Romaani seuraa veljesten Hannun ja Erkin kasvua ja elämänvaiheita. Kertomus alkaa talvisella kotimatkalla koulukaupungista kotitaloon virran rannalle. Teos kuvaa perheyhteyttä, opiskeluvuosia ja nuorten miesten erilaisia luonteita suomalaisessa maaseutuympäristössä.
Eino Railon 'Koti virran rannalla' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2066. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
KOTI VIRRAN RANNALLA
Romaani
Kirj.
EINO RAILO
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1937.
ENSIMMÄINEN OSA
ENSIMMÄINEN LUKU.
1
Hannu istui mietteissään reen ajopenkillä ja hytisi vilusta. Vaikka hänellä oli paksut alusvaatteet, tukeva sarkapuku, pumpulilla vuorattu palttoo, nahkaiset kintaat ja naapukka korvilla, niin silti tuima viima vähitellen jäähdytti ensin polvet ja sitten muun ruumiin. Hän liikahteli lämmitäkseen, mutta silloin perässä istuva isä huomasi häntä vilustavan ja komensi:
– Heti juoksemaan reen jälkeen!
Isällä ei ollut kylmä, sillä hänellä oli valtava susiturkki, jonka kaulus oli niin korkea, että ylti pään yläpuolelle, ja koirannahasta tehdyt isot kintaat, joissa kädet pysyivät aina lämpiminä. Ei ollut kylmä Erkilläkään, Hannun veljellä, joka istui isän vieressä, syvällä vällyjen peitossa, naapukka niin alas painettuna, että ruskeat silmät välkkyivät kuin luolan perältä. Erkki nauroi iloisesti ja hyväntahtoisesti sekä tuumi:
– Kun sinäkin mahtuisit tänne.
Hän oli sanonut näin monta kertaa tällä matkalla. Erkki oli nuorempi, joten tuo lämmin paikka isän vieressä kuului hänelle heikomman ja suojaa tarvitsevan oikeudella. Hannu soi sen hänelle mielellään, hyppäsi tielle ja alkoi kävellä paarustaa reen perässä.
Hannu oli keskikokoinen mutta tanakka kahdeksantoistavuotias. Sairauden tähden hän oli jäänyt luvuissaan vuoden verran jälkeen, niin että Erkki oli saavuttanut hänet ja he olivat nyt luokkatovereita. Hannu oli nyttemmin voittanut heikkoutensa ja lujittunut vankaksi, sitkeäksi nuorukaiseksi, jonka vaitelias suu ilmaisi päättäväisyyttä ja teräsharmaat silmät tyyntä harkintaa. Erkin silmät ne vilkkuivat ruskean kirkkaina ja suu oli alati naurussa.
Hannu sai ponnistella pysyäkseen reen perässä, sillä Veikko oli nopea kävelijä ja astua heisteli tavallista kiireemmin, kun tiesi lähestyttävän kotia. Oli sitä paitsi tuiskuttanut tielle sen verran pehmeätä lunta, että tämä tuon tuostakin murtui jalan alta ja pysähdytti askeleen. Mutta ponnistellessa vilu hävisi ja hyvää tekevä lämmön aalto alkoi kierrellä ruumiissa, niin että varpaat ja sormet kuumenivat ja niitä rupesi tikustelemaan.
He olivat lähteneet merenrannan koulukaupungista edellisenä iltapäivänä, kun oli ollut jo parisen tuntia pimeää, ajaneet illan, yön ja tämän päivän, ja olivat nyt tässä, aavalla, saarettomalla Tuulijärvellä, saapumassa kotijärven ja -virran rannalle. Matkaa oli kymmenisen penikulmaa, keli tuiskupakkasen vuoksi sitkeä ja reessä melkoinen kuorma – siksi oli aikaa mennyt niin paljon, että nyt jo alkoi olla iltapuoli. Veikko oli kyllä astellut reippaasti, lepäämättä muuta kuin kerran yösydännä tuolla jossakin talossa, kun isä syötti sitä, mutta nopeammin ei ollut päästy. Ja hyvinpä oli näinkin ehditty.
Hannu katseli aavaa järvenselkää, sen kaukaa häämöttävää matalaa rantaviivaa, vähitellen tummuvaa taivasta ja suorana viivana kauas häipyvää viittatietä. Hän ei tiennyt mitään niin alakuloista kuin juuri tämä talvisen iltapäivän hämyinen autius aavalla järvenselällä, jolloin vihainen viima puhaltaa armottomasti ja ajaa keveää pakkaslunta kinosharjanteiksi. Väkisin silloin hiipivät mieleen pelkoajatukset ja koti tuntui kutsuvammalta ja lämpimämmältä kuin milloinkaan muulloin. Ja jos rannan kaukaisesta mökistä sattui tuikahtamaan valo, niin sekin tuntui erikoisen ilahduttavalta ja lohduttavalta, sillä se saattoi lähteä loimottavasta pystyvalkeasta, jonka ääreen pikku mökin väki oli asettunut ja joka herätti mielessä kodikkaita aatoksia.
Hannu oli jäänyt jälkeen ja isä oli seisahduttanut hevosen. Hannu mietti lähestyessään rekeä ja noustessaan paikalleen, että isä oli koko ajan ajatellut häntä, harkinnut huolehtien, miten kauan hän jaksaisi kävellä, pelännyt, että hän tulisi hikiseksi, ja pysähdyttänyt hevosen sopivimmaksi katsomallaan hetkellä. Ja Hannu arvasi, mitä isä nyt sanoisi – juuri näin:
– Jos tuntuu vähänkään vilustavan, niin heti taas kävelemään – se on paras keino kylmettymistä vastaan.
Hannu kääntyi katsomaan isää. Tämän siniset silmät loistivat tuikkivasti korkean kauluksen välistä, jonka hallavakarvainen reuna oli vahvasti huurteessa. Isän viiksetkin olivat huurteessa ja hengitys näkyi höyrynä. Jotakin turvallista, onnellista, tuntui Hannun sydämessä. Hän tajusi, ettei voinut luottaa koko maailmassa keneenkään niin kuin isään, että hän rakasti tätä sanomattomasti, koko olemuksellaan. Hän hymyili ja sanoi vain: "Kyllä, isä". Silloin Erkki nauroi, sillä Hannun kylmästä kohmettuneet posket eivät taipuneet tuttuun hymyyn, vaan vääntyivät jäykkään irvistykseen, muuttaen äänen oudoksi ja sanat kömpelöiksi.
Mutta nyt oli vihdoinkin päästy pitkän Tuulijärven rantaan ja tultiin siihen salmeen, joka yhdisti sen Kotijärveen. Ja kun oli menty sen niemenkärjen ohitse, jossa oli tuuhealatvaisia, sitkeästi kasvaneita rantapetäjiä ja kesällä vallitsi aaltojen unettava loiske, hiekkarannan kuuma valkeus, kaislain kahina ja tiirojen ikuinen liito tuulessa – kuinka selkeäksi tuo kaikki valkenikaan nyt Hannun mielessä herättäen polttavaa kesän kaipausta –, avautui eteen Kotijärvi ja sen tuttu rantakylä. Äärimmäisimpänä oikealla, kilometrin, puolentoista päässä, oli Rauhalan talo, jossa asui vanha, kodikas, isopartainen nimismies, Konrad-setä, äidin serkku; siitä vasemmalle oli rantatöyräällään männikkönsä sisässä Lähteenmäki, jonka Aukusti-isäntä myös oli vanha ja isopartainen; sitten oli kirkko ja tuossa suoraan edessä Arvola ja Kangas, joiden yhteisen pihan läpi oli ajettava siitä vielä parin kilometrin pituisen metsätaipaleen takana, joen rannalla, olevaan Suvantoon, Hannun ja Erkin kotiin. Kotijärven yläpäässä, Rauhalan kohdalla, joki haarautui laskiessaan järveen kymmeniksi risteileviksi putaiksi, joiden väliin jäi isompia ja pienempiä heinäisiä saaria. Se oli sokkeloinen suistomaa, jonne saattoi melkein eksyä soudellessaan ja uistellessaan lumpeiden ja sarakkojen reunustamia väyliä pitkin – vaipuessaan unelmiin ja mietteisiin, joita täällä pyrki erikoisesti syntymään, Hannu ei tiennyt miksi, ehkä kesätuulen unettavan suhinan ja pilvien vaelluksen vuoksi ja siksi, ettei putaiden rantaäyräiden yli voinut matalan veden aikana nähdä, vaan täytyi tuijottaa eteensä ja itseensä. Sorsat, haapanat ja tavit siellä pesivät sataluvuin, askaroiden ja tarinoiden luoksepääsemättömissä sarakoissaan ja kaislikoissaan, mutta kuikat rakastivat aavaa järvenselkää, pitäen siellä valittavia, haikeita laulajaisiaan. Ilmassa oli kuumina päivinä hienoa mesimarjan tuoksua. Nyt putaat olivat tietenkin paksussa jäässä ja koko Järvenperä, joksi sitä sanottiin, autiona ja kuolleena. Vain kalastaja siellä saattoi liikkua kokemassa mateenkoukkujansa. Lähteenmäessä, jossa tavallisesti vierailtiin loppiaisena, tarjottiin aina kuin se olisi ollut laissa määrätty voileipäpöydässä mateenmätiä, vieläpä niin runsaasti, että sai ottaa isolla lusikalla, ja aina vain Hilja-täti toi uutta, kun astia tyhjeni. Hilja-täti oli kaunis ja herttainen – Hannu ihaili häntä salaa joulukutsuissa istuessaan syrjässä ja huomioidessaan ympäristöään. Nuoret herrat – metsänhoitajat ja muut tukkipomot, joita oleskeli täällä usein, tämä kun oli tukkitöiden luvattua maata – isäkinhän oli suuren tukkiyhtiön palveluksessa –, hakeutuivat vähitellen hänen ympärilleen koettaen olla niin miellyttäviä kuin mahdollista, mutta silloin nimismiehen Jaakko, vaitelias mies, kävi entistä jurommaksi ja painui johonkin syrjäiseen nurkkaan.
Hannulle tuli nälkä hänen hajamielisesti katsellessaan näitä mielikuviaan, jotka tulivat ja menivät sekaisin, kirjavina näkyinä, hänen liittämättä niitä tarkemmin toisiinsa, vaan ainoastaan seuraillessaan niitä kuin lepattavaa lentoa. Niistä jäi lämmin, autereinen väreily mieleen, mikä sai ajatukset yhä uudelleen palaamaan niiden pariin. Mutta samalla jo reen sepä jyskähti rannan kynnykseen ja Veikko lähti jäntevin askelin, pää matalalla ja selkä suorana, kiskomaan kuormaansa ylös umpeen tuiskuuntunutta Arvolan ja Kankaan kujaa. Jo ryntäsi Sepeli, kippurahäntäinen, punaruskea, vyötikaulainen, äreä pystykorva hampaat hirmustuneesti irvessä haukkumaan tulijoita, kimpaantuen rähisemään ihan sokeasti, kun Erkki härnäsi sitä sohien kintaalla. Mutta samassa se jo tunsi tulijat, lopetti haukunnan ja alkoi hyvästä mielestä vinkuen ja ujeltaen heveltää matalana ja makeilevana reen vieressä, tavoitellen Erkin kinnasta ja hymyillen korvat niuhassa. Veikko kääntyi pihaan, veti reen ihan rynnistäen käytäväkinosten yli sitä pirtin ja aittarakennuksen välistä solaa kohti, josta Suvannon tie alkoi, ja pysähtyi vasta isän äkeästi karjahtaessa, puhaltaen pitkiä höyrypatsaita laajentuneista ja ahneesti ilmaa vetävistä sieraimistaan. Ei ollut vielä aivan pimeää, sillä lännen taivas oli kirkastunut ja punertavan pakkasen rusotusta valahti maille. Hannu hyppäsi reestä, kaivoi vällyistä Arvolaan kuuluvan ostospaketin ja vei sen kuistille ilmaantuneelle talonväelle, joka ystävällisesti vastaili isän kaupunkiterveisiin, äänen kajahdellessa somasti pakkaskovista seinistä. Ja niin lähdettiin taas menemään Veikon pyrkiessä pistämään juoksuksi siitä huolimatta, että sen kyljet olivat hiessä, huurteessa ja jääkalkkareissa. Erkki tuli puheliaaksi ja alkoi loilottaa jotakin lapsellista, järjetöntä lorua – sanoja, jotka eivät merkinneet mitään –, vain ilmaistakseen kotiintulon aiheuttamaa iloa, mutta Hannu oli vaiti. Hän tunsi olonsa jännittäväksi, odottaen kuin suuren näytöksen alkua sitä paikkaa, jossa kodin tiehaara poikkesi isosta maantiestä. Vaikka hän oli ollut poissa vain kolme ja puoli kuukautta, niin silti kaikki tuntui uudelta ja jännittävältä – tuo Kankaalle kuuluva Sammalmetsän uudisviljelys, jonka ympäristössä nyt varmaan asui jäniksiä, koska siinä oli ollut syksyllä vankka ruislaiho, tämä petäjikkö tässä molemmin puolin, isän metsä, sankka pilaristo, jossa oli tuhansittain isoja tukkeja ja jota isä ei raskinut myydä, vaikka myönsi ja tiesi siinä olevan ylikasvuisia, tämä tuttu kangas, joka levisi tasaisena ja yksitoikkoisena laajalle, muuttuen välillä rämeeksi, korveksi ja lettonevaksi, ja jonka keskellä suolammin surullinen silmä kesin kuvasteli ja ikävöi taivasta – tämä kotoinen pohja, jolla Hannu oli kasvanut ja josta hänen sydämensä sai salaperäistä lämpöä – joka selvemmin kuin mikään muu määräsi hänen paikkansa elämässä, täällä pohjoisessa kotimaakunnassa, isänmaassa – koko ihmiskunnan keskellä. Hannu tunsi hämärästi, että ellei hänellä olisi ollut sydämessään kiintymystä tähän kotoiseen kamaraan ja hän olisi kasvanut kaiken sen rakkauden ympäröimänä ja vaalimana, mikä siihen kuului, hän olisi ollut oudosti köyhä, jollakin tavalla ontto ja keveä, kuin kiinnekohtaa vailla oleva irtonainen lehti, joka menee minne tuuli vie. Mutta nytpä ei ollut niin – se asia oli selvinnyt hänelle lukukausien aikana kaupungissa: hänellä oli ollut väliin polttava koti-ikävä, tuollainen omituinen tunne, joka on samalla tuskallista ja nautinnollista, josta tahtoisi päästä, mutta jota kuitenkin hellii ja kasvattelee yhä uusilla poissa olevan onnen muisteluksilla.
Nyt Veikko kääntyi vasemmalle ja välittämättä isän pidättelyistä porhalsi juosten siitä loivana alamäkenä kotipihaan laskeutuvaa tietä. Pihalta remahti kuulumaan Vahdin, punaisen pystykorvan, räikeä, ja vanhan Bobin, jäntevän, jalolinjaisen ajokoiran, kumea, juhlallinen haukku. Ja siinä samassa oltiin perillä, lasiseinäisen kuistin edessä, Veikko höyryten ja korskuvasti puhallellen, Hannu jo maassa kumarassa rakkaita koiriaan hyväilemässä, isä ja Erkki kaivautumassa raskaiden vällyjensä alta, renki riisumassa valjaita ja äiti kiiruhtamassa hätäillen ja onnellisena saapuville. Ja miten olikaan, Erkki siinä ehti ensimmäiseksi äidin kaulaan, taputtaen häntä molemmin käsin selkään, nauraen iloisesti, lausuen veitikkamaisia sanoja ja samalla iskien Hannulle ja isälle silmää. Hannu kadehti tuota veljensä herttaista, avointa välittömyyttä, joka salli hänen näyttää tunteensa ilman pienintäkään epäröintiä, luontevasti, miehekkäästi, rakastettavasti, sillä hänelle itselleen sellainen oli perin vaikeata, jopa mahdotonta: aina näet laskeutui väliin verho, jonka taakse jäi tunteiden ja sanojen herkin sävy. Katsoessaan lyhyeen talousturkkiin ja naapukkaan pukeutunutta pientä ruskeasilmäistä äitiään, joka puheli toisen lauseen suomeksi, toisen ruotsiksi, ja jonka äänestä väreili tyytyväinen herkkyys sen johdosta, että matka siis oli mennyt hyvin – "kuinka voivat Olga- ja Aina-täti?" –, Hannun teki kovasti mieli ilahduttaa häntä samanlaisella reippaalla syleilyllä, suuteluilla ja iloisilla sanoilla. Mutta hän ei voinut: hänen syleilynsä ja sanansa jäivät väkisinkin vaille sitä lämpöä, joka olisi antanut niille oikean välittömyyden tunnun. Äidin silmissä ehkä vilahti hiukan pettymyksen varjoa: missä oli nyt se hyväilevä, iloinen puhetapa, jota Hannu oli käyttänyt juuri äsken polvillaan telmiessään vanhan Bobin kanssa? mutta tuo pieni varjo hävisi heti ja äiti korvasi sen sitä suuremmalla hellyydellä. Hän tiesi, ettei Hannu voinut pidättyväisyydelleen mitään, että se kulki suvussa perintönä Erkin välittömyyden rinnalla. Mutta ohi vilahtaneisiin muutamiin sekunteihin oli näiden tuskin tietoisten itsetutkistelujen ja moitteiden johdosta, jotka kuitenkin koskettivat syvää luonteen ominaisuutta, tiivistynyt hiukkanen alakuloisuutta.
Mutta kuistissa seisoi eräs, joka ei ollut rohjennut tulla ulos saakka, koska tunsi, ettei kuulunut perheen sisimpään renkaaseen – Hannun ikäinen tyttö, hänen kasvattisisarensa. Helli olisi varmasti ollut yhtä oikeutettu ja rakastettu tervehtijä ja vastaanottaja kuin muutkin, mutta hän ei silti milloinkaan käyttänyt tätä oikeuttaan, vaan pysyi hiljaisesti ja vaatimattomasti syrjempänä. Hänet isä oli ottanut kasvatikseen kuusivuotiaana, kun hän oli joutunut aivan orvoksi – hänen vanhempansa olivat olleet isän ystäviä – eivät sukulaisia. Jotakin murheellista oli tapahtunut – oli tullut vararikko, huolia ja sairautta, joihin Hellin isä ja äiti olivat sortuneet. Hellin olisi pitänyt lähteä pois täältä, kaupunkiin, erään sukulaisen luo, mutta silloin isä oli puuttunut asiaan. Hannu muisti kuulleensa, ettei isä pitänyt tuon sukulaisen kotia Hellille sopivana paikkana, ja oli siksi ottanut hänet kasvatikseen. Tottahan toki sukulainen siihen suostui. Isä rakasti Helliä yhtä paljon kuin poikiansa – Hannusta tuntui väliin, että enemmänkin; hänellähän ei ollut tytärtä, jota oli aina ikävöinyt. Ja Helli rakasti isää varmasti yhtä paljon kuin olisi rakastanut omaansa, jos tämä olisi elänyt, sanoi häntä "isäksi", ja meni vieläkin joskus istumaan hänen syliinsä niinkuin oli tehnyt pikkutyttönä.
Erkkihän se taas oli ensimmäinen – aikoi ensin kaapata Hellin syliinsä ja tehdä hänelle samat temput kuin äidille, mutta ei tehnytkään. Hellin kirkkaissa, tummissa silmissä välähti jotakin, joka esti. Ujostuen, mutta samalla jo helakasti nauraen Erkki ojensi Hellille kätensä. "Päivää, Helli! Terveisiä kaupungista. Kuinka olet voinut?" Helli vastasi hiljaa, katseessa, ilmeessä ja äänessä eräänlaista sointuvaa rauhallisuutta ja viisautta, jota Hannu kuunteli melkein peläten. Pidättyväisyydestä huolimatta hän totesi sekä Hellin että Erkin katseessa lämmintä, kimmeltävää tuiketta, joka katosi, kun hän – Hannu – ojensi Hellille kätensä. Lämpö kyllä jäi, mutta tuo omituinen, tähtimäinen kimmellys sammui. Se kuului vain Erkille, onnen kultapojalle, jolle tällainen kimmellys loisti vastaan, kääntyi hän minne tahansa.
Niin oltiin taas kotona, tässä pienessä ruokasalissa, pyöreän pöydän ympärillä, jota valaisi katosta riippuva, ketjuissaan ja raskaan keskikuulansa varassa ylös ja alas liukuva öljylamppu. Hannu oli heti etehisessä todennut kotinsa erikoistuoksun, saman, joka vallitsi äidin sisarien pikku kodissa kaupungissa ja nähtävästi kuului äidin sukuun. Siinä oli pohjana puhtaus ja raitis ilma ja muina tekijöinä aavistus omenasta ja ehkä lavendelista – Hannu ei ollut varma, mistä. Sellaista tuoksua ei ollut muualla, vaan joka kodilla oli omansa, ja jo siitä saattoi päätellä, minkälaisia ihmisiä talossa asui. Hannu oli ehtinyt oppia tuntemaan sen asian – äiti ja tädit pitivät siitä kyllä huolta. Pieksuista ja suksista oli ainainen riita, ne kun tulivat tervalta, jonka hajua tädit eivät voineet sietää. Äiti toki oli muuttunut täällä maalla vapaamielisemmäksi, kun häätyi itsekin pitämään saappaita ja hoitaessaan talouttaan käymään navetassa, jossa vallitsivat omat luonnolliset tuoksunsa. Mutta sellaisia tarkastuskäyntejä varten hänellä oli erikoinen puku, jonka hän riisui heti sisään tultuaan. Koirat olivat ankaran valvonnan alaisina: Vahdilla, jonka pörheä turkki tuoksahti ulolta melkein aina, ei ollut monesti asiaa sisään, vaan se sai asua kesät talvet kopperossaan pihalla, mutta ohutkarvainen Bobi oli niin viluinen, että se täytyi päästää lämpimään. Sillä oli keittiön hellan vieressä pehmustettu vuodekori, jossa se otti pitkät, melkein vuoden ympäri ulottuvat unet. Hannun ollessa kotona se varastautui hänen huoneeseensa ja päästi surkean valitushuudon, jos ajettiin pois, mutta ujelsi ylen onnellisena, jos sai nukkua edes hetkisen vuoteen jalkapäässä. Sen se olisi saanut tehdä aina, mikäli asia olisi Hannusta riippunut, mutta äiti tunsi Bobin tavat ja tuli illoin tarkastuskäynnille: vaikka Bobi olisi ollut miten pyytävän näköinen, se ei auttanut, vaan keittiöön oli lähdettävä. Hannu osasi ulkoa sen nuhdesaarnan, jonka äiti tällöin piti.
Hannu istui isän vieressä pöydän ääressä. Äiti luki kaupungin tätien kirjettä, jonka Hannu oli tuonut ja onneksi muistanut antaa äidin tarvitsematta kysyä, "eivätkö tädit kirjoittaneet mitään?" Se oli neljä arkkia pitkä, joista kolme Olgan, yksi Ainan kirjoittamia; myös reunukset oli täytetty ja viimeiset, tärkeät, välillä unohtuneet asiat harsittu isoin kirjaimin poikkipuolin muun tekstin päälle. Hannu arvasi kirjeen sisällyksen. Tädit aloittivat aina sanoilla "Jumala antakoon sinulle terveyttä ja kärsivällisyyttä, rakas Vendla" – se oli Hannun äidin nimi, oikeastaan Vendla Eugenia – ja kertoivat sitten omasta voinnistaan, nuhasta, kuumeesta ja muusta "romuskasta", jos sellaista oli sattunut, yhteisten tuttavien voinnista, mitä uusia vaatteita olivat teettäneet tai tarvitsivat, miten vanhoista voisi kääntämällä tai muuttamalla saada "ihan kuin uusia", miten se myrtin tai verenpisaran tai ruusun "skotti", jonka Aina oli nipistänyt sieltä ja sieltä, oli ruvennut juurtumaan, jne., kunnes juteltuaan näin elämän herttaisista vähäpätöisyyksistä niin pitkästi kuin paperia ja aikaa riitti ja annettuaan joka rivillä näytteen naivista, hurskaasta, kultaisesta sydämestään lopettivat: "Voi hyvin, rakas sisko, toivottaa sisaresi Olga – Aina". Miettiessään tätä, hymyillessään heille ja katsellessaan sielussaan herttaisia tätejään, Hannu kuuli Erkin kysyvän veitikkamaisesti:
– No, Vendla Eugenia, mitä uutta sieltä Olga Fredrika ja Aina Axinia kirjoittavat?
Erkillä oli väliin hassuja päähänpistoja. Äidin ja tätien nimet olivat hänestä hiukan outoja, koomillisen juhlallisia, minkä käsityksensä hän joskus ilmaisi puhuttelemalla ja mainitsemalla heitä koko nimeltä. Kun äiti ei vastannut, vaan syventyi tulkitsemaan eräitä poikkipuolin kirjoitettuja sotkuisia sanoja, Erkki jatkoi:
– Koska Vendla Eugenia ei suvaitse vastata, niin kerron kirjeen sisällyksen itse: joulukaktuksessa on kaksitoista kukkaa ja Mirrin hännänpäästä on pudonnut kymmenen karvaa.
– Poika!
Isä se muka ärähti näin, vaikka häntä nauratti. Hänelläkin muuten oli edessään lukemista, ohuita, silkkipaperille painettuja lehtisiä, jollaisia Hannu ei ollut ennen nähnyt. Ne olivat ilmeisesti perin kiintoisia, sillä isä luki niitä jännittyneenä, väliin kiihtyneenä. Nyt hän kokosi ne varovaisesti ja vei huoneeseensa, josta kuului kirjoituspöydän laatikon lukon napsahdus. Hannu jäi miettimään, mitä lehtiä nuo tuollaiset saattoivat olla, ja katseli samalla Helliä, joka istui rukkinsa ääressä Erkin lähellä, silloin tällöin vaihtaen sanan tämän kanssa. Vieressä hänellä oli villakori, josta lepere toisensa jälkeen muuttui langaksi ja kiertyi rullalle. Sekä isä että pojat kuluttivat sukkia paljon, minkä vuoksi äiti piti lampaita ja kehräytti villat Tuusan-Ellillä, joka oli Suvannon torpparin Aukusti Koivukankaan pirtin nurkassa asusteleva vanha eukko, torpparin vaimon äiti. Mutta kun Helli oli edellisenä keväänä lopettanut koulunsa ja jäänyt syksyllä kotiin, ja Tuusan-Elli oli ruvennut sairastelemaan, äiti oli luovuttanut kehräämisen Hellille, joka oli mielellään ottanut sen tehdäkseen. Hänellä oli ollut jo lapsena pieni leikkirukki, jolla saattoi kehrätä, ja Hannu muisti, miten soman näköinen Helli oli ollut polkiessaan sitä ja pikkuvanhasti repiessään pellavia kuontalosta sekä kuljettaessaan lankaa hyppystensä läpi tuon tuostakin kastellen näitä. Helli oli yhtä soma nytkin – kauniimpi vielä, jollakin tavalla uusi ja selittämätön, täynnä voimaa, joka herätti Hannussa arkuutta ja ujoutta. Hän oli levännyt ja vahvistunut syksyn kuluessa, tullut aikaihmiseksi, vähän samanlaiseksi kuin äiti – suorastaan äidilliseksi. Hänen kätensä olivat pienet, valkeat, pehmeät ja lämpimät – Hannu oli tuntenut sen tervehtiessään äsken ja tiesi sen vanhastaan – ja niiden liikkeet olivat sulavat ja kauniit, kun hän otti lepereen käteen ja suppusormin antoi sen vähitellen ja tasaisesti kiertyä langaksi. Hän ei juuri monta kertaa nostanut katsettaan, mutta kun hän joskus teki niin, hän silloin avasikin silmänsä kuin uhmaten. Hannu ei kestänyt niiden kirkkautta, vaan katsahti hämillään muualle, mutta hän oli huomannut, että Erkki tuijotti Hellin silmiin rohkeasti ja pakotti hänet pian punastuen laskemaan luomensa ja kääntymään työhönsä. Senkin Hannu oli pannut merkille, että äiti seurasi joskus salavihkaa, tutkivan näköisenä, Erkin yrityksiä päästä kisailemaan Hellin kanssa ja oli joskus sen näköinen kuin aikoisi sanoa jotakin, mutta ei sanonutkaan. Helli sitä paitsi itse piti Erkin aisoissa: tämä olisi varmaankin antanut silmän päästään tai kääriytynyt lattialle hänen jalkainsa juureen käppyrään kuin Bobi, jos Helli olisi viitannutkaan sinne päin.
Äiti oli saanut korin eteensä ja alkanut parsia niitä kotikehrätystä langasta kudottuja paksuja sukkia, joita isä käytti talvin tukkiasioissa liikkuessaan ja jotka olivat välttämättömiä kelle hyvänsä pohjolan kireissä pakkasissa. Välillä hän vaihtoi sanan milloin isän milloin muiden kanssa, ikäänkuin tuntien olevansa kaiken keskus ja velvollinen valvomaan koko perhettänsä. Isältä hän sai kysyä kaiken kahteen kertaan, sillä tämä oli niin vaipunut Päivälehtensä lukuun, ettei kuullut ensimmäisellä kerralla. Kaupunkimatkan vuoksi noita lehtiä oli jäänyt lukematta viisin, kuusin, ja niinpä isällä oli nyt niiden ääressä mieluinen hetki. Hannukin luki sanomalehtiä – kaupungissa hän kävi kerran viikossa lukusalissa ja tutki kaikki siellä olevat sanomat, mutta hän myönsi häveten etsivänsä niistä kaunokirjallisia paloja, "niitä näitä", seurailevansa mieluummin Päivälehden Juttutupa-liitettä kuin itse lehteä. Isä ei sellaisista juuri välittänyt – innostui kuitenkin kerran lukemaan äidille ääneen Väinö Katajan kertomusta Tornionjokilaakson salakuljettajista, jota julkaistiin jatkokertomuksena muutamassa lehdessä, ja Juhani Ahon tekemää Välskärin kertomusten suomennosta –, vaan tutki sitä tarkempaan kaikki poliittiset ja taloudelliset asiat. Isä oli ennen ollut Uuden Suomettaren lukija, mutta oli vuosi sitten siirtynyt Päivälehden tilaajaksi. Se oli ollut hänelle vaikea asia – Hannu oli ymmärtänyt sen isän omista puheista ja viikkokausia kestäneistä jahkailuista, mutta lopulta isä oli tuon muutoksen tehnyt. Siinä oli tullut väliin jotakin sellaista periaatteellista erimielisyyttä, josta ei päässyt yli eikä ympäri – välien särkymistä, joka ei koskenut vain vanhaa, isoisän aikanaan lukemaa lehteä, vaan ulottui naapurien, ystäväin suhteisiin. Hannu kyllä tiesi, mitä tuo riita koski, sillä olihan hän jo isänsä toveri ja uskottu, jolle tämä puheli sekä opettavassa että tuen saannin tarkoituksessa isänmaallisista ja muista huolistaan. Isä oli toiminnanhaluinen eikä voinut katsella kädet ristissä tärkeiden asiain hoitoa, vaan puuttui niihin rohkeasti ja itseään ajattelematta, jos vain tilaisuutta oli. Hän liikkui laajalti piirissään, tapasi paljon ihmisiä, puheli heidän kanssaan kahden kesken, valaisi heille asioita ja lietsoi isänmaallista mieltä. Äsken oltaessa kaupungissa hän oli mennyt eräänä iltana johonkin kokoukseen, sanomatta tarkemmin mihin, "tapaamaan miehiä vain", ja palannut sieltä myöhään. Erkki ei ollut herännyt, mutta Hannu oli, ja isällä oli ollut mukanaan se sama käärö, josta hän oli äsken ottanut nuo silkkipaperille painetut lehtiset. Isä oli kätkenyt käärön matkalaukkuunsa syvälle vaatteiden alle ja hymähdellyt ja mumissut itsekseen riisuutuessaan kuin olisi ollut jostakin asiasta erittäin hyvällä tuulella.
Isä taittoi sanomalehtensä kokoon, siirsi pinkan syrjään ja sanoi haukotellen:
– Jos ei olisi muita tietoja kuin mitä lehdet sisältävät, saisi kulkea pimeässä kaikkeen siihen nähden, mikä on maan asioissa tärkeintä. Sensuuri pyyhkii pois sellaisen – kansalle ei saisi ilmoittaa, miten siltä aiotaan viedä henki.
– Minkä asian olet siis nyt saanut tietää ja mistä? kysyi äiti.
– Onpahan muuan – kerron toiste, vastasi isä. – Eivät vain näy venäläiset saavan tietokanavia tukituiksi vaikka kuinka koettavat. Vettä niissä aina lirisee syrjäperukoille asti.
– Joutukaa saunaan, isä ja pojat, puheli äiti. – Vaatteenne ovat tuossa pikkupöydällä.
2
Pojat heräsivät myöhään nukuttuaan "kellon ympäri". Sehän oli tarkoituskin näin joululomalla, varsinkin kun edellinen yö oli ollut unen puolesta rikkinäinen. Sauna, risahtamaton rauha ja pitkälle aamupäivään ulottuva pimeä, ulkona paukahteleva pakkanen ja vuoteen sitä suloisemmalta tuntuva lämpö lisäsivät osaltaan unta. Ei ollut juuri meluisa poikien koulukaupunkikaan, mutta aina sen kaduilta jotakin ääntä kuului – portilta toiselle huutelevien eukkojen puhetta ja joskus sivu ajavan ajurin tai maalaisen reen natinaa, syksyin keväin kärryjen ratinaa, markkinain aikana joskus niinkin jännittävää ääntä kuin juopuneen hoilausta –; täällä ei kuulunut mitään. Koko talo lepäsi jäätyneen joen töyräällä kinoksien kätkössä kuin pumpuleissa, katolla, seinien listoilla, pihan haavikossa, kaikkialla ehdottomasti puhdasta ja hahtuvakeveää pakkaslunta, lakkina siellä, missä oli pienikin kärki, peittona vähäisimmänkin pinnan päällä. Tätä hiljaisuutta Hannu oli joskus muistanut ja maininnut siitä Erkille, mutta tämä ei ollut ymmärtänyt häntä, vaan oli myöntänyt, että "kyllä kotona todellakin on hiljaista ja yksitoikkoista". Erkki ei sellaisesta pitänyt, vaan tahtoi olla aina siellä, missä oli elämää ja toimintaa, eikä siis oivaltanut, että omissa ajatuksissaan askarteleva Hannu saattoi kaivata juuri sitä puolta kodin elämästä.
Mutta nyt äiti tuli poikain huoneeseen ja toi kahvia, jota sanoi erikoisesti säästäneensä heitä varten, jotta saisivat sitä vuoteeseen ensimmäisenä aamuna kotiin palattuaan. Muulloin saivat tulla ruokasaliin tiettynä aikana juomaan sitä, jos halusivat ja huolivat nousta; elleivät, jäivät ilman. Äiti istui tarjotin sylissä molempain vuoteen ääressä ja kyseli kuulumisia. Hannu huomasi, että äiti oli alakuloinen puhellessaan Erkin kanssa – oli nähtävästi vasta myöhään illalla saanut nähdä tämän todistuksen. Hän nuhteli Erkkiä hiljaisella äänellä: "Olet taas ollut laiska – hommannut tietenkin jos mitä muuta ja laiminlyönyt läksyt – isä on pahoillaan – ja minä myös –? toit ikävän joululahjan meille". Mutta Erkki osasi lepytellä äidin: laski leikkiä, että "toihan Hannu sitä paremman todistuksen – minulta katkesivat housunkannattimet painiessani matikan lehtorin kanssa, jolloin se kellisti minut lattiaan, mutta minä sanoin, että 'odottakaahan, tohtori, kevättä!'". Hän taputti äitiään poskelle, tarttui kaulasta kiinni ja puheli jo siinä samassa jostakin muusta, Olga Fredrikasta ja Aina Axiniasta ja heidän Mirri-kissastaan, niin että äiti huomasi parhaaksi poistua.
Pian pojat olivat ulkona ja liukastuttivat odottaessaan Helliä pakkasen huurruttamia suksiaan hankaamalla niitä lumeen. He olivat lähdössä joka jouluiselle retkelle: hakemaan kuusta. Sitä varten Hannu oli varannut mukaan kelkan ja kirveen. He hiihtäisivät Sammalmetsään, jossa tiesivät olevan sopivia kuusia. Koirat peuhasivat vauhkoina heidän ympärillään, Vahti vallattomasti piehtaroiden kinoksissa, sieltä noustessa lunta kuonon päällä, Bobi loikkien jäntevin, pitkin hypyin ja tärisyttäen korvia ja avaruutta kumealla haukunnallaan. Sen ilo kuitenkin laimentui pian, sillä se näki, ettei Hannulla ollut pyssyä. Ja kun pakkanen alkoi näyttää voimaansa sen ohuen karvan läpi, jota ei ollut vatsan puolella kuin hieno höytyvä, se hetkisen kuluttua juosta jökötteli, vilkaisten ujosti Hannuun, nolona keittiöön, jossa kohta näki unia jäniksistä loikoessaan lämpimässä korissaan.
Hannu katseli ympärilleen melkein hartaana: taivas oli teräksen sininen, huikaisevan korkea ja armottoman kylmä, metsä seisoi liikkumattomana, valkoisena, jäätyneenä ja elottomana, mutta samalla kuin hengähtämättä vartioiden tai odottaen jotakin. Talon kaikista piipuista nousi kohtisuoraan sankka savupatsas, joka leveni sikäli kuin kohosi, kunnes hajosi kokonaan ja muuttui pienen pilven näköiseksi. Siellä korkealla siihen sattui vielä metsän takana nousuaan tekevän auringon valo, värjäten sen kauniin rusottavaksi. Valaistus oli omituinen: maan pinnalla oli hiukan aamuhämyn vivahdusta, mutta taivaan holvissa säteili jo päivä siitä huolimatta, että kapea kuun sirppi sielläkin muistutti yöstä. Mennessään kouluun kivikovina pakkasaamuina, jolloin täytyi juosta pysyäkseen edes kohtuullisen lämpimänä ja varoa, ettei iho pääsisi kovin läheltä koskettamaan kylmentyneitä alusvaatteita – se oli sellaista mukavaa värjöttelykonstia se –, Hannu aina katseli niitä satoja savupatsaita, jotka sankkana rivistönä kohosivat taivaalle. Kaupunki oli vielä syvän hämyn vallassa – katuvalaistus oli sammutettu jo varhain –, mutta tuolla korkealla ilmassa sattui jo savupatsaisiin pakkaspäivän kajoa. Ne muuttuivat silloin oudoiksi, juhlallisiksi, melkein peloittaviksi. Pikkupoikana mennä hilppoessaan kouluun ja katsoessaan, miten savu pilveili ja vyöryili palloillen ja keinuen aamun juuri selkenevässä rusotuksessa Hannu aina muisti luonnonkirjan kuvaa Vesuviuksen purkauksesta. Koulutörmälle päästyä alkoi sen takana olevan Suurkosken pauhu kuulua mahtavana jyminänä, jossa Hannu kuvitteli olevan kiukustunutta sävyä siksi, että pakkanen koetti uupumatta kuroa kiinni sen kuohukohtiakin, rakennellen niille aina uusia esteitä. Rannasta jää lähti väylää kohti, levitti kärsivällisesti reunaansa, joka oli kuin pitsiä, muodosti alta onttoa, virran kuluttamaa kohvasiltaa, ja oli jo saamaisillaan kannen eheäksi koko väylän päälle, kun koski samalla sai kulutetuksi sen niin heikoksi, että se omasta painostaan rysähti veteen ja lähti suppona, jäähyyteenä, virran vietäväksi. Hannu näin tässä katseli savupatsaisiin, pakkastaivaaseen ja kuun sirppiin, muistaen, kuinka oudolta tuntui mennä kouluun klo 8 aivan pimeällä ja todeta sitten klo 10, lähdettäessä aamiaislomalle, että oli tullut kylmä, väliin tuiskuisen kalsea, väliin kirkas pakkaspäivä. Usein silloin saattoi vielä nähdä viluisen kuun, joka oli kuin jäätynyt kiinni taivaan holviin. Mielessä tädin maitovelli ja lukematta oleva latina täytyi kuitenkin lopettaa haaveilut ja painua kiireesti kotiin.
Nyt Helli oli jo tullut. Hannu totesi äidin laitattaneen hänelle punaisilla verkahampailla koristellut poronkoipikengät eli kallokkaat, ja kintaat samoista aineista. Lyhyt vartalonmyötäinen lammasnahkaturkki ja harmaa naapukka vastasivat lisäksi omasta puolestaan siitä, ettei Hellille tullut kylmä. Sukset olivat torniolaista mallia – Hannulla oli haapavetiset ja Erkillä iiläiset; Hellin sauvat oli Hannu tehnyt. Hän oli koettanut parastaan, sahannut suorasyisen koivulaudan reunasta sopivat listakkeet, höylännyt ne pyöreiksi ja ohuiksi, sillä kun ne olivat suoraa puuta, ei tarvinnut pelätä niiden hevillä katkeavan, painanut katajasta sirot sompaympyrät, joihin oli ommellut pikilangalla valkeasta mänttinahasta keskiristikot, ja kiinnittänyt sommat keppiin korkeilla nahkakynnyksillä, joiden välissä ne varmasti pysyisivät. Sitten hän oli kiilloittanut sauvat kauniisti ruskeiksi – ei mustiksi kuten tavallisesti – hänen omansa ja Erkin sauvat oli mustattu vain spriilakalla –, vaan ruskeiksi, vieläpä petsivärillä ja pokerilla. Hannu oli oppinut sellaista työtä kansakoulussa ja piti siitä. Hänestä tuntui, vaikka ikäänkuin salaa kuiskaamalla, ettei Helli voinut pitää mustia sauvoja, sillä ne eivät sopineet hänen olemukseensa, tuohon kuvaan, joka niin usein väikkyi Hannun silmissä silloinkin, kun Helli ei ollut saapuvilla. Hellillä piti olla maailman siroimmat ja kauneimmat sauvat, sellaiset, joita ei ollut kellään muulla. Lopuksi Hannu kiinnitti kädensijan kohdalle kuivaa parkkinahkaa, nurjan puolen päälle: siinä ei kinnas luistanut eikä kättä ruvennut niin helposti palelemaan.
Tuolla Helli ja Erkki jo menivät – näkyivät kääntyvän portista metsään oiustaakseen vanhaa kesätietä pitkin suoraan Sammalmetsään. Vahti mennä lyllersi perässä, tuon tuostakin lysähtäen ladun upottavassa pohjassa. Arvattavasti Hellillä oli siinä vakituinen tolansa, kun hiihteli usein Kankaaseen. Tuliko tässä muuten vaihdetuksi hänen kanssaan yhtään sanaa? Varmaankaan ei. Hannun oli usein vaikeaa saada sanotuksi mitään Hellille, jonka kirkas, tutkiva, hymyilevä katse sai hänet ujostumaan. Vaikka he olivat kuin sisar ja veli, niin viime aikoina oli ilmestynyt väliin tällaista hämilläänoloa. Ainakin Hannun, joskaan ei ehkä Hellin puolelle.
Hannu lähti hiihtämään koettaen vetää kelkkaa rintansa yli vinoon menevästä jutkon silmukasta. Mutta hän oli tottumaton kuljettamaan näin "veturia", joksi pitkää, keveätä kelkkaa täällä sanottiin, ja lastasi siis siihen suksensa lähtien jalan isoa maantietä. Täytyihän Erkin ja Hellin odottaa häntä, sillä eiväthän he miten kuusta irti saaneet, kun hänellä oli kirves. "Ja tulleeko noilla aika pitkäksi odottaessaan – tänne saakka kuuluu Erkin hoilaus ja Hellin kirkas nauru".
Äänet haipuivat kuitenkin pian ja tyynen talvipäivän risahtamaton, vartioiva hiljaisuus lumosi vähitellen Hannun. Nyt jo auringon rusotusta lankesi puihin ja lumeen. Oli äsken ollut tavaton lumentulo, oikea "lumitykky", niinkuin täällä sanottiin, joka oli vähitellen kerännyt joka petäjälle paksun ruunun, kärjelle pehmoisen untuvalakin, oksalle valkoisen peitteen. Tuossa oli piiskanotkea nuori mänty kallistunut kaareksi latvansa lumitaakan painosta. Miljoonat kiteet kimaltelivat – niitä Hannu oli tarkastellut uteliaasti siitä saakka, kun oli nähnyt Kansanvalistusseuran kalenterissa niiden kuvia. Mikä voima mahtanee saada ne muodostumaan noin säännöllisiksi, mutta samalla kaikki erilaisiksi? Sitä Hannu mietiskeli ja hänellä oli aina tunne, että siinä oli kysymyksessä joku erikoinen "voima", ei sokea ja aina samanlaiseen tulokseen vievä, vaan elävä, oikullinen, ihmeellisellä muodon rikkaudella ja taidolla leikkivä – joku hengetär, joka kun vain hengähtää ilman kosteuteen, niin heti syntyy miljoonittain kimaltelevia kristalleja ja mitä hienoimmin hiottuja timantteja. Se oli omituista, vaikka sitä harvoin ajateltiin, se kun oli niin tavallista. Toinen seikka, jonka Hannu aina tyyninä pakkaspäivinä lumisessa metsässä huomasi, oli ilman outo, kylmän suloinen puhtaus. Kun syksyllä tultiin kaupunkiin, häntä ensimmäisinä päivinä vaivasi siellä vallitseva outo haju. Siinä oli asfalttitervaa, pikkutalojen katot kun olivat enimmäkseen asfalttihuovasta – hautausmaan takana oli sitä valmistava tehdas –, mutta vielä muutakin: pölyä, palosolien ummehtunutta, milloinkaan aurinkoa saamatonta ilmaa ja muuta kaupungin iljettävää löyhkää. Hannu piti kaupunkia ja varsinkin sen ulkoreunoja hyvin likaisina. Hän oli kerran maininnut tuosta hajusta tovereilleen, mutta nämä eivät olleet huomanneet sitä, koska sattuivat olemaan kaupunkilaisia. Viikon kuluttua se unohtui Hannultakin. Mutta niinpä kotiin päästyä raikas, hajuton ilma tuntui sitä suloisemmalta – vastakohtana kaupungille sitä ei voinut olla huomaamatta.
Kotikankaan hiljaisuus oli sävähdyttävä. Keväällä täällä kuului linnunlaulua, mutta heinäkuussa se jo vaikeni. Silloin pörräsivät tuhannet koreasilmäiset paarmat, kiusaten Veikon raivoraviin, jos satuttiin tästä ajamaan. Elokuulla jo nekin katosivat ja tuli hiljaisuus, jota häiritsi vain tuulen miettivä suhina petäjien latvoissa, joskus metson tai teeren jymisevä, rapiseva lento, tai käpylintu- tai tiaisparven toimelias retki puusta toiseen niin syömähommiinsa syventyneinä, etteivät mietteissään seisovaa poikasta huomanneetkaan. Vaikenivat nekin äänet, tulivat hallayöt ja pakkaset, jolloin elämä piiloutui yhä syvemmälle ja näkymättömiin, satoi paksun lumikerroksen kuin haudan päälle, tuli niin pimeää, ettei sopinut valoa väliin kuin päiväsydännä tunti muuan. Oli kuollutta, mutta silti auringon joskus heittäessä lumelle punertavaa rusotustansa ilmassa väreili toivon lupaus, jonka avaama keväinen näky sykähdytti sydäntä.
Alkoi kuulua tiukujen kirkasta kilkatusta, Vahdin haukkumista, miesten kiukkuista karjuntaa ja ajovehkeiden natinaa ja rahinaa. Hannu tiesi siitä pororaidon olevan tulossa. Tämähän oli eteläisimpiä poropitäjiä, jossa oli muutamia isohkoja "porotaloja". Niiden miehet olivat olleet meren rannasta asti hakemassa jauhoja ja suolaa. Seitsemänkymmenenviiden kilon kuorman poro veti, kun kelkka oli keveä, keli hyvä, ja jäkälää ja pakkasta tarpeeksi. Isä ei pitänyt poronhoidosta eivätkä siihen näyttäneet erikoisesti ihastuneen muutkaan metsäherrat, mikäli Hannu oli saattanut huomata. Poromiehet näet kaatoivat surkeilematta elukoilleen naavakuusia sellaisina talvina, jolloin pakkanen oli tullut äkkiä suuren kosteuden jälkeen ja jäädyttänyt jäkälän niin, ettei poro saanut sitä koparoillaan irti. Ja kaatoivat ne naavakuusia muulloinkin, paksujen lumien aikana, säästääkseen kaivun vaivan väsyneiltä elukoiltaan.
Huuto ja meteli ei lakannut: Vahti oli tietenkin rynnännyt äkkiä syrjästä, jolloin vauhkot eläimet olivat sotkeneet raitonsa. Vahti kuului haukkuvan yhä, huolimatta Erkin huudoista ja komennuksista. Hannu veti kelkkansa tiepuoleen ja läksi hiihtämään niin nopeasti kuin jaksoi raitoa kohti. Hän tunsi poromiehet – tiesi heidän olevan tuimia, melkein villejä miehiä, joilla pyssy lennähti pian poskelle, ellei häijy koira älynnyt ajoissa lopettaa haukkumistaan. Isä oli varoittanut poikia poromiehistä ja käskenyt raidon tullessa väistyä hyvissä ajoin ja tarpeeksi kauas tiepuoleen sekä pitää koiraa kaulavyöstä kiinni ja komentaa ankarasti olemaan vaiti. Oli kuin hevoset ja koirat olisivat erikoisesti sekä vihanneet että säikkyneet poroja ja nämä puolestaan niitä. Mutta Impolan nuori metsäherra piti poroa ajokkaana, lasketellen vain hihnasta kiinni pitäen milloin pulkalla milloin suksilla hurjaa vauhtia varsinkin silloin, kun oli juonut liiaksi.
Kimakka paukaus halkaisi ilman ja tärähdytti sitä sen verran, että sieltä täältä irtautui oksilta lunta, tupsahtaen kuulumattomasti nietokseen. Vahti kuului vinkaisevan surkeasti, ruveten sitten valittamaan vihlovasti, läpitunkevasti. Se tuntui äsken niin risahtamattoman rauhallisessa metsässä sydäntä raatelevan pahalta. Hannun saapuessa hengästyneenä paikalle Vahdin valitus oli lakannut ja miehet olivat saaneet raitonsa järjestykseen, lähtien juuri liikkeelle. Etumiehenä hiihti Kostamon Olli – Hannu tunsi hänet – ja perässä tuli joku tuntematon, jolla oli pyssy selässä. Raivoissaan Hannu seisahtui keskelle tietä ja huusi lähestyvälle Ollille:
– Ammuitte koiran, roistot!
– Pois alta, poika!
– Tunnen sinut, Kostamon Olli, ja ilmoitan isälle. Joudut edesvastuuseen.
– Pääsetkö pois tieltä, poika! Sano vain isällesi, jos haluat. En minä hänen edesvastuitaan säikähdä. Varokoon omaa nahkaansa siinä tapauksessa. Välipä tuolla, pahaisella rakilla, joka säikäyttää raidon mielettömäksi.
Ärräpäitä sinkoili ilmassa, porot muljottelivat vauhkoina isoilla ruskeilla silmillään ja astuen harhaan sotkivat tuon tuostakin jalkansa kelkkojen yhdistyshihnaan. Toisten sarvista oli jo karvanahka kuivanut ja irtautumassa, mutta toisilla oli vielä niiden verituppi ehyt ja pehmeän näköinen. Porojen nilkat napsuivat kuuluvasti, raito tuli jo tuossa melkein päälle – Hannun täytyi väistyä syrjään, sillä Olli olisi voinut vaikka lyödä häntä. Niin se meni ohitse rahisten, kitisten ja napsuen, porojen läähättävä hengitys torvina ilmassa, tummissa mulkosilmissä vauhko katse ja Ollin kasvoilla julma, raaka ilme.
Hannu hiihti Erkin ja Hellin luo, jotka molemmat olivat lumessa polvillaan. Tuossa oli heleä, kauas näkyvä punainen täplä – kuinka selvästi se erottuikaan valkoisesta taustastaan Hannun kauhistuneisiin silmiin. Erkki oli kalpea ja vakava, ja hänen ruskeissa silmissään oli sekä vihan että surun hehkua. Helli itki. Heidän edessään oli Vahti aivan kuolleena – poromiehen varma kuula oli mennyt kyljestä sisään – verta oli ryytynyt paksuun turkkiin. Silmät olivat jo lasittuneet – suu oli jäänyt auki kuin jäykistyen viimeiseen avunhuutoon. Hannu hyppäsi suksiltaan ja kumartui silittämään Vahdin päätä: hän tunsi sen jo kylmentyvän – tuttu käpälä, joka niin sievästi ojentui koskettamaan Hannun polvea kuin muistuttaakseen, ettei saa häntä, Vahtia, unohtaa, oli jo jäykistymässä taipeestaan. Hannu silitti sitäkin – se oli valkoinen ja silkinsukea – Vahti oli sukkajalka. Hän taisteli miehuullisesti liikutustaan vastaan ja sanoi:
– Nouskaahan, minkä sille voi. Vahti parka. Lähden hakemaan kelkan, joka jäi tuonne; valitkaa te sillä aikaa kuusi. Tässähän noita näyttää olevan.
Hän puhui näin häivyttääkseen ja salatakseen katkeraa, vihaista suruansa.
– Mutta entä Vahti? kysyi Erkki.
– Vahdin viemme kotiin samalla kuin kuusen. Emme voi jättää sitä. Vaikka kyllähän sen Aappo kävisi Veikolla hakemassa tai hautaamassa johonkin tänne...
– Ei Vahtia saa jättää eikä haudata tänne, yksinäiseen metsään, sanoi nyt Helli. – Kuinka voit, Hannu, olla niin julma, että saatat sellaista edes ajatellakaan. Täytyyhän isän ja äidin sitä paitsi nähdä se vielä kerran ja sanoa sille hyvästit.
– Tietenkin, vastasi Hannu. – Saamme sen kyllä kelkassa kulkemaan. Tulin vain sanoneeksi muistaessani Vahdin mielellään nuuskineen kärppiä ja hiiriä täällä Sammalmetsän korvessa.
Hän lähti hiihtämään kelkkaansa kohti, joka oli jäänyt tuonne johonkin puolen kilometrin päähän. Äskeinen räikeä kohtaus oli mennyt kuin äkillinen ukonilma ja taas oli risahtamattoman hiljaista. Se oli vain entiseen verratessa erona, että nyt taivas, ilma, metsä ja maa tuntuivat kuuntelevan tyrmistyneinä, paikalleen liikkumattomiksi säikähtyneinä, kuuluisiko vielä äskeisen kaltaista hirmumelua, paukausta, raakoja huutoja, ilmaa viiltäviä kirouksia. Ja vielä se oli erona, että Hannun koko olemusta, joka hetkinen sitten oli ollut täysin rauhallinen ja olevaisuuteen tyytyväinen, vapisutti nyt sanomaton, kipeää tekevä suru ja suuttumus, sitä katkerampi, kun oli saanut kokea olevansa heikompi, kykenemätön kostamaan Vahdin puolesta, pakotettu alistumaan väkivaltaan ja vääryyteen. Hänen mielikuvituksensa oli lieskaten täynnä kostosuunnitelmia, hunajaisimpana se, jossa hän itse oli varreltaan ja voimiltaan Kostamon Ollin voittomies. Silloin hän tarraisi kiinni tuohon hurjaan mieheen, kuristaisi kuin koetteeksi kurkusta ja kysyisi, muistiko tämä sitä talvipäivää, jolloin ampui lasten koiran siellä Suvannon kankaalla? Hellittäisi sitten sen verran, että Olli saisi pihistetyksi käheän vastauksen, ja taas kiristäisi, puristaisi ja löisi, kunnes... Ei hän sentään kuoliaaksi loisi, ei – se tuntui vastenmieliseltä heti, kun hän kuvitteli Ollin kuolleena edessään – inhoittavalta. Hannun kostonjano täyttyi ja hänen kiihkeät mielikuvansa ja ajatuksensa alkoivat vähitellen sammua ja rauhoittua.
Hannukin ehti valikoimaan kuusta, mikä ei ollutkaan varsin helppo tehtävä. Ilmeni näet, että kaikissa oli jotakin vikaa: oksat vain toisella puolella tai liian hentoja, tiheässä tai naavaisia. Oikein lihavasti viheriää ja vehmasta ei täällä näyttänyt olevankaan. Sitä paitsi oli hauskaa mennä varovasti kuusen juurelle, kyyristää niskansa ja äkkiä lujasti puistaltaen tuntea, kuinka kuusesta vierähti kokonainen lumiryöppy, niin että naapukan nahka vain ropisi ja he kaikki olivat pian kuin lumiukkoja. Sitten Hannu näki jäniksen jäljet – tuossahan meni niiden polku, jota myöten ne kyykkivät Sammalmetsän laihoon. Viime yönä siitä oli kuljettu – aivan olivat tuoreet jäljet: ensin kaksi etutassua peräkkäin keskelle ja sitten takatassut vierekkäin. Kun ei olisi näin paljon pehmeätä lunta, niin toisi Bobin tänne. Hannu katselee ympärilleen ja polkua pitkin terävin silmin, mutta Helli arvaa hänen ajatuksensa ja sanoo:
– Tänä jouluna ei metsästetä ollenkaan, muista se! Luuletko jäniksiin käyvän vähemmän kipeästi kuin Vahtiin?
Se toi taas mieleen äskeisen tapahtuman, jonka he jo olivat lapsellisessa häilähteleväisyydessään hetkeksi unohtaneet. He synkkenivät, vaikenivat ja raahasivat vaivalloisesti kaahlaten syvässä lumessa ensin kuusen ja sitten Vahdin tielle ja kelkkaan. Vahti oli nyt jäätynyt aivan jäykäksi. Ei olisi luullut sitä niin raskaaksi. Helli lähti hiihtämään suoraan metsän läpi kotiin, sillä hänelle oli tullut katsoessaan poikain ähisevää haalaamista ja Vahti-paran köntistynyttä ruumista ikävä ja alakuloinen mieli, mutta Hannu ja Erkki lähtivät yhdessä vetämään nyt jo melko raskaasti kuormitettua kelkkaa.
Kuinka äkkiä nämä päiväsydämen muutamat valoisat tunnit olivat kuluneetkaan. Aurinko oli laskenut, vain taivaanrannalta loisti petäjäpilariston läpi punainen rusko. Taivas oli muuttunut sinertävän tummaksi ja tuhannet tähdet olivat syttyneet palamaan. Ne loistivat vielä heikosti, kun päivän kajo vaimensi niiden valoa, mutta kotipihalle saavuttaessa niiden tuike oli jo yltynyt paloksi. Hannu tuijotti niihin niin kauan, että niska jäykistyi, ja aprikoitsi lapsellisesti, mitä niiden takana – ja vielä senkin takana mahtoi olla. Täällä sisämaassa tähdet näkyivät selvästi, tavattoman kirkkaina – saattoi kuvitella, että ne ihan roihusivat. Pakkanen kiihtyi ja räsähti kipeästi saunan seinässä. Äiti näkyi virittäneen valkean ruokasalin uuniin, koska ikkunassa häilähteli punaista valoa. Se vaikutti niin kutsuvasti, että Hannu äkkiä juoksi sisään, sydän täynnä ikuisen kylmyyden ja yön sekä kodin ja takkavalkean lämmön vastakohtaisuuden aiheuttamaa viihtyisyyden ja onnen tunnetta.
Erkki oli jo kertonut, mitä oli tapahtunut, ja kysyi kiihkeästi:
– Kai isä haastaa Kostamon käräjiin ja sakotuttaa?
Isä oli vakavan näköinen ja tuumiskeli melkein kuin itsekseen:
– Se oli Ollin kostoa, mutta mies oli niin viekas, että antoi renkinsä ampua. Olli näet sai viime vuonna sakkoa yhtiön metsän haaskauksesta. Enpä tiedä, haastatanko häntä. Sääli Vahtia, surku meitä, mutta käräjistä en pidä. Ollia voin kyllä rangaista muuten, jos tahdon. Mutta poromiestä ei kiukuta mikään niin kuin syrjästä ryntäävä koira, joka siinä silmänräpäyksessä sotkee raidon. Erkin olisi pitänyt heti kieltää Vahtia – pidättää sitä. Kun et olisi vain halunnut nähdä, minkälainen vilske tiellä syntyy, kun Vahti sekautuu peliin?
Kysymys oli osoitettu Erkille, joka vastasi hiukan nolona:
– En minä tullut Vahtia kieltäneeksi ennenkuin se oli myöhäistä. Enkä raidon tullessa ajatellut mitään – katselin sitä vain, sillä sen kulku on mukavan näköistä.
Hannu kysyi isältä hiljempaa:
– Mitä Olli mahtoi tarkoittaa sanoessaan isästä, että varokoon omaa nahkaansa?
Isän katse oli Hannun mielestä hiukan verhottu hänen vastatessaan haukotellen ja hitaasti:
– Tiedä niiden tarkoituksia – uhkailevat kiukuissaan tyhjää, ajattelematta mitään erikoista. Mutta eihän sitä arvaa nykyaikana, mitä pahaa ilkeät ihmiset voivat aiheuttaa. Unohdetaan nyt tämä ikävä asia.
3
Joulun hämyisten odotuspäivien salaperäinen, hiljaisesti kuiskiva lumo valtasi vähitellen kaikkien mielen. Se oli onnen tunnetta, mutta sellaisenakin harvinaista siksi, että se oli niin monisäikeistä. Yksi näistä alkoi jo niin kaukaa lapsuudesta kuin suinkin muisti ylettyi, ja siinä olivat päätekijöinä kuusi ja kynttilät – kokonainen viittatie kirkkautta pimeän keskellä. Toinen säie oli tuoksua – kuusenhavuja, omenaa ja lakkaa –, joka tarttui muistiin ensimmäisestä kerrasta koko elämän ajaksi ja valtasi väkevästi mielen. Isä varsinkin piti siitä: hänellä oli kirjoituspöydällään usein omena, ja kirjeensä hän sulki punaisella lakalla, joka sulaessaan tuoksui hyvältä. Kolmas säie oli sydämellisen ystävyyden ja rakkauden tuulahdus, joka asui mielessä erikoisena siunauksena. Ja neljäs oli jotakin salaperäistä, mystillistä, pyhää, joka kuului joulun koko ilmakehään ja teki sen kaikista juhlista korkeimmaksi ja jaloimmaksi. Vaikka ei ajatellutkaan sellaista, vaan askaroitsi jotakin aivan muuta, niin silti mielessä kimmelsi puhdasta onnen paistetta, valoa synkän pimeyden keskellä, laulua, joka kajahtaa ylimaallisena olevaisuuden rajattomuudessa, lapsen jumalallisuutta, pyhää vavistusta käsittämättömän salaisuuden edessä. Hannu koetti hämärästi eritellä tunnelmiaan puuhaillessaan kuusta jalkaan ja korjaillessaan koristeita, mutta ei päässyt selville muusta kuin siitä, että jouluun kuului kaikki tämä.
Joulukuusen koristeistakin hengähti tätä tunnelmaa. Ne olivat olleet samoja niin kauan kuin Hannu muisti – vain joskus hankittiin jotakin lisää, enkelinhiuksia ja kultapalloja, jos vain muistettiin kiireisessä kaupungistalähdön touhussa. Tuossa oli tähti, joka aina kiinnitettiin latvaan. Se oli vanha ja näytti päivänvalossa tummuneelta, mutta kiilsi ja loisti illan juhlakynttiläin valossa odottamattoman nuorekkaasti ja innostuneesti. Hannu oikoi sen rautalankarunkoa ja koetti järjestellä sen toisin kohdin pahasti repsottavia hopeahapsuja. Tuossa oli pieni lasinen joulukello, yhtä eheä ja huurrekimalteinen kuin oli ollut Hannun muistin ajan. Hän oli rakastanut sitä eniten kaikista. Kun ennen pikkupoikana, jolloin Hannu ei vielä ollut koulussa, joskus sakeina pyrypäivinä tuli ikävä, saattoi äiti ehdottaa leikkiä joulukuusen koristeilla. Se oli houkuttelevaa ja niin Hannu istahti matolle ja sai eteensä pahvilaatikon, jossa koristeita säilytettiin. Hänelle ei tarvinnut sanoa, ettei niitä saanut rikkoa, sillä hän piti niitä ilmankin hellävaroen kuin pyhiä aarteita. Hannun nostellessa niitä laatikosta ja tarkastaessa kutakin erikseen tuntui kaukaista joulun tuoksua ja avautui mielessä viihdyttäviä näkyjä, joita unohtuu tarkastelemaan. Katsottuaan ja muisteltuaan näin kaikki Hannu otti lopuksi uudelleen käteensä pienen lasisen joulukellon, antoi sen kielen hiljaa kilahtaa laitaa vastaan ja kuunteli salaperäisen jännittyneenä sen äänen kaukaisinta, himmeintä sammumista. Hänelle oli luettu jokin kertomus joulukelloista – Hannu ei enää muistanut, mikä se oli ollut –, ja hän oli nähnyt joulukorteissa aivan samanlaisia, yhtä huurteisia ja kimaltelevia kuin tämä, ja siitä sekä joulun hämyisestä, salaperäisestä, tuoksuvasta pyhyydestä hänen mieleensä oli painunut juuri tällaisen joulukellon kuva.
Hannu hymyili itsekseen nytkin pidellessään pientä lasitiukua kädessään ja antaessaan sen kielen hiljaa kilahtaa reunaa vastaan. Siinä oli tuttu ääni, joka kertoi hänelle paljon – mitä? – sitä hän ei osannut pukea sanoiksi. Tunnelmaa kai, jotakin, jossa on onnea, rauhaa – tätä pientä kotia. Hän pisti tiu'un syrjään ja avasi varovasti pitkän, kapean, ruusunpunaisesta silkkipaperista tehdyn viirin, johon oli kultakirjaimin tekstattu enkelien kuoron sanat. Se oli Olga-tädin taideteos, Olga Fredrikan, jota pidettiin taiteilijana. Hänen luonaanhan Hannu ja Erkki asuivat kaupungissa. Hän oli käynyt Jyväskylän seminaarin ja oppinut siellä piirtämään ja maalaamaan. Täälläkin oli Olga-tädin tauluja – tuossa seinällä hänen ja äidin syntymäkoti, myös se virran rannalla, mutta vielä pohjoisempana kuin tämä. Siinä oli ollut samanlainen punainen rakennus kuin Hannun koti, valkeat ikkunanpielet, joen puolella puutarha, pihan ympärillä talousrakennuksia, rinteen alla leveä joki, joka näytti virtaavan päinvastaiseen suuntaan kuin todellisuudessa teki, koska oli väärin piirretty. Tuossa rakennuksessa Hannun äidin vanhemmat olivat asuneet lähes kolmekymmentä vuotta – se oli Hannusta ylinäkemättömän pitkä aika. Hannusta tuntui aina hänen tutkiessaan ja miettiessään tuota taulua, että äidinisän ystävällinen katse, jonka hän tunsi albumissa olevasta kuvasta, tarkasteli häntä jostakin kaukaa.
Nyt Erkki ja Helli tulivat touhuten sisään – he olivat olleet laskemassa mäkeä. Helli alkoi kiintyneenä katsella koristeita ja korjailla niitä, mutta Erkki heittäytyi nojatuoliin ja osuen koskettamaan vieressänsä hyllyllä olevaan isoon merisimpukkaan otti sen käteensä ja alkoi kuunnella. Se oli hänen mieliesineensä – niitä oli kaksi. Hyllyllä oli vielä muutakin kaukaisten merien tavaraa – pari isoa hummerin kynttä ja kauniita korallilohkareita. Ne olivat äidin veljen lähettämiä. Hän oli ollut merimies, suuren pohjalaisen purjelaivan perämies, ja hukkunut kauan sitten, vieläpä jouluaattona. Erkki ei saanut kuulluksi hänestä kyllikseen: miksi ja milloin hän lähti merelle ja miten hän hukkui? Hän pyysi äitiä kertomaan niistä seikoista, kyseli tarkoin yksityiskohtia ja unohtui katselemaan laivaa, jonka kannelta aalto oli hänet vienyt. Sen kuva, jossakin ulkomaiden satamassa maalattu taulu, oli näet isän huoneen seinällä. Eno oli kerran tuonut sen äidille lahjaksi. Sen kapteeni oli kirjoittanut äidin kotiin tarkoin, miten onnettomuus oli tapahtunut, ja tullut myöhemmin henkilökohtaisesti siitä kertomaan. Laivan kuvasta hän oli osoittanut kaikki niin yksityiskohtaisesti, että äiti oli saanut asiasta yhtä selvän käsityksen kuin olisi ollut itse mukana, ja voi siis nyt selittää onnettomuuden Erkille. Ja ne kohdat, joissa hän ilmeisesti erehtyi, koska ei tuntenut purjelaivaa eikä tiennyt miten se asettuu hirmumyrskyn painaessa sitä, Erkki osasi itse oikaista, sillä nuoruudestaan huolimatta hän tunsi purjelaivain taklaukset ja kannen köysistön kuin viisi sormeaan. Se ei ollut hänen koulukaupungissaan suinkaan harvinaista: Erkin ja monen muun pojan mieliharrastuksia oli käynti syksyllä ulkosatamassa, jossa saattoi olla suuria purjelaivoja, täysirikifregattejakin. Mies se, joka uskalsi kiivetä "toppiin". Poikain mielihaave oli merimiehen ura. Moni heistä oli lähtenyt kuka vanhempain luvalla, kuka ilman, kadonnut sinne tai palannut ahavoituneena ja miehistyneenä kotiin ja alkanut lueskella kaupungin merikoulussa. Lukusalissa Erkki tarkoin tutki Merimiehen Ystävän ja katsoi, ketkä olivat lähettäneet terveisiä kotiin. Kaikki, jotka muistivat Erkin koulukaupunkia tai yleensä hänen kotimaakuntaansa, hän pani tarkoin merkille. Erkki painoi ison valtamerisimpukan korvaansa vastaan. Heti sieltä alkoi kuulua salaperäistä, syvää suhinaa. Erkki ei voinut ymmärtää, mitä se oli, miksi simpukka suhisi noin, ja oli kysellyt selitystä, mutta turhaan. Vähitellen hän oli alkanut uskoa todeksi sitä, mitä hänelle oli sanottu lapsena, että se oli valtameren kohinaa, joka oli lähtemättömästi tarttunut simpukkaan, kuuluen sen olemukseen. Mutta sehän oli vain paljas kuori – siinähän ei ollut enää itse eläintä? Vaikka, mutta kohinansa se kuitenkin oli säilyttänyt.
Ja Erkki kuunteli. Kaiken, mitä hän oli lukenut suurista meristä – Robinson Crusoen koko valtameriromantiikan – tuo kohina loitsi niin läheiseksi ja ilmieläväksi, että Erkin tarvitsi vain ummistaa silmänsä, jos tahtoi lähteä itse merimiehenä kiitämään pitkin vuorenkorkuisia aaltoja. Niin hän teki aina, sillä lähtö merelle, seikkailu tropiikeissa, valkoiset mahtavat purjeet, joita voimakas, lämmin tuuli pullistuttaa, kapteenina koulukaupungin harmaapartainen merikoulun johtaja, mutta ensimmäisenä perämiehenä hän, Erkki itse – se oli hänen ainainen päiväunelmansa. Enokin oli ollut kapteenin luottamusmies, ensimmäinen perämies, maailman paras merimies – niin oli kapteeni hänestä onnettomuuden jälkeen sekä kirjoittanut että suullisesti todistanut. Ja saman maineen Erkki tahtoi saavuttaa. Eno ei ollut menestynyt koulussa – oli ollut haluton lukemaan. Erkki ei tahtonut sanoa häntä "laiskaksi", koska siitä olisi langennut varjoa hänen maineeseensa. Hän oli joutunut erimielisyyteen isänsä kanssa, joka oli tiukasti vaatinut häntä täyttämään velvollisuutensa, ja kotona oli erään kevättutkinnon jälkeen, josta eno oli tuonut kotiin perin huonon todistuksen ja tiedon jäämisestä luokalle, vallinnut raskas mieliala. Äiti ja sisaret olivat suojelleet enoa, jolle isä oli suuttunut hirmuisesti, ja eno oli pysytellyt poissa hänen näkyviltään. Tätä jännittynyttä olotilaa oli kestänyt juhannukseen saakka. Illalla eno oli lähtenyt kylän nuorten juhannusvalvojaisiin ja ollut täysin rauhallinen. Lähtiessään hän oli halannut äitiään, katsonut häntä silmiin ja sanonut: "Hyvästi, äiti!" – "Hyvästi, kuinka niin?" äiti oli kysynyt kummastuneena. "Muuten vain", eno oli sanonut ja arvellut: "Rohkenisinkohan mennä papan luo tuonne kamariin?" – "Miksi et", äiti oli vastannut, "ei hän enää toru sinua, vaan tulee iloiseksi, jos menet puhelemaan hänen kanssansa". – "Olkoon sentään", eno oli vastannut, "ukko voisi vielä kiivastua, jos joutuisimme juttelemaan koulusta". Sisartensa kanssa eno oli myös vaihtanut sanan ja lopuksi paiskannut muka leikillä kättä hyvästiksi. Sitten hän oli lähtenyt menemään vihellellen, kunnes oli kääntynyt portilla katsomaan taakseen. Erkin äiti oli huomannut sen ja tarkannut veljeänsä, kun tämä seisoi siinä kauan aikaa, katsellen pihaa, rakennuksia, metsää, taivasta – kaikkea, mikä oli hänelle lapsuudesta saakka tuttua, omaista, rakasta. Äiti oli ymmärtänyt jälkeenpäin enon sanoneen siinä hyvästiä. Niistä juhannusvalvojaisista eno näet ei palannut ei sinä eikä seuraavinakaan öinä, ei vaikka hänen äitinsä istui yöt kaikki itkien ikkunassa ja vartioiden porttia, ja isä ryhtyi tiedustelemaan häntä kaikilta mahdollisilta suunnilta. Erkki ymmärsi, että se oli ollut kauheaa; hän ei raskinut edes kuvitella, mitä hänen äitinsä ja isänsä sanoisivat, jos huomaisivat hänen, Erkin, karanneen. Erkki ajatteli näitä asioita syyllisellä tunnolla, sillä hän aavisti joutuneensa kulkemaan elämässä enonsa jälkiä – tulleensa häneen ei vain ulkomuodolta vaan todennäköisesti myös kohtalolta. Erkillä ei ollut lukuhalua tai ei ollut "taipumusta lukemaan", kuten äiti sanoi suojelevasti ja silittelevästi, isän taas suoraan tapaansa arvellessa, että Erkki oli laiska. Erkin täytyi myöntää isän olevan oikeassa. Mutta mistä tuo laiskuus tuli? Siitä, että Jepen venäjä, Maijan saksa ja Käpän matematiikka tuntuivat aivan mahdottomilta.
Äiti tuli huoneeseen ja Erkki kysyi:
– Kuule, äiti, kuinka kauan viipyikään enon lähdön jälkeen ennenkuin saitte hänestä ensimmäisen tiedon?
– Taasko sinä sitä enon asiaa... Pane pois se simpukka – se herättää sinussa vain turhia merihaaveita. Viipyi kai siihen ainakin puoli vuotta, ehkä enemmänkin.
– Varmaan olitte iloisia silloin, kun kirje tuli ja saitte tietää enon olevan terveenä ja kaiken olevan hyvin? Onkohan se kirje tallessa?
– Olimmehan toki – tottakai. Ei se ole tallessa – ei ymmärretty säilyttää. Enosihan tuli sitten kotiin ja suoritti perämiehentutkinnot. Isä oli hänestä hyvin ylpeä.
– Sieti ollakin, tuumi Erkki ja vaipui taas ajatuksiinsa.
Hannu ja Helli saivat kuusen koristetuksi ja poistuivat sen äärestä katsoakseen sitä. Se oli heistä kaunis – latvatähdestä kimmelsi pieni mutta kirkas valonsäde, jonka kuin kipinän iski siitä ikkunasta kuultava sammuva pakkasrusko. Huone vaipui jo terheniseen hämyyn, joka pehmensi ääriviivat ja syvensi kaiken, mikä oli tummaa. Helli oli mennyt istumaan sohvaan – Hannu totesi, että hänen kasvonsa ja silmänsä loistivat sieltä melkein oudon kirkkaina. Hannu kummasteli itsekseen, mutta lausui sen kuitenkin ääneen:
– Kauanpa isä viipyykin.
Isä oli lähtenyt aamulla kunnallislautakunnan kokoukseen, jonka esimies oli. Äiti sanoi puuhiensa lomasta viereisestä huoneesta:
– Ei se arvellut kovin kauan viipyvänsä, mutta on varmaan ilmestynyt asioita enemmän kuin luuli. Niillä on nykyisin aina muutakin puhetta kuin mitä pöytäkirjoihin pistetään. Mutta kyllä hän nyt pian tulee. Tuolla olisi Aukustin joulukori valmiina keittiössä – ettekö menisi viemään sitä? Tai minä tulen itsekin –. Tuusan-Elli kuuluu olleen sairaana.
Suvannon torpparin Aukusti Koivukankaan tölli oli pari kolme viitanväliä virran rantaa alaspäin. Se ei ollut joen äyräällä, vaan hiukan kauempana siitä, metsän, synkän korven keskellä. Hannu oli usein ihmetellyt, miksi Aukusti oli rakentanut mökkinsä tuollaiseen paikkaan, johon ei aurinko sopinut koskemaan juuri miltään puolelta, pitkät kuuset kun aina heittivät varjoansa, mutta ei ollut saanut selitystä. Aukusti oli isän uskottu työmies ja oli saanut tehdä mökkinsä mihin tahtoi, isän ryhtymättä häntä siinä asiassa neuvomaan. Hannu ei tietänyt, minkälaisista vuokrista Aukusti oli sopinut isän kanssa; hän oli vain nähnyt Aukustin ilmestyvän joka kesä Suvantoon silloin, kun heinänteko aloitettiin ja hillat kypsyivät. Leipäkontti, voinassakka, puurojauhopussi, piimäleili ja suolakalaastia nostettiin veneeseen, Aukusti asettui perään, Aappo-renki soutamaan, karjakko-Maija keskituhdolle, ja niin käännettiin kokka vastavirtaan. Mennä lipoteltiin siinä taitavasti akanvirtojen mukana, ponnistettiin voimakkaasti niemien vikevissä kärkivirroissa, rantasipien vain hopeapiiruina sinkoillessa pitkin vuolteen pintaa, ja niin hilauduttiin vähitellen ylemmäksi, kunnes vihdoin päästiin kääntymään virran toista haaraa alaspäin – Suvantoa vastapäätä oleva suuri maa oli näet saari, jota joki syleili kahdella leveällä väylällä. Laskettiin alaspäin niin että vilisi, kunnes joki laajeni avaraksi lammeksi. Sen toiselle puolelle soudettiin – siellä, hetken matkan päässä, Lahnalammilla, oli isän metsäniitty. Aukusti ei puhunut mitään, teki vain työtä. Hannu oli tarkastellut ja ihmetellyt häntä paljon. Heinälle lähdettäessä hän oli erinäköinen – hiukan, aavistuksen verran haluton ja tympeä – kuin silloin, kun hän ilmestymällä äidin keittiöön upea kukkuratäysi hillarove kädessään ilmoitti hilla-ajan alkaneen. Hän ei antanut rovettaan kenellekään, jos vain äiti oli suinkin kuuluvilla, vaan odotti siksi, kunnes äiti saapui. Silloin Aukustin jykevät, kuin kirveellä honkapölkystä veistetyt piirteet pehmenivät kauniiksi, hymyileväksi ilmeeksi. Hän kosketti arasti oikean kätensä sormenpäillä äidin käsivartta, sanoi hiljaa "Jumalan terve" ja ojensi hänelle ropeensa tapaillen hämillään, että "rouvalle tämän suven antimia vähän". Ja äiti kosketti myös Aukustin käsivartta samalla tavalla ja sanoi hänkin "Jumalan terve", katsoen Aukustia kirkkaasti silmiin. He tervehtivät toisiaan näin siksi, että olivat molemmat laestadiolaisia eli "hihhuleita", joiksi tähän uskoon tulleita pilkkanimellä sanottiin. Ja sitten kahvipannu kiireesti tulelle ja äiti kyselemään Aukustin oloista, eukosta, tämän äidistä Tuusan-Ellistä, ja lapsista, vaikka kyllä entuudestaankin tiesi nämä asiat. Ja Aukustin juodessa kahvia – ainakin kolme kuppia – äiti laittoi nyyttiin mitä siinä sattui löytämään ruoan apua ja vaatteita, varsinkin viimeksimainittuja. Ja lähtiessään Aukusti oli lempeän ja rauhallisen näköinen. Mutta silloin, kun hänen tuli mennä isän kanssa leimausmatkoille tai muihin tukkihommiin, hän oli kiinteän, asiallisen, jopa ankaran näköinen, suoristaen ryhtinsä ja pitäen keksiään – jos oli kesä ja piti mentämän lajittelulautalle, "sortteeriin", tai muuten uittoväylille – kuin sotilas kivääriään. Selvästi tämä oli Aukustin mielihommaa – honkien ryskyvä kaatuminen, kasautuminen vesien rannoille, laajoille "lansseille", lähtö nousevan tulvaveden mukana merta kohti, kiito koskissa ja jännittävä ruuhkautuminen – tukkimiehen vapaa elämä kevään kuulaan, milloinkaan pimenemättömän taivaan alla.
Joulukorin vieminen Aukustin mökkiin ei ollut mikään erikoisempi, vaan vuoden menoon ja joulunviettoon vanhastaan ja vakinaisesti kuuluva asia. Siinä oli puolet lahjaa ja hyvää tahtoa, puolet suoranaista palkkiota kaikenlaisista pikku tehtävistä, joita Aukasti kotona ollessaan äidille suoritti. Sattui paljon sellaista esim. puu- ja astiatyötä, vannehtimista ja muuta, jota Aappo ei osannut, mutta joka sujui Aukustilta kuin itsestään. "Tuon saa Aukusti korjata", "se täytyy teettää Aukustilla", "jokohan Aukusti lie vannehtinut sen voipytyn", – siten äiti lausahteli silloin tällöin vuoden varrella, varaten toisaalta vaate- ja muuta tavaraa palkkioksi kaikista näistä pikku puuhista. Isän ja poikain vaatteet ilmestyivät aina lopuksi joissakin muodoissa Aukustin ja hänen poikainsa ylle, näyttäen aluksi hämmästyttävän uusilta ja hienoilta, mutta menettäen pian tämän valheellisen autereensa ja muuttuen ympäristönsä mukaisiksi. Hannu oli kerran ihmetellyt, kuinka tuntemattomiksi isän vanhat sarkahousut olivat Aukustin koivissa muuttuneet – kuinka tarkoin niiden alkuperäinen pinta oli osattu peittää erivärisillä paikoilla. Aukusti ei sellaisesta välittänyt – pääasia hänelle, että housut olivat lämpimät.
Hannu meni mielellään Aukustin mökkiin, jossa aina talvi-illoin paloi loimottava tervasvalkea. Syksyin Aukusti nosti läheisiltä kankailta röykkiöittäin tervaskantoja, veti ne vähän lumen aikana kotiin ja särki joutohetkinään pilkkeiksi, jotka paloivat hyvin. Siinä äärellä oli hauskaa istua ja teheskellä kuka mitäkin, puhella ja tuumiskella, tuiskulumen helistessä pientä ikkunaa vastaan tai kuutamon valaistessa korven kuusien hankitaakkaa, ja russakoiden hiljaa ritistessä uuninpäällyksen pimeässä loukossa. Aukustin mökissä ei suvaittu rumia sanoja eikä kirouksia, sillä sen väki kuului laestadiolaisiin. Varsinkin jo vanhaksi käynyt Tuusan-Elli oli harras. Ei tarvinnut valkotukkaisen kirkkoherran, joka oli laestadiolainen itsekin, kovin kauan herkällä, kauniilla äänellään todistaa Ristuksen rakkaudesta, kun jo Ellillä tuppasi tulemaan riemu päälle ja hänen täytyi itkeä, heiluttaa ruumistaan ja huokaista ääneen että "voih!" Hänen mielessään näet silloin aukenivat suloiset mesilähteet ja valkeni laaja, leppoisa rauha, sellainen onni, että se korvasi elämän kaikki kärsimykset.
Talvin Elli pysytteli enimmäkseen vuoteessaan, olkiensa ja peitekulujensa välissä, sillä häntä vaivasi alituinen vilu, oikea hytistäjäinen, joka kun tarttui käsiksi, niin pani hampaat lyömään loukkua. Saunaan hän kuitenkin kömpi ajaakseen horkan pois tulikuumalla löylyllä. Hannun ja muiden nyt tullessa tupaan hänen sänkynsä oli käännetty pystyvalkean loisteeseen. Kaikki olivat jo käyneet saunassa, illallisvelli oli kiehumassa hahlapadassa ja Aukusti lehteili totisena sitä ainoata kirjaa, jota hänen mökissään luettiin, nimittäin Laestadiuksen postillaa. Hannu tunsi kirjan – oli katsellut sitä juuri Aukustin luona – ja ihmetteli sen sanoja ja vertauksia, jotka muuten painuivat liian hyvin Erkin muistiin, höysteeksi hänen loppumattomiin kokkapuheisiinsa. Äiti ei pitänyt tuosta kirjasta – ei ollut suostunut ostamaan sitä, vaikka laestadiolaisten varsinainen saarnamies Hanhi-Pieti oli tarjonnut sitä, vieläpä sen vanhempaa oikeata painosta, jossa sana oli juuri sellaisena, puhtaana, väärentämättömänä, jollaisena se oli profeetan suusta vuotanut. Hanhi-Pieti oli ilmeisesti pahastunut äidin kiellosta, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään; Hannu epäili, ettei hän pitänyt äitiä tämän jälkeen oikein aitona uskonsisarena. Äiti luki Wegeliuksen postillaa, jonka Hannu myös tunsi, sillä hän sai lukea siitä sunnuntaisin äidille saarnan.
Mutta Aukusti luki Laestadiusta eikä muuta – ylen harvoin Raamattua ja Virsikirjaa, jotka kyllä olivat töllin kirjalaudalla. Hänestä samoin kuin Tuusan-Ellistä näet vain Laestadiuksen sana oli riittävän voimakasta. Sitä kun jarrasi harvaan ja tankkaamalla muutaman sivun, niin oli kuin olisi nauttinut hyvästi suolatun, vankan aterian, joka ehdottomasti tyydytti pitkäksi rupeamaksi, tai käynyt tulikuumassa saunassa, jonka löyly poltteli jo sitä ajatellessa. Aukusti ei lukenut sanomalehtiä, joita ei pikku tölleihin vielä tullutkaan, ja Ellillä tokko lienee ollut käsitystäkään, mikä sanomalehti oli. Mutta heidän mielikuvituksellaan oli silti huikaisevan laaja, vieläpä harvinaisen värikäs liikkuma-ala, jonka väkevillä sanoillansa avasivat Raamattu, Postilla ja Virsikirja.
– Jumalan terve, sanoi äiti ja kosketti Elliä ja Aukustia käsivarteen. Sitten hän istuutui Ellin vuoteen viereen jakkaralle ja alkoi katsellen milloin häntä, milloin takkavalkeaa kysellä Ellin sairaudesta. Mutta Aukusti peräytyi syrjemmäksi, pienemmät lapset pirahtivat kuin säikähtänyt särkiparvi hajalle, ja kaikista kauimmaksi väistyi Aukustin kalpea, laiha vaimo, joka aina katseli arasti, puhumatta juuri mitään. Hänen mukanaan painui pimeimpään ovensuun nurkkaan myös Aukustin vanhin poika Hermanni, Hannun ikä- ja entinen leikkitoveri, joka oli jo parin vuoden ajan kulkenut tukkitöissä, edellisenä talvena kaukana Lapissa saakka. Siellä hän oli muuttunut niin, ettei enää puhellut Hannun kanssa yhtä avomielisesti kuin ennen eikä katsonut silmiin. Miten lie nyt sattunut kotiin – kai siksi, että oli hakkuutöissä jossakin lähiseuduilla, joen latvametsissä. Hannun teki mieli vaihtaa Hermannin kanssa sana, muutama, mutta kun tämä painui ujosti, melkein ynseästi nurkkaansa ja tuijotti vain lattiaan, se jäi.
– Hyvää joulua Aukustin väelle ja tässä hiukan lapsille tuliaisia, sanoi äiti sitten, kääntyen Aukustiin ja osoittaen koria, jonka Hannu ja Erkki olivat laskeneet ovensuuhun. Lasten silmistä välähti ilo, mutta he hillitsivät itsensä samassa ja tuijottivat vieraisiin totisina. Vain vanhin tytär, kahdeksantoista vuotias Emma, alkoi kuiskutella jotakin Hellin korvaan. Aukusti pyysi mielellään jonkun Suvannon väestä lastensa kummiksi – oli tehnyt tuossa totisena, hajasäärin seisovan Aaro-poikansa syntyessä Hannulle sen kunnian. Aukusti oli ollut vakavan, juhlallisen näköinen eikä ollut tahtonut saada sanotuksi asiaansa, ja Hannua oli ujostuttanut, mutta samalla myös hiukan hykähdyttänyt kuin olisi kuullut tulleensa hyväksytyksi luottamustoimeen. Aaron ristiäiset olivat sattuneet joululoman ajaksi ja nousseet eteen ihan äkkiä sen vuoksi, että kirkkoherra oli joutunut poikkeamaan pitäjäretkellään Suvantoon. Aukusti oli ollut pirtissä, nähnyt kirkkoherran tulon ja pistäytyen keittiöön pyytänyt äitiä kysymään, voisiko kirkkoherra, kun oli kerran saapuvilla, tulla ristimään hänen lastansa "pikkuisen", kuten Aukustin sanat sattuivat vaatimattomasti. Mikä, ettei. Lähdettiin siitä – oli hyvin luminen talvi – menemään kapeata kinospolkua kuin sianselkää pitkin, isä edellä, sitten äiti ja kirkkoherra, sitten Hannu ja viimeisenä piika, korissa hyvin peitetty kihisevän kuuma kahvipannu ja vehnäset. Oli tulipalopakkanen, taivas säihkyen täynnä tähtiä, pohjoisella puoliskolla hulmuava revontulikaari, jonka liekin karkeloivat kummallisesti ja kuulostivat rätisevän. Hannu ei ollut varma, tekivätkö ne todella niin, mutta selvästi hänestä siltä kuulosti. Kirkkoherra pysähtyi silloin, kun ne oikein hulmahtivat, kallisti päänsä kekalleen ja esitelmöi runollisesti haltioituneena, viittailIen molemmin käsin avaruuden eri kulmille, Jumalan suuruudesta luonnossa. Hannu ei kuitenkaan saanut tarkoin seuranneeksi hänen puhettaan, sillä häntä häiritsi pelko, että "kunhan se ei vain hojeltuisi kapealta polulta tuonne pohjattomaan nietokseen". Sinne kirkkoherra olisi näet saattanut humahtaa kainaloita myöten, ehkä uppeluksiin asti, jos olisi sattunut kuopan tai notkon kohdalle. Mutta onnellisesti päästiin perille – kirkkoherra vain tottumattomana löi varoituksista huolimatta päälakensa oven kamanaan niin että kumahti ja mökki tuntui järkähtävän. Hannu odotti, sanoisiko kirkkoherra mitään erikoista tämän johdosta, mutta ei; kärsivän näköisenä hän vain hieroskeli päätänsä ja toisti moneen kertaan, että "kylläpä oli matala se Aukustin ovi, matala, kovin matala". Hiukan hänen silmänsä revähtivät isommiksi hänen sitten nähdessään, miten pieni tölli oli, mutta tottuneena tällaisiin oloihin hän riisui turkkinsa, istui takkavalkean loisteeseen ja alkoi ystävälliseen tapaansa puhutella Tuusan-Elliä, joka oli hänen taatuimpia uskonsisariansa ja nyt puoleksi pökerryksissä siitä ilosta, että itse kirkkoherra oli näin odottamatta kuin taivaan lahjana eksynyt hänen luokseen. Aukustille ja hänen vaimolleen, joka puki pikku miestä äidin tuomaan ristikolttuun, lapsille ja kaikille vanhalla kirkkoherralla riitti ystävällistä, herttaista, leikillistä puhetta. Hannu huomasi ikkunapenkillä istuvan isänsä katselevan kirkkoherraa lämmin ilme kasvoillaan, melkein liikuttuneen näköisenä, ja oli ymmärtävinään hänen ajatuksensa: valkotukkainen, lempeän näköinen kirkkoherra, jonka musta papinpuku oli varsinkin tässä ympäristössä erikoisen juhlallinen, oli tuossa valkean loisteessa istuessaan ja hymyillessään kaunis ja kunnioitusta herättävä. Mutta nyt kaikki oli valmista: puukupissa pöydän nurkalla vettä ja vieressä liina, ja lapsi Hannun äidillä, joka piti sitä ristillä. Kirkkoherra nousi seisomaan, liitti kädet yhteen ja seisoi hetkisen vaiti, silmät ummessa. Ja tuvassa tuli silloin niin hiljaista, ettei olisi luullut kenenkään edes hengittävän; russakat vain laipion reunoissa ja uunin päällä ritisivät omia salaperäisiä ritinöitään, liikuttelivat tuntosarviaan ja katselivat tietävän näköisinä ihmisten outoja menoja. Sitten kirkkoherra alkoi lukea kastelukuja – ihan ulkoa, totta kai, sillä eihän hän saarnatessaankaan karttaa tarvinnut, saati sitten kasteessa, jolloin sanat olivat aina samat. Hänen äänessään oli sointuva, sydämellinen, rauhoittava sävy, joka omituisesti täytti koko pienen töllin ja valtasi kuulain mielen. Hannu kuunteli sitä kuin lumottuna ja hänen nuori, kokematon sielunsa avartui ymmärtämään, että tässä tapahtui nyt jotakin pyhää ja salaperäistä, että tämän menon takana, jolla pikku ihminen otettiin niinkuin kirkkoherra sanoi "Jumalan suojaan ja yhteiskunnan yhteyteen", oli aikain aamuhämärään häipyvien sukupolvien kokemus ja vakaumus kuin olisivat miljoonat kädet kurottuneet pimeydestä valoon ja miljoonien katseesta loistanut selittämätön kaipaus. – – –
Hannu heräsi unelmastaan siihen, että äiti nousi ja hyvästeli, toivottaen kaikille kädestä pitäen joulurauhaa. Aukusti oli vakavan, hänen vaimonsa aran ja lapset ujon näköisiä, mutta Tuusan-Elli pyyhki silmiään. Ulos tultua Helli ja Erkki lähtivät menemään kiireenvilkkaa, mutta Hannu saatteli äitiä käsikynkästä, vastaili hänen kysymyksiinsä, rauhoitteli hänen huoliansa, ja ihaili miljoonin tähdin vilkkuvaa pakkastaivasta, pohjoisessa säkenöiviä ja karkeloivia revontulia, vaikenevaa, juhlallista, rajatonta avaruutta, lumen, jään ja yön peloittavaa kuolonkauneutta.
4
Helli istui sohvannurkassa ja katseli joulukuusta, jonka kynttilät olivat jo palaneet ohi puolen. Muut valot oli sammutettu tahallaan, että joulukuusi saisi: yksin valaista huoneen. Mutta vaikka siinä olikin paljon kynttilöitä, niiden voima oli riittämätön näin avaraan suojaan: se jäi soppipuolilta hämyiseksi. Ja kynttiläin liekki oli omituisesti surullisen kajasteinen, saman sävyinen kuin keväinen ilta, jolloin mailla väreilee alakuloinen rusotus, muuttaen ilon haikeudeksi. Ja kun tuijotti kynttilöihin kauemmin, niin liekin ympärille alkoi muodostua sateenkaarirenkaita, jotka lähtivät keskeltä ja laajenivat yhä isommiksi, kunnes katosivat hämärään. Liekki muuttui kuin silmäksi, joka tuijotti kiinteästi, surullisesti, tutkivasti, tuon tuostakin säpsähtäen kuin olisi rävähdyttänyt luomiansa. Hellin täytyi pyyhkäistä silmiänsä, sillä niitä oli ruvennut karvastelemaan, ja silloin hän huomasi, mistä nuo sateenkaarirenkaat olivat aiheutuneet: hienosta sumusta, jota oli kihonnut silmiin, joka ei ollut vielä tiivistynyt varsinaisiksi kyyneliksi, mutta ei ollut jäänyt paljoa muuksikaan, ja joka oli noussut tästä hiljaisen jouluhetken hienosti alakuloisesta kajasteesta tai jostakin sydämen syvyydessä asuvasta, sanaksi syntymättömästä, nimettömästä toiveesta. Kuka sen tietää? Helli ei ymmärtänyt itseään – ei käsittänyt, mistä tuli äkillinen sydäntä paisuttava riemu, ja mikä taas toisin hetkin muutti riemun murheeksi, joka oli tuskallista, mutta samalla kummallisesti kallisarvoista, oudosti nautintorikasta sekin.
Hän vilkaisi muihin: kaikki olivat unohtuneet tuijottamaan joulukynttiläin riutuvaa valoa, isä otsa rypyssä, syvissä mietteissä, harkiten niitä asioita, joista salateitä saapuvat kirjeet ja silkkipaperilehtiset kertoivat – vaarallisia, jännittäviä asioita, mutta juuri niitä, jotka näyttivät kuohuttavan isän olemusta pohjia myöten. Helli oli syksyn kuluessa tullut isän ja äidin keskusteluista tietämään paljon, oli kuullut äidin varoitukset, isän puheet naapurien ja asiakkaien kanssa, ja ymmärtänyt, että ne anastivat isän mielenkiinnon yli kaiken, että juuri silloin, kun olisi pitänyt olla sanomatta mitään, sanat tulivatkin itsestään, sisäisen voiman pakosta, jyrkkinä, vakaumuksellisina, kohtalontäyteisinä. Helli oli käynyt isän asioilla kaukaisissakin taloissa – levittänyt lehtisiä ja kirjasia – unohtanut ne muka sinne kamarien pöydille tai tupien penkeille, ja tuntenut olevansa osallisena suuressa ja jalossa taistelussa.
Hannu istuu tuossa taampana ja tuijottaa kuuseen. Hänelläkin on otsa hiukan rypyssä, mutta ei niin paljon, että se häiritsisi hänen rauhallista ilmettään. Kuvaavaa hänelle, että hän on asettunut noin syrjään. Hannu ei milloinkaan mene ensimmäiselle paikalle, jos vain suinkin voi välttää sitä, eikä puhu silloin, kun muut keskustelevat. Hän vain miettii rauhallisesti niinkuin nytkin, tuumii, hautoo ja harkitsee, ja vain joskus puolella sanalla hajamielisesti ilmaisee ajatustensa alan. Helli oli huomannut edellisenä kesänä, että Hannun ylähuuli oli alkanut näyttää tummalta ja että hänen kulmakarvansa olivat kasvaneet nenän juuresta melkein yhteen. Äitikin oli huomannut sen, tarkastanut kulmia läheltä ja sanonut ihmeissään, että kun siinä on viisi karvaa, joiden kärjet ovat kääntyneet yhteen kuin kuhilaalle. "Tulehan, Helli, katsomaan!" Ja Helli oli mennyt ja katsonut läheltä, vaikka häntä oli yhtäkkiä ruvennut ujostuttamaan, ja todennut niin olevan kuin äiti sanoi sekä vielä lisäksi, että Hannun poskia peitti lyhyt, harva silkkinukka. "No mitä te nyt siinä!" oli Hannu samalla ärähtänyt ja työntänyt heidät pois. Helli oli tuntenut, kuinka Hannun käsi oli ollut kova ja voimakas, kuin miehellä. Hän vilkaisi Hannuun taas, mutta salaa kuin olisi ollut varkaissa: hänen tukkansa oli kaunis – löi muutaman aallon – loisti pehmeältä – ja hänellä oli kauniit kasvot, korkea nenänvarsi, lujasti sulkeutunut suu. Helli oli huomannut, että joillakin pojilla ja miehillä oli suu aina auki, muutamilla ihan älyttömästi lerpallaan – se ei ollut kaunista. Tytöilläkin saattoi olla niin, mutta heitä se ei aina rumentanut – jopa kaunisti, jos hampaat sattuivat olemaan valkoiset ja säännölliset.
Hellin mielikuvat tulevat, väräjävät hetkisen kirkkaina ja sammuvat vaihtaakseen taas uusiksi. Hän ei itse rakenna eikä etsi niitä, vaan ne nousevat omatahtoisesti näkyviin levottomina ja hulmuavina kuin revontulet, joita täällä oli yksinäisinä talvi-iltoina riittävästi aikaa katsella. Sen Helli vain oli viime aikoina todennut, että ne pyrkivät karkelonsa lopussa muodostumaan oudoksi, palavaksi kysymysmerkiksi, joka salaperäisellä tavalla koski Helliä itseään, vaatien ikäänkuin tilille, että mitä aiot, mitä odotat? Tai se ei kysynyt ihan suoraan näinkään eikä sille kelvannut vastaukseksi se, minkä tuollaiseen kysymykseen olisi heti voinut sanoa, vaan se tahtoi selvyyttä siitä, mikä oli Hellin syvimmän, koko hänen olemustansa nyt ja tulevaisuudessa hallitsevan pyrkimyksen ja onnenkaipuun ohjelma. Ja sitä Helli ei tiennyt, sillä se ilmeni hänen parhaillaan aukeavassa pienessä neitosydämessään vain nimettömänä kaipuuna, joka oli milloin riemua, milloin tuskaa, mutta aina suloista ja onnellistuttavaa.
Äitikin oli joutanut kiireidensä keskeltä istahtamaan hetkiseksi ja oli vaipunut heti tuijottamaan joulukuusta. Hänen hiuksissaan oli harmaita raitoja ja hän oli Hellin mielestä jo vanha. Mutta isän silmissä hän ilmeisesti oli vielä nuori, kai samanlainen kuin viitisenkolmatta vuotta sitten tullessaan talousneidiksi tuonne Kosken suurelle ruukille. Äidillä oli kultainen, ristin muotoinen rintaneula, tuo, joka nytkin joulun kunniaksi kimalteli hänen mustan silkkileninkinsä kaulantien juuressa, ja kerran katsellessaan sitä Helli oli arvellut, että sen varmaan äiti oli saanut isältä kihlajaislahjaksi. "Ei", äiti oli vastannut, "ei se ole isältä, sillä mennessämme kihloihin hän oli aloitteleva, köyhä metsänhoitaja, jolla oli tuskin varaa ostaa sormusta".
Äiti oli ollut urhea tyttö. Helli oli vuosien kuluessa udellut hänen tarinansa yhä tarkemmin, niin että tunsi sen nyt yksityiskohtaisesti. Äiti oli kertonut siitä sirun silloin, toisen tällöin, ja lopuksi kaikki, sillä hän kai oli liikuttunut sekä onnensa muistoista että Hellin silmien lämpimästä kimmellyksestä. Ensin ohi ollut äidin nuoruus: kuusi sisarta ja yksi veli pienessä kodissa siellä vielä pohjoisempana olevan suuren virran rannalla, ja heillä vaalijana äiti, joka oli ollut mennessään naimisiin 19-vuotias. Sitten lähtö maailmalle, kuka minnekin, veli merelle, äiti uljaasti, vaikka ei ollut paljoa yli parinkymmenen, talousneidiksi suureen ruukkiin. "Kuinka äiti uskalsi?" – "Täytyi, täytyi, ei ollut muuta neuvoa, olin opetellut sellaisen alan – koulua emme käyneet, paitsi Olga Fredrika seminaarin". Helliä ihan jännitti hänen ajatellessaan, ettei tuossa ruukissa ollut rouvaa – oli vain patruuna ja hänen metsänhoitajansa. Patruunan kuva oli albumissa – hän oli ollut komea mies – oli sitten myynyt ruukin ja muuttanut Tukholmaan, josta joskus lähetti lyhyen tervehdyksen. "Oliko hän hyvä mies?" Helli oli kysynyt arasti. "Oli", äiti oli vastannut, "hän oli ja on vieläkin kunnioitettava ja jalo mies". – "Kosiko hän äitiä?" – "Kosi, mutta minä niiasin ja sanoin, että paljon kiitoksia, mutta olen jo kihloissa patruunan forstmestarin kanssa". – "Kai patruuna silloin ällistyi?" – "Kyllä – ei tahtonut ensin uskoa korviaan, ja tuli sitten hyvin vakavaksi. Pelkäsimme aluksi hänen alkavan vainota isää ja minua, minkä vuoksi isä alkoi hakea toista paikkaa, jonka pian saikin, mutta emme huomanneet hänestä sellaista. Kerran hän kysyi, eikö sitten pääsy suuren ruukin rouvaksi minua ollenkaan houkutellut, ja sanoi, kun vastasin kieltävästi, ettei hän ollut minusta sellaista luullutkaan". – "Milloin hän sitten antoi tuon ristin?" – "Häälahjaksi". – "Miksi ristin – oliko hän uskonnollinen?" – "Hänkö, sitä en tiedä, ehkä sydämessään – huonoja tapoja hänellä ei ollut. Mutta ristin hän kai valitsi siksi, että oli huomannut minun olevan uskonnollinen". – "Onko äiti aina ollut sellainen?" – "Aina, lapseni, aina – muuten en olisi uskaltanut lähteä sinne suureen ruukkiin ja sellaiseen vastuunalaiseen tehtävään – minä kokematon tyttöparka, joka aluksi hädissäni itkin yökaudet, kun talo oli aivan hujan hajan". – "Isäkö tuli avuksi?" – "Tulihan se pian, kun tutustuttiin", hymyili äiti.
Helli ymmärsi, että äidin tarinan takana piili onnea ja rakasta huolta, levittäytyi kokonainen elämän romaani, jossa kolme sydäntä oli taistellut ja voittanut. Helli tunsi Kosken ruukin, sillä hän oli käynyt siellä isän ja äidin kanssa. Siellä asuivat nyt aivan toiset ihmiset kuin isän ja äidin nuoruudessa, mutta siellä otettiin hyvin vastaan ja oltiin vieraanvaraisia. Se oli vanha, romanttinen, kaunis paikka – Helli oli siihen ihan hurmaantunut. Päärakennus oli kaksikerroksinen, huoneita jos kuinka paljon. Isä ja äiti olivat käyneet siinä kamarissa, jossa äiti oli asunut talousneitinä, ja siinä, jossa isä metsänhoitajana, ja vilkaisseet toisiinsa ymmärtävästi, muistavasti, hiukan ujosti. He olivat kulkeneet muissakin huoneissa, menneet koivukujaa kosken rannalle, jossa olevassa huvimajassa olivat kauan istuneet ja puhelleet. Helli oli ymmärtänyt heidän tahtoneen olla kahden ja kävellyt kosken äyrästä alemmaksi. Pauhu rauhoittui siellä ensin sileäksi suvannoksi, jonka pinta oli rannan kuusien varjossa musta ja kalvolla keinui yläputouksen kasvattamia oudon valkoisia vaahtokuplia kuin pumpulipalloja tai joutsenia. Niiden lumihohto ja veden suurina pyörteinä myllertävä tummuus tuntui peloittavalta, toi mieleen Tuonelan virran ja sen satujoutsenen, joka ui siellä ihmisen ikuisena arvoituksena. Mutta päästyään tästä varjoisasta suvannosta virta syöksyi alas jyrkkää rinnettä särkyen valkeaksi vaahdoksi ja sen päällä sateenkaarena välkkyväksi uduksi ja puhjeten kuin suuttuneena huumaavaan pauhuun. Peläten Helli oli peräytynyt sen äyräältä, joka tuntui vapisevan, sillä veden nopeassa, hurjassa syöksyssä oli viemaavaa, puoleensa vetävää voimaa.
Erkki oli pitänyt äänekästä iloa koko jouluillan, laskien leikkiä kaikkien, mutta etupäässä äitinsä kanssa. Hänen lahjansa olivat vain leikillistä laatua, tarkoitetut huviksi eikä hyödyksi. Hannu oli ihmetellyt, miten paljon harkintaa Erkki oli uhrannut tähän asiaan ja miten onnistuneesti hän oli lopultakin osannut käyttää isän antamat vähäiset joulurahat. Se oli omituisesti viehättävää, onnellista aikaa tuo joulunodotus: kun tuli päivä päivältä yhä pimeämpää, kun nietokset kasvoivat kasvamistaan ja pojat joutuivat yhä kiihkeämmän hiihtoinnostuksen valtaan, kun avattiin "joulunäyttelyt" kaikkine uskomattomine ihanuuksineen. Sydän pamppaillen pikkupojat ja -tytöt menivät kirjakauppaan, puristaen lujasti kourassaan sitä 10- tai 25-pennistä, jonka olivat onnistuneet joko ansaitsemaan tai saaneet isältä tai äidiltä pyytämällä, ja seisahtuivat aluksi ovensuuhun ujouden ja kirkkaiden valojen häikäiseminä. Siinä oli esillä jos jotakin, kaikki uskomattoman kaunista, mutta eiväthän lasten lantit paljoon riittäneet. Irtautuihan sieltä sentään yhtä ja toista: Musta Pekka, joka oli rattoisa peli, ei maksanut paljoa – muuttokuvat olivat aina hauskoja, kun vain malttoi lioittaa ja irroittaa ne huolellisesti – dominopeli oli myös halpa, vaikka kyllä ikävä – kiiltokuvia sai kymmenpennisellä kirjekuorellisen. Pikkutyttöjen silmät tuikkivat onnesta ja ihastuksesta. He eivät voineet kuvitella mitään kauniimpaa kuin nämä helein, loistavin värein painetut ruusut, liljat ja lemmikit, kukkakorit, toisiaan puristavat kädet ja kirjeitä nokassaan kuljettavat kyyhkyset. Kyllä niitä oli hauska kiinnittää "Muistokirjoihin", jollainen piti olla jokaisella. Kunpa niissä olisi vielä ollut valmiina onnentoivotusruno, sillä sellaisen sepittäminen oli vaikeaa. Jos pyysi isolta veljeltä tai siskolta apua, niin nämä ensimmäiseksi työkseen selailivat "albyymin" lävitse, lukivat runot ja nauroivat. Se oli pikkusiskosta mitä suurimmassa määrässä loukkaavaa ja epähienoa – aikaiset ihmiset olivat vasta inhoittavia, il-kei-tä! Joskus sitten isosisko armahti, otti kynän ja alkoi miettiä tullen haaveellisen näköiseksi, ja saikin suurella vaivalla sommitelluksi säkeistön, joka oli hartaasti odottavan pikkusisaren mielestä ihastuttava. Mutta pahaksi onneksi sen sattui näkemään isoveli, joka kuului konventtiin ja oli kirjoittanut salanimellä sen lehteen, "Valon terhoon", "oikeita" runoja, minkä johdosta piti itseänsä runoilijana ja oli erittäin kärkäs arvostelemaan muiden saavutuksia. Hänpä nyt alkoi rikkiviisaan näköisenä, lyöden etusormella tahtia, tankata siskon runoa tavu tavulta, lausua säkeitä runomitallisesti, esitelmöidä nousuista ja laskuista, alku- ja loppusoinnuista, osoitella sekä muodollisia virheitä että ajatuksen epäloogillisuuksia – "naiset aina ajattelevat epäloogillisesti, mikäli ajattelivat ollenkaan", hän huomautti sivumennen viisaasti ja kokeneesti –, kunnes isosisko suuttui, sieppasi albumin hänen kädestään ja käski hänen mennä "niin kauas kuin pippuri kasvaa".
Erkki ei ostellut tällaisia lapsellisuuksia – Mustan Pekan ehkä, jos sen kuvat – apteekkarit, leipurit, sepät, räätälit, heidän rouvansa, tyttärensä ja poikansa – olivat riittävän hassunkurisia. Hän haki sellaisia lahjoja, jotka yllättivät jollakin ominaisuudellaan. Niinpä saattoi hänen antamastaan sievästä, munan muotoisesta, avattavasta rasiasta puksahtaa ulos käärme, joka oli inhoittavan notkea ja venyvä sekä ehdottomasti säpsähdytti saajansa. Hänen lahjoittamansa sammakko, joka katseli niin uskollisin silmin istuessaan tuossa edessäsi pöydällä mahdollisimman viattoman näköisenä, hypätä kopsahtikin yhtäkkiä, aivan odottamatta, melkoisen loikan, päätyen mihin sattuma johti, joskus hyvinkin sopimattomiin paikkoihin, soppalautaseen tai kahvikuppiin. Ja muutaman kerran sattui jokaiselle sellainen tapaturma, että Erkin hankkima, erehdyttävästi ruskean piparkakun näköinen kumikappale joutui teelasiin tai hampaiden väliin. Hellille Erkki oli antanut kaksi pientä nukkea, jotka seisoivat alta pyöreän lyijypalan päällä ja nousivat aina pystyyn, asetti ne miten tahansa. Helli unohtui ensin kääntelemään niitä, sitten äiti piteli niitä hetken, kunnes isäkin alkoi kaadella niitä yhä uudelleen, lopuksi naurahtaen, "että mitä hassutusta tämä nyt on", ja siirtäen ne pois, jolloin Hannu alkoi tutkia, miten ne oli tehty, kaatoi ja katsoi, kun ne keikahtivat pystöön, ja unohtui hänkin leikkimään niillä. Lopuksi kaikki nauroivat nukkien viekkaalle houkutusvoimalle.
Hannun joululahjat olivat toisenlaisia: kirjoja, mikäli rahat suinkin riittivät. Joulun lähestyessä hän usein pysähtyi kirjakaupan ikkunan ääreen, tarkasteli uteliaana uusia kirjoja ja harkitsi, mitkä niistä ostaisi lahjoiksi kotiin. Koulun aiheuttama lukutyö oli vähäistä Hannun muuhun lukemiseen verrattuna, sillä kaupungin kirjastosta hän lainasi säännöllisesti kirjoja. Se hurma, jota hän oli tuntenut opittuaan lukemaan ja lisätessään mielikuvituksessaan joka sanaan viehättäviä näköaloja, säilyi kauan, kuluen ja arjistuen hitaasti.
Mutta nyt olivat kynttilät jo palaneet loppuun ja sammuneet yksitellen. Vain jokin loisti vielä tuijottaen ympärillänsä yhä syvemmäksi käyneeseen pimeyteen. Kaikki muut paitsi Hannu olivat menneet ruokasaliin, josta kuului tuolien siirtelyä, astiain kilinää, Erkin ja Hellin iloista naurahtelua. Hannu odotti vain viimeisen kynttilän katoamista liittyäkseen seuraan, mutta hän ei halunnut puhaltaa sitä, sillä hänestä oli mieluista istua täällä, hiljaisuudessa ja pimeydessä, seurailla mielikuvien välähtelyä, antaa niiden yhtyä mitä ihmeellisimmiksi päätelmiksi, repiä ne taas rikki ja lähteä uusille kujanteille. Nyt raukeni viimeinen kynttilä, tuoreet havut rätisivät hetken, tuli aivan pimeää ja ruokasalista kuului äidin uudistettu kutsu.
5
Hannu ajatteli ennen nukkumistaan, että joulussa oli oikeastaan kaikista salaperäisintä ja hienointa tämä aattoillan jälkeinen jouluyö, jolloin kaiken hälinän tauottua seurasi syvä, pyhä hiljaisuus. Hän oli äsken seisonut ikkunan ääressä ja katsellut talviseen yöhön, jossa vallitsivat kalpea kuu, tuikkivat tähdet, roihuavat revontulet, pakkanen, jää ja lumi. Joki oli kuollut, valkea ja autio kuin suunnattoman leveä, käyttämättömäksi jäänyt maantie; metsä tuolla vartioi äänettömänä, liikkumattomana, tummana rintamana; kaikki oli risahtamattoman, oudon hiljaista. Oli omituista ajatella, että pitkin sekä tämän että muiden jokien varsia oli aivan samoin kuin Suvanto tässä törmällä taloja, enimmäkseen punaisiksi maalattuja ja valkonurkkaisia, tai sitten vielä harmaiksi, ilmansyömiksi jääneitä. Kaikissa niissä oli vietetty joulua, ainakin käymällä saunassa, jos ei muuten. Kuusia käyttivät täällä vain säätyläiset. Näitä taloja oli satoja – jos laskisi kaikki nämä pohjoiset joet ehkä tuhansia. Niiden asukkaita oli yhteensä varmaankin kymmeniä tuhansia. Kaikkien mielessä oli ollut välähdys joulusta, toisilla kirkas, toisilla hämärä, joskus rauhoittunut ja tunnelmallinen, joskus taisteleva ja kapinallinen. Kun ajattelee tätä rauhaa ja taistelua, uskoa ja epäilystä ikäänkuin yhteenlaskettuna, niin siitä tulee, katsoen jo jokaisen yksilöllisen tunteen kiihkeyteen, tavaton voima, joka ikäänkuin säteilee ylös avaruuteen. Minne? Hannu koetti pinnistää mielikuvitustaan vapautuakseen aineellisista kuvista ja nähdäkseen tuon mielikuvansa henkisenä ilmiönä. Mutta hän ei voinut: ihmisten yhteenlasketun uskon ja epäilyksen voima nousi ilmaan kuin usva tai tuntui vetona kuin raudan ja magneetin välillä. Onko sillä mitään vaikutusta, voiko se ulottua jonnekin kauas ja aiheuttaa ehkä joitakin ilmiöitä tai tekoja? Hannu ei käsitä tästä mitään – hänen ajatuksensa ovat vain sattuneet pinoutumaan tällaiseksi eriskummalliseksi rykelmäksi –, mutta hän vaistoaa, kuinka outoa ja arvoituksellista ihmisten olo on tutkimattoman taivaan alla. Hänelle jysähtää mieleen yhtäkkiä kirkkaana se tosiasia, ettei hän ihminen ollenkaan tunne elämänsä varsinaista tarkoitusta, ja että siitä aiheutuu koko ihmiskunnalle syvä, loppumaton kysyminen ja tuska. Mutta tuijottaessaan tähän asiaan ja samalla talviyöhön Hannu tunsi hämärästi, että oli kuitenkin olemassa jotakin, joka tyydytti kysyjää ja lievitti tuskaa, – sitä, joka kimmelsi miljoonina timantteina hangella ja vallitsi talviyössä korkeana, käsittämättömänä ylevyytenä. Siinä oli arvoituksen ratkaisu, heijastus tänne aistimin tajuttavaan olevaisuuteen jostakin salatusta, mutta silti läsnä olevasta totuudesta. Hannu oli pinnistänyt käsityskykyään rehtorin koettaessa kirkkohistorian tunnilla selittää tuota salaperäistä "sukua", jota ei kukaan ole nähnyt, mutta jonka täytyy olla olemassa, koska kerran on olemassa sen "lajeja", ja joka tietenkin on se varsinainen perustava "päätotuus". Nyt hänelle yhtäkkiä alkoi häämöttää, että niin todellakin täytyy olla, että kaiken takana, joka paikassa ympärillämme, meissä itsessämme, asuu tuo perustotuus; onnettomuutemme vain on, ettemme vajavaisilla aisteillamme voi tavoittaa sitä, että se pakenee pois kuin kaunis haave, kun yritämme tarttua siihen saadaksemme sen ikäänkuin aineellisesti nähtäväksi. Se tuottaa sanomatonta kaihoa, mutta samalla myös onnea, sillä jo vakaumus tuon "varsinaisen totuuden" olemassaolosta täyttää ihmismielen autuaalla tunnelmalla. Niin oli rehtori selittänyt ja lisännyt, että Jumalan sana ilmoittaa meille siitä ja että joskus suuren runoilijan on sallittu nähdä sen olemus ja saattaa sanojensa kautta siitä häivähdys tajuttavaksemme. Mikähän se on, joka hämärtää silmämme, ettemme kykene oivaltamaan olemassaolomme arvoitusta? Olisikohan niin kuin rehtori oli salaperäisen, haaveellisen näköisenä selittänyt, että syntiinlankeemus oli syvällinen vertauskuva, että oli todellakin tutkimattomassa olevaisuudessa tapahtunut jotakin, joka synnin sumuna nyt peitti silmämme? Ei Hannu tällaisia tajunnut, ja mitä hän ei tajunnut, sitä hän ei voinut uskoa. Muuten vain hänen ajatuksensa kuin voimistellakseen askartelivat oudoissa, erikoisissa kysymyksissä.
Sitten hän nukkui tietämättänsä, mutta heräsi siihen, että Erkki äänteli vaikeasti, kuin kovan tuskan vallassa. Hannulla kävi häntä sääliksi ja hän meni herättämään veljeänsä, joka säpsähtäen nousi istumaan ja sanoi:
– Olipa hyvä, että herätit. Näin niin kamalaa unta.
– Minkälaista?
– Semmoista vain... Putosin laivasta mereen.
Hannu kuuli Erkin äänestä, että hän oli syvästi järkytetty, ja sanoi lohduttaen:
– Sehän oli onneksi vain unta. Puhelit taas liiaksi äidin kanssa enosta ja siitä tämä.
– Niin kai.
Hannu sääli Erkkiä, sillä tämän olennossa oli jotakin lapsellista.
– Nukuhan nyt.
Mutta Erkki ei saanut vähään aikaan unesta kiinni, vaan muisteli väristen untansa sekä vanhaa kuvausta enon kuolemasta ja nautti kiitollisena siitä, ettei ollutkaan valtameressä, vaan turvassa kotona, omassa vuoteessaan. Amerikan jossakin satamassa kapteeni oli peilannut ruuman vesimäärän ja korvallistaan kynsien sanonut perämiehelle, Erkille, joka mielikuvituksessaan asettui enon sijaan, että "vuotaa se", että "kai sitä pitäisi ruveta paikkaamaan?" Mutta Erkki tiesi, että kaikilla – hänellä, miehistöllä ja kapteenilla – halutti kovasti kotimaahan, josta oli oltu poissa jo monta vuotta ja jonne lähtö viivästyisi kuka tiesi kuinka kauan, jos nyt mentäisiin kuivaan tokkaan. Hän muisti isää ja äitiä, jotka olivat jo vanhoja, ja Hannua ja Helliä, jotka myös odottivat häntä, tunsi kiihkeätä koti-ikävää ja vastasi, että "jos miehet suostuisivat pumppaamaan, niin eiköhän tuo pysyisi pinnalla kotiin asti". Kapteeni käski silloin miehet kannelle ja kysyi, suostuisivatko he pumppaamaan, jos saisivat ylimääräiseksi palkaksi hyvästä purjekankaasta vaatteet? Muuten näet täytyisi mennä tokkaan ja kotimatka viivästyisi. Miehet katselivat toisiinsa ja syljeskelivät, kunnes viimein puosu, Määttä, rykäisten osoitti kapteenille kysymyksen, suostuisiko hän lisäämään tarjoukseensa kangasta vielä sen verran, että riittäisi säkiksikin? "Saatte", sanoi kapteeni heti, jolloin Määttä kääntyen tovereihinsa sanoi, että "pumpataan pois, pojat!", mihin nämä murahtivat, että "pumpataanpa tietenkin!" ja menivät töihinsä. Niin lähdettiin. He saivat pumpata lujasti, enemmän kuin olivat luulleet, sillä heidän laivansa oli jo vanha ja sen pohjalaiset lankut rakoilivat pahasti. Raskaasti Salmi kynti aaltoja ja kiipeili vaivalloisesti vesivuorten rinteitä. Melkein keskeytymätön huono sää vainosi heitä, kunnes nyt, keskellä Atlanttia, jouluaattona, puhkesi luoteismyrsky. Se pakotti reivaamaan melkein tarkkaan, sietäen purjetta vain sen verran, että laiva totteli peräsintä. Vähitellen kaikki saatiin järjestyksen ja väsynyt miehistö pääsi lepovuorolleen. Tuli ilta ja pimeä. Myrsky vinkui touveissa yhä lujemmin ja kuin korvat luimussa ja hartiat kyyryssä Salmi pakeni sen edestä. Kaikki luukut olivat vesivisusti kiinni, esineet lujasti sidotut paikoilleen, ja kannelle jääneet – kapteeni, ruorimies ja Erkki – öljyvaatteissaan muodottomia kuin sukeltajat. Kapteeni piteli kiinni vantista ja katseli vaiti ruorirattaassa seisovaa pohjalaista merimiestä. Häviävän valon viimeisissä häilähtelyissä matruusi kuvasteli jättiläiseltä, jonka selkään myrskynkin voima näytti murtuvan. Kapteeni tunsi hänet nuoruudesta saakka, sillä olivathan he saman kaupungin lapsia, kuten muukin Salmen miehistö. Sillä on siellä vaimo ja lapsi, sekä pieni tupa omalla tontilla. Se on hyvä merimies... Niin ne ovat kaikki. Tuokin perämies – se on reilu poika – vähän ylimielinen vain.
Erkki näin kuvittelee jouluyötä Salmessa niinkuin lukemattomia kertoja ennen, seurailee kaikkien ajatuksia ja antaa omiksi mielihyvikseen kapteenin kehaista häntäkin. Kapteeni toteaa, että pimeys sakenee nopeasti ja myrsky yhä kiihtyy, tempoen aaltojen harjoista sumua ja vaahtoa, jota kiidättää ryöppynä laivan yli. Ruorimies häipyy näkyvistä, häämöttäen vain silloin tällöin mustana möhkäleenä. Tuntui kuin hän olisi kasvamistaan kasvanut, kuin laiva olisi ollut kelkka, jolla hän, jättiläinen, laskee mäkeä huvikseen tässä helvetillisessä ilmassa. Kapteenia puistattavat kosteus, tuuli ja vilu, ja hän kääntyy Erkkiin päin sanoen: "Laske myötäistä vain, niin ei tule hätää. Tilaahan riittää". Ja Erkki vastaa: "Niin kyllä, mutta harmittavan kauas poikkeamme silloin kurssista". – "Kauas, mutta muu ei auta", vastaa kapteeni. "Jos kuitenkin myöhemmällä hiukan hellittäisi, niin voithan yrittää muuatta riepua lisäksi ja kääntää koetteeksi taas laitatuuleen. Mutta ole varovainen, sillä Salmi ei kestä suurta painoa kyljen puolelta". Ja Erkki vastaa lyhyesti niinkuin heillä on tapana: "Hyvä on".
Kapteeni ponnisteli ruorimiehen luo ja ojensi hänelle aimo palan pikanellia. "Hyvää joulua!" Ruorimiehen katse ilostui ja hän kiitti: "Sitä samaa!" Tällainen ei ollut laivoissa tapana, mutta Salmessa oli asia toinen, siinä kun kaikki olivat saman kaupungin väkeä, eivät vain päällystöä ja miehistöä vaan myös ystäviä. Mennessään tyynesti kajuuttaansa kapteeni tunsi, kuinka ruorimiehen äänestä oli jäänyt hänen mieleensä jotakin lämmittävää. Skanssin oven raosta kiilui valoa. Kapteeni tirkisti sisään ja näki Määtän, vanhan puosunsa, arkkunsa ääressä, kirja polvellaan. Määttä oli jumalinen – olihan jouluaatto – sääli hipaisi kapteenin vanhaa sydäntä. Hän meni koijuunsa, heittäytyi täysissä pukineissaan vuoteelleen ja alkoi muistella kotiaan, vaimoaan ja lapsiaan, joiden luota oli ollut niin kauaa poissa. Ja unen tultua muistelmat muuttuivat elämäksi ja herkistivät sydämen ikävöimisen riuduttavalla tuskalla.
He muistelivat kotia kaikki, nekin, joilla ei sitä ollutkaan. Sellainen on jouluaaton lumo. Saattoi lyödä vetoa, että ruorimies mietti kaihonkatkeralla sydämellä, minkä ja kenen näköinen mahtoi olla hänen pieni poikansa, joka oli syntynyt heti hänen lähdettyään. He olivat olleet matkoilla yli kolme vuotta. Nyt vihdoinkin oli kurssi kotimerille. Se oli jo melkoinen joululahja. "Kotiin päin mennään, vaikka täytyykin hiukan poiketa kurssista. Harmillista! Toivottiin aikaisemmin, että jouluksi olisi jouduttu edes Eurooppaan, mutta eipäs! Kotiin pääsy on yleensäkin vaikeaa täältä maailman valtameriltä, saati sitten jouluksi. Tulee melkein aina poiketuksi oikeasta kurssista".
Ruorimiehen mietteet kiintyivät kaikki tähän ajatukseen ja hän toivoi, että laiva olisi suunnattoman iso myrskylintu, tuollainen albatrossi, joka siipiä liikahduttamatta heijaa ja leijaa laivan rinnalla päiviä ja viikkoja, ja syöksyisi kohisten taivaan halki kohti sitä kaukaista pientä kaupunkia, jossa varmasti heitä tänä iltana muistettiin ja heidän puolestaan rukoiltiin. Silloin syvä ääni keskeytti ruorimiehen mietteet: "Koetettaisiinkohan kääntää hiukan tuuleen?"
Se oli perämies, Erkki itse, joka oli yhtä haikean koti-ikävän vallassa kuin ruorimies. Erkki kuvitteli ja tunsi, että juuri hän, herraspoika täältä kaukaisesta pienestä kodista, kärsisi jouluaattona sanomattomia kaipuun tuskia – hän, joka oli karannut kotoa vanhan isän ja äidin luota. Omatunto ja anteeksipyytämisen tarve silloin polttaisi häntä erikoisesti, niin että hänen täytyisi vain kävellä kannella edestakaisin, kun ei saisi muuten rauhaa. Kuultuaan ruorimiehen vastauksen – "Koetetaan vain – muutama riepu alaraakoihin menee kyllä" – hän tarttui pilliinsä ja vihelsi vihlaisevasti "kaikki miehet kannelle".
Niin alkoi keskellä synkkää myrsky-yötä ja pikipimeyttä tuo iso touhu, jonka tällainen pillinpuhallus suurella laivalla aiheuttaa. Vinhalla vauhdilla, hammasta purren käy työ, ja puoli jäätyneet purjelevyt pamahtelevat myrskyssä kuin tykinlaukaukset. "Vähän vain, varovasti!" Erkki komentaa ja ohjaa, koettaen pimeässäkin päästä selville miestensä työstä, ja tanakkana ja vankkana ruorimies odottaa hetkeä, jolloin hän voimakkaalla kädellään käännältäisi Salmen taas niitä vesiä kohti, joista vihdoinkin aukenisi lopullinen kotimatka.
Kajuutassaan kapteeni yhtäkkiä säpsähtää hereille, sillä myrsky tekee hänen unensa keveäksi. Kannelta kuuluvista huudoista ja kolinasta hän samalla ymmärtää, mitä on tekeillä, ja tulee levottomaksi, sillä hänestä tuntuu äkkiä kuin olisi hänen äskeinen vihjauksensa kääntämisestä tuuleen ollut varomaton. Tekee mieli mennä peruuttamaan, sanomaan, ettei saa, ei riepuakaan...
Äkkiä laiva kallistuu kovasti ja jää siihen asentoon, ruveten tutisemaan kuin olisi jättiläisvapa pistetty täräjämään mahtavaan koskeen. Hullu, se perämies! kapteeni karkaa pystyyn ja syöksyy ovelle. Hänen avatessaan sen tulvahtaa vastaan kohiseva kuohu ja aivan kyljestä pamahtelevat aaltojen iskut kuin mahtavat, huumaavat laukaukset. Myrskyn vimma sokaisee hänet, kun hän lähtee ponnistelemaan sysipimeässä kannelle käskeäkseen, huutaakseen...
Ruorimies oli tehnyt niinkuin Erkki oli käskenyt – painaltanut arvelematta rattaansa niin, että Saima oli hypähtänyt tuuleen kuin tulista kannusta maistanut ori. Kalpeana, säikähtyneenä määräyksensä seurauksista Erkki tarrasi vanteista kiinni, mutta miehistö jäi kylmänä, näennäisesti huolettomana odottamaan, miltä matkanteko nyt alkaisi tuntua. Ruorimies vaistoaa jonkinlaista hurjaa riemua ja juhlavaa tunnelmaa, kuten aina silloin, kun hän kamppailee myrskyn kanssa.
Ja tuolta saapuu samassa aalto, jota parempaa ei hänkään voi kaivata. Se vyöryy kuin vuori Salmea kohti, joka tuntuu ikäänkuin köyristävän selkäänsä päästäkseen tieltä pois. Mutta se ei pääse, sillä nyt mennäänkin laitatuuleen, ja hurjalla riemulla ja huumaavalla, kiehuvalla ja sihisevällä pauhulla mahtava aalto sieppaa sen helmaansa, haudaten sen kokonaan veden alle. Myrskyn raivotar on hirmustunut merimiesten rohkeudesta ja tahtoo rangaista, mutta Salmi on taistellut tämän leikin ennenkin. Kuin vetäisten syvään henkeä se hautautuu aaltoon natisten jokaisessa liitoksessaan, mutta nousee sieltä vesimassojen painosta huolimatta kuin lintu, märkänä, pahoinpideltynä, tukehtumaisillaan, mutta silti valmiina uusiin sukelluksiin. Silloin kuuluu mastoista kovia paukahduksia, äsken nostetut muutamat purjeet kuvastuvan hetkisen ilmassa kuin hornan linnut ja lentävät pois, uusi aalto tulee kuin vuori, kuin jättiläinen, jonka raivosta kiristynyt hammasrivi loistaa valkeana...
Juuri ollessaan pääsemässä ruorimiehen luo ja hänelle jo viittoessaan ja ärjyessään kapteeni näkee vesivuoren lähestyvän pilviin ulottuvana seinänä. Laiva ei ehdi kohota eikä väistyä, vaan meri hautaa sen taas. Kapteeni tuntee, kuinka vastustamaton voima kaappaa hänet kannesta irti, puistaltaa häntä sekunnin verran kuin peto hampaissaan ja lähtee viemään. Hän hapuilee avuttomasti ympärilleen, sokaistuu, päästää tukahtuneen parkaisun. Sielussa vilahtaa äkkiä paljon, muistiin valkenee samalla kertaa äärettömän monta asiaa kuin tauluksi, jossa on koko elämänpolku ja kaikki, mitä sitä kulkiessa on näkynyt ja tapahtunut. Vaisto sanoo, että nyt on satu lopussa, mutta juuri kun kapteeni oli alistumaisillaan kohtaloonsa, hän tunsikin rautaisen kouran kaappaavan itseään takin helmasta, pysähtyvänsä, hapuilevansa ja sanomattomaksi riemukseen saavansa kiinni köydestä, joka kesti. Milloinkaan ei kapteenin koura ollut puristanut mitään niin lujasti ja mielellään.
Selvittyään huumauksestaan kapteeni totesi Salmen taas laskevan myötätuuleen. Tuolla eräs miehistä auttoi toveriaan jaloilleen, sillä aalto oli iskenyt hänet vanttien väliin niin lujaan, ettei hän päässyt omin voimin irti. Kapteeni silmää ruoriin: tanakkana seisoo siellä miehen hahmo. Luojalle kiitos! Kapteeni menee ruorimiehen luo arvellen, että tämä oli ehkä äsken silmänräpäykseksi hellittänyt rattaastansa ja kurottanut teräskouransa tempaamaan hänet takaisin elämän puolelle rajaa. Hän huutaa kiitoksensa ruorimiehelle, mutta tämä vain pudistaa päätänsä ja tuijottaa itsepäisesti kompassiin. Kapteenin valtaa synkkä aavistus, hän menee miehestä mieheen ja katsoo läheltä pimeässä, ketä he ovat, kurkistaa skanssin ovesta ja tarkastaa, ketkä siellä ovat, kiiruhtaa takaisin ruorimiehen luo ja tarraten häntä olkapäistä vaatii ärjyen tietoa, missä on perämies, Erkki? Mutta ruorimies ei vastaa muuten kuin katsomalla vuorina vyöryviin aaltoihin, joiden tieltä Salmi pakenee.
Nähdessään kapteenin ponnistelevan ohitsensa ruoria kohti Erkki ymmärsi ukon suuttuneen ja tiesi sen mukaisen kohennuksen olevan tulossa. Hän seisoi paikoillaan oikea käsi vantissa ja odotti, mitä kapteeni sanoisi. Mutta pimeässä tämä ei huomannutkaan häntä, ja samassa tulla humahti aalto, jota ukko ei arvannut varoa. Silmänräpäyksessä Erkki syöksyi häntä kohti ja sai kiinni hänen öljytakistaan sekä toisella kädellä köydestä. Kapteeni pysähtyi, tarrasi johonkin ja jäi siihen, mutta samalla aallon koko raskas voima iski Erkkiä rintaan niin kovasti, että hänen kätensä heltisi – sormien suorastaan täytyi oieta, elleivät tahtonee mennä poikki. Erkki tunsi, kuinka veden voima vei hänet kuin lastun laidan yli pimeään, vuorina vaaruvaan valtamereen.
Sillä hetkellä hän varmaankin oli unissaan parahtanut. Milloinkaan hän ei ollut tuntenut niin omakohtaisesti ja todennäköisesti kuoleman esimakua – ei ollut koskaan ajatellut sitä eikä pitänyt sitä omalle kohdalleen kuuluvanakaan. Mutta kun hän tunsi joutuneensa aallon vietäväksi ja silmänräpäystä myöhemmin teki vaistomaisia uimaliikkeitä kurkottaen päätänsä pinnan yli ja etsien laivaa, joka oli jo kadonnut pimeyteen, ja kun hän sitten salamankirkkaana näkemyksenä totesi, ettei ollut pelastumisen toivoa, että hän oli yksin rajattomalla ulapalla, hurjistuneiden aaltojen viskelemänä, sysipimeän, tähdettömän taivaan alla, niin hänet valtasi eräänlainen ääretön, mahtava, toivottomuudessaan jylhä ja vapisuttava mielenhaikeus, joka ei häipynyt vieläkään, vaikka hän yhä istui tässä valveillaan, muisteli enon kuolemaa ja untansa, sovitteli siihen omaa kohtaloansa ja kuvitteli yksityisseikkoja. Väristen hän ajatteli itseään uimassa myrskyisen meren ulapalla – yksin, auttamattomasti kuolemaan tuomittuna, pimeässä, vähäpätöisenä lastuna. Mitä hän tekisi, jos todella joutuisi sellaiseen tilanteeseen? Varmaankin uisi niin kauan kuin jaksaisi tai siihen asti, kunnes laivaa seuraavat hait silpoisivat hänet riekaleiksi. Uidessa hän muistelisi kaikkea, mitä oli sattunut, tätä pientä, rauhallista kotia, isää, äitiä. Olisiko mahdollista, että hän voisi alistua kohtaloonsa, että hänen tuskansa ja pohjaton mielenhaikeutensa seestyisi tyyneksi rauhaksi, niin että kun hän ei enää jaksaisi uida, hän vain ummistaisi silmänsä ja poistuisi elämästä? Erkki aavisti, että sellainen oli mahdollista. Hän oli kerran kysynyt merikoulun vanhalta kapteenilta, eikö tuollaisessa myrskyssä peloittanut, ja saanut myöntävän vastauksen, "mutta sitten mielessä valkenee se, että Jumala on läsnä kaikkialla ja syntyy turvan tunne". Tuo vanha kapteeni puhui luottavaisesti kuin lapsi – hän kai oli kokenut asian, koska oli ollut merillä kolmentoista vuotiaasta neljäänkymmeneen saakka.
Erkki nousi vuoteesta ja katsoi ulos. Tuhannet tähdet siellä roihusivat – samat tähdet, jotka valaisivat valtameriä –, kuutamo kimmelsi nietoksissa, revontulien kaari säkenöitsi pohjoisella taivaalla. Jouluyön ihmeellinen rauha valtasi yhtäkkiä Erkin sielun, tuntuen sitä suloisemmalta kuta järkyttävämpiä hänen äskeiset mielikuvansa olivat olleet. Jumalan kiitos, että hän oli kotona, ettei hänen tarvinnut viettää joulua kaukana rajattomilla ulapoilla. Hän tunsi, että jos hän olisi siellä, hän kaipaisi kotiin niin kiihkeästi, että varmaan tulisi sairaaksi. Hän pujahti vuoteeseen ja nukkui heti. – – –
Jouluaamuna pojat heräsivät siihen, että lumi helisi ikkunaa vastaan: oli tullut tuisku. Kirkkoon ei olisi menty missään tapauksessa, sillä se oli lämmittämätön. Erkki pukeutui, pyyhkäisi hiukan nenänsä ympärystää kostealla liinalla, koetti saada itsepintaisesti törröttävää tukkaansa sileäksi, ja oli valmis. Tyynesti hän sitten otti kaksi tulitikkua, katkaisi toisen lyhyemmäksi, kätki molemmat kouriinsa ja sanoi Hannulle:
– Arvaa, kummassa kädessä on pitempi tikku.
– Miksi niin?
– No, jos saat lyhyemmän, on sinun luettava saarna.
Nyt Hannu älysi asian. Silloin kun äiti ei päässyt kirkkoon, hän luetti saarnan kotona, poikain ja Hellin ollessa poissa isällä, heidän ollessaan kotona enimmäkseen pojilla, harvemmin Hellillä. Oli kuin äiti olisi arvellut tuota tehtävää juuri pojilleen erikoisemman tarpeelliseksi. Näistä se oli vilpittömästi sanottuna kuolettavan ikävä juttu. Äidin saarnakirja oli kahdelle palstalle jaettu, isoilla kirjakkeilla painettu, kielen puolesta vanhanaikainen, todellinen perinpohjainen postilla, jota varsinkin Erkki katseli mitä aidoimmalla inholla. Eivät sen saarnat ensimmäisen lehden kääntämisellä loppuneet, eivät edes toisenkaan, vaan kuin maantietä kulkien sai palstoja lukea jankata peräperää näännyksiin saakka. Hannu oli joskus Erkin jamatessa vilkaissut isään ja todennut tämän istuvan pää käden varassa, niin ettei silmiä näkynyt. Hän epäili isän siinä kaikessa hiljaisuudessa ajattelevan muutakin kuin saarnan sisällystä, jopa välillä nukahtavan – silmät eivät varmaan olleet aina kiinni ja suojattuina vain hartaudesta –, torkahtavan juuri sille täpärälle kynnykselle saakka, jolloin ensimmäinen makea kuorsaus ja pään hervoton nuokahtaminen olisivat ilmiantaneet hänet. Mutta siitä isä kyllä itsensä varoi. Helli istui nyt kuten aina silmät alas luotuina, sirona, liikkumattomana, kädet helmassa, kasvoilla jännittynyt ilme, joka ilmaisi hänen kyllä ajattelevan, mutta ei, mitä. Äiti nähtävästi kuunteli tarkkaavaisesti, vartioi ajatuksiaan, etteivät ne päässeet luvattomille teille, ja otti ne heti kiinni, kun huomasi niiden pujahtaneen sellaisille, kuten ne tietenkin yhä uudelleen tekivät. Ainoa, joka ilmaisi ikävystymisensä avomielisesti, laajakitaisin, voihkaisevasti äänekkäin haukotuksin, oli Bobi, joka itkettyään aikansa oven takana joskus pääsi isäntäväen seuraan. Mutta mitä tämä on? Yksi lukee yksitoikkoisesti, niin että Bobin lauluhermoja alkaa kutkuttaa, ja toiset kuuntelevat torkkuvan näköisinä, puhumatta mitään. Bobi menee isän luo, laskee päänsä hänen polvelleen ja odottaa: ei tule ruoputusta kurkun alle, ei korvain venyttelyä eikä niskan kaivelua – pari laihaa silitystä päälaelle ja siinä kaikki. Tyytymättömänä Bobi siirtyy taatuimman ystävänsä Hannun luo, koskettaa häntä etukäpälällä, katsoo uskollisesti silmiin, istahtaa, laskee raskaasti huoaten pään polvelle ja alkaa heiluttaa häntäänsä. Salavihkaa Hannu ruoputtelee sitä kurkusta ja venyttelee mukavasti isoja lerppakorvia, mutta silloin äiti sanoo varoittavasti: "Bobi!" Heiluttaessa häntä on näet takoa rapsuttanut tahdikkaasti lattiaan, ja tämä muka on häirinnyt äidin hartautta. Bobi ei pyytele enää hyväilyjä, vaan menen katkerana uunin eteen, josta hohtaa mieluista lämmintä, lysähtää raskaasti jalkainsa päälle, kurottaa kaulansa niin pitkäksi kuin suinkin, haukottelee tyytymättömästi ja makuuttaa sitten päätä käpälällä ihan uhallakin, odottaen, että nuo tuossa pöydän ympärillä saisivat lukemisensa valmiiksi.
Niin kävi kuin pojat olivat odottaneet. Kun oli vietetty tuiskuista joulusunnuntain aamupäivää sinne puolenpäivän maille, jolloin olisi pitänyt olla lumikirkasta ja kimaltelevaa, mutta olikin hämärää ja alakuloista, jolloin pihan ilma oli läpinäkymättömänä ikkunoita helisyttävänä lumisavuna, nietokset nousemassa korkeiksi kuin olisivat aikoneet peittää koko talon – jolloin ei tiennyt, mitä tekisi, lukisiko vai vaipuisiko horteeseen, joka maanitteli jäseniä kuin talviuni kontiota –, silloin äiti selviytyi lopullisesti kaikesta siitä touhusta, mitä aamiainen oli aiheuttanut, otti saalin hartioilleen, istahti tutulle paikalleen ja sanoi:
– Tulkaa nyt, niin luemme joulusaarnan. Anna Helli, Wegeliuksen postilla tuosta hyllyltä. Kuka teistä lukisi sen?
Hän haeskeli päivän tekstiä, siirrellen varovasti erilaisia ja eri tarkoituksissa kohtiinsa asetettuja kirjanmerkkejä, jotka olivat olleet paikoillaan niin kauan kuin Hannu muisti, äidinkään luultavasti enää tietämättä, minkä ajatuksen johdosta hän oli ne siihen asettanut – pääasia oli, ettei niitä siirretty muualle – ja oli yllätetyn näköinen, kun Erkki sanoi lauhasti ja sulavasti:
– Annahan tänne, äiti, postilla. Onkin tuntunut kuivalta koko syyslukukausi, kun ei ole ollut sunnuntaisin korvissa äidin postillan kaikua. Ilman sitähän sunnuntain aamupäivä ei ole mitään.
– Älä nyt! ihmetteli äiti katsoen Erkkiä epäluuloisesti silmälasiensa päällitse. – Enpä nyt ole oikein halukas uskomaan sanojasi, sillä merkitsisihän se sinussa perinpohjaista mielenmuutosta. Mutta samapa se – tule lukemaan tänne, istu tähän viereen. Tuosta se alkaa.
Hannu oli selvillä Erkin mielenmuutoksen syystä: hän näet oli vetänyt aamulla lyhyemmän tikun ja oli siis sopimuksen mukaan velvollinen lukemaan saarnan. Hannun kasvolihaksia jännitti nauru, niin että hänen täytyi painua Bobin puoleen, jonka pää oli hänen polvillaan. Isän kasvoilla vilahti myös hymyn ilmettä, mutta tottelevaisesti hän laski silkkipaperilehtisensä ja silmälasinsa pöydälle ja valmistautui kuuntelemaan. Helli katsoi Erkkiin nuhtelevaisesti arvaten hänen taas tekevän pilaa. Hannu oli hiukan ymmällä sen johdosta, että Erkki oli tällä tavalla kääntänyt vastenmielisen velvollisuuden ikäänkuin erikoiseksi ansiokseen, mutta hän ei osannut sanoa, oliko siinä oikeastaan mitään väärää. Erkki ei voinut milloinkaan olla kujeilematta.
Erkki katsoi, pitkäkö saarna oli, kynsi koomillisen epätoivoisesti korvallistaan ja puheli kuin itsekseen:
– Pitkän läksynpä on tälle päivälle Wegeliuksen rovasti kirjoittanut – pitkän totisesti. On ollut ilmeisesti parempi aineiden kirjoittaja kuin minä – lähes yhtä hyvä kuin Hannu. Tuskin olen työllä ja tuskalla saanut sepitetyksi alkulauseen, kun jo loppulause alkaa pyöriä mielessäni ja niin pyrkii väli jäämään tyhjäksi. Mutta Wegeliuksen rovasti – se on ollut poika laskemaan juuri tuota väliä täyteen, niin ettei ole muistanut lopettaakaan. No, no, Vendla Eugenia, ei suututa nyt, sillä jouluhan on rauhan juhla, jolloin ei pidä riihtä tappavan orjan suuta kiinni sidottaman... Kyllä minä luen – katselen vain etukäteen uraa valmiiksi kuin maanmittari ajaessaan linjaa.
Hän puheli näin siihen kynnykseen asti, jonka yli mentyä pila olisi tullut sopimattomaksi ja äiti pahastunut, lopetti ajoissa ja alkoi lukea. Ja vanhan postillan sanoissa kai oli tällä kertaa jotakin, joka erikoisesti soveltui tähän tuiskuiseen, kolkkoon päivään, koska Erkin ääni pian muuttui vakavaksi ja tarkkaavaiseksi. Hannu ei tiennyt, että luetussa oli eräs lause, joka oli erikoisesti sävähdyttänyt Erkin elohopeana häilähtelevää sydäntä ja herättänyt eloon hänen viimeöisen unensa. Lukiessaan Erkki oli jälleen olevinaan pimeällä, myrskyisellä merellä, yksin suunnattomalla ulapalla jylhän kohtalotunnun ja mielihaikeuden vallassa, se vain erona entiseen verraten, että nyt väreili jostakin kaukaa valonsäde kuin olisi ulapan ylle asetettu riippumaan lyhty. Erkki luki, mutta katseli samalla sielussaan tuota valoa, jonka heikoissa säteissä aaltojen vaahtoharjat väliin vilahtivat valkoisina, ja ajatteli että vaikka hukkuva ei tietysti milloinkaan saavuttaisi tuon valon lähdettä, niin pyrkiminen sitä kohti olisi kuitenkin tyydyttävämpää kuin sokea huitominen synkässä pimeydessä. Se olisi sentään päämaali, johon voisi katsoa ja siten suunnata kulkunsa. Kuohuvan meren rajattoman voiman ja uijan heikkouden mittaamaton vastakohtaisuus, pimeä taivas ja yksi ainoa tähti kuvastelivat hänen mielessään jylhinä, vapisuttavina. Hän tuijotti näkyynsä kuin lumottuna, kompasteli hajamielisesti lukiessaan, sekausi kokonaankin tietämättä enää, missä oli ollut, aloitti summassa aukeaman oikealla puolella olevasta alimmasta kappaleesta, vaikka oli vasta lopettanut vasemman sivun ylintä, ja päätyi loppuun paljoa pikemmin kuin oli odottanut.
– Miten se nyt niin pian päättyi? ihmetteli äiti ja pyysi kirjaa katsoakseen lähemmin.
Mutta Erkki löi postillan kiinni, vei sen hyllylle ja sanoi:
– Oli Wegeliuksen rovasti vain tällä kertaa lyhyempisanainen kuin muulloin. Ja mitäpä siinä onkaan paljoa puhumista – selvässä asiassa. Ei äiti nyt enää postillaa tarvitse – tässä on muuta ja hauskempaa tekemistä. Kas, kuinka Bobi tuli iloiseksi nähtyään, että paksu kirja vietiin paikalleen. Se-se-se! vanha äijä – jänis tuolla, ota kii!
6
Kun joulun rauhalliset, hiljaiset jälkipäivät olivat loppuneet, herättiin kuin horroksista ja alettiin käydä vieraisilla. Käytiin tohtorin, apteekkarin ja Konrad-sedän luona ja pidettiin vuorostaan kutsut heille. Kirkkoherran luona ei tällaisia kestejä pidetty, mutta siitä huolimatta kirkkoherra tuli joskus Hannun kotiin ja muuallekin. Vaikka hän näet oli laestadiolainen, hän oli toisaalta iloluontoinen ja seuraa rakastava, eikä pahastunut herrojen totilaseista, joiden sisällys sitä paitsi oli useimmilla vaaleata ja vaaratonta. Hänen saapumiseensa oli lisäksi kaksi erikoista syytä: hänen ollessaan läsnä saatiin täysi kvartetti, mikä oli melkoinen houkutus hänelle, joka oli vanha, mainehikas laulaja; sitten kirkkoherra ilmeisesti tahtoi joskus tuoda tällaiseen seuraan veljensä, joka asui hänen luonaan, oli näkyvästi hermoheikko, vietti hiljaista varjoelämää ja tunnettiin vain "Vanhan herran" nimellä. Lauluherrojen kodikas, iloinen tarinointi, sikarit, tuutinki sekä hyvä illallinen selvästi herättivät Vanhan herran mielessä rakkaita muistoja, koskapa hänen silmänsä alkoivat tuikkia kirkkaasti ja hän rupesi liikutettuna hyrisemään itsekseen. Hannu, Erkki ja muutkin pojat tunsivat erikoista kiintymystä Vanhaan herraan, istuskelivat hänen ympärillään, kuuntelivat hänen hyrinäänsä, josta ei kaikiste tiennyt, oliko se itkua vai naurua vai hyvän mielen ääntä muuten, kertoivat hänelle asioitaan ja kyselivät, saaden harvasanaisia vastauksia. Isä siinä kävi sivumennen kilauttamassa lasiin, taputtamassa olkapäälle ja lausumassa ystävällisen sanan, ja samoin toisetkin herrat, varsinkin iloluontoinen tohtori, joka piti totilasiansa kunnossa lisäämällä siihen aina vain uutta konjakkia ja nauraa hohotti koko suulla, valkea hammastarha ammollaan ja vasen silmä kiinni nipistettynä suupielessä käryävän sikarin vuoksi. Mutta sitä Hannu eniten ihmetteli, että kirkkoherra jaksoi pitää tästä poloisesta veljestään niin rakastavaista ja ujostelematonta huolta – kuljettaa häntä näin mukanaan, riisua hänen päällysvaatteensa, viedä hänet istumaan, sekoittaa pienen lämmitystuutingin ja katsoa ja huolehtia lempeän, kirkkaan näköisenä. Mutta Alfred-setä – siksi Hannu sanoi kirkkoherraa – oli aina sellainen. – Hannu ei ollut nähnyt häntä milloinkaan toisenlaisena.
Nuo vierailut olivat kaikista hauskoja – lämmittäviä, sydämellisiä. Ei ollut puhelimia, joilla olisi niistä tiedoitettu – kaupungissa sellainen laitos kyllä jo oli – eikä niistä, mikäli Hannu tiesi, kirjeellisestikään ilmoitettu; muuten vain kutsut kulkivat tai oli sitten jo entuudestaan sovitut määräpäivät joka perheellä. Isä pukeutui parhaisiinsa eli mustaan, pitkään takkiin, äiti samoin, Helli heleimpiinsä ja pojat oikein koviin kauluksiin. Sitten iso resla portaiden eteen, isä, äiti ja Helli perään, pojat ajopenkille, kaikilla tukevasti vaatteita ja vällyjä suojana pakkasta vastaan, joka paukkui täällä kiinteästi, silloinkin, kun vaihteen vuoksi muutaltihe viuhuvaksi tuiskuksi, ja niin lähdettiin, väliin kauas, aina penikulman, puolentoista päähän. Kuu oli jo noussut ja tähdet syttyivät, kun tultiin perille; se oli siirtynyt taivaankannen toiselle kulmalle, kun lähdettiin kotiin väsyneinä, hyvän ruoan, juoman ja rajattoman ystävällisyyden raukaisemina. Veikko astui ja pisti väliin juoksuksi, sillä kodin lämmin talli kutsui sitä kiehtovasti. Se oli ihmeellistä, satumaista kulkua: ajettiin aluksi pitkin joen jäätä, milloin korkean äyrään varjossa, milloin kirkkaassa kuutamossa, kunnes virtavien paikkojen kohdalla noustiin törmälle ja hölkättiin siellä, toinen vuoro lakeata niittyä, toinen pensaikkoa, kumpuilevaa maata ja korpea. Nyt poikettiin talviselle oikotielle, joka vei suoraan Suvantoon, ujuen kapeana kanavana paksujen, reen reunaan saakka ulottuvien nietosten halki. Painuttiin pimeään kuusikkoon, jonne kuu heitti sinne tänne haaveellisen valojuovan, tultiin koivunäreikköön ja pensaikkoon, jossa metsäkanaparvi juoksenteli yöllisellä syönnöksellään, ja sitten niittyaukealle, jossa nuokkui yksinäinen lato paksun lumitaakkansa alla. Uni painosti ja Hannun pää nuokahti, kunnes reen töyssäys herätti hänet ja hän huomasi ihmeekseen siirtyneensä oudosta, kimmeltävästä unesta, jota ei tarkemmin muistanut, yhtä outoon kulkuun kuutamolla, nietosten ja öisen talvisen autiuden keskellä. Ei kuulunut muuta ääntä kuin Veikon sointuva kulkunen, reen kahina ja väliin jalasraudan kireä vinkaisu, kun se luisti huonosti pakkassitkaalla kelillä tai sattui tien pinnasta paljastuneeseen juurenmuhkuraan. Nyt tultiin metsän sisästä kuin pimeyden valtakunnasta kotiaukeamalle. Suvanto nukkui siinä törmällään, lumitaakka harteillaan, ikkunat huurteessa ja kimmellellen tuhansin pienoistimantein. Ketään ei näkynyt, mutta pian ilmoitti Bobin kumea haukku sen hoitavan vartiotehtäväänsä. Veikko ei enää välittänyt Hannun suitsista eikä komennuksista vaan puhaltautui juoksuun, meni ihan laukkaponnistuksin joelta törmälle, porhalsi pihaan ollen vähällä kaataa reen käytävän jyrkkään reunavalliin, ja pysähtyi raskaasti puuskuttaen. Hannu ajoi sen tallin eteen, riisui ja vei pilttuuseen, jossa sopimuksen mukaan sitä odotti hyvä ape ja ämpärillinen lämmitettyä jauhojuomaa. Sidottuaan sille loimen selkään Hannu jätti tyytyväisenä hörhöttelevän ystävänsä näkemään unia tallin rauhoittavassa pimeydessä ja meni sisään. Siellä oli vastassa tuo kodikkuus, jonka Hannu tunsi erikoisen selvästi juuri tällaisen talviyönä suoritetun pitkän ajon jälkeen. Heti kun avasi oven, se leyhähti vastaan – siinä oli vielä hiukan kuusen, kynttiläin ja lakan tuoksua.
Sellaista oli Suvannon väen joulunaikainen kylänkäynti, sellaista muidenkin. Ja nyt oli Suvannon vuoro ottaa vastaan ystävänsä, minkä johdosta siellä oli monta päivää ylimääräistä leipomis- ja muuta touhua. Äiti muisti tarkoin, mitä oli tarjottu tohtorilla, mitä apteekkarilla, eikä tahtonut olla heitä huonompi. Mutta minkäänlainen ylellisyys ei saanut tulla kysymykseen – vain vaatimaton kotiruoka niinkuin sopi tällaisessa kaukaisessa ylimaassa. Paitsi tavallista "ankastukkia" tarvittiin vain voikorppuja, hiekkaleivoksia, ruskeita ja valkoisia piparkakkuja, kaneelirinkilöitä ja sokerikakkua – (apteekkarin rouvan kakku oli epäonnistunut, vähän likisattunut, ja tohtorinnan pulla oli jäänyt hiukan taikinaiseksi). Valitettavasti äidillä ei ollut vadelmahilloa, jota muut tarjosivat erikoisherkkuna, mutta eivätköhän sentään mesimarja- ja lakkahillo kelvanneet siinä kuin sekin, varsinkin kun olivat niin hyviä kuin äidin, keitettyjä sormenpään kokoisista mesikoista ja kolmea vertaa isommista punaisista korpilakoista. Herroja varten oli tuutinkiaineita ja rouvia varten äiti teki ranskalaisesta viinistä "bishoffia", mietoa, makeaa juomaa, jota sopi hiukan pikarin reunasta maistella tarvitsematta pelätä rupeavan pyörryttämään. Illalliset olivat ankarasti vaatimattomat – ei mitään ulkomaan säilykeherkkuja, sardiineja eikä hummereita, joilla tohtorinna yllätti äidin, vaan ainoastaan kotiseudun ja oman talouden tavaraa – vähän ensiluokkaista lohta, hillosilliä (kauppiaalta sai nyt hyvää silliä halvalla), sillisalaattia, jonka laitossa äiti oli tunnettu mestari, ja sen höysteeksi mainiota väkevää kermakastiketta, oikeata "skarpsoosia", jonka herrat väittivät olevan tuutinkien jälkeen hyvin "rekoljeeraavaa", palvattua poronkieltä, kylmää lintua, mateenmätiä, tuoressuolaista, rasvaista Kuusamon siikaa, pieniä, poronlihasta tehtyjä lihapullia, jotka olivat kuuluja koko maakunnassa... Kalaruoaksi äiti arveli vaihteen vuoksi tarjota kalafärssiä, koska siitä pitivät erikoisesti isä ja apteekkari, ja muilla oli ollut keitettyä siikaa. Vaikka kyllähän kylmäksi kalaksi laitettu siika? – hjah, saa nyt nähdä, äiti ei ollut vielä aivan varma, miten päättäisi. Mutta paisti oli selvä – se oli oleva parasta poroa, silavalla päkättyä ja uunissa kypsytettyä, johon oli valmistettava kermakastike. Salaatiksi oli laitettava ranskalaisia perunoita, oman puutarhan säilykeherneitä, hillosipulia ja läpikuultavaa, herkullista hillokurkkua, mustaa viinimarjahyytelöä ja punaisia, hiukan hapahkoiksi jätettyjä omassa sakeassa mehussaan uivia korpilakkoja. Siitä ei enää herkku parane – onpa soma nähdä, kuinka apteekkarin kasvot loistavat kuin aurinko hänen nähdessään kaikki nämä ihanuudet. Jälkiruoka on aina pulmallinen kysymys – jäätelö ei ole miellyttävä näin talvella, "blamasee" on herroista liian imelää, kakut ovat vahvan illallisen lisäksi liian raskaita – mitähän, jos tyytyisi vaatimattomasti luumukiisseliin, höystäisi sitä vain hiukan madeiralla, jolloin sen maku kohenisi? Se sopisi senkin vuoksi, että kaiken tuli olla yksinkertaista ja korutonta – ei minkäänlaista pöyhkeilyä kuten esim. apteekkarilla.
Mutta siinähän ajaa törmäsi jo kaksi rekeä portaiden eteen – tohtori ja apteekkari. Äiti pisti kiireesti pois talousesiliinansa, käväisi sänkykamarin lipaston peilin edessä hiukan sipaisemassa hiuksiaan – voi, ne olivat jo harmaat! –, kaatoi muutaman tipan Maria Farinaa käsiinsä ja leninkinsä rintamukseen, ettei keittiön haju vain olisi tuntunut, laski kuminauhalla ylös nostetun hameensa laahustimen valloilleen, poisti arkisen asiallisuuden kasvoiltaan ja pukien sijaan säteilevimmän vierasilmeensä purjehti etunojassa, kädet ojennettuina ja laahustin pitkänä, sisäetehiseen vieraitaan vastaan. Siinäkös huudahdeltiin (sekaisin suomeksi ja ruotsiksi, apteekkarin rouvalle vain ruotsiksi) "tervetuloa!" ja "niin äärettömän hauskaa, että kerrankin lähditte liikkeelle!" ja "tuliko kylmä?" ja "voi, voi, rakas ystävä, tule lämmittelemään tänne takan ääreen – Hannu, mene heti hakemaan tädille lasillinen bishoffia!" Samalla halattiin ja suudeltiin molemmille poskille, puhuttiin yhtaikaa, naurettiin ja vähällä ettei itkettykin, kunnes rauhoituttiin, hakeuduttiin saliin ja siellä sohvaan ja nojatuoleihin, otettiin esiin käsityöt ja valmistauduttiin hiljalleen ja hätäilemättä juttelemaan perinpohjin kaikki asiat. Siinä oli ääretön nautinto tuossa sydämen avaamisessa, hitaassa, perinpohjaisessa kertomisessa, "mitä hän sanoi ja mitä minä sanoin sitten", ja sen kuuntelemisessa, mitä muilla oli uutta tarinoitavaa. Paljon sitä kertyikin, vaikka oltiin näin kaukana "ihmisistä" – kaikenlaista oikeaa ja vakavaa, väliin hauskaakin asiaa, joka tuli ihan "intressantiksi" joskus hipaistessaan pienen "skandaalin" rajamaita. Jokaisen kertojan voimakkain lause, kuin koko esityksen johtopäätös oli se, joka ilmaisi hänen oman osuutensa: "Mutta silloin minä sanoin hänelle..." Nyt ovat jo kaikki saapuneet, kirkkoherra Vanhan herran ja Kaarlo-poikansa, Hannun luokkatoverin seurassa, Konrad-setä komeana kuin kenraali, ja muut – enemmän vieraita kuin äiti oli odottanutkaan. Mutta hän oli emäntänä tottunut yllätyksiin ja varautunut kaiken varalle – häntä ei lyöty kynsille niin hevillä. Herrat jo nauraa remahtelivat isän huoneessa, rouvat salissa, vaikka hillitymmin, ja salin vieressä olevassa vierashuoneessa hälisivät ja leikkivät nuoret, joita oli vanhempiensa mukana saapunut useita, nuorukaisia ja pikku naisia, toiset kuten Helli, Hannu, Erkki ja pappilan Kaarlo jo kurkistaen täysikasvuisten elämän salaisuuksiin, toiset vielä vapaina siitä aiheutuvien ajatuksien sävähdyttävästä lumosta ja pelosta. Vuosi muuan sitten ei tultu ajatelleeksikaan, oltiinko tyttöjä vai poikia – elettiin vain hyvinä tovereina tai usein myös riidellen, mutta nyt oli jo toisin. Tytöt olivat kasvaneet, pehmentyneet, tulleet äidillisiksi, ja katsoivat kirkkain, sädehtivin silmin; pojat eivät suinkaan enää riidelleet heidän kanssaan, vaan olivat ujosti, kömpelösti kohteliaita. Kuinka jännittävää, että sattui tasaparit – voitiin leikkiä monenlaisia leikkejä. Piiritanssia täällä ei saattanut mennä, mutta sarkaa kyllä ja sitten istumaleikkejä. Hannu oli kuin isäntä ainakin kaikille erikoisen huomaavainen. Hellin posket punoittivat ja silmät sädehtivät; hän nauroi hiukan toisin kuin kotioloissa ja heilautti sirosti päätänsä, kun palmikko sattui jäämään olkapäälle. Helli olisi jo saanut kiinnittää hiuksensa sykerölle ja olikin joskus tehnyt niin mutta oli ollut niin juhlallisen näköinen, että Hannu oli melkein pelännyt häntä. Oli kuin olisi häneen siiloin ilmestynyt uusi, outo mahti. Kaikki nämä tytöt täällä – lapsuudentoverit – olivat vielä palmikkopäitä, sellaisia puoleksi aikuisia, kilttejä, poskissa hymykuopat – samanlaisia kuin ennen, mutta kuitenkin niin erilaisia. Erkki oli vielä nulikka: kutkutti Helliä joutuessaan istumaan hänen viereensä ja sai näppärän korvapuustin kesken kaiken. Nuorempina he tappelivat eikä siinä Helli jäänyt allekynnen, hän kun oli rivakka ja Erkki vielä silloin heikko. Sitä paitsi Helli puri ja kynsi, ja sitä Erkki pelkäsi. Eikähän tytön kanssa oikein voinut tapella, sillä ei häntä juuri kehdannut lyödä, eikä tiennyt, mistä olisi tarttunut kiinni – tyttöjen vaatteet repesivät helposti. Se oli vain sellaista vähän ujostuttavaa nujuutusta – Hannu meni aina väliin ja erotti heidät. Äiti oli kerran sanonut Erkille, ettei tyttöjen kanssa pidä riidellä, vaan niille pitää antaa kaikki, mitä ne tahtovat. Pappilan Kaarlon posket hehkuivat ja silmät pälyilivät herkeämättä Arvolan Ailia, jolla oli hauskasti naurava suu ja valkeat hampaat. Kaarlosta oli viime vuoden aikana tullut komea nuorukainen – Hannu totesi sen nyt erikoisen selvästi. Aili ei tiennyt mihin katsoa.
Herrojen huoneesta kuului niin iso naurun remakka, että rouvat katsahtivat sinne päin virkkaustyöstänsä ja tohtorinna arveli, että kai "minun mieheni" siellä oli kertonut jonkin parhaimmista "skitseistään", joita hänellä oli loppumaton varasto. Se olikin totta. Tohtori seisoi keskellä lattiaa ja hohotti takakenossa. Vanhan herran silmät tuikkivat kirkkaasti ja tuttu hyrinä ilmaisi hänen olevan onnellinen. Keskustelu oli vapaata ja avomielistä, sillä seurassa sattuivat kaikki olemaan valtiollisissa asioissa samoin ajattelevia eikä vanhaa Konrad-vallesmannia kukaan kaihtanut. Ei ollut siis tuota ikävää tunnetta, että täytyi varoa, mitä puhui, että se, mikä toisesta oli selvää ja kirkasta totuutta, saattoi olla toisen mielestä loukkaavaa, sisältäen vihjailevan syytöksen jopa kaikkein pahimmasta, mitä kansalaisesta saattoi sanoa. Isä oli kerran tuuminut, ettei ihmisiä voi enää suurempi kirous kohdata kuin tällainen parhaiden ystävienkin väliin laskeutuva epäluulon, vastenmielisyyden ja vihan pimeys. Kaikki entiset siteet saattoivat katketa, seurustelu lakkasi, joskus tervehtiminenkin. Sitä isä aina aprikoi, että miksi sortajan työllä näytti olevan tässäkin asiassa menestystä, miksi se oli heti ensimmäisillä otteillaan saanut jaetuksi kansan kahtia? Eduksi näet sille tällainen hajaannus oli.
– No, veli Suvanto, sanoi tohtori äkkiä isälle, mitä tuumit uudesta asevelvollisuuslaista? Luuletko hallituksen saavan sen voimaan ja noudatetuksi?
– Ei se sitä hevillä saa, arveli isä miettiväisesti katsellen lattiaan kulmat rypyssä. – Siinä on monta hankaluutta esteenä.
– Pojat eivät mene kutsuntoihin ja sillä hyvä, tuumi Konrad-setä. – Eivätkä ne voi ruveta vangitsemaan niitä – semmoista joukkoa viattomia ihmisiä.
– Niin, arveli isä, – ja on siinä muutakin. Sekin, etteivät kunnat varmaan rupea valitsemaan lisäjäseniä kutsuntalautakuntiin ja ilman niitä nämä taas eivät toimi.
– Sinäpä sen mahtanet tietää, kun olet kunnallislautakunnan esimies, totesi apteekkari. – Etkö aio kutsua koolle kokousta sitä varten?
Kaikki kääntyivät katsomaan isään sekä uteliaina että jännittyneinä. Tämä nosti hitaasti katseensa, silmäsi heihin levollisesti ja vastasi rauhallisesti:
– Kuinka se voisi tulla kysymykseenkään. Niin kauan kuin se vasara on minun huostassani, sillä kopautetaan kiinni vain Suomen lain mukaiset päätökset!
– Mutta kun siitä laista on pian niin monta mieltä kuin miestäkin, sanoi nyt kirkkoherra huolestuneena.
– Siksipä tuleekin niiden, joilla se on selvillä, valaista epäröiviä, tuumi Ville Peura, metsänhoitaja, vielä nuori, tummaviiksinen, teräväkatseinen, voimakas mies.
– Jos siitä ohjenuorasta irtaudutaan, minkä perustuslaki selvästi antaa käteen, niin silloin ollaan hyllyvällä pohjalla. Tuloksena on siveellinen turmelus, joka tuhoaa arvomme itsehallintoon kykenevänä, sivistyneenä kansana. Turhaa on silloin odottaa Euroopan myötätuntoa ja apua.
Konrad-setä se näin puheli melkein itsekseen, lausuen ääneen kauan haudottujen ajatussarjojen tuloksia. Metsänhoitaja tuumi kyselevin äänenpainoin:
– Mikähän oikein sai venäläiset ryhtymään tähän kansallisuutemme hävittämispolitiikkaan? Tarkoitan, että nuo tavallisesti mainitut panslavistiset ja muut syyt tuntuvat sittenkin riittämättömiltä.
Kaikki vaikenivat, sillä kukaan ei ollut valmis uppoamaan asiaan näin syvälle. Hetken kuluttua kuitenkin Vanha herra lopetti kaikkien hämmästykseksi hyrinänsä ja alkoi ankarin ponnistuksin, kasvot punaisina ja silmät sädehtien änkyttää:
– Kansallisuusasiasta se sittenkin johtuu – sen suojassa menestyy ei vain hyvä vaan pahakin. Ennen tunnettiin vain ihminen ja asetettiin hänen nousunsa itsensä ja intohimojensa herraksi yleiseksi ihanteeksi, jota kohti oli pyrittävä. Nyt tunnetaan vain kansallisuudet ja asetetaan niiden nousu valtaan ja kunniaan ylimmäksi päämääräksi. Siitä syntyy väärää ylpeyttä ja halua voittaa toisen kustannuksella. Se mitä eniten itse kunnioitetaan ja rakastetaan, koetetaan väkivallalla ja vääryydellä riistää toiselta. Kuka on syypää tähän? kysytte. Minä sanon, että syypää on kansallisuusaatteen keksijä.
Vanha herra vaikeni puhisten ja läähättäen, muut nauroivat.
– Väittäessäsi noin, sanoi isä Vanhalle herralle, – et huomaa, ettei vika ole itse kansallisuusaatteessa, vaan ihmisissä, sen kannattajissa. Kansallisuusaatteen merkityksen oivaltaminen on välttämätön jokaiselle kansalle, joka tahtoo elää vapaana ja kehittyä niinkuin luonnossa kaikki muukin omien edellytystensä mukaan. Muuten se häviää. Mutta tähän ei sisälly toisten kansallisuuksien sortoa. Jos niin tapahtuu, se tulkitaan väärin ja otetaan huonon asian kilveksi.
– Mutta niin tapahtuu aina, jos vain voimat riittävät, karjui kiihtyneenä vastaan Vanha herra, kirkkoherran koettaessa turhaan suhdittaa ja tyynnyttää häntä. – Kansallisuusaatteella on aina kaksi naamaa: hymyilevä itselle, ynseä muille. Jos suomalaiset pääsisivät maansa herroiksi, niin ne ensi työkseen alkaisivat maksella ruotsalaisille vanhaa ja pitkää kansallisuutensa sortolaskua. Kansat eivät milloinkaan unohda eivätkä anna anteeksi, vaan kostavat mustelmansa aina.
– Mekö rupeaisimme sortamaan maamme ruotsinkielisiä, ihmetteli apteekkari. – Sitä en usko. Eikä kansain elämässä voi mitata samalla mitalla, millä on itse sattunut saamaan. Tietenkin silloin enemmistön kieli ja kulttuuri tulisi nostettavaksi niille kuuluvaan asemaan, mutta sehän olisi vain oikeus ja kohtuus, puhumattakaan siitä, että se olisi välttämättömyys, jos yleensä haluaisimme elää erikoisena kansakuntana. Ruotsinkielinen kulttuuri ei näet kykene ylläpitämään Suomen kansaa.
– Jokainen sana tuosta puheestasi merkitsee tulevaisuudessa loppumatonta riitaa siksi, että kansallisuusasia on meidän vuosisadallamme samanlainen fanatismin äiti kuin uskonto entisinä pimeinä aikoina, todisti vinkuvalla äänellä Vanha herra.
– Varmaan on niin kuin Vanha herra sanoo, puheli isä, – että kansallisuusasia helposti tuo mukanaan suvaitsemattomuutta. Siinä se on sukua uskonkiihkolle. Ja onhan sitä puolta nähtävissä meidänkin pienissä oloissamme, jossa oikeutettu kansallisuustaistelumme on laajalti katkeroitunut intohimoiseksi vihaksi. Olisi epäasiallista kieltää sen merkitsevän vakavaa häiriötä tulevaisuudessa. Mutta nyt, taistelussamme venäläistyttämisvaaraa vastaan, voimme näyttää siinäkin suhteessa puhdasta kilpeä: juuri kansallisuusaatteen korkeimman siveellisen sisällyksen perusteella asiamme on oikea.
– Niin kyllä, tuhahteli Vanha herra, ruveten väsymään. – Mitä se sitten merkitsee, jos asiamme on oikea, sillä ei oikeus maailmassa voita. Katsokaa karttaa, lukekaa historiaa ja sanomalehtiä, niin näette, että väkivalta ja vääryys täällä hallitsevat ja voittavat. Sen totesi jo Job, vieläpä omissa luissansa.
– Mutta hänpä ei luopunut uskostansa oikeuden voittoon, sanoi nyt tiukasti kirkkoherra, – vaan tuntien kärsivänsä vääryyttä nousi Jumalaakin vastaan. Ottipa hän huomioon senkin mahdollisuuden, ettei saisi hyvitystä eläessänsä, mutta ei sittenkään menettänyt uskoansa. Hän näet tiesi Lunastajansa elävän, kuten nimenomaan sanoi. Ja enemmän kuin kansallisuusaate merkitsee meille se, jaksammeko ylläpitää uskoamme oikeuden voittoon. Sinä hetkenä, jolloin huomaamme olevamme siihen kykenemättömiä, on asiamme menetetty ja Suomen kansa lakannut olemasta. Sitä uskoa meidän on siis viljeltävä ja vahvistettava niin, että se kerran kohoaa koko Euroopan nähtäväksi kuin uuden aikakauden lippu.
Hän vaikeni hetkiseksi, tuijotti eteensä miettiväisesti, kohotti sitten päänsä ja jatkoi haltioituneesti:
– Myönnän todellakin näyttävän siltä, kun katselen Eurooppaa – koko maapalloa –, kuin väkivalta ja vääryys voittaisivat. Kuuluuhan suurvaltain legionain rautaisten kantapäiden tahdikas jyske maailman kaikilta sotateiltä. Mutta ne sotatiet eivät johda kunnian kentille, niinkuin öykkärit kenraalit luulevat, vaan uudelle Katalaunisten tantereelle, jossa pidetään viimeinen tuomio. Olevaisuudessa kaikki, mitä tapahtuu, palvelee Jumalan ohjelmaa, ja siihen varmasi kuuluu oikeuden voitto.
Hannu oli pujahtanut jo keskustelun alkaessa oven suuhun, sillä herrojen äsken vielä niin naurava sävy oli muuttunut yhtäkkiä vakavaksi, melkein vihaiseksi, ja tehnyt hänet uteliaaksi. Se mikä oli noille vanhemmille miehille ehkä totuttua ja kulunutta, monien vuosien ajattelussa kaluttua ja pohdittua, kerran uskottua ja taas toisin vuoroin epäiltyä, oli hänelle, joka vasta availi silmiään tällaisille asioille, säpsähdyttävän tuoretta, uutuudellaan ja aatteellisella jännityksellään polttavaa, vallaten syvästi hänen mielensä. Hän ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, että joku voisi epäillä oikeuden ja totuuden voittoa, sillä se oli ollut tähän saakka hänen maailmankatsomuksessaan itsestään selvä, järkkymätön pilari. Hän silmäsi hämmästyneenä, melkein peläten, Vanhaan herraan, josta oli paljastunut ennen tuntematon puoli. Tarkoittiko hän totta sanoessaan noin – olivatko väkivalta ja vääryys todellakin hänen kokemuksensa ja pakollinen uskontonsa? Mitä hän oli kokenut, kun oli päätynyt ajattelemaan noin? Hannu muisti kuulleensa kirkkoherran ja hänen veljensä joutuvan joskus niin tiukkoihin intoksiin, että erosivat vihamiehinä, sopiakseen kuitenkin muutaman hetken kuluttua, ja arveli nyt noiden väittelyjen ehkä koskeneen tällaisia suuria uskon kysymyksiä. Hannun ajatuskamppailu keskeytyi, kun tohtori-setä tuli lyömään häntä olkapäälle ja kyselemään kouluasioista. Sitten isä huomautti hymyillen, että eiköhän olisi varovaisinta ryhtyä laulamaan ennenkuin kirkkoherra ja hänen veljensä pääsevät pitemmälle riitautumaan, minkä jälkeen kaikki nauroivat, kirkkoherra kävi taputtamassa veljeään, "vanhaa epäilijää", olalle, ja tämä alkoi taas hyristä tyytyväisenä. "Otin Gluntit mukaan", puheli apteekkari, "sillä niitä emme ole muistaneet pitkiin aikoihin... Vai laulammeko muita – minulle se on yhdentekevää. Avaahan, Hannu, piano... Laa-laa-laa-laaa!" Apteekkari jo vähän koetti tenoriaan, tunteakseen, luistiko se entiseen tapaan. "Otetaan vain tavallisia – Mä tiedän ruusun kaunoisen..." Herrat nousivat oikein seisomaan ja Hannu hiipi mukaan, tohtori-sedän rinnalle, sillä hän oli kuluneena syksynä todennut voivansa laulaa toista bassoa ja oli ottanut osaa toverikunnan kuoron harjoituksiin. Pappilan Kaarlo, josta oli tulossa isänsä veroinen laulaja, ilmestyi myös rivistöön, hiukan ryähdellen ja selvitellen kurkkuaan. Apteekkari otti ääniraudan liivintaskustaan, nykäisi sitä kahdella kynnellä, pisti korvalliselle, hymisi silmänräpäyksen itsekseen ja antoi sitten äänen. "Hii – hee – hoo – haa". Hymistiin siinä kukin omaansa, kunnes apteekkari nosti kätensä, että nyt! ja niin alkoi tulla vanhaa, hentomielistä, mutta juuri siksi täällä kinosten keskellä niin lämmittävää säveltä hartaasti ja sointuvasti. Apteekkari oli pieni, silmälasipäinen, tupsupartainen äijä, jo melko matkan ohi puolesta sadasta, mutta oli silti säilyttänyt pehmeän ja huilumaisen, kauniin tenorinsa nuoskeana ja kestävänä, niin että se nyt, voideltuna makealla ja lämpimällä todilla, helisi kuin ennen ylioppilaskaksitoistikkojen konserteissa, joita apteekkarikin oli – hän ei juuri hevillä jättänyt mainitsematta sitä asiaa – ollut nuoruudessaan pitämässä. Rouvat keskeyttivät juttelunsa, nuoret leikkinsä, ja kaikki kuuntelivat hartaina. Kun äiti kohteliaasti huomautti apteekkarin kauniista äänestä, alkoi hänen rouvansa tyytyväisenä, ujostellen, mutta samalla ylpeänä, kertoa muuatta nuoruuden muistelmaansa, jonka toiset olivat kuulleet jo useat kerrat, ollen kuitenkin aina kuin se olisi tuores tarina.
Apteekkarilla oli ollut silloin paljon kauniimpi ääni kuin nyt – vaikka kyllähän se luisti vieläkin –, ja varsinkin yön hiljaisuudessa se oli kuulostanut ihmeelliseltä. Silloin oli ollut kuutamo ja pakkanen, mutta ei sen ajan nuoria miehiä palellut. "Olitteko te jo kihloissa?" saattoi joku kuulijoista kysyä huomaavaisesti, mihin apteekkarin rouva kainosti vastasi, "ettemme vielä, mutta että kyllä se pian tämän serenaadin jälkeen tapahtui".
Miellyttävät, suloiset tunteet heräsivät arjen turtumuksesta, lehahtivat lentoon, valaisivat maailman sunnuntailoisteella, lämmittivät sydämen. Nuorilla rakkaus tuli polttavaksi, isänmaa tuliseksi käskyksi, sankarikuolema toivotuimmaksi kohtaloksi. Vanhoilla kirkastui nuoruus, mennyt ihana maailma ilmieläväksi, mutta juuri siksi niin mieltä herkistäväksi, että tiesi sen jääneen sinne taipaleen taakse ainaiseksi, milloinkaan palaamattomaksi. Sekä korvaa että sielua viihdytti harvinaisella, selittämättömällä tavalla äänien keskinäinen sointu, harmonia, suloinen ja samalla pyhä ilmiö, jonka takana Hannu kuvitteli olevan syviä salaisuuksia. Kun se oli hienoimmillaan, siitä valahti mieleen samaa surumielistä nautintoa kuin ulkona luonnossa joskus, kun tuuli humisee alakuloisesti ja pilvet ovat matalalla.
Mutta nyt oli laulu laulettu ja sitä hetkeä äiti käytti hyväkseen. Hän oli ollut ruokasalissa luomassa pöytään vielä viimeistä tarkastavaa silmäystä, keittiössä antamassa kuin sotapäällikkö viimeisiä käskyjä ennen taistelun alkamista, ja ottaen nyt herttaisimman vierasilmeen avasi oven ja lausui kohteliaimmalla, sulavimmalla äänellään, sekä suomeksi että ruotsiksi:
– Hyvät rouvat, pieni vaatimaton illallisvoileipä, hyvät herrat, pieni illallisvoileipä! Olkaa hyvät, rakkaat ystävät!
7
Nuorten mielessä asui koko joulun ajan salainen, kyselevä ajatus, tuleekohan ollenkaan missään tanssia? Tavallisilla kylämatkoilla näet ei tanssittu, vaan enintään pyörittiin piiriä, jos oli riittävän tilava huone. Äiti ei suvainnut mielellään kumpaakaan ja koko pitäjässä tanssia pidettiin kevytmielisyytenä. Jos jossakin kuultiin pyörähdellyn – metsäherrat ja muut ulkopitäjäläiset ne semmoista tekivät –, siitä puhuttiin puoliääneen kauhistellen ja päätä pyöritellen, että kun siellä oli tanssittukin! Kun tohtorin pikku poika oli satuttanut itsensä pahasti tohtorin ollessa rouvansa kanssa vieraisilla apteekkarin luona, ja kun sitten saatiin kuulla tohtorin huimapäisenä menneen apteekkerskan kanssa jenkkaa, niin oli selvää, mistä pojan tapaturma oli johtunut. Ei ole näet milloinkaan hyvän edellä sellainen jumalattomuus.
Mutta nuorten jalkapohjia kutisi siksi polttavasti, etteivät he välittäneet näistä Tuusan-Ellin ja muiden eukkojen puheista, vaan kuuntelivat tarkasti, eikö mistään päin alkaisi kuulua suihkinaa rekiretkestä. Ja kuuluihan sitä: Lepolan nuori metsäherra, Peuran Ville, joka ajeli porolla, oli vaistonnut nuorten yhteisen toivomuksen ja kaikessa hiljaisuudessa sopinut Kosken ruukin herran kanssa, että nuoret olivat tervetulleita rekiretkelle. Iso yläsali, joka oli kylmillä, lämmitettäisiin ja siivottaisiin sitä varten. Tiedettiin lisäksi metsäherran hankkineen pelimanniksi naapuripitäjässä, ruukin lähikylässä, asuvan kuulun tukkilaisen, Haitari-Jannen, jolla oli niin iso rupsupeli, ettei häntä juuri näkynyt sen takaa, kun hän piti sitä polvillaan. Paksut sormet vain juoksentelivat keveästi kuin pikkulinnun pitkin valkoisia painimia ja ääniä tulla vilaji kuin vesipisaroita rankkasateella. Ja tahti oli niin terävää ja repäisevää, ettei siinä ehtinyt ujostelemaankaan, kun se näet niin äkkiä nykäisi jalat liikkeelle.
Hannu kuuli asiasta ensiksi ja mainitsi siitä Hellille kysyen, haluttaisiko hänellä lähteä rekiretkelle Kosken ruukkiin. Hän lisäsi samalla, että Erkki voi tulla mukaan, sillä rekeenhän mahtuu kyllä. He ilmoittivat asiasta Erkille, mutta tämä sanoi heti, että "mene sinä, Hannu, Hellin kanssa kahden". Mutta silloin Hannu oli näkevinään Hellin ilmeessä kaukaisen, salatun mutta silti selvän pettymyksen häiveen, ja ilmoitti tyynesti, ettei hän oikeastaan ollut varma, tekikö hänellä mieli ollenkaan. "Mene sinä, Erkki, sillä sinähän pidät tanssista enemmän kuin minä, joka tuskin osaankaan. Isällä on sitä paitsi jotakin kirjoitustyötä, joka pitäisi valmistaa ennen loman loppumista". Erkki katsahti ensin Helliin ja sitten Hannuun, silmissä hiukan verhottu ilme, mutta Helli ei näyttänyt silmäteriänsä, vaan tuijotti itsepintaisesti lattiaan. Hannu huomasi kiintyneensä tarkastamaan hänen silmäripsiensä tummaa varjoa valkealla, silkinhienolla iholla. Sitten Erkki sanoi kyllä lähtevänsä, mutta että ensin oli saatava äidin lupa, mikä ei ollut niinkään yksinkertainen asia, äiti kun ei hyväksynyt tanssia. Sovittiin lopuksi siitä, että pyydetään ensin isän lupa ja kun se on saatu, lähetetään hänet suostuttelemaan äitiä. "Se on melkein ainoa keino", arveli Helli kokeneesti, "sillä meiltä äiti voi kieltää sen, mitä ei isältä".
Niin saatiin lupa tällaisella pikku diplomatialla, jonka välttämättömyyden isä ymmärsi täydelleen ja jota hän hoiti alttiisti ja asiantuntevasti. Kun lähtijöitä oli vain kaksi, riitti pieni reki, jonka Hannu vielä koristi karhunnahalla ja punareunaisilla vällyillä. Kun Helli tuli huoneestaan tanssileningissään ja juoksi punastuen kuiskuttamaan äidille jotakin, Hannun mielessä alkoi väreillä samalla suloisesti ja katkerasti. Se oli kuitenkin kaukaista häivähdystä eikä kyennyt avaamaan portteja siihen sielun sopukkaan, jossa Hannulla todella asui arka ja kummastunut syrjäytymisen tunne. Hän tukahdutti sen kokonaan, peitteli lähtijät rekeen, antoi ohjakset Erkille, käski heidän olla riitelemättä matkalla, maiskautti Veikon liikkeelle ja jäi isän ja äidin kanssa katsomaan poistuvaa rekeä ja vastaamaan siinä istuvain jäähyväisvilkutuksiin. Hänen mielessään vilahti kuva koko matkasta: kuinka täältä tulevat ne ja tuolta ne, ja vähitellen syntyy pitkä kulkue, joka kulkusten helistessä ajelee raikkaan, lumisen metsän läpi. Nauru raikuu, laulut kajahtelevat, silmät sädehtivät ja posket punoittavat. Sen verran Hannu oli jo nähnyt elämää, että ymmärsi, mikä viehätys tuossa saattoi olla, jos vieressä istui hän, jonka muistaminen herätti outoja tunneväreilyjä. Hän aavisti, mikä autuus saattoi piillä siinä, jos silloin uskalsi hiivittää käsivartensa... Mitä Erkistä – hän on penikka eikä ymmärrä vielä tällaisia asioita. Hänen katseensa tuikkii kuitenkin niin kostean kirkkaana, kun hän unohtuu tuijottamaan Helliä, kunnes hän herää ja alkaa remuta peittääkseen ujostustaan. Hellin katse on samoin lämmin Erkin läsnä ollessa. He ilmeisesti pitävät toisistaan, vaikka eivät ehkä uskalla tunnustaa sitä itselleenkään. Se on ainakin varmaa, ettei Helli pidä Hannusta samalla tavalla kuin Erkistä. Entäpä molemmat ovat näissä asioissa pitemmällä ja rohkeampia kuin ujo Hannu uskaltaa ajatellakaan ja pitää mahdollisena? Erkki on huimapää ja velikulta – osaa tehdä leikin varjolla paljon sellaista mikä on pohjaltaan syvää totta... Niin he saapuvan perille ja pian alkaa tanssi ja ilonpito. Hannu huomasi vahingoniloisena antavansa nyt Erkin kärsittäväksi sen tuskan, joka oli häntä itseä usein kiduttanut: että näet vanhemmat vaikka tosin silti vielä nuoret herrat erikoisen halukkaasti ja rohkeasti tuppautuivat Hellin seuraan, imartelivat häntä, katselivat niinkuin Hannusta tuntui julkeasti, ja veivät tanssiin pitäen hänen hentoa vartaloaan liian läheisessä puristuksessa. Se oli raivostuttavaa. Tuntekoon nyt Erkki voimattomuutensa ja kärsiköön kaikki syrjäytymisen ja mitättömyyden tuskat, kuunnelkoon herrain lepertelyjä ja ihmetelköön, kuinka Helli saattaa vastailla heidän kohteliaisuuksiinsa ja nauraa kikahdella aivan eri tavalla kuin Hannun tai Erkin seurassa.
Hannulla ei ollut kirjoitustyötä, sillä isä oli ehtinyt tehdä sen itse. Hän otti ensimmäistä kertaa tällä lomalla luodikkonsa, isän antaman arvokkaan lahjan, ja lähti hiihtämään, suostumatta päästämään Bobia mukaansa sen sydäntäsärkevästä itkusta huolimatta. Hän tunsi kaipaavansa risahtamatonta hiljaisuutta ja pehmeitä lumisia metsiä ja suoaavoja, joilla talvinen auringonkajo väreilee herkästi. Hän hiihti hiljaa maantien toiselle puolelle ja yhä eteenpäin, kunnes tuli laajan suon reunalle. Sen toinen laita oli kaukainen, matala viiva, mutta oikealta syrjältä siihen pisti korkeahko havuniemeke. Nämä olivat Hannulle tuttuja paikkoja. Hän pysähtyi kuin entisaikojen erämies suon laitapuiden suojaan, menemättä aukealle, ja tarkasteli suon reunaa terävästi, hitaasti ja järjestelmällisesti. Hän oli näet kuullut edellisenä päivänä pirtissä käydessään Aappo-rengin kertovan nähneensä tämän suon reunassa, juuri tuolla havuharjun rannalla, huurremetsoja istua jököttämässä petäjien lumisissa latvoissa. Aappo oli ollut hakemassa halkoja sieltä päin. Metsot olivat säikähtäneet hevosta ja halkojen kolinaa, joka oli kuulunut kauas kirkkaassa pakkasilmassa, ja lähteneet rymisten ja kohisten lentämään. Mutta pitkälle ne eivät tavallisesti lennä – oleskelevat mielellään tällaisten aukeiden reunoilla, varmaankin koska näkevät niistä laajalle. Hannu tarkasteli ja oli lopuksi erottavinaan tuolla kaukana, melkein harjun kärjessä, mäntyjen lumisissa latvakerkissä, mustia pilkkuja, jotka eivät kuuluneet niihin luonnollisesti. Hannu palasi metsän suojaan, haki sieltä Aapon polkeutuneen heinä- ja halkotien, ja alkoi hiihdellä harjulle päin verkalleen ja hätäilemättä. Oli liian varhaista – aurinko saisi laskea alemmaksi ja tulla pieni hämy, sillä silloin metsot söisivät havuannoksensa ja pian painuisivat unisina yölevolleen; silloin niitä voisi lähestyä. Tie meni pitkin tasaista, yksitoikkoista kangasta, jonka ainoana mutta tosin tehokkaana kaunistuksena olivat tukkipetäjät. Aurinko heijastui niiden ruskeasta kaarnasta kirkkaasti. Lumi sädehti silmiä huikaisevasti – oli oudon hiljaista, melkein peloittavaa – ilma oli niin raitista ja puhdasta ettei sitä saanut hengitetyksi niin paljon kuin mieli teki.
Hannu koetti näin huomioida ympäristöään kääntääkseen ajatuksensa pois rekiretkestä. Se ei kuitenkaan onnistunut, vaan Hellin reki oli alituiseen hänen silmissään niin kuin hän oli nähnyt sen menevän portista. Kaksi lasta! Hannu tunsi muka olevansa paljoa vanhempi. Nyt ne ovat jo perillä, ehkä tanssivatkin. Erkki menee eri rivakasti vaikka mitä tansseja – missä lie oppinutkin – ja Helli samaten. Heillä on varmaan hauskaa ja saa ollakin. Hellin posket hehkuvat ja silmät sädehtivät samalla kirkkaasti ja peitetysti, rohkeasti ja ujosti. Hannu oli tullut Helliin nähden viime aikoina ymmälle: ennen Helli oli selvä kuin kirja, luettavissa joka kohdasta, mutta nyt hän oli painanut kirjansa kiinni eikä ilmaissut ajatuksiaan. Hän oli arvoituksellinen, täynnä salaperäistä mahtia, kuin olisi löytänyt kirjastaan taikasanat ja lumonnut itsensä haltiattareksi. Varmaa on, että hänessä asui suuri, vastustamaton voima.
Kangas loppui ja tie painui suon tasalle, salmeen, joka tässä kohden erotti kankaan tuosta harjusta. Salmessa kasvoi näreikköä ja pensaikkoa ja sen keskitse virtasi puro läheiseen suolampeen, joka oli niin täynnä pohjalähteitä, ettei juuri jäätynyt, niin kirkasvetinen, että pohjan saattoi nähdä monen metrin syvyydelle. Hiivittyään kesällä hillanpoimintaretkellä joskus sen hyllyvälle äyräälle Hannu oli ihmeissään todennut tämän ja lisäksi sen, että pohjassa näytti olevan röykkiöittäin ikihonkain paksuja runkoja. Mistähän ne olivat sinne tulleet, kun lampi oli aavalla rahkasuolla, ainakin puolen kilometrin päässä lähimmistä honkapuista? Minkä näköistä oli täällä ollut silloin, kun nuo puut olivat kasvaneet? Vaan ehkäpä ne eivät olleetkaan honkia, vaan sellaisia puita, joita majavat kaatelevat patolaitteisiinsa? Onpa hyvinkin tässä saattanut olla muinoin järvi ja joki, sankkaa metsää ja suuri majavayhteiskunta, joka on erämaansa rauhassa menestynyt ja kasvanut. Mutta vähitellen maa on noussut, joki ehkä muuttanut juoksuansa, rahka ruvennut kasvamaan kuin saasta, joka nousee huomaamatta yhä ylemmäs, kunnes tukahduttaa, ja elämä siten kuollut.
Hannu hiihti tureikon läpi hiirenhiljaa, tietäen, etevät metsot voineet nähdä häntä, mutta saattoivat säikkyä ääntä. Hän seisahtui puron kohdalle. Se virtasi siinä hitaasti, mustina, pahan näköisinä silmäkkeinä, lumireunojen välitse ja lumisiltojen alitse. Se oli peloittava, upottava, arvoituksellinen – Hannu pisti sauvallaan sen pohjaan ja totesi tämän lettomudaksi. Sauvan reiästä pulpahteli virtanaan kirkkaita kaasurakkuloita, jotka päästyään pintaan särkyivät vaisusti pulisten.
Tästä Hannun täytyi kääntyä vasemmalle ja lähti hiihtämään harjun reunapuiden ja pensaiden varjossa pitkin suon rantaa, kohti harjun kärkeä, jonka hongissa metsot saattoivat istua. Elleivät ne olleet siellä, oli hiivittävä kärjen toiselle puolelle ja kurkistettava varovasti suojapaikasta, sillä vähäisinkin varomattomuus voi aiheuttaa sen, että linnut menisivät. Metsästyksen jännitys valtasi Hannun. Hän otti pyssyn selästään, pisti patruunan sen kuulapiippuun – näitä oli näet kaksi, päällä hauli-, alla luotipiippu – ja lähti menemään hitaasti ja hiljaa pehmeässä, upottavassa lumessa, samalla terävästi tarkastellen puiden latvoja. Ja kun hän jo oli melkein varma siitä, että oli erehtynyt, että nuo mustat pilkut sittenkin olivat vain latvojen lumettomia pälviä, hänen katseensa pysähtyi erääseen kohtaan siksi, että se oli äkkiä liikahtanut. Se oli ukkometso, joka istuen selin Hannuun söi reuhtoen havuja. Hannun sydän jyskytti ja hän painui hiljaa kyykylleen matalan näreen suojaan. Mitähän tuonne voisi olla matkaa? Ehkä sataviisikymmentä tai korkeintaan parisataa metriä. Hannu harkitsi, koettaako hiivittäytyä lähemmäksi vai yrittääkö tästä, ja valitsi viimein jälkimmäisen vaihtoehdon. Hän laski hiljaa pyssynsä näreen oksan varaan ja tunsi ruvetessaan tähtäämään, kuinka hänessä heräsi luottamus aseeseen kuin se olisi ollut elävä olento, varma ja uskollinen ystävä, joka teki mitä pyydettiin. Samaa hän oli tuntenut jo edellisenä syksynä, jolloin oli saanut pyssyn ja ampunut sillä ensimmäiset riistansa. Hannu tähtäsi kauan, mutta tunnetta siitä, että nyt ase oli jyvälleen kohti, ei ottanut syntyäkseen, kunnes vihdoin etusormi melkein itsestään kosketti herkistettyä liipaisinta. Laukaus jymähti, ilma värähti ja lunta tipahteli puista. Kiihkoisasti tarkastelevin silmin Hannu totesi metson kuin tärähtäneen ja sen samassa kallistuvan jaloiltaan, lähtevän vyörymään oksalta toiselle raastaen lunta mukaansa ja lopuksi putoavan raskaasti lumipilven saattelemana maahan. Muiden metsojen humisevan lennon räpinä kaikui hetkisen, lunta pilveili pyrynä puiden oksista, kunnes muutaman silmänräpäyksen kuluttua taas kaikki oli niin hiiskumattoman hiljaista, että Hannu kuuli oman sydämensä jännittyneen, kumean jyskytyksen. Hän heitti pyssyn remmistä selkäänsä, hyppäsi suksilleen ja lähti ponnistelemaan rinnettä vinosti ylöspäin metson istumapuuta kohti.
Tuossa se oli vatsallaan, siivet vähän hajallaan, jalat suorana taaksepäin, pää tuuskahtaneena lumeen. Kuula oli mennyt koko ruumiin läpi ja tehnyt, kun oli hiukan liian iso, aiottu tukevamman riistan kaatamiseen, ruman jäljen. Lumessa oli hiukan verta – se loisti taustansa valkeudesta räikeän, viiltävän punaisena, jollakin tavalla julmana näkynä, niin että Hannu potkaisi lunta sen päälle ja kääntyi uudelleen tarkastelemaan saalistaan. Nokassa oli vielä havuja – sehän oli ollut parhaillaan syömässä. Hannu avasi sen punareunaiset silmät: ne olivat jo himmentyneet, lasittuneet aivan samoin kuin Vahdilla taannoin. Ihmeen pian lämpö haihtui ruumiista. Hannu käänsi linnun pään siiven alle ja painoi nämä sievästi suppuun, otti sen kainaloonsa ja lähti hiljaa hiihtelemään kotiin.
Erkin ja Hellin ollessa poissa kodissa vallitsi melkein häiriytymätön hiljaisuus, sillä isä, äiti ja Hannu olivat vaiteliaita, kukin askarrellen omissa ajatuksissaan ja puuhissaan, tehden jonkin kysymyksen tai vastaten sellaiseen ja tyytyen pitkäksi toviksi siihen. Se oli Hannusta mieluista. Tottapuhuen vallaton, äänekäs melu häiritsi häntä, ollen sopimatonta tähän kotiin ja ympäristöön, jonka elämän ja ilmapiirin leimana oli hiljaisuus, ja siksi hän nyt istui tavallisella paikallaan ruokasalin pyöreän pöydän ääressä erikoisesti herkistyneenä. Isällä oli sanomalehtensä, äidillä käsityönsä, ulkona oli pakastunut, koska ikkunaan kasvoi jääkukkia, mutta takan tuli tuntui sitä mieluisemmalta. Ei ollut aihetta puhua mitään, sillä jokainen vaistosi toisista henkivän myötämielen ja nautti siitä. Yhtä vaiteliaina erottiin: Hannu nyökkäsi isälle ja äidille ja meni nukkumaan. Erkkiä ja Helliä ei kannattanut odottaa, sillä he kotiutuisivat vasta myöhällä.
Hannu heräsi yhtäkkiä siihen, että joen puolelta, tieltä, jota harvoin ajettiin, kuului rekien ratinaa ja rantatörmää ylös ponnistelevien hevosten kavioiden tömähdyksiä, kun ne iskivät lujasti iljanteiseen rinteeseen. Hannu ei ollut mielestään nukkunut kauan – Erkki ja Helli eivät voineet tulla tuolta suunnalta – näitä oli sitä paitsi ainakin kaksi hevosta – mitähän kulkijoita ne mahtoivat olla? Hän hyppäsi ikkunaan, jonka alitse tulijat juuri menivät: kaksi rekeä, molemmissa kolme miestä. Näkyivät kääntyvän pääportaiden eteen, mutta yksi mies jäi keittiön ovelle. Bobi alkoi haukkua hurjasti ja pyrkiä ulos – Hannu pukeutui kiireesti rientääkseen hillitsemään sitä – ulkoverannan ovelta kuului jymisevää, uhkaavaa koputusta ja tiukasti vaativaa huutoa – yön syvä hiljaisuus oli muuttunut räikeäksi, raa'aksi meluksi.
Saatuaan vaivoin raastetuksi Bobin omaan huoneeseensa ja suljetuksi sen sinne, Hannu kiiruhti isän kansliaan, josta kuului outoja ääniä ja kiivasta puhetta. Isä seisoi puolipukeissaan keskellä lattiaa ja hänen edessään Hannulle hyvin tuttu henkilö, se sama venäläinen santarmiupseeri, jonka hän näki kaupungissa harva se päivä. Ovensuussa oli muutamia Hannulle tuntemattomia miehiä, arvattavasti sivilipukuisia poliiseja. Äiti oli lysähtänyt nojatuoliin säikähtyneen, hervottoman näköisenä. Isä sanoi Hannulle tyynesti:
– Vie äiti makuuhuoneeseen ja koeta rauhoittaa häntä. Nämä herrat ovat kuulemma tulleet toimittamaan jotakin tarkastusta ja menevät pian pois.
Santarmiupseeri sanoi tylysti:
– Antamas avaimet, näyttämäs kaikki paperit.
Kun Hannu palasi äitinsä luota isän huoneen ovelle, oli täällä parhaillaan käynnissä raakuudessaan ja häikäilemättömyydessään erikoinen toimitus. Isä ei ollut nähtävästi antanut avaimiaan, koska kirjoituspöydän laatikot ja sivuosastojen ovet näytti avatun murtamalla. Isä vaati lujasti, että siellä olevat paperit oli heti tarkastettava, sillä ne koskivat hänen edustamansa yhtiön asioita ja olivat joka päivä välttämättömiä. "Ottamas mitä tahtomas", murahti santarmi, mutta käski kuitenkin erään miehistään selailla niitä ja jättää ilmeisesti selvät paperit tänne. Hän sytytti savukkeen, tarkasteli huonetta terävin silmin ja näytti olevan kuin kotonaan. Silmänräpäykseksi hänen katseensa pysähtyi Hannuun ja he tuijottivat toisiaan. Santarmi varmaan näki mikä pohjaton, palava viha lieskasi Hannun katseesta, sillä hänen ylimielinen ilmeensä sammui silmänräpäykseksi ja hän käänsi päänsä pois. Mutta samalla paperien tutkija ojensi hänelle tukun Vapaita sanoja ja silloin hänen kasvonsa kirkastuivat mielihyvästä. "Ahaa!" kuului pitkään ja tyytyväisesti, "olemas paljon samoja numeroita – metsänhoitaja ei ehtimäs levittää vielä kaikkia". – "Noitako hakemaan tulitte?" kysyi isä kylmäverisesti – "niitä teidän arkistossanne lienee jo entuudestaan tarpeeksi". – "On kyllä", vastasi santarmi ilkeästi, "mutta aina olemas hauska tavata uusia ja uusilta miehiltä". – "Vot!" hän sanoi sitten, kun mies pisti hänen käteensä muutamia kirjeitä, "metsänhoitaja saanut ohjeita kagaalin pääherroilta – hakemas vielä, miehet, tarkkaan joka paikasta".
Hänen apulaisensa olivat tottuneita. Kun kirjoituspöytä oli tutkittu, tuli kirjahyllyn vuoro: kirjat pudisteltiin yksitellen repsottamalla niitä kansista, ja jokainen niistä lennähtävä paperilippu tutkittiin. Kirja heitettiin läjään lattialle, välittämättä pistää niitä paikalleen. Sitten reväistiin nojatuolien ja sohvan päällykset reunoista irti ja koetettiin, olisiko niiden, alle pistetty jotakin. Santarmi tarkasti seinäpaperit ja löydettyään sohvan takaa jalkalistan luota halkeaman viittasi miehilleen. Kylmästi eräs näistä repäisi paperiin ammottavan aukon ja haparoi takaa. Taulut nostettiin paikoiltaan ja jätettiin lattialle, uunin taustaa harottiin kohennusraudalla.
Näin mentiin järjestyksessä huoneesta toiseen. Santarmi ei ollut ensimmäistä kertaa tällaisessa työssä, sen näki kaikesta. Jos miten viekkaasti oli koettanut kätkeä jotakin, niin yhtä nerokkaasti tämä ajokoira osasi arvata kätkijän ajatusjuoksun. Oli kuin vainu olisi kuljettanut häntä. Hänen kylmäverinen häpeämättömyytensä vain veti vertoja hänen vainunsa herkkyydelle: hän meni miehineen äidin makuuhuoneeseenkin, tarkasteli sitä terävästi samalla kuin puheli: "Hjuva rouva ei olemas pahoillaan – icke vara lessen – virka vaatimas". Hän meni äidin lipastolle ja katseli sitä, vetäisi auki ylimmän laatikon, kaiveli sitä ja sai käteensä pinkan kirjeitä. "Ahaa!" hän sanoi ja viittasi miehelleen, joka tarkasti niitä hetkisen ja sanoi sitten niiden näyttävän vanhoilta rakkauskirjeiltä. "Da, da!" virkahti ryssä ja viskasi ne takaisin laatikkoon – "mamma olemas nuorena kaunis tjutto". – "Kuuluuko teidän virkaanne myös uhrienne häväiseminen?" kysyi nyt isä tyynesti. "Häväiseminen, tshort, ei", vastasi ryssä, "pappa ei suuttumas mamman puolesta, minä vain leikkiä laskemas".
Kun tultiin Hannun huoneen ovelle, nosti Bobi siellä peloittavan haukunnan. Ryssä viittasi miehilleen ja yksi näistä otti revolverin. Hannu kiirehti kalpeana ja säikähdyksissään sisään ja tarttuen Bobia lujasti kaulavyöstä hillitsi sen ankarasti komentaen. Ryssä pysyi varovaisesti ulohtaalla koirasta, tarkasti huonetta tuntijan silmin ja puheli: "Vihainen koira ammuttava, se paras – muuten kerran puree ihmistä ja siitä olemas sakko. Laki ylen ankara ombi". Nähtyään portaiden vievän huoneesta vinnille hän sanoi kääntyen isään: "Paras kätkö siellä, hjuva metsänhoitaja, eikö Tshuhna aina kätkemäs kielletyn kirjan ullakon hiekkaan – tshuhna olemas hyvin tjuhma – santarmi tietämäs – vanha huono konsti. Mutta siellä olla kovin kylmä ja meillä olla jo tarpeeksi paperia".
He palasivat kaikki isän kansliaan, jossa santarmi alkoi kirjoittaa nopeasti ja tottuneesti. Hänen miehensä olivat vaiteliaita, ilmeisesti kotoisin kokonaan toisilta seuduilta. Erään suomenkieli oli oudosti pehmeää. He istuutuivat etehiseen odottamaan ja polttivat taukoamatta mahorkanhajuisia paperosseja. Hannu katseli kirjoittavaa santarmia ja mietti, kuinka odottamatonta oli ollut tavata hänet tällaisessa inhoittavassa hommassa. Nähdessään hänet kaupungissa, jossa tuo sama mies joskus käveli vaimonsa seurassa, lykäten lastansa pienessä reessä tai vaunuissa, Hannu väliin oli ihmetellen ajatellut hänen virkaansa ja tehtäviänsä. Hänen oli vaikea uskoa tuosta miehestä sitä, mitä santarmeista sanottiin, nähdessään hänen puhuttelevan herttaisesti lastansa ja vaimoansa. Olihan hänellä koti, jota hän rakasti ja jonne ei suinkaan olisi sallinut kenenkään tunkeutuvan häiriötä tekemään, ja jos joku tuollaisista tunkeilijoista olisi käyttäytynyt epähienosti hänen vaimoansa kohtaan tai uhannut ampua hänen koiransa, hän tietysti olisi suuttunut. Mutta miksi hän itse nyt teki kaikkea tätä, vieläpä kuten näytti erikoisen innokkaasti? Eikö se, minkä hän, jos se olisi kohdistunut häneen itseensä, olisi kipeästi tuntenut väkivallaksi, ollutkaan hänen mielestään sellaista, kun hän itse pääsi harjoittamaan sitä toisia vastaan? Vai muuttiko ehkä tuo "virka" asian tässä suhteessa sellaiseksi, ettei siinä ollut inhimillisyydellä mitään osaa?
Hannu sotkeutui tällaisiin kysymyksiin pääsemättä niistä selville. Isä istui kyynärpäät polvien nojassa ja tuijotti otsa rypyssä lattiaan. Santarmi sai kirjoituksensa valmiiksi, luki sen, asetti pöydälle, nousi pois tuoliltaan ja sanoi isälle: "Siinä pöytäkirja – allekirjoittamas". Näytti kuin isä ei olisi kuullut häntä, sillä hän ei liikahtanutkaan. Santarmi levitti kätensä ryssämäisen avuttomasti ja käski miestensä todistaa pöytäkirjan oikeaksi. Heti kaksi heistä kirjoitti siihen nimensä. Hannu totesi heidän häpeävän vierailuaan niin paljon, etteivät lähtiessään kehdanneet sanoa "hyvästi". Kuului vain askelten kuminaa etehisestä, ulko-oven paukahdus, rekien ratinaa ja hevosten kiirehtimistä, kun oudot vieraat poistuivat kylään päin. Hannu kiiruhti äidin luo, joka oli edelleen tyrmistyneenä, heikkona, sydämen lyödessä vaisusti ja rintaa ahdistaessa kipeästi.
Mutta metsänhoitaja Kaarlo Suvanto, jota nimeä santarmi oli häneltä tiukannut työntäytyessään väkisten sisään ja kansliaan, istui kauan liikahtamatta tuolla samalla paikallaan, tuijottaen samaan lattian kohtaan. Hän ei kyllä nähnyt mitään, sillä hänen katseensa oli kokonaan kääntynyt sisään päin, siihen uskomattomaan tosiasiaan, että tällaista oli saattanut tapahtua, että väkivalta ja vääryys saivat näin vallita esteettömästi. Hän ei ollut milloinkaan aikaisemmin tullut oivaltaneeksi näin selvästi, mitä merkitsee lain turvan loppuminen, sen huomassa menestyvän ja kasvavan kodin rauhan tällainen äkillinen, raaka raiskaaminen. Siitä syntyvää määrätöntä tyrmistystä ja suuttumusta oli sydämen vaikea kestää, Suvanto totesi mielessään, että voimattoman raivo on kaikista tunteista kiduttavin.
Samoihin aikoihin kuin kotitarkastuksen pitäjät Suvannosta, lähtivät rekiretkeilijät Ruukista. Vielä viimeinen karkelo, viimeinen piirileikki ja laulu, ja sitten kotiin. Jos oli ollut ihanaa päivällä auringon kimalteessa, puhtaiden lumimaisemien kauneudessa niin vielä ihanampaa oli nyt yöllä, tähtien tuikkiessa kuun sirpin leikkautuessa terävänä viiltona taivaan tummasta kannesta, revontulten hulmahtaessa väliin lieskaten korkealle ja metsän seisoessa mykän odotuksen vallassa. Mielessä oli nyt jotakin enemmän kuin päivällä, muistoa silmäyksistä, käden kosketuksesta, hymyn suloisuudesta, naurun sävelestä ja hampaiden valkeudesta. Sitä ensimmäistä, ujoa huulten kosketusta, joka oli kahden nuoren, melkein vielä lapsen, onnen huippu, ei kukaan nähnyt.
Ajajat muistivat vain päivänsä ilon – Hannu muisti heidät ja lisäksi vielä kaiken muun. Istuessaan isän kanssa äidin vuoteen vieressä hän näki päivän tapahtumat rinnakkain, yhtaikaa, kuin karttana tai elävänä kuvana, ja kummasteli pelkäävän tunteen vallassa elämän kirjavaa moninaisuutta.
TOINEN LUKU.
1
Olga Fredrika, Suvannon poikien täti, oli kansakoulunopettaja, Jyväskylän seminaarin varhaisinta ikäluokkaa, sitä, joka vielä enimmäkseen lähti säätyläiskodeista. Hän oli siskoistaan vanhin, jo harmaatukkainen, pieni ja pyöreä nainen. Hiukset olivat keskeltä jakauksella ja niskassa oli naisellinen, nyt jo pienehköksi käynyt sykerö. Silmät olivat siniset, ystävälliset, mutta tarvittaessa terävät, nenä hiukan kyömy ja ehkä kasvoihin verraten liian iso, suu ja leuka tavalliset. Hän oli puettu äärimmäisen huolellisesti ja siististi, joskaan ei ylellisesti eikä komeilevasti. Vartalo oli puristettu ampiaistyyliin niin kapeaksi kuin suinkin mahdollista. Erkki, joka tutki kaikki ja oli utelias, oli salavihkaa ottanut selkoa, minkälainen koje se oli tuo, jolla vartalo kiristettiin noin, kuvasi sen Hannulle ja väitti, että kyllä sen saa vaikka niin lujalle, että veri sormenpäistä tirisee. Mutta Hannu sanoi, että "ole vaiti, poika!" sillä hänestä oli sopimatonta mennä tutkimaan tädin kureliivejä. Täti oli niin äärettömän hieno ja ujo, ettei tullut poikain näkyville aamuröijysilläänkään, ja melkein punastui, kun Erkki joskus hänen läsnä ollessaan riisui takkinsa ja liivinsä. Jos hän olisi saanut tietää Erkin katselleen hänen kureliivejään, hän olisi pahastunut ikipäiviksi.
Olga-täti oli varmaan niin velvollisuudentuntoinen ihminen kuin konsanaan voi kohtuudella pyytää. Heti kun hän oli saanut toimen ja hänen isänsä oli kuollut, hän otti luokseen äitinsä ja nuorimman siskonsa, Aina Axinian, joka vain olikaan enää kotona. Muut näet olivat jo ehtineet hajota maailmalle. Niin kauan kuin vanha mamma eli, Olga-tädin koti oli perheen keskuspaikka, jonne saapui kirjeitä joka haaralta ja jossa niitä myös kirjoitettiin uutterasti. Ja kun Vendla Eugenian pojat ja kasvattitytär Helli tulivat kouluikään, niin oli itsestään selvää, että he tulivat asumaan Olga-tädin luo, joka hankki sitä varten sopivan huoneiston. Siinä oli Olga-tädin sali eli vierashuone, tämän vieressä heidän makuuhuoneensa, neliön kolmannessa nurkkauksessa keittiö ja neljännessä etehinen. Helli asui tätien puolella ja nukkui salissa, mutta etehisen toisella puolella oli pojilla oma erikoinen kamarinsa. Keittiö oli samalla ruokailuhuoneena. Palvelijatarta ei pidetty, vain siivooja kävi auttamassa joka aamu. Pojat pilkkoivat puut ja kantoivat sisään ne ja veden, joka saatiin pihakaivosta. Helli hoiti uunit, jos oli kaupungissa. Näin oli Olga-täti määrännyt ja hänen tahtoaan oli täsmälleen noudatettava. Ja kun elämä sitten kului rauhallisesti ja vastustelematta tämän ohjesäännöt mukaan, Olga-täti oli iloinen ja tyytyväinen.
Pojat olivat saapuneet joululomalta pari päivää sen jälkeen, kun Suvannossa oli ollut kotitarkastus. Myös Helli oli tullut kaupunkiin jatkaakseen lukujaan jatko-opistossa. "Mitäpä Helli täällä maalla", oli isä arvellut; "täytyy koettaa valmistautua johonkin ammattiin ja sitä varten on parasta pyrkiä ylioppilaaksi. Lähde siis kaupunkiin ja mene jatko-opistoon, vaikkapa vain nyt kevätlukukauden aikana virkistääksesi entisiä tietojasi. Kyllä Berghin täti ottaa sinut vastaan ja toimittaa alkuun – sano terveisiä minulta". – "Mutta isä ja äiti, te jäätte tänne kovin yksinäisiksi", oli Helli koettanut sanoa, mutta se ei ollut auttanut. Helli tiesi, miten vaiteliasta Suvannossa oli silloinkin, kun hän oli siellä kolmantena – mitä sitten, kun hän oli poissa. Ja kun isän piti joskus matkustaa tukkiasioilleen, jäi äiti yksikseen kuin harmaa hiiri pesäänsä paksun kinoksen alle. Mutta sille ei voinut mitään ja sitä paitsi sellaiseen elämään oli täällä totuttu. Pojat ja Helli tunsivat sääliä isää ja äitiä kohtaan lähtiessään pihasta ja kääntyessään katsomaan heitä, kun he portailta viittoivat heille jäähyväisiä. Tuntui yhtäkkiä, että he olivat jo vanhoja.
Kun Veikko kääntyi tätien portista pihaan, oli siellä jo Aina-täti vastassa avopäin, huivi hartioilla. Heitä oli odotettu koko päivän, sillä huomennahan koulu alkaisi, ja kun reen ratinaa oli äsken alkanut kuulua, oli Aina-täti arvellut, että "sissoh, siinä ne nyt ovat!" vilkaissut pitsiverhon takaa kadulle ja todennut, että "niinpähän oli kuin arvelin", temmannut huivinsa ja kiiruhtanut pihalle. Olga-täti olisi mielellään myös tullut ulos, mutta ei uskaltanut kurkkunsa vuoksi, joka tuli helposti käheäksi, kun oli vaivautunut opettamisesta. Hän tyytyi siis katselemaan ja viittailemaan keittiön ikkunasta, samalla toruen mielessään Ainaa, että "kun se nyt ei malttanut ottaa nuttuansa ylleen ja vielä vilustaa itsensä". Mutta siinä samassa tulijat jo koluavat etehisessä ja Erkki kuului hulluttelevan tätinsä kanssa minkä ehti, varoittaen kovasti, ettei tämä vain kompastuisi laskeutuessaan kynnykseltä lattialle. "Eikös meidän oikeastaan pitäisi sekä tampata että pussata, kun ei ole nähty toisiamme neljään viikkoon", hän puheli rauhallisesti Olga-tädille, syleili tätä kunnioittavan hienosti ja painoi huulensa molemmille poskille. "Hyi Erkkiä! Sinä tulet tupakalta!" sanoi täti tiukasti ja tunnusteli vielä tarkemmin. "Kuinka täti voi uskoa minusta sellaista!" puheli Erkki moittivasti riisuessaan päällysvaatteitaan. "Onhan jo koululaissa sanottu, ettei oppilas saa tupakoida. Mutta mitä me nyt siitä – terveisiä vain isältä ja Vendla Eugenialta. Voipytty on tuossa ja Hannun ampuma metso tässä. Sieltä ei ole kertomista muuta kuin että ryssät kävivät pitämässä kotitarkastuksen – onko siitä jo tullut tieto tänne?"
Se oli kaikki pikku hälinää tuo saapuminen: tätien herttainen hämmästys, että "Hellikö tuli myös!" Erkin kylmäverinen, mistään häiriintymätön, nauramaton hulluttelu, tavarain tuominen sisään, terveisten kertominen. Hannu ei saanut sanotuksi mitään, mutta Helli nauroi ja puheli onnellisena, sillä hänestä oli yhtäkkiä hauskaa olla taas kaupungissa. Ja kun sitten päästiin juomaan tuliaiskahvia keittiöön, Aina-tädin valtakuntaan, alkoi mitä yksityiskohtaisin tutkinto kaikista Suvannon asioista. Kirjeen, jonka Hannu ojensi Olga-tädille, tämä pisti syrjään lukeakseen sen illalla vuoteessaan, jolloin rauha ja hiljaisuus sallisi hänen nauttia siitä kaksin verroin. Nyt Hannu sai kertoa kotitarkastuksesta – "shh! puhukaa hiljaa, kadulla voi kulkea spiooneja!" varoitti Aina-täti –, Helli Suvannon muusta elämästä, äidin käsitöistä ja kukista, ja Erkki kaikesta, mitä sattui muistamaan ja millä tuntui hauskalta höystellä muiden puheita. Mutta kesken kaiken Olga-täti ajoi heidät omaan huoneeseen riisumaan pieksut, jotka "tulivat" tervalta. Olga-täti ei olisi milloinkaan eikä millään ehdolla käyttänyt sanaa "haisivat", sillä se oli hänestä pöyristyttävän sivistymätön – hän ei varmaan kehdannut ajatellakaan sitä.
Vaiteliain oli Aina-täti, vielä vaiteliaampi kuin Hannu. Hän oli kuin hento hernekasvi, joka välttämättä tarvitsi tuen kiertyäkseen sen ympärille, jos tahtoi pysyä pystyssä. Koulunkäyntiin ei ollut riittänyt varoja – isä ja äiti vain olivat opettaneet välttämättömimmän – ja niin kului nuoruus ahkerassa taloustyössä, jossa täti olikin taitava. Hannu oli kerran kysynyt äidiltä, miksi Olga- ja Aina-täti eivät olleet menneet naimisiin, mutta äiti oli vastannut välttelevästi, ettei varmaankaan kukaan ollut tullut pyytämään. "Ja parasta olikin", hän oli lisännyt, "sillä mihin olisivat mamma ja Aina joutuneet, jos Olga olisi ottanut miehen; tuskinpa he olisivat tahtoneet jäädä vävyn ja langon vastuksiksi". – "Mutta jos Ainakin olisi mennyt naimisiin, niin tokihan silloin mummo olisi otettu mielellään vaikka minne, meille esimerkiksi?" oli Hannu edelleen kysellyt. "Niin, mamma kyllä olisi sopinut lastensa luo, mutta Ainan avioliitosta – siitähän ei ole milloinkaan herännyt ajatustakaan". – "Miksi ei?" oli Hannu tivannut. "En tiedä", oli äiti vastannut, "en ole tullut ajatelleeksikaan, että hän olisi saattanut mennä kihloihin".
Opittuaan sittemmin ymmärtämään näitä asioita Hannu oli joskus tarkastellut siinä mielessä uteliaasti tätejään. Totta oli, että Olga-täti oli varmaan ollut nuorena heistä sievempi – sen saattoi nähdä vieläkin. Erikoisesti hänen kätensä olivat pienet, nykeröiset ja sirot, aina valkoiset ja hoidetut; tätihän ei tehnyt niillä mitään sellaista, joka olisi rumentanut niitä. Ja kun hänen jalkansa joskus, hänen istuessaan keinutuolissa tai muuten, sattuivat pistäytymään näkyviin pitkien hameiden alta, täytyi myöntää, että ne olivat pienet, rintavat ja jäntevät. Ne olivat todennäköisesti aikoinaan rientäneet keveästi. Ja äidin vihjauksista, joita häneltä oli huomaamatta lipsahtanut, Hannu oli tullut siihen käsitykseen, että tädin elämässä oli sittenkin kerran ollut eräs "hän". Kuka, sitä Hannu ei tiennyt eikä saisikaan tietää, sillä se asia oli niin pyhä ja arka, ettei siihen voinut vähimmälläkään tavalla koskettaa. Hannu luuli kuitenkin oivaltaneensa sen tärkeimmän sisällyksen. Täti oli saanut mennä seminaariin ja suoriutunut siellä hyvin sekä valmistunut opettajattareksi. Hänen rinnallaan oli tehnyt saman työn tuo tuntematon "hän", ja vaikka ei ollut puhuttu mitään, olivat välit kuitenkin itsestään olleet selvät ja suunnitelmat myös. Mutta juuri kun niitä olisi pitänyt ruveta toteuttamaan, tädin isä kuoli ja koti hajosi. Sopivinta oli silloin, että turvattomiksi joutuneet äiti ja Aina-sisko muuttivat hänen luokseen sinne ensimmäiseen opettajanpaikkaan. Ja niin tädin elämä lähti uralle, josta hänen oli vaikea poiketa, ellei tahtonut tuottaa äidilleen ja siskolleen suuria vaikeuksia. Kirjeitä tuli tiheään, ensin arkoja ja toveruuden rajoissa pysyviä, mutta lopuksi sellainen, jossa oli "kysymysten kysymys". Siihen ei voinut vastata neuvottelematta äidin kanssa, ja vaikka tämä vaati, että tädin oli ratkaistava asia ajatellen vain itseään ja "häntä" eikä heitä, äitiä ja Ainaa, Olga-täti kuitenkin lopuksi kirjoitti kiellon. Sille ei voinut mitään – hänellä ei ollut rohkeutta ruveta yhtäkkiä ajattelemaan elämäänsä siihen suuntaan. Niin tuo "hän" oli kadonnut tädin näköpiiristä. Vain lipaston laatikon pohjalla, salaisimmassa piilopaikassa, oli muutamia kirjeitä, joita täti ei ollut raskinut vielä polttaa. Mutta hänen täytyisi tehdä se pian, sillä kuolema voisi temmata hänet äkkiä pois, ja silloin uteliaat, tylyt silmät pääsisivät lukemaan ne ja hänen pyhimmälle asialleen ehkä naurettaisiin. Täti hermostui ajatellessaan sitä ja päätti hävittää aarteensa niin pian kuin joutuisi olemaan yksin kotona. Mutta silloin hän unohtui lukemaan niitä järjestyksessä, ensimmäisestä viimeiseen saakka, näki hänet nuorena ja voimakkaana, kuuli hänen syvän äänensä, jossa oli liikuttunut, hillitty, hyväilevä sointu, tunsi menettäneensä todellisimman, syvimmän onnensa, ja ratkesi haikeaan itkuun. Kuinka monennen kerran? Kerran vuodessa, silloin, kun huoneissa oli hiljaista, pojat olivat omalla puolellaan ja Aina asioillaan. Ja tulos oli aina sama: kirjeitä ei poltettu, vaan ne kätkettiin piiloonsa uudelleen. Ikäänkuin uhmaillen Olga-täti ajatteli, että eihän tuo nyt liene liikaa, jos edes sen verran milloinkaan toteutumattoman onnensa riekaleita säilyttää muistoinaan. Ja sitten ulko-ovi aukeni, Aina-täti tuli sisään ja tapasi sisarensa yhtä reippaana ja iloisena kuin ennenkin.
Hannu katseli harmaatukkaista, kirkassilmäistä, ketterää ja sievää tätiään romanttisen säälin vallassa ja hänen mielikuvituksensa alkoi ensimmäisen kerran värittyä hopean ja kullan hohtoiseksi tuottaen samanlaista nautintoa kuin suvinen lämmin tuuli, kuutamo, hiekkarantaan särkyvä aalto, viileän lehdon puro. Hannu oikein säpsähti todetessaan ensimmäisiä kertoja voivansa joskus siirtyä arjen ikävästä, kalseasta harmaudesta maailmaan, jossa vallitsi nimettömän kaipuun nautintorikas tyydytys. Laulut, joita hän siihen saakka oli hyräillyt tai sanellut kylmästi, koneellisesti, muuttuivat nyt sydämen tunnustuksiksi, joihin olemuksen syvin sisällys purkautui. Ennen niin tyhjiltä tuntuvat säkeistöt saivat yhtäkkiä aivan toisen sävyn ja merkityksen, muuttuen niin, että niiden takaa aukeni laajoja näköaloja, elämän todellisia maisemia, joilla milloin kuvasteli auringon ja pilvenhattaroiden kauneus, milloin raivosi luonnonvoimien taistelu. Runouden heräämys, kehitysvuosien sielunmurros, valtasi Hannun niin voimakkaasti, että hän joskus vietti aikaansa omituisen pyörtymyksen vallassa.
Aina-täti oli tarkoin selvillä sisarestaan, tämän tarinasta ja itsestään. Erkki oli kiintynyt Olgaan, Hannu Ainaan – he olivat "jakaneet" tätinsä näin. Monta kertaa Hannu pujahti iltapäivällä kirjojensa äärestä keittiöön, jossa Aina-täti seisoi pöydän ääressä ja "tiskasi" päivällisastioita. Kärsivällisesti, ulkonaisesti tuijottaen pihalle, jossa ei ollut mitään nähtävää, mutta sielullisesti omaan elämäänsä, jossa oli katselemista ja aprikoimista paljonkin, hän siinä seisoi ja teki työtänsä. Koko ikänsä hän oli tehnyt tätä, niin nuoresta alkaen kuin suinkin oli kyennyt, aina yhtä alistuneesti ja hiljaisesti, näyttämättä kenellekään sydämensä sisintä. Laadultaan työ oli alati samaa – väliin vain, kun oli syöty rasvaista ruokaa, vaikeampaa; paljoudessa saattoi olla ero. Hannu tuli edes kuivaamaan – pestä ei täti olisi hänen antanutkaan, sillä hän ei uskonut poikain tekevän sitä kyllin huolellisesti. Kuivatessaan Hannu katseli tädin punaisia ja karkeita käsiä, sormien paksuiksi paisuneita niveliä, joita oli alkanut kolottaa, niin että tädin yöuni häiriytyi, hänen laihaa, jäykkää olemustaan, keskeltä kiinteästi jaettua tukkaansa, teräviä, kauneudesta osattomiksi jääneitä kasvojansa. Hannu ihmetteli, oliko tädin olemuksessa milloinkaan ollut sitä nimetöntä viehkeyttä, jonka hän nyt oli herännyt tytöissä huomaamaan ja jota piti heidän olemuksensa miellyttävyyden perusehtona – oliko täti milloinkaan tuntenut sitä samaa, jota Hannu nyt?
Vaistotessaan Hannun katseen täti joskus vilkaisi häneen vakavasti harmailla, melkein kylmiltä ja tunteettomilta näyttävillä silmillään. Siltä ne kuitenkin vain näyttivät – ne eivät olleet sellaiset. Päinvastoin ne pehmenivät lämpimiksi kuin sametti nähtyään Hannun kömpelösti pyörittelevän lautasta ja hinkkaavan sitä niin kauan, ettei pyyhkeen nukkaa varmasti jäänyt sen pintaan. Ja silloin he alkoivat keskustella, mikä aina tapahtui siten, että Hannu kyseli ja täti vastaili niin paljon kuin parhaaksi katsoi. Enimmäkseen Hannu tutkisteli isovanhempiensa elämää siellä pohjoisen, ison virran rannalla olleessa kodissa, jossa he olivat asuneet lähes kolmekymmentä vuotta. Hannu kun ei ollut nähnyt heitä milloinkaan – he olivat kuolleet ennen hänen syntymäänsä –, häntä kiusasi erikoinen uteliaisuus heihin nähden. Näön hän kyllä tiesi – valokuvia oli, mutta minkälaisia ihmisiä he olivat olleet jokapäiväisessä elämässään, miten heidän kotinsa oli sisustettu, mitä he erikoisesti harrastivat, sitä ja muuta sellaista Hannu tahtoi tietää. Ja täti kertoi mielellään ja yksityiskohtaisesti. Hannu oli huomannut, että kaikki nuo lapsuuden ja nuoruuden menneeseen maailmaan kuuluneet asiat olivat tädin mielestä aivan toista kuin nykyiset – marjat paljoa suurempia ja maukkaampia, kukat kauniimpia, taivas sinisempi ja pilvet valkoisempia. Tuo pieni valkonurkkainen ja punaseinäinen rakennus sai melkein hovin vivahdetta, sen vaatimattomasta isännästä tuli hiukan paroonia ja rouvasta "armoa", jota ympäristön "bönderit" kovasti kunnioittivat. Täti ei itse huomannut, minkä kirkastavan ja kaunistavan hohteen välimatka ja kaiho heittivät tuon kadonneen maailman ylle, mutta Hannu totesi sen herkästi. Tädin kuvauksen olivat hänestä hienointa romaania.
Mutta omaa varsinaista romaaniansa täti ei kertonut Hannulle eikä kenellekään, koettipa painaa sitä unhoon itseltäänkin. Sitä hän ei kuitenkaan voinut, vaan se kohosi mieleen juuri näin yksinäisinä hetkinä, jolloin pojat ja Helli olivat alkaneet selailla läksykirjojaan ja koulutyöstään väsynyt Olga oli mennyt hetkiseksi lepäämään sohvalleen. Eihän tädin romaani kertonut mitään, mitä olisi tapahtunut, vaan sisälsi ainoastaan luku luvulta kuvauksen siitä, mitä ei ollut tapahtunut – pelkän katkeamattoman kertomuksen tuskin tietoisiksi tulleista ja samalla jo rauenneista toiveista. Täti ei ollut vähimmälläkään tavalla katkera siitä – päinvastoin kiitollinen omasta pienestä ja palvelevasta elämänosastaan, mutta yksi asia oli, joka oli hänelle melkein liian raskas – se tunne ja tietoisuus, että Olga oli äidin ja ehkä myös hänen vuoksensa luopunut siitä, josta ihmisen ei pitäisi – Aina-täti vaistosi sen – luopua, elämän "varsinaisesta" sisällyksestä. Tätä salaista itsesyytöstä hän toisteli alituisesti tunnossaan ja kulki sen ainaisen pelon alaisena, että Olga kantaa hänelle hiljaisuudessa kaunaa, pitäen häntä sinä kivenä, johon hänen onnenpurtensa oli haaksirikkoutunut. Varsinkin silloin, kun Olga oli viivähtänyt muistojensa ääressä ja repinyt vanhan haavan auki, Aina tunsi olevansa kuin kiinni joutumaton rikollinen, toimitti askareensa hiirenhiljaa ja toivoi olevansa kuin varjo, joka haihtuisi olemattomaksi jokaisen tieltä. Hiivittyään sellaisen päivän jälkeen yölevolleen hän tunsi olevansa maailman hylätyin, yksinäisin olento. Vasta sitten, kun sisaren äänen sävy ja sanat, illan rauhasta herkistynyt sydän ja molempia yhdistävä suuri orpouden tunne oli hälventänyt näin väliin nousseen vierautumisen, hän pääsi tuskastaan ja uskalsi katsoa sisartansa silmiin.
Aina-täti luulotteli ja pelkäsi aivan turhia, sillä Olgan mieleen ei ollut milloinkaan johtunut syyttää häntä mistään. Mikä oli tapahtunut, se oli sallittu ja menevä juuri niin kuin oli mennyt. Aina-täti ei sitä paitsi tiennyt sisarensa saaneen uhrautuvaisuudestaan suuren palkinnon: sen onnen, minkä kieltäymys tuottaa, saman, joka valaisi hänen oman tapahtumaköyhän romaaninsa sivuja kalpealla hohteella niinkuin keskiyön aurinko kotiseudun tunturit ja jänkä-aavat. Olga-täti oli siitä tietoinen – oli kummastuen jo aikoja sitten todennut, kuinka odottamattoman monipuolisesti elämä voi ihmistä lohduttaa.
Hannun tietoon oli tullut vuosien kuluessa jotakin tästä hiljaisesta tragiikasta, joka hämärsi surumielisesti hänen tätiensä pienessä kodissa, ja hän kuvitteli itse lisää. Kuinka liikuttavia he olivat nuo rakkaat tädit – kuin kaksi oravaa pienessä pesässään, jossa kaikki oli vaatimatonta ja köyhää, mutta silti niin sivistynyttä ja rakkaudella hoidettua. Hannu tunsi jokaisen huonekalun historian, jokaisen kirjan ja taulun – Rafaelin pulloposkiset enkelit, joka oli Olga-tädin mestarityö, kukkamaalaukset, maisemat. Olga-täti oli pikku taiteilija – maalasi loma-aikoina huvikseen. Hänellä oli kaksi uskollista kannattajaa: Aina-täti, joka oli rajattomasti ihastunut kaikkiin hänen tuotteisiinsa, ja Hannu, joka alaluokilla ollessaan samoin asetti tätinsä tuotteet kaikkien heikkouksien ulkopuolelle. Todennäköisesti Olga-tädin usko taiteeseensa kasvoi ja lujittui siitä ihailun hohteesta, jonka hän näki tuikkivan heidän silmistään. Valitettavasti Hannun vakaumus tädin taiteen laadusta alkoi horjua hänen tultuaan yläluokille ja päästyään hiukan perille sellaisista asioista kuin perspektiivi, suhteet, ilma, valot ja varjot. Hänen kiitoksensa tuli laimeaksi, sovinnaiseksi kohteliaisuudeksi, jääden vaille sitä vakaumuksen lämpöä, joka vasta tekee sen aidoksi. Täti huomasi tämän ja alkoi piiloitella taidettaan Hannulta, joka selvästi huomasi hänen kärsivän kuten ainakin väärinymmärretty, loukkautunut taiteilija. Vaikuttipa asia tätiin ärsyttävästikin, niin että hän alkoi terävästi arvostella uudempaa taidetta, josta oli Nuori Suomi-albumissa painojäljennöksiä. "Tämäkö se nyt on sitä nykyajan taidetta!" hän saattoi sanoa kärkevästi katsellessaan silmät siristettyinä jotakin kuvaa, joka ei vastannut hänen "luonnollisuus"-vaatitnustaan.
Hannu huomasi ihmeekseen Erkin olleen alusta saakka selvillä tädin taiteen vaatimattomuudesta. Silloin kun hän itse vielä piti tädin maisemia ja kukkia kauniina, Erkki sanoi suoraan, etteivät ne mitään olleet. "Täti ei ole taiteilija", hän väitti, "hänellä on kyllä halu ja ihastus, mutta ei kykyä". Mutta Erkki varoi sanomasta tätä "taiteilijalle" itselleen, kätkien arvostelunsa leikinlaskuun, jota ei otettu vakavalta kannalta. Hannu piti hänen puhettaan aluksi epähienona kiusoittelunhaluna, mutta ymmärsi myöhemmin sen johtuneen Erkin terävästä, lahjomattomasta aistista, samasta, jolla hän saattoi jos tahtoi antaa muutamalle runon säkeelle oudon tehon – lukea sen niin, ettei sitä voinut tuntea entiseksi. Ensimmäistä kertaa oivaltaessaan tämän – kun Erkki oli alkanut leikillisessä mielessä lausua jotakin runoa, mutta olikin joutunut sen tunnelman lumoihin ja samalla erikoisen sattuvaan ja syvintä ajatus- ja tunnesisällystä ilmaisevaan äänilajiin – Hannu tuijotti häneen kummastuneena, yllättyneenä. Hän ei ollut tiennyt Erkillä olevan tällaista kykyä – hänellä itsellään ei ollut sitä –, ja oli hämmästynyt, suoraan sanoen kateellinen. Hannu oli ruvennut aavistamaan, että toisissa säkeissä saattoi olla outoa, viehättävää, sanoin selittämätöntä kauneutta, kun taas toiset kajahtelivat kylminä ja elottomina. Hän saattoi toistaa niitä ajatuksissaan lukemattomia kertoja ja nauttia niistä, mutta jos hän lausui ne ääneen, niiden kauneus ikäänkuin lakastui. Mutta Erkki voi virkahtaa ne sivumennen ja tavata heti sävyn, joka päinvastoin lisäsi niiden lumoa, tulkiten ne Hannun mielestä parhaalla mahdollisella tavalla. "Lausu vielä ne – koko runo", hän kerran pyysi melkein nöyrästi Erkiltä, joka loikoi sohvalla, luki romaania ja tupakoi. Hannu vei Erkille kirjan, jossa runo oli, mutta ottamatta sitä vastaan Erkki alkoi tuijottaen kattoon lausua sitä ulkoa. Vaivatta, hapuilematta, erehtymättä se sujui alusta loppuun saakka, joka säkeessä ja sanassa juuri se sävy, jota tarvittiin sen suurimpien ansiopuolien ilmaisemiseksi. Hannu oli sanaton ällistyksestä, sillä hän ei voinut käsittää, miten saattoi muistaa ulkoa noin helposti pitkän runon. Hän itse muisti vaivoin vain muutaman säkeen eikä kovin pitkää aikaa niitäkään. "Kuinka voit muistaa noin paljon ulkoa?" hän kysyi vilpittömän ihailun vallassa Erkiltä, joka vastasi vain, että "en tiedä". Jos runon tahti ja ajatus miellytti, niin se tarttui "päähän" ja oli käytettävissä silloin kun tarvittiin. "Mutta eihän se mitään ole", muutti Erkki puheen aihetta ja nousi istumaan, viskaten romaanin pöydälle. "Hae sinä latinan sanat ja anna minun prismoa ne, niin soittelen sinulle ajan kuluksi hanuria. On niin perhanan yksitoikkoista – kun ei tule ketään poikiakaan!"
Ja Erkki alkoi kitkutella hanuriaan ruskeissa silmissä haaveileva, alakuloinen katse. Hannu haeskeli Horatiuksen Kevätoodin sanoja, tuntien sen erikoisen kauneuden läheisyyttä. Erkin soitto ei häirinnyt häntä, sillä hän oli tottunut siihen – nautti siitä varsinkin silloin, kun Erkki ajatuksissaan puhkesi hyräilemään, Vaikka hilpeä kuin tintti, Erkki lauloi harvoin iloisia lauluja, sillä ne eivät olleet hänen mielestään kauniita; mollisäveleet vain tyydyttivät hänen kaipuutaan. Ja ainoa, mikä Erkin soitossa ja laulussa häiritsi Hannun kärsivällistä ja hiljaista aherrusta, oli juuri tuo molli, koska se ilmaisi myös Hannun sielun pohjimmaiset mielialat, houkutellen hänen ajatuksensa viipymään kaukaisissa, alakuloisissa mutta samalla lohduttavissa mielikuvissa.
Kaikessa, mikä koski elämän tavallista arkista menoa, Hannu oli näihin saakka säilyttänyt vanhemman veljen kokeneen holhoojailmeen. Samoin hän oli kiistattomasti etevämpi Erkkiä kouluaineissa, jotka tämä pyynnöistä ja kehoituksista huolimatta löi laimin. Mutta niin pian kuin tuli kysymykseen runo, laulu ja soitto, mielikuvituksen lento ja tarinointi, tanssi, urheilu ja reipas elämänilo, Hannun täytyi jäädä jälkeen ja myöntää veljelleen etusija. Hannu ei kyennyt sellaiseen, koska oli hiljainen ja ujo asioiden aprikoitsija ja itsekseen olija, tunteidensa tarkastelija ja tuskiensa erittelijä, joka laajentunein, säikähtynein silmin totesi sydämensä kasvavan suuremmaksi kuin pelkäsi rintaansa mahtuvan.
2
Suvannon poikien koulukaupunki oli monessa suhteessa erikoinen – Hannu ajatteli usein sen vaiheita ja asukkaita mennessään kouluunsa ja katsellessaan sen matalia puutaloja. Kun siellä olivat Suomen pohjoisimmat yliopistoon johtavat oppikoulut, sinne kokoontui ehkä nelisensataa nuorukaista ja neidon alkua koko laajasta Peräpohjolasta, aina uloimmasta käsivarresta ja kärjestä saakka – enimmäkseen virkamiesten lapsia. Jo kolmisensataa vuotta täällä oli "leivottu" ylioppilaita, jotka sitten olivat matkustaneet etelään, Turkuun tai Upsalaan, suorittaneet siellä tutkintonsa, palanneet useimmiten kotimaakuntaansa ja painuneet virkamiehiksi Kymmenen virran maahan, sen rajattomiin sinisiin metsiin, sieltä taas vuorostaan lähettääkseen omat lapsensa sivistyksen ahjoon. Hannun rehtori oli kerran pitänyt tästä koulun juhlassa esitelmän, joka oli painunut syvälle Hannun mieleen. Kuin salaman valossa hän oli nähnyt virtojen varsilla ja ylämaan järvien rannoilla olevat sadat vaatimattomat kodit ja niiden isät ja äidit, joiden kasvoilla pyrki asumaan alituinen huolen ilme. He kielsivät itseltään vähäisetkin nautinnot voidakseen kouluttaa lapsensa ja siten ylläpitää sitä säätyä, jonka olemassaolo ja vaikutus oli kotimaakunnan sivistyskehityksen elinehto.
Siitä saakka, kun Hannu oli kuullut tuon esitelmän, hän oli alkanut
katsella aivan toisin silmin kuin ennen niitä tätejä, jotka pitivät
koulukoteja veljiensä tai sisariensa lapsille. Kuin luonnonlain
mukaan löytyisi näet melkein aina siinä pappilassa tai muussa
virkamiespuustellissa, johon kertyi säännön mukainen puoli- tai täysi
tusina lapsia, isän tai äidin naimaton sisar, jonka kutsumukseksi tuli
lähtö lasten kanssa syksyllä kaupunkiin pitämään heille koulukotia.
Siihen saakka tätiparka oli tuntenut olevansa vain siedetty
perheenjäsen, jota täytyi suvaita, kun ei hänellä, raukalla, ollut
mihin mennä, varjo-olento, joka istui vain tuolin reunalla ja nipisti
suuhunsa murun kuin salavihkaa. Mutta nyt, kun hänestä tuli tyttöjen ja
poikain huoltaja, johon nämä pian, äidin ollessa poissa, kiintyivät
toisin ja läheisemmin kuin ennen, hänen asemansa vahvistui ja
merkityksensä kasvoi. Nyt hän saattoi asiantuntijana jo kesällä
suunnitella ja määrätä kaikki alkavaksi lukukaudeksi ja nyt veli tai
sisar kysyi arasti, pitäisikö ehkä tädille antaa vähän omaakin rahaa,
kun hänellä kerran oli niin suuri huoli ja vastuu. Mutta ei, sitä täti
ei tahtonut, sillä olihan hän saanut heiltä kodin ja saisi varmaan
hoidon loppuun saakka, mikäli he kykenisivät sitä antamaan. Sitä paitsi
hänellä oli omia varoja, joita hän oli salaa sitkeästi säästänyt
virkamiehen tyttärenä saamastaan pienestä eläkkeestä. Suurihan se ei
ollut, mutta kun sai viedyksi sen melkein eheänä vuosi vuodelta
postisäästöpankkiin, niin kertyi siitä vähitellen melkoinen summa
varsinkin sitten, kun "räntty" alkoi tuntua. Ei veli tiennyt siitä
mitään, mutta kälyllä näytti olevan omat aavistuksensa. Eihän veljen
lähettämillä rahoilla tahtonut mitenkään tulla toimeen, kun "hyyry" oli
kohonnut viidellä markalla kuukaudessa ja ruoka oli kallistunut. Sitä
paitsi lapsille oli pitänyt hankkia näyttävämmät lukulamput ja öljy oli
"tyyristä". Täytyihän niille poloisille myös ostaa joskus sellaistakin,
josta kieli tuli makeaksi ja mieli hyväksi, eivätkä tytöt saaneet
millään muotoa olla huonommin puettuja kuin toverinsa. Tädin sydän ihan
pehmeni hänen ajatellessaan, kuinka "sööti" Aili oli ollut uudessa
leningissään ja kuinka herttaisesti hän oli halannut ja suudellut
"vanhaa kilttiä tätiä". Purkaessaan kotiin tultua Ailin matkalaukkua
käly oli sanonut puoleksi itsekseen, ettei hän muistanut Aililla olleen
tällaista leninkiä ja – hyvä ihme! – näin monta uutta paitaa. Hän oli
vilkaissut tätiin ja sanonut lämpimästi, kiitollisesti: "Rakas Anna,
sinä uhraat kaikkesi!" mutta täti oli vain kutonut ikuista sukkaansa
(pojilla ei ollut milloinkaan riittävästi sukkia) ja ollut äreän
näköinen, kuten tavallisesti. Hänen ylähuulensa, jota koristivat pienet
tummat haivenet, vain värähteli liikutuksesta. Tokihan nyt lapsille
antaisi vaikka silmänsä, jos voisi sillä heidän parastansa edistää ja
tulevaisuuttansa valmistaa. Mutta sitä täti ei uskaltanut kertoa
kälylleen, että Aili oli alkanut illoin kävellä Kirkkokadulla ja ollut
monta kertaa lyseolaisten kanssa huviretkellä Knuutilassa, jossa
kuulemma oikein tanssittiin. Pappilan Kaarlon syytä koko asia! Se oli
alkanut jo syksystä käydä täällä alituiseen – muka poikain luona
lukemassa, pyh! tietääpä sen. Kyllä täti oli sen verran maailmaa
nähnyt, että ymmärsi siinä Ailin olevan magneettina, joka veti
väkevästi. Täti ei oikein tiennyt, mikä hänen velvollisuutensa oli
tällaisessa tapauksessa. Hän oli neuvotellut siitä mitä suurimmassa
salaisuudessa Calamniuksen tyttöjen (kaksi maailman herttaisinta vanhaa
neitoa) ja Nymanin tyttöjen (samoin, Hannun ja Erkin tädit) sekä
Mustelinin pastorskan (yleisesti viisaudestaan kuulu oraakkeli) kanssa,
saamatta kuitenkaan pätevää neuvoa. Arveltiin näet, että jos
menettelisi niinkuin pitäisi eli siis kieltäisi jyrkästi tällaisen
nuorille neidoilla sopimattoman seurustelun, voisi käydä niin, etteivät
he tottelisi, vaan tapaisivat toisensa salaa. Ja Mustelinin pastorska
oli siteerannut tädin mielestä hiukan kevytmielisesti, että "ho
utgrundar en ung mans väg till eno pigo" – "kuka tutkii nuoren miehen
tien neidon luo" – minkä johdosta sekä Calamniuksen että Nymanin tytöt
olivat ujosti naurahtaneet. Kun lopuksi Cronhjelmin kreivittäret (myös
kaksi mitä ystävällisintä, tosiaankin kreivilliseen säätyyn kuuluvaa
ikäneitoa) olivat luottavaisesti arvelleet, että kun kerran Aili on
niin hienoluonteinen ja sivistynyt tyttö ja tuo kysymyksessä oleva
nuori mies ("det börjas bra tidigt numera – nykyisin aloitetaan aika
varhain!") lienee samanlainen, niin eiköhän olisi parasta luottaa Ailin
omaan sopivaisuudenvaistoon ja antaa asian kehittyä luonnollista
kulkuaan. Ei pidä käyttää pakkokeinoja – monen nuoren onni on sillä
turmeltu! Ja tätien ja tanttien mielessä heräsi ajatus ja muisto, että
jos pappa ja mamma olisivat antaneet heidän mennä sille rekiretkelle
tai niihin tanssiaisiin, niin saattaisi moni seikka olla toisin.
"Mutta meidän nuoruudessamme oltiin niissä asioissa äärettömän ankaria
– nuorta neitoa ei saanut jättää silmänräpäykseksikään kahdenkesken
nuoren miehen kanssa. Hänen maineensa oli kuin hienonhieno koneisto,
joka ei sietänyt häiriytymättä pienintäkään rikkeintä, ei
tomuhiutalettakaan". Täti tyytyi näihin monipuolisiin ja syvää
elämänkokemusta kuvastaviin neuvoihin ja antoi Ailin itsensä hoitaa
asiansa. Epäilemättä tyttö meni liian pitkälle: viipyi kelkkamäessä
myöhään, oli ensimmäisenä tanssiaisretkillä, uskaltautuipa
Seurahuoneessa pidettyihin suuriin iltamiinkin, kaikkialla ylimpänä
ritarina Kaarlo. Tädin huone oli porttikäytävän vieressä, niin että
siihen kuului portilta jokainen vähänkään kovempi puhe tai nauru.
Monena iltana täti oli huolestuneena odottaessaan Ailia yhtäkkiä
kuullut hänen naurunhelähdyksensä ja alkanut jännittyneenä vartoa
tyttöä sisään. Mutta hän ei tullut – viipyi vain, nauroi ja kikahteli
siellä kavaljeerinsa kanssa, niin että täti lopuksi aivan hermostui.
"Entäpä ne suutelevat!" hän ajatteli kauhuissaan ja hänen vanha
neitosydämensä värähti oudosti. "Ei, kyllä minun nyt täytyy torua
tyttöä oikein kunnollisesti", hän päätteli. Mutta kun Aili sitten tuli
sisään posket punaisina ja silmät sädehtien, koko olemus tulvien
nuoruutta ja elämäniloa, tädin ankara päätös suli silleen ja hän alkoi
puhutella, hoitaa ja passata tyttöä kuin silmäteräänsä. Aili antoi sen
tapahtua, salli tädin avata korkeiden ruojutkenkien nauhat ja selän
puolelta napitettavan leningin, sillä hän tiesi kaiken tällaisen olevan
tädin lempityötä. Kesken kaiken hän kuitenkin saattoi halata tätiänsä
ja kiittää häntä maailman kilteimmäksi ihmiseksi, ja silloin täti tunsi
olevansa sanomattoman rikas.Jos ei maaseudun kodeissa ollut tällaisia vartonaisia tätejä lähetettäviksi hoitamaan lasten koulukoteja, niin oli niitä riittävästi kaupungissa, siellä vakinaisesti asumassa. Olivia ja Hilda Calamnius kuuluivat heihin, Hannun omat tädit myös, ja lisäksi monta muuta "vanhaa tyttöä", joiksi täällä ikäneitoja sanottiin. Tuo nimitys oli hiukan hymyilyttävä – Erkki teki siitä pilaa –, mutta oikeastaan hienompi kuin "vanhapiika", sillä se ilmaisi sekä huumoria että sääliä eikä ollenkaan pilkkaa. Hannu ihaili Olivia-tätiä – hänen sieviä, terveen värisiä, nukkemaisia kasvojaan, sinisiä, kirkkaita, ystävällisesti säteileviä silmiään, ja rauhallista, järkevää puhetapaansa. Hän oli heidän taloudessaan johtava voima, vastaten Olga-tätiä; hänen sisarensa Hilda oli hiljaisempi, pysyen enemmän taustalla. He olivat erään ylimaan pitäjän valkopartaisen rovastin sisaria.
Koulukoteja pitivät vielä monet virkamiesten ja pappien lesket, jotka koettivat sillä keinolla ansaita perheensä elatusta ja lastensa koulutukseen tarvittavia varoja. Toveriensa luona käydessään Hannu oli päässyt näkemään heidän elämäänsä, heidän kotejansa, joissa oli vielä jokunen parempi huonekalu muistuttamassa menneistä päivistä. Tätiensä puheista hän oli ymmärtänyt, kuinka huolekasta tuollaisen kodin johtajan, yksin, omien voimiensa varaan jääneen äidin, elämä oli. Koululaisten täyshoitomaksu oli yleensä liian pieni, mutta eihän sitä voinut kohottaakaan, kun toiset antoivat halvemmallakin ja maksajat olivat lisäksi melkein järjestään köyhiä. Rahat pyrkivät väkisin loppumaan ennen kuin kuukausi, ja jos maksut vielä vähän viivästyivät määräpäivästä, syntyi vaikeuksia. Jos meni käymään tuollaiseen kotiin heti koulutuntien loputtua, sieltä tuulahti vastaan sakea ruoan haju; jos meni sinne myöhempään, siellä jo puuhattiin illallista; keittiössä ikävystynyt, elämään kyllästynyt piika "tiskasi" milloinkaan loppumattomia, iankaikkisia "tiskejään".
Hannu näki aina ajatellessaan kaupunkiaan sen koululaiselämän, papinleskien, vanhojen tätien, opettajattarien ja opettajien valtakuntana. Useimmat kansakoulun opettajattaret olivat hienoja, hajuvesiltä tuoksuvia, peritystä tottumuksesta ruotsia puhuvia, joskin tiukasti kansallismielisiä "vanhoja tyttöjä", joita kertyi melkoinen pataljoona, kun he joskus kokoontuivat motettikuoron harjoituksiin. Hannu oppi vähitellen tuntemaan heistä useimmat, sillä Olga ja Aina kuuluivat heidän keskinäiseen seurustelupiiriinsä. Joskus Hannu kävi heidän luonaan viemässä kutsun tai toimittamassa jotakin muuta asiaa, ja totesi, että melkein kaikkien koti oli pieni mutta hohtavan puhdas. Niin kauan kuin hän oli alaluokkalainen, tädit taputtivat poskelle, hymyilivät herttaisesti ja antoivat edes piparkakun, jos ei sattunut olemaan muuta, mutta hänen tultuaan yläluokille he muuttuivat ujommiksi ja aremmiksi. Erikoisesti Hannu piti Palmqvistin tädeistä, sillä heidän olemuksestaan hengähti todella herttaista, vilpitöntä äidillisyyttä. Heillä olikin kaksi melkein Hannun ikäistä kasvattipoikaa, sukulaisten orvoiksi joutuneita lapsia. Opettajatoimensa ohella he hoitivat paperikauppaa, josta varsinkin kaikista pienimmät ja ujoimmat koululaiset kävivät turvallisella mielellä ostamassa "penaalinsa", lyijykynänsä, kuminsa, vihkonsa, kivitaulunsa, kiilto- ja muuttokuvansa.
