[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVhp-PiKvM8WYNwMQEMueuE6ZPa0M__cl55m9gNqK_NI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2066,"Koti virran rannalla","Railo, Eino",1884,1948,"2066-railo-eino-koti-virran-rannalla","2066__Railo_Eino__Koti_virran_rannalla","Romaani","romaani",[],[],"fi",1937,null,212950,1390217,true,[],[],[],"Romaani seuraa veljesten Hannun ja Erkin kasvua ja elämänvaiheita. Kertomus alkaa talvisella kotimatkalla koulukaupungista kotitaloon virran rannalle. Teos kuvaa perheyhteyttä, opiskeluvuosia ja nuorten miesten erilaisia luonteita suomalaisessa maaseutuympäristössä.","Eino Railon 'Koti virran rannalla' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2066. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOTI VIRRAN RANNALLA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nEINO RAILO\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1937.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\n1\n\nHannu istui mietteissään reen ajopenkillä ja hytisi vilusta. Vaikka\nhänellä oli paksut alusvaatteet, tukeva sarkapuku, pumpulilla vuorattu\npalttoo, nahkaiset kintaat ja naapukka korvilla, niin silti tuima viima\nvähitellen jäähdytti ensin polvet ja sitten muun ruumiin. Hän\nliikahteli lämmitäkseen, mutta silloin perässä istuva isä huomasi häntä\nvilustavan ja komensi:\n\n-- Heti juoksemaan reen jälkeen!\n\nIsällä ei ollut kylmä, sillä hänellä oli valtava susiturkki, jonka\nkaulus oli niin korkea, että ylti pään yläpuolelle, ja koirannahasta\ntehdyt isot kintaat, joissa kädet pysyivät aina lämpiminä. Ei ollut\nkylmä Erkilläkään, Hannun veljellä, joka istui isän vieressä, syvällä\nvällyjen peitossa, naapukka niin alas painettuna, että ruskeat silmät\nvälkkyivät kuin luolan perältä. Erkki nauroi iloisesti ja\nhyväntahtoisesti sekä tuumi:\n\n-- Kun sinäkin mahtuisit tänne.\n\nHän oli sanonut näin monta kertaa tällä matkalla. Erkki oli nuorempi,\njoten tuo lämmin paikka isän vieressä kuului hänelle heikomman ja\nsuojaa tarvitsevan oikeudella. Hannu soi sen hänelle mielellään,\nhyppäsi tielle ja alkoi kävellä paarustaa reen perässä.\n\nHannu oli keskikokoinen mutta tanakka kahdeksantoistavuotias. Sairauden\ntähden hän oli jäänyt luvuissaan vuoden verran jälkeen, niin että Erkki\noli saavuttanut hänet ja he olivat nyt luokkatovereita. Hannu oli\nnyttemmin voittanut heikkoutensa ja lujittunut vankaksi, sitkeäksi\nnuorukaiseksi, jonka vaitelias suu ilmaisi päättäväisyyttä ja\nteräsharmaat silmät tyyntä harkintaa. Erkin silmät ne vilkkuivat\nruskean kirkkaina ja suu oli alati naurussa.\n\nHannu sai ponnistella pysyäkseen reen perässä, sillä Veikko oli nopea\nkävelijä ja astua heisteli tavallista kiireemmin, kun tiesi\nlähestyttävän kotia. Oli sitä paitsi tuiskuttanut tielle sen verran\npehmeätä lunta, että tämä tuon tuostakin murtui jalan alta ja\npysähdytti askeleen. Mutta ponnistellessa vilu hävisi ja hyvää tekevä\nlämmön aalto alkoi kierrellä ruumiissa, niin että varpaat ja sormet\nkuumenivat ja niitä rupesi tikustelemaan.\n\nHe olivat lähteneet merenrannan koulukaupungista edellisenä\niltapäivänä, kun oli ollut jo parisen tuntia pimeää, ajaneet illan, yön\nja tämän päivän, ja olivat nyt tässä, aavalla, saarettomalla\nTuulijärvellä, saapumassa kotijärven ja -virran rannalle. Matkaa oli\nkymmenisen penikulmaa, keli tuiskupakkasen vuoksi sitkeä ja reessä\nmelkoinen kuorma -- siksi oli aikaa mennyt niin paljon, että nyt jo\nalkoi olla iltapuoli. Veikko oli kyllä astellut reippaasti, lepäämättä\nmuuta kuin kerran yösydännä tuolla jossakin talossa, kun isä syötti\nsitä, mutta nopeammin ei ollut päästy. Ja hyvinpä oli näinkin ehditty.\n\nHannu katseli aavaa järvenselkää, sen kaukaa häämöttävää matalaa\nrantaviivaa, vähitellen tummuvaa taivasta ja suorana viivana kauas\nhäipyvää viittatietä. Hän ei tiennyt mitään niin alakuloista kuin juuri\ntämä talvisen iltapäivän hämyinen autius aavalla järvenselällä, jolloin\nvihainen viima puhaltaa armottomasti ja ajaa keveää pakkaslunta\nkinosharjanteiksi. Väkisin silloin hiipivät mieleen pelkoajatukset ja\nkoti tuntui kutsuvammalta ja lämpimämmältä kuin milloinkaan muulloin.\nJa jos rannan kaukaisesta mökistä sattui tuikahtamaan valo, niin sekin\ntuntui erikoisen ilahduttavalta ja lohduttavalta, sillä se saattoi\nlähteä loimottavasta pystyvalkeasta, jonka ääreen pikku mökin väki oli\nasettunut ja joka herätti mielessä kodikkaita aatoksia.\n\nHannu oli jäänyt jälkeen ja isä oli seisahduttanut hevosen. Hannu\nmietti lähestyessään rekeä ja noustessaan paikalleen, että isä oli koko\najan ajatellut häntä, harkinnut huolehtien, miten kauan hän jaksaisi\nkävellä, pelännyt, että hän tulisi hikiseksi, ja pysähdyttänyt hevosen\nsopivimmaksi katsomallaan hetkellä. Ja Hannu arvasi, mitä isä nyt\nsanoisi -- juuri näin:\n\n-- Jos tuntuu vähänkään vilustavan, niin heti taas kävelemään -- se on\nparas keino kylmettymistä vastaan.\n\nHannu kääntyi katsomaan isää. Tämän siniset silmät loistivat\ntuikkivasti korkean kauluksen välistä, jonka hallavakarvainen reuna oli\nvahvasti huurteessa. Isän viiksetkin olivat huurteessa ja hengitys\nnäkyi höyrynä. Jotakin turvallista, onnellista, tuntui Hannun\nsydämessä. Hän tajusi, ettei voinut luottaa koko maailmassa keneenkään\nniin kuin isään, että hän rakasti tätä sanomattomasti, koko\nolemuksellaan. Hän hymyili ja sanoi vain: \"Kyllä, isä\". Silloin Erkki\nnauroi, sillä Hannun kylmästä kohmettuneet posket eivät taipuneet\ntuttuun hymyyn, vaan vääntyivät jäykkään irvistykseen, muuttaen äänen\noudoksi ja sanat kömpelöiksi.\n\nMutta nyt oli vihdoinkin päästy pitkän Tuulijärven rantaan ja tultiin\nsiihen salmeen, joka yhdisti sen Kotijärveen. Ja kun oli menty sen\nniemenkärjen ohitse, jossa oli tuuhealatvaisia, sitkeästi kasvaneita\nrantapetäjiä ja kesällä vallitsi aaltojen unettava loiske, hiekkarannan\nkuuma valkeus, kaislain kahina ja tiirojen ikuinen liito tuulessa --\nkuinka selkeäksi tuo kaikki valkenikaan nyt Hannun mielessä herättäen\npolttavaa kesän kaipausta --, avautui eteen Kotijärvi ja sen tuttu\nrantakylä. Äärimmäisimpänä oikealla, kilometrin, puolentoista päässä,\noli Rauhalan talo, jossa asui vanha, kodikas, isopartainen nimismies,\nKonrad-setä, äidin serkku; siitä vasemmalle oli rantatöyräällään\nmännikkönsä sisässä Lähteenmäki, jonka Aukusti-isäntä myös oli vanha ja\nisopartainen; sitten oli kirkko ja tuossa suoraan edessä Arvola ja\nKangas, joiden yhteisen pihan läpi oli ajettava siitä vielä parin\nkilometrin pituisen metsätaipaleen takana, joen rannalla, olevaan\nSuvantoon, Hannun ja Erkin kotiin. Kotijärven yläpäässä, Rauhalan\nkohdalla, joki haarautui laskiessaan järveen kymmeniksi risteileviksi\nputaiksi, joiden väliin jäi isompia ja pienempiä heinäisiä saaria. Se\noli sokkeloinen suistomaa, jonne saattoi melkein eksyä soudellessaan ja\nuistellessaan lumpeiden ja sarakkojen reunustamia väyliä pitkin --\nvaipuessaan unelmiin ja mietteisiin, joita täällä pyrki erikoisesti\nsyntymään, Hannu ei tiennyt miksi, ehkä kesätuulen unettavan suhinan ja\npilvien vaelluksen vuoksi ja siksi, ettei putaiden rantaäyräiden yli\nvoinut matalan veden aikana nähdä, vaan täytyi tuijottaa eteensä ja\nitseensä. Sorsat, haapanat ja tavit siellä pesivät sataluvuin,\naskaroiden ja tarinoiden luoksepääsemättömissä sarakoissaan ja\nkaislikoissaan, mutta kuikat rakastivat aavaa järvenselkää, pitäen\nsiellä valittavia, haikeita laulajaisiaan. Ilmassa oli kuumina päivinä\nhienoa mesimarjan tuoksua. Nyt putaat olivat tietenkin paksussa jäässä\nja koko Järvenperä, joksi sitä sanottiin, autiona ja kuolleena. Vain\nkalastaja siellä saattoi liikkua kokemassa mateenkoukkujansa.\nLähteenmäessä, jossa tavallisesti vierailtiin loppiaisena, tarjottiin\naina kuin se olisi ollut laissa määrätty voileipäpöydässä mateenmätiä,\nvieläpä niin runsaasti, että sai ottaa isolla lusikalla, ja aina vain\nHilja-täti toi uutta, kun astia tyhjeni. Hilja-täti oli kaunis ja\nherttainen -- Hannu ihaili häntä salaa joulukutsuissa istuessaan\nsyrjässä ja huomioidessaan ympäristöään. Nuoret herrat --\nmetsänhoitajat ja muut tukkipomot, joita oleskeli täällä usein, tämä\nkun oli tukkitöiden luvattua maata -- isäkinhän oli suuren tukkiyhtiön\npalveluksessa --, hakeutuivat vähitellen hänen ympärilleen koettaen\nolla niin miellyttäviä kuin mahdollista, mutta silloin nimismiehen\nJaakko, vaitelias mies, kävi entistä jurommaksi ja painui johonkin\nsyrjäiseen nurkkaan.\n\nHannulle tuli nälkä hänen hajamielisesti katsellessaan näitä\nmielikuviaan, jotka tulivat ja menivät sekaisin, kirjavina näkyinä,\nhänen liittämättä niitä tarkemmin toisiinsa, vaan ainoastaan\nseuraillessaan niitä kuin lepattavaa lentoa. Niistä jäi lämmin,\nautereinen väreily mieleen, mikä sai ajatukset yhä uudelleen palaamaan\nniiden pariin. Mutta samalla jo reen sepä jyskähti rannan kynnykseen ja\nVeikko lähti jäntevin askelin, pää matalalla ja selkä suorana,\nkiskomaan kuormaansa ylös umpeen tuiskuuntunutta Arvolan ja Kankaan\nkujaa. Jo ryntäsi Sepeli, kippurahäntäinen, punaruskea, vyötikaulainen,\näreä pystykorva hampaat hirmustuneesti irvessä haukkumaan tulijoita,\nkimpaantuen rähisemään ihan sokeasti, kun Erkki härnäsi sitä sohien\nkintaalla. Mutta samassa se jo tunsi tulijat, lopetti haukunnan ja\nalkoi hyvästä mielestä vinkuen ja ujeltaen heveltää matalana ja\nmakeilevana reen vieressä, tavoitellen Erkin kinnasta ja hymyillen\nkorvat niuhassa. Veikko kääntyi pihaan, veti reen ihan rynnistäen\nkäytäväkinosten yli sitä pirtin ja aittarakennuksen välistä solaa\nkohti, josta Suvannon tie alkoi, ja pysähtyi vasta isän äkeästi\nkarjahtaessa, puhaltaen pitkiä höyrypatsaita laajentuneista ja ahneesti\nilmaa vetävistä sieraimistaan. Ei ollut vielä aivan pimeää, sillä\nlännen taivas oli kirkastunut ja punertavan pakkasen rusotusta valahti\nmaille. Hannu hyppäsi reestä, kaivoi vällyistä Arvolaan kuuluvan\nostospaketin ja vei sen kuistille ilmaantuneelle talonväelle, joka\nystävällisesti vastaili isän kaupunkiterveisiin, äänen kajahdellessa\nsomasti pakkaskovista seinistä. Ja niin lähdettiin taas menemään Veikon\npyrkiessä pistämään juoksuksi siitä huolimatta, että sen kyljet olivat\nhiessä, huurteessa ja jääkalkkareissa. Erkki tuli puheliaaksi ja alkoi\nloilottaa jotakin lapsellista, järjetöntä lorua -- sanoja, jotka eivät\nmerkinneet mitään --, vain ilmaistakseen kotiintulon aiheuttamaa iloa,\nmutta Hannu oli vaiti. Hän tunsi olonsa jännittäväksi, odottaen kuin\nsuuren näytöksen alkua sitä paikkaa, jossa kodin tiehaara poikkesi\nisosta maantiestä. Vaikka hän oli ollut poissa vain kolme ja puoli\nkuukautta, niin silti kaikki tuntui uudelta ja jännittävältä -- tuo\nKankaalle kuuluva Sammalmetsän uudisviljelys, jonka ympäristössä nyt\nvarmaan asui jäniksiä, koska siinä oli ollut syksyllä vankka ruislaiho,\ntämä petäjikkö tässä molemmin puolin, isän metsä, sankka pilaristo,\njossa oli tuhansittain isoja tukkeja ja jota isä ei raskinut myydä,\nvaikka myönsi ja tiesi siinä olevan ylikasvuisia, tämä tuttu kangas,\njoka levisi tasaisena ja yksitoikkoisena laajalle, muuttuen välillä\nrämeeksi, korveksi ja lettonevaksi, ja jonka keskellä suolammin\nsurullinen silmä kesin kuvasteli ja ikävöi taivasta -- tämä kotoinen\npohja, jolla Hannu oli kasvanut ja josta hänen sydämensä sai\nsalaperäistä lämpöä -- joka selvemmin kuin mikään muu määräsi hänen\npaikkansa elämässä, täällä pohjoisessa kotimaakunnassa, isänmaassa --\nkoko ihmiskunnan keskellä. Hannu tunsi hämärästi, että ellei hänellä\nolisi ollut sydämessään kiintymystä tähän kotoiseen kamaraan ja hän\nolisi kasvanut kaiken sen rakkauden ympäröimänä ja vaalimana, mikä\nsiihen kuului, hän olisi ollut oudosti köyhä, jollakin tavalla ontto ja\nkeveä, kuin kiinnekohtaa vailla oleva irtonainen lehti, joka menee\nminne tuuli vie. Mutta nytpä ei ollut niin -- se asia oli selvinnyt\nhänelle lukukausien aikana kaupungissa: hänellä oli ollut väliin\npolttava koti-ikävä, tuollainen omituinen tunne, joka on samalla\ntuskallista ja nautinnollista, josta tahtoisi päästä, mutta jota\nkuitenkin hellii ja kasvattelee yhä uusilla poissa olevan onnen\nmuisteluksilla.\n\nNyt Veikko kääntyi vasemmalle ja välittämättä isän pidättelyistä\nporhalsi juosten siitä loivana alamäkenä kotipihaan laskeutuvaa tietä.\nPihalta remahti kuulumaan Vahdin, punaisen pystykorvan, räikeä, ja\nvanhan Bobin, jäntevän, jalolinjaisen ajokoiran, kumea, juhlallinen\nhaukku. Ja siinä samassa oltiin perillä, lasiseinäisen kuistin edessä,\nVeikko höyryten ja korskuvasti puhallellen, Hannu jo maassa kumarassa\nrakkaita koiriaan hyväilemässä, isä ja Erkki kaivautumassa raskaiden\nvällyjensä alta, renki riisumassa valjaita ja äiti kiiruhtamassa\nhätäillen ja onnellisena saapuville. Ja miten olikaan, Erkki siinä ehti\nensimmäiseksi äidin kaulaan, taputtaen häntä molemmin käsin selkään,\nnauraen iloisesti, lausuen veitikkamaisia sanoja ja samalla iskien\nHannulle ja isälle silmää. Hannu kadehti tuota veljensä herttaista,\navointa välittömyyttä, joka salli hänen näyttää tunteensa ilman\npienintäkään epäröintiä, luontevasti, miehekkäästi, rakastettavasti,\nsillä hänelle itselleen sellainen oli perin vaikeata, jopa mahdotonta:\naina näet laskeutui väliin verho, jonka taakse jäi tunteiden ja sanojen\nherkin sävy. Katsoessaan lyhyeen talousturkkiin ja naapukkaan\npukeutunutta pientä ruskeasilmäistä äitiään, joka puheli toisen lauseen\nsuomeksi, toisen ruotsiksi, ja jonka äänestä väreili tyytyväinen\nherkkyys sen johdosta, että matka siis oli mennyt hyvin -- \"kuinka\nvoivat Olga- ja Aina-täti?\" --, Hannun teki kovasti mieli ilahduttaa\nhäntä samanlaisella reippaalla syleilyllä, suuteluilla ja iloisilla\nsanoilla. Mutta hän ei voinut: hänen syleilynsä ja sanansa jäivät\nväkisinkin vaille sitä lämpöä, joka olisi antanut niille oikean\nvälittömyyden tunnun. Äidin silmissä ehkä vilahti hiukan pettymyksen\nvarjoa: missä oli nyt se hyväilevä, iloinen puhetapa, jota Hannu oli\nkäyttänyt juuri äsken polvillaan telmiessään vanhan Bobin kanssa? mutta\ntuo pieni varjo hävisi heti ja äiti korvasi sen sitä suuremmalla\nhellyydellä. Hän tiesi, ettei Hannu voinut pidättyväisyydelleen mitään,\nettä se kulki suvussa perintönä Erkin välittömyyden rinnalla. Mutta ohi\nvilahtaneisiin muutamiin sekunteihin oli näiden tuskin tietoisten\nitsetutkistelujen ja moitteiden johdosta, jotka kuitenkin koskettivat\nsyvää luonteen ominaisuutta, tiivistynyt hiukkanen alakuloisuutta.\n\nMutta kuistissa seisoi eräs, joka ei ollut rohjennut tulla ulos saakka,\nkoska tunsi, ettei kuulunut perheen sisimpään renkaaseen -- Hannun\nikäinen tyttö, hänen kasvattisisarensa. Helli olisi varmasti ollut yhtä\noikeutettu ja rakastettu tervehtijä ja vastaanottaja kuin muutkin,\nmutta hän ei silti milloinkaan käyttänyt tätä oikeuttaan, vaan pysyi\nhiljaisesti ja vaatimattomasti syrjempänä. Hänet isä oli ottanut\nkasvatikseen kuusivuotiaana, kun hän oli joutunut aivan orvoksi --\nhänen vanhempansa olivat olleet isän ystäviä -- eivät sukulaisia.\nJotakin murheellista oli tapahtunut -- oli tullut vararikko, huolia ja\nsairautta, joihin Hellin isä ja äiti olivat sortuneet. Hellin olisi\npitänyt lähteä pois täältä, kaupunkiin, erään sukulaisen luo, mutta\nsilloin isä oli puuttunut asiaan. Hannu muisti kuulleensa, ettei isä\npitänyt tuon sukulaisen kotia Hellille sopivana paikkana, ja oli siksi\nottanut hänet kasvatikseen. Tottahan toki sukulainen siihen suostui.\nIsä rakasti Helliä yhtä paljon kuin poikiansa -- Hannusta tuntui\nväliin, että enemmänkin; hänellähän ei ollut tytärtä, jota oli aina\nikävöinyt. Ja Helli rakasti isää varmasti yhtä paljon kuin olisi\nrakastanut omaansa, jos tämä olisi elänyt, sanoi häntä \"isäksi\", ja\nmeni vieläkin joskus istumaan hänen syliinsä niinkuin oli tehnyt\npikkutyttönä.\n\nErkkihän se taas oli ensimmäinen -- aikoi ensin kaapata Hellin syliinsä\nja tehdä hänelle samat temput kuin äidille, mutta ei tehnytkään. Hellin\nkirkkaissa, tummissa silmissä välähti jotakin, joka esti. Ujostuen,\nmutta samalla jo helakasti nauraen Erkki ojensi Hellille kätensä.\n\"Päivää, Helli! Terveisiä kaupungista. Kuinka olet voinut?\" Helli\nvastasi hiljaa, katseessa, ilmeessä ja äänessä eräänlaista sointuvaa\nrauhallisuutta ja viisautta, jota Hannu kuunteli melkein peläten.\nPidättyväisyydestä huolimatta hän totesi sekä Hellin että Erkin\nkatseessa lämmintä, kimmeltävää tuiketta, joka katosi, kun hän -- Hannu\n-- ojensi Hellille kätensä. Lämpö kyllä jäi, mutta tuo omituinen,\ntähtimäinen kimmellys sammui. Se kuului vain Erkille, onnen\nkultapojalle, jolle tällainen kimmellys loisti vastaan, kääntyi hän\nminne tahansa.\n\nNiin oltiin taas kotona, tässä pienessä ruokasalissa, pyöreän pöydän\nympärillä, jota valaisi katosta riippuva, ketjuissaan ja raskaan\nkeskikuulansa varassa ylös ja alas liukuva öljylamppu. Hannu oli heti\netehisessä todennut kotinsa erikoistuoksun, saman, joka vallitsi äidin\nsisarien pikku kodissa kaupungissa ja nähtävästi kuului äidin sukuun.\nSiinä oli pohjana puhtaus ja raitis ilma ja muina tekijöinä aavistus\nomenasta ja ehkä lavendelista -- Hannu ei ollut varma, mistä. Sellaista\ntuoksua ei ollut muualla, vaan joka kodilla oli omansa, ja jo siitä\nsaattoi päätellä, minkälaisia ihmisiä talossa asui. Hannu oli ehtinyt\noppia tuntemaan sen asian -- äiti ja tädit pitivät siitä kyllä huolta.\nPieksuista ja suksista oli ainainen riita, ne kun tulivat tervalta,\njonka hajua tädit eivät voineet sietää. Äiti toki oli muuttunut täällä\nmaalla vapaamielisemmäksi, kun häätyi itsekin pitämään saappaita ja\nhoitaessaan talouttaan käymään navetassa, jossa vallitsivat omat\nluonnolliset tuoksunsa. Mutta sellaisia tarkastuskäyntejä varten\nhänellä oli erikoinen puku, jonka hän riisui heti sisään tultuaan.\nKoirat olivat ankaran valvonnan alaisina: Vahdilla, jonka pörheä turkki\ntuoksahti ulolta melkein aina, ei ollut monesti asiaa sisään, vaan se\nsai asua kesät talvet kopperossaan pihalla, mutta ohutkarvainen Bobi\noli niin viluinen, että se täytyi päästää lämpimään. Sillä oli keittiön\nhellan vieressä pehmustettu vuodekori, jossa se otti pitkät, melkein\nvuoden ympäri ulottuvat unet. Hannun ollessa kotona se varastautui\nhänen huoneeseensa ja päästi surkean valitushuudon, jos ajettiin pois,\nmutta ujelsi ylen onnellisena, jos sai nukkua edes hetkisen vuoteen\njalkapäässä. Sen se olisi saanut tehdä aina, mikäli asia olisi\nHannusta riippunut, mutta äiti tunsi Bobin tavat ja tuli illoin\ntarkastuskäynnille: vaikka Bobi olisi ollut miten pyytävän näköinen, se\nei auttanut, vaan keittiöön oli lähdettävä. Hannu osasi ulkoa sen\nnuhdesaarnan, jonka äiti tällöin piti.\n\nHannu istui isän vieressä pöydän ääressä. Äiti luki kaupungin tätien\nkirjettä, jonka Hannu oli tuonut ja onneksi muistanut antaa äidin\ntarvitsematta kysyä, \"eivätkö tädit kirjoittaneet mitään?\" Se oli neljä\narkkia pitkä, joista kolme Olgan, yksi Ainan kirjoittamia; myös\nreunukset oli täytetty ja viimeiset, tärkeät, välillä unohtuneet asiat\nharsittu isoin kirjaimin poikkipuolin muun tekstin päälle. Hannu arvasi\nkirjeen sisällyksen. Tädit aloittivat aina sanoilla \"Jumala antakoon\nsinulle terveyttä ja kärsivällisyyttä, rakas Vendla\" -- se oli Hannun\näidin nimi, oikeastaan Vendla Eugenia -- ja kertoivat sitten omasta\nvoinnistaan, nuhasta, kuumeesta ja muusta \"romuskasta\", jos sellaista\noli sattunut, yhteisten tuttavien voinnista, mitä uusia vaatteita\nolivat teettäneet tai tarvitsivat, miten vanhoista voisi kääntämällä\ntai muuttamalla saada \"ihan kuin uusia\", miten se myrtin tai\nverenpisaran tai ruusun \"skotti\", jonka Aina oli nipistänyt sieltä ja\nsieltä, oli ruvennut juurtumaan, jne., kunnes juteltuaan näin elämän\nherttaisista vähäpätöisyyksistä niin pitkästi kuin paperia ja aikaa\nriitti ja annettuaan joka rivillä näytteen naivista, hurskaasta,\nkultaisesta sydämestään lopettivat: \"Voi hyvin, rakas sisko, toivottaa\nsisaresi Olga -- Aina\". Miettiessään tätä, hymyillessään heille ja\nkatsellessaan sielussaan herttaisia tätejään, Hannu kuuli Erkin kysyvän\nveitikkamaisesti:\n\n-- No, Vendla Eugenia, mitä uutta sieltä Olga Fredrika ja Aina Axinia\nkirjoittavat?\n\nErkillä oli väliin hassuja päähänpistoja. Äidin ja tätien nimet olivat\nhänestä hiukan outoja, koomillisen juhlallisia, minkä käsityksensä hän\njoskus ilmaisi puhuttelemalla ja mainitsemalla heitä koko nimeltä. Kun\näiti ei vastannut, vaan syventyi tulkitsemaan eräitä poikkipuolin\nkirjoitettuja sotkuisia sanoja, Erkki jatkoi:\n\n-- Koska Vendla Eugenia ei suvaitse vastata, niin kerron kirjeen\nsisällyksen itse: joulukaktuksessa on kaksitoista kukkaa ja Mirrin\nhännänpäästä on pudonnut kymmenen karvaa.\n\n-- Poika!\n\nIsä se muka ärähti näin, vaikka häntä nauratti. Hänelläkin muuten oli\nedessään lukemista, ohuita, silkkipaperille painettuja lehtisiä,\njollaisia Hannu ei ollut ennen nähnyt. Ne olivat ilmeisesti perin\nkiintoisia, sillä isä luki niitä jännittyneenä, väliin kiihtyneenä. Nyt\nhän kokosi ne varovaisesti ja vei huoneeseensa, josta kuului\nkirjoituspöydän laatikon lukon napsahdus. Hannu jäi miettimään, mitä\nlehtiä nuo tuollaiset saattoivat olla, ja katseli samalla Helliä, joka\nistui rukkinsa ääressä Erkin lähellä, silloin tällöin vaihtaen sanan\ntämän kanssa. Vieressä hänellä oli villakori, josta lepere toisensa\njälkeen muuttui langaksi ja kiertyi rullalle. Sekä isä että pojat\nkuluttivat sukkia paljon, minkä vuoksi äiti piti lampaita ja kehräytti\nvillat Tuusan-Ellillä, joka oli Suvannon torpparin Aukusti Koivukankaan\npirtin nurkassa asusteleva vanha eukko, torpparin vaimon äiti. Mutta\nkun Helli oli edellisenä keväänä lopettanut koulunsa ja jäänyt syksyllä\nkotiin, ja Tuusan-Elli oli ruvennut sairastelemaan, äiti oli\nluovuttanut kehräämisen Hellille, joka oli mielellään ottanut sen\ntehdäkseen. Hänellä oli ollut jo lapsena pieni leikkirukki, jolla\nsaattoi kehrätä, ja Hannu muisti, miten soman näköinen Helli oli ollut\npolkiessaan sitä ja pikkuvanhasti repiessään pellavia kuontalosta sekä\nkuljettaessaan lankaa hyppystensä läpi tuon tuostakin kastellen näitä.\nHelli oli yhtä soma nytkin -- kauniimpi vielä, jollakin tavalla uusi ja\nselittämätön, täynnä voimaa, joka herätti Hannussa arkuutta ja ujoutta.\nHän oli levännyt ja vahvistunut syksyn kuluessa, tullut aikaihmiseksi,\nvähän samanlaiseksi kuin äiti -- suorastaan äidilliseksi. Hänen kätensä\nolivat pienet, valkeat, pehmeät ja lämpimät -- Hannu oli tuntenut sen\ntervehtiessään äsken ja tiesi sen vanhastaan -- ja niiden liikkeet\nolivat sulavat ja kauniit, kun hän otti lepereen käteen ja suppusormin\nantoi sen vähitellen ja tasaisesti kiertyä langaksi. Hän ei juuri monta\nkertaa nostanut katsettaan, mutta kun hän joskus teki niin, hän silloin\navasikin silmänsä kuin uhmaten. Hannu ei kestänyt niiden kirkkautta,\nvaan katsahti hämillään muualle, mutta hän oli huomannut, että Erkki\ntuijotti Hellin silmiin rohkeasti ja pakotti hänet pian punastuen\nlaskemaan luomensa ja kääntymään työhönsä. Senkin Hannu oli pannut\nmerkille, että äiti seurasi joskus salavihkaa, tutkivan näköisenä,\nErkin yrityksiä päästä kisailemaan Hellin kanssa ja oli joskus sen\nnäköinen kuin aikoisi sanoa jotakin, mutta ei sanonutkaan. Helli sitä\npaitsi itse piti Erkin aisoissa: tämä olisi varmaankin antanut silmän\npäästään tai kääriytynyt lattialle hänen jalkainsa juureen käppyrään\nkuin Bobi, jos Helli olisi viitannutkaan sinne päin.\n\nÄiti oli saanut korin eteensä ja alkanut parsia niitä kotikehrätystä\nlangasta kudottuja paksuja sukkia, joita isä käytti talvin\ntukkiasioissa liikkuessaan ja jotka olivat välttämättömiä kelle hyvänsä\npohjolan kireissä pakkasissa. Välillä hän vaihtoi sanan milloin isän\nmilloin muiden kanssa, ikäänkuin tuntien olevansa kaiken keskus ja\nvelvollinen valvomaan koko perhettänsä. Isältä hän sai kysyä kaiken\nkahteen kertaan, sillä tämä oli niin vaipunut Päivälehtensä lukuun,\nettei kuullut ensimmäisellä kerralla. Kaupunkimatkan vuoksi noita\nlehtiä oli jäänyt lukematta viisin, kuusin, ja niinpä isällä oli nyt\nniiden ääressä mieluinen hetki. Hannukin luki sanomalehtiä --\nkaupungissa hän kävi kerran viikossa lukusalissa ja tutki kaikki siellä\nolevat sanomat, mutta hän myönsi häveten etsivänsä niistä\nkaunokirjallisia paloja, \"niitä näitä\", seurailevansa mieluummin\nPäivälehden Juttutupa-liitettä kuin itse lehteä. Isä ei sellaisista\njuuri välittänyt -- innostui kuitenkin kerran lukemaan äidille ääneen\nVäinö Katajan kertomusta Tornionjokilaakson salakuljettajista, jota\njulkaistiin jatkokertomuksena muutamassa lehdessä, ja Juhani Ahon\ntekemää Välskärin kertomusten suomennosta --, vaan tutki sitä\ntarkempaan kaikki poliittiset ja taloudelliset asiat. Isä oli ennen\nollut Uuden Suomettaren lukija, mutta oli vuosi sitten siirtynyt\nPäivälehden tilaajaksi. Se oli ollut hänelle vaikea asia -- Hannu oli\nymmärtänyt sen isän omista puheista ja viikkokausia kestäneistä\njahkailuista, mutta lopulta isä oli tuon muutoksen tehnyt. Siinä oli\ntullut väliin jotakin sellaista periaatteellista erimielisyyttä, josta\nei päässyt yli eikä ympäri -- välien särkymistä, joka ei koskenut vain\nvanhaa, isoisän aikanaan lukemaa lehteä, vaan ulottui naapurien,\nystäväin suhteisiin. Hannu kyllä tiesi, mitä tuo riita koski, sillä\nolihan hän jo isänsä toveri ja uskottu, jolle tämä puheli sekä\nopettavassa että tuen saannin tarkoituksessa isänmaallisista ja muista\nhuolistaan. Isä oli toiminnanhaluinen eikä voinut katsella kädet\nristissä tärkeiden asiain hoitoa, vaan puuttui niihin rohkeasti ja\nitseään ajattelematta, jos vain tilaisuutta oli. Hän liikkui laajalti\npiirissään, tapasi paljon ihmisiä, puheli heidän kanssaan kahden\nkesken, valaisi heille asioita ja lietsoi isänmaallista mieltä. Äsken\noltaessa kaupungissa hän oli mennyt eräänä iltana johonkin kokoukseen,\nsanomatta tarkemmin mihin, \"tapaamaan miehiä vain\", ja palannut sieltä\nmyöhään. Erkki ei ollut herännyt, mutta Hannu oli, ja isällä oli ollut\nmukanaan se sama käärö, josta hän oli äsken ottanut nuo silkkipaperille\npainetut lehtiset. Isä oli kätkenyt käärön matkalaukkuunsa syvälle\nvaatteiden alle ja hymähdellyt ja mumissut itsekseen riisuutuessaan\nkuin olisi ollut jostakin asiasta erittäin hyvällä tuulella.\n\nIsä taittoi sanomalehtensä kokoon, siirsi pinkan syrjään ja sanoi\nhaukotellen:\n\n-- Jos ei olisi muita tietoja kuin mitä lehdet sisältävät, saisi kulkea\npimeässä kaikkeen siihen nähden, mikä on maan asioissa tärkeintä.\nSensuuri pyyhkii pois sellaisen -- kansalle ei saisi ilmoittaa, miten\nsiltä aiotaan viedä henki.\n\n-- Minkä asian olet siis nyt saanut tietää ja mistä? kysyi äiti.\n\n-- Onpahan muuan -- kerron toiste, vastasi isä. -- Eivät vain näy\nvenäläiset saavan tietokanavia tukituiksi vaikka kuinka koettavat.\nVettä niissä aina lirisee syrjäperukoille asti.\n\n-- Joutukaa saunaan, isä ja pojat, puheli äiti. -- Vaatteenne ovat\ntuossa pikkupöydällä.\n\n\n2\n\nPojat heräsivät myöhään nukuttuaan \"kellon ympäri\". Sehän oli\ntarkoituskin näin joululomalla, varsinkin kun edellinen yö oli ollut\nunen puolesta rikkinäinen. Sauna, risahtamaton rauha ja pitkälle\naamupäivään ulottuva pimeä, ulkona paukahteleva pakkanen ja vuoteen\nsitä suloisemmalta tuntuva lämpö lisäsivät osaltaan unta. Ei ollut\njuuri meluisa poikien koulukaupunkikaan, mutta aina sen kaduilta\njotakin ääntä kuului -- portilta toiselle huutelevien eukkojen puhetta\nja joskus sivu ajavan ajurin tai maalaisen reen natinaa, syksyin keväin\nkärryjen ratinaa, markkinain aikana joskus niinkin jännittävää ääntä\nkuin juopuneen hoilausta --; täällä ei kuulunut mitään. Koko talo\nlepäsi jäätyneen joen töyräällä kinoksien kätkössä kuin pumpuleissa,\nkatolla, seinien listoilla, pihan haavikossa, kaikkialla ehdottomasti\npuhdasta ja hahtuvakeveää pakkaslunta, lakkina siellä, missä oli\npienikin kärki, peittona vähäisimmänkin pinnan päällä. Tätä\nhiljaisuutta Hannu oli joskus muistanut ja maininnut siitä Erkille,\nmutta tämä ei ollut ymmärtänyt häntä, vaan oli myöntänyt, että \"kyllä\nkotona todellakin on hiljaista ja yksitoikkoista\". Erkki ei sellaisesta\npitänyt, vaan tahtoi olla aina siellä, missä oli elämää ja toimintaa,\neikä siis oivaltanut, että omissa ajatuksissaan askarteleva Hannu\nsaattoi kaivata juuri sitä puolta kodin elämästä.\n\nMutta nyt äiti tuli poikain huoneeseen ja toi kahvia, jota sanoi\nerikoisesti säästäneensä heitä varten, jotta saisivat sitä vuoteeseen\nensimmäisenä aamuna kotiin palattuaan. Muulloin saivat tulla\nruokasaliin tiettynä aikana juomaan sitä, jos halusivat ja huolivat\nnousta; elleivät, jäivät ilman. Äiti istui tarjotin sylissä molempain\nvuoteen ääressä ja kyseli kuulumisia. Hannu huomasi, että äiti oli\nalakuloinen puhellessaan Erkin kanssa -- oli nähtävästi vasta myöhään\nillalla saanut nähdä tämän todistuksen. Hän nuhteli Erkkiä hiljaisella\näänellä: \"Olet taas ollut laiska -- hommannut tietenkin jos mitä muuta\nja laiminlyönyt läksyt -- isä on pahoillaan -- ja minä myös --? toit\nikävän joululahjan meille\". Mutta Erkki osasi lepytellä äidin: laski\nleikkiä, että \"toihan Hannu sitä paremman todistuksen -- minulta\nkatkesivat housunkannattimet painiessani matikan lehtorin kanssa,\njolloin se kellisti minut lattiaan, mutta minä sanoin, että\n'odottakaahan, tohtori, kevättä!'\". Hän taputti äitiään poskelle,\ntarttui kaulasta kiinni ja puheli jo siinä samassa jostakin muusta,\nOlga Fredrikasta ja Aina Axiniasta ja heidän Mirri-kissastaan, niin\nettä äiti huomasi parhaaksi poistua.\n\nPian pojat olivat ulkona ja liukastuttivat odottaessaan Helliä pakkasen\nhuurruttamia suksiaan hankaamalla niitä lumeen. He olivat lähdössä joka\njouluiselle retkelle: hakemaan kuusta. Sitä varten Hannu oli varannut\nmukaan kelkan ja kirveen. He hiihtäisivät Sammalmetsään, jossa tiesivät\nolevan sopivia kuusia. Koirat peuhasivat vauhkoina heidän ympärillään,\nVahti vallattomasti piehtaroiden kinoksissa, sieltä noustessa lunta\nkuonon päällä, Bobi loikkien jäntevin, pitkin hypyin ja tärisyttäen\nkorvia ja avaruutta kumealla haukunnallaan. Sen ilo kuitenkin laimentui\npian, sillä se näki, ettei Hannulla ollut pyssyä. Ja kun pakkanen alkoi\nnäyttää voimaansa sen ohuen karvan läpi, jota ei ollut vatsan puolella\nkuin hieno höytyvä, se hetkisen kuluttua juosta jökötteli, vilkaisten\nujosti Hannuun, nolona keittiöön, jossa kohta näki unia jäniksistä\nloikoessaan lämpimässä korissaan.\n\nHannu katseli ympärilleen melkein hartaana: taivas oli teräksen\nsininen, huikaisevan korkea ja armottoman kylmä, metsä seisoi\nliikkumattomana, valkoisena, jäätyneenä ja elottomana, mutta samalla\nkuin hengähtämättä vartioiden tai odottaen jotakin. Talon kaikista\npiipuista nousi kohtisuoraan sankka savupatsas, joka leveni sikäli kuin\nkohosi, kunnes hajosi kokonaan ja muuttui pienen pilven näköiseksi.\nSiellä korkealla siihen sattui vielä metsän takana nousuaan tekevän\nauringon valo, värjäten sen kauniin rusottavaksi. Valaistus oli\nomituinen: maan pinnalla oli hiukan aamuhämyn vivahdusta, mutta taivaan\nholvissa säteili jo päivä siitä huolimatta, että kapea kuun sirppi\nsielläkin muistutti yöstä. Mennessään kouluun kivikovina pakkasaamuina,\njolloin täytyi juosta pysyäkseen edes kohtuullisen lämpimänä ja varoa,\nettei iho pääsisi kovin läheltä koskettamaan kylmentyneitä\nalusvaatteita -- se oli sellaista mukavaa värjöttelykonstia se --,\nHannu aina katseli niitä satoja savupatsaita, jotka sankkana rivistönä\nkohosivat taivaalle. Kaupunki oli vielä syvän hämyn vallassa --\nkatuvalaistus oli sammutettu jo varhain --, mutta tuolla korkealla\nilmassa sattui jo savupatsaisiin pakkaspäivän kajoa. Ne muuttuivat\nsilloin oudoiksi, juhlallisiksi, melkein peloittaviksi. Pikkupoikana\nmennä hilppoessaan kouluun ja katsoessaan, miten savu pilveili ja\nvyöryili palloillen ja keinuen aamun juuri selkenevässä rusotuksessa\nHannu aina muisti luonnonkirjan kuvaa Vesuviuksen purkauksesta.\nKoulutörmälle päästyä alkoi sen takana olevan Suurkosken pauhu kuulua\nmahtavana jyminänä, jossa Hannu kuvitteli olevan kiukustunutta sävyä\nsiksi, että pakkanen koetti uupumatta kuroa kiinni sen kuohukohtiakin,\nrakennellen niille aina uusia esteitä. Rannasta jää lähti väylää kohti,\nlevitti kärsivällisesti reunaansa, joka oli kuin pitsiä, muodosti alta\nonttoa, virran kuluttamaa kohvasiltaa, ja oli jo saamaisillaan kannen\neheäksi koko väylän päälle, kun koski samalla sai kulutetuksi sen niin\nheikoksi, että se omasta painostaan rysähti veteen ja lähti suppona,\njäähyyteenä, virran vietäväksi. Hannu näin tässä katseli\nsavupatsaisiin, pakkastaivaaseen ja kuun sirppiin, muistaen, kuinka\noudolta tuntui mennä kouluun klo 8 aivan pimeällä ja todeta sitten klo\n10, lähdettäessä aamiaislomalle, että oli tullut kylmä, väliin\ntuiskuisen kalsea, väliin kirkas pakkaspäivä. Usein silloin saattoi\nvielä nähdä viluisen kuun, joka oli kuin jäätynyt kiinni taivaan\nholviin. Mielessä tädin maitovelli ja lukematta oleva latina täytyi\nkuitenkin lopettaa haaveilut ja painua kiireesti kotiin.\n\nNyt Helli oli jo tullut. Hannu totesi äidin laitattaneen hänelle\npunaisilla verkahampailla koristellut poronkoipikengät eli kallokkaat,\nja kintaat samoista aineista. Lyhyt vartalonmyötäinen lammasnahkaturkki\nja harmaa naapukka vastasivat lisäksi omasta puolestaan siitä, ettei\nHellille tullut kylmä. Sukset olivat torniolaista mallia -- Hannulla\noli haapavetiset ja Erkillä iiläiset; Hellin sauvat oli Hannu tehnyt.\nHän oli koettanut parastaan, sahannut suorasyisen koivulaudan reunasta\nsopivat listakkeet, höylännyt ne pyöreiksi ja ohuiksi, sillä kun ne\nolivat suoraa puuta, ei tarvinnut pelätä niiden hevillä katkeavan,\npainanut katajasta sirot sompaympyrät, joihin oli ommellut pikilangalla\nvalkeasta mänttinahasta keskiristikot, ja kiinnittänyt sommat keppiin\nkorkeilla nahkakynnyksillä, joiden välissä ne varmasti pysyisivät.\nSitten hän oli kiilloittanut sauvat kauniisti ruskeiksi -- ei mustiksi\nkuten tavallisesti -- hänen omansa ja Erkin sauvat oli mustattu vain\nspriilakalla --, vaan ruskeiksi, vieläpä petsivärillä ja pokerilla.\nHannu oli oppinut sellaista työtä kansakoulussa ja piti siitä. Hänestä\ntuntui, vaikka ikäänkuin salaa kuiskaamalla, ettei Helli voinut pitää\nmustia sauvoja, sillä ne eivät sopineet hänen olemukseensa, tuohon\nkuvaan, joka niin usein väikkyi Hannun silmissä silloinkin, kun Helli\nei ollut saapuvilla. Hellillä piti olla maailman siroimmat ja\nkauneimmat sauvat, sellaiset, joita ei ollut kellään muulla. Lopuksi\nHannu kiinnitti kädensijan kohdalle kuivaa parkkinahkaa, nurjan puolen\npäälle: siinä ei kinnas luistanut eikä kättä ruvennut niin helposti\npalelemaan.\n\nTuolla Helli ja Erkki jo menivät -- näkyivät kääntyvän portista metsään\noiustaakseen vanhaa kesätietä pitkin suoraan Sammalmetsään. Vahti mennä\nlyllersi perässä, tuon tuostakin lysähtäen ladun upottavassa pohjassa.\nArvattavasti Hellillä oli siinä vakituinen tolansa, kun hiihteli usein\nKankaaseen. Tuliko tässä muuten vaihdetuksi hänen kanssaan yhtään\nsanaa? Varmaankaan ei. Hannun oli usein vaikeaa saada sanotuksi mitään\nHellille, jonka kirkas, tutkiva, hymyilevä katse sai hänet ujostumaan.\nVaikka he olivat kuin sisar ja veli, niin viime aikoina oli ilmestynyt\nväliin tällaista hämilläänoloa. Ainakin Hannun, joskaan ei ehkä Hellin\npuolelle.\n\nHannu lähti hiihtämään koettaen vetää kelkkaa rintansa yli vinoon\nmenevästä jutkon silmukasta. Mutta hän oli tottumaton kuljettamaan näin\n\"veturia\", joksi pitkää, keveätä kelkkaa täällä sanottiin, ja lastasi\nsiis siihen suksensa lähtien jalan isoa maantietä. Täytyihän Erkin ja\nHellin odottaa häntä, sillä eiväthän he miten kuusta irti saaneet, kun\nhänellä oli kirves. \"Ja tulleeko noilla aika pitkäksi odottaessaan --\ntänne saakka kuuluu Erkin hoilaus ja Hellin kirkas nauru\".\n\nÄänet haipuivat kuitenkin pian ja tyynen talvipäivän risahtamaton,\nvartioiva hiljaisuus lumosi vähitellen Hannun. Nyt jo auringon\nrusotusta lankesi puihin ja lumeen. Oli äsken ollut tavaton lumentulo,\noikea \"lumitykky\", niinkuin täällä sanottiin, joka oli vähitellen\nkerännyt joka petäjälle paksun ruunun, kärjelle pehmoisen untuvalakin,\noksalle valkoisen peitteen. Tuossa oli piiskanotkea nuori mänty\nkallistunut kaareksi latvansa lumitaakan painosta. Miljoonat kiteet\nkimaltelivat -- niitä Hannu oli tarkastellut uteliaasti siitä saakka,\nkun oli nähnyt Kansanvalistusseuran kalenterissa niiden kuvia. Mikä\nvoima mahtanee saada ne muodostumaan noin säännöllisiksi, mutta samalla\nkaikki erilaisiksi? Sitä Hannu mietiskeli ja hänellä oli aina tunne,\nettä siinä oli kysymyksessä joku erikoinen \"voima\", ei sokea ja aina\nsamanlaiseen tulokseen vievä, vaan elävä, oikullinen, ihmeellisellä\nmuodon rikkaudella ja taidolla leikkivä -- joku hengetär, joka kun vain\nhengähtää ilman kosteuteen, niin heti syntyy miljoonittain kimaltelevia\nkristalleja ja mitä hienoimmin hiottuja timantteja. Se oli omituista,\nvaikka sitä harvoin ajateltiin, se kun oli niin tavallista. Toinen\nseikka, jonka Hannu aina tyyninä pakkaspäivinä lumisessa metsässä\nhuomasi, oli ilman outo, kylmän suloinen puhtaus. Kun syksyllä tultiin\nkaupunkiin, häntä ensimmäisinä päivinä vaivasi siellä vallitseva outo\nhaju. Siinä oli asfalttitervaa, pikkutalojen katot kun olivat\nenimmäkseen asfalttihuovasta -- hautausmaan takana oli sitä valmistava\ntehdas --, mutta vielä muutakin: pölyä, palosolien ummehtunutta,\nmilloinkaan aurinkoa saamatonta ilmaa ja muuta kaupungin iljettävää\nlöyhkää. Hannu piti kaupunkia ja varsinkin sen ulkoreunoja hyvin\nlikaisina. Hän oli kerran maininnut tuosta hajusta tovereilleen, mutta\nnämä eivät olleet huomanneet sitä, koska sattuivat olemaan\nkaupunkilaisia. Viikon kuluttua se unohtui Hannultakin. Mutta niinpä\nkotiin päästyä raikas, hajuton ilma tuntui sitä suloisemmalta --\nvastakohtana kaupungille sitä ei voinut olla huomaamatta.\n\nKotikankaan hiljaisuus oli sävähdyttävä. Keväällä täällä kuului\nlinnunlaulua, mutta heinäkuussa se jo vaikeni. Silloin pörräsivät\ntuhannet koreasilmäiset paarmat, kiusaten Veikon raivoraviin, jos\nsatuttiin tästä ajamaan. Elokuulla jo nekin katosivat ja tuli\nhiljaisuus, jota häiritsi vain tuulen miettivä suhina petäjien\nlatvoissa, joskus metson tai teeren jymisevä, rapiseva lento, tai\nkäpylintu- tai tiaisparven toimelias retki puusta toiseen niin\nsyömähommiinsa syventyneinä, etteivät mietteissään seisovaa poikasta\nhuomanneetkaan. Vaikenivat nekin äänet, tulivat hallayöt ja pakkaset,\njolloin elämä piiloutui yhä syvemmälle ja näkymättömiin, satoi paksun\nlumikerroksen kuin haudan päälle, tuli niin pimeää, ettei sopinut valoa\nväliin kuin päiväsydännä tunti muuan. Oli kuollutta, mutta silti\nauringon joskus heittäessä lumelle punertavaa rusotustansa ilmassa\nväreili toivon lupaus, jonka avaama keväinen näky sykähdytti sydäntä.\n\nAlkoi kuulua tiukujen kirkasta kilkatusta, Vahdin haukkumista,\nmiesten kiukkuista karjuntaa ja ajovehkeiden natinaa ja rahinaa. Hannu\ntiesi siitä pororaidon olevan tulossa. Tämähän oli eteläisimpiä\nporopitäjiä, jossa oli muutamia isohkoja \"porotaloja\". Niiden miehet\nolivat olleet meren rannasta asti hakemassa jauhoja ja suolaa.\nSeitsemänkymmenenviiden kilon kuorman poro veti, kun kelkka oli keveä,\nkeli hyvä, ja jäkälää ja pakkasta tarpeeksi. Isä ei pitänyt\nporonhoidosta eivätkä siihen näyttäneet erikoisesti ihastuneen muutkaan\nmetsäherrat, mikäli Hannu oli saattanut huomata. Poromiehet näet\nkaatoivat surkeilematta elukoilleen naavakuusia sellaisina talvina,\njolloin pakkanen oli tullut äkkiä suuren kosteuden jälkeen ja\njäädyttänyt jäkälän niin, ettei poro saanut sitä koparoillaan irti. Ja\nkaatoivat ne naavakuusia muulloinkin, paksujen lumien aikana,\nsäästääkseen kaivun vaivan väsyneiltä elukoiltaan.\n\nHuuto ja meteli ei lakannut: Vahti oli tietenkin rynnännyt äkkiä\nsyrjästä, jolloin vauhkot eläimet olivat sotkeneet raitonsa. Vahti\nkuului haukkuvan yhä, huolimatta Erkin huudoista ja komennuksista.\nHannu veti kelkkansa tiepuoleen ja läksi hiihtämään niin nopeasti kuin\njaksoi raitoa kohti. Hän tunsi poromiehet -- tiesi heidän olevan\ntuimia, melkein villejä miehiä, joilla pyssy lennähti pian poskelle,\nellei häijy koira älynnyt ajoissa lopettaa haukkumistaan. Isä oli\nvaroittanut poikia poromiehistä ja käskenyt raidon tullessa väistyä\nhyvissä ajoin ja tarpeeksi kauas tiepuoleen sekä pitää koiraa\nkaulavyöstä kiinni ja komentaa ankarasti olemaan vaiti. Oli kuin\nhevoset ja koirat olisivat erikoisesti sekä vihanneet että säikkyneet\nporoja ja nämä puolestaan niitä. Mutta Impolan nuori metsäherra piti\nporoa ajokkaana, lasketellen vain hihnasta kiinni pitäen milloin\npulkalla milloin suksilla hurjaa vauhtia varsinkin silloin, kun oli\njuonut liiaksi.\n\nKimakka paukaus halkaisi ilman ja tärähdytti sitä sen verran, että\nsieltä täältä irtautui oksilta lunta, tupsahtaen kuulumattomasti\nnietokseen. Vahti kuului vinkaisevan surkeasti, ruveten sitten\nvalittamaan vihlovasti, läpitunkevasti. Se tuntui äsken niin\nrisahtamattoman rauhallisessa metsässä sydäntä raatelevan pahalta.\nHannun saapuessa hengästyneenä paikalle Vahdin valitus oli lakannut ja\nmiehet olivat saaneet raitonsa järjestykseen, lähtien juuri liikkeelle.