Lyseon ja tyttökoulun opettajattaret olivat sitten omaa ylhäistä luokkaansa, jonka tasolle kansakouluväki ei ylettynyt. Ulkoasussa Hannu ei huomannut eroa – molemmat puolet olivat lähtöisin suunnilleen samanlaisista oloista –, mutta suurempi oppi ja palkka kai löivät leimansa ja antoivat oman ilmeensä. Hannu katseli pyhän arkuuden vallassa varsinkin ranskankielen opettajattaria, joita oli kaupungissa useampiakin – neitejä Valliusta, Lundborgia, Langléeta – ja ihmetteli, miten oli yleensä mahdollista oppia puhumaan ranskaa ja olla noin yliluonnollisen sivistynyt ja tahdikas, hieno ja älykäs ja vaikka mitä? Tultuaan lopuksi neiti Valliuksen oppilaaksi Hannu huomasi kunnioituksensa vain kasvavan, sillä hän totesi tämän pienen naisen olevan koko koulun ainoa todellinen valtiashenki, miehetkin huomioon otettuina. Eipä silti, etteikö rehtori olisi ollut ylimittainen mies joka suhteessa, sekä ulkonaisen että henkisen mahdin puolesta, mutta kuitenkin Hannu epäili, että jos olisi tullut oikein tiukka paikka, hänen olisi täytynyt taipua neiti Valliuksen tahtoon. Mistä johtui tämän suuri, vastustamaton voima? Hannu ja hänen toverinsa olivat joskus harkinneet sitä kuin erikoista keskustelukysymystä. Hannu ajatteli, että neiti Vallius oli ensinnäkin koko esiintymisessään ja ulkoasussaan, puhetavassaan ja sanoissaan, eleissään ja ilmeissään äärimmäisen sivistynyt, hieno, hillitty ja harkittu, mutta ei kuitenkaan vähimmälläkään tavalla teeskennelty, ja että hän jo tällä masensi ympäristönsä. Tämän milloinkaan pettämättömän itsehillinnän – se tuli sitä kylmäverisemmäksi ja lujemmaksi kuta kovemmin sitä koeteltiin – takana asui ase, joka oli peloittavampi kuin mikään raaka voima: jäätävän kylmä, viiltävän tappava, ohuinta pistomiekkaa osuvampi iva, jota käytteli etevän miekkailijan harkitsevalla varmuudella terävä, erehtymätön äly. Neiti Vallius oli kuin Richelieu – niin Hannu kuvitteli –, hieno, kalpea, valkeasorminen, hiukan kärsivästi ja samalla ivailevasti hymyilevä, leikkien uhreillaan kuin kissanpojilla. Mutta Hannu oli tullut huomaamaan, että tämä oli oikeastaan vain puolustusasenne, joka oli kehittynyt ja käynyt tarpeelliseksi yksin suoritetulla elämän matkalla, hyörivien, tuuppivien ja tylyjen ihmisten joukossa. Neiti Vallius ei näet ollut sen näköinen, että häntä olisi kukaan milloinkaan kosinut, ja niin hän oli jäänyt yksin, suorittanut opintonsa ja ulkomaanmatkansa, ja lähtenyt urhoollisesti kulkemaan elämäntaivaltaan odottamatta apua keneltäkään. Siinä tarvittiin pistomiekkailua, ellei halunnut joutua sysätyksi syrjään. Mutta pohjaltaan neiti Vallius oli maailman hyväsydämisin pieni nainen, jonka suurin ilo oli juuri luopuminen tuosta ainaisesta puolustusasenteesta ja antautuminen välittömien, äidillisten tunteiden valtaan. Hannu oli kokenut sitä kerran, kun hänet oli eräällä ranskantunnilla tavannut satunnainen pahoinvointi: neiti Vallius oli itse saatellut hänet ulko-ovelle saakka ja ollut hänen kotiin pääsystään niin huolissaan, että hänen koko olemuksestaan oli pilkistänyt aivan uusi puoli – hätäilevästi, huolestuneesti äidillinen, rakastettava. Viime aikoina Hannun kunnioitus neiti Valliusta kohtaan oli vielä erikoisesti lisääntynyt sen johdosta, että hän oli ymmärtänyt isän muutamista sanoista ja toveriensa puheista hänen olevan pelkäämätön, isänmaallinen nainen, joka kykynsä mukaani teki mitä voi levittääkseen oikeita tietoja ja käsityskantoja.
Noita toisia ranskankielen opettajattaria Hannu ei tuntenut, tiesi vain neiti Lundborgin olevan hyvin uskonnollinen ja neiti Langléen vanhaa aatelia. Helli oli lukenut ranskaa neiti Lundborgin johdolla ja oli häneen aivan hurmaantunut, kehuen hänen arvokasta ja tyyntä, mutta samalla lempeätä olemustaan. Hänen käsialansa oli kuin kaunokirjoitusvihon mallikirjoitusta – neiti Vallius taas kirjoitti kuin mies. Hannun mielestä siitä näkyi heidän luonteidensa ero. Neiti Langléesta saattoi heti nähdä, että hän oli aatelinen: ei ranskankielikään, jolla Hannu uskoi olevan taianomaisesti sivistävän vaikutuksen, olisi voinut antaa neiti Langléen olemukselle, ryhdille ja askelille sitä hienoutta, mikä niillä oli, kun hän kulki kouluunsa, kasvoilla tutkimaton, aavistuksellinen, ylhäinen hymyn häive, valkoinen tukka somasti erottuen mustasta päähineestä ja punertavasta ihosta. Hannu oli kuullut hänen käyneen koulunsa Pietarissa, jossakin hienossa naisopistossa, jonka ylin suojelijatar oli itse keisarinna ja oppilaina vain Dolgorukeja ja Menshikoffeja. Kukapa tietää, vaikka keisarinna olisi puhutellut neiti Langléeta, joka oli tietenkin silloin kaunis – varsinkin nuo kaarevat, korkeat kulmakarvat, jotka vieläkin loivat hänen kasvoihinsa ylhäistä ilmettä, herättivät keisarinnan huomiota. Hän kysyi, mistä mademoiselle Langlée oli kotoisin, ja kuultuaan vastauksen ihastui: "Suomesta, rakkaasta Suomesta!" taputti häntä poskelle ja käski merkitä muistiin hänen nimensä antaakseen hänelle lahjan. Ja sitten neiti Langlée oli joutunut Suomeen, kotiinsa, joka oli köyhä, ja todennut eräänä päivänä, että hänen oli pakko ruveta ansaitsemaan elatustaan. Silloin koitui ranskankielen taito hyväksi avuksi, opettajattaren pätevyys oli helposti hankittu, ja niin tuli kerran toimi avoimeksi täällä kaukana pohjolassa, pienessä kaupunkipahaisessa, sen kuolemaa kohti kulkevassa ruotsinkielisessä naiskoulussa. Hän tunsi kyllä tekevänsä kaamean hyppäyksen: Smolnan opiston hienonhienolta, ylhäiseltä, keisarinnan henkilökohtaisesti valvomalta asteelta kauas pohjoiseen tervakaupunkiin, mutta mikäpä siinä auttoi. Ja niin hän oli tullut tänne ja ollut täällä monta kymmentä vuotta, suorittanut työnsä uskollisesti, vaeltanut kouluunsa ja sieltä pois aina samoilla minuuteilla ja sama ikuinen, hieno, aatelinen ilme kasvoillaan. Mitäpä siitä, jos kaupunki oli kaukainen, syrjäinen ja porvarillinen, kokonaan toisenlainen kuin se, joka oli väikkynyt hänen mielessään keisarinnan taputtaessa häntä poskelle – pääasia oli, ettei hän itse milloinkaan ilmeellä, sanalla tai teolla poikennut siltä aateluuden tasolta, jossa aina tiesi olevansa, liikkuipa missä hyvänsä. Siitä hänen oli pidettävä huoli – muistettava joka silmänräpäys, että "aateluus velvoittaa" – silloinkin, kun hän oli yksin ja istui korkeassa, aatelisvaakunalla koristetussa, kodistaan perimässään empirenojatuolissa, ajatellen pitkää, mennyttä elämäänsä ja sen tuhkaksi rauenneita toiveita – vielä silloinkin, kun hän katseli muistoaan, keisarinnan lahjoittamaa ohutta kultaista kaulaketjua, jossa riippui ihmeellinen aqua marina, meren kirkkain vesihelmi kristalliksi jäätyneenä, ja haalistuneita kotiljonkimerkkejä, periytyneitä niistä tanssiaisista, joissa eräs nuori upseeri oli herkeämättä tuijottanut häneen niin oudosti. Vaikka sydän itkisi verta, neiti Langlée ei ilmaisisi sitä kenellekään, vaan kulkisi kouluunsa yhtä ylhäisenä kuin ensimmäistä kertaa tänne tultuaan, kasvoilla sama hieno, tutkimaton hymy. Vain kahvipannulleen ja pehmeästi kehräävälle kissalleen –
Nämä olivat Erkin hullutteluja, joita hän sommitteli, lisäten omiaan silloin, kun ei tädeiltä kuultu tosi tai tarina riittänyt. Hänen kuvitelmansa vanhasta ranskankielen aatelisesta opettajattaresta olivat hullunkurista satua, jota Hannu kuunteli ihmeissään. Ainoa, joka Erkin mielestä veti hienoudessa neiti Langléelle vertoja, oli ruotsalaisen tyttökoulun johtajatar "tant Anna", joksi häntä sanottiin yleisesti koko kaupungissa. Hän tosin opetti vain saksaa, joka oli asetettava – niin Erkki väitti ja sama käsitys oli Hannullakin – pykälää alemmaksi kuin ranska, mutta siitä huolimatta hän oli erittäin sivistynyt "vanha tantta", kuten Erkki hiukan epäkunnioittavasti sanoi. Hannu oli kerran ollut hänen koulunsa juhlassa: tuntematon suosijatar oli lähettänyt hänelle kutsun, hän ei tiennyt, kuka – kai joku niistä hienoista ruotsia puhuvista tytöistä, joita hän kohtasi koulutiellään joka päivä ja joiden uskollisiin, kirkkaisiin orvokkisilmiin hän ei väsynyt katselemasta. Hän epäröi kauan, mennäkö vai ei, mutta meni kuitenkin – tuli ensin pihalle, jossa arkipäivin oli nähnyt leikkimässä ei tyttöparvea vaan joukon ihania enkeleitä, niin suloisia ja keveitä, että hänestä oli tuntunut uskomattomalta nähdä heidän juoksevan ja hyppivän kuin tavalliset kuolevaiset. Sitten hän tuli etehiseen ja siitä koulun käytävään, jossa hänen mielestään tuntui ihan pyhä tuoksu. Vavisten ujoudesta ja polventaipeet hervottomina hän oli jo livahtaa pakoon, kun samalla saapui marsalkkanauhaan ja valkoiseen leninkiin pukeutunut enkeli – hengetär – jumalatar – ihmeellinen neito –, ojensi hänelle kätensä, toivotti tervetulleeksi ja hymyili niin ystävällisesti ja hurmaavasti, ettei Hannu saanut sanotuksi mitään järjellistä. Kuin unessa hän riisui palttoonsa ja meni tervehtijänsä seurassa juhlasaliin, joka oli hänen mielestään häikäisevän kirkkaasti valaistu (siinä oli neljä isoa petrolilamppua), näki juhlapukuisia tyttöjä parein ja parvin siellä täällä keskustelemassa ja nauramassa – se tuntui uskomattomalta – poikien, ruotsinkielisten ja suomenkielisten lyseolaisten, Hannun omien toverien kanssa, ja saapui lopuksi itse emokuningattaren, tant-Annan eteen. Taivaallinen saattelijatar ilmoitti sievästi niiaten, kuka Hannu oli, minkä jälkeen tant-Anna ojensi kätensä, toivotti tervetulleeksi ja hymyili niin herttaisesti kuin vain harmaatukkainen, vielä vanhanakin kaunis sivistynyt nainen voi. Hannu tömähdytti kantapäänsä yhteen ja kumarsi parhaimpansa mukaan, koettaen samalla kuumeentapaisessa hädässä haravoida kokoon ruotsinsanojaan voidakseen vastata tant-Annalle. Ja ihmeekseen hän löysikin niitä ja saattoi selittää, missä se hänen isänsä sisar oli, joka aikoinaan oli ollut tant-Annan oppilaana. Hämmästyen Hannu huomasi tant-Annan olevan hänestä ja hänen suvustaan tarkoin selvillä. Sitten hän sai mennä muiden joukkoon, mikä ei suinkaan ollut helppoa. Kaikilla tutuilla tovereilla näytti olevan tuntematonta seuraa, lattialla oli laajoja aukkopaikkoja, joita ei voinut kiertää, kädet tuntuivat hikisiltä, luonnottoman isoilta ja raskailta kuin ne olisivat yhtäkkiä muuttuneet rautalapioiksi – oli mahdotonta siinä silmänräpäyksessä päästä selville, missä ja miten niitä pitäisi, niitä kun ei sopinut pistää taskuun... Hänen mielessään välähteli pöyristyttäviä kuvia siitä, miltä näyttäisi, jos hän yhtäkkiä hajamielisyydessään työntäisi ne housuntaskuihin... "Siunatkoon! Nyt ne aloittavat piirileikin ja minä onneton olen tässä keskellä lattiaa. Mikä minut nyt perii – täytyy pujahtaa tuosta läpi ja paeta..." Mutta samassa Hannu huomaa pienten käsien ojentuvan, näkee pyytävän, kirkkaan katseen, ja toteaa menevänsä piirissä muiden mukana, hämillään mutta onnellisena, uskaltamatta vielä katsoa, kuka se oikein tuo tyttö on, joka oli tullut pelastamaan hänet, ja pitäen hänen kädestään varovaisesti kuin se olisi ollut lasia. Nyt tulohetken taivaallinen saattelijatar vei hänet piirin keskelle ja sitten hänen täytyi vuorostaan pyytää sinne joku – tietenkin tuo äskeinen pelastaja. Sievä se onkin – harsoleningissään pehmeä ja pyöreä kuin kananpoika. Hannu rohkaistuu ja jo laulaa, katsoo tyttöön, joka punastuen ujosti naurahtaa. Hannu nauraa myös, mutta toteaa samalla, että tytöllä on isot, kirkkaat etuhampaat ja että hänelle tulee nauraessa vasempaan suupieleen kuoppa. Leikki vilkastuu ja ujous katoaa. Levähdyshetkellä he jo juttelevat vapaasti ja innostuneesti, käsitellen tarkoin ja järjestelmällisesti opettajiansa. Sitten tulee näytelmä ja Hannu toteaa hämmästyneenä taivaallisen saattelijattaren muuttuneen Rinaldo Rinaldiniksi. Mikä autuaallinen ilta, kuinka jumalallisia olentoja...
Hän kuvasi innostuneesti juhlaa ja tyttöjä Erkille, mutta tämä tuumi perin arkipäiväisesti, että kaikkia vielä. Eivät ne mitään jumalattaria ole, vaan aivan tavallisia, reiluja tyttöjä, joita hän on laskettanut koulun kelkkamäestä. Eikä ainoakaan ole niin kaunis kuin Helli – siitä ovat kaikki pojat yksimielisiä.
3
Konventilla oli tavallinen lauantaikokouksensa. Puheenjohtaja oli aamupäivällä vienyt ohjelmakirjan kuraattorille, jona toimi vararehtori, ja saanut hänen hyväksymisensä illan ohjelmalle. Keskustelukysymykseksi oli merkitty: Onko kunnianhimo oikeutettu?
Hannu kävi mielellään konventin kokouksissa. Pääsy tultua kuudennelle luokalle tämän yhteisön jäseneksi oli ollut hänelle suuri tapaus, ja hän oli mennyt vastaanottokokoukseen juhlallisena, ujona, melkein peläten. Ainoa seura, johon hän tätä ennen oli kuulunut, oli Esikko, luonnontieteellinen yhdistys, jonka jäseniksi alaluokkalaisetkin pääsivät. Hannu oli ollut yhden lukukauden sen puheenjohtajana. Tämä luottamustoimi oli uskottu hänelle nähtävästi sen johdosta, että hän oli syvästi kiinnostunut luonnontieteisiin. Varsinkin eläintiede ja siitä linnut olivat viehättäneet häntä; kolmannella luokalla ollessaan hän oli valmistanut erikoisia lintujen tuntomerkkivihkoja ja maalannut niihin kuvia. Hänellä oli tallessa tuollainen vihko ja hän naureskeli sille nyt katsellessaan sitä joskus, mutta ei hävittänyt sitä. Erkki nauroi sille myös, mutta sanoi erikoisen tärkeästi, että "älä hävitä sitä – se voi olla hauska muisto". Erkki usein hämmästytti ja yllätti Hannun käsityksillä ja mielipiteillä, jotka hänen mietittyään niitä täytyi tunnustaa kypsyneemmiksi ja viisaammiksi kuin mihin hänen oma harkintansa vielä kykeni. Tuo puheenjohtajan toimi oli ollut hankala, sillä Hannu ei ollut milloinkaan ollut sellaisessa kokouksessa, jossa olisi tarvittu puheenjohtajaa. Kukaan ei ollut sanallakaan selittänyt hänelle, mikä oli sellaisen toimihenkilön tehtävä, eikä hän itse väärän ylpeyden pidättämänä tahtonut sitä keltään kysyä. Jos joku pyytäisi puheenvuoroa, hän antaisi sen ja sillä hyvä. Mutta kukaan ei pyytänyt sitä, vaan kaikki istuivat yhtä ujoina ja arkoina kuin hän itse. Epätoivoissaan Hannu ajatteli, että tähänkö tämä loppuikin, kun onneksi Erkki pelasti tilanteen – tosin tavalla, joka poikkesi yhdistyksen vakavasta tieteellisestä luonteesta. Hän näet rohkaisi mielensä, pyysi puheenvuoroa ja alkoi kertoa pidetyn esitelmän johdosta omia havainnoitaan niin hauskaan tyyliin, että toverit unohtivat ujoutensa ja pian vääntelehtivät naurusta. Hannu mietti, pitäisikö hänen ajaa Erkki ulos, koska hänen "havaintonsa" olivat aitoa hölmöläistiedettä, mutta antoi sitten veljensä puhua loppuun. Hän oli harkinnut oikein: pojat vapautuivat ja alkoivat innostuneina ottaa osaa asiain käsittelyyn.
Muistellessaan nyt luonnontieteellistä harrastustaan Hannu oivalsi, ettei se ollut kohdistunut niin paljon asian tieteelliseen kuin sen kauneuspuoleen. Hän oli kerran, ollessaan kolmannella luokalla, nähnyt puiston huurteisissa syreenipensaissa punatulkkuja. Nehän olivat hänelle lapsuudesta saakka tuttuja, mutta milloinkaan aikaisemmin ei niiden värikauneus ollut valjennut hänelle niin yllättävänä kuin nyt. Mikä lienee ollut siihen syynä? Yksinäinen, pitkä kävely sunnuntairauhaisilla kaduilla ja Suurkosken rannoilla ehkä – mielen herkistyminen kummallisten, lapsellisesti kaihoavien mietteiden johdosta – sielunelämän huomaamatta tapahtunut kypsyminen vastaanottavaiseksi tällaisille asioille? Hannu ei miettinyt sitä silloin, vaan seisoi kuin jähmettyneenä tuijottaen lintuihin, joiden kauneus niiden istuessa kuuraisilla oksilla kalpean pakkasauringon valossa oli hänet yllättänyt. Muistellessaan tuota Hannu oli vähitellen ruvennut oivaltamaan kiinnostuksensa kohdistuvan johonkin, joka asui vielä tieteenkin takana, johonkin salaperäisesti kiehtovaan ja omituisia mietteitä herättävään, kuin olisi sielussa väreillyt sarja sateenkaaren värisiä aaltorenkaita.
Tultuaan konventtiin Hannu oli aina saapuvilla sen kokouksissa ja kuunteli ohjelman tarkkaavaisesti alusta loppuun saakka. Hänen teki usein mieli ottaa osaa keskusteluun ja kirjoittaa konventin lehteen, Valon Terhoon, mutta hän ei uskaltanut, sillä vanhempien toverien rajaton viisaus ja terävä, ivallinen, säälimätön arvostelu peloittivat häntä. Vasta kevätlukukaudella hän rohkaisihen ja alkoi käyttää puheenvuoroja sekä kirjoittaa salanimellä "pätkiä" lehteen. Suuri oli hänen hämmästyksensä hänen toverien vastauksista oivaltaessaan, ettei asia ollutkaan niin selvä kuin hän oli luullut tai ettei hänen tarkoitustaan ollut ollenkaan ymmärretty. Ja kun "pätkien" lukemisen jälkeen seuranneessa julkisessa arvostelussa hänen kirjoituksiaan suomittiin armottomasti paljastamalla vikoja, jotka hän siinä silmänräpäyksessä itsekin ymmärsi räikeiksi ja naurettaviksi, hän häpesi ja suri syvästi kykenemättömyyttään. Vaikka hän kyllä ymmärsi tällaiset asiat sinänsä mitättömiksi, niin ne tuottivat hänelle silti hiljaisuudessa kärsimyksiä, jopa traagillista tunnetta. Hänen järkensä sanoi, ettei hänellä ollut oikeutta syyttää tovereitaan, sillä antoivathan nämä tunnustustakin mikäli huomasivat siihen syytä olevan – toiset saattoivat kyllä olla pahansuopia ja ilkeitä, mikä selvästi johtui kateudesta –, mutta silti hän tunsi tulleensa jollakin tavalla väärinymmärretyksi. Hannu koetti tutkia itseään löytääkseen esiintymisessään vian, ja luuli päässeensä perille siitä, mikä ärsytti hänen parhaan ystävänsäkin joskus terävään, pisteliääseen vastarintaan: hän oli liian varma asiastaan, komentava, suora. Olisi pitänyt salata varsinainen tarkoituksensa, teeskennellä pyrkivänsä aivan vastakkaiseen suuntaan, usuttaa toverit sillä linjalla vastarintaan ja kuljettaa heidät siten nenästä vetämällä minne varsinaisesti halusi. Hannu oli huomannut joidenkin tekevän niin, mutta ei voinut itse menetellä siten, koska se oli vasten hänen luonnettansa. Mutta hän koetti rehellisesti hillitä kiivauttansa ja ottaa niin paljon kuin mahdollista huomioon toisten näkökantoja, pitää ääntänsä ja sanojansa rauhallisina, ja ennen kaikkea tarkoin punnita itse kysymyksessä olevaa asiaa, ettei menisi harhaan. Tästä huolimatta hän menetti joskus malttinsa, jolloin silmät rupesivat iskemään tulta, ääni kohosi ja sanat alkoivat ryöpytä koskena. Säpsähtäen hän saattoi silloin huomata toverien katsovan häneen oudostuen, melkein säikähtyneinä, ja vaikeni, painuen istumaan mielessä taas uusi kalvava epäilys siitä, että oli epäonnistunut. Hänen iltansa oli turmeltu, hänen ja toverien välille oli noussut läpinäkymätön ja ylipääsemätön seinä, ja hän pujahti tiehensä kenenkään huomaamatta kärsiäkseen yksinäisyydessä sielullista kohmeloansa, tuskaa, jonka aiheellisuutta ja laatua hän ei edes osannut täsmällisesti nimetä.
Esikon puheenjohtajan toimi oli ollut viimeinen luottamustehtävä, mikä oli annettu Hannulle tähän hetkeen, seitsemännen luokan kevätlukukauteen saakka. Kuudennella luokalla hän ei ollut tullut sitä ajatelleeksi, mutta seitsemännellä luokalla se tuli hänen mieleensä väkisin. Hän ei suorastaan voinut välttää huomaamasta sitä. Hannu oli ollut ensimmäiseltä luokalta alkaen yläpään oppilaita ja neljänneltä luokalta alkaen primus. Kun hänet ensimmäisen kerran oli nostettu siihen asemaan, sanoi eräs keskipaikan toveri hänelle suoraan vasten kasvoja, ettei hän ollut primuksen arvoa ansainnut. Tuo toveri luuli puhuvansa leikkiä eikä tiennyt, kuinka syvän haavan hän pisti Hannun sydämeen. Hannu saattoi rehellisesti sanoa, ettei ollut ajatellut primuksen paikkaa harrastaessaan lukujaan; ne olivat alkaneet luonnistua entistä paremmin vain siksi, että hän oli kaikessa hiljaisuudessa opetellut lukemaan ruotsinkielisiä romaaneja, että latinan opettaja, tarmokas vararehtori, oli osannut innostaa hänet latinan opiskeluun avaamalla hänen silmänsä näkemään Cornelius Nepoksen rivien välistä antiikin kaunista, kummallisesti kiehtovaa maailmaa, ja että matematiikan opettaja oli vihdoinkin saanut hänet häpeämään ainaista epäonnistumista. Primuksen arvo tuli hänelle täten rehellisen työn odottamattomana palkintona ja hän iloitsi siitä – oli siitä sydämessään oikeutetusti ylpeä. Tuo toverin sana myrkytti tämän seesteisen onnen ja ansaitun ilon, sillä Hannun sydämessä heräsi sen johdosta sairaalloinen epäluulo omia kykyjänsä kohtaan, huonommuuden ja luulotellun epärehellisyyden tunne, joka seurasi häntä kaikkialle kuin varjo tai ilkeä haju, ja tuotti hänelle suurta vahinkoa horjuttamalla ratkaisevilla hetkillä hänen itseluottamustaan. Hannu osasi salata mielensä syvimmät tunnevihurit, niin etteivät toverit tienneet niistä, mutta hän ei saanut estetyksi niiden syntymistä, vaan joutui vähimmästäkin aiheesta niiden heiteltäväksi.
Mutta primus hänestä oli tullut ja sinä hän pysyi, sanoivatpa toverit mitä tahansa. Hannun sisu ei lannistunut hänen tunteidensa taisteluista, niin kiduttavia kuin ne olivatkin. Kun hän sitten seitsemännellä luokalla tuli huomanneeksi, ettei konventin toimista edes vähäpätöisintäkään uskottu hänelle, hän ensimmäiseksi suuttui itselleen juuri siksi, että oli tullut ajatelleeksi tuota. Hän moitti itseään jo tämän perusteella kunnianhimosta ja loistamisen halusta, kuvitellen, että vain hänellä eikä ainoallakaan hänen toverillaan oli tällaisia salaisia pyyteitä. Hän ei tietenkään virkkanut kellekään mitään ja koetti unohtaa asian, mutta tämä oli mahdotonta. Hieno katkeruus kalvoi häntä, loukatun itsetunnon haava ei ottanut parantuakseen, ja huonommuuden tunne kulki mukana kuin nilkkoihin kiinnitetty kahle. Ja haavaa kirveli sitä polttavammin, kun Hannu tuli tahtomattaan tietämään erään hänelle kyllä vastenmielisen toveripiirin nimenomaan päättäneen, että Hannuun nähden oli meneteltävä näin. Silloin hän alkoi taas tutkia itseään päästäkseen selville, mikä hänen ominaisuutensa aiheutti tällaista melkeinpä vihaa häntä kohtaan. Siitä hän ei päässyt selville, vaan tunsi olevansa tuomittu yksinäiseksi.
Kuinka päivänpaisteista ja helppoa olikaan Erkin elämä. Hänellä oli osanaan toverien yltäkylläinen suosio – kaikki muu paitsi se, jota varten hän koulua kävi: menestys kouluaineissa. Erkki oli selvillä Hannun asemasta ja kärsimyksistä ja osasi omalla poikamaisella mutta silti hienolla tavallaan ilahduttaa veljensä mieltä. Sitä ystävyyttä, jota Hannun sydän janosi, mutta jota vaille hänen näytti täytyvän jäädä toverien puolelta, hän kyllä sai veljeltään, joka ymmärsi osoittaa sitä hienolla, tunkeilemattomasti lohduttavalla tavalla. Hannu oivalsi, että taustalla asui herkkä veljenrakkaus. Pojat kokoontuivat vähitellen. Heistä näki, että he nauttivat lauantai-illan vapaudesta, joka herätti monenlaisia, viikon tasaisesta arkitahdista poikkeavia mielteitä. Aluksi istuskeltiin alakerran pienessä venäjänluokassa, jossa oli konventin kirjasto ja ystävällinen vanha nainen tarjoili teetä, kuumentaen vettä isossa keittiössä. Pojat kaskuilivat ja nauroivat vapaasti, nauttien levon, huolettoman hetken ja avomielisen veljeyden tunnelmasta. Joku alkoi vedellä iloista marssi- täi rekilaulua, erikoisesti alleviivaten niitä kohtia, joiden sanat olivat kansanomaisesti naiveja ja koomillisia. Toiset yhtyivät ja niin laulettiin loilottaen, rennosti, huutamalla. Taidelaulut eivät tällaisena hetkenä miellyttäneet – niitä oli parasta esittää kuorossa ja juhlallisemmissa tilaisuuksissa; nyt oli hauskinta kiskoa tukkipoikain tai kulkurien tai Suomen sotaväen kasarmilauluja, nähdä itsensä laskemassa tukilla kuohuvaa koskea tai hanuri kainalossa seikkailemassa tai marssimassa uljaasti kivääri olalla. "Suomen pojat ne Tonavan sillalla verinen miekka vyöllä" – "Tukkipoika se lautallansa" – "Ajetaanpa, pojat, kyydillä" – noissa lauluissa oli jotakin, joka sykähdytti nuorta sydäntä ja herätti miehekkäitä, romanttisia mielikuvia ja tunteita. Toiset vetelivät niitä ihan hartaasti, ilmeisesti syventyneinä niiden herättämiin kuviin ja tunnelmiin.
Mutta puheenjohtaja ilmoitti kokouksen alkavan ja niin mentiin tilavaan juhlasaliin, jonka toinen pää oli puoliympyrän muotoinen. Puoliympyrän perällä oli kohoke ja puhujan paikka, ja seinällä kaaririvistössä Suomen suurmiehet. Aina kun Hannu silmäsi sinne, hän näki mielessään rehtorin ankaran, pyhästi kirkastuneen, aatteellisen hahmon, ja itsensä ensiluokkalaisena kohokkeen juurella, neljänviidettä samanlaisen sankarin seurassa. Kaikki olivat puettuja äärimmäisen vaatimattomasti – jotakin rikkaampaa kaupunkilaista porvaripoikaa lukuunottamatta –, monet kalpeita ja kitukasvuisia – esimerkiksi suutari Koskisen Santeri tuossa, joka kuolikin muutaman kuukauden kuluttua tulirokkoon –, arkoja, säikähtyneen näköisiä. Kuinka lujasti hänkin oli pitänyt isän kädestä kiinni, kun hänet tuotiin silloin kerran syksyllä tänne – tuntui ihan epätoivoiselta, kun isä sanoi, että "sinun täytyy nyt jäädä tänne – mene tuonne poikain joukkoon". Vaikeaa se oli ollut isästäkin, koska hän oli kääntynyt vielä portilta katsomaan Hannua. Silloin pojat olivat alkaneet tirskua, mikä mammanpoika tämä on, pilkata ja härnätä. Tulipunaisena, ruumis jäykistyneenä jännityksestä ja suuttumuksesta, Hannu oli kuunnellut kaupunkilaispoikien vällötystä, jota jatkui siihen saakka, kunnes hän menetti malttinsa ja karkasi pahimman kiusanhenkensä kimppuun. Ottelu tapahtui pihalla, toverit piirinä ympärillä, paljain nyrkein, ja päättyi Hannun täydelliseen voittoon. Kiusa loppui siihen paikkaan ja tappelutoverista tuli vähitellen Hannun ystävä. Tähän vaikutti ei niin paljon eikä ollenkaan Hannun voitto vaan se, että tappelutoveri kieltäytyi ilmoittamasta luokan johtajalle, kuka oli iskenyt hänen silmänsä umpeen. "En minä ole siitä valittanut", hän sanoi miehekkäästi, "eikä siitä kannata puhua – kyllä se pian paranee". Maantieteen tiukka maisteri katsoi häneen pitkään ja miettivästi – muisti ehkä jotakin vastaavaa omasta nuoruudestaan, sillä Hannu tiesi hänen olevan kotoisin tästä samasta kaupungista ja sopivassa seurassa kehuvan olleensa paikkakunnan pahin tappelija, akkain ja kissojen kauhu. Hän ei puuttunut asiaan enempää.
Puheenjohtaja kopautti pöytään ja sihteeri alkoi lukea pöytäkirjaa. Hannu kuunteli sitä tarkkaavaisesti ja totesi nolona, että koko hänen kauniista, perinpohjaisesta ja laajasta lausunnostaan, jolla hän edellisessä kokouksessa oli ollut tyhjentävästi ja lopullisesti vastaavinaan tuohon tärkeään kysymykseen, "mikä on tosisivistys", oli jäänyt pöytäkirjaan vain pari välinpitämätöntä, laihaa lausetta. Eikö siinä siis ollutkaan muuta asiaa kuin minkä nuo kaksi lausetta sisälsivät? Hannu vaipui epäluuloisesti muistelemaan ja tutkimaan esitystään, ja myönsi itselleen, että se oli ollut – hän oli tuntenut sen puhuessaan – jollakin tavalla epätäydellinen ja hajanainen – oikeastaan vain tyhjiä sanoja. Koko keskustelun oli muuten muuttanut yleiseksi nauruksi Erkki sillä huomautuksellaan, että vaikka henkilö täyttäisi kaikki nyt esitetyt vaatimukset ja määritelmät, hän olisi sivistymätön, jos esimerkiksi niistäisi nenänsä sormillaan. Niinpä tällaisen välttäminen kuului tosisivistykseen. Tästä seuraa, arveli Erkki, että on tutkittava, mitä muutakin on vältettävä ollakseen tosisivistynyt, ja alkoi pitää asian kielteisestä puolesta koomillisen oppinutta esitelmää, suositellen käyttäytymisen oppaiksi sellaisia tunnettuja "Ciceron" teoksia kuin De modo recte cacandi, De modo honeste fartandi in societate jne., mikä aiheutti puheenjohtajan jymisevistä nuijaniskuista huolimatta vielä jymisevämpiä naurunpuuskia.
Pöytäkirja hyväksyttiin, minkä jälkeen Valon Terhon toimittaja alkoi lukea lehteänsä ääneen. Sisällyksenä oli, paitsi sellaisia tavallisia tarinoita kuin "Eräs kesäinen huviretki" ym., myös runoja, joiden alla oli selvä tekijän nimimerkki: "V. F.". Hannu tiesi, kenen nimeä ne edustivat, ja kuunteli tarkkaavaisesti. Runouden salaisuus oli valjennut Hannulle hitaasti ja vieläkin vain kumotti kuin rusko keskitalven pimeimpänä aikana. Mutta sellaisenakin sillä oli kiehtova voima, joka tuotti aivan erikoista nautintoa ja lohdutusta. Hannu melkein alleviivasi tuon viimeisen sanan, sillä lohdutusta, sitä samaa hienoa sielun tyytymystä, jota luonto hänelle soi, olipa sen ilme sitten kesäisen aurinkoinen, talvisen luminen, syksyn myrskyinen tai itkevästi, alakuloisesti sateinen, hän tunsi saavansa runoudesta. Ja tämä lohdun kaipuu oli tullut sitä kiihkeämmäksi, kuta polttavammaksi Hannun olemuksen miehistyvä, nuoruuden syviin taisteluihin joutuva tunne-elämä oli muuttunut. Hän kuunteli ja mietti samalla runouden arvoitusta – ummistaen silmänsä välttyäkseen ulkonaisilta häiriöiltä, ja totesi melkein väristen, kuinka runon ajatus, sanat, tahti ja soinnut sulivat sekä aatteellisesti että ulkonaisesti eheäksi, vaikuttavaksi kauneuskokonaisuudeksi.
Puheenjohtaja pyysi alustajaa esittämään illan keskustelukysymyksen kunnianhimon oikeutuksesta. Alustajan kanta oli kieltävä: riittää, kun ihminen täyttää velvollisuutensa. Pojat katselivat toisiinsa epävarmoina, eikä kukaan pyytänyt puheenvuoroa. Kuraattori, vararehtori, istui pää käden nojassa ja silmäili kasvattejaan kokeneen, elämää tuntevan ihmisen arvoituksellinen hymy kasvoillaan. Vallitsi hetkisen kiusallinen, neuvoton hiljaisuus. Sitten Hannu pyysi puheenvuoroa, jolloin kaikki kuin säikähtäen kääntyivät katsomaan häneen, selvästi ajatellen, "mitähän sieltä nyt?" Kuunnellessaan alustusta Hannu oli tullut ajatelleeksi, että sen esittämä katkismusmainen näkökanta oli ulkoapäin tullutta siveysoppia, joka kyllä veisi oikeisiin ja riittäviin tuloksiin, jos joku jaksaisi omaksua sen ja noudattaa sitä vilpittömästi ja tarkoin jokaisessa suhteessa ja elämän kaikkien vaatimusten mukaisesti. Mutta kuka voi tehdä niin? Jos joku väitti sitä, hän valehteli. Vain ihmisen olemuksen kannustimena asuva salaperäinen pyrkimys, jolle Hannu ei tiennyt muuta nimeä kuin "kunnianhimon", saattoi antaa siihen riittävän voiman. Velvollisuudentunto saa toimitarmonsa juuri "kunnianhimosta", joka kuuluu ihmisen siveellisiin perusominaisuuksiin. Alustajan täytyy tietää ja tuntea tämä, sillä hänenkin sydämessään asuu "kunnianhimo".
Hannun mielessä myllersi outo, näkemyksellinen ajatussarja, kun hän koettaen hillitä itseään ja puhua maltillisesti väitti alustajan kannan merkitsevän tekopyhyyttä. "Alustaja tietää kyllä, mikä tehtävä kunnianhimolla on ollut suurten henkilöiden elämässä. Ainoa, minkä myönnän, on se, ettei idioottien ja rikollisten kunnianhimo ole yhteiskunnan kannalta toivottavaa, sillä se vie naurettavuuksiin ja vahingoittaviin tekoihin. Mutta mikään ei ole toivottavampaa kuin se, että jalo kunnianhimo kannustaisi valtion kaikkia kansalaisia heidän kykyjensä mukaiseen, mahdollisimman tarmokkaaseen toimintaan. Velvollisuudentunnostako luulette runoilijoiden työskentelevän? Ikuisen kunnian ja maineen takia he sen tekevät, laakeriseppeleen vuoksi, joka on heille kalliimpi kuin maailman kaikki aarteet. Urhon sankarikuolema on hänen kunnianhimonsa korkein täyttymishetki ja tekee hänet kuolemattomaksi. Olympialaisissa kilpailuissa saatu voitonseppele häämötti Kreikassa uljaiden nuorukaisten ihanimpana päämääränä. Apostoli Paavali puhuu kilpajuoksijoista, uskon kilvoituksesta ja voitonseppeleestä. Tämän tiedätte hyvin, mutta teillä ei ole rohkeutta myöntää sitä, vaan te tyydytte tekopyhästi teroittamaan valheellista velvollisuusoppianne. Uskallan väittää, että jos ihminen olisi jäänyt vain velvollisuudentuntonsa varaan saamatta sydämeensä maineenhimoa, hän olisi vielä tänä päivänä metsän karvainen apina, joka ilmaisisi janonsa ja nälkänsä vain eläimen mölinällä. Kunnia on kotoisin taivaasta, se on jumaluuden osuus ihmisessä, joka tekee elämän elämisen arvoiseksi ja antaa voimia kurjimmallekin, kun hän vain pääsee tajuamaan tämän rinnassansa polttavan kipinän olemassaolon ja merkityksen. Jos mikään niin se on todistuksena matalasta, poroporvarillisesta sielusta, että salataan tämä totuus ikäänkuin sen myöntäminen olisi häpeä, ja verhoudutaan velvollisuuden tekopyhään vaippaan. Se on huonoa moraalia eivätkä sen kannattajat voi muodostaa tervettä, edistyskykyistä kansaa. Kansa ilman kunnianhimoa ei kykene suurtekoihin; kansa ilman suurtekoja, jotka antavat sille sankaruuden seppeleen, on tuomittu katoamaan maailman näyttämöltä. Jumala suokoon Suomen kansalle loppumattomasti rajatonta ja pohjatonta jaloa kunnianhimoa, sillä muuten se ei voi selvitä voittajana parhaillaan käynnissä olevasta taistelusta, ei kykene suorittamaan sitä suurtekoa, joka on oleva sen täysikäisyyden lunastusraha".
Hannu istui hengästyneenä, hikisenä, tulipunaisena. Huolimatta päätöksestään säilyttää malttinsa hän oli kuitenkin lopuksi kiivastunut, antanut sanojen ryöpytä koskena, lausunut jyrkkiä, halveksivia tuomioita ja teräviä arvosteluja, huutanut ja haltioitunut, sillä kunnian ja maineen merkitys oli yhtäkkiä valjennut hänelle runollisena näkemyksenä. Vararehtori oli siirtänyt kätensä silmilleen, joten kukaan ei voinut nähdä hänen ilmettään, kun hän katseli sormiensa välistä oudostuneena ja ihmeissään Hannua ja edessään istuvaa nuorukaisjoukkoa. Toiset olivat säikähtyneen, toiset nolon näköisiä, mutta kolmansien silmiin oli syttynyt innostuksen loiste ja posket hehkuivat. Vararehtori oli yllätetty, sillä pedagogina, ainaisena itsehillinnän ja velvollisuuksien täyttämisen teroittajana, hän oli ollut valmis asiaa syvemmin ajattelematta hyväksymään alustajan kannan. Mutta Hannun puheen johdosta hänelle selvisi, että "velvollisuudentunnon riittävyys" oli tietenkin yksi elämän julkisista valheista, joka jatkui siksi, että kaikki kuin yhteisestä hiljaisesta sopimuksesta antoivat sen olla koskematta. Julkiset valheet ovat ihmisille rakkaita, ehkä välttämättömiä, mikä näkyy siitä, että tavallisesti kaikki vihastuvat ankarasti, jos joku yrittää repiä niitä rikki. Hannu oli tehnyt sen, vaikka olikin vielä hämärässä ajattelussaan sekoittanut "kunnianhimon" ja "kutsumuksen", jotka ovat eri asioita, vaikka väliin yhtyvätkin. Vararehtori ummisti silmänsä päättäen olla puuttumatta keskusteluun, ja jäi uteliaana odottamaan, miten nuorukaiset suhtautuisivat Hannun puheeseen.
Hetkisen epäröinnin jälkeen puheenvuoroja pyydettiin useampiakin. Vararehtori hymähti itsekseen, sillä hän olisi voinut lyödä vetoa siitä, että juuri nuo Hannun toverit tulisivat kiivaimmin vastustamaan häntä. Oli kuin ilmassa olisi kaikunut "ristiinnaulitse!" kuin nähtävänä ja kuultavana olisi ollut kiihtynyt kansanjoukko, joka ei voinut sietää sitä, että se oli riisuttu alastomaksi. Hannu oli uumoillut oikeaan suuntaan, mutta tavallinen elämäntaito osoitti, ettei asiaa saanut esittää näin. Rehellisin, puhtain henkilö joutui tehdessään niin heti epäilyksen alaiseksi, syytetyksi itsekkyydestä.
Puheenvuoroissa oli vihainen, toisissa henkilökohtainen, loukkaava sävy. "Siinä nyt kuultiin, minkä vuoksi Hannu aina odottaa saavansa kympin". – "Kyllä se on jo nähty aikaisemmin, mutta hyvä oli, että kuultiin hänen omasta suustaan". Ääni väristen varsinkin ne, joiden mielessä väikkyi papin ura ja jotka sen vuoksi olivat jo alkaneet harjoitella hurskastelevaa elämäntyyliä, puhuivat asiasta kristillisyyden kannalta, väittäen sen jyrkästi kieltävän kunnianhimon.
– Kieltäköön, se on ihmisluonnossa kumminkin! vastasi Hannu ja läksi tiehensä.
4
Hän käveli kotiin päin kiihtyneenä, yhä miettien äskeistä keskustelua. Toisin vuoroin hänen esittämänsä kanta tuntui syvältä, eittämättömältä, kirkkaalta totuudelta, mutta sitten taas lenteli näkyviin epäilyksiä kuin yökköjä, pimentäen näköalan. Mikä oli tässä asiassa syvin totuus? Hän ponnisteli ankarasti päästäkseen siitä täyteen selvyyteen, mutta ei onnistunut. Kirkkokadulla hälisi koulunuorisoa, kulkien edestakaisin. Oli himmeä kuutamo, minkä vuoksi katuvalaistus oli sammutettu, pieni pakkanen ja mielessä lauantai-illan tunnelma. Erkki ei ollut ollut konventissa, joten hän siis arvattavasti oli täällä. Tuolla hän tulikin parin toverinsa, Hellin ja kahden muun tytön seurassa. Hannu väisti ja tulijat olivat niin kiintyneet keskusteluunsa ja toisiinsa, etteivät huomanneet häntä. Hannun sydän sykähti oudosti ja hän kääntyi katsomaan menijäin jälkeen saaden silmiinsä ja sieluunsa jotakin samalla kaunista ja kummallisesti lämmittävää. Hän tunsi tämän leikin. Se alkoi siinä viidennen luokan vaiheilla siten, että mieleen ilmestyi vähitellen jotakin sellaista kaihoa, jota siellä ei ollut ennen ollut – kohteetonta, sanatonta ikävää. Aikaisemmin tyhjiltä tuntuvat runosäkeet paljastuivat järkyttäviksi totuuksiksi – vaatimattomat rekilaulun sävelet sydäntä oudon hellästi hiveleväksi lohdutukseksi, niin että niitä täytyi hyräillä yhä uudelleen. Mielessä asui aina suru, mutta se oli sikäli omituista, että se oikeastaan oli riemua – eräänlaista selittämätöntä metistä oloa kuin olisi aina ollut juhannus ja ilmassa ikuinen pihlajan ja angervon tuoksu. Sitten sattui eräänä aamuna tulemaan koulutiellä vastaan tuo sama entinen, siinä kohdassa vuosikausia sivuutettu tyttö, jota oli alaluokkalaisena melkein vihattu ja joskus heitelty lumipalloilla. Nyt häntä ei tahtonut enää tuntea: silmät tuikkivat kuin tähdet, samalla kirkkaasti, puhtaasti ja ujosti, posket punehtuivat, ja huulet menivät väkisin hymyyn jolloin hampaat välähtivät. Kuinka sirosti pyöreä leuka hänellä olikaan ja koko olemus niin erikoisen viehättävä. Hänestä oli yhtäkkiä tullut taivaallinen kuningatar, ihanne, suloisten valkeiden unelmien kohde, jonka palvontaan sydämen outo, juovuttava kaiho saattoi keskittyä.
Sen jälkeen oli joka päivän tärkein asia joutua koulutielle juuri samoilla minuuteilla kuin taivaallinen kuningatarkin, että saisi nähdä hänet – saada sydämeensä yhden onnen salaman hänen silmistään. Enempää ei tarvittu – jo tuosta yhdestä leimahduksesta riitti autuutta pitkäksi aikaa. Emmehän sitä paitsi ole tuttaviakaan, meitä ei ole esitelty toisillemme – sellaista onnea ei uskalla vielä uneksiakaan. Omituista tämä: emme tunne toisiamme ollenkaan, mutta silti on kuin olisimme ikivanhoja tuttuja – kuin avautuisi taivaallisen kuningattaren vakavasti loistavasta, tumman kosteasta, kaihoisen aatteellisesta katseesta näköala sielun sisimpään sopukkaan. Sitä katsetta täytyi rientää illoin hakemaan Kirkkokadulta, juuri näin kuten nytkin – kulkea edestakaisin ja vastaan tullessa katsoa muiden huomaamatta sillä erikoisella tavalla – niin että pyörrytti.
Hannu tunsi yhtäkkiä, ettei hän voinutkaan mennä kotiin. Hänen sielullinen kaipuunsa ja tuskansa ei mahtuisi ahtaan kamarin seinien sisään. Hän ei liioin voinut mennä takaisin konventtiin, koska arvasi joutuvansa siellä kiihkeisiin jälkiväittelyihin. Tänne kadulle hänen oli mahdotonta jäädä, sillä hän tiesi, ettei Helli vastaisi hänen katseeseensa eikä pitäisi siitä, että hän liittyisi viidenneksi rattaaksi hänen, Erkin ja muiden seuraan. Hannun valtasi yhtäkkiä traagillinen yksinäisyydentunne. Joku toveri kuului kyllä kutsuvan häntä ystävällisesti seuraansa, mutta Hannu ei vastannut, vaan poiketen syrjäkadulle alkoi kävellä kiireesti takaisin lyseota kohti ja sen ohi Suurkosken silloille. Siellä – hänestä oli äkkiä tuntunut – ainoastaan oli löydettävissä se olevaisuuden sävy, joka nyt soisi hänelle lohdutusta.
Hän oli nähnyt Suurkosken sillat ja niitä ympäröivän luonnon monenlaisissa säätilanteissa ja valaistuksissa, sillä hän tuli usein tänne kävelemään. Retkensä Hannu yleensä teki yksin, ilman Erkin tai Hellinkään seuraa, sillä hän tunsi silloin nauttivansa ja virkistyvänsä eniten. Varsinkin silloilla hän tahtoi olla yksin, vieläpä sellaisena aikana, myöhään illalla, jolloin siellä ei ollut ketään – vain joskus joku harva kulkija ja kenties samanlainen uneksija kuin hän itse. Hän ei tiennyt, millaisen sään ja sävyn olisi pitänyt edullisimpana kaiken sen kauneuden ilmentymiselle, joka kuului tähän paikkaan. Syksyilloin, kun oli niin pimeä, että vaisut lyhdyt jaksoivat tuskin ilmoittaa, missä oli tien kohta, oli kävely silloilla oudon kammoksuttavaa: alhaalta pimeydestä kuuluva pauhu, jonka aiheuttajaa ei näkynyt, muuttui mielikuvituksessa yliluonnollisten voimien kohinaksi, joka valtasi koko olemuksen. Vaikka tiesi olevansa lujalla perustalla, niin silti käsi mielellään pistäytyi koettamaan, oliko turvallinen kaidepuu ulottuvilla. Oli näet yhtäkkiä ruvennut tuntumaan siltä, kuin olisi joutunut kävelemään pitkin avaruuteen pingoitettua köyttä, jonnekin hyvin korkealle, ei enää Maan piiriin, vaan taivaankappaleiden väliin, täydelliseen pimeyteen, johon ei pilkoittanut edes yhtä tähteä – kuin olisi lujuus kadonnut jalkojen alta ja edessä ollut; minä silmänräpäyksenä hyvänsä putoaminen rajattomaan avaruuteen ja lähtö kiertämään ikuista rataa. Sydänalaa hiipaiseva tunne muuttui ylentyväksi, juhlalliseksi nautinnoksi, kun kosketus käsipuuhun palautti silmänräpäykseksi kadonneen turvallisuudentunteen.
Tai kun himmeä kuudan valaisi lumisia siltoja, kosken jäätiköitä ja niiden alta näkyviin syöksyviä päävirran voittamattomia vaahtopääkuohuja – niinkuin tänä iltana –, kun pakkashuurua leijaili siellä täällä avoveden yllä, muodostuen kuutamon hämyssä haaveellisiksi kuvioiksi, ikäänkuin olennoiksi, jotka karkeloivat salaperäisesti. Rantojen lumiset talot ja puut häämöittivät kaukaa, tuijottaen miettiväisinä ohitsensa syöksyvään Suurkoskeen, jonka loppumaton, ikuinen vauhti toi mieleen leppymättömän kohtalon. Mikään ei voinut pysähdyttää sitä – ei mikään, vaan se oli virtaava aina, laskien aalloillaan rannan elämän sekunteja niin taajaan, ettei tämä ollut ehtinyt vielä aloittaakaan niiden haaveiden toteuttamista, joita piti varsinaisina päätehtävinään, kun jo edessä aukeni hauta. Kalpea, himmeä kuutamo, karkelevat sumuolennot, rantojen miettivä ilme, yön ja avaruuden hiljaisuus ja sen vastakohtana kosken mahtava jylinä – ne herättivät salaperäisen pelon tunteen nuorukaisen sydämessä, joka parhaillaan alkoi raoitella oveaan ja arasti katsella ulkopuolelleen.
Hannu kulki kuin unessa, tuijottaen tyhjin silmin talven hämyluontoon, kuutamon kimmellykseen, kosken vuolteeseen. Hän näki ne ja kuuli pauhun, tunsi luonnon lumon ja nautti siitä, mutta samalla kertaa hän katseli omassa sielussaan kokonaan toista olevaisuutta. Siellä myrskysi tuo tämäniltainen keskustelu ja sen aiheuttama kalvava epäilys siitä, että oli ehkä ollut väärässä ja paljastanut oman mahdollisesti hyvinkin halpamaisen luonteensa, siellä kaihersi sanomaton mutta tunnustamaton hylättynä olon, yksinäisyyden ja onnettuuden tunne, joka oli lehahtanut herkäksi hänen nähtyään Erkin ja Hellin ja ne muut. Vielä vuosi sitten tuollainen oli ollut Hannulle tuntematonta – hän oli ollut miehekäs, tyyni, tasapainoinen; nyt hänellä oli rinnassa ainainen levottomuus.
Hannu tutki itseään epäluuloisesti ja säälimättä, syytti ja tuomitsi, mutta ei päässyt selville, mikä oli syvin totuus. Hänelle alkoi selvitä, ettei ollut helppoa tuntea itseään: luullessaan puhuvansa totta saattoikin valehdella, ja valhe voi väliin olla toiselta kohdalta peloittavasti totuuden näköinen. Omatunto sanoi kyllä sanansa, mutta sen käskyt olivat ylivoimaisia: joskus niitä oli helppo noudattaa, mutta useimmiten ne tuntuivat elämän menoon niin sopimattomilta, että ne täytyi vaientaa. Se oli kurjaa ja halveksittavaa, ja aiheutti alituista ikävää oloa, taistelevaa mieltä ja kärsimystä.
Hannu kulki siltojen yli ja yhä edelleen sitä tuttua maantietä, joka vei hänen kotiinsa, kauas kymmenpenikulmaisen taipaleen taakse. Alkoi sen molemmin puolin korkea, huurteinen petäjikkö, kuin valtava pilaristo. Kuutamo kimmelsi vaisusti niiden kruunuissa, kun ne seisoivat siinä juhlallisena, hiljaisena vartiostona, kuin odottaen jotakin. Se, mitä ne odottivat, ei voinut olla pientä, vähäpätöistä eikä arkista, vaan sen täytyi olla jollakin tavalla odottajainsa mittaista, suurta, ylevää, taivaan ja maan täyteistä. Ja sitten kun tuo suuri odotus täyttyisi, koittaisi lopullinen, kirkas, kuulas rauhan ja onnen aika, se, jota varten elämässä valmistuttiin. Hannu ajatteli tätä vain hämärästi, epäselvinä mutta kauneina välähdyksinä, jotka kuin valkeat linnut alkoivat vilahdella hänen mielensä sinimustaa myrskytaustaa vastaan. Hän iloitsi niiden tulosta, sillä hän tiesi entuudestaan niiden olevan rauhan ja sopusoinnun sanansaattajia, enteitä siitä, että hänen tämänkertainen itsekidutuksensa oli lähestymässä loppuansa. Aina joutuessaan sen uhriksi hän pakeni hätääntyneenä luonnon turviin ja totesi joka kerta saavansa sieltä lohdutuksen, olipa sää tai maisema mikä tahansa. Parhaankin ystävän osanottava sana tai ilme oli karkea sen hienon, salaperäisen tunnun rinnalla, joka ikäänkuin ilman mukana siivilöityi sieluun, kosketti sydäntä hellästi kuin herkimmällä höyhenellä, ja vähitellen viritti sen uudelleen sopusointuiseksi.
Askelten kumea töminä herätti Hannun: hän totesi tulleensa rautatien sillalle, joka oli rakennettu Suurkosken niskaan. Virta oli tässä jo niin väkevä, että pakkanen kykeni sitomaan vain sen rannat, jättäen keskiosan vapaaksi. Leveänä ja sileänä, särkymättä vielä aalloiksi, mustana, syvänä ja voimakkaana vuolteena tämä virtasi merta kohti, ilmeenä luja, horjumaton päättäväisyys. Se oli kuin soturi, joka kiiruhti viimeiseen ratkaisevaan taisteluun, rinnassa palava uljuus, käsivarsissa lannistumaton voima, katse teroitettuna elämän taivaanrantaan, jossa odottivat voitonseppele ja iäisyys. Hannu seisahtui sillan keskikohdalle kuten teki aina tästä kulkiessaan, ja nojaten kaiderautaan katsoi virtaan. Silmänräpäykseksi hänet taas valtasi epävarmuuden tunne kuin hän olisi ollut pelkän avaruuden varassa. Hänen täytyi tarttua lujasti kaiteeseen, sillä hän totesi yhtäkkiä tuon mustan, kiitävän virran, jossa kuun valo välkkyi levottomina kuvajaisina, vetävän melkein vastustamattomalla voimalla puoleensa. Väristen Hannu näki itsensä seisomassa tässä paikassa yöllä, ypöyksin, tekemässä viimeistä raskasta tiliä olevaisuuden kanssa.
Hän riistäytyi irti kaameasta tunnelmastaan ja kiiruhti pois, ollen pian kaupungin puolella, sotaväen kasarmin kohdalla. Se oli Hannulle tuttu, sillä suomalaisen sotaväen aikana hän oli käynyt siellä usein sekä uteliaisuudesta että tapaamassa kotipuolen miehiä. Nyt siellä asui venäläistä sotaväkeä, satakunta sotilasta upseereineen. Aluksi pojat suhtautuivat muukalaisiin pelokkaasti, halveksivasti ja vihamielisesti, mutta vähitellen tämä tunne muuttui. Opittiin ymmärtämään, että jos milloin saattoi sanoa ihmisten olevan maanpaossa, karkoitettuina kotoa kauas vieraisiin, tylyihin oloihin, niin tässä varmaan oli kysymys siitä. Sotilaat käyttäytyivät aina siivosti ja nöyrästi, ja olivat yleensä hyvin vähän tekemisissä kaupunkilaisten kanssa. Heidän katseestaan loisti alituinen, masentunut ikävyys, joka herätti poikain sydämessä sääliä ja osanottoa. Niinpä he kerran eräänä sunnuntaina rohkaisivat mielensä ja menivät kasarmiin, jossa saivat hyvän, iloisen vastaanoton, vaikka eivät kieltä ymmärtäneetkään. Upseerien kanssa ei kukaan seurustellut, vaan he olivat aina yksin. Väliin Hannulle valkeni, kuinka äärettömän ikävää ja yksitoikkoista heidän elämänsä mahtoi olla. Hekin olivat ikävöiviä, rakastavia ihmisiä, joilla oli koti jossakin kaukana. Heidät oli komennettu tänne sortajan varaväeksi, mutta pojat kuvittelivat, etteivät upseerit mielellään alistuneet sellaiseen tehtävään. Ainakaan heitä ei nähty milloinkaan santarmiupseerin seurassa. He kävelivät joskus edestakaisin Kirkkokadulla, mutta toisella puolella kuin koululaiset, puhelivat keskenään vakavasti ja poistuivat lopuksi kasarmilleen. Joskus he marssittivat koko komppaniaansa pitkin katuja ja antoivat sotilaiden laulaa marssilauluja, jotka luistivatkin heiltä hyvin. Pojat luulivat heidän uhmailevan voimallaan ja tahtovan antaa kaupunkilaisille varoituksen, mutta niin ei liene ollut. Hannu päinvastoin kuvitteli heidän haluavan virkistää alakuloisiksi masentuneita sotilaitaan. Tällainen tuuletus saattoi hyvinkin rohkaista ja ilahduttaa heidän lapsellista, herkkää mieltänsä.
Mietteissään Hannu oli astellut rivakasti, tullut takaisin kaupunkiin ja törmäsi muutamassa kadunnurkassa tovereihinsa, jotka parinkymmenen vahvuisena partiona, naapukat korvilla, kaulukset pystyssä ja kädet syvällä palttoontaskuissa liikuskelivat varovaisesti kuin pahanteossa.
– Kas, Hannu! kuului joukosta ystävällinen ääni, tule mukaan – haukkaa pala ja käy vetämään!
Kaikki kertyivät Hannun ympärille ja tutkivat, missä hän oli ollut. He olivat näet lähdössä serenaadille eli "serelle", niinkuin jotkut tuttavallisesti sanoivat, ja olivat etsineet häntä vahvistukseksi toiseen bassoon. Hannu tunsi yhtäkkiä keventyen ja ilostuen taas kuvitelleensa turhaa yksinäisyydestään ja siitä, että oli muka äskeisellä konventtikeskustelulla alentanut itseään toverien silmissä. Tässähän nuo tuonnoiset ankarat vastaanväittäjät ja hurskaat nuhtelijat seisoivat Hannun ympärillä niin mukavina miehinä kuin pyytää saattoi, valmiina tekemään hänen puolestaan kaiken, mitä veljeys vaati. Hannu kuitenkin epäröi:
– Olen ollut jo pitkällä kävelyllä ja olisin kypsä kotiin. Tuntuu vähän kylmältä...
– Mitä turhia, puhelivat toiset, – eihän käveleminen väsytä. Ja kylmää vastaan meillä on lääkettä. Otahan tästä!
Hannun suuhun kaadettiin aikamoinen kulaus punssia, jota sisältävä tinakaulainen pullo oli ilmestynyt muutaman kaverin tilavasta povitaskusta. Hannu ei ehtinyt syventyä minkäänlaisiin periaatteellisiin raittiustaisteluihin ennenkuin juoma jo lämmittäen kierteli hänen todellakin hiukan kohmettuneessa ruumiissaan. Hän huomautti nuhdellen:
– Olette te aika poikia, kun vasten koululain nimenomaista kieltoa juotte punssia ja juotatte sitä tovereillennekin.
– Joo, vastasi sakin keskeltä Erkin ääni, – niin me teemme ja sellaisia me olemme. Koululaki ei ole voimassa yöllä.
Lähdettiin liikkeelle, hajaantuen ryhmiksi ja puhellen matalasti, ettei siellä täällä kylmissään ja ikävissään torkkuva poliisi olisi säpsähtänyt hereille ja siitä suuttuneena ruvennut ahdistelemaan öisiä kulkijoita. Kuului olevan kuoron johtajalla, rillipäisellä, likinäköisellä sepänpojalla, joka osasi latinaa ja kreikkaa kuin hevonen ja rakastui silmittömästi jokaiseen tyttöön, jonka seurassa sai olla kymmenisen minuuttia, oikein lista, keille piti laulettaman. Sen mukaan konsertteja tuli olemaan kymmenkunta. Kun kysymyksessä olevat neidot asuivat eri puolilla laajaksi levinnyttä kaupunkia, oli pojilla edessä melkoinen kävely.
Tuntui salaperäiseltä ja jännittävältä. Kuu alkoi jo laskeutua ja sen valo himmeni keveän sumuharson siivilöimänä. Kaskuiltiin, naurettiin rajattomasti, ja tupakoitiin. Sydämen täytti iloinen viihtymys, jolle antoi erikoisen onnellisen sävyn se asia, jolla nyt oltiin. Ihan oli kuin eilen, kun romanttisten mielteiden vallassa kuultiin yläluokkalaisten olleen serenaadiretkellä eli puuhassa, jota oli luultu harrastettavan vain Espanjassa. Ja nyt ollaan itse samalla asialla! Ei tarvitse ujostella, vaan avoimesti saattaa sanoa tovereilleen, että "lähtisittekö laulamaan – hm – sille – sille?" lähteväthän pojat. He ovat tarkoin selvillä toistensa rakkauksista, vieläpä niiden eri asteistakin – siitä, milloin se on niin pyhää ja totista, ettei siihen sovi hienoimmallakaan leikkisanalla koskettaa, milloin taas niin lauhkeata, että asianomainen itse siirtää sen huumorin piiriin ja puhelee siitä luottavaisesti ja leveästi, tirskauttaen tuon tuostakin naurun, jonka kohteena on etupäässä hän itse. Mutta silti asuu mielessä kaiken pilan pohjalla epäselvä, itsetiedoton vakavuus, eräänlainen pyhä tunne siitä, mikä tässä on perimmäisenä aatteena, ja se ylentää retken vielä siitäkin erikoisuudesta, minkä aiheuttavat yön salaperäisyys ja laulu.
Matalissa puutaloissa, vaatimattomissa huoneissa ja vuoteissa nukkuivat jo ne 16–18-vuotiaat neidot, joiden ritareina pojat olivat liikkeellä. Hekin olivat kävelleet Kirkkokadulla joko "hänen" seurassaan tai ainakin katseensa polttamina, olleet konventissaan, avanneet ystävättärelleen sydämensä ja olleet ikionnellisia, kun tämä oli myöntänyt, että kyllä "Eino" oli "söötti" poika.
"Kun sen hampaat eivät vain olisi niin rumat!" oli ystävätär kyllä lisännyt heti myöntymyksensä jälkeen, mikä oli tuntunut hiukan epäkohteliaalta ja pakottanut ihailijattaren puolustamaan tunteidensa kohdetta huomauttamalla, että "minkä Eino voi sille, että Jumala on luonut hänelle rumat hampaat". Sitten oli vielä kävelty vähän, juteltu sydän ihan kylläiseksi ja menty kotiin vastahakoisesti. Siellä oli saatu tehdä tiliä tädille tai äidille tai joskus vanhalle, huolestuneelle isälle, jotka levottomina olivat odottaneet pientä valkoista kiliänsä ja kuvitelleet, että susi saattoi syödä sen milloin tahansa. Moni tyttö pujahti ahtaaseen työläiskotiinsa, jona oli vain yksi huone, ilman häntä jo täynnä nukkuvia. Miten hän siinä löysi sijan, joka tyydytti hänen luonnollista kainouttaan, sitä oli paremmissa oloissa asuvien ystävättärien vaikea ymmärtää.
Sitten alkoi joku näistä lapsineidoista – ehkä se kaukana laitakaupungilla asuva, joka oli kuoronjohtajan listassa ensimmäisenä siksi, että tiedettiin hänen viime aikoina suunnanneen haaveensa sinne päin – nähdä kaunista unta, jossa keskeisimpänä tekijänä oli sointuva laulu. Se kävi yhä selvemmäksi ja kuuluvammaksi, niin ettei sitä voinut enää pitää unena. Nukkuja avaa silmänsä, katselee ja kuuntelee. Vaisu kuutamo siivilöityy sisään verhojen läpi ja todellakin: isän äänekkäästä kuorsauksesta huolimatta ulkoa kuuluu kuorolaulua. Neidon sydän sykähtää huumaavasta onnen tunteesta ja ummistaen silmänsä hän kuuntelee, kun pojat laulavat hetken tunnelman herkistäminä: "Yks' on ystävä minulla tämän ilman kannen alla..." Neidon silmiin tulvahtaa väkisin kyyneleitä. Hän on kuullut, että laulajille pitäisi jotenkin ilmoittaa heidän laulunsa tulleen otetuksi armollisesti vastaan – kai sytyttämällä kynttilä –, mutta hän ei uskalla nousta lattialle, ikkuna kun on niin matalalla ja verhot siksi harsoiset, että niiden läpi voi ehkä nähdä. Ja isä ja äiti voivat herätä – isä jo keskeytti kuorsauksensa ja maiskutteli unimielissään. Hiljaa, nyt ne laulavat toisen laulun: "Uinahda sä vieno, laulaissani vaan"... Miten ihanasti se sointuu... Arvi siellä varmasti johtaa – on ehkä itse tuonut pojat tänne – on katsonut viime aikoina niin vakavasti ja kaihoisasti. Vaikka eihän sitä oikein silmälasien lävitse erota. Kyllä tämä on ihanaa – haluttaisi ihan kuolla tähän autuuteen. Raapaisen edes tulta. Jo piti olla, kun kynttilä jäi tuonne lipaston päälle. Ymmärtäväisen tytön pitäisi aina varata kynttilä vuoteensa viereen, sillä eihän tiedä, minä yönä pojat tulevat serenaadille. Ensimmäisen kerran tosin laulavat minulle. Nyt tulee kolmas: "Mä tiedän ruusun kaunihin". Taivaallista! – kukahan niillä on solistina? Kun ei vain olisi Arvi itse – hänellä on kaunis barytoni. Neito kuuntelee hartaana, liikutettuna, sielussa niin onnellinen tunnelma, ettei hän ollut milloinkaan kokenut sellaista. Laulun loputtua hän raapaisi tulta ja kuuli hiipivien askelten poistumista ja pakkaslumen narinaa. Ja sitten tuntui niin tyhjältä, yksinäiseltä, onnettomalta ja kuitenkin niin ylen onnelliselta, että täytyi painaa pää tyynyyn ja itkeä.
Ulkona oli kaikki sujunut kirjaimellisesti "nuottien mukaan". Oli jännittävää, kun saavuttiin ensimmäisen konsertin "laukaisupaikalle" ja johtajan ankaran heristyksen johdosta hiljennettiin puhe kuiskauksiksi ja käynti hiipimiseksi. "Niinhän tämä on kuin kyttäisi jänistä makuulta", tuumi Erkki, joka oli ensimmäisen reissun poika, aiheuttaen huomautuksellaan tukahdutettua naurunhihitystä, minkä vuoksi johtaja taas heristi tiukan näköisenä. Jännittävää oli myös kahisevassa, yli polvien ulottuvassa lumessa vähitellen kaahlata tietyn ikkunan alle ja asettua laulajarivistöön, niinkuin asiaan kuuluu. Kaiken piti käydä äänettömästi kuin haamujen karkelossa, sillä koko pulma olisi mennyt puoleksi hukkaan, ellei sen kohdetta olisi saatu nimenomaan herätetyksi laululla. Ja ihan pyrki hengästyttämään pelosta, kun Arvi vihdoin hymisi äänet – ii-ee-oo-aa – kohotti tukevan kintaansa ja heilautti tulemaan. Erikoisen sointuvalta ja kauniilta laulu kuuluikin hiljaisessa talviyössä, melkeinpä pyhältä ja hartaalta. Kissa, joka lauloi jossakin kivijalan aukossa, katolla tai aidan harjalla syvää, valittavaa alttoa, keskeytti oman serenaadinsa kuunnellakseen vaihteesta harvinaisempaa sointua. Näin suoriuduttiin konsertin alkuosasta ja tuumittiin juuri, mikä laulettaisiin toiseksi, kun Matti, toinen tenori, joka oli päätä pitempi kuin muut, yritti kaikessa viattomuudessa kurkistaa ikkunasta sisään nähdäkseen, "oliko siellä herätty". Tästä kuoronjohtaja kimmastui niin, että oli vähällä lyödä Mattia korvalle, ja torui häntä vihasta sähisevin kuiskauksin. Matti koetti nolona painua niin lyhyeksi kuin suinkin, Erkin hillitessä kuoronjohtajaa sellaisilla yleispätevillä viisauksilla kuin että "eihän tuosta nyt silmä osaa ota" ja "katsoa saa, kunhan ei koske" jne. Rauhoituttiin taas ja suoritettiin ohjelma loppuun. Kun sitten oli nähty huoneessa leimahtavan valoa, lähdettiin seuraavaan paikkaan todellakin suunnilleen samalla mielellä kuin onnistuneen jäniksenajon jälkeen.
Niin kuljettiin paikasta toiseen himmeästi kuutamoisessa yössä, laulaen milloin samoja, milloin uusiakin lauluja, mikäli ohjelmisto salli. Kissat hiipivät kivijalkojen aukoista ulos ja sisään, juoksivat kiireesti kadun yli, maurusivat valittavalla altollaan ja olivat yleensä jonkin verran kammottavia. Siellä, missä laulettiin, saattoivat sävelet herättää jonkun muunkin kuin varsinaisen aiotun kohteensa, ja samalla hänen mielessään sarjan mitä moninaisimpia muistoja ja mielikuvia. Siinä oli tavaton lumo tuossa kuutamoisen yön hiljaisuudesta kuuluvassa kaihoisassa laulussa – varsinkin siksi, että se tapasi kuuntelijan hänen yksinäisimmästä kammiostaan, jossa sai antautua tunteiden valtaan kenenkään tietämättä siitä mitään. Kun pojat viimeiseksi lauloivat Hellin ikkunan alla, heräsi siihen myös Olga-täti. Tuijottaen suurin silmin pimeyteen hän herkistyneenä muisteli sitä ainoata kertaa, jolloin hänelle oli pidetty serenaadi – silloin seminaarissa, "hänen" toimestaan, toukokuun myöhäisenä iltana. Oli laulettu silloisen seminaarirunouden huippusaavutus "Jo lännen rannalla ruskottaa", ja se oli painunut pyhänä, suloisen kipeänä muistona hänen sydämeensä. Hän ponnisti kaikki voimansa, ettei olisi ilmaissut liikutustaan Aina-tädille, joka ehkä nukkui raskaan päivätyön jälkeen. Mutta Aina ei nukkunut, vaan kuunteli hänkin herkistyneenä yöstä sointuvaa laulua. Hänelle ei ollut milloinkaan pidetty serenaadia – hän ihmetteli kostein silmin, minkähänlaista olisi ollut, kun olisi ollut nuorena rakastettu ja saanut silloin herätä tällaiseen lauluun? "Mutta minä olin jo silloin ruma ja sitä paitsi köyhä – ei minuun kukaan edes vilkaissut".
5
Kun pojat saapuivat maanantai-aamuna suurukselle, heitä odotti yllätys: pihalla oli tuttu reki ja heidän kamarissaan keinutuolissa isä. "Mitä sinä nyt tänne?" molemmat kysyivät sanoakseen jotakin, heittivät kirjat pöydälle ja riensivät kättelemään isäänsä, joka katsellen heitä tutkivasti sanoi vain harvakselleen ilmestyneen asioita.
– Enkä pysähdy edes tähän – matkustan vielä junallakin. Hannu – sinähän käyt ostamassa minulle lipun?
– Kyllä, mutta minne sitten?
– Se on sellainen pieni asema Keski-Pohjanmaalla – Kållby sen nimi on.
– Mitä isä sinne?
– Älä kysele äläkä hiiskahda kellekään – Erkki myös, muista pitää salassa. Kun tulikin sanotuksi – mutta osaattehan toki olla vaiti. Sanan lähettivät, että tulla neuvottelemaan isänmaan asiasta. Äiti kyllä varoitti ja kielsi, ja kiireelliset työtkin olivat esteenä, mutta tuntoani ahdisti toisaalta käsky, että mene. Vieläkö teillä on entinen rehtori?
– Kyllä on – miksi niin?
– Hän kuuluu luopuvan rehtorintoimesta, ettei hänen takiansa alettaisi ahdistaa koulua. Saattanee olla viisasta, eikäpähän siinä tehdä vääryyttä kenellekään. Mutta minä en luopuisi, koska tietäisin olevani laillisesti valittu ja hoitaneeni toimen hyvin. Ennen antaisin erottaa itseni. Raskasta kai se on rehtorille, sillä hän on teidän koulunne tukipylväs. Kuuluu olevan jo päätetty asia ja ilmoitettaneen virallisesti lähipäivinä.
– Tuleeko hänkin Kållbyhyn? kysyi Hannu hiljaa.
– En tiedä varmaan, mutta luulen niin. Mietin tässä, miten pääsisin pujahtamaan sinne santarmien tietämättä, sillä ne pitävät minua silmällä sen joulunaikaisen kotitarkastuksen johdosta.
– Onko siitä kuulunut mitään?
– Ei minkäänlaista. Ryssäin tapa on sellainen: antavat uhrinsa painua syvään uneen ja tulevat hetkellä, jolloin heitä vähimmin odotetaan. Tosin santarmit eivät liene löytäneet luotani mitään laillisen syytteen perustetta ja laittomiin he eivät vielä mielellään ryhdy. Pitää olla edes lain varjoa.
Pojat olivat vakavia, sillä koulunsa ahtaasta piiristä ja elämänsä pikku huolista he olivat yhtäkkiä joutuneet suurten kysymysten ulapalle, jonka raskaissa aalloissa tunsivat olevansa avuttomia. He olivat kyllä kuulleet koulussa rehtorin erosta, sillä eräät toverit, joiden vanhemmat ottivat innokkaasti osaa politiikkaan, tiesivät kertoa siitä, mutta tuo asia oli unohtunut nuoruuden keveydessä. Hannu näki mielessään rehtorin, jonka tunnilta he olivat juuri päässeet, ja muisti hänen olleen hajamielinen – pitäneen lauseittensa välillä pitkiä, miettiväisiä taukoja. Voi olla, että hän eroaa pian – ehkä näinä päivinä. Siitä hän kyllä ilmoittaa oppilaille rukouksissa.
Kaikista Hannun opettajista rehtorilla oli ollut häneen syvin vaikutus. Jo ennen kuin hän tuli kouluun, olivat isä ja äiti puhuneet rehtorista niin kunnioittavasti, että äänessä oli ollut melkein pelon sävy. Isä oli kiittänyt häntä isänmaalliseksi mieheksi, äiti taas heränneeksi. Nuo sanat olivat jääneet Hannun muistiin ja hän oli ajatellut niitä joskus tarkastellessaan rehtoria, kun tämä tukevana ja raskaana, pää kumarassa, katseessa kaukaisia näkevä ilme, seisoi luokan edessä. Isänmaalliset miehet eivät olleet harvinaisia, sen Hannu tiesi, mutta heränneet, uskovaiset, sivistyneet herrat – ne olivat. Pappeja lukuunottamatta – ja epävarmaa oli, kuinka moni heistä todella ansaitsi heränneen nimen – Hannu tiesi vain muutaman. Siinä, että rehtori oli hengessä ja totuudessa uskonnollisen vakaumuksen mies, ja että hän edusti tätä aatepuolta pelkäämättä kuin armeijan lipunkantaja, Hannu ymmärsi ilmenevän niin suurta uljuutta, että hän tunsi masentuvansa verratessaan siihen omaa vähäistä siveellistä rohkeuttansa. Hän ei kykenisi sellaiseen milloinkaan – jos hän ajatteli jotakin tilannetta, jossa hänen pitäisi osoittaa joko fyysillistä tai siveellistä miehuutta tai molempia, hän kuvitteli heti pelkäävänsä ja moitti itseään katkerasti raukkamaisuudesta.
Hannu saattoi isän iltapäivällä penikulman päässä olevalle pienelle asemalle, josta voi nousta junaan kenenkään huomaamatta. Palatessa oli jo pimeä, sitä synkempi, kun oli pilvistä. Vinha itätuuli pääsi ryntäämään esteettömästi pitkin lakeata tasankoa, jossa oli vain siellä täällä matalaa mäntymetsää, ja sen tuomat lumikiteet pieksivät kipeästi kasvoja. Yhtä paljon kuin Hannu ihaili Suurkoskea, sen siltoja ja kaupungin satamaa, hän inhosi tätä mantereen puolella olevaa lakeata peltotasankoa, jossa ei ollut mitään, mikä olisi virkistänyt silmää ja mieltä – vain kaupunginlannalta haisevia sarkoja, loppumattomasti risteileviä aitoja ja yksinäisiä latoja. Syksyisin hän oli joskus harhaillut täällä lomapäivinä, lainattu pyssy kainalossa, ja tuntenut lakeuksien alakuloisuuden hiipivän mieleen niin voimakkaana, ettei se enää lohduttanut, vaan masensi. Sama tunnelma oli nyt, Hannun ajaessa pimeässä kaupungin kaukaa häämöittävää valonkajastusta kohti, vielä väkevämpi. Siihen oli varmaan syynä se, että Hannu oli isänsä puheiden ja salaisen matkan johdosta tullut oivaltamaan sen vaaranalaisen tilan, jossa he elivät ja joka saattoi hetkellä millä hyvänsä tuhota heidän siihenastisen onnensa ja rauhansa. Pimeys näytti olevan täynnä vaanivia silmiä, tuulen vinkuna oli ilkkuvaa naurua. Oli tuntunut isän puheista siltä kuin hän itsekin olisi vasta kotitarkastuksen jälkeen todella tajunnut, ettei kysymyksessä ollutkaan vain "politiikka", puhuminen kokouksissa ja neuvottelu, omien käsitysten esittäminen ja vastakkaisten kumoaminen, vaan henkilökohtainen, henkeä ja omaisuutta, koko olemisen perustusta koskeva vaara, joka saattoi aueta eteen milloin hyvänsä. Isä oli totutellut tähänkin näköalaan, mutta silti melkein kuin haki tukea poikansa ihanteellisuudesta, jonka tiesi vielä säilyneen puhtaana kaikista itsekkäistä etulaskelmista. Tämä keskustelu painoi raskaana Hannun rintaa, pimensi illan ja tuimensi tuulen, niin että hän masentuneena näki koko Suomen mustan epätoivon vallassa, vaipumassa tainnoksiin ajan talven viluisen tuulen jäätämänä.
Hän ajoi tullista sisään saman ikävän tunnelman vallassa. Miten vaisu olikaan katuvalaistus, autioita kadut, matalia ja vähäpätöisiä talot. Hannun mielessä häämöitti jotakin sellaista, että ero suuren maailman ja hänen koulukaupunkinsa välillä mahtoi olla käsittämättömän suuri. Mutta olivatko ihmiset siellä onnellisempia? Mikäli Hannu oli kirjoista lukenut, eivät.
Hän huolehti Veikon talliin ja meni Aina-tädin luo keittiöön. Siellä olivatkin kaikki, Olga-täti, Helli ja Erkki, ja Hannun mielen valtasi onnellinen tunne hänen todetessaan, miten kodikasta täällä oli ja miten lämmin rakkaus hengähti kaikkien puolelta häntä vastaan. Hän söi, joi ja kertoi, ja kaikki kuuntelivat jännittyneinä, seuraten mielessään isän toimia ja matkaa.
Muutaman päivän kuluttua, kun isä oli jo palannut ja mennyt takaisin kotiinsa, pojat saivatkin tietää rehtorin lopullisesti eronneen ja jäävän vain varsinaiseen virkaansa, uskonnon opettajaksi. Lauantain iltarukouksissa rehtori sanoi sen itse. Sitten kun virsi oli laulettu ja pojat kumartuneet siunaukseen, hän käski kaikkien vielä jäädä ja alkoi puhua. Sattui olemaan kirkas päivä, joten matalalle painuneen maaliskuisen auringon säteet tulvivat kullanhohtoisina juhlasalin länteen päin olevista ikkunoista, valaisten kaikki epätavallisen kirkkaaksi. Tilanteessa oli jotakin outoa, jota Hannu ei saanut täysin käsittäneeksi, historiallisuutta, jolla hän aavisti olevan syvempää merkitystä kuin sisältyi virasta eroamiseen sinänsä, samaa tuntua kuin vuosisadan vaihteessa siinä tammikuun tilaisuudessa, jossa rehtori innostui puhumaan menneen vuosisadan pienistä voitoista ja suurista tappioista, ja tulevaisuuteen heittyvistä synkistä varjoista. Väkivalta ja vääryys olivat rehoittaneet ja riemuinneet ilkkuen laille, oikeudelle ja vapaudelle, ja vähän näytti olevan toiveita sillä kansalla, joka ei kyennyt asein puolustamaan itseään. Mutta silloin rehtori itse torjui omalla väkevällä uskollaan näin kuvaamansa pessimistiset näköalat: joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Ihmiset ja kansat ovat luomakunnasta Jumalaa lähinnä, Hänen kuvaksensa luotuja ja korkeata päämäärää varten aiottuja; on järjen ja oman olemuksemme vastaista se, että kohtalomme ratkaistaisiin miekalla ja väkivallalla. Rehennelköön vääryys ja näyttäköön miten voitolliselta ja menestyvältä tahansa, Jumalan aivoitukset asuvat kuitenkin kaiken alla, kypsyen näkymättömissä ja odottaen vuoroansa. Ajan virran vilinästä emme sokeudessamme voi erottaa, mikä siinä ilmaisee sitä pienen pientä edistyksen liikahdusta, jota siinä on, sitä Jumalan tahdon toteutumista, jota sisältyy sen jokaiseen atomiin, mutta siitä saamme olla varmat, että tätä siinä on silloinkin, kun se ehkä vaahtoaa punaisena sorrettujen ja murhattujen verestä. Te nuoret – rehtori aina lopuksi kääntyi puhuttelemaan suoraan oppilaitaan – ehkä näette oikeuden voiton selvemmin kuin me, vanhempi polvi, jotka saamme mennä hautaamme ukkospilven hämyssä ja uhkaavain salamain leimahdellessa, mutta sitä ennen teiltä ehkä vaaditaan suurin uhri, minkä ihminen voi antaa oikeuden ja totuuden edestä. "Oletteko valmiita siihen, pojat? – silmistänne näen, että olette".
Mistä tulivat rehtorin mieleen nuo ylevät ajatukset, laajat näköalat, mahtavat vertaukset ja painavat sanat, jotka putoilivat tehoisina kuin moukarin iskut? Hannu kuunteli niitä lumottuna, tuntien olevansa kuin ankaran raesateen ruoskittavana. Hän tuli väkisin liikuttuneeksi ja hänen teki mieli itkeä, mutta sai onneksi pidätetyksi kyyneleensä. Kaikki, joiden Hannu oli kuullut näinä aikoina puhuvan, vetosivat aina nuorisoon. Nuoriso oli lopuksi tekevä sen, johon vanhemmat eivät kyenneet, nuorisolla oli muka hallussaan ihmeellinen "sesam", taikasana, jolla se avaisi tulevaisuuden onnenportin. Hannu tunsi arkuutta kuunnellessaan näitä luottavaisia, suuria uskovia sanoja. Mistä nuoriso saisi sellaiseen riittävät voimat, kun eivät kerran vanhemmatkaan olleet saaneet? Oliko niin, että kun nuorten rinnassa kerran syttyisi usko, niin siitä uskosta myös kasvaisi aavistamaton tilaisuus ja ennen kokematon voima?
Näihin asioihin rehtori syventyi nytkin, jäähyväistilaisuudessaan. Tämän jälkeen hän ei enää olisi rehtori, vaan lehtori, yksi noista, jotka vakavan näköisinä kuuntelivat hänen puhettaan. Hänen paikalleen astuisi vararehtori, lujatahtoinen, toimelias ja käytännöllinen mies, joka seisoi tuossa kulmat rypyssä, ilmeisesti raskaiden mietteiden vallassa. Hannu tiesi toveriensa ja isänkin puheista, että yleinen mielipide oli tällä hetkellä suuntautunut vararehtoria vastaan. Isä oli sanonut, että se oli tavallisesti osana sillä, joka joutui nostamaan harteilleen marttyyrin viitan. Tämä oli usein niin raskas, että sen kantamiseen tarvittiin luja mies. Vaikka isä ei ajatellut politiikasta samoin kuin vararehtori, hän silti kunnioitti tätä ja kieltäytyi uskomasta hänen vaikuttimistaan muuta kuin hyvää. Hannun täytyi puolestaan myöntää pitävänsä vararehtorista, sillä tämä oli Hannun ollessa ensimmäisellä luokalla nähnyt hänen hiljaisen arkuutensa ja leikillisen, tuttavallisen reippaasti osannut rohkaista häntä. Hänen muuten hiukan kylmästä ja ankarasta katseestaan oli silloin vilahtanut lämpöä, joka painui Hannun miehen. Siitä hetkestä alkaen he olivat olleet ystäviä, ja sitä suhdetta ei Hannu tahtonut eikä voinut rikkoa. Siihen, missä Hannu seisoi, sopi näkymään rehtorin muotokuva. Konventtiluokat olivat maalauttaneet sen, uhraten kolme markkaa mieheen. Kun se oli valmistunut ja sijoitettu tuohon seinälleen, olikin tullut tieto, ettei sitä saanut pitää siinä eikä koko koulussa. Rehtori oli vallanpitäjien vihaama ja pelkäämä vastustusliikkeen johtaja, jonka kuva ei saanut olla koulussa, koska sillä oli oppilaisiin kiihoittava vaikutus. Vararehtori oli edustanut sitä mielipidettä, että oli parasta totella ja viedä taulu pois, koska vastustamisesta voisi koitua koululle ikävyyksiä. Samaa mieltä oli rehtori itsekin, sillä mikäpä siinä auttoi. Ja pois se vietäisiin aivan hetimiten, ehkä jo tänään – rehtorin omaan kotiin säilytettäväksi siksi, kunnes se taas voitaisiin tuoda takaisin. Ensin oli aiottu lahjoittaa se tykkänään rehtorille, sillä olisihan siten oppilaiden rakkaus häntä kohtaan tullut arvokkaasti ilmaistuksi, mutta sitten oli asian syvempi tausta alkanut pojille selvitä. Lahjoittaminen myötyriksi sisältäisi raukenemista sen ajatuksen valtaan, että taistelu oli menetetty, ettei milloinkaan tulisi sellaista aikaa, jolloin tuota kuvaa saisi pitää koulun seinällä. Mutta jos se uskottaisiin rehtorin säilytettäväksi vain sillä nimenomaisella ehdolla, että se oli tuotava takaisin kouluun voiton päivän aamuna, niin tekoon liittyi luottamus tulevaisuuteen, vieläpä kaunis vihjaus rehtorin omaan osuuteen parhaillaan käynnissä olevassa taistelussa. Vaikka hän ehtisi mennä manalle ennen voiton päivää, niin kuvansa kautta hän silti tulisi juhlimaan sitä oman horjumattoman luottamuksensa seppelöimishetkenä. Tämän kautta kuvalle tuli erikoinen tehtävänsä, joka antoi sille outoa eloa ja merkitystä. Hannu katsoi sitä kiinteästi ja oli näkevinään sen ilmeessä toivorikasta kirkkautta.
Hannu oli innokkaasti puolustanut sitä ehdotusta, että taulu lahjoitettaisiin rehtorille, mutta oli ollut pakotettu muuttamaan kantansa sitten, kun toisen ehdotuksen aatteelliset puolet hänelle valkenivat. Häntä nolostutti se, että näin päivänselvä asia oli saattanut jäädä häneltä huomaamatta.
Hannu ja Erkki menivät kotiin vaiteliaina, kumpikin miettien päivän tapahtumaa. Erkki sanoi:
– Sääli rehtoria! Huomasitko, miten hän nyt poistui nöyrästi muiden opettajien seurassa rukoussalista jäämättä enää kuten valtansa päivinä korokkeelle tarkkaamaan luokkien lähtöä?
– Huomasin kyllä, vastasi Hannu, – ja vielä senkin, että korokkeelle nousi hänen sijaansa uusi rehtori.
– Kyllä tämä asia on ukkoon koskenut, arveli Erkki. – Hän on ollut alakuloinen koko talven – unohtunut tunnilla tuijottamaan eteensä ja ollut niin ystävällinen ja lempeä. Siitä varsinkin on voinut päätellä, ettei hän ole ollut oikein raveissaan. Voi ruutana, kun...
Erkki pysähtyi ja mietti. Tuo "ruutana" oli hänen kotitekoisia voimasanojaan, joita hän lainasi etupäässä eläin-, mutta huomattavassa määrässä myös maantieteen alalta. Kiroussanoja kun ei kehdannut käyttää ja puhe hänen mielestään tarvitsi välttämättä vahvistusta, oli turvauduttava tällaisiin viattomampiin aineksiin. Ilman sellaisten apua Erkki ei voinut selittää luontevasti mitään: ellei näet siroitellut niitä sopivien välimatkojen päähän, puheesta tuli luonnottoman "sivistynyttä" ja naurettavaa. Poikain yhteinen ystävä, tuo rillipäinen sepänpoika, joka johti serenaadikuoroa, oli kerran heittäytynyt niin hienoksi, että oli puhunut vain selvää, suoraan ja sellaisenaan kieliopista suuhun nostettua kirjakieltä. Häneen oli katsahdettu säikähtäneinä ja ihmeissään, kun ensimmäisen kerran kuultiin hänen pyöreitä, täyteläisiä, mielipuolisesti täsmällisiä ja viimeistä loppuhenkosta myöten äännettyjä lauseitaan, joista sitä paitsi oli riivitty pois kaikki pieninkin, mikä hiukankaan tunnahti sivistymättömältä ja raa'alta. Mutta välittämättä ihmettelevistä ja paheksuvista silmäyksistä, rykäisyistä, ivallisista huomautuksista ja muista toverikurin lievemmistä ilmauksista sepänpoika vain jatkoi hienoa puhetyyliänsä, ääntäen d:t niin soinnillisen massahtavasti, diftongit niin runollisen pyöreästi ja laulavasti, että ympäristön selkää karsivat vilunväreet. Kun tuosta "paheesta" ei tullut loppua, ottivat Erkki ja eräät muut päättäväisen tyyppiset miehenalut sepänpojan "sakin hivutettavaksi". Kun käsittelyä oli jatkunut jonkin aikaa, kuultiin sepänpojan kimmahtavan kiukusta ja sanovan luontevalla, uhkaavalla äänellä "p–le", minkä johdosta toverit ilahtuneina tuumivat, että "kyllä se paranee taudistaan, koska jo käyttää rehellistä ja korutonta suomea". Sepänpoika tuhisi kiukuissaan monta päivää käyttäen niin tuoretta ja luontevaa kieltä, että neuvoteltiin, pitäisikö hänet sopivalla käsittelyllä palauttaa tästäkin äärimmäisyydestä järkevään uomaan, kun hän jo leppyi ja naureskeli itse koko asialle.
– Voi ruutana, kun... sanoi Erkki.
– Niin mitä? kysyi Hannu.
– Kun joskus tulisi sellainen aika, että saisi lyödä ryssää tämänpäiväisenkin asian edestä – kaiken edestä, mitä se on Suomessa tehnyt ennen ja nyt!
Metsänhoitaja Suvanto ei ollut kertonut pojilleen sitä, että hän oli tultuaan tuosta salaperäisestä etelän kokouksesta ottanut osaa toiseen samanlaiseen täällä kaupungissa, ja että hän oli – käskystä – käynyt kuvernöörin puheilla. Hän ei ollut varma siitä, oliko kuvernöörillä virallista valtaa näin komentaa eteensä kunnallislautakunnan esimiestä, mutta hän ei ollut tahtonut tehdä laillisuusasiaa siitä kysymyksestä, koska oli utelias kuulemaan, mitä kuvernööri tarkoitti kutsullaan, ja vielä näkemään tuota supisuomalaista miestä, joka yhtäkkiä rupeamalla kuvernööriksi oli hämmästyttänyt kaikki entiset puoluelaisensa ja ystävänsä. Mennessään lääninhallitusrakennusta kohti metsänhoitaja Suvanto muisteli aikaa noin kymmenkunnan vuotta sitten, jolloin hän eräällä Lapin-matkallaan oli joutunut tämän samaisen kuvernöörin, silloisen oppineen tohtorin ja tiedemiehen seuraan. Erämaissa tutustutaan pian ja Suvanto oli niiden muutamien päivien kuluessa, jotka he viettivät yhdessä, todennut tavanneensa miehen, joka oli sekä älyn että tietojen puolesta tavallisen tason yläpuolella. Hän puhui halukkaasti politiikasta, oli syvällisesti perehtynyt Euroopan uusimpaan historiaan ja pyrkimyksiin, tarkasteli Suomenkysymystä suurpoliittista ja panslavistista taustaa vastaan lyöden linjoja ja näköaloja, joiden sisältämiä mahdollisuuksia Suvanto ei ollut voinut kuvitellakaan, ja ennusti tulevista vaikeuksista suuntaan, jonka osuvaisuudesta jokainen nyt kuluva päivä toi riittäviä todistuksia. Suvantoa oli silloin erikoisesti lämmittänyt se, että tuo nuori oppinut tohtori oli ollut innokas suomenmielinen, vieläpä nuorsuomalainen, yksi niistä, joille jo suomalaisuus yhtyneenä eurooppalaisuuteen, vapaamieliseen edistyksen ja kansanvaltaisuuden henkeen, oli ikäänkuin heissä itsessään toteutunut asia. Suvanto oli ymmärtänyt tohtorin olevan hyvin lähellä nuorsuomalaisten johtavaa piiriä, jopa itse Päivälehteä, jota Suvanto ei tosin vielä silloin vakinaisesti lukenut, mutta jonka vaikutuksen hän hyvin oli aikansa ilmassa tuntenut. Hänelle oli jäänyt tohtorista sellainen muisto, että jos milloin tarvittiin lahjakkaan isänmaanystävän apua ja uhrautuvaista työtä, niin ei tarvinnut etsiä kaukaa – oli käännyttävä vain hänen puoleensa.
Mennessään ulko-ovesta sisään Suvanto ajatteli: "Ja juuri hän rupesi yhtäkkiä kuvernööriksi, jonka työnä tuli väkisin, tahtoipa hän tai ei, olemaan sortajan tarkoitusten edistäminen".
Se oli käsittämätön askel – jyrkkä ja äkillinen käänne, jota ei voinut mitenkään perustella hänen entisyydellään. Suvanto oli usein miettinyt, mikä salaisuus siinä saattoi olla takana. Nuori tohtori tiesi olevansa lahjakkaampi kuin useimmat ympäristössään, oli kohonnut urallaan nopeasti ja tahtoi kohota vielä enemmän. Silloin hän tuli toteamaan, että suomenmielisenä häneltä oli tie tukossa. Suomen vaatimaton ja vähäinen virka- ja valtiomiespiiri oli kastilaitos, jossa kaikki ylemmät ja alemmistakin enimmät kastit olivat perityn vallan ja ikimuistoisen nautinnon nojalla ruotsinmielisten hallussa. Katsoi minne hyvänsä, niin näin oli asia – yksin suomalaisissa oppikouluissa oli ruotsinmielisiä opettajia. Ruotsinkielisiä olivat asemapäälliköt, metsänhoitajat, apteekkarit – harvoin poikkeuksin kaikki virkamiehet. Ja mikä pahempi: ruotsinmielinen aines oli linnoittautunut yksimieliseksi varuskunnaksi tämän kultaisen ja ainutlaatuisen etuoikeutensa ympärille, osaten puolustaa sitä lukemattomilla keinoilla. Näin oli tilanne tämä: ruotsinkielisen sivistyneen vähemmistöryhmän hallitsema sivistymätön suomenkielinen rahvaskansa. Jos suomalaiset olisivat olleet isäntinä omassa maassaan, tuo epäkohta olisi korjautunut nopeasti, mutta kun niin ei ollut, se sai jatkua. Tämän tuo nuori tohtori oli selvästi oivaltanut ja varmaan ajatellut, että nyt oli käytettävä tilaisuutta hyväkseen ja etevällä diplomaattisella sotaliikkeellä vallattava ruotsinmielisten varustetut asemat. Jos siinä joutuikin väliaikaisesti ulvomaan samalla nuotilla kuin vihollinen, niin vähät siitä: oikeuksiensa tietoisuuteen ja nautintoon herännyt ja päässyt kansa kyllä pian kääntäisi rintaman sitäkin vastaan ja suorittaisi sen osuuden taistelusta.
Tuntui melkein siltä kuin olisi metsänhoitaja Suvantoa odotettu, sillä heti kun vahtimestari oli käynyt ilmoittamassa hänen tulostaan, hänet käskettiin kuvernöörin virkahuoneeseen. Hän huomasi mennessään huoneiden läpi virkamiesten silmäävän häneen arasti ja taas painavan päänsä papereihin ikäänkuin päästäkseen kuulemasta ja näkemästä mitään. Suvanto tunsi olevansa aivan rauhallinen – mitäpä hän tässä pelkäämään – ja ihmetteli mielessään, miten kuvernööri ottaisi hänet vastaan, virkamiehenäkö vai – tuttavana.
Tuttavana. Kuvernööri oli todellakin tuo sama entinen tohtori – nyt vain vanhempi, lihoneempi, ehkä hermostuneempi ja melkein kuin salaisesti tuskainen. Hiukset olivat vähentyneet, riittäen tuskin kaljun päälaen peitoksi, ja silmät välähtelivät lasien takaa yhtä sinisinä ja älykkäinä kuin ennen siellä Lapin nuotion ääressä, mutta silmäin ympärystät olivat pöhöttyneet.
Entiset pehmeät viikset siirottivat nyt karkeina ja hajanaisina kuin kissan partakarvat ja liikalihaviksi paisuneet posket riippuivat velttoina.
– Istumaan, hän kehoitti ystävällisesti. – Siitä on jo kauan, kun satuimme yksiin siellä pohjoisessa... Tupakkaa tässä... Olen muistanut metsänhoitajaa usein. Ajat ovat siitä paljon muuttuneet...
Suvanto vastaili kohteliaasti, mutta harvakseen, viritti sikarin, koska sai siitä askartelemista, ja odotti jännittyneenä, mihin päin kuvernööri kääntäisi arvelunsa.
– Kuulin teillä, tämä puheli kuin itsekseen, keinahdellen hiljaa työpöytänsä vieterinojatuolissa, – käyneen joulun aikana ikäviä vieraita... Olin siitä vilpittömästi pahoillani ja olen antanut santarmipäällikölle tiukat rapsut. Eivät ilmoittaneet näet aikeestaan mitään minulle, arvattavasti siksi, että tiesivät minun estävän sen...
– Anteeksi, herra kuvernööri, tapaili Suvanto hämmästyneenä, – onko teillä siis niin suuri valta?
– Ei muodollisesti, ei, kuvernööri kiiruhti vakuuttamaan, – mutta täkäläinen santarmipäällikkö ei hevin menettele tahtoani vastaan. Eihän asiasta ole kuulunut mitään seurauksia, minun tietääkseni?
– Ei ole.
– Sitä minäkin. En suvaitse, että läänissäni sillä tavalla häiritään rauhallisia, lainkuuliaisia kansalaisia.
Hän keinahti hetkisen, kuivasi lasinsa tuijottaen eteensä likinäköisen hajamielisellä ilmeellä ja jatkoi taas kuin yksikseen:
– Vaikka sen ei ole venäläisen kanssa leikkimistä, sillä kun on takanaan niin suunnaton mahti. Ajatellaanpa, että tälläkin tuolilla istuisi venäläinen kenraali, joita Bobrikov mieluiten nimittäisi kuvernööreiksi, niin säälittä olisi monta kotitarkastusta pidetty teillä käynnin jälkeen ja viattomia kansalaisia viety vankilaan. Venäjällä on tietty suurpoliittinen ohjelmansa, jota se toteuttaa tahdoimmepa tai ei, ja ellemme mieli musertua sen jyrän alle, meidän täytyy menetellä viisaasti, kierrätellä ja kaarratella, saattaa se siihen uskoon, että sen yleisvaltakunnalliset edut on otettu huomioon. Siten säästymme tulevaisia, otollisempia aikoja varten ottaaksemme sopivalla hetkellä kaikki takaisin. Tuota hetkeä odottaessamme meidän on vahvistettava kansallistuntoamme ja saatettava suomalaisuus voittoon – nostettava kansan enemmistö siihen asemaan, joka sille kuuluu... Hän keskeytti ja kääntyen Suvantoon päin kysyi:
– Vai mitä metsänhoitaja arvelee? Tehän olette kansallismielinen, maltillinen mies, joka osaatte itse päätellä asioista, kuuntelematta kaikenlaisten kiihoittajien valheita ja parjausta. Täällä voitte puhua täydellä luottamuksella.
– Luvallanne, herra kuvernööri, rohkenisin nyt vain kysyä, missä tarkoituksessa selitätte minulle näitä asioita?
Kuvernööri liikahti hermostuneesti ja vastasi jahkaillen ja kaarrellen:
– On yksi vaikea asia, josta on mahdoton päästä muuten kuin... tarkoitan... antamalla toistaiseksi perään. Se kun on näet Venäjän hallituksen kunnia-asia, nim. se ei luovu siitä millään. Eihän täältä ruveta viemään miehiä Venäjälle, koska siellä on niitä muutenkin liiaksi – keisarikunnan hallitus vain haluaa näyttää, että valtakunnan kaikkien osien tulee alistua yleisiin, samanlaisiin lakeihin. Ei se sillä kansallisuuttamme uhkaa eikä hävitä, se on aivan turha pelko. Kun vain saataisiin asevelvollisuuslaki sen verran voimaan, että edes siltä näyttäisi, niin pian venäläinen jo hellittäisi siinä asiassa, se kun ei jaksa uurastaa kauan yhdessä paikassa. Ja se on luvannut keskeyttää valtakunnallistuttamistoimenpiteet, jos alistumme asevelvollisuuslakiin.
– Uskooko herra kuvernööri venäläisen pitävän tätä lupaustaan siinäkään tapauksessa, että todella olisi sen antanut, mistä ei liene varmuutta?
Suvannon äänessä oli hiukan kireyttä hänen yhtäkkiä kysyessään näin. Kuvernööri säpsähti ja hänen sinisistä silmistään leimahti terävä salama, kun hän vastasi:
– En usko. Maailmassa ei mikään hallitus ole vielä milloinkaan antanut lupausta, jonka se olisi aikonut täyttää kaikesta huolimatta...
– Anteeksi, jos keskeytän, huomautti Suvanto, – mutta kaikki hallitukset vaativat silti, että alamaisten on sokeasti luotettava niiden lupauksiin.
– Niin tekevät, vastasi kuvernööri, – ja se on välttämätöntä, sillä muuten ei valtiollinen eikä yhteiskunnallinen elämä solu eteenpäin. Se mikä näyttää suotavalta ja täysin mahdolliselta tänään, on jo huomisen valossa mahdottomuus. Rikos tehdään tänään, rangaistaan huomenna; tämän päivän erehdys korjataan, lupaus peruutetaan seuraavana päivänä. Sellaistahan on elämä. Vaikka siis Venäjän hallitus aikoisi lupauksellaan vain houkutella meidät suostumaan asevelvollisuuslakiin, jatkaakseen politiikkaansa tuonnempana, ehkä sen jälkeen, niin käsitykseni mukaan meidän on silti nyt alistuttava välttyäksemme suuremmalta tuholta ja voittaaksemme aikaa.
– Herra kuvernööri, sanoi nyt Suvanto, – sallitteko minun puhua avoimesti niinkuin mies toiselle?
– Kyllä – sitä juuri pyydän.
– Teidän ajattelussanne ja johtopäätöksissänne on mielestäni eräs suuri heikkous. Te kuvaatte miestä, joka lähtee lujasta linnoituksesta turvattomalle aukealle taistelemaan jättiläistä vastaan – Daavidia, joka unohtaa linkonsa ja Jumalansa. Se taistelu voi päättyä vain hänen tuhollaan.
– Mikä on tuo linnoitus, jonka hän jättää?
– Suomen perustuslaki, jonka vihollinen on jo neljässä sukupolvessa vannonut pyhäksi ja koskemattomaksi.
Kuvernöörin vakava ilme muuttui sääliväiseksi hymyksi. Rummuttaen pöytää hän sanoi tyynesti ja opettavaisesti:
– Kuinka naivi – suokaa anteeksi, jos käytän sitä sanaa – onkaan tuo uskonne perustuslakien pyhyyteen. Suomenkieliset varsinkin luottavat siihen kuin sinisilmäiset lapset Isämeitäänsä. Ruotsikot ovat kehittyneempinä ja sivistyneempinä kokeneempia, vilkaisevat toisiinsa salavihkaa hymyillen kuin auguurit, jotka ovat selvillä rahvaalle näyttämiensä pyhyyksien laadusta, mutta usuttavat silti kansaa taistelemaan perustuslakien puolesta, vaikka henki menisi. Tyhmä suomalainen ei huomaa kamppailevansa samalla ruotsalaisten etuoikeuksien puolesta, vieläpä omia etujansa vastaan. Jos Venäjän politiikka olisi ruotsikkojemme erikoisasemalle suopea, niin heidän perustuslaillinen intonsa olisi paljon laimeampaa, mikäli sitä olisi ollenkaan. Ja tällaisenaankin se jossakin määrin asettaa ruotsikkomme erikoisasemaan ja suojelee heitä, odottaen saavansa heistä lopuksi yhtä kuuliaisia kätyreitä kuin Itämerenmaakuntain saksalaisista parooneista. Ruotsalaisistamme ovat jo tähän mennessä monet olleet Venäjällä korkeissa viroissa ja luottamustoimissa. Mutta mennäkseni noihin perustuslakeihin, niin ei se, joka hiukankaan tuntee historiaa ja suurvaltain politiikkaa, voi muuta kuin sääliä sitä, joka luulee tällaisissa asioissa valojen ja sopimusten mitään merkitsevän. Näitä noudatetaan juuri niin kauan kuin osanottajain omaa etu sallii eikä sekuntiakaan kauempaa. Venäjä on repäissyt rikki perustuslakimme kuin vanhan paperiarkin, ja meidän on nyt pidettävä huolta siitä, että saamme aikaan uuden siedettävän sopimuksen.
– Herra kuvernööri, laki ja oikeus eivät tuhoudu sillä, että lakikirja poltetaan.
Metsänhoitaja Suvanto oli tahtomattaan kiihtynyt, sillä kuvernöörin puheessa oli jotakin, joka järkytti hänen koko olemustansa. Kuvernööri oli mennyt puhuessaan kalpeaksi, veti väliin ilmaa syvään kuin olisi hengästynyt, mutta jatkoi silti yhtä tyynesti kuin äsken – ehkä hieman katkerasti:
– Laki ja oikeus, sanotte, mikä on niin haurasta, voimatonta ja häviävää kuin ne? Eihän oikeus mikäli tiedän ja olen kokenut voita milloinkaan. Väkivalta ja vääryys – kas ne menestyvät aina ja joka paikassa, varsinkin kaikissa suurissa asioissa. Ottakaa esimerkki omasta maastamme, sen sadoista tuhansista torppareista ja muista työläisistä, ja sanokaa, ovatko he saaneet oikeutta? Totta kyllä, että sitä, joka murhaa tai pahoinpitelee heitä, rangaistaan, mutta riittääkö se? Eikö yhteiskunnallisen oikeuden käsitteeseen kuulu ihmisen arvoinen elämä, taattu toimeentulon vähin peruste? Tottakai, mutta meidänkin maassamme elää satojatuhansia ihmisiä sen työn varassa, jonka päiväkseen sattuvat saamaan ja joka voi yhtäkkiä loppua kuukausiksi, ehkä vuosiksi. Yhteiskunta, jossa tällainen on mahdollista, ei ole toteuttanut keskuudessaan oikeuden vaatimusta.
– Herra kuvernööri, ihmisystävällinen ajattelunne johtaa meidät pois keskeisimmästä asiastamme. Selväähän on, että jos luovumme perustuslaistamme eli siitä oikeudesta, jonka turvissa olemme päässeet edes näin pitkälle, siitä hyötyy vain väkivalta ja vääryys. Oikeusperusteen sijaan tulee yksityinen harkinta ja oma etu, ja niin alkaa määrätön siveellinen turmelus. Se on paljoa tuhoisampi kansamme hävittäjä kuin ne väkivallanteot, joiden uhriksi yksityiset voivat joutua. Parempi virkamiehenä selvä, raaka venäläinen satraappi kuin kotimainen nousukas, sillä edellisen tuntevat kaikki, haarniskoituen sitä lujempaan vastarintaan, kuta enemmän hänen nagaikkansa viuhuu, kun taas jälkimmäinen aiheuttaa kääriytyessään suomalaisuuden verhoon ja sillä naamioidessaan asiaansa, joka on sortajan hankkeiden toteuttaminen, vain siveellistä hämäännystä, turmelusta ja isänmaallisen rintaman hajaantumista. Suokaa anteeksi suorat sanani, mutta tämä on käsitykseni.
– Herra Suvanto, uskotteko, että minäkin rakastan isänmaatani ja tahdon olla vilpitön suomalainen?
Kuvernööri teki tämän kysymyksen hymähtäen, melkein ivallisesti, ja vilkaisi Suvantoon terävästi. Tämä vastasi harvakseen, punniten joka sanaansa:
– Kaikesta siitä päättäen, mitä olen teistä kuullut, minun on vastattava kysymykseenne myöntävästi. Mutta suoraan sanoen te olette niitä luonteita, joissa hallitsevat äly ja muut lahjat, mutta jotka ovat epäilyksen ja ivan särkemiä, vailla keskuspuuta, siveellisen maailmankatsomuksen luomaa selkärankaa, lahjojen ylintä isäntää, jota tarvitaan melamieheksi elämän suurissa asioissa. Se, mitä äsken sanoitte oikeudesta, osoittaa sen. Kun teiltä kerran puuttuu usko perustuslain pyhyyteen ja oikeuden voittoon, ei isänmaallisuudellanne eikä suomalaisuusharrastuksellanne ole merkitystä, vaan ne muuttuvat salaisen kunnianhimonne astinlaudoiksi ja naamioiksi. Mutta tällainen puhehan on sopimatonta – ettekö voisi ilmoittaa varsinaista asiaanne?
Kuvernööri oli tuhkanharmaa ja ilmeisesti kovan tunnemyrskyn vallassa, mutta jaksoi edelleen hillitä itsensä ja puheli tyynesti, joskin tukahtuneesti, melkein kuin häpeissään:
– Ne kutsunnat tulevat taas ja venäläinen on päättänyt hinnalla millä tahansa toteuttaa asevelvollisuuslain, uhaten kovilla rangaistuksilla, jos sitä vastustetaan: kuntia sakoilla, kunnallisviranomaisia vankeudella tai mahdollisesti vielä raskaammilla seuraamuksilla. Tulin ajatelleeksi, että jos teidän arvovaltaisessa maineessanne oleva mies suostuisi toimituttamaan kutsuntalautakunnan lisäjäsenten vaalin ja ilmaisisi siten käsityksensä olevan, että myrskyyn on alistuttava siksi, kunnes sen pahin puuska on mennyt, niin sitä esimerkkiä varmaan noudatettaisiin yleisesti ja asia sujuisi rauhallisesti. Isänmaallisuuden kannalta siinä ei pitäisi olla epäröimisen sijaa – onhan esimerkiksi kymmenen ylioppilasta, parhaimman nuorisomme edustajaa, julkisessa kehoituksessa nimenomaan asettanut menon kutsuntoihin nuorison isänmaalliseksi velvollisuudeksi. Hallitus pitää asiaa ensiluokkaisen tärkeänä eikä unohda niitä kansalaisia, jotka asettuvat maltilliselle, järkevälle kannalle...
– Poikaparat, puheli nyt vuorostaan Suvanto puoleksi itsekseen. – Olen vähän kuullut, miten tuo kehoitus on syntynyt, enkä voi ymmärtää, miten isänmaan palveluksessa harmaantunut valtiomies on voinut ottaa tunnolleen tällaista asiaa. Tietenkin hänen asemassaan olevan suomalaisuuspolitiikan jumaloidun johtajan oli helppoa saada nuo isänmaallisesta innostuksesta hehkuvat nuorukaiset ryhtymään tähän tekoon, josta poikia ei pidäkään moittia, sillä heidän vaikuttimensa olivat ehdottomasti puhtaat. Moite on kohdistettava kokonaan heidän houkuttelijaansa – se sana on ankara, mutta tässä paikallaan –, jonka olisi tullut ajatella, minkälaisen, varmasti koko elämän kestävän traagillisuuden uhriksi hän syöksi ainakin ne näistä nuorista miehistä, joilla todella oli puhdas sydän ja arka tunto, ja minkä siveellisen ristiriidan kekäleen hän heitti nuorison keskuuteen, jakaen sen kahtia hetkellä, jolloin sen yksimielisyys oli sekä varma että valtiollisesti vaikuttava. Sitä ei voi selittää muuten kuin johtuneeksi vanhuuden aiheuttamasta heikkoudesta. Mitä minuun tulee, herra kuvernööri, niin te varmaan olette jo keskustelumme kuluessa päässyt selville siitä, etten minä ole sopiva enkä taipuvainen teidän auttajaksenne. Päinvastoin teen voitavani, mikäli se voi tapahtua laillisin keinoin, vastustaakseni nykyistä laittomuuspolitiikkaa. Rohkenenpa lopuksi, koska olette puhutellut minua vanhana tuttavana, lausua syvän valitteluni siitä, että juuri te, joka olitte kuin luotu isänmaallisen rintaman etumieheksi, olette asettunut sortajan...
Kuvernööri löi kämmenensä raskaasti läjähtäen pöytään ja nousi.
– Metsänhoitaja Suvanto, hän sanoi jäätävän virallisesti ja kylmästi, – olette tosiaankin avomielisesti ilmaissut käsityksenne ja saatte itse vastata seurauksista. Olen tarkoittanut parastanne ja koettanut suojella teitä. Sen jälkeen mitä nyt olen kuullut, se on mahdotonta paitsi siinä tapauksessa, että taivutte. Kehoitan teitä siihen vielä – tiedossani on asioita, jotka ehkä saisivat teidät toisiin ajatuksiin, mutta niitä en saa vielä sanoa. Uskokaa minua muuten. Hyvästi!
6
Rehtori otti virkavapautta ja matkusti jonnekin etelään suorittamaan tärkeitä historiallisia tutkimuksia. Hän ei tietenkään aavistanut oppilaiden kunnioittavan häntä erikoisesti sen tähden, että hän oli kaiken muun ohella kirjailija. Se oli Hannun ja mikäli hän oli saattanut huomata myös toverien mielestä jotakin erikoisen hienoa, sellaista, jonka rinnalle ei voinut asettaa mitään virka-astetta tai muita ansioita. Hannu oli yrittänyt lukea muuatta rehtorin kirjaa, mutta ei ollut päässyt viehättymään siihen, se kun oli uskonnollinen. Sen hän kuitenkin oli huomannut, että rehtorilla oli kirjoittaessaan sitä ollut koko ajan mielessä myös isänmaa. Ja jokaisen sanan ja lauseen takaa näkyi hänen kirkastunut, syviin ajatuksiin vaipunut, aatekangastuksien valaisema muotonsa.
Heillä oli opettajana toinenkin kirjailija, historian ja suomenkielen lehtori, joka innostuneesti kerran oli selittänyt heille ylevää käsitystään runoudesta. Pojat tiesivät hänen nuorena julkaisseen runoja, joista yksi oli ollut melkein Maamme-laulun vertainen. Sitä ajatellessa pienen lehtorin hento, hiukan omituinen hahmo ikäänkuin verhoutui mytologiseen pilveen. Taas Hannu ajatteli ihaillen runoilijan tehtävän voittamatonta, ainutlaatuista suuruutta. Lehtorin sädekehä kirkastui myös siksi, että tiedettiin hänen olleen professori Ahlqvistin – "Ahlqvist-vainaan", kuten hän sanoi – oppilas, vieläpä ystävä. Se kuvasteli samalta kuin hän olisi ollut hyvä tuttava jonkun olympolaisen jumalan kanssa. Sydäntä vapisutti ajatellessa Helsingin suuria oloja, kuinka siellä Suomen suurmiehet liikkuivat ihan elävinä ja ilmissä ja alentuivat tavallisten kuolevaisten tuttaviksi. Ilmanko lehtori olikin kimpaantunut, kun tilattaessa suurmiesten rintakuvia juhlasaliin oli jätetty Ahlqvist-vainaa pois. Eivät olleet muka rahat riittäneet. Vai eivät! Lehtori ei uskonut tätä, vaan väitti mielessään Ahlqvistin tulleen syrjäytetyksi siksi, ettei häntä eräillä tahoilla tahdottu tunnustaa Suomen suurmieheksi, koska hän muka oli tutkinut vain kieltä, joutunut arvostelemaan ankarasti Kiveä ja vastustamaan kiihkofennoja. Mutta tämä oli väärin – ja omilla rahoillaan lehtori hankki saliin opettajansa rintakuvan ja asettui sen eteen toinen jalka eteenpäin astuttuna, käsivarret ristissä, silmäillen uhmailevasti ja keinuen uljaasti. Erkki oli tutkinut häntä ja väitti, että lehtori oli ilmeisesti omasta mielestään väkevä mies. "Katsokaa nyt, miten miehekkäin, pitkin askelin hän kävelee levein päkiäisin kuin olisi kontio, ja miten hän kantaa kirjojaan: ei milloinkaan kourassaan, vaan aina hyppysten näpistyksessä kuten vankat miehet tekevät. Hänellä on se ilme, kun hän kulkee vartiovuorollaan, että 'vaikka olen pieni, niin minulla on voimaa enemmän kuin luulettekaan', että 'koetettaisiinpa'". Tästä Erkki johtui kuvittelemaan, miltä näyttäisi, jos esim. rehtori ja lehtori ottelisivat ranskalaista painia, ja irtautui näin varsinaisesta asiasta.
Rehtorin sijaiseksi tuli nuorenpuoleinen, vakavasti harkitsevan näköinen, tyynesti ja vakuuttavasti puhuva pappi – tämän koulun ja rehtorin entinen oppilas. Luettiin dogmatiikkaa, ja tämän kireiksi ja aukottomiksi tehdyt pykälätkö lienevät herättäneet vastustuksen halua vai mikä – Hannu alkoi tuntea niin suurta kyllästymistä ja epäuskoa, että yhtäkkiä lakkasi viittaamasta ja ikäänkuin siirtyi koko opetuksen ulkopuolelle. Hän tutki itseään eikä oikein päässyt selville, mikä häntä vaivasi. Yksi oli selvää: hänellä ei ollut uskoa mihinkään. Oliko hänellä ollut sitä milloinkaan? Lapsena? Hän ei voinut sanoa siitä varmaa, mutta epäili vahvasti, oliko tuollainen lapsen usko minkään arvoista muulta kannalta kuin että se saattoi olla ja ehkä olikin vilpitöntä. Mutta oliko se aina todella sellaista? Lapset voivat olla suuria teeskentelijöitä. Hannu tuli siihen johtopäätökseen, että nuorten uskonnollisuus syvenee todelliseksi vasta sellaisten kokemusten jälkeen, jotka järkyttävät olemuksen ja osoittavat omien voimien riittämättömyyden. Oliko Hannulla ollut sellaisia kokemuksia? Hän koetti kieltää, mutta omatunto kuiskasi, että oli: Hannu oli jo kamppaillut voiman kanssa, jonka mahti oli osoittautunut peloittavan suureksi. Mutta sen sijaan, että olisi nöyrtynyt, tunnustanut voimiensa heikkouden ja turvautunut väkevämpäänsä, Hannu katkeroitui ja alkoi uhmailla, vaatien sydämessään kuin vääryyttä kärsinyt hyvitystä ja kieltäen olevaisuuden ylimmän, järjellisen johdon. Kuinka naurettavilta hänestä yhtäkkiä tuntuivatkaan kaikki kirkkohistorian kuvaamat oppiriidat – kuin olisi lauma pähkähulluja kiistellyt mielettömyyksistään. Ja niitä sekä dogmatiikkaa, "todistuksia Jumalan olemassaolosta", kolminaisuusoppia ja jos mitä opetettiin vielä meidän päivinämme ihan vakavalla ilmeellä kuin tärkeääkin asiaa. Kuka ymmärsi, mitä järkeä oli Atanasiuksen tunnustuksessa? Käytännössä kristityillä oli kolme jumalaa: Jumala, Jeesus ja Pyhä Henki, ja he saarnasivat siitä, kuka ensimmäiseksi sattui mieleen tulemaan: miehet enemmän Jumalasta, naiset Jeesuksesta. Mutta Jumala oli, jos oli, vain yksi, eikä hänen rinnallaan ollut toista; Jeesus oli hurskas profeetta ja Pyhä Henki Jumalan vaikutus ihmisessä. Se oli selvää ja kaikille ymmärrettävää – miksi ei sitä sitten näin opetettu? Mitä varten moinen järjenvastainen sekoitus, eriskummallinen dogmatiikka, joka juuri ajaa ihmiset epäuskoon? Jumala on antanut ihmiselle järjen käytettäväksi eikä nujerrettavaksi ja tukahdutettavaksi, ja näkee siis mielellään ihmisen ponnistelevan omatahtoisesti sen avulla salaisuuksien perille.
Näin Hannu uhmaili ja kapinoitsi sielussaan, joskus joutuen toveriensa kanssa kiivaisiin väittelyihin. Hän julisti kirkkojen käyvän sitä tyhjemmiksi, kuta valistuneemmiksi ihmiset tulevat ja kuta rohkeammin ja ennakkoluulottomammin he käyttävät järkeänsä. "Vallanhimoiset ja taikauskoiset papit keksineet koko jutun ihmisten peloittamiseksi, jotta voisivat heitä paremmin hallita ja nylkeä!" hän sanoi kiistellessään Erkin kanssa, joka päinvastoin kuin Hannu oli odottanut osoittautui araksi ja haluttomaksi puhumaan näistä asioista. "En ymmärrä niitä", hän sanoi, "ja anna sinäkin niiden olla. Muista rehtoria tai Alfred-setää, minkä näköisiä he ovat saarnatessaan, niin eiköhän rupea mieleesi kangastamaan, että tokko nuo äijät sentään lienevät ihan turhalla asialla, kun pauhaavat noin syvältä ja tuohtuneina. Kyllä ne ovat tulleet vakuutetuiksi jostakin, joka on meille kokematonta ja tuntematonta. Se vain varo, ettet anna tätien aavistaakaan nykyistä viisauttasi".
Sitä hyvää neuvoa Hannu ei malttanut totella, sillä pakkotilanne – tädin määräys, että oli eräänä sunnuntaina mentävä kirkkoon – vei väkisin ristiriitaan. Hannu ei tahtonut enää mennä "siihen paikkaan" ja sanoi sen Olga-tädille suoraan, kun ei välittänyt valehdella turvautumalla verukkeisiin. Hän näki kyllä Erkin iskevän varoittavasti silmää ja Hellin tekevän suhdittavia ilmeitä, mutta sanoi kuitenkin, koska oli pahalla, uhmailevalla päällä. Silmänräpäystä myöhemmin hän katui. "Herra Jumala!" parahti täti tyrmistyneenä, valahtaen kalpeaksi – "onko sinusta tullut friitänkkari!" Hän katsoi Hannuun kuin vieraaseen, peloittavaan olentoon ja kysyi sitten: "Mitä sanoo äitisi, kun saa tietää tämän?" Sitten hän alkoi itkeä ja Hannun sydäntä viilsi hänen nähdessään suurten kyyneleiden valuvan tädin ryppyisiä poskia pitkin. Aina-täti tuli avuksi sanoen, "ettei Hannu ole sellaista tarkoittanut", ja vei sisarensa pois. Mutta Helli tuli poikain jäljessä heidän huoneeseensa ja sätti siellä kiivaasti Hannua. "Mikä luulet olevasi, kun käyttäydyt tuolla tavalla, ja mistä olet saanut mokomia ajatuksia! Niinkuin et tietäisi viisaampien miesten kuin sinusta tuleekaan koetelleen niihin asioihin terävyyttään ja luopuneen yrityksistään – mokoma uskonpuhdistaja! Katsokin, että saat tädin rauhoitetuksi!"
Helli oli kaunis toruessaan posket hehkuen ja silmät säkenöiden. Mutta Hannu sanoi:
– Omatuntoni on kapinassa sitä vastaan, mitä kirkossa saarnataan, ja tuomitsee minut teeskentelijäksi, jos esiinnyn niin, että minun luullaan uskovan vilpittömästi ja kuuliaisesti. Minun täytyy siis pysyä poissa kirkosta.
– Lyhyttäpä viisautesi onkin! vastasi Helli. – Jos olet joutunut epäilyksiin – ja kukapa voi kerskata uskostaan –, niin ei suinkaan kirkko sen vuoksi sinulta oviansa sulje. Päinvastoin se juuri silloin kutsuu sinua kuulemaan sanomaansa ja omistamaan siitä sen totuuden, mikä siinä varmaan piilee kaikkien ihmislisien alla. Kirkko on paljon vapaamielisempi ja suvaitsevaisempi kuin sinä, joka kehtaat mennä järkyttämään vanhan tätisi sielunrauhaa. Etkö ymmärrä, että tämä on hänelle niinkuin äidillekin elämän vakavin ja syvin asia?
– Noo, lopettakaa nyt jo – muuten vielä tappelette, puuttui väliin Erkki, joka oli syrjästä kuunnellut Hellin ripitystä. – En ole tiennytkään, hän jatkoi, – että Helli on noin tomera teologi. Tuskinpa täti tästä sentään kovin pahoin haavoittui, sillä ei hänen nahkansa, mikäli eukkoa tunnen, niin ohutta ole, että näin pieni pisto sitä läpäisee. Mennään nyt vain kirkkoon – kestäähän tuota pahemmassakin paikassa sen aikaa –, ja sieltä palattua Hannu kertoo kiltisti saarnan sisällyksen ja ottaa nöyrästi vastaan tädin teologian ja nuhdesaarnan, ja niin on taas tässä puulaakissa kaikki hyvin.
Tämä asia oli Hannulle kokonaisuudessaan uusi, ja hän tunsi olonsa tuskaiseksi ja vaikeaksi ajatellessaan sitä. Niin, hän totesi pelkäävänsä jotakin suurta, salaperäistä mahtia, ja katui ajattelemattomia sanojaan. Yleensä hän oli viime aikoina säikähtäen todennut joutuvansa yhä useammin vastarintaan siihen nähden, miten yleisesti ajateltiin – semmoisissakin asioissa että ihan pöyristytti. Tähän saakka hän oli kulkenut virran mukana ajattelematta sitä – nyt hän tuon tuostakin pysähtyi, katsoi ympärilleen ja ikäänkuin tutkien ammensi vettä, jossa ui. Mitä se oli, minne hän oli menossa? Elämä sai tältäkin pohjalta uuden sävyn, mutta Hannu ei voinut sanoa siitä juuri ilahtuvansa. Päinvastoin hän joskus tunsi mielessään kaihoisan välähdyksen ajatellessaan sitä lapsenomaisen tiedottomuuden rauhaa, jonka ymmärsi menettäneensä ainaiseksi. Ja kummastuneena hän nyt ikäänkuin ensimmäisen kerran uutena asiana totesi, että vanhemmat ihmiset, ainakin äiti ja tädit, mahdollisesti isäkin, rehtori, ehkä moni muukin opettajista olivat tässä asiassa – ainakin mikäli näytti – epäilyksistä vapaan uskon kannalla, kirkon turvallisessa hoidossa, kulkien tarkoin kartoitettua oikean opin tietä. Tuo "oikea oppi" välähti Hannun mielessä erikoisen selvästi siksi, että Olga-täti usein alleviivasi sitä. Ei voinut näet tulla autuaaksi, ellei omistanut "oikeaa kristillistä oppia", joka taas oli selvimmin ja ymmärrettävimmin esitettynä tohtori Martti Lutherin Katkismuksessa. Se oli tädin varma vakaumus, jota ei mikään voinut järkyttää. Täti arveli niinkin, että oli oikeastaan sama, minkälainen pappi itse oli: riitti, kun hän kykeni neuvomaan oikean opin tien. Hannu ymmärsi nuoren polven olevan toisella, vapautuneemmalla kannalla, jolta ei voinut enää milloinkaan palata aikaisempaan, taaksepäin. Ainoa tie siitä johti eteenpäin, mutta mihin silloin tultaisiin, sitä Hannu ei rohjennut kuvitellakaan, koska jo silmänräpäykseksi mieleen välähtävät näköalat näyttivät uutuudessaan ja outoudessaan peloittavilta. Pohtiessaan näitä asioita Hannu näki aina mielessään rehtorin vakavan, surullisen katseen ja tunsi kovia tunnonvaivoja. Hän ymmärsi, että jos rehtori olisi ollut hoitamassa opetusta, hänen ei olisi ollut niinkään helppoa lakata viittaamasta, kieltäytyä vastaamasta ja siirtyä koko opetuksen ulkopuolelle. Rehtori olisi heti kutsunut Hannun kansliaansa tai kotiinsa kahdenkeskiseen keskusteluun, tutkinut tarkoin, mistä tämä tällainen uppiniskaisuus johtui, ja koettanut lempeällä, isällisellä puheella saada hänet huomaamaan menneensä luulotellun vakaumuksen vuoksi harhaan. Ja vaikka ei olisi saanut Hannulta minkäänlaista parannuksen lupausta, rehtori olisi päästänyt hänet tällä kerralla ilman rangaistusta, sanoen muistavansa häntä rukouksissaan. Sitä Hannu pelkäsi kuvitellessaan, miten rehtori olisi menetellyt. Rehtori todellakin rukoili – julkisesti, kaikkien kuullen, koulun tai kansalaisjuhlissa, joihin oli pyydetty puhumaan, palavasti, sydämeen koskevasti, asettaen täyden luottamuksen siihen kaikkivoipaan mahtiin, jota sanoi Jumalaksi ja Isäksi. Hän teki sen niin, että se ilmeisesti järkytti ja kuohutti kuulijoita, että Hannu tunsi jollakin tavalla hätääntyvänsä. Mutta entäpä kun rehtori ottaisi yksinäisissä kammiorukouksissaan hänet erikoiseksi voiton kohteeksi otellessaan Jumalansa kanssa Israelinpainia? Rehtori silloin puolustaisi häntä Jumalan edessä, joka osoittelisi kaikki hänen salaisimmatkin syntinsä – sen petoksen, sen valheen, sen halpamaisuuden... Hannu karahti tulipunaiseksi ja kauhun värinä tunnossaan selvästi näki, kuinka Jumalan sormi siinä silmänräpäyksessä todella painui kuin tulinen rauta jokaiseen rakastettuun, suojeltuun, salassa vaalittuun ja keinuteltuun helmasyntiin. Olevaisuuden pohjalta, avaruuden perimmän portin takaa, aluttomuudesta ja loputtomuudesta, sielun mystillisimmästä syvyydestä värähtämättä, läpitunkevan totisesti ja kaikkinäkevästi tuijottava Jumalan katse! – minne pakenen Sinun edestäsi – kuka kätkee minut totuudeltasi? Niin saattoi joskus yön pimeydessä Hannun sieluntaistelu muodostua tulikirjaimin piirretyksi, kauhunsekaiseksi kysymykseksi.
Mutta vaikka vanha rehtori olisi menetellyt näin, ei Hannu voinut välttyä siltä teholta, joka piili hänen uuden opettajansa toisenlaisessa mutta silti viisaassa suhtautumisessa. Nuoren papin levollinen, paljon näkevä katse lepäsi hänessä usein, ja Hannu tunsi häveten paljastuvansa sen edessä sielunsa syvimpiä sopukoita myöten. Mutta lisäksi opettaja joskus, aiheen salliessa, viivähti nuoruuden uhman tunteissa ja osoitti, ettei niitä pidä tuomita, vaan ymmärtää. Ne ovat etsivän, taisteluun käyneen sielun ilmauksia, johtuneita ehdottoman selvyyden vaatimuksesta, joka on ominaista juuri nuoruudelle, henkemme aatteellisen tinkimättömyyden korkeimmalle vaiheelle. Onnellista, ylevää aikaa se, jolloin vaatimuksia ja kannanottoja ei lievennetä pelkurimaisilla laskelmilla eikä tinkimisillä kuten myöhemmin, persoonallisuuden ollessa jo särkynyt ja ajelehtiessa elämän tuulissa.
7
Kevät kului pitemmälle; tuli pitkäperjantai heittäen murheen varjon koko olevaisuuteen, tuli pääsiäisaamun ylösnouseva kirkkaus, tulivat sumuiset lumen sulamissäät ja kuulaat aamut, jolloin yöpakkanen vielä kiristi ja kevensi ilmaa. Erkillä oli tekeillä jotakin, jota hän salaili Hannulta, ja Helli tuskitteli koulunsa takia, joka ei luvannut viedä häntä riittävän nopeasti itsenäisen elämän vapauteen. Ainoa, joka ei hätäillyt, oli Hannu, sillä hänellä oli päämääränsä selvänä: hän tahtoi päästä ylioppilaaksi ja lähteä yliopistoon.
Erkki oli lukemattomista hyvistä päätöksistä huolimatta taas laiminlyönyt lukunsa ja tiesi jäävänsä luokalle. Se oli tosiasia, josta ei päässyt. Mutta kun häntä toisaalta vaivasi kiire elämäntaisteluun ja hän laski vuosia, jotka mahdollisesti vielä tarvittaisiin ennenkuin hän tulisi ylioppilaaksi, hänet valtasi epätoivo. Ei mitenkään! Hän ei malttaisi istua täällä tätien kamarissa niin kauan ja kuluttaa isän rahoja. Ja jos hän joskus saisi valkolakin, niin mistä varat opiskelua varten Helsinkiin? Ne mitkä liikenivät kotoa riittivät hädintuskin Hannulle ja Hellille, joiden oli oikeus saada ne, koska olivat ahkerampia. Erkki tahtoi helpottaa isän taakkaa, lähteä maailmalle ansaitsemaan itse leipäänsä, ja siitä tämä salaperäinen kirjoittelu jonnekin etelään ja Erkin välttelevät vastaukset:
– Älä kysy. Kyllä saat pian tietää – nyt en voi sanoa mitään.
Hän katseli veljeensä kirkkain silmin, muodollaan hymyilevä mutta silti vakava ilme. Hannu hätäili:
– Älä vain heitä lukujasi. Valmistakaamme läksyt yhdessä. Sinullahan on terävämpi pää kuin minulla, niin että osaat helposti kaikkea, kun vain tahdot.
– Anna olla, tuumi Erkki, – ei minusta ole lukumieheksi. Kuulehan tätä, jota soitettiin viime koulukonsertissa.
Erkki otti hanurin ja alkoi tapailla säveltä, joka oli jäänyt soimaan hänen tajuntaansa ja pyrki ilmoille. Nuo orkesterin koulukonsertit olivat poikain elämässä kuin kosteikkoja erämaassa. Varsinkin Erkki suorastaan janosi niitä ja istui silmät kosteina ja palavina hievahtamatta koko illan, painaen sieluunsa joka sävelen, jotta saisi niitä sitten jälkeenpäin yksikseen laulella ja soinnutella, iloita niiden kanssa mutta vielä enemmän itkeä, niinkuin Erkki enimmäkseen teki musiikin ääressä, sielussa kaikumassa jokin pieni mollisävelen käänne kuin linnun koito viserrys. Hannu ymmärsi häntä ja oli hänen väsymätön kuulijansa, pyytäen soittamaan milloin sitä milloin tätä tai lausumaan jotakin runoa, sitä, jossa oli "sellainen" kohta. Kerran Erkki lausui Hannulle aivan tuntemattomia runoja, pieniä, vaatimattomia säkeistöjä, joiden soinnut eivät aina kuulustaneet sattuvan ihan paikalleen. Mutta miten olikaan, niistä alkoi kuvastua Hannulle tuttu ja rakas maailma: jäkäläkankaiden unettava hiljaisuus, aavojen soiden rannattomuus, jonka yllä ruikuttaa vikla tai raiuttaa torveansa kurki, järvenselän kimallus, kaakkurien valitus mustan suolammen pinnalla, tukkilautan hidas kulku, vorokin natina ponttuulta, tukkilaisten loilotus, kosken pauhu ja ruuhkan purkautuminen, kun se lähtee menemään jymisten kuin ukkonen. Ne olivat Erkin omia runoja, jotka hän pitkän houkuttelun jäljestä ujostellen suostui näyttämään veljelleen. Hannun sydän melkein pysähtyi hänen lukiessaan niitä ja todetessaan, että tässä olivat nyt sanoina ja sakeina ne soinnut ja kuvat, jotka asuivat hänenkin mielessään, mutta joita hän tavoitteli turhaan, milloinkaan saamatta niitä kiinni. Erkki, onnen kultapoika! hän ajatteli pyytäessään saada pitää tuon pienen sinikantisen vihon voidakseen lukea runot tarkemmin, ja hajamielisesti kysyessään, oliko Erkillä niitä ehkä enemmänkin.
Erkki kielsi, mutta Hannu aavisti, ettei hän puhunut totta. Jossakin tuolla lukitun laatikon syvimmässä kätkössä olivat ne runot, joiden kohteena ei ollut kotiseutu vaan nuori tyttö. Hannun mieltä poltti ajatus, että Erkki oli ehkä löytänyt juuri ne sanat ja kuvat, jotka tässä olivat paikallaan, mutta joita hän oli turhaan hakenut – ne kuvat, jotka välähtelivät näköpiirissä kuin valkeat linnut sinisen pilven alla, kuitenkaan suostumatta muuttumaan runoksi. Hän tunsi viiltävästi, kuinka tuossa asiassa – nuoressa tytössä, häneen kohdistuvissa polttavissa tunteissa ja niiden ilmaisemisessa sykähdyttävin runokuvin – asui juovuttava kauneushurma. Milloinkaan hän ei tulisi kykenemään siihen, sillä häneltä puuttui sellaiseen tarvittava välittömyyden kyky; ne olivat asioita, joita ei voinut saavuttaa sillä, mikä oli Hannun vahvin puoli: uuraalla sitkeällä työllä.
Myös Helli oli levoton; hänessä oli jonkin verran Erkin luonnetta – kaipausta maailmalle kokemaan omintakeista, vastuunalaista elämää. Hän ei malttanut enää ajatella ylioppilastutkintoa, sillä sen saaminen veisi useita vuosia, sen silti vielä tekemättä päteväksi juuri mihinkään; täytyisi jatkaa lukujaan edelleen. Mutta menemällä seminaariin valmistuisi opettajaksi samassa ajassa kuin ylioppilaaksi ja saisi hakea virkaa heti. Helli innostui ajatukseen ja neuvotteli Olga-tädin kanssa, joka piti tuumaa viisaana. Siitä kirjoitettiin kotiin ja puheltiin alituiseen; päätökseksi tuli, että hakemuspaperit toimitettaisiin perille heti ilmoitettuun aikaan.
Ainoa, joka ei puuttunut asiaan, oli Hannu. Kuunnellen toisten keskusteluja hän istui vaiti, mikä ei herättänyt erikoisempaa huomiota, se kun oli yleensäkin hänen tapansa, ja tunsi omituista mustasukkaisuutta ja haluttomuutta. Helli oli ikäänkuin turvassa asuessaan kotona tai täällä tätien luona – vähän niinkuin säilyssä sellaisia henkilöitä varten, joille hän kuului – Hannu ei tahtonut sanoa tarkemmin, keitä nämä henkilöt sitten olivat –, mutta kun hän joutuisi vieraaseen kaupunkiin ja outojen ihmisten pariin, hän olisi samalla turvan ulkopuolella, alttiina kaikenlaisille vaaroille ja lähentelyille. Helli ei itse tuntunut pelkäävän sitä – hänen silmänsä sädehtivät ja poskensa punoittivat hänen puhuessaan tuossa menostaan seminaariin ensi elokuussa... Hyväinen aika, niin lähelläkö asia oli – nyt oli jo huhtikuun loppu käsissä. Hannusta tuntui yhtäkkiä, että se, mikä oli ollut hänen ympärillään tähän saakka eheätä ja varmaa, alkaisi pian järkkyä ja hajota, kunnes lopuksi olisi jäljellä vain hän yksin – hän siksi, ettei osannut suunnitella eikä haaveilla mitään, ei kyennyt muuhun kuin tekemään tätä koulutyötänsä totuttuun tahtiin aamusta iltaan. Hän tunsi olevansa asetettu kulkemaan tätä tietä tulevaisuutta kohti, jonka laadusta hänellä ei ollut tarkempia mielikuvia ja jota hän ei uskonut voivansa erikoisemmin itse säädellä. Hänen täytyi vain nuhertaa hiljaiseen tapaansa ja tyytyä siihen,että Erkki meni ja että Helli meni – katosivat molemmat ehkä lopullisesti hänen elämästään, niin ettei hänelle jäänyt heistä muuta kuin muisto. Se oli oleva uusi kärsimys kaiken entisen lisäksi, mikä hiljaa aina joltakin taholta kalvoi Hannun mieltä. Hannu oli saanut kevään kuluessa kokemuksen, joka oli järkyttänyt häntä ja tehnyt hänet syvästi onnettomaksi. Hän tiesi vanhastaan, ettei juuri nauttinut toveriensa suosiota, mutta niin heidän hylkäämäkseen hän ei sentään ollut tuntenut itseään kuin näinä viikkoina: ilmestyi hän toveriensa seuraan milloin hyvänsä, niin hetken perästä hänen ympärillään vallitsi täysi tyhjyys – kaikki olivat kääntäneet hänelle selkänsä. Aluksi hän tyytyi siihen nöyrästi luullen sen johtuvan siitä samasta vanhasta seikasta, että hänen olemuksensa oli varmaan jollakin hänelle itselleen tuntemattomalla tavalla muille vastenmielinen, mutta sitten tuo hylkiminen kävi niin mielenosoitukselliseksi ja töykeäksi, että hän ymmärsi sen täytyvän aiheutua vielä jostakin lisäsyystä. Mutta mikä tämä saattoi olla, sitä hän ei voinut ymmärtää. Ollen liian ylpeä kysymään sitä Hannu piiloutui kokonaan kuoreensa ja eleli yksinäisyydessä, ripittäytymättä kellekään. Asia olisi mahdollisesti jäänyt ainaisesti arvoitukseksi, ellei Erkki olisi tullut eräänä lauantaina konventista hyvin myöhään ja alkanut ähkien ja itsekseen sadatellen hautoa kasvojaan kylmällä vedellä. Hannu, joka oli lakannut käymästä konventissa, heräsi ja kysyi säikähtyneenä, oliko Erkki sairas.
– En ole, vastasi tämä, – sulattelen tässä vähän huuliani, joihin se kirottu Kinnusen Matti sai ulotetuksi nyrkkinsä. Eihän se muuten mitään, mutta mitä sanovat tädit huomenna, kun minulla on neekerin huulet.
– Tappelitte ja otit selkääsi?
– Niin teimme, ja selkääni sain tämän verran, mutta velkapuolelle en jäänyt. Luullakseni ei herra Kinnunen tule näkemään valoa muutamaan päivään ja nenä tokko tuo tuntenee sen paremmin hyvää kuin huonoakaan hajua viikkokausiin.
– Kumpi aloitti?
– Näin sen silmistä, kun se tuli lähelle, että nyt se lyö, ja sijoitin siis iskua odottamatta rystyseni tieteellisellä tarkkuudella sen silmäin väliin. Eikä se olisi saanut osumaan minuun ollenkaan, elleivät mammanpojat olisi tullessaan väliin hankkineet sille huomaamattani hyvää vuoroa. Toiset toki olivat järkeviä ja tempasivat siltä pois nyrkkiraudan, jolla se kyllä olisi lyönyt käsivarteni piloille.
– Miksi tappelitte?
– Leukaili siinä joutavia, niin että minun täytyi kysyä, vastasiko hän sanoistaan.
– Mitä leukaili?
Hannu nousi istumaan vuoteessaan, sillä Erkin välttelevästä äänensävystä hänellä heräsi aavistus, että tuo "leukailu" oli koskenut häntä. Hän sanoi tiukasti:
– Kuule, Erkki, tahdon tietää tarkoin koko asian.
Erkki pyyhiskeli kasvojaan, paineli huuliaan ja vastasi haluttomasti:
– Ei se mitään tärkeää ollut – Kinnusen Matin tavallista ilkeyttä vain. Väitti sinun uhanneen kannella latinan lehtorille, että pojat hakevat opettajahuoneen uunista tai paperikorista latinankirjoitusten konseptit ja kääntävät ne valmiiksi jo ennen kokeita.
Koko juttu valkeni Hannulle äkkiä selväksi kuin päivä. Hän kysyi Erkiltä:
– Uskotko minun uhanneen sellaista?
– Enpä tietenkään, vastasi Erkki, – enhän muuten tässä huuliani hautelisi.
Hannu ojensi hänelle kätensä.
– Kuule, kun selitän asian.
Jo pari kuukautta sitten hänen huomiotansa oli herättänyt se, että luokan huonoimmat latinan kääntäjät alkoivat kokeissa saada parhaita numeroita. Hän mainitsi siitä ihmetellen jollekin toverilleen ja sai silloin tietää, että nuo pojat menivät niihin aikoihin, jolloin latinankirjoitukset tavallisesti pidettiin, illalla tutkimaan opettajahuoneen paperikoria ja uuneja. Kun lehtori käytti monistuskonetta, noista mainituista paikoista useimmiten löytyi jokin liian musta tai muuten tahrautunut vedos, joka sitten kiireesti käännätettiin jollakin latinantaiturilla. Sitten oli turvallista mennä kokeisiin. Lehtorin vanhuudesta ja alkaneesta tylsistymisestä kai johtui, ettei hän itse tullut epäilleeksi entisten naulapääoppilaiden äkillisen etevyyden syytä. Kuultuaan asian Hannu oli ällistyneenä sanonut: "Saisipa ukko tietää petoksenne, saattaisitte joutua laskemaan karsserin ikkunanruutuja". Enempää Hannu ei ollut sanonut eikä ollut puuttunut asiaan millään tavalla. Hän oli päinvastoin koettanut unohtaa sitä, sillä vanhan lehtorin pettäminen oli tuntunut hänestä halpamaiselta; lisäksi häntä harmitti se, että oli joutunut tietämään siitä, sillä nyt hän tunsi tavallaan olevansa myötäsyyllinen. Hannu ei ollut tähän saakka ymmärtänyt harkita lunttausta eikä muuta kouluvilppiä sen vakavammalta kannalta kuin muutkaan toverinsa; hän ei ollut itse luntannut, mutta oli kyllä avustanut jotakin hätääntynyttä toveriansa kuiskaamalla ja muutenkin, jos oli voinut. Mutta nyt tämä erikoistapaus tuntui hänestä rumalta – miksi, sitä hän ei varmaan tiennyt – ehkä vanhan lehtorin säälittävän avuttomuuden vuoksi. Nuo hänen sanansa olivat tulleet konseptinvarkaiden tietoon ja siitä oli saanut alkunsa Hannuun kohdistunut saarto. Se oli sama ryhmä, joka vastusti Hannua kaikessa muussakin ja oli tehnyt hänen osanottonsa konventin elämään katkeraksi ja nöyryyttäväksi. Hannun sielussa leimahti viha hänen ajatellessaan tätä.
Erkki oli tapellut hänen kunniansa puolesta. Heidän välillään ei käytetty turhaa sydämellisyyttä, mutta nyt Hannu nousi ja istahti veljensä vuoteen reunalle. "Olet mies, Erkki", hän sanoi; "minä en olisi kyennyt sellaiseen – olen pelkuri". – "Mitä turhia!", vastasi Erkki, "eihän tämä ole asia eikä mikään. Olen aina inhonnut sitä lurjusta ja odottanut, milloin saisin muurata hänen ilkeät silmänsä umpeen. Harvoin olen tapellut niin välittömällä antaumuksen väräjöinnillä – puhuakseni uudenaikaisesti – kuin nyt. Mutta jos tahdot osoittaa kiitollisuuttasi, niin kastelehan uudelleen tämä haude. Enemmän kuin kymmentä Kinnusen Mattia pelkään näet meidän kilttejä tätejämme, jotka eivät ollenkaan voi käsittää, miksi miesten yleensä tarvitsee tapella. Ja minä kun en voi kuvitellakaan, miten meidän lyseostamme voisi selvitä tappelematta".
Hannu ei muuttanut käytöstänsä, ei kajonnut sanallakaan koko asiaan eikä hakenut toveriensa seuraa. Mutta ne toverit, jotka eivät olleet osallisia petokseen, olivat nyt saaneet silmänsä auki ja tulivat rehellisesti valittamaan menettelyänsä Hannulle. Ja silloin tämä näki heidän silmistään sen tuikkeen, jota hän aina oli kaivannut: ystävyyden lämmön, joka sulatti hänen sydämensä roudan. Kuinka onnelliseksi Hannu tunsikaan olonsa noina sekunteina, jolloin salassa ihaillun ja rakastetun toverin silmistä tuikahti häntä kohtaan ystävyyden kaunis, lämmin kimmellys. Sen ainainen omistaminen, kulku sen seurassa elämän portaalta toiselle, sen suoma turvallisuudentunto sydämessä – kuinka ihana asia mahtoikaan olla ystävyys. Hannu jopa iloitsi, että hänen kohdalleen oli sattunut tällainen tapaus, koska ilman sitä hän tuskin olisi päässyt kokemaan alati hartaasti janoamaansa ystävyyden onnea.
Ja sitten jo tulikin täysi kevät, vappu ja kummallinen aistien viemaus ja sydämen herkkyys. Silloille ilmestyi omituisia kevätperhosia, "potnapekkoja", joita pikkupojat kokosivat tulitikkulaatikkoihin ja toivat kouluun. Eräänä päivänä Suurkoski ja joki laskivat jäänsä. Isoina teleinä niitä tuli kaikkia kolmea väylää myöten, joiden kapeimpiin ja kivisimpiin kohtiin syntyi ruuhka. Saapuessaan siihen teli pysähtyi, kunnes virran painosta kääntyi syrjälleen, vilahdutti sinertävää valkeuttaan ja upposi. Ruskea tulvavesi nousi rannoille ja alkoi uhkaavana hyökynä rynnätä laittomia väyliä, nousi yhä, kunnes jääpato murtui ja lähti jymisten vyörymään alas, pian hajoten miljooniksi heliseviksi kristalleiksi. Mikään ei jaksanut sitoa kosken vettä, vaan kuta korkeampi pato, sitä korkeampi veden nousu, kunnes se lopuksi rikkoi esteen tai raivasi uuden tien.
KOLMAS LUKU.
1
Kesätie Suvantoon, lasten kotiin virran rannalla, oli pitempi kuin talvitie, maantie kun näet kiersi kaukaa Kotijärven yläpuolitse, jossa oli mentävä joen poikki lautalla. Siinä ylimenopaikassa Hannu totesi, että tulva oli korkea ja kevät myöhäinen. Satoi hiljaa, tuuli oli kylmä, rukiinlaiho viluisen näköinen ja koivut tuskin hiirenkorvalla. He ajoivat vaiti lakeata jäkäläkangasta, sitä samaa, joka ulottui kotiin saakka ja ohikin, ja tunsivat taas tuttua jännitystä ja hyvää oloa. Siksi he varmaan olivat vaiti, jokainen vaipuneena omiin mietteisiinsä tai etsien katseellaan jotakin, joka oli hänelle erikoisen tuttua. Nyt jo vilahteli silloin tällöin vasemmalta kädeltä järvi. Tuolla rannalla, melkein veden rajassa, kulki mutkitellen vanha kirkkotie, se, jota oli käytetty ammoin sitten, ennen kuin tätä varsinaista maantietä oli. Kuumina kesäpäivinä sitä oli rattoisa kulkea, sillä se oli yhä ruohottumaton, havuneulasten peittämä, sileä, leppien ja paatsamain hauskasti varjostama. Kävellessä sitä tuntui kuin olisi herännyt unesta jotakin vanhaa, jota ei saanut räikeällä eikä sopimattomalla puheella häiritä ja joka katseli leppoisasti ja ystävällisesti. Hannu rakasti vanhaa tietä sen rauhan, yksinäisyyden ja yllättävien, kodikkaiden mutkien vuoksi. Uudet maantiet olivat kuolettavan ikäviä siksi, että ne olivat liian leveitä ja suoria: oli aivan epätoivoista lähteä huonolla hevosella katkaisemaan penikulman pituista oilinkia. Mutta hauskoina mutkina kiertelevä vanha maantie oli kodikas ja joka käänteessään yllättävä, innostaen hevosen kiireempään kulkuun.
Kuinka hitaasti matka sujui: paatuneella kyytikonilla ei ollut menon halua minnekään päin. Se siirteli jalkojaan järkähtämättömän laiskasti, välittämättä kyytipojan hoputteluista. Hannu vilkaisi vieressään istuvaan Helliin ja huomasi kostean, raittiin ilman nostaneen hänen poskilleen pehmeätä, tummaa, samettimaista punaa. Helli tuijotti eteensä mietteissään. Takana istuva Erkki oli alkanut vihellellä jotakin uusista merimieslauluistaan. Hannu ei uskaltanut aloittaa puhetta, vaan vaipui jälleen loppumattoman kankaan tarkasteluun. Kaukana vilahti muutamia poroja; nyt ne lähtivät keinuvaan, nopeaan juoksuunsa; eivät olleet vielä painuneet varsinaisiin kesäerämaihinsa. Kuului pikkulinnun arkaa viserrystä. Niitä Hannu oli aina ihmetellen katsonut ja kuunnellut – näitä Peräpohjolan alakuloisten kankaiden, surullisten kuusimetsien ja itkevien suo-aapojen orpoja, arasti kuiskaavia asukkaita, joiden pikku pesän huomaa säikähtäen suomattaan laelta juuri kun on ollut polkaisemaisillaan sen olemattomiin. Kuinka ne hätäilevät siinä ympärillä nuo pikku vanhemmat, katsellen ja huudellen nuhtelevasti.
Siinä oli jo Rauhala, harmaaparran nimismiehen asunto, jossa vallitsi nimensä mukainen henki. Mutta ei nyt nimismies-setä enää viihtynyt toimessaan, vaan aprikoitsi, miten saisi järjestetyksi eronsa ja eläkkeensä. Kuvernööriltä ja kruununvoudilta tuli alituiseen sellaisia käskyjä, ettei niitä ensimmäisellä lukemisella edes tajunnutkaan. Sitä olisi aina pitänyt ajaa täytäntöön, minkä maan parhaat miehet olivat julistaneet laittomuudeksi. Ja sen verran Konrad-setä itsekin ymmärsi, että laittomuutta se oli. Ja hän kun oli aina pitänyt kunnia-asianaan olla täällä lain vartiana.
Tuossa oli käräjätupa, autio aina muulloin paitsi tuomarin saapuessa käräjiä pitämään. Se oli hiukan kammottava paikka: siellä piti kummitteleman. Kai väärät valat värjöttivät sen harjalla öisin kuin korpit – jotakin sellaista siellä olivat kulkijat nähneet – tai ennen muinoin mestattujen henget, sekä syylliset että syyttömät, viimeksimainitut kaikerrellen tuossa rantakivillä ja itkien pyytäessään oikeutta. Mutta jos oli kerran vanhaan aikaan tullut väärin tuomituksi ja menettänyt henkensä, niin miten sitä oli mahdollista sitten korjata? Ei mitenkään. Vääryys oli voittanut ikuisiksi ajoiksi. Jumala yksin tietää, miten Hän korjaa asiat siellä toisessa olevaisuudessa – ihmiset eivät näytä siihen oikein uskovan, koska usein puhuvat viattomina kuolleiden tai murhattujen kummitteluista.
Jo saavuttiin kirkkoaukealle. Siinä oli vanha paanukattoinen, punamullalla maalattu, Kustaa III:n aikuinen puukirkko. Hannu ei osannut sanoa, mitä hän siitä piti, mutta väliin sen sammaltunut katto, tummat seinät ja valkoreunaiset ikkunat tunnahtivat soman kodikkailta näkyessään korkeiden petäjien keskeltä. Hautausmaa oli tuossa oikealla: sieltä häämötti mustia rautaristejä ja jokunen kivinen muistomerkki; taampana oli harmaita puuristejä, toiset jo kallellaan, toisissa valkoinen liinaliuska liehumassa. Hannu ei tiennyt, miksi kansa tahtoi puuristeihinsä valkoista liinaa; sen vain hän tiesi, että ilman harmaaksi syömä puuristi jota tehdessä oli käytetty huolta, taitoa ja vaivaa, ja johon oli kömpelösti kaiverrettu sanat "Tässä lepää", ja siinä vielä riippuva valkoinen riepu olivat yhteensä murheellisinta mitä saattoi kuvitella. Kun joskus eksyi tänne jäkäläiselle, hoitamattomalle hautausmaalle – kesällä tietenkin, pitkän saarnan aikana tai jonkun tuttavan hautauksen johdosta –, jossa päivän helle, jalan alla ritisevä kuiva jäkälä, tuulen pieni tohahdus mäntyjen latvatupsuissa, kalmanlinnun arka viserrys ja salaperäinen, outo Kuoleman tuoksu tiivistyivät sanoin kuvaamattomaksi tunnelmaksi, saattoi olevaisuuden toivottomuus yhtäkkiä lyödä sydämeen kuin polttava salama ja autioittaa koko elämän mustaksi, hiiltyneeksi kulokankaaksi. Hannu oli kokenut sen varhain – hän oli ollut silloin pikku poika, ehkä ensiluokkalainen. Kankaan pikku Pekka, joka oli kaikkien suosima leikkitoveri, lihava ja vankka kuin terveys itse, oli sairastunut kauneimmassa heinäkuussa ja kuollut muutaman päivän kuluttua kuin pahan vihollisen ryöstämänä tyrmistyneiden vanhempien sylistä. Sitä ei voinut suorastaan uskoa todeksi ja kuitenkin se oli totta: kun lapset kävivät hyvästelemässä Pekkaa, joka lepäsi valkoisessa arkussaan myrttiseppeleen alla, ja näkivät, miten hänen silmänsä olivat särkyneet ja painuneet syvään, miten hänen äsken vielä niin verevät ja pulleat poskensa olivat muuttuneet oudosti sinertävän valkeiksi kuin olisivat olleet vahaa, he pelkäsivät ja tunsivat Kuoleman hyytävän voiman läsnäoloa. Ja kun he sitten kokoontuivat Pekan haudan ympärille juuri tuollaisena helteisenä päivänä kuulemaan Alfred-sedän hautaustoimitusta ja puhetta, heidät tai ainakin Hannun valtasi ankara pelko. Hän ei mitenkään tahtoisi kuolla – hän tahtoi pysyä terveenä ja tehdä työtä. Hänen kurkkuansa poltti itku – Pekan isä ja äiti itkivät, vaikka olivat aikaihmisiä, ujostelematta ollenkaan. Mutta sitten Hannun itkuntarve hävisi, kun hän unohtui kuuntelemaan, mitä Alfred-setä nyt puhui. Hän vakuutti kaikille, että se, mikä oli kätketty hautaan, oli vain sitä, mikä Pekassa oli muuksi muuttuvaa ainetta, ja että hänen henkensä oli siitä vapautuneena poistunut meille tuntemattomaan kirkkaaseen olotilaan – "varmasti, lapset, onnen maailmaan – voitte uskoa, kun vakuutan sen teille – sinne, jonne kaipaamme sitä kiihkeämmin, kuta vaikeammaksi elämämme käy". Hannun mielikuvat väreilivät hopeankirkkaana harsona hänen tätä kuunnellessaan. Kyllä hän asian tiesi, mutta se tuli yhtäkkiä erikoisen eläväksi, kun Alfred-setä puhui siitä noin kauniisti ja lämpimästi ja katsoi heihin silmissään ihmeellinen kimmellys.
Tämä oli omituinen paikka – tämä kirkkoaukea, viikon aivan autio lukuunottamatta naapurina olevien Arvolan ja Kankaan lapsia, jotka saattoivat joskus juosta täälläkin päin. Ei siinä sunnuntaisinkaan suurta tungosta ollut, sillä koko pitäjän pääkylä oli siellä, jossa he olivat äsken tulleet lautalla joen yli. Pikkupappila oli siellä, mutta isopappila tuolla, järven toisella puolella. Ja kirkko oli tässä, aivan yksinäisessä ja syrjäisessä paikassa. Miksikähän kirkkoherran virkatalo oli sijoitettu toiselle puolelle järveä ja kappalaisen virkatalo sinne kauas penikulman päähän? Sitä Hannu ei tiennyt – oli varmaan johtunut senaikaisista vanhoista oloista. Hän katseli aina rannan vettä tuntien salaperäistä pelkoa. Oli näet joskus vanhoina aikoina kirkkoherra väkineen soutanut kirkkoon. Juuri kun vene oli ollut lähestymässä rantaa, oli syntynyt äkillinen, ankara rajuilma, joka oli kaatanut veneen. Rannalla seisova kansa ei ollut voinut tehdä mitään hukkuvien pelastamiseksi, sillä lähettyvillä ei ollut sattunut olemaan ainoatakaan venettä. Sitten kun niitä oli saatu ja ryhdytty hukkuneiden naaraamiseen, oli ensimmäiseksi noussut näkyviin säkki, jossa oli ollut jotakin raskasta. Sen oli todettu olleen jykevä, puu- ja nahkakantinen 1642:n Raamattu, jonka vaskihelojen tiivis puserrus oli estänyt veden tunkeutumisen syvemmälle kuin ehkä tuuman verran, paperi kun oli turvotessaan lisäksi suojellut kirjaa sisemmältä. Sen Raamatun pitäisi säilyneen jossakin – puhuivat vanhat ihmiset – Tuusan-Elli, joka tietää kaikki, mikä koskee kirkkoa ja pappeja.
He olivat taas kotipihalla, koettuaan itsekukin omat hienot ja hauraat jälleennäkemistunnelmansa. Äiti siinä jo hätäili, syleili ja katsoi tutkivasti lapsiaan silmiin. Hannu tiesi, mitä se merkitsi: äiti tahtoi nähdä, oliko poikain katseessa entinen avoin kirkkaus, vai oliko tapahtunut jotakin, joka oli sumentanut sitä. Äiti ei ilmaissut, mitä näki, vaan suoritti tervetuliaismenojansa. Hannu näki hänen ihastuvan katsoessaan Helliä, joka oli kaupungissa yhä kasvanut ja kaunistunut. Olga-täti oli melkein väkisin teettänyt hänelle uuden kesäpuvun, joka oli todella tyylikäs. Äidillä oli aistia huomaamaan sen. Mutta entä isä – miksi hänen otsaansa ja katsettansa varjosti huolen ilme? Isä puristi Hannun kättä kuin veli veljen. "Terveeksi, poikani", sanoi hän, "olen iloinen, että saan nähdä sinut; terveeksi, Erkki, sinun tulosi on minulle kaikesta huolimatta suuri ilo; rakas Helli, sinähän olet saanut ihan täydet höyhenet".
2
Hannun mielessä vallitsi suuri rauhan tunne, kun hän seisoi illalla vinttikamarin ikkunan ääressä ja katseli sieltä korkealta ulos. Luonto, jonka hän oli talvella todennut liikkumattomaksi ja kuolleeksi, oli nyt täynnä elinvoimaa. Rantakoivikko tuolla pellon takana, Loijan kallion luona, jossa oli poikien uimapaikka, vihersi kauniisti, rantatörmä, jota myöten sinne suikerteli kapea polku, oli myös viheriä, ja rukiinlaiho tuossa oli tummaa ja sakeata. Sade oli lakannut ja taivas kirkastunut: maahan heijastui hentoa, valkeaa valoa, joka lähti äsken taivaanrannan taa painuneesta auringosta. Yötä ei tulisikaan – olisi vain tällainen erikoinen kajovalaistus, joka sopii uneksijoille, niille, jotka nukkuvat silmät auki ja toimittavat askareensa unissaan. Hannu tunsi nämä yöt, koska oli tuijottanut niiden valkeuteen lapsuudesta saakka.
Kuinka voimakkaana ja päättäväisenä menikään nyt jäistä vapautunut, korkealle noussut kotivirta – vilaji tuosta ohitse nopeana, sileänä vuolteena, jonka pintaan silloin tällöin ilmestyi sen sisäisten pyörteiden ja taistelujen merkkejä, suuria "häränsilmiä". Toisella puolella se virtasi niittyäyrään yli ja levisi siellä laajaksi "järveksi", joka ulottui metsään saakka. Täältä asti Hannu saattoi nähdä, miten siellä, yön omassa valtakunnassa, uiskenteli kymmenittäin muuttoasuisia vesilintuja, jotka odottivat tulvan laskeutumista ja tuttujen pensaikkojen ja sarakkojen ilmestymistä näkyviin. Hannu avasi ikkunan ja kuunteli ummessa silmin yön ääniä: tuo oli teeren soimista – kuului joen takaa saaren keskeltä, jossa oli hiukan korkeampi paikka – Hannu tunsi sen kyllä; tuo oli sorsain, haapanain ja tavien, tuo telkän änkkäämistä; jostakin kuului kurkien vapaa huuto ja hanhien laklatus – niitä pesi siellä kaukana sydänmaan järvellä, josta Hannu oli edellisenä syksynä ampunut yhden, hakien sen henkensä uhalla uimalla sakeasta, liejuisesta kortteikosta. Hän näki ja kuuli tämän kaiken – suokukkojen tahdikkaan tappelun rantaliejukolla, rantasipien loppumattoman, viluisen ja hopeisen piiskutuksen, kankaat kaikuvine petäjikköineen ja keinuen tolvaavine porolaumoineen, niitä reunustavat tummat korvet ja rämeet, joissa kääpiöiksi jääneet kääkkyrämännyt kuiskailivat surumielisesti ikuisesta vankeudestaan, rajattomat suoaavat, vuomat, joiden alakuloisuus on itkettävää ja samalla suloista – ja tunsi sydämessään syntyvän omituisen haikeuden, ihmeellisen osallisuuden tähän kaikkeen, poloiseen köyhään, rumaan ja autioon kotiseutuun, – olemuksen perusteisiin kuuluvan ja milloinkaan sammumattoman rakkauden, joka aina ojentaisi käsiänsä ja itkisi tänne päin, oli Hannu missä maailmankolkassa tahansa.
Erkki oli ottanut isän luvalla erotodistuksen, johon oli merkitty hänen suorittaneen "maturiteettitutkinnon". Kotona häntä oli odottamassa kirje, joka lopullisesti ratkaisi asian: juhannuksena jo hänen oli lähdettävä Raumalle, jossa hänelle oli varattu suureen purjelaivaan oppilasmatruusin paikka ilman mitään sen erikoisempia etuja kuin kenellä hyvänsä merelle lähtevällä saattoi olla. Isä oli vakava luettuaan kirjeen, äiti itki ja Helli sanoi silmät leimuten ja posket hehkuen:
– Erkki, sinä et saa mennä sinne! Et kestä sitä rasitusta, minkä alaiseksi siellä joudut, kun et ole tottunut tekemään ruumiillista työtä. Jää kiltisti luokalle toiseksi vuodeksi ja tule vuorollasi ylioppilaaksi. Aikaa sinulla on kyllä, sillä olethan nuori.
– Ja minkälaiseen seuraan joudut siellä, huokasi äiti. – Kuulin siitä enoltasi. Varsinkin herraspoikien olo siellä on kurjaa. Mikä tauti se lieneekään tuo merellelähdön vimma. Luulin sen jo tuottaneen riittävästi surua minun sukuuni, mutta eipäs. Erkki, kirjoita kieltävä vastaus ja jää kotiin ja kouluun. Usko äitiä, se on varmasti sinulle parasta.
– Jos teitä uskoisi, jäisi aivan arvoitukseksi, mistä Suomen laivat saavat kapteeninsa, perämiehensä ja merimiehensä, tuumi Erkki välittämättä äidin puheesta. – Jokaisen heistä on kerran täytynyt riistäytyä irti kodin piiristä ja lähteä merelle. Tiedän hyvin, etten joudu siellä mihinkään tyttökouluun, mutta tuleeko minun pelätä sitä? En malta istua enää koulussa kuluttamassa isän varoja, vaan tahdon päästä ansaitsemaan leipääni itse. Ellen huku tai muuten kuole, mikä kohtalo on yhtä yleinen maissa kuin merelläkin, pääsen ammatissani vähintään yhtä nopeasti perämiehen, ehkä kapteeninkin asemaan kuin Hannu urallaan maisteriksi. Eikä merikapteenin asema ole suinkaan maisterin asemaa halvempi.
– Ei sinun tarvitse ajatella minun varojani, sanoi isä, – sillä tuossa kankaalla niitä on riittävästi sinulle ja vielä jäämäänkin meille vanhain päivien varaksi. Mutta siinä, mitä sanot, on järkeä kyllä, ja hyvällä onnella ja kunnolla sekin ura vie pitkälle. En siis tahdo kieltää sinua lähtemästä. Jotakin tässä aikeessa silti on, joka on minulle vastenmielistä, minun kuitenkaan voimatta sanoa, mitä. Tuntuu väliin kuin olisi lähtösi hajaannuksen alkua – ensin lähtee yksi ja sitten toinen, ja pian on äskeinen elämänpiiri sirpaleina. Helli myös menee pois – oikeastaan ainaiseksi hänkin. Mutta sehän on tapahtuva ennemmin tai myöhemmin eikä sellaista pidä surra. Mitä sanoo Hannu?
Isällä oli viime aikoina tullut tavaksi kysyä näin. Hannu ymmärsi sen olevan isän-ylpeyttä, sen tunnustamista, että he olivat nyt "yhtä viisaita". Hän vastasi välttäen:
– Puhun siitä myöhemmin Erkille.
Siihen keskustelu tyrehtyi ja pienen perheen piirissä vallitsi painostava mieliala ikäänkuin todellakin jokainen olisi vaistonnut uhkaavan, tuntemattoman vaaran läsnäoloa. Hannu totesi isän käyneen talvellisesta harmaaksi ja äidin olevan väsyneen ja levottoman näköinen. Huomen-aamulla isän täytyi lähteä Aukustin kanssa Livonsaaren toisella puolella olevalle Siikanivalle huoltamaan siitä juuri menossa olevan tukkilautan jälkipään, "häntäroikan", kulkua. Hannu aikoi mennä mukaan.
Ja niin ilta oli kulunut ja kaikki olivat painuneet levolle. Pienen kodin tavat olivat mahdollisimman säännölliset ja rauhalliset, ja niihin kuului myös varhainen meno levolle ja samoin nousu. Pojat ja Helli asuivat nyt vinttikamareissa, joita oli yksi rakennuksen kummassakin päässä. Niissä saattoi asua vain kesällä, koska niitä ei voinut lämmittää. Molemmista näki laajalle: Hannu itään, virtaa ylöspäin, kauas autereiseen korpi- ja kangasmaahan, Helli länteen, pitkin poispäin viiajavaa virtaa, sen ruohoisia rantoja ja molemmin puolin leviäviä, tummia, mietiskeleviä korpimetsiä. Kun kaikki oli lakeaa ja tasaista, siellä täällä olevaa harvinaista hiekkaharjua lukuunottamatta, tuntui katseleminen niinkin vähäisestä korkeudesta jollakin tavalla vapautuneelta, ilmavalta ja raikkaalta.
Erkki jo nukkui. Hän oli siitä onnellinen, että vaipui uneen melkein heti, kun oli heittäytynyt vuoteeseen. Hänellä ei varmaankaan ollut kiusallisia itsesyytöksiä tai muita sellaisia ajatuksia, jotka pitävät hereillä. Hannu katseli veljeään ja tunsi kipeätä sääliä häntä kohtaan: vaikka Erkki oli luja poika ikäisekseen, niin silti merimiehen työ saattoi mennä yli hänen voimiensa. Siihen kuului lastaustakin toisissa satamissa – raskaiden lankkujen raahaamista. Sitä paitsi seura, johon Erkki tulisi joutumaan, olisi vähintään sopimaton. Hannu ei tuntenut merimiehiä, mutta oli lukenut heistä ja vertasi heitä tukkilaisiin. Hän oli nähnyt, että viimeksimainittujen joukossa hyvätapainen, puhtaasti ajatteleva, vasta kotoansa lähtenyt nuorukainen melkein poikkeuksetta joutui vanhempien, kaikki Lapin tukkityömaat kolunneiden raakojen jätkien pilkan ja häijyyden kohteeksi. Oli kuin heitä olisi ärsyttänyt hänen rauhallinen, puhdas olemuksensa, jossa varmaan näkivät moitteen itsellensä, minkä johdosta he eivät levänneet ennenkuin saivat juotetuksi hänet tiedottomasti humalaan, opetetuksi hänelle korttipelin salaisuudet ja kaikki rivoimmat laulunsa, joiden iljettävyys sivuutti mielikuvituksen rajat, – käytetyksi läpi koulunsa koko törkeyskurssin. Silloin he rauhoittuivat, lopettivat "kasvatustyönsä" ja ottivat hänet jäseneksi veljeskuntaansa, kunnioittaen häntä luottamuksellaan ja toverillisella kohtelullaan. Hän ansaitsikin nyt tämän: hänen entinen, avoin, rauhallinen, ujo katseensa ja ilmeensä oli muuttunut röyhkeäksi ja häpeämättömäksi; hän ei ollut enää hiljainen, vaan päinvastoin äänekäs, puhuen alituiseen ja aina niin raa'asti kuin vain osasi; hän kirosi niin usein kuin suinkin sai siihen tarpeellisia aineksia puheeseensa mahtumaan, ja käytti ei vain vanhoja kansallisia, vaan vieläpä uusia, omatekoisia kiroussanoja, jotka aiheuttivat paatuneimmankin lentojätkän pinnassa pelonsekaisen ihastuksen kutinaa. Viina ja portot olivat hänen mieluisin puheen aiheensa, sikahumala toivotuin ja korkein nautintotilansa, korttipeli hauskin ajanvietteensä. Jumala oli vain herrojen keksintö ja herrat itse perkeleitä, jotka oli paras tappaa ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Muutoksen merkkinä oli vähitellen kasvatettu pitkä otsatukka, joka ylpeästi nousi näkyviin takaraivolle sysätyn hatun alta. Hannu, joka oli kesin seurannut isäänsä tämän uittomatkoilla ja ollut ylöspanijana tukkisortteerissa, oli usein, ruoka-aikoina ja muutenkin, sillä jätkät eivät kainostelleet ketään, joutunut kuulemaan heidän puheitaan ja kokemattomassa mielessään niistä tyrmistynyt. Ellei olisi ollut – niinkuin oli – eräitä vaiteliaita miehiä, jotka istuivat laukkunsa ääressä syrjempänä ja näyttivät koettavan olla kuuntelematta toveriensa suusta valuvaa saastaa, Hannun olisi täytynyt tuomita koko tuo miesjoukko laumaksi, joka oli tietoisessa raakuudessaan alempana eläintäkin. Nyt hän tiesi ja oli siitä hyvillään, että nuo vaiteliaat miehet tuolla olivat ainesta, joka ei pelännyt raakuuden hyökkäyksiä eikä antautunut sen vaikutuksen alaiseksi, vaan pitäen oman suuntansa kulki sitä itsenäisesti. Heitä isä tarkoitti vastatessaan Hannun kyselyihin ja väitteisiin, että "jätkien joukossa oli paljon kunnollisiakin miehiä".
Hannu ei oikeastaan pelännyt Erkin puolesta tältä kannalta, sillä mikäli hän tunsi veljeänsä tämä ei viihtyisi typerän merimiesraakuuden parissa. Ja ehkäpä suomalaisessa laivassa olisi säädyllinen komento. Hän vastusti Erkin menoa merelle muista syistä, jotka kyllä olivat hämäriä, mutta silti hänelle määrääviä. Hänestä tuntui, että Erkki oli luotu kokonaan toisia tehtäviä varten, että hän menemällä merelle poikkesi varsinaisesta, vielä salattuna olevasta urastaan. Hannu ei uskaltanut sanoa ajatuksiaan julki: että Erkki oli, vaikka kouluaineissa lapsellisen laiskuuden vuoksi huono, silti harvinaisen lahjakas, omalla tavallaan, "taiteellisesti" – Hannu kuiskasi sen sanan. Hannun oma kouluoppineisuus ei ollut mitään sen rinnalla – sen hän ajatuksissaan myönsi. Hänen uurastuksensa oli keskinkertaisen sitkeätä ahkeruutta, tuntikausien työn uhraamista asiaan, jonka Erkki saattoi, jos välitti syventyä siihen, ratkaista nerokkaasti muutamalla otteella. Ja erikoisesti Hannua viehätti Erkin melkein peloittava soitannollisuus – Hannu ei ollut nähnyt toista, joka olisi siinä määrin elänyt musiikin maailmoissa. Erkki oli melkein sairas, ellei saanut viheltää – jostakin syystä, ehkä ujoudesta, hän ei välittänyt laulaa – tai soittaa viuluaan, haitariaan, sitä konetta, mikä milloinkin sattui lähinnä olemaan. Soinnut ja sävelet ilmeisesti tuottivat hänelle aivan erikoista, ehkä ihan fyysillistä mielihyvää, silitellen hänen hermojaan ja siirtäen hänet arjen harmaudesta sielulliseen olotilaan, jossa hänen hienoimmat haaveensa tuntuivat muuttuvan todellisuudeksi päättäen hänen riutuvan onnellisesta katseestaan. Sitten oli sanallinen musiikki, runosoinnut, ajatusten ja mielikuvien järjestyminen salaperäisten lakien mukaan kimaltelevaksi langaksi, jonka toinen pää on sydämessämme, toinen ikuisuudessa.
Hannu oli puhunut tästä Erkin kanssa ja pyytänyt häntä luopumaan suunnitelmastaan. Erkki oli katsellut häntä ihmetellen ja sanonut:
– Mitä kummia puhelet? Mistä olet saanut tuollaisia ajatuksia? Ei minusta ole taiteilijaksi – johan nyt!
Poikain vinttikamari oli juuri sellainen kuin piti ollakin: vailla kaikkia koruja ja hempeyksiä. Oven päällä oli laajahaaraiset poronsarvet, joissa riippuivat heidän pyssynsä, metsästystorvensa ja jänisräikkänsä. Siinä olivat isän aseet: hieno suusta ladattava kaksipiippuinen haulikko, jonka poskituella varustettua pähkinäpuista perää ja hopealla kuvioituja piippuja Hannu oli aina ihaillut; siinä oli hänen pronssirihlainen suustaladattava luodikkonsa, jonka tavattoman tarkkuuden Hannu oli usein tullut huomaamaan; siinä olivat näihin kuuluvat kaunishelaiset ruutisarvet, luoti- ja haulisäiliöt, kuulamuotit ja helmiompeleella koristettu metsästyslaukku. Erkin yksipiippuinen, piikin päälle lyövä haulikko oli vaatimaton Hannun uuden, loistavan, yhdistetyn luoti- ja hauliaseen rinnalla. Erkki oli siitäkin omituinen, ettei hän ollut milloinkaan kateellinen; kuultuaan isän tilanneen Saksasta Hannulle kallisarvoisen metsästyspyssyn hän iloitsi asiasta aivan yhtä paljon kuin lahjan saaja.
Seinällä oli rivi uistimia, monenlaisia, järjestettyjä suurimmasta pienimpään, haukia, forelleja ja harreja varten. Kaukana selkosessa kohisi koski, joka oli Hannun ja Erkin hienoimpien kesäretkien päämaali – erämaan kalliorinnettä alas kuohuva ura, jonka suvantopyörteissä, nivoissa ja kuohupäissä piili lukematon joukko jämeräniskaista kalaa. Tuossa olivat rivissä perho-onget: sorsan muuttohöyhenistä tehdyt harmaat, vaisuin tummin poikkijuovin – ne olivat kuin yöperhosia ja niihin Hannu oli todennut forellien eli "kilttujen", "tammakkojen", valoisina öinä, jolloin akanvirroissa pyrkii hiukan häilähtelemään sumua, halukkaimmin tarraavan. Siinä oli monenlaisia muitakin: Erkin hassuja keksintöjä, joilla hän kuin oudoilla ruoilla koetti huiputtaa kalakansaa. Mutta turhaa on luetella erähengen vallassa elävien poikien kesäisen vinttikamarin sisällystä, sen munakokoelmia, petolintujen kynsiä ja pääkalloja, patruunanhylsyjä, maalitaulun lehtiä, joihin oli huolellisesti merkitty välimatka, laukausten luku ja päivämäärä. Jokainen esine oli omiaan herättämään raikasta, kiehtovaa erätunnelmaa, sitä, joka ei hevin jää syntymättä siellä, missä erämaan henki vallitsee ylinnä, missä maa on vielä niin turmeltumatonta, ettei siellä tarvitse ellei tahdo tavata ihmistä.
3
Kun oli menty aamulla kuuden seuduissa isän kanssa rantaan, josta oli vesitse lähdettävä tarkastamaan Siikanivan uittoa, siellä odotti paitsi Aukustia myös hänen tyttärensä Emma. Aukusti oli seistessään keksinsä nojassa ankaran, yrmeän sotilaan näköinen, joka vastasi päällikkönsä tervehdykseen tuskin huomattavalla ilmeellä. Isän Emmaan kohdistuvan kysyvää katseen johdosta hän murahti:
– Arvelin, että jos alahangan soutajaa?
– Mitä turhia – onhan Hannu.
Emma oli tervehtinyt ujosti nyykistäen. Hannu oli vastannut siihen nyökkäämällä ja jäänyt samalla huomaamattaan katsomaan häntä. Emmalla oli päässään valkoinen huivi, joka oli valahtanut niskaan, ja yllään suora harmaa röijy; jalassa hänellä oli kiveränokkaiset tervatut ruojutkengät, joitten kärjet kurkistivat pitkän, kotikutoisesta tehdyn hameen alta. Tukka oli pellavainen ja näkyi huivin alta olkapäälle käännettynä paksuna palmikkona. Hannu huomasi vasta nyt ensimmäinen kerran, että Emman kasvot olivat sievät, silmät sädehtivän kirkkaat, hampaat valkoiset ja vartalo solakka. Sen Hannu totesi, kun Emma kuultuaan, ettei häntä tarvittukaan, nyykistää niksautti äkkiä, kääntyi sujakasti ja läksi menemään, salaten ujouttaan juoksemalla. Sitten Hannu käänsi pois katseensa peläten, että isä näkisi. Hän ei tiennyt, lieneekö nähnyt.
Tuusan-Elli siinä hiljalleen meloskeli myötävirtaan Aukustin torppaa kohti. Sikäli kuin kevät edistyi, Ellin voimat lisääntyivät, kunnes hän särjen kudun aikana jo nousi ja uskaltautui joelle ja järvelle pyyntihommiin. Kalastus näet oli hänen ammattinsa: suolakalaa ensin Aukustin torppaan riittävästi koko talveksi ja sitten myytäväksi kylän taloihin, tukkisavottoihin jne. Särkikalaa vain – ei sen parempaa, keväällä merroilla, kesin ongella. Merroilla tuli kun sattui aivan tuhottomasti, mutta ongellahan saalis oli vähäisempi. Kun kuitenkin istui ahkerasti kuten Elli aamusta iltaan Koirasaaren kaislikoissa ja muissa hyvissä paikoissa, joista Elli ei mielellään kertonut – hakekoon jokainen omat onkipaikkansa –, niin kertyihän siitä viikon kuluessa melkoinen määrä. Ja särki oli hyvä suolakala, kun se oikein painon alla kypsyi – synti oli sitä moittia. Suvannon pojat kun olivat oikein nälkäisiä, niin ei kelvannut muu kuin hapan reikäleipä, kotivoi, suolasärki, kylmät perunat ja viilipiimä. Eipä ollut juuri sitä aikaa päivästä, ettei Elli meloa kyökkäissyt harmaalla, pienellä, tervaamattomaksi jääneellä, keulasta rikkinäisellä kaksilaidallaan jossakin tässä kotisuvannoilla, heittäen onkeaan milloin sinne, milloin tänne. Ei hänellä ollut kuuluvaisonkea – käden ja vavan varassa siima oli, mutta kumman herkästi tuntui, nappasiko matoa sivu livahtava, hilpeä särki, vai painalsiko sitä vakaumuksellisesti asiaa kauan harkinnut ahven tai väkevä säynäjä, jolloin alkoi kova jutuuttaminen, poruuttaminen ja loiske.
Elli oli Aukustin mökin kalanhankkija muutenkin. Jo varhaisesta lapsuudestaan Hannu muisti, että kun kevättulva oli osapuilleen laskeutunut ja alkoi uisteluaika, Aukustin torpan rannasta irtautui joka ilta vene. Perässä istui Elli, tuhdoilla Hermanni tai Emma, ja niin lähdettiin uistelemaan pitkin virran rantoja, virtavia nivakohtia ja rauhallisia kostepaikkoja. Muut lapset oli sullottu keskelle venettä, niin että tämä oli kuin veteen joutunut variksenpesä. Kahta uistinta vedettiin: toista siimaa Elli piti kädessään, toista joku lapsista pitkän vavan kärjessä. Niin soudeltiin auringon laskiessa ja miljoonien hyttysten survoessa veden kalvossa, lasten tuijottaessa jännittyneinä uistimiin. Ja kun sitten Ellin siimaa riipaisi niin, että eukko oli kellistyä jokeen, ja hän alkoi, laskien melan eteensä poikkipuolin laitojen päälle, hyvästä mielestä höpisten tahdikkaasti kiskoa siimaa veneeseen, samalla arvioiden vastustuksen kiinteydestä, oliko saalis miten iso – "tuolla se nousi pinnalle – suu on auki kuin rokotiilillä – kunhan se ei vain pudistaisi uistinta irti – ne tekevät usein siten – ähäh, eipä saanut – on lujassa – tule vain tänne – ottakaahan, lapset, väkäkirves – minä uitan sen tuohon" –, niin vallitsi "variksenpesässä" yhtä jännittynyt mieliala kuin konsanaan maailman suurimmissa sirkuksissa. Ja jos kalaonni oli suopea ja veneen pohjalle ilmestyi haukia, ahvenia, säynäviä, harreja – joskus taimen tai lohi, mikä ei ollut tässä joessa mahdotonta eikä harvinaistakaan –, niin lämmin onnen ja viihtymyksen tunne hiipi variksenpesän poloisten lapsien mieleen.
Hannun vene mennä pujotteli vastavirtaan niinkuin täällä aina tehtiin ensin uhmavedoin niemien kärkien ohitse ja sitten rauhoittuneemmin heti niiden takaa alkavia akanvirtoja myöten seuraavaan kärkinivaan saakka. Hannu piti tästä kulusta erikoisesti: virran päättäväisestä vauhdista, jolla se ryntäsi eteenpäin, sen pinnalla muljuilevista mustista pyörresilmistä, jotka olivat merkkejä syvällä povessa käydyistä vaikeista taisteluista, ja rannalta alituiseen hopeisina kaariviivoina sinkoilevista ja heläjävästi piiskuttavista sipilinnuista.
Levähtämättä kiivettiin yhä ylemmäksi, isän katseen tähdätessä varmasti ja jalosti menosuuntaan. Isä ei juuri puhunut veneessä, vaan ohjasi sitä vaipuneena ajatuksiinsa. Sen jälkeen kun hän oli kevättalvella käynyt kaupungissa, hänen kulmiensa väliin, nenänvarren jatkoksi, oli ilmestynyt kaksi pystyä poimua. Hannu tuli tarkastaessaan niitä ajatelleeksi, että Erkillä oli ollut nukkuessa, kun Hannu äsken hiipi hiljaa tiehensä, samanlainen huolestunut ilme. Varmaan seurausta edellisen illan vakavasta keskustelusta ja oudosta, peloittavasta tulevaisuudesta. Erkki olisi kyllä mielellään tullut mukaan, mutta Hannu oli taivuttanut hänet jäämään kotiin: "Nuku yösi ja aamusi rauhassa niin kauan kuin saat – pian unesi katkotaan muutamiksi tunneiksi kysymättä ollenkaan, väsyttääkö". Erkki oli suostunut ja hänen kasvoillaan oli vilahtanut hetkellinen arkuuden ja väsymyksen ilme, samanlainen kuin pikkupoikana, ensimmäisellä luokalla, jolloin hän oli ollut viikkoja sairaana, maaten kalpeana ja heikkona vuoteessaan. Olga Fredrika ja Aina Axinia olivat olleet hädissään eivätkä uskaltaneet kirjoittaa äidille muuta kuin että "Erkki on ollut hiukan väsynyt ja sairaskin, mutta on jo paranemassa". Se oli jotakin vatsakatarria – harmaiden viiksiensä takaa muka äreästi murahteleva vanha tohtori, joka kävi katsomassa Erkkiä säännöllisesti, ihmetteli, mistä semmoinen vika oli tullut nuoreen poikaan, jonka "kivispiiran" pitäisi oikisuunnassa sulattaa vaikka hiekkaa. "Älä naura, poika!" hän varoitti Erkkiä, jota tohtorin "kivispiira" oli huvittanut, mutta nauraa hörhötti itsekin ollen pitkine pörhöttävine viiksineen kuin "istuva mursu". Erkki hänet niin oli määritellyt eikä Hannu huomannut siinä olevan korjaamista. Mutta se väsynyt ilme ja pieni huokaus, joka levisi Erkin kasvoille ja hengähti hänen huuliltaan, kun hän tohtorin mentyä kallistui lepäämään pielukselleen, jäi ainaiseksi Hannun mieleen. Hannun sielu synkkeni joka kerta, kun hän sattui muistamaan veljensä sairautta, kun Erkki nukkuessaan tai ollessaan väsynyt sattui ottamaan tuon tutun, kärsivän ilmeen. Hannu oli näet ollut hermostunut, melkein vihainen siitä, että hänen huoneensa oli muuttunut sairastuvaksi, ja istunut murjottaen pöytänsä ääressä, ottamatta edes osaa Erkkiä tervehtimään saapuneiden toverien ilakointiin. Erkki ei sanonut hänelle ainoaakaan syyttävää sanaa, vaan kysyi joskus jotakin hiljaisella, aralla, anteeksipyytävällä lapsen äänellä, kuin olisi pelännyt veljeään. Katse oli arka, kummastunut, nuhteleva – sen takana värisi lämmin, kärsivä, veljeä rakastava ja häneltä samaa odottava sydän. Eikä Hannu suinkaan vihannut veljeänsä, vaan rakasti häntä omalla tavallansa, mutta onnettomuudeksi hänen luonteestaan puuttui välittömän avautumisen kyky – hän oli aina kuin kylmän seinän takana – ja siihen kuului annos kovuutta, teräksistä tahtoa, joka hermostui, ellei kaikki mennyt niinkuin hän oli suunnitellut. Pian Hannu huomasi, etteivät sairaan veljen katse, hänen kärsivä ilmeensä ja arka kuiskaava äänensä haihtuneetkaan hänen muististaan. Päinvastoin ne painuivat sinne elävinä kuin kaikki olisi ollut tuossa edessä juuri nyt, kun Hannu kiihtyneenä ajatuksistaan veti airoillaan huomaamattansa yhä pontevammin. Ne omantunnon pistot, joita hän tunsi jo silloin, vain lisääntyivät vuosien vieriessä, muuttuen polttavaksi haavaksi, joka kidutti sitä enemmän kuta kypsemmäksi Hannun siveellinen harkintakyky kehittyi. "Miten voisin korjata tämän asian?" hän usein kysyi, ja epäili, oliko se ollenkaan korjattavissa. Voiko sellaista saada tekemättömäksi, vaikka katuisi ikänsä? Hannu päätti heti pyytää Erkiltä anteeksi, mutta ei tehnytkään sitä, sillä asian ottaminen puheeksi tuntui aina mahdottomalta sen vuoksi, ettei Erkki ilmeisesti muistanut siitä mitään. Heti parannuttuaan hän oli sama entinen herttainen, hyväntuulinen poika, jolla ei ollut kaunaa ketään, kaikista vähimmin Hannua kohtaan, ja joka olisi lyönyt Hannun anteeksipyynnöt leikiksi. Erkkiä asia ei ilmeisesti vaivannut, mutta sehän ei tehnyt sitä Hannulle sen helpommaksi. Joskus hän sai suurin ponnistuksin vihjaistuksi jotakin sinne päin, mutta vaikeni, kun Erkki huitaisi ja sanoi "ole vaiti!" Mutta jos ja kun Erkki lähtee jo parin kolmen viikon kuluttua ehkä iäksi, niin Hannun täytyy ennen sitä saada purkaa sydämensä, ettei koko elämän ajaksi jäisi sinne tämä paranematon haava.
Hannu oli soutanut niin kovasti ja tiuhaan, että tahti rikkoutui ja airot kolajivat toisiinsa. Isä katsahti Hannuun, joka nolona rauhoitti vetonsa. Vene kääntyi nyt myötävirtaan, revonsaarta kiertävälle toiselle väylälle, jossa Siikaniva oli, ja niin lähdettiin laskettamaan vilisten alaspäin. Vauhti hurmasi Hannua, veneen kulku väylän päävuolteessa oli jollakin tavalla huoletonta ja komeaa. Rannan piilopirtin asukkaan sydän on muinoin säikähdyksestä pysähtynyt, kun yhtäkkiä on alkanut idästä päin myötävirtaan solua kairalakkisia ja pellavapaitaisia, keihäsniekkoja vainolaisia pitkä sujakka veneellinen toisensa jälkeen, monella parilla soudettu, jokaisen perässä vaahtopartainen Väinämöinen, sotaretkillä ikänsä viettänyt urho, joka varmaan kerran saa nuolen rintaansa tai otsaansa sellaisen tapparaniskun, että vihdoinkin kellistyy. Pirtin asukas säikähtää, akka ja lapset lähtevät pakenemaan metsään, jonne lehmä on onneksi ajettu jo varhain aamulla, ja koira haukkuu. Muuan pitkä vene kääntyy rantaan ja siitä hyppää miehiä, jotka heristäen keihäitään lähtevät ajamaan pakenevia takaa. Nämä kiirehtivät, mutta pikkupoika ei jaksa juosta, vaan jää jälkeen ja itkee säikähtyneenä. Iso sisko – sehän on ilmeinen Emma – kuulee sen ja palaa noutamaan veljeänsä hyvin tietäen, että vainolaiset tappavat tämän heti, kun ehtivät luo: tarttuvat säärestä, pyörittävät ilmassa ja sitten lyövät puun kylkeen, kiveen tai maahan. Hän ehtii veljensä luo, tempaa tämän syliinsä ja kääntyy taas pakenemaan, mutta silloinpa jo vainolainen tarraa käsivarresta. Emma vaipuu polvilleen ja koettaa suojella pikkuveljeään, joka on aivan tyrmistynyt pelosta, mutta vainolainen ei nyt välitä pojasta, vaan viskaten hänet tylysti syrjään raahaa Emman pensaikkoon, josta pian kuuluu hänen kauhistunut kirkaisunsa. Miestä jo huudetaan, sillä on kiire yllättämään rikkaita rantakyliä, ja sen vihan vallassa, joka aina valtaa himonsa tyydyttäneen uhriaan kohtaan, hän jo heilautti tapparaansa iskeäkseen tytöltä pään halki, kun tämän katseesta, ilmeestä ja turvattomasta asennosta välittyi hänen villiin sydämeensä hämärää, kaukaista inhimillisyyden ja säälin kajoa. Hän tunki tapparan vyöhönsä, vilkaisi vapisevaan tyttöön ja oli mennyt. Silmänräpäys vielä, ja turmiontuoja venekunta oli kadonnut. Mutta Emma nousee ja lähtee etsimään pikkuveljeään, jonka vihdoin löytää kuusen juurelta pimennosta. Sinne hän oli hädissään kontanne piiloon. Ja Emma ottaa hänet syliinsä ja tuntee kaikesta huolimatta iloa siitä, että veli on pelastunut, olkoonpa että se oli tapahtunut hänen oman ruumiinsa hinnalla. Hän ei puhuisi siitä kellekään, vaan unohtaisi koko tapahtuman – unohtaisi mikäli voisi. Isä ja äiti saapuvat metsästä, rakennukset palavat roihuten, isä istuu synkkänä ja lähtee sitten katselemaan, mitä on jäänyt. Kirves on, Jumalalle kiitos, tuossa, ja kuokka! Täytyy aloittaa taas alusta ja rakentaa pirtti etäälle vesiväylästä, joita myöten näyttää matkaavan julmia vieraita. Elämän kulku välähtää hetkisen hänen silmissään katkeamattomalta kärsimysten ketjulta, jossa ei ole ainoaakaan niveltä ilman raiskausta, murhaa, murhapolttoa, määrätöntä ilkeyttä ja kaikkien sotaa kaikkia vastaan, ja hän tuntee halua vaipua masennuksen valtaan, kuolla tähän – kun tyttären kävi noin – tytär luulee, etteivät isä ja äiti tiedä sitä, ja parempi onkin niin –, mutta sitten taas maahan taipunut varpu alkaa ripsaus ripsaukselta nousta ja mielessä kuulua kehoituksen ja toivon ääntä, että vaikka näinkin matalalla, niin nousta täytyy – yrittää vielä kerran. Vene saapuu lujaa vauhtia Siikanivan niskaan, jossa siihen tarraavat parin palvelushaluisen kymmenmiehen lujat kourat kiskaisten sen väkineen kaikkineen korkealle kuivalle. Sillä isä on "ukkoherra", sen salaperäisen puulaakin pomomies, joka täällä metsiä ostelee ja hakkauttaa, uittaa tukkeja kesäkaudet, antaa jätkille rahaa ja "masiinaläskiä" – Amerikan silava kun oli niin säännöllisen paksuista ja eheästi valkeaa, jätkät arvelivat leikillä sitä tehtävän koneella. Ihan se lyö hiljaiseksi, kun ukkoherra tulla tohahtaa rantaan, nousee maihin ja seisahtuu katsomaan, kun häntäroikka auttelee rannalle ja kostevirtoihin jääneitä tukkeja selkävuolteeseen, jolloin ne nopeasti alkavat kiitää merta kohti. Tuommoinen ukkoherra ei puhu paljoa, seisoskelee siinä vain ja katselee, sytyttää mietteissään armiron, jotta saisi pidetyksi sääsket ja mäkärät loitommalla, kysäisee kymmenniekoilta, perustelee jotakin mustakantiseen kirjaansa, nauraa hahahtaa ja taas on kuin kenraali. Se on tuollainen siksi, että sillä on takanaan rahaa loputtomasti, niinkuin litviikipäivänä saattaa nähdä, kun sen konttoristi ilmestyy maksupaikalle rautaisine lippaineen. Voi totisesti sitä rikkauden määrää, 50-, 20-, 10- ja 5-markkasia niputtain, hopeaa ja kuparia kahmaloittain. Eikä näy mammona loppuvan – aina ovat uutena palkkauspäivänä seteliniput yhtä paksuja. Ne varmaan itse painavat rahansa, kun niiden setelit ovat aina aivan puhtaita ja suoria. Vaan kyllä ne pian saavat oikean värinsä, kun rupeavat kiertämään jätkäin hyppysissä maksuina korttipelin voitoista tai tappioista, viinakauppiaan kallishintaisista ryypyistä ja muista yhtä korkeatasoisista ja sivistävistä "nautinnoista". Kun ukkoherra katselee jätkäin hommaa kylmästi ja arvostelevasta niin näille tulee hoppu näyttämään, että kyllä työ sentään sujuu, kun miehet ovat tekemässä. Siikanivan keskuskohtaan työntyy toiselta rannalta kiviraunio ihan kuin siinä olisi joskus ollut pato, ja tämän kärkeen oli ensin osunut tarttumaan yksi ja pian jo toinen tukki. Ja niin siihen oli vähitellen kertynyt satoja tukkeja sikin sokin sisältävä ruuhka, joka kohosi korkeaksi läjäksi ja tukki virran pohjaa myöten. Kympit olivat ärjyneet ja vaatineet hajoittamaan sitä nopeasti ennenkuin siihen patoutuu enemmälti, mutta jätkät olivat arvelleet, että ehtiipä tuon. Mutta kun ukkoherrakin tuolla äyräällä kuulosti mylvähtelevän kiukkuisesti, niin kai sitä täytyi ruveta hajoittamaan. Pari vahvaa tukkivenettä, molemmissa puolikymmentä miestä, souti ruuhkalle ja hajoitustyö aloitettiin. Koetettiin pysyä virran tulopuolella, sillä kun ruuhka saattoi veden painamana lähteä mennä rynnistämään sellaisenaan, oli alapuolella hengenvaara. Kymmenen keksiä iskeytyi ison tukin selkään kuin jättiläiskokon kynnet, kuului huuto, ja yhteisvoimin suoritettu nykäisy kiskaisi pinnasta liukkaan tukin irti läjästä vapaaseen vuolteeseen. Uusi keksien kipeä isku, uusi huuto ja uusi tukki. Miehet tekivät työtänsä tahdikkaasti, tottuneesti ja nopeasti, yhden pitäessä veneitä koko ajan saapuvilla siltä varalta, että ruuhka lähtisi menemään. Jo eräs kokenut jätkä huomasi sen ensimmäisen tukin, jonka varassa koko ruuhka oli. Se oli kavalasti kiilautunut poikkipuolin kahden ison paaden nojaan, niin että latvapuoli oli jäänyt pistämään ulos vapaaseen virtaan. Sen varaan oli sitten melkein koko läjä ruuhkautunut: paino oli niin suunnaton, että tuo paksu tukki oli sujunut lengoksi, mutta katkeamatta, tuore kun oli, oksaton ja sitkeä. Ei tarvitsisi muuta kuin napsisi muutaman kerran kirveellä tuohon kaaren selkäkohtaan, niin että tukki katkeaisi, niin koko ruuhka todennäköisesti menisi saman tien. Mutta kukapa ottaisi tehdäkseen sen – liikkeelle lähtevä tukkirykelmä melkein varmasti ruhjoisi ja hukuttaisi miehen. Miehet keskeyttävät työnsä, pyörittelevät mälliään poskiontelosta toiseen, mikäli eivät ole niin röyhkeitä, että pitävät kahta, jolloin he antavat niiden vaihtaa paikkaa ja harkitsevat asiaa. Vaara on ilmeinen, mutta siksipä se juuri houkuttelee. Eräs nuori kulkuripoika tuumii:
– Mitä tässä näitä tikkuja kiskomaan – se on ikävää työtä. Anna kirves tänne, niin koetetaan, monta kertaa tukin selkään hellää lyödä ennenkuin se raksahtaa poikki.
Hän hyppäsi ruuhkalle, löi keksinsä pystyyn tukin selkään käden ulottuville ja kumartui katsomaan kohtaa, josta siis saattoi laukaista tämän jännittyneen voimasolmun. Hankala sinne oli hakata – veteen noin alas –, mutta kävihän se kuitenkin.
Kaikki olivat vaiti ja seisoivat vakavina, puuttumatta asiaan, sillä jokainen sai menetellä miten tahtoi. Rannalla oli arvattu, mistä oli kysymys, kun oli nähnyt miehen hyppäävän ruuhkalle kirves kädessä. Isä oli totisen näköinen ja avasi jo suunsa aikoen sanoa jotakin, mutta ei sanonutkaan. Hannua jännitti.
Kuului ensimmäinen nasahtava isku, toinen, kolmas... Sitten rasahti ja natisi kipeästi kuin olisi paksu puu vääntynyt poikki suunnattoman voiman painamana, ja yhtäkkiä ilma oli täynnä kuminaa, pauketta, jyrinää ja pauhua, kun ruuhka alkoi virran painamana mennä myllertää alaspäin. Tukkilainen oli viskannut kirveensä odottavaan veneeseen, temmannut keksinsä ja yrittänyt itsekin hypätä sinne, mutta ei onnistunut, välimatka kun oli liian pitkä. Kuin orava hän silloin hyppeli tukilta toiselle ruuhkan kärkeä kohti, jossa irtautunut tukki toisensa jälkeen muljahti raskaasti kohahtaen pinnalle ja kääntyen laiskasti kuin kankea peto virran suuntaan alkoi mennä jollottaa uneliaasti ja raskaasti. Sellaisen selkään tukkilainen pyrki tietäen, että jos hän jäisi tähän pyöriviä, pystyyn viskautuvia, kääntyileviä ja toisiaan vastaan hankautuvia tukkeja täynnä olevaan hornanmyllyyn, hän jauhautuisi samassa silmänräpäyksessä kuin jalkaa ensimmäisen kerran livettäisi murskaksi ja painuisi kuolleena syvyyteen, noustakseen näkyviin joskus tuolla alhaalla. Tuossa pullahtaa voimakkaasti pinnalle harmaa honkatukki, pystyyn kuivanut erämaan kuningas, jonka tervainen, hyväntuoksuinen puu ei vety, ja sen selkään tukkilainen onnistuu pääsemään. Hän osuu hyppäämään niinkuin pitääkin sen päähän, keikkuu siinä kuin apina, lyö keksillään eli "sestoo" molemmin puolin veteen pysyäkseen tasapainossa, ja tuntee jo voittaneensa pelin, jossa oli näyttänyt tukkilaisen koko taidon. Tuolla miehet jo saapuvat ottaakseen hänet veneeseen. Mutta silloin, pienen huolimattomuuden johdosta, vanhan kaarnakappaleen irtautuessa jalan alta, hän pudota humahtaa mustaan virtaan, kadoten umpisukkeloon. Hämmästys mykistää miehet, sillä tiedettiin, ettei tämä enempää kuin yleensäkään tukkilaiset osannut uida; vaikka he olivat koko ikänsä "vesieläimiä", he kammosivat uintia eivätkä – harvoja poikkeuksia lukuunottamatta – milloinkaan menneet veteen vapaaehtoisesti. Vene kiiruhtaa paikalle ja pysyttelee tukin lähettyvillä, sillä virta vie miestä samoin kuin sitäkin; jos mies nousee näkyviin, mikä riippuu siitä, onko hän säikähdyksissään riipaissut vettä henkeensä vai ei, hän tekee sen suunnilleen tukin tienoilla. "No mutta katso perr–!" sanovat miehet nähdessään tukkilaisen pään todellakin pulpahtavan pinnalle honkatukin vierestä ja hänen tarraavan siitä kiinni. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän on pistänyt suuhunsa kellon ja imee sitä voimakkaasti, ettei näet koneistoon jäisi vettä ruostuttamaan sitä. Hänet nostetaan veneeseen ja viedään rantaan, jossa hän alkaa nuotion ääressä kuivailla vaatteitaan. Hänen alaston ruumiinsa on puhdas ja neitseellisen valkea, vain kädet ranteista alkaen, kaula ja kasvot ovat kevätahavan ja auringon päivetyttämät. Hän ei ujoile alastomuuttaan, vaan puuhailee itsetiedottoman vapaasti, nauraa miehille niin, että valkea hammasrivi loistaa kuin villipedolla. Isä lähettää hänelle 20-markkasen – ukkoherrat aina palkitsevat tukkilaistensa tällaiset erikoiset sankariteot.
Sitten alkoi kaukaa alajoelta kuulua pitkäveteistä, raikuvaa huutoa: "Kello so-o-o-o-oi!" Se saapui yhä ylemmäksi ja kaikui vihdoin siinä, missä isä ja Hannu olivat. Oli tullut aamiaistunti, joka ilmoitettiin näin yhtäkkiä penikulmien pituudelle, heittämällä huutomieheltä toiselle, ylös ja alas, kaikkialle, missä työtä tehtiin. Samoin tunti myös ilmoitettiin loppuneeksi!
Keksit iskettiin kiinni tukin selkään ja miehet riensivät laukuilleen. Konttia ei tukkilainen juuri pitänyt arvollensa sopivana kantovälineenä – se kuului paremminkin maanjusseille –, vaan sellaisena oli nahkainen laukku, jonka saumoissa oli valkoinen, pyöreä terenahka ja laajassa heltassa punainen sahviaanitähti, viisi- tai kuusikulmio. Sieltä nousi nyt reikäleipää – "se leipoo tukkilaisille", oli hyvin tavallinen tieto puheen tullen jokivarren akoista –, voirasia ja masiinaläskiä. Harvalla oli mitään muuta tämän lisäksi: kahvia möi roikan mukana kulkeva akka kupittain.
Maitoa ostettiin, jos lähelle sattui sellaisia taloja, joista sitä myytiin. Tätä yksinkertaista ja yksitoikkoista ravintoa miehet söivät kolme kertaa päivässä, lopettaen syömisen heti, kun tunsivat näläntunteen kadonneen. Silloin he pistivät leivän, rasian ja särpimen laukkuun, pyyhkivät puukkonsa housunlahkeeseen, röyhtelivät äänekkäästi ja kellistyivät kyljelleen nuotion ääreen siinä tupakoidakseen, torkahtaakseen tai ottaakseen osaa keskusteluun, joka saattoi koskea mitä uskomattomimpia asioita. Sen johdosta, että läheisyydessä oli äsken tapettu käärme, jota kohtaan kaikki ilmaisivat tavatonta kauhua, puhe joutui koskettelemaan sitä, eikö käärmeellä todellakaan ole jalkoja. Ja Hannun ihmeeksi muutamat jätkät väittivät, että jos painaa käärmeen haarukalla niskasta maahan, varoen kuitenkin, ettei tapa sitä, ja sitten notkealla vitsalla, joka ei taita sen selkärankaa, piiskaa sitä kipeästi, niin se lopuksi näyttää jalkansa. Tämä on kolmihaarainen, punainen ja pieni "kuin pääskysen räpylä", kelpaamaton käytettäväksi, minkä vuoksi käärme pitää sen piilossa, ettei se olisi esteenä luikertaessa.
Mutta kesken kiivainta kiistaa kymppi kajahdutti "kello soi!" lähettäen sen kuin kaiun taas raikumaan pitkin jokea. Päivä kului puoleen ja pian iltaan, isä sai järjestetyksi asiansa, ja niin oltiin kotimatkalla, Aukusti yrmeänä etutuhdoilla. Laskevan päivän kultainen hohto valaisi isän kasvoja, kun hän mietteissään ohjasi venettä kotia kohti, nyt virran keskeisintä, syvintä ja nopeinta uomaa, sillä mentiinhän enemmän sen kiidättäminä kuin soutamalla. Hannukin mietti päiväänsä ja tunsi kokeneensa jotakin.
4
Seuraavana päivänä, puuhaillessaan äidin ja Hellin apuna puutarhan laitossa – Erkki oli siinä myös –, Hannu pääsi äidin puheista ymmärtämään, että Emma aikoi lähteä Helsinkiin palvelukseen. Sinne oli pari vuotta sitten mennyt täältä hänen orpanansa, joka oli nyt kirjoittanut Emmalle ja kutsunut tätä suureen maailmaan itse ansaitsemaan leipäänsä, jopa rahaakin jolla voisi auttaa vanhempiaan. Emma aikoi lähteä sillä mitä hän enää isän mökissä. Kumma, kun ei ollut lähtenyt jo aikaisemmin. Mutta Aukusti on semmoinen, että se pelkää lastensa puolesta eikä tahtoisi mitenkään lähettää heitä maailmanrannalle, jossa odottaa niin monenlainen viettelys.
Hannu kuunteli äidin puhetta kiinnostuneena, sillä Emma esiintyi nyt hänen mielikuvituksessaan toisessa valaistuksessa kuin ennen, eilis-aamusta alkaen näet, jolloin Emman olemus oli ensimmäistä kertaa viehättänyt Hannun silmää "siten". "Miten", sitä Hannu ei tietoisesti tiennyt eikä kysynytkään – hän totesi vain muistaessaan Emman kasvoja, silmiä, hymyä ja vartalon somaa notkeutta, että entinen vähäpätöinen Korpelan Emma oli noussut eilen-aamulla unohduksesta kirkastuneena, yllänsä nuoren, viattoman naisellisuuden selittämätön viehätys. Hänelle oli tapahtunut sama ihme kuin Hellille, joka tuossa säihkyvin silmin ilakoitsee ja muka riitelee Erkin kanssa, pohjimmaltaan tuskin tietäen, mistä on kysymys. Jos Emman pukisi samalla tavalla kuin Hellin ja sitoisi palmikot samoin, niin kumpikohan heistä mahtaisi olla sievempi? Emma on vaaleampi ja hänen kätensä ovat työstä kovat ja karkeat, mutta hän on lempeämpi kuin Helli ja hänen naurunsa on pehmeämpää, ujompaa, ja juuri siksi erikoisesti miellyttävää. Hannu muisti siinä herneitä kylväessään erikoisesti, kuinka herttaiselta Emman nauru oli kuulunut hänestä jo monta vuotta sitten, kun leikittiin Korpelan lasten kanssa illat kaiket kirpalla tai piilosilla, kun oli kuulaan kirkasta ja tyyntä, ja pääskyset liitelivät valkoapilaa kasvavan pihan yllä, istuutuen joskus livertämään kaivonvintin kärkeen. Hannu totesi nyt, että se oli sama Emma, joka silloinkin hypähti notkeasti ottaakseen pallon kiinni, naurahti pehmeästi ja liikahti joskus, poikien telmäessä, itsetiedottoman puolustautuvasti ja siveästi, mutta että tuo kaikki oli ollut vielä silloin lapsellista, kehittymätöntä, umpuna odottavaa.
Äiti siinä innostuksissaan taas rehki pienen puutarhansa kimpussa. Keittiökasvimaa oli keittiön ja pirttirakennuksen nurkkauksessa, johon idän ja etelän aurinko paahtoi kuumasti, mutta varsinainen kukkatarha oli päärakennuksen ja joen välissä, suoraan etelään päin. Vinosti kaareva valkohiekkainen, runollinen käytävä vei jonkinlaiseen valko- ja orjanruusupensaiden muodostamaan ympyrään, ja sen molemmin puolin oli sitten erilaatuisia kukkamaita, kaikki muodoltaan jollakin tavalla sirokaarisia, rokokootyylisiä, siellä täällä koristeena valkaistu kivi tai vanhalta rautaruukilta tuotu iso, viheriä, lasimainen kuonamöhkäle. Siinä äidillä oli jos minkälaista kesäkukkaa, kuvion reunassa usein uskollista ja lempeästi katselevaa nemofilaa, jota Hannu rakasti juuri näiden ominaisuuksien vuoksi. Puutarhan reunassa, nurmikossa, olivat monivuotiset kasvit, pionit ja "luutnantin särkyneet sydämet", leijonankidat, akvilegiat ja muut, joille annettiin joka kevät – niinkuin nytkin parhaillaan – erikoinen lantakohennus. Hannu oli todennut, että renki-Aapolla oli melkein kuin pyhä ja kunnioittava ilme hänen tuodessaan lantaa tänne, herrasväen puolelle, näille ihmeellisille ulkomaan kukkasille, joiden ei olisi luullut välittävän tällaisesta höystöstä. Kyllähän tämän kukkain hoidon olisi muuten kestänyt, arveli äiti joskus, ellei olisi ollut sääskiä ja mäkäröitä. Mutta kun niitä alkoi syntyä juuri näihin aikoihin niin paljon, että ihan kiehui varsinkin kyyköttäessä kasvot nurmikkoon päin, niin vaadittiin todellakin suurta rakkautta kukkiin kestääkseen siinä. Sääsket vielä menivät, mutta mäkärät: ne saattoivat puraista palan suorastaan silmäni valkuaisesta. Usein äidin täytyi paeta sisään ja voidella kasvojaan amykos- tai muilla suloisilla vesillä.
Mutta kukkia täytyi olla. Niitä kasvatettiin sekä ulkona että sisässä ja niiden hoitoon omistettiin hetki joka päivä. Olga Fredrikalle ja Aina Axinialle säännöllisesti menevissä pitkissä kirjeissä oli tarkat ilmoitukset, miten kukat menestyivät, mikä oli nupulla, kukki parhaillaan tai oli jo lakastumassa, miten sen taimi oli juurtunut jne. Ja sieltä tuli vastaan samanlaisia tietoja. Kukat olivat näille hienoille vanhoille naisille, jotka inhosivat kaikkea raakuutta niin syvästi että loukkaantuivat tavallisesta arkipäiväisestä sanastakin, jota oli melkein mahdotonta välttää – itse he mainitsivat sellaiset asiat kierrellen tahi ruotsiksi –, todellakin eläviä olentoja, joiden kauneudesta ja tuoksusta hengähti elämään jotakin, mitä siinä ei ollut. Talvi oli pitkä ja kuollut; sivistyneet varsinkin tunsivat sen ja kärsivät siitä, vaikka eivät itse sitä tietoisesti tajunneetkaan; siksi he hankkivat ikkunalaudallensa ruukkukasveja ja säilyttelivät kellareissaan ruusuja. Kun sitten maalis-huhtikuun aurinko houkutteli ne kukkimaan ja niiden hennot, vaaleat lehdet ja hienosti tuoksuvat kukat ilahduttivat silmää, tuntui siltä kuin olisi pohjolan karu, iloton maailma tullut siedettävämmäksi ja elämään ilmestynyt edes yksi ainoa väripilkku. Hannu tunsi tämän, mutta ei silti jostakin selittämättömästä syystä ollut erikoisemman ihastunut huonekasveihin. Sen sijaan hän seurasi hiljaisen harrastuneesti ulkoluonnon kukkien hidasta ja varovaista esiintymistä. Kaupungissa hän meni joka kevät kauas meren rannalle, jossa pitkin sitä ylintä rajaa, mihin vihaisimmat tyrskyt ulottuivat, kasvoi kauniina punasinervänä mattona pieniä, ujoja, uskollisia Siperian esikoita. Niitä oli siinä tuhansia rantaan ajautuneen roskan ja kuloruohon keskellä, ainoana väriaaltona lumen alta äsken paljastuneen maan kuolleessa kuloharmaudessa. Niiden näkemisessä oli jotakin tyydyttävää: oli hauskaa istahtaa niiden keskelle ja katsahtaa niihin, sitten taivaalle ja viimeksi meren kaukaiseen rajaviivaan, joka ikäänkuin imi katseen eikä päästänyt sitä enää irti, vaan anasti ajatuksetkin vieden ne jonnekin kauas, tuntemaan rajansa ja palaamaan siipirikkoina ja masentuneina lähtöpaikkaansa. Toisenkin retken Hannu teki aikaisin toukokuulla: sisämaahan päin, siellä olevien pienten järvien ja kevätpurojen rannoille, joilla kaikui keskeytymätön lintujen laulu ja saattoi äkkiä tavata upeasti kukkivan pajun tai raidan. Se oli yllättävä seisoessaan siinä ainoana värikkäänä ilmiönä lehdettömien koivujen kevätruskeuden ja mäntyjen tasaisen, harmahtavan vihreyden keskellä, iloisesti keltaisena, itseään ihastelevana, kuunnellen kesän tulosta tyytyväisten kimalaisten unettavaa surinaa. Sitä täytyi mennä katsomaan lähempää, kiertää, koetella kädellä ja lopuksi mielessään valoisien tunnelmien vallassa ihastella.
Kotiin tultuaan kesäkuun alkupäivinä Hannu, Erkki ja Helli menivät ensimmäiseksi niinkuin lasten tapa on, katsomaan kaikkia paikkoja, mihin suinkin oli edelliseltä kesältä jokin muistikuva liittynyt. Kotipihan haavikossa, jonka lehtien rapina ei lakannut milloinkaan soimasta Hannun korvissa – hän kuuli sen joka kerta, kun talvella sattui koti muistumaan mieleen välähtämään sielussa tuollainen äkillinen kesäkuu, niinkuin joskus tapahtuu: sunnuntain aamupäivä, jolloin raikas tuuli rapisuttaa haavikon lehtiä, kaukaa kuuluu kirkonkellojen kumahduksia ja ilmassa on tunnelma, tai ilta, jolloin aurinko on laskemassa, luonnossa kultainen rusotus, jolloin on tyyntä ja ilmassa miljoonien hyttysten surinaa ja tahdikasta survontaa. Silloin haavat rapisivat Hannun korvissa ja hän muisti hetkensä niiden juurella, lukemisensa ja arat ajatuksensa. Kotihaavikossa he istuivat tovin, tuntien penkeissä ja pöydässä vielä talven vilua ja katsellen oksista riippuvia pitkiä, punaisia urpuja, joista alkoi jo irtautua hopeanharmaata, lyhyttä villaa. Sitten he menivät siihen notkoon, jossa peräpohjolan orvokit tavallisesti näyttäytyivät ensimmäiseksi. Ne olivat ujoja, sinisiä, tuoksuttomia, todellakin sopivia koristeiksi karuun ja köyhään erämaahan, jossa on niin masentavan vähän sellaisen kauneuden rikkautta. He poimivat kukkasensa jokainen, ja Helli pisti muutaman kuin huomaamattaan Erkin rintapieleen, tulematta ajatelleeksikaan Hannua, joka ei ollut asiaa näkevinäänkään. Joen äyräällä ja ojien reunoilla oli jo mesimarjan vaatimattomia kukkia punaisenaan, herättäen mieleen kuvan hellepäivästä, jolloin oli mukava heittäytyä tähän rinteelle niiden joukkoon, tuntea niiden hienoa, kuumaa tuoksua, kuunnella virran hiljaista solinaa, kun se uupumatta, päättäväisesti, silmänräpäykseksikään pysähtymättä, riensi merta kohti, löytääkseen sen sylistä täyttymyksensä. Se oli kuin elämä itse – Hannu ajatteli usein niin –, tuntemattomia pyörteitä, syövereitä, koskia ja suvantoja täynnä – mahtava, vastustamaton, jonka mukana täytyi mennä, uida pinnalla, jos jaksoi, upota ja hukkua, ellei jaksanut. Mutta tuossa rannalla, veden rajassa, jonka yläpuolelle tulva harvoin nousee, on rentukkapensas. Se tietää kohdan, jota alemmaksi se ei mene, ja suurina tulvakeväinäkin niinkuin nyt se puhkeaa kukkimaan luottavaisesti, voimakkaasti, välittämättä siitä, että sitä pidetään niin arvottomana. Ja sitten kesä edistyi nopeasti. Tulva laskeutui muutamassa päivässä, niityt paljastuivat veden alta ja alkoivat vihertää, kaislikot nousivat näkyviin ja sarakot ja kortteikot sakenivat. Telkät, sorsat, haapanat ja tavit katosivat pesimäpiiloihinsa, lennellen vain illoin salaperäisen näköisinä syöntimatkoillaan. Joen törmät alkoivat vihertää voimakkaasti ja pian niillä keinui tuhansittain kulleroita, "juhannusruusuja", kullankeltaisia pallokukkia. Hannu, Erkki ja Helli soutivat joen toisella puolella olevalle niitylle, jossa niitä kasvoi erikoisen paljon, ja kulkivat siellä ihmeissään, sanattomina, kuin unessa. Erkki oli vakavan, melkein liikuttuneen näköinen. Tunsiko hän, että tämä suvinen niitty ja sen keinuva kukkarunsaus painui nyt, lähdön aattona, hänen sydämeensä syvemmälle kuin milloinkaan aikaisemmin – niin syvälle kuin se voi elämän vakavuuden tuntoon tulleella miehellä? Kesäinen tuuli meni leppoisana, lämpimänä vihurina pitkin kukkamerta, joka aaltoili pehmeästi, ja vieressä olevasta hiekkatöyräästä, sen sadoista rei'istä, sinkoili lakkaamatta törmäpääskysiä, jotka liitelivät vilisevänä ja visertävänä parvena virran pinnalla, appaen suu auki siinä miljoonin määrin kiehuvia hyttysiä. Taivas oli sininen, avaruus yllättävän syvä. Hannu seisoi joen äyräällä, pääskysten siirtokunnan yläpuolella, ja huomioitsi tätä kaikkea niinkuin oli lapsesta saakka tehnyt, joi sen idyllimäistä rauhaa ja kauneutta koko olemuksellaan, ja tunsi suurta mielenliikutusta, joka vaikka oli ikäänkuin murhetta kuitenkin ylensi hänen sydäntänsä.
"Vielä viimeisen kerran!" oli Erkki sanonut katsoen veljeensä vakavasti ja surumielisesti, "yhdessä harrikoskelle". Kaikesta reippaudesta huolimatta Erkin entinen iloisuus oli vähentynyt, sillä tulossa oleva vakava askel heitti varjoansa hänen mieleensä. Päätöksistään ja aikeistaan huolimatta Hannu ei ollut sittenkään saanut avatuksi veljelleen sydäntään, vaan kantoi edelleen tylyytensä muistoa kuin raskasta kiveä. Hän alkoi uskoa, että se oli hänen erikoiskohtalonsa, että hänen täytyi hautoa ja katua tekojansa aina vain yksin, milloinkaan odottamattakaan niille sovitusta. Selvää oli, ettei Erkki edes aavistanut, mitä hänen veljensä sydämessä liikkui. Kun tämä jollakin kiltillä teolla tai ystävällisellä sanalla osoitti hellyyttänsä, Erkki, katsahti häneen melkein kuin kummastuneena, katseessa lämmin tuike.
5
Kaukaa rajaseudun kiveliöistä tulevat mustat korpivedet ahtautuivat tässä kapeaan, korkeiden kallioiden väliseen uomaan, joka puristi niitä niin, että ne puhkesivat karjumaan raivokkaammin kuin milloinkaan ne kontiot, joiden hurjaa kevätkiimaa ne olivat usein ohi rientäessään katsoneet. Kallioiden laella kasvoi korkeita tupsupäitä honkia, joissa pesivien haukkojen villi huuto joskus kuului yli kosken pauhun. Mutta kallioiden takana oli pian synkkä korpi, jonka jättiläiskuuset seisoivat totisina jääkylmää hetevettä helmeilevässä sammalikossaan, miettien viimeistä tuomiota ja olevaisuuden loppua. Sitten oli taas harmaata jäkäläkangasta, johon jalka upposi kuin pehmeimpään mattoon; jossa lepäsi sadoittain muinaisen kulon kaatamia honkia kuin viimeisen voitollisen iskunsa jälkeen ikuiseen uneen kunnian kentälle uinahtaneita sankareita; ja jossa siivilleen kohahtavan metsoparven jylisevä nousu saattoi säpsähdyttää sydämen seisahtumaan ja veren soimaan korvissa. Yhä ylemmäksi tätä kumisevaa, raikasta, suurenmoista kangasta – tuonne, jossa se jo muuttuu tunturiksi ja paljastaa lakensa taivaan kaikille tuulille. Sinne on paennut sääskiä porolauma, joka nyt keinuvana, harmaana aallokkona tuossa tolvaa pois, ruskeissa silmissä vauhko kiilto. Kuinka jäntevä, joustavan notkea on tuon nuoren porohärän juoksu – mikä rajattoman vapauden himo kuvastaa sen asennosta, kun se nuuskien pohjoisen ilmaa porhaltaa sinne kuin olisivat sen nilkoissa teräspontimet. Vihdoin aukeaa laaja tunturinlaki ja sieltä sinervä ja kellervä metsien ja soiden valtakunta, jonka raja yhtyy taivaanrantaan tuolla jossakin siintävässä kaukaisuudessa. Ylevä koreus ja rajattomuus siellä tervehtää, täyttäen sielun sekä riemulla että oman mitättömyyden masennuksella – riemulla siksi, että voi edes oivaltaa rajattomuuden olemassaolon, että sielu edes kykenee ryömimään olemassaolon salaisuuden portille ja kaipaamaan sen avautumista – masennuksella siksi, ettei se voi uskoa tuota avautumista milloinkaan tapahtuvan. Ja riemulla vielä siksi, että seistessä täällä korkealla, josta näkee esteettömästi metsien ja soiden valtakuntaa. Sydämen valtaa selittämätön vapaudenhurma, ihmisen synnynnäisen aateluuden tietoisuus korkeimmassa määrässään.
Päästyään graniittiportistaan virta rauhoittuu ja alkaa rientää pauhaten alas myötämäkiä, jotka eivät enää jyrkkene putouksiksi, ja joiden väliin muodostuu tyynempiä suvantoja. Tällaista koskea jatkuu kilometrimääriä, valtaväylän rinnalla syviä akanvirtapoukamia, laajoja kannevesimatalikkoja, isojen kivien taakse muodostuvia kostevesiä, joissa forellit ja harrit asuvat. Edelliset ovat vikevän virrankäynnin, suoranaisen kosken suosijoita, erikoisen mielellään asuen juuri noissa matalikoissa, joissa vallitsee ainainen veden vilinä, mutta joita aurinko kykenee valaisemaan pohjaan saakka; harrit ovat laiskempiluontoisia, vönkälehtien syvemmissä akanvirroissa, varsinkin siinä rajakohdassa, jossa päävuolle pyyhkäisee akanvirran ohi ja tempaisee tämän suurille "häränsilmille". Perhonen, joka istahtaa keveästi päävuolteen aallolle, sen tyynemmälle reunalle, kiitää sen mukana iloisesti alas, pysähtyy ja lähtee sievästi mutkitellen uida lurittelemaan akanvirran rajaa myöten ylöspäin, on niille, kun ne alhaalta muljotellen pitävät silmällä, mitä vilisevällä pinnalla tapahtuu, vastustamaton houkutin, varsinkin jos se on harmaa ja mustalla hienosti poikkipäin raamitettu. Pyrstön voimakas potkaus, salamannopea kaarikiito pintaan, isku suu auki, niin että valkeat leuat vilahtavat...
Hannu ja Erkki ovat pyyntikiihkon vallassa. He olivat lähteneet heti aamiaisen jälkeen ja astuneet uutterasti koko päivän, suoraan erämaiden halki, omia tuttuja pilkkateitänsä, kontti selässä, onkivapa kädessä, milloin kumisevaa kangasta, milloin upottavaa suota, lähtevässä notkossa kukkiva ja itseään ihasteleva pihlaja oli ilahduttanut – täytyi pysähtyä sen yksinäisen kauneuden ääreen ja palvoa sitä hartaasti, tunnustellen sen tuoksua, joka leijaili kuin uhrisavu –, puron lirinä oli houkutellut hetkiseksi levähtämään ja juomaan vettä, joka helmeili tuohilipin hopeista hilsepintaa vastaan, ja metsäkanan äänekkäästi reveltävä valhepako pitkin vanhaa kulokangasta oli säikähdyttänyt. Sääskiä ja mäkäröitä oli jo pilvenään, mutta iholle voideltu pikiöljy esti ne pistämästä, niin että ne vain pokkailivat ja tupsahtelivat ihoa vastaan. Ja sitten alkoi kuulua Porttikosken tuttu pauhu ja haukan kiljuna honkien latvoista, ja silmänräpäyksessä erämaa oli lumonnut kulkijansa lopullisesti. He saapuivat kosken niskaan ja lepäilivät hetkisen syöden, mutta lähtivät pian pyyntikiihkon vallassa koskelle, jonka pinnalla kuvasteli jo iltaruskon kajo. Erkki vain kiipesi ensin tunturille, sillä häntä suorastaan veti sinne salaperäinen halu nähdä kotiseudun erämaata vielä kerran näin korkealta, niin paljon kuin mahdollista yhdellä silmäyksellä – syleillä sitä kuin rakkainta omaista – sanoa sille hyvästit ainaiseksi. Eikö paluuta siis voi laskea varmaksi? Erkki vastaa kysymykseensä toivekkaasti, mutta silti jossakin olemuksen pohjalla kaihertaa epäilys. Ja siksi hän vielä kerran katsahtaa jokaiselle ilmansuunnalle, painaen näkemänsä avaran kuvan ainaiseksi muistiin. Nyt hän laskeutuu tunturilta, mutta ei vielä koskelle vaan toisaalle, sinne, jossa laajan suon laidassa, kahden vaaran kulmauksessa, tuijottaa värähtämättömällä tummalla silmällä taivaaseen Mustalampi. Joka kerta käydessään koskella pojat tai ainakin Erkki pistäytyivät katsomassa tätä yksinäistä lampea, jonka kuvastintyyni tummuus vaikutti heihin voimakkaasti. Vaarojen puoleisella rannalla oli synkkää kuusikkokorpea, joukossa hopeanharmaita, hilseileviä kelohonkia, joista moni oli aikain kuluessa kaatua rojahtanut lampeen, nostaen juurikkansa paksut haarat pystyyn kuin harittavat jättiläissormet. Mutta lammen reunaa seuraili sievästi lummekudos, joka muuttui kuin hienoksi pitsiksi, kun myöhemmin kesällä sen valkoiset kukat aukenivat. Kosken pauhun ja vaaran toisella puolen uneksivan lammen rauhan vastakohtaisuus oli vaikuttava ja hiljensi mielen. Erkki nojasi harmaan kelohongan kylkeen ja "kuunteli" erämaata.
Aurinko paistoi jo aivan matalalta ja petäjien ruskeat kyljet paloivat. Pojat retkeilivät kosken rantaa alaspäin, kaahlasivat kaukaisillekin vesikiville ulottuakseen hyviltä näyttäviin paikkoihin ja heittelivät kiihkeästi onkiansa. Ja silloin tällöin loiskahti kuohun pinnalla, notkeassa vavassa tuntui voimakas painallus, rullasta meni siimaa vinkuen, ja hengitystä pidättäen täytyi ruveta väsyttämään isoa forellia tai harria, jolle virran voima antoi lisää painoa ja joka riuhtoen pyrki menemään alaspäin. Sai mennäkin, mikäli onkija pääsi seuraamaan jäljessä, mutta joskus hän seisoi yksinäisellä kuohukivellä, josta ei ollut hyppäämistä minnekään. Silloin kala täytyi, luottaen välineiden lujuuteen, koettaa temmata pinnalle, niin että sen pyrstö vain oli vedessä, ja kuljettaa siten vähitellen lähemmäksi, kunnes sai napatuksi sen jalkainsa juuresta kiinni. Pojilla ei ollut haaveja, joita olisi ollut tällaisessa paikassa yksin ollen hankala käyttääkin, vaan he olivat tottuneet tarraamaan kalaa äkkiä niskasta kiinni, niin että sormet tunkeutuivat kiduksiin. Joskus he tappoivat potkivan kalan puraisemalla sitä niskaan – jalon kalan veri ei kumma kyllä ollutkaan vastenmielisen makuista. Sitten saalis taskuun tai konttiin ja taas pyyntikiihkossa uutta houkuttelemaan.
Niin vähitellen alas koskea, auringon painuessa taivaanrantaan. Mutta se ei mennytkään sen taakse, vaan jäi reunalle kultaiseksi kiekoksi, joka unimielisesti tuijottaen lähetti avaruuteen yliluonnollista, kylmää, hohtavaa rusotusta. Koski oli varjossa ja sen rantakuusien alla olevat suvannot kuvastelivat valkoisine vaahtopalloineen oudon tummilta ja uhkaavilta, mutta noiden samojen kuusten latvoihin saattoi jo sattua kultakiekon ihmeellinen, autereisesti täräjävä valaistus. Korpi oli tumma ja synkkä, mutta vaarat ja tunturi kylpivät pimenemättömän kesäyön kullassa. Puolen yön aikaan linnut vaikenivat hetkiseksi, mutta sitten uuden tuhatääninen viserrys ja käkien keskeytymätön kukunta alkoi uudelleen. Tuli vähitellen kylmä, kosken pinnalle kohosi sumua, kädet kohmettuivat, kalat lopettivat syöntinsä. Pojat heräsivät kuin unesta ja palasivat väsyneinä kosken niskaan, johon tekivät tulen kuivatakseen sen hohteessa vaatteitaan ja paistaakseen herkullista kalaa. Mutta seuraava tunti näki heidät jo astumassa kotia kohti, raskaat kalakontit selässä, kasvoilla valvoneiden ilme, mutta silti reippaina ja lannistumattomina. Notkoissa kylmä ilma väsytti, mutta kunnaalla tuli vastaan lämmin leyhähys. Totisena tuijotti heihin kultainen kiekko, joka oli tällä välin pyörinyt idän puolelle ja alkanut irtautua taivaanrannasta. Sen säteissä oli jo hiukan lämpöä. Koti näytti pyhältä varhaisen aamun viileässä kirkkaudessa. Bobi ujelsi tunteellisinta tervetuliaisitkuansa koppinsa aukosta, niin että Hannun täytyi mennä silittämään ja hiljentämään sitä. Kotivirta kiiruhti entiseen tapaansa merta kohti ja sen niittyrannoilla nuokkuivat kullerot ja punersivat mesimarjankukat.
6
Mikään ei voinut Erkkiä pidättää – ei Hannunkaan puhe. Hän oli päättänyt lähteä ja pysyi päätöksessään kuin mies. Kaikki hän oli hommannut etukäteen valmiiksi muiden tietämättä – mm. merimieskirstun, joka saapui eräänä päivänä ja oli sellainen kuin pitikin: pitkä ja kapea, tumman vihreäksi maalattu, köydestä tehdyt nostimet molemmissa päissä. Tottakai, kun oli ostettu vanhalta merimieheltä ja purjehtinut jo maailman kaikki meret. Sen omistaja oli ollut laivansa timperi ja oli juuri Kalkuttaan tultaessa pudota porskahtanut keulasta "sekaan", kadoten aivan "uppiin". Mutta neuvokas perämies oli juossut perään ja heittänyt sinne pelastusrenkaan, ja eikös, peijakas, timperi noussut siellä näkyviin ja saanut renkaasta kiinni. Laiva tuuleen, vene veteen ja timperi kannelle.
Siihen kirstuun Erkille laitettiin kaikki, mitä hän luetteli hyvin varustetun merimiehen tarvitsevan; eräät varusteet hän hankkisi myöhemmin. Ja vaikka kukaan ei ollut oikeastaan Erkin lähtöön uskonut, niin tuli siitä kuitenkin tosi. Huomen-aamulla se oli tapahtuva siten, että Hannu tulisi Veikolla viemään veljeään. Ohessa pääsisi myös Emma, jolle isä oli kernaasti suonut tämän pienen avun. Palatessa Hannu toisi Olga Fredrikan ja Aina Axinian, jotka oli kutsuttu täksi kesäksi Suvantoon ja olivat ilmoittaneet saapuvansa juhannukselta. Silloin näet vasta kesä olisi kypsynyt taatusti lämpimäksi.
Tänään he olivat juhannuskirkossa – äiti, Helli ja pojat. Isä oli kyllä tullut mukaan, mutta oli poikennut kauppiaaseen ja kunnantuvalle tapaamaan tiettyjä kaukopitäjäläisiä, metsänvartijoita ja muita, joille hänellä oli yhtiön puolesta asiaa. Useimmiten kävi niin, ettei isä tullut kirkkoon. Hannu oli huomannut, ettei hänellä haluttanut sinne ja ettei äiti tahtonut pyytää sitä. Poikien ja Hellin sen sijaan täytyi tulla äidin mukana, tahtoivatpa tai ei; heihin nähden äiti käytti määräysvaltaansa. Hannu ei ollut raatsinut ruveta vastustamaan häntä eikä ollut ilmaissut hänelle uusia kapinallisia mielipiteitään; samapa niille, hän oli ajatellut – ei sellaisista ole maailma ennenkään järähdellyt. Ja toisaalta hän oli jännittyneenä ruvennut kurkistelemaan Alfred-sedän sanojen taakse löytääkseen sieltä hänen todellisen uskonsa rajat.
He olivat nyt lehvin koristetussa juhannuskirkossa, joka oli ahtautunut kansaa täyteen. Korpelan Aukusti istui vakavana ja yrmeänä, musta tukka jakauksella, lasit nenänkärjellä ja leuassa eilisen saunan jäljeltä aikamoinen partapuukon haava. Hänen vieressään kökötti hurskaana Tuusan-Elli, jo edeltäpäin hytisten riemuunratkeamisen herkkyydestä, ja arkana ja viekkaana Emma, jonka maailmallelähdön isä oli tahtonut täten jumalanpalveluksella siunata. Helli oli vakavan näköinen – oli pukeutunut juhannuksesta huolimatta mustiin. Hannu tiesi hänen sydämessään asuvan arkaa, valkeata hurskautta, joka oli herkistynyt Erkin lähdön johdosta vaikeaksi sielunhädäksi. Helli oli niin nuori, ettei voinut avata tässä asiassa sydäntään äidille eikä kellekään, ei edes Erkille. Ja kuitenkin Erkin lähtö tuntemattomille teille – sen Hannu osasi lukea Hellin käytöksestä – oli Hellin sydämessä palavan tuskan ja rukouksen kohteena. Hän pyysi herkeämättä, että joku voima – Jumala tietenkin estäisi sen, ja oli sitä varten nyt täällä, ikäänkuin jättämässä pyyntöänsä viralliseen paikkaan. Mutta hän ei toisaalta uskonut, että lähtö mitenkään estyisi – äitikin rukoili sitä joka hetki, mutta suoritti silti lähtövalmisteluja alistuneesti, sillä ilmeellä, "ettei tässä muu auta". Aukustin vaimo ei ollut tullut kirkkoon, ei Hermanni eivätkä muut lapset – vain Emma. Aukustin sydäntä viilsi hänen muistaessaan, että hänen rakkain lapsensa ja valkoinen vuonansa lähtisi huomen-aamulla suureen maailmaan, kaukaiseen Paapeliin, jota sanotaan riettaimpien syntien sijaksi, niin että saasta valuu pitkin maata kuin lieju. Mutta mikä siinä auttoi, sillä lasten täytyi mennä ansiotyölle ja oppia seisomaan omin jaloin. Muutenhan elämä pysähtyisi. "Vaan kun ne ovat niin hentoja ja turvattomia!" Aukustin sydäntä raateli tuska, kun hän vilkaisi siveänä ja ujona istuvaan tyttäreensä ja muisti, miten miehet himoitsevat juuri tuollaisia koskemattomia olentoja, ottaen heidät jos eivät muuten niin kavaluudella ja väkivallalla. Herroja varsinkin sellaisesta moititaan, mutta Aukustin täytyi tunnustaa, ettei hän voinut pitää sitä syytöstä aiheellisena eikä oikeutettuna. Mitä herrat tehnevät oman säätynsä tytöille, sitä Aukusti ei tiennyt, mutta jos siinä suhteessa olisi enempää tapahtunut, niin kyllä siitä olisi huhua myös Aukustin korviin kuulunut. Ja mitä he tekivät alemmalleen säädylle, oli vähäistä siihen raakuuteen verraten, mitä rengit ja piiat, työ- ja maalaisväki ainakin näillä perukoilla harjoittivat: oli kuin niillä ei olisi ollut muuta iloa – eikä ehkä ollutkaan. Eiväthän ne välittäneet jumalansanasta, eivät katselleet kirjaa milloinkaan; ei ollut ketään, joka olisi puhunut heille jostakin hyödyllisestä; aniharva hiukan tavaili sukulaisten Amerikasta lähettämiä sanomalehtiä. Kummako sitten, jos niillä oli aina kiimaiset ajatukset ja rivot eleet ja puheet. Herätys tänne olisi saatava, se herätys, joka tuomitsee paloviinan ja muut synnit sen mukaan. Mutta Emma! – kuinka käynee lapsiraukan suuressa maailmassa, siellä Paapelissa, jonka ihmiset ovat ylpeydessään rakentaneet osoittaakseen mahtiaan Jumalalle! Niin, Jumalalle – Hänen haltuunsa Aukusti tahtoi nyt erikoisesti uskoa lapsensa. Hän painautui penkkiinsä ja hakeutuen palavalla, hartaalla sydämellä Jumalan yhteyteen polvistui hengessä Hänen eteensä, laski kätensä Hänen käsiinsä, rukoili ja velvoitti Häntä nimenomaan ottamaan Emman erikoiseen suojelukseensa, varjelemaan lapsen joka askelta ja saattamaan hänet perille sinne, jonne hän oli menevä. Ja siellä sitten edelleen joka päivä varjelemaan häntä kaikilta niiltä viettelyksiltä, joita tuolla perkeleen pääpaikassa on tietysti joka askeleella kuin riekonansoja.
"Onko kumma, jos kokemattoman lintuparan jalka puuttuu sellaiseen, ellet Sinä, hyvä Jumala, piirrä hänen eteensä nietokseen uraa, että tätä myöten kun juosta piiperrät niin säilyt. Sehän on Sinun ammattisi, rakas Jumala", kiivaili Aukusti jo vaateliaasti, "ihmisten varjeleminen kiusauksilta näet. Ellet Sinä hoida sitä virkaa tarkkaan, niin silloinhan perkele rehentelee isäntänä ja vetää ihmiset nuottansa perään kuin muikkuparven."
Silloin Emma nykäisi häntä hiukan ja asetti hänen eteensä vanhan, ison virsikirjan, jonka niskasta russakat olivat kalvaneet nahan pois. Alettiin veisata suvivirttä, johtajana vanhankansan kanttori, jolla ei ollut apunaan ei urkuja eikä harmoonia – hän osasi soittaa vain virsikanteletta – ja joka istui muun yleisön tasalla – kirkossa ei ollut lehtereitä – omassa erikoisessa aitauksessaan. Täytyi ihailla sitä voimaa ja sisua, jolla vanha kanttori suoritti tehtävänsä. Kimakalla, lujalla, särkymättömällä äänellä, tulipunaisena ja ohimosuonet pullollaan hän lauloi jokaisen säkeistön, uskaltamatta levähtää ainoankaan kohdalla. Jos hän näet olisi tehnyt sen, olisi suurin osa kirkkoväestä ällistyneenä vaiennut, jolloin veisuu olisi jäänyt muutamien akkojen haltuun. Ja siitä olisi taas ollut seurauksena, että tahti olisi muuttunut venyvämmäksi kuin ikänänsä piimälajeista pisin, jolloin kirkkoherra olisi ilmestynyt sakastin ovelle ja rykäissyt sillä erikoisella tavalla, jonka vain kanttori tunsi, tai alttarilla ollessaan kohauttanut kulmiaan. Silloin täytyi kiireesti puuttua asiaan, mutta ennenkuin sai häkellytetyksi akat ja tahdin oikeaksi, siinä sai laulaa oikein karjumalla, jopa lyöden nyrkillä tahtia karsinan reunaan. Ja siitäkö akat välittivät! Johan nyt, vaan tuleskelivat omia aikojaan kuin väsyneet tammat – joskus kokonaisen säkeistön verran jäljessä. Silloin kirkko oli täynnä epäsointuista äänen hujellusta ja kanttori saattoi hengessä nähdä kirkkoherran pitelevän sakastissa korviaan. Niinpä kanttori tiesi levähdyskohdat vaarallisiksi ja koetti varata läheisyyteensä lujaleukaisia veisuumiehiä, jotka kannattaisivat nuottia pätevästi siltä varalta, että hänen olisi joskus pakko niinkuin tietenkin oli pitää taukoa.
Nyt tuli alttarille kappalainen, tuuheapartainen, jykevä mies, jota ensimmäisellä silmäyksellä olisi saattanut arvella ihan nauramattomaksi, mutta jonka muotoa kirkasti, kun sattui näkemään sitä läheltä säädyllisen leikkipuheen aikana, sydämellinen, humoristinen valaistus. Kuten pahaa angiinaa sairastava ukkokarhu hän "lauloi" messut, niinkuin määrä oli, vaikka ääni ei pikiöljyhartsauksesta ja muusta sellaisesta huolimatta tahtonut luistaakaan. Mutta mikä oli laulettava, se laulettiin, mikä puhuttava, se puhuttiin, ja sillä hyvä. Eikä tässä ollut tarkoitus pitää konserttia.
Ja sitten Alfred-setä ilmestyi saarnatuoliin. Hänen valkea tukkansa ja puhtaiksi ajellut kasvonsa, suora, korkea nenänsä ja voimakas leukansa näyttivät hienoilta ja uljailta, kun hän tutkivasti katsellen käänsi päätänsä hitaasti, alkaen vasemmalta, alttarin edustalta, ja vähitellen päätyen äärimmäisiin istujiin oikealla. Sikäli kuin hänen rauhallinen mutta terävä katseensa osui ihmisiin, nämä melkein jäykistyivät, kunnes kirkossa oli risahtamattoman hiljaista. Joku lapsi vain saattoi kitistä tai koira juosta ripsuttaa käytävällä tai ulkoa kuulua poikien mekastusta. Ja kun Alfred-setä sitten lausui apostoliset tervehdyssanat, Hannu totesi taas niinkuin monta kertaa ennen, että hänen äänessään oli erikoinen, miellyttävä, oudosti sydämellinen sointu, ja sanonnassaan harvinainen luontevuus ja hartaus kuin olisi jokainen sana ollut hänelle tuore ja koko tilaisuus uusi, ennen kokematon, sellainen että se heti tempasi hänen koko persoonallisuutena liikkeelle. Vain rehtori ilmaisi henkensä voiman yhtä välittömästi ja vaikuttavasti, joskaan ei yhtä kauniisti soinnahtavalla äänellä.
Tuusan-Ellin sydän värähti jo alkusanoista, ja hän oikein asettautui odottamaan sitä, mistä tiesi kirkkoherran tekstistä huolimatta lopuksi saarnaavan: Jeesuksen sovintokuolemasta, jolla hän oli kertakaikkiaan pois ottanut maailman synnit. Elli oli jo vanha, lähellä kahdeksaakymmentä, eikä nykypolvesta monikaan hänen nuoruudestaan mitään tiennyt; sen ja katuvan tunnon puolesta hän kyllä saattoi kuten tekikin katsoa silmiin jokaista. Mutta yksi oli, joka ei ollut mitään unohtanut, ja se oli Elli itse: ei sitä hetkeä juuri ollut, ettei se kaukainen nuoruudenhairahdus jollakin tavalla tuntoa jyrsäissyt. Elli ei tahtonut muistella sitä eikä sen kaameita yksityiskohtia, jolloin hän – nuori, kokematon tyttö – katalasti petettynä ja valhelupauksilla vieteltynä, hylättynä, häpeästä, pelosta ja tuskasta mielettömänä, oli tehnyt sen, mikä yhä, liki kuudenkymmenen vuoden jälkeen, varsinkin yön pimeydessä, kun kolotus valvotti, välähti mieleen niin tuoreena kuin olisi tapahtunut sillä hetkellä. Siihen ei Ellin kokemuksen mukaan ollut muuta lääkettä kuin Jumalan anteeksianto ja Ristuksen veri, joka lievensi tuntoa kuin taivaallinen palsami. Varsinkin kun kirkkoherra siitä puhui ja palavasti vakuutti Ristuksen veren sovittaneen kaikki, oli synti mikä tahansa, sydämeen syttyi sellainen riemu, että se oli pakahtua. Elli kuuntelee yhä herkistyneempänä ja ymmärtää kirkkoherran lähestyvän sitä polttavaa kohtaa, johon kun sitten koskettaa, niin riemu leimahtaa hulmuamaan kuin tulipalo ja Ristus tulee kaukaa käsivarret levitettyinä, orjantappuraruunu päässä, veri vuotaen otsalle ja kasvoille, katsoen samalla murheellisesti ja anteeksiantavasti, ojentaen kätensä Elliä kohti...
Elli voihkaisee tunteidensa ja näkyjensä pakosta ääneen, kokee kuvaamatonta iloa ja huudahtelee. Hänen olonsa on niin keveää, ettei hän voi pysyä paikallaan, vaan kääntyilee ja liikehtii levottomasti, katse tuikkien riemusta. Kun kirkkoherra nyt vakuuttaa Jumalan armon rajattomuutta ja paahtaen itsekin tunnekuohun vallassa pauhaa Ristuksen veren voimasta, liikutus tulee yleiseksi ja hurmioitunut "hih!"-hälinä täyttää kirkon. Silloin kirkkoherra keskeyttää puheensa antaakseen ihmisten rauhoittua; äänet vaikenevatkin ja vain nyyhkytyksiä kuuluu. Tuossa itkee Kantolan karjapiika huivinsa suojassa – Tuusan-Elli kyllä tietää, miksi. Piika oli tunnustanut sen hänelle taannoin Jokikylän seuroissa – oli ollut rengin kanssa navetassa aamuvarhaisella ja oli nyt neljännessä kuukaudessa. Mutta Elli kyllä pitää huolta, ettei tyttö pahenna asiaansa. Se renki on vielä nuori, juuri rippikoulusta päässyt. Eikö tuo lie paremmin Taavan kuin pojan syytä. Näitähän ne tällaisia enimmäkseen naisten synnit – miehet tokko nuo itkenevät niitä ollenkaan, vaikka pääosuushan heillä niissä on? Kun ne eivät kadu metsän- eikä poronvarkautta ja saattavat keveällä tunnolla verottaa toisen heinäsuovaa, kun oma on sattunut loppumaan, niin mitä katumista noilla miehenroikaleilla oikeastaan onkaan? Kyllä ne ovat niin paatuneita kuin ikinä ihminen olla saattaa, ja piru ne loput vie saaliikseen. Kumma, etteivät ne näe, miten lieska lyö helvetin porttien takaa taivaalle...
Erkki ei kuule, mitä saarnataan ja hihkutaan, sillä hän on vaipunut muistelemaan eilistä iltaa, juhannusaattoa. Suvannossa ei ollut tapana polttaa kokkoa – valvottiin muuten vähän myöhempään ja katseltiin laskemattoman auringon outoa, värähtämätöntä valoa, joka viipyi mailla murheellisena, kummallisena tuijotuksena kuin muistellen jotakin mennyttä, järkyttävä tapahtumaa. Helli oli sitten ehdottanut, että mentäisiin hakemaan joen toiselta puolelta tuoreita ja kauniita juhannusruusuja, koska maljakoissa olevat entiset näyttivät kuihtuneilta. "Tule sinäkin, Hannu!" hän oli sanonut luontevasti, mutta Hannu oli vain hiljaa vastannut, että "menkäähän nyt te", eli siis Helli ja Erkki kahden. He olivat lähteneet soutamaan vinosti joen poikki, Hannun jäädessä isän kanssa törmälle katsomaan heidän jälkeensä. Törmäpääskysiä lenteli veden pinnalla pilvenään ja keskeytymätön viserrys täytti ilman. Oli tyyntä ja kullanhohtoista, ja mieli molemmilla täynnä eronhetken ahdistusta. Erkki oli selvillä kaikesta: Hannusta, Hellistä ja itsestään, mutta heidän kolmen keskeisin asia oli sellainen, ettei siitä sopinut puhua, että sen oli annettava uinua siellä missä se oli – syntymättömänä, liikkeelle lähtemättömänä, vain aavistettuna. Viime aikoihin saakka Erkki oli myös tuntenut olevansa niin nuori, että "tuollainen" vähän ujostutti, mutta kävellessään nyt Hellin rinnalla tuoksuvalla kukkaniityllä, mielessä lähtö, hän yhtäkkiä tajusi elämän vakavuuden ja vastuunalaisuuden niin todellisena ja omalle osalleen kuuluvana, että ymmärsi olevansa mies. Hän vilkaisi Helliin, joka silloin tällöin kumartui ottamaan kauneimman kulleron, ja näki hänen sormiensa vapisevan. He kulkivat yhä kauemmaksi, pois kodin näkyvistä, eikä kumpainenkaan puhunut mitään. Kunnes Helli yhtäkkiä pysähtyi, kääntyi Erkkiin päin, nosti tummana ja kyyneleisenä loistavan katseensa häneen ja heittäen kukat maahan pisti ujostelematta kätensä hänen kaulaansa sekä alkoi ääneensä itkeä.
Tyrmistyneenä Erkki katsoi häneen voimatta sanoa mitään, sillä hän sai töintuskin pidätetyksi omaa itkuansa. Tuntiessaan Hellin hiusten tuoksun ja vartalon solakkuuden, jonka ympärille hänen kätensä itsestään laskeutuivat sulkien sen nuoruuden ensimmäiseen kiihkeään syleilyyn, Erkin valtasi outo huumaus, ennen kokematon, luontoon kuuluva omistamisen riemu. Hän katsoi Helliä ja heidän huulensa yhtyivät suudelmaan, jota kumpainenkaan ei ollut ajatellut eikä suunnitellut. Sitten Helli sanoi:
– Et saa lähteä!
– Kuule nyt, rakas Helli, puheli Erkki, joka tuli tytön sanoista silmänräpäyksessä tajuihinsa, – tule tänne istumaan, niin puhelemme vakavasti.
– Et saa lähteä, sillä minusta tuntuu, ettet tule milloinkaan takaisin, että olen nyt kanssasi näin ensimmäisen ja viimeisen kerran. Ja sitten jään ainaiseksi yksin – ainaiseksi!
Ja Helli alkoi taas itkeä – valittaen, onnettomasti, lohduttomasti, äänen sävyllä, joka ilmaisi syvää epätoivoa. Äkkiä hän nosti päätänsä, pyyhkäisi sulavalla liikkeellä hiukset silmiltään, katsoi uhmaavasti Erkkiin ja sanoi:
– Mutta ehkä et rakastakaan minua niinkuin minä sinua? Siinä tapauksessahan ero ei ole sinulle vaikea!
Erkki ojensi hänelle lapsellisen avuttomasti kätensä ja Helli painautui hänen syliinsä kuin olisi tahtonut kokonaan kadota sinne. He tunsivat koko ajan, että heidän olisi pitänyt lähteä liikkeelle ja poimia juhannusruusuja, kuten olivat aikoneet, että äiti, isä ja Hannu katselivat jostakin kaukaa moittivasti, että olisi ollut parempi, jos ei tätä kohtausta olisi sattunutkaan. Mutta siitä huolimatta he eivät lähteneet, vaan istuivat vierekkäin ja toisiinsa turvautuen kuin metsään eksyneet lapset, tuijottaen säikähtyneinä mutta samalla onnesta huumautuneina elämän lumottuun viidakkoon, jota valaisi keskiyön auringon outo loiste ja jossa nuokkuivat tuhannet tuoksuvat kullerot.
Tätä Erkki muisteli kirkossa – aina alusta ja etsien uusia yksityiskohtia – ja hänen sielussaan asuivat rinnakkain suloinen onni ja eron katkera murhe. Mutta hän tahtoi olla mies, tehdä työtä ja kerran voittaa palkintonsa. Lähtemällä hän saavuttaisi sen pikemmin kuin jäämällä.
Erkki heräsi siihen, että isä istuutui hänen viereensä. Metsänhoitaja Suvanto oli saanut toimitetuksi asiansa ja tullut sitten kirkkoon ei vain vaimonsa pyytävän katseen vaan oman sielullisen hätänsä kutsumana. Hänestä tuntui kuin hän seisoisi valtameren rannalla korkealla vuorella, alla pauhaavat aallot, ja olisi heittämäisillään sinne kalleimman aarteensa, oman poikansa. Eikö hänellekin kuten Abrahamille osoitettaisi sijaisuhria, ettei hänen tarvitsisi luovuttaa poikaansa? Mutta Abrahamille se annettiin palkintona suuresta uskosta – missä oli hänen, Suvannon, usko? Mutta vaikka heikko ja kelpaamaton, Suvanto tunsi kuitenkin pakottavaa halua uskoa poikansa Jumalan haltuun niinkuin olivat tehneet koko ajan äiti, Helli ja Hannukin omalla tavallaan, ja Tuusan-Elli ja Aukusti Emmansa puolesta, joka todella oli, raukka, kuin teuraaksi vietävä säikähtynyt uhrilammas. Ja vahva luottamus Jumalaan täytti heidän mielensä.
– Suuruus tulee alennuksesta, kunnia nöyryydestä, autuus kärsimyksestä, lopetteli kirkkoherra saarnaansa lempeän ja raukean hartaana. – Ellei Johannes olisi saanut kärsiä vankeutta ja mestauskuolemaa, ei hänen nimeänsä eikä opetuksiansa ehkä muistettaisi. Ei myötäkäymisestä mitään hyvää lähde, vaan meidän tulee päinvastoin sitä pelätä. Kärsimys vasta puhdistaa – ja syventää ihmisen – kärsimys on, rakkaat ystävät, elämän korkein onni.
7
Juna oli juuri lähdössä. Erkin tavarat olivat vaunussa ja hän itse viivähti vielä laiturilla sanoaksensa hyvästit Hannulle ja tädeille. Emma oli jo arasti pistänyt kättä Hannulle, kiitellyt kyydistä melkein kuiskaamalla, lähettänyt kotiin terveisiä ja seisoi nyt tuolla välisillalla arkana ja pelokkaana, vavahtaen jokaisesta häneen sattuvasta tutkivasta katseesta. Erkki oli tietenkin luvannut pitää hänestä huolta Tampereelle saakka, ja siitä Emma osaisi itsekin tiensä varjella. Erkki oli jo syleillyt ja hyvästellyt Olga Fredrikan ja Aina Axinian, saaden iloisella puheellaan heidät estetyksi itkemästä, ja seisoi nyt Hannua vastapäätä. Hän ojensi veljelleen miehekkäästi kätensä ja sanoi:
– Hei sitten, Hannu!
Mutta kumartuen Hannun puoleen hän kuiskasi:
– Anteeksi, veli, pikku pilanteot, tappelut ja muut.
Hannu tunsi karvaan palan nousevan kurkkuunsa ja sai sanotuksi hiljaa vastaukseksi:
– Niin myös! Onnea, rakas veli, matkallesi!
He hymyilivät väkinäisesti, katsoivat syvälle silmiin ja pitivät kädestä, puristaen sitä yhä uudelleen. Hannulla oli sielunhätä, sillä se erikoinen asia oli sittenkin jäänyt selvittelemättä Erkin kanssa eikä siihen nyt enää ollut tilaisuutta. Ja molempain mieleen muistui yhtäkkiä monta seikkaa, joista olisi vielä pitänyt saada puhua. Mutta se oli myöhäistä, erokello kalahti koleasti ja Erkki nousi välisillalle. Hannu katsoi häneen rävähtämättä, painaen syvälle sieluunsa Erkin ilmeen ja koko olemuksen, kun hän seisoi siinä hymyillen väkinäisesti, pidätellen liikutustaan ja viittaillen jäähyväisiä. Ja viimeisellä hetkellä ennenkuin Erkki katosi he hyvästelivät toisiaan molemmin käsin, kohottaen ne kuin syleilyyn, siihen veljenrakkauden osoitukseen, joka oli äsken ja niin monta kertaa aikaisemmin jäänyt tekemättä. Hannun silmät sumenivat ja hän kääntyi hämillään puhuttelemaan tätejään, joiden silmistä vedet valuivat esteettömästi.
Poistuessaan asemalta Hannu näki Erkin kuvan selvästi silmissään ja tiesi kokemuksestaan, ettei se tulisi niistä milloinkaan häipymään. Mutta samalla hän näki nyt Erkin takana arkana ja ujona seisovan Emman, jota ei ollut kukaan tullut saattamaan eikä hyvästelemään, vaikka hän oli paljoa hennompi ja turvattomampi kuin Erkki ja meni maailmalle vain pieni valkoinen nyytti kainalossa. Ja eilen-aamulla, kun oli lähdetty kotipihalta, niin minkälaiset olivat silloin Emman jäähyväiset? Saattamaan oli tullut vain Aukusti, joka oli sanaa sanomatta antanut tyttärelleen kättä ja auttanut hänet kiesien takaistuimelle. Hänen katseessaan oli kyllä välähtänyt lämmin tunne, johon Emman silmistä oli tuikahtanut vastaan rakkaus kuin tähden tuike, mutta kuitenkin... Miten vähälle hellyydelle Emma-raukka oli jäänyt verrattuna Erkkiin, joka ei suorastaan tahtonut päästä riistäytymään irti äidistä. Helli oli pidättyvämpi, mutta Hannu aavisti hänen sanoneen jäähyväisensä aikaisemmin ja moneen kertaan, koska oli vaellellut Erkin kanssa kahden. Äiti oli heitä ihan toimittanut menemään ja isä oli hymyillyt katsoessaan heidän jälkeensä. Tämä oli asia, jonka Hannu tahtoi poistaa tietoisuudestaan. Helli oli nieleskellyt itkuaan heidän lähtiessään. Hannu oli seisauttanut Veikon siinä paikassa, johon koti näkyi viimeisen kerran, ja he olivat kaikki katsoneet sitä. Erkki oli tuijottanut siihen niin hartaasti, että Hannun oli ollut vaikea käskeä Veikkoa liikkeelle. Kun tämä oli täytynyt tehdä, Erkki oli huoannut alistuneesti ja ruvennut sitten tarkastamaan tienvieriä ja kaikkia tuttuja paikkoja, joita suinkin muisti. Kankaan ja Arvolan lapset ja toverit tulivat sanomaan hyvästiä ja niin myös vanhemmat väet. Joku muisti nyökäyttää Emmallekin, joka istui arkana takaistuimellaan ja oli kuin ei koko asia kuuluisi häneen ollenkaan. Niin oli matka jatkunut eivätkä he olleet paljoa puhuneet.
Nyt tuntui tyhjältä ja autiolta. Hannu nukkui heidän tutussa kouluasunnossaan, sillä tädit pääsisivät lähtemään vasta huomenna. Heti ummistettuaan silmänsä hän näki Erkin istumassa tavallisella tuolillaan, kirja kyllä edessä, mutta katse uponneena jonnekin kaukaiseen maailmaan. Hannun täytyi oikein avata silmänsä ja vakuuttautua, ettei Erkki siinä ollut. Hän nousi ja meni tämän pöydän ääreen. Siinä olevassa imupaperissa oli jos minkälaisia piirroksia, kirjaimia ja nimiä. Viimeksimainituista oli aina yksi sutaistu pois, mutta Hannu kyllä näki, mikä se oli ollut. Hän tutki kaikki pöydässä ja sen laatikossa näkyvät Erkin persoonallisuuden merkit, katsoi ympärilleen yön oudon rusotuksen kirkkaasti valaisemassa huoneessa, katsoi kadulle, jossa ei näkynyt minkäänlaista elämän merkkiä, tunsi yhtäkkiä olleensa osallisena ratkaisevassa tapahtumassa ja lysähti Erkin pöydän ääreen antaen vihdoinkin täyden vallan sille rakkaudelle, kaiholle ja murheelle, joka oli patoutunut hänen sydämeensä.
NELJÄS LUKU.
1
Tädit olivat epävarmoja, uskaltaisivatko he luottaa Hannuun ja lähteä hänen mukaansa.
– Mutta onhan Hannu jo aikamies ja Veikko sitäpaitsi hyvin rauhallinen, huomautti lopuksi Aina Axinia, joka erikoisesti suosi Hannua.
– Niin, mutta kyllä hevosten on kuultu pillastuvan ja... arveli Olga Fredrika epävarmasti. – Kunhan päästäisiin edes kunnialla kaupungista pois, sillä täällä Veikko voi säikähtää juovuksissa hoilaavia tervamiehiä.
He alistuivat kohtaloonsa, sillä mikäpä siinä auttoi. Hannu hilasi tädit kieseihin ja pyyteli anteeksi, että hänen täytyi ajaessaan takaistuimelta hiukan ohjaksillaan häiritä oikealla puolella istuvaa Olga Fredrikaa. Tämä oli ajanut siksi paljon kyydillä seminaarissa käydessään, että tiesi kysellä ja varoitella:
– Onhan sinulla kestävät mäkivyöt?
– Ei minulla, mutta kyllä Veikolla, löi Hannu tädin huolet leikiksi ja maiskautti Veikon liikkeelle.
Tämä oli pyöreä kuin tynnyri ahdettuaan itseensä kauroja ja leipää ja kuka tietääkään, mitä kaikkea hyvää, jota Aina Axinia oli käynyt sille viemässä. Se liikkui vaivalloisesti ja pysähtyi kuljettuaan muutaman kadunristeyksen välin. Siinä se huiskautti häntäänsä ja katsoi Hannuun kysyvästi. Tämä puheli, selittääkseen asiaa samalla tädeille:
– Huilaa vain hetkinen, sillä eipähän tässä mihin kiirettä. Vaarallistakin on tuollaisella rumpuvatsalla liian rutosti ensi-äkkiin liikkua. Mutta kyllä se siitä pian helpottaa – muutaman tunnin kuluttua on jo entisellään.
– Siunatkoon! sanoi Olga-täti, – muistitko lukita ulko-ovea ja viedä avainta Hirvaskarin emännälle?
– Tottakai! vastasi Aina-täti.
– Mutta tulitko sanoneeksi niinkuin oli puhe, että kukat pitää viedä sateella ulos?
– No, Veikko! sekautui Hannu puheeseen, – lähdehän liikkeelle, sillä muuten saat pian palata takaisin.
– Mutta olisikohan varmuuden vuoksi vielä käännyttävä kotiin, kun ei ole tultu kauemmaksi, että saisin katsoa, jäikö todellakin kaikki lopullisesti hyvään kuntoon?
– Ei missään tapauksessa, sanoi Hannu, – sillä kaikki on varmasti kunnossa.
Hän komensi Veikon liikkeelle. Olga-täti hätäili:
– Älä aja sieltä kautta, sillä siellä on passissa se isopartainen poliisi ja Veikko voi säikähtää sitä. Ihmisetkin sitä pelkäävät, saati hevonen...
Monen hätäilyn ja turhan säikkymisen jälkeen päästiin terveinä perille. Tädit asettuivat vieraskamariin ja alkoivat viettää mukavasti kesää, joka oli nyt lämpimimmillään ja kauneimmillaan. Ainoa puute oli, että Erkki oli poissa. Tädit muistelivat häntä joka päivä, kertoivat äidille uusia piirteitä hänen olostaan kaupungissa ja asettivat hänen kuvansa pöydälleen. Se oli äidin ja Hellinkin pöydällä. Hannulla myös oli Erkin kuva mutta hän ei asettanut sitä esille, vaan säilytti sitä muistoksi saamansa sinikantisen runovihon välissä, jota illoin joskus katseli istuessaan ullakkokamarin ikkunan ääressä. Kuinka yksinäistä olikaan nyt. Hannun täytyi joskus oikein kääntyä katsomaan taakseen ja ympärilleen, sillä hänestä alkoi tuntua ihan selvästi, että Erkki seisoo tuolla ovensuussa ja katsoo häneen hymyillen. Kaikkialla oli muistoja hänestä: hänen vanhoja pieksujaan ja vaatteitaankin, äiti kun ei ollut vielä ehtinyt jakaa niitä köyhille. Hannu katseli Erkin takkia ja tunnusteli sen hajua; hän muisti tarkoin, milloin se oli teetetty. Sitten hän istuutui jälleen pöydän ääreen ja vaipui muistelemaan häntä. Erkki saattoi olla jo kaukana merellä, sillä häneltä tulleessa kirjeessä kerrottiin laivan olevan juuri lähdössä; viime hetkessä Erkki oli vielä tahtonut lähettää terveiset. Helli oli saanut oman erikoisen kirjeensä, jonka oli punastuen siepannut ennenkuin muut olivat ehtineet sitä juuri huomatakaan.
Joki oli laskeutunut kesäiseen mataluuteensa. Tulvan väri oli kadonnut sen vedestä, niin että se oli nyt kirkasta ja näytti virratessaan tummalta ja kiiltävältä. Sen kostevirroissa ja suvannoissa kasvoi lumpeita, kaisloja ja kortteita, ja sen pinnalla ja rannoilla lenteli särähtelevin siivin loistavia sudenkorentoja. Telkkä oli tuonut poikasensa näkyviin ja uiskenteli niiden ympärillä arkana ja varovaisena, hartioita myöten veteen painuneena. Sen pesä oli ollut – Hannu tiesi sen – tuolla saaren keskuksessa kasvavan kelohongan uutussa; miten se osasi nopeasti lentäessään tähdätä suoraan siihen ja livahtaa loukkaamatta itseään suoraan reiästä sisään, se oli Hannulle arvoitus. Törmäpääskyset lentelivät melkeinpä entistä vilkkaammin – pian tulisi poikasten harjoitus ja valmistautuminen lähtemään maailmalle. Arvoitus oli sekin, miten ne tunsivat sadoista samanlaisista rei'istä omansa ja saattoivat pujahtaa siitä sisään hiekan edes leyhähtämättä, vaikka reikä oli vain nyrkin mentävä. Kullerot kuihtuivat, mutta sijaan nousi uusia kesäkukkia, ujoja ja vaatimattomia, kaikilla silmissään uskollinen, luottavainen katse. Aurinko laski lämpimään ruskoon, lehmänkello kalahteli joskus kesantopellolta, jonne karjakko oli sytyttänyt suitsun, ja äiti, tädit ja Helli istuivat törmällä katsellen virran juoksua ja kuunnellen suuren maailman uutisia, joita isä heille joskus luki sanomalehdestään. Hannu tuli yksinäiseltä metsäretkeltänsä, jollainen kuului hänen ohjelmaansa melkein joka päivä, ja huomioitsi tätä kaikkea. Hänen mieleensä kohosi elävä, lämmin tietoisuus rauhan ja hiljaisen onnen läsnäolosta.
Hannu tiesi saavansa parin viikon kuluttua isän edustamalta yhtiöltä työtä, joka tuottaisi hänelle talveksi sievät taskurahat. Kevätuitto oli loppunut, mutta tuonne ylemmäksi, Järvenperän erääseen putaaseen, oli koottu neljän yhtiön tukit, jotka oli uitettu sinne yhteiskustannuksin. Niissä oli yhtiöiden merkit ja ne oli nyt lajiteltava, "sortteerattava", niiden mukaan omien puomiensa sisään. Tätä varten oli rakennettu vartavastinen sortteerilautta, jossa oli kullakin yhtiöllä oma kanavansa ja sen alapäässä puomipussi. Yläpäässä oli silta, jolla seisten keksimiehet työntelivät tukkeja merkkien ilmoittamiin kanaviin. Kulkiessaan niissä ne laskettiin ja merkittiin uudelleen, laskijan aina ilmoittaessa kymmeneen päästyään kovalla huudolla tämän määrän ja kenelle se kuului. Silloin aina kunkin yhtiön sihteeri vetäisi lautaansa viivan, neljä pystyyn ja viidennen vinosti poikki, vastaten samalla huutoon. Isän yhtiön tukkimerkki oli 0, joten kun laskija huusi "Nolla kymmenen!", Hannun piti vastata samalla tavalla ja vetää viiva lautaan, joka oli sitä varten asianmukaisesti ruudutettu. Tästä työstä Hannulle maksettaisiin 3:50 päivässä; työ alkaisi klo 5 aamulla ja loppuisi klo 6 illalla. Hannun laskijamieheksi tulisi Aukusti, jonka huolellisuus oli jo ennen todettu pettämättömäksi. Kaikki oli valmista – odotettiin vain toisten yhtiöiden edustajia, jotka eivät asuneet paikkakunnalla. Tukkilaisia oli ilmestynyt riittävästi saapuville. Yhtiöllä ei ollut mitään sitä vastaan, että isä palkkasi sihteeriksi Hannun, koska tämä suoritti tehtävän hyvin ja muutenkin tunsi paljon tukkien uittoa, lauttausta ja muuta sellaista koskevia asioita, joita oli joskus isän poissa ollessa Aukustin kanssa hoitanut.
Viikkoa aikaisemmin kuin tähän tärkeään työhön piti ryhdyttämän, lauantaina iltapäivällä, jolloin sauna jo alkoi selvitä ja odotella isää ja Hannua, tavallisia ensimmäisen äreän löylyn lievittäjiä, nähtiin vanhan isopartaisen nimismiehen, Konrad-sedän, tulevan portista pihaan, jäljessään poliisi. Hänellä oli virkapuku, jota hän muuten piti äärimmäisen vastenmielisesti, ja samoin poliisilla, jota hän näytti ohjaavan pirtin puolelle. Bobi nosti kopissaan kovan haukun, niin että poliisi teki sen kohdalla kaarroksen. Konrad-setä lähestyi suoraan pääkäytävää ja kuistia, mutta käveli niin hitaasti ja haluttomasti, epäröiden ja käännähdellen, ettei sitä voinut olla huomaamatta.
Eihän Konrad vain liene sairas? arveli äiti.
Istuttiin kuistissa. Kaikki katsoivat Konrad-sedän tuloa ja isä meni ystävälliseen tapaansa kädet ojossa häntä vastaan.
– Tervetuloa, hyvä veli! Vaikka olet sukulainen, olet harvinaisempi vieras kuin muut. Tulehan sisään!
Isä ojensi hänelle kätensä. Konrad-setä ei päästänytkään sitä, vaan seisoi siinä vakavana, tuijottaen isään omituisesti, murheellisesti. Hän vaikeni kotvan kuin harkiten, mitä sanoisi, ja virkkoi sitten:
– Kun olisin saanut olla tämän kerran saapumatta, niin olisin tullut muulloin vaikka kerta päivässä.
Isä katsoi häneen pitkään ja kysyvästi, sillä hän ei voinut ymmärtää vanhan ystävänsä sanoja. Niiden arvoituksellisuudesta ja vakavasta sävystä hän kuitenkin aavisti, että kysymys oli jostakin ikävästä asiasta. Hän sanoi:
– Menkäämme sisään – eihän tässä nyt pihalla...
– Et tiedä, veli, kenet nyt viet kotiisi, mutta menkäämme kuitenkin.
He tulivat kuistiin, jossa Konrad-setä tervehti naisia vanhanaikaisen kohteliaasti. Sitten hän istuutui pöydän ääreen korituoliin, jonka Hannu toi hänelle, ja tuntiessaan kätensä alla, jonka tuli laskeneeksi pöydän reunalle, paperin kahinaa, vilkaisi, mitä siinä oli. Siinä oli muutamia Vapaiden sanojen numeroita. Isä huomasi hänen katseensa, kokosi numerot ja kysyi hymyillen:
– Joko olet saanut ja lukenut tuoreimman?
Konrad-setä hymähti ja vastasi:
– Kyllä. Se vain oli ikävää, että tuo uusi poliisi sattui näkemään sen virkapöydälläni, jonka ääressä odotti määräyksiä. Huomautin tosin kuin sivumennen, että minun täytyy viran puolesta lukea sitä, mutta hän kysyi vain, että Suvannon metsäherrako niitä lähettää tännekin?
– Kuinka niin? kysyin vastaan, jolloin se sanoi yleisesti tiedettävän veljen levittävän sekä niitä että muutakin kiellettyä kirjallisuutta.
– Kuka tuo sinun uusi poliisisi onkaan?
– Kostamon Olli.
Isä rypisti otsaansa ja Hannu muisti selvästi talvellisen tapahtuman. Isä sanoi:
– Se mies on niitä, joita synnynnäinen ilkeys ajaa pahuuteen. Sellaisiakin valitettavasti on.
Sitten oltiin vaiti ja olo tuntui yhä painostavammalta. Konrad-setä rummutti hermostuneesti pöytää, pyyhkäisten välillä hikeä otsaltaan. Lopuksi naiset menivät kuka milläkin tekosyyllä pois. Silloin Konrad-setä sanoi:
– Hannuhan on jo täysi mies ja isänsä tuki. Jää sinä tänne kuulemaan asiaani ja paina se mieleesi tulevaisia aikoja varten.
Ja isän puoleen kääntyen hän virkkoi:
– Kun kuulet viestini, niin älä vihastu minuun äläkä halveksi minua. Milloinkaan ei mikään matka ole ollut minulle niin raskas kuin tulo tänne, ei viimeisen lehmän ulosmittaus nälkäisten lasten käsistä. Mutta minun oli tultava itse, tahdoin tai en, sillä nimismiehen velvollisuus on saattaa perille kuvernöörin virkakirjeet, ajattelipa hän niiden sisällyksestä mitä tahansa. Ja sitten minusta tuntui, että kun en kuitenkaan voi estää sitä, mitä nyt tapahtuu, sanoma siitä on ehkä hiventä siedettävämpi kuultuna ystävältä kuin häikäilemättömältä, raa'alta vieraalta.
Isä oli valahtanut kalpeaksi. Hän ojensi kätensä ja sanoi:
– Arvaan jo asiasi – anna paperi tänne.
Konrad-setä otti salkustaan virallisen arkin ja ojensi sen virkkamatta mitään isälle, joka ensimmäisenä vilkaisi allekirjoitusta. Siinä se oli – tuon kerrallisen nuotio- ja talvellisen keskustelutoverin nimi. Keskustelu oli sittenkin ollut kuulustelu ja kun kuvernööri ei tullut vakuutetuksi, ettei metsänhoitaja Suvanto ollut houkuteltavissa vallanpitäjien puolelle, ja kun lisäjäseniä ei ollut valittu, oli siihen saakka poliittisessa tarkoituksessa annettu suojelu loppunut. Itse teksti oli lyhyt ja selvä. Siinä sanottiin keisarillisen majesteetin suostuneen siihen kenraalikuvernöörin esitykseen, että metsänhoitaja Kaarlo Suvannolta kiellettäisiin Suomen valtiollisen järjestyksen ja yleisen rauhan säilyttämistä koskevan armollisen asetuksen nojalla oleskeluoikeus Suomessa, josta hänen oli poistuttava viikon kuluessa kirjelmän päiväyksestä. Ellei hän tottelisi tätä määräystä, hänet pidätettäisiin ja vietäisiin keisarikuntaan.
Isä luki nuo muutamat lauseet moneen kertaan ja ojensi sitten paperin Hannulle. Konrad-setä sanoi katsoen lattiaan:
– Sieltä on lääninhallituksesta, varmaan itse kuvernööriltä, tullut hiljainen, puolivirallinen tieto, että jos veli vain muutamalla sanalla kirjallisesti selittää tämän jälkeen pysyttelevänsä erillään politiikasta, niin kuvernööri kyllä toimittaa niin, että karkoituskäsky peruutetaan.
– Mutta minäpä kun en kirjoita sellaisia sanoja enkä edes tottele karkoitusmääräystä. Olen laillisella oikeudella kotonani ja odotan, kunnes tulet vangitsemaan minut. Sitten saavat viedä minut keisarikuntaan.
– Minä en tule vangitsemaan sinua missään tapauksessa, sanoi Konrad-setä. – Minun virka- ja muutkin päiväni ovat pian lopussa. Mutta ota huomioon, että tuo "keisarikunta" saattaa merkitä jotakin Siperian kaukaista kylää, jonne omaistesi on perin vaikea matkustaa ja josta kirjeet viipyvät iankaikkisuuden. Vieraassa, sivistymättömässä ummikkoympäristössä menehdyt pian. Mutta Ruotsissa, esimerkiksi Haaparannalla, olet tutussa kulttuuripiirissä ja sinne voi perheesi vaikeuksitta tulla tapaamaan sinua. Voitpa mahdollisesti saada siellä työtäkin odottaessasi parempien aikojen koittoa, ja ainakin monella tavalla palvella isänmaan asiaa. Venäjällä ei mikään tällainen ole mahdollista. Usko, veli, minua: sinun ei auta nyt muu kuin lähteä. Tässä on enää vain kolme päivää käytettävänäsi, sillä kirje on viipynyt matkalla, ja minä vielä pidätin sitä luonani eilisestä asti epäröidessäni, saattaisinko sitä ollenkaan perille.
– Olet oikeassa, sanoi isä. – Kuittaan kirjelmän ja lähden. Käythän täällä joskus Vendlaa lohduttamassa?
– Eihän minusta, tällaisen Jobin postin tuojasta, ole sen saajan lohduttajaksi. Kuukausi sitten minun piti lähettää eronpyyntö kuvernöörille, mutta jäi vielä tekemättä, kun oli keskeneräisiä tilityksiä. Niin jouduin virkavelvollisuuteni pakottamana avustamaan tällaisen pöyristyttävän laittomuuden toimeenpanossa, vaikka olenkin vain postinkantaja, joka en kykene estämään näiden enempää kuin muidenkaan sanomain perille menoa, omatunto kuitenkin nuhtelee ja häpeä kalvaa siitä, että olen osallisena tässä rikoksessa – minä, joka olen pitkän ikäni ylpeillyt Suomen laista ja oikeudesta.
– Älähän ole milläsikään! lohdutti jo isä. – Ethän sinä tälle mitään voi etkä ole mihinkään syypää.
– En kyllä muodollisen laillisuuden kannalta, puhui Konrad-setä, mutta tunnen silti tunnossani nyt olleeni mukana suurimmassa rikoksessa, minkä esivalta voi kansalaista vastaan tehdä, eikä se voi eikä saa jäädä rankaisematta.
Hän nousi, oikaisi itsensä koko pituuteensa ja oli komea vanhus seisoessaan siinä ryhdikkäänä virkapuvussaan. Mutta hän ei näyttänyt enää huomaavan heitä, vaan tuijottaen ilta-auringon valaisemalle pihalle, jossa pääskyset ilakoivat ja asui lauantain tunnelma, puheli katkerasti itsekseen:
– Mikä kaunis maailma ja rauhallinen näky – mikä rikoksien rikos temmata siitä pois väkivallalla ja laittomasti sen laillinen oikea omistaja. Laki on ennen minua syntynyt ja kasvattanut suojissaan sivistystä näinkin kaukana erämaassa, aivan nälän hampaiden edessä. Mutta jääkö se voimaan minun jälkeeni, sitä en enää tiedä – siihen voin tuskin uskoa...
Hän kääntyi Hannun puoleen:
– Sinä, Hannu, olet nuori ja tulet mahdollisesti näkemään, saako kaikki se vääryys, jota nyt maassamme harjoitetaan, rangaistuksensa. Älä anna milloinkaan uskosi oikeuden voittoon horjua, älä silloinkaan, vaikka joutuisit seisomaan kiväärien edessä ja tietäisit seuraavassa silmänräpäyksessä olevasi vainaja, ellet yhdellä pienellä myöntymyksen sanalla pelastaisi henkeäsi. Sitä sanaa älä lausu, sillä vaikka se on pieni ja vähäpätöinen, niin se kuitenkin järkyttää siveellisen maailmanjärjestyksen raiteiltansa. Mieluummin anna kuulien tulla ja veresi vuotaa isänmaan poveen. Tuskaa et ehdi tuntea, kuolemaa et silloin enää pelkää, vaan ehkä jo päinvastoin kaipaat sitä niinkuin minä nyt, ja henkesi yhtyy iankaikkisuuteen tunto puhtaana ja otsa kirkkaana. Muista tämä vanhan sedän sana, ja nyt hyvästi ja parasta onnea pitkän nuoren elämäsi varrelle, jonka uskon lopuksi kulkevan vapauden auringon paisteessa.
Hän ojensi juhlallisesti Hannulle kätensä ja kääntyi sitten isän puoleen, joka oudon liikutuksen vallassa oli kuunnellut häntä tietämättä oikein, miten hänen sanoihinsa suhtautua.
– Hyvästi, Suvanto! puhui nimismies. – Tiedän varmasti, ettemme enää näe toisiamme. Suo nyt anteeksi, että toin sinulle tuon katalan sanoman – minä kun olen ollut rengin virassa ikäni, niin on näemmä tarttunut rengin luonto. Pyövelin rengiksi olen alentunut ja se on inhotuin julkinen toimi, mistä olen kuullut. Kiitos vain kaikesta hyvyydestä. Sano serkuille terveisiä – mitäpä tässä heitä häiritsemään – ja hyvästi vielä kerran! Minulla on kiire – täytyy vielä tänä iltana kirjoittaa virkakirje.
Hän meni isän pidättelyistä huolimatta ja pirtin puolelta poliisi lähti hänen jälkeensä. Hän kulki nyt ryhdikkäästi ja pää pystyssä.
Karkoitussanoman aiheuttama ensimmäinen tyrmistys oli lieventynyt sen verran – isän rauhallisen ja varman käytöksen johdosta –, että oli voitu ruveta valmistautumaan matkalle. Huomen-aamulla varhain oli lähdettävä ja Hannu sai tulla kyytiin – muu ei auttanut. Maanantaina oli hoidettava asioita ja sitten junalla Tornioon. Isä oli myöhään yöhön järjestänyt papereitaan ja opastanut Hannua lähinnä olevien töiden hoitoon. Sortteeri hänen oli valvottava ja tukit sijoitettava Aukustin avulla Siikalammin perukkaan, palkkauslistat kirjoitettava "näin" – Aukusti valvoo kyllä päivät ja tunnit – ja rahat ajoissa tilattava ja kassakirja tarkoin pidettävä. Näin oli asiat järjestettävä ensialkuun – yhtiö sitten määrää miten tahtoo, kunhan ehtii perehtyä tilanteeseen. Tietymätöntä on, miten kauan isä saa ja voi pitää virkaansa. "Kyllä, isä!" Hannu oli vain voinut vastata, "saat luottaa siihen, että kaikki tulee toimitetuksi". Isä oli vilkaissut häneen syvillä sinisillä silmillään, jotka olivat äkkiä menneet vesikiehteeseen, ja aikonut sanoa jotakin, mutta ei ollut liikutustaan peläten sanonutkaan mitään, vaan ainoastaan syleillyt veljellisesti hartioista.
Ja nyt oli kaikki niin valmista kuin se näin lyhyessä ajassa saattoi olla. Isä ja äiti olivat kahden makuuhuoneessaan, tuossa heidän pyhimmässään, jonne pojat menivät harvoin eivätkä vieraat milloinkaan paitsi talvellista santarmia. Äiti siellä tietenkin itki ja rukoili, kapinoiden Jumalaa vastaan, ja kysyi välillä matkan johdosta jotakin asiaa, oliko sitä muistettu. Vierashuoneessa Aina-täti hoiti sisartansa, joka oli saanut sydänkohtauksen. Tieto karkoitusmääräyksestä oli levinnyt keittiöön ja sieltä pirttiin, jossa poliisi ei ollut puhunut siitä mitään, sanoen vain olevansa virka-asialla. Pirtistä tieto oli viety Aukustille, joka ei ollut käsittänyt kertojan tarkoitusta, vaan oli lähtenyt itse sitä tarkemmin peräämään. Vielä löylystä punoittaen, leuassa taas partapuukon haavoja, hän oli ilmestynyt isän kansliaan.
– Sepä hyvä, että Aukusti tuli, sanoi isä puuhiensa lomasta, – ajattelin juuri lähettää hakemaan teitä, minulle kun tuli yhtäkkiä odottamaton matka.
– Tuota, minne sitä nyt? sammalteli Aukusti. – Viikon kuluttuahan tässä sortteeri...
– Niin kyllä, mutta se minun täytyy nyt jättää Aukustin ja Hannun huoleksi. Ja sitten tänne luultavasti tulee uusi metsäherra, sillä todennäköisesti viivyn matkallani niin kauan, että työt täytyy siirtää muille.
– Kuka se on semmoinen ukkoherra, että sillä on valta tämmöistä käskeä? Täytyykö sitä totella?
– Kyllä sitä täytyy... Sillä on nyt – kenraalikuvernöörillä näet – semmoinen väkivallalla kaapattu mahti, että se vaikka lennättää Siperiaan sen, joka ei tottele. Minullekin voi käydä niin, ellen ole kolmen päivän kuluttua Suomen rajojen ulkopuolella.
Aukusti oli tyhmän, tyrmistyneen näköinen:
– Mutta vastahan ne on käräjät syksyllä ja onkos metsänhoitajalle toimitettu manuutakaan? Eihän sitä nyt toki ilman laillista tutkintoa ja tuomiota... Ja onko Suomen laissa ollenkaan sellaista pykälää, jonka nojalla voitaisiin tuomita maasta? En minä vain ole kuullut muusta kuin että murhaajat ennen vietiin Siperiaan.
– Ei ole, mutta ei ryssä lakia tarvitsekaan – vihaa sitä päinvastoin, sillä laki on aina väkivallan tiellä. Minä kun olen puolustanut maan lakia sen rikkojaa vastaan, niin siksi maasta pois. Ja heikomman täytyy väistyä siihen saakka, kunnes kasvaa voimakkaammaksi.
– Metsänhoitaja ei siis pääse käymään täällä kotonaan, vaan saa värjötellä orjuudessa Epkyytin maalla niin kauan kuin pirulla valta on?
– Niin on asia.
Aukusti oli tähän saakka seisonut, mutta istuutui nyt ähkäisten raskaasti, löi hattunsa mäjähtäen lattiaan ja sanoi:
– Mitähän rangaistusta Jumala valmistanee tämän rikoksen tekijöille...? Ellen olisi uskossa, niin kiroaisin niin, että maailma palaisi karrelle!
Ruokasalissa askarteleva ja isän matkasälyjä kokoileva äiti kuuli nämä Aukustin sanat ja tuli ovelle kysymään:
– Uskooko Aukusti, että kaikki väärinteot saavat rangaistuksensa?
– Tottakai, kuinka en uskoisi! vastasi tämä ihmetellen. – Vakuuttavathan sen Raamattu ja Lestatius niin selvästi, ettei siinä ole epäilyksen sijaa.
– Mutta kun minusta tuntuu, että vain väkivalta ja vääryys menestyvät ja jumalattomat riemuitsevat, hurskaiden saadessa kärsiä huokauksin ja kyynelin, sanoi äiti alkaen taas itkeä.
– Se tosin näyttää siltä, mutta heillä on jo täällä ajassa osanansa alkumakua taivaallisesta mannasta, jolla heidät ravitaan tulevaisessa elämässä, perkeleen täyttäessä helvetissä liittolaistensa mahan omalla sonnallaan.
Äiti peräytyi takaisin ruokasaliin. Isä hymähti ja alkoi selitellä Aukustille töitä. Hannu poistui ullakkokamariinsa. Sinne mennessään hän kuuli Hellin itkevän huoneessaan onnettomalla, epätoivoisen ja murtuneen sävyisellä, matalasti ja tasaisesti valittavalla äänellä. Hänen sydäntään vihlaisi, hän koputti ja meni sisään. Helli makasi vuoteellaan ja kohotti itkusta punoittavat silmänsä Hannua kohti. Tämä ei uskaltanut astua lähemmäksi, vaan sanoi arasti ovelta:
– Helli, koeta tyyntyä. Niin on helpompi isälle ja äidille.
Helli nousi istumaan, pyyhkäisi hiuksensa sievällä kädenliikkeellä silmiltä, kuivaili kyyneleitään ja sanoi kummastuneesti ja nuhtelevasti:
– Sinä, Hannu, etkö sinä sitten itke? Itketkö milloinkaan? Onko niin suurta surua, että se murtaisi sydäntäsi?
Istuessaan nyt huoneessaan kaiken tämän jälkeen Hannu ajatteli näitä Hellin nuhtelevia sanoja ja totesi, ettei hän todellakaan ollut itkenyt. Hän oli tyrmistynyt isän kohtalosta, mutta hänen sydämessään olivat nousseet valtasijalle viha ja kostonhimo eikä suinkaan itkevä tunteellisuus. Kirota hän tahtoi "koko maailman karrelle", tappaa vihollisensa, kostaa kaikki vääryydet sen lain mukaan, joka käskee ottaa hengen hengestä. Synkkä kapinantunne, lientymätön sielullinen murjotus vallitsi hänen henkeään, joka nousi uhmailemaan kaikkia puheita vääryyden rangaistuksesta ja oikeuden voitosta. Ja kuitenkin: kun hän nyt istui tässä yksin ja tuijotti hämyiseen, salaperäiseen yöhön, jossa lepakko silloin tällöin leikkasi terävästi vilahtavan kaaren, josta kuului syönnökselle lentävien sorsien siipien viuhinaa ja monia hiljaisia, salaperäisiä ääniä – harrin molskahdus, kun se tavoitti valkeata, lihavaa perhosta, kuikkien itku ja kuoro kaukaa järveltä, virran solina Loijan kallion kärjeltä –, hän tunsi Hellin tehneen kysymyksellään hänelle suuren vääryyden. Hannu tiesi sydämensä särkyneen aikoja sitten ja tulleen niin hauraaksi, ettei enää pysynyt ehyenä. Hannun koko tarmo tarvittiin sen parantamiseen, mutta juuri kun hän luuli saaneensa sen eheäksi, se riksahtikin särölle jostakin paikasta ja alkoi vuotaa verta. Tässä ainaisessa työssään Hannusta oli tullut umpimielinen – hänen ja muiden välissä oli ylipääsemätön muuri – hänen sydämensä ympärillä oli kova kuori, joka piti sitä koossa, koska se olisi muuten revennyt rikki ja lakannut sykkimästä, kuollut.
Hän tuijotti edessään olevaa kuvernöörin kirjelmää. Sanoja ei yön hämyssä oikein erottanut, mutta kuvernöörin nimen kyllä. Se oli kirjoitettu rohkeilla, isoilla, päättäväisillä kirjaimilla kuin jo siten ilmaistakseen mahtiaan. "Siten tahdon ja käsken" – sic volo, sic jubeo! Hannu ei ollut lukiessaan historiaa kohdistanut erikoisempaa huomiota usein esiintyvään "maanpakoon". Se oli niin kaukainen ja vanhanaikainen asia, ettei hän ollut tullut miettineeksi, mitä se oikein merkitsi. Jos joku olisi vielä pari vuotta sitten väittänyt, että suomalaisia ruvetaan pian ajamaan maanpakoon, hänelle olisi naurettu. Suomi ei sentään ollut mikään Ateena tai Sparta, ja maailma oli edistynyt Aristeideen ajoista. Rikolliset sai viedä asuttamaan autiomaita – se kävi päinsä –, mutta poliittisten vastustajien ajamista maasta pois paheksuisi koko sivistynyt maailma eikä ryssä kehtaisi sellaiseen ryhtyä. Isä oli varmaan pelännyt tätä siitä asti, kun huhtikuussa oli tullut tieto kenraalikuvernöörin saaneen maastakarkoitusoikeuden ja käyttäneen sitä heti. Oli kuin isä olisi kuitenkin luottanut siihen, että kuvernööri, jonka sanoi tuntevansa, suojelisi häntä niin ankaralta toimenpiteeltä. Eipähän tehnyt sitä – varmaan täältä nyt karkoitettaisiin muitakin, rehtori tietenkin ensimmäisenä. Hannu vaipui kuvittelemaan, millä mielellä kuvernööri oli tuon paperin allekirjoittanut. Isän kuvauksen mukaan hänen piti olla etevä mies, innokas suomenmielinen, vieläpä isänmaallinen. Hän ei ole siis piirtänyt nimeään kevytmielisesti, vaan tehnyt sen suuren tuskan vallassa, välttämättömyyden pakosta, suojellakseen osaltaan kansaa joltakin vielä pahemmalta. Näin ne kuuluvat kaunistelevan tekojaan, mutta mitenkähän ollee tosiasiassa? Isä ei usko heihin – sanoo oman poliittisen edun ja nousun korkeisiin asemiin olevan heillä päävaikuttimena, vaikka eivät sitä myönnä eivätkä mahdollisesti ole siitä täysin tietoisiakaan. Parempi olisi, sanoo isä, selvästi venäläinen virkamies ja kansa yksimielisenä heitä vastustamassa. Siitä ei aiheutuisi mitään siveellistä hämäännystä eivätkä saisi työtä tuollaiset yököt kuin Kostamon Ollit ja muut. Isä oli vielä sanonut väitettävän, että entisyyden suojeleminen oli samalla ruotsalaisten etuoikeutetun aseman pönkittämistä, että suomalaisten piti nyt käyttää tilannetta hyväkseen: nousta vaikkapa ryssän avulla heille kuuluvaan johtoasemaan ja sitten vasta kääntää koko voima venäläistyttämistä vastaan. Isä sanoo, että tämä politiikka oli liian viisasta ollakseen oikeaa ja rehellistä: ei voi ensin myydä nahkaansa pirulle ja ruveta vasta sitten, nyljettynä ja kynnetönnä, taistelemaan häntä vastaan. Koko puuhasta on seurauksena vain virkamiehistön mätäneminen, suomalaisuuden asian häpeä, kansan siveellinen turmio ja isänmaan tuho. Hannu tuijotti kuvernöörin nimeen ja mietti, mahtoiko tämä muistaa isää ja sitä, että oli riistänyt isän yhtäkkiä pois kodista ja hänen elämänsä oikeasta juurimullasta. Hän tietenkin syyttäisi kenraalikuvernööriä, mutta mitä tämä tiesi isästä, ellei kuvernööri ollut raportteerannut hänelle, ketkä hänen läänissään "häiritsivät yleistä järjestystä". Nukkuiko kuvernööri nyt hyvän omantunnon suomaa unta? Isä oli sanonut, ettei tuollaisilla poliitikoilla omaatuntoa ollutkaan, että täysiverinen poliitikko ja diplomaatti toimii aina valheen ja petoksen aseilla; kuta taitavammin hän niitä käyttää, sitä etevämpänä häntä pidetään; vain tyhmät ovat rehellisiä. Isä oli silloin ollut katkeralla päällä ja kääntyen Hannuun sanonut: "Nyt puhun väärin – älä usko minua, poikani. Pitkän matkan varrella sittenkin nähdään, että rehellisyys maan perii".
Hannu nukkui levottomasti muutaman tunnin, heräten siihen, että joku kosketti häntä olkapäähän. Se oli isä, jo täysissä pukineissa. Näin hän aina herätti Hannun, kun heidän piti lähteä varhain aamulla yhdessä johonkin, kokemaan verkkoja, uistelemaan, tukkihommiin. Hän oli silloin aina vakava, mutta samalla syvästi ystävällinen, ja tuli keveästi hiipien, ettei olisi herättänyt Erkkiä, jota pidettiin pikkupoikana. Mutta milloinkaan Hannu ei ollut nähnyt isän silmissä niin lämpimästi tuikkivaa loistetta kuin nyt, jolloin ehkä herätti näin poikansa kuka tietää vaikka viimeisen kerran. Hannulla oli se tunto, että isä oli seisonut vuoteen ääressä hetkisen ja katsonut häntä. Tuo katse oli tunkeutunut nukkuvan Hannun tietoisuuteen ja sekautunut hänen uneensa, joka oli muuttunut juhlalliseksi ja järkyttäväksi, Hannun kuitenkaan herättyään muistamatta sen sisällystä. Isä sanoi:
– Jaksatko nousta, Hannu? Täytyy lähteä.
Hannu kapsahti pystyyn kuin jousi ja voittaen ujoutensa laski kätensä isän kaulaan. Katkerasti hän sanoi:
– Niin, täytyy lähteä!
Hetkisen kuluttua he olivat ruokasalissa, tuossa vaatimattomassa huoneessa, jonka pyöreän pöydän ääressä he olivat viettäneet niin monta onnellista hetkeä. Vielä matalalla oleva aurinko paistoi sisään, valaisten äidin ylpeyttä, uusia kermanvärisiä pitsiverhoja, kahvi- ja aamiaispöytää, ja peräseinällä olevaa taulua, jossa hiukan kömpelön näköinen vene kiisi korkeassa aallokossa pullistunein purjein. Sen oli maalannut kaupunkilainen maalarinsälli, joka oli ollut täällä muuan vuosi sitten paperoimassa huoneita – uudenaikainen mies, joka oli hermostuttanut isää syvämietteisillä esityksillään pääoman ja työn välisestä taistelusta – taiteilija, joka oli kirjoittanut runoja sekä "sanoilla että väreillä", kuten hän sanoi ärsyttävän hienosti. Mutta tuo maalaus sai olla siinä – se oli joka tapauksessa ystävällisesti annettu lahja... Niin, aurinko paistoi kahvipöydälle, jossa oli parasta, mitä äidillä oli sattunut olemaan – olihan nyt joka tapauksessa joskaan ei juhla niin ainakin lähtöhetki – ja Olga-tädin tekemä kukkavihko, todellinen vanhanaikainen "puketti". Olga-täti oli tässä asiassa sikäli erikoinen, että hän sommitteli kukkavihkonsa mieluiten vaatimattomista niityn kukista, noista auringon, sateen ja suvituulen pienistä tyttäristä, joita nousee huomaamatta niityt täyteen ja jotka huojuvat ja tuoksuvat ilman hengessä. Kun auringon valo sattui siihen, saattoi huomata tädin tavoitelleen sinistä ja valkoista, sitä toivon vertauskuvaa, joka oli kielletty, mutta sitä rakkaampi. Äiti oli ollut jo aikoja sitten jalkeilla ja istui paikallaan aamuröijyynsä pukeutuneena. Tädit olivat myös jo saapuvilla, mutta hekö olisivat näyttäytyneet aamuröijyssään Hannulle ja tämän isälle! Täysin pukeutuneita he olivat niinkuin Hellikin, joka tuijotti lautaseensa silmäterä luomien ja pitkien ripsien kätkössä. Epätoivo oli kaikkien sydämessä niin lähellä, ettei kukaan uskaltanut sanoa mitään, koska se silloin näet olisi päässyt valloilleen. Isä itse oli parhaana hillitsijänä: hän söi ja joi tyynesti ja painoi silloin tällöin, huomatessaan äidin huulien vapisevan, tämän pöydällä hermostuneesti liikahtelevaa kättä. Silloin äiti vilkaisi häneen ja rauhoittui, ja taas jatkettiin keskustelua isän poismenosta aiheutuvista välttämättömistä asioista. Sitten tuli lähtö, joka isän voimakkaan tahdon vaikutuksesta tapahtui yhtä hillitysti. Renki-Aappo, karjakko ja sisäkkö olivat saapuvilla, samoin Aukusti, hänen vaimonsa ja lapsensa paitsi Hermannia, joka ei ollut tullut, vaikka oli Hannun tietämän mukaan kotosalla, odottelemassa sortteerityötä. Isä hyvästeli kaikki tyynesti, viimeiseksi, ujostelematta, itkevän Bobin, ja Hannu komensi Veikon liikkeelle. Ja siinä kohdassa, johon koti näkyi viimeisen kerran, isä kääntyi katsomaan taakseen portilla seisovaa pientä joukkoa, taloa ja sen aukeata, aamutuulessa rapisevaa haavikkoa – kaikkea, mikä teki tuosta vaatimattomasta paikasta hänen elämänsä rakkaimman kiinnekohdan.
Arvolan ja Kankaan väki oli noussut ja tuli hyvästelemään isää. Sitten ajettiin vaiti ollen aamuraikkaan kankaan läpi, jossa kaste oli tehnyt tuhannet puiden välissä riippuvat lukinverkot näkyviksi. Tultiin nimismiehen asunnolle, Rauhalaan. Siellä ei ollut vielä mitään liikettä, vaan se oli todellakin nimensä mukainen. Hannu muisteli nimismiehen eilistä käyntiä ja ihmetteli niitä äkillisiä käänteitä, joita heidän elämässään oli tapahtunut lyhyen ajan kuluessa: ensin oli mennyt Erkki ja nyt vietiin isä; molemmissa tapauksissa Hannu oli saanut olla kyytimiehenä. Pian lähtisi Helli seminaariin.
3
Hannu istui sortteerilautalla ja vastaten tuon tuostakin Aukustin kumeaan huutoon "nolla kymmenen" piirsi viivan polvillansa olevaan lautaan. Oli ollut yhtämittaisia hellepäiviä, aurinko polttavana, järvi kuvastintyynenä, auer sinisenä metsien yllä. Kuikat valittivat kuorossa, tiirat tuijailivat ja tirrailivat selkäluotojen karikoilla, rantasivit piiskuttivat ja tavit äännähtelivät sarakoissa. Helle paahtoi niittyjen mesimarjoja, jotka nuokkuivat jo raskaina hennon, lankamaisen vartensa päässä ja lähettivät ilman henkäilyyn vienoa mutta silti huumaavaa tuoksuansa. Oli uneliasta ja raukeata yleensä ja vielä siksi, että täytyi nousta niin varhain. Aukusti kävi nyt herättämässä Hannun; hän ei koskettanut olkapäähän kuten isä, vaan jalkaan. Jos jalkaterä sattui olemaan pystyssä, hän tarttui siihen. Se ei ollut hauskaa. Sillä aikaa kun Hannu pukeutui ja söi, minkä näin varhain saattoi, Aukusti valjasti Veikon, ja niin ajettiin yhdessä tuttua maantietä Rauhalan ohi siihen kohtaan, jossa lautta oli lähinnä. Sinne Veikko sijoitettiin päiväksi illalla tapahtuvaa paluuta varten. Aukusti ei puhunut juuri mitään – murahtihan vain joskus. Kerran hän pysähdytti Veikon kirkon luona olevan mökin portille ja sanoi pihalla seisoskelevalle vaimolle:
– Tuo, akka, ne Helttusen tekemät saappaat!
Vaimo totteli kysymättä ja toi uudet saappaat Aukustille. Tämä tutki tarkkaan niiden ompeleet ja mallin, sylkäisi, antoi ne takaisin ja kääntyen ajamaan sanoi:
– Saappaat näkyvät olevan – soh, hevonen!
Hannu ymmärsi Aukustin tuumivan, teettäisikö kengät Helttusella vai jollakin toisella suutarilla, ja tahtoneen päästä perille, minkälaista työtä Helttunen teki.
Toisen kerran Hannu tuli tietämättänsä hyräilleeksi jotakin säveltä, joka todellakin oli hilpeämpi kuin Hannulta saattoi hänen asemassaan odottaa. Kuinka kauan hänen hyräilyään oli kestänyt, sitä hän ei tiennyt, mutta oli säikähdyksestä pudota kieseistä Aukustin yhtäkkiä kääntyessä häneen päin ja jyrähdyttäessä:
– Heitä nyt jo pois!
– Mikä sitten? sammalsi Hannu tyrmistyneenä.
– Tuo maailmallinen loilotus.
Ja Aukusti piti hänelle ytimekkään esityksen siitä, kuinka perkele osaa murheellisimpaankin mieleen kavalasti uittaa monenlaista kevytmielisyyttä, varsinkin maailmallista rallatuksen ja polkan tahtia. Sen mukana tulee sitten mieleen muu synti ja lihanhimo, joka taas on alkuna vaikka mihin. Kyllä olisi aika nuorella herralla heittää mokomat viheltelyt ja sensijaan alati vain rukoilla Jumalaa tuhoamaan isän vihamiehet ja pelastamaan hänet Paapelin vankeudesta.
– Niin olisi, Aukusti on varmaan oikeassa. Tietämättäni hyräilin mitä lienee ollutkaan.
Hannu näin selitti vakavasti, myöntäen Aukustin moitteen aiheelliseksi. Tämä sanoi:
– Joo, kyllä sen saattoi kuulla jo tahdista, ettei se mitään virttä ollut. Jumalinen veisaa hitaasti eikä rällätä sassiin kuin pelimanni. Paarmat näämmä syövät Veikon mahapuolen ihan veriin.
Paarmoja oli pilvenään – isoja, vihreäsilmäisiä, kömpelöitä, verenhimoisia petoja, joita ei isän käyttämä voidekaan, traanin ja lamppuöljyn sekoitus, kyennyt kokonaan karkoittamaan. Maantien poikki porhalsi joukko niiden uhreina virmautuneita poroja.
– Sitä on maailmassa tuota syöpäläistä, räkkää ja perkelettä jos mitä lajia. Sanotaan Jumalan suoneen luomisvuoron pirullekin ja silloinkos tämä löi seipäällä reiän maahan – kai vissiin helvettiin asti – ja alkoi suoltaa sieltä räkkää kaikenlaista kuin mustinta ukonpilveä. Niitäpä siellä tietenkin on riittämiin. Sillä ei suinkaan Jumala, joka on hyvä, ole luonut mokomia.
Näin ajettiin joka aamu, Hannu aina ihmettelevänä ja kuuntelevana oppilaana, joka painoi hymynsä tarkoin näkymättömiin. Toisin kerroin hän ei kuullut Aukustin murahtelevaa filosofiaa, sillä isän ja äskeisten tapahtumain kuva, joka asui aina herkkänä hänen sielussaan, astui yhtäkkiä niin polttavana etualalle, että hänen oli vaikea hillitä itseään. Kaikki meni hyvin vielä Rauhalaan saakka, sillä isää koskevat kotikankaan muistot olivat kirkkaita, kimaltelevia, surusta huolimatta lohduttavia. Mutta Rauhalan luona niihin sekaantui musta pilvi ja leimahti salama, joka yhä uudelleen säikähdytti Hannua ja saattoi hänet kaamean tunnelman valtaan.
– Nolla kymmenen! ärjäisi nyt Aukusti kiukkuisesti, kun ei Hannulta kuulunut vastausta ensimmäiseen huutoon. Hannu heräsi mietteistään kuin nykäistynä, ja karjaisi vastauksen, veti piirun ja alkoi katsella taivasta, joen uomaa, järvenselkää ja elämää ympärillänsä. Tukkilaiset seisoivat sillallaan, lajittelivat tukkeja ja työntelivät niitä kanaviinsa niin että kohisi. Heidät täytyi olla uutteria, sillä ellei tukkeja alkanut tulla, laskija ärjähti tyytymättömästi, ja myös tarkkaavaisia, sillä ellei keksi sattunutkaan tukkiin tai luiskahti siitä, miehelle tuli äkkipulahdus pää edellä jokeen. Tästä huolimatta työ oli yksitoikkoista. Miehet työntelivät totisina, Hermanni tuossa äärimmäisenä nollakanavan suulla jurona ja puhumattomana, jommoinen hänestä oli viime aikoina tullut. Väliin joku alkoi laulaa renkutusta, jonka sävel oli enimmäkseen ruma ja sanat kaikkea runollisuutta, jopa järjellistä ajatustakin vailla. Laulettiin haluttomasti ja väsyneesti – mitäpä tässä intoilemaan –, kunnes tuli säädytön paikka. Se sai jätkäin "runollisuuden" liikkeelle. Kylmäverisesti, kenestäkään välittämättä he loilottivat tuollaiset kohdat karjumalla, innostuneina niiden kaksimielisyydestä tai alastomin, suorin sanoin kerrotusta sukupuolielämästä. Vakavat, siistit miehet eivät puhuneet mitään – vain Aukusti saattoi joskus ärjäistä, tosin monta kertaa turhaan, että "suu kiinni, siat!" Hannu häpesi itsekseen, vaikka oli kyllä tällaiseen tottunut, ja ihmetteli, oliko tämä sama kansa joskus laulanut kalevalaista runoutta. Jos oli, niin se oli langennut syvälle sen edustamalta korkealta sivistysasteelta. Sitten laulu vaikeni ja kun nollatukkeja tuli hitaasti – niitä ei ollutkaan niin paljon kuin B-tukkeja –, Hannu vaipui väkisin jatkamaan äskeistä, joka päivä jauhamaansa mietesarjaa. "Nolla kymmenen!"
Hannu ymmärsi, että kun he – isä ja hän – silloin sunnuntai-aamuna ajoivat Rauhalan ohi ja ihastelivat sen rauhallisuutta, se todellakin oli nimensä mukainen syvemmässä merkityksessä kuin milloinkaan ennen, sillä sinne oli jo silloin astunut kuoleman rikkumaton, ikuinen rauha. Konrad-setä oli ollut käydessään tuomassa isälle karkoituskäskyä selvillä siitä, miten hänen oli kunnianmiehenä meneteltävä, ja oli siksi esiintynyt niin oudostuttavan juhlallisesti. Hannua värisytti se periaatteiden johdonmukainen lahjomattomuus, joka oli Konrad-sedälle ollut ominaista, ja se kaamea pelottomuus ja perinpohjaisuus, jolla hän oli rangaissut itseään siitä, että oli ollut osallisena kuten käsitti isän karkoittamiseen. Mistä hän oli saanut tuon rohkeuden – Hannu ei voinut ymmärtää sitä. Hänen nuori sielunsa ajatteli kauhistuen kuolemaa; mielikuvitus tuskin rohkeni kuvitella tuota yötä Konrad-sedän huoneessa, jolloin hän, saatuaan valmiiksi kuvernöörille osoittamansa virkakirjeen, oli ehkä levännyt hetkisen, miettinyt vielä kerran asemaansa ja päätöstänsä, rukoillut hartaasti, sillä Konrad-setä oli hurskas mies, ja ottanut sitten isoreikäisen revolverinsa... "Nolla kymmenen!"... ja laukaissut sen tutisemattomalla kädellä. "Se laukaus kuuluu kauas!" on isä kuiskannut Hannulle asemalla, jonne oli viime hetkessä saapunut tieto tästä järkyttävästä tapahtumasta. Ihmiset olivat olleet kalpeita ja kiihtyneitä, tulleet puristamaan isän kättä ja seisoneet hänen ympärillään poliisien komennuksesta ja tyrkkimisestä huolimatta. Konrad-setä oli pitänyt haudata hiljaisuudessa – heti paikalle lähetetyn uuden nimismiehen oli muka valvottava, ettei toimeenpantaisi mitään mielenosoituksia. Mutta eiköhän siinä ollut mielenosoitusta tarpeeksi, että koko pitäjän kansa oli saattamassa vanhaa vallesmannia hautaan ja että Alfred-setä puhui kauniimmin kuin ehkä milloinkaan. Silloin oli jo tiedossa Konrad-sedän virkakirjeen sisällys: hän oli näet liittänyt konseptinsa pojallensa osoittamaansa jäähyväiskirjeeseen tekonsa perusteluksi ja selitykseksi, ja poika, vaitelias, hiljainen Jaakko, oli näyttänyt sen eräälle ystävälleen, joka oli ottanut siitä jäljennöksen, Näitä oli ruvettu levittämään – Hannullakin oli sellainen ja toisen hän oli lähettänyt Tornioon sovitulla osoitteella toimitettavaksi isälle. Se vasta kirje... "Nolla kymmenen!"... Hannu osasi sen ulkoa ja mietti, miten Konrad-setä, joka ei hänen tietääkseen ollut erikoisempi kynämies, oli kyennyt kirjoittamaan sen...
"Kello so-o-o-i!" Hannun mietteet keskeytyivät, keksit naksahtelivat kuin tikat kiinni tukkeihin muodostaen sotilaallisen rivistön, ja miehet riensivät laukuillensa. Pian kaikki olivat kiinteästi syönnin touhussa, joka vaiensi puheen vähäksi aikaa. Useimmilla näytti olevan hyvää, selvää leipää, mutta tuolla sydänmaalta tulleella miehellä, jonka Hannu oli säälistä ottanut työhön, vaikka Aukusti oli murissut, että miehiä oli jo tarpeeksi, ja joka istui syrjässä selin muihin, oli mitä lienee ollut puoleksi petäjäisen sekaista, vanteella leivottua kahua. Hän oli pyytänyt rahaa etukäteen niin nöyrästi ja arasti, että Hannu oli antanut, vaikka se oli tuntemattomien kohdalle kielletty – saattoivat näet mennä samalla tiehensä –, mutta eipähän ollut ostanut niillä leipää eikä vaatteita. Oli varmaan toimittanut jauhoja jonnekin kauas kotimökkiin, jossa lapset kituivat leivättöminä. Itse syö täällä pettua ja haukkaa särpimeksi suolakalaa, laihoja, sinertäviä särkiä, joita näkyy olevan iso rasiallinen. Voita ei ole – tuossa muuan nuori mies tarjoaa hänelle masiinaläskiä. Vaatteet sillä ovat niin repaleiset, että tuskin saa jaloimpia paikkoja peittoon. Se on julmaa tuollainen köyhyys ja vielä se, että elämisen pitää olla riippuvaista siitä, sattuuko saamaan työtä. Hannu tuntee, etteivät äidin laittamat hyvät eväät nyt oikein maistu – ettei hän suorastaan kehtaa näyttää eikä syödä niitä tuon köyhän miespoloisen läsnä ollessa. Hän haluaisi tarjota niitä miehelle, mutta ujostelee ja pelkää, sillä hän tietää hänen voivan loukkautua ja kieltäytyä. Ne ovat ylpeitä, vaikka ovat köyhiä. Ja muut saattaisivat kadehtia – eivät näytä Aukustinkaan sapuskat olevan erähäisemmän ylellisiä, joskin leipä on täyttä viljaa.
Pappilan Vanha herra siinä liikuskelee kalastushommissa, soutajana Kaarlo, ja tulee nyt, lappaen uistinta sisään, uteliaana tarkastamaan sortteerilauttaa. Hannu menee tervehtimään heitä, istahtaa heidän veneeseensä ja selittelee. Vanha herra kuuntelee tarkkaavaisesti, hymyilee ja ynisee niinkuin hänen tapansa on. Puhellaan siinä raukeasti kaikenlaista, kunnes kello taas soi. Pappilan vene irtautuu, Hannu menee penkillensä ja ottaa lautansa, miehet alkavat työnnellä ja laulaa, reväisten heti kaikkein hävyttömimmästä paikasta, mutta köyhä mies ei naura.
"Nolla kymmenen!" Aukusti huutaa ärjäisten ja Hannu vastaa huomaavaisesti, samalla kuitenkin seuraillen hiljaisia, loppumattomia ajatussarjojansa. Se Konrad-sedän kirje – se alkoi kuten aina, että herra kuvernöörin virkakirje oli saatettu määräyksen mukaisesti perille, mistä oli todistuksena asianomaisen omakätinen kuittaus. Mutta sen jatko oli toisenlainen kuin tällaisissa kirjelmissä arvattavasti oli tavallista. "Mutta kun sen perilletoimittamisella, mikä tosin oli virkavelvollisuuteni, olen ottanut osaa sen turvallisuuden, koskemattomuuden ja yleisen kansalaisoikeuden rikkomiseen, jonka Suomen perustuslaki ja valtioajatus sinänsä ensimmäisenä kalleimpana etuna takaavat jokaiselle rehelliselle kansalaiselle, niin pidän itseäni törkeänä väkivallantekijänä, jopa vallankaappaajana, jota ei ole jätettävä rankaisematta..." ... "Nolla kymmenen!" ... "Sillä jos kansalaiset saavat sen käsityksen, että esim. nimismies on olemassa ei lain toimeenpanon ja noudattamisen valvomista varten, vaan vainotakseen niitä ja ollakseen avullisena niiden karkoittamisessa maanpakoon, jotka juuri tahtovat niinkuin metsänhoitaja Suvanto kaikin voimin ja omaa etuansa ajattelematta taistella perustuslakiemme puolesta näiden rikkojia vastaan, niin merkitsee tämä toisaalta esivallan auktoriteetin luhistumista, toisaalta – huonojen ainesten vuoksi – lain kunnioituksen vähenemistä. Sillä mitäpä esim. sivistyksestä osattomaksi jäänyt irtolaisväki, joka ei tiedä isänmaasta mitään, vihaa herroja ja on halukas kapinaan yhteiskuntaa vastaan, välittää laista ja yhteiskunnasta sen jälkeen, kun virkamiehistö itse rupeaa rikkomalla ensiksimainittua särkemään viimeksimainitun perusteita..."
"Nolla kymmenen!" Hannun ajatukset keskeytyivät, sillä nollatukkeja sattui tulemaan tässä kohden tukkunaan, vaatien hänen koko tarkkaavaisuutensa. Konrad-sedän kirjeessä oli se paikka, jossa sanottiin, "ettei irtolaisväki tiedä isänmaasta mitään" ja että se "vihaa herroja", painunut erikoisesti Hannun mieleen. Herravihan olemassaolon hän oli itse monta kertaa huomannut, sitä ilmeni ei vain irtolaisten ja itsellisten, vaan talollistenkin puheista. Hän oli kysellyt isän mielipidettä ja saanut selityksen: se johtui siitä, että virkamiehistö oli ruotsinkielistä, usein kansan kieltä osaamatonta, vieläpä sitä halveksivaa; kansa ei tuntenut virkamiehiä johtajikseen, vaan vihollisikseen. Se, että sivistynyt sääty ja kansa ovat erikielisiä, on kirous ja turmio. Suomen tulevaisuus riippui ratkaisevasti siitä, ehdittiinkö ennen lopullisen taistelun tuloa kasvattaa riittävän lukuisaa suomenkielistä ja -mielistä sivistyneistöä. Ruotsinkielisistä ei ollut hyötyä – ne vain ärsyttivät kansaa puolustaessaan kynsin hampain etuoikeuksiaan. Isänmaan etu vaatisi heitä väistymään taustalle ja suomalaistumaan – heidän nykyinen politiikkansa on pohjaltaan vain itsekkyyttä.
"Nolla kymmenen!" Nämä olivat vaikeita kysymyksiä, joista Hannu ei osannut päätellä muuta kuin että tunsi palavasti harrastavansa suomalaisuuden ja isänmaan asiaa. Mutta se Konrad-sedän kirje – se vasta oli lausunto. Syytettyään epäsuorasti kuvernööriä perustuslain suoman kansalaisturvan rikkomisesta ja yhteiskunnan perusteiden järkyttämisestä sekä tehtyään itsensä osalliseksi samaan rikokseen hän ilmoitti, että koska nykyoloissa ei ollut sellaista syyttäjäviranomaista, joka olisi haastanut häntä tästä rikkomuksesta oikeuteen, hänen täytyi kunnianmiehenä itse tuomita ja rangaista itsensä. Ja koska hän on teollaan tahrannut kilpensä, hänen on pestävä se puhtaaksi verellään. "Ilmoittaen tästä kunnioittavimmin Herra Kuvernöörille rohkenen lopuksi lausua sen toivomuksen, ettei Herra Kuvernöörin tarvitsisi milloinkaan turvautua tällaiseen keinoon selvitäkseen elämän umpikujasta". Hannu oli kuulevinaan paukauksen ja näkevinään, kuinka raskas, iso lyijyluoti murskasi vanhuksen pään siirtäen hänet silmänräpäyksessä iankaikkisuutesi kaikkien ristiriitojen saavuttamattomiin. Emännöitsijä nukkui kolmen oven takana – kukaan ei kuullut laukausta – sisässä ja ulkona vallitsi pian kesäyön kasteinen, raitis, kimalteleva rauha. Aamulla vasta emännöitsijä tapasi isäntänsä pöydän äärestä, pää painuneena hyytyneeseen verilammikkoon. Kuvernöörille osoitettuun kirjeeseen oli "Herra"-sanan alle räiskähtänyt veritippa; kuorta ei uskallettu vaihtaa, vaan kirje sai mennä sellaisenaan. Mitähän kuvernööri ajatteli saadessaan ja lukiessaan sen? Hannu ei voinut tietää sitä, mutta silti hänen mieleensä muodostui siitä niin selvä kuva kuin hän olisi ollut saapuvilla. Tuossa kuvassa olivat keskeisinä kalpeat, säikähtäneet kasvot – Hannu tunsi kuvernöörin – ja tuoliinsa lysähtänyt mies, joka vapisevin käsin piteli kirjettä. Hänen koko olemuksensa oli järkyttynyt ja hänen sielussaan salamoi polttavana lain ja oikeuden jylhä pyhyys, joka näin oli yllättänyt hänet ja kukistanut hänen poliittisen ja diplomaattisen viisautensa. Hän kadehti sillä hetkellä tuota jylhää vallesmannia, todellista miestä, joka vanhanaikaisesti puhui laista ja oikeudesta ja muka puhdisti verellä "kunniansa". Mikä tavaton siveellinen voima ja ylevyys siihen tarvittiinkaan! Sääli vanhusta, jonka juuri piti erota ja saada eläke – kun olisi tiennyt, minkälainen hän on, olisi lähettänyt karkoituskäskyt perille hänen ohitsensa. Poliittiselta kannalta hyvin harmillinen tapaus – vaikuttaa kansaan kiihoittavasti. Kenraalikuvernööri voi vainuta siinä taitamattomuutta – täytyy heti kirjoittaa hänelle rauhoittava raportti. "Herra lääninsihteeri!" kuvernööri huutaa, ja ovelle ilmestyy vanhan aatelismiehen kaikissa venäläisissä paheissa syöpynyt ja sinistynyt, kierosilmäinen, kettumainen naama. Yhdessä hallitusmiehet nyt neuvottelevat tapahtumasta – ruotsiksi tietenkin, sillä lääninsihteerin suomenkielentaito on alkeellinen – ja pian kuvernööri tuntee rauhoittuvansa. Heidän molempien loppulausunto vallesmannista kuuluu: "Hullu mies!"
"Kello so-o-o-i!" Vihdoinkin oli päivä lopussa. Miehet soutivat kiireesti mantereelle.
4
Sortteeri oli loppunut ja elämä palannut hiljaiseen uomaansa, nivakohtina vain yksinäiset retket hillasoille ja elokuun alkupäivinä alkanut sorsien metsästys. Hannun vaiteliaisuus oli käynyt Erkin ja isän lähdettyä melkein keskeytymättömäksi. Hän vastaili kyllä kohteliaasti äidin, Hellin ja tätien kysymyksiin ja oli heitä kohtaan kaikin tavoin huomaavainen, mutta keskusteluun hän otti osaa vain muutamalla sanalla eikä omasta puolestaan ylläpitänyt sitä. Hän moitti itseään usein tästä, peläten sen vaikuttavan muihin painostavasti, ja koetti kannustaa itseään vilkkaammaksi, mutta melkein samalla jo jokin mielikuva sai hänet valtaansa kuin uni ja hän vaipui hautomaan sitä enää muistamatta, mistä oli kysymys. Muutkin tosin olivat vaiteliaita, miettien samaa kuin Hannu: isää ja mitä hän nyt teki vieraalla maalla. Heti syystöiden jälkeen äiti lähtisi hänen luokseen – koti jäisi autioksi. Isältä oli jo tullut parikin kirjettä, jotka oli postitettu Suomen puolella. Ne olivat lyhyitä ja sensuurin pelosta vain tavallisia arkiasioita koskevia; isä lupasi kirjoittaa laajemmin sitten, kun saisi ajatuksensa, asiansa ja olonsa hiukan järjestykseen. Erkiltä ei ollut voinutkaan tulla tällä välin mitään tietoa, sillä hän keinui valtamerellä, pitkällä matkalla suoraan jonnekin Etelä-Afrikan itärannikon satamaan. Oliko muita kodin piiristä poistuneita? Olihan Emma, Aukustin vaatimaton tytär, jonka kuva, kun hän seisoi vaunun välisillalla mytty kainalossa aran ja säikähtyneen mutta sievän näköisenä, oli omituisesti tarttunut Hannun muistiin. Sortteerityön loputtua Hannu oli tullut kysäisseeksi Aukustilta, selvitellessään hänen kanssaan viimeistä palkkalistaa ja maksaessaan hänelle palkkaa, oliko Emmalta kuulunut mitään.
– Joo, oli Aukusti vastannut, – siltä tuli menneellä viikolla kirja – Aukusti sanoi aina "kirja" eikä "kirje" –, jossa luki, että se on päässyt terveenä perille ja saanut hyvän paikan. Rahaa se lähetti kymmenen markkaa ja sanoi vasta koettavansa lähettää enemmän, kunhan ehtii ansaita. Nyt pitää laittaa helsinkiläisiä vaatteita ja kenkiä, ja ne ovat tyyriitä.
– Miten sanoi voivansa ja viihtyvänsä?
– Ei se siitä erikoisempia. Pyysi vain rukoilemaan hartaasti puolestaan ja sanoi, ettei se ole ollut kenenkään kohdalle niin tarpeellista kuin nyt hänen. Kovasti se ikävöi kotiin, mutta ymmärtää, että hänen täytyy äidin, isän ja siskojen tähden pysyä siellä ansaitsemassa, voidakseen auttaa heitä.
Aukusti oli sanonut sitten, mietittyään hetkisen, ettei hän ihmetellyt Emman kirjeen alakuloista sävyä:
– Arvaa sen, että pää siinä sekoo sydänmaan ihmiseltä, joka on lisäksi vaimonpuoli ja melkein lapsi, kun joutuu sellaiseen helvettiin kuin mikä se Helsinki mahtaa olla. Siellä kun näet asuu enimmästä päästä herroja, jotka ovat olleet maailman sivu suuria juoppoja ja huorimuksia, niin tietäähän sen, että siellä saapi kaahlata polvia myöten synnin ravassa. Sanovat ne, jotka ovat siellä käyneet – minulle suoraan sitä ei ole puhuttu –, että kun sinne tulee talvella pimeän aikaan, niin penikulmain päähän taivas kumottaa veripunaisena kuin Sotoman ja Komoran palossa. Kuuluu siellä olevan kaduilla paljon lyhtyjä, niin että on valoisa kuin päivällä, mutta ei niiden loisto sentään voi pilviin saakka ylettyä. Kyllä se on sellaista yliluonnollista, kammottavaa merkkikajastusta – ovat päätelleet saamamiehet, jotka ovat käyneet siellä saakka varoittamassa muutamia sinne sortuneita vanhurskaita.
Siitä keskustelusta sukeutui sitten päätös, että Hannu kirjoittaa Aukustin osviittojen mukaan Emmalle vastauskirjeen, jota ei ollut vielä saatu toimeksi. Aukusti ja hänen vaimonsa näet eivät osanneet kirjoittaa, Hermanni oli mennyt tukkilaisroikan kanssa merenrantaan sahatöihin ja nuoremmat siskot olivat vielä kykenemättömiä. Emman kirjoitustaito oli Hellin ansiota. Ei ollut kynääkään muuta kuin tuumanpituinen timperinpännän kappale, ja sillähän oli perin hankala kirjoittaa. Hannulle tämä oli tuttua hommaa. Jo kymmenvuotiaasta suunnilleen hän oli saanut tehdä tämän palveluksen milloin kellekin kylän eukolle, jolla oli tytär tai poika maailmalla, tai tytölle ja pojalle joiden välttämättä täytyi lähettää "kirja" jollekin tietylle henkilölle. Hannu nautti tässä asiassa yleistä suosiota – kai siksi, että hänet oli huomattu nauramattomaksi ja vaiteliaaksi, luottamusta herättäväksi henkilöksi, jolle saattoi uskoa ainakin peitetyin sanoin salaisuuksiakin. Useimmat kirjeet koskettelivat tavallisia asioita, mutta Hannu muisti joskus joutuneensa sepittämään kirjettä, joka ilmaisi, vaikka hän ei silloin sitä ymmärtänytkään, kovaa sieluntuskaa. Kuinka se tyttöparka oli hämillään ja hädissään, punastui, kalpeni ja itki vuoroin ja toimitti kirjoittamaan, että "tule pian, että saamme neuvotella siitä kesällisestä asiasta, jonka pyhällä valalla lupasit ja minä uskoin". "Älä, rakas Hannu, puhu tästä kellekään – ei ihmisten tarvitse tietää, että olen kirjoittanut sille miehelle". Hannu lupasi ja piti sanansa. Siitä hän ei puhunut mitään, että tiesi, kuka tuo mies oli – tukkipoika, joka kierteli työmaalta toiselle ja hurmasi, kuten Hannu sittemmin ymmärsi, valhetta tuntemattomat sydänmaan tytöt komealla olemuksellaan, letkuvarsipiipullaan, kellonvitjoillaan, pitkävartisilla pieksuillaan ja eroottisella häikäilemättömyydellään. Kuinka vähässä ajassa elämän hurma nousee huippuunsa ja syöksee sitten toista rinnettä niin syvään traagillisuuden kuiluun, ettei siinä tunnu pohjaa olevankaan – sen Hannu oli oppinut jo varhain ymmärtämään näiden vaatimattomien ihmisten kohtaloista.
Hannu siis istuutui pöytänsä ääreen, otti paperia ja kynän, ja katsoi odottavasti Aukustiin, kuten tällaisissa tilaisuuksissa tapana oli. Kun ei mitään ruvennut kuulumaan, hän kysyi:
– Kai tähän alkuun kirjoitetaan "rakas Emma?"
– Ei, vastasi Aukusti, – sillä herrat vain sillä tavalla toisiaan puhuttelevat... Sano vaikka "lapsiriepu" tai sinne päin. Meillä, jotka emme ymmärrä mitään, vain Jumala "rakastaa" – ei ihminen. Ja kirjoita sitten niinkuin tiedät siitä, että olemme olleet terveinä kaikki, Tuusan-Ellikin vielä, vaikka jo sanoo toisina aamuina vihlovan kinttusuonia, ja että toivotamme sitä samaa Herran lahjaa sinullekin.
Hannu kirjoitti, antaen lauseilleen haluamansa muodon, ja katsoi taas kysyvästi Aukustiin, joka mietti otsa rypyssä, tuikean näköisenä. Kuin aatostensa lomassa hän huomautti hajamielisesti:
– Niin, tottakai siinä on kerrottava, että metsänhoitaja on ajettu rajan taakse ja ettei ole tietoakaan, milloin pääsee takaisin. Kirjoita niistä sen verran kuin arvelet parhaaksi ja paperiin mahtuu. Onhan Emma isäsi kummilapsi ja...
Hannu kertoi lyhyesti asian. Sitten Aukusti sai ajatussarjansa loppuun ja sanoi harkitsevasti:
– Nyt kirjoita se, että me olemme kovasti huolehtineet sinusta, että mikä sinut perii siellä kaukana syntisen maailman viettelyksissä. Mutta silloin muistan aina – näet minä eikä akka, joka ei ollut saapuvillakaan –, että ollessani juhannuksena kirkossa uskoin sinut esirukouksissa Jumalan erikoiseen suojelukseen nyt alkavalla maailmanrannan matkallasi. Vaikka tiedänkin, etteivät Jumalan tuumingit juuri ruukaa mennä ihmisten aivoitusten mukaan, niin silti asuu mielessäni se usko, etteihän nyt Jumala toki tässä asiassa saattane rukoustani häpeään ja syösse köyhän miehen karitsaa synnin korpeen ja kadotukseen. Tapahtui siis mitä tahansa, niin tiedä, että minulla on Jumalan kanssa sinusta melkein kuin kontrahti. Niin siinäpä ne ovat tärkeimmät pykälät... Jaa, voit vielä kiittää rahasta ja sanoa, ettei sitä nyt olisi näin pian tarvinnut, mutta että kyllä se talven selkään tultua hyvää tekisi, metsänhoitajan poistuttua kun työt ovat käyneet epävarmoiksi... Joko tämä nyt on kaikki kirjassa? No, sano vielä, että jos siellä on kirkkoja, joissa saarnataan säällistä jumalansanaa – niistä ei ole kaikiste pappien pomiloinneista taikaa –, niin pitää käydä niissä. Siitä tulee mieleen turva, sanokoot herrat mitä tahansa.
Hannu kirjoitti niinkuin käsketty oli ja lopetti: "toivoo isäsi Aukusti Koivukangas". Ja nimensä alle Aukusti piirsi jännityksestä tutisevalla, jykevällä kouralla puumerkkinsä. Alakulmaan tulivat vielä sanat: "Kirjoitti Hannu Suvanto, joka lähettää Emmalle paljon terveisiä". Oli omituista kuvitella, kuinka tämä ohut kirje lähtisi täältä pohjolan periltä, ylen rauhallisesta ja yksinäisestä kolkasta, ja tehden matkaa vuorokausia lopuksi päätyisi suureen kaupunkiin, siellä arkana askaroivan nuoren tytön käteen. Emman silmistä varmaan tuikahtaisi tuo iloinen katse, jonka Hannu niin hyvin tunsi, ja hänen kätensä vapisisivat avatessaan kirjettä, joka hetkiseksi valaisisi virran rannan pienen maailman. Minkälaista tuolla kaupungissa oli, sitä Hannu ei tiennyt, sillä hän ei ollut käynyt koulukaupunkiaan etelämpänä, mutta hän saattoi silti sen perusteella, mitä oli lukenut, aavistaa, että olo siellä voi todellakin olla nuorelle maalaistytölle "vaarallista". Mitä hän tällä sanalla oikein tarkoitti, jäi hänelle epäselväksi.
Ja sitten tämä asia unohtui ja Hannu alkoi tehdä pitkiä yksinäisiä hillaretkiä sen aavan suon reunakorpiin, jonka laidassa olevan harjun petäjästä oli talvella ampunut huurremetson. Hänellä oli oma tiensä, jota muut eivät tunteneet tai eivät tohtineet seurata, se kun vei parissa paikassa melkein pohjattoman rimmen poikki. Mutta Hannu tiesi siitä kyllä pääsevän loikkimalla saramättäältä toiselle, viivähtämättä ainoallakaan välttämättömiä sekunteja enempää. Sitten tuli laaja korpiniemeke, jonka pirisevien, hopealta helmeilevien lähteiden välisessä rahka- ja sammalmättäikössä punoitti isoja, meheviä lakkoja. Hannu aavisti Aukustin hakevan äidille tuliaislakat juuri täältä, sillä hän oli huomannut käydessään täällä ensimmäistä kertaa tänä suvena tuon rimmen kohdalla mudassa painanteita kuin olisi siitä mennyt kontio. Hiljaisessa korvessa oli mieluista, viileää; harvaoksaiset, pitkät kuuset seisoivat ikuisen odotuksen tunnelmassa, vihreän tai tumman naavan heilahdellessa ja vaisusti suhahdellessa iltapäivän raukenevassa tuulessa, auringon lämmittäessä vielä ennen laskeutumistaan ja puiden kylkien punoittaessa hehkuvina, mihin sen valo sattui. Sitten oli taas rimpi ja joukko korpisaarekkeita, joiden keskellä saattoi olla kapanala kangasta ja siinä ammoin kaatuneiden ikihonkien juurakoita sekä näiden entisessä sijassa metsojen peherryssyvennyksiä. Hannu katseli varovaisesti ympärilleen, mutta tällä kerralla ei kuulunut mitään, ei ukkometson tai koppelon säikähdyttävän jymisevää eikä poikueen sointuvasti vinkuvaa lentoon lähtöä. Vain orava heitti häntä kävyllä, laskeutui alimmalle oksalle ja täryytti sitä, raksuttaen vihaisesti. Hiljaisuus oli salaperäistä, täynnä jotakin jännittävää; vain omat ajatukset ja salatuimmat toiveet ikäänkuin saivat sanoiksi, säpsähdyttäen sydäntä oudolla sisällyksellään.
Sitten Hannun hillatie vei oikealle, aavalle suolle, jonka selällä kaukana huutelivat kurjet ja joka oli kantavaa karpalo- tai hillamättäikköä. Siellä täällä oli vaivainen, ikuiseen pienuuteen tuomittu kääkkyrämänty, jonka oksilla joskus viivähti vikla, itkien suon autiutta, tai pelästynyt pikkulintu, jonka arka viserrys kuulostaa yksinäisyyden kuiskaukselta. Hannulla oli tietty levähdyspaikkansa, mäntynsä, jonka juurelle hän istuutui tuijottamaan jonnekin kauas ja nauttimaan helteisessä ilmassa kuin suitsutuksena keinuvasta suon ja pursujen tuoksusta. Yksinäisyyden äänet herkistivät Hannun sydäntä, niin että hän tunsi entistä selvemmin nuoruuskaihonsa tuskan, sen sanattoman ja tulkitsemattoman kaipuun, joka tuijottaa pilvenhattaroihin purjehtiakseen niiden mukana sinne, missä ovat toteutuneina kaikki kimaltelevimmat haaveet. Ja tuon kaipuun keskeltä loistivat silmät, jotka eivät milloinkaan unohtuneet Hannun mielestä: ylpeät, uhmaavat, melkein halveksivasti katsovat silmät, joiden Hannu oli nähnyt pehmenevän ja lämpenevän vain suuntautuessaan toiselle taholle. Mikä tuska tästä sen lisäksi, että tunsi olevansa hylätty, vaivoin siedetty, mikä ristiriita veljenrakkauden ja luonnon pyrkimysten välillä, hiljainen mutta kalvava mieliala, joka ei kadonnut milloinkaan ja sai Hannun pitämään itseään rikollisena ja halpamaisena. Sekö oli ehkä syynä hänen yhä lisääntyvään vaiteliaisuuteensa – tämä salaisen ajatussynnin hautominen, siveellisen olemuksen alituinen taistelu Kainin toiveita vastaan, joita hän yksinäisyydessään liioitteli ja piti jo kuin teoiksi muuttuneina? Ja lopuksi hän moitti itseään katkerasti kiittämättömyydestä: isä on karkoitettu, Erkki on merimiehen raskaassa työssä, joka varmaan panee hänet lujemmalle kuin hän on luullut; hänellä sitävastoin on jäljellä kaikki – isänmaa tässä syyssuven kauneudessa, rakastettu tyttö edes joka päivä nähtävänä, tilaisuus edistyä helpolla, mieluisella uralla...
Hannu katsoi säikähtyneenä ympärilleen, sillä hän oli moittinut itseään ääneen ja hänen sanojensa sointu oli tuntunut vieraalta. Halveksien itseään hän lähti eteenpäin, vaivalloisesti ponnistellen pehmeässä mättäikössä ja noppien hillan sieltä täältä. Hän meni pitkin kirkasvetisen lammen rantaa, ihmetteli sen pohjassa olevia paksuja puunrunkoja, ja saapui lopuksi sen harjun päähän, josta oli ampunut huurremetsonsa. Vaikka olikin väsynyt, hän nousi silti harjun laelle ja katseli sieltä edessänsä leviävää suo- ja korpimaisemaa. Siinä ei ollut ainoatakaan kohtaa, jota olisi voinut sanoa "kauniiksi" tämän sanan tavallisessa merkityksessä, mutta siinä oli korvaukseksi alakuloisuuden ja alistumisen sielullisuutta, joka koski sydämeen.
Hannu laskeutui siihen viidakkoon, jonne Aapon talvinen halkotie toi; nyt ei tietä ollut – vain puron yli vievä silta ilmaisi sen paikan. Puro polveili hiljaa kuin mietteissään; vesioriit loikkivat keveästi sen pinnalla, omituisesti hopeankiiltoiset kovakuoriaiset pirahtivat parvesta hajalle kuin lattialle heitetyt helmet. Sudenkorennot surahtelivat saratuppaiden vaiheilla, istahtivat Hannun käsivarrellekin ja tuijottivat häneen aavemaisesti suurilla, vihreillä mulkosilmillään.
Hannu nousi kankaalle ja nauttien sen kovasta, kumahtelevasta pinnasta, joka teki suon pehmeyden jälkeen väsyneenkin askeleen keveäksi, kulki nopeasti pitkin havuneulasten peittämää suikertelevaa polkua, Aurinko valaisi kankaan jäkäläpintaa ja petäjien runkoja lämpimällä kultahohteella ja avaruus alkoi jo kohota siksi kuulaaksi, raikkaaksi korkeudeksi, joka on syyskesän päiville ominaista. Pian hän oli kotiportilla ja näki ilta-auringon valaiseman pihan, sen loisteessa hehkuvat seinät, melkein liikkumattomaksi rauhoittuneen haavikon, koppinsa ovelta ynisten hymyilevän Bobin, äidin ja tädit, jotka istuivat pihalla korituoleissaan, ikuiset käsityöt hyppysissä, ja siinä äärellä jotakin askaroivan Hellin, jonka vartaloviiva jo kaukaa omituisesti lumosi Hannun. Hän meni heidän luokseen, istahti käytävän ruohikkoreunalle ja painaen päänsä käsien varaan tuijotti raskasmielisesti virralle.
5
Hannu oli entiseen tapaansa sopinut pappilan Kaarlon kanssa sorsien ampumisesta Järvenperällä, alkaen klo 12:lta elokuun 1 päivää vasten yöllä. Sitä varten hän oli jo illalla tullut pappilaan, innosta vapiseva Bobi seisoen veneen kokassa korkeana ja komeana kuin laivan keulakuva ja nuuskien eri ilmansuunnilta kantautuvia kiihoittavia erähajuja.
Pappila oli iso rakennus, pääty järvelle päin, itäpuolella aittarakennusten ja pirtin ympäröimä apilaruohoinen piha, länsipuolella aidattu puutarha, jota sen reunapuut, tuomet ja pihlajat, liiaksi varjostivat. Huoneita oli paljon, useat puutarhan puiden vuoksi omituisen hämyisiä. Mutta Alfred-sedän tukka oli siinä valaistuksessa melkein kuin entistä valkeampi. Hän luki Hannun tullessa jotakin paksua teosta – Laestadiuksen postilla se ei ollut, mutta varmasti hengellinen – ja nousten sulki hänet syliinsä. Alfred-setä ei ollut tavannut Hannua isän karkoituksen jälkeen ja oli nyt liikutettu, saamatta aluksi oikein sanoiksikaan.
– Jumala armahtakoon meitä... Isä karkoitettu... Konrad poistunut sillä tavalla ja... Mitä tästä tuleekaan! Miten on äitisi jaksanut kestää kaiken?
Vanha herra tulla koppaili huoneestaan pitkävartinen piippu kourassaan ja asettui imeskellen sitä odottavaisena kuuntelemaan. Kaarlo tuli siihen myös – seisahtui isänsä tuolin taakse ja siveli hänen tukkaansa tavalla, joka ilmaisi hänen suuresti rakastavan isäänsä. Alfred-sedän puoliso oli kuollut muuan vuosi sitten, jättäen nuorimmat lapsensa pieniksi. Siitä asti pappilassa oli ollut lasten äänistä huolimatta aution ja surullisen tuntuista, juuri samanlaista kuin huoneiden hämyinen valaistus. Niin ainakin Hannu ajatteli käydessään siellä, mikä tapahtui harvoin, pappila kun oli syrjässä ja Suvannosta melko kaukana. Äitiä hän joskus saatteli sinne, tämä kun oli Alfred-sedän uskonsisar ja tahtoi väliin puhella hänen kanssaan.
– Tämän kesän seurat on teillä vielä pitämättä, puheli Alfred -setä. – Sano äidille, että tulen viikon perästä sunnuntaina, ellei hän lähetä kieltoa. Meidän elämämme on kulkua synnistä toiseen ja aina rangaistuksen alaista, mutta kyllä siihen sentään tarvitaan jokin erikoinen rikkomus, kun Jumala näin ankarasti ojentaa.
Vanhan herran silmät vilahtivat kapinallisesti, mutta hän jaksoi kuitenkin olla vaiti, näyttäen mieltään vain tupsauttelemalla sakeampia savuja. Alfred-setä jatkoi:
– Luulisi kansan tällaisesta väkivallasta sisuuntuvan ja nousevan yksimielisesti puolustamaan isänmaata... Vesiperähän se tuli taas kutsunnoista – pojat kun eivät menneet niihin, niin siinä se!
– Älä usko kansan isänmaanrakkauteen, rakas veli! puhkesi nyt Vanha herra puhumaan, ynistyään hetkisen yrittävästi. – Luulen, etteivät esimerkiksi useimmat jätkät tiedä, mitä "isänmaalla" tarkoitetaan. Jos puhut heille siitä, niin he luulevat kysymyksen olevan heidän isänsä maasta. Kun maata ei ollut isällä eikä ole pojallakaan, niin he arvelevat, ettei asia koske heitä, vaan talollisia, yhtiöitä ja ruunua, jotka omistavat kaiken maan ja tiettävästi tahtovat puolustaa sitä.
– Olisivatkohan niin yksinkertaisia! hymähti kirkkoherra. – Toki sentään enemmistö on valistuneempaa.
– Saattaa olla valistuneempaa, puheli Vanha herra, – mutta se taas ei välitä isänmaasta siksi, että tuntee todellakin olevansa siitä osaton. Sen, joka on satunnaisen työn varassa ja jonka on raskasta elättää perhettään huonon palkan vuoksi siinäkään tapauksessa, että työtä olisi säännöllisesti, on vaikea olla isänmaallinen. Samoin on isänmaallisuus perin heikolla perustalla silloin, kun – vaikka onkin maanomistaja – täytyy lisätä hallan pilaamiin pehkujauhoihin pettua. Ei sovi ihmetellä, jos tällaiset ihmiset ajattelevat kuunnellessaan ylioppilaiden ja maisterien puheita isänmaasta, että hyvähän teidän on, mutta syökääpä pettua muutama vuosi, niin eiköhän ääni kellossa muutu. Isänmaa on heidän mielestään herrain eli niinkuin kaupungeissa kuulutaan nykyisin sanottavan porvarien ylellisyyttä, jota he eivät, kun eivät kerran saa nauttia siitä, tahdo puolustaa.
– Rakas Otto! – se oli Vanhan herran nimi – en usko, että olet oikeassa, sanoi Alfred-setä. – Isänmaanrakkaus on synnynnäistä, kokonaan riippumatonta aineellisista näkökohdista. Muista Runebergia, Heinäkuun viidennen päivän "lurjusta", Sven Dufvaa, Hautaa Perhossa – muista Israelin kansaa Baabelin vankeudessa, miten se ikävöitsi isänmaataan – niitä tämän pitäjän köyhiä, jotka Amerikkaan muutettuaan, vaikka ovat päässeet siellä hyviin oloihin, kaipaavat isänmaataan niin, että joskus kuolevat ikävästä. Myönnän kernaasti, että nälkäisen on vaikea ymmärtää kylläistä ja että hänen isänmaanrakkautensa voi sammuakin puutteen koettelemuksissa, mutta sitä en milloinkaan, että vatsa olisi sen asuinsija. Sydän se on, hyvä veli, sydän!
Vanha herra ynisi vähän neuvottomasti, sillä hän huomasi esittäneensä väitteensä liian jyrkästi. Hän vastasi nyt maltillisesti ja varovaisesti:
– Vaikka tuossa, mitä sanot, olisi jonkin verran perää – en tahdo kieltää, etteikö kotiseudun kuva ja muisto voi asua kauniina senkin sydämessä, jonka suolet valittavat tyhjyyttään – pyrkiihän sitä paitsi kissakin kotiinsa, vaikka vietäisiin säkissä järven taakse –, niin liioittelet sitä puolta varsinaisen ydinasian kustannuksella. Ja tämä on se, että noin puolet kansastamme on jätetty sen kiusauksen valtaan, mikä syntyy, kun on valittava pettuleivän ja venäläisen jauhokulin välillä. Ymmärrät, että sen täytyy ennenpitkää valita tuo jauhokuli, ellei isänmaamme kykene omasta puolestaan tekemään petusta täyttä leipää. Ja sitä ei suinkaan saada aikaan sillä, että ylioppilaat jakelevat tölleihin Lönnrotin ja Snellmanin kuvia ja puhelevat Runebergista – ei, vaan siinä tarvitaan toisenlaisia toimenpiteitä: maata maattomille, leipää leivättömille, kunnollista ammattiopetusta, keskeytymätöntä työtä, ihmisenmoisia olosuhteita, humaania kohtelua. Ellei tehdä niin ja kiireesti sittenkin, niin herraviha muuttuu sosialismin saarnaamaksi luokkavihaksi ja yhteiskunta jakautuu vielä syvemmän kuilun erottamiksi vihollisleireiksi kuin ennen. Ja kun sosialismi, jota jo paasaillaan syrjäkylilläkin ja kuunnellaan ahneesti korvat hörössä, saa nuo jätkät valtaansa, niin ne välittävät isänmaasta vielä vähemmän kuin nyt – ne eivät suoraan sanoen tunnusta sitä köyhien kannalta tarpeelliseksi. Kaikkien maiden köyhien pitää liittyä yhteen – päämääränä tietysti se, että herroilta on sopivassa tilaisuudessa otettava nirri pois, kuten kuuluvat uhkailevan. Älä usko – toistan sen – niin sanottujen "syvien rivien" isänmaallisuuteen, sillä sitä ei meillä ole oikeutta niiltä vaatia, koska emme ole tehneet mitään heidän elinehtojensa parantamiseksi, emmepä edes isänmaallisuuden herättämiseksi. Köyhät sanovat rikkaita, suomalaiset ruotsalaisia "paremmiksi ihmisiksi", ilmaisten siten huonommuuden- ja alemmuudentunteensa. Mutta missä tällainen on päästetty syntymään, siellä on yhteiskunnilla ja kansoilla suuri vaara edessään: kerran köyhät ja huonommat karkaavat "parempien ihmisten" kurkkuun. Ei Runebergilla eikä muilla niin sanotuilla "suurmiehillämme" ole merkitystä niiden polttavien asioiden ratkaisussa, joista nyt on kysymys. Typerimmät akat luulevat heidän kuviaan uusiksi Jeesuksiksi ja pitävät niitä pirtin seinällä niin kauan kuin ne tikkunsa varassa pysyvät tai joku jätkä repii ne sätkäpaperiksi tai russakat ja lutikat sotkevat ne aivan tuntemattomiksi. Siinä on sinulla Runeberg ja –
– Puhut väärää oppia! Pojat, älkää uskoko Otto-setää, sanoi kirkkoherra. – Hänellä on sellainen tapa, että hän aina vänkää äärimmäistä puolta saadakseen väittelyn kiihtymään. Selväähän on, että vallanpitäjät ja parempiosaiset ovat itsekkäitä ja yleensä unohtavat velvollisuutensa huonompiosaisia kohtaan – se kuuluu ihmisen luontoon ja niin on käynyt meilläkin –, mutta minä väitän nimenomaan, että maailma on siinä suhteessa heräämässä. Ja mitä suurmiehiimme tulee, niin heidän työllään juuri on sekä yhteiskunnan että isänmaan kannalta mitä syvällisin merkitys. Eilinen on tämän päivän äiti, kuluva päivä huomisen isä. Elleivät esimerkiksi Runeberg ja Topelius olisi luoneet kansastamme ihanteellista kuvaa ja siten koonneet jaloa henkistä pääomaa, niin paljoa heikommin palaisi tällä hetkellä se isänmaallisen uskon lamppu, jota välttämättä ylläpitäjäksemme tarvitsemme. Jos he olisivat päinvastoin kuvanneet kansamme alastomasti, nykyään naturalistiseen tyyliin, kaivaen näkyviin sen luonteen kieroudet ja elämän saastan, niin silloinhan he olisivat tehneet meidät taistelukyvyttömiksi, masentaneet, ehkä surmanneet meidät. Myönnän kernaasti, että velvollisuutemme on – muistakaa se, pojat! – työskennellä väsymättä syvien rivien kohottamiseksi ja valistamiseksi, sillä se on kaiken lisäksi valtiollisen taistelumme ehkä tehokkain puoli, jopa olemassaolomme ehto, koska muuten sosialismi pääsee vapaasti temmeltämään tappaen ja estäen sekä isänmaallisuuden että valistuksen, mutta sitä en myönnä milloinkaan että kansallista puolustustamme ja joukkojen kasvatusta voitaisiin johtaa vain aineellisilta linjoilta. Ei, vaan juuri henki on siinä tärkein asia, aineellisuudesta riippumaton elämänkäsitys, joka luo uuden sukupolven Runebergin "lurjuksia" ja kerran avaa kansallemme valtiollisen itsenäisyyden. Vanhassa nimismiehessä eli se henki ja sen hengen vuoksi on nyt Hannun isä maanpaossa. Otto-veljeni, myönnä, että olemme samaa mieltä, että vain katkeruus isänmaan onnettomuuksien vuoksi sai sinut puhumaan niin kuin teit?
Mutta Vanha herra oli kykenemätön vastaamaan, sillä kirkkoherran sanojen johdosta liikutus oli saanut hänessä vallan. Hänen silmissään oli kirkas, lämmin loiste. Kirkkoherra taputti häntä rauhoittavasti olalle ja puheli:
– Vaan mitäpä me nyt tässä näin laajoihin väittelyihin, joista ei ole täsmällistä tulosta, kun on otettava huomioon niin monenlaisia näkökantoja ja elämän kulkuun vaikuttavat useammat ja syvemmät voimat kuin aavistammekaan. Laiminlyömme velvollisuuksiamme, olemme itsekkäitä ja teemme pahaa – siitä syntyy riitaa ja kostonhimoa ihmisten kesken. Paha vain lisääntyy – luulisi sen melkein irtautuvan omaksi olennokseen ja armeijakseen, joka temmeltää täällä keskellämme kuin pirut vanhojen kirkkojen seinillä. Tulee pahaa ulkoakin päin, toisesta valtakunnasta – vallitsee levottomuus ja taistelu, ja historian joka lehdelle piirretään marttyyrien kuvia. Mikä hulluus riivaa ihmiskuntaa, kun se ei ymmärrä eikä noudata rakkauden ja vapauden selvää tietä. Vai mitä pojat arvelevat – Kaarlo?
– Että olette molemmat oikeassa, sinä ja Otto-setä, arveli Kaarlo harkitsevasti kuin mies. – Isänmaanrakkaus on minustakin synnynnäistä, mutta sitä pitää ruokkia uusilla puilla kuin nuotiota, jonka äärellä köyhä nukkuu yönsä. Ellei niin tehdä, niin nuotio sammuu ja sudet vievät nukkujan. Siis yhteiskunnalliset olot on korjattava – se on se polttoaine, jolla isänmaanrakkauden nuotiota on pidettävä palamassa...
– Ja Hannu?
– Arvelen niinkuin Kaarlo.
Ja hän kertoi pettua syövästä repaleisesta tukkilaisesta. Alfred-setä huokaili:
– Tunnen hänet – hän on muutaman Onnela-nimisen mökin mies perimmäiseltä takalistolta. Lapsia lähes kymmenen – pirtissä ei ole kunnollista lattiaa, vaan maapohja, johon on jätetty kantoja istuimiksi. Korjattava niiden olot olisi, vaan mitenpä sen teet? Niiltä puuttuu oman yrityksen henki, tieto ja taito, joita ei isketä äkkiä päähän – ensimmäiseen sukupolveen ei ollenkaan ja heikosti toiseenkin. Ja valtion hyppyset ovat pihkaiset – niistä eivät setelit hevillä irtaudu. Eivätkä ne siellä korkealla edes tiedä, millä kannalla köyhän kansan ja kurjien syrjäperukkain asiat ovat. Kukapa niistä olisi sinne ilmoittanut? Metsäherrat sakotuttaessaan metsänhaaskauksesta, nimimiehet viinanpoltosta? Pyhyh! Pitäisi olla semmoinen valtiopäivälaitos, että tuolla repaleisella tukkilaisellakin olisi siellä sanansija...
– Mitä sinä, Alfred hyvä, nyt oikein puhut? pisti väliin Vanha herra. – Saarnaat yhteiskunnallista tyytymättömyyttä, vaikka tekstinäsi on virallisesti oleva, että tyydy osaasi, ihmislapsi?
– Enpä tartukaan koukkuusi enää, vanha lurjus, nauroi Alfred-setä. – Kyllä kai sinulla riittäisi vänkäämistä vaikka koko yöksi, jos puhetoverin saisit. Mennäänpäs illalliselle... lieneekö Suomessa sitä kotia, jossa ei nykyisin joka päivä puhuttaisi politiikasta. Köyhimpäänkin tölliin on varmaan levinnyt tieto, että jotakin erikoista on nyt maassa tapahtumassa, kun...
– Kun herrat näkyvät noin pelkäävän, murisi Vanha herra jatkoksi köppäillessään veljensä perässä ruokasaliin.
Kaarlo asui samanlaisessa valoisassa ullakkokamarissa kuin Hannu; siellä oli monenlaisia onkimis- ja uistelemisvälineitä sekä pyssyjä, sillä pappilan miesväki oli kiihkeästi pyyntihenkistä. Kun pojat laskeutuivat puolen yön jälkeen alas ja menivät saliin, niin eivätkös siellä jo istuneet Alfred-setä ja Otto-setä, nyt pitkissä kotitakeissaan ja tohveleissaan. He kinastelivat taas – tällä kertaa sosialismista:
– Sinä Otto älä puolusta sosialismia!
– No mutta täytyyhän vähäväkisten liittyä yhteen ja kiristää rikkailta edes joitakin etuja. Muutenhan he eivät milloinkaan saisi asemaansa parannetuksi...
– Sosialismi vihaa uskontoa ja karkoittaa Jumalaa köyhien sydämestä...
– Tottakai nyt Jumala pitänee puolensa muuatta suurisuista agitaattoria vastaan...
Vallitsi syvä hämy, joka muutti sarakot ja rannat epämääräisiksi, oudoiksi. Mutta ulompana taivaasta heijastui veden kalvoon rusotusta, joka joskus erottui hämyn alueesta jyrkästi kuin viivarajaa myöten. Se oli ruosteenruskeata, loistavaa – mistä sitä siihen tulikin. Niin, taivashan ei ollut pilvessä – horisontin taa painunut aurinko sitä lähetteli antamalla säteidensä taittua jossakin tuolla avaruudessa. Oli lämmintä, lauhaa niinkuin vain elokuussa voi olla. Jo tullaan Järvenperälle ja aletaan soutaa kapeita, laajojen sarakoiden reunustamia putaita myöten. Kuuluu sinisorsien ja tavien änkkäämistä. Koirat – Bobi ja pappilan Jalo – vapisevat kiihkosta, hyppäävät yhtäkkiä pitkällä loikalla veteen niin että vene heilahtaa, ja uivat maihin. Kaarlo keskeyttää soutamisensa ja tarttuu haulikkoonsa, Hannu samoin. Koirat juoksentelevat milloin maissa milloin sarakoissa, jolloin vesi lotisee kuuluvasti. Yhtäkkiä sieltä kuuluu sinisorsien hätäilevä änkähdys ja samalla veden lipinää. Koirat ulvahtavat ja ovat melkein lähteä uimaan vesivirin perään, joka ilmaisee, missä poikue on menossa. Tuossa... tuossa! Pieniä ovat vielä... Nyt jos ampuisi, niin ne kuolisivat jokseenkin kaikki. Nyt emo ponnahtaa ilmaan. Se on Hannun puolella – Kaarlo ei voi ampua sitä, sillä haulit menisivät liian läheltä Hannua. Tämän metsästyskiihko on herännyt – hän on vetänyt hanan vireeseen ja vain odottanut, milloin emo nousisi siivilleen. Hän tuntee sorsien tavat – ne kohoavat noin kolme metriä kohtisuoraan ylös ja vasta siinä kuin katsahtaen ympärilleen määräävät suuntansa. Hannun pyssy oli jo valmiina sillä korkeudella: kuului huumaavasti hiljaisuutta halkaiseva pamaus, näkyi hämyisessä yössä tuliviiru ja äsken vielä elävä, emon huolia ja rakkautta täynnä oleva kaunis lintu, elollisuuden osakas samalla oikeudella kuin ihminen, putosi veteen rikkinäisenä, verisenä, elottomana höyhentukkuna. Kun Hannu nosti sen vedestä ja viskasi veneen pohjalle, hänen mieleensä jäi, hänen siinä vetäessään tyhjää hylsyä ulos, tuntiessaan ruudinsavun kirpeää hajua ja työntäessään uutta patruunaa sisään, että sorsan silmissä oli ollut kauhistuksen ja tyrmistyksen jähmettynyt kiilto ja että sen hienoissa höyhenissä, siiven sinipeilissäkin, oli veritahroja. Mutta minne poikaset joutuivat? Äiti oli kuolemallaan pelastanut niiden hengen: ne olivat sukeltaneet ja nousseet hengittämään tuolla tiheässä kortteikossa, jonne koirat eivät päässeet. Siellä ne kyyröttivät vain nokka veden pinnassa, sydän sykkien haljetakseen tästä äkkiä heidän rauhanmaailmassaan puhjenneesta ukonilmasta. Ei tässä joudettu heitä etsimään, varsinkaan kun olivat vielä pieniä, vaan oli lähdettävä eteenpäin. Tuolta niityn sisään jääneestä lammikosta kuuluu hätäistä änkkäämistä ja sitten siipien viuhinaa: taivasta vasten kuvastuu useita sorsia, jotka lähtevät etsimään uutta, rauhallisempaa syönnöspaikkaa. Ne lentävät matalalla – ollaanpas liikkumatta – nyt ne tulevat tänne päin lentäen putaan kohdalla – nyt ne huomaavat poikain veneen – liian myöhään! Kolme laukausta pamahti, kolme tuliviirua leimahti, ja nurinniskoin, kaunis, vapaa lento ikuisesti keskeytyneenä, tupsahti sorsia ruohikkoon ja veteen. Haulien irti iskemät höyhenuntuvat vain leijailivat hiljaa ilmassa, kantautuen vähitellen pois tuskin huomattavissa olevan tuulenhengen mukana.
Nyt alkoi kuulua pamauksia toisen rannan puolelta: siellä metsästivät Kankaan ja Arvolan pojat. Oli melkein juhlallista katsoa näin kaukaa, kuinka syvän hämyn keskeltä äkkiä leimahti tuliviiru, jota vasta muutaman sekunnin kuluttua seurasi kumea "poks!" Linnut tulivat levottomiksi ja alkoivat lennellä laajemmilla alueilla, hakien luoksepääsemättömimpiä ruovikoita, kortteikoita ja sarakoita. Tavit, nuo tummasti ruosteenruskeat, ylen sirolinjaiset pikkusorsat, hätääntyivät, lentelivät ajattelemattomasti poikain veneen lähistöllä ja joskus istahtivatkin veden kalvolle keinuen siinä keveästi kuin höyhen. Salaman leimahdus ja Hannun uudet karaistut haulit siirsivät tuon ihastuttavan pikku olennon metsästyssaaliin joukkoon, iskien sen pään murskaksi ja pyyhkäisten aivot ja silmät mennessään. Telkkä lensi tapansa mukaan matalalla, niin nopeasti että ilma vinkui, mutta Kaarlo laski sen vauhdin oikein, tähtäsi riittävästi etupuolelle, laukaisi silloin kun piti ja lintu putosi äkkiä kuin leikattuna, jääden veden kalvolle uima-asentoon kuin elävä, vaikka oli kuollut. Koirat laukkasivat, juoksivat, kaahlasivat ja uivatkin verenhimoisina, kieli roikkuen. Pojat soutelivat niiden rinnalla, vaanivat ja ampuivat. Saalis kääntyi jo kymmeniksi, veneen pohja oli verinen. Tunnit kuluivat, yön lauha, pehmeä hämy jo vaaleni, kunnes tuli kirkas päivä ja alkoi tuulla raikkaasti. Pojat heräsivät kiihkostaan ja katsoivat toisiinsa huoaten olevansa valvomisesta, jännityksestä ja väsymyksestä kalpeita. He vihelsivät koirat veneeseen ja soutivat kotiin, mielessä metsämiehen ylpeys. Vasta silloin, kun he jakoivat saalistaan ja käsittelivät jo jäykistyneitä lintuja, mielessä vilahti kaukainen kyllästyminen, sääli ja inho.
Hannu oli koko ajan mietiskellyt Alfred- ja Otto-sedän keskustelua, sillä se oli sisältänyt hänelle paljon uutta. Etenkin se oli säpsähdyttänyt häntä, ettei meillä muka ollut oikeutta vaatia köyhältä kansalta isänmaallisuutta, kun emme olleet edes selittäneet sille tätä suurta asiaa. Sehän oli totta: se ei ollut käynyt kansakoulua, joita sen nuoruudessa oli tuiki harvassa, mikäli ollenkaan, vaan ainoastaan rippi- ja kiertokoulua, joissa ei puhuttu maallisesta isänmaasta mitään – taivaallisesta vain. Maallinen elämä, ajallisuus, oli murheen laakso, jossa ei pitänyt onnea odottaakaan, koska siellä vallitsivat väkivalta ja vääryys, ja jumalattomat riemuitsivat; oli vain tyydyttävä osaansa ja kärsittävä sen palkan toivossa, jonka Jumala oli omillensa valmistava. Näinhän Alfred-setä ja rehtorikin opettivat. Mutta miten voidaan tällaisen saarnan perästä vaatia, että tätä murheenlaaksoa oli puolustettava kalleimpana aarteenamme? Ei mitenkään. Köyhällä, joka uskoi pappien opetukseen, oli oikeus nauraa sen vaatimuksen esittäjille vasten silmiä ja sanoa, että vain niillä, jotka viihtyivät tässä maailmassa eli siis herroilla, rikkailla ja jumalattomilla, jotka muuten sai sitoa samaan nippuun, oli isänmaa...
Hannu tunsi, että hänen ajattelussaan oli jokin virhe, että ajallisuuden esittämiseen murheenlaaksoksi sisältyi jotakin, joka koski yhtäläisesti sekä köyhiä että rikkaita, mutta hän ei nyt jaksanut saada asiaa kirkkaaksi.
6
Alfred-setä saapui sovitun sunnuntain iltapäivänä Suvantoon pitämään raamatunselitystä eli siis laestadiolaisten seuroja, sillä enimmäkseen vain näitä hänen puhetilaisuuksiinsa tuli. Mukana hänellä oli Vanha herra, jota aina vaivasi levottomuus, Kaarlo ja nuorempia lapsia. Ilma sattui olemaan lämmin ja kaunis, niin että Hannulla ja Hellillä oli senkin puolesta samanikäisten vieraittensa seurassa erittäin hauskaa. He istuivat tarinoiden haavikon penkeillä tai juoksivat leskisillä tai hippasilla sen takana olevalla tasaisella kentällä. Hannu huomasi Kaarlon läsnäolon vaikuttavan Helliin elähdyttävästi: silmät loistivat, posket hehkuivat, nauru helähti. Helli oli ollut Erkin lähdöstä saakka alakuloinen ja hiljainen, ja muuttunut isän karkoituksen jälkeen melkein synkäksi. Hannu tuskin uskalsi kysyä häneltä mitään, sillä Helli saattoi jättää hänet vastauksetta. Helli ilmeisesti vältteli Hannua, joka taas tästä loukkautuneena hautautui omaan yksinäisyyteensä. Alfred-setä ei vaatinut lastensa osanottoa seuroihin – mikäli Hannu tiesi he olivat perin harvoin kirkossakin. Kai hän arveli, tuumiskeli Hannu, että lapsilla täytyi olla kesälomansa siinäkin suhteessa, koulussa kun oli paljon sekä teoreettista että käytännöllistä uskonnonharjoitusta; jos heitä olisi pakottanut vielä kesällä kirkkoon, siitä olisi saattanut seurata kyllästymistä ja vastarintaa. Hannun äiti oli paljoa ankarampi: Hannun täytyi seurata häntä kirkkoon tahtoipa tai ei jokseenkin joka kerta, kun äiti itse meni sinne. Äidillä näytti olevan se usko, että kun hän kuljettaa lapsiaan ahkerasti jumalansanan kuuloon, niin että sitä oikein holvautuu heidän päälleen, siitä ehkä tunkeutuu voimaa kuin parkkinesteestä nahan lävitse sisäpuolellekin vaikuttaen siellä kypsyttävästi. Mutta kun Alfred-setä ei kerran nyt määrännyt Kaarloansa rinnalleen pirttiin, niin ei äitikään Hannuansa. Vanha herra ei mennyt pirttiin, vaan oleili nuorten seurassa, poltellen armiroa ja istuskellen haavikon penkeillä tai kävellä köpitellen milloin missäkin, joen törmällä ja puutarhassa. Hänellä oli valkoiset liivit ja valkoinen takki, niin että hän näytti hienolta.
Olga- ja Aina-täti eivät myös menneet pirttiin – monestakin syystä. Ensiksi he eivät – niin ainakin Hannu arvaili – oikein hyväksyneet sitä, että äiti ihan ujostelematta oli liittynyt laestadiolaisiin ja kävi heidän seuroissaan. "Kuinka se tuo Vendla", puheli Olga-täti Ainalle ruotsiksi, "saattaa istua noiden sivistymättömien bönderien kanssa ahtaassa pirtissä tuntikausia, vieläpä tervehtiä heitä sisaren tervehdyksellä, sitä en voi ymmärtää; niiden vaatteethan tulevat pahalta ja pirtissä on niin paksu ilma, että sitä vaikka leikkaisi". Kun Aina ei vastannut, Olga jatkoi: "Ja postilla, jota niiden omat saarnamiehet lukevat – kirkkoherrahan toki puhuu hienosti –, kuuluu olevan niin karkeasanainen, ettei sivistynyt voi sitä lukea eikä kuunnella – ainakaan muiden läsnä ollessa", täti valaisi naivisti. Hän oli yhteiskunnan viranhoitajana sitä mieltä, että tavallinen julkinen kirkonmeno oli riittävä ja ainoa oikea, ja että laestadiolaisuudesta samoin kuin muusta lahkolaisuudesta oli terveellisintä pysyä erillään. Nämä olivat Olga-tädin yksinpuheluja, joita hän haasteli itsekseen piirustus- tai maalaustyönsä lomassa odottamattakaan niihin erikoisempaa vastausta. Aina-täti kyllä ajatteli, että tällaisissa yksityisissä seuroissa – niin sanottiin ja vähän hän oli sitä itsekin kokenut – sydän heräsi ja lämpeni herkemmäksi kuin kirkossa, mutta hän ei virkkanut mitään, vaan nipistäen huulensa kukkarokureeseen teki tasaisesti appliseeraus- tai lanjeteeraus- tai hardangeri- tai muuta käsityötään. Hän oli joskus iltajumalanpalveluksen tai rukoushuoneen sijasta pujahtanut Rauhanyhdistyksen taloon, jossa parempien saarnaajien puutteessa maistraatin isopartainen vahtimestari luki postillaa ja tolkutti sanaa, tai työkotiin, jonka hoitajat, Quickströmin vanhat neidit, Rosa, Flora ja Augusta, olivat pietistejä ja harjoittivat hartautta siinä hengessä. Säätyyn katsomatta sielläkin istuttiin: narikassa pikiöljyä ja vanhoja pulloja kauppaava entinen merimies Suorsa ja Lindbäckin ruustinna rinnakkain, veisaten samasta virsikirjasta kuin pariskunta. Olga-täti oli liiaksi arka kaikille hajuille ja sellaisille muistamatta, että Jumalan edessä tulemme kaikki yhtä pahalta.
Pirtin ikkunat oli avattu, että ilma pysyisi raittiina ja nekin, jotka eivät mahtuneet sisään, kuulisivat kirkkoherran puheen. Paljon oli väkeä saapunut: Aukusti eukkonsa kanssa istuen jykevänä ja suoraselkäisenä kuin tukeva pölkky, ja Tuusan-Elli raihnaisena, silmät tuikkien onnesta. Ylikylästä oli tullut Hihhuli-Olli, tihrusilmäinen kiihkouskovainen, joka oli tuppautunut jo saarnailemaan, kun olikin pudonnut siiviltään sen johdosta, että oli perkeleen kuiskauksesta erehtynyt varastamaan Suvannon keittiön pöydältä hopealusikan. Hänen vieressään istui hänen naapurinsa, vakava uskovainen ja syvällinen Raamatun tuntija, kalastuksella elelevä Rysä-Aatami, jolle Hannu ei muuta nimeä tiennytkään. Hän oli selvittänyt tuon lusikka-asian. Oli näet Olli aikaillut pirtissä odotellen metsänhoitajaa kotiutuvaksi ja pistäytynyt keittiöön juuri silloin, kun palvelijatar toi sinne päivällisastiat. Sillä välin kun hän viivähti uudelleen sisässä, Olli lähti ja näkyi tyynesti meneskelevän portille päin. Kun sitten katettiin illallispöytää, ei käytännössä olevien hopealusikkain täyttä määrää löytynytkään: yksi puuttui. "Ja sen sieppasi Hihhuli-Olli!" sanoi palvelijatar, joka tiesi mainittavan Ollia pitkäkyntiseksi. Seuraavana aamuna Rysä-Aatami tuli kauppaamaan inanuotalla kiinnisaamiaan lihavia harreja ja sanoi, kuultuaan asian kahdenkeskisenä salaisuutena, että "älkäähän huoliko, vosmestarinna, minäpä tutkin vähän Ollin kätköjä". Ja Aatami hiipi yöllä Ollin aittaan, kaiveli siellä kaikki paikat, ja löysi säkin pohjalta lusikan, jonka toi aamulla äidille. Olli ei ilmoittanut mitään kadonneen, mutta lakkasi saarnaamasta ja oli aran näköinen, kun kehoitettiin keventämään sydäntä rikkeimien julkisella tunnustamisella.
Oli siellä muitakin uskonmiehiä: Koskenkylän nilkku, hurskaasti puhuva ja kirkkaasti katseleva suutari, sama Helttunen, jonka tekemiä pieksuja Aukusti oli niin arvostelevasti tarkastellut. Hän oli vilpitön ja puhdas mies jos kukaan, jonka seura omituisesti virkisti ketä tahansa. Suutari oli pyhiä salaisuuksia hautova luonne, eräänlainen mystikko, joka vaipui Jumalan olemuksen mietiskelyyn kuin alkukristillinen erakko tai indialainen katumuksen harjoittaja. Silloin pikilankaa vetävät kädet pysähtyivät ja laskeutuivat peukalo pystyssä, naskali oikeassa kouransilmässä, lepoon ommeltavana olevan kengän päälle, ja silmät tuijottivat joelle, joka hänen tupansa kohdalla vilkastui väkevästi kiiruhtavaksi nivaksi. Autuas ilme osoitti hänen silloin todella näkevän kuvina niitä salaperäisiä aavistuksiaan ja alituisia kyselyjään, joita hautoi päivästä toiseen. Varsinkin häntä herkistytti Vapahtajan toinen tuleminen, se, jonka hetkeä ei tiedetä, jolloin – niin suutari uskoi – koko avaruus valahtaa valkeaksi kuin auringon kirkkain hehku, ja maa alkaa palaa. Taivaanrannasta vain näkyvät suunnattomat liekit kuin revontulet ja mahdoton savu kuin kulovalkeassa, kun hirvittävä kuumuus sulattaa ja syö maata kuin leivän reunaa, ajaen edellänsä koko luomakuntaa, eläviä ihmisiä ja vainajia, joita kömpii näkyviin joka paikasta, niinkin ihmeellisistä, ettei sitä uskoisikaan. Hannu oli kerran kysynyt, miksi suutari luuli palon alkavan maan reunasta, taivaanrannasta? Entäpä se alkaisikin suutarin kohdalta tai koko maapallo leimahtaisi tuleen yhtaikaa joka paikasta? Suutari ei kuitenkaan antanut lähempiä selityksiä, vaan tuijotteli omaan totuttuun näkyynsä kuvitellen, mikä kiire ja tuska silloin vallitsisi. "Ei auttaisi isoinkaan paloruisku mitään, maailmanlopun tuli kun on sellaista, että siinä palaa vesikin, muusta puhumattakaan, kuin Pietarin paras lamppuöljy. Kyllä silloin kerrankin isoilta rikkailta ja syntisiltä parku pääsee, mutta ne itkut eivät enää auta, sillä tuomiot on jo kirjoitettu, niin ettei muuta kuin julistaa vain". Ja suutari tunsi, tahtomatta suinkaan kenenkään kadotuksesta iloita, oikeutettua tyydytystä sen johdosta, että maailmassa vallinnut väkivalta ja vääryys vihdoinkin saisi ansaitun palkkansa.
Etupenkeillä istui vanhoja kiusauksissa karaistuneita tervaskantoja, joiden kimppuun paholainen kävi haluttomasti, nämä kun roiskivat sitä elämänkokemuksillaan ympäri korvia ja osasivat ulkoa Raamatun ja Virsikirjan kipeimmästi nauskahtavat kohdat, joita sitten syöttelivät kylmäverisesti joka hetki kuin ampuen. Ne olivat kovapintaisia senkin vuoksi, että niiden veri oli jo jäähtynyt eikä enää sisältänyt salaisia hekuma-aineita, jotka pyhimpänäkin hetkenä silmänräpäyksessä kääntävät ajatukset sellaiseen, että vanha Kehno voi olla siitä täydellä syyllä tyytyväinen. Hekuma! Kas siinä syötti, johon ennenpitkää tarrasi kiinni kuumimmassakin pyhyyden savussa palvautunut syntinen, jos hän vain oli sillä iällä ja hekuman tilaisuudet muuten tarjoutuivat sopivasti. Eikä siinä ikäkään estettä tehnyt – muutti vain hekuman laatua. Täällä erämaassa ja pimeillä perukoilla olivat maailman houkutukset niin harvalukuiset, että hekuma jäi melkein ainoaksi "talonpojan särpimeksi" kuten sanottiin, ja anasti usein ajatukset kokonaan. Eihän siinä silloin paholaisen tarvinnut paljoa kuiskutella eikä osoitella sormellaan, kun jo langettiin ja syötiin kielletyn puun hedelmästä oikein haukkaamalla.
Tuusan-Elli siinä silmäilee seuraväkeä ja aatteilee tähän suuntaan. Tuolla ovensuupenkeillä istuvat nuoremmat ja kokemattomammat, tytöt ja pojat, joiden suonissa hekuma heräämisen jälkeenkin polttelee, koetti sitä sammuttaa miten tahansa. Muuan noista tytöistä oli itkenyt pää Ellin helmassa ja Elli, joka oli koko kylän rippi-äiti, oli lohduttanut häntä parhaansa mukaan. Kertomattakin sen itkun syyn arvaa – ei se toki mikään outo asia ole näillä main – lieneekö sitä kirkonkirjan sivua, ettei siihen olisi sitä merkitty. Mutta sittenpä Jumala herättää sydämen ja tekee tunnon araksi, jolloin hekuma menettää makunsa pitkiksi ajoiksi. Mutta ei pidä luulla sen silti kokonaan katoavan – ehei, vaan juuri silloin kun ei huomaakaan se ryykää päälle kuin susi ja pistää lujille...
Ellin mietteet keskeytyivät, sillä nyt kirkkoherra ilmoitti virren numeron ja aloitti veisuun, ollen itse lukkarina. Kaunis ääni hänellä olikin. Kun se ja akkojen kimakka ujellus alkoi kantautua pihalle ja leikkikentälle, nuoret siellä lopettivat juoksunsa, hiljensivät hälinäänsä ja istuutuivat taas haaviston penkeille tarinoimaan. Hellin posket hohtivat, katse oli sädehtivän kirkas ja ilme iloinen. Poikkeus arkipäivän harmaasta yksitoikkoisuudesta, vieraiden tulo, leikki ja juoksu, olivat aiheuttaneet sen. Hannukin tunsi samanlaista elähtymistä, oli myös iloinen, eikä voinut olla salaa vilkaisematta Helliin. Silloin omatunto moitti häntä jostakin, Hannu ei oikein tiennyt, mistä, ja hän päätti olla katsomatta Helliin. Mutta tapasi kuitenkin itsensä hetken kuluttua miettimästä, kuinka viehättävä Helli on, kun hän tuossa juttelee Kaarlon kanssa ja nauraa niin, että hampaat loistavat. Sitten Hannu yhtäkkiä muisti, että isä on maanpaossa ja varmaan tällä hetkellä ajattelee heitä, ja Erkki jossakin kaukana etelän valtamerellä, kenties raskaassa työssä, reivaamassa purjeita korkealla mastossa, joka laivan heiluessa lyö pitkiä kaaria molemmin puolin, niin että sydänalaa hiipaisee. Siinä täytyy pitää lujasti kiinni, ettei putoa. Ja täällä kotona tällainen itsekäs rauha. Äiti vain tuolla pirtissä koettaa saada lohdutusta kirkkoherran sanoista. Tämä oli tullessaan tervehtinyt äitiä hienosti sydämellisen lohduttavasti niinkuin vain hän, Alfred-setä, osasi, sanoin, joissa asui omituinen voima. Mistä hän mahtoi puhua nyt? Hannu tuli yhtäkkiä niin uteliaaksi, että juoksahti ensin sisään kuin muka muistaen jotakin, ja sitten keittiön kautta pirtin peräikkunan taakse. Kas, täällähän olivat Olga- ja Aina-täti, vaikka eivät seuroissa yleensä käyneetkään, ja kuuntelivat syviin mietteisiin vaipuneina. Ja tänne oli ikävissään eksynyt myös Vanha herra. Heille kaikille oli tuotu tuolit, joten heidän oli mukava levähdellä siinä sunnuntain iltapäiväauringon lempeässä hauteessa, joka tuntui hyvältä vanhojen ruumiissa. Alfred-setä näkyi istuvan – seuroissa hän ei puhunut seisaaltaan – ja äänessä oli sellainen sävy kuin hän olisi tarinoinut itsekseen jostakin paljon mietitystä ja kauan sydämen pohjalla asuneesta asiasta, josta ei milloinkaan tuntunut saavan täyttä selvää eikä kyllikseen. Hannu ei ehtinyt kuulla, mistä tekstistä hän oli lähtenyt, mutta nyt Alfred-setä puhui maallisen onnen hauraudesta. Niinpä niin: hän ajatteli isää ja pyrki lohduttamaan äitiä. Vaikka tutkittaisiin jokaisen ihmisen elämää ei vain sen ulkonaisen juoksun kannalta vaan etenkin ja mitä tarkimmin sen puolesta, mikä on joka sekuntina ollut sydämessä asuvan onnen määrä, niin ainoaakaan luotua ei löytyisi, jonka kohdalla onni olisi vastakohtaansa suurempi. Niin rikkaan kuin köyhän täytyy haudan partaalla sanoa, että elämä on ollut parhaimmillaankin vain tuskaa ja vaivaa, että kaikki maallinen on turhuuksien turhuutta ja onnen etsintä tuulen tavoittelua. Meillä ei ole edes pysyväistä asuinsijaa, vaan olemme Sallimuksen heiteltävinä kuin lehdet tuulessa. Se, että tiedämme tämän, on ihmisen jumalallisuuden merkki: hänessä asuu kyky, jonka avulla hän määrittelee asemansa ja päämääränsä olevaisuuden jäsenenä ja kääntyen tämän alkulähteen, ylläpitäjän ja lopun puoleen ilmoittaa jääneensä vaille sitä, mikä on hänen käsityksensä mukaan tärkeintä: onnea. Siinä suhteessa olevaisuus ei ole ollut hänen osalleen sopusuhtaista eikä täydellistä; kun tämä on kaikkeuden luonteen vastaista, tuo puute on korvattava siinä olevaisuudessa, mikä on tämän jatkoa, eli tulevaisessa elämässä. Miksi näin on asetettu, sitä emme tiedä, koska järkemme ja ymmärryksemme on rajoitettu kykenemättä menemään tähtien tuolle puolen, mutta me aavistamme elämän olevan koulu, jossa meitä kasvatetaan ja kuritetaan suurempia tehtäviä varten, ja virkistetään onnen säästeliäillä pisaroilla, ettemme joskus ehkä kokonaan menehtyisi. Kuinka julmalta, väärältä ja säälimättömältä meistä tuntuu elämän koulu, kun sen ankara opettaja antaa kurituksensa ruoskan viuhua ja iskujen sataa selkäämme kuin muinoin israelilaisille Egyptissä. Talon ja perheen isä karkoitetaan pois kotinsa piiristä, isänmaastansa, kesken toimeliainta työpäiväänsä; kunniakkaan päivätyön suorittanut virkamiesvanhus saatetaan sellaiseen ristiriitaan, että hän katsoo selviävänsä siitä vain kuolemalla; köyhä mökkiläinen saa lähteä kaikista ponnistuksistaan huolimatta mierontielle. Kapinanhenki täyttää mielemme ja me teemme syntiä opettajaamme vastaan moittimalla häntä siitä, että hän sallii näin tapahtua, mutta kuinka lyhytnäköisiä tällöin olemmekaan! Jumala hymyilee meille surumielisesti kuin isä lapsille, jotka vaativat häneltä mahdottomuuksien selityksiä: hän ei tahdo tehdä ihmisiä vielä onnettomammiksi kuin he jo ovat antamalla heidän ymmärtää kaiken tapahtumisen perusteita ja tähtäimiä. Silloinhan ihminen näkisi menneisyydestä tulevat elämän lukemattomat virrat ja saattaisi seurata niiden kulkua tulevaisuuteen. Hän toteaisi niiden veden punoittavan verestä ja onnen säteiden vain harvoin välkehtivän niiden sameilla aalloilla. Silloin sammuisi toivo, mielikuvitus putoaisi maahan kuin ammuttu lintu, usko menettäisi tehtävänsä – ihmiskunta lakkaisi olemasta se, mikä se nyt on. Tieto on ihmisen korkein kaunistus, mutta on hyvä, että sillä on huomispäivän sisällykseen nähden rajansa. Mikä sanomaton viisaus kätkeytyykään siihen, että saamme kulkea kuin tuntemattomassa metsässä, tietämättä, mitä eteen tulee. Kuinka silloin ilahduttaakaan aavistamatta nähtäväksi avartuva järvenselkä, ja kuinka tyytyväisenä väsynyt vanhus astuu veneeseen soutaakseen rajavirran toiselle rannalle. Vain näin järjestettynä elämä on mahdollista elää. Vaikka siis maallinen onni onkin määrältään vähäisempää kuin onnettomuus, niin on Jumala kuitenkin pitänyt huolta siitä, ettei se pääse sammumaan. Tällöin hänen keinonsa ovat aivan toiset kuin ihminen odottaisi: ei hän pudota taivaasta jauhosäkkiä köyhän ja nälkäisen eteen, ei heitä maattomalle täysinäistä lompakkoa kuin litteätä kiveä pilven reunalta, että "mene ostamaan itsellesi maatila", ei kiinnitä huomiota siihen "onneen", jonka voi laskea markoissa, koska se ei ole mitään onnea. Kovin yksinkertaistahan maailman hoito silloin olisi: milloin vain köyhä määkäisisi, siihen Herra heti toisi kalakukon. Oma toimi ja tarmo loppuisi, pyrkimys tulisi tarpeettomaksi, koska päämäärä saavutettaisiin ilman sitä. Herra ei puutu meidän päiväpalkkoihimme, sillä hän on antanut meille tämän maan, jota poljemme, ja käskenyt elää siitä. Eikä luvannut helppoja päiviä, vaan sormea nostaen huomautti, että hiki vuotaa ennenkuin leipä irtoaa siitä kamarasta. Herra tarkoittaa onnella muuta kuin leivän leveyttä tai kapeutta: ihmisen hengen tilaa. Ihminen on Jumalan ihmetyö siinäkin suhteessa, että kun hänen ajatuksensa ja tunteensa alistuvat ja järjestyvät tietyllä tavalla, kun hän nostaa purjeensa niin, että siihen sattuu Jumalan lämmin suvituuli, niin hänen olemuksensa ylenee kaiken maallisen yläpuolelle. Kerskaamatta hän voi sanoa olevansa rikkainta rikkaampi, vaikka olisikin halvin almujen anoja. Mikä ihmeiden ihme tämä, vain ihmisessä havaittava hengen ilmiö, järjelle käsittämätön asia. Joka sen saavuttaa, hän saa jo tässä elämässä etukäteen maksua siitä onnensaatavastaan, jonka Herra on hänelle velkaa ja on luvannut suorittaa toiste, rajan tuolla puolen. Tämä onni se on, joka auttaa ihmistä kantamaan ristinsä ja tyytymään osaansa, täyttämään elämäntehtävänsä milloinkaan järkkymättömällä mielellä ja oivaltamaan velvollisuutensa lähimmäistään, yhteiskuntaa ja itseään kohtaan niiden laajimmassa mitassa. Sellaiselle ihmiselle vastoinkäymiset muuttuvat tuleksi, jossa kulta vain entisestään puhdistuu. Onni maallinen kadottaa haurautensa vasta sitten, kun se muuttuu täksi taivaalliseksi onneksi. Vasta ihmisten ja kansojen puhdistuttua tämän mukaisesti väkivalta ja vääryys kukistuvat ja rauha ja hyvä tahto pääsevät voitolle. Se aika, jolloin tämä tapahtuu, on kaukana, Jumalan tuntemattoman päätöksen varassa, mutta tietäkää, rakkaat ystävät, että se kerran kuitenkin saavutetaan. Ja kun ihmiskunta silloin katsahtaa kuljettuun taipaleeseen, se huomaa saavuttaneensa onnensa kärsimyksien tietä...
Kirkkoherran rauhallinen mutta silti lämpimän liikuttunut ääni katosi Hannun korvista, sillä pirtistä alkoi kuulua äänekkäitä liikutuksia, vaikkei Alfred-setä ollut vielä päässyt varsinaiseen pääaiheeseensa joka oli aina sama eli Jumalan rakkauden ja armovalmiuden teroittaminen. Tuusan-Elli siellä "riemuitsi" ensimmäisenä. Vanha herra ja tädit lähtivät sisään, Hannu meni Kaarlon ja Hellin luo, joilla ei näyttänyt aika tulleen pitkäksi, koska eivät kysyneet, missä hän oli viipynyt.
Mutta kun Alfred-setä tuli myöhemmin sisään, maistamaan äidin "yksinkertaista voileipää", kahahtivat hän ja Vanha herra heti yhteen:
– Kyllähän sinä, ynisi Vanha herra, – puhuit kauniisti, mutta eivät ne voi sinua ymmärtää – tuollaiset yksinkertaiset ihmiset. Ja väitän vakavissani, että tietty vähin leipäkannikka on yhtä paljon uskon ja hurskauden kuin ruumiin ylläpidon ehto. Kellä on alituinen sairaus tai nälkä tai muu kurjuus kärsittävänään, sen on vaikea olla kapinoitsematta Jumalaa vastaan. Tietty toimeentulon vähin aste on välttämätön normaalille hurskaudelle...
– Rikas ei muista Jumalaa, huokasi Alfred-setä, – keskivarallinen rukoilee Häneltä lisää rahaa, köyhä ja sairas kapinoitsevat. Vain –
– Vain kuka? kysyi Vanha herra.
– Vain se, jonka sydämen Jumala särkee, turvaa häneen pyytämättä mitään etuja tai syyttelemättä. Mutta, rakas Vendla, onko tällainen ylellisyys sopivaa?
– No kun Alfred nyt kerran tuli...
– Siunatkaamme ruoka ja rukoilkaamme, että talon rakastettu isäntä pian olisi omalla paikallaan.
7
Sitten kesä loppui. Luonnossa tapahtui muutos, jonka huomasi kaikkialla ja tunsi itse olemuksessaan luontoon kuuluvana osana. Tuulesta katosi suven lauhkeus ja sijaan tuli voimaa ja kylmyyttä. Se puhalsi raskaasti ja synkästi, notkistaen ja ravisuttaen kotipihan haavikkoa vihamielisen päättäväisesti ja tuoden mukanaan harmaata vihmasadetta, joka kietoi koko maailman alakuloiseen sumuverhoon. Lehdet kellastuivat nopeasti, ruoho lakkasi kasvamasta ja alkoi kuloutua, kesän viimeiset kukkaset värjöttelivät viluisina ja orpoina. Joki ikäänkuin painui omiin ajatuksiinsa, joiden taustalla vilahti tietoisuus lähestyvästä kahleiden ajasta, ja virtasi tietänsä synkän umpimielisenä. Vihurit pieksivät sen pintaa, nostellen lumpeenlehtien reunoja, ja vain joskus sateesta märkä soutaja kiiruhti sen mukana kaukaisia alakyliä kohti.
Hannu retkeili metsissä ja vaistosi herkästi luonnon tunnelmia. Kevät ja kesä, juhannusruusujen rikkaus, auringon kirkas helo ja kuumina päivinä tuoksuvat kankaat olivat hänelle rakkaita, mutta ehkä vielä syvemmin koski hänen sydämeensä tämä syksyinen sadepäivä, jolloin tuuli huokaili raskaasti petäjien latvoissa. Hannun sielu oli luonnostaan virittynyt niin, että se haki nautintonsa enemmän luonnon alakuloisesta runsaudesta, mollista, kuin leivon lauluna helisevästä duurista. Tästäkö lienee johtunut, että hän jo varhain alkoi rakastaa yksinäisiä kävelyretkiä varsinkin sumuisina tai vihmasateisina päivinä ja pitää luontoa siten elävänä, että se sävyllään ja äänillään ilmaisee olevaisuudessakin eläviä ja vaihtelevia tunteita. Tuulen suhina petäjien latvoissa ei ollut hänelle tämän vuoksi mikään fysikaalinen ilmiö, vaan salaperäinen kuiskaus, ilmaus syvimmän totuuden läsnäolosta, ikuisuuden huokaus, joka täyttää sydämen pyhällä arkuudella; sumuinen vihmasade autiolla aholla oli hänelle elämän itkeskelyä ja murheenhuntua väkivallan, vääryyden ja omien rikkomusten aiheuttamien, milloinkaan loppumattomien kärsimysten vuoksi. Näin oivalletun luonnon aiheuttama tunteiden kipeys oli hänelle kallista. Hän oli joskus koettanut ilmaista tätä sepittämällä kömpelön runon tai kuvauksen, mutta tunsi täydelleen epäonnistuvansa. Kuinka paljoa paremmin Erkki oli sanonut tuon kaiken noissa runoissaan, jotka oli antanut Hannulle muistoksi – joskus yhdellä ainoalla säkeellä. Mikä ihmeellinen kyky tämä: koetun, ajatellun, tunnetun ja nähdyn elävöittäminen sanan kautta.
Hannu vaelteli kotikankaalla, poimi sieniä, nautti vihmasateen viileästä kosteudesta, pysähtyi joskus tuijottamaan mäntyjen latvoihin, joita tuuli tuiverteli, tai seuraamaan katsein tiaisparven puuhakasta retkeilyä puusta toiseen. Hänen mielensä pohjalla asui tietoisuus siitä, että kesä oli loppunut, tädit ja Helli jo menneet, ja että hänen itsensä oli lähdettävä huomenna. Katkerana hän oli huomannut Hellin jo ajoissa ennen 20:tta päivää, jolloin seminaarin piti aloittaa työnsä, ruvenneen vihjailemaan, että hän ja tädit lähtisivät yhdessä kievarikyydillä. Silloin Hannun ei tarvitsisi vaivautua viemään ketään, vaan voisi olla äidin luona viimeiseen päivään saakka ja lähteä silloin vaikka postinkuljettajan kärryissä. Tädit innostuivat heti: niin teemmekin, sillä kymmenisen päivää ainakin tarvitaan ennenkuin kaupunginkodissa on kaikki siivottu ja laitettu järjestykseen. Kyllähän Aina-täti myönsi, että hänen aamusiivoojansa oli tarkka ja luotettava ihminen, joka teki työnsä niin hyvin kuin hänenlaiseltaan suinkin voi vaatia, mutta siitä, mitä kuuma vesi ja saippua oikein merkitsevät ja mihin kaikkeen niitä tarvitaan, hänellä ei ollut – jos puhutaan kaunistelematta – todellista, oikeata käsitystä. Ja Aina-täti supisti suunsa päättäväiseen kureeseen. Kernaasti Helli sai mennä – ei tarvinnut pelätä joutuvansa Hannun kanssa kahden taipaleelle. Hannu ei voinut kieltää salaisella ilolla ajatelleensa sitä, että hän ehkä saattaisi Hellin kaupunkiin. Se ei ollut mikään suunnitelma – olipahan vain asioiden mukana itsestään esiintynyt mahdollisuus, joka oli kangastellut Hannulle mieluisena, mutta kun Helli kerran pelkäsi häntä, niin siihenhän se raukeni. Hannu vihasi itseään siitä, että oli päästänyt moisen toivomuksen edes tietoisuuteensa.
Niin he olivat jääneet äidin kanssa kahden. Elämä oli näinä muutamina päivinä ollut entistä hiljaisempaa, äidin hommaillessa askareissaan ja Hannun selvitellessä isän asioita ja papereita silloin kun ei vaellellut ulkona tai istunut vinttikamarissaan tuijottamassa joelle. Äiti itki usein, mutta koetti salata sitä Hannulta. Tämä huomasi sen kuitenkin, istui sopivana hetkenä hänen viereensä, silitti kättä, luki ääneen ja puheli. Äiti oli siitä kiitollinen ja unohti hetkeksi surunsa, kunnes tämä taas rikkoi patonsa ja pulpahti uudelleen. Postin tulessa sydän sykki molemmilla: oliko kirjettä Erkiltä, oliko isältä? Erkiltä ei ollut ehtinyt tulla vielä sieltä kaukaa, jonne menokin kesti viikkoja, mutta isältä oli saapunut useita. Hannu oli saanut sellaisen omalle nimelleen ja lueskeli sitä, kuten äiti omiaan alituiseen uudelleen. Tuttua käsialaa ja isälle kuvaavia sanoja ja käänteitä seuratessa tuntui siltä kuin olisi kuullut hänen äänensä.
Istuessaan pöytänsä ääressä vinttikamarissaan Hannu luki usein Erkin lapsellisia runokyhäelmiä ja isän kirjettä sekä mietti surumielisesti, että hänelle oli varhain alkanut kertyä sellaisia muistoesineitä, joita nuorikin ymmärtää pitää arvossa. Oli hänellä vielä kolmaskin: Olga-tädin maalaama Suvannon kuva. Hannu oli kerran pyytänyt tätiä maalaamaan sen hänelle muistoksi sekä kodista että tädin taiteesta. Täti oli punastunut ilosta kuullessaan tämän odottamattoman pyynnön ja innostuen alkanut puuhata asiaa. Maalattaisiin kaksi kuvaa, joista toisen saisi isä; äiti veisi sen lahjaksi matkustaessaan hänen luokseen syksyllä. Neuvoteltiin, mistä päin kuva tehtäisiin ja päätettiin – täti tahtoi niin puolestaan miellyttääkseen Hannua – kuvata talo niin, että taustana olisi se maisema, jota Hannu aina mietteisiinsä vaipuneena katseli ikkunastaan. Tädit olivat käyneet poikain kamarissa: he ilmestyivät sinne joskus kuin ujot pikkutytöt, vähän hämillään ja pyydellen anteeksi sekä tervehtien melkein nyykistämällä. Silloin, kun Erkki vielä oli kotona, hän alkoi heti hupsutella tätiensä kanssa tanssittaen heitä kuin piirileikissä ympäri lattiaa. Hän herkesi vasta, kun Olga-täti rupesi ankaraksi, jolloin toi heille siroin kumarruksin tuolit, pyysi "mademoiselleilta" anteeksi, että "salonki" oli hiukan huonosti siivottu, ja hullutteli edelleen tähän tyyliin, niin ettei tätien asiasta tahtonut tulla mitään. Mutta sitten kun hän oli lähtenyt, käyntien sävy muuttui: tädit – he tulivat aina molemmat, sillä he olivat tottuneet tekemään kaikki yhdessä – olivat vakavia ja unohtuivat heti muistelemaan Erkkiä ja katselemaan ympärilleen, oliko näkyvissä mitään, joka olisi kertonut hänestä jotakin uutta. Mutta ei ollut mitään, sillä kaikki oli tarkastettu jo edellisellä kerralla. Mieli vain tuli haikeaksi, kaipuu lämpeni niin, että teki kipeää, ja huoaten syvään Olga-täti sanoi: "Kyllä oli hullua, kun päästettiin Erkki sinne!" Tällaisella käynnillä Olga-täti oli tarkastellut ikkunasta näkyvää maisemaa taiteilijan silmällä ja koetti nyt "ikuistaa" sitä tauluunsa samalla kuin taloakin. Seurattiin jännittyneinä tädin työtä, kun hän istui valitsemallaan paikalla joentörmällä, helteen ja paarmain kiusaamana, silmälasit nenänpäässä, koettaen saada kaikkea näkymään juuri sellaisena kuin se oli todellisuudessa. Äiti, Aina-täti ja Helli ylistivät tädin työtä vilpittömästi ja Hannu yhtyi heihin, vaientaen kylmästi tuntonsa äänen. Ja kun siristi vähän silmiään ja otti tunnetta ja mielikuvitusta avuksi, niin eikö todellakin tädin taulu esittänyt Suvantoa juuri niin naivin herttaisesti kuin pitikin, niinkuin vaati siellä eletyn elämän koruttomuus ja taiteilijattaren hurskas lapsensielu. Tosin joki oikeastaan virtasi päinvastaiseen suuntaan kuin taulu esitti, mutta mitäpä se haittasi: punaseinäinen ja valkonurkkainen rakennus joen törmällä oli elävä ja palava kohta, josta koko taulu sai syvää herkkyyttä. Tädin huulet vapisivat, kun hän lopuksi puoli juhlallisesti antoi taulun Hannulle. "Eihän se ole minkään arvoinen taiteelliselta kannalta", hän sanoi hiljaisesti ja vaatimattomasti, "kyllähän minä sen verran ymmärrän, mutta se on nyt kuitenkin sinun syntymäkotisi ja sinua rakastavan käden maalaama. Ehkä se joskus, kun ei minua enää ole, ilahduttaa mieltäsi ja johtaa ajatuksesi pienen kotiisi virran rannalla". – "Kiitos, rakas täti!" sanoi Hannu ja tunsi todellakin sinä hetkenä saaneensa kallisarvoisen lahjan.
Hannu huomaa viipyneensä metsässä liian kauan – rupeaa hämärtämään. Hän kiiruhtaa kotiin, jossa äiti jo näkyy sytyttäneen ruokasalin lamppuun tulen. Haavikko kohisee sen lehtien taistellessa tuulta vastaan ja kieltäytyessä irroittumasta kasvukannoistaan. "Emme tahdo lähteä lentämään tuulen mukana, vaan haluamme vielä pitää kesää!" ne kuuluvat vaativan ja valittavan, mutta tuuli vastaa jyrkästi: "Kesä on loppunut ja teidän on irtauduttava ja kuoltava!" Hannulla on ollut kuluneina hiljaisina päivinä se tunnelma kuin olisi loppumassa enemmänkin kuin kesä: koko elämä sekä kodissa että laajalti sen ympäristössä, kuin olisi syys tuonut kuoleman koko kansalle, sen maanpakolaisille, puutteen kynsissä kituville köyhille ja muillekin ihmisille. Hän seisahtuu pihalle ja katsellen hengessään kotiansa, sen ympäristöä, pimeään painuvia loppumattomia kankaita ja soita, väsähtämättä virtaavaa jokea, niitä lukemattomia muistoja, jotka asuvat elävinä hänen sielussansa, lausuu niille äänettömät, kiittävät ja siunaavat hyvästit, niin syvät ja lopulliset kuin ei uskoisi enää niitä milloinkaan näkevänsä.
Äiti istuu ruokasalin pöydän ääressä ja kirjoittaa. Hannu huomaa isän kirjeet hänen edessään ja arvaa asian. Kohottaen katseensa poikaansa, joka toteaa äitinsä kasvojen laihtuneen ja hiusten muuttuneen melkein valkeiksi, äiti sanoo:
– Istu nyt syömään päivällistäsi. Kirjoitan tässä sillä aikaa isälle kirjettä, jonka saat viedä mukanasi ja postittaa vasta kaupungissa. Olgalle ja Ainalle en nyt ehdi kirjoittaa, mutta sinähän voit kertoa heille sen vähän, mitä täällä on heidän lähdettyään tapahtunut. Muista sanoa, että se verenpisaran vesa, jonka Aina pisti juurtumaan ja jonka luulimme jo kuolleen, onkin yhtäkkiä ruvennut tekemään juuria. Se on kummallista, sillä eivät ne yleensä näin syksyllä ole siihen halukkaita. Aina tulee siitä hyvin iloiseksi, sillä tämän verenpisaran kukat ovat harvinaisen kauniita.
(Kirjoitettu 1/2–23/8 1936).
TOINEN OSA
ENSIMMÄINEN LUKU.
1
Istuessaan hitaasti kulkevassa, valmistumaisillaan olevalla radalla väliaikaista liikennettä ylläpitävässä sekajunassa maanpakomatkallaan pohjoista rajaa kohti metsänhoitaja Suvanto tunsi olevansa tyrmistynyt, melkein eloton. Hannun kasvot ja niiden hätääntynyt, kaipaava ilme olivat jääneet mieleen, samoin ihmisjoukon vakava, tutkiva, osaaottava katse, jossa oli samalla jotakin uteliasta. Rautainen silta jymisi raskaan junan alla – hän ei huomannut sitä, tuttavia tuli asemilla vaunuun hyvästelemään häntä – hän tuskin tunsi heidän kätensä puserrusta. Hän tuijotti kesäisiin maisemiin, rantalakeuden mataliin kankaisiin ja korpiin, jokien vaiheilla oleviin kyliin, näkemättä mitään. Mikä hänessä vain oli sielun kykyä, oli näet keskittynyt siihen outoon, pöyristyttävään tosiasiaan, jonka nimi oli "maanpako".
Hän oli kyllä kuullut eturivin vastustusmiehien joutuneen tämän väkivallan uhreiksi, mutta oli ollut mielestään niin vähäpätöinen, ettei ollut uskonut itseään sen vaaran uhkaavan. Ja siksi se oli tullut yllättäen, liian äkkiä. Ellei sen tuojana olisi ollut Konrad, ja hänen omituinen, juhlallinen käytöksensä herättänyt sääliä, mikä hiukan hajoitti iskun voimaa, hän olisi voinut menettää ainakin hetkiseksi tasapainonsa. Onneksi hän oli jaksanut säilyttää sen silloin ja sitten kaupungissa ja nyt täällä – yhä edelleen. Niin piti ollakin, mutta kai oli miehelle sentään sallittua kaivata kaiken tämän jälkeen yksinäisyyttä, jossa saattaisi kenenkään häiritsemättä syventyä – mihin? Oikein perinpohjin miettimään ja tutkimaan tuota outoa ja yhä aivan tuiki mahdottomalta tuntuvaa asiaa, jonka nimi on ammoisista ajoista ollut "maanpako", tuota samaa, jota junan rattaat kuuluivat tahdikkaasti tavaavan kiskojen liitoskohdissa.
Omituista, että vaikka hänet oli karkoitettu maasta, hänellä silti piti olla passi – pääsyä varten tuohon toiseen maahan. Niinpä hän oli siis heti kaupunkiin tultuaan mennyt lääninhallituksen toimituspuolelle ja tilannut passin "oleskelua varten ulkomailla". – "Onko teillä sitä varten tarpeelliset todistukset?" oli virkailija kysynyt. – "Ei ole". – "Mutta ilman niitä ei passia voida antaa". – "Se täytyy antaa – olen metsänhoitaja Suvanto". Sitten ei todistuksia enää kyselty. "Passi on lunastettavissa tunnin kuluttua". Suvanto meni muille asioilleen ja palasi viivyttyään noin kaksi tuntia. Lääninhallituksen edustalla olevassa puistossa häntä vastaan tuli kuvernööri, käsikynkässään nuori, kauneudesta kuulu rouvansa, jonka oli tuonut kotiinsa kevättalvella. Kuvernööri oli siis äsken, ehkä tunti sitten, kirjoittanut Suvannon passiin nimensä. Mitä hän on silloin ajatellut? Oliko tuo asia millään tavalla järkyttänyt hänen tasapainoansa? Ei näyttänyt siltä, sillä hän oli iloinen ja supatti jotakin rouvansa korvaan, joka nauroi onnellisena. "Pieni hapan pisara tuohon simamaljaan", ajatteli Suvanto melkeinpä leikillisten mielteiden vallassa ja piti tarkoin silmällä lähestyvää kuvernööriä. Nyt tämä huomasi Suvannon, säpsähti aivan näkyvästi, pysähtyi neuvottomana ja aikoi ilmeisesti kääntyä sivukäytävälle, kun kokosi samalla rohkeutensa ja tuli Suvantoa vastaan, tuijottaen harkitusti hänen ohitsensa. Mutta Suvanto teki hänelle hatullansa korkean tervehdyskaaren ja sanoi kohteliaasti:
– Hyvää päivää, herra kuvernööri, ja kiitoksia viimeisestä!
Kuvernööri säpsähti ja tapaili hattuaan, joka putosi maahan. Ja siepattuaan sen siitä hän ei huomannut pistää sitä päähänsä, vaan katsoi hämillään Suvannon jälkeen. Nuori rouva oli kummastuneen näköinen ja varmaan kysyi – niin Suvanto kuvitteli – "kuka tuo mies oli?" ja "mikä sinulle tuli?" Pari kuvernöörin takana kulkevaa miestä pysähtyi katsomaan Suvantoa epäluuloisesti ja tarkastavasti, ilmeessä halu mennä pidättämään hänet, mutta vilkaistessaan kuvernööriin he näkivät hänen viittaavan estävästi. Suvanto oli sivuuttaessaan kuvernöörin huomannut nuo miehet ja arvannut heidän olevan hänen suojanaan kulkevia etsiviä.
Mutta mitäpä tämä kaikki Suvantoa hyödytti – kuvernööri istui nuoren rouvansa kanssa upeassa palatsissaan ja hän, Suvanto, oli matkalla maanpakoon. Hänen ajatuksensa vain muuten käsittelivät ja kalusivat kaikkia viime aikain tapahtumia. Tuttavat harvenivat täällä pohjoisempana, matkustajat myös, niin että juna mennä kolusi lopulta melkein tyhjänä, pyrkien perille vain saattaakseen hänet, maanpakolaisen, rajalle, ja siten täyttääkseen korkeiden viranomaisten käskyn. Tuli jo ilta. Pieni kaupunki oli menossa levolle, kun Suvanto yksinään, kenenkään saattamatta, tuli valtakunnan rajalle, natisevan sillan korvaan, jossa oli tullimiesten koppi. Matkalaukku avattiin, passia vilkaistiin. Välinpitämättömästi laukku taas suljettiin ja sanottiin ruotsiksi: "Olkaa hyvä!" Askel vielä ja...
Metsänhoitaja Suvanto kääntyi katsomaan isänmaatansa, sillä hän oli ottanut tuon askeleen ja seisoi nyt vieraalla pohjalla, väkivalloin heitettynä isänmaan rajan ulkopuolelle. Hänet valtasi kipeä tunne ja puoleksi tietämättänsä hän palasi muutaman askeleen takaisin Suomen puolelle kuin vielä viimeisen kerran tunteakseen siitä omituisesti virtaavaa lämpöä. Hän katsoi pientä kaupunkia, terävänä kohoavaa kirkontornia, kaukaa häämöttäviä metsiä, ja totesi, kuinka sen kautta, että tuo kaikki oli hänelle nyt kielletty paratiisi, hänen sielussaan heräsi tällä hetkellä isänmaankaipuu ja koti-ikävä niin voimakkaana, että oli kuin hän olisi saanut iskun. Ei, hän ei tahtonut olla heikko. Riuduttaminen koti-ikävään ja vastustajain masentaminen sen avulla oli juuri maanpaon tarkoituksena. Hän tahtoi kääntyä vierasta maata kohti ja lähteä sinne, mutta omituista: katse ei jaksanut irtautua isänmaasta eikä jalka peräytyä takaisin tuosta askeleesta, joka oli vienyt sen vielä kerran synnyinmaan yhteyteen. Ja kun hän ponnistaen voimiaan lopuksi repäisi itsensä irti ja lähti, tuntui siltä kuin varsinainen olemus olisi jäänyt kotimaan puolelle ja tässä kulkenut tyhjä kuori, unikuva vailla lihaa ja verta. Hän seisahtui, pyyhki silmiään ja katseli vieraan valtakunnan puolelle ja ympärilleen. Oli aivan valoisaa, sillä pohjolan valkeita öitä jatkui vielä. Hän vilkaisi sivulleen, sillä hänen mieleensä juolahti omituinen ajatus: olen läpinäkyvä unikuva, jolla ei ole varjoa; varsinainen olemukseni, joka heittää varjon, jäi tuonne rajan taakse; ihmisellä, jolla ei ole isänmaata, ei ole myös varjoa; varjoton ihminen on yliluonnollinen, pelkoa herättävä olento, joka ei voi elää ihmiskunnan yhteydessä, vaan karkoitetaan sen ulkopuolelle...
Metsänhoitaja Suvanto istui vaatimattoman hotellin yksinkertaisessa huoneessa ja tuijotti ikkunasta itään päin. Oikeastaan hän oli asettunut väliaikaisesti tähän siksi, että oli huomannut sen ikkunoiden olevan itään päin. Kuinka sanomattoman harmaata ja yksitoikkoista kaikki oli, ja kuitenkin hän oli ollut maanpaossa vasta muutamia päiviä. Mitä sitten, kun se venyisi viikeiksi, kuukausiksi, vuosiksi, ehkä koko elämän ajaksi? Mitä, jos täytyisi kuolla vieraalla maalla? Ei, en saa uppoutua näin hautomaan synkkiä ajatuksia, vaan minun on ryhdyttävä toimimaan, järjestämään asioitani, hakemaan huoneistoa vakinaista kotia varten ja sisustamaan sitä edes jotenkin, että se on valmiina äidin tullessa tänne. Ja sitten on hankittava työtä, jota metsäalan ammattimies kyllä täältä saanee – hankittava toimi jonkin tukkiyhtiön palveluksessa. Äidille täytyy kirjoittaa pidemmälti heti, kun saan jotakin aikaan, ja Hannulle yksityistä tietä. Kagaalille pitää ilmoittaa osoite ja selittää tilanne – ehkä voisivat auttaa edes hiukan, sillä yhtiötä en voi kauan rasittaa, vaikka sen isännät olivatkin suopeita ja vakavasti osaaottavia, sanoen kyllä ymmärtävänsä velvollisuutensa. Näin metsänhoitaja Suvanto touhuaa mielessään, ottaa hattunsa ja keppinsä, ja lähtee ulos muka aloittaakseen suunnitelmansa, vaikka on vielä niin äkillisen elämänkäänteensä järkyttämä ja hermostuttama, ettei kykene ajattelemaan eikä toimimaan järjestelmällisesti. Hän kävelee reippaan ja huolettoman näköisenä, ja pienen kaupungin asukkaat väistyvät hänen tieltään katsoen häneen arasti ja kunnioittavasti, sillä he tietävät jo, kuka hän on. Heillä on pelokas käsitys siitä, mitä tapahtuu tuolla rajan takana: on kuin himmentäisi siellä elämää milloinkaan pois väistymätön ukonpilvi, josta odottamatta singahtaa salama ja joka väliin heittää allensa veriruskeata kajastusta. Mielessä häivähtää kiitollisuutta siitä, ettei toki omassa maassa niin ole, ettei täältä voida komentaa ketään maanpakoon. He pysähtyvät miettimään tuon sanan ilmaisemaa käsitettä ja pudistavat päätänsä: ettäkö Ruotsin kuningas ajaisi jonkun alamaisensa maanpakoon? Sellaista ei voi ajatellakaan – se on mahdotonta.
Mutta käveltyään syvissä mietteissään Rantakadulla, metsänhoitaja Suvanto lopuksi herää vanhojen, puolilahojen siltalautojen natinaan. Huomaamattaan hän on tullut taas, kuten joka päivä, valtakunnan rajalle ja seisahtunut siihen katselemaan isänmaatansa. Tullimies tietää jo, kuka hän on, ja vilkaisee häneen säälien sekä lausuu lohduttavaan, rauhalliseen sävyyn huomautuksen kauniista säästä. Suvanto vaistoaa hänen ystävällisen tarkoituksensa ja lisää jotakin puolestaan. Mutta sitten hän taas vaipuu Suomen puolen kiinteään tarkasteluun. Tänään tuossa kahden askeleen päässä seisoo santarmi – mitä vartioinee. Ja eikö tule tuossa jo aivan lähellä se talvellinen santarmipäällikkö – on kai tarkastusmatkalla. Suvanto oli nähnyt hänetkin muutamia päiviä sitten kotilääninsä pääkaupungissa, hän oli tullut vastaan rouvansa kanssa, joka oli lykännyt lapsenvaunuja, ja nauranut ja puhellut lapselleen kuin oikea ihminen. Ei ollut ollut näkevinään Suvantoa – saapa nähdä, mitä tekee nyt. Hän tulee santarmin luo, joka pönäkkänä tekee kunniaa, ja puhelee tämän kanssa venäjäksi. Suvanto astuu lähemmäksi, kurottaa oikean jalkansa isänmaan puolelle ja taputtaa sillä synnyinmaansa kamaraa, niin että silta kumajaa. Santarmipäällikkö vilkaisee Suvantoon, mutta jatkaa jo samassa sekunnissa keskusteluaan. Oliko hänen silmissään välähtänyt tuntemisen merkki – sitä ei Suvanto voinut sanoa; tuskinpa vain – henkilökohtaisesti hän ei ollut merkinnyt santarmille milloinkaan mitään, vaan ainoastaan poliittisesti; nyt kun sekin merkitys oli lakannut, häntä ei ollut enää olemassa – hänet oli pyyhitty pois elävien kirjoista – hän oli vain virallisiin raportteihin haudattu nimi. Nyt santarmipäällikkö lopettaa sanottavansa, tulee niin lähelle, että hiha koskettaa Suvantoon, ottaa savukekotelonsa ja sytyttää, puhaltelee savua Suvannolle vasten silmiä, katselee välinpitämättömästi Ruotsin puolelle ja ympärilleen, mutta sivuuttaa Suvannon niinkuin häntä ei olisi siinä ollutkaan, ja lopuksi haukottelee laajasti, avokitaisesti, suutaan varjostamatta kuin ikävystynyt koira. Suvanto näkee hänen ruskeat, mädät hampaansa, joita on jäljellä vain vähemmistö, ja tuntee hänen hengityksensä löyhkän, kun hän haukotuksensa lopuksi äännähtää kyllästyneesti ja loksauttaa äkkiä kitansa kiinni kuin lipaston kannen. Sitten hän käännähtää ja lähtee menemään vihellellen huolettomasti. Suvannon mielessä muovautuu kuva hirviöstä, jonka haisevassa kidassa, mätien hampaiden purtavana, Suomi parhaillaan on: leuat jauhavat ja koettavat hienontaa palaa voidakseen niellä sen, sillä vaikka se ei olekaan iso, se on vietävän sitkeä, toisin paikoin kova kuin kivi. Se voi murskata hampaat ja siinä on teräviä särmiä, jotka haavoittavat ikeniä, kieltä ja kitalakea. Se muljuilee ja pyörii suussa vaarallisesti ja voi hyvässä lykyssä eksyä henkitorveen ja tukehduttaa pedon... Tullivartija katselee oudostuen, kun metsänhoitaja Suvanto lähtee reippaasti kaupunkiin päin, ei vain vihellellen kuin tuo santarmipäällikkö, vaan vieläpä hymyillen valoisasti ja toivorikkaasti kuin olisi saanut ilosia uutisia.
Ainoa, mitä metsänhoitaja Suvanto sai toimeksi maanpakonsa ensimmäisinä viikkoina, olivat muutamat kirjeet, useimmat kotiin hänen vaimolleen ja Hannulle. Ennenkuin hän voi lähettää niitäkään, hänen täytyi järjestää ne postitettaviksi Suomen puolelta, sillä häntä inhoitti se ajatus, että viholliset lukisivat hänen kirjeensä. Silloinhan ne oikein pääsisivät tunkeutumaan hänen sieluunsa ja näkemään sen alastomana tunteineen, tuskineen ja toiveineen. Ne ilkkuisivat hänen itkulleen, sanoen, että ahah! jopa ukko alkaa pehmitä! Annetaanhan sen olla siellä aikansa, niin se jo lopuksi konttaa rajalle ja kädet ristissä rukoilee päästämään hänet kotiin. Käskemättä se jo silloin nostaa paidan housujen päälle, pyytelee anteeksi entisiä ja kehoittaa kaikkia rehellisiä kansalaisia kannattamaan hyvää ja oikeamielistä hallitusta, joka ei tarkoita pahaa, vaan päinvastoin tahtoo tehdä suomalaiset entistä onnellisemmiksi kokoamalla heidät äiti-Venäjän tilavaan, lämpimään helmaan. Aaa! Venäjä olemas suuri ylen – mahtava olemas pyhä Venäjä! Kaikki kansat rientäkää sen siipien alle, sillä sille on suotu suuri kutsumus ihmiskunnan johtaminen ainoan todellisen humaanisuuden tuntoon! Niinhän venäläisyyden profeetat saarnaavat.
2
Rakas vaimoni,
Kun olen nyt saanut selväksi yksityisen tien Tornioon ja siitä kotiin, kirjoitan avomielisemmin ja pitemmälti kuin aikaisemmin, jolloin pelkäsin postin nuuskivan kirjeeni. Jos siis sanani tuntuivat kylmiltä ja mielesi tuli sen johdosta pahaksi, niin syy ei ollut minun, vaan sen, joka on kaiken onnettomuuden osaksemme saattanut. Mutta kun niitäkin kirjoittaessani käteni pyrki vapisemaan ja sinun kuvasi kohosi mieleeni ei vain sellaisena, mikä nyt olet, kun olet rinnallani keskeytymättömässä ahertamisessa vanhentunut, vaan nuorena, tullessasi ensimmäistä kertaa Ruukin konttoriin ja ilmoittaessasi olevasi uusi talousneiti, niin sinun on täytynyt tuntea, että sanojeni alla asui riutuvaan tuhkaan peittynyt ahjon hiillos. Olemmehan jo lukemattomia kertoja huomanneet, kuinka lausumaton ajatuskin lämmittäen lennähtää sinuun, kydettyään ensin hetken minun aivoissani, tai päinvastoin.
Elämäni käytännöllisestä järjestymisestä olen sinulle jo kirjoittanut, joten tässä ei siitä sen enempää kuin että vuokrasin sitten sen mainitsemani huoneiston. Tiedätkö, minulla on ollut oikein hauskaa kalustaessani sitä – aivan niin kuin silloin kerran sinun kanssasi, jolloin jokainen esine, vähäpätöisinkin, tuntui tavattoman arvokkaalta siksi, että se tuli omaan kotiin. Mahdollisimman halpaa olen etsinyt, sillä rahaa täytyy pitää säästäen, kun ei pianaikaa ole enää tuloja, mutta sen pienen lohdutuksen ja ilon olen silti itselleni suonut, etten ole tyytynyt kaikkein huonoimpaan ja rumimpaan. Niinpä kirjoitan tätä vanhan pienen kirjoituspöydän ääressä, jonka vihreä verka on hiutunut ja kulunut toisista paikoista melkein kokonaan – ehkä Ruotsin kuninkaalliset koit ovat sen syöneet – jonka neljästä jalasta vain yksi oli ostettaessa tukevasti ja paikallaan ja laatikot tulivat ummehtuneelta. Mutta kun harjasin veran, pesin laatikot ja hiukan hankailin puleerilla kiiltopintoja sekä lopuksi kiinnitin nastoilla kirjoitusalustaksi sinisen kartuusipaperin, niin siitä tuli mukiinmenevä. Naapurissa asuva puuseppä kävi korjaamassa sen jalat, niin ettei se nyt pahoin heilukaan. Eikähän ole pakko tyrkkiä sitä – malttaa toki minun ikäiseni mies istua rauhallisesti, varsinkin näin maanpaossa ollessaan, jossa ei ole muuta tekemistä kuin tuijottaa ikkunasta kadulle, mikäli ei alituinen kalvava ikävä himmennä silmiä, niin ettei näe mitään. Entäs nämä tuolit – ne ovat kaikki erilaisia, mutta niillä on hyvä istua, ja ruokapöytämme – kas se on nerokas! Kädenkäänteessä sen puoliskot voi laskea alas, minkä jälkeen se voidaan nostaa seinän viereen, ja silloin on ruokasalistamme tullut salonki – niin – salonki, jossa seurustelemme keskenämme ja vieraiden kanssa. Kaikki valmistuu siihen saakka, kun tulet. En hätäile, sillä aikaa on, koska valitettavasti et pääse ennenkuin lokakuulla. Mietin tarkoin, suunnittelen, käyn kaupoissa, tutkinpa tukholmalaisten suurliikkeiden hintaluetteloita ja lehtien ilmoitusosastoja – teen kaikkea hyvin hitaasti – astuskelen verkkaisesti kauppoihin hankkimaan jotakin esinettä, joka on tietenkin välttämätön – käyttelen, rakkaani, säästäväisesti sitä onnen ja viihtymisen tunnetta, joka on yhtäkkiä ilmestynyt elämääni täällä yksinäisyydessä sen kautta, että odotan sinun tuloasi. Kuinka rikas olenkaan: minulla on sinut, lapseni, joita kaikkia odotan ja ikävöin kärsimättömästi ja joita saan esteettömästi tavata, jos tahdon. Miten käsittämättömän vaikeaksi olo muodostuisikaan silloin, jos sinä ja lapset saisitte olossanne jotenkin kokea venäläisten hallitusmiesten kostoa siitä, mitä minä olen tehnyt tai mahdollisesti maanpaossa vielä teen. Niin pitkälle ei tsaarivalta sentään ole mennyt.
Kuten näet, rakas Vendla Eugenia, niin kuin Erkki sanoo, en ole ollenkaan masentuneella mielellä, vaan paremminkin kuin häihin valmistuva nuorukainen, joka laskee päiviä ja joka aamu herätessään huokaa: "Taas yhtä yötä häitä lähempänä!" Ei vain se tosileikki tuota minulle viihtymystä, että olen uudelleen pakotettu varustamaan varallesi pesää, vieläpä ennakolta kuin keväällä yksin saapuva peipponen, vaan sitä tekee vähintään yhtä paljon se, että ikäänkuin nyt vasta, ensimmäisen kerran elämässäni, näen kotini sen lämpimimmin hehkuvassa valaistuksessa. Selitän tämän omituiselta tuntuvan ajatukseni. Näet silloin kun asuin kotona ja elin sinun rinnallasi, minulla oli onni omanani kuin ilma, jota hengitin. Se oli niin luonnollinen ja totuttu, itsestään selvä olotila, etten pannut siihen erikoisempaa huomiota. Emmehän esimerkiksi oivalla, miten kuvaamattoman juhlallinen, ylevä ja kaunis on maailmoja ja aurinkoja täynnä oleva rajaton avaruus, taivas pilvineen, valoineen, varjoineen ja väreineen, koska olemme siihen tottuneet. Vain syntymästään saakka sokea, joka on ihmeen kautta saanut näkönsä, kykenee tajuamaan sen täydelleen, ja kun se tapahtuu ensimmäisen kerran, hänen sydämensä voi pakahtua musertavana yllättävän uuden vaikutelman jylhyydestä, mahtavuudesta ja kauneudesta. Minä olen ollut tuollainen sokea. Vasta sitten, kun minut ajettiin pois paratiisistani, kun menetin onneni, totesin sen olemassaolon ja kohdistin katseeni ja ajatukseni siihen. Tuijottaessani siihen täältä kaukaa, syyssateen alakuloisesti lotistessa vesitorvissa ja pienen vaisun öljylamppuni pihistessä tuossa kuin puhuisi se kuiskailemalla pimeän kanssa, näen sen ylimaallisen kirkkauden vallassa, kesäpäivän kauneimmassa loistossa, jolloin juhannusruusut keinuvat rantaniityillä, törmäpääskyset lentelevät vilisten veden pinnalla, joki matkaa ikuista tietänsä merta kohti ja taivas on korkea ja sininen, hahtuvapilvi keveänä siellä täällä. Tuon näyn katseleminen herättää kuten voit ymmärtää haikeata koti-ikävää, mutta älä säikähdä tästä. Se ei ole vaarallista, vaan päinvastoin lämmittää ja pehmentää sydäntäni, joka on ollut tähän saakka kylmä ja kova, aina vain miettimässä maallisia etulaskelmia; se virkistää mieltäni ja rikastuttaa tunne-elämääni ennen kokemattomassa määrässä. Milloin tahansa ja tahtomattanikin kotivirtani kaukainen maisema lehahtaa mielessäni ihmeellisen eläväksi ja kirkkaaksi, niin että kadulla kulkiessani pysähdyn tietämättäni tuijottamaan siihen ja hymyilemään, ja kotona yksin ollessani ojennan käteni kuin lapsi ja kuiskaan itsekseni kaipaavia sanoja. Moitin itseäni joskus muka liikatunteellisuudesta, mutta luullakseni aiheetta. Kukaan ei ole nähnyt minun itkevän ikävääni eikä kuullut valittavan kohtaloani eikä tule sitä tekemäänkään. Niin pian kuin tilaisuus sallii, tulen taistelemaan isänmaani puolesta yhtä lujan vakaumuksen miehenä kuin konsanaan aikaisemmin. Mutta ei liene epämiehekästä, että sydämessäni ja yksinäisyyden hiljaisuudessa ojennan käsiäni sinua, lapsiani, hajonnutta perhettäni ja poloista isänmaatani kohti, koska tunnen olevani sidottu teihin kaikkiin tuhansin sitein enkä kuitenkaan saa olla teidän seurassanne.
Näissä tällaisissa unelmissa, rakas vaimoni, kuluvat päiväni täällä toistaiseksi, kunnes saan ajatuksien kiinnikettä käytännöllisestä työstä, jota olen jo vähin tiedustellut. Kun ajattelen mennyttä elämääni, niin sehän on kuin lyhyt uni; samanlainen tulee olemaan se aika, parikymmentä vuotta parhaassa tapauksessa, joka minulla vielä voi olla jäljellä. Joskus sen lyhyys säpsähdyttää: tahtoisin elää kauemmin saadakseni suoritetuksi sen erikoisen työn, josta olen unelmoinut elämäni keskeisimpänä saavutuksena, mutta sitten järkeni sanoo, että tuollaiset haaveet ovat turhia: kaikki ajattelevat tuollaista suurta päämäärää, mutta ylen harvat saavuttavat sen; se on tuulen tavoittelua ja turhuuksien turhuutta. Niinpä kyllä, mutta ihmisen on äärettömän vaikea alistua kohtaloonsa ja sisäisellä vapaudellaan rakentaa itselleen onnea tuulentupiensa muruista. Tiedän, rakas Vendla, mitä aiot sanoa, mitä olet koko ajan odottanut saavasi lukea tästä kirjeestä. Että näet onni voidaan rakentaa muruista vain Jumalan avulla. Sehän se on puuttunut meidän onnestamme, ettei minun sieluni ole siinä asiassa ollut sopusoinnussa sinun sielusi kanssa, että minä olen pysynyt kylmänä sille, mikä on sinua niin ihmeellisesti lämmittänyt, herkistänyt ja kirkastanut. Tämä ei ole johtunut siitä, että olisin ollut milloinkaan suoranaisesti uskontoa vastustavalla kanalla, vaan siitä, että minulta puuttuvat siihen asiaan "lahjat". Tietänet jo, ettei minun suvussani ole ollut mikäli tunnetaan, ainoatakaan niinkuin sanotaan "herännyttä" ihmistä; me olemme aina olleet vahvasti maallisia, käytännöllisiä terveen järjen miehiä, tunteilematta mihinkään suuntaan enempää kuin mahtuu normaaleihin mittoihin. Mutta tietänet myös, että tästä uskonnollisuuden puutteesta huolimatta olemme kaikki olleet kunnollisia, rehellisiä, omantunnontarkkoja ja lähimmäistä armahtavaisia niin pitkälle kuin se on ollut mahdollista vaarantamatta omaa asemaa. Jos nyt tuollainen "herääminen" kuuluu Jumalan armojärjestykseen välttämättömänä kynnyksenä, niin täytyisi sen tapahtua kerran kaikkien ihmisten elämässä, sillä Jumalahan tahtoo ihmisen parasta ja voi matkaansaattaa tämän ihmeen. Mutta kun ilmeisesti näin ei tapahdu, vaan ihmisten enemmistö kulkee "heräämättä" omissa valloissaan, mikä on Jumalan suurimman lahjan, vapaan henkemme mukaista, niin en uskokaan sitä miksikään välttämättömäksi uskonnollisen elämän ehdoksi. Uskon mieluummin Jumalan luokse johtavan yhtä monta tietä kuin on ihmistäkin eli siis jokaisen voivan saavuttaa Häneen selittämättömän yksilöllisen sielunyhteyden, joka on kokonaan riippumaton maallisen teologian sitä koskevista määritelmistä, mikä on muka ainoa oikea tie. Ja nyt tulen siihen, rakas Vendla, minkä tiedän ilahduttavan sinua, nimittäin että onnettomuuteni ja murheitteni vastapainoksi, joita kyllä nöyrryn pitämään ansaittuina rangaistuksina, ja arvatenkin suuressa määrässä niiden johdosta sieluuni on hiljalleen alkanut virrata minulle ennestään tuntematonta valoa ja suloista lämpöä kuin rauhallisesti hellepäivänä henkäilevää suvituulta. Se yllättää minut joskus kadulla ollessani kävelemässä, ja silloin mielestäni koko avaruus kirkastuu ja sydämeni täyttää ihmeellinen onnen ja rauhan tunne. Väliin se on kauan poissa, ja silloin suren isänmaani ja omaa kohtaloani hautoen raskain mielin elämän toivottomuutta. Mutta kun se taas yhtäkkiä avautuu, sieluni täyttää sädehtivä toivorikkaus ja näen kirkkaana näkynä Suomen suuren tulevaisuuden.
Tämä, mitä nyt kerron, on sielunelämäni keskeisintä tosiasiaa, sitä tarkemmin merkillepanemaani, kun se on minulle ennen kokematonta. Nyt tiedän varmaksi sen, mitä en aikaisemmin uskonut, mikäli sitä ajattelinkaan, että ihmisen sielussa on salaisuuksia ja syvyyksiä, jotka tietyissä olosuhteissa aukeavat ja asettuvat yhteyteen meille tuntemattoman maailman kanssa, muuttuen kuin johdoksi, jota myöten sieluumme virtaa suurempaa onnea ja virkistystä kuin mistään maallisesta asiasta. Käsittämättömällä tavalla silloin henkemme vapautuu arjen taakoista ja kohoaa rauhan tilaan, jonne eivät myrskyt näytä ylettyvän. Sellaisina hetkinä tunnen olevani syvästi kiitollinen osakseni tulleista koettelemuksista, sillä ne varmaan herättivät nuo sieluni uinuvat puolet toimimaan näin.
Kuten tästä näet, rakas vaimoni, olen olooni erittäin tyytyväinen, vieläpä kykenevä saarnaamaan kuin Alfred-veli, jonka sydämellistä puhetta olen muuten aina mielelläni kuunnellut. Kuinka paljon antaisinkaan, jos saisin nyt pujahtaa hänen koruttomaan kirkkoonsa ja syventyä seuraamaan hänen palavia ajatuksiaan, tai jos voisin jonakin syksyn koleana sateisena sunnuntaina ilmestyä tutulle tuolilleni ruokasalin pöydän ääreen lukemaan sinulle hurskaan rovasti Wegeliuksen pitkäveteistä saarnaa, jonka vain sinä jaksat tarkkaavaisesti kuunnella. Lukisin sen nyt huolellisesti ja ajatellen, hyppäämättä kappaleiden yli niinkuin rakas, kaivattu Erkki-veitikka aina teki, mikä huvitti minua tavattomasti pitäessäni sormieni välitse tirkistellen häntä silmällä; ehkä löytäisin nyt rovastin lauseista ajatuksia, jotka tuntuisivat uusilta ja tuoreilta. En tiedä, miten saisin kirjeeni mukana kulkemaan kaikki ne tunteet, terveiset ja toivotukset, joita tässä yksikseni kuiskailen ja osoittelen sinne kauas pieneen kotiin, joka kyhjöttää yksin pimeässä virran rannalla. Mutta kun luet tämän kohdan, niin varmasti ne lehahtavat silloin sieluusi täyttäen sen samalla uskolla ja toivorikkaudella, minkä Jumala on lahjoittanut ylläpitäjäkseni täällä vieraalla maalla. Korvasi kuulee silloin tämän polttavan rukoukseni: Jumala, varjele elämäntoveriani ja anna hänelle terveyttä, kärsivällisyyttä, elämänhalua ja sielun rauhaa.
Puolisosi Kaarlo.
3
Hannu istui tutussa lukukammiossaan ja tuijotti Homerokseensa. Hän ei kuitenkaan nähnyt sitä, vaikka se oli lampun kirkkaimmassa valopiirissä, sillä hän katseli sielussaan olevia kuvia: yksinäistä, tyhjää kotia siellä kaukana; Erkkiä valtamerellä, jossa myrskysi ja kuului hulmuavien purjeiden pauketta; isää ja äitiä, jotka nyt asuivat Haaparannalla pienessä "uudessa kodissa"; ja Helliä. Kuukaudet olivat kuluneet nopeasti – muutaman päivän kuluttua siirryttäisiin joulukuun puolelle.
Erkin pöytä oli tuossa entisellä paikallaan siinä asussa, johon se oli häneltä jäänyt. Kun Hannun oli tänä lukuvuotena suoritettava ylioppilastutkinto, ei Olga-täti ollut tahtonut ottaa hänelle asuintoveria, koska sellainen aina jonkin verran häiritsisi hänen lukurauhaansa. Siksi Erkin pöytä yhä ikäänkuin odotti häntä, oikeata omistajaansa, vaiti ollen, mutta silti omituisesti elävänä, kuunnellen tarkasti kuin isäntäänsä vartova koira. Joskus Hannu istahti Erkin tuolille ja haki pöydästä hänen erikoismerkkejään, joihin tuijotti tarkkaavaisesti, avasi laatikot ja lehteili niihin jääneitä vihkoja ja koepapereita, joista punaiset korjaukset ja isot, opettajan kiihtymystä osoittavat "pukit" heti pistivät silmään. Pohjimmaisena oli koelaskuarkki, johon kirjoitettuja tehtäviä ei ollut yritettykään ratkaista. Mutta yläreunaan oli silti kirjoitettu komeasti: "Erkki Suvannon paperit". Hannu hymyili itsekseen. Hän muisti nuo kokeet – ne oli pidetty viidennellä luokalla. Tohtori-lehtori oli leikkisänä miehenä antanut arkin takaisin sanoen totisesti: "Tässä ovat sitten Erkki Suvannon puhtaat paperit". Hannu lämpeni, sillä hän näki tuon kaiken elävänä mielessään. Erkin silmät loistivat veitikkamaisina ja kirkkaina sieltä kaukaa, heiluvalta raakapuulta, hulmuavien purjeiden lomasta. Hän katsoo tänne päin – hänen kaipuunsa ääni kantaa kotiin saakka. Hannu painaa päänsä pöytää vastaan ja istuen siinä kumarassa muistelee veljeänsä, jolle ei milloinkaan saanut sanotuksi sitä, mitä olisi pitänyt, niitä sanoja, joita ei saisi painaa alas, kun ne tulvahtavat sydämestä. Väliin tädit tulivat illalla istumaan Hannun kamariin – ilmestyivät ujoina ovensuuhun, kysyen ennenkuin hakivat paikkansa, häiritsivätkö. Vastausta odottamatta sitten Olga-täti istuutui Erkin tuolille ja alkoi jo ryppyisellä mutta silti vielä nykeröisellä kädellään silitellä sen sinistä, kulunutta, koirankorville käpristynyttä, mustetahraista kirjoitusalustaa. Hannu osasi jokseenkin tarkoin arvata tätinsä ajatukset. Erkki oli ollut Olga-tädin silmäterä, jonka tämä oli aina nähnyt mielikuvituksessaan komeana, hienona, valkolakkisena ylioppilaana, yhtenä jäsenenä siinä parvessa, joka oli tädille kaikkien isänmaallis-runollisten haaveiden ruumistuma, toivon lipun kantaja aamuauringon kasteraikkaassa kirkkaudessa. Nyt se pilvilinna oli luhistunut ja Erkki mennyt samalle vaaralliselle tielle kuin enovainajansa. Täti ei kykene käsittämään ulappain runoutta niinkuin Homeros, jonka säkeisiin maston nostosta, valkopurjeen levittämisestä, kokan alla kuohuvista aalloista ja keveästi aallolta toiselle liukuvasta purresta Hannu oli eräänä päivänä sydämestään ihastunut, vaan näkee ainoastaan vaarat, viettelykset ja kuoleman, ja pitää kasvattiaan ainaiseksi kadonneena. Tosin Erkiltä on jo nyt tullut kirjeitä – Hannukin on saanut yhden ja täti omansa – ja ne ovat virkistäneet heitä kaikkia, mutta hän on silti poissa, saavuttamattomissa kuin isänsä. Hannu huomaa tädin mielen masentuvan ja alkaa kertoa koulunsa asioista, poliittisista tapahtumista, joista niistä perillä olevat pojat olivat puhuneet – kaikenlaisesta johtaakseen tädin ajatukset pois surullisista asioista. Aina-täti nipistää huulensa päättäväisesti yhteen ja liikuttaa ikuisia kudinpuikkojansa hiukan nopeammin, mikä ilmaisee hänen ajatustensa kiihtyneen. Erkki oli Olgan suosikki, jota Aina-täti kyllä kaipasi, mutta Hannu oli hänen, Ainan, valittu, josta oli tuleva ylioppilas, ellei ilmestynyt voittamattomia esteitä. Vuosien kuluessa Aina-täti oli tullut Erkkiin nähden ikäänkuin kilpailumielelle eikä voinut nyt estää mielihyvän ailahdusta sen johdosta, että todennäköisesti hänen ajokkaansa voittaisi. Hänellä oli kyllä omantunnonvaivoja tällaisten ajatusten johdosta, sillä hän tunsi niiden kautta ikäänkuin vähäksyvänsä Erkkiä, mutta minkä ajatuksille voi: ne tulevat kutsumatta. Näin he istuivat kolmen kesken hyvän tovin, Hannun tehdessä parhaansa huvittaakseen tätejään. Jos muu ohjelma loppui, hän johti viekkaasti puheen tätien lapsuudenkotiin siellä pohjoisen virran rannalla, ja silloin Aina-tätikin saattoi tulla puheliaaksi ja silmät sädehtien kuvailla, miten hauskaa oli kesin huviretkillä, kun mentiin veneellä ja Pappa oli perässä – tuntui niin turvalliselta, kun hän oli mukana. Ja sitä tietä jouduttiin Hannun kotiin – "Vendla-raukkakin on nyt maanpaossa – mitenkähän saanevat aikansa kulumaan!" Ja silloin Olga-tädissä ilmenee häivähdys "suomettarelaisuutta", sillä hän on nyt kertakaikkiaan kansallisen herätyksen tytär, Yrjö-Koskisen ja Meurmanin uskollinen ihailijatar. Hän edustaa kodissaan valtioviisautta, puhuu varoittavasti "maltin" tarpeellisuudesta, vihjailee Kaarlon sekaantuneen asioihin, jotka eivät häneen kuulu, ja hurskastelee Paavalin sanoilla. Hannu ei väittele tätinsä kanssa, mutta tässä kohden Aina-täti, kummallista kyllä, osoittaa harvinaista vastarinnan halua. Ilmeisesti häntä ärsyttää tuo liian usein käytetty "maltti"-sana, sillä hän keskeyttää kutomisensa, toistelee kyllästyneesti "malttia" moneen kertaan ja naputtaa tikulla polveensa. Ja sitten hän ripittää sisarensa niin rohkeasti kuin olisi ollut kagaali, ja Olga-täti peräytyy ja puolustautuu, "ettenhän minä niin tarkoittanut..." Olga-täti luki Uutta Suometarta yhtä suurella kunnioituksella kuin joka numero olisi ollut Siinain vuorelta annettu laintaulu, mutta Hannulle tuli Päivälehti, jota taas Aina-täti tutki ilmeisen laillisuushengen vallassa. Mutta syvemmälle eivät puolueriitaisuudet sentään tätien väliin tunkeneet – aiheuttivatpahan vain silloin tällöin pieniä virkistäviä kahakoita, jotka olivat huvittavia senkin vuoksi, että Olga-täti usein lopuksi esitelmöi suomalaisuuden asiasta – ruotsiksi.
Kotona Suvannossa oli kaikki muu hyvin – vain Bobin tiimalasin hiekka oli juossut loppuun pikemmin kuin odotettiin. Hannu oli ehtinyt metsästäessään elokuulla todeta Bobin vanhentuneen – sehän olikin jo kymmenvuotias. Se arkaili kylmemmillä ilmoilla menoa veteen ja oli seuraavana aamuna niin jäykkäjalkainen, että Hannu joskus työkseen hieroskeli sen jänteviä mutta nyt jo kovottuneita lihaksia. Nämä hieromiset olivat ilmeisesti Bobille hänen elämänsä korkeimpia nautinnonhetkiä: se milloin piti silmiään ummessa, milloin katsoi Hannuun yhtä tunteellisesti kuin konsanaan ihminen, nuolaisi joskus kättä, heilutti häntää ja ynisi valittavasti kuin olisi ollut tuskissaan siitä, ettei osannut puhuen ilmaista rakkauttaan ja kiitollisuuttaan. Hannu oli lisäksi todennut, että Bobi oli muuttunut – isän lähdettyä, väitti äiti – levottomaksi ja vihaiseksi kaikille, joita ei tunnustanut talonväkeen ja kotipiiriin kuuluviksi. Olihan se ennenkin haukahtanut yön mittaan jonkin kerran, mutta nyt se saattoi unohtua ulvomaan matalalla äänellä pitkään ja kolkosti, mikä oli perin häiritsevää ja tuntui pimeänkin vuoksi kaamealta. Hannu oli hyvästellyt ystävänsä kahden kesken, halaten sitä, silittäen päätä ja ruoputtaen kaulaa, ja Bobi, joka selvästi ymmärsi hänen tekevän näin siksi, että aikoi taas, kuten joka syksy ennenkin, juuri kun jänisjahdin piti alkaa, lähteä pois pitkäksi aikaa, ulisi valittavasti ja keskitti katseeseensa koko mykän sielunsa. Hannun mentyä Bobi oli ollut monta päivää masentunut, ehkä sairas, koska ei ollut syönyt eikä juuri liikkunut – makuuttanut vain päätä käpälällä, öisin se oli puhjennut ulvomaan niin kaameasti, että oli pitänyt mennä kieltämään. Varsinkin sitten, kun se täytyi kylmän vuoksi päästää keittiöön yöksi, tämä oli ollut ihan säikähdyttävää.
Äidin kirjeestä silloin oli kuultanut kysymys, joka oli laskeutunut raskaana painona Hannun sydämelle: mitä tehtäisiin Bobille sitten, kun äiti lähtisi pois? Se oli niin äreä, etteivät karjakko ja renki mielellään lähestyneet sitä; sisäkköä se sieti, mutta totteli vain, jos halusi. Ja sisäkkö pelkäsi sitä, sanoen sen öisin murisevan vihaisesti, kävelevän selkäkarvat pystyssä ympäri lattiaa, pysähtyvän välillä ja tuijottavan hampaat irvissä eteensä ikäänkuin olisi nähnyt jonkun. Silloin sitä ei uskaltanut mennä kieltämään, sillä se olisi voinut hyökätä kimppuun. Hannu oli ymmärtänyt Bobin elonpäivien lähestyvän loppuaan – ei niin, että hän olisi milloinkaan antanut suostumustaan niiden väkivaltaiseen katkaisemiseen, vaan siten, että luonto se valitsemallaan tavalla suorittaisi tuon kovan teon. Hannua tämä ajatus oli surettanut, sillä Bobi oli hänen paras ystävänsä. Hän oli haaveillut siitä raikkaasta nautinnosta, jonka sitten, kun hän ylioppilaana saattaisi jos tahtoisi jäädä syyskuuksi kotiin, tuottaisi samoilu kotiseudun kellastuneissa metsissä, joista henkii omituisella tavalla varastoitunutta elämää, kuoleman unta ja ylösnousemuksen varmuutta, joissa asuu runous ehkä korkeammassa määrässä kuin suven vehmaimpana aikana. Kuinka jänteväksi ja väsymättömäksi hän oli kuvitellut silloin Bobin ja itsensä – ihaniksi ne näköalat, jotka aukenisivat joelle, järvelle, autioille aavoille ja hopeanharmaille jäkäläkankaille. Nyt oli tuo haave ainakin Bobin kohdalta luhistunut: tämä oli jo hautansa reunalle saapunut vanhus, jolle kuolema oli vapahdus elämän taakasta. Ja Hannun kohdalla se oli muuttanut sävyään: hän osasi nyt selittää, miksi syysmetsän ja aapojen runous oli hänestä korkeampaa ja arvokkaampaa kuin kulleroiden kultaaman rantatörmän: siksi, että siitä huokui tragiikkaa, joka on elämän milloinkaan pysähtymätön valtava virta.
Bobi ratkaisi itse kohtalonsa. Hannu sai siitä äidiltä renki-Aapon antaman tarkan suullisen kuvauksen, kun äiti matkusti pohjoiseen isän luo. Jo silloin, kun Konrad-setä tuli ilmoittamaan isälle karkoituksesta, Bobi oli osoittanut erikoista vihamielisyyttä poliisi Kostamoa kohtaan. Se oli murissut sillä äänellä ja näytellyt hampaitaan niin, että Kostamo oli pirtissä kysynyt, oliko koira vihainen. "Ei ole", oli renki-Aappo vastannut, "mutta se ei siedä kaikenlaisia kävijöitä". Pois lähtiessään Kostamo oli kuten tullessaankin tehnyt varovaisen kaarteen Bobin kopin kohdalla, jonka pyöreästä aukosta näkyivät juhlallinen pää, leimuavat silmät ja irvistelevät hampaat. Bobi ei ollut kuitenkaan tehnyt hyökkäystä, kun tiesi olevansa lujalla ketjulla kiinni. Mutta eräänä jo hämärtyvänä lokakuun alkupuolen iltana, muutamaa päivää ennen äidin lähtöä, poliisi oli tullut käymään Suvannossa jonkin nimismiehen haltuun jätetyn yhtiön perimissaatavan johdosta. Bobi ei ollut enää kiinni, vaan makasi korissaan keittiössä. Olisiko se kuullut portin narahduksen vai muuten haistanut vihansa ja kostonsa kohteen – se avasi ovet hyppäämällä lujasti niitä vastaan ja laukkasi haukahtamatta, kita auki, suoraan poliisia kohti, joka oli jo pääsemässä pirtin portaille. Arvattavasti poliisi muisti Bobin kesälliseltä käynniltään ja peläten sitä oli varannut käsiaseensa saataville. Nähdessään Bobin ryntäävän päin poliisi laukaisi sitä kohti, mutta osumatta; toinen luoti osui, sillä koira ilmeisesti horjahti, kuitenkaan pysähtymättä; kolmatta kertaa ei poliisi ehtinyt ampua, sillä siinä silmänräpäyksessä Bobi loikkasi raskaalla painollaan, jolle juoksun vauhti antoi lisätehoa, hänen rintaansa vastaan, tavoittaen häntä kurkusta. Mutta poliisi ehti nostaa vasemman käsivartensa eteen, ja siihen Bobi nyt hautasi hampaansa, kykenemättä kuitenkaan saamaan aikaan haavoja palttoon paksun hihan läpi. Poliisi olisi tuupertunut selälleen, elleivät portaiden käsipuut olisi estäneet. Kiroten hän oli juuri ampumaisillaan kolmannen laukauksen, kun tunsikin samassa koiran leukojen hellittävän. Äskeinen kuula oli nyt tehonnut: Bobi vaipui vihollisensa eteen portaille ja puhalsi ulos ankaran ja uskollisen henkensä murahduksena, joka tuli kumisten kuin jalopeuran kidasta. Poliisi oli kuitenkin varmuuden vuoksi ampunut sitä vielä päähän, välittämättä saapuville kiiruhtaneen renki-Aapon estelyistä, että "mitä tuota turhia – kuolluthan se jo on!" Poliisin teko oli kiukuttanut Aappoa niin, että hän oli ruvennut pirtissä jurnuttamaan itsekseen, mutta kuitenkin niin äänekkäästi, että kahakasta vielä kiihtynyt ja revennyttä palttoonhihaansa tarkasteleva poliisi oli sen kyllä kuullut. "Ennen tekisin vaikka mitä kuin ryhtyisin koirantappajaksi. Talvella ampui Vahdin ja nyt Popin. Vaikka kukapa nyt sopiikaan niin hyvin rankkuriksi kuin poliisi, joka on itse vallesmannin koira. Tuli tänne taas, pahanilman lintu. Kyselee vielä, mistä Popi hänelle niin äreä...? Se on sillä tavalla, että Popilla oli tarkka vainu. Se tunsi ryssän kätyrit ja varsinkin isäntänsä ilmiantajan..." – "Häh! Vastaatko, mies, puheistasi?" karjaisi nyt poliisi, jonka silmissä rupesi säkenöimään hänen kuullessaan näitä pistoksia. – "Karjahtele matalammin!" oli Aappo koventunut vastaan ja sanonut, että kun ollaan tässä ilman todistajia, niin puhutaan asiat suoraan. "Jokainen sen tietää, että sinä olet ilmiantanut metsänhoitajan suoraan kaupungin santarmeille kostoksi siitä, että hän lopetti sinun metsänvarkautesi. Eikö riittänyt, hylky, että talvella ammuit Vahdin? Ja on sinulla tunnollasi muitakin mustia tekoja, vaikka luulet, ettei niistä tiedetä. Mutta viinapannusi sija löytyy kyllä vielä, jos hakemaan lähdetään, ja eikö tuo liene nytkin tulella, sillä kun poliisi itse suojelee viinanmyyjiä, hankkiipa sitä ainetta nimismiehellekin, joka ryyppää poliisinsa kanssa, kun ei ainoakaan kunniastaan huolehtiva mies mene hänen seuraansa, niin kuka ottaa heidät kiinni. Ja tällainen on kiivennyt oikein poliisiksi, hyi helvetti! Rankkurinkin virka sinulle on liian hyvä! Nyt toimita asiasi ja sitten pimene tielle! Ja jos koiran vihaisuudesta ja palttoostasi hiiskahdatkaan, niin silloin joudut keltettäväksi omassa viinapannussasi, ketale!"
Ei äiti näin kertonut, mutta tuntien Aapon Hannu osasi kyllä antaa asioille sanamuodon, joka poikkesi totuudesta vain siisteyden puolesta. Äänettömäksi tyrmistynyt ja säikähtänyt poliisi oli unohtaen asiansa luikkinut tiehensä, kadoten pimeälle tielle kuin olisi haihtunut ilmaan. Äiti oli mennyt katsomaan ja hyvästelemään Bobia viimeistä kertaa, ottaen Hannua varten talteen sen kaulavyön. Sitten Bobi oli haudattu Vahdin viereen, siihen paikkaan joen törmälle, jossa niillä oli tapana kesäiltoina istua katselemassa jokea ja muuta maailmaa, kuuntelemassa kaukaa tulevia vartio- ja tunnussanahaukahduksia, ja "hymyilemässä" heiluttaen häntää ongelta tuleville Hannulle, Erkille ja Hellille. Usein siihen saapui isä tuprutellen savukkeitaan, jotta sääsket olisivat pysyneet kauempana, ja niin siinä sitten yhdessä seisoskeltiin, katseltiin ja tuumittiin leppoisassa rauhassa, kesäillan rusottavassa loisteessa.
4
Port Elisabeth, elokuun 30 p. 1903.
Rakas veljeni Hannu!
Vihdoin pääsen kirjoittamaan sinullekin, jonka olen tiennyt miehisenä miehenä malttavan odottaa viimeiseksi. Isälle ja äidille olen jo kirjoittanut, samoin tädeille ja Hellille. Sinulle olen säästänyt asiallista asiaa niinkuin miehille kuuluu. Vaihdatte sitten kirjeitä, niin on elämäni teille selvä sekä sisältä että ulkoa.
Täällä oli kirjeesi vastassa laivamme saapuessa. Voi rakas veli, jos aavistaisit, miten sydämeni herahti herkäksi kuin Tuusan-Ellillä riemun hetkellä lukiessani kotoa tulleita tietoja. En olisi ikinä uskonut, että kaipaisin kotia, teitä ja koko Suomea niin hiukaavasti kuin nyt teen, kun kohtalo on temmannut minut sieltä pois. Saa olla tavallinen sairaus eikä kuitenkaan tunne itseään läheskään niin heikoksi kuin vieraalla maalla koti-ikävän vaivaamana. Kaikki entinen ikäänkuin palaa tulena mielessä ja kurkussa kaihertaa merimiehelle sopimattomalla tavalla. Kiitos, rakas veli! Jos luvuiltasi ehdit, niin työnnä heti tulemaan uusi raportti oheisella osoitteella. Kerro silloin tovereistakin, sillä on hauskaa kuulla, miten heillä hurisee.
En ymmärrä, mitä oikein tarkoitit jaarittelullasi siitä, ettet muka olisi ollut minulle aina hyvä ja avomielinen niinkuin veljen veljelle pitäisi. Kuingastekkin et ols ollu? (Tämä on raumalainen laiva, joten miehistön sujuva, leikkisä murre tarttuu). En minä ainakaan tiedä olevani sulta mitään saapa – hyvyyttä vain olet aina osoittanut. luulottelet ja haudot turhia, kun olet sellainen hiljainen yksinäsituhraaja, ettet saa karjaistua ihan täydellä rintaäänellä. Lupaa nyt heittää moiset hauteet hiiteen, sillä ei minun puolellani ole vähintäkään kaunaa.
Koko ajan, kun kirjoitan tätä, asuu mielessäni kuohuva viha isän karkoituksen johdosta. Jos on koti-ikävä riuduttava kuin sairaus, niin on voimattoman viha katkerampi kuin kuolema. "Milläs täi rykii, kun ei ole rykimäluita?" kysyimme ennen pilkaten heikompaamme, joka ei uskaltanut karata kiinni, vaikka sisu kipenöitsi. Samoin ilkkuu nyt ryssä meille, eikä meidän auta muu kuin odottaminen. Mutta uskoni on, että nämä häväistykset ja rikokset ovat sitä samaa pikeä ja karvaa, joista leipomillaan kakuilla rohveetta Danielson muinoin läkähdytti Paapelin lohikäärmeen. Niitä niellessään tulee myös ryssä kerran pakahtumaan. En tiedä, saammeko nähdä sen tapahtuvan, mutta jos joskus toteat niin käyvän, niin voit ilahtuen sanoa, että ennustipahan Erkki kerran oikeinkin. En muuten usko isän maanpaon tulevan pitkälliseksi enkä hänelle vaaralliseksi. Hän on mieleltään iloinen ja ruumiiltaan ketterä ja terve, niin että kyllä hän ikävän kestää. Työtä hän varmaan saa sieltä. Tämä on samaa, jota olen hänelle kirjoittanut.
Kertoakseni sinulle nyt vaiheistani totean ensiksi, että laivamme on komea raumalainen parkki: kolme huikean korkeata mastoa, joista kahdessa keulanpuoleisessa on raa'at. Miehistö on raumalaisia ja saaristolaisia sieltä puolesta, yhteensä 9, toiset aika vekkuleita, mutta minulle kaikki hyviä. Asun heidän kanssaan skanssissa. Saavuimme jokseenkin nopean matkan jälkeen tänne Port Elisabethiin, joka on n. 40.000 valkoisen ja mustan sielun kaupunki Kapmaan etelärannalla, Hyväntoivon niemestä itään. Ankkuroimme kauas merelle, jossa lossasimme lastin, so. suomalaiset lankut, roomuihin. Lukujärjestykseni on tässä uudessa koulussani, oltaessa satamassa, seuraava: Klo 6 nousu ja hengen elvyttämiseksi mukillinen huonoa kahvia, minkä jälkeen saan aika touhulla siivota skanssin, pestä astiat, käymälät ym. ja lakaista kannen. Siihen kuluu reippaastikin työskennellen pari tuntia. 8-1/2 9:ään on aamiaisen aika; hra kapteeni tarjoaa meille silloin tuota samaa aamuksi keitettyä kahvia, leipää ja margaunia – voin näköistä rasvaa, joka on kuin voita eikä ole kuitenkaan. Klo 1/2 9-12 täytyy olla työssä: haalata isoja lankkuja ja lautakimppuja laidan yli roomuihin. Kyllähän se on minulle raskasta hommaa, tottumaton kun olen, mutta mikä siinä auttaa – täytyy vain iskeä kiinni niin että kynnet sinistyvät ja henki tohisee kuin palkeesta. Eivät siitä miehet pidä, vaan murisevat alituiseen haukkuen kapteenia saidaksi, kun ei ota lastin purkajia maista, vaikka saisi niitä täältä perin helpolla – neekereitä näes –, vaan rääkkää omia miehiään tässä kamalassa helteessä. Se on auringossa suunnilleen saunan löylyn tasoilla, n. 60° C. Väliin luulen menehtyväni, jolloin kaverit kumoavat sangollisen merivettä niskaani. Uimaan ei uskalla mennä, laivan ympärillä kun kiertelee alituiseen kymmenittäin sellaisia haukipetoja, ettei tavallinen mies riitä niille kuin suupalaksi. Klo 12-1 on päivällistunti: toisena päivänä herne-, toisena lihakeittoa; hernekerralla saadaan 500 gr. tuttua tukkilaisten "masiinaläskiä", lihakerralla saman verran tuoretta lihaa, jota täällä satamassa ollessa tietenkin ostetaan. Lauantaina annetaan päivälliseksi veteen keitettyä ohraryynipuuroa, johon särpimeksi saadaan karvasta, mustaa siirappia, ja 500 gr. hyvää puhvelinlihaa. Klo 1-3 tehdään taas samaa raskasta lossaustyötä ja 3-1/2 4 on kahvihetki. Sitten ruvetaan pumppaamaan ja harrastetaan tätä vaihtelevaa ja miellyttävää työtä klo 6:een saakka, jolloin päivän tinki on selvä. Joutilaaksi ei kuitenkaan voi heittäytyä, sillä täytyy helpon vedensaannin aikana pestä ja korjata vaatteitaan ym. Näkisitpä, kuinka taitavaksi olen tullut noissa ennen niin halveksimissani naisten töissä. Kello on usein kymmenen ennenkuin pääsen levolle, mutta sittenpä nukunkin paljoa haukottelematta. Illalliseksi annetaan vain teetä, juotavaksi oman sokerin ja margariinin kera; leipää antaa laiva. Joka lauantai näet jokaiselle punnitaan viikon annos sokeria (300 gr.) ja margariinia (350 gr.) ja sen täytyy riittää; lisää ei ainakaan tule. Annoksesta ei riitä kuin teelusikallinen kahvimukiin, mikä ei ole ylellisyyttä, sokeri kun on vielä huonointa ja ruskeinta hiekkasokeria; margariinia ei uskalla juuri muuta kuin käyttää leivän läheisyydessä, sillä tässä helteessä se katoaa käsistä syömättäkin. Leipä on hyvää Suomen leipää ja lisäksi saa niitä samoja valkoisia "piskettejä", joita siellä vesi suussa kartettiin Snellmanin kapteenin pojilta. Ikävää, etteivät ne enää maistu yhtä hyvältä kuin silloin.
Tällaisille sapuskoille olen joutunut, velihopea, ja myöntäähän täytyy, että tein huonon kaupan vaihtaessani äidin ja tätien muonan niihin. Mutta ravituksi kyllä tulen. Olen oppinut syömään kuin tukkilainen, niin että itsekin kummastelen niitä tavattomia kasoja, joita päivittäin tungen itseeni. Olisihan minulla isän antamaa rahaa, millä ostaa stuertilta parannusta sokeriin ja siirappiin ym., mutta kaverien vuoksi en ole välittänyt tehdä sitä: voisivat tulla kateellisiksi ja ruveta pitämään minua herrana. Rahani olen sitäpaitsi antanut kapteenin säilyyn. Tämähän on väliaikaista olotilaa, joka muuttuu muutaman vuoden kuluttua. Nuo ruoka-ajat ja ruoat ovat tietenkin toisenlaiset purjehdittaessa ulkona merellä.
Port Elisabethissa on tällä hetkellä muuten 41 purje- ja 10 höyrylaivaa, edellisistä 9 suomalaista. Kapteeni ilmoitti jo tänne tultaessa, että pääsisimme maihin vain kerran yhtenä sunnuntaina. Tämä kismitti kavereita, jotka lossauksen vuoksi ja muutenkin olivat työlästyneet ukkoon. Rupesi kuulumaan kuiskeita, että kun päästään maihin, niin jäädään sinne; pian täällä ukon mentyä saadaan paikka toisista laivoista. Puhelivat ne sitä minullekin, mutta minä kielsin heitä sanoen, että joudutte vain runnarien nyljettäviksi. Kun sitten sunnuntai tuli, läksimme maihin, kapteenin avoimesti varoitettua kaikista seikkailuista, joihin kuulosti hänen sanojensa mukaan olevan tuossa penkereittäin rannasta kohoavassa pesässä sangen monenlaisia tilaisuuksia. Maissa sovittiin paluuhetkestä ja miehet hävisivät omille teilleen; minä jäin varmuuden vuoksi perämiehen seuraan – hän on sivistynyt mies ja puhuttelee minua viran ulkopuolella vertaisenaan.
Turhaan saimme kuitenkin hänen kanssaan odottaa sovitulla hetkellä: yhdeksästä miehestä palasi vain kolme. Soudimme kiireesti laivaan ja ilmoitimme ukolle asian: kuin kiukkuinen karhu tämä kiidätti itsensä maihin ja läksi perämiehen kanssa poliisiin saamaan virka-apua kaverien haravoimiseksi näkyviin. Perämies kertoi jälkeenpäin ukon liikkuneen kaikenlaisissa kapakoissa, pelihelveteissä ja muissa paheiden pesissä niin notkeasti ja tottuneesti kuin olisi käynyt niissä ennenkin. Summa oli se, etteivät he sillä kerralla löytäneet karkulaisia, vaan saimme palata tyhjin toimin laivaan. Mutta ukko sanoo, että kyllä poliisi perkkaa ne ennenpitkää näkyviin. Hän on nyt ottanut lossaajiksi neekereitä ja asettanut minut heidän päällikökseen, minä kun näet opin lyseossa yhteenlaskua. Haljua hommaa tämä! Väliin karjun heille kamalasti suomeksi, mulkoillen samalla silmilläni ja tehden salaperäisiä merkkejä eri ilmansuuntiin. Silloin niggerit luulevat minun loitsivan ja peläten niin, että musta nahka muuttuu harmaaksi, paiskelevat töitä kuin sen alimman paikan lämmittäjät silloin, kun itse pääpappa on kotosalla. Päällysmiehenä minut on ylennetty aterioimaan kapteenin pöytään, jolloin haastelemme raumalaista niin että sähinä käy. Muistaessaan miehistönsä karkaamisen ukko yltyy joka kerta kiroamaan aivan siivottomasti. Uusia vain ei suostu pestaamaan, vaan vannoo sitä ennen seulovansa koko Afrikan mantereen ja kaivavansa miehet vaikka termiittien pesästä.
Näin täällä nyt ovat asiat. En arvaa jättää tämän kirjeen lähettämistä tuonnemmaksi, sillä eihän tiedä, miten kauan tätä pulaa kestää. Kirjoita, rakas veli, minulle hetimiten Floridaan, Fernandinoon, jonne kurssimme täältä pitää, niin pitkästi ja perinpohjaisesti kuin suinkin ehdit. Ja lähetä tulemaan joululehtiä ja kirjoja. Kaikki, mitä tulee kotoa, Suomesta, isänmaasta, virkistää sanomattomasti mieltäni. Älä kuitenkaan luule minun vaarallisessa määrässä ikävöivän – minulla on täällä hyvä olo, sapuskat Koivukankaan Aukustin ruokalistaan verrattuina vallan loistavat, ja mieleni on iloinen. Hoilaan joka päivä, että
Iloisina vaan
nyt pojat lossaamaan,
niin pian aukee aava tie
ja tuuli kotiin vie –ja niggerit ovat jo oppineet sekä sanat että nuotin. Ne ovat vasta eri laulumiehiä – kitakin niin lavea kuin bassotorven suu ja ääni kuin parhailla lukkareilla. Onnellista joulua, rakas veli, onnea tutkintoosi, sillä sitä ennen tuskin ehdit saada minulta kirjettä. Niin olemme kaukana toisistamme, ettei ole edes yhteistä tähteä, johon tuijottaisimme! Hyvästi vielä kerran – tuntuu kuin ei raatsisi lopettaa tätä kirjettä, kuin painaisi silloin oven väliltämme kiinni. Mutta lopetettavahan se on – sanon sydämestäni: Jumalan haltuun! Syleily maapallon toiselta puolelta
veljeltäsi Erkiltä.
5
Kuinka omituisen syvällisiä, palavasti eläviä tuollaiset kirjeet voivat olla. Ne tulevat yllättävinä, vaikka niitä on odotettukin, emmekä aluksi ole uskovinamme silmiämme, kun saamme ne käteemme. Avaamme ne melkein vapisevin käsin, peläten niiden mahdollisesti sisältävän järkyttäviä tietoja, ja silmäilemme ne sitten kiireesti nähdäksemme, onko niin. Ja kun helpotuksesta huoaten toteamme "hänen" olevan terveenä ja menestyvän, mielemme täyttää valoisa tunne ja alamme lukea kirjettä järjestelmällisesti, tarkkaan joka kirjaimen uudelleen alusta heti loppuun päästyämme. Illalla luemme sen taas, sitten edelleen aina silloin tällöin, kunnes osaamme sen melkein ulkoa. Kuukausien kuluttua se on vielä tuore, ja vuosien jälkeen, kun "hän" on jo haudassa, se on kirje tämän toiselta puolen.
Hannun mieleen kohosi tällaisia ajatuksia hänen avatessaan pöytänsä laatikkoa, johon hän oli asettanut Erkin kirjeen niin, että sen loppusivu oli päälläpäin, että sen viimeiset, omituiset sanat sattuivat heti silmiin. "Ei ole edes yhteistä tähteä, johon tuijottaisimme! Syleily maapallon toiselta puolen!" Noita "erkkimäisiä" lauseita Hannu ajatteli melkein joka päivä. Erkin kirjeen vieressä hänellä oli isän kirjeitä, nyt jo useita, sillä olihan kulumassa joulukuu, lukukausi lopullensa. Muutaman päivän päästä hän ja Helli lähtisivät viettämään isän ja äidin luo joulua, mutta eivät enää vanhaan kotiin, vaan rajan toiselle puolen, vieraaseen maahan, uuteen pikkukotiin. Vasta joulun jälkeen Hannu matkustaisi Suvantoon toimittamaan isän asioita ja tarkastamaan taloa.
Heillä oli siis nyt kaikilla kirjeensä – isällä, äidillä, Hannulla, Hellillä ja tädeillä – ja he lukivat niitä usein, näyttivätpä toisilleenkin. Helli vain ei ollut näyttänyt käydessään tätien luona Erkin kirjettä, oli vain myöntänyt saaneensa sellaisen ja samalla punastunut. Isän kirjeet toi pohjoisen junan eräs kuljettaja, joka oli Olga-tädin oppilaita ja samassa talossa asuneena jäänyt tuttaviksi. Hän kävi Haaparannan puolella ja toi sieltä lähetykset ja silminnäkijän terveiset. "Hyvin näytti metsänhoitaja voivan – laihtunut oli ehkä hiukan syksyn jälkeen". Tällaisia salaisia lähetyksiä ja kirjeitä tuli muiltakin – rehtorilta, joka myös asui Ruotsissa, Upsalassa. Hänen kirjeensä kiertelivät tuttavissa perheissä – Hannu oli kerran lukenut yhden. Omituista, kuinka toivorikkaita he, maanpakolaiset, isä ja rehtori, olivat isänmaan tulevaisuudesta, vaikka olisi luullut juuri heidän masentuneen. Oli kuin karkoitus olisi riistämällä heidät entisestä ympäristöstä ja taloudellisista suhteista tehnyt heidät vapaammiksi pyhittämään eheästi koko henkensä isänmaan asialle. Kuinka matalaa ja laskelmallista oli siihen verrattuna monta kertaa elämä täällä kotona, jossa vapaus kävi yhä enemmän irvikuvaksi ja mieli niin araksi, että yksi santarmi kykeni pitämään pelonalaisina kymmeniätuhansia ihmisiä. Oli kuin elämä olisi tarttunut hämähäkinverkkoon, jonka virittäjä imi saaliinsa vähitellen verettömäksi.
Pääsyyn rajan toiselle puolelle tarvittiin passit ja ne Hannu oli jo hankkinut. Isä oli lähettänyt sitä varten lupakirjan ja rehtori – entinen vararehtori – oli kirjoittanut todistuksen. "Vie isälle sydämelliset terveiseni", hän oli sanonut, "ja lausu hänelle uskoni, että tapaamme pian rajan tällä puolen. Vaikka olemmekin nimellisesti eri puolueiden kirjoissa, niin tässä asiassa ei ole puolueita – on vain isänmaan ystäviä ja oikeuksiemme loukkaajien yksimielisiä vastustajia. Ota muuten Livius mukaasi ja katsele sitä hiukan, jos ehdit, sillä monien huoliesi takia olet, poikaparka, tänä syksynä ollut latinassa heikompi kuin ennen. No niin, reippaalla mielellä siis, Hannu! Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!"
Hannu hymyili muistaessaan tätä uuden rehtorin toimitarmoisuudelle kuvaavaa kohtausta. Mielessään hänen ystävällinen ilmeensä hän oli mennyt suoraan lääninhallitukseen ja esittänyt asiansa. Kuultuaan hänen nimensä oli luukulla ollut virkamies säpsähtänyt, katsellut Hannun esittämät paperit ja sanonut passien olevan noudettavissa seuraavana päivänä samaan aikaan. Sitten hän oli kuiskannut jotakin huoneessa oleville muille virkamiehille ja kaikki olivat vaienneet ja tarkastelleet Hannua niiden sekuntien ajan, mitkä hän vielä viipyi saapuvilla. Häntä ujostutti ja hän kiiruhti pois, mutta hänelle jäi se vaikutelma, ettei virkamiesten katseesta kuultava masennus ja suuttumus suinkaan tarkoittanut häntä, vaan johtui kai siitä eriskummallisesta, kuohuttavasta asiasta, että lasten täytyi mennä maanpakoon voidakseen viettää joulua vanhempainsa kanssa ja että he tätä varten tarvitsivat passin. Kun Hannu seuraavana päivänä meni noutamaan tätä ja vilkaisi virkahuoneeseen, seisoi sen keskilattialla itse kuvernööri, kädessään paperi, jota näytti vaipuneen lukemaan. Virkamiehet olivat pelokkaan näköisiä – joku oli noussut seisomaan – ehkä se, jonka tekemää asiakirjaa kuvernööri luki, mutta nähtyään Hannun luukun ääressä istuja julisti selvällä, tavallisen kuuluvalla äänellä kuin olisi kutsunut asianomistajaa saapuville: "Hannu Suvannon passi!" Kuvernööri säpsähti ja suuntasi harmaista silmistään tutkivan katseen Hannuun. Kun tämä uhmaillen tuijotti vastaan, kuvernööri säpsähti uudelleen ja poistui. Ovelta hän kuitenkin vielä vilkaisi Hannuun, eikä tämä voinut miettiessään asiaa sanoa, mikä tunne oli vahvimpana loistanut kuvernöörin pussistuneiden luomien alta: uteliaisuusko vai sääli – ehkä sittenkin sääli. Hannun sydämestä kuiskasi hiljainen ääni, että niin varmaan oli. Omituinen matka tuo meno pohjoiseen, rautatien päähän. Hannu ei voinut vapautua siitä tunnelmasta, että hänellä oli hauskaa – tietenkin siksi, että pääsi katsomaan isää ja äitiä ja vielä ennen näkemätöntä paikkakuntaa, mutta myös siksi – hänen täytyi tunnustaa se –, että sai olla Hellin seurassa. Hän kärsi tästä tuntien olevansa jollakin tavalla rikollinen Erkin silmissä ja petollinen häntä kohtaan, mutta minkä hän asialle voi. Pitäen itseään tarkoin silmällä hän varoi vähimmälläkään tavalla osoittamasta Hellille mitään muuta huomaavaisuutta kuin mikä oli luontevaa veljen ja sisaren välissä. Mutta se oli jo paljon – se tuotti hänelle tavatonta onnea: Hellin matkalaukun kantaminen, pilettien osto, paikkain etsiminen. Hän ei rohjennut aluksi istua Helliä vastapäätä eikä hänen vieressään, vaan seisoskeli lähettyvillä ikkunan ääressä muka katsellen ulos, vaikka ei pimenneen iltapäivä ja omien ajatustensa vuoksi nähnyt mitään. Vasta sitten, kun Helli pyysi luonnollisesti ja rauhallisesti häntä istumaan vastapäätä olevalle paikalle, hän teki sen ja tunsi olonsa onnelliseksi. Helli oli kuluneen lukukauden aikana yhä enemmän "naisellistunut", kuten Hannu hiukan ujostellen ajatteli, ja tullut melkein kuin "nöyremmäksi". Hannusta tuntui tämä sana erikoisesti ilmaisevan Hellin nykyistä ikävän ja ahkeran työn riuduttamaa ja sielullistamaa olemusta. Helli puheli rauhallisesti, kertoi koulustaan ja tovereistaan, naurahtikin joskus, ilmoitti, mitä joululahjoja oli varannut isälle ja äidille, mutta ei tietenkään, "mitä sinulle". Hannukin tuli puheliaaksi ja kertoi omasta syyskaudestaan, yhteisistä tovereista ja toiveistaan. Sitten molemmat vaikenivat, sillä he ajattelivat Erkkiä, joka oli ennen antanut omalaatuisen sisällyksen heidän yhdessäololleen, mutta oli nyt saavuttamattomissa jossakin kaukana Atlantilla, mielessä varmasti entiset joulut, joiden kotoista onnea vertasi nykyhetken tylyyteen. Hannu katsoi ulos talvi-iltaan, jota himmeä kuutamo vaisusti valaisi, ja häntä puistatti vilu ja yksinäisyyden tunne. Korvet seisoivat lumivaippaisina, tainnuksissa nukkuvina, kuolleen näköisinä, suoaavat häämöttivät epäselvinä ja rannattomina; autiutta rikkoi vain joskus kaukaa välähtävä valopilkku, yksinäisen asunnon merkki, joka oli kuin tietä viittaava majakan lyhty.
Niin he saapuivat perille ja kulkivat Haaparannalle vievää lumista tikkatietä. Hannu teroitti katsettaan tullikopin luota tuikkivaa vaisua valoa kohti. Eivätköhän olleetkin isä tuossa toisella rannalla ja äiti? Hannun sydän alkoi yhtäkkiä sykkiä kovasti, sillä hänestä tuntui siltä kuin isä ja äiti olisivat olleet kuolleita ja nyt ihmeen herättäminä nousseet haudasta vastaanottamaan heitä.
6
Helliä ja Hannua nauratti isän ja äidin uusi pikkukoti. Siinähän oli vain kaksi huonetta ja keittiö. Se oli siis vanhaan kotiin verrattuna ahdas, mutta silti viihtyisä. Isä vähän niin kuin ylpeili huonekaluillaan ja äiti oli jo ehtinyt antaa kaikelle oman leimansa. Sovittiin niin, että Helli nukkuisi "ruokasalissa" ja Hannu keittiössä tuolien päällä. "Tästähän tulee hauskaa huviretkielämää", arveli Hannu. Isä oli pilkkonut puut ja kantanut sisään ne ja veden; sitä paitsi hän oli keittänyt aamukahvin ja pessyt astiat. "Kun on niin hyvää aikaa", hän selitti, "eikä voi vierastaan panna niille töille – äiti on täällä näet vieraanani". Äiti oli ollut tästä avusta kiitollinen, moittien vain sitä, että isä pesi astiat hätäisesti ja pyyhki ne huonosti; kahvipannua hän ei liioin pessyt hyvin, joten kahvissa oli hienoa sakkaa, joka turmeli sen maun; hän läikytti vettä portaille ja keittiön lattialle, eikä kuivannut sitä pois; lattioiden lakaisuun ja pölyn pyyhkimiseen hän oli aivan mahdoton, jättäen kaikki nurkat koskematta; sanalla sanoen isä oli huono piika. Missä siivossa kaikki olikaan äidin tullessa – sitä on parasta olla kertomatta! Vasta nyt, monen vaivan jälkeen, täällä alkoi olla hiukan asumakelpoista.
Kaikki kiilsi ja kuulsi puhtauttaan. Hannu otti osalleen puut, veden ja astiain pesun, Helli kahvinkeiton ja kaiken pikkupassauksen. Ruoanlaiton äiti tahtoi pitää omissa jäntevissä käsissään. Kauaahan lapset eivät olisikaan täällä – Hannu lähtisi heti juhlien jälkeen.
Tulonsa jälkipäivänä Hannu sanoi yhtäkkiä isälleen: – Mistähän johtunee, että minulla on niin omituisen keveä olo kuin olisi helpompi hengittää kuin ennen? Lieneekö täällä ilma puhtaampaa ja ohuempaa kuin siellä etelämpänä, vai aiheutuuko se ehkä siitä ilosta, että nyt olemme täällä? En ymmärrä – äsken kävellessäni kaupungilla tunsin selvästi oloni niin keveäksi, että teki mieli juosta.
– Minusta on myös tuntunut siltä, sanoi Helli. – Eikä kuitenkaan ole ilon syytä, kun olemme täällä maanpakolaisia ja Erkki on siellä kaukana, missä lieneekään.
– Olemmehan sentään terveitä ja toivo on vielä jäljellä, huokasi äiti.
– Sitä keveyttä olen minäkin tuntenut, sanoi isä, – vaikka totuttuani siihen en enää huomaa enkä muista sitä. Tiedän varsin hyvin, mistä se johtuu, ja ajateltuanne asiaa tekin huomaatte sen. Olemme täällä vapaassa maassa – vapauden puhdas ilma virkistää erikoisesti meitä suomalaisia tullessamme tänne. Kotona emme uskalla ilmaista avomielisesti ajatuksiamme, sillä ilmiantajat voivat saattaa meidät onnettomuuksiin; isänmaan lakien puolustaminen on siellä vallanpitäjien mielestä rikos; ylintä valtaa siellä hoitaa vieras sortaja, joka tahtoisi hävittää koko kansallisuutemme. Te tunnette tuon kaiken. Elämme siellä raskas painajainen öin päivin rintamme päällä, joten ei ole ihme, että hengityksemme käy vaikeaksi. Mutta täällä on vapaa kansa oman maansa isäntänä: avomielisesti jokainen saa puhuen tai painattaen ilmaista ajatuksensa, joutuen vastaamaan niistä tuomioistuimessa vain siinä tapauksessa, että ne sisältävät yllytyksen rikokseen tai sotivat muuten lakeja ja hyviä tapoja vastaan; lakien puolustaminen ja noudattaminen on täällä itsestään selvä kansalaisvelvollisuus ja -hyve; ylin valta on kansan itsensä käsissä, joka on luovuttanut sen käytön valtiopäiville, kuninkaalle ja vastuunalaiselle hallitukselle; kaikki toimenpiteet tähtäävät vain kansan yhteishyvään. Siksi täällä on ilma keveätä ja virkistävää.
– Pääsemmeköhän Suomessa milloinkaan sille asteelle? kysyi Hannu arasti.
– Varmasti pääsemme! vakuutti isä. – Tällä hetkellä asema kyllä näyttää toivottomalta, mutta muuttuu pian. Voi olla, etten minä tule näkemään jättiläisen sortumista, mutta te, lapset, toki saanette olla sen rymähdyksen todistajina. Ja kun se kerran tapahtuu, silloin alkaa Venäjän kansalle se rangaistusten aikakausi, jonka se on harhaantuneessa suuruudentunnossaan väkivallalla ja vääryydellä ansainnut. Se on oleva näytelmä, jonka vertaista julmuudessa ja mielettömyydessä historian hengetär ei ole vielä esittänyt. Jotta kansamme kestäisi tuon helvetinroihuna palavan jättiläisrovion paahteen kärventymättä tuhkaksi, meidän on kasvatettava sitä jo ajoissa ja niin nopeasti kuin mahdollista laillisuuden tinkimättömään tuntoon ja noudattamiseen. Länsimaat loppuvat Rajajoella, ja sen takana alkaa vielä kerran idän historiasta niin tuttu "pimeä aika", smutnoje vremja, juuri siitä syystä, ettei tuolla jättiläiskansalla ole veressään laillisuuden tahtia, että se on itämaisesti viettien ja sokeiden intohimojen orja. Joka kerta vilkaistessani itään olen näkevinäni siellä kaukana murhapolttojen punaista loimotusta. Sen ajan varalle on valmistauduttava erikoisesti varomaila idän velttouden ja sameuden hiipimistä kansamme sieluun.
Isä puhui juhlallisesti, syvällä vakaumuksella, ja Hannu ymmärsi hänet. Nämä olivat samoja ajatuksia, joita hän oli ennenkin esittänyt, mutta nyt niiden alta hohti yhä lujittuneen ja kuumemmaksi käyneen varmuuden tuli. Hannu tajusi maanpaon lietsoneen sitä. Isä ei ollut enää vain kansalainen yleensä, joka ajatteli isänmaallisesti ja oli valmis uhrauksiin, kuitenkin eläen päivästä toiseen entiseen tapaansa, vaan hän oli joutunut vihollisen kanssa henkilökohtaiseen kamppailuun ehtimättä tai voimatta ajatella muuta kuin sitä, kukistuisiko itse vai jaksaisiko syöstä julman vastustajansa ammottavaan kuiluun. Hannun sieluun valahti hänen katsoessaan isäänsä, joka sädehtivin silmin tuijotti itään päin, kasvoilla melkein kuin kuumeen polte, ettei taistelua elämästä ja kuolemasta – siitähän Suomessa oli kysymys – voi pitää laillisuuden strategiaa noudattavan passiivisen vastarinnan, siirtoja ja vastasiirtoja tekevän rauhallisen shakkipelin asteella, vaan se kehittyy oman asiansa ja voitontahtonsa pakosta tavalla tai toisella aktiiviseksi otteluksi. Vapaus oli salaperäinen asia, kallisarvoinen aarre, jumalallisuuden hengähdys ihmisen poveen. Se vaati uhreja, sen puolesta oli taisteltava, vuodatettava verta, kuoltava. Vain ne kansat, jotka olivat tehneet näin, olivat saavuttaneet vapauden. Hannua värisytti, sillä hän oli näkevinään kohtalon osoittavan Suomen kansalle jylhän, leppymättömän näköisenä tällaista tietä.
– Isä, hän kysyi hiljaa, – luuletko Suomen miesten, jos se tulisi kysymykseen, rohkenevan mennä taisteluun isänmaan puolesta ja kuolla valittamatta kohtaloaan?
Kaarlo Suvanto säpsähti ja kääntyi katsomaan poikaansa. Mutta tämän kasvot olivat poispäin ikkunasta ja jo alkavan iltahämyn varjossa. Hän vastasi pojalleen kysymyksellä:
– Miltä tuntuu itsestäsi?
– Luulen, että menisin ja kuolisinkin, jos niin olisi kohtaloni, vastasi Hannu hiljaa.
– Miten teki Konrad-setä! kuiskasi isä.
– Hänen kätensä ei varmaankaan vapissut – ihailen häntä, kuiskasi Hannu.
Sitten heidän kiihkeä kuiskailunsa keskeytyi, sillä Helli, joka oli kuunnellut heitä äänettömänä, purskahti äkkiä itkemään. Äiti oli onneksi poistunut keittiöön jo aikaisemmin. Isä meni Hellin luo, silitti hänen poskeaan ja kysyi:
– Miksi itket, lapsi?
– Kun elämä on yhtäkkiä tullut niin julmaksi ja surulliseksi.
Ja hän itki edelleen nyyhkyttäen kiihkeästi ja isä ja Hannu olivat hätääntyneitä ja avuttomia.
Sitten tuli joulu. Hannu ja Helli laittoivat kuusen, mikä oli pian tehty, sillä sehän oli pieni, pöydälle asetettava. Isä oli jo aikoja sitten tehnyt sellaista varten jalan ja oli Hannun mielestä lapsellinen puuhatessaan heidän kanssaan sen koristamisessa. Lahjoja tuli kuten ennenkin, myös kotimaasta ystäviltä. Vielä aattoiltana niitä tuotiin rajan yli eivätkä tullimiehet puuttuneet niihin nähtyään, kenelle paketit oli osoitettu. He näet jo tunsivat isän, koska tämä käveli harva se päivä rajalle "katsomaan omaa maata", kuten oli kerran maininnut selitykseksi tullivartijalle. Oli kai hänet oppinut tuntemaan santarmikin, koska kääntyi hänen tullessaan jurosti selin tai läksi kävelemään poispäin. Tänäänkin kun päivä oli hetkeksi valjennut kahden pimeän väliin, isä oli lähtenyt tavalliselle kävelylleen ja Hannu oli seurannut häntä. Vaiti ollen he olivat kuljeskelleet, kunnes olivat aikomattansa tulleet sillalle ja huomanneet seisovansa rajalla. Silloin alkoi jo hämärtää ja tulia syttyi taloihin. Pakkashöytyviä leijaili hiljalleen maahan, peittäen ja tasoittaen kärsivällisesti ja uupumattomasti sen koleikkoja ja ruskeata tien uomaa. Hannu tunsi masentavan alakuloisuuden painoa niinkuin aina pimenevänä talvi-iltana ja erikoisesti vielä nyt, seisoessa tässä vieraalla kamaralla, oman maan suljetulla ovella. Häntä lamaannutti niin, että hänen täytyi nojata sillan kaiteeseen. Sitten Hannu kuuli isän toivottavan tullimiehille hyvää joulua ja näki hänen kääntyvän lähteäkseen kotiin päin. Ei, hän ei lähtenytkään, vaan kääntyi hitaasti jälleen ja tuli uudelleen rajalle. Siinä hän seisoi tuijottaen maahan, kasvot ristiriitaisten mielteiden vireessä, kunnes lopuksi kohdisti katseensa santarmiin ja sanoi: "Hyvää joulua teillekin!" Santarmi, joka oli jo vanhanpuoleinen, säpsähti ja katsoi ympärilleen kuin etsien sitä, jolle isän sanat oli aiottu. Mutta isä sanoi toivotuksensa tyynesti uudelleen, ja nyt santarmi, joka kauan Suomessa palvelleena ymmärsi suomea, teki asennon ja kunniaa sanoen venäjäksi: "Sitä samaa teille, armollinen herra!" Hannu kuunteli ja katsoi tätä henkeä pidättäen, sillä niin outoa ja käsittämätöntä hänestä oli isän menettely. Tullivartijat olivat huomaamattaan kohentaneet ryhtinsä kunnioittavaan asentoon, seuraten – niin Hannusta näytti – säikähdyksestä kalpeina edessänsä tapahtuvaa yksinkertaista, mutta silti omituisesti jännittävää näytelmää. Sitten isä käännähti reippaasti ja keventyneesti ja lähti. Hannu nosti lakkiaan tullivartijoille, mutta santarmiin hän varoi vilkaisemastakaan. Silmänurkallaan hän oli näkevinään, kuinka tämä katsoi häneen hymyillen happamasti, ehkä vähän surumielisesti. He kävelivät rinnakkain narisevaa siltaa puhumatta mitään, kunnes isä yhtäkkiä pysähtyi ja sanoi:
– Hannu, tunsin sillä hetkellä, jolloin olin toivottanut tullimiehille hyvää joulua ja kääntynyt lähteäkseni, että olisin huono ihminen, ellen ulottaisi hyvää tahtoani myös tuohon santarmiin. Olemmehan sentään kaikki ihmisiä tässä yhteisessä kurjuudessa.
Hän lähti taas menemään kiireisin askelin.
Isä oli illalla loistavalla tuulella, niin leikkisänä ja hilpeänä, ettei monesti kotonakaan. Kun Helli kattoi pöydän neljälle, isä heti oikaisi:
– No mutta – missä on Erkin lautanen? Tottakai hänelläkin täytyy sija olla, vaikka hän ei olekaan ruumiillisesti saapuvilla. Tuohon noin, Helli, aseta hänelle lautanen viereesi. Varmaan hän tällä hetkellä ajattelee meitä ja tuntee, että täällä on paikka hänellekin, että vain tietty määrä ilmaa ja pituus vedenpintaa erottaa meidät hänestä. Mutta eihän se oikeastaan ole mikään este. Ajatus ei ole ainetta, vaan henkeä, ja kulkee omia salaperäisiä teitänsä. Kun muistamme Erkkiä kaikki oikein keskitetysti, niin ajatuksemme varmaan saavuttavat hänet siellä jossakin Atlantilla.
Kun Erkin lautanen oli paikallaan ja kaikki olivat istuutuneet, isä alkoi tutkia taskujaan ja sanoi:
– Kas, kun saatoin unohtaa sen – mutta nythäse parhaiten sopiikin. Tässähän se on – tämä on Erkin lahja Hellille. Hän pyysi minua ostamaan puolestaan sellaisen, minkä itse valitsisin. En tiedä, pitänetki siitä; ellet, niin sen saa vaihtaa.
Helli katseli lahjaansa punastuen – se oli lappalaissormus. Hannu katseli lautaseensa, sillä hänen Hellille antamansa lahja oli siihen verraten aivan vaatimaton: poronluusta tehty paperiveitsi, johon oli leikattu porojen kuvia. Mistäpä hänellä rahaa kalliisiin lahjoihin... Sitten häntä yhtäkkiä hävetti, sillä hän huomasi ajatelleensa kateellisesti ja epäjalosti. Hän tahtoi korjata asian, katseli sormusta oikein omista hyppysistä, kehui sitä kauniiksi ja tarttuen Hellin vasempaan käteen kysyi:
– Missä sormessa tahdot pitää sitä?
Isä laski leikkiä:
– Vielä tuota kysyt – nimettömässä tietenkin.
Hannu painoi sormuksen siihen ja yhtyi leikkiin:
– Niinpä kihlaan sinut nyt – Erkille.
Hän viivytti sekunnin verran tuota viimeistä sanaa – juuri niin kauan, että Hellin silmistä alkoi kuvastua hätääntyvä ilme. Tämä hälveni heti, kun hän sanoi sen, ja sijaan tuli ujo ilon kimmellys. Äiti katsoi lautaseensa ja isä rummutti pöytään. Tuon pienen toimituksen takaa oli hengähtänyt jotakin muuta kuin mitä siinä näytti olevan – sellaista, jonka isä ja äiti ehkä tiesivät, vaikka eivät tunnustaneet sitä edes itselleen. Hannu ymmärsi olevan välttämätöntä hälventää tätä traagillista häivähdystä ja kooten kaikki voimansa alkoi puhua Erkistä ja tämän lukemattomista koulukepposista. Isä, äiti ja Helli nauroivat kyllä, mutta Hannun mielestä hiukan väkinäisesti. Ja kun hän vihdoin vaikeni, kaikki istuivat omissa ajatuksissaan, kynttiläin ja havuneulasten pihahdusten vain ollessa ainoata ääntä. Hannukin antoi mietteidensä mennä sinne, minne ne olivat pyrkineet väkisin koko päivän ja illan – viime jouluun vanhassa kodissa, ja tunsi, kuinka niiden mukana nousi kurkkuun kuvaamaton katkeruus ja ikävyys, voimattoman koko palava tuska, johon on niin äärettömän vaikea alistua. Helli oli äsken lukenut jouluevankeliumin ja Hannu oli erikoisesti tarkannut sen sanoja. "Niin" – hän oli ajatellut katkerana – "kunnia olkoon Jumalalle – siihen voin yhtyä sydämestäni, sillä tunnen Jumalan ylistämisen tuottavan sieluuni suurta, kirkasta avartumista. En ymmärrä, mistä se johtuu: tuskin siitä, että tahtoisin siten ansaita Jumalalta jotakin. Jumalan ylistämisen ja kiittämisen kaipuu on ihmisen sielun salaperäisiä ikuisuuspuolia, joiden kautta mystillinen avautuminen ja ylevöityminen on mahdollista. 'Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, avaruuksien loppumattomuudessa, jotka menevät ymmärryksemme yli!' – sydämestäni, hartaasti kuiskaan sen nyt, katsoessani tähtien maailmaan. 'Maassa rauha'! Niin, mutta vasta sitten, kun vääryydet on ensin korjattu ja väkivallantekijät rangaistu. Sitä ennen ei saa tulla rauhaa, sillä silloinhan pedot saisivat jäädä häiritsemättä juomaan sillä hetkellä iskemänsä saaliin sydänverta. Ei rauhaa, Jumala, vaan sotaa, nousua taisteluun valhetta, vääryyttä, sortoa ja ryöväystä vastaan! Anna vanhurskautesi tulimyrskyn ensin puhaltaa maailman yli, iske vuotamaan pahat myrkyttyneet veret, ja sitten vasta avaa rauhan lempeä loiste paistamaan kurjan ihmiskunnan vielä hurmeesta höyryävälle polulle. Miksi annoit meille oikeudentunnon ja vastustamattoman siveellisen kapinamielen ellet siksi, että meillä olisi jalo päämäärä, jota kohti kuljemme? Miten siis voisimme rukoilla maahan rauhaa, ellei vain sillä ehdolla, että se koittakoon vaste sitten, kun oikeudentuntomme on tyydytetty? Tiedä siis, Jumala, ettemme luovu vanhurskausvaatimuksistamme, että ne humisevat korvissasi siihen saakka, kunnes koittaa oikeutesi kirkas päivä, ihmiskunnan haaveilema tuhatvuotinen valtakunta. 'Hyvä tahto!' – totisesti sitä tarvitaan ihmisten kesken, sillä nehän ovat toisilleen kuin susia". Hannua puistatti inhonpuuska, sillä ihmisen pimeyspuoli, hänen halpamainen, alhainen perusluonteensa, näytti hänelle yhtäkkiä luihut, rikolliset kasvonsa...
– Kuule, Hannu! sanoi isä äkkiä, – miksi olet noin synkän ja vihaisen näköinen? Muista toki, että nyt on joulu, että nyt on unohdettava huolet ja vastoinkäymiset. Voithan omasta puolestasi täysin asiallisesti laulaa, "ettei rasita myös koulu".
– Hannuhan on totinen ja synkkä! virkkoi Helli syyttävästi. – Erkki oli iloinen – silloinkin, kun oli oikeastaan surullinen.
– Erkki oli iloinen, vahvisti Hannu hajamielisesti, kuin puhuen itsekseen. – Kuinka lukemattomia kertoja hän virkisti minuakin. Mutta älkää nyt toki antako häiritä jouluiloanne – tulin vain vakavaksi muistaessani viime joulua. Mistä puhuimmekaan...?
He jatkoivat iltansa viettoa jakaen lahjojaan ja koettaen olemalla iloisia rohkaista toisiaan. Mutta heidän ei onnistunut tukahduttaa sydämensä surua, vaan tämä oli alati saapuvilla ja ilmestyi tuon tuostakin heidän keskelleen kuin kummitus, josta uhoaa hyytävää kylmyyttä. Silloin isän nauru jäätyi irvistykseksi, Hannun ilo muuttui huurteeksi, jonka läpi katsottuna kynttilänliekit samenivat himmeiksi, Hellin poskille valui kyyneleitä ja äiti tuijotti epätoivoisesti pimeään yöhön, kykenemättä enää itkemäänkään. Sillä eihän tämä ollut mikään oikea joulu eivätkä he enää oikeita ihmisiä. He olivat tyhjiä kuoria, joita tuuli ajelee minne sattuu, kun heillä ei ollut enää kiinnipitopaikkaa, olentoja, jotka menetettyään isänmaansa olivat kadottaneet varjonsa ja muuttuneet yliluonnollisiksi, pelkoa herättäviksi haamuiksi. Tämä jäätävä tunne oli niin masentava, etteivät he, vaikka anoivat siihen voimia, joka hetki jaksaneet pitää sieluansa ylentyneessä kohtaloonsa tyytymisen vireessä, vaan kapinoitsivat, syyttivät Jumalaa, harhailivat epätoivoisina lohduttomassa pimeydessä. He eivät voineet silloin uskoa maanpaon milloinkaan loppuvan.
7
Hannu oli matkalla vanhaan kotiin, mutta toista tietä kuin ennen. Isä sen oli näin toimittanut:
– Minulla on entiseltä jäljeltä yhtiön asioita Rovaniemellä ja meidän pitäjämme pohjoiskulmalla. Olen viivytellyt niitä omalla vastuullani ja luvannut selvittää ne loppuun. Etköhän siis ota suoraa kyytiä Rovaniemelle ja siitä poikki maiden kotiin? Ei se viivytä matkaasi enempää kuin muutaman vuorokauden, korkeintaan viikon.
Sitten isä oli kuiskannut hänelle kätkeneensä hänen matkalaukkunsa vuorin alle tukun Vapaita sanoja:
– Ne ovat pehmeätä paperia eivätkä rapise. Vie kotiin – anna siellä ystäville samalla kuin sanot terveisiä. Siitäpähän näkevät, ettei minusta ole vielä tärpätti loppunut.
Isä oli vanhana metsänhoitajana tottunut olemaan talven aikana riippumaton teistä. Ja niin Hannu oli joutunut ajamaan näiden juhlallisten suoaavojen, kankaiden ja korpien läpi, erämaiden jylhyyden yllättämänä, sydän täynnä pakkaspäiväin kirkkautta ja öiden haaveellista kuutamoa. Hän oli jo sivuuttanut Rovaniemen, josta oli saanut kyytimiehekseen Jänkälä-nimisen metsätalon nuoren isännän – lienee ollut siinä viidenkolmatta vaiheilla. Hannu oli ehtinyt keskustella hänen kanssaan paljon ja oli huomannut hänen olevan kuin lapsi, jonka sieluun alkavat pilkoittaa ensimmäiset aavistukset siitä, että maailma taitaa ollakin toisenlainen kuin miltä se kotiportailta katsottuna näyttää. Hänen sinisistä silmistään kuvastui vilpitön ihmettely Hannun kertoessa tulevansa isänsä luota, joka oli karkoitettu rajan taakse eikä saanut palata takaisin. Sellainen oli hänestä käsittämätöntä:
– Ovat ne puhuneet niistä, vaan ei ole jäänyt edes kunnolla mieleen, kun on tuntunut mahdottomalta koko asia. Eivät suinkaan ne suomalaisten miesten toimesta sellaiset käskyt?
– Kuvernööri ne perille saattaa, mutta ryssäin puuhia ne tiettävästi pohjaltaan ovat.
– Se on se ryssä! Jos siitä kuulee mitä, niin aina se vain on pahanteossa. Eihän tämä ole heidän maatansa, niin että mitä ne tänne tulevat. Pysyisivät omalla puolellaan.
– Siinäpä se on, etteivät ne pysy. Niillä on näet semmoinen vimma, että kun heillä itsellä on paita housujen päällä, niin täytyy kaikilla muillakin olla. Muuten ei maailma muka tule autuaaksi.
– Ohoh! No jopa nyt! Vai sellaista venäläinen! Sitä on vähän vaikea ymmärtää sen, joka ei ole nähnyt heitä useampia kuin ne muutamat, jotka ovat täällä kauppiaina. Naurettu niille täällä puolessa on. Mutta kyllähän ne pojat, jotka ovat sotaväessä ollessaan joutuneet käymään niiden omassa maassa, siellä Rasnoiselon manuuvereilla, kehuvat, että on sillä pahuksella miestä ja kivääriä kuin metsää. Lieneekö niilläkin kaikilla paita housujen päällä?
– Missä se sitten olisi?
– Lienee kai Luojan erikoismerkki, jotta voipi loppukäräjissä lapioida kaikki sellaiset enemmittä tutkinnoitta helvetin aukosta sisään. Tokko noissa ollee yhtään vanhurskasta?
– Mikä, ettei. Tietenkin on. Sanovat, jotka venäläisiä tuntevat, että he ovat enimmäkseen lahjakkaita, hyväsydämisiä ihmisiä. Vain heidän hallituksensa se tällaista sortoa harjoittaa.
– Sellainen hallitus olisi työnnettävä kiireesti jään alle ja vielä varmuudeksi kopautettava korennolla päähän. Jos joskus tulisi siitä tuuma, niin pitäisi lähettää sana minullekin. Olisihan mukavaa säväyttää joukkoon niin, että särkyisi piruilta kallo kuin muna. Mutta jos se saa rauhassa jatkaa pahuuttaan, niin miten sitten? Onko lupa edes naukaista ennen kuolemaa?
– Vastarintaa pitää tehdä kaikella tavalla.
– Sitähän minäkin. Mutta siitä tulisi ajoissa antaa osviitta yhteiselle kansalle, että se arvaisi tahkota kirveensä ja puukkonsa – tarkoitan hankkia kättä pitempää, pertaanikivääreitä ja amerikkalaisia makasiinipyssyjä. Niitä ovat tuoneet Amerikasta tänne ja niihin menee kuusitoista patruunaa. Ei tarvitse muuta kuin alta kerran vipuaa, niin taas on uusi paukku sisässä. Kuuluvat olevan samoja pyssyjä, joilla puurit itkettivät engelsmannia, joka sai heti kuulan silmäänsä, kun nosti päänsä kiven takaa. Sanoivat puureja tarkoiksi ampujiksi – ovat muka häätyneet opettelemaan sellaisiksi, kun siellä kuuluu olevan jalopeuroja enemmän kuin meillä hiiriä, eivätkä ne kuole, ellei osu silmään. Pimeässäkin niitä sitten voi tappaa, kun näet niiden silmät kiiluvat. Mutta kyllä tämänkin puolen miehet ovat aika tarkkoja – huurremetsoa ampuvat päähän ja oravaa silmään. Oravan silmä on sentään aika pieni verrattuna jalopeuran silmään, kuin herne teevadin rinnalla. Ei muuta kuin hyvät pyssyt joka taloon ja varoitukseksi siellä täällä kuula ryssäherrain kalloon, niin ne kutsuvat kiireesti isänne kotiin, pyytelevätpä anteeksi.
He ajelivat erämaan nukuttavassa hiljaisuudessa milloin hitaasti pitkin askelteitä, joilla hevonen polki viisaasti entisiin, pohjasta kovettuneisiin askelreikiin, milloin parempia tukinajo-, heinä- ja talojen välisiä teitä, joilla hevonen riensi nopeammin. He keskustelivat joko laskien leikkiä tai pohtien vakavasti sitä, miten olisi Suomen pienen kansan mahdollista voittaa mahtava sortajansa. Hannu ihmetteli sitä, että Jänkälä oli siinä suhteessa paljoa varmempi kuin hän, luja kuin kallio. "Kun se aika kerran tulee, niin silloin voitetaan, se on selvä". – "Mutta olemmehan ennenkin joutuneet tappiolle, tiedätte kai sen?" – "On saattanut käydä niin, vaan ei se mitään merkitse – poispahan on aina ryssän täytynyt mennä". – "Niistä voi tulla julmia aikoja, jolloin kysytään, osaako mies kuolla". – "Tottakai, eihän se tavallista markkinatappelua silloin. Ja onpahan sitten asia, jonka puolesta kuollaan – muutenhan tässä kellistytään noin vain aiheettomasti". Kun oli vihdoin saavuttu oman pitäjän alueelle sen pohjoiselta erämaankulmalta, täytyi pysähtyä erääseen mökkiin, koska pimeässä ei voinut lähteä taipaleelle. Loppumatka oli ollut perin vaivalloista, sillä mökkiin ei näyttänyt olleen kellään pohjoisesta päin asiaa. Mutta kun pohja kesti eikä lunta ollut paljoa, matka silti edistyi sielläkin, missä tiestä ei ollut juuri muuta merkkiä kuin aukko metsässä ja jokunen viittakarahka suolla.
Sauna pienen metsäjärven rannalla, siitä vähän ylempänä navettapahainen ja tämän vieressä keitinkota; ääressä etehisetön, ristinurkkainen, malkakattoinen pirtti. Oli jo pimeä, kun Hannu työntyi ärhentelevästä, kippurahäntäisestä piskistä huolimatta sisään ja seisahtui ovensuuhun. Nähdessään paljaan maan olevan lattiana ja isoja kantoja jätetyn istuimiksi, veistin- ja patapölkyiksi – seinustoilla oli kyllä jättiläispetäjien kellekset lavitsoina –, Hannulle selveni, mikä paikka tämä oli: sen kesällisen köyhän ja ryysyisen, pettua syövän tukkilaisen Onnela-niminen mökki, josta Alfred-setä oli kertonut.
Avotakassa leimusi pystyvalkea, jonka ympärille perhe oli kokoontunut. Siinäpähän oli tuo sama juron mutta kunnollisen näköinen mies – mikäs hänen nimensä olikaan – Kemppainen – perin tavallinen nimi täällä –, joka oli syönyt pettua ja sinettyneitä särkiä sortteerilautalla. Tuo oli tietenkin hänen akkansa – virkeän näköinen eukkohan se on – katselee hämillään mutta kirkkaasti tänne ovensuuhun. Ja nuo olivat heidän lapsiaan – viisi kaikkiaan – ei saa selvää kuka on tyttö ja kuka poika, kun ovat puetut jos minkälaisiin rääsyihin. Vaatteista näyttää olevan puute isällä ja äidilläkin.
Mökin eukko oli Hannun näitä huomioidessa noussut ja nostanut jakkaran pystyvalkean ääreen merkiksi vieraalle, että sopi istua. Tervehdittiin siinä – Kemppainen näkyi tuntevan Hannun, koska puhutteli metsänhoitajaksi – ja kotiuduttiin. Pirtti oli liiaksi lämmin, ilma paljosta väestä ja kessutupakoista huolimatta siedettävää, sillä pystyvalkea veti vanhaa humisten pois ja ovenraosta ja hatarista ikkunoista tuli sijaan uutta. Russakoita oli niin paljon, että katto oli uunin päältä, lämpimimmästä paikasta, kuin vaskella silattu. Koko ajan kuului salaperäistä hiljaista sirinää ja kuhinaa, kun russakkakansa pelehti ja supatteli. Hannu tuli ihmetellen huomauttaneeksi:
– Onpa siinä, totisesti, Kemppaisella kotieläimiä!
– Joo, myönsi Kemppainen hiljaisesti, niinkuin hänellä näytti puhetyylinä olevan, – onhan niitä taas lisäytynyt, vaikka toissa talvena tapettiin pakkasella kaikki. Ei se muuten mikään paha elukka ole – ei pure eikä pidä huonoa siivoa. Sitä olemme monesti ihmetelleet, millä se elää, kun tässä meidän mökissä ei juuri pidetä ruokia näkyvillä. Mutta kai se joskus saa kupin reunasta jotakin iskosta tai tarkastelee nukkuvien suupielet, olisiko niihin jäänyt nuolematonta kohtaa. Ja nythän vasta huomaankin, miksi nuo lusikat puhdistuvat ollessaan yönseudun seinänraossa: russakat tietenkin kaluavat ne valkoisiksi kuin veitsellä kaapien. Lapset niistä tykkäävät – kun ei ole täällä korvessa erikoisempia huvituksia, niin leikkivät väliin russakoiden kanssa. Nyt niille kuitenkin tulee lähtö – Johanna meinaa pistää taas pirtin kylmille.
– Missä te itse sen ajan?
– Saunassa, vastasi Johannaksi mainittu eukko, Kemppaisen vaimo. – Se onkin meidän ensimmäinen asumuksemme. Kemppainen näet rakensi ensin sen ja asuimme siinä ensimmäisen talven. Siitä on nyt neljä vuotta. Tämä syliini nukkunut tyttö, Elma, on syntynyt siellä. Meillä oli silloin kahdeksan lasta kotona. Sitten on kolme joutunut kuka palvelukseen kuka ruodille, niin ettei ole enää tämän enempää kotona.
– Kahdeksanko teillä on siis lasta?
– Kymmenen oli, mutta vanhimmat kaksi jäivät kirkkomaahan rintakylälle.
– Miten ihmeessä saatoitte mahtua tuohon pieneen saunapöksään, joka on vielä sisään lämpiävä?
– Hyvällä sovulla. Ladoimme itsemme rinnakkain lauteille ja loput sijoitimme lavitsoille. Oli saunassa se hyvä puoli, etteivät russakat viihtyneet siellä savun vuoksi, ja se paha, että kaikki nokeutuivat mustiksi.
– Joo, sanoi Kemppainen, – kun lapset aamulla pyrähtivät ulos valkealle lumelle, niin oli kuin olisi siihen ilmestynyt rykelmä pikkupiruja. Ei ollut muuta valkoista kuin silmämunat ja hampaat. Surku niitä oli katsella, mutta ne vain nauraa kikattivat ihan menehtyäkseen.
– Mille sitten?
– Ka meille, Johannalle ja minulle. Meissä ei näet ollut sen enempää valkeutta kuin heissäkään. Johanna sen todisti minusta ja minä hänestä.
– Kuinka tulitte muuttaneeksi näin kauaksi ihmisten ilmoilta?
– Rauha piti saada, rauha, selitti Kemppainen. – Näet kun on elänyt kuten mekin yhdeksän lapsen vuodet huonemiehenä milloin kenenkin pirtin nurkassa, niin siinä kiusautuu kerrassaan. Vielä se meneskelee, kun on pirtti tilava ja lapsilaumasta vasta alkupää näkyvissä, mutta jos joutuu pienemmän tuvan ovensuuhun ja Jumala on lisännyt kansaansa ilman pitempiä välivuosia, niin kyllä siinä on niin alituiseen moittivan silmän ja hätistävän sanan alla, että on kuin saisi herkeämättä raipalla selkään. Siinä tosiaankin – mitenkä sinä kerroitkaan, Johanna, apteekkarin rouvan tuskittelevan?
– Siinä hermostuu.
– Joo, hermostuu, se on herrain puhetta. Väliin kun ärjäisen lapsille, että minä hermostun, niin ne valahtavat valkeiksi kuin liina. Luulevat minun tietenkin kiroavan oikein mojovasti.
– Eihän tämä Kemppainen kiroa ollenkaan, oikaisi Johanna; – se vain puhua losuaa noin, kun sattuu tulemaan joku, joka välittää kuunnella. Sehän on uskovainen, ristitty ihminen, tämä Kemppainen.
– Olehan vaiti, akka siinä, opetti Kemppainen rauhallisesti. – Niin kerran sitten sanoi Järvelän isäntä, jonka pirtin väestöä lisäsimme silloin yhdellätoistakymmenellä hengellä, että mene, Kemppainen, laita mökki sinne meidän takamaahamme ja muuta pois. Tässä ihan tulee sekapäiseksi, kun akat tappelevat läpi vuorokauden ja lapsia kuhisee kuin russakoita nurkat täynnä. Ei enää huonosilmäinen erota vieraita omista eikä kaikiste sitä, kumpi akka se on minun. Joo, sanoin minä, kontrahti kun tehtäneen, niin lähden, ja tekihän se sitten koulumestari paperin. Silloin rötistin nurkilleen navetan ja saunan, johon muutimme että mätkähti.
– Eikö Johannasta sentään tuntunut peloittavalta tulla tänne sydänmaahan?
– Ei ollenkaan, selitti Johanna. – Päästyämme tänne herahti mieleni niin hyväksi, että täytyi ihan halata tuota rumaa miehenruojaa. Silloin päätimme, että torpan nimi on oleva Onnela.
– Onko elämä sitten ollut nimen mukaista?