\nEtumiehenä hiihti Kostamon Olli -- Hannu tunsi hänet -- ja perässä tuli\njoku tuntematon, jolla oli pyssy selässä. Raivoissaan Hannu seisahtui\nkeskelle tietä ja huusi lähestyvälle Ollille:\n\n-- Ammuitte koiran, roistot!\n\n-- Pois alta, poika!\n\n-- Tunnen sinut, Kostamon Olli, ja ilmoitan isälle. Joudut\nedesvastuuseen.\n\n-- Pääsetkö pois tieltä, poika! Sano vain isällesi, jos haluat. En minä\nhänen edesvastuitaan säikähdä. Varokoon omaa nahkaansa siinä\ntapauksessa. Välipä tuolla, pahaisella rakilla, joka säikäyttää raidon\nmielettömäksi.\n\nÄrräpäitä sinkoili ilmassa, porot muljottelivat vauhkoina isoilla\nruskeilla silmillään ja astuen harhaan sotkivat tuon tuostakin jalkansa\nkelkkojen yhdistyshihnaan. Toisten sarvista oli jo karvanahka kuivanut\nja irtautumassa, mutta toisilla oli vielä niiden verituppi ehyt ja\npehmeän näköinen. Porojen nilkat napsuivat kuuluvasti, raito tuli jo\ntuossa melkein päälle -- Hannun täytyi väistyä syrjään, sillä Olli\nolisi voinut vaikka lyödä häntä. Niin se meni ohitse rahisten, kitisten\nja napsuen, porojen läähättävä hengitys torvina ilmassa, tummissa\nmulkosilmissä vauhko katse ja Ollin kasvoilla julma, raaka ilme.\n\nHannu hiihti Erkin ja Hellin luo, jotka molemmat olivat lumessa\npolvillaan. Tuossa oli heleä, kauas näkyvä punainen täplä -- kuinka\nselvästi se erottuikaan valkoisesta taustastaan Hannun kauhistuneisiin\nsilmiin. Erkki oli kalpea ja vakava, ja hänen ruskeissa silmissään oli\nsekä vihan että surun hehkua. Helli itki. Heidän edessään oli Vahti\naivan kuolleena -- poromiehen varma kuula oli mennyt kyljestä sisään --\nverta oli ryytynyt paksuun turkkiin. Silmät olivat jo lasittuneet --\nsuu oli jäänyt auki kuin jäykistyen viimeiseen avunhuutoon. Hannu\nhyppäsi suksiltaan ja kumartui silittämään Vahdin päätä: hän tunsi sen\njo kylmentyvän -- tuttu käpälä, joka niin sievästi ojentui koskettamaan\nHannun polvea kuin muistuttaakseen, ettei saa häntä, Vahtia, unohtaa,\noli jo jäykistymässä taipeestaan. Hannu silitti sitäkin -- se oli\nvalkoinen ja silkinsukea -- Vahti oli sukkajalka. Hän taisteli\nmiehuullisesti liikutustaan vastaan ja sanoi:\n\n-- Nouskaahan, minkä sille voi. Vahti parka. Lähden hakemaan kelkan,\njoka jäi tuonne; valitkaa te sillä aikaa kuusi. Tässähän noita näyttää\nolevan.\n\nHän puhui näin häivyttääkseen ja salatakseen katkeraa, vihaista\nsuruansa.\n\n-- Mutta entä Vahti? kysyi Erkki.\n\n-- Vahdin viemme kotiin samalla kuin kuusen. Emme voi jättää sitä.\nVaikka kyllähän sen Aappo kävisi Veikolla hakemassa tai hautaamassa\njohonkin tänne...\n\n-- Ei Vahtia saa jättää eikä haudata tänne, yksinäiseen metsään, sanoi\nnyt Helli. -- Kuinka voit, Hannu, olla niin julma, että saatat\nsellaista edes ajatellakaan. Täytyyhän isän ja äidin sitä paitsi nähdä\nse vielä kerran ja sanoa sille hyvästit.\n\n-- Tietenkin, vastasi Hannu. -- Saamme sen kyllä kelkassa kulkemaan.\nTulin vain sanoneeksi muistaessani Vahdin mielellään nuuskineen kärppiä\nja hiiriä täällä Sammalmetsän korvessa.\n\nHän lähti hiihtämään kelkkaansa kohti, joka oli jäänyt tuonne johonkin\npuolen kilometrin päähän. Äskeinen räikeä kohtaus oli mennyt kuin\näkillinen ukonilma ja taas oli risahtamattoman hiljaista. Se oli vain\nentiseen verratessa erona, että nyt taivas, ilma, metsä ja maa\ntuntuivat kuuntelevan tyrmistyneinä, paikalleen liikkumattomiksi\nsäikähtyneinä, kuuluisiko vielä äskeisen kaltaista hirmumelua,\npaukausta, raakoja huutoja, ilmaa viiltäviä kirouksia. Ja vielä se oli\nerona, että Hannun koko olemusta, joka hetkinen sitten oli ollut täysin\nrauhallinen ja olevaisuuteen tyytyväinen, vapisutti nyt sanomaton,\nkipeää tekevä suru ja suuttumus, sitä katkerampi, kun oli saanut kokea\nolevansa heikompi, kykenemätön kostamaan Vahdin puolesta, pakotettu\nalistumaan väkivaltaan ja vääryyteen. Hänen mielikuvituksensa oli\nlieskaten täynnä kostosuunnitelmia, hunajaisimpana se, jossa hän itse\noli varreltaan ja voimiltaan Kostamon Ollin voittomies. Silloin hän\ntarraisi kiinni tuohon hurjaan mieheen, kuristaisi kuin koetteeksi\nkurkusta ja kysyisi, muistiko tämä sitä talvipäivää, jolloin ampui\nlasten koiran siellä Suvannon kankaalla? Hellittäisi sitten sen verran,\nettä Olli saisi pihistetyksi käheän vastauksen, ja taas kiristäisi,\npuristaisi ja löisi, kunnes... Ei hän sentään kuoliaaksi loisi, ei --\nse tuntui vastenmieliseltä heti, kun hän kuvitteli Ollin kuolleena\nedessään -- inhoittavalta. Hannun kostonjano täyttyi ja hänen kiihkeät\nmielikuvansa ja ajatuksensa alkoivat vähitellen sammua ja rauhoittua.\n\nHannukin ehti valikoimaan kuusta, mikä ei ollutkaan varsin helppo\ntehtävä. Ilmeni näet, että kaikissa oli jotakin vikaa: oksat vain\ntoisella puolella tai liian hentoja, tiheässä tai naavaisia. Oikein\nlihavasti viheriää ja vehmasta ei täällä näyttänyt olevankaan. Sitä\npaitsi oli hauskaa mennä varovasti kuusen juurelle, kyyristää niskansa\nja äkkiä lujasti puistaltaen tuntea, kuinka kuusesta vierähti\nkokonainen lumiryöppy, niin että naapukan nahka vain ropisi ja he\nkaikki olivat pian kuin lumiukkoja. Sitten Hannu näki jäniksen jäljet\n-- tuossahan meni niiden polku, jota myöten ne kyykkivät Sammalmetsän\nlaihoon. Viime yönä siitä oli kuljettu -- aivan olivat tuoreet jäljet:\nensin kaksi etutassua peräkkäin keskelle ja sitten takatassut\nvierekkäin. Kun ei olisi näin paljon pehmeätä lunta, niin toisi Bobin\ntänne. Hannu katselee ympärilleen ja polkua pitkin terävin silmin,\nmutta Helli arvaa hänen ajatuksensa ja sanoo:\n\n-- Tänä jouluna ei metsästetä ollenkaan, muista se! Luuletko jäniksiin\nkäyvän vähemmän kipeästi kuin Vahtiin?\n\nSe toi taas mieleen äskeisen tapahtuman, jonka he jo olivat\nlapsellisessa häilähteleväisyydessään hetkeksi unohtaneet. He\nsynkkenivät, vaikenivat ja raahasivat vaivalloisesti kaahlaten syvässä\nlumessa ensin kuusen ja sitten Vahdin tielle ja kelkkaan. Vahti oli nyt\njäätynyt aivan jäykäksi. Ei olisi luullut sitä niin raskaaksi. Helli\nlähti hiihtämään suoraan metsän läpi kotiin, sillä hänelle oli tullut\nkatsoessaan poikain ähisevää haalaamista ja Vahti-paran köntistynyttä\nruumista ikävä ja alakuloinen mieli, mutta Hannu ja Erkki lähtivät\nyhdessä vetämään nyt jo melko raskaasti kuormitettua kelkkaa.\n\nKuinka äkkiä nämä päiväsydämen muutamat valoisat tunnit olivat\nkuluneetkaan. Aurinko oli laskenut, vain taivaanrannalta loisti\npetäjäpilariston läpi punainen rusko. Taivas oli muuttunut sinertävän\ntummaksi ja tuhannet tähdet olivat syttyneet palamaan. Ne loistivat\nvielä heikosti, kun päivän kajo vaimensi niiden valoa, mutta\nkotipihalle saavuttaessa niiden tuike oli jo yltynyt paloksi. Hannu\ntuijotti niihin niin kauan, että niska jäykistyi, ja aprikoitsi\nlapsellisesti, mitä niiden takana -- ja vielä senkin takana mahtoi\nolla. Täällä sisämaassa tähdet näkyivät selvästi, tavattoman kirkkaina\n-- saattoi kuvitella, että ne ihan roihusivat. Pakkanen kiihtyi ja\nräsähti kipeästi saunan seinässä. Äiti näkyi virittäneen valkean\nruokasalin uuniin, koska ikkunassa häilähteli punaista valoa. Se\nvaikutti niin kutsuvasti, että Hannu äkkiä juoksi sisään, sydän täynnä\nikuisen kylmyyden ja yön sekä kodin ja takkavalkean lämmön\nvastakohtaisuuden aiheuttamaa viihtyisyyden ja onnen tunnetta.\n\nErkki oli jo kertonut, mitä oli tapahtunut, ja kysyi kiihkeästi:\n\n-- Kai isä haastaa Kostamon käräjiin ja sakotuttaa?\n\nIsä oli vakavan näköinen ja tuumiskeli melkein kuin itsekseen:\n\n-- Se oli Ollin kostoa, mutta mies oli niin viekas, että antoi renkinsä\nampua. Olli näet sai viime vuonna sakkoa yhtiön metsän haaskauksesta.\nEnpä tiedä, haastatanko häntä. Sääli Vahtia, surku meitä, mutta\nkäräjistä en pidä. Ollia voin kyllä rangaista muuten, jos tahdon. Mutta\nporomiestä ei kiukuta mikään niin kuin syrjästä ryntäävä koira, joka\nsiinä silmänräpäyksessä sotkee raidon. Erkin olisi pitänyt heti kieltää\nVahtia -- pidättää sitä. Kun et olisi vain halunnut nähdä, minkälainen\nvilske tiellä syntyy, kun Vahti sekautuu peliin?\n\nKysymys oli osoitettu Erkille, joka vastasi hiukan nolona:\n\n-- En minä tullut Vahtia kieltäneeksi ennenkuin se oli myöhäistä. Enkä\nraidon tullessa ajatellut mitään -- katselin sitä vain, sillä sen kulku\non mukavan näköistä.\n\nHannu kysyi isältä hiljempaa:\n\n-- Mitä Olli mahtoi tarkoittaa sanoessaan isästä, että varokoon omaa\nnahkaansa?\n\nIsän katse oli Hannun mielestä hiukan verhottu hänen vastatessaan\nhaukotellen ja hitaasti:\n\n-- Tiedä niiden tarkoituksia -- uhkailevat kiukuissaan tyhjää,\najattelematta mitään erikoista. Mutta eihän sitä arvaa nykyaikana, mitä\npahaa ilkeät ihmiset voivat aiheuttaa. Unohdetaan nyt tämä ikävä asia.\n\n\n3\n\nJoulun hämyisten odotuspäivien salaperäinen, hiljaisesti kuiskiva lumo\nvaltasi vähitellen kaikkien mielen. Se oli onnen tunnetta, mutta\nsellaisenakin harvinaista siksi, että se oli niin monisäikeistä. Yksi\nnäistä alkoi jo niin kaukaa lapsuudesta kuin suinkin muisti ylettyi, ja\nsiinä olivat päätekijöinä kuusi ja kynttilät -- kokonainen viittatie\nkirkkautta pimeän keskellä. Toinen säie oli tuoksua -- kuusenhavuja,\nomenaa ja lakkaa --, joka tarttui muistiin ensimmäisestä kerrasta koko\nelämän ajaksi ja valtasi väkevästi mielen. Isä varsinkin piti siitä:\nhänellä oli kirjoituspöydällään usein omena, ja kirjeensä hän sulki\npunaisella lakalla, joka sulaessaan tuoksui hyvältä. Kolmas säie oli\nsydämellisen ystävyyden ja rakkauden tuulahdus, joka asui mielessä\nerikoisena siunauksena. Ja neljäs oli jotakin salaperäistä,\nmystillistä, pyhää, joka kuului joulun koko ilmakehään ja teki sen\nkaikista juhlista korkeimmaksi ja jaloimmaksi. Vaikka ei ajatellutkaan\nsellaista, vaan askaroitsi jotakin aivan muuta, niin silti mielessä\nkimmelsi puhdasta onnen paistetta, valoa synkän pimeyden keskellä,\nlaulua, joka kajahtaa ylimaallisena olevaisuuden rajattomuudessa,\nlapsen jumalallisuutta, pyhää vavistusta käsittämättömän salaisuuden\nedessä. Hannu koetti hämärästi eritellä tunnelmiaan puuhaillessaan\nkuusta jalkaan ja korjaillessaan koristeita, mutta ei päässyt selville\nmuusta kuin siitä, että jouluun kuului kaikki tämä.\n\nJoulukuusen koristeistakin hengähti tätä tunnelmaa. Ne olivat olleet\nsamoja niin kauan kuin Hannu muisti -- vain joskus hankittiin jotakin\nlisää, enkelinhiuksia ja kultapalloja, jos vain muistettiin kiireisessä\nkaupungistalähdön touhussa. Tuossa oli tähti, joka aina kiinnitettiin\nlatvaan. Se oli vanha ja näytti päivänvalossa tummuneelta, mutta kiilsi\nja loisti illan juhlakynttiläin valossa odottamattoman nuorekkaasti ja\ninnostuneesti. Hannu oikoi sen rautalankarunkoa ja koetti järjestellä\nsen toisin kohdin pahasti repsottavia hopeahapsuja. Tuossa oli pieni\nlasinen joulukello, yhtä eheä ja huurrekimalteinen kuin oli ollut\nHannun muistin ajan. Hän oli rakastanut sitä eniten kaikista. Kun ennen\npikkupoikana, jolloin Hannu ei vielä ollut koulussa, joskus sakeina\npyrypäivinä tuli ikävä, saattoi äiti ehdottaa leikkiä joulukuusen\nkoristeilla. Se oli houkuttelevaa ja niin Hannu istahti matolle ja sai\neteensä pahvilaatikon, jossa koristeita säilytettiin. Hänelle ei\ntarvinnut sanoa, ettei niitä saanut rikkoa, sillä hän piti niitä\nilmankin hellävaroen kuin pyhiä aarteita. Hannun nostellessa niitä\nlaatikosta ja tarkastaessa kutakin erikseen tuntui kaukaista joulun\ntuoksua ja avautui mielessä viihdyttäviä näkyjä, joita unohtuu\ntarkastelemaan. Katsottuaan ja muisteltuaan näin kaikki Hannu otti\nlopuksi uudelleen käteensä pienen lasisen joulukellon, antoi sen kielen\nhiljaa kilahtaa laitaa vastaan ja kuunteli salaperäisen jännittyneenä\nsen äänen kaukaisinta, himmeintä sammumista. Hänelle oli luettu jokin\nkertomus joulukelloista -- Hannu ei enää muistanut, mikä se oli ollut\n--, ja hän oli nähnyt joulukorteissa aivan samanlaisia, yhtä huurteisia\nja kimaltelevia kuin tämä, ja siitä sekä joulun hämyisestä,\nsalaperäisestä, tuoksuvasta pyhyydestä hänen mieleensä oli painunut\njuuri tällaisen joulukellon kuva.\n\nHannu hymyili itsekseen nytkin pidellessään pientä lasitiukua kädessään\nja antaessaan sen kielen hiljaa kilahtaa reunaa vastaan. Siinä oli\ntuttu ääni, joka kertoi hänelle paljon -- mitä? -- sitä hän ei osannut\npukea sanoiksi. Tunnelmaa kai, jotakin, jossa on onnea, rauhaa -- tätä\npientä kotia. Hän pisti tiu'un syrjään ja avasi varovasti pitkän,\nkapean, ruusunpunaisesta silkkipaperista tehdyn viirin, johon oli\nkultakirjaimin tekstattu enkelien kuoron sanat. Se oli Olga-tädin\ntaideteos, Olga Fredrikan, jota pidettiin taiteilijana. Hänen\nluonaanhan Hannu ja Erkki asuivat kaupungissa. Hän oli käynyt\nJyväskylän seminaarin ja oppinut siellä piirtämään ja maalaamaan.\nTäälläkin oli Olga-tädin tauluja -- tuossa seinällä hänen ja äidin\nsyntymäkoti, myös se virran rannalla, mutta vielä pohjoisempana kuin\ntämä. Siinä oli ollut samanlainen punainen rakennus kuin Hannun koti,\nvalkeat ikkunanpielet, joen puolella puutarha, pihan ympärillä\ntalousrakennuksia, rinteen alla leveä joki, joka näytti virtaavan\npäinvastaiseen suuntaan kuin todellisuudessa teki, koska oli väärin\npiirretty. Tuossa rakennuksessa Hannun äidin vanhemmat olivat asuneet\nlähes kolmekymmentä vuotta -- se oli Hannusta ylinäkemättömän pitkä\naika. Hannusta tuntui aina hänen tutkiessaan ja miettiessään tuota\ntaulua, että äidinisän ystävällinen katse, jonka hän tunsi albumissa\nolevasta kuvasta, tarkasteli häntä jostakin kaukaa.\n\nNyt Erkki ja Helli tulivat touhuten sisään -- he olivat olleet\nlaskemassa mäkeä. Helli alkoi kiintyneenä katsella koristeita ja\nkorjailla niitä, mutta Erkki heittäytyi nojatuoliin ja osuen\nkoskettamaan vieressänsä hyllyllä olevaan isoon merisimpukkaan otti sen\nkäteensä ja alkoi kuunnella. Se oli hänen mieliesineensä -- niitä oli\nkaksi. Hyllyllä oli vielä muutakin kaukaisten merien tavaraa -- pari\nisoa hummerin kynttä ja kauniita korallilohkareita. Ne olivat äidin\nveljen lähettämiä. Hän oli ollut merimies, suuren pohjalaisen\npurjelaivan perämies, ja hukkunut kauan sitten, vieläpä jouluaattona.\nErkki ei saanut kuulluksi hänestä kyllikseen: miksi ja milloin hän\nlähti merelle ja miten hän hukkui? Hän pyysi äitiä kertomaan niistä\nseikoista, kyseli tarkoin yksityiskohtia ja unohtui katselemaan laivaa,\njonka kannelta aalto oli hänet vienyt. Sen kuva, jossakin ulkomaiden\nsatamassa maalattu taulu, oli näet isän huoneen seinällä. Eno oli\nkerran tuonut sen äidille lahjaksi. Sen kapteeni oli kirjoittanut äidin\nkotiin tarkoin, miten onnettomuus oli tapahtunut, ja tullut myöhemmin\nhenkilökohtaisesti siitä kertomaan. Laivan kuvasta hän oli osoittanut\nkaikki niin yksityiskohtaisesti, että äiti oli saanut asiasta yhtä\nselvän käsityksen kuin olisi ollut itse mukana, ja voi siis nyt\nselittää onnettomuuden Erkille. Ja ne kohdat, joissa hän ilmeisesti\nerehtyi, koska ei tuntenut purjelaivaa eikä tiennyt miten se asettuu\nhirmumyrskyn painaessa sitä, Erkki osasi itse oikaista, sillä\nnuoruudestaan huolimatta hän tunsi purjelaivain taklaukset ja kannen\nköysistön kuin viisi sormeaan. Se ei ollut hänen koulukaupungissaan\nsuinkaan harvinaista: Erkin ja monen muun pojan mieliharrastuksia oli\nkäynti syksyllä ulkosatamassa, jossa saattoi olla suuria purjelaivoja,\ntäysirikifregattejakin. Mies se, joka uskalsi kiivetä \"toppiin\".\nPoikain mielihaave oli merimiehen ura. Moni heistä oli lähtenyt kuka\nvanhempain luvalla, kuka ilman, kadonnut sinne tai palannut\nahavoituneena ja miehistyneenä kotiin ja alkanut lueskella kaupungin\nmerikoulussa. Lukusalissa Erkki tarkoin tutki Merimiehen Ystävän ja\nkatsoi, ketkä olivat lähettäneet terveisiä kotiin. Kaikki, jotka\nmuistivat Erkin koulukaupunkia tai yleensä hänen kotimaakuntaansa, hän\npani tarkoin merkille. Erkki painoi ison valtamerisimpukan korvaansa\nvastaan. Heti sieltä alkoi kuulua salaperäistä, syvää suhinaa. Erkki ei\nvoinut ymmärtää, mitä se oli, miksi simpukka suhisi noin, ja oli\nkysellyt selitystä, mutta turhaan. Vähitellen hän oli alkanut uskoa\ntodeksi sitä, mitä hänelle oli sanottu lapsena, että se oli valtameren\nkohinaa, joka oli lähtemättömästi tarttunut simpukkaan, kuuluen sen\nolemukseen. Mutta sehän oli vain paljas kuori -- siinähän ei ollut enää\nitse eläintä? Vaikka, mutta kohinansa se kuitenkin oli säilyttänyt.\n\nJa Erkki kuunteli. Kaiken, mitä hän oli lukenut suurista meristä --\nRobinson Crusoen koko valtameriromantiikan -- tuo kohina loitsi niin\nläheiseksi ja ilmieläväksi, että Erkin tarvitsi vain ummistaa silmänsä,\njos tahtoi lähteä itse merimiehenä kiitämään pitkin vuorenkorkuisia\naaltoja. Niin hän teki aina, sillä lähtö merelle, seikkailu\ntropiikeissa, valkoiset mahtavat purjeet, joita voimakas, lämmin tuuli\npullistuttaa, kapteenina koulukaupungin harmaapartainen merikoulun\njohtaja, mutta ensimmäisenä perämiehenä hän, Erkki itse -- se oli hänen\nainainen päiväunelmansa. Enokin oli ollut kapteenin luottamusmies,\nensimmäinen perämies, maailman paras merimies -- niin oli kapteeni\nhänestä onnettomuuden jälkeen sekä kirjoittanut että suullisesti\ntodistanut. Ja saman maineen Erkki tahtoi saavuttaa. Eno ei ollut\nmenestynyt koulussa -- oli ollut haluton lukemaan. Erkki ei tahtonut\nsanoa häntä \"laiskaksi\", koska siitä olisi langennut varjoa hänen\nmaineeseensa. Hän oli joutunut erimielisyyteen isänsä kanssa, joka oli\ntiukasti vaatinut häntä täyttämään velvollisuutensa, ja kotona oli\nerään kevättutkinnon jälkeen, josta eno oli tuonut kotiin perin huonon\ntodistuksen ja tiedon jäämisestä luokalle, vallinnut raskas mieliala.\nÄiti ja sisaret olivat suojelleet enoa, jolle isä oli suuttunut\nhirmuisesti, ja eno oli pysytellyt poissa hänen näkyviltään. Tätä\njännittynyttä olotilaa oli kestänyt juhannukseen saakka. Illalla eno\noli lähtenyt kylän nuorten juhannusvalvojaisiin ja ollut täysin\nrauhallinen. Lähtiessään hän oli halannut äitiään, katsonut häntä\nsilmiin ja sanonut: \"Hyvästi, äiti!\" -- \"Hyvästi, kuinka niin?\" äiti\noli kysynyt kummastuneena. \"Muuten vain\", eno oli sanonut ja arvellut:\n\"Rohkenisinkohan mennä papan luo tuonne kamariin?\" -- \"Miksi et\", äiti\noli vastannut, \"ei hän enää toru sinua, vaan tulee iloiseksi, jos menet\npuhelemaan hänen kanssansa\". -- \"Olkoon sentään\", eno oli vastannut,\n\"ukko voisi vielä kiivastua, jos joutuisimme juttelemaan koulusta\".\nSisartensa kanssa eno oli myös vaihtanut sanan ja lopuksi paiskannut\nmuka leikillä kättä hyvästiksi. Sitten hän oli lähtenyt menemään\nvihellellen, kunnes oli kääntynyt portilla katsomaan taakseen. Erkin\näiti oli huomannut sen ja tarkannut veljeänsä, kun tämä seisoi siinä\nkauan aikaa, katsellen pihaa, rakennuksia, metsää, taivasta -- kaikkea,\nmikä oli hänelle lapsuudesta saakka tuttua, omaista, rakasta. Äiti oli\nymmärtänyt jälkeenpäin enon sanoneen siinä hyvästiä. Niistä\njuhannusvalvojaisista eno näet ei palannut ei sinä eikä seuraavinakaan\nöinä, ei vaikka hänen äitinsä istui yöt kaikki itkien ikkunassa ja\nvartioiden porttia, ja isä ryhtyi tiedustelemaan häntä kaikilta\nmahdollisilta suunnilta. Erkki ymmärsi, että se oli ollut kauheaa; hän\nei raskinut edes kuvitella, mitä hänen äitinsä ja isänsä sanoisivat,\njos huomaisivat hänen, Erkin, karanneen. Erkki ajatteli näitä asioita\nsyyllisellä tunnolla, sillä hän aavisti joutuneensa kulkemaan elämässä\nenonsa jälkiä -- tulleensa häneen ei vain ulkomuodolta vaan\ntodennäköisesti myös kohtalolta. Erkillä ei ollut lukuhalua tai ei\nollut \"taipumusta lukemaan\", kuten äiti sanoi suojelevasti ja\nsilittelevästi, isän taas suoraan tapaansa arvellessa, että Erkki oli\nlaiska. Erkin täytyi myöntää isän olevan oikeassa. Mutta mistä tuo\nlaiskuus tuli? Siitä, että Jepen venäjä, Maijan saksa ja Käpän\nmatematiikka tuntuivat aivan mahdottomilta.\n\nÄiti tuli huoneeseen ja Erkki kysyi:\n\n-- Kuule, äiti, kuinka kauan viipyikään enon lähdön jälkeen ennenkuin\nsaitte hänestä ensimmäisen tiedon?\n\n-- Taasko sinä sitä enon asiaa... Pane pois se simpukka -- se herättää\nsinussa vain turhia merihaaveita. Viipyi kai siihen ainakin puoli\nvuotta, ehkä enemmänkin.\n\n-- Varmaan olitte iloisia silloin, kun kirje tuli ja saitte tietää enon\nolevan terveenä ja kaiken olevan hyvin? Onkohan se kirje tallessa?\n\n-- Olimmehan toki -- tottakai. Ei se ole tallessa -- ei ymmärretty\nsäilyttää. Enosihan tuli sitten kotiin ja suoritti perämiehentutkinnot.\nIsä oli hänestä hyvin ylpeä.\n\n-- Sieti ollakin, tuumi Erkki ja vaipui taas ajatuksiinsa.\n\nHannu ja Helli saivat kuusen koristetuksi ja poistuivat sen äärestä\nkatsoakseen sitä. Se oli heistä kaunis -- latvatähdestä kimmelsi pieni\nmutta kirkas valonsäde, jonka kuin kipinän iski siitä ikkunasta\nkuultava sammuva pakkasrusko. Huone vaipui jo terheniseen hämyyn, joka\npehmensi ääriviivat ja syvensi kaiken, mikä oli tummaa. Helli oli\nmennyt istumaan sohvaan -- Hannu totesi, että hänen kasvonsa ja\nsilmänsä loistivat sieltä melkein oudon kirkkaina. Hannu kummasteli\nitsekseen, mutta lausui sen kuitenkin ääneen:\n\n-- Kauanpa isä viipyykin.\n\nIsä oli lähtenyt aamulla kunnallislautakunnan kokoukseen, jonka esimies\noli. Äiti sanoi puuhiensa lomasta viereisestä huoneesta:\n\n-- Ei se arvellut kovin kauan viipyvänsä, mutta on varmaan ilmestynyt\nasioita enemmän kuin luuli. Niillä on nykyisin aina muutakin puhetta\nkuin mitä pöytäkirjoihin pistetään. Mutta kyllä hän nyt pian tulee.\nTuolla olisi Aukustin joulukori valmiina keittiössä -- ettekö menisi\nviemään sitä? Tai minä tulen itsekin --. Tuusan-Elli kuuluu olleen\nsairaana.\n\nSuvannon torpparin Aukusti Koivukankaan tölli oli pari kolme\nviitanväliä virran rantaa alaspäin. Se ei ollut joen äyräällä, vaan\nhiukan kauempana siitä, metsän, synkän korven keskellä. Hannu oli usein\nihmetellyt, miksi Aukusti oli rakentanut mökkinsä tuollaiseen paikkaan,\njohon ei aurinko sopinut koskemaan juuri miltään puolelta, pitkät\nkuuset kun aina heittivät varjoansa, mutta ei ollut saanut selitystä.\nAukusti oli isän uskottu työmies ja oli saanut tehdä mökkinsä mihin\ntahtoi, isän ryhtymättä häntä siinä asiassa neuvomaan. Hannu ei\ntietänyt, minkälaisista vuokrista Aukusti oli sopinut isän kanssa; hän\noli vain nähnyt Aukustin ilmestyvän joka kesä Suvantoon silloin, kun\nheinänteko aloitettiin ja hillat kypsyivät. Leipäkontti, voinassakka,\npuurojauhopussi, piimäleili ja suolakalaastia nostettiin veneeseen,\nAukusti asettui perään, Aappo-renki soutamaan, karjakko-Maija\nkeskituhdolle, ja niin käännettiin kokka vastavirtaan. Mennä\nlipoteltiin siinä taitavasti akanvirtojen mukana, ponnistettiin\nvoimakkaasti niemien vikevissä kärkivirroissa, rantasipien vain\nhopeapiiruina sinkoillessa pitkin vuolteen pintaa, ja niin hilauduttiin\nvähitellen ylemmäksi, kunnes vihdoin päästiin kääntymään virran toista\nhaaraa alaspäin -- Suvantoa vastapäätä oleva suuri maa oli näet saari,\njota joki syleili kahdella leveällä väylällä. Laskettiin alaspäin niin\nettä vilisi, kunnes joki laajeni avaraksi lammeksi. Sen toiselle\npuolelle soudettiin -- siellä, hetken matkan päässä, Lahnalammilla, oli\nisän metsäniitty. Aukusti ei puhunut mitään, teki vain työtä. Hannu oli\ntarkastellut ja ihmetellyt häntä paljon. Heinälle lähdettäessä hän oli\nerinäköinen -- hiukan, aavistuksen verran haluton ja tympeä -- kuin\nsilloin, kun hän ilmestymällä äidin keittiöön upea kukkuratäysi\nhillarove kädessään ilmoitti hilla-ajan alkaneen. Hän ei antanut\nrovettaan kenellekään, jos vain äiti oli suinkin kuuluvilla, vaan\nodotti siksi, kunnes äiti saapui. Silloin Aukustin jykevät, kuin\nkirveellä honkapölkystä veistetyt piirteet pehmenivät kauniiksi,\nhymyileväksi ilmeeksi. Hän kosketti arasti oikean kätensä sormenpäillä\näidin käsivartta, sanoi hiljaa \"Jumalan terve\" ja ojensi hänelle\nropeensa tapaillen hämillään, että \"rouvalle tämän suven antimia\nvähän\". Ja äiti kosketti myös Aukustin käsivartta samalla tavalla ja\nsanoi hänkin \"Jumalan terve\", katsoen Aukustia kirkkaasti silmiin. He\ntervehtivät toisiaan näin siksi, että olivat molemmat laestadiolaisia\neli \"hihhuleita\", joiksi tähän uskoon tulleita pilkkanimellä sanottiin.\nJa sitten kahvipannu kiireesti tulelle ja äiti kyselemään Aukustin\noloista, eukosta, tämän äidistä Tuusan-Ellistä, ja lapsista, vaikka\nkyllä entuudestaankin tiesi nämä asiat. Ja Aukustin juodessa kahvia --\nainakin kolme kuppia -- äiti laittoi nyyttiin mitä siinä sattui\nlöytämään ruoan apua ja vaatteita, varsinkin viimeksimainittuja. Ja\nlähtiessään Aukusti oli lempeän ja rauhallisen näköinen. Mutta silloin,\nkun hänen tuli mennä isän kanssa leimausmatkoille tai muihin\ntukkihommiin, hän oli kiinteän, asiallisen, jopa ankaran näköinen,\nsuoristaen ryhtinsä ja pitäen keksiään -- jos oli kesä ja piti mentämän\nlajittelulautalle, \"sortteeriin\", tai muuten uittoväylille -- kuin\nsotilas kivääriään. Selvästi tämä oli Aukustin mielihommaa -- honkien\nryskyvä kaatuminen, kasautuminen vesien rannoille, laajoille\n\"lansseille\", lähtö nousevan tulvaveden mukana merta kohti, kiito\nkoskissa ja jännittävä ruuhkautuminen -- tukkimiehen vapaa elämä kevään\nkuulaan, milloinkaan pimenemättömän taivaan alla.\n\nJoulukorin vieminen Aukustin mökkiin ei ollut mikään erikoisempi, vaan\nvuoden menoon ja joulunviettoon vanhastaan ja vakinaisesti kuuluva\nasia. Siinä oli puolet lahjaa ja hyvää tahtoa, puolet suoranaista\npalkkiota kaikenlaisista pikku tehtävistä, joita Aukasti kotona\nollessaan äidille suoritti. Sattui paljon sellaista esim. puu- ja\nastiatyötä, vannehtimista ja muuta, jota Aappo ei osannut, mutta joka\nsujui Aukustilta kuin itsestään. \"Tuon saa Aukusti korjata\", \"se täytyy\nteettää Aukustilla\", \"jokohan Aukusti lie vannehtinut sen voipytyn\", --\nsiten äiti lausahteli silloin tällöin vuoden varrella, varaten\ntoisaalta vaate- ja muuta tavaraa palkkioksi kaikista näistä pikku\npuuhista. Isän ja poikain vaatteet ilmestyivät aina lopuksi joissakin\nmuodoissa Aukustin ja hänen poikainsa ylle, näyttäen aluksi\nhämmästyttävän uusilta ja hienoilta, mutta menettäen pian tämän\nvalheellisen autereensa ja muuttuen ympäristönsä mukaisiksi. Hannu oli\nkerran ihmetellyt, kuinka tuntemattomiksi isän vanhat sarkahousut\nolivat Aukustin koivissa muuttuneet -- kuinka tarkoin niiden\nalkuperäinen pinta oli osattu peittää erivärisillä paikoilla. Aukusti\nei sellaisesta välittänyt -- pääasia hänelle, että housut olivat\nlämpimät.\n\nHannu meni mielellään Aukustin mökkiin, jossa aina talvi-illoin paloi\nloimottava tervasvalkea. Syksyin Aukusti nosti läheisiltä kankailta\nröykkiöittäin tervaskantoja, veti ne vähän lumen aikana kotiin ja särki\njoutohetkinään pilkkeiksi, jotka paloivat hyvin. Siinä äärellä oli\nhauskaa istua ja teheskellä kuka mitäkin, puhella ja tuumiskella,\ntuiskulumen helistessä pientä ikkunaa vastaan tai kuutamon valaistessa\nkorven kuusien hankitaakkaa, ja russakoiden hiljaa ritistessä\nuuninpäällyksen pimeässä loukossa. Aukustin mökissä ei suvaittu rumia\nsanoja eikä kirouksia, sillä sen väki kuului laestadiolaisiin.\nVarsinkin jo vanhaksi käynyt Tuusan-Elli oli harras. Ei tarvinnut\nvalkotukkaisen kirkkoherran, joka oli laestadiolainen itsekin, kovin\nkauan herkällä, kauniilla äänellään todistaa Ristuksen rakkaudesta, kun\njo Ellillä tuppasi tulemaan riemu päälle ja hänen täytyi itkeä,\nheiluttaa ruumistaan ja huokaista ääneen että \"voih!\" Hänen mielessään\nnäet silloin aukenivat suloiset mesilähteet ja valkeni laaja, leppoisa\nrauha, sellainen onni, että se korvasi elämän kaikki kärsimykset.\n\nTalvin Elli pysytteli enimmäkseen vuoteessaan, olkiensa ja\npeitekulujensa välissä, sillä häntä vaivasi alituinen vilu, oikea\nhytistäjäinen, joka kun tarttui käsiksi, niin pani hampaat lyömään\nloukkua. Saunaan hän kuitenkin kömpi ajaakseen horkan pois tulikuumalla\nlöylyllä. Hannun ja muiden nyt tullessa tupaan hänen sänkynsä oli\nkäännetty pystyvalkean loisteeseen. Kaikki olivat jo käyneet saunassa,\nillallisvelli oli kiehumassa hahlapadassa ja Aukusti lehteili totisena\nsitä ainoata kirjaa, jota hänen mökissään luettiin, nimittäin\nLaestadiuksen postillaa. Hannu tunsi kirjan -- oli katsellut sitä juuri\nAukustin luona -- ja ihmetteli sen sanoja ja vertauksia, jotka muuten\npainuivat liian hyvin Erkin muistiin, höysteeksi hänen loppumattomiin\nkokkapuheisiinsa. Äiti ei pitänyt tuosta kirjasta -- ei ollut suostunut\nostamaan sitä, vaikka laestadiolaisten varsinainen saarnamies\nHanhi-Pieti oli tarjonnut sitä, vieläpä sen vanhempaa oikeata painosta,\njossa sana oli juuri sellaisena, puhtaana, väärentämättömänä,\njollaisena se oli profeetan suusta vuotanut. Hanhi-Pieti oli ilmeisesti\npahastunut äidin kiellosta, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään; Hannu\nepäili, ettei hän pitänyt äitiä tämän jälkeen oikein aitona\nuskonsisarena. Äiti luki Wegeliuksen postillaa, jonka Hannu myös tunsi,\nsillä hän sai lukea siitä sunnuntaisin äidille saarnan.\n\nMutta Aukusti luki Laestadiusta eikä muuta -- ylen harvoin Raamattua ja\nVirsikirjaa, jotka kyllä olivat töllin kirjalaudalla. Hänestä samoin\nkuin Tuusan-Ellistä näet vain Laestadiuksen sana oli riittävän\nvoimakasta. Sitä kun jarrasi harvaan ja tankkaamalla muutaman sivun,\nniin oli kuin olisi nauttinut hyvästi suolatun, vankan aterian, joka\nehdottomasti tyydytti pitkäksi rupeamaksi, tai käynyt tulikuumassa\nsaunassa, jonka löyly poltteli jo sitä ajatellessa. Aukusti ei lukenut\nsanomalehtiä, joita ei pikku tölleihin vielä tullutkaan, ja Ellillä\ntokko lienee ollut käsitystäkään, mikä sanomalehti oli. Mutta heidän\nmielikuvituksellaan oli silti huikaisevan laaja, vieläpä harvinaisen\nvärikäs liikkuma-ala, jonka väkevillä sanoillansa avasivat Raamattu,\nPostilla ja Virsikirja.\n\n-- Jumalan terve, sanoi äiti ja kosketti Elliä ja Aukustia käsivarteen.\nSitten hän istuutui Ellin vuoteen viereen jakkaralle ja alkoi katsellen\nmilloin häntä, milloin takkavalkeaa kysellä Ellin sairaudesta. Mutta\nAukusti peräytyi syrjemmäksi, pienemmät lapset pirahtivat kuin\nsäikähtänyt särkiparvi hajalle, ja kaikista kauimmaksi väistyi Aukustin\nkalpea, laiha vaimo, joka aina katseli arasti, puhumatta juuri mitään.\nHänen mukanaan painui pimeimpään ovensuun nurkkaan myös Aukustin vanhin\npoika Hermanni, Hannun ikä- ja entinen leikkitoveri, joka oli jo parin\nvuoden ajan kulkenut tukkitöissä, edellisenä talvena kaukana Lapissa\nsaakka. Siellä hän oli muuttunut niin, ettei enää puhellut Hannun\nkanssa yhtä avomielisesti kuin ennen eikä katsonut silmiin. Miten lie\nnyt sattunut kotiin -- kai siksi, että oli hakkuutöissä jossakin\nlähiseuduilla, joen latvametsissä. Hannun teki mieli vaihtaa Hermannin\nkanssa sana, muutama, mutta kun tämä painui ujosti, melkein ynseästi\nnurkkaansa ja tuijotti vain lattiaan, se jäi.\n\n-- Hyvää joulua Aukustin väelle ja tässä hiukan lapsille tuliaisia,\nsanoi äiti sitten, kääntyen Aukustiin ja osoittaen koria, jonka Hannu\nja Erkki olivat laskeneet ovensuuhun. Lasten silmistä välähti ilo,\nmutta he hillitsivät itsensä samassa ja tuijottivat vieraisiin\ntotisina. Vain vanhin tytär, kahdeksantoista vuotias Emma, alkoi\nkuiskutella jotakin Hellin korvaan. Aukusti pyysi mielellään jonkun\nSuvannon väestä lastensa kummiksi -- oli tehnyt tuossa totisena,\nhajasäärin seisovan Aaro-poikansa syntyessä Hannulle sen kunnian.\nAukusti oli ollut vakavan, juhlallisen näköinen eikä ollut tahtonut\nsaada sanotuksi asiaansa, ja Hannua oli ujostuttanut, mutta samalla\nmyös hiukan hykähdyttänyt kuin olisi kuullut tulleensa hyväksytyksi\nluottamustoimeen. Aaron ristiäiset olivat sattuneet joululoman ajaksi\nja nousseet eteen ihan äkkiä sen vuoksi, että kirkkoherra oli joutunut\npoikkeamaan pitäjäretkellään Suvantoon. Aukusti oli ollut pirtissä,\nnähnyt kirkkoherran tulon ja pistäytyen keittiöön pyytänyt äitiä\nkysymään, voisiko kirkkoherra, kun oli kerran saapuvilla, tulla\nristimään hänen lastansa \"pikkuisen\", kuten Aukustin sanat sattuivat\nvaatimattomasti. Mikä, ettei. Lähdettiin siitä -- oli hyvin luminen\ntalvi -- menemään kapeata kinospolkua kuin sianselkää pitkin, isä\nedellä, sitten äiti ja kirkkoherra, sitten Hannu ja viimeisenä piika,\nkorissa hyvin peitetty kihisevän kuuma kahvipannu ja vehnäset. Oli\ntulipalopakkanen, taivas säihkyen täynnä tähtiä, pohjoisella\npuoliskolla hulmuava revontulikaari, jonka liekin karkeloivat\nkummallisesti ja kuulostivat rätisevän. Hannu ei ollut varma, tekivätkö\nne todella niin, mutta selvästi hänestä siltä kuulosti. Kirkkoherra\npysähtyi silloin, kun ne oikein hulmahtivat, kallisti päänsä kekalleen\nja esitelmöi runollisesti haltioituneena, viittailIen molemmin käsin\navaruuden eri kulmille, Jumalan suuruudesta luonnossa. Hannu ei\nkuitenkaan saanut tarkoin seuranneeksi hänen puhettaan, sillä häntä\nhäiritsi pelko, että \"kunhan se ei vain hojeltuisi kapealta polulta\ntuonne pohjattomaan nietokseen\". Sinne kirkkoherra olisi näet saattanut\nhumahtaa kainaloita myöten, ehkä uppeluksiin asti, jos olisi sattunut\nkuopan tai notkon kohdalle. Mutta onnellisesti päästiin perille --\nkirkkoherra vain tottumattomana löi varoituksista huolimatta päälakensa\noven kamanaan niin että kumahti ja mökki tuntui järkähtävän. Hannu\nodotti, sanoisiko kirkkoherra mitään erikoista tämän johdosta, mutta\nei; kärsivän näköisenä hän vain hieroskeli päätänsä ja toisti moneen\nkertaan, että \"kylläpä oli matala se Aukustin ovi, matala, kovin\nmatala\". Hiukan hänen silmänsä revähtivät isommiksi hänen sitten\nnähdessään, miten pieni tölli oli, mutta tottuneena tällaisiin oloihin\nhän riisui turkkinsa, istui takkavalkean loisteeseen ja alkoi\nystävälliseen tapaansa puhutella Tuusan-Elliä, joka oli hänen\ntaatuimpia uskonsisariansa ja nyt puoleksi pökerryksissä siitä ilosta,\nettä itse kirkkoherra oli näin odottamatta kuin taivaan lahjana eksynyt\nhänen luokseen. Aukustille ja hänen vaimolleen, joka puki pikku miestä\näidin tuomaan ristikolttuun, lapsille ja kaikille vanhalla\nkirkkoherralla riitti ystävällistä, herttaista, leikillistä puhetta.\nHannu huomasi ikkunapenkillä istuvan isänsä katselevan kirkkoherraa\nlämmin ilme kasvoillaan, melkein liikuttuneen näköisenä, ja oli\nymmärtävinään hänen ajatuksensa: valkotukkainen, lempeän näköinen\nkirkkoherra, jonka musta papinpuku oli varsinkin tässä ympäristössä\nerikoisen juhlallinen, oli tuossa valkean loisteessa istuessaan ja\nhymyillessään kaunis ja kunnioitusta herättävä. Mutta nyt kaikki oli\nvalmista: puukupissa pöydän nurkalla vettä ja vieressä liina, ja lapsi\nHannun äidillä, joka piti sitä ristillä. Kirkkoherra nousi seisomaan,\nliitti kädet yhteen ja seisoi hetkisen vaiti, silmät ummessa. Ja\ntuvassa tuli silloin niin hiljaista, ettei olisi luullut kenenkään edes\nhengittävän; russakat vain laipion reunoissa ja uunin päällä ritisivät\nomia salaperäisiä ritinöitään, liikuttelivat tuntosarviaan ja\nkatselivat tietävän näköisinä ihmisten outoja menoja. Sitten\nkirkkoherra alkoi lukea kastelukuja -- ihan ulkoa, totta kai, sillä\neihän hän saarnatessaankaan karttaa tarvinnut, saati sitten kasteessa,\njolloin sanat olivat aina samat. Hänen äänessään oli sointuva,\nsydämellinen, rauhoittava sävy, joka omituisesti täytti koko pienen\ntöllin ja valtasi kuulain mielen. Hannu kuunteli sitä kuin lumottuna ja\nhänen nuori, kokematon sielunsa avartui ymmärtämään, että tässä\ntapahtui nyt jotakin pyhää ja salaperäistä, että tämän menon takana,\njolla pikku ihminen otettiin niinkuin kirkkoherra sanoi \"Jumalan\nsuojaan ja yhteiskunnan yhteyteen\", oli aikain aamuhämärään häipyvien\nsukupolvien kokemus ja vakaumus kuin olisivat miljoonat kädet\nkurottuneet pimeydestä valoon ja miljoonien katseesta loistanut\nselittämätön kaipaus. -- -- --\n\nHannu heräsi unelmastaan siihen, että äiti nousi ja hyvästeli,\ntoivottaen kaikille kädestä pitäen joulurauhaa. Aukusti oli vakavan,\nhänen vaimonsa aran ja lapset ujon näköisiä, mutta Tuusan-Elli pyyhki\nsilmiään. Ulos tultua Helli ja Erkki lähtivät menemään kiireenvilkkaa,\nmutta Hannu saatteli äitiä käsikynkästä, vastaili hänen kysymyksiinsä,\nrauhoitteli hänen huoliansa, ja ihaili miljoonin tähdin vilkkuvaa\npakkastaivasta, pohjoisessa säkenöiviä ja karkeloivia revontulia,\nvaikenevaa, juhlallista, rajatonta avaruutta, lumen, jään ja yön\npeloittavaa kuolonkauneutta.\n\n\n4\n\nHelli istui sohvannurkassa ja katseli joulukuusta, jonka kynttilät\nolivat jo palaneet ohi puolen. Muut valot oli sammutettu tahallaan,\nettä joulukuusi saisi: yksin valaista huoneen. Mutta vaikka siinä\nolikin paljon kynttilöitä, niiden voima oli riittämätön näin avaraan\nsuojaan: se jäi soppipuolilta hämyiseksi. Ja kynttiläin liekki oli\nomituisesti surullisen kajasteinen, saman sävyinen kuin keväinen ilta,\njolloin mailla väreilee alakuloinen rusotus, muuttaen ilon haikeudeksi.\nJa kun tuijotti kynttilöihin kauemmin, niin liekin ympärille alkoi\nmuodostua sateenkaarirenkaita, jotka lähtivät keskeltä ja laajenivat\nyhä isommiksi, kunnes katosivat hämärään. Liekki muuttui kuin silmäksi,\njoka tuijotti kiinteästi, surullisesti, tutkivasti, tuon tuostakin\nsäpsähtäen kuin olisi rävähdyttänyt luomiansa. Hellin täytyi pyyhkäistä\nsilmiänsä, sillä niitä oli ruvennut karvastelemaan, ja silloin hän\nhuomasi, mistä nuo sateenkaarirenkaat olivat aiheutuneet: hienosta\nsumusta, jota oli kihonnut silmiin, joka ei ollut vielä tiivistynyt\nvarsinaisiksi kyyneliksi, mutta ei ollut jäänyt paljoa muuksikaan, ja\njoka oli noussut tästä hiljaisen jouluhetken hienosti alakuloisesta\nkajasteesta tai jostakin sydämen syvyydessä asuvasta, sanaksi\nsyntymättömästä, nimettömästä toiveesta. Kuka sen tietää? Helli ei\nymmärtänyt itseään -- ei käsittänyt, mistä tuli äkillinen sydäntä\npaisuttava riemu, ja mikä taas toisin hetkin muutti riemun murheeksi,\njoka oli tuskallista, mutta samalla kummallisesti kallisarvoista,\noudosti nautintorikasta sekin.\n\nHän vilkaisi muihin: kaikki olivat unohtuneet tuijottamaan\njoulukynttiläin riutuvaa valoa, isä otsa rypyssä, syvissä mietteissä,\nharkiten niitä asioita, joista salateitä saapuvat kirjeet ja\nsilkkipaperilehtiset kertoivat -- vaarallisia, jännittäviä asioita,\nmutta juuri niitä, jotka näyttivät kuohuttavan isän olemusta pohjia\nmyöten. Helli oli syksyn kuluessa tullut isän ja äidin keskusteluista\ntietämään paljon, oli kuullut äidin varoitukset, isän puheet naapurien\nja asiakkaien kanssa, ja ymmärtänyt, että ne anastivat isän\nmielenkiinnon yli kaiken, että juuri silloin, kun olisi pitänyt olla\nsanomatta mitään, sanat tulivatkin itsestään, sisäisen voiman pakosta,\njyrkkinä, vakaumuksellisina, kohtalontäyteisinä. Helli oli käynyt isän\nasioilla kaukaisissakin taloissa -- levittänyt lehtisiä ja kirjasia --\nunohtanut ne muka sinne kamarien pöydille tai tupien penkeille, ja\ntuntenut olevansa osallisena suuressa ja jalossa taistelussa.\n\nHannu istuu tuossa taampana ja tuijottaa kuuseen. Hänelläkin on otsa\nhiukan rypyssä, mutta ei niin paljon, että se häiritsisi hänen\nrauhallista ilmettään. Kuvaavaa hänelle, että hän on asettunut noin\nsyrjään. Hannu ei milloinkaan mene ensimmäiselle paikalle, jos vain\nsuinkin voi välttää sitä, eikä puhu silloin, kun muut keskustelevat.\nHän vain miettii rauhallisesti niinkuin nytkin, tuumii, hautoo ja\nharkitsee, ja vain joskus puolella sanalla hajamielisesti ilmaisee\najatustensa alan. Helli oli huomannut edellisenä kesänä, että Hannun\nylähuuli oli alkanut näyttää tummalta ja että hänen kulmakarvansa\nolivat kasvaneet nenän juuresta melkein yhteen. Äitikin oli huomannut\nsen, tarkastanut kulmia läheltä ja sanonut ihmeissään, että kun siinä\non viisi karvaa, joiden kärjet ovat kääntyneet yhteen kuin kuhilaalle.\n\"Tulehan, Helli, katsomaan!\" Ja Helli oli mennyt ja katsonut läheltä,\nvaikka häntä oli yhtäkkiä ruvennut ujostuttamaan, ja todennut niin\nolevan kuin äiti sanoi sekä vielä lisäksi, että Hannun poskia peitti\nlyhyt, harva silkkinukka. \"No mitä te nyt siinä!\" oli Hannu samalla\närähtänyt ja työntänyt heidät pois. Helli oli tuntenut, kuinka Hannun\nkäsi oli ollut kova ja voimakas, kuin miehellä. Hän vilkaisi Hannuun\ntaas, mutta salaa kuin olisi ollut varkaissa: hänen tukkansa oli kaunis\n-- löi muutaman aallon -- loisti pehmeältä -- ja hänellä oli kauniit\nkasvot, korkea nenänvarsi, lujasti sulkeutunut suu. Helli oli\nhuomannut, että joillakin pojilla ja miehillä oli suu aina auki,\nmuutamilla ihan älyttömästi lerpallaan -- se ei ollut kaunista.\nTytöilläkin saattoi olla niin, mutta heitä se ei aina rumentanut --\njopa kaunisti, jos hampaat sattuivat olemaan valkoiset ja säännölliset.\n\nHellin mielikuvat tulevat, väräjävät hetkisen kirkkaina ja sammuvat\nvaihtaakseen taas uusiksi. Hän ei itse rakenna eikä etsi niitä, vaan ne\nnousevat omatahtoisesti näkyviin levottomina ja hulmuavina kuin\nrevontulet, joita täällä oli yksinäisinä talvi-iltoina riittävästi\naikaa katsella. Sen Helli vain oli viime aikoina todennut, että ne\npyrkivät karkelonsa lopussa muodostumaan oudoksi, palavaksi\nkysymysmerkiksi, joka salaperäisellä tavalla koski Helliä itseään,\nvaatien ikäänkuin tilille, että mitä aiot, mitä odotat? Tai se ei\nkysynyt ihan suoraan näinkään eikä sille kelvannut vastaukseksi se,\nminkä tuollaiseen kysymykseen olisi heti voinut sanoa, vaan se tahtoi\nselvyyttä siitä, mikä oli Hellin syvimmän, koko hänen olemustansa nyt\nja tulevaisuudessa hallitsevan pyrkimyksen ja onnenkaipuun ohjelma. Ja\nsitä Helli ei tiennyt, sillä se ilmeni hänen parhaillaan aukeavassa\npienessä neitosydämessään vain nimettömänä kaipuuna, joka oli milloin\nriemua, milloin tuskaa, mutta aina suloista ja onnellistuttavaa.