– Kyllä se on niillä main keikkunut, arvosteli Kemppainen silmät sirrillään kuin olisi katsonut puntaria. – Kaiken sellaisen kuin aviosovun, rakkauden ja lasten tottelevaisuuden puolesta tämä pöksä on ollut Onnela, mikä on kiittämällä mainittava. Vain sikäli on onni pyrkinyt jäämään vajaan puolelle, ettei ole ollut ruumiin ylläpitoa riittävästi. Kuuluu joku viisas laskeneen sellaisenkin leikin, että mitäs köyhällä muuta onkaan kuin rahaa ja hyviä vaatteita, mutta siihen on sanottava heti, ettei se totuus pidä paikkaansa tämän talon kohdalla. Rahaa täällä ei ole nähty ollenkaan, sillä se vähä, mitä sitä irti saan, jää taloihin tai kauppiaille entisten ottojen maksuksi. Eikähän sillä mitään tehtäisikään täällä korvessa, jossa ei ole ostettavaa minkään näköistä. Leikkisin heillä kuitenkin – seteleillä –, silittelisin ja hyväilisin kuin kissanpoikia, kun vain sattuisivat tänne lentämään, mutta eivätpä tee sitä – palaavat vissiin tyrmistyneinä veräjältä takaisin, kun täällä on niin köyhän näköistä. Ja vaatteilla on samallainen kammo tätä Onnelaa kohtaan: eivät tule tänne, vaikka miten rukoilisi, ja jos tulevat, niin ovat aivan sopimattomia. Tässä äskeisenä hallavuotena lähettivät Johannalle etelästä tulleena hätäapuna semmoisen erinomaisen turkin, etten ollut mokomaa nähnyt siihen saakka enkä tulle näkemään. Vaikka sitä miten katselimme ihan taivasta vasten ja tarkastelimme, niin siinä ei totisesti ollut hihoja eikä edes hihanreikiä. Se oli kuin kyljestä halkaistu makkarannahka. Ja niin se oli hieno ja hyvältä tuoksuva, että hirvitti. Johanna ensin piti sitä harteillaan pihalla käydessään – taisipa olla minunkin niskassani joskus –, mutta huomattuaan lasten nauravan hän suuttui ja sanoi, ettei halua olla kenenkään kuvatuksena. Hän leikkasi siitä alaosan pois ja teki siten saamistaan aineista hihat, ja silloinhan siitä tuli säällinen juppaturkki. Hieno haju ei siitä vain irtautunut, niin että Johannan täytyi aivastella pukiessaan sitä päällensä, täällä korvessa kun ei ole totuttu sellaisiin herrastuoksuihin.
– Miten tänne oikein leipä pääsee kulkeutumaan? puuttui nyt puheeseen Jänkälä, joka oli lämpimän paisteen raukaisemana hornahtanut hetkiseksi kantonsa nenässä ja heräsi nyt kopistelemaan piippuaan pätsin kiveen. – Näin vieraastakin tuntuu siltä, hän valaisi vielä, – että leipä väsyy ja nälkiintyy matkalla ja syöpi itsensä olemattomiin.
– Samaa hotua se tulee tänne, jota teidän on huomenna mentävä, puhui Kemppainen, ojentaen Jänkälälle kessupussiaan, joka oli tehty lehmän rakosta hieromalla se pehmeäksi. – Ei se niin kapea eikä umpeenkasvanut ole, etteivät siitä mahtuisi ne jauhokuormat, jotka kantautuvat tänne milloin minun tai Johannan selässä, milloin kelkassa. Hevosta kun ei ole vielä kannattanut tähän rustholliin hankkia.
– Mistä Kemppainen ottaa jauhojen hinnan?
– Maailmalta, maailmalta! Syksyt ja syystalvet ammun lintuja ja mitä vain pyssynkuulaa isompaa syötävää eteen sattuu ja vien parhaat kauppiaalle. Kettuja pyydän myrkyllä – minulla on aina metsissä hiihtäessäni kissanraato pitkässä narussa perässäni raahaamassa, jotta kettu lähtisi seuraamaan hajua ja ottaisi palansa siitä, mihin se on pantu. Kun sitten kuulen kirveen napsahtavan petäjän kylkeen – minulla on niin tarkka kuulo, että erotan tukkimiehen kangen kumahduksen penikulmain päähän –, niin sinne heti täyttä päätä kirvesmieheksi. Kun se on loppunut, niin sitten herroille halonhakkuuseen tai muuhun souviin, kunnes tulee kevät ja uittoaika. Silloin lääpästyksissä uittoroikkaan, minkä työn nuori herra hyvin tuntee, tai lauttamieheksi laskettamaan palkkeja alas virtoja ja koskia Iin haminaan. Välissä on täytynyt käydä pistämässä akka aisoihin, kyntää ja karhita nämä kivien välit ja viskellä niihin ohran siemeniä. Perunat akka ja lapset osaavat itsekin kylvää.
– Mitä tuo ukko taas loruaa! ihmetteli Johanna. – Saunaanhan sinä tänne juokset joka lauantai, vaikka olisit Oulussa. On näet niin ahne löylylle, että nieleksii sitä...
Sitten Johanna muutti puheenaihetta ja tuumi hämillään:
– Vierailla toki lienee omat eväät... Ei ole meillä mitään vieraanvaraa, ei edes leipää sellaista, että sitä kehtaisi tarjota. Ja maitotilkka on säästettävä lapsille. Ei ole Kemppainen nyt onnistunut saamaan lintua eikä jäniksiä.
– On meillä eväitä, sanoi Hannu – tuokaa Jänkälä, koppa tänne. Kun pääsen jo huomenna kotiin, voimmekin syödä säästelemättä. Onhan emännällä kahvipannu?
– Taitaa se olla, vaikka en enää muista, minkä näköinen astia se on, kun sillä ei ole keitetty viikkokausiin edes vettä.
Emännän ääni värisi pidätetystä hyvästä mielestä, Kemppainen veteli savuja kiihkeästi ja oli jännittyneen näköinen, ja lapset, jotka olivat aluksi kihertäneet ujoina nurkassaan, hiljaisina ja elävinä kuin russakat mutta sitten vähitellen riutuneet unisiksi, valpastuivat äkkiä kuullessaan puhuttavan eväistä ja kahvista. Hannu latoi pöydälle leipänsä, voinsa, poronlapansa ja kaikki hyvät tavaransa, joita äiti oli hänelle pitkän talvimatkan tähden säälitellen runsaasti varannut, ja sanoi sitten:
– Niinpä nyt kaikki syömään – isäntä, emäntä, Jänkälä, lapset! Pistäkää piisiin tervaksia, jotta loimottavat oikein kirkkaasti. Tulkaa nyt – mitä turhia kursailette!
Mutta kukaan ei tullut pöydän ääreen, ei edes Jänkälä, joka jo syöskennellen tuumaili penkiltään:
– Tuli tässä jo aloitettua, niin ettei uskalla liikkua, jos vielä pala säikähtäisi ja erehtyisi menemään väärästä tienhaarasta. Metsänhoitaja syö vain rauhassa.
– Joo, sanoi nyt emäntä, – kyllä me sitten syömme, jos sattuu jäämään. Minä tässä sillä aikaa keittelen kahvia, jos se on herran tarkoitus.
– Sattuu köyhänkin suuhun herrain herkku ja kuningasten ruoka, järkeili Kemppainen. – Ja vielä sanotaan ettei enää nykyisen maailman aikana tapahdu ihmeitä. Eikö siinä ole ihmettä kerrakseen, kun tunti ja rapia sitten ei ollut talossa muuta kuin pari kuivaa pettuleivän kannikkaa, ja nyt tuossa pöydällä rehottaa jos mitä herkkua?
Saatiin siinä sitten syödyksi ja kahvi juoduksi. Lapset olivat nälkäisiä kuin sudenpennut, mutta hillitsivät itsensä ujouden ja äitinsä hätistelyjen vuoksi. Kemppainen kiitteli:
– Vaikka en syönyt muuta kuin kinttujänteen tuosta poronkoivesta, niin heti niin lihalta röyhtäyttää.
Ruvettiin katselemaan nukkumapaikkoja. Kemppainen selitti:
– Metsänhoitajan on parasta asettua pöydälle, sillä siihen eivät lutikat pääse alhaalta päin, kun otatte reestä porontaljan allenne. Vaikka ne nousevat kyllä pöydänjalkoja myöten ensin taljan ulkopintaan ja siitä reunan yli karvapuolelle, niin eivätpä, paholaiset, pääsekään eteenpäin siinä karvametsässä, vaan huppuroivat kuin housuttomat akat nietoksessa. Katosta ne kyllä tipauttavat itsensä metsänhoitajan päälle, mutta kun otatte turkkinne peitoksi kääntämällä karvapuolen näkyviin, niin siinä on niillä sama karvametsä edessä. Puhutaanpas niistä muuten niin hiljaa kuin mahdollista, sillä ne valpastuvat aina illan tullen ja kuuntelevat korvat hörössä, keksien viekkaita vastajuonia kuin kulovalkean sammutuksessa.
– Missä te itse sitten nukutte?
– Ka, tässä vain pitkin lavitsoita, mistä itsekukin kylkensä sijan löytää. Tuoltahan tuo kuuluu jo uunilta muutaman kuorsuu: sinne mahtuu lapsia kolmen neljin.
– Entäs Jänkälä?
– Huonoahan tässä näyttää yönvietto olevan, vastasi tämä siirtäen rahia takan kyljelle, – minä kun olen lapsuudesta saakka tottunut nukkumaan höyhenpatjalla, kahden lakanan välissä, taivaansinisen silkkitakin ja tähtihimmelin alla, niinkuin Venähen keisarinna. Vaan kun ei sellaisia varusteita nyt ole, niin koetanpahan muutteen vuoksi tälläytyä tähän takan kupeelle ja katsoa, saisinko kiinni siitä unesta, joka viime yönä katkesi kesken, juuri parhaimmassa paikassa. Asetuin näet typeryydessäni rahille selälleni ja vedin polvet pystyyn – ne täytyi vetää, kun rahi oli niin lyhyt. Nipistin tietenkin polvet yhteen ja vaivuin kohta uneen – minua ei ole tarvinnut lullata milloinkaan eikä sievillä laulunhyrinöillä houkutella tutumaan –, mutta niin pian kuin uneni syveni niin lujaksi kuin väsyneelle kyytimiehelle kuuluu, polvet repsahtivat levälleen nykäisten minut joka kerta hereille. Jos taas laskin jalkani roikkumaan rahin päästä lattialle, aloin heti nähdä unta, että nälkiintyneet porokoirat pyrkivät napsimaan niistä varpaita suupaloik...
Jänkälän yksitoikkoinen jorotus lakkasi kuin leikattuna, sillä hän vaipui äkkiä syvään uneen. Kemppainen haukotteli niin että leukapielet natisivat, supatti itsekseen Isämeitää, ja nukkui niin täpärästi, että juuri ja juuri sai amenen sanotuksi. Hannu katsoi ikkunaan, jonka valkean, kimmeltävän huurteen läpi kuudan loisti himmeästi. Hänestä tuntui yhtäkkiä turvalliselta ja kodikkaalta tässä pienessä mökissä, jota tähdet katselivat ystävällisesti.
8
Tullessaan kotiinsa, joka oli pidetty lämpimänä ja täsmälleen vanhassa tutussa asussa, Hannu kulki sen huoneissa melkein peläten. Hän katseli äidin kasvit, tätien taulut, isän kirjoituspöydän, ruokasalin, keittiön takana olevan oman talvihuoneensa, ja hänen teki mieli huutaen kysyä, missä olette kaikki? Oletteko ehkä kuolleet, poistuneet iäksi, kun on kuin olisi henkenne täällä läsnä? Mielikuva siitä, että oli jäänyt aivan yksin tänne kuutamossa kimmeltävien hankien keskelle, kuolleeksi jäykistyneen joen rannalle, kammotti Hannua niin, ettei hän jäänyt illaksi kotiin, vaan meni Aukustin luo Korpelaan. Hänellä oli vietävinä isän ja äidin terveiset ja myöhästynyt joululahjakoppa. Pirtissä oli sanottu, että kyllä Aukusti kotona on – on ollut jo kolmisen viikkoa, se kun löi tukkimetsässä pahasti kirveellä jalkaansa – eikö tuo liene mestannut jalkapöytäänsä melkein poikki. Tohtorissa sitä on käytetty – Veikolla se sinne on viety – ja tohtori sitä on hoitanut, vaan haava kun oli päässyt märkimään, niin paranee hitaasti.
Hannun tullessa iltapäivän jo käytyä pimeäksi Aukustin pirttiin siellä oli vastassa entinen tuttu näky: Tuusan-Elli vuoteellaan pystyvalkean loisteessa, lapset siinä ääressä kihertämässä, arka vaimo taampana jotain askaroimassa. Erona oli vain se, että Hermanni ja Emma olivat poissa – Hermanni oli kaupungissa sahatyömiehenä – Hannu oli tavannut häntä. Aukusti istui tulen ääressä, jalka jakkaran päällä. Sakea parta oli kasvanut ylähuulelle ja leukaan, jotka hän tavallisesti ajeli puhtaiksi, niin että hän oli entistä karumman ja jylhemmän, metsistyneen näköinen. Hannun työntyessä ovesta hän parhaillaan lukea jamasi paksusta kirjasta, antamatta Hannun tulon keskeyttää:
"Jos nyt tämä Kristuksen kointähti sammuis eli mustan pilven takana pijettäis, mikäs olis silloin köyhille matkustavaisille turvana, koska he vaeltavat yöllä ja pimeyven aikana monta vaarallista retkeä, kussa mailman kova tuuli, tuisku ja rajuilma ottaa pois tien, joka ilmankin on soukka ja raskas kulkea; mikäs olis näille köyhille matkustavaisille turvana, jos tämä tähti, joka on ilmestynyt taivaan reunalle, sammuis tai katoais, koska julmat pevot ja jalopeurat kiljuvat molemmin puolin, ja maahisen tyttäret petollisella kauneuvellaan houkuttelevat ja kutsuvat väsyneitä matkamiehiä tykönsä ja lupaavat kaikenlaisia herkkuja ja hyvät makaukset ja makean unen? Älkää kuunnelko, te väsyneet matkamiehet, mitä maahisten tyttäret viskuttelevat teidän korviinne! Ne antavat teille unijuomaa, jos menette heijän kanssansa, ja sitte he ryöstävät teijän eväänne ja tavaranne. Parempi on maata kovan kallion päällä ja oottaa siihen asti, että aamurusko rupeaa koittamaan teijän syömmissänne, kuin mennä maahisen tykö..."
Kun Aukusti oli lopettanut lukunsa, huokasi Tuusan-Elli kaipaavasti, haikeasti:
– Hja-jaa, hja-jaa! Niin on, niin on! Vaan nämäkö hyväkkäät tähteä seuraisivat – johan nyt! Ei muuta kuin täyttä ravia leveää tietä, että tierat sinkoilevat. Ja viimeisenä päivänä vain vannotaan, että tähteä, mitä tähteä? Eihän meille, korkia herra tuomari, ole sellaisesta kukaan puhunut. Tottakai me sitä olisimme seuranneet, jos meille olisi sanottu, että tuossa nyt on. Kyllä siellä meidän pitäjän umpitiellä ja aavoilla olisivat olleet monta kertaa hyvään tarpeeseen kaikki tähdet, mitä ikinä pilven reunan takaa olisi tirkistänyt. Niin ne silloin vannovat, mutta se puhe on myöhäistä. Maahinen ne vie, jotta tömähtää.
– Mitä sitä nyt Hannulle kuuluu? kysyi Aukusti ojentaen postillansa lapsille, jotka saattoivat sen pöydälle. – Luimme tässä, kun on loppiainen käsissä, mitä rovasti Laestatius sanoo Petlehemin tähdestä. Hyvinkö siellä isä ja äiti?
Hannu selitteli terveisensä ja asiansa, istuen Aukustin vieressä rahilla ja tuijotellen kuten kaikki muutkin räiskyvään ja ahneesti palavaan tervasvalkeaan, jonka liekki käpristyi kuin elävä olento notkeasti menemään vetoreijän mustasta aukosta. Hän toi terveiset myös Hermannilta:
– Siitä, kun tapasin häntä kadulla, on jo monta viikkoa, eikä se terveisiä lähettänyt, kun ei tiennyt matkastani. Mutta sanonpahan kuitenkin, kun Hermanni oli siistin ja kunnollisen näköinen. Kertoi olevansa vakinaisessa työssä ja tulevansa hyvin toimeen.
– Joo, sanoi Aukusti, – siltä on tullut kirja, jossa oli pari kymppiä rahaa ja sellainen tieto, että hän on tullut herätykseen. Mutta mitä se sillä herätyksellään oikein tarkoittanee, sitä en ymmärrä, kun se käskee samassa kirjassa paiskata Laestatiuksen pesään. Antajapa, lapset, se kirja tänne – se on postillan välissä –, jotta Hannu saa katsoa.
Hannu luki kirjeen, joka oli kirjoitettu jyrkästi, oikeasti ja paksusti kuin seipäällä. Hermanni oli tullut isäänsä, ollen peräti koristelematon. Ei siinä sanottu "rakas isä" tai "arvoisat vanhempani" tai muuta sen tyylistä, niinkuin Hannu oli nähnyt maalaispoikain tai -tyttöjen kirjeiden alkavan, vaan ilman minkäänlaista puhuttelusanaa mentiin suoraan asiaan. "Täällä minä nyt olen sahalla ja saan 2:50 päivässä ja tänne jäänkin. Vaikka palkka on pieni, herrat kun eivät maksa työväelleen säällistä palkkaa, niin saa sillä kuitenkin yksinäinen mies paremman asunnon ja leivän kuin siellä korvessa. Minä kuulun ammattiyhtistykseen ja työväen yhtistykseen ja käyn jokaisessa kokouksessa. Minä olen saanut silmäni auki ja herännyt uuteen uskoon. Sillä vain työväki tulee autuaaksi eikä millään Lestatiuksen höpinöillä, jotka paiskatkaa kiireesti pesään. Täällä on miehiä, jotka valveutuneesti sanovat, että kansan pitää nousta sorron yöstä. Rahaa seuraa kaksikymmentä markkaa"...
– Joo, selitti Hannu, – kyllä tämä on selvää. Hermannista on tullut sosialisti.
Seurasi hetken hiljaisuus. Tuusan-Elli ja Aukusti olivat säikähtyneen mutta samalla uteliaan näköisiä. Viimeksimainittu tiedusteli varovaisesti:
– Mikä se sosialisti nyt sitten oikein on? Etelän jätkät siitä ovat puhuneet jo monena vuonna ja varsinkin tänä syksynä, mutta enpä minä ole heidän puheilleen paljon korviani kallistanut.
– Ei se etelässä mikään uusi asia ole, vaikka tunkee vasta nyt tänne, selitti Hannu. – Varsinaisessa kotimaassaan se on jo puoli vuosisataa vanha, tarkoittaa sitä, että työväen pitää liittyä yhteen ja vaatia herroilta lyhyempää työpäivää ja parempi palkkaa.
– Miten sitä nyt lyhyemmästä päivästä parempaa palkkaa? ihmetteli Aukusti. – Kuka hullu sellaiseen suostuisi.
– Täytyy suostua, sillä muuten työväki tekee lakon.
– Tekee minkä?
– Lakon. Lakkaa tekemästä työtä. Silloin tehtaat seisovat, tukkiruuhkat jäävät purkamatta, laivat lastaamatta. Kun herrat ovat kokonaan riippuvaisia siitä, että kaikki työ sujuu, heidän täytyy korottaa työväen palkkoja ja jäädä itse vähemmälle voitolle.
– Vähempihän on sitten mitä mässätä – mokomilla rapamahoilla! sanoi jo Tuusan-Elli vahingoniloisesti.
– Jos työväki siis olisi yksimielinen ja tekisi lakon, niin se voisi ajaa perille vaikka mitkä vaatimuksensa? kysyi Aukusti.
– Tuskin vain, arveli Hannu, – sillä kun kaikki seisahtuisi, loppuisi ruoka, ja syödähän työväenkin pitää. Jos sen mieli voittaa asiansa, sen pitäisi ottaa haltuunsa ne laitokset, jotka tuottavat välttämättömiä elämisen aineita, ja siihen eivät herrat suostu.
– Mutta jos otetaan väkivallalla?
– Niin seuraa sota. Sitä ne sosialistit ennustavat ja toivovatkin. Sitten kun työväki on ottanut yhteiskunnan huostaansa, loppuu muka kaikki sorto ja vääryys ja kuuluu alkavan se tuhatvuotisen valtakunnan ihanuus, josta Raamatussakin kerrotaan.
– Kuka silloin tekee työt?
– Vähän jokainen eikä kukaan juuri mitään. Tavarat jaetaan tasan ja kaikki saavat lehmän, joka ei ehdy milloinkaan.
– Häh!
Aukusti oli epäileväisen näköinen ja tuijotti tuleen sanomatta pitkään aikaan sanaakaan. Hän ilmeisesti mietti ja sulatteli äkkiä eteensä avautuneita outoja näköaloja, jotka vaikuttivat hänen sieluunsa mullistavasti. Vihdoin hän virkkoi puoleksi itsekseen, kuin ajatustensa lopputulokseksi:
– Kyllä on siinä maahinen osannut asettaa työväelle oikein emäkiusauksen, jota se tuskin kykenee lankeamatta sivuuttamaan. Vaan kai siinä on oikeatakin: Mitä Hannu arvelee?
– Varmaan siinä on, myönsi Hannu. – Työväen tulee herätä vaatimaan asemansa parantamista ja säätyetuoikeuksien poistamista. Ja jotta se voisi menestyksellä esittää vaatimuksensa, sen täytyy sivistyä ja oppia käyttämään tiedon aseita. Hermanni on muun työläisnuorison mukana oivaltanut tämän ja siitä hänen heräämisensä.
– Vaan sellainen herääminen ei kestä, valitti Aukusti. – Ihminen ei synny sen kautta uudelleen, vaan mennä jollottaa synnin virrassa edelleenkin kuin vettynyt tukki. Sopivalla hetkellä paholainen iskee sille keksin niskaan ja varastaa omalle puolelleen puomia.
– Hjoo, ei kestä, ei, huokaili Tuusan-Elli, josta oli äsken leimahtanut katkeruus jo häipynyt, vaihtuen entiseksi totutuksi hurskaudeksi. – Mikä perinee maailman, kun ei enää jumalansana vaikuta eikä viisaiden ääntä kuulla. Tulisikohan tuosta onnen aika, jos köyhä kansa saisi vallan?
– Vielä siitä mikä onnen aika! ärjäisi nyt Aukusti odottamattoman jyrkästi. – Kurjuus siitä tulisi, sillä miten nyt tyhmä kansa ymmärtäisi valtaa pitää. Sen anastaisivat kohta heidän omat kymmenniekkansa ja ukkoherransa, joista tulisi monin verroin pahempia kuin entiset isännät. Eivätkä ainakaan täällä puolessa herrat ole moitteenalaisia. Köyhiä ovat enimmästä päästä ja höveliä kansalle, jonka asiaa koettavat parhaansa mukaan eteenpäin vuovata.
– Onko Emmalta kuulunut mitään? kysyi nyt Hannu muuttaakseen puheen aihetta.
– On, vastasi Aukusti. – Se on kirjoittanut useamman kerran ja aina lähettänyt rahaa, niin että siitä on ollut suuri apu toimeentulolle. Tuli sieltä kääry kaikenlaista vaatettakin, josta äiti on kuronut lapsille verhoja. Oudostuen me niitä aluksi katselimme, sillä nehän olivat enimmäkseen punaisia tai muuten koreita kuin synti, mutta kai Emma arvasi edeltäpäin ajatuksemme, koska kirjoitti, ettei saa vaatteiden väriä säikähtää. Sellaisia pitävät siellä puolessa muka kaikki eikä sille mitään voi. Niin kai se on, mutta kyllä ne minun mielestäni ovat enemmän maahisten tyttärien kuin tavallisten ihmisten pukineita, juuri niitä hepeneitä, joilla propheeta sanoo kenokaulojen Israelin tyttärien miehiä houkuttelevan. En soisi Emman pitävän sellaisia, sillä ei Jumala anna itseään pilkata, vaan tekee vieläkin niinkuin muinoin mokomain heiskaleiden pään rupiseksi. Ja sitä hajua, mikä niistä lemuaa! Eivät ne tule samalle kuin ristityn kansan vaatteet, vaan niin hienolle kuin parahin hajuheinä. Se ei merkitse hyvää, se sellainen tuoksu, kun sitä tulee liiemmälti. Se on ristityn sieraimissa synnin haaskan katkua, jota maailman tuulet tuovat mukanaan.
– Olen monta kertaa niin levoton Emman vuoksi, kuului nyt valkean piirin ulkopuolelta hämystä Aukustin vaimon arka, hiljainen ääni. Hannu säpsähti ja kääntyi katsomaan häneen, sillä hän ei muistanut, oliko Aukustin vaimo milloinkaan puuttunut ympäristön keskusteluihin, ellei häneltä suoraan jotakin kysytty. Pöydän takaa pimeästä nurkasta häämöttivät valkeat laihat kasvot ja kiilsi kostea, surullinen katse.
– Älähän sure, sanoi Aukusti melkein kuin hätäytyneenä. – Tiedäthän Jumalan luvanneen minulle pitää huolta Emmasta, jolle ei siis voi mitään pahaa tapahtua.
– Niin kyllä, mutta huolissani olen silti. Eikä Jumala lupaa milloinkaan mitään – tekee vain ja ihmisten täytyy tyytyä. Ei hänen kanssaan voi tehdä kontrahtia. Tuollainen yksinäinen tyttöraukka on lujilla pienemmissäkin paikoissa, saati sitten sellaisessa pesässä kuin Helsingissä.
– Eihän siellä nyt sentään mahdettane elävältä syödä, koetti Hannu lyödä leikiksi, sillä häntä painosti tämä keskustelu. – Jos pääsen keväällä lähtemään Helsinkiin, niin käyn silloin tapaamassa Emmaa ja tuon teille tuoreet terveiset.
– Mutta sehän olisi hyvä! ihastui Aukusti. – Hannu vissiin kirjoittaa huomenna meidän puolestamme Emmalle kirjan niinkuin ennenkin?
– Mikä, ettei! Aukusti tulee vain siinä puolen päivän maissa.
Se kirje oli samalla rakastava ja jyrkkä, singoten maailman synnillisyyttä ja varsinkin huoruutta vastaan niin voimasanaisen tuomion, että Hannua arvelutti ja pöyristytti. Hän epäröi ja kysyi:
– Onko nyt syytä Emmalle näin kirjoittaa? Vielä luulee teidän häntä tarkoittavan.
– Varoitukseksi, että ymmärtää, mikä on odotettavana Jumalan kansan puolelta, jos ei jaksa vastustaa maailman hekumaa. Pistä se kirjaan niinkuin olen sanonut.
Hannu totteli, mutta näki mielessään Emman säikähtyneen ilmeen. Tässä oli jotakin, joka ei miellyttänyt häntä.
9
Hannu hyppäsi suksilleen ja lähti hiihtämään tuttua latua metsän läpi kylään. Oli jo pimeän aika, mutta kuu ja tähdet valaisivat maailman sinertävän, hämyisen kirkkaaksi. Petäjät seisoivat juhlallisina, luminen kruunu kiireellänsä, ja näyttivät hengähtämättä kuuntelevan avaruuksista soivaa ikuisuuden harmoniaa. Miljoonat kiteet kimmelsivät, rautainen pakkanen puristi armottomasti, revontulet leimahtivat hulmuamaan korkeana kaarena. Oli totinen, vakaa, järkähtämätön sydäntalvi.
Hannu hiihti Arvolan ja Kankaan pihan läpi ja kirkon ohi pysähtymättä, sillä hänen päämääränsä oli vielä muutaman viitanvälin takaa kutsuva Lähteenmäki, jossa tavallisesti ja varmasti nytkin vietettiin Aukustin Päivää, vanhan isännän nimi kun oli Aukusti. Siellä oli aina erikoisen hauskaa ja sinne kokoontui paljon väkeä. Hannu tiesi olevansa tervetullut. Hän laskea hurahdutti maantieltä pihaan viettävän tien, nosti suksensa tikapuita vastaan ja meni kuuraisena sisään. Siellä oli kaikki niin kuin hän oli arvannut. Vanha tuuheapartainen Aukusti-isäntä seisoi hajasäärin keskellä lattiaa ja selitti lujasti asiaa. Tohtori-setä lisäsi parhaillaan tuutinkiinsa "vettä", toinen silmä siristettynä umpeen suupielessä käryävän sikarin vuoksi. Alfred-setä istui valkoisena, kauniina ja lempeänä mustalla vahakankaalla päällystetyn sohvan kulmassa kuunnellen huvitettuna herrojen tarinointia. Vanha herra oli jo päässyt hyrinän asteelle ja odotti ilmeisesti tilaisuutta saadakseen karata kiinni johonkin väitökseen. Tuollahan istui harvinainen vieras, Konrad-sedät vakaa Jaakko, joka vesipoikana oli jäänyt tavallisen juroutensa tilaan ja tuijotti haaveellisena viereiseen salihuoneeseen, jossa kaunis Hilja-täti tuon tuostakin emäntähommissaan liikehti. Metsänhoitaja oli täällä, apteekkari myös, pappilan Kaarlo – kaikki entiset ystävät ja jouluvisiittien kantavieraat, paitsi Konrad-setää ja isää. Edellinen oli kuollut, jälkimmäinen melkein kuin kuollut – ainakin tälle hänen entiselle keskeisimmälle elämälleen.
Hannu totesi olevansa yleisen, rehevän ja hyväntuulisen tervehtimisen, ystävällisyyden ja olkapäille mäjähtelevien veljellisten taputusten kohteena. Vanha Aukusti-isäntä kysyi ryähtäen, eikös "Hannu-maisteri" nyt "pistäisi sulamaan", kun ulkona oli niin kova pakkanen, ja tohtori-setä kehoitteli, että tottakai. Kaikki kyselivät yhteen ääneen, miten isä jaksoi, ja Hannu vastasi:
– Isä pyysi sanomaan terveisiä, että hän voi hyvin ja ettei häneltä ole vielä loppunut tärpätti. Käski minun jakaa teille nämä.
Ja Hannu otti povitaskustaan nipun Vapaita sanoja ja vei niitä muutaman jokaiselle.
– Jakakaa liiat eteenpäin, hän sanoi.
– Olet sinä aika poika, kun näin ujostelematta antelet meille Hänen Majesteetilleen vihamielistä kirjallisuutta, naureskeli tohtori-setä, tunkien lehdet taskuunsa.
– Kyllä niitä nyt uskaltaa jakaa, puheli apteekkari.
– Minulla on jo pitemmän aikaa ollut sellainen tuntumus kuin aikoisi maailmassa tapahtua jotakin. Kuuluvat Ruotsin lehdet ennustelevan venäläisen joutuvan käsikähmään japanilaisen kanssa. Puhuiko isä siitä mitään?
– Kyllä puhui, vastasi Hannu. – Tuntui olevan varma siitä, että Venäjän ulko- ja sisäpolitiikassa tulee tapahtumaan muutos. Meidän täytyy hänen mielestään yhä tiukentaa vastarintaa. Isä sanoi, että elämme Suomessa kuin säkissä oivaltamatta maailman asioiden todellista tilaa.
– Niin varmaan teemmekin, myönteli tohtori-setä. – Emmehän lue poliittista kirjallisuutta eikähän meillä ole eikä voikaan olla poliittista harrastusta, kun ei ole milloinkaan ollut omaa politiikkaa. Vasta nyt sitä on ruvennut olemaan ja sikäli ovat ajatuksemme alkaneet irtautua kotoisista tuutinki- ja ompeluseuroista.
– Niin, piukaisi nyt Vanha herra tuikeasti kuin olisi liikapaineen saavuttanut höyry yhtäkkiä lähtenyt purkautumaan varaventtiilistä. – Sehän tässä on surkeaa, että me suomalaiset olemme niin lapsellisia. Emmehän tosiaankaan ymmärrä politiikasta hölynpölyä, vaan annamme tapahtua paljon sellaista, jota ryssä ei yrittäisikään, jos tietäisi siitä syntyvän niin suuren melun, että Euroopan ikkunat helisisivät. Niin kauan kuin politiikkamme rajoittuu siihen, että tantit laskevat seppeleitä Aleksanterin patsaalle ja kansa veisaa Maamme-laulua ja "Oi Herra, siunaa Suomen kansaa", ryssä vain naureskelee. Sillä aikaa näet sen on mukava kehitellä suunnitelmiansa.
– Mitä meidän pitäisi sitten tehdä? kysyi apteekkari.
– Samaa kuin muidenkin kansojen, jotka ovat taistelleet vapautensa puolesta – todella tapella, vuodattaa vertamme – surmata sortajiamme. En tiedä ainoankaan kansan saavuttaneen vapauttaan ja itsenäisyyttään ilman veriuhreja. Kallis asia vaatii kalliin hinnan – ei sitä voi ilmaiseksi pyytää. Meidän vaivainen, pelkurimainen, sadan rauhan ja onnen vuoden kuluessa ytimettömäksi käynyt kansamme ei ole edes selvittänyt itselleen poliittista päämääräänsä, saati sitten ilmaissut sitä. Miten se siis voisi menestyksellä vastustaa venäläisten tietoista, tarkoin mietittyä ohjelmaa?
– Onhan politiikallamme selvä päämäärä: itsehallintomme palauttaminen sille kannalle, minkä perustuslakimme ilmoittavat, sanoi nyt kirkkoherra veljelleen arvokkaasti.
– Onko se mikään todella kelvollinen ja riittävä politiikan maali? kysyi Vanha herra halveksivasti. – Ryssä voi ahtaan paikan tullen palauttaa oikeutemme ja taputtaa meitä olalle sanoen, ettei, pyhä veli, suuttumas, olemas tapahtunut vain pieni väärinkäsitys. Mutta niin pian kuin se saa vedetyksi henkeä, se ottaa nuo oikeudet pois ja sanoo, että anteeksi, näyttää siltä kuin ne sittenkin olisivat valtakunnan yhteisen riitingin kannalta hankalia ja tarpeettomia. Mitä silloin teemme? Alamme jälleen tuoda seppeleitä patsaalle ja laulaa isänmaallisesti? Sanon teille suoraan, hyvät herrat, ettei kansa, joka ei ymmärrä asettaa päämääräänsä sen korkeammalle kuin nyt on puhetta ollut, ansaitse vapautta eikä tulevaisuutta.
– Mikä on sitten se oikea päämäärä? kysyi nyt tohtori.
Vanhan herran puhuessa oli ääntensorina vähitellen vaiennut kaikkien kiintyessä kuuntelemaan hänen kiihoittavia, pelkäämättömiä sanojansa. Hannun valtasi hiljainen hermotäristys hänen odottaessaan jännittyneenä, mitä Vanha herra vastaisi, sillä hän huomasi tämän ajatusten osuneen urille, jotka olivat hänelle, Hannulle, tuttuja monien uhkamielisten ja kapinallisten hautomahetkien varrelta. Hänen vieressään istuva pappilan Kaarlo oli mennyt kalpeaksi ja kurottautui eteenpäin kuullakseen tarkoin. Vanha herra katsoi kiinteästi tohtoriin ja väitti:
– Elinvoimaisen, sivistyneen, meidän asemassamme olevan kansan ainoa oikea, hyväksyttävä ja riittävä poliittinen päämäärä on täydellinen valtiollinen itsenäisyys. Suomi on oleva ei vain valtio, vaan myös valtakunta.
Hannu tunsi huohottavansa jännityksestä ja näki kaikkien muidenkin olevan väkevän liikutuksen vallassa. Tuo ihmeellinen, samalla peloittava ja hurmaava, lumihuippuisten haaveiden korkea ja kimalteleva näky oli tullut sanotuksi, oli saanut äänen ja sanan todellisuuden oltuaan vielä tähän hetkeen saakka vain mahdottomuuksien piiriin kuuluva ajatusvilahdus. Äänettömyyden katkaisi kirkkoherra kysymällä melkein nöyrästi:
– Mutta eikö ole epäviisasta asettaa itselleen päämäärää, josta jo edeltäpäin tietää, ettei sitä tulla milloinkaan saavuttamaan?
– Tuossa kuulitte, vastasi Vanha herra heti vedoten muihin, – sen hengen puhuvan, joka estää meitä asettamasta itsellemme ainoata oikeata isänmaallis-kansallista kohdetta. Onko ihmettelemistä, ettemme voi uskoen ja innostuen omistaa niin korkeata aatetta, kun meitä on koko kuluneen vuosisadan aikana kasvatettu tuntemaan vain omaa pienuuttamme, vähäpätöisyyttämme, arvottomuuttamme, kun lapsesta saakka olemme saaneet laulaa virttä, että "vähäinen meidän kansa on ja muiden silmiss' arvoton"? Kristillinen nöyryys on siten väärinkäsitettynä viety alalle, johon se ei ollenkaan kuulu, vaan jossa se päinvastoin kasvattaa Jumalankin vihaamaa alemmuudentunnetta. Venäläistyttämistyölle on siten muokattu maaperää. Siis kapula liikkeelle, että "röyhistäkää rintanne, suomalaiset, ja olkaa miehiä!" Meidän on asetettava tietoiseksi päämääräksemme isänmaan täydellinen valtiollinen riippumattomuus, ruvettava herättämään uskoa sen toteutumismahdollisuuksiin, ja muutettava vastarintamme passiiviselta linjalta aktiiviselle...
Kaikkien hämmästykseksi nyt hiljaisena, kiiluvin silmin ja palavin poskin kuunnellut Jaakko karjaisi kiihkeästi:
– Niin sen pitää olla! On hankittava kivääri joka taloon!
Hän vaikeni yhtä äkkiä kuin oli aloittanutkin. Vanha Aukusti-isäntä puheli rauhoittavasti:
– Ampukaa, pojat, mutta ampukaa hiljaa! sanottiin ennen.
Kirkkoherra todisti vakavasti:
– Tämä kaikki on haavetta, vaarallista houretta, jota sinun, veljeni, ei pidä lietsoa kenenkään, saati sitten nuorison läsnä ollessa. Mitä tekisimme Jaakon kivääreillä? Aloittaisimme sodan Venäjää vastaan? Hulluutta. Toimeenpanisimme poliittisia salamurhia kuten Venäjän vallankumoukselliset? Hulluuden lisäksi halpamaista rikollisuutta. Siten vain poistuisimme siltä pohjalta, joka on ainoa kestävä ja josta saamme aina uutta voimaa kuin Antaios maan kosketuksesta: laillisuudesta. Siinä pysymällä pidämme taistelumme korkealla siveellisellä tasolla emmekä alennu nihilistien rintamatovereiksi. Tulevaisuus varmaan kantaa kohdussaan sitä käännettä, joka lopuksi saattaa taistelumme voittoon ja antaa meille perustuslailliset oikeutemme takaisin.
– Sinäpä sen taas sanoit, virkkoi Vanha herra katkerasti. – Sukupolvemme on kuten sanoin kasvatettu niin, ettei sillä ole käsitystä vapauden olemuksesta. Se ei ymmärrä kansamme nousun voivan tosiasiallisesti alkaa vasta siitä hetkestä, jolloin olemme valtiollisesti täysin itsenäiset. Ja kuitenkin on niin, sillä vapaus on paljoa ihanampi asia ja ihmeellisempi elämän elvyttäjä kuin osaamme vähään tyytyväisinä petunsyöjinä kuvitellakaan. Mutta palava uskoni on, että se nuoriso, joka nyt on kasvamassa ja joka esimerkiksi kutsunta-asiassa on miehuullisesti heittänyt koko elämänkohtalonsa isänmaan puolesta vaakaan, ajattelee ja tuntee toisin kuin me. Sen, mitä me vanhat pidämme mahdottomuutena, nuoriso asettaa jo nyt toiveittensa ja uskonsa päämääräksi. Hyvät herrat – sanon teille syvänä, järkkymättömänä vakaumuksenani, että nuoriso on saavuttava päämääränsä, tekevä Suomesta valtakunnan...
Vanha herra lysähti kiihtymyksen ja innostuksen uuvuttamana tuoliinsa ja alkoi hyristä. Oltiin vaiti, sillä hänen äänessään oli ollut kummallinen, profeetallinen vakaumuksen hypnoosi. Tohtori-setä katsoi häneen ihailevin silmin ja kohotti lasinsa:
– Kiitos, veli! Sitä, mitä ennustat, meistä vanhemmista ei moni näe. Ja poishan joudammekin. Jotakin merkinnevät kuitenkin Konrad-veljen, Hannun isän ja monen muun teot. Mutta sillä hetkellä, jolloin itsenäinen Suomi on tosiasia, tuntunee olo haudassa hyvältä. Nuoriso tekee sen – niin! Hannu ja Kaarlo kilistäkää nuorison edustajina meidän, vanhemman polven kanssa ja luvatkaa täyttää Vanhan herran ennustus. Kippis!
– Mutta jos minä ammun Bobrikoffin pään läpi, niin se ei ole salamurha niin kuin Alfred-setä sanoo, karjaisi taas odottamatta Jaakko, katsellen uhmailevasti muihin.
– Älä h–ssä huuda noin lujasti sen itsensä nimeä! varoitti Aukusti-isäntä. – Vaikka olisi Kostamo palkannut jonkun kuuntelemaan, mitä herrat puhuivat Aukustin päivillä Lähteenmäessä.
– Hyvä Jaakko, puheli Alfred-setä, – murha on aina murha eikä meidän sovi kristittyinä sellaista taistelutapaa edes ajatellakaan. Se mitä sanoit olisi salamurha, siveellisesti hylättävä teko, mahdoton puolustettavaksi miltään kannalta. Ei suinkaan se, että hän on vihollisemme, tee sitä oikeutetuksi. Tokihan me suomalaiset ainakin olemme jo päässeet nousemaan sellaiselta raakalaisasteelta.
– Setä suonee anteeksi, jos rohkenen vastustaa, sanoi Jaakko tuimasti mutta hillitysti. – Siinä on ero tuossa, milloin ihmisen surmaaminen on salamurha, milloin ylistettävä teko. Gessler oli sortaja, joka teki mitä tahansa laittomuuksia ja väkivaltaisuuksia, kuten tiedätte. Tell ampui hänet vuorensolassa väijytyksestä. Muodollisesti teko oli salamurha, mutta onko ketään ylistetty niin kuin Telliä ja syystä? Entä Judith – eikö hän uhrannut siveyttänsä ja kunniaansa saadakseen surmatuksi Holoferneen, kansansa vihollisen, ja eikö häntä ole siitä ylistetty runouden ylevimmin keinoin? Ja jos minun isäni olisi surmannut ensin kuvernöörin ja sitten vasta murskannut oman harmaan päänsä, niin kuka teistä voisi sanoa häntä murhaajaksi? Hyvä setä, pidättekö tosiaankin Tellin tekoa siveellisesti tuomittavana salamurhana?
Alfred-setä oli hämillään, katsoi Jaakkoon ja muihin, jotka kiihkeästi odottivat hänen vastaustaan, ja sanoi:
– Tuet väitettäsi niin lujin ja tunnetuin esimerkein, että myönnän joutuneeni ymmälle. En osaa todellakaan sanoa muuta kuin että edelleenkin pidän murhaa niin politiikassa kuin muussakin elämässä siveellisesti tuomittavana tekona. Turvautuminen siihen on alhaisen kulttuuritason, hillittöminä riehuvien intohimojen ilmaus, eikä voi olla loppujen lopuksi muuta kuin turmioksi. Mutta niin kuin Tellin esimerkistä näkyy, on sentään olemassa jotakin, joka ylevöittää tietyissä oloissa tehdyn sortajan surman...
– Nyt osuit oikeaan! piukaisi äkkiä kuin unesta heräten Vanha herra. – Sortajan surman! Näetkös, veli, ne, jotka rikkovat kansojen pyhintä oikeutta, omaisuutta ja elinehtoa – vapautta – vastaan, menettävät samalla ihmis- ja kansalaisoikeutensa ja muuttuvat lainsuojattomiksi, yhteiskuntaa kalvaviksi vahinkoeläimiksi, jotka täytyy tappaa. Rikos vapautta vastaan tuottaa kuoleman – se on ihmiskunnan yhteinen vakaumus, ja siksi kunnia sille, joka tuollaisen rikollisen tuhoaa. Sudet on surmattava!
– Mutta kuka määrittelee, milloin tällainen tapaus on olemassa? kysyi nyt kiihtyen Alfred-setä. – Myönnän, että sortajan surmaaminen voi olla – ehkä siksi, että hän on rikkonut vapauden pyhää lakia vastaan – ylevä teko, varsinkin jos siihen liittyy oman hengen uhraaminen. Mutta muistakaamme, ettei sortajan ollenkaan tarvitse tulla ulkoapäin kuten meillä nyt, vaan oman kansan keskuudessa voidaan ruveta pitämään jotakin henkilöä sellaisena. Köyhät kansanluokat voivat osoittaa sormella jotakin suurrikasta ja kirota häntä muka sortajana. Poliitikko voi joskus saavuttaa aseman, jossa hän vastustajiensa mielestä esiintyy sortajana. Silloin saattaa joku löyhäpäinen ruveta pitämään häntä kansan vapauden vihollisena ja surmata hänet luullen tekevänsä suuren teon. Ei, veljeni, edelleen olen sitä mieltä, että meidän ihmisten on paras pysyä erillämme jo sellaisista ajatuksistakin. Jos sitten Jumala tahtoo käyttää Wilhelm Telliä tarkoituksiensa edistämiseksi ja rikollisten rankaisemiseksi, niin se olkoon Hänen asiansa. Hän tietää järjestää sen tapahtumaan niin, ettei sen oikeutuksesta ole kellään edes silmänräpäyksen epäilystä.
– Setä on oikeassa, sanoi Jaakko hiljaisesti. Minäkin uskon Jumalan käyttävän Wilhelm Telliä, kun se aika tulee. Sitä aikaa en milloinkaan lakkaa odottamasta.
TOINEN LUKU.
1
Oli liikuttavaa nähdä sitä kunnioittavaa arkuutta, jota tädit osoittivat Hannulle ylioppilaskirjoitusten ja tenttien aikana. Olga-täti oli vielä siinä viidennen luokan maissa joskus ilmaissut tietävänsä hänkin jotakin, mutta oli sitten vähitellen arastunut, kunnes oli nyt täynnä pyhää, vapisevaa kunnioitusta sitä suunnatonta, rajatonta tietomäärää kohtaan, jota Hannu hallitsi. Kauan hänen oli täytynyt käydä koulua, mutta kyllä hän nyt paljon osasikin. Saapa nähdä, mikä hänestä tulee – eipä tiedä, vaikka tulisi suurmies.
Täti katseli huhtikuisen iltapäivän kuulakkaalle, teräksensiniselle taivaalle ja näki rivin suurmiehille pystytettyjä muistopatsaita. Hän huokasi onnellisena ja rukoili sydämessään, että jokin niistä muuttuisi tulevaisuudessa todellisuudeksi ja saisi kylkeensä Hannun nimen.
Hän hymähti ajatuksilleen ja vaipui kuvittelemaan, kuinka kaksin verroin hauskaa olisi, jos Erkkikin olisi ollut kirjoittamassa. Mutta kai siinä olisi ollut onnea juuri puolet liiaksi, koska toinen puoli oli saanut jäädä toteutumatta. Se oli katkeraa, mutta minkäpä sille voi. Saaneeko nähdä Erkkiä enää milloinkaan!
Aina-täti kunnioitti Hannun oppineisuutta vielä enemmän kuin sisarensa, pitäen sitä lyhyesti sanottuna yliluonnollisena. Hän palveli Hannua niin alamaisesti ja huomaavaisesti, että tätä hävetti ja suututti. Mutta hän ei voinut estää sitä, sillä täti olisi loukkautunut. Hannu totesi ruokansa käyvän yhä maukkaammaksi ja monipuolisemmaksi, löysi kahvitarjottimelta tai kirjoituspöydältään odottamattomia herkkupaloja, ja kuuli kerran tätien neuvottelevan, pitäisikö mennä tiedustelemaan Granbergin tohtorilta jotakin ylioppilaskokelaille sopivaa vahvistavaa lääkettä. Alituiseen tädit kyselivät, oliko hän väsynyt, oliko hänellä, ehkä päänsärkyä, kun hän oli niin kalpea – "heittäydy pitkäksesi tuohon sohvalle, niin minä tuon hajuvettä, että saat hengittää sitä, ja hieron otsaasi amykoksella". Ja tädit oikein loistivat, kun Hannu joskus oli heille mieliksi olevinaan väsähtänyt, nakkautui sohvalle, ummisti silmänsä, hengitti kaikkea, mitä tuotiin kasvojen eteen, ja antoi hieroa otsaansa ihmeellisillä voiteilla. Hän oli huomannut, että tällainen äidillinen hoitaminen oli tädeistä mahdollisimman mieluista puuhaa.
Koko kaupunki seurasi ylioppilaskirjoituksia melkein henkeä pidättäen – vanhemmat, koulukotien hoitajat, ulkopuolisetkin. Tiedettiin, ketkä olivat etevimpiä oppilaita missäkin koulussa, ja keskusteltiin heidän mahdollisuuksistaan. Maaseudulle oli luvattu ilmoittaa nopeasti tuloksista. Sieltä olivat isät ja äidit lähettäneet hartaat kirjeet, ylimääräistä provianttia ja taskurahaa, "että saat ostaa jotakin vahvistavaa rasittuessasi siellä kovissa tutkinnoissa ja tenttiluvuissa". Siitä "vahvistumisesta" ne kiltisti kaikki huolehtivat.
Ajattelevien mammojen, tätien ja flammojen suunnitelmat ulottuivat jo pitemmälle. Kun kukkakauppaa ei ollut, täytyi ajoissa huolehtia siitä, että saatiin varatuksi kukat kokelaiden lähtöpäiväksi. Ruusut tuotiin kellarista ja laitettiin parhaaseen kasvukuntoon; milloin vain aurinkoa oli vähänkään näkyvissä, niin heti ruukut tunnontarkasti sen paisteeseen. Muutkin kukat tarkastettiin, olisiko mahdollisesti toiveita, ja hoidettiin ylimääräisellä huolella. Ja missä vain tiedettiin pikkutalojen eukoilla olevan kevätruusuja tulossa, sieltä käytiin jo ajoissa ne tilaamassa: "että emäntä siis muistaa asian eikä anna kellekään muille kuin minulle".
Tämä oli tosiaan ihmeellistä aikaa. Oli ensinnäkin kevät, kirkas, yhä valoisammaksi ja pitempipäiväiseksi käyvä kuulas kevät, joka aina uutena yllättäen lumoaa vanhat ja nuoret. Tätien silmät tuikkivat kuin tähdet ja he nauroivat ja keskustelivat väliin tiitterästi kuin varpuset räystäällä, muistamatta monia tosia ja olemattomia huoliansa. Nuorten suonissa paloi onnen ja kaihon autuas hurma, sillä heillä oli kaksinkertainen kevät, toinen luonnossa, toinen sydämessä. Ja ylioppilaskokelailla oli lisänä vielä kolmas, unohtumaton kevät: ovien aukeaminen elämän siintävälle ulapalle. Joinakin silmänräpäyksinä nämä kaikki yhtyivät: silloin, kun aurinko paistoi, silloilla oli raikasta, kuulasta, huikaisevan kirkasta, koski pauhasi mahtavasti, valkolakki vilahti mielessä ja tuolta astui kuin keveästi liitävä hengetär unelmien jumaloitu ihanne. Sydämeen silloin tulvahtava onnen hyöky palkitsi kaikki vaivat ja vastukset, pyyhkäisi pois huolet ja ylensi koko olemuksen vapisuttavalla autuudella. Mitä on tämä onni? saattoi silloin herätä mielessä arka kysymys, mitä on se meissä, joka sekä ottaa vastaan että synnyttää ja kirkastaa nämä mielteet tällaiseksi suloiseksi olotilaksi, maalliseksi onneksi? Emme tiedä, mutta me ojennamme kätemme tuota valkoista pilveä kohti ja kuiskaamme "viivy!"
Se pysähtyi joskus Hannunkin kohdalle ja valaisi hänen sieluansa suurella, puhtaalla onnella. Samana aamuna kun kirjoitukset alkoivat, lähetti toi isältä kirjeen, jonka Hannu luki matkalla kouluun, kiiruhtaessaan sinne puoleksi juosten, ettei olisi myöhästynyt. Sen sanat kuvastelivat hänen mielessään silloin tällöin päivän jännittävän työn lomassa ja antoivat hänelle rohkeutta. Isän kirje oli menestyksen toivotus, samanlainen kuin monet kymmenet muut, jotka olivat näinä päivinä saapuneet Perä-Pohjolan erämaista, pitkien taipaleiden takaa. Jokainen niistä alkoi sanalla "rakas" tai "rakkaat", oli useimmiten isän kirjoittama ja äidin varustama sekavalla P.S:llä, ja toi kaukaisen punaseinäisen ja valkonurkkaisen kodin ilmielävänä mieleen. Isä on istunut kirjoituspöytänsä ääressä ja sepittänyt kirjettä hitaasti, välillä silmäten ikkunasta tielle miettiessään ja tuprutellessaan savuketta. Äiti on tullut aina vähän päästä kysymään, "joko olet muistanut sen asian?" ja isä on vastannut kärsimättömästi, että "jo". Sitten seuraavat pitkät neuvottelut ja laskelmat rahasta, kuinka paljon poika suunnilleen nyt tarvitsee. – "Helsingin matkarahat se kerkeää saada sitten, kun nähdään, pääseekö lähtemäänkään". – "Mutta, hyväinen aika, frakki sen täytyy teettää joka tapauksessa ajoissa!" Äidin sydän sykähtää ilosta, kun hän haltioituneena näkee oman poikansa, jota mielestään vielä vähän aikaa sitten piteli sylissä, komeana frakkipukuisena herrana. Se ihan vapisuttaa, kun sitä ajattelee... "Että Hannu on jo niin iso!"
Isän kirjeessä oli kaikkia näitä asioita ja myös äidin aivan tarpeeton peräkaneetti, että "tilaa frakki Fältin liikkeestä, sillä Fält on siellä tottunein frakkien tekijä", minkä isä oli jo omassa tekstissään sanonut.
Rakas poikani Hannu!
Kun näinä päivinä alkavat ne kokeet, joihin pitkien kouluvuosiesi on määrä päättyä, niin kehoittaa sydämeni lähettämään sinulle lämpimät menestyksen toivotukset. Kunpa nyt terveytesi ja kaikki olosuhteet olisivat yrityksellesi suopeita, että saisit korjata sen palkinnon, valkolakin, jonka mielestäni – sanon sen nyt sinulle – olet hyvin ansainnut. Sähkötä minulle niin pian kuin olet alustavasti saanut tietää tuloksen, vaikka vain pari sanaa. Voithan ymmärtää, että äitisi ja minä odotamme hyvin jännittyneinä tietoa onnistumisestasi.
Miettiessäni maailman menoa, mihin minulla on edelleen hyvää aikaa, vakinaista tointa kun ei näytä ilmestyvän, olen sinua ajatellessani muistanut koko sitä nuorisoparvea, joka nyt kanssasi kurkottaa kättänsä aukaisemaan elämän ovea. Tunnen nähneeni heidän jokaisen kasvamisen ja kehittymisen lapsesta nuorukaiseksi ja neidoksi niin läheltä kuin olisin heidän oma isänsä, ja tiedän heidän unelmansa, toiveensa ja uskonsa. Luonnon viisaan järjestyksen mukaan heidän elämänrohkeutensa on nyt korkeimmillaan, palaen niin voimakkaana, että siitä riittää lämpöä vuosikymmenien varrelle. Sitä tarvitaankin, ja enemmän kuin ennen, sillä kuinka toisenlainen on se maailma, johon he astuvat, verrattuna siihen olotilaan, joka vallitsi vielä kymmenisen vuotta sitten niin kalliolujana, ettei kenenkään mieleen johtunut edes sitä ajatusta, että se voi milloinkaan järkkyä. Nyt näemme sen järkkyvän. Olen kuulevinani kaukaisen idän tykkien jyskeen tänne saakka ja kuvittelen idän rannan aamuvarhaisen rusotuksen heijastukseksi siitä tuomiopäivän tuhovalkeasta, joka on syttynyt siellä kaukana ja parhaillaan polttaa jättiläisen sairaasta ruumiista mädännyttä lihaa. Kun näin ajatellen muistan teitä, isänmaan sivistynyttä nuorisoa, joka on taistelussamme kuin kuolemaan vihitty nuorukaisfalangi, niin sydämeni valtaa ensin kipeä sääli ja sitten oikeutettu ylpeys – edellinen siksi, että elämä tulee asettamaan teidät ankariin koetuksiin, jälkimmäinen siksi, että kansallamme on tällainen falangi. Tunnen hengessäni nuorisomme täyttävän siihen asetetut toiveet – näen sen kasvavan tehtäviensä mukana siksi, kunnes se tuntee, ajattelee ja arvostelee eurooppalaisesti, irtautuneena entisestä pienuudestamme. Se luottaa silloin itseensä; se katsoo itsenäisen, voimakkaan miehen tyynin, kirkkain silmin ketä tahansa, sietämättä pienintäkään ihmisarvon tai vapauden loukkausta; se tietää oikean silmänräpäyksen ja tarttuu johtoon ratkaisevalla hetkellä, jolloin vanhempi polvi on epäilystensä vuoksi toimintakyvytön... Tahdon rohkaista tällä, Hannu, sinua ja tovereitasi. Ole uljaalla mielellä ja ponnista, niin kaikki menee hyvin. Ja sitten kun toivottu päämäärä on saavutettu, niin ylennä katseesi isänmaahan, joka kimmeltää elämämme ihanana taustana, ympäristönä ja päämääränä, ei vain synnyinsijana vaan myös viimeisenä lepopaikkanamme. Sille vannokaa omistavanne koko elämänne uljaasti, pelkäämättä, vaikka teidät asetettaisiin seinää vastaan ja sanottaisiin "joko – tahi". Tässä kirjoittaessani näen käsienne kohoavan ja silmienne sädehtivän, kuulen teidän raikkaat, liikutuksesta ja innostuksesta väräjävät äänenne, kun vannotte tuon valojen valan, ja yksinäisen maanpakolaissydämeni täyttää toivo, usko, riemu. Hyvästi, poikani – sanomattanikin osaat tästä ottaa vastaan sen, minkä sisällytän siihen koko hengelläni, kaikella sillä rakkaudella, jonka tiedät sielustani sinuun kohdistuvan.
Elämämme on entisen laatuista. Täällä, Bodenissa, on ollut suomalaisten vastarinnan miesten tärkeä kokous, jossa olin saapuvilla. Voit ymmärtää, että oli virkistävää nähdä heitä ja kuulla luottavaisia, rohkaisevia sanoja. Toimettomina ei myöskään olla, vaan pidetään vastarinnan henkeä kansassa hereillä. Olen voinut kohtalaisen hyvin. Äiti kirjoittaa virallista tietä tädeille ja sinulle, joten liitän tähän vain hänen terveisensä. Vielä kerran: parasta menestystä sinulle ja tovereillesi toivottaa
vanha isäsi.
Hannu oli ollut pääsiäislomalla tervehtimässä isää ja oli silloin pelästyen todennut hänen joulullisesta asustaan laihtuneen ja ruumiillisesti väsähtäneen. Kävelemässä oltaessa hänen täytyi tuon tuostakin pysähtyä muka katselemaan ympärilleen, mutta tosiasiassa pienestä levähdyksen tarpeesta. Mentäessä valtakuntien rajalle, joka yhä oli itsestään selvä kävelyn päämäärä, eivät isän askeleet enää kumisseetkaan siltapalkkeihin yhtä reippaasti ja tarmokkaasti kuin ennen, vaan pyrkivät väkisin hissuttelemaan hiihtämällä väsyneesti kuin vanhan. Hannu arveli koti-ikävän alkavan vähitellen jäytää isän terveyttä ja pyysi häntä levottomana käymään lääkärissä. Äiti kertoi Hannulle jo ennen joulua huomanneensa isässä ensimmäisiä heikkouden merkkejä ja olevansa huolissaan. Mutta isä ei ottanut vielä hänen neuvojaan vakavalta kannalta, vaan arveli terveyden palaavan sitten, kun olot muuttuvat toisenlaisiksi. "Ja ne muuttuvat pian!" – se oli hänen ainainen loppuväitteensä.
Hannulla ei ollut samaa uskoa, sillä hän oli luonteeltaan pessimisti. Ainakaan ei isän terveyttä voinut jättää minkään uskon tai toivon varaan, vaan sen hoitamiseen täytyi ryhtyä tositoimin. Hannu ymmärsi, että paras keino sen kohentamiseksi olisi pääsy kotiin ja se ilo, minkä tämä tuottaisi, ja alkoi hautoa rohkeata tuumaa. Eräänä sunnuntaina hän pukeutui parhaisiinsa ja lähti aamupäivällä kiertelemään kuvernöörin linnan seutuville. Hän oli ottanut selkoa, mistä mentiin kuvernöörin yksityisasuntoon, ja kooten rohkeutensa hiipi sydän sykkien portaisiin ja soitti ovelle. Hänen laskujensa mukaan kuvernöörin piti olla tähän aikaan kotona. Sisästä kuului pianonsoittoa ja laulua, joka lakkasi ovikellon kilahtaessa. Sitten keveät askeleet lähestyivät ja ovea raoitettiin. Hannu tervehti ja pyysi saada tavata kuvernööriä.
– Mutta tämä on yksityispuoli ja nythän on sunnuntai.
– Minulla onkin hänelle yksityistä asiaa. Nimeni on Hannu Suvanto – olen metsänhoitaja Suvannon poika, lyseolainen. Menkää kysymään kuvernööriltä, eikö hän suostuisi kuulemaan asiaani.
Silloin ovi aukeni kokonaan ja Hannu huomasi nuoren kauniin naisen tarkastelevan häntä vakavan, tutkivan näköisenä. Se oli kuvernöörin puoliso, joka oli itse juoksahtanut avaamaan ovea. Hän sanoi:
– Tulkaa sisään. Menen kysymään kuvernööriltä.
Hän meni ja Hannu jäi odottamaan etehiseen. Hetken kuluttua hän ilmestyi sisäovelle ja viittasi Hannua tulemaan.
Seisoessaan pehmeällä matolla, kirjoituspöydän takana ikäänkuin suojassa istuvan kuvernöörin tarkastettavana, Hannu vilkaisi ympärilleen kuin katsellakseen komeaa huonetta. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan hän kaipasi kuvernöörin rouvaa, tuota kaunista naista, joka jo ilmeellään ja ulkonäöllään oli herättänyt hänessä luottamusta ja turvallisuudentunnetta. Mutta rouva ei ollut tullut huoneeseen Hannun mukana – kuunteli ehkä jossakin oven takana. Luottivat häneen, kun päästivät täten sisään, arvellen kai, ettei noin nuorella, hienolla pojalla voinut olla pahoja aikeita. Kuvernööri saattoi lisäksi olla utelias.
Nämä ajatukset risteilivät Hannun mielessä niinä sekunteina, jotka kerkesivät kulua ennenkuin kuvernööri nousematta paikaltaan ja tarjoamatta kättä pyysi häntä istumaan. Hänen äänensä ei kuitenkaan ollut tyly – se oli vakava, melkeinpä alakuloinen. Hän kysyi katsoen ulos:
– Olette siis metsänhoitaja Suvannon poika?
– Niin olen.
Sitten kuvernööri käänsi harmaat, tutkivat silmänsä Hannuun ja kysyi hitaasti, varovasti, kuin ainakin kosketettaessa arkaa asiaa:
– Miten nyt isänne jaksaa siellä, missä hän on?
– Huonosti. Hänen terveytensä alkaa horjua.
– Sepä on kovin ikävää. Onko ilmestynyt jokin tauti ehkä?
– Sitä ei ole osattu vielä todeta. Luulemme kuitenkin, että koti-ikävä riuduttaa häntä.
Kuvernööri käänsi katseensa ulos ja oli hetkisen vaiti. Sitten hän taas kääntyi Hannun puoleen:
– Mikä on asianne minulle?
Hannu epäröi hiukan, miten asettaisi sanansa, mutta virkkoi sitten koruttomasti:
– Tulin pyytämään, eikö herra kuvernööri voisi olla niin hyvä ja armahtavainen, että toimittaisi isälle luvan palata kotiin? Se ilo tekisi hänet varmaan terveeksi.
Kuvernööri säpsähti, laski kätensä pöydälle kuin olisi aikonut nousta, painui taas istumaan ja kysyi:
– Miten voit, poikaparka, luulla, että kykenisin aikaansaamaan sellaisen asian?
– Tottakai kenraalikuvernööri uskoo teitä. Ettekö voisi ilmoittaa hänelle esimerkiksi käyneen selville, ettei metsänhoitaja Suvannon toiminta ole ollutkaan niin vaarallista kuin on luultu, ja että, kun hän kuuluu olevan sairas, olisi ehkä syytä sallia hänen palata kotiin, varsinkin kun kansa on hänen kohtalostaan kiihdyksissä?
Tämä oli suunnitelma, jota Hannu oli pitkän aikaa hautonut. Kuvernöörin vakavaan ja säälivään ilmeeseen sekaantui häivähdys hymyä hänen kuunnellessaan Hannun hienoa diplomaattista tuumaa. Sitten hän sanoi:
– Sellaista ilmoitusta en valitettavasti voi kenraalikuvernöörille kirjoittaa, ei siksi, etten tahtoisi toimia isänne hyväksi, vaan siksi, että se olisi ilmeinen valhe. Isänne toiminta näet oli päinvastoin paljoa vaarallisempaa kuin oli luultukaan. Kenraalikuvernööri on saanut siitä santarmien kautta tarkan tiedon eikä varmasti uskoisi sanojani. Toinen keino tarvitaan.
Kun Hannu oli neuvottoman näköinen eikä sanonut mitään, kuvernööri jatkoi, alentaen ääntänsä hiljaiseksi, melkein välinpitämättömäksi:
– Jos isänne kirjoittaisi itse jotakin – tarkoitan, että jos hän osoittaisi esimerkiksi minulle – olemmehan vanhat tuttavat – kirjeen, jossa lausuisi poliittisia mietteitä siihen suuntaan, että on tullut huomanneeksi – hm – sekaantumisensa valtiollisiin asioihin olleen tarpeetonta, niin sellainen kirje voisi saada kenraalikuvernöörin vakuutetuksi siitä, että isäänne on aiheetonta enää kiduttaa maanpaossa. Mitään suoranaista anteeksipyyntöä tai lupausta vastaisesta lojaalista suhtautumisesta maan hallitukseen siinä ei tarvitsisi olla – sen hengestä vain tulisi ilmetä kaiken tämän. Jos sellainen kirje, josta ei kukaan saisi vihiä, tulisi käsiini, niin matkustaisin ensimmäisessä junassa Helsinkiin puhumaan isänne asiasta henkilökohtaisesti kenraalikuvernöörille. Uskon, että isänne voisi jo muutaman päivän kuluttua palata rauhassa kotiinsa ja ryhtyä hoitumaan tointansa. Luulisitteko voivanne taivuttaa isänne kirjoittamaan tällaisen kirjeen? Ajatelkaa, ettei siinä tarvitse luvata muuta kuin olla tästedes sekaantumatta politiikkaan. Sehän ei ole paljoa maksettu siitä, että saa palata isänmaahansa, kotiinsa, perheensä ja vaikutuspiirinsä keskuuteen. Eikö teidän hänen poikanaan ja asioita ymmärtävänä nuorena miehenä ulisi suorastaan velvoittaa häntä siihen?
Kuvernöörin ääneen oli loppupuolella ilmestynyt pehmeä, houkutteleva, kehräävä sävy. Hän oli ulkonaisesti rauhallinen, mutta Hannu huomasi hänen todellisuudessa olevan kiihtynyt ja odottavan maltittomana vastausta. Jo häntä kuunnellessaan Hannu oli tuntenut kiusauksen lähestyvän, mutta voittanut sen samalla kuvittelemalla itsensä keskustelemassa tästä asiasta isänsä kanssa. Kylmäverisesti hän sanoi:
– Anteeksi, herra kuvernööri, mutta niin kuin minun äsken ehdottamani raportti olisi ollut ilmeinen valhe, kuten sanoitte, täytyy minun puolestani huomauttaa, että teidän ehdottamanne kirje olisi samanlainen, eikäpä vielä suurempi. Kuinka siis olette valmis nyt hyväksymään sen?
Kuvernööri ei suuttunut – päinvastoin Hannu huomasi hänen hymyilevän. Hän kysyi Hannulta leikilliseen sävyyn:
– Osaatteko pitää vastaukseni samoin kuin koko käyntinne luonani omana tietonanne, jos sanon, miksi hyväksyn tämän jälkimmäisen valheen?
– Kyllä, herra kuvernööri.
– Siksi, että uskon kenraalikuvernöörin nielaisevan sen.
Hannua nauratti ja elleivät hänen silmänsä pettäneet, kuvernöörinkin ruho hytkyi sisällisestä liikutuksesta, vaikka kasvot olivat vakavat. Sitten hän sanoi:
– Ikävä kyllä, en voi kehoittaa isääni kirjoittamaan mainitsemanne laatuista kirjettä.
– Miksi ette?
– Koska en voi hyväksyä sellaista valhetta siinäkään tapauksessa, että kenraalikuvernööri nielisi sen ja koska tiedän, etten olisi enää kelvollinen metsänhoitaja Suvannon pojaksi siinä silmänräpäyksessä, jolloin kehoittaisin häntä tällaiseen tekoon.
Kuvernöörin silmät välähtivät ja hän puraisi huultaan, mutta ei sanonut mitään. Hannu rohkeni jatkaa:
– Olisi vielä yksi keino, jos sallitte, herra kuvernööri.
– No niin?
– Olen tietenkin aivan kokematon näissä asioissa ja puhun vain ystävällisyytenne rohkaisemana. Mitenkähän olisi, jos kerran, harvinaisena poikkeuksena, turvauduttaisiin myös totuuteen? Ettekö voisi, hyvä herra kuvernööri, lähettää kenraalikuvernöörille sellaista raporttia, jonka jokainen sana olisi puhtainta, punnituinta, alastominta totuutta?
– Minkälaista se sitten olisi?
– Ettehän suutu, jos ilmaisen avomielisesti kaikki ajatukseni?
– Varmasti en. Voitte puhua yhtä suoraan kuin isällenne.
– Olen usein, aloitti Hannu, – ajatellut, ettei niillä, keisarilla, kenraalikuvernöörillä ja muilla, jotka nyt haluavat venäläistyttää Suomen, ole täyttä käsitystä siitä, miten suunnattoman hinnan he maksavat siitä aivan näennäisestä ja olemattomasta edusta, jonka saisivat siinä tapauksessa, että onnistuisivat aikeissaan.
– Minkä hinnan? kysyi kuvernööri.
– Oman arvonsa, kunniansa ja maineensa jaloina ihmisinä ja kaukonäköisinä, valistuneina valtiomiehinä. Kyllä pitäisi ajatella kahteen kertaan ennenkuin lähtisi koko maailman nähden suorittamaan sellaista pimeydentyötä kuin nyt on tekeillä. Valtiomiehen tulisi aina muistaa historian tuomiota.
– Niinpä kyllä, myönnytti kuvernööri.
– Siksi heidät täytyisi saada ymmärtämään, ettei oikeutta saa loukata, että juuri esivallan pitää varjella sitä kuin silmäteräänsä. Ellei niin tehdä, seuraa ennemmin tai myöhemmin rangaistus.
– Voipa niinkin käydä, arveli kuvernööri. – Mutta kuka nyt selittäisi totuuden esimerkiksi kenraalikuvernöörille, joka ei ota sitä kuten on nähty kuuleviin korviin, vaikka sen ovat monesti hänelle esittäneet tämän maan pätevimmät miehet?
– Hänen omien miestensä pitäisi tehdä se – palata kuin kenraalit rintamalta ja sanoa, ettei tästä tule mitään, ettemme tahdo sotia rauhallista kansaa vastaan, joka nauttii vain laillisia, luvattuja ja vannottuja oikeuksiaan. Silloin vallanpitäjille valkenisi todella vakuuttavana leimauksena kuin salamaniskusta pimeänä yönä heidän politiikkansa hulluus.
– Mahtaisikohan, epäili kuvernööri.
– Varmasti! vakuutti Hannu innostuneena. – Jos esimerkiksi te, herra kuvernööri, laatisitte raportin, jossa lausuisitte selvän, koristelemattoman totuuden nykyisestä politiikasta sen kaikissa muodoissa, ja ilmoittaisitte, ettette voi enää edesauttaa sen toteuttamista, niin se olisi teko, joka herättäisi tavattoman innostuksen ja tulisi tiedoksi koko Euroopassa.
– Ihmiset pitäisivät tekoani sankarillisena ja ihailisivat minua sen sijaan, että nyt vihaavat? kysyi kuvernööri tuijottaen ulos ja puhuen puoleksi itsekseen.
– Niin tekisivät. Kansan rohkeus kasvaisi entistä suuremmaksi ja mieli virkistyisi, sillä eihän mikään ole niin kohottavaa kuin epäitsekäs, jalo teko.
– Pääsisin jälleen kunniallisten miesten kirjoihin ja voisin katsoa lähimmäisiäni silmiin?
– Niin, niin! Ryhtyisitte johtamaan vastarintaamme...
– Kunnes kenraalikuvernööri ajaisi minut maanpakoon tai toimittaisi Siperiaan?
– Ei se mitään haittaisi! Isäkin kärsii mielellään isänmaan puolesta, sillä vain siten – vaikka kuolemalla sen edestä – saamme kerran sen vapautetuksi. Eihän vapautta eikä itsenäisyyttä voi pyytää ilmaiseksi, vaan siitä täytyy maksaa kalliit lunnasrahat.
– Itsenäisyyttä, sanotko "itsenäisyyttä", poika? kysyi nyt kuiskaten kuvernööri, unohtaen taas virallisen teitittelynsä ja katsoen kiinteästi Hannuun. – Se on vaarallinen, laiton sana. Puhuvatko nuoret Suomen itsenäisyydestä?
– Eivät, vain ajattelevat sitä, haaveilevat siitä.
– Se on kaunis – haave, puhui kuvernööri taas puoleksi itsekseen, – mutta mahdoton, milloinkaan toteutumaton. Jos maailmassa todellakin vallitsisi oikeus, niin tuo haave muuttuisi helposti todellisuudeksi, sillä Suomi kykenisi kunnialla täyttämään itsenäisyyden velvoitukset. Mikä innostus ja toimitarmo silloin valtaisi mielet, mikä onni olisi uurastaa vapaan, itsenäisen kansan keskuudessa. Vasta se antaisi elämälle oikean sisällyksen. Nuoriso ajattelee sitä – vuosien kuluessa se itää ja kasvaa –
– Nuori mies, sanoi kuvernööri kääntyen äkkiä kannuun päin, – olen tässä sunnuntairauhan houkuttelemana ja haluten kuulla, mitä nuorten sydämessä liikkuu, sallinut teidän jutella aivan vapaasti, jopa puhunut itse enemmän kuin tapani on. Sovimmeko nyt siitä, ettei kukaan saa tietää käynnistänne täällä – kunniasanalla?
– Kyllä, herra kuvernööri.
– Mitä isäänne tulee, niin apuni ei voi pelastaa häntä, vaan hänen paluunsa kotiin riippuu siitä, salliiko kenraalikuvernööri kaikkien maanpakolaisten palata. Vielä ei näy merkkejä siitä, että sellaista käännettä ajateltaisiin, mutta odottakaamme ja eläkäämme toivossa. Niinhän meidän kaikkien tulee tehdä.
Hän nousi, tuli Hannun luo ja ojensi kätensä hyvästiksi. Ja Hannu tarttui siihen kohteliaasti siitä huolimatta, että oli usein kuvitellut toista. Hannun mieleen jäi kuvernööristä se kuva, että hän oli jollakin tavalla väsynyt, masentunut.
Mentyään saliin kuvernööri tapasi rouvansa istumasta ikkunalaudalta ja tuijottamasta puistoon ja kaupungille. Kääntyen miehensä puoleen rouva sanoi:
– Tuolla ei ole ainoatakaan perhettä, joka avaisi meille ovensa, ei ainoatakaan ihmistä, joka katsoisi meihin ystävällisesti.
2
Hannu tapasi kerran kävelyretkellään Hermannin ja pysähtyi puhelemaan hänen kanssaan. Hehän olivat leikkitovereita, entisiä ylimpiä ystäviä, jotka eivät olleet tienneet, että ihmisiä voisivat erottaa mitkään sääty- tai muut ennakkoluulot. Hannu oli surrut nähdessään sitten Hermannin vähitellen vierautuvan hänestä ja sulkeutuvan kuoreensa. Sitä iloisempi hän oli nyt todetessaan, että Hermanni taas saattoi katsoa häntä rehellisesti silmiin. Katse oli kirkas kuten ennenkin, mutta ei luottavainen: siinä oli uhmaa ja haastetta, ja se ilmaisi Hermannin tuntevan kuuluvansa toiseen maailmaan kuin missä Hannu eli. Ystävällisesti hän kuitenkin vastasi Hannun tervehdykseen ja lähti kulkemaan rinnalla, kun Hannu sanoi olevansa menossa kävelylle siltain "ympäri" ja pyysi Hermannia mukaan. Tämä oli peseytynyt sahalta tultuaan ja lähtenyt kevätillan houkuttelemana ulos. He kulkivat aluksi vaiti ollen, kunnes Hermanni kysyi, miten isä jaksoi. Hannu kertoi ja Hermanni huomautti sen johdosta:
– Eivät parane nämä asiat ennenkuin kansa saa vallan. Silloin vääryydet korvataan ja sorto lopetetaan.
– Mitä oikein tarkoitat "kansalla"? kysyi Hannu. – Luetko esimerkiksi isän ja minut "kansaan" kuuluviksi?
– Onpahan siinä ja siinä, harkitsi Hermanni, – te kun olette pääoman omistajia eli siis kapitalisteja.
– Mutta yhtä samaa kansaahan nekin ovat?
– Eivät olekaan. Kuuluuko varas siihen taloon, josta varastaa? Kapitaali, pääoma, on kansalta, etupäässä tehdastyöväeltä varastettua omaisuutta, jonka haltijat olisi oikeastaan pistettävä lukkojen taakse.
– Mistä olet saanut tuollaisia käsityksiä?
– Talolla niitä selittelevät ne, jotka tällaisia asioita ymmärtävät. On näet jo köyhälistölläkin omat tietomiehensä – ei tarvitse uskoa enää kaikkea, mitä herrat puhuvat. Kyllä ne tietävät ainakin yhtä paljon kuin – ylioppilaat.
Hermanni vaikeni hetkiseksi ja kysyi sitten:
– Sinä siis olet tulossa ylioppilaaksi?
Hannu myönsi sen olevan todennäköistä, elleivät sairaus tai kuolema estä.
– Ja lähdet Helsinkiin noutamaan valkoista lakkia?
– Niin teen.
– Mahdat olla onnellinen. Meikäläinen köyhä sahatyömies ei osaa kuvitellakaan sitä tietomäärää, mikä valkoisen lakin saamiseen tarvitaan. Kunpa saisi siitä edes osan omakseen. Mutta sehän ei ole mahdollista sille, joka ei ole käynyt kansakouluakaan eikä lukenut muita kirjoja kuin katkismusta, Raamattua ja Laestadiusta, joista ei ole mitään hyötyä.
– Kuinka niin ei mitään hyötyä?
– No, sanoi Hermanni silmät pyöreinä kuin olisi ihmetellyt Hannun tietämättömyyttä, – nehän ovat vain vanhoja satuja ja loruja, jotka eivät ollenkaan kuulu nykyajan maailmaan.
– Mutta kielletäänhän niissä esimerkiksi varastamasta, mikä on kyllä tarpeellista nykyaikanakin.
– Noo, semmoista nyt kyllä, myönsi Hermanni, – mutta ne asiathan on sanottu lakikirjassa. Oikeata varsinaista tietoa pitäisi kansalle opettaa ja kaikkien tulisi saada käydä edes jonkinlaista koulua.
– Siinä olet kyllä oikeassa, myönsi Hannu. – Niin minäkin ajattelen ja niin tulee varmaan kerran tapahtumaan. Mutta jos halajat oppia ja tietoja, niin mikä estää niitä hankkimasta?
– Mitenkä se olisi mahdollista?
– Osaathan lukea ja laskea vähän. Opettelimmehan sitä kerran. Siitä alku lähtee. Lainastossa on kirjoja ja työstäsi jää kyllä aikaa. Onhan sitä paitsi iltakoulu.
Hermanni huokasi alakuloisesti:
– Ei siitä tule mitään. Jos mitä tietokirjaa yritän, niin en ymmärrä sitä juuri ollenkaan.
Hannu mietti ja sanoi hetken kuluttua:
– Vika on siinä, että nuo kirjat ovat sattuneet olemaan liian vaikeita. Jos haluat, niin opetan sinua kernaasti. Saat tulla kolme kertaa viikossa luokseni. Minullahan on oma kamari, jossa et häiritse ketään. Tule huomenna ensimmäisen kerran, niin annan sinulle kirjat ja niistä läksyt.
Hermanni seisahtui ja katsoi Hannuun kiitollisesti:
– Miksi ryhdyt vuokseni näin suureen vaivaan?
– Ei siitä suurta vaivaa ole. Jos luet ahkerasti neuvojeni mukaan koko kesän, niin syksyllä voit varmasti päästä iltakouluun. Ja sen käytyäsi huomaat tietäväsi paljon hyödyllisiä asioita ja osaavasi jatkaa ominpäin. Kaikki sivistyneet tahtovat nyt valistaa ja opettaa kansaa.
– Miksi?
– Herättääkseen sen ymmärtämään velvollisuutensa isänmaata kohtaan, jonka tsaarivalta tahtoo venäläistyttää. Tietämätön kansa on helposti houkuteltavissa.
Hermanni mietti kauan tuijottaen rautatiesillalta, jolla he nyt seisoivat, tummana ja sileänä kiitävään virtaan, ja sanoi yhtäkkiä kuin ajatustensa lopputulokseksi:
– Jos olisit vieraampi kuin olet, niin pelkäisin sinun tahtovan houkutella minua sinne, minne en kuulu. Tiedä siis, että haluan aina pysyä uskollisena työväelle, tapahtuipa mitä tahansa ja näyttipä porvarien leipä miten leveältä hyvänsä. Haluan tietoa voidakseni auttaa työväen asiaa, mutta en kelvatakseni palvelemaan porvarien tarkoitusperiä.
– Onko sinusta isänmaan puolustaminen siis vain porvarillinen tarkoitusperä? kysyi Hannu tahtomattaankin kiihtyen. – Eikö työmiehellä isänmaata olekaan?
– Onpahan siinä ja siinä, arvosteli taas Hermanni punniten tarkasti Hannun kysymystä. – Te herrasväet ette milloinkaan voi asettua köyhän asemaan niin elävästi, että todella tuntisitte sitä. Ihminen ei kykene kuvittelemaan oloa alempana sitä, missä on. Mutta köyhän on perin helppoa ja mieluista kuvitella itsensä herraksi, ja kun hän silloin huomaa, ettei hänen hyppysissään oleva kannikka olekaan uneksittu pullaviipale eikä leuoissa haiseva kessunysä sikari, niin hänen mielensä valtaa kateus. Sehän on aivan luonnollista. Kun silloin porvarit tulevat puhumaan isänmaasta, jonka puolesta työmiehen pitäisi uhrata vaikka henkensä, niin hän ei voi sellaisesta innostua. Talolla sanoi muuan helsinkiläinen toveri herrain tarkoittavan sitä, että työmiesten pitäisi marssittaa itsensä heidän komennossaan kanuunain ruoaksi.
– En ikinä usko suomalaisen työmiehen ajattelevan näin kuin sanot, virkkoi Hannu hilliten tulistumistaan ja pahaa mieltään. – Hän on osannut kaatua isänmaan puolesta ja osaa vieläkin.
– Mitäpä typeryyksiä ei tyhmä kansa olisi tehnyt, kun herrat vain ovat käskeneet, järkeili Hermanni, joka selvästi oli painanut mieleensä kaiken, mitä sosialistipuhujat olivat tahallisen räikeissä herätyssaarnoissaan kuulijoilleen syöttäneet. – Siinähän vika onkin, että kansa on aina totellut sokeasti käskijöitänsä ottamatta itse ohjaksia käsiinsä.
– Luuletko, että sen kohtalo olisi siinä tapauksessa kääntynyt suopeammaksi? kysyi Hannu.
– Tottakai, ihmetteli Hermanni. – Eiväthän silloin olisi sodat eivätkä yleensä mitkään vääryydet tulleet kysymykseen, vaan kaikkialla vallitsisi vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus.
– Hm, myhähti Hannu. – Kuule, Hermanni, nämä ovat juuri niitä asioita, joiden oikeaan ymmärtämiseen ja arvostelemiseen tarvitaan ennen kaikkea kaipaamaasi tietoa. Aloittakaamme siis siitä, antamatta minkään muun kuin sen vaikuttaa käsityksiimme. Muru murulta nämä silloin rakentuvat oikeista aineksista lujiksi ja pysyväisiksi. Ja ettet pelkäisi minun syöttävän sinulle rivien välissä porvarillista myrkkyä, tunnustan suoraan, että minäkin palavasti harrastan työväen asiaa ja toivon sen taloudellisen ja henkisen aseman kohentuvan. Ja se on, mikäli tiedän, porvarien yleinen halu ja päämäärä.
– Ohoh!
– Et usko minua, mutta niin kuitenkin on. Mutta jotta siitä voisi tulla jotakin, tarvitsemme häiritsemättömän isäntävallan maassamme. Mikään ei menesty kunnollisesti, ei oppi eikä talous, niin kauan kuin olemme vieraan valtakunnan käskyjen alaisia. Työväenkin tulevaisuuden vuoksi on siis sorto saatava suistetuksi.
– Mielellään minun puolestani. Venäläiset herrathan sitä harjoittavat. Jos kansa saisi siellä vallan, se loppuisi siihen paikkaan.
– Mutta jos se kansakin pitäisi parhaana, että meidän olisi sulauduttava siihen, niin entä sitten? Olisitko valmis oppimaan venäjänkielen ja muuttamaan elämäsi yleisvaltakunnalliseen malliin?
– Jos vain työväen asema siitä paranisi, niin heti. Ihmistenhän on määrä tulla veljiksi. Tyhmäkin ymmärtää, että monista kansoista on vain häiriötä – paras ja käytännöllisin olisi vain yksi kansa ja kieli, ihmiskunta.
– Etkö siis ollenkaan rakasta sitä kieltä, jolla luontaisesti ilmaiset ajatuksesi?
– En ole tullut ajatelleeksi, että kieltä voisikaan rakastaa. Mitä rakastamista siinä on – sanoissa, joilla ilmaisen ajatukseni? Kielihän on vain käytännöllinen väline, jota tarvitsen tullakseni toimeen. Toisenmallinen aura saattaa olla paljoa parempi. Turhaa touhua koko kielen rakastaminen. Ovat ne puhuneet siitä joskus työväen juhlissa, vaan en ole päässyt sen asian tärkeydestä perille.
Heidän keskustelunsa jatkui loppumattomasti, siirtyen väitteestä toiseen kuin laskien ketjun renkaita. Hannu huomasi Hermannin joutuneen auttamattomasti raja-aidan toiselle puolelle, jonka yli he vain ylen harvoissa tapauksissa saivat ojennetuksi toisilleen kätensä. Isänmaan nimessä se ei voinut tapahtua, sillä Hermannin mielestä isänmaa oli köyhälistölle yhdentekevä; ei liioin rakkaus kotiseutuun – "siihenkö isän pahaiseen mökkirötisköön?" – lehahtanut palamaan Hermannin sydämessä; kielestä hän ei välittänyt sen enempää kuin hyvästä työkalusta; ainoa, joka täytti hänen sydämensä, oli tiedonhalu, jotta voisi ruveta työskentelemään tehokkaasti työväen aseman parantamiseksi. "Köyhyys, pettu, nälkä, alastomuus – ne ovat kaikkialla maailmassa huutavimmat, viiltävimmät epäkohdat. Porvarit ovat hallinneet maailmaa tähän saakka kykenemättä korjaamaan niitä, mikäli ovat tahtoneetkaan, ja koettaneet hillitä kurjalistoa saarnaamalla sille jos mitä valheita, kaikissa kuitenkin yhteisenä liehakoivana pontena, että pitää tyytyä osaansa ja odottaa korvausta taivaassa. Mutta nyt eivät enää ne konstit auta, sillä kansa on oppinut ymmärtämään totuuden. Se tahtoo ottaa vallan käsiinsä ja näyttää, että tämä murheenlaakso voi muuttua vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden valtakunnaksi, jossa asuvat oikeus, rauha ja hyvinvointi. Ja ellei niin käy, niin silloin on selvää, ettei tämä ilma ole hengittämisen arvoista, että ihmissuku on luomisen suunnaton erehdys, jonka on parasta tuhota itsensä ja palata takaisin elottomaan aineeseen, josta on luotukin..."
Hermanni oli pysähtynyt. Hän puhui kiihkeästi, omituisen, opitun kaunopuheisesti ja sujuvasti, taidolla, jonka Hannu kyllä tunsi. Hän tuijotti haaveellisesti kauas läntiseen horisonttiin silmissä ilme, joka osoitti hänen näkevän jotakin ihanaa, sellaista, jonka saavuttamiseksi kannatti uhrata henkensä. Huulet vapisten, liikutuksen vallassa, hän katsoi sinne hetkisen senkin jälkeen, kun oli jo ammahtanut tuliset, kiihkoiset sanansa kiitämään avaruuteen kuin kotkat. Sitten hän katsahti Hannuun kuin heräten, tarjosi hänelle hyvästiksi kättä ja läksi äkkiä menemään omalle suunnalleen. Hermannin kaunopuheisuus ei ihmetyttänyt Hannua, sillä hän oli tottunut siihen, että kansannuorukaiset saattoivat puhua sujuvasti ja valmiisti. Konventilla oli ollut tapana tehdä joka kevät vierailu läheiseen kansanopistoon ja kutsua tämän oppilaat luokseen vastavierailulle. Yhteisessä kokouksessa pohdittiin jotakin keskustelukysymystä, ja silloin Hannu oli monta kertaa hämmästyen todennut, kuinka vuolaana ja samalla, mikäli hän saattoi ymmärtää, kokemuksesta kumpuavana puhe virtasi nuorukaisilta, joiden teoreettinen tietomäärä oli perin pieni verrattuna lyseon yläluokkalaisiin. Ylen harva Hannun tovereista kykeni kilpailemaan kansanopistolaisten kanssa tavallisessa järkitiedossa ja käytännöllisesti pätevien mielipiteiden löytymisessä ja esittämisessä. Hannu ei ymmärtänyt, mistä tämä johtui. Olisi luullut olevan päinvastoin: laajemman tiedon tuovan kypsempää puhetta. Mutta ehkäpä he, lyseolaiset, olivat saaneet tietonsa elämästä eristettyinä, kun taas kansannuorukaiset olivat kokemuksen opettamia.
Hannu saapui kotiin levottomana ja tuskaisena. Keskustellessaan Hermannin kanssa hän oli tuntenut hämärästi olevansa jollakin tavalla alakynnessä ja puolustaneensa siksi asiaansa heikosti. Hermannin käsityksiin sisältyi se perustotuus, että maailman kaikista epäkohdista köyhän kansan kurjuus oli huutavin. Sellaisessa tilanteessa ei todellakaan voinut pyytää heitä innostumaan isänmaallisuudesta eikä kansallisuudesta, Ruveta nyt puhumaan ylentävistä asioista nälkäiselle miehelle, joka kiihkeästi odotti ruokaa oltuaan syömättä puoli ikäänsä! Parempiosaisten tunnolla oli suuri ja raskas edesvastuu: he eivät olleet ajoissa pitäneet huolta köyhästä veljestään, vaan olivat itsekkäästi päinvastoin hyötyneet hänen hiestään. Se ei voinut unohtua ilman sakkoja – siitä oli kerran tuleva tiukka tilinteko, jossa maksettava todennäköisesti joutuisi porvarien kontolle. Hannu tunsi olevansa täysin työväen puolella ja tahtoi asettua elämässään avoimesti jyrkkien yhteiskunnallisten uudistusten kannalle. Mutta silti hän ei suinkaan tahtonut unohtaa säätyänsä, maailmankatsomustansa, isänmaatansa ja kansallisuuttansa. Eiväthän nämä ja köyhän aseman kohentuminen minkään järjen nimessä olleet toistensa kanssa ristiriidassa, vaan merkitsi yhden etu samalla yhteisyyden nousua. Miksi siis Hermanni oli joutunut erottavan aidan toiselle puolelle? Oliko niin, että tämä jakautuminen oli merkki muualta tulleesta, ainakin Suomen olojen kehitykseen sopimattomasta harhasuunnasta? Hannu tunsi ajatuskykynsä tyrmistyvän niiden monien ongelmien edessä, joita näytti lentävän näkyviin horisontin kaikilta kulmilta ja joiden saattaminen sovintoon ja yhteistyöhön varmaan oli elämän ihanteista vaikeimmin toteutettavia.
3
Florida, Fernandino, maalisk. 20 p. 1904.
Rakas veljeni Hannu!
Niin kuin näet päiväyksen paikasta, olen pitänyt sanani ja loikannut rapakon yli Afrikasta tänne. Lähetän nyt sinulle matkan vaiheista tekemäni pienet muistiinpanot.
Kuten muistat, kaverit karkasivat ja alkoi eri touhu heidän haravoimisekseen näkyviin niistä runnaripesistä ja pelihelveteistä, joihin he olivat tietenkin kätkeytyneet. Ja niin tarkkaan ukko ja poliisi seuloivat Afrikan hiekan, että jopahan pojat kopisivat seulan pohjalla, joutuen ukon hyppysiin. Tämä toimitti heidät rautoihin ja soudatti laivaansa, sulkien heidät vangeiksi skanssiin. Ukko oli kovana ärjyen kuin jalopeura, mutta pojat kiroilivat vastaan ja murisivat harjakset sirrillään kuin vihaisilla koirilla. Ruokaa ei ukko sanonut antavansa ennenkuin nöyrtyvät ja rupeavat siivosti töihin.
Tällä välin olimme niggerien avulla saaneet lastin sisään ja olimme poikain tullessa laivaan valmiit lähtemään. Ukko oli niin sisukas, että tilasi hinaajan ja käski miehistön nostamaan ankkureita. Kun karkurit yhä kieltäytyivät työstä, ukko komensi meidät neljä nöyrää miestä yksinämme siihen hommaan, mutta emme mekään totelleet ensimmäistä kirousta, työ kun oli liian raskasta niin vähälle väelle. Vasta kun hän lupasi lisäpalkkaa, aloimme hiivata, mikä tietenkin kävi hitaasti. Mutta kävihän se kuitenkin, niin että pimeän tullen toinen ankkuri oli puurissa ja toisenkin kettingistä nelisenkymmentä syltä. Pimeän vuoksi lähtö siirtyi aamuun – jäimme yöksi yhden ankkurin varaan paikoillemme. Ukko ja perämiehet eivät menneet levolle ollenkaan, vaan peläten poikain tekevän ihmeitä hiiviskelivät kannella vartiossa. Eikä pelko ollutkaan aiheeton: klo 11:n maissa kuului yhtäkkiä kamalaa ryskettä kajuuttatäkiltä, jossa toinen perämies piti vahtia: iso rautainen piikki oli heitetty kajuutan seinään, niin että laudat halkeilivat. Ja vähän ajan perästä lensi raskas tahkon puolikas kajuutat akkunasta sisään. Kyllä sen silloin jo älysi tyhmäkin. etteivät pojat enää välittäneet olla skanssissa vankeina vaan pistäytyivät tuon tuostakin kannella piruilemassa. Ensimmäinen perämies meni nyt revolveri kädessä skanssin ovelle ja sanoi ampuvansa sen, joka uskaltaa nousta kannelle muussa kuin työnteon aikomuksessa. Hän huomautti vielä, että kapina laivassa on vakava asia ja että ukolle on tämän jälkeen pikku juttu hankkia heille kunnollinen vankeushoito, jos tahtoo. Miehet äyhkyivät skanssista vastaan ja vaativat vapaata lähtöä laivasta ja sisässä olevaa palkkaansa, mutta ukko sanoi, että ei niin kauan kuin hän on tämän purkin kapteeni. Täytyy sanoa, että kyllä ukko on pelkäämätön mies, yhtä sisukas kuin matruusinsakin. Jos heittäytyisimme merirosvoiksi, valtaisimme luullakseni minkä laivan tahansa. Jos ovat tukkijätkät hyviä niin merimiehet ovat vielä kynnen mustukaisen verran parempia.
Aamulla klo 6 oli tilanne muuten sama paitsi että miehet olivat syömättömyyden vuoksi entistä hurjemmalla päällä ja jyrkästi kieltäytyivät työstä. Mutta ukko oli myös saanut sisuunsa lisäpainetta ja käski meidät hinaamaan ankkurin. Tottelimme ja saimmekin kaikki reilaan siihen klo 8:n paikkeille, jolloin hinaaja vei meidät avomereen. Kuulin kyllä perämiehen estelevän, että eikö ole uhkarohkeaa lähteä neljän miehen varassa Hyväntoivonniemen myrskyihin, näin iso parkkilaiva kun tarvitsee vähintään kymmenen matruusia, mutta ukko tiuskaisi, että "snääkö täm burkin gapteen ole vai mnää?" ja käski vain karjua meille "hurjoppia". Kovasti ponnistellen saimme lopuksi märsseilit ylös ja aloimme kulkea tavallista vauhtia etelää kohti; illalla nostimme lisäksi pramseilin. Skanssista ei ollut koko päivänä kuulunut muuta kuin huikeita kirouksia ja kostonuhkauksia, mihin kapteeni aina vain sylkäisten sanoi, että eiköhän sisunne laukea, kunhan vielä olette jonkin aikaa syömättä. Koko päivänä heille ei näet annettu ruoan muruakaan; me söimme kapteenin pöydässä. Skanssin ovella kokki aina kävi leyhäyttelemässä makeanhajuisia pihvipaistoksia, jolloin kuului karjuntaa kuin eläinnäyttelystä. Arvaapa sen, että tällainen sisun koetteleminen jurnutti poikia. Myöhemmin illalla sitten huomasimme, etteivätpä olleet näämmä pojat vielä luopuneet taistelusta: noin klo 11:n paikkeilla tulla rysähti ylinen märsraaka alas niin että salamat iskivät kettingeistä. Tarkastettaessa huomattiin, että falli – kiinnitysköysi – oli katkaistu puukolla. Jossakin välissä arvatenkin yöllä oltaessa vielä satamassa, tuo tekonen oli suoritettu; tuulen painaessa enemmän viimeinen ohut kiinnike katkesi. Onneksi ei ketään sattunut olemaan alla. Kapteeni ja perämiehet menivät aseistettuina puhumaan miehille järkeä ja varmaankin nälän pehmittäminä ja säikähtäneinä teostaan nämä olivat nyt hiukan taipuvaisempia: lupasivat ryhtyä työhön, jos saavat esteettä lähteä laivasta Fernandinossa ja nostaa palkkansa vähentämättömänä. Neuvoteltuaan kauan perämiesten kanssa ukko vihdoin suostui, vaikka häntä näyttikin asia kovasti kismittävän. Luulen myös hänen päätökseensä vaikuttaneen sen tuulen musiikin, joka kuului touveista yhä tiukempana ja vihaisempana. Varmaan hän arvasi, että pian tarvittaisiin joka mies.
Aamuyöllä puhalsi jo sellainen tormi, joita vain täällä voi olla, ja aallot olivat kuin vuoria. Se on ensikertalaiselle juhlallinen ja kaamea näky, sen voit uskoa, ja mieli kääntyy vakavaksi, kun ne tulevat pimeästä kuin hirmuolennot ja hautaavat laivan kohisevaan syliinsä. Luulisi jo viimeisen hetken tulleen, kun laiva taas nouseekin pinnalle kuin sukelluksissa ollut kuikka, pudistaa veden höyhenistään ja lähtee laskemaan kuopan toista reunaa alas noustakseen toista ylös. Luulimme tuulen tasaisesti kiihtyessä ukon komentavan tekemään purjeita kiinni, mutta eihän se mitä – odotti kai ilman laantumista. Se on niin sisukas äijä, että sitä täytyy ihmetellä. Nukkumaan ei kuitenkaan mennyt, vaan seisoskeli komentosillalla merisaappaissa, sydvästi päässä ja nysä leuoissa.
Tuskin oli päivän ensimmäinen kalsea kajo alkanut häämöttää, kun yhtäkkiä, ennenkuin ehdimme liikauttaa evääkään, kohahti kimppuumme orkaani, oikein sellainen vimmattu tuulenpesä, etten ole milloinkaan uskonut moista mahdolliseksi. Olin juuri noussut ison maston alaraa'alle tekemään kiinni purjeen reunaa, joka oli repeytynyt irti ja olisi tuokiossa paukuttanut itsensä riekaleiksi – se ei ollut hauska tehtävä, mutta kun ei auttanut muu kuin totteleminen, siunasin itseni, sanoin teille kaikille hyvästit, pyysin Jumalalta syntini anteeksi ja nousin raa'alle. Juuri kun olin saanut lujan tuen jalkaköydestä ja varmuudeksi sitaissut itseni vyötäisistä kiinni raakaan, alkoi ympärilläni sihistä ja paukkua kuin tuhannen pommia olisi räjähtänyt, ja laiva kallistui äkkiä melkein kyljelleen. Selvästi näin, että muutaman silmänräpäyksen aikana allani meurusi meri, ja odotin kauhun vallassa, nousisiko purkki enää ollenkaan kohdalleen. Nousihan se toki, mutta vain siitä hyvästä, että purjeemme olivat vanhoja ja repeytyivät viimeisessä silmänräpäyksessä rikki, irti köysistään, kadoten myrskyn pimeään sadetohinaan kuin kummitukset. Paineen lakatessa laiva keikahti pystyyn ja minä kipusin kiireesti alas kannelle, kun ei ollut enää mitään purjeen reunaa kiinni tehtävänä. 12 purjetta – kaikki, jotka päällä olivat – siinä meni että vilahti. Miehisiä ei onneksi ketään tuhoutunut – ukko vain pui nyrkkiä sinne päin, mistä orkaani yhä puhalsi kuin palkeen torvesta. Kai se tappelisi myrskyn kanssa jos se olisi mahdollista.
Tällaisen sään vallitessa oli mahdotonta saada paikoilleen uusia purjeita, joten olimme aivan avuttomia. Laiva jylläsi ja vyöryi paikoillaan tottelematta peräsintä, mastot vaaruivat vaarallisen näköisesti ja raakapuut riekkuivat ilkeästi. Se oli kiusallista ja peloittavaa, aivan samaa kuin olisi oltu aseettomina villipedon kynsissä. Mutta ennenkuin mitään vakavampaa ehti tapahtua, orkaani tyyntyi ja vei muunkin tuulen mennessään. Totesimme olevamme selvällä merellä Kapkaupungin edustalla ja aloimme helpotuksesta huoaten työskennellä vimmatulla vauhdilla saadaksemme laivan purjehduskuntoon. Se onnistuikin tuulen pääsemättä tekemään pahempaa haittaa – ilkeämpiä olivat raskaat, pitkät maininkiaallot. Ja kuin hyvittääkseen äskeistä väkivaltaansa tuuli vakautui heti sen jälkeen, kun olimme saaneet ensimmäiset uudet valkoiset seilit toppiin.
En ole tainnut huomata mainita, että kulunut myrsky-yö oli joulu-yö. Ei siinä kamppailussa ehditty ajattelemaan joulua eikä se taida laivoissa juuri tapana ollakaan. Ehkä antavat hiukan voita puuronsilmäksi. Minä en voinut unohtaa joulua, sillä siksi rakas se juhla on aina minulle ollut. Ymmärrät, että koko ajan muistelin kotia ja myös sitä äidin kertomaa jouluyötä, jolloin eno hukkui. Kiivetessäni mastoon kysyin, oliko minun nyt kuoltava samalla tavalla, mutta tunsin samalla, että vielä saisin yrittää.
Siitä tuli hauska ja huoleton matka aina päiväntasaajalle saakka. Joka ainoa riepu viritettiin tuulen esteeksi ja kun enimmät purjeet olivat uusia, oli hienoa katsella valkoista purjepilvistöä. Laiva kulki vallan vakavasti keskimäärin 7 engl. pen. tunnissa, uupumatta, ikuinen kohina kokassa, valkoinen vana jäljessä. Joskus kiipesin vapaahetkenäni toppiin – olen jo tottunut sellaiseen – saadakseni olla rauhassa, miesten puheet kun ovat enimmäkseen samoja ja tympäiseviä. En voi kuvata, kuinka mahtava ja kaunis on meren rannaton ulappa, taivaan korkea holvi ja valkoisin purjesiivin kiitävä uljas laiva. Se sykähdyttää sydäntä ja virittää mielessä uuden innostuksen. Siellä muistelin teitä kaikkia, koetin viihdyttää ikävääni lukemalla kirjeitänne ja kyselin levottomana kohtaloltani, saanko enää milloinkaan tavata teitä, lentokaloja pyrähti parvi toisensa jälkeen aallon harjalta ilmaan liitäen väliin laivan kannelle, johon jäivät avuttomina räpiköimään. Pieniä valaita muljuili laivan ympärillä, kap-kyyhkysiä lenteli parvittain purjeiden välitse ja albatrossit liitelivät mahtavina laivan rinnalla kertaakaan, mikäli saatoin huomata, siipiä liikuttamatta. Oli koko ajan tavallisen lämmin, mutta ei liian kuuma; yöllä saattoi nukkua kannella paitahihasillaan. Lepo oli senkin puolesta perinpohjaista, ettei tarvinnut pelätä komennettavan purjeiden pärjäykseen, pasaatituuli, "merimiehen taivas", kun oli aina sama...
Hannun lukeminen – kuinka mones jo? – keskeytyi, sillä Hermanni tuli ujona ja arkana sisään. Kuinka liikuttava tuo vihko olikaan: pieni, sinikantinen, nähtävästi varattu jo kotimaasta mukaan ehkä juuri tätä tarkoitusta varten. Alkuun Erkki oli pistänyt päiväyksen, loppuun terveiset, niin että se oli kuin kirje. Henki oli jo miehen, mutta kirjaimet ja lauseet kuin lapsen. Hannu oikoi niitä mielessään – näki ne kaikki selkeänä kertomuksena uljaasta matkasta. Hannun kuvitelma Erkistä korkealla mastossa purjepilvien keskellä oli siis tosi. Hänen mielessään vilahti häivähdys ulappain runoutta. Sanoen Hermannille Erkin terveiset hän kysyi, halusiko tämä kuulla, minkälaista merellä oli, ja jatkoi lukemistaan.
Eräänä päivänä purjehdimme St. Helenan ohitse: se on nelikulmainen kallionlohkare keskellä valtamerta, Pieni polku johtaa sen huipulle, joka näytti tasaiselta. Saaren kuvernöörin puutarha kuuluu olevan ainoa paikka, jossa kasvaa jotakin; muu kaikki on paljasta kalliota. Sotilastelttoja oli siellä täällä. Meritavan mukaan hinasimme lipun liehumaan, että näkisivät, mistä olemme. Mutta väärän tiedonhan ne siitä saivat, sillä lippuhan on Venäjän. Kuohuttaa huomatessa, että laivaamme ja meitäkin pidetään kaikkialla venäläisinä. Mikä ihme siinä on ollut vitsinä, ettemme me suomalaiset ole alun alkaen olleet itsenäisiä? Onhan huonommillakin kuin me – esim. neekereillä ja venäläisillä – valtakuntia ja kuninkaita vaikka kuinka paljon. Port Elisabethissa näin juhlallisen neekeriukkelin, jolla oli vaskilankavyyhti kaulassa. Sanoivat hänen olevan läheisen kylän kuningas.
Seuraava ikävystyneen katseen kohde oli Ascension-saari, joka kuitenkin vain häämötti horisontista. Jos luulette valtamerellä näkyvän paljon laivoja, niin erehdytte: niitä tapaa harvoin. Täällä vallitsee tavaton, painostava yksinäisyydentunne. Kun saa aina nähdä samoja naamoja, joista sitä paitsi vain vähemmistö ilmaisee elämän kauneuspuolia, ja kuulla samoja typeryyksiä ja syntyessään sammuneita neronleimauksia, niin mielen täyttää joskus niin suuri kyllästyminen, ettei voi sietää ketään. Kapteeni lähettää väliin ikävissään hakemaan minua pöytä- ja puhetoverikseen ja niin juttelemme kotimaan asioista. Olen kertonut hänelle kodista, isästä ja meriaikeistani, mihin hän sanoi vakavasti: "Ei olisi pitänyt isäsi suostua koulun keskeyttämiseen!" Se on näin pasaatituulessa tuo kapteeni ihan tykättävä ukko.
Päiväntasaajalle tultaessa oli vakavana pulmana se, että ruoka oli arvattavasti huonon laadun, hoidon ja kuumuuden vuoksi päässyt pilautumaan. (Tässä Hannu huomasi Hermannin höristävän korviaan). Jos heitit läskikappaleen pöydälle, se käveli siitä omin neuvoin lattialle; jos kopautit leipäpalaa pöytään, sait saaliiksi kourallisen matoja; jos rupesit tutkimaan ryynejä, löysit pitkälankaista homevillaa, toukkia ja kolmenlaisia koppakuoriaisia; jos halusit muutteesta nähdä toisenlaisia toukkia, niin ei muuta kuin kouraisit jauholaaria: silloin niitä tarttui käteesi kuin sormuksia. Liha haisi niin, ettei sitä voitu pitää sisässä muulloin kuin tietysti syötäessä. Tässä on nyt koko ruokalista – anteeksi, unohdinhan kokonaan sillit, joista kapteeni huomauttaa painavasti aina, kun miehet valittavat ruoasta: "Onhan teill' niit' sillei!" (Hermanni murisee: "Kyllä olisi pitänyt antaa sille ukolle oikea...!"). Kapteenin sillit ovat olleet saman kohtalon alaisia kuin miehistö, so. kärsineet kovasti keripukista; sen näkee selvästi siitä, että niiden liha on kokonaan irtautunut luista ja kadonnut – mennyt ehkä pois laivasta omille teilleen –, sillä tynnyristä ei löydy muuta kuin ruotoja. Olemme kaikki laihoja ja kurjia, sairastaen ikuista vatsatautia. Kahvi, joka ennen oli edes kohtuullista, on nyt sellaista samppanjaa, ettei sitä mielikseen nauti. Margariini on ruvennut epäilyttävästi muistuttamaan suksirasvasta. Kun näin vaatimattomasti katetun pöydän ääressä joutuu hikoamaan yötä päivää, niin kuin tropiikeissa tahtomattakin täytyy, niin sulavat viimeisetkin rasvat kropasta pois yhtä nopeasti kuin jos makaisi makkarana paistinpannussa, Kun en ole ennenkään ollut lihavuudella pilassa, niin voit kuvitella, miten keveä mies olen nyt. Väliin otan peilinkappaleen taskustani ja etsin itseäni siitä – usko tai älä, mutta joskus saan melko kauan hakea sieltä näkyvien valojen ja varjojen joukosta sitä fysikaalista ilmiötä, jota voisin tervehtiä vanhana tuttuna, omana kuvanani. Ymmärrät tästä, miten elämämme täällä vastaa maissa olijain, varsinkin laiskojen koulupoikain romanttisia haaveita, ja miten vilpitön ilo täyttää sydämemme aina kokin soittaessa rämisevää, halkinaista vellikelloaan.
Olisin jo lopettanut kuvaukseni merimiehen runsaasta ja monipuolisesta ravinnosta, ellei kapteeniköriläs – "körri" ja "köriläs" ovat tavallisimmat ja siisteimmät niistä lempinimistä, joita hänestä käytämme – olisi vanhaan tapaansa tälläkin alalla yllättänyt meitä niin kavalasti, ettemme ällistykseltä saaneet sanaakaan irti. Olimme silloin Golf-virrassa ja meri oli viheriä siinä ajelehtivasta ruohosta. Oli monta vuorokautta aivan tyyntä: purjeet riippuivat velttoina liikahdellen vain sikäli kuin laiva vaarui hitaasti leveissä, milloinkaan tyyntymättömissä mainingeissa. Mikään ei ole merellä niin ikävää, suorastaan kuolettavaa, kuin tällaisen tuulettomuuden aiheuttama toimettomuus, ja miehistö olikin valmis vaikka minkälaiseen hulluuteen. Kai köriläs pelkäsi sitä, koska eräänä päivänä kokin valtakunnasta alkoi kantautua oudostuttavan suloisia hajuja, jotka herättivät meissä ihania aavistuksia ja herkullista suolien värinää. Kellon rämähtäessä ryntäsimme saapuville kuin linnan valloittajat ja tulimme, täytyy myöntää, mykiksi hämmästyksestä. Oli tuoretta lihaa – kokki oli tappanut porsaan ja tehnyt sen meitä kiusatakseen salaa –, kunnollisia perunoita, puhdasta leipää, omenasoppaa ja jokaiselle vastaleivottu, tuoksuva, pullea "ankkastukki". Söimme kuin hullut. Kaikki tasittiin: soppaa tuli 1 1/2 litraa, perunoita 6 kpl ja lihaa 1/2 kg mieheen. Kaikki myös jauhautui ravinnoksi siinä samalla istuimella ja enempikin olisi mennyt, kun vain olisi ollut. Syönniltään miehet eivät ehtineet puhumaan muuta kuin harvakseen kiroilemaan kapteenia, joka oli ruokkinut heitä kurjasti, vaikka varastossa oli kunnollisiakin ruoka-aineita, ja sitten yhtäkkiä säikäyttänyt tällaisella ylellisyydellä.
Aluksi emme huomanneet ukon perustarkoitusta, mutta pianhan se selveni. Hän tahtoi maalauttaa laivan perinpohjaisemmin kuin tavallisesti ja peläten, ettei pensseli pysyisi heikontuneiden miesten käsissä ja että he voisivat olla haluttomia niin isoon ylimääräiseen työhön, oli suunnitellut tämän sinänsä kyllä miellyttävän lepytys- ja rohkaisukeinon. Hän tunsi miehensä. Ryhdyimme kiltisti töihin ja maalasimme körilään purkin niin kauniiksi, että itsekin sitä ihastelimme: sisästä valkoiseksi ja siniseksi, mastot ja raa'at keltaiseksi, vinssit ja muun sellaisen viheriäksi. Kyllä on näin maalattu, puhdas ja kiiltävä laiva kaunis, kun katsoo sitä topista ja näkee rikin ja kannen kokonaisena.
Nyt on sekin työ tehty. Istun tätä kohtaa kirjoittaessani kannella ja vilkaisen melkein jokaisen sanan jälkeen merelle. On ihan tyyntä taas – suuret mainingit vain liekuttavat laivaa kuin jättiläiskehtoa. Horisontissa on parvi valaita – ruiskuttelevat vesi- tai höyrypatsaitako ne nyt ovat. Keulan edessä kisailee alituisesti lahnan näköisiä kirkkaita kaloja – voi, jos pääsisi vielä kerran niitylle Lahnalammille! Niitä on koetettu onkia, mutta ne eivät huoli ongesta. Joskus näkyy veden kalvossa hain musta selkäevä ja iso pyrstö vilahtaa peloittavana ja mahtavana. Myrskypääskysiä liitelee parvittain ja istahtaa silloin tällöin veden pinnalle; laivaan ne eivät istu milloinkaan. Näyttävät syövän pikkukaloja kuin lokit. Katselen tätä tällaista ja kirjoitan koneellisesti, mutta mielessä asuu – myönnän sen – haikea ikävä. Kunpa päästäisiin pian perille! Siellä on varmaan odottamassa kirjeitä ja sanomalehtiä. Nyt täytyy lopettaa tälle kerralle, sillä on pakko mennä nukkumaan, jotta jaksaisi hoitaa klo 8:lta alkavan työvuoronsa: neljä tuntia ruorissa. Nukun kannella riippumatossa, sillä koijussa on niin lukuisasti isokokoisia, rotevia kirppuja ja torakoita, ettei siellä ole hengestänsä "klaari". Nämä vanhat puulaivat ovat sisäpuoliltansa saastaisia pesiä. Hyvää yötä nyt, te kaikki siellä rakkaassa kotimaassa. Miten jaksanee isä, miten äiti ja te muut? – – –
Pian sen jälkeen, kun viimeksi kirjoitin, saatiin navakka tuuli, joka veti meitä hyvää vauhtia päämäärää kohti. Se vain oli hankalaa, ettei tuuli ollut tasaista, vaan kulki kiukkuisina myrskypuuskina, joiden mahtava meno erottui selvästi muusta aallokosta. Ne olivat niin lujia, ettei pramseiliä riskeerattu, vaan tehtiin se aina vähän päästä kiinni ja taas lossattiin. Oli raskasta työtä öin päivin parin viikon ajan, ja tunsin monta kertaa kestämiseni olevan äärimmäisen kireällä, voimat kun ovat väkisinkin huvenneet. Hyvä ruoka loppui siihen yhteen ainoaan kertaan. Eräänä yönä oli niin ankara ukonilma, etten ollut voinut kuvitella sellaista mahdolliseksi. Suomen ukonilmat ovat tämän puolen tärskäyksiin verrattuina vain pikku pyrähdyksiä. Paukkui ja salamoi taukoamatta, satoi kuin ammeesta kaataen, myrskytuuli raivosi, ulvoi, vinkui, jokaisen raa'an ja maston kärjessä hiilui kammottava liekki. Myllertävä meri oli salamain valossa juhlallinen, ylevä, peloittavan kaunis. Kyllikseen sitä ei saanut katselluksi. Laiva ja riki olivat lujilla ja kaikki miehet kannella siltä varalta, että tulisi hätä, mutta onneksi purjeita oli kovan tuulen vuoksi niin vähän päällä, ettei niiden paine voinut laivaa sanottavammin järkyttää. Ja uusia kun olivat, kestivät hyvin. Sitten saatiin taas tasaisempaa tuulta, joka vei meidät perille. Fernandinon satama on kapea lahti, jonka suuhun tehty aallonmurtaja tappaa meren, niin että sisäpuolella, jonne hinaaja vei laivamme, on tyyntä. Tätä kirjoitan odottaessamme lääkäriä, jonka käytyä vasta saamme maihinpääsyluvan. Pieni kaunis kaupunki näkyy lahden perältä.
Kiitos, rakas veljeni, kirjeestä ja lähetyksistäsi, jotka aivan oikein olivat odottamassa täällä konsulin luona. Sanomattanikin ymmärrät, varsinkin luettuasi harakanvarpaani, millä mielellä olen kirjeeseesi perehtynyt. Sydämestäni toivotan sinulle onnea tutkintosi johdosta, jonka tämän kirjeen tullessa olet jo suorittanut. Olen aina tuntenut, että urasi on kulkeva esteittä ja hyvin, ja ollut sinusta veljenäni ylpeä. Kaiken menestyksen olet myös ansainnut, et onnen kultapoikana, vaan uutteralla, hellittämättömällä työllä. Lähetä, veli rakas, minulle ylioppilaskuvasi heti kun saat sen, osoitteella Chile, Antofagasta. Minun polkuni on harhautunut tänne kauas – usein ihmettelen, onko tämä unta ja olenko Erkki Suvanto. Älä luule näistä sanoistani, että olen alakuloinen, masentunut, äläkä sure minua lainkaan. Tulen täällä hyvin toimeen ja voimat tietenkin palaavat, kunhan saan riittävästi lepoa ja kunnollista ravintoa. Kuusi miestä ja kokki ovat menneet tiehensä. Olen jonkin verran levoton, minkälaisia hirviöitä ukko pestaa sijaan, siliä kaverien puheista päättäen runnarien kätköistä voi löytyä suorastaan kammottavia ihmislajeja. Mutta kai sitä aina jotenkuten tulee toimeen. Hyvästi, rakas veli, ja Jumalan haltuun. Niin paljon olen saanut jo kokea, että osaan lausua tämän toivotuksen hartaalla, täydellä sydämellä. Se nousee usein huokauksena merimiespojan rinnasta. Syleily vielä – hyvästi!
Erkki.
Tätä loppuosaa Hannu ei lukenut Hermannille, vaan silmäili sen läpi itsekseen – taas uudemman kerran – ja pisti sitten kirjeen laatikkoonsa. Hermanni sanoi synkästi:
– Tuommoistako on olo merillä! Saavat kohdella miehistöä miten hyvänsä. Edesvastuuseen pitäisi saattaa tuollaiset saidat köriläät, jotka eivät ajattele muuta kuin rahaa ja kylmällä sydämellä tuhoavat alaistensa terveyden ja vaikka hengen. Voi voi, sitä Erkki-poloista, kun lähti sinne rikkaasta ja rakkaasta kodista ja vielä koulusta. En olisi minä vain lähtenyt. En voi ymmärtää, miten kukaan voi vaihtaa sellaisia varmoja etuja moiseen kurjuuteen.
Hermanni oli kiihtynyt – Erkin kirje oli ilmeisesti vaikuttanut häneen syvästi. Hänellä oli kädessä Hannun historianoppikirja, sillä he olivat viime päivinä koettaneet perehtyä edes historian ääriviivoihin. Hannu joutui usein pulaan Hermannin kysymysten johdosta, sillä hän ei osannut aina vastata niihin. Siitä puolesta, josta Hermanni erikoisesti pyysi selityksiä eli työväen asemasta eri aikoina, ei näet kirjassa ollut tietoja.
– Mutta silloin tämä kirja ei ole hyvä, sanoi Hermanni jyrkästi, – sillä lopultakin kaikki riippuu siitä, kuka kulloinkin on tehnyt työn.
– Enemmän tietenkin siitä, kuka on suunnitellut ja johtanut työt, pyrki Hannu oikomaan.
– Kyllä niitä aina sellaisia löytyy, mutta ilman työväen kättä ei kivi liikahda.
– Siksipä ne tarvitsevatkin toisiaan. Täytyy kulkea rinnan eikä toisiaan vastaan.
Vappuna Hannu oli ollut katsomassa työväen kulkuetta, kun se meni kasarmien takana olevalle kentälle. Vuotta aikaisemmin ei tällaista olisi uskallettu yrittää, mutta tämän kevään tuulet olivat tuoneet mukanaan rohkeutta. Ilmassa oli virkistävää tuoksua, jonka Hannu sykkivin sydämin määritteli vallankumoushengeksi. Hän oli huomannut, että kaikki odottivat jotakin ja asettivat toivonsa työväkeen, joka vähitellen alkoi saada yleisessä käsityksessä yhä tärkeämpää, vaikutusvaltaisempaa merkitystä. Jostakin syystä oli syntynyt sellainen tunne, että työväen takana asui mahtava voima – mikä, sitä ei oikein tiedetty –, kenties jonkinlainen sorretun ja yhteenliittyneen kansan siveellisen suuttumuksen pilvi, josta kun lopuksi leimahtaa salama, niin halkeavat taivas ja maa. Kaikki odottivat työväeltä johtavaa toimintaa vapauden hyväksi edellyttäen tai toivoen, että sillä olisi sitä rohkeutta, jota tunnettiin itseltä puuttuvan. Hannu ihaili työväkeä – tuossa ne nyt astelivat reippaasti, miehet ja naiset. Lappuja ei ollut, kun eivät olleet tahtoneet nostaa yleisvaltakunnallista viiriä ylimmäksi, mutta laulut raikuivat kenenkään estämättä. Tuossahan marssi Hermanni silmät säteillen innostuksesta ja laulaen keuhkojen pohjasta. Hannu ei ollut milloinkaan kuullut Hermannin laulavan – ei sortteerissakaan, jossa useimmat jätkät hoilasivat ujostelematta vaikka mitä. "'Työn orjat sorron yöstä nouskaa!' maan ääriin kuuluu kutsumus". Siinä oli jotakin salaperäistä, mahtavaa, tuossa heidän laulussaan, ikäänkuin he olisivat vihjanneet johonkin heidän käytettävänään olevaan salaisuuteen, joka kertakaikkiaan, järkähtämättömästi oli määrännyt juuri heidät tulevaisen voiton perillisiksi. Toivon ja innostuksen rinnalle Hannun sydämeen hiipi kuitenkin kaukainen pelon tunne. Pitämissään puheissa ne eivät virkkaneet sanaakaan isänmaasta eivätkä siitä kansasta, joka asuu tuolla erämaissa ja viljelee peltoja pettuleivän voimalla, vaan omistivat kaiken huomionsa tehdastyöväelle. Se oli se erikoisesti sorrettu luokka. Entä sitten köyhät maanviljelijät? Kuka kohentaa heidän asemaansa? Tuo puhuja tuolla on liiaksi herran näköinen – Hannu tunnusti työväeksi vain oikeat känsäkourat...
Tämä kaikki oli jo sivuutettua, muuttunut sarjaksi mielikuvia, jotka elävät "muistiksi" sanotussa liikkumattomuudessa, varastoituneina jonnekin, jossa ne ovat aina saapuvilla, poistuimme niiden ensimmäisestä synnystä miten monta talvea tahansa. Nyt oli viimeinen hetki käsissä: Hannu seisoi toveriensa rinnalla koulun juhlasalissa, pukeutuneena ensimmäistä kertaa elämässään frakkiin, kuuntelemassa rehtorin asiallista, elämänviisasta, kaikin puolin oikeata ja hyvää puhetta. Siitä, että hän kaipasi siinä entisen rehtorin runollista, näkemyksellistä isänmaallisuutta, hän ei tahtonut puhujaa moittia, sillä hän ymmärsi tämänkin antamat eväät yhtä tärkeiksi. Aurinko paistoi vinosti sisään salin perä-akkunoista – oli ihana sää, lämmin, Hupisaarien tuomet jo valmistelemassa kukkaterttujaan. Hannu oli edellisenä päivänä käynyt harhailemassa meren rannalla ja löytänyt taas Siperian esikkoja. Niitä oli tuhansittain, kuin vaalean sinipunaista mattoa ikään pitkin rannan kuivaa reunustaa. Ne katsoivat uskollisesti taivaalle – niiden ilme liikutti Hannua ja hän koetti ymmärtää niiden hiljaista kuiskausta. Leivosia Hannu oli nähnyt ja kuullut niiden laulun jostakin korkeuden näkymättömyydestä. Kuinka ihana olikaan kevät – ja vapaus.
Hannu heräsi mietteistään kuuntelemaan rehtorin teräviä, miehekkäitä sanoja. Työtä hän kehoitti tekemään ahkerasti, aina voimien viimeiseen nikamaan saakka, määrätietoisesti ja epäitsekkäästi kansan ja isänmaan hyväksi. "Niin paljon kuin Suomella on ollutkin eteviä voimia uurastamassa isänmaan hyväksi, niin verrattomasti suurempi osa niistä, joille köyhissä oloissa on kustannettu sivistyksen siunaus, on hoitanut huonosti sille uskotun leiviskän ja pettänyt siihen asetetun luottamuksen. Sitä älköön enää tapahtuko, vaan jokainen oivaltakoon, ettei isänmaan työrivistössä saa olla ainoatakaan aukkoa". Hannu ymmärsi kyllä rehtorin tarkoituksen. Nuorison harteille laskettiin kunniakantamus toisensa jälkeen, jotka sen oli vietävä perille. Kestäisivätkö sen hartiat?
Hannu katseli tovereitaan. Noinko pieniä nuo ensimmäisen luokan naskalit olivat! Oliko hänkin ollut sellainen kevättutkinnossa kahdeksan vuotta sitten, jolloin ensimmäisen koulutalven vaivat oli kunnialla kestetty silmissä tuollainen lapsellinen tähtikatse kuin tuolla pienimmällä tuossa, joka ilmeisesti toivoo palavasti, että rehtorin puhe pian loppuisi? Silloin isä oli saapunut hakemaan häntä ja samalla tuomaan Erkkiä sisäänpääsytutkintoon. Isä oli seisonut tuolla uunin luona ja syventynyt kuuntelemaan silloisen rehtorin jylisevää puhetta. Erkki ei ollut kuunnellut sitä ollenkaan, vaan oli naureskellut Hannulle isän suojasta. Hannu muisti olleensa silloin niin onnellinen, että siitä oli jäänyt hohtoa tähän hetkeen saakka. Oli melkein kuin isän ja Erkin kuva olisi ilmestynyt tuolle samalle paikalle.
Hannu silmäilee ajatuksissaan muitakin tovereitaan, viimeiseksi näitä, jotka seisovat tässä hänen rinnallaan yhteisen onnen osakkaina. Lämmin ystävyyden ja veljeyden tunne lehahti palamaan hänen sydämessään erotuksetta heitä kaikkia kohtaan. Oliko ollut erimielisyyttä, kannettu kaunaa? Miten lapsellista! Jos sellaista oli tapahtunut, niin syy oli ollut yksinomaan hänen, Hannun, hänen ylpeän, luoksepääsemättömän luonteensa, syvälle kätkevän hautomistapansa. Hannu tahtoi vapautua siitä, tulla avoimeksi ja kirkkaaksi kuin kevät ja tämä onnenhetki nyt, ja herättää ystävissään samaa. Kuinka rikasta elämä olikaan: sillä oli nuoruus, rakkaus ja – arvokkaimpanako kaikesta – ystävyys, tuo epäitsekäs, mitään pyytämätön kiintymys, joka antaa lauhan onnen. Hannu katsahti taas salavihkaa tovereihinsa ja totesi terävin silmin heidän kaikkien erikoisuudet – painoi muistiin heidän koko olemuksensa ja lupasi mielessään olla heille aina uskollinen.
Isän kirje oli taskussa. Äiti oli tullut toimittamaan Hannua Helsinkiin ja tuonut sen mukanaan. Hannu oli pitänyt sitä povessaan, jossa se tuntui melkein kuin lämmittävän rintaa, ja siirtänyt sen frakin povitaskuun. Hänestä näet tuntui, että isä oli siinä olevien sanojensa kautta jollakin tavalla persoonallisesti saapuvilla tässä tärkeässä tilaisuudessa, jota hän oli kärsivällisesti odottanut kuluneet pitkät vuodet. Tuolla äiti istui: miten vanhaksi hän oli tullut kuluneen talven aikana. Hänen päänsä oli alkanut heilahdella hiljaa, Melkein huomaamatta, mutta säännöllisesti, herkeämättä. Se teki niin nytkin, kun äiti tuijotti mietteissään rehtoriin. Tädit istuivat hänen rinnallaan hiukan jäykkinä ja arkoina. Täällä lyseossa oli juhlallisempi, ankarampi ja oppineempi henki kuin kansakoulussa. Heidän vieressään istui Helli, joka oli saapunut vartavasten Hannun tutkintoon. Se oli kiltisti tehty. Hannu katsoi häneen salavihkaa, mutta käänsi sitten päänsä pois, ettei olisi huomattu. Helli tuijotti itsepäisesti lattiaan...
Rehtori alkoi jakaa todistuksia...
Ja nyt oli tämäkin mennyttä, samoin kuin se, että oli saavuttu kulkueena, konventin lipun johdolla, asemalle, hälisty siinä, hyvästelty, saatu kukkia ja onnitteluja. Äiti ja tädit antoivat viimeisiä varoituksiaan. Helli toi ujosti kukkakimpun, kiinnitti sen rintaan ja samalla äidillisesti pyyhkäisi muutaman kerran olkapäitä, joihin kenties oli ilmestynyt hiukan pölyä. Vaunun välisillalta vielä vilkutettiin viimeinen kerta: asemasillalle jäävät ihmiset näyttivät yhtäkkiä hiukan surullisilta ja säälittäviltä kuten ainakin ne, joiden täytyi pysyä kotona ja vain katsoa, kun laiva irtautui rannasta ja vei muita onnellisten saarille. Sitten he häipyivät näkyvistä ja lopullisen irtautumisen kevennys mielessään pojat alkoivat, vieläkin hälisten lähdön aiheuttaman kiihtymyksen johdosta, valita paikkojaan ja asettua pitkää matkaa varten.
Hannu puhui ja toimitti kuten muutkin, mutta hänellä samoin kuin kaikilla tämä oli melkein kuin naamiota, johon oli hyvä peittää syvemmällä asuva mielikuvien ja tunteiden todellisuus. Jokaiselle oli varmasti kuluneina päivinä sattunut jotakin erikoista, joka oli koskettanut tuntoa toisin kuin tavalliset asiat, vieläpä syvemmin kuin koko tutkinto. Mitä kullekin, sitä ei Hannu tiennyt – tiesi vain omansa ja ajatteli sitä vihdoinkin asetuttuaan paikalleen, tuijottamaan kevätkalsealle merenrantalakeudelle, jonka pensaikot ja kitukasvuiset vesakot parhaillaan ponnistelivat saadakseen lehtensä edes hiirenkorvalle. Alavimmat paikat olivat tulvan vallassa – onpahan tuossa muuttopukuisia sorsia! Hannun pyyntivaistot heräsivät ja hän muisti kaivaten kotia virran rannalla, joka oli nyt autio. Tuossa vilahti ohi uhkean keltaisena kukkiva rentukkapensas...
Äiti oli eilen illalla viivyskellyt Hannun huoneessa vielä kauan senkin jälkeen, kun oli saanut kaikki pakkaukset suoritetuksi ja päässyt varmaksi siitä, ettei mitään ollut unohdettu. Hän oli silloin istahtanut Erkin pöydän ääreen ja huoannut väsyneesti, minkä johdosta Hannu oli kehoittanut häntä menemään levolle. "Kyllä menen kohta", äiti oli vastannut ja samalla ääntänyt kuin olisi aikonut sanoa jotakin, mutta peräytynyt viime tingassa. Hän istui siinä vain, silitti pöytää neuvottomana ja katsahti aina Hannuun pyytävän näköisenä. Hannu ymmärsi hänen haluavan sanoa jotakin, kumartui hänen puoleensa ja kysyi, mitä nyt? Silloin äiti ensin katsoi häntä silmiin tutkivasti ja rukoilevasti – Hannun oli vaikea kestää sitä, sillä kuka ei valehtele katsoessaan äitiään silmiin? – ja vetäen hänen päänsä lähemmäksi puhui hänen korvaansa kuiskaamalla jotakin, joka koski Hannun sieluun yhtä sävähdyttävästi kuin tulinen rauta ruumiiseen.
Hannu ymmärsi, että äidin oli ollut vaikea koskettaa siihen asiaan, lausua sitä varoitusta edes kuiskaamalla. Ja kuitenkin tunto kielsi päästämästä Hannua maailmalle ilman sitä. Hannu itse ei ollut ajatellut tuollaista ja oli loukkautunut äidin kuiskauksesta, mutta oli onneksi siinä samassa ymmärtänyt äidin hyvän tarkoituksen ja hillinnyt itsensä. Hän ei ollut vastannut mitään, ei ollut katsonut enää äitiään silmiin ja tämä oli poistunut ujona kuin vieras. Hänen koskettamansa asia oli yhtäkkiä heittänyt Hannun aurinkoiseen onnen päivään varjon. Häveten sitä mahdollisuutta, mikä oli vilahtanut näkyville, ja tuntien omituista kauhua sen elävöittämän mielikuvan johdosta Hannu totesi olevansa siveellisesti kuohuksissa. Oliko äiti sanonut Erkille samaa? Oli varmasti. Nyt Hannu muisti Erkin tulleen muuatta päivää ennen lähtöään kalpeana äidin huoneesta ja olleen sen päivän puhumaton ja säikähtyneen näköinen. Mitä kaikkea sisältyneekään tuohon "elämään", jonka avautumisesta kaikki puhuivat? Oliko se esiripun takana ja mitä tulisi näkymään, kun tämä vedettäisiin pois? Isän kirjeessä oli – Hannu oivalsi sen nyt – saman varoituksen henkeä kuin äidin kuiskauksessa. "Olet tähän saakka kulkenut muiden soutamassa veneessä, mutta nyt saat nousta oman tukkisi selkään ja lähteä laskemaan koskea sen ja itsenäisen taitosi varassa. Kuten tiedät, tukki on niljakas ja helposti pyörähtelevä – sen seljästä putoaa pian. Tai se voi jymähtää kiveen, jolloin laskija lennähtää suin päin koskeen. Ole tarkkana, poikani, ohjaa syvimmälle väylälle ja laske sieltä rohkeasti, katse terävänä, jalat jäntevinä, sestoen terävällä keksillä taitavasti molemmin puolin".
Jyskyen juna porhalsi etelää kohti, maailmaan, joka ei Hannusta enää tuntunut lailliselta Suomeltakaan.
5
Onni mykisti Hannun niin, ettei hän saanut sanotuksi juuri mitään, hymyilihän vain pappilan Kaarlolle ajaessaan hänen kanssaan Alppilaan, päässä vihdoinkin peruuttamattomasti oma valkolakki. Nämä viime päivät olivat olleet väsyttäviä ja vaikeita. Jo matkalla, kun oli torkkumalla ja istumalla vietetyn yön jälkeen herätty eloon Tampereen seudulla, ja kun vaunuun oli alkanut tulla varmasti ja itsenäisesti käyttäytyviä isäntämiehiä ja herrojakin, kotona mielessä asunut ja siellä kaikkien oikeutetuksi tunnustama tärkeys oli alkanut laskea siipiään suppuun. Pojat istuivat hiljaisina ja vaatimattomina huomioiden ympäristöään. Mikä lie taikonut heidän silmänsä, mutta niin vain oli, että eilen kotikaupungissa vielä niin kuosikkaat ja sopivat vaatteet olivat yhtäkkiä menettäneet osan hienouttaan ja muuttuneet maaseuturäätälin tuotteiksi, että matkalaukut olivat nyt sellaisia kuin olivat – eivät läheskään niin upeita kuin eilen. Koko tästä uudesta ympäristöstä tuntui henkivän heitä, peräpohjolan ujoja poikia vastaan jonkinlaista vihamielisyyttä, joka tuntui peloittavalta. Hannu katseli ulos ja huomioi radan vieressä olevaa ruohikkoa, vesakkoa, metsää ja peltoja. Täällä oli jo kasvillisuus paljoa pitemmällä kuin kotona, puut isolla lehdellä, kukkia monenlaisia, tuntemattomia siellä kaukana. Olipahan kuitenkin tuossa ojan reunalla rentukkapensas. Puro polveili niityn läpi hauskasti – Hannu olisi tahtonut lähteä kävelemään pitkin sen vartta, kuuntelemaan sen solinaa, kun se joskus kiihtyy vinhempään vauhtiin, katselemaan sen pientä suvantopoukamaa, jossa kelluu valkoista vaahtoa ja jonka rannalla kukkii paju, ja siinä ohessa kuuntelemaan kiurun laulua. Hannu muisti kotiseudun vielä kuloutuneita tai tulvan alla olevia rantaniittyjä, sen pieniä peltoja, aavoja soita, harmaita kankaita ja hämäriä, surullisia naavakorpia. Täällä oli maaperä mehuisampaa, ilmasto suopeampaa – täällä ei tunnettu kurjuutta siinä määrässä kuin siellä. Mutta Hannu ei silti myöntänyt kotiseutuaan huonommaksi vaan tunsi herkästi siinä olevan yksinäisyyden ja autiuden hienoa runoutta, koruttomuuden kauneutta, jolle maan lihavuus ei vedä vertoja.
He seisoivat Helsingin asemasillalla ujoina ja neuvottomina, ennenkuulumattoman "suurkaupungin hälinän" huumaamina, kunnes selvisivät niin paljon, että ymmärsivät lähteä ajamaan edeltäpäin varattuihin asuntopaikkoihinsa. Hajut olivat Hannusta outoja ja vastenmielisiä, hevosten kavioiden kapsetta ja raitiovaunujen kilinää ja jyrinää kuului alituiseen, ilmassa oli pölyä, poliisit olivat röyhkeän näköisiä – eivät kuulemma olleetkaan enää kaikki suomalaisia –, venäläistä sotaväkeä oli paljon... "Kaarlo, katso, tuossa marssii Suomen kaartilaisia!" Hannu kääntyi innostuneena katsomaan heidän jälkeensä ja oli ylpeä siitä, että he olivat niin pitkiä, ryhdikkäitä, komeita miehiä. "Ryssät eivät kuulu uskaltavan puhua kaartilaisille mitään. Sanotaan koko Venäjän valtakunnan pelkäävän niitä!" Ha-ha! Pojat nauroivat. Nytkö jo perillä? Porttikäytävästä pihalle? "Kaupusteleminen ankarasti kielletty". Epäluuloisina pojat kysyivät pihaa lakaisevalta eukolta sitä vanhaa lehtorinrouvaa, jonka luo heidän piti mennä. "Tuossa se asuu!" sanoi eukko, osoitti luudanvarrella muuatta ovea ja jäi uteliaana katsomaan, kun nuoret herrat painuivat siitä matkalaukkuineen sisään. Perillä oltiin. Sieltä löytyi oikein pohjalaistyylinen kiltti vanha tantti, jolle pojat kumarsivat parhaan taitonsa mukaan ja joka heti ilmoitti, milloin oli aamiainen, päivällinen ja iltatee, ja että hän, jos herroille sopii, pyytäisi maksun kymmeneltä päivältä etukäteen.
Ne kymmenen päivää kuluivat kuin vilahdus. Näin jälkeenpäin selvitellessä niiden tekemiä vaikutelmia muistissa asui ylinnä ympäröivän maailman mahtavuus, suuruus, komeus, varmuus – kaikki se, joka oli omiaan herkistämään Hannun ujouden ja mitättömyydentunteen vielä masentavammaksi kuin se sinänsä oli. Hannu ponnisteli tätä pelkuruuttansa vastaan, sillä hän oivalsi kyllä sen aiheettomuuden, mutta ei kyennyt voittamaan sitä aivan äkkiä, sillä suuren kaupungin ja korven pojan maailmojen välinen ero oli liian jyrkkä. Sitten Hannua vaivasi selittämätön epäluulo koko tätä suurta elämää kohtaan. Todennäköisesti ihmiset täällä olivat enimmäkseen epärehellisiä, viekkaita, kunnottomia, vartioiden vain tilaisuutta, milloin saisivat pettää toisiaan. Siitä, että heillä useimmilla oli tunnollaan jotakin salaista, hän oli aivan varma. Kahvi oli tietenkin väärennettyä, maito vain liituvettä, vesi likaista ja vaarallista. Hän ei itsekään ymmärtänyt, miksi ajatteli näin, mutta tosiasia oli, että hänellä oli erinomaisen eloisa mielikuva suurkaupunkielämän kaikinpuolisesta turmeltuneisuudesta. Voi olla, että siihen oli vaikuttanut Zolan romaanien lueskelu, että Hannu oli huomaamattansa sijoittanut Parisin sijalle Helsingin ja kaikki edellisen paheet jälkimmäiseen. Esplanaadille hän ei uskaltanut mennä yksin, vaan kävi kävelemässä siellä toverien seurassa, sillä siellä esiintyvät niinkuin hänestä tuntui häpeämättömän hienot naiset vaikuttivat peloittavilta ja salaperäisesti kauhistuttavilta kuin olisi katsellut loistavanvärisiä, upeita, mutta tuoksuttomia, vieläpä myrkyllisiä kukkia. Kerran he jatkoivat kulkuaan esplanaadilta eteenpäin ja tulivat puistoon, jonka toisessa laidassa oli vanha puukirkko. Oli jo hämyistä niin kuin kesäkuun iltana voi olla, ja korkeiden puiden lehvistön alla vallitsi rauhallinen, terheninen tunnelma. Hannu totesi oltavan entisellä hautausmaalla ja joutui omituiseen, romanttiseen, pyhään mielentilaan. Jokin lumosi häntä vanhuudella, saattoi hänet surumieliseksi katoavaisuudella ja lohdutti häntä iankaikkisuuden syvästi houkuttelevalla rauhalla. Mitä on kirkolla tekemistä täällä? Menneisyyden palavan uskon muistomerkkikö keskellä kalseata, tympeätä, aineellista nykyaikaa, vai ikuinen lohduttajako, sitä tarpeellisempi, kuta kireämmälle elämänpauhu vetää hermot? Paljon hienoa surua tässä paikassa: saattue jokaisen kiven ympärillä ja sen kaipaus vieläkin väräjämässä illan hämyssä. Saattue itsekin nyt tuhkaa ja multaa – ajatuksia ja haaveita täynnä oleva sielu minne joutunut? Yliopistoa varsinkin Hannu tarkasteli sekavin tuntein. Sen yli vahtimestarin mahtavuus herätti hänen vastustushaluaan, ylioppilastutkinnon pääjohtajan epäselvä touhuaminen ja professorien tapa asettaa kysymyksensä hänen arvosteluaan, heidän huono suomenkielentaitonsa hänen kummastustaan, ja luentosalien kulunut, pölyinen, kalsea harmaus hänen vastenmielisyyttään. Vain seinien muotokuvat synnyttivät sen tunnelman, jota Hannu rakasti: tiedon saavuttamisesta ja uusien näkemysten aukeamisesta johtuvan apollolaisen seesteisyyden, joka väräjää sielullisena autereena ja sisältää olevaisuuden syvän ymmärtämisen ja runouden. – – –
Mutta nyt hän ei tahtonut ajatella mitään sellaista, joka tekisi hänet alakuloiseksi ja herättäisi raskaita, suuttuneita miellesarjoja. Hän halusi päinvastoin antaa uuden onnensa säteillä pilvettömältä taivaalta, kerrankin vapautua hautomisistaan ja päästä irti olemuksensa sielullisista kahleista. Ajettiin Pitkänsillan yli ja Eläintarhan tietä: kevät pääsi onnen rinnalle Hannun sydämeen. Hän koetti vastailla Kaarlon innostuneeseen, nauravaan, hulluttelevaan jaaritteluun, joka keskeytyi aina hetken kuluttua, koska hänen täytyi tuon tuostakin ottaa lakki päästä ja katsoa sitä: ensin sisäpuolta, jonka sinivalkoinen vuori tuntui ihastuttavan pehmeältä kuin taivaallinen pumpuli, ja sitten ulkopuolta, jonka valkea sametti oli kuin puhtainta lunta. "Onpahan tuohon jo lennähtänyt nokihöytyvä", paheksui Kaarlo näpsäyttäen sen varovaisesti pois; "saisivat sulkea tehtaansa ja sammuttaa tulen kattilain alta niinä päivinä, jolloin tulee uusia ylioppilaita!" Ha-ha! Pojat nauroivat remakasti.
Alppilassa oli nuoria kymmenittäin, kaikilla valkolakit. Hannu katseli salin ovelta tanssivien keinuvia, liitäviä pareja, näki vierellään ujosti kysyvät sinisilmät ja pyöri kohta näiden hennon omistajattaren kanssa muiden joukossa ajattelematta mitään, vain sen tasaisen, liikkumattoman onnenpaisteen valossa, joka oli lehahtanut loistamaan hänen sielussaan. Elämä oli todellakin avautunut: tuossa oli sen kirkas, yhä korkeammalle johtava kunniakujanne ja tuolla kaukana voitonseppele. Kuului naurunremahduksia, näkyi sädehtiviä silmiä ja hohtavia poskia. Hannukin tahtoo kerran päästää ilonsa esteettä valloilleen. Hän kiittää seuralaistaan ja saattaa hänet jonnekin, puhelee ja nauraa hänen kanssaan, mutta tyttö tuntee, ettei Hannu pidä hänestä siten kuin hän tahtoisi, ja hakee katseellaan erästä toista. Tuolta hän jo tulee – Hannu ymmärtää asian ja poistuu huolettomana, huulilla keveä vihellys, pieni ylimielinen sävel, tuollainen varsinaista ääntä saamaton hyräily, joka ilmaisee olotilan poutaista kirkkautta. Hän joutuu perähuoneeseen ja toteaa toveriensa siellä olevan poikkeuksellisen hilpeitä. Silmäys pöydälle valaisee tilanteen. "Hei, Hannu!" tervehtivät häntä ylitsevuotavasti veljelliset huudot ja käsiä lyödään olkapäille. "Käy joukkoon – heitä pois tuo ainainen vilosohvin ilme – ole kerrankin ihminen!" Pappilan Kaarlo pauhaa jo paitahihasillaan – "en ole tottunut tekemään työtä frakki päällä", hän selittää. "Terve, Hannu!"
Hannu toteaa yhtäkkiä, kuinka eräänlainen suloinen välinpitämättömyys valtaa hänet – irtautuminen pidäkkeistä ja suitsista, joilla on tottunut ohjaamaan itseään aina, väsyksiin asti. Kuinka ihana onkaan tämä heittäytymisen tunne, humahtaminen olevaisuuden leppoisimpaan haaleuteen. "Pojat, tehän olette unohtaneet, mitä koululaki...", hän muka opettaa, mutta vaipuu samalla sohvalle ja puhkeaa nauramaan. Toverit katsovat häneen hiukan oudostuen, sillä niin iloisesti ja vapaasti Hannu ei ole heidän kuultensa milloinkaan nauranut, mutta ryhmittyvät sitä suuremmalla riemulla hänen ympärilleen, sillä Hannu, niin, vaitelias Hannu oli sittenkin heidän kuninkaansa. Se, että hän oli nyt tuossa kuin yksi heistä, tasavertaisena ja vikapäänä samaan syntiin kuin hekin, ylensi heidän tunnelmaansa vielä entistä juhlavammaksi.
Ja illan ja yön hetkien kuluessa he näkivät, ettei Hannu ollutkaan se juro ja vaitelias mies, jona he olivat pitäneet häntä, vaan että hänen olemuksensa todellisuudessa sisälsi toista ja paljoa enemmän. Hän puhui, nauroi, kaskuili ja aatteili loppumattomasti, heidän voimatta muuta kuin ihmetellen kuunnella, nauraa joskus, toisen kerran melkein itkeä, huumautua innostuksesta, hurjistua vihasta, kunnes taas huumorin lohtu rauhoitti heidät. Aivan huomaamatta kului yön hämyinen keskipalkka ja alkoi jo uusi kirkas päivä, kun Hannu heräsi lumouksestaan. Huumaus oli mennyt ohitse ja hyvästiä sanomatta hän yhtäkkiä heitti rahaa Kaarlolle käskien hänen maksaa ja oli mennyt. Miten hän selvisi ulos ja kuka auttoi häntä löytämään lakin ja päällysvaatteen, sitä hän ei tiennyt; hän heräsi siihen, että istui kaupunkiin ajavan ajurin rattailla, vaipui taas syvään horrokseen, heräsi uudelleen, ja suorastaan janoten raitista ilmaa käski pysähtyä jonkin puiston luo, jonka penkille meni istumaan. Siinä alkoholi sai väsymyksen avulla, kaikista Hannun ponnisteluista huolimatta, hänet nujerretuksi niin, että hänen oli mahdotonta täysin valveutua siitä puoleksi tiedottomasta tilasta, johon oli vaipumassa. Viimeinen asia, minkä hän muisti, oli se, että kuului kavioiden kapsetta ja että hänen viereensä istui joku, joka ensin nauroi ja puhui mielistelevästi, kunnes äänen äkkiä muuttuvasta sävystä päättäen kuulosti säikähtävän, jopa niin, että kirkaisi. Sitten joku pudisteli Hannua käsivarresta ja tiedusteli hätääntyneenä, missä hän asui. Mutta Hannu ei tahtonut sanoa sitä, vaan koetti ajaa häntä pois. Kyselijä ei kuitenkaan mennyt, vaan Hannu tunsi päinvastoin itse nousevansa kävelemään, liikkuvansa vasten tahtoansa eteenpäin, nousevansa rattaille ja lähtevänsä sen toisen tukemana ajamaan jonnekin, hän ei tiennyt mihin. Ennenkuin hän menetti muistinsa kokonaan, hänen mielessään kajasteli sanomaton, kauhistunut epätoivo, joka huutaen vaati häntä toimimaan. Mutta hän ei jaksanut liikahtaa eikä ääntää, vaan hukkui tiedottomuuden syvyyteen. – – –
Herätessään siihen, että jostakin kuului lasten kirkuvaa leikkimelua, Hannu ei aluksi voinut käsittää, missä hän oli ja oliko tämä unta vai totta. Mutta sitten muistista välähti tietoisuuteen jotakin, joka iski sieluun kuin salama ja sai hänet voihkaisemaan rajattomasta tuskasta ja inhosta. Hän nosti kätensä silmilleen ja toivoi olevansa kuollut. Silloin pehmeä, nuori naisen ääni sanoi rauhoittavasti jostakin hänen läheisyydestään:
– Älä pelkää, Hannu, sillä ei sinulle ole mitään pahempaa tapahtunut.
Hannu avasi silmänsä ja katsahti itseensä ja ympäristöönsä. Hän totesi makaavansa vaatimattomassa vuoteessa ilman kaulusta, paitahihasillaan, liivitönnä ja kengätönnä. Frakki ja liivit näkyivät olevan vuoteen vieressä tuolin selustalla. Huone oli pieni, seinäpaperit kirjavasti kukallisia, katto laudoista – tämä oli ilmeisesti puutalo. Pienehkön ikkunan edessä oli pöytä ja siinä Hannun valkolakki. Ja pöydän ääressä istui nuori tyttö katsellen häntä silmin, joilla varmaan näki huonosti, koska ne olivat niin täynnä kyyneleitä, että niitä tippui poskille ja rinnalle herkeämättömänä norona. Hänellä oli niskaan valahtanut huivi päässä ja yllä maalaistekoinen suora röijy. Hannu nousi äkkiä istumaan ja virkkoi hämmästyneenä ja järkyttyneenä:
– Emma!
Sitten hänen päänsä painui käsiin ja hän alkoi heiluttaen tuskan ja häpeän vallassa ruumistaan kuumeisesti tutkia eilisen illan tapahtumia. Olo ravintolassa – innostus – varomaton alkoholin käyttö ja tottumattomuus – yhä sumenevat aivot – ajo kaupunkiin päin – istuminen puistossa – jonkun tulo viereen ja uusi ajaminen...
– Emma, sinäkö korjasit minut puistosta ja toit tänne?
Hannun ääni oli jännittynyt, kiihtynyt. Emma vastasi hiljaa ja nöyrästi:
– Minä. En voinut jättää sinua siihen, kun olit – kykenemätön huolehtimaan itsestäsi. Olisi voinut tulla joku, joka olisi tehnyt sinulle vaikka mitä. Kun et sanonut osoitettasi, minun täytyi tuoda sinut tänne. Sain avatuksi kauluksesi ja kiskotuksi pois frakkisi, liivisi ja kenkäsi. Olen puhdistanut ja harjannut ne, niin että ne ovat taas kuin uudet. Siinä kaikki. Muuta sinulle ei ole tapahtunut – Jumalalle olkoon kiitos!
Hannu hyppäsi Emman luo ja puristaen häntä käsivarsista kysyi läähättäen jännityksestä:
– Puhuthan totta, Jumalan nimessä, vanno!
– Vannon, että joka sanani on totta. Jumala varmaan lähetti minut avuksesi vaarallisella hetkellä.
Hannu vaipui hänen eteensä, syleili hänen polviaan ja hoki huumautuneena tuskansa keventymisen riemusta: "Jumalalle kiitos, Jumalalle kiitos!" Mutta Emma torjui hänet pois, nousi ja meni ulos, jättäen Hannun istumaan vuoteen reunalle. Kykenemättä ajattelemaan mitään muuta kuin sitä yhtä ainoata tosiasiaa, ihmettä, käsittämättömän varjeluksen osoitusta, jolla hänet oli pelastettu ehkä koko elämänsä haaksirikosta, Hannu tuijotti eteensä näkemättä mitään, häpeän ja itsensä halveksimisen raadellessa sydäntä. Inhon tunne oli niin voimakas, että hänen täytyi ilmaista se ääneen, ja kun hän sattui katsahtamaan kuvastimeen, hän sylkäisi sinne päin, sillä hän ei olisi mistään hinnasta katsonut itseään silmiin. Äidin kuiskaten antama varoitus, isän kirje – ne paloivat kiduttavana roihuna hänen tunnollaan. Niitä hän oli muka pitänyt tarpeettomina, jopa loukkaavina, sillä eihän hän, Hannu Suvanto, suinkaan ollut niiden tarkoittamien kiusausten ulottuvilla – hän, tekopyhä lurjus, heikko raukka, jolle ei tarvittu edes varsinaista kiusaustakaan, kun jo lankesi, joi itsensä juovuksiin, mokoma omahyväinen sankari. Mutta saitpa opetuksen – saitpa! Älä ylpeile enää...
Emma tuli huoneeseen kädessä kahvitarjotin ja selitti hiljaa:
– Tule nyt juomaan kahvia, sillä se varmaan virkistää. Ja tässä on raitista vettä – kai sinua janottaa. Sitten peseydyt ja pukeudut, käyt parturissa ja menet asuntoosi. Jos joku kysyy, niin sano olleesi yötä jonkun toverin luona tai hotellissa, mitä luulet parhaiten uskottavan. Niin on pian kaikki hyvin ja muistat olla vasta viisaampi.
Hannu tuli pöydän ääreen ja alkoi juoda kahvia. Kun Emma ei tullutkaan, vaan rupesi korjaamaan vuodetta, Hannu pyysi häntä, mutta Emma vastasi:
– Olen jo juonut – en välitä.
Sitten hän kysyi arasti:
– Oletko kuullut kotoa mitään – isästä ja äidistä?
Hannu säpsähti, sillä hän oli ajatellut koko ajan vain itseään, ja alkoi kertoa:
– Tosiaankin... Minä tässä vain yhä omaa kohtaani... Kyllä isäsi on jo työkunnossa ja äitisi on ollutkin terve. En ole nähnyt heitä sitten kun joulun aikana – kai olet saanut kirjeen? –, mutta Hermanni, joka on kaupungissa, kertoi. Olipa hyvä, että tapasin sinut, sillä lupasin isällesi käydä katsomassa sinua, jotta voisin kertoa oloistasi. Tässä paikassako olet palveluksessa?
Emma laittoi juuri päällyslakanan reunaa suoraksi ja pysyen selin Hannuun vastasi vain hiljaa:
– Tässä.
– Mikä paikka tämä oikein on, kun sinulla on oma huone?
– Onpahan vain sellainen – käyn kaupungilla työssä ja asun tässä. Minulla on toveri, joka on nyt poissa, missä lienee. Ja hyvä oli, että sattui olemaan ulkona.
Pala pysähtyi Hannun kurkkuun ja hänen sydämensä melkein lakkasi lyömästä. Vasta nyt hänelle lennähti mieleen kysymys –
– Työpaikastako tulit tänä aamuna, kun tapasit minut?
– Mistäpä muualta – minulla on yösiivousta – siitä maksetaan hyvin.
Sitten Emma tuli kääntyneeksi Hannuun päin, jolloin tämä huomasi hänen taas itkevän. Kamala aavistus oli virinnyt Hannun mielessä, mutta hän ei rohjennut, ei voinut kysyä enempää. Hän oli noussut seisomaan ja tuijotti Emmaan kalpeana, kauhistuneena. Lopuksi hän kuiskasi käheästi:
– Mitä kerron isällesi tavatessani hänet?
– Sitä, mitä nyt olet kuullut ja nähnyt.
– Mutta – onko se myös totta?
– Muuta et voi missään tapauksessa hänelle kertoa. Sinun on kuvattava hänelle oloni mahdollisimman hyväksi – kuinka minulla on oma siisti huone, tämä näet – onhan tämä toista kuin Korpelan pirtti – melkein kuin Suvannon vieraskamari, kuinka käyn kaupungilla työssä ja ansaitsen hyvin, ja kuinka minulla on hyviä vaatteita – tämän pistin päälleni vain, että paremmin tuntisit minut etkä niin kovin säikähtäisi. Ja tämä on, vannon sen, kaikki totta – liiankin totta. Rahaa lähetän heille edelleen, minkä voin, ja kokoan samalla itselleni, jotta tulevaisuudessa pääsisin näistä oloista pois. Jumalan tahto on ollut, että minun piti käydä näin, en tiedä sitten, mitä tarkoitusta varten. Mutta joudu nyt pian pois täältä, sillä asuintoverini voi tulla, olla juovuksissa ja tuoda mukanaan vieraita. Kun joskus tulevaisuudessa tulen vastaasi kadulla, niin käännä pääsi pois, sillä sinun ei sovi olla minunlaiseni hylkiön tuttava.
– Emma, sanoi Hannu sielunsa pohjaan saakka järkyttyneenä, – kokoa heti tavarasi ja lähde minun mukanani kotiisi. Siellä asetut entisiin oloihisi ja unohdat tämän elämän.
– En mistään hinnasta palaisi kotiin, sillä kuolisin isän ja äidin katseen alaisena. Kivetkin siellä huutaisivat minulle sitä kauheata sanaa, jota inhoan. Ei, vaan tahdon koota rahaa niin pian ja paljon kuin suinkin, että pääsisin Amerikkaan, jossa voin aloittaa uuden elämän. Ja Jumala auttaa minut tästä kuilusta, johon on minut syössyt, sillä eihän hän toki aikone tuhota minua ainaiseksi. Kuulen alituiseen hänen varoittavan äänensä, että 'Emma, muista pysyä siveänä', ja minä tottelen tuota käskyä. Sieluni ei ole osallinen ruumiini synneissä, vaan voi avautua Jumalalle vilpittömästi. En juo enkä kiroa, ja kirkossa käyn joka sunnuntai. Kerro kirkossakäynnistä isälle. En tiennyt tänne lähtiessäni, miten outoa ja monisokkeloista elämä on.
6
– Emma, sanoi Hannu arasti, – nyt en voi enää olla kysymättä, miten tämä kaikki on voinut tapahtua ja tulla mahdolliseksi?
– Nyt olet jo saanut tietää niin paljon, että lienee parasta kertoa kaikki. Meillä oli Erkin kanssa niin hauska matka, etten unohda sitä milloinkaan. Tiedäthän Erkin, joka on hyvä, nöyrä, kohtelee köyhää aivan samoin kuin rikasta. Haikeasti itkin, kun hän jäi Tampereelle. Kun tulin Helsingin asemalle, ei siellä ollutkaan vastaanottajaani, sillä hän oli kuten sitten kuulin matkustanut herrasväkensä kanssa maalle ja jättänyt vastaanottoni toiselle, joka taas oli unohtanut tuloni. Odottelin asemahuoneessa turhaan koko päivän uskaltamatta mennä mihinkään sen pelossa, että serkkuni voisi sillä aikaa tulla. Lopuksi illalla, kun olin jo hätääntynyt, muuan herrasmies, jonka olin huomannut silmäilevän minua kauempaa, hivuttautui lähemmäksi ja alkoi tiedustella, ketä odotin, mistä olin ja minne menossa. Sillä oli hienot vaatteet, piikkiparta, ja se onnahti hiukan toisella jalallansa, vain sen verran, että sen juuri huomasi. Kun se oli kunnioitettavan näköinen ja puhui ystävällisesti ja osanottavaisesti, kerroin sille kaikki, jolloin se sanoi, että oli liian myöhäistä lähteä siihen paikkaan, jossa serkkuni asui, ja että minun oli parasta tulla hänen luokseen yöksi. Seuraavana päivänä otettaisiin selko serkustani tai ruvettaisiin hankkimaan minulle paikkaa. Ja kysymättä lupaa se otti tavarani ja läksi menemään, ja minä seurasin mukana, kun en ymmärtänyt epäillä mitään. Aseman edestä se otti ajurin ja minulla oli pää pyörällä kaupungin suuruudesta ja melusta. Ajettiin kauas meren rannalla olevalle kadulle – tiedän sen paikan hyvin – ja noustiin pois. Herran hakiessa kukkarostaan rahaa huomasin ajurin, joka oli vanha kiltin näköinen mies, katsovan minuun vakavasti ja ryähtävän kuin olisi aikonut sanoa jotakin. Nyt vasta ymmärrän hänen halunneen varoittaa minua. Mutta hän ei saanut virketyksi mitään, sai rahansa ja ajoi pois kääntyen katsomaan vielä, kun painuimme ovesta sisään. Oli ehkä kyydinnyt tuota setää niin monta kertaa ja sellaisilla retkillä, että tunsi hänet ja tiesi hänen tapansa. Sellaisia setiä tässä kaupungissa on paljon. Nousimme kajahtelevaa porraskäytävää aina viidenteen kerrokseen ja herra läähätti ja minua peloitti. Tulimme suureen huoneistoon, josta näki merelle, minkä johdosta heti aloin itkeä, koska muistin Erkkiä. Siellä oli paljon tauluja, kalliita huonekaluja ja jos mitä komeuksia. Se on vanhapoika, se herra, eikä sillä ollut nyt edes palvelijaa – oli ihan yksin koko huoneistossa. Pelkäsin sitä, mutta se vain hymyili ystävällisesti ja sanoi, ettei Emman tarvitse pelätä, sillä Emma on täällä hyvässä turvassa. Istuessamme siinä se alkoi kysellä, enkö rupeaisi hänelle kesäpalvelijaksi, kun hän oli entisen mentyä pois kipeästi sellaisen tarpeessa. Lupasi hyvän palkan ja sanoi työtä helpoksi, hän kun on päivän virastossa ja syö päivällisen ravintolassa. Siivoisin ja tuulettaisin vain ja pitäisin huolta aamiaisesta ja illallisesta. Askareihin kyllä pian tottuisin. En osannut sanoa mitään vastaankaan, jolloin hän näytti minulle oman erikoisen huoneen, jonka sain asuakseni, ja opasti, miten kaasu sytytetään ja missä teevehkeet ja muut tarpeet ovat. Ja niin jäin siihen paikkaan yöksi ja sain nukkua rauhassa. Aamulla laitoin jälleen teetä ja nostin pöydälle kaapissa olevia ruokatarpeita niinkuin olin nähnyt Suvannossa tehtävän. Herra antoi rahaa, sanoi samalla kadulla olevan ruokakaupan, josta piti itselleni ja illaksi ostaa pientä ruokatavaraa, pyysi pyyhkimään pölyä, siivoamaan ja tuulettamaan, varoitti päästämästä ketään sisään, taputti poskelle ja meni.
Näin kului muuan päivä ja rupesin jo pitämään isännästäni, sillä hän vain nauroi typeryyksilleni ja neuvoi ystävällisesti. Eräänä päivänä hän sanoi, etten voinut enää pitää maalaiskenkiäni, -röijyäni enkä -huiviani, vaan että minun oli hankittava samanlaiset vaatteet kuin muillakin tytöillä oli, ja kammattava hiukseni niinkuin hekin. Sitä varten hän antoi ison setelin ja sanoi olevansa iloinen, jos olisin hänen tullessaan illalla kotiin jo puettuna uudella tavalla. Kun olin tutustunut ruokakaupan tyttöön, pyysin häntä neuvojakseni, Ja pianhan uudet hepeneet oli ostettu, kun oli kerran rahaa. Katsoessani itseäni kuvastimesta olin sekä iloinen että onneton, iloinen siksi, että huomasin olevani sievä, minkä muuten näin myyjättären ja seuralaiseni ilmeestä, onneton siksi, että tiesin isäni jyrkästi moittivan kaikkea tällaista maailmallista turhuutta. Mutta en voinut enää luopua kauniista vaatteistani, sillä olin jo muuttunut mieleltäni maahisen tyttäreksi ja perkele viskutteli alituiseen korviini houkuttelevia asioita. Tultuaan illalla kotiin herra ihan löi kahta kämmentä ja sanoi, että "kylläpä Emma onkin sievä!" Hän pyöritti minua ympäri ja katseli sillä tavalla että minusta tuntui kuin olisin ollut alasti. Sitten hän sanoi, että tuosta leuan alta puuttuu jotakin ja ottaen kotelon taskustaan kiinnitti puserooni tuon hopeisen rintaneulan, joka on tuossa lipaston päällä, Kun hän sitten suuteli minua moneen kertaan, niin enhän kehdannut kieltää, kun hän oli ollut niin hyvä ja ystävällinen. Sitten hän sanoi, että "nyt Emma tulee viereeni tänne pöytään syömään illallista, sillä Emma on tämän aution kotini kukka ja kaunistus. Otetaanpa tämän asian kunniaksi lasi viiniä – Emma tuo tuolta kaapista..." Kaikkea sellaista se lorusi ja tarjosi makeata viiniä, jota en voinut olla maistelematta, kun se sitä alituiseen tyrkytti. Mutta ei hän minuun koskenut.
Tästä oli seurauksena, että aloin oleskella kaikki vapaa-aikani sisähuoneissa hänen seuranaan. Se toi kaikenlaisia lahjoja ja teki minut joka suhteessa niin kiitolliseksi kuin suinkin saatoin. Kerran se viipyi illalla myöhään ja tulla remahti vasta yöllä kotiin mukanaan useita nuoria herroja, jotka kaikki olivat iloisella tuulella ja nauroivat "sedän uudelle kasvattitytölle". Minun piti kiidättää pöytään ruokia ja juomia, ja ne melusivat niin kuin toiset Helsingin herrat tekevät, varsinkin kesillä, jolloin rouvat ovat poissa. Oli sentään joukossa muuan, joka oli vakavampi, katseli minua pitkään ja surullisesti, ja hätisti pois niitä, jotka pyrkivät lähentelemään liiaksi. Ja kyllä "setäni" kielsi niitä ja lupasi minun mennä omaan huoneeseeni.
Tästä jo arvaat lopun – enhän voi kertoa siitä enempää. Ja nähtyään minun itkevän, "setä" hyvitteli minua kaikella mahdollisella tavalla, antoi lahjoja ja rahaa, jota käski lähettämään kotiin. Vaikka inhon vallassa melkein joka minuutti päätin lähteä pois, niin en kuitenkaan tullut tehneeksi sitä, kun hän aina pyyteli jäämään eikä ollut, mihin mennä. Hän oli väliin muka murheellinen – ehkäpä oli sitä tosissaankin – ja pyyteli anteeksi tekoaan, mutta mitäpä se siitä parani. Hetken perästä hän jo puheli aivan muuta ja tyrkytti viiniään. Se oli ulkonaisesta hyvyydestään huolimatta aivan tunnoton mies – mielessä alituiseen vain irstailu. Nuorina miehet ovat tulisia, mutta heillä on sentään vielä edes hiukkanen omaatuntoa – he säälivät ja häpeävät. Mutta vanhemmalla iällä heistä katoaa pois kaikki tällainen arkuus, niin ettei jää muuta kuin paljas riettaus. Silloin nämä usein niin arvokkaat ja kunnioitettavat sedät eivät ole rakkaudessaan elukoita parempia.
Hannu oli kuunnellut sanattomana, tyrmistyneenä, häveten niin, että oli painanut kasvonsa käsiin. Kun Emma vaikeni, hän kuiskasi:
– Miten sitten pääsit pois hänen luotaan?
– Vaikka tunto nuhteli minua alituiseen, olin kuitenkin vaipumassa yhä alemmaksi ja muuttumassa kokonaan maailmalliseksi. Se muuttaa ihmisen – se yksi asia – ja tietenkin lisäksi sellainen elämä, jota vietin. Kai sitä olisi jatkunut edelleenkin, ellei eräänä päivänä olisi tullut isältä kirjettä, jonka sinä olit kirjoittanut. Kun tiedät sen sisällyksen, voit ymmärtää tuskani. Isä oli tehnyt Jumalan kanssa sopimuksen minusta ja luotti siihen, että Jumala täällä varjelisi minua pahasta!
Hannu voihkaisi, sillä hän näki mielessään Aukustin sanelemassa tuota kirjettä. Emma jatkoi omituisen yksitoikkoisella, kalsealla, epätoivoisella äänellä:
– Maailma musteni silmissäni, sillä mitä minun nyt piti ajatella. Vaikka olinkin näin harhautunut, olin silti joka päivä rukoillut Jumalaa, pyytänyt häneltä elämääni anteeksi, luvannut parannusta ja aina vain kaikesta huolimatta turvannut häneen. Mutta isän kirjeestä näin selvästi, ettei Jumala ollut kuullut hänen rukoustaan eikä siis tahtonut varjella minua tältä kohtalolta. Minun oli siis käynyt niinkuin oli käyväkin. Parkaisin ääneen ja lienen pyörtynyt, sillä kun tulin tajuihini, makasin sohvalla ja setä hääräili hätäytyneenä ympärilläni koettaen kaataa suuhuni sitä iankaikkista viiniänsä, jolla on vietellyt kuka tietää kuinka monta viatonta tyttöä. Annoin hänelle kirjeen ja hän istuutui lukemaan sitä. Näin hänen kalpenevan ja käsien alkavan vapista.
– Mitä hän sanoi? kysyi Hannu kostonhimoisena ja jännittyneenä, toivoen, että "setä" olisi saanut siinä paikassa ansionsa mukaisen palkan.
– Se alkoi valittaa, että hänen sydämensä on tullut niin huonoksi, ettei se voi kestää tällaisia jännittäviä ja hermostuttavia asioita. Emma on ollut viime aikoma niin pahantuulinen, että elämä on ollut ihan vaikeata. Ei hän ole Emmalle pahaa tarkoittanut – jos ensimmäinen ei olisi ollut hän, niin se olisi ollut joku toinen. Kerranhan sellainen kuitenkin tapahtuu. Eikähän Emma ole mitenkään huonoilla jäljillä, vaan kykenee nyt palveluspaikkaan paljoa paremmin kuin tänne tullessaan, kun on sentään oppinut jotakin eikä ole enää ihan maantollo. Ja onhan hän antanut Emmalle vaatteita ja yhtä ja toista muuta, ja opettanut käytöstä, jota sisäkkö tarvitsee. Niin että Emma voisi oikeastaan kiittää setää ja säästää hänen sydäntänsä tällaisilta järkytyksiltä. Mutta kun asiat ovat nyt näin ja Emma on niin levoton, niin on parasta, että Emma lähtee. Hän antaa täyden palkan ja vielä ylimääräistä rahaa, että voi rauhassa hakea paikkaa. Näin se puheli kauan aikaa niin lipevästi, että alkoi tuntua siltä kuin minä olisin ollutkin syyllinen ja kiittämätön, ja hän aivan viaton. Lopuksi se alkoi hurskastella ja sanoi minun tekevän suuren synnin, kun syytän Jumalaa siitä, ettei tämä ollut muka kuullut isän rukousta ja varjellut minua. "Kuinka ei olisi varjellut?" hän ihmetteli, "sillä olethan elänyt täällä kuin Herran kukkarossa. Olen kasvanut uskonnollisessa – hik – kodissa", se nikotteli, sillä se oli lievittänyt edellisen illan remuamisen aiheuttamaa kohmeloa muutamilla tukevilla ryypyillä, juonut kylmää olutta ja oli aikalailla päissään, "u-hik-uskonnollisessa ko-kodissa ja minulla oli hu-urskas äiti, joka sanoi, että pitää aina muistaa kiittää Ju-humalaa kaikesta mitä saa..." Sohvan edessä, jolla makasin, oli pöytä ja siinä kirja, ja kun se ei lopettanut pöyristyttävää hurskasteluaan, viskasin sitä kirjalla päähän ja poistuin omaan huoneeseeni. Aamulla pukeuduin vanhaan pukuuni ja olin juuri menossa ovesta, kun se kiiruhti siihen, toi rahaa, pyysi ottamaan kaikki antamansa vaatteet ja tavarat mukaan ja rukoili anteeksi, jos oli tehnyt pahaa. Se oli kavala, surkea, pelkuri raukka. Otin kuitenkin tavarat – en voinut heittää niitä, sillä olin mieltynyt uusiin vaatteisiini ja tottunut olemaan niissä...
– Miksi siis – olet nyt tällaisessa paikassa? Miksi et lopettanut silloin?
– Älä kysy, Hannu, sillä en voi selittää sitä etkä voi minua ymmärtää. Mikä lähtee näissä asioissa menemään hullusti, se menee. Veri näet muuttuu, nautintojen muistot alkavat polttaa. Ja olihan Jumala jättänyt minut varjelematta tässä asiassa – johdattanut kiusauksen eteeni. En ollut ehtinyt kävellä pitkältä, kun vastaani tuli eräs niistä yöllisistä nuorista miehistä ja alkoi puhutella...
– Kuinka voit sanoa noin? Vaikka miten siltä näyttäisi, ei voi uskoa Jumalan sallineen tällaisen tapahtua muuten kuin jossakin syvässä, meille tuntemattomassa tarkoituksessa. Jouduithan jo esimerkiksi pelastamaan minut kuka tietää miltä häpeältä ja onnettomuudelta. Entäpä se?
– Niin voi olla – en oikeastaan ole milloinkaan Jumalaa epäillyt – se on aina vain sellaista epätoivon puuskaa. Joka sunnuntai pukeudun tähän vanhaan, äidin ompelemaan röijyyn ja hameeseen ja menen aamulla kirkkoon ja illalla esikoisten seuroihin – täällä laestadiolaiset sanovat itseään "esikoisiksi". Ne eivät tiedä, kuka olen – luulevat kai palvelijattareksi. Hiivin sinne niin huomaamatta kuin voin ja kuuntelen nurkassani saarnamiehiä, kun ne lukevat samaa postillaa, mikä isälläkin on, ja puhuvat syntiä vastaan. Kuta alemmaksi ne tuomitsevat sellaiset raukat kuin minä olen, sitä paremmalta tuntuu oloni, sillä on kuin silloin suorittaisin rangaistustani. Mutta kun ne vannovat minun joutuvan iankaikkiseen kadotukseen, niin silloin kysyn hätääntyneenä Jumalalta, että niinkö on? Hänpä katsoo – näen sen selvästi – ystävällisesti ja vakuuttaa ettei ole, että vaikka syntisi olisivat veriruskeat, niin pitää niiden kuin villa tuleman. Se lohduttaa ja minä näen sielussani sen hetken, jolloin vapaudun tästä lihan orjuudesta ja saan kuljetuksi loppuun kärsimykseni tien. Ja sitten tavallisesti alan muistella pientä kotia virran rannalla, kuinka kaunista ja viatonta elämä oli siellä, vaikka leipä oli laiha, ja silloin tietenkin rupean itkemään. Uskovaiset tulevat ympärilleni ja hätistelevät minua tunnustamaan syntini, mutta en tahdo tehdä sitä heidän edessään.
Emma itki puhuessaan näin, eikä Hannu osannut lohduttaa häntä. Yhä uudelleen Hannu pyysi häntä lähtemään pois täältä nyt heti, hänen matkassaan, mutta Emma ei suostunut. Vaati vain lupausta, että Hannu vastedes varoisi itseään eikä olisi Emmaa tuntevinaan. "Jos sinut nähtäisiin kadulla minun seurassani, olisi maineesi hienona nuorukaisena mennyttä. Lähde nyt – tytöt voivat herätä tuolla toisissa huoneissa ja rynnätä katsomaan, kuka minulla täällä on... Lähde jo – hyvästi! Jumala varjelkoon sinua, Hannu!"
– Ja sinua, Emma!
Hannu pujahti ulos. Rakennus oli pihan perällä. Pihalla leikki kaksi siinä 8-10 vuoden korvilla olevaa tyttöä, molemmilla hyppynuora. Keskeyttäen hyppelynsä, jonka käynnissä ohessa heidän hameensa pelmahtelivat sievästi, he jäivät katsomaan Hannuun viattomin, ihmettelevin silmin. Vai oliko sittenkin katseessa tieto siitä, mistä Hannu tuli? Veri suhisi Hannun korvissa hänen ajatellessaan tätä, hän syöksyi portista kadulle ja hypäten pian tapaamaansa ajuriin käski ajaa asuntoonsa. Hän ei tiennyt, missä oli, mutta päätteli olevansa jossakin Pitkänsillan takana.
Hän näki itsensä koko ajan istuessaan ajurin rattailla ja teki armotta – ei voinut olla tekemättä – huomioitaan ja toteamuksiaan. Lakki liattu siitä huolimatta että se oli ulkonaisesti vielä puhtaan näköinen. Kasvoissa, käsissä, koko ruumiissa lian tunnetta. Silmiin oli ilmestynyt häpeilevä ilme – entinen itserakas varmuus oli kadonnut. Tunto oli kuin tulinen rauta, joka ei lakannut polttamasta. Mieli haki hätäillen pelastusta ja rauhaa, ihmetellen samalla kauhun vallassa sitä kuilua, joka oli auennut eilisen ja tämän päivän välille. Kulkijat katsovat uteliaasti ylioppilasta, joka ajaa aamupäivällä frakkipukuisena syrjäkaupungilta, ja tekevät varmat ja oikeat johtopäätöksensä. Kun olisi ollut edes kuomu kohotettuna, mutta eihän sitä kehdannut ehdottaakaan, kun on näin ihana sää. Ajuri olisi voinut vielä sanoa, että "häpeäänsäkö herra tahtoisi peittää?" Ei, ei ole varmaa, että hän olisi sanonut niin, mikäli olisi rohjennut virkkaa mitään. Korkeintaan olisi todennäköisesti jurosti tuumiskellut, että turhaan herra sitä... Ei täällä ole ketään, joka kykenisi heittämään teitä kivellä. Noilla kaikilla, jotka kulkevat tuossa niin nuhteettoman näköisinä, on tilikirja aivan täynnä – kellä mitäkin. Ja useilla vielä raskauttavana asianhaarana se, ettei tunto sano enää mitään. Mutta älkää silti luulko, nuori herra, että saatte toisten vioilla ja vahingolla omaa taakkaanne keventää. Se ei ole luvallista eikä sitä todellisuudessa voi tehdä – se on vain itsensä pettämistä. Olkaa mies, ottakaa häpeän haarikka ja tyhjentäkää se urhoollisesti, nöyrästi pohjaan saakka, pelkäämättä niitä sisiliskoja ja rupikonnia, joita sen pohjalla vönkii. "Kuinka kaunis päivä nyt onkaan!" Hannu huokasi ja koetti edes tällä toteamisella hälventää tuntonsa kalvavaa moitetta. Mutta eihän se onnistunut. Milloin isän, milloin äidin silmät tuijottivat kysyvästi, surullisesti, jostakin aivan äärestä. Helli ei katsonut häneen ollenkaan, vain oli alituiseen kääntämässä päätään pois, kasvoilla halveksiva ilme.
Hannun tullessa ei etehisessä ollut ketään, joten hän pääsi rauhassa huoneeseensa. Jumalalle kiitos! Sekin oli tyhjä – Kaarlo oli jo mennyt jonnekin. Hannu alkoi muuttaa kiireesti pukuansa, ajoi partansa, peseytyi uudelleen perinpohjin ja tuntien hiukan sitä uudestisyntymisen virkistystä, jonka saippuan ja runsaan raittiin veden käyttäminen synkimmälläkin hetkellä tuottaa, istui miettimään asemaansa, käymään sielunsa käräjiä ja järjestämään hajanaista olemustaan. Siinä oli kaksi pääpykälää: toinen hän itse, toinen Emma. Eilen hän oli vielä ollut eri puolella elämänkuilua kuin tämä; nyt he seisoivat samalla puolella ja katsoivat peläten ja ihmetellen eteensä avautuvaa maisemaa, joka oli aivan toisenlainen kuin Hannu oli eilisessä hurmiossaan kuvitellut...
Kuului kiireisiä askelia, ovi temmattiin auki ja sisään syöksyi Kaarlo hengästyneenä ja kiihtyneenä. Hannu ehti huomioida hänet tuossa oven aukeamassa, tuntien mielihyvää hänen uljaan, komean olemuksensa ja säihkyvän katseensa vuoksi. Kaarlo syöksyi hänen luokseen, löi kädet hänen olkapäilleen ja kumartuen hänen puoleensa ja tuijottaen häntä silmiin sanoi läähättäen:
– Bobrikov on ammuttu! Senaatin portaissa äsken. Ampuja kuuluu surmanneen itsensä.
Hannu lysähti kokoon ja painoi päänsä käsiin. Tuhannet mielikuvat risteilivät hänen muutenkin kiihtyneissä aivoissaan ja hän koetti turhaan saada niihin järjestystä. Kaukaa kuului yksinäisen maanpakolaisen askeleita, kun hän vaelsi väsyneenä natisevaa puusiltaa pitkin rajan kohdalle pistääkseen edes toisen jalkana isänmaan puolelle ja tunteakseen siitä virtaavaa salaperäistä virkistystä. Sitten maailma tuntui kuvastelevan omituisesti monikerroksisena. Alimmassa olivat ne raukat, kuten esimerkiksi hän, Hannu, tai Emman "setä", jotka rypevät aatteettomassa eläimellisyydessä, katsahtamattakaan ilmaviin korkeuksiin. Siitä kun noustaan ylöspäin, niin kerros kerrokselta ihmisten henki ylevöityy, kunnes saavuttaa itsensä-uhraamisen korkean tason. Siellä asuvat ne, joita isänmaa ja vapaus, totuus ja oikeus saavat kiittää synnystään, taistelustaan ja lopullisen voiton toivosta, ne valitut sielut, jotka luovat hengellä ja näkemyksellä kärsivällisesti ihmiskunnan ainoata kestävää perustusta. Miksi eivät kaikki oivalla sitä, ettei hetkeäkään saa hukata, että jokainen sekunti on käytettävä nousuun aina ylempää kerrosta kohti? Vilahtaa mielessä talvi-ilta kaukana Lähteenmäessä, nimismiehen Jaakon kostoa janoava katse ja Alfred-sedän mystillinen puhe Jumalasta, joka kyllä tietää... Hannu sanoi hiljaa, kohottaen katseensa Kaarloon:
– Jumala on valinnut Tellinsä. Muistatko isäsi talvelliset sanat?
Kaarlo nyökkäsi ja istuutui kertomaan lähemmin, mitä oli kuullut. Vasta sitten hän palasi ajatusten tavalliseen kulkuun ja kysyi:
– Mutta, Hannu, missä olit viime yön? Miksi et tullut kotiin? Vaikka kyllähän aurinko oli jo melko korkealla, kun minäkin tähän hotelliin saavuin.
Hän katsoi Hannuun uteliaasti, mutta ilmeisesti samalla peloissaan. Hannu totesi hänen sanoistaan, että hän jo edeltäpäin haki Hannulle puolustusta ja teki varoiksi itseään yhtä syylliseksi. Hannu katsoi häntä vastaan ja tunsi yhtäkkiä saaneensa voimaa, niin että saattoi kertoa totuuden silmiä räpäyttämättä. Hänkö valehtelisi Kaarlolle? Äsken oli eräs mies antanut henkensä totuuden puolesta – hänkö ei uskaltaisi kertoa Kaarlolle seikkailuansa. Kyllä, mikäli se olisi tarpeellista. Mutta Hannu tunsi, ettei hänen pitänyt valita Kaarloa rippi-isäkseen, vaan että hänen oli sovitettava asiansa muuten – paljoa vaivalloisemman tien kautta. Hän vastasi:
– Olen ollut paikassa, jollaiseen en olisi uskonut ikinä joutuvani, ja varjeltunut pahalta ihmeellisen sattuman kautta. Tällä hetkellä maailma on minulle aivan toisen värinen kuin eilen. Meille sanottiin, että saatuamme ylioppilaslakin elämä aukee eteemme. Nyt uskon sen, vaikka tiedänkin, ettei elämä olekaan sellaista kuin luulin. Tyydy tähän vastaukseeni ja tee minulle se veljen palvelus, ettet milloinkaan sanallakaan kosketa tähän asiaan etkä hiiskahda siitä kellekään.
– En-en! Kaarlo kiiruhti vakuuttamaan. – En tarkoittanut mitään – kyllähän sinä asiasi hoidat. Toista on minun, kun pyrin olemaan aina niin riehakas. Kirjoittauduin jumaluusopilliseen tiedekuntaan, kun pappa sitä niin halusi, mutta enpä tiedä, mitä siitä mahtaa tulla. No, sitä on aikaa pohtia. Jäikö sinulle rahaa? Minä näet rehellisesti sanoen eilen illalla "join kaikki rahani", kuten tuo kammottava fraasi kuuluu. No hyvä, että jäi – et siis ole ollut ainakaan ryövärien käsissä. Saadaan tantta maksetuksi ja päästään illalla lähtemään pois tästä hemmetin Paapelista, joka alkaa kauhistuttaa minun siveellistä olemustani yhden kerran, kun minua taas janottaa. Seköhän se eilisiltainen sillinpala? En muista syöneeni muuta suolaista...
Hän lorusi lystikkäästi puoleksi itsekseen. Pojat alkoivat sovitella vaatteitansa laukkuihin mielessä illalla alkava kotimatka. Hannu tunsi yhtäkkiä, että tuo matka sellaisenansa merkitsi jonkinlaista puhdistumista ja sovitusta, ja mietti, mahtaisiko hän jo olla seuraavana aamuna, kun ajaa vilistettäisiin Etelä-Pohjanmaan kevätvihreiden lakeuksien halki, rauhoittuneemmalla, anteeksisaaneella mielellä? Ja yhtäkkiä hän tunsi sielussaan rauhan kirkasta kajoa ja vakaumusta, että niin tulisi käymään. Hengittäessään kotimaakunnan ilmaa hän saisi tuuletetuksi sydämensä. Hän puheli Kaarlolle:
– Matkustan nyt isän luo, mutta tulen jo heinäkuussa Suvantoon.
Hänen mielessään kangasteli kotivirta ja tuntui suvituuli ja juhannusruusujen tuoksu niin selvästi, että hänen täytyi keskeyttää työnsä ja tuijottaen sieluunsa katsella hetkisen tuota kaikkea, joka oli tänä silmänräpäyksenä hänelle polttavan rakasta, rakkaampaa kuin ehkä milloinkaan ennen.
KOLMAS LUKU.
Metsänhoitaja Suvanto ihmetteli usein sitä, kuinka hän katsellessaan isänmaatansa täältä, rajan ulkopuolelta, saattoi nähdä sen eheänä kokonaisuutena, joka kolkan samalla kertaa, rannikot, vaarat, metsät, suot ja järvet, eikä vain niitä, vaan myös kaupungit, talot, ihmiset, koko sen maankamaran ja elollisuuden, suomalaisen aineen ja hengen, joka muodostaa "isänmaan". Tuo kokonaiskuva asui alati hänen sielussaan, talvella tähtivaloisena, hankihohtoisena, kotiliesien lamauttamana, keväällä korkean taivaan alaisena, eloon heräävänä, katseessa uusi toivo ja uskallus. Seisoessaan rajalla ja tuijottaessaan itään, sille suunnalle, jossa hänen pieni kotinsa kyhjötti tyhjänä ja alakuloisena virtansa rannalla, hän näki maansa erikoisen selvästi ja tunsi väkevästi sen kutsun. Silloin suuri kiusaus nousi hänen mieleensä: hän lähtee käymään kotona. Ei ole asia eikä mikään pujahtaa rajan yli tuolla pohjoisempana, muuttaa vähän muotoa, matkustaa väärällä nimellä liikeasioissa muka, oleskella hiljaisuudessa kotona muuan päivä, tavata ystäviä ja kadota taas, ennenkuin Kostamon Olli pääsisi jäljille. Jos hän olisi nuorempi, hän tekisi niin, sillä useimmissa paikoissa poliisi ei olisi tietävinäänkään tällaisista kulkijoista. Hän matkustaisi Helsinkiin tai itseensä Pietariin ja asuisi siellä iltikseen väärällä nimellä. Meillä oltiin kaikkeen tällaiseen tottumattomia, pitkällisen rauhan aristuttamia.
Mutta hän oli siihen liian vanha. Henki oli kyllä altis, mutta ruumis oli käynyt heikoksi. Ei hän jaksanut matkustaa enää minnekään – tuskin suorittaa näitä pikku kävelyjään isänmaan kynnyksen eteen. Isänmaa – sitä metsänhoitaja Suvanto aina ajatteli. Hänellä kun oli aikaa, hän oli oikein asiastatehden pohtinut tuota "isänmaa"-käsitettä ja koettanut kirjoittaa mietteitään muistiin. Hänellä oli sellainen ujo tuuma, että hän merkitsee yksitoikkoisen elämänsä kulkua ja ajatuksiaan erikoiseen vihkoon, jonka antaa sitten Hannulle. Vaikka siitä ei mitään mainittavampaa syntyisikään, tuntuisi Hannusta varmaan mieluiselta tulevaisuudessa lukea isän sanoja. He pääsisivät siten ikäänkuin haastelemaan toistensa kanssa, vaikka hauta olisi jo välissä. Hannu kuulisi isänsä äänen mullan alta ja hän Hannun askelten kuminan hautansa kamaralta. Siten sukupolvet lepäävät kumpujensa alla kuunnellen jännittyneinä maan pinnan ääniä. Onko tuo tahdikas poljenta sotaan marssivien miesten rientoa, tuo huumaava jyminä ratsujoukon huimaavaa rynnäkköä? Raivoaako hirveä ukonilma, vai jyliseekö tykistö isänmaan vapauden puolesta? Mitä merkitsevät nuo yksinäiset, terävät laukaukset, tuo hiljaisuus ja sitä seuraava riemun kohina? Onko sortaja saanut rangaistuksensa? Nuo pienet pehmeät jalat, nuo hiekkaa taputtavat kätöset, raikkaat äänet kuuluvat nuorimmalle sukupolvelle, joka leikkii hautakumpujen välissä, poimii sieltä kukkia ja on allansa uinuvien taattojen ja maammojen rukousten hellin kohde. Oi Jumala, mitä sieluni näkee, mihin ihanuuteen toivoni siivet jaksavat nousta. Kiitos, että näytät sen minulle näin, sillä ruumiilliset silmäni ovat sammuneet silloin, kun se kerran on todellisuus.
Aloittaessaan kirjoittelunsa metsänhoitaja Suvanto luuli tehtävää helpoksi, mutta totesi pian olevansa kuin ainetta sommitteleva koulupoika, joka sanomisen sijasta joutuu pureskelemaan kynäänsä. Hän tahtoi tiivistää ja täsmällistyttää isänmaata koskevat ajatuksensa, niin että Hannu saisi lukea ne kuin testamentin, mutta sepä ei ollutkaan helppoa. Syventyen asiaan hän unohtui ajattelemaan sitä niin perinpohjin, että vietti tunnin toisensa jälkeen kuin loveen langenneena, tutkien lumottuna niitä tuhansia kuvia, jotka keskeytymättömänä sarjana vaelsivat hänen sielunsa silmien editse. Hän tunsi olevan mahdotonta ilmaista niiden sisällystä sanoilla, sillä vaikka nämä sattuisivat miten kohdalleen, tulisi tulkituksi vain yksi kuva, ja päätti silloin nöyrtyen tyytyä merkitsemään vain vaatimattoman elämänsä kulkua ja niitä ajatuksiaan, jotka antautuivat sanoilla vangittaviksi. Ja silloin hänen kynänsä alkoi liikkua, kertoen koruttomasti päivän hetkistä, askareista ja ajatuksista, jotka kiersivät milloinkaan väsymättä isänmaasta ja kodista kunkin lapsen luo ja taas takaisin.
Kesäk. 17 p. 1904 klo 9 i. Tänä iltana odotamme Hannua kotiin. Ajatuksemme ovat askarrelleet hänessä näinä päivinä enemmän kuin ehkä milloinkaan ennen, Sillä onhan hän nyt elämänsä ensimmäisen ratkaisevan saavutuksen huipulla. Äiti, joka on aina ollut omituisen herkkä, on ollut huolestunut ja levoton, voimatta kuitenkaan selittää, miksi. Eilistä vasten yöllä hän ei nukkunut juuri ollenkaan, vaan istui ikkunan ääressä ja tuijotti valoisaan yöhön, rajalle päin. "Turhaan sinä nyt Hannua odotat", koetin laskea leikkiä, "sillä laskelmieni mukaan hän on parhaillaan tutkintokekkereissään". – "Sepä se", vastasi Vendla, "minä niin pelkään niiden tutkintokekkereitä". – "No, täytyyhän nuorten joskus päästä vapautumaan", koetin lohduttaa. – "Täytyy, täytyy", hän vastasi ja tuijotti ulos. No, pian Hannu on täällä ja äidin levottomuus loppuu ja muuttuu sitä suuremmaksi onneksi. Helli tuli viikko sitten – oli viipynyt muutaman päivän tätien luona, jotta nämä olisivat saaneet tarpeeksi hyväillä häntä ja leikkiä hänen kanssaan. En saa minäkään katsotuksi häntä kyllikseni, sillä niin ihmeelliseltä, kypsyneeltä hänen kauneutensa näyttää. Kaipaus ja elämän vakavuuden oivallus on syventänyt Hellin sielua ja herkistänyt sen erikoisen tunteelliseksi ja aatteelliseksi. Hän on enimmäkseen hiljaa ja liikkuu äänettömästi. Hetkeäkään hän ei ole joutilaana, vaan tahtoo tehdä kaikki työt. Kuinka äärettömän mielelläni näkisin hänen nauravan iloisesti ja huolettomasti niinkuin ennen. On kuin Hellin nuoruus olisi keskeytynyt.
Kenraalikuvernööri Bobrikovin kuolema, josta tieto saapui tänne eilen illalla, oli kuin isku, joka tyrmistyttää ja lopettaa ajatuskyvyn. Kun olen joutunut henkilökohtaisesti kokemaan hänen julmaa häikäilemättömyyttään ja oppinut ymmärtämään, miten pelättävä vihollinen hän kansallemme oli, niin en voi muuta kuin iloita siitä, että Jumala nosti keskuudestamme Daavidin, joka linkosi kiven tämän röyhkeän Goljatin otsaan. En tahdo pysähtyä muka valtioviisaasti harkitsemaan, mitä vaarallisia seurauksia tästä teosta mahtanee kansallemme olla, tai raamatullisesti hurskastelemaan, että murha on aina murha ja sellaisena kielletty, olipa kysymyksessä kuka tahansa. Tunnen ja aavistan, etteivät tuollaiset päätelmät sovi tähän tapaukseen, koska Bobrikov oli verrattavissa irralleen päässeeseen petoeläimeen, joka tuhosi rauhallista yhteiskuntaa ja jonka surmaaminen oli välttämätön teko. Kuinka outoa on ajatella tuota öykkäriä nyt vainajana tai kitumassa viimeisillään haavoissaan. Välähtelikö ennen kuoleman pimeyden koittoa mielessä katumusta siitä, että oli lähtenyt tällaiselle tielle? Muistiko maanpakoon ajamiaan kansalaisia ja lainkuuliaisuuden vuoksi erottamiaan virkamiehiä – satoja maasta paenneita nuorukaisia? Jyskyttäkää ahkerasti, tykit, kaukaisessa idässä, samalla kuin me linkoamme kiviämme täältä lännen portilta. Jättiläinen horjuu, sen savijalat jo lysmyvät, se on heikompi kuin olemme luulleetkaan. Mitä ajatellee nyt läänimme kuvernööri? Pelkään pahoin tämän tapahtuman sotkeneen hänen hienon diplomaattisen verkkonsa, sillä onhan sen keskuksesta tipahtanut pois itse päähämähäkki ja kaikkien lankojen lähtökohta kuolleena kuin tyhjä kuori. Diplomatia on pohjaltaan tyhmyyttä, minkä näkee siitä, että yksi ainoa revolverinkuula voi kerrassaan sotkea sen langat. Ha-ha! Suo anteeksi, Jumala, että nauran tässä vahingonilosta ja riemusta ihan vedet silmissä. Tunnen sen olevan epäjaloa – minun pitäisi olla arvokas ja hurskas ja rukoilla tuon miehen puolesta. Mutta sitä en voi tehdä enempää kuin tukahduttaa iloanikaan. Ymmärräthän, Jumala, olevan kohtuullista, että saan parantaa maanpaon murheista verestävät, kyynelten polttamat silmäni näillä ilon lähteistä kummunneilla vesillä, jotka ovat palauttaneet uskoni oikeuden voittoon ja isänmaan tulevaisuuteen!
Isä, äiti ja Helli olivat tulleet Hannua vastaan rajalle. Oli valoisaa kuin päivällä – kaikkialla taivaanrannalla viipyvän auringon hohtavaa, kullanvivahteista kajoa. Oli myös tyyntä ja viluista, niinkuin useimmiten täällä juhannuksen aattoviikkona. Hannu näki vastaanottajansa jo kaukaa ja kokosi kaikki voimansa ollakseen aivan niin kuin ennenkin, yhtä rauhallinen ja varma.
Äiti tietenkin herahti tuollaiseen puolinaiseen itkuun, joka kyllä valuttaa kyyneliä, mutta ei silti pääse kokonaan riehautumaan. Oli hyvä, että kävi niin, sillä kyyneleet varmaan estivät häntä näkemästä tarkkaan, kun hän katsoi tutkivasti Hannua silmiin. Hannu ei rävähdyttänyt luomiaan, mutta tunsi katseensa silti olevan verhottu, sumuinen. Isä vältti katsomasta häntä täysin terävästi – vilkaisi vain kerran pitkään ja tutkivasti, mutta antoi sitten terän sammua ja alkoi puhella iloisesti, kysellä. Isä oli jalo: hän ymmärsi Hannulle voineen sattua sellaista, jota ei kukaan, vaikka se ei olisi varsinaisesti pahaakaan, sentään halua näyttää muille yhtä avoimesti kuin kirjaa. Jokaiselle, joka käy maailmalla, keräytyy sieluun salaisuuksia. Lipas täytyy sulkea ja avata vain yksinäisessä kammiossa tai vasta sitten, kun sitä ei voi enää pitää kiinni, kun sinne kertyy niin paljon, että kansi lennähtää itsestään auki – kun siellä olevat ainekset kuumenevat ja syttyvät palamaan polttaen sielua niin, että tuska käy sietämättömäksi.
Helli tervehti häntä arasti, ojentaen pienen kätensä melkein ujosti. Hannu unohti oman asiansa katsoessaan hänen sametinpehmeitä silmiänsä ja soreata muotoansa. Siksi hänen katseensa varmaan oli verhoton ja liiankin avoin. Helli kiersi kätensä irti – Hannu yhä piti sitä – ja punastui sen verran, että sen huomasi. He seisoivat siinä neljän kesken muistamatta tullimiehiä ja santarmia, jotka tarkastelivat heitä uteliaasti.
Täällä kotona sitten Hannu selvästi tunsi joutuneensa suuren muutoksen alaiseksi. Se toteamus ei ollut hänelle mieluisa, mutta hän ajatteli toisaalta, että ehkäpä se oli ollut välttämätön – tapahtui varmaan jokaiselle. Nuoruus jatkuu määräaikansa häiriintymättömän tunnonrauhan tilassa, jolloin oman arvon tunto on normaali, kirkas, itsetiedoton, ottamatta edes käsiteltäväksikään omaa huonommuutta tai paremmuutta muihin verrattuna. Mutta sitten tapahtuu jotakin – ja niin käy aina –, joka järkyttää olemuksen perinpohjin jättäen tuntoon tahran, jota ei soisi siinä olevan. Ensimmäinen vastaantulija silloin herättää kysymyksen, "mahtaakohan tuo aavistaa mitään?" tai "mitähän tuo sanoisi, jos tietäisi?" Silloin napitamme takkimme visusti, ettei vain kukaan pääsisi kurkistamaan rintataskuumme, ja kohennamme ryhtiämme sitä pystymmäksi kuta kipeämmällä tunnolla kuljemme. Näin alamme kasvattaa ympärillemme muuria, joka paksunee ja korkenee iän kuluessa, niin että oleskelemme sen suojassa kuin linnassa kurkistellen vain sen ampuma-aukoista, sormi aina liipaisimella. Jos joku pääksi tarkastamaan linnamme sisäpuolta, niin minkä inhoittavan laboratorion hän löytäisikään! Kuka uskaltaisi inventoida sen kaikki hirveydet ja tutkia sen pimeät onkalot? "Eikö tänne pääse mistään päivää?" hän kysyisi masentuneena, "eikö täällä kuulu ainoatakaan rohkaisevaa ääntä, tunnu keveintäkään raittiin ilman hengähdystä?" Silloin voi silmiin sattua muurin raosta pilkoittava valoviiru, kuulua korviin häkkilinnun surullinen piipitys, leyhähtää otsalla vaisu hengähdys mukanaan meren rantakukkien tuoksua...
Hannu tunsi alemmuutensa varsinkin ollessaan Hellin seurassa. Isän ja äidin laita oli toisin, sillä heistä hohtava rakkaus pyyhkäisi pois kaikki tällaiset haudonnaiset. Mutta Hannu aavisti, että jos Helli tietäisi hänen salaisuutensa, hänen vastenmielisyytensä varmaan muuttuisi milloinkaan haihtumattomaksi inhoksi. Mitähän Helli sanoisi, jos tulisi yhtäkkiä tietämään sen saman, mikä oli Hannulle näytetty niin odottamatta? Hannu tunsi omituista pöyristystä ajatellessaan sitä. Siinä oli samanlaista puhtauden joutumista lian vierelle kuin Emman kohtalossa. Sydäntä ihan viilsi ajatellessa Emmaa, joka edelleen... Pitäisikö koettaa tehdä jotakin hänen hyväkseen – ilmoittaa isälle kahden kesken ja neuvotella? Mutta se oli niin vaikeaa ja sen yhteydessä isä tietenkin kysyisi, missä Hannu oli tavannut Emman. Ja Hannun oli raskasta valehdella isälle. Ei, parasta oli olla hiiskumatta koko asiasta mitään; olihan Emma ihan vannottanut, ettei saa kertoa hänestä kellekään. Hannun mieltä kidutti Emman hento, säälittävä kuva ja omituisesti viehätti se ajatus, että hän oli kaikesta huolimatta säilynyt sielultaan viattomana. Kummallista. Onko sellainen ollenkaan mahdollista? Näkyipähän olevan. Emman sydämessä asuva suuri rakkaus isää ja äitiä, ehkäpä vielä jotakin kolmatta kohtaan – Hannu ei tahtonut ilmaista outoa aavistustaan sanoin – piti hänen sisintä olemustaan puhtaana. Hannun näin ajatellessa Emmaa tämän kuva väikkyi hänen mielessään vaaleana, lapsellisen viattomana.
Isä piti huomaamatta silmällä Hannua ja näki hänen usein vaipuvan ajatuksiin ja istuvan sitten kulmat rypyssä, tuijottaen lattiaan, kuulematta ja näkemättä mitään. Päivät ja viikot, joita isä ja äiti olivat kuvitelleet häiriintymättömän kirkkaiksi ja poutaisiksi, menivät väkisin joskus pilveen Hannun vaiteliaisuuden ja synkän ilmeen vuoksi. "Olet niin alakuloinen, Hannu?" sanoi äiti joskus kysyvästi ja istuutui hänen viereensä. Mutta Hannu vältti hänen tutkivaa katsettansa ja kielsi olevansa sen erilaisempi kuin ennenkään. Viekkaasti hän osasi huomauttaa, että ehkä nyt, kun tutkinto on lopullisesti ohi, kasautunut väsymys purkautuu ja raukaisee. "Menisit Hellin kanssa kävelemään", saattoi äiti joskus kehoittaa. "Mielelläni", vastasi Hannu, otti uuden, vieläkin salaperäisen viehättävästi hohtavan lakkinsa ja kävi pyytämässä Helliä. Tämä tuli alistuvaisesti – häneen oli ilmestynyt jotakin nöyrää – ja he kulkivat pitkin pienen kaupungin ainoata katua ja sen ulkopuolellekin, koettaen puhella, katsellen taivasta, vaalean viheriänä heloittavaa luontoa, mesimarjankukkia ja ummuiksi kehittyneitä juhannusruusuja. Mutta puhe ei luistanut, vaan tyrehtyi tuon tuostakin pitkäksi aikaa, ja Helli poistui aina tien toiseen laitaan. Hannu kysyi itseltään ihmetellen, tulisiko milloinkaan sellaista hetkeä, jolloin häntä ja Helliä erottava välimuuri olisi kaatunut ja hän puhuisi tarvitsematta hetkeäkään hakea sanomisen aiheita – avaisi sydämensä ja levittelisi Hellin eteen kaikki sinne kokoontuneet toivot ja murheet, ne todelliset ajatukset, jotka hän nuoruudesta saakka oli Hellille omistanut? Tuskin vain. Hänen ei pitäisi kyselläkään tällaista – Helliin hänellä ei ollut mitään osaa. Hän katsahti Helliin syrjästä: Hellillä oli laajareunainen, vaaleanpunainen paimenettaren hattu, jonka suojassa hänen kasvonsa olivat erikoisen hohtavat; hänen täytyi pitää sitä kiinni, jolloin käsivarren ja olkapäiden pyöreys esiintyi viehättävästi. Hänellä oli vartalonmukainen sininen musliinileninki, jonka kaulantiessä ja hihansuissa oli valkoinen röyhelöreunus ja helmat hulmusivat pitkinä, laajoina ja ilmavina. Pienet jalat vilahtelivat reunan alta siroina ottaessaan keveitä askelia. Helli tahtoi olla hyvin puettu, kun mentiin kävelylle täällä, vieraan maan kaupungissa. Hannu tunsi, kuinka hänen korvissansa suhisi ja huumauksen aalto kohahti hänen suonissaan.
Eräänä aamupäivänä he menivät Suomen puolelle, jonne heillä oli esteetön pääsy, näyttämään Hannun lakkia eräälle äidin kaukaiselle sukulaisperheelle. Hannu oli nyt iloisemmassa vireessä ja väitti, että kotimaan puolella oli kaikki kauniimpaa. "Ilmassa vain on vieras haju". He istuivat kauan tuon tuttavan talon pihalla, jossa syreenit parhaillaan kukkivat ja oli sievä puutarha. Siinä perheessä oli rajattoman herttainen mamma, joka puhui murteellisesti milloin suomea milloin ruotsia, suuteli Helliä poskelle, onnitteli Hannua oikein syleilemällä, säteili hyvyyttä ja touhusi kahvia, liikkuen pehmeästi ja äidillisesti. Hänellä oli kaksi Hannunikäistä tytärtä, joiden vilkkaus ja nauruna helisevä elämänhalu, sorea muoto, punaiset huulet ja valkoiset hampaat aikaansaivat vastustamatonta viihtyisyyttä. "Katsotaanpa nyt tätä nuorta herraa", puheli vanhempi heistä, muhkea Lyyli, toimessaan ja alkoi ujostelematta asetella lakkia Hannun päähän milloin vinoon ja milloin suoraan. "Noin sen pitää olla", hän sanoi sitten, peräytyi pari askelta, katseli kallistellen päätänsä ja arveli: "Kyllä sinä olet nätti poika, se täytyy sanoa". – "Ettes ihan häpeä", murisi Hannu ujostuksissaan, sipaisi tukkansa tavalliselle mallille ja pisti lakkinsa siihen asentoon, mikä sillä hänen tuntonsa mukaan piti olla. Hän vaistosi koko ajan erittäin voimakkaasti, kuinka tämä nuorten, terveiden, kauniiden naisten ujostelematon, toverillinen läheisyys vaikutti sähköistävästi hänen olemukseensa, sekä ruumiiseen että varsinkin sieluun. He eivät antaneet hänelle mitään, vaan päinvastoin vetivät häntä puoleensa niin vastustamattomasti, että häntä alkoi melkein peloittaa. He edustivat tavatonta salaperäistä mahtia, jota Hannu ei muistanut ennen näin selvästi todenneensa. He vilkastuivat kaikki, Hannu ja Helli myös, juttelivat huolettomasti, laskivat leikkiä, hälisivät. Ja aina välillä jokainen unohtui hetkiseksi ajatuksiinsa, tunnusteli syreenien tuoksua, kuunteli kimalaisten soinnukasta surinaa, ja oli onnellisen näköinen, kasvoilla sen kauneuden heijastus, joka sillä hetkellä heloitti autuaana paisteena hänen sielussansa. Hannu tunsi koko ajan, että tämä kesäinen hetki neitojen seurassa kotipihan varjossa oli varmaan häivähdys siitä, jota sanotaan "onneksi", ja hänen sydämessään syttyi väkevä, olemusta keventävä, mukaansa tempaava kaipaus.
Sitten he taas lähtivät kävelemään, seuranansa melkein peloittavan muhkea ja uljas Lyyli ja hänen marjamainen, hiljaisempi, sielukas sisarensa Laila, jonka tummansiniset silmät katsoivat tähtinä Hannuun, He kulkivat vanhoista ajoista muistuttavaa idyllimäistä Rantakatua, harhailivat siellä täällä, tulivat vanhalle kirkkokentälle ja tunsivat joka hetki elämän täyteläistä läheisyyttä, Hannukin jo virkistyen ja nuoruuden oikeutuksella irtautuen vakavan kokemuksensa aiheuttamasta masennuksesta. Ja yhtäkkiä Laila puhkesi laulamaan:
Taal ebi man skraatist, nut-nut, nut-nut,
Tepon lepo kaupon, vai-nut, vai-nut.
Saarno maitto äskö taattot, mai-taal, mai-taal,
Valpaadko udsakille, lui-taal, lui-taal.
Tshuttula staadit tshampan shuajef, shuajof.
Vuokspeli alman pikjam, klikoo, klikoo.
Toi maatan tuli neittat, lui taal, lui taal.
Valpaatko udsakille, lui-taal, lui-taal.Hannu kuunteli ihmeissään ja kysyi, mitä sanat merkitsivät.
– En tiedä – sen pitäisi olla lappalainen laulu.
– Laula se vielä!
Laila teki niin ja Lyyli yhtyi häneen. Hannu katsoi heidän innostuksesta ja kaipuusta sädehtiviä silmiään ja punehtuvia poskiaan. Helli tuijotti maahan ja hänen huulensa värisivät.
2
Heinäkuun 29 p. 1904 klo 9 i. En ole tullut kirjoittaneeksi päiväkirjaan muutamaan aikaan, mutta nyt en voi olla sitä tekemättä. On näet tullut tieto siitä, että rankaiseva käsi on tavoittanut eilen toisen Suomen päävihollisista, ministerivaltiosihteeri Plehven. Tuntuu ylen järkyttävältä ajatella näitä tällaisia tapahtumia, jotka näyttävät kaikista varokeinoista huolimatta toteutuvan armottomasti kuin sallimuksen käskystä. Luulisi venäläisten, jos heillä on vähääkään kaukonäköisyyttä ja järkeä, ymmärtävän, että nyt on politiikka varmaankin mennyt harhateille, kun on käytävänä suuri, vaarallinen sota ja samalla ovat hallituksen ja kansan välit kärjistyneet niin, että puhellaan jo pommeilla. Mutta voi olla, että he ovat liian sokaistuneita älytäkseen edes näin päivänselvää asiaa. Eikä kummakaan, jos niin olisivat, sillä onhan venäläisen sielun suuruutta kehuttu aivan käsittämättömän kritiikittömästi. Panslavistiset kirjailijat ovat omituisen omahyväisyyden vallassa julistaneet slaavilaisen rodun siksi Jumalan valitsemaksi johtajakansaksi, jonka on määrä toteuttaa sivistyneen maailman kaipuu. Miten se tapahtuisi, mihin meidät johdettaisiin ja suotaisiinko silloin kaikille vapaus ja itsenäisyys – ne kysymykset ovat taitaneet jäädä tarkemmin määrittelemättä. Mutta siitä huolimatta olen nähnyt ja kuullut tällaista käsitystä tai "aatetta" saarnattavan kuin jonkinlaista profeetallista uskontoa. Se johtuu venäläisen luonteen ominaisuuksista: hänen on yleensä vaikea pitää mielikuvitusta erillään todellisuudesta ja tosiasioista. Mutta ei tässä kyllin, vaan Tolstoi, jota meilläkin näkyvät päättömästi ylistävän muka uuden totuuden apostolina, on, mikäli olen voinut ymmärtää hänen kirjojaan oikein, niissä yhtenä pääasiana teroittanut, kuinka muka venäläinen talonpoika on parhain puhtaimman inhimillisyyden ja alkukristillisen hengen edustaja, mikä on koko Euroopasta löydettävissä. Ja ihmeekseni olen huomannut häntä sangen yleisesti uskottavan ei vain Venäjällä vaan Euroopassa. Mutta kuinka tällainen väite ja vielä sen uskominen voi olla järkimiesten kesken mahdollista, sitä on vaikea käsittää. Taiteellaan Tolstoi on tehnyt sen Kirken silmänkääntötempun, että sivistys ja valistus eli ihmissuvun vuosituhantinen uurastus ja päämäärä yhtäkkiä näyttävät ei vain arvottomilta vaan vieläpä varsinaista luontoa pilaavilta, ja että liassansa rypevä, rikollisuuteenkin tietämättömyydessään helposti taipuva venäläinen musikka, joka ei todellisuudessa ole sikaa siivompi, korotetaan yhtäkkiä jalustalle ihmis-ihanteeksi. Ei voi juuri pitää erikoisen terävänä sitä sivistyneen maailman kritiikkiä, joka venäläisen hypnoosin helppona saaliina on sallinut tämän nauramatta tapahtua. Ei kumma siis, jos venäläiset ovat joutuneet "suuruutensa" lumoihin ja menevät sokeasti turmiotansa kohti. Sinne, näet, heidän kulkunsa pitää, siitä olen vakuutettu.
Tämä heidän samalla kansalliskiihkoinen ja fantastinen suuruudenhulluutensa on silti vaarallinen, vaikka tuleekin päättymään katastrofiin, sillä se kuten sanottu suggeroi ja hypnotisoi sekä Eurooppaa että varsinkin meitä, jotka sen jättiläisrintojen varjossa eläen tunnemme sen hien ja hajuvesien väkevän, ällöttävän tuoksun. Levottomana olen pannut merkille, kuinka tuo suggestio leviää keskuuteemme voimakkaasti mm. venäläisen kulttuurin kautta. Venäläisiä kirjoja suomennetaan vuosi vuodelta yhä lukuisammin, venäläiset taiteilijat näkyvät vierailevan yhä useammin Helsingissä, ja venäjänkieltä opiskellaan venäläisten stipendien varassa yliopistossamme yhä enemmän. Niilläkin, joiden pitäisi ymmärtää asia paremmin, on aina valmiina se selitys, että tokihan meidän on opittava tuntemaan venäläisten kulttuuria voidaksemme valita sen vastustamiseen sopivat aseet, että venäläinen sivistyneistöhän on meidän puolellamme ja etteihän kulttuuri muka sorra ketään, vaan on aina oikeuden ystävä. Liikemaailma, joka käy kauppaa Venäjällä, on varsinkin hanakka puolustamaan ystävällisiä kulttuurisuhteita sinne päin, koska ne ovat sen kauppaetujen mukaisia. Siinä, että näin sanotaan ja menetellään, ilmenee jo venäläisen kulttuurin hypnotisoivaa vaikutusta. Tekemällä meidät ystävikseen se herpaisee meidät kuin liian lämmin vuodetoveri haluttomiksi ja kykenemättömiksi äärimmäisiin voimainponnistuksiin. Siksi toivoisin, että kaikki kulttuurivälitkin Pietariin päin katkaistaisiin. Pois venäjänkielen opiskelijat yliopiston luentosaleista, pois suomalaiset venäjänmaisterit Moskovasta. Suomalaisten ei pidä oppia venäjää sanaakaan, ei kääntää venäläisiä kirjoja, ei osoittaa slaavilaiselle kulttuuripiirille pienintäkään huomiota. Kuta vieraampaa se on meille, sitä parempi. Siis: selkä sinne ja kasvot aina vain länteen, ei vain Skandinaviaan, vaan suuriin länsimaihin, Saksaan, Ranskaan ja Englantiin päin. Unohdun tässä kirjoittamaan mietteitäni, joita haudoskelen pitkien, ikävien päivien kuluessa. Olen yksin, sillä Vendla, Hannu ja Helli ovat matkustaneet Suvantoon. Kuta pitemmälle näet kesä kului, sitä selvemmäksi kävi, etteivät he mitenkään voineet viihtyä täällä, että he uhrautuvaisuudestaan huolimatta riutuivat ikävään, voimatta salata sitä minulta. Aloin siis puhella heille, kuinka minusta tuntuisi miellyttävältä se tieto, että he kaikki olisivat kotona Suvannossa nyt hilla-ajan tullen, vieläpä Olga ja Aina mukana, kuten ennenkin. Kun heidän ei kerran ollut pakko olla täällä, niin oli tyhmää pidentää vierailuja niin paljon, että ne pian alkoivat tuntua maanpaolta. He vastustelivat, mutta taipuivat lopuksi ja ovat nyt menneet. Puhuin totta sanoessani, että olisi mieluisaa ajatella heidän olevan kotona. Kun näet muistelen Suvantoa näin suviasussa, kuinka virta vierii sen ohitse yhä miettien ongelmiaan, törmäpääskyset liitelevät vilisevänä parvena, tuuli liikauttelee hiljaa rannan ruohikkoa ja talo katselee ympäristöään kuin levolle laskeutuneena, niin minua eniten surettaa se yksinäisyys, joka on kaiken leimana. Tuossa mielikuvassa on haudan sävyä, ja siksi toivon siihen elämää. Tahdon nähdä vaimoni puutarhassa, kälyni korituoleissa, Hellin hiljaisissa askareissaan ja Hannun veneessään, sillä vasta silloin Suvannon kuva tulee sielussani täydeksi tosiasiaksi.
Sain onneksi salatuksi heiltä, vaimoltanikin, ettei vointini ole hyvä – ei ole ollut pitkään aikaan. Laihtumiseni ja kalpeuteni he ovat kyllä huomanneet, mutta kun olen aina vakuuttanut olevani terve, he ovat lakanneet puhumasta pelostaan, että olen sairas. Niinkuin olen. Tunnen selvästi, että sisäelimiäni jäytää jokin säälimätön vihollinen, joka huomaamatta, vain hitusen viikossa, vähentää voimiani. Olen käynyt Vendlan tietämättä lääkärin luona, mutta ei tämä voinut sanoa mitään varmaa. Oli vain vakavan näköinen ja kehoitti, jos on siihen mahdollisuuksia, matkustamaan Tukholmaan erikoislääkärin luo. Aion tehdäkin sen nyt, Vendlan ollessa poissa ja sanomatta hänelle mitään. Käynti siellä voi virkistää yksitoikkoista elämääni.
En muuten saa vaiennetuksi hiljaista ääntä, joka kuiskaa alituiseen, että tautini on parantumaton, että olen menossa yhä kiihtyvällä vauhdilla kuolemaa kohti. Kuullessani tuon kuiskauksen ensimmäisen kerran niin selvästi, etten saanut torjutuksi sitä tietoisuudestani, tunsin, kuinka sydämeni lyönnit ensin hiljenivät niin, että olivat vähällä pysähtyä, ruvetakseen sitten äkkiä kiihtymään peloittavan, tuskallisen voimakkaiksi. Veri pirisi ja suhisi ohimosuonissa ja korvissa, mutta jaloista alkoi nousta jäätävä, huurteinen kylmyys. Minut valtasi viiltävä ruumiillinen pahoinvointi ja äärimmäisen masentava sielullinen kurjuus – kuolemanpelko, kuten ymmärsin, tämän sanan syvässä, aidossa merkityksessä. Puhuessamme kevyesti ja muka miehekkäästi kuolemasta välttämättömyytenä, joka kuuluu luontoon, saamme näennäisen lujuutemme siitä salaisesta vakaumuksesta ja tietoisuudesta, ettei kuolema uhkaa meitä välittömästi, juuri nyt, sillä hetkellä. Mutta siinä silmänräpäyksessä, jolloin valkenee torjumattomaksi tosiasiaksi pian tapahtuva kuolemamme, tyyneytemme ja miehekkyytemme murtuu ja me kiemurtelemme maassa rukoillen Elämää pitämään meitä vielä edes hetkisen suojissansa. Milloinkaan ei elämä tunnu niin rajattoman ihanalta ja omistamisen arvoiselta kuin tuona silmänräpäyksenä. Mutta kun hiljainen ääni kuiskaa kiellon ja asian järkkymättömyys käy selväksi, alamme vähitellen totuttautua tilanteeseen. Nostamme kurjan päämme hiekasta, johon se tuskassamme painui, nousemme käsiemme varaan – lopuksi seisomaankin horjuvin, lysmyvin polvin, ja kohotamme katseemme tuohon korkeaan, tutkimattomaan hahmoon, joka on yhtäkkiä ilmestynyt eteemme. Meidät valtaa häntä katsellessa jylhä, järkyttävä tietoisuus siitä, että kaikki, minkä läpi olet tähän saakka käynyt, on ollut kuin kimaltelevaa unta, vain totuuden heijastusta, ja että se, mikä aukeaa tuon tumman portin takaa, on hakemisemme pää, varsinainen totuus, johon oikeastaan kuulumme. Selvitessäni vähitellen kuolemanpelon aiheuttamasta tyrmistyksestä, joka on järkyttävintä, mitä ihminen voi kokea, minun täytyi asettautua oikein vasituisesti tutkimaan näin syntynyttä uutta tilannetta, itseäni ja niitä tuntemis- ja menettelytapoja, jotka siinä kuuluivat minulle miehenä ja korkean kehitysasteen ihmisenä. (Imartelen näet itseäni sillä, että muka olen saavuttanut tällaisen asteen). Totesin silloin, etten aluksi voinut ajatella muuta kuin tuota silmänräpäystä, jolloin sydän seisahtuu ja kuoleminen tapahtuu. Se oli kuin synkän yön ainoa valopiste, johon silmät kohdistuivat väkisin, kun ei ollut näkyvissä mitään muuta. Loppuuko hengenkin elämä samassa silmänräpäyksessä ja onko silloin kaikki kuollutta kuin leikattuna, vai värjyykö tietoisuus, itsensä huomiointi, elossa vielä muutaman sekunnin, pannen merkille, miten verenkierto pysähtyy, hermot turtuvat, elollisuus alkaa jäykistyä, kunnes väristen himmenee ja sammuu? Nuo tietoisuuden viimeiset, häipyvät elämän silmänräpäykset, jos niitä on, – millaisia ne ovat? Tuskaisiako, täynnä kaikkien koettujen riemujen ja kärsimysten hienointa, keskittyneintä tiivistettä, fyysillisestikin niin sanomattomasti kiduttavia, ettei sellaista ole mahdollista täyden elämän aikana kokea? Sitähän ei voi tietää, mutta ei silti voi olla oudoin tuntein arvailematta. Ja jos ei hengen elämä lopukaan fyysillisen kuoleman tapahtuessa, niin minkälaisia mahtavat olla nuo viimeiset rajasekunnit, jolloin ruumis on ihan kuolemaisillaan, hengen värjyessä kuin kynnyksellä? Onko sielun siirtyminen uuteen olotilaan vähitellen tapahtuvaa kuin perhosen tunkeutuminen näkyviin kotelostaan, ja täytyykö sen istahtaa ruumisarkkunsa kannelle oikomaan ja kuivailemaan siipiään ennenkuin lähtee lennolleen avaruuksiin? Huomaan tässä selvästi, kuinka ihmisen ajattelu on sidottu aineellisuuteen, koska hän tulee kuvitelleeksi sielun perhosen tapaisesti siivelliseksi tai yleensä ilmassa väikkyväksi olennoksi, joka tosin on läpinäkyvä kuin henki, mutta silti ihmisen muodon omaava. Mitä hän näkee päästyään vapaaksi kotelostaan? Tämänkö saman aineellisen maailman, jonka mekin, vai jonkin toisen, sen, jota emme milloinkaan näe, emmepä voi ymmärtääkään? Olemme niin sidottuja aineellisuuteen, että meidän on pakko sijoittaa Taivas ja Helvetti johonkin paikkaan, "ylös" ja "alas", ettemme voi loogillisesti kuvitella muuta kuin että sielu lähtee matkalle avaruuksiin riippumattomana ainetta koskevista laeista. Minne hän menee? Kristinusko vastaa siihen: "Jumalan luo".
Tällaisen ajatussarjan herätti minussa kuolemanpelko. Vieläkin, joka kerta kun tuo sana johtuu mieleen, minua värisyttää kammo muistaessani sitä sekuntia, jolloin ruumis ja sielu lopullisesti eroavat. Muun kaiken voisi kestää, sekä sen, mitä tapahtuu sitä ennen että sen, mitä tulee sen jälkeen, mutta tämä kohta panee lujille. Olen kuitenkin huomannut alkavani hiljalleen tottua sietämään tuotakin ratkaisevaa silmänräpäystä. En tahdo ollenkaan lohdutella itseäni sillä, että olen todennäköisesti silloin kykenemätön tuntemaan ja tietämään mitään, tuskaa tai muuta, sillä haluaisin päinvastoin säilyttää herkimmän tietoisuuteni elon viimeiseen tuikahdukseen saakka voidakseni tarkoin seurata, mitä tapahtuu. Olen vain onnistunut pelastautumaan sen ajatuksen varaan, että tuon viimeisen silmänräpäyksen täytyy sittenkin kaiken järjen nimessä olla vapahduksen ylevä hetki, kuin auringon äkillinen nousu pimeän yön jälkeen. Kun näet olen miettinyt kulunutta elämääni, niin kaikesta nauttimastani onnesta huolimatta – sitä on ollut kohdallani enemmän kuin olen ansainnut – olen jo kauan sitten, aluksi vain muutamien sekuntien vilahduksena joskus harvoin, mutta nyt jo alituiseen, päivieni vakinaisena pohjatunnelmana, tuntenut sanomattoman suloista levon kaipuuta. Niin rakastunut kuin olen ollut ja olen vieläkin elämään ja sen kauneuteen, niin kesken kaiken minut saattaa kuin esimakuna jostakin varmasti olevaisesta, tulevaisuudessa saavutettavasta yllättää yliluonnollinen, ylevä, tähän elämään kokonaan kuulumaton rauhan tunnelma, jota en voi olla kaihoten kaipaamatta. Kaikkihan jo tässä olevaisuudessa puhumme "rauhasta" ja halajamme sitä; sehän on tosiasiallisesti väsyneen ihmiskunnan ihanne ja päämäärä; sen porttihan tietenkin kuolemassa aukeaa; mitäpä tässä siis on pelkäämistä. Näin olen opetellut ajattelemaan ja nyt se jo käy hyvin. Kun lisäksi katselen kasvojani, jotka ovat laihat, kelmeät ja elottomat, ruumistani, joka on voimaton ja ukkomainen, käsiäni, joissa suonet näkyvät korkeina, kovina harjoina, niin voin todeta tyynesti olevani kypsä poistumaan sinne, mikä on kaiken elollisen loppusatama. Mitä sen jälkeen tulee – huomaan kirjoittaneeni koko ajan sen uskon vallassa, että sielumme on kuolematon –, sitä emme voi tietää, mutta siitä olen varma, että portin toisella puolella astumme ylevämpään, hengistyneeseen olotilaan. Sanotaan uskossa kuolevien kokevan juuri tuona elon sammumisen viimeisenä silmänräpäyksenä suurimman ilon, minkä heidän vielä silloin toimiva tämänpuoleisuutensa on milloinkaan vastaanottanut: Vapahtaja saapuu itse noutamaan heitä. Sanotaan, että he valmistautuvat kuolonkamppailussaan pitkälle matkalle, että he näkevät tällaisesta lähdöstä usein unta ja puhuvat siitä kuumehoureissaan? Emmehän tiedä siitä mitään, mutta kuta enemmän ajattelen tuota aineen ja hengen eron hetkeä, sitä varmemmaksi kasvaa uskoni, että se on vapahduksen suuri silmänräpäys, jolloin oivallamme olevaisuuden perustotuuden.
Näin kohentelen itseäni lähtökuntoon joka päivä, ei, joka hetki, ja luulenkin voivani kestää tyynenä loppukoetuksen. "Hän kuoli tyynesti". Niin kertoo historia miljoonista. Kuinka en alistuisi siihen minä, joka maanpakolaisena olen jo kauan ollut elävä ruumis, sieluton, varjoton olento, joka tuskin pääsen edes vainajana takaisin isänmaahani, lepäämään sen povessa. Mutta henkenipä on silloin vihollisteni vallan ulkopuolla. Siinä silmänräpäyksessä, kun olen irtautunut tomumajastani, tahdon Jumalan luvalla kiitää ensin isänmaahani ja kotiini, käydä kaikissa paikoissa, jotka ovat minulle tutut ja kalliit, kuiskata niille hyvästit ikuisiksi ajoiksi, siunata niitä pyhän Jumalan mahtavalla valtuudella, ja sitten vasta lähteä pitkälle matkalle tähtitarhoihin, joissa ei ole enää maanpakolaisuutta eikä muitakaan kärsimyksiä.
3
Hannuhan oli ollut Suvannossa viimeksi joulun aikana ja käynyt siis siellä yhtä säännöllisesti kuin ennenkin. Mutta siitä huolimatta hänestä tuntui ajaessaan nyt, heinäkuun hellepäivänä, äidin, tätien ja Hellin kanssa kotipihalle, että oli ollut poissa tavattoman kauan. Hänen täytyi katsella ympärilleen kuin muistutellakseen, oliko täällä kaikki niinkuin silloin ennen, kauan sitten, jolloin elämä oli toisen värinen kuin nyt, kirkkaampi ja rauhallisempi. Ei ollut: Bobin kopin aukko ammotti tyhjänä, ilman sitä uskollista asukasta, jonka riemuitseva ulina ja jylisevä haukku olivat ennen olennaisesti kuuluneet vastaanottomenoihin. Ja eikö lisäksi ilmassa väreillyt yksinäisyyden surua ja kaipuuta, kuin olisi koko tämä paikka tuntenut jääneensä osattomaksi siitä lämmöstä, jota siihen kiintyneiden ihmisten rakkaus siinä herätti? Nopeasti silmäten ympärilleen Hannu käsitti kaiken tämän ja oli jo siitä alkavien mielikuvien vallassa auttaessaan kärryistä maahan epämukavasta istumisesta jäykistynyttä äitiään ja tätiparkojaan.
Siitä elämä taas lähti menemään hiljaisesti ja rauhallisesti, vieraan mielestä, jos sellainen olisi tänne sattunut, ehkä yksitoikkoisesti, mutta Hannun mielestä joka hetkensä kohdalla viehättävästi, täynnä omaa hienoa runouttansa, jonka hän tunsi kuin tuoksun. Omituista, kuinka isän kirjoituspöytä ja hänen siinä olevat pikku esineensä toivat mieleen isän elävänä ja läheisenä kuin hän olisi ollut ääressä. Hänelle erikoinen yksilöllinen tuntu oli tarttunut pöydän verkaan ja herätti sarjan moninaisia onnellisia kuvia. Tällaistako olisi silloin, kun isä olisi kuollut? Hän olisi läsnä yhtä elävästi kuin nyt, niin että melkein tuntisi hänen henkäyksensä ja odottaisi hänen sanovan jotakin, mutta silti ainaiseksi saavuttamattomissa. Säikähtäen Hannu huomasi käsitelleensä salaista pelkoaan tosiasiana, joka oli toteutuva ehkä pian. Hän pyyhkäisi otsaansa kuin siten karkoittaakseen yhtäkkiä sieluun tunkeneen huolen, ja lähti pois isän pöydän äärestä.
Kun hän illalla nousi ullakkokamariinsa, hänen täytyi viivähtää hetkinen käsi avaimessa ennenkuin aukaisi oven. Häntä näet ahdisti pelko mennä tuohon ehdottomasti yksinäiseen ja hiljaiseen huoneeseen, koska siellä, istuessa pöydän ääressä ja tuijottaessa ulos joelle ja hämyiseen yöhön, muistot ja ajatukset karkaisivat kimppuun joka haaralta. Hannua ikäänkuin hävetti mennä sinne nyt, kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut, sillä hänestä tuntui, ettei hän voinut katsoa huoneen rauhaa silmiin yhtä kirkkaasti kuin ennen. Sitten hän avasi oven ja astui huoneeseen, jota hämyinen kajo pehmeästi valaisi. Se oli siinä: entinen puhdas tunto, tuijottaen häneen vakavasti. Hannun täytyi painaa päätänsä nöyrästi, ennenkuin uskalsi mennä peremmälle. Kaikki oli kuin ennen – pieninkin esine paikallaan. Hannu katseli ympärilleen tutkivasti ja tunnusteli huoneen ilmaa. Sekin oli entisellään. Kun oikein tunnusteli tarkoin, saattoi erottaa pienen häivähdyksen Erkistä. Hannu avasi vaatekomeron ja sai sieltä käsiinsä Erkin vanhan kesäpuvun. Sen hän painoi kasvojaan vastaan.
Hän istui pöytänsä ääressä kauan jännittyneenä, liikahtamatta, huomioiden ympäristöään ja itseään salaperäisen uteliaisuuden vallassa. Hetki sitten Helli oli hiipinyt kamariinsa koettaen kulkea niin hiljaa kuin suinkin, mutta Hannun korva oli heti oivaltanut asian. Sydän oli silloin alkanut sykkiä ja mielen oli vallannut omituinen surun ja nautinnon sekainen tunnelma. Se johtui siitä, että Helli valmistautui menemään levolle tuolla oman kammionsa pyhässä puhtaassa, terhenisessä hämyssä. Hannu otti mielikuvansa kiinni ennenkuin ne lensivät kovin kauas, ja tuijotti ulos, josta, aivan rakennuksen kohdalla olevasta kostevirran rantakortteikosta, alkoi kuulua poikiansa kutsuvan tavin äänekästä änkkäämistä. Hannu hiipi avoinna olevan ikkunan luo ja kumartui katsomaan, näkyisikö lintua. Ei näkynyt, mutta sen uinnin viri väreili siinä kohden vedenpintaan sattuvassa himmeässä valossa. Luonnon hievahtamaton, tumma rauha lumosi Hannun niin, että hän vaipui pyyteettömään, tuskattomaan mielentilaan.
Seuraavana aamuna Hannu muisti heti herättyään, että Aukusti, joka kuului olevan kotosalla, varmaan tulee tänään tavoittelemaan häntä mahdollisesti kuullakseen niinkuin puhe oli ollut Hannulta Emman tuoreet terveiset. Tuo ajatus ei ollut Hannulle mieluinen, sillä hän pelkäsi sotkeutuvansa sanoissaan ja herättävänsä Aukustissa pahoja aavistuksia. Pukeutuessaan hän katseli joelle. Tuusan-Elli näkyi palailevan aamuonginnaltaan, arvattavasti Koirasaaren kaislikosta. Hyvää vauhtia sen vene lipuukin myötävirtaan ja eukko meloo perässä kuin terve tukkilainen. Kumma, kun se vene ei jo laho. Se oli ollut Hannun muistin ajan samanlainen poikkinokka, tervaamaton kaksilaitakaukalo, mutta yhä vain kantoi eukon hajoamatta tai upoksiin vuotamatta. Kai hänen – Hannun – oli parasta mennä veräjälle karhua vastaan eli siis Aukustia odottamatta oma-aloitteisesti hänen luokseen, sillä muuten Aukusti saattaisi tulla tänne ja ruveta tutkimaan Emman asiaa kaikkien kuullen. Se olisi kiusallista. Hannu ei tahtonut valheillensa turhia todistajia – ei ainakaan äitiä eikä tätejä. Hellistä puhumattakaan. He eivät olleet vielä muistaneet kysyä, oliko Hannu tavannut Emmaa. Hannu oli pelännyt sitä. Kuin rikoksellinen hän vaipui taas uudemman kerran miettimään, miten asettaisi sanansa. Tärkeintä olisi, että hän aina valehtelisi samalla tavalla, sotkeutumatta kertaakaan puheissaan. Tai hänen ei oikeastaan tarvinnut valehdella, vaan kertoa tapaamisestaan siten, että kaikki sanottu olisi totta, ilmaisematta silti asian todellista laitaa. Kuinka jesuiittamaista, mutta mitäpä muuta oli tehtävissä. Mahdotonta ilmoittaa Aukustille, miten Emman asiat olivat! Aukusti voisi tehdä vaikka mitä, jopa tappaa tyttärensä. Ja Hannu oli luvannut Emmalle kiitokseksi omasta pelastuksestaan salaavansa tämän kohtalon. Kummallista, kuinka yksi hairahdus kutoo kokonaisen verkon, jonka silmistä ei ole helppo irtautua.
Nähtyään Aukustin tulevan illalla veneellä kotiin alajoelta, jossa oli lastista päättäen ollut kokoilemassa lehmälleen talvirehua, Hannu, joka oli koko päivän pitänyt Korpelan mökkiä silmällä, lähti jonkin ajan kuluttua muina miehinä kävelemään sinne päin. Häntä ikäänkuin ajoi sinne jokin: ehkä halu saada tämä asia pois mielestä, päästä varmuuteen siitä, ettei ainakaan toistaiseksi ollut mitään pelättävää. Hannua hävetti ajatellessaan täten suojelevansa Emman "elinkeinovapautta". Häntä iljetti niin, että hänen täyty istuutua joen törmälle vielä kerran miettimään, mitä hänen pitäisi tehdä. Ympärillä luonto lepäili heinäkuun täyteläisessä kauneudessa: joki vilaji sileänä, nopeana, iloisena, heijastaen iltaruskoa pinnastaan, jolla pääskyset lentelivät sataisena parvena, mutta Hannun mielessä asuivat ajatukset, jotka olivat jokseenkin vastakkaisia tälle kaikelle ja aiheuttivat viiltävän irvokkuudentunteen. Harkinnan lopputulos oli sama kuin ennenkin: ei sanaakaan Aukustille. Mitä muuten voitiin Emman hyväksi tehdä, oli eri asia.
Hannu lähestyi huolettomasti vihellellen mökkiä, jonka navetan eteiskatokseen Aukusti näkyi asettelevan päivän saalista seipäiden varaan kuivamaan. Heinien kahinalta ja puuhaltaan Aukusti ei kuullut hänen tuloaan, vaan havahtui vasta Hannun tehdessä "hyvän illan". Ihastuneena hän silloin tuli Hannua vastaan, katsoi häneen kirkkaasti ja vapaasti, ilmeisen hyväntahtoisesti, ojensi kätensä ja muhoili:
– Tultu taas kotiin...
Hannu huomioi häntä tarkoin. Kävellessään Aukusti oli varonut toista jalkaansa kuin sen terä olisi ollut jäykkä, mikä varmaan oli aiheutunut talvellisesta haavasta. Hänen tuuheaan tummaan tukkaansa oli ilmestynyt paljon harmaata ja kasvoihin ryppyjä. Kaulasuonet olivat korkealla ja ilme rasittunut. Hänen työstä sieroittunut kouransa oli lämmin ja sen puristus miehekäs ja uskollinen. Hannu muisti "köyhän miehen lämmintä kouraa" ja hänen mielensä herkistyi.
He istuutuivat porrashirrelle vierekkäin. Aukusti silmäili Hannun valkolakkia ja sanoi:
– Siinäkö se nyt on vaivain palkka. En muista milloinkaan nähneeni sitä näin läheltä – saisiko tuota katsoa oikein kädestä...
Hannu antoi lakin Aukustille, joka tarttui sen lippaan varovasti kuin se olisi ollut kallisarvoinen ja särkyvä esine. Hän katseli sitä ja puheli itsekseen:
– Mutta sehän vasta on puhdasta ja valkoista tuo sametti – kuin lunta. Jo sitä vain pitää säilyttää tarkasti, etteivät kärpäset, pöly ja muu lika pääsisi pilaamaan sitä. Entä sisästä – totisesti – sieltähän se on kuin taivaan kupu. Ja kultaiset puustavitko siinä on? Ei ole kumma, jos se kaunistaa nuoren miehen ja naisen myös – niitähän kuuluu olevan jo tyttöjäkin ylioppilaina, vaikka en minä ole sattunut heitä näkemään. Lieneekö tästä pitäjästä ainoaakaan?
– On. Pastorin Aura ja Aina ovat.
– Niin näämmä... Tekisi mieli lähteä asianalkaen katsomaan. Mahtanee tuntua hyvältä, kun on ansaittuna tällainen ruunu. Hannun pitää kuitenkin muistaa, että se tieto, jonka merkiksi tuollainen lakki on annettu, on vaaraksi, ellei sitä käytetä Jumalan asian hyväksi.
– Niin kai. Mutta mitä Aukusti tarkoittaa, kun sanotte, että "vaaraksi"?
– Ka sitä, että mikä ei kulje Jumalan, se kulkee perkeleen asialla. Välisarkaa kun ei olekaan, vaikka varsinkin herrat ja tietoviisaat niin kuuluvat luulevan. Sitä enemmän ällistyvät, kun aikoinaan saapuvat helvetin portille ja näkevät, miten pikijärven lieska hulmuaa.
– Niin kai se on. Jumalan asiallehan tietenkin kaikki ylioppilaat ainakin ovat lähtevinään. Eri juttu on sitten, minne kiusauksien keskelle jouduttuaan päätyvät.
– Niin kyllä, huokasi Aukusti. – Mutta Jumala antaa katuvalle anteeksi ja opastaa hänet eksyksistä pahoista tiettömistä korpiryteiköistä sileälle kangastielle, jota kävelee kuin pöytää. Kuinka nyt isä siellä Paapelin virran rannalla?
Kysymys tuli äkkiä niin kuin Aukustin tapa oli. Hannu ihaili sitä hienotunteisuutta ja kohteliaisuutta, jota Aukusti osoitti koko ajan: ensin Hannun onnittelu ja varoittaminen, johon sisältyi vakavaa, sydämellistä menestyksen rukousta enemmän kuin useimpiin muihin toivotuksiin, ja sitten tiedustelu isästä. Emmaa koskeva kysymys, joka poltti sydäntä koko ajan, sai jäädä viimeiseksi, koska se oli Aukustin itsensä asia. Hannu selitti isänsä vointia ja toi terveiset, joiden perille viemistä isä oli erikoisesti teroittanut. Aukustin ilme kirkastui ja huolestui samalla kertaa:
– Vai terveys vatastaa – vai muisti minuakin. Paljo on oltu yksissä eikä ole minulla valittamista, lieneekö sitten hänellä. Kun hosmestari vain tulisi uskoon – sitä täällä aina Tuusan-Ellin kanssa rukoilemme –, niin Jumala korottaisi hänet iloonsa, kävi maallisen roskan miten tahansa. Kuuluu Jumala kostaneen Poprikohville sekä maanpaot että muut synnit. Ei muuta kuin täysi tili kouraan kuin pahalle jätkälle. Jumala on sellainen ukkoherra, ettei se anna rajaansa kauemmin itseänsä pilkata.
Aukustin puhuessa tulivat saapuville Aukustin kalpea, arka vaimo ja Tuusan-Elli. Edellinen istuutui rantteella olevalle veistinpölkylle puoleksi selin, mutta Elli tuli lähelle, katseli Hannua lapsellisen kirkkain silmin ja sanoi koskettaen häntä varovasti käsivarteen:
– Jumalan terve. Siunatkoon, kuinka Hannulla on kaunis lakki. Ai-jee! Ja kultainen tähti otsassa.
Hannu arvasi Ellin halun ja ojensi hänelle lakkinsa, jota silloin Aukustin vaimokin tuli tarkastelemaan. Hannu laski leikkiä:
– Koettakaa, Elli, sitä päähänne. Ottakaa huivi pois.
– Eij-jei-jei! vastusteli Elli heilauttaen ruumistaan kiemailevasti kuin pikkutyttö. – Taivaassa vasta saan pitää tällaista päähinettä, sillä siellähän olen yhtä viisas kuin ylioppilaatkin. Ei tarvitse muuta kuin kuolla, niin tällainen oppimaton vaimoinen henkikin, joka ei ole käynyt pitäjän rajojen ulkopuolella, tietää enemmän kuin oppinein herra.
Hän antoi lakin takaisin ja kyssähti istumaan lastukolle, selkä halkopinon nojaan. Silloin Aukusti vasta sai kysytyksi:
– Näkikö Hannu siellä Emmaa?
– Näinhän minä, kun kävin tapaamassa niin kuin puhe oli.
Aukustin vaimo käännähti enemmän päin, nosti huivinsa reunan korvan taakse ja kuunteli tarkoin. Hannu katseli maahan, vuoleskeli hyppysiin hamuamaansa lastua ja koetti olla välinpitämättömän näköinen. Aukusti jatkoi:
– Siinä samassa paikassako se asui, minne kirjat on lähetetty?
– Siinä.
– Minkälainen talo se on?
– Onpahan vain semmoinen puutalo niin kuin nämä täällä – ei kivitalo. Pihan perällä se on.
– Mitähän väkeä se on, jossa se palvelee?
– Sitä en tullut tietämään sen tarkemmin. Ei ollut siitä Emman kanssa puhetta.
– Miten sanoi voivansa?
– Terveeltä kun näytti, niin en tullut kysyneeksi. Kai hyvin.
– Lieneekö ikävä.
– On kai, koska itku tuli puheen koskiessa kotiväkeä, isää ja äitiä. Terveisiä lähetti kovasti ja kielsi huolehtimasta. Sanoi kyllä tulevansa toimeen.
– Käyneekö kirkossa?
– Sanoi käyvänsä, vieläpä laestadiolaisten seuroissa, joita kuulutaan pitävän Helsingissäkin. Kertoi silloin pukevansa ylleen vanhat kotivaatteensa ja ajattelevansa vain tätä kotiansa täällä, isää ja äitiä.
Aukusti ei sanonut mitään hetkeen aikaan siksi, ettei liikutukseltaan nähtävästi uskaltanut. Mutta hänen vaimonsa alkoi valittaa äkkiä tuskaisesti ja äänekkäästi, huojutellen ruumistaan ja puhuen katkonaisesti:
– Ei, ei, Hannu-herra ei kerro kaikkea, kuuleehan sen selvästi. On kuin joku sanoisi, etteivät Emman asiat ole oikein. Ellei se olisi niin ylettömän matkan päässä, niin heti lähtisin katsomaan.
Säikähtyneenä, kalvenneena Hannu sanoi hiljaisesti:
– Kaikki, mitä olen kertonut Emmasta, on totta.
He vaikenivat tovin, jokainen tyrmistyneenä Aukustin vaimon äkillisestä hädästä. Sitten Aukusti alkoi puhella, puolustaen sekä Emmaa että Hannua:
– Mikä tuska sinulle nyt tuli, kun tuommoisen porun päästit. Ei suinkaan Hannu voinut ruveta tutkimaan Emmaa kuin poliisi, eikähän Emma toki hänelle kertonut mitään sellaista, jota ei halunnut kotiin ilmoitettavan. Niin että ole sinä vain, akka, rauhassa ja pysy alallasi. Tiedäthän Jumalan luvanneen minulle...
– Ei Jumala ole sinulle mitään luvannut, keskeytti vaimo huoaten. – Itse vain olet häneltä tingannut sitä, mitä toivoit, mutta siitä huolimatta hän antaa, mitä haluaa, ja siihen saat tyytyä.
– Jumala on luvannut kuulla rukoukseni ja varjella lapsen pahalta, jyrähdytti Aukusti vastaan. – Ja jos näen toisin käyneen, niin...
– Älä Herran tähden sano enempää, ettei huuliltasi putoaisi näkyviin se ruma synti, mikä sikisi nyt mielessäsi!
Tuusan-Ellin ääni oli hätäinen, kun hän sanoi Aukustille näin. Tämä katsahti ympärilleen kuin säikähtyneenä, synkkeni sitten ja vaipui jurottavaan äänettömyyteen. Hannu, joka oli äärimmilleen kiusautunut tästä jännittävästä keskustelusta, koetti keventää tunnelmaa:
– On minulla Hermanniltakin terveisiä, vaikka ne ovat peräisin jo toukokuulta. Silloin hän voi hyvin ja oli kovasti innostunut lukupuuhiin. Oli luonani useat kerrat pyytämässä ohjausta. Eikö se ole kirjoittanut, vai lieneekö käynyt täällä?
– Käynyt se on, vastasi Aukusti hiljaisesti, – eikähän sen elämän ulkopuolessa ole moittimista. Mutta yksi vika siihen on ilmestynyt: se talvellinen herätys näet. Sen puheista kuuli selvästi, että siitä on tulossa niin kuin täällä sanotaan "liika viisas".
– Niinkö, arveli Hannu. – Hermannilla on kyllä erilaiset ajatukset maailman menosta kuin esimerkiksi minulla, mutta vikako se? Minusta hän on siisti, opinkaluinen ja hyvälahjainen. Jos olot muuttuisivat kansanvaltaisemmiksi ja vapaammiksi, niin hän menisi pitkälle.
– Saattaisipa mennä, murisi Aukusti, – mutta mitäpä siitä on hyötyä, miten pitkälle ihminen pääsee juoksemaan kadotuksen tietä. Kyllä sieltä helvetti löytyy vähemmälläkin kiireellä. Se saarnasi täällä yökaudet sitä valistustansa, jonka pääkappaleena on, ettei Jumalaa olekaan. Hän on muka vain herrain keksimä köyhäin peloitukseksi ja petkuttamiseksi. Ohoh, sanoin minä. Paljon herrat ovat keksineet hyviä ja tarpeellisia asioita, mutta niin viisaiksi en ole heitä luullut, että he olisivat niin suuriin pystyneet. Syvällinen ei uusi viisautesi näy olevan, kun puhelet tosissasi tuollaisia. Mutta kuunneltuani nämä päivät piruuttasi, joka on törkeätä Jumalan pilkkaa ja minun sekä äitisi ja isoäitisi häväisemistä, haluan näyttää sinulle, että Jumala sittenkin on. Mene ulos tuosta, sanoin ja osoitin ovea, ja palaa takaisin vasta sitten, kun sydämessäsi tunnet, että Jumala on. Mutta konttaa siitä silloin polvillasi ja rukoile anteeksi sitä syntiä, minkä ylimielisyydessäsi kerran teit. Se meni valkeaksi ja lähti hyvästiä sanomatta ja taakseen katsomatta. Mutta sille ei voi mitään. Jos kätesi tekee syntiä, niin hakkaa se pois.
– Ni-iin, vahvisti Tuusan-Elli huojuttaen ruumistaan, mutta Aukustin vaimo itki. Hannu kysyi tyrmistyneenä:
– Älkää nyt? Minne Hermanni mahtoi mennä?
– Tuolla yläjoella se oli ollut uitossa pari viikkoa, mutta sen oli kymppi ajanut sieltä pois, koska se on vain päivät päästään saarnannut lakkoa. Kai se on häätynyt nyt painumaan rantamaahan.
– Ei meillä ole enää ilon päivää, huokasi vaimo.
– Maailma tulee pian ihan sekapäiseksi, arveli Elli.
– Maanantaina alkaa taas sortteeri – ovat pyytäneet numeromieheksi, ilmoitti Aukusti.
4
Hannu rauhoittui vähitellen Emman asiasta, mikäli se näet koski häntä itseään. Emman kohtaloa ajatellessa neuvottomuus ja häpeäntunne vain lisääntyivät. Hänelle valkeni, ettei asiaa saanut heittää sikseen, vaan että Emma oli koetettava pelastaa. Mutta miten, siinäpä kysymys. Aukustille ei voinut puhua, äidille ei liioin – kelle?
Hänelle juolahti yhtäkkiä mieleen, että mitäpä jos hän kertoisi asian kirkkoherralle, Alfred-sedälle? Tämä ei levittelisi sitä minnekään, mutta saattaisi kenties huomata keinon, millä Emmaa voitaisiin auttaa. Hän harkitsi asiaa päiväkausia, sillä se poltti mieltä yhä enemmän. Hänestä tuntui väliin siltä kuin hän olisi kävellyt tässä joutilaana välittämättä ollenkaan, vaikka tuossa silmäin edessä toinen paloi roviolla. Pian oli käsissä se päivä, jolloin hänen entisen tavan mukaan piti mennä pappilaan Kaarlon luo metsästämään vesilintuja. Sieltä oli jo tullut kutsu. Silloin hänen sopisi puhutella Alfred-setää.
Väliin asia tuntui kirkastuvan niin selväksi, että hän päätti menetellä näin. Mutta sitten se yhtäkkiä näyttikin toiselta. Mitä kirkkoherra voisi tehdä muuta kuin jollakin tavalla toimittaa Emman tänne? Seurauksena olisi, että Emman asia tulisi julkiseksi ja hänen elämänsä tuhoutuisi melkein yhtä varmasti täällä kuin siellä. Parempi tietenkin olisi, ettei Emman elämäntavasta saisi kukaan tietää, että Emma voisi pelastua siellä missä oli, ja vähitellen unohtaa tämän elämänsä murheellisen kohdan. Ainoa henkilö, joka voi siinä suhteessa jotakin tehdä, oli – Hannu itse. Hän ymmärsi sen nyt. Hänen olisi pitänyt jäädä kesäkuussa Helsinkiin tätä asiaa varten, mutta ymmärsikö hän sitä silloin, kun oli mielessä vain oma kohta eikä tiennyt, kuinka kiireesti olisi päässyt pakenemaan mokomasta paikasta. Jos se olisi mahdollista, hän lähtisi nyt heti Helsinkiin ja muuttaisi Emman kohtalon toiseksi vaikka miten. Niin hänen tulisi tehdä ja tekisikin, jos olisi oikea mies. Mutta kun ei ollut, niin täytyi ummistaa silmänsä ja unohtaa Emma siihen saakka kunnes syksyllä tulisi lähtö Helsinkiin. Ensimmäiseksi kaikesta hän menisi tapaamaan Emmaa.
Avatessaan postisalkun eräänä päivänä hän huomasi kirjeen Emmalta ja lähti uteliaana itse viemään sitä Aukustille. Tämä oli jo tullut työstä, syönyt ja pilkkoi puita rantteella. Kuultuaan asian hän sanoi:
– Hannupa avaa sen. Lasini ovat pirtissä ja niilläkin lukemiseni sellaista kuin se on.
Hannu totteli, avasi jännittyneenä kirjeen, jonka sisästä putosi 50 markan seteli, ja luki:
Isä ja äiti.
Ei ole tullut pitkään aikaan kirjoitetuksi teille eikä annetuksi tietoja itsestäni. Elämäni on mennyt entiseen tapaansa ja terveenä olen ollut. Hannu-herrahan se kävi tuomassa terveisenne ja lienee jo kertonut teille voinnistani ja siitä, ettei minulla ole täällä hätää. Haikea ikävä valtasi mieleni hänen mentyään, mutta ei auta surra, vaan odottaa ja toivoa, että tulevainen onni korvaa tämän päivän tuskat. Alituiseen muistan teitä siellä, isää ja äitiä, jotka vanhenette raskaassa työssä ja huolissa. Kuinka mielelläni tulisinkaan sinne luoksenne, jos voisin, mutta sitä en voi tehdä nyt – on Jumalan tahto, että olen täällä ja kannan päälleni pantua ristiä. Kerran sitten, isä, saatte vakuuttaa minullekin, omalle tyttärellenne, että sille, joka tunnustaa syntinsä ja uskoo Ristukseen, ne annetaan anteeksi, pyyhkäistään pois niin jäljettömiin, ettei muistoakaan jää. Täälläkin on paikkoja, joissa esikoiset lukevat isän postillaa ja vakuuttavat syntejä anteeksi, ja toisia, joissa soitetaan ja lauletaan kauniisti ja Jumala herättää ihmisiä havaitsemaan syntinsä ja nujertaa heidät katumuspenkille, jossa sitten kaikkien nähden itkevät ja rukoilevat. Ne ovat sellaisia seuroja, ettei isä voi kuvitellakaan, mutta oikeata hyvää Jumalaa ja Jeesusta niissä palvellaan. Vaan en minä niissä paljoa käy – ne utelevat ja kaivelevat kaikkia yksityisiäkin asioita ja siitä en tykkää. Lähetän vähän rahaa ja pyydän, että laittaisitte itsellenne vaatteita – äidille edes pari kunnollista paitaa –, kun teillä on niin huonot vaatteet ja syksykylmät pian tulevat. Hannu-herralle terveisiä, jos lienee siellä, ja teille, isä ja äiti sekä pikku siskot. Jumalahan meidän kulkumme säätää, vaikka sitä ei kyllä aina voi uskoa todeksi, tie kun näyttää vievän kadotusta kohti. Voikaa hyvin, toivottaa tyttärenne
Emma.
Aukusti istui hakkuupölkyllä näpissään seteli, jonka Hannu oli hänelle ojentanut, silmät vesikiehteissä.
– Näin suuren rahan lähetti, lapsiparka, meille vaatteisiin. Hyvä Jumala – kun minusta aina tuntuu lukiessa Emman kirjoja, että vaikka se sanoo voivansa hyvin, sillä on silti jokin tuska, jota se hautoo. On kuin sen sanojen alta kuuluisi valitusta, ihan itkua. Kun ovatkin herrat rakentaneet niin kauas sen Paapelinsa, ettei voi mennä sinne peräämään, miten tytön asiat oikein ovat. Eipä se tietenkään Hannulle niitä kertonut.
– Kyllä käyn taas Emmaa katsomassa, kun menen syksyllä Helsinkiin. Kerron silloin Emmalle huolistanne.
– No-joo, ka se! ihastui Aukusti. – Hannu se on auttavainen. Enpä huoli näyttää akalle koko kirjettä, sillä se on sellainen, että se epäilee jos mitä ja itkee. Sanon saaneeni savotasta rahaa ja käsken ostaa paitaliinaa kauppiaasta. Siitä sen mieli herahtaa hyväksi.
Hannu souti pappilaan koko perheen: Hellin peränpitäjänä, äidin ja tädit ilman istujina. Äiti tahtoi välttämättä tavata Alfred-setää ja tällainen joki- ja järvimatka oli kaikille virkistävä. Hannulla oli metsästysvehkeet mukana, sillä seuraavana yönä jo lupa-aika alkaisi. Helli aikoi soutaa veneen kotiin – myötävirtaan ja tyynellä siihen ei tarvittu paljoa voimia – ja äiti osasi pitää perää.
Hannu tiesi tarkoin ne vaatimukset, joita äiti ja tädit asettivat venemiehelle ja soutajalle tunteakseen olonsa turvalliseksi. Hän viskasi pois viimeisenkin vesitipan, koetteli tapin, oliko se lujassa, tarkasti hankavitsat, pyyhki istuinlaudat. Ensin Helli meni perään. Sitten äiti kysyi, oliko Hannu viskannut veden, lujittanut tapin, tarkastanut hankavitsat ja pyyhkinyt teljot. Hannun vastattua järkähtämättömän tyynesti joka kysymykseen myöntävästi ja kestettyä värähtämättä äidin epäuskoisen silmäyksen, äiti lähti menemään takaistuimelle Hannun hallitessa venettä kokasta, ettei se keikkuisi, ja kehoittaessa astumaan keskelle, emäpuun kohdalle, jolloin vene pysyisi vakavana. Siitä huolimatta äiti astui vuoroin kummallekin laidalle ja oli suistua jokeen veneen keikahdellessa Hannun ponnistuksista huolimatta. Istuuduttuaan hän torui Hannua, ettei tämä nyt voinut "sen vertaa venettä hallita".
Sitten oli tätien vuoro. Olga ilmaisi ensin kauhunsa keulassa olevaa pyssyä vastaan ja sanoi olevansa varma siitä, että se oli "tietenkin ladattu". Pojat näet aina pitivät pyssynsä ladattuina, kuten sanomalehtien tapaturmauutisista selvästi näkyi. Elleivät näet pyssyt olisi ladattuja, ei tapaturmiakaan sattuisi. Saatuaan tyynillä ja kärsivällisillä vastauksilla tädit lopuksi vakuutetuiksi siitä, ettei pyssy todellakaan ollut panostettu, ja myös siitä, että tappi on lujasti kiinni, ettei vene yleensä hajoa eikä uppoa ja ettei varmasti mentäisi kivelle, tädit raahautuivat peläten ja ähisten istumaan vierekkäin etupenkille. Hannun työntäessä veneen vesille ja potkaistessa rannasta, niin että alus hiukan heilahti, tädit pitivät kiinni kumpikin omasta laidastaan ja olivat hätääntyneen näköisiä. Riisuttuaan takkinsa ja ruvettuaan soutamaan Hannu totesi kuulumattomasti, että lasti painoi peloittavasti ja tulisi kysymään virtapaikoissa lujia käsivoimia.
Niin sujui taas kesäinen soutumatka kotivirralla. Hannu vaipui unelmiinsa, kuten hänelle usein kävi vesillä silloin, kun oli kuten nytkin helteistä ja tyyntä. Joen pinnalla ei näkynyt muuta viriä kuin mitä sen juoksusta syntyi. Sudenkorennot lentelivät särähdellen ja törmäpääskyset liitelivät vilisten, täyttäen ilman viserryksellään. Niihin Hannu ei väsynyt tuijottamasta ja niitä näkyi katselevan myös Helli, unohtaen joskus peränpidon niin, että niemien kärjissä virta pyrki kampeamaan venettä selkävedelle. Silloin Hannu sai riipoa minkä jaksoi huonommalla kädellään kääntääkseen veneen takaisin laiskaan kosteveteen, jonka perukassa kasvoi kortteita ja kukki ulpukoita ja lumpeita. Siellä pörähti joskus päivää paistatteleva hauki, sinkosi ilmaan kuin välähdys ahvenen ajamana särki ja lähti piiskuttaen lentämään hopeinen rantasipi, kulkijan valpas huomaaja ja rannan varoittaja. Jo heikentyy virran voima – tullaan joen niskaan ja pian järvelle, joka siinä lepäilee kuvastintyynenä ja kuvastelee valkeita pilvenhattaroita. Kuikkapariskunta säikähti tulijoita, mietti hetkisen, sukeltaisiko vai lähtisikö lentoon, valitsi viimeksimainitun pelastuskeinon ja ponnahtaen ylös alkoi raskaasti juosta pitkin pintaa, räpiköiden avuksi siivillään. Syntyi veteen vaahtoisa lumiauran tie, kunnes raskas lintu onnistui saamaan riittävästi ilmaa siipiensä alle ja läksi lentämään voimakkain, nopein, vinkuvin siiveniskuin Tuulijärven rauhallisemmalle selälle, tuon tuostakin krohahtaen karkeasti ja katkonaisesti. Mutta virran niskassa vakinaisesti asuva telkkäpari ei lentänyt pois, vaan sukelsi, ja noustuaan taas pintaan jäi niin matalaksi, että vain pää, kaula ja vähän hartioita erottui Hannun terävästi tarkastavaan silmään. Tultiin tukkilautan luo, jota vorokin avulla kärsivällisesti varpattiin eteenpäin, siksi kunnes virta taas alkaisi vetää sitä. Hevonen kiersi väsyneesti, kohtaloonsa alistuneesti; vorokki kitisi ja natisi pyöriessään, kun vahva ankkuriköysi kääriytyi sen ympärille; lautta tuli perässä soikeana, laajana pussina; ankkuri irtautui pohjasta ja nousi pintaan, kynsissä sakeata ja sitkeätä pohjaliejua. Köysi lapettiin veneeseen isoksi vyyhdeksi, ankkuri alimmaiseksi, ja sitten lähdettiin soutamaan menosuuntaan päästäen köyttä vyyhdeltä, kunnes ankkuri vain oli jäljellä. Sepä silloin miesvoimin heitettiin järveen varoen tarkoin, ettei sen kynsi päässyt tarraamaan laidasta kiinni, jolloin vene olisi helposti kääntänyt pohjansa ylöspäin. Nyt se sai mennä! "Ankra-vei!" huusivat miehet lapsellisen innostuneesti ja tyynessä ilmassa ääni kuului kauas. Ponttuun luo soutaessaan Hannu näki Kemppaisen tekevän siellä visaista työtä: vääntävän juurineen nostetuista kitusennäreistä puomien sitimiä. "Päivää, Kemppainen!" hän sanoi pysähdyttäen veneen kohdalle, "ja kiitoksia viimeisestä". Kemppainen otti piipun suustansa, katsoi tarkasti muutaman silmänräpäyksen, sylkäisi järveen ja puheli:
– Päivää! Näkyypähän siinä hosmestarin Hannu soutavan raskasta naislastia minne soutaneekaan järven toiseen laitaan. Onhan siinä hosmestarinnakin ja nuo toiset rouvat ne vissiin ovat hosmestarinnan sisaria, jotka ovat Suvannossa harva se kesä. Ja Hellihän se on perässä – kyllähän minä Hellin tunnen. Tervennäkö sitä on oltu ja miten siellä vanha hosmestari jaksanee?
– Kiitoksia kysymästä, meneehän se, vastasi Hannu ja tiedusti vastaan:
– Entä Johanna ja lapset?
– Niin kuin rinsessat – mikäpä niillä olisi hätänä niin kauan kuin Kemppainen on terveenä.
Hannu jo souti, sillä hän ei tahtonut jäädä pitempiin puheisiin. Oli vain tuntunut siltä, että piti kiittää Kemppaista. Äiti alkoi kertoa tädeille Kemppaisen elämästä ja nämä päivittelivät ääneen, heiluttaen päätänsä. Sitten tultiin jo pappilan puolelle järveä. Tukkisortteerilta näkyi merkkikirveeseen sattuvan auringonsäteen vilahdus, kuului napsivaa hakkaamista ja kumea, äkäinen "nolla-kymmenen!" Huutaja oli vallesmannin Jaakko, joka oli isänsä kuoltua hylännyt aikomuksensa astua hänkin kerran samanlaiseen virkaan ja hakeutunut yksityisiin toimiin. Hän oli nyt isän entisen yhtiön palveluksessa jonkunlaisena päällysmiehenä. Hannu huokasi itsekseen, sillä tuo "isän yhtiö" ja sitä koskevat asiat tuntuivat kuuluvan kaukaiseen menneisyyteen ja tulisivat tuskin milloinkaan enää isän ja Hannun kohdalle "nykyisiksi".
Pappilan piha oli autio ja helteinen – lapset olivat uimaretkellään, väki työssä. Pääskyset vain olivat kotona kiusaten keskellä pihaa loikovaa ja torkkuvaa kissaa, joka salasi harminsa. Vieraiden tultua se nousi ja poistui arvokkaasti pujahtaen jyvä-aitan ovessa olevasta vasituisesta aukosta sen takana odottavaan viileään pimeyteen. Sisälle kun mentiin, sieltä löytyivät Alfred-setä, Vanha herra ja Kaarlo, jotka yllätettyinä ottivat vieraansa vastaan. Hannu vilkaisi tervehtiessään Alfred-setää tutkivasti silmiin todetakseen, näkyisikö niissä merkkiä siitä, että Kaarlo oli kenties maininnut jotakin heidän lakkijuhlastansa. Ei saattanut sanoa, että näkyi: Alfred-sedän katse oli yhtä vilpitön ja kirkas kuin lapsella ja hänen onnittelunsa täysin sointuvaa, vapaata vähimmästäkin syrjävivahduksesta. Tätien ja Vanhan herran tervehtiminen oli entisen laatuista: molemmin puolin kylmähköä, pidättyväistä. Tädit eivät päässeet irtautumaan siitä juurtuneesta käsityksestään, että Vanha herra oli "deekikselle" joutunut ylioppilas, joka aikoinaan oli "viftannut" ja tehnyt tiesi mitä, ja oli "vivööri", "friitänkkari" ja "ateisti", peloittava olento, jota Jumala oli rangaissut toimittamalla hänet kasvatettavaksi tänne hurskaan veljensä luo. Mutta juuri tämä vakaumus Vanhan herran nuoruusajan kevytmielisyydestä ja synnillisyydestä aiheutti sen, että hänen otsalleen ilmestyi tätien mielikuvituksessa romanttinen sädekehä, jonka hehku auersi omituisen jännittävästi ja houkuttelevasti. Hyi! Vanha herra puolestaan hymähti itsetykönänsä, että "saakelin vanhatpiiat", ja kumarsi sirosti kuin entinen hovimies, ilme suljettuna ja tutkimattomana kuin tyhjä, oveton seinä. Mutta heti kun Helli laski kätösensä hänen vapisevaan kouraansa, jonka selällä risteilevä suoniverkko oli korkea ja kova kuin metsätieltä paljastunut männyn juuristo, tuohon seinään ilmestyi kaksi kirkasta ikkunaa, joista loisti mitä herttaisin ja lämpimin päivänpaiste, ja ovi, josta kuului mitä hienointa ja ystävällisintä muminaa ja puheen yritystä. Vanha herra ei tahtonut raatsia päästää irti Hellin kättä, sillä sen pienuus, sirous, pehmeys ja lämpö sähköistivät hänen olemuksensa ja herättivät hänen sielussaan hyrskyn, joka kapinoiden ajan ja elämän lakia vastaan huusi itkien takaisin nuoruuden kultaista aikaa. Ja Helli antoi vastustelematta kätensä viipyä Vanhan herran kourassa niin kauan kuin tämä tahtoi, ja istuutuen sitten hänen viereensä puheli hänelle ystävällisesti, vei punehtuneet kasvonsa aivan lähelle, loi silmänsä milloin ylös, milloin alas, nauroi siten, että hammasrivi välkähti ja poskeen ilmestyi tuo kuoppanen, jonka Hannu muisti jo varhaisista ajoista – antoi jalomielisesti vanhuksen ihailla nuorta naisellista kauneuttaan ja virkistyä sen ihmeellisestä, jumalallisesta voimasta – Poikammehan ne nyt ovat ylioppilaita... Alfred-setä tässä vain ilmaisi suurimman ilonsa äidille ja tädeille, jotka istuivat sivistyneesti sohvassa, varoen, etteivät keikauttamalla päätään taaksepäin kolhaisseet seinällä olevia mustia, soikeakehyksisiä sukumuotokuvia. He vain nyökkäsivät ja myhähtivät tyytyväisesti, mutta Vanha herra kysyi, mihin tiedekuntaan Hannu oli ilmoittautunut.
– Filosofiseen, historiallis-kielitieteelliseen osastoon.
– Ja Kaarlo teologiseen. Kuule, poika, aiotko sinä todellakin papiksi?
Hän osoitti kysymyksensä asianomaiselle itselleen, joka tapansa mukaan seisoi isänsä tuolin takana ja jollakin hypistelyllä ilmaisi hänelle kiintymystään. Kuullessaan veljensä tiedustelun kirkkoherra tavoitti olkapäältä Kaarlon käden ja piti siitä kiinni. Odottamatta hämilleen joutuneen Kaarlon vastausta Vanha herra sanoi:
– Maistereita ja pappejahan niistä suomenkielisistä enimmäkseen tulee – talonpoikain lapsista varsinkin jälkimmäisiä. Ruotsinkieliset lukevat laki-, liike- ja teollisuusmiehiksi, joita tarvitsevat paljon hallitessaan suomalaisia. Minäkin aikoinani taisin kreikkaa ja latinaa ainakin kieliopin puolesta tarkemmin kuin suomea, mutta vekseliäpä en osannut kirjoittaa. Noh, sen taidonhan ehdin kyllä sittemmin oppia – liiankin hyvin. Tarkoitan vain sitä, että suomenkielisten poikain pitäisi enemmän kuin ennen pyrkiä käytännön aloille, talonpoikaisnuorukaisten esimerkiksi agronoomeiksi ja metsänhoitajiksi, koska ne toimet ovat heille luontaisia, mutta ei papeiksi.
– Miksi ei papeiksi?
– Koska heillä ei ole siihen edellytyksiä.
– Kuinka ei olisi?
– Äh! Tottakai siksi, että he ovat lähtöisin oloista, joissa kulttuuri ei ole vielä ehtinyt vaikuttaa. En tahdo käyttää heistä sanaa "sivistymätön", sillä siinä on väärä sivukaiku – he voivat olla tavallaan hyvinkin sivistyneitä –, mutta tarkoitukseni on se, että papiksi tulisi ruveta vain sellaisten nuorukaisten, jotka hienon kulttuurin perillisinä ymmärtävät, mikä ihmisen sielu on ja miten sen uskonnollista kaipuuta todella on tyydytettävä. Jo kirkon arvo ja menestys sen vaatii...
– Hm, saattaa olla, arveli kirkkoherra ja katsoen Kaarloon huomautti hymyillen:
– Sittenhän Kaarlo sopii papiksi hyvin.
– Tulkaa ulos, kuiskasi Kaarlo Hannulle ja Hellille, lisäten, kun olivat ulkoportailla:
– Äijät haastelevat ja riitelevät päivät päästään. Heille tulisi muuten ikävä. Vanhan herran tuorein teksti on juuri tuo, että suomalaisten pitäisi välttämättä heittää teologiat ja latinat ja tarttua lakikirjaan, kuokkaan ja kirveeseen.
– Siinä on paljon perää, sanoi Hannu yhtäkkiä mietittyään hetken. – Tiedäthän, että muka vain lehtorit – kreikan ja latinan semminkin – ovat oppineita ja sivistyneitä, kun sitä vastoin käytännön miehet, vaikka olisivat tehneet mitä suurtöitä, eivät sellaisia ole. Suomenkielinen ja -mielinen virkamiehistö on kuitenkin välttämätön, jos aiomme saada maamme taloudellisen uudistuksen tielle. Ruotsinmieliset virkamiehet vain jarruttavat pyrkimyksiämme, sillä taloudellisesti vaurastunut suomenkielinen väestö merkitsee heidän etuoikeutetun asemansa luhistumista. Isä kertoi kerran muutaman ruotsinkiihkoisen apteekkarin sanoneen, että silloin olivat olot hyvät, kun talonpoika ei tuntenut kelloa eikä osannut laskea rahaa.
– Ohoh!
He istuivat rantatörmälle, katselivat tyynelle järvelle ja keskustelivat edelleen. Kaarlon veri kuohahti:
– Kyllä pitää olla kurjaa, että suuren enemmistön täytyy kerjätä itselleen luonnollisimpia oikeuksiaan! Siitä kasvaa niin kova kostonhimo, ettei se lepy millään. Mahtavatko ruotsinmieliset ymmärtää, minkälaista ukonpilveä he lataavat oman päänsä menoksi?
– Tuskinpa vain, arveli Hannu. – Luulevat menettelevänsä oikein, koska uskovat, ettei niin nopeasti sivistykseen noussut kansa kuin suomalaiset kykene johtamaan isänmaan politiikkaa.
– Ei kykene! huudahti Kaarlo ihmeissään. – Sepähän nähdään! Ei ole sitä asiaa maan eikä taivaan välillä, mihin suomalainen ei kykenisi, vieläpä paremmin kuin kukaan muu. Se on uskoni, jota en anna minkään järkyttää. Suomalaiset ovat nykyajan valittu kansa, jolle on varattu suuri tulevaisuus. Ei tämä nykyinen sorto mitään merkitse – on vain terveellistä. Liiassa leppoisuudessa veltostunutta ruumista täytyy karaista, jotta se kestäisi tulossa olevat varsinaiset rynnistykset. Ellet usko tätä, poika, et voi olla ystäväni.
Tällä välin oli ulapalta soutaa liputellut vene, joka nyt laski rantaan poikain eteen. Siitä nousi maihin nilkku, punapartainen ukko, joka ojensi mustan salkun Kaarlolle ja sanoi pyyhkien otsaltaan hikeä paidanhihaan:
– Kaarlohan se vie tämän kirkkoherralle – minun täytyisi kiirehtiä muihin taloihin, kun posti on myöhästynyt.
– Avaahan salkku, pyysi Hannu, – että saadaan nähdä, miten Port-Arthurin piiritys kehittyy.
– Ei sitä saa auki, nauroi Kaarlo. – Postineidillä on toinen, isällä toinen avain; kulkiessaan heidän väliään salkku on lukossa. Menkäämme sisään, niin saamme kuulla uutiset. Helli, tule!
– Menen mieluummin tuonne uimahietikolle lasten luo, vastasi Helli havahtuen haaveistaan.
Kirkkoherra aukaisi salkun ja otti sieltä sanomalehtiä ja kirjeitä. Kaarlo levitti Suomettaren ja päästäen äkillisen, kummastuneen huudahduksen sanoi:
– Mitä ihmettä tämä on! Täällä on sähkösanoma, jossa kerrotaan ministerivaltiosihteeri Plehven tulleen murhatuksi!
Sitten kaikki säikähtivät, sillä kuultuaan ja tajuttuaan asian Vanha herra alkoi äkkiä nauraa hillittömästi, kimakasti, rumasti, hohottaen siksi, kunnes hengenahdistus oli tukehduttaa hänet. Kaarlo kiiruhti apuun, taputteli häntä selkään ja puheli:
– Ei pitäisi olla enää tuolla iällä noin laidattomasti hurjapäinen, että nauraa itsensä kuoliaaksi. Vaikka parempihan aina se kuin menehtyminen itkuun. So-so-so-soh! Setä nyt rauhoittuu – kas niin! Iloisiahan me muutkin olemme, vaikka paremmin kasvatettuina kuin setä, vanha parantumaton lurjus – anteeksi –, osaamme pitää juhlallista naamaa.
Kirkkoherra katseli oudon, hajamielisen näköisenä vuoroin jokaista ja kysyi hiljaa kuin itseltään:
– Mitä minun on tästä sanottava?
– Että Jumala on taas löytänyt Tellinsä, vastasi nyt vakavaksi muuttunut Vanha herra.
He istuivat sitten vaiti ollen, sydämessä juhlallinen värinä, jonka kaukana räjähtäneen pommin tänne erämaahan saapunut kaiku oli siinä herättänyt.
Hannu ja Kaarlo istuivat veneessään Järvenperän kortteikossa pyssy kädessä ja ympärillä lämmin, hämyinen elokuun 1 päivän yö. He odottivat koirain ajavan poikueita näkyville ja aikuisia lentoon aloittaakseen metsästyksen. Tuossa lensikin tavi sopivan matkan päässä ja Hannu ojensi aseensa. Se kävi totutusti ja varmasti: lintu putosi kuin leikattuna ja oli kuollut. Ottaessaan sen vedestä, jonka pinnalla ui keveitä höyheniä, Hannu huomasi haulien lyöneen sen pään murskaksi ja kätensä tulevan veriseksi. Ja siinä silmänräpäyksessä hänen sielussaan syntyi kuvaamaton pöyristyksen ja inhon tunne, joka sai hänet lysähtämään penkille, painamaan kasvot käsiin ja voihkaisemaan ääneen. Veren haju sai hänet samassa näkemään näyn, jossa surman uhriksi joutui jokin viaton valkea olento: niinkuin lintu, mutta ei ole lintu, on paremmin kuin ihminen tai enkeli. Herra Jumala, sillähän on Emman kasvot! Se liitää valkeassa puhtaudessaan, kun samalla alhaalta pimeydestä leimahtaa laukauksen tuliviiru... – Suo anteeksi, Kaarlo, sanoi Hannu käheästi, – mutta haluaisin mennä kotiin. En voi oikein hyvin. Voisitko nyt samalla soutaa minut meidän puolellemme, niin kävelen sieltä...
– Tottakai, vastasi Kaarlo kerkeästi. – Ei tämä minuakaan oikein huvita – käy sääliksi noita linturaukkoja. Ihmisen pitäisi päästä sille kannalle, ettei tarvitsisi surmata eläviä olentoja, sillä se on petomaista ja ilmaisee eläimellisyytemme. On kurjaa, että täytyy ollakseen vapaa murhata ihmisiä ja elääkseen surmata luontokappaleita. Ylpeilin päivällä suomalaisista, mutta jos otetaan käsiteltäväksi "ihminen" sellaisenansa, niin minun täytyy kääntää pääni pois ja punastua. Onko olemassa – puhun nyt miehistä enkä naisista, ainakaan nuorista tytöistä – inhoittavampaa otusta kuin mies? Rehellisyys vaatii vastaamaan, ettei ole. Epäilemättä homo sapiens on vasta kehityksensä alkuasteella. Lohduttautukaamme kuitenkin sillä, ettei tapaus ole toivoton...
Hän oli puhuessaan vihellellyt koiria, jotka kummastuneesti ja pettyneesti katsellen ja vinkuen nyt hyppäsivät veneeseen. Tuntui kuin sadat näkymättömät silmät olisivat vartioineet heidän lähtöään.
5
Syksy oli kulunut jo pitkälle ja Hannu asunut Helsingissä monta viikkoa. Se ei enää ollut hänestä niin outo eikä peloittava paikka kuin keväällä.
Tullessaan syyskuun puolivälissä hän ja Kaarlo olivat jättäneet tavaransa aseman säilytysosastoon, nukkuneet yönsä kumpikin eri toverin sohvalla ja lähteneet seuraavana aamuna Uusi Suometar kädessä etsimään asuntoa. Heillä ei ollut kokemusta siitä, mitä vaatimuksia he saattoivat esittää, mutta vaistomaisesti he tulivat aina katsoneeksi, oliko siistiä. Oven auetessa vastaukseksi heidän soittoonsa he jo päättelivät sisältä löyhähtävästä ilmasta, sopiko asunto heille. Ja oven avaajista myös. He kerkesivät käydä monella ovella, ennenkuin näytetty huone ja näyttäjätär herättivät luottamusta.
Tämä asunto, jonka he olivat valinneet, oli etelässä uudessa kaupunginosassa, lähellä merta. Se oli alakerrassa, kaksi-ikkunainen, uusi ja puhdas, kaakeliuunilla lämmitettävä. Omistaja, metallityömies, asui vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa viereisessä huoneessa. Vuokra oli 50 mk kuukaudessa yhteensä, mutta rouva, jonka säätynimen pojat hänelle heti antoivat, lupasi antaa samaan maksuun aamuisin puuroa, voita ja maitoa. Pojat olivat ihmeissään ja kiittelivät. Rouva oli luottamusta herättävä, äidillinen, tutusti suomalainen. "Voinhan parsia sukat ja pitää huolen pesusta, kun vain maksatte itse pesijälle", hän tuumi lopuksi hyväntahtoisesti.
Hannu kummasteli sitä, että työmies saattoi omistaa Helsingissä tällaisen asunnon, jollaista kotimaakunnassa oli harvoin herroillakaan. Muutenkin eläminen oli ainakin tässä työmiesperheessä toista kuin pohjoisessa. Metallityömies Taimela oli ilmeisesti jo nuoruudesta saakka osannut säästämisen taidon, sillä hänellä oli läheisessä talossa toinenkin huoneisto, jossa asui vuokralaisia. Hän ei tupakoinut eikä juonut, ja tiesi puhua yleisistä asioista Hannun käsityksen mukaan kokeneesti ja viisaasti. Sosialisti hän ei ollut, vaan Suometarta lukeva suomenmielinen – ei tunnustanut olevansa "suomettarelainen" –, joka hartaasti seurasi suomalaisuustaistelua. Kun pojat jonakin iltahetkenä, rouvan siivotessa huonetta, menivät hänen puolelleen ja keskustelivat hänen kanssaan, heidän täytyi ihaillen todeta, miten syvällisenä ja määrätietoisena, puhtaana ja oikeana tässä vaatimattomassa miehessä asui kansallistunto. Jotakin siitä, jota Hannu oli aina suomalaisissa kansan- ja erittäinkin työmiehissä rakastanut, ilmeni Taimelassa selvänä ja raikkaana.
Samassa porraskäytävässä, ylemmässä kerroksessa, oli ruokala. Hannu ja Kaarlo menivät sinne empien, mutta menivät kuitenkin, kun se oli näin sopivasti heidän asuntonsa yhteydessä. Sitä piti keski-ikäinen, huolestuneen ja väsyneen näköinen vaimo – ei varsin rouva, mutta ei paljon vaillekaan –, jonka mies makasi jossakin lähihuoneessa kolotustaudin jäykistämänä melkein liikkumattomaksi. Hänen ei kuultu rykäisevänkään eikä ilmaisevan itseään millään tavalla, mutta Hannu tunsi hänen läsnäolonsa. Rouva oli kuten sanottu aina huolestuneen, vieläpä hätäisen näköinen – kulki lystikkäästi puolijuoksua ja pelkäsi kaikkea: etteivät ruokavieraat olisi tyytyväisiä eivätkä rahat riittäisi, että yleensä tapahtuisi taas jokin onnettomuus, joka särkisi tämän viimeisen elämisenkeinon, tulisi uusi vastoinkäyminen helmeksi niiden lukemattomien etisten rinnalle, jotka koristivat hänen elämänpolkuansa siitä varhaisesta nuoruudenpäivästä alkaen, jolloin halla pitkällisen työnsä alkajaisiksi nipisti pois hänen tuskin vielä kuivamaan päässeet perhossiipensä. Siinä oli muistelemista tuossa mutkallisessa polussa, kun sai joskus, ylen harvoin, istahtaa rauhaan ja huoahtaa tästä ainaisesta ruoan ostosta, keittämisestä, pöydän ottamisesta, astiain pesemisestä ja piian torumisesta. Hannu ja Kaarlo olivat vähintään ällistyneitä huomattuaan, minkälaiseen elämänpiiriin olivat näin sattumoisin ja tahtomattaan joutuneet. Ruokavieraina oli ensinnäkin parvi savolaisia ylioppilaita, jotka tulivat pakinoiden sointuvasti kuin tilhit pihlajaan, puhdistivat pöydän yhtä nopeasti kuin mainitut linnut marjaisimman puun, ja olivat pian taas "männeet" sen tien. Heidän hilpeytensä loukkasi aluksi Hannun juroa, vaiteliasta pohjalaista arvokkuutta, mutta ei kulunut pitkää aikaa ennenkuin nuo avomieliset, sinisilmäiset, hyväntuuliset ja humoristiset toverit olivat murtaneet hänen muurinsa ja tulleet hänen ystävikseen. Hannu totesi virkistyvänsä heidän seurassaan ja oppivansa nauramaan sille, jolle ehkä aikaisemmin oli tainnut vain itkeä. Häntä suorastaan kummastutti se kyky, millä he osasivat asettaa kaikki asiat huumorin valaistukseen – yksinpä isänmaan pyhän taistelun, ainaiset "ryssät", ankaran J. V. Snellmanin ja muut kansalliset suurmiehet. Kuunneltuaan näitä poikia puolisen tuntia Hannu huomasi arvokkaimpienkin mielikuviensa vääntyneen hassuiksi pilapiirroksiksi, joiden parissa ei enää painostanut. Iloko se oli ja hilpeys, joka vaikutti vapauttavasti, vai kaatoiko huumori sellaistakin, joka jouti mennä ja jätti mielelle ennakkoluulotonta liikkumatilaa? Mikä tohina ja nauru vallitsikaan varsinkin lauantain päivällisellä, kun oli edessä vapaa ilta, pieni huvin hetki, mahdollisesti meno jonnekin "hänen" kanssaan, johon oli tutustunut osakunnassa tai luennoilla ja jonka katse tuijotti vastaan kuin tähtipari, silmäsipä omaan sieluun tai taivaan avaruuteen.
Mutta oli ruokalassa toki muitakin kävijöitä. Tömistäen lattiaa kuin Sven Dufva sinne saapui nuoria teollisuuskoululaisia tai rakennusmestareita, jotka sulloivat itseensä uskomattomat määrät ruokaa. He eivät puhuneet muuta kuin keskenään jonkin huomautuksen, mutta kuuntelivat sitä tarkemmin ja arvostelevammin ylioppilasherrojen väittelyä. Väliin nämä, kun läheiseltä rakennustyömaalta kuului räjähdys tai kiskojen katkaisemisesta johtuva viiltävän rämähtelevä pauke, tiedustelivat rakennusmestareilta jotakin näiden alaan kuuluvaa ja saivat silloin auliisti selityksiä, jotka ilmaisivat järeää, kokemusperäistä tietoa, aivan toisenlaista kuin se epäselvä teoreettinen ajatuksien usva, joka nousi Hannun mieleen filosofian ja historian oppikirjoista tai tuli hengitetyksi keuhkoihin luentosalien pölyn mukana. Väliin Hannun valtasi usko, että vain tuo kokemuksesta, vasaran iskusta tai kemian koeputkesta saatu tieto oli oikeaa ja ansaitsi tämän nimen, että kokemuksen ulkopuolella ei yleensä ollut tietoa, vaan ainoastaan sarja yksilöllisiä mielikuvia, joilla kyllä saattoi olla kauneus- mutta ei tietoarvoa. Silloin hän voi haaveilla suuria – rakentaa jättiläissiltoja, luoda suunnattomia teollisuuslaitoksia, alistaa ihmisen palvelukseen salaman ja vuoroveden. Mutta tarkastaessaan näitä mielikuviaan lähemmin hän totesi niiden viehätyksen perustuvan niihin laatusanoihin, joita hän liitti niihin, eikä niiden merkitsemään hyötyyn. Luodessaan niitä hän toimi siis runollisen eikä teknillistaloudellisen vaiston ohjaamana, ja totesi hymähtäen olevansa mielikuvitus- eikä käytännön ihminen.
Ruokalassa kävi liikeapulaisia, joiden olemuksessa oli jotakin asiallista ja täsmällistä niinkuin tulikin. Suomenkielinen liikemiessivistys alkoi jo näkyä ei vain nuorten miesten siisteistä puvuista ja muodikkaista solmioista vaan myös heidän keskusteluistaan, joissa käsiteltiin tyynen tietoisesti sellaisia asioita kuin osakkeita, tuontia, vientiä, Pietarin viljapörssiä ym,, mikä oli Hannulle jokseenkin tuntematonta. Siellä kävi sähköttäjä, joka hämmästytti pojat yhtäkkiä erittäin täsmällisesti lausumillaan jyrkillä mielipiteillä tai vetämällä kerran eräänä hiljentyneenä kahvihetkenä povitaskustaan pienen metallisen huilun, lirauttamalla siitä hilpeän juoksutussävelen ja huomauttamalla kuivan asiallisesti: "Kaunis valssi tuo!" Hänen arvonsa poikain silmissä koheni vielä enemmän siitä, että hän osoittautui tarmokkaaksi harrastajaksi muillakin aloilla. Hän näet opetteli järjestelmällisesti kieliä itseopiskelua varten tehdyistä oppikirjoista. Mitenkään ylpeilemättä hän tuli poikain keskustelun johdosta kerran siitä maininneeksi ja höysti sen jälkeen puhettaan milloin englantilaisella, milloin muunkielisellä fraasilla. Suhu- ja sointiääntiöt hän lausui niin hermostuttavan hienosti, että Kaarlo sanoi selkäänsä karsivan joka kerta sitä kuullessaan. Hänellä oli punertava iho, tukka ja parta, ja oppineesti välähtelevät silmälasit. Kylmillä säillä hän valitti issiasta ja piti korkeavartisia päällyskenkiä; tautinsa hän väitti saaneensa uimisesta. Kaikkien ansioittensa ohella hän näet oli uimamaisteri, vieläpä niin etevä, että oli kuluneena kesänä toiminut venäläisen sotaväen uinnin opettajana. Hän oli sanalla sanoen eriskummallinen ja epätavallinen henkilö. Hannu viihtyi hänen seurassaan, koska Joonaan – se oli hänen nimensä – puhe huvitti häntä ja olemuksesta huokui kunnonmiehen turvallista, rauhoittavaa tunnelmaa.
Kävi siellä myös säännöllisesti vanha koroillaan elävä apteekkari, yksinäinen, laiha mies, joka söi liha-annoksensa ilman kastiketta, leikattuaan sen ensiksi pieniksi kuutioiksi, joita jokaista kastoi suolaan. Hän puhisi syödessään, pelkäsi koko ajan, että ruoka loppuisi kesken, ja pyrki ottaessaan osaa keskusteluun kääntämään sitä eroottiseen suuntaan. Hän luki Hufvudstadsbladetinsa äärimmäisen tarkoin ja keskusteli mielellään siitä aiheutuneista tärkeistä kysymyksistä, esim., miksi nuoret rouvat eivät tanssi. Vaikka oli ollut kymmeniä vuosia supisuomalaisen sisämaankaupungin apteekkarina, hänen suomenkielentaitonsa oli alkeellinen. Pojat katselivat ja kuuntelivat häntä ihmeissään voimatta ymmärtää, miten hänestä, joka oli syntynyt kaikin ihmisen normaalein ominaisuuksin, oli saattanut kehittyä tuollainen.
Hannu istui pöytänsä ääressä ja koetti lukea. Hänellä oli huomen-aamulla historian kertaus, jolloin professori kyselisi, mitä oli tähän saakka luennoinut. Hannu selvitteli sitä varten hajanaisia muistiinpanojaan ja haki apua kirjoista. Mutta ajatukset eivät tahtoneet pysyä koossa, sillä niillä oli liian paljon kaikenlaista uutta sulatettavana. Jos silmäsi kadulle ja vastapäätä olevaan taloon, oli heti paljon kiintoisaa nähtävää. Jossakin katolla tai ullakolla suoritettiin korjaustöitä, joita varten sinne nostettiin köyden ja väkipyörän avulla lautakimppu toisensa jälkeen. Nostajina toimi kaksi nuorta miestä, joista toinen veti köydestä ja toinen hallitsi omasta köydestään kuormaa, ettei se kohotessaan särkenyt ikkunoita. Saatuaan kuorman perille heillä oli sillä aikaa kun sitä ylhäällä purettiin muutaman minuutin tauko. Kaikki nämä vapaahetket he käyttivät innokkaaseen wieniläisvalssin opetteluun. Ei muuta kuin heti pariksi ja hakemaan polvia nytkytellen oikeata tahtia, minkä löydettyään he pyörivät asfaltilla vakavina ja kömpelöinä kuin karhut. Hannu ei voinut olla nauramatta heidän innostukselleen ja kontiomaisille liikkeilleen. Mutta sitten kuului ylhäältä merkkihuuto ja silloin nostajat taas kiireesti köysiin käsiksi. Samalla kuin näitä miehiä, saattoi pitää silmällä myös näiden yläpuolella olevaa isoa ensimmäisen kerroksen ikkunaa, jonka ääressä istui nuori nainen ja ompeli. Hän oli vaaleaverinen, vaaleatukkainen, muhkea ja kaunis – sen pojat saattoivat nähdä. Kaarlo unohti Uuden Testamentin heti, kun tuo neito – vai oliko hän rouva? – ilmestyi ikkunaan. Oli kieltämättä romanttista pitää häntä silmällä ja todeta hänenkin huomanneen olevansa vartioitu. Heti kun hän kohotti päänsä ja katsoi ulos, Hannu ja Kaarlo tuijottivat kiinteästi kirjoihinsa, tarkastaen vain salavihkaa, milloin hän taas alkaisi ommella. Kun he sitten nauroivat noille miehille, neiti ehkä luuli heidän nauravan hänelle, hymyili ja kerran noustessaan työnsä äärestä vilkutti. Poikien sydän seisahtui ja heitä ujostutti niin, etteivät he uskaltaneet vastata tervehdykseen ja olivat toistensakin edessä hämillään. Eräänä aamuna he tapasivat neidin porraskäytävästä, omalta oveltansa, lukemasta siinä olevia nimikortteja. Hän oli kaunis, sen saattoi nyt todeta silmästä silmään. Pojat punastuivat korvia myöten, mutta neiti ei; katsellen heitä ja varsinkin Kaarloa uteliaasti ja ystävällisesti hän sanoi sointuvalla Tukholman ruotsilla "hakevansa silittäjätärtä". Kaarlo oli heti valmis neuvomaan: sellainen asui kerrosta ylempänä. Hän lähti oikein näyttämään – käveli neidin rinnalla ylös ja soperteli hänelle huonolla ruotsillaan ihan sekapäisenä joitakin typeryyksiä neidin hymyillessä suloisesti. Kaarlon silmät säihkyivät. Kun neiti sitten sattui tulemaan kadulla vastaan, poikain hatut lensivät kaarena ilmaan, ja kun hän seuraavan kerran istui ikkunassaan ja katseli poikain puolelle, Kaarlo jo heitti – ollen tyttöjen seurassa ujostelematon ja rohkea – lentosuukkosen, ensin yhden – tyttö hymyili – sitten toisen – tyttö nauroi ja vilkutti. Isällisesti Hannu muka silloin varoitti:
– Kuule, älä tee noin. Ethän tiedä, onko tyttö kala vai lintu.
– Oli kumpi tahansa, vastasi Kaarlo karkeloiden koomillisesti ympäri huonetta, – mutta siitä ainakin olen varma, että hän on kaunis kuin jumalatar. Näithän itsekin.
Hän hypähti sänkyyn ja seisoi siinä päällään sätkytellen sääriään ilmassa. Kuultuaan Hannun murahtavan myöntävästi hän pudottautui jymähtäen jaloilleen, tarrasi Hannua rinnuksista ja alkoi rynnistellä hokien:
– Eikö se riitä, vai mitä?
He painivat niin, että koko talo tuntui liikahtelevan, lopulta Hannu makasi vuoteellaan puhisten ja huohottaen, Kaarlo päällänsä. Hengästyneenä tämä vannotti:
– Myönnätkö, että olen rehellisessä kaksinkamppailussa voittanut itselleni etuoikeuden tornissa kituvaan prinsessaan?
– Myönnän. Pidä hänet.
Hannu nousi ja istuutui taas pöytänsä ääreen. Heillä oli tapana melkein joka päivä toimeenpanna tällainen ottelu, sillä se oli paras keino istumisesta jäykistyneiden jäsenten ja lihasten verryttämiseksi. Päämääränä oli useimmiten toisen pakottaminen sängyn alle. Oli jo tullut hämärä. Neidin ikkunaan oli vedetty verho, mutta hänen päänsä varjo kuvastui siihen. Kaarlo istui hänkin pöytänsä ääressä ja tuijotti tuohon varjoon, hymyillen onnellisesti.
Tämä tapahtui pian heidän tultuaan. Viikot kuluivat eikä Hannu ajatellut koko asiaa muulloin kuin sattumalta nähdessään neidin kadulla – ikkunassa hän ei enää niin usein istunut –, jolloin neiti vastasi hänen tervehdykseensä ystävällisesti, mutta ei niin vallattomasti hymyillen kuin ollessaan "hakemassa silittäjätärtä". Hannu oli kovistellut joskus Kaarloa, mutta tämä ei suostunut ripittäytymään, vaan oli salaperäinen, ilmoittamatta lähemmin, minne oli lähdössä tai missä oli ollut. Hannu kaavaili mielessään moralisoivasti jotakin sellaista, että "tyttö leikkii nuorella, koskemattomalla, kauniilla ylioppilaalla ajattelematta sitä, että tämän sydän on arempi kuin hänen omansa, jossa on varmaan ehtinyt olla jo monta vuokralaista". Mutta sitten hän unohti jutun, varsinkin koska Kaarlo kerran pyysi vakavasti:
– Älä, rakas veli, sekaannu tähän asiaan!
Kaarlo oli sitä sanoessaan kalpea ja hänen silmänsä loistivat oudosti. Kuka ja mikä tuo tyttö mahtoi olla? Kaarlo tiesi sen jo nyt, mutta ei sanonut Hannulle mitään, minkä vuoksi tämäkään ei kysynyt. Joka kerta, kun ajatukset koskettivat tähän näin romanttisesti syntyneeseen seikkailuun, jollainen se Hannun mielestä jo alkoi olla, ilmassa leyhähti ikäänkuin tuoksua, kevään hurmiota, outoa, viettelevää tunnelmaa.
Kerran sitten Kaarlo tuli kotiin vasta myöhään yöllä. Hannu heräsi heti, mutta ei liikahtanut, kun kuuli Kaarlon hiiviskelevän hiljaa. Tämä ei raapaissut valkeaa kynttilään – katuvalaistus kumotti huoneeseen –, vaan istuutui pöytänsä ääreen ja tuijotti ulos. Nyt hän naurahti pehmeästi ja onnellisesti, oli taas vaiti, hymähti sitten niin surumielisesti, että se kuului melkein voihkaukselta, ja laski päänsä käsiin niin äkkiä, että pöytä tärähti. Hannu oli varma – kuulikin sen selvästi –, että Kaarlo tuossa parhaillaan koetti pidättää ja salata liikutustaan. Hän käännähti vuoteessaan ilmaistakseen olevansa hereillä. Silloin Kaarlo hiipi hänen sänkynsä luo ja kuiskasi:
– Nukutko?
Hänen äänensä oli käheä. Hannu nousi istumaan ja kysyi:
– Mikä hätänä?
Kaarlo istahti vieressä olevan oman vuoteensa reunalle ja kuiskasi arasti:
– Kuule, Hannu, saanko puhua sinulle eräästä asiasta? Tuntuu kuin en saisi muuten rauhaa.
Hitaasti ja katkonaisesti, pää käsiin painettuna, Kaarlo alkoi kertoa "seikkailuaan", joksi hän sitä sanoi, mutta joka todellisuudessa sisälsi kuvauksen puhtaan nuorukaisen äkillisestä, tulisen aistillisesta rakastumisesta vieläkin melkein tuntemattomaan kaunottaren... "Gerda hänen nimensä on – hän on tukholmatar. Kun kysyn häneltä, mitä hän täällä tekee, hän ei sano – tulee vain vakavaksi ja alkaa puhua muusta. Ei hän ole huono ihminen – päinvastoin hyvä, niin suloinen ja kaunis. Pelkäsin ja arastelin häntä ensin, mutta olin jo hetken päästä niin tuttava kuin olisin tuntenut hänet ikäni. Pidin silmällä, milloin hän läksi kaupungille, ja saattelin häntä sinne ja takaisin kotiin. Olimme kerran kävelemässä Kaivopuistossa ja silloin, niin, en tiedä, miten se tapahtui, mutta huomasin yhtäkkiä suutelevani häntä tulisesti. Silloin oli pimeää – vain katulyhdyt valaisivat vaisusti. Tuuli kohisi puissa ja veri suonissani ja minä olin ihan hullu. Hän ei vastustellut, vaan ojensi huulensa, katsoi minua läheltä ja silitti poskeani, jota sanoi untuvaiseksi. Olin hänen mielestään 'dununge', untuvapoikanen, hän sanoi nauraen ja silitti yhä uudelleen milloin poskia milloin tukkaa. Tämän jälkeen oli kuin kaikki aidat olisivat väliltämme kaatuneet – askel askeleelta jouduimme yhä pidemmälle. Se on kaamean kauhistavaa, julmaa, hirveätä, mutta samalla vastustamattoman juovuttavaa, hurmaavaa. En olisi uskonut sitä yleensä mahdolliseksi, mutta sitäpä se juuri onkin. Mikään koko maailmassa ei ole niin mahdollista kuin se."
Kaarloa painoi sellainen järkyttävän kokemuksen suloinen kauhistus, että hänen täytyi tyhjentää sydämensä kokonaan. Häveliäisyys esti häntä puhumasta ääneen, joten hän kertoi salaisuutensa kuiskaamalla. Mutta sikäli kuin hän näin kertasi tapahtunutta uudelleen, hänen siveellinen kohmelonsa tuli yhä polttavammaksi, kunnes hän alkoi tuskissaan kävellä edestakaisin ja hokea:
– Miten tulinkaan joutuneeksi tällaiseen? Minä se viettelin tuon suloisen tytön! Jos joku olisi sanonut minulle vielä äsken, että tulisin tekemään sen, niin olisin lyönyt häntä. Mitä minun on nyt tehtävä? Mitä sanoisi isä? Hannu, ystävä, puhu edes muutama sana äläkä tuijota mykkänä kuin olisi kielesi leikattu.
– Kestäisitköhän kuulla erään pienen totuuden? kysyi Hannu.
– Jo vain! Ei tässä auta olla enää kovin arka eikä hento. Ota huomioon, että olen jumaluusopin ylioppilas ja kuitenkin seison tässä edessäsi elävänä siitä huolimatta, että tunnollani on sellainen lankeemus.
– Mutta se koskee kovasti – kovemmin kuin ehkä luuletkaan.
– Koskekoon – eipähän koske viatonta.
– No hyvä, sanoi Hannu vakavasti, – huomautan vain, ettet sinä suinkaan ole vietellyt Gerdaa...
– Kuinka en olisi – tottakai?
– Vaan että Gerda päinvastoin on vietellyt sinut. Oletko todellakin niin untuvapoikanen, ettet älyä sitä, mokoma pöllöpää?
6
Hannu lukea jykersi historiaansa ja rakensi Setälän luentojen ja äännehistorian nojalla mutkallista taulukkoa, josta suomenkielen kerakkeiden ja ääntiöiden foneettinen asu eri sukukielissä ja muuttumisen asteettainen kehitys helposti selvisivät. Välillä hän hajamielisesti silmäsi kadun toiselle puolelle, mutta Gerda ei juuri näyttäytynyt. Joskus talosta ilmestyi kadulle pönäkkä herra, jonka nimen Hannu oli kuullut rouva Toimelalta: hän oli venäläinen nimeltä Popov. Mies oli, niin Hannu päätteli, ylimääräisesti ylpeä siksi, että oli ollut – Hannu oli kuullut senkin rouva Taimelalta – vankeudessa jonkin petoksen vuoksi. Sitä hän koetti piiloittaa korkean kupunsa ja yrmeän irvistyksensä alle. Hänellä oli aina mukanaan pieni musta koira, matalajalkainen, sekarotuinen, villakarvainen ressukka, jonka silmät kiiluivat älykkäästi päätä esittävän villakerän sisästä. Ennenkuin koira suostui lähtemään isäntänsä mukana kaupungille, sen täytyi suorittaa kivijalan juureen, viiteen kuuteen kohtaan, lajillensa kuuluva temppu. Tämähän oli kuin ollakin piti eikä siitä sen enempää, mutta erikoista huomiota oli omiaan herättämään se tavaton tarmo ja nopeus, jolla ressu joka kerta riipaisi ylös toisen takajalkansa. Vaikka koira oli pieni kuin kerä, niin tuossa liipaisussa oli jättimäistä laajapiirteisyyttä: vähältä piti, ettei sen käpälä koskettanut pilviin. Hannu ja Kaarlo tutkivat koiran käytöstä tarkkaavaisesti, mutta ällistyivät joka kerta siitä ilmiömäisestä äkillisyydestä, jolla se ihan odottamatta riipaisi koipensa sojottamaan ylöspäin. He nauroivat asialle ja itselleen: "Nämä ovat todellisia köyhäin iloja", arvosteli Hannu.
Lyhyessä ajassa Hannu tuli tuntemaan kaikenlaista ympäristöstään – ihmiselämän tilkkuja, joista olisi saanut suuren ja kirjavan maton, kun olisi ommellut ne kaikki yhteen. "Ja samanlaista jatkuu talo talolta", hän ajatteli, "läpi koko kaupungin". "Kaikkialla on iloa ja surua, rakkautta ja onnettomuutta, rikoksia ja kyyneleitä, kauneutta ja eläimellisyyttä – jos jotakin". Ja lopuksi ajatukset aina kääntyivät Emmaan.
Heti tultuaan kaupunkiin Hannu oli muistanut päätöksensä lähteä tapaamaan Emmaa, mutta ajatellessaan, miten toteuttaisi asian, huomasi vaikeuksia. Hän ei mitenkään voinut pakottaa itseään menemään tuohon kesälliseen taloon, jonka osoitteen oli painanut mieleensä, sillä voittamaton häpeäntunne teki sen mahdottomaksi. Hän ei sitä paitsi saattanut ymmärtää, miksi Emma ei voinut kenenkään avuttakin jättää inhoittavaa ammattiaan esim. menemällä palvelijattareksi tai kotiinsa. Senhän olisi luullut olevan helppoa. Samalla hän kuitenkin aavisti, että sille tielle joutuneen lienee vaikea sieltä palata, koska uusi olotila pitää kiinni lukemattomilla siteillä, jotka ovat kaikki lujia, melkein katkeamattomia. Joka kerran muuttuu maahisen tyttäreksi, pysyy sellaisena. Vain ihme voi hänet pelastaa. Sellaista Hannu oli kuullut vakuutettavan, olipa lukenutkin. Harkittuaan asiaa hän kirjoitti Emmalle:
Hyvä Emma.
Olen nyt saapunut Helsinkiin aloittaakseni yliopistolukuni. Samalla kuin kiitän sinua ystävällisestä avustasi, ilmoitan, että haluaisin tavata sinua voidakseni suullisesti kertoa vanhempaisi terveiset. Lähetä siis tieto, missä ja milloin olisit puhuteltavissa – luoksesi en haluaisi tulla –, ja tee se pian, sillä minun täytyy välttämättä, itsesi ja vanhempiesi vuoksi, saada puhua ja neuvotella kanssasi. Kunpa vastauksesi, jota odotan kiihkeästi, sisältäisi sen tiedon, että kaikki on ollut vain pahaa unta ja että on koittanut kirkas ja rauhallinen sunnuntai. Toivottaen hyvää vointia.
H. S.
Hannu ei kirjoittanut alle koko nimeänsä, sillä jokin esti. Mikä? Oliko tunteiden taustalla hänen ajatellessaan Emmaa säälin rinnalla myös viisasta varovaisuutta? Hannu ei pitänyt itsestään todetessaan tämän, mutta oli pakotettu myöntämään, että niin kuitenkin oli.
Kirjeeseen ei tullut vastausta. Silloin Hannu alkoi elkein kuin tietämättään suunnata iltakävelyjään sellaisille seuduille, jossa arveli Emman voivan liikkua. Kaarlolle hän ei puhunut asiasta mitään, sillä eihän se häneen kuulunut. Kun he joskus menivät kävelylle yhdessä, mikä tapahtui harvoin, sillä Kaarlon mieli paloi aina Gerdan jälkeen, he suuntasivat kulkunsa tavallisimmin Ylioppilastalolle, jonka ravintolassa kuluttivat jonkin tunnin. Yksin kulkiessaan Hannu saattoi mennä Pelastusarmeijan tai laestadiolaisten kokoushuoneen edustalle ja pitää siinä tuntikauden silmällä tulijoita ja menijöitä, mutta sitä mustaa huivia, jota hän arveli Emman niissä käydessään pitävän, ei näkynyt. Sisään Hannu ei uskaltanut mennä, sillä häntä vaivasi sellainen järjetön mielikuva, että jos hän ilmestyisi sinne, hänet heti otettaisiin kiinni, vietäisiin katumuspenkille ja pakotettaisiin polvistumaan ja tunnustamaan koko seurakunnan kuullen se kesällinen asia. Ja heti kun hän olisi tehnyt sen, hänen täytyisi rajattomasti halveksia itseään ja samalla tuntea joutuneensa kaikkien noiden kuulijain vangiksi, milloinkaan haihtumattoman huonommuudentunteen valtaan, joka jäytäisi hänen itseluottamuksensa ja työtarmonsa olemattomiin. Hänen mielestään kaikki jo katsoivat häneen kummallisen tarkoittavasti, iskien toisilleen silmää, kuin olisivat tienneet hänen seikkailunsa – ja äkkiä käännähtäen Hannu läksi tiehensä.
Joskus mutta vasta pitkän ajan kuluttua hän uskaltautui Pohjois-Esplanadille siinä kymmenen seuduissa. Hän käveli nopeasti kuin olisi menomatkalla jonnekin sattumoisin joutunut kulkemaan siitä. Samalla hän tarkasteli haukansilmin yleisöä nähdäkseen, oliko kulkijain joukossa mahdollisesti Emma. Mutta niistä monista houkuttelevista ja julkeista katseista, joita hän kohtasi, ei ainoakaan ollut Emman. Väsyksiin asti Hannu kulki keskikaupungin muitakin katuja, uskaltautuipa kerran sen kesällisen talonkin edustalle, mutta ei nähnyt Emmasta vilahdustakaan. Hän hiipi puoliksi varpaillaan talon portille, kurkisti pihalle, jota valaisi vain katulyhtyjen himmeä loiste, ja pujahti sinne katsomaan tarkemmin tuota puurakennusta. Se oli aivan pimeä, kuin kuollut. Hannu ajatteli hetkisen, että hänpä soittaa ovelle ja kysyy Emma Koivukangasta. Sanokoot, mitä tahtovat ne, jotka sattuvat näkemään ja kuulemaan sen. Mutta hän ei voinut, ja pakeni säikähtyneenä portista kadulle, kun palosolasta alkoi äkkiä kuulua kissan valittavaa mauruamista.
Sitten hän muisti Emman kertoneen käyvänsä kirkossa. Tuo ajatus toi hänen mieleensä kotipitäjän kirkon, äidin ja paksun postillan, ja hän tunsi yhtäkkiä kaipuuta. Kuinka erilainen olikaan se maailma siellä verrattuna tähän – hiljainen, naivi, lapsellinen. Mutta Hannu ajatteli sitä mielellään. Hän oli kuulevinaan Aukustin jamaavan postillaansa ja johtui siitä miettimään, että Emman oli varmaan mahdotonta unohtaa isänsä ääntä. Missähän kirkossa Emma mahtoi käydä? Tuskin Nikolainkirkossa, sillä se oli liian korkealla jalustalla ja liian komea. Mennessään sinne Emma pelkäisi nousevansa koko maailman näkyville. Ja mihin hän uskaltaisi istua tuossa upeassa mutta kalseassa kirkossa, jossa varmaan käy vain hienoja ihmisiä? Naiset kokoaisivat hameensa, ettei Emma vain koskettaisi niitä, ja herrat, joista joku pahimmassa tapauksessa voisi olla Emmalle tietyllä tavalla tuttu, miettisivät paheksuen, että "miten tänne päästetään tuollaisiakin". Ei, sinne Emma ei varmaankaan mene. Ja samat syyt estävät häntä käymästä Johanneksen kirkossa: sekin on liian upea Emma-raukalle, joka hiipii pitkin seinänvierustoja kuin hiiri. Vanhassa kirkossa hän käy, sillä siinä asuu samaa yhdenvertaisuutta ja nöyryyttä kuin puistossa sen ympärillä, jossa rikkaat ja köyhät, ylhäiset ja alhaiset, puhtaat neidot ja pahimmat portot lepäävät rinnakkain samanvertaisina ja vielä enemmän: yhtä arvottomina Jumalan edessä. Siellä Emma varmaan rohkenee käydä.
Hannu joutui täten käymään kirkossa, mitä hän tuskin muuten olisi tehnyt, sillä hänen sydämensä oli vierautunut siitä, jota sanotaan "Jumalaksi". Tuskinpa hänellä oli ollut milloinkaan siinä asiassa vilpitöntä, syvää uskoa minnekään päin – hän oli vain ajelehtinut välähdyksestä toiseen ja ollut asiassa mukana siksi, että äiti niin tahtoi. Hiipiessään nyt kirkkoon hän tunsi tulevansa sinne kuin varas, ottamaan sellaista, joka ei hänelle kuulunut. Tuo varkaudentunne oli hänellä todellakin ensimmäisillä kerroilla niin voimakas, että hän pujahti kirkkoon kuin salaa ja hiipi siellä johonkin syrjäpenkkiin kuin peläten kiinnijoutumista. Kaikki näyttivät kääntyvän katsomaan häneen kummastellen ja pappi tuijotti koko ajan häneen ja puhui vain hänelle. Eräänä sunnuntaina Kaarlo tuli kysäisseeksi, minne Hannu lähti näin varhain. "Ajattelin mennä kirkkoon". – "No johan nyt!" ihmetteli Kaarlo ja loikaten lattialle kuin kissa pöydältä rupesi kiireesti pukeutumaan, puhellen sitä tehdessään. "Onhan ilmeinen häpeä", hän porisi ja jupisi, "että jumaluusopillisen tiedekunnan jäsen loikoo vuoteessaan silloin, kun filosofisen tiedekunnan jäsen hankkiutuu kirkkoon. Jos asia olisi päinvastoin, sen voisi ymmärtää, mutta näin ei millään. Odotahan, niin tulen mukaasi. Suo anteeksi, sinä Perä-Pohjolassa parhaillaan kirkkoon ajava isäni, että olen monella muotoa tahtosi rikkonut. Sitä mieluummin lähden nyt tämän ammattiateistin mukana Herran temppeliin, koettaakseni hiljentyä siellä äänesi kuuloon, oi sekä maallinen että taivaallinen isäni. Vaikka olenkin arvoton joka suhteessa, niin kiitän sinua, Jumalani, siitä, ettet ole antanut äänesi tunnossani vaieta ja että olet sallinut toivonkipinän tuikahtaa sysimustaan sydämeeni kaikkein raadollisimmallakin hetkellä. Oi Gerda, mitä olenkaan kärsinyt! Kas niin, poika, lähdepä nyt sedän kanssa kirkkoon!" Hannu katseli ja kuunteli häntä ihmetellen ja pääsemättä selville, pitikö hänen nauraa vai tarkoittiko Kaarlo totta. Hänellä näet vakavimmallakin hetkellä itsetiedoton huumori liittyi niin läheisesti syvimpään totisuuteen, että rajaa oli vaikea huomata. Mutta miten hyvänsä: molemmat kumpusivat inhimillisestä, vilpittömästä lapsensydämestä, jonka lämmössä Hannu niin hyvin viihtyi. "Lapsethan lankeilevat usein ja sotkevat itsensä", Hannu ajatteli vilkaistessaan syrjästä punaposkisena ja kirkassilmäisenä astelevaa ystäväänsä ja muistaen itseään, "mutta niitä kai Jumala varjelee loukkautumasta ja lähtemättömästi likautumasta". Ja tähän ajatukseen välähti toivorikkaaksi jatkoksi se, että niin on varmaan Emmankin laita, joka on koko mieleltään lapsi jos kukaan. Kaarlo marssi kirkkoon pääovesta ja eteni pitkin pääkäytävää pystypäin ja kirkkain silmin, ujostelematta ollenkaan. Penkissään hän kumartui rukoilemaan ja teki sen vilpittömästi – siitä Hannu oli varma –, hakeutuen Jumalansa yhteyteen sellaisena kuin oli, aseettomana, alastomana, puolustamatta itseään vähimmälläkään tavalla. Kuiskaten hän toisti "vaivaisen syntisen" ja antoi kyynelien tipahdella esteettömästi. Ja sitten hän veisasi innostuneesti, vastasi messuun kauniisti ja tottuneesti, kuunteli saarnan tarkkaavaisesti ja oli koko sydämestään mukana alusta loppuun saakka. Kolehtipussiin hän pisti vain 10 penniä, kuiskaten Hannulle, että täytyi säästää, kun "tupakka oli vähissä ja isän rahakirjeen tuloon vielä ainakin viikko". Hannu istui jäykkänä, tunto tosin herkistyneenä, mutta ei särkyneenä, niska taipumattomana, ja kadehti ystäväänsä, jonka sydämeen arvasi päivän heloittavan. Sitä ajatellessa oli kuin hänenkin sielunsa pohjalle olisi kuin muurin raosta pilkoittanut kirkasta valoa ja siellä silmänräpäykseksi tullut suvinen sunnuntai, jolloin kotihaavikko rapisee lämpimän tuulen henkiessä ja tuhannet juhannusruusut keinuvat kultapalloina kotijoen rantatörmillä. Unelmoidessaan näin Hannu tutki tarkkaavaisesti kaikki ihmiset, jotka vain sopi näkemään, mutta Emmaa ei niiden joukossa ollut. Hänen täytyi lopettaa etsimisensä, koska se näytti turhalta. Kauan harkittuaan ja tietäen Aukustin odottavan tietoja hän lopuksi kirjoitti tälle, ettei ole voinut tavata Emmaa ja että tämä on ehkä taas kirjoittanut kotiin ja ilmoittanut mahdollisesti uudesta osoitteestansa. – – –
Eräänä aamuna oli tarjottimella kirje, jonka Hannu heti totesi äidin lähettämäksi. Mutta paitsi äidin omaa kuoressa oli toinenkin kirje: Erkiltä. Se oli avaamaton, koska oli osoitettu Hannulle; isä ja äiti olivat tietenkin myös saaneet omansa. Hannun sydän säpsähti ja hänen kätensä vapisivat.
Chile, Antofagasta, heinäk. 15 p. 1904.
Rakas veli Hannu.
Vihdoinkin olemme päässeet määräpaikkaan pitkän, vaivalloisen ja
onnettoman matkan jälkeen. Kyllähän se meni ensin, kun lähdettiin
Fernandinosta etelään, mutta kun päästiin niille vesille, joissa
alkavat tuntua Eteläisen kylmän meren vaikutukset – Tulimaan
läheisyyteen, Magellanin salmeen ja Tyynelle merelle –, muuttui
matkanteko loppumattomaksi otteluksi alituisia puuskamyrskyjä,
kylmyyttä ja korkeata aallokkoa vastaan. Noustessamme hitaasti Chilen
rantamerta "ylöspäin" tuollainen vielä tavallista kovempi myrsky, jotka
tulevat täällä laskemattoman äkillisesti, yllätti meidät eräänä yönä
pahasti, kun emme pimeän vuoksi huomanneet sitä ajoissa. Klyyvaripuomi
meni poikki kuin tulitikku ja sinkoutui puurin yli. Samoin kävi
etumastolle ja ison maston topille. Kun otat huomioon, että kaikki nuo
ovat meidän laivassamme tukkipuun luokkaa, niin voit ymmärtää, mikä
voima silloin oli liikkeellä. Olin vahtivuorossa ja luulin
taivaankannen romahtavan päällemme. Säikähdimme muutamiksi sekunneiksi
ihan hervottomiksi, mutta siinä samassa saimme ruveta henkemme kaupalla
hakkaamaan irti köysissään vielä kiinni olevia ja mukana raahaavia
mastoja ja reilaamaan laivaa siihen kuntoon, että se tyyräisi ja
säästyisi ajautumasta rannan läheisyyteen, joka on täynnä kareja. Kun
näet keulasta oli hävinnyt koko purjepinta, ei laiva enää, ollen vain
takapurjeiden varassa, totellut peräsintä, vaan ajautui myrskyn mukana,
jonka suunta oli vinosti rantaa kohti. Vislattiin kaikki miehet
kannelle ja alettiin sokaisevan tuulen vinkuessa, sateen pieksäessä ja
hirmuaaltojen pyyhkiessä pitkin kantta tehdä merimiehelle tuttua
suursiivousta. Mutta eihän tällaisia vahinkoja saa aivan äkkiä
korjatuksi, vaikka päällysmiehet kiljuisivat yhtenään – niinkuin tosin
tekivätkin – "go ahead!" ("käykää kiinni!"), ja niin jouduimme
ajelulle ainakin vuorokaudeksi, rannikkovuorien tullessa yhä selvemmin
näkyviin ja kaukaisten tyrskyjen jo kajastaessa valkoisilta. Lopuksi
saimme ylivoimaisin ponnistuksin nostetuksi keulaan muutamia
taakipurjeita ja havaitsimme kohta sanomattomaksi iloksemme, että laiva
totteli peräsintä ja kääntyi hitaasti ja mahtavasti aavalle merelle,
pois vaarallisen rannikon läheisyydestä. Vähitellen sitten nousimme yhä
ylemmäksi, kunnes saavuimme tänne määräpaikkaamme, josta otamme lastin
Hampuriin.Vaikka kokemukseni merielämästä olivat jo Floridaan saavuttaessa kohtalaiset, huomasin pian lähdettyämme sieltä tänne, että niissä oli paljon laajentumisen ja täydentymisen varaa. Siihen asti miehistönä oli ollut omia suomalaisia, samoja pystynokkia kuin itsekin olen, joiden kanssa kyllä tuli toimeen, jopa ystävystyikin, kun osasi kohdella heitä oikein. Monesti oli skanssissa ihan kodikasta, kun tarinoitiin vahvasti, haukuttiin kapteenia ja muisteltiin kotimaata, joka tuntui jääneen epätoivoisen kauas. Mutta toiseksi muuttuivat olot, kun suomalaiset pässit lähtivät tiehensä ja sijaan tuli amerikkalainen miehistö. Tai eihän se "tullut", vaan sehän "tuotiin", kannettiin puuriin; sillä jokainen oli tiedotonna juovuksissa. Shanghaijari eli runnari näet, joka nosti etukäteen heidän palkastaan sen, minkä oli heiltä saapa – ja kai enemmänkin, jos vain kapteeni oli niin hullu, että antoi –, oli pitänyt parhaana, etteivät miehet karkaisi käsistä, juottaa heille semmoista vatemeekumia, ettei sen tuottamasta unesta herännyt ensimmäisen vuorokauden kuluessa, vaikka olisi istutettu muurahaispesään ilman housuja. Katsoessaan niitä elävän ruumiin tilaan vajonneita värillisiä ja värittömiä, valkoisia, keltaisia ja mustia ihmisenkuvia, joita ladottiin riviin kannelle kuin kahvisäkkejä, perämies tuumi synkästi: "Juuri ja juuri näkee, että ihmisen sukua nämä ovat, mutta onko noista yksikään oikea merimies, se selviää vasta tuonnempana". Eikä ollutkaan – ei edes puoletkaan. Seurauksena oli, että me muutamat ammattitaitoiset saimme rynnistää ylimääräisesti, näännyksiin saakka. Mutta yhtä niissä sen sijaan oli enemmän kuin tarpeeksi: sanomatonta, kuvaamatonta piruutta ja raakuutta, sellaista, ettei sitä voi kuvitellakaan. Ilman muuatta saksalaista ja perämiehiämme minulle olisi monesti käynyt huonosti, sillä ne vihasivat minua siksi, etten välittänyt heidän seurastaan ja katalista konsteistaan. Tuo saksalainen oli hyväluontoinen ja omisti sellaiset nyrkit, että niitä kunnioitti vähän joka mies.
Mutta mitäpä minä heidän raakuuksistaan, joihin en tahdo enempää sanoja tuhlata. Kaikella sillä, mitä olen kokenut, on ollut minuun se kypsyttävä vaikutus, että olen huomannut joutuneeni niin kuin sanotaan "väärälle uralle". Olen sekä luonteeltani että ruumiinvoimiltani sopimaton tälle alalle, johon vaaditaan raavaampaa, vanhempaa miestä. Noloahan on tunnustaa tämä, mikä on juuri samaa kuin teidän kaikkien pyynnöt ja varoitukset, mutta tosi mikä tosi. Palaan kotiin ja menen kiltisti sille luokalle, mille vain otetaan, päästäkseni aikanaan asuintoveriksesi Helsinkiin. Sydämeni sykähtää riemusta ja kärsimättömyydestä ajatellessani tuota tulevaisuutta. Kunpa minulla olisi siivet että saattaisin lentää kotiin.
Mutta minun täytyy malttaa mieleni, sillä vaikka minulla olisikin siivet, en kuitenkaan jaksaisi lentää niillä. Tuolla Kap Hornin jäävuorivesillä, jossa pauhaa ainainen kylmä sademyrsky, jouduin varokeinoista huolimatta vilustumaan – tiedät minulla olevan sellaiseen taipumusta –, ja siitä asti olen ollut niinkuin jätkät sanovat vähän "siukkana". Yskä ei ole hellittänyt ja ruumiissa on alituinen kuumeenväristys. Tulin maininneeksi siitä kapteenille ja silloinkos ukko säikähti. Kyllä hänestä näkyy sydän löytyvän, kun sattuu kaivamaan oikeasta paikasta. Menimme maihin ja lääkärin luo, joka koputeltuaan aikansa kysyi, voisinko jäädä sairaalaan. Ja sellaisessa minä nyt olen, rakas veli. Kapteeni on mönstrännyt minut irti laivasta ja sijoittanut rahani ja palkkani konsulille, joka maksaa lääkärin ja sairaalan. En luultavasti pääse lähtemään laivani mukana, mutta isä lähettänee rahaa, niin että pääsen parannuttuani kotiin matkustajana. Merimiehen työtä en jaksa enää tehdä.
Tämä on soma paikka: vanha kaari-ikkunainen, espanjalainen rakennus, lieneekö ollut luostari. Sisustus on vaatimaton ja puhtaus vähän niin ja näin, mutta sennor lääkäri tuntuu opiskelleen Euroopassa ja kaikki muutkin koettavat parastaan. Minua hoitaa isoon valkoiseen päähineeseen puettu vanha, ryppynaamainen "sisar", joka antaisi vaikka silmänsä, kun vain söisin sen. Ruokahalu kun on huononlainen ja syödä pitäisi. Hän on kiltti kuin äiti, polittaa espanjaa, jota en ymmärrä, ja solkkaa jonkin sanan englantia, jota on kai oppinut hoitaessaan merimiehiä ja jota minäkin hiukan ellennän. Kun asetin Hellin ja teidän kuvanne viereeni tuolille, hän alkoi katsottuaan niitä itkeä, lysähti polvilleen ristinkuvan eteen, joka on vuoteeni yläpuolella, ja rukoili palavasti tuijottaen Jeesukseen. Ei ollut tietenkään vaikeata arvata, mitä hän rukoili. Tämä on hyvin hurskas paikka: kaikkialla krusifikseja ja pyhimysten kuvia. Klo 6 aamulla herään sisarten kuorolauluun, jolla he aloittavat uuden päivän. Pappina täällä on vanha valkohapsinen pater, joka tuli pian saavuttuani tervehtimään. Koettelimme aluksi, miten pääsisimme puheisiin, ja kävihän se jotenkin, kun kokoilimme molemmat vähäiset saksalaiset ja englantilaiset sanamme ja turvauduimme tulkkisanakirjaan, jonka sain tohtorin avulla hankituksi. Kuultuaan, että olin lutherilainen, hän kysyi, pidinkö sopimattomana, että hän, katolinen pappi, puhui minulle uskonnon asioista. Vastattuani hänelle, että päinvastoin pyysin häntä tekemään niin, sillä palvelimmehan samaa Jumalaa, hän teki ristinmerkin ylitseni ja ojensi kätensä. Olen ihastunut hänen lapselliseen hurskauteensa, rauhalliseen lempeyteensä ja isälliseen huolenpitoonsa. Hän on vähitellen kysellyt syntyni ja vaiheeni. Olemme katsoneet kartalta, missä Suomi on, ja nähtyään, kuinka kaukana pohjoisessa se on, hän teki ristinmerkin. Teidän kuvianne hän on katsellut tarkoin ja kysellyt, mikä kukin on. Kuultuaan isän olevan maanpaossa hän kauhistui.
Mutta eipä tästä nyt enempää. Kirjoitan pian uudelleen, sillä onhan minulla nyt aikaa. Väliin mielessä välähtää pelon tunne, että entäpä tautini on kuolemaksi. Ymmärrät, rakas Hannu, että tunnen silloin olevani lujilla. Mutta poistan nopeasti sellaiset ajatukset, sillä tahdon parantua ja tulla kotiin. En usko vielä pudonneeni laivan kannelta myrskyiseen mereen niinkuin toissa jouluna uneksuin, vaan seuraavani elämän mukana, joskin toistaiseksi sairaan kirjoissa. Älä ole levoton puolestani. Kirjoita heti saatuasi tämän ja sitten niin usein kuin voit vastauksiani odottamatta, sillä janoan edes kirjeellistä seuraanne. Nyt tunnen oloni huonoksi ja painun pitkäkseni. On suuri nautinto levätä puhtaiden lakanain välissä sen jälkeen, kun on maannut vuoden päivät likaisessa, inhoittavassa, basilleja kuhisevassa kopissa. Hyvästi, rakas veljeni! Kun luet tämän kohdan, niin kuulet ääneni! Syleily sinulle, uskollinen veljeni,
sinua aina muistelevalta Erkiltä.
NELJÄS LUKU.
1
Erkin viimeinen kirje tuli hämäränä, tuiskuisena tammikuun päivänä, jolloin viiltävä viima, sen ajelema lumi ja pimentyvä ilta jo yksin riittivät tekemään maanpakolaiset alakuloisiksi. Kun avattiin kuori, oli sisässä Hellille ja Hannulle omat kirjeensä ja yhteinen isälle ja äidille. Isä oli vuoteessaan, pöydällä vieressään lukulamppu. Hänen kätensä vapisivat ja hän oli hengästynyt ruvetessaan lukemaan sitä, muiden kokoontuessa hänen ympärilleen. "Anna minä luen", sanoi Hannu hiljaa; "ehkä et näe hyvin". – "Näen kyllä ja tahdon lukea itse", vastasi isä; "kuivaahan nuo lasit".
Rakkaat isä ja äiti!
Niin kauan kuin vielä jaksan, kirjoitan teille muutaman sanan jäähyväisiksi, sillä tunnen pian kuolevani. Kuume on korkea ja voimat vähenevät. Olen kuin luuranko ja väliin on kovia tuskia. Kysyin eilen tohtorilta, luuleeko hän minun paranevan? Kun hän ei vastannut, vaan katsoi vakavana lattiaan, ymmärsin kohtaloni varmaksi. Mutta en enää sure sitä, sillä kovan taistelun jälkeen olen saanut rauhan. Se vanha pater, josta olen kirjoittanut, on osannut rohkaista minua ja luvannut ilmoittaa teille viimeisistä hetkistäni. Aalto vei minut kannelta mereen, mutta Jumalan kiitos, näen lyhdyn ulapan yläpuolella ja tiedän jaksavani uida sen luo; se on kiinnitetty suureen pelastuspoijuun. Rakkaat isä ja äiti, antakaa minulle anteeksi surut, jotka olen teille tuottanut – laiskuuteni koulussa ja tämä onneton matkani, kaikki kepposet ja niistä varsinkin tämä viimeinen, kuolemani. Tunto vaatii pyytämään anteeksi, vaikka tiedänkin, ettei sydämessänne ole muuta kuin rakkautta minua kohtaan. Olisi niin paljon puhumista, mutta en voi. Ajatukseni hämärtyvät ja käteni raukenee. Siis hyvästi, isä ja äiti, hyvästi! Ehkä jo silloin, kun luette tätä kirjettä, minua ei enää estä välimatka – ehkä olen luonanne. Älkää pelätkö, minä se vain olen. Voi, rakkaat vanhemmat, minut valtaa taas suuri tuska, sillä en sittenkään tahtoisi kuolla, vaan elää ja tulla takaisin rakkaaseen kotiin, Suomeen. Olen rukoillut ihmettä, mutta pater ei lupaa sitä. Hän vain silittää kättäni ja katsoo ristinkuvaan. Hyvästi, isä ja äiti! Nyt syttyi jälleen lyhtyyni tuli. Äiti, syleile ja toru minua viimeinen kerta! Isä, nipistä minua vielä kerta korvasta ja sano, että "Erkki-poikani, sinähän olet taas ollut laiska!" Kuinka Jumalan rakkaus taas heloittaakaan puoleeni. Viimeinen syleily teille onnettomalta ja myös onnelliselta pojaltanne
Erkiltä.
Hannu makasi keittiössä ja painoi kasvojansa tyynyyn, ettei kukaan kuulisi hänen vaikeata, tukahtunutta, kurkkua salpaavaa itkuansa. Hän oli säästänyt oman kirjeensä tähän myöhäiseen hetkeen saadakseen lukea sen yksin. Äiti oli lysähtänyt polvilleen isän vuoteen ääreen ja isä oli silittänyt, kyynelten hiljaa ja tasaisesti valuessa hänen poskiaan myöten, hänen harmaantunutta päätänsä. Helli istui lumivalkoisena heidän vieressään itkien hänkin. Kirjettänsä hän painoi rintaansa vastaan ja huojutti ruumistaan. Hannu katseli heitä sielunsa pohjia myöten järkyttyneenä, sillä mitään niin säälittävää hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Hän kokosi kaikki voimansa, veti syvään henkeään ja pakotti väkivallalla kuohuvan tunteensa tyyntymään. Sitten hän meni isän luo ja kuiskasi:
– Isä, meidän täytyy rauhoittua. Äidin sydän ei kestä tätä.
Ja äidille hän kuiskasi, nostaen hänet keinutuoliin kuin lapsen:
– Isän vointi pahenee tästä. Äidin täytyy lakata itkemästä. Katso tänne, hengitä syvään. Kas niin. Pyyhitään silmät.
Hannulla oli jonkinlaista hypnoottista voimaa, jota kaikki tavallisesti tottelivat. Siitä syntyi vaitelias ilta – niin pimeä, pitkä ja murheellinen, ettei Hannu muistanut toista. Hän puheli isän kanssa mitä suinkin osasi, pyysi äitiä ja Helliä puuhaamaan mitä sattui muistamaan, ja sai näin illan kulumaan. Ja sitten hän Hellin kanssa hoiti vanhempansa yöteloille, pakotti heidät ottamaan vahvan unilääkkeen ja siirtyi ruokasaliin. Siellä he seisahtuivat toinen toiselle puolelle pöytää ja tuijottivat toisiinsa kalpeina, säikähtyneinä, Hellillä taas kädessä Erkin kirje. Hetkisen kuluttua Hannu meni Hellin luokse, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
– Hyvää yötä, Helli! Menen keittiöön, että saamme kumpikin lukea kirjeemme rauhassa.
– Sinulla on luja luonne, Hannu, sanoi Helli.
– Ei suinkaan – olen päinvastoin hyvin herkkä. Suru ei katoa mielestäni milloinkaan, vaan keräytyy sinne varastoon, joka on aina polttava ja kohoaa mieleen milloin sattuu, kuin kuuropilvi poutapäivänä.
– Sitä ei luulisi.
– Eikö. Ja minä kun en teekään juuri muuta kuin itken menneentalvisia lumia – jo ammoin sitten sulaneita.
Nyt oli jo hiljainen yö. Hannu näki vuoteeltaan ulos. Tuisku oli laannut, taivas kirkastunut ja täysikuu kohonnut. Avaruudessa kävi varmaan vinha tuuli, sillä kuun ohi ajautui nopeasti pilvenhattaroita. Tullessaan kuun valopiiriin ne valkenivat kimmeltäviksi kuin hopea. Taivas niiden takana oli syvän sininen, tumma, täynnä oudon loistavia tähtiä. Nyt hulmahti sinertävä, leikkivä, suunnattoman laaja valokaari palamaan. Se karkeloi kummallisesti ja korva oli kuulevinansa rätisevää ääntä. Nyt liekit hulmahtivat loimuamaan korkeimmilleen, rauhoittuakseen sitten kuin lepäämään ja keräämään uusia voimia. Hannun mieleen muistui elävästi kerrallinen joulu, myöhäinen aattoilta, jolloin hän herätti unissaan hätäilevän Erkin ja filosofoi omituisesti katsoessaan samoin kuin nyt talviseen pakkasyöhön. Tuo, ettemme muka voi päästä tietoiseksi, "käsiksi", tositodellisuuteen, että silmissämme on suomukset, jotka muuttavat sen olemuksen valhekuvaksi, on kummallista mutta kiinnostavaa oppia. Sen mukaan myös ilma on yksilöllinen väitteemme, mutta ei se tosiolevaisuus, joka on "ilmaa" varsinaisessa aatteellisessa merkityksessä. Jos ihmisen henki siirtyi kuollessaan johonkin toiseen olotilaan, niin tämän täytyy olla juuri tuota, josta silmäimme suomukset meidät erottavat. Siellä on siis Erkki nyt eikä meillä ole mahdollisuutta häntä nähdä eikä tavata. Hannun täytyi oikein nousta ja kuiskata: "Missä olet, veljeni?" mutta mitään vastausta, pienintäkään tuikahdusta tai hengen sanatonta ailahdusta ei hänen sieluunsa kuulunut.
Hannu matkusti pian tämän jälkeen Helsinkiin ja Helli seminaariinsa, josta hänen piti valmistua keväällä. Isä hymyili heille ja pyysi anteeksi, ettei hän nyt jaksanut tulla saattamaan heitä rajalle. "Olisi kyllä ollut virkistävää pistäytyä taas kerran isänmaassaan. Minusta on tullut santarmin kanssa niin hyvä tuttava, että kysäisin kerran, saisinko käydä kävelemässä hänen puolellaan. Hän on aunukselainen ja vastasi liukkaasti: 'A mindäbö ei!' Ja niin käveleskelin siellä ja tullimiehet ja santarmi nauroivat kuin hyvällekin pilalle. Minua asia ei kyllä naurattanut. Palattuani santarmi sopotti hiljaa: 'Soat sie, gaspadin, manna kaupungin soakka, kun vain palajat. Ja palajathan sie!" Välttelevästi isä sitten sanoi, että äiti kirjoittaa usein ja ilmoittaa, miten terveys on. "Eihän tässä vielä ole pahempaa hätää".
Maaliskuun 15 p. 1905. Lueskelin äsken vuoteessani tätä päiväkirjaa ja totesin sen kertovan siitä, mikä on selvä, järkähtämätön kohtaloni: että voimani vähenevät päivä päivältä ja että siirryn hitaasti mutta varmasti sitä ovea kohti, josta mennään, mutta ei tulla. Se kuvaa myös niin kuin pitääkin, miten vaikeata minun on kaikesta filosofiastani huolimatta alistua kohtalooni, joka tuntuu liian kovalta siksikin, että olisi luullut maanpaon osalleni riittävän. Kapinallinen tuskani kuohahti korkeaksi aalloksi niin kuin se tekee usein. En voinut maata, vaan nousin ponnistaen kaikki voimani ja huolimatta kivuista, joita liikkuminen tuottaa kirjoituspöytäni ääreen rauhoittumaan ja kirjoittamaan tätä. Aurinko paistaa kasvoihini ja lämmittää suloisesti. Kuinka ihana onkaan aurinko; en ole ymmärtänyt sitä ennenkuin viime aikoina, jolloin on tullut varmuudeksi se, etten pian sitä enää elävin silmin näe.
Tuollaisen tuskan aallon jälkeen Jumala taas antaa sydämeeni suuren rauhan, ja silloin ymmärrän voivani kuolla alistuneesti. Nytkin tunnen käyvän niin. Tuo rauha on sanomattoman ihana seestymisen ja ylentymisen hetki. Silloin oivallan ihmisessä olevan jotakin, joka ojentaa käsiänsä uutta olotilaa kohti ja jota emme voi ilmaista muuten kuin sanalla "jumalallinen". Joskus saavutan siitä niin elävän vakaumuksen, että ihmettelen, kuinka sitä voi kukaan epäillä. Se on lähinnä auringon kaltaista kirkkautta ja sen säteiden virratessa sieluun sinne saapuu lahjana suuri, rajaton armo. Tuo seestyminen ja keventyminen, tuo ylevöitynyt avaruuskirkkaus syntyy tietenkin armon johdosta, siitä, että synnit pyyhkiytyvät pois. Vendla-raukka, joka kantaa ristiänsä niin uskollisesti, että hänelle olisi siitä annettava korkein tunnustus, hätäilee ja valvoo sieluni puolesta, sillä hänen mielestään ihmisellä pitää olla välttämättä "oikea usko". Sitä ei minulla ole enkä tule sitä milloinkaan saamaan, sillä olen ilmeisesti sellaiseen uskoon mahdoton, mutta lohdutan Vendlaa sillä, että kaikessa huonoudessani uskon Jumalaan ja hänen armoonsa, luottaen lujasti siihen, ettei hän minua hylkää. Enpä tiedä, onko minulla ollut mistään asiasta niin lujaa vakaumusta kuin tästä.
Näin uskon ja luotan, vaikka Jumalalla kyllä lienee melko vaikeata hoitaa tiliäni niin, ettei velkapuoleni kasvaisi ylettömästi. Omaan kohtalooni näet voinen hänen avullansa alistua, sanomatta edes, että "mikäpä siinä auttaa", mutta Erkin kovaa osaa en jaksa käsittää. Jumalani, eikö riitä minun maanpakoni ja kuolemani – miksi täytyy lisäksi poikani kärsiä sama karvas kohtalo? Öin päivin ajattelen häntä poloista, joka siellä vieraassa maassa, toivottoman kaukana, ikuisesti erotettuna meistä, juuri kun elämä oli avaamassa hänelle korkeinta ihanuuttansa, joutui kitumaan leppymättömän, kuin lentäen työtänsä tekevän taudin uhrina. En suorastaan uskalla kuvitella sitä sanomatonta sieluntuskaa, joka on vallannut hänet silloin, kun kuoleman varmuus on hänelle valjennut. Oi Jumala – et kai ollut niin julma, että jätit hänet yksin noina hetkinä? Sitä en voi uskoa, vaan luotan siihen, että ankaraa tuomiotasi seurasi se sama rauha, jolla täällä autat minua, Erkkiin verrattuna tuhannesti suurempaa syntistä. Uskon, että kuulit rukouksemme ja että ilman niitäkin katsoit armahtavaisesti poikaparkani puhtaaseen sieluun.
Jotakin valkeaa on alkanut viime aikoina välähtää mielessäni aina ensimmäiseksi ajatusteni kääntyessäni häneen – valkeaa ja kirkasta, en tiedä, mitä. Yöllä herätessäni tai valvoen kuluttaessani sen pitkiä, tuskallisia tunteja, kun en aina tahdo hankkia unta myrkynkään avulla, tuo ilmiö on syvästi todellinen. Se on tietenkin unihoureista kuvittelua, mutta miten hyvänsä: Erkin kuva on alituisesti saapuvilla milloin entisen kaltaisena, milloin uutena, samalla hymyilevänä ja surumielisesti vakavana, seisoen tuossa jossakin lähelläni kuin odottaen minua. Hänen olemuksestaan sädehtii sanomaton rakkaus ja sydämeni on halkeamaisillaan kuohuvasta, riemullisesta aavistuksesta, että saamme tavata toisemme siellä jossakin, joka on se oikea, varsinainen todellisuus, synnin valheesta vapautunut kirkas olevaisuus. Ehkä, Jumalani, olet tällä samalla unella tai mielikuvalla lohduttanut Erkkiä siellä kaukana?
Tällä hetkellä emme tiedä, onko Erkki jo vainaja vai viipyykö vielä kynnyksen tällä puolella. Hänen tammikuussa tullut kirjeensä oli jo jäähyväiskirje – se mursi äidin voimat ja vei minut hyvän askeleen hautaa kohti. Pitkä se ei ollut – ei jaksanut enää poikaparka kirjoittaa niin perinpohjaisesti kuin aikaisemmin. Se on tässä päiväkirjani välissä ja luen sen joka päivä. Milloin saapunee sitten viimeinen sanoma. Kirjeistä kuvastuu hänen voimainsa väheneminen: ne ovat käyneet kerta kerralta lyhyemmiksi.
Hannu on Helsingissä. Päiväkirjani kertoo, että hän ja Helli olivat täällä koko joululoman, viettäen enimmän aikansa vuoteeni ääressä. Käskin heidän joka päivä mennä ulos, että lomasta olisi jotakin hyötyä, mutta pian he aina palasivat. Kumpainenkaan ei tahtonut lähteä jatkamaan lukujansa, mutta tottelivat sentään, kun pyysin vakavasti. Sanoin, etten aikonut kuolla aivan heti ja että ilmoittaisin kyllä voinnistani "ajoissa". On outoa puhua tällä tavalla omasta kuolemastaan. Hannu, joka hillitsee tunteensa, kuunteli kalpeana, piti kädestäni ja kuiskasi kuten on aina tehnyt: "Kyllä, isä!" Hänessä on jo nyt vanhan, kokeneen miehen ilmettä; hän puhuu vähän, mutta ajattelee paljon. Minun ja veljensä kohtalo painaa raskaasti hänen harteitaan. Jumalalle kiitos! Meidän molempain kuolema merkitsee sitä, että hänen taakkansa kevenee ja he pääsevät kotiin.
Nyt tunnen, kuinka lamauttava väsymys valtaa ruumiini. Täytyy laahautua vuoteeseen. Vendla tulee pian kotiin – on kaupungilla. Oloni tuntuu hyvältä, so. saan kokea pienemmän kärsimyksen nautintoa, kun hän istuu vieressäni. Rakastavan naisen läheisyys on elämän korkeinta onnea; tunnemme sen erikoisesti sairasvuoteella ja kovien tuskien aikana.
Niin Hannu tuli Helsinkiin, entiseen asuinpaikkaansa, jossa jo Kaarlo istui pöytänsä ääressä ja tuijotti toiselle puolelle katua. Hannu vilkaisi sinne ja näki, että ikkuna oli tyhjä, vieläpä verhoton, kuin huone olisi ollut vuokraamatta. Hannu ihmetteli purkaessaan matkalaukkua, kuinka äkkiä hän oli siirtynyt uuteen elämänpiiriin. Eilen lähtö sieltä kaukaa, kuoleman odotuksen ilmanalasta, surun hämäryydestä, ja nyt, vuorokauden kuluttua, tässä, ajatukset uteliaina Kaarlossa, joka istui liikahtamatta paikallaan. Saattoi nähdä, etteivät hänen asiansa olleet oikein, sillä hän ei ollut ajanut partaansa, oli ilman kaulusta ja peseytymättömän näköinen. Silmät verestivät. Ei tarvittu järin terävää hajuaistia toteamaan, että huoneessa tuoksui ummehtuneen tupakansavun ohella imelä punssi; likinäköinenkin olisi sitä paitsi Hannun paikalta huomannut, että lipaston ja seinän nurkkauksessa oli tyhjiä punssipuolikkaita kokonainen patteri. Hannu aloitti toverillisen kuulustelun:
– Tulit?
– Viikko sitten, huokasi Kaarlo. – En voinut viihtyä isäni kodissa, koska armaani kuva asui alati 'miälehnäni', niin kuin eteläpohjalaiset sattuvasti sanovat ja koska en saanut häneltä ainoatakaan kirjettä.
Hannu nyökäytti päätään Gerdan ikkunaan päin ja kysyi:
– Eh?
– Hävinnyt jäljettömiin jo ennen joulua, raportteeraa uskollinen vakoojattareni, arvoisa emäntämme.
– Yksin?
– Suunnattoman, oi kuningatar, käsket uudistaa tuskan, sanoi ennen Aeneas Didolle: heti lähdettyäni Gerda oli nähty venäläisen upseerin seurassa. Väittääpä rouva Taimela, että Gerda oli – miten vaikeaa onkaan saada sanotuksi tuota kurjaa kirjainrykelmää – tuon upseerin rakastajatar ja huvitteli minulla upseerin ollessa poissa.
– Upseeri missä?
– Pietarissa, ja sinne ovat kuulemma nyt menneet.
– Mistä rouva Taimela?
– Gerdan talon talonmiehen akalta, joka on siivonnut Gerdan huonetta.
Hannu purskahti nauramaan ja sanoi:
– No mutta nythän sinä hänestä pääsit! Juotko surusi vuoksi vai oletko muuten mieltynyt punssiin?
– Suruni, suruni! huokasi Kaarlo. – Vakavasti pyydän, ettet pilkkaa. Asemani on todennäköisesti naurettava, mutta silti sydämeni on kovasti kipeä. Olen lukenut kirjoista ja tunnetaanhan asia klassillisesta runoudestakin – jossa ei tosin punssia mainita – roomalaisilla, poloisilla, ei näet ollut punssia – mitä ne olisivat tehneetkään, jos niillä sitä olisi ollut –, että viina parantaa surevan sydämen, mutta ei siinä ole perää. Olo tulee vain pahemmaksi sen kautta, että sydämen lisäksi tulevat kipeiksi vatsa ja pää.
Hannu meni pullopatterille.
– Kaikki tyhjiä.
– Joo. Ei ole edes kohmeloryyppyä.
Hannu ei ollut oikein selvillä, minkälaisessa mielentilassa Kaarlo oli, sillä tämän puhe oli taas yhtä paljon koomillista kuin vakavaa. Mutta mentyään hänen luokseen ja katsottuaan häntä silmiin hän huomasi, että poikaparan sydän oli todellakin kipeä. Kaarlo arvasi hänen ajatuksensa ja puheli alakuloisesti:
– Sinulla ei ole, Hannu, niitä kokemuksia, joita minulla. Se on kokonainen maailma, jota vain aavistat, mutta et vielä tunne. Gerda oli suloinen, voit uskoa sen, ja vaikka hän jättikin minut, niin tiedän silti, että hän rakasti minua. Hänen vain täytyi lähteä, sillä hän oli joutunut siihen asemaan. Eihän minulla ole kuin nämä tyhjät kädet ja vasemmasta vielä etusormi poikki. Hän itki sylissäni sillä tavalla, ettei se voinut olla valhetta. Ja nyt kaipaan häntä niin, että tulen hulluksi. Se on kummallista kipeää janoa, joka pitää alati levottomana. Olen odottanut nämä päivät kirjettä, sillä voisihan hän kirjoittaa upseerinsa tietämättä, mutta ei ole kuulunut. Onnellinen sinä, joka et tiedä surusta mit...
Hän pysähtyi ja sopersi sitten:
– Anna anteeksi, Hannu! Olen itsekäs enkä muista sinun kokemuksiasi. Niiden aiheuttamaan suruun verraten ei minun suruni ansaitse sitä nimeäkään. Eihän se ole muuta kuin kevytmielisyyttä ja raukkamaisuutta. Älyän sen kyllä, mutta minkäpä voin sille, että muistan kaikkea tuota ihanuutta, joka oli äsken todellisuus, mutta on nyt vain uni. Nyt ymmärrän, miksi ne runoilevat niin liikuttavasti hylätyn rakkaudesta.
2
Alkoi taas lukemisen aherrus, luennoilla käynti ja osakuntaelämä. Hannu tunsi suurta viehtymystä kun hänelle ensimmäisen kerran valkeni sellainen loogillinen ajatussarja, joka rakentui eittämättömiin tosiasioihin ja päätyi asetetun kysymyksen kirkkaaseen selitykseen. Hänen mielensä avartui ja hän kuiskasi: "Tämä siis on tiedettä!" Moni seikka siinä oli hänen luonteelleen erikoisen sopiva: se, että ajatuksen piti olla ehdottomasti vapaa, niin ettei se ollut lähtökohtansa eikä työn varrella ilmenevien liittymäkohtien rasittama, vaan aina lahjomaton, terävä väline. Haltioituneena Hannu tunsi, että ihmisen henki oli vapaa ja itsenäinen ainoastaan tieteessä, vapaampi kuin taiteessa, jossa tunne voi johtaa sen harhaan. On koottava kärsivällisesti kaikki tosiasiat, mitkä suinkin voivat valaista asetettua kysymystä; sitten on niihin eläydyttävä mielikuvituksen avulla ja omistettava niiden edustama syvin totuus; tämän jälkeen niiden on annettava hautua piilotajunnan ihmeellisissä, itsestään ja tietämättämme toimivissa syvyyksissä, kunnes vapaan hengen salaperäinen opastajatar: näkemys, intuitio, joka jumalattarena ilmestyy liitämään sen edellä, valaisee, mikä on kypsyneen aineksen elimellinen ja loogillinen järjestys ja mihin tulokseen se voi viedä; ja sitten alkaa kärsivällinen lopullisen kokonaisuuden luomistyö, jossa pieninkin tekijä tarkastetaan huolellisesti, hiotaan kirkkaaksi ja asetetaan paikalleen kuin timantti kehyksiinsä. Näin syntyy muru murulta kokonaisuus, joka sekä tyhjentävästi vastaa tehtyyn kysymykseen että on rakenteeltaan, ulkomuodoltaan ja jokaiselta yksityiskohdaltaan sopusuhtainen, hallittu, kaunis. Hannua huimasi hänen todetessaan, etteihän tiede ollut ainoastaan tietoa, vaan myös kauneutta. Vaikka sen luomisessa tunne oli ollut vaiti, se tyydytti valmiina myös kauneuden janoa. Hannu harkitsi tätä kauan ja aavisti, että "tiede" eli tuo tuoksu, joka ikäänkuin leijailee siellä, missä lahjomaton ajatus työskentelee totuuden etsimisessä, ja joka on "kiinni" tieteellisissä teoksissa, on irroitettuna filosofisen ajattelun kautta sinänsä, pelkkänä olevaiseksi viljeltynä tai tislattuna puhtaaksi "fluidumiksi", juuri tuota varsinaista totuutta, joka meidän on, mikäli luotamme ajatuskykyymme, uskottava olevaisuuden perusrealiteetiksi. Voimme siis lähestyä sitä tieteen kautta. Mutta se ei ole ainoa tie sen luo: myös runous vie sinne. Hannu tunsi, että haltioitunut runoilija, joka väkevän sielunkuohun vallassa julistaa yleviä aatteita, tekee tämän juuri tuon varsinaisesti olevaisen innoittamana, ja että hän ikäänkuin lataa runoutensa ainaiseksi tällä hengellä saadakseen haltioitumisensa välittymään sen lukijoihin. Ja samoin uskonto viittaa tuohon ikuiseen perusolevaiseen selittäen sen kaiken aluksi, ylläpitäjäksi ja lopuksi. Viimeiseksi filosofia kokoaa ja järjestää tämän kaiken loogilliseksi pyramiidiksi tai goottilaiseksi kirkoksi, jossa kaikki viittaa korkeuteen, kunnes rakennus päättyy mystillisesti ylöspäin aukeavaksi kukaksi, joka kuin anoen odottaa, että salaperäinen, tutkimaton totuus vuotaisi sen lehdille kuin virkistävä kaste. Mahtavana, kuumana kuohuna Hannun sydämeen tulvahti näky taistellen ponnistelevasta ihmishengestä, joka ei ole siis tuomittu ikuiseen pakkotyöhön oman itsensä rajoissa, vaan luonnossaan asuvan vaiston johdosta herkeämättä ja uupumatta työskentelee näiden rajojen laajentamiseksi...
– Sinähän olet ihan pähkähullu, arveli Kaarlo hyväntahtoisesti, kuunneltuaan kärsivällisesti Hannun filosofiaa. – Mistä saatkaan moisia ajatuksia?
– Kuule, jatkoi Hannu innostuneena. – Kun sitten kerran, ehkä vasta mittaamattomien aikojen kuluttua, ihmisen ajattelu on teroittunut ja voimistunut niin, että se eräänä päivänä puhkaisee viimeisen rajaseinänsä ja saapuu kuin aarniometsissä harhaillut löytöretkeilijä kauan etsityn, mahtavan valtameren rannalle tai kuin Mooses Sinain vuorella Jumalan eteen, niin mitä luulet siitä olevan seurauksena?
– Ka, mitä – mitenkäpä sitä voisi tietää. Ällistymme varmaan pöllöpäiksi, järkeili Kaarlo.
– Äs! Ethän osaa ajatella loogillisesti. Selväähän on, että pääsy perusolevaisen yhteyteen merkitsee kaikkien pulmien ja ristiriitojen ratkaisua, kaiken sen tyydyttämistä, mikä on siihen saakka aiheuttanut tyytymättömyyttä. Toisin sanoen: ihmiskunta on saavuttanut päämääränsä. Vailla pyrkimyksen kohdetta, itse omana täydellisyytenänsä, sillä ei ole enää aihetta entisen kaltaiseen elämänmuotoon, vaan se yhtyy perusolevaisuuteen ja lakkaa siis toisin sanoen olemasta ihmiskuntana. Se lentää kuin kärpänen kynttilään ja tuhoutuu. Lopullinen totuus siis merkitsee ainakin tämänmuotoisen ihmiskunnan ja tietysti muunkin olevaisuuden häviämistä. Ajatus viimeisestä tuomiosta ja maailmanlopusta ilmaisee ihmiskunnan jo ammoin aavistaneen tällaista.
– Johan sinä maalailet vallan kamalia!
– Tästä johtuu, jatkoi Hannu armottomasti, – että tieto on traagillista. Tietämättömyytemme on kuin taikamatto, joka vähenee joka kerta kun tietomme piiri laajenee; se on kuin eväs, joka takaa elämämme määrätyksi ajaksi. Tiedämme tämän, mutta silti syömme joka päivä tiedon puun hedelmiä, kunnes kaikki on selvää ja taikamatto pienentynyt olemattomiin. Säälien ihmistä Jumala kielsi häntä maistamasta tiedon puusta. Mutta kun hän oli luonut ihmisen kaltaisekseen eli siis vapaaksi ja rajoituksiinsa aina tyytymättömäksi, ei tämä voinut totella, vaan avasi tiedon portit ja katsahti uteliaana Paratiisin muurien ulkopuolella olevaan tuntemattomaan, villiin maailmaan. Luojan kiitos, että hän teki niin, että hän vaihtoi paratiisillisen, epäilysten, kiusausten ja intohimojen ulkopuolella olevan rauhallisen elämänsä taistelujen, tuskien, lankeemusten ja nousujen sankaripolkuun, joka johtaa Nebon vuorelle Jumalan eteen, kaukaa näkyvän kuvatun maan siintoon, kuolemaan Jumalan asekumppanina. Jumala itse hautaa hänet, tasoittaa hellästi kädellään hänen kumpunsa mullan ja liittää hänet siihen loistavaan armeijaansa, johon pääsevät vain hengen vapauden ja uhrautuvan rakkauden urhoolliset ritarit...
Filosofoivat ylioppilaat, ihanteellisten näkyjen profeetalliset, kirkassilmäiset oivaltajat – missä kuuluisi aatteiden siipien suhina selvemmin kuin heidän seurassaan. Silloin Hannu unohti hiljaisuutensa ja alkoi johdella ajatussarjoja, jotka hänellä aina päättyivät väkevään tuntoon tietämyksen tuskasta ja traagillisuudesta mutta samalla myös sen vastustamattomasta, sankarillisesta kauneudesta. Hän humaltui omista ajatuksistaan ja näyistään, ja puki ne kuuluville lyyrillisenä kuvasarjana, johon tietämättään liitti kaiken, mitä kauneutta oli ehtinyt hänen nuoren elämänsä varrella painua hänen sielunsilmiensä verkkokalvoon. Ystävistä toiset naurahtelivat aluksi, mutta unohtuivat pian kuuntelemaan tuntien henkensä liitävän pois arkisuudesta johonkin ylimaalliseen valtakuntaan, jossa kaikui suuren, kohtalokkaan kutsumuksen tuomiokello, jossa täytyi päättää "joko – tahi", pääsemättä puolinaisilla verukkeilla, ja jossa loistivat miljoonina silminä arvoitukselliset tähdet. Kunnes sitten Hannu heräsi hurmiostaan, katsahti epäröiden, ujostellen, ympärilleen, tunsi itsearvostelun polttavan viillon ja poistui sanaa virkkamatta, syyllisenä kuin Kain, tuntikausia kestävälle, päämäärää vailla olevalle harhailulle.
Hannu ihmetteli usein, miten filosofian professorin katkonaisesta, kuivasta, kaikkea ulkonaista loistoa tai edes kohtuullista muotovalmiutta vailla olevasta esityksestä lopulta kuitenkin kehkeytyi jotakin, joka viehätti kuten Hannusta tuntui, ehdottomalla loogillisella ja objektiivisella tietoarvollaan. Tuo laiha, pieni mies, jonka hiukset olivat "sen tuhannessa taakelossa", jonka silmissä oli aina hajamielinen ilme ja kasvoilla muuttumaton, jäykistynyt nauru, – jonka kauluksen rusetti saattoi olla yhtä hyvin korvan kohdalla kuin leuan alla ja pitkätakki oli jo muuttunut olkapäiltä viheriäksi, kasvoi Hannun mielikuvituksessa henkiseksi voimamieheksi, joka oli kouluttanut ajattelunsa loogilliseksi ja seurauksia pelkäämättä sitkeästi eteenpäin pyrkiväksi. Tuo, ettei hän pelännyt ajattelunsa tuloksia, vaikutti Hannuun erikoisesti, sillä hän oli jo tuntenut, kuinka suurta lujuutta juuri siinä suhteessa tarvittiin. Professori tarkisti tuon tuostakin lähtökohtansa, teesiensä ja antiteesiensä pätevyyttä, ajatussarjansa nikamien eheyttä, ja oliko ne todellakin sijoitettu oikein varsinaisiin nivelkohtiinsa. Ja kun tulos oli selvä ja Hannu jo peläten laski mielessään, mitä kaikkea se merkitsisi tavallisessa, esim. hänen omassa elämässään, ja olisiko hänessä miestä sen käskyä seuraamaan, professori saattoi hiljaisella äänellä huomauttaa, ettei tulos ole turhan arvoinen, sillä sen ilmaiseman totuuden puolesta ovat tuhannet ja taas tuhannet antaneet henkensä. "Ja jos siitä tulisi kysymys, niitä tuhansia löytyisi vieläkin, sillä ihmisen perusolemuksena oleva siveellinen tietoisuus kieltää häntä heittämästä edes jauhohyppysellistä vääräksi uskomansa Jumalan alttarille". Pelko vavahdutti Hannun sydäntä ja hän kuuli sisimmässään vakavan kuiskauksen: "Olisitko sinä valmis?"
Yliopiston hämärissä käytävissä ja pölyisissä luentosaleissa oli jotakin, joka erikoisesti viehätti Hannua – tieteellistä henkeä, vanhoja perinteitä, Porthania ja Snellmania, Kantia ja Hegeliä. Se vastenmielisyys, jota sen ruotsinkielisyyn oli aluksi hänessä herättänyt, häipyi pian sen henkilökohtaisen myötämielen tieltä, jota hän vähitellen alkoi tuntea eräitä ruotsinkielisiä opettajiaan kohtaan. Osanotto latinan harjoituksiin oli hänestä suurta huvia siksi, että parrakkaan, näennäisesti perin äreän, kasvojensa syrjäkuvalta roomalaista muistuttavan professorin opetukseen mahtui, kun vain älysi sen, kunnioitettava määrä mitä mehevintä huumoria. Ja tämän huumorin takana asui määrätietoinen tahto, joka sitkeästi pyrki etsimään oppilaiden luonteesta miehen ainesta ja herättämällä sen vaikkapa kovakouraisestikin, osoittamaan, mitä tietä kulkien on ponnisteltava päämääriä kohti. Hannu oli ylpeä, kun professori erään tunnin jälkeen kutsui hänet – Hannu oli saanut vastata vain muutaman kerran eikä aavistanutkaan, että professori olisi pannut häntä monien kymmenien joukosta merkille – kateederin luo ja lausui arvelunaan, että Hannun pitäisi erikoisesti omistautua latinanlukuun, koska hänellä muka oli hyvä pohja ja lahjoja. Punastuen Hannu sanoi aikoneensakin tehdä niin. Omituisinta tässä ruotsinkielisessä ja -mielisessä professorissa oli se, että hän, vaikka ei muka osannut suomea, kuin sivumennen aina liitti käännökseensä myös suomenkielisen tulkinnan, vieläpä niin perin suomalaisesti ja sattuvasanaisesti, että sitä täytyi ihailla, ja että hän ilmeisesti suosi ja koetti auttaa eteenpäin juuri suomenkielisiä oppilaitaan. Hannu sai hänestä sen käsityksen, että hän oli oikeastaan suomenmielinen, mutta säilytti perinne- ja ympäristösyistä ruotsinmielisen maineen. Historian professori taas ei osannut suomea, vaan olivat ne muutamat lauseet, jotka hän joskus häätyi puhumaan suomenkielisten oppilaidensa kanssa, mitä hullunkurisinta sotkua. Mutta tämän Hannu antoi pian anteeksi sen humoristisen hajamielisyyden ja rauhallisen hyväntahtoisuuden vuoksi, joka kuvastui hänen olemuksestaan ja koitui puolueettomasti kaikkien oppilaiden osaksi kuin iltapäivän liepeä paiste, joka lämmittää mutta ei polta.
Hannu siis viihtyi yliopistossa ja sai opinnoistaan tyydytystä. Samoin hän viihtyi osakunnassa, jossa joutui kosketuksiin pohjalaisten perinteiden kanssa. Se mitä hän oli lukenut Suomen suurmiehistä, muuttui täällä eläväksi, todelliseksi läheisyydeksi; mitä hän oli kuullut puolue-erimielisyydestä, oli nähtävissä täällä kiihkeänä taisteluna, johon ei voinut olla heittäytymättä. Vanhasuomalaiset, nuorsuomalaiset ja ruotsinkieliset olivat edustettuina vahvin ryhmin ja valvoivat periaatteitansa mustasukkaisen tarkasti, kiihtyen nopeasti suuttumuksen asteelle. Hannu lukeutui nuorsuomalaisiin, mutta vanhasuomalaisten joukossa oli hänen parhaita ystäviänsä, mm. Kaarlo. Hän varoi tarkoin väliensä rikkoutumista, vaikka se oli usein tavattoman vaikeaa mielipiteiden törmätessä jyrkästi vastakkain ja veren kuumentuessa kiehuvaksi. Ulkopuolisesta saattoivat kiistakysymykset näyttää vähäpätöisiltä, mutta Hannu tunsi, ettei niin ollut. Kysymykseen, oliko joku vanha osakunnan luottamushenkilö, joka oli liittynyt hallituspuolueeseen, kutsuttava vuosijuhlaan vai ei, sisältyi myönteisessä tapauksessa hänen menettelynsä periaatteellinen hyväksyminen tai ainakin välinpitämättömyys sitä kohtaan. Oli kyllä niitä, jotka pelkurimaisesti pidättäytyivät äänestyksestä ja löivät moiset asiat leikiksi, mutta niin ei tehnyt Hannu eivätkä useimmat muut. Kiihtyneinä he sanoivat jyrkästi "ei!" toisten taas asettuessa myönteiselle kannalle, mikä vaati, jääden vähemmistöön ja edustaen yleensä epäisänmaalliseksi leimattua suuntaa, suurta rohkeutta. Nämä tunnelmat kirkastuivat, kun Hannu pääsi samanmielisten seuraan, nuorsuomalaisten pohjalaisten poliittiseen yhdistykseen. Siellä saattoi singahtaa lohduttava, sytyttävä sana, jonka nuori ja tulinen sydän oli yhtäkkiä tavannut näköpiiristään kuin uljaasti liitävän kotkan ja päästi nyt lentämään heidän keskelleen. Sen siipien pyyhkäisystä taivas selkeni ja katse jaksoi kantaa kauas tulevaisuuteen, jossa odotti uuden päivän aamu. Kuinka riemastuttavaa oli ajatella sitä aikaa, jolloin tuo aamu koittaisi, yököt lentäisivät piilopaikkoihinsa ja päivä saisi paistaa vapaasti joka soppeen.
3
Hannun ja Kaarlon näin viettäessä kevätlukukauttansa 1905 Helsingissä heidän kotipitäjänsä oli vahvojen nietoksien peitossa, joihin tukinajajien oli aluksi vaikeata uurtaa tietä, hevoskopukat kun olivat laihoja ja voimattomia. Vähitellen tie kuitenkin syntyi ja lujittui, ja ruununmetsien mahtavat lakkapääpetäjät alkoivat liukua lähimmän uittoväylän rannalla olevalle "lanssille". Pakkanen oli kova ja yönvietto kurjaa, kun ei ollut taloja lähistöllä, ei kunnollista kämppää eikä riittävästi vaatteita. Mutta menihän se kuitenkin isojen rakovalkeiden hauteessa, kun vain tarkoin varjeli ne ruumiinsa osat, jotka jäivät varjon puolelle. Niihin näet pakkanen helposti huvitti kylmyytensä ja poltti ne pilalle. Aukusti oli sattunut saamaan saha- ja kirveskumppanikseen Kemppaisen, joka ei jättänyt omaa osaansa tekemättömäksi, vaan iski isolla amerikkalaiskirveellään paksuimmankin oksan kerralla poikki. Oli juhlavaa katsoa, kun jättiläispetäjä lähti hiljaa kallistumaan, lisäsi vauhtia ja tuuskahti maahan hirmuisella ryskeellä, lyöden poikki alle jäävät oksansa kuin tikut, vaikka olisivat olleet miten paksuja. Kaiku kiiri hetkisen kunnes sammui, oksilta irtautunut keveä pakkaslumi sateli hiljaa helisevänä kimallejauheena maahan, ja miehet levähtivät tuokion kuin hämmästellen omaa tekoansa, ennenkuin ryhtyivät karsimaan tukkia. Oli kiire, sillä palkka maksettiin kantojen luvun mukaan ja päivä oli lyhyt.
Mutta nyt ei Aukusti ollut enää metsässä, vaan hiihti parhaillaan pitkin järveä pappilaa kohti, pitääkseen neuvoa kirkkoherran, ylimmän luottamusmiehensä kanssa. Oli näet metsään saapunut kirkolla käyneiden tukkilaisten mukana Aukustin mökiltä tieto, että Helsingistä oli tullut kirje ja että Aukustin pitäisi lähteä kotiin. Hän oli mennyt pyytämään kymmenniekalta litviikiä, koska oli heti tullut niihin tuntemuksiin, ettei palaa työmaalleen aivan pian. Jätkät eivät tienneet, keneltä kirje oli, mutta Aukusti arvasi, että se oli joko Hannulta tai Emmalta, jolta ei ollut tullut syyskesän kirjeen jälkeen mitään tietoja. Aukusti ja hänen vaimonsa olivat odottaneet hartaasti Emmalta kirjettä, ei siinä tulleen rahan vaan itse tyttären vuoksi, jonka kohtalo painoi raskaasti heidän mieltänsä. Aukusti kyllä aina vetosi sekä ajatuksissaan että puhuessaan vaimonsa kanssa Jumalan hänelle antamaan lupaukseen, mutta näki selvästi, ettei vaimo mitään sellaista uskonut, ja tunsi omankin uskonsa silloin tällöin horjuvan. "Sehän on oikeastaan omaa kuvitteluani koko tämä asia", hän silloin saattoi myöntää, mutta lisäsi samalla hätäytyneenä, että "vaikka niinkin olisi, niin kuule nyt, tällä hetkellä, rukoukseni, sillä eihän varjeluksesi tule milloinkaan liian myöhään!" Mutta hän tunsi jäävänsä ilman vastausta ja huolen jäytävän sydäntä entistä kipeämmin. Jäätävä viima puski vastaan kuin vimmattu, tunki väkisin huonojen vaatteiden läpi ja oli palelluttaa kädet. Aukusti työnteli vihaisesti sauvoillaan, joiden kärjet kirahtelivat pakkaslumessa ja potalsihe voimakkaasti saadakseen liikunnosta lämpimän. Alkoi jo hämärtää, tähdet paloivat, ja talojen ikkunoista pilkoitti tulia.
Emman kirjettä ei voinut oikein ymmärtää. Tyttö sanoi joutuneensa koviin kokemuksiin ja kaipaavansa vanhempainsa tukea ja anteeksiantoa. "Jos isä asuisi lähempänä, hänen pitäisi tulla Helsinkiin, että saisin puhua kanssanne". Niin siinä luki ja selvää oli, että tyttärellä oli hätä, mutta minkälainen, siitä ei ollut tarkempaa selitystä. Ja harkittuaan asiaa joka puolelta Aukusti lähti neuvottelemaan kirkkoherran kanssa.
Hänen työntyessään kuuraisena, kylmän usvapilven saattelemana kansliaan siellä istui kirkkoherra pulpettinsa ääressä ja Vanha herra sohvassa, joka oli päällystetty mustalla, valkoisiin viiruihin poimuttuneella vahakankaalla. Vanha herra poltti helmivartisella merenvahapiipullaan hyvänhajuista vaakunaa, jota Kaarlo oli tuonut hänelle joululahjaksi niin paljon, että sai tupruttaa surematta arkipäivinäkin, ja kirkkoherralla oli kädessään kirje, jota parhaillaan luki. Vaikka uunissa räiskyi valkea ja huoneessa oli kodikkaasti lämmintä, ei kummankaan ilme ollut iloinen. Kirkkoherra oli päinvastoin alakuloinen ja Vanha herra hyrisi kiihtyneesti.
– Jumalan terve! sanoi Aukusti ja meni kättelemään kirkkoherraa. Vanhaa herraa ei yleensä tervehditty, hän kun oli "sellainen".
– Jumalan terve! vastasi kirkkoherra ystävällisesti ja viittasi ovensuussa, piippuhyllyn vieressä olevaan tuoliin päin. – Mitä sitä nyt Aukustille? Ottakaahan piippu – siellä on laatikossa rouheita.
Tapana oli, että piipunpohjasta kaivettiin palamatta jääneet perät tarkoin talteen ja koottiin piippuhyllyssä olevaan laatikkoon. Kuivuttuaan ne paloivat hyvin ja sammuttivat öljyisellä voimallaan verraten lyhyessä ajassa, muutamalla kunnollisella vedolla, kovankin tupakannälän. Niitä aina erehtyivät polttamaan ne, jotka eivät olleet tehneet sitä aikaisemmin, minkä jälkeen he vastasivat kirkkoherran kehoitteluihin vaatimattoman kieltävästi. Aukustikin aikoi ensin kieltäytyä, koska tunsi entuudesta pappilan kanslian rouheet, mutta peläten kirkkoherran pahastuvan sulloi niitä kuitenkin ison kopallisen täyteen, sytytti ja huomasi, etteivät ne tällä kertaa, näin pakkasesta tullen, hullumpia olleetkaan. Savu levisi huoneeseen pehmeinä pilvinä, jotka liikkuivat hiljaa keinuen, kunnes vedon houkuttelemina lähtivät lipumaan uuninsuuta kohti. Kun ne olivat tulleet kylliksi lähelle, uuni veti ne pitkällä henkäyksellä kitaansa kuin tupakoiva jättiläinen. Oli kuin ketunhäntä olisi liehahtanut sen suupielissä, kun savupilven ohut jälkipää mennä vilahti sen kitaan.
Aukusti huomasi kirkkoherran ilmeestä, että nyt se jo odottaa, mitä asiaa hänellä on. Ja sanoen alkajaisiksi "joo" hän alkoi selittää ja ojensi lopuksi kirkkoherralle Emman kirjeen. Tämä luki sen ja antoi Vanhalle herralle, joka myös luki sen. Molemmat olivat hämmästyneen näköisiä ja juttelivat ruotsia. Aukusti kuunteli sitä nöyrästi arvaten herrain puhuvan sellaista, jota eivät tahtoneet ilmoittaa hänelle. Kun syntyi hetken tauko, hän pisti väliin:
– Mitä nyt kirkkoherra Emman kirjeestä arvelee? Onkohan se sairas ja pitäisikö sen luo lähteä?
– En osaa päätellä, onko hän sairas, vastasi kirkkoherra lukien uudelleen Emman kirjettä, – mutta sen tästä kyllä näkee, että hätä hänellä on. Jos vain olisi mahdollista, niin häntä, lapsiparkaa, pitäisi mennä katsomaan.
– Mutta kun se synninpesä on niin ylettömän kaukana ja matka tulee kalliiksi.
– Kauempanahan Amerikka on ja kalliimman hinnan takana, mutta mennäänhän täältä sinnekin, naurahti kirkkoherra. – Sattuu nyt niin omituisesti, että – hm – minullekin on tullut kirje, tarkoitan, että minunkin täytyisi oikeastaan lähteä käymään Helsingissä, josta olen ollut poissa parikymmentä vuotta. Puhelimme tässä juuri siitä, kun tulitte. Pääsisitte tietenkin mukanani ilmaiseksi Ouluun ja sieltä takaisin, jos pysytte palatessa yksissä matkoissa. Mutta lippu Helsinkiin ja sieltä pois teidän pitäisi ostaa sekä maksaa olo perillä. Sehän ei kuitenkaan vaadi ylettömiä – kai saatte sen verran irti?
– Vai niin, ihmetteli kiitollisena Aukusti. – Tämähän on erinomaista, että asia lähtee sujumaan heti alusta näin hyvin, kuin parhaalla kelillä. Kyllä minä tikettirahat... Kauppias antaa lainaksi työmaksua vastaan ja Oulussa kai saanen vähän Hermannilta siitä huolimatta, että se tuli keväällä ajetuksi ulos.
Hän kertoi kirkkoherralle asian. Tämä kuunteli ihmeissään ja virkkoi:
– Aukusti on jyrkkä mies. Olisikohan ollut parempi puhutella leppoisasti ja naputella hiljakseen etusormella tunnon päälle? Joskus sillä tavalla paatumus alkaa irtautua kuin vanha maali ja alta paljastuu puhdas, terve pinta.
– Olisipa voinut olla, murahti Aukusti, – mutta minulla ei ole sellaiseen lahjoja. Kun oma poika kieltää Jumalan isänsä kuullen, niin mitä tämä voi muuta kuin hakata hänet ruumiista irti kuin syntiä tehneen kätensä. Milloin kirkkoherra sitten lähtee?
– Ylihuomenna varhain aamulla. Ajamme omalla hevosella – renki saa tulla viemään. Palatessa en tiedä vaikka ajaisimme kyydillä. Tulette jo huomenna illalla tänne ja nukutte meidän pirtissä.
Aukusti huokasi ja istui hetkisen vaiti, syvissä mietteissä. Sitten hän sanoi:
– Kiitoksia vain kirkkoherralle. Tiesin jo tullessani, että täältä apu lähtee, jos on lähteäkseen. Puistattaa kyllä se matka – kirkkoherra tietää, etten ole käynyt Oulussakaan, Iin haminassa vain. Paikka se on sekin, kun jokivarsi oksentaa sinne kaikki janoiset jätkänsä. Vaan eihän se mitä ole Helsingin rinnalla, jonka kohdalla taivas jo kuuluu punoittavan helvetin loimusta. Milloinkaan en ole nähnyt junaa enkä rautatietä, enkä ole ajatellutkaan, että joutuisin mokomassa rakkineessa ajamaan. Mutta tulipahan eteen sekin asia. Tämä kaikki tapahtuu Emma-tyttären takia, joka on voinut joutua siellä paholaisten kuhinassa vaikka minkälaisen onnettomuuden jalkoihin. Uskooko kirkkoherra, että Jumala pitää lupauksensa?
– Tottakai, ihmetteli kirkkoherra. – Tosin voi monesti näyttää siltä, että hän ei tee sitä, mutta silloin hän kutoo aivan toisenlaista kangasta kuin luulemme ja odotamme. Miksi Aukusti nyt tätä?
Aukusti kertoi asian. Kirkkoherra harkitsi huolestuneena ja kysyi:
– Ja jos nyt huomaatte Emman kohtalosta, ettei Jumala ole tehnytkään niin kuin oli luulonne mukaan luvannut, niin miten silloin menettelette?
– Se asia on tunnollani raskaana kuin myllynkivi enkä pääse siitä selvyyteen. Kirkkoherra tietää, että olen kova mies. Jos minussa äityy riehumaan viha, niin teen vaikka mitä. Ikäni olen rukoillut sisuni pehmenemistä, vaan ei se näy auttavan. Kun on paatumus oikein iskostunut ja kovottunut, niin se on lujempaa kuin tervattu pohjanahka.
– Mitä nyt Aukusti sillä tavalla! nuhteli kirkkoherra lempeästi. – Täytyy muistaa, että kun on itse raadollinen, ei voi vaatia mahdottomia toisiltakaan. Kun kristitty lähtee liikkeelle maailman pimeään pakkasyöhön, jossa on ainoana valona avaruuden tuolta puolen tuleva kuun, tähtien ja revontulten välke, niin hänen täytyy kulkea sydän lämpimänä, ettei vilustuisi, jäätyisi ja kuolisi, ja rakkauden tulitikut aina varalla, jotta saisi kiireesti sytytetyksi nuotion nietokseen uponneiden onnettomien pelastamiseksi. Ei silloin voi kuljettaa mukanaan tuomiokirjoja, sillä ne ovat mahdottoman raskaita raahattavia varsinkin umpikelillä, vaikka olisi kelkkakin. Eikä niistä olisi hyötyäkään, sillä eihän niitä voi ruveta aukaisemaan jokaisen paleltuneen ääressä eikä pimeässä heidän tiliänsä etsimään ja sitä lukemaan. Se on vaarallistakin, sillä juuri kun siinä kumarassa selailet kylmää, jäätynyttä kirjaa, joka kohmetuttaa kätesi heti, niin voivat takaapäin rynnätä niskaasi sudet, jotka hiiviskelevät pimeydessä ja etsivät yhä uusia saaliita. Ei, hyvä Aukusti, sillä tavalla sovi menetellä, vaan heti kun tapaa langenneen, pitää polvistua sen ääreen, raapaista tuli rakkauden soihtuun, kaivaa paleltunut kinoksesta ja ruveta kärsivällisesti, vaikka tuo onneton olisi ihan kuolleen näköinen, hieroskelemaan, virvoittelemaan, lämmittämään. Ja rakkauden tuli on siitä ihmeellistä, että se auttaa uskomattomissakin tapauksissa. Köntistynyt norjistuu ja sulaa, kylmyys katoaa hänen ruumiistaan ja hän tuntee heränneensä uuteen elämään. Se harha-askel, joka vei hänet eksyksiin, tulee korjatuksi ja hänessä alkaa vaikuttaa kärsimysten puhdistama henki, joka kohottaa hänen sielunsa entistä korkeampaan kirkkauteen. Kun siis lähdemme täältä sydänmaasta suureen maailmaan, jossa todellakaan ei taida olla paljoa rakkautta eikä anteeksiantamusta, niin tehkäämme se kuin eksyneen lapsen hakijat, joiden korvat kuuntelevat herkästi pienintäkin risahdusta, suu ei lakkaa toistelemasta kadonneen nimeä ja sydämen täyttää kuuma toivomus, että kun vain saisimme pelastetuksi hänet susien kidasta, emme tietäisi, miten voisimme lohduttaa, hyväillä, rakastaa häntä kylliksi. Hyvästi nyt, tulette sitten huomenillalla. Evästä laitetaan riittävästi meiltä.
Aukusti oli kuunnellut kirkkoherraa kuin lumottuna. Puristettuaan hänen kättään hän meni sanomatta mitään. Kirkkoherra näki hänen nousevan suksilleen, laskevan rantatietä jäälle ja katoavan sinne pimeyteen ja usvaan. Kääntyen Vanhaan herraan päin hän kysyi:
– Mitä luulet Emmalle tapahtuneen?
– Suunnilleen samaa kuin Kaarlolle, erona vain se, että asia on Emman kohdalla, koska hän on tyttö, vaikeammin korjattavissa kuin Kaarlon. Vaikka suuressa vaarassa hänkin on.
– Miten niin? Kirkkoherran ääni oli hätääntynyt
– Kyllähän sen ymmärrät, kun vain rohkenet ajatella. Muistele sukuasi, niin huomaat, että sen jokaisessa sukupolvessa on aina ollut musta lammas. Setämme oli sellainen – auttamaton juoppo, kuten tiedät, komea muodoltaan, lahjakas, mutta ryyppyä ei kestänyt. Teelusikallinen viinaa riitti herpauttamaan tahdonvoiman. Ja se veljesi, joka nyt istuu tässä edessäsi hermoheikkona rauniona, oli samanlainen ja olisi aikoja sitten haudassa, ellet sinä olisi ojentanut kättäsi ja pelastanut häntä pappilaasi. Meillä on suvussa paha perinnöllisyyden suoni, jota ei saa katkeamaan, varsinkaan kun äitien puolelta siihen aina yhtyy uutta yllykettä. Vaimosi äidinisän maineen tunnet, vaimosi veli oli älyttömän kiihkeä naisten jälkeen ja saattoi sitä tietä itsensä turmiolle. Kaarloa voi uhata tämä sukuperimyksen vaara, sillä kuten tiedät, hän muistuttaa minusta nuoruudenpäivinäni ja minähän en ollut enkeli. Mutta eihän se ole suinkaan varmaa, joten suhtaudu asiaan rauhallisesti. Syytä on kuitenkin mennä Helsinkiin ja kohentaa poika tielle siinä tapauksessa, että olisi sattunut liukastumaan ja suistunut ojaan.
– Etkö siis usko Jumalan voivan katkaista tuollaista sukuperinnön linjaa, jos tahtoo, ja vapauttaa lapsia isäin ja äitien syntien seurauksista?
– Miksipä ei se, jonka kuvittelemme yliluonnollisen voiman lähteeksi, kykenisi siihenkin, mutta tosiasia näyttää olevan, ettei hän asiaan sekaannu. Jos mikään on varmaa, niin se, että sukuperimys kulkee muodossa tai toisessa polvi polvelta eteenpäin. Ainoa parannusko on armoton itsehillintä ja karaisu, ja elinvoiman uudistaminen valitsemalla vaimo ehdottomasti terveestä avusta. On meneteltävä samoin kuin jalostettaessa karjaa. Omituistahan onkin, että karjasta pidetään tässäkin suhteessa mitä parhainta huolta, mutta ihmisten annetaan lisääntyä umpimähkään. Yhteiskunnalla olisi tietysti jälkimmäisessä tapauksessa paljoa tärkeämmät edut valvottavinaan. Vain todistettavasti vahvat ja terveet yksilöt olisi päästettävä ja velvoitettava avioliittoon – muut pitäisi tehdä hedelmättömiksi.
– Voi Otto, mitä taas puhut!
– Julmaltahan tuo jälkimmäinen vaatimus kuuluu, myönsi Vanha herra, – mutta siitä huolimatta uskon, että kerran tulee niin meneteltäväksi. Siihen ryhdytään silloin, kun käy selväksi, että ihmiskunnan on pakko joko uudistua tai tuhoutua. Puhutaan paljon nykyajan turmeluksesta ja etsitään sen syitä henkisiltä aloilta. Se on erehdys. Ihmiskunta ottaa vastaan turmiollisen henkisyyden siksi, että se on älyttömän suvunjatkamisen ja huonon perinnön heikontamaa ja rappeuttamaa. Uudistumisen täytyy alkaa siitä. Valioyksilöt on asetettava jatkamaan sukua, ja heitä on palkittava aina lapsen tullessa ja osoittautuessa terveeksi yhä paremmalla toimeentulolla. Täten yhteiskunnan voimakas aines lisääntyisi ja heikko vähenisi. Täytyy otaksua, että tämän johdosta myös kansojen hermosto ja henkinen tila paranisivat ja ihmiskunta siis uudistuisi joka suhteessa.
– En voi kuitenkaan uskoa, että Kaarlo...
– En minäkään, joten rauhoitu. Poika hummaa hiukan ja siinä kaikki. Opiksi usein koiralle kylmä sauna. Kun polttaa nuorena näppinsä, niin ei haluta myöhemmin niistää kynttilää hyppysillään.
4
Aukustilla ei ollut milloinkaan ollut rahaa niin paljoa, että olisi saanut ostetuksi laukkua; kaikki mitä hän ansaitsi kului tyystin perheen ruokkimiseen ja välttämättömien verhojen hankkimiseen. Eikä laukku ollut tarpeellinenkaan – kontillakin tuli toimeen. Tullessaan siis pappilaan seuraavan päivän iltana Aukustilla oli selässään vanha, jo tummunut konttinsa, johon oli varannut alusvaatekerran, leipää, voita, Tuusan-Ellin onkimia suolasärkiä ja Laestadiuksen postillan. "Ei teidän kimppuunne paholainen ryykää, vaikka otankin rovastin kirjan mukaani", hän koetti laskea leikkiä vaimolleen; "Ellistä näet leviää sellainen pyhyyden vonka, että paholainen käpertyy jo kynnykselle". Aukustille lähtö oli vaikeaa ja mökki tuntui rakkaammalta kuin milloinkaan. Kuka tietää, mitä siellä kaukana äreässä ja vihaisessa maailmassa saattoi tapahtua. Tuusan-Elli saatteli häntä siunauksilla, mutta vaimo vain pisti kättä ja sanoi: "Jos mitä sattuu, niin muista, että minä olen antanut Emmalle jo edeltäpäin kaikki anteeksi".
Kirkkoherra katseli huolestuneena Aukustia, jonka palttoopahaisesta ei arvattavasti ollut paljoa suojaa helmikuun loppupuolen jäätävässä viimassa. Tuotiin hänelle edes huopa, johon sai kääriytyä, ja alaruumishan suojeltui vällyjen alla. Mutta ilman kirkkoherran nimenomaista vaatimusta Aukusti ei olisi suostunut heittämään huopaa harteilleen, sillä hän piti sitä työmiehelle sopimattomana, herraskaisena vaatekappaleena. Häntä ujostutti vielä se, että hänen täytyi istuutua kirkkoherran rinnalle, koska se oli hänestä liian arvokas paikka. Hän koetti esitellä, että Roope, kyytimies, asettuisi siihen ja hän ajaisi, mutta kirkkoherra ei suostunut. Niin hänen täytyi "istua herroiksi". Kirkkoherra heittäytyi heti selkänojoon, mukavaan asentoon, mutta Aukusti ei uskaltanut ainakaan aluksi, vaan tojotti pystynä kuin kirkonpenkissä, kädet jännityksestä nyrkissä. Vanha herra koppaili saapuville turkki hartioilla, pisti ohimennen Aukustin kouraan viitosen matka-avustukseksi ja katseli, kun hevonen nykäisi laiskasti ja haluttomasti pitkän matkareen liikkeelle.
Kirkkoherra ajatteli niiden järeiden keskustelujen johdosta, joihin hän matkan pitkien, ikävien ja kylmien tuntien aikana monta kertaa Aukustin kanssa syventyi, ettei tämä veistämätön tervaskanto ollut mikään tavallinen mies. Hän saattoi puhua ymmärtäväisesti, ilmaisten terävää arvostelukykyä ja tervettä järkeä, kaikesta siitä, mikä kuului hänen varsinaiseen elämäänsä ja kokemuspiiriinsä, mutta kirkkoherra kuuli koko ajan hänen äänensä sävystä, etteivät ne asiat olleet hänestä erikoisemman tärkeitä. Vasta sitten, kun keskustelu siirtyi ihmisen arvoitukseen, Aukusti lämpeni. Tämä oli se syvällinen kysymys, jota hän hautoi sekä hereillä että unessa ja jonka pohdinnassa hän ilmaisi olevansa omintakeinen kuvittelija, ajattelija ja uskoja. Kirkkoherran hämmästykseksi hän kaivoi majatalossa, syötettäessä hevosta, kontistaan postillan ja alkoi tankaten lukea mehevää sanaa. Sen ytimekkyys ja luonnontuoreus herätti pian muidenkin huomiota ja kuulijoiden kasvoilla vaihteli milloin hymy milloin pelkäävä ihmettely.
Ajettaessa talvitietä Oulujoen yli Merikosken ja rautatiesillan yläpuolelta, Taanilan kohdalta, ja tultaessa kasarmien ohi Åströmin tehtaiden alueelle Aukusti vaipui ilmeisen hartauden valtaan kuullessaan, että näissä rakennuksissa siis valmistettiin sitä sitkeätä pohjanahkaa, jonka "päällä" hänkin oli ikänsä seisonut ja kävellyt. Ja kun näkyi kirkko, hän totesi hyväksyen:
– En ole tiennytkään, että niillä hylyillä on näin komea Herran huone.
– Miksi "hylyillä"? kysyi kirkkoherra.
– Noo, nämä nyt kaupunkilaiset – tietääpä sen.
– Tuo tuossa on sitten kuvernöörin palatsi, ilmoitti kirkkoherra.
– Senkö saman, joka ajoi Suvannon herran maanpakoon?
– Senpä sen tai ainakin sen asian osallisen.
– Hetki tulee, jolloin hänet talutetaan siitä ulos kärsimään rangaistustaan siksi kunnes kuolema hänet vapahtaa. Mitä sen jälkeen tapahtuu, siitä ei ole tietoa, mutta keitä varten helvetti sitten on tehty, ellei hänenlaisiaan? Mikä se on tuo epäjumalankuva tuossa?
– Ei se ole epäjumalankuva, vaan runoilija ja piispa Franzénin muistopatsas.
– Mikä se "runoilija" on?
– No, sellainen, joka esimerkiksi tekee virsiä.
– Se tuo on jotakin. Piispuudelle en kyllä muistopatsaita pystyttelisi. Liekö ollut ristitty?
– Sanovat olleen. Kukapa sen niin tarkoin tietää. Lempeä, hyvä ja hurskas mies se on ollut. Se on syntynyt tuossa vanhassa kivitalossa.
Kirkkoherra osoitti sitä ja viitaten samalla lyseon rakennukseen selitti:
– Tuossa on se iso koulu, jonka rehtorin Bobrikov myös karkoitti maanpakoon.
Aukusti käännähti ja tuijotti sinne päin terävästi. Sitten hän sanoi:
– Tuntuu väliin siltä, ettei rangaistuksen ole mahdollista saavuttaa kaikkia niitä lukemattomia rikoksentekijöitä, jotka tekevät tuhoja kuin hullut koirat. Kai niitä jää rikoksia rankaisematta?
– Ainakin ulkonaisesti. Useinhan kuulemme, ettei esimerkiksi murhaajaa saada selville, vaikka miten yritetään. Ja sellaista rikollisuutta, joka tapahtuu kenenkään vaatimattakaan rangaistusta, on vaikka kuinka paljon. Mutta luulen silti, että jokainen rikoksentekijä kärsii rangaistuksen ainakin tunnossaan.
– Joo, sanoi Aukusti, saattaapa olla. – Kellä on herännyt tunto, niin paha teko polttaa sitä kuin tuli siksi, kunnes tunnustat rikkomuksesi Jumalan ja seurakunnan edessä ja lasket pääsi vaikka piilun alle. Vaan jos tunto ei ole herännyt, niin se on yhtä paksu ja luja kuin Oosrömin paras pulttinahka. Ei se halkea pikku iskusta, vaan sitä täytyy itsensä Jumalan jysäyttää lekalla. Silloin se särkyy ja se onkin eri paukaus. Näin sen, kun Iinatin renki-Pekka seuroissa yhtäkkiä tunnusti murhanneensa laukkuryssän. Se on iso mies, mutta kun se oli saanut tunnustuksensa selväksi, se kaatui lattiaan kuin honka. Mutta siitä Jumalan lekan reiästä pääsi Ristuksen lohdutus ja anteeksiantamus vähitellen puhaltamaan sisäpuolelle ja sulattamaan sieltä jään, niin että tämä valui vetenä silmistä. Poliisin tullessa Pekka oli jo rauhallinen, hyvästeli seuraväen kädestä ja tuumi, että hänen seuramatkastaan taisi tulla pitempi kuin hän lähtiessään oli luullut.
Kirkkoherra majoitti Aukustin Rantakadulle Pentzinin maisterin pirttiin ja käski tulla asemalle seuraavana aamuna hyvissä ajoin ennen junan lähtöä. Sitten hän kiiruhti omaan totuttuun majapaikkaansa ja sieltä taas kaupungille, ensin tuomiokapituliin tervehtimään piispaa, asessoreita ja muita herroja, ja sitten tuttavien luo. Kello läheni 12:sta ja koululaiset palailivat sankoin parvin aamiaistunniltaan. Kirkkoherra mennä kyhnytteli heidän joukossaan ja katseli heitä ystävällisesti hymyillen, sillä hän muisti omaa kouluaikaansa ja poikaansa sekä tunsi polttavaa rakkautta ja kaipuuta nuoruutta kohtaan. Pojat ja tytöt katselivat uteliaana vanhaa herraa, jonka lammasnahkanaapukan alta pisti näkyviin valkoisia hiuksia ja katse oli niin sininen, puhdas ja vilpittömästi hymyilevä, että sitä täytyi erikoisesti pysähtyä ajattelemaan. Turkki oli ollut aikoinaan hieno – mikä lienee ollutkaan supsiiniturkki –, mutta nyt oli päällinen jo muuttunut vihertäväksi. Ja jalkineet – jaa mutta vieraalla vanhuksellahan oli nahkaiset päällyskengät, sellaiset, joita ei enää käytettykään. Pojat hymyilivät ja kirkkoherra kysyi, kuullakseen heidän äänensä, "missä tuomiokapituli taas olikaan?" Ja kun pojat neuvoivat kohteliaasti, että "kun laskeudutte juuri tästä nurkasta rantaan päin, niin se on viimeinen rakennus torille tultaessa". "Niinpä niin, nythän muistankin", myhäili kirkkoherra, "kiitoksia vain neuvosta. Onko latina selvillä? Gallia?" – "est omnis divisa in partes tres", jatkoi eräs pojista. "Aivan niin", nauroi kirkkoherra. "Hyvästi nyt", hän sanoi sitten ja lähti menemään. Poikia hymyilytti vielä se, että koirat, jotka eivät haukkuneet kaupungin varsinaista, tavallista väestöä, pysähtyivät tämän hiukan maalaiselta ja oudolta näyttävän sedän kohdalla, katsoivat häntä tutkivasti, nuuskivat, haukahtivat yhden sarjan ja alkoivat sitten heiluttaa häntää.
Tuomiokapitulissa piispa oikein levitti käsivartensa ja toivotti "sedän" tervetulleeksi. Kirkkoherran sydän ilostui ja herkistyi tästä, sillä "suuri maailma", johon hän tunsi jo joutuneensa, aristutti ja ujostutti häntä. Aristamista lisäsi erikoisesti se, että tuomiokapitulihan oli ollut joidenkin epäystävällisten ihmisten syytösten johdosta pakotettu tutkituttamaan kihlakunnanoikeudessa, oliko totta, että kirkonmenot häiriytyivät kirkkoherran saarnojen ja niistä kiihtyvien hihhulien vuoksi. Kun oikeudessa kysyttiin, mitä kirkkoherra itse asiaan sanoi, tämä kertoi vilpittömästi usein saarnatessaan innostuvansa niin, että tunteet tulvivat ja autuuden riemu täyttää rinnan. Totta on, että tämä riemu välittyy seurakuntalaisiinkin ja nämä joskus ilmaisevat sen liian äänekkäästi. "Silloin aina keskeytän puheeni hetkeksi, että ihmiset pääsevät rauhoittumaan, jopa joskus kiellänkin heitä. Eivätkä tätä moiti ne, joiden sydämeen jumalansana on koskettanut, vaan ne, jotka nimenomaan pelkäävät, että se niin tekisi. Enkä minä voi toisin saarnata enkä tukahduttaa hengen ääntä, kun se alkaa puhua rinnassani, ja jos tästä on jotakin rangaistavaa aiheutunut, niin se on Jumalan tahto". Ja nuori tuomari oli katsonut kirkkoherraa silmiin ja nähnyt niistä tuikkivan totuuden valon. Asiakirjat tulivat aikanaan tuomiokapituliin, josta ei sen jälkeen kuulunut mitään tätä juttua koskevaa.
– Kun piti lähteä takitilaan Helsinkiin, niin päätin käydä puhuttelemassa korkeita esimiehiäni, vaikka ei ole varsinaista asiaakaan, pakisi kirkkoherra herttaisen avomielisesti piispalle ja asessoreille, jotka olivat vieneet hänet kahvihuoneeseen ja seisoivat hänen ympärillään lämmin, suopea, hiukan huvitettu ilme kasvoillaan. Ja arvaten herrojen kaipaavan jotakin selitystä siitä, mitä hän nyt Helsinkiin, kirkkoherra jatkoi vältellen ja hämillään:
– Minulla on näet poika siellä papinkoulussa – kai tiedättekin. Sitä piti yhtäkkiä lähteä katsomaan, että miten se nyt siellä Niniven lasten joukossa, jossa on jos mitä kiusauksia. Olihan niissä kestämistä jo meidän aikanamme, saati nyt, jolloin ne, maahisten tyttäret ja muut kenokaulat, ovat tuhatta kiehtovampia kuin silloin. Kyllä se on eri loikkaus, minkä nuoret tekevät joutuessaan täältä maaelämän hiljaisuudesta sinne suuren maailman synninpauhuun. Niitä täytyy käydä katsomassa – eikö niin?
– Varmasti, sanoi piispa lämpimästi. – Ja varsinkin meidän kaukaisen perukkamme nuoria, joilla ei ole siellä mitään kodin turvan korvausta. Miten ovat hengelliset olot sedän seurakunnassa?
– Ei niissä ole kehumista, Jumala armahtakoon, puheli kirkkoherra hamuillen kohmettunein sormin sokeria kuppiinsa. – Iso Kiero siellä asuu ihan kuin omassa valtakunnassaan ja tekee sitä työtänsä, joka on herroille virankin puolesta tuttua. Synnin uni on niin makeaa, että kuorsaus kuuluu joka talosta. Vanha Kehno käy vielä kohentamassa vuodetta ja päänalaista, jotta nukkuisivat paremmin. Kun minä sitten kiiruhdan Sen Itsensä kannaksilla ja koetan herätellä paatuneita, niin toisia ei saa valveille ollenkaan – nukkuvat näet tainnuksissa kuin juopuneet – ja toiset taas suuttuvat, kun eivät haluaisi nousta kesken untansa. Maailman Päämies näet osaa ruokkia kaartinsa ylellisesti ja lumota sen silmät, niin ettei se huomaa oltavan menossa sitä vissiä paikkaa kohti, josta ei pääse pois, vaikka tulisi miten helteistä. Eivät ne toki minun puheistani välitä, sillä eihän minulla ole luvattavana muuta kuin tuskaa ja vaivaa silloinkin, kun tarjoan parastani. Ja kun sanon, että Vanhan Vainoojan hyvien eväiden korvaukseksi minä voin antaa sellaista vettä, ettei hänen, joka kerran siitä juo, enää milloinkaan tule jano, niin nukkuvat mutisevat, ettei heitä nyt satu janottamaan, ja kääntäen kylkeä alkavat kuorsata edelleen. Mutta onhan toki Herrallakin seurakuntansa eikä vain Rymällä, mutta kun se on juuri sitä taitamatonta kansaa, joka tulee kirkkoon ja siellä itkee ääneen syntejänsä, niin että viranomaisten hienostunut ja arka omatunto rokahtuu ja tulehtuu, niin uskaltaneeko siitä puolesta tämän enempää puhua? Miten ovat kunnioitettavat virkaveljet saaneet täällä läänin pääkaupungissa Pimeyden Pääruhtinaan hillityksi?
– Hyvä setä, vastasi piispa vakavasti, – olemme onnistuneet siinä huonosti. Sen valta näyttää vain kasvavan. Ja syynä siihen voi olla osalta sekin, ettei meillä ole täällä luvattavana edes sitä, mitä setä tarjoilee siellä kaukana. En muista nähneeni enkä kuulleeni kenenkään itkeneen sielunsa tilaa täällä meidän komeassa tuomiokirkossamme. Eihän voi tarjota toiselle sitä, mitä ei itse uskossa omista.
– Voi, rakas piispa, puhkesi kirkkoherra sanomaan – ei ole uskosta kehumista meidänkään puolessamme. Onpahan vain kuin tuijulamppu.
Toimitettuaan asiansa kirkkoherra lähti illalla tervehtimään Olga- ja Aina-tätiä, joilta halusi saada tuoreimmat tiedot Suvannon herrasta ja rouvasta. Hannulle olisi näet soma kertoa, mitä oli omakohtaisesti kuullut ja nähnyt, sillä täten välittynyt tieto oli jollakin tavalla elävää ja lämmintä. Hän mennä hissutteli liukkaiksi käyneissä nahkaisissa päällyskengissään hiljalleen Heinätorille päin, jossa tiesi tätien asuvan, ja väisteli Kirkkokadulla, Borgin ja Ravanderin välisellä osalla, kävelevää ja ilakoivaa nuorisoa. "Voi, kun olisin vielä nuori!" hän taas huokasi vilpittömästi ja seisahtui tuon tuostakin katsomaan tyttöjen sädehtiviä silmiä, punaisia poskia ja valkoisina välähteleviä hampaita. "Jah!" hän jahkaili ääneen ja lähti taas menemään, kunnes seisahtui jälleen ja huokasi: "Se oli sitä aikaa se, eikä palaa milloinkaan!" Taas muutamia kymmeniä askeleita ja uusi surumielinen vakuutus: "Ei milloinkaan!"
Tädit olivat kotona: Aina keittiössä valmistamassa iltateetä ja Olga huoneessaan piirustamassa hänelle käsityömallia. Kirkkoherra puhutteli heitä ruotsiksi ja oli hienon näköinen kaftaanissaan, joka lampun hillityssä valossa näytti moitteettomalta. Olga-täti ohjasi hänet istumaan salin sohvaan ja ajatteli katsoessaan hänen valkotukkaansa, sinisilmiään ja puhtaaksi ajeltuja kasvojaan, joiden ilme oli kirkas: "Jaa, mutta kyllä tuo Alfred on hienon näköinen, kun hän nyt istuu tuossa valkohapsinen pää mustan, juhlallisen pukunsa vastakohtana!" Oli jaloa ja erikoista, kun tällainen pyhä mies oli vieraana heidän kokonaan ujoimmalle ja puhtaimmalle naisellisuudelle omistetussa neitsytkammiossaan – jollakin tavalla oudosti lämmittävää ja jännittävää. Aina laittoi teetarjottimen mitä parhaimpaan kuntoon ja istahti sitten vähän syrjemmäksi kuuntelemaan kirkkoherran ja Olgan keskustelua. Hän tunsi kaikki asiat, joita he koskettelivat, vieläpä kirkkoherran Helsingin-matkan varsinaisen syyn. Hannu ei ollut maininnut kirjeissään Kaarlosta mitään, mutta muita teitä oli tätien tietoon tullut, että Kaarlo oli sortunut huonoon seuraan ja lukujen sijasta vain "viftasi". He olivat pelänneet Hannunkin lankeavan samaan syntiin, mutta rauhoittuneet sitten, kun Hannun kirjeet olivat aina vain yhtä järeitä, rauhallisia ja asiallisia. Että heidän lankonsa ja tämän poika sairastivat kumpikin maanpaossaan ja todennäköisesti vielä kuolintautiaan, ja että Vendla oli vain varjo entisestään, sen Aina tiesi myös liiankin hyvin. Onnettomuuden pilvihän asui heidän mielessään tajunnan heräämisestä alkaen aamulla aina sen sammumiseen asti illalla. Eikä se ottanut kaikiste sammuakseenkaan, vaan valvotti pitkät tunnit ja pakahdutti sydäntä murheen ahdistuksella. "Jumala kai Alfredin lähetti", Aina-täti ajatteli istuessaan siinä pienenä ja vaatimattomana ja silittäen molemmin käsin esiliinaansa. Kirkkoherra näet oli ensin aivan tyrmistynyt kuulemistaan tiedoista, joista Erkin sairaus oli hänelle uusi, ja hätääntyneen näköisenä katsahdellut ympärilleen ja täteihin. Mutta oltuaan pää kumarassa, kädet ristissä, vaiti pitkän tovin, jonka aikana Olga ei rohjennut sanoa hänelle mitään, hän vihdoin suoristihen, katsoi molempiin surullisesti, raskasmielisesti kostein silmin, ja alkoi haastella omaan erikoiseen tapaansa, puoleksi itsekseen, puoleksi tädeille, riidellen pikkuhiljaa Jumalan kanssa ja moitiskellen häntä armottomuudesta, kysellen odottamatta vastausta, ja vähitellen nousten surunsa alhosta yhä korkeammalle, Lopuksi hänelle kirkastui elämän näköpiiri koko laajuudessaan ja hän alkoi välittää sitä kuulijoilleen. Hänen koruttomissa sanoissaan oli ihmeellinen voima, sillä Aina tunsi, kuinka niiden mukana saapui sydämeen nöyrää alistumisen henkeä, lohtua, joka tuottaa sitä suuremman tyytymisen, kuta vaikeampaa tuska on ollut. "Kuolema kauhistuttaa meitä", puheli kirkkoherra, "mutta siihen ei ole syytä niillä, jotka Herrassa kuolevat, sillä se on hetki, jolloin heille ojentuvat Jumalan kädet ja aukenee ikuisuuden ihanuus". Tädit eivät voineet liikahtaakaan, vaan istuivat kirkkoherran sanojen lumoamina. Heidän huoneensa muuttui rauhanmajaksi, jonka ilmassa väreili suuren hartauden ja mystillisen aavistuksen herkkää terhentunnelmaa. Ainasta tuntui yhtäkkiä, että Erkki hymyili hänelle jostakin niin läheltä, että hänen poskellaan tuntui hieno leyhähdys, kuin ilman hellistä hellin kosketus.
5
Tällä välin Aukusti oli ehtinyt syödä vankasti eväitään: selvää ruisleipää, voita ja suolakalaa, oli pistänyt puukon tuppeen ja lujittanut sen peukalollaan niin, että se varmasti pysyi, ja kysynyt pirttiakalta, sattuiko tämä tietämään, missä oli Vattihuusinkatu ja se talo, joka oli viimeinen oikealla kädellä, kun mentiin Mustosen saunaan päin. Siellä, maalari Kuupan luona, oli näet hänen poikansa kirjoittanut asuvansa. "Joo", oli pirttiakka sanonut, "kyllä sen helposti löydätte – ei muuta kuin menette ensin tästä Asemakadulle ja sitä sitten ylöspäin niin kauas, että tulette Vattihuusinkadulle. Sitä sitten oikealle päähän asti. Nurkista sen lukee, mikä mikin katu on".
Aukusti lähti, vaikka tiesi, ettei Hermanni olisi vielä pitkiin aikoihin kotona, koska pääsee sahalta milloin päässeekään siinä seitsemän korvissa. Mutta hänen teki mieli tarkastaa maalikylää päiväiseen aikaan nähdäkseen vähän tarkemmin, minkälainen laitos tämä synninpesä oikein oli. Useat kaupunkilaiset kertoivat sittemmin ihmetelleensä, mikä sydänmaan äijänköriläs lie tässä eräänä päivänä eksynyt kaupunkiin, kun käveli ankaran ja julmettuneen näköisenä katua ylös, toista alas ja aina keskellä, jupisi itsekseen, sylkäisi, katseli tarkkaan kaikkea ja läksi taas menemään. Koirat sitä seurailivat parvena ja haukuskelivat, mutta eivät uskaltaneet lähelle – kai tuntien, että äijästä uhosi kova voima. Poliisi sitä oli katsellut, että pitäisiköhän tuo viedä kamariin kuulusteltavaksi, mutta oli sitten arvellut, että kun se näkyy olevan vesiselvä ja koirat rikkovat tähän aikaan poliisijärjestystä parveilemalla muutenkin kuin ukon perässä, niin kävelköön vain minkä verran haluaa. Mutta Aukustin aatteet olivat sekavat ja hänen tarkastuksensa tulos epävarma. Mikäli ulkoa saattoi päätellä, ei tämä ollut sen jumalattomampi paikka kuin muukaan ihmisten asuma kylä. Ei täällä näkynyt juopuneita eikä irstaita ihmisiä; kukaan ei loilottanut hävyttömiä lauluja eikä kironnut, vaan kaikki näyttivät puhuvan ja kulkevan siististi kuin kirkkotiellä. Eikä Aukusti voinut huomata missään sellaisia avoimina roihuavia synninrovioita, joita oli kuvitellut kaupungeissa palavan jokaisessa talossa; kauniit täällä oli talot, kauniimmat kuin maalla parhaimmatkin, tavallisista mökkirötisköistä puhumattakaan, ja ikkunat kirkkaat ja täynnä kukkia kuin herrasväen rekoolit. Aukusti tunsi, vaikka ei myöntänyt sitä, olevansa pettynyt näkemänsä johdosta, tyytymätön siitä, ettei kaupunki ollutkaan sellainen mätäpesä kuin hän oli tähän saakka luullut. Hänellä oli näet ollut salainen mielikuva, että kirkkoherra ja hän ovat vähän niin kuin kaksi korven rohveettaa, jotka Jumala on lähettänyt puhumaan synnissä riehuvalle maailmalle muutamia mojovia totuudensanoja. Hän oli jo kuvitellut, mitä puhuisi, ja selvästi nähnyt, miten perkeleen paalisalissa äkkiä loppuisi musiikin pauhu, kun hän ilmestyisi ovensuuhun ja jyräyttäisi tulemaan. Mutta eihän täällä voinut sanoa kellekään mitään. Jos olisi alkanut saarnata kadunnurkassa, niin poliisi olisi vienyt korttikaariin ja oikein olisi tehnytkin, sillä häiriöksihän sellainen olisi ollut.
Illalla Aukusti repäisi Skopan oven auki, astui sisään, katseli ympärilleen ja ajatteli: "Siisti näkyy olevan kamari, jossa asuvat. Tuossa on Hermanni ja tuossa on Kuupa, se sama maalari, joka oli Suvantoa paperoimassa". Ääneensä hän sanoi: "Iltaa. Terveisiä sieltä meiltä. Tulin katsomaan, vieläkö keturoit paholaisen verkossa". Hermanni pökertyi aluksi sanattomaksi, mutta selvisi pian ja tuli isäänsä kättelemään: "Kun isä on tullut kaupunkiin... Riisukaahan palttoo. Tokkohan me nyt rupeamme niistä kesällisistä... Kuupa, muistathan isän? Tervennäkö se on äiti?"
Muistihan Skopa Aukustin, vaikka hiukan sekavin tuntein siksi, että Aukusti oli heittänyt hänet mökistänsä kinokseen, kun hän oli eräänä sunnuntaina ruvennut esitelmöimään tulevaisuuden uskonnosta. Mutta Skopa oli ehtinyt miettiä sen jälkeen paljon ja viisastunut. Ihanteellisena aatteen miehenä, joka silmät palaen hautoi tulevaista onnen aikaa ja jonka sydän herkästi eläytyi kaikkeen, mikä oli kaunista, jaloa ja suurta, erittäinkin vähäväkisten pyrkimyksiin asemansa parantamiseksi, hän ymmärsi nyt Aukustia hyvin ja jo harmahtava pää tutisten ojensi hänelle kätensä ja toimitti istumaan. Sitten hän meni uunin luo, viritti siihen kolmijalan alle valkean ja asetti pikimustan kahvipannun tulelle ajatellen koneellisesti, että "kyllä noin kaukaiselle vieraalle täytyy tarjota kahvia, vaikka sitä ei hevillä saa kiehumaan, tämäntalviset rimat kun ovat vesilikomärkiä eikä köyhän maalarinsällin kannata ostaa tyyriitä kasohalkoja". Aukusti siinä istuutuessaan totesi, että "näkyvät lukevan sanomalehteä, Työmiestä, joka kuuluu joka päivä tulevan Helsingistä ja julistavan herroille lakia. Ja tuossa seinällä on samanlainen kuva kuin se, jonka Kuupa maalasi Suvannossa – semmoinen oudonnäköinen purjepaatti, joita vissiin käyttävät täällä puolessa. Minnekähän se kaipaa, kun se aina tuota kuvailee?" Skopa oli kuten sanottu taiteellinen, kaikelle kauniille herkkä sielu. Aukusti ei tiennyt, että lehdissä silloin tällöin runoja julkaiseva Aapo Selja oli tämä sama mies, joka käytti tätä kirjailijanimeä siksi, että hänen sydämessään asui kansalaisuusasia sovinnossa sosialismin rinnalla. Ja kun runouden soitto vaimeni, alkoi värien kauneus houkutella, ja niin syntyi taas uusi toisinto hänen unelmainsa keskeisestä vertauskuvasta, purresta joka ajan tuulien ajamana, purjeet pullollaan, peräsimessä hän itse, Aapo Selja, kiitää myrskyisen ulapat halki sen toiselta puolelta viittaavaa onnen kaukaista rantaa kohti. Siinä oli tuossa vaatimattoman maalarin kauneudenpalvonnassa lapsellista, naivia hartautta, Hermannin tiedusteluun, mille asialle isä Helsinkiin, Aukusti vastaukseksi näytti Emman kirjeen. Hermanni ei tullut siitä sen viisaammaksi, mutta kun Skopa kuuli, minkä osoitteen Emma oli ilmoittanut, hän säpsähti ja oli sanomaisillaan jotakin, mutta sulki sitten suunsa ja jäi miettiväisesti tarkastelemaan Aukustia. Vasta hetken kuluttua hän tuumi harvakseen, että mitäpä tuosta arvailee, kun "pian omin silmin näette, mikä tytöllä on hätänä. Köyhän lapsella on monenlaiset vaarat vältettävinä sellaisessa suuressa kaupungissa kuin Helsinki, jonne kokoontuu koko maan sekä paras että pahin. Katsotte vain sen, ettette lisää kiveä kuorman päälle ja rupea tuomitsemaan, jos on sattunut jalka livettämään".
– Häh? kysyi Aukusti epäilevästi. Hänen teki mielensä puhua Jumalan kanssa tekemästään sopimuksesta, mutta jätti sen kuitenkin peläten, että nuo kaksi vaikka nauraisivat hänelle. Uskoiko hän itse tuohon kuvitteluunsa? Hän myönsi olleen hetkiä, jolloin ei sitä tehnyt, mutta juuri nyt, omituista kyllä, sydämestä kuului vakuuttava, turvallinen kuiskaus, että Jumala oli todella sekä antanut lupauksensa että aikoi pitää sen. Aukusti tunsi lujan uskon leimahtavan palamaan ja sanoi hartaasti:
– Jumala ei missään tapauksessa anna lapseni joutua turmioon, ei, vaikka ulkonaisesti siltä näyttäisikin.
Skopa ja Hermanni eivät sanoneet mitään, sillä Jumalan nimen mainitseminen ja Aukustin hartaus säikähdytti ja hävetti heitä. He alkoivat puhua muista asioista, Japanin-sodasta ja Port-Arthurin piirityksestä, jossa kuului menevän miehiä molemmin puolin kuin niittokoneen tieltä heinää. Siitä he siirtyivät sosialismiin, jota Skopa selitteli maltillisesti ja asiallisesti, kuvaillen, kuinka kerran työväen kansainvälisen joukkoliikkeen voimalla valta otetaan pois porvareilta ja tuotantovälineet yhteiskunnan haltuun, ja kuinka silloin vihdoinkin alkaa ihmiskunnan kultainen aikakausi. Aukusti kuunteli häntä kärsivällisesti ja sanoi hänen lopetettuaan:
– Saatatte olla hyvinkin viisas ja tietorikas mies, mutta yhtä asiaa ette silti näy tietävän – sitä näet, että ennenkuin yhteiskunta voidaan uudistaa, ihmisen itsensä täytyy syntyä uudelleen. Se on niin kuin Jeesus sanoi Nikoteemukselle: "Jos ihminen ei uudesti synny, ei hän voi nähdä Jumalan valtakuntaa". Tottakai niiden, jotka aikovat perustaa kultaisen aikakauden, tulee aloittaa valmistukset omasta syntisestä sydämestään, sillä eiväthän he muuten kelpaa sen asujamiksi eivätkä ylläpitäjiksi. Mutta vaikka selvästi näin on – jokainen vähänkin järjellinen sen ymmärtää –, niin mitä kuitenkin teette? Kiihoitatte veljiänne vihaan ja verenjanoon, saarnaatte heille väkivallan välttämättömyyttä, hälvennätte hänen uskonsa Jumalaan, niin että hän on vihansa valtaan jouduttuaan kuin irtipäästetty peto. Mahdottomuus, että tämä tie veisi sille veräjälle, jonka takana aaltoaa apilalaidun. Sen mahtanette älytä te, kun se on selvää niin oppimattomalle miehelle kuin minä olen.
Vanha kantajaukko Manninen ajatteli seuraavana aamuna nähdessään kirkkoherran ja Aukustin tulevan asemahuoneeseen, viimeksimainitulla seljässä kontti ja näpissä kirkkoherran kunnianarvoisa, hänen ylioppilasajoiltaan periytynyt hylkeennahkainen matkalaukku, että "ovatpahan näemmä kontiot lähteneet korjuitaan liikkeelle". Hän piti silmällä, tarvitsivatko he apua, kävi sivumennen kuulemassa, minne toinen heistä osti liput, ja kertasi mielessään että "Helsinkiin". Sivu mennessä hän huomautti, kun näki heidän vain seisovan siinä hämillään, katsoen lippua puolelta ja toiselta, että "kohta juna tulee" ja "eiköhän olisi parasta siirtyä latvormulle – tänne näin, minun perässäni". Ja siellä hän vielä neuvoi, että kolmannen luokan tupakoimaton vaunu seisattuu suunnilleen "tähän paikkaan". Ukko Manninen oli itse ylimaan mies, joka oli toiminut miehuutensa ajan maanviljelijänä ja kauppiaana, kunnes vastoinkäymisten sortamana oli joutunut tänne rantakaupunkiin ja viimein vallan näin pikku hommaan. Mutta menihän se näinkin – matkustajat antoivat mielellään hänen nostella tavaroitaan, sillä Mannisen ukon olemuksesta huokui ystävällisyyttä ja luotettavuutta. Hänellä itsellä oli aina mielessä se varhaisempi elämä, ylimaankausi, ja siksi hän ilostui, milloin vain näki sen puolen väkeä liikkeellä. Nämä ukot kyllä olivat kotoisin jostakin toisesta pitäjästä kuin Manninen...
Aukusti tunsi olonsa hiukan oudoksi, kun pohjoisesta päin yhtäkkiä kuului kimakka vihellys ja siinä samassa asemalle porhalsi savuava musta peto sen tuhannella kohinalla, perässä kokonainen talorivi. "Tuosta nouskaa vaunuun!" hoputti Mannisen ukko mennen edellä matkalaukkuja, koreja ja muita sälyjä riippumassa ruumiinsa joka niemekkeestä. Päästiinhän siitä, tultiin vaunuun ja istuuduttiin. Eikä siinä ehtinyt paljoa mieltään selvitellä, kun jo kuului kellon kalahdus ja vihellyksen viuhahdus, tuntui nykäys ja vaunu läksi lipumaan. Lipui ensin hiljaa, mutta sitten yhä nopeammin, kunnes meni niin, että koko maailma vilisi ja lattian alta kuului räminää ja säännöllisessä tahdissa uudistuvaa kolinaa. Aukusti tarrasi vaistomaisesti penkistä kiinni ja ajatteli, että "ihme on, jos se ei kaadu", mutta rauhoittui, kun näki muidenkin istuvan iltikseen, ilmaisematta minkäänlaista hätää. Hän kääntyi kirkkoherran puoleen ja sanoi:
– Ei näy olevan ihmisen ylpeydellä rajaa.
6
Kaarlo oli tullut myöhään kotiin ja koettanut toimia niin hissukseen kuin suinkin, mutta eihän se onnistunut. Ulko-oven avaimenreikää oli vaikea löytää, kun ei ollut porrasvaloa, ja kun vihdoinkin sai tiirikoiduksi oven auki, se narahti niin iljettävän äänekkäästi ja ilmiantavasti, että ihan löi kylmän hien. Hän kuunteli henkeä pidättäen, oliko kukaan herännyt? Aivan oikein: rouva Taimela kuului yskähtävän kuivasti kuin sanoakseen, että "ei minua petetä". Täytyisikö se hänelle kuuluu, milloin hänen vuokralaisensa tulevat kotiin! Kai heillä on oma vapautensa. Mutta kyllä sen näkee ja kuulee, että se pakkaa huolehtimaan heistä kuin omista pojistaan: toruu tuodessaan aamulla puuroa, vihjailee, että mitähän pappa sanoisi, jos tietäisi, ja on väliin niin vihainen, että ilmeisesti miettii, antaako ympäri korvia. Pimeästä etehisestä ei voinut selvitä ilman kolinaa, sillä ellei keppi kaatunut, niin kaatui sateenvarjo, tai tuli Taimelan knallihattu hyllyltä lattialle kuin olisi paholainen sen lennättänyt. Kalossit oli tullut lähdön kiireessä tungetuksi vääriin jalkoihin ja olivat kiilautuneet niin kiinni, etteivät tahtoneet irtautua millään. Siinä niitä kynsiessä sattui horjahtamaan, niin että täytyi kuin hukkuvan tarrata jostakin kiinni. Hirvittävän räikeällä räminällä silloin kaatuivat nurkassa olevat sukset. Tarvittiin vankka sydän, että säästyi halvaukselta. Vihdoinkin on etehinen läpäisty ja päästy huoneeseen. Sinne ikkunasta kumottava katuvalaistus saattoi Kaarlon silmänräpäyksessä hentomieliselle serenaadituulelle. Unohtaen paikan ja hetken, ja muistaen vain suloista Gerdaansa hän helähdytti: "Oi Gerda, Gerda, jos tie..."
– Ole hiljaa! ärähti Hannu, leikaten tunteettomasti sävelen poikki ennen sen loppua. – Missä olet ollut?
– Saan ilmoittaa herra holhoojalleni olleeni Prinsessin tunnetussa huvittelupaikassa.
– Juonut paljon?
– Lauantai-illan tavallisen ohjelman mukaisesti vain. Ensin päivällinen Osmolassa. Sitten siirtyminen alakertaan askaamaan ja diskaamaan Pohjalaisen lainarahaston ankarien siivispankkiirien silmäin alla. Seuraa laajaperäinen neuvottelu siitä, miten ilta saataisiin vietetyksi sekä hauskasti että taloudellisesti. Lopuksi päätetään mennä Prinsessiin, koska sinne kuuluu tulleen meksikkolainen laulajatar, joka sopivan keveästi puettuna livertää dundeellisesti "pankkinula-hai-tuu, pankkinula-hei!" Menoarvio on seuraava: ruokaa à 1 markka; kahvia à 50 penniä; 1 puolikas punssia à 1 markka 50 penniä. Kun käyttöpääoma on 5 markkaa, jää vielä pari markkaa vararahastoksi. Kun ruokaan kuuluu ilmaiset ryypyt, täytyy myöntää, ettei ylioppilas voi rahaansa juuri taloudellisemmin käyttää. Kuule, se oli vasta hassua! Siellä oli venäläinen upseeri ihan tuusanlaakana juovuksissa ja kun ne eivät uskaltaneet ajaa sitä ulos, saimme mekin olla kauemmin. Lopuksi se alkoi toilailla ympäri salia. Kun se tuli meidän pöytämme luo, töyttäsin sitä rintaan, jolloin se lepsahti istualleen ja veti rähisten sapelinsa. Mutta silloin siihen tulivat sekä hovimestari että viinurit ja hoputtivat meidät kiireesti ulos. Istuessaan sii...
– Mene nukkumaan! ärähti Hannu.
Seuraava päivä läheni jo puolta Kaarlossa näkymättä vielä vakavia heräämisen merkkejä. Hänen nuori väkevä ruumiinsa vapautui syvän unen avulla alkoholin vaikutuksesta. Vihdoin hänen unikuviinsa alkoi sekautua jotakin, joka tuntui todellisuudelta, mutta jonka kuitenkin täytyi olla unta, sillä eiväthän isä eikä Aukusti suinkaan voineet olla täällä. Lopuksi kävi se mielikuva, että he olivat jossakin lähellä, niin voimakkaaksi, että Kaarlon täytyi nousta istumaan vasituisesti katsoakseen, oliko näky unta vai totta.
Se oli totta. Aukusti istui totisena ovensuussa, isä Kaarlon pöydän ääressä. Talvipäivän kirkkaus valaisi valkoista päätä kauniisti, mutta puku näytti sitä mustemmalta. Hän katsoi poikaansa ystävällisesti ja viskoi herttaisen selittävästi, anteeksipyytävästi:
– Olemme koettaneet olla hiljaa, ettet heräisi. Lukutyö on väsyttävää, niin että sunnuntai-aamuna sopii levätä. Kirkonmenojahan täällä pidetään myöhemminkin.
Kaarlo kaatui tyrmistyneenä takaisin pitkäkseen. Hän oli kokenut jo siksi paljon, että mennessään yöllä nukkumaan tunsi väkevästäkin humalasta huolimatta salaista pelkoa aamulla odottavaa heräämisen hetkeä kohtaan. Silloin näet oli alkoholin aikaansaama mielikuvien valhekultaus ja ajatusten pettävä mukanerous haihtunut ja sijaan oli hiipinyt järjen armoton, kalsea arkiharmaus. Salamannopeasti ajatukset loivat silmäyksen kaikkeen, mitä oli tapahtunut yön kuluessa, ja jos siihen sisältyi varsinkin eräs lankeemus, oli itseinhon hyöky niin voimakas, että täytyi voihkaista ääneen. Ja kun mieleen tuli se mahdollisuus, että terveys saattoi olla ainaiseksi menetetty, kohahti suonissa lamaannuttava pelon puuska. Näin Kaarlo nytkin maatessaan ummessa silmin muutaman sekunnin kuluessa inventoi menneen yön. Todettuaan, että oli varjeltunut pahimmalta, hän huokasi mielessään kiitoksen Jumalalle ja totesi samalla kummastellen seurailevansa polkua, jonka oli ehtinyt talven aikana kulkea. Muutamia kuukausia sitten hän ei ollut aavistanutkaan, kuinka vaarallista elämä on.
– Kuulkaa, hän sanoi, – menisittekö näissä samoissa portaissa, seuraavassa kerroksessa olevaan ruokapaikkaan syömään aamiaista, niin minä pukeudun siliä aikaa ja tulen pian myös sinne. Ollessamme siellä rouva siivoaa huoneen. Missä Hannu on?
– Kyllä se oli tullessamme tuolla rouvan puolella, mutta meni äsken ulos. Sanoi tulevansa pian ja pyysi hänkin samaan paikkaan aamiaiselle.
Hannun tullessa Alfred-setä ja Aukusti jo istuivat tukevasti pöydän ääressä. Molemmilla oli lautasella vankka annos kaurapuuroa, jota Aukusti katseli mietteissään. Hän ei ollut näet milloinkaan nähnyt eikä syönyt sellaista, sillä hänen kotipuolessaan ei kaura kypsynyt eivätkä kauppiaat vielä rahdanneet sinne näitä ryynejä. Vieressä istuva Hannu näki hänen neuvottomuutensa, lohkaisi hänelle aimo kimpaleen voita puuronsilmäksi, kaatoi maitoa lasiin ja kehoitti syömään. Aukustin lusikka tärisi hänen maistaessaan ensimmäistä kertaa, mutta sitten hän söi hartaan näköisenä nopeasti kaikki. Kun Hannu tämän jälkeen latoi hänen eteensä valkoista leipää, lohkaisi jälleen voita, antoi perunoita ja pari vankkaa pihviä, ja kaatoi lasiin lisää maitoa, Aukusti tuijotti ruokiinsa kuin tylsistyneenä, ryhtymättä syömään. Ympärillä istuvat savolaiset ylioppilaat jo naureskelivat, mutta pidättivät ilonsa, kun Hannu rypisti uhkaavasti kulmiaan. "Syökää nyt, Aukusti!" hän kehoitti ja tämä totteli. Hän oli syödessään tätä ennen näkemätöntä, maistamatonta ja unelmoimatonta ruokaa, erittäinkin valkoista leipää, niin oudosti hartaan näköinen, että kaikki huomasivat sen, mutta eivät enää nauraneet, vaan katsoivat tuohon karkeatekoiseen, ilmeisesti hyvin köyhään mieheen vakavin tuntein. Vähitellen hiljaisuus sai vallan ja kun Aukusti ja kirkkoherra lopetettuaan ateriansa nousivat seisomaan ja vanhanaikaisesti liittäen kätensä ristiin olivat siinä hetkisen pää nyökällään ja mutisten kiitosta ruoan edestä, kuului sähköttäjä Joonas kuiskaavan naapurilleen: "Hienoja ukkoja nuo!" Sitten Kaarlo tuli sisään puhtaana, reippaana ja äänekkäänä, löi isäänsä olalle ja kysyi, miten ruoka maistui ja oliko Aukusti syönyt ennen kaurapuuroa ja sipulipihviä. Hiljaa mutta ei hämillään Aukusti silloin vastasi:
– En ole, sillä Kaarlo-herrahan tietää, ettei siellä kotipuolessa ole tällaisia ruokia, ei edes herrain pöydässä. Ja tottapuhuen ne olivat jäädä minulta syömättä, sillä kun muistin, mitä herkkuja kotimökissäni ja monessa muussa samanarvoisessa paikassa, joita on paljo sekä siellä että etelämpänäkin, tänä sunnuntaiaamuna syödään, pyrki pala tarttumaan kurkkuun. Tuntui synniltä syödä niin ylellisesti.
Aukustin tulo oli yllättänyt Hannun, niin ettei hän ehtinyt miettiä mitään Aukustin pyytäessä häntä oppaaksi sinne, missä Emma oli kirjeessään ilmoittanut asuvansa. "Kyllä sinne löydetään", hän oli vain sanonut. Mutta samalla hän oli alkanut pelätä, että jos se on sellainen paikka kuin se kesällinen ja Aukusti pääsee siitä selville, ei ole takeita, mitä tapahtuu. Tätä hän aprikoitsi koko aamiaisen ajan, mutta ei huomannut muuta neuvoa kuin että hänen täytyy mennä ensin sisään ilmoittamaan Emmalle isän tulosta. Hän oli käynyt äsken läheisessä kahvilassa etsimässä tuon osoitteen puhelinta, mutta ei ollut löytänyt. Mutta toiselta puolen hän ajatteli, ettei se voinut olla paha paikka, koska Emma oli itse pyytänyt isäänsä sinne.
He ajoivat raitiovaunulla Siltasaarelle ja tulivat rannalla olevan, korkean aidan ympäröimän puurakennuksen luo. Aukusti oli koko ajan vaiti, jännittyneen näköinen, ilmeisesti syvissä ajatuksissa, koska ei kuullut Hannun kaikkia kysymyksiä ja huomautuksia ja kompasteli sileällä käytävällä. Hannu soitti portissa olevaa kelloa, pyysi Aukustia odottamaan, ja meni itse katsomaan, oliko tämä "oikea paikka", kuten hän sanoi. Aukusti jäi siihen ja Hannu meni portilta vähän kauempana olevaa rakennusta kohti.
Häntä peloitti ja jännitti. Ketään ei ollut ulkona, mutta etehisen ovi oli auki. Tultuaan sisään ensimmäiseen vaatimattomaan huoneeseen Hannu säpsähti, sillä henkilö, joka istui ommellen pöydän ääressä häneen selin ja ovenkäynnin kuullessaan kääntyi hitaasti, oli Emma. Hannu jäi ovelle voimatta sanoa mitään. Hänen täytyi vain katsoa Emmaa, tämän suuria, arkoja, rukoilevia silmiä, nyt aivan sileäksi suittua ja palmikoitua tukkaa, kalpeita kasvoja ja niiden arkaa lapsenilmettä. Vaatetus oli se entinen – kotoa tuotu, yksinkertainen, kuin katumuksentekijättären puku. Hannun mielessä vilahti hämärä ajatus, että Emman kasvoilta kuvastui enemmän kärsimystä kuin yksi ihminen voi kestääkään, että hän oli tuhansien puolesta uhrattu vuona, josta oli veri laskettu kuiviin ja joka eli tuossa läpinäkyvänä kuin henki. Vihdoin Hannu sai menneeksi hänen luokseen, tarttui vapisten ojentuvaan käteen ja kuiskasi:
– Isäsi tuli tänä aamuna. Hän odottaa portilla. Saako hänet tuoda tänne?
Emma riensi ikkunan luo ja kurkisti varovaisesti verhon takaa. Sitten hän meni viereiseen huoneeseen, josta kuului kiihkeätä puhetta ja josta pian tuli takaisin vanhemman, huonoa suomea puhuvan naisen, ilmeisesti kodin johtajattaren seurassa. Ja tuon naisen puvusta Hannu vasta ymmärsi, mikä paikka tämä oli: Pelastusarmeijan turvakoti. Nämä sanat Emma oli jättänyt kirjeestään pois, ettei olisi ennakolta ilmoittanut kohtaloansa. Hoitajatar kysyi Emmalta, tunsiko hän Hannua, mihin Emma ei heti uskaltanut vastata, koska nähtävästi pelkäsi saattavansa Hannun väärään valoon. Silloin Hannu ilmoitti tyynesti kyllä tuntevansa Emman. "Mutta olette osaton hänen kohtaloonsa?" kysyi surumielisesti ja hiljaa johtajatar. "Niin, niin!" kuiskasi Emma. Sitten Hannu sanoi johtajattarelle:
– Eikö isälle pitäisi ilmoittaa vain, että Emma on täällä palveluksessa? Mitä hyötyä on isän mielen murtamisesta kertomalla asia, jota ei kuitenkaan saa tekemättömäksi? Emmahan on nyt hyvässä turvassa.
Johtajatar katsoi Emmaan ja sanoi:
– Me emme ilmoita mitään. Emman itsensä täytyy puhua kaikki, mitä hänen tunnollaan on, niin että hän saavuttaa rauhan.
– Mutta Aukusti on ankara mies, huomautti Hannu. – Otatteko vastuullenne, mitä tapahtuu, kun hän saa tietää totuuden?
– Emme voi vastata mistään. Mutta emme voi salata totuuttakaan, jos niin käy, että sitä meiltä kysytään. Tämä on Jumalan eikä ihmisviisauden asia. Jos Jumala ei saa tehdä työtänsä loppuun, ei langennut voi nousta, sillä vain hän voi uudistaa ihmisen.
– Langennut! sanoi Hannu äkkiä kiivaasti. – Emma ei ole langennut!
– Mene ja kutsu isä tänne, pyysi nyt Emma, – Ja jättäkää meidät kahdenkesken. – En pelkää häntä, vaan otan hänen kädestään vastaan kaikki, mitä on sallittu.
– Ei, sanoi Hannu. – Minun täytyy saada olla viereisessä huoneessa päästäkseni hätään.
– Mutta eikö Emman isä ole uskovainen? kysyi johtajatar. – Kai hän siis kykenee hillitsemään itsensä?
– Kykenisittekö te siihen hetkellä, jolloin teistä tuntuisi, että Jumalanne luhistuisi olemattomaksi? kysyi Hannu.
Hannu meni portille, jossa Aukusti seisoi samassa asennossa kuin mihin oli pysähtynyt. Hannun valtasi kipeä sääli huomatessaan Aukustin ryhtiin ja ilmeeseen tulleen jotakin avutonta. Hän sanoi:
– Tulkaahan nyt. Emma on täällä terveenä ja kaikin puolin kunnossa – tuolla hän on.
Emma tuli isäänsä vastaan hämillään ja arkana, seisahtui hänen eteensä, nyykisti ja koskettaen isänsä käsivartta sanoi "Jumalan terve!" – "Niin myös!" vastasi Aukusti ja sitten he menivät sisään. Mutta Hannu hiipi hetken perästä toisen oven kautta viereiseen huoneeseen, jossa johtajatar istui kädet ristissä, tuijottaen lattiaan.
Koko rautatiematkan ja nyt tämän aamupäivän Aukusti oli ollut omituisessa sekaannuksen tilassa. Oli kuin maailma olisi lakkaamatta vilissyt hänen silmissään, korvissa kaikunut yhtämittainen puheensorina ja mielessä asunut alituinen ikävyys. Suuri kaupunki, ihmisiä täynnä kuhisevat kadut, raitiovaunut ja niiden langoista leimahteleva outo tuli, nopeasti kiitävät ajurit ja jokunen kummallinen, itsestään kulkeva vaunu – kaikki tämä äkillinen, outo melu oli vielä lisännyt hänen sekaannustaan. Vaikka hän ymmärsi tottuvansa siihen pian, hän silti tunsi olonsa turvattomaksi ja kaipasi jo ensimmäisestä hetkestä alkaen palavasti pois täältä niin kuin hän arveli itsensä pimeyden pääruhtinaan pesäpaikasta. Ajatellessaan, miltä Emmasta, joka oli vielä lapsi ja tyttönä tuhat kertaa turvattomampi ja vaaroille alttiimpi kuin hän, kova ja väkevä mies, oli tuntunut tullessaan Helsingin asemalle, hänen mielessään välähti suuren ja jalon suojeluksen ajatus. Tämä se asui siellä tuossa portillakin: tuska kaikkien niiden puolesta, jotka vaeltavat elämässä turvattomina, ja lakkaamaton kiivas vaatimus Jumalalle, että miksi sallit heikkojen sortua ja öykkäreiden vain mässätä heidän lihallaan? Ja kun Emma sitten ilmestyi hänen eteensä ja hän kooten kaiken rohkeutensa sai vilkaistuksi tyttäreensä tämä yksi ainoa silmäys riitti sanomaan hänelle kaikki. Hänen näköään hämärsi ja polvitaipeet tuntuivat hervottomilta, kun hän raahautui tyttärensä jäljessä tämän huoneeseen ja lysähti istumaan tarjotulle tuolille. Mutta Emma jäi nöyrästi seisomaan ovensuuhun ja vapisi kuin haavanlehti.
7
– Sanoitte, ettei Emma ole langennut, virkkoi johtajatar yhtäkkiä. – Mitä tarkoitatte sillä? Tiedätte varmaan, että Emma on poliisin kirjoissa oleva katutyttö? Kai sellainen on langennut jos kukaan?
Hannu säpsähti ja meni hämilleen, sillä kysymys tuli odottamatta eikä hän ollut valmistautunut keskustelemaan siitä. Hän oli sanonut niin äkillisen sielullisen leimahduksen johdosta, joka oli puhunut hänen kauttansa melkein kuin itse, häneltä lupaa kysymättä. Mutta muutaman sekunnin asiaa harkittuaan hän tunsi taas saman leimahduksen ja virkkoi syvällä vakaumuksella:
– Ei, hän ei ole langennut. Väitän näin siksi, että tunnen pyhästi niin olevan. Ei hänen sielunsa ole voinut saastua siitä, että hän on joutunut ihmisten pahuuden vuoksi onnettomuuteen ja alkanut myydä ruumistaan. Uskon syvimmällekin vajonneista ihmisistä aina löytyvän edes jotakin hyvää – mitä sitten Emmasta, joka on maailmaa kokematon lapsi. Ei hänen sielunsa ole ollut tässä ammatissa osallisena, siitä olen varma. Oletteko huomannut hänessä sellaisia merkkejä?
– En ole, vastasi johtajatar mietteissään. – Rakastatteko häntä ehkä?
– E-en, sopersi Hannu hämillään.
– Voiko hänen isänsä ottaa hänet mukaansa?
– Ei mielellään. Torppa on köyhä eikä Emma voi muutenkaan tämän jälkeen palata kotipaikkakunnalleen. Hänen asiansa tulee siellä tiedoksi ja silloin hänen asemansa käy mahdottomaksi.
– Mutta poliisin kirjoissa olleena hänen olonsa on täälläkin vaikeaa.
– Ettekö voi ottaa häntä armeijan palvelukseen?
– Siihen emme voi emmekä tahdo ketään painostaa. Mutta jos hän herää ja antautuu vapaaehtoisesti Jumalalle, niin armeija ehkä voi käyttää häntä. Aluksi täällä palvelijana.
– Emmako ei olisi herännyt eikä antautunut Jumalalle? sanoi Hannu taas äkillisen vaikutteen johdosta. – Hänhän on heränneempi kuin konsanaan kukaan. Jumala ei varmaan näe hänessä sitä syntiä kuin me.
– Puhutte kummallisesti, virkkoi johtajatar katsoen häneen pitkään.
– Jeesus otti suojaansa syntisen vaimon, kuiskasi Hannu tuntien sydämessään palavaa lämpöä.
Heidän puheensa keskeytyi, sillä viereisestä huoneesta kuului yhtäkkiä vaikea voihkaus. Hannu meni ovelle ja avasi sen. Emma oli lattialla pitkällään ja Aukusti istui kumarassa kädet silmillä. Nähtyään, ettei Aukusti ollut kiihtynyt, Hannu ja hänen takanaan seisova johtajatar peräytyivät hiljaa.
– Niin se on aina, sanoi johtajatar. – Jumala painaa joskus ihmisen niin alas, että toivoisi pääsevänsä lattiaakin alemmas. Se ei koske ainoastaan sielua, vaan tuntuu ruumiissakin. On kuin vastustamattoman väkevä käsi painaisi. Oletteko kokenut sitä?
– En, vastasi Hannu.
– Rukoilkaa, että saisitte. Saanko rukoilla sitä armoa teille?
– Kyllä, jos tahdotte olla niin hyvä. Mutta te ette oikeastaan tiedä, mitä tuolla huoneessa tapahtuu.
Ja Hannu kertoi, miten Aukusti oli uskonut tyttärensä Jumalan haltuun ja ollut kuin olisi tehnyt erikoissopimuksen hänen kanssaan. Mitä Aukusti nyt ajattelisi saatuaan tietää käyneenkin näin? Syyttäisi Jumalaa sopimuksen rikkomisesta tai sanoisi, ettei Jumalaa olekaan ja että paha vallitsee maailmassa?
– Sen saamme pian kuulla, vastasi johtajatar miettiväisesti. – Kyllähän elämä olisi selvää ja vaaratonta, jos Jumala olisi henki- ja tapaturmavakuutuslaitos, joka antaisi meille kaikki haluamamme takeet.
Hannu kurkisti varovaisesti ovesta. Emman pää oli kohonnut Aukustin polvien varaan ja katse kääntynyt ylös isän silmiin. Itku oli loppunut, mutta kyynelten vaot olivat vielä kosteat. Aukustin karhea, kyhmyräinen, raskas käsi silitti kömpelösti hänen hiuksiaan. Aukusti puheli hiljaa, kuin itsekseen, huomaamatta Hannun ja johtajattaren kuuntelevan:
– Älähän itke, lapsi! Jumalalle kiitos, ettei sielusi ole mennyt, sillä mitäpä muusta. Nythän jo katsot silmiini niin kuin ennen pienenä siellä kotivirran rannalla, jossa hyppelit viattomana kuin pulmunen pälvessä. Minun tämä on syytäni kaikki. Ylpeydessä enemmän kuin nöyryydessä silloin rukoilin sinulle Jumalan suojelusta. Ajattelin tietenkin, ettei Jumala kehtaa kieltää mitään tällaiselta vanhalta ristityltä, joka on palvellut häntä kymmenet vuodet ja aina ollut ensimmäisenä seuroissa syntisiä haukkumassa. Paljasta paatumusta ja ulkokultaisuutta kaikki. Jos olisin saanut jatkaa sillä tavalla kuolemaan saakka, niin helvettiin olisi rojahtanut sellainen tervaskannon köriläs, että tokko milloinkaan aikaisemmin. Savua siitä olisi tullut niin, että paholaiset olisivat itse joutuneet läkähtymään ja kakistelemaan. Mutta Jumala kun näki omahyväisyyteni ja ylpeyteni, niin päättikin kohentaa minua tielle. Jos kuitenkin rohkenisin alamaisuudessa huomauttaa, niin kohtuuttomalta ainakin näin yksinkertaisesta maalaismiehestä tuntuu, että minun syntini sovitukseksi vaadittiin tämän viattoman karitsan veri, mutta Jumalan tekojahan emme muutenkaan ymmärrä. Sen vain saamme yhä uudelleen todeksi havaita, että vain viattoman veri hyvittää. Siinä vain on se voima – ei syyllisen omassa veressä, jonka vuodattaminen merkitsee ainoastaan velan maksua, ansaittua rangaistusta. Maailma näkyy tarvitsevan viattomain kärsimystä voidakseen pyöriä ja jatkaa elämäänsä, se on totinen tosi. Siksihän Ristuksen piti kuolla ristinpuulla. Nyt ymmärrän selvemmin kuin milloinkaan, miksi niin täytyi tapahtua: synti on joko rangaistava tai sovitettava, koska se ei voi jäädä silleen. Kun Jumala ei tahtonut rangaistuksella tuhota ihmissukua, hän suostui sovitukseen. Niin kuoli Jumalan poika meidän saastaisten murhamiesten edestä ja niin naulitaan ristiin joka päivä viattomia ihmisiä, miehiä, naisia, nuorukaisia, tyttöjä, lapsia, Luoja tietääkään kuinka paljon, Muuten ei maailma pysy kohdallaan, vaan uppoaa omaan liejuunsa. Tämän asian vuoksi sinut, rakas lapsi, uhrattiin: pesemään minunkin omaatuntoani. Kun kuuntelin äsken kovaa kertomustasi, niin tunsin kyllä, kuinka sydäntäni kouristi sanomaton tuska. Mutta millä kohdalla se leikkasi kipeimmästi? Ei sittenkään sinun onnettomuutesi vaan oman ylpeyteni kohdalla, silloin, kun tulin tietämään, että äitisi, minä ja siskosi olemme tulleet osallisiksi niistä rahoista, joita olet ansainnut ruumiillasi, että me olemme syöneet ja juoneet sinun ruumistasi ja syntisi hintaa. Se vasta oli kipein pisto ja ilmoitti, miten tavaton ylpeys asuu sydämessäni. Jumala iski salaman sieluuni ja poltti sen. Kirvelee, kirvelee siitä paikasta, mutta niinhän sen pitää tehdäkin. Tervaa vain haavaan, jotta oikein jomottaisi. Näin nyt olemme tässä, lapsi raukka, molemmat maahan lyötyinä, murskattuina. Mutta älähän huoli – anna kun minäkin lysähdän rinnallesi, etten ylpeydessäni istualta Jumalaa puhuttelisi. Etkö tunne, kuinka sisällinen valo alkaa pilkoittaa ja lohduttajan ääni humisee kuin tuuli petäjän latvassa. Ummista silmäsi, lapsi, ja ajattele Jumalaa ja hänen hyvyyttään, sillä sitä hän on meille tässäkin asiassa osoittanut. Jumala, anna minulle henkesi ja vahvista uskoni, kun nyt nimessäsi vakuutan tälle lapsiraukalle ja itsellenikin, vaikka vain hän on siihen otollinen, anteeksiantamuksen, puhtauden ja rauhan.
Aukusti jäi hetkeksi polvilleen tyttärensä viereen, pää tuolin varaan, ja silitti isolla, karhealla kädellään Emman hentoja hartioita, jotka koko ajan tärisivät nyyhkytyksestä. Sitten hän nousi ja nosti tyttärensä ylös, ja nyt Emma kohotti kasvonsa hänen puoleensa ja katsoi häneen suurin silmin. Hannu näki, että niistä yhä vuoti kyyneleitä, mutta että niiden katse oli nyt avoin, kirkas, sädehtivästi riemullinen, antaen hänen lapsellisille, sieville kasvoilleen autuasta hohdetta. Halaten yhtäkkiä isäänsä ja painaen päänsä hänen rintaansa vastaan hän sanoi syvään ja rauhoittuneesti huoahtaen:
– Voi, kuinka onnellinen olen nyt!
Sitten hän kuuli liikettä ovelta, näki johtajattaren, joka itki, ja äännähtäen iloisesti riensi hänen kaulaansa:
– Rakas täti, hän kuiskasi, – nyt on kaikki hyvin. Nyt voin aloittaa uudelleen. Otattehan minut armeijaan?
Hannulle hän ojensi kätensä ja katsoi häneen johtajattaren suojasta ujosti, sanomatta mitään.
Silloin Aukusti alkoi liikahdella ja ryähdellä kuin olisi aikonut sanoa jotakin. Lopuksi hän virkehti hajanaisesti ja hämillään:
– Tuota, Emma on lähettänyt kotiinsa rahaa... Noussee siinä puolen tuhannen korville – kyllä se itse muistaa tarkalleen, miten paljon. Niin ajattelin tässä sitä, että meidän on mahdotonta pitää niitä rahoja ja että ne on välttämättä maksettava takaisin. Mutta kun ei hänenkään sovi pitää niitä, niin minne ne sitten maksetaan. Tuli tässä sen vuoksi mieleen, että kun tämä taitaa olla sellainen paikka, jossa armahdetaan maailman polulle joutuneita tyttöparkoja, niin eikö niitä saisi suorittaa tänne, käytettäviksi heidän hyväkseen?
– Kyllä, vastasi johtajatar.
– Mutta ei isän pidä ruveta maksamaan niitä eikähän isällä ole. Tahdon suorittaa ne itse, vähin erin. Jos annatte minun jäädä armeijan palvelukseen muualle tai tänne, niin teen työtä ruokapalkalla siksi, kunnes kaikki on maksettu.
– Mikä se armeija on? kysyi Aukusti epäluuloisesti.
– Se on laitos, joka toimii köyhien ja langenneitten auttamiseksi ja nostamiseksi. Meillä on tänä iltana kokous – tulkaa kuulemaan. Vien sinne nyt Emman ja tämä nuori herra opastaa teidät. Sitten tiedätte, minkälaiseen uskoon tyttärenne haluaa liittyä ja mitä asiaa palvella.
Aukusti ei vastannut mitään. Hetken kuluttua Hannu ja hän lähtivät kaupunkiin. Aukustin kasvoilla asui nyt syvän rauhan ilme.
Tultuaan kotiin he tapasivat Alfred-sedän ja Kaarlon sieltä, edellisen puhumasta innostuneesti, viittoillen laajasti, kuten kotiseurakunnan kirkossa, jälkimmäisen kuuntelemasta hiukan pelästyneenä. Päivä teki jo laskuaan ja huoneessa oli hämärää. Hannu ymmärsi, etteivät Kaarlo ja hänen isänsä olleet käyneet missään, vaan olivat puhelleet täällä kahdenkesken aamiaisesta tähän saakka. Näin kuluneita tunteja ei ollut monta, mutta silti niiden mittaan tuntui mahtuvan kokonainen elämä. Hannu totesi niiden aikana vanhentuneensa vuosia ja niin varmaan oli tehnyt Kaarlokin, jonka katseessa näytti olevan säikähtynyt ilme.
Kaarlo oli kysynyt isältään, oliko Hannu ehkä ilmoittanut hänestä, mutta oli saanut kieltävän vastauksen. "Kuka sitten?" – "Voinhan sanoa sen – eräs opettajistasi, joka on vanha opintotoverini. Suoritimme samalla kertaa erotutkinnon. Minä läksin kauas pohjolaan tekemään papin työtä, hän jäi tänne jatkamaan opintojaan. Olen muistellut häntä aina rakkaana ystävänä ja niinpä näkyi hänkin muistaneen minua. Hänen rakkautensa on valvonut sinun polkuasi ja kun hän näki sen lyövän mutkaa pimeyden puolelle, hän ei voinut olla kutsumatta minua apuun. Menemme tänä iltana hänen luokseen – se on sovittu jo. Hän tahtoo avata sinulle kotinsa ja ystävyytensä. Kuule, poikani, onko vanhasta isästäsi ollut sinulle apua?" – "On, isä. En ole ymmärtänyt, missä vaarassa todella olen ollut. Tuo, mitä kerroit suvustamme ja Otto-sedästä, on kauhistuttavaa. Kaikkien nuorten pitäisi saada tieto sukunsa heikkouksista – isien pitäisi ilmoittaa se pojille, äitien tyttärille". – "Niin kyllä, mutta sehän ei ole miellyttävää". – "Sitä ei auttaisi katsominen, sillä asia on ratkaisevan tärkeä". – "Älä nyt sure tätä, poikani, vaan ole iloinen, että olet päässyt selville vesille laskematta varsinaisesti karille. Eikä niin pahaa, ettei hyvääkin, ja kokenut kaikki tietää, vaikka vaivainen kaikki kokee. Pian tulet näkemään, että ahkerasta, järjestelmällisestä työstä ja puhtaasta, raittiista elämästä on paljoa suurempaa ja aidompaa iloa kuin laiskoittelemisesta ja ryypiskelemisestä. Edellisen aiheuttama kipeä omatunto, jota koetetaan jälkimmäisellä parantaa, tulee vain yhä sairaammaksi. Kyllä minä sen tiedän, sillä olenhan ollut nuoruudessani monta kertaa juovuksissa..." – "Isä, sinäkö juovuksissa!" sanoi Kaarlo loukkautuneena, "sitä en voi uskoa". – "Olen kuin olenkin", hymähti kirkkoherra surumielisesti, – "niin kuin taivahan käki, kuten siihen aikaan sanottiin. Siitäpä näet, poikani, etten tahdo olla sinua parempi enkä loistaa muka nuhteettomalla nuoruudellani. Mutta minulle kävi niin, että tuntoni heräsi ja saattoi minut syvän masennuksen ja alakuloisuuden valtaan. Väkijuomista tuli minulle kauhistus ja perkeleen houkutukset näyttäytyivät tosi karvassaan. Pidätkö, että elämäni on tuntunut onnettomalta tai surulliselta?" – "En suinkaan", vastasi Kaarlo, "vaan olethan aina ollut onnellinen ja iloinen". – "Sen verran kuin sitä ihmisparka tässä murheenlaaksossa voi", huokasi kirkkoherra. "Vaan sinä, joka nyt olet elämäsi keväässä, ole viisaampi kuin minä ja kohota silmäsi mäkiin päin nähdäksesi suuren kutsumuksesi". – "Minkä kutsumuksen?" – "Sen, joka odottaa Suomen kaikkia nuoria – työn isänmaan hyväksi. Minun nuoruudessani me nukuimme – te herätkää tykkien jylinään ja uuteen aikaan, jonka kohina kuuluu kaukaa pilvistä. Valmistautukaa taisteluun ja kuolemaankin, jos niin vaaditaan, hukkaamatta ainoatakaan sekuntia. Ei nyt ole aikaa syödä, juoda eikä iloita, vaan teidän on paastoten ja rukoillee kuin pyhän vartion odotettava aamun hetkeä, jolloin iankaikkisuuden Herra ilmoittaa torvenpuhalluksella Harmageddonin taistelun alkaneen. Silloin te nuoret pukeutukaa panssariinne ja hyökätkää ulos Tuonen lakeudelle, jossa Maailman Päämies jo järjestelee joukkojaan. Hirmuinen alkaa siellä kamppaus ja kristittyjen ritarien veri vuotaa koskena, mutta järkkymättä he silti seisovat ja iankaikkisen valkeuden viiri hulmahtaa heidän riviensä edessä! Nyt tulee heidän vuoronsa – he laskevat peitsensä – suuri valkoinen johtaja on ilmestynyt heidän rintamansa kärkeen – he hyökkäävät kuin lumivyöry ja lakaisevat perkeleiden kirskuvat laumat iankaikkiseen tuleen. Poikani, valmistaudu sinäkin siihen rintamaan, sillä se on jalo, oikea ja suuri! Voi, kunpa maailman kansat ymmärtäisivät sen yksinkertaisen tosiasian, että valkeudenkin ritarien pitäisi kerran käydä hyökkäykseen eikä aina tyytyä puolustautumaan kärkkäinä ärhenteleviä paholaisia vastaan... Aukustihan siinä tulee – miten siellä Emma-riepu?"
– Mikäpä Emmalla olisi hätänä, kun Jumala on varjellut hänen sielunsa niinkuin lupasikin, vastasi Aukusti rauhallisesti, istuutui, alkoi kaivaa piippuaan esiin ja kysyi puolestaan:
– Saarnaako kirkkoherra pitää? Tarpeenpa onkin tässä Paapelissa.
8
Maaliskuu kului loppupuolelle jokaisen päivän ollessa edellisensä kaltainen. Hannun ei tarvinnut kysyä Kaarlolta mitään, sillä hän ymmärsi ilmankin tämän saaneen isänsä käynnin kautta kolahduksen, joka näytti tehonneen. Kun korven profeetat olivat lähteneet, Hannusta oli tuntunut olo monta päivää ikävältä. Hän oli ollut silloin sunnuntaina Aukustin kanssa armeijan Temppelissä, suuressa pelastuskokouksessa. Aukusti oli ollut yrmeän ja epäluuloisen näköinen, kun pelastussoturit järjestäytyivät lavalle ja aloittivat soiton ja laulun. "Eiväthän nämä ole virsiä, vaan maailmallisia renkutuksia", hän arvosteli laulua, jonka vilkas tahti ja joskus iloinen sävel kuulostivat hänestä perin vierailta. "Eikö täällä olekaan urkuja? Vain noita rimputtimia? Ja eikö tuossa muuan soita hanuria, joka on paholaisen mielikapine? Ja helvetinpunaista väriä joka paikassa! Kuulkaa nyt, Hannu-herra, eiköhän tämä paikka ole rumahisen isorysä, jonka suuvanne on niin laaja, ettei miehen tarvitse varoa korviaan, kun sisään kävelee?" – "Kuunnelkaahan sentään, mitä ne puhuvat ja laulavat", sopotti Hannu, minkä jälkeen Aukusti asettui tarkkaavaisena seuraamaan kokouksen menoa. Hannu näki hänen vähitellen rauhoittuvasta ja kirkastuvasta ilmeestään, ettei hänellä ollut huomauttamista esityksen varsinaista opillista puolta vastaan. "Selvää jumalansanaa ne tuntuvat tolkuttavan", hän jo lausahti tauon aikana ja lämpeni kokouksen menon kiihtyessä yhä enemmän. Illan päänumeroa, englantilaisen vierailevan upseerin puhetta, jonka naisupseeri käänsi suomeksi, Aukusti kuunteli ihmeissään. "Mitä se tolkuttaa tuo mies?" hän kysyä suhahti Hannulta. "Sitä samaa, jota tuo nainen suomeksi". – "Mitä kieltä se puhuu?" – "Englantia". – "Vai niin, mutta eihän tuo ole selvää puhetta – on kuin hampaattoman litinää ja sihinää. Kyllä niiden täytyy olla tarkkoja kuuntelemaan, jos mieli saada toistensa puheesta selkoa. On toki tämä tavallinen suomenpuhe niin selvää, että sen vieraskin älyää ainakin silloin, kun vähän kovemmin ärjähtää". Sitten Aukusti totesi upseerin puhuvan niin kuin pelastuskokouksessa hyvin sopikin syntisestä vaimosta, ja alkoi kuunnella tarkkaavaisesti. Upseerin puhe kai oli inhimillistä ja tehoisaa, koska Aukustin pää painui kumaraan hänen käsiensä varaan. Sitten tuli riemullinen amen-laulu ja sen jälkeen kehoitus niille, jotka tunsivat sydämessään pelastuksen kutsun, astumaan katumuspenkille. Ihmeekseen Hannu näki Emman hiipivän sinne ujona ja pienenä, ja turvakodin johtajattaren heti polvistuvan hänen viereensä. Hannu vilkaisi Aukustiin ja totesi hänen tuijottavan tyttäreensä uhkaavasti kuin olisi aikonut kieltää häntä. Mutta samalla hänen ilmeensä lauhtui ja hän painui uudelleen kumaraan, nostaen kädet silmilleen.
Seuraavana aamuna Aukusti meni taas Emman luo ja viipyi siellä koko päivän. Illalla hän kertoi pilkkoneensa siellä halkoja ja kantaneensa ne sisään, mistä hyvästä oli saanut ruokaa. Niin oli tullut lähdön ilta ja Kaarlo ja Hannu olivat saatelleet ukot asemalle ja toimittaneet heidät vaunuun. He tuijottivat junan jälkeen ikävöivin silmin.
Siitähän oli kulunut aikaa – ukoilta oli jo ehtinyt tulla tieto siitä, että olivat päässeet hengissä kotiin tältä arveluttavalta seikkailumatkalta suuren maailman pyörteisiin. Ajatellen näin tänä yksitoikkoisten lukujen välihetkenä kaukaista kotiseutua kaipaus sinne kasvoi polttavaksi. Hannua vaivasi ikävä, alituinen apeamielisyyden harmaus, joka kalvoi mieltä ja sammutti ilon. Oli ymmärrettävää, että niin oli, sillä hänen sydämensä oli täynnä luonnollista murhetta, mutta silti hän havahtui tuon tuostakin yhtä luonnolliseen ilon ja onnen kaipuuseen ja toivoi, että saisi jonakin aamuna herätä siihen kesäiseen sunnuntaitunnelmaan, joka oli jo alkanut muodostua hänelle kaihoten ajatelluksi muistoksi.
Eräänä päivänä klo 3:n seuduissa, jolloin pohjoisen posti jaettiin ja hän sattui olemaan yksin kotona nauttien hiljaisuudesta ja kevätauringon paisteesta, kirjelaatikosta kuului rapsahdus. Siellä oli kirje äidiltä.
Rakas Hannu.
Lähetän sinulle Erkin kuolinsanoman. Sen on kuten siitä näet kirjoittanut se pappi, josta Erkki kertoi aikaisemmissa kirjeissään. Se oli espanjankielinen, mutta täältä löytyi sellainen henkilö, joka osasi kääntää sen ruotsiksi. Olimme odottaneet tätä sanomaa jo kauan ja tunteneet Erkin olevan vainaja – itkeneet kyynelten lähteet kuiviksi –, joten se ei enää tyrmistyttänyt meitä. Paterin kirje on sitä paitsi, kuten huomaat, täynnä lohdutusta. Aiomme kirjoittaa hänelle ja kiittää. Rakas Hannu, pyydän sinua tulemaan kotiin niin pian kuin voit, sillä isäsi huononee viikko viikolta eikä voi olla enää pitkäaikainen. Tule pian, että saat olla nämä viimeiset ajat hänen seuranaan ja meidän molempien tukena, sillä tunnen väliin olevani hyvin uupunut. Isäsi kaipaa sinua alati ja miettii, joko sähköttäisi tulemaan, mutta siirtää sitten tuonnemmaksi, ettei sinun muka olisi pakko keskeyttää lukukauttasi. Koska arvaan sinun heti noudattavan pyyntöäni, en kirjoita tämän pitemmästi, sillä saammehan pian puhella. Helliä en ole vielä kutsunut kotiin, mutta teen sen näinä päivinä. Tuloasi odottava ja sinua rakastava
äitisi.
Hannu tunsi henkeänsä ahdistavan avatessaan Erkin kuolemasta ilmoittavan kirjeen. Se oli pitkä, mikä jo kertoi kirjoittajan pitäneen velvollisuutenaan selostaa kaikki tarkkaan. Tuntui omituiselta pitää kädessään sitä, sillä se oli kuin maapallon toiselta puolen saapunut jäykistynyt ääni, sarja sanoja, jotka heräisivät kuolleista ja muuttuisivat eläväksi mielikuvaksi.
Herra ja rouva Suvanto.
Rakas veli ja sisar Jeesuksessa Kristuksessa.
Velvollisuuteni, pojallenne antamani lupauksen ja häntä kohtaan tuntemani rakkauden vuoksi kiiruhdan nyt ilmoittamaan teille, että poikanne, suomalainen merimies Erkki Suvanto, kuoli täällä Pyhän Neitsyen sairaalassa helmik. 16 p. 1905 ankaran, nopean keuhkotaudin murtamana lujassa uskossa Jumalaan ja Vapahtajaamme Jeesukseen Kristukseen, jotka ovat meille kristityille yhteisenä pelastuksena, tunnustimmepa heidät katolisen tai muun kirkon jäseninä. Ennenkuin puhun muusta, pyydän teitä, rakkaat ystävät, ottamaan vastaan tämän surusanoman alistuvalla, nöyrällä mielellä, niin kuin asian, jolle Jumalan kädestä tulleena ei mitään voi, ja joka näin tapahtuneena merkitsee vain sitä, että iankaikkinen autuus alkaa muutamia kymmeniä vuosia aikaisemmin kuin parhaassa tapauksessa elämän pisimmälleen jatkuessa. Kun te maailman sillä puolella varmaan tunnette ajallisuuden arvon yhtä hyvin kuin me täällä, ei siis ole valittamista, jos pääseekin siitä pois jo varhain, niin suurta murhetta kuin nuoruuden kesken katketessa sydämemme tunteekin ja niin ankarasti kuin se pyrkii kapinoimaan Jumalan tahtoa vastaan.
Käydessäni poikanne luona ja puhuessani hänelle velvollisuuteni mukaisesti Jumalasta saatoin heti huomata hänen säilyttäneen sydämessään kalliin helmen, lapsenuskon, joka auttoi häntä kestämään ensin sairauden ja tänne jäämisen sekä sitten yhä varmemmaksi käyvän kuoleman aiheuttaman epätoivon. Täytyi ihmetellä ja ihailla sitä jaloa itsehillintää, jota poikanne osoitti ei vain kovissa ruumiin, vaan vielä kovemmissa sielun tuskissa, silloin, kun voimakas elämänhalu valtasi hänet ja hän näki kadottaneensa maallisen elämän onnen: teidät, veljensä, morsiamensa ja tulevaisuutensa. Hän turvautui silloin minuun kuin olisi uskonut minun voivan pelastaa hänet, ja kuiskasi, ettei hän tahtonut, ei voinut kuolla. Kyyneleet valuivat kuihtuneita, vanhoja poskiani pitkin kuunnellessani hänen kuiskauksiansa, kuinka hän sittenkin oli joutunut hyökyaallon viemänä mereen ja ui nyt siellä odottaen viimeistä hetkeään. Miksi hän aina puhui tästä, sitä en tiedä. Rukoillessani hänen puolestaan ja koettaessani vahvistaa häntä hän rauhoittui vähitellen, hymyili ja kuiskasi näkevänsä aaltojen päällä lyhdyn, jota kohti nyt ui. Kuta heikommaksi hän kävi ja sikäli varmemmaksi kohtalostaan, sitä harvemmin hän nousi kapinoimaan. Nöyrästi hän lopuksi alistui siihen, jota ei voinut välttää, ja antautui hartaasti hakemaan turvaa ja lohdutusta Jumalalta. Vanhempiaan, veljeään ja kasvattisisartaan, joiden kuvat olivat hänen vuoteensa vieressä, hän muisteli alituiseen, mutta lopuksi jo siinä sävyssä kuin heidän ja hänen välissään olisi ollut kuolema ja hänellä olisi ollut varmuus siitä, että tuli tapaamaan heidät haudantakaisessa elämässä. Nuo kuvat hän pyysi panemaan arkkuunsa, jotta haudassa olisi "kodikkaampaa", kuten hän surumielisesti sanoi.
Kuolinpäivän iltana klo 6:n jälkeen minua tultiin hakemaan poikanne luo, joka oli riutunut kovin heikoksi ja levottomana kaivannut minua. Saapuessani näin heti hänen hetkensä lyöneen. Hän oli horroksissa, mutta kun menin vuoteen ääreen ja istuin siihen, hän avasi silmänsä, joista tuikahti raukea ilo, ojensi kätensä ja sanoi: "Rakas pater Franciscus!" Vaikka hän olikin protestantti, niin tehdäkseni hänelle kaiken sen hyvän, minkä suinkin voin, rikoin kirkkoni käskyä, annoin hänelle Herran Ehtoollisen ja viimeisen voitelun, niinkuin kirkkomme valmistaa uskovaisensa sitä ylevää silmänräpäystä varten, jolloin he astuvat rajan yli. Poikanne oli pyhällä, hartaalla mielellä ja odotti lähtöänsä rauhallisena. Oltuaan taas horroksissa hetken hän kuiskasi jäähyväiset saapuville tulleille sisarille, jotka rukoilivat polvistuneina hänen ympärilleen, ja myös minulle, kiittäen minua ja pyytäen pitämään kädestä kiinni. "Silloin rohkenen paremmin kuolla", hän kuiskasi. Sitten hänelle nähtävästi tuli kovat tuskat ja hän hikosi ankarasti, niin että vesikarpalot tippuivat otsalta. Aioimme ryhtyä muuttamaan kuivia, mutta hän kielsi. Hetken kuluttua hän katsoi ylös suurin, riemastunein silmin ja kuiskasi: "Lyhty lähenee – Jeesus tulee itse noutamaan – taivas aukeaa!" Tämän jälkeen hän ei enää voinut puhua, mutta hymyili onnellisesti. Hengitys harveni vähitellen ja samoin valtimo, kunnes tuli se salaperäinen silmänräpäys, jolloin olemuksemme varsinaisuus, sielu, joka on ollut vangittuna aineellisessa tomumajassa, pääsee vapaaksi ja liitää sinne, jossa ei ole enää kuolemaa. Asetin kädet ristiin rinnalle, mutta silmiä en aluksi tahtonut voida sulkea, sillä niihin oli jäänyt sen riemun heijastusta, jota hän oli tuntenut Noutajansa saapuessa. Sitten meillä ei ollut enää muuta tehtävänä kuin itkeä hänen ympärillään ja muistella sitä iloa ja hengen ylennystä, jota olo tämän kaukaa tulleen jalon nuorukaisen sairasvuoteen ääressä oli tuottanut.
Konsulin toimesta vainaja sai kauniit hautajaiset, koska lähettämänne varat siihen riittivät. Arkku oli musta, toisessa päässä hopeakilvessä nimi, nurkissa hopeaiset tupsut. Hauta oli kaivettu kauniille, korkealle paikalle, josta näkee merelle. Konsulin toimesta hautajaissaattoon liittyivät merikoulun oppilaat, kantaen lippuaan. Jos vainaja olisi tiennyt sen, hän olisi iloinnut siitä suuresti, sillä hän oli ylpeä merimiehen ammatista. Hautauksen toimitin tällaisia tapauksia varten määrätyn liturgian mukaan, puhuin vainajan muistolle ja luin lopuksi 103:nnen psalmin säkeet 15-17. Paljon ihmisiä oli kokoontunut katsomaan vieraan merimiehen hautausta, sillä tämä on pieni kaupunki ja hänen kohtalostaan oli levinnyt tieto.
Hänen vaatteensa olemme jakaneet köyhille, mutta hänen määräämänsä muistoesineet lähetämme samalla kertaa kuin tämän kirjeen. Konsuli tehnee tilin rahoistanne.
Vielä kerran pyydän teitä, rakkaat ystävät, olemaan lohdutettuja ja suremaan poikaanne vain siten kuin kaipaamme menneisyydestä kauniisti heloittavaa muistoa, jonka ajatteleminen puhdistaa ja ylentää sydäntämme. Sairaalan pienessä kappelissa kannan joka päivä hänen sielunsa rukouksessa Jeesuksen syliin. Kun tekin siellä kaukana teette niin, niin rukoilkaa myös minun puolestani. Siunauksensa lähettää teille Jumalan ja ihmisten halpa palvelija
Pater Franciscus.
Hannu lähti kotiin vielä samana iltana. Valvoessaan junassa pitkää ikävää yötä hän koko ajan taisteli voimakasta liikutusta vastaan. Sydämessä kaikui lakkaamatta kysymys, "missä olet veljeni?" Hän totesi herkeämättä toivovansa, että Erkki ilmaisisi hänelle olemassaolonsa jollakin tavalla, lähestyisi häntä siten, että hän saisi puhutella häntä ja hyvästellä niin, ettei kuolema olisi tällainen kuilu kuin nyt. Hän tuijotti pimeään yöhön, ummisti silmänsä koettaen teroittaa katseensa sielun maailmaa kohti, yritti nukkua siinä toivossa, että edes uni antaisi Erkin tulla hänen luokseen, mutta kaikki oli turhaa. Syntyi vain sanaton kuvasarja, joka alkoi kaukaa yhteisen lapsuuden kirkkaudesta, jatkui kimallellen, täynnä onnea, aina viime vuosiin saakka, särkyi ja peittyi surun vihmaan, joka muutti kaiken sadepäiväksi hautausmaalla. Sitä katsoessa sydäntä viehätti kultainen rusko ja viilsi sanomaton murhe.
9
Se koti, jonka metsänhoitaja Suvanto oli melkeinpä iloisten mielteiden vallassa sisustanut itselleen tuossa pienessä rajantakaisessa kaupungissa, oli nyt purettu. Sieltä täältä kokoonhaalitut huonekalut ja talousesineet oli myyty huutokaupalla, hajaantuakseen mikä minnekin ja tehdäkseen jokainen haarallaan uutta palvelusta. Metsänhoitaja Suvanto ei näet tarvinnut niitä enää, sillä hän kuoli toukokuun 30 p. 1905. Kesäkuun 4 päivänä Hannu, äiti ja Helli olivat jo lähteneet kotimaahan ja istuivat nyt kyytirattailla, matkalla vanhaan kotiin virran rannalle. Heidän edellänsä ajoi Aukusti Veikon vetämiä vankkureita, joissa oli kuormana kotiin palaavan maanpakolaisen ruumis. Hannu oli lähettänyt kiireisen sanan, että Aukustin oli tultava Veikolla hakemaan Suvannon isäntää kotiin. "Oli hyvä, että tulit", sanoi äiti Hannulle hiljaa silloin, kun hän oli palannut Helsingistä; "isä aina vain tuijottaa oveen". Isä ei enää jaksanut olla jalkeilla Hannun ilmestyessä hänen viereensä silmiin ja kuihtuneille kasvoille levisi iloinen ilme. "Tavattiinpa vielä!" hän hymyili ja puristi kättä. Sitten Hannu alkoi kertoa hänelle kuulumisia ja isä kuunteli tarkkaavaisesti. Hän selvästi virkistyi Hannun tulosta muutamaksi päiväksi. Tämä kuoleman odotus oli Hannusta samalla kertaa murheellista ja juhlallista. Tulossa oleva vieras ei ollut harvinainen, mutta silti sellainen, ettei se tullut tavalliseksi, kävipä miten monta kertaa tahansa. Jo sen ajatteleminen nyt, kun tiesi sen todella tulevan, täytti sydämen ainutlaatuisella vakavuudella. Se heitti eteensä varjon, joka hämärsi ja hiljensi kodin ja elämän, teki askeleet varovaisiksi, hillitsi puheen kuiskauksiksi, ja sai varomaan kaikkea, mikä olisi tuntunut epäpyhältä ja arkiselta. Hannu oli lukenut isän päiväkirjasta, jonka tämä oli antanut hänelle erikoiseksi muistoksi, hänen mietteensä lopullisesta vapautumisen hetkestä, ja katseli nyt isäänsä melkein peläten, kun tämä lepäsi vakavana todennäköisesti ajatellen tuota samaa. Isä ei puhunut siitä Hannulle, vaan milloin herättyään horroksista jaksoi sanoa jotakin, aina aloitti keväästä ja siitä, kuinka hauskaa heidän oli nyt päästä kotiin. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi itsekin luullut lähtevänsä muiden mukana. Ja niinhän kyllä kävikin: tuossahan isä meni edellä, Aukustin kävellessä rinnalla tanakasti ja miehekkäästi, juhlallisena, nauramattomana, Veikon astuessa nopeasti, uupumattomasti. Eihän voinut olla varma siitä, eikö isä ollut jollakin käsittämättömällä tavalla saattamassa tomumajaansa kotiin? Hannu kuvitteli niin ja oli tuntevinaan Erkinkin läsnäolon: koko perhe oli vielä kerran kokoontuva kotiin virran rannalle.
Väliin isä huokasi ja sanoi, etteivät he voineet pitää Suvantoa enää, koska se ei kannattanut ja koska äitiä ei voinut jättää sinne yksikseen. Se täytyi myydä, mikä oli helppo asia, metsä kun oli laskettu ja isän oma yhtiö oli halukas ostamaan sen kohtuullisesta hinnasta. "Hannu saa hoitaa sen asian ja äiti muuttaa kaupunkiin siskojensa luo. Käytte joskus kesällä, kun juhannusruusut kukkivat, katsomassa entistä kotianne ja hautaani – ellette muulloin, niin ainakin silloin, kun tuotte äidin lepäämään vierelleni. Teettehän niin?" – "Kyllä, isä", Hannu vastasi, "saat luottaa siihen, että kaikki tulee toimitetuksi täsmälleen niin kuin tahdot. Mutta ei puhuta nyt sellaisesta". – "Kyllä, siitä juuri haluan puhua", sanoi isä, "sillä mieleni levähtää ajatellessa, miten kauniisti kotona niityt vihannoivat, virta juoksee, törmäpääskyset lentää vilistävät sen pinnalla ja valkonurkkainen punaseinäinen talo heloittaa auringossa. Missä äiti on?"
Sen kysymyksen isä teki useimmiten päivän kuluessa, tullen heti levottomaksi, jos äidin täytyi poistua johonkin hänen vuoteensa äärestä. Suurissa tuskissa oli melkein parasta lievitystä se, että äiti kohensi hiljaa päänalaista, kuivasi otsaa, puuhasi jotakin rauhallisesti ja pehmeästi, ja istui sitten ääreen pitäen kädestä kiinni ja silittäen sitä. Ja kun tauti hellitti sen verran, että isä jaksoi kuunnella, äiti kuiskaili hiljaa hänen koreansa sitä lohdutusta, joka asui äidin omassa sydämessä pitäen häntä yllä tänä vaikeana aikana. Sitä isä kuunteli silmät ummessa kuin olisi nukkunut.
Hiljaisimpana kaikista liikkui Helli, tumman varjon kaltaisena senkin puolesta, että hän oli Erkin kuoleman jälkeen pukeutunut mustiin. Hän oli laihtunut ja käynyt kalpeaksi; silmät loistivat suurina ja kirkkaina. Hän oli tullut melkein puhumattomaksi, vaipui usein ajatuksiinsa tuijottaen eteensä, ja heräsi siitä säpsähtäen kuin olisi säikähtänyt jotakin. Äiti kertoi Hannulle, joka huomasi sen itsekin, että Helli oli tullut äärimmäisen uskonnolliseksi rukoillen polvillaan aamuin ja illoin. Erkin kuva on alati hänen mukanaan. Kuu hän tuli seminaarista kotiin ja tervehti Hannua, tämä tunsi hänen kätensä värisevän ja olevan kylmä. Monta sanaa Hannu ei saanut hänen kanssaan vaihdetuksi, sillä Helli oli melkein kuin entistä arempi ja pelkääväisempi, värähtäen kuin villipeura heti kun kuuli Hannun matalan äänen. "Hannu!" isä kuiskasi kerran heidän kaikkien ollessa hänen luonaan, "pidä huolta äidistä ja Hellistä, ja ota hänet kuin sisaresi osalliseksi kaikkeen siihen, mitä ehkä äidiltä voi kerran jäädä". Hän pysähtyi sitten, mietti hetkisen ja aikoi sanoa, että "kunpa te...", mutta ei sanonutkaan. Hannu ei uskaltanut nostaa katsettaan lattiasta, Helli tuijotti syliinsä ja oli lumivalkoinen.
Isän päiväkirja herätti Hannun mielessä juhlallisia, melkein pelkääviä ajatuksia. Kuolemaa hän oli ajatellut vasta Erkin poistuttua vakavammin ja syvemmin, sillä hän kun oli nuori, elämä tempasi aina hänen ajatuksensa irti siitä ja ohjasi muualle. Isän päiväkirja ilmaisi, miten kuolemaa ajattelemme silloin, kun se on lyhyen ajan päässä oleva varmuus. Sen viimeinen merkintä oli seuraava:
Huhtikuun 10 p. 1905. Voimani ovat vähentyneet niin, etten jaksa olla enää jalkeilla, minkä vuoksi teen nyt tähän vihkoon viimeisen jäähyväismerkinnän. Sitten luovutan sen Hannun haltuun toivossa, että siitä tulisi hänelle ja suvullemme vakava, sekä vaativa että kehoittava muisto, maanpakolaisen testamentti, joka velvoittaa, jos niin tarvitaan, uhraamaan hengenkin isänmaan puolesta.
Kun aloitin päiväkirjani ja aloin kirjoittaa siihen isänmaasta, niin en löytänytkään niitä sanoja enkä ajatuksia, jotka olisivat tulkinneet sen, mitä syvintä halusin ilmaista. Rinnassani asui sanomattoman kaunis näky ja auersi kipeän-onnelliseksi tekevä rakkaus, mutta yrittäessäni kuvata sitä täsmällisin lausein tunsin olevani siihen kykenemätön. Silloin seisahduin mielessäni "isänmaan" eteen ja aloin tarkastella sitä kaikilta huomaamiltani näkökannoilta. Katselin sitä hengessäni maantieteellisenä alueena ja totesin sen sekä kauneuden että hyödyn; tuijotin silmiin sen kansaa, jonka huonot ja hyvät puolet luulen tuntevani jokseenkin tarkoin; silmäilin sen historiaa nykyhetkestä siintävään muinaisuuteen saakka, luetellen sen kärsimyksiä, tappioita ja melkein olemattomia voittoja; sanalla sanoen: tutkin sitä ajattelemalla ja hautomalla alituiseen, yötä päivää, aina tähän hetkeen saakka, koettaen löytää sitä sanaa, mikä ilmaisisi "isänmaan" ytimen. Tähän hetkeen saakka etsimiseni oli turhaa. Vaikka miten olisin ponnistellut, en löytänyt tuota taikasanaa, vaan "isänmaa" oli vain "tunnelma", jonka varsinaista todellisuussisällystä oli vaikea ilmaista.
Kunnes äsken löysin tuon sanan: se on "vapaus". Se leimahti mieleeni pitkän haudonnan synnyttämänä näkemyksenä kuin salama, joka pystyy valaisemaan maan ja taivaan huikaisevan kirkkaaksi. "Isänmaa" muuttuu tosiasiaksi, realiteetiksi, vasta sillä hetkellä, jolloin se on vapaa muiden orjuudesta, kansallisesti ja valtakunnallisesti heränneen, valveutuneen, itsenäisen kansan hallitsema sivistyksellinen ja taloudellinen kokonaisuus. Kansamme henkinen voima on ollut heikko, koska se ei ole pitkän historiansa aikana kyennyt selvittämään itselleen tätä kansojen olemassaolon välttämätöntä ehtoa: vapauden ja itsenäisyyden aatetta, vaan on suorittanut veriveronsa ja muut uhrinsa holhouksen alaisena, olematta selvästi tietoinen siitä, kenen hyväksi. Mutta uhri syntyy vasta silloin kun kirkkaasti oivalletaan, mitä sillä tahdotaan jumalilta pyytää, mihin ikivaltoja velvoittaa. Ellei tätä tietoisuutta ole, eivät jumalat ota vastaan veren pyhää voimaa, vaan se saa virrata hukkaan. Aatteellinen heikkoutemme ilmenee siitäkin, että vielä tänään, hetkellä, jolloin meidät tahdotaan surmata juuri siksi, ettemme ole kehittäneet vapausaatettamme, parhaimmat kansalaisemme julistavat korkeimmaksi ohjelmaksemme tyytymisen entiseen vapaudettomuuteemme, tuohon varjotilaan, joka on kuin himmeä päivä ilman aurinkoa ja elämän todellista kukintoa. Herätä heidät, Jumala, ymmärtämään, ettei kansalla, joka asettaa itselleen tällaisen tulevaisuusohjelman, ole elämisen oikeutta.
Suomen on saatava täydellinen vapaus ja riippumattomuus – se on oleva päämäärämme, joka on ilmoitettava julkisesti maailman johtavissa paikoissa. Niin pian kuin edes tämä on tehty, kansamme sielun läpi on iskeytyvä tulinen miekka, joka herättää sen uuteen elämään, ajattelemaan ja tuntemaan suuresti ja uhrautuvaisesti. Sillä hetkellä sen sielussa syntyy "isänmaa" ensimmäistä kertaa ei enää vain tuhansien järvien siniautereisena runona vaan valtavana tosiasiana, alttarina, ylimmäisenä pappina ja tuomarina, jonka eteen jokainen polvistuu sydämessä pyhä vavistus. Sillä hetkellä välähtää mielessä tulevaisuusohjelma, joka on lyhyt ja selvä: taistelu.
Tätä henkeä – puhun nyt sinulle, Hannu – on ruvettava kasvattamaan Suomen nuorisossa, tuossa joukossa, jonka suoritettavaksi meidän on joka tapauksessa jätettävä isänmaan vapauttaminen. Sen on irtauduttava entisyyden kesystä nöyryydestä, jonka turviin kaikki pelkurit niin mielellään tekopyhästi pakenevat, ylevöitettävä henkensä ajattelemaan ja tuntemaan samoin kuin muut vapautensa ansainneet kansat ovat tehneet, ja opittava ymmärtämään teon ja uhrin merkitys. Sen on oivallettava, ettei vapautta ole milloinkaan saavutettu ilman taistelua, että sen on valmistauduttava mitä suurimpiin kärsimyksiin ja kuolemaankin, jos se tahtoo kerran nähdä "isänmaan" muuttuvan tunnelmasta tosiasiaksi. Ota tämä, rakas poikani, vastaan isäsi testamenttina ja tee kaikkesi sen toteuttamiseksi. Älä milloinkaan kuuntele varoittavaa maailmanviisautta, vaan lujita uskosi vuorenvarmaksi ja kulje tietäsi katsomatta oikeaan tai vasempaan. Kuoleman kynnyksellä seisten olen näkevinäni Suomen hetken olevan lähestymässä.
Kylliksi jo tästä. Lisään siihen vain, että ajatelkaa ja tuntekaa jalosti. Älä anna, poikani, itsestäsi niin rumaa todistusta kuin minä tässä päiväkirjassa. Tuntoni on soimannut minua siitä, että olen kirjoittanut siihen vahingoniloisesti maani vihollisia kohdanneiden onnettomuuksien johdosta. Kuoleman kynnyksellä oivallan, ettei sorrosta eikä vääryydestä tule loppua ennenkuin ihmiskunta on päässyt vapautumaan tästä mielensä alhaisuudesta.
Luin äsken ne mietteet, joissa kuvittelin, minkälainen on sieluni viimeinen silmänräpäys tomumajani asukkaana. Nyt olen paljoa lähempänä tuota hetkeä kuin silloin. Lieneekö luonnon järjestykseen kuuluvaa, etten tunne sitä kohtaan muunlaista pelkoa kuin sitä, mitä juhlallinen tuntemattomuus aiheuttaa. Sitä kuitenkin vähentää se, että aavistan odottavani jotakin suurta, kirkasta, sanomattoman riemullista. Sydämeni usko Jumalaan, joka on niin jalo ja armahtavainen kuin isä konsanaan voi olla, on ollut aina vahva, epäilyksen häivähdyksenkin yläpuolella. Se on viime aikoina ikäänkuin avartunut, niin että sielussani on joskus välähtänyt salaperäinen ristin mysteerion oivallus. On kuin joskus näkisin niiden käsien, jotka nostivat Erkki-poloiseni helmaansa, ojentuvan minuakin kohti jostakin iankaikkisuudesta, ja kuin sieluuni tunkeutuisi katse, josta kuvastuu maallisessa elämässä tuntematon rakkauden hohde. Tahdon nämä viimeiset hetkeni ajatella sitä ja rukoilla totuuden ja uskon valkenemista. Sehän on lopultakin ainoa silta tietämyksemme rajojen ulkopuolelle; ihmisen, joka janoaa tietoa, ei pitäisi unohtaa tätä.
Nyt haluan merkitä tähän jäähyväiseni tälle maailmalle ja sen elämälle. Hyvästi, poloinen isänmaani, josta eroaisin itkien ellen tietäisi sinun olevan matkalla historiasi varsinaista aamua kohti. Kuinka kiitolliseksi tunnenkaan mieleni ajatellessani kaikkea minulle lahjoittamaasi onnea: luonnon kauneutta, joka on ihmeellinen talvella ja kesällä, loistipa se revontulin tai valvoi juhannusauringon mukana; kansani kunnollisuutta ja sitkeätä sisua, joka on vievä sen voittoon harhateistä huolimatta; lakia, kirkkoa ja sivistyssaavutuksia, jotka ovat raivanneet minullekin tien ihmisenarvoisiin elämisen mahdollisuuksiin; kotiani virran rannalla ja koko perhe-, sukulais- ja ystäväpiiriäni, jonka rakkauden lämmössä olen usein unohtunut kummastellen ja liikutettuna ajattelemaan ansiotta osakseni tullutta runsasta hyvänsuontia. Muistaessani tuota kaikkea näen sen elävöityvän juhlalliseksi hahmoksi, joka ottaa vastaan kiitokseni ja siunaa minut lepoon isänmaan poveen siellä kaukana vanhan kirkon luona olevassa koruttomassa hautausmaassa. Nyt ymmärrän, että se kohtalo, minkä isänmaa suo palvelijalleen, on korkea armon ja suosion osoitus silloinkin, kun se päättyy kuolemalla maanpaossa, isänmaan portin ulkopuolella, katse nälkäisesti tämän armottomaan salpaan kiintyneenä.
Hyvästi, rakas vaimoni, joka olet elämäntoverinani ollut monin verroin enemmän kuin nuorena sinusta unelmoidessani osasin kuvitellakaan. Ei ole mennyt sitä päivää, etten aina olisi iloiten hämmästynyt siitä uudesta rikkaudesta, joka on kummunnut naisellisuutesi ja äidillisyytesi tyhjentymättömyydestä, tuosta maailmasta, jossa tosiasiassa asuu elämän varsinainen, aineellinen sulo. Ilman sinua elämäni olisi ollut kuin kukaton ja lehdetön puu, joka kituu aikansa ja lopuksi kuolee kannalleen, alastomat oksat pystyssä kuin veden pintaa kohti kurkottavat, pelastusta anovat hukkuvan kädet ja siirottavat, jäykistyneet sormet. Maailman raakuus johtuu siitä, ettei se hieno inhimillisyys, joka asuu "ikuisesti naisellisessa", ole vielä saanut elämässä sananvaltaa. Olkoon se, mitä en tähän kirjoita, koska en kykene ilmaisemaan sitä sanoin, juuri siksi vihjaus siitä, mitä sydämeni sinua kohtaan, rakas vaimoni, tuntee tällä hetkellä. Emme ole pitkän elämämme aikana pelänneet mitään niin kuin sitä, että meidän pitäisi erota. Jos poistuin muutamaksi tunniksi luotasi, pyysit hyvästelemään, koska jokainen ero voi olla viimeinen ja olisi raskasta kuolla hyvästelemättä. Tuosta tunsin sydämesi kiintymyksen ilmenevän lapsellisen kauniilla tavalla. Kuinka onnellinen olenkaan, että saan hyvästellä sinut näin ja kuolla kodikkaasti sinun turvissasi.
Hyvästi, Hannu, rakas poikani, jolle annan tässä lujan, toverillisen kädenlyönnin. Olisihan ollut hauskaa jatkaa kanssasi matkaa vielä muutama viitanväli, mutta kun ei ollut niin sallittu, niin täytyy erota. Tiedät jo, mitä kaikkea elämä tarjoaa – tuo ylioppilaskevääsi kokemus, jonka joulun aikana minulle kahdenkesken kerroit, oli varmaan omiaan avaamaan silmäsi. Sovimme silloin, että muistat aina itse pitää omat ohjaksesi kireällä ja varoittaa itseäsi olemaan mies. Ole mies joka suhteessa, sormenpäitä myöten! – siinä sinulle paras ohje ja perintö. Jos tulevaisuudessa kuulet sen kuiskauksena sielussasi, niin tiedä, että minä olen silloin läsnä.
Sinua, rakas tyttäreni Helli, samettisilmäinen ja silkkiuntuvainen sirkkuseni, hyvästelen isän kaihoisimmalla rakkaudella. Oli kuin olisi hengetär lahjoittanut minulle hurmaavimman tähtisilmänukkensa silloin, kun sallimus toi sinut meille ja pienen olemuksesi herttaisuus alkoi tuoda kielontuoksua elämäämme. Kaikki, mitä naisessa on erikoisesti hänen sukupuolelleen kuuluvaa, koko tuo salaperäinen hurma, joka sisältyy sanaan "naisellisuus" ja lumoaa meidät, oli sinussa alkiona jo silloin, sinä pieni nainen, jonka kehkeytymistä olen seurannut sanattomaksi kummastuneena kuin olisin nähnyt ihmeen. Se murhe, joka on heittänyt varjonsa tiellesi, on sitten syventänyt ja rikastuttanut sydäntäsi, niin että katseestasi loistaa pyhyys. Säilytä se, lapseni, ja osoita maailmalle, että ne hienot, jalot pohjalaiset naiset, jotka ovat edustaneet täällä kaukana vanhaa, korkeata, hurskasta ja ihanteellista kulttuuria, eivät ole loppuneet.
Hyvästi, päiväkirjani! Sinä, joka luet tätä tulevaisuudessa, niin kuin uskon, vapaassa, itsenäisessä Suomessa, tunnossa ja luonteessa uljas kansallinen ja valtakunnallinen tietoisuus, muista, että sen tien varrella, joka on johtanut sille kukkulalle, jolla nyt seisot, on lukemattomia tällaisia "päiväkirjoja", toiset todella kirjoitettuja niin kuin tämä minun maanpakolaisuuden ikävyydessä, toiset vain ajateltuja vaikeiden kärsimysten keskellä, kolmannet piirrettyjä sydänverellä pohjolan hankiin. Katso sitä polkua ja vanno, että oma seisomapaikkasi on vartioasema, jossa seisot kuulosi ja näkösi terävimmillään äkkäämään vainolaisen pienimmänkin risahduksen. Sillä voi häntä, joka menettää hiukkasenkaan siitä, minkä nuo isänmaan nousevan tien varrelta näkyvät ristit ilmoittavat valloitetun veren ja hengen uhreilla.
Kirjoitin Jumalan kasvojen edessä, valmiina kuolemaan alistuneesti, syyttämättä kohtalostani ketään.
Kaarlo Suvanto.
Ent. metsänhoitaja.10
Saatuaan isänsä silmistä tietoisuuden viimeisen välähdyksen, jossa oli vielä hänen katseensa tuttua syvän sinistä rakkaudenkajoa, ja todettuaan omituisen jännityksen ja ikäänkuin kuuman huohotuksen vallassa hänen hengityksensä vähitellen harvenevan ja käyvän yhä hiljaisemmaksi, kunnes selittämätön, yliluonnollinen tunne yhtäkkiä sanoi, että kuolema oli tullut, että ihmisen henki oli sekunnin murto-osasessa joutunut sen muutoksen alaiseksi, joka karistaa siitä pois ajallisuuden ja siirtää sen ymmärryksemme saavuttamattomiin, tosiolevaisuuteen, Hannu tunsi muutaman sekunnin ajan sydämessään ankaraa vilua ja värisi kauhusta. Mutta sitten hän painoi isän luomet kiinni ja piti kättänsä niiden päällä siksi, kunnes ne olivat jäykistyneet, ja hoiti hänet muutenkin vainajalle sopivaan asuun. Puuhatessaan isänsä ympärillä hän tuon tuostakin totesi katsahtavansa hänen kasvoihinsa ja odottavansa hänen aukaisevan silmänsä. Tunne siitä, ettei isä ollut kuollut, vaan oli jossakin tässä lähistöllä, käden ulottuvilla, äidin ja Hellin luona, jotka itkivät sylikkäin, oli niin voimakas, että Hannun täytyi vasiten pidättäytyä puhumasta ja tyytyä vain katsahtamaan ympärilleen. Isä oli varmasti saapuvilla ja mikä ihmeellisintä ei ollenkaan murheellisena. Hannu päinvastoin näki selvästi, kuinka isä seisoi tuossa muutaman askeleen päässä, ei lattialla vaan ilmassa, ei sairauspukineissaan vaan asussa, joka vaikka ei ollut maallinen erikoisesti ilmaisi hänen olemuksensa, liikuttaen huuliaan kuin olisi puhunut, hymyillen yllättyneen ihastuneesti kuin olisi päässyt suuren, odottamattoman salaisuuden perille, jota kuitenkaan ei saanut ilmoittaa. Hannu oli kuulevinaan omituista kuiskausta, joka lankesi hänen sieluunsa kuin tuoksu, ja näkevinään isän siirtyvän viereltään äidin luo ja hymyillen koskettavan häntä. Tuo sama ylimaallisen lohdutuksen tuoksu varmaan satoi terhenenä äidin ja Hellin sieluun, sillä hetken kuluttua he lakkasivat itkemästä, huokasivat raskaasti ja syvältä niin kuin aina nyyhkytysten loppuessa, ja jäivät tuijottamaan eteensä kasvoilla kuin laskevan auringon surumielinen kajastus.
Ja nyt isä oli matkalla kotiinsa. Aivan vaikeuksitta se ei ollut mennyt. Vaikka viralliset muodollisuudet oli täytetty, piti rajalla pysähtyä siksi, että paikalle sattui Hannun vanha tuttava santarmiupseeri, joka kuultuaan, kuka vainaja oli, sanoi levitellen käsiään, että herra Suvanto olemas kielletty tulemasta valtakunnan alueelle eikä olemas tehty mitään eroa, oliko hän kuollut vai elävä. Täytymäs tiedustella esimiehiltä lähempiä ohjeita. Mutta kun hänelle oli näytetty kaikki viralliset paperit, joiden perusteella oli lupa tuoda ruumis rajan yli, hän lopuksi tuumi, että "harashoo, herra Suvanto ei missään tapauksessa enää politikoimas", astui syrjään ja teki kunniaa ruumissaattueen kulkiessa ohi. Hannu totesi, että vanha santarmi, josta oli tullut isän ystävä, teki kunniaa koko olemuksellaan, ilmeisesti vaivoin hilliten tunteitaan, ja että upseerinkin kasvoilla asui jotakin inhimillistä värettä. Hannu toivoi tuon vieraan kylmän miehen, jonka ajattelua ja toimijaa hän ei voinut käsittää, pehmenevän ymmärtämään, että maanpakolaisen paluu oli suuri tapaus ei vain silloin, kun hän sai nähdä kotimaansa vielä elävin silmin, vaan myös silloin, kun vain hänen tomunsa tuotiin kotiin. Ja ehkäpä suurempi vielä jälkimmäisessä tapauksessa, sillä elävän oikeuksien palauttaminen, hänen kaipuunsa kotimaahan, hänen ja kansalaisten riemu – se oli kaikki selvää ja ymmärrettävää, inhimillistä ja liikuttavaa –, mutta kuolleen saapumisessa kotiin siinä, että hänet välttämättä oli tuotava lepäämään isänmaan multaan, koska hänen henkensä ei saisi muuten rauhaa ja hänen maanpakonsa jatkuisi haudan toisellakin puolella, oli salaperäistä, käsittämätöntä, jo niiden asioiden alueelle kuuluvaa, joiden ovelta järki palaa tyrmistyneenä.
Kun lopuksi lähdettiin ajamaan kotikaupungin asemalta pitkin Linnankatua, joka vie suoraan silloille, Aukusti edellä, Hannu, äiti ja Helli jäljessä, ja kadunreunat mustanaan vakavia ihmisiä miehillä hatut kädessä, sattui niin oudosti, että Veikko yhtäkkiä pysähtyi maaherran palatsin kohdalle, korskui eikä lähtenyt liikkeelle, vaan kuopi niin, että katukivistä kirposi tulikipinöitä. Aukusti komensi kerran, sitten toisen hiukan lujemmin, mutta Veikko ei totellut, vaan vilkuili vauhkosti ja liikutteli korviansa. Silloin vieressä olevan tuomiokirkon kello alkoi soida, sillä Hannu oli käynyt toimittamassa niin, ja ilmassa väreili kumeata, juhlallista sointua, eikä vain sitä, vaan salaperäistä tunnelmaa – mitä? Aukusti käveli vakaasti Veikon luo ja tarkasti sen valjaat. Vikaa ei ollut. Saapuville kiiruhtaneelle Hannulle hän selitti:
– Metsänhoitaja itse sen tietenkin pysähdytti tuodakseen terveiset maanpaosta sille, joka oli hänet sinne toimittanut. Tuossa palatsissahan se asuu. Odotetaanhan hetkinen, että hän ehtii palata kuvernöörin luota, niin kyllä Veikon jalat irtautuvat.
Veikko lähti yhtäkkiä liikkeelle. Hannu muisteli kerrallista käyntiään kuvernöörin luona, hänen väsynyttä, vakavaa ilmettään, jonka alta – niin Hannusta nyt tuntui – oli kuultanut tunnontuska ja epätoivo, ja hänen nuorta valkeata rouvaansa. Hän oli varma siitä, että ainakin jälkimmäinen oli jostakin verhon varjosta seurannut saattueen menoa – millä mielellä, sen voi arvata. Mutta jos isä oli mennyt tapaamaan kuvernööriä, hän ei ollut tehnyt sitä edes koston aikomuksen vivahduksessakaan, vaan isälle aina tärkeimmässä ja ylimmässä tarkoituksessa: herättääkseen kuvernöörin sydämessä uljaan ja uhrautuvan isänmaanrakkauden ja saadakseen hänet asettumaan niiden johtoon, joita vastaan nyt taisteli.
Kuinka komeaa oli maanpakolaisen kulku korkeita siltoja pitkin kosken pauhatessa ja tuulen kantaessa lumivalkoisina kukkivien tuomien tuoksua. Oli kuin luonto olisi toimeenpannut palaajalle tuliaisjuhlan, jossa se suoritti uljaimman ohjelmansa: mahtavien vetten pauhun ja ilmattarien ihanimman tuoksukarkelon vilajavilla aalloilla ja kevään kukkien terillä. Juhlaa riitti koko matkan, illaksi alenevan päivän ja valkean yön, loppumattomat suoaavat, joiden matalalla keinuvassa hopeisessa sumussa taivaanrannalla viipyvä aurinko taitteli säteitään, alakuloiset kankaat, joilla säikähtänyt poro lähti pitkin, keinuvin, joustavin askelin tolvaamaan. Lintujen kevätkonsertti helisi lakkaamatta ilmaisten vähentymätöntä onnen ja riemun painetta, joka täytyi purkaa, koska elämän ihanuuden vuoksi ei tahtonut siihen pakahtuakaan. Hartaimmin, uskollisimmin lauloi suomättääseen pesänsä tehnyt harmaanruskea lintunen, joka oli lennähtänyt ikuisen ikävyyteensä näivettyneen kääpiömännyn latvakerkälle, lauloi, vaikka ei ollutkaan äänensä juuri kuiskausta kirkkaampi eikä korkeampi, koska tunsi rinnassaan sanomattoman suuren autuuden. Luonto kaikki valvoi tuijottaen tulijoihin suurin, rävähtämättömin, loistavin silmin ja säpsähtäen salaperäisesti, kun mystillinen hengähdys ilmaisi iankaikkisuuden läsnäoloa. Ja kun sitten aamun varhaisuudessa Veikko jo astui tuttua kotikangasta ja kevätlauluun yhtyi kotoinen tervehdys, kun vaunut vyöryivät kotikartanolle pyörien hiljaa ratistessa käytävän hiekassa ja haaviston norkosten villahöytyvien leijaillessa ilman virin kannattamina, kun isä lepäsi kuusimajassaan katsoen tuttua virtaa, iloiten auringon kauneudesta sen vilajavilla aalloilla ja miettien vakavasti, että sen juoksu oli hänen osaltaan muuttunut ikuisuudeksi, silloin Hannun valtasi suuri tyyntymys ja rauha.
Päivän monien puuhien jälkeen oli tullut rusottava ilta, joka oli vähitellen muuttunut valkeaksi yöksi. Helli oli mennyt äidin kanssa varhain levolle tämän tuttuun makuuhuoneeseen, mutta Hannu oli vielä jäänyt jalkeille järjestämään asioita seuraavana päivänä pidettäviä hautajaisia varten. Hän istui ja liikkui hiljaa kuin haamu, sillä huoneissa vallitseva ehdoton äänettömyys vaati sitä. Ensin hän oli aikonut istua isän kirjoituspöydän tuolille, mutta ei tehnytkään niin, sillä selittämätön salaperäinen kuiskaus, että siinä jo istui isä itse, esti sen. Silloin hän katsoi sille tuolille, jolla Erkki oli mieluiten istunut ja kuunnellut simpukoiden houkuttelevaa kaukaisten merien kohinaa, ja kysyi kuiskaten, "oletko sinäkin täällä?" Hannu istuutui siihen sohvannurkkaan, josta oli kerran katsellut joulukuusta, ja ummistaen silmänsä näki isän ja Erkin olevan saapuvilla. Taas häntä hämmästytti se havainto, että he molemmat olivat iloisia, riemullisen onnekkaita. He puhuivat ja nauroivat keskenään, Hannun voimatta ymmärtää mitä, katsoivat Hannuun pitkään ja tarkoittavasti kuin sanoakseen, että "kerran sinäkin saat tietää tämän salaisuuden", liikkuivat huoneessa katsellen kaikkia esineitä niinkuin se, joka on ollut kauan poissa, ja lopuksi menivät ulko-ovea kohti viitaten Hannua mukaansa. Ja Hannu hiipi mielikuviensa seurassa ulos, rinnassa katkera surun polte, ja lähti katselemaan kotikartanon rakkaita paikkoja, jotka yön omituisen hohtoisessa valossa ja vain linnunlaulun raiuttamassa hiljaisuudessa tuntuivat herkästi eläviltä, pitäen silmällä Hannun arastelevia askeleita. Hän istui haavikon penkillä ja katsoi nuorien, vielä punaisten lehtien hentoa, puhdasta kauneutta. Siinä istuivat myös isä ja Erkki, ja Hannu oli näkevinään, kuinka täällä ulkona kaipauksen surumielisyys kajasti heidän kasvoiltaan. He kävivät kaikissa tutuissa paikoissa ja seisahtuivat lopuksi kuten aina ennenkin joen törmälle, katselemaan sen vilajavaa juoksua. Sen pinta heijasti taivaan valkoista hohtoa kuin sula hopea ja se virtasi tulvivana, voimakkaana, ilmaisten salatut aatteensa syvyydestä nousevina mahtavina pyörteinä. Rannoilla aloittivat rentukat kirkkaan keltaisina tulimättäinä, ylempänä kukkivat vienon sinisinä pohjanorvokit, mesimarjain lehdet olivat jo täysikokoisia ja lankamainen vana valmisteli parhaillaan kukkakelloaan, ja Hannun jalkain juuressa työnsivät juhannusruusut mehukasta lehteä ja vartta. Hannu näki isän ja Erkin tuijottavan mietteissään virralle, katsovan taivaan kauneutta ja kuuntelevan joen toiselta puolen, tulvan peittämiltä niityiltä tulevia sinisorsain, haapanain, tavien ja telkkien äännähdyksiä. Äkkiä kuului veden kohinaa ja Hannu näki joutsenparin kohoavan lentoon joen takana olevasta niityn tulvalammikosta. Nyt ne pääsivät siivilleen, nousivat yhä korkeammalle, kunnes kiisivät huikaisevan ylhäällä, auringon täydessä valossa, kuin kaksi maiseen elämään kuulumatonta ihmeolentoa. Hannu nosti tietämättään kätensä niitä kohti kuin pyytäen päästä mukaan, sillä niiden lähtö ja uljas lento kullalta kumottavassa korkeudessa oli herättänyt hänen rinnassaan kiihkeän vapautumisen ja ylentymisen kaipuun.
Suvannon isäntä lepäsi haudassaan ja sen reunalla seisoi mietteissään hänen ystävänsä, harmaahapsinen, lapsisieluinen kirkkoherra kokoillen niitä ajatuksia, joilla aikoi nyt lohduttaa omaisia, itseään, tätä ihmisjoukkoa, joka oli saapunut osoittamaan maanpakolaiselle kunnioitustaan. Tuossa portilla näkyi seisoskelevan poliisi Kostamo, jonka virkaintoinen nimismies oli lähettänyt valvomaan, ettei "hautajaisten yhteydessä pidettäisi kiihoittavia puheita eikä toimeenpantaisi mielenosoituksia". Hänen ilmiannostaanhan se kuuluu saaneen Suvannon vainoaminen alkunsa. On nyt tullut katsomaan, että uhrinsa varmasti peitetään maan multiin. Kirkkoherran alitajunnassa näin risteilee huomioita ja ajatuksia sillä aikaa kun hän kuuntelee lukkarin tuimaa veisuuta ja pikku rukouksin etsii sitä sävyä, jolla tämä rakas vainaja sopivimmin ja arvokkaimmin hyvästeltäisiin ihmisten puolesta. Ja nyt jo tulikin hänen vuoronsa – melkein yllättämällä, niin että häntä hiukan häkellytti alkusanoja lausuessa. Ja sitten hän totesi puhuvansa sanoja, jotka kumpusivat sydämestä oman salaisen sopimuksensa mukaan, kysymättä häneltä lupaa ja ottaen itse valitsemansa sävyn. Niiden filosofia oli kyllä kirkkoherralle tuttua, sillä juuri sitä elämä oli hänelle opettanut – tämä elämä, joka nyt kukoisti ihanana suvipäivänä vainajan haudan ympärillä –, mutta aivan juuri niin hän ei ollut aikonut sanoa kuin nyt teki. Hän ei kuitenkaan voinut sille mitään: murhe kun ailahti sydämessä, niin siitä kumpusi itsestään puhe viattoman kärsimyksestä, jonka puristama valitus kuuluu kaukaa ihmiskunnan aamuhämärästä saakka, ja aiheuttama kapinallisuus huipentuu Jobin taisteluksi Jumalaa vastaan ja jyrkäksi selityksen vaatimukseksi siitä, miksi olevaisuudessa vallitsee tämä sydämiä kuohuttava, ikuisesti korjaamattomalta näyttävä vääryys. Tuntui raskaalta, masentavalta silmätä kaukaisuudesta koleikkoisena saapuvaa kapeata tietä, sillä sen molemmin puolin oli ristinpuita kuin metsää ja sen kivet olivat niljakoita kärsivien verestä ja tuskanhiestä. "Onko Jumalaa olemassa, kun tällaista voi tapahtua?" kysyy ihminen epätoivoissaan, tuntiessaan katsoi minne tahansa oikeutta loukattavan. Jumala ei suutu ihmiselle tästä kysymyksestä, sillä hän tietää, että päästyämme sille paikalle, jossa nyt seisomme, olemme jo saaneet siihen vastauksen. Elämän ydin on kärsimys, tuo tuskien alaisuus, joka on silloinkin, kun emme sitä tiedä, uhrautumista jonkun puolesta, synnin sovitusta, lunastusta salaperäisen ikeen orjuudesta. Kärsimys on maailman peruslaki siksi, että vain sen kautta saamme kehitetyksi sitä lähemmäksi Luojaansa eli sitä alku- ja tosiolevaista, josta se on synnin tähden langennut pois, ollen nyt vain sen himmeä heijastus. Tuskien alaiset ovat siis Jumalan valittuja taistelijoita, joiden suurena tehtävänä on maailmansuunnitelman toteuttaminen, mutta niitä eivät ole öykkärit vääryydentekijät, joiden väkivalta merkitsee aina sen purkamista, mitä kärsimys rakentaa. Eihän toki sovi pyytääkään, että taistelu olisi tuskatonta, että saisimme marssia Uutta Jerusalemia kohti haavoittumattomina – ei toki, sillä siitä harhaluulosta Apollyon kyllä osaa meidät päästää. Mutta haavat ja verenvuoto, tuskat ja nääntymys ovat kristityn ritarin kunnia, josta hänen vain tulee kiittää. Ja mikä on kiittäessä, kun kovimman kärsimyksen hetkellä sydämeemme yhtäkkiä lankeaa ihanaa virvoitusta, kuin kevätsadetta janoavaan maahan. Jumala virvoittaa sotureitaan ja tekee heille kärsimyksen iloksi, jonka korkeutta vääryydentekijät kadehtien aavistelevat, voimatta sitä milloinkaan saavuttaa. Ja kun olemme tulleet epäitsekkään kärsimyksen polkua tähän haudan reunalle ja katsomme taaksemme, niin tunnemme kaiken tuskan ja vääryyden muiston häipyvän ja suuren rauhan ja sopusoinnun täyttävän sydämemme. Oivallamme kulkeneemme sitä polkua, joka kaikista vaaroista, ahdingoista ja tuskista huolimatta on vienyt ehdottomaan, ratkaisevaan sopusointuun ja voittoon. Kuinka vähäpätöisiä ovatkaan maailman pahimmatkin kohlut sille, jonka sydämessä vallitsee Jumalan rauha, kuinka tyynesti kuolee se maanpakolainen, joka on päässyt käsittämään kärsimyksen onnen. Eikä tässä vielä riittävästi palkintoa, vaan kaiken ylevöittää Kuolema, kerran meidän jokaisen luo saapuva vieras, jonka siipien humina saa ihmiskunnan sydänhermon värähtämään. Ei ole toista niin mahtavaa olevaisuuden ylevöittäjää, jylhää kaiken nostajaa iankaikkisuuden korkeaan pyhyyteen kuin on Kuolema. Ristinsä perille kantanut ei pelkää häntä, sillä hän tietää Kuoleman Jumalan suurimmaksi hyväksi teoksi ihmistä kohtaan. Kurjimman rikollisenkin se aateloi oudolla, käsittämättömällä henkäyksellä, saati sitten häntä, jonka kulkua on kaunistanut hurskaus. Miksi itkisimme siis häntä, joka on päättänyt purjehduksen ja laskenut laivan rauhan satamaan? Sieltä, missä hän nyt on, hän yhä jatkaa sitä työtä, mikä oli arvokkainta hänen elonaikaisessa pyrkimyksessään: isänmaan suuren asian edistämistä...
Kirkkoherra puhui tasaisesti, hellällä, haastelevalla äänellä, katsoen milloin hautaan, milloin taivaalle. Hän todisti isän kohtalon yleväksi, Jumalan ja ihmisten edessä suureksi, sellaiseksi, että sukupolvet tulevat tämän hautakummun ääressä seisahtumaan ja paljastamaan päänsä. Ja Hannu tunsi surunsa muuttuvan jaloksi ylpeydeksi. Se oli harvinaisen kaunis päivä, täynnä kevätkesän kirkkautta, lintujen viserrystä, järveltä viljavaa aaltojen kimallusta ja lauhaa tuulta, joka suhisi aatteellisesti, vakavasti, surumielisen lohduttavasti hautausmaan petäjien latvoissa.