\n\nÄitikin oli joutanut kiireidensä keskeltä istahtamaan hetkiseksi ja oli\nvaipunut heti tuijottamaan joulukuusta. Hänen hiuksissaan oli harmaita\nraitoja ja hän oli Hellin mielestä jo vanha. Mutta isän silmissä hän\nilmeisesti oli vielä nuori, kai samanlainen kuin viitisenkolmatta\nvuotta sitten tullessaan talousneidiksi tuonne Kosken suurelle\nruukille. Äidillä oli kultainen, ristin muotoinen rintaneula, tuo, joka\nnytkin joulun kunniaksi kimalteli hänen mustan silkkileninkinsä\nkaulantien juuressa, ja kerran katsellessaan sitä Helli oli arvellut,\nettä sen varmaan äiti oli saanut isältä kihlajaislahjaksi. \"Ei\", äiti\noli vastannut, \"ei se ole isältä, sillä mennessämme kihloihin hän oli\naloitteleva, köyhä metsänhoitaja, jolla oli tuskin varaa ostaa\nsormusta\".\n\nÄiti oli ollut urhea tyttö. Helli oli vuosien kuluessa udellut hänen\ntarinansa yhä tarkemmin, niin että tunsi sen nyt yksityiskohtaisesti.\nÄiti oli kertonut siitä sirun silloin, toisen tällöin, ja lopuksi\nkaikki, sillä hän kai oli liikuttunut sekä onnensa muistoista että\nHellin silmien lämpimästä kimmellyksestä. Ensin ohi ollut äidin\nnuoruus: kuusi sisarta ja yksi veli pienessä kodissa siellä vielä\npohjoisempana olevan suuren virran rannalla, ja heillä vaalijana äiti,\njoka oli ollut mennessään naimisiin 19-vuotias. Sitten lähtö\nmaailmalle, kuka minnekin, veli merelle, äiti uljaasti, vaikka ei ollut\npaljoa yli parinkymmenen, talousneidiksi suureen ruukkiin. \"Kuinka äiti\nuskalsi?\" -- \"Täytyi, täytyi, ei ollut muuta neuvoa, olin opetellut\nsellaisen alan -- koulua emme käyneet, paitsi Olga Fredrika\nseminaarin\". Helliä ihan jännitti hänen ajatellessaan, ettei tuossa\nruukissa ollut rouvaa -- oli vain patruuna ja hänen metsänhoitajansa.\nPatruunan kuva oli albumissa -- hän oli ollut komea mies -- oli sitten\nmyynyt ruukin ja muuttanut Tukholmaan, josta joskus lähetti lyhyen\ntervehdyksen. \"Oliko hän hyvä mies?\" Helli oli kysynyt arasti. \"Oli\",\näiti oli vastannut, \"hän oli ja on vieläkin kunnioitettava ja jalo\nmies\". -- \"Kosiko hän äitiä?\" -- \"Kosi, mutta minä niiasin ja sanoin,\nettä paljon kiitoksia, mutta olen jo kihloissa patruunan forstmestarin\nkanssa\". -- \"Kai patruuna silloin ällistyi?\" -- \"Kyllä -- ei tahtonut\nensin uskoa korviaan, ja tuli sitten hyvin vakavaksi. Pelkäsimme aluksi\nhänen alkavan vainota isää ja minua, minkä vuoksi isä alkoi hakea\ntoista paikkaa, jonka pian saikin, mutta emme huomanneet hänestä\nsellaista. Kerran hän kysyi, eikö sitten pääsy suuren ruukin rouvaksi\nminua ollenkaan houkutellut, ja sanoi, kun vastasin kieltävästi, ettei\nhän ollut minusta sellaista luullutkaan\". -- \"Milloin hän sitten antoi\ntuon ristin?\" -- \"Häälahjaksi\". -- \"Miksi ristin -- oliko hän\nuskonnollinen?\" -- \"Hänkö, sitä en tiedä, ehkä sydämessään -- huonoja\ntapoja hänellä ei ollut. Mutta ristin hän kai valitsi siksi, että oli\nhuomannut minun olevan uskonnollinen\". -- \"Onko äiti aina ollut\nsellainen?\" -- \"Aina, lapseni, aina -- muuten en olisi uskaltanut\nlähteä sinne suureen ruukkiin ja sellaiseen vastuunalaiseen tehtävään\n-- minä kokematon tyttöparka, joka aluksi hädissäni itkin yökaudet, kun\ntalo oli aivan hujan hajan\". -- \"Isäkö tuli avuksi?\" -- \"Tulihan se\npian, kun tutustuttiin\", hymyili äiti.\n\nHelli ymmärsi, että äidin tarinan takana piili onnea ja rakasta huolta,\nlevittäytyi kokonainen elämän romaani, jossa kolme sydäntä oli\ntaistellut ja voittanut. Helli tunsi Kosken ruukin, sillä hän oli\nkäynyt siellä isän ja äidin kanssa. Siellä asuivat nyt aivan toiset\nihmiset kuin isän ja äidin nuoruudessa, mutta siellä otettiin hyvin\nvastaan ja oltiin vieraanvaraisia. Se oli vanha, romanttinen, kaunis\npaikka -- Helli oli siihen ihan hurmaantunut. Päärakennus oli\nkaksikerroksinen, huoneita jos kuinka paljon. Isä ja äiti olivat\nkäyneet siinä kamarissa, jossa äiti oli asunut talousneitinä, ja siinä,\njossa isä metsänhoitajana, ja vilkaisseet toisiinsa ymmärtävästi,\nmuistavasti, hiukan ujosti. He olivat kulkeneet muissakin huoneissa,\nmenneet koivukujaa kosken rannalle, jossa olevassa huvimajassa olivat\nkauan istuneet ja puhelleet. Helli oli ymmärtänyt heidän tahtoneen olla\nkahden ja kävellyt kosken äyrästä alemmaksi. Pauhu rauhoittui siellä\nensin sileäksi suvannoksi, jonka pinta oli rannan kuusien varjossa\nmusta ja kalvolla keinui yläputouksen kasvattamia oudon valkoisia\nvaahtokuplia kuin pumpulipalloja tai joutsenia. Niiden lumihohto ja\nveden suurina pyörteinä myllertävä tummuus tuntui peloittavalta, toi\nmieleen Tuonelan virran ja sen satujoutsenen, joka ui siellä ihmisen\nikuisena arvoituksena. Mutta päästyään tästä varjoisasta suvannosta\nvirta syöksyi alas jyrkkää rinnettä särkyen valkeaksi vaahdoksi ja sen\npäällä sateenkaarena välkkyväksi uduksi ja puhjeten kuin suuttuneena\nhuumaavaan pauhuun. Peläten Helli oli peräytynyt sen äyräältä, joka\ntuntui vapisevan, sillä veden nopeassa, hurjassa syöksyssä oli\nviemaavaa, puoleensa vetävää voimaa.\n\nErkki oli pitänyt äänekästä iloa koko jouluillan, laskien leikkiä\nkaikkien, mutta etupäässä äitinsä kanssa. Hänen lahjansa olivat vain\nleikillistä laatua, tarkoitetut huviksi eikä hyödyksi. Hannu oli\nihmetellyt, miten paljon harkintaa Erkki oli uhrannut tähän asiaan ja\nmiten onnistuneesti hän oli lopultakin osannut käyttää isän antamat\nvähäiset joulurahat. Se oli omituisesti viehättävää, onnellista aikaa\ntuo joulunodotus: kun tuli päivä päivältä yhä pimeämpää, kun nietokset\nkasvoivat kasvamistaan ja pojat joutuivat yhä kiihkeämmän\nhiihtoinnostuksen valtaan, kun avattiin \"joulunäyttelyt\" kaikkine\nuskomattomine ihanuuksineen. Sydän pamppaillen pikkupojat ja -tytöt\nmenivät kirjakauppaan, puristaen lujasti kourassaan sitä 10- tai\n25-pennistä, jonka olivat onnistuneet joko ansaitsemaan tai saaneet\nisältä tai äidiltä pyytämällä, ja seisahtuivat aluksi ovensuuhun\nujouden ja kirkkaiden valojen häikäiseminä. Siinä oli esillä jos\njotakin, kaikki uskomattoman kaunista, mutta eiväthän lasten lantit\npaljoon riittäneet. Irtautuihan sieltä sentään yhtä ja toista: Musta\nPekka, joka oli rattoisa peli, ei maksanut paljoa -- muuttokuvat olivat\naina hauskoja, kun vain malttoi lioittaa ja irroittaa ne huolellisesti\n-- dominopeli oli myös halpa, vaikka kyllä ikävä -- kiiltokuvia sai\nkymmenpennisellä kirjekuorellisen. Pikkutyttöjen silmät tuikkivat\nonnesta ja ihastuksesta. He eivät voineet kuvitella mitään kauniimpaa\nkuin nämä helein, loistavin värein painetut ruusut, liljat ja lemmikit,\nkukkakorit, toisiaan puristavat kädet ja kirjeitä nokassaan kuljettavat\nkyyhkyset. Kyllä niitä oli hauska kiinnittää \"Muistokirjoihin\",\njollainen piti olla jokaisella. Kunpa niissä olisi vielä ollut valmiina\nonnentoivotusruno, sillä sellaisen sepittäminen oli vaikeaa. Jos pyysi\nisolta veljeltä tai siskolta apua, niin nämä ensimmäiseksi työkseen\nselailivat \"albyymin\" lävitse, lukivat runot ja nauroivat. Se oli\npikkusiskosta mitä suurimmassa määrässä loukkaavaa ja epähienoa --\naikaiset ihmiset olivat vasta inhoittavia, il-kei-tä! Joskus sitten\nisosisko armahti, otti kynän ja alkoi miettiä tullen haaveellisen\nnäköiseksi, ja saikin suurella vaivalla sommitelluksi säkeistön, joka\noli hartaasti odottavan pikkusisaren mielestä ihastuttava. Mutta pahaksi\nonneksi sen sattui näkemään isoveli, joka kuului konventtiin ja oli\nkirjoittanut salanimellä sen lehteen, \"Valon terhoon\", \"oikeita\"\nrunoja, minkä johdosta piti itseänsä runoilijana ja oli erittäin kärkäs\narvostelemaan muiden saavutuksia. Hänpä nyt alkoi rikkiviisaan\nnäköisenä, lyöden etusormella tahtia, tankata siskon runoa tavu\ntavulta, lausua säkeitä runomitallisesti, esitelmöidä nousuista ja\nlaskuista, alku- ja loppusoinnuista, osoitella sekä muodollisia\nvirheitä että ajatuksen epäloogillisuuksia -- \"naiset aina ajattelevat\nepäloogillisesti, mikäli ajattelivat ollenkaan\", hän huomautti\nsivumennen viisaasti ja kokeneesti --, kunnes isosisko suuttui,\nsieppasi albumin hänen kädestään ja käski hänen mennä \"niin kauas kuin\npippuri kasvaa\".\n\nErkki ei ostellut tällaisia lapsellisuuksia -- Mustan Pekan ehkä, jos\nsen kuvat -- apteekkarit, leipurit, sepät, räätälit, heidän rouvansa,\ntyttärensä ja poikansa -- olivat riittävän hassunkurisia. Hän haki\nsellaisia lahjoja, jotka yllättivät jollakin ominaisuudellaan. Niinpä\nsaattoi hänen antamastaan sievästä, munan muotoisesta, avattavasta\nrasiasta puksahtaa ulos käärme, joka oli inhoittavan notkea ja venyvä\nsekä ehdottomasti säpsähdytti saajansa. Hänen lahjoittamansa sammakko,\njoka katseli niin uskollisin silmin istuessaan tuossa edessäsi pöydällä\nmahdollisimman viattoman näköisenä, hypätä kopsahtikin yhtäkkiä, aivan\nodottamatta, melkoisen loikan, päätyen mihin sattuma johti, joskus\nhyvinkin sopimattomiin paikkoihin, soppalautaseen tai kahvikuppiin. Ja\nmuutaman kerran sattui jokaiselle sellainen tapaturma, että Erkin\nhankkima, erehdyttävästi ruskean piparkakun näköinen kumikappale joutui\nteelasiin tai hampaiden väliin. Hellille Erkki oli antanut kaksi pientä\nnukkea, jotka seisoivat alta pyöreän lyijypalan päällä ja nousivat aina\npystyyn, asetti ne miten tahansa. Helli unohtui ensin kääntelemään\nniitä, sitten äiti piteli niitä hetken, kunnes isäkin alkoi kaadella\nniitä yhä uudelleen, lopuksi naurahtaen, \"että mitä hassutusta tämä nyt\non\", ja siirtäen ne pois, jolloin Hannu alkoi tutkia, miten ne oli\ntehty, kaatoi ja katsoi, kun ne keikahtivat pystöön, ja unohtui hänkin\nleikkimään niillä. Lopuksi kaikki nauroivat nukkien viekkaalle\nhoukutusvoimalle.\n\nHannun joululahjat olivat toisenlaisia: kirjoja, mikäli rahat suinkin\nriittivät. Joulun lähestyessä hän usein pysähtyi kirjakaupan ikkunan\nääreen, tarkasteli uteliaana uusia kirjoja ja harkitsi, mitkä niistä\nostaisi lahjoiksi kotiin. Koulun aiheuttama lukutyö oli vähäistä Hannun\nmuuhun lukemiseen verrattuna, sillä kaupungin kirjastosta hän lainasi\nsäännöllisesti kirjoja. Se hurma, jota hän oli tuntenut opittuaan\nlukemaan ja lisätessään mielikuvituksessaan joka sanaan viehättäviä\nnäköaloja, säilyi kauan, kuluen ja arjistuen hitaasti.\n\nMutta nyt olivat kynttilät jo palaneet loppuun ja sammuneet yksitellen.\nVain jokin loisti vielä tuijottaen ympärillänsä yhä syvemmäksi\nkäyneeseen pimeyteen. Kaikki muut paitsi Hannu olivat menneet\nruokasaliin, josta kuului tuolien siirtelyä, astiain kilinää, Erkin ja\nHellin iloista naurahtelua. Hannu odotti vain viimeisen kynttilän\nkatoamista liittyäkseen seuraan, mutta hän ei halunnut puhaltaa sitä,\nsillä hänestä oli mieluista istua täällä, hiljaisuudessa ja pimeydessä,\nseurailla mielikuvien välähtelyä, antaa niiden yhtyä mitä\nihmeellisimmiksi päätelmiksi, repiä ne taas rikki ja lähteä uusille\nkujanteille. Nyt raukeni viimeinen kynttilä, tuoreet havut rätisivät\nhetken, tuli aivan pimeää ja ruokasalista kuului äidin uudistettu\nkutsu.\n\n\n5\n\nHannu ajatteli ennen nukkumistaan, että joulussa oli oikeastaan\nkaikista salaperäisintä ja hienointa tämä aattoillan jälkeinen jouluyö,\njolloin kaiken hälinän tauottua seurasi syvä, pyhä hiljaisuus. Hän oli\näsken seisonut ikkunan ääressä ja katsellut talviseen yöhön, jossa\nvallitsivat kalpea kuu, tuikkivat tähdet, roihuavat revontulet,\npakkanen, jää ja lumi. Joki oli kuollut, valkea ja autio kuin\nsuunnattoman leveä, käyttämättömäksi jäänyt maantie; metsä tuolla\nvartioi äänettömänä, liikkumattomana, tummana rintamana; kaikki oli\nrisahtamattoman, oudon hiljaista. Oli omituista ajatella, että pitkin\nsekä tämän että muiden jokien varsia oli aivan samoin kuin Suvanto\ntässä törmällä taloja, enimmäkseen punaisiksi maalattuja ja\nvalkonurkkaisia, tai sitten vielä harmaiksi, ilmansyömiksi jääneitä.\nKaikissa niissä oli vietetty joulua, ainakin käymällä saunassa, jos ei\nmuuten. Kuusia käyttivät täällä vain säätyläiset. Näitä taloja oli\nsatoja -- jos laskisi kaikki nämä pohjoiset joet ehkä tuhansia. Niiden\nasukkaita oli yhteensä varmaankin kymmeniä tuhansia. Kaikkien mielessä\noli ollut välähdys joulusta, toisilla kirkas, toisilla hämärä, joskus\nrauhoittunut ja tunnelmallinen, joskus taisteleva ja kapinallinen. Kun\najattelee tätä rauhaa ja taistelua, uskoa ja epäilystä ikäänkuin\nyhteenlaskettuna, niin siitä tulee, katsoen jo jokaisen yksilöllisen\ntunteen kiihkeyteen, tavaton voima, joka ikäänkuin säteilee ylös\navaruuteen. Minne? Hannu koetti pinnistää mielikuvitustaan\nvapautuakseen aineellisista kuvista ja nähdäkseen tuon mielikuvansa\nhenkisenä ilmiönä. Mutta hän ei voinut: ihmisten yhteenlasketun uskon\nja epäilyksen voima nousi ilmaan kuin usva tai tuntui vetona kuin\nraudan ja magneetin välillä. Onko sillä mitään vaikutusta, voiko se\nulottua jonnekin kauas ja aiheuttaa ehkä joitakin ilmiöitä tai tekoja?\nHannu ei käsitä tästä mitään -- hänen ajatuksensa ovat vain sattuneet\npinoutumaan tällaiseksi eriskummalliseksi rykelmäksi --, mutta hän\nvaistoaa, kuinka outoa ja arvoituksellista ihmisten olo on\ntutkimattoman taivaan alla. Hänelle jysähtää mieleen yhtäkkiä kirkkaana\nse tosiasia, ettei hän ihminen ollenkaan tunne elämänsä varsinaista\ntarkoitusta, ja että siitä aiheutuu koko ihmiskunnalle syvä, loppumaton\nkysyminen ja tuska. Mutta tuijottaessaan tähän asiaan ja samalla\ntalviyöhön Hannu tunsi hämärästi, että oli kuitenkin olemassa jotakin,\njoka tyydytti kysyjää ja lievitti tuskaa, -- sitä, joka kimmelsi\nmiljoonina timantteina hangella ja vallitsi talviyössä korkeana,\nkäsittämättömänä ylevyytenä. Siinä oli arvoituksen ratkaisu, heijastus\ntänne aistimin tajuttavaan olevaisuuteen jostakin salatusta, mutta\nsilti läsnä olevasta totuudesta. Hannu oli pinnistänyt käsityskykyään\nrehtorin koettaessa kirkkohistorian tunnilla selittää tuota\nsalaperäistä \"sukua\", jota ei kukaan ole nähnyt, mutta jonka täytyy\nolla olemassa, koska kerran on olemassa sen \"lajeja\", ja joka tietenkin\non se varsinainen perustava \"päätotuus\". Nyt hänelle yhtäkkiä alkoi\nhäämöttää, että niin todellakin täytyy olla, että kaiken takana, joka\npaikassa ympärillämme, meissä itsessämme, asuu tuo perustotuus;\nonnettomuutemme vain on, ettemme vajavaisilla aisteillamme voi\ntavoittaa sitä, että se pakenee pois kuin kaunis haave, kun yritämme\ntarttua siihen saadaksemme sen ikäänkuin aineellisesti nähtäväksi. Se\ntuottaa sanomatonta kaihoa, mutta samalla myös onnea, sillä jo vakaumus\ntuon \"varsinaisen totuuden\" olemassaolosta täyttää ihmismielen\nautuaalla tunnelmalla. Niin oli rehtori selittänyt ja lisännyt, että\nJumalan sana ilmoittaa meille siitä ja että joskus suuren runoilijan on\nsallittu nähdä sen olemus ja saattaa sanojensa kautta siitä häivähdys\ntajuttavaksemme. Mikähän se on, joka hämärtää silmämme, ettemme kykene\noivaltamaan olemassaolomme arvoitusta? Olisikohan niin kuin rehtori oli\nsalaperäisen, haaveellisen näköisenä selittänyt, että syntiinlankeemus\noli syvällinen vertauskuva, että oli todellakin tutkimattomassa\nolevaisuudessa tapahtunut jotakin, joka synnin sumuna nyt peitti\nsilmämme? Ei Hannu tällaisia tajunnut, ja mitä hän ei tajunnut,\nsitä hän ei voinut uskoa. Muuten vain hänen ajatuksensa kuin\nvoimistellakseen askartelivat oudoissa, erikoisissa kysymyksissä.\n\nSitten hän nukkui tietämättänsä, mutta heräsi siihen, että Erkki\näänteli vaikeasti, kuin kovan tuskan vallassa. Hannulla kävi häntä\nsääliksi ja hän meni herättämään veljeänsä, joka säpsähtäen nousi\nistumaan ja sanoi:\n\n-- Olipa hyvä, että herätit. Näin niin kamalaa unta.\n\n-- Minkälaista?\n\n-- Semmoista vain... Putosin laivasta mereen.\n\nHannu kuuli Erkin äänestä, että hän oli syvästi järkytetty, ja sanoi\nlohduttaen:\n\n-- Sehän oli onneksi vain unta. Puhelit taas liiaksi äidin kanssa\nenosta ja siitä tämä.\n\n-- Niin kai.\n\nHannu sääli Erkkiä, sillä tämän olennossa oli jotakin lapsellista.\n\n-- Nukuhan nyt.\n\nMutta Erkki ei saanut vähään aikaan unesta kiinni, vaan muisteli\nväristen untansa sekä vanhaa kuvausta enon kuolemasta ja nautti\nkiitollisena siitä, ettei ollutkaan valtameressä, vaan turvassa kotona,\nomassa vuoteessaan. Amerikan jossakin satamassa kapteeni oli peilannut\nruuman vesimäärän ja korvallistaan kynsien sanonut perämiehelle,\nErkille, joka mielikuvituksessaan asettui enon sijaan, että \"vuotaa\nse\", että \"kai sitä pitäisi ruveta paikkaamaan?\" Mutta Erkki tiesi,\nettä kaikilla -- hänellä, miehistöllä ja kapteenilla -- halutti kovasti\nkotimaahan, josta oli oltu poissa jo monta vuotta ja jonne lähtö\nviivästyisi kuka tiesi kuinka kauan, jos nyt mentäisiin kuivaan\ntokkaan. Hän muisti isää ja äitiä, jotka olivat jo vanhoja, ja Hannua\nja Helliä, jotka myös odottivat häntä, tunsi kiihkeätä koti-ikävää ja\nvastasi, että \"jos miehet suostuisivat pumppaamaan, niin eiköhän tuo\npysyisi pinnalla kotiin asti\". Kapteeni käski silloin miehet kannelle\nja kysyi, suostuisivatko he pumppaamaan, jos saisivat ylimääräiseksi\npalkaksi hyvästä purjekankaasta vaatteet? Muuten näet täytyisi mennä\ntokkaan ja kotimatka viivästyisi. Miehet katselivat toisiinsa ja\nsyljeskelivät, kunnes viimein puosu, Määttä, rykäisten osoitti\nkapteenille kysymyksen, suostuisiko hän lisäämään tarjoukseensa\nkangasta vielä sen verran, että riittäisi säkiksikin? \"Saatte\", sanoi\nkapteeni heti, jolloin Määttä kääntyen tovereihinsa sanoi, että\n\"pumpataan pois, pojat!\", mihin nämä murahtivat, että \"pumpataanpa\ntietenkin!\" ja menivät töihinsä. Niin lähdettiin. He saivat pumpata\nlujasti, enemmän kuin olivat luulleet, sillä heidän laivansa oli jo\nvanha ja sen pohjalaiset lankut rakoilivat pahasti. Raskaasti Salmi\nkynti aaltoja ja kiipeili vaivalloisesti vesivuorten rinteitä. Melkein\nkeskeytymätön huono sää vainosi heitä, kunnes nyt, keskellä Atlanttia,\njouluaattona, puhkesi luoteismyrsky. Se pakotti reivaamaan melkein\ntarkkaan, sietäen purjetta vain sen verran, että laiva totteli\nperäsintä. Vähitellen kaikki saatiin järjestyksen ja väsynyt miehistö\npääsi lepovuorolleen. Tuli ilta ja pimeä. Myrsky vinkui touveissa yhä\nlujemmin ja kuin korvat luimussa ja hartiat kyyryssä Salmi pakeni sen\nedestä. Kaikki luukut olivat vesivisusti kiinni, esineet lujasti\nsidotut paikoilleen, ja kannelle jääneet -- kapteeni, ruorimies ja\nErkki -- öljyvaatteissaan muodottomia kuin sukeltajat. Kapteeni piteli\nkiinni vantista ja katseli vaiti ruorirattaassa seisovaa pohjalaista\nmerimiestä. Häviävän valon viimeisissä häilähtelyissä matruusi\nkuvasteli jättiläiseltä, jonka selkään myrskynkin voima näytti\nmurtuvan. Kapteeni tunsi hänet nuoruudesta saakka, sillä olivathan he\nsaman kaupungin lapsia, kuten muukin Salmen miehistö. Sillä on siellä\nvaimo ja lapsi, sekä pieni tupa omalla tontilla. Se on hyvä merimies...\nNiin ne ovat kaikki. Tuokin perämies -- se on reilu poika -- vähän\nylimielinen vain.\n\nErkki näin kuvittelee jouluyötä Salmessa niinkuin lukemattomia kertoja\nennen, seurailee kaikkien ajatuksia ja antaa omiksi mielihyvikseen\nkapteenin kehaista häntäkin. Kapteeni toteaa, että pimeys sakenee\nnopeasti ja myrsky yhä kiihtyy, tempoen aaltojen harjoista sumua ja\nvaahtoa, jota kiidättää ryöppynä laivan yli. Ruorimies häipyy\nnäkyvistä, häämöttäen vain silloin tällöin mustana möhkäleenä. Tuntui\nkuin hän olisi kasvamistaan kasvanut, kuin laiva olisi ollut kelkka,\njolla hän, jättiläinen, laskee mäkeä huvikseen tässä helvetillisessä\nilmassa. Kapteenia puistattavat kosteus, tuuli ja vilu, ja hän kääntyy\nErkkiin päin sanoen: \"Laske myötäistä vain, niin ei tule hätää.\nTilaahan riittää\". Ja Erkki vastaa: \"Niin kyllä, mutta harmittavan\nkauas poikkeamme silloin kurssista\". -- \"Kauas, mutta muu ei auta\",\nvastaa kapteeni. \"Jos kuitenkin myöhemmällä hiukan hellittäisi, niin\nvoithan yrittää muuatta riepua lisäksi ja kääntää koetteeksi taas\nlaitatuuleen. Mutta ole varovainen, sillä Salmi ei kestä suurta painoa\nkyljen puolelta\". Ja Erkki vastaa lyhyesti niinkuin heillä on tapana:\n\"Hyvä on\".\n\nKapteeni ponnisteli ruorimiehen luo ja ojensi hänelle aimo palan\npikanellia. \"Hyvää joulua!\" Ruorimiehen katse ilostui ja hän kiitti:\n\"Sitä samaa!\" Tällainen ei ollut laivoissa tapana, mutta Salmessa oli\nasia toinen, siinä kun kaikki olivat saman kaupungin väkeä, eivät vain\npäällystöä ja miehistöä vaan myös ystäviä. Mennessään tyynesti\nkajuuttaansa kapteeni tunsi, kuinka ruorimiehen äänestä oli jäänyt\nhänen mieleensä jotakin lämmittävää. Skanssin oven raosta kiilui valoa.\nKapteeni tirkisti sisään ja näki Määtän, vanhan puosunsa, arkkunsa\nääressä, kirja polvellaan. Määttä oli jumalinen -- olihan jouluaatto --\nsääli hipaisi kapteenin vanhaa sydäntä. Hän meni koijuunsa, heittäytyi\ntäysissä pukineissaan vuoteelleen ja alkoi muistella kotiaan, vaimoaan\nja lapsiaan, joiden luota oli ollut niin kauaa poissa. Ja unen tultua\nmuistelmat muuttuivat elämäksi ja herkistivät sydämen ikävöimisen\nriuduttavalla tuskalla.\n\nHe muistelivat kotia kaikki, nekin, joilla ei sitä ollutkaan. Sellainen\non jouluaaton lumo. Saattoi lyödä vetoa, että ruorimies mietti\nkaihonkatkeralla sydämellä, minkä ja kenen näköinen mahtoi olla hänen\npieni poikansa, joka oli syntynyt heti hänen lähdettyään. He olivat\nolleet matkoilla yli kolme vuotta. Nyt vihdoinkin oli kurssi\nkotimerille. Se oli jo melkoinen joululahja. \"Kotiin päin mennään,\nvaikka täytyykin hiukan poiketa kurssista. Harmillista! Toivottiin\naikaisemmin, että jouluksi olisi jouduttu edes Eurooppaan, mutta eipäs!\nKotiin pääsy on yleensäkin vaikeaa täältä maailman valtameriltä, saati\nsitten jouluksi. Tulee melkein aina poiketuksi oikeasta kurssista\".\n\nRuorimiehen mietteet kiintyivät kaikki tähän ajatukseen ja hän toivoi,\nettä laiva olisi suunnattoman iso myrskylintu, tuollainen albatrossi,\njoka siipiä liikahduttamatta heijaa ja leijaa laivan rinnalla päiviä ja\nviikkoja, ja syöksyisi kohisten taivaan halki kohti sitä kaukaista\npientä kaupunkia, jossa varmasti heitä tänä iltana muistettiin ja\nheidän puolestaan rukoiltiin. Silloin syvä ääni keskeytti ruorimiehen\nmietteet: \"Koetettaisiinkohan kääntää hiukan tuuleen?\"\n\nSe oli perämies, Erkki itse, joka oli yhtä haikean koti-ikävän vallassa\nkuin ruorimies. Erkki kuvitteli ja tunsi, että juuri hän, herraspoika\ntäältä kaukaisesta pienestä kodista, kärsisi jouluaattona sanomattomia\nkaipuun tuskia -- hän, joka oli karannut kotoa vanhan isän ja äidin\nluota. Omatunto ja anteeksipyytämisen tarve silloin polttaisi häntä\nerikoisesti, niin että hänen täytyisi vain kävellä kannella\nedestakaisin, kun ei saisi muuten rauhaa. Kuultuaan ruorimiehen\nvastauksen -- \"Koetetaan vain -- muutama riepu alaraakoihin menee\nkyllä\" -- hän tarttui pilliinsä ja vihelsi vihlaisevasti \"kaikki miehet\nkannelle\".\n\nNiin alkoi keskellä synkkää myrsky-yötä ja pikipimeyttä tuo iso touhu,\njonka tällainen pillinpuhallus suurella laivalla aiheuttaa. Vinhalla\nvauhdilla, hammasta purren käy työ, ja puoli jäätyneet purjelevyt\npamahtelevat myrskyssä kuin tykinlaukaukset. \"Vähän vain, varovasti!\"\nErkki komentaa ja ohjaa, koettaen pimeässäkin päästä selville miestensä\ntyöstä, ja tanakkana ja vankkana ruorimies odottaa hetkeä, jolloin hän\nvoimakkaalla kädellään käännältäisi Salmen taas niitä vesiä kohti,\njoista vihdoinkin aukenisi lopullinen kotimatka.\n\nKajuutassaan kapteeni yhtäkkiä säpsähtää hereille, sillä myrsky tekee\nhänen unensa keveäksi. Kannelta kuuluvista huudoista ja kolinasta hän\nsamalla ymmärtää, mitä on tekeillä, ja tulee levottomaksi, sillä\nhänestä tuntuu äkkiä kuin olisi hänen äskeinen vihjauksensa\nkääntämisestä tuuleen ollut varomaton. Tekee mieli mennä peruuttamaan,\nsanomaan, ettei saa, ei riepuakaan...\n\nÄkkiä laiva kallistuu kovasti ja jää siihen asentoon, ruveten\ntutisemaan kuin olisi jättiläisvapa pistetty täräjämään mahtavaan\nkoskeen. Hullu, se perämies! kapteeni karkaa pystyyn ja syöksyy ovelle.\nHänen avatessaan sen tulvahtaa vastaan kohiseva kuohu ja aivan kyljestä\npamahtelevat aaltojen iskut kuin mahtavat, huumaavat laukaukset.\nMyrskyn vimma sokaisee hänet, kun hän lähtee ponnistelemaan\nsysipimeässä kannelle käskeäkseen, huutaakseen...\n\nRuorimies oli tehnyt niinkuin Erkki oli käskenyt -- painaltanut\narvelematta rattaansa niin, että Saima oli hypähtänyt tuuleen kuin\ntulista kannusta maistanut ori. Kalpeana, säikähtyneenä määräyksensä\nseurauksista Erkki tarrasi vanteista kiinni, mutta miehistö jäi\nkylmänä, näennäisesti huolettomana odottamaan, miltä matkanteko nyt\nalkaisi tuntua. Ruorimies vaistoaa jonkinlaista hurjaa riemua ja\njuhlavaa tunnelmaa, kuten aina silloin, kun hän kamppailee myrskyn\nkanssa.\n\nJa tuolta saapuu samassa aalto, jota parempaa ei hänkään voi kaivata.\nSe vyöryy kuin vuori Salmea kohti, joka tuntuu ikäänkuin köyristävän\nselkäänsä päästäkseen tieltä pois. Mutta se ei pääse, sillä nyt\nmennäänkin laitatuuleen, ja hurjalla riemulla ja huumaavalla,\nkiehuvalla ja sihisevällä pauhulla mahtava aalto sieppaa sen helmaansa,\nhaudaten sen kokonaan veden alle. Myrskyn raivotar on hirmustunut\nmerimiesten rohkeudesta ja tahtoo rangaista, mutta Salmi on taistellut\ntämän leikin ennenkin. Kuin vetäisten syvään henkeä se hautautuu\naaltoon natisten jokaisessa liitoksessaan, mutta nousee sieltä\nvesimassojen painosta huolimatta kuin lintu, märkänä, pahoinpideltynä,\ntukehtumaisillaan, mutta silti valmiina uusiin sukelluksiin. Silloin\nkuuluu mastoista kovia paukahduksia, äsken nostetut muutamat purjeet\nkuvastuvan hetkisen ilmassa kuin hornan linnut ja lentävät pois, uusi\naalto tulee kuin vuori, kuin jättiläinen, jonka raivosta kiristynyt\nhammasrivi loistaa valkeana...\n\nJuuri ollessaan pääsemässä ruorimiehen luo ja hänelle jo viittoessaan\nja ärjyessään kapteeni näkee vesivuoren lähestyvän pilviin ulottuvana\nseinänä. Laiva ei ehdi kohota eikä väistyä, vaan meri hautaa sen taas.\nKapteeni tuntee, kuinka vastustamaton voima kaappaa hänet kannesta\nirti, puistaltaa häntä sekunnin verran kuin peto hampaissaan ja lähtee\nviemään. Hän hapuilee avuttomasti ympärilleen, sokaistuu, päästää\ntukahtuneen parkaisun. Sielussa vilahtaa äkkiä paljon, muistiin\nvalkenee samalla kertaa äärettömän monta asiaa kuin tauluksi, jossa on\nkoko elämänpolku ja kaikki, mitä sitä kulkiessa on näkynyt ja\ntapahtunut. Vaisto sanoo, että nyt on satu lopussa, mutta juuri kun\nkapteeni oli alistumaisillaan kohtaloonsa, hän tunsikin rautaisen\nkouran kaappaavan itseään takin helmasta, pysähtyvänsä, hapuilevansa ja\nsanomattomaksi riemukseen saavansa kiinni köydestä, joka kesti.\nMilloinkaan ei kapteenin koura ollut puristanut mitään niin lujasti ja\nmielellään.\n\nSelvittyään huumauksestaan kapteeni totesi Salmen taas laskevan\nmyötätuuleen. Tuolla eräs miehistä auttoi toveriaan jaloilleen, sillä\naalto oli iskenyt hänet vanttien väliin niin lujaan, ettei hän päässyt\nomin voimin irti. Kapteeni silmää ruoriin: tanakkana seisoo siellä\nmiehen hahmo. Luojalle kiitos! Kapteeni menee ruorimiehen luo arvellen,\nettä tämä oli ehkä äsken silmänräpäykseksi hellittänyt rattaastansa ja\nkurottanut teräskouransa tempaamaan hänet takaisin elämän puolelle\nrajaa. Hän huutaa kiitoksensa ruorimiehelle, mutta tämä vain pudistaa\npäätänsä ja tuijottaa itsepäisesti kompassiin. Kapteenin valtaa synkkä\naavistus, hän menee miehestä mieheen ja katsoo läheltä pimeässä, ketä\nhe ovat, kurkistaa skanssin ovesta ja tarkastaa, ketkä siellä ovat,\nkiiruhtaa takaisin ruorimiehen luo ja tarraten häntä olkapäistä vaatii\närjyen tietoa, missä on perämies, Erkki? Mutta ruorimies ei vastaa\nmuuten kuin katsomalla vuorina vyöryviin aaltoihin, joiden tieltä Salmi\npakenee.\n\nNähdessään kapteenin ponnistelevan ohitsensa ruoria kohti Erkki ymmärsi\nukon suuttuneen ja tiesi sen mukaisen kohennuksen olevan tulossa. Hän\nseisoi paikoillaan oikea käsi vantissa ja odotti, mitä kapteeni\nsanoisi. Mutta pimeässä tämä ei huomannutkaan häntä, ja samassa tulla\nhumahti aalto, jota ukko ei arvannut varoa. Silmänräpäyksessä Erkki\nsyöksyi häntä kohti ja sai kiinni hänen öljytakistaan sekä toisella\nkädellä köydestä. Kapteeni pysähtyi, tarrasi johonkin ja jäi siihen,\nmutta samalla aallon koko raskas voima iski Erkkiä rintaan niin\nkovasti, että hänen kätensä heltisi -- sormien suorastaan täytyi oieta,\nelleivät tahtonee mennä poikki. Erkki tunsi, kuinka veden voima vei\nhänet kuin lastun laidan yli pimeään, vuorina vaaruvaan valtamereen.\n\nSillä hetkellä hän varmaankin oli unissaan parahtanut. Milloinkaan hän\nei ollut tuntenut niin omakohtaisesti ja todennäköisesti kuoleman\nesimakua -- ei ollut koskaan ajatellut sitä eikä pitänyt sitä omalle\nkohdalleen kuuluvanakaan. Mutta kun hän tunsi joutuneensa aallon\nvietäväksi ja silmänräpäystä myöhemmin teki vaistomaisia uimaliikkeitä\nkurkottaen päätänsä pinnan yli ja etsien laivaa, joka oli jo kadonnut\npimeyteen, ja kun hän sitten salamankirkkaana näkemyksenä totesi, ettei\nollut pelastumisen toivoa, että hän oli yksin rajattomalla ulapalla,\nhurjistuneiden aaltojen viskelemänä, sysipimeän, tähdettömän\ntaivaan alla, niin hänet valtasi eräänlainen ääretön, mahtava,\ntoivottomuudessaan jylhä ja vapisuttava mielenhaikeus, joka ei häipynyt\nvieläkään, vaikka hän yhä istui tässä valveillaan, muisteli enon\nkuolemaa ja untansa, sovitteli siihen omaa kohtaloansa ja kuvitteli\nyksityisseikkoja. Väristen hän ajatteli itseään uimassa myrskyisen\nmeren ulapalla -- yksin, auttamattomasti kuolemaan tuomittuna,\npimeässä, vähäpätöisenä lastuna. Mitä hän tekisi, jos todella joutuisi\nsellaiseen tilanteeseen? Varmaankin uisi niin kauan kuin jaksaisi tai\nsiihen asti, kunnes laivaa seuraavat hait silpoisivat hänet\nriekaleiksi. Uidessa hän muistelisi kaikkea, mitä oli sattunut, tätä\npientä, rauhallista kotia, isää, äitiä. Olisiko mahdollista, että hän\nvoisi alistua kohtaloonsa, että hänen tuskansa ja pohjaton\nmielenhaikeutensa seestyisi tyyneksi rauhaksi, niin että kun hän ei\nenää jaksaisi uida, hän vain ummistaisi silmänsä ja poistuisi elämästä?\nErkki aavisti, että sellainen oli mahdollista. Hän oli kerran kysynyt\nmerikoulun vanhalta kapteenilta, eikö tuollaisessa myrskyssä\npeloittanut, ja saanut myöntävän vastauksen, \"mutta sitten mielessä\nvalkenee se, että Jumala on läsnä kaikkialla ja syntyy turvan tunne\".\nTuo vanha kapteeni puhui luottavaisesti kuin lapsi -- hän kai oli\nkokenut asian, koska oli ollut merillä kolmentoista vuotiaasta\nneljäänkymmeneen saakka.\n\nErkki nousi vuoteesta ja katsoi ulos. Tuhannet tähdet siellä roihusivat\n-- samat tähdet, jotka valaisivat valtameriä --, kuutamo kimmelsi\nnietoksissa, revontulien kaari säkenöitsi pohjoisella taivaalla.\nJouluyön ihmeellinen rauha valtasi yhtäkkiä Erkin sielun, tuntuen sitä\nsuloisemmalta kuta järkyttävämpiä hänen äskeiset mielikuvansa olivat\nolleet. Jumalan kiitos, että hän oli kotona, ettei hänen tarvinnut\nviettää joulua kaukana rajattomilla ulapoilla. Hän tunsi, että jos hän\nolisi siellä, hän kaipaisi kotiin niin kiihkeästi, että varmaan tulisi\nsairaaksi. Hän pujahti vuoteeseen ja nukkui heti. -- -- --\n\nJouluaamuna pojat heräsivät siihen, että lumi helisi ikkunaa vastaan:\noli tullut tuisku. Kirkkoon ei olisi menty missään tapauksessa, sillä\nse oli lämmittämätön. Erkki pukeutui, pyyhkäisi hiukan nenänsä\nympärystää kostealla liinalla, koetti saada itsepintaisesti törröttävää\ntukkaansa sileäksi, ja oli valmis. Tyynesti hän sitten otti kaksi\ntulitikkua, katkaisi toisen lyhyemmäksi, kätki molemmat kouriinsa ja\nsanoi Hannulle:\n\n-- Arvaa, kummassa kädessä on pitempi tikku.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- No, jos saat lyhyemmän, on sinun luettava saarna.\n\nNyt Hannu älysi asian. Silloin kun äiti ei päässyt kirkkoon, hän luetti\nsaarnan kotona, poikain ja Hellin ollessa poissa isällä, heidän\nollessaan kotona enimmäkseen pojilla, harvemmin Hellillä. Oli kuin äiti\nolisi arvellut tuota tehtävää juuri pojilleen erikoisemman\ntarpeelliseksi. Näistä se oli vilpittömästi sanottuna kuolettavan ikävä\njuttu. Äidin saarnakirja oli kahdelle palstalle jaettu, isoilla\nkirjakkeilla painettu, kielen puolesta vanhanaikainen, todellinen\nperinpohjainen postilla, jota varsinkin Erkki katseli mitä aidoimmalla\ninholla. Eivät sen saarnat ensimmäisen lehden kääntämisellä loppuneet,\neivät edes toisenkaan, vaan kuin maantietä kulkien sai palstoja lukea\njankata peräperää näännyksiin saakka. Hannu oli joskus Erkin jamatessa\nvilkaissut isään ja todennut tämän istuvan pää käden varassa, niin\nettei silmiä näkynyt. Hän epäili isän siinä kaikessa hiljaisuudessa\najattelevan muutakin kuin saarnan sisällystä, jopa välillä nukahtavan\n-- silmät eivät varmaan olleet aina kiinni ja suojattuina vain\nhartaudesta --, torkahtavan juuri sille täpärälle kynnykselle saakka,\njolloin ensimmäinen makea kuorsaus ja pään hervoton nuokahtaminen\nolisivat ilmiantaneet hänet. Mutta siitä isä kyllä itsensä varoi. Helli\nistui nyt kuten aina silmät alas luotuina, sirona, liikkumattomana,\nkädet helmassa, kasvoilla jännittynyt ilme, joka ilmaisi hänen kyllä\najattelevan, mutta ei, mitä. Äiti nähtävästi kuunteli tarkkaavaisesti,\nvartioi ajatuksiaan, etteivät ne päässeet luvattomille teille, ja otti\nne heti kiinni, kun huomasi niiden pujahtaneen sellaisille, kuten ne\ntietenkin yhä uudelleen tekivät. Ainoa, joka ilmaisi ikävystymisensä\navomielisesti, laajakitaisin, voihkaisevasti äänekkäin haukotuksin, oli\nBobi, joka itkettyään aikansa oven takana joskus pääsi isäntäväen\nseuraan. Mutta mitä tämä on? Yksi lukee yksitoikkoisesti, niin että\nBobin lauluhermoja alkaa kutkuttaa, ja toiset kuuntelevat torkkuvan\nnäköisinä, puhumatta mitään. Bobi menee isän luo, laskee päänsä hänen\npolvelleen ja odottaa: ei tule ruoputusta kurkun alle, ei korvain\nvenyttelyä eikä niskan kaivelua -- pari laihaa silitystä päälaelle ja\nsiinä kaikki. Tyytymättömänä Bobi siirtyy taatuimman ystävänsä Hannun\nluo, koskettaa häntä etukäpälällä, katsoo uskollisesti silmiin,\nistahtaa, laskee raskaasti huoaten pään polvelle ja alkaa heiluttaa\nhäntäänsä. Salavihkaa Hannu ruoputtelee sitä kurkusta ja venyttelee\nmukavasti isoja lerppakorvia, mutta silloin äiti sanoo varoittavasti:\n\"Bobi!\" Heiluttaessa häntä on näet takoa rapsuttanut tahdikkaasti\nlattiaan, ja tämä muka on häirinnyt äidin hartautta. Bobi ei pyytele\nenää hyväilyjä, vaan menen katkerana uunin eteen, josta hohtaa\nmieluista lämmintä, lysähtää raskaasti jalkainsa päälle, kurottaa\nkaulansa niin pitkäksi kuin suinkin, haukottelee tyytymättömästi ja\nmakuuttaa sitten päätä käpälällä ihan uhallakin, odottaen, että nuo\ntuossa pöydän ympärillä saisivat lukemisensa valmiiksi.\n\nNiin kävi kuin pojat olivat odottaneet. Kun oli vietetty tuiskuista\njoulusunnuntain aamupäivää sinne puolenpäivän maille, jolloin olisi\npitänyt olla lumikirkasta ja kimaltelevaa, mutta olikin hämärää ja\nalakuloista, jolloin pihan ilma oli läpinäkymättömänä ikkunoita\nhelisyttävänä lumisavuna, nietokset nousemassa korkeiksi kuin olisivat\naikoneet peittää koko talon -- jolloin ei tiennyt, mitä tekisi,\nlukisiko vai vaipuisiko horteeseen, joka maanitteli jäseniä kuin\ntalviuni kontiota --, silloin äiti selviytyi lopullisesti kaikesta\nsiitä touhusta, mitä aamiainen oli aiheuttanut, otti saalin\nhartioilleen, istahti tutulle paikalleen ja sanoi:\n\n-- Tulkaa nyt, niin luemme joulusaarnan. Anna Helli, Wegeliuksen\npostilla tuosta hyllyltä. Kuka teistä lukisi sen?\n\nHän haeskeli päivän tekstiä, siirrellen varovasti erilaisia ja eri\ntarkoituksissa kohtiinsa asetettuja kirjanmerkkejä, jotka olivat olleet\npaikoillaan niin kauan kuin Hannu muisti, äidinkään luultavasti enää\ntietämättä, minkä ajatuksen johdosta hän oli ne siihen asettanut --\npääasia oli, ettei niitä siirretty muualle -- ja oli yllätetyn\nnäköinen, kun Erkki sanoi lauhasti ja sulavasti:\n\n-- Annahan tänne, äiti, postilla. Onkin tuntunut kuivalta koko\nsyyslukukausi, kun ei ole ollut sunnuntaisin korvissa äidin postillan\nkaikua. Ilman sitähän sunnuntain aamupäivä ei ole mitään.\n\n-- Älä nyt! ihmetteli äiti katsoen Erkkiä epäluuloisesti silmälasiensa\npäällitse. -- Enpä nyt ole oikein halukas uskomaan sanojasi, sillä\nmerkitsisihän se sinussa perinpohjaista mielenmuutosta. Mutta samapa se\n-- tule lukemaan tänne, istu tähän viereen. Tuosta se alkaa.\n\nHannu oli selvillä Erkin mielenmuutoksen syystä: hän näet oli vetänyt\naamulla lyhyemmän tikun ja oli siis sopimuksen mukaan velvollinen\nlukemaan saarnan. Hannun kasvolihaksia jännitti nauru, niin että hänen\ntäytyi painua Bobin puoleen, jonka pää oli hänen polvillaan. Isän\nkasvoilla vilahti myös hymyn ilmettä, mutta tottelevaisesti hän laski\nsilkkipaperilehtisensä ja silmälasinsa pöydälle ja valmistautui\nkuuntelemaan. Helli katsoi Erkkiin nuhtelevaisesti arvaten hänen taas\ntekevän pilaa. Hannu oli hiukan ymmällä sen johdosta, että Erkki oli\ntällä tavalla kääntänyt vastenmielisen velvollisuuden ikäänkuin\nerikoiseksi ansiokseen, mutta hän ei osannut sanoa, oliko siinä\noikeastaan mitään väärää. Erkki ei voinut milloinkaan olla\nkujeilematta.\n\nErkki katsoi, pitkäkö saarna oli, kynsi koomillisen epätoivoisesti\nkorvallistaan ja puheli kuin itsekseen:\n\n-- Pitkän läksynpä on tälle päivälle Wegeliuksen rovasti kirjoittanut\n-- pitkän totisesti. On ollut ilmeisesti parempi aineiden kirjoittaja\nkuin minä -- lähes yhtä hyvä kuin Hannu. Tuskin olen työllä ja tuskalla\nsaanut sepitetyksi alkulauseen, kun jo loppulause alkaa pyöriä\nmielessäni ja niin pyrkii väli jäämään tyhjäksi. Mutta Wegeliuksen\nrovasti -- se on ollut poika laskemaan juuri tuota väliä täyteen, niin\nettei ole muistanut lopettaakaan. No, no, Vendla Eugenia, ei suututa\nnyt, sillä jouluhan on rauhan juhla, jolloin ei pidä riihtä tappavan\norjan suuta kiinni sidottaman... Kyllä minä luen -- katselen vain\netukäteen uraa valmiiksi kuin maanmittari ajaessaan linjaa.\n\nHän puheli näin siihen kynnykseen asti, jonka yli mentyä pila olisi\ntullut sopimattomaksi ja äiti pahastunut, lopetti ajoissa ja alkoi\nlukea. Ja vanhan postillan sanoissa kai oli tällä kertaa jotakin, joka\nerikoisesti soveltui tähän tuiskuiseen, kolkkoon päivään, koska Erkin\nääni pian muuttui vakavaksi ja tarkkaavaiseksi. Hannu ei tiennyt, että\nluetussa oli eräs lause, joka oli erikoisesti sävähdyttänyt Erkin\nelohopeana häilähtelevää sydäntä ja herättänyt eloon hänen viimeöisen\nunensa. Lukiessaan Erkki oli jälleen olevinaan pimeällä, myrskyisellä\nmerellä, yksin suunnattomalla ulapalla jylhän kohtalotunnun ja\nmielihaikeuden vallassa, se vain erona entiseen verraten, että nyt\nväreili jostakin kaukaa valonsäde kuin olisi ulapan ylle asetettu\nriippumaan lyhty. Erkki luki, mutta katseli samalla sielussaan tuota\nvaloa, jonka heikoissa säteissä aaltojen vaahtoharjat väliin vilahtivat\nvalkoisina, ja ajatteli että vaikka hukkuva ei tietysti milloinkaan\nsaavuttaisi tuon valon lähdettä, niin pyrkiminen sitä kohti olisi\nkuitenkin tyydyttävämpää kuin sokea huitominen synkässä pimeydessä. Se\nolisi sentään päämaali, johon voisi katsoa ja siten suunnata kulkunsa.\nKuohuvan meren rajattoman voiman ja uijan heikkouden mittaamaton\nvastakohtaisuus, pimeä taivas ja yksi ainoa tähti kuvastelivat hänen\nmielessään jylhinä, vapisuttavina. Hän tuijotti näkyynsä kuin\nlumottuna, kompasteli hajamielisesti lukiessaan, sekausi kokonaankin\ntietämättä enää, missä oli ollut, aloitti summassa aukeaman oikealla\npuolella olevasta alimmasta kappaleesta, vaikka oli vasta lopettanut\nvasemman sivun ylintä, ja päätyi loppuun paljoa pikemmin kuin oli\nodottanut.\n\n-- Miten se nyt niin pian päättyi? ihmetteli äiti ja pyysi kirjaa\nkatsoakseen lähemmin.\n\nMutta Erkki löi postillan kiinni, vei sen hyllylle ja sanoi:\n\n-- Oli Wegeliuksen rovasti vain tällä kertaa lyhyempisanainen kuin\nmuulloin. Ja mitäpä siinä onkaan paljoa puhumista -- selvässä asiassa.\nEi äiti nyt enää postillaa tarvitse -- tässä on muuta ja hauskempaa\ntekemistä. Kas, kuinka Bobi tuli iloiseksi nähtyään, että paksu kirja\nvietiin paikalleen. Se-se-se! vanha äijä -- jänis tuolla, ota kii!\n\n\n6\n\nKun joulun rauhalliset, hiljaiset jälkipäivät olivat loppuneet,\nherättiin kuin horroksista ja alettiin käydä vieraisilla. Käytiin\ntohtorin, apteekkarin ja Konrad-sedän luona ja pidettiin vuorostaan\nkutsut heille. Kirkkoherran luona ei tällaisia kestejä pidetty, mutta\nsiitä huolimatta kirkkoherra tuli joskus Hannun kotiin ja muuallekin.\nVaikka hän näet oli laestadiolainen, hän oli toisaalta iloluontoinen ja\nseuraa rakastava, eikä pahastunut herrojen totilaseista, joiden\nsisällys sitä paitsi oli useimmilla vaaleata ja vaaratonta. Hänen\nsaapumiseensa oli lisäksi kaksi erikoista syytä: hänen ollessaan läsnä\nsaatiin täysi kvartetti, mikä oli melkoinen houkutus hänelle, joka oli\nvanha, mainehikas laulaja; sitten kirkkoherra ilmeisesti tahtoi joskus\ntuoda tällaiseen seuraan veljensä, joka asui hänen luonaan, oli\nnäkyvästi hermoheikko, vietti hiljaista varjoelämää ja tunnettiin vain\n\"Vanhan herran\" nimellä. Lauluherrojen kodikas, iloinen tarinointi,\nsikarit, tuutinki sekä hyvä illallinen selvästi herättivät Vanhan\nherran mielessä rakkaita muistoja, koskapa hänen silmänsä alkoivat\ntuikkia kirkkaasti ja hän rupesi liikutettuna hyrisemään itsekseen.\nHannu, Erkki ja muutkin pojat tunsivat erikoista kiintymystä Vanhaan\nherraan, istuskelivat hänen ympärillään, kuuntelivat hänen hyrinäänsä,\njosta ei kaikiste tiennyt, oliko se itkua vai naurua vai hyvän mielen\nääntä muuten, kertoivat hänelle asioitaan ja kyselivät, saaden\nharvasanaisia vastauksia. Isä siinä kävi sivumennen kilauttamassa\nlasiin, taputtamassa olkapäälle ja lausumassa ystävällisen sanan, ja\nsamoin toisetkin herrat, varsinkin iloluontoinen tohtori, joka piti\ntotilasiansa kunnossa lisäämällä siihen aina vain uutta konjakkia ja\nnauraa hohotti koko suulla, valkea hammastarha ammollaan ja vasen silmä\nkiinni nipistettynä suupielessä käryävän sikarin vuoksi. Mutta sitä\nHannu eniten ihmetteli, että kirkkoherra jaksoi pitää tästä poloisesta\nveljestään niin rakastavaista ja ujostelematonta huolta -- kuljettaa\nhäntä näin mukanaan, riisua hänen päällysvaatteensa, viedä hänet\nistumaan, sekoittaa pienen lämmitystuutingin ja katsoa ja huolehtia\nlempeän, kirkkaan näköisenä. Mutta Alfred-setä -- siksi Hannu sanoi\nkirkkoherraa -- oli aina sellainen. -- Hannu ei ollut nähnyt häntä\nmilloinkaan toisenlaisena.\n\nNuo vierailut olivat kaikista hauskoja -- lämmittäviä, sydämellisiä. Ei\nollut puhelimia, joilla olisi niistä tiedoitettu -- kaupungissa\nsellainen laitos kyllä jo oli -- eikä niistä, mikäli Hannu tiesi,\nkirjeellisestikään ilmoitettu; muuten vain kutsut kulkivat tai oli\nsitten jo entuudestaan sovitut määräpäivät joka perheellä. Isä pukeutui\nparhaisiinsa eli mustaan, pitkään takkiin, äiti samoin, Helli\nheleimpiinsä ja pojat oikein koviin kauluksiin. Sitten iso resla\nportaiden eteen, isä, äiti ja Helli perään, pojat ajopenkille, kaikilla\ntukevasti vaatteita ja vällyjä suojana pakkasta vastaan, joka paukkui\ntäällä kiinteästi, silloinkin, kun vaihteen vuoksi muutaltihe\nviuhuvaksi tuiskuksi, ja niin lähdettiin, väliin kauas, aina\npenikulman, puolentoista päähän. Kuu oli jo noussut ja tähdet\nsyttyivät, kun tultiin perille; se oli siirtynyt taivaankannen toiselle\nkulmalle, kun lähdettiin kotiin väsyneinä, hyvän ruoan, juoman ja\nrajattoman ystävällisyyden raukaisemina. Veikko astui ja pisti väliin\njuoksuksi, sillä kodin lämmin talli kutsui sitä kiehtovasti. Se oli\nihmeellistä, satumaista kulkua: ajettiin aluksi pitkin joen jäätä,\nmilloin korkean äyrään varjossa, milloin kirkkaassa kuutamossa, kunnes\nvirtavien paikkojen kohdalla noustiin törmälle ja hölkättiin siellä,\ntoinen vuoro lakeata niittyä, toinen pensaikkoa, kumpuilevaa maata ja\nkorpea. Nyt poikettiin talviselle oikotielle, joka vei suoraan\nSuvantoon, ujuen kapeana kanavana paksujen, reen reunaan saakka\nulottuvien nietosten halki. Painuttiin pimeään kuusikkoon, jonne kuu\nheitti sinne tänne haaveellisen valojuovan, tultiin koivunäreikköön\nja pensaikkoon, jossa metsäkanaparvi juoksenteli yöllisellä\nsyönnöksellään, ja sitten niittyaukealle, jossa nuokkui yksinäinen lato\npaksun lumitaakkansa alla. Uni painosti ja Hannun pää nuokahti, kunnes\nreen töyssäys herätti hänet ja hän huomasi ihmeekseen siirtyneensä\noudosta, kimmeltävästä unesta, jota ei tarkemmin muistanut, yhtä outoon\nkulkuun kuutamolla, nietosten ja öisen talvisen autiuden keskellä. Ei\nkuulunut muuta ääntä kuin Veikon sointuva kulkunen, reen kahina\nja väliin jalasraudan kireä vinkaisu, kun se luisti huonosti\npakkassitkaalla kelillä tai sattui tien pinnasta paljastuneeseen\njuurenmuhkuraan. Nyt tultiin metsän sisästä kuin pimeyden valtakunnasta\nkotiaukeamalle. Suvanto nukkui siinä törmällään, lumitaakka\nharteillaan, ikkunat huurteessa ja kimmellellen tuhansin\npienoistimantein. Ketään ei näkynyt, mutta pian ilmoitti Bobin kumea\nhaukku sen hoitavan vartiotehtäväänsä. Veikko ei enää välittänyt Hannun\nsuitsista eikä komennuksista vaan puhaltautui juoksuun, meni ihan\nlaukkaponnistuksin joelta törmälle, porhalsi pihaan ollen vähällä\nkaataa reen käytävän jyrkkään reunavalliin, ja pysähtyi raskaasti\npuuskuttaen. Hannu ajoi sen tallin eteen, riisui ja vei pilttuuseen,\njossa sopimuksen mukaan sitä odotti hyvä ape ja ämpärillinen\nlämmitettyä jauhojuomaa. Sidottuaan sille loimen selkään Hannu jätti\ntyytyväisenä hörhöttelevän ystävänsä näkemään unia tallin\nrauhoittavassa pimeydessä ja meni sisään. Siellä oli vastassa tuo\nkodikkuus, jonka Hannu tunsi erikoisen selvästi juuri tällaisen\ntalviyönä suoritetun pitkän ajon jälkeen. Heti kun avasi oven, se\nleyhähti vastaan -- siinä oli vielä hiukan kuusen, kynttiläin ja lakan\ntuoksua.\n\nSellaista oli Suvannon väen joulunaikainen kylänkäynti, sellaista\nmuidenkin. Ja nyt oli Suvannon vuoro ottaa vastaan ystävänsä, minkä\njohdosta siellä oli monta päivää ylimääräistä leipomis- ja muuta\ntouhua. Äiti muisti tarkoin, mitä oli tarjottu tohtorilla, mitä\napteekkarilla, eikä tahtonut olla heitä huonompi. Mutta minkäänlainen\nylellisyys ei saanut tulla kysymykseen -- vain vaatimaton kotiruoka\nniinkuin sopi tällaisessa kaukaisessa ylimaassa. Paitsi tavallista\n\"ankastukkia\" tarvittiin vain voikorppuja, hiekkaleivoksia, ruskeita ja\nvalkoisia piparkakkuja, kaneelirinkilöitä ja sokerikakkua --\n(apteekkarin rouvan kakku oli epäonnistunut, vähän likisattunut, ja\ntohtorinnan pulla oli jäänyt hiukan taikinaiseksi). Valitettavasti\näidillä ei ollut vadelmahilloa, jota muut tarjosivat erikoisherkkuna,\nmutta eivätköhän sentään mesimarja- ja lakkahillo kelvanneet siinä kuin\nsekin, varsinkin kun olivat niin hyviä kuin äidin, keitettyjä\nsormenpään kokoisista mesikoista ja kolmea vertaa isommista punaisista\nkorpilakoista. Herroja varten oli tuutinkiaineita ja rouvia varten äiti\nteki ranskalaisesta viinistä \"bishoffia\", mietoa, makeaa juomaa, jota\nsopi hiukan pikarin reunasta maistella tarvitsematta pelätä rupeavan\npyörryttämään. Illalliset olivat ankarasti vaatimattomat -- ei mitään\nulkomaan säilykeherkkuja, sardiineja eikä hummereita, joilla tohtorinna\nyllätti äidin, vaan ainoastaan kotiseudun ja oman talouden tavaraa --\nvähän ensiluokkaista lohta, hillosilliä (kauppiaalta sai nyt hyvää\nsilliä halvalla), sillisalaattia, jonka laitossa äiti oli tunnettu\nmestari, ja sen höysteeksi mainiota väkevää kermakastiketta, oikeata\n\"skarpsoosia\", jonka herrat väittivät olevan tuutinkien jälkeen hyvin\n\"rekoljeeraavaa\", palvattua poronkieltä, kylmää lintua, mateenmätiä,\ntuoressuolaista, rasvaista Kuusamon siikaa, pieniä, poronlihasta\ntehtyjä lihapullia, jotka olivat kuuluja koko maakunnassa...\nKalaruoaksi äiti arveli vaihteen vuoksi tarjota kalafärssiä, koska\nsiitä pitivät erikoisesti isä ja apteekkari, ja muilla oli ollut\nkeitettyä siikaa. Vaikka kyllähän kylmäksi kalaksi laitettu siika? --\nhjah, saa nyt nähdä, äiti ei ollut vielä aivan varma, miten päättäisi.\nMutta paisti oli selvä -- se oli oleva parasta poroa, silavalla\npäkättyä ja uunissa kypsytettyä, johon oli valmistettava kermakastike.\nSalaatiksi oli laitettava ranskalaisia perunoita, oman puutarhan\nsäilykeherneitä, hillosipulia ja läpikuultavaa, herkullista\nhillokurkkua, mustaa viinimarjahyytelöä ja punaisia, hiukan hapahkoiksi\njätettyjä omassa sakeassa mehussaan uivia korpilakkoja. Siitä ei enää\nherkku parane -- onpa soma nähdä, kuinka apteekkarin kasvot loistavat\nkuin aurinko hänen nähdessään kaikki nämä ihanuudet. Jälkiruoka on aina\npulmallinen kysymys -- jäätelö ei ole miellyttävä näin talvella,\n\"blamasee\" on herroista liian imelää, kakut ovat vahvan illallisen\nlisäksi liian raskaita -- mitähän, jos tyytyisi vaatimattomasti\nluumukiisseliin, höystäisi sitä vain hiukan madeiralla, jolloin sen\nmaku kohenisi? Se sopisi senkin vuoksi, että kaiken tuli olla\nyksinkertaista ja korutonta -- ei minkäänlaista pöyhkeilyä kuten esim.\napteekkarilla.\n\nMutta siinähän ajaa törmäsi jo kaksi rekeä portaiden eteen -- tohtori\nja apteekkari. Äiti pisti kiireesti pois talousesiliinansa, käväisi\nsänkykamarin lipaston peilin edessä hiukan sipaisemassa hiuksiaan --\nvoi, ne olivat jo harmaat! --, kaatoi muutaman tipan Maria Farinaa\nkäsiinsä ja leninkinsä rintamukseen, ettei keittiön haju vain olisi\ntuntunut, laski kuminauhalla ylös nostetun hameensa laahustimen\nvalloilleen, poisti arkisen asiallisuuden kasvoiltaan ja pukien sijaan\nsäteilevimmän vierasilmeensä purjehti etunojassa, kädet ojennettuina ja\nlaahustin pitkänä, sisäetehiseen vieraitaan vastaan. Siinäkös\nhuudahdeltiin (sekaisin suomeksi ja ruotsiksi, apteekkarin rouvalle\nvain ruotsiksi) \"tervetuloa!\" ja \"niin äärettömän hauskaa, että\nkerrankin lähditte liikkeelle!\" ja \"tuliko kylmä?\" ja \"voi, voi, rakas\nystävä, tule lämmittelemään tänne takan ääreen -- Hannu, mene heti\nhakemaan tädille lasillinen bishoffia!\" Samalla halattiin ja suudeltiin\nmolemmille poskille, puhuttiin yhtaikaa, naurettiin ja vähällä ettei\nitkettykin, kunnes rauhoituttiin, hakeuduttiin saliin ja siellä sohvaan\nja nojatuoleihin, otettiin esiin käsityöt ja valmistauduttiin\nhiljalleen ja hätäilemättä juttelemaan perinpohjin kaikki asiat. Siinä\noli ääretön nautinto tuossa sydämen avaamisessa, hitaassa,\nperinpohjaisessa kertomisessa, \"mitä hän sanoi ja mitä minä sanoin\nsitten\", ja sen kuuntelemisessa, mitä muilla oli uutta tarinoitavaa.\nPaljon sitä kertyikin, vaikka oltiin näin kaukana \"ihmisistä\" --\nkaikenlaista oikeaa ja vakavaa, väliin hauskaakin asiaa, joka tuli ihan\n\"intressantiksi\" joskus hipaistessaan pienen \"skandaalin\" rajamaita.\nJokaisen kertojan voimakkain lause, kuin koko esityksen johtopäätös oli\nse, joka ilmaisi hänen oman osuutensa: \"Mutta silloin minä sanoin\nhänelle...\" Nyt ovat jo kaikki saapuneet, kirkkoherra Vanhan herran ja\nKaarlo-poikansa, Hannun luokkatoverin seurassa, Konrad-setä komeana\nkuin kenraali, ja muut -- enemmän vieraita kuin äiti oli odottanutkaan.\nMutta hän oli emäntänä tottunut yllätyksiin ja varautunut kaiken\nvaralle -- häntä ei lyöty kynsille niin hevillä. Herrat jo nauraa\nremahtelivat isän huoneessa, rouvat salissa, vaikka hillitymmin, ja\nsalin vieressä olevassa vierashuoneessa hälisivät ja leikkivät nuoret,\njoita oli vanhempiensa mukana saapunut useita, nuorukaisia ja pikku\nnaisia, toiset kuten Helli, Hannu, Erkki ja pappilan Kaarlo jo\nkurkistaen täysikasvuisten elämän salaisuuksiin, toiset vielä vapaina\nsiitä aiheutuvien ajatuksien sävähdyttävästä lumosta ja pelosta. Vuosi\nmuuan sitten ei tultu ajatelleeksikaan, oltiinko tyttöjä vai poikia --\nelettiin vain hyvinä tovereina tai usein myös riidellen, mutta nyt oli\njo toisin. Tytöt olivat kasvaneet, pehmentyneet, tulleet äidillisiksi,\nja katsoivat kirkkain, sädehtivin silmin; pojat eivät suinkaan enää\nriidelleet heidän kanssaan, vaan olivat ujosti, kömpelösti kohteliaita.\nKuinka jännittävää, että sattui tasaparit -- voitiin leikkiä\nmonenlaisia leikkejä. Piiritanssia täällä ei saattanut mennä, mutta\nsarkaa kyllä ja sitten istumaleikkejä. Hannu oli kuin isäntä ainakin\nkaikille erikoisen huomaavainen. Hellin posket punoittivat ja silmät\nsädehtivät; hän nauroi hiukan toisin kuin kotioloissa ja heilautti\nsirosti päätänsä, kun palmikko sattui jäämään olkapäälle. Helli olisi\njo saanut kiinnittää hiuksensa sykerölle ja olikin joskus tehnyt niin\nmutta oli ollut niin juhlallisen näköinen, että Hannu oli melkein\npelännyt häntä. Oli kuin olisi häneen siiloin ilmestynyt uusi, outo\nmahti. Kaikki nämä tytöt täällä -- lapsuudentoverit -- olivat vielä\npalmikkopäitä, sellaisia puoleksi aikuisia, kilttejä, poskissa\nhymykuopat -- samanlaisia kuin ennen, mutta kuitenkin niin erilaisia.\nErkki oli vielä nulikka: kutkutti Helliä joutuessaan istumaan hänen\nviereensä ja sai näppärän korvapuustin kesken kaiken. Nuorempina he\ntappelivat eikä siinä Helli jäänyt allekynnen, hän kun oli rivakka ja\nErkki vielä silloin heikko. Sitä paitsi Helli puri ja kynsi, ja sitä\nErkki pelkäsi. Eikähän tytön kanssa oikein voinut tapella, sillä ei\nhäntä juuri kehdannut lyödä, eikä tiennyt, mistä olisi tarttunut kiinni\n-- tyttöjen vaatteet repesivät helposti. Se oli vain sellaista vähän\nujostuttavaa nujuutusta -- Hannu meni aina väliin ja erotti heidät.\nÄiti oli kerran sanonut Erkille, ettei tyttöjen kanssa pidä riidellä,\nvaan niille pitää antaa kaikki, mitä ne tahtovat. Pappilan Kaarlon\nposket hehkuivat ja silmät pälyilivät herkeämättä Arvolan Ailia, jolla\noli hauskasti naurava suu ja valkeat hampaat. Kaarlosta oli viime\nvuoden aikana tullut komea nuorukainen -- Hannu totesi sen nyt\nerikoisen selvästi. Aili ei tiennyt mihin katsoa.\n\nHerrojen huoneesta kuului niin iso naurun remakka, että rouvat\nkatsahtivat sinne päin virkkaustyöstänsä ja tohtorinna arveli, että kai\n\"minun mieheni\" siellä oli kertonut jonkin parhaimmista \"skitseistään\",\njoita hänellä oli loppumaton varasto. Se olikin totta. Tohtori seisoi\nkeskellä lattiaa ja hohotti takakenossa. Vanhan herran silmät tuikkivat\nkirkkaasti ja tuttu hyrinä ilmaisi hänen olevan onnellinen.\nKeskustelu oli vapaata ja avomielistä, sillä seurassa sattuivat kaikki\nolemaan valtiollisissa asioissa samoin ajattelevia eikä vanhaa\nKonrad-vallesmannia kukaan kaihtanut. Ei ollut siis tuota ikävää\ntunnetta, että täytyi varoa, mitä puhui, että se, mikä toisesta oli\nselvää ja kirkasta totuutta, saattoi olla toisen mielestä loukkaavaa,\nsisältäen vihjailevan syytöksen jopa kaikkein pahimmasta, mitä\nkansalaisesta saattoi sanoa. Isä oli kerran tuuminut, ettei ihmisiä\nvoi enää suurempi kirous kohdata kuin tällainen parhaiden ystävienkin\nväliin laskeutuva epäluulon, vastenmielisyyden ja vihan pimeys.\nKaikki entiset siteet saattoivat katketa, seurustelu lakkasi, joskus\ntervehtiminenkin. Sitä isä aina aprikoi, että miksi sortajan työllä\nnäytti olevan tässäkin asiassa menestystä, miksi se oli heti\nensimmäisillä otteillaan saanut jaetuksi kansan kahtia? Eduksi näet\nsille tällainen hajaannus oli.\n\n-- No, veli Suvanto, sanoi tohtori äkkiä isälle, mitä tuumit uudesta\nasevelvollisuuslaista? Luuletko hallituksen saavan sen voimaan ja\nnoudatetuksi?\n\n-- Ei se sitä hevillä saa, arveli isä miettiväisesti katsellen lattiaan\nkulmat rypyssä. -- Siinä on monta hankaluutta esteenä.\n\n-- Pojat eivät mene kutsuntoihin ja sillä hyvä, tuumi Konrad-setä. --\nEivätkä ne voi ruveta vangitsemaan niitä -- semmoista joukkoa viattomia\nihmisiä.\n\n-- Niin, arveli isä, -- ja on siinä muutakin. Sekin, etteivät kunnat\nvarmaan rupea valitsemaan lisäjäseniä kutsuntalautakuntiin ja ilman\nniitä nämä taas eivät toimi.\n\n-- Sinäpä sen mahtanet tietää, kun olet kunnallislautakunnan esimies,\ntotesi apteekkari. -- Etkö aio kutsua koolle kokousta sitä varten?\n\nKaikki kääntyivät katsomaan isään sekä uteliaina että jännittyneinä.\nTämä nosti hitaasti katseensa, silmäsi heihin levollisesti ja vastasi\nrauhallisesti:\n\n-- Kuinka se voisi tulla kysymykseenkään. Niin kauan kuin se vasara on\nminun huostassani, sillä kopautetaan kiinni vain Suomen lain mukaiset\npäätökset!\n\n-- Mutta kun siitä laista on pian niin monta mieltä kuin miestäkin,\nsanoi nyt kirkkoherra huolestuneena.\n\n-- Siksipä tuleekin niiden, joilla se on selvillä, valaista epäröiviä,\ntuumi Ville Peura, metsänhoitaja, vielä nuori, tummaviiksinen,\nteräväkatseinen, voimakas mies.\n\n-- Jos siitä ohjenuorasta irtaudutaan, minkä perustuslaki selvästi\nantaa käteen, niin silloin ollaan hyllyvällä pohjalla. Tuloksena on\nsiveellinen turmelus, joka tuhoaa arvomme itsehallintoon kykenevänä,\nsivistyneenä kansana. Turhaa on silloin odottaa Euroopan myötätuntoa ja\napua.\n\nKonrad-setä se näin puheli melkein itsekseen, lausuen ääneen kauan\nhaudottujen ajatussarjojen tuloksia. Metsänhoitaja tuumi kyselevin\näänenpainoin:\n\n-- Mikähän oikein sai venäläiset ryhtymään tähän kansallisuutemme\nhävittämispolitiikkaan? Tarkoitan, että nuo tavallisesti mainitut\npanslavistiset ja muut syyt tuntuvat sittenkin riittämättömiltä.\n\nKaikki vaikenivat, sillä kukaan ei ollut valmis uppoamaan asiaan näin\nsyvälle. Hetken kuluttua kuitenkin Vanha herra lopetti kaikkien\nhämmästykseksi hyrinänsä ja alkoi ankarin ponnistuksin, kasvot\npunaisina ja silmät sädehtien änkyttää:\n\n-- Kansallisuusasiasta se sittenkin johtuu -- sen suojassa menestyy ei\nvain hyvä vaan pahakin. Ennen tunnettiin vain ihminen ja asetettiin\nhänen nousunsa itsensä ja intohimojensa herraksi yleiseksi ihanteeksi,\njota kohti oli pyrittävä. Nyt tunnetaan vain kansallisuudet ja\nasetetaan niiden nousu valtaan ja kunniaan ylimmäksi päämääräksi. Siitä\nsyntyy väärää ylpeyttä ja halua voittaa toisen kustannuksella. Se mitä\neniten itse kunnioitetaan ja rakastetaan, koetetaan väkivallalla ja\nvääryydellä riistää toiselta. Kuka on syypää tähän? kysytte. Minä\nsanon, että syypää on kansallisuusaatteen keksijä.\n\nVanha herra vaikeni puhisten ja läähättäen, muut nauroivat.\n\n-- Väittäessäsi noin, sanoi isä Vanhalle herralle, -- et huomaa, ettei\nvika ole itse kansallisuusaatteessa, vaan ihmisissä, sen kannattajissa.\nKansallisuusaatteen merkityksen oivaltaminen on välttämätön jokaiselle\nkansalle, joka tahtoo elää vapaana ja kehittyä niinkuin luonnossa\nkaikki muukin omien edellytystensä mukaan. Muuten se häviää. Mutta\ntähän ei sisälly toisten kansallisuuksien sortoa. Jos niin tapahtuu, se\ntulkitaan väärin ja otetaan huonon asian kilveksi.\n\n-- Mutta niin tapahtuu aina, jos vain voimat riittävät, karjui\nkiihtyneenä vastaan Vanha herra, kirkkoherran koettaessa turhaan\nsuhdittaa ja tyynnyttää häntä. -- Kansallisuusaatteella on aina kaksi\nnaamaa: hymyilevä itselle, ynseä muille. Jos suomalaiset pääsisivät\nmaansa herroiksi, niin ne ensi työkseen alkaisivat maksella\nruotsalaisille vanhaa ja pitkää kansallisuutensa sortolaskua. Kansat\neivät milloinkaan unohda eivätkä anna anteeksi, vaan kostavat\nmustelmansa aina.\n\n-- Mekö rupeaisimme sortamaan maamme ruotsinkielisiä, ihmetteli\napteekkari. -- Sitä en usko. Eikä kansain elämässä voi mitata samalla\nmitalla, millä on itse sattunut saamaan. Tietenkin silloin enemmistön\nkieli ja kulttuuri tulisi nostettavaksi niille kuuluvaan asemaan, mutta\nsehän olisi vain oikeus ja kohtuus, puhumattakaan siitä, että se olisi\nvälttämättömyys, jos yleensä haluaisimme elää erikoisena kansakuntana.\nRuotsinkielinen kulttuuri ei näet kykene ylläpitämään Suomen kansaa.\n\n-- Jokainen sana tuosta puheestasi merkitsee tulevaisuudessa\nloppumatonta riitaa siksi, että kansallisuusasia on meidän\nvuosisadallamme samanlainen fanatismin äiti kuin uskonto entisinä\npimeinä aikoina, todisti vinkuvalla äänellä Vanha herra.\n\n-- Varmaan on niin kuin Vanha herra sanoo, puheli isä, -- että\nkansallisuusasia helposti tuo mukanaan suvaitsemattomuutta. Siinä se on\nsukua uskonkiihkolle. Ja onhan sitä puolta nähtävissä meidänkin\npienissä oloissamme, jossa oikeutettu kansallisuustaistelumme on\nlaajalti katkeroitunut intohimoiseksi vihaksi. Olisi epäasiallista\nkieltää sen merkitsevän vakavaa häiriötä tulevaisuudessa. Mutta nyt,\ntaistelussamme venäläistyttämisvaaraa vastaan, voimme näyttää siinäkin\nsuhteessa puhdasta kilpeä: juuri kansallisuusaatteen korkeimman\nsiveellisen sisällyksen perusteella asiamme on oikea.\n\n-- Niin kyllä, tuhahteli Vanha herra, ruveten väsymään. -- Mitä se\nsitten merkitsee, jos asiamme on oikea, sillä ei oikeus maailmassa\nvoita. Katsokaa karttaa, lukekaa historiaa ja sanomalehtiä, niin\nnäette, että väkivalta ja vääryys täällä hallitsevat ja voittavat. Sen\ntotesi jo Job, vieläpä omissa luissansa.\n\n-- Mutta hänpä ei luopunut uskostansa oikeuden voittoon, sanoi nyt\ntiukasti kirkkoherra, -- vaan tuntien kärsivänsä vääryyttä nousi\nJumalaakin vastaan. Ottipa hän huomioon senkin mahdollisuuden, ettei\nsaisi hyvitystä eläessänsä, mutta ei sittenkään menettänyt uskoansa.\nHän näet tiesi Lunastajansa elävän, kuten nimenomaan sanoi. Ja enemmän\nkuin kansallisuusaate merkitsee meille se, jaksammeko ylläpitää\nuskoamme oikeuden voittoon. Sinä hetkenä, jolloin huomaamme olevamme\nsiihen kykenemättömiä, on asiamme menetetty ja Suomen kansa lakannut\nolemasta. Sitä uskoa meidän on siis viljeltävä ja vahvistettava niin,\nettä se kerran kohoaa koko Euroopan nähtäväksi kuin uuden aikakauden\nlippu.\n\nHän vaikeni hetkiseksi, tuijotti eteensä miettiväisesti, kohotti sitten\npäänsä ja jatkoi haltioituneesti:\n\n-- Myönnän todellakin näyttävän siltä, kun katselen Eurooppaa -- koko\nmaapalloa --, kuin väkivalta ja vääryys voittaisivat. Kuuluuhan\nsuurvaltain legionain rautaisten kantapäiden tahdikas jyske maailman\nkaikilta sotateiltä. Mutta ne sotatiet eivät johda kunnian kentille,\nniinkuin öykkärit kenraalit luulevat, vaan uudelle Katalaunisten\ntantereelle, jossa pidetään viimeinen tuomio. Olevaisuudessa kaikki,\nmitä tapahtuu, palvelee Jumalan ohjelmaa, ja siihen varmasi kuuluu\noikeuden voitto.\n\nHannu oli pujahtanut jo keskustelun alkaessa oven suuhun, sillä\nherrojen äsken vielä niin naurava sävy oli muuttunut yhtäkkiä\nvakavaksi, melkein vihaiseksi, ja tehnyt hänet uteliaaksi. Se mikä oli\nnoille vanhemmille miehille ehkä totuttua ja kulunutta, monien vuosien\najattelussa kaluttua ja pohdittua, kerran uskottua ja taas toisin\nvuoroin epäiltyä, oli hänelle, joka vasta availi silmiään tällaisille\nasioille, säpsähdyttävän tuoretta, uutuudellaan ja aatteellisella\njännityksellään polttavaa, vallaten syvästi hänen mielensä. Hän ei\nollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, että joku voisi epäillä oikeuden\nja totuuden voittoa, sillä se oli ollut tähän saakka hänen\nmaailmankatsomuksessaan itsestään selvä, järkkymätön pilari. Hän\nsilmäsi hämmästyneenä, melkein peläten, Vanhaan herraan, josta oli\npaljastunut ennen tuntematon puoli. Tarkoittiko hän totta sanoessaan\nnoin -- olivatko väkivalta ja vääryys todellakin hänen kokemuksensa ja\npakollinen uskontonsa? Mitä hän oli kokenut, kun oli päätynyt\najattelemaan noin? Hannu muisti kuulleensa kirkkoherran ja hänen\nveljensä joutuvan joskus niin tiukkoihin intoksiin, että erosivat\nvihamiehinä, sopiakseen kuitenkin muutaman hetken kuluttua, ja arveli\nnyt noiden väittelyjen ehkä koskeneen tällaisia suuria uskon\nkysymyksiä. Hannun ajatuskamppailu keskeytyi, kun tohtori-setä tuli\nlyömään häntä olkapäälle ja kyselemään kouluasioista. Sitten isä\nhuomautti hymyillen, että eiköhän olisi varovaisinta ryhtyä laulamaan\nennenkuin kirkkoherra ja hänen veljensä pääsevät pitemmälle\nriitautumaan, minkä jälkeen kaikki nauroivat, kirkkoherra kävi\ntaputtamassa veljeään, \"vanhaa epäilijää\", olalle, ja tämä alkoi taas\nhyristä tyytyväisenä. \"Otin Gluntit mukaan\", puheli apteekkari, \"sillä\nniitä emme ole muistaneet pitkiin aikoihin... Vai laulammeko muita --\nminulle se on yhdentekevää. Avaahan, Hannu, piano... Laa-laa-laa-laaa!\"\nApteekkari jo vähän koetti tenoriaan, tunteakseen, luistiko se entiseen\ntapaan. \"Otetaan vain tavallisia -- Mä tiedän ruusun kaunoisen...\"\nHerrat nousivat oikein seisomaan ja Hannu hiipi mukaan, tohtori-sedän\nrinnalle, sillä hän oli kuluneena syksynä todennut voivansa laulaa\ntoista bassoa ja oli ottanut osaa toverikunnan kuoron harjoituksiin.\nPappilan Kaarlo, josta oli tulossa isänsä veroinen laulaja, ilmestyi\nmyös rivistöön, hiukan ryähdellen ja selvitellen kurkkuaan. Apteekkari\notti ääniraudan liivintaskustaan, nykäisi sitä kahdella kynnellä, pisti\nkorvalliselle, hymisi silmänräpäyksen itsekseen ja antoi sitten äänen.\n\"Hii -- hee -- hoo -- haa\". Hymistiin siinä kukin omaansa, kunnes\napteekkari nosti kätensä, että _nyt_! ja niin alkoi tulla vanhaa,\nhentomielistä, mutta juuri siksi täällä kinosten keskellä niin\nlämmittävää säveltä hartaasti ja sointuvasti. Apteekkari oli pieni,\nsilmälasipäinen, tupsupartainen äijä, jo melko matkan ohi puolesta\nsadasta, mutta oli silti säilyttänyt pehmeän ja huilumaisen, kauniin\ntenorinsa nuoskeana ja kestävänä, niin että se nyt, voideltuna makealla\nja lämpimällä todilla, helisi kuin ennen ylioppilaskaksitoistikkojen\nkonserteissa, joita apteekkarikin oli -- hän ei juuri hevillä jättänyt\nmainitsematta sitä asiaa -- ollut nuoruudessaan pitämässä. Rouvat\nkeskeyttivät juttelunsa, nuoret leikkinsä, ja kaikki kuuntelivat\nhartaina. Kun äiti kohteliaasti huomautti apteekkarin kauniista\näänestä, alkoi hänen rouvansa tyytyväisenä, ujostellen, mutta samalla\nylpeänä, kertoa muuatta nuoruuden muistelmaansa, jonka toiset olivat\nkuulleet jo useat kerrat, ollen kuitenkin aina kuin se olisi tuores\ntarina.\n\nApteekkarilla oli ollut silloin paljon kauniimpi ääni kuin nyt --\nvaikka kyllähän se luisti vieläkin --, ja varsinkin yön hiljaisuudessa\nse oli kuulostanut ihmeelliseltä. Silloin oli ollut kuutamo ja\npakkanen, mutta ei sen ajan nuoria miehiä palellut. \"Olitteko te jo\nkihloissa?\" saattoi joku kuulijoista kysyä huomaavaisesti, mihin\napteekkarin rouva kainosti vastasi, \"ettemme vielä, mutta että kyllä se\npian tämän serenaadin jälkeen tapahtui\".\n\nMiellyttävät, suloiset tunteet heräsivät arjen turtumuksesta,\nlehahtivat lentoon, valaisivat maailman sunnuntailoisteella,\nlämmittivät sydämen. Nuorilla rakkaus tuli polttavaksi, isänmaa\ntuliseksi käskyksi, sankarikuolema toivotuimmaksi kohtaloksi. Vanhoilla\nkirkastui nuoruus, mennyt ihana maailma ilmieläväksi, mutta juuri siksi\nniin mieltä herkistäväksi, että tiesi sen jääneen sinne taipaleen\ntaakse ainaiseksi, milloinkaan palaamattomaksi. Sekä korvaa että sielua\nviihdytti harvinaisella, selittämättömällä tavalla äänien keskinäinen\nsointu, harmonia, suloinen ja samalla pyhä ilmiö, jonka takana Hannu\nkuvitteli olevan syviä salaisuuksia. Kun se oli hienoimmillaan, siitä\nvalahti mieleen samaa surumielistä nautintoa kuin ulkona luonnossa\njoskus, kun tuuli humisee alakuloisesti ja pilvet ovat matalalla.\n\nMutta nyt oli laulu laulettu ja sitä hetkeä äiti käytti hyväkseen. Hän\noli ollut ruokasalissa luomassa pöytään vielä viimeistä tarkastavaa\nsilmäystä, keittiössä antamassa kuin sotapäällikkö viimeisiä käskyjä\nennen taistelun alkamista, ja ottaen nyt herttaisimman vierasilmeen\navasi oven ja lausui kohteliaimmalla, sulavimmalla äänellään, sekä\nsuomeksi että ruotsiksi:\n\n-- Hyvät rouvat, pieni vaatimaton illallisvoileipä, hyvät herrat, pieni\nillallisvoileipä! Olkaa hyvät, rakkaat ystävät!\n\n\n7\n\nNuorten mielessä asui koko joulun ajan salainen, kyselevä ajatus,\ntuleekohan ollenkaan missään tanssia? Tavallisilla kylämatkoilla näet\nei tanssittu, vaan enintään pyörittiin piiriä, jos oli riittävän tilava\nhuone. Äiti ei suvainnut mielellään kumpaakaan ja koko pitäjässä\ntanssia pidettiin kevytmielisyytenä. Jos jossakin kuultiin pyörähdellyn\n-- metsäherrat ja muut ulkopitäjäläiset ne semmoista tekivät --, siitä\npuhuttiin puoliääneen kauhistellen ja päätä pyöritellen, että kun\nsiellä oli tanssittukin! Kun tohtorin pikku poika oli satuttanut\nitsensä pahasti tohtorin ollessa rouvansa kanssa vieraisilla\napteekkarin luona, ja kun sitten saatiin kuulla tohtorin huimapäisenä\nmenneen apteekkerskan kanssa jenkkaa, niin oli selvää, mistä pojan\ntapaturma oli johtunut. Ei ole näet milloinkaan hyvän edellä sellainen\njumalattomuus.\n\nMutta nuorten jalkapohjia kutisi siksi polttavasti, etteivät he\nvälittäneet näistä Tuusan-Ellin ja muiden eukkojen puheista, vaan\nkuuntelivat tarkasti, eikö mistään päin alkaisi kuulua suihkinaa\nrekiretkestä. Ja kuuluihan sitä: Lepolan nuori metsäherra, Peuran\nVille, joka ajeli porolla, oli vaistonnut nuorten yhteisen toivomuksen\nja kaikessa hiljaisuudessa sopinut Kosken ruukin herran kanssa, että\nnuoret olivat tervetulleita rekiretkelle. Iso yläsali, joka oli\nkylmillä, lämmitettäisiin ja siivottaisiin sitä varten. Tiedettiin\nlisäksi metsäherran hankkineen pelimanniksi naapuripitäjässä, ruukin\nlähikylässä, asuvan kuulun tukkilaisen, Haitari-Jannen, jolla oli niin\niso rupsupeli, ettei häntä juuri näkynyt sen takaa, kun hän piti sitä\npolvillaan. Paksut sormet vain juoksentelivat keveästi kuin pikkulinnun\npitkin valkoisia painimia ja ääniä tulla vilaji kuin vesipisaroita\nrankkasateella. Ja tahti oli niin terävää ja repäisevää, ettei siinä\nehtinyt ujostelemaankaan, kun se näet niin äkkiä nykäisi jalat\nliikkeelle.\n\nHannu kuuli asiasta ensiksi ja mainitsi siitä Hellille kysyen,\nhaluttaisiko hänellä lähteä rekiretkelle Kosken ruukkiin. Hän lisäsi\nsamalla, että Erkki voi tulla mukaan, sillä rekeenhän mahtuu kyllä. He\nilmoittivat asiasta Erkille, mutta tämä sanoi heti, että \"mene sinä,\nHannu, Hellin kanssa kahden\". Mutta silloin Hannu oli näkevinään Hellin\nilmeessä kaukaisen, salatun mutta silti selvän pettymyksen häiveen, ja\nilmoitti tyynesti, ettei hän oikeastaan ollut varma, tekikö hänellä\nmieli ollenkaan. \"Mene sinä, Erkki, sillä sinähän pidät tanssista\nenemmän kuin minä, joka tuskin osaankaan. Isällä on sitä paitsi jotakin\nkirjoitustyötä, joka pitäisi valmistaa ennen loman loppumista\". Erkki\nkatsahti ensin Helliin ja sitten Hannuun, silmissä hiukan verhottu\nilme, mutta Helli ei näyttänyt silmäteriänsä, vaan tuijotti\nitsepintaisesti lattiaan. Hannu huomasi kiintyneensä tarkastamaan hänen\nsilmäripsiensä tummaa varjoa valkealla, silkinhienolla iholla. Sitten\nErkki sanoi kyllä lähtevänsä, mutta että ensin oli saatava äidin lupa,\nmikä ei ollut niinkään yksinkertainen asia, äiti kun ei hyväksynyt\ntanssia. Sovittiin lopuksi siitä, että pyydetään ensin isän lupa ja kun\nse on saatu, lähetetään hänet suostuttelemaan äitiä. \"Se on melkein\nainoa keino\", arveli Helli kokeneesti, \"sillä meiltä äiti voi kieltää\nsen, mitä ei isältä\".\n\nNiin saatiin lupa tällaisella pikku diplomatialla, jonka\nvälttämättömyyden isä ymmärsi täydelleen ja jota hän hoiti alttiisti ja\nasiantuntevasti. Kun lähtijöitä oli vain kaksi, riitti pieni reki,\njonka Hannu vielä koristi karhunnahalla ja punareunaisilla vällyillä.\nKun Helli tuli huoneestaan tanssileningissään ja juoksi punastuen\nkuiskuttamaan äidille jotakin, Hannun mielessä alkoi väreillä samalla\nsuloisesti ja katkerasti. Se oli kuitenkin kaukaista häivähdystä eikä\nkyennyt avaamaan portteja siihen sielun sopukkaan, jossa Hannulla\ntodella asui arka ja kummastunut syrjäytymisen tunne. Hän tukahdutti\nsen kokonaan, peitteli lähtijät rekeen, antoi ohjakset Erkille, käski\nheidän olla riitelemättä matkalla, maiskautti Veikon liikkeelle ja jäi\nisän ja äidin kanssa katsomaan poistuvaa rekeä ja vastaamaan siinä\nistuvain jäähyväisvilkutuksiin. Hänen mielessään vilahti kuva koko\nmatkasta: kuinka täältä tulevat ne ja tuolta ne, ja vähitellen syntyy\npitkä kulkue, joka kulkusten helistessä ajelee raikkaan, lumisen metsän\nläpi. Nauru raikuu, laulut kajahtelevat, silmät sädehtivät ja posket\npunoittavat. Sen verran Hannu oli jo nähnyt elämää, että ymmärsi, mikä\nviehätys tuossa saattoi olla, jos vieressä istui hän, jonka muistaminen\nherätti outoja tunneväreilyjä. Hän aavisti, mikä autuus saattoi piillä\nsiinä, jos silloin uskalsi hiivittää käsivartensa... Mitä Erkistä --\nhän on penikka eikä ymmärrä vielä tällaisia asioita. Hänen katseensa\ntuikkii kuitenkin niin kostean kirkkaana, kun hän unohtuu tuijottamaan\nHelliä, kunnes hän herää ja alkaa remuta peittääkseen ujostustaan.\nHellin katse on samoin lämmin Erkin läsnä ollessa. He ilmeisesti\npitävät toisistaan, vaikka eivät ehkä uskalla tunnustaa sitä\nitselleenkään. Se on ainakin varmaa, ettei Helli pidä Hannusta samalla\ntavalla kuin Erkistä. Entäpä molemmat ovat näissä asioissa pitemmällä\nja rohkeampia kuin ujo Hannu uskaltaa ajatellakaan ja pitää\nmahdollisena? Erkki on huimapää ja velikulta -- osaa tehdä leikin\nvarjolla paljon sellaista mikä on pohjaltaan syvää totta... Niin he\nsaapuvan perille ja pian alkaa tanssi ja ilonpito. Hannu huomasi\nvahingoniloisena antavansa nyt Erkin kärsittäväksi sen tuskan, joka oli\nhäntä itseä usein kiduttanut: että näet vanhemmat vaikka tosin silti\nvielä nuoret herrat erikoisen halukkaasti ja rohkeasti tuppautuivat\nHellin seuraan, imartelivat häntä, katselivat niinkuin Hannusta tuntui\njulkeasti, ja veivät tanssiin pitäen hänen hentoa vartaloaan liian\nläheisessä puristuksessa. Se oli raivostuttavaa. Tuntekoon nyt Erkki\nvoimattomuutensa ja kärsiköön kaikki syrjäytymisen ja mitättömyyden\ntuskat, kuunnelkoon herrain lepertelyjä ja ihmetelköön, kuinka Helli\nsaattaa vastailla heidän kohteliaisuuksiinsa ja nauraa kikahdella aivan\neri tavalla kuin Hannun tai Erkin seurassa.\n\nHannulla ei ollut kirjoitustyötä, sillä isä oli ehtinyt tehdä sen itse.\nHän otti ensimmäistä kertaa tällä lomalla luodikkonsa, isän antaman\narvokkaan lahjan, ja lähti hiihtämään, suostumatta päästämään Bobia\nmukaansa sen sydäntäsärkevästä itkusta huolimatta. Hän tunsi\nkaipaavansa risahtamatonta hiljaisuutta ja pehmeitä lumisia metsiä ja\nsuoaavoja, joilla talvinen auringonkajo väreilee herkästi. Hän hiihti\nhiljaa maantien toiselle puolelle ja yhä eteenpäin, kunnes tuli laajan\nsuon reunalle. Sen toinen laita oli kaukainen, matala viiva, mutta\noikealta syrjältä siihen pisti korkeahko havuniemeke. Nämä olivat\nHannulle tuttuja paikkoja. Hän pysähtyi kuin entisaikojen erämies suon\nlaitapuiden suojaan, menemättä aukealle, ja tarkasteli suon reunaa\nterävästi, hitaasti ja järjestelmällisesti. Hän oli näet kuullut\nedellisenä päivänä pirtissä käydessään Aappo-rengin kertovan nähneensä\ntämän suon reunassa, juuri tuolla havuharjun rannalla, huurremetsoja\nistua jököttämässä petäjien lumisissa latvoissa. Aappo oli ollut\nhakemassa halkoja sieltä päin. Metsot olivat säikähtäneet hevosta ja\nhalkojen kolinaa, joka oli kuulunut kauas kirkkaassa pakkasilmassa, ja\nlähteneet rymisten ja kohisten lentämään. Mutta pitkälle ne eivät\ntavallisesti lennä -- oleskelevat mielellään tällaisten aukeiden\nreunoilla, varmaankin koska näkevät niistä laajalle. Hannu tarkasteli\nja oli lopuksi erottavinaan tuolla kaukana, melkein harjun kärjessä,\nmäntyjen lumisissa latvakerkissä, mustia pilkkuja, jotka eivät\nkuuluneet niihin luonnollisesti. Hannu palasi metsän suojaan, haki\nsieltä Aapon polkeutuneen heinä- ja halkotien, ja alkoi hiihdellä\nharjulle päin verkalleen ja hätäilemättä. Oli liian varhaista --\naurinko saisi laskea alemmaksi ja tulla pieni hämy, sillä silloin\nmetsot söisivät havuannoksensa ja pian painuisivat unisina yölevolleen;\nsilloin niitä voisi lähestyä. Tie meni pitkin tasaista, yksitoikkoista\nkangasta, jonka ainoana mutta tosin tehokkaana kaunistuksena olivat\ntukkipetäjät. Aurinko heijastui niiden ruskeasta kaarnasta kirkkaasti.\nLumi sädehti silmiä huikaisevasti -- oli oudon hiljaista, melkein\npeloittavaa -- ilma oli niin raitista ja puhdasta ettei sitä saanut\nhengitetyksi niin paljon kuin mieli teki.\n\nHannu koetti näin huomioida ympäristöään kääntääkseen ajatuksensa pois\nrekiretkestä. Se ei kuitenkaan onnistunut, vaan Hellin reki oli\nalituiseen hänen silmissään niin kuin hän oli nähnyt sen menevän\nportista. Kaksi lasta! Hannu tunsi muka olevansa paljoa vanhempi. Nyt\nne ovat jo perillä, ehkä tanssivatkin. Erkki menee eri rivakasti vaikka\nmitä tansseja -- missä lie oppinutkin -- ja Helli samaten. Heillä on\nvarmaan hauskaa ja saa ollakin. Hellin posket hehkuvat ja silmät\nsädehtivät samalla kirkkaasti ja peitetysti, rohkeasti ja ujosti. Hannu\noli tullut Helliin nähden viime aikoina ymmälle: ennen Helli oli selvä\nkuin kirja, luettavissa joka kohdasta, mutta nyt hän oli painanut\nkirjansa kiinni eikä ilmaissut ajatuksiaan. Hän oli arvoituksellinen,\ntäynnä salaperäistä mahtia, kuin olisi löytänyt kirjastaan taikasanat\nja lumonnut itsensä haltiattareksi. Varmaa on, että hänessä asui suuri,\nvastustamaton voima.\n\nKangas loppui ja tie painui suon tasalle, salmeen, joka tässä kohden\nerotti kankaan tuosta harjusta. Salmessa kasvoi näreikköä ja pensaikkoa\nja sen keskitse virtasi puro läheiseen suolampeen, joka oli niin täynnä\npohjalähteitä, ettei juuri jäätynyt, niin kirkasvetinen, että pohjan\nsaattoi nähdä monen metrin syvyydelle. Hiivittyään kesällä\nhillanpoimintaretkellä joskus sen hyllyvälle äyräälle Hannu oli\nihmeissään todennut tämän ja lisäksi sen, että pohjassa näytti olevan\nröykkiöittäin ikihonkain paksuja runkoja. Mistähän ne olivat sinne\ntulleet, kun lampi oli aavalla rahkasuolla, ainakin puolen kilometrin\npäässä lähimmistä honkapuista? Minkä näköistä oli täällä ollut silloin,\nkun nuo puut olivat kasvaneet? Vaan ehkäpä ne eivät olleetkaan honkia,\nvaan sellaisia puita, joita majavat kaatelevat patolaitteisiinsa? Onpa\nhyvinkin tässä saattanut olla muinoin järvi ja joki, sankkaa metsää ja\nsuuri majavayhteiskunta, joka on erämaansa rauhassa menestynyt ja\nkasvanut. Mutta vähitellen maa on noussut, joki ehkä muuttanut\njuoksuansa, rahka ruvennut kasvamaan kuin saasta, joka nousee\nhuomaamatta yhä ylemmäs, kunnes tukahduttaa, ja elämä siten kuollut.\n\nHannu hiihti tureikon läpi hiirenhiljaa, tietäen, etevät metsot voineet\nnähdä häntä, mutta saattoivat säikkyä ääntä. Hän seisahtui puron\nkohdalle. Se virtasi siinä hitaasti, mustina, pahan näköisinä\nsilmäkkeinä, lumireunojen välitse ja lumisiltojen alitse. Se oli\npeloittava, upottava, arvoituksellinen -- Hannu pisti sauvallaan sen\npohjaan ja totesi tämän lettomudaksi. Sauvan reiästä pulpahteli\nvirtanaan kirkkaita kaasurakkuloita, jotka päästyään pintaan särkyivät\nvaisusti pulisten.\n\nTästä Hannun täytyi kääntyä vasemmalle ja lähti hiihtämään harjun\nreunapuiden ja pensaiden varjossa pitkin suon rantaa, kohti harjun\nkärkeä, jonka hongissa metsot saattoivat istua. Elleivät ne olleet\nsiellä, oli hiivittävä kärjen toiselle puolelle ja kurkistettava\nvarovasti suojapaikasta, sillä vähäisinkin varomattomuus voi aiheuttaa\nsen, että linnut menisivät. Metsästyksen jännitys valtasi Hannun. Hän\notti pyssyn selästään, pisti patruunan sen kuulapiippuun -- näitä oli\nnäet kaksi, päällä hauli-, alla luotipiippu -- ja lähti menemään\nhitaasti ja hiljaa pehmeässä, upottavassa lumessa, samalla terävästi\ntarkastellen puiden latvoja. Ja kun hän jo oli melkein varma siitä,\nettä oli erehtynyt, että nuo mustat pilkut sittenkin olivat vain\nlatvojen lumettomia pälviä, hänen katseensa pysähtyi erääseen kohtaan\nsiksi, että se oli äkkiä liikahtanut. Se oli ukkometso, joka istuen\nselin Hannuun söi reuhtoen havuja. Hannun sydän jyskytti ja hän painui\nhiljaa kyykylleen matalan näreen suojaan. Mitähän tuonne voisi olla\nmatkaa? Ehkä sataviisikymmentä tai korkeintaan parisataa metriä. Hannu\nharkitsi, koettaako hiivittäytyä lähemmäksi vai yrittääkö tästä, ja\nvalitsi viimein jälkimmäisen vaihtoehdon. Hän laski hiljaa pyssynsä\nnäreen oksan varaan ja tunsi ruvetessaan tähtäämään, kuinka hänessä\nheräsi luottamus aseeseen kuin se olisi ollut elävä olento, varma ja\nuskollinen ystävä, joka teki mitä pyydettiin. Samaa hän oli tuntenut jo\nedellisenä syksynä, jolloin oli saanut pyssyn ja ampunut sillä\nensimmäiset riistansa. Hannu tähtäsi kauan, mutta tunnetta siitä, että\nnyt ase oli jyvälleen kohti, ei ottanut syntyäkseen, kunnes vihdoin\netusormi melkein itsestään kosketti herkistettyä liipaisinta. Laukaus\njymähti, ilma värähti ja lunta tipahteli puista. Kiihkoisasti\ntarkastelevin silmin Hannu totesi metson kuin tärähtäneen ja sen\nsamassa kallistuvan jaloiltaan, lähtevän vyörymään oksalta toiselle\nraastaen lunta mukaansa ja lopuksi putoavan raskaasti lumipilven\nsaattelemana maahan. Muiden metsojen humisevan lennon räpinä kaikui\nhetkisen, lunta pilveili pyrynä puiden oksista, kunnes muutaman\nsilmänräpäyksen kuluttua taas kaikki oli niin hiiskumattoman hiljaista,\nettä Hannu kuuli oman sydämensä jännittyneen, kumean jyskytyksen. Hän\nheitti pyssyn remmistä selkäänsä, hyppäsi suksilleen ja lähti\nponnistelemaan rinnettä vinosti ylöspäin metson istumapuuta kohti.\n\nTuossa se oli vatsallaan, siivet vähän hajallaan, jalat suorana\ntaaksepäin, pää tuuskahtaneena lumeen. Kuula oli mennyt koko ruumiin\nläpi ja tehnyt, kun oli hiukan liian iso, aiottu tukevamman riistan\nkaatamiseen, ruman jäljen. Lumessa oli hiukan verta -- se loisti\ntaustansa valkeudesta räikeän, viiltävän punaisena, jollakin tavalla\njulmana näkynä, niin että Hannu potkaisi lunta sen päälle ja kääntyi\nuudelleen tarkastelemaan saalistaan. Nokassa oli vielä havuja -- sehän\noli ollut parhaillaan syömässä. Hannu avasi sen punareunaiset silmät:\nne olivat jo himmentyneet, lasittuneet aivan samoin kuin Vahdilla\ntaannoin. Ihmeen pian lämpö haihtui ruumiista. Hannu käänsi linnun pään\nsiiven alle ja painoi nämä sievästi suppuun, otti sen kainaloonsa ja\nlähti hiljaa hiihtelemään kotiin.\n\nErkin ja Hellin ollessa poissa kodissa vallitsi melkein häiriytymätön\nhiljaisuus, sillä isä, äiti ja Hannu olivat vaiteliaita, kukin\naskarrellen omissa ajatuksissaan ja puuhissaan, tehden jonkin\nkysymyksen tai vastaten sellaiseen ja tyytyen pitkäksi toviksi siihen.\nSe oli Hannusta mieluista. Tottapuhuen vallaton, äänekäs melu häiritsi\nhäntä, ollen sopimatonta tähän kotiin ja ympäristöön, jonka elämän ja\nilmapiirin leimana oli hiljaisuus, ja siksi hän nyt istui tavallisella\npaikallaan ruokasalin pyöreän pöydän ääressä erikoisesti herkistyneenä.