11
Hannu ja Kaarlo seisoivat vartioina Yliopiston portilla, Aleksanterinkadun puolella. Suurlakon kiihkeät, jännittävät päivät olivat menossa, he kuuluivat molemmat ylioppilaskaartiin, joka hoiti vartiopalvelusta kaupungissa, ja olivat nyt yövuorossa tällä paikalla. Piirustussalissa oli jonkinlainen punaisen ristin asema, jossa päivysti skruuvipelillä aikaansa kuluttavia lääketieteen kandidaatteja ja heilläkin oli oikeus käydä vuorotellen lämmittelemässä. Oli pimeä mutta ei erikoisemmin kylmä yö, kadut olivat autioina ja taivaalla vilahti silloin tällöin Viaporissa toimivan valonheittäjän mahtava kartio. Jotakin peloittavaa ja juhlallista oli ilmassa, mahtavien voimien uhmaa ja taistelua, tuntemattomuuden salaperäisyyttä, joka jännitti. Pojat keskustelivat matalalla äänellä, kyselivät toisiltaan, "mitä tästä mahtaa lopuksi tulla?", ja jääden vastausta vaille kävelivät ja liikuskelivat karkoittaakseen vilun. Kaarlo koetti laskea leikkiä valaen valvoneen ja väsyneen miehen epätoivoisen tylsiä sukkeluuksia, joita pyysi Hannun pitämään hyvänään parempain puutteessa. Heille oli annettu määräys, ettei Yliopiston pihalle saanut päästää ketään, joka ei osannut todistaa asiaansa lailliseksi, ja tätä he myös aikoivat totella niin pitkälle kuin heidän mahdollisuutensa suinkin riittivät. Molemmilla oli pieni revolveri kiellon ponneksi, ellei tämä yksin ottaisi riittääkseen.
Hiljaisuuden keskeytti väliin ajurin hevosen kavioiden kopse, joka läheni tahdikkaasti, tuli yhä kuuluvammaksi, tuntui kohdalle saapuessaan räikeältä, ja alkoi laimentua, kunnes häipyi pois. Samalla alkoi kuulua kopsetta toisaalta ja korva seurasi pienen jännityksen vallassa, tuleeko tuo tästä vai ei. Ei tullut, meni toista tietä ja häipyi pois. Nyt erottui kuuluvun arkoja, keveitä, mutta silti selviä askeleita, ja korva niitä uteliaana seuraamaan. Ne lähestyivät Kauppatorilta ja kääntyivät Aleksille. Wickelin punssikaupan mustia lasikilpiä vastaan vilahtaa katulyhdyn vaisussa valossa tytön solakka hahmo. Hän on nuori ja notkea, astuu keveästi. Kuka lienee ja missä ollut? Pojat tuijottavat hänen jälkeensä mietteissään. Tuolla joku puhuttelee häntä – tytön ääni kuuluu tänne saakka – nyt he lähtevät menemään rinnakkain.
Hetken perästä alkaa autio Aleksi kaikua raskaista tahdikkaista askelista. Pojat tuijottavat jännittyneinä Ylioppilastalolle päin, sillä Mikonkadun kulmaan on ilmestynyt sankka ryhmä, joka selvästi on tulossa tänne. He painavat portin pikkuoven kiinni ja nojaten sen pieliin odottavat. Joukko tulee vähitellen lähemmäksi ja askeleet käyvät kuuluvammiksi. Nyt saattaa jo nähdä, että siinä marssii miesjoukko säännöllisissä nelimiehisissä riveissä, johtaja edellä. Heitä on ainakin sata. Hannu näkee, etteivät he ole venäläisiä sotilaita, vaan suomalaisia työmiehiä, jotka aseettomina – kiväärejä heillä ei ainakaan ole – marssivat öisen Helsingin katuja. He eivät puhele, eivät vilkaisekaan portilla seisoviin poikiin – menevät vain kiireesti vaiteliaana, synkkänä, päättäväisen näköisenä pataljoonana, joka voisi olla milloin tahansa valmis taisteluun. Pojat arvaavat, mitä miehiä he ovat: punakaartilaisia, joiden Kaisaniemessä ja muuallakin pitämistä harjoituksista oli levinnyt tieto. Hannu tuijottaa heihin tarkasti ja säpsähtää, sillä tuo neljännen rivin ensimmäinen tukeva mies oli näyttänyt tutulta. Valo oli niin himmeää, ettei hän voinut nähdä tarkoin, mutta hän oli vakuutettu siitä, että mies oli Emman veli Hermanni. Hannu ei ollut tavannut Emmaa sen enempää kuin kerran kadulla, jolloin Emma oli ollut Sotahuutoja myymässä. Pelastusarmeijan puku ja hattu olivat somistaneet häntä. Hannun oli pitänyt mennä tapaamaan häntä armeijaan, mutta sitä ei ollut toistaiseksi tullut tehdyksi. Näin häneltä oli jäänyt tietämättä se, että Hermanni oli tullut Helsinkiin.
Poistuvan joukon askeleet haipuivat ja Hannu kuunteli niitä tarkasti, niin jännittyneenä, että veri humisi korvissa. Tämän synkän yön pimeydessä oli isien perinnettä, isänmaanrakkautta, joka vaati kaikki mitä omistit; siinä oli kansalliskiihkoista sortopolitiikkaa, joka toimi harhaan menneiden kansallisten näkemysten kiihoittamana; siinä oli pohjoismaista rehellistä vapaan kansan lakia ja lainkuuliaisuutta, jota epäitsenäisyydessä, sorron alaisena kehittynyt laittomuuden henki koetti polkea jalkoihinsa; mutta kaiken tämän rinnalla siinä oli myös jotakin erikoisesti uutta: työväen pyrkimyksen kiteytymistä omaksi itsenäiseksi tahdoksi, ennen tuntemattoman tekijän astumista areenalle mielessä niin suuret vaatimukset, ettei milloinkaan mikään kansanluokka ollut edes uneksinutkaan sellaisten esittämistä yhteiskunnalle.
Hannulle valkeni tämä asia yhtäkkiä kuin olisi valonheittäjän keila sattunut hänen sieluunsa. "Ei milloinkaan mikään kansanluokka yhteiskunnalle!" hän kertasi hämmästyneenä. "Tasa-arvo lain ja ihmisyyden puolesta – se on oikein; inhimilliset olosuhteet, taattu toimeentulo mikäli mahdollista, turvattu vanhuus – se on myös oikein; mutta yhteiskunnan tuotantovälineet, maa ja koko valta heille, oppimattomille kansanjoukoille tai paremminkin heidän viekkaille johtajilleen – mikä idioottimaisuus, huutavin hulluus, mitä on kuultu". Hannun mielessä välähti outo, katkera oivallus: Suomen kansa on venäläisten lisäksi saanut toisen vaarallisen vihollisen – sen kansainvälisen köyhälistöevankeliumin, joka parhaillaan johtaa työväkeä harhaan. "Noin ne marssivat uuden epäjumalansa jäljessä, jokainen ruumiin linjakin ilmaisten sokeata, umpimielistä vihamielisyyttä vanhaa yhteiskuntaa ja isänmaata kohtaan".
Hannu ja Kaarlo palasivat vartiovuoroltaan Ylioppilastaloon antamaan raporttia. Ei ollut tapahtunut muuta kuin että punakaartilaisosasto oli marssinut Yliopiston ohi. Teerihuoneessa valvova ylioppilaiden keskustoimikunta torkkui paperiensa ääressä. Viereisessä Osmolan kahvilasalissa sorisi ylioppilaita; toisia patrulleja tuli, toisia lähti. Hannu ja Kaarlo juttelivat harvakseen pohjalaisten toveriensa kanssa, söivät voileipiä ja heittäytyivät palttoo peittona ja hattu päänalaisena nukkumaan syrjäiselle penkille, koska eivät jaksaneet lähteä kaukana olevaan asuntoonsa. Hannun mieli oli alakuloinen, sillä punakaartilaiskomppania oli herättänyt hänessä pelkääviä aavistuksia. Hän tunsi hämärästi, että oltiin vasta sen tulevaisuuden kynnyksellä, jonka päätekijänä tulisi olemaan tuo vaiteliaana, leveäharteisena, umpimielisenä marssille lähtenyt uusi voima.
Taas kului lakkopäivä kuin vilahdus, mutta sisällyksenään suuri, riemukas tieto perustuslain mukaisten oikeuksien palauttamisesta. Hannu seisoi Rautatietorilla ja katseli pyhä väristys sydämessään Ateneumin katolla liehuvaa vaakunalippua. Hämärsi jo hiukan. Hannun edessä seisoi nuori nainen, jota nuori mies hellästi varjeli käsikynkästä. Hekin katsoivat lippua, joka hulmusi ylpeästi ja herätti mieltä kummasti kiehtovan sarjan toivorikkaita aavistuksia. Yhtäkkiä tuon nuoren naisen valtasi niin suuri onnen tunne, ettei hän enää voinut hillitä sitä, vaan ilmaisi sen heleänä, riemastuneena kirkaisuna. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan nauroi ja kirkaisi uudelleen, nyt kohottaen molemmat käsivartensa lippua kohti. Hänen silmänsä sädehtivät kuin tähdet, poskillansa hehkui innostunut puna ja kauneilla kasvoillansa paloi haltioitunut ilme. "Suomen lippu, itsenäisen, riippumattoman Suomen lippu!" hän huusi taas yhtäkkiä ja kääntyi onnellisena, hurmioituneena katsomaan saattelijaansa. Hannu seisoi kuin naulittuna paikalleen, tuijotti lippuun ja tunsi tuon nuoren naisen ilmaisseen näiden päivien historian syvimmän totuuden. Suomen keskiaika oli päättynyt ja historian hengetär oli kääntänyt näkyviin uuden ajan aukeaman. Siihen hän nyt merkitsi vakavalla kädellä otsakkeeksi sanat "Suomen itsenäisyysajan aattovuodet". Ja nyt hän lähti liitämään kansan edellä tulevaisuutta kohti, joka siinsi Hannun sielussa kultaisena porttina.
Lakko oli loppunut. Hannu, Kaarlo ja muut ylioppilaskaartin jäsenet olivat kokoontuneet Ylioppilastaloon saamaan tietoa, pitikö heidän vielä jatkaa palvelusta vai oliko palattava arkihommiin. Oli aamu, klo 10:n vaiheilla. Silloin saapui tieto, että punakaartilaiset vaativat lakkoa jatkettavaksi ja parhaillaan koettivat estää Senaatintorin varrella olevaa suurmyymälää avaamasta ovia. Poliisi oli lakon jäljeltä vielä järjestymätön, venäläisiä ei voitu kutsua avuksi – ylioppilaskaartin velvollisuus oli puuttua asiaan. Sävähdys värähdytti nuorukaisia, sillä tosiasiassa ei kukaan heistä ollut uskonut tarvitsevansa sekaantua tällaiseen. Mutta ainoakaan ei epäröinyt. Johtajan, nuoren upseerin, komentosanat kajahtivat terävinä ja tuokiossa oli kaarti marssivalmiina, järjestyneenä neljän miehen riveiksi. Hannu oli joutunut ensimmäisen rivin sivustamieheksi. Komennus kajahti taas ja kaarti lähti marssimaan tuimaa vauhtia. Se, jolla oli revolveri, panosti sen kulkiessaan. Niin teki myös Hannu, jonka oli vallannut samanlainen jännitys kuin eräretkellä riistaa vaaniessa. Suurliikkeen edustalla oli kiihtyneitä miehiä, joista toiset tahtoivat avata, toiset jälleen sulkea ovia. Yhtäkkiä kuului huutoja ja komennussanoja, ja ylioppilaskaartin tullessa torille sitä odotti suljettu, synkkä, kulmiensa alta kyräävä punakaartilaisrintama. Hannun päällikkö komentaa tätä hajaantumaan, mutta se ei liikahda, ja samassa Hannu jo toteaa seisovansa sitä vastapäätä, melkein nappi napissa. Uusi vaatimus hajaantumaan, mutta tuloksetta. Silloin kuuluu naksahtelua ja ylioppilaiden käteen ilmestyvät revolverit. Hannukin nostaa omansa ja samalla katseensa tuijottaen uhkaavasti ja kiihtyneesti vastapäätä seisovia miehiä silmiin, sillä jännitys ja vaara olivat kuumentaneet hänen verensä. Silloin hän säpsähtää, sillä mies tuossa hänen edessään, joka revolverin lauetessa olisi hänen varma uhrinsa, on Hermanni. Tämä vastaa hänen tuijotukseensa vääjäämättömästi ja Hannu tuntee, kuinka näiden kohtalokkaiden sekuntien jännitys käy sietämättömäksi, kuinka hermot pettävät ja revolverit laukeavat jo seuraavassa silmänräpäyksessä, ellei tuo synkkä rintama nyt heti hajaannu. Mutta onneksi se tekee sen, sillä se ei ole odottanut näin lujaa esiintymistä eikä valmistautunut sen varalle. Hannu huokasi yhtäkkiä Hermannin ja koko rintaman kadonneen ja kuin kamalasta unesta heräten katsoi revolveriinsa kaivaen siitä kiireesti panokset pois. Marssiessaan takaisin Ylioppilastalolle hän mietti sitä kauheata mahdollisuutta, että olisi voinut joutua ampumaan kasvinkumppaninsa, ystävänsä, veljensä.
(Kirjoitettu 24/8 36–26/1 37)
KOLMAS OSA
ENSIMMÄINEN LUKU.
1
Hannu istui työpöytänsä ääressä ja ummistaen hetkiseksi silmänsä levähti muutaman sekunnin ja samalla siinä ajatuksissaan tuli todenneeksi, missä elämänpolkunsa kohdassa nyt meni ja millä mielellä. Siitä kesäisestä hetkestä, jolloin hän loi pappilan Kaarlon ja Aukustin kanssa isänsä haudan umpeen, jääden sitten väsyneenä seisomaan sen ääreen ja miettimään isäänsä, jonka tunsi selvästi olevan läsnä, oli kulunut jo lähes yksitoista vuotta. Hän totesi sen säikähtäen, sillä tuo aika oli mennyt kuin vilahdus, hänen oikein tietämättä, miten, ja joka tapauksessa ilman sitä varsinaista aikaansaannosta, jota varten hän oli elämään lähtenyt. Kandidaattitutkinto ja sanomalehtityö – sehän ei ollut mitään. Ei Hannu ollut niitä varten syntynyt.
Hän oli sanomalehtimies, suuren helsinkiläisen lehden toimitussihteeri – oli ollut jo monta vuotta, ja istui nyt, eräänä tammikuun yönä 1916, tässä, edessään laaja nelikulmainen lista, johon oli eri otsakkeiden alle merkinnyt huomispäivän numeron kirjoitukset, uutiset, sähkösanomat – koko sisällyksen. Ensimmäisenä oli pääartikkelin paikka, mutta artikkeli itse oli tullut viimeiseksi, vasta äsken. Sitä oli harkittu kauan ja sille oli annettu mitä varovaisin sanamuoto, mutta se oli tarttunut silti sotasensuuriin niin lujasti, ettei ollut tahtonut irtautua sieltä millään. Ja kun se äsken tuotiin, se oli reposteltu ja pyyhitty niin, että se täytyi kirjoittaa uudelleen. Ja muu aineisto – Hannu silmäili sitä mietteissään – oli kuin sarja monenlaisia vientejä suuressa kirjanpidossa tai luettelo nimiä pallokartassa, jonka eri osat tulivat näkyviin, kun luki niistä saapuneita sähkösanomia. Hannu istui tässä kuin hämähäkki verkkonsa keskellä; maailman kaikilta kulmilta juoksi hänen hyppysiinsä sähkösanomanauhaa ja elämän pallokartta tuli valoisaksi ja hehkuvaksi hänen mielessään. Hannu nautti työstään juuri näinä alkavan vuorokauden ensimmäisinä tunteina, koska silloin käsikirjoitukset ja niiden tarkastuskiire alkoivat loppua, puhelin kilahtaa harvemmin ja hiljaisuus saada valtaa. Ei kuulunut tälläkään hetkellä muuta kuin viereisistä huoneista joskus sanomalehden rapinaa, kun yöreportteri ja venäjäntoimittaja käänsivät eteensä uuden sivun tai käytävän päästä, kun siitä latomoon johtava ovi aukeni, latomakoneiden matriisien heläjävää rapinaa ja napsetta. Sitten oli taas kaikki hiljaista kauan aikaa, kunnes reportteri kuului soittavan jonnekin ja alkavan matalalla, hiukan imelällä äänellä keskustella kaikesta päättäen jonkun naisen kanssa. Sitten lehden sivujen taittaja tuli ilmoittamaan, kuinka paljon oli liikaa tekstiä, sai Hannulta taitto- ja poisjättölistan ja meni suorittamaan tuttua työtänsä niin kuin oli tehnyt jos miten monta vuotta säännöllisesti kuin kello. Vielä puolituntinen ja varmuudeksi soitto uutistoimistoon, "tuleeko enää mitään", ja sen jälkeen lähtö kotiin.
Hannu oli tehnyt tätä työtä jo yli seitsemän vuotta. Isän kuolema oli vaikuttanut hänen elämäänsä ulkonaisesti siten, ettei hän enää voinut pyytää opintojensa jatkamiseen rahaa äidiltä, joka tarvitsi kaikki Suvannon myynnistä kertyneet varat itse, vanhuutensa turvaksi, vaan oli pakotettu lainaamaan. Ja lainarahat polttelivat hyppysiä niin, että hänelle tuli kiire ansaitsemaan. Salainen suunnitelma omistautua tieteelle sai raueta, niin raskaalta kuin se tuntuikin, ja samoin auskultoiminen ja muu opettajaksi valmistuminen, koska siihen olisi mennyt yksi ylimääräinen vuosi. Ajatus sanomalehtimiehen urasta oli jostakin syystä tullut hänen mieleensä – hän ei oikein tiennyt, mistä. Olivatko sen pohjimmaisena aiheuttajana isän Vapaat sanat, nuo silkkipaperilehtiset, joita isä oli kerran jouluna vanhassa kodissa virran rannalla lukenut ja kahisuttanut? Ehkäpä silloin Hannun tajuntaan oli juurtunut syvä vakaumus julkisen sanan tehtävästä ja merkityksestä valtiollisen ja yhteiskunnallisen menon laillisuuden vartijana. Miten hyvänsä – hän oli jo ennen loppututkintoaan mennyt tämän lehden päätoimittajan luo ja esittänyt itsensä ja asiansa. Hän oli tuntenut päätoimittajan ulkonäöltä, kuvista ja muutenkin, koska oli nähnyt häntä kadulla ja teatterissa, mutta oli katsellut häntä silti uteliaasti ja tutkivasti. Päätoimittaja oli näet Hannulle erikoisen läheinen, melkein kuin sukulainen siksi, että hänkin oli ollut maanpaossa. Jotakin siitä, mikä oli isän päiväkirjan sisällyksenä, oli muodossa tai toisessa asunut myös hänen sielussaan – sen Hannu saattoi varmasti päätellä. Mutta päätoimittaja oli ainakin kymmenen vuotta nuorempi isää ja muutenkin ilmeisesti ruumiiltaan voimakkaampi, joten maanpako ei ollut koskenut häneen niin kuin isään. Hän oli tukeva, lujaniskainen, harteikas mies, jonka sinisistä silmistä loisti tyyni, selkeä ymmärrys ja pieni hilpeys.
Hän otti Hannun vastaan ystävällisesti ja kysyi heti kuultuaan hänen nimensä, oliko hän metsänhoitaja Suvannon poika. Ja saatuaan myöntävän vastaukset hän kertoi tunteneensa isän. "Minulla on joitakin kirjeitä, jotka hän lähetti Amerikkaan: heti kun sattuvat käteeni, toimitan teille". Hannu ymmärsi, että isän nimi oli hänelle nyt paras mahdollinen suositus. Vasta ystävällisen keskustelun ja kahvin jälkeen päätoimittaja pyysi tulemaan toimitukseen kesäkuun 1 päivänä, jolloin kesälomat alkavat. Silloin tarvitaan harjoittelijan nimellä kulkevia kesäapulaisia, joille maksetaan palkkaa sen verran, että tulevat toimeen. "Ja siitähän ura tavallisesti alkaa. Hyvästi! Tulkaa joskus asiattakin!" Niin Hannu oli joutunut tälle uralle ja tähän piiriin. Alkuvuodet menivät perehtymisessä itse hommaan, niin ettei ehtinyt yrittääkään niiden muiden suunnitelmien toteuttamista, joita kaikesta huolimatta yhä hautoi. Ja sitten syttyi tämä parhaillaan roihuava maailmanpalo, joka vei päähuomion. Mutta kerran oli tuleva aika, jolloin hän saattaisi loppuun kaiken sen, mikä tärkeimpänä ja arvokkaimpana oli aina asunut hänen mielessään.
Hannu asteli kotiin hiljaisen, pimeän kaupungin läpi. Valaistus oli vähennetty pienimpään välttämättömimpäänsä, niin että ellei vaisua kuutamoa olisi ollut, kaduilla olisi ollut melkein umpipimeää. Täytyi nytkin varoa, ettei mennyt pahki vastaantuleviin. Pimeän vuoksi elämä oli entistä salaperäisempää. Tummina varjoina taivasta vastaan kuvastuvat talojen ääriviivat ja Johanneksen kirkon tornit olivat kuin ääneksi puhkeamattomia mutta silti selviä vihjauksia jostakin suuresta, juhlallisesta, järkyttävästä tapahtumasta, joka oli piakkoin kääntävä maapallon toiselle radalle ja ehkä hävittävä sen pinnalta tämän nykyisen, kelvottoman elollisuuden. Hannun mieleen johtui usein hänen näin öisin hiipiessään kotiin outoja ajatuksia. Se oli luonnollista tavallisissakin oloissa, sillä syvät varjot, kiireesti kotiinsa pakenevat tai orpoina kuljeskelevat ihmiset, aavistuksia ja pelkoa herättävät oudot äänet, lotiseva sade, vinha myrsky tai lempeä rauha, pilvitarhoissa nopeasti kiitävä kuu – kaikki se oli omiaan saattamaan liikkeelle mielikuvituksen niitä puolia, jotka päivin lepäävät. Vielä herkempinä ne lähtivät lentämään nyt, kun korva oli yön helmasta erottavinaan sallimuksen siipien mahtavaa suhinaa ja silmä muunsi helposti taivaanrannalta äkkiä leimahtavan valopilarin hänen kostavan miekkansa välähdykseksi, joka näytti halkaisevan avaruuden. Oudot ajatukset täyttivät kansan mielen, joka oli keskittynyt odottamaan oikeuden voittoa, nuorison mielen, joka oli irtautunut vanhempien holhouksesta ja tulkinnut tykkien jymisevän oraakkelikielen omien syvimpäin toiveidensa mukaisesti. Millä asialla liikkui tuo vastaantuleva, vaitelias, synkän näköinen mies? – saattoi Hannu joskus kysyä umpimähkään. Kuka tietää, vaikka tuo nuori mies miettisi lähtöä elämänsä suurimmalle seikkailulle?
Hannu napsautti porrasvalon palamaan ja alkoi nousta Huvilakadun erään pienen talon kapeita portaita. Keskimmäisessä kerroksessa oli vasemmanpuolisessa ovessa kuparinen nimikilpi, jossa luki: Helli Suvanto. Tuo kilpi oli pienehkö, siromuotoinen ja taiteellinen, pakottamalla tehty. Hannu oli hankkinut sen viime syksynä, jolloin Helli oli muuttanut Helsinkiin kaukaa maaseudulta. Monen hakemisen jälkeen Helli oli vihdoinkin saanut opettajanpaikan täältä, jonne oli kiihkeästi halunnut. Hannu oli vuokrannut hänelle tämän huoneiston, kaksi huonetta ja keittiön. Aina mennessään Hellin oven ohitse Hannu viivähti siinä.
Se kesä silloin isän kuoleman jälkeen siellä kaukana vanhassa kodissa oli ollut omituinen, täynnä hiljaista murhetta ja alistuvaa kaipausta, mutta myös selittämätöntä kauneutta, jota olisi tehnyt mieli sanoa melkeinpä onneksi, ellei tämä olisi ollut liian voimakas määritelmä. Joka tapauksessa se kimmelsi Hannun mielessä kuin surumielinen iltamaisema, jonka helossa asuu pyhä rauha. Isä ja Erkki olivat poistuneet elämästä, mutta eivät olemattomiin, vaan siihen olevaisuuteen, ajan salaperäiseen, aina läsnä olevaan liikkumattomuuteen, jota sanomme "muistiksi". Siinä he olivat alati saapuvilla, niin läheisinä, ettei olisi ihmetyttänyt, vaikka olisi kuullut heidän puhuvan. Ja ehkä he olivat saapuvilla muutenkin. Asuessaan ullakkohuoneessaan ja istuessaan joskus Erkin pöydän ääressä tai elokuun öinä tuijottaessaan lämpimään, hämyiseen yöhön ja seuraillessaan tavin uinnin viriä, joka välähti joskus näkyviin kortteikon rinnasta, Hannulla oli herkkä tunne siitä, ettei hän ollut yksin, vaan että hänen vierellänsä tai sielussansa oli Erkin lämmin, rakastava henkäys ja että isä oli myös saapuvilla katsoen häneen hymyillen syvästi, tutkimattomasti. Yhä uudelleen Hannu silloin ja vielä nytkin vaipui ajattelemaan sitä, miksi hän aina kuvitellessaan rakkaat vainajansa läsnä oleviksi näki heidät hymyilevinä, iloisina, säteilevän onnellisina? Oli kuin he olisivat todenneet tulleensa yllätetyiksi siten, että olivat tavanneet kuoleman kynnyksen toiselta puolelta jotakin, jota eivät olleet voineet kuvitellakaan, ja tahtoivat nyt edes onnen ilmeellä, kun oli kielletty muuta kertomasta, rohkaista Hannua.
Tuon kauas jääneen kimmeltävän kesän keskuksena oli Helli, mustaa pukua käyttävä kalpea nuori tyttö, joka yhä vapisi Jumalan iskun satuttamana ja eli jokaisen sekuntinsa tyrmistyneen rukouksen vallassa. Hänen kasvoillansa ja katseessansa asui arka hurskaus, joka teki synniksi kaiken aineellisen, melkeinpä oman olemassaolonkin. Kun äiti, tädit ja Hannu vähitellen pääsivät tasapainoon ja elämän luonnolliseen tahtiin, kun joskus vaisu huumori virkisti heitä, Helli katsahti heihin säikähtyneenä ja paheksuen, kuin olisi sopimaton, räikeä melu herättänyt hänet kesken ihanaa unta. Äiti antoi aluksi Hellin olla aivan rauhassa, mutta alkoi elokuulla, kun hänen olonsa vain jatkui samanlaisena, tehdä yrityksiä hänen irroittamisekseen tuosta yksinomaisen sielullisuuden eristyneestä, sulkeutuneesta maailmasta. Mutta se aiheutti Hellissä ilmeistä tuskan ja säikähdyksen tunnetta: hän katsoi hätääntyneenä vuoroin jokaiseen kääntäen päätänsä avuttomasti kuin vangiksi joutunut lintu, ja poistui heidän seurastaan kamariinsa, jonne oli koonnut Erkkiä ja isää koskevat muistonsa. Kaikista arin hän oli Hannuun nähden, jota kohtaan osoitti melkein pelkoa. Hannu oli huomannut sen ja varoi millään tavalla olemasta hänen tiellään tai lähentymästä häntä niin, että olisi joutunut hänen persoonallisuutensa ilmakehään. Juhannusaattona Hannu oli lähtenyt noutamaan joen toiselta puolen kulleroita, joiden kultapalloja tuuli näytti liikuttavan kuin olisi ajanut aaltoa, ja äiti oli silloin sanonut, että Hellin oli lähdettävä mukaan. "Sellainen pieni retki voi virkistää". Ensin Hellin huulet liikahtivat aikoen ilmaista kiellon, mutta sitten hän jäi hetkiseksi katsomaan eteensä tyhjään ilmaan kuin olisi muistellut jotakin, hymyili onnellisen näköisenä ja nousi. Hän piti perää, Hannun voimakkain vedoin soutaessa viistoon virtaa vastaan, jolla oli vielä kevätveden vauhti, Hannu ei rohjennut katsoa häneen, ettei olisi vaivannut häntä. Helli ei kyllä olisi huomannut hänen katsettaan, sillä hän tuijotti virtaan haaveellisen näköisenä kuin uneksija, joka ei tiedä kiitävästä hetkestä mitään. Kokan töksähtäessä rannan äyrääseen hän säpsähti ja kuin unesta heräten katsoi ympärilleen. Kun Hannu hypättyään maalle tuki venettä, ettei se olisi heilahdellut Hellin tullessa perästä, ja ojensi hänelle kätensä auttaakseen häntä veneestä, hän viivytti kättänsä sekunnin verran ennenkuin antoi sen Hannulle. Se oli hento ja laihtunut, voimaton. Sirona ja keveänä Helli nousi rantatörmälle ja lähti katsomatta Hannuun verkalleen kulkemaan sen harjaa pitkin, siiloin tällöin kumartuen poimimaan kauneimmaksi havaitsemaansa kukkasta. Hannu ymmärsi sen torjuvan asenteen, mikä ilmeni Hellin jokaisesta liikkeestä, ja tyytyi nöyrästi jättäytymään pois hänen seurastaan ja katsomaan vain ulohtaalta hänen siroja ääriviivojansa. Hannu jäi veneen lähistölle, jossa juhannusruusuja olikin paljon, ja poimi niitä tarpeellisen määrän. Sitten hän istahti kesäkuun nuorteaan, tuoksuvaan heinikköön ja unohtui tuijottamaan ainaista katseltavaansa, törmäpääskysten iloista, vilajavaa lentoa ja virran salaperäisten ajatusten merkkeinä pinnalle nousevia mustia pisteitä. Helli näytti menevän yhä kauemmaksi, kunnes katosi sen metsäniemekkeen taa, jossa on lato. Siellä hän viipyi niin kauan, että Hannu arveli jo lähteä hakemaan häntä, kun samassa tulikin näkyviin ja saapui arkana ja sirona, kalpeana ja itkettynein silmin, ilman ainoatakaan kukkaa.
Tästä surun henkäyksestä huolimatta tuossa kaukaisessa kesässä asui kimmeltävää, hohtoisaa kauneutta. Hiipiessään Hellin oven ohitse sydämessään häntä kohtaan yhä se entinen, salainen, lausumaton tunne Hannu näki sen yhtä kirkkaana kuin silloin – vielä kirkkaampana, sillä monien pitkien vuosien kaipaus oli lisännyt siihen menneen surun ja onnen lämmintä rusotusta. Kun hän napsautti huoneessaan sähkön palamaan, hänen täytyi aivan erikoisen herkkyyden vallassa katsella Olga-tädin siitä maalaamaa liikuttavaa taulua, joka oli tuossa seinällä poronsarvien alla. Aikaisemmin kuin ehkä oli tavallista Hannulle oli näin muodostunut lapsuuden ajasta ja kodista kaukaisuuteen painunut, liikkumattoman kauniina loistava maailma, jonka katseleminen virkisti hänen sieluansa rauhallisella, joskin surumielisellä onnella.
Seinällä olivat vanhasta kodista periytyneet poronsarvet ja niiden haaroista riippumassa Hannun pyssy, isän arvokas lahja, metsästystorvi, Bobin kaulapanta ja kaikki muu, mitä siinä oli ollut ennen, nuoren ja tuoreen elämän aikoina. Kodin hajotessa Hannu oli pelastanut ne ja muitakin esineitä kuin haaksirikossa kalleuksistaan huolehtiva saituri. Isän kirjoituspöytä, se sama, jonka lukko oli napsahtanut niin tutusti silloin kerran joulun aikana, kun isä oli sulkenut sinne Vapaat sanat, ja jonka santarmit olivat sitten rikkoneet, palveli nyt uskollisesti Hannua, joka saavutti aina istuutuessaan sen ääreen tutun, lämmittävän yhteyden isänsä muistoon ja sieluun. Silloin aikoinaan se oli ollut Hannun mielestä upea, viheriällä veralla päällystettynä ja viirumahongin väriseksi kiilloitettuna sikäläisissä oloissa harvinainen huonekalu. Mutta tultuaan tänne Helsingin "suureen maailmaan" se oli menettänyt upeutensa jokseenkin kokonaan ja muuttunut siksi, mikä se todellisuudessa aina oli ollut: maalaisnikkarin tekemäksi vaatimattomaksi kapineeksi, joka pyysi anteeksi olemassaoloaan jouduttuaan parempien huonekalujen rinnalle. Mutta Hannu ei hylännyt eikä halveksinut sitä, vaan oivaltaen sen tragiikan teki uskollisesti työnsä sen ääressä ja silitti joskus lohduttaen sen pölyksi murenevaa haalistunutta verkaa. Sen yhteen laatikkoon hän oli järjestänyt jonkinlaisen "isän museon", johon oli koonnut isän pieniä esineitä, kaikenlaisia sinänsä arvottomia tavaroita, mutta muistoja virittävän voimansa vuoksi silti hänelle pyhiä ja kallisarvoisia. Jos se, joka tunsi Hannun vanhan kodin ja lapsuuden, olisi tullut Hannun nykyiseen nuorenmiehen asuntoon, hän olisi pian ruvennut muistelemaan, missä oli nähnyt näitä samoja esineitä ennen. Niin tarkoin Hannu oli koettanut jäljentää lapsuudenkotiansa. Laatikossa hänellä oli Erkin takki siltä kesältä, jolloin tämä oli lähtenyt merelle – säälittävän vaatimaton vaatekappale, mutta Hannulle ylen mieluisa muisto mm. siksi, että siitä tuntui vieläkin Erkin persoonallinen, yksilöllinen haju, joka paremmin kuin mikään muu herätti sarjan eloisia, läheisiä muistoja.
2
Niinä pitkinä vuosina, jotka Hannu ja Helli olivat asuneet eri paikkakunnilla, tavaten toisiaan vain kesällä äidin kodissa, heidän suhteensa oli pysynyt entisen laatuisena, Hannun puolelta hiljaisesti alistuvana ja kohtaloonsa tyytyvänä, vaikka katseessa oli silti aina sanaton, itsetiedoton kysymys, "eikö milloinkaan?", ja Hellin puolelta mykästi, arasti torjuvana. Hannu ymmärsi tämän johtuvan siitä, että Helli tahtoi pyhittää itsensä ja elämänsä Erkille, lapsuutensa kiintymykselle ja nuoruutensa rakkaudelle, ja piti jo ajatustakin, että voisi rakastua toiseen, esimerkiksi Hannuun, uskottomuutena ja petoksena. Heidän välissään oli siis Erkki, mutta vain Hellin väärinkäsityksen vuoksi. Päinvastoin Hannu tiesi Erkin eräästä kirjeestä, että tämä oli ikäänkuin testamentannut Hellin hänelle. Äidille Erkki oli maininnut siitä leikilliseen tapaansa, mutta hänen kohtalonsa kääntyessä siksi, mikä se sitten oli, tuo leikki sai tarkoitetun sisällyksen. Äiti oli ottanut sen niin vakavalta kannalta, että mietti sitä aina, odotti kärsivällisesti vuodesta toiseen ja suri, kun ei toivonpilkahdustakaan näkynyt. Hannu ymmärsi Hellin hyvin, sillä tämän uskollisuus Erkkiä kohtaan oli samanlaista kuin hänen oma uskollisuutensa Helliä kohdan. Siinä oli korkeata ja kirkasta ihanteellisuutta, joka joutuessaan kieltäytymään omistamisen autuudesta sai korvauksen ja lohdutuksen juuri tästä vaille jäämisestä, tästä puhtaasta palvomisesta. Hannu oli täytynyt ja alistunut osaansa niin, että jaksoi kantaa sen tyynesti.
Alkuvuosina isän kuoleman jälkeen Helli ei kirjoittanut hänelle sieltä kaukaa pohjoisesta, jossa toimi opettajana ja jonne oli väkisin paennut, huolimatta äidin ja tätien rukouksista. Hannu selitti sen nimen omaan "paoksi" pois siitä ympäristöstä, jossa kaikki alati muistutti hänelle menneistä murheista, poistumiseksi jonnekin kauas, jossa kuvitteli voivansa kuin muinoin erämaan erakko rauhassa rakentaa alttarin ja sen ääressä palvoa sydämensä keskeisintä ihannetta. Vasta sitten, kun he olivat tavanneet toisiansa muutamina kesinä, jolloin Hannu oli tyynellä, hienotunteisella, tunkeilemattomalla huomaavaisuudella ja veljenrakkaudella ikäänkuin kesyttänyt tämän aran linnun ja voittanut edes jossakin määrin hänen luottamustaan, Helli oli ruvennut silloin tällöin vastaamaan niihin kortteihin ja kirjeisiin, joita Hannu oli lähettänyt hänelle syntymäpäivän tai muun tekosyyn varjolla ja tervehdyksiksi eräänä vuonna tekemältään pitkältä, ulkomaille ulottuneelta opintomatkaltaan. Hellin kortit muutamine kainoine sanoineen olivat kuin arkoja kuiskauksia ja hänen pienet hurskaat kirjeensä kuin siunauksiksi lähetettyjä lapsen rukouksia ja ristinmerkkejä. Hannun sydän sykähti syvästä, harvinaisesta tyydytyksestä joka kerta, kun hän sai liittää tällaisen todistuksen kevään heräämisestä kokoelmaansa.
Kevään heräämisen suurin merkki tähän saakka oli se, että Helli alkoi pyrkiä pois erakkolastaan. Hänen sielussaan oli – niin Hannu päätteli – alkanut ilmetä pelkoa, että hän jäisi koko elämäkseen tähän asemaansa kuin muistojensa ääreen polvistunut ja siihen jäykistynyt nunna. Sitä Helli ei ollut tarkoittanut eikä tahtonut. Hän ei suinkaan halunnut muuttua muistoilleen uskottomaksi, mutta tunsi nyt kaipausta jonnekin muualle, siihen tuntemattomaan maailmaan, joka kimalteli hänen mielikuvituksessaan kuin aurinkoinen ulappa. Mahdollisesti jokin seikka, minkä Hannu oli kertonut tai kirjoittanut, oli muuttanut tuon ulapan Helsingiksi – joka tapauksessa Helli alkoi nyt pyrkiä vakavasti sinne, ponnistellen siksi, kunnes onnistui. Oli luonnollista, että kaikki siitä johtuvat järjestelytoimenpiteet jäivät Hannun huoleksi, sillä olihan hän Hellin kasvattiveljenä siihen oikeutettu. Siitä Helli vain piti tarkan huolen, ettei Hannu saanut uhrata hänen kotinsa järjestelyyn penniäkään omista rahoistaan. Pienestä palkastaan Helli oli saanut säästetyksi niin paljon, että se kyllä riittäisi, ja ellei, niin sai jäädä sen verran vaille, sillä Helli ei tahtonut olla Hannulle velkaa. Hannu ymmärsi tämän, sillä tuollainen velkasuhde olisi ollut Hellille kiusallista, ja tilitti siis menonsa tunnontarkasti.
Hannu ei muistanut milloinkaan suorittaneensa niin mieluista tehtävää kuin tämä Hellin kodin sisustaminen oli. Hän oli onnistunut saamaan huoneiston omasta portaastaan eikä myöntänyt siinä olleen mitään itsekkyyttä. Hän oli Hellin itseoikeutettu tuki ja velvollinen huoltamaan ja avustamaan häntä kaikin tavoin näissä Hellille tuntemattomissa oloissa. Ja se, että hän tahtoi tavata Helliä usein ja olla hänen seurassaan, oli myös luonnollista ja oikeutettua, siihen sisältymättä mitään laskelmia. Huoneisto korjattiin perinpohjin, äiti ja Helli saivat sen pohjapiirustuksen ja mitat sekä neuvottelivat niiden johdosta kauan, minkä jälkeen Hannu sai kummastuttavan yksityiskohtaiset ohjeet, mitä oli otettava ja missä hintarajoissa pysyttävä. Helli toisi mukanaan vain vaatteensa, kirjansa, muistonsa ja pikkuesineensä – ei huonekaluja, joita ei kannattanut kuljettaa niin kaukaa. Suuren osan Helli hankkisi itse tultuaan, mutta jotakin täytyi olla jo paikoillaan hänen saapuessaan.
Lähtiessään loppukesäksi lomalleen äidin ja Hellin luo Hannu tiesi voivansa kertoa kaiken olevan siinä kunnossa, että Helli saattaisi syksyllä tulla asumaan uuteen kotiinsa. Hänellä oli heille sitä paitsi ehdotus, josta hän ei ollut vielä virkkanut mitään, mutta jota itse piti hyvänä. Hän oli tavannut eräänä sunnuntaina Punavuoren kallioilla Emman, joka oli siellä armeijan mukana pitämässä hartaushetkeä, kertonut Hellin tulosta Helsinkiin ja kysynyt, oliko Emma nyt vakinaisesti armeijan palveluksessa. Sitä ei Emma ollut, vaan asui erään tuttavansa luona ja hankki toimeentulonsa konttorihuoneiden siivouksella ja tyhjinä olevien asuntojen vartioimisella, kukkien kastelulla ja muulla sellaisella. Kun Hannu kysyi, miltä Emmasta tuntuisi olo Hellin palvelijattarena ja samalla myös Hannun huoneiston siivoojana, Emman silmät kirkastuivat ja hän oli jo ilmaisemaisillaan suostumuksensa, kun pidättikin sen ja katsoen maahan kysyi hiljaa, tiesikö Helli – Hannun epäröinti ja ehättävä sana, "etteihän se mitään haittaa", kertoivat Emmalle, miten asia oli, ja niin hän seisoi siinä hämillään, epätietoisena, punan vähitellen levitessä poskille. Hannu oivalsi Emman pitävän itseään liian huonona Hellin puhtaaseen ilmapiiriin ja lopetti keskustelun vain pyytämällä, ettei Emma ainakaan sitoutuisi muualle ennenkuin saisi Hannun kirjeen. Emma lupasi ja aikoi liittyä jo poismenoa varten järjestyvän armeijan riveihin, kun Hannu kysyi, eikö Emma voisi kävellä hänen kanssaan ja kertoa isästään, josta Hannu ei ollut saanut pitkään aikaan tietoja. Emma kääntyi menemään ja pysyttäytyi Hannusta parin askeleen päässä, hiukan alahangassa, suostumatta tulemaan aivan rinnalle, vaikka Hannu pyysi. Emmalla oli entisentyylinen koruton leninki ja musta huivi, jota hän vielä veti silmiensä suojaksi. Puhuessaan hän käänsi päätänsä pois ja piti huivinsa nipukkaa suunsa edessä, niin että Hannun oli vaikea kuulla hänen sanojaan. Kaikki tämä johtui ujoudesta, jota lisäsi se, että vastaantulijat vilkaisivat uteliaasti vaaleapukuiseen hienoon herraan, joka kulki huolettoman näköisenä mustahuivisen naisen rinnalla. Hannu puolestaan ei tilannetta ujostellut, sillä hän oli saavuttanut oman sielullisen vapautensa ja itsenäisyytensä, joka salli hänen tehdä mitä tahtoi siitä koitumatta tilinteon tarvetta muille kuin omalle itselle. Sitä paitsi Emman seura, hänen äänensä kuuleminen ja naisellistuneen, kypsyneen olemuksensa näkeminen, hänen vakavuutensa ja harras, ujo ilmeensä tekivät Hannuun miellyttävän, syvän vaikutuksen. Emman kertoessa Aukustista, kuinka tämä oli korkeasta iästään huolimatta vielä täysissä voimissa ja edelleen tukkiyhtiönsä luotettuna uitto- ja sortteerimiehenä, ja kuinka hän kirjoitutti pari kertaa vuodessa Emmalle kirjeen, jossa muistutti siitä armosta ja siunauksesta, jota olivat kerran saaneet yhdessä kokea, Hannun mielessä elävoityi pienintä piirrettä myöten koko tuo entinen, hänen osaltaan ainaiseksi menneisyyteen siirtynyt maailma ja hän tunsi virittyvänsä harvinaisen onnelliseen sävyyn. Emma vapautui vähitellen puhuessaan näistä ja naurahtikin joskus, kun isän omintakeiset sanat tai toimet sattuivat muistumaan mieleen, mutta ei sanonut kertaakaan kuten ennen "Hannuksi", vaan "Hannu-herraksi". Emman asunto oli Pitkänsillan takana, mutta hän ei ilmeisesti tahtonut mennä sinne Esplanadin poikki, vaan kuljetti Hannua Simonkadun kautta Rautatietorille ja siitä Pitkällesillalle ja Sörnäisiin. Yhtäkkiä Hannu tunsi sen tietyn talon, jonka pienessä huoneessa oli herännyt elämän todellisuuteen toistakymmentä vuotta sitten, huomasi sydämensä oudosti sykähtävän ja veren lähtevän kiertämään kuumana ja rauhattomana. Tuo aita, piha, rakennus ja ikkuna olivat painuneet hänen muistiinsa niin lähtemättömästi kuin ne olisi sinne poltettu. Hän tarkasti niitä nyt kiihkeästi ja tietämättänsä arvioi tuon tapahtuman merkitystä. Se oli ollut suuri, koska se oli sävähdyttänyt hänet elämän vaarojen tietoisuuteen tavalla, joka oli kertakaikkiaan tehonnut. Ja tehonsa tuo tapahtuma oli saavuttanut juuri siksi, että sen ääressä oli ollut syvä kuilu, jonne Hannu olisi voinut horjahtaa yhtä hyvin kuin pelastuakin. Se, että hän pelastui, ei riippunut hänestä itsestään, vaan Jumalasta, joka hoitaen salaisia lankojaan oli asettanut niin, että juuri Emman lanka johdatti hänet Hannun tielle. Mutta olisihan Emma voinut olla samanlainen kuin useimmat muut hänenlaisensa ja käyttää ihastuen hyväkseen tällaista tilaisuutta. Se, ettei hän ollut sellainen, oli myös selittämätöntä ja salaperäistä, mutta varmasti sallimuksen niin määräämää. Hannu pysähtyi talon portille ja katsoi pihalle. Kun hän sitten vilkaisi Emmaan, tämä tuijotti maahan ja ikäänkuin kiiruhti häntä tulemaan. He menivät vaiteliaina, Emma katsoen poispäin, ja saapuivat pian perille, vanhan kaksikerroksisen puutalon edustalle, jossa seisoskeli eukkoja puhellen sunnuntai-illan rauhassa. Nähdessään hienon herran saattelevan heille ilmeisesti tuttua Emmaa he vaikenivat hämmästyneinä. Ja hämmästys muuttui tyrmistykseksi, kun Hannu, joka oli yhtä kohtelias kaikille ihmisille säätyyn, asemaan ja työn laatuun katsomatta, otti hatun päästänsä sanoessaan Emmalle hyvästiä.
Hellin koti oli sitten järjestynyt näin. Emma hoiti sekä sitä että Hannun asuntoa ja kaikki kolme olivat oloonsa tyytyväisiä. Käytäntö ja äidin suora huomautus veivät pian siihen, että Hannu alkoi syödä aamiaisiansa ja päivällisiänsä Hellin luona. Muuten Hellin talous tuli liian kalliiksi. Mutta kun Hannu maksoi siivouksen vuoksi osan Emman palkasta ja sitä paitsi ruoasta tavallisen taksan mukaan, Hellin menot supistuivat vähäisiksi. Ensimmäisenä syksynä äiti tuli Hellin mukana Helsinkiin tarkastamaan, oliko kaikki kunnossa ja miten Hellin elämä alkoi sujua. Luonnollisinta olisi ollut, että hän olisi jäänyt Hellin luo myötyriksi, mutta muutaman kuukauden "koe-asumisen" jälkeen se osoittautui vaikeaksi. Ratkaisevinta oli se, ettei äiti voinut sietää Helsingin syksyistä ilmaa, vaan sairasti alituiseen nuhaa ja katarria. Lisäksi tuli se, että äiti kuvitteli ikäänkuin hylkäävänsä isän, jos muuttaisi tänne kauas etelään. Ei hän tosin ollut kertaakaan käynyt isän haudalla, sillä pitkä matka ja huono terveys olivat esteinä, mutta silti hänestä tuntui, että hänen piti olla ainakin läheisimmässä kaupungissa. "Isä luultavasti otaksui hänen asuvan siellä eikä ehkä olisi tiennyt, mistä etsiä, jos hän olisi muuttanut kauas tuntemattomaan etelään". Tämä ei tietenkään ollut selvä eikä lausuttu ajatus, vaan epämääräinen, selittämätön tunne, jossa oli tämänsuuntainen sisällys ja jota äiti tahtoi ja oli pakotettu tottelemaan. "Ja kun tekin asutte erillänne". Tämän äiti kyllä ajatteli selvästi, mutta ei lausunut sitä julki. Se vain muuten ilmeni hänen koko olemuksestaan. "Kun täytyy näitä turhia portaita kiivetä", hän huomautti noustessaan Hellin luota Hannun luo. Helli ja Hannu eivät olleet kuulevinaan. Lopuksi äiti matkusti sisartensa luo, jossa poikien tuttu huone oli luovutettu hänelle. Sen hän oli sisustanut vanhan kotinsa rakkaimmilla muistoilla. Hyllyllä oli entisellä paikallaan Wegeliuksen postilla. Käydessään äidin luona Hannu joutui, jos oli sunnuntai ja kesälomaanhan niitä sattui useampiakin, vanhaan tapaan lukemaan siitä saarnan. Hän hymyili muistaessaan Erkin lyhennyskeinon, mutta ei käyttänyt sitä, koska halusi suorittaa tehtävänsä vilpittömästi ja äiti, jolle hän oli tullut Erkin kepposesta kertoneeksi, nyt piti sen johdosta häntä silmällä.
Hellin kodissa oli kaikki järjestetty isän ja Erkin muiston hengessä. Heidän kuviaan ja heistä kertovia esineitä oli ihan kokoelma. Tänne olivat joutuneet korallit, simpukat ja hummerinkynnet ja täällä oli enon laivataulu. Ne kyllä kuuluivat Hannulle ja olivat määrätyt joka tapauksessa kerran tulemaan hänelle, mutta kun äiti oli kertonut Hellin kaipaavan niitä, koska ne olivat olleet Erkille erikoisen rakkaita, Hannu oli luovuttanut ne hänelle. Äidin huomauttaessa tästä he olivat olleet kahden ja äiti oli kuiskannut: "Kerranhan ne kuitenkin tulevat koristamaan yhteistä kotianne". – "Älkää puhuko, äiti, siitä", Hannu oli vastannut; "en usko sen hetken milloinkaan koittavan".
Kaikki tämä Helliä ja äitiä, tätejä ja Hannun omaa elämää koskeva oli kuin ollakin piti, ja Hannu oli siihen tyytyväinen. Ja kuitenkin se oli hänen mielestään kuin alkuvalmistusta johonkin varsinaiseen, joka vasta bäämöitti tulevaisuudesta ja oli kerran saavutettuna tuottava sen oikean, korkean onnen. Kävellessään totuttua reittiään, Kaivopuiston rantatietä, ja tuijottaessaan ulapalle, joka milloin vaahtosi myrskylainein, milloin kuvasteli taivaan värit, milloin lepäsi liikkumattomana, valkeana jäälakeutena, Hannu näki tämän tulevaisen päämääränsä ja unohtui puoleksi itsetiedottomasti tutkimaan ja kyselemään, mitä kaikkea se mahtoi sisältää.
3
Julkisen, kaikille tunnetun sanomalehtimiestyönsä ohella Hannu eli toista, salattua, vain valittujen tiedossa olevaa elämää. Hän ei ollut maininnut siitä omalle päätoimittajalleen eikä toimittajatovereilleen, sillä hän oli huomannut heidän ajattelevan toisin kuin hän. Kuta pitemmälle asiat kehittyivät, sitä selvemmäksi Hannulle kävi, ettei se, mitä hän ajoi, saanut hänen ympäristönsä kannatusta. Hän ei siksi virkkanut siitä mitään, sillä olihan täysin hänen asiansa, mitä hän teki omana aikanaan. Julkisesti, hänen varsinaisessa työssään, tämä erimielisyys ei päässyt ilmautumaan, siitä kun ei voitu vihjatakaan ei suuntaan eikä toiseen.
Päätoimittajan terävistä sinisilmistä sinkosi välähdys, kun Hannu ilmestyi eräänä helmikuun alkupäivän aamuna hänen huoneeseensa ja pyysi lomaa viikonajaksi "yksityisten asiain vuoksi". – "Mikä nyt?" kysäisi päätoimittaja äkkiä vastaukseksi, mutta jatkoi heti: "Tottakai, sovit vain vuoroista tovereittesi kanssa". Nähdessään hänen odottavan tarkempaa tietoa Hannu sanoi lähtevänsä matkalle, katsomaan äitiään. "Sinne pohjoiseenhan ne nuoret miehet kuuluvat nykyään matkustelevan", murahti päätoimittaja ja kysyi katsoen Hannua tutkivasti: "Aiotko jäädä sille tielle?" – "En", Hannu vastasi rauhallisesti, "menen todellakin katsomaan äitiäni ja noin viikon kuluttua olen jälleen pöytäni ääressä, ellei ilmesty voittamattomia esteitä. Älä kuitenkaan hätäydy, vaikka viipyisin hiukan kauemmin kuin nyt luulen". – "En tahdo kysellä asioistasi", sanoi päätoimittaja miettiväisesti ja vakavasti, "mutta sallinet minun varoittaa noista 'voittamattomista esteistä'. Ne voivat todella olla sellaisia". – "Kiitos vain", vastasi Hannu, "hyvänsuonti on siunausta. Jos joku sattuisi kysymään, niin pyytäisin ilmoittamaan, että olen sairas. Kun asun yksin, ei kotoa ole saatavissa tietoja". – "Kyllä, sanotaan vain niin", vastasi päätoimittaja ja kysyi taas äkilliseen tapaansa: "Olet kai tietoinen vastuistasi ja mahdollisista seurauksista?" Kun Hannu nyökkäsi, päätoimittaja ojensi kätensä ja virkkoi muuttuneella, kiihkeällä äänellä: "Kunpa olisin nuori kuten sinä, Hannu!"
Hannu muisteli tätä istuessaan reessä ja ajaessaan tulipalopakkasessa vanhaa tuttua maantietä kotipitäjäänsä kohti. Oli ilta, tähtiloiste ja revontulien hulmuamisen salaperäinen hetki. Hannu tuijotti niihin ja kuvitteli niitä maailmanpalon roihuksi, siksi samaksi tuomion tuleksi, josta nilkku suutari oli ennen puhunut. Hän ei olisi ihmetellyt, jos todella olisi niin ollut, sillä maailmahan paloi: sekä aine että ihmisten intohimot loimusivat suunnattomana liekkimerenä. Hänen omassa sydämessään paloi sammumaton tuli, joka piti hänen henkensä ja hermostonsa valkohehkuisen innon tilassa, alistaen kaikki ajatukset ja tunteet palvelukseensa. Empimättä hän oli lähtenyt tälle matkalle tultuaan ymmärtämään sen olevan välttämätöntä suuren yhteisen asian menestykselle. Heitä oli kokoontunut muutamia hänen luokseen eräänä iltana – noita nuoria, omintakeisia miehiä, jotka olivat pian suurlakon jälkeen ymmärtäneet, että perustuslaillinen ja vanhasuomalainen käsitystapa olivat yhtäkkiä vanhentuneet, että niiden merkitsemä vastarinnan muoto saattoi korkeintaan vain hidastuttaa Suomen tuhoa, mutta ei estää sitä. Nuorison keskuudesta olivat puoluerajat hävinneet ja se oli alkanut puhua ivallisesti pyhästä mutta käytännössä jokseenkin hedelmättömäksi osoittautuneesta passiivisesta vastarinnasta. Tämä oli muutettava aktiiviseksi – se oli vapauden asian ehdoton vaatimus. Oli uhrauduttava, taisteltava, vedettävä Suomi suurpolitiikan pyörteisiin, sillä vain siten oli vapaus saavutettavissa.
Hannu hymyili tuijottaessaan tähtiin. Siitä silloisesta kapinallisesta mielialasta alkoi nuorison oman itsenäisen taistelun tie. Hän muisti tuskitelleensa, kun vanhat aina luottavaisesti sanoivat nuorten kerran tekevän sen, mitä he, vanhat, eivät enää voineet, että mistä muka nuoriso saisi sellaiset voimat ja tietäisi hetken, milloin oli rynnättävä eturintamaan ja temmattava lippu omiin käsiin. Mutta se oli ollut turhaa huolta. Kutsumus oli yhtäkkiä laskeutunut sydämeen salaperäisenä herätyksenä, joka oli ennen kokemattomalla tavalla avartanut sen näköpiiriä ja täyttänyt sen uhrautumisen, uskon ja voiton hengellä. Isän sanat että isänmaa oli muutettava tunnelmasta teoiksi, tuotava kultapilvien mailta elämän armottomien, julmien tosiasioiden piiriin, olivat osoittautuneet oikeiksi ja tehoisiksi: viisitoistias poika muuttui silmänräpäyksessä mieheksi, sotilaspoika oli valmis marssimaan siihen samaan sotaan, nälkään ja kuolemaan, jossa hänen ukkonsa oli uupunut veriinsä.
Kunpa isä olisi saanut elää ja odottaisi Hannua nyt tuolla kodissa virran rannalla. Kunpa olisi saanut elää Erkki. Molemmat olisivat olleet tämän salaisen värväys- ja etappitoiminnan tarmokkaimpia kärkimiehiä. Mutta vaikka olivatkin vainajia, niin isän maanpako ja kärsimyskuolema vieraalla maalla ja Erkin kunto ja jalous olivat ajan liikkumattomuuteen varastoitunutta tulevaisen onnen ansiotyötä, sitä samaa, jota tutkimaton sallimus oli kaikista nurjista kohtaloista huolimatta antanut runsaasti kokoontua Suomen kansan tilille, luettavaksi sen hyväksi silloin, kun kerran alettaisiin tehdä tilinpäätöstä. Se hetki oli nyt tullut. Kaikki entinen oli lyötävä vaakaan ja lisäksi oma henki. Sen täytyi painua ratkaisevasti oikeuden puolelle.
Huu, kuinka täällä Tuulijärven aukealla puhalsi jäätävä viima. Hannu kohensi isän matkaturkin kaulusta korkeammalle. Äiti oli uskollinen sielu. Hän oli säilyttänyt isän susiturkit ja muitakin vaatteita vain siksi, että niiden myyminen olisi tuntunut hänestä tylyydeltä isän muistoa kohtaan. Hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että joku vieras olisi pitänyt isän turkkia tai muita vaatteita. Äiti hoiti niitä huolellisesti ja arveli, että tehköön Hannu niillä aikanaan mitä haluaa. Hyvillä mielin Hannu oli kääriytynyt turkkeihin lähtiessään tätien pihalta aamupimeässä ja ankarassa pakkasessa ajamaan entistä kotia koti. Hänellä ei ollut kylmä. Tuulijärven rannat häämöttivät kaukaa tummana reunuksena, taivaalla paloivat tähdet ja hulmusivat revontulet, järvenselkä kimmelsi kuolleena ja elottomana. Ne monet kymmenet kerrat, jotka Hannu oli poikasena ajanut tästä, muistuivat hänen mieleensä haikeana sarjana, täynnä mennyttä onnea. Niihin liittyivät isä ja Erkki, joiden katse nytkin heloitti lämpimänä ja kirkkaana hänen sielussaan ja jotka aina olivat Hannun seurassa hiljaisina, uskollisina tovereina. Niihin liittyi joulun odotuksen onnellinen ja joulun jälkeisen poislähdön raskas tunnelma, sillä tästä ajettiin vain talvin. Hannu tuijotti muistojensa maailmaan, joka oli hänen sielussaan omana erikoisena olevaisuutenaan, kummallisen elävänä ja todellisena.
Tuosta poikkesi tie pappilaan, jonne Hannu oli päättänyt mennä ensimmäiseksi. Hänen sydämensä lämpeni, kun reki pysähtyi tutulle pihalle, tuttujen portaiden eteen, ja siinä samassa jo aukeni kuistin ovi ja ulos törmäsi kumeasti, mahtavasti haukkuen iso, jalopiirteinen ajokoira. "Bobi, siivolla!" kuului ovelta Kaarlon ääni. Tultuaan niin lähelle Hannua, että saattoi pimeästä huolimatta vaiston ja tutun äänen ohjaajana tuntea hänet, Kaarlo sulki hänet sanaa sanomatta lapsuuden- ja nuoruudenystävän, koulu- ja osatoverin reiluun, miehekkääseen, ujostelemattomaan syleilyyn. Ja kun hän oli päässyt eteiseen ja saanut riisutuksi turkkinsa, hänen eteensä ilmestyi Kaarlon puoliso, entinen Arvolan Aili, joka oli ollut kuutisen vuotta Kaarlon elämäntoverina. Hannuhan oli Ailin lapsuuden ystävä ja oli aina ihaillut hänen muhkeata, kukkeata kauneuttansa, mutta oli kuitenkin jäänyt hänestä ulohtaalle, koska oli jo varhain tottunut ajattelemaan Ailia ja Kaarloa rinnakkain. Silloin Helsingissä Gerdan seikkailun aikana hänen oli tehnyt mieli muistuttaa Kaarlolle Ailista, mutta ei ollut mitenkään hennonnut tehdä sitä, mikä oli ollutkin parasta. Hän oli näet pian huomannut, että hurmauksen haihduttua tämä asia oli muistuttamatta palautunut Kaarlon mieleen ja jäänyt sinne kipeäksi tunnonpoltteeksi. Ailissa oli jotakin levollista, varmasti onnellista, äidillistä. Hän näytti ylpeänä lapsiaan, joita oli jo kolme – terhakoita vekaroita kaikki.
Alfred-setä oli pienentynyt sillä tavalla kuin vanhat tekevät: laihtunut, kutistunut, mennyt kumaraan. Mutta hänen silmiensä tuike oli vielä kirkas, älyä ja tunnetta täynnä. "Kuinka kiitollinen olen, että Jumala salli minun nähdä sinut vielä kerran elävin silmin!" hän sanoi levittäen käsivartensa syleilyyn ja koettaen pidättää liikutustaan, joka tavoittaa vanhan niin helposti. "Näen kasvoistasi, että olet sama entinen isäsi poika, jota olen rakastanut kuin omaani. Minkä ilon tuotit meille vanhuksille odottamattomalla tulollasi!"
Uunin edessä oli nojatuoli ja siinä pielusten varassa nyt jo melkein liikuntakyvytön Vanha herra, pää väsyneesti nojaten tuolin selkämykseen. Mutta hänenkin silmänsä tuikkivat vielä kirkkaasti ja vaikka itkun hyrinä tapasi hänet heti, kun hän näki Hannun, hän silti toivotti tervetulleeksi ja koetti pusertaa Hannun kättä voimattomiksi käyneillä sormillaan. Kaarlo lisäsi puita uuniin, nosti tuoleja tulen piiriin ja sijoitti sen mieluisaan lämpimään Hannun, isänsä ja itsensä puhellen tavalla, josta Hannu tunsi hänen entisen tyylinsä:
— Takkavalkea se on pakkasella ja pimeällä herkkua – vain sauna on pykälää parempaa. Istuhan, Hannu, tähän, isän ja Otto-sedän väliin, niin ukkelit eivät pääse karkaamaan toistensa kraaveleihin, kun näet hetken keskusteltuaan pikastuvat. Ainahan tämä apulaisen virka muuten menisi – olen näet, kuten ehkä tiedät, isäukon apulainen, kun en raatsi jättää vanhaa miestä vieraiden haltuun –, mutta siitä on pusa, että miten saada nämä tappelupukarit pysymään aisoissa.
– Mistä sedät nykyisin etupäässä väittelevät? kysyi Hannu.
– Arvaathan sinä, mistä – siitäpä siitä, että tekevätkö nuoret miehet oikein vai väärin – hm – ymmärräthän. Isä kun on vanha laillisuusmies, niin ihan kauhistelee ja puhuu maanpetoksesta ja muusta epäsiveellisyydestä, mutta Otto-setä kun on nuoruudestaan saakka ollut kapinallinen kuin kirppu, tapellut Helsingissä poliisien ja viikinkien kanssa ja hypellyt esivallan nenälle milloin vain on voinut, niin on viikkokausia hoputtanut minua paahtamaan hänen suksensa, jotta olisivat liukkaassa kunnossa, kun hän pian lähtee tästä Saksaan, taistelemaan vapaaehtoisena evankeelisen keisarin armeijassa ryssää ja sen vanhaa vakinaista liittolaista vastaan. Eikö ole asia näin?
Hän kääntyi vakavana isänsä ja setänsä puoleen, mutta vastaamatta mitään nämä vain tuijottivat räiskyvään valkeaan. Ovi rapsahti samassa auki ja sisään tuli majesteetillisin askelin Bobi. Katsottuaan ensin kaikkiin tutkivasti se meni Hannun luo, istuutui ja laski ummistaen silmänsä päänsä tämän polvelle.
Hannu katsoi sitä omituinen, kummasteleva, melkein pelkäävä tunne mielessään ja sanoi:
– Ellen tietäisi oman Bobini muuttuneen mullaksi, niin uskoisin sen olevan tässä, sillä koirasi on karvalleen samanlainen kuin se.
– Hän onkin sinun Bobisi alaa, huomautti Kaarlo – Arvolan entisen Tytön kautta, muistathan. Kun huomasin sen muistuttavan komeasta isoisästään, tein siitä sen kaiman. Se on paras koira, minkä haukkua olen milloinkaan kuullut. Livonsaaren jänikset eivät jouda istuskelemaan tämän papan ollessa sotapolulla.
– Taidat olla tyytyväinen elämääsi?
– Olen. Kiittämätön olisin muuten. Tuulijärvi on yhtä täynnä haukia kuin lautta tukkeja, Järvenpään sorsat kun lähtevät lentoon, niin pimittävät taivaan, metsoja ja pyitä on kuin paarmoja, niityt ja suot ovat niin täynnä mesikoita ja lakkoja, ettei astua ilkeä, ihmiset ovat hyviä ja Aili ja lapset niin rakkaita, että itkettää. Ole siinä sitten onneton, jos voit! Ehei, poika!
– Ja saarnaus sujuu hyvin?
– Jo toki. Ainakin omasta mielestäni. Näes, Hannu, sydämeni on aina niistä entisistä ja lisäksi tulleista ja joka päivä tulevista asioista kipeä, arka ja rauhaa kaipaava, ja puhaltautuu suuni kautta saarnoihini, jotka siitä lämpenevät ja kypsyvät inhimillisiksi. Silloin minulta unohtuu teologia – sekin vähä, minkä olen milloinkaan sitä osannut – ja minä pauhaan vain inhimillisyyden tunnossa, saman raadollisuuden tilassa kuin ne metsän- ja poronvarkaat, jotka katsoa illistelevät tyhmän näköisinä seurakunnan joukosta ylös puoleeni. 'Saadaanpas nähdä, eikö se vanha mato, joka teitä hallitsee, rupea pian pelkäämään', ajattelen joskus ja lisäten painetta teen sellaisen rynnäkön, että vastapäätä oleva kirkonseinä on luhistua. Pian siinä pääsee itku paatuneimmaltakin poronvarkaalta ja akat hyppivät seinille. Eivät isän aikaansaamat liikutukset mitään olleet tämän rinnalla.
– Varo toki, ettei joku kantele kapituliin pahennuksen aiheuttamisesta.
– Ei se pahennusta ole eikä sellaisia kanteluja nykyaikana tehdä eikä oteta vastaan. Joskus, kun sielun taivas on pilvessä, niin ettei aatteen eikä uskon aurinko loista, kaivan isän pöntöstä päivän saarnan ja alan katsella sitä. Hänellä näet on useita saarnoja joka vuosikerran tekstistä – mitäs kun on pitkän ikänsä täällä maaseudun yksinäisyydessä niitä värkkäillyt ja veistellyt. Ne ovat väliin eri hyviä – ihan kuin olisivat väkevöityneet pöntössään kuin tupakat. Tutkin ne riitelemällä isän ja sedän kanssa ja lopuksi omistan ne oman henkeni tuotteiksi. Eipä kumma, jos vanhat seurakuntalaiset, jotka ovat ehtineet oppia isän saarnat ulkoa, kiitellen sanovat minusta, että "se puhuu juuri niin kuin isänsä".
Ukot heräsivät torkahduksestaan, kun Kaarlon ääni hetkeksi lakkasi kuulumasta, ja tahtoivat nyt tietää, mikä oli saanut Hannun lähtemään talvisydännä Helsingistä tänne. Hannu oli odottanut tätä kysymystä ja päättänyt salata käyntinsä varsinaisen syyn, mutta valehteli tottumattomasti. Alfred-setä nuhteli:
– Mitä Hannu nyt tyhjää. Tietenkin sinä liikut jääkäriasioilla.
Silloin Hannu pyysi, ettei häneltä kyseltäisi siitä enempää. Alfred-setä puheli:
– Se kun on ollut lainkuuliaisuus kansamme paras ase sortajaa vastaan, niin miten se voidaan yhtäkkiä heittää pois ja tarttua ihan päinvastaisiin keinoihin? Eikö siinä luiskahda alta viimeinenkin pohja ja sitten huppuroidaan suossa?
Vanha herra säpsähti täysin valveille ja piipitti:
– Eihän tässä ole kysymystä meistä, jotka kyllä tottelisimme lakia, vaan venäläisestä, joka ei sitä tee. Tottakai meidän täytyy opettaa sille paremmat tavat, kuten ainakin lainrikkojalle. Taloon ryntäävää rosvoa saa lyödä millä vain. Eihän siinä ole aikaa ruveta katsomaan lakikirjasta, mitkä aseet ovat laillisia, vaan tapella täytyy viimeiseen hengenpihahdukseen saakka ja huutaa hyviä ihmisiä avuksi...
– Niin mutta laillisuus... mutisi kirkkoherra mietteissään, – se on tärkeä asia...
– Se on tärkeä, inisi vanha herra, – ja siinä hengessähän pojat taistelevatkin. Laillisuutta sanan syvimmässä ja oikeimmassa, Suomen historian selvästi osoittamassa merkityksessä he sekä vaativat että puolustavat, valmiina kärsimään hirttokuoleman häpeän tai kaatumisen kunnian aatteensa vuoksi. Mutta entä te, passiivisen vastarinnan ja suomettarelaisuuden valtaherrat, mitä te teette "laillisuuden" puolustamiseksi? Panette vastalauseita, luovutte viroistanne ja istutte Krestyssä. Se on kaikki oikein ja kaunista, mutta se ei riitä. Tuloksenahan on, että valtiorakennuksemme revitään hajalle hirsi hirreltä kuin vanha riihi. Ei, pojat. Laskekaa Frans Albertille kuula kalloon, niin saatte nähdä, että valtakunnan hallitus höllentää politiikkaansa.
Kaarlo katsahti Hannuun merkitsevästi ja sanoi ihaillen:
– Kuuletko, Hannu, tuon papan puhetta! Siinä äijässä, asuu ensiluokan sisu. Älä vain värvää sitä jääkäriksi, sillä silloin sen lähtöä ei voi estää mikään. Kuulisipa Kostamon Olli sen puheet, niin pian kuvernööri luulisi saaneensa kiinni ihan pääkapinallisen.
– Olliko täällä on vielä poliisina? kysyi Hannu ja tunsi mieleensä nousevan ikävän, alakuloisen varjon.
– Ollipa Olli, selitti Kaarlo, – ja kovaa poikaa se onkin. Kumma, kun ne sietävät sen virkaintoa ja ilkeyttä. Kuulisitpa, kun se nyt niin kuin ryssäin apurit yleensäkin äyvästää laillisuudesta ja Suomen kansan järkähtämättömästä rehellisyydestä ja uskollisuudesta suuriruhtinastansa kohtaan ja jos mistä jalosta ja kauniista. Nimismiestäkin iljettää, vaikka hän onkin järjestelmän uskollinen palvelija, mutta hän ei näy uskaltavan sanoa Ollille mitään. Kertovat Ollin saaneen häntä vastaan sellaisia todistuksia, että hän on Ollin vallassa. Varmasti sinun käynnistäsi täällä menee raportti kuvernöörille.
– Menköön vain, sanoi Hannu. – Minulla on passi ja olen täällä vanhalla kotiseudulla lepäämässä. Mikä on sen luonnollisempaa. Enkä puhuttele muita kuin aivan luotettuja miehiä. Vielähän Peuran Ville asuu Lepolassa?
– Ei, vaan Suvannossa, kotitalossasi, jonne muutti ruvettuaan isäsi entisen yhtiön palvelukseen.
– Ja vallesmannin Jaakko?
– Rauhalassa kuten ennenkin. Kuin karhu pesässään odottaen kevättä ja kiristellen hampaitaan voimattoman vihasta, kun ei voi mitään tehdä isänsä kuoleman kostamiseksi.
– Entä Aukusti, minkälaisissa voimissa hän on?
– Päältä harmaa kuin hongan kanto, mutta sisältä silkkaa tervasta. Ja niin hurskas ja ankara, että tuntuu papistakin liialta.
– Hyvinkö tulevat toimeen?
– Mikä, ettei. Työtä alvariinsa, palkka hyvä ja rinnalla vielä huitomassa Aaro-poika, joka on kuin seitsemän sylen hirsi.
– Tohtori ja apteekkari?
– Vanhentuneet ovat, äijärievut, niin kuin nämä minunkin patriarkkani tässä. Mutta kunhan viruttelevat riittävästi kurkkupilliään kuumalla totivedellä, niin jopahan taas tulee ääntä kuin huilusta ja bassotorvesta. Ovat ne apteekkari-ukkeliin hiukan tyytymättömiä siitä, että tämä näet muka pudottelee sikarintuhkaa myrkkykeitoksiinsa, mutta minä olen sanonut, että olkaa hiljaa – sitä mojovampiahan ovat, Tohtorilla on muuten ylihuomenna kutsut – viinamato on kai taas herännyt. Siellä syntyy iso ilo, kun näkevät sinut.
Nyt Vanha herra säpsähti hereille ja alkoi puhua Hannulle asiaa. Hän kun näet makaa öin pitkät tunnit valveillaan, muistelee elämäänsä, itkee syntejänsä ja keskustelee Jumalan kanssa, niin on välillä kuulevinaan outoa kuisketta avaruudesta. Vanhan korvat voivat valehdella eikähän ole takeita, etteikö joskus kuulisi hullun ääniä, mutta miten hyvänsä: avaruus on täynnä kammottavaa tohinaa kuin tuulta. Jospa lieneekin tuulta ja olkoon vain, mutta sitä se kuitenkin Vanhan herran mielestä ilmoittaa, että isänmaa, Suomi... Ymmärräthän, Hannu? Suuri hetki on tulossa ja nuorten on oltava valmiina. Vanha herra valvoo ja rukoilee Jumalaa jatkamaan hänen elämänlankaansa niin pitkäksi, että hän saisi kuolla itsenäisen Suomen kansalaisena. Se on kyllä liian suuri palkinto näin mitättömästä elämäntyöstä kuin hänen – kun on tullut haaskatuksi kaikki mahdollisuudet saavuttamatta yhtään mitään –, mutta Jumalan käsi on rikas...
Silloin Aili tuli pyytämään illalliselle. Kaarlon sanottua Vanhalle herralle, että tämä varmaankin nauttii voileipänsä siinä tuolissaan, kun jalat eivät oikein ota kantaakseen, vanhus alkoi inistä tyytymättömästi kuin lapsi, että hänkin tahtoo tulla illallispöytään nyt, kun Hannu on täällä. Kaarlo sanoi siihen, että "tietysti setä pääsee", ja Hannun kanssa he sitten kannatellen taluttivat ukkorievun pöydän ääreen ja pönkittivät hänet pieluksilla nojatuoliin. Aili sitoi hänelle ruokaliinan kaulaan, antoi käteen lusikan ja kielsi tiputtamasta ruokaa päälleen. Vanhan herran silmät loistivat melkein yhtä kirkkaasti kuin pöydällä vieraan kunniaksi palavat kaksi kynttilää.
Mutta illallisen jälkeen istuttiin salissa. Hannun aikansa kertoiltua suuren maailman uutisia Alfred-setä viittasi Kaarlolle, joka heti luki tietystä kirjasta ja paikasta sopivan jakson iltahartaudeksi. Sitten hänen ja Ailin äänet helisivät hetkisen virren sävelenä, joka tunkeutui Hannun sydämen syvimpään soppeen ja jätti sinne lohdutuksen. Siitä oli kauan, kun Hannu oli ottanut osaa tällaiseen ja kokenut tätä tunnelmaa. Väkevästi hänet nyt valtasi selittämätön, korkea rauha, ja hän ummisti silmänsä syvän hartauden vallassa.
Aili vei hänet katsomaan lapsiaan, jotka nukkuivat vuoteissaan punakoina, lihavina, kiharatukkaisina Rafaelin enkeleinä. Nuoren avioparin makuusuojan pyhyys ujostutti Hannua. Aili vaistosi sen ja ehkä hiukan hämillään kumartui lastensa puoleen. Mutta Kaarlo tuijotti poikiinsa ihastuneena ja sanoi ylpeästi: – On siinä kolme aika jääkäriä.
4
Jo aamuhämärässä Hannu lasketti pappilan törmästä jäälle ja läksi hiihtämään suoraan Rauhalaa kohti, tapaamaan juroa ystäväänsä vallesmannin Jaakkoa ennenkuin tämä ehkä ehtisi poistua kotoaan. Hannun mielessä asui harvinainen rauha. Se oli vallannut hänet vähitellen eilen illalla tämän pyhän perheen keskuudessa ja syventynyt sitten, kun hän oli unohtunut katsomaan makuuhuoneensa ikkunasta talviseen, tähtikirkkaaseen, kuutamoiseen pakkasyöhön. Hän muisti sen kerrallisen jouluyön, jolloin oli samalla tavalla katsonut kotinsa ikkunasta ikuisuutta kasvoista kasvoihin, silloisen filosofiansa ja sen, että siitä alkaen oli aina ajatuksissaan pyrkinyt pilkistämään tämän näkyväisen verhon taakse. "Eilen illalla tuntemani rauha oli sanoma sieltä", hän mietti, "ei aistimin vaan suoraan sieluun vastaanotettu mielle, maininki ikuisesta tositodellisuudesta, joka kimaltelee ympärillämme näkymättömänä kauneuden olevaisuutena". Hän katseli järvenselälle, rantojen huurteiseen metsään, taloihin, joiden piipuista suitsuviin savupatsaisiin jo sattui nousevan auringon kirkas rusotus, vaaleansinervälle taivaalle, joka oli nyt kätkenyt tähtensä, nuo takanansa olevan tulitaivaan miljoonat kiiluvaiset, ja hurmautui kaiken kuvaamattomasta kauneudesta. Mikä rikkoo tämän ihmeellisen, syvän rauhan ja sopusoinnun? Mielessä kuului sana "synti", sihahtaen iljettävän tyrmistyttävästi kuin käärme, jota olet juuri polkaisemallasi ja joka kohottaa päätänsä iskuun ja kita avoimena ja kaksihaarainen kieli vilisten kähisee.
Hannu meni koputtamatta etehisestä Konrad-sedän entiseen huoneeseen. Isänsä pöydän ääressä istuva Jaakko käänsi verkkaan päätänsä katsoakseen, kuka tulija oli. Siitä ilmeestä, joka vilahti hänen kasvoillaan, kun hän oli tuntenut Hannun, tämä ymmärsi olevansa Jaakolle jollakin salaperäisellä tavalla kauan haudotun odotuksen täyttymys. Jaakko nousi, kaappasi hänen pehmeän helsinkiläiskätensä tukevaan tukkimiehenkouraansa ja sanoi itsekään tietämättä, miksi juuri näin:
– Vihdoinkin tulit!
Hannu meni asiaansa lyhyin johdatuksin ja kaarroksin, sillä Jaakko oli joka suhteessa kypsä ottamaan sen vastaan. Entinen rantaetappi oli tukkeutunut, joten täytyi avata uusi. Hannu oli kerran kulkenut erämaiden halki Torniosta Rovaniemelle ja siitä muutaman Jänkälän kyyditsemänä yksinäistalojen kautta Kemppaisen mökille ja tänne. Jos jääkärialokkaat saataisiin toimitetuiksi tänne saakka, niin eikö voitaisi opastaa heitä tuota mainittua reittiä pitkin turvallisesti pohjoiseen niin kauan kuin keliä riitti ja ehkä kesälläkin? Jaakko kuunteli keskeyttämättä Hannua ainoallakaan kysymyksellä, mietti hetkisen ja vastasi sitten päättäväisesti:
– Kyllä siitä pääsee. Ja oppaita täällä on, saattaapa olla lähtijöitäkin.
Hän istui taas hetkisen vaiti, mutta säikähdytti sitten Hannua karkaamalla äkkiä pystyyn ja karjaisemalla:
– Miksi et ole ilmoittanut minulle tästä aikaisemmin? Ensimmäiseksi minun olisi pitänyt saada tietää tällainen puuha, sillä minulla on siihen etuoikeus. Minun isäni kuoli ennen kuin sinun. Katsohan!
Hän vei Hannun uunin vieressä olevan pikkupöydän ääreen. Seinällä sen yläpuolella oli lasin alla kehyksissä Konrad-sedän kirje kuvernöörille. Ja pöydällä oli vanhanaikainen isoreikäinen revolveri.
– Näitä olen tässä säilyttänyt pyhinä esineinä ja uudistanut valani joka päivä. Katsohan vielä!
Hän osoitti Konrad-sedän kirjoituspöydän haalistuneessa verassa olevia isoja, mustanruskeita tahroja.
– Se on isäni verta, hän sanoi. – Alkuvuosina niistä vielä lähti veren haju. Hengitin sitä joka päivä ja vannoin kostoa. Nyt ne vähitellen katoavat, sillä koi syö niitä ja ne hajoavat pölyksi. Mutta minun kostoni ei vanhene. Olen odottanut hetkeni tuloa kuin suurimman riemuni aamua, ja nyt se on koittanut. Voithan käsittää sen miehen tuskan, joka tahtoisi toimia isänmaan hyväksi, mutta ei saa siihen tilaisuutta. Olen uumoillut jotakin, sillä tänne on tullut tietoja poikien menosta Saksaan, ja miettinyt, miten pääsisin mukaan. Tulit kuin tilattuna. Minä järjestän tuon etapin ja häivyn siitä itse viimeisenä, jos tulee kireä paikka. Sielläkö Helsingissä asuu se meidän isäimme kuoleman aiheuttaja?
Jaakko kysäisi näin äkillisen mielijohteen valtaamana. Siitä ilmeni, mitä hän oli kauan hautonut. Hannun sydämessä värähti ikävästi ja hän sanoi:
– Siellähän se... Olen nähnyt häntä joskus kadulla – kulkee yksinäisenä eikä ota osaa mihinkään. Ei ole hänen kohtalonsa kadehdittava. Anna hänen olla, sillä eihän meidän sovi yksityistä kostoa ajatella. Isäni nimenomaan sanoi, ettei syyttänyt kuolemastaan ketään. Sitä paitsi luulen kuvernöörin pyrkineen isänmaallisiin päämääriin, vaikka ollen liika viisas sotkeutui omiin lankoihinsa. Niin pian kuin rupeamme pitämään rehellisyyttä tyhmyytenä ja diplomatiaa viisautena, joudumme siveellisesti väärille jäljille. Niin on käynyt hänen ja monen muun. Useat heistä huhtovat nyt kuin vimmatut jääkäripuuhissa.
– Suomettarelaisetko? ihmetteli Jaakko epäilevän näköisenä.
– Ne juuri. Voisin, jos se olisi luvallista, mainita niin korkeissa asemissa ja toimissa olevia ja muuten sellaisia henkilöitä, että heidän asettamisensa jääkäriliikkeen yhteyteen tuntuu ihan mahdottomalta, mutta on kuitenkin tosiasia. Vanhat miehet vapisevat innosta ja ovat valmiit uhraamaan kaikkensa. Muutamia on jo mennyt Saksaan hoitamaan kapaloissaan olevan itsenäisen Suomen diplomatiaa. Melkein meillä on perustuslaillisista pahempi vastus, sillä he ovat jäykistyneet liikkumattomiksi passiiviseen vastarintaansa ja laillisuuteensa. Siltä kannalta näet jääkärien teko on maanpetosta.
– Häh?!
Jaakko katsoi Hannuun vihaisesti ja epäluuloisesti sekä jatkoi:
– Kuka hullu sellaista on sanonut?
– Ei siihen hullu tarvitse olla. Kuka hyvänsä voi sanoa niin, jos seurailee asiaa vanhan laillisuusohjelman kannalta. Olemmehan muka vannoneet uskollisuuden valan tsaarille...
– Ole vaiti! äyhkäisi Jaakko. – Ihan iljettää tuo rikkiviisas puheesi. Minä en ainakaan ole vannonut arvonsa ja kutsumuksensa mukaista elämää. Ja silloin tulit sinä kuin kutsuttuna, kuin Jumalan lähettämänä. Kaikki tuntuu nyt niin selvältä: ei muuta kuin työhön. Ja varmasti kansastamme tulee löytymään sekä rohkeutta että voimia voittamaan vaikeudet. Teot jotakin merkitsevät, sanat ovat vain jälkeenpäin tulevia nimiä. Tunnen, että kaunein niistä on kuolema isänmaan puolesta. Miljoonat ovat ottaneet sen ilolla vastaan, eikä se ollut tuntematon esi-isillemmekään. Nyt on tämän polven vuoro. Näyttäkäämme mekin olevamme miehiä.
Jaakko oli liikutettu ja niin oli Hannukin, mutta hilliten tunteensa he käänsivät puheen muihin asioihin. "Vieläköhän se salotorpan puhelias Kemppainen on elossa ja voimissa?" – "Jo toki, kuka sitten, ellei hän". – "Ehkäpä hän olisi sovelias ja halukas toimittamaan eteenpäin niitä posteja, joita täältä lähetät?" – "Hyvin luultavasti, koska on kunnonmies. Siitä otan selvän heti". – "Ja Rovaniemen puolella on sitten eräs Jänkälän talon isäntä, joka pyysi ilmoittamaan hänellekin, jos ja kun kerran noustaan sotaan perivihollista vastaan. Hänelle siis pitäisi saada kulkemaan sana". – "Kulkee varmasti – ehkä hiihdän itse sinne saakka". – "Ja tässä on rahaa itseäsi ja apulaisiasi varten. Se on isänmaan ystäväin kokoamaa ja tarkoitettu niiden avustamiseksi, jotka panevat henkensä alttiiksi. Siitä ei tarvitse eikä voikaan tehdä tiliä muuten kuin tuntonsa edessä. Ei voi vaatia, että esimerkiksi Aukusti ja Kemppainen hiihtelisivät ilmaiseksi, vaan meidän on maksettava heille palkkaa, jotta voivat huoltaa perheensä" – "Tottakai, muutenhan puuha uupuisi pian". – "Ja tässä sinulle browninki ja viitisenkymmentä paukkua" – "Sen annan Aukustille, sillä minulla on sellainen itselläni". – "Kaikki on siis selvää". – "Kyllä on. Tokihan haukkaat suurusta kanssani ennenkuin lähdet?" – "Sanon vielä muistaessani, että kaikkien, jotka tähän leikkiin antautuvat, pitää olla pahimmassa tapauksessa valmiita luopumaan isänmaastaan ainaiseksi tai hengestään. Se on selitettävä jokaiselle, että tietävät valita osansa avoimin silmin ja vapaaehtoisesti. Ketään ei saa syyttää, vaan itse on vastattava teoistaan". – "Selvä. Kyllä puhun kaikille".
Talvinen aurinko valaisi lumista kangasta ja sen metsää Hannun hiihdellessä Rauhalasta Suvantoon vievää tuttua maantietä. Vasemmalta tie poikkesi Lähteenmäkeen, johon Hannu pistäytyi tapaamaan sen väkeä. Vanha tuuheapartainen isäntä oli jo koottu omiensa luo ja kaunis Hilja-täti viety suureen maailmaan sormeen pistetyllä ohuella kultaisella renkaalla. Hannu mietti istuessaan tutussa kamarissa ja vaihdellessaan kuulumisia nuoren isännän kanssa, että vallesmannin Jaakon elämän harmaus oli luultavasti kudottu muistakin loimista kuin ne, jotka oli maininnut. Nuorelle isännälle hän ei puhunut matkansa varsinaisesta syystä, sanoen vain tarvinneensa lepoa ja tulleensa huvikseen pistäytymään kotiseudullaan. Eikä isäntä kysynyt häneltä sen tarkempaan – katsahtihan vain merkitsevästi. Hannu tunsi, että talossa asui syvä rauha. Lapset laskivat kelkalla mäkeä rantatöyräästä, mutta heidän iloinen pajatuksensa ei juuri päässyt tunkeutumaan sisään. Täällä oli hiljaista ja unettavaa; salin toisella puolella olevasta keittiökamarista kuului Vanhan kaappikellon tiukka, määrätietoinen käynti.
Hautausmaa oli paksujen nietoksien peitossa; vain yhteiselle rivihaudalle johti ajotie, Hannun sukset upposivat syvään hänen ponnistellessaan isänsä hautaa kohti, jonka paikan merkkinä oleva musta rautaristikko ilmaisi. Risti oli lumessa melkein puolivarteensa saakka. Sen käsivarsiin ja kärkeen oli kokoutunut keveää pakkaslunta niin kuin sitä aina tyynillä säillä vähitellen kertyy ja asettuu – ohuimpaankin reunaan ja kärkeen pieni hahtuva. Auringonsäde kimmelsi isän pronssatuissa nimikirjaimissa, jotka katsoivat rakkaan pojan lähestymistä kuin hänen silmänsä silloin, kun pää ei enää jaksanut kohota pielukselta eikä käsi juuri ojentua. Hannun sydän herkistyi hänen seisoessaan isän ristin vieressä ja koskettaessa varovaisesti sen polttavan kylmää pintaa, johon nahka jäi kiinni, jos hetkeäkään viivytti sormea siinä. Hänestä kuitenkin tuntui, että hänen piti ilmaista jollakin tavalla läsnäolonsa ja tervehtiä isää.
Aurinko oli jo laskullaan, kun Hannu pääsi riistäytymään irti Arvolan ja Kankaan väen pidättelevistä käsistä ja hiihtämään lopputaivalta Suvantoon. Mutta saavuttuaan Sammalmetsään, Suvannon maan rajalle, Hannun täytyi hetkeksi ummistaa silmänsä, sillä tämä ei ollut hänen entinen kotimetsänsä. Kaatunut oli se pilaristo, jonka kylkiä talvinen rusko oli kullannut ja jonka varjossa vallitsi juhlallinen rauha – kaatunut ja poissa. Vain liian ohuiksi ja pitkiksi kasvaneet alamittaiset puut olivat jääneet, mutta kun isojen petäjien suojaa ei enää ollut, tuuli oli päässyt kiinni niiden latvatupsuun ja painanut ne lengoiksi. Lumi oli sujuttanut niitä vielä lisää, niin että niitä oli tuossa nyt kymmenittäin ryhdittömästi kallistuneina kaareviksi ja kumaraselkäisiksi. Suuria aloja oli aivan autiona, sillä kaadetun metsän alla ei ollut varjon tähden ollut sanottavasti jälkikasvua. Hannu kyllä tiesi metsän muuttuneen tällaiseksi siksi, että Suvanto oli myyty äidin vanhuuden varoiksi, mutta hän ei ollut milloinkaan uskaltanut kuvitella, minkälaiselta kotikangas näyttäisi hakkuun jälkeen. Nyt hänen täytyi todeta se omin silmin: näky oli masentava, kun vertasi sitä entiseen kultaiseen pilaristoon. Oli onneksi talvi, jolloin lumi peitti pahimmat rumuudet; Hannu näet kuvitteli maanpinnan olevan täynnä latvuksia ja risukkoa ja sikäli siis vielä lohduttomampaa.
Mutta sillehän ei voinut mitään. Sammalmetsästä vei oiuslatu kuten ennenkin perille. Hannu antoi suksiensa luistaa ja oli pian kotitalonsa portilla, näkemässä sitä iltaruskon viimeisessä hohteessa, joka kimmelsi sen katon lumipeitteestä ja huurteisista ikkunoista. Herkästi se kosketti hänen sydäntänsä. Koira oli kuullut hänen tulonsa ja aloitti haukun. Hannu nosti suksensa tikapuiden varaan kuten oli tehnyt poikasenakin, katsahti ikkunaan, josta näkyi takkavalkean häilähtely, ja meni sisään. Isän huoneesta kuului kovaäänistä puhetta, joka keskeytyi Hannun kolkuttaessa ovelle. Sitten Peuran Ville kuului sanovan:
– Olkaa hiljaa! Siellä on varmaan herroja Helsingistä, koska koputtavat. Sisään!
Hannu totteli ja huomasi tulleensa outojen miesten joukkoon. Tupakansavu keinui niin sakeana pilvenä, että Hannu teki vaistomaisesti kädellään liikkeen kuin olisi siirtänyt verhoa syrjään tai lähtenyt uimaan.
5
Ville oli Hannua useita vuosia vanhempi – oli ollut metsänhoitaja jo silloin, kun Hannu oli viimeisellä luokalla. Hän oli ollut ja oli vieläkin paikkakunnan kaikkien poikien ihanne seuraavista täsmällisistä syistä. Peuran Ville oli ruumiinvoimiensa puolesta mikäli tiedettiin tämän seudun lukko. Hän ei ollut pitkä, mutta oli tavattoman harteikas ja tanakka, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta samalla notkea kuin jousi. Lihakset olivat terästä kaikkialla ja varsinkin jaloissa, joiden voima tuntui pojista uskomattomalta. Joskus Ville huvitti heitä hyppimällä ryssien "prissakkaa", jossa mies kyykkysillään potkii eteenpäin vuorojaloin. Heti näkyy, kellä on siihen riittävästi voimia: heikko on kumarassa, ojentaa kätensä eteenpäin ja potkii kömpelösti saamatta sääriään suoriksi, mutta väkevä kuten Ville on kuin suora kulma, kädet ryntäillä, jalat kuin viivottimet melkein yht'aikaa ilmassa, maassa vain vilahdukselta isonvarpaan kärki. Hiukan viinapäässä ollessaan Ville näin hyppeli ja riemastui itsekin voimansa tunnossa niin, että kimpoili kuin kumipallo tai lentoon lähtevä lintu. "Hih!" hän saattoi kiljaista, lyödä kämmeniään yhteen ja äkkiä muuttaa potkusuuntaansa sivulle päin, "hei, pojat!" karjaista ja poukkoilla odottamatta sinne tänne kuin kyven kuusihaloista. Melkein peläten pojat katselivat hänen hurjaa menoaan. Ja miten kävi syksyllä maanviljelysnäyttelyn yhteydessä pidetyissä kansanhuveissa? Pussitaistelussa silloin muuan iso tukkijätkä löi maahan renkun selästä jokaisen, oli kuka tahansa, ilman armoa. Epäiltiin hänen pihkanneen housuntakamuksensa, mutta ei – sileät ne olivat. Pojat usuttivat väkevimmät ystävänsä puolustamaan pitäjän kunniaa, mutta turhaan: parhainkin mätkähti maahan kuin säkki. Silloin Erkki sanoi synkästi: "Tässä ei auta muu kuin mennä hakemaan Villeä". Löydettiin Ville viimein herrain joukosta Kankaan peräkamarista ja sanottiin, että "siellä on semmoinen porhojätkä – tule heti ja lyö se kenttään". Kuultuaan asian Ville tuumi, että "jospa en voita sitä, niin tulee suuri häpeä ja jätkä nauraa meille". Ääretön hämmästys kuvastui poikain kasvoilta, sillä se mahdollisuus, että Villekin joutuisi tappiolle, ei ollut tullut heidän mieleensä. "Kyllä sinä voitat – tule nyt vain!" sanoivat pojat hetken vaiettuaan luottavaisesti ja tarttuen Villeä hihoista veivät hänet mukanaan. Isä ja muut herrat sitten lisäsivät poikien voitonriemua kertomalla vakavina, että juuri kun he olivat parhaimmillaan keskustelun pauhussa, kirkkoherra ja Vanha herra jo huutavassa vireessä, niin silloin kuului jymähdys, koko rakennus tärähti ja ikkunat helähtivät. Puhe keskeytyi kuin leikattuna ja kaikki kysyivät hämmästyneinä, mikä jysäys se mahtoi olla. "Se iso jätkä varmaan putosi renkulta", huomasi kirkkoherra selittää ja niinpähän oli: siinä samassa jo pojat toivat riemusaatossa Villeä sisään.
Ville oli saavuttanut poikain ystävyyden vielä erikoisesti siksi, että oli heille aina kiltti ja veljellinen. Hän ei milloinkaan mestaroinut eikä ivannut heitä, vaan asettuen heidän kannalleen otti osaa pienimpienkin tikkiin yhtä tosissaan kuin hekin. Hän ei pitänyt itseään liian vanhana, vaan löi kirppaa ja suolaa, juoksi linnapalloa ja teki mitä vain, kaiken yhtä innostuneesti kuin konsanaan pojat. Uimaan hän oli mestari ja niin luotettu siinäkin, että pikkupojat antautuivat turvallisesti hänen opetettavikseen. Talvella hän ajoi mieluiten porolla, mutta ei pulkassa vaan liukuen perässä suksin vetohihna lujasti oikean käsivarren ympärillä. Se oli huimaavaa menoa – aina vain suorinta tietä ja esteistä välittämättä kuin olisi jokainen kerta ollut viimeinen.
Mutta yläluokille tultuaan Hannu oli alkanut ymmärtää – mm. äitinsä puheista ja vihjauksista –, että Villellä oli monien hyvien puoliensa vastapainona erinäisiä ns. heikkouksia, joita varsinkin naisväki tuomitsi ankarasti. Eivätkä herratkaan häntä puolustaneet, vaan sihahtelivat ja tshahahtelivat pahoittelevasti, että "nyt se Ville kuuluu taas..." ja "miten se saakin ne houkutelluiksi..." Villellä oli lämmin ja avara sydän, jonne hän ennakkoluulottomasti mahdutti niin monta lemmittyä kuin tilaisuus ja aika myönsivät, enimmäkseen peräkkäin, mutta joskus samallakin kertaa, mikäli se vain voi tapahtua melua herättämättä. Mutta kun hänellä toisaalta oli synnynnäinen kammo kaikkia sitoumuksia vastaan, suhteet muodostuivat niin kuin äiti sanoi "irtanaisiksi" tai "satunnaisiksi", pidättämättä Villeä pitempää aikaa. Ne pienokaiset, jotka siellä täällä pitäjän eri kulmilla jo ulkonäölläänkin ilmaisivat polveutumisensa, Ville tunnusti ja hoiteli sillä samalla alttiilla ja herttaisella hyväntahtoisuudella, jolla oli valloittanut äitien sydämen, ja pelaili näin sopuisasti ja taitavasti niin pitkälle kuin palkkaa riitti herättämättä pahennusta elatusjutuilla ja muilla sellaisilla ikävyyksillä. Harmissaan herrat kerran, kun Villelle oli taas sattunut iloinen perhetapahtuma, lähettivät Uuteen Suomettareen ilmoituksen, jossa sanottiin kuten siihen aikaan oli isänmaallisissa piireissä tapana, että oli syntynyt "terve asevelvollinen". Alla oli sekä Villen että äidin koko nimi. Mutta Villeä ei nolattu näin vähällä. Kylmäverisesti hän tarkasteli ilmoitusta ja sanoi sitten tohtorille, jota epäili pääsyylliseksi, ettei hän huomannut siinä mitään virheellistä. "Niin on tapahtunut kuin lehdessä lukee", hän sanoi, – "ja poika on ensiluokan sotilaan tarvispuu". Toinen heikkous oli se, että Villen käsi ojentui liian kärkkäästi lasia kohti ja kallisti sitä niin paljon, että sen sisällyksen oli pakko luiskahtaa yhdellä kerralla laidan ulkopuolelle – ei kuitenkaan maahan, vaan lasin reunalle asettuneesta avarasta aukosta Villeen itseensä. Seurauksena oli, että silloin kun muut olivat korkeintaan hiukan hilpeämpiä kuin ennen ensimmäistä lasille suomaansa vaatimatonta suudelmaa, Ville jo liiteli toisissa maailmoissa, mikäli hänen raskaan, jykevän ruhonsa voi kuvitella halkaisevan ilmakehää linnun ilmavalla keveydellä, ja puhutteli sieltä seurapiiriänsä voimakkaalla, kantoisalla, melkein huutavalla äänellä – hänhän luuli olevansa kaukana – sekä valaisi esitystänsä mehevillä vertauksilla, kaskuilla ja enemmän tai vähemmän sopimattomilla sutkauksilla. Jos rouvia ei ollut kuulomatkan päässä, herrat hohottivat katketakseen, mutta jos oli, he pidättivät ilonsa jonkinlaiseksi hiljaiseksi sisälliseksi taisteluksi, joka pullisti posket.
Tästä kaikesta johtui, että Ville oli naisten mielestä yksinkertaisesti "hirveä". "Hän on hirveä" – han är ryslig – he sanoivat ja muka viivyttelivät ennenkuin antoivat hänelle kättä. Mutta Ville ei tuosta pahastunut, vaan joutuessaan heidän seuraansa käyttäytyi nuotkeasti ja sulavasti kuin keisarinnan kamariherra, kaskuili hienosti, oli huomaavainen, piti lankavyyhteä kuuliaisesti, tiesi neuvon jos mihin asiaan – oli lyhyesti sanottuna niin mukava mies kuin toivoa saattoi. Ennenpitkää hän oli hurmannut kaikki rouvat, jopa hypnotisoinut heidät vireeseen, jota tosin ei voinut sanoa kevytmieliseksi, mutta jossa silti oli hieno synnillisyyden vivahdus, pieni kielletyn omenan häivähdys. Harvoin täällä erämaassa sai nauraa oikein kyllikseen mutta silloin, kun Ville rupesi hulluttelemaan, sitä hyvää tuli liiaksi. Suuri lurjus tuo Ville – kruunasi kohteliaisuutensa sillä, että suuteli rouvia kädelle. Sitä ei kukaan muu täällä tehnyt – sillä oli ihan värisyttävä vaikutus. Tai ilmestyessään vierailemaan aivan odottamatta ei pyrkinytkään tohtorin tai apteekkarin tai muun herran seuraan – kenen luo oli sattunut tulemaan –, vaan oleili rouvan kavaljeerina, oli hiljainen ja nöyrä, jopa surullinen, ja monesti sen näköinen, että "nyt se aikoo tunnustaa jotakin". Se oli jännittävää ja kiihoitti uteliaisuutta sekä äidillistä lohduttamisen halua. Teki mieli silittää sen hiuksia, kun se tuijotteli niin surumielisen näköisenä. Kuka tietää, mitä kaikkea hänellä oli tunnollaan. Menisi naimisiin, että saisi oikean kodin...
Huoneessa oli paitsi Villeä kolme miestä, kaikilla tukkipäällikön, "ukkoherran", talviasu. He olivat majoittuneet sohvaan ja sen edessä olevan pöydän ympärille ja nauttivat hartaasti ja vakaumuksellisesti toteja, joita sekoittivat viivyttelemättä heti uusia, kun edelliset oli lopetettu. Pöydällä komeileva valtava pullopatteri herätti sen lohduttavan tunteen, että ainetta riitti. Mikään ei näet toisin kerroin ja varsinkin maaseudun yksinäisyydessä, jossa välttämättömän "lisän" saaminen oli useimmiten uppomahdotonta, heittänyt elämään niin synkkää, epätoivoista varjoa kuin tieto, että "aine" loppuisi kesken, tunteettomasti ja armottomasti kesken. "Se on yhtä murheellinen paikka kuin hallan käynti maamiehen pellolla", runoili Ville, jonka maailmankatsomus sisälsi myös tämän asian.
Villen tuliaistervehdykset olivat lämpimät, herttaiset, laajapiirteiset, sisältäen kaiken, mitä mahtuu yllätyksen aiheuttamaan ammottavaan ällistykseen, käden loppumattomaan pumppaamiseen, että "terve, terve", taputtelemiseen olkapäille ja hartioihin, ja hoputtelemiseen, että "kiireesti kuumaa totia pakkasesta tulleelle", ja iloisiin huudahduksiin, että "tämähän nyt vasta onnen päivä, kun Hannu...!" – "Miksi et maista?" Ville sitten kysäisi nähdessään Hannun lasin pysyvän koskemattomana; "et suinkaan ole ra-raittiusm–?" Ville ei voinut lausua tuota vastenmielistä sanaa loppuun saakka, vaan jäi kauhistuneen näköisenä odottamaan vastausta. Kuultuaan sitten, ettei Hannu ollut "aivan anhiton", hän huokasi helpotuksesta ja valaisi: "Maailma jo musteni silmissäni". Kun Hannu selitti välttävänsä maistamista siksi, että aikoi mennä tapaamaan Aukustia ennenkuin tämä kömpisi yöpuulle, Ville todisti: "Joo, se on oikein, sen luo ei uskalla viedä edes vienointa viinan tuoksua. Sillä on niin tarkka vainu, että se huomaa heti vaisuimmankin leyhähdyksen ja ajaa ulos, olipa tulija vaikka keisari. Se on sellainen vahtimestari, että ihan vihaksi pistää, mutta eihän auta muu kuin kärsiä, se kun on niin mahdottoman hyvä mies".
– Joo, huomautti nyt mustapartainen, kontiomainen ukkoherra painavasti, – täytyyhän niitä toki olla juomattomiakin miehiä, sillä mitäs maailmasta tulia jos kaikki olisivat yhtä juoppoja kuin minä.
Hän raivasi taitavasti suunsa päällä repsottavat viikset syrjään, avasi kitansa ja heitti koko lasillisen kerralla sisään kuin kipollisen vettä kiukaalle. Hannu oli kuulevinaan kihahduksen ja näkevinään höyryn pursuavan ulos, mutta se oli tietenkin kuulo- ja näköhäiriö. Tehtyään temppunsa mustapartainen puheli edelleen:
– Se on niin, että jos Aukusti rupeaisi juomaan, se merkitsisi maailman tasapainon häiriytymistä. Pyydän metsänhoitajaa ilmoittamaan, jos sellainen onnettomuus sattuisi, sillä siinä tapauksessa minun täytyy ruveta raittiusmieheksi. Muuten ei vaaka pysy tasapainossa.
– Kyllä ilmoitetaan, vastasi Ville, – mutta sitä en usko, että sinusta voisi tulla raitista. Sitä ennen täytyisi veresi ruveta kulkemaan päinvastoin.
– Ja kuitenkaan en tiedä olleeni milloinkaan juovuksissa, puheli mustapartainen vakavasti ja sammaltelematta. – Tosin minua on rippikoulusta alkaen vaivannut sammumaton jano, mutta se kai kuuluu luontooni ja on sammutettava, jos mielin pysyä roveissani. Paljon on vettä virrannut tämänkin talon ohi, mutta kehastelematta voin sanoa, että jos juomani määrä lisättäisiin siihen, tulva pyyhkäisisi talonne kuin tulitikkulaatikon tästä Iin haminaan, jossa olisi vain uuden kivijalan laittamisen ja rossilattian kuivaamisen vaiva. Välistä tunnen, että voisin juoda tyhjäksi joet ja järvet, purot ja metsälammit, akkain hulikat, purakat, leilit ja happaman piimän ammeet, ja syödä suolaksi kaikki silakat, mitkä ikinänsä nelikoissa makaavat, puhumattakaan silleistä, muikuista, siioista, lohikaloista ja...
Hannusta tuntui ikävältä, että isän huone oli alennut tällaiseen käyttöön. Ville vaistosi sen, ujosteli ja koetti kääntää ukkoherrojen jörisevää leikinlaskua ja järkeilyä raittiimmalle tolalle, mikä onnistui vasta hänen ruvettuaan kyselemään, millä asioilla Hannu kulki. Hannun vilkaistua ukkoherroihin epäilevästi ja mutistua välttelevästi, Ville viittasi heihin laajapiirteisesti ja sanoi:
– Näistä herroista vastaan kuin itsestäni.
– Joo, heräsi nyt toinen ukkoherra, näöltään ruskeaverinen, torkuksistaan, ryähti, ryyppäsi ainetta ja vahvisti: – Väärää valaa ei tehdä, isänmaata ei petetä, ja murha suoritetaan vain siinä tapauksessa, että on kysymyksessä ryssä. Mutta silloin se kyllä tehdään moitteettomasti niin kuin ensiluokan jätkämiehelle kuuluu. Ettekös te ole tämän talon isäntävainajan poika?
– Sen poikahan se on – etkö nyt tunne kysymättä, puuttui puheeseen kolmas ukkoherra, jonka lihava, sileä, punakka ja hymyilevä naama oli Hannulle vanhastaan tuttu. Sitten ukkoherra hämillään selitteli, että kun oli oltu pitkillä matkoilla, niin ihmisten ilmoille päästyä janotti ja raukaisi. Ja mitäpä sitä osasi muutakaan tehdä. Metsiä ei ostettu eikä myyty, tukkeja ei uitettu, sahat eivät sahanneet, kellohuuto ei kaikunut jokien rannoilla. Sai istua kuin säkissä tietämättä juuri mitään. Kun olisi Hannu-herran isä elossa ja täällä, niin se kyllä panisi toimeksi, mutta tämä Ville-herra ei tee juuri muuta kuin kuljettaa kättä tuota nenänsä alla olevaa aukkoa kohti, jonne lyö löylyä alvariinsa. Kertoivat rantamaassa, että on ruvennut kuulumaan metsistä erinomaista suksien suihketta ja vilahtelemaan outoja etelän puolen kulkijoita. Tiedä niiden puheista, mutta sellaista ne humisivat, että olisi Suomen poikia menossa Saksaan lyödäkseen sieltä päin suuriruhtinasta niin kuin tukkilainen rumahkosti sanoo "turpaan". Mitä tuo tuosta arvelisi, sitä en tiedä, mutta olisihan soma nähdä sekin temppu.
– Mutta emmekö mekin voisi tehdä jotakin? kysyi nyt mustapartainen yhtäkkiä kiihkeällä, muuttuneella äänellä. – Hävettää istua tässä toimetonna kuin hännästään kiinni jäätynyt kontio ja katsoa, kuinka etelän pienet herraspojat kärsivät sitä, mihin me olemme lujempia kuin he, ja pelastavat isänmaan. Minä olen vain tyhmä tukkilainen, mutta isänmaa, niin, se on isänmaa, ja kyllä sitä on jo tarpeeksi kiusattu.
– Sanovat suomalaisten ennen olleen kovia sotapoikia, puheli haaveilevasti ruskeaverinen, – mutta mitenkähän mahtaisi olla, jos nyt joutuisivat koetukselle?
– Entistä ehompia, virkkoi Ville ja laski raskaasti kätensä pöydälle. – Etkös tiedä, että suomalaisessa asuu kauhea sisu ja voima. Lähde sinä, mustapartainen, Ouluun ottamaan selkoa asioista, jotta saadaan tieto, mitä miehiltä pyydetään, ja päästään peliin.
– Ei sitä varten tarvitse Ouluun lähteä, puuttui nyt Hannu puheeseen.
Säpsähtäen kaikki kääntyivät katsomaan häneen ja jokaisen kasvoista ilmeni, että nyt oli keskustelu kääntymässä siihen asiaan, joka oli kauan ollut näiden miesten sydämellä. Äsken he olivat olleet velttoja juopuneita – nyt he olivat kuin vihollista vaanivia metsäsissejä, joiden haukansilmät tarkastelivat terävästi edessä olevaa maisemaa.
6
– Joko Tuusan-Elli on muuttanut sinne, jossa häntä ei enää palele? kysyi Hannu Aukustilta vaihdettuaan hänen kanssaan jurot mutta silti sydämelliset tervehdykset. Ellin sänky ei näet ollut vanhalla talvi-iltaisella paikallaan avotakan edessä, vaan nurkassa tyhjänä.
– Jo. Antinpäivän aattona se muutti pois. Ei se ollut sairas, vaan makaili tässä takan edessä kuunnellen postillaa, jonka kyllä osasi jo ilmankin. Kun käännyin kysymään siltä selitystä, se kun oli Elli jumalansanan tajuamiseen tuiki tarkka, niin se oli sen näköinen, että huomasin heti noutajan käyneen. Niin että ei se nyt sitten enää ensi kesänä särkiä ongiskele.
– Millä mielellä oli viime aikoma?
– Iloinen ja tyytyväinen kuin heinäsirkka poudalla – hyppiä vain ei jaksanut. Ihminen on ihmeellinen luontokappale. Kirkkoherra sanoi puhuteltuaan Elliä syksyllä, ettei Elli kenenkään neuvoja tarvitse, sillä se, mikä kuuluu Jumalan vaikutukseen ihmisessä, palaa Ellissä kuin kynttilä lyhdyssä: hän se valaisee eikä muut häntä. Piispan söisi suupalana, jos rupeaisivat uskonasioista ottelemaan. Joo. Sielläpähän kellottelee nyt Aaprahamin helmassa kuin sylivauva ja ihmettelee, että johan on kumma, kun on Hannu-herra vielä kerran eksynyt Aukustin mökkiin.
Hannu tunsi Aukustin täten ilmaisevan lämpimintänsä ja tarkasteli häntä liikutettuna. Aukusti oli jo valkotukkainen, mutta selvästi vielä kukistumaton ruumiin- ja hengenvoimiltaan. Noustuaan Hannun tullessa seisomaan hän oli ylentynyt suoraksi kuin honka ja ojentanut kätensä sillä miehekkäällä ja avomielisellä ihmisten itsetiedotonta samanarvoisuutta ilmaisevalla tavalla, josta Hannu erikoisesti piti. Kysymys siitä, miten Emma jaksoi, ilmestyi heti hänen katseeseensa, mutta hän hillitsi sen siihen saakka, kunnes tuli sopiva hetki. Kun Hannu silloin kertoi Emman terveiset, tuli pimennosta niitä kuulemaan Aukustin vaimo, jonka kärsinyt ilme oli vanhentuessa muuttunut henkisemmäksi ja tyytyneemmäksi. Hannun terveisiin ei kumpainenkaan sanonut mitään, mutta selvästi saattoi nähdä, että heidän mielensä oli rauhallinen ja kiitollinen. Hetken vaitiolon jälkeen vaimo sanoi yhtäkkiä heleän iloisesti ja toivorikkaasti kuin lapsi:
– Kyllä varmaan Emma vielä tulee käymään täällä ja minäkin saan ennen kuolemaani nähdä hänet!
Silloin nousi pöydän takaa korkea hahmo ja lähestyen takkaa sytytti siitä ottamallaan tulella piippunsa. Sen tehtyään hän katsahti ujosti mutta silti tutusti Hannuun, ikäänkuin kysyäkseen, "etkö tunne?" ja silloin Hannu vasta totesi, että tämä leveäharteinen, ruumiillisen voimantunnon täyttämä nuori mies oli Aaro, Aukustin toinen poika, Hermannin nuorempi veli. Hannu ilostui Aaron ilmeestä, sillä tämä oli kirkas ja avoin, vailla Hermannin kyrääviä taka-ajatuksia, vapaan ja miehuullisen itsetunnon heijastus. Hannun pyynnöstä Aaro jäi istumaan tulen hohteeseen hänen viereensä. Kuin arvaten Hannun vertailevan Aaroa Hermanniin Aukusti kysyi, oliko Hannu sattunut näkemään tätä.
Hannu myönsi, saattoipa sanoa Hermannilta terveiset, sillä siitä ei ollut kauan, kun hän oli nähnyt hänet heidän omassa rappukäytävässään. Hermanni oli näet sattunut tulemaan Emman luota keittiön ovesta juuri kuu Hannu oli palannut kotiin. He olivat puhelleet ja Hannu oli pyytänyt Hermannia käymään luonansa, jotta saisivat jutella vanhoista asioista. Mutta Hermanni ei tule, sillä häntä ujostuttaa tai estää mikä estänee tympeys. Hän on sorvarina suuressa tehtaassa, jossa valmistetaan yötä päivää tykkien ammuksia, ja ansaitsee isoja rahoja. Näki sen vaatteistakin, että hänellä on hyvä toimeentulo. Hannun kysymykseen, vieläkö Hermanni harrasti lukemista, hän oli vastannut myöntäen. Hermanni oli, sen Hannu oli nähnyt Työmiehestä, ammattiyhdistyksensä luottamusmies ja varmasti innokas sosialisti. Sellaisiin toimiin miehet valitsevat vain parhaimpansa, niin että kyllä Hermannilla kaikesta päättäen olivat asiat hyvällä kannalla.
– Saattavatpa ruoan ja muun toimeentulon puolesta olla, murisi Aukusti, – ja onhan se lähettänyt tänne avustusta, mutta mitäpä siitä on iloa, kun se on jumalankieltäjä ja rienaaja. Sen sijaan että kohottaisi silmänsä mäkiin päin, josta vain tosi apu tulee, sillä on aina pää maata kohti kuin lehmällä ja alahuuli raahaa ravassa. Onko tämä nyt miehen meininkiä?
Aaron kasvoille vilahti hymy hänen kuunnellessaan isänsä selvää ja mutkatonta luteerilaisuutta, mutta keskustelu ei päässyt jatkumaan tähän suuntaan, sillä Aukustin vaimo meni nyt navettaan iltalypsylle ja Hannu tahtoi käyttää hänen poissaoloaan puhuakseen isälle ja pojalle oman arkaluontoisen asiansa. Kuultuaan ja oivallettuaan sen Aukusti sanoi harvakseen:
– Ennen oltiin keisarille niin uskollisia, että vaikka henki pois tuossa paikassa. Pitkälle on menty siitä, kun nyt jo astutaan hänen vihollistensa riviin. Vaan siitäpä näkyy, ettei Jumala anna valanrikkojan riemuita. Kun keisari ajoi Hannun isän vieraalle maalle, niin kuullessani sen minulta ensin horjahti pää saranoiltaan ja minä hyppäsin hengessä ja kirosin mielessäni niin kuin nuorena miehenä humalassa. Sitten ajattelin, että luuletko iltiksesi tällaista pahuutta saavasi harjoittaa? Jumala antaa sinun istua aikasi kansan kämmenselällä ja imeä verta kuin sääsken, jota joskus siedämme sen verran, että huviksemme katselemme, kun se pumppaa ruumiillaan ja paisuu, kunnes on halkeamaisillaan. Mutta juuri kun se on saanut potsinsa täyteen ja alkaa hivutella kärsäänsä pois reiästä, niin silloin Jumala laskeekin kämmenensä päälle. Tisaus vain ja pieni veripilkku on enintä, mitä koko otuksesta on jäljellä. Vähän vain oikoo pitkiä koipiaan, kunnes raukenee ja putoaa maahan. Niin käy vielä keisarillekin. Mitä arvelee Aaro Hannun esityksestä? Rupeatko saattelemaan miehiä Tornion jokivartta kohti, jos niitä alkaa ilmestyä näille main?
– Rupean kyllä ja jos satun oikein laatutuumaisten poikain joukkoon, niin vien heidät tuon joen ylikin ja jään sille tielleni. Kai isä tulee täällä toimeen sen aikaa yksin, kun minä olen poissa?
– Missä poissa? hämääntyi Aukusti. – Mitä sinä nyt puhut?
– Ka Saksassa, nauroi Aaro. – Minäkin näet heittäydyn jääkäriksi, sillä olen Hannu-maisterin puheesta huomannut olevani kuin luotu sille alalle. Olen aina ihmetellyt, minkälaista sota mahtanee olla. Nytpä sen siis saanen nähdä. Kuulin muuten kylässä kuiskittavan tällaisesta, mutta ei siitä kukaan tiennyt sen varmempaa.
– Mutta entäpä ryssä ampuu sinut seulaksi? arveli Aukusti, äänessä huolestunut sävy. – Mikä meidät sitten perii?
– No, no, lohdutti Aaro, – miksi heti kaikkein pahinta kuvittelemaan. Ja siksi toiseksi muistelen kuulleeni, että turhemmankin asian vuoksi henki heitetään kuin omaa maata puolustettaessa. Sanoivat jätkät kerran, ettei työmiehellä ole isänmaata, mutta minä ilmoitin siihen, että minulla on. Joka epäilee sitä, tulkoon tänne, niin vapautuu epäilyksestään.
– Tuliko ketään?
– Tuli muuan täällä jokivarressa kauan Jumalan ja ihmisten mieliharmina renttuillut etelän rötkö ja ärjäisi, että 'älä puhu, poika, reikiä päähäsi'! Käsittelimme hetken toisiamme, minkä jälkeen hän tuuskahti odottamattansa kenttään. Valaistuani häntä siinäkin vähän aikaa hän ilmoitti vihdoinkin löytäneensä isänmaan. Hän näytti oikein rakastuneen uuteen löytöönsä, koska ei noussut, vaan kädet ja jalat haarallaan ja kuono turpeeseen painuneena syleili maata laajasti ja voihki ilosta. Saattoipa olla, että sen ruumis vähän tärähti jysähtäessään kenttään, kun näet jalat katosivat alta niin äkkiä kuin olisivat muuttuneet olemattomiksi...
Hannulle oli tehty vuode isän ja äidin entiseen huoneeseen. Villen vieraat olivat lähteneet ja Ville oli Hannun ollessa poissa siistiytynyt itse ja antanut siivota huoneensa. Ja nyt täällä oli entistä tuntua. Hannu seisoi ikkunan ääressä ja katseli ulos talviyöhön, revontulin loimuavalle taivaalle, Livonsaaren tummaan kuusikkoon, lumen peittämälle niittyrannalle ja jäätyneelle joelle, miljoonin timantein kimmeltäville nietoksille. Mikä oli ollut nuoruutta ja suurta onnea, elävöityi hänen mielessään siinä ihanaksi kaukomaaksi, jota hän sydän lämminneenä, riutuvan kaipuun vallassa katseli. Eikä vain katsellut, vaan myös kuunteli, sielussa jännittynyt odotus.
Kaarlo ja Hannu lähtivät kuten oli sovittu tohtorilaan, Hannu jo myötyriksi, sillä hän aikoi palata sitä kautta rantamaahan. Hänelle tuli haikea mieli hyvästellessään Alfred-setää ja Vanhaa herraa. Kirkkoherra oli yhä tomeraa miestä ja hillitsi liikutuksensa, mutta Vanha herra hyrisi oistonaan. Molemmat puristivat Hannun kättä eivätkä hennonneet päästää sitä irti. Heidän toivottaessaan Jumalan varjelusta ja siunausta eli parasta mitä voivat, Hannusta tuntui kuin hän olisi saanut sellaista, mihin hänellä ei ollut vähintäkään oikeutta. Ja katsoessaan noita kumaraisia, heikkoja vanhuksia, jotka olivat jo tulleet lapsiksi ja ilmeilivät rohkeasti, että he lähtevät tästä pihalle saattelemaan – minkä aikeen Aili-rouva katkaisi alkuunsa –, Hannu totesi sanovansa taas uudemman kerran hyvästiä nuoruudelleen.
Hannun muistissa tohtori-setä oli harteikas ja pitkä – aivan toisenlainen kuin tämä kumarahko, vanhuuden riuduttama ukko, joka ei voinut enää hohottaa selkäkenossa eikä uskaltanut täyttää totilasiansa vedettömällä konjakilla. Apteekkari oli ollut tavallinen keskikokoinen mies, mutta oli nyt pienentynyt ja kutistunut niin, että Hannun valtasi sääli. Ja apteekkerska – niin täällä näet sanottiin –, joka oli vielä Hannunkin muistissa ollut komea nainen, oli nyt kukoistuksensa menettänyt vanha ryppyinen rouva, jota Hannu tuskin saattoi tuntea. Vasta juteltuaan heidän kanssaan hetken hän unohti heidän vanhentumisensa ja näki heidät taas samanlaisina kuin ennen joulun aikana Suvannon salissa. Hannu nautti voidessaan ilahduttaa näitä vanhoja rakkaita tantteja kertomalla yksityiskohtaisen tarkasti omasta ja Hellin elämästä siellä "kaukana suuressa maailmassa", kuten tohtorinna sanoi haaveilevasti ja kunnioittavasti, ja lisäksi äidin ja tätien oloista. Kuultuaan Hannun ja Hellin asuvan samoissa portaissa ja Hannun käyvän ruokailemassa Hellin luona apteekkerska katsahti Hannuun loistavin silmin ja aikoi sanoa jotakin, mutta ei sanonutkaan, vaan ainoastaan hymähti. Sitten he kyselivät kaikista Hannulta unohtuneista seikoista yksityiskohtaisesti, tahtoivat tietää Helsingin oloista, ja muistelivat, mitä Hufvudstadsbladetin "Sam" oli kerran kirjoittanut. Lopuksi apteekkerska sai sopivan aiheen kertoa, kuinka apteekkari ja hän olivat ihmetelleet ollessaan kylpymatkalla Sandefjordissa, miten ihmeessä ne norjalaiset... Tämä kylpymatka oli pieni ylpeyden aihe, samanlainen säännöllisesti uudistuva mieluinen muisto kuin apteekkarin muinainen serenaadi. Ei täältä sentään kuka tahansa ollut sellaista matkaa tehnyt... He olivat käyneet siellä valokuvaajassa ja otattaneet sekä yhteisen kuvan että molemmat erikseen. Hannu tunsi nuo kuvat hyvin, sillä ne olivat äidin albumissa. Apteekkari oli uljaan näköinen ja apteekkerska myös mahdollisimman paljon edukseen. Erikoisesti oli huomattava, että nenän pieni kaarevuuden vivahdus, joka teki syrjäkuvan ja ilmeen niin ylhäiseksi, oli onnistuttu saamaan hienosti näkyviin. "Ja Hannusta kun on tullut niin oppinut!" runoili tohtorinna, "ihan filosofian maisteri!" – "Ihmekö se!" huomautti apteekkerska, "näkihän sen jo lapsena, että sillä on lukupää, kun se istui niin totisena aapiskirja kädessä..."
Ja oltuaan setien seurassa muutaman hetken Hannu huomasi, että heistäkin vähitellen paljastui entinen tuttu kuva. He olivat viikko sitten tehneet yhteisvoimin hurjan tempun: suorittaneet vaikean leikkauksen ja keskustelivat nyt siitä vieläkin vähän hengästyneinä ja peloissaan, mutta toisaalta jo rauhoittuen, sillä potilas voi hyvin ja tuli nähtävästi paranemaan. Opettaja tässä, Hannunkin hyvin tuntema kunnonmies, sairastui vatsastaan niin koviin tuskiin, että siitä oli selvästi leikki kaukana. Kaupunkiin ei ollut ajattelemistakaan, sillä hän olisi varmasti kuollut matkalla. "Tämä tohtori kun on lueskellut niitä aikakauskirjojaan ja paremman kuulijan puutteessa kertonut minulle" – apteekkari se näin jutteli –, "mitä kaikkea nykyään leikkaamalla parannetaan ja miten leikkauksia tehdään, niin minä sanoin, että koeta, hyvä mies, kurkistaa opettajan vatsaan ja siivota pois sieltä mätäpaiseet. Sillä on varmasti jossakin kova tulehdus. Ensiksi tohtori ei ollut kuulevinaan, mutta alkoi harkita asiaa sitten, kun huomautin, että opettaja voi antaa siihen itse luvan ja että mistä saamme hänen vertaisensa neljännen miehen tällä harvaan asutulla paikkakunnalla, jos nyt kevytmielisesti päästät hänet kuolemaan? Tämä naula veti, tohtori alkoi tahkota puukkojaan ja niin nostimme miesparan hänen omalla luvallaan telakalle. Minä hänet nukutin ja tohtori viilsi vatsan halki. Kun hän hämmensi ja kaiveli suolistoa ja kiroili itsekseen kuin olisi suuresti pettynyt, arvelin sieltä pääpuolesta hiukan pelästyneenä, että 'taitaa olla viisainta lyödä putiikki kiinni'. Mutta silloin hän sanoi, että 'tuossahan se olikin', ja alkoi tyytyväisenä hommailla työkaluineen. Kauan siinä meni, mutta kyllä tämä meidän tohtori oli mies asialla: harsi lopuksi pedagogin kuvun kiinni kuin hienoimman muotiliikkeen ompelijatar ja sanoi, että 'nyt on mies puhdas kuin linnuntäkkä'. Kyllähän meitä on kovasti jännittänyt, mutta nyt alkaa helpottaa, sillä opettaja paranee".
– Mikä hänellä oli? kysyi Hannu.
– Vatsakalvon tulehdus, vastasi tohtori-setä vaatimattomasti. – Leikkaus sujui muuten hyvin, paitsi että olimme molemmat nukkua. Apteekkari näet pudotti kloroformipullon lattialle. Koulun sali on onneksi tilava, niin että aine, jota ei ollut paljon, hajosi pian tehottomaksi. Kaikkeenhan sitä täällä erämaassa ihmisparkain kanssa joutuu. Mitenkähän olisi, jos laulettaisiin hiukan? Se olisi hauskempaa kuin puhuminen sairauksista. Panehan, Kaarlo, toimeksi, sillä sinä olet tässä joukossa paras lukkari. Että mitä laulamme? Tottakai niitä vanhoja helppoja ja tuttuja, sillä ei meistä ole uuden tyylin laulajiksi. Meille pitää olla täällä kinosten keskellä lämmintä, tunteellista ja ihanteellista, olkoonpa että sellaiset laulut tuntuvatkin teistä nuorista liian romanttisilta, jopa lapsellisilta. Mutta minä sanon teille, että siinä juuri on niiden merkitys – tuossa romanttisessa tunteellisuudessa ja naivissa ihanteellisuudessa, jolla ne herättävät sydämessämme vastakaikua ja saavat meidät ei vain sopeutumaan kohtaloomme vaan vieläpä aavistamaan, että meidänkin työllämme on isänmaan, yhteiskunnan ja kulttuurin kannalta arvonsa. Lauletaan, veljet, jokin kevätlaulu – ihan hävyttömästi talvelle vasten silmiä, sillä minulla on alati mielessä – en tiedä minkä johdosta – kai siksi, että pojat menevät Saksaan ja ryssä saa päihinsä – sellainen tunne, että kevät tässä on tulossa, se suuri jäänlähtö, jota on odotettu sukupolvesta toiseen. "Kevät alkaa tulla" – sillä aloitetaan, mutta sitä ennen pieni täräys, niin sanoakseni, veljet – – –.
He lauloivat ja innostuivat, ja rouvat salissa vaikenivat ja kuuntelivat silmät vesikiehteessä. Apteekkarin poskipäät punoittivat ja Hannu sai sanotuksi hänelle sivumennen, luontevasti, että "sedän tenorihan on pysynyt ihan ruostumattomana..." Hannun sydän lämpeni entisestään, kun hän huomasi, minkä ilon oli tuottanut apteekkari-ukkelille tällä pienellä huomautuksella. Vanhuksen hehkuvasta lauluinnosta näki, että taiteilijan maine on sittenkin korkein kaikesta maallisesta kunniasta.
Sitten tuli illallinen, tuo "vaatimaton voileipä", joka ei näyttänyt tietävän maailmansodan jo hiljalleen alkavasta pula-ajasta mitään. Siinä oli hohtavan valkoinen pöytäliina, kynttilät, erämaalle ominaiset luonnonherkut, joiden ääressä ankarinkin askeetti joutuu heikkouden valtaan. "Kuules, Kaarlo, vaikka olet pappi, niin tottakai me nyt sentään aloitamme vanhaan koruttomaan tapaan, jotta 'Helan går'?" – "Olkoon menneeksi, jos setä niin haluaa – tulehan, Hannu, tänne. Hii-hee-hoo-haa... No nyt!" Heleästi ja keveästi kuin visertävä leivonen nousi apteekkarin tenori loppusävelessä pilviä kohti, mikä tuotti hänelle tavatonta tyydytystä. Mutta pian kävi tohtorinna kuiskaamassa puolisolleen, että "älä syö liiaksi, ettet tule kipeäksi", Ja samoin apteekkerska miehelleen, että "ole varovainen, rakas Fridolf, äläkä syö ainakaan poronkieltä". Ja tuskin oli istuttu hetkinen illallisen jälkeen, kun hän jo kävi ilmoittamassa, että "nyt annan ensimmäisen lähtövaroituksen". Sitä seurasi pian toinen ja niin oli mieluisa elämän keidashetki loppunut. Nuotio sammui, vain ikuiset tähdet, jotka elävät ajattomuudessa, tuikkivat kirkkaasti, katsellen säälien ihmistä, jonka rinnalla iloisimpanakin silmänräpäyksenä hiipii kiitävän ajan kylmä, leppymätön välttämättömyys. Mutta kaikki ei silti sammu. Ajaessaan yön halki ja muistellessaan äskeistä illanviettoa Hannu tunsi, että mieleen oli varastoitunut paljon entistä oikeata iloa, uudelleen elpynyttä vanhaa ystävällisyyttä ja rakkautta, herttaista ja hienoa inhimillisyyttä, menneen kulttuurin tuoksua, joka oli paennut suuresta, julmasta, uudenaikaisesta maailmasta tänne korven keskelle kuin säikähtänyt lehtokerttu.
Kuinka harvinaisen mieluista olikaan tämän jälkeen palata äidin ja tätien luo ja kertoa heille sitten, kun päivä oli rauhoittunut illaksi, kaikesta, mitä oli entisessä kotipitäjässä kokenut. Aina-täti piti Hannua yhäkin omana erikoisena "nimikkonaan" ja oli ollut ihan pyörtyä onnesta, kun Hannu kävi hakemassa vettä ja puita ja kysymättä alkoi tädin tiskatessa pyyhkiä astioita. Täti näki, ettei Hannu ollut unohtanut konstia, vaan hinkkasi lautasia kuivalla pyyhkeellä siksi, kunnes ne loistivat. Täti oli vanhentunut huomattavasti – Hannu ei voinut olla toteamatta sitä. Kolotus oli jäykistänyt sormet, joiden nivelet olivat paisuneet... "Pakottaako tädin sormia?" – "Kyllähän niitä toisinaan, mutta älä nyt siitä". – "Tädin pitäisi ottaa apulainen – senhän kyllä voitte kustantaa itsellenne". – "Niin, mutta silloin minun pitäisi jättää keittiö hänelle emmekä voisi enää syödä täällä". Totuttua elämäntapaa ei voinut muuttaa – se tuntui aivan mahdottomalta. "Kyllä me tässä hiljalleen jaksamme, kun ulkoa käy siivooja ja Vendla auttaa". Täti katseli Hannua herkeämättä ja lähelle sattuessaan koetti nappia tai hypisteli jotakin muuta paikkaa tai pyyhkäisi olkapäitä. Hänen harmaissa silmissään oli silloin lämmin, tyytynyt katse. Samoin ojentui äidin käsi heti, kun Hannu sattui tulemaan ulottuville, ikäänkuin koettelemaan, että tuossahan hän nyt varmasti on, olematta uni- tai näköhäiriö. Äiti oli hiukan mustasukkainen Aina-tädille ja torui Hannua, että "sinä olet liiaksi keittiössä". – "Tule nyt tänne Olgan ja minun luokseni – kyllä Aina sieltä pian selviää". Olga-täti oli käynyt heikkonäköiseksi ja ääni pyrki menemään käheäksi. Hän oli jo eläkkeellä ja vietti aikaansa menneiden muistelemisella, mikä oli mieluisinta tehtävää äidillekin. Väliin tuli joku vieras, joka selitti, että "täytyi asianalkaen lähteä katsomaan, miten te jaksatte, kun en saanut teitä mielestäni". Mutta enimmät vanhat tuttavat olivat kuolleet – nuo kiltit Calamniuksen ja Cronhjelmin tädit ja monet muut, joista Hannu nyt kyseli mielessä omituinen, hellä tunnelma ikäänkuin olisi katsonut kauas jäänyttä maisemaa, joka väreilee kauniin autereen hehkussa. He nukkuivat kaikki – Hannu näki heidät selvästi – ikuisen levon syvää unta, joka on täynnä varmaa odotusta, suuren uskon toteutumista. Erkin kuva oli Olga-tädin pöydällä. Kehyksen kuluneesta paikasta näki, että se oli usein otettu käteen ja tuotu lähelle silmiä, että sitä oli katsottu paljon. Hannu totesi yhtäkkiä Erkin läheisyyden elävästi ja katsoi kuvaa tarkkaan. Hän oli ennenkin kokenut, kuinka parantuneelta tuntunut haava voi odottamatta aueta.
Aina-täti ehdotti, että Hannulle tehtäisiin vuode "saliin" eli siihen huoneeseen, jossa Helli oli asunut, mutta tähän äiti ei suostunut. Hannu siis nukkui äidin huoneessa eli siinä, jossa oli asunut Erkin kanssa kouluaikanaan. Siinä oli vielä samat tapeetit, sillä niitä ei täällä hevillä uusittu, huonekaluja vanhasta kodista, isän kuva seinällä. Kodin entinen kello naksutti rauhallisesti. Äiti istui Hannun vuoteen vieressä, piti kädestä kiinni ja kyseli tarkkaan kaikesta. Hänen valkotukkainen päänsä vapisi huolestuneesti ja silmissä oli hellänpelkäävä, tutkiva katse.
7
Silloin kun Hannu tovereineen meni Helsinkiin suorittamaan ylioppilastutkintoa, Hermanni oli ollut asemalla katsomassa heidän lähtöään – ei näkyvissä, vaan syrjempänä, asemarakennuksen nurkan takana. Hänen kyllä teki mieli mennä hyvästelemään Hannua ja toivottamaan hänelle onnea, ja hän tiesi, että Hannu olisi tullut siitä iloiseksi, mutta hän ei mennyt, sillä häntä ujostutti. Hän olisi vain häirinnyt noita hienoja rouvia ja neitejä, jotka hälisivät Hannun ja muiden lähtijäin ympärillä ja olisivat pian sanoneet, että 'mitä tuo jätkä tähän tuppautuu'. Mutta somaa oli katsoa täältä syrjempääkin ja edes kuvitella sitä iloa ja onnea, joka täytti lähtijäin mielen. Sillä heillähän oli totisesti riittävää aihetta siihen. Koulu oli päättynyt ja nyt on aukeamassa mahdollisuus jatkaa sinne päin, minne oma halu viittasi, ja valita sivistyneen ihmisen elämänura. Saisi hyvän palkan helposta työstä ja ottaisi rouvakseen jonkun noista hienoista, tuoksuvista tytöistä, esimerkiksi Hellin, joka seisoi syrjempänä punastuneena kuin mesimarjan kukka. Hermanni ei ollut enää tultuaan nuorukaiseksi rohjennut katsoa Helliä kasvoihin eikä silmiin, sillä hän oli pelännyt Hellin näkevän hänen katseestaan, mitä hän ajatteli. Se tosin ei ollut rumaa eikä pahaa, mutta joka tapauksessa Hellin oli tarpeetonta arvata sitä. Hermannia äkkiä värisytti ajatus, että miehen morsian ja vaimo voisi olla tuollainen hienohipiäinen, tuoksuva juhannusruusu. Hän käänsi väkisin mietteensä toisaalle.
Hannun puheista ja muutenkin Hermanni oli päässyt ymmärtämään, että lyseolaiset tuskittelivat kouluajan pituutta, jota vielä joskus lisäsivät palvelemalla kaksin vuosin toisilla luokilla. Se, joka aina elää hyvyyden keskellä, työlästyy ja tympeytyy siihen. Mutta se, joka niin kuin Hermanni katseli heitä syrjästä, kuten kerjäläispoika herraskartanon pihalla leikkiviä hienoja lapsia, ei voinut käsittää sellaista. Hänestä, jolta oli osanotto tuohon leikkiin kielletty, se oli taivaallista onnea, jota ei voisi milloinkaan saada kyllikseen. Siitä alkoi se, jota saattoi sanoa ihmisen arvoiseksi elämäksi, kun taas kerjäläispojan näköalat – niin, ne Hermanni arvosteli mataliksi ja rajoitetuiksi. Jos hän olisi päässyt kouluun, niin ei olisi tuntunut aika pitkältä. Olisihan saanut lukea ja oppia.
Hermannilla oli ollut nuoruudestaan huolimatta vaikeita taisteluja. Kun hän oli tullut siihen tienhaaraan, jossa oli päätettävä, jäitkö iäksi tavallisen jätkän tasolle ja omistit hänen tapansa, vai koetitko tavoittaa sitä ihannetta, miehen esikuvaa, joka väikkyy selvemmin tai himmeämmin raaimmankin mielessä, hän oli herännyt ajattelemaan asemaansa vakavasti. Mistä lienevätkään johtuneet tuollaiset herätykset? Hermanni myönsi itselleen, että niissä oli osansa isän jyrkillä puheilla, äidin ainaisilla varoituksilla, että 'älä vain, Hermanni, maista viinaa, vaikka jätkät kuinka tyrkyttäisivät', ja rovastin postillan saarnoilla, joissa myös kirottiin viina, puhumattakaan huoruudesta ja muista synneistä. Ja saattoipa niissä olla osansa koko sillä elämällä, jota vietettiin pienessä mökissä virran rannalla ja miksipä ei Suvannon talossakin. Kyllähän sitä kotona oli monta kertaa ylimielinen ja ajatteli, että 'mitä tällaisesta mökkirötisköstä', mutta heti kun joutui muualle, se tuntui kovin mieluiselta. Silmä näki sen kuin edessään, korva kuuli isän ja äidin äänen, tunto muisti ja tiesi tarkoin heidän tahtonsa. Ympäristön raakuus tuntui silloin kahta vertaa tympäisevämmältä. Ja sitten siihen hiipi mukaan aavistuksia ja aikeita, joita oli vilahtanut mielessä Suvannon poikain puheista. Hannu oli sanonut hänelle kerran, ettei tietojen saamiseksi ole välttämätöntä käydä koulua, sillä niitä voi hankkia kirjoista itsekin. Ja mies, jolla on tietoja, pääsee kyllä maailmassa eteenpäin, kunhan vain muuten ansaitsee ihmisten luottamuksen. Niin puhuessaan Hannu oli ollut jo yläluokilla – he olivat olleet yhdessä uistelemassa eräänä sunnuntai-iltana, jolloin sydänkesän rusottava lämmin oli ihanasti hyväillyt kotivirtaa ja sen rantaniittyjä. Hermannin sydän oli sykähtänyt kummallisen riemukkaasti ja hän oli kysynyt hämillään, luulisiko Hannu hänenlaisensa voivan oppia etsimään kirjoista tietoja. "Varmasti opit", Hannu oli vastannut. "Mutta kun en osaa edes kirjoittaa". – "Se on pieni konsti – opetan sen sinulle, jos tahdot".
Silloin oli kirjoitustaito tuntunut Hermannista suurelta oppineisuudelta. Hän oli kyllä haaveillut siitä ja ostanut kerran salavihkaa kauppiaasta lyijykynän, mutta siihen se oli jäänyt. Joskus hän veti sillä viivoja sokeritopan paksuun päällyspaperiin ja koetteli muovailla aapisen mukaisia kirjaimia, mutta ei tehnyt sitä niin uuraasti, että todellinen taito olisi edistynyt. Mutta kun Hannu toi kynän ja paperia, johon oli piirtänyt mallit, ja käski karskisti piirrellä samanlaisia niin kauan, että osasi tehdä niitä sievästi ja joutuin, niin asia muuttui. Viikon perästä koko juttu valkeni Hermannille ja hän alkoi kirjoitella innostuneesti niin paljon kuin aika ja paperi suinkin myönsivät. Ja siitä leimahti palamaan lukuhalu.
Hannu oli siinäkin opettajana. "Haluat tietoja", hän oli sanonut; "hyvä on, niitä saat kyllä". Mutta läksyksi tulikin kertomataulu ja laskutoimituksia; ei luettu vielä ollenkaan. Ja sitten Hannu toi kartan ja koetti saada Hermannia oivaltamaan, mikä oli maapallo, Suomi, Eurooppa. Ja sitten vasta tuli kirjojen vuoro – Maamme- ja Luonnonkirjan. "Et ymmärrä vielä vaikeampia – ehdit kyllä niihin", Hannu oli sanonut. Hermannin mielestä Hannun tiedot olivat rajattomat. Tämä koulu oli sitten jatkunut kaupungissa.
Hermanni hymyili muistellessaan näitä ja katsellessaan ylioppilaskokelaiden lähtöä. Veturi vihelsi ja nykäisi junan liikkeelle. Hermannikin heilautti kättänsä ja hänelle jäi se tunto, että ehkäpä Hannu sattui huomaamaan hänet. Olipa miten hyvänsä. Kerran hänkin, Hermanni, lähtisi Helsinkiin, suureen maailmaan, sillä hän oli kyllästynyt tukkilaisen ja sahatyöläisen ammattiin, mutta sitä ennen hän tahtoi oppia jotakin, ettei olisi umpisokea eikä säkissä myytävä siellä ihmispaljouden kohinassa. Emma siellä jo oli. Hermanni ei ollut saanut mitään tietoja häneltä.
Kaikki tämä uusi tieto, jota Hermanni joi kuin janoinen vettä, aikaansai hänessä perinpohjaisen muutoksen. Niin kauan kuin hän oli ollut kodin ja Suvannon piirissä, olivat lisääntyvä tieto ja laajeneva elämänkäsitys laskeutuneet entiselle perustalle, täydentäen, korottaen ja lujittaen sitä. Mitään särkymistä ja ristiriitaisuutta ei ollut ollut huomattavissa. Isän hurskaita opetuksia ja Laestadiuksen saarnoja Hermanni kuunteli milloin ei sattunut ajattelemaan muuta, mutta tämä oli vain tottumisen aiheuttamaa välinpitämättömyyttä eikä suinkaan kapinallisuutta eikä epäuskoa. Päinvastoin Hermanni oli vakuutettu siitä, että he olivat oikeassa. Jumala hallitsi olevaisuutta salaperäisenä ja kaikkivaltiaana isäntänä, joka tiesi ajaa tahtonsa perille ja säväytti tuntoa heti, kun tuli ajatelleeksikaan väärin. Se, että Hannu oli herraspoika ja asui paremmissa oloissa kuin torpanpoika Hermanni, ei aiheuttanut tämän sydämessä kapinaa eikä kateutta, vaan oli kuin ollakin piti. Maailma oli sellainen. Eikä Hermanni ollut kahlittu asemaansa, vaan sai nousta herrain säätyyn, jos kykeni. Monet Amerikkaan menneet olivat tehneet siellä niin. Hannu oli sanonut näin ja aina teroittanut sitä, että pitää ponnistella uupumattomasti, koska menestys riippuu itsestä ja esteet ovat olemassa vain voitettaviksi. Hermanni oli ymmärtänyt tämän ja hänen tulevaisuuteen johtava tiensä oli kajastellut kirkkaana ja näyttänyt kulkevan valkeita poutapilviä kohti. Mutta olo kaupungissa ja uusi seura sekä näistä piireistä saatu tieto alkoivat vähitellen heittää hänen polullensa varjoa. Salaisen kauhun vallassa Hermann kuunteli työväenpuhujain esitelmiä siitä uudesta yhteiskunnasta, jota kohti työväen oli ryhdyttävä päättäväisesti kulkemaan. Noita puhujia tuli Helsingistä, jossa työväellä oli pääleirinsä ja oma sanomalehtensä ja he olivat Hermannin mielestä kaikki sikäli erikoisia, että olivat ainakin ulkoasultaan herrasmiehiä. Hermanni oli näet aina kuvitellut, että työväen asiaa ajaa parhaiten työmies, sillä tämän alttiutta ja intoa täytyy jokaisen uskoa. Jos sitä sensijaan rupeaa ajamaan herrasmies, niin siinä tuntuu olevan jotakin viekkautta matkassa. Vasta kauemman aikaa näitä seikkoja ajateltuaan Hermanni ymmärsi, että työväenasiakin kasvattaa omat herransa, jotka elävät sen hoitamisesta ja lietsovat sitä aina vireämpään liekkiin. He eivät tee enää työtä käsillään, minkä johdosta näiden sierottumat ohenevat ja nahka pehmenee ja valkenee. Kun niiden täytyy neuvotella herrojen kanssa hienoissa paikoissa, niin ne pukeutuvat sen mukaisesti, sillä eihän niihin voi mennä muuten kuin sunnuntaivaatteissa, joita ovat jo tottuneet pitämään arkenakin. Kun niitä ajattelee näin tavallisen työmiehen kannalta, niin ne ovat yksiä samoja herroja kaikki. Mutta ei Hermanni tätä erikoisemmin kummastellut, sillä hän ymmärsi, että kaikki tahtoivat tulla herroiksi – hän itsekin, kun tunnusti rehellisesti totuuden. Työmiehen ihanne oli herra, sosialistin ihanne porvari – siinä koko juttu. Enemmän hän kummasteli sitä irtonaisuutta, jota nämä puhujat osoittivat mielipiteissään ja koko elämässään. Tuli tieto, että silloin ja silloin saapuu se ja se toveri puhumaan, että järjestäkää tilaisuus. Vanhemmat miehet menivät asemalle vastaan ja saattelivat hänet suoraan yhdistykseen. He olivat kaikki hiukan ylpeitä siitä, että etelän kuuluisa ja hieno toveri näin "alhaisesti" puheli heidän kanssaan ja oli kuin "veli ja veli vain", sillä tästä lankesi heidän takkinsa olkamuksille hiukan maineen hohtoa. Kovin se kyllä oli hieno tuo Helsingin herra – risinkapatiinoissa oikein ja kovat kaulassa –, niin herraslaakainen, että akat varsinkin epäilivät, onko tuo tuollainen "rinkulasääri" mikään työväenasian ymmärtäjä. Mutta kun se kirota säväytti muutaman kerran sopivassa paikassa, laski hampaidensa raosta pitkän triiskauksen ja nuolaisten nääveleitänsä antoi niiden repsottaa märkinä suunsa päällä kuin Mänttälän hullu suutari, akatkin myönsivät, että kyllä tämä on oikea mies. Ja kun se lopuksi otti liivintaskustaan rahan, heitti sen pöydälle ja sanoi, että tuossa on ainoa lanttini – 'pyytäisin kokoamaan kollehtia, ettei tarvitsisi mennä kerjäämään porvarilta yösijaa, silakanhäntiä eikä perunankuoria', niin silloin täytyi jo nauraa koko mahan täydeltä ja käydä viemässä sille markka tai hilkku. Se puheli niin mukavasti siitä, että kootaanpas kollehti kerran työmiehellekin eikä aina vain papeille, jotka sitten kasvattavat sillä ihramahaansa ja...
Kyllä Hermanni älysi, kuka puhujista oli mies, kuka huijari, sillä hän oli nähnyt savotoissa siksi monen naaman alle, ettei häntä helpolla petetty. Kunnonmiesten puhetta hän kuunteli hehkuvin poskin, sillä vaikka siinä oli hänelle paljon outoa ja peloittavaa, hän tunsi, että sen mukana oli tulossa jotakin sellaista, jonka totuusarvoa ei kukaan voinut kieltää. Hurmioituneena hän joskus näki silminkantamattoman työläisrivistön lähestyvän jostakin tuolta kaukaisuudesta, taivaanrannalta, kylki kyljessä, katse kohotettuna korkeaan ihanteeseen: veljeyteen, vapauteen ja tasa-arvoon, ja kuuli askelten tahdikkaan jyminän, kun miljoonat marssivat väistymättä, vääjäämättä mitään esteitä, päättäväisinä, purren hammasta. "Kaikkien maiden köyhälistöt liittykää yhteen!" kuului huuto, joka tuntui vyöryvän kuin valtameren raskas aalto ja hukuttavan syliinsä olevaisuuden. Se oli Hermannista oikeaa. Sen verran hän oli jo saanut tietoja, että ymmärsi tulleen sen vuosisadan, jolloin työväen täytyi lähteä liikkeelle suorittamaan historiallista tehtäväänsä eli kohottamaan ihmiskunnan alinta kerrosta siedettäviin elinehtoihin. Sitäkö vain? Eikö toimeenpanemaan vallankumousta, väkirynnäköllä anastamaan tuotantovälineitä porvarillisen riistäjäluokan käsistä hoidettaviksi valtion omaisuutena yhteiseksi hyväksi? "Yksityisomaisuus on varkautta!" huusi kerran eräs hurjistunut puhuja. Hermanni ponnisteli kuin hukkuva tämän intohimoisen kiihoituksen hyrskyissä ja omisti siitä uskontunnustuksekseen köyhälistön yhteenliittymisen ja yksimielisen taistelun välttämättömyyden, lakon ja ihmisenmoiset olosuhteet. Muu jäi hänelle hämäräksi ja tuotti tunnonvaivoja ja tuskaa. Siinä oli jotakin epäilyttävää tuossa vallankaappauksessa, mutta kai sekin täytyi uskoa, kun toiset agitaattorit paasasivat juuri siitä eniten.
Hän keskusteli näistä asioista Seljan kanssa, joka selitteli hänelle niitä paljon, mutta ei kuitenkaan kaikkia. Kun Hermanni oli tullut huomaamaan, etteivät puhujat välittäneet kansallisuuksista, suomalaisuuden asiasta eivätkä isänmaasta, vaan sivuuttivat nämä kohdat vain huomauttamalla, että porvari on aina samanlainen verenimijä, puhuipa mitä kieltä tahansa, ja että köyhän isänmaa on siellä, missä on leipä levein, ja kun hän tiedusteli Seljalta, miten nämä asiat oikein olivat, tämä vastasi välttelevästi, että helsinkiläiset agitaattorit saattoivat väliin puhua hiukan ylimielisesti, ettei suomalaisuuden asia sentään ollut työmiehellekään hyödytön ja samantekevä, näkyi selvästi tämän kaupungin ja koko maakunnan oloista. Näet sikäli kuin täällä suomenmieliset pääsivät nousemaan varallisuuteen ja saivat sananvaltaa virkapaikoissa ja kuntain hallituksissa, koheni siinä rinnalla työmiehenkin elämä ja ihmisarvo. Suomalainen porvari tunsi hänet paremmin veljekseen ja kuljetti häntä mukanaan – tottakai, kun oli usein itse työläisoloista lähtenyt tai muuten lapsuudesta alkaen niihin perehtynyt. Saattoihan hänestä tulla tiivis ja häijy porvari, mutta silloinkin kun hän kirosi työmiehelle, se lankesi kuin oman pään tasalta ja vertaisen suusta. Mutta ruotsinkielinen porvari oli täällä kuin engelsmanni siirtomaassa: tahtoi vain hallita ja nylkeä yhteistä kansaa välittämättä vähääkään sen sivistystarpeista, joiden omakielistä tyydyttämistä vastusti minkä voi. Ja kun hän kirosi ruotsiksi työmiehelle, niin siinä oli ei vain itse se kirous vaan vielä lisäksi toisen ihmisarvon alennus siksi, että se oli ruotsinkielinen. Se vielä enemmän ilmoitti, että tässä olivat herra ja orja vastakkain. Niin että kyllä työ suomalaisuuden hyväksi koitui myös työväen kohennukseksi. Ei Selja tuosta kansainvälisyydestä... kyllähän se oli välttämätöntäkin se sellainen veljeytyminen, mutta vain mikäli koski taloudellisia asioita; Vaan niihin se myös sai rajoittua. Omasta kielestä ja kansallisuudesta ei pitänyt tinkiä, sillä ne olivat työmiehenkin kunnia. Tottahan nyt jokainen rakasti sitä kieltä, jolla äiti oli puhunut hellimmät sanansa. Se, että agitaattorit sanoivat noin, oli raaistumisen merkki, arveli Selja.
Hermanni oli huomannut Seljan olevan omalaatuisensa mies. Työväen asialle hän oli kyllä uskollisista uskollisin, mutta sen ohella hän oli säilyttänyt paljon vanhemman polven katsomuksista, mm. juuri tämän rakkautensa suomalaisuuden asiaan ja isänmaahan. Eihän hänen nimensä ollut alkuaan Selja – Skopa se oli –, vaan hän oli ottanut sen ollakseen nimeltäänkin suomalainen, koska oli sellainen synnyltään ja sydämeltään. Seljalle häämötti suomalaisuuden takaa jotakin ihanteellista ja runollista, jota hän hautoi kostein silmin ja koetti kirjoittaa runoiksi. Se oli Hermannista ihmeellistä hommaa, melkeinpä pyhää kuin kirkonmeno. Silloin kun Selja tuli runoilupäälle, Hermanni siirtyi pois pöydän äärestä ja oli vaiti, ettei vain olisi häirinnyt häntä.
Toinen asia, jossa Hermanni oli huomannut Seljan olevan eri mieltä kuin agitaattorit, koski uskontoa. Hermannia karmi ilkeästi, kun agitaattorit muun pauhun ohessa julistivat Jumalan olemattomaksi, vain herrain keksinnöksi, jota nämä tarvitsivat kansan pettämiseksi ja voidakseen helpommin pitää sitä nälkäpalkoilla ja saada tyytymään osaansa. "Uskonto on unijuomaa kansalle!" he julistivat kovalla ja kuuluvalla äänellä. Seljaa se kiusasi ja hän puheli tyytymättömänä Hermannille tässäkin mentävän harhaan ja tuotettavan työväen asialle vahinkoa. "Kylläyttää kuulla, miten kuka hyvänsä agitaattori, jonka korvantaustat ovat vielä kosteat ja tietomäärä kotoisin viimeksi ilmestyneestä Kansanvalistusseuran kalenterista, julistaa Jumalan viralta pois yhtä varmasti ja huolettomasti kuin heittäisi rukkasensa nurkkaan. Se on hulluutta ja pitäisi puolueen johdon taholta kieltää. Joka tahtoo pitää Jumalansa, saakoon tehdä sen rauhassa ja säästyköön mokomain tietomiesten viisauksilta".
Hermanni muisti isäänsä eikä voinut kieltää, etteikö tämä ollut Jumalineen kaikkineen monin verroin ryhdikkäämpi kuin monet noista agitaattoreista, jotka kerjättyine markkoineen kernaasti pujahtivat kapakkaan tai laitakaupungin tölliasumuksiin. Mutta kun työväen pääpyrkimys, taloudellisten olojen parantaminen ja sen edellytyksenä oleva toiminta tempasivat hänet mukaansa, hän omaksui sen ohella muutkin kysymykset, puolustaen niitä, vaikka tunsi puhuvansa vastoin tuntonsa ääntä. Tällä päällä hän oli silloin keväällä, kun Hannu opetti häntä, vaikka hän ei juuri välittänyt väitellä Hannun kanssa. Tämä näet oli sikäli omituinen porvari, että empimättä myönsi työväen asemassa olevan parantamisen sijaa ja sanoi olevansa valmis tekemään siinä suhteessa voitavansa. Hannun silmissä herra ja työmies olivat veljiä eivätkä vihollisia, ja se riisui Hermannin aseista. Joskus hänenkin mielessään välähti sama kaunis ajatus ja hän tunsi syvästi sen suuren, lämpimän lohdullisuuden.
8
Hermanni meni siksi kesäksi, jolloin Hannu tuli ylioppilaaksi, kotipuoleen tukkitöihin. Kevään tullen hän näet alkoi ikävöidä kotiin ja virtain rannoille, tukkilautoille ja vapaaseen ulkoelämään, johon oli lapsuudesta tottunut. Se oli kummallista ikävää, sillä se pehmensi ja kevensi mielen ja teki sen sovinnolliseksi kaikkia kohtaan. Äitiä ja isää hän tahtoi tavata, nähdä kotimökkiä ja nukkua taas aitassa niin kuin aina kesällä. Ei hyödyttänyt sanoa, että tuo kaikki oli vähäarvoista, että mökki oli vain rähjä ja vielä toisen maalla. Siitä huolimatta se tuntui sanomattoman mieluiselta, niin että sen paljas muistelu teki onnelliseksi. Hermanni totesi yhtäkkiä, että vaikka isän mökillä ei ollut minkäänlaista aineellista, rahallista arvoa, niin sillä silti oli jokin toinen arvo, vieläpä hyvin suuri sellainen. Mikä sitten? Oliko se arvokasta, jota täytyi kaivata ja muistella mielellään? Oliko todellisuudessa olemassa muuta arvoa kuin raha? Hermanni tunsi hämärästi, että jos hän vastaisi tuohon kysymykseen sen opin mukaan, minkä oli viime aikoina omaksunut, vastaus olisi kieltävä. Ei ollut olemassa muita arvoja kuin aineellisuus – se oli tuon opin summa. Mutta Hermanni empi vastata näin, sillä hänen mielessään liikahteli tunto, että oli. Sellainen arvo oli esimerkiksi tämä hänen ikävöintinsä sinne virran rannalla olevaan mökkiin ja koko se näky, joka sitä ajatellessa kuvastui hänen sieluunsa. Siinä ei totisesti ollut rahassa laskettavaa, mutta silti se oli Hermannille sanomattoman arvokas. Olisiko hän luovuttanut sen rahasta, jos se olisi ollut hänen myytävissään? Kyllä varmaan, mutta ei aivan mitättömästä hinnasta. Ja joka tapauksessa hän tulisi kaipaamaan sitä aina, sitä polttavammin kuta kauemmin olisi siitä erillään. Vanhuksena varsinkin se heloittaisi nuoruuden kaukaisuudesta kuin aurinko. Hermannia nolostutti ja kadutti se, ettei ollut malttanut pitää suutansa kiinni, vaan oli vastoin tuntonsa kehoitusta ruvennut vänkäämään isäänsä vastaan ja latelemaan hänelle uusia viisauksiaan. Näin oppimattomassa ja alkuperäisessä ympäristössä nuo agitaattorien lauseet ja väitteet tipahtelivat kieleltä ennenkuin huomasikaan ja tekivät tekosensa. Hermannia hymyilytti hänen muistaessaan isän hänelle antamaa äkkilähtöä. Hän ajatteli, että jos isä olisi alkanut kuunnella hänen puheitaan ja uskoa niiden sisällystä, koko se kunnioitus, jota hän tunsi isäänsä kohtaan, olisi romahtanut hajalle. Juuri tällaisena vanhanaikaisena ja jyrkkänä ukkona hän tahtoi isänsä pitää. Ei se onneksi kovin pahoin suuttunut, niin kuin näkyi sen käynnistä sitten seuraavana kevättalvena.
Hermannilla oli päämääränä pääsy Helsinkiin ja sitä varten hän säästi rahaa kitsaasti kuin saituri. Isälle vain hän joskus lähetti vähän, mutta pidätti sen muista menoista. Elokuussa 1905 hän sitten lähti Helsinkiin. Selja antoi hänelle muutamalle tuttavallensa osoittamansa kirjelipun. "Se toimittaa sinulle asunnon, ehkäpä antaa sen itsekin. Se on viilarina Koneessa ja sillassa. Voi olla, että pääset hänen avullaan sinne, sinulla kun näyttää olevan peukalo paikoillaan eikä keskellä kämmentä. Ammattihan sinun on joka tapauksessa opittava, sillä jätkiä on riittämiin sinuttakin. Älä, poika, muuten unohda, että Helsingissä on työmiehellä paljoa enemmän oppimisen tilaisuuksia kuin täällä, ja ettei juopottelu eikä huorinteko ole työmiehenkään kaunistus".
Selja oli vakava, hyvänsuopa mies. Hermannin mieli pehmeni hänen nähdessään junan välisillalta Seljan jäävän asemalle katsomaan hänen jälkeensä. Hänellä halutti heilauttaa kättä hyvästiksi, mutta ei teh–, jaa mutta eikös Selja tuolla vilauttanut kämmentä kääntyessään menemään pois? Kyllä! Nyt Hermannikin uskalsi heilauttaa vastaukseksi. Oli hyvä, että tuli tehdyksi näin, sillä muuten olisi ero tuntunut tylyltä. Hermanni painautui vaunun ovensuunurkkaan ja alkoi kuunnella menon hurinaa ja kalinaa sekä katsella ympärilleen. Tupakansavua oli pilvenä ja matkustajain enemmistönä olevat jätkät puhuivat raakuuksia ja sylkivät lattialle. Junailija tuli ja merkitsi piletit, mutta ei sanonut meluajille mitään.
Vaikka Hermanni oli ollut Oulussa siksikin kauan, Helsinki silti huumasi hänet suuruudellaan. Hän värjötteli asemalla iltapuolelle ja läksi vasta sitten poliisin neuvomalla raitiovaunulla Sörnäisiin, jossa Seljan tuntema mies asui. Kyselemällä hän löysi kadun ja numeron, ja astuen siistiin porraskäytävään luki pian kauniisti maalatussa ovessa olevasta vaskikilvestä nimen "J. Aarnio". Hermanni totesi Helsingin työväen asuvan kokonaan toisenlaisissa oloissa kuin vastaava sääty siellä pohjoisessa. Isän pikku töllistä oli siinäkin suhteessa pitkä matka tänne.
Ovea tuli avaamaan pitkänhuiskea, solakka tyttö, jolla oli omituisen kirkkaasti sädehtivät silmät ja sievä muoto. Se oli puettu kuin herrastyttö. Sitten tuli etehiseen itse Aarnio, roteva, kaljupäinen, repsakkaviiksinen mies. Sekä tytön että hänen katseestaan välähti se sama epäilevä, tutkiva, varuillaan oleva ilme, joka näytti olevan täällä jokaisen tunnusmerkkinä. Hermannin kotiseudulla ihmiset katselivat toisiansa avoimesti, ystävällisesti ja luottavaisesti; Oulussa ne jo olivat varuillaan, mutta eivät läheskään niin paljon kuin täällä, jossa varmaan epäilivät jokaista tuntematonta roistoksi. "Ehkäpä hyvällä syyllä", Hermanni tuli siinä ajatelleeksi. Seljan pieni kirjelippu kirkasti Aarnion tympeän, ulosajoon valmiin ilmeen, joka rauhoittui suorastaan jaloksi, kun Hermanni ilmoitti kyllä korvaavansa kaikki vaivat. "Käydään sisään. Vai Seljan Aapo se lähetti ja elää ja on terveenä? Meillä ei kyllä ole tiloja, mutta muuan naapuri tässä samassa portaassa on pitänyt siistejä nuoria miehiä asukkeina. Mennään hetken perästä käymään – kyllä se järjestyy. Jaa työtäkö? Tulette aamulla mukanani tehtaalle, niin koetan puhua mestarille. Täytyy ensin ruveta aputyöläiseksi, kun ei ole ammattimies".
Hermannilla meni viikko ennenkuin hän pääsi rauhoittumaan uuden elämän ja ympäristön aiheuttamasta hermostuksesta sekä toteamaan, että oli saanut työpaikan ja asuntopinta-alaa sen verran, että mahtui siihen pitkälleen. Aarnion ukosta hän oli alkanut pitää – hän oli tyhmänsekainen mutta hyväntahtoinen; hänen eukkonsa pysytteli tylynä ja vieraana. Heillä ei ollut muita lapsia kuin tuo avaamaan tullut tyttö – Elsa hänen nimensä oli. Elsa kyllä katsoi usein Hermanniin, mutta ei ollut vielä antautunut puheisiin. Hermanni ei ollut rohjennut sanoa hänelle juuri mitään, sillä hän tunsi olevansa kovin maalainen ja kömpelö. Hänellä oli vanhat jätkän vaatteensa – tosin sunnuntai-parhaansa –, mutta silti ne olivat perin kuosittomat helsinkiläisten pukuihin verrattuina. Hermanni aikoi hankkia itselleen uuden puvun niin pian kuin kykenisi. Sitä Hermanni oli vähän ihmetellyt, oliko housunlahkeiden välttämättä oltava noin mahdottoman leveitä; yhdestä lahkeesta tulisi molemmat, eivätkä olisi kapeudella pilassa silloinkaan. Ja parturi oli kysynyt, jätetäänkö otsatukka kasvamaan. Ei jätetty, Hermanni tunsi otsatukkajätkät eikä halunnut varustautua heidän säätynsä merkillä.
Heitä asui kolme nuorta miestä pienessä keittiössä, jonka omistaja taas vietti ison perheensä kanssa aikansa ja yönsä siihen kuuluvassa melkein yhtä pienessä kamarissa. Eukko möi heille puuroa ja kahvia. Toinen Hermannin asuintovereista – Kustaa Jokio hänen nimensä oli, oli kotoisin Pietarista, puhui suomea pehmeästi ja käytti mikäli mahdollista enemmän kirous- kuin muita sanoja. Hän oli kavala, leikkisä ja irstas, ja kertoi pyytämättä Pietarin elämästä saastaisia asioita. Toinen asukki oli synkkämielinen, harvasanainen turkulainen, joku Raunistulan huligaani mikä lienee ollut. Pietarilaisen kertoessa monipuolisia kokemiaan ja näkemiään venäläisten uskomattomista tavoista ja teoista raunistulalaisen silmät paloivat ja hän kostutti ahneesti huuliaan. Hermanni pysytteli asuintovereistaan niin etäällä kuin mahdollista eikä milloinkaan näyttänyt heille rahojaan, joista vei aina liiat Aarnion neuvon mukaan säästöpankkiin. Hermanni ymmärsi, että vain hänen leveät hartiansa ja raskaat nyrkkinsä estivät Raunistulan huligaania pyrkimästä hänen tavarainsa tasajaolle.
Muutamia päiviä tulonsa jälkeen Hermanni meni tapaamaan Emmaa tämän vanhasta osoitteesta, joka oli ainoa, minkä hän tiesi. Isä ei ollut kertonut talvellisesta matkastaan juuri mitään eikä ilmoittanut osoitetta – oli sanonut Emman aikoneen muuttaa ja ilmoittaa uuden osoitteen. Hermanni oli muistanut sisartaan usein ja todennut nyt vasta ymmärtävänsä, kuinka peloittavaa ja huolekasta Emman kaltaisen kokemattoman sydänmaantytön saapuminen Helsinkiin ypöyksin oli ollut. Jo nyt Hermanni oli ehtinyt huomata, että Helsingissä oli ujoutta perin vähän niin miesten kuin naistenkin puolella, että kaduilla harjoitettiin häikäilemätöntä pyydystämistä melkein läpi vuorokauden. Hän oli aina ajatellut ihanteellisesti, että ihmisyytensä arvon tietoisuuteen herännyt työläinen ei varmaankaan alennu sellaiseen, ja että työläisnuorukainen on jalo ja kunniallinen ja työläisneito kuin valkea vuona, jota irstaat herrat ajavat takaa kuin koirat jänistä – niinhän työväenpuhujat sanoivat ja eräissä kirjoissakin asiat kuvattiin –, mutta viime aikoina hän oli alkanut epäillä tätä käsitystänsä jonkin verran yksipuoliseksi. Herrain viettelemien tyttöjen määrä oli pakostakin vähäinen siihen verrattuna, mitä tuli maalaisnuorukaisten ja työväen itsensä osalle, ja herrat edes jotenkuten – rahalla tai muuten, joskus avioliitollakin, koettivat sovittaa asiaansa päästämättä sitä lakitupaan elatushaasteena – Hermanni ei ollut ainakaan kuullut herroilla olevan lapsenruokkojuttuja –, kun taas varsinkin maalaiset tekivät vaikka väärän valan, jos luulivat sillä varjeltuvansa isyyden velvollisuuksista. Mutta siitä huolimatta tässäkin asiassa syy lykättiin kokonaan herrain oven eteen, koska heistä uskottiin kernaasti vaikka mitä pahaa. Ja kyllä heidän tunnollaan varmaan olikin iskostunutta syntiä jos minkälaista.
Hermannin kysyttyä etsimänsä talon pihalla seisoskelevalta arvattavasti talonmiehen vaimolta, asuiko talossa tyttöä nimeltä Emma Koivukangas, tämä katsoi häneen pitkään ja tiedusti vastaukseksi, mitä hän sitten tytöstä tahtoi. "Olen hänen veljensä – olen tullut äsken kaupunkiin". – "Kyllä se tässä asui, mutta siitä on jo vuosi". – "Mistähän tuon osoitteen saisi tietää?" – "Poliisilta kai, sillä poliisi sen täältä vei". – "Mitä – ettäkö poliisi Emman?" – "Niin. Tässä piharakennuksessa muuan rouvantapainen piti sellaista täysihoitoa, jossa otetaan vastaan vieraita yöllä, ja näitä palvelevien tyttöjen joukossa oli muuan sen niminen. Se oli sievä, hiljainen ja siisti, niin että sen perään herrat vasta oikein olivatkin. Siveyspoliisi sitten hajoitti laitoksen ja vei tytöt talteen, opettelemaan parempia tapoja. Ja hajoitettava se oli, sillä lapsetkin jo alkoivat älytä, mikä paikka se oli".
Tyrmistyneenä Hermanni horjui takaisin kadulle ja katseli siellä avuttomana ympärilleen kuin hukkuva. Sitten hän lähti kulkemaan kompastellen kuin juopunut ajattelematta minne, mielessä jymisten takomassa vain yksi ainoa suunnattomasti kummastunut ja verisesti loukkaantunut, sydäntä viiltävä ajatus, että Emma sellaisessa talossa... Sehän oli mahdotonta. Sitten hän muisti isäänsä, jolta oli kuukausi sitten käydessään kotona kysynyt Emmasta, ja totesi, että vaikka isä oli sivuuttanut asian lyhyesti, hän ei ollut suinkaan ollut huolestunut eikä levoton. Hermanni pysähtyi ilahtuneena ja ajatteli: "Emmalla ei siis isän mielestä ole hätää. Mutta jos tuon akan puheissa on silti perä ja Emma on onnistunut salaamaan isältä varsinaisen ammattinsa?" Ammattinsa? Hermannia iljetti tämä sana ja kumea raivo alkoi nousta hänen sydämeensä. Hän tunsi voivansa vaikka surmata Emman, ja sen miehen, joka oli ensimmäisenä häneen kajonnut, hän leikkelisi puukolla riekaleiksi. Hän kulki kuin unessa, puri hammasta ja tunsi kipeästi häpeän painon. Että nyt Emma! Mutta se on sittenkin ja sen täytyy olla mahdotonta.
Hän harhaili kauas Sörnäisten perukoille ja siellä oleville alastomalle kalliorykelmille, jossa istuskeli väkeä viettämässä leppoisaa, raukeaa sunnuntain iltapäivää. Hermanni istuutui syrjemmäksi ja hautoi vain tuota yhtä ainoata äkillisenä iskuna tullutta tietoa. Hänen täytyi tavata Emma ja ottaa tästä asiasta selvä... Mitä sitten? Mitä hän tekisi saatuaan siitä selvän ja ehkä huomattuaan pahimmat aavistuksensa tosiksi? Vaikka hän tappaisi Emman, niin ei asia sillä muuttuisi tapahtumattomaksi. Ja sitä paitsi: mistä nyt oli oikeastaan kysymys? Eikö vain siitä, minkä rohkeimmat ja uudenaikaisimmat toverit ja joskus innostuksen puuskassa hän itsekin olivat selittäneet tavalliseksi luonnolliseksi elämänmenoksi? Että näet nainen tultuaan sukupuolisesti kypsäksi ennemmin tai myöhemmin parittuu jonkun kanssa, koska sellainen kuuluu ihmiselämän luontoon. Se on ruumiin vaatimus, eikä siitä kannata pitää minkäänlaista melua. Ennemmin tai myöhemmin se tapahtuu kaikille ja onnettomimpia ovat ne, jotka jäävät koskemattomiksi. Hermanni näki selvästi edessään lihavan, punakan, irstaan agitaattorin, joka oli oppinut Amerikassa tällaisen uuden sukupuolimoraalin ja elätti nyt itseänsä matkustelemalla ympäri maata ja pitämällä esitelmiä "vain miehille". Rakkaus oli muka aivan turhaa – pääasia oli saada sellainen vaimo, jonka kanssa muuten sopi hyvin yhteen. Sitä varten tuli koetella kaikki ja pitää vain se, mikä paras oli. Nyt agitaattori osoitti sormella Pertnannia ja sanoi: "Sinä siinä itket sitä, että sisarestasi on tullut portto, ikäänkuin se olisi mikään häpeä. Se on kunniallinen ja tarpeellinen ammattikunta, jonka pitäisi järjestyä ja liittyä muihin. Silloin se voisi korottaa taksojansa ja yksimielisellä esiintymisellä – tarpeen tullen lakolla – kiristää herroilta parempia etuja niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa..." Hermanni tunsi joutuneensa verisen, viiltävän ivan kohteeksi ja huokasi tuskissaan: "Voi Jumala!" Mutta agitaattori näytti kuulevan tämän ja kääntyi uudelleen häneen päin nauraen nyt leveästi ja anteeksiantavasti: "Vieläkö minun pitää kuulla, että tällä meitän vuosisatallamme ihmiset huokaavat Jumalan puoleen! Olisihan tänne vanhaankin köntriin pitänyt saapua tieton siitä, että amerikkalainen eversti Ingersoll on aikoja sitten sitovasti totistanut Jumalaa ei milloinkaan olleen eikä olevankaan. Tuleppas, nuori mies, tänne ja osta tämä Ingersollin kirja. 'Jumalat ja perkeleet' sen nimi on – se on tyhjentävä, lopullinen esitys tästä vanhasta ihmiskuntaa harhaannuttaneesta taikauskosta..." – "Kyllä perkeleet ainakin näyttävät olevan olemassa ja tekevän pahoja tekojansa", huokasi Hermanni sydämessään ja tunsi kiduttavan nöyryytyksen ja häpeän vallassa kaiken sen nolauksen ja katkeran opetuksen, minkä oli saanut. Sitä ei tullut omistaneeksi itselleen, kun oli kysymys vieraista naisista, mutta kun näiden uudenaikaisten oppien uhriksi joutui sisar, niin se leikkasi. Mitä, jos morsiamelle kävisi näin?
Hermanni havahtui siihen, että hänen edessään olevalle tasanteelle tuli Pelastusarmeija pitämään kokoustaan. Siinä oli torvisoittokunta ja miehiä sekä naisia, jotka alkoivat soittaa ja laulaa. Omituinen tuo naisten hattu – peitti kasvot heti, kun käänsi vähääkään päätänsä. Tuossa ne nyt palvovat ja rukoilevat sitä Jumalaa, jonka Ingersolli on julistanut olemattomaksi. Eivät näy vain uskovan häntä, vaikka varmaan ovat selvillä hänen ja muiden samanlaisten viisaudesta. Kauniisti niiden soitto ja laulu helisee täällä korkealla kalliotas...
Hermannilla keskeytyi ajatus ja hän jäi tuijottamaan suu auki erääseen hentoon, vaaleatukkaiseen naissotilaaseen, joka oli sattumalta kääntänyt kasvonsa häneen päin. Hän oli näet Emma.
9
Tästä kohtauksesta oli kulunut jo yli kymmenen vuotta. Seisoessaan sorvinsa tai viilapenkkinsä ääressä Hermanni muisti sitä joskus. Hän oli mennyt tapaamaan Emmaa, mielessä uhkaavat, pahat sanat, mutta ne olivat jääneet lausumatta, sillä Emman olemuksessa asui sellainen erikoinen rauha, ettei sitä voinut häiritä. Ja kävellessään hänen kanssaan Hermanni ymmärsi kaiken tuon, mitä oli hänestä kuullut, saattavan olla totta, mutta ei silti voinut edes vihjata siihen. Se ei ilmeisesti ollut vaikuttanut Emmaan muuten kuin ehkä syventävästi, sielullistuttavasti. Hermanni näki ja tunsi, että Emmassa asui kummallinen, kirkas pyhyys, samanlainen valkea, tyynesti kimalteleva rauha kuin kesän luonnossa ukonilman jälkeen. Hänen katseestaan ja ilmeestään henki alati hartaus ja sanaton rukous, hänen pieninkin liikahduksensa ilmaisi hiljaista nöyryyttä. Emma ei puhunut paljoa eikä silloinkaan kohottanut ääntänsä välttämätöntä kovemmaksi; se mitä hän sanoi oli aina ajatusta ja huolenpitoa muista.
Mutta vaikka ei tietänytkään mitään yksityiskohtia Emman kohtalon syistä, Hermanni silti laski sen porvarillisen yhteiskunnan tiliin. Tämä oli peto, joka julmasti jauhoi hampaissaan rikki köyhien tyttöjen hennot jäsenet, eikä onnea saavutettaisi ennen kuin se olisi nujerrettu. Yhä innostuneemmin Hermanni tämän vuoksi antautui haaveilemaan uudesta yhteiskunnasta, jolloin kaikki se, mikä nyt tuntui elämässä pahalta, olisi vain tuskaton arpi, menneisyyden muisto, jonka kädessä oleva onni pian haihduttaisi olemattomiin. Jos agitaattorien villeimpien sanojen kohdalla joskus vilahtikin sydämessä epäilys ja paheksuminen, tietoisuus siitä, että tässä loukattiin kohtuutta ja rehellisyyttä, niin se vaimeni samalla. Eihän ollut taistelun tiimellyksessä mahdollista punnita sanojansa apteekin puntarilla. Siihen ei kukaan ollut halukas eikä velvollinenkaan niin kauan kuin porvarit harjoittivat häikäilemättä vääryyttänsä ja pitivät työväkeänsä kurjuudessa. Tarkkaan ajatellen ei porvarista juuri voinut sanoa niin pahaa, ettei se olisi pitänyt paikkaansa ainakin jollakin ilmansuunnalla. Hermannin sielu meni täten vähitellen pilveen ja muuttui tuonenhämyiseksi kuin maailma synkän ukonpilven noustessa. Suurlakko oli hänelle kuin riemunkiljahdus ja hurjien kostokuvitelmien vallassa hän liittyi punakaartiin. Marssiessaan komppaniansa mukana yöllä Yliopiston ohi hän näki sen portilla Kaarlon ja Hannun ja hymähti itsekseen. Noustessaan kerran todenteolla ravistamaan herrain iestä hartioiltaan kansa pyyhkäisisi tuollaiset herrasnuorukaiset tieltänsä kuin hyttyset. Eivät heidän voimansa riitä silloin linnojensa puolustukseksi, vaan nämä vallataan ja kansa asettaa raskaan saappaansa päälle.
Mutta huolimatta tästä uhmastaan Hermanni oli tuntenut kauhua todetessaan seisovansa Senaatintorin nurkassa Hannua vastapäätä ja tämän ojentavan revolveria häntä kohti. He katsoivat toisiaan sekunnin verran silmiin. Hermanni näki Hannun katseesta ilmenevän tyrmistystä ja tuskaa, sitä samaa, jota hän itsekin tunsi. Kumpikaan ei ollut uskonut, että jouduttaisiin tällaiseen. Kyllähän sitä puhuttiin lujia sanoja ja uhkailtiin, että kerran vielä porvareista isketään suonta, mutta tosissaan ei sellaista kukaan ajatellut. Mutta entäpä näistä pahoista sanoista vähitellen siittyi itse teko, se varsinainen synti, joka inhoittavana tosiasiana löyhkää ja höyryää Jumalan auringon alla? Kääntyessään yhtäkkiä pois ja pujahtaessaan tiehensä Hermanni tunsi ensimmäisen kerran, että sanat saattoivat sisältää silloinkin, kun niillä ei vielä tarkoitettu varsinaista tekoa, salaista latautumisvoimaa, jonka paine kasvoi kasvamistaan, kunnes tempasi sanojat mukaansa hetkellä, jolloin nämä olivat vielä tekoihin valmistautumattomia. Asioihin puuttui silloin vieras, oman hallinnon ulkopuolella toimiva, sukupolvien edesvastuuttomuuden ja syntien keräämä voima, pyyhkäisten mukanaan kokonaiset kansat kuin syysmyrsky kuivat lehdet.
Lakko täytyi lopettaa. Hermanni oli Rautatietorilla lakonlopettamistilaisuudessa kuuntelemassa puhujia. Hän tunsi kiihkon polttelevan suonissaan, kun puhujat karjuen sanoivat, että hyvä on, nyt mennään työhön ja pannaan pyörät liikkeelle, koska herrat ovat taas kerran pettäneet kansan asian. "Mutta me agiteeraamme niin p–sti!" ärjyi muuan sinipunaisena sisuaan pullistavasta raivosta, ja kuulijain kasvoista näki, että kaikki aikoivat totella hänen kehoitustaan.
Silloin alkoi omituinen salaperäinen aika. Pietarista päin ilmestyi työväen piireihin hämäriä "Unkarin poikia" ja muita salanimiä käyttäviä hurjia vallankumouksellisia, jotka olivat käyneet venäläisten pommisankarien opissa ja olivat valmiita vaikka minkälaisiin tekoihin. Heillä oli oma ohjelmansa joka suhteessa, mutta aina sellainen, ettei se ilmeisesti miellyttänyt työväestön vanhempaa ainesta eikä Hermanniakaan. Työväenriennoissa oli alusta saakka asetettu silmämääräksi niinkuin esim. Aapo Seljasta näkyi ei vain aineellis-yhteiskunnallinen vaan myös siveellinen nousu. Oli lisättävä ei vain tietoja vaan hengen valistusta, oli sivistyttävä tavoilta, sanoilta, tunteilta ja elämänkatsomukselta. Nuorsuomalaisuuden johtomiehet olivat lämpimiä työväenrientojen ystäviä. Ja vaikka jyrkkä ero porvareista siirsikin nämä Pitkänsillan eteläpuolelle, jäi työväenliikkeen vanhempaan ydinvartiostoon silti paljon henkeä, jonka parhaiten saattoi määritellä "suomalais-kansalliseksi", siksi erikoisuudeksi, joka kuuluu suomalaisen olemukseen silloin, kun hän vilpittömästi noudattaa kansallisen tuntonsa käskyä. Siinä on paljon yksipuolisuuksia ja suurta taipumusta pässimäiseen, typerään itsepäisyyteen, mutta siinä on perustana rehellinen, ihanteellinen, elämän aatteellisuutta syvällisesti hautova ja oivaltava pyrkimys. Ja tämä se oli, joka herätti Hermannin ja muiden rinnassa voittamattoman vastenmielisyyden noita Venäjältä tulevia tovereita kohtaan, koska niistä ei milloinkaan saanut varsinaista kirkasta selvyyttä ja ne olivat yleensä suomalaisen sielulle vierashenkisiä, niljakkaita, käsissä pysymättömiä. Raittius ja siveellisyys olivat heille tuntemattomia aatteita, joille he ihmeissään nauroivat kuten typeräin tsuhnain keksinnöille ainakin. Ihanteina olivat päinvastoin mahdollisimman hienot väkijuomat, ylelliset ruoat ja kauniit naiset, joihin työväellä oli oleva samat oikeudet ja mahdollisuudet kuin herroilla. Keskusteltaessa vastarinnasta venäläistä sortomahtia kohtaan joku heistä sanoi kerran ylimielisesti, ettei siitä ollut hyötyä ja että venäläisiin korkeisiin viranomaisiin tehosivat aivan toisenlaiset aseet. "Antakaa minulle muutamia miljoonia kultamarkkoja, jotta voin tuottaa Parisista kauneimmat naiset ja parasta samppanjaa, niin saatte nähdä, että Venäjän johtavat valtiomiehet alkavat ennenpitkää huomata nykyisen Suomen-politiikkansa valtakunnalle epäedulliseksi ja muuttavat kurssia. Missä vain joku vielä pyristelee vastaan ja tahtoo jatkaa, hänen tunnolleen on lisättävä kullan, rakkauden ja muiden nautintojen haudetta siksi, kunnes se pehmenee ja antautuu. Sillä Venäjällä ei ole ainoatakaan henkilöä, joka ei olisi ostettavissa rahalla, naisilla ja samppanjalla". Katsellessaan ja kuunnellessaan työväentalon suljetuimmassa kammiossa ja uskotuimmassa seurassa tätä näin puhuvaa pietarilaista toveria Hermannia iljetti ja hän ajatteli, että "samalla tavalla sinä itse olet ohranan joko ostama tai ostettavissa". Hänellä oli se tunne, että muutamat Suomen oloissa ennenkuulumattomat rikolliset teot, pommiräjähdykset, murhat ja ryöstöt, oli pantu toimeen näiden Venäjältä tulleiden "pelottomien vallankumouksellisten" aloitteesta, ei suinkaan työväen asian edistämiseksi, vaan päinvastoin "provokatoorisessa tarkoituksessa", syyn hankkimiseksi ohranalle, minkä varjolla nujertaa koko työväenliike. Tuo eriskummallinen, outo sana tuli näinä aikoina ensimmäisiä kertoja sanomalehdissä käytäntöön ja vaikutti kammottavalta taikuudelta, jonka takana piili salaperäisiä, valtavia vapaudelle ja oikeudelle vihamielisiä voimia. Hermanni ei pitkiin aikoihin ymmärtänyt, mitä "provokaatio" merkitsi, mutta kun se sitten hänelle selvisi, hän säikähti niin, että sydän seisahtui sekunniksi. Tuntui mahdottomalta – ainakin se oli Suomessa tuntematonta –, että esivalta voisi tahallaan johdattaa alamaisia rikoksiin saadakseen sitten näistä syyn laajempiin toimenpiteisiin omien tarkoitustensa edistämiseksi. Mutta Venäjällä se näytti olevan järjestelmänä, joka parhaillaan ulotteli limaisia maanalaisia lonkeroltaan Suomenkin työväen keskuuteen. Nuo "Unkarin pojat" ja muut "reilut kaverit", joilla oli aina rahaa ja jotka esittivät salaisissa kokouksissa mitä hurjimpia suunnitelmia, olivat todennäköisesti ohranan palveluksessa. Hermanni tunsi joskus näin ajatellessaan hiljaista väsynyttä masennusta, melkeinpä epätoivoa. Työväenkysymys oli ollut hänelle siitä saakka, kun se valkeni hänen mielessään ensimmäisen kerran, korkea ihanne, jonka siveellinen oikeutus ja aatteellinen puhtaus oli joka suhteessa kaikkien epäilysten ulkopuolella. Mielikuva maailman köyhälistöstä, joka oli yhteisvoimin ruvennut hankkimaan itselleen siedettäviä, ihmisenarvoisia olosuhteita, joka kohotti käsiään pimeyden kuilusta ylös valoa kohti, täytti hänen sydämensä hartaudella ja liikutuksella. Tämä asia oli oikea jos mikään, ja kuolemaan saakka kestävän uskollisuuden arvoinen. Oli mahdotonta, että mikään epärehellisyys, likaisuus tai rikollisuus voisi liittyä siihen ja saada käyttöä sen aseena. Mutta kuta kauemmin Hermanni työskenteli ihanteensa hyväksi, sitä useammin hän tuli kokemaan, että sitä oli perin vaikea pitää puhtaana, että sen lipun johtoon ilmestyi ajatustapoja, pyrkimyksiä ja ihmisiä, jotka vetivät sitä alas ja saastuttivat sen kirkkaan pyhyyden. Oliko sittenkin, niin kuin isä sanoi, vika siinä, että se oli asettanut Jumalakseen yksinomaan aineellisuuden, että se näki päämääränsä saavutettuna silloin, kun jokaisella oli maata mennessään aina ja poikkeuksettomasti vatsa täynnä? Oliko perää isän yksinkertaisessa, oppimattomassa väitteessä, ettei se leipä, vaan se sana. Hermanni myönsi hengen kaipuun todellisuudeksi, koska kokemus pakotti hänet siihen. Hänet valtasi joskus, käsittämättömästä syystä, omasta mielestään aiheettomasti, keskellä tehtaan jyskettä ja mahtavan terässorvin ytimiin koskevaa jurinaa, kuvaamaton kaipaus, joka väreili rinnassa kuin kimalteleva järvenselkä tai törmäpääskysten iloinen viserryksen ja lennon vilinä siellä kaukana kotivirran rannalla. Ihmeellisen virkistyksen ja ilon vallassa Hermanni silloin unohti kaiken maahisen viisautensa ja huokasi ylentyneenä: "Jumala, sinulle kiitos, että etsit minua, vaikka en sitä ansaitse!" Oliko siis Jumala olemassa? Hermannin sielussa kaikui riemullinen vakuutus, joka kuului yli tehtaan jyminän kuin mahtava huuto: "On, on! Kiitos siitä, että olet, minun Jumalani!"
Hermannin sielunkehitys jatkui sitkeän työn edistämänä. Hän alkoi joskus selvitellä ajatuksiaan muodostelemalla niitä kirjoitetuiksi lauseiksi. Hiki valui aluksi hänen otsaltaan hänen koettaessaan saada niihin järkeä ja johdonmukaisuutta, mikä ei onnistunutkaan pitkiin aikoihin. Hän lähetteli niitä Työmieheen, mutta sai tehdä sitä kauan ennenkuin näki ensimmäisen painettuna. Silloin hän vasta uskalsi mennä toimitukseen, joka oli hänen mielestään pyhä paikka. Siellä otettiin hänet ystävällisesti vastaan ja annettiin neuvoja, jotka siinä samassa jo paljon valaisivat kirjoitustaidon salaisuuksia. Ennenpitkää Hermanni valittiin ammattiosastonsa sihteeriksi, jollaisena tuli monella tavalla työväen julkaisujen yhteyteen. Hänelle aukeni täten vähitellen uusi maailma, joka sekä kasvatti että tyydytti häntä työssä köyhälistön hyväksi.
Oli hyvä, että hänellä oli ruumiillisesti ja henkisesti tyydyttävää työtä, joka sai hänet unohtamaan osaksensa koituneet pettymykset. Hermanni oli päässyt Aarnion perheen ystävyyteen ja osoittautunut sen luottamuksen arvoiseksi, jonka Selja ja Aarnio olivat häneen asettaneet. Hän myönsi, että Aarnion Elsan katse viipyi hänen mielessään ja lämmitti siellä, mutta hän ei tehnyt sen johdosta mitään. Hän oli nuorukaisesta saakka – kai köyhyyden, osattomuuden ja ujouden vuoksi – tottunut pitämään itseään niin halpana, ettei uskonut kenenkään vähänkään "paremman" tytön välittävän hänestä, eikä siis rohjennut kohottaa katsettaan Elsaan. Hän oli joskus ymmärtävinään, ettei Aarniolla olisi ollut mitään sitä vastaan, mutta ei tehnyt sitä sittenkään. Ja sellaiset ajatuksetkin hävisivät hänen huomattuaan Elsan kuten näytti mielellään kuuntelevan "Unkarin poikien" ja muiden sankarien sulavia puheita. Hermanni vetäytyi silloin kokonaan kuoreensa ja harvensi käyntejään Aarniolla. Hän ei tiennyt, mitä Elsalle sitten tapahtui, mutta Elsa oli kauan sairaana ja esiintyi toivuttuaan hiljaisena ja pelonalaisena, arastellen isäänsä ja äitiänsä, jotka eivät hänestä enää puhuneet. Nyt hän oli jo kolmissakymmenissä kuten Hermannikin eivätkä hänen kasvonsa olleet enää nuorteat.
Emmaa Hermanni tapasi säännöllisesti. Hän huomasi Emman pitävän häntä melkein kuin silmällä, sillä jos hän oli käymättä Emman luona pitemmän ajan, tämä tuli hänen luokseen. Hermanni istuskeli mielellään Emman vieraana hänen keittiössään, jossa Emma asui ikuisten tiskiensä, luutujensa ja astioidensa keskellä. He eivät puhuneet paljoa, sillä Emma oli hiljainen, mutta Hermanni tunsi aina, että hänen ympärillään vallitsi selittämätön, viihtyisä rauha. Oli kuin Emma olisi saavuttanut jotakin, joka tyydytti lopullisesti ja salli sielun tyyntyä. Mitä kenties oli joskus tapahtunut, siitä ei milloinkaan puhuttu. Emman muutettua Hellin kodin hoitajaksi Hermannia aluksi arastutti meno sinne, sillä hän pelkäsi joutuvansa puheisiin ja ehkä väitöksiin Hannun kanssa. Mutta Hannu ja Helli antoivat hänen olla rauhassa. Hermannin valtasi melkein pyörrytys, kun Helli joskus sattui tulemaan keittiöön, sillä varsinkin iltapuvussaan, ollessaan Hannun kanssa menossa teatteriin tai konserttiin, Helli oli Hermannin mielestä huikaisevan kaunis. Mutta ylpeä hän ei ollut, vaan ojensi hänelle pienen, valkoisen, pehmeän kätensä yhtä luontevasti kuin pikkutyttönä siellä kotivirran rannalla, kun leikittiin kesäillan kuulakkaassa, heloittavassa ihanuudessa, joen pinnan välkkyessä kuin kulta. Hellin käsi oli hänen karkeassa, turpeassa viilarinkourassaan kuin valkoinen hiirenpoika pesässään, kosketti ja samalla lämmitti sitä silmänräpäyksen ja oli mennyt.
Tultuaan eräänä maaliskuun iltana Emman luo Hermanni kuuli tältä Hannun olleen käymässä kotipuolessa ja pyytäneen saada tavata Hermannia, hänellä kun oli tälle isän terveiset. Ja niin Hermannin täyty; suostua siihen, että Emma meni ilmoittamaan Hellille ja hänen luonaan juuri silloin olevalle Hannulle hänen olevan saapuvilla. Hänet vietiin ruokasaliin, jossa Helli ja Hannu tervehtivät häntä luontevasti kuin vanhaa tuttavaa ainakin, pyytäen Emmaakin jäämään, koska terveiset kuuluivat yhtä hyvin hänelle. Hermanni ei ollut vielä käynyt Hellin sisähuoneissa. Ensimmäisellä salavihkaisella silmäyksellä hän totesi ruokasalissa olevan joitakin Suvannon kodista saakka periytyneitä huonekaluja, ja hänet valtasi sen johdosta kodikas tunnelma, vaikka ne eivät hänelle kuuluneetkaan.
Hannun puhellessa Hermannin mieleen kuvastuivat ilmielävinä talvinen pakkasilta, revontulet ja tähtitaivas, luminen korpi ja sen pimennossa mökki. Hän näki isän ja äidin, Aaron ja takkavalkean, Tuusan-Ellin onnellisena haudassaan. Isä lukea jamasi rovastin postillaa ja lausui sen järeimmätkin sanat niin ujostelemattoman rehellisesti, että pintaa karmi, tuijotti välillä kostein silmin takkavalkean roihuaviin tervaksiin ja huokasi. Hänellä oli omanansa onni maallinen, sielunrauha, joka ei ollut vielä tähän saakka järkkynyt. Eikö silloin ollut saavutettuna tärkein ja ylin, mihin ihminen voi päästä? Hermanni mietti isäänsä ja Aaroa, ja kysyi Hannun vaiettua:
– Millä asioilla kuljit siellä saakka?
Hän epäröi sanoessaan Hannua näin "sinuksi", mutta muukin tuntui mahdottomalta. Hannu katsoi häneen tutkivasti ja vastasi:
– Sillä asialla, josta luulen sinun saaneen tiedon.
– Mitä sanoivat isä ja Aaro?
– Lupasivat epäröimättä tehdä parhaansa.
– Kuka vastaa, jos he joutuvat kiinni?
– Ei kukaan. Jokaisen täytyy vastata kohtalostaan itse.
Sitten Hannu nousi, tuli Hermannin eteen, katsoi häneen tiukasti ja kysyi:
– Mutta mitä ajattelet asiasta sinä?
Hermanni tuijotti lattiaan ja tunsi olemuksensa myllertyvän pohjia myöten. Jokainen solu pyrki vastaamaan niin kuin Hannu odotti, niin kuin olivat vastanneet isä ja Aaro, ja sydämessä ailahteli iloinen kehoitus, että 'nyt lyö kättä Hannulle ja antaudu samalle yhteiselle isänmaalle kuin hänkin'! Jotakin suurta ja kirkasta, sankarillista, välähteli sen ajatuksen taustalta, että 'niin teenkin, sillä tahdon olla suomalainen ja avoimesti tunnustaa rakastavani isänmaata!' Mutta samassa alkoi rinnalla väreillä kuiskauksia, että eihän köyhällä ole isänmaata, että tämähän on kapitalistien sota, johon ei luokkatietoisen köyhälistön pidä sekaantua, jos vain suinkin voi siitä välttyä, että kunpa nielisivät toisensa olemattomiin, niin kansa ottaisi vallan ja rakentaisi uuden yhteiskunnan. Soti kumman riveissä tahansa, se oli taistelua kapitaalin etujen puolesta. Päästyään valtaan Venäjän jalo köyhälistö kyllä vapauttaa Suomen...
Hannu huomasi Hermannin taistelun, odotti hetkisen ja kääntyen pois sanoi muuttuneella äänellä:
– Nämä ovat asioita, joissa jokainen menettelee tahtonsa ja tuntonsa mukaan. Unohtakaamme tämä keskustelu. Helli, meidän kai on lähdettävä.
Hermanni nousi ja meni sanomatta jäähyväisiä. Se olisi ollutkin vähän vaikeata, sillä Helli ja Hannu olivat jo poistuneet etehiseen katsomattakaan häneen. Keittiössä Hermanni ojensi kätensä Emmalle, joka tosin tarttui siihen, mutta ei sanonut mitään eikä katsonut silmiin.
TOINEN LUKU.
1
Päivällä aurinko jo lämmitti ilman siedettäväksi, mutta illalla ja yöllä maaliskuun loppupuolen talvi vielä näytti voimaansa ja veti kireäksi pakkaseksi. Kyllähän Aukusti tarkeni, kun oli varustautunut ja tottunut, mutta nuo kolme nuorta herraa, joita hän oli joutunut saattamaan Kemppaisen mökille, olivat paleltua. Miten ne lähtevätkin tuollaisissa ohuissa vaatteissa tänne pohjoiseen, jossa turkki on vielä näihin aikoihin sopivin päällysvaate, sitä ei Aukusti voinut ymmärtää.
Heti Hannun mentyä Peuran Ville oli toimittanut Aaron hiihtämään reittiä selväksi aina Rovaniemelle saakka, minkä tämä oli nopeasti tehnytkin puhuen asian selväksi sekä Kemppaisen että Jänkälän kanssa. Sitten hän oli vienyt vieraita hiljaisia kulkijoita useamman kerran, pidätellen isäänsä sekaantumasta puuhaan. Mutta kun hän sattui olemaan eräänä maaliskuun iltana poissa omilla asioillaan ja Vallesmannin Jaakko toi taas alokkaita Suvantoon, jossa Peuran Ville otti heidät avosylin vastaan, Aukustin ei auttanut muu kuin totella Villen pyyntöä ja ruveta vieraiden oppaaksi. Nämä olivat saapuneet Vallesmannin Jaakon luo pappilasta, josta Kaarlo itse oli opastanut heitä järven yli, ja lähteneet Jaakon tuomina, kiertäen metsän kautta, Suvantoon. Täällä yksinäisessä talossa oltiin turvassa uteliaiden katseilta ja epäilevien kysymyksiltä. Tottapuhuen sekä Ville että Aukusti olivat viime aikoina ruvenneet aavistamaan, ettei tämä homma ollut kaikista varokeinoista huolimatta voinut pysyä salassa ja että sitä nuuskittiin ja pidettiin joltakin taholta silmällä. Mutta kun ei ollut tapahtunut mitään varsinaisesti hälyyttävää, rauhoituttiin taas ja päätettiin antaa tulijoiden levätä, nuorin heistä kun oli kovasti sen tarpeessa. Ei muuta kuin sauna lämpiämään, sillä Saksassa kun ei kuulunut olevan saunoja, täytyi ottaa täältä eväslöylyt. Ville touhusi kuin tulipalossa ja puheli:
– Ota, Aukusti, niiden sukset ja sauvat, tarkasta, korjaa ja paahda ne, että kestävät pitkällä matkalla. Lähdetkö saattamaan niitä Kemppaisen mökille ja siitä edelleenkin, ellei hän ole saapuvilla?
– Joo, pitänee tuota, vaan sitä aprikoitsen tässä itsekseni, että miten siellä Saksassa mahdetaan elää ja tulla toimeen, kun ei ole saunaa? Eiväthän ne miten miehet jaksa kylpemättöminä tapella?
– Hinkkaavat kuumalla vedellä, pesimellä ja saippualla.
– Ei siitä ole apua – pinnasta vähän likoaa ja siliää, mutta sisään jäävät myrkkyvedet ennalleen. Se on näet löyly sellaista poikaa, että se kuumimmilleen päästyään pursuttaa myrkkynesteet huokosista pinnalle, jolloin likainen kanahka lohkeaa irti ihan lauttana. Siitäpä se sitten tulee keveä olo, kun pirun aineet pääsevät juosta norottelemaan lattialle. Ei oikea löylymies vettä juuri tarvitsekaan – tuskin sen vertaa, että näppinsä kastelee.
– Niinpä niin... Aukusti, pitäkää huolta näistä pojista, sillä ne ovat tottumattomia talviseen kulkuun omin voimin. Tässä on muuten browninki, joka panostetaan näin, katsokaahan, ja varmistetaan näin. Kun vedätte tästä, nousee kuula piippuun, ja sitten ei muuta kuin pidätte kohti ja painatte liipaisimesta. Uuden kuulan se jo itse imaisee reikäänsä.
– Ketä kohti minä sitä sitten pidän?
– Pirua kohti tietenkin, kun olette uskovainen – Kostamon Ollia kohti, jos hän sattuisi tiellenne ja mielisi estää matkanne.
– Mutta minä en ammu ihmistä.
– Mikä auttaa! Tottakai on lupa puolustaa kotiaan, omaisiaan ja isänmaataan. Kostamot ja muut tuollaiset ovat rosvoja ja väkivallantekijöitä – ei niitä tarvitse sääliä, sillä eivät nekään sääli meitä, vaan toimittavat hirteen heti kun saavat kiinni. Miltä tuntuisi, jos Aaro joutuisi killumaan hirressä? Tässä ei auta muu kuin Mooseksen laki, että silmä silmästä. Älkää palelluttako poikia yönuotiolle, vaan tehkää laavu ja hyvä rakovalkea. Tuliko sovituksi Aaron kanssa reitistä?
– Osapuilleen.
Se oli tällaista hommaa ja touhua. Aukusti muisteli sitä seisoessaan suoaukeaman rannassa ja odottaessaan "poikia", jotka hitaasti ja väsyneesti hiihtäen tulivat tuolla jäljempänä. Ellei Aukusti olisi aukaissut latua, heidän kulustaan ei olisi tullut mitään, mutta nyt se sentään kävi, viimeiselle jo varsin mukavasti, kolme edellämenijää kun oli silittänyt ja kovottanut tolan. Aukusti ei ollut ehtinyt puhelemaan heidän kanssaan paljoa, mutta nythän siihen oli tilaisuus, kun täytyi tehdä tuli ja syödä. Hän oli kyllä toivonut päästävän päivän aikaan Kemppaisen mökille, mutta äkillinen tuiskunpuuska oli pilannut kelin, niin että matkanteko sujui senkin vuoksi hitaasti. Mutta kun oli kuutamo niin hiihdettäisiin hämärissäkin. Aukusti tunsi kyllä tien.
Poikain saapuessa heitä odotti roihuava valkea, aukaistu eväskontti ja tulen hauteessa kylkeänsä kuumentava nokimusta kahvipannu. Jokaisen nenänympärys oli valkoinen, mistä Aukusti näki, miten asiat olivat. Nuorimman yrittäessä haukata lunta Aukusti kielsi äreästi: "Tulet sairaaksi – saat kohta kahvia. Syökää nyt. Kuivatkaa hiki tulen hauteessa".
Hän tarkasteli poikia salavihkaa. Vanhin ei ollut enää "poika", vaan raavas mies, herra, koska kädet olivat hennot ja valkeat. Ponnistus oli tehnyt ne niin voimattomiksi ja vapiseviksi, ettei kahvikuppi tahtonut niissä pysyä. Mutta kaikesta näki, että se oli joka suhteessa mies, tarkasti katsova ja kuunteleva, harkitsevasti kysyvä ja vastaava. Sen silmät loistivat tuuheiden tummien kulmakarvain alta terävinä ja levollisina, ja leuat nipistyivät päättäväisesti. Toiset kuuntelivat sitä kuin ukkoherraa ainakin. Keskimmäinen oli siinä parinkymmenen korvissa, vaaleaverinen, sinisilmäinen, lempeästi ja rauhallisesti katseleva. Ja kolmas, jota Aukusti eniten tarkasteli ja ajatteli, oli ehkä seitsentoistavuotias, pitkä ja hento, kaunismuotoinen, valkohampainen, kirkkaasti katseleva ja herkästi naurahteleva. Hän oli kaikista uupunein – kädet vapisivat hänen ojentaessaan niitä tulta kohti. Aukusti oli huomannut, ettei hän juuri osannut hiihtää, ja sanoi juron ystävällisesti:
– Hiihto on kovaa työtä sille, joka ei ole siihen tottunut.
– Niinhän se on, vastasi poika iloisesti kääntyen Aukustiin päin, – vaan kyllä minä siihen pian opin. Nyt jo menee paljoa paremmin kuin alussa.
Hän puhui murteellista, ruotsinvoittoista suomea. Aukusti ei voinut olla kysymättä:
– Ihanko te papan ja mamman luvalla läksitte tällaiselle retkelle?
Kaikki kolme naurahtivat ja nuorin selitti:
– Eihän tähän valitettavasti tullut heiltä lupaa kysytyksi. Tuo vanhin toveri tuossa onkin jo oma herransa. Pelkäsin isän kieltävän ja siksi läksin hyvästeittä.
– Rikkaasta ja rakkaasta kodista?
– Jos ei rikkaasta, niin ainakin toimeentulevasta ja tietenkin rakkaasta.
Aukusti vaikeni ja mietti sekä sanoi sitten:
– Sen pitää olla jo arvokas asia, joka saa luopumaan sellaisista eduista ja panemaan vaaraan henkensä ja tulevaisuutensa?
– Niin se onkin, vastasi nuorukainen ja kääntyi uudelleen katsomaan Aukustia. – Pitää antaa pois kaikki, mitä omistaa, ja seurata vain isänmaan käskyä.
– Jumala asettaa ihmiselle saman vaatimuksen, mutta miten teki rikas nuorukainen: meni pois, koska ei tahtonut luopua rikkauksistansa. Mikä siinä lienee, mutta ihmiset alistuvat kernaammin isänmaan kuin Jumalan vaatimuksiin. Sanovatpa jotkut, että olkoon oikein tai väärin, kaikki tehdään, mitä isänmaa käskee, sitä oppia en ymmärrä enkä hyväksy, sillä oikeus on oleva yhtäläinen niin isänmaalle kuin sen vihollisille.
– Oikeutta ei ole milloinkaan siellä, missä ei ole vapautta, huomautti nuorukainen. – Isänmaa on saatava vapaaksi, jotta voisimme toteuttaa ja noudattaa korkeata, puhdasta ja puolueetonta oikeutta.
– Mutta vapaus on arveluttava asia, murisi Aukusti – Ellei ole ankaraa kuria ja rangaistuksen pelkoa, niin synnissä rypevä kansa alkaa heti saatuaan vapauden mellastaa kuin keväällä irti päästetty karja. Ei siitä voi syntyä oikeutta.
– Mutta vapaus onkin oleva lain alaista eikä vallattomuutta, puheli nyt vanhin "pojista". – Kuri pitää olla ja järjestys, sillä se kuuluu oikean vapauden käsitteeseen. Mutta silloinpa tämä lämmittää kuin aurinko, niin että kansan elämä alkaa kohentua niin aineen kuin hengen aloilla ja puhdas oikeus tulee yhä lähemmäksi, kunnes muuttuu kerran itsestään selväksi, luonnolliseksi asiaksi. Tulee aika, jolloin hyvyyden ja oikeuden noudattaminen on ihmissuvulle ilon lähde eikä raskas velvollisuus niinkuin nyt.
– Jos puhutte noin vakavissanne, sanoi Aukusti, – niin ilmaisette sillä, ettette tunne ihmistä. Ennenkuin tuo mitä sanoitte voi tapahtua, ihmiskunnan täytyy syntyä uudelleen ja muuttua kokonaan toiseksi. Mutta siitä ei ole suuria toiveita, sillä perkele, joka asuu sieluamme puoliksi Jumalan kanssa ja härnää sitä tietenkin hänen luvallaan, ei anna ensimmäisen vallesmannin häätää itseään ulos siitä peräkamarista, jossa on ollut huonemiehenä niin kauan ja mukavasti keinahdellut kiikkutuolissa ja poltellut herrastupakoita.
– Vakavissani puhun, vastasi tähän äskeinen väittäjä. – Uskon näet vilpittömästi vapauden siunaukseen ja ihmisen valistumismahdollisuuksiin, siihen, että koittaa aika, jolloin sielunvihollinen lopullisesti nujerretaan ja ihmiskunta iloitsee siitä, että voi olla ponnistuksitta hyvä ja katsoa aurinkoon siristelemättä silmiään.
– Sekö ihme tapahtuisi tässä murheenlaaksossa, ihmisen sydämessä, joka on perisynnin rasittama ja täynnä piruutta joka Jumalan hetki. Sitä en usko.
– Kuitenkin niin tulee käymään, joskin ehkä pitkien aikojen kuluttua. Ihmiskunta elää nyt korkeintaan ajattelematonta nuorukaisikäänsä ja on siis vasta sen tien alkupäässä, jota myöten sen on määrä kiivetä yhä korkeammalle, kohti kaukaa siintävää vuorenlakea. Se on pääsevä sinne, sillä muuten olisi sielumme kaipuu erehdys, mikä ei ole mahdollista. Ei meidän sielussamme asu sellaista perkelettä, ettei sitä joskus saataisi savustetuksi ulos, pitipä hän vaikka miten ovenpielistä kiinni. Ei ole mitään perkelettä.
Aukusti tuijotti puhujaan suurin silmin, sylkäisi tuleen ja sanoi ihmeissään:
– Vai ettei perkelettä ole! Ison miehenpä ovat herrat tuominneet viralta. Helvetti on tietenkin pantu kylmille ja lukittu saman tien?
– Niin on, nauroivat "pojat", – pellit on lyöty kiinni ja paholainen on kuollut omaan häkäänsä.
– Vai on itse vanha kehno joutunut kilometritehtaalle, murisi Aukusti puoleksi itsekseen. – Kyllä olisi jo aikakin näin maallisittain puhuen, mutta pelkään sen juoksentelevan harjoittamassa vanhaa koiruuttaan. Vaan se, mitä uskotte ihmiskunnasta ja sen kiipeämisestä kirkastuksen vuorelle, on Jumalan ääntä sydämessänne, nuoret herrat, vaikka luulette tuumiskelleenne sen omin päin. Me tyhmät sydänmaan asukkaat sanomme sen vain toisin, siten, että kerran varmaan Jumala pääsee vallitsemaan ihmisten sydämessä. Muuta ei näet tarvita tekemään syntiä tuskaksi ja siveyttä iloksi. Käännelkää te siellä Helsingissä Jumalan ja ihmisen välejä vaikka kuinka hienoiksi ja maailmallisiin kangaspuihinne mallaaviksi, niin ei totuus silti muutu toiseksi kuin mikä se on: kokonaan Jumalan omaksi! Sitten saa sataa vaikka puukkoja.
– Ja isänmaan omaksi! sanoi nuorin joukosta innostuneena. – Minulle ainakin isänmaan käsky on sama kuin Jumalan käsky ja sitä tahdon noudattaa viimeiseen hengenvetoon saakka. Lähtekäämme hiihtämään – tunnen taas jaksavani – täytyy joutua!
Aukustin sydän pehmeni hänen katsoessaan poikaa joka seisoi jo suksillaan pystypäin ja säihkyvin silmin. Tarmoa oli ilmestynyt toistenkin liikkeisiin. Aukusti tunsi, että näitä nuoria miehiä ajoi eteenpäin vakava kutsumus, joka ei herpautunut rasituksista, vaaroista eikä tulevaisuuden peloittavasta tuntemattomuudesta. Hän ymmärsi heitä täydelleen, sillä hänen omassakin rinnassaan kuului kutsumuksen käsky ja hehkui uhrautumisen salaperäinen kaipuu.
Noustuaan kokoilemaan eväitään hän sattui silmäämään sinne, josta oli tultu, ja näki illan kuulakkaassa rusotuksessa hiihtäjän ilmestyvän kaukaa metsän reunasta suoaavalle ja seisahtuvan siihen, arvattavasti katsoakseen ympärilleen ja levähtääkseen, kuten aukean reunalle tullessa useimmiten tehdään. Aukusti sanoi opastettavilleen välinpitämättömästi:
– Lähtekäähän ja seuratkaa vanhan tolan painannetta, joka kyllä näkyy tarkkaan katsoessa. Ja tienne pitää suoraan tuonne – onhan teillä kompassi – tuota korkeata kunnasta kohti. Ottakaa suunta sinne – sen takana on Kemppaisen mökki. Saavutan teidät viimeistään siellä. Älkää vain erotko toisistanne.
Ja nähtyään heidän hämmästyneen, kysyvän ilmeensä hän lisäsi:
– Täytyy jäädä tähän katsomaan, kuka tuo hiihtäjä on, joka seurailee tuolla jälkiämme.
Hätkähtäen pojat kääntyivät tuijottamaan taaksensa. Heidän silmiinsä tuli terävä, kova katse ja käsi koetteli vaistomaisesti, oliko taskussa oleva ase todellakin siellä. Sitten he lähtivät menemään ja sanoivat:
– Odotamme teitä joka tapauksessa Kemppaisen mökissä.
Aukusti istahti uudelleen valkean ääreen ja mietti, mitä hänen oli tehtävä. Tulija oli selvästi – hän sekä aavisti sen että tunsi hänet liikkeiden ja hiihdon tyylistä – Kostamon Olli, poliisi, jonka oli kerrottu viime aikoina kyttäilleen epäilemiensä talojen ja teiden vaiheilla. Kylässä on kuiskittu joitakin vieraita taas liikuskelleen ja käyty ilmoittamassa hänelle – sillä on kyllä ystävänsä ja ilmiantajansa, hyväkkäällä – ja niin hän on lähtenyt kiertämään kylän taustaa nähdäkseen, oliko poikettu valtatieltä pohjoisiin metsiin päin. Se on viekas kuin paholainen, tuntee nämä paikat kuin kämmenensä ja on voinut ruveta aprikoimaan, että jos tästä on salaista kulkua, niin sen täytyy sitten ajautua näiden seutujen kautta. Niin se on opastanut tuoreelle ladulle, ihmetellyt sitä ja lähtenyt katsomaan, veisikö tao salapolttimolle vai mihin, hiihtänyt yhä kauemmaksi ja lopuksi ruvennut arvelemaan, että tämä johtaa Kemppaisen mökille. "Käynpä katsomassa, keitä sinne on hiihtänyt, koska joudun yöksi sinne pikemmin kuin kotiin", se on ajatellut ja tulee jo tuossa, jo aavan puolivälissä. Jos se nyt saa jatkaa matkaansa, niin se ottaa nuo pojat kiinni, mikäli ei menetä henkeänsä. Joka tapauksessa silloin sattuisi jotakin, joka veisi koko tämän asian häiriöön ja ehkä hengen monelta – Vallesmannin Jaakolta, Suvannon vossakalta, Aarolta – häneltä itseltään.
Aukustin sydän säpsähti oudosti hänen huomattuaan ottaneensa tietämättään taskusta browningin ja parhaillaan peruuttavansa sen varmistusvipua. Hän oli sanonut Villelle, ettei ojentaisi sitä ihmistä kohti, mutta miten oli jo nyt käynyt? Hän oli muistanut eilen Virsikirjasta lukemaansa Jeesuksen piinan kertomusta ja ylimmäisen papin kysymystä, eikö ole parempi yhden miehen kuolla kansan edestä kuin koko kansan hukkua. Jos Kostamon Olli häviäisi jäljettömiin, niin täällä saataisiin varmasti olla kauan aikaa rauhassa... Aukustin otsalle nousi tuskanhiki ja hän ajatteli hätääntyneesti: "Herra Jumala armahtakoon, mietinkö tässä ihan murhaa. Täytyy odottaa sen tuloa ja kuulla, mitä se tuumii. Ehkäpä se lähtee takaisin, kun sanon, ettei tästä ole ketään kulkenut ja että hiihtelen täällä riekonansoillani. Sen se voi hyvinkin uskoa..."
Aukusti oli aivan välinpitämätön Kostamon tullessa – käänsihän vain vähän päätänsä ja kohensi tulta, jonka reunalle oli uudelleen asettanut kahvipannunsa pihisemään. Kostamo oli teeskentelemättömästi ihmeissään nähtyään, kuka tulen pitäjä oli, ja sanoi tullen hänkin nuotion ääreen ja kyykistyen siihen lämmittelemään.
– Aukustiko siinä istuu ja keittelee kahvia.
Hän ei kysynyt, millä asioilla Aukusti liikkui, sillä se olisi ollut sopimatonta. Mutta tämä selitti rauhallisesti:
– Niin kuin näkyy. Hiihtelin tässä riekonansoillani, jotka lumi on peittänyt, ja kulutin huonon kelin vuoksi aikaa. Lähden tästä juotuani kahvin hiljalleen kotiin päin. Kohta nousee kuu, niin näkee hiihtää. Millä asioilla sinä liikut näin syrjäpaikoissa?
Kostamo ajatteli, ettei nyt ole enää riekonpyyntiaika, mutta ei puuttunut siihen, vaan valehteli puolestaan:
– Ovat ilmoittaneet Kemppaisen harhautuneen viinanpolttoon... Vallesmanni lähetti yllättämään sitä ja haistelemaan sen nurkkauksia, tuntuisiko luvattoman savun ja rankin hajua.
– Tiedäthän, ettei Kemppainen polta viinaa, huomautti Aukusti. – Sen rikoksen tekee mieluummin itse poliisi tai nimismies kuin hän.
Tähän sisältyvä vihjaus Kostamon viinapuuhiin harmitti tätä; hän sanoi äreästi:
– Käytävä siellä kuitenkin on. Ja saanen saman tien tiedustella Kemppaiselta muutakin.
– Mitä nyt sellainen yksinäinen korven eläjä kuin Kemppainen saattaisi tietää kysymisen väärttiä? murisi Aukusti.
– Voi tietää paljonkin – esimerkiksi sen, miten näin vankka, monen miehen tänään hiihtämä, hänen mökilleen vievä latu on syntynyt, ja sen, mistä tällainen paperossinpätkä on tänne korpeen ilmestynyt. Näitä ei ole nähty täällä puolessa – ne ovat outoja herrain tupakoita.
Aukustin pintaa karsivat kylmät väreet ja hän totesi, ettei poliisi ollut uskonut hänen riekkojuttuaan. Hän ei puhunut mitään, murahti vain epämääräisesti ja kumartui hämmentämään pannuaan.
Kostamo katseli tarkkaavaisesti ympärilleen nuotion valopiiriin ja poimi lumesta vielä kaksi äskeisen kaltaista savukkeenpätkää. Hän huomautti kuin itsekseen:
– Näyttävät pitäneen näiden polttajat nuotiota tässä samassa paikassa. Vieläkö pohja savusi, kun sinä tulit?
Aukustin korvissa suhisi, mutta hän murahti jyrkän kielteisesti. Kostamo jatkoi puheluansa leikkien Aukustilla kuin kissa hiirellä:
– Mitä sitä sinulta kyselemään, sillä Kemppaisen mökillähän asia kyllä selviää. Oikeastaan se on jo selvä ja kalat verkossa, mutta täytyisi olla vielä lisää näytettä, jotta jokainen joutuisi varmasti kiikkiin. Olen ajatellut tulla käymään luonasi tiedustellakseni, onko perää siinä, mitä kohistaan, että Aaro aivan työkseen opastelee Saksaan-menijöitä? Arvelen näet sinun olevan selvillä poikasi puuhista. Valehteleminen on toivotonta, sillä Rovaniemen puolessa on muuan päivä sitten napattu kiinni eräs Jänkälä, joka tavattiin itse teosta – kyyditsemästä saksanpoikia –, ja hätäännyksissään hän on tunnustanut kaikki. Nimismiehelle on jo tullut vangitsemismääräykset, mutta kun on käsketty hankkia varmoja todistuksia, niitä ei ole vielä pantu toimeen...
– Valehtelet! ärjäisi nyt Aukusti voimatta enää hillitä itseään.
– Silkkaa totta tämä on, puheli Kostamo edelleen makeasti ja sulavasti. – Eilen viimeksi nimismies tästä jutteli ja oli kiusaantunut, kun täytyy pian pistää renkaat parhaiden ryyppytoverien ranteisiin. Sanoin siinä, että on sääli Koivukankaan Aukustia, jos asia koskee hänen poikaansa ja elättäjäänsä Aaroa, josta ne myös kuiskivat... Silloin nimismies tuumi, että mene keskustelemaan Aukustin kanssa... 'Jos se tekee täyden selvän asiasta ja varsinkin Suvannon metsäherran ja Vallesmannin Jaakon osuudesta, niin voit luvata puolestani, että Aaro saa jäädä kokonaan jutun ulkopuolelle'. Ja siinä tapauksessa en minä kerro mitään siitä, että olen nyt tavannut sinut tämän nuotion äärestä. Eiköhän olisi parasta harkita nimismiehen tarjousta, sillä sotalaki määrää maanpetoksesta hirttokuoleman...
– Vai niin on ankara?
– Joo. Ei muuta kuin rasvattu köysi kaulaan, askel tyhjän päälle ja selvä on.
– Eikö sinua kammota, kun olet saattelemassa oman kansan poikia sellaisen hirmukohtalon uhreiksi?
– Ei. Mitäpä minä siitä. Omahan on syynsä, kun eivät malta olla sekaantumatta rikollisiin puuhiin.
– Omaa maatansa puolustavat...
Kostamo murahti halveksivasti ja sanoi:
– Omaa maata, mukamas. Tässä on paras katsoa, ettei tarvitsisi katua. Poikain haaveet ovat turhia eivätkä voi ikinä toteutua. Vähälläkin järjellä sen voi ymmärtää. Lähde mukaani Kemppaisen mökille, niin nappaamme kulkijat kiinni. Siinä kun olet avullisena, niin todistat parhaiten viattomuutesi ja pääset palkinnolle. Santarmipäällikkö ja kuvernööri korvaavat auliisti tällaiset vaivat.
– Vai tulisi siitä vielä palkinto – tapporahat kuin petoeläimistä?
Aukusti sanoi tämän kuin ihmetellen ja kiitollisena. Vaiettuaan hetkisen hän sitten puheli harkitsevasti:
– Se kun on tuo Jumala siitä kummallinen, että se odottaa omaa hetkeänsä välittämättä ihmisten hätäilystä ja kiirehtimisestä. Se antaa viattomain joutua hirsipuuhun ja syntisten olla heidän pyöveleinään sekaantumatta niin kuin näyttää asiaan vähänvähää, Syntiset siitä rauhoittuvat, luulevat, ettei Jumalaa olekaan, harjoittavat piruuttansa iltikseen ja mässäävät mielin määrin. Ei vilahdakaan sydämessä ajatus, että Jumala seuraa heidän puuhiaan silmänurkalla ja saattaa millä hetkellä hyvänsä antaa heille luunapin, joka siirtää heidät äkkiä toiseen ja helteisenpuoleiseen, tiukasti sisäänlämpiävään paikkaan. Ja luunapin antajaksi hän voi valita henkilön, joka ei olisi milloinkaan uskonut sellaiselle asialle joutuvansa, mutta tuntee nyt, että Jumalan käskyä on toteltava. Kostamo, olet nyt saapunut paikalle, jossa sinun on kuoltava. Jos uskot Jumalaan, niin jättäydy hänen armonsa varaan!
Aukusti oli noussut, vetänyt nopeasti browningin vireeseen ja tähtäsi nyt Kostamoa. Tyrmistyneenä tämä vei kätensä taskua kohti tarttuakseen omaan aseeseensa, kun Aukustin browninki jo laukesi kerran, toisen, kolmannen – terävästi, armahtamattomasti, lopullisesti. Kaiku raikui silmänräpäyksen, puista tipahteli hiukan lunta ja sitten oli kaikki hiljaa. Illan äskeinen rusotus oli hävinnyt ja erämaa oli vaipunut hämyyn, jonka taivaanrannalle kohonnut kuu muutti aavemaisen terheniseksi. Aukusti katsoi lumelle kaatunutta vihollistaan ja lysähti hänen viereensä polvilleen, liikuttaen ruumistaan suuren tuskan vallassa.
Oli jo myöhäinen yö, kun Aukusti saapui Kemppaisen mökille. Koira nosti ison metelin tapaillen Aukustia kintuista, kun tämä astui pirttiin, jossa jo Kemppainen sytytteli liedestä pärettä. Hän oli alushoususillaan kuin olisi noussut nukkumasta. Aukustin kysyvään katseeseen hän vastasi:
– Sattui olemaan sauna lämpimänä, niin toimitin vieraat sinne. Eivätpähän olisi olleet heti poliisien kynsissä, jos nämä olisivat ajaneet heitä takaa. Saunasta on mukava pujahtaa metsän pimentoon kenenkään huomaamatta. Kuka se jälkien haistelija oli?
– Olipahan muuan... Hänestä ei ole vastusta. Pidätä vieraat tähän siksi, kunnes Aaro tulee opastamaan heitä eteenpäin. Oletko ollut puheissa Jänkälän kanssa saattelumatkoillasi?
– Totta kai, kun olen luovuttanut kuljetettavani hänelle. Miksi kysyt?
– Kerrotaan hänen joutuneen santarmien vangiksi ja ilmiantaneen kaikki.
Kemppainen pisti päreen pihtiin, rupesi vetämään housuja jalkaansa ja tuumi:
– Vangiksi se on voinut joutua, mutta siitä olen ihan nakutettu, ettei sen suupielistä ole tipahtanut ainoaakaan liikaa sanaa. Taitaa olla siis tämä lutuuna viimeinen meidän reittimme kautta?
– Riippuu siitä, miten pian saadaan etapin tukkeutumisesta tieto värväreille. Mutta joka tapauksessa on parasta, että lähdet Aaron ja näiden poikain mukaan, sillä sinusta tiedetään liian paljon.
Kemppainen sulloi juuri kenkäheiniä saappaaseensa. Hän pysähtyi ja sanoi penkillä vaiti ollen istuvalle vaimolleen:
– Kuulitko, Johanna, nyt se minun Saksan-matkani alkaa. Uneni käy sittenkin toteen: minusta tulee kenraali. Tuletko toimeen täällä sen aikaa, kun pistäydyn rajan taakse panemaan Ville-keisarin sodankäyntiin vauhtia?
– Kai sitä täytyy. Eikä ole konstikaan, kun isoruokaisin lähtee pois. Sitä paremmin riittävät kotiinjääville pettu, sintu ja potut.
– Mikäpä tässä on sitten lähtiessä, arveli Kemppainen. – Aaroa odottaessa paikkaan pieksuni ja Johanna harsii housuista ja takista isoimmat reijät kiinni. Sitten ei muuta kuin kontinpohja kessuja täyteen ja suksille kuin rakuuna hevosen selkään...
– Tapatat itsesi siellä ja niin jään minä yksin puremaan pettukannikkaa, huokasi murehtivasti Johanna.
– Kun on saanut olla niin kauan sellaisen ensiluokkaisen jätkän akkana kuin minä olen, niin täytyy tyytyä nukkumaan leskenkin vuoteessa, lohdutti Kemppainen. – Muistelehan vain minua joka hetki, minkä olet tajullasi, niin on alvaria suusi makeana kuin söisit sokeria. Se tässä on minun osallani pahinta, että panivat tämän rymyn toimeksi liian myöhään – tahtoo näet vanhuus tehdä haittaa. Mutta Jumalan sanotaan antavan voimia sille, joka on oikealla asialla.
– Mitä sanoit? kysyi Aukusti, joka oli istunut uuninvieruspenkillä syviin ajatuksiin vaipuneena.
– Vain sillä rohkaisen tässä tuota Johannaa, joka itkee jälkeeni kuin röökynä portilla, että Jumala antaa voimia sille, joka on oikealla asialla...
– Antaako Jumala anteeksikin? kysyi Aukusti.
– Kukas sitten? ihmetteli Kemppainen. – Sehän se sitä justiinsa tekeekin. Siellä se istuu käräjätuvassaan, enkelit lautamiehinä, perkele päällekantajana ja Jeesus puolusmiehenä. Niin rumannäköistä körilästä ei sen pöydän ääreen ilmesty, ettei se lähde siitä sinne oikealle puolelle puhtaana kuin olisi juuri ollut saunassa ja ajellut partansa. Vain se, jonka liivien alta ei kuulu pienintäkään armontuskan pihausta, toimitetaan siitä vasemmasta ovesta. Oma syynsä, näet, sillä mitäpä Jumala tyrkyttämään rakkauttansa sille, joka ei siitä huoli.
Ovi aukeni ja Aukustin saatettavat hiipivät sisään. Nuorin sanoi iloisesti Aukustille:
– Tehän siinä olettekin – pelkäsimme jo... Kuka se hiihtäjä oli ja minne meni?
– Olipahan muuan... Ei hänestä ole teille vaaraa. Täytyy odottaa tässä siksi, kunnes poikani tulee. Siellä yläpäässä on reikä tukossa, mutta täällä teitä ei ainakaan muutamaan päivään kukaan ahdista.
Hän selitti asiaa laajemmin ja nousi sitten äkkiä:
– Minun täytyy palata... Hyvästi! Nuoret miehet, saako teille sanoa: Jumalan haltuun?
– Saa, vastasi vanhin vakavasti. – Se, jonka rinnalla kuolema hiihtää kuin varjo, ottaa vastaan sen toivotuksen ja tuntee turvaa.
– Kuu on mennyt pilveen, tuulee, tuiskuttaa ja on pimeää, sanoi Kemppainen. – Et voi, Aukusti, lähteä nyt kotiin. Voimasi eivät riitä – voit eksyä ja menehtyä.
– Minun täytyy. Sanoithan itse äsken Jumalan antavan voimia sille, joka on oikealla asialla. Hyvästi ja olkaa varovaisia!
Aukusti hiihti jäntevästi kuin ennen nuorena poromiehenä, jolloin hän viikkokausia samoili erämaita ja nukkui yönsä rakovalkean ääressä. Häntä näet ajoi eteenpäin ei vain velvollisuus päästä nopeasti ilmoittamaan Vallesmannin Jaakolle ja Suvannon metsäherralle, mitä oli saanut tietoonsa, ja jättämään heille Kostamon taskuista löytyneet paperit, vaan myös ja vielä käskevämmin äskeisen kaamean teon aiheuttama polttava tuska. Hän muisteli tuota tekoa joka sekunti ja seurasi sen kulkua alusta loppuun eli siihen hetkeen saakka, jolloin Kostamo – vyötäisillään vitsaksella siihen sidottu raskas kivi – upposi mulahtaen suon reunassa olevan rimmen mustaan, pohjattomaan silmään. Hän oli toiminut kuin unessa, mitään ajattelematta, koneellisesti, vaistona vain se, että kaikki jäljet piti hävittää. Onneksi tuli tämä tuisku. Mutta tärkeintä tässä kaikessa oli se, että hänen täytyi nyt pian, aivan heti, päästä varmuuteen siitä, oliko hän tehnyt oikein. Kuunnellessaan Kostamon puhetta ja oivaltaessaan, että kaikki, jotka olivat osallisia tässä puuhassa, olivat tuon miehen käsissä, että Aaro, hänen ylpeytensä ja ihanteensa, erikoisesti oli se kapula, jolla Kostamo hitaasti ja pirullisesti kiristi hänen ohimoidensa ympärille sitomaansa solmuköyttä, Aukusti oli nähnyt Kuoleman nousevan sydämen sisimmästä tummana ja leppymättömänä. Silloin olivat kaikki epäilykset ja epäröinnit häipyneet ja Kostamo oli saanut tekojensa ja pahuutensa palkan. Vasta sillä hetkellä, jolloin hän oli molskahtanut rimpeen ja Aukusti jäänyt sen reunalle jännittyneenä kuuntelemaan, kuinka ilma- ja suokaasukuplat vaisusti pulisten kohosivat pinnalle, hänen mieleensä oli leimahtanut ajatus, ettei sittenkään olisi pitänyt tappaa. Olisi tullut ensin edes puhua hänelle, kolkuttaa hänen tuntoansa, koettaa herättää häntä. Niin kyllä, mutta... Ei pirusta tule hurskasta tekemälläkään, sillä se ei voi nylkeytyä irti vanhasta taljastansa ja tunkeutua uuteen. Se olisi vain ruvennut aavistamaan pahaa, vetänyt korvansa luimuun, ollut myöntyvinään ja palannut kylään, mutta sinne päästyään hälyyttänyt kaikki virkahurtat liikkeelle Oulua ja Rovanientä myöten. Ei, kyllä sen sittenkin täytyi kuolla. Mutta etkö, hyvä Aukusti, ollenkaan usko siihen, että Jumala varjelee omiansa ja johdattaa heidät perille ja pelastukseen sitä kernaammin, kuta puhtaampina heidän kätensä säilyvät? Eihän kristityn missään tapauksessa pidä saastuttaa itseänsä verellä eikä sammuttaa elämää, joka on Jumalan antama ja vain hänen otettavissaan. Murha on murha, eikä muutu muuksi, vaikka sitä kaunistelisit miten. "Niin, mutta eihän tässä muu auttanut", vaikeroitsi ja kapinoitsi Aukustin sydän. "Johan selitin, että jos se hylky olisi päässyt hengissä kylään, se olisi tehnyt niin paljon pahaa, ettei sitä tiedäkään. Kostamo sitä paitsi saattoi Suvannon entisen herran maanpakoon ja sortumaan siellä ikäväänsä. Täytyihän hänen joskus saada rangaistuksensa, sillä miehen sisu ei kestä nähdä koko ikäänsä sitä, että perkeleet retuuttavat ja kiusaavat viattomia kuin kissat hiiriä kenenkään uskaltamatta liikauttaa evääkään näiden puolustamiseksi. Väkisin siinä jo kaikista rauhan ja kärsimyksen käskyistä huolimatta miehen käsi nousee ja nyrkki pamahtaa paholaisten leukaperiin. Jos joku näistä silloin menettää vaikka henkensä ja toiset rupeavat suurella äänellä hoilaamaan, että hyvät i-i-ihmiset, tulkaa apuun ja tuokaa hanskluvat tullessanne, sillä täällä on tapahtunut murha, niin minä sanon tuntoni mukaan rehdisti, ettei se ollut murha. Se oli sinun oma tuomiosi ja rangaistuksesi, Jumala, asiassa, jota ei saa viedyksi maallisen oikeuden eteen, koska se on lakikirjoihin ja lakitupaan liian suuri ja korkea..." – "Mitä verukehdit ja kaunistelet", puhui tähän toinen kumea, kylmä ja pilkallinen ääni syrjästä. "Kostamohan oli laillisella virka-asialla, nuuskimassa teidän jälkiänne, jotka olette Suomen lain mukaan harhautuneet maanpetokseen. Varjellaksesi etenkin poikaasi – sillä tokko välitit kovin paljon muista? – ammuit hänet ja kätkit rimpeen. Uskot nyt tuiskun hävittävän viimeisetkin jäljet. Jos miehen tappaja on milloinkaan murhamies, niin sinä olet nyt sellainen. Kätesi ovat veriset eivätkä puhdistu, pesit niitä vaikka kuinka".
3
Aukusti torjui tämän kylmän ilkkujan koko voimallaan, heräten tuntonsa kamppailusta siihen, että karjahti ääneen "ei!" Hän oli pysytellyt tuloladulla, joka oli yhä lumesta ja pimeästä huolimatta selvänä painanteena tottuneen silmän nähtävissä, oli aikoja sitten sivuuttanut tuon kaamean nuotiopaikan, ja hiihti jo kylän puoleisia maita. Hän oli tottunut kulkemaan metsissä päivällä ja yöllä, ja näillä seuduilla suunnat ilmoittautuivat hänelle itsestään, vaiston osoittamina, hänen tarvitsematta harkita niitä. Milloinkaan ei metsä ollut sanonut hänelle mitään, sillä hän ei ollut yleensä sitä koskaan ajatellut. Mutta nyt hänestä tuntui, ettei hän ollut yksin, että hänen takanaan ikäänkuin hiihti joku. Vaikka Aukusti olisi kuinka ponnistanut – laskenut vaaran rinteen pidättelemättä ja pelkäämättä pimeyttä, kiitänyt kankaat, samonnut suot –, tuon seuraajan suksien sihinä ei lakannut hänen kannoiltaan kuulumasta. Ja siksi hän hiihti niin hurjaa vauhtia, ettei monesti nuorempanakaan.
Aamu sarasti jo, kun Aukusti naputti sovitulla tavalla Vallesmannin Jaakon ikkunaan. Tällaisten naputtajien ei tarvinnut odottaa aukaisijaa, vaikka olisivat tulleet milloin. Jaakko katseli hämmästyneenä Aukustia, jonka kuuraiset hartiat höyrysivät ja kasvot olivat valkeat väsymyksestä. Aukusti kertoi hänelle viivyttelemättä, miten asiat olivat, ja ojensi muutamia kirjeitä ja muistikirjan. Jaakko katsoi tätä tyrmistyneenä, sillä sen kulma oli rikki kuin olisi sen läpäissyt kuula, ja lisäksi verinen. Hän tuijotti kiinteästi Aukustiin, joka rävähtämättä, jylhän totisena, vastasi hänen katseeseensa. Aukusti näki kysymyksen väreilevän Jaakon huulilla ja nosti torjuen, melkein uhkaavasti kätensä. Hetkisen kuluttua Aukusti oli mennyt. Jaakko näki aamun hämyssä hänen laskevan jäälle, lähtevän tasaisin hiihtoliikkein pappilaa kohti ja häipyvän hiljaa leijailevien lumien ja keveän sumun sekaan. Jaakko tuijotti hänen jälkeensä säikähtyneen näköisenä, katsoi taas muistikirjaa, kosketti sormellaan varovaisesti sen vielä märkää veripaikkaa, vilkaisi kirjeissä oleviin osoitteisiin ja lysähtäen istumaan mumisi kalpeana: "Herra Jumala!"
Kaarlo-pastori heräsi siihen, että joku kolkutti kanslian ovea aivan jymistämällä, kuin suuren hädän vallassa. Hän pukeutui, meni avaamaan ja ällistyi ammolleen, kun Aukusti astui kuuraisena ja höyryävänä kursailematta sisään ja kysyi vanhaa kirkkoherraa. Kaarlo selitti hänen olevan vielä levolla ja tiedusteli Aukustin asiaa siltä varalta, että hän voisi isänsä puolesta sen toimittaa.
– Et voi, sanoi Aukusti jyrkästi. – Tämä on sellainen paikka, etteivät siihen poikasten voimat riitä. Isä itse tässä tarvitaan ja kiireesti.
– So-so! Pitänee sitten käydä ilmoittamassa papalle, joka liekin jo hereillä. Missä Aukusti on hiihtänyt ihan näin sunnuntai-yönä?
– Jumalan asioilla, murahti Aukusti ja istuutui odottamaan.
Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että eilinen päivä oli ollut lauantai. Vuorokausi oli kulunut vilahtaen kuin silmänräpäys, mutta silti täynnä elämän jännitystä enemmän kuin koko siihenastinen ikä. Tuntoon oli jäänyt lientymätön polte – että pitikin sellaiseen joutua.
Kirkkoherra tulla hiihteli tohveleissaan, jotka hipsuttelivat kuuluvasti, ja oli kumara ja valkotukkainen, sinisilmäinen ja hartaasti lempeä. Hän puheli:
– Kun Kaarlo sanoi Aukustin pyrkivän puheilleni, niin ajattelin, että mikähän sillä on, kun se on liikkeellä näin varhain. Mikä on siis hätänä? Istukaahan toki.
Aukusti kuitenkin seisoi ja käänteli harkiten naapukkaansa. Sitten hän katsoi kirkkoherraa pyytävästi ja sanoi hiljaa:
– Tuntoani polttaa... Kun sallisitte minun ripittäytyä, niin ehkä saisin siten rauhan. Minä puhuisin teidän kauttanne Jumalalle ja hän samoin minulle. Se olisi oleva salainen rippi – asia on sellainen, että sen täytyy olla niin. Mitä Jumala sitten suullanne käskee, sen teen.
– Joo, tuota, hm, kyllähän se käy päinsä, jahkaili kirkkoherra katsoen Aukustiin kummastuneena, hiukan säikähtyneenä. – Pistetäänpä nuo ovet kiinni, ettei kukaan tule häiritsemään. Monestihan sitä joutuu hääräämään Jumalan ja ihmisten välimiehenä, mutta ei se tahdo minulta luonnistua, kun olen, poloinen, itse suuri syntinen. Synti näet iskostuu korviin niin, ettei saa selvää Jumalan äänestä, joka väliin surisee heikosti kuin kärpäsen lento. Ja vanha kehno keksii jos mitä juonia johdattaakseen ajatukset käsillä olevaan puuhaan kuulumattomiin asioihin. Mitä rötöksiä sinä, hurskas ja iällinen mies, olet nyt joutunut tekemään? Istu viereeni tähän sohvaan ja avaa sydämesi. Mutta muista se, että pieninkin syntisi salaaminen tai kaunistelu tai valheellinen puolustelu tai yleensä vähäisinkin vilpin henkäys muuttaa rippisi suuremmaksi synniksi kuin kaikki ne yhteensä, joita olet tullut tunnustamaan. Aukusti Koivukangas, muista, että olet nyt Jumalan etkä kirkkoherrasi edessä. No, ala joutua, sillä täällä on vähän kylmä.
Aukusti alkoi kertoa asiaansa alusta ja juurtajaksaen, hitaasti ja harkiten, aina mieluummin lisäten syyllisyyttänsä kuin vähentäen sitä. Kirkkoherra kuunteli tarkkaavaisesti, aluksi rauhallisena, mutta pian kolkon, jännittävän aavistuksen ja pelon valtaamana, kunnes nosti siinä kohdassa, jolloin Aukusti kaamean tyynesti kuvasi surmatyön suorittamisen, torjuen kätensä ja valahtaen melkein yhtä valkeaksi kuin hiuksensa voihkaisi: "Jumala armahtakoon meitä! Miten saatoit?"
Mutta tuijottaen eteensä kuin olisi katsonut, mitä teki surmaamansa miehen ääressä, Aukusti jatkoi kuvaustaan kiihkein, kähein kuiskauksin:
– Sanoin siinä ruumiin ääressä Jumalalle, että tehty mikä tehty – koeta armahtaa! Tutki sinä, mikä tässä on väärää, sillä itse en ymmärrä muuta kuin että minun täytyi puolustaa ystäviäni, omaisiani ja koko tätä meidän puolen menoa kuin ilves pentujansa. Sitten raahasin ruumiin lähellä olevan rimmen reunalle, kävin noutamassa kankaan kivikosta aikamoisen paaden, haudoin nuotiossa ja väänsin kunnollisen vitsan, sidoin kiven Kostamon syliin ja puulasin hänet rimpeen. Sinne hän upposi niin että kuplat vain pulisivat, eikä nosta päätänsä pinnalle ennenkuin enkeli töräyttää rimmen kohdalla isosta torvestaan sen viimeisen tuomion haasteen, jota tiemmä on vastahakoisimmankin toteltava. Vaatteet märkinä Kostamo silloin talsii käräjäpaikalle, jossa arvattavasti syyttää minua murhasta. Jumala sitten lukee tuomion ja antaa molemmille lopulliset roikinat. Mutta kyllä tämä niin outo tapaus oli, että minun täytyi tulla kirkkoherran luo näyttämään näitä vanhoja käsiäni ja kysymään, voisitteko pestä pois niistä murhan tunnon ja veren saastan? Riittääkö osalleni vielä Ristuksen veren pienintä pisaraa, jolla voitelisitte tuntoni polttavaa haavaa? Mielessäni kun asuu sellainen tuskallinen epäilys, että vaikka ihmisten mielestä olisin tehnyt miten oikein ja toiminut hätävarjeluksessa, niin silti tämä kaikki on Jumalan silmissä kauheata syntiä...
– Sitä se on, vaikeroi kirkkoherra, – tunto todistaa sen siksi. Mutta niin on Jumalan silmissä kaikki muukin – ihminen kai jokseenkin joka teossaan. Ja Jumala on niin tutkimaton – voi panna toisen syntisen toisen mestaajaksi, lukematta tästä hänelle syytä. Onpa nähty siten syntyvän tekoja, joiden suorittajia pidämme suurina sankareina. Jumala kutsuu joskus ihmisen sellaisen rikoksen rankaisijaksi, joka ei mahdu maalliseen lakitupaan. Valaise nyt, Jumala, mieleni, että voin sitoa tai päästää tämän vanhan hurskaan miehen kammottavasta veren viasta. Ei tässä ole helppo riehkaista eikä taistella sinun ja ihmisten välissä, kun saatat heidät niin vaikeisiin tilanteisiin, että kaikki pakotiet ovat tukossa. Ihmekö siis, jos hätääntynyt vetäiseekin ilkkuvaa paholaista kalloon niin että riittää. Näytti asia miltä hyvänsä niissä ylioikeuksissa, joihin ei tällaisen erämaanpapin järkivähäinen ylety, niin minusta ainakin tuntuu siltä – ja erehtyisin suuresti, ellei meidän rakas Herramme Jeesus, syntisten paras asianajaja, olisi tässä puolellani –, ettei tätä vanhaa miestä voi vetää hänen teostansa edesvastuuseen, koska hän on toiminut ei vain toisten pelastamiseksi kuka tietää vaikka miten kaameasta kohtalosta, vaan vieläpä ilmeisesti hetkeäkään ajattelematta itseään ja sitä kammottavaa uhkaa, minkä alaiseksi antautui. Näetkös, rakas Jumala, Aukusti ei ole aivan ilman näyttöä ja lieventäviä asianhaaroja ja olosuhteita. Mutta vaikka luulenkin käsittäneeni oikein tahtosi, että Aukustille on annettava vapauttava tuomio, niin vaikuta sinä häneen suoraan siten, että hänen järkkynyt tuntonsa rauhoittuu ja vanhat, paljon kunniallista työtä tehneet sierottuneet kätensä jälleen puhdistuvat ja lakkaavat inhoittamasta häntä. Uskon, että teet sen, ja merkiksi anteeksiannostasi luen nyt hänen ylitsensä siunauksesi.
Kuunnellessaan kirkkoherran puhetta ja Herran siunausta Aukusti tunsi, kuinka eilispäivän tapahtumat yhtäkkiä siirtyivät kuin kaukaiseksi kerran kuulluksi tarinaksi, joka oli silloin pöyristyttänyt, mutta sitten menettänyt tehonsa. Hän huokasi syvään kuin olisi ahdistava hengästys vihdoinkin helpottanut ja rinta rauhoittunut, nousi ja sanoi:
– Kiitoksia teille – nyt tuntuu hyvältä. Täytyy kiiruhtaa kotimökille varoittamaan Aaroa, jonka on parasta painua sinne, minne on opastanut niin monta. Eihän Kaarlo-pastori vain liene niin kiinni näissä asioissa, että paholainen on häneenkin iskenyt silmänsä?
– En tiedä, miten lienee. Varoitan häntä kuitenkin heti. Jaksaako Aukusti nyt oitis kotiin? Syökää edes ennen lähtöänne. Luulisi vanhan miehen voimain jo loppuvan.
– Lujalle tämä ottaa, mutta en saa rauhaa ennenkuin Aaro ja Suvannon herra tietävät, mitä on tulossa. Hyvästi, kirkkoherra, ehkäpä asiat lähtevät taas vähitellen solumaan. Kaikkeen sitä pitää ihmisparan joutua. Hyvästi!
Aukusti hiihti tasaisin liikkein järven jäätä suoraan joen niskaa ja kotiansa kohti, mielessä omituinen laantuneen myrskyn jälkeinen pelästynyt ja samalla onnellinen rauha. Kun hän oli päässyt joen niskaan ja seisahtaen siinä kääntyi katsomaan taaksensa, silmä ilahtui todetessaan, että sää oli tyyntynyt ja kirkastumassa. Kirkon ristissä ja lumisessa rantapetäjikössä jo väreili ohenneiden pilvien takaa tunkeutuvaa auringon rusotusta. Tapulin luukut olivat auki ja samalla alkoi sunnuntain aamukellojen soitto aaltoilla lumisen, valkoisen, kimaltelevan lakeuden yllä. Hartaana, yllättyneenä, Aukusti kuunteli juhlallista, harvakselleen ja vakavasti puhuvaa ääntä tuntien olevansa kahden Jumalansa kanssa.
Kun hän polvet jo horjuen väsymyksestä saapui kotipihalle, siinä seisoskeli levottomana Aaro, joka nähtyään isänsä tuli iloisen näköiseksi, mutta sanoi puoleksi nuhdellen:
– Luulin jo teidän uupuneen metsään ja olin lähdössä etsimään. Mutta miten tulette sieltä päin?
– Tulenpahan vain. Vieläköhän saunassa on löylyä?
– On siellä, sillä se lämmitettiin teitä odotettaessa hyvin myöhään ja tavallista tuimemmin.
– Mennään siis kylpyyn ja otetaan tukkilaisen löyly. Tuntuu näet siltä, ettei se hiki, mikä on tällä kierroksella tarttunut nahkaani, irtaudu pikku pihinöillä. Tule sinäkin.
– Jo vain – eipähän sitä milloinkaan liiaksi, löylyä näet, aikamiehen roskaan.
Isä ja poika kylpivät hartaasti, ähisten nautinnosta. Aaro hautoi vastalla isänsä selkää, ropsi sitä välillä lujasti, valeli lämpimällä vedellä ja puheli:
– On teillä vielä vaikkua kynnen alla, kun jaksatte olla suksien päällä vuorokauden yhteen painoon. Etelän poikiako ne olivat?
Nyt Aukusti alkoi kertoa retkensä vaiheita yhtä tarkoin kuin kirkkoherralle. Aaro kuunteli aluksi huvitetun, mutta pian tyrmistyneen näköisenä ja kuiskasi lopuksi:
– Sielläkö se Kostamo nyt makaa rimmessä kivi sylissä?
– Siellä. Eikä nouse sieltä ainakaan tämän talven jääkäreitä kyttäämään.
Aaro katseli isäänsä pelkäävän ja samalla ihailevan näköisenä sekä tuumi:
– Kun olen sanonut jätkäjoukossa olevani Koivukankaan Aukustin poika, niin pahimmatkin kiroilijat ja tappelijat ovat alkaneet kysellä, olisiko toisissa pitäjissä työpaikkoja, he kun paiskisivat töitä siellä yhtähyvin kuin täällä, mistä kaikesta on voinut huomata, että te olette laajalta mainittu mies. Mutta sitä, minkä nyt olette tehnyt, en olisi uskonut mahdolliseksi.
– Tuomitsetko siis nyt tekoni?
– Mitä hulluja – päinvastoin. Ainoa, mitä harmittelen, on se, etten itse päässyt sitä tekemään. Pettänyt se muuten olisi teidät ja napannut kiinni minut ensimmäiseksi huolimatta pyhimmistäkään lupauksistaan. Me olimme veriviholliset ja hän tiesi tuomionsa. Lähden heti Suvantoon neuvottelemaan.
– Äiti tästä yltyy suureen suruun, sanoi Aukusti.
– Niin kyllä, mutta toppuutelkaahan te häntä ja asetelkaa. Pian tulemme takaisin ja silloin on toisten miesten vuoro lähteä maanpakoon.
He menivät pirttiin alastomina, punaisina ja höyryävinä. Aukusti tuumi tyytyväisenä:
– Se on tämä pohjalainen jätkämies luotu niin, että teki se mitä tahansa, sen täytyy saada viimeiseksi emälöyly. Ja sitten se on kuin uusi ihminen.
4
Jänkälä oli ollut heinänhakumatkalla, kun hänen kuormansa rinnalle oli ilmestynyt kookas, leveäharteinen, avosilmäinen, laukkuselkä nuori hiihtäjä, joka oli hetken kuluttua, lausahdeltuaan ensin yhtä ja toista ylimalkaista, kysäissyt, sattuiko ajaja tuntemaan Jänkälä-nimistä miestä, jonka pitäisi asua näillä tienoilla. Jänkälä oli silloin vastaukseksi tiedustellut, mitä hiihtäjällä oli mainitulle miehelle asiaa, sillä nykyisin oli liikkeellä niin monenlaisia kulkijoita, ettei niitä tehnyt mieli ruveta noin vain lähimmäisensä kiusaksi toimittamaan. Hiihtäjä oli silloin sanonut vain tuovansa terveisiä muutamalta herralta, jota Jänkälä oli kauan sitten kyydinnyt tästä erämaiden halki sen kotipitäjään. Silloin Jänkälä oli pysähdyttänyt hevosen ja tuuminut, että sopii sanoa ne terveiset, sillä "muistelen hienosteeseen niin kuin minun itseni kohdalle olisi merkitty kirkonkirjaan tuo nimi eli sama, jota pappi käytti puhutellessaan minua rippikoulussa ja vannottaessa vihillä". Siitä olivat Aaro Koivukankaan ja Jänkälän neuvottelut alkaneet. Ne olivat sujuneet hyvin, sillä heidän ajatuksensa kulkivat näissä asioissa täsmälleen samaan suuntaan, ja johtaneet siihen toimintaan, jonka päätöstä Jänkälä nyt odotti tässä pakollisessa olohuoneessa. Hän silmäsi ympärilleen kuten oli tehnyt tuhansia kertoja, ja totesi vankikoppinsa yhä ja muuttumattomasti samaksi, mikä se oli ollut silloin, kun hänet tuotiin tänne ensimmäistä kertaa. Se tapahtui viime keväänä, maaliskuun loppupuolella, juuri kun hän oli saanut saatelluksi muutamia nuoria miehiä rajalle niin kuin sovittu oli. Hän oli jo ollut tulossa kotiin, kun poliisit käännyttivät hevosen asemaa kohti ja veivät hänet kuin kalliin aarteen junaan, Ouluun ja viimeiseksi tähän koppiin, jossa hän nyt istui ja muisteli tuota kaikkea. Siitä oli alkanut loppumaton tutkiminen ja tietojen kiristäminen, jota oli jatkunut koko kesän aina näihin pimeisiin syksyviikkoihin saakka, jolloin ne olivat päättyneet.
Jänkälä hymähti. Ne olivat luulleet häntä tyhmäksi ja ajatelleet – santarmipäällikkö ja kuvernööri, jotka hänen kimpussaan enimmäkseen touhusivat –, että hän tunnustaa heti kaikki joko pelosta tai palkinnon houkutuksesta. Ne olivat aluksi taputelleet olkapäälle, puhutelleet melkein kuin veljeä ja tarjonneet savukkeita, mutta heidän tiedustelunsa olivat silti jääneet vesiperiksi. Niistä oli ollut usein vaikea selviytyä, sillä kyselijät näyttivät tietävän ällistyttävän paljon, mutta kun houkutteli heitä teeskennellyllä typeryydellä ilmaisemaan tietonsa ensin, saattoi sen mukaan luovia melko taitavasti. Santarmeilla ja kuvernöörillä oli hyvä vainu ja uskollisia ilmiantajia, sen Jänkälä oli tullut huomaamaan. Hän ei ollut osannut kuvitellakaan, että heidän verkkonsa ja nuottansa olisi laskettu niin syvälle ja potkettu niin kaukaisiin erämaanpitäjiin saakka kuin oli. Heille oli kuoleman tärkeää saada jääkäriliike loppumaan ja sen täkäläiset värvärit ja liehtarit kiikkiin. Santarmiin nähden siinä ei ollut ihmettelemistä, sillä hän oli selvä ryssä ja suoritti virkavelvollisuuttaan. Hän toimitti tutkimuksia kuin totuttua työtään eikä sekoittanut niihin henkilökohtaista suuttumusta tai vainoa. Kuvernööri oli kiihkeämpi kuin hän, vaikka olikin suomalainen: suuttui, uhkaili ja oli vähällä käydä käsiksi, kun Jänkälän tekotyhmät vastaukset taas sotkivat heidän lankansa. Se oli sairaankalvakka mies, silmäin alla sinertävät pussit, häijy kuin piru. Hänen paha ilmeensä kummitteli Jänkälälle unessa.
Niin, melko hyvin Jänkälä saattoi sanoa kuulusteluista selviytyneensä, mutta ei silti riittävän hyvin. Hän oli tunnontarkasti pitänyt huolta siitä, ettei sanallakaan ilmaisisi kenenkään nimeä eikä osallisuutta asiaan, mutta siitä oli seurauksena, että hänen joskus täytyi ottaa omalle tililleen sellaista, joka ei siihen kuulunut. Mutta Jänkälä oli tuntenut, että hänen oli siveellinen pakko menetellä näin. Jos hän tekisi puheissaan pienimmänkään hairingin, josta sitten mahdollisesti seuraisi uusia vangitsemisia, se painaisi tuntoa enemmän kuin konsanaan oma kohtalo. Mutta vaikka hänen tilinsä olikin näin kasvanut liiaksi ja hän oli häätynyt selvien näytteiden pakosta myöntämään toimineensa rajalle pyrkivien sotavankien ja nuorten miesten oppaana ja saattelijana – sitä, että he aikoivat mennä Saksaan ruvetakseen siellä sotilaiksi, hän oli jyrkästi kieltänyt tienneensä –, siihen ei kuitenkaan sisältynyt ainakaan hänen omasta mielestään mitään niin toivottoman vaarallista, ettei siitä jotenkuten selviäisi. Hevosen omistaja joutui täällä rajan lähiseudulla kyyditsemään näinä aikoina jos ketä, uskaltamatta kysyä nimeä ja matkan tarkoituksia. Tästä hän oli tutkijoilleen joka kerta huomauttanut ja älysiväthän ne asian muutenkin. Mutta siitä huolimatta ei ollut annettu minkäänlaista tuomiota, vaan näin olivat kuluneet kevät, kesä ja pitkä syksy. Ja haikea ikävä ja masennus oli usein vieraillut sydämessä, jopa niin voimakkaana, että joskus välähti mielessä halu ostaa vapautuminen ilmaisemalla se, minkä tiesi muista. Santarmipäällikkö oli luvannut päästää hänet siinä tapauksessa kotiin.