\nIsällä oli sanomalehtensä, äidillä käsityönsä, ulkona oli pakastunut,\nkoska ikkunaan kasvoi jääkukkia, mutta takan tuli tuntui sitä\nmieluisemmalta. Ei ollut aihetta puhua mitään, sillä jokainen vaistosi\ntoisista henkivän myötämielen ja nautti siitä. Yhtä vaiteliaina\nerottiin: Hannu nyökkäsi isälle ja äidille ja meni nukkumaan. Erkkiä ja\nHelliä ei kannattanut odottaa, sillä he kotiutuisivat vasta myöhällä.\n\nHannu heräsi yhtäkkiä siihen, että joen puolelta, tieltä, jota harvoin\najettiin, kuului rekien ratinaa ja rantatörmää ylös ponnistelevien\nhevosten kavioiden tömähdyksiä, kun ne iskivät lujasti iljanteiseen\nrinteeseen. Hannu ei ollut mielestään nukkunut kauan -- Erkki ja Helli\neivät voineet tulla tuolta suunnalta -- näitä oli sitä paitsi ainakin\nkaksi hevosta -- mitähän kulkijoita ne mahtoivat olla? Hän hyppäsi\nikkunaan, jonka alitse tulijat juuri menivät: kaksi rekeä, molemmissa\nkolme miestä. Näkyivät kääntyvän pääportaiden eteen, mutta yksi mies\njäi keittiön ovelle. Bobi alkoi haukkua hurjasti ja pyrkiä ulos --\nHannu pukeutui kiireesti rientääkseen hillitsemään sitä -- ulkoverannan\novelta kuului jymisevää, uhkaavaa koputusta ja tiukasti vaativaa huutoa\n-- yön syvä hiljaisuus oli muuttunut räikeäksi, raa'aksi meluksi.\n\nSaatuaan vaivoin raastetuksi Bobin omaan huoneeseensa ja suljetuksi sen\nsinne, Hannu kiiruhti isän kansliaan, josta kuului outoja ääniä ja\nkiivasta puhetta. Isä seisoi puolipukeissaan keskellä lattiaa ja\nhänen edessään Hannulle hyvin tuttu henkilö, se sama venäläinen\nsantarmiupseeri, jonka hän näki kaupungissa harva se päivä. Ovensuussa\noli muutamia Hannulle tuntemattomia miehiä, arvattavasti sivilipukuisia\npoliiseja. Äiti oli lysähtänyt nojatuoliin säikähtyneen, hervottoman\nnäköisenä. Isä sanoi Hannulle tyynesti:\n\n-- Vie äiti makuuhuoneeseen ja koeta rauhoittaa häntä. Nämä herrat ovat\nkuulemma tulleet toimittamaan jotakin tarkastusta ja menevät pian pois.\n\nSantarmiupseeri sanoi tylysti:\n\n-- Antamas avaimet, näyttämäs kaikki paperit.\n\nKun Hannu palasi äitinsä luota isän huoneen ovelle, oli täällä\nparhaillaan käynnissä raakuudessaan ja häikäilemättömyydessään\nerikoinen toimitus. Isä ei ollut nähtävästi antanut avaimiaan, koska\nkirjoituspöydän laatikot ja sivuosastojen ovet näytti avatun\nmurtamalla. Isä vaati lujasti, että siellä olevat paperit oli heti\ntarkastettava, sillä ne koskivat hänen edustamansa yhtiön asioita ja\nolivat joka päivä välttämättömiä. \"Ottamas mitä tahtomas\", murahti\nsantarmi, mutta käski kuitenkin erään miehistään selailla niitä ja\njättää ilmeisesti selvät paperit tänne. Hän sytytti savukkeen,\ntarkasteli huonetta terävin silmin ja näytti olevan kuin kotonaan.\nSilmänräpäykseksi hänen katseensa pysähtyi Hannuun ja he tuijottivat\ntoisiaan. Santarmi varmaan näki mikä pohjaton, palava viha lieskasi\nHannun katseesta, sillä hänen ylimielinen ilmeensä sammui\nsilmänräpäykseksi ja hän käänsi päänsä pois. Mutta samalla paperien\ntutkija ojensi hänelle tukun Vapaita sanoja ja silloin hänen kasvonsa\nkirkastuivat mielihyvästä. \"Ahaa!\" kuului pitkään ja tyytyväisesti,\n\"olemas paljon samoja numeroita -- metsänhoitaja ei ehtimäs levittää\nvielä kaikkia\". -- \"Noitako hakemaan tulitte?\" kysyi isä kylmäverisesti\n-- \"niitä teidän arkistossanne lienee jo entuudestaan tarpeeksi\". --\n\"On kyllä\", vastasi santarmi ilkeästi, \"mutta aina olemas hauska tavata\nuusia ja uusilta miehiltä\". -- \"Vot!\" hän sanoi sitten, kun mies pisti\nhänen käteensä muutamia kirjeitä, \"metsänhoitaja saanut ohjeita\nkagaalin pääherroilta -- hakemas vielä, miehet, tarkkaan joka\npaikasta\".\n\nHänen apulaisensa olivat tottuneita. Kun kirjoituspöytä oli tutkittu,\ntuli kirjahyllyn vuoro: kirjat pudisteltiin yksitellen repsottamalla\nniitä kansista, ja jokainen niistä lennähtävä paperilippu tutkittiin.\nKirja heitettiin läjään lattialle, välittämättä pistää niitä\npaikalleen. Sitten reväistiin nojatuolien ja sohvan päällykset\nreunoista irti ja koetettiin, olisiko niiden, alle pistetty jotakin.\nSantarmi tarkasti seinäpaperit ja löydettyään sohvan takaa jalkalistan\nluota halkeaman viittasi miehilleen. Kylmästi eräs näistä repäisi\npaperiin ammottavan aukon ja haparoi takaa. Taulut nostettiin\npaikoiltaan ja jätettiin lattialle, uunin taustaa harottiin\nkohennusraudalla.\n\nNäin mentiin järjestyksessä huoneesta toiseen. Santarmi ei ollut\nensimmäistä kertaa tällaisessa työssä, sen näki kaikesta. Jos miten\nviekkaasti oli koettanut kätkeä jotakin, niin yhtä nerokkaasti tämä\najokoira osasi arvata kätkijän ajatusjuoksun. Oli kuin vainu olisi\nkuljettanut häntä. Hänen kylmäverinen häpeämättömyytensä vain veti\nvertoja hänen vainunsa herkkyydelle: hän meni miehineen äidin\nmakuuhuoneeseenkin, tarkasteli sitä terävästi samalla kuin puheli:\n\"Hjuva rouva ei olemas pahoillaan -- icke vara lessen -- virka\nvaatimas\". Hän meni äidin lipastolle ja katseli sitä, vetäisi auki\nylimmän laatikon, kaiveli sitä ja sai käteensä pinkan kirjeitä. \"Ahaa!\"\nhän sanoi ja viittasi miehelleen, joka tarkasti niitä hetkisen ja sanoi\nsitten niiden näyttävän vanhoilta rakkauskirjeiltä. \"Da, da!\" virkahti\nryssä ja viskasi ne takaisin laatikkoon -- \"mamma olemas nuorena kaunis\ntjutto\". -- \"Kuuluuko teidän virkaanne myös uhrienne häväiseminen?\"\nkysyi nyt isä tyynesti. \"Häväiseminen, tshort, ei\", vastasi ryssä,\n\"pappa ei suuttumas mamman puolesta, minä vain leikkiä laskemas\".\n\nKun tultiin Hannun huoneen ovelle, nosti Bobi siellä peloittavan\nhaukunnan. Ryssä viittasi miehilleen ja yksi näistä otti revolverin.\nHannu kiirehti kalpeana ja säikähdyksissään sisään ja tarttuen Bobia\nlujasti kaulavyöstä hillitsi sen ankarasti komentaen. Ryssä pysyi\nvarovaisesti ulohtaalla koirasta, tarkasti huonetta tuntijan silmin ja\npuheli: \"Vihainen koira ammuttava, se paras -- muuten kerran puree\nihmistä ja siitä olemas sakko. Laki ylen ankara ombi\". Nähtyään\nportaiden vievän huoneesta vinnille hän sanoi kääntyen isään: \"Paras\nkätkö siellä, hjuva metsänhoitaja, eikö Tshuhna aina kätkemäs kielletyn\nkirjan ullakon hiekkaan -- tshuhna olemas hyvin tjuhma -- santarmi\ntietämäs -- vanha huono konsti. Mutta siellä olla kovin kylmä ja meillä\nolla jo tarpeeksi paperia\".\n\nHe palasivat kaikki isän kansliaan, jossa santarmi alkoi kirjoittaa\nnopeasti ja tottuneesti. Hänen miehensä olivat vaiteliaita, ilmeisesti\nkotoisin kokonaan toisilta seuduilta. Erään suomenkieli oli oudosti\npehmeää. He istuutuivat etehiseen odottamaan ja polttivat taukoamatta\nmahorkanhajuisia paperosseja. Hannu katseli kirjoittavaa santarmia ja\nmietti, kuinka odottamatonta oli ollut tavata hänet tällaisessa\ninhoittavassa hommassa. Nähdessään hänet kaupungissa, jossa tuo sama\nmies joskus käveli vaimonsa seurassa, lykäten lastansa pienessä reessä\ntai vaunuissa, Hannu väliin oli ihmetellen ajatellut hänen virkaansa ja\ntehtäviänsä. Hänen oli vaikea uskoa tuosta miehestä sitä, mitä\nsantarmeista sanottiin, nähdessään hänen puhuttelevan herttaisesti\nlastansa ja vaimoansa. Olihan hänellä koti, jota hän rakasti ja jonne\nei suinkaan olisi sallinut kenenkään tunkeutuvan häiriötä tekemään, ja\njos joku tuollaisista tunkeilijoista olisi käyttäytynyt epähienosti\nhänen vaimoansa kohtaan tai uhannut ampua hänen koiransa, hän tietysti\nolisi suuttunut. Mutta miksi hän itse nyt teki kaikkea tätä, vieläpä\nkuten näytti erikoisen innokkaasti? Eikö se, minkä hän, jos se olisi\nkohdistunut häneen itseensä, olisi kipeästi tuntenut väkivallaksi,\nollutkaan hänen mielestään sellaista, kun hän itse pääsi harjoittamaan\nsitä toisia vastaan? Vai muuttiko ehkä tuo \"virka\" asian tässä\nsuhteessa sellaiseksi, ettei siinä ollut inhimillisyydellä mitään osaa?\n\nHannu sotkeutui tällaisiin kysymyksiin pääsemättä niistä selville. Isä\nistui kyynärpäät polvien nojassa ja tuijotti otsa rypyssä lattiaan.\nSantarmi sai kirjoituksensa valmiiksi, luki sen, asetti pöydälle,\nnousi pois tuoliltaan ja sanoi isälle: \"Siinä pöytäkirja --\nallekirjoittamas\". Näytti kuin isä ei olisi kuullut häntä, sillä hän ei\nliikahtanutkaan. Santarmi levitti kätensä ryssämäisen avuttomasti ja\nkäski miestensä todistaa pöytäkirjan oikeaksi. Heti kaksi heistä\nkirjoitti siihen nimensä. Hannu totesi heidän häpeävän vierailuaan niin\npaljon, etteivät lähtiessään kehdanneet sanoa \"hyvästi\". Kuului vain\naskelten kuminaa etehisestä, ulko-oven paukahdus, rekien ratinaa ja\nhevosten kiirehtimistä, kun oudot vieraat poistuivat kylään päin. Hannu\nkiiruhti äidin luo, joka oli edelleen tyrmistyneenä, heikkona, sydämen\nlyödessä vaisusti ja rintaa ahdistaessa kipeästi.\n\nMutta metsänhoitaja Kaarlo Suvanto, jota nimeä santarmi oli häneltä\ntiukannut työntäytyessään väkisten sisään ja kansliaan, istui kauan\nliikahtamatta tuolla samalla paikallaan, tuijottaen samaan lattian\nkohtaan. Hän ei kyllä nähnyt mitään, sillä hänen katseensa oli kokonaan\nkääntynyt sisään päin, siihen uskomattomaan tosiasiaan, että tällaista\noli saattanut tapahtua, että väkivalta ja vääryys saivat näin vallita\nesteettömästi. Hän ei ollut milloinkaan aikaisemmin tullut\noivaltaneeksi näin selvästi, mitä merkitsee lain turvan loppuminen, sen\nhuomassa menestyvän ja kasvavan kodin rauhan tällainen äkillinen, raaka\nraiskaaminen. Siitä syntyvää määrätöntä tyrmistystä ja suuttumusta oli\nsydämen vaikea kestää, Suvanto totesi mielessään, että voimattoman\nraivo on kaikista tunteista kiduttavin.\n\nSamoihin aikoihin kuin kotitarkastuksen pitäjät Suvannosta, lähtivät\nrekiretkeilijät Ruukista. Vielä viimeinen karkelo, viimeinen\npiirileikki ja laulu, ja sitten kotiin. Jos oli ollut ihanaa päivällä\nauringon kimalteessa, puhtaiden lumimaisemien kauneudessa niin vielä\nihanampaa oli nyt yöllä, tähtien tuikkiessa kuun sirpin leikkautuessa\nterävänä viiltona taivaan tummasta kannesta, revontulten hulmahtaessa\nväliin lieskaten korkealle ja metsän seisoessa mykän odotuksen\nvallassa. Mielessä oli nyt jotakin enemmän kuin päivällä, muistoa\nsilmäyksistä, käden kosketuksesta, hymyn suloisuudesta, naurun\nsävelestä ja hampaiden valkeudesta. Sitä ensimmäistä, ujoa huulten\nkosketusta, joka oli kahden nuoren, melkein vielä lapsen, onnen huippu,\nei kukaan nähnyt.\n\nAjajat muistivat vain päivänsä ilon -- Hannu muisti heidät ja lisäksi\nvielä kaiken muun. Istuessaan isän kanssa äidin vuoteen vieressä hän\nnäki päivän tapahtumat rinnakkain, yhtaikaa, kuin karttana tai elävänä\nkuvana, ja kummasteli pelkäävän tunteen vallassa elämän kirjavaa\nmoninaisuutta.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\n1\n\nOlga Fredrika, Suvannon poikien täti, oli kansakoulunopettaja,\nJyväskylän seminaarin varhaisinta ikäluokkaa, sitä, joka vielä\nenimmäkseen lähti säätyläiskodeista. Hän oli siskoistaan vanhin, jo\nharmaatukkainen, pieni ja pyöreä nainen. Hiukset olivat keskeltä\njakauksella ja niskassa oli naisellinen, nyt jo pienehköksi käynyt\nsykerö. Silmät olivat siniset, ystävälliset, mutta tarvittaessa\nterävät, nenä hiukan kyömy ja ehkä kasvoihin verraten liian iso, suu ja\nleuka tavalliset. Hän oli puettu äärimmäisen huolellisesti ja\nsiististi, joskaan ei ylellisesti eikä komeilevasti. Vartalo oli\npuristettu ampiaistyyliin niin kapeaksi kuin suinkin mahdollista.\nErkki, joka tutki kaikki ja oli utelias, oli salavihkaa ottanut selkoa,\nminkälainen koje se oli tuo, jolla vartalo kiristettiin noin, kuvasi\nsen Hannulle ja väitti, että kyllä sen saa vaikka niin lujalle, että\nveri sormenpäistä tirisee. Mutta Hannu sanoi, että \"ole vaiti, poika!\"\nsillä hänestä oli sopimatonta mennä tutkimaan tädin kureliivejä. Täti\noli niin äärettömän hieno ja ujo, ettei tullut poikain näkyville\naamuröijysilläänkään, ja melkein punastui, kun Erkki joskus hänen läsnä\nollessaan riisui takkinsa ja liivinsä. Jos hän olisi saanut tietää\nErkin katselleen hänen kureliivejään, hän olisi pahastunut ikipäiviksi.\n\nOlga-täti oli varmaan niin velvollisuudentuntoinen ihminen kuin\nkonsanaan voi kohtuudella pyytää. Heti kun hän oli saanut toimen ja\nhänen isänsä oli kuollut, hän otti luokseen äitinsä ja nuorimman\nsiskonsa, Aina Axinian, joka vain olikaan enää kotona. Muut näet olivat\njo ehtineet hajota maailmalle. Niin kauan kuin vanha mamma eli,\nOlga-tädin koti oli perheen keskuspaikka, jonne saapui kirjeitä joka\nhaaralta ja jossa niitä myös kirjoitettiin uutterasti. Ja kun Vendla\nEugenian pojat ja kasvattitytär Helli tulivat kouluikään, niin oli\nitsestään selvää, että he tulivat asumaan Olga-tädin luo, joka hankki\nsitä varten sopivan huoneiston. Siinä oli Olga-tädin sali eli\nvierashuone, tämän vieressä heidän makuuhuoneensa, neliön kolmannessa\nnurkkauksessa keittiö ja neljännessä etehinen. Helli asui tätien\npuolella ja nukkui salissa, mutta etehisen toisella puolella oli\npojilla oma erikoinen kamarinsa. Keittiö oli samalla ruokailuhuoneena.\nPalvelijatarta ei pidetty, vain siivooja kävi auttamassa joka aamu.\nPojat pilkkoivat puut ja kantoivat sisään ne ja veden, joka saatiin\npihakaivosta. Helli hoiti uunit, jos oli kaupungissa. Näin oli\nOlga-täti määrännyt ja hänen tahtoaan oli täsmälleen noudatettava. Ja\nkun elämä sitten kului rauhallisesti ja vastustelematta tämän\nohjesäännöt mukaan, Olga-täti oli iloinen ja tyytyväinen.\n\nPojat olivat saapuneet joululomalta pari päivää sen jälkeen, kun\nSuvannossa oli ollut kotitarkastus. Myös Helli oli tullut kaupunkiin\njatkaakseen lukujaan jatko-opistossa. \"Mitäpä Helli täällä maalla\", oli\nisä arvellut; \"täytyy koettaa valmistautua johonkin ammattiin ja sitä\nvarten on parasta pyrkiä ylioppilaaksi. Lähde siis kaupunkiin ja mene\njatko-opistoon, vaikkapa vain nyt kevätlukukauden aikana virkistääksesi\nentisiä tietojasi. Kyllä Berghin täti ottaa sinut vastaan ja toimittaa\nalkuun -- sano terveisiä minulta\". -- \"Mutta isä ja äiti, te jäätte\ntänne kovin yksinäisiksi\", oli Helli koettanut sanoa, mutta se ei ollut\nauttanut. Helli tiesi, miten vaiteliasta Suvannossa oli silloinkin, kun\nhän oli siellä kolmantena -- mitä sitten, kun hän oli poissa. Ja kun\nisän piti joskus matkustaa tukkiasioilleen, jäi äiti yksikseen kuin\nharmaa hiiri pesäänsä paksun kinoksen alle. Mutta sille ei voinut\nmitään ja sitä paitsi sellaiseen elämään oli täällä totuttu. Pojat ja\nHelli tunsivat sääliä isää ja äitiä kohtaan lähtiessään pihasta ja\nkääntyessään katsomaan heitä, kun he portailta viittoivat heille\njäähyväisiä. Tuntui yhtäkkiä, että he olivat jo vanhoja.\n\nKun Veikko kääntyi tätien portista pihaan, oli siellä jo Aina-täti\nvastassa avopäin, huivi hartioilla. Heitä oli odotettu koko päivän,\nsillä huomennahan koulu alkaisi, ja kun reen ratinaa oli äsken alkanut\nkuulua, oli Aina-täti arvellut, että \"sissoh, siinä ne nyt ovat!\"\nvilkaissut pitsiverhon takaa kadulle ja todennut, että \"niinpähän oli\nkuin arvelin\", temmannut huivinsa ja kiiruhtanut pihalle. Olga-täti\nolisi mielellään myös tullut ulos, mutta ei uskaltanut kurkkunsa\nvuoksi, joka tuli helposti käheäksi, kun oli vaivautunut opettamisesta.\nHän tyytyi siis katselemaan ja viittailemaan keittiön ikkunasta,\nsamalla toruen mielessään Ainaa, että \"kun se nyt ei malttanut ottaa\nnuttuansa ylleen ja vielä vilustaa itsensä\". Mutta siinä samassa\ntulijat jo koluavat etehisessä ja Erkki kuului hulluttelevan tätinsä\nkanssa minkä ehti, varoittaen kovasti, ettei tämä vain kompastuisi\nlaskeutuessaan kynnykseltä lattialle. \"Eikös meidän oikeastaan pitäisi\nsekä tampata että pussata, kun ei ole nähty toisiamme neljään\nviikkoon\", hän puheli rauhallisesti Olga-tädille, syleili tätä\nkunnioittavan hienosti ja painoi huulensa molemmille poskille. \"Hyi\nErkkiä! Sinä tulet tupakalta!\" sanoi täti tiukasti ja tunnusteli vielä\ntarkemmin. \"Kuinka täti voi uskoa minusta sellaista!\" puheli Erkki\nmoittivasti riisuessaan päällysvaatteitaan. \"Onhan jo koululaissa\nsanottu, ettei oppilas saa tupakoida. Mutta mitä me nyt siitä --\nterveisiä vain isältä ja Vendla Eugenialta. Voipytty on tuossa ja\nHannun ampuma metso tässä. Sieltä ei ole kertomista muuta kuin että\nryssät kävivät pitämässä kotitarkastuksen -- onko siitä jo tullut tieto\ntänne?\"\n\nSe oli kaikki pikku hälinää tuo saapuminen: tätien herttainen\nhämmästys, että \"Hellikö tuli myös!\" Erkin kylmäverinen, mistään\nhäiriintymätön, nauramaton hulluttelu, tavarain tuominen sisään,\nterveisten kertominen. Hannu ei saanut sanotuksi mitään, mutta Helli\nnauroi ja puheli onnellisena, sillä hänestä oli yhtäkkiä hauskaa olla\ntaas kaupungissa. Ja kun sitten päästiin juomaan tuliaiskahvia\nkeittiöön, Aina-tädin valtakuntaan, alkoi mitä yksityiskohtaisin\ntutkinto kaikista Suvannon asioista. Kirjeen, jonka Hannu ojensi\nOlga-tädille, tämä pisti syrjään lukeakseen sen illalla vuoteessaan,\njolloin rauha ja hiljaisuus sallisi hänen nauttia siitä kaksin verroin.\nNyt Hannu sai kertoa kotitarkastuksesta -- \"shh! puhukaa hiljaa,\nkadulla voi kulkea spiooneja!\" varoitti Aina-täti --, Helli Suvannon\nmuusta elämästä, äidin käsitöistä ja kukista, ja Erkki kaikesta, mitä\nsattui muistamaan ja millä tuntui hauskalta höystellä muiden puheita.\nMutta kesken kaiken Olga-täti ajoi heidät omaan huoneeseen riisumaan\npieksut, jotka \"tulivat\" tervalta. Olga-täti ei olisi milloinkaan eikä\nmillään ehdolla käyttänyt sanaa \"haisivat\", sillä se oli hänestä\npöyristyttävän sivistymätön -- hän ei varmaan kehdannut ajatellakaan\nsitä.\n\nVaiteliain oli Aina-täti, vielä vaiteliaampi kuin Hannu. Hän oli kuin\nhento hernekasvi, joka välttämättä tarvitsi tuen kiertyäkseen sen\nympärille, jos tahtoi pysyä pystyssä. Koulunkäyntiin ei ollut riittänyt\nvaroja -- isä ja äiti vain olivat opettaneet välttämättömimmän -- ja\nniin kului nuoruus ahkerassa taloustyössä, jossa täti olikin taitava.\nHannu oli kerran kysynyt äidiltä, miksi Olga- ja Aina-täti eivät olleet\nmenneet naimisiin, mutta äiti oli vastannut välttelevästi, ettei\nvarmaankaan kukaan ollut tullut pyytämään. \"Ja parasta olikin\", hän oli\nlisännyt, \"sillä mihin olisivat mamma ja Aina joutuneet, jos Olga olisi\nottanut miehen; tuskinpa he olisivat tahtoneet jäädä vävyn ja langon\nvastuksiksi\". -- \"Mutta jos Ainakin olisi mennyt naimisiin, niin\ntokihan silloin mummo olisi otettu mielellään vaikka minne, meille\nesimerkiksi?\" oli Hannu edelleen kysellyt. \"Niin, mamma kyllä olisi\nsopinut lastensa luo, mutta Ainan avioliitosta -- siitähän ei ole\nmilloinkaan herännyt ajatustakaan\". -- \"Miksi ei?\" oli Hannu tivannut.\n\"En tiedä\", oli äiti vastannut, \"en ole tullut ajatelleeksikaan, että\nhän olisi saattanut mennä kihloihin\".\n\nOpittuaan sittemmin ymmärtämään näitä asioita Hannu oli joskus\ntarkastellut siinä mielessä uteliaasti tätejään. Totta oli, että\nOlga-täti oli varmaan ollut nuorena heistä sievempi -- sen saattoi\nnähdä vieläkin. Erikoisesti hänen kätensä olivat pienet, nykeröiset ja\nsirot, aina valkoiset ja hoidetut; tätihän ei tehnyt niillä mitään\nsellaista, joka olisi rumentanut niitä. Ja kun hänen jalkansa joskus,\nhänen istuessaan keinutuolissa tai muuten, sattuivat pistäytymään\nnäkyviin pitkien hameiden alta, täytyi myöntää, että ne olivat pienet,\nrintavat ja jäntevät. Ne olivat todennäköisesti aikoinaan rientäneet\nkeveästi. Ja äidin vihjauksista, joita häneltä oli huomaamatta\nlipsahtanut, Hannu oli tullut siihen käsitykseen, että tädin elämässä\noli sittenkin kerran ollut eräs \"hän\". Kuka, sitä Hannu ei tiennyt eikä\nsaisikaan tietää, sillä se asia oli niin pyhä ja arka, ettei siihen\nvoinut vähimmälläkään tavalla koskettaa. Hannu luuli kuitenkin\noivaltaneensa sen tärkeimmän sisällyksen. Täti oli saanut\nmennä seminaariin ja suoriutunut siellä hyvin sekä valmistunut\nopettajattareksi. Hänen rinnallaan oli tehnyt saman työn tuo tuntematon\n\"hän\", ja vaikka ei ollut puhuttu mitään, olivat välit kuitenkin\nitsestään olleet selvät ja suunnitelmat myös. Mutta juuri kun niitä\nolisi pitänyt ruveta toteuttamaan, tädin isä kuoli ja koti hajosi.\nSopivinta oli silloin, että turvattomiksi joutuneet äiti ja Aina-sisko\nmuuttivat hänen luokseen sinne ensimmäiseen opettajanpaikkaan. Ja niin\ntädin elämä lähti uralle, josta hänen oli vaikea poiketa, ellei\ntahtonut tuottaa äidilleen ja siskolleen suuria vaikeuksia. Kirjeitä\ntuli tiheään, ensin arkoja ja toveruuden rajoissa pysyviä, mutta\nlopuksi sellainen, jossa oli \"kysymysten kysymys\". Siihen ei voinut\nvastata neuvottelematta äidin kanssa, ja vaikka tämä vaati, että tädin\noli ratkaistava asia ajatellen vain itseään ja \"häntä\" eikä heitä,\näitiä ja Ainaa, Olga-täti kuitenkin lopuksi kirjoitti kiellon. Sille\nei voinut mitään -- hänellä ei ollut rohkeutta ruveta yhtäkkiä\najattelemaan elämäänsä siihen suuntaan. Niin tuo \"hän\" oli kadonnut\ntädin näköpiiristä. Vain lipaston laatikon pohjalla, salaisimmassa\npiilopaikassa, oli muutamia kirjeitä, joita täti ei ollut raskinut\nvielä polttaa. Mutta hänen täytyisi tehdä se pian, sillä kuolema voisi\ntemmata hänet äkkiä pois, ja silloin uteliaat, tylyt silmät pääsisivät\nlukemaan ne ja hänen pyhimmälle asialleen ehkä naurettaisiin. Täti\nhermostui ajatellessaan sitä ja päätti hävittää aarteensa niin pian\nkuin joutuisi olemaan yksin kotona. Mutta silloin hän unohtui lukemaan\nniitä järjestyksessä, ensimmäisestä viimeiseen saakka, näki hänet\nnuorena ja voimakkaana, kuuli hänen syvän äänensä, jossa oli\nliikuttunut, hillitty, hyväilevä sointu, tunsi menettäneensä\ntodellisimman, syvimmän onnensa, ja ratkesi haikeaan itkuun. Kuinka\nmonennen kerran? Kerran vuodessa, silloin, kun huoneissa oli hiljaista,\npojat olivat omalla puolellaan ja Aina asioillaan. Ja tulos oli aina\nsama: kirjeitä ei poltettu, vaan ne kätkettiin piiloonsa uudelleen.\nIkäänkuin uhmaillen Olga-täti ajatteli, että eihän tuo nyt liene\nliikaa, jos edes sen verran milloinkaan toteutumattoman onnensa\nriekaleita säilyttää muistoinaan. Ja sitten ulko-ovi aukeni, Aina-täti\ntuli sisään ja tapasi sisarensa yhtä reippaana ja iloisena kuin\nennenkin.\n\nHannu katseli harmaatukkaista, kirkassilmäistä, ketterää ja sievää\ntätiään romanttisen säälin vallassa ja hänen mielikuvituksensa alkoi\nensimmäisen kerran värittyä hopean ja kullan hohtoiseksi tuottaen\nsamanlaista nautintoa kuin suvinen lämmin tuuli, kuutamo, hiekkarantaan\nsärkyvä aalto, viileän lehdon puro. Hannu oikein säpsähti todetessaan\nensimmäisiä kertoja voivansa joskus siirtyä arjen ikävästä, kalseasta\nharmaudesta maailmaan, jossa vallitsi nimettömän kaipuun nautintorikas\ntyydytys. Laulut, joita hän siihen saakka oli hyräillyt tai sanellut\nkylmästi, koneellisesti, muuttuivat nyt sydämen tunnustuksiksi, joihin\nolemuksen syvin sisällys purkautui. Ennen niin tyhjiltä tuntuvat\nsäkeistöt saivat yhtäkkiä aivan toisen sävyn ja merkityksen, muuttuen\nniin, että niiden takaa aukeni laajoja näköaloja, elämän todellisia\nmaisemia, joilla milloin kuvasteli auringon ja pilvenhattaroiden\nkauneus, milloin raivosi luonnonvoimien taistelu. Runouden heräämys,\nkehitysvuosien sielunmurros, valtasi Hannun niin voimakkaasti, että hän\njoskus vietti aikaansa omituisen pyörtymyksen vallassa.\n\nAina-täti oli tarkoin selvillä sisarestaan, tämän tarinasta ja\nitsestään. Erkki oli kiintynyt Olgaan, Hannu Ainaan -- he olivat\n\"jakaneet\" tätinsä näin. Monta kertaa Hannu pujahti iltapäivällä\nkirjojensa äärestä keittiöön, jossa Aina-täti seisoi pöydän ääressä ja\n\"tiskasi\" päivällisastioita. Kärsivällisesti, ulkonaisesti tuijottaen\npihalle, jossa ei ollut mitään nähtävää, mutta sielullisesti omaan\nelämäänsä, jossa oli katselemista ja aprikoimista paljonkin, hän siinä\nseisoi ja teki työtänsä. Koko ikänsä hän oli tehnyt tätä, niin nuoresta\nalkaen kuin suinkin oli kyennyt, aina yhtä alistuneesti ja hiljaisesti,\nnäyttämättä kenellekään sydämensä sisintä. Laadultaan työ oli alati\nsamaa -- väliin vain, kun oli syöty rasvaista ruokaa, vaikeampaa;\npaljoudessa saattoi olla ero. Hannu tuli edes kuivaamaan -- pestä ei\ntäti olisi hänen antanutkaan, sillä hän ei uskonut poikain tekevän sitä\nkyllin huolellisesti. Kuivatessaan Hannu katseli tädin punaisia ja\nkarkeita käsiä, sormien paksuiksi paisuneita niveliä, joita oli alkanut\nkolottaa, niin että tädin yöuni häiriytyi, hänen laihaa, jäykkää\nolemustaan, keskeltä kiinteästi jaettua tukkaansa, teräviä, kauneudesta\nosattomiksi jääneitä kasvojansa. Hannu ihmetteli, oliko tädin\nolemuksessa milloinkaan ollut sitä nimetöntä viehkeyttä, jonka hän nyt\noli herännyt tytöissä huomaamaan ja jota piti heidän olemuksensa\nmiellyttävyyden perusehtona -- oliko täti milloinkaan tuntenut sitä\nsamaa, jota Hannu nyt?\n\nVaistotessaan Hannun katseen täti joskus vilkaisi häneen vakavasti\nharmailla, melkein kylmiltä ja tunteettomilta näyttävillä silmillään.\nSiltä ne kuitenkin vain näyttivät -- ne eivät olleet sellaiset.\nPäinvastoin ne pehmenivät lämpimiksi kuin sametti nähtyään Hannun\nkömpelösti pyörittelevän lautasta ja hinkkaavan sitä niin kauan, ettei\npyyhkeen nukkaa varmasti jäänyt sen pintaan. Ja silloin he alkoivat\nkeskustella, mikä aina tapahtui siten, että Hannu kyseli ja täti\nvastaili niin paljon kuin parhaaksi katsoi. Enimmäkseen Hannu\ntutkisteli isovanhempiensa elämää siellä pohjoisen, ison virran\nrannalla olleessa kodissa, jossa he olivat asuneet lähes kolmekymmentä\nvuotta. Hannu kun ei ollut nähnyt heitä milloinkaan -- he olivat\nkuolleet ennen hänen syntymäänsä --, häntä kiusasi erikoinen\nuteliaisuus heihin nähden. Näön hän kyllä tiesi -- valokuvia oli, mutta\nminkälaisia ihmisiä he olivat olleet jokapäiväisessä elämässään, miten\nheidän kotinsa oli sisustettu, mitä he erikoisesti harrastivat, sitä ja\nmuuta sellaista Hannu tahtoi tietää. Ja täti kertoi mielellään ja\nyksityiskohtaisesti. Hannu oli huomannut, että kaikki nuo lapsuuden ja\nnuoruuden menneeseen maailmaan kuuluneet asiat olivat tädin mielestä\naivan toista kuin nykyiset -- marjat paljoa suurempia ja maukkaampia,\nkukat kauniimpia, taivas sinisempi ja pilvet valkoisempia. Tuo pieni\nvalkonurkkainen ja punaseinäinen rakennus sai melkein hovin vivahdetta,\nsen vaatimattomasta isännästä tuli hiukan paroonia ja rouvasta \"armoa\",\njota ympäristön \"bönderit\" kovasti kunnioittivat. Täti ei itse\nhuomannut, minkä kirkastavan ja kaunistavan hohteen välimatka ja kaiho\nheittivät tuon kadonneen maailman ylle, mutta Hannu totesi sen\nherkästi. Tädin kuvauksen olivat hänestä hienointa romaania.\n\nMutta omaa varsinaista romaaniansa täti ei kertonut Hannulle eikä\nkenellekään, koettipa painaa sitä unhoon itseltäänkin. Sitä hän ei\nkuitenkaan voinut, vaan se kohosi mieleen juuri näin yksinäisinä\nhetkinä, jolloin pojat ja Helli olivat alkaneet selailla läksykirjojaan\nja koulutyöstään väsynyt Olga oli mennyt hetkiseksi lepäämään\nsohvalleen. Eihän tädin romaani kertonut mitään, mitä olisi tapahtunut,\nvaan sisälsi ainoastaan luku luvulta kuvauksen siitä, mitä ei ollut\ntapahtunut -- pelkän katkeamattoman kertomuksen tuskin tietoisiksi\ntulleista ja samalla jo rauenneista toiveista. Täti ei ollut\nvähimmälläkään tavalla katkera siitä -- päinvastoin kiitollinen omasta\npienestä ja palvelevasta elämänosastaan, mutta yksi asia oli, joka oli\nhänelle melkein liian raskas -- se tunne ja tietoisuus, että Olga oli\näidin ja ehkä myös hänen vuoksensa luopunut siitä, josta ihmisen ei\npitäisi -- Aina-täti vaistosi sen -- luopua, elämän \"varsinaisesta\"\nsisällyksestä. Tätä salaista itsesyytöstä hän toisteli alituisesti\ntunnossaan ja kulki sen ainaisen pelon alaisena, että Olga kantaa\nhänelle hiljaisuudessa kaunaa, pitäen häntä sinä kivenä, johon hänen\nonnenpurtensa oli haaksirikkoutunut. Varsinkin silloin, kun Olga oli\nviivähtänyt muistojensa ääressä ja repinyt vanhan haavan auki, Aina\ntunsi olevansa kuin kiinni joutumaton rikollinen, toimitti askareensa\nhiirenhiljaa ja toivoi olevansa kuin varjo, joka haihtuisi\nolemattomaksi jokaisen tieltä. Hiivittyään sellaisen päivän jälkeen\nyölevolleen hän tunsi olevansa maailman hylätyin, yksinäisin olento.\nVasta sitten, kun sisaren äänen sävy ja sanat, illan rauhasta\nherkistynyt sydän ja molempia yhdistävä suuri orpouden tunne oli\nhälventänyt näin väliin nousseen vierautumisen, hän pääsi tuskastaan ja\nuskalsi katsoa sisartansa silmiin.\n\nAina-täti luulotteli ja pelkäsi aivan turhia, sillä Olgan mieleen ei\nollut milloinkaan johtunut syyttää häntä mistään. Mikä oli tapahtunut,\nse oli sallittu ja menevä juuri niin kuin oli mennyt. Aina-täti ei sitä\npaitsi tiennyt sisarensa saaneen uhrautuvaisuudestaan suuren palkinnon:\nsen onnen, minkä kieltäymys tuottaa, saman, joka valaisi hänen oman\ntapahtumaköyhän romaaninsa sivuja kalpealla hohteella niinkuin keskiyön\naurinko kotiseudun tunturit ja jänkä-aavat. Olga-täti oli siitä\ntietoinen -- oli kummastuen jo aikoja sitten todennut, kuinka\nodottamattoman monipuolisesti elämä voi ihmistä lohduttaa.\n\nHannun tietoon oli tullut vuosien kuluessa jotakin tästä hiljaisesta\ntragiikasta, joka hämärsi surumielisesti hänen tätiensä pienessä\nkodissa, ja hän kuvitteli itse lisää. Kuinka liikuttavia he olivat nuo\nrakkaat tädit -- kuin kaksi oravaa pienessä pesässään, jossa kaikki oli\nvaatimatonta ja köyhää, mutta silti niin sivistynyttä ja rakkaudella\nhoidettua. Hannu tunsi jokaisen huonekalun historian, jokaisen kirjan\nja taulun -- Rafaelin pulloposkiset enkelit, joka oli Olga-tädin\nmestarityö, kukkamaalaukset, maisemat. Olga-täti oli pikku taiteilija\n-- maalasi loma-aikoina huvikseen. Hänellä oli kaksi uskollista\nkannattajaa: Aina-täti, joka oli rajattomasti ihastunut kaikkiin hänen\ntuotteisiinsa, ja Hannu, joka alaluokilla ollessaan samoin asetti\ntätinsä tuotteet kaikkien heikkouksien ulkopuolelle. Todennäköisesti\nOlga-tädin usko taiteeseensa kasvoi ja lujittui siitä ihailun\nhohteesta, jonka hän näki tuikkivan heidän silmistään. Valitettavasti\nHannun vakaumus tädin taiteen laadusta alkoi horjua hänen tultuaan\nyläluokille ja päästyään hiukan perille sellaisista asioista kuin\nperspektiivi, suhteet, ilma, valot ja varjot. Hänen kiitoksensa tuli\nlaimeaksi, sovinnaiseksi kohteliaisuudeksi, jääden vaille sitä\nvakaumuksen lämpöä, joka vasta tekee sen aidoksi. Täti huomasi tämän ja\nalkoi piiloitella taidettaan Hannulta, joka selvästi huomasi hänen\nkärsivän kuten ainakin väärinymmärretty, loukkautunut taiteilija.\nVaikuttipa asia tätiin ärsyttävästikin, niin että hän alkoi terävästi\narvostella uudempaa taidetta, josta oli Nuori Suomi-albumissa\npainojäljennöksiä. \"Tämäkö se nyt on sitä nykyajan taidetta!\" hän\nsaattoi sanoa kärkevästi katsellessaan silmät siristettyinä jotakin\nkuvaa, joka ei vastannut hänen \"luonnollisuus\"-vaatitnustaan.\n\nHannu huomasi ihmeekseen Erkin olleen alusta saakka selvillä tädin\ntaiteen vaatimattomuudesta. Silloin kun hän itse vielä piti tädin\nmaisemia ja kukkia kauniina, Erkki sanoi suoraan, etteivät ne mitään\nolleet. \"Täti ei ole taiteilija\", hän väitti, \"hänellä on kyllä halu\nja ihastus, mutta ei kykyä\". Mutta Erkki varoi sanomasta tätä\n\"taiteilijalle\" itselleen, kätkien arvostelunsa leikinlaskuun, jota ei\notettu vakavalta kannalta. Hannu piti hänen puhettaan aluksi epähienona\nkiusoittelunhaluna, mutta ymmärsi myöhemmin sen johtuneen Erkin\nterävästä, lahjomattomasta aistista, samasta, jolla hän saattoi jos\ntahtoi antaa muutamalle runon säkeelle oudon tehon -- lukea sen niin,\nettei sitä voinut tuntea entiseksi. Ensimmäistä kertaa oivaltaessaan\ntämän -- kun Erkki oli alkanut leikillisessä mielessä lausua jotakin\nrunoa, mutta olikin joutunut sen tunnelman lumoihin ja samalla\nerikoisen sattuvaan ja syvintä ajatus- ja tunnesisällystä ilmaisevaan\näänilajiin -- Hannu tuijotti häneen kummastuneena, yllättyneenä. Hän ei\nollut tiennyt Erkillä olevan tällaista kykyä -- hänellä itsellään ei\nollut sitä --, ja oli hämmästynyt, suoraan sanoen kateellinen. Hannu\noli ruvennut aavistamaan, että toisissa säkeissä saattoi olla outoa,\nviehättävää, sanoin selittämätöntä kauneutta, kun taas toiset\nkajahtelivat kylminä ja elottomina. Hän saattoi toistaa niitä\najatuksissaan lukemattomia kertoja ja nauttia niistä, mutta jos hän\nlausui ne ääneen, niiden kauneus ikäänkuin lakastui. Mutta Erkki voi\nvirkahtaa ne sivumennen ja tavata heti sävyn, joka päinvastoin lisäsi\nniiden lumoa, tulkiten ne Hannun mielestä parhaalla mahdollisella\ntavalla. \"Lausu vielä ne -- koko runo\", hän kerran pyysi melkein\nnöyrästi Erkiltä, joka loikoi sohvalla, luki romaania ja tupakoi. Hannu\nvei Erkille kirjan, jossa runo oli, mutta ottamatta sitä vastaan Erkki\nalkoi tuijottaen kattoon lausua sitä ulkoa. Vaivatta, hapuilematta,\nerehtymättä se sujui alusta loppuun saakka, joka säkeessä ja sanassa\njuuri se sävy, jota tarvittiin sen suurimpien ansiopuolien\nilmaisemiseksi. Hannu oli sanaton ällistyksestä, sillä hän ei voinut\nkäsittää, miten saattoi muistaa ulkoa noin helposti pitkän runon. Hän\nitse muisti vaivoin vain muutaman säkeen eikä kovin pitkää aikaa\nniitäkään. \"Kuinka voit muistaa noin paljon ulkoa?\" hän kysyi\nvilpittömän ihailun vallassa Erkiltä, joka vastasi vain, että \"en\ntiedä\". Jos runon tahti ja ajatus miellytti, niin se tarttui \"päähän\"\nja oli käytettävissä silloin kun tarvittiin. \"Mutta eihän se mitään\nole\", muutti Erkki puheen aihetta ja nousi istumaan, viskaten romaanin\npöydälle. \"Hae sinä latinan sanat ja anna minun prismoa ne, niin\nsoittelen sinulle ajan kuluksi hanuria. On niin perhanan yksitoikkoista\n-- kun ei tule ketään poikiakaan!\"\n\nJa Erkki alkoi kitkutella hanuriaan ruskeissa silmissä haaveileva,\nalakuloinen katse. Hannu haeskeli Horatiuksen Kevätoodin sanoja,\ntuntien sen erikoisen kauneuden läheisyyttä. Erkin soitto ei häirinnyt\nhäntä, sillä hän oli tottunut siihen -- nautti siitä varsinkin silloin,\nkun Erkki ajatuksissaan puhkesi hyräilemään, Vaikka hilpeä kuin tintti,\nErkki lauloi harvoin iloisia lauluja, sillä ne eivät olleet hänen\nmielestään kauniita; mollisäveleet vain tyydyttivät hänen kaipuutaan.\nJa ainoa, mikä Erkin soitossa ja laulussa häiritsi Hannun kärsivällistä\nja hiljaista aherrusta, oli juuri tuo molli, koska se ilmaisi myös\nHannun sielun pohjimmaiset mielialat, houkutellen hänen ajatuksensa\nviipymään kaukaisissa, alakuloisissa mutta samalla lohduttavissa\nmielikuvissa.\n\nKaikessa, mikä koski elämän tavallista arkista menoa, Hannu oli näihin\nsaakka säilyttänyt vanhemman veljen kokeneen holhoojailmeen. Samoin hän\noli kiistattomasti etevämpi Erkkiä kouluaineissa, jotka tämä pyynnöistä\nja kehoituksista huolimatta löi laimin. Mutta niin pian kuin tuli\nkysymykseen runo, laulu ja soitto, mielikuvituksen lento ja tarinointi,\ntanssi, urheilu ja reipas elämänilo, Hannun täytyi jäädä jälkeen ja\nmyöntää veljelleen etusija. Hannu ei kyennyt sellaiseen, koska oli\nhiljainen ja ujo asioiden aprikoitsija ja itsekseen olija, tunteidensa\ntarkastelija ja tuskiensa erittelijä, joka laajentunein, säikähtynein\nsilmin totesi sydämensä kasvavan suuremmaksi kuin pelkäsi rintaansa\nmahtuvan.\n\n\n2\n\nSuvannon poikien koulukaupunki oli monessa suhteessa erikoinen -- Hannu\najatteli usein sen vaiheita ja asukkaita mennessään kouluunsa ja\nkatsellessaan sen matalia puutaloja. Kun siellä olivat Suomen\npohjoisimmat yliopistoon johtavat oppikoulut, sinne kokoontui ehkä\nnelisensataa nuorukaista ja neidon alkua koko laajasta Peräpohjolasta,\naina uloimmasta käsivarresta ja kärjestä saakka -- enimmäkseen\nvirkamiesten lapsia. Jo kolmisensataa vuotta täällä oli \"leivottu\"\nylioppilaita, jotka sitten olivat matkustaneet etelään, Turkuun tai\nUpsalaan, suorittaneet siellä tutkintonsa, palanneet useimmiten\nkotimaakuntaansa ja painuneet virkamiehiksi Kymmenen virran maahan, sen\nrajattomiin sinisiin metsiin, sieltä taas vuorostaan lähettääkseen omat\nlapsensa sivistyksen ahjoon. Hannun rehtori oli kerran pitänyt tästä\nkoulun juhlassa esitelmän, joka oli painunut syvälle Hannun mieleen.\nKuin salaman valossa hän oli nähnyt virtojen varsilla ja ylämaan\njärvien rannoilla olevat sadat vaatimattomat kodit ja niiden isät ja\näidit, joiden kasvoilla pyrki asumaan alituinen huolen ilme. He\nkielsivät itseltään vähäisetkin nautinnot voidakseen kouluttaa lapsensa\nja siten ylläpitää sitä säätyä, jonka olemassaolo ja vaikutus oli\nkotimaakunnan sivistyskehityksen elinehto.\n\nSiitä saakka, kun Hannu oli kuullut tuon esitelmän, hän oli alkanut\nkatsella aivan toisin silmin kuin ennen niitä tätejä, jotka pitivät\nkoulukoteja veljiensä tai sisariensa lapsille. Kuin luonnonlain\nmukaan löytyisi näet melkein aina siinä pappilassa tai muussa\nvirkamiespuustellissa, johon kertyi säännön mukainen puoli- tai täysi\ntusina lapsia, isän tai äidin naimaton sisar, jonka kutsumukseksi tuli\nlähtö lasten kanssa syksyllä kaupunkiin pitämään heille koulukotia.\nSiihen saakka tätiparka oli tuntenut olevansa vain siedetty\nperheenjäsen, jota täytyi suvaita, kun ei hänellä, raukalla, ollut\nmihin mennä, varjo-olento, joka istui vain tuolin reunalla ja nipisti\nsuuhunsa murun kuin salavihkaa. Mutta nyt, kun hänestä tuli tyttöjen ja\npoikain huoltaja, johon nämä pian, äidin ollessa poissa, kiintyivät\ntoisin ja läheisemmin kuin ennen, hänen asemansa vahvistui ja\nmerkityksensä kasvoi. Nyt hän saattoi asiantuntijana jo kesällä\nsuunnitella ja määrätä kaikki alkavaksi lukukaudeksi ja nyt veli tai\nsisar kysyi arasti, pitäisikö ehkä tädille antaa vähän omaakin rahaa,\nkun hänellä kerran oli niin suuri huoli ja vastuu. Mutta ei, sitä täti\nei tahtonut, sillä olihan hän saanut heiltä kodin ja saisi varmaan\nhoidon loppuun saakka, mikäli he kykenisivät sitä antamaan. Sitä paitsi\nhänellä oli omia varoja, joita hän oli salaa sitkeästi säästänyt\nvirkamiehen tyttärenä saamastaan pienestä eläkkeestä. Suurihan se ei\nollut, mutta kun sai viedyksi sen melkein eheänä vuosi vuodelta\npostisäästöpankkiin, niin kertyi siitä vähitellen melkoinen summa\nvarsinkin sitten, kun \"räntty\" alkoi tuntua. Ei veli tiennyt siitä\nmitään, mutta kälyllä näytti olevan omat aavistuksensa. Eihän veljen\nlähettämillä rahoilla tahtonut mitenkään tulla toimeen, kun \"hyyry\" oli\nkohonnut viidellä markalla kuukaudessa ja ruoka oli kallistunut. Sitä\npaitsi lapsille oli pitänyt hankkia näyttävämmät lukulamput ja öljy oli\n\"tyyristä\". Täytyihän niille poloisille myös ostaa joskus sellaistakin,\njosta kieli tuli makeaksi ja mieli hyväksi, eivätkä tytöt saaneet\nmillään muotoa olla huonommin puettuja kuin toverinsa. Tädin sydän ihan\npehmeni hänen ajatellessaan, kuinka \"sööti\" Aili oli ollut uudessa\nleningissään ja kuinka herttaisesti hän oli halannut ja suudellut\n\"vanhaa kilttiä tätiä\". Purkaessaan kotiin tultua Ailin matkalaukkua\nkäly oli sanonut puoleksi itsekseen, ettei hän muistanut Aililla olleen\ntällaista leninkiä ja -- hyvä ihme! -- näin monta uutta paitaa. Hän oli\nvilkaissut tätiin ja sanonut lämpimästi, kiitollisesti: \"Rakas Anna,\nsinä uhraat kaikkesi!\" mutta täti oli vain kutonut ikuista sukkaansa\n(pojilla ei ollut milloinkaan riittävästi sukkia) ja ollut äreän\nnäköinen, kuten tavallisesti. Hänen ylähuulensa, jota koristivat pienet\ntummat haivenet, vain värähteli liikutuksesta. Tokihan nyt lapsille\nantaisi vaikka silmänsä, jos voisi sillä heidän parastansa edistää ja\ntulevaisuuttansa valmistaa. Mutta sitä täti ei uskaltanut kertoa\nkälylleen, että Aili oli alkanut illoin kävellä Kirkkokadulla ja ollut\nmonta kertaa lyseolaisten kanssa huviretkellä Knuutilassa, jossa\nkuulemma oikein tanssittiin. Pappilan Kaarlon syytä koko asia! Se oli\nalkanut jo syksystä käydä täällä alituiseen -- muka poikain luona\nlukemassa, pyh! tietääpä sen. Kyllä täti oli sen verran maailmaa\nnähnyt, että ymmärsi siinä Ailin olevan magneettina, joka veti\nväkevästi. Täti ei oikein tiennyt, mikä hänen velvollisuutensa oli\ntällaisessa tapauksessa. Hän oli neuvotellut siitä mitä suurimmassa\nsalaisuudessa Calamniuksen tyttöjen (kaksi maailman herttaisinta vanhaa\nneitoa) ja Nymanin tyttöjen (samoin, Hannun ja Erkin tädit) sekä\nMustelinin pastorskan (yleisesti viisaudestaan kuulu oraakkeli) kanssa,\nsaamatta kuitenkaan pätevää neuvoa. Arveltiin näet, että jos\nmenettelisi niinkuin pitäisi eli siis kieltäisi jyrkästi tällaisen\nnuorille neidoilla sopimattoman seurustelun, voisi käydä niin, etteivät\nhe tottelisi, vaan tapaisivat toisensa salaa. Ja Mustelinin pastorska\noli siteerannut tädin mielestä hiukan kevytmielisesti, että \"ho\nutgrundar en ung mans väg till eno pigo\" -- \"kuka tutkii nuoren miehen\ntien neidon luo\" -- minkä johdosta sekä Calamniuksen että Nymanin tytöt\nolivat ujosti naurahtaneet. Kun lopuksi Cronhjelmin kreivittäret (myös\nkaksi mitä ystävällisintä, tosiaankin kreivilliseen säätyyn kuuluvaa\nikäneitoa) olivat luottavaisesti arvelleet, että kun kerran Aili on\nniin hienoluonteinen ja sivistynyt tyttö ja tuo kysymyksessä oleva\nnuori mies (\"det börjas bra tidigt numera -- nykyisin aloitetaan aika\nvarhain!\") lienee samanlainen, niin eiköhän olisi parasta luottaa Ailin\nomaan sopivaisuudenvaistoon ja antaa asian kehittyä luonnollista\nkulkuaan. Ei pidä käyttää pakkokeinoja -- monen nuoren onni on sillä\nturmeltu! Ja tätien ja tanttien mielessä heräsi ajatus ja muisto, että\njos pappa ja mamma olisivat antaneet heidän mennä _sille_ rekiretkelle\ntai _niihin_ tanssiaisiin, niin saattaisi moni seikka olla toisin.\n\"Mutta meidän nuoruudessamme oltiin niissä asioissa äärettömän ankaria\n-- nuorta neitoa ei saanut jättää silmänräpäykseksikään kahdenkesken\nnuoren miehen kanssa. Hänen maineensa oli kuin hienonhieno koneisto,\njoka ei sietänyt häiriytymättä pienintäkään rikkeintä, ei\ntomuhiutalettakaan\". Täti tyytyi näihin monipuolisiin ja syvää\nelämänkokemusta kuvastaviin neuvoihin ja antoi Ailin itsensä hoitaa\nasiansa. Epäilemättä tyttö meni liian pitkälle: viipyi kelkkamäessä\nmyöhään, oli ensimmäisenä tanssiaisretkillä, uskaltautuipa\nSeurahuoneessa pidettyihin suuriin iltamiinkin, kaikkialla ylimpänä\nritarina Kaarlo. Tädin huone oli porttikäytävän vieressä, niin että\nsiihen kuului portilta jokainen vähänkään kovempi puhe tai nauru.\nMonena iltana täti oli huolestuneena odottaessaan Ailia yhtäkkiä\nkuullut hänen naurunhelähdyksensä ja alkanut jännittyneenä vartoa\ntyttöä sisään. Mutta hän ei tullut -- viipyi vain, nauroi ja kikahteli\nsiellä kavaljeerinsa kanssa, niin että täti lopuksi aivan hermostui.\n\"Entäpä ne suutelevat!\" hän ajatteli kauhuissaan ja hänen vanha\nneitosydämensä värähti oudosti. \"Ei, kyllä minun nyt täytyy torua\ntyttöä oikein kunnollisesti\", hän päätteli. Mutta kun Aili sitten tuli\nsisään posket punaisina ja silmät sädehtien, koko olemus tulvien\nnuoruutta ja elämäniloa, tädin ankara päätös suli silleen ja hän alkoi\npuhutella, hoitaa ja passata tyttöä kuin silmäteräänsä. Aili antoi sen\ntapahtua, salli tädin avata korkeiden ruojutkenkien nauhat ja selän\npuolelta napitettavan leningin, sillä hän tiesi kaiken tällaisen olevan\ntädin lempityötä. Kesken kaiken hän kuitenkin saattoi halata tätiänsä\nja kiittää häntä maailman kilteimmäksi ihmiseksi, ja silloin täti tunsi\nolevansa sanomattoman rikas.\n\nJos ei maaseudun kodeissa ollut tällaisia vartonaisia tätejä\nlähetettäviksi hoitamaan lasten koulukoteja, niin oli niitä riittävästi\nkaupungissa, siellä vakinaisesti asumassa. Olivia ja Hilda Calamnius\nkuuluivat heihin, Hannun omat tädit myös, ja lisäksi monta muuta\n\"vanhaa tyttöä\", joiksi täällä ikäneitoja sanottiin. Tuo nimitys oli\nhiukan hymyilyttävä -- Erkki teki siitä pilaa --, mutta oikeastaan\nhienompi kuin \"vanhapiika\", sillä se ilmaisi sekä huumoria että sääliä\neikä ollenkaan pilkkaa. Hannu ihaili Olivia-tätiä -- hänen sieviä,\nterveen värisiä, nukkemaisia kasvojaan, sinisiä, kirkkaita,\nystävällisesti säteileviä silmiään, ja rauhallista, järkevää\npuhetapaansa. Hän oli heidän taloudessaan johtava voima, vastaten\nOlga-tätiä; hänen sisarensa Hilda oli hiljaisempi, pysyen enemmän\ntaustalla. He olivat erään ylimaan pitäjän valkopartaisen rovastin\nsisaria.\n\nKoulukoteja pitivät vielä monet virkamiesten ja pappien lesket, jotka\nkoettivat sillä keinolla ansaita perheensä elatusta ja lastensa\nkoulutukseen tarvittavia varoja. Toveriensa luona käydessään Hannu oli\npäässyt näkemään heidän elämäänsä, heidän kotejansa, joissa oli vielä\njokunen parempi huonekalu muistuttamassa menneistä päivistä. Tätiensä\npuheista hän oli ymmärtänyt, kuinka huolekasta tuollaisen kodin\njohtajan, yksin, omien voimiensa varaan jääneen äidin, elämä oli.\nKoululaisten täyshoitomaksu oli yleensä liian pieni, mutta eihän sitä\nvoinut kohottaakaan, kun toiset antoivat halvemmallakin ja maksajat\nolivat lisäksi melkein järjestään köyhiä. Rahat pyrkivät väkisin\nloppumaan ennen kuin kuukausi, ja jos maksut vielä vähän viivästyivät\nmääräpäivästä, syntyi vaikeuksia. Jos meni käymään tuollaiseen kotiin\nheti koulutuntien loputtua, sieltä tuulahti vastaan sakea ruoan haju;\njos meni sinne myöhempään, siellä jo puuhattiin illallista; keittiössä\nikävystynyt, elämään kyllästynyt piika \"tiskasi\" milloinkaan\nloppumattomia, iankaikkisia \"tiskejään\".\n\nHannu näki aina ajatellessaan kaupunkiaan sen koululaiselämän,\npapinleskien, vanhojen tätien, opettajattarien ja opettajien\nvaltakuntana. Useimmat kansakoulun opettajattaret olivat hienoja,\nhajuvesiltä tuoksuvia, peritystä tottumuksesta ruotsia puhuvia, joskin\ntiukasti kansallismielisiä \"vanhoja tyttöjä\", joita kertyi melkoinen\npataljoona, kun he joskus kokoontuivat motettikuoron harjoituksiin.\nHannu oppi vähitellen tuntemaan heistä useimmat, sillä Olga ja Aina\nkuuluivat heidän keskinäiseen seurustelupiiriinsä. Joskus Hannu kävi\nheidän luonaan viemässä kutsun tai toimittamassa jotakin muuta asiaa,\nja totesi, että melkein kaikkien koti oli pieni mutta hohtavan puhdas.\nNiin kauan kuin hän oli alaluokkalainen, tädit taputtivat poskelle,\nhymyilivät herttaisesti ja antoivat edes piparkakun, jos ei sattunut\nolemaan muuta, mutta hänen tultuaan yläluokille he muuttuivat ujommiksi\nja aremmiksi. Erikoisesti Hannu piti Palmqvistin tädeistä, sillä heidän\nolemuksestaan hengähti todella herttaista, vilpitöntä äidillisyyttä.\nHeillä olikin kaksi melkein Hannun ikäistä kasvattipoikaa, sukulaisten\norvoiksi joutuneita lapsia. Opettajatoimensa ohella he hoitivat\npaperikauppaa, josta varsinkin kaikista pienimmät ja ujoimmat\nkoululaiset kävivät turvallisella mielellä ostamassa \"penaalinsa\",\nlyijykynänsä, kuminsa, vihkonsa, kivitaulunsa, kiilto- ja\nmuuttokuvansa.\n\nLyseon ja tyttökoulun opettajattaret olivat sitten omaa ylhäistä\nluokkaansa, jonka tasolle kansakouluväki ei ylettynyt. Ulkoasussa Hannu\nei huomannut eroa -- molemmat puolet olivat lähtöisin suunnilleen\nsamanlaisista oloista --, mutta suurempi oppi ja palkka kai löivät\nleimansa ja antoivat oman ilmeensä. Hannu katseli pyhän arkuuden\nvallassa varsinkin ranskankielen opettajattaria, joita oli kaupungissa\nuseampiakin -- neitejä Valliusta, Lundborgia, Langléeta -- ja\nihmetteli, miten oli yleensä mahdollista oppia puhumaan ranskaa ja olla\nnoin yliluonnollisen sivistynyt ja tahdikas, hieno ja älykäs ja vaikka\nmitä? Tultuaan lopuksi neiti Valliuksen oppilaaksi Hannu huomasi\nkunnioituksensa vain kasvavan, sillä hän totesi tämän pienen naisen\nolevan koko koulun ainoa todellinen valtiashenki, miehetkin huomioon\notettuina. Eipä silti, etteikö rehtori olisi ollut ylimittainen mies\njoka suhteessa, sekä ulkonaisen että henkisen mahdin puolesta, mutta\nkuitenkin Hannu epäili, että jos olisi tullut oikein tiukka paikka,\nhänen olisi täytynyt taipua neiti Valliuksen tahtoon. Mistä johtui\ntämän suuri, vastustamaton voima? Hannu ja hänen toverinsa olivat\njoskus harkinneet sitä kuin erikoista keskustelukysymystä. Hannu\najatteli, että neiti Vallius oli ensinnäkin koko esiintymisessään ja\nulkoasussaan, puhetavassaan ja sanoissaan, eleissään ja ilmeissään\näärimmäisen sivistynyt, hieno, hillitty ja harkittu, mutta ei\nkuitenkaan vähimmälläkään tavalla teeskennelty, ja että hän jo tällä\nmasensi ympäristönsä. Tämän milloinkaan pettämättömän itsehillinnän --\nse tuli sitä kylmäverisemmäksi ja lujemmaksi kuta kovemmin sitä\nkoeteltiin -- takana asui ase, joka oli peloittavampi kuin mikään raaka\nvoima: jäätävän kylmä, viiltävän tappava, ohuinta pistomiekkaa osuvampi\niva, jota käytteli etevän miekkailijan harkitsevalla varmuudella\nterävä, erehtymätön äly. Neiti Vallius oli kuin Richelieu -- niin Hannu\nkuvitteli --, hieno, kalpea, valkeasorminen, hiukan kärsivästi ja\nsamalla ivailevasti hymyilevä, leikkien uhreillaan kuin kissanpojilla.\nMutta Hannu oli tullut huomaamaan, että tämä oli oikeastaan vain\npuolustusasenne, joka oli kehittynyt ja käynyt tarpeelliseksi yksin\nsuoritetulla elämän matkalla, hyörivien, tuuppivien ja tylyjen ihmisten\njoukossa. Neiti Vallius ei näet ollut sen näköinen, että häntä olisi\nkukaan milloinkaan kosinut, ja niin hän oli jäänyt yksin, suorittanut\nopintonsa ja ulkomaanmatkansa, ja lähtenyt urhoollisesti kulkemaan\nelämäntaivaltaan odottamatta apua keneltäkään. Siinä tarvittiin\npistomiekkailua, ellei halunnut joutua sysätyksi syrjään. Mutta\npohjaltaan neiti Vallius oli maailman hyväsydämisin pieni nainen, jonka\nsuurin ilo oli juuri luopuminen tuosta ainaisesta puolustusasenteesta\nja antautuminen välittömien, äidillisten tunteiden valtaan. Hannu oli\nkokenut sitä kerran, kun hänet oli eräällä ranskantunnilla tavannut\nsatunnainen pahoinvointi: neiti Vallius oli itse saatellut hänet\nulko-ovelle saakka ja ollut hänen kotiin pääsystään niin huolissaan,\nettä hänen koko olemuksestaan oli pilkistänyt aivan uusi puoli --\nhätäilevästi, huolestuneesti äidillinen, rakastettava. Viime aikoina\nHannun kunnioitus neiti Valliusta kohtaan oli vielä erikoisesti\nlisääntynyt sen johdosta, että hän oli ymmärtänyt isän muutamista\nsanoista ja toveriensa puheista hänen olevan pelkäämätön, isänmaallinen\nnainen, joka kykynsä mukaani teki mitä voi levittääkseen oikeita\ntietoja ja käsityskantoja.\n\nNoita toisia ranskankielen opettajattaria Hannu ei tuntenut, tiesi vain\nneiti Lundborgin olevan hyvin uskonnollinen ja neiti Langléen vanhaa\naatelia. Helli oli lukenut ranskaa neiti Lundborgin johdolla ja oli\nhäneen aivan hurmaantunut, kehuen hänen arvokasta ja tyyntä,\nmutta samalla lempeätä olemustaan. Hänen käsialansa oli kuin\nkaunokirjoitusvihon mallikirjoitusta -- neiti Vallius taas kirjoitti\nkuin mies. Hannun mielestä siitä näkyi heidän luonteidensa ero. Neiti\nLangléesta saattoi heti nähdä, että hän oli aatelinen: ei\nranskankielikään, jolla Hannu uskoi olevan taianomaisesti sivistävän\nvaikutuksen, olisi voinut antaa neiti Langléen olemukselle, ryhdille ja\naskelille sitä hienoutta, mikä niillä oli, kun hän kulki kouluunsa,\nkasvoilla tutkimaton, aavistuksellinen, ylhäinen hymyn häive, valkoinen\ntukka somasti erottuen mustasta päähineestä ja punertavasta ihosta.\nHannu oli kuullut hänen käyneen koulunsa Pietarissa, jossakin hienossa\nnaisopistossa, jonka ylin suojelijatar oli itse keisarinna ja oppilaina\nvain Dolgorukeja ja Menshikoffeja. Kukapa tietää, vaikka keisarinna\nolisi puhutellut neiti Langléeta, joka oli tietenkin silloin kaunis --\nvarsinkin nuo kaarevat, korkeat kulmakarvat, jotka vieläkin loivat\nhänen kasvoihinsa ylhäistä ilmettä, herättivät keisarinnan huomiota.\nHän kysyi, mistä mademoiselle Langlée oli kotoisin, ja kuultuaan\nvastauksen ihastui: \"Suomesta, rakkaasta Suomesta!\" taputti häntä\nposkelle ja käski merkitä muistiin hänen nimensä antaakseen hänelle\nlahjan. Ja sitten neiti Langlée oli joutunut Suomeen, kotiinsa, joka\noli köyhä, ja todennut eräänä päivänä, että hänen oli pakko ruveta\nansaitsemaan elatustaan. Silloin koitui ranskankielen taito hyväksi\navuksi, opettajattaren pätevyys oli helposti hankittu, ja niin tuli\nkerran toimi avoimeksi täällä kaukana pohjolassa, pienessä\nkaupunkipahaisessa, sen kuolemaa kohti kulkevassa ruotsinkielisessä\nnaiskoulussa. Hän tunsi kyllä tekevänsä kaamean hyppäyksen: Smolnan\nopiston hienonhienolta, ylhäiseltä, keisarinnan henkilökohtaisesti\nvalvomalta asteelta kauas pohjoiseen tervakaupunkiin, mutta mikäpä\nsiinä auttoi. Ja niin hän oli tullut tänne ja ollut täällä monta\nkymmentä vuotta, suorittanut työnsä uskollisesti, vaeltanut kouluunsa\nja sieltä pois aina samoilla minuuteilla ja sama ikuinen, hieno,\naatelinen ilme kasvoillaan. Mitäpä siitä, jos kaupunki oli kaukainen,\nsyrjäinen ja porvarillinen, kokonaan toisenlainen kuin se, joka oli\nväikkynyt hänen mielessään keisarinnan taputtaessa häntä poskelle --\npääasia oli, ettei hän itse milloinkaan ilmeellä, sanalla tai teolla\npoikennut siltä aateluuden tasolta, jossa aina tiesi olevansa,\nliikkuipa missä hyvänsä. Siitä hänen oli pidettävä huoli -- muistettava\njoka silmänräpäys, että \"aateluus velvoittaa\" -- silloinkin, kun hän\noli yksin ja istui korkeassa, aatelisvaakunalla koristetussa, kodistaan\nperimässään empirenojatuolissa, ajatellen pitkää, mennyttä elämäänsä ja\nsen tuhkaksi rauenneita toiveita -- vielä silloinkin, kun hän katseli\nmuistoaan, keisarinnan lahjoittamaa ohutta kultaista kaulaketjua, jossa\nriippui ihmeellinen _aqua marina_, meren kirkkain vesihelmi\nkristalliksi jäätyneenä, ja haalistuneita kotiljonkimerkkejä,\nperiytyneitä niistä tanssiaisista, joissa eräs nuori upseeri oli\nherkeämättä tuijottanut häneen niin oudosti. Vaikka sydän itkisi verta,\nneiti Langlée ei ilmaisisi sitä kenellekään, vaan kulkisi kouluunsa\nyhtä ylhäisenä kuin ensimmäistä kertaa tänne tultuaan, kasvoilla sama\nhieno, tutkimaton hymy. Vain kahvipannulleen ja pehmeästi kehräävälle\nkissalleen --\n\nNämä olivat Erkin hullutteluja, joita hän sommitteli, lisäten omiaan\nsilloin, kun ei tädeiltä kuultu tosi tai tarina riittänyt. Hänen\nkuvitelmansa vanhasta ranskankielen aatelisesta opettajattaresta olivat\nhullunkurista satua, jota Hannu kuunteli ihmeissään. Ainoa, joka Erkin\nmielestä veti hienoudessa neiti Langléelle vertoja, oli ruotsalaisen\ntyttökoulun johtajatar \"tant Anna\", joksi häntä sanottiin yleisesti\nkoko kaupungissa. Hän tosin opetti vain saksaa, joka oli asetettava --\nniin Erkki väitti ja sama käsitys oli Hannullakin -- pykälää alemmaksi\nkuin ranska, mutta siitä huolimatta hän oli erittäin sivistynyt \"vanha\ntantta\", kuten Erkki hiukan epäkunnioittavasti sanoi. Hannu oli kerran\nollut hänen koulunsa juhlassa: tuntematon suosijatar oli lähettänyt\nhänelle kutsun, hän ei tiennyt, kuka -- kai joku niistä hienoista\nruotsia puhuvista tytöistä, joita hän kohtasi koulutiellään joka päivä\nja joiden uskollisiin, kirkkaisiin orvokkisilmiin hän ei väsynyt\nkatselemasta. Hän epäröi kauan, mennäkö vai ei, mutta meni kuitenkin --\ntuli ensin pihalle, jossa arkipäivin oli nähnyt leikkimässä ei\ntyttöparvea vaan joukon ihania enkeleitä, niin suloisia ja keveitä,\nettä hänestä oli tuntunut uskomattomalta nähdä heidän juoksevan ja\nhyppivän kuin tavalliset kuolevaiset. Sitten hän tuli etehiseen ja\nsiitä koulun käytävään, jossa hänen mielestään tuntui ihan pyhä tuoksu.\nVavisten ujoudesta ja polventaipeet hervottomina hän oli jo livahtaa\npakoon, kun samalla saapui marsalkkanauhaan ja valkoiseen leninkiin\npukeutunut enkeli -- hengetär -- jumalatar -- ihmeellinen neito --,\nojensi hänelle kätensä, toivotti tervetulleeksi ja hymyili niin\nystävällisesti ja hurmaavasti, ettei Hannu saanut sanotuksi mitään\njärjellistä. Kuin unessa hän riisui palttoonsa ja meni tervehtijänsä\nseurassa juhlasaliin, joka oli hänen mielestään häikäisevän kirkkaasti\nvalaistu (siinä oli neljä isoa petrolilamppua), näki juhlapukuisia\ntyttöjä parein ja parvin siellä täällä keskustelemassa ja nauramassa\n-- se tuntui uskomattomalta -- poikien, ruotsinkielisten ja\nsuomenkielisten lyseolaisten, Hannun omien toverien kanssa, ja saapui\nlopuksi itse emokuningattaren, tant-Annan eteen. Taivaallinen\nsaattelijatar ilmoitti sievästi niiaten, kuka Hannu oli, minkä jälkeen\ntant-Anna ojensi kätensä, toivotti tervetulleeksi ja hymyili niin\nherttaisesti kuin vain harmaatukkainen, vielä vanhanakin kaunis\nsivistynyt nainen voi. Hannu tömähdytti kantapäänsä yhteen ja kumarsi\nparhaimpansa mukaan, koettaen samalla kuumeentapaisessa hädässä\nharavoida kokoon ruotsinsanojaan voidakseen vastata tant-Annalle. Ja\nihmeekseen hän löysikin niitä ja saattoi selittää, missä se hänen\nisänsä sisar oli, joka aikoinaan oli ollut tant-Annan oppilaana.\nHämmästyen Hannu huomasi tant-Annan olevan hänestä ja hänen suvustaan\ntarkoin selvillä. Sitten hän sai mennä muiden joukkoon, mikä ei\nsuinkaan ollut helppoa. Kaikilla tutuilla tovereilla näytti olevan\ntuntematonta seuraa, lattialla oli laajoja aukkopaikkoja, joita ei\nvoinut kiertää, kädet tuntuivat hikisiltä, luonnottoman isoilta ja\nraskailta kuin ne olisivat yhtäkkiä muuttuneet rautalapioiksi -- oli\nmahdotonta siinä silmänräpäyksessä päästä selville, missä ja miten\nniitä pitäisi, niitä kun ei sopinut pistää taskuun... Hänen mielessään\nvälähteli pöyristyttäviä kuvia siitä, miltä näyttäisi, jos hän yhtäkkiä\nhajamielisyydessään työntäisi ne housuntaskuihin... \"Siunatkoon! Nyt ne\naloittavat piirileikin ja minä onneton olen tässä keskellä lattiaa.\nMikä minut nyt perii -- täytyy pujahtaa tuosta läpi ja paeta...\" Mutta\nsamassa Hannu huomaa pienten käsien ojentuvan, näkee pyytävän, kirkkaan\nkatseen, ja toteaa menevänsä piirissä muiden mukana, hämillään mutta\nonnellisena, uskaltamatta vielä katsoa, kuka se oikein tuo tyttö on,\njoka oli tullut pelastamaan hänet, ja pitäen hänen kädestään\nvarovaisesti kuin se olisi ollut lasia. Nyt tulohetken taivaallinen\nsaattelijatar vei hänet piirin keskelle ja sitten hänen täytyi\nvuorostaan pyytää sinne joku -- tietenkin tuo äskeinen pelastaja. Sievä\nse onkin -- harsoleningissään pehmeä ja pyöreä kuin kananpoika. Hannu\nrohkaistuu ja jo laulaa, katsoo tyttöön, joka punastuen ujosti\nnaurahtaa. Hannu nauraa myös, mutta toteaa samalla, että tytöllä on\nisot, kirkkaat etuhampaat ja että hänelle tulee nauraessa vasempaan\nsuupieleen kuoppa. Leikki vilkastuu ja ujous katoaa. Levähdyshetkellä\nhe jo juttelevat vapaasti ja innostuneesti, käsitellen tarkoin ja\njärjestelmällisesti opettajiansa. Sitten tulee näytelmä ja Hannu toteaa\nhämmästyneenä taivaallisen saattelijattaren muuttuneen Rinaldo\nRinaldiniksi. Mikä autuaallinen ilta, kuinka jumalallisia olentoja...\n\nHän kuvasi innostuneesti juhlaa ja tyttöjä Erkille, mutta tämä tuumi\nperin arkipäiväisesti, että kaikkia vielä. Eivät ne mitään jumalattaria\nole, vaan aivan tavallisia, reiluja tyttöjä, joita hän on laskettanut\nkoulun kelkkamäestä. Eikä ainoakaan ole niin kaunis kuin Helli -- siitä\novat kaikki pojat yksimielisiä.\n\n\n3\n\nKonventilla oli tavallinen lauantaikokouksensa. Puheenjohtaja oli\naamupäivällä vienyt ohjelmakirjan kuraattorille, jona toimi\nvararehtori, ja saanut hänen hyväksymisensä illan ohjelmalle.\nKeskustelukysymykseksi oli merkitty: Onko kunnianhimo oikeutettu?\n\nHannu kävi mielellään konventin kokouksissa. Pääsy tultua kuudennelle\nluokalle tämän yhteisön jäseneksi oli ollut hänelle suuri tapaus, ja\nhän oli mennyt vastaanottokokoukseen juhlallisena, ujona, melkein\npeläten. Ainoa seura, johon hän tätä ennen oli kuulunut, oli Esikko,\nluonnontieteellinen yhdistys, jonka jäseniksi alaluokkalaisetkin\npääsivät. Hannu oli ollut yhden lukukauden sen puheenjohtajana. Tämä\nluottamustoimi oli uskottu hänelle nähtävästi sen johdosta, että hän\noli syvästi kiinnostunut luonnontieteisiin. Varsinkin eläintiede ja\nsiitä linnut olivat viehättäneet häntä; kolmannella luokalla ollessaan\nhän oli valmistanut erikoisia lintujen tuntomerkkivihkoja ja maalannut\nniihin kuvia. Hänellä oli tallessa tuollainen vihko ja hän naureskeli\nsille nyt katsellessaan sitä joskus, mutta ei hävittänyt sitä. Erkki\nnauroi sille myös, mutta sanoi erikoisen tärkeästi, että \"älä hävitä\nsitä -- se voi olla hauska muisto\". Erkki usein hämmästytti ja yllätti\nHannun käsityksillä ja mielipiteillä, jotka hänen mietittyään niitä\ntäytyi tunnustaa kypsyneemmiksi ja viisaammiksi kuin mihin hänen oma\nharkintansa vielä kykeni. Tuo puheenjohtajan toimi oli ollut hankala,\nsillä Hannu ei ollut milloinkaan ollut sellaisessa kokouksessa, jossa\nolisi tarvittu puheenjohtajaa. Kukaan ei ollut sanallakaan selittänyt\nhänelle, mikä oli sellaisen toimihenkilön tehtävä, eikä hän itse väärän\nylpeyden pidättämänä tahtonut sitä keltään kysyä. Jos joku pyytäisi\npuheenvuoroa, hän antaisi sen ja sillä hyvä. Mutta kukaan ei pyytänyt\nsitä, vaan kaikki istuivat yhtä ujoina ja arkoina kuin hän itse.\nEpätoivoissaan Hannu ajatteli, että tähänkö tämä loppuikin, kun onneksi\nErkki pelasti tilanteen -- tosin tavalla, joka poikkesi yhdistyksen\nvakavasta tieteellisestä luonteesta. Hän näet rohkaisi mielensä, pyysi\npuheenvuoroa ja alkoi kertoa pidetyn esitelmän johdosta omia\nhavainnoitaan niin hauskaan tyyliin, että toverit unohtivat ujoutensa\nja pian vääntelehtivät naurusta. Hannu mietti, pitäisikö hänen ajaa\nErkki ulos, koska hänen \"havaintonsa\" olivat aitoa hölmöläistiedettä,\nmutta antoi sitten veljensä puhua loppuun. Hän oli harkinnut oikein:\npojat vapautuivat ja alkoivat innostuneina ottaa osaa asiain\nkäsittelyyn.\n\nMuistellessaan nyt luonnontieteellistä harrastustaan Hannu oivalsi,\nettei se ollut kohdistunut niin paljon asian tieteelliseen kuin sen\nkauneuspuoleen. Hän oli kerran, ollessaan kolmannella luokalla, nähnyt\npuiston huurteisissa syreenipensaissa punatulkkuja. Nehän olivat\nhänelle lapsuudesta saakka tuttuja, mutta milloinkaan aikaisemmin ei\nniiden värikauneus ollut valjennut hänelle niin yllättävänä kuin nyt.\nMikä lienee ollut siihen syynä? Yksinäinen, pitkä kävely\nsunnuntairauhaisilla kaduilla ja Suurkosken rannoilla ehkä -- mielen\nherkistyminen kummallisten, lapsellisesti kaihoavien mietteiden\njohdosta -- sielunelämän huomaamatta tapahtunut kypsyminen\nvastaanottavaiseksi tällaisille asioille? Hannu ei miettinyt sitä\nsilloin, vaan seisoi kuin jähmettyneenä tuijottaen lintuihin, joiden\nkauneus niiden istuessa kuuraisilla oksilla kalpean pakkasauringon\nvalossa oli hänet yllättänyt. Muistellessaan tuota Hannu oli vähitellen\nruvennut oivaltamaan kiinnostuksensa kohdistuvan johonkin, joka asui\nvielä tieteenkin takana, johonkin salaperäisesti kiehtovaan ja\nomituisia mietteitä herättävään, kuin olisi sielussa väreillyt sarja\nsateenkaaren värisiä aaltorenkaita.\n\nTultuaan konventtiin Hannu oli aina saapuvilla sen kokouksissa ja\nkuunteli ohjelman tarkkaavaisesti alusta loppuun saakka. Hänen teki\nusein mieli ottaa osaa keskusteluun ja kirjoittaa konventin lehteen,\nValon Terhoon, mutta hän ei uskaltanut, sillä vanhempien toverien\nrajaton viisaus ja terävä, ivallinen, säälimätön arvostelu peloittivat\nhäntä. Vasta kevätlukukaudella hän rohkaisihen ja alkoi käyttää\npuheenvuoroja sekä kirjoittaa salanimellä \"pätkiä\" lehteen. Suuri oli\nhänen hämmästyksensä hänen toverien vastauksista oivaltaessaan, ettei\nasia ollutkaan niin selvä kuin hän oli luullut tai ettei hänen\ntarkoitustaan ollut ollenkaan ymmärretty. Ja kun \"pätkien\" lukemisen\njälkeen seuranneessa julkisessa arvostelussa hänen kirjoituksiaan\nsuomittiin armottomasti paljastamalla vikoja, jotka hän siinä\nsilmänräpäyksessä itsekin ymmärsi räikeiksi ja naurettaviksi, hän\nhäpesi ja suri syvästi kykenemättömyyttään. Vaikka hän kyllä ymmärsi\ntällaiset asiat sinänsä mitättömiksi, niin ne tuottivat hänelle silti\nhiljaisuudessa kärsimyksiä, jopa traagillista tunnetta. Hänen järkensä\nsanoi, ettei hänellä ollut oikeutta syyttää tovereitaan, sillä\nantoivathan nämä tunnustustakin mikäli huomasivat siihen syytä olevan\n-- toiset saattoivat kyllä olla pahansuopia ja ilkeitä, mikä selvästi\njohtui kateudesta --, mutta silti hän tunsi tulleensa jollakin tavalla\nväärinymmärretyksi. Hannu koetti tutkia itseään löytääkseen\nesiintymisessään vian, ja luuli päässeensä perille siitä, mikä ärsytti\nhänen parhaan ystävänsäkin joskus terävään, pisteliääseen vastarintaan:\nhän oli liian varma asiastaan, komentava, suora. Olisi pitänyt salata\nvarsinainen tarkoituksensa, teeskennellä pyrkivänsä aivan vastakkaiseen\nsuuntaan, usuttaa toverit sillä linjalla vastarintaan ja kuljettaa\nheidät siten nenästä vetämällä minne varsinaisesti halusi. Hannu oli\nhuomannut joidenkin tekevän niin, mutta ei voinut itse menetellä siten,\nkoska se oli vasten hänen luonnettansa. Mutta hän koetti rehellisesti\nhillitä kiivauttansa ja ottaa niin paljon kuin mahdollista huomioon\ntoisten näkökantoja, pitää ääntänsä ja sanojansa rauhallisina, ja ennen\nkaikkea tarkoin punnita itse kysymyksessä olevaa asiaa, ettei menisi\nharhaan. Tästä huolimatta hän menetti joskus malttinsa, jolloin silmät\nrupesivat iskemään tulta, ääni kohosi ja sanat alkoivat ryöpytä\nkoskena. Säpsähtäen hän saattoi silloin huomata toverien katsovan\nhäneen oudostuen, melkein säikähtyneinä, ja vaikeni, painuen istumaan\nmielessä taas uusi kalvava epäilys siitä, että oli epäonnistunut. Hänen\niltansa oli turmeltu, hänen ja toverien välille oli noussut\nläpinäkymätön ja ylipääsemätön seinä, ja hän pujahti tiehensä kenenkään\nhuomaamatta kärsiäkseen yksinäisyydessä sielullista kohmeloansa,\ntuskaa, jonka aiheellisuutta ja laatua hän ei edes osannut\ntäsmällisesti nimetä.\n\nEsikon puheenjohtajan toimi oli ollut viimeinen luottamustehtävä,\nmikä oli annettu Hannulle tähän hetkeen, seitsemännen luokan\nkevätlukukauteen saakka. Kuudennella luokalla hän ei ollut tullut sitä\najatelleeksi, mutta seitsemännellä luokalla se tuli hänen mieleensä\nväkisin. Hän ei suorastaan voinut välttää huomaamasta sitä. Hannu oli\nollut ensimmäiseltä luokalta alkaen yläpään oppilaita ja neljänneltä\nluokalta alkaen primus. Kun hänet ensimmäisen kerran oli nostettu\nsiihen asemaan, sanoi eräs keskipaikan toveri hänelle suoraan vasten\nkasvoja, ettei hän ollut primuksen arvoa ansainnut. Tuo toveri luuli\npuhuvansa leikkiä eikä tiennyt, kuinka syvän haavan hän pisti Hannun\nsydämeen. Hannu saattoi rehellisesti sanoa, ettei ollut ajatellut\nprimuksen paikkaa harrastaessaan lukujaan; ne olivat alkaneet\nluonnistua entistä paremmin vain siksi, että hän oli kaikessa\nhiljaisuudessa opetellut lukemaan ruotsinkielisiä romaaneja, että\nlatinan opettaja, tarmokas vararehtori, oli osannut innostaa hänet\nlatinan opiskeluun avaamalla hänen silmänsä näkemään Cornelius Nepoksen\nrivien välistä antiikin kaunista, kummallisesti kiehtovaa maailmaa, ja\nettä matematiikan opettaja oli vihdoinkin saanut hänet häpeämään\nainaista epäonnistumista. Primuksen arvo tuli hänelle täten rehellisen\ntyön odottamattomana palkintona ja hän iloitsi siitä -- oli siitä\nsydämessään oikeutetusti ylpeä. Tuo toverin sana myrkytti tämän\nseesteisen onnen ja ansaitun ilon, sillä Hannun sydämessä heräsi sen\njohdosta sairaalloinen epäluulo omia kykyjänsä kohtaan, huonommuuden ja\nluulotellun epärehellisyyden tunne, joka seurasi häntä kaikkialle kuin\nvarjo tai ilkeä haju, ja tuotti hänelle suurta vahinkoa horjuttamalla\nratkaisevilla hetkillä hänen itseluottamustaan. Hannu osasi salata\nmielensä syvimmät tunnevihurit, niin etteivät toverit tienneet niistä,\nmutta hän ei saanut estetyksi niiden syntymistä, vaan joutui\nvähimmästäkin aiheesta niiden heiteltäväksi.\n\nMutta primus hänestä oli tullut ja sinä hän pysyi, sanoivatpa toverit\nmitä tahansa. Hannun sisu ei lannistunut hänen tunteidensa\ntaisteluista, niin kiduttavia kuin ne olivatkin. Kun hän sitten\nseitsemännellä luokalla tuli huomanneeksi, ettei konventin toimista\nedes vähäpätöisintäkään uskottu hänelle, hän ensimmäiseksi suuttui\nitselleen juuri siksi, että oli tullut ajatelleeksi tuota. Hän moitti\nitseään jo tämän perusteella kunnianhimosta ja loistamisen halusta,\nkuvitellen, että vain hänellä eikä ainoallakaan hänen toverillaan oli\ntällaisia salaisia pyyteitä. Hän ei tietenkään virkkanut kellekään\nmitään ja koetti unohtaa asian, mutta tämä oli mahdotonta. Hieno\nkatkeruus kalvoi häntä, loukatun itsetunnon haava ei ottanut\nparantuakseen, ja huonommuuden tunne kulki mukana kuin nilkkoihin\nkiinnitetty kahle. Ja haavaa kirveli sitä polttavammin, kun Hannu tuli\ntahtomattaan tietämään erään hänelle kyllä vastenmielisen toveripiirin\nnimenomaan päättäneen, että Hannuun nähden oli meneteltävä näin.\nSilloin hän alkoi taas tutkia itseään päästäkseen selville, mikä hänen\nominaisuutensa aiheutti tällaista melkeinpä vihaa häntä kohtaan. Siitä\nhän ei päässyt selville, vaan tunsi olevansa tuomittu yksinäiseksi.\n\nKuinka päivänpaisteista ja helppoa olikaan Erkin elämä. Hänellä oli\nosanaan toverien yltäkylläinen suosio -- kaikki muu paitsi se, jota\nvarten hän koulua kävi: menestys kouluaineissa. Erkki oli selvillä\nHannun asemasta ja kärsimyksistä ja osasi omalla poikamaisella mutta\nsilti hienolla tavallaan ilahduttaa veljensä mieltä. Sitä ystävyyttä,\njota Hannun sydän janosi, mutta jota vaille hänen näytti täytyvän jäädä\ntoverien puolelta, hän kyllä sai veljeltään, joka ymmärsi osoittaa sitä\nhienolla, tunkeilemattomasti lohduttavalla tavalla. Hannu oivalsi, että\ntaustalla asui herkkä veljenrakkaus. Pojat kokoontuivat vähitellen.\nHeistä näki, että he nauttivat lauantai-illan vapaudesta, joka herätti\nmonenlaisia, viikon tasaisesta arkitahdista poikkeavia mielteitä.\nAluksi istuskeltiin alakerran pienessä venäjänluokassa, jossa oli\nkonventin kirjasto ja ystävällinen vanha nainen tarjoili teetä,\nkuumentaen vettä isossa keittiössä. Pojat kaskuilivat ja nauroivat\nvapaasti, nauttien levon, huolettoman hetken ja avomielisen veljeyden\ntunnelmasta. Joku alkoi vedellä iloista marssi- täi rekilaulua,\nerikoisesti alleviivaten niitä kohtia, joiden sanat olivat\nkansanomaisesti naiveja ja koomillisia. Toiset yhtyivät ja niin\nlaulettiin loilottaen, rennosti, huutamalla. Taidelaulut eivät\ntällaisena hetkenä miellyttäneet -- niitä oli parasta esittää kuorossa\nja juhlallisemmissa tilaisuuksissa; nyt oli hauskinta kiskoa\ntukkipoikain tai kulkurien tai Suomen sotaväen kasarmilauluja, nähdä\nitsensä laskemassa tukilla kuohuvaa koskea tai hanuri kainalossa\nseikkailemassa tai marssimassa uljaasti kivääri olalla. \"Suomen pojat\nne Tonavan sillalla verinen miekka vyöllä\" -- \"Tukkipoika se\nlautallansa\" -- \"Ajetaanpa, pojat, kyydillä\" -- noissa lauluissa oli\njotakin, joka sykähdytti nuorta sydäntä ja herätti miehekkäitä,\nromanttisia mielikuvia ja tunteita. Toiset vetelivät niitä ihan\nhartaasti, ilmeisesti syventyneinä niiden herättämiin kuviin ja\ntunnelmiin.\n\nMutta puheenjohtaja ilmoitti kokouksen alkavan ja niin mentiin tilavaan\njuhlasaliin, jonka toinen pää oli puoliympyrän muotoinen. Puoliympyrän\nperällä oli kohoke ja puhujan paikka, ja seinällä kaaririvistössä\nSuomen suurmiehet. Aina kun Hannu silmäsi sinne, hän näki mielessään\nrehtorin ankaran, pyhästi kirkastuneen, aatteellisen hahmon, ja itsensä\nensiluokkalaisena kohokkeen juurella, neljänviidettä samanlaisen\nsankarin seurassa. Kaikki olivat puettuja äärimmäisen vaatimattomasti\n-- jotakin rikkaampaa kaupunkilaista porvaripoikaa lukuunottamatta --,\nmonet kalpeita ja kitukasvuisia -- esimerkiksi suutari Koskisen Santeri\ntuossa, joka kuolikin muutaman kuukauden kuluttua tulirokkoon --,\narkoja, säikähtyneen näköisiä. Kuinka lujasti hänkin oli pitänyt isän\nkädestä kiinni, kun hänet tuotiin silloin kerran syksyllä tänne --\ntuntui ihan epätoivoiselta, kun isä sanoi, että \"sinun täytyy nyt jäädä\ntänne -- mene tuonne poikain joukkoon\". Vaikeaa se oli ollut isästäkin,\nkoska hän oli kääntynyt vielä portilta katsomaan Hannua. Silloin pojat\nolivat alkaneet tirskua, mikä mammanpoika tämä on, pilkata ja härnätä.\nTulipunaisena, ruumis jäykistyneenä jännityksestä ja suuttumuksesta,\nHannu oli kuunnellut kaupunkilaispoikien vällötystä, jota jatkui siihen\nsaakka, kunnes hän menetti malttinsa ja karkasi pahimman kiusanhenkensä\nkimppuun. Ottelu tapahtui pihalla, toverit piirinä ympärillä, paljain\nnyrkein, ja päättyi Hannun täydelliseen voittoon. Kiusa loppui siihen\npaikkaan ja tappelutoverista tuli vähitellen Hannun ystävä. Tähän\nvaikutti ei niin paljon eikä ollenkaan Hannun voitto vaan se, että\ntappelutoveri kieltäytyi ilmoittamasta luokan johtajalle, kuka oli\niskenyt hänen silmänsä umpeen. \"En minä ole siitä valittanut\", hän\nsanoi miehekkäästi, \"eikä siitä kannata puhua -- kyllä se pian\nparanee\". Maantieteen tiukka maisteri katsoi häneen pitkään ja\nmiettivästi -- muisti ehkä jotakin vastaavaa omasta nuoruudestaan,\nsillä Hannu tiesi hänen olevan kotoisin tästä samasta kaupungista ja\nsopivassa seurassa kehuvan olleensa paikkakunnan pahin tappelija,\nakkain ja kissojen kauhu. Hän ei puuttunut asiaan enempää.\n\nPuheenjohtaja kopautti pöytään ja sihteeri alkoi lukea pöytäkirjaa.\nHannu kuunteli sitä tarkkaavaisesti ja totesi nolona, että koko hänen\nkauniista, perinpohjaisesta ja laajasta lausunnostaan, jolla hän\nedellisessä kokouksessa oli ollut tyhjentävästi ja lopullisesti\nvastaavinaan tuohon tärkeään kysymykseen, \"mikä on tosisivistys\", oli\njäänyt pöytäkirjaan vain pari välinpitämätöntä, laihaa lausetta. Eikö\nsiinä siis ollutkaan muuta asiaa kuin minkä nuo kaksi lausetta\nsisälsivät? Hannu vaipui epäluuloisesti muistelemaan ja tutkimaan\nesitystään, ja myönsi itselleen, että se oli ollut -- hän oli tuntenut\nsen puhuessaan -- jollakin tavalla epätäydellinen ja hajanainen --\noikeastaan vain tyhjiä sanoja. Koko keskustelun oli muuten muuttanut\nyleiseksi nauruksi Erkki sillä huomautuksellaan, että vaikka henkilö\ntäyttäisi kaikki nyt esitetyt vaatimukset ja määritelmät, hän olisi\nsivistymätön, jos esimerkiksi niistäisi nenänsä sormillaan. Niinpä\ntällaisen välttäminen kuului tosisivistykseen. Tästä seuraa, arveli\nErkki, että on tutkittava, mitä muutakin on vältettävä ollakseen\ntosisivistynyt, ja alkoi pitää asian kielteisestä puolesta koomillisen\noppinutta esitelmää, suositellen käyttäytymisen oppaiksi sellaisia\ntunnettuja \"Ciceron\" teoksia kuin _De modo recte cacandi, De modo\nhoneste fartandi in societate_ jne., mikä aiheutti puheenjohtajan\njymisevistä nuijaniskuista huolimatta vielä jymisevämpiä naurunpuuskia.\n\nPöytäkirja hyväksyttiin, minkä jälkeen Valon Terhon toimittaja alkoi\nlukea lehteänsä ääneen. Sisällyksenä oli, paitsi sellaisia tavallisia\ntarinoita kuin \"Eräs kesäinen huviretki\" ym., myös runoja, joiden alla\noli selvä tekijän nimimerkki: \"V. F.\". Hannu tiesi, kenen nimeä ne\nedustivat, ja kuunteli tarkkaavaisesti. Runouden salaisuus oli\nvaljennut Hannulle hitaasti ja vieläkin vain kumotti kuin rusko\nkeskitalven pimeimpänä aikana. Mutta sellaisenakin sillä oli kiehtova\nvoima, joka tuotti aivan erikoista nautintoa ja lohdutusta. Hannu\nmelkein alleviivasi tuon viimeisen sanan, sillä lohdutusta, sitä samaa\nhienoa sielun tyytymystä, jota luonto hänelle soi, olipa sen ilme\nsitten kesäisen aurinkoinen, talvisen luminen, syksyn myrskyinen tai\nitkevästi, alakuloisesti sateinen, hän tunsi saavansa runoudesta. Ja\ntämä lohdun kaipuu oli tullut sitä kiihkeämmäksi, kuta polttavammaksi\nHannun olemuksen miehistyvä, nuoruuden syviin taisteluihin joutuva\ntunne-elämä oli muuttunut. Hän kuunteli ja mietti samalla runouden\narvoitusta -- ummistaen silmänsä välttyäkseen ulkonaisilta häiriöiltä,\nja totesi melkein väristen, kuinka runon ajatus, sanat, tahti ja\nsoinnut sulivat sekä aatteellisesti että ulkonaisesti eheäksi,\nvaikuttavaksi kauneuskokonaisuudeksi.\n\nPuheenjohtaja pyysi alustajaa esittämään illan keskustelukysymyksen\nkunnianhimon oikeutuksesta. Alustajan kanta oli kieltävä: riittää, kun\nihminen täyttää velvollisuutensa. Pojat katselivat toisiinsa\nepävarmoina, eikä kukaan pyytänyt puheenvuoroa. Kuraattori,\nvararehtori, istui pää käden nojassa ja silmäili kasvattejaan kokeneen,\nelämää tuntevan ihmisen arvoituksellinen hymy kasvoillaan. Vallitsi\nhetkisen kiusallinen, neuvoton hiljaisuus. Sitten Hannu pyysi\npuheenvuoroa, jolloin kaikki kuin säikähtäen kääntyivät katsomaan\nhäneen, selvästi ajatellen, \"mitähän sieltä nyt?\" Kuunnellessaan\nalustusta Hannu oli tullut ajatelleeksi, että sen esittämä\nkatkismusmainen näkökanta oli ulkoapäin tullutta siveysoppia, joka\nkyllä veisi oikeisiin ja riittäviin tuloksiin, jos joku jaksaisi\nomaksua sen ja noudattaa sitä vilpittömästi ja tarkoin jokaisessa\nsuhteessa ja elämän kaikkien vaatimusten mukaisesti. Mutta kuka voi\ntehdä niin? Jos joku väitti sitä, hän valehteli. Vain ihmisen olemuksen\nkannustimena asuva salaperäinen pyrkimys, jolle Hannu ei tiennyt muuta\nnimeä kuin \"kunnianhimon\", saattoi antaa siihen riittävän voiman.\nVelvollisuudentunto saa toimitarmonsa juuri \"kunnianhimosta\", joka\nkuuluu ihmisen siveellisiin perusominaisuuksiin. Alustajan täytyy\ntietää ja tuntea tämä, sillä hänenkin sydämessään asuu \"kunnianhimo\".\n\nHannun mielessä myllersi outo, näkemyksellinen ajatussarja, kun hän\nkoettaen hillitä itseään ja puhua maltillisesti väitti alustajan kannan\nmerkitsevän tekopyhyyttä. \"Alustaja tietää kyllä, mikä tehtävä\nkunnianhimolla on ollut suurten henkilöiden elämässä. Ainoa, minkä\nmyönnän, on se, ettei idioottien ja rikollisten kunnianhimo ole\nyhteiskunnan kannalta toivottavaa, sillä se vie naurettavuuksiin ja\nvahingoittaviin tekoihin. Mutta mikään ei ole toivottavampaa kuin se,\nettä jalo kunnianhimo kannustaisi valtion kaikkia kansalaisia heidän\nkykyjensä mukaiseen, mahdollisimman tarmokkaaseen toimintaan.\nVelvollisuudentunnostako luulette runoilijoiden työskentelevän? Ikuisen\nkunnian ja maineen takia he sen tekevät, laakeriseppeleen vuoksi, joka\non heille kalliimpi kuin maailman kaikki aarteet. Urhon sankarikuolema\non hänen kunnianhimonsa korkein täyttymishetki ja tekee hänet\nkuolemattomaksi. Olympialaisissa kilpailuissa saatu voitonseppele\nhäämötti Kreikassa uljaiden nuorukaisten ihanimpana päämääränä.\nApostoli Paavali puhuu kilpajuoksijoista, uskon kilvoituksesta ja\nvoitonseppeleestä. Tämän tiedätte hyvin, mutta teillä ei ole rohkeutta\nmyöntää sitä, vaan te tyydytte tekopyhästi teroittamaan valheellista\nvelvollisuusoppianne. Uskallan väittää, että jos ihminen olisi jäänyt\nvain velvollisuudentuntonsa varaan saamatta sydämeensä maineenhimoa,\nhän olisi vielä tänä päivänä metsän karvainen apina, joka ilmaisisi\njanonsa ja nälkänsä vain eläimen mölinällä. Kunnia on kotoisin\ntaivaasta, se on jumaluuden osuus ihmisessä, joka tekee elämän elämisen\narvoiseksi ja antaa voimia kurjimmallekin, kun hän vain pääsee\ntajuamaan tämän rinnassansa polttavan kipinän olemassaolon ja\nmerkityksen. Jos mikään niin se on todistuksena matalasta,\nporoporvarillisesta sielusta, että salataan tämä totuus ikäänkuin sen\nmyöntäminen olisi häpeä, ja verhoudutaan velvollisuuden tekopyhään\nvaippaan. Se on huonoa moraalia eivätkä sen kannattajat voi muodostaa\ntervettä, edistyskykyistä kansaa. Kansa ilman kunnianhimoa ei kykene\nsuurtekoihin; kansa ilman suurtekoja, jotka antavat sille sankaruuden\nseppeleen, on tuomittu katoamaan maailman näyttämöltä. Jumala suokoon\nSuomen kansalle loppumattomasti rajatonta ja pohjatonta jaloa\nkunnianhimoa, sillä muuten se ei voi selvitä voittajana parhaillaan\nkäynnissä olevasta taistelusta, ei kykene suorittamaan sitä suurtekoa,\njoka on oleva sen täysikäisyyden lunastusraha\".\n\nHannu istui hengästyneenä, hikisenä, tulipunaisena. Huolimatta\npäätöksestään säilyttää malttinsa hän oli kuitenkin lopuksi\nkiivastunut, antanut sanojen ryöpytä koskena, lausunut jyrkkiä,\nhalveksivia tuomioita ja teräviä arvosteluja, huutanut ja haltioitunut,\nsillä kunnian ja maineen merkitys oli yhtäkkiä valjennut hänelle\nrunollisena näkemyksenä. Vararehtori oli siirtänyt kätensä silmilleen,\njoten kukaan ei voinut nähdä hänen ilmettään, kun hän katseli sormiensa\nvälistä oudostuneena ja ihmeissään Hannua ja edessään istuvaa\nnuorukaisjoukkoa. Toiset olivat säikähtyneen, toiset nolon näköisiä,\nmutta kolmansien silmiin oli syttynyt innostuksen loiste ja posket\nhehkuivat. Vararehtori oli yllätetty, sillä pedagogina, ainaisena\nitsehillinnän ja velvollisuuksien täyttämisen teroittajana, hän oli\nollut valmis asiaa syvemmin ajattelematta hyväksymään alustajan\nkannan. Mutta Hannun puheen johdosta hänelle selvisi, että\n\"velvollisuudentunnon riittävyys\" oli tietenkin yksi elämän julkisista\nvalheista, joka jatkui siksi, että kaikki kuin yhteisestä hiljaisesta\nsopimuksesta antoivat sen olla koskematta. Julkiset valheet ovat\nihmisille rakkaita, ehkä välttämättömiä, mikä näkyy siitä, että\ntavallisesti kaikki vihastuvat ankarasti, jos joku yrittää repiä niitä\nrikki. Hannu oli tehnyt sen, vaikka olikin vielä hämärässä\najattelussaan sekoittanut \"kunnianhimon\" ja \"kutsumuksen\", jotka ovat\neri asioita, vaikka väliin yhtyvätkin. Vararehtori ummisti silmänsä\npäättäen olla puuttumatta keskusteluun, ja jäi uteliaana odottamaan,\nmiten nuorukaiset suhtautuisivat Hannun puheeseen.\n\nHetkisen epäröinnin jälkeen puheenvuoroja pyydettiin useampiakin.\nVararehtori hymähti itsekseen, sillä hän olisi voinut lyödä vetoa\nsiitä, että juuri nuo Hannun toverit tulisivat kiivaimmin vastustamaan\nhäntä. Oli kuin ilmassa olisi kaikunut \"ristiinnaulitse!\" kuin\nnähtävänä ja kuultavana olisi ollut kiihtynyt kansanjoukko, joka ei\nvoinut sietää sitä, että se oli riisuttu alastomaksi. Hannu oli\nuumoillut oikeaan suuntaan, mutta tavallinen elämäntaito osoitti, ettei\nasiaa saanut esittää näin. Rehellisin, puhtain henkilö joutui\ntehdessään niin heti epäilyksen alaiseksi, syytetyksi itsekkyydestä.\n\nPuheenvuoroissa oli vihainen, toisissa henkilökohtainen, loukkaava\nsävy. \"Siinä nyt kuultiin, minkä vuoksi Hannu aina odottaa saavansa\nkympin\". -- \"Kyllä se on jo nähty aikaisemmin, mutta hyvä oli, että\nkuultiin hänen omasta suustaan\". Ääni väristen varsinkin ne, joiden\nmielessä väikkyi papin ura ja jotka sen vuoksi olivat jo alkaneet\nharjoitella hurskastelevaa elämäntyyliä, puhuivat asiasta\nkristillisyyden kannalta, väittäen sen jyrkästi kieltävän kunnianhimon.\n\n-- Kieltäköön, se on ihmisluonnossa kumminkin! vastasi Hannu ja läksi\ntiehensä.\n\n\n4\n\nHän käveli kotiin päin kiihtyneenä, yhä miettien äskeistä keskustelua.\nToisin vuoroin hänen esittämänsä kanta tuntui syvältä, eittämättömältä,\nkirkkaalta totuudelta, mutta sitten taas lenteli näkyviin epäilyksiä\nkuin yökköjä, pimentäen näköalan. Mikä oli tässä asiassa syvin totuus?\nHän ponnisteli ankarasti päästäkseen siitä täyteen selvyyteen, mutta ei\nonnistunut. Kirkkokadulla hälisi koulunuorisoa, kulkien edestakaisin.