Sen halun Jänkälä oli kyllä tukahduttanut siinä samassa kun se ilmestyi – niin kuin muutkin pahat ajatukset, joita yhtäkkiä sikiää mieleen selittämättömällä tavalla. Mutta sen mukana tuoreeksi leimahtanut kodin kuva oli kyllä onnensa houkutuksella tehnyt vankeuden yhä raskaammaksi. Kuin horroksiin vaipuen hän oli silloin syventynyt katsomaan itseänsä, vaimoansa, lapsiansa ja koko elämäänsä siellä kaukana pienessä metsätalossa. Keväällä hän oli nähnyt sen hankien ja niiden sulamisen aikana, jolloin päivä pitenee nopeasti, tulvavesi nousee, suoaavat paljastuvat ja kurkiaurat halkaisevat mahtavasti kuulasta, huikaisevan korkeata ja sinistyvää taivasta. Kevään henki tarttuu ihmiseenkin: toivo herää tainnoksista talven kirren alta, kohottaa silmänsä ja näkee riemastuen ihmeellisen valkeuden, joka säteilee havahtuvan maan pinnalla; lapset leikkivät halkopinon lastukolla päivät päästänsä ja ahavoituvat ruskeiksi kuin kuusenkävyt; mies ojentaa kätensä vaimolleen, jonka riutunut ilme ilahtuu ja katse tuikahtaa. Ei ole niin köyhää mökkiä, ettei tämä kevään ilo tuntuisi siellä, ei niin synkkää sydäntä, ettei se edes silmänräpäykseksi avautuisi tälle luonnon riemulle, joka helähtää kuin laulu kaukaa joelta. Vasta nyt, katsoessaan kevättä ja elämäänsä näin loitolta, melkein kuin kuolemanvirran toiselta rannalta, Jänkälä tajusi tuossa kaikessa olevan jotakin ei vain sanomattoman rakasta ja kallisarvoista, vaan lisäksi sellaista outoa iloa, joka ylensi sielua kuin suvivirsi kirkossa juhannuksena, mutta jolle hän ei osannut antaa nimeä. Se oli valjennut hänelle vasta nyt, kun hänet oli riistetty pois sen yhteydestä. Tätä Jänkälä haaveili ja kaipasi katsoessaan ristikkoikkunassa viipyvää kevään kajastusta ja kuunnellessaan suurkosken mahtavaa pauhua, joka valtautui yön hiljaisuudessa koko olevaisuuden keskimmäiseksi ääneksi. Mutta ei vain tullut loppua ainaisista tutkinnoista eikä auennut ovi muuta varten kuin niihin vietäväksi.
Kesän tullen mielikuvat muuttuivat. Jänkälä näki tuomien ja sitten pihlajien kukkivan ja tunsi niiden huumaavan tuoksun, joka täyttää pihan ja niityt ja yllättää kulkijan hänen laskeutuessaan kangasmailta lehtonotkoihin ja hyöteisiin puroalankoihin. Hänellä on sellaisessa paikassa rehevä luonnonniitty ja siinä pieni lato, jonka seinustalla kasvaa varjoisa pihlaja. Kerran kun hän kävi korjaamassa niityn aitaa, tuo pihlaja sattui kukkimaan parhaillaan, oksat valkoisina raskaasti riippuvista ja rehoittavista kukkatertuista. Tuhannet hyönteiset surisivat niissä ja ilman täytti huumaava, makea tuoksu. Hän tunsi raukeata onnea ja istahti ladon kynnykselle vain ollakseen siinä kuin autuuden valkean pilven helmassa, mitään ajattelematta, mitään kaipaamatta. Katse seurasi tietämättään ladon editse polveilevan puron hiljaista juoksua ja korva tuskin kuuli sen vaisua lirinää tuolta aidan luota, jossa oli virtavampi paikka ja pieni putous ja pohjassa valkeita ukonkiviä. Niityllä juhannusruusut kukkivat komeimmillaan ja puhalteli vieno tuuli, joka kuljetti mukanaan pajujen villahöytyviä.
Meni kesäkin ja tuli syksy, vaan ei auennut kopin ovi päästääkseen poloista miestä näkemään todellisuudessa sitä, minkä alati näki polttavan kaipuunsa haaveissa. Joskus hän huomaamattaan kiersi koppiansa ja kopautti nyrkillänsä seiniin kuin koetellakseen niiden kestävyyttä. Tätä hän saattoi tehdä siihen saakka, kunnes vartija näki tirkistysreiästä hänen puuhansa ja räpsäytti sen luukkua kuin herättääkseen hänet. Ei hän sitä pahalla tehnyt – säälistä vain ja pelosta, että miten tuon miesparan laita lieneekään. Silloin täytyi taas istahtaa ja hakea kuin sokea ajatuksilleen uutta tietä, jotta ne nousisivat edes silmänräpäykseksi jäytävän ikävyyden alhosta. Nousivathan ne – karkasivat huomaamatta sinne kauas pienen metsätalon pirttiin jossa puutetta kärsivä vaimo on tehnyt tulen avotakkaan ja askaroitsee nyt lapsineen sen ääressä. Huolekkaana hän vilkaisee silloin tällöin ovelle ja ulos, jossa on tervapimeää ja raivoaa lapinmyrsky. Isä näet on vielä poissa, tulossa kirkonkylästä ansioineen ja tuomisineen. Jänkälä näkee saapuvansa: soutaa virtaavaa tuulista jokea, löytää pimeästä huolimatta tutun valkaman, huoltaa veneensä ja aironsa ja lähtee varovasti nousemaan rantatietä kotiin. Nyt hänen askeleensa jo natisuttavat etehisen lattiaa ja nyt hän avaa pirtin oven. Jänkälä näkee juuri sen, mitä oli odottanutkin: vaimon ja lasten iloisen, ovelle suuntautuneen katseen. Hän näkee täältä vankilasta tarkkaan heidän katseensa, nuorimmankin vielä pikkulapsen tapaan totiset, isot, viattomat, aina elämää kummastelevat silmät. "Mikä riemu, kun pääsen kerran kotiin!" – – –
Mutta sitten hän yhtäkkiä sai kuulla tuomionsa. Hänet käytiin noutamassa ja saatettiin saman "oikeuden" eteen, joka oli hänen asiaansa käsitellyt. Siihen kuului venäläisiä upseereja, kuvernööri ja santarmipäällikkö – Jänkälä ei voinut tietää, keitä nuo kaikki oudot vormupukuiset herrat olivat. Tulkkia aina käytettiin. Kun hänet oli tuotu sisään, muuan upseeri luki ensin venäjänkielisen paperin ja sitten piissari saman suomeksi. Kun se oli tehty, kaikki katsoivat Jänkälään kylmän uteliaasti kuin todetakseen, minkä vaikutuksen se oli häneen tehnyt. Mutta vaikka tuomio oli sellainen, että se kykeni masentamaan lujankin miehen, Jänkälä ei ilmaissut minkäänlaista mielenliikutusta. Hän oli näet aikoja sitten eläytynyt siihenkin mahdollisuuteen, että joutuisi kärsimään venäläisten "sotalakien" maanpetoksesta määräämän korkeimman rangaistuksen eli kuoleman, ja päättänyt kestää sen miehuullisesti. Sitä iloa, minkä hänen kiduttajansa tuntisivat hänen rukouksistaan ja tuskastaan, hän ei heille soisi. Ja niin hän seisoi horjumatta, ojentautuen suoraksi ja katsoen kuvernööriä, jonka ilmeestä vähitellen hävisi voitonriemuinen, julma sävy vaihtaakseen vääristyneeseen pahan omantunnon irvistykseen. Jänkälä vastasi "tuomarin" kysymykseen, oliko hänellä mitään sanottavaa, että oikeusistuin ja sen menettely oli Suomen lakiin perustumaton ja sen päätös hänelle jo tehdyn väkivallan jatkamista murhalla. Kun pyöveleiltä on turhaa anoa armoa, hän ei tahdo tuottaa heille sitä iloa, että saisivat hylätä hänen sitä koskevan pyyntönsä. "Mutta haluan ilmoittaa teille, te vieraasta maasta tänne tulleet kylmäveriset murhaajat, ettei kulu pitkiä aikoja, ennenkuin tuo pirullinen hymynne muuttuu tuskan irvistykseksi ja voitonriemunne kuolevan korinaksi. Jumala tahtoo, en tiedä miksi, että minun on kuoltava. Teen sen alistuneella mielellä, sillä uskon kuolemani olevan edes pieni uhri isänmaan vapaustaistelussa. Ja teen sen tyynesti senkin puolesta, että tiedän varmasti tulevani kostetuksi. Vähäisiä ovat minun ja muiden suomalaisten kärsimykset siihen verrattuna, mitä pian saatte kokea te ja teidän aasialainen jättiläiskansanne. Ja sinulle, vanhaa aatelisnimeä kantavalle suomalaiselle kuvernöörille, joka olet tehnyt parhaasi saadaksesi minut hirteen sen sijaan että olisit koettanut pelastaa minua, annan korvaukseksi tästä vaivastasi polttavan kiroukseni, joka tulee jäytämään tuntoasi kuolinhetkeesi saakka. Tulen olemaan jokaisen yösi vieras, ensimmäisen kerran sinä yönä jolloin lakkaan olemasta elävä olento..."
Kuvernööri oli mennyt tuhkanharmaaksi ja sanoi vihaisesti tuomarille jotakin venäjäksi. Tuomari viittasi ja Jänkälä saatettiin takaisin koppiinsa. Olisi luullut että hänen vartijansa oli tuomittu eikä häntä, sillä niin järkyttyneiltä ja tyrmistyneiltä näyttivät nämä, joiden myötätunto oli kokonaan Jänkälän puolella, hänen sen sijaan astuessaan pystypäin ja katse tähtäytyneenä muihin maailmoihin.
5
Kopissaan Jänkälä myönsi saaneensa iskun, joka tosiasiassa oli jymähdyttänyt hänet tainnoksiin. Hän oli ajatellut kuolemaa paljon, sillä toivorikkaimpinakin hetkinä salainen ääni oli muistuttanut hänelle tällaisesta kaameasta mahdollisuudesta. Hän oli oivaltanut, että kun kuolema saapuu sairauden tai pitkän elämän päätökseksi, se on tervetullut vapauttaja, viimeinen piste loppunsa saavuttaneen kaaren päässä, se kaukaa auringon laskun maasta näkynyt pieni musta portti, joka aukeaa vain kerran ja sulkeutuu iankaikkisesti. Samoin hän oli ymmärtänyt, että rikolliselle, verenvikaiselle, jonka tunnossa palaa sammumaton tuli ja joka janoaa rangaistusta ansaitakseen sen kärsimisellä sovitusta ja rauhaa, kuolema voi kuvastua pelastajana sietämättömästä olotilasta. Pelastaja olemisen taakasta sen täytyy lopuksi olla nimenomaan niille, jotka kutsuvat sen luoksensa vapaaehtoisesti, viimeisenä varmimmasti luotettuna ystävänään. Näissä muodoissa kuolemaa voi ajatella rauhallisella, alistuneella, kunnioittavalla mielellä, kuten eletyn elämän luonnollista, itsestään selvää ja välttämätöntä loppupistettä.
Mutta hänen tilanteensa oli toinen. Hän ei ollut sairas, vaan päinvastoin terve ja elämänhaluinen; voima aivan paisutti hänen vankkoja lihaksiaan. Kuolema olisi hänelle siinä suhteessa vihamielisintä väkivaltaa, mitä elämää ja luontoa vastaan milloinkaan voi harjoittaa. Ei hänellä liioin ollut tunnollaan verenvikaa eikä muutakaan rikosta, joka olisi johtanut mieleen kuoleman sovituksen antajana. Eikä oleminen ollut tullut hänelle taakaksi edes täällä vankilassa, vaan se oli köyhyydestä ja vaikeuksista huolimatta aina ollut riemua niin kuin ainakin terveellä miehellä, jolla on puhdas tunto, mieluisa vaimo ja rakkaat lapset. Hänen kohdallaan kuolema siis oli luonnoton, kutsumaton, elämän perusvietille kielteinen vieras, jota oli sanomattoman vaikea totutella katsomaan silmiin ja tervehtiä kädestä.
Hänen täytyi kuitenkin tehdä se, sillä jonakin iltana tuo musta vieras astuisi tähän koppiin ja hän tahtoi olla valmis ottamaan sen vastaan. Hänen tuli siis löytää ne perusteet, joiden varassa hän saattaisi tyydytettynä ottaa viimeisen askeleensa tyhjän päälle. Antamatta sekunniksikaan valtaa sille tuskan kohinalle, jonka tunsi patoutuvan sieluunsa hirsipuun väkisinkin vilahtaessa taivaan rannalla, hän alkoi henkensä koko voimalla, nousten kuin tikapuita, kiivetä kohti sitä korkeutta, josta aukenisi lohdun ja alistumisen rauhallinen näköala.
Hän alkoi asiasta, joka oli hänet tähän saattanut. Se talvinen ajomatka kauan sitten Suvannon Hannun kanssa oli vaikuttanut häneen syvästi. Siitä alkaen hän oli katsellut kaikkea toisin silmin, nähden sen uudessa valossa. Hän ei ollut aikaisemmin tajunnut mitä oli "isänmaa", eipä ollut paljoa sitä ajatellutkaan. Eihän hän ollut käynyt edes kansakoulua, ei muuta kuin rippikoulun, eikä ollut siis kuullut isänmaasta juuri mitään. Kummallista, ettei niin tärkeästä asiasta puhuttu rippikoulussa tai annettu muuten soveliasta valaistusta, vaan ihmiset saivat omin neuvoin haeskella sitä kuin kadonnutta päärlyä. Suvannon Hannu osasi puhella siitä siten, että se koski sydämeen. Sukupolvien takaiset haavat kai aukenivat, koska mieleen syttyi kumea vimma perivihollista vastaan. Suomalaisen sielussa oli tässä suhteessa jotakin perittyä, joka oli valmista opettamattakin: hän syntyi kissaksi, jolla on luontainen viha koiraa vastaan. Katsoipa Jänkälä tämän jälkeen minne vain: taivaalle, erämaiden autereisille vaaroille, alakuloisille nevoille ja tummiin korpiin, pienien peltojensa multaan, mihin vain, kaikki oli muuttunut salaperäisesti eläväksi ja kuiskasi hänelle: "Olemme yhtä ja kuulumme toisillemme!" Jänkälä vaistosi tämän ja nautti siitä, sillä hänestä tuntui kuin hän olisi saanut suuren omaisuuden, jopa enemmän: jotakin sellaista, jota ei voi ostaa rahalla: vapaan miehen itsenäisen kansalaishengen.
Tätä tunnetta hän oli hautonut ja hiljakseen ravinnut lukemalla joskus sanomalehteä tai kirjaa tai menemällä kirkonkylään kansanjuhliin, joissa peitetyin sanoin aina puhuttiin "isänmaasta". Tuo sana sävähdytti Jänkälää oudosti kuin olisi siinä ollut väkevää taikaa. Ja joka kerta sen kuullessaan hän pysähtyi ajattelemaan Hannun sanoja, että isänmaa on siirrettävä sanoista tekoihin, tunnelmista tosityöhön, että sen puolesta oli uhrattava vaikka henki. Se vaatimus ei ollut vähäinen – Jänkälä tunsi sen väristen. Jokainen, jolle se ei ollut vain tyhjä sana, jähmettyi kuvitellessaan sitä todellisuudeksi.
Mikä se oli, jonka hyväksi uhrauduttiin silloin, kun annettiin isänmaan puolesta henki? Isänmaa itse tietenkin, koko valtakunta, sen sivistysmuoto, kansa ja tulevat sukupolvet, koko sen olevaisuus, jonka kehyksissä elämä täällä kulki ja oli yleensä mahdollista. Mutta näin ajatellessaan Jänkälä tunsi hämärästi tästä luettelosta puuttuvan jotakin, joka oli vielä enemmän kuin ne – niiden yläpuolella ja summa. Isänmaa oli kansan korkein aate ja usko, se ihanne, jota kohti ihmiskunnan tie kulki. Tätä tietä ei saanut päästää tukkeutumaan, vaan sitä oli puolustettava kunniavartiostona kuolemaan saakka.
Kallisarvoinen ja jalo oli siis asia, jonka puolesta Jänkälä joutuisi antamaan henkensä. Hän oivalsi sen ja tunsi lohtua. Hänen verensä yhtyisi pisarana niiden lukemattomien vereen, jotka olivat kärsineet viattoman kuoleman. Oliko siitä ollut hyötyä, koska väkivalta ja vääryys rehoittivat tälläkin hetkellä näin röyhkeästi? Oli, sillä minkälainen olisi maailma, jos vääryys olisi saanut rehoittaa uhreitta, ylimpänä valtiaana, ilman edes viattoman vastarintaa? Varmaan sitä ei olisikaan nykyisessä merkityksessä. Taivas olisi joutunut tappiolle ja sammunut, perkele olisi voittanut, surmannut ihmissuvun ja muuttanut koko olevaisuuden auringottomaksi, sysipimeäksi helvetiksi, jota silloin tällöin valaisisi kiehuvasta pikimerestä korkealle kuohahtavan aallon palava harja. Vain se, että yhä uudet viattomat uhrit vuodattivat verensä, herpaisi salaperäisellä tavalla saatanan vimmaa...
Jänkälän silmäterät laajenivat ja hän tuijotti kauas. Hänen sielussaan oli avautunut yhtäkkiä näky, joka valtasi hänen koko olemuksensa: pimeys, viimeisenä viiltona kirkkaaksi jäänyt taivaanranta ja sitä vastaan kuvastuva risti. Siihen oli naulittu mies, joka myös kärsi isänmaan eli sen edestä, että tie sinne pysyisi avoinna kurjalle ihmissuvulle. Hänet Jänkälä oli tähän hetkeen saakka unohtanut. Niin kauan kuin oli ollut vapaa, hän ei ollut yleensä ajatellutkaan Jumalaa eikä Jeesusta eikä muuta semmoista. Sitten kun oli joutunut vangiksi, oli muistanut heitä, mutta vieläkin välinpitämättömästi ja kalseasti, mielessä takaportti, että "kun tämä on ohi, niin ollaan kuin ei olisi puhuttu mitään". Ja vielä senkin jälkeen, kun kuolema oli tullut varmuudeksi, hän oli ensimmäiseksi alkanut haalia kokoon omia varustuksiaan, toivoen kestävänsä niiden avulla. Vasta nyt, yhtäkkiä, tuo risti ilmestyi hänen näköpiiriinsä ja hän tuijotti siihen lumottuna, huohottaen kuin olisi hengästynyt.
Jänkälän pää painui käsiin ja hän puhui mielessään Jumalalle: "Raukka minä, kun en muistanut sinua aikanaan, vaan pakenen luoksesi vasta nyt, kun hätä käskee. Älä kuitenkaan lue tuota viaksi, sillä jos haet minusta ansioita, niin niitä ei ole minkäänlaisia. Kun olet jo asettanut eteeni ristin, niin avaa vielä sydämeni tajuamaan sen salaisuus. Aavistan, mutta en näe selvästi, olen kuin side silmillä jossakin, jonne loistaa kirkas aurinko, kuin janoinen, jolla on kädessään lukittu juoma-astia. Mutta vaikka niinkin, niin tunnen silti, että voidakseni kestää kaiken miehuullisesti minun on kannettava ristini Vapahtajan jäljessä, astuttava hänen akkeliinsa ja katsottava häneen..."
Jänkälä tutki näin kohtalonsa kaikki puolet, ollen joka hetki varuillaan, ettei tajunnan taustalle patoutuva tuska pääsisi rikkomaan tokeitaan ja hukuttamaan hänen miehuuttaan ja siveellistä arvoaan valituksensa pauhuun. Hän oli päässyt selville, mistä tuo kauhu etupäässä johtui. Se, että hänen täytyi kuolla, ei sitä aiheuttanut. Hän olisi ollut valmis milloin hyvänsä menemään taistelun tulisimpaan pauhuun, jossa olisi tiennyt tulevansa ammutuksi tuhansin kuulin, eikä olisi tuntenut pelkoa. Samoin hän voi kauhutta ajatella muitakin kuolintapoja, kunhan ne vain olivat vapaalle, kunnialliselle miehelle sopivia. Mutta hirttämistä vastaan hänen koko olemuksensa nousi kapinaan, sillä se oli jollakin tavalla häpeällinen sen lisäksi, että oli salaperäisesti, pöyristyttävästi kaamea. Koiran kuolema se oli vapaalle miehelle, kuuluva vain kurjimmalle roistolle, jos sillekään.
Tämä oli Jänkälän heikko kohta ja siinä hän tarvitsi apua. Havahtuessaan siihen, että tunsi nuoran kiristyvän kaulaansa, hän tukahdutti kauhunparkaisun ja huusi sielussaan apua, jotta olisi saanut siirretyksi ajatuksensa muualle. Ja hän huomasi ihmeekseen voivansa tehdä sen. Kauhuntunne haihtui ja mielikuvitus alkoi elävöittää menneitä onnenpäiviä, jotka loistivat kaukaa kuin kirkas kesäinen sunnuntai. Jänkälä eli uudelleen koko elämänsä muistojen varhaisimmasta alusta vangitsemishetkeen saakka. Paljon siihen mahtui sitä, jota ihmiset sanovat "onneksi", kun katseli sitä näin kaukaa – niin, olipa se kuin kirkkainta poutapäivää, jonka taivaalta on haihtunut viimeinenkin hattara. Hartaasti Jänkälä tuijotti siihen, koettaen havaita sen jokaisen välähdyksen, ja näki itsensä aina lopuksi kävelemässä vaimonsa kanssa ruispellon pientareella sunnuntai-iltapäivänä, jolloin ilmassa väreilee rauha. Tässä asiassa Jänkälä tunsi erikoisesti salaperäisen auttajan voiman. Tämä oli hänen apunansa öinkin ei vain rauhallisen unen vaan lisäksi ihanien unien antajana. Silloin hän todella sai olla kotona ja voi puhutella vaimoaan ja lapsiaan. Yhä uudelleen hän hyvästeli heitä sanoen lähtevänsä pitkälle matkalle, mutta selittämättä tarkemmin, minne. Mutta joka kerta kun sydän oli särkymäisillään ja tuskan aalto tulvahtamaisillaan, salaperäinen auttaja asetti myrskyn ja antoi onnen surumielisen kajon paistaa sieluun. "Me tapaamme kerran siellä, jossa ei ole tätä tuskaa", hän silloin vakuutti vaimolleen ja hyvästeli hänet taas.
Sitten eräänä iltana Jänkälä havahtui unestaan siihen, että valo rapsahti palamaan, kopin ovi aukeni ja sisään tuli vankilan pastori. Tuttu mies hän oli Jänkälälle, oli käynyt hänen luonaan usein, tuonut tietoja ulkomaailmasta ja koettanut lohduttaa kuin ihminen ihmistä, Jumalan palvelija ikiteilleen tuomittua. Mutta milloinkaan hän ei ollut tullut tähän aikaan – myöhään illalla, ehkä yöllä.
Jänkälä tajusi yhtäkkiä, että hänen lähtönsä hetki oli tullut, että pastori oli saapunut hänen saattelijakseen ja viimeiseksi turvakseen. Tuskan aalto oli yllättää hänet, mutta hän ennätti huutaa auttajaansa, joka ei hylännytkään häntä tänä vaikeana hetkenä. Jostakin kaukaa alkoi säteillä valoa kuin olisi lyhty syttynyt valaisemaan myrskyävää merta. Siihen Jänkälä kohdisti katseensa ja rukoili mielessään hartaasti, että se saisi palaa siihen silmänräpäykseen saakka, jolloin olemisen tuska olisi hänen kohdalleen loppunut.
– Jumalan rauhaa, Jänkälä.
Pastori sanoi sen hiljaisesti, arasti, melkein peläten, ja istuutui.
– Sitä samaa pastorille, vastasi Jänkälä.
Hän nousi ja alkoi pukeutua. Pastori puhui edelleen arasti:
– Vaikka ne voivatkin ruumiin tappaa, niin sielua eivät voi. Ruumis kuuluu ajallisuuteen ja on loppumattomien tuskien asuinsija, vankikoppi, jossa sielumme itkee ja kaipaa vapauttaan kuin lintu häkissään. Ruumiin kuolema on sielun vapautuksen hetki ja kuin leivonen kohti korkeutta se lentää Luojansa luo, siihen ikuisuuteen, jonka aavistamme perimmäisenä totuutena olevan kaiken takana. Sielun linnulla ei ole silloin ainoatakaan likaista höyhentä. Jänkälä, onko sinun sielusi lintu valkoinen kuin villa? Polvistu tähän eteeni ja vastaa!
Jänkälä oli jo pukeutunut rantuisiin, kömpelöihin, muodottomiin vanginvaatteisiinsa ja painoi nöyrästi päänsä pastorin syliin. Pastori kuiskasi:
– Kevennä tuntosi Jumalan edessä, niin voit kuolla helpommin.
– Kaikkeen syntiin olen vikapää joskaan en teoissa niin ainakin ajatuksissa. Mutta siitä, mitä olen tehnyt, kadun eniten sitä, etten ole aina osoittanut riittävää rakkautta vaimoani enkä lapsiani kohtaan, että olen joskus puhutellut heitä tylysti ja häijysti...
– Sen Jumala antaa sinulle anteeksi. Mutta jaksatko sinä antaa anteeksi Hänelle sitä, että Hän on määrännyt sinulle tällaisen kohtalon, ja vielä pyöveleillesi? Ilman sitä ei sielusi pääse niin puhtaaksi, että kelpaisit kirkkauden maahan.
– Enhän minä ymmärrä Jumalan tekoja eikä ole juolahtanut mieleenikään Häntä tästä moittia. Isänmaan vapaus vaatii tällaisia uhreja kasvaakseen kestäväksi. En ymmärrä, miksi niin täytyy olla, mutta niin vain on. Ja nämä pyövelini – mitäpä minä heitä vihaamaan. Ovat paremminkin säälittäviä, varsinkin kuvernööri, joka on kurjin kaikista. Kadun, että tuomioni hetkellä lausuin hänelle kiroukseni ja uhkasin kummitella. Pastori ehkä ilmoittaa hänelle tämän ja pyytää anteeksi puolestani...
– Saanenhan tuota... Jaksatko kuolla miehenä?
Jänkälä kertoi taisteluistaan ja sanoi voivansa torjua kauhuntunteen.
– Sitten olet pelastettu. Muista, että auttaja on vierelläsi ja avaa sinulle portin rajan toiselle puolelle niin, ettet huomaakaan.
– Tuletteko saattamaan minua?
Pastori kumartui Jänkälän puoleen ja sanoi:
– Tulen. Viimeiseen sallittuun hetkeen saakka pysyn rinnallasi rohkaistakseni sinua Suomen miestä, joka olet annettu vihollistesi käsiin heidän murhattavakseen. Olen rukoillut kiihkeästi tietoa siitä, mikä olisi se tärkein asia, jonka Jumala sallisi ja käskisi sanoa sinulle tällä viimeisen rippisi hetkellä, ja nyt se välähtikin mielessäni. Vakuutan sinulle anteeksiannon kaikesta, mitä olet tehnyt pahaa, ja kruunaan sinut kunnian- ja voitonseppeleellä kaikesta, mitä olet tehnyt hyvää. Annan sinulle Jumalan tahdosta valtuuden pitää itseäsi sankarina ja voiman nähdä itsesi menevän sellaiselle kuuluvaan kuolemaan. Tyydytkö siihen?
– Se on liian paljon näin köyhälle ja vaatimattomalle miehelle. Tyydyn, kunhan annatte sydämeeni rauhan ja voimaa alistumaan kohtalooni. En välitä kunniasta, vaan piiloudun hautaani kuin hiiri. Luuletteko, että noustessani sieltä tuomiopäivänä Suomi on vapaa, kukoistava valtakunta?
– Varmasti on!
– No, hätäkö tässä sitten. Käykää, rakas pastori, viemässä terveiset vaimolleni ja lapsilleni – hyvästit, viimeiset tiedot elävältä eläville.
Heidät sijoitettiin vankilan pihalla kärryihin. Portilla luettiin venäjäksi jotakin, jota kumpainenkaan ei ymmärtänyt. Sitten he ajoivat pimeässä yössä kasarmintietä kaupunkiin ja sen laitakatua Kajaanin tulliin, hautausmaan ohi ja maantietä edelleen vähän matkan päässä oikealla puolella olevan kankaan kohdalle. Vain joku myöhäinen kulkija näki oudon saattueen, mutta osasi tuskin arvata, mikä oli kyseessä. Oli niin pimeää, ettei voinut erottaa, keitä kärryissä istui ja minkälaisin ilmein. Teloituspaikka oli metsässä ja hirsipuuna tukevaoksainen petäjä, jonka juurelle oli kaivettu valmiiksi hauta. Ympärillä seisoi neliönä parisataa venäläistä sotilasta. Kuvernööri, poliisimestari, santarmipäällikkö ja sotilaslääkäri sekä sotilaiden komentaja olivat saapuvilla.
Jänkälä näki parin lyhdyn himmeässä valossa tämän kaiken, mutta jaksoi torjua sen aiheuttaman kauhun. Hän tunsi pastorin käden käsivarressaan, kuuli hänen kuiskaavan rohkaisevia sanoja Jeesuksen Kristuksen kuolemasta ja ymmärsi taas kuin salaman valossa viattoman kärsimyksen ja uhrikuoleman merkityksen. Hänen sielunsa katse oli nostettuna kaukaisuudesta paistavaan ristiin, kun pastori siunasi hänet ja luovutti kahden sotilaan käsiin. Jänkälä vaistosi näiden kylmän katseen, tunsi heidän raa'at otteensa, kun he sitoivat hänen kätensä selän taakse, ja oli joutua kauhun valtaan ja ruveta huutamaan apua ja taistelemaan, kun samalla kaikki ikäänkuin unohtui ja hänen henkensä kohosi pois koko tästä tilanteesta. Silmiensä pimetessä hän ymmärsi kuin jonakin kaukaisena asiana niiden tulleen peitetyiksi, mutta ehti käydä kesäisellä kotiniityllä ja vaimonsa luona ennenkuin tunsi köydensilmukan kiristyvän kaulaansa. Silmänräpäyksessä hänen henkensä heittäytyi Jumalan huomaan kuin olisi avautunut vastaanottamaan korkeimman armon ja oivaltamaan olemisen suuren sal...
Pastori tunsi jäykistyvänsä kauhusta ja verensä hyytyvän. Jänkälä ei tehnyt vastarintaa, ei äännähtänytkään, vaan meni hirsipuun juurelle pää pystyssä kuin olisi odottanut jotakin merkkiä pimeältä taivaalta. Kun lauta tempaistiin hänen altansa, pastorin valtasi masentava, lamauttava murhe ja samalla ellottava inho ihmissukua kohtaan, joka tekee tällaista ja vielä katsoo tunnottomasti. Mutta eihän? Kun seisottiin siinä määrätty puolituntia odottaen, että kuolema varmasti saisi saaliinsa, pastori kuuli sotilasten riveistä silloin tällöin raskaan, suurta ahdistusta ilmaisevan huokauksen. Siellä siis sykki inhimillinen sydän.
Lääkäri viitattiin saapuville ja hän totesi Jänkälän kuolleen. Hänet otettiin hirsipuusta ja laskettiin hautaansa. Pyövelit käsittelivät häntä varovaisesti kuin olisivat tunteneet kunnioitusta häntä kohtaan. Ja sitten pastori astui haudan reunalle ja siunasi hänet lepoon, josta Jeesus Kristus, Vapahtajamme, oli hänet viimeisenä päivänä herättävä. Vaikka sotilaat eivät ymmärtäneet hänen sanojaan, he arvasivat niiden tarkoituksen, ja taas kuului sieltä täältä raskas huokaus kuin olisi tuuli suhahtanut murheellisesti mäntyjen latvassa. Pastori kuuli oman äänensä kolkon kaiun ja totesi, miten toivotonta sen oli vilpittömästi julistaa Jumalan tahdoksi sitä, mitä oli tapahtunut.
Menot kai tuntuivat santarmipäälliköstä liian pitkiltä, sillä hän kaivoi taskustaan savukekotelon, pisti savukkeen hampaisiinsa ja räpsäytti tottuneesti tulen sytytyskojeeseen. Ja savukkeet ilmestyivät muidenkin leukoihin heti, kun pastori oli lopettanut siunauksensa ja pyövelit alkaneet täyttää hautaa. Se kävi nopeasti, sillä kivet ja sora vyöryivät sinne helposti, kun vain auttoi lapiolla. Isomman kiven pudotessa ruumiin päälle kuului ilkeä muksahdus, mutta mitäpä siitä, sillä sehän oli vain hirtetty tshuhna – tuskin koiran raadon veroinen. Pään kohdalle sattui niin iso kivi, että sen pudotessa kuului rusahdus kuin olisi kallo haljennut. Sittenpähän oli varmasti kuollut. Pyövelit työskentelivät uutterasti, sillä he huomasivat esimiestensä käyvän kärsimättömiksi. Nyt oli hauta täynnä. He polkivat sen anturoillaan tasaiseksi ja tehden sitten kunniaa esimiehelleen ilmoittivat kaiken olevan valmista.
"Venäläisten pyövelien anturat suomalaisen haudan päällä". Pastori mietiskeli näkemäänsä jäädessään muiden poistuttua vielä hetkiseksi haudalle. Hänestä näet tuntui vaikealta erota Jänkälästä ja jättää häntä tänne aivan yksin. Pastorin sydän särkyi hänen värjöttäessään siinä pimeässä ja kuunnellessaan tuulen suhahtelua puissa. "Jumala, miksi olet hylännyt meidät?" hän kapinoi ja syytteli, "miksi olet syössyt Suomen kansan tähän hirveään alennustilaan?" Hän taisteli epäilyksiänsä vastaan, jotka ilkkuen kielsivät olevaisuudessa vallitsevan minkäänlaista vanhurskautta ja julistivat vain voiman oikeutta, ja tunsi olonsa sanomattoman onnettomaksi ja kurjaksi. Mutta sitten hänen sieluunsa ilmestyi Jänkälän muoto – tuttuna kuten vielä tunti sitten, mutta kuitenkin muuttuneena, hengistyneenä, kirkastuneena. Siitä kuvastui syvä rauha. Pastori tunsi voivansa lähteä kotiin.
6
Hannu ja Helli olivat olleet jouluna äidin ja tätien luona ja päässeet kaikesta huolimatta samoihin tunnelmiin kuin lapsina. Jo matka oli ollut Hannusta mieluinen ja jännittävä, sillä Helli pelkäsi vaunuissa kulkevia venäläisiä upseereja ja sotilaita, ja turvautui siksi Hannuun. Entinen kaukainen toivo välähti varmaan Hannun silmistä ja välittyi Hellin sieluun, koska Helli katsahti häneen laajentunein, tummin silmäterin ja hieno puna kohosi hitaasti poskille. Mutta Hannu painoi armotta haaveensa takaisin sydämensä kammioon ajatellen, ettei ruusuja oteta vielä jouluna ulos talvikellarista. Se tehdään vasta maaliskuussa, jolloin pian nähdään, mikä niistä on kuollut ja mikä elinvoimainen.
Helsingin sohjusta ja vilinästä tullessa oli vanhan koulukaupungin puhdas, valkea rauha sanomattoman viihdyttävä. He ajoivat verkkaisesti hölkkäävän hevosen reessä tuttuja katuja entiseen kouluasuntoon ja olivat hartaudesta vaiti. Samanlaista oli kuin ennen – kauppojen nimikilvetkin melkein muuttumattomia. Heitteli lunta hiljalleen, kaikki oli puhdasta, ihmisiä liikuskeli siellä täällä, hevosen kulkunen kilisi ja lapset näyttivät harrastavan hiihtoa pikku suksilla eli "lipakoilla", kuten Hannun ollessa heidän ikäisensä. Täällä ajurit pitivät luokan yläkaarteessa kulkusta, ja se oli Hannun mielestä liikuttavan kodikasta. Hänellä vilahti mielessä entinen rekiretkitunnelma. Vaikka eihän hän ollut ollut Hellin kanssa sellaisella retkellä, vaan oli luovuttanut sen onnen Erkille. Hannu vilkaisi syrjästä Helliin, joka näytti muistelevan jotakin miellyttävää, koska hymyili. Hellin kauneus poltti Hannun sydäntä niin, että hänen täytyi ummistaa silmänsä. Hän ei tiennyt reelläajon, lumen ja kulkusen herättäneen Hellinkin mielessä rekiretkien muistoja, salaisimpana sen kokemuksen siellä korven läpi johtavalla tiellä, jolloin kuu oli jäänyt kuusien taakse, ettei olisi nähnyt, mitä tapahtui. Helliä värisytti vieläkin nuoruuden ensimmäisen lemmen sulo.
Perille tultua täytyi torua äitiä ja tätejä, jotka törmäsivät portille avopäin, vain huivi hartioilla, ottamaan vastaan, "auttamaan", "nostamaan tavaroita". "Kiireesti sisään, ettette vilustu, rakkaat hupakot!" toimitti Hannu. Etehisessä vasta oikein tervehdittiin. "Hannulla on uusi hieno puku!" ihaili äiti. "Vo-ooi, mistä tällaista kangasta näin sodan aikana saa ja paljonko maksaa?" Äiti hypisteli rintapieltä, josta kädet itsestään siirtyivät hartioille ja sitten kaulaan. Valkeatukkaista päätä täytyi silmänräpäykseksi painaa rintaa vastaan. Olga-täti hyväili Helliä ja tutki tämän kampausta. "Vai näinkö siellä Helsingissä nykyään –, kyllä se sopii sinulle". Aina-täti joutui syrjäytetyksi kuten hänen kohtalonsa oli, ja seisottuaan hetkisen orvon näköisenä pujahti keittiöön viimeistelemään kahvitarjotintansa. Hannu ja Helli tarkastivat Olga-tädin huoneet, makuukamarin ja "salin", ja totesivat kaiken olevan kuin ennenkin. Rafaelin paksuposkinen enkeli katsoi hartaasti viistoon ylöspäin, kukkamaalauksia oli tullut lisää, uunin edessä oli verhoteline, johon oli maalattu taidokkaasti kaksi punaista unikkoa. Helli saisi asua "salissa" ja nukkua omassa vanhassa vuoteessaan. "Ehkäpä Hannu hommaa serenaadin, kuten kouluaikana", puheli Olga-täti toivorikkaasti. "Ei ole mitään niin ihanaa kuin herääminen kauniiseen lauluun". Hannu katsahti tätiinsä ja kysyi mielessään, oliko tuon mielipiteen takana ehkä jokin nuoruusmuisto? Jos oli, niin sen täytyi kuultaa sieltä kaukaa suloisesti lämmittävänä, koska ääni värähti noin. Äidin huoneessa oli kaikki vanhaa ja tuttua tavaraa kodista virran rannalta. Erkin pöytä oli entisellä paikallaan. Helli istuutui sen ääreen ja veti auki laatikon, jossa oli vielä muistona kellastuneita papereita ja niissä Erkin lapsellista korkeata käsialaa. Erkin ja isän kuva oli seinällä.
Kun Hannu oli saanut talon pienessä puuvajassa laitetuksi kuuseen jalan ja tuoduksi kuusen sisään, äiti otti vaatekaapin alalaatikosta pahviaskin, josta löytyivät vanhat tutut koristeet. Hän levitteli niitä pöydälle liikutettuna ja ihmetteli niiden himmentymättömänä pysynyttä kiiltoa. Hannu ja Helli katsahtivat toisiinsa: ne olivat kirkkaita vain äidin silmissä – todellisuudessa ne olivat melkein lyijynharmaita. Muistojen runous auersi äidin silmissä ja sai ne loistamaan yhtä kauniisti kuin ennen, onnen ollessa kukkeimmillaan. Ja miten kävi Hannun itsensä? Kun hän oli oikonut ja puhdistellut niitä hetkisen, antanut pienen lasitiu'un kilahtaa vaisusti korvaansa kuin ennen pikkupoikana jouluna tai ikävänä tuiskupäivänä, niin eikö pian avautunut mielessä tuo onnen satumaa himmentymättömän kirkkaana ja kiehtovan autereisena? Isä ja Erkki tulivat yhtäkkiä saapuville ja katselivat heitä lämpimän tunteen ilmeellä, sanomatta mitään, seisoen tuossa vierellä, silmäten silloin tällöin toisiinsa ja nyökäyttäen hyväksyvästi. Hannu unohtui tiuku kädessään pieneksi hetkeksi mietteisiinsä ja tunsi, kuinka kaipuu nousi rinnassa kuin kuuma aalto. Hän oli sikäli kummallinen luonne, että kykeni pysymään kylmäverisenä ja toimitarmoisena silloin, kun surun aiheet ilmestyivät hänen elämäänsä, painuakseen sitten, kun kaikki oli tapahtunut ja murheen olisi pitänyt ruveta luonnon mukaisesti ajan kuluessa lieventymään, salaisiin sydänkammioihinsa suremaan rakkaita vainajiaan kuin erakko viiltävintä menneisyyttään. Vähäisinkin aihe riitti joskus tuottamaan hänelle tässä suhteessa, tilanteessa missä hyvänsä, vaikean hetken, jolloin hän poistui hengessä jonnekin kauas kuin loveen langennut. Säpsähtäen hän palautui todellisuuteen, kiinnitti tiu'un oksaan ja antoi sen kilahtaa pienen, yksinäisen, vaisun kerran. Hän vilkaisi Helliin ja totesi hänen unohtuneen istumaan ja kuuntelemaan Erkin suurta simpukkaa, josta valtameren lumo oli kohisevana tuulena puhaltanut Erkin sieluun. Helli varmaan kuuli siitä toisenlaisen huminan: sen lauhan suvituulen, joka juhannuksen aikoihin jo lämmittyään keinutteli pehmeästi kulleroita ja suhahteli unettavasti ruohossa, johon hän oli heittäytynyt katsomaan taivasta ja nauttimaan luonnosta. Kuuliko Helli törmäpääskysten viserryksen, näkikö niiden vilisevän parven kimaltelevan virran pinnalla, kulkiko kahden Erkin kanssa poimien kukkia ja väristen ihmeellisen tunteen valtaamana?
Enkelinhiukset olivat aivan mustuneet ja takkuuntuneet. Äidin täytyi myöntää, ettei niitä voinut enää käyttää, mutta ei hän silti heittänyt niitä pois, vaan pisti ne takaisin tuohon historialliseen pahvilaatikkoon. Tarvittiin siis uusia enkelinhiuksia. Hannun mieleen kuvastuivat lapsuuden satumaiset joulunäyttelyt ja hänellä halutti yhtäkkiä nähdä ne vielä kerran, käydä noissa tutuissa kaupoissa, virkistää sydäntä silläkin menneisyydellä. Hän katsahti Helliin, vihjasi aikeestaan ja sai vastaukseksi katseen, joka osoitti Hellin ymmärtäneen hänet. Kiireesti he pujahtivat kadulle, iltapäivän pehmeään pimeyteen, jota alituiseen putoileva lumi ja siellä täällä loistavat sähkölamput pitivät hohtavan valkoisena. Tuossa oli se pitkä puurakennus, jossa Hannu oli kerran ollut Taivaallisen kuningattaren vieraana. Missä hän oli nyt? Hannu ei tiennyt, ei ollut muistanut ajatellakaan häntä, sillä hän oli huomaamatta luovuttanut hänen sijansa Hellille, joka käveli tuossa ujona, kuin vaistoten Hannun ajatukset. Katuojaan oli syntynyt lasten siinä ahkerasti liukuessa pitkiä jääratoja, joita myöten oli ollut pikkupoikana hauska luistaa. "Hei!" sanoi Hannu ja antoi mennä vanhaan tapaan hyvää vauhtia. "Hei!" sanoi Hellikin ja tuli perässä naurahtaen. Ohi kulkevat kaupunkilaiset hymyilivät. He arvasivat liukujain olevan entisiä paikkakuntalaisia, jotka olivat tulleet muistelemaan lapsuudenaikaansa. "Vanha suola janottaa", he sanoivat, tai "Oulu omansa perii".
He menivät pitkin Kirkkokatua ja huomioivat joka talon, oliko se entisellään, vai muuttunut. Ravanderin nurkasta alkoi se oikea varsinainen Kirkkokatu, joka jatkui Borgin talon kulmaan eli Susiteetin puistikkoon saakka, ja jonka läntistä käytävää koululaiset kävelivät edestakaisin klo 8:sta-9:ään tai korkeintaan 1/2 10:een saakka. Tuhannet nuoret, omituisesti autuaalliset, ujot silmäykset siinä vaihdettiin. Hannu tunsi yhtäkkiä suurta onnea muistellessaan tuota ja alkoi puhella siitä Hellille, kun he nyt näin kulkivat entisyytensä runollisinta polkua. Hän ei puhunut siitä pilaillen eikä pilkaten, vaan huumorilla, jonka taustalla väreili herkkänä silloin tunnettu elämän ensimmäinen suuri onni. Helli katsahti häneen arasti, mutta Hannu tiesi hänen muistojensa ja tunteidensa vireen ja varoi häiritsemästä sitä, ja niin Helli liukui hänen mukanaan samaan tunnelmaan. "Mutta enkelinhiukset!" he yhtäkkiä muistivat kirjakaupan kohdalla ja poikkesivat sinne. Siellä oli kaikki entisellään, lukuisten ostajien vuoksi itse vanha rouvakin myymässä, ja sieltä todellakin vielä löytyi pari vyyhteä tuota saksalaista tavaraa. Ihmiset katselivat heitä uteliaasti ja vanha rouva oli kuin heidän tätinsä, tuttu ja omainen, vaikka he eivät muistaneet häntä henkilökohtaisesti tunteneensa. Mutta täällähän olivat kaikki tuttuja ja äärettömän ystävällisiä: minne vain Hannu ja Helli katsoivat, he huomasivat sydämellisen ilmeen hohtavan vastaansa. Mitä ihmiset tarkoittivat? Oliko Hellissä ja Hannussa jotakin, joka herätti näkijöissä onnellisia ajatuksia?
He kulkivat kauan ja kävivät useimmissa paikoissa, joiden katsomiseen muistot heitä kehoittivat. Ja lopuksi Hannu totesi heidän joutuneen muistelemaan Erkkiä, nauramaan hänen ainaisille kepposilleen ja sukkeluuksilleen, ylistämään hänen jaloa luonnettaan, suremaan hänen poismenoaan ja kaipaamaan häntä, Mutta Hannu huomasi Hellin voivan nyt suhtautua tuohon kaikkeen tyynesti ja rauhoittuneesti, ja hänen sydämensä värähti sen johdosta oudosti. He olivat silloin keskimmäisen sillan korkeimmalla kohdalla ja tuijottivat pimeyteen, josta kuului kosken ikuinen kumea kohina. Silloin Hannu tunsi, että jos he viipyisivät tässä vielä silmänräpäyksen, hän ei enää voisi hillitä itseään, vaan ottaisi puheeksi asian, joka sammumattomana paloi hänen sydämessään. Mutta sitä hän ei saanut tehdä, sillä mikä oikeus hänellä oli hoitaa yksityistä onneaan silloin, kun oli saattanut Jänkälän hirsipuuhun, Peuran Villen Shpalernajaan odottamaan samaa kaameata kohtaloa, Vallesmannin Jaakon, Koivukankaan Aaron ja Kemppaisen äijän suinpäin pakotielle, hirvittävään otteluun takaa-ajajien kanssa ja kuka tietää kuinka pitkälliseen maanpakoon? Todennäköistä näet oli, että ilman Hannua kaikkien näiden henkilöiden elämä olisi tällä hetkellä ennallaan, juoksemassa totuttuna tasaisena virtana. Saatuaan tietää heidän kohtalonsa ja varsinkin kuultuaan pastorilta, joka oli hänen luokkatoverinsa, tarkan kuvauksen Jänkälän viimeisistä hetkistä, sekä vielä Helsingissä käymässä olleelta Kaarlolta kertomuksen Kostamon äkillisestä katoamisesta ja Aukustin kummallisesta ripittäytymisestä varhain sunnuntai-aamuna, Hannu oli tuntenut tyrmistyvänsä ja raskaan syytöksen heräävän tunnossaan. Hän ymmärsi kyllä, että nämä olivat niitä välttämättömiä tekoja, jotka siirsivät Suomen kansan todella taistelevien kansakuntain riviin, mutta toisaalta olisi ollut helpompaa vain itse kamppailla ja suojella muita. Polttavien sieluntaistelujen jälkeen, joissa Jänkälän kuolema maalautui hänen mielikuvitukseensa kiduttavan selvänä ja hyydyttävän hirveänä, juuri sellaisena "varoittavana esimerkkinä", joksi kuvernööri oli kylmästi sanonut sen tarkoittaneensa, hän oivalsi, että ainoa keino, joka vapauttaisi hänet tästä syyllisyyden taakasta, oli silmänräpäystäkään epäröimätön astuminen edelleen samaa tietä ja pelkäämätön alistuminen kaikkeen siihen, mitä eteen koituisi. Kaikista vähiten saisi oma yksityinen onni houkutella livistämään siitä näkymättömästä rintamasta, joka oli saatu raskain uhrein muodostetuksi ja marssi parhaillaan kuin kuolemanpataljoona ankaraa, juhlallista loppuratkaisua kohti. Hänen kohtalonsa voisi tulla sellaiseksi, että olisi väärin sitoa Helliä nyt sen odotukseen...
Hannu säpsähti ja sanoi:
– Tulee kylmä – lähtekäämme. Äiti odottaa enkelinhiuksia.
Helli sanoi jotakin ja kääntyi menemään. Hänen äänessään oli pettynyt, alistunut sävy. – – –
Kuusen kynttilät paloivat tasaisesti ja Olga-tädin pienessä salongissa vallitsi ilo, rauha ja onni. Tädin joulukaktus oli alkanut kukkia kuuliaisesti ja sopivasti juuri tällä viikolla, vieläpä niin runsaasti, että joka varren päässä oli kukka, punainen kaksinkertainen kello. Olga-täti oli sanonut aamupäivällä ylpeähkösti tarkastellessaan sitä:
– Hannu ja Helli, tulkaa nyt toki ihailemaan joulukaktustani, joka on teidän kunniaksenne alkanut näin kauniisti kukkia.
He menivät, kuuntelivat tädin selityksiä ja katsoivat, seistessään siinä puoleksi hänen takanaan, toisiaan silmiin. Silloin tädin puhe lakkasi kuulumasta eikä hänen kysymyksensä saanut vastausta. Hän käännähti katsomaan heitä ja näki heidän olevan muissa maailmoissa. Hämillään, melkein säikähtyneenä, hän yritti toistaa kysymystänsä, kun peruuttikin aikeensa, kääntyi jälleen ikkunaan päin, puheli edelleen ja hyväili etusormellaan hentoja kukkakelloja, vanhoissa silmissä ihmeen kirkas katse ja äänessä kuiskauksen herkkyys. – – –
Joulun eräänä jälkipäivänä, jolloin peräpohjolan tulipalopakkanen oli antanut kaupungille lapsuuden ajoilta tutun ilmeen, Hannu hiipi illan tultua muutaman vanhan toverin luo, jonne häntä oli pyydetty tapaamaan ystäviä.
Hannun tullessa sovittuun paikkaan siellä oli jo sankasti miehiä, joista useimmat olivat Hannun koulu- ja ylioppilastovereita. Hänen mieltänsä virkisti se reilu, luottavainen tapa ja sävy, jolla kaikki tervehtivät häntä. Katsellessaan heitä siinä hajamielisesti ja aatoksissaan Hannu totesi heidän olevan hänelle rakkaita rintamatovereita, osallisia yhteisen suuren päämäärän tavoittamisessa ja raskaan taakan kantamisessa. "Sinä, veljeni Jeffi", Hannu ajatteli, "joka olet ollut siitä asti kuin muistan ensimmäisenä puuhaamassa kaikkialla, missä vain on ollut kysymyksessä ihanteellinen pyrkimys yhteishyvän eteen, hellytät sydäntäni katseesi entisellä himmentymättömällä kirkkaudella ja henkesi masentumattomalla rohkeudella. Olet ontuva jalaltasi, mutta siitä huolimatta kärppääkin nopeampi liikkuessasi niillä poluilla, jotka johtavat vapaaseen Suomeen. Ja te muut veljet, mistä on teihin periytynyt se huoleton rohkeus, jolla viheltäen menette ryteikköiselle sotatielle? Onko kotimaakuntamme ilmassa erikoista voimaa, joka kasvattaa sitä?"
– Olen ollut hetkisen omilla asioillani ja siksi jäänyt vähän syrjään. Mikä onkaan nyt kysymys, jonka nimeen olemme kokoontuneet?
Hannu näin tiedusteli päästyään majoittumaan veljespöydän ääreen, jossa hänelle kaukaisena vieraana suotiin ylin sija. Hän sai vastauksen vanhalta ystävältään Leinolta, osakunnan entiseltä terävältä ja aina asialliselta prillisilmäiseltä loogikolta, joka osasi pitää mielikuvituksensa aisoissa, mutta todeta selkeästi aatteiden huumaavassa vilinässä, mikä niistä oli lennossa tulevaisuutta kohti ja siiviltään kantovoimainen:
– Käytännöllistä kysymystä ei ole. Henki vain tarvitsee rohkaisua. Kuultuamme sinun olevan kaupungissa päätimme kokoontua kysymään, tietäisitkö jotakin ja voisitko vahvistaa uskoamme.
– Ohoh, veljet! sanoi Hannu. – Siihen olen kykenemätön, sillä siellä etelässä olemme heikkoja. Usko asuu täällä peräpohjolan hangilla – teissä. Antakaa te sitä minulle vietäväksi etelään.
– Nämä ovat merkillisiä aikoja, puheli Pastoriksi mainittu ja olemukseltaan sitä nimeä vastaava tukeva ja muhkea mies, jonka kylmäverisyyttä Hannu oli kuullut kiitettävän. – Ajatukset ovat aina niin kiinni tässä yhteisessä asiassa ja mieli sikäli niin jännittyneenä ja levottomana, ettei voi juuri tehdä työtänsä eikä olla kotona, vaan täytyy hakea samanmielisten seuraa. On kuin yksin ollen kärvistelisi pimeässä ja pakkasessa, mutta päästyä kaverien joukkoon joutuisi lämpimästi lekottelevan nuotion ääreen. Yhteinen, korkea isänmaallinen aate – se on käsittämättömän suuri asia.
– Kunpa saisi työväenkin innostumaan siihen, tuumi Hannu. – Mitä se täällä miettii?
– Se epäröi, vastasi Jeffi. – Työväki on pohjaltaan kansallisesti ja isänmaallisesti ajattelevaa, mutta ei tottele tätä synnynnäistä vaistoaan ilman johtajien lupaa. Ja nämä taas tahtovat toimia yhdessä venäläisen proletariaatin kanssa. Itsenäisyyden aate ei työväestä hyödy, sillä tämä ei halua irtautua demokraattisesta Venäjästä, jos sellainen joskus syntyy.
– Kuka meillä oikein kannattaa itsenäisyyden aatetta? kysyi nyt paikkakunnan yleinen syyttäjä, joka toveripiirissä tunnettiin nimellä Aselius ja oli virastaan huolimatta sitkeimpiä ja kavalimpia kapinallisia, mitä Suomen Suuriruhtinaalla alamaistensa joukossa yleensä oli.
Alettiin harkita. Työväkeä ei siis voi ottaa lukuun, mikä merkitsee sitä, että lähes puolet kansasta putoaa heti pois. Porvarillisista taas vanhempi polvi on yleensä "seikkailupolitiikkaa" vastaan. Jää siis jäljelle ns. "edesvastuuton nuoriso". Miten se kykenisi viemään perille tällaista jättiläisaatetta?
Viskaali se kysyi näin – tiukasti ja vaativasti, kuten hänen tapansa oli. Vastaukseksi kuului naurahduksia:
– Jänkälä auttaa haudastaan...
– Jääkärit Saksasta ja Peuran Ville ja Vilkuna Shpalernajasta...
– Jumala taivaasta ja me maasta...
Hannu kuunteli mietteissään yhä äänekkäämmäksi ja kiihkeämmäksi käyvää keskustelua. Viskaali oli ylpeän näköinen osoitettuaan Hannulle, minkä kiihtymyksen heidän joukkoonsa heitetty epäilyksen kipinä sai aikaan. Lasit alkoivat tyhjentyä nopeammin ja siellä täällä laskeutui voimakas käsi raskaasti pöytään. Aatteen soihtu syttyi palamaan heidän rinnassaan ja he tunsivat sen polttavan liekin hurmiota. Kiduttavinta oli odotuksen tuska, sen hetken vartominen, jolloin he saisivat astua avoimeen taisteluun. Hannu ei voinut vastustaa tilanteen lumoa, vaan vaistoten jumalaisen aatteen läsnäoloa vaipui hänkin kiihdyttävien, runollisten näkyjen valtaan. Hän oli ajatellut saapuessaan junassa kotimaakuntaansa, joka herätti hänessä aina hänen sinne palatessaan sekä helliä että juhlallisia mielikuvia, että se oli hänestä komea ja sopiva niiden asuinpaikaksi, joita todella saattoi sanoa miehiksi. Hän muisti tuon ajatuksensa nyt, näki sielunsa silmissä Lapin korkeat, autiossa yksinäisyydessä keskiyön surumielistä kauneutta ihastelevat tai talviyön revontulten salaperäistä paloa vakaina tutkivat tunturit, jotka vartoivat kohtalokasta sanomaa, ja tunsi sielunsa ylentyvän. Nähden silmänräpäyksen tuokiossa koko peräpohjolan luonnon ja elämän hän unohtui kulkemaan rannattomilla vuomilla tajuten sielussaan niiden katkeransuloisen runouden, jonka koito vikla herkistää alakuloiseksi itkusäveleksi; eksyi loppumattomiin saloihin, joiden sinistä rauhaa häiritsee vain vaappuen kiitävä poro, juro metso, villin sisukas ahma ja valtava kontio, harteilta, kämmeniltä ja käynniltä todellinen pohjolan mies; ja upotti katseensa merenrantatasankojen rajattomuuteen, lännen horisonttiviivaan, jonka takana auertaviin kiehtoviin kultamaihin aurinko laskee. Ja tunturien kainaloissa, salojen kätköissä, järvien rannoilla ja jokien äyräillä hän ehti vilahduksena nähdä pohjalaisia taloja, esi-isien sytyttämien pyhien kotiliesien savuja, jotka suitsuavat rukousuhrina olevaisten ja jälkeentulevaisten puolesta. Hannu tunsi sydämensä avartuvan ja ylentyvän näiden näkyjen edessä ja ojensi hengessä kätensä niiden puoleen. Ja hän ymmärsi muidenkin tekevän niin – jokaisen tuijottavan sinne, jossa oli hänen sydämensä, hänen koko perusolemuksensa herkin, kaunein, kuolemaan saakka sammumatta hehkuva salaisuus. Keskeyttäen vaitiolon, joka oli syntynyt yhtäkkiä, ehkä saman sisäänpäin kääntyneen mielialan aiheuttamana, Hannu tuli tuumineeksi hiukan hämillään, kuin johtopäätökseksi näyilleen:
– Leppoisaa taas olla kotimaakunnan kasvojen edessä. Katselin tässä hengessäni sen luontoa ja kauneutta ja...
Hän pysähtyi ja selitti:
– Terve nyt, veljet, pitkästä kotvasta. Tehän tiedätte vanhastaan, että tulen veljesseurassa pian tunteelliseksi ja alan runoilla. Ja se ei sovi nykyhetkeen.
– Vai ei sovi, kapinoitsi joku vastaan. – Sehän se vasta sopiikin sekä koko nykyhetkeen että varsinkin näin joulun joutilaisiin jälkipäiviin. Ala siis runoilla.
Naurettiin. Hannu selitti:
– Kotimaakunnan kasvot, näet, saivat muodon mielessäni. Oli kuin olisin nähnyt vaatimattomat, uuraat, uskolliset vanhempamme ja heidän silmissään kysyvän ilmeen, joko nyt on lyönyt heidän syvimmän toivonsa toteutumisen hetki? Oli kuin he olisivat nousseet hautakumpunsa päälle, katselleet tutkivasti maailman yöhön, jota jättiläistykkien laukausten liekkiviirut valaisevat, ja tiedustelleet, oliko tämä nyt sitä viimeistä tilintekoa, jolloin Iso Rymä vihdoinkin saa ansaitun palkkansa?
– Mitä vastasit? kuului joukosta kysymys, jonka sävy oli olevinaan leikillinen, mutta jonka taustalta helähti vakava tosi.
– Sitä, että kyllä se näyttää sellaista olevan. Mutta silloin kuului uusi kysymys: mitä aiotte tehdä te, seisoako joutilaina syrjässä vai mennä joukkoon? Vastasin taas, etteihän toki pohjalainen malta pysyä toimetonna silloin, kun on tilaisuus tapella, mutta että osanotto on kyllä ollut toistaiseksi heikkoa ja tulee olemaankin, ellei saada aseita.
Hannu puhui puoleksi kuiskaamalla:
– Asiamme on nyt niin pitkällä, ettei ole oikeastaan jäljellä muuta kuin lopullinen tilinteko. Vallankumous tulee varmasti pian ja sitä käytämme me vain yhdellä tavalla: irti Venäjästä ikuisiksi ajoiksi. Mutta sitä varten tarvitsemme aseita. Teillä ei ollut erikoisempaa asiaa minulle, mutta minulla on tuotavana teille terveiset, että tulevan sulan veden aikana tänne koetetaan lähettää kiväärejä. Kykenettekö ottamaan ne vastaan ja kätkemään siksi, kunnes hetki lyö?
– Jokohan päästäisiin kerran sellaiseen sotaan, jossa tietoisesti taisteltaisiin Suomen itsenäisyysaatteen toteuttamiseksi? Se olisi uutuus historiassamme. Ovatko suomalaiset olleet entisinä aikoina tietoisia siitä, minkä puolesta oikeastaan ovat kärsineet ja kuolleet?
Jeffin äänestä tuntui katkeruuden sävy. Hannun mielessä sykähtivät aate ja tunne, ja hän alkoi puhua:
– Isänmaa, niin, tuota sanaa tuskin moni tunsi, sillä sehän on myöhäsyntyinen ja runoudesta lähtenyt. Mutta sen takana asuva siveellinen arvo kuitenkin tunnettiin ainakin aavistettuna kalleutena, joskaan ei selvänä määritelmänä. Meidän sukupolvellemme isänmaa on valtava hengen rakennus, kansakunnan ylevä pantheon, johon salaperäisellä tavalla keskittyy ja kokoontuu kaikki se, mikä kansan historiassa on ollut epäitsekkyyttä, ihanteellista pyrkimystä, ennen kaikkea taistelua vapauden puolesta. Sen holvien alla kansa ja yksilö vapautuu maallisuudestaan ja saavuttaa korkean hengen asteen, uhrivalmiuden, antaen epäröimättä elämänsä tämän aatteen puolesta, jos niin on välttämätöntä. Tähän korkeaan siveysarvoon liittyy samalla korkein käsitettävissä oleva kauneusarvo, joka tekee tuosta pantheonista unelmiemme ihanimman temppelin, pyhäkön, jonka holvien alla humisee ikuinen, kimalteleva, kansan sielua jumalaisella lohdutuksella ravitseva runous. Ja vielä: isänmaa on käytännöllinen arvo, joka suojeltuna ja oikein hoidettuna tarjoaa kansalle tämän luonteen mukaisen, parhaan mahdollisen työtilaisuuden ja menestyksen. Ja kaiken tämän kautta se on meidän koko olemuksemme perustus, jota vailla ajelehtisimme lehtinä tuulessa, sieluttomina kuin varjonsa kadottanut ihminen, juurettomina kuin irtaimena vyöryvä hiekka-aavikon pensas. Ihmeellinen asia on siis isänmaa, samalla korkea aatteellinen ja reaalinen arvo, täydellä syyllä Jumalan kalliiksi lahjaksi kiitetty saanti, runon pyhä Graal, jonka palvomiseen maailman kuuluisimmat ritarit vannoutuivat ja josta vuoti heille sekä henkistä että aineellista virvoitusta, Sampo, jonka salaperäisestä voimasta, muruistakin, Kalevan kansa yhä hyötyy...
Hannu vaikeni äkkiä ja katsahti hämillään tovereihinsa. "Minä tässä yksin äänessä...", hän sanoi tukahtuneesti ja kohotti lasiansa. Mutta kukaan ei noudattanut hänen esimerkkiään, vaan kaikki katsoivat häneen avartunein silmäterin, joista loisti haltioituminen ja palava kiihko. Jeffi kuiskasi: "Jatka, Hannu!", ja tuntien taas äkillistä aatteen poltetta ja vaipuen sielunsa näkyihin Hannu puhui melkein kuiskaten mutta jokaisen sanan alla valkohehkuinen tunne:
– Esi-isämme ovat säilyttäneet meille isänmaan ja tehneet työn, joka on avannut silmämme oivaltamaan merkityksemme ja oikeutemme omana erikoisena kansallisuutena. Olemme miehistäneet itsemme puolustamaan isänmaata sortajan pyyteitä vastaan ja aiomme vihdoinkin astua täysikäisten riviin vaatimaan sille vapautta, täydellistä itsenäisyyttä, oikeutta päästä muiden vertaisena kansojen neuvospöytään. Hämärästä vaatimattomuudesta, jolloin surumielisesti lauloimme "vähäisestä, muiden silmissä arvottomasta" kansastamme, meidän tulee nousta tuntemaan oikea arvomme ja vaistota vapauden ja itsenäisyyden sävel, joka on puhjennut soimaan maailmanhistorian myrskytuulessa. Veljet, siinä nousussa, jonka hengen silmillä näemme kuuluvan läheisen huomisen suurtapahtumiin, tulee olemaan herättävä, tärkeä osuutensa sillä pohjalaisella vapaudenrakkaudella, josta maakuntaamme on aina mainittu. Meistä ja rinnallamme Suomen muusta nuorisosta riippuu, tuleeko kansamme noususta murhenäytelmä vai riemuvoitto. Edellisessä tapauksessa on tappiomme vain näennäinen, sillä sankarien veri hedelmöittää maan uuden vapauden kylvölle, jonka satona on armeija jättiläisiä. Jälkimmäisessä tapauksessa olemme jo saavuttaneet sukupolvien päämäärän ja uusi, aavistamaton into ja toimitarmo on täyttävä rintamme. Näen hengessä olevamme kulkemassa suurta jakamatonta, sekä aatteissa että työssä elinvoimaista Suomea kohti, jolla on tehtävänsä ei vain pohjolan vaan koko ihmiskunnan kulttuurin rakentamisessa...
7
Noina tunnelmallisina rauhanpäivinä siellä kaukana äidin pikku kodissa Hannun sydämeen oli hiipinyt hienoa viihtyisyyttä ja uudelleen virinnyt toivo, että elämä ehkä vielä soisi hänelle täyden lahjansa. Hellissä oli vähitellen tapahtunut muutos. Raskaan, pitkällisen masennuksen ja pyhän surun alta hänen henkensä alkoi pyrkiä aurinkoon ja kaivata rakkautta voidakseen saada elämältä sen, mitä tällä on annettavana suurinta onnea. Erkin muisto ei ollut enää esteenä, vaan päinvastoin hän tuntui kuiskaavan kehoittavasti ja selittävän niin aina tarkoittaneensakin. Palatessa äidin luota Hannu oli tuntenut näin tapahtuneen, oli nähnyt todistuksen siitä Hellin silmissä, joista joskus vilahti tummaa, onneen unohtuvaa haavehehkua, ja kokenut sanomattoman viehättävää lähentymisen ja avautumisen autuutta.
Kun he saapuivat kotiin ja Emma tuli etehisessä ottamaan heitä vastaan, heidän ilmeessään lienee ollut jotakin erikoista, koska Emman silmät suurenivat ja poskille kohosi puna. Helli tuskin huomasi sitä, mutta Mannun tutkiva katse havaitsi sen. Se jäi Hannun mieleen ja hän ajatteli sitä aina nähdessään Emman. Kummastuttava, melkein pelkäävä aavistus viivähti joskus Hannun mielessä. Tai eihän se ollut aavistus, vaan varmuus, joka selveni sellaiseksi muistellessa yhteistä lapsuutta ja eräitä muita seikkoja, kuten heräämistä ylioppilastutkinnon jälkeen elämän todellisuuteen Emman huoneessa tai sitä silmänräpäystä, jolloin turvakodin johtajatar kysyi Hannulta asiallisesti, "rakastatteko te Emmaa?"
Nämä kevättalven alkukuukaudet olivat ihmeellisiä, järkyttäviä aikoja: vallankumous oli vihdoinkin puhjennut ja voittanut. Hannu seurasi sitä kuin jäiden lähtöä kotikaupungin suurkoskesta ja kuuli sen alituisen pauhun sydämestään. Saatuaan toimistossa ensimmäisen varmuuden siitä, että vallankumoushuhut olivat muuttuneet Pietarissa todellisuudeksi ja että oli vain tuntien kysymys, milloin sama tapahtuisi Helsingissä, hän riensi kiihtyneenä kotiin ilmoittamaan siitä Hellille. Kun tämä ei ollut huoneessaan, Hannu meni keittiöön, jossa edes katsomatta, keitä siellä oli, kertoi uutisensa melkein poikamaisen riehakkaasti. Vasta sitten hän huomasi, että ovensuutuolilla istui Hermanni. Hannun riemu vaimeni, mutta silti hän sanoi:
– Nyt vain kansa yksimielisenä sortajaa vastaan, niin pian Suomi on itsenäinen valtakunta, joka järjestää olonsa vapaasti niin kuin parhaalta näyttää. Nyt on tullut sukupolvien haaveilema uusi päivä...
Hannu vaikeni ja katsoi kysyvästi Helliin, Emmaan ja Hermanniin. Hänen sydämensä oli siinä vireessä, että se kaipasi myötämieltä, riemukasta täytesointua, innostunutta kaikua kaikkialta, minne sen sanoma saapui. Ja hän näki Hellin silmäterien laajentuvan, kasvojen kalpenevan melkein valkeiksi, suun avautuvan tukahtuneeseen huudahdukseen ja käden nousevan painamaan sydämen kohtaa ikäänkuin siihen olisi käynyt kipeästi. Pitkällinen kärsimys oli loppunut, lannistumaton usko oli voittanut, sitkeä toivo oli toteutunut. Jotakin suurta ja ylevöittävää, vilahdusta vapauden salaisimmasta ja syvimmästä olemuksesta, välähti tuona silmänräpäyksenä Hannun ja Hellin mielessä, heijastusta siitä liekistä, joka oli sammumattomana leimunnut heidän isänsä sydämessä. Emma oli keskeyttänyt askareensa ja katsoen Hannuun sädehtivin silmin kuiskasi nöyrästi: "Minäkin iloitsen, sillä vapaus on Jumalalta". Mutta Hermanni oli juron näköinen ja puheli harvakseen:
– Pelättävä on, ettei se vapaus, jonka porvarilliset nyt uskovat saavuttavansa, ole syvien rivien kannalta katsottuna muuta kuin vanhan herran vaihtumista uuteen. Sama porvarillinen riistojärjestelmä, mikä on vallalla nyt, tulee jatkumaan. Köyhälistölle olisi äskeinen isäntä ollut melkein parempi, sillä uusi tietenkin lastaa kansan harteille entistä paljoa raskaammat verot ja muut rasitukset, sotaväen ja lukemattomat suurmenot...
– Etkö siis usko köyhälistönkin hyötyvän ja kohenevan isänmaan itsenäisyydestä? kysyi Hannu tyrmistyneenä, melkein puhekyvyttömäksi ällistyneenä.
– En, vastasi Hermanni lujasti. – Köyhä ei milloinkaan hyödy porvarillisesta yhteiskuntajärjestelmästä, vaan pysyy aina riiston kohteena, harjoitettiinpa tätä millä nimellä hyvänsä. Ainoa, mikä todella avaa köyhälistölle portit uuteen aikaan, on yhteiskunnan muuttuminen sosialistiseksi ja vallan siirtyminen riistäjiltä riistetyille...
– Etkö siis luule työväen nousevan muun kansan rinnalla yksimieliseen taisteluun isänmaan itsenäisyyden saavuttamiseksi?
– En. Työväellä ei ole sitä "isänmaata", josta porvarit alituiseen paasaavat. Työväki oivaltaa selvästi porvarien oikeastaan tarkoittavan "isänmaalla" omaa rahasäkkiään ja riistovapauttaan, ja sitäkö se nousisi puolustamaan ja sen oikeuksien laajentamiseksi taistelemaan. Johan nyt! Niin tyhmää ei työväki enää ole, vaan ymmärtää tehtävänsä paremmin.
– Miten sitten? Aikooko se pysyä toimettomana silloin, kun muu kansa nousee?
– Ei suinkaan, vaan se ryhtyy porvarien esimerkin mukaan taistelemaan oman ihanteensa puolesta.
– Ja mikä tuo ihanne sitten on?
– Kyllähän Hannu-herran pitäisi se tietää, sanoi Hermanni melkein surumielisesti ja nuhtelevasti. – Mikä on sen ihanne, joka on sukupolvesta toiseen elänyt lohduttomassa puutteessa, jopa kurjuudessa, aina vain herrain pöydiltä pudonneista muruista? Mikä on sen ihanne, joka näkee maailman hyvyyden, mutta toteaa olevansa tuomittu jäämään siitä osattomaksi? Sen, joka seisoo pää kumarassa ja hattu kourassa maantien ojassa katsellen kiiltävillä ja korskuvilla parivaljakoilla leveästi ohi ajavaa ja rellestävää porvaristoa? Sen, joka pitkinä ja raskaina työpäivinä mitättömästä palkasta, vain leivän ja silakan toivossa, vuodattaa verihikeänsä, jotta porvarien rouvat saisivat kylpeä samppanjassa? Oikeus hänen ihanteensa on, tasa-arvoisuus sekä työssä että elämäntavoissa, veljeys, joka vihdoinkin auttaisi inhimillisyyden ja rakkauden vallalle yhteiskunnassa ja lopettaisi sorron. Se on työväen ihanne ja sitä kohti tämä tahtoo pyrkiä. Sitä varten on koko vallankumous toimeenpantu eikä suinkaan porvarillisen vapauden kohentamiseksi hiukan parempaan asemaan siitä, missä se on sattunut tällä hetkellä olemaan. Polttavana palaa työväen sydämessä uuden yhteiskunnan kuva ja sen toteuttamiseksi se on uhraava henkensä. Tuli on valaiseva sen tietä, veri on kohisten vuotava sen askelten jäljissä, ja miljoonien kärsimykset tulevat vihdoinkin kostetuiksi. Tämä on se uusi maailma, joka on syntyvä suursodan verikylvöstä ja vallankumouksen vedenpaisumuksesta, ja sen rinnalla ei teidän porvarillisesta isänmaastanne kannata hiiskahtaakaan...
– Jumala estäköön Suomen työväkeä lähtemästä tuolle tielle, sillä se vie tuhoon, sanoi Hannu kauhistuneena kiihkosta, joka uhosi Hermannin sanoista ja katseesta.
– Jumala! hymähti Hermanni katkerasti. – Jumala on vain porvarien keksintö tyhmän kansan nukuttamiseksi, unijuoma, jota annetaan nälkäiselle, jottei se huutaisi leipää eikä lämmintä. Ei ole Jumalaa, vaan ainoastaan rautainen välttämättömyyden laki, voiman liikunto aineessa, taistelu olemassaolosta, leivänkannikasta, aurinkoisimmasta sijasta kallionkielekkeellä, jossa apinalauma tungeksii päästäkseen lämpimimpään paikkaan. Ja mitä väliä sillä, vaikka Suomen kansa häviäisi olemattomiin, sillä merkitsisihän se vain sen sulautumista ihmiskuntaan. Kansat onkin hävitettävä, jotta syntyisi yhtenäinen ihmiskunta. Ihmisessä näen ihanteeni, hänen jaloissa ajatuksissaan, tunteissaan ja pyrkimyksissään, enkä suinkaan pidä minkään arvoisena sitä, mitä kieltä hän puhuu ja minkä värinen hän on. Kaikkien kansojen köyhälistöjen on liityttävä yhteen ja lähdettävä kylki kyljessä marssimaan tätä ihmisyysihannetta kohti. Siihen on heille antava tilaisuuden se vallankumous, joka pian on tapahtunut tosiasia. Sen puhkeaminen ei ole työväelle yllätys, sillä venäläiset toverit ovat pitäneet huolta siitä, että täkäläisetkin joukot ovat ajoissa saaneet oikean tiedon ja hengen...
Hermanni oli puhunut haltioituneena, uskonkiihkon vallassa, jota vastaan Hannu ei tahtonut väitellä, koska ymmärsi sen olevan hyödytöntä ja vain ärsyttävän. Hermannin silmissä oli haaveellinen, loistava katse, joka suuntautui kuulijain ohitse jonnekin kauas. Ilmeistä oli, että hänen sielunsa oli hurmostilassa, täynnä tulevaisen autuuden ennakkokajastusta, ja että häntä elähdytti vilpitön, jalo, hetkeäkään itseänsä ajattelematon tahto päästä toimimaan sorrettujen ja kovaosaisten puolesta ja tekemään todellisuudeksi unelmaa onnellisesta ihmiskunnasta. Hannu oivalsi tämän ja tarkasteli Hermannia sekä ihmeissään että liikuttuneena. Hermannin ilme oli ylevöitynyt ja kaunis, kun hän hetkisen vaiettuaan sanoi lämpimästi:
– Hannu-herran, joka on kasvanut kansan parissa ja nähnyt sen kärsimykset, joka on saanut sivistystä ja laajat tiedot, pitäisi liittyä köyhälistöön ja ruveta sen opettajana ja johtajana työskentelemään tien raivaamiseksi vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden yhteiskuntaa kohti. Me tarvitsemme jaloja, sivistyneitä miehiä, ja osaamme antaa heille sen tulevaisuuden, minkä he liittymällä meihin ja asettamalla tietonsa ja kokemuksensa käytettäväksemme ansaitsevat. Kansa kutsuu!
– Niin, "kansa kutsuu", vastasi Hannu, mutta toisin kuin sinua, Hermanni. Kuten tiedät, ei kukaan voi syyllä sanoa, etteikö tämän maan vaatimattominkin kansalainen olisi minulle yhtä rakas kuin parhaimmissa asemissa kasvanut, ja ettenkö palavasti harrastaisi hänen elinehtojensa ja sivistystasonsa korottamista niin korkealle, että hänen alemmuudentunteensa haihtuisi ja hän toteaisi veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden päässeen voimaan niin pitkälle kuin se ihmisolentojen kesken on mahdollista. Mutta tähän päämäärään vie vain yksi tie: kansan uurastus kokonaisuutena, rikkaat ja köyhät rinnan keskinäisessä rakkaudessa, lainkuuliaisuudessa ja jumalanpelossa, kaikki lähtien niiltä historiallisilta, kansallisilta ja luonnollisilta perusteilta, jotka ovat ominaisia ja kuvaavia tälle maalle ja meille suomalaisille. Voidaksemme tarmolla ja vieraiden häiritsemättä suorittaa tätä työtä meidän täytyy vapauttaa isänmaamme ja päästä täydellä todella oman talomme isänniksi. Siihen kansa nyt kutsuu minua. Sinä, Hermanni, joka olet itse hankkinut sivistyksesi ja jota työväki varmaan uskoisi kuten ainakin omaa miestä, liity meihin ja rupea ajamaan itsenäisyyden asiaa. Me tarvitsemme sinunlaisiasi miehiä ryhtyessämme nyt työskentelemään itsenäisyystahdon herättämiseksi...
– En ikinä, vastasi Hermanni synkästi.
– Aaro ja isäsi ovat meidän miehiämme, sanoi Hannu.
– Porvarit ovat houkutelleet heidät rahalla, mikä on käynyt helposti, he kun ovat pysyneet korpiloukossaan tietämättöminä ja typerinä.
– Tiemme eroavat siis nyt jyrkästi, totesi Hannu. – Sattunevatko yhteen milloinkaan?
– Eivät ainakaan samansuuntaisina. Leikata voinevat toisiaan piankin.
– Emmehän silti eroa vihamiehinä? kysyi Hannu hiljaa ja ojensi kätensä. – Olemmehan melkein kuin saman äidin kantamia.
Hermanni puristi ojennettua kättä ja vastasi vakavasti:
– Tämähän ei ole meidän yksityistä riitaamme, vaan taistelua, joka jakaa koko ihmiskunnan kahteen vastakkaiseen leiriin. Hyvästi!
Hän kääntyi katsomaan Helliä, joka oli kuunnellut keskustelua kalpeana, järkyttävän, polttavan kiihkon vallassa, ja tuijotti nyt Hermanniin mustina palavin, pohjattomin silmin. Hermannin katseessa oli omituinen, tutkimaton ilme, kun hän ojensi kätensä Hellille ja sanoi:
– Hyvästi, Helli-neiti, ja kiitoksia siitä, että olen tuntenut voivani vapaasti istuskella täällä teidän keittiössänne.
– Menetkö työhön isänmaan puolesta vai sitä vastaan? kysyi nyt Helli kiihkeästi, antamatta hänelle kättänsä.
– Köyhälistön puolesta porvarillista yhteiskuntaa vastaan, sanoi Hermanni.
– Mutta silloinhan hajoitat pieniä voimiamme ja saatat isänmaan asian vaaraan?
– Jos köyhälistön asian ajaminen vie siihen, en voi sille mitään.
– Sinusta voi silloin tulla isänmaanpetturi!
– Se on kova sana porvarin suusta, mutta valventunut kansainvälinen sosialisti, jolla ei ole muuta isänmaata kuin ihmiskunta, ei välitä siitä.
– En ojenna kättäni isänmaanpetturille, sanoi Helli silmät leimuten.
– Parasta tottua tuohon nimeen jo ajoissa. Hyvästi, ylpeä Helli-neiti! Tavannemmeko milloinkaan...
Hermanni kääntyi Emman puoleen, joka oli kalpeana ja sanatonna kuunnellut keskustelua, ja ojentaen hänelle kätensä sanoi:
– Hyvästi, sisko, joka olet nykyisen yhteiskuntajärjestelmän ja porvarien uhri. Kunpa uusi aika koittaisi pian, että saisit sinäkin, poloinen, kokea onnen kuuluvan pienimmällekin.
– Hermanni, olet väärässä, sanoi Emma hiljaa. – Ei ole mahdollista saavuttaa onnea kulkemalla sitä tietä, jolle nyt lähdet. Onni ei asu maallisissa, vaan tulee rikkaudesta tai köyhyydestä, ylhäisyydestä tai alhaisuudesta huolimatta vain sen osaksi, joka saavuttaa rauhan Jumalassa. Siinä toteutuvat vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus kaikista korkeimmalla tavalla. Kielsit äsken Jumalan. Hän ei ole niin pieni, että lukisi sitä sinulle synniksi. Mutta voi sinua sillä hetkellä, jolloin hän astuu sydämeesi. Kestätkö silloin?
– Täytyy toivoa, siskorukka, tuumi Hermanni. – Mutta nämähän ovat turhia puheita. Hyvästi pitemmäksi aikaa, arvoisa herrasväki, sillä tapaamme vasta joko köyhälistön onnelassa tai emme milloinkaan!
8
Tämän odottamattoman keskustelun jälkeen, joka oli kenenkään tahtomatta muodostunut kahden sovittamattoman maailmankatsomuksen yhteentörmäykseksi ja sodanjulistukseksi, Hannu tunsi olevansa äärimmäisen alakuloinen, maahan saakka masentunut. Teeskennellen luottamusta hän sanoi Hellille, joka lysähti pöytänsä ääreen hervottomasti onnettomana ja alkoi itkeä, "ettei Hermannin päättömyyksistä pidä välittää", ja pakeni omalle puolelleen vaipuen siellä katkeraan mietiskelyyn, menneen ja tulevaisuuden haudontaan. Tuo hetki pari tuntia sitten, jolloin hän oli saanut vallankumouksen vapaussanoman eli suurimman ja järkyttävimmän uutisen, mikä oli milloinkaan leimahtanut salamana Suomen taivaalle, oli muodostunut suurimman riemun silmänräpäykseksi, mitä hän oli konsanaan kokenut. Muutamaan sekuntiin sisältyi huikaiseva aatteellinen kirkkaus, korkein sielullinen sopusointuisuus, aurinkoisuus ja toivon säihke, mikä ihmisen lienee mahdollista tuntea. Se oli ainutlaatuinen ja ylentävä erittäinkin sen puolesta, että se oli täydellisesti epäitsekästä, sisältämättä häivähdystäkään omista henkilöllisistä eduista. Lisäksi se oli Hannulle ja varmaan tuhansille muille, jotka olivat kärsineet isänmaan sorrosta kuin omasta persoonallisesta onnettomuudestaan ja alennustilastaan, se huumaava silmänräpäys, jolloin pitkällinen, verinen, usein tappiolla uhkaava taistelu oli saavuttanut ratkaisukohtansa ja kääntynyt voitoksi, jolloin vuoren kiipeäjä oli lukemattomien vaarojen ja vastusten jälkeen saavuttanut ylimmän harjan ja ylettynyt luomaan katseensa toisella puolella olevaan luvattuun maahan. Isän riemuitseva hahmo ilmestyi Hannun viereen, osoitti tuota vuosisataisen korpivaelluksen pyhää päämäärää ja kysyi, eikö ollut kannattanut taistella, kärsiä ja kuolla maanpaossa? Jalo pyrkimys saa aina palkintonsa, joka on yhtä arvokas silloinkin, kun pyrkijä itse on jo muuttunut mullaksi. Silloin se kukkii seppeleenä hänen haudallaan ja henkii siunauksena hänen muistin olevaisuudessa elävistä teoistaan.
Ja tämän suuren riemun ja ylevöitymisen jälkeen äkillinen vaipuminen katkeran masennuksen kuiluun, jossa inho ja pohjaton kyllästyminen täyttivät mielen! Sanomalehtimiehenä ja yhteiskunnallisesti herkkänä sieluna Hannu oli seurannut sormi valtimolla työväenliikettä ja ymmärtänyt sen välttämättömäksi historialliseksi kehitysvaiheeksi, joka oli läpikäytävä ja kestettävä kuin lapsuussairaudet, jotta terveys olisi sen jälkeen entistä lujempi. Hän oli taistellut sen yhteiskuntaa repivää ja kansainvälisyyteen pyrkivää suuntaa vastaan ja etsinyt innokkaasti tietä muotoihin, joissa porvarillinen ja sosialistinen uudistustyö joutuisivat ponnistelemaan rinnakkain samaan suuntaan. Niitä muotoja ei ollut löytynyt, vaan päinvastoin kansaa jakava juopa oli suurlakon jälkeen käynyt yhä syvemmäksi, jopa ylipääsemättömäksi. Porvarillisia tästä tuskin saattoi syyttää, sillä heidän uudistushalunsa oli ollut, mikäli uuden eduskunnan lainsäädäntötyöstä saattoi päätellä, sekä vilpitöntä että innokasta, ilmaisten tietoisuutta siitä, mitä historia heiltä vaati. Porvarilliset pysyivät tanakasti jäälautallaan ja koettivat parhaansa mukaan tukkia sen halkeamia ja saattaa sitä yhä kantokelpoisemmaksi. Mutta he eivät kyenneet estämään sitä halkeamasta ajan vinhassa myrskyssä kahtia ja toista puoliskoa lähtemästä tuulen ja virran mukana ajelehtimaan itää kohti. Katsottaessa yhä kauemmaksi lipuvaa lauttaa, hätäiltäessä ja etsittäessä riittävän pitkävartisia keksejä, joilla yllettäisiin lyömään sen reunaan ja pysäyttämään se, haettaessa miehiä, jotka loikkaisivat railon yli ja saattaisivat sen toisella puolella hurjasti hälisevän lauman järkiinsä, huomattiin, ettei ollut mitään keinoa onnettomuuden estämiseksi. Ainoa olisi ollut se, että ajelehtivan lauman omasta keskuudesta olisi noussut jaloja, voimakkaita, kaukonäköisiä johtajia, jotka olisivat oivaltaneet uuden kurssin mielettömyyden ja lujalla sanalla ja kädellä ohjanneet lautan takaisin kotirantaan ja entisyytensä yhteyteen. Mutta sellaisia ei ilmennyt ainoatakaan, vaan lauman johtajina oli joukko aikuisten housuihin pukeutuneita kääpiöitä, jotka kompastelivat liian pitkiin lahkeisiinsa.
Mutta vaikka suri ja paheksui kaikkea tätä, Hannu ei silti menettänyt ihanteellista uskoaan suomalaiseen työmieheen. Joka kerta kun hän muisteli kokemuksiaan heistä, hän näki mielessään vilpittömät, lämmittävästi inhimilliset Lönnrot-kasvot, joiden ilme kertoi jalosta, epäitsekkäästä ajattelutavasta. Heitä hän oli tavannut lukuisasti: lapsena ja nuorena siellä kaukana pohjoisessa, miehenä viimeksi oman lehden latomossa, koneiden ja kastin ääressä tai yöllä puhetovereina, kun palattiin kotiin klo 2:n jälkeen, kaikki yhtä väsyneinä. Hannu oli tutkistellut heitä uteliaasti ja todennut ensiksi heidän kaikkien yhteisen tyypillisen suomalaisuutensa ja sitten jokaisen särmikkään yksilöllisyyden, joka sekin oli kuvaavasti suomalaista. Salava oli hiukan yksinkertainen ja siksi itsepäinen, jopa jyrkkä tarkoin valvoen sitä, että aina sai menetellä sen mukaan, mitä piti oikeana. Hän oli lihava, paksuniskainen tummaverinen ja mustapartainen; aina mennessään latomon oven ohi ja nähdessään Salavan ahkerasti nyykyttelevän kastinsa ääressä latojain itsetiedottomaan tahtiin Hannu muisti Zolata, joksi hän Salavaa mielessään sanoikin. Tolvanen oli vielä yksinkertaisempi kuin Salava, mutta ei itsepäinen, vaan humoristisesti illistelevä ja naurahteleva, alituiseen hienossa leikinlaskun touhussa. Hänkin oli moitteettoman ahkera, selkä aina nyökkäisemässä latomisen tahtiin. Entä kolmas käsilatoja, vanha Kari, joka oli ainaisessa yötyössä muuttunut päivällä sokenevaksi yöeläimeksi. Hänen laihoilla kasvoillaan asui vakava ilme ja hänen ajatuksensa askartelivat syvällisissä kysymyksissä, kuten ilmeni niistä harvasanaisista huomautuksista, joita hän joskus puuttuen muiden puheeseen teki, ja siitä miettiväisestä katseesta, jolla hän sanojansa saatteli. Vakaa, milloinkaan turhia puhumaton mies oli Berg, uuras ja tarkka työntekijä, jolle huoletta saatoit uskoa hänen alansa tehtävän minkä hyvänsä. Suuri humoristi oli ilmoituslatoja Juselius, joka kerran, kun latomossa sattui tulipalon alku, savusta ja lattiaa myöten lähestyvästä liekistä huolimatta vain tyynesti "pinni", so. latoi kastinsa ääressä ja vastasi toveriensa hätäilyihin kylmäverisesti, että sammutus oli palokunnan asia eikä hänen, ja että hän oli tapaturmavakuutettu talon puolesta. "Teillä kaikilla ja lukemattomilla muilla eri alojen suomalaisilla työmiehillä" – niin Hannu aprikoitsi masennuksensa hetkellä kuin hakien vahvistusta horjahtaneelle uskolleen – "on koottuna kuntoa, joka ei salli teidän mennä harhaan oman kansanne ratkaisevalla kohtalonhetkellä. Suomalainen veremme on luonnostaan vihamielistä venäläisen verelle, joten liittoutuminen sinne päin on mahdottomuus, niin voimakkaasti kuin kansainvälisen köyhälistön veljeysaate siihen houkutteleekin. Todennäköisesti kohtalonhetkemme päinvastoin muodostuu siksi isänmaallisuuden riemuvoitoksi, joka ylentäen kaikki yhteiskuntaluokat itsekkyydestä luo umpeen hajoittavan kuilun ja innostaa yksimieliseen, uhrautuvaan työhön uuden, vapaan Suomen hyväksi".
Hannu tunsi saavansa lohtua näistä ajatuksista, joilla koetti tehdä Hermannin aiheuttamia epäilyksiä mitättömiksi. Isän päiväkirja, jota Hannu piti pöydällään vilkaisten siihen melkein joka päivä, koska siitä, käsialasta ja sanoista, tuntui kuuluvan isän ääni, sattui hänen käteensä. Hän avasi sen umpimähkään kuin arpaa lyöden ja luki aukeaman oikealta puolelta:
"... kansamme vapautumisen tie on oleva raskas ja vaativa suuria uhrauksia, raskas erittäinkin siksi, ettemme todennäköisesti voi olla silloinkaan yksimielisiä. Isänmaa on temmattava – niinhän olen sanonut – tunnelmien kultapilvistä tekojen todellisuuteen, mutta nämä jäävät tehottomiksi, elleivät ne ole yksimielisyyden ilmauksia. Kun tietää, miten vaikeaa ihmisten yleensä ja suomalaisten erittäin on saavuttaa tärkeissäkään kysymyksissä yksimielisyyttä, voi ymmärtää, mikä vaara taipumuksestamme itsepintaiseen omapäisyyteen ja eripuraisuuteen voi koitua silloin, kuin yksimielisyys on onnistumisen välttämätön ehto. Suomalaisten omituinen, hautova syvämietteisyys, joka saa heidät eksymään periaatteiden umpisokkeloihin aivan selvissäkin asioissa ja tekee heidät erikoisen vastaanottavaisiksi kaikelle, mikä vivahtaakaan filosofialta tai uskonnolta, on tämän omapäisyyden perussyy. Kun näet jokainen tuntee olevansa profeetta ja apostoli, ei sovi odottaa, että hän tinkisi evankeliumistaan hiventäkään. Ainoa mikä häneen silloin tepsii ja karistaa pois turhan viisauden, on ankara, vääjäämätön, oikeamielinen kuri. Sen olen usein tullut kokemaan suurilla tukkityömailla. Joukossa on aina sellaisia, joille vallattomuus ja pahuus ovat mielityötä, ja he jatkavat tätä niin kauan kuin päällystön ja parempien ainesten kärsivällisyys sitä suinkin sietää. Mutta kun se lopuksi katkeaa ja kiusantekijät saavat kokea perinpohjaisen selkäsaunan muodossa korpilain koko ankaruuden, heistä useimmiten tulee siivoja ja kunnollisia miehiä. Riidan ja hillittömyyden vaara on senkin vuoksi nykyaikana suuri ja yhä kasvamassa siksi, että kansamme näyttää juuri tuon filosofisen, syntyjä syviä akkiloivan perusluonteensa vuoksi erikoisen halukkaasti imevän sieluunsa kansainvälistä sosialismia, köyhälistön lumouskaasua, jota monet vauhkohenkiset herrasmiehetkin silmät renkaina suosittelevat – imevän halukkaasti siksi, että se on paljon vähemmän yhteiskunnallista oppia kuin filosofiaa ja uskontoa, ennustusta tulevasta aineellisen autuuden ajasta, jolloin maailma on muuttunut egyptiläiseksi lihapadaksi, reunalla hopealusikka jokaista varten. Uskosta tähän autuuteen kasvaa varmasti niin sitkeä tauti, etteivät sitä paranna lasten rohdot..."
Hannu sulki vihon melkein suuttuneena. Hän aivan kuuli isän äreän äänen, sen sävyn, jonka isä tavallisesti omaksui alkaessaan arvostella vihaamiaan asioita, kansallisluonteemme heikkouksia, tolstoilaista musikkain ihailua, holtitonta ja epäasiallista uudistusvouhotusta – kaikkea sitä, mikä oli aina joltakin kannalta epätervettä ja kylmien tosiasioiden vastaista. Isän odottama hetki, jolloin yksimielisyys olisi tarpeellisempaa kuin milloinkaan ennen, oli nyt tullut, ja oli siis ryhdyttävä jo ennakolta torjumaan hänen ennustamaansa vaaraa eli luomaan yksimielisyyden henkeä. Se taas tapahtuisi parhaiten siten, että vedottaisiin suomalaisen perusluonteen jyrkkään ja tinkimättömään vapaustahtoon, koetettaisiin lietsoa se kaikkensa uskaltavaksi ja uhraavaksi itsenäisyysvaatimukseksi, ja hukutettaisiin erimielisyyden satapäinen lohikäärme tämän herättämän isänmaallisen innostuksen paloon. Mutta mikä olisi tehokkain keino tämän suuren tehtävän aloittamiseksi ja suorittamiseksi?
Hannu avasi mietteissään isänsä kirjoituspöydän keskilaatikon pistääkseen sinne eräitä pöydälle jääneitä käsikirjoituksiaan. Etualalla oli isän vanhoja kirjeitä, joita Hannu joskus silmäili halutessaan poistua kauas pohjoiseen, kotiin virran rannalla, ja vielä nippu jo kellastuneita silkkipaperilehtisiä, Vapaita sanoja, nekin siltoja kauaksi jääneeseen, surren muisteltuun menneisyyteen. Hannu tuijotti niihin kuin loihdittuna. Sehän oli totta! Vallankumous oli irroittanut sanalta suukapulan ja käskenyt puhua vapaasti, ilmaista kaikki, mitä sydämellä oli. Vaikka oli sanomalehtimies, Hannu ei ollut vielä tähän hetkeen saakka tullut ajatelleeksi sitä olosuhteiden aivan suunnatonta, melkein käsittämätöntä muutosta, mikä oli vallankumouksen lahjana tapahtunut tässä suhteessa. Painovapautta ei ollut ollut hänen muistinsa aikana muulloin kuin muutamina kuukausina suurlakon jälkeen. Sodan aikana voimassa oleva ennakkosensuuri oli kiristänyt paino-olot äärimmäisen hankaliksi ja kiusallisiksi. Tuskastuneena Hannu oli aina riideltyään typerän, järkisyille tuiki kuuron sotasensorin kanssa joskus kuin levoksi ja lohdutukseksi haaveillut ajasta, jolloin ei olisi enää mitään sensuuria, vaan saataisiin vapaasti tuoda ilmi yleinen mielipide. Nyt se oli tullut! Esteettä kansa saisi ilmaista puhtaimmat pyrkimyksensä, jaloimmat päämääränsä, korkeimmat ihanteensa. Jo yksin siitä olisi tuloksena edistyksen kirkkauden tunkeminen joka soppeen ja pimeyden peikkojen painuminen näkymättömiin. Vapaus oli osoittava siunauksensa, kansa sielunsa ja aatepiirinsä jalouden, itsehillintäkykynsä, valmiutensa käyttämään viisaasti ja yhteiseksi hyväksi sekä tätä että muita yhtä kallisarvoisia oikeuksiaan...
Vapaa sana! Hannu ymmärsi kuin olisi salama valaissut hänelle äsken vielä pimeän maailman, että itsenäisyysaatteen levittämiseksi ja yksimielisyyden luomiseksi sen ympärille tarvittiin sanomalehti. Nuorten hiljaisuuteen painettu kuiskaus oli nyt muuttuva pasuunan puhallukseksi, jonka läpitunkevalla äänellä Suomen historian hengetär oli kuin tuomiopäivän enkeli herättävä sorron lamauttaman, turtuneen, tainnuksissa nukkuvan kansan. Oli syntyvä ylösnousemus, elävien ja kuolleiden tarttuminen tapparaan ja ryntäys taisteluun sukupolvien haaveen puolesta perivihollista vastaan. Vuosisatojen tuonen-ehtoosta ja toivonaamusta oli vihdoinkin tullut se uusi päivä, joka oli muuttava kaikki. Sille oli nyt annettava puheenvuoro.
Hannu kiiruhti ajatuksiensa ja mielikuviensa kiihdyttämänä ulos mennäkseen taas työhönsä. Oli kirpeä maaliskuun päivä, kirkas mutta viimainen. Erottajan mäeltä hän näki Heikinpuistossa levottomasti liikehtivän ihmisjoukon ja kuuli huutoja ja kiivasta äänten sorinaa. Hän kiiruhti sinne ja joutui parahiksi todistamaan, kuinka sankka joukko venäläisiä matruuseja saatteli ja ympäröi reessä seisovaa korkea-arvoista meriupseeria, huutaen tälle hälisten ja kirkuen vaatimuksiansa. Pysäytettyään yhden matruuseista Hannu sai kuulla, että entinen amiraali oli surmattu ja tämä, jota nyt kuljetettiin reessä, valittu sijaan. Uuden amiraalin tilanne oli sekä vaikea että helppo, riippuen siitä, minkä suunnan hän omaksui. Päättäen siitä, että hän vastasi kaikkiin kysymyksiin myöntämällä, sanomalla yhä uudelleen vain "da", hän oli valinnut helpoimman tien.
Hannu kiiruhti pois vastenmielisten tunteiden vallassa. "Suomalaiset eivät", hän ajatteli, "voisi milloinkaan menetellä noin".
Tullessaan kotiin muutaman päivän kuluttua hän näki Isolla-Robertinkadulla kahden nuoren venäläisen upseerin kiiruhtavan askeleitaan tavalla, joka ilmaisi pelkoa. Tarkastaessaan heitä lähemmin hän huomasi, että heiltä oli reväisty pois olkalaput – toisen vasemmalla olkapäällä vielä repsotti sellainen muutaman langan varassa – ja heitä muutenkin pahoinpidelty. Tulivat Kaartinkasarmilta päin, jossa oli kenties tapahtunut vakavia. Laivurikadulla oli hiljainen ihmisryhmä, joka viivyskeli siinä neuvottoman, järkyttyneen näköisenä. Päästyään lähelle Hannu näki katuvieren kinoksessa vanhan, korkea-arvoisen venäläisen upseerin. Kuula oli lävistänyt pään vasemman silmän kohdalta ja purskauttanut takaraivosta harmaata aivomassaa. Hän oli retkahtanut siihen kuin leikattuna, kuollut silmänräpäyksessä. "Ei suostunut ottamaan punaista nauhaa rintaansa", kuului joku silminnäkijä kertovan matalalla äänellä, "vaan puhui sitä tarjoileville sotilaille isällisesti ja ankarasti. Silloin muuan näistä tempasi sinellinsä alta ison revolverin ja ampui raa'asti vanhaa miestä aivan läheltä vasten kasvoja. Näettekö, että kuulanreiän ympärys on ruudinsavun polttama". Hannu kumartui tarkastamaan surmattua lähempää – niinpähän oli kuin kertoja sanoi. Harmaat kulmakarvat olivat kärähtäneet laukauksen lieskasta. "Poliisi tulee pian – ovat menneet ilmoittamaan", huomautti joku vastaukseksi Hannun kysyvään katseeseen. Mutta ennen poliisia ehätti saapuville nuori nainen, joka tunkeutui väkijoukon läpi, heittäytyi kaatuneen vanhuksen rinnoille ja suudellen hänen poskiaan kuiskasi itkun tukahduttamalla äänellä: "Isä, rakas isä!"
9
– Itsenäisyyttä me kaikki toivomme ja tavoittelemme, puheli Hannun lehden päätoimittaja sinisilmissään älykäs, mutta tällä kertaa hiukan verhottu vilahdus. – Mutta onhan kaiken varalta turvallisinta varmistaa entinen osittainen riippumattomuuspohja kestäväksi, niin että on ainakin se, millä seisoa. Siksi emme voi ruveta lehdessämme nyt, kun joka tapauksessa ryhdymme neuvottelemaan venäläisten kanssa entistä täydellisemmästä autonomiasta ja liittosuhteesta, tekemään vilpittömyyttämme epäiltäväksi asettumalla täydellisen itsenäisyyden kannalle. Venäläiset menettäisivät sen johdosta halunsa kaikkiin myönnytyksiin ja koettaisivat eron uhan pelossa sitoa meitä entistä lujemmin yhteyteensä. Selvää on, etteivät he silloin, oli ohjissa miten vapaamielinen suunta tahansa, kammoaisi perinpohjaista sotilaallista miehitystäkään, ja sanelisivat lopuksi ylivoimaisina haluamansa rauhanehdot. Ei, Hannu, niin jalo ja oikea kuin aatteesi onkin, sitä ei voida vielä käsitellä julkisuudessa.
– Itsenäisyytemme kannalta olisi mitä tuhoisinta, jos mainitsemasi uusi autonomia ja liittosopimus tulisivat vahvistetuiksi, sillä miten voitaisiin siinä tapauksessa täydellistä itsenäisyyttä enää toivoakaan? Juuttuisimme kiinni Venäjään ainaiseksi ja vähitellen mutta varmasti venäläistyisimme. Jos lehtemme siis tahtoo tosissaan ja vakavasti edistää itsenäisen Suomen asiaa, sen täytyy asettua vastustamaan uutta liittosopimusta ja pelottomasti esittää täydellisen valtiollisen riippumattomuuden vaatimus. Nykyhetki on ilmeisesti ainoa, jolloin vapaasti ja esteittä voidaan työskennellä itsenäisyyshengen herättämiseksi ja lietsomiseksi. Historia selvästi tarjoaa meille tätä tilaisuutta, eikä ole sanottu, että se uudistaa tarjoustansa, jos nyt hylkäämme sen. Siis rohkeasti aatteellis-käytännölliseen taisteluun! Luottakaamme siihen, että meidänkin kansamme on itsenäisyyskelpoinen ja kutsuttu muiden kansojen rinnalle tasavertaisena tekijänä, älkäämmekä siis pelätkö seurauksia.
Hannu puhui innostuneena, syvän vakaumuksen sävyllä. Päätoimittaja kuunteli häntä tarkkaavaisesti ja kiinnostuneesti, mutta sanoi:
– Vielä kerran, Hannu, ei. Ne arvot ja mahdollisuudet, jotka tiedämme tosiasioiksi, ovat liian suuret voidaksemme panna niitä alttiiksi sille, mitä avoin irtisanoutuminen Venäjästä merkitsisi. Siitähän ei voisi tulla muita kuin tuhoisia seurauksia, kun meillä ei kerran ole pontta sen tueksi ja toteuttamiseksi...
– Mutta meillähän on! huudahti Hannu.
– Mitä sitten? Luettele sotavoimamme ja aseemme minullekin, että saisin selkeän kuvan ja käsityksen mahdollisuuksistamme.
Päätoimittaja naurahti sillä ystävällisellä ja humoristisella tavalla, josta Hannu erikoisesti piti. Hannu sanoi, yhtyen hänkin leikkiin:
– Muutamia tuhansia haulikkoja, joihin on helppo valaa hirvikuulia...
– Nehän paukahtavat melkein kuin tykit ja kantavatkin satasen metriä. Ryssä säikähtää ja pakenee niin että hippulat vinkuvat. Entä vielä?
Päätoimittaja nauroi huvitettuna. Hannu jatkoi vakavasti:
– Saman verran metsästyskiväärejä, joihin jokaiseen voidaan saada parikymmentäkin patruunaa. Sitten muutama sata ruostuneita graftonkiväärejä, joiden maahantuontiin velikään ei liene ollut aivan viaton, ja mahdollisesti muutamia kymmeniä berdankkoja, huom., molemmat ilman patruunia.
– Suurenmoista! Jatka!
– Koko Suomessa on tunnettua, että eräällä satakuntalaisella aktivistilla on konekivääri, joka kuuluu tikuttavan kuin vanha ompelukone...
– Yhä parempaa. Entä miehet ja päällystö?
– Miehistöksi koko kansa, päällystöksi jääkärit Saksasta.
– Pelkään, Hannu-veli, ettei tämä sinänsä kunnioitettava aseellinen mahtisi tulisi riittämään itsenäisyysjulistuksesi ponneksi...
– Maltahan nyt – päävoima on mainitsematta...
– Laukaise tulemaan!
– Se, että noustessamme tällä hetkellä avoimeen itsenäisyystaisteluun tottelemme historiallisen kutsumuksemme käskyä. Vaikka meillä olisi minkälainen armeija, emme voisi saavuttaa itsenäisyyttämme, jos yrittäisimme sitä vastoin kohtaloamme ja väärällä hetkellä, mutta jos osaamme kuulla ajan myrskystä kutsumuksen käskyn ja uskoen siihen totella sitä epäröimättä, kaikki tulee järjestymään eduksemme. Siihen tarvitaan vain palava usko, joka tässä tapauksessa tulee siirtämään vuoria. Ryhdy lietsomaan tätä uskoa, toteuttamaan teoissa isänmaallisuuden välttämätöntä ylintä johtopäätöstä, sitä ohjelmaa, joka lopultakin oli perustuslakitaistelun syvin sisällys ja jonka puolesta olit maanpaossa ja isäni antoi henkensä...
– Mistä päättelet kuulleesi juuri tällä hetkellä kutsumuksen käskyn?
– Milloin se sitten kaikuisi kansamme kohdalla ellei nyt, historian suurimman haaksirikon tapahtuessa? Pelastakoon itsensä ken voi! Jo luonnollinen itsesäilytysvaisto käskee jokaista Venäjään kuulunutta kansaa pyrkimään erilleen tästä mädänneestä hylystä, jossa vallitsee hillitön anarkia ja joka tulee uppoamaan syvän ja kauan kestävän sekasorron pyörteeseen. Jokainen päivä tuo todistuksia siitä, ettei Venäjä ole enää pätevä eikä teoistansa vastuukykyinen sopimuskumppani. Ennenpitkää tulette huomaamaan, että jos mieli maamme pelastua anarkiasta ja korjaamattoman syvästä siveellisestä turmeluksesta, meidän on saatava heitetyksi venäläiset rajan taakse. Se on ainoa pätevä poliittinen ohjelma ja päämäärä tällä hetkellä ja sitä on ruvettava ajamaan ja tavoittelemaan silmänräpäystäkään viivyttelemättä. Mikä oikean ja jalon taistelun korkea loppukunnia koituukaan lehdellesi, jos se asettuu tämän politiikan johtajaksi. Salli minun huomauttaa siitä!
Vanhan, paljon uskaltaneen, uhranneen ja kärsineen poliitikon silmiin syttyi kirkas säihke hänen kuunnellessaan Hannun sanoja. Hän sanoi vastaukseksi melkein kuiskaamalla:
– Kun olisin vielä nuori tai edes sinun iässäsi, Hannu, niin epäröimättä tekisin sen, mitä pyydät, sillä mainitsemasi ohjelma ja päämäärä ovat niitä, jotka voidaan toteuttaa ja saavuttaa vain nuorten uskolla. Sanoessamme jostakin haaveesta niin kuin usein teemme, että "se on nuorten toteutettava", me vanhat silloin tunnustamme uskomme jo olevan raukenemassa ja voimaimme vähenemässä, ja joskus syyllä, mutta usein pelkurimaisuudesta siirrämme nuorten hartioille sen taakan, joka oikeastaan olisi meidän itsemme kannettava. Mutta se on ymmärrettävää ja inhimillistä: emme jaksa vanhoina suorittaa suurtöitä, koska ne vaativat nuorten virkeitä, tuoreita voimia, tuota uskoa, joka epäröimättä asettaa päämääränsä "kauas ja korkealle", ja huiman innostuksen ja jumalaisen näkemyksen vallassa sitä tavoittelee. Nuorison uskossa asuu pyhä, salaperäinen voima, mistä sitten lieneekään lähtöisin. Ehkä osaksi siitä, että se on niin peräti epäitsekästä ja ihanteellista, ei maallisissa eikä aineellisissa, henkilökohtaisissa eduissa kompastelevaa kuin meidän vanhojen, joiden usko kadottaa höyheniänsä joka vuosi, minkä ikä lisääntyy, rohkeus räpiköitsee vaivalloisesti siipisatona pääsemättä enää lentoon, ja ihanteellisuuden valkeus ei ansaitse kiitosta puhtaudestaan. Sekä lehteni että minä olemme niin kiinni erilaisten maallisten etujen tiheiköissä, ettei meillä, sanon sen taas, ole voimia katkoa kahleitamme ja lähteä kanssanne liitämään kauas ja korkealle. Suomen kansa on niin peräti pieni...
– Pieni mies merestä nousi, huomautti Hannu vihjailevasti. – Kun maailman valiot olivat turhaan koettaneet kaataa suurta tammea, jonka latva jo pysähdytti pilvet juoksussansa ja peitti ihmisiltä päivän, ilmestyi apu niin kuin se aina tekee tällaisissa tapauksissa odottamattomalta taholta, tuntemattomuudesta, pienessä hahmossa. Mutta kuka kaatoi suuren tammen, lysmytti rutimoraidan? Olisin hartaasti suonut, että isäni aatesuunta olisi itsenäisyysvaatimuksen lipunkantajana kruunannut taistelunsa lopullisella historiamme suurtyöllä, mutta huomaan nyt, että se toivo on turha. Enemmistö teistä on vanhentunut – ydin on kuivanut luistanne. Mutta vähemmistö on sitä terveempää ja lujatahtoisempaa ja antautuu nuorten aatteen kannattajaksi. Tekin tulette lopuksi liittymään meihin, mutta vasta pakon ajamina. Teille ei siis kuulu suomalaisen itsenäisyysmiehen kunnia.
Hannu nousi ja ojensi kätensä hyvästiksi.
– Lähdet siis nyt, sanoi päätoimittaja ystävällisesti, melkein liikuttuneena. – Toivotan sinulle ja aatetovereillesi onnea ja työstänne isänmaalle suurinta mahdollista hyötyä. Älkää tuomitko meitä vanhoja, vaan muistakaa ryhtyvänne suorittamaan sitä työtä, jonka juuri me vanhat olemme ennustaneet teidän kerran tekevän. Meilläkin on pieni osuutemme teidän suuressa suunnitelmassanne, sillä nykyhetken juuret ovat entisyyden maaperässä. Emmehän eroa vihamiehinä, emmepä erimielisinäkään, vaan tapaamme varmaan toisemme jos ei muualla niin juoksuhaudoissa. Näkemiin siis!
Hannu ryhtyi tarmokkaasti suorittamaan niitä tehtäviä, jotka itsenäisyysmiesten kenenkään valitsematta syntynyt keskustoimikunta oli uskonut hänen huolekseen. Hänen ja heidän kaikkien mieliala oli erikoinen, harvinainen, vaikeasti eriteltävä ja selitettävä. Sen perustuksena oli usko siihen, että nyt oli tullut se historian hetki, jolloin Suomi oli määrätty saavuttamaan valtiollisen itsenäisyyden, ja tätä uskoaan ja siitä johtuvaa toivorikkauttaan he eivät antaneet minkään masentaa. Yhä kasvava venäläisen sotaväen ja suomalaisen roskaväen vallattomuus, sosialistien yhä selvempänä ilmenevä isänmaan eduista välittämätön röyhkeä vaateliaisuus ja veljeily venäläisten kanssa, yhä vaikeammaksi käyvä elintarvepula – mikään niistä lukemattomista vaikeuksista, joita näytti aivan kasaantuvan itsenäisyysaatteen tielle, katsoi minne päin hyvänsä, ei suinkaan arkiinnuttanut heitä, vaan päinvastoin melkein vahvisti heidän uskoaan. Entisyyden täytyikin musertua kestämättömäksi, sillä vain se pakottaisi kansan epätoivon vimmalla keskittämään kaikki voimansa uuden kestävän pohjan luomiseen. Kaaoksesta oli nouseva uusi maailma, jossa kaikki se, mikä oli vanhassa enintään vasta idulla, puhkeaisi kukoistukseen ja kantaisi Suomen suvun kauneimman hedelmän. Tämä näkemyksellinen, voitonvarma usko täytti heidän sielunsa innostuksella ja runollisuudella, joka ikäänkuin hieno tuoksu teki heidän mielensä onnelliseksi ja heidän yhdessäolonsa yleviksi symposion-hetkiksi. Tuntiessaan silloin suuren päämäärän lumoa ja vaipuessaan pyyteettömän harrastuksen, uhrautuvaisuuden ja rakkauden hurmioon Hannu koki sitä samaa sielullisuutta, joka valtasi joskus siellä kaukana kotivirran maassa Alfred-sedän yksinkertaiset kuulijat ja on seuraus hengen vaikutuksesta sieluumme mystillistä tietä, suoraan, ohi aistimien.
KOLMAS LUKU.
1
Helli kuunteli ja katseli Hannua ihmetellen, kuin olisi vapauden asia ja antautuminen työhön vain sen hyväksi muuttanut hänet toiseksi. Helli koki omalla tavallaan saman isänmaallisen hurmion kuin Hannukin ja suri vain sitä, ettei muka voinut puolestaan tehdä mitään suuren asian hyväksi. "Sinä voit", sanoi Hannu, "levittää aatettamme omiin piireihisi ja hankkia sieltä ystäviä uudelle lehdellemme. Ja voi olla, että saat pian Suomen muiden naisten kanssa uhrata enemmän kuin nyt aavistatkaan. Älä siis huolehdi – usko vain ja ole valmis".
Hannu oli jäänyt katsomaan Helliin uneksivasti kuin hänellä olisi ollut mielessä aivan toinen asia kuin se, josta hän puhui. He nauttivat parhaillaan päivällisateriaansa, jota ei voinut sanoa ylelliseksi, siitä kun kuvastui enemmän ruoka-aineiden niukkuus kuin runsaus. Helli tuijotti lautaseensa vastaamatta mitään. Emma liikkui heidän ympärillään nöyränä ja kauniina, hiljaisena kuin varjo.
Äiti ja tädit siellä kaukana nyhjöttivät pienessä pesässään kuin hiiret sammalen alla, kurkistelivat ihmeissään ja peloissaan ikkunasta maailman hälinään ja lähettivät silloin tällöin varoittavan piipityksen Hannulle ja Hellille, joihin heidän kaikki ajatuksensa keskittyivät. "Teevesi kiehua porisee", kirjoitti kerran ennen vallankumousta Aina-täti, joka erikoisesti vihasi sotasensuuria ja moitti sitä usein, nähtävästi pitäen juuri sitä jollakin salaperäisellä tavalla perussyyllisenä maailmansotaan ja ihmiskunnan villiintymiseen, "mutta poriskoon siinä nyt mielin määrin, sillä minun täytyy saada tämä kirje junaan. Itkimme tässä taannoin maailman pahuutta ja sitä surkeutta, kun riidellään ja tapellaan silloin kun saattaisi kauniisti sopia ja nauttia kaikesta siitä hyvästä, mitä Jumala on ihmisille antanut rakkaan, ainoan poikansa kautta. Minä itkin vielä erikoisesti sitä, että vieraiden oli valta lukea kirjeet ja myöhästyttää posti. Kello jo kävi 11:sta aamupäivällä eikä edellisenä iltana saapunutta etelän postia ollut vielä jaettu. Ja minä kun odotin niin hartaasti kirjettäsi, Hannu, sen vuoksi, että se päällysvaate, jonka pakotit minut tilaamaan, oli valmistunut, ja ompelija, köyhä ihminen, olisi pitänyt saada maksetuksi. Olgalta ja äidiltäsi olisin kyllä voinut lainata, mutta kun olen ylpeä, en saanut tehneeksi sitä; omia pikku säästöjäni en taas halunnut ottaa postisäästöpankista, koska se näyttää rumalta säästökirjaa katsellessa ja tuntuu pahalta. Mutta siinä kesken itkuni ovi rapsahti ja postinkantaja Kaijanen tuli sisään postikirja ojona: 'Tässä olisi kuitattavaa', hän sanoi. Pian minulta kyyneleet kuivuivat lukiessani hauskaa kirjettäsi. Voi, Hannu, miten olet kiltti, kun näin muistat vanhaa tätiraukkaasi. En voi muuta kuin kiittää ja rukoilla Jumalaa palkitsemaan sen sinulle. Sano Hellille terveisiä ja kerro, että valkoisessa ruusussani on jo isot ummut ja että jos tulee aurinkoisia päiviä, ne kehittyvät nopeasti ja aukeavat pian. Muutkin kasvini ovat virkeitä ja elinvoimaisia. Olgalta terveisiä. Hänen näkönsä kun on himmentynyt, muistinsa huonontunut ja kädet vapisevat, kirjoittaminen ei enää suju. Surullista on, että hänen on täytynyt lopettaa sekä lukeminen että maalaaminen eli ajanvietteet, jotka tuottivat hänelle niin paljon huvia ja tyydytystä. Luemme hänelle ääneen sanomalehdet ja muutakin..."
Vanhuus, kolotus, hengenahdistus, unettomuus – kaikki ne lahjat, joilla elämä lopuksi palkitsee kulkijansa, hiipivät äidin ja tätien kotiin, pian vallaten siellä ylimmän sijan. Aina-täti piteli uljaasti puoliaan keittiössä, vaikka reumatismi vihloi yhä kipeämmin ja jäykisti nivelet. Olga-täti istui huoneessaan keinutuolissa ja koetti kuluttaa aikaansa muistelemalla menneitä, nukahtamalla tuon tuostakin ja tekemällä karkeata käsityötä, jossa tuli toimeen koettelemallakin. Äidin terveys oli heikontunut odottamattoman nopeasti – sydän oli tyytymätön, jalkoja kolotti, päätä huimasi –, mutta hengeltään hän oli pirteä ja kirjoitti ahkerasti Hannulle:
"Aloitan jo näin aikaisin syntymäpäiväkirjettä sinulle, rakas Hannu. Ensi lauantainahan vasta täytät 33 vuotta, joten kirjeeni kerkeäisi sinulle ajoissa, vaikka postittaisin sen perjantaina, mutta varmuuden vuoksi, ettei se vain myöhästyisi, lähetän sen jo ylihuomenna eli maanantaina. Aina näet sanoo kirjeiden kulkevan nykyisenä sekasorron aikana miten sattuu ja sotasensuurin yhä salaa tekevän ihmisille kiusaa, vaikka sen olisi muka pitänyt tulleen lakkautetuksi. Samalla kuin kirjeen lähetän pienen paketin, joka sisältää äidin tuomisia. 'Se on niin äidin mallista', ajattelet ehkä sen sisällystä katsellessasi. Niin, äiti on äiti ja hänellä on äidin sydän lapsiaan kohtaan. On tosin huonojakin äitejä, mutta en minä tahtoisi sinun lukevan minua heidän joukkoonsa. Jumalan armon tukemana olen aina koettanut olla hyvä äiti ja ohjata lapsiani totuuteen, uskollisuuteen, jumalanpelkoon ja isänmaanrakkauteen. Pyrkimykseni on ollut harras, ja mitä on vaille jäänyt, sen uskon Jumalan antavan anteeksi. – Kiitos, Hannu kirjeestäsi. Minua sekä huvitti että itketti lukiessani kuvaustasi siitä, miten viimeinen sinulle ylioppilaskeväänä tekemistäni yöpaidoista halkesi selästä kääntyessäsi vuoteessa. Ettäkö se siis oli kestänyt näin kauan! Ja säilytätkö todella vanhaa rohtimista kylpylakanaa äidin muistona laatikossasi? Isäsi piti sellaisista – niitä oli minulla alkuaan neljä, mutta ovat kuluneet. Sinulla on säilynyt siksi, ettet ole käyttänyt sitä. Onpa minun antamillani vaatteilla ollut siunaus ja pitkä ikä! Lähetä heti kauluksen mitta, niin hommaan liinaa vaikka kivenraosta ja ompelen sinulle ennen kuolemaani muutamia uusia paitoja. Sanovat niitä saavan ostaa valmiina kaupoista ja liikkeiden tekevän tilauksesta, vaan en minä voi uskoa niiden olevan kunnollista työtä. Eikö siellä Helsingissä ole kaikki humbugia ja petosta, maito vain liituvettä ja lohi värjättyä punaisemmaksi? Et saa ainakaan pesemättöminä niiden tekemiä paitoja käyttää. Tietenkin sinusta tuntuu lämpimältä ja hyvältä, kun saat vielä yllesi oman vanhan mamman ompeleman paidan. Siitä tulee minulle hauskaa työtä – täytyy vain puhdistuttaa ompelukone ja hankkia numeroa väkevämmät lasit, että näkee hyvin ommella. Joskus silmissäni kaikki niin kummallisesti hämärtyy.
"Olen ollut viime aikoina vähän huonovointinen; armoton päänsärky ja väliin hengenahdistusta, varsinkin ulos pistäytyessä; lisäksi unettomuus on tehnyt elämän rasittavaksi. Entiset lääkkeet, joita kuten tiedät minulla on kaappi täynnä, eivät enää tepsineet. Kun eilen oli tyyni ja aurinkoinen sää, päätin lähteä lääkärin luo kysymään, olisivatko viime käyntini jälkeen keksineet mitään uutta keinoa, millä korjata sellaista vanhaa pärekoppaa kuin minä jo olen. Vanha tohtori Berg asuu kuten tiedät tässä aivan lähellä ja hänen luokseen päätin mennä, vaikka Olga ja Aina pauhaten toruivat, että 'sinne vielä, että sen reseptithän osaa ulkoa jo koko kaupunki', että 'menisit sen uuden nuoren Kilposen-tohtorin luo, se kun kuuluu tekevän ihan ihmeitä'. 'Vanhasta vara parempi', vastasin minä, pistin Bergin entiset reseptit, muutamia pulloja ja 100 mk laukkuuni, otin isäsi mieluisimman kävelykepin tuekseni, lähdin hiljalleen mennä tössöttelemään ja pääsin kuin pääsinkin perille. Huomasin olevani ainoa potilas ja istuin pian tutulla tuolilla tohtorin kirjoituspöydän päässä. 'Kyllä meitä nyt on kaksi viisasta vastakkain', nauroin siinä mielessäni katsellessani tohtoria, joka oli yhtä vanha ja raihnainen kuin minäkin, mutta koetti silti olla topakkaa miestä. Juttelimme ummet ja lammet, muistelimme kaikki yhteiset tuttavat ja totesimme lopuksi olevamme suvun sukua toisillemme. Välissä kerroskelin taudeistani ja tohtori sanoi, että 'ihme ja kumma, kun minulla on täsmälleen samat vaivat. Mutta niinpä olenkin sopiva mies niitä parantamaan', hän laski leikkiä, ja alkoi puolestaan kuvailla omia kipujaan, jotka todellakin olivat samoja kuin minulla, ja sitten hän kirjoitteli lääkkeitä monenlaisia, joista sanoi sen auttavan siihen ja tämän tähän, antoi hyviä neuvoja, – vaikka en kyllä saanut kaikista hänen muminoistaan selkoa, hän kun unohtui tupakoimaan, vaipui ajatuksiinsa ja mutisi epäselvästi partaansa –, lohdutteli ja herttaisella kohtelulla sai minut niin iloiseksi, etten aikoihin ollut tuntenut elämääni niin kevyeksi ja oloani siedettäväksi. Kysymykseeni, mitä olen velkaa, hän vastasi naurahtaen virkistyneensä puheistani niin, että oli itse jäänyt velan puolelle; 'mutta jos sopii, niin ollaan kuitit', hän sanoi ja saatteli etehiseen, jossa auttoi kapan ylleni yhtä kohteliaasti kuin isäsi ennen sulhasena. Kiittelin ja lähdin ja menin nyt aivan kevein askelin apteekkiin, jonne heitin pullot ja reseptit. Farmaseuttineiti katseli viimeksimainittuja ja hymähti aivan kuin olisi arvellut, että mikähän merkillinen mummo tuo mahtaa olla, kun sille pitää olla noin monenlaisia tippoja. Ääneensä hän sanoi, että ne ovat valmiit kahden tunnin kuluttua. Kun ei tuntunut vieläkään väsyttävän, niin ajattelin, ettenpä huoli mennä kotiin, vaan seikkailen kaupungilla nuo kaksi tuntia ja krymppään sen rahan, minkä olin varannut lääkärille. Menin vieressä olevaan kirjakauppaan, jossa en ollut käynyt pariin vuoteen, ostin sieltä yhtä ja toista pientä ja katselin kirjoja, joita oli pitkillä pöydillä pinottain. Typerässä mielessäni ajattelin, ettei tuommoinen kirjain paljous voi olla siunaukseksi, vaan että olisi parempi vähä ja hyvä ja se tarkoin luettuna. Lorukirjoja muuten näyttivät enimmäkseen olevan – jumalansanaa oli vähän ja sekin syrjäpaikassa kuin virkaheittona. Niin kuin se nykyajan liikaviisaista taitaa ollakin. Sieltä selvittyäni muistin, että tässähän asuu lähellä Pekuri;, Fiina, jota en ollut tavannut pitkiin aikoihin. Inahdin tössöttelemään hiljaa hänen luokseen ja perille tulin. Oli niin herttaisen ystävällinen vastaanotto, että kyyneleet nousivat silmiini. Vihdoin päästyäni väsyneenä kotiin huomasin kauhukseni unohtaneeni isäsi kepin jonnekin. Ihan oli sydämeni seisahtua mielipahasta ja pelosta, että jos se nyt katosi jäljettömiin. Olga ja Aina vielä toruivat, että 'hyvä oli, ettet itse unohtunut sinne jonnekin'. Aina hommasi jonkun heti käymään niissä paikoissa, joissa olin ollut, ja keppi löytyi tohtorin luota. Hän oli hurmannut minut niin, että olin unohtanut sen sinne.
"Tämä nyt on sitten syntymäpäiväkirje! Oikein naurattaa, mutta sydän kevenee, kun saa puhella pidättelemättä omalle rakkaalle pojalleen. Pidä kärsivällinen mieli meitä vanhoja kohtaan, vaikka muutummekin uudelleen lapsiksi ja tuskittelemme odottaessamme suurta noutajaa. Rukoilen joka päivä, että menestyisit puuhissasi ja että lopuksi saisit sen onnen, jonka mielestäni niin hyvin ansaitset. Sanoit lehtenne nimeksi tulevan 'Uusi Päivä'; se on kaunis ja aatteellinen nimi – ennustakoon se 'uutta päivää' omallekin kohdallesi".
Samat vieraat kuin äidin ja tätien luo hiipivät kaukaiseen pappilaankin, ahdistellen Alfred-setää ja Vanhaa herraa yhä vaativammin. Jälkimmäinen ei juuri enää päässyt liikkeelle nojatuolistaan, mutta oli säilyttänyt älynsä ja piukean äänensä ja pysytteli niiden avulla ympäristönsä tietoisuudessa riittävästi. Kun Uuden Päivän ensimmäinen numero saapui Kaarlolle, Vanha herra pyysi saada pidellä sitä kädessään:
– Ei sillä, että näkisin lukea sitä – nimi tuossa kuitenkin häämöttää –, mutta tuntuu juhlalliselta pitää kädessä pääkaupunkilaista jokapäiväistä sanomalehteä, joka uskaltaa sanoa julkisesti, että täydellinen valtiollinen itsenäisyys on nykyisen poliittisen tilanteen ainoa riittävä ja oikea ratkaisu. Se on uskomatonta. On tarvittu suunnaton entisyyden luhistus, jotta se on voinut käydä mahdolliseksi. Maailmansota sellaisenaan ja entisenlaiset kansat sitä käymässä ei vielä olisi merkinnyt tuota luhistusta, mutta tsaarivallan kukistuminen ja sen seuraukset – ne tulevat iskemään olevaisuuden kamaraan kuilun, joka on täyttymätön. Sen kautta on hulmahtanut näkyviin maanalainen lieska, joka on kuumentanut Euroopan pintaa jo puoli vuosisataa niin, että jalkapohjia on poltellut, ja jonka vallallepääsystä tai tukahtumisesta on pohjaltaan suursodassa ollut kysymys. Se on päässyt vallalle Venäjälle ja pyrkii kuin palava terva tulvimaan sen rajojen ulkopuolelle. Onneton se kansa, joka ei pääse ajoissa irti Venäjästä ja saa pysäytetyksi tuota laavavirtaa. Nuoret ovat aivan oikeassa: vain itsenäisyys ja kiinni lyöty veräjä voivat pelastaa meidät.
– Niin kyllä, puheli Alfred-setä sohvannurkasta, jossa oli hetkisen torkahtanut, – onhan vallankumous kyllä hyvä sikäli, että se on tuonut Suomelle oikeudet takaisin ja antaa vielä entistä enemmän, kunhan jaksetaan odottaa... Postiko se on jo tullut ja sekö on tuonut tuon uuden sanomalehden? Kuinka uskallat, Kaarlo, mennä avaamaan postilaukkua minun luvattani? Se on yksi harvoista etuoikeuksista, jotka pyydän saada pitää koskemattomina ja rikkomattomina kuolemaani saakka. Muuten voisivat vielä tuomiokapitulin lähettämät virkakirjeet hukkua. Muista se, Kaarlo!
– Mitä isä nyt turhia, sanoi Kaarlo, joka oli saanut postilaukusta ensimmäiseksi käteensä Uuden Päivän ja veteli sieltä nyt näkyviin muitakin lehtiä ja lähetyksiä. – Olenhan avannut postilaukun jo monta vuotta isän sanomatta siitä mitään. Mikä vallantunnon puuska tämä nyt on?
– Niinhän olet tainnut tehdä, napisi Alfred-setä kuin lapsi, – vienyt minulta siinäkin suhteessa viran ja kunnian. Suuttua tupsahdin tässä juuri siksi, että muistin yhtäkkiä sen. Menettelethän kuin itse olisit kirkkoherra ja minä vain apulainen. Nuoriso hyppii aina vanhojen silmille. Mutta se muistakin, että minä olen sinun esimiehesi!
– Tottakai, mukautui Kaarlo. – Olisittekin huono apulainen, koska aina torkutte. Tässä on mieluinen kirje Hannulta. Pyytää minua ja Peuran Villeä toimimaan tarmokkaasti Uuden Päivän levittämiseksi – se tehdään – ja kertoo äitinsä kiihkeästi haluavan kesäksi tänne vanhaan kotiin – ehkä viimeiseksi kesäksi. On tainnut täti käydä jo huonovointiseksi. Hannu sanoo kirjoittaneensa Peuran Villelle ja pyytäneensä tätä vuokraamaan heille Suvannon päärakennuksen ja itse siirtymään vaikka Rauhalaan, joka on tyhjänä, Jaakko kun ei ole vielä päässyt ryntäämään sotajoukkoineen rajan yli. Ville tietenkin tekee sen mielellään. Mikäli häntä oikein tunnen, hänen olisi vaikea asua Hannun äidin ja tätien täyshoidossa – hän pelkää varsinkin noita tätejä ja Hellin hienoutta. Tämä on todella hauskaa – saamme elää vielä hetkisen kuin ennen – Hannukin ehtii varmaan oleskelemaan täällä jonkin aikaa – ehkä pääsemme yhdessä metsästämään sorsia kuten poikasina. Hannu kirjoittaa Helsingin kovasta elintarvepulasta... Onhan täällä ainakin maitoa, tilliä, voita ja kalaa. Pappilan jyvälaarista riittänee leipäainetta Hannunkin joukolle. Sokerista on nuusa, mutta Peuran Ville saa luovuttaa osan totisokeristaan vierailleen ja juoda pirtunsa ja mökäöljynsä kuiviltaan. Ville antaisi näille vieraille vaikka nahan selästään. Pappa ja setä hoi!
Kaarlo kovensi ääntänsä ja kertoi vanhuksille asian. Hän puheli isälleen:
– Vendla-täti kuuluu välttämättä tahtovan vielä kerran kuulla papan saarnaavan ja selittävän sanaa Suvannon seuroissa. Jos pappa ei jaksa, hoidan kyllä puolestanne sen asian?
– Kyllä minä jaksan! vastusteli Alfred-setä. – Et sinä osaa vielä saarnata oikein etkä selittää. Vai tulevat Vendla ja tädit ja muut. Se on ihmeellistä, mutta mikäpä olisi Jumalalle mahdotonta. Vanhalle herralle Kaarlo huusi korvaan:
– Hannu tulee tänne kesällä, itsenäisyyden pääpomo. Hänestä setä saa kaikkitietävän poliittisen keskustelutoverin.
– Hyvä on! piipitti Vanha herra. – Te olettekin niin tylsiä – ei teissä ole kipinää...
Aili oli tullut saapuville, kuullut asian ja kysyi nyt miettiväisesti:
– Mikähän lie syynä siihen, etteivät Hannu ja Helli mene naimisiin? Hannu rakastaa Helliä ja eiköhän tämä jo nyt häntä.
– Kainostelu ja saamattomuus vain, selitti Kaarlo. – Hannu on naisväen seurassa kuin hammastautinen, surkea ja yrittämätön. Naiset pitää ottaa kuin myrskytuuli. Kas näin!
Aili väistyi arvokkaasti ajoissa. Kaarlo jatkoi:
– Mutta täällä vihin heidät jos ei muuten niin väkisin. Ei se ole suuri palvelus minun puoleltani Hannulle, ystävälle ja holhoojalle.
2
Helli matkusti äidin luo heti koulun loputtua ja vei Emman mukanaan, koska tämän oli aikomus seurata perhettä Suvantoon ja käydä pitkien vuosien kuluttua omassa kodissaan. Hannu jäi Helsinkiin, sillä hänellä oli vakinaisena työnä uuden lehden avustaminen ja sen ohessa muitakin tehtäviä. Olo Helsingissä ei ollut näinä aikoina miellyttävää, sillä yksin elintarvepula tuotti suuria vaikeuksia. Ellei Hannu olisi saanut eräältä ystävältä Hämeestä postitse säännöllisesti leipää, toiselta perunoita ja kolmannelta voita, hänen elämisensä olisi käynyt melkein mahdottomaksi. Näiden varassa hän eleli tyhjässä hiljaisessa huoneistossaan, käyden joskus istumassa Hellin puolella, jossa tämä tuntui olevan saapuvilla, vaikka oli poissa.
Mutta mitäpä elintarvepulasta, sillä sehän oli tilapäistä, aineellisuutta koskevaa, tietenkin jonkin ajan kuluttua ohimenevää. Se ei Hannua huolettanut, vaan hän söi vain "kuivaa ruokaa" kuin tukkilainen, kun ei muuta ollut, ajattelematta asiaa sen enempää. Hänen mielessään oli keskeisenä kokonaan toinen, yötä päivää kalvava ja polttava kysymys: oliko hän kokonaan erehtynyt Suomen kansasta ja eikö tämä ollutkaan vapauden eikä itsenäisyyden arvoinen? Se kysymys asui, Hannu tunsi sen, näinä aikoina kaikkien niiden kansalaisten mielessä, jotka kuten hän olivat aina olleet ylpeitä suomalaisten puolesta säätyyn ja puolueeseen katsomatta ja odottaneet heidän kunnostautuvan erikoisesti silloin, kun vapauden kutsu kajahtaisi. Heidät saattoi nykyisen nälänhädän aikana tuntea jo ulkonäöltä: kuta ihanteellisempi ja lainkuuliaisempi kansalainen, sitä laihempi ruumis, avarampi kaulus, kuluneemmat, väljinä riippuvat vaatteet, ja huolestuneempi ilme. He olivat kuin variksenpelättimiä nuo ihmiset, jotka siirtyivät perheineen vaivalloisesti päivästä toiseen, mielessä nälästä huolimatta ensimmäisenä ja ylimpänä ihanteena vapaus, ja vasta sen jälkeen sekoittamaton ruisleipä. He olivat, nämä omituiset aatteilijat, jotka eivät tahtoneet nostaa suurta huutoa leivästään eivätkä suolastaan ja olivat iloisia, kun kenkänsä saattoi vielä kerran puolipohjata ja housunsa paikata, niin sanottua Suomen sivistyneistöä, pitkällisen ja vaivalloisen säätykierron tulosta, kansan älymystöä, jossa asui sen henki. Heitä Hannu ei tahtonut, ei voinut moittia, sillä juuri se, että heidän sydämessään asui ylinnä tämä ihanteiden ihanne, että he jaksoivat unohtaa aineellisen kurjuutensa ja ajatella vain isänmaansa historian suurinta kysymystä, todisti heidän täyttäneen sen toivon, mikä heihin oli asetettu. Katsoessaan eräänä päivänä muutamassa kahvilassa, kuinka suuriperheinen koulunopettaja, jonka hän hyvin tunsi, haparoi pienestä nuhapumpuliaskista kömpelöillä hyppysillään kuutiomillin kokoisen sokerijytysen antaakseen edes makeuden aavistusta sille samealle ohrakeitokselle, joka kulki kahvin nimellä, ja kuinka hän – unohtaen tämän aarteen huulelleen sulamaan siinä turhaan – osti saapuville tulleelta pojalta Uuden Päivän ja syventyi intohimoisesti lukemaan sen uusimpia todisteluja itsenäisyystyön tarpeellisuudesta, Hannua melkein itketti se ihanteellisuus ja aatteellisuus, jonka hän oli tuon miehen koko olemuksessa ja menossa toteavinaan. Vaimo ja lapset oli heti koulun loputtua lähetetty jonnekin kauas sisämaahan, mahdollisimman syrjäiseen paikkaan, jossa maanviljelijöillä olisi vielä niin armahtava sydän, että suostuisivat myymään ruiskilon hinnalla, joka tosin oli rajahintaa paljon korkeampi, mutta silti vielä tavallisen maisterimiehen palkkatulojen ulottuvilla. Itse maisteri oli jäänyt Helsinkiin ansaitakseen erään tuttavan, sydämeltä sääliväisen kulassin konttorissa ylimääräisellä, huonosti palkatulla työllä sen summan, joka hänen oli täytynyt maksaa talon isännöitsijälle hiljaisena hyvityksenä siitä edusta, että sai vuokrata näkyvältä määrältä laillisen, mutta näkymättömältä ja varsinaiselta maksettavalta määrältä laittoman sopimuksen perusteella ne pari kolme linnunhäkin kokoista koppia, jotka kulkivat "kahden huoneen ja keittiön" nimellä ja joihin hän latoi illoin perheensä levolle, erottaen liidulla jokaiselle oman alueensa...
Hannu hymähti katkerasti. Sivistyneistö oli kunnollista, aatteellisesti valveutunutta, joskaan ei valitettavasti yksimielistä. Väliin Hannusta tuntui, että toiset harrastivat niin innokkaasti keskus-, toiset ympärysvaltojen asiaa, ettei Suomen puolelle jäänyt ketään. Mutta tiukan paikan tullen heihin saattoi luottaa. Miten oli sensijaan muiden luokkien laita?
Kolme kuukautta sitten Hannu oli hälventänyt Hermannin epäisänmaallisen puheen vaikutuksen muistelemalla suomalaisen työmiehen hyviä ominaisuuksia ja luettelemalla niitä yhteiskunnallisen onnen monia eri puolia, joista saataisiin nauttia, kun kansa saisi vallan ja tilaisuuden kokoontumis-, sanan-, omantunnon ja painovapauden turvin ilmaista jaloa luonnettaan, kansallista mieltään ja syvällistä yhteiskunnallis-valtiollista kypsyneisyyttään. Hannulla oli nuoruudesta saakka ollut se rousseaulainen käsitys – hän ei voinut sanoa täsmälleen, mistä oli saanut sen, mutta luuli sen lähinnä periytyneen 1890-luvun nuorsuomalaisesta kansanihailusta –, että tuo salaperäinen "kansa" oli kaiken oikeuden ja vanhurskauden varsinainen tyyssija ja toteuttaja. Lähinnä hän oli pitänyt "kansana" maanviljelijöitä, "peruselinkeinon" harjoittajia, niin kuin sanottiin, jotka rakensivat ja ylläpitivät yhteisen asumapohjan. Työväki ei ollut yhtä riidattomasti "kansaa", vaan resusi sen palveluksessa apuaineksena. Sivistyneet eivät uskaltaneet eivätkä tahtoneetkaan lukea itseään "kansaan", vaan palvoivat tätä kirjailijain opetuksen mukaan jonkinlaisena alkukristillisenä puhtauden ja hurskauden ihanteena, mikä ei estänyt heitä olemasta sille hävyttömiä käräjätuvissa, palkanmaksussa, kaupoissa ja virastoissa, kun niikseen sattui. Ja "kansa" puolestaan vihasi herroja sydämensä pohjasta. Mutta työväen itsetunnon kasvaessa käsitykset alkoivat muuttua: se antoi muiden kansalaisten yhä selvemmin ymmärtää, että se, työväki näet, olikin varsinainen "kansa" tämän sanan syvimmässä ja oikeimmassa merkityksessä, ja että muut yhteiskuntaluokat olivat loisia, jotka elivät työväen verihiestä. Koska omaisuus oli varkautta ainakin muilla kuin työväellä itsellään, olivat varsinkin maanomistajat suurimpia rosvoja, sillä olivathan he anastaneet yhteisen eli siis "kansalle" so. lähinnä työväelle aikoinaan kuuluneen maan ja aidanneet kukin oman kappaleensa. Sivistyneet eli herrat – ne vasta suuria sikoja olivat. Ne olivat käyttäneet tietojaan ja älyään keksiäkseen keinoja, joilla saisivat petetyn ja nyljetyn työväen eli orjalaumansa tyytymään osaansa. Tämä oli näet välttämätöntä siksi, että jos työväki, joka oli enemmistönä, olisi sattunut toteamaan orjuutensa kurjuuden ja herännyt vaatimaan itselleen oikeutetusti kuuluvia etuja, yhteiskunnassa olisi valta pian siirtynyt sen käsiin. Siksi herrat olivat keksineet Jumalan ja Jeesuksen ja kristinoppinsa, rakentaneet maailman kirkkoja täyteen ja asettaneet kansain elätettäviksi miljoonia pappeja, kaikessa vain päätarkoituksena saada isketyksi "kansan" mieleen usko siihen, että olevaisuus ja yhteiskunnat olivat järkkymättömästi säädetyt juuri sellaiseksi kuin olivat eli muuttumattoman porvarillisuuden kehyksiin, ja että ihmisen piti ollakseen onnellinen vain tyytyä osaansa ja viedä suuhunsa yhtä suurella riemulla pettu- kuin vehnäpala. Lohduttaakseen työväkeä nimenomaan maan menetyksestä he olivat ruvenneet uskottelemaan, että olihan sillä sama isänmaa kuin muillakin, aatteellinen omistus koko valtakuntaan. Onnistuttuaan tässä kaikessa eli saatuaan "kansan" kärsivällisesti alistumaan ikeeseensä herrat olivat ryhtyneet käyttämään sitä hyväkseen verrattoman kavalasti ja häikäilemättömästi. He olivat keksineet jos mitä koneita ja rakentaneet tehtaita, joihin houkuttelivat työväkeä nälkäpalkoilla työskentelemään. Tuotetun tavaran he sitten möivät työväelle takaisin ylettömän kalliista hinnasta ja pettivät sitä täten kahta tietä. Mutta ettei työväki nytkään huomaisi, miten sitä vedettiin huulesta, herrat muka pitivät muuten huolta sen eduista ja hyvittelivät sitä sivistyksellä, halvoilla asunnoilla jne. Siinä ohessa heillä oli tarkoituksena näyttää toteen, että puhe kapitalistisessa valtiossa välttämättä tapahtuvasta pääoman ja työn vastakohdan jyrkentymisestä, edellisen loputtomasta lihomisesta ja jälkimmäisen samoin laihtumisesta, oli lorua, että päinvastoin työväenkin asema koheni porvarillisen yhteiskunnan yleisen edistyksen ohella. Mutta se oli väärää puhetta. Työväki ei saavuta kapitalistisessa yhteiskunnassa milloinkaan ihmisoikeuksiaan, vaan vaipuu yhä suurempaan kurjuuteen, kunnes vihdoin nostaa painuneen päänsä ja kukistaa sortajansa. Se hetki on nyt tullut, toverit! Idän jättiläiskansa on jo suistanut tsaarivallan ikeen hartioiltansa ja valmistautuu parhaillaan vielä suurempaan vallankumoukseen: hajoittamaan porvarillista yhteiskuntaa ja luomaan työväen diktatuurin avulla paljon kärsineelle ihmiskunnalle uutta onnelaa...
Mitä hullua puhetta tämä on? Hannu herää kuin horroksista, toteaa seisovansa väkijoukossa Nikolain kirkon portailla ja kuuntelevansa Jean Boldtin ja Fiina Huttusen paasausta. Oliko Suomen kansa menetellyt vapautensa aamuna niin kuin hän oli vielä äsken vuorenlujasti uskonut? Sitä Hannu oli mielessään kysellyt ja paini sielussaan Jumalan kanssa kuin Israel saadakseen oikean vastauksen ja pelastaakseen uskonsa Suomen kansaan siitä haaksirikosta, jonka se näytti näinä viikkoina kärsineen. Täytyi myöntää, että kansa oli omaksunut itsenäisyysaatteen sangen pieneltä osalta eikä suinkaan yksimielisesti. Omituista oli varsinkin se, että juuri ne, jotka eivät toistaiseksi pitäneet itsenäisyyttä muuna kuin nuorten kauniina haaveena, kuitenkin olivat muka tarkoin selvillä, miten itsenäisyys oli hankittava, ja antoivat varsinaisille itsenäisyysmiehille neuvoja tukuttain. Työväen johto esti joukkonsa innostumasta kansallisen itsenäisyyden aatteeseen, koska tämä olisi vienyt sen pois kansainvälisyyden eli tässä tapauksessa venäläisyyden linjalta, joka jo alkoi kuvastella lupaavana heidän silmissään. Kokoontumisvapaus oli merkinnyt pääasiassa vain sitä, että edesvastuuttomat, salassa toimivat ainekset saivat toimeenpanna suuria roskaväen kiihoituskokouksia, joissa avoimesti yllytettiin omaisuuden tasajakoon eli siis ryöstöihin. Sananvapautta ei suinkaan käytetty "kansan" muka synnynnäisen jalouden eikä kohtuuden ilmaisuun, vaan mitä itsekkäimpään, räikeimpään ja edesvastuuttomimpaan kiihoitukseen yhteiskuntaa ja toisinajattelevia vastaan. Ja pian se tehtiin aivan merkityksettömäksi sillä, että porvarillisten sanomalehtien ilmestyminen estettiin lakolla, joka ei koskenut työväen omia julkaisuja. Kesken kylvökautta oli pöyristyttävän kevytmielisesti usutettu maataloustyöväki lakkoon, niin että väestön kuolema nälkään kummitteli peloittavasti ihmisten mielessä. Poliisit oli muka uusissa oloissa valtiollisesti epäluotettavina erotettu ja sijaan asetettu "kansan" aina suosima "miliisi", so. joukko jätkiä, joiden papinkirja ei sietänyt julkisuutta ja joiden ainoana tehtävänä oli heidän retkalehtaessaan kadunristeyksissä ikuinen savuke suupielessä porvarien estäminen puolustautumasta omaisuuden tasanjakoyrityksiä vastaan. Oli kuin mielettömyyden aalto olisi tulvahtanut koko maan ylitse ja Suomen kansan ennen niin rauhalliset jalot kasvot vääristyneet tuntemattomiksi...
Taas nämä kiduttavat ajatukset ja hirveät mielikuvat! Ei, Hannu ei tahdo antaa näille ajankohdan arveluttaville ilmiöille ratkaisevaa merkitystä, vaan pitää niitä radaltaan suistuneiden olojen aiheuttamina poikkeuksina. Suomen kansaa saattoi verrata vuosikymmeniä holvin pimeydessä viruneeseen vankiin, joka oli heikontunut ruumiin ja hengen puolesta. Yhtäkkiä hänet viedään ulos ja hänelle sanotaan: "Olet vapaa, mene ja tee mitä tahdot". Jo valo ja raitis ilma huumaavat hänet niin, että hän tuntee päätänsä viemaavan. Kun siihen tulee lisäksi kuvittelu kaikesta siitä ihanuudesta, jota hän uskoo vapauden suovan, hän menettää vähäksi aikaa järkensä ja käyttäytyy kuin hullu. Miten voisi käyttää vapautta oikein se, joka ei milloinkaan ole ollut vapaa ja jolle ei ole milloinkaan selitetty, mitä vapaus on ja mitä se vaatii koituakseen siunaukseksi...?
Hannu vietti iltaansa Uuden Päivän ympärille kertyneessä toveripiirissä ja virkistyi siinä vallitsevasta reippaasta, horjumattomasta luottamuksesta oikean asian voittoon. Kerraten äskeisiä ajatuksiaan hän väitti vastaukseksi eräille, jotka lausuivat Suomen kansasta ankaria tuomioita, ettei vallalla olevan sekasorron merkitystä pitänyt liioitella. "Kansa ei tietenkään osaa aluksi käyttää vapauttaan, kun sillä ei ole siitä omakohtaista kokemusta eikä sen luonnetta, vaatimuksia eikä vaaroja ole sille selitetty".
– Asia on sama kuin pyydettäessä siltä isänmaallisuutta, hän huomautti.
– Kuinka sama? Mitä tarkoitat?
– Vaikka suurempi osa kansaamme ei tiedä isänmaasta juuri nimeä enempää eikä laajoissa piireissä sitäkään siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sille ole sitä milloinkaan selitetty, te vaaditte siltä isänmaallisuuden korkeinta ja kehittyneintä tunnustamista kuin itsestään selvää asiaa. Samoin vaaditte kansaa käyttämään vapautta oikein ja mahdollisimman kokeneesti vaikka tämä on sille vielä tuntemattomampaa kuin isänmaallisuus. Eikö ole omituista, ettei näistä kahdesta asiasta, isänmaasta eikä vapaudesta, ole puhuttu kansalle sen kouluissa juuri mitään, jälkimmäisestä vielä vähemmän kuin edellisestä, ja kuitenkin ne ovat ne perusteet, jotka ensimmäiseksi pitäisi valtion kansalaisille opettaa? Neljännen käskyn selitys olisi lavennettava esitykseksi kansalaisen velvollisuuksista ja rakkaudesta isänmaata kohtaan siinä merkityksessä kuin nyt asian käsitämme, ja yhdenneksitoista olisi määrättävä käsky rakastaa vapautta ja käyttää sitä oikein.
Oltiin hiukan noloja. Joku kysyi:
– Eikö näistä asioista siis todellakaan puhuta kouluissamme riittävästi?
– Onpahan siinä ja siinä. Kansakouluissa jos puhutaankin, niin se ei paljoa pyhitä, oppilaat kun ovat lapsia. Rippikouluissa olisi kuulijain iän puolesta soveliasta avata heidän silmiään siinäkin suhteessa, mutta kun siellä on käsiteltävänä uskonnon asia, siihen on vain varoen yhdistettävä tällaista kasvatusta. Viisas pappi osaa kuitenkin välttää tästä koituvat vaarat ja herättää nuorison tunnon myös näissä nyt puheena olevissa asioissa. Kansanopistoissa tehdään hyvää kylvöä, mutta työväenopistoissa luullakseni mainitaan isänmaata harvoin, jos milloinkaan. Vapaus siellä sen sijaan tulee useinkin puheeksi, mutta se käsitetään etupäässä työväen oikeudeksi ottaa yhteiskunta haltuunsa. Entä oppikouluissa? Muistattehan, että ainakin meidän aikanamme isänmaa oli runebergiläinen hymistys, kultapilvi, tunnelma, jota tupsautettiin koulun juhlissa näkyviin kuin pyhää savua. Tunnelmain ulkopuolella liikkuvaa, johdonmukaista, asiallista esitystä siitä, mitä "isänmaa" on ja mitä se kansalaisilta vaatii, en muista kuulleeni. Yhtä vähän sain kuulla siitä, miten yhteiskuntamme on rakennettu ja miten sitä hallitaan. Vapaudesta ei puhuttu ollenkaan – katsottiin kai, että ymmärsimme sen itsestämme. Ja kuitenkin on kuten tiedätte sen laaja ja monipuolinen sisällys sekä siveellisenä että käytännöllisenä arvona, sen rajat, käskyt ja kiellot, syvällinen, vaikea ja työläästi opittava asia, joka asettaa kykymme alistua yhteiseen etuun ja yksityiseen kieltäymykseen kovalle koetukselle. Älkäämme siis moittiko kansaamme – nykyinen mellakka on vain vasta navetasta päässeen karjan keväthulluttelua. Pian avataan koulu, jossa opetetaan oikeata isänmaallisuutta ja vapaudenhenkeä tehokkaammin kuin missään muualla.
– Mikä koulu?
– Kansallinen sotaväki.
Vaiettiin hetkinen kuin säikähtyneinä, noiden sanojen avaaman uljaan näköalan mykistäminä. Hannu teki lähtöä ja puheli:
– Hyvästi nyt muutamiksi viikoiksi, sillä aion matkustaa maalle. Täällä ei ole mitään tehtävää, lehtikään kun ei lakon vuoksi ilmesty. Helsinki on melkein kuin hylätty kaupunki, sillä kaikki pakenevat maaseudulle etsimään sitä tervettä, isänmaallista Suomen kansaa, jota tarvitaan mikäli tahdotaan saada nykyhetken pulmat ratkaistuiksi oikealla tavalla. Kun tulipalot ja murhapoltot uhkaavat, täytyy kaikkialle perustaa palokuntia. Niinhän on sovittu? Hyvästi!
3
Hannun äiti ei ollut käynyt Suvannossa sen jälkeen, kun oli myytyään sen muuttanut kaupunkiin. Esteenä oli ollut aina, kun oli tullut puheeksi meno sinne, pitkä väsyttävä matka: yli kymmenen penikulmaa kyytirattailla. Äidistä tuntui sitä paitsi siltä, ettei isä pyytänyt häntä tulemaan, vaan oli tyytyväinen juuri siihen, miten äiti nyt menetteli: asui kaupungissa ja vahti sieltä pitäen sekä hänen hautaansa että lapsia, Hannua ja Helliä.
Mutta nyt, tämän kevään tullen, äiti oli ruvennut kiihkeästi kaipaamaan Suvantoon. Kun lumi riutui ja keväinen aurinko alkoi lämmittää, hän puheli sisarilleen:
– Huhtikuussa alkoi Suvannossa kevät tuntua. Lumi ja huurre hävisivät puista, männyt ja kuuset loistivat auringon kirkkaassa paisteessa voimakkaan, lämpimän vihreinä, ja koivut heloittivat kauniin ruskeina. Kellarista otettuihin ruusuihin alkoi ilmestyä lehtiä ja umpuja. Muistan, että joka kevät yhtäkkiä sydäntä sykähdytti iloisesti.
– Niinhän se oli siellä yhteisessä vanhassa kodissakin, huomautti Olga-täti, jonka mielessä asui etupäässä hänen lapsuutensa ja nuoruutensa aina siihen saakka, jolloin alkoivat yksitoikkoiset opettajavuodet ja haaveiden vähitellen tapahtuva haihtuminen. – Mamma oli jo ottanut ruusut sisään ja pappa nuortui. Talven pimeä aika näet rasitti häntä.
Aina-täti vahvisti näin olleen ja kaikki he unohtuivat silmänräpäykseksi tuijottamaan tuonne vanhaan kotiin, joka sekin oli ollut vuolaan virran äyräällä, samanlainen punaseinäinen ja valkonurkkainen talo kuin Suvanto. Sitten he jatkoivat askareitansa ja puhelivat jotakin kuluvan hetken asioista, kunnes äiti taas alkoi aprikoida puoleksi itsekseen:
– Mistähän johtunee, että kevät on aina niin uusi ja ihastuttava, että luulisi kokevansa ja näkevänsä sen ensimmäisen kerran?
– Ja että se on yhtä sykähdyttävä vanhalle kuin nuorellekin, jolle – tässä puhuja, Olga-täti, meni hiukan hämilleen – ra-rakkaus antaa kevättunteisiin oman lisänsä. Sanovat ne, jotka ovat sen kokeneet, hän lisäsi puolustelevasti ja kainosti.
– Mutta kun oikein muistelen, niin Suvannossa olivat kaikki vuodenajat yhtä suuria ja ihmeellisiä, jatkoi äiti mietteitään. – Kesä täytti kevään, syksy kesän toiveet, ja talven lepo oli suuri siunaus. Jokainen hetki Suvannossa oli aina jollakin tavalla uusi.
He viettivät aikaansa muistellen menneitä. Väliin he kiistelivät jostakin pikkuasiasta, oliko se ollut niin vai näin, unohtivat sen ja siirtyivät muihin seikkoihin, joissa oli taas paljon selvitettävää. Ja sitten äiti eräänä toukokuun päivänä ilmoitti päättäneensä lähteä Suvantoon kesäksi.
– Kaipaan sinne ja tunnen mieheni nyt kutsuvan minua. Tähän saakka hän ei ole tehnyt sitä, mutta nyt näen hänen katseensa ja kuulen äänensä. Menemme sinne jo ennen juhannusta. Sissoh! Älkää yrittäkökään väittää vastaan!
Nämä sanat oli osoitettu Olgalle ja Ainalle, joiden huulille noussut vastaväite kuoli niiden johdosta. Olga-täti tyytyi epäröimään:
– Vaan miten sinne pääsemme, kun Veikko on kuollut eikä Hannu tule kyytimieheksi. Uskaltaako sitä nousta tuntemattomien hevosten ja ajajien kärryihin...?
– Tekisi niin mieleni joutua sinne tuomien kukkimisen aikaan, mutta riippuu kevään lämpimyydestä, milloin ne kukkivat. No, pihlajat ainakin tapaamme täydessä kukoistuksessa. Ja kotihaavikossa on ehkä vielä pitkiä villanorkoja, joiden höytyviä tuuli lennätteli jokseenkin samoihin aikoihin kuin istutimme perunaa. Se oli hauskaa työtä: Aappo kynti Veikolla vaon auki ja siihen me, isä, minä, pojat ja Helli, ladoimme perunat. Sisäkkö toi kahvin sinne ja nautimme sitä siinä pientarella, tiedättehän, jossa on aurinkoista ja suojaisaa, kaikki yhdessä, sisäkkö, Aappo ja ketä väkeä vain oli saapuvilla. Isä oli silloin aina loistavalla tuulella ja nautti siitä, että oli taas tullut kevät ja kesä. Perunaa istutettiin vain kauniilla ilmalla ja siksikin se tilaisuus lie jäänyt niin mieleen. Pääskyset tekivät pesiä ja ilakoivat kuin olisivat ottaneet osaa talkoisiimme, tavoittelivat ilmasta haavan höytyviä ja istahtivat kaivonvintin kärkeen livertelemään. Se oli niiden vakinainen laulupaikka eikä ollut monta hetkeä vuorokaudessa tyhjänä. Se sopi näkymään ruokasalin ikkunaan ja minulla tuli tavaksi aina katsoessani ulos vilkaista, istuiko siinä pääskynen. Aurinko sattui tavallisesti sen valkoiseen rintaan, niin että se loisti siinä kuin pieni tähti. Tuntui, että Suvannon onni on eheä niin kauan kuin pääskynen istuu kaivon vintin kärjessä.
– Vieläkö niillä lie vanha vinttikaivo Suvannossa? tiedusteli Aina-täti.
– Ei taida olla. Muistelen kuulleeni, että siihen on laitettu pumppu. Olen tietenkin vanhanaikainen, mutta en voi auttaa sitä, että kaivon korkea vintti on talon kaunistus. Siellä vanhassa kodissa oli sellainen ja hyvin syvä kaivo. Muistattehan?
– Kyllä. Kurkistaessa sinne ammotti vain musta kuilu vastaan ja sen keskeltä, peloittavan syvältä, iso pyöreä silmä, taivaan kuvajainen, joka muuttelehti sikäli kuin seinistä tippuvan veden aallot saivat pinnan väräjämään. Kun hellepäivänä nosti sieltä ämpärillisen ja tämän uurteesta, laidoista ja reunojen yli valui ja läikkyi jääkylmää, helmikirkasta vettä, tuntui ihana viileys leviävän koko ympäristöön.
Aina-täti oli ilmeisesti katsonut lapsena ollessaan monta kertaa tuohon kaivoon, koska muisti niin elävästi, minkä vaikutuksen se häneen oli tehnyt. Äiti laski kantapään kavennussilmät – hän kutoi sukkaa Hannulle –, otti sukkapuikon suustansa, raaputti sillä mietteliäästi päätänsä ja jatkoi muisteluansa:
– Tulva oli joessa aina korkea, mutta siihen äyrääseen, jossa törmäpääskyset asuivat, se ei milloinkaan ulottunut. Oli hauskaa, kun ne saapuivat ja alkoivat visertäen lentää vilistää veden pinnalla ja pesä-äyrään ympärillä. Se oli omituista, liikuttavaa. Istuessa rantatörmällä unohtui katsomaan niitä ja miettimään – en osaisi sanoa, mitä. Elämän virtana vilajavaa rientoa ja hetkien hukkumista ikuisuuteen kai. Loijan kallion yläpuolella suvannon kohdalla tulva nousi tyynenä kostevetenä rantapensaikkoon, jonne silloin isä viritti rysiä. Ollessani nuori menin usein hänen mukanaan kokemaan niitä. Muistan erään kerran hyvin elävästi siksi, että se oli ensimmäinen ja että silloin odotin Hannua. Kaarlo ei antanut minun tehdä mitään, vaan sain istua etutuhdolla joutilaana. Hän sauvoi venettä perästä vastavirtaan. Hän oli silloin hyvin voimakas: tuntui, että vene totteli melkein vavisten hänen työntöjään. Tulva-alueella pajupensaiden välissä oli omituista, erikoista, kaunista. Pajut kukkivat keltaisina ja kömpelöt kimalaiset pörräsivät niiden ympärillä unisina. Veden pinta oli tyyni, siellä täällä pyöriskeli päävirrasta sinne ajautunut valkea vaahtopallo. Kun tultiin rysän lähelle, se alkoi liikahdella, hätääntyneet kalat kun pyrkivät pois. Samassa rysässä saattoi olla monta haukea. Pelkäsin niitä, kun ne hyppelivät veneen pohjalla. Rannasta rysän kohdalta alkoi synkkä kuusikko, jonka varjossa oli hämärää ja salaperäistä. Palattuamme tulva-alueelta isä työnsi veneen kovimpaan vuolteeseen ja ottaen melan alkoi viilettää myötävirtaan. Veteen jos katsoi, tuntui, ettei liikuttu ollenkaan, mutta jos katsoi rantaan, kiidettiin ohi vilisten. Se oli hauskaa kulkua, selittämättömällä tavalla unettavaa: olisin tahtonut kiitää siten aina, jonnekin kauas, en tiedä, minne. Tärkeintä vain olisi ollut se, että Kaarlo olisi ollut melamiehenä. Ja kun oikein ajattelen, on niin ollutkin: elämäni ajan olen kiitänyt vinhan virran myötä ja mieheni olen aina ajatellut Jumalan jälkeen purteni peränpitäjäksi. Hän ei heittänyt melaa kädestään kuolemassakaan, vaan pitää sitä yhä. Näen hänet valveilla ja unissa, kun hän ohjaa varmasti ja luottavaisesti venettämme, ja kuulen jo selvästi virran pauhun sieltä, missä se vihdoinkin yhtyy ikuisuuden valtamereen. Nämä muistot ovat heränneet mielessäni niin voimakkaina, että minun täytyy vielä kerran päästä kotiin virran rannalle...
Toiset puolet äiti näin puhui, toiset ajatteli ja luuli puhuneensa. Kun hänen sisarensa rohkenivat vihjata heikkoon terveyteen ja matkan rasituksiin, äiti pyyhkäisi sellaiset epäilykset syrjään ja pysyi päätöksessään. Ja niin pian kuin Helli ja Emma olivat saapuneet, he kaikki lähtivät Suvantoon. Jännitys kai lisäsi heidän voimiaan, sillä he saapuivat terveinä perille. Siellä oli Peuran Ville vastaanottamassa sydämellisen kohteliaana isäntänä, jonka ritarillisen seuramiehen lahjat eivät nytkään olleet tekemättä tehoaan, ja tuliaiskahvi odottamassa. Ihmeellistä kyllä se oli ensiluokkaista, minkä Aina-täti sanoikin Villelle saaden tämän loistamaan tyytyväisyydestä. "Hauskaa, että tädit pitävät kahvistani, joka ei aina, minulla kun ei kuten tunnettua ole varsinaista – hm – tarkoitan vakinaista – rouvaa – ei kun emännöitsijää", Ville tunsi käyttäneensä sanoja, jotka ilmaisivat hiukan toista kuin hän oli tarkoittanut, ja meni hämilleen. Sitten hän pyysi saada jättää talonsa sellaisena kuin se nyt oli tätien haltuun sanoen olevansa pahoillaan, ettei se vastannut edes alkeellisimpia vaatimuksia eikä likimainkaan sitä, minkälaista Suvannossa oli ollut tädin aikana. Mutta vanhojen kauniiden muistojen varassa siinä kesä sentään kulunee. Puhellen tällaista sirosti ja kohteliaasti Ville siirryskeli ovea kohti, sanoi virka-asioiden kiiruhtavan häntä Rauhalaan, jossa hän nyt asui, ja oli mennyt. Tädit jäivät katsomaan Villen jälkeen melkein kaivaten, sillä metsänhoitaja Peura oli kaikesta huolimatta erittäin miellyttävä herrasmies, todellinen maailmanmies. Hyvin hän kuului kestäneen olonsa Shpalernajassa, vaikka ohimohiukset olivatkin muuttuneet hopeisiksi. Hän oli ollut niin pahasti kiinni, että olisi tuskin selvinnyt hengissä, ellei vallankumous olisi häntä pelastanut.
Aina-täti ja Emma sekä pari tanakkaa apueukkoa saivat riehua viikon päivät ennenkuin talo oli siinä kunnossa, että kristitty ihminen saattoi asua siinä. Ensimmäiseksi puhdistettiin äidin huone, se sama kamari, joka oli ollut hänen ja hänen miehensä kaikkein pyhin heidän entisen, häiriintymättömän, täyteläisen onnensa aikana. Sen ikkunasta näki joelle ja toisen rannan äyräälle, jossa pääskyset vilisivät, ja niityille sekä kauempana olevan korpikuusikon rantaan. Ikkunan alapuolella äidillä oli ollut kukkapuutarhansa ja mansikkapenkkinsä, josta joka kesä saatiin kulhoittain noita täällä tuntemattomia marjoja. Äiti ei ollut yrittänytkään isoja puutarhamansikoita, koska oli pelännyt niiden paleltuvan, vaari oli tuottanut etelästä metsämansikan taimia. Ja nekös menestyivät vallan tavattomasti. Isä hoiti niitä erikoissuosikkeinaan, kitki pois rikkaruohot ja kasteli ahkerasti jokivedellä. Nyt niistä ei näyttänyt olevan mitään jäljellä: koko puutarha oli villiytynyt ja polkeutunut nurmikoksi, jossa siellä täällä jokin pensas muistutti entisyydestä. Valkoiset ruusut olivat sitkeitä eivätkä olleet suostuneet kuolemaan: tuolla oli nuoria lehteviä varsia ja niissä umpujen alkuja. Mutta pioni oli hävinnyt ja samoin keisarililja.
Äiti tuijotti ikkunasta joelle ja puutarhaan syvästi murheissaan. Hän tunsi, että todellisuus, jonka hän nyt oli Suvannossa tavannut, oli arkisuudellaan tuottanut hänelle viiltävän pettymyksen. Mutta hän voitti vähitellen murheensa ja pääsi entisiin tunnelmiinsa, sillä mitäpä hänellä oli nykyisyydessä tekemistä. Hän kuului menneisyyteen ja saattoi – Jumalalle kiitos! – painua sinne ja elää uudelleen sen jokaisen hetken, muistaa jokaisen askeleen kaukaa saapuvalta, nyt iltaruskon kultaamalta elämänpolultaan. Eikähän se mitään ollut, että ihmisten työ, joka on katoavaista, oli täälläkin joko muuttunut tai hävinnyt jäljettömiin, sillä olihan luonto itse entinen, paikka sama ja niiden vaiheilla auertamassa ihmeellinen muistojen rusotus, jonka lumo valtasi vastustamattomasti. Istuessaan siskojensa ja Hellin kanssa pihan puolella lasiverannassa, jossa olivat yhä jäljellä entiset korituolit – siinä samassa paikassa, johon Konrad-serkku oli tuonut raskaan sanoman Kaarlon karkoituksesta maanpakoon, ja johon nyt samoin kuin silloin ilta-aurinko loisti lempeästi –, äiti huokasi, että "niin-niin, jaa-jaa", ja kysyi:
– Mistä johtunee, että vanhoina ajattelemme aina vain menneisyyttä? Nykyisyys tuntuu niin väsyttävältä ja tuskastuttavalta, mutta menneisyys, varsinkin nuoruus, tuottaa suurta onnea.
– Ehkä siitä, arveli hetken kuluttua Olga-täti, – että nuorempi puoli elämäämme on todellakin tarkoitettu onnen etsintään ja varastoimiseen, ja että vanhemmalla puolella sitten vain kulutamme silloin hankittua pääomaa. Nuorena ei voi suuristakaan onnettomuuksista ja kovastakaan kurjuudesta huolimatta olla onneton, sillä sielussa ja ruumiissa asuu kaikki voittava, uskaltava, itkiessäkin naurava onnen voima, jonka sisällyksenä on –.
Hän pysähtyi, kumartui käsityönsä puoleen ja aikoi sanoa ajatuksensa loppuun, mutta ei sanonutkaan.
Aina-täti vilkaisi häneen kysyvästi ja äidin kasvoille kohosi surumielinen, lempeä hymy. Ja kun Olga-täti ei vieläkään sanonut mitään, äiti virkkoi:
– Tiedän kyllä, mitä tarkoitat. Tuon vastustamattoman onnentunteen päätekijänä on rakkaus. Se on elämän ja olevaisuuden ihanin ja korkein ilmaus, ja vain siitä kertyy sydämeen onnen varastoa.
– Mutta siitähän eivät pääse läheskään kaikki osallisiksi, sanoi Aina-täti hiljaa.
– Ja ne, joiden tielle se sattuu, usein menettävät sen ja tulevat onnettomiksi koko elämänsä ajaksi, lisäsi Olga-täti.
– Uskon kyllä, sanoi äiti miettiväisesti, – löytyvän paljon sellaisia sydämiä, jotka eivät pääse kokemaan rakkauden onnea. Mutta näin käy ei siksi, etteikö rakkautta olisi ollut heille tarjona, vaan siksi, että heidän sydämensä on kylmyydessään ja itsekkyydessään sulkenut siltä ovensa. Mutta uskon ihmiskunnasta siksi paljon hyvää, että luulen enemmistön avaavan sydämensä rakkaudelle ja siten rakentavan itselleen onnen varastoa sadepäivien ajaksi.
– Mutta entäpä rakkaus ei annakaan, mitä lupaa, vaan tekee vastaanottajansa onnettomaksi? kysyi nyt Helli ujosti, nostamatta katsettaan ompelutyöstään.
– Todellinen rakkaus, jonka olemuksen ydin on täydellinen epäitsekkyys, ei tee milloinkaan ketään onnettomaksi, vastasi äiti hiljaa. – Silloinkin kun Jumala päättää toisin kuin mitä rakastava sydän hartaasti haluaa, jopa niin kerrassaan toisin, että se tuntuu hirveältä julmuudelta, käsittämättömältä tylyydeltä, jää sydämeen onnea. Emme tunne sitä silloin, mutta vähitellen se alkaa ilmaista läsnäoloansa ja tuoksua suloisesti kuin vanamo, jonka mieluisasti hämmästyen odottamatta tapaamme varjoisasta kuusikosta sammalmättäältä. Luulen, että rakkauden hienoin onni asuukin kieltäymyksessä, osattomuudessa, eikä siinä, mitä se antaa.
– Entä miten silloin, kun rakkaus on jäänyt sydämen salaisuudeksi, lausumattomaksi sanaksi, jota ei ole kuiskattu edes tuulelle? kysyi Aina-täti.
– Sen tuoma onni on juuri osattomuuden, vaikenemisen, kätkössä olon vuoksi puhtain ja herkin mitä voi olla. Se jalostaa sydäntä kuin ihmelääke ja valaisee sitä vanhuuteen saakka hienosti riutuvana rusotuksena. Siitä kasvaa uhrautuvaisuutta ja kärsivällisyyttä, mikä antaa vaatimattomimmallekin elämälle suuruutta.
Helli silitti hiljaa Aina-tädin kättä.
4
Emma ei ollut ilmoittanut tulostansa kotiin, sillä lähtö sinne oli päätetty niin äkkiä ja aiheuttanut niin paljon touhua, ettei hän ollut ehtinyt tehdä sitä. Ja hänestä tuntui toisekseen, että hän mieluiten hiipii kotiin, pujahtaa pirtin ovensuuhun kenenkään huomaamatta. Siitä hän siirtyy hiljaa peremmäksi ja tervehtii äitiä ja isää.
Isän tapaamista Emma ei pelännyt, sillä hänen kanssaan oli kaikki sovittu. Mutta äitiä oli vaikea ajatella, sillä äidin katse oli niin terävä, että se näki lävitse. Isä tuskin oli kertonut koko totuutta, mikäli ollenkaan. Oli ehkä vain juroon tapaansa murahtanut, ettei Emmalla ollut hätää.
Kun oli tultu perille, Suvannon vanha rouva oli sanonut, että Emman pitää heti, kaikista ensimmäiseksi, mennä tervehtimään äitiä ja isää. Myöhemmin sitten Emma voi tulla Suvantoon. Äidin luo kiirehtiminen on tärkeintä. Onko tuliaiset otettu esille? Emma vie nyt omansa. Sitten kun Aukusti käy täällä, annamme hänelle omamme. Emma vie terveiset isälle ja äidille ja pyytää käymään.
Emma oli lähtenyt kävelemään kotiinsa joen äyrään polkua pitkin. Hän oli ollut nämä viime tunnit, jolloin oli ajettu yhä tutumpien tienoiden halki, hartauden ja liikutuksen vallassa, kuin kirkossa tai armeijassa tai seuroissa silloin, kun salaperäinen ilo tulvahtaa sydämeen. Kaikki oli niin tuttua kuin ei olisi ollut ollenkaan poissa, ja muutokset osasi todeta silmänräpäyksessä. Suvannon kankaalla tuoksuivat havut, pihka ja jäkälä, ja tuntui raukaisevan helteiseltä. Nyt mentiin Suvannon portista pihalle. Kirppakenttä on entisellään. Emman mieleen kuvastui sunnuntain iltapäivä, jolloin siinä leikittiin: Suvannon ja Korpelan lapset, Hannu ja Hermanni vakavina ja aina jonkin verran pidättyväisinä, Erkki ja Aaro avomielisinä, hilpeinä rasavilleinä, Helli ja hän, Emma, hiukan arkoina ja peläten poikien vallattomuutta. Ilma oli täynnä naurua ja kimakkaa, huutavaa puhetta. Hyttyset karkeloivat auringossa ja kesannolta kantautui lehmisavun mieluisaa tuoksua. Haavikkopahan on entisellään, kasvanut vain, isoimmassa jokunen kuiva oksa. Alla varjossa on penkki niinkuin silloinkin; siinä oli hauskaa istua, kuunnella lehtien rapinaa ja katsella niiden mukavaa viipotusta ja sitten ruveta seurailemaan pääskysten sinkoilua korkealla kuulakkaassa sinessä ja pilvenhattaroiden muotoja ja vaellusta. Pihakoivuista, jotka istutettiin kauan sitten koleana kesäkuun alkupäivänä – Emma muisti sen hyvin, sillä hän oli ollut saapuvilla isän mukana, jota oli pyydetty apumieheksi – oli kaksi kuollut, mutta loput 6 olivat kasvaneet isoiksi. Piha oli sen johdosta muuttunut. Rakennukset olivat hiukan rappeutuneet. Tuossa nurkassa oli oltu kuuropiilosilla – se oli hauskaa leikkiä. Hannu usein neuvoi Emmaa, että "mene piiloon hernemaahan, kyyrötä aivan hiljaa tuossa käytävässä ja ryntää sieltä, kun Erkki hiukankaan siirtyy ulommaksi", mutta Erkki oli kuin kärppä, nopsempi ja vikkelämpi Hannua ja Emmaa.
Ja nyt Emma oli menossa kotiin tätä tuttua, kapeata, ruohottunutta, hauskasti mutkittelevaa polkua pitkin, joka oli poudalla ihan kuuma ja tuntui jalkaan hyvältä. Elokuussa siitä hyppeli heinäsirkkoja kuin kirppuja ja kaikkialta kuului niiden siritystä. Kun pilvi meni auringon eteen, ne herkesivät soittamasta, mutta jatkoivat heti, kun aurinko taas alkoi lämmittää. Nyt niitä ei vielä ollut, vaan valtaa pitivät kaikenlaiset koppiaiset, sinitakit, hauskat "niskantaittajat", jotka napsahduttivat itsensä ilmaan, jos käänsi ne selälleen. Kukkia Emma katseli hellästi, sillä ne tuntuivat toivottavan häntä herttaisesti tervetulleeksi. Ihme ja kumma! Tuossa oli rentukkapensas kuten silloinkin ja parhaassa kukassaan. Sitä Emma oli rakastanut niin pienestä kuin muisti. Kun hän oli Helsingissä ikävöinyt kotiaan ja nähnyt siitä unta, tämä virran kostemutkan perukassa kasvava rehevälehtinen rentukkapensas oli vilahtanut näkyviin upean keltaisena. Mesimarjat kukkivat punaisina, pohjan orvokit uskollisina ja vaatimattomina, lemmikit reunustivat vedenrajaa sinisenä nauhana. Ruoho oli vielä nuorteata ja mehevää, juhannusruusut valmistivat kiireesti vanojaan ja umpujaan joutuakseen ajoissa pisimmän päivän juhlaan, ja ilma oli täynnä luonnon hienointa tuoksua. Tuossahan on kiviraunio, jossa aina asui lasten suosima kivitasku eli "hiistakka" – no mutta eihän! Siinähän se istuu entisen tutun kiven kärjellä, heilauttelee pyrstöään ja sanoo varoittavasti "hiist-tak-tak, hiist-tak-tak". Nyt se nousee keväthurmion vallassa nopein siiveniskuin yhä korkeammalle, levittää siellä pyrstönsä kolmikulmaiseksi ja lähtee liitämään maahan melkein putoamalla, koko ajan veikeästi visertäen ja pehmeästi kehräten. Emma katselee sitä yhtä hartaasti kuin ennen pikkutyttönä, jolloin hän uskoi hiistakan sulasta kiltteydestä näyttävän hänelle lentotaitoaan ja nauroi sille, kun se niin hassun pöyhkeästi levitti pyrstönsä ja lähti liitämään alas kukertaen ja keekoillen. Se varmaan koetti matkia peltoleivosta, joka tuossa parhaillaan kiipesi yhä korkeammalle ja samalla lauloi niin voimakkaasti, riemullisesti ja kirkkaan heläjävästi, että sitä täytyi katsella ja kuunnella ihmetellen. Nyt sitä ei enää juuri näkynyt – se oli päässyt korkeimpaan kohtaansa. Sieltä se alkoi pudottautua pitkän portaanvälin kerrallaan, kunnes lopuksi heittäytyi maahan kuin kivi. Ystävä odotti sitä siellä ja sen ylistykseksi se oli näyttänyt lento- ja laulutaitoaan.
Emma tunsi katsoessaan, kuunnellessaan ja vaistotessaan kaikkea tätä, kuinka polttava tuska yhtäkkiä täytti hänen sydämensä. Hän vaipui mesimarjankukkien sekaan ja painaen kasvonsa käsiin puhkesi katkeraan itkuun. Tätä, minkä hän oli nyt nähnyt ympärillään – kevään toivorikkautta ja puhdasta, syvää onnea –, hänellä ei ollut ehtinyt ollakaan. Hän oli tuskin ruvennut aavistamaan, että elämällä todellakin oli lahjoitettavana köyhällekin sanoin kuvaamaton onni ja autuus, kun jo oli menettänyt mahdollisuutensa siihen ja jäänyt kuin kulon polttamana katsomaan syrjästä muiden kevättä. Tämän kaiken hän oli kyllä oivaltanut aikoja sitten, alistunut kohtaloonsa ja alkanut tuntea onnen kajoa tästä osattomuudestakin, mutta nyt, palatessa kesän nuoruuden riemuntäyteisenä hetkenä lapsuudenkotiin, sen arvo, mitä hän oli menettänyt, yllätti hänet kuin äkillinen myrsky ja kaatoi maahan.
Nyyhkytyksiltään Emma ei ollut kuullut lähestyviä askeleita. Vasta kun joku istahti hänen viereensä, hän nosti päätänsä ja näki isänsä, jonka karhea, raskas käsi jo hakeutui silittämään hänen hartioitansa. Aukusti puheli:
– Odotettiin vosmestarinnaa näinä päivinä tulevaksi, niin läksin katsomaan, kun kuului Suvannosta vieraita ääniä ja ajopelien räikkinää. Mennessäni tässä näin mustahuivisen ihmisen makaavan maassa ja hartiain tutisevan kuin itkusta. Sävähdytti sydäntäni oudosti, sillä havaitsin heti, että se olit sinä. Eihän täällä puolessa kukaan pidä noin hurskaita vaatteita. Mitä itket?
– Itkenpähän vain...
Emma nousi istumaan isänsä viereen ja kuivasi silmiään. Isä kosketti häntä käsivarteen ja sanoi:
– Jumalan terve. Tulit siis vielä katsomaan vanhaa kotiasi, äitiäsi ja isääsi.
– Tulin, mutta toisena kuin lähdin. Ja sitä tässä itkin.
Aukusti tuijotti virrankalvoon eikä sanonut hetken aikaan mitään. Emma huomasi hänen tukkansa muuttuneen valkoiseksi ja kasvojen vakavan ilmeen entisestäkin jyrkentyneen ja ankaroituneen. Muuten hän näytti olevan murtumattomissa voimissa. Nyt Aukusti rypisti uhkaavasti kulmiaan ja kuin heräten vastenmielisestä unesta sanoi:
– Me tulemme kaikki aina toisenlaisina kotiin kuin olimme sieltä lähtiessämme, useimmiten huonompina, harvoin parempina. Mutta tällä totuudella en tahdo selittää itkuasi tarpeettomaksi. Päinvastoin: itke, sillä kyyneleet puhdistavat ja lämmittävät sydäntä. Niin kauan kuin voi itkeä, ei ole hätää, sillä itkulla kastellussa pellossa Jumalan kylvö itää ja tuottaa lopuksi runsaan sadon. Mutta kun kyynelten lähteet ovat kuivuneet, silloin sielun vainiot palavat kuloksi ja tulee täysi kato. Paholainen siellä silloin teutaroi ylimpänä isäntänä, kunnes heittää näin sisästäpäin jo eläessä kuivaamansa ihmisen siihen helvetin pätsiin, jossa poltetaan vain parhaita tervaksia.
Emma hymyili tahtomattaankin, sillä isän puhetapa oli tuttua ja omalaatuistansa, tykkänään toisenlaista kuin etelän sivistyneissä oloissa. Mutta senpä vuoksi juuri se oli Emman mielestä ytimekästä ja sydämeen käypää. Aukusti jatkoi:
– Eipä silti, että minä itkisin. Sehän ei sovi miehelle, vaan on paremminkin ämmäin asia. Mutta huulteni sisäpuolella minulla kyllä on alituinen itkun tila, sillä minun syntini vaativat sitä vielä viljemmälti kuin sinun, lapsiriepu. Minussa oli ennen paljon tuomitsemisen henkeä ja omahyväisyyttä, mutta osasipahan, totisesti, Jumala karkoittaa sen myrkyn ryhästäni. Onpahan siinä ja siinä, etten jo rentoile syntisyydelläni Jumalan edessä ja neuvo, että 'tämän ryövärin kun armahdat, niin saatat sanoa, ettei ole vaivasi hukkaan mennyt, että tulipahan kerran oikea kojamolohi'. Niitä on sellaisiakin ihmisiä.
– Voi olla, sanoi Emma, – mutta en usko, että te olette. Syntejä pitää itkeä ja herännyt sydän tekee sitä käskemättäkin, mutta lieneekö synti itkeä ja kaivata sitä onnea, josta on jäänyt ja tulee jäämään osattomaksi?
– Kyllä se taitaa vähän sinne päin olla, harkitsi Aukusti, – niin että parasta on nostaa kätensä tärkeämpien asiain vuoksi. Ja siksi toiseksi: mikä on sitten onni, josta olemme muka jääneet osattomiksi? Sanot, että tuo tuossa nauttii sitä onnea, jota minulle ei ole suotu. Mutta jos menet kysymään häneltä, minkälaiseksi hän tuntee olonsa, niin useimmissa tapauksissa huomaat, ettei hän laske minkään veroiseksi sitä, jota itse pidät suurena onnena. Voipa hän suorastaan sanoa sitä onnettomuudeksi. Kaikki ihmiset itkevät onnea, jota ovat odottaneet koko ikänsä, mutta eivät ole saaneet. Miten sitä voisikaan saada, kun se on vain virvatuli, joka välkehtii silmissä ja houkuttelee, mutta muuttuu lahoksi kannoksi, kun koetat tavoittaa sitä. Parasta on siis tyytyä siihen, mikä on kohtaloksi koitunut, sillä eihän tiedä, vaikka olisi joutunut kokemaan vielä pahempaa.
– Mutta eikö kuitenkin jääminen osattomaksi siitä, jota sanotaan rakkaudeksi, ole suuri onnettomuus, joka kuihduttaa sydämen ja polttaa sen kuloksi? rohkeni Emma kuiskata.
– Rakkaudesta ei kukaan jää osattomaksi, huomautti tähän Aukusti painavasti, – lukuunottamatta joitakin kylmiä, itsekkäitä sieluja, jotka ovat poikkeuksia ja kuuluvat puomin alitse karanneisiin vesilikotukkeihin ja uppoavat pian. Jokainenhan sitä kerran kokee ja vaikka se jäisi oman sydämen salaisuudeksi, se silti huokuu sieltä lämpöä ja onnea. Kyllähän tämä tiedetään – ei se mikään tuntematon asia ole. Mutta mitä me tässä vilosohveerailemaan – lähdetäänpäs kotiin äidin luo.
Emma tunsi isän sanojen avanneen hänen silmänsä huomaamaan jotakin, jota hän ei ollut ennen oivaltanut. Hänenkin sydämessään oli rakkauden salaisuus, joka oli syntynyt jo nuorena, vaikka hän ei ollut silloin tiennyt sitä, joutunut maailmanrannalla raiskatuksi ja poljetuksi, mutta säilynyt hengissä, ollut piilossa sydänkammiossa ja alistunut kohtaloonsa. Nyt Emma ymmärsi, ettei se ollutkaan aiheuttanut hänelle vain tuskaa, vaan paljoa enemmän onnea, niin, sitä kummallista autuutta, joka ei pyydä mitään, vaan tahtoo vain palvella ja uhrautua. Siitä hän oli lopultakin saanut nousun voiman ja sen luomasta alttiusmielestä korvauksen ja lohdutuksen...
Miten pystynä ja ryhdikkäänä isä vielä käveli! Emman mieltä sykähdytti ilo. Kotiveräjä oli ihan kuin ennen: sama kiiltäväksi ja sileäksi kulunut pyöreä päällispuukin. Vanha halkopölkky on tuossa paikallaan ja siihen iskettynä isän kirves; vieressä on kasa tervaskantoja ja valmiita tuoksuvia pilkkeitä. Puista isä oli aina pitänyt erinomaista huolta ja näkyi jaksavan tehdä sen vieläkin. Navetta oli täsmälleen ennallaan ja edessä oli jo valmiina tarha. Silmänräpäyksessä Emma näki sarjan kesäiltoja, jolloin aurinko rusottaa lempeästi ja lämmittää suloisesti, hän karkoittaa lehväksellä hyttysiä ja äiti lypsää. Pääskyset lentelevät valkoisina viivoina navetan lakasta ulos ja sisään ja visertävät herkeämättä. Joku istahtaa viiritangon kärkeen ja juttelee tarinaansa sulkusta ja sametista kuin vilajaisi ohitse virta. Etehinen on yhtä pimeä kuin ennen ja täynnä kalanpyydyksiä, astioita ja muuta kalua. Nyt Emma menee isän jäljessä melkein pimeältä näyttävään pirttiin, jonka lieden ääressä äiti askartelee, ja sanoo hiljaa ja ujosti "Jumalan terve". Äiti katsoo häneen, puristaa kättä eikä saa virketyksi mitään. Silmät vain menevät vesikiehteeseen. Aukusti pistää hattunsa tuttuun puunaulaan, istahtaa ja selittää:
– Kun menin kuulemaan, oliko vosmestarinna jo tullut, tulikin Emma tiellä vastaan. – Hän on näet saapunut katsomaan meitä ja vanhaa kotiaan.
Äiti ei puhunut monta sanaa, mutta ilmaisi ilonsa koskettamalla vähänväliä Emmaan olkapäähän, käsivarteen, käteen, selkään. Kerran käsi pysähtyi silittämään hartioita, mutta kohosi jo samalla pois kuin säikähtyneenä. Sitten se siirtyi hypistelemään Emman mustan huivin nurkkaa. Emma katsoi äitiään kummastuneena ja järkyttyneenä, sillä äiti oli mennyt niin kumaraksi, ettei kai saanut itseään enää suoraksi, laihtunut, pienentynyt ja kaikin puolin vanhentunut. Emma tiesi, ettei äiti nyt kyselisi mitään, vaan säästäisi sen johonkin myöhempään hetkeen, jolloin he saisivat olla kahden. Silloin äiti saisi sanoiksi sen kysyvän, pelkäävän ja toivovan ilmeen, joka loisti hänen katseestansa. Äidin silmissä oli aina ollut lempeä, viisas tuike, kun hän oli katsonut lapsiinsa.
Emma jakoi pienet tuliaisensa, viimeiseksi Hermannin kirjeen. Hän oli näet ilmoittanut Hermannille lähdöstään ja tämä oli tuonut hänelle kirjeen vietäväksi terveisten kera vanhemmille. Äidin katse tuikahti iloisesti ja Aukusti tuumi:
– Vai lähetti Hermanni kirjan. Vielä sillä sentään on vanha koti mielessä. Avaahan, Emma, ja lue, jotta kuullaan, minkä hengen vallassa se nyt on.
Emma totteli. Kirjeestä löytyi ensimmäiseksi iso seteli, jota Aukusti käänteli hyppysissään hämmästyneenä ja yllätettynä. Hän aprikoi:
– En muista noin suurta seteliä nähneenikään ja kummako se, sillä mitäpä sellaisilla täällä korvessa, jossa palkat maksetaan pelkällä pikkurahalla. Ennen kun huomattiin köyhällä miehellä iso raha, hänen epäiltiin hankkineen sen varastamalla. Onko sinulla, Emma, tietoa, millä tavalla Hermanni ansaitsee näin suuret rahat?
– Hän on viilari ja on saanut nyt sodan aikana suurta palkkaa. Lisäksi hän on työväen toimihenkilöitä ja saanee niistäkin puuhistaan korvausta. Ei Hermanni hanki rahaa millään sellaisella keinolla, ettei sitä voisi rehellisellä tunnolla ottaa vastaan.
Emma oli mennyt kalpeaksi ja puhui tukahtuneella äänellä. Vasta nyt Aukusti älysi, kuinka arkaa asiaa oli koskettanut, ja änkytti tyrmistyneenä:
– Eipä suinkaan, johan nyt! Vaan luehan kirje.
Isä ja äiti.
Kun Emma ilmoitti matkustavansa Suvannon väen mukana luoksenne, syntyi mielessäni kiihkeä halu seurata häntä. Näin kuin olisin ollut siellä teidät molemmat, pirtin, koko mökin, virran ainaisen juoksun, pääskyset ja auringonlaskun, ja kaipasin sanomattomasti tuota paikkaa, jossa olen syntynyt ja kasvanut, niin köyhä ja kieroja yhteiskunnallisia oloja kuvastava kuin se onkin. Se on ollut niin kuin tekin kauan minulta unohduksissa, mitä pyydän teiltä anteeksi, mutta viime aikoina se on taas, en tiedä mistä syystä, elpynyt mielessäni. Olen yhä enemmän ruvennut ajattelemaan menneisyyttä, kotimökkiä ja lapsuuden aikaa siellä siitä huolimatta, ettei valveutuneen työläisen pitäisi panna sellaisiin seikkoihin mitään huomiota. Tuollainen synnyinpaikan kaipaaminen on vain alkupohjana sille, jota porvarit sanovat "isänmaanrakkaudeksi" ja jolla he sekä houkuttelevat että velvoittavat työläistä pysymään uskollisena heidän yhteiskunnalleen ja siten pettämään kansainvälisen sosialismin asiaa. Jos työläinen uskoisi porvarien houkutuksia ja antaisi hellien töllimuistojensa kasvaa ja laajentua sydämessään "isänmaanrakkaudeksi", hän joutuisi valheen polulle, sillä eihän sillä, joka on maaton ja pääoman riistopolitiikan tyhjäksi imemä, voi olla mitään "isänmaata". Lisäksi hän tulisi kelpaamattomaksi siihen taisteluun aatteen puolesta, joka Suomessakin niin kuin koko maailmassa pian syntyy, koska näet porvarillisen "isänmaanrakkauden" saastuttama työläinen ei voi veljeytyä venäläisen proletariaatin kanssa niin kuin yhteinen asia nyt vaatii. Porvarillinen kotiseutumakeilu vaikuttaa lopuksi työläisiin turmiollisesti senkin vuoksi, että se estää heidän mielestään katoamasta sen Jumalahölynpölyn, jonka porvarillisen eksytyksen parissa kasvaneet typerät vanhemmat ovat heihin lapsuudessa istuttaneet. Ja tämä on kuitenkin välttämätöntä, sillä työläinen, joka uskoo Jumalaan ja kunnioittaa kristillistä taikuutta, on kelpaamaton kansainvälisen sosialismin armeijaan, kun tämä aloittaa rynnäkkönsä porvarillista yhteiskuntaa vastaan. Tuollainen usko näet pehmentää mielen ja herättää siinä sääliä ja ihmisrakkautta, mikä merkitsee tulevassa köyhälistön vallankumouksessa välttämättömän raudanlujuuden, jopa häikäilemättömän julmuuden herpaisemista.
Huomaan, ettei minun olisi pitänyt kirjoittaa näistä asioista, koska mielipiteeni voivat loukata isää ja äitiä, jotka tietenkin ovat edelleen vanhojen harhaluulojensa vankeina. Pyydän teitä siksi olemaan loukkaantumatta, sillä en ole tarkoittanut mitään pahaa, vaan päinvastoin meidän kaikkien parastamme. Mutta jos olisi tapahtunut se ihme, että isä olisi tullut huomaamaan nykyisen yhteiskunnan kelvottomuuden ja ymmärtämään köyhälistön vallankumouksen tarpeellisuuden, niin pyydän teitä voimallisesti levittämään tätä käsitystänne sikäläisen jätkälistön keskuuteen ja kehoittamaan olemaan valmiina taisteluun silloin, kun täältä Helsingistä annetaan merkki. Tietenkään ei tätä kirjettä saa näyttää kellekään eikä sen sisällyksestä kertoa.
Jääkää hyvästi ja pysykää terveinä. Sitten kun köyhälistö pitää Suomessa valtaa ja herrat ovat keksimiehinä sekä isä uittopäällikkönä, saavun katsomaan entistä kotimökkiä. Siinä ei kuitenkaan saa tehdä mitään muutoksia, sillä tahdon löytää sen sieltä joen kainalosta vanhassa asussaan, samanlaisena kuin nuoruudessani, jolloin kesin nukuin pienessä aitassamme ja heräsin joskus sunnuntai-aamuna siihen, että päivä hiilui haljenneiden kattotuohien raoista ja päätymalan kärjessä istuva pääskynen liversi läkähtyäkseen. Ja eikö tuo liene joskus kuulunut teidän kirkonkellonne kaukainen kumina.
Poikanne Hermanni.
Emma, joka oli väliin epäröinyt, jatkaisiko lukemistansa, huokasi alistuneesti ja pisti kirjeen takaisin koteloon. Nähtyään äitinsä painaneen pään kumaraan ja huivin alta tipahtelevan kyyneleitä, ja isän istuvan tyrmistyneenä, patsaaksi jäykistyneenä, kulmat rypyssä ja kädet nyrkissä, hän sanoi hiljaa:
– Hermanni tarkoittaa hyvää, köyhälistön aseman lopullista parantamista, ja on niin innostunut aatteeseensa, ettei huomaa menneensä sitä ajaessaan kokonaan harhaan. Isähän tietää, että joudumme kaikki tekemään kuka mitäkin syntiä. Tämä jumalaton kirje ilmoittaa, mikä synti on viekoitellut puoleensa Hermannin.
Aukusti oli aikonut sanoa jotakin jykevää, mutta kuultuaan Emman sanat "kuka mitäkin syntiä" vaikeni ja työntäen saamansa setelin samaan kirjekuoreen, jossa se oli tullut, kätki sen liiviensä povitaskuun, nousi ja meni ulos. Äiti ja Emma katsoivat ikkunasta hänen jälkeensä ja näkivät hänen seisahtuvan halkolastukolle ja kääntelevän siinä päätänsä neuvottomana kuin ei olisi tiennyt, mille ilmansuunnalle hänen oli nyt lähdettävä.
5
Helli meni vanhaan ullakkokamariinsa pyhän arkuuden vallassa, ihmetellen, oliko elämän määrä jollakin salaperäisellä tavalla uudistua, alkaa taas alusta ja kerrata ennen eletty. Kuinka lukemattomia kertoja hän oli lapsena ja nuorena noussut näitä samoja jyrkkiä portaita, hiipinyt avovinnin läpi, avannut kamarinsa oven niin hiljaa kuin oli voinut – hän ei itsekään ymmärtänyt, miksi hän oli tehnyt sen niin ääneti – ehkä ullakon oman hiljaisuuden aristamana – ja pujahtanut sinne kuin lintunen pesäänsä rauhassa miettimään asioitansa ja kutomaan haaveitansa. Hänellä oli siellä silloin pöytä ja siinä laatikko ja kirjoitusvehkeet, seinällä nuorista riippuva pieni kirjahylly ja siinä hänen erikoisesti omia kirjojansa, sitten vuode, kolme tuolia ja valkoista käytävämattoa. Huonekalut oli maalattu valkoisiksi, seinäpaperit olivat vaaleansiniset – ne olivat sen silloisen taiteellisen sällin maalaamat –, katto oli valkoinen, nurkissa kukkakiehkuroita. Ikkunoissa oli valkeat pitsiverhot, seinillä pieniä painokuvia ja hurskaita lauseita. Isä oli suunnitellut huoneen tällaiseksi "nukenkamariksi" tai "keijukaisen kammioksi", kuten hän oli sanonut, ja ollut ihastunut, kun se oli valmistunut. Joskus sadepäivinä hän toimitti niin, että aamupäiväkahvi nautittiin siellä. "Se on kuin huviretki", hän sanoi, katseli ikkunasta sumuiselle joelle ja alakuloisiin metsiin, kyseli Hellin asioista ja hymyili hänelle sydämellisesti. Kun Suvanto sitten myytiin, yhtiö suoritti maksun myös kaikista huonekaluista, jotka äiti tahtoi sinne jättää, koska siinä tulivat asumaan yhtiön toimihenkilöt, ja niin oli Hellin ullakkokamari jäänyt jokseenkin entiselleen, sillä eihän sen kalustoa kannattanut kuljettaa minnekään. Sen jälkeen siinä ei liene asunut kukaan – sen vuode oli useimmille miehille liian lyhyt – ja sitä oli käytetty enimmäkseen säilytyshuoneena, jonne oli tungettu kaikenlaista romua. Mutta Hellin toivomuksesta se oli nyt siistitty ja lämmitetty – siinä näet oli keittiön palomuuriin yhtyvä pieni vanhanaikainen, jaloilla seisova kaakeliuuni, jonka isä oli jostakin ostanut – ja oli nyt jokseenkin samanlainen kuin ennen. Kattopaperissa tosin oli sadeveden tekemiä oikullisia "karttoja", seinäpaperit olivat monivuotisesta kosteudesta pullistuneet, huonekalut olivat menettäneet sen "hienoutensa", mikä niillä oli ennen pienen ihastuneen koulutytön silmissä ollut, seinillä ei ollut tauluja eikä pöydällä unelmavuosiaan viettävän tytön mieliesineitä, mutta kokonaisuus oli entiseen tapaan valkea, puhdas, hiljainen. Helli seisahtui ovelle ja näki itsensä tuossa vaatimattomassa valkoisessa vuoteessa, pukeutuneena senaikaiseen äidin ompelemaan yöröijyyn, peitteen valkoisella lakanareunuksella kaksi tiukkaan letitettyä tummaa palmikkoa. Kuului jytinää portaista ja ulkovinniltä, oveen kopahutettiin yksi huolimaton kerta ja sisään ryntäsi lupaa kysymättä Erkki, joka ei malttanut mennä levolle ennenkuin sai kertoa Hellille, miten suuren hauin he olivat saaneet Hannun kanssa uistimella. Erkki istuutui Hellin vuoteen reunalle ja puhui silmät säihkyen, vilkkaasti, vähin naurahtaen kirkkaan lirahduksen. Hän osasi asettaa sanansa siten, että tapahtuma ja varsinkin Erkin oma osuus siihen saivat koomillisen sävyn. Hellin täytyi nauraa heille. Sitä paitsi hän totesi käynnin merkitsevän kasvatusveljien syvää kiintymystä häneen ja herkistyi sen johdosta. "Erkki, sinä tulet kauheasti kalalta!" hän sanoi lopuksi ja karkoitti hänet vuoteensa reunalta, "oletko pessyt käsiäsi?" – "Pyyhkäisin niitä kerran edestakaisin housuihini", veisteli Erkki. "Hyi, miten likainen olet!" torui Helli, mutta ihaili silti Erkin tervettä, villiintynyttä muotoa. "Olit kiltti, kun tulit kertomaan", hän hyvitteli Erkkiä lopuksi, ettei tämä vain nolostuisi. "Hyvää yötä!" – "Heipä-hei!"
Hannu oli koko ajan seisonut kynnyksellä tulematta edes sisään ja sanomatta mitään. Helli ei ollut häntä oikeastaan tietoisesti huomannutkaan. Vasta heidän mentyään hän oli tullut ajatelleeksi, että "Hannu on aina niin vakava ja harvapuheinen". Sitten hän oli jäänyt miettimään Hannun katsetta, kun hän oli tuosta ovelta tuijottanut häneen ja Erkkiin. Siinä oli jotakin läpitunkevaa kuin se olisi nähnyt näkymättömänkin, mutta samalla verhottua kuin se olisi osannut tarkoin varjella omat salaisuutensa. Hannussa oli ylpeyttä, ylimyksellisyyttä, joka torjui tungettelun ja oli itse pidättyväistä.
Helli pujahti vuoteeseensa ja siirtyi silmänräpäyksen ajaksi menneisyyteen, jolloin oli tehnyt samoin ja tuntenut juuri samaa kuin nyt: pienen vuoteen hiljaista natinaa, olkipatjan ritinää, lakanain viileyttä ja illan syvää, häiriintymätöntä rauhaa. Hän näki vuoteeseensa vain taivaan, josta säteili avaruuteen ihmeellistä hohtavaa valoa, mutta tiesi siitä huolimatta, minkälaista oli maan pinnalla: kaikki kylpemässä saman valon kimalteessa, metsä vaaleimmassa, hennoimmassa vihreässä hunnussaan, niityt sametinvehmaina mattoina, hienoin kukkakuvioin, joki sulana metallina. Niin kuin oli ollut kerran Erkin lähtökesänä, jolloin he menivät kahden uistelemaan ja viipyivät myöhäiseen yöhön. Kaloja ei tullut, sillä heiltä unohtui väliin soutaminen, jolloin uistin painui pohjaan, ja he ajattelivat yleensä muuta. Erkki koetti olla hilpeä, mutta ilmaisi tahtomattaan olevansa todellisuudessa päinvastaisessa vireessä...
Helli otti yöpöydältä käsilaukustaan pienen sinikantisen vihon ja kirjekuoren. Ne olivat sattuneet hänen käteensä, kun hän lähtiessään Helsingistä oli hakenut kirjoituspöydän laatikosta jotakin. Hän oli pistänyt ne laukkuunsa iloisena siitä, etteivät ne olleet päässeet unohtumaan, sillä hän olisi varmaan Suvannossa kaivannut niitä. Niiden piti yleensä olla hänen seuranaan ja saatavillaan, sillä niiden katseleminen elvytti Erkin muiston kirkkaaksi ja tuoreeksi. Ne olivat hänelle pyhiä esineitä, täynnä salaperäistä siunausta. Alkuaikoina hän oli ollut joka kerta luettuaan niitä syvästi järkytetty ja kapinallinen sallimusta vastaan, kun se niin julmasti oli katkaissut heidän onnensa, mutta vähitellen hän oli saavuttanut rauhan. Se mitä oli tapahtunut, muuttui vuosien kuluessa vanhaksi liikuttavaksi tarinaksi, joka suhisi tuulena mäntyjen latvoissa tai kimalteli koivun lehvistä tippuvina pisaroina, kun rajuilma on lakannut ja aurinko jälleen heloittaa, tai itki syyssateena metsässä, jossa kulkija vaeltaa alakuloisena katsellen alastomiksi paljastuneita puita ja maahan polkeutuneita lehtiä ja hautoen salaista, kipeätä suruaan. Helli saattoi suhtautua siihen nyt siten, ettei sen tuottama liikutus ollut enää tuskallista sielun masentumista, vaan surumielistä ylevöitymistä, joka omituisella tavalla, suunnilleen samoin kuin mielenliikutuksen puhkeaminen itkuksi, lievittää sydämen kipua ja muuttaa sen lopuksi hienoksi, kuulakkaaksi alistumiseksi. Nuo sinikantisen vihon pienet säkeistöt olisivat varmaan herättäneet kokeneiden hymyä, sillä niin avuttomia ja virheellisiä ne olivat, mutta silti niistä ilmeni herkkänä runouden lumon tajuamiseen heräävän nuoren sielun hurmio täten avautuneen jumalaisen salaisuuden johdosta. Helli katseli poikamaisen kömpelöä käsialaa ja luki kuiskaten säkeitä, joiden kohteena tunsi ja tiesi olleensa ja jotka muuttuivat yksinäisyyden hiljaisuudessa ja varsinkin nyt keskiyön hetkenä täällä Suvannossa niin tuoreiksi kuin olisi niiden sepittäjä ollut saapuvilla lausumassa niitä. Virta ja sen ikuinen kiito, kesäyön salaperäinen kirkkaus, kosteveden rauhassa valkeina kukkivat lumpeet, rantasivin valittava piiskutus, kuovin ja viklan ruikutus, törmäpääskysten vilajava parvi olivat hänen pienien säkeistöjensä rakennusaineina ja kaikissa keskeisenä kysymys, uskaltaisiko avata sydäntään haaveiden metsätähdelle, lemmikille, pohjan orvokille ja juhannusruusulle ennen lähtöä uimaan kotivirran mukana kaukaisia ulapoita kohti, vai olisiko oikeampaa ja miehekkäämpää olla sanomatta mitään ja sulkea vaieten portti mennessään. Missä hän vain kulki, aina kuvastelivat mielessä nämä kotiseudun runoaiheet, lisinä vielä kankaiden aurinkoinen hehku helteisenä kesäpäivänä, rannattomien soiden pohjaton alakuloisuus, kurkien huuto hyllyvien karpalorimpien keskeltä, syyssateiden ja -sumujen murheellinen itkeskely, talven tuiskujen ja pakkasien armottomuus ja revontulien juhlava ikuinen säihke olevaisuuden tutkimattomuudessa. Mutta kaikki tämä tulee vaistotuksi ja koetuksi vain ikäänkuin taustana ja säestyksenä sille keskeiselle ajatukselle, joka palvovana kohdistuu metsätähteen, kieloon, aalloilla joutsenena keinuvaan valkolumpeeseen, ilman vempelellä revontulten kuningattarena istuvaan ja sankarinsa kohtalonlankaa kehräävään Pohjan Neitoon, ja tulkitsee ihmisen syvintä, epäitsekkäintä ja jalointa henkisyyttä. Hän ratkaisee pulmansa siten, että painaa portin kiinni puhumatta mitään, koska on oivaltanut, ettei hänellä ole oikeutta ilmaista rakkauttaan. Eihän hänellä ole sitä tähtilinnaa, sitä Aladdinin palatsia, joka vain olisi pohjan Neidon arvoinen asunto, ei edes pientä mökkiä, ei muuta kuin nuotio elämän tuulisella kankaalla ja sen ääressä havuvuode. Siksi hän tahtoo ensin valloittaa maailman, laskeakseen tämän Pohjan Neidon jalkain juureen. Mutta hän ei onnistukaan, vaan päämäärä väistyy aina hänen kätensä ulottuvilta ja hän joutuu harhailemaan tuntemattomissa, tiettömissä aarniometsissä. Kerran hän saapuu kauniille ruohoiselle kunnaalle, jonka rinteestä kumpuilee lähde virraten hiljaa alapuolella olevaan lampeen. Hän kumartuu juomaan siitä ja toteaa kasvoihinsa ilmestyneen ryppyjä ja hiuksiinsa hopeaa. Palatsihaaveet katoavat silmänräpäyksessä ja hän ymmärtää, että hänen olisi sittenkin pitänyt tarjota Pohjan Neidolle vain tuo vaatimaton havuvuode nuotion vierellä ja käyttää voimansa nuotion tulen ylläpitämiseen. Hän rientää kotimaahansa ja näkee uudelleen unelmoidun virtansa, metsät, suot ja kesän yöttömät yöt. Häntä ei kuitenkaan kukaan enää tunne ja Pohjan Neito on kadonnut, hävinnyt jonnekin, ehkä kuollut...
Helli hymyilee tälle runosikermän sisäiselle tarinalle, mutta itkee samalla. Hänen kädessään oleva kirje kertoo, miten ritarin todellisuudessa kävi. Se on luettu kuka tietääkään miten monta kertaa. Muste on levinnyt toisin paikoin, koska kirjeeseen tipahteli alkuaikoina kyyneleitä, ja paperi on jo alkanut kellastua. Erkki oli miehuullinen – alistui kohtaloonsa, vältti valituksia ja huolehti muista:
Rakas Helli
Tämä on jäähyväiskirjeeni. Lue se tyynesti ja alistu välttämättömyyteen, sillä tuska ja kapinoitseminen kohtaloa vastaan eivät auta. Tulin kuin tulinkin pyyhkäistyksi kannelta mereen – kerroinhan sinulle uneni – ja teen nyt viimeisiä uimaliikkeitäni. Mutta tulen uppoamaan rauhallisesti, sillä aaltojen yllä palaa lyhty, jonka valo loistaa sieluuni saakka. Jumala on sen sytyttänyt opastaakseen minua, heikkoa, yksinäistä myrskyisen ulapan uimaria, pelastuksen kalliota kohti. Hätäkö tässä siis!
Ymmärrät, että olen ajatuksissani ja rukouksissani viimeiseen hetkeeni saakka siellä kaukana teidän ja varsinkin sinun luonasi. Maailmassa on varmaan sattunut miljoonien miljoonia kertoja, ettei sellaisista nuorista ja lapsellisista tarinoista kuin meidänkin oli tullut mitään; että ne katkesivat joko kuoleman leikkaamina tai muista syistä. Mutta ajatellessani näin tunnen, että joka kerta on katkennut jotakin kaunista, sellaista, joka liikuttaa ihmisten sydäntä ja kohottaa heidän ajatuksiansa arkipuuhien yläpuolelle. Kuta puhtaampi ja epäitsekkäämpi nuorten tarina on ollut, sitä kauniimpi. Lohduta siis itseäsi sillä, että meidän oli suotu kokea terheninen satu, jonka sisällyksenä oli sinun tähtisilmiesi viattomuus ja taustana juhannusruusujen koristama niitty kotivirran rannalla. Ei ole suremista siinä, että se päättyi surullisesti, sillä kukapa tietää, eikö se päättynyt juuri siten kauneimmalla mahdollisella tavalla.
Satuumme liittyi eräs vakava asia, joka teki sen traagilliseksi, mutta josta en ole milloinkaan edes vihjannut. Ehkä olet itse ainakin aavistanut sen. Olen huomannut, että Hannun sulkeutuneessa, umpimielisessä sydämessä on asunut sinua kohtaan sama tunne kuin mikä teki meidät autuaiksi elämämme muutamina aurinkoisina viikkoina. Se huomio on tuottanut minulle suuria kärsimyksiä ei siksi, että olisin silmänräpäystäkään pelännyt Hannun menettelevän vähimmälläkään tavalla epälojaalisti minua kohtaan, mihin huono luonne olisi helposti langennut minun ollessani poissa, vaan siksi, että tiesin näin syntyneen tilanteen vaikuttavan Hannuun äärimmäisen masentavasti. Tiedät hänen kätkeneen salaisuutensa syvälle sydämeensä ja kantaneen tämän suuren vastoinkäymisensä – sellainen se on varmasti ollut – kuin se todellinen mies, joka Hannu on sormenpäitään myöten. Samoin tiedät, ettei tämä asia ole vaikuttanut veljenrakkauteemme vähintäkään himmentävästi, vaan on päinvastoin saanut meidät entistä enemmän vartioimaan itseämme ja lähentymään toisiamme. Kun sallimus on nyt ratkaissut tämän pulman niin, että minun on poistuttava, tunnen levottomuutta sen johdosta, miten teidän suhteenne on kehittyvä. Mikäli tunnen Hannua, luulen poismenoni ikäänkuin entisestään herkistävän hänen lojaalisuuttaan ja hienotunteisuuttaan minua kohtaan ja hänen siis yhä visummin varovan ilmaisemasta tunnettaan sinulle. Ja mikäli tunnen sinua, metsätähti ja pohjan orvokki, ei kuolemani luonteesi mukaan merkitse sinulle suhteemme loppumista, vaan jatkuu tämä haudan yli entistä pyhempänä ja pyytämättömämpänä. Hannu pitää itseään jo vanhastaan onnesta osattomana ja saa tästä asiasta yhä vahvistusta kohtalouskolleen. Ja jäämällä nunnamaisesti uskolliseksi muistolleni sinäkin, rakkaani, tulet jäämään samanlaiseksi onnesta orvoksi kuin hän. Oivaltaen kaiken tämän rukoilen sinua, että kun Jumala on kerran vienyt minut pois, niin älä anna muistoni äläkä varjoni jäädä esteeksi Hannun ja sinun välillesi, jos vain tunteesi, sitten kun aika on rauhoittanut murheesi, voi häneen suostua. Muuten käy niin, että meistä kolmesta olen lopultakin vain minä saanut nauttia täyttä onnea.
Tästä ei sen enempää. Tunnen kuumeen nousevan ja väsymyksen jo herpaisevan kättäni, joten täytyy lopettaa. Kaikki kuolevat odottavat juhlallisen uteliaisuuden vallassa, tulevatko he jossakin muodossa heräämään rajan toisella puolella. Minä puolestani uskon lujasti niin käyvän – muuten elämämme olisi tarkoitukseton eikä olevaisuudessa vallitsisi sitä vanhurskauden lakia, jonka siveellinen olemuksemme vakuuttaa välttämättömäksi. Näin opetettiin siellä kotona ja sama usko näkyy elävän täälläkin, maapallon toisella puolella. Se täyttää minut ilolla, sillä sitenhän voin toivoa joskus aineettomuudessa tapaavani sinut. Se on oleva autuuteni korkein hetki! Kun siis muistelet minua, niin näe minut aina kirkastettuna olentona, jonka täyttää ylimaallinen ilo ja kädet ovat ojentuneet ottamaan sinua vastaan silloin, kun kerran vapautuneena olemisen taakasta astut ajattomuuteen. Ja jos tunnet joskus muistaessasi minun ääneni sielussasi, niin tiedä, että ehkä olen vierelläsi yliluonnollisena olentona, varjelijanasi ja oppaanasi. Silloinkin saan nähdä sinut ja olla luonasi!
Nyt viimeiset sanat sinulle, rakkaani, tässä elämässä. Kova, kova kohtalo, katkera kalkki! Mutta tahdon juoda sen kuin mies. Rakas Helli, lue tästä ne jäähyväiset, joita en osaa tähän kirjoittaa, ja tunne sydämessäsi kaikki se, mitä tuntee minun asemassani oleva. Pieni kätesi värisee kourassani ja päätäsi painat olkaani vastaan niin kuin silloin juhannusruusujen poimintaretkellä. Yksi antamasi on säilynyt muistikirjassani. Kiitos sinulle elämäni suurimmasta onnesta, joka teki minut rikkaaksi. Jumala on näin tahtonut.
Erkki.
6
Äidin elämässä oli ollut eräs vakinainen, melkein päivästä toiseen jatkuva piirre: odotus. Maatessaan vuoteessaan juhannusaattona – sydämen odottamaton väsähtäminen oli pakottanut hänet jo viikkoa aikaisemmin lepoon – hän tuli ajatelleeksi sitä. Ensin nuorena sen odotus, että miten hänen elämänsä järjestyisi, kun varattomuus ja itsenäinen mieli vaativat pyrkimään pois kotoa, ja sitten – äiti hymyili – sen odotus, tapahtuisiko hänen kohdallaan rakkauden suurta ihmettä. Ja kun niin oli käynyt, alkoi nuoren äidin kummastunut, pyhä, pelkäävä odotus, joka päättyi onnen täydellisyyteen.
Äidin elämä oli näin ollut yhtämittaista odotusta. Jos luettelisi sen kaikki kohteet, siitä syntyisi hänen tarkka elämäkertansa, ja jos osaisi kertoa, mitä hän oli odottaessaan tuntenut ja ajatellut, siitä rakentuisi hänen sielunelämänsä yksityiskohtainen kuva. Sitä äiti mietti levätessään siinä raukeana, ryppyiset kädet peitteen päällä hypistelemässä lakanaa. Hän kuuli Aina-tädin askeleet ruokasalista, hänen menonsa keittiöön ja paluun sieltä, kuuli Olga-tädin tulla hissuttelevan hiljaa salista isän huoneen läpi ruokasaliin ja kysyvän Ainalta jotakin, niin, tietenkin sitä, miten Vendla nyt jaksoi. Ja ullakolta kuuluvat askeleet ja portaiden narahtelu ilmaisivat Hellin olevan tulossa tiedustelemaan, miten äiti voi. Tuolla he ovat nyt kaikki koolla huolestuneen, murheellisen näköisinä. Aina ja Helli hoitavat häntä ja valvovat vuoroin, mutta käyvät huoneessa niin vähän kuin mahdollista. Se vanha rakas tohtori, isän hyvä ystävä, oli näet määrännyt, että sairaan on saatava olla häiriintymättömässä hiljaisuudessa ja rauhassa.
Äiti oli itse vilpittömästi pahoillaan siitä, että oli sairastunut näin sopimattomasti ja turmellut sekä juhannuksen vieton että kuka tietää vaikka koko kesän. Hän oli valittanut sitä Hellille ja siskoille, mutta nämä olivat vain lohduttaneet. Tietenkin niin. Äiti oli saanut aina osakseen hyvyyttä kaikilta ihmisiltä. Hän sai ajatella tarkoin ennenkuin muisti kokeneensa ilkeyttä tai pahansuopaisuutta. Ja silloinkaan ei ollut varmaa, oliko se todella ollut sellaiseksi tarkoitettua, vai oliko vain muuten, väärinkäsitysten vuoksi, joutunut sellaiselta näyttämään. Ihmisten ja kristillisen seurakunnan yhteydessä, jumalansanan vaikutuksen alaisena, ei ollut helppo ruveta harjoittamaan tahallista pahuutta. Jos niin kävi, siihen oli omat erikoiset syynsä – lankeemukset, luonteen viat – kuka tietääkään. Mutta jos sai kasvaa kuin pakana, omisti helposti pakanain mielen ja tavat. Näin äiti oli aina ajatellut ja luuli, päättäen siitä, mitä nykyaikana tapahtui, olleensa oikeassa. Ei se ainakaan ollut vanhanaikaisen kasvatuksen kylvöä, vaan kyllä siinä näytti edistyksellään kerskaileva ja muka valistunut uusi aika hedelmiänsä.
Mutta äiti irroitti ajatuksensa näistä asioista, sillä ne kiihoittivat sydäntä, joka alkoi jyskyttää pienimmästäkin ärtymyksestä. Olisi pitänyt liikkua vähemmän ja tulla illalla ajoissa sisään, sillä illat olivat vielä koleita ja kosteita, raakoja. Pääsi taas katarri pahenemaan ja yskiminen heikonsi sydäntä. Oli somaa, kun sattui vielä olemaan täällä entinen tohtori. Metsänhoitaja Peura oli jättänyt puhelimensa paikoilleen ja sillä Helli, joka osaa käyttää sitä, oli kutsunut tohtorin tänne. Muut eivät olleet tulleet ajatelleeksikaan sitä, vaan puuhasivat hevosta valjaisiin, että olisi lähdetty hakemaan tohtoria. Ja tämä osasi kysellä Helliltä sairauden niin tarkkaan, että ajan säästämiseksi, apteekki kun on siellä kaukana, toi lääkkeet tullessaan. Tohtori oli vanhentunut kovasti ja käynyt kumaraksi. Mutta hyvin hän tuntui ymmärtävän asian, katseli Bergin reseptejä ja sanoi niiden olevan suunnilleen samoja, joita oli itse tuonut. "Ei nyt muuta kuin Vendla-serkku lepäilee hiljaa ja muistelee vain hauskoja asioita, niitä iloisia Kaarlon-päiviä, joita Suvannossa ennen vietettiin". Ja sitten hän nauroi ja jutteli ystävällisesti ja rauhoittavasti ja sanoi tulevansa parin päivän kuluttua uudelleen ja kutsuttaessa tietenkin milloin vain. "Yölläkin tulen, jos tarvitaan, mikä voi kyllä olla mahdollista, sillä meidän vanhain sydän on oikullinen kuin vikurivarsa".
Äiti miettii näitä viihdyttääkseen ja vähän niin kuin pettääkseen itseään, sillä hänen elämänsä ajan kestänyt odotus ei ollut vieläkään päättynyt. Päinvastoin se oli tällä hetkellä jännittävämpää kuin milloinkaan aikaisemmin siksi, että hän odotti viimeisenä maallisena huolenaan ja rakkaimpana toiveenaan Hannua, jännittävämpää siksi, että siihen liittyi salainen epätoivoinen kysymys, saapuisiko Hannu ajoissa. Äiti tunsi näet nyt ruumiillisen ja henkisen olonsa niin oudosti erilaiseksi kuin ennen, että kysyi pelkäävän aavistuksen vallassa, oliko hänen vuoronsa tullut. Hän ei ollut saanut vastausta, mutta oli itse otaksunut, että niin oli käyvä, ja siksi alkanut palavasti odottaa Hannua, koska tahtoi nähdä tätä vielä kerran elävin silmin. Siksi hän kuunteli herkistynein korvin kaikkia lähestyviä askeleita ja koki syvän pettymyksen, kun tulija ei ollut milloinkaan Hannu. Näin hän oli odottanut jo viikon ja uskonut, että ainakin juhannusaatoksi Hannu tulisi. Hannu itse oli suunnitellut niin kirjeessään, jossa oli kertonut lähtevänsä matkalle pohjoiseen, mutta viipyvänsä välillä eräissä paikoissa. Hän koettaisi saapua Suvantoon juhannukseksi, mutta ilmoittaisi kyllä tulostaan puhelimitse Oulusta.
Mitään ilmoitusta ei ollut kuulunut, joten Hannu ei saapuisi ainakaan tänään, aattona, joka oli jo kulunut iltaan ja oli muuttumassa valkeaksi yöksi. Äiti tunsi olonsa autioksi ja tyhjäksi, sillä eivät tädit eikä Helli voineet täyttää Hannun paikkaa. "Voi, miksi Hannu ei tule!" hän huokasi Hellille, kun tämä kohenteli hänen päänalaistaan ja antoi juoda. "Hän varmaan kiiruhtaisi, jos tietäisi äidin sairaudesta", lohdutteli Helli; "kyllä hän pian tulee". – "Vaan kun ei ole soitettu Oulusta", epäili äiti. "Se on voinut muuten jäädä tekemättä", selitti edelleen Helli ja pyyhki kostealla, raittiilla liinalla äidin otsaa ja käsiä. Äiti katsoi häneen kiitollisena, sillä hän oli huomannut, että Hellin käsissä asui lempeys, rauha ja siunaus.
Äiti vaipui taas horroksiin ja levottomina sielussa välkehtiviin mietteisiin. Hän oli odottanut tästä kesästä niin paljon, mutta ei kuitenkaan sitä suurinta ja salaperäisintä, mikä ihmiselle syntymän jälkeen viimeiseksi tapahtuu. Hänen odotuksensa oli koskenut vain pieniä asioita, lapsellisia mielitekoja, joita ei oikeastaan välittänyt kertoakaan. Hän tahtoi vain palaamalla tänne entisen onnensa valtakuntaan saada sen ikäänkuin uudistetuksi. Oli tuntunut siltä, että kun saisi vielä viettää kesän Suvannossa, nähdä joen, sen äyräät, juhannusruusut ja pääskyset, herätä varhain heinäkuun kastetuoreina, raikkaina aamuina, käydä kerran kirkossa, ottaa osaa seuroihin ja kuulla Alfred-kirkkoherran saarnaavan, hoitaa itse Kaarlon hautaa, hengittää entisen onnen ilmaa, niin silloin elämänkaari kallistuisi eheästi loppuunsa ja hän tuntisi voivansa kuolla onnellisena ja elämästä kylläksi saaneena. Ja oikeastaan hän oli päässytkin toiveittensa perille: uudistanut kiitollisen ilon vallassa kaikki muistonsa, ne pienet tunnelmien häivähdykset, jotka liittyvät elämän tavallisiin ja vähäisiin asioihin ja ovat enemmän väriä, tuoksua ja tunnelmaa kuin jotakin sanallisesti kerrottavissa olevaa tapahtumaa. Kirkossa hän ei ollut ehtinyt käydä ja seurat olivat jääneet siksi, että hän oli aikonut pitää ne itse täällä. Mutta Helli oli arvannut äidin toivomuksen ja kutsunut kirkkoherran tänne. Eilen aamupäivällä hän oli tullut, soutajana poikansa Kaarlo ja vielä mukana tämän muhkea Aili, joka kiihkeästi halusi nähdä Helliä. Oliko tuo kumara valkotukkainen vanhus, joka seisahtui tuohon ovelle, todellakin Alfred? "Aika on armoton", äiti siinä totesi, mutta unohti pian sen tekemät muutokset, sillä Alfredin sanoissa oli entinen sydämeen tunkeva voima. Alfred ei tullut vain ystävänä vaan myös pappina, Jumalan palvelijana, jonka tehtävänä on rohkaista kuolevia. Siksi hän pyysi muita poistumaan ja jäätyään kahden äidin kanssa alkoi puhua matalalla äänellä siitä, mikä jokaista kuolevaa ahdistaa, ja tutkia tunnon tilaa. "Voitko vilpittömästi antaa anteeksi niille, jotka ajoivat miehesi maanpakoon?" Se oli ankara kysymys, mutta äiti saattoi vastata siihen myöntävästi. Tuo kaikki oli jo loitonnut niin kauas, ettei se enää herättänyt hänessä vihaa; päinvastoin häntä säälittivät nuo ilmiantajat ja virkamiehet siksi, että he olivat joutuneet täten rikkomaan tuntoansa, oikeutta ja inhimillisyyttä vastaan. Hän kertoi ripittäjälleen tulleensa miettiessään elämää huomaamaan vanhan sanonnan, että parhaaksi on, mikä tapahtuu, olevan suuressa määrässä totta. Salaperäisellä, käsittämättömällä tavalla olivat ainakin hänen elämässään onnettomuudet, kärsimykset ja murheet vuosien kuluessa ensin tasoittuneet tuntumattomiksi ja sitten vähitellen muuttuneet ja kirkastuneet ikäänkuin surumielisen onnen aiheiksi. Äiti ei ymmärtänyt, miten tämä oli selitettävissä, mutta kirkkoherra sanoi, että viattomien kärsimys se siten sekä palkitaan että ylevöittää ja onnellistuttaa. Maa, josta kasvavat vapauden ja valistuksen, jalon pyrkimyksen ja horjumattoman uskon puhtaimmat ja kauneimmat kukat, on lannoitettu marttyyrien verellä. Heikkojen ja sorrettujen kärsimys on ihmiskunnan syntivelan maksamista, ja kun Jumala huomasi, ettei tuo velka lopuksikaan tulisi ihmisvoimin suoritetuksi, vaan päinvastoin kasvaisi, hän rakkaudesta meihin alensi ainoan poikansa kaltaiseksemme ja antoi hänen kärsiä marttyyrikuoleman.
Äiti uskoi tämän ja käsitti myös, koska uskoi. Se ei ollut hänelle vaikeata, sillä kun hänen oman olemuksensa pääominaisuus oli rakkaus ja uhrautuvaisuus, hän saattoi hyvin ymmärtää Jumalan rakkauden ihmiskuntaa kohtaan. Ajatellen sitä ja turvautuen siihen hän tunsi sielussaan Jumalan pyhän läheisyyden ja nautittuaan sakramentin sai rauhan kaikesta maallisesta. Hänelle selveni, että hänen täytyi luopua viimeisestä ajallisesta toivomuksestaan, halusta saada nähdä Hannu, ja alistui tähän, vaikka ei voinut ymmärtää, miksi häntä näin rangaistiin. Hän oli saanut luopua puolisostaan ja pojastaan, ja olisi senkin vuoksi kernaasti hyvästellyt ainoan, joka hänellä enää oli, mutta Jumala ei sallinut sitä. Täytyikö astuessa rajan portille riisuutua paljaaksi kaikesta, mikä vielä pidättää ajallisuudessa, ja kohdistaa odotuksensa vain kuolemaan ja suureen noutajaan?
Väsyneenä äiti luopui siitäkin pienestä tyytymättömyyden ailahduksesta, joka liittyi näihin ajatuksiin, ja antautui vastustelematta sen valtaan, mitä oli tapahtumassa. Helli kumartui hänen puoleensa, ja äiti tunsi hänen huulensa otsallaan ja vastasi hänen hyvästijättöönsä tuskin huomattavalla kädenpuristuksella ja hymyllä, joka kirkasti silmänräpäykseksi hänen kasvonsa. Siskot istuivat hänen vuoteensa ääressä ja itkivät jäähyväisensä hänen käsiinsä. Äiti koetti avata silmiänsä ja kuiskata heille kiitostansa, mutta ei jaksanut, vaan vaipui yhä syvemmälle horroksiin.
Mielikuvat leimahtelivat pimeää taustaa vastaan kirkkaina kuin salamat ja sammuivat taas järjestymättä enää ajatuksiksi. Aukusti oli ollut täällä toissapäivänä, käynyt vuoteen ääressä ja sanottuaan kunnioittavasti "Jumalan terve" istuutunut vähän loitommaksi. Oli tahtonut tulla hyvästelemään vosmestarinnaa siltä varalta, että tauti olisi jo poismenoksi. Sitähän ei milloinkaan tiedä. Oli kertonut aikoneensa hilla-ajan tullen tuoda vosmestarinnalle kuten entiseen aikaan ensimmäisen lakkaropeen, mutta miten nyt käynee. Vaan ehkäpä Jumala armossaan jatkaa elinpäiviä ja saamme kulkea vielä virran mukana. Mutta eihän rouvalla ole hätää, jos on toisin määrätty, sillä Jeesus tulee noutamaan omiansa. Mitäpä tästä maallisesta vaelluksesta onkaan erikoisempaa iloa: yhtä samaa rähjäämistä kaikki. Aukusti oli noussut ja ollut juhlallisen näköinen seisoessaan siinä totisena, valkotukkaisena, ryhdikkäänä. Äiti jaksoi ojentaa hänelle kätensä. Puristaessaan sitä Aukusti aikoi sanoa jotakin, mutta tuntien äänensä pettävän laski sen hiljaa peitteelle ja poistui äänettömänä, tuiman näköisenä, huomaamatta tätejä ja Helliä, jotka olivat ruokasalissa.
Kuinka kirkkaita mielikuvat voivat ollakaan – yksi niistä valaisee koko elämän niin kuin salama pimeän yön. Äiti katselee niitä kuin lapsi kuvakirjaa ja sykähtää ilosta aina uuden sivun, kääntyessä eteen. Kuinka onnellinen hän onkaan ollut – koko elämänsä ajan. Kun olisi vielä täyttynyt yksi ainoa pyyntö, niin silloin olisi kaikki ollut täydellistä, mutta se oli ehkä liikaa sille, joka oli jo saanut niin paljon. Sitten mielikuvien leimahtelu lakkaa ja kaikki muuttuu lempeäksi, säteileväksi paisteeksi, jota äiti katsoo ihmetellen. Hän tuntee yhtäkkiä olevansa terve, kulkevansa kotivirran äyrästä ja poimivansa juhannuskukkia kuten menneinä aikoina. Isä ja Erkki ovat mukana ja kun hän kysyy, missä Hannu ja Helli ovat, isä selittää heidän viipyvän matkallaan vielä, mutta tulevan kyllä pian. He ovat molemmat säteilevän iloisia ja isä ojentaa hänelle kätensä. Ja siinä silmänräpäyksessä, jolloin äiti laski siihen omansa...
7
Hannu oli viipynyt matkallaan kauemmin kuin oli alkuaan aikonut siksi, että hänen suoritettavakseen uskotut tehtävät olivat vaatineet sen. Hän oli joutunut käymään Haaparannalla saakka neuvottelemassa jääkäriasioista ja "palokuntain" harjoittajien toimittamisesta eri paikkakunnille. Omituisen jännityksen vallassa hän oli pistäytynyt katsomassa isän entistä asuntoa ja oli tuntenut uudelleen järkyttyvänsä sen herättämistä muistoista. Kuljeskellessaan alakuloisena sen ja kaikessa vallitsevan epävarmuuden johdosta hän oli iloisesti hämmästynyt todetessaan, että se takkikuluun puettu vanhus, joka oli pysähdyttänyt hänet ja tervehtinyt häntä, oli Kemppainen, hänen tuttavansa Onnelan torpasta. Hän puristi ukon kättä lujasti ja ihmetteli:
– Täällä Haaparannallako te olettekin värjötellyt – eikö teillä ollut aikomuksena ruveta saksalaiseksi kenraaliksi?
– Ka täällä, myönsi Kemppainen, – täällähän minä olen ollut. Ei tullut lähdetyksi etelämmäksi, kun arvelivat, että olen ikäloppu kenraalin kouluun. Heidän erehdystään se oli eikä minun.
– Miten olette elänyt?
– Täällä eletään syömällä niin kuin Suomessakin, opetti Kemppainen hyväntahtoisesti. – Leipää vain hampaiden rakoon ja mylly käyntiin. Sikäli kuin vilja hienonee, se valuu torvea myöten säkkiin. Suuhun pantavan olen taas saanut irti jääkäriherrain antamilla rahoilla ja omilla pienillä ansioillani. Tuottavinta on ollut saarnaajan virka...
– Saarnaajan?
– Hannu-maisterihan tietää minun olevan samaa rovasti Leestatiuksen uskoa kuin äitinnekin, ja kun tiesin täällä puolessa olevan näitä uskon veljiä ja -sisaria runsaasti, läksin kerran, kun sain irti leipää evääksi asti, kävellä köpittelemään pohjoiseen päin joenvarsipitäjiin koettaakseni, miten mojovaa meikäläinen jumalansana mahtaisi täällä vieraassa maassa olla.
– Tehosiko?
– Jo vain. Ei se väkyänsä menetä missään, kun se vain laukaistaan hengessä ja totuudessa. Rupesin aluksi pirttiin tultuani juttusille muina miehinä, mutta kampesin puhettani vähitellen yhä enemmän jumalisuuteen päin, kunnes annoin lopuksi tulla täydellä pasuunalla. Eikä minun tarvitse syyttää itseäni siitä, että olisin puhunut petoksen, valheen ja teeskentelyn hengessä. Jumalan asia on minulle ollut losuavasta puhetavastani huolimatta aina kallis ja käynyt yhä rakkaammaksi täällä maanpaossa, jossa on ollut riittävästi aikaa syntiensä laskemiseen, sortteeraamiseen ja leimaamiseen. Kauan ei tarvinnut saarnata ennenkuin sana kulki edelläni, että tulkaa koolle, se Suomen uusi ja kova saarnamies on tulossa. Niin että vaikka minusta ei tullut kenraalia, niin tulipas pappi. Ammatit ovat sukua toisilleen, sillä molemmat toimittavat kansaa haudan taakse, mutta kyllä pappi menettelee siinä verrattomasti miellyttävämmin kuin kenraali. Vai mitä Hannu-maisteri arvelee?
– Molemmat ovat välttämättömiä aikanaan. Suomessa tarvittaisiin nyt kipeästi etevää kenraalia...
– Älkää olko huolissanne – niitä nousee pian kuin tuomareita Israelissa. Mutta minun piti kysyä, mahtaisiko tuosta kukaan välittää, vaikka ilmestyisin takaisin kotimökkiini? Santarmithan on Suomesta karkoitettu ja surmattu, ja nimismiehet ja poliisit eivät kuulemma muuta teekään kuin todistelevat vesissä silmin olleensa jääkärien parhaita ystäviä ja auttajia. Kuka siellä meidän pitäjässä minua ahdistelisi?
– Ei kukaan. Tulkaa vain kotiin. Kun lähtenette matkaani, pääsette ilmaiseksi perille saakka, sillä menen täältä nyt Suvantoon. Selviättekö rajan yli?
– Tottakai! Eivät nämä uudet vallankumoukselliset santarmit osaa edes sitä vartioida.
– Tulkaa sitten huomenna Tornion asemalle. Laitan teille jonkinlaisen passin, jota näytämme ryssille junassa. Ne näet vielä kyselevät sellaisia...
Silloin Kemppaisen tapaamisesta ja seuranneesta pienen seikkailun jännityksestä aiheutunut mielialan elpyminen haihtui, kun tultiin Ouluun, sillä siellä oli äidin kuolinsanoma vastassa. Hannu saapui kotiin varhain hautajaispäivän aamuna ja näki Aukustin pystyttävän kuusimajaa samaan paikkaan, jossa isäkin oli odottanut viimeistä matkaansa. Hannun tultua saapuville Aukusti selitti:
– Pelättiin illalla sadetta, niin ei tehty vielä tätä kuusimajaa. Mutta kun näin, että tuleekin kirkas päivä, kävin hakemassa kuuset. Kohta tämä on valmis. On vainajan niin kuin sopivampaa lähteä tästä kuin tuolta pimeästä aitasta. Hannu kun tuli, niin voimme kahden nostaa arkun tänne, tarvitsematta herättää muita. Vainaja oli pieni ja laiha, niin että kyllä me hänet hyvin jaksamme kantaa.
Hannu meni aittaan ja nosti arkun kannen pois. Auki jääneestä ovesta tuleva nousevan auringon valo sattui äidin kasvoihin ja antoi niille kirkkaan hohteen. Pääskysten ilakointia ja haavikon lehtien hiljaista rapinaa kuului ulkoa. Äidin ilme oli onnellinen – kuka tietää, ken oli odottanut häntä rajan tuolla puolella? Hannu laski kätensä äidin kylmenneelle otsalle, jota oli joutunut usein hieromaan, koska kiduttava päänsärky oli ollut koko elämän ajan äidin rasituksena, ja kuiskasi hengessään hänelle kiitokset ja jäähyväiset. Kuuma liikutus ahdisti häntä ja kyyneleet tippuivat äidin kasvoille. Hannusta tuntui siltä, että äiti oli sittenkin saapuvilla ja katsoi häneen säteilevin silmin. "Ehkäpä olemme koolla koko perhe", hän ajatteli, "äiti, isä ja Erkki tosiolevaisuuden jäseninä, vain minä enää täällä valheen alhaisuudessa". Isän ja Erkin muoto kirkastui hänen mielessään eläväksi ja hän puheli sielussaan heidän kanssaan. Se ei ollut keskustelua sanoilla, vaan ajatukset ja tunteet ikäänkuin syttyivät, väräjöivät valoilmiönä, saivat vastauksen ja sammuivat syttyäkseen seuraavassa silmänräpäyksessä uudelleen. Kaikilla tunteilla oli oma valosävynsä, niin että ne järjestyivät kuin ääniasteikoksi. Hannun aloittaessa "keskustelunsa" kiihkeän kapinamielen vallassa valoilmiöt olivat ristiriitaisia ja räikeitä, mutta kuta kauemmin hän kuunteli niille vastaukseksi saapuvaa väreilyä, sitä sointuvammaksi niiden yhteissävy muuttui. Ja kun hän oli täten avannut sydämensä ja ripittäytynyt rakkaille vainajilleen, hänen rinnassaan kajahti alistuvan murheen ja katoavaisuuden nöyrän oivalluksen syvällinen urkusointu, joka sai hänet huokaamaan sydämen pohjasta, tyyntyneesti ja rauhoittuneesti. Aukusti ilmestyi ovelle. Nähtyään Hannun silmistä hänen itkeneen Aukusti laski kätensä hänen olkapäälleen ja puhui vakavasti:
– Äidin ja varsinkin tällaisen äidin arkun ääressä kovakin sydän sulanee jos milloinkaan. Kyllä olisi aika Hannu-maisterin ymmärtää, että ihmisen pitää luopua kaikesta, mitä ikinä hänellä on ja voi olla, opin ja tiedon ylpeydestä, liiasta viisaudesta, järkensä palvomisesta ja muusta sellaisesta maallisuudesta, ja apposen alastomana rysähtää maahan Jumalan eteen litteäksi kuin lutikka. Sillä vasta siinä kyhjöttäessä voi toivoa Jumalan lähettävän anteeksiannon lauhaa tuulta tuntoon ja liikauttavan pikkurilliään, jotta olisikohan tuo syntisrepale jo nostettava edes polvilleen. Turhaan Hannu täältä maailmasta onnea hakee – ei sitä täällä ole. Tulevaisiin on toivo asetettava. Kannetaanhan varovaisesti – Hannu ottaa jalkapuolen. Soo – ei vosmestarinnan tarvitse pelätä, sillä tässä ovat kantajina Hannu ja Aukusti.
Asetettuaan arkun kuusimajaan Aukusti alkoi levittää havuhakkeita siitä portille päin. Samalla tuli saapuville Helli, jo pukeutuneena hautajaisleninkiinsä. Hän sekä kalpeni että punastui nähdessään Hannun, tuli kiireisin askelin hänen luokseen, teki eleen kuin olisi aikonut heittäytyä hänen kaulaansa ja puhjeten itkuun sanoi: "Äiti olisi varmaan parantunut, jos olisit tullut silloin kun lupasit". Kun Hannu ei vastannut, Helli säikähtäen peruutti sanojansa: "Ymmärrä minua oikein – enhän tarkoita moittia sinua – äiti vain ikävöi sinua niin kovasti". Hän meni arkun luo, jonka kansi oli nostettu pois sitä varten, että hautajaisvieraat saisivat nähdä vainajan, ja silitti äidin ryppyistä kättä, joka lepäsi peitteen reunalla. Hannu ei voinut siirtää katsettaan Hellistä, sillä tämän surupuku herkisti outoudellaan hänen kauneuttaan. "Mennään hakemaan kukkia äidin arkulle", sanoi Helli punehtuen ja läksi rantaan. "Otetaan juhannusruusuja ja pohjan orvokeita ja kiinnitetään niitä neuloilla sinne tänne kanteen ja reunusvaatteeseen; niistähän äiti piti eikähän kieloja vielä ole". Hannu souti ja Helli istui perässä, ja he laskivat maihin joen toiselle puolelle suunnilleen siihen, mihin ennenkin, pääskysäyrään läheisyyteen. Kuten ennen Hannu vakautti venettä Hellin noustessa pois ja auttoi häntä kädestä. Kun Hannu näytti sitten aikovan jättäytyä jälemmäs, Helli nyt – päinvastoin kuin kerran ennen – katsoi häneen sädehtivästi, ojensi kätensä ja sanoi "tule!" Hannu tunsi olemuksessaan vastustamattoman käskyn ja meni Hellin luo. Melkein huomaamattaan hän tarttui tämän käteen ja päästämättä sitä alkoi kulkea hänen rinnallaan. Pääskysäyrään kohdalla he pysähtyivät katsomaan lintujen vilisevää tuloa ja menoa, virran juoksua ja kotia sen rannalla sekä kuusimajaa, jossa oli heidän äitinsä matkan pää. Hänenkö kuolemansa oli salaperäisellä tavalla raivannut pois heidän väliltänsä sen pelkäävän pidättyväisyyden, joka oli tähän saakka estänyt sen, minkä he nyt tunsivat tapahtuneen ilman kysymyksiä ja vastauksia? Oliko heissä äidin poistuessa syntynyt niin suuri orpouden ja erilleen joutumisen pelko, että he olivat vaistomaisesti ojentaneet kätensä toisilleen? Kummastunut kysymys väreili Hannun sydämessä, mutta hän ei ryhtynyt etsimään siihen vastausta. Hän ei olisi voinutkaan tehdä sitä, sillä hänen sydämensä joutui yllättävän tunnekuohun valtaan: toisaalla jalo, seestynyt murhe, toisaalla koko elämän ajan kestäneen toivomuksen täyttymys, kuvaamaton riemu, joka vapisutti hänen koko olemustaan. Eivätkä nämä murhe ja riemu olleet toistensa vastakohtia, vaan elämän valtavien pääsävelien, kuoleman ja rakkauden, täyteläistä yhteissointua, jossa on taustana ikuinen ulappa, myrsky, aaltojen valtavat iskut kallioihin, tuulen valitus ja lokkien valkea liito mustien pilvien alla, ja etualalla päivän kimallus syvyyksien päällä, valkokukkainen ranta ja leppeä suvituuli. Hannu heräsi unelmastaan ja puristi hiljaa Hellin kättä. "Tule!" kuiskasi Helli, ja he menivät edelleen käsikädessä, muistamatta rakkautensa huumassa, joka kohisi heidän korvissaan, poimia ainoatakaan kukkaa. He tulivat metsäniemen kärkeen ja sen takana, puiden suojassa olevalle ladolle, ja siinä Helli äkkiä pysähtyi, kääntyi Hannuun päin ja katsoi häneen sädehtivin silmin. Ladon vieressä kasvava pihlaja, joka kukki parhaillaan ja ylpeili mahtavista, raskaina riippuvista valkoisista kukkahuiskiloistaan, katsoi heihin ymmärtäväisesti ja hyväksyvästi. Se muisteli kerran pienenä vesana nähneensä tähän samaan aikaan nuoren tytön ja pojan hyväilevän ja hyvästelevän toisiaan hellästi ja tytön itkeneen haikeasti. Mutta totisesti tuo surupukuinen nainen on se silloinen tyttö – mies vain on toinen – sen silloisen pojan veli. Pihlaja tunsi hänet, sillä hän oli seisonut usein passissa sen juurella, kun Suvannon hurja Bobi oli ajanut jänistä. Se tyttö ja poika silloin olivat lapsia, mutta nämä ovat vakavia, arvokkaita ihmisiä – uskaltavat tuskin koskettaa toistensa huulia – nainen itkee enemmän kuin edes hymyilee. "Meidänkin pitää saada elämältä osamme", sanoo mies, "tai muuten sydämemme kuivaa ja menettää rohkeutensa ja uskonsa". – "Niin, Jumala suokoon, ettei se olisi myöhäistä", itkee nainen onnellisena, "olen pelännyt tekeväni väärin". – "Onnemme ei ole myöhästynyt", hymyilee mies, "vaan on nyt kypsimmällään; kunpa äiti olisi saanut nähdä tämän – se olisi ollut hänelle mieluinen juhannuslahja". He säpsähtävät muistaessaan äitiään ja alkavat poimia kukkia: orvokkeja tästä ladon luota, kosteasta varjostosta, upeita, ruusumaisia kulleroita tuolta kauempaa. Kiinnittäessään kukkia arkkuun he sattuivat äidin pään kohdalle, toinen toiselle puolelle. Hannu tarttui silloin Hellin käteen ja sanoi matalalla äänellä: "Äiti, se mitä toivoit niin hartaasti, on nyt tapahtunut". Helli ojensi hänelle toisenkin kätensä ja he seisoivat siinä ja katsoivat äidin kalvistuneita, jähmettyneitä kasvoja. Molemmat tunsivat, että heidän oli tästäkin onnestaan kiittäminen äitiä, joka kuolemallaan selvästi mutta selittämättömästi oli vienyt heidät yhteen. Sitten he kääntyivät katsomaan toisiaan niillä silmillä, joiden terässä ei ole enää verhoa.
Hannu huomasi jotakin, jota Helli ei: Aina-täti oli tulossa havumajaan, mutta peräytyi nähtyään kuusien välitse Hannun ja Hellin käsikädessä. Hänen kasvoillaan kuvastui hämmästys, joka heti muuttui iloksi. Ruohikko esti hänen askeleitansa kuulumasta, kun hän hiipi pois, tietenkin uskomaan salaisuuttaan Olgalle. Hannu antoi hänen mennä, sillä sitä iloa, jota tädit nyt tuntisivat, hän ei tahtonut pienimmälläkään tavalla estää tai vähentää.
Äidin hautajaispäivästä tuli täten erikoinen muisto: murheen ja riemun harvinainen rinnastus. Alfred-setä puhui haudalla melkein siitä samasta: kuolemasta, joka itse hyvittää tekonsa ylevöittämällä tunteet; rakkaudesta, joka kulkee kuoleman rinnalla. Äidin hautajaispäivänä oli samanlainen kirkas sää kuin isänkin. Järvi kimalteli, hiljainen tuuli liikutti nuoria lehviä ja peipposet lauloivat. Vallitsi syvä, tyytynyt rauha.
8
Kun hautajaiset olivat loppuneet, vieraat poistuneet ja tädit, Helli ja Hannu istuivat ruokasalissa koettaen saada tunteitaan rauhoittumaan ja ajatuksiaan järjestymään päivän järkyttävien kokemusten jälkeen, Aina-täti kuivasi kyyneleitänsä hiukan sillä ilmeellä, että "tämä saa riittää", ja huokasi:
– Miten meidän elämämme nyt järjestyy, kun Vendla on poissa?
Siitä ei syntynyt keskustelua, sillä se oli turha huokaus. Niin kauan kuin Aina-täti jaksoi tehdä työtä, ei heidän elämässään ollut mitään järjestämistä. Äidin kuoltua päinvastoin Aina-tädillä oli yhtä hoidettavaa vähemmän. Hannu sanoi:
– Niin kauan kuin täti on voimissaan, kaikki menee hyvin. Mutta äidin kuoleman lisäksi tässä on sattunut eräs toinen asia...
Hän katsoi vieressään istuvaan Helliin ja jatkoi:
– Äidin paarien ääressä menimme varhain tänä aamuna kihloihin. En tiedä, kuinka se niin kävi, sillä emme kumpikaan aikoneet mitään sellaista. Ehkä äiti itse vei kätemme yhteen.
Nyt siirtyi Aina-täti Hannun ja Olga-täti Hellin viereen ja alkoi onnittelu ja halailu ja pieni itkeskely välillä. Sitten Hannu kysyi:
– Olemme ehtineet Hellin kanssa sopia siitä, että menisimme naimisiin jo nyt kesällä, täällä vanhassa kodissa, ellei se olisi ehkä sopimatonta näin heti äidin kuoleman jälkeen?
– Kyllähän tämä on ennenkuulumaton tapaus – paarien ääressä kihloihin! arvosteli Aina-täti.
– Ja muutaman viikon kuluttua naimisiin, niin pian, että tuskin lailliset kuulutukset väliin mahtuvat, kauhisteli Olga-täti.
– Onhan siinä pahoille kielille häkläämistä, jatkoi Aina-täti, – mutta toiselta puolen on myönnettävä, että Hannun ja Hellin asia on erikoinen.
– Hehän ovat olleet kihloissa jos kuinka kauan – eivät ole ujoudessaan vain saaneet sanotuksi sitä toisilleen. Olisinpa minä ollut Hellin sijassa ja nähnyt Hannun vertaisen miehen surevan vuokseni niin kuin hän on tehnyt, niin pyytämättä olisin langennut kaulaan!
Olga-täti se näin riehaantui, huomasi sen ja meni hämilleen. Aina-täti harkitsi:
– Niin ettei kihlauksenne ole oikeastaan tänä päivänä tapahtunut, vaan aikoja sitten, vielä äidin eläessä ja nimenomaan hänen toivomuksensa mukaisesti päätetty asia. Olette olleet monta vuotta salakihloissa.
– Nii-in! riemuitsi Olga-täti lapsellisen ihastuneena. – Olen monta kertaa sanonut Vendlalle, että ne ovat varmasti salakihloissa – saatpa nähdä!
– Ette siis julkaise kihlaustanne, vaan menette kaikessa hiljaisuudessa kuulutuksiin ja naimisiin, julisti nyt Aina-täti tarmokkaasti. – Ihmisille sanomme, että se oli jo aikaisemmin niin päätetty ja että äidin tahto oli näin – niin kuin olikin.
– Jos Vendla saisi tietää teidän lykkäävän häänne hänen vuoksensa, saisitte ympäri korvianne, puhui Olga-täti ankaran näköisenä. – Vendla ei sietänyt kursailua. Kun on kerran mentävä, niin on mentävä.
– Suruvuoden häät ovat vaatimattomat ja hiljaiset, puheli Aina-täti haaveilevasti, – eikä vieraita juuri käsketä – lähimmät omaiset ja tuttavat vain. Eikähän nykyisin saakaan mitään, millä juhlahäitä pitää.
– Tohtori ja apteekkari rouvineen, laski Olga-täti kutsuvieraita, – Alfred ja Vanha herra, jos jaksaa, Kaarlo ja Aili, metsänhoitaja Peura, Lähteenmäen, Kankaan ja Arvolan vanhat – siinä ovat jo tärkeimmät vieraat. Mutta kyllä heille täytyy kunnollinen hääateria valmistaa – tohtori tulee muuten pahalle tuulelle. Eikähän Suvannosta ole milloinkaan kutsuvieraita ruokkimatta tielle päästetty. Mitä sanoisi Vendla, jos tietäisi sellaista ajateltavankaan. Kai nyt jotakin saadaan hankituksi.
– Topeliuksen neidit lähettävät Oulusta jääkellarilohta, kun vain ajoissa ilmoitamme, haaveili edelleen Aina-täti. – Kankaasta tai Arvolasta saadaan juottovasikka tai lammas tai molemmat. Lampaanpaisti on hienompaa kuin vasikan, jos se valmistetaan runsaan sinapin kanssa niin kuin Kaisa Varg käskee, ja varotaan, ettei kastikkeeseen jää liiaksi rasvaa ja ettei siihen tule palaneen makua. Tietenkin se on tehtävä puhtaasta kermasta eikä maidosta niin kuin nykyisin on alettu siinäkin kohden fuskata. Jäätä saamme meijeristä, joten jälkiruoaksi tulee alaglassia, mikä sopii hyvin näin kesällä. Kauppias on tietenkin salannut vehnäjauhoja, mutta luovuttaa Hannun häiksi "omasta laillisesta osuudestaan" tarpeellisen määrän, kun vain käydään hakemassa huomaamatta sisänkautta. Väkijuomia ei tarjota. Hyvinhän siis tulemme toimeen.
– Mutta Hellin kapiot! parkaisi Olga-täti; – niitähän emme ole muistaneetkaan. Miten ne saadaan valmiiksi tähän hätään? Täytyy kiireesti tilata tänne se Hulkkosen Hilma, joka kuuluu käyneen Oulussa liinaompelijan opissa. Mutta mistä nyt toisekseen liinaa?
– Rauhoitu, rakas täti, suhditti Helli. – Minulla on Helsingissä valmiit kapiot.
– Mistä ne olet saanut?
– On tullut vuosien mittaan ommelluksi muuten vain, sanoi Helli hämillään. – Ja ovathan äidin liinavaatteet...
Hannu kuunteli tätä keskustelua ei vain huvitettuna vaan lisäksi eräänlaisen filosofisen tunnelman vallassa, sillä siitä ilmeni hänen mielestään paljon sitä, jota on sanottu "ikuisesti naiselliseksi". Hän ei voinut olla ilmaisematta syvää kiitollisuuttaan:
– Mikäpä minulla on hätänä. Koko ikäni olette rakastaneet ja hoitaneet minua, te kultaiset tädit. Ja nyt on Helli luvannut tulla kokonaan minulle. Aivan peloittaa tämä onnen paljous nykyisen onnettomuuden keskellä.
Niinä viikkoina, jotka kuluivat häiden viralliseen ja muuhun valmisteluun, Hannu oli mielialojen puolesta herkempi kuin ehkä milloinkaan ennen. Pohjalla oli mennyt nuoruus, entisyys, isä, äiti ja Erkki, koko se maailma, joka asui muistissa aina saapuvilla olevana todellisuutena. Sitä elvytti erikoisesti olo Suvannossa ja asuminen vanhassa ullakkokamarissa, joka oli hänelle niin muistorikas ja rakas. Sehän ei ollut juuri ollenkaan muuttunut, sillä sitä oli käytetty vain säilytyshuoneena. Sen huonekalut kun olivat olleet perin vaatimattomat, niin ettei niitä ollut kannattanut kuljettaa pois, yhtiön edustaja, joka tahallisesti teki äidin kanssa runsaskätistä kauppaa, oli maksanut niistä hyvän hinnan arvellen, että joku virkailijahan voi kesin asua vinnikamarissa. Erkin pöytä oli poissa, mutta Hannun pöytä oli paikallaan ikkunan edessä. Vaatekonttorissa oli vieläkin häivähdys entistä tuttua hajua. Seinässä Erkin vuoteen kohdalla oli hänen piirustuksiaan ja sutkauksiaan. Hannu tutki kamarin tarkasti kuin olisi etsinyt salaovea ja löysi lapsuuden ja poikaiän merkkejä enemmänkin kuin oli jaksanut muistaa. Ja monet unohtuneet kohtaukset virkosivat mielessä niiden johdosta eläviksi ja kangastelivat kauneutena.
Entisyys vaikutti Hannun nykyisyyteen voimakkaasti myös luonnon kautta. Omituisen tunteen vallassa kuin olisi sanonut kaikelle täällä jäähyväisiä hän melkein kiiruhti paikasta toiseen, kaikkialle, mihin liittyi häivähdyskään hänen entisyystunnelmistaan. Ja nykyisyys puolestaan liittyi menneisyyteen tämän salaisten toivojen ja haaveiden tuloksena siten, että Helli oli nyt hänen toverinaan. "Tule!" saattoi Hannu sanoa, "varustaudu hyvin, sillä menemme kaukaiselle koskelle, Erkin ja minun kalastussankaruuden uljaimmalle näyttämölle. Tokihan jaksat kävellä sinne?" Ja Helli tuli ja he kulkivat tuon entisen matkan, näkivät kosken, korven ja metsälammen, nousivat tunturille ja katsoivat sieltä vaieten, nöyrinä, silmänkantamattomiin ulottuvaa metsien ja soiden, karhujen ja ahmojen sinistä saloa, kotimaakuntaa, poloista isänmaata. Kaukaa kohoava kulovalkean savurintama oli kuin se ohjaton, villi intohimojen palo, joka parhaillaan raateli isänmaan rintaa. Savu muodostui Hannun sitä katsoessa suureksi taivaalla leijailevaksi kysymysmerkiksi, joka tahtoi tietää, tulisiko ajoissa ripeätä ja rohkeata palosammutusmiehistöä tarpeeksi, vai saisiko kulo raivota esteettömästi ja polttaa metsät ja ruokamullankin, niin ettei mikään viljelys enää olisi mahdollista?
Hannu antautui onnelleen sitäkin tyytyväisempänä, koska tunsi vihdoin saaneensa luvan siihen. Vielä joulun aikana, jolloin Helli olisi jo tullut hänen syliinsä, jos hän olisi avannut sen, hän oli kieltäytynyt siitä, koska muisti muiden onnettomuutta. Mutta nyt hän kuuli äänen sanovan, että "ota onnesi. Ellet poimi sitä nyt, et saa sitä milloinkaan". Näin puhuvassa tunteessa oli jotakin salaperäistä. Hannu kuvitteli sen tarkoittavan sitä, että "nauti onnestasi niin kauan kuin aikaa on, sillä huomenna sinun täytyy kuolla". – "Mistä tällainen hirveä ajatus", Hannu kysyi itseltään, "tämä auringonpimennys juuri kirkkaimmalla hetkellä?" Hän torjui sen kuin mustan petolinnun, mutta hänellä oli koko ajan se tunne, että tuo raatokotka liiteli jossakin lähistöllä valmiina tulemaan saapuville, kun oikea hetki koittaisi.
Aukusti saapui eräänä aamuna Hannun luo ja sanoi:
– Sen hillaropeen, jonka olin aikonut vanhalle rouvalle, annoin morsiamelle menestyksen toivotukseksi. Hannu on nyt elämänsä sillä kohdalla, jolloin onni tuntuu rajattomalta. Sen verran Hannu kuitenkin jo on kokenut, ettei humallu myötäkäymisestä.
– Aukustiko se ei usko maallisen onnen kestävyyteen?
– En voi. Kuta kirkkaampi ja helteisempi kesäinen päivä, sitä varmempi ukonilma.
– Mistähän johtunee ja mitä merkinnee, että todellakin juuri silloin, kun tunnen oloni keveimmäksi ja mielialani onnellisimmaksi, taustalle ilmestyy kuin ukonpilvi ja kuuluu uhkaavaa jyminää?
– Kukapa sen johtumiset tietää, mutta merkitys on selvä: se on varoitus. Pitää ajaa hiljaa myötämäessä. Jumala näyttää sietävän pahuutta ja vastamäkeä jos miten paljon, mutta olevan melkein kateellinen ihmisparkojen varsinaiselle myötäkäymiselle, jonka pysäyttää melkein samassa kuin se on alkanut. Ihmisen ei auta muu kuin rakentaa onni kärsimyksistä, mikä käy hyvin päinsä ainakin sen puolesta, ettei rakennustarpeista ole puutetta. Olisi ollut Hannulle vähän asiallistakin asiaa.
Aukusti pyysi Hannua sihteerikseen kuten joskus ennen. Todennäköisesti hän luuli vain Hannun kykenevän tähän tehtävään – muiden kirjoitustaidon olevan niin ja näin. Kirje oli kirjoitettava Hermannille. Hannu esteli kuultuaan tämän, arvellen, ettei Hermanni pitäisi siitä, että Aukusti oli käyttänyt häntä sihteerinään. Olihan Emma. Emmaa Aukusti ei kuitenkaan hyväksynyt, vaan käski Hannun vain kirjoittaa niin kuin hänen sanoistaan selviäisi:
Poikani Hermanni.
Suvannon Hannu-maisteri kirjoittaa pyynnöstäni ja käskystäni tämän. Emma toi kirjeesi ja luki sen äidillesi ja minulle. Oli hyvä, ettet antanut itsestäsi valheellista käsitystä, jolla olisit saattanut meidät, yksinkertaiset ihmiset, siihen luuloon, että sinussa olisi vielä edes hiven jäljellä siitä jumalanpelosta ja kristillisyydestä, jota typeryydessämme, uskoen toimivamme parhaaksesi, koetimme äitisi kanssa ajaa sinuun sekä sanalla että väliin kämmenellä korvallisten ja piiskalla pakaroiden kautta, vaan että ilmaisit itsesi sellaiseksi kuin sieltä etelästä löytämäsi uusi evankeliumi on sinut muuttanut: helvetin kekäleeksi, joka kieltää Jumalan ja sen mukana kaiken, mikä pitää miehen ponttuulla ja tukinselässä. Kirjeestäsi saattoi huomata, että vihdoinkin on löytynyt se viisaus, jota ihminen on turhaan hakenut koko maailman ajan aina tähän saakka, ja että tuhatvuotisen valtakunnan alkaminen ei ole sen kauempana kuin että tiinussa silloin vielä happanee se taikina, jonka aineet parhaillaan pelloilla kasvavat. Suurempaa iloa kuin tämä kirje ei maailmalle joutunut ja siellä lopullisen viisauden pyhityksen saanut poika olisi voinut typerille uskovaisille vanhemmilleen valmistaa, joten meidän tulee sinua hartaasti kiittää. Lähettämäsi seteli oli niin iso, ettei tahtonut pieneen ja matalaan syntymätupaasi mahtua. Kun otin sen käteeni, se tuntui sähähtävän hyppysissäni samoin kuin kerrotaan Raamatun iskevän tulta, kun perkele joskus erehtyy ottamaan sen karvaisiin käpäliinsä. Jos olisit ansainnut setelisi viilarin työssä ja mielessä ne asiat, jotka kuuluvat rehelliselle suomalaiselle työmiehelle, niin ei mikään olisi minulle mieluisempaa kuin sen vastaanottaminen, mutta kun olet hankkinut sen joka tapauksessa piru toverinasi joko ruuvipenkin ääressä tai ehkä kirjoittelemalla sanomalehtiisi samanlaista jumalattomuutta kuin mikä kirjeestäsi pursuaa, niin en voi käyttää sitä hyväkseni. Jokainen sillä ostettu leipä on perkeleen ketunpala, joita sinä, onneton poika, olet hulluudessasi joutunut hänen pyytömiehenään ympärillesi viskomaan. Tiedä, että leipä, jota suomalainen työmies syö, on vain silloin hänelle soveliasta ja riittävän hyvää, kun se on leivottu kunniallisella työllä ansaituista jauhoista ja ristinmerkillä siunatusta taikinasta. Lähetän siis oheisena setelisi takaisin. Kun kuitenkin kokonaisuudessaan olet tarkoittanut kirjeelläsi ja rahallasi meille hyvää, niin kiitämme sinua hyvänsuonnistasi. Ja kun kirjeestäsi lisäksi ilmenee kaipuuta tänne kotimökkiisi, niin päättelen siitä, ettei sydämesi ole vielä kokonaan kovettunut eikä käynyt hyvyyteen mahdottomaksi. Minä, vanha isäsi, rukoilen siis sinua luopumaan niistä ajatuksista, joille olet antanut vallan, ja palaamaan rinnalleni tavalliseen koruttomaan elämään: pelkäämään Jumalaa, tekemään työtä ja tottelemaan ja puolustamaan oman kansan laillista esivaltaa. Varsinkin rukoilen sinua varomaan kaikkea, mitä tulee Venäjältä päin, sillä siellä on nyt – sanovat viisaammat kuin minä ja sinä – Antikristuksen pääleiri ja sotajoukko, joka pian aloittaa hyökkäyksen kristikuntaa vastaan. Sen sotajoukon vääpeliksi älä rupea, vaan kiiruhda veljesi Aaron rinnalle, joka Kristuksen jääkärinä tappelee tuimasti Pelsepuupia vastaan. Tätä pyytää vanha isäsi
Aukusti Koivukangas.
Hannu luki Aukustille, mitä oli kirjoittanut. "Joo", sanoi tämä, "tismalleenhan se on niin kuin käskin. Kyllä Hannulla on kynämiehen lahjat, minkä muuten tulin huomaamaan jo tukkisortteerin aikoina. Vedit suoremmat ja siistimmät viivat kuin toiset. Huutooni et vain aina huomannut vastata heti".
9
Helli pukeutui hääpäivänsä aamuna mustiin, sillä hän ei tahtonut rikkoa suruaan. Muutenkin musta tuntui hänestä nyt soveliaalta, sillä syvän riemun rinnalla hänen samoin kuin Hannun sielussa asui onnettomuuden pelko, tumma varjo, joka ei ottanut väistyäkseen. Oliko sittenkin heidän onnensa hiukan myöhästynyt, menettänyt aamun kastetuoretta kirkkautta ja saanut iltapäivän surumielisesti rusottavaa kajoa? Oliko hän vastustanut rakkauden kutsua liian kauan ja oli nyt voimaton täyttämään sen kaikkia vaatimuksia? Huntua hän ei tahtonut. "Ei, menen vihille vain tällaisena kuin olen; hiukseni kampaan sileiksi, keskeltä jakaukselle ja isolle sykerölle". Tähän Aina-täti sai tyytyä, vaikka olikin katkera: "Etteikö nyt huntua! Morsiamella pitää aina olla huntu!" Kun tuli kysymys, tilattaisiinko kukkia kaupungista, Helli kielsi: "Ei. Se on turhaa, sillä nämä ovat hiljaiset suruhäät. Sitä paitsi: syyskesällä ei ole enää kukkia; juhannuskukat, orvokit, kielot, mesimarjat – kaikki ovat jo kukkineet. Mutta kanervat ovat kauneimmillaan: koetetaanpa, sopisivatko ne hiuksiini ja vyöhöni?" Hän nauroi ja oli onnellinen, kunnes jo seuraavassa silmänräpäyksessä muuttui surumieliseksi. Lopuksi huomattiin, että tavallinen päivänkukka oli kaunis mustan leningin rinnassa ja tummassa tukassa. Aina ja Olga katsahtivat toisiinsa merkitsevästi ja ihastuneesti, kun Helli oli valmis ja kääntyen heihin selin tutki itseään kuvastimesta.
Kirkkoherran vene tuli komeasti myötävirtaan ja kaarsi mahtavasti kostevirran kautta rantaan. Aili oli perässä upean äidillisenä ja valtavana ja Kaarlo souti paitahihasillaan tottuneen tarmokkaasti. Kirkkoherra ja Vanha herra istuivat keskituhdolla vierekkäin kuin kaksi varista, edellinen tukien jälkimmäistä. Saatuaan kutsun Vanha herra oli heti jyrkästi ilmoittanut haluavansa noudattaa sitä. Kun kirkkoherra ja Kaarlo epäilivät, "jaksatkohan sinä", Vanha herra kiukustui niin että silmät kipenöitsivät ja sanoi menevänsä omin päin ja palkkakyydillä, jos ei muuten pääsisi. "Jos muiden kanss' en mennä saa, tok' yksin mennä saan", siteerasi silloin Kaarlo jalosti ja sanoi, että koska setä noin välttämättä tahtoo mukaan, niin olisi synti estellä: hän vaikka kantaa sedän sinne isolla kalakontilla. "Siihen setä mahtuu kyykkysilleen ja kun kieli jätetään auki, voi sieltä mukavasti katsella maailmaa kuin orava pesästään", hän kuvitteli sitten ja nauroi nähdessään selvästi silmissään, kuinka Vanha herra istuu kontissa hänen selässään ja tirkistelee. Niinpä siis Aili pesi, tärkkelöi ja silitti Vanhan herran valkoiset kesäliivit ja laittoi hänen muunkin asunsa niin hienoon kuntoon, että ukko nuoreni monta vuotta. "Luulisi setää ainoaksi herrasmieheksi tässä talossa", tuumi Kaarlo äänessään hieno koomillisen kateuden vivahdus. "Oltaisiinpa Helsingissä, niin ei muuta kuin Kämppiin!", hän laski leikkiä ja taputti setää hartioihin. Vastaukseksi tämä vain huokasi muistelevan kaihoisesti: "Jaa-jaa, niin-niin!"
Hannu riensi rantaan ja toi vieraansa sisään. Hän otti Vanhan herran erikoisesti autettavakseen ja lempeällä väkivallalla melkein kantoi hänet äyrään päälle. Vanha herra katseli häntä kirkkaasti ja ihailevasti, mutta ei kyennyt sanomaan mitään, sillä liikutus oli yllättänyt hänet, niin että hän saattoi vain hyristä. Hannu istutti hänet hellävaroin nojatuoliin ja kävi hakemassa Aina-tädiltä virkistävää juotavaa, minkä jälkeen Vanha herra pian rauhoittui. Alfred-setä oli tullut reippaasti ja suoristaen itseään ja Aili tuntui täyttävän koko salin seistessään siinä valkoisissaan äidillisen rehevänä ja tietoisena naisellisuutensa mahdista. Pian tulivat muutkin vieraat, tohtori parhaalla tuulellaan, jo ennakolta hääriemun vallassa. Hän "pumppasi" Hannun käsivartta muistamatta lakata, taputti häntä olkapäälle niin lujasti, että teki kipeää, tuikkasi häntä etusormella liiveihin merkitsevästi ja iskien veitikkamaisesti silmää, että "kas vain sitä Hannu-poikaa!", ja nauroi sydämellisesti ja raikuvasti. Apteekkari-ukkeli seisoi vieressä ja oli hänkin piripintojaan myöten täynnä herttaista leikillisyyttä ja myötämieltä. Hän oli saatuaan kutsun alkanut vähitellen voidella ja hartsata tenoriaan ja tarkoin varonut, ettei unohtunut ulos kosteina iltoina, mistä olisi voinut olla seurauksena käheys. Olihan näet luultavaa, että laulettaisiin jokunen tilaisuuteen sopiva laulu, mahdollisesti jokin kohta "Talonpoikaishäistä". Lisäksi hän oli muistellut kaikki sopivat häitä ja rakkautta koskevat vitsit voidakseen loistaa henkevyydellään, mutta ei onnettomuudekseen muistanut niistä ainoatakaan silloin kun olisi pitänyt. Kun sitä paitsi hänen rouvansa vartioi häntä tarkasti peläten, etteivät nuo vitsit ehkä olisi aina täysin sopivia, apteekkarin täytyi tyytyä olemaan vaiti ja vain hymyilemään ystävällisesti ja älykkäästi. Hänen hyvää tuultansa häiritsi jonkin verran se, että Peuran Ville löysi vaivattomasti kaskun silloin kun sitä tarvittiin, pysyi aina sivistyneisyyden rajoissa ja laski omasta vanhanpojansäädystään hilpeätä, räiskyvää pilaa, jolle kuulijat nauroivat halukkaasti ja niin äänekkäästi kuin tilaisuuden puoleksi vakava luonne salli.
Sitten syntyi odottamaton kiista siitä, kumpi, Alfred-setä vai Kaarlo, saisi toimittaa vihkimisen. Molemmat olivat näet otaksuneet sen kuuluvan itselleen päivänselvänä asiana: Alfred-setä melkein Hannun ja Hellin isän sijaisena, Kaarlo Hannun läheisimpänä nuoruudenystävänä. "Se on sillä tavalla", kivahti Alfred-setä puoleksi tosissaan pojalleen, "että sinä olet apulaiseni ja teet mitä käsken tai kiellän". – "Mutta katsoen siihen, mitä olen Hannun rinnalla koulun ja yliopiston aikana raskaassa elämäntaistelussa kokenut...", kapinoi Kaarlo, kun Hannu tuli hymyillen saapuville. "Helli on valinnut Alfred-sedän", hän ilmoitti, "ja minä yhdyn mielelläni häneen". – "Ja tätä vielä sanotaan ystävyydeksi!", murisi Kaarlo katkerasti.
Olga-täti toi Hellin ja antoi hänet Hannulle, joka hetkeksi tunsi veren suhisevan niin kovasti korvissaan, ettei kuullut aluksi kirkkoherran sanoja. Onnen pilvi leimahti rusottamaan hänen sielussaan ja valaisi sen nyt kokonaan, kohtalon pelon pääsemättä tällä kertaa himmentämään sitä varjollaan ja jyminällään. Kuin hukkuva kuolemansa silmänräpäyksessä Hannu näki tällä onnensa täyttymisen hetkellä yhtäkkiä koko elämänsä: kodin virran rannalla, isän, äidin, Erkin ja Hellin sekä itsensä heidän keskuudessaan. "Olemmeko nyt koolla täällä koko perhe?" hän kummasteli itsetiedottomasti mielessään ja toivoi hartaasti niin olevan. Mielikuvien taustalla soivat vanhan kirkkoherran värisevällä äänellä lausumat velvollisuuden, keskinäisen avun ja rakkauden vaatimukset ja toivotukset kuin olisivat kauniit soinnut kumisseet syvinä aaltoina ja toisin vuoroin hellänä, kirkkaana helinänä. Hannun mieleen muistui yhtäkkiä elävästi se, miten hän oli aina kärsinyt yksinäisyydestään, johon oli tuntenut olevansa kaikista ponnistuksistaan huolimatta kuin tuomittu. Hän tajusi nyt sen salaperäisen lain perusteella, joka hallitsi häntä luonnon jäsenenä, että tuo yksinäisyyden tragiikka oli tällä hetkellä loppuva, että hänen olemuksensa saattoi esteittä avautua sille olennolle, joka seisoi hänen vieressään ja oli luotu tyydyttämään hänen kaipuunsa miehisyyden täydennyksellä eli naisellisuudella, elämän hienoimmalla tuoksulla. Vastatessaan kirkkoherran kysymykseen hän tämän syvällisen oivalluksen vallassa tuli tietämättänsä puristaneeksi Hellin kättä, joka vastaukseksi liikahti ja alkoi väristä. Hannulle valkeni kuin näkynä, että tällainen kahden olennon liittyminen yhdeksi sieluksi oli elollisuuden sopusointupyrkimyksen korkein ilmaus, johon sisältyi kaiken luonnon kannalta ymmärrettävissä olevan lisäksi myös selittämätön pyhä mysteerio. "Avioliitto on todellakin Jumalan säätämä", hän tunsi elävästi, "ei vain kahden liitto, vaan samalla sakramentti".
Hannu teki valansa uskollisella, herkistyneellä tunnolla. Hän kuunteli Hellin rauhallista, kirkasta ääntä ihmetellen ja ihaillen, uskomatta toisina sekunteina todeksi sitä, mikä oli parhaillaan tapahtumassa. Sitten Alfred-sedän sydämellinen rukous, jolla hän lopetti toimituksen ja jossa hän kiitti Jumalaa siitä, että Hän oli tämän hetken onnella tahtonut ikäänkuin korvata menneitä raskaita onnettomuuksia, vei hänet mukaansa ja sai vilpittömässä hengessä kukistumaan ja nöyrtymään.
Hannun ja Hellin huulet koskettivat keveästi toisiaan ja heidän katseensa yhtyivät tunkeutuen sielun pohjaan saakka. Noina sekunteina, jolloin kirkkoherra oli lopettanut puheensa ja oli valmis onnittelemaan heitä maalliseen tapaan, huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Auki olevasta ikkunasta vain kuului pääskysten liverrys, kun ne sinkoilivat joen pinnalla suorittaen poikastensa ensimmäisiä harjoituslentoja. Sitten hartauden lumo laukesi ja onnittelut alkoivat. Alfred-setä ensin sydän herkkänä näiden hänen "lapsiensa" onnelle; sitten Olga- ja Aina-täti, molemmat itkien; sitten Kaarlo ja Vanha herra hänen tukemanaan ja hyristen; samoin tohtorilan ja apteekin tantit; sitten kaikki muut. Mutta viimeiseksi nousi ovensuutuolilta vaimonsa rinnalta tanakka valkohapsinen hahmo, Aukusti, Hannun ja Hellin erikoisesti huoltama kutsuvieras. Hän tarjosi heille koruttomasti kätensä ja yritti sanoa, että "lykkyä nyt teille... Vaan muistakaa, että Jumalassa on juoksun määrä, että ilman Häntä puomivitsat katkeavat, lautta hajoaa ja ponttuu joutuu tuuliajolle..." Hannu tunsi, että Aukustin sanoista ilmeni jotakin jykevää ja asiallista, kokemusperäistä ja vakaumuksellista, aitoa...
Päästiin siinä vähitellen vapautumaan ja alettiin seurustella. Rouvat hakeutuivat yhteen ja valtasivat piiriinsä Hellin, herrat samoin, istuttaen Hannun visusti vartioituna sohvan kulmaan. Peuran Ville puraisi rohkeasti pään sikarilta, sytytti tämän harkitusti ja perinpohjaisesti, ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että se paloi virheettömästi, katsahti kirkkaasti ja miehekkäästi läsnä oleviin ja kysyi: "Entäs nyt, pojat?"
Kaarlo selitti:
– Villen näet piti Shpalernajassa olla tuppisuuna niin se nyt puhuu senkin edestä. Saatoittehan sentään jutella naputtamalla seinään?
– Saatoimme, vieläpä ääneenkin, huutamalla näet semmoiseen isoon posliiniseen puhelintorveen, joita etelässä käytetään. Oli minulla muuten yhteen aikaan toveri, venäläinen vallankumouksellinen, mutta eihän sen kanssa puhumisesta juuri mitään tullut, minä kun en osaa venättä. Se koetti urkkia, mikä olen ja minkälainen on valtiollinen kantani, mutta en luule hänen päässeen minusta selville. Kuului kerran naputtavan viereiseen koppiin, että kallistun muka anarkisteihin päin.
– Miten se nyt oikein oli, kysyi Hannu, – se sinun kiinnijoutumisesi? Saithan varoituksen samaan aikaan kuin Aaro, mutta jäit silti kiikkiin.
– Vallan omaa typeryyttäni se oli, selitti Ville hiukan vaivautuneesti. – Aaro kun kävi sunnuntaiaamuna varoittamassa, että nyt on parasta lähteä, ja sanoi Vallesmannin Jaakon jo olevan menossa, niin minä hoputin, että lähdehän sinäkin ja odottakaa minua Kemppaisen mökillä, sillä saavun pian jäljestä. Niin hän lähti, mutta minä jäin kotiin vielä illaksi ja yöksi ajatellen, ettei nimismies-kekkuli sentään kehtaa olla varoittamatta etukäteen. Lähtöä siirsin siksi, että tiesin niiden samojen ukkojen, jotka tapasit luonani silloin talvella, – muistathan ne isopartaiset miehet, jotka pestasit täällä värväreiksi? – tulevan illalla luokseni ja halusin välttämättä tavata heitä kuullakseni, keitä ja kuinka monta he olivat viime tapaamisemme jälkeen lähettäneet Saksaan. Arvasin sitä paitsi – hm –, etteivät he saavu – hm – kuivin käsin ja että olisi sääli jättää hyvä tarinavesi vaille vaikutustaan. No niin, vähemmästäkin ymmärrätte, että nimismies ja kuvernöörin lähettämät poliisit yllättivät minut aamuyöstä sikiunessa, jolloin ei auttanut muu kuin heittää turha sankaruus ja seurata heitä. Nimismiehen olen sittemmin kuten ehkä olette kuulleetkin perinpohjin pieksänyt tästä salakähmäisyydestä, mutta jättänyt asian sen varaan, hänellä kun on vaimo ja lapsia, miesparalla. Kiinni joutuessani oikein leikkasi sydäntäni, kun muistin pyytäneeni Aaroa odottamaan Kemppaisen mökillä. Ymmärsin näet nimismiehen ja poliisien puheesta heidän lähettäneen kolme aseistettua miestä muutaman kyläläisen opastuksella hiihtämään sinne tarkoituksena Kemppaisen vangitseminen. Mutta ajattelin sitten, että kun eivät hän, Aaro ja Jaakko joudu ainakaan juopumuksen vuoksi yllätetyiksi, niin tokko nuo tuolta näiden kolmen noutajan matkaan lähtenevät. Eivätkä lähteneetkään, kuten tiedätte. Minulta kiristettiin melkein peukaloruuveilla tietoa Kostamosta, joka kuului poistuneen kotoaan lauantaiaamuna ja olleen vielä sillä tiellään, mutta enhän minä hänestä mitään tiennyt.
– Kostamo joutui tietenkin jääkärialokkaiden tielle ja allekynsin, tuumi vakaasti Lähteenmäen isäntä. – Kuluneina vuosina on näissä pohjoisissa korpimaissa tapahtunut paljon sellaista, jota ei sen enempää selvitellä.
Kirkkoherra ja Aukusti vaihtoivat silmäyksen. Edellinen sanoi:
– Vakavat, nuhteettomat, jumalaapelkääväiset miehet ovat voineet joutua suorittamaan tekoja, joita he itse ovat ensimmäisinä kauhistuneet, mutta jotka silti ovat olleet siveellisiä välttämättömyyksiä. Oman ja omaistensa sekä lähimmäistensä hengen pelastamiseksi niiden vainolta, jotka ovat isänmaan sortajia, he ovat toimineet ja ansaitsevat siis kiitollisuutemme ja kunnioituksemme. Hurskaan ihmisen ei ole helppoa surmata toista.
– Kostamon sai tappaa, tuumi Ville, – sillä hän ilmiantoi aikanaan tämän talon isännän ja nyt meidät kaikki. 'Silmä silmästä ja hammas hampaasta' on vanha erämaan laki. Mutta rauha hänelle siellä, missä odottanee viimeistä tuomiota, joka tosin ei tulle olemaan hänelle erikoisemman miellyttävä tilaisuus. Olkoot kuitenkin nämä asiat, sillä ne ovat menneitä ja kestettyjä. Nyt kysytään, miten selviämme siitä kaameasta sekasorrosta, johon olemme vallankumouksen jälkeen joutuneet?
10
Keskustelu keskeytyi Aina-tädin tullessa pyytämään päivälliselle. Naiset kursailivat, mutta herrat melkeinpä työntelivät toisiaan päästäkseen nopeammin vatien ääreen. Hannu hymyili nähdessään Villen heittävän nopean, tarkastelevan silmäyksen sinne päin, missä ryyppykaatimen olisi oikisuunnassa pitänyt olla, ja masentuvan toivottoman näköiseksi. Mutta siinä samassa tohtori ja apteekkari tulivat hänen luokseen, sanoivat merkitsevästi "öhöm!", iskivät viekkaasti silmää ja pujahtivat äidin entiseen huoneeseen, jonne myös oli järjestetty ruokailutiloja. Hannu ei nähnyt, mitä siellä oven varjossa tapahtui, eikä mennyt arvoisia setiänsä häiritsemään, mutta päätellen siitä, että Villen kasvoilla oli hänen tullessaan sieltä ottamaan "vielä vähän lasimestarin silliä" äskeinen epätoivo kadonnut ja luovuttanut sijansa mitä miehekkäimmälle, luottavaisimmalle toivorikkaudelle, siellä oli suoritettu ns. "keikaushunööri". Tohtori ja apteekkari olivat oppineet olemaan alati varuillaan niitä pettymyksiä vastaan, joita yhä huonommaksi muuttuva aika saattoi joka hetki tuottaa, eivätkä yleensä lähteneet liikkeelle karhunpesistään ilman takataskuun sijoitettua litteätä, voimakkaalla latingilla panostettua "revolveria". Tuntien Hannun tätien ankaran periaatteellisuuden he olivat varanneet tämän aseen turvakseen Hannun häihinkin ja olivat iloisia voidessaan pelastaa Peuran Villen siitä masennuksen tilasta, johon tämä näytti yhtäkkiä joutuneen. Kun ruokahalun tulisin vaatimus oli saatu tyydytetyksi, heltisivät kielenkannat ja keskustelu alkoi taas. Tohtori tuumi jatkoksi äskeiselle:
– Siinä on miettimistä, miten todellakin selviämme tästä sosialistien vallankumoushulinasta tyyntyneisiin ja vakiintuneisiin oloihin. Olisihan luullut sosialistien itsensäkin pyrkivän niihin, heillä kun oli eduskunnassa enemmistö ja saivat porvareilta kaikki tärkeimmät vireillä olevat uudistuksensa, mutta eipäs. 'Vallankumous jatkuu', sanoi Oskari Tokoi eduskunnassa. Eikö siis uudistuksilla voikaan estää vallankumousta?
– Pi-hi-hii, nauroi nyt Vanha herra käheästi. – Vieläkö olet niin vanhanaikainen, että edes kysyt moista! On olemassa pieni teoreettinen mahdollisuus, ettei vallankumouksia yritetä eikä saada aikaan yhteiskunnissa, joissa tunnontarkasti jo ajoissa, mieluummin etukäteen kuin jälkeenpäin, pidetään huolta epäkohtien korjaamisesta, mutta missä on sellaisia valtioita? Parhaitenkin hallituissa maissa lainsäädäntö tulee epäkohtien jäljessä, ja siinä on aina sijaa vallankumouksellisuudelle. Sellaiset uudistukset taas, jotka päätetään äärimmäisessä hädässä, taktillisista syistä vallankumouksen torjumiseksi, ovat tehottomia. Kansa pitää niitä aivan oikein vallassaolijain heikkouden osoituksina ja rähjää edelleen yhä innokkaammin. Meillä Suomessa ovat uudistukset yleensä tulleet liian myöhään, mistä on ollut seurauksena kansan jääminen takapajulle, tottumattomuus valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään, tietämättömyys siitä, mitä yhteiskunta kansalaisilta vaatii, ja joutuminen kansanluonteen erikoistaipumusten vuoksi hurmahenkisen sosialismin saaliiksi. Vaikka suostuisitte mihin uudistuksiin tahansa, kansa ei pysähdy, vaan ryntää suurinta päämääräänsä eli yhteiskunnallista vallankumousta kohti. Valtaistuimen kaataminen oli vain pieni alku – vallankumous jatkuu.
Vanha herra vaikeni hengästyneenä ja tuijotteli terävästi, uhmaavasti ympärilleen valmiina taistelemaan mielipiteidensä puolesta. Kirkkoherra sanoi epäilevästi:
– Ettäkö nyt meidän järkevyydestään ja tyyneydestään tunnettu kansamme eli tässä tapauksessa työväestömme käyttäisi isänmaan vapautumisen hetkeä noustakseen kapinaan sitä vastaan, kaapatakseen vallan käsiinsä ja toteuttaakseen joitakin sosialistisia ihannevaltiokuvitelmia? Sitä en usko. Olisihan silloin käsityksemme siitä aivan väärä, Snellmanin, Lönnrotin, Runebergin ja Topeliuksen isänmaallisuuskylvö turha ja hukkaan mennyt...
– Pö-hö-hö! kahahti Vanha herra halveksivasti. – Käytät noita nimiä väärin. Ei heidän kylvönsä ole mennyt hukkaan niissä, joiden sydän on säilynyt porvarillisesti kansallisena ja isänmaallisena. Mutta Suomen työväestössä, jota porvarilliset eivät aikoinaan riittävällä uudistus- ja sivistystyöllä tehneet tietoiseksi asemastaan, oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan, heidän vaikutustaan ei ole huomattavissa. Työväki viheltää heille ja palvoo heidän sijastaan sosialismin oppi-isiä. Ja kun näiden käsky kuului, että työväen on tilaisuuden tullen otettava valta käsiinsä, se aikoo nyt tehdä yrityksen. Ohjelma on sama kuin Venäjän bolsheviikeilla, joiden kanssa työväkemme johtavat näkyvät toimivan täydessä yhteisymmärryksessä. Ei ole siis luottamista työväen terveeseen järkeen, sillä sitä ei sillä ole, vaan on koetettava muita keinoja. Suomen pelastus riippuu siitä, löydetäänkö näitä ajoissa ja kyllin tehokkaita.
– Kaksi ainakin on, sanoi nyt Hannu, – joita on ensimmäiseksi ja joka tapauksessa koetettava. Ovat muuten vanhastaan koeteltuja ja hyviksi havaittuja.
Ja vastaukseksi muiden neuvottomaan, masentuneeseen ja kysyvään katseeseen hän selitti:
– On pidettävä huolta siitä, että porvarit saavat enemmistön syksyllä valittavassa uudessa eduskunnassa. Silloin ei kumouksellisilla ole enää mahdollisuutta ajaa pyyteitään eduskunnan nimessä. Milloinkaan ei kaikkien kansalaisten osanotto vaaleihin ole ollut tärkeämpi kuin nyt.
– Mutta onhan selvää, etteivät sosialistit välitä tuon uuden eduskunnan päätöksistä, koska ne ovat porvarillisten sanelemia, huomautti Vanha herra.
– Eivät välitäkään, mutta nykyisessä tilanteessamme onkin tärkeää, että heidän todelliset tarkoituksensa, joita he nyt pyrkivät salaamaan viimeiseen hetkeen saakka, paljastuvat niin varhain kuin mahdollista. Jyrkällä laillisuudellaan eduskunta pakottaa punaiset näyttämään korttinsa.
– Entä sitten, kun todetaan, etteivät sosialistit tottele eduskuntaa eivätkä laillista esivaltaa? kysyi Peuran Ville kiihkeästi.
– Heidät on pakotettava siihen, vastasi Hannu, – ja sitä varten on jo nyt ryhdyttävä varustautumaan. Järjestysvallan avuksi ja lain pyhyyden ylläpitämiseksi on joka pitäjään, vieläpä joka kylään perustettava suojeluskunta, johon otetaan jäseniksi vain taattuja miehiä ja joka aseistetaan niin hyvin kuin mahdollista. Tämä on sitäkin välttämättömämpää, kun on saatu tietää sosialistien parhaillaan perustavan kaikkialle punakaarteja ja harjoittavan ja aseistavan niitä venäläisten avulla. Keskuspaikaksi punaiset ovat valinneet Tampereen. Tämä on kylmä, kaamea tosiasia.
– Mistä saamme me, valkoiset miehet, aseita? kysyi Ville taas.
– Venäläisiltä kuten punaisetkin. Rymäkän syntyessä meidän on yllätettävä venäläiset joukko-osastot. Se ei tule olemaan ylivoimainen tehtävä, sillä nuo joukot ovat jo nyt täydellisesti rappiolla ja kerrassaan haluttomia taistelemaan. Sen jälkeen on tuotettava aseita Saksasta ja mahdollisesti Ruotsista, jos se uskaltaa luovuttaa niitä.
Kirkkoherra oli kuunnellut Hannua tyrmistyneenä ja sai nyt änkytetyksi:
– Mitä nyt, Hannu, oikein puhutkaan? Sanasihan merkitsevät sotaa, punaisten suurkapinaa yhteiskuntaamme vastaan ja sen aseellista kukistamista?
– Niin merkitsevät ja vielä enemmän: vapaussotaa, venäläisten ajamista pois Suomesta ja maamme repäisemistä irti ikuisiksi ajoiksi tuon aasialaisen kansan yhteydestä, joka on vieras ja vastakkainen koko olemuksellemme. Sota on välttämätön.
– Mutta onhan tietenkin työväen enemmistö suomalaisesti ja järkevästi ajattelevaa. Tokihan se estänee tällaisen hirveän yrityksen ja verenvuodatuksen?
– Ei estä, koska sillä ei ole nyt sananvaltaa ja se on aristunutta, epäröivää, isänmaallisuuden ja marxilaisuuden välillä horjuvaa. Äkkijyrkillä fanaatikoilla, seikkailuhaluisella, edesvastuuttomalla pietarilais-suomalaisella ja patterityöläisaineistolla sekä suoranaisella rikollisjoukolla, joka toimii yhteisymmärryksessä venäläisten matruusien kanssa, on nyt sillä taholla johto käsissään. Ja se tahtoo pitää Suomen Venäjän yhteydessä ja toimeenpanna täällä saman, minkä bolsheviikit Venäjällä. Sota on välttämätön.
– Mutta eikö porvarillisten ainesten tekemillä vaikkapa hätätilassa suurillakin myönnytyksillä voitaisi saada toimeen edes jonkinlaista sovintoa...?
Kirkkoherra sai vastauksen odottamattomalta taholta. Aukusti näet lausahti jyrkästi nurkastaan, jossa oli vaatimattomasti istuskellut ja tarkoin kuunnellut yhä jännittävämmäksi käynyttä keskustelua:
– Saatanan kanssa ei tehdä kauppoja.
Sitten hän kääntyi Peuran Villen puoleen ja kysyi: – Metsänhoitajahan se perustaa meidän kyläämme suojeluskunnan? Mahtaisinkohan minä, vaikka olen jo näin vanha, kelvata siihen jäseneksi?
Hannu sanoi kirkkoherralle:
– Siinä setä kuuli: sota on välttämätön.
– Eikä vain välttämätön, vaan vielä enemmän: toivottava, puuttui nyt puheeseen kiihkeästi Vanha herra. – Se on kansallisen olemassaolomme ja itsenäisyytemme kypsyyskoe, jossa tutkitaan, jaksammeko pysyä niin puhtaasti ja jyrkästi vapauden kannalla, että tämä aarre voidaan meidän haltuumme uskoa. Juuri aatteemme ehdottomuudessa ja tinkimättömyydessä on sen voima.
– Mutta entäpä vihollinen kukistaa meidät? Mitä sitten? kysyi kirkkoherra.
– Silloin meidän on kuoltava, vastasi Hannu.
– Se on kovaa, vaikeroi kirkkoherra.
– Parempi se kuin siveellinen mätäneminen venäläisyyden ja punaisuuden orjana ja kuoleminen sitä tietä. Sota on välttämätön ei vain itsenäisyyden saavuttamiseksi ja uhrimielen ja kuolonvalmiuden kasvattamiseksi, vaan myös kaiken sen pois juurittamiseksi, mikä niin työläisissä kuin porvareissakin on alhaista, itsekästä, halpamaista, kavalaa, petollista, julmaa. Vasta vapaussodan kautta synnymme uudeksi kansaksi ja saamme tulisella raudalla poltetuksi punaisuuden mätähaavan ja pysäytetyksi taudin, joka on kansoille vaarallisempi kuin mikään rutto. Nyt jos milloinkaan on tullut Suomen kansan kutsumuksen hetki.
Tuli hiljaisuus, sillä keskustelun johdosta syntyneet mielikuvat olivat kuin synkkiä, juhlallisia ukonpilviä, joihin sisältyvä laskematon voima ja kuoleman mahdollisuus vaientavat puheen ja täyttävät sydämen pelolla. Kukaan ei ollut vielä puhunut sodasta venäläisiä ja punaisia vastaan sellaisena ainoana tienä kuin nyt Suvannon vaitelias Hannu. Sodan ajatus, aseellisen itsepuolustuksen tarpeellisuus, mahdollisesti välttämättömyyskin, oli kyllä vilahtanut mielessä, mutta oli heti väistynyt sen tyynnyttelevän ajatuksen tieltä, etteihän tuo nyt toki tulle kysymykseen, että kyllä sittenkin työväki lopuksi rauhoittuu ja kaikki päättyy hyvin. Hannun käsityksen mukaan sota taas oli ainoa tie, jota kulkien saavutettiin itsenäisyys ja lainalainen järjestys. Koko kansan oli noustava ja pantava henkensä alttiiksi. "Minunkin on ehkä määrä kuolla isänmaan puolesta?" kuului nuorten miesten sydämessä kuiskaus; "rohkenenko?"
– Toistaiseksi siis: suojeluskunnat toimimaan, jokainen valkoinen vaaliuurnalle, ja kaikki lain puolesta yhtä tinkimättöminä kuin – Hannu pysähtyi muutamiksi sekunneiksi – Konrad-setä ja isä. Vaikka meidät asetettaisiin seinää vastaan, emme saa väistyä hiventäkään siitä, mitä laki käskee.
– "Se ennen meitä syntynyt myös jälkehemme jää", siteerasi tähän Kaarlo parhaassa tarkoituksessa, mutta tahtomattaankin sävyllä, joka oli lähellä koomillista juhlallisuutta ja vaikutti liian kiristyneeseen tunnelmaan höllentävästi ja vapauttavasti. Hymy lehahti kaikkien kasvoille. Vain kirkkoherra sanoi:
– Jos milloinkaan kansa on kuoleman kynnyksellä, niin kyllä meidän on nyt. Kun nousisi Gideon...
– Nousee varmasti, virkkoi Hannu luottavaisesti. – Samoin kuin meille on annettu itsenäisyysaatteen horjumaton ylläpitäjä, joka nytkin kesällä, kun toimintatilaisuuksien puutteessa ja yhä lisääntyvän sekasorron tähden nuorisossa alkoi ilmetä masentumista ja epätoivoakin, osasi hälventää epäilykset ja terästää tahdon, meille on ilmestyvä sotapäällikkö, joka asein toteuttaa aatteen käskyt...
– Isähän itse ennusti ja saarnasi sellaisesta silloin, kun olitte Aukustin kanssa käymässä Helsingissä, huomautti Kaarlo.
– Miksikähän sosialistit ovat valinneet punaisen värin tunnuksekseen? aprikoi kirkkoherra.
– Sehän on kapinan, murhapolton ja veren väri, sanoi Peuran Ville.
– Ja helvetin väri, murahti Aukusti.
Tunnelma lieventyi, rauhoittui ja ilostui paremmin häihin sopivaksi kuin äsken. Päivällinen lipui hiljalleen loppuaan kohti, mutta ei ilman eräitä pysähdyksiä. Kirkkoherra pyysi paistiin päästyä puheenvuoroa ja saneli aaterikkainta, ihanteellisinta, kauneinta ja runollisinta, mitä kirkkaasta, hurskaasta lapsensielustaan suinkin löysi. Ja kun vanhalla kirkkoherralla oli se ominaisuus, ettei hän saanut sanotuksi juuri mitään, ellei ollut käsinä asiassa sydämellään ja uskollaan, koko persoonallisuudellaan, hänen puheensa olivat aina kuten nytkin harvinaisella tavalla aitoja ja vaikuttavia. Tohtori kilisti lasiaan ja ilmoitti pitävänsä pienen puheen, koska "oli saanut siihen nykäyksen". Kaarlo piti puheen Hannun koulu- ja ikätoverien puolesta ja saavutti suuren menestyksen astuessaan vaivattomasti ja huomaamattaan ylevästä naurettavuuteen. Ja sitten laulettiin – tottakai! Lieneekö apteekkarin tenori helissyt nuorenakaan sen kauniimmin kuin nyt, kun hän lauloi "Talonpoikaishäitä" ja "Heipparallaa" ja jos mitä. "Hii-hee-hoo-haa!" Tohtori vain valitti, ettei tahdo ääni enää luistaa ilman tarpeellista hartsausta. Niin kului ilta, kunnes yhä syvenevä hämy ilmoitti vieraille, että oli tullut lähdön aika. Hetkinen vielä ja Hannu ja Helli totesivat olevansa yksin joen törmällä, käsikädessä katsomassa kirkkoherran venettä, joka poistui Kaarlon lujan soudun pakottamana. Sitten he palasivat pihalle ja katselivat ja kuuntelivat siinä illan hämyä ja sen salaperäistä kuisketta, kunnes menivät sisään. Tädit olivat poistuneet huoneeseensa – kaikkialla oli risahtamattoman hiljaista. He menivät keittiöön, jonka takana olevasta huoneesta portaat johtivat ullakolle. Siellä Emma järjesteli jotakin tummana ja hiljaisena kuin hiiri. Sehän oli totta! He olivat onnensa huumassa unohtaneet Emman, joka ei ollut vielä tarjoiluvelvollisuuksiensa vuoksi päässyt onnittelemaankaan heitä, ja pysähtyivät nyt hänen eteensä. Helli avasi sylinsä ja Emma painautui siihen hiljaa, kuiskaten Hellille jotakin, johon tämä vastasi suutelolla ja kiitoksella. Sitten Emma ojensi kätensä Hannulle ja katsoi häneen kostein silmin. "Nyt on siis kaikki hyvin", hän kuiskasi ja hymyili, "nyt alkaa Hannu-herralle elämän suurin onni. Minäkin tunnen olevani niin onnellinen". Hetkistä myöhemmin Hannu istui ullakkokamarissaan ja tuijotti mietteissään kortteikon rintaan, johon vielä sattui valon heijastusta. Se kohta päilyi kuin sula metalli, kunnes alkoi väreillä kortteikosta tulevien pienien aaltojen särkemänä. Kuului varoittavaa, toimekasta änkkäämistä ja tummana varjona pistäytyi näkyviin taviemo, jäljessään poikueensa. "Ei, tämä on liian valoisa paikka, tässä voi uhata hengenvaara", se oivalsi samassa ja painui uudelleen kortteikon ja sarakon pimentoon, kutsuen toimeliaasti lapsiaan. Nyt ne katosivat kokonaan. Elokuun hämyinen, lämmin, kalevantulien joskus himmeästi valaisema yö jatkui salaperäisenä, tutkimattomana, arvoituksellisena.
NELJÄS LUKU.
1
Vallankumous oli aluksi suorastaan hurmannut Hermannin avaamalla hänelle näköaloja, joita hän vielä äsken oli pitänyt vain haaveina, mutta jotka nyt olivat, mikäli saattoi päätellä, muuttumassa todellisuudeksi. Se ilo, mikä täytti isänmaallisen porvarin sydämen valtiollisen sorron loppuessa, oli aitoa ja syvää, mutta siihen ei ehkä sisältynyt sitä hurmiota, mikä ilon lisäksi täytti Hermannin laatuisen ihanteellisen ja haaveellisen proletäärisydämen sen oivaltaessa, että unena nähty köyhälistön hallitsema tuhatvuotinen valtakunta oli käden ulottuvilla. Kaikki näytti niin selvältä ja mutkattomalta: valta oli venäläisten avulla helposti otettavissa porvareilta, jotka ensin vikuroituaan mukautuisivat elleivät hyvällä niin pahalla uuteen järjestelmään. Tämä toimeenpantaisiin vähitellen ja tarkan harkinnan mukaan, kunnes hyödykkeiden jako tapahtuisi oikeudenmukaisesti niiden kesken, jotka suorittaisivat tietyn työvelvollisuuden. Muut eivät saisi mitään, vaan häviäisivät pois yhteiskunnalle vahingollisina loisina. Vähitellen täten rikkauden ja köyhyyden raja katoaisi ja ihmiset veljeytyisivät tositeolla ja alkaisi ikuinen rauha, rakkaus ja onni.
Jouduttuaan sitten toveriensa luottamusmiehenä suunnittelemaan niitä käytännöllisiä toimenpiteitä, jotka olivat välttämättömiä pyrittäessä ajamaan tämän yhteiskuntaihanteen toteuttamista, Hermanni huomasi kohtaavansa niin monenlaisia hankaluuksia ja esteitä, ettei ollut tullut sellaisia kuvitelleeksikaan. Hän hämmästyi ja alkoi tutkia niitä päästäkseen selville niiden laadusta – löytääkseen niiden syntysanat – ja siten voittaakseen ne. Tämä tutkiminen muodostui alituiseksi tunnontaisteluksi, sielulliseksi oikeudenkäynniksi, jonka tuomiota Hermanni ei kuitenkaan milloinkaan hyväksynyt.
Heti vallankumouksen puhjettua, jolloin Hermannin mielestä työväen olisi pitänyt enemmän kuin milloinkaan ennen jännittää siveellistä kuntoansa ja näyttää olevansa asettamansa ihanteen arvoinen, valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti kypsynyt oikeuden ja ihmisyyden valiovartio, hänen oli mielikarvaudekseen täytynyt todeta surkeasti pettyneensä. Ei suinkaan sen puolesta, ettei työväessä olisi tällaista valioainesta ollut, vaan siksi, että se joutui väistymään taustalle ja aristuneena katsomaan sitä väkivaltaista vauhtia, jolla vähemmän valikoidut ainekset, ottaen johdon käsiinsä, ryhtyivät ajamaan tarkoitusperiänsä. Työväen valioaines menetti johtoasemansa heti, kun porvarillisen poliisin hajottua tämän kurissa pitämät rikolliset ainekset uskalsivat nostaa päätänsä ja avata suunsa. Kun se näin oli kykenemätön johtamaan edes omiansa, niin miten voitaisiin koko yhteiskunta antaa sen haltuun? Kipeät epäilykset sosialistisen tulevaisuushaaveen ilmeisestä mahdottomuudesta ainakin Suomessa raatelivat Hermannin sydäntä, mutta hän tukahdutti ne, sillä aate ei voinut olla väärä siksi, että sen ajajat olivat heikkoja. Hän puheli vakavien, kunnollisten johtomiesten kanssa ja pyysi heitä ryhtymään ankariin toimenpiteisiin puolue- ja ryhmäkurin aikaansaamiseksi ja ylläpitämiseksi, mutta sai vältteleviä vastauksia ja epäileviä päänpudistuksia. Mielissä asui jotakin, joka teki sen mahdottomaksi, jota ei tunnustettu eikä lausuttu ääneen, mutta joka sisälsi suunnilleen sen, että koska tällainen puoluekuri merkitsisi käytännössä sosialistisen puolueen hajaantumista ja porvarillisten järjestys-, laillisuus- ja muiden yhteiskuntaa eksyttävien toimenpiteiden tukemista, siihen ei ollut tällä hetkellä työväen yhteisedun vuoksi ryhdyttävä. Taktilliset näkökannat – niin Hermannin täytyi tyrmistyneenä todeta – syrjäyttivät oikeuden ja nuhteettomuuden, inhimillisyyden ja ihanteellisuuden.
Hermanni tunsi elävästi ajattelevansa tässä asiassa toisin kuin ympäristönsä, mutta oli liian syrjäinen ja vaatimaton rohjetakseen nostaa ääntänsä. Ja vähitellen hänkin muiden mukana, varsinkin kun porvarillisen yhteiskunnan harjoittamia vääryyksiä ja työväen tuhatvuotisia kärsimyksiä maalailtiin kaikin mahdollisin kauhuvärein ja käyttämällä kylmäverisesti äärimmäisintä yksipuolisuutta, vääristelyä ja valhetta, turtui ja tylsyi, menetti oikeudentuntonsa herkkyyden ja aatteellisuutensa nuhteettomuuden, ja antoi kaiken puolestansa vapaasti tapahtua. Väliin hänen mielessänsä välähti entisen ajattelun salama, kaiku isän mökistä virran rannalta, rovastin hirmuisesta postillasta ja Luteeruksen pikkukatkismuksesta, ja silloin hän tunsi elävästi, minkä korkean kirkkauden ja henkisen ylevyyden oli menettänyt, ja mihin Kuoleman varjon laaksoon, pimeyden ja valheen alhoon oli astunut. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo tempautui irti tästä tunnonnuhteen kipeydestä ja vaimensi sen tuomitsemalla sen vanhan porvarillisen hapatuksen jäännökseksi, joka vielä koetti estää häntä olemasta uskollinen ihanteelleen eli työväen asialle. Oli selvää, ettei tätä voinut tarmokkaasti ajaa se, joka vielä oli vanhan porvarillisen myrkytyksen vallassa; tästä oli siis joka suhteessa tyystin vapauduttava.
Tämä vapautuminen porvarillisuuden hapatuksesta tuli muuten vallankumouksen jälkeen sitä tärkeämmäksi saarnan aiheeksi, kuta selvemmiksi työväen kapina-aikeet kehittyivät. Niin ehdottomasti ja lopullisen tarkasti kuin nyt, Hermanni ei ollut aikaisemmin kuullut sitä vaadittavan. Nyt sitä erikoisemman kiihkeästi kehittelivät venäläiset toverit ja Pietarissa oleskelleet suomalaiset. Hermanni tunsi aluksi kuunnellessaan heitä koko siveellisen olemuksensa nousevan vastarintaan. Kun oli näet selvää, ettei porvari hyvällä alistuisi työväen diktatuuriin, oli jo alunpitäen totuttava siihen ajatukseen, että äärimmäinen ankaruus kävisi välttämättömäksi. Diktatuurihallituksen ja sen käskyjen toimeenpanijain, virkamiesten, miliisin ja sotaväen, tuli siis kokonaan tukahduttaa kaikki ne tunteet, joita porvarit sanoivat "siveellisiksi" ja "inhimillisiksi", ja toimia kaikin keinoin vain päämääränsä edistämiseksi. Sellaiset käsitteet kuin "sääli", "rehellisyys", "uskollisuus", "rakkaus", "siveellisyys", "jumalanpelko" jne. olivat vain porvarillisuuden eri nimiä ja siis pois juuritettavia, koska ne hidastuttivat ja veltostuttivat työtä uuden yhteiskunnan rakentamiseksi. Ne olivat syntyneet porvarillisen yhteiskunnan tarpeeksi, kristinuskon koulussa, muka Jumalan käskyinä, ja olivat siis pelkkiä valheita. Lapsikin tietää, ettei Jumalaa ole, että elämä on vain taistelua olemassaolosta. Se että porvarit ovat tähän saakka olleet päälläpäin, johtuu osaksi myös siitä, että he ovat keksineet tällaisia kauniita käsitteitä alistaakseen niilläkin työväkeä valtaansa. He näet vaativat jyrkästi työväkeä olemaan kaikilla mahdollisilla kristillisillä tavoilla hyveellisiä, mutta omassa keskuudessaan välittävät niistä vähän. Vai oletteko nähneet herroja kirkossa? Ette monta kertaa. Eivät he sinne tule, sillä kirkot eivät ole enää heitä varten. Ne ovat rysiä typerää työväkeä varten, joka käykin niissä uskollisesti. Pois siis kirkot ja porvarilliset hyveet. Ei ole muuta Jumalaa kuin kansa kaikkivaltias. Sen tahto on ainoa laki, jota on noudatettava silmänräpäystäkään epäilemättä, oli kysymys mistä hyvänsä. Miksi emme tekisi niin, kun porvarillinen Englantikin kylmästi käskee olla välittämättä oikeasta ja väärästä silloin, kun on kysymyksessä oman maan etu? Punasotilaan tulee olla porvaria kohtaan julma ja tunteeton: painaa pistintä hänen rintaansa vähitellen ja yhtä kylmästi kuin pujotettaessa matoa onkeen, olla valmis polttamaan hänet roviolla ja värähtämättäkään kuuntelemaan hänen tuskanhuutojaan...
Hermanni kuunteli tätä oppia tyrmistyneenä, mykistyneenä, ja pyyhkäisi otsaansa kuin koetellakseen, oliko hereillä vai näkikö unta. Hän oli hereillään: tuo venäläinen toveri tuossa, joka huonolla suomella silmät lieskaten puhui tätä punaista evankeliumia, oli tosiasia, ilmielävä perkele itse, joka oli tullut viettelemään suomalaisia työmiehiä turmioon. Tällaistako oli siis käytännössä sosialismi, joka oli herättänyt Hermannin sielussa vain puhtaita, koko ihmiskunnan, porvareidenkin, onnea tarkoittavia mielikuvia? Eikö todellakaan rakkaus ollut muuta kuin porvarien petkutusta, eikö Jeesuksen sana "rakastakaa toisianne" ylevin käsky, minkä ihmiskunta oli milloinkaan kuullut? Taas Hermannin mielessä välähti salamana ajatus, että sosialismi oli sellaisena kuin sitä saarnasi tuo punainen perkele kammottava, turmiollinen erehdys, kauttaaltaan vastenmielinen ja vastakkainen sille ajatustavalle ja asiallisuudelle, jota Hermanni oli kaikessa vaatimattomuudessaankin tottunut pitämään elämänsä ohjenuorana. Siinä oli jotakin outoa ja harkitsematonta, joka peloitti Hermannia. Hän mietiskeli kerran, etteivät suomalaiset voi oikisuunnassa pitää tuollaista muuna kuin hulluutena, jonka levittäjät pitäisi sulkea mielisairaalaan tai kuritushuoneeseen, ja että saarnatakseen noin vakavassa mielessä täytyi olla venäläinen, lapsellinen touhuaja, mielikuviinsa uskova, tosiasioista piittaamaton hupsu, joka kuin hölmöläinen tekee ikkunattoman pirtin ja kantaa sinne säkissä aurinkoa. Hermanni oli varma, että useimmat muutkin venäläistä agitaattoria vakaina kuuntelevat työmiehet ajattelivat samoin kuin hän ja halveksivat ryssää kuten miehinen mies ainakin naurettavaa repaletta.
Mutta miksi hän ei sitten, jos kerran ajatteli ja tunsi näin, tehnyt noista aineksista kertakaikkista eroa ja ryhtynyt toimimaan oman vakaumuksensa mukaan? Sitä Hermanni kysyi monta kertaa käyden sydämessään tuomiolle itsensä kanssa. Ja vastaus oli aina sama: hän ei voinut, ei saanut. Epäilemättä työväen asema saataisiin perinpohjin kohennetuksi vasta sitten, kun valta yhteiskunnassa siirtyisi sen itsensä käsiin; se oli niin selvä asia kuin ollakin saattoi ja myös oikeutettu, sillä enemmistönä työväellä oli oikeuskin vaatia valtaa haltuunsa. Ellei näin meneteltäisi, vaan tyydyttäisiin vain pikkuparannuksiin, joilla viekas porvari hyvittelee ja rauhoittelee työmiestä voidakseen sitä paremmin ohjata häntä nenästä kuin rengastettua sonnia, ei työväen orjuus loppuisi milloinkaan. Päämäärä oli siis ehdottomasti oikea ja tavoittamisen arvoinen. Selvää oli, että se voitiin saavuttaa vain yhteenliittymisellä ja yksimielisyydellä. Jos siis vallankumouksen aikana harkitsemattomat ainekset tekivät köyhälistönkin kannalta moitittavia tekoja, vaikkapa rikoksia, ryöstivät joitakin kauppoja tai murhasivat muutaman porvarin, niin se oli vain poikkeuksellista eikä siitä kannattanut koko maailmaa mullistavaa melua nostaa. Hajaannusta oli vältettävä ja tuollaisia seikkoja ajattelematta kylmästi vain suljetuin rivein samottava päämäärää kohti. Ehkäpä siinä kuten sodassa ainakin tarvittaisiin kovuutta, joka saattaisi tuntua julmuudeltakin? Todennäköisesti, sillä tuleva taistelu ei ollut lasten leikkiä, vaan kaameinta kamppailua mitä maailma on milloinkaan kokenut. Ja kun Venäjän kansa oli marssimassa samaa maalia kohti, oli selvää, että oli liityttävä siihen ja suoritettava taistelu veljeydessä sen kanssa. Sehän sitä paitsi lupasi kaikille kansallisuuksille täyden vapauden, pitäen tärkeänä vain sitä, että liityttiin jäsenvaltiona yhteiseen suureen köyhälistön neuvostotasavaltaan. Turhaan siis Hannu-herra pelkäsi venäläisten haluavan sulattaa suomalaiset itseensä, anastaa heidän maansa ja tunkea tätä tietä ja viimein Ruotsin ja Norjan yli suoraan Atlantin rannalle...
Näin Hermanni rohkaisi itseään ja uskoaan kiihkeillä ajatuksilla ja toivorikkailla kuvitelmilla. Mutta se, jota hän täten koetti tukahduttaa, ei suostunut katoamaan hänen sielustaan, vaan kuiskaili sieltä hiljaisina hetkinä, kiihkon laannuttua ja hermojen rauhoituttua, sanoja, jotka herättivät polttavan häpeäntunteen. "Oi Jumala!" hän saattoi silloin huoata vanhaan tapaan muistamatta, ettei Jumalaa ollutkaan, "mikä kurja raukka olen! Totisesti samanlainen kuin se, josta Raamattu sanoo: 'Sitä mitä tahdon, en tee, mutta mitä en tahdo, sitä juuri teen'. Totuutta en jaksa noudattaa, vaan jokainen sanani on valhe ja tekoni rikos. Minähän todellisuudessa rakastan maatani ja tunnen syvästi, että työmiehelläkin on isänmaa, mutta valmistelen silti maankavallusta ja kapinaa, vieläpä kansani vuosisataisten verivihollisten, venäläisten avulla, joita ajatellessanikin sisälmykseni inhosta kiemurtelevat. Minähän ihailen isääni ja uskon hartaasti hänen Jumalaansa, joka pyytämättänikin suo minulle joskus lohtua, ja kuitenkin suullani ja teoillani kiellän hänet ja hänen rakkautensa. Ja samanlaisia Juudaksia kuin minä on tuhansia ja taas tuhansia! Kaikki me syvällä tunnossamme tiedämme olevamme harhateillä, mutta olemme silti kykenemättömiä palaamaan niiltä pois. Olemme sotkeutuneet verkkoon, joka pitää meidät kiinni ja vie väkisin tuhoa kohti. Kuinka selvä ja oikea onkaan Hannun ohjelma: kaikki isänmaan ja kansan hyväksi. Selväähän on, ettei porvarillinen yhteiskuntamuoto ole mikään koe, joka olisi hylättävä sen johdosta, että sosialismin juutalaiset apostolit ovat muka havainneet sen vääräksi. Päinvastoin se on tuhansia vuosia vanha, vakiintunut, perinteellinen muoto, jonka kokemus on osoittanut parhaimmaksi ja jota yksinkertaisesti ei voi millään muulla korvata. Vain hullut voivat yrittää sellaista. Samoin on muunkin elämän laita: se on vuosituhansien perinteiden tulosta, jossa kyllä aika osoittaa olevan vikoja, mutta jota ei suinkaan voida niiden vuoksi kokonaan hylätä ja turvautua johonkin aivan uuteen ja koettelemattomaan."
Nämä salaiset, kapinalliset epäilykset ja tunnonvaivat johtivat väliin pelkääviin, pessimistisiin mietteisiin siitä, minkälaiseksi tulevaisuus muodostuisi. Hermanni oli vuosien kuluessa kehittyessään ja laajentaessaan elämännäköalojansa tullut huomaamaan, että työväki ajoi asiaansa voitonriemun ilmeellä ja että porvari puolusti itseään veltosti ja haluttomasti kuin hänellä olisi ollut huono omatunto ja hän olisi jo edeltäpäin myöntänyt taistelun menetetyksi. Järjestäytyminen ja yksimielisyys, kaikille ymmärrettävä inhimillinen ja oikeutettu pyrkimys taloudellisen ja henkisen aseman parantamiseen olivat hankkineet työväelle ei vain menestystä ja voittoja vaan yleensä myös valistuneen maailman myötätunnon. Ja Hermanni ymmärsi, että tämä oli ollut työväen paras ja tehoisin liittolainen, että juuri yleisen oikeudentunnon hiljainen siunaus oli lamannut kapitalistien taistelukykyä ja saanut heidät vähitellen oivaltamaan sekä itsekkyyttänsä että velvollisuuksiansa viidettä säätyä kohtaan. Mutta eikö ollut pelättävä, että kun työväki nyt yrittäisi vallankaappausta muka perustaakseen tuhatvuotisen valtakunnan nykyisen porvarillisen yhteiskunnan raunioille, se veisi asiansa siihen tosioloista välittämättömään teoreettiseen äärimmäisyyteen, jossa se menettää oikeutuksensa ja muuttuu luonteeltaan aivan toiseksi kuin oli alkuaan ollut: vääryydeksi, rikokseksi ihmiskunnan oikeudentuntoa vastaan. Ne tunnukset, jotka olivat siihen asti innoittaneet koko maailmaa, laihtuisivat silloin läpinäkyviksi ja työväki saisi kokea tappion, jonka seuraukset olisivat arvaamattomia. Kun ne olisi kaikki selvitetty, saattaisi käydä ilmeiseksi, että työväen oli enää mahdotonta ajaa asiaansa kansainvälisen sosialismin linjoilla.
Ei voinut aavistaakaan, että aina tyynen, vähäpuheisen mutta toimitarmoisen, innokkaista innokkaimman ja uskollisista uskollisimman aatetoverin, Hermanni Koivukankaan kivikovan, järkkymättömän ilmeen takana oli tällaisia epäilyksiä. Mutta niitä kuitenkin oli. Eikä hän ollut ainoa, vaan samanlaisten epäilysten ja taisteluiden uhri oli jokainen nuhteeton, kunnollinen suomalainen työmies – kaikki ne tuhannet, joiden sydämestä kansainvälinen sosialismi ei ollut sittenkään jaksanut kiskaista pois isänmaan ystävällisiä äidinkasvoja eikä vaientaa vuosisataisten perinteiden hengen kuiskauksia, jonka lapsina he olivat kasvaneet. Ja siksi he kaikki tunsivat toisin silmänräpäyksin tekevänsä sitä, mitä eivät tahtoneet, marssivansa sinne, minne eivät halunneet, kituvansa kahleissa, joita eivät kyenneet katkaisemaan, olevansa armeija, jonka tien yllä väreili tuonenhämärä. He tunsivat traagillisuutensa sitä viiltävämmin, kuta palavammin ja epäitsekkäämmin he harrastivat vähäväkisten asiaa, niiden epäkohtien parantamista, jotka yhä mätähaavoina rumensivat yhteiskuntia. Sen, joka ei ole itse kärsinyt köyhyyttä ja kokenut kaikkia siitä johtuvia nöyryytyksiä ja ihmisarvon häväistystä, on vaikea käsittää, mitä hengen suuruutta vaaditaan silloin, kun sellaisista oloista lähtenyt ajattelee epäitsekkäästi ja jalosti, sallimatta katkeruuden sumentaa sielunsa seesteisyyttä.
2
Hermanni heräili pienessä huoneessaan, jonka oli monien vuosien aherruksen ja ankaran säästäväisyyden avulla vihdoinkin saanut kustannetuksi itselleen. Se oli ollut hänellä kaukaisena ihanteena Helsinkiin-tulosta asti: oma huone, jota ei tarvinnut jakaa kenenkään kanssa. Kuinka häntä olikin iljettänyt olo asukkina, tuntemattomien makuutoverina, joiden joukosta vain harvoin tapasi samanhenkisensä. Hermanni kyllä myönsi liioittelevansa vastenmielisyyttään, sillä mikäpä oikeus hänellä oli pitää itseään parempana kuin olivat nuo toiset, saman kohtalon alaiset, mutta niin hän kuitenkin tunsi ja teki voimatta sille mitään.
Hän oli kokenut suurta, aitoa iloa vuokrattuaan muutamia vuosia sitten eräältä viilaritoveriltaan tämän pienen pimeän huoneen. Tuo toveri oli sitkeällä työllä ja vapaaehtoisella saituudella päässyt niin pitkälle, että oli sotavuosien kynnyksellä jaksanut lunastaa uusmuotisesta asunto-osaketalosta oman pienen huoneiston. Siitä oli tämä kammio riittänyt vuokrattavaksi, tuottaen sievän avun koko yrityksen rahoittamiseksi. Hermannille se oli luovutettu perin kohtuullisesta hinnasta, sillä hän oli omistajan ystävä, siivo mies ja varma maksaja. Tuossa kaikessa oli paljon määrätietoista sitkeyttä, ihanteellista ajattelua ja omistamisen ja vakavan taloudellisen aseman tuottamaa aitoa iloa. Hermanni oli usein ihmetellyt ja ihaillut sitä taitoa, jolla monet hänen tuttavistaan osasivat kieltäymyksien tietä, aina vain tulevaisuus mielessään, koota markan toisensa päälle. Ennenpitkää heistä tuli pikku kapitalisteja, jotka kuuntelivat epäilevä hymy huulillaan agitaattorin paasausta yksityisomistuksen turmiollisuudesta. Niillä työmiehillä, jotka olivat tässä suhteessa kiihkeimpiä ja jyrkimpiä, oli tavallisesti koti ja raha-asiat hunningolla. Agitaattorilla oli vain velkoja.
Tämä vaatimaton vuode, jossa hän nyt lepäsi, oli ollut hänestä ruhtinaallinen. Sellainenhan se oli vieläkin ainakin verrattuna siihen kovaan penkkiin, joka oli ollut ja arvattavasti edelleenkin oli hänen isänsä ainoana vuoteena siellä mökissä virran rannalla. Sellaisella pehmustamattomalla tilalla isä oli maannut koko ikänsä, mutta ei ollut silmänräpäystäkään ajatellut – mikäli Hermanni tiesi – olevansa sen johdosta onneton. Hermannin sydän lämpeni hänen muistellessaan isäänsä. Oli se sellainen omaperäinen tervaskanto, että niitä sai hakea. Kun tulikin kesällä kirjoitetuksi hänelle mokoma kirje. Typerää ja loukkaavaa puhua hänelle, uskomuksiinsa tyytyväisenä vanhentuneelle oppimattomalle miehelle, näistä uuden ajan katsomuksista. Ei hän niitä ymmärrä. Ja siksi toiseksi Hermanni ei voinut kuvitellakaan, minkälainen isästä tulisi, jos hän luopuisi siitä, mihin oli aina vankasti uskonut, ja omaksuisi Ingersollin opetukset ja muut pesunkestävien sosialistien ohjelmat. Ei, Hermanni ymmärsi selvästi haluavansa pitää isänsä tarkalleen entisellään: hurskaana ja ankarana, lujana uskossa ja suurena rakkaudessa, valmiina antamaan henkensä vakaumuksensa puolesta. Kuvaavaa, että palautti rahan. Epäili Hermannin ansainneen sen tavalla, joka ei kestänyt isän arvostelua. Miten oli? Hermanni tutki itseään rauhattomana. Tuo seteli sisälsi kyllä rehellisen viilarin palkkaa, mutta myös vallankumouskomitean rahaa, jota toverit jakoivat toimihenkilöille kummastuttavan auliisti. Hermanni ei oikein tiennyt, mistä tuon kassan varat olivat peräisin, ja katui, että oli ottanut niitä vastaan. Saatuaan isän kirjeen hän ei ollut enää tehnyt sitä, sillä hän tahtoi pitää kätensä puhtaina. Isän kirje! Hermanni oli lukenut sen monta kertaa ja koettanut kohauttaa olkapäitään, mutta nämä olivat nousseet väkinäisesti, sillä isän purevat sanat olivat viiltäneet syvältä. Lopussa kuitenkin rakkaus tuli näkyviin. Hermannilla ei ollut oikeutta suuttua isän kirjeestä, sillä hän oli itse aiheuttanut sen.
Hermannin kirjat olivat tuossa seinällä omalla pienellä hyllyllään. Tästä katsoessa kiilsi selästä nimi. Hermanni tiesi muutenkin, mikä kirja se oli: Ingersollin "Jumalat ja perkeleet". Siinä rinnalla oli toisiakin saman kirjailijan teoksia. Näiden jälkeen tuli Marxin "Pääoma". Hermannia iljetti hänen ajatellessaan Ingersollia. Ei sillä, ettei hän olisi järkensä puolesta hänen teoksiaan täysin hyväksynyt, vaan siksi, että ne olivat tästä huolimatta selittämättömällä tavalla vastenmielisiä, saastaisia. Uskonto oli muka porvarien keksimä huumausaine, jolla köyhälistö nukutettiin, jotta porvaristo saisi sitä mielin määrin nylkeä. Mitenkähän ollee? Väliin tuntuu siltä, että Jumala on olemassa Ingersollista huolimatta ja on paljoa vanhempi kuin ainoakaan porvari. Tokkohan on viisasta ja oikein riistää häntä pois köyhälistöltä, jonka suuri lohdutus hän on? "Pääomaa" Hermanni ei ollut jaksanut lukea, sillä hän ei ollut ymmärtänyt sitä. Hänelle oli kuitenkin selitetty, että se oli sosialismin varsinainen perusteos, romahdusopin Raamattu, ja hän uskoi niin olevan ja kunnioitti sitä erikoisesti. Täytyi kai sen olla hyvä ja hyödyllinen teos, koska kerran itse eduskunta oli lausunut toivomuksen, että se liitettäisiin edistämisrahaston varoilla Suomen kansalliskirjallisuuteen. Eivät nämä toki Hermannin ainoita kirjoja olleet ja harvoin hän enää näitä luki, jos milloinkaan. Hermannin mieliteoksia olivat käytännön kirjat, varsinkin metalliteollisuutta ja sen alan tekniikkaa koskevat. Niitä hänellä oli jokunen ja lisää sai kirjastoista. Hän oli innostunut metallityöhön ja oli saavuttanut siinä kunnioitettavan taidon. Niin pian kuin hän saisi kootuksi tarpeeksi rahaa, hän menisi teollisuuskouluun; tehtaan osastonjohtaja oli luvannut hänelle sitä varten todistuksen.
Kuinka onnellinen hän oli ollut vähitellen hankkiessaan kirjansa ja muut esineensä, jotka nyt olivat hänen huoneensa vaatimattomana kalustona. Kirjoituspöytä oli hänen erikoinen ylpeytensä. Melkein vavisten hän oli hankittuaan sen ja päästyään yksinäisyyden rauhaan istuutunut sen ääreen ja jäänyt miettimään elämäänsä. Suvannon herran kirjoituspöytä oli ollut korkea ja iso, etuviisto; sen ääressä oli pitänyt istua nostettavalla ja laskettavalla ruuvituolilla. Hermanni ei ollut tullut siihen aikaan, käydessään joskus Suvannon herran luona isän asialla, ajatelleeksikaan, että hänkin joskus kirjoittaisi oikein oman pöydän ääressä. Mutta niinpähän teki nyt ja nimi oli jo ollut monesti painettuna Työmiehessä. Mikään ei ollut niin jännittävää kuin tuollaisen kirjoituksen sepittäminen.
Hermanni hymyili. Sen verran hän oli nähnyt herrain huoneita, että tiesi omansa niihin verrattuna perin vaatimattomaksi. Eiväthän 4 mk maksavat Urjalan pinnatuolit, romukaupasta saatu rautasänky, jonka messinkinupit olivat jo himmeät, neliömetrin laajuinen kirjoituspöytä ja vanha lipasto olleet loistohuonekaluja, mutta niillä oli se miellyttävä ominaisuus, että ne olivat hänen, Hermannin, yksityisomaisuutta. Tottakai sosialistisessakin yhteiskunnassa sai sitä omistaa, kunhan ei pyrkinyt kasaamaan toisten hien kustannuksella taaksensa aivan mahdottomia. Ei siellä yksityisen elämä juuri tästänsä muuttuisi: rikkaiden vain alenisi ja köyhien ylenisi niin kuin oikeus ja kohtuus onkin.
Kuinka miellyttävää oli nukkua näin myöhäiseen, aivan kuin herrat tai Suvannon pojat ennen. Isä nousi aina varhain, jo neljältä, ja siinä samassa valveutui koko perhe; Suvannon pojat saattoivat nukkua vielä kymmenen maissa. Hermanni oli tottunut siihen ja oli nauttinut, kuten hän nyt ymmärsi tehneensä, kirkkaista, vilpoisista, kasteraikkaista aamuista. Joki virtasi sileänä kuin hopeanauha ja houkutteli uistelemaan ja onkimaan; kummallista, kuinka ahneesti kalat saattoivat toisin kerroin syödä. Kotivirrassa oli isoja haukia ja joka kesä tarrasi uistimeen lohikin, kun vain tiesi konstit ja oikeat ajat. Sade- ja sumusäillä oli oma viehätyksensä, syysmyrskyt olivat juhlavia, kun kotimökin korpikuuset notkistuivat syvään sen ankarien puuskien painamina, ja keväthankien aikana täytti mielen säteilevä ilo...
Nyt oli aikaa nukkua pitkään, jos miellytti, ja ketäpä se ei olisi miellyttänyt tällaisina marraskuun synkkinä, koleina, pimeinä aamuina. Ei ollut kiirettä tehtaaseen, sillä sehän seisoi. Ainoakaan pyörä ei liikahtanut, kun työmies oli sanonut "ei". Oli näet julistettu tässä suurlakko terveelliseksi huomautukseksi porvareille siitä, että työväki se yhteiskunnassa jöötä pitää, ja että on parasta muistaa tämä. Hermanni oli ollut toveriensa luottamusmiehenä neuvottelemassa, ryhdytäänkö lakkoon. Hän oli kyllä syvimmässä tunnossaan epäillyt tällaisen voimatoimenpiteen tarpeellisuutta, mutta oli tietenkin salannut nämä epäröimisensä, koska ei tahtonut joutua toverien pettäjän ja pelkurin kirjoihin. Kokouksessa oli sitä paitsi laajasti ja tarkkaan kuvailtu, kuinka porvarit ovat perustaneet kaikkialle suojeluskuntia ja hankkineet niille aseita rynnätäkseen sopivassa tilaisuudessa – todennäköisesti aivan pian – köyhälistön kimppuun ja hajoittaakseen sen ainoan turvan ja voiman: punakaartit. Siksi oli välttämättä yllätettävä porvarit ja hajoitettava heidän suojeluskuntansa, sillä nyt oli kertakaikkiaan tehtävä loppu porvarien iankaikkisesta kenkkuilusta kansan tahtoa vastaan – nyt tai ei milloinkaan. Kauhukuvaukset porvarien muka pirullisista suunnitelmista työväkeä vastaan saivat Hermannin kokonaan unohtamaan ne väkivallanteot, joita työväen nimissä oli jo tähän mennessä monella seudulla tehty, kiihtymään kuohuksiin saakka ja lopuksi ensimmäisten joukossa vaatimaan lakon julistamista ja vielä palkkaa lakkopäiviltä. Se oli kyllä muodotonta, hän myönsi, mutta eipähän haittaa, vaikka porvarit lahjoittavatkin työväelle osan suunnattomista kulassivoitoistaan. Tuntonsa rauhoittamiseksi hän vaati käskettäväksi, että työväen on kaikkialla noudatettava hyvää järjestystä ja vältettävä väkivallantekoja, "koska ne vain tahraavat työväen maineen ja vahingoittavat sen oikeaa asiaa". Tätä ehdotusta "tervehdittiin" lämpimästi; mielihyvin Hermanni huomasi, että varsinkin ne luvalla sanoen metsärosvon näköiset toverit, joista eräällä – Hermannin vanhalla tuttavalla Kustaa Jokiolla – oli ollut, mikäli hän oli saanut oikeita tietoja, sormet mukana Mommilan murhassa, erikoisen innostuneesti kannattivat hänen rauhan- ja järjestyksen-vaatimustaan. Jokiohan oli kotoisin Pietarista, osasi venäjää ja toimi matruusien tulkkina ja liehtarina neuvoteltaessa suomalaisten kanssa. Hermanni inhosi häntä rajattomasti, sillä miehen koko olemus oli paljasta rikosta ja saastaa. Murhia hänellä oli "tunnollaan" useita, mutta hän oli osannut tehdä ne niin kavalasti ja muiden takaa, ettei riittävää näytettä ollut saatu; varkaudet olivat hänestä vain tavaran luvallista tasaamista ja lisäksi erikoisen jännittävää ja huvittavaa urheilua; nuorien tyttöjen houkutteleminen matruusien tanssi-iltoihin ja niistä sopiviin, hauskoihin huoneisiin, jopa laivoihinkin, joista sitten palveltuaan vuorotellen kaikkia heitettiin juopuneina ja taintuneina lähimmälle laiturille, oli hänestä hauskempaa ajanvietettä kuin milloinkaan paras jänisjahti. Luotetussa seurassa tämä toimitarmoinen, kaikissa tilanteissa häkeltymätön ja neuvokas toveri saattoi kertoa Pietarista ja siellä vaikuttavien aatetoverien toiminnasta niin pöyristyttäviä ja samalla nautintorikkaita, rahaa, hienoja väkijuomia, peliä, irstaisuutta ja verta täynnä olevia kuvauksia, että nekin helsinkiläistoverit, jotka eivät enää olleet näissäkään asioissa aivan kokemattomia "kuukunanmunia", tunsivat tulevansa lyödyiksi. Kaikesta näki, että Jokio oli punaisen aatteen ihanteellinen kenttämies – niin vapaa kaikesta inhimillisyydestä, että sen käsitteen nimikin oli hänelle tuntematon. Hän katsoi karsaasti, oli pitkä ja vaaleanpunakka; punaisten, paksujen, aina kosteiden huulien päällä repsottivat keltaiset, märät viikset, joiden kärkiä hän kiersi alituiseen, niin että ne törröttivät hänen poskistaan kuin sarvet. Hermanni oli kuten sanottu iloinen siitä, että tämä toveri erikoisesti vaati puhdasta lakkomenoa ja hyvää järjestystä, sillä kun hänellä oli suuri vaikutus juuri sellaisiin, jotka olivat halukkaimpia rikkomaan tätä vaatimusta vastaan, hänen kannanottonsa merkitsi jotakin. Hermannin mieleen jäi kuitenkin epäilys miehen tositarkoituksista kuullessaan hänen kuvaamattoman herttaisella leikillisyydellä selittelevän lähimmilleen: "Ei porvarille pidä tehdä pahaa, vaan hänelle on vain sanottava, ettei lasten sovi leikkiä ampuma-aseilla, koska ne voivat heilahtaa käsissä niin, että kuula sattuu itseensä ampujaan. Eikä työväen edustajaa, joka tulee korjaamaan pois näitä vaarallisia leikkikaluja, voida moittia siitä, jos hänen on pakko käyttää ankaruutta. Porvari on näet sellainen sika, ettei häntä yleensä saa hyvällä suostumaan mihinkään. Siksi häneltä täytyy ottaa ujostelematta nirri pois".
Muistellessaan tätä Hermanni tunsi, kuinka häntä iljetti niin, että ylenannatti. Koko ajan hän oli nähnyt ja näki tälläkin hetkellä isän ankaran katseen tuijottavan kaukaa pohjoisen horisontista ja äänen sanovan kuin olisi ukkonen jyrissyt: "Ja te siis olette muka työväen asian ajajia! Eikö ole joukossanne ainoatakaan miestä, joka uskaltaisi nousta vastustamaan sitä vääryyttä ja väkivaltaa, jota parhaillaan haudotte?" Mutta sitä miestä ei ollut. Kuinkapa olisivat vaatimaton Hermanni ja tuhannet hänen kaltaisensa puhdasmieliset, pohjaltaan yhä isänmaalliset ja ihanteelliset työmiehet uskaltaneet korottaa ääntänsä suunnitteilla olevaa ja yhä kaameammalta näyttävää vallankaappausseikkailua vastaan, kun eivät sitä tehneet ne, joilla olisi ollut siihen parempi tilaisuus ja vastaansanomaton pätevyys: puolueen sivistyneet johtomiehet, jotka olivat tiedoiltaan ja yhteiskunnalliselta asemaltaan porvareiden vertaisia? Jos näiden taholta olisi noussut pelkäämätön, kuuluva kehoitus pysymään erillään venäläisten ja muiden kumouksellisten puuhista, niin se olisi varmasti tarpeellisella ponnella kuulutettuna saavuttanut ennenpitkää yhä laajempaa vastakaikua ja pidättänyt puolueen menemästä nyt valitulle tielle. Hermanni oli odottanut tätä kehoitusta ja olisi sen kuultuaan – hän tunsi sen – päässyt vapautumaan siitä hornan verkosta, jonka silmukoissa hän nyt käpristeli, ja liittynyt joukkoon, jonka ohjelma olisi merkinnyt voittoa ei vain työväen asialle vaan koko maalle, jossa työväenkin täytyy joka tapauksessa leipänsä ansaita. Mutta tiedä heistä, noista työväen harteilla keikkuvista ja sen äänillä eduskuntaan ja muihin rahantulopaikkoihin kiipeilevistä sosialistipomoista, mitä he oikeastaan ovat – samanlaisia herroja kuin porvaritkin. Kuiskitaan niiden salassa usuttavan työväkeä vallankaappaukseen, koska toivovat vasta sen jälkeen saavansa asettaa imuhuulensa sen kaikista rasvaisimman lihapadan partaalle.
Mutta Hermanni kuvitteli taas tapansa mukaan turhia. Se oli kaikki vain vanhanaikaisen kristillisen kasvatuksen hapatusta hänessä tämä tällainen – tunnontarkkuus, hentomielisyys ja muu. Punakaarteissa oli paljon nuoria hurjureita, joita eivät moiset arastelut vaivanneet. Ehkäpä sentään kaikki menee hyvin ja lakolla saavutetaan toivottu tarkoitus. Tosin ne eilen kuiskivat tapahtuneen väkivallantekoja, mutta ne kai olivat porvarien tavallisia valheita. Tänäänhän lakon pitäisi sitä paitsi loppua. Miten kolea onkaan marraskuu täällä Helsingissä. Siellä kaukana kotivirran rannalla on jo talvi – lunta, joki jäässä, ilma kirkasta, pikku pakkanen, isä tarkastelee madekoukkujaan...
Ovi aukeni ja huoneeseen tuli Hermannin vuokraisäntä, vakaa suomalainen työmies Juho Vuoristo, joka kulki sosialistien kirjoissa, mutta oli oikeastaan juuri sellainen porvari, joka on kansan ja valtion ensiluokkaisinta rakennusainetta, punahonkaa, joka vain lujittuu ja kaunistuu sukupolvesta toiseen. Hän istahti raskaasti kirjoituspöydän tuolille ja ojentaen istumaan nousseelle Hermannille sanomalehtien levittämiä sähkösanomia tuumi matalalla, ahdistuneella äänellä:
– Nämä ovat kyllä porvarilehtien tietoja, kuten näet, mutta ymmärtäähän jokainen, että niiden täytyy olla tosia. Ei tuollaista voi valehdella. Tällaisina aikoina eivät väkivallanteot ole tosin harvinaisia, sillä samalla kuin päästään irti entisyydestä, vapautuu paljon sellaista ainesta, jonka sopivin paikka olisi hirsipuu, mutta se, mitä on nyt tapahtunut, on kaameaa, liikaa, uskomatonta. Että nyt vanhan tuttavani Toimelan piti joutua murhatuksi, miehen, jota parempaa en ole tuntenut, se on kuohuttavaa... Ne, jotka työväen asian nimessä tekevät tällaista, palvelisivat aatettamme kaikista parhaiten killumalla hirressä varoittavina esimerkkeinä. Mitä arvelet nyt suurlakkosi näistä tuloksista?
Vuoristo oli vastustanut suurlakkoa ja väitellyt siitä Hermannin kanssa. Siksi hän nyt sanoi "suurlakkosi" äänessä syyttävä, tiliä vaativa sävy. Hermanni oli jo ehtinyt silmäillä tiedot lakon "sadosta" ja kallistui takaisin vuoteelle vastaamatta mitään ja painaen kasvot päänalaiseen. Hän näki silmissään punaisen, höyryävän verivirran leviävän yli Suomen, näki veljensä Abelin edessään kuolleena, pää ruhjottuna, ja itsensä siinä ääressä veljenmurhaajana, Kainina, kauhistumassa tekoaan ja inhoamassa verisiä käsiään. Hänen sydämensä vaikeroi: "Minun syntini on suurempi kuin että sen kantaa voisin".
3
Hannu onnistui vaihtamalla saamaan tilavamman huoneiston ja rakensi siihen Hellin kanssa pesänsä sydän koko ajan kummastuneena ja arkana sen onnenrunsauden johdosta, joka kuin kultasade virvoitti hänen sieluansa. Yhdessä he nyt muistelivat lapsuutensa aikoja ja sijoittivat niistä kertovat esineet kotiinsa kiitollisina ja liikutettuina. Niitä oli nyt enemmän kuin ennen, sillä äidin tavarathan olivat lisänä. Suvannon huoneet ja henki rakentuivat uudelleen ja ottivat lapsuudenkodin tunnelmalla, joka humisi ja sointui taustalta kuin vanha romanttinen laulu, osaa nykyhetken syvään onneen.
Syksyn tunnelmat olivat erikoisia. Hannu tutkisteli itseään ja totesi, että vaikka ulkonaiset olosuhteet olivat mahdollisimman huolestuttavia, hänen uskonsa lopulliseen onnistumiseen, ennenkaikkea itsenäisyyden toteutumiseen, oli järkkymätön. Milloin vain hän ajatteli politiikkaa – ja sehän oli mielessä taukoamatta –, hänen sydämensä täytti rohkea, riemullinen luottamus. Jos häneltä olisi kysytty, mihin tosiasioihin tämä usko perustui, hän ei olisi osannut antaa tyydyttävää vastausta. Itselleenkin hän tunsi olevansa jonkin verran selittämätön, mutta aavisti kuitenkin onnentunteensa ja luottamuksensa johtuvan siitä, että oli niin kokonaan antautunut isänmaan itsenäisyyden ja tulevan menestyksen aatteelle. Jalon aatteen epäitsekäs palveleminen ja edistäminen antaa siunauksen ja ilon jo ennen kuin on saavutettu minkäänlaista ulkonaista menestystä. Vaikka syksyn harmaus, sateiset ja sumuiset päivät, elintarvepula, turvattomuus hengen ja omaisuuden puolesta, venäläisen sotaväen yhä lisääntyvä vallattomuus, työväen avoin, ilkkuva veljeily sen kanssa ja monet murhat ja muut rikokset olisivat riittäneet masentamaan suurenkin optimistin, Hannu ei sallinut niiden vaikuttaa mielialaansa, vaan piti niitä poikkeusajan ohimenevinä ilmiöinä. Samoin ajattelivat muut aktivistit, hänen hengenheimolaisensa. Tätä luottamuksen henkeä he koettivat lietsoa lehtensä kautta koko kansaan päätellen, että kuta kirkkaampana ja hehkuvampana sen liekki palaa, sitä paremmin on itsenäisyysasian ratkaisu onnistuva. Toisaalta he osoittivat kirjoittelunsa työväelle koettaen parhaansa mukaan herättää siinä velvollisuudentuntoa ja rakkautta isänmaata kohtaan, suomalaista kansallishenkeä, joka estäisi sitä luisumasta venäläisten liittolaiseksi ja joutumasta syylliseksi järkyttävään maankavallukseen. Hannu sanoi kerran Hellille, että jos työväki älyäisi, miten kehittymättömänä ja suorastaan typeränä sitä täytyisi pitää, jos se antaisi venäläisten ja omien seikkailijamsa houkutella itsensä tällaiseen maankaatotyhmyyteen ja pöyristyttävään, matalamieliseen joukkorikokseen, se pysyisi siitä tarkoin erillään. Sanoessaan näin Hannu lähti siitä vanhasta käsityksestään että syviä rivejä ei ollut juuri yritettykään kasvattaa isänmaanrakkauteen eikä kansallistuntoon vielä silloin, kun kansainvälinen sosialismi alkoi imeytyä sen sieluun kuin vesi kuivaan sieneen. Hän rakasti edelleenkin suomalaista työmiestä, jonka perusolemusta piti Aukustin kaavaan valettuna, eheästi ja lujasti miehekkäänä ja rehellisenä.
Hannun toivorikkaus perustui kyllä osaksi siihen, että hän tiesi kansan porvarillisessa aineksessa itsenäisyystahdon päivä päivältä voimistuvan ja samalla käsien hakevan aseita, joilla antaa tahdolle pontta. Hannu näki kansan ilmeen käyvän yhä ankarammaksi ja sen pitkämielisyyden joutuvan yhä kovemmalle koetukselle. Nuo miehet, jotka vielä kesällä olivat antaneet kantaa itsensä pois omilta pelloiltaan ryhtymättä vakavaan vastarintaan ja vain kummastuneesti miettien, miten tällainen saattoi tulla kysymykseen lainalaisissa oloissa ja keskellä Luojan kirkkaita kesäpäiviä, olivat nyt saaneet asian tämän puolen harkituksi ja kypsyneet toteamaan, että tässä ei auta enää hyvyys, vaan jääväämätön kuri. Heidän raskaasti rakennetussa sielussaan alkoi paine nousta ja syksyn pimeyteen tuntui latautuvan kumeaa sisua, sanatonta uhkausta, synkkää ukonpilveä, jonka salama olisi peloittava, kun se kerran leimahtaisi. Hannun mielessä asui alituiseen ajatus "kansan noususta". Oikeammin se oli vielä ajatukseksi järjestymätön näky, jossa kaikki se, mitä Hannu oli kokenut siveellistä katkeruutta ja suuttumusta, leppymätöntä vihaa venäläisiä ja heidän suomalaisia kätyreitään ja liittolaisiaan vastaan, oli ottanut suomalaisen talonpojan hahmon ja nousi vihdoinkin peltojensa keskeltä kuin karhu korjultaan, hartiat leveinä ja jykevinä kuin vuori ja kasvoilla äärimmäisen tilinteon leppymätön ilme. Taivas oli synkässä pilvessä, mutta taivaanranta loimotti punaisena kuin olisi maailma alkanut palaa. Kaikkialta nousi näkyviin kyrmyniskaisia miehiä ja kuvaan piirtyivät tuhannet viivat, kun heidän polkunsa suuntautuivat punaista paloa kohti yhtyäkseen armeijaksi ja suorittaakseen valtavan hyökkäyksen. Maa ja meri antoi kuolleensa, jotka liittyivät hyökkääjiin liitäen ilmassa peloittavana sumurintamana ja suunnaten liekehtivän katseensa kuin tulisen keihään vihollisen kurjuutensa tunnossa kiemurtelevaan sieluun. Nyt armeija läksi marssimaan ja sen astunnan kumea tahti tärisytti maan kamaraa. "Helli!", kuiskasi Hannu, "etkö tunne maan järkkyvän ja kuule tuhansien raskaiden askelten jyminää? Vapaus, oikeus ja rangaistus ovat lähteneet ryntäämään historian lupaamaa päämäärää kohti..."
Hannu tutki itseään, näkyjään, toiveitaan ja uskoaan, ja sai niistä lohdutusta ja rohkaisua. Hän hymähti itselleen todetessaan olevansa täällä Helsingissä sama kuin ennen kotona virran rannalla: yksinäinen kävelijä ja luonnon kaikkien ja varsinkin alakuloisten tunnelmien erittelijä ja hautoja. Joskus Helli tuli hänen mukaansa, mutta ei hyötynyt Hannusta paljoa, sillä tämä kulki ajatuksissaan ja vastasi hajamielisesti, mikäli ollenkaan. Ellei hän olisi joskus puristanut Hellin käsivartta ja katsonut häneen uneksivasti, loistavin silmin kuin se, joka miettii poissa olevaa mutta silti varmaa onnea, Hellillä olisi ollut syytä loukkautua. Mutta hän tunsi Hannun, tietäen tämän sydämen riutuvan hellimmillään juuri silloin, kun hän näytti unohtaneen koko ympäristönsä ja hetken tilanteen. Harhailtuaan kyllikseen keskikaupungin vilinässä, jossa tungoksesta huolimatta oli yhtä yksinäinen kuin ennen syyssateisessa metsässä tai valittavan viklan toverina autiosuolla, kuljeskeltuaan Kaivopuiston valleilla, ranta- ja puistotiellä katselemassa ulapan valkoharjaista rynnistelyä ja kuuntelemassa sateen rapinaa ja tuulen mahtavaa kohinaa, joka täyttää sielun jylhällä musiikilla, sankarihaaveilla ja jalolla traagillisuudella, Hannu saattoi tultuaan kotiin peittää ikkunat entistä tarkemmin ja sanoa Hellille, että onni on kätkettävä maailman silmiltä. "Miksi?" – "Koska se on harvinainen aarre, jalohelmi, jota ei kukaan voi katsella tuntematta kateutta. Oikeastaan se kuuluu vain jumalille ja on tullut ihmisten osaksi vahingossa, Prometeuksen ryöstön kautta. Siksipä jumalat riistävät sen ihmiseltä pois, jos näkevät hänen nauttivan siitä niin, että on ihan ylpeä. Ja minä pelkään osalleni voivan käydä niin". – "Niin tekevät vain pakanain jumalat", sanoi Helli; "kristityn Jumala ei kadehdi lastensa onnea, jos tämä on kerran heille valjennut, vaan he saavat ja voivat pitää sen siihen saakka, jolloin muuttavat sinne, mistä se on heidän sieluunsa heijastunut". – "Onko olemassa niin korkeata ja kestävää onnea?", kysyi Hannu Emmalta, joka äänettömänä järjesti teepöytää. Emma kohotti katseensa Hannuun, joka ihmetteli ja ihaili mielessään sen tähtimäistä kirkkautta ja puhtautta. "On", vastasi Emma hiljaa; "vaikka heräämättömät eivät usko sitä, niin heränneet tietävät Jumalan voivan antaa niin suuren rauhan, ettei mikään vastoinkäyminen kykene rikkomaan sitä. Suurimmissakin onnettomuuksissa se on ehdottomasti luotettava pelastusrengas, pimeimmässäkin yössä tai sakeimmassa sumussa kauas loistava lyhty, joka ilmoittaa, minne on uitava tai ohjattava. Vain lankeemus, synti, kykenee rikkomaan sen, kätkemään sen valon". – "Erkki näki lyhdyn", kuiskasi Helli. – "Miten on tuollainen rauha selitettävissä?" kysyi Hannu. – "Sitä ei voi selittää, sillä se on ihme", vastasi Helli. Emma katsoi Hannuun surumielisesti ja poistui kuin varjo.
Hannun usko tarvittiin kaikkine apuvoimineen, kun tuli tieto marraskuun murhista. Raivo valtasi hänet ja hän oli sanomaisillaan jyrkkiä, lopullisia tuomioita ja uhkauksia, kun Helli painoi kätensä hänen suulleen. "Älä virka mitään, sillä katuisit sanojasi heti", hän pyysi; "et voi kuitenkaan olla uskomatta suomalaisen työmiehen hyvyyteen ja isänmaallisuuteen; harkitse mieluummin, mitä voitaisiin tehdä hänen herättämisekseen ymmärtämään asemansa, velvollisuutensa ja todellinen kansallinen luonteensa". Hannu rauhoittui ja katsoi Helliä silmiin: niistä loisti se salaperäinen voima, se tutkimaton "naisellisuus", joka on elämässä inhimillisyyden jaloimpia ja tehokkaimpia aseita. Todellakin: eikö pitäisi koettaa jollakin uudella tavalla kolkuttaa työmiehen sydämen ovelle ja saada se avautumaan ei vain järjelle vaan kaikelle sille, mikä isänmaassa kansalaista sekä velvoittaa että innostaa?
Hän lähti kiireesti liikkeelle tapaamaan aatetovereita ja neuvottelemaan näiden kanssa. Kävellessään harmaaseen, tutkimattomaan pilvikerrokseen peittyneen taivaan alaisia alakuloisia katuja, joilla ihmisjoukot kulkivat synkkinä ja epäluuloisina kuin kysyen jokaiselta vastaantulijalta, "oletko sinäkin murhaaja?" Hannu vaipui väkisinkin lohduttomaan golgatatunnelmaan. Ilmassa ja elämässä oli jotakin sanomattoman masentunutta ja epätoivoista kuin olisi koko olevaisuus kohdistanut sielun pohjaan saakka viiltävän moitteen kurjaa ihmissukua kohtaan, joka vuosisatain työstä, tarjona olleista ja olevista armolahjoista huolimatta yhä vain osoittautui Kainiksi, veljenmurhaajaksi, kykenemättömäksi toimimaan rakkauden vaatimuksen mukaisesti. Hannun sielussa lainehti inho ja viha hänen ajatellessaan tätä ja hän tunsi olevan vaikeata rukoilla ihmisille anteeksiantoa sillä perusteella, etteivät he muka tienneet, mitä tekivät. Tässä tapauksessa oli kysymys tietoisista teoista, suunnitelmallisesti ja tahallisesti vuosikymmeniä harjoitetun kiihoituksen tuloksista, jotka voitiin vastaansanomattomasti merkitä sosialistisen puolueen rikosluetteloon... Hannu säpsähti, sillä eräs vastaantulijoista oli luonut häneen syvälle painetun lakkinsa varjosta omituisen, samalla tutun ja aran katseen, ja aikoi mennä ohi. "Hermannihan se on", sävähti Hannun mieleen ja hän pysähtyi miehen eteen katsoen häneen tutkivasti. Hermannin ryhdikäs olemus oli lysähtänyt kumaraan ja hänen ennen niin suora ja kirkas katseensa oli samentunut ja käynyt levottomasti vilkuilevaksi ja vältteleväksi. Hannu koetti turhaan tavoitella sen terää, sillä Hermanni käänsi sen aina pois seisoessaan siinä syrjinkarin, haluttoman ja tympeän näköisenä. "Oletko nyt tyytyväinen, Hermanni?" kysyi Hannu, mutta ei saanut vastausta. Hermanni murahti vain epäselvästi ja lähti taas menemään, melkein työntäen Hannun syrjään. Hannu katsoi hänen jälkeensä ja ajatteli, että tuolla miehellä oli varmasti tunnollaan raskas asia; samalla hän totesi, että Hermannin hahmoon, kun hän meni, oli ilmestynyt jotakin hänen isästään Aukustista – sitä puolta, joka ilmaisi syvää aatteellista hautomista. Katsoessaan hänen jälkeensä ja miettiessään tätä Hannu tunsi, kuinka hänen sydämensä ukkosenhämy alkoi hiljalleen lieventyä ja kirkastua, ja anteeksiannon mahdollisuus sarastaa. Hermannin ilmestyminen Hannun eteen tällä vaikealla hetkellä siinä musertuneessa ja lyödyssä asussa, mikä hänen hahmollansa oli, elvytti hänen mielessään veljeydentunnon ja säälin, ja johti hänen ajatuksensa omaa kansaa puolustavalle kannalle. Hannu tunsi yhtäkkiä olevansa vastuussa isänmaalle kaikesta mitä tapahtuu, ei vain hyvästä, joka ei tarvitse puolestansa puhujaa, vaan etenkin pahasta, jonka syystä ei ole kenelläkään oikeutta peseytyä puhtaaksi. Jos saisimme ottaa osuudellemme vain kaiken hyvän, mitä kansa historiassaan suorittaa, ja työntää muiden niskoille pahan, niin isänmaan palveleminen olisi vain ylevää nautintoa. Mutta kun emme saa tehdä niin, vaan meidän on vastattava harhoista ja rikoksista kuin olisimme niihin itse syypäitä, isänmaan palveleminen on myös suurta kärsimystä, sitä lakkaamatonta sovitustyötä, jota paitsi ei maailma edisty hiventäkään.
Tullessaan aateveljiensä seuraan Hannu tunsi mielialansa täten nousseen siitä tuonen himmeästä alhosta, jossa se oli kompastellut hänen lähtiessään kotoa. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että työväen keskuuteen oli levitettävä taas uusi herätyshuuto, niin voimakas kuin suinkin, jotta saataisiin sen tunto tärähtämään ja se tällä ylen tärkeällä, ratkaisevalla hetkellä oivaltamaan velvollisuutensa synnyinmaata kohtaan. "Sinä, Hannu, saat koettaa parastasi", arveli hiukan väsyneesti oppineen näköinen, ajattelunsa syvällisyydestä ja logiikkansa virheettömyydestä tunnettu prillisilmäinen sanomalehtimies, jonka kylmän ilmeen taakse kätkeytyi mitä herkin sydän, alituisten salaisten kärsimysten ja taistelujen ahjo. "En tosin luule aiotusta lentokirjasta olevan ainakaan sitä hyötyä, että se pidättäisi työväkeä etenemästä kauemmaksi tiellä, jolle se on lähtenyt", hän lisäsi, "mutta se voi kuitenkin moraalisella totuusvoimallaan saada monen työläisen tuntemaan nyt mennyn väärään suuntaan, herpaista hänen uskoaan ja näin vaikuttaa lopullisen voittomme hyväksi". Samaa mieltä oli lyhytkasvuinen, vanttera lääkäri, jonka toimitarmo oli löytänyt mieluisen kentän jääkärivuosien ja itsenäisyyspuuhan salaisimmissa vehkeilyissä. "Sitä on painettava ja levitettävä paljon", hän sanoi, "ainakin parisataatuhatta, jos sen mieli vaikuttaa laajemmalla alalla, mutta mistä rahat?" – "Se puoli järjestyy kyllä", virkkoi tähän vaaleaverinen, pitkä pankinjohtaja, joka oli intohimoisesti harrastunut jääkäriliikkeeseen ja ennenkin hankkinut varoja silloin, kun niitä kaikkein kipeimmästi tarvittiin. Hän ilmoitti niiden olevan peräisin milloin milläkin nimellä kulkevasta kassasta; nyt kyseessä olevaa herätyshuutoa varten olivat käytettävissä "Kansan ystäväin" antamat varat. "En minäkään", hän sanoi, "usko työväkeen voitavan vaikuttaa tällä hetkellä, vaikka kirkuisimme enkelin kielellä, mutta siveellinen velvollisuutemme on edes yrittää. Työväen täytyy ilmeisesti saada juoda hulluutensa pohjasakkaan saakka ja joutua silmätysten sen tosiasian kanssa, jota valkoinen kenraali parhaillaan pohjoisessa varustaa. Sen nimi on 'rauta' ja se on ainoa lääke punaista sairautta vastaan".
4
Hannu seisoi Senaatintorilla ja katseli tyrmistyneenä outoa näkyä: Senaatinlinnan isosta keskiovesta ahtautui sisään pitkä rivi kiväärein aseistettuja punakaartilaisia. Ne tungeskelivat ovella, pysähtyivät ja laskivat odottaessaan aseensa maahan, niin että kolahti. Ne olivat kaikki harvinaisen tylyn ja raa'an näköisiä miehiä, selvästi ulko-, ehkäpä äskeisiä patterityöläisiä, jotka oli valittu näihin ensimmäisiin, ratkaisevasti tärkeisiin valtaus- ja miehitystehtäviin hurjan, häikäilemättömän, säälimättömän luonteensa vuoksi. Hannu käveli muina miehinä lähemmäksi ja tutki heidän kasvojaan: niissä oli jotakin liikkumatonta ja kovaa; silmät katsoivat tunteettomasti ja älyttömästi. Hannu tuli ajatelleeksi, että pyöveli oli varmaan tuon näköinen suorittaessaan kamalaa tehtäväänsä.
Hannu totesi katsoessaan näitä miehiä ja heidän tekoaan ihanteellisen uskonsa Suomen työväkeen lopultakin joutuneen häpeään. Kun hän oli muutamia viikkoja sitten kirjoittanut lentokirjastaan, "Työmiehen isänmaata", hän oli vielä kerran todennut tämän uskonsa leimahtavan kirkkaaseen liekkiin. Se tunne, joka leimusi hänen omassa sydämessään, ne yksilön ja kansan vapauden, taloudellisen aseman ja yleisen kehityksen kannalta päivänselvät tosiasiat ja välttämättömät edellytykset, joita hän siinä luetteli ja joiden oivaltamiseen ei tarvittu muuta kuin elämänkokemusta ja vain hitunen järkeä, eivät voineet olla vieraita kellekään suomalaiselle, sillä olivathan ne selviä johtopäätöksiä siitä elämän yhteisyydestä, joka oli alkanut vuosisatain aamuhämärästä. Ei myöskään se sorto, jota venäläiset olivat harjoittaneet ja jonka he olivat kruunanneet hirttokuoleman häpeällä, voinut olla herättämättä vihaa ja inhoa jokaisessa suomalaisessa, ajattelipa hän muuten miten hyvänsä. Suurin toivein Hannu oli lähettänyt julkisuuteen sydänverensä tuotteen uskoen sen vaikuttavan työväen tunteisiin ja lopulliseen kannanottoon. Ja verrattomasti enemmän kuin tämän vaatimattoman yksityisen toimenpiteen niihin täytyi vaikuttaa sen, mitä hallitus ja eduskunta olivat maan ja kansan tuho silmäinsä edessä historiallisina viikkoina tehneet, ennenkaikkea itsenäisyysjulistuksen, joka kuin leimaus halkaisi pimeän kaaoksen ja määräsi lopullisen tien. Tällaista vaikutusta oli saattanut huomata, mutta se oli kyllä päinvastaista kuin Hannu oli odottanut. Hänen vetoomuksensa suomalaisen työmiehen isänmaallisuuteen oli herättänyt vihaa, ja työväen johdon taholta oli julkisesti varoitettu panemasta tähänkään "lahtarien pimitysyritykseen" huomiota. Itsenäisyysjulistus ei ollut nähtävästi tehnyt työväkeen juuri mitään vaikutusta, sillä eihän sen joukossa ollut enää ketään, joka ei olisi tiennyt johtajiensa suunnitelmasta ja päämäärästä, että näet Suomesta on tehtävä Venäjän yhteyteen jäävä työläisten ja talonpoikain neuvostotasavalta. Mitäpä siis porvariherrain ja manttaalipomojen itsenäisyysjulistuksista kannatti välittää. Ei ollut ilmeisesti olemassa keinoa sen hirvittävän typeryyden – siksi Hannu mieluiten sen määritteli – estämiseksi, joka lähti tapahtumaan Hannun silmäin edessä juuri tällä kiitävällä hetkellä.
Hän käveli kotiin masentuneena, alakuloisena, katuen, ettei ollut lähtenyt pohjoiseen, valkoisen armeijan riveihin. Esteenä oli ollut halu vaikuttaa ja toimia valkoisen asian hyväksi täällä niin kauan kuin se oli suinkin mahdollista. Vielä kapinan aattona hän oli julkaissut vertauskuvallisen kirjoituksen "Ugrian kansasta", joka kärsittyään vääryyttä ja väkivaltaa sekä koetettuaan kaikki, mitä suinkin voi, asemansa turvaamiseksi rauhallisin keinoin, lopuksi huomaa tämän toivottomaksi ja oivaltaa, että sen oli noustava taisteluun elämästä ja kuolemasta. Väristen Hannu oli kuvannut näkyänsä, kuinka kansa kokoaa voimansa kuin hyppyyn valmistautuva ilves ja karkaa vihollisensa kurkkuun päättäneenä kostaa kaiken kärsimänsä sorron ja alennustilan häpeän tai ellei onnistuisi aikeessaan, niin edes kuolla kuten vapaan miehen tulee. Hänelle oli sanottu kirjoituksen olleen sytyttävä salama, joka oli päässyt viime hetkessä leimahtamaan yli koko Suomen, ja häntä oli jo varoitettu sen johdosta, koska tiedettiin sen koskeneen viiltävästi punaisiin. Muukin Hannun kirjoittelu, "Työmiehen isänmaasta" puhumattakaan, oli sellaista, että jos punaiset alkaisivat vainota tällaisia vastustajiaan, Hannu saisi pelätä henkeään. Hänen oli siis parasta piiloutua, kuten useimmat hänen aktivistiystävistään olivat tehneet.
Hannu oli pysähtynyt miettimään tätä kehoitusta ja kerrannut lyhyesti kaiken, mitä oli kokenut vallankumouksen ensimmäisten päivien vapaushurmiosta alkaen. Silloinhan kahleet kirposivat ja vapaus näytti nousevan haudastaan puhtaana ja kaikkien yhtäläisesti palvomana. Jos joku olisi silloin sanonut, että muutaman kuukauden perästä se kansanosa, joka oli aina esiintynyt vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden valittuna lipunkantajana, tulisi esim. rajoittamaan toisin ajattelevien lausuntovapautta mm. korpilakolla ja pitämällä porvarilehtien toimituksissa jonkinlaisia sensoreita valvomassa, ettei kirjoitettu "työväen etuja vastaan", niin häntä ei olisi uskonut kukaan. Ja jos hän olisi väittänyt, että puolen vuoden kuluttua tästä työväki uhkaa sen henkeä, joka uskaltaa kehoittaa kansaa noudattamaan lain määräyksiä ja nousemaan yksimielisenä taisteluun perivihollista vastaan itsenäisyyden ja tulevaisuuden puolesta, niin hänen järkensä tilaa olisi epäilty ja sosialistit olisivat pitäneet häntä vaarallisena provokaattorina, joka oli heti vangittava. Mutta kaikki hänen ennustuksensa olivat toteutuneet ei vain kirjaimelleen vaan paljoa laajemmassa mitassa. Missä olivat nyt ne jalot ominaisuudet, joita hän oli uskonut kansan päästyään vapaaksi kehittävän mitä kauneimpaan kukoistukseen? Hannua kehoitettiin piiloutumaan siksi, että hän oli uupumattomasti ja hetkeäkään ajattelematta omaa varsinaista työtään ja muita etujaan koettanut työskennellä isänmaan vapauden ja itsenäisyyden hyväksi. Hänelle selitettiin työväen vihaavan häntä erikoisesti siksi, että hän oli todellakin saanut sanansa osumaan sen omaantuntoon ja että tunnettiin hänen olevan työväen ystävä. Kehoitus jaloimpaan tekoon, mihin vapaalla ihmisellä on milloinkaan tilaisuus: taisteluun isänmaan puolesta, oli nyt työväen mielestä rikos, joka oli sopivimmin rangaistava kuolemalla.
Piiloon? Se ajatus oli Hannulle vastenmielinen. Tottahan oli, että tavallinen varovaisuus kehoitti siihen, että oli ajattelematonta, jopa edesvastuutonta, kun olot olivat kerran tällaisiksi muodostuneet, antautua alttiiksi harhautuneiden, raakojen ihmisten vimmalle. Hannu ymmärsi tämän selittämättäkin ja oli itse ensimmäinen huomauttamaan siitä. Hankkipa hän itse eräälle pääsyn sairaalaan, joissa ainakin toistaiseksi oltiin turvassa. Mutta kysymyksen tullen hänen omasta piiloutumisestaan hän löi asian leikiksi. Hän ei voinut uskoa, että työväki todella pilaisi mainettaan ja vaarantaisi asiaansa veriteoilla ja maksaisi pahaa palkkaa varsinkaan hänelle, jonka syvä myötätunto sitä kohtaan oli ilmennyt hänen jokaisesta kirjoituksestaan, olipa sen sävy ollut miten äreä, kiivas tai pistävä tahansa. Hän oli sitä paitsi käyttänyt salanimeä, joten vain verraten rajoitettu piiri, työväen joukossa aniharva, tiesi hänestä; lopuksi hän oli yleensä hiljainen, vaatimaton henkilö, joka tuskin johtuisi punaisten mieleen. Näin ajatellen Hannu eli kotonaan yhtä avoimesti kuin ennen. Käydessään joka aamupäivä Esplanadikahvilassa, josta oli tullut yleinen tapaamispaikka ja huhujen keskus, hän joutui kerran tuntemattomana kuulemaan, kuinka viereisessä pöydässä tiedettiin hänen päässeen viimeisessä silmänräpäyksessä pakoon.
Ei, piiloutumisen ajatus ei tullut Hannulle tärkeäksi eikä vaivannut häntä. Eniten hän kärsi toimettomuudesta, johon oli joutunut punaisten lakkautettua porvarilliset sanomalehdet ja yleensä estettyä kaikki järkevän työn mahdollisuudet. Hän yritti jatkaa opintojansa siitä, mihin ne olivat monta vuotta sitten keskeytyneet – otti esiin paperinsa, muistiinpanonsa ja kirjansa koettaen hautautua niihin, mutta ei onnistunut. Tuon tuostakin näet täytyi kohottaa päätänsä, teroittaa korviansa ja kuunnella, eikö jo kaikuisi lähempää se marssintahti, jonka kumea jyske oli alkanut kuulua Hannun sieluun öin päivin kuin maan alta. Ja tutkiminen keskeytyi joka kerta, ei vain päivällä vaan varsinkin illoin ja yön alkaessa, kun korviin sattui auton surina ja kone kuulosti pysähtyvän jonnekin lähistölle, ehkäpä oman porraskäytävän ovelle. Alituinen herääminen tieteen ja kauneuden intohimottomasta, sopusointuisesta maailmasta kiitävän hetken kammottavaan pimeyteen, viiltävään ristiriitaan ja rikollisuuteen oli liiaksi kiduttavaa salliakseen rauhaa vaativan johdonmukaisen ajattelun menestyä. Hermostuneena täytyi heittää paperit sikseen, lähteä seurailemaan ajatusten levotonta lentoa ja koettaa rakentaa pätevää vastausta ainaiseen kysymykseen, kenen syy? Tämä nyt tapahtumassa oleva rikos oli tietenkin seuraus jostakin aikaisemmin suoritetusta tai suorittamatta jääneestä teosta eikä ollut selitettävissä vain sanomalla sitä niiden syyksi, joiden kädet parhaillaan tahrautuivat veljien vereen, tai "ajan ilmiöksi". Nykyhetken rikolliset olivat paremminkin vain sen ikäänkuin kaamean päätöksen toimeenpanijoita, joka oli itsestään tullut tosiasiaksi silloin, kun menneisyydessä oli laiminlyöty jokin kansan tulevaisen, terveen kehityksen kannalta välttämätön asia. Mikä olisi sellainen voinut olla? Tietenkin se, joka sitten olisi voinut estää tämän hetken harhan, eli siis sivistys ja kansallistunto. Suomenkielinen sivistystyö ja kansallistunnon herättäminen olivat alkaneet liian myöhään, ja siitä oli ollut seurauksena, että sosialismi oli tavannut hyvän maaperän Suomen työväen viljelemättömässä mielessä. Mistä oli johtunut, että oli käynyt näin? Niiden itsekkyydestä, joilla oli mitä antaa, joiden isänmaallisena velvollisuutena olisi ollut huolenpito siitä, että kansa olisi ajoissa oppinut tuntemaan itsensä, oikeutensa ja velvollisuutensa.
Mutta mitä oli hyötyä tästä, että saattoi osoittaa menneet laiminlyönnit? Ei niitä voinut ruveta enää rankaisemaan. Tärkeintä oli sen valvominen, ettei nykypolven tunnolle koituisi samanlaisia syntejä. Mutta miten sen voi tehdä, sillä olemme sokeita kaikki? Vain harvalla on tietäjän silmä, jonka katse tunkee kuin majakan valo pimeyden läpi ja myrskyisen ulapan yli, ja häntä uskoo vain pieni vähemmistö. Siinä, mitä tapahtuu ja tehdään, on enemmistö erehdystä ja harhaa; varsinainen edistys on kuin pienenpieni timantti suunnattoman tuhkamäärän sydämessä.
Aivot kuumenevat tällaisessa kiihkeässä mietiskelyssä, työskennellessään enemmän loppumattoman elokuvan katselijana kuin sen osien järjestäjänä loogilliseen yhteyteen. Kuvat leimahtavat eläviksi kuin valaisisi niitä salaman huikaiseva kirkkaus, ja niiden yksityiskohdat kiihoittavat tunteita herättäen rakkautta ja vihaa, epätoivoa ja uskoa, epäilyksiä ja hartautta. Täytyy temmata itsensä irti tästä mielteiden tulipalosta ja ajatella jotakin muuta. Hiljainen, sointuva, vakava ääni kysyy: "Miksi olet taas niin synkän näköinen, Hannu?", ja olkapäille hiipivät ne valkeat kädet, joiden pehmeys, lämpö ja hellä kosketus ovat jo lukemattomia kertoja ehtineet tuoda Hannun mieleen elämän hienointa inhimillistä lohtua. Nytkin Hannun rypistynyt otsa siliää ja unohtaen kaiken sen onnettomuuden ja tuskan, mikä vallitsi ulkona helmikuun rautaisessa pakkasyössä, hän rajoitti ajatuksensa, tunteensa, koko olemuksensa tähän ulkomaailmasta tarkoin erotettuun lämpöiseen kotiin, kaikkien niiden pariin, joita hän rakasti eniten, olivatpa ne muistoja, nykyisyyttä tai toiveita.
Mutta hän pelastui vain siksi hetkeksi tai enintään illaksi. Sammutettuaan valon hän saattoi maata valveillaan tuntikausia ja taistellen mielikuviensa kanssa itkeä ja rukoilla, raivota ja masentua niiden johdosta. Lähestyvän auton ääni jännitti hermot kiihkeään, pelkäävään odotukseen: entäpä sittenkin häntä etsitään? Mutta auto meni ohi ja jännitys laukesi, antaen hänen vihdoin vaipua levottomaan uneen, korvissa kaukaa kuuluvan marssin jyske – vai oliko se hänen sydämensä kumeaa tykytystä? Hän oli kummastunut siitä, että näki nyt melkein joka yö unta isästä, Erkistä ja äidistä, ja mainitsi siitä Hellille, joka tuli huolestuneen näköiseksi. Ennen hän oli hartaasti toivonut sitä armoa, että isän ja Erkin sallittaisiin ilmestyä hänelle unessa, jotta hän saisi puhua heidän kanssaan ja kokea ilon siitä, että he muka olivat vielä elossa. Mutta tämä toivo oli täyttynyt perin harvoin. Silloin kun niin oli tapahtunut, hän oli tuntenut suurta onnea ei vain siitä, että oli nähnyt heidät elävinä, vaan vielä siitä, että he olivat olleet oudosti, ihmeellisesti iloisia. Samanlaisina hän oli nähnyt heidät myös sielunsa silmillä, muistellessaan heitä valveilla ja työssä ollessaan, vaikka vain vilahduksena muiden ajatuksien ohessa. Nyt oli tapahtunut muutos: isä, Erkki ja äiti ilmestyivät hänelle melkein joka yö, mutta eivät olleet enää iloisia. Isä oli vakava ja katsoi häneen surumielisesti; samoin oli vakava Erkki, ja äiti itki hiljaa ja äänettömästi kuten tapansa oli. Oliko niin, että isänmaan onnettomuus heitti varjonsa tuonpuoleisuuteenkin, niiden mieleen, joille synnyinmaan ja oman kansan menestys oli ollut ajallisuuden korkein kysymys? Varmaankin, sillä selittämättömällä tavalla heidän henkensä tuntui surevan nykyisyyden kolkkoutta ja koettujen pettymysten pohjattomuutta, kuitenkin samalla kehoittaen luottamaan tulevaisuuteen.
Ottaessaan eräänä iltana laatikosta papereitaan Hannu osui saamaan käteensä vanhan tutun nipun Vapaita sanoja. Hän muisti talvi-illan kotona virran rannalla ja isän lukemassa näitä vaatimattomia lehtisiä, muisti hänen puhuneen siitä, miten sortaja koettaa estää uhrejansa saamasta oikeita tietoja sitä varmemmin masentaakseen heidät ja johtaakseen minne haluaa. Siinä innossa, jolla kaikki sortajat pyrkivät tukahduttamaan lausuntovapautta, on perusvaikuttimena huono omatunto: tiedetään harjoitettavan pimeyden työtä ja tahdotaan salata se maailmalta. Kun silloin kuviteltiin uutta päivää, tuli ensimmäisenä mieleen se, että lausuntovapaus oli oleva esteetön, rajoinansa vain laillinen edesvastuu siitä, mitä oli sanottu, jos tällöin oli rikottu lakia vastaan. Kuinka ylevältä oli tuntunutkaan vallankumouksen aamuna se, että sai tarttua kynäänsä vapaana sanomalehtimiehenä ja kirjoittaa niin kuin tahtoi, vain oman siveellisen edesvastuuntunnon varassa.
Hannu hymähti katkerasti. Uusi päivä ei ollut vielä monen kuukauden ikäinen, kun lausuntovapaus oli jo ei vain kuristettu ahtaammaksi kuin milloinkaan venäläissorron pimeimpinä aikoina, vaan vieläpä kerrassaan tukahdutettu, lopetettu. Henkensä pani alttiiksi se, joka tällä hetkellä rohkeni julkisesti puolustaa Suomen lakia ja arvostella vallankaappaajien toimenpiteitä. Se oli uskomatonta, mutta siitä huolimatta totta. Ja kun näin oli, oli niiden, jotka olivat jo venäläissorron aikoina taistelleet lausuntovapauden puolesta ja yleensä pitivät sitä kansalaisen kalleimpana oikeutena, jälleen ryhdyttävä jatkamaan Vapaan sanan perinnettä.
Hannu tuijotti noihin vanhoihin lehtiin outojen mietteiden vallassa. "Oletko kohtaloni, Vapaa sana?", hän kysyi.
5
Hermanni oli saanut marraskuun suurlakon ja itsenäisyysjulistuksen jälkeen, niinä joulun aluspäivinä, jolloin "Työmiehen isänmaata" oli alkanut tuntemattomien voimien toimesta ilmestyä työläiskoteihin, pitkän kirjeen vanhalta ystävältään Aapo Seljalta. Hän oli hämmästynyt siitä, sillä heidän kirjeenvaihtonsa oli kuivanut olemattomiin jo monta vuotta sitten, ei minkään välien kylmenemisen vuoksi, vaan siksi, että he asuivat kaukana toisistaan ja omistautuivat yhä tarkempaan ympäristönsä harrastuksille. Hermanni oli liikutettu luettuaan ystävänsä laajan ja perinpohjaisen esityksen. Sen lähettäjä oli todellakin yhä sama entinen Aapo Selja. Hermanni tuli ajatelleeksi, että Selja oli ainoita laatuaan; hän ei ainakaan tuntenut toista niin ihanteellista, todella ei vain köyhien vaan kaikkien ihmisten parasta, yleistä onnea ja sopusointua harrastavaa työläistä. Herroista Hannu oli sellainen. Näin Selja kirjoitti:
Vanha tuttavani Hermanni.
Muistellessani menneitä vuosia, jotka alkavat johtua jo minun iässäni yhä useammin mieleen – ovatpa siellä suoraan sanoen melkein aina –, tulin ajatelleeksi sinua ja niitä aikoja, jolloin asuimme yhdessä siinä pienessä huoneessa tuolla Kakaravaaran laidassa. Ne ovat jääneet muistooni mieluisina, sillä tulimmehan hyvin toimeen keskenämme ja olimme innostuneita lukemaan ja uneksimaan työväenluokan tulevista, parantuneista ja ihmisenarvoisista oloista. Kun satuin äsken tapaamaan työväentalossa erään puolueemme uusilla asioilla liikkuvan helsinkiläisen toverin ja hän kertoi sinun saavuttaneen työväen luottamuksen, olevan vaikutusvaltaisessa asemassa ja kannattavan nykyistä äkkijyrkkää suuntaa, päätin kirjoittaa sinulle ja kuvata, miltä maailma näyttää tällaisen vanhanaikaisen miehen silmissä kuin minä olen.
Sinähän tunnet syntyni ja lähtöni eli sen, että olen yksinäisen naisen poika tästä kaupungista. Isästäni en tiedä mitään, sillä äitini ei milloinkaan puhunut hänestä. Kun äitini ei ollut kasvoiltaan kaunis, vaan jokseenkin minun näköiseni, en luule isäni kuuluneen herrasmiehiin, niin kuin työläisnaisten viettelijöistä ainakin kirjoissa kernaimmin otaksutaan, vaan olleen tavallinen työmies, jätkä, sälli, miksi vain haluat sanoa. Mikään tunteellinen rakkaussuhde ei liene syntyyni johtanut, vaan sikiämiseni on todennäköisesti tapahtunut sattumalta, isäni ja mahdollisesti äitinikin ollessa juovuksissa. Paha on sanoa tällaista äidistään, mutta totta on, että hän oli viinaanmenevä, raaka akka.
En ole siis suuri syntyäni. Olen käynyt läpi suunnilleen kaikki ne matalimmat ja ahtaimmat, kurjimmat ja rakkaudettomimmat olosuhteet, mitkä yleensä olivat lapsuudessani tämän puolen pikkukaupungeissa tavattavissa. Et tainnut huomata, kuinka mielelläni kuuntelin kertomuksiasi pienestä kotimökistäsi, isästäsi ja äidistäsi, ja siitä rakkaudenhengestä, joka siellä vallitsi. Niitä ajatellen huokasin joskus, että olisipa minulla ollut sellaiset vanhemmat, sellainen isä. Kuinka ylpeä olisinkaan ollut hänestä ja millä ilolla olisin tehnyt työtä hänen rinnallaan. Suurta oli mielestäni hänen uskontonsa, sillä olihan se kohottanut hänen henkensä korkeaan, miehekkääseen yhteyteen Jumalan eli sen voiman kanssa, jonka olen viime aikoina yhä selvemmin ollut huomaavinani olevaisuuden ohjaksissa. Kun hän kerran, ollessani Suvannossa maalaustöissä ja häväistyäni hänen sunnuntaitansa jumalattomalla puheella, väkevällä kouralla paiskasi minut ulos, tunsin saaneeni oudon, syvällisen kokemuksen. Ensimmäiseksi tietenkin silloisessa hengentilassani suutuin ja vannoin kostoa. Se kuitenkin jäi ja mieleni muuttui vuosien kuluessa. Viime aikoina olen alkanut uskoa, että tuo väkevä käsi, joka silloin kourasi kauluksestani, oli Jumalan oma käsi.
Ihmettelet varmaan, että Aapo Seljako kirjoittaa näin, sillä tiedäthän minun suorittaneen kaikki ne uskontutkinnot, joita sosialismi vaatii hyvään toveruuteen pyrkijöiltä. Olen ollut jyrkistä jyrkin, hurjista hurjin, äärimmäisistä äärimmäisin, ja muistaakseni tehnyt parhaani herättääkseni sinussakin näitä samoja "hyveitä", joiden avulla nyt on ryhdytty rakentamaan työväen maallista onnelaa. Mutta juuri siksi, etten enää ole sellainen, olen siitä ikäänkuin velvollinen ilmoittamaan sinulle, joka olet entinen oppilaani. En näet tahtoisi sinun luulevan tekeväsi sitä, mitä nyt ehkä teet, Aapo Seljan valtuudella, vaan haluan nimenomaan sanoa, että se entisen opetukseni sisällys, joka yllyttää vihaan ja väkivaltaan, on ollut valitettavaa erehdystä.
Lieneekö johtunut rakkaudettomasta lapsuudestani – sitä hyväähän näet eniten kaipaa, jota vähiten saa –, etten päinvastoin kuin luulin luokkatietoisuuteni kiivaudesta huolimatta milloinkaan saanut sydäntäni kokonaan täytetyksi vihalla. Pohjalle jäi hurjimpanakin hetkenä väreilemään jotakin, joka eräänlaisena säälinä kohdistui kaikkia ihmisiä, niin rikkaita kuin köyhiä kohtaan. Tunsin kiihkeimmänkin yllytykseni aikana, että jos mikään oli kerrassaan väärä, ei vain hedelmätön, vaan vielä tuhoisa lähtökohta ryhdyttäessä työskentelemään yhteiskunnallisten olojen parantamiseksi, niin sellainen oli varmasti viha. Vaikka saarnojeni ponsi ei voinutkaan tähdätä muuhun kuin mitä palavimman luokkavihan lietsomiseen, niin silti tunsin aina itsetykönäni olevani väärässä: minun olisi pitänyt päättää kaikki mitä sanoin ja tein ponteen: rakastakaa toisianne. Rakkaudellahan toki elämä on rakennettava eikä vihalla.
Toinen asia, joka on aina itsepäisesti asunut sieluni pohjalla ja jonka olen uskaltanut ilmaistakin sekä lapsellisissa, vaatimattomissa runoharrastuksissani että muuten, on se, että olen aina tuntenut olevani suomalainen. Kaikista niistä väitteistä huolimatta, ettei työmiehellä muka ole isänmaata, olen oivaltanut, kuinka se elämän hiukkanen, joka minussa asuu, ennenkaikkea henkinen olemukseni, saa yksilöllisyytensä, oman sävynsä, juuri siitä, että olen suomalainen, tämän kansan jäsen rodullisesti ja sielullisesti. En voi mitään sille, että tiedän varmasti kuihtuvani keveäksi kuin akana jos minut temmattaisiin irti tästä maasta ja kaikesta siitä, mikä on sen erikoisuus, voima ja kauneus. Kuuluminen kansallisuuksiin ja oman maan rakastaminen on ihmisen luontoon sisältyvä ominaisuus, jota ei voida tukahduttaa tuottamatta hänen henkiselle olemukselleen suurta vahinkoa, etten sanoisi kuolintautia.
Nämä kaksi perustuntemustani, joita vastaan – Jumala suokoon sen anteeksi – olen sangen myöhäisiin vuosiin saakka vasten parempaa tietoani taistellut, ovat vähitellen vahvistuneet ja vihdoin voittaneet minut. Siitä, miten rakkauden merkitys maailman rakentamisessa minulle lopulta selvisi kieltämättömäksi tosiasiaksi, vakaumukseksi, jota en enää voinut salata, mikäli en tahtonut olla kurja valehtelija, tahdon vielä kertoa.
Kuten tiedät, olen ahkera lukija, joka vietän joutoaikani kirjojen parissa. Jo vuosia sitten aloin kuitenkin tuntea, ettei tavallinen lukemiseni, yhteiskunnalliset ja filosofiset tietokirjat, joita eniten harrastan, minua enää tyydyttänyt. Jäin aina kysyvälle ja kaipaavalle mielelle, että entä sitten, vaikka epäkohdat poistettaisiin ja kaikki saavuttaisivat siedettävän elintason? Olisimmeko silloin onnellisia? Vastasin tähän, että jossakin määrässä kyllä, sillä puute synnyttää katkeruutta, vihaa ja rikollisuutta. Epäilemättä ihmisten mieli tulisi olojen parantuessa lempeämmäksi, sovinnollisemmaksi ja alttiimmaksi keskinäiselle rakkaudelle. Mutta samalla tunsin, ettei tämä riittäisi, että tuohonkin olotilaan päästyämme tuijottaisimme kaivaten jonnekin kaukaisuuteen, jonne on kätkettynä selittämätön, tuntematon, lopullinen onni, se ratkaisu, jota ihminen ei voi olla ajattelematta siksi, että on tietoinen olemassaolostaan ja tarkastelee itseään ja suhdettansa olevaisuuteen ja tätä kokonaisuudessaan tutkivin silmin.
Ajatellessani näin totesin, että tämä kaipuu on ihmisessä synnynnäistä, yhtä vanhaa kuin hänen tietoisuutensa olemassaolostaan, tosiasiassa samaa kuin tämä. Oikeastaan ikuisuuskaipuu on vain olevaisuustietoisuuden toinen nimi. Nautamaisimman, aineellisimmankin ihmisen olemusta värähdyttää joskus tästä aiheutuva juhlallinen kysymys. Niin kauan kuin ihmiskunta on ollut, se on pyrkinyt saamaan tähän kysymykseen vastausta.
Todettuani tämän tiedustelin, olisiko mahdollista sen perusteella, mitä ihmisen elämästä tunnemme, järjellisesti otaksua, mitkä olisivat ikuisuuskaipuun sataman yleiset, loogillisesti välttämättömät ominaisuudet, ja sain myöntävän vastauksen. Nuo ominaisuudet ovat tietenkin sen täyttymistä, minkä tunnemme olevan täällä vajaata; ei ole enää kuolemaa, ei vihaa eikä ristiriitoja, vaan iankaikkinen elämä, rakkaus ja sopusointu, pyyteetön autuus, joka on meille käsittämättömällä tavalla oman itsensä korkein mahdollinen tyydytys, niin ettei uutta kaipuuta enää synny.
Päästyäni ajattelussani näin pitkälle kysyin taas, voimmeko huomata elämässämme mitään, joka samalla ilmaisee kaukokaipuutamme ja on ikäänkuin tuonpuoleisuuden heijastusta. Olin pakotettu jälleen vastaamaan myöntävästi. Kaikki se, joka herkistää sydäntämme ja tuottaa sille iloa, herättämättä siinä minkäänvivahteisia itsekkäitä pyrkimyksiä, eli siis "kauneuden" nimellä tunnettu ilmiö, on sitä. "Kauneuden" tahtoisin käsittää yleisnimeksi, jonka alle ryhmittyy lukematon joukko sielumme kirkkaita, aatteellisia välähdyksiä, ideoita. Olen mietiskellyt, voisiko näiden välähdysten synnyn sittenkin selittää vain ruumiimme, so. aivojemme toiminnasta eli jonkinmoisesta "kitkasta" johtuneeksi, mutta olen ollut pakotettu hylkäämään tällaisen otaksuman. Olen sensijaan tullut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että aivoihimme tai "sieluumme" eli henkiruumiiseemme välittyy salaperäisellä tavalla vaikutteita siitä tuonpuoleisuudesta, joka on ikuisuuskaipuumme kohde.
Miettiessäni ideoita kuvittelin ensin vain niitä, joita sanomme viisaudeksi, hyvyydeksi, rakkaudeksi jne., ollenkaan muistamatta, että jokaisella myönteisellä idealla on kielteinen vastakohtansa: esim. rakkaudella viha. Tämä kaksinaisuus, hyvän ja pahan vastakohtaisuus, tuotti minulle suuria vaikeuksia, sillä minun täytyi otaksua, että kun haaveilemani kirkas tuonpuoleisuus voi tietenkin heijastaa sieluuni vain omaa itseänsä eli jaloja ideoita, näiden vastakohtien eli huonojen ideoiden täytyi heijastua vastaavanlaatuisesta eli alhaisesta, pimeästä tuonpuoleisuudesta. Sellaisen olemassaoloa kirkkauden rinnakkaismaailmana en kuitenkaan voinut loogillisesti perustella. Olevaisuuden peruslaki on näet liikunto, kehitys alemmasta ylempään, pimeydestä kirkkauteen. Ammoin syntyneenä oivalluksena meissä asuu vakaumus siitä, että olevaisuuden yleissuunta kulkee pimeydestä kirkkauteen, että päinvastainen suunta on järjettömyys, ajatusmahdottomuus. Pimeys on lähtökohta, kirkkaus satama, Loogillisesti tästä seuraa, ettei se, josta ideoiden kielteiset vastakohdat välittyvät, voi olla muuta kuin se pimeä, aineellinen ajallisuutemme, jossa kompastelemme ja jonne kaukaa häämöittävästä kirkkaasta tuonpuoleisuudesta saapuu kutsuvia säteitä. Ne loistavat kuin majakan tuli pimeälle myrskyiselle ulapalle, jossa ihmiset taistelevat kuin haaksirikkoutuneet henkensä edestä viimeisen laudan varassa.
Luulen täten loogillisesti oikean ajattelun avulla pätevästi osoittaneeni, ettei elämän kielteisillä voimilla, esim. vihalla, ole mitään tehtävää nousussamme liejusta rannalle. Päinvastoin ne ovat niitä kynsiä, joilla kansantajuisesti puhuen "maailman päämies" eli "pimeyden ruhtinas" koettaa nykiä kuilustaan kynsin hampain kiipeävää ihmiskuntaa sen takinhelmoista takaisin mutaiseen, saastaiseen valtakuntaansa.
Kun sitten harkitsin, mikä noista ulapan lyhdyn säteistä oli voimakkain ja kutsuvin, totesin, että se oli rakkaus. Tällöin ymmärsin heti, ettei voinut olla kysymystä siitä rakkaudesta, joka luonnonvoimana pitää huolta ihmissuvun jatkuvaisuudesta; että tässäkin epäilemättä on sitä, mutta yhtyneenä aineellisuuteen siten, että se on muuttunut sokeaksi vietiksi eikä vaikuta ylentävästi, vaan monella tavalla päinvastoin. Sen luonteena on suuressa määrässä itsekkyys, kun sensijaan nyt kyseessä oleva rakkaus on tämän vastakohta, ehdoton alttius. Aloin miettiä ja muistella, missä olin lukenut tällaisesta rakkaudesta ja kuullut siitä, mutta en voinut aluksi huomata sitä. Vasta etsittyäni turhaan selityksiä kaikenlaisista tietokirjoista älysin, että tämähän on juuri se asia, josta Raamatussa puhutaan. Kun kuten tiedät ohjelmamme on ollut "irti Raamatusta", ei tätä teosta ollut kirjojeni joukossa, vaan sain lainata sen talon vanhalta yksinkertaiselta pirttieukolta, joka lukee sitä milloin vain ehtii. Huomasin heti, ettei se ollutkaan hullumpi kirja ja että puolueemme viha Jeesusta, hänen henkeänsä ja opetustansa vastaan oli kokonaan aiheeton, jopa käsittämätön, todennäköisesti heijastus sieluumme tuosta aikaisemmin mainitsemastani pimeydestä. Lyhyesti sanoen totesin Jeesuksen edustaneen ja opettaneen sitä rakkautta, joka antaa henkensä ystävän edestä ja hehkuu palavimmin niitä kohtaan, jotka ovat osattomia ja sorrettuja. Hänen evankeliuminsa on sosialismin ensimmäinen julistus, ja julistamansa Jumalan valtakunta sama ideain maailma, josta ylempänä mainitsin, se tuonpuoleisuus, jossa kaikki vajavainen täytetään. Ja hänet me olemme hylänneet ja naulinneet uudelleen ristiin.
Tällainen on ollut se tie, joka on johtanut minut rakkauden merkityksen oivallukseen ja sen kautta isänmaallisuuteen, kansallismielisyyteen ja sovinnollisuuteen. En myönnä sosialismini tästä ollenkaan heikontuneen, vaan väitän päinvastoin, että jos Suomen työväki omaksuu nämä periaatteet ja noudattaa niitä nykyisessä vaikeassa tilanteessa sekä vastedes, sen asema tulee kohentumaan nopeammin kuin milloinkaan vihan keinoilla jo sen vuoksi, että kansa pysyy yksimielisenä ja saavuttaa siitä suuren henkisen nousun. Viha nostaa vastaansa vihan, rakkaus lyö aseet vastustajan kädestä. En rohkene kuvitellakaan sen turmion laajuutta, minkä aiheuttaisi työväelle miehestä mieheen kuiskittu maanpetos, isänmaan myyminen venäläisille, mistä tällöin tosiasiassa vain voi olla kysymys.
Kirjoitan tästä sinulle vanhan ystävyyden, miksi en sanoisi: veljellisen rakkauden vuoksi, pyytääkseni ja varoittaakseni, ettet menisi sinne, minne enimmät nyt näyttävät käsittämättömän sokeuden vallassa harhautuvan. Ilmaise vakaumuksesi pelkäämättä joukkojen vihaa. Ehkä sen siveellinen voima herättäisi edes jonkun, ja teistä tulisi niitä vanhurskaita, joiden vuoksi Jumala armahti Niniven. Mutta en kuitenkaan kuvittele liikoja. Kuten tiedät, minulla on ollut vanhastaan melkoinen vaikutus täkäläiseen työväkeen, jonka johtoon olen kuulunut kymmeniä vuosia. Kun en ole tietenkään salannut mielipiteitäni, vaan olen pelkäämättä julistanut samaa kuin mistä sinulle nyt kirjoitan, olen mielipahakseni joutunut kokonaan pilkan ja haukkumisen alaiseksi ja kaikista luottamustoimistani pois potkituksi. Täälläkin näet ovat uudet profeetat, sodan ja kumouksen raivohenget, anastaneet työväen korvat ja sitoneet sen silmät ja kädet. Se paikka, jonne he nyt uhriaan johtavat, ei ole mikään juhlakenttä, vaan pääkallovuori, jossa isännöitsee kuolema.
Terveyteni on ollut kauan huono, niin että työnteko on sujunut heikonlaisesti. Kun se piakkoin tehnee täyden tenän, pelkään joutuvani kunnan hoitoon ja elätiksi, säästöjä kun ei ole kertynyt. Mutta en toisaalta välitä, vaikka niin kävisikin, sillä mielessäni asuu suuri rauha, joka auttaa minua suhtautumaan tyynesti kaikkeen, mitä tapahtuu. Se rauha syntyi silloin, kun minulle selvisi, että olevaisuuden tarkoituksena on tulevainen kirkkaus, jonne meidän on koetettava pyrkiä rakkauden neuvolla ja voimalla. Jos voit, niin paiskaa kirjeellä
vanhaa ystävääsi Aapo Seljaa.
Hermanni tunsi uskovansa kaiken olevan niin kuin Selja kirjoitti, mutta tiesi olevansa kykenemätön noudattamaan hänen neuvojaan. Hän oli joutunut pyörteeseen, joka ei päästänyt häntä kurimuksestaan. Muutamia viikkoja myöhemmin hän tuli meluisassa kokouksessa, jonka ainoaakaan puheenvuoroa ja päätöstä ei voinut sisimmässään hyväksyä, valituksi vieläpä puheenjohtajana toimikuntaan, jonka tehtävänä oli mm. sen valvominen, etteivät porvarit pääsisi millään salaisella, ei ainakaan kirjallisella kiihoituksella vaikeuttamaan kansan tahdon toimeenpanoa. Tällaiset yritykset oli tukahdutettava mitä ankarimmin, sillä kansan kallista asiaa ei saanut sen ratkaisevimmalla voitonhetkellä turhalla peräänantavaisuudella eikä lempeydellä vaarantaa. Kun toimikunta heti sen jälkeen ryhtyi suunnittelemaan työtänsä, sanoi Kustaa Jokio, joka myös oli valittu siihen, herttaiseen, lauhkeaan tapaansa:
– Jos porvarit pääsevät levittelemään sellaisia lentokirjasia kuin "Työmiehen isänmaa" ja julkaisemaan tällaisia maanalaisia lehtisiä, niin kansan on vaikea opettaa heitä alistumaan ja ymmärtämään niitä ihmiskunnan parhaimmiston yleviä johtotähtiä, jotka olemme lippuumme piirtäneet.
Hän näytti Vapaan sanan ensimmäistä numeroa, jonka leikillinen monistaja oli merkinnyt painetuksi Etelä-Esplanadinkatu 1:ssä eli siis "Smolnassa", kenraalikuvernöörin entisessä palatsissa, punaisten nykyisessä päämajassa, ja jatkoi:
– Eiköhän olisi etsittävä näkyviin se mies, joka on tämän puuhan takana, ja annettava hänelle toverillista, ystävällistä opetusta siitä, miten vallankumoukseen on suhtauduttava? Jos puheenjohtaja allekirjoittaa tällaisen määräyksen, niin olen halukas perehtymään asiaan ja tietenkin toimimaan köyhälistön edun mukaisesti.
Hermanni antoi määräyksen ja hankki Jokiolle vielä jonkinlaisen "laillisen" paperin, joka oikeutti tämän asianhaarain ja rikoksen laadun niin vaatiessa toimeenpanemaan kotitarkastuksia ja vangitsemisia. "Ilman tällaista laillista määräystä en lähde liikkeelle", selitti Jokio, "sillä sivistyneessä ja varsinkin köyhälistön yhteiskunnassa on kansalaisen koti hänen linnansa, jonka portteja ei saa tiirikoida auki muuten kuin pitämällä toisessa kädessä tällaista paperia. Eihän toki ole tarkoituksemme hylätä länsimaisia eedillisiä eikä parlamendillis-demograadillisia rinsiippejä".
Hermanni ummisti silmänsä kuunnellessaan tätä, ettei olisi ilmaissut tuota miestä kohtaan tuntemaansa ellottavaa inhoa. Hänen valistus- ja tietomääränsä oli nyt jo riittävä ilmaisemaan hänelle sen alennustilan, mihin jalot aatteet joutuvat, kun niiden asianajajiksi ja ritareiksi ilmestyvät Kustaa Jokion kaltaiset henkilöt. Mennessään kotiin hän tunsi raskain mielin tehneensä jotakin kohtalokasta antaessaan Jokiolle noin laajat valtuudet.
Iltahämärässä kuului ovelta arka koputus ja sisään tuli Emma. Hermanni hämmästyi, sillä he olivat tavanneet vain kerran koko syystalvena, mutta ilostui samalla. Emma ei riisunut päällysvaatettaan eikä mustaa huiviaan, vaan istuutui ovensuutuolille ja katsoi veljeensä oudoin, kauhistunein silmin. Hermanni huomasi tämän ja kysyi:
– Mikä nyt, kun näytät noin pelästyneeltä? Onko tapahtunut jotakin?
– Ei muuta kuin niitä murhia ja sitä yleistä kauheutta, jonka tuntenet paremmin kuin minä, vastasi Emma, – mutta minua pelottaa lisäksi se, mitä vielä voi tapahtua. Tänään aamupäivällä minut yhtäkkiä valtasi kauhu ja oli kuin joku olisi sanonut, että juuri nyt on päätetty jotakin hirveätä. Minun täytyi tulla varoittamaan sinua, ettet vain sekaannu mihinkään rikolliseen...
Hermanni tunsi Emman sanojen ilmaisevan kummallisesti samaa kuin mitä hän itse oli tämänpäiväisen kokouksen jälkeen tuntenut. Hän mietti synkkänä ja kysyi:
– Onko Hannu mennyt piiloon kuten muut herrat vai onko kotona?
Ja nähtyään Emman epäröivän, miten vastaisi, hän lisäsi:
– Älä pelkää. Enhän minä toki anna häntä ilmi missään tapauksessa.
Emma sanoi Hannun olevan kaikessa rauhassa kotona. Hermanni kysyi taas:
– Mitä hän mahtanee tehdä? Taitaa käydä aika pitkäksi valkoisten voittoa odottaessa?
– Lukee enimmäkseen ja kirjoittelee.
Hermanni päätteli mielessään, että jos Hannu olisi ruvennut toimittamaan Vapaata sanaa, hän ei varmasti olisi jäänyt kotiin, vaan olisi muuttanut jonnekin piiloon. Rauhoittuneena hän sanoi.
– Kun pysytte kotona ettekä sekaannu vehkeilyihin kansaa vastaan, niin mikäpä hätä teillä olisi. Pianhan tämä kahakka muuten on suoritettu ja herrat mukautuvat välttämättömyyteen. Hannu-maisteri liittyy meihin ja otetaan mielihyvin vastaan, sillä hän on vilpitön työväen ystävä.
– Ei Hannu liity teihin milloinkaan, sanoi Emma. – Muuten – näin sinut kerran kadulla erään miehen seurassa, jonka aikoinani tunsin. Hänen nimensä on Kustaa Jokio. Olette siis tuttavia?
– Jonkin verran. Ystäväni hän ei ole. Miksi puhut hänestä?
– Varoittaakseni sinua. Hän on sulavista sanoistaan huolimatta kauhea mies, rikollinen, kuka tietääkään, mitä.
– Mistä tunnet hänet?
Hermannin ääni oli jännittynyt, epäilevä, aavistuksen sanomasta häpeästä ja inhosta käheä. Emma veti huivinsa silmilleen, nousi lähteäkseen ja sanoi hiljaa:
– Hän sattui kerran tielleni entisen elämäni aikana. Minun täytyy mennä. Hyvästi!
– Odota, tulen saattamaan sinua.
6
Kemppainen nosti suksensa Aukustin mökin nurkkaa vastaan ajatellen, että "siinäpähän eivät niin jäädy", astui pirttiin ja puheli, alkaen irroitella nääveleihinsä keräytyneitä jääkalkkareita:
– Jumalan terveeksi tähän Aukustin mökkiin. Sinne Kemppaisen palatsiin kun saapui tieto, että kansa on noussut villitsijöitään vastaan, luontoni kihahti päähän ja käskin Johannan sulloa konttiin muutamaksi viikoksi riittävän määrän meidän hotellin parhaita juhlaruokia, pettuleipää ja suolasärkiä. Arvelin näet pitäväni mennä sotatoimiin perehtyneenä miehenä katsomaan, etteivät pojat tee hätäpäissään typeryyksiä.
– Jumalan terve, murahti Aukusti, – kenraali on hyvä ja hakee penkkiä alleen. Joo, sotaanhan tässä tulee lähtö.
– Sitä vartenko tervailet saappaitasi? tiedusteli Kemppainen ja jatkoi hyväksyvästi Aukustin myönnettyä tekevänsä niin.
– Joo, kyllä siellä verenpitävät pieksut tarvitaankin, jos tullee likipitäenkään samanlainen rymäkkä kuin kerran ukkovaarini isän aikana, jolloin oli seitsensylinen hirsi uinut veressä. Onko sinulla mitään kättä pitempää tai reikärautaa aseiksesi?
– Ei ole, ei muuta kuin tukkilaisen työkalut, kirves, keksi ja kanki. Mutta niistä ei taida olla apua nykyaikaisessa sodassa?
– Ei ole. Tapellaan niin kaukaa, ettei yllä lyömään keksilläkään, saati kirveellä ja nyrkillä. Se on vahinko, sillä olen tottunut käyttämään vain niitä. Keksi onkin eri tikka. Sillä kun iskeä nasauttaa venäläistä kalloon, niin heti unohtuu polsevismi. Polsevismiksihan ne sanovat uskoansa ja jumalaansa Lenniiniksi?
– Ryssän jumala on itse pääperkele ja usko sen mukainen, sanoivatpa niitä miksi hyvänsä, murisi Aukusti. – Arvelin muuten lähteä tästä pappilaan sanomaan hyvästiä kirkkoherralle. Tuletko mukaan vai pidätkö itseäsi niin synnittömänä, ettet tarvitse vanhan kirkkoherran aamenta jälkeesi?
– Olen, vastaili Kemppainen rauhallisesti saatuaan ensin kessunsa palamaan, – olen – pah-pah! – onpahan tukkeutunut piipunhylky – olen aina ollut mies siinä kuin toinenkin, sekä pyhyydessä että pahuudessa, enkä siis tahdo kieltää kirkkoherralta sitä iloa, minkä hänelle tuottaa tällaisen helvetinkekäleen sieppaaminen paholaisen riippavitsasta, jossa killumme, syntispahat, hirtettyinä kiduksista, mustina, rumina ja piikkiharjaisina kuin korpiahvenet. Sitä minun piti kysyä, että miten tästä oikein mennään rantamaahan, jalan vai suksin?
– Hevoskyydillä. Maakunta lähettää keskuspaikkoihin miehiä ja hartsuja. Siellä heitä koulutetaan sotilaiksi, kunnes viedään rintamalle, jossa sitten voittavat tai kaatuvat.
– Luulin ennen, puheli Kemppainen, – että tokihan tuota osannee tapella – ainakin tällainen pohjalainen tukkijätkä – opettamattakin, mutta sittemmin olen tullut ymmärtämään, etteipäs. Kyllä siellä Saksan sotakoulussa annettiin pojille vähän eri tavalla vassistassista ja ahtunkia ja kuutenmorkenia ennenkuin oppivat pitelemään kivääriään perästä eikä painetista. Onko sinulla kyyti tiedossa?
– Metsänhoitaja tässä on luvannut viedä. Oletko edes suojeluskunnan kirjoissa?
– Kirkonkirjoissa ja santarmien papereissa olen ehtinyt olla tähän saakka, mutta en vielä muissa. Sellainen ruudinsavussa mustunut sankari kuin minä hyväksyttäneen kuitenkin suojeluskuntaan milloin vain. Ajattelin kysyä, kun olemme molemmat vanhoja miehiä, että mitä hommaa sinä olet aikonut hoidella siellä sodassa niin kuin varsinaisena työnäsi?
– Enpä ole siitä selvillä, myönsi Aukusti, – mutta arvelen, että kai minun on sopivinta tarjoutua hevosmieheksi, auttelemaan ruokatarpeiden, miesten, aseiden ja ammusten kuljetuksessa. Sitä varten metsänhoitaja vie rintamalle oman hevosen ja on jo määrännyt minut sen vakinaiseksi kuskiksi.
– Ilmankos tämä metsänhoitaja onkin viisaan miehen maineessa, ihaili Kemppainen. – Minä taas olen arvellut, jos vain hyväksyvät minut joukkoonsa, tarjoutua rovianttipuuhiin, vaikka perunankuorijaksi, jos en muuksi kelpaa. Onnelan torpan elämä on ollut sitä laatua, että se on erikoisesti opettanut pitämään hyppysiä ojona leivänkannikkaan päin ja makuvettä aina valmiina kielellä siltä varalta, että olisi millä liottaa leivänmurua, jos sellainen sattuisi jostakin irti lohkeamaan. Niinpä haistan heti pirtistä ulos päästyäni, miltä suunnalta tuntuu leivän lemu, ja sitä kohti lähden sitten työntelemään kuin kilpahiihdossa. Tiedäthän, että olen savottain vanha kokki ja puomin vahti, joka olen keitellyt mitä vain. Luulisitko minulle löytyvän tämänsukuista eli siis lihaperunan tuoksuista ammattia?
– Saattaapa hyvinkin – en tiedä – sittenpähän näet. Jos losuat herroille noin liukkaasti, niin ehkä ottavat narrikseen, jorahteli Aukusti. Kemppainen jatkoi luottavaisesti, melkein hurskaasti:
– Teen ruokani edestä mitä vain sotaherrat käskevät. Ehtiikö siellä taistelun riehuessa laillinen pappi jokaisen kuolevan ääreen, vaikka juoksisi niin että liperit liehuisivat? Eiköhän olisi hyvä, että saapuvilla olisi joku varamiehen tapainen, vaikkakaan ei varsinainen pappi, niin ainakin sellainen, jolla on saarnauksen armo yhtä hyvin kuin virallisilla kasukkaniekoilla. Sellaisia on tavallisissa jätkämiehissäkin – muuan istuu tässä tuvassa – en välitä mainita hänen nimeään. Hänellä ei tosin ole kuoleville sen tehokkaampaa neuvoa tarjottavana kuin että turvaa Jumalaan, syntisparka, mutta eikö tuo auttane yhtä hyvin niille, jotka siellä etelässä kuolevat ampumahaavasta, kuin niille, jotka täällä pohjoisissa korvissa kuolevat nälkään...
Aukusti katsahti häneen pitkään, murahti hyväksyvästi ja kysyi:
– Sinulla taitaa olla kontti niin täynnä rikkaiden ruokia, ettei mahdu enää mitään?
– Tyhjällä kontilla ei tosin tälläkään kertaa Onnelasta lähdetty, mutta jos väittäisin sen olevan niin tupaten täynnä, että liiat pursuavat korvista tielle kettujen ja kulkurikoirien syötäviksi, niin joutuisin tietenkin syypääksi valheen syntiin. Niin että kyllä sinne vielä mahtuu pari kolme valkoista räätilimppua, iso lohkare masiinaläskiä ja joukko muuta maallista hyvää, jota sinun torpassasi tietenkin on niin paljon, ettei tahdo ovi kiinni painua, jos sitä oli tarkoituksesi kysyä.
– Ne hartsut, jotka meiltä liikenevät, mahtuvat kyllä omaankin konttiini, sanoi Aukusti. – Arvelin vain, että kun se silti on jo pursuten täynnä, niin etkö ottaisi sinä konttiisi rovastin postillaa? Kun tulemme tietenkin pysymään yksissä, saan sen sinulta aina tarvitessani. Jos konttini tyhjenee, otan sen omaan haltuuni.
– Joo, myönteli Kemppainen, – kyllä se mahtuu, anna vain tänne. Vai viet sinä rovastin postillan rintamalle?
– Joka on mille tottunut, ei voi tulla toimeen ilman sitä. Onhan Raamattu ja muita hyviä kirjoja, mutta mikä lienee, ettei niistä ota täällä pohjoisessa irrotakseen sitä, mitä mieli haluaa. Etelässä kun ovat syntyneitä, niin menettänevätkö tehonsa täällä, jossa on kovat pakkaset. Vaan rovasti kun laukaisee, niin syntinen retkottaa liekona.
– Voimapuhetta se on, rovastin sana, myönteli Kemppainen. – Tämänkin korpikansan syntiset, jotka eivät häkelly ensimmäisistä puuskista, pelkäävät sitä eivätkä nuku mielellään samassa huoneessa. Kuuluu näet pimeässä hehkuvan pyhyyttään kuin laho puu. Tiedä häntä, vaikka sillä olisi sama teho punaisiin piruihin. Sepä nähtäneen sitten rintamalla.
He lähtivät hiihtämään pappilaan, ensin jokea ylös ja sitten järven jäätä, käyden pian kuuraan ankarassa pakkasessa. Peuran Ville näki heidät ikkunasta ja viittasi vieraitaan, niitä entisiä tuuheapartaisia miehiä, jotka olivat saapuneet tyhjentämään muutamia sotaanlähtötuutinkeja, katsomaan heitä. Hän esitteli:
– Mooses ja Aaron eli Koivukankaan Aukusti ja Onnelan Kemppainen menossa sotaan. Univormu on vaatimaton eikä asetta kummallakaan, mutta siinä, että nämä vanhat tervaskannot tahtovat väkisin ja välttämättä päästä sotaan, näen todellisen, varsinaisen kansan nousun ja voiton varman takeen. Katsokaa nyt, kuinka ne hiihtää junnaavat sitkeästi. Menevät tietenkin pappilaan kirkkoherran puheille – Aukustin akka oli maininnut siitä päivällä.
Mustapartainen käveli takaisin pöydän ääreen, hajoitti partaansa nenän alapuolelta ja heitti sieltä paljastuneeseen aukkoon lasillisen niin kuumaa totia, että kihahti. Sitten hän istua rysähti raskaasti tuolilleen ja puheli aatteellisesti:
– Joo, kansahan se nousee, joo, nouseehan se kansa, mikä on, ettei nouse, kun nousee. Sinulle, Ville, oli tulla osaksi se katoamaton kunnia, että ryssä olisi nostanut sinut hirteen, mutta jäit kuitenkin vaille sitä, mistä emme tietenkään ole pahoillamme. Ja huomenna lähdet sinäkin sotaan niin kuin miehen tulee, ja tytöt ne vain itkevät jälkeesi. Mutta me kolme – meillä ei ole isänmaan vapauttamiseen muuta osuutta kuin parisenkymmentä jääkäriä – tosin ensiluokkaista peräpohjalaista tappelijasorttia kaikki. Ei kuulu löytyneen Ruotsin valtakunnasta niin lujaa putkaa, että se olisi pitänyt nämä saaliinaan, kun ne näet menomatkalla rietautuivat tekemään tätä samaa kuin me nyt. Se on kova tuomio, kun ei iän eikä lihavuuden vuoksi kelpaa kaatumaan isänmaan puolesta, vaikka harrastus olisi vilpitön. Rintamalle sentään mekin tästä lähtenemme siinä toivossa, että sieltä löytyy jotakin tehtävää...
– Mitä hulluja, sanoi Ville; – jääkää te vain tänne pitämään yllä isänmaallista kartuusia ja toimimaan viranomaisten apuna tämän puolen salapunikkien nujertamisessa. Tätä sotaa ei suoriteta vapaaehtoisilla voimilla, vaan uuden asevelvollisuuslain perusteella kootulla kansan armeijalla, jonka miehistöllä ei saa olla muuta kuin yksi mielipide: Suomi valkoiseksi. Hei, pojat! Nyt vasta Suomen kansa nousee ensimmäisen kerran koko historiansa aikana rohkeasti ojentamaan kättänsä sen onnenpuun latvassa killuvaa kauneinta hedelmää, todellista valtiollista itsenäisyyttä kohti. Sitä ajatellessa sydämeni syttyy tuleen ja riemu täyttää rintani. Hei, mustaparta, kippis!
Ja Ville alkoi tepastella iloisena poikana ympäri huonetta, rallatella ja loruta, kunnes pisti vallattomaksi karkeloksi, ryssän prissakaksi, potkien kyykkysillään sekä eteen että sivuille, poukkoillen keveästi kuin pontimien lennättämänä, kiljaisten väliin huikeasti "hih!" lyöden kahta kämmentä ja nauraen niin, että hammasrivi loisti pitkänä ja leveänä. Mustapartainen raivasi taas tarpeellisen aukon, löi löylyä ja puheli aatteellisesti katsellessaan Villen poukkoilemista:
– Ryssä kun laihdutti sen Shpalernajassa, niin se tanssii nyt keveämmin kuin ennen menoaan. Ja saattaahan sillä olla olo muutenkin ilmavampi, tottakai, kun ei ole enää narun tuntua kaulan ympärillä ja vapaus pullistuttaa rintaa...
Pappilassakin oli Aukustin ja Kemppaisen tullessa lähdön touhu: Kaarloa ei voinut pidättää mikään. Hän tahtoi rientää Ouluun ja pyrkiä joukkojen mukaan sotapapiksi. Ainoana huolena oli, jaksaisiko isä-vanha itse hoitaa virkaansa sillä aikaa.
– Lähdehän vain, puheli kirkkoherra tuikkivin silmin, – kyllä minä jaksan. Isänmaan asia suo näet minullekin uusia voimia. Onhan nyt Jumala antanut Suomen kansalle tekstin, josta saarnaaminen on oleva pitkän elämäni suurin, korkein ilo: itsenäisyyden. Siitä tahdon puhua siksi, kunnes Suomi on valkoinen – tuosta kalliista asiasta, joka on Jumalan ihmeen kautta tullut todellisuudeksi. Suomen tasavalta...
– Monarkkia, veli, monarkkia, piukaisi tuoliltaan tärisevällä, mutta lujaa vakaumusta ilmaisevalla äänellä Vanha herra. – Ota huomioon, rakas veljeni, että hallitusmuotomme on monarkkinen, että olemme toistaiseksi kuningas- tai paremminkin suuriruhtinaskunta. Tullaksemme tasavallaksi tarvitaan hallitusmuodon muutos, jollaista ei kuitenkaan tehtäne, mikäli aiotaan menetellä järkevästi.
Kaarlo vilkaisi epätoivoisen koomillisesti Ailiin, joka parhaillaan auttoi Vanhaa herraa kahvin juonnissa. Vanhuksen kädet näet tutisivat niin, ettei hän voinut pitää niissä kuppia. Kirkkoherra puolustautui hanakasti:
– Mutta käytännössä olemme jo tasavalta ja niin meidän tulee ollakin, sillä yksinvaltainen hallitusmuoto ei sovi meidän perin kansanvaltaisiin oloihimme eikä ajatustapoihimme. Ja mistä sitten saisimme kuninkaan – ulkomailtako? Se on mahdotonta, jotavastoin kotoinen mies presidenttinä on omaa ja aitoa...
– Mutta uusi valtakuntamme tarvitsee välttämättä sitä pysyvää ja kaikista riippumatonta keskusta, joka johtaa ja edustaa kansaa ja valtakuntaa puolueettomasti. Kysymyshän ei ole mistään itsevaltiudesta eikä tyranniasta kuten ilmeisesti tahdot vihjata käyttämällä itsepäisesti sanaa "yksinvaltias", vaan perustuslaillisesta kuninkuudesta.
– Mutta "monarkkia" merkitsee "yksinvaltiutta", joten minulla on oikeus käyttää sitä, penäsi kirkkoherra.
– Eipähän merkitse, vaan ainoastaan "yksivaltiutta", huomaa, vain "yksi-" eikä "monivaltiutta"...
– Mitä Aukusti arvelee: tasavaltako vai kuningaskunta? kysyi Kaarlo ovensuussa kunnioittavasti kuuntelevalta vieraaltaan, joka vastasi harkitsevasti:
– Eipä minulla ole tähän virkettavana muuta kuin että hallituksesta kerettäneen sopia sitten, kun maa saadaan ensin vallatuksi. Eivätkös herrat nylje tässä karhua, jota ei ole vielä ammuttukaan?
Kaarloa nauratti, sillä hänen isänsä ja Vanha herra vaikenivat noloina. Hän kysyi:
– Vai onko Kemppainen jo ehtinyt harkita, mihin tyyliin Suomen valtakuntaa olisi ruvettava hallitsemaan?
– Onhan sitä tullut akkiloitua sitäkin, myönsi Kemppainen vaatimattomasti, – ajasta kun näet ei ole ollut siellä Onnelan rusthollissa niin suurta puutetta kuin leivästä ja varsinkin hienoista sikaritupakoista. Mitäpä me niistä suuriruhtinas-, kuningas- tai keisarikunnista tai resitenteistä ja tasa-, kukkura- tai vajaavalloista, kun meillä on vanhastaan koettuna, että isäntävalta talossa olla pitää. Sotaanko pastori?
Kaarlo ymmärsi yskän, tarjosi Kemppaiselle sikarin ja vastasi:
– Niin olisi aikomus. Minnepäin Kemppainen on nojallaan?
– Sotaanhan minullakin olisi tarkoitus, kun vain pääsisi. Kun on tullut jouduttua niinkuin metsänhoitaja sanoo "suurpolitiikan pyörteisiin", niin tekisi mieli pysyä tukin selässä kosken alle saakka ja vasta sitten heittäytyä lopulliseen rokuliin. Tunto ei anna rauhaa, vaan määkii yhtenään kuin laumasta eksynyt lammas, että "mää, Kemppainen, sotaan, mää!".
– Mahtanevatkohan tulla autuaiksi ne, jotka eivät ota osaa vapaussotaan? kysyi Aukusti painavasti, katsoen kirkkoherraan.
– Sitä emme tiedä, vastasi tämä, – mutta siitä kyllä voimme olla varmoja, että osanotto siihen on Jumalan tahdon noudattamista. Oliko Aukustilla minulle erikoista kahdenkeskistä?
Kuultuaan, että oli, kirkkoherra vei hänet viereiseen huoneeseen. Aukusti kertoi tuntonsa yhä olevan Kostamon surmasta kipeänä huolimatta siitä, että kirkkoherra oli vakuuttanut hänelle kaikki anteeksi. Kostamo kummitteli unessa ilmestymällä kivi sylissä hänen eteensä kiroilemaan ja parkumaan, että Aukustin on katkaistava vitsa ja irroitettava kivi, jotta hän pääsisi nousemaan pois rimmestä ja tulisi haudatuksi siunattuun maahan kuten muutkin ristityt. Siellä rimmessä perkeleet näet teiskaavat hänen ympärillään niin kuin haluavat.
– Jaa mutta sehän on totta, huomasi nyt kirkkoherra. – Kostamo täytyy julistuttaa kuolleeksi ja siunata asianmukaisesti tuntemattomaan hautaansa. Eiköhän tuo sillä asetu?
– Tiedä häntä, vastasi Aukusti, – se kun oli tunnetusti häijy ja sisukas mies. Mutta turhaan hän minua pyytelee kivensä irroittajaksi, vaikka kummittelisi ilmissäkin eikä vain unessa. Jos olen tässä asiassa velkaa jollekin, niin se on sitten itselleen Jumalalle, joka on kieltänyt tappamasta. Henki on annettava hengestä. Aaron mennessä Saksaan luulin hänen hengellään ostavani rauhan, mutta vaikka hän onkin minulle itseäni kalliimpi, oli se kuitenkin väärä ja itsekäs ajatus. Ei minulla ole oikeutta Aaron henkeen, vaan minun on sovitettava teko omallani. Senkin vuoksi olen päättänyt lähteä sotaan – asettamaan alttiiksi oman henkeni asiassa, jonka varjelemiseksi jouduin surmaamaan sen poliisipirun. Mitäpä muutakaan osaan tehdä. Mutta hyvä olisi, jos kirkkoherra lisäksi manaisi Kostamoa muutamalla etovalla sanalla pysymään siellä, missä on, eikä juoksentelemaan kivi sylissä toisen jäljessä ulkopitäjissä saakka ja kuka tietää vaikka läpi koko Suomen, niin että väliin ihan vistottaa.
– Varmasti teen, lupasi kirkkoherra, – ja vielä kerran vakuutan sinulle, että hätävarjeluksena, johon tahtomattasi jouduit, tekosi oli annettu anteeksi jo samalla kuin se tapahtui. Älä siis kiusaa sillä tuntoasi.
Kun he palasivat kansliahuoneeseen ja Aukusti alkoi puuhata lähtöä, Kemppainen selitti:
– Kaarlo-pastori on luvannut ottaa minut rekeensä siinä kun on tilaa ja minä olen saarnauksen armolahjan vuoksi hänelle vähän virkaveljen sukua. Jäänkin siis tänne yöksi – kyssähdän tuonne pirtin penkille, joka on yhtä pehmeä kuin Onnelan paras höyhenpatja. Postillasi vien kuten sovittiin etukäteen – kylläpähän sitten kuulet jos et muusta niin maan tärinästä, missä Kemppainen sotii ja postillasi vaikuttaa, niin että tiedät tulla perimään omasi.
7
Hannu meni eräänä iltapäivänä muutaman ystävän luo neuvottelemaan joistakin Vapaan sanan kirjoituksista ja lehden mahdollisesta painattamisesta salaisessa kirjapainossa ja sikäli levittämisestä laajemmalle kuin tähän saakka. Tuosta kirjapainosta oli hänelle toimitettu salaisia terveisiä ja pyydetty häntä tiettyihin paikkoihin sopimaan asiasta lähemmin. Eräänä iltana hän oli ollutkin tapaamassa muuatta miestä, joka osoittautui hänelle aivan tuntemattomaksi ja aloitti neuvottelut rahasta. Hiipiessään takaisin kadulle pilkkopimeitä pihaportaita Hannu tunsi olleensa varomaton: väkisin joutuneensa uskomaan salaisuutensa käsiin, joista ei tiennyt, mihin niitä käytettäisiin – mahdollisesti kiristykseen. Mutta hän rauhoitti itseään sillä, että nyt luovutettujen rahojen teho kestäisi joka tapauksessa jonkin aikaa; jos mies oli konna, hän ei pitäisi kiirettä lehmänsä tappamisella.
Soitettuaan ystävänsä ovikelloa Hannu sai odottaa kauan ennenkuin tultiin avaamaan. Isäntä itse sitten avasi oven vakavan, jopa säikähtyneen näköisenä, ja huojentui huomattavasti todettuaan, kuka tulija oli. Talon piharakennuksessa oli näet parhaillaan punakaarti toimittamassa kotitarkastusta, ja siitä Hannun ystävän arkuus: hän näet pelkäsi, että kotitarkastus voitaisiin ulottaa – paljoa paremmilla syillä – hänen asuntoonsa.
Oltuaan ystävänsä luona noin puoli yhdeksään saakka ja saatuaan häneltä uutisia valkoiselta rintamalta Vapaata sanaa varten, Hannu pisti käsikirjoitukset povitaskuunsa toimittaakseen ne seuraavana aamuna monistajalle, sille ystävälliselle, iloiselle, humoristiselle ja neuvokkaalle liikemies-kamreerille, joka oli sijoittanut monistuskoneita eri puolille kaupunkia ja innostanut jakajiksi joukon rohkeita nuorukaisia ja neitoja, tehden kaikki niin vilpittömällä ilmeellä, että häntä olisi voinut epäillä viimeiseksi kaikista. Tullessaan alaovesta kadulle Hannu ei voinut olla säpsähtämättä, sillä portailla, oven molemmin puolin, seisoi kaksi punakaartilaista kivääri kädessä, katseessa se kylmä, jäätävä kalseus, jonka Hannu oli jo oppinut tuntemaan. Hannu hillitsi säpsähdyksensä ajoissa, katsahti tyynesti oikealle ja vasemmalle pitkin jo aivan autiota katua, ja lähti menemään hitaasti ja rauhallisesti, odottamatta kysymyksiä. Näitä ei hänelle tehty, mutta hän tunsi, kuinka punakaartilaisten tutkiva, epäluuloinen katse kaivautui hänen hartioihinsa, lapaluiden väliin, pyrkien toteamaan, kuka hän oli ja millä asialla. Samoin hänellä oli tunne siitä, että häntä seurattiin, että joku tahtoi välttämättä ottaa selvää, missä talossa hän asui ja mistä ovesta meni sisään. Mutta ehkä tämä oli erehdystä – äskeisen säpsähdyksen aiheuttamaa epäluuloisuutta. Hannu saapui ovelleen aivan rauhassa, huomaamatta kääntyessään katsomaan taaksensa ketään muuta kuin jonkun samanlaisen myöhästyneen kulkijan kuin hän itsekin oli. Katujenhan piti tyhjentyä klo 9:ksi. Hannu totesi niin tapahtuvankin: ne olivat kuolleiden kaupungin autioita, suorastaan kaameita katuja, joita himmeästi valaisi pakkashuurujen hunnuttama kuu ja joilla joskus vilahti tumma varjo, vainajien haamu. Ainoastakaan talosta ei pilkoittanut valoa, vaan ne olivat pimeitä, sulkeutuneita, mykkiä ja elottomia kuin jättiläishaudat, jokaisessa satoja sydämensä ja sielunsa menettäneitä vainajia. Ei kuulunut ääntä, kunnes kaukaa alkoi lähestyä musta auto, sekin ilman tulia, kiitäen pimeänä ja kammottavana kuin outo hirviö, mielessä julma teko. Hannua värisytti ja hän pujahti nopeasti katuovesta sisään, kiipesi omaan kerrokseensa sytyttämättä porrasvaloja ja oli kotona.
Ulkona vallitsevan kovan kylmyyden ja ihmisten aikaansaaman masentavan rikoksen- ja onnettomuudentunteen vastapainonakin täältä tuulahtava rauha ja onni tuntui huumaavalta. Hannulle se tuotti sitä suuremman tyydytyksen, kun hän tiesi pienen kotinsa onnen olevan sinänsäkin, ilman vertaus- tai vastakohtien aiheuttamaa korostusta, niin aitoa ja korkeata, että hän tunsi syvästi arvottomuutensa ajatellessaan sitä. Hannu oli aina todennut olevansa kelpaamaton kaikkeen siihen hyvään, mitä hänen osakseen koitui – saavansa sen sulasta armosta, kerrassaan omien ansioittensa ulkopuolelta. Tämä ei ollut minkäänlaista huonommuuden tai alemmuuden tunnetta, sillä Hannun itsetunto oli päinvastoin herkkä ja tyynesti ylemmyystietoinen, vaan johtui siitä yleisestä mitättömyysmielteestä, joka syntyi ajatellessa ihmistä kosmillisena oliona. Hannu tunsi kipeästi ihmisen tragiikan: mahdottomuuden päästä milloinkaan tietämisen rajojen ulkopuolelle, osalliseksi tositodellisuudesta, ja piti ihmistä mitättömänä matosena, joka tuntematta tarkoitustaan ikäänkuin sokean vietin vallassa kiipeää ylös iankaikkisuuden kallioseinää ja putoaa miljoonin ja taas miljoonin joukoin alas katoavaisuuden pimeyteen. Mutta kääntäessään katseensa pois kosmoksesta ja tyytyessään ihmisen hengen rajoihin Hannu tuli toisaalta usein, kuten tälläkin kotiintulon hetkellä, yllätetyksi siitä onnen ylenpalttisuudesta, joka mahtui ihmisen, tämän mitättömän matosen, rintaan. Tuntui kuin tietämyksen rajat olisivat silloin kadonneet ja sielu ylentynyt hurmionäkemykseen, joka ulottui tähtien tuolle puolen. Hän ei ollutkaan enää mitätön matonen, vaan maailmojen kaikkeudessa välttämättömän mystillisen tehtävän täyttäjä, joka kerran, lukemattomien sukupolvien aherruksen jälkeen, saisi työnsä valmiiksi ja todeten suomuksien vihdoinkin putoavan silmiltään yhtyisi tositodellisuuteen – hautaansako, olemattomuuteen, vai käsittämättömän onnen pyyteettömään olevaisuuteen? Näin ajateltuna ihminen kuvastui Hannun mielikuvitukseen jumalien sukulaisena, korkeana, uljaana hahmona, joka siveellisen tahdon innoittamana ryntää niiden rajoja kohti kerran ylittääkseen ne. Ylevä runous täyttää tällöin ihmiskunnan historian ja yksilökin tuntee elämäntehtävänsä aatteellisen, siveellisen arvon.
Tällaiset ajatukset ovat usein vain vilahduksia, jotka eräänlaisina kuvina sanovat enemmän kuin pitkät selitykset. Hannu istuutui pöytälamppunsa vihreään valopiiriin, tunsi hetken kuluttua kaulassaan pehmeät käsivarret ja kuuli kuiskattavan jotakin, joka ihmeellisesti täydensi hänen onnentunnettaan. Ihmisellä ei ole aseita, joilla hän voisi tunkea olevaisuuden rajan toiselle puolelle ja saada varmuuden kuolemattomuudesta, vaan hänen täytyy siinä suhteessa uskoa siihen, mitä toivoo ja henkensä vanhurskausvaatimuksella pitää välttämättömänä. Mutta sukunsa jatkuvaisuudessa hänellä silti on eräänlainen kuolemattomuus, jälkeläinen kun voi olla hänen olemuksensa ruumiillinen ja henkinen kuva. Hannu kääntyi katsomaan vaimoaan, jonka ilme sanoi hänen jo elävän miehille tuntematonta olotilaa: ei mitään itselle, vaan kaikki hänelle, joka on tuleva ja kerran jatkava omalta osaltaan ihmissuvun loppumatonta, ikuisuuden kaukaisiin pilviin katoavaa työtä.
Hannun illat päättyivät näinä aikoina säännöllisesti siihen, että hän jäi pöytänsä ääreen työskentelemään. Se pakollinen rauha ja eristäytyneisyys, jonka punaisten vallankaappaus oli aiheuttanut, oli tullut Hannun kohdalla siunaukselliseksi: hän oli taas, monien vuosien jälkeen, voinut syventyä vanhoihin, keskeytyneisiin tutkimuksiinsa, ja tunsi mielihyvää ei vain tieteestä sellaisenaan vaan siitäkin, että pääsi saattamaan loppuun sitä, minkä mielipahakseen oli luullut jo jääneen ainaiseksi. Iltayön risahtamattomassa hiljaisuudessa mielikuvitus vilkastui ja autteli urheasti ponnistelevaa ajatusta eteenpäin ilmiöiden ja tapahtumien läpipääsemättömältä näyttävässä ryteikössä. Ja kun vastus taas oli voitettu ja tuli pieni levähdystauko, ajatukset siirtyivät siihen asiaan, joka oli kummallisella tavalla liittynyt juuri tähän iltaan, kruunaamaan sen onnea ja antamaan korvausta siitä masennustilasta, joka täytti mielen heti, kun astui näiden muurien ulkopuolelle. Sitten ajatukset muuttuivat unelmiksi, joissa surumielisenä auervalona kertautuivat menneet murheet ja onnet, kuvastui koko se tie, joka lähti kaukaa joen rannalta, punaseinäisestä ja valkonurkkaisesta talosta, kulleroita kasvavasta ruohikosta, törmäpääskysten vilinästä, isän, äidin ja veljen luota, jotka näyttivät olevan ilmielävinä saapuvilla ja katsovan tuosta jostakin vakavina, hartaina, melkein kuin säälivinä – miksi ei enää iloisina kuten aina ennen? Ja Hannu eli tuona hetkenä kaiken kokemansa onnen uudelleen ja niin valtavana, että hänen täytyi kuuman liikutuksen vallassa kuiskata: "Jumalalle kiitos!"
Hän oli vielä syvällä tässä hartaudessaan, kun yön hiljaisuudessa kuului selvää, joskin varovaista koputusta. Se tuli keittiön ovelta – siitä ei ollut epäilystäkään. Hannun sydän pysähtyi silmänräpäykseksi ja hän nousi kalpeana seisomaan, mielessä ajatus mennä sanomaan Emmalle, ettei saa avata. Mutta se oli myöhäistä, sillä ovi kuului jo aukenevan ja Emma puhuvan hätäisesti ja estelevästi. Tuossa tulijat jo saapuivat: Emma ensin yöpuvussaan estellen ja hätääntyneen näköisenä ja sitten mies, joka työnsi häntä edellään; hänen takanaan seurasi pari punakaartilaista, jotka pysähtyivät Hannun huoneen ovelle. Nähdessään Emmaa seuraavan miehen kierot silmät ja niiden kalsean, lasittuneen katseen, ja hänen punaiset, paksut huulensa Hannun valtasi kolkko aavistus ja hän tunsi joutuvansa koetukseen, jossa tarvitsisi kaiken, minkä omisti miehuutta ja siveellistä voimaa, ettei häväisisi isänmaatansa, isäänsä, itseään ja sitä, joka oli tulossa. Ennenkuin kukaan ehti sanoa mitään, Hannu kysyi:
– Miksi Emma avasi oven?
– Hän sanoi olevansa Hermanni, vastasi Emma lumivalkeana. – Luulin hänen tulevan varoittamaan niin kuin lupasi enkä osannut epäillä.
– Vai lupasi Hermanni sellaista, puheli herttaisesti Kustaa Jokio. – Käytimme tällaista pientä sotajuonta, kun satuin tietämään Emman palvelevan täällä. Olemme vanhoja tuttavia näet. Eihän ole hauskaa ryhtyä keskellä yötä tunkeutumaan ihmisten huoneisiin kovalla melulla ja väkivallalla, sillä koti on ihmisen linna, kuten maisteri tietää, ja kansanhallitus vaatii, että sitä niin kuin kansalaisten muitakin oikeuksia ja vapauksia on kunnioitettava. Nyt on, näettekös, herra maisteri, vihdoinkin Suomessa alkanut oikeuden ja hengenturvan aikakausi. Alaoven avasimme omilla pikku keinoilla, sillä eihän lukko saa miestä pidättää.
Emma oli tällä välin poistunut keittiöön, sanoen punakaartilaisille menevänsä pukeutumaan. Helli oli ilmestynyt Hannun rinnalle puolipukeissa, silmät säikähdyksestä ja kauhusta oudosti tuijottavina. Hannu kysyi:
– Keitä olette ja mikä on asianne?
– Varsin luonnollinen ja oikeutettu kysymys tällaisessa tapauksessa, huomautti Jokio anteeksiantavasti. – Tässä on valtakirjamme, josta näette meidän tulleen hakemaan teitä kuulusteltavaksi epäiltynä vastavallankumouksellisen kiihoituskirjallisuuden toimittamisesta.
– Miksi tulette yöllä?
– Tarpeettoman melun ja huomion välttämiseksi tietysti. Tällaiset ikävät asiat, jotka ovat kansanvaltiossa harvinaisia ja poikkeuksellisia, on parasta suorittaa yöllä, sillä päivällähän niiden johdosta voisi syntyä vaikka minkälaisia rauhattomuuksia.
– Hyvä on. Tulen huomenna poliisikamariin. Annan siitä kunniasanani.
– Valitettavasti meidän täytyy viedä maisteri mukanamme. Sellaiset ovat määräyksemme. Mutta teidän ei tarvitse pelätä, sillä nythän on paremmin kuin milloinkaan porvarillisessa yhteiskunnassa kansalaisille taattuna hengen ja omaisuuden turva. Mitä taas kunniasanaan tulee, niin sellaista ei tunneta kansanvaltiossa. Siellä näet valtion etu menee yli kaiken ja rikkoo, mikäli niikseen sattuu, porvarillistyylisen, epäilemättä vanhentuneen kunniakäsitteen. Kunniasanan voi ottaa porvarilta, joka ei tottele kansan tahtoa, mutta ei milloinkaan valveutuneelta sosialistilta, jonka velvollisuus on rikkoa se. Kun se ei ole enää muodissa, emme voi sitä nyt käyttää. Eiköhän siis lähdetä sovinnossa – vastarinta vain pahentaa asiaanne. Miehet, katselkaa hiukan tämän herran papereita, koska velvollisuutemme on pitää kotitarkastus.
Ja nyt alkoi näytelmä, joka oli täsmälleen samanlainen kuin Suvannossa viisitoista vuotta aikaisemmin. Jokio toimi yhtä tottuneesti kuin silloin santarmipäällikkö – Hannu ei voinut olla ajattelematta, että Jokio oli saanut oppinsa venäläisen poliisin koulussa. Kun Hannu ei ollut mitään kätkenytkään, olivat sekä vanhat että uudet Vapaat sanat pian Jokion huostassa. Tämä tuumi tyytyväisenä:
– Aa – tässähän on jo tarpeeksi todistuksia. Maisteri pukee palttoon päällensä – täytyy lähteä.
– Oletteko ollut Pietarissa? kysyi Hannu.
– Miksi niin?
– Koska sanoitte venäläisten tapaan ihastuessanne "aa" ja tunnette kotitarkastuksen tekniikan noin hyvin.
– Mitä te siitä tekniikasta tiedätte?
– Santarmiupseeri toimitti kodissani tarkastuksen viisitoista vuotta sitten.
– Vai niin. Löysikö mitään?
– Vapaita sanoja niin kuin tekin.
Jokio nauroi herttaisesti ja kaartilaisetkin vetivät suunsa irviin. Jokio todisti:
– Siitä näette, miten perinpohjin kansa on voittanut: sen sijaan, että sitä tarkastettiin ennen, se itse tarkastaa nyt!
Asia oli heistä kovin huvittava ja he hohottivat sille äänekkäästi. Hannu vei Hellin sänkykamariin ja pakottaen itsensä rauhalliseksi vetosi Jokion sanoihin, ettei tarvitse pelätä, ja pyysi Helliä pysymään tyynenä. Aamulla hän jo varmaan pääsisi palaamaan kotiin tai ainakin ilmoittaisi olostansa. Emma saattaisi vangitsemisesta sanan Hermannille, joka tietenkin ryhtyisi toimimaan hänen pelastamisekseen. Mutta Hannu tunsi samalla sanojensa onttouden ja katsoen Helliä silmiin kuiskasi: "Mutta jos käy toisin, niin sekin on Jumalan tahto. Hyvästi siltä varalta siihen tapaamiseen saakka, jossa sinun ei enää tarvitse itkeä. Ole luja nyt – tässä ei mikään auta..."
Emma oli pujahtanut ulos ja juossut soittamaan ihmisten ovikelloja hälyyttääkseen apua, mutta kukaan ei tullut aukaisemaan, sillä kadulta kuuluva auton surina ilmaisi, mikä oli kysymyksessä. Emma juoksi pihalle ja koputti talonmiehen hereille, mutta kuultuaan asian tämä murahti, ettei hän voi kaartilaisille mitään, ja löi säikähtyneenä oven kiinni. Emma juoksi kadulle, jonka ainoa elollinen "olento" oli Hannun portaiden edessä suriseva musta auto. Se vartoi siinä saalistaan kuin kammottava hirviö, joka ei tunne sääliä eikä anna armoa. Emma katsoi epätoivoissaan ympärilleen ja läksi juoksemaan keskikaupungille päin hakemaan apua jos ei muualta niin Hermannilta. Ja tuska puristautui valitukseksi, joka kaikui lohduttomasti leppymättöminä ja tunteettomina seisovista kivimuureista. Missä se sattui ihmisten kuuluville, siellä nämä sulkeutuivat kotiinsa entistä visummin, sillä nyt oli yö ja pimeyden valta.
Hannun silmissä viipyi kuva lattialle kaatuneesta, pyörtyneestä Hellistä, sekasortoon saatetusta kodista ja itsestään, jonka herttaisuutensa naamarin heittänyt Jokio oli riuhtaissut mukaansa huomattuaan Emman päässeen livahtamaan ulos. Raa'asti kiroten Jokio oli huomauttanut, että "se s–na voi vielä hälyyttää väkeä", ja ahdistanut Hannun miestensä kanssa ulos. Helli oli huutanut apua sydäntäsärkevällä äänellä ja Hannu oli ruvennut tekemään vastarintaa ja myös huutamaan, mutta se ei ollut auttanut. Kiväärinperän kolhaisu oli mykistänyt Hellin lattialle ja suun eteen painettu likainen, kova kämmen oli tukahduttanut Hannun huudot alkuunsa. Oli päässyt ainoastaan muutama kirkaisu, joka herätti vain säikähdystä ja sai kuulijan painautumaan entistä hiljaisempana kammioonsa ja vuoteeseensa. Yö tuntui kammottavammalta kuin milloinkaan ja jääkylmä kauhu kouristi sydäntä.
Hannu totesi istuvansa isossa avoautossa, paksu huivi suunsa päällä, lakki syvään painettuna, toisessa käsivarressa kiinni Jokio, toisessa kaartilainen. Oli mahdotonta huutaa tai koettaa hypätä pois. Auto kiisi hurjaa vauhtia, saapui Erottajalle ja kääntyi Kansallismuseota kohti. Väristen Hannu ymmärsi, ettei häntä aiottukaan viedä poliisikamariin ja että hänen elämänsä oli loppuva muutaman hetken kuluttua.
Kotona hänen sydämensä oli vallannut polttavan kiivas ja katkera kapinallisuus siitä, että hänet oli näin temmattu suurimman onnen huipulta tällaisen hirveän kohtalon uhriksi. "Missä on oikeus?" hänen sydämensä oli huutanut, "onko Jumalaa olemassakaan, kun tällaista saa tapahtua?" Kiitäessään nyt avuttomana varmaa kuolemaa kohti Hannu tunsi, kuinka tuo kapinallisuus alkoi haihtua pois ja mieleen kohota suuri alistumisen tyytymys. Hän tunsi kohoavansa kirkkaaseen, viileään rauhaan, tämän kurjuuden ja pimeän rikollisuuden yläpuolelle, josta näki koko menneisyytensä ja lisäksi tulevaisuuden. Kuinka paljoa tuskallisempi ja pitempi oli isän kuolinkamppailu kuin hänen oli oleva, kärsitty vielä lisäksi maanpaossa ja vain hullun toivoksi sanottuna se, mikä oli nyt tosiasia ja kypsynyt hedelmä. Kuinka monin verroin raskaampi oli Erkin kuolema kaukana kotimaasta, sydäntä särkevän pettymyksen uhrina, hukkumaan tuomittuna kuin valtamereen pudonnut, laivan jättämä ja pimeässä yössä kamppaileva merimies. Kuinka sanomattoman paljon vaikeampi oli ollut poloisen Jänkälän kuolontie kuin tämä, jota Hannu oli nyt kulkemassa. Ja yhtä äkillinen ja kamala kohtalo kuin nyt hänelle oli vallankumouksen jälkeen koitunut kymmenille kansalaisille, eikä ainoastakaan ollut kuultu, että he olisivat huokauksellakaan ilmaisseet heikkoutta. Tuhannet nuoret miehet nousevat rintamalla päällikön käskystä syöksyyn konekiväärin suihkua ja ukkosena pauhaavaa tykkitulta vastaan paljastaen epäröimättä rintansa kuolemalle ja kaatuen ilolla, jos niin on sallittu, koska saavat antaa henkensä isänmaalle. Hän, Hannuko valittaisi sitä, että sai liittyä tähän kuoloon vihkiytyneiden rintamaan, rivimieheksi kunniakomppaniaan, jonka kohtaloksi oli tullut kruunata vapaus mystillisellä veriuhrilla? Ei, Hannu ei enää valita, vaan oivaltaen osansa kunnian alistuu siihen nöyrästi.
Kuljettu elämäntie kimmeltää Hannun mielessä surumielisesti, alkaen kaukaa kodista virran rannalta ja kulkien vaatimattomana joenäyräspolkuna tänne saakka. Sen varrella on niityn kukkia, kulleroita ja mesimarjoja, sen vierellä ilakoi törmäpääskysten vilajava parvi ja sen yllä vaeltavat kesäisen taivaan hahtuvaiset pilvet. Ilmassa väräjää haaveiden lämmin auer ja olo on hiljaista ja pyhäntuntuista. Hannu ymmärtää olleensa yksi niistä lukemattomista, joiden ainoana ansiona on ehkä ollut se, että ovat vaatimattomuudessaan oivaltaneet oikean tien ja kulkeneet sitä uskollisina kuolemaan saakka. Hän on kiitollinen siitä, että hänelle on suotu tämä osa, joka on tosin vailla ulkonaisen menestyksen ja kunnian loistoa, mutta sisällisesti sitä rikkaampi. Ei saa tehdä vastoin tuntonsa käskyä eikä vannoa väärin, sillä siitä syntyy kirousta ei vain itselle vaan myrkyksi olevaisuuteen...
Kavala, makeileva ääni puhuu Hannulle, että jos hän ilmoittaisi, keitä muita on osallisina vastavallankumouksellisissa puuhissa, hän pääsisi vahingoittumattomana kotiin. Ja jos hän lisäksi sattuisi tietämään, minne porvarien johtomiehet, varsinkin eräs, ovat piiloutuneet, ja sanoisi sen, työväki palkitsisi hänet niin, että hän saisi elää huoletonna loppuikänsä. Hannu kuuntelee puhujaa vain puolella korvalla. Hänen mieleensä muistuu kesäilta vanhan kodin kuistilla ja Konrad-setä, joka katsoi häneen oudon vakavasti ja puhui... Vaikka sinut, Hannu, pantaisiin seinää vastaan ja tietäisit voivasi pelastaa henkesi sanomalla vain yhden väärän sanan, niin älä lausu sitä, vaan kuole mieluummin. Kuolemaan vievä kipu on lyhyt, mutta kunniattomuuden kirous iankaikkinen. "Työväki palkitsee!" Hannu kuulee kiivastuneena sanovansa, "ette te ole työväkeä, vaan kurjia murhaajia, joilla ei ole oikeutta puhua työväen nimessä". Hannu ei halua syyttää työväkeä kuolemastaan, sillä hänen rakkautensa sitä kohtaan on sammumaton. Kaikki tämä kauheus on vieraan saastan vaikutusta, jonka Suomen oikea työväki kerran on korvaava isänmaalle – kummallista, selittämätöntä, kammottavaa harhaa, kuin olisivat paholaiset päässeet irti ja onnistuneet hetkeksi riivaamaan luonnostaan maailman parhaat ihmiset..?
He ovat tulleet jonnekin, Hannu ei tiedä minne, ja Hannu tyrkätään autosta maantielle ja raahataan metsään. Kim hän ei vastaa makean äänen houkutteluihin, sen sävy muuttuu epäinhimillisen julmaksi ja hän saa kovan iskun päähänsä. He kiduttavat häntä kuvaamattoman julmasti ja kiihtyen omasta pirullisuudestaan, veren näkemisestä ja hajusta äheltävät hänen kimpussaan kuin saalista raatelevat sudet. He riisuvat hänet alasti ja anastavat hänen vaatteensa. "Huonot sillä on vaatteet – köyhä se p–le on ollut", pilkkaa Jokio ja ottaa omaksi saaliikseen vain Hannun kellon. "Vaikka eipä tuo ratikka taida olla paljon arvoinen". He katsovat lumessa liikkumattomana makaavaa uhriaan vaieten hetkiseksi kuin olisi teon kauheus silmänräpäykseksi heille valjennut. Sitten Jokio sanoi kaartilaisille: "Päästäkää lahtari kitumasta – mitäpä tuota ruojaa enää rääkkää". Ja kaartilainen otti kiväärinsä ja tähtäsi läheltä Hannua päähän...
Hannu tunsi kidutuksen alkaessa viiltävää tuskaa ja rukoili Jumalalta voimaa kestääkseen miehuullisesti kuoleman kauhun. Sitten hänen ruumiinsa jo meni tunnottomaksi ja hän vaipui pyörryksiin ja vähitellen syvään tainnostilaan. Mutta hänen sielunsa ikäänkuin vain kirkastui ja avautui kuulemaan ja näkemään ylimaallista. Menneisyys kuvastui niin suurena onnena, että hänen täytyi itkeä kiitollisuudesta; tulevaisuusnäky ilmaisi hänelle sukupolvien toiveiden toteutuneen ja Suomen kansan kerran nousevan yksimielisenä suorittamaan osaansa pohjolan viljelyksessä ja ihmiskunnan kulttuurityössä. Sitten alkoi kuulua suloista laulua ja hän tunsi lähestyvänsä rajaa. Hän oli näkevinään ihmeellisen kirkkauden ja häntä vastaan tuli valkea pilvi, josta hehkui sanomaton rakkaus. Hän oli astunut siihen tositodellisuuteen, jonka olemassaoloon oli aina lujasti uskonut.
8
Päästyään vihdoinkin Hermannin luo Emma kertoi tälle hätäisesti, mitä oli tapahtunut, ja pyysi häntä Jumalan tähden rientämään apuun. Järkytettynä Hermanni nousi heti, käski Emmaa menemään takaisin Hellin luo ja kiiruhti itse lähimmän tietämänsä puhelimen ääreen hälyyttämään varsinaista järjestysvaltaa. Pian selvisi, ettei Hannua ollut tuotu mihinkään poliisikamariin. Kun Hermannin täytyi kertoa, millä asialla Jokio oli, ja että hänellä oli tällaisiin vangitsemisiin asianomaisen komitean eli siis Hermannin itsensä antama valtuutus, ei miliisi ollut halukas sekaantumaan juttuun. "Hoida itse määräyksesi ja miehesi".
Hermannin valtasi epätoivo, sillä hän ymmärsi olevan toivotonta lähteä nyt yöllä etsimään Jokion autoa. Ei auttanut muu kuin odottaa aamua ja sitten ryhtyä hakemaan Hannua. Kävellessään pimeitä katuja Hermanni totesi kauhistuneena, miten omituisesti ja vastuunalaisesti Hannun kohtalo oli liittynyt häneen ja Emmaan. Molemmat he olivat tarkoittaneet Hannulle paljasta hyvää, mutta joutuneet siitä huolimatta hänen tuhonsa välikappaleiksi. Ihmisten kohtalot ovat varmaan tällä tavalla, onnessa ja onnettomuudessa, riippuvaisia toisistaan, hammasrattaita, jotka pyörivät loppumattomana koneistona. Silloin kun nämä rattaat ja niiden pyörimisen seuraukset huomataan, sydäntä voi avartaa onni tai vihlaista tuska riippuen siitä, minkälainen elämäntilanne paljastuu. Silloin myös aletaan tutkia, mistä oli johtunut, että näin oli käynyt.
Mistä oli johtunut, että Hermanni oli joutunut perimmäiseksi syylliseksi Hannun kuolemaan? Hermanni näet tunsi Jokiota niin paljon, että tiesi tämän murhanneen Hannun, koska ei kerran ollut tuonut häntä miliisin säilyyn. Tämä kysymys nousi Hermannin tuntoon raskaana kuin vuori ja vaatien vastausta sysäsi kaikki muut ajatukset syrjään. Sitä ei voinut väistää eikä tyydyttää puolinaisilla todistuksilla, vaan se kalvoi kuin tulinen rauta vaatien totuuden tunnustamista. Hermanni harhaili ympäri kaupunkia ilman päämäärää, ankaran sielullisen tuskan vallassa. Hän tunsi sielustansa nousevan sen myönnytyksen, joka oli ainoa tunnonpoltetta tyydyttävä vastaus, mutta taisteli sitä vastaan viimeiseen saakka kuin hukkuva, sillä hän aavisti, mikä oli oleva tuon tunnustuksen seuraus. Mutta hänen kohtalonsa hetki oli tullut eikä taistelu sitä vastaan hyödyttänyt mitään. Aamun valjetessa, jolloin masentuneet, alakuloiset, pelokkaat perheenäidit, talousapulaiset ja lapset jo asettuivat hytisten vilusta maitojonoihinsa ja alkoi uusi epätoivon harmaa päivä, Hermanni hiipi huoneeseensa ja kaatui suulleen vuoteelleen. Ankara itkun ja vilun täristys puistatti häntä ja hän ajatteli itseään inhoten. "Se, mikä elämässäni on ollut valhetta ja tekoa vasten parempaa tietoani ja oikeudentuntoani, on johtanut tähän", hän eritteli nyt itseään säälimättömästi. "Minulta ei ole kukaan milloinkaan kieltänyt oikeutta harrastaa työväen asiaa, vähäväkisten elämän kohentamista, veljeyden, vapauden eikä tasa-arvoisuuden aikaansaamista, mutta sen ovat minulle sanoneet isäni ja äitini, Hannu ja omatuntoni, koko se puhdas ja koruton vanhurskaus, jota aina olen halveksinut, että 'pysy, Hermanni, totuudessa ja tunnusta se pelkäämättä'. Jos olisin noudattanut heidän neuvoaan, olisin hyödyttänyt työväen asiaa sen sijaan että nyt ymmärrän vahingoittaneeni sitä, olisin edistynyt jalossa, uhrautuvassa inhimillisyydessä ja saisin tällä hetkellä ehkä kokea sitä isänmaallisuuden ylevyyttä, jota olen aina salaa porvareilta kadehtinut, puhumattakaan hyvän omantunnon suomasta rauhasta ja kirkkaasta miehuudesta. Minusta ei silloin olisi tullut sitä saastaista joukkojen liehittelijää, mikä nyt olen – kurjaa kiipijää, joka aina vaistoilee tietämättömän ja halpamaisen lauman eli enemmistön tahtoa ja omaksuen sen mielipiteekseen kelluu tuon saastan ylimpänä kokkareena kuin rupikonna liejuhaudan pinnalla. Minusta ei olisi tullut isänmaani kavaltajaa eikä ryssäin liittolaista, vaan seisoisin ehkä tällä hetkellä siinä rintamassa, jonka silmiin kajastaa todellinen vapaus, ihanne, jota vieras saasta ei ole päässyt turmelemaan ja joka ihmeellisesti avartaa ja ylevöittää sydäntä ja kasvattaa uljaita miehiä..."
Kello oli kymmenen paikkeilla, kun Hermanni koputti Jokion ovelle. Jokio asui yhteistaloudessa muutaman naisen kanssa. Tiedettiin tätä rangaistun parittelusta ja otaksuttiin hyvällä syyllä, koska heillä oli useita huoneita ja niissä asukkeina nuoria, osalta venäläisiäkin tyttöjä, saman ammatin olevan edelleenkin heidän pääelinkeinonaan. Venäläinen sotaväki tarvitsi tällaisia laitoksia, minkä vuoksi poliisi ummisti ainakin toisen silmänsä. Sisemmässä toveripiirissään Jokio ei asiaa salannutkaan. "Siveellisyys on porvarillinen ennakkoluulo", hän puheli herttaiseen, luottavaiseen tapaansa, "josta valistuneen ihmisen on päästävä irtautumaan. Uudessa yhteiskunnassa, jossa köyhälistö hallitsee, ei tunneta edes 'siveellisyys'- tai 'siveettömyys'- sanojakaan. Ihmiskunnan onnettomuus johtuu osaltaan myös siitä, että luonnon vietti on kahlehdittu. Eihän ole terveellistä kärsiä leivän nälkää – miksi olisi siis kärsittävä ruumiin nälkää?"
Talo oli elinkeinonsa vuoksi sellainen, että sen asukkaat nukkuivat pitkään. Jokio oli lisäksi väsynyt virkatoimiensa myöhäisyyden vuoksi ja oli siis Hermannin tullessa vuoteessa. Siitä huolimatta hän tervehti Hermannia leppoisasti ja pyyteli istumaan:
– Toveri painaa puuta... Nukuttaa, kun oltiin viime yönä ajojahdissa. Sen mainitun Vapaan sanan toimittaja on nyt lopettanut vastavallankumouksellisen vehkeilynsä...
– Älä! Hermanni oli ihastuvinaan ja kysyi jännittyneenä, miten Jokio oli päässyt rikollisen jäljille.
– Näetkös, toveri, se oli sillä lailla, kertoi Jokio hiukan venäläisvoittoisesti, – että saatiin kuulla olleen keskusteluja laittoman lehden painattamisesta jossakin en tiedä missä, ja ruvettiin seurailemaan sitä lankaa. Ja tuossa pöydällä olevista papereista näet osutun oikeaan paikkaan. Se on ollut paatunut vapaan sanan mies, kun sen hallussa oli noita taantumuksenkin aikaisia lehtisiä.
Hermanni katseli niitä ja pisti kaikki taskuunsa sanoen niitä tarvittavan pidettävässä tutkinnossa. Hänen katseensa viivähti niiden alta näkyviin tulleessa kellossa. Huomaten sen Jokio selitti:
– Se on sen rikollisen kello. Otin sen, vaikka ei se paljon arvoinen ole – vanha hopearatikka. Pistä taskuusi, jos haluat. Miesraukka on ollut köyhä. Alusvaatteet olivat niin kuluneet ja paikatut, etteivät kaartilaisetkaan niistä huolineet. Kumma, että herra on tyytynyt sellaisiin. Siitä on kauan, kun minä tuollaisia pidin. Kyllä kansanjohtajalla sentään täytyy olla muutama silkkitrikoo-alusvaatekerta.
Hermannin sormet vapisivat hänen ottaessaan kellon ja napsauttaessaan sen kuoren auki. Hän tunsi kellon. Hannu oli saanut sen vanhemmiltaan rippikoulumuistoksi ja oli näyttänyt sitä Hermannille opettaessaan hänelle silloin tiedon alkeita. Kannen sisäpuolella oli Hannun nimi ja sen alla Joh. ilm. 2,10. Hermanni kysäisi:
– Ei sinulla tietenkään ole Uutta Testamenttia?
Jokio purskahti makeaan, sydämelliseen, herttaiseen, niin rinnan täydeltä tulevaan nauruun, että piti oikaista itseään voidakseen päästää hohotuksen esteettömästi raikumaan. Tyynnyttyään hän vastasi:
– Mainiota pilaa, kerrassaan ensiluokkaista. Mutta pila pilasta. Eikö ole suurenmoista, että minulla tosiaankin on Uusi Testamentti, vieläpä kaksi sellaista. Tuossa ne ovat hyllyllä, kuten näet, Ingersollin vieressä. Pyhät kirjat on aina paras asettaa toistensa seuraan. Mutta mitä sinä Uudella Testamentilla tässä kesken kaikkea?
– Kellon kuoreen näkyy vain merkityn raamatunlause...
Sillä aikaa kun Hermanni otti Testamentin ja avasi sen, Jokio pakinoi leikillisesti:
– Toinen Testamentti on rippikoululahja, jollainen sen kurssin suorittaneille silloin annettiin. Olin hurskas nuorukainen ja uskoin justiin niin kuin katkismuksessa käskettiin. Mistäpä oppimaton maalaistollo parempaa ymmärsi. Vasta sitten kun pääsin ihmisten ilmoille ja valistuksen pariin, alkoi tuo vanhanaikainen ennakkoluulojen ja taikauskon saasta irtautua. Toinen Testamentti – jaa, ehkäpä näit sen kannessa nimen?
Hermanni oli tosiaankin nähnyt sen: Emma Koivukangas. Hän istui jäykistyneenä, kovettuneena, tuijottaen eteensä. Jokio vilkaisi häneen omituisesti ja jatkoi hiukan hämillään:
– Niin, Emma asui kerran muutaman vuorokauden luonamme, mutta karkasi sitten, kun ei ymmärtänyt hyvyyttäni. Testamentti unohtui häneltä meille. Ota se ja anna hänelle – minulle riittää yksi Raamattu. Valistuneena miehenä tietenkin ymmärrät, että Emman silloin harjoittama ammatti on yhtä kunniallista ja arvossapidettävää kuin mikä muu työ hyvänsä. Sikäli erikoinen sisaresi kuitenkin oli, että oli valitsemastaan yhteiskunnallisesta toimialasta huolimatta edelleen vanhanaikaisen uskonnollisen taikauskon riivaama. Voit kuvitella pöyristystäni, kun tapasin hänet joskus ihan polvirukouksesta. Se oli kaameata! Mutta mikä se lahtarin kellon raamatunlause sitten on?
Hermanni luki tukahtuneella äänellä:
"Älä pelkää sitä, mitä tulet kärsimään. Katso, perkele on heittävä muutamia teistä vankeuteen, jotta teidät pantaisiin koetukselle, ja teidän on oltava ahdistuksessa kymmenen päivää. Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun".
– Jassoh! nauroi Jokio, – siitäkö se "elämän kruunu" onkin kotoisin. Olen käyttänyt puhuessani kansalle usein tuota uskollisuuskohtaa, mutta olen luullut sitä omaksi viisaudekseni. On varmaan tarttunut mieleen nuoruuteni epägriidillisen pimeyden aikana. Kyllä se lahtari oli muuten uskollinen kuolemaan saakka, niin kovasisuinen, ettei huokausta päästänyt, vaikka serveerasimme hänelle hiukan sakin hivutustakin. Mutta kai sen naama sitten venähti, kun ei elämän kruunua annettukaan.
9
– Miten se kaikki tapahtui ja missä? kysyi nyt Hermanni. – Täytyisi saada viran puolesta asiasta täysi selko.
Jokio ei ollenkaan kainostellut tekoaan, vaan päinvastoin ylpeili siitä, selostaen sen laajasti ja juurtajaksaen. Erikoisesti hän oli mielissään tepposestaan, jolla oli saanut Emman aukaisemaan oven. Kuultuaan kaiken Hermanni sanoi:
– Kun se paikka ei ole sen kauempana, niin etköhän lähtisi opastamaan minua sinne? Haluaisin itse nähdä, minkälaisen palkan tuo julmettunut työväen vihollinen sai.
– Miksi en, tottakai, mukautui Jokio, joka oli kertoessaan ruvennut pukeutumaan ja antoi esitykselleen eloisaa sävyä liikehtimällä ja viittoilemalla draamallisesti. Hän olikin piirinsä huvitoimikunnan ja näytelmäkerhon parhaita kykyjä. Hän jatkoi leikillisesti:
– Onhan minulla näin päivin aikaa, sillä varsinaiset työni ovat olleet nuoruudesta saakka sellaisia, että ne ovat luonnistuneet parhaiten pimeässä. Porvarit meitä joskus haukkuvat pimeyden enkeleiksi ja osuvat silloin oikeaan, sillä ainakin minä tunnustan olevani sellainen, vaikkakaan en pahassa merkityksessä. Mikä muuten on pahaa ja mikä hyvää – sen ovat porvarit sotkeneet niin, että minullakin se pyrkii joskus olemaan epäselvänä. Lähdetään heti, kunhan haukkaan hiukan ja otan rotevan ryypyn. Ihminen on pelkkää ainetta ja vaatii sitä ylläpidokseen. Kimpale läskiä ja juomalasi viinaa pitävät hänet työkunnossa varsinkin näin sodan aikana ja helmikuun pakkasilla.
He lähtivät. Matka kului Jokion puhellessa herttaiseen, leppoisaan tapaansa ja Hermannin kuunnellessa ja vain joskus murahtaessa vastaukseksi jotakin. Suoraan ja empimättä Jokio vei hänet murhapaikalle, jonkin matkaa tiestä olevaan synkkään kuusikkoon, jossa oli lumessa temmellyksen jälkiä ja verta. Potkittuaan eräästä kohdasta lunta syrjään Jokio sanoi Hermannille:
– Siinä on lahtarin raato. Tarkasta, onko oikea.
Hermanni kumartui Hannun puoleen ja näki kaiken tapahtuneen ja olevan juuri niin kuin Jokio oli kuvannut. Hannu oli kuten kymmenet muut kidutettu kuoliaaksi. Ilmaisematta kuitenkaan mielenliikutustaan Hermanni peräytyi huolettomasti viheltelevän Jokion rinnalle ja sanoi:
– Täytyy olla kova luonto voidakseen tehdä tällaista.
– Joo, vastasi Jokio, – köyhälistön esitaistelijan täytyy tukahduttaa sääli ja kaikki muu heikkous porvarin ollessa kysymyksessä. Venäjällä siihen miehiä erikoisesti harjoitetaan. Pitää oppia pistämään puukkoa hitaasti, sentti sentiltä, ja katsoa puolueettomasti, minkä vaikutuksen se tekee. Tai vaikka polttaa roviolla.
– Ei siis saa lyödä näin lujasti? kysyi Hermanni ja iski puukkonsa vartta myöten Jokion sydämeen.
Hän katsoi kylmästi Jokion kuolinkamppailua, joka oli lyhyt, mutta raju. Kuvaamaton hämmästys ilmeni Jokion kasvoista ja katseessa paloi voimaton raivo. Mutta juuri silmäteräin sammuessa niihin ilmestyi sanomaton tyrmistys, korkein mahdollinen kauhu kuin hän olisi nähnyt sellaista, jota ei milloinkaan ollut osannut edes aavistaa. Hermanni ajatteli huomioidessaan tätä, että ehkäpä Jokio näki noutajansa tulevan.
Hermanni raahasi Jokion ruumiin syrjään ja pudotti sen kahden kallion väliseen rotkoon. Hän hävitti verijäljet ja käveli paikalla eri suunnille peittääkseen askeleensa. Sitten hän läksi kiireesti kaupunkiin hakemaan ajuria, jonka reessä toisi Hannun ruumiin pois. Hän toimi tarmokkaasti ja neuvokkaasti, silmänräpäystäkään epäröimättä. Illan tullen Hannu lepäsi arkussaan krematorion ruumishuoneessa.
Palatessaan krematoriolta Hermanni tunsi ensimmäistä kertaa tänään vaikeaksi noudattaa sen johdattajan käskyä, joka oli Hannun kuoleman jälkeen määrännyt kaikki hänen tekonsa. Hänen tuli näet nyt mennä Hellin luo ilmoittamaan Hannun kohtalosta ja tekemään tiliä omasta osuudestaan siihen. Tuntui kuin hän olisi kiivennyt pystysuoraa vuorenrinnettä eikä kävellyt sitä tasaista katua, joka vei Hellin asunnolle. Hänen arassa sydämessään oli lapsuudesta saakka asunut puhtaista puhtain, lumivalkoinen kunnioitus Helliä, tuota ihmeellisen kaunista olentoa kohtaan, joka ei hänen mielestään kaikiste ollut todellinen ihminen, vaan ylimaallinen keijukainen, hyvä hengetär. Kun Helli oli joskus ilmestynyt Korpelan torppaan ja pyytänyt Hermannia tekemään jotakin, niin oli siinä kohden, missä hän oli seissyt, puhellut ja nauranut, vielä hänen poistuttuaan kauneuden ja puhtauden hohtava kajaste, johon täytyi tuijottaa kuin lumottuna. Milloinkaan, pahimman luokkavihansakaan aikana, Hermanni ei ollut loukannut Helliä edes ajatuksissaan, saati sitten sanoilla tai teoilla. Kun hän vallankumouksen alkaessa oli tarjonnut hänelle kättään hyvästiksi ja Helli oli tarttumatta siihen leimannut hänet isänmaanpetturiksi, tuo tuomio oli ollut hänelle melkein ylivoimainen. Hän oli mielessään päättänyt näyttää Hellille olevansa muuta ja parempaa kuin porvarillinen isänmaalla-intoilija: köyhälistön vapaussankari, jolle neito kuka tahansa kerran ihastuneena myöntäisi tämän nimen. Ja tässä hän nyt oli: eikä vain isänmaanpetturi vaan kaksinkertainen murhaaja, Kain, joka oli surmannut veljensä Abelin ja oli nyt tuomittu kulkijaksi ja pakolaiseksi.
Mutta hänen täytyi mennä, sillä johdattajan ääni oli taipumaton. Tässä hän jo olikin Emman keittiön oven takana ja käsi nousi väkisin kolkuttamaan. Kun pitkän ajan kuluttua Emma kysyi avaamatta, kuka koputtaja oli, Hermanni vastasi:
– Tällä kerralla todellakin Hermanni.
Ovi aukesi ja hän seisoi sisarensa edessä. Emman suurissa, vesikiehteisissä silmissä vilahti sekunnin verran iloista odotusta, joka kuitenkin samalla katosi Hermannin ilmeen sanoessa, ettei siihen ollut aihetta. Kysymättä ja sanomatta mitään Emma ohjasi veljensä Hannun huoneeseen, jossa Helli odotti. Helli nousi, tuli häntä vastaan, katsoi Hermanniin tummin, palavin silmin ja kuiskasi:
– Hannu on siis kuollut?
Hermanni painoi päänsä vastaamatta mitään. Helli kuiskasi:
– Kerro kaikki, mitä tiedät.
Hermanni teki niin, alusta alkaen, hitaasti ja järeästi, aina siihen hetkeen saakka, jolloin oli saanut Hannun hautaustoimiston avulla pestyksi ja puetuksi arkkuun ja tämän sijoitetuksi ruumishuoneeseen. Hän lopetti:
– Minusta tuntui, ettei Helli-rouvan pitänyt nähdä Hannua siinä tilassa, mihin murhaajat olivat hänet jättäneet. Nyt hän sensijaan on kuin nukkuva ainakin – jalo ja vakaa kuin eläessään. Huomenna voitte mennä Emman kanssa katsomaan häntä. Toimitin hänet metalliarkkuun siksi, että arvelin Helli-rouvan saattavan hänen tomunsa sinne, missä hänen isänsä ja äitinsä ovat. Hannu ikäänkuin kuuluu sinne – on vaikea ajatella hänen olevan haudattuna tänne vieraaseen paikkaan.
Kun Helli ja Emma vain itkivät, Hermanni jatkoi alakuloisesti:
– Eipä sillä, että Helli-rouva ajattelisi kostoa, sillä se tosiaankin kuuluu Jumalalle, mutta kun olen tänään tuntenut toimivani hänen käskystään, niin tulkoon mainituksi, ettei Jokio ole enää elävien joukossa, vaan on saanut tekojensa palkan, mikäli kuolema on sellainen. Ne kaksi muuta ja autonajaja olivat vain Jokion käskyläisiä ja jääkööt meiltä rauhaan. Tiedän heidän nimensä ja toimitan niin, että oikeus heidät kyllä tapaa sitten, kun lailliset olot palaavat. Tässä ovat Hannun kello ja häneltä ryöstetyt paperit. Sinulle, Emma, tuon takaisin tämän Uuden Testamentin – siinä on nimesi.
Hän katsoi sisareensa surullisesti ja jatkoi:
– Pyydän, Emma, ettet milloinkaan jätä Helli-rouvaa, ellei hän puolestaan tahdo erota sinusta, vaan että omistat koko elämäsi hänen hoitamiseensa ja Hannun muiston vaalimiseen. Koeta edes siten minun puolestani, vaikka en sitä ansaitsekaan, korvata pahaa, jota olen tahtomattani, vain sen vuoksi, että pidin valhetta epäjumalanani, tullut hänelle ja Helli-rouvalle tuottaneeksi. Milloinkaan en ole tuntenut niin elävästi kuin nyt, miten hirveän jäljen synti tekee ja kaameat seuraukset aiheuttaa.
Hän pyöritteli lakkiaan ja jatkoi taas hämillään ja liikutettuna:
– Lähtiessäni viimeksi täältä olin komeata poikaa ja varma siitä, että muutaman kuukauden kuluttua tulen kuninkaana takaisin. Silloin tarjosin ylpeänä kättäni hyvästiksi ja suutuin, kun Helli-rouva ei ottanut sitä vastaan. Nyt en rohkene sitä edes tarjota, sillä kammoan sitä itsekin enkä siedä sen koskettavan valkeata viattomuutta ja pyhyyttä. Sanon siis vain näin hyvästit Helli-rouvalle ja sinulle, Emma...
Helli ojensi hänelle molemmat kätensä ja sanoi:
– Kiitos, Hermanni, kaikesta hyvästä, mitä aina olet minulle sekä tarkoittanut että tehnyt. Kunpa Hannu eläisi, hän iloitsisi ja sanoisi aina pitäneensä Hermannia miesten miehenä. Aate on vienyt Hermannia kuten monta muutakin harhaan, mutta jalo sydän säilyy aina puhtaana.
Ja Helli kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi:
– Hermanni ei saa tehdä itselleen pahaa!
Hermanni hymähti surumielisesti ja kääntyi siskoonsa:
– Sitä älä sure, että Jokio sai sinut viekkaudella avaamaan oven. Hän olisi tullut sisään joka tapauksessa.
Emma alkoi taas itkeä:
– Uskoin Jumalan määränneen minut Hannun varjelijaksi ja pelastajaksi, ja siksi kävin luonasi. Mutta tulinkin hänen vihollistensa välikappaleeksi. Sitä minun on niin vaikea kestää...
Tultuaan kotiin Hermanni kirjoitti seuraavan kirjeen:
Rakkaat isä ja äiti sekä veljeni Aaro.
Se asia, jonka Emma tulee teille kertomaan, on saanut aikaan sen, jota niin kauan olette turhaan toivoneet ja rukoilleet ja josta minua viime kirjeessänne niin aiheellisesti rankaisitte: olen huomannut omistaneeni elämäni valheelle ja vahingoittaneeni aatetta, jota luulin edistäneeni – turmelleeni tuhansia sieluja ja johtaneeni ne siihen kadotukseen, jossa tätä kirjoittaessani olemme. Olen kauhealla tavalla saanut tuntea, ettei Jumala anna itseään pilkata, vaan odottaa aikaansa ja iskee sitten. Kiemurtelen nyt maassa kuin kurja mato, mutta en uskalla anoa anteeksi siltä, isänmaaltani, enkä Jumalalta, koska rikkomukseni heitä molempia vastaan ovat anteeksiantamattomat. Niin ovat tekoni teitäkin kohtaan, arvoisat vanhempani, mutta olen oppinut tuntemaan rakkautenne niin rajattomaksi, että se ulottuu kurjuuteeni saakka. Oheisen pankkikirjani ja kaiken vähäisen irtaimistoni testamenttaan täten teille, vanhemmilleni, vähäiseksi maksuksi kaikesta, mitä olen teille velkaa. Voitte, isä, ottaa nämä rahat hyvällä omallatunnolla, sillä ne on ansaittu sorvin ja viilapenkin ääressä rehellisellä työllä ja ajatusten parissa, joita ei ehkä aina ole tarvinnut hävetä. Sinulle, Aaro, lähetän tervehdykseni ja pyynnön, että edelleenkin tarkoin pysyttelisit sillä tiellä, jolla nyt olet ja joka olisi ollut minun ja kaikkien muidenkin suomalaisten tie, elleivät ulkomaisen saastan opissa olleet perkeleen asiamiehet olisi sumentaneet silmiämme. Mutta tuhoon eivät onnistu meitä saattamaan, vaan valkoinen asia on voittava sekä meillä että vihdoin koko maailmassa. Sen näen nyt silmillä, jotka kuoleman läheisyys tekee teräviksi. Sanon teille täten viimeiset kiitokset ja hyvästit. Jos joskus muistatte minua, niin tietäkää, että makaan mielelläni isänmaan povessa, iloiten siitä, että sain toki ennen kuolemaani silmät auki ja totuudentunnon sydämeeni.
Teidän maailmanparantajapoikanne Hermanni.
Hän sulki kirjeensä ja pankkikirjan kuoreen ja kirjoitti siihen vapisemattomalla kädellä osoitteen. Sitten hän alkoi kirjoittaa selontekoa Hannun kuolemasta ja kaikista siihen johtaneista asianhaaroista ja kuvasi tarkoin oman osuutensa. Sen, minkä katsoi tapahtuneen omalla vastuullaan, hän kertoi tarkkaan, mutta vaikeni muusta, koska ei tahtonut ruveta ilmiantajaksi. Selostus loppui pyyntöön, ettei häntä etsiskeltäisi, koska hän ei ole enää silloin, kun kirje tulee järjestysvallan käsiin, elävien joukossa, ja että osoitettaisiin armahtavaisuutta niitä kohtaan, jotka johtajiensa harhaannuttamina ovat vain taistelleet aatteen puolesta, eksymättä rikoksiin. "Sillä valkoisen ja punaisen Suomen täytyy tehdä sovinto, jos mieli maan ja kansan menestyä. Piirsi kuolema silmäinsä edessä Hermanni Koivukangas, metallisorvari".
Aamulla hän meni vuokraisäntänsä Juho Vuorion luo ja sanoi:
– Minulle on tullut äkillinen matka, joka voi kestää kauan. Voisitko postittaa nämä kirjeet sitten, kun lailliset olot ovat palautuneet?
– Kyllä vain, miksi ei, sammalteli Vuorio hämmästyneenä. – Minkälaisia laillisia oloja tarkoitat?
– Tavallisia vanhoja porvarillisia oloja eli niitä, jotka valkoisten voitettua itsestään tulevat voimaan siksi, että ovat järjellisiä. Valkoiset näet voittavat, kuten hyvin tiedämme. Rahalähetykset on paras uskoa valkoisille postivirkamiehille...
– No-no, mitä nyt puhut! hämmästeli Vuorio. Hermanni jatkoi:
– Tässä on sinulle vuokra kesäkuun ensimmäiseen päivään. Irtaimistoni olen määrännyt isälleni, joka aikoinaan ilmoittautunee sinulle. Pidä huolta siitä siihen asti. Nämä loppurahat pyydän lähettämään tässä lapussa olevalla osoitteella ja sanomaan terveiseni ja kiitokseni. Hän – Aapo Selja – on vanha työväenmies – ei ole hyväksynyt kapinaa ja rohkenee uskoa Jumalaan ja pelätä häntä...
– Mutta, Hermanni, mitä nyt oikein tarkoitat? Ethän vain ole sairas?
– Kunpa olisin ollut aina niin terve ja järkevä kuin nyt. Sanon sinulle nyt hyvästi, Juho Vuorio. Olen aina mielelläni puristanut kunnon miehen kättä. Älä huoli puhua minusta kellekään äläkä ole tietävinäsi mitään, jos tulevat kysymään.
Hermanni meni ja Vuorio jäi kummastuneena katsomaan hänen jälkeensä ja kädessään oleviin kirjekuoriin ja rahoihin. Sitten hän lukitsi nämä lipastoonsa ja sanoi vaimolleen:
– Se on tuo Hermanni Koivukangas miesten parhaita.
Hermanni tahtoi kuolla, mutta ajatus oman käden nostamisesta ohimolle oli hänestä voittamattoman vastenmielinen. Sitäpaitsi se ääni, jonka johdatusta hän edelleen noudatti, kuulosti kieltävän sellaisen teon. Hermanni ehdotti silloin johdattajalleen, että hän lähtee rintamalle taistelemaan toveriensa riveissä. Siihen tämä tuntui myöntyvän, mutta kysyi samalla: "Voitko enää ampua isänmaan puolesta kamppailevia veljiäsi?" Hermanni ymmärsi sen olevan hänen nykyisessä mielentilassaan mahdotonta, mutta huomaten asiansa selkenevän lisäsi: "Mutta voin silti ottaa kuoleman vastaan heidän kädestään ansaittuna rangaistuksena isänmaanpetoksesta". – "Mene ja tee se, niin saavutat sovituksen".
Tästä johtui, että kun punaisen ketjun miehet lähtivät valkoisten tulen kiihtyessä peräytymään, heidän vaitelias toverinsa, joka tosin ei ollut ampunut laukaustakaan, vaan työskenteli vain haavoitettujen huoltamisessa, ja jonka oli ihmetellen nähty kävelevän pitkin ketjua pahimmassakin kuulatuiskussa ja tykinammusten jyminässä pystypäin, ajattelemattakaan suojan etsimistä, nousi kiveltä, jolla oli istunut vaipuneena ainaisiin synkkiin mietteisiinsä, ja meni hoitamaan nuorta punakaartilaista, jonka kuula iski maahan juuri silloin, kun hänen piti kääntyä väistymään. Kun Hermanni siinä murhemielin ja voimatta auttaa kuolevaa katsoi, miten elämä häipyi sikäli kuin lumen punaiset veriruusut kasvoivat, ja laski kohtalon tunnolleen, remahti valkoisten uuteen, lähempänä olevaan asemaan siirretty konekivääri varmuuden vuoksi vielä kerran ennen syöksyä soittamaan kolkkoa, yksitoikkoista, nopeata katkonaissäveltänsä. Kuulasuihku viuhahti pitkin rintamaa ja Hermanni tunsi saaneensa yhden, pari, ehkä muutamia ankaria iskuja, joiden merkitys selvisi hänelle sekuntia myöhemmin. Hän nousi, astui askeleen, pari, ja kaatui käsivarret levällään suulleen lumeen.
Hermanni tunsi kuoleman lähestyvän ja kysyi hätäisenä itseltään, oliko vielä jotakin, joka mahdollisesti oli jäänyt häneltä tekemättä? Sitten hän ikäänkuin harmistui, että vielä kysyt: kaikkihan sinulta on jäänyt. Mutta jostakin kuului kuiskaus, että jos voit sanoa rakastaneesi jotakin vilpittömästi ja epäitsekkäästi, niin laiminlyöntisi annetaan anteeksi. Hermanni tutki kuumeisen kiireesti elämäänsä ja aikoi vastata, mutta ei rohjennut. Silloin ääni kehoitti häntä lempeästi ja hän uskalsi vihdoin kuiskata rakastaneensa vähäväkisiä ja elämän pimentopuolelle jääneitä kaikesta sydämestään, mielestään ja sielustaan, milloinkaan etsimättä omaa etuaan. Entä vielä? kysyi ääni, ja Hermanni etsi hätäisesti, mutta ei löytänyt muuta kuin pienen mökin siellä kaukana virran rannalla, vanhempansa, siskonsa ja veljensä, Hannun ja – hän lisäsi ujostellen – Hellin, Aapo Seljan, taivaan hahtuvapilvet kotimökin yllä, virran, juhannusruusuja täynnänsä aaltoilevat rannat, hiekkaiset äyräät ja vilajavat pääskyset, auringon rusotuksen tyynenä iltana, ja siinä karkeloivat surviaiset... "Mutta sinähän olet rakastanut paljon!" sanoi ääni. "Ei, ei", vaikeroi Hermanni, "paljon se ei ole, ja pahinta on se, että vaikka sydämeni syvyydessä olen rakastanut Jumalaa ja isänmaata, en ole tätä rakkautta milloinkaan tunnustanut, vaan aina rikkonut sitä vastaan". – "Älä huolehdi", lohdutti ääni, "se annetaan sinulle anteeksi isäsi ja veljesi tähden". Hermanni tunsi tämän kuultuaan valkean rauhan hohtavan sieluunsa ja jostakin kuuluvan "ole uskollinen kuolemaan asti..." Hän oli näkevinään Hannun hymyillen ojentavan käsiään häntä vastaan ja siirtyi rajan yli sovitettuna ja onnellisena, leväten tukevasti isänmaan kamaralla kuin sitä syleillen.
Kun pohjalaisten ketju hetkistä myöhemmin saapui paikalle, meni eräs katsomaan, keitä punaiset kaatuneet olivat. Nuorukaisella oli povitaskussaan aloitettu mutta osoitteeton, kesken jäänyt ja allekirjoittamaton kirje – "Rakas tyttöni, kirjoitan sinulle nämä muutamat rivit jäähyväisiksi, sillä aivan tällä hetkellä jo täytyy rientää ketjuun –". Nuorukainen sai mennä kirjeineen tuntemattomaan hautaan, mutta ne taistelussa kovettuneet sotilaat, jotka joutuivat näkemään hänet ja kuulivat sanat "rakas tyttöni", herkistyivät ja surivat häntä. "Voi poikaparkaa!" päivitteli Peuran Ville; "katsokaahan, miten uljaan ja jalon näköinen se on – siitä olisi noussut ensiluokan suomalainen, kun nämä häiriöt olisi saatu selvitetyksi. Mutta kuka tämä toinen on? Herra hyvästi siunatkoon! Mitä te sanoitte? Hermanni Koivukangas. Kääntäkäähän selälleen – totisesti – Aukustin vanhin poika ja meidän konekiväärimestarimme veli. Taisi keikahtaa Aaron viime suihkusta – kuului olleen sisukas ja jumalaton punikki. Mitä? Eikö kivääriä – vain sidetarpeita. Olisiko toiminut sanitäärinä eikä rivimiehenä. Kantakaa ruumis pois, etteivät Aukusti ja Aaro saa nähdä sitä..."
Mutta Villen määräystä ei ehditty suorittaa, kun Aukusti jo ajoi saapuville konekiväärimiehistön seuraamana. Nähtyään ketjun kokoontuneen ja seisoskelevan totisena Aaro tuli saapuville tiedustelemaan, mikä oli kyseessä. Vastaukseksi sotilaat tekivät hänelle tilaa, jolloin hän näki Hermannin. Hän valahti kalpeaksi ja kumartuen veljensä puoleen koetteli hänen otsaansa ja totesi hänen jo kylmentyneen. Siinä käveli saapuville Aukustikin, katsoi ensin vähän kauempaa terävästi, aavisti kaiken, meni poikavainajansa luo ja koetti hänkin otsaa. Sitten hän suoristautui, katsoi Aaroa silmiin ja jauhoi leukaansa salatakseen liikutustaan. Aaro nielaisi muutaman kerran ja kääntyen sotilaisiin sanoi:
– Vaikka Hermanni on kaatunutkin väärällä puolella, niin pyytäisin silti hänen isänsä ja sen tähden, mitä hän on erehdyksistään huolimatta köyhän kansan eteen uurastanut, hänelle sotilaan kunniallista hautausta. Sama tulkoon osaksi hänen rinnallaan kaatuneelle nuorukaiselle.
– Selvä on, vastasi Peuran Ville omasta ja muiden puolesta.
10
Helli seisoi Länsi-Heikinkadulla ja katsoi suruhuntunsa takaa valkoista kenraalia, joka ratsasti juuri ohitse esikuntansa ja armeijansa ensimmäisenä. Kenraalin katse sattui Helliin, ja arvaten, mikä todennäköisimmin oli tänä aikana surupuvun aiheuttanut, hän teki kunniaa. Helli rohkeni ottaa tervehdyksen vastaan syvästi kumartuen. Hän tunsi sen ilahduttavan sydäntään ja antoi sen mennä edelleen kaikille niille Suomen leskille ja äideille, jotka olivat uhranneet miehensä tai poikansa tai molemmat. Tuntui kuin se olisi sisältänyt tunnustuksen ja lohdutuksen, ja saanut surun ylevöitymään seesteiseksi, jaloksi alistumiseksi. Helli tuli siinä ajatelleeksi, että ne uhrit, jotka olisivat tuntuneet ylivoimaisilta ja mahdottomilta, jos niistä olisi puhuttu vuotta aikaisemmin, olivat nyt toteuduttuaan kaikessa kovuudessaan ja armottomuudessaan tulleet siksi teoksi, jota ilman kansa ei voi vaatia itsenäisyyttä; ne olivat leikanneet Suomen kansan kertakaikkiaan irti menneisyydestä ja lahjoittaneet sille voimantunnon, rohkeuden ja luottamuksen tulevaisuuteen. Hellin sydän sykähti onnesta ja hän kääntyi vieressään seisovan Emman puoleen, puristi tämän kättä ja kuiskasi: "Kuule!"
Kuinka huikaisevan korkea ja sininen olikaan taivas tänä Suomen ensimmäisenä varsinaisena vapaudenpäivänä. Punaisten veririepujen sijasta liehuivat vapauden, uskon ja isänmaan valkeat viirit, ja kansainvälisen orjakarjunnan sijasta helisivät ilmassa sytyttävät suomalaiskansalliset sävelet. Soitettaessa "Kaunista Karjalaa" Helli kuuli takaansa huomautuksen "Kaunis marssi tuo!" ja katsahtaen taakseen tunsi Joonaan, Hannun ylioppilasaikaisen tuttavan, josta Hannu oli hänelle kertonut. Komppania ja pataljoona toisensa jälkeen marssia jymisti ohi johdattaen elävästi Hellin muistiin sen Hannun usein mainitseman mielikuvan, että hän oli alati ja varsinkin yöllä kuulevinaan valkoisen armeijan raskaan, jymisevän marssin. Äkkiä Emma tarttui Hellin käsivarteen ja äännähti jännittyneesti. Kuka oli tuo päivettynyt, pitkä ja solakka sotilas, joka asteli komppaniansa johtajana uljaan huolettomasti, voimantuntoisen vaivattomasti ja keveästi, luoden joskus ihmisjoukkoon valoisasti miehekkään, kauniisti välähtävän katseen. "Se on Aaro!" sanoi Emma sitten, ja kirkaisi iloisesti veljensä nimen, niin että se tuntui jäävän väräjämään ilmaan. Aaro kuuli sen, katsahti Emmaan päin ja vastasi niin komealla ja miehekkäällä kunnianteolla, että väkijoukosta kuului hyväksyvä humahdus. Mutta kuka on tuo hampaisiin saakka aseistautunut soturi, jonka lyhyt tussarikivääri, mauserpistooli, pitkä sapeli ja kilisevät kannukset ovat ristiriidassa hänen poleteistaan tänne saakka näkyvän valkean ristin kanssa? Helli huutaa ihastuen "Kaarlo", ja sotapastori käännähtää ja tekee kunniaa. Hän ei ole kantanut aseitaan vain koristeeksi, vaan on suoritettuaan kenttäjumalanpalvelukset, rukoukset ja hautaukset liittynyt peräpohjalaistensa rinnalle ketjuun ja antanut paholaiselle ei siis vain "teoreettisella haukkumisella", kuten Peuran Ville asian määritteli, vaan käytännölliselläkin tavalla vasten leukoja, mihin hänellä ensiluokkaisena erämiehenä ja ampujana oli täydet mahdollisuudet. Taas Emma äännähti ihastuneesti ja vilkuttaen kädellään huusi "Isä, isä!". Helli katsoi ihmeissään. Konekiväärikärryjen ajopenkillä istui kaksi miestä, joiden korkean mannerheimlakin alta näkyi valkeata tukkaa ja kasvot, joihin ikä oli jo uurtanut ankarat vaot. Sarkaisen sotilastakin rintamuksesta loisti molemmilla vapaudenristin punainen, valkoraitainen nauha. Toinen oli Aukusti, hoidellen ohjaksia yhtä vakaasti ja järkkymättömästi kuin konsanaan silloin, kun hänen piti tykkien jylistessä ja kranaattien räjähdellessä viedä "ompelukoneensa" uuteen, tehoisampaan asemaan. Suoritettuaan velvollisuutensa hän saattoi hevosensa suojaan ja istahti sinne polttavin mielin seuraamaan Aaron ja tämän komennossa olevien poikien toimintaa. Usein hän silloin otti kontistaan rovastin postillan ja ravitsi sieluaan järeällä sanalla. Jos Helli olisi voinut nähdä kärryjen pohjalle, hän olisi huomannut siellä kaksi vanhuuttaan ruskeata, korvista jo risaista tuohikonttia, joista ukot eivät olleet mielineet tälläkään tärkeällä hetkellä luopua. Toinen oli tietenkin Aukustin rinnalla istuvan Kemppaisen omaisuutta, nyt ikäänkuin vapauden ja uuden tulevaisuuden kunniaksi täynnä selvää leipää. Kemppainen oli oikeastaan "soppakanuunan" kuski, mutta kun niitä kojeita ei ollut otettu paraatikulkueeseen, hän olisi mielipahakseen jäänyt paraadista pois, ellei Aukusti olisi ottanut häntä päällikön luvalla kärryihinsä. Vapaudenristi oli annettu molemmille palkinnoksi siitä rohkeudesta ja neuvokkuudesta, jota he olivat useita kertoja osoittaneet ei vain menemällä tiukan paikan tullen ketjuun, vaan vielä haavoittuneiden korjaamisessa pois ukkosena pauhaavan taistelun jaloista. Kumpaisellekin näytti pelko olevan tuntematon eikä sitä tilannetta tullut, jossa Kemppaisen hyväntuulinen puheenpito olisi häkeltynyt. Vaikka hän oli tuntenut sydämensä katkerasti murheelliseksi silloin, kun oli oltuaan ketjussa joutunut raahaamaan sidontapaikalle jalattomaksi ammuttua Peuran Villeä, hän oli silti tullut sivumennen huomauttaneeksi Aukustille ja muille läsnäolleille, että "metsänhoitajan on tämän jälkeen hankalanpuoleista hyppiä rissakkaa, siinä kun näet tarvitaan jalat".
Vapausarmeijan marssia kestää yhä; liput liehuvat, soitto raikuu, tahdikkaat askeleet jymisevät. Kevätahavien paahtamia, jänteviä, terävästi silmäileviä miehiä; sinisilmäisiä, avokatseisia nuorukaisia; valkopartaisia vanhuksia, jotka ovat nuortuneet isänmaan keväässä; vielä enemmän: näkymätön armeija heidän rinnallaan, historian aamusta alkava sukupolvien sarja, kaikki ne lukemattomat soturit, joiden sydäntä on kerran avartanut vapauden pyhä tunne, jotka ovat sen puolesta jännittäneet jousta, syösseet keihäs tanassa perivihollista vastaan, heiluttaneet sotakirvestä ja miekkaa, ja kaatuneet. Isänmaan koko historia, sen rajattomat kärsimykset ja vaatimattomat voitot, sen sitkeä pyrkimys päästä kerran itsenäisenä kansana suorittamaan tehtäväänsä ihanteiden valkeassa rintamassa, sen sankarit, marttyyrit ja maanpakolaiset, kaikki olivat läsnä tänä korkeana voiton hetkenä ja suuren tulevaisuuden aamuna.
Helli ja Emma istuivat kärryissä taas kerran matkalla vanhaan kotiin virran rannalla. Heillä oli mukanaan Hannun tomu, jonka Helli tahtoi kätkeä isän ja äidin viereen. Hermanni oli ollut oikeassa ajatellessaan, ettei Hannua voitu jättää Helsinkiin, vaan että hänet on saatettava lepäämään sinne, jossa hänen olemuksensa varsinaiset juuret olivat. Hellillä oli myös salaisena toivona saada antaa elämä Hannun lapselle hänen syntymäkodissaan ja siten asettaa hänet kasvamaan niiden tähtien alle, jotka olivat johtaneet isoisän ja isän kulkua.
Helli ei voinut olla muistamatta sitä kesäkuuta kauan sitten, jolloin Hannun isä palasi maanpaostaan tähän samaan aikaan ja samaa tietä. Nytkin tuomet kukkivat levittäen tuoksuansa suvituulen mukana ja herättäen valkeita, kauniita mielikuvia. Nytkin oli kuljettajana Aukusti, vuorenluja, järkkymätön vanhus, joka oli saanut tehtäväkseen viedä Hannun tomun kotiin ja samalla Hellin ja Emman. Kun kärryissä oli ahdasta, hän enimmäkseen käveli. Hän oli puhumaton ja tuijotti aina terävästi kulkusuuntaan. Sama valoisa mutta viluinen, hopeansumuinen yö oli valvottava nyt kuten silloinkin, ja sama koitojen lintujen vaisu viserrys kuului suomäntyjen kerkiltä. Suvanto otti Hellin vastaan tyhjänä, sillä sen reipas isäntä viipyi yhä sairaalassa odottaen jalantynkiensä paranemista ja miettien, miten järjestäisi kulkuneuvonsa.
Saatuaan päivän loppumaan ja jäätyään yksin Helli hiipi kuin varjo ulos ja kävi katsomassa kaikkia muistorikkaita paikkoja. Juhannusruusujen kukkiessa hän soutaisi tuonne, jossa kerran hyvästeli Erkin ja löysi uudelleen onnensa Hannun sylistä. Vahdin ja Bobin haudanpaikka oli nurmettunut pientareeksi, mutta sen vaiheilla asui uskollisuus. Joentörmä tässä, jossa isä niin mielellään käveli, oli ennallaan. Helli saattoi nähdä hänet, kun hän hymyili siinä onnellisena. Ja samassa paikassa, jossa isä ja äiti olivat odottaneet viimeistä lähtöään kodista virran rannalta, oli nyt Hannunkin havumaja. Helli hiipi sinne ja unohtui tuijottamaan siihen elämään, joka oli ollut ja mennyt ja tuottanut hänelle sekä surua että onnea, mutta sittenkin enemmän viimeksimainittua. Hänen sydämensä herkistyi oudosti ja hän näki kaikki rakkaansa silmänräpäyksen ajan elävinä edessään. He olivat iloisia ja onnellisia ja katsoivat häneen tarkoittavasti kuin sanoakseen, että "ymmärrät tämän vasta sitten, kun olet itse tullut rajan yli".
Alfred-setä siunasi Hannun viimeiseen lepoon ja puhui jalosti rakkaudesta, uskollisuudesta ja uhrautuvaisuudesta. Suuri Jumalan armo ja lahja oli tullut tämän sukupolven osaksi: se sai tulla kätketyksi vapaan isänmaan poveen. Ikuinen kunnia ja kiitos niille jotka ovat verellään tämän onnen lunastaneet. Nousevan polven tehtävänä oli sovinnon aikaansaaminen, sen yhteismielen luominen, joka kokoaa kansan isänmaan lipun juurelle valmiina antamaan sen puolesta kaikkensa. Suojeluskunta oli kunniavartiona ja apteekkari oli Kaarlon avulla harjoittanut kuoron. Apteekkarin ja tohtorin äänet olivat sivumennen sanoen vielä melkoisessa vireessä – niin vanhoiksi miehiksi.
Sitten tuli Hellin hetki. Vanha tohtori aivan hykerteli käsiään päästyään auttamaan maailmaan Hannun poikaa. Hän oli rohkaissut Helliä kaikin tavoin, vakuuttanut, että asiat olivat niin hyvin kuin olla saattoivat, varustautunut pahimmankin varalle ei vain oman kokemuksensa vaan uusimman tieteen mukaan, ja pitikin sanansa. Oli vaikea sanoa, kumpi oli iloisempi ja onnellisempi, hänkö laskiessaan pikku Erkki Johanneksen ensimmäistä kertaa äidin syliin, vai tämäkö ottaessaan vastaan hänet, joka korvasi hänelle kaikki. Isäkummeina olivat tohtori ja Aukusti, joka seisoi suojeluskuntapuvussaan ryhdikkäänä ja ankarana, vapaudennauha rinnassa, vain silloin tällöin jauhaen leukaansa ja nielaisten, vanhojen viekas vihollinen liikutus kun näet pyrki saamaan ylivallan.
Aukustin järkyttynyt sydän sai rauhan sinä hetkenä, jolloin Hermannin kirje saapui hänelle. Hän ei ollut siihen saakka puhunut Hermannin kuolemasta sanaakaan eikä muutenkaan ilmaissut suruaan sen johdosta – oli vain ollut synkkä ja jupissut itsekseen. Mutta luettuaan Hermannin kirjeen hän lausahti jyrkästi kuin olisi väittänyt jotakuta vastaan, että "minähän olen aina sanonut Hermannin kyllä palaavan kotiin, kunhan saa kyllikseen maistella maailmanrannan herkkuja. Ja niinpähän kävi – tuosta näette sen itse!" Hän läväytti kirjeeseen sormillaan ja ojensi sitä muka jollekin. Tämän jälkeen Aukusti rauhoittui kokonaan, syventyi rovastin postillaan entistä tarkemmin ja väitteli Kemppaisen kanssa uskon asioista. Muistin heikontuessa hän alkoi kuvitella Hermannin taistelleen ja kaatuneen valkoisten puolella, eikä kukaan raatsinut häntä tässä suhteessa oikoa. Hänen kärsivä vaimonsa sai myös rauhan ja muuttui vanhana yhä enemmän äitivainajansa Tuusan-Ellin näköiseksi lempeäksi eukoksi. Omaksuipa hän äitinsä tapojakin: alkoi sekautua sananselitykseen niin rohkeasti, että Aukusti ällistyi, ja ongiskella halukkaasti särkiä. Emman ja Aaron avulla heidän elämänsä kului huolitta ja rauhallisesti. Aaro varsinkin saattoi heitä auttaa, sillä palveltuaan ensin armeijassa hän pääsi Peuran Villen toimesta tämän yhtiön puuhiin ja tuli pian tunnetuksi ravakkana ja toimeksi saavana tukkipäällysmiehenä. Eikä löytynyt sitä jätkää koko peräpohjolassa, joka olisi edes sylkäissyt silloin, kun tämä entinen jääkäri oli sen kieltänyt. Peuran Ville oli saanut kulkuneuvonsa sikäli kuntoon, että pääsi vaivalloisesti liikkumaan tekojaloilla ja kainalosauvoilla. Mutta tämä ei masentanut häntä. Ainoa, tosin kyllä huomattava muutos hänessä oli se, että hän oli nyt hiljaisempi kuin ennen, ei kironnut enää eikä ryypännyt. Kun hänen pitkäpartaiset henkiystävänsäkin olivat kehittyneet samaan suuntaan, he sopivat edelleen hyvin toistensa seuraan. Kun mustapartainen kuitenkin joskus valitti elämän käyneen liian "hurskaaksi" ja rohkeasti ilmaisi kaipaavansa pientä "dyydinkiä", ei Ville hennonnut kieltää sitä, vaan tinki periaatteistaan niin paljon, että taivaanranta alkoi olla autereessa. Hänen suurin surunsa oli, ettei voinut ottaa osaa suojeluskunnan harjoituksiin. Ampumataitoaan hän kuitenkin piti yllä.
Kemppainen oli jo liian vanha palatakseen entiseen tukkityöhönsä sitten kun tämä taas pääsi alkamaan. Se oli kuitenkin hänelle vain onneksi, sillä hän lyöttäytyi Ruotsissa opettelemaansa ammattiin eli saarnamieheksi ja menestyi siinä mainiosti. Hän laajensi piirinsä ulkopitäjiin saakka ja herutteli ja herkisti luontaisesti mehevää puhetaitoansa niin, että kuulijoita vistotti ja itketti. Hän istuskeli kuolevien vuoteiden ääressä ja sai lohdutetuksi niitä, jotka olivat nujertumassa elämän taakan alle. Kai tämä rakkaudentyö oli Kemppaiselle kannattavampaa kuin tukkityö, koska hänen pienen mökkinsä pöydällä oli nyt entisen petun siasta selvää leipää. Johanna vanhentui hänen rinnallaan valkeapäiseksi ja painui kumaraksi kuin olisi keskeltä katkaistu. Hän kehui miestänsä moitiskelemalla ja torui häntä erikoisesti siitä, että oli saanut avioliittonsa aikana vain yhdet uudet kengät. Kemppainen puolestaan selitti tämänkin kehumiseksi: niin vähällä näet Johanna oli tullut toimeen.
Alfred-setä ehti haudata tohtorin, apteekkarin ja Vanhan herran ennenkuin painui itse lepoon. Kun Vanha herra kuiskasi hänelle eräänä aamuna tuntevansa lähdön hetken tulleen, Alfred-setä tarttui hänen käteensä ja pyysi: "Älä jätä, pian olen valmis minäkin!" Mutta Vanha herra oli tapansa mukaan itsepäinen ja meni hiljaa ja huomaamatta iäisyyteen. Hän oli otellut veljensä kanssa lukemattomat kerrat, viimeksi hallitusmuodosta, ja pitänyt monarkistien asian haaksirikkoa henkilökohtaisena onnettomuutenaan. Mutta ollen pessimisti, joka vain kätkee täten henkensä palavan optimismin, hän pian voitti masennuksensa ja alkoi nähdä tasavaltaisessa menossa yhä enemmän hyviä puolia. Niinpä tämä tulinen sielu, jossa eräänlaiset valistuskauden parhaat perinteet, kavaljeeri-ihanteen kauneimmat piirteet, yhtyivät nykyhetken vaatimusten terävään oivallukseen, kuoli kiitollisena siitä, että oli saanut nähdä vapaan, itsenäisen Suomen.
Alfred-setä seurasi veljeänsä muutaman kuukauden kuluttua – uinahti Raamattunsa ääreen kuin lapsi kesken leikkiänsä. Kaarlo löysi hänet siitä ja hänen silmistänsä valuivat kyyneleet, kun hän nosti vanhan, rakkaan isänsä sohvalle ja asetti hänet siihen nukkumaan. Koko pitäjä oli saapuvilla kirkossa ja hautausmaalla, kun vanhaa kirkkoherraa haudattiin. Ainoakaan silmä ei pysynyt kuivana, kun Kaarlo puhui isänsä muistolle ja kuvasi hänen pyrkimyksiänsä ja intoansa Jumalan asian edistämiseksi näillä syrjäisillä perukoilla. Aukusti, joka oli Kemppaisen kanssa ollut ensimmäisenä kantajaparina, katseli henkensä silmillä kirkkoherravainajaa, hänen valkotukkaista, kaunista päätänsä ja lempeästi tuikkivia silmiänsä, ja ajatteli, että "varmasti hänet on käsketty siellä hääsalissa peremmäksi, itsensä yljän pöytään".
Kun sitten tuli kirkkoherranvaali, seurakuntalaiset anoivat lähes yksimielisesti Kaarlon neljänneksi ja äänestivät hänet isänsä seuraajaksi. Hän oli alkanut saarnata yhä enemmän isänsä tyyliin, melkein samoin sanoin, kuten vanhemmat kuulijat vallan hyvin huomasivat, ja oli muutenkin käynyt hänen kaltaisekseen ja näköisekseen. Vuosien kuluessa Kaarlo muuttui huomaamattaan laestadiolaiseksi, sanoi "Jumalan terve", keskusteli uskonasioista Aukustin ja varsinkin Kemppaisen kanssa, ja piti seuroja, kerran kesässä Suvannonkin pirtissä. Mutta hänen yhä herkistynyt ja syventynyt kristillisyytensä ei suinkaan sammuttanut hänen kirkasta ja humoristista inhimillisyyttänsä, sitä erikoista kykyä, jolla hän huomaamattaan, sydämensä hyvyyden, rehellisyyden ja vaatimattomuuden tunnossa, asetti itsensä ja elämänsä herttaisen koomilliseen valaistukseen. "Jääkäreitä" ja "jääkärittäriä" ilmestyi määrävuosin katkeamattomana jonona pappilan suojiin, joissa Aili-rouva vallitsi muhkean äidillisenä ja väliin kävi "melkein yhtä kova pauhina kuin Tampereen valloituksessa", kuten Kaarlo sanoi. Kesin hänen luonaan oleskeli usein Erkki Johannes, hänen rakkaimman ystävänsä Hannun poika, joka hänen omien poikiensa toverina imi sieluunsa sen isänperinnön, minkä kotiseudun luonto voi lahjoittaa. Joskus lapset keräytyivät isänsä ympärille ja pyysivät häntä kertomaan sortovuosista, Hannu-sedästä, jääkäriajasta ja vapaussodasta. Ja Kaarlo kertoi, näytti kivääriänsä, mauserpistooliansa, sapeliansa ja kannuksiansa, jotka riippuivat poronsarvessa oven yläpuolella, kuvasi Hannun elämää ja kuolemaa, ja selitti isänmaanrakkauden ihanuutta ja uhrautumisen aatteellista ylevyyttä. Erkki Johannes kuunteli kalpeana, hammasta purren ja silmät säihkyen, ja kaikkien nuorten sielussa heräsi polttava halu päästä kerran ansaitsemaan sankaruuden seppelettä.
Helli oli saanut opettajantoimen kotikaupungissa ja muuttanut asumaan tätien seuraksi näiden vanhaan tuttuun huoneistoon. Ahdastahan siinä oli, kun täytyi sovittaa paljot tavarat pieneen tilaan, mutta kun Suvannon muistoja ei voinut hävittää, täytyi saada kaikki mahtumaan. Tädit olivat tulleet niin huonovoimaisiksi, etteivät enää kyenneet hoitamaan kotiaan, ja niinpä oli senkin vuoksi parasta, että Emma otti haltuunsa keittiön ja Helli muun. Niin vuodet alkoivat kulua, murheet jäädä yhä kaukaisemmiksi muistoiksi, ja menneisyyden verhoksi tihentyä sitä ihmeellistä auerta, joka ei kyllä peitä mitään näkymättömiin, mutta muuttaa surutkin sellaisiksi, että niistä säteilee ihmeellistä lohdutuksen hohdetta. Sitä Helli vaipui usein katselemaan ja ihmetteli joskus, oliko tuo kaikki tapahtunutta vai outoa, eriskummallista satua. Tädeille sen todellisuus muuttui muistin huonontuessa yhä enemmän saduksi, jossa heillä molemmilla oli oma prinssinsä: Olgalla Erkki, Ainalla Hannu. Näihin he yhdistivät yhä enemmän nuoruuden, miehuuden ja sankaruuden ihanne-ominaisuuksia ja loivat vähitellen maailman, joka kyllä poikkesi todellisuudesta, mutta oli sikäli arvokas ja erikoinen, että oli kaunis. Väliin Olga-tädin muisti loppui kokonaan ja hän sekoitti mitä omituisimmin menneisyyden ja nykyisyyden. "Kuka sinä nyt taas olitkaan?" hän saattoi kysyä surumielisesti ja anteeksipyytävästi Helliltä, ja toistella saatuaan vastauksen: "Helli, Helli? Niin, Vendla-siskon ottotytär siis. Mutta hän oli aivan nuori". Erkkiä Olga piti entisenä Erkkinä ja Aina Hannuna, ja molemmat hymähtivät muistamattomuudelleen taas välillä virkistyttyään. Sitten he nukahtivat ikuiseen uneen, Olga ensin, Aina pian jälkeen, ja vähän ajan kuluttua heidän nimensä unohtuivat senkin pienen piirin mielestä, joka oli heidät tuntenut. Silloin jäivät jäljelle vain Helli, Erkki ja tämän toinen äiti Emma, se pieni, hiljainen, mustaa huivia käyttävä nainen, jonka silmistä säteili hänen katsoessaan Erkkiä sama rakkaus kuin ennen niiden kohdistuessa hänen isäänsä. Sen polttavaa todellisuutta ja syvää palvontamieltä ei ollut kuitenkaan kukaan aavistanut.
Punaseinäinen, valkonurkkainen koti virran rannalla. Joki juoksemassa totellen ikuista lakia, vain suurin pyörtein ilmaisten hautovansa syvällisiä aatteita. Äyräillä kukkimassa juhannusruusut ja mesimarjat. Räystäspääskynen kaivonvintin huipussa kuin hohtavan valkoinen pilkku, laulamassa herkeämättä rakkaudestaan, törmäpääskyset ilakoimassa virralla vilisevänä parvena. Haavikon untuvat leijailemassa aamun vaisussa henkäilyssä ja lehdet pilkistämässä näkyviin hentoina, punertavina, ujoina kuin lapset. Kotikangas ei ole enää autio, vaan siihen suuren hakkuun aikana jääneet alamittaiset puut ovat kasvaneet ja vahvistuneet, kantaen jo latvakruunuansa tukkipetäjän ylpeällä ilmeellä, punaruskean kaarnakyljen hohtaessa auringossa. Ne suojelevat juureltansa nousevaa sankkaa nuorta metsää, uljasta mäntyä ja kuusta, kasvulta suoraa ja solakkaa, havuilta vehmasta, puhdasta ja elinvoimaista.
Loppu.
(Kirjoitettu 1/2–27/7 37)