\nOli himmeä kuutamo, minkä vuoksi katuvalaistus oli sammutettu, pieni\npakkanen ja mielessä lauantai-illan tunnelma. Erkki ei ollut ollut\nkonventissa, joten hän siis arvattavasti oli täällä. Tuolla hän tulikin\nparin toverinsa, Hellin ja kahden muun tytön seurassa. Hannu väisti ja\ntulijat olivat niin kiintyneet keskusteluunsa ja toisiinsa, etteivät\nhuomanneet häntä. Hannun sydän sykähti oudosti ja hän kääntyi katsomaan\nmenijäin jälkeen saaden silmiinsä ja sieluunsa jotakin samalla kaunista\nja kummallisesti lämmittävää. Hän tunsi tämän leikin. Se alkoi siinä\nviidennen luokan vaiheilla siten, että mieleen ilmestyi vähitellen\njotakin sellaista kaihoa, jota siellä ei ollut ennen ollut --\nkohteetonta, sanatonta ikävää. Aikaisemmin tyhjiltä tuntuvat runosäkeet\npaljastuivat järkyttäviksi totuuksiksi -- vaatimattomat rekilaulun\nsävelet sydäntä oudon hellästi hiveleväksi lohdutukseksi, niin että\nniitä täytyi hyräillä yhä uudelleen. Mielessä asui aina suru, mutta se\noli sikäli omituista, että se oikeastaan oli riemua -- eräänlaista\nselittämätöntä metistä oloa kuin olisi aina ollut juhannus ja ilmassa\nikuinen pihlajan ja angervon tuoksu. Sitten sattui eräänä aamuna\ntulemaan koulutiellä vastaan tuo sama entinen, siinä kohdassa\nvuosikausia sivuutettu tyttö, jota oli alaluokkalaisena melkein vihattu\nja joskus heitelty lumipalloilla. Nyt häntä ei tahtonut enää tuntea:\nsilmät tuikkivat kuin tähdet, samalla kirkkaasti, puhtaasti ja ujosti,\nposket punehtuivat, ja huulet menivät väkisin hymyyn jolloin hampaat\nvälähtivät. Kuinka sirosti pyöreä leuka hänellä olikaan ja koko olemus\nniin erikoisen viehättävä. Hänestä oli yhtäkkiä tullut taivaallinen\nkuningatar, ihanne, suloisten valkeiden unelmien kohde, jonka\npalvontaan sydämen outo, juovuttava kaiho saattoi keskittyä.\n\nSen jälkeen oli joka päivän tärkein asia joutua koulutielle juuri\nsamoilla minuuteilla kuin taivaallinen kuningatarkin, että saisi nähdä\nhänet -- saada sydämeensä yhden onnen salaman hänen silmistään. Enempää\nei tarvittu -- jo tuosta yhdestä leimahduksesta riitti autuutta\npitkäksi aikaa. Emmehän sitä paitsi ole tuttaviakaan, meitä ei ole\nesitelty toisillemme -- sellaista onnea ei uskalla vielä uneksiakaan.\nOmituista tämä: emme tunne toisiamme ollenkaan, mutta silti on kuin\nolisimme ikivanhoja tuttuja -- kuin avautuisi taivaallisen\nkuningattaren vakavasti loistavasta, tumman kosteasta, kaihoisen\naatteellisesta katseesta näköala sielun sisimpään sopukkaan. Sitä\nkatsetta täytyi rientää illoin hakemaan Kirkkokadulta, juuri näin kuten\nnytkin -- kulkea edestakaisin ja vastaan tullessa katsoa muiden\nhuomaamatta sillä erikoisella tavalla -- niin että pyörrytti.\n\nHannu tunsi yhtäkkiä, ettei hän voinutkaan mennä kotiin. Hänen\nsielullinen kaipuunsa ja tuskansa ei mahtuisi ahtaan kamarin seinien\nsisään. Hän ei liioin voinut mennä takaisin konventtiin, koska arvasi\njoutuvansa siellä kiihkeisiin jälkiväittelyihin. Tänne kadulle hänen\noli mahdotonta jäädä, sillä hän tiesi, ettei Helli vastaisi hänen\nkatseeseensa eikä pitäisi siitä, että hän liittyisi viidenneksi\nrattaaksi hänen, Erkin ja muiden seuraan. Hannun valtasi yhtäkkiä\ntraagillinen yksinäisyydentunne. Joku toveri kuului kyllä kutsuvan\nhäntä ystävällisesti seuraansa, mutta Hannu ei vastannut, vaan poiketen\nsyrjäkadulle alkoi kävellä kiireesti takaisin lyseota kohti ja sen ohi\nSuurkosken silloille. Siellä -- hänestä oli äkkiä tuntunut --\nainoastaan oli löydettävissä se olevaisuuden sävy, joka nyt soisi\nhänelle lohdutusta.\n\nHän oli nähnyt Suurkosken sillat ja niitä ympäröivän luonnon\nmonenlaisissa säätilanteissa ja valaistuksissa, sillä hän tuli usein\ntänne kävelemään. Retkensä Hannu yleensä teki yksin, ilman Erkin tai\nHellinkään seuraa, sillä hän tunsi silloin nauttivansa ja virkistyvänsä\neniten. Varsinkin silloilla hän tahtoi olla yksin, vieläpä sellaisena\naikana, myöhään illalla, jolloin siellä ei ollut ketään -- vain joskus\njoku harva kulkija ja kenties samanlainen uneksija kuin hän itse. Hän\nei tiennyt, millaisen sään ja sävyn olisi pitänyt edullisimpana kaiken\nsen kauneuden ilmentymiselle, joka kuului tähän paikkaan. Syksyilloin,\nkun oli niin pimeä, että vaisut lyhdyt jaksoivat tuskin ilmoittaa,\nmissä oli tien kohta, oli kävely silloilla oudon kammoksuttavaa:\nalhaalta pimeydestä kuuluva pauhu, jonka aiheuttajaa ei näkynyt,\nmuuttui mielikuvituksessa yliluonnollisten voimien kohinaksi, joka\nvaltasi koko olemuksen. Vaikka tiesi olevansa lujalla perustalla, niin\nsilti käsi mielellään pistäytyi koettamaan, oliko turvallinen kaidepuu\nulottuvilla. Oli näet yhtäkkiä ruvennut tuntumaan siltä, kuin olisi\njoutunut kävelemään pitkin avaruuteen pingoitettua köyttä, jonnekin\nhyvin korkealle, ei enää Maan piiriin, vaan taivaankappaleiden väliin,\ntäydelliseen pimeyteen, johon ei pilkoittanut edes yhtä tähteä --\nkuin olisi lujuus kadonnut jalkojen alta ja edessä ollut; minä\nsilmänräpäyksenä hyvänsä putoaminen rajattomaan avaruuteen ja lähtö\nkiertämään ikuista rataa. Sydänalaa hiipaiseva tunne muuttui\nylentyväksi, juhlalliseksi nautinnoksi, kun kosketus käsipuuhun\npalautti silmänräpäykseksi kadonneen turvallisuudentunteen.\n\nTai kun himmeä kuudan valaisi lumisia siltoja, kosken jäätiköitä\nja niiden alta näkyviin syöksyviä päävirran voittamattomia\nvaahtopääkuohuja -- niinkuin tänä iltana --, kun pakkashuurua leijaili\nsiellä täällä avoveden yllä, muodostuen kuutamon hämyssä haaveellisiksi\nkuvioiksi, ikäänkuin olennoiksi, jotka karkeloivat salaperäisesti.\nRantojen lumiset talot ja puut häämöittivät kaukaa, tuijottaen\nmiettiväisinä ohitsensa syöksyvään Suurkoskeen, jonka loppumaton,\nikuinen vauhti toi mieleen leppymättömän kohtalon. Mikään ei voinut\npysähdyttää sitä -- ei mikään, vaan se oli virtaava aina, laskien\naalloillaan rannan elämän sekunteja niin taajaan, ettei tämä ollut\nehtinyt vielä aloittaakaan niiden haaveiden toteuttamista, joita piti\nvarsinaisina päätehtävinään, kun jo edessä aukeni hauta. Kalpea, himmeä\nkuutamo, karkelevat sumuolennot, rantojen miettivä ilme, yön ja\navaruuden hiljaisuus ja sen vastakohtana kosken mahtava jylinä -- ne\nherättivät salaperäisen pelon tunteen nuorukaisen sydämessä, joka\nparhaillaan alkoi raoitella oveaan ja arasti katsella ulkopuolelleen.\n\nHannu kulki kuin unessa, tuijottaen tyhjin silmin talven hämyluontoon,\nkuutamon kimmellykseen, kosken vuolteeseen. Hän näki ne ja kuuli\npauhun, tunsi luonnon lumon ja nautti siitä, mutta samalla kertaa hän\nkatseli omassa sielussaan kokonaan toista olevaisuutta. Siellä myrskysi\ntuo tämäniltainen keskustelu ja sen aiheuttama kalvava epäilys siitä,\nettä oli ehkä ollut väärässä ja paljastanut oman mahdollisesti hyvinkin\nhalpamaisen luonteensa, siellä kaihersi sanomaton mutta tunnustamaton\nhylättynä olon, yksinäisyyden ja onnettuuden tunne, joka oli lehahtanut\nherkäksi hänen nähtyään Erkin ja Hellin ja ne muut. Vielä vuosi sitten\ntuollainen oli ollut Hannulle tuntematonta -- hän oli ollut miehekäs,\ntyyni, tasapainoinen; nyt hänellä oli rinnassa ainainen levottomuus.\n\nHannu tutki itseään epäluuloisesti ja säälimättä, syytti ja tuomitsi,\nmutta ei päässyt selville, mikä oli syvin totuus. Hänelle alkoi\nselvitä, ettei ollut helppoa tuntea itseään: luullessaan puhuvansa\ntotta saattoikin valehdella, ja valhe voi väliin olla toiselta kohdalta\npeloittavasti totuuden näköinen. Omatunto sanoi kyllä sanansa, mutta\nsen käskyt olivat ylivoimaisia: joskus niitä oli helppo noudattaa,\nmutta useimmiten ne tuntuivat elämän menoon niin sopimattomilta, että\nne täytyi vaientaa. Se oli kurjaa ja halveksittavaa, ja aiheutti\nalituista ikävää oloa, taistelevaa mieltä ja kärsimystä.\n\nHannu kulki siltojen yli ja yhä edelleen sitä tuttua maantietä, joka\nvei hänen kotiinsa, kauas kymmenpenikulmaisen taipaleen taakse. Alkoi\nsen molemmin puolin korkea, huurteinen petäjikkö, kuin valtava\npilaristo. Kuutamo kimmelsi vaisusti niiden kruunuissa, kun ne\nseisoivat siinä juhlallisena, hiljaisena vartiostona, kuin odottaen\njotakin. Se, mitä ne odottivat, ei voinut olla pientä, vähäpätöistä\neikä arkista, vaan sen täytyi olla jollakin tavalla odottajainsa\nmittaista, suurta, ylevää, taivaan ja maan täyteistä. Ja sitten kun tuo\nsuuri odotus täyttyisi, koittaisi lopullinen, kirkas, kuulas rauhan ja\nonnen aika, se, jota varten elämässä valmistuttiin. Hannu ajatteli tätä\nvain hämärästi, epäselvinä mutta kauneina välähdyksinä, jotka kuin\nvalkeat linnut alkoivat vilahdella hänen mielensä sinimustaa\nmyrskytaustaa vastaan. Hän iloitsi niiden tulosta, sillä hän tiesi\nentuudestaan niiden olevan rauhan ja sopusoinnun sanansaattajia,\nenteitä siitä, että hänen tämänkertainen itsekidutuksensa oli\nlähestymässä loppuansa. Aina joutuessaan sen uhriksi hän pakeni\nhätääntyneenä luonnon turviin ja totesi joka kerta saavansa sieltä\nlohdutuksen, olipa sää tai maisema mikä tahansa. Parhaankin ystävän\nosanottava sana tai ilme oli karkea sen hienon, salaperäisen tunnun\nrinnalla, joka ikäänkuin ilman mukana siivilöityi sieluun, kosketti\nsydäntä hellästi kuin herkimmällä höyhenellä, ja vähitellen viritti sen\nuudelleen sopusointuiseksi.\n\nAskelten kumea töminä herätti Hannun: hän totesi tulleensa rautatien\nsillalle, joka oli rakennettu Suurkosken niskaan. Virta oli tässä jo\nniin väkevä, että pakkanen kykeni sitomaan vain sen rannat, jättäen\nkeskiosan vapaaksi. Leveänä ja sileänä, särkymättä vielä aalloiksi,\nmustana, syvänä ja voimakkaana vuolteena tämä virtasi merta kohti,\nilmeenä luja, horjumaton päättäväisyys. Se oli kuin soturi, joka\nkiiruhti viimeiseen ratkaisevaan taisteluun, rinnassa palava uljuus,\nkäsivarsissa lannistumaton voima, katse teroitettuna elämän\ntaivaanrantaan, jossa odottivat voitonseppele ja iäisyys. Hannu\nseisahtui sillan keskikohdalle kuten teki aina tästä kulkiessaan, ja\nnojaten kaiderautaan katsoi virtaan. Silmänräpäykseksi hänet taas\nvaltasi epävarmuuden tunne kuin hän olisi ollut pelkän avaruuden\nvarassa. Hänen täytyi tarttua lujasti kaiteeseen, sillä hän totesi\nyhtäkkiä tuon mustan, kiitävän virran, jossa kuun valo välkkyi\nlevottomina kuvajaisina, vetävän melkein vastustamattomalla voimalla\npuoleensa. Väristen Hannu näki itsensä seisomassa tässä paikassa yöllä,\nypöyksin, tekemässä viimeistä raskasta tiliä olevaisuuden kanssa.\n\nHän riistäytyi irti kaameasta tunnelmastaan ja kiiruhti pois, ollen\npian kaupungin puolella, sotaväen kasarmin kohdalla. Se oli Hannulle\ntuttu, sillä suomalaisen sotaväen aikana hän oli käynyt siellä usein\nsekä uteliaisuudesta että tapaamassa kotipuolen miehiä. Nyt siellä asui\nvenäläistä sotaväkeä, satakunta sotilasta upseereineen. Aluksi pojat\nsuhtautuivat muukalaisiin pelokkaasti, halveksivasti ja vihamielisesti,\nmutta vähitellen tämä tunne muuttui. Opittiin ymmärtämään, että jos\nmilloin saattoi sanoa ihmisten olevan maanpaossa, karkoitettuina kotoa\nkauas vieraisiin, tylyihin oloihin, niin tässä varmaan oli kysymys\nsiitä. Sotilaat käyttäytyivät aina siivosti ja nöyrästi, ja olivat\nyleensä hyvin vähän tekemisissä kaupunkilaisten kanssa. Heidän\nkatseestaan loisti alituinen, masentunut ikävyys, joka herätti poikain\nsydämessä sääliä ja osanottoa. Niinpä he kerran eräänä sunnuntaina\nrohkaisivat mielensä ja menivät kasarmiin, jossa saivat hyvän, iloisen\nvastaanoton, vaikka eivät kieltä ymmärtäneetkään. Upseerien kanssa ei\nkukaan seurustellut, vaan he olivat aina yksin. Väliin Hannulle\nvalkeni, kuinka äärettömän ikävää ja yksitoikkoista heidän elämänsä\nmahtoi olla. Hekin olivat ikävöiviä, rakastavia ihmisiä, joilla oli\nkoti jossakin kaukana. Heidät oli komennettu tänne sortajan varaväeksi,\nmutta pojat kuvittelivat, etteivät upseerit mielellään alistuneet\nsellaiseen tehtävään. Ainakaan heitä ei nähty milloinkaan\nsantarmiupseerin seurassa. He kävelivät joskus edestakaisin\nKirkkokadulla, mutta toisella puolella kuin koululaiset, puhelivat\nkeskenään vakavasti ja poistuivat lopuksi kasarmilleen. Joskus he\nmarssittivat koko komppaniaansa pitkin katuja ja antoivat sotilaiden\nlaulaa marssilauluja, jotka luistivatkin heiltä hyvin. Pojat luulivat\nheidän uhmailevan voimallaan ja tahtovan antaa kaupunkilaisille\nvaroituksen, mutta niin ei liene ollut. Hannu päinvastoin kuvitteli\nheidän haluavan virkistää alakuloisiksi masentuneita sotilaitaan.\nTällainen tuuletus saattoi hyvinkin rohkaista ja ilahduttaa heidän\nlapsellista, herkkää mieltänsä.\n\nMietteissään Hannu oli astellut rivakasti, tullut takaisin kaupunkiin\nja törmäsi muutamassa kadunnurkassa tovereihinsa, jotka parinkymmenen\nvahvuisena partiona, naapukat korvilla, kaulukset pystyssä ja kädet\nsyvällä palttoontaskuissa liikuskelivat varovaisesti kuin pahanteossa.\n\n-- Kas, Hannu! kuului joukosta ystävällinen ääni, tule mukaan --\nhaukkaa pala ja käy vetämään!\n\nKaikki kertyivät Hannun ympärille ja tutkivat, missä hän oli ollut. He\nolivat näet lähdössä serenaadille eli \"serelle\", niinkuin jotkut\ntuttavallisesti sanoivat, ja olivat etsineet häntä vahvistukseksi\ntoiseen bassoon. Hannu tunsi yhtäkkiä keventyen ja ilostuen taas\nkuvitelleensa turhaa yksinäisyydestään ja siitä, että oli muka\näskeisellä konventtikeskustelulla alentanut itseään toverien silmissä.\nTässähän nuo tuonnoiset ankarat vastaanväittäjät ja hurskaat nuhtelijat\nseisoivat Hannun ympärillä niin mukavina miehinä kuin pyytää saattoi,\nvalmiina tekemään hänen puolestaan kaiken, mitä veljeys vaati. Hannu\nkuitenkin epäröi:\n\n-- Olen ollut jo pitkällä kävelyllä ja olisin kypsä kotiin. Tuntuu\nvähän kylmältä...\n\n-- Mitä turhia, puhelivat toiset, -- eihän käveleminen väsytä. Ja\nkylmää vastaan meillä on lääkettä. Otahan tästä!\n\nHannun suuhun kaadettiin aikamoinen kulaus punssia, jota sisältävä\ntinakaulainen pullo oli ilmestynyt muutaman kaverin tilavasta\npovitaskusta. Hannu ei ehtinyt syventyä minkäänlaisiin\nperiaatteellisiin raittiustaisteluihin ennenkuin juoma jo lämmittäen\nkierteli hänen todellakin hiukan kohmettuneessa ruumiissaan. Hän\nhuomautti nuhdellen:\n\n-- Olette te aika poikia, kun vasten koululain nimenomaista kieltoa\njuotte punssia ja juotatte sitä tovereillennekin.\n\n-- Joo, vastasi sakin keskeltä Erkin ääni, -- niin me teemme ja\nsellaisia me olemme. Koululaki ei ole voimassa yöllä.\n\nLähdettiin liikkeelle, hajaantuen ryhmiksi ja puhellen matalasti, ettei\nsiellä täällä kylmissään ja ikävissään torkkuva poliisi olisi\nsäpsähtänyt hereille ja siitä suuttuneena ruvennut ahdistelemaan öisiä\nkulkijoita. Kuului olevan kuoron johtajalla, rillipäisellä,\nlikinäköisellä sepänpojalla, joka osasi latinaa ja kreikkaa kuin\nhevonen ja rakastui silmittömästi jokaiseen tyttöön, jonka seurassa sai\nolla kymmenisen minuuttia, oikein lista, keille piti laulettaman. Sen\nmukaan konsertteja tuli olemaan kymmenkunta. Kun kysymyksessä olevat\nneidot asuivat eri puolilla laajaksi levinnyttä kaupunkia, oli pojilla\nedessä melkoinen kävely.\n\nTuntui salaperäiseltä ja jännittävältä. Kuu alkoi jo laskeutua ja sen\nvalo himmeni keveän sumuharson siivilöimänä. Kaskuiltiin, naurettiin\nrajattomasti, ja tupakoitiin. Sydämen täytti iloinen viihtymys, jolle\nantoi erikoisen onnellisen sävyn se asia, jolla nyt oltiin. Ihan oli\nkuin eilen, kun romanttisten mielteiden vallassa kuultiin\nyläluokkalaisten olleen serenaadiretkellä eli puuhassa, jota oli luultu\nharrastettavan vain Espanjassa. Ja nyt ollaan itse samalla asialla! Ei\ntarvitse ujostella, vaan avoimesti saattaa sanoa tovereilleen, että\n\"lähtisittekö laulamaan -- hm -- sille -- sille?\" lähteväthän pojat. He\novat tarkoin selvillä toistensa rakkauksista, vieläpä niiden eri\nasteistakin -- siitä, milloin se on niin pyhää ja totista, ettei siihen\nsovi hienoimmallakaan leikkisanalla koskettaa, milloin taas niin\nlauhkeata, että asianomainen itse siirtää sen huumorin piiriin ja\npuhelee siitä luottavaisesti ja leveästi, tirskauttaen tuon tuostakin\nnaurun, jonka kohteena on etupäässä hän itse. Mutta silti asuu mielessä\nkaiken pilan pohjalla epäselvä, itsetiedoton vakavuus, eräänlainen pyhä\ntunne siitä, mikä tässä on perimmäisenä aatteena, ja se ylentää retken\nvielä siitäkin erikoisuudesta, minkä aiheuttavat yön salaperäisyys ja\nlaulu.\n\nMatalissa puutaloissa, vaatimattomissa huoneissa ja vuoteissa nukkuivat\njo ne 16--18-vuotiaat neidot, joiden ritareina pojat olivat liikkeellä.\nHekin olivat kävelleet Kirkkokadulla joko \"hänen\" seurassaan tai\nainakin katseensa polttamina, olleet konventissaan, avanneet\nystävättärelleen sydämensä ja olleet ikionnellisia, kun tämä oli\nmyöntänyt, että kyllä \"Eino\" oli \"söötti\" poika.\n\n\"Kun sen hampaat eivät vain olisi niin rumat!\" oli ystävätär kyllä\nlisännyt heti myöntymyksensä jälkeen, mikä oli tuntunut hiukan\nepäkohteliaalta ja pakottanut ihailijattaren puolustamaan tunteidensa\nkohdetta huomauttamalla, että \"minkä Eino voi sille, että Jumala on\nluonut hänelle rumat hampaat\". Sitten oli vielä kävelty vähän, juteltu\nsydän ihan kylläiseksi ja menty kotiin vastahakoisesti. Siellä oli\nsaatu tehdä tiliä tädille tai äidille tai joskus vanhalle,\nhuolestuneelle isälle, jotka levottomina olivat odottaneet pientä\nvalkoista kiliänsä ja kuvitelleet, että susi saattoi syödä sen milloin\ntahansa. Moni tyttö pujahti ahtaaseen työläiskotiinsa, jona oli vain\nyksi huone, ilman häntä jo täynnä nukkuvia. Miten hän siinä löysi\nsijan, joka tyydytti hänen luonnollista kainouttaan, sitä oli\nparemmissa oloissa asuvien ystävättärien vaikea ymmärtää.\n\nSitten alkoi joku näistä lapsineidoista -- ehkä se kaukana\nlaitakaupungilla asuva, joka oli kuoronjohtajan listassa ensimmäisenä\nsiksi, että tiedettiin hänen viime aikoina suunnanneen haaveensa sinne\npäin -- nähdä kaunista unta, jossa keskeisimpänä tekijänä oli sointuva\nlaulu. Se kävi yhä selvemmäksi ja kuuluvammaksi, niin ettei sitä voinut\nenää pitää unena. Nukkuja avaa silmänsä, katselee ja kuuntelee. Vaisu\nkuutamo siivilöityy sisään verhojen läpi ja todellakin: isän\näänekkäästä kuorsauksesta huolimatta ulkoa kuuluu kuorolaulua. Neidon\nsydän sykähtää huumaavasta onnen tunteesta ja ummistaen silmänsä hän\nkuuntelee, kun pojat laulavat hetken tunnelman herkistäminä: \"Yks' on\nystävä minulla tämän ilman kannen alla...\" Neidon silmiin tulvahtaa\nväkisin kyyneleitä. Hän on kuullut, että laulajille pitäisi jotenkin\nilmoittaa heidän laulunsa tulleen otetuksi armollisesti vastaan -- kai\nsytyttämällä kynttilä --, mutta hän ei uskalla nousta lattialle, ikkuna\nkun on niin matalalla ja verhot siksi harsoiset, että niiden läpi voi\nehkä nähdä. Ja isä ja äiti voivat herätä -- isä jo keskeytti\nkuorsauksensa ja maiskutteli unimielissään. Hiljaa, nyt ne laulavat\ntoisen laulun: \"Uinahda sä vieno, laulaissani vaan\"... Miten ihanasti\nse sointuu... Arvi siellä varmasti johtaa -- on ehkä itse tuonut pojat\ntänne -- on katsonut viime aikoina niin vakavasti ja kaihoisasti.\nVaikka eihän sitä oikein silmälasien lävitse erota. Kyllä tämä on\nihanaa -- haluttaisi ihan kuolla tähän autuuteen. Raapaisen edes tulta.\nJo piti olla, kun kynttilä jäi tuonne lipaston päälle. Ymmärtäväisen\ntytön pitäisi aina varata kynttilä vuoteensa viereen, sillä eihän\ntiedä, minä yönä pojat tulevat serenaadille. Ensimmäisen kerran tosin\nlaulavat minulle. Nyt tulee kolmas: \"Mä tiedän ruusun kaunihin\".\nTaivaallista! -- kukahan niillä on solistina? Kun ei vain olisi Arvi\nitse -- hänellä on kaunis barytoni. Neito kuuntelee hartaana,\nliikutettuna, sielussa niin onnellinen tunnelma, ettei hän ollut\nmilloinkaan kokenut sellaista. Laulun loputtua hän raapaisi tulta ja\nkuuli hiipivien askelten poistumista ja pakkaslumen narinaa. Ja sitten\ntuntui niin tyhjältä, yksinäiseltä, onnettomalta ja kuitenkin niin ylen\nonnelliselta, että täytyi painaa pää tyynyyn ja itkeä.\n\nUlkona oli kaikki sujunut kirjaimellisesti \"nuottien mukaan\". Oli\njännittävää, kun saavuttiin ensimmäisen konsertin \"laukaisupaikalle\" ja\njohtajan ankaran heristyksen johdosta hiljennettiin puhe kuiskauksiksi\nja käynti hiipimiseksi. \"Niinhän tämä on kuin kyttäisi jänistä\nmakuulta\", tuumi Erkki, joka oli ensimmäisen reissun poika, aiheuttaen\nhuomautuksellaan tukahdutettua naurunhihitystä, minkä vuoksi johtaja\ntaas heristi tiukan näköisenä. Jännittävää oli myös kahisevassa, yli\npolvien ulottuvassa lumessa vähitellen kaahlata tietyn ikkunan alle ja\nasettua laulajarivistöön, niinkuin asiaan kuuluu. Kaiken piti käydä\näänettömästi kuin haamujen karkelossa, sillä koko pulma olisi mennyt\npuoleksi hukkaan, ellei sen kohdetta olisi saatu nimenomaan\n_herätetyksi_ laululla. Ja ihan pyrki hengästyttämään pelosta, kun Arvi\nvihdoin hymisi äänet -- ii-ee-oo-aa -- kohotti tukevan kintaansa ja\nheilautti tulemaan. Erikoisen sointuvalta ja kauniilta laulu kuuluikin\nhiljaisessa talviyössä, melkeinpä pyhältä ja hartaalta. Kissa, joka\nlauloi jossakin kivijalan aukossa, katolla tai aidan harjalla syvää,\nvalittavaa alttoa, keskeytti oman serenaadinsa kuunnellakseen\nvaihteesta harvinaisempaa sointua. Näin suoriuduttiin konsertin\nalkuosasta ja tuumittiin juuri, mikä laulettaisiin toiseksi, kun Matti,\ntoinen tenori, joka oli päätä pitempi kuin muut, yritti kaikessa\nviattomuudessa kurkistaa ikkunasta sisään nähdäkseen, \"oliko siellä\nherätty\". Tästä kuoronjohtaja kimmastui niin, että oli vähällä lyödä\nMattia korvalle, ja torui häntä vihasta sähisevin kuiskauksin. Matti\nkoetti nolona painua niin lyhyeksi kuin suinkin, Erkin hillitessä\nkuoronjohtajaa sellaisilla yleispätevillä viisauksilla kuin että \"eihän\ntuosta nyt silmä osaa ota\" ja \"katsoa saa, kunhan ei koske\" jne.\nRauhoituttiin taas ja suoritettiin ohjelma loppuun. Kun sitten oli\nnähty huoneessa leimahtavan valoa, lähdettiin seuraavaan paikkaan\ntodellakin suunnilleen samalla mielellä kuin onnistuneen jäniksenajon\njälkeen.\n\nNiin kuljettiin paikasta toiseen himmeästi kuutamoisessa yössä, laulaen\nmilloin samoja, milloin uusiakin lauluja, mikäli ohjelmisto salli.\nKissat hiipivät kivijalkojen aukoista ulos ja sisään, juoksivat\nkiireesti kadun yli, maurusivat valittavalla altollaan ja olivat\nyleensä jonkin verran kammottavia. Siellä, missä laulettiin, saattoivat\nsävelet herättää jonkun muunkin kuin varsinaisen aiotun kohteensa, ja\nsamalla hänen mielessään sarjan mitä moninaisimpia muistoja ja\nmielikuvia. Siinä oli tavaton lumo tuossa kuutamoisen yön\nhiljaisuudesta kuuluvassa kaihoisassa laulussa -- varsinkin siksi, että\nse tapasi kuuntelijan hänen yksinäisimmästä kammiostaan, jossa sai\nantautua tunteiden valtaan kenenkään tietämättä siitä mitään. Kun pojat\nviimeiseksi lauloivat Hellin ikkunan alla, heräsi siihen myös\nOlga-täti. Tuijottaen suurin silmin pimeyteen hän herkistyneenä\nmuisteli sitä ainoata kertaa, jolloin hänelle oli pidetty serenaadi --\nsilloin seminaarissa, \"hänen\" toimestaan, toukokuun myöhäisenä iltana.\nOli laulettu silloisen seminaarirunouden huippusaavutus \"Jo lännen\nrannalla ruskottaa\", ja se oli painunut pyhänä, suloisen kipeänä\nmuistona hänen sydämeensä. Hän ponnisti kaikki voimansa, ettei olisi\nilmaissut liikutustaan Aina-tädille, joka ehkä nukkui raskaan päivätyön\njälkeen. Mutta Aina ei nukkunut, vaan kuunteli hänkin herkistyneenä\nyöstä sointuvaa laulua. Hänelle ei ollut milloinkaan pidetty serenaadia\n-- hän ihmetteli kostein silmin, minkähänlaista olisi ollut, kun olisi\nollut nuorena rakastettu ja saanut silloin herätä tällaiseen lauluun?\n\"Mutta minä olin jo silloin ruma ja sitä paitsi köyhä -- ei minuun\nkukaan edes vilkaissut\".\n\n\n5\n\nKun pojat saapuivat maanantai-aamuna suurukselle, heitä odotti yllätys:\npihalla oli tuttu reki ja heidän kamarissaan keinutuolissa isä. \"Mitä\nsinä nyt tänne?\" molemmat kysyivät sanoakseen jotakin, heittivät kirjat\npöydälle ja riensivät kättelemään isäänsä, joka katsellen heitä\ntutkivasti sanoi vain harvakselleen ilmestyneen asioita.\n\n-- Enkä pysähdy edes tähän -- matkustan vielä junallakin. Hannu --\nsinähän käyt ostamassa minulle lipun?\n\n-- Kyllä, mutta minne sitten?\n\n-- Se on sellainen pieni asema Keski-Pohjanmaalla -- Kållby sen nimi\non.\n\n-- Mitä isä sinne?\n\n-- Älä kysele äläkä hiiskahda kellekään -- Erkki myös, muista pitää\nsalassa. Kun tulikin sanotuksi -- mutta osaattehan toki olla vaiti.\nSanan lähettivät, että tulla neuvottelemaan isänmaan asiasta. Äiti\nkyllä varoitti ja kielsi, ja kiireelliset työtkin olivat esteenä, mutta\ntuntoani ahdisti toisaalta käsky, että mene. Vieläkö teillä on entinen\nrehtori?\n\n-- Kyllä on -- miksi niin?\n\n-- Hän kuuluu luopuvan rehtorintoimesta, ettei hänen takiansa alettaisi\nahdistaa koulua. Saattanee olla viisasta, eikäpähän siinä tehdä\nvääryyttä kenellekään. Mutta minä en luopuisi, koska tietäisin olevani\nlaillisesti valittu ja hoitaneeni toimen hyvin. Ennen antaisin erottaa\nitseni. Raskasta kai se on rehtorille, sillä hän on teidän koulunne\ntukipylväs. Kuuluu olevan jo päätetty asia ja ilmoitettaneen\nvirallisesti lähipäivinä.\n\n-- Tuleeko hänkin Kållbyhyn? kysyi Hannu hiljaa.\n\n-- En tiedä varmaan, mutta luulen niin. Mietin tässä, miten pääsisin\npujahtamaan sinne santarmien tietämättä, sillä ne pitävät minua\nsilmällä sen joulunaikaisen kotitarkastuksen johdosta.\n\n-- Onko siitä kuulunut mitään?\n\n-- Ei minkäänlaista. Ryssäin tapa on sellainen: antavat uhrinsa painua\nsyvään uneen ja tulevat hetkellä, jolloin heitä vähimmin odotetaan.\nTosin santarmit eivät liene löytäneet luotani mitään laillisen syytteen\nperustetta ja laittomiin he eivät vielä mielellään ryhdy. Pitää olla\nedes lain varjoa.\n\nPojat olivat vakavia, sillä koulunsa ahtaasta piiristä ja elämänsä\npikku huolista he olivat yhtäkkiä joutuneet suurten kysymysten\nulapalle, jonka raskaissa aalloissa tunsivat olevansa avuttomia. He\nolivat kyllä kuulleet koulussa rehtorin erosta, sillä eräät toverit,\njoiden vanhemmat ottivat innokkaasti osaa politiikkaan, tiesivät kertoa\nsiitä, mutta tuo asia oli unohtunut nuoruuden keveydessä. Hannu näki\nmielessään rehtorin, jonka tunnilta he olivat juuri päässeet, ja muisti\nhänen olleen hajamielinen -- pitäneen lauseittensa välillä pitkiä,\nmiettiväisiä taukoja. Voi olla, että hän eroaa pian -- ehkä näinä\npäivinä. Siitä hän kyllä ilmoittaa oppilaille rukouksissa.\n\nKaikista Hannun opettajista rehtorilla oli ollut häneen syvin vaikutus.\nJo ennen kuin hän tuli kouluun, olivat isä ja äiti puhuneet rehtorista\nniin kunnioittavasti, että äänessä oli ollut melkein pelon sävy. Isä\noli kiittänyt häntä isänmaalliseksi mieheksi, äiti taas heränneeksi.\nNuo sanat olivat jääneet Hannun muistiin ja hän oli ajatellut niitä\njoskus tarkastellessaan rehtoria, kun tämä tukevana ja raskaana, pää\nkumarassa, katseessa kaukaisia näkevä ilme, seisoi luokan edessä.\nIsänmaalliset miehet eivät olleet harvinaisia, sen Hannu tiesi, mutta\nheränneet, uskovaiset, sivistyneet herrat -- ne olivat. Pappeja\nlukuunottamatta -- ja epävarmaa oli, kuinka moni heistä todella\nansaitsi heränneen nimen -- Hannu tiesi vain muutaman. Siinä, että\nrehtori oli hengessä ja totuudessa uskonnollisen vakaumuksen mies, ja\nettä hän edusti tätä aatepuolta pelkäämättä kuin armeijan lipunkantaja,\nHannu ymmärsi ilmenevän niin suurta uljuutta, että hän tunsi\nmasentuvansa verratessaan siihen omaa vähäistä siveellistä\nrohkeuttansa. Hän ei kykenisi sellaiseen milloinkaan -- jos hän\najatteli jotakin tilannetta, jossa hänen pitäisi osoittaa joko\nfyysillistä tai siveellistä miehuutta tai molempia, hän kuvitteli heti\npelkäävänsä ja moitti itseään katkerasti raukkamaisuudesta.\n\nHannu saattoi isän iltapäivällä penikulman päässä olevalle pienelle\nasemalle, josta voi nousta junaan kenenkään huomaamatta. Palatessa oli\njo pimeä, sitä synkempi, kun oli pilvistä. Vinha itätuuli pääsi\nryntäämään esteettömästi pitkin lakeata tasankoa, jossa oli vain siellä\ntäällä matalaa mäntymetsää, ja sen tuomat lumikiteet pieksivät kipeästi\nkasvoja. Yhtä paljon kuin Hannu ihaili Suurkoskea, sen siltoja ja\nkaupungin satamaa, hän inhosi tätä mantereen puolella olevaa lakeata\npeltotasankoa, jossa ei ollut mitään, mikä olisi virkistänyt silmää ja\nmieltä -- vain kaupunginlannalta haisevia sarkoja, loppumattomasti\nristeileviä aitoja ja yksinäisiä latoja. Syksyisin hän oli joskus\nharhaillut täällä lomapäivinä, lainattu pyssy kainalossa, ja tuntenut\nlakeuksien alakuloisuuden hiipivän mieleen niin voimakkaana, ettei se\nenää lohduttanut, vaan masensi. Sama tunnelma oli nyt, Hannun ajaessa\npimeässä kaupungin kaukaa häämöittävää valonkajastusta kohti, vielä\nväkevämpi. Siihen oli varmaan syynä se, että Hannu oli isänsä puheiden\nja salaisen matkan johdosta tullut oivaltamaan sen vaaranalaisen tilan,\njossa he elivät ja joka saattoi hetkellä millä hyvänsä tuhota heidän\nsiihenastisen onnensa ja rauhansa. Pimeys näytti olevan täynnä vaanivia\nsilmiä, tuulen vinkuna oli ilkkuvaa naurua. Oli tuntunut isän puheista\nsiltä kuin hän itsekin olisi vasta kotitarkastuksen jälkeen todella\ntajunnut, ettei kysymyksessä ollutkaan vain \"politiikka\", puhuminen\nkokouksissa ja neuvottelu, omien käsitysten esittäminen ja\nvastakkaisten kumoaminen, vaan henkilökohtainen, henkeä ja omaisuutta,\nkoko olemisen perustusta koskeva vaara, joka saattoi aueta eteen\nmilloin hyvänsä. Isä oli totutellut tähänkin näköalaan, mutta silti\nmelkein kuin haki tukea poikansa ihanteellisuudesta, jonka tiesi vielä\nsäilyneen puhtaana kaikista itsekkäistä etulaskelmista. Tämä keskustelu\npainoi raskaana Hannun rintaa, pimensi illan ja tuimensi tuulen, niin\nettä hän masentuneena näki koko Suomen mustan epätoivon vallassa,\nvaipumassa tainnoksiin ajan talven viluisen tuulen jäätämänä.\n\nHän ajoi tullista sisään saman ikävän tunnelman vallassa. Miten vaisu\nolikaan katuvalaistus, autioita kadut, matalia ja vähäpätöisiä talot.\nHannun mielessä häämöitti jotakin sellaista, että ero suuren maailman\nja hänen koulukaupunkinsa välillä mahtoi olla käsittämättömän suuri.\nMutta olivatko ihmiset siellä onnellisempia? Mikäli Hannu oli kirjoista\nlukenut, eivät.\n\nHän huolehti Veikon talliin ja meni Aina-tädin luo keittiöön. Siellä\nolivatkin kaikki, Olga-täti, Helli ja Erkki, ja Hannun mielen valtasi\nonnellinen tunne hänen todetessaan, miten kodikasta täällä oli ja miten\nlämmin rakkaus hengähti kaikkien puolelta häntä vastaan. Hän söi, joi\nja kertoi, ja kaikki kuuntelivat jännittyneinä, seuraten mielessään\nisän toimia ja matkaa.\n\nMuutaman päivän kuluttua, kun isä oli jo palannut ja mennyt takaisin\nkotiinsa, pojat saivatkin tietää rehtorin lopullisesti eronneen ja\njäävän vain varsinaiseen virkaansa, uskonnon opettajaksi. Lauantain\niltarukouksissa rehtori sanoi sen itse. Sitten kun virsi oli laulettu\nja pojat kumartuneet siunaukseen, hän käski kaikkien vielä jäädä ja\nalkoi puhua. Sattui olemaan kirkas päivä, joten matalalle painuneen\nmaaliskuisen auringon säteet tulvivat kullanhohtoisina juhlasalin\nlänteen päin olevista ikkunoista, valaisten kaikki epätavallisen\nkirkkaaksi. Tilanteessa oli jotakin outoa, jota Hannu ei saanut täysin\nkäsittäneeksi, historiallisuutta, jolla hän aavisti olevan syvempää\nmerkitystä kuin sisältyi virasta eroamiseen sinänsä, samaa tuntua kuin\nvuosisadan vaihteessa siinä tammikuun tilaisuudessa, jossa rehtori\ninnostui puhumaan menneen vuosisadan pienistä voitoista ja suurista\ntappioista, ja tulevaisuuteen heittyvistä synkistä varjoista. Väkivalta\nja vääryys olivat rehoittaneet ja riemuinneet ilkkuen laille,\noikeudelle ja vapaudelle, ja vähän näytti olevan toiveita sillä\nkansalla, joka ei kyennyt asein puolustamaan itseään. Mutta silloin\nrehtori itse torjui omalla väkevällä uskollaan näin kuvaamansa\npessimistiset näköalat: joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.\nIhmiset ja kansat ovat luomakunnasta Jumalaa lähinnä, Hänen kuvaksensa\nluotuja ja korkeata päämäärää varten aiottuja; on järjen ja oman\nolemuksemme vastaista se, että kohtalomme ratkaistaisiin miekalla ja\nväkivallalla. Rehennelköön vääryys ja näyttäköön miten voitolliselta ja\nmenestyvältä tahansa, Jumalan aivoitukset asuvat kuitenkin kaiken alla,\nkypsyen näkymättömissä ja odottaen vuoroansa. Ajan virran vilinästä\nemme sokeudessamme voi erottaa, mikä siinä ilmaisee sitä pienen pientä\nedistyksen liikahdusta, jota siinä on, sitä Jumalan tahdon\ntoteutumista, jota sisältyy sen jokaiseen atomiin, mutta siitä saamme\nolla varmat, että tätä siinä on silloinkin, kun se ehkä vaahtoaa\npunaisena sorrettujen ja murhattujen verestä. Te nuoret -- rehtori aina\nlopuksi kääntyi puhuttelemaan suoraan oppilaitaan -- ehkä näette\noikeuden voiton selvemmin kuin me, vanhempi polvi, jotka saamme mennä\nhautaamme ukkospilven hämyssä ja uhkaavain salamain leimahdellessa,\nmutta sitä ennen teiltä ehkä vaaditaan suurin uhri, minkä ihminen voi\nantaa oikeuden ja totuuden edestä. \"Oletteko valmiita siihen, pojat? --\nsilmistänne näen, että olette\".\n\nMistä tulivat rehtorin mieleen nuo ylevät ajatukset, laajat näköalat,\nmahtavat vertaukset ja painavat sanat, jotka putoilivat tehoisina kuin\nmoukarin iskut? Hannu kuunteli niitä lumottuna, tuntien olevansa kuin\nankaran raesateen ruoskittavana. Hän tuli väkisin liikuttuneeksi ja\nhänen teki mieli itkeä, mutta sai onneksi pidätetyksi kyyneleensä.\nKaikki, joiden Hannu oli kuullut näinä aikoina puhuvan, vetosivat aina\nnuorisoon. Nuoriso oli lopuksi tekevä sen, johon vanhemmat eivät\nkyenneet, nuorisolla oli muka hallussaan ihmeellinen \"sesam\",\ntaikasana, jolla se avaisi tulevaisuuden onnenportin. Hannu tunsi\narkuutta kuunnellessaan näitä luottavaisia, suuria uskovia sanoja.\nMistä nuoriso saisi sellaiseen riittävät voimat, kun eivät kerran\nvanhemmatkaan olleet saaneet? Oliko niin, että kun nuorten rinnassa\nkerran syttyisi usko, niin siitä uskosta myös kasvaisi aavistamaton\ntilaisuus ja ennen kokematon voima?\n\nNäihin asioihin rehtori syventyi nytkin, jäähyväistilaisuudessaan.\nTämän jälkeen hän ei enää olisi rehtori, vaan lehtori, yksi noista,\njotka vakavan näköisinä kuuntelivat hänen puhettaan. Hänen paikalleen\nastuisi vararehtori, lujatahtoinen, toimelias ja käytännöllinen mies,\njoka seisoi tuossa kulmat rypyssä, ilmeisesti raskaiden mietteiden\nvallassa. Hannu tiesi toveriensa ja isänkin puheista, että yleinen\nmielipide oli tällä hetkellä suuntautunut vararehtoria vastaan. Isä oli\nsanonut, että se oli tavallisesti osana sillä, joka joutui nostamaan\nharteilleen marttyyrin viitan. Tämä oli usein niin raskas, että sen\nkantamiseen tarvittiin luja mies. Vaikka isä ei ajatellut politiikasta\nsamoin kuin vararehtori, hän silti kunnioitti tätä ja kieltäytyi\nuskomasta hänen vaikuttimistaan muuta kuin hyvää. Hannun täytyi\npuolestaan myöntää pitävänsä vararehtorista, sillä tämä oli Hannun\nollessa ensimmäisellä luokalla nähnyt hänen hiljaisen arkuutensa ja\nleikillisen, tuttavallisen reippaasti osannut rohkaista häntä. Hänen\nmuuten hiukan kylmästä ja ankarasta katseestaan oli silloin vilahtanut\nlämpöä, joka painui Hannun miehen. Siitä hetkestä alkaen he olivat\nolleet ystäviä, ja sitä suhdetta ei Hannu tahtonut eikä voinut rikkoa.\nSiihen, missä Hannu seisoi, sopi näkymään rehtorin muotokuva.\nKonventtiluokat olivat maalauttaneet sen, uhraten kolme markkaa\nmieheen. Kun se oli valmistunut ja sijoitettu tuohon seinälleen, olikin\ntullut tieto, ettei sitä saanut pitää siinä eikä koko koulussa. Rehtori\noli vallanpitäjien vihaama ja pelkäämä vastustusliikkeen johtaja, jonka\nkuva ei saanut olla koulussa, koska sillä oli oppilaisiin kiihoittava\nvaikutus. Vararehtori oli edustanut sitä mielipidettä, että oli parasta\ntotella ja viedä taulu pois, koska vastustamisesta voisi koitua\nkoululle ikävyyksiä. Samaa mieltä oli rehtori itsekin, sillä mikäpä\nsiinä auttoi. Ja pois se vietäisiin aivan hetimiten, ehkä jo tänään --\nrehtorin omaan kotiin säilytettäväksi siksi, kunnes se taas voitaisiin\ntuoda takaisin. Ensin oli aiottu lahjoittaa se tykkänään rehtorille,\nsillä olisihan siten oppilaiden rakkaus häntä kohtaan tullut\narvokkaasti ilmaistuksi, mutta sitten oli asian syvempi tausta alkanut\npojille selvitä. Lahjoittaminen myötyriksi sisältäisi raukenemista sen\najatuksen valtaan, että taistelu oli menetetty, ettei milloinkaan\ntulisi sellaista aikaa, jolloin tuota kuvaa saisi pitää koulun\nseinällä. Mutta jos se uskottaisiin rehtorin säilytettäväksi vain sillä\nnimenomaisella ehdolla, että se oli tuotava takaisin kouluun voiton\npäivän aamuna, niin tekoon liittyi luottamus tulevaisuuteen, vieläpä\nkaunis vihjaus rehtorin omaan osuuteen parhaillaan käynnissä olevassa\ntaistelussa. Vaikka hän ehtisi mennä manalle ennen voiton päivää, niin\nkuvansa kautta hän silti tulisi juhlimaan sitä oman horjumattoman\nluottamuksensa seppelöimishetkenä. Tämän kautta kuvalle tuli erikoinen\ntehtävänsä, joka antoi sille outoa eloa ja merkitystä. Hannu katsoi\nsitä kiinteästi ja oli näkevinään sen ilmeessä toivorikasta kirkkautta.\n\nHannu oli innokkaasti puolustanut sitä ehdotusta, että taulu\nlahjoitettaisiin rehtorille, mutta oli ollut pakotettu muuttamaan\nkantansa sitten, kun toisen ehdotuksen aatteelliset puolet hänelle\nvalkenivat. Häntä nolostutti se, että näin päivänselvä asia oli\nsaattanut jäädä häneltä huomaamatta.\n\nHannu ja Erkki menivät kotiin vaiteliaina, kumpikin miettien päivän\ntapahtumaa. Erkki sanoi:\n\n-- Sääli rehtoria! Huomasitko, miten hän nyt poistui nöyrästi muiden\nopettajien seurassa rukoussalista jäämättä enää kuten valtansa päivinä\nkorokkeelle tarkkaamaan luokkien lähtöä?\n\n-- Huomasin kyllä, vastasi Hannu, -- ja vielä senkin, että korokkeelle\nnousi hänen sijaansa uusi rehtori.\n\n-- Kyllä tämä asia on ukkoon koskenut, arveli Erkki. -- Hän on ollut\nalakuloinen koko talven -- unohtunut tunnilla tuijottamaan eteensä ja\nollut niin ystävällinen ja lempeä. Siitä varsinkin on voinut päätellä,\nettei hän ole ollut oikein raveissaan. Voi ruutana, kun...\n\nErkki pysähtyi ja mietti. Tuo \"ruutana\" oli hänen kotitekoisia\nvoimasanojaan, joita hän lainasi etupäässä eläin-, mutta huomattavassa\nmäärässä myös maantieteen alalta. Kiroussanoja kun ei kehdannut käyttää\nja puhe hänen mielestään tarvitsi välttämättä vahvistusta, oli\nturvauduttava tällaisiin viattomampiin aineksiin. Ilman sellaisten apua\nErkki ei voinut selittää luontevasti mitään: ellei näet siroitellut\nniitä sopivien välimatkojen päähän, puheesta tuli luonnottoman\n\"sivistynyttä\" ja naurettavaa. Poikain yhteinen ystävä, tuo rillipäinen\nsepänpoika, joka johti serenaadikuoroa, oli kerran heittäytynyt niin\nhienoksi, että oli puhunut vain selvää, suoraan ja sellaisenaan\nkieliopista suuhun nostettua kirjakieltä. Häneen oli katsahdettu\nsäikähtäneinä ja ihmeissään, kun ensimmäisen kerran kuultiin hänen\npyöreitä, täyteläisiä, mielipuolisesti täsmällisiä ja viimeistä\nloppuhenkosta myöten äännettyjä lauseitaan, joista sitä paitsi oli\nriivitty pois kaikki pieninkin, mikä hiukankaan tunnahti\nsivistymättömältä ja raa'alta. Mutta välittämättä ihmettelevistä ja\npaheksuvista silmäyksistä, rykäisyistä, ivallisista huomautuksista ja\nmuista toverikurin lievemmistä ilmauksista sepänpoika vain jatkoi\nhienoa puhetyyliänsä, ääntäen d:t niin soinnillisen massahtavasti,\ndiftongit niin runollisen pyöreästi ja laulavasti, että ympäristön\nselkää karsivat vilunväreet. Kun tuosta \"paheesta\" ei tullut loppua,\nottivat Erkki ja eräät muut päättäväisen tyyppiset miehenalut\nsepänpojan \"sakin hivutettavaksi\". Kun käsittelyä oli jatkunut jonkin\naikaa, kuultiin sepänpojan kimmahtavan kiukusta ja sanovan luontevalla,\nuhkaavalla äänellä \"p--le\", minkä johdosta toverit ilahtuneina\ntuumivat, että \"kyllä se paranee taudistaan, koska jo käyttää\nrehellistä ja korutonta suomea\". Sepänpoika tuhisi kiukuissaan monta\npäivää käyttäen niin tuoretta ja luontevaa kieltä, että neuvoteltiin,\npitäisikö hänet sopivalla käsittelyllä palauttaa tästäkin\näärimmäisyydestä järkevään uomaan, kun hän jo leppyi ja naureskeli itse\nkoko asialle.\n\n-- Voi ruutana, kun... sanoi Erkki.\n\n-- Niin mitä? kysyi Hannu.\n\n-- Kun joskus tulisi sellainen aika, että saisi lyödä ryssää\ntämänpäiväisenkin asian edestä -- kaiken edestä, mitä se on Suomessa\ntehnyt ennen ja nyt!\n\nMetsänhoitaja Suvanto ei ollut kertonut pojilleen sitä, että hän oli\ntultuaan tuosta salaperäisestä etelän kokouksesta ottanut osaa toiseen\nsamanlaiseen täällä kaupungissa, ja että hän oli -- käskystä -- käynyt\nkuvernöörin puheilla. Hän ei ollut varma siitä, oliko kuvernöörillä\nvirallista valtaa näin komentaa eteensä kunnallislautakunnan esimiestä,\nmutta hän ei ollut tahtonut tehdä laillisuusasiaa siitä kysymyksestä,\nkoska oli utelias kuulemaan, mitä kuvernööri tarkoitti kutsullaan, ja\nvielä näkemään tuota supisuomalaista miestä, joka yhtäkkiä rupeamalla\nkuvernööriksi oli hämmästyttänyt kaikki entiset puoluelaisensa ja\nystävänsä. Mennessään lääninhallitusrakennusta kohti metsänhoitaja\nSuvanto muisteli aikaa noin kymmenkunnan vuotta sitten, jolloin hän\neräällä Lapin-matkallaan oli joutunut tämän samaisen kuvernöörin,\nsilloisen oppineen tohtorin ja tiedemiehen seuraan. Erämaissa\ntutustutaan pian ja Suvanto oli niiden muutamien päivien kuluessa,\njotka he viettivät yhdessä, todennut tavanneensa miehen, joka oli sekä\nälyn että tietojen puolesta tavallisen tason yläpuolella. Hän puhui\nhalukkaasti politiikasta, oli syvällisesti perehtynyt Euroopan\nuusimpaan historiaan ja pyrkimyksiin, tarkasteli Suomenkysymystä\nsuurpoliittista ja panslavistista taustaa vastaan lyöden linjoja ja\nnäköaloja, joiden sisältämiä mahdollisuuksia Suvanto ei ollut voinut\nkuvitellakaan, ja ennusti tulevista vaikeuksista suuntaan, jonka\nosuvaisuudesta jokainen nyt kuluva päivä toi riittäviä todistuksia.\nSuvantoa oli silloin erikoisesti lämmittänyt se, että tuo nuori oppinut\ntohtori oli ollut innokas suomenmielinen, vieläpä nuorsuomalainen, yksi\nniistä, joille jo suomalaisuus yhtyneenä eurooppalaisuuteen,\nvapaamieliseen edistyksen ja kansanvaltaisuuden henkeen, oli ikäänkuin\nheissä itsessään toteutunut asia. Suvanto oli ymmärtänyt tohtorin\nolevan hyvin lähellä nuorsuomalaisten johtavaa piiriä, jopa itse\nPäivälehteä, jota Suvanto ei tosin vielä silloin vakinaisesti lukenut,\nmutta jonka vaikutuksen hän hyvin oli aikansa ilmassa tuntenut. Hänelle\noli jäänyt tohtorista sellainen muisto, että jos milloin tarvittiin\nlahjakkaan isänmaanystävän apua ja uhrautuvaista työtä, niin ei\ntarvinnut etsiä kaukaa -- oli käännyttävä vain hänen puoleensa.\n\nMennessään ulko-ovesta sisään Suvanto ajatteli: \"Ja juuri hän rupesi\nyhtäkkiä kuvernööriksi, jonka työnä tuli väkisin, tahtoipa hän tai ei,\nolemaan sortajan tarkoitusten edistäminen\".\n\nSe oli käsittämätön askel -- jyrkkä ja äkillinen käänne, jota ei voinut\nmitenkään perustella hänen entisyydellään. Suvanto oli usein miettinyt,\nmikä salaisuus siinä saattoi olla takana. Nuori tohtori tiesi olevansa\nlahjakkaampi kuin useimmat ympäristössään, oli kohonnut urallaan\nnopeasti ja tahtoi kohota vielä enemmän. Silloin hän tuli toteamaan,\nettä suomenmielisenä häneltä oli tie tukossa. Suomen vaatimaton ja\nvähäinen virka- ja valtiomiespiiri oli kastilaitos, jossa kaikki\nylemmät ja alemmistakin enimmät kastit olivat perityn vallan ja\nikimuistoisen nautinnon nojalla ruotsinmielisten hallussa. Katsoi minne\nhyvänsä, niin näin oli asia -- yksin suomalaisissa oppikouluissa oli\nruotsinmielisiä opettajia. Ruotsinkielisiä olivat asemapäälliköt,\nmetsänhoitajat, apteekkarit -- harvoin poikkeuksin kaikki virkamiehet.\nJa mikä pahempi: ruotsinmielinen aines oli linnoittautunut\nyksimieliseksi varuskunnaksi tämän kultaisen ja ainutlaatuisen\netuoikeutensa ympärille, osaten puolustaa sitä lukemattomilla\nkeinoilla. Näin oli tilanne tämä: ruotsinkielisen sivistyneen\nvähemmistöryhmän hallitsema sivistymätön suomenkielinen rahvaskansa.\nJos suomalaiset olisivat olleet isäntinä omassa maassaan, tuo epäkohta\nolisi korjautunut nopeasti, mutta kun niin ei ollut, se sai jatkua.\nTämän tuo nuori tohtori oli selvästi oivaltanut ja varmaan ajatellut,\nettä nyt oli käytettävä tilaisuutta hyväkseen ja etevällä\ndiplomaattisella sotaliikkeellä vallattava ruotsinmielisten varustetut\nasemat. Jos siinä joutuikin väliaikaisesti ulvomaan samalla nuotilla\nkuin vihollinen, niin vähät siitä: oikeuksiensa tietoisuuteen ja\nnautintoon herännyt ja päässyt kansa kyllä pian kääntäisi rintaman\nsitäkin vastaan ja suorittaisi sen osuuden taistelusta.\n\nTuntui melkein siltä kuin olisi metsänhoitaja Suvantoa odotettu, sillä\nheti kun vahtimestari oli käynyt ilmoittamassa hänen tulostaan, hänet\nkäskettiin kuvernöörin virkahuoneeseen. Hän huomasi mennessään\nhuoneiden läpi virkamiesten silmäävän häneen arasti ja taas painavan\npäänsä papereihin ikäänkuin päästäkseen kuulemasta ja näkemästä mitään.\nSuvanto tunsi olevansa aivan rauhallinen -- mitäpä hän tässä pelkäämään\n-- ja ihmetteli mielessään, miten kuvernööri ottaisi hänet vastaan,\nvirkamiehenäkö vai -- tuttavana.\n\nTuttavana. Kuvernööri oli todellakin tuo sama entinen tohtori -- nyt\nvain vanhempi, lihoneempi, ehkä hermostuneempi ja melkein kuin\nsalaisesti tuskainen. Hiukset olivat vähentyneet, riittäen tuskin\nkaljun päälaen peitoksi, ja silmät välähtelivät lasien takaa yhtä\nsinisinä ja älykkäinä kuin ennen siellä Lapin nuotion ääressä, mutta\nsilmäin ympärystät olivat pöhöttyneet.\n\nEntiset pehmeät viikset siirottivat nyt karkeina ja hajanaisina kuin\nkissan partakarvat ja liikalihaviksi paisuneet posket riippuivat\nvelttoina.\n\n-- Istumaan, hän kehoitti ystävällisesti. -- Siitä on jo kauan, kun\nsatuimme yksiin siellä pohjoisessa... Tupakkaa tässä... Olen muistanut\nmetsänhoitajaa usein. Ajat ovat siitä paljon muuttuneet...\n\nSuvanto vastaili kohteliaasti, mutta harvakseen, viritti sikarin, koska\nsai siitä askartelemista, ja odotti jännittyneenä, mihin päin\nkuvernööri kääntäisi arvelunsa.\n\n-- Kuulin teillä, tämä puheli kuin itsekseen, keinahdellen hiljaa\ntyöpöytänsä vieterinojatuolissa, -- käyneen joulun aikana ikäviä\nvieraita... Olin siitä vilpittömästi pahoillani ja olen antanut\nsantarmipäällikölle tiukat rapsut. Eivät ilmoittaneet näet aikeestaan\nmitään minulle, arvattavasti siksi, että tiesivät minun estävän sen...\n\n-- Anteeksi, herra kuvernööri, tapaili Suvanto hämmästyneenä, -- onko\nteillä siis niin suuri valta?\n\n-- Ei muodollisesti, ei, kuvernööri kiiruhti vakuuttamaan, -- mutta\ntäkäläinen santarmipäällikkö ei hevin menettele tahtoani vastaan. Eihän\nasiasta ole kuulunut mitään seurauksia, minun tietääkseni?\n\n-- Ei ole.\n\n-- Sitä minäkin. En suvaitse, että läänissäni sillä tavalla häiritään\nrauhallisia, lainkuuliaisia kansalaisia.\n\nHän keinahti hetkisen, kuivasi lasinsa tuijottaen eteensä likinäköisen\nhajamielisellä ilmeellä ja jatkoi taas kuin yksikseen:\n\n-- Vaikka sen ei ole venäläisen kanssa leikkimistä, sillä kun on\ntakanaan niin suunnaton mahti. Ajatellaanpa, että tälläkin tuolilla\nistuisi venäläinen kenraali, joita Bobrikov mieluiten nimittäisi\nkuvernööreiksi, niin säälittä olisi monta kotitarkastusta pidetty\nteillä käynnin jälkeen ja viattomia kansalaisia viety vankilaan.\nVenäjällä on tietty suurpoliittinen ohjelmansa, jota se toteuttaa\ntahdoimmepa tai ei, ja ellemme mieli musertua sen jyrän alle, meidän\ntäytyy menetellä viisaasti, kierrätellä ja kaarratella, saattaa se\nsiihen uskoon, että sen yleisvaltakunnalliset edut on otettu huomioon.\nSiten säästymme tulevaisia, otollisempia aikoja varten ottaaksemme\nsopivalla hetkellä kaikki takaisin. Tuota hetkeä odottaessamme meidän\non vahvistettava kansallistuntoamme ja saatettava suomalaisuus voittoon\n-- nostettava kansan enemmistö siihen asemaan, joka sille kuuluu... Hän\nkeskeytti ja kääntyen Suvantoon päin kysyi:\n\n-- Vai mitä metsänhoitaja arvelee? Tehän olette kansallismielinen,\nmaltillinen mies, joka osaatte itse päätellä asioista, kuuntelematta\nkaikenlaisten kiihoittajien valheita ja parjausta. Täällä voitte puhua\ntäydellä luottamuksella.\n\n-- Luvallanne, herra kuvernööri, rohkenisin nyt vain kysyä, missä\ntarkoituksessa selitätte minulle näitä asioita?\n\nKuvernööri liikahti hermostuneesti ja vastasi jahkaillen ja kaarrellen:\n\n-- On yksi vaikea asia, josta on mahdoton päästä muuten kuin...\ntarkoitan... antamalla toistaiseksi perään. Se kun on näet Venäjän\nhallituksen kunnia-asia, nim. se ei luovu siitä millään. Eihän täältä\nruveta viemään miehiä Venäjälle, koska siellä on niitä muutenkin\nliiaksi -- keisarikunnan hallitus vain haluaa näyttää, että valtakunnan\nkaikkien osien tulee alistua yleisiin, samanlaisiin lakeihin. Ei se\nsillä kansallisuuttamme uhkaa eikä hävitä, se on aivan turha pelko. Kun\nvain saataisiin asevelvollisuuslaki sen verran voimaan, että edes siltä\nnäyttäisi, niin pian venäläinen jo hellittäisi siinä asiassa,\nse kun ei jaksa uurastaa kauan yhdessä paikassa. Ja se on luvannut\nkeskeyttää valtakunnallistuttamistoimenpiteet, jos alistumme\nasevelvollisuuslakiin.\n\n-- Uskooko herra kuvernööri venäläisen pitävän tätä lupaustaan\nsiinäkään tapauksessa, että todella olisi sen antanut, mistä ei liene\nvarmuutta?\n\nSuvannon äänessä oli hiukan kireyttä hänen yhtäkkiä kysyessään näin.\nKuvernööri säpsähti ja hänen sinisistä silmistään leimahti terävä\nsalama, kun hän vastasi:\n\n-- En usko. Maailmassa ei mikään hallitus ole vielä milloinkaan antanut\nlupausta, jonka se olisi aikonut täyttää kaikesta huolimatta...\n\n-- Anteeksi, jos keskeytän, huomautti Suvanto, -- mutta kaikki\nhallitukset vaativat silti, että alamaisten on sokeasti luotettava\nniiden lupauksiin.\n\n-- Niin tekevät, vastasi kuvernööri, -- ja se on välttämätöntä, sillä\nmuuten ei valtiollinen eikä yhteiskunnallinen elämä solu eteenpäin. Se\nmikä näyttää suotavalta ja täysin mahdolliselta tänään, on jo huomisen\nvalossa mahdottomuus. Rikos tehdään tänään, rangaistaan huomenna; tämän\npäivän erehdys korjataan, lupaus peruutetaan seuraavana päivänä.\nSellaistahan on elämä. Vaikka siis Venäjän hallitus aikoisi\nlupauksellaan vain houkutella meidät suostumaan asevelvollisuuslakiin,\njatkaakseen politiikkaansa tuonnempana, ehkä sen jälkeen, niin\nkäsitykseni mukaan meidän on silti nyt alistuttava välttyäksemme\nsuuremmalta tuholta ja voittaaksemme aikaa.\n\n-- Herra kuvernööri, sanoi nyt Suvanto, -- sallitteko minun puhua\navoimesti niinkuin mies toiselle?\n\n-- Kyllä -- sitä juuri pyydän.\n\n-- Teidän ajattelussanne ja johtopäätöksissänne on mielestäni eräs\nsuuri heikkous. Te kuvaatte miestä, joka lähtee lujasta linnoituksesta\nturvattomalle aukealle taistelemaan jättiläistä vastaan -- Daavidia,\njoka unohtaa linkonsa ja Jumalansa. Se taistelu voi päättyä vain hänen\ntuhollaan.\n\n-- Mikä on tuo linnoitus, jonka hän jättää?\n\n-- Suomen perustuslaki, jonka vihollinen on jo neljässä sukupolvessa\nvannonut pyhäksi ja koskemattomaksi.\n\nKuvernöörin vakava ilme muuttui sääliväiseksi hymyksi. Rummuttaen\npöytää hän sanoi tyynesti ja opettavaisesti:\n\n-- Kuinka naivi -- suokaa anteeksi, jos käytän sitä sanaa -- onkaan tuo\nuskonne perustuslakien pyhyyteen. Suomenkieliset varsinkin luottavat\nsiihen kuin sinisilmäiset lapset Isämeitäänsä. Ruotsikot ovat\nkehittyneempinä ja sivistyneempinä kokeneempia, vilkaisevat toisiinsa\nsalavihkaa hymyillen kuin auguurit, jotka ovat selvillä rahvaalle\nnäyttämiensä pyhyyksien laadusta, mutta usuttavat silti kansaa\ntaistelemaan perustuslakien puolesta, vaikka henki menisi. Tyhmä\nsuomalainen ei huomaa kamppailevansa samalla ruotsalaisten\netuoikeuksien puolesta, vieläpä omia etujansa vastaan. Jos Venäjän\npolitiikka olisi ruotsikkojemme erikoisasemalle suopea, niin heidän\nperustuslaillinen intonsa olisi paljon laimeampaa, mikäli sitä olisi\nollenkaan. Ja tällaisenaankin se jossakin määrin asettaa ruotsikkomme\nerikoisasemaan ja suojelee heitä, odottaen saavansa heistä lopuksi yhtä\nkuuliaisia kätyreitä kuin Itämerenmaakuntain saksalaisista parooneista.\nRuotsalaisistamme ovat jo tähän mennessä monet olleet Venäjällä\nkorkeissa viroissa ja luottamustoimissa. Mutta mennäkseni noihin\nperustuslakeihin, niin ei se, joka hiukankaan tuntee historiaa ja\nsuurvaltain politiikkaa, voi muuta kuin sääliä sitä, joka luulee\ntällaisissa asioissa valojen ja sopimusten mitään merkitsevän. Näitä\nnoudatetaan juuri niin kauan kuin osanottajain omaa etu sallii eikä\nsekuntiakaan kauempaa. Venäjä on repäissyt rikki perustuslakimme kuin\nvanhan paperiarkin, ja meidän on nyt pidettävä huolta siitä, että\nsaamme aikaan uuden siedettävän sopimuksen.\n\n-- Herra kuvernööri, laki ja oikeus eivät tuhoudu sillä, että lakikirja\npoltetaan.\n\nMetsänhoitaja Suvanto oli tahtomattaan kiihtynyt, sillä kuvernöörin\npuheessa oli jotakin, joka järkytti hänen koko olemustansa. Kuvernööri\noli mennyt puhuessaan kalpeaksi, veti väliin ilmaa syvään kuin olisi\nhengästynyt, mutta jatkoi silti yhtä tyynesti kuin äsken -- ehkä hieman\nkatkerasti:\n\n-- Laki ja oikeus, sanotte, mikä on niin haurasta, voimatonta ja\nhäviävää kuin ne? Eihän oikeus mikäli tiedän ja olen kokenut voita\nmilloinkaan. Väkivalta ja vääryys -- kas ne menestyvät aina ja joka\npaikassa, varsinkin kaikissa suurissa asioissa. Ottakaa esimerkki\nomasta maastamme, sen sadoista tuhansista torppareista ja muista\ntyöläisistä, ja sanokaa, ovatko he saaneet oikeutta? Totta kyllä, että\nsitä, joka murhaa tai pahoinpitelee heitä, rangaistaan, mutta riittääkö\nse? Eikö yhteiskunnallisen oikeuden käsitteeseen kuulu ihmisen arvoinen\nelämä, taattu toimeentulon vähin peruste? Tottakai, mutta meidänkin\nmaassamme elää satojatuhansia ihmisiä sen työn varassa, jonka\npäiväkseen sattuvat saamaan ja joka voi yhtäkkiä loppua kuukausiksi,\nehkä vuosiksi. Yhteiskunta, jossa tällainen on mahdollista, ei ole\ntoteuttanut keskuudessaan oikeuden vaatimusta.\n\n-- Herra kuvernööri, ihmisystävällinen ajattelunne johtaa meidät pois\nkeskeisimmästä asiastamme. Selväähän on, että jos luovumme\nperustuslaistamme eli siitä oikeudesta, jonka turvissa olemme päässeet\nedes näin pitkälle, siitä hyötyy vain väkivalta ja vääryys.\nOikeusperusteen sijaan tulee yksityinen harkinta ja oma etu, ja niin\nalkaa määrätön siveellinen turmelus. Se on paljoa tuhoisampi kansamme\nhävittäjä kuin ne väkivallanteot, joiden uhriksi yksityiset voivat\njoutua. Parempi virkamiehenä selvä, raaka venäläinen satraappi kuin\nkotimainen nousukas, sillä edellisen tuntevat kaikki, haarniskoituen\nsitä lujempaan vastarintaan, kuta enemmän hänen nagaikkansa viuhuu, kun\ntaas jälkimmäinen aiheuttaa kääriytyessään suomalaisuuden verhoon ja\nsillä naamioidessaan asiaansa, joka on sortajan hankkeiden\ntoteuttaminen, vain siveellistä hämäännystä, turmelusta ja\nisänmaallisen rintaman hajaantumista. Suokaa anteeksi suorat sanani,\nmutta tämä on käsitykseni.\n\n-- Herra Suvanto, uskotteko, että minäkin rakastan isänmaatani ja\ntahdon olla vilpitön suomalainen?\n\nKuvernööri teki tämän kysymyksen hymähtäen, melkein ivallisesti, ja\nvilkaisi Suvantoon terävästi. Tämä vastasi harvakseen, punniten joka\nsanaansa:\n\n-- Kaikesta siitä päättäen, mitä olen teistä kuullut, minun on\nvastattava kysymykseenne myöntävästi. Mutta suoraan sanoen te olette\nniitä luonteita, joissa hallitsevat äly ja muut lahjat, mutta jotka\novat epäilyksen ja ivan särkemiä, vailla keskuspuuta, siveellisen\nmaailmankatsomuksen luomaa selkärankaa, lahjojen ylintä isäntää, jota\ntarvitaan melamieheksi elämän suurissa asioissa. Se, mitä äsken\nsanoitte oikeudesta, osoittaa sen. Kun teiltä kerran puuttuu usko\nperustuslain pyhyyteen ja oikeuden voittoon, ei isänmaallisuudellanne\neikä suomalaisuusharrastuksellanne ole merkitystä, vaan ne muuttuvat\nsalaisen kunnianhimonne astinlaudoiksi ja naamioiksi. Mutta tällainen\npuhehan on sopimatonta -- ettekö voisi ilmoittaa varsinaista asiaanne?\n\nKuvernööri oli tuhkanharmaa ja ilmeisesti kovan tunnemyrskyn vallassa,\nmutta jaksoi edelleen hillitä itsensä ja puheli tyynesti, joskin\ntukahtuneesti, melkein kuin häpeissään:\n\n-- Ne kutsunnat tulevat taas ja venäläinen on päättänyt hinnalla millä\ntahansa toteuttaa asevelvollisuuslain, uhaten kovilla rangaistuksilla,\njos sitä vastustetaan: kuntia sakoilla, kunnallisviranomaisia\nvankeudella tai mahdollisesti vielä raskaammilla seuraamuksilla. Tulin\najatelleeksi, että jos teidän arvovaltaisessa maineessanne oleva mies\nsuostuisi toimituttamaan kutsuntalautakunnan lisäjäsenten vaalin ja\nilmaisisi siten käsityksensä olevan, että myrskyyn on alistuttava\nsiksi, kunnes sen pahin puuska on mennyt, niin sitä esimerkkiä\nvarmaan noudatettaisiin yleisesti ja asia sujuisi rauhallisesti.\nIsänmaallisuuden kannalta siinä ei pitäisi olla epäröimisen sijaa --\nonhan esimerkiksi kymmenen ylioppilasta, parhaimman nuorisomme\nedustajaa, julkisessa kehoituksessa nimenomaan asettanut menon\nkutsuntoihin nuorison isänmaalliseksi velvollisuudeksi. Hallitus pitää\nasiaa ensiluokkaisen tärkeänä eikä unohda niitä kansalaisia, jotka\nasettuvat maltilliselle, järkevälle kannalle...\n\n-- Poikaparat, puheli nyt vuorostaan Suvanto puoleksi itsekseen. --\nOlen vähän kuullut, miten tuo kehoitus on syntynyt, enkä voi ymmärtää,\nmiten isänmaan palveluksessa harmaantunut valtiomies on voinut ottaa\ntunnolleen tällaista asiaa. Tietenkin hänen asemassaan olevan\nsuomalaisuuspolitiikan jumaloidun johtajan oli helppoa saada nuo\nisänmaallisesta innostuksesta hehkuvat nuorukaiset ryhtymään tähän\ntekoon, josta poikia ei pidäkään moittia, sillä heidän vaikuttimensa\nolivat ehdottomasti puhtaat. Moite on kohdistettava kokonaan heidän\nhoukuttelijaansa -- se sana on ankara, mutta tässä paikallaan --, jonka\nolisi tullut ajatella, minkälaisen, varmasti koko elämän kestävän\ntraagillisuuden uhriksi hän syöksi ainakin ne näistä nuorista miehistä,\njoilla todella oli puhdas sydän ja arka tunto, ja minkä siveellisen\nristiriidan kekäleen hän heitti nuorison keskuuteen, jakaen sen kahtia\nhetkellä, jolloin sen yksimielisyys oli sekä varma että valtiollisesti\nvaikuttava. Sitä ei voi selittää muuten kuin johtuneeksi vanhuuden\naiheuttamasta heikkoudesta. Mitä minuun tulee, herra kuvernööri, niin\nte varmaan olette jo keskustelumme kuluessa päässyt selville siitä,\netten minä ole sopiva enkä taipuvainen teidän auttajaksenne.\nPäinvastoin teen voitavani, mikäli se voi tapahtua laillisin keinoin,\nvastustaakseni nykyistä laittomuuspolitiikkaa. Rohkenenpa lopuksi,\nkoska olette puhutellut minua vanhana tuttavana, lausua syvän\nvalitteluni siitä, että juuri te, joka olitte kuin luotu isänmaallisen\nrintaman etumieheksi, olette asettunut sortajan...\n\nKuvernööri löi kämmenensä raskaasti läjähtäen pöytään ja nousi.\n\n-- Metsänhoitaja Suvanto, hän sanoi jäätävän virallisesti ja kylmästi,\n-- olette tosiaankin avomielisesti ilmaissut käsityksenne ja saatte\nitse vastata seurauksista. Olen tarkoittanut parastanne ja koettanut\nsuojella teitä. Sen jälkeen mitä nyt olen kuullut, se on mahdotonta\npaitsi siinä tapauksessa, että taivutte. Kehoitan teitä siihen vielä --\ntiedossani on asioita, jotka ehkä saisivat teidät toisiin ajatuksiin,\nmutta niitä en saa vielä sanoa. Uskokaa minua muuten. Hyvästi!\n\n\n6\n\nRehtori otti virkavapautta ja matkusti jonnekin etelään suorittamaan\ntärkeitä historiallisia tutkimuksia. Hän ei tietenkään aavistanut\noppilaiden kunnioittavan häntä erikoisesti sen tähden, että hän oli\nkaiken muun ohella kirjailija. Se oli Hannun ja mikäli hän oli\nsaattanut huomata myös toverien mielestä jotakin erikoisen hienoa,\nsellaista, jonka rinnalle ei voinut asettaa mitään virka-astetta tai\nmuita ansioita. Hannu oli yrittänyt lukea muuatta rehtorin kirjaa,\nmutta ei ollut päässyt viehättymään siihen, se kun oli uskonnollinen.\nSen hän kuitenkin oli huomannut, että rehtorilla oli kirjoittaessaan\nsitä ollut koko ajan mielessä myös isänmaa. Ja jokaisen sanan ja\nlauseen takaa näkyi hänen kirkastunut, syviin ajatuksiin vaipunut,\naatekangastuksien valaisema muotonsa.\n\nHeillä oli opettajana toinenkin kirjailija, historian ja suomenkielen\nlehtori, joka innostuneesti kerran oli selittänyt heille ylevää\nkäsitystään runoudesta. Pojat tiesivät hänen nuorena julkaisseen\nrunoja, joista yksi oli ollut melkein Maamme-laulun vertainen. Sitä\najatellessa pienen lehtorin hento, hiukan omituinen hahmo ikäänkuin\nverhoutui mytologiseen pilveen. Taas Hannu ajatteli ihaillen runoilijan\ntehtävän voittamatonta, ainutlaatuista suuruutta. Lehtorin sädekehä\nkirkastui myös siksi, että tiedettiin hänen olleen professori\nAhlqvistin -- \"Ahlqvist-vainaan\", kuten hän sanoi -- oppilas, vieläpä\nystävä. Se kuvasteli samalta kuin hän olisi ollut hyvä tuttava jonkun\nolympolaisen jumalan kanssa. Sydäntä vapisutti ajatellessa Helsingin\nsuuria oloja, kuinka siellä Suomen suurmiehet liikkuivat ihan elävinä\nja ilmissä ja alentuivat tavallisten kuolevaisten tuttaviksi. Ilmanko\nlehtori olikin kimpaantunut, kun tilattaessa suurmiesten rintakuvia\njuhlasaliin oli jätetty Ahlqvist-vainaa pois. Eivät olleet muka rahat\nriittäneet. Vai eivät! Lehtori ei uskonut tätä, vaan väitti mielessään\nAhlqvistin tulleen syrjäytetyksi siksi, ettei häntä eräillä tahoilla\ntahdottu tunnustaa Suomen suurmieheksi, koska hän muka oli tutkinut\nvain kieltä, joutunut arvostelemaan ankarasti Kiveä ja vastustamaan\nkiihkofennoja. Mutta tämä oli väärin -- ja omilla rahoillaan lehtori\nhankki saliin opettajansa rintakuvan ja asettui sen eteen toinen jalka\neteenpäin astuttuna, käsivarret ristissä, silmäillen uhmailevasti ja\nkeinuen uljaasti. Erkki oli tutkinut häntä ja väitti, että lehtori oli\nilmeisesti omasta mielestään väkevä mies. \"Katsokaa nyt, miten\nmiehekkäin, pitkin askelin hän kävelee levein päkiäisin kuin olisi\nkontio, ja miten hän kantaa kirjojaan: ei milloinkaan kourassaan, vaan\naina hyppysten näpistyksessä kuten vankat miehet tekevät. Hänellä on se\nilme, kun hän kulkee vartiovuorollaan, että 'vaikka olen pieni, niin\nminulla on voimaa enemmän kuin luulettekaan', että 'koetettaisiinpa'\".\nTästä Erkki johtui kuvittelemaan, miltä näyttäisi, jos esim. rehtori ja\nlehtori ottelisivat ranskalaista painia, ja irtautui näin varsinaisesta\nasiasta.\n\nRehtorin sijaiseksi tuli nuorenpuoleinen, vakavasti harkitsevan\nnäköinen, tyynesti ja vakuuttavasti puhuva pappi -- tämän koulun ja\nrehtorin entinen oppilas. Luettiin dogmatiikkaa, ja tämän kireiksi ja\naukottomiksi tehdyt pykälätkö lienevät herättäneet vastustuksen halua\nvai mikä -- Hannu alkoi tuntea niin suurta kyllästymistä ja epäuskoa,\nettä yhtäkkiä lakkasi viittaamasta ja ikäänkuin siirtyi koko opetuksen\nulkopuolelle. Hän tutki itseään eikä oikein päässyt selville, mikä\nhäntä vaivasi. Yksi oli selvää: hänellä ei ollut uskoa mihinkään. Oliko\nhänellä ollut sitä milloinkaan? Lapsena? Hän ei voinut sanoa siitä\nvarmaa, mutta epäili vahvasti, oliko tuollainen lapsen usko minkään\narvoista muulta kannalta kuin että se saattoi olla ja ehkä olikin\nvilpitöntä. Mutta oliko se aina todella sellaista? Lapset voivat olla\nsuuria teeskentelijöitä. Hannu tuli siihen johtopäätökseen, että\nnuorten uskonnollisuus syvenee todelliseksi vasta sellaisten kokemusten\njälkeen, jotka järkyttävät olemuksen ja osoittavat omien voimien\nriittämättömyyden. Oliko Hannulla ollut sellaisia kokemuksia? Hän\nkoetti kieltää, mutta omatunto kuiskasi, että oli: Hannu oli jo\nkamppaillut voiman kanssa, jonka mahti oli osoittautunut peloittavan\nsuureksi. Mutta sen sijaan, että olisi nöyrtynyt, tunnustanut voimiensa\nheikkouden ja turvautunut väkevämpäänsä, Hannu katkeroitui ja alkoi\nuhmailla, vaatien sydämessään kuin vääryyttä kärsinyt hyvitystä\nja kieltäen olevaisuuden ylimmän, järjellisen johdon. Kuinka\nnaurettavilta hänestä yhtäkkiä tuntuivatkaan kaikki kirkkohistorian\nkuvaamat oppiriidat -- kuin olisi lauma pähkähulluja kiistellyt\nmielettömyyksistään. Ja niitä sekä dogmatiikkaa, \"todistuksia Jumalan\nolemassaolosta\", kolminaisuusoppia ja jos mitä opetettiin vielä meidän\npäivinämme ihan vakavalla ilmeellä kuin tärkeääkin asiaa. Kuka ymmärsi,\nmitä järkeä oli Atanasiuksen tunnustuksessa? Käytännössä kristityillä\noli kolme jumalaa: Jumala, Jeesus ja Pyhä Henki, ja he saarnasivat\nsiitä, kuka ensimmäiseksi sattui mieleen tulemaan: miehet enemmän\nJumalasta, naiset Jeesuksesta. Mutta Jumala oli, jos oli, vain yksi,\neikä hänen rinnallaan ollut toista; Jeesus oli hurskas profeetta ja\nPyhä Henki Jumalan vaikutus ihmisessä. Se oli selvää ja kaikille\nymmärrettävää -- miksi ei sitä sitten näin opetettu? Mitä varten moinen\njärjenvastainen sekoitus, eriskummallinen dogmatiikka, joka juuri ajaa\nihmiset epäuskoon? Jumala on antanut ihmiselle järjen käytettäväksi\neikä nujerrettavaksi ja tukahdutettavaksi, ja näkee siis mielellään\nihmisen ponnistelevan omatahtoisesti sen avulla salaisuuksien perille.\n\nNäin Hannu uhmaili ja kapinoitsi sielussaan, joskus joutuen toveriensa\nkanssa kiivaisiin väittelyihin. Hän julisti kirkkojen käyvän sitä\ntyhjemmiksi, kuta valistuneemmiksi ihmiset tulevat ja kuta rohkeammin\nja ennakkoluulottomammin he käyttävät järkeänsä. \"Vallanhimoiset ja\ntaikauskoiset papit keksineet koko jutun ihmisten peloittamiseksi,\njotta voisivat heitä paremmin hallita ja nylkeä!\" hän sanoi\nkiistellessään Erkin kanssa, joka päinvastoin kuin Hannu oli odottanut\nosoittautui araksi ja haluttomaksi puhumaan näistä asioista. \"En\nymmärrä niitä\", hän sanoi, \"ja anna sinäkin niiden olla. Muista\nrehtoria tai Alfred-setää, minkä näköisiä he ovat saarnatessaan, niin\neiköhän rupea mieleesi kangastamaan, että tokko nuo äijät sentään\nlienevät ihan turhalla asialla, kun pauhaavat noin syvältä ja\ntuohtuneina. Kyllä ne ovat tulleet vakuutetuiksi jostakin, joka on\nmeille kokematonta ja tuntematonta. Se vain varo, ettet anna tätien\naavistaakaan nykyistä viisauttasi\".\n\nSitä hyvää neuvoa Hannu ei malttanut totella, sillä pakkotilanne --\ntädin määräys, että oli eräänä sunnuntaina mentävä kirkkoon -- vei\nväkisin ristiriitaan. Hannu ei tahtonut enää mennä \"siihen paikkaan\" ja\nsanoi sen Olga-tädille suoraan, kun ei välittänyt valehdella\nturvautumalla verukkeisiin. Hän näki kyllä Erkin iskevän varoittavasti\nsilmää ja Hellin tekevän suhdittavia ilmeitä, mutta sanoi kuitenkin,\nkoska oli pahalla, uhmailevalla päällä. Silmänräpäystä myöhemmin hän\nkatui. \"Herra Jumala!\" parahti täti tyrmistyneenä, valahtaen kalpeaksi\n-- \"onko sinusta tullut friitänkkari!\" Hän katsoi Hannuun kuin\nvieraaseen, peloittavaan olentoon ja kysyi sitten: \"Mitä sanoo äitisi,\nkun saa tietää tämän?\" Sitten hän alkoi itkeä ja Hannun sydäntä viilsi\nhänen nähdessään suurten kyyneleiden valuvan tädin ryppyisiä poskia\npitkin. Aina-täti tuli avuksi sanoen, \"ettei Hannu ole sellaista\ntarkoittanut\", ja vei sisarensa pois. Mutta Helli tuli poikain jäljessä\nheidän huoneeseensa ja sätti siellä kiivaasti Hannua. \"Mikä luulet\nolevasi, kun käyttäydyt tuolla tavalla, ja mistä olet saanut mokomia\najatuksia! Niinkuin et tietäisi viisaampien miesten kuin sinusta\ntuleekaan koetelleen niihin asioihin terävyyttään ja luopuneen\nyrityksistään -- mokoma uskonpuhdistaja! Katsokin, että saat tädin\nrauhoitetuksi!\"\n\nHelli oli kaunis toruessaan posket hehkuen ja silmät säkenöiden. Mutta\nHannu sanoi:\n\n-- Omatuntoni on kapinassa sitä vastaan, mitä kirkossa saarnataan, ja\ntuomitsee minut teeskentelijäksi, jos esiinnyn niin, että minun\nluullaan uskovan vilpittömästi ja kuuliaisesti. Minun täytyy siis pysyä\npoissa kirkosta.\n\n-- Lyhyttäpä viisautesi onkin! vastasi Helli. -- Jos olet joutunut\nepäilyksiin -- ja kukapa voi kerskata uskostaan --, niin ei suinkaan\nkirkko sen vuoksi sinulta oviansa sulje. Päinvastoin se juuri silloin\nkutsuu sinua kuulemaan sanomaansa ja omistamaan siitä sen totuuden,\nmikä siinä varmaan piilee kaikkien ihmislisien alla. Kirkko on paljon\nvapaamielisempi ja suvaitsevaisempi kuin sinä, joka kehtaat mennä\njärkyttämään vanhan tätisi sielunrauhaa. Etkö ymmärrä, että tämä on\nhänelle niinkuin äidillekin elämän vakavin ja syvin asia?\n\n-- Noo, lopettakaa nyt jo -- muuten vielä tappelette, puuttui väliin\nErkki, joka oli syrjästä kuunnellut Hellin ripitystä. -- En ole\ntiennytkään, hän jatkoi, -- että Helli on noin tomera teologi. Tuskinpa\ntäti tästä sentään kovin pahoin haavoittui, sillä ei hänen nahkansa,\nmikäli eukkoa tunnen, niin ohutta ole, että näin pieni pisto sitä\nläpäisee. Mennään nyt vain kirkkoon -- kestäähän tuota pahemmassakin\npaikassa sen aikaa --, ja sieltä palattua Hannu kertoo kiltisti saarnan\nsisällyksen ja ottaa nöyrästi vastaan tädin teologian ja nuhdesaarnan,\nja niin on taas tässä puulaakissa kaikki hyvin.\n\nTämä asia oli Hannulle kokonaisuudessaan uusi, ja hän tunsi olonsa\ntuskaiseksi ja vaikeaksi ajatellessaan sitä. Niin, hän totesi\npelkäävänsä jotakin suurta, salaperäistä mahtia, ja katui\najattelemattomia sanojaan. Yleensä hän oli viime aikoina säikähtäen\ntodennut joutuvansa yhä useammin vastarintaan siihen nähden, miten\nyleisesti ajateltiin -- semmoisissakin asioissa että ihan pöyristytti.\nTähän saakka hän oli kulkenut virran mukana ajattelematta sitä -- nyt\nhän tuon tuostakin pysähtyi, katsoi ympärilleen ja ikäänkuin tutkien\nammensi vettä, jossa ui. Mitä se oli, minne hän oli menossa? Elämä sai\ntältäkin pohjalta uuden sävyn, mutta Hannu ei voinut sanoa siitä juuri\nilahtuvansa. Päinvastoin hän joskus tunsi mielessään kaihoisan\nvälähdyksen ajatellessaan sitä lapsenomaisen tiedottomuuden rauhaa,\njonka ymmärsi menettäneensä ainaiseksi. Ja kummastuneena hän nyt\nikäänkuin ensimmäisen kerran uutena asiana totesi, että vanhemmat\nihmiset, ainakin äiti ja tädit, mahdollisesti isäkin, rehtori, ehkä\nmoni muukin opettajista olivat tässä asiassa -- ainakin mikäli näytti\n-- epäilyksistä vapaan uskon kannalla, kirkon turvallisessa hoidossa,\nkulkien tarkoin kartoitettua oikean opin tietä. Tuo \"oikea oppi\"\nvälähti Hannun mielessä erikoisen selvästi siksi, että Olga-täti\nusein alleviivasi sitä. Ei voinut näet tulla autuaaksi, ellei\nomistanut \"oikeaa kristillistä oppia\", joka taas oli selvimmin ja\nymmärrettävimmin esitettynä tohtori Martti Lutherin Katkismuksessa. Se\noli tädin varma vakaumus, jota ei mikään voinut järkyttää. Täti arveli\nniinkin, että oli oikeastaan sama, minkälainen pappi itse oli: riitti,\nkun hän kykeni neuvomaan oikean opin tien. Hannu ymmärsi nuoren polven\nolevan toisella, vapautuneemmalla kannalla, jolta ei voinut enää\nmilloinkaan palata aikaisempaan, taaksepäin. Ainoa tie siitä johti\neteenpäin, mutta mihin silloin tultaisiin, sitä Hannu ei rohjennut\nkuvitellakaan, koska jo silmänräpäykseksi mieleen välähtävät näköalat\nnäyttivät uutuudessaan ja outoudessaan peloittavilta. Pohtiessaan näitä\nasioita Hannu näki aina mielessään rehtorin vakavan, surullisen katseen\nja tunsi kovia tunnonvaivoja. Hän ymmärsi, että jos rehtori olisi ollut\nhoitamassa opetusta, hänen ei olisi ollut niinkään helppoa lakata\nviittaamasta, kieltäytyä vastaamasta ja siirtyä koko opetuksen\nulkopuolelle. Rehtori olisi heti kutsunut Hannun kansliaansa tai\nkotiinsa kahdenkeskiseen keskusteluun, tutkinut tarkoin, mistä tämä\ntällainen uppiniskaisuus johtui, ja koettanut lempeällä, isällisellä\npuheella saada hänet huomaamaan menneensä luulotellun vakaumuksen\nvuoksi harhaan. Ja vaikka ei olisi saanut Hannulta minkäänlaista\nparannuksen lupausta, rehtori olisi päästänyt hänet tällä kerralla\nilman rangaistusta, sanoen muistavansa häntä rukouksissaan. Sitä Hannu\npelkäsi kuvitellessaan, miten rehtori olisi menetellyt. Rehtori\ntodellakin rukoili -- julkisesti, kaikkien kuullen, koulun tai\nkansalaisjuhlissa, joihin oli pyydetty puhumaan, palavasti, sydämeen\nkoskevasti, asettaen täyden luottamuksen siihen kaikkivoipaan mahtiin,\njota sanoi Jumalaksi ja Isäksi. Hän teki sen niin, että se ilmeisesti\njärkytti ja kuohutti kuulijoita, että Hannu tunsi jollakin tavalla\nhätääntyvänsä. Mutta entäpä kun rehtori ottaisi yksinäisissä\nkammiorukouksissaan hänet erikoiseksi voiton kohteeksi otellessaan\nJumalansa kanssa Israelinpainia? Rehtori silloin puolustaisi häntä\nJumalan edessä, joka osoittelisi kaikki hänen salaisimmatkin syntinsä\n-- sen petoksen, sen valheen, sen halpamaisuuden... Hannu karahti\ntulipunaiseksi ja kauhun värinä tunnossaan selvästi näki, kuinka\nJumalan sormi siinä silmänräpäyksessä todella painui kuin tulinen rauta\njokaiseen rakastettuun, suojeltuun, salassa vaalittuun ja keinuteltuun\nhelmasyntiin. Olevaisuuden pohjalta, avaruuden perimmän portin takaa,\naluttomuudesta ja loputtomuudesta, sielun mystillisimmästä syvyydestä\nvärähtämättä, läpitunkevan totisesti ja kaikkinäkevästi tuijottava\nJumalan katse! -- minne pakenen Sinun edestäsi -- kuka kätkee minut\ntotuudeltasi? Niin saattoi joskus yön pimeydessä Hannun sieluntaistelu\nmuodostua tulikirjaimin piirretyksi, kauhunsekaiseksi kysymykseksi.\n\nMutta vaikka vanha rehtori olisi menetellyt näin, ei Hannu voinut\nvälttyä siltä teholta, joka piili hänen uuden opettajansa\ntoisenlaisessa mutta silti viisaassa suhtautumisessa. Nuoren papin\nlevollinen, paljon näkevä katse lepäsi hänessä usein, ja Hannu tunsi\nhäveten paljastuvansa sen edessä sielunsa syvimpiä sopukoita myöten.\nMutta lisäksi opettaja joskus, aiheen salliessa, viivähti nuoruuden\nuhman tunteissa ja osoitti, ettei niitä pidä tuomita, vaan ymmärtää. Ne\novat etsivän, taisteluun käyneen sielun ilmauksia, johtuneita\nehdottoman selvyyden vaatimuksesta, joka on ominaista juuri\nnuoruudelle, henkemme aatteellisen tinkimättömyyden korkeimmalle\nvaiheelle. Onnellista, ylevää aikaa se, jolloin vaatimuksia ja\nkannanottoja ei lievennetä pelkurimaisilla laskelmilla eikä\ntinkimisillä kuten myöhemmin, persoonallisuuden ollessa jo särkynyt ja\najelehtiessa elämän tuulissa.\n\n\n7\n\nKevät kului pitemmälle; tuli pitkäperjantai heittäen murheen varjon\nkoko olevaisuuteen, tuli pääsiäisaamun ylösnouseva kirkkaus, tulivat\nsumuiset lumen sulamissäät ja kuulaat aamut, jolloin yöpakkanen vielä\nkiristi ja kevensi ilmaa. Erkillä oli tekeillä jotakin, jota hän\nsalaili Hannulta, ja Helli tuskitteli koulunsa takia, joka ei luvannut\nviedä häntä riittävän nopeasti itsenäisen elämän vapauteen. Ainoa, joka\nei hätäillyt, oli Hannu, sillä hänellä oli päämääränsä selvänä: hän\ntahtoi päästä ylioppilaaksi ja lähteä yliopistoon.\n\nErkki oli lukemattomista hyvistä päätöksistä huolimatta taas\nlaiminlyönyt lukunsa ja tiesi jäävänsä luokalle. Se oli tosiasia, josta\nei päässyt. Mutta kun häntä toisaalta vaivasi kiire elämäntaisteluun ja\nhän laski vuosia, jotka mahdollisesti vielä tarvittaisiin ennenkuin hän\ntulisi ylioppilaaksi, hänet valtasi epätoivo. Ei mitenkään! Hän ei\nmalttaisi istua täällä tätien kamarissa niin kauan ja kuluttaa isän\nrahoja. Ja jos hän joskus saisi valkolakin, niin mistä varat opiskelua\nvarten Helsinkiin? Ne mitkä liikenivät kotoa riittivät hädintuskin\nHannulle ja Hellille, joiden oli oikeus saada ne, koska olivat\nahkerampia. Erkki tahtoi helpottaa isän taakkaa, lähteä maailmalle\nansaitsemaan itse leipäänsä, ja siitä tämä salaperäinen kirjoittelu\njonnekin etelään ja Erkin välttelevät vastaukset:\n\n-- Älä kysy. Kyllä saat pian tietää -- nyt en voi sanoa mitään.\n\nHän katseli veljeensä kirkkain silmin, muodollaan hymyilevä mutta silti\nvakava ilme. Hannu hätäili:\n\n-- Älä vain heitä lukujasi. Valmistakaamme läksyt yhdessä. Sinullahan\non terävämpi pää kuin minulla, niin että osaat helposti kaikkea, kun\nvain tahdot.\n\n-- Anna olla, tuumi Erkki, -- ei minusta ole lukumieheksi. Kuulehan\ntätä, jota soitettiin viime koulukonsertissa.\n\nErkki otti hanurin ja alkoi tapailla säveltä, joka oli jäänyt soimaan\nhänen tajuntaansa ja pyrki ilmoille. Nuo orkesterin koulukonsertit\nolivat poikain elämässä kuin kosteikkoja erämaassa. Varsinkin Erkki\nsuorastaan janosi niitä ja istui silmät kosteina ja palavina\nhievahtamatta koko illan, painaen sieluunsa joka sävelen, jotta saisi\nniitä sitten jälkeenpäin yksikseen laulella ja soinnutella, iloita\nniiden kanssa mutta vielä enemmän itkeä, niinkuin Erkki enimmäkseen\nteki musiikin ääressä, sielussa kaikumassa jokin pieni mollisävelen\nkäänne kuin linnun koito viserrys. Hannu ymmärsi häntä ja oli hänen\nväsymätön kuulijansa, pyytäen soittamaan milloin sitä milloin tätä tai\nlausumaan jotakin runoa, sitä, jossa oli \"sellainen\" kohta. Kerran\nErkki lausui Hannulle aivan tuntemattomia runoja, pieniä, vaatimattomia\nsäkeistöjä, joiden soinnut eivät aina kuulustaneet sattuvan ihan\npaikalleen. Mutta miten olikaan, niistä alkoi kuvastua Hannulle tuttu\nja rakas maailma: jäkäläkankaiden unettava hiljaisuus, aavojen soiden\nrannattomuus, jonka yllä ruikuttaa vikla tai raiuttaa torveansa kurki,\njärvenselän kimallus, kaakkurien valitus mustan suolammen pinnalla,\ntukkilautan hidas kulku, vorokin natina ponttuulta, tukkilaisten\nloilotus, kosken pauhu ja ruuhkan purkautuminen, kun se lähtee menemään\njymisten kuin ukkonen. Ne olivat Erkin omia runoja, jotka hän pitkän\nhoukuttelun jäljestä ujostellen suostui näyttämään veljelleen. Hannun\nsydän melkein pysähtyi hänen lukiessaan niitä ja todetessaan, että\ntässä olivat nyt sanoina ja sakeina ne soinnut ja kuvat, jotka asuivat\nhänenkin mielessään, mutta joita hän tavoitteli turhaan, milloinkaan\nsaamatta niitä kiinni. Erkki, onnen kultapoika! hän ajatteli\npyytäessään saada pitää tuon pienen sinikantisen vihon voidakseen lukea\nrunot tarkemmin, ja hajamielisesti kysyessään, oliko Erkillä niitä ehkä\nenemmänkin.\n\nErkki kielsi, mutta Hannu aavisti, ettei hän puhunut totta. Jossakin\ntuolla lukitun laatikon syvimmässä kätkössä olivat ne runot, joiden\nkohteena ei ollut kotiseutu vaan nuori tyttö. Hannun mieltä poltti\najatus, että Erkki oli ehkä löytänyt juuri ne sanat ja kuvat, jotka\ntässä olivat paikallaan, mutta joita hän oli turhaan hakenut -- ne\nkuvat, jotka välähtelivät näköpiirissä kuin valkeat linnut sinisen\npilven alla, kuitenkaan suostumatta muuttumaan runoksi. Hän tunsi\nviiltävästi, kuinka tuossa asiassa -- nuoressa tytössä, häneen\nkohdistuvissa polttavissa tunteissa ja niiden ilmaisemisessa\nsykähdyttävin runokuvin -- asui juovuttava kauneushurma. Milloinkaan\nhän ei tulisi kykenemään siihen, sillä häneltä puuttui sellaiseen\ntarvittava välittömyyden kyky; ne olivat asioita, joita ei voinut\nsaavuttaa sillä, mikä oli Hannun vahvin puoli: uuraalla sitkeällä\ntyöllä.\n\nMyös Helli oli levoton; hänessä oli jonkin verran Erkin luonnetta --\nkaipausta maailmalle kokemaan omintakeista, vastuunalaista elämää. Hän\nei malttanut enää ajatella ylioppilastutkintoa, sillä sen saaminen\nveisi useita vuosia, sen silti vielä tekemättä päteväksi juuri\nmihinkään; täytyisi jatkaa lukujaan edelleen. Mutta menemällä\nseminaariin valmistuisi opettajaksi samassa ajassa kuin ylioppilaaksi\nja saisi hakea virkaa heti. Helli innostui ajatukseen ja neuvotteli\nOlga-tädin kanssa, joka piti tuumaa viisaana. Siitä kirjoitettiin\nkotiin ja puheltiin alituiseen; päätökseksi tuli, että hakemuspaperit\ntoimitettaisiin perille heti ilmoitettuun aikaan.\n\nAinoa, joka ei puuttunut asiaan, oli Hannu. Kuunnellen toisten\nkeskusteluja hän istui vaiti, mikä ei herättänyt erikoisempaa\nhuomiota, se kun oli yleensäkin hänen tapansa, ja tunsi omituista\nmustasukkaisuutta ja haluttomuutta. Helli oli ikäänkuin turvassa\nasuessaan kotona tai täällä tätien luona -- vähän niinkuin säilyssä\nsellaisia henkilöitä varten, joille hän kuului -- Hannu ei tahtonut\nsanoa tarkemmin, keitä nämä henkilöt sitten olivat --, mutta kun hän\njoutuisi vieraaseen kaupunkiin ja outojen ihmisten pariin, hän olisi\nsamalla turvan ulkopuolella, alttiina kaikenlaisille vaaroille ja\nlähentelyille. Helli ei itse tuntunut pelkäävän sitä -- hänen silmänsä\nsädehtivät ja poskensa punoittivat hänen puhuessaan tuossa menostaan\nseminaariin ensi elokuussa... Hyväinen aika, niin lähelläkö asia oli --\nnyt oli jo huhtikuun loppu käsissä. Hannusta tuntui yhtäkkiä, että se,\nmikä oli ollut hänen ympärillään tähän saakka eheätä ja varmaa, alkaisi\npian järkkyä ja hajota, kunnes lopuksi olisi jäljellä vain hän yksin --\nhän siksi, ettei osannut suunnitella eikä haaveilla mitään, ei kyennyt\nmuuhun kuin tekemään tätä koulutyötänsä totuttuun tahtiin aamusta\niltaan. Hän tunsi olevansa asetettu kulkemaan tätä tietä tulevaisuutta\nkohti, jonka laadusta hänellä ei ollut tarkempia mielikuvia ja jota hän\nei uskonut voivansa erikoisemmin itse säädellä. Hänen täytyi vain\nnuhertaa hiljaiseen tapaansa ja tyytyä siihen,että Erkki meni ja että\nHelli meni -- katosivat molemmat ehkä lopullisesti hänen elämästään,\nniin ettei hänelle jäänyt heistä muuta kuin muisto. Se oli oleva uusi\nkärsimys kaiken entisen lisäksi, mikä hiljaa aina joltakin taholta\nkalvoi Hannun mieltä. Hannu oli saanut kevään kuluessa kokemuksen, joka\noli järkyttänyt häntä ja tehnyt hänet syvästi onnettomaksi. Hän tiesi\nvanhastaan, ettei juuri nauttinut toveriensa suosiota, mutta niin\nheidän hylkäämäkseen hän ei sentään ollut tuntenut itseään kuin näinä\nviikkoina: ilmestyi hän toveriensa seuraan milloin hyvänsä, niin hetken\nperästä hänen ympärillään vallitsi täysi tyhjyys -- kaikki olivat\nkääntäneet hänelle selkänsä. Aluksi hän tyytyi siihen nöyrästi luullen\nsen johtuvan siitä samasta vanhasta seikasta, että hänen olemuksensa\noli varmaan jollakin hänelle itselleen tuntemattomalla tavalla\nmuille vastenmielinen, mutta sitten tuo hylkiminen kävi niin\nmielenosoitukselliseksi ja töykeäksi, että hän ymmärsi sen täytyvän\naiheutua vielä jostakin lisäsyystä. Mutta mikä tämä saattoi olla, sitä\nhän ei voinut ymmärtää. Ollen liian ylpeä kysymään sitä Hannu piiloutui\nkokonaan kuoreensa ja eleli yksinäisyydessä, ripittäytymättä kellekään.\nAsia olisi mahdollisesti jäänyt ainaisesti arvoitukseksi, ellei Erkki\nolisi tullut eräänä lauantaina konventista hyvin myöhään ja alkanut\nähkien ja itsekseen sadatellen hautoa kasvojaan kylmällä vedellä.\nHannu, joka oli lakannut käymästä konventissa, heräsi ja kysyi\nsäikähtyneenä, oliko Erkki sairas.\n\n-- En ole, vastasi tämä, -- sulattelen tässä vähän huuliani, joihin se\nkirottu Kinnusen Matti sai ulotetuksi nyrkkinsä. Eihän se muuten\nmitään, mutta mitä sanovat tädit huomenna, kun minulla on neekerin\nhuulet.\n\n-- Tappelitte ja otit selkääsi?\n\n-- Niin teimme, ja selkääni sain tämän verran, mutta velkapuolelle en\njäänyt. Luullakseni ei herra Kinnunen tule näkemään valoa muutamaan\npäivään ja nenä tokko tuo tuntenee sen paremmin hyvää kuin huonoakaan\nhajua viikkokausiin.\n\n-- Kumpi aloitti?\n\n-- Näin sen silmistä, kun se tuli lähelle, että nyt se lyö, ja sijoitin\nsiis iskua odottamatta rystyseni tieteellisellä tarkkuudella sen\nsilmäin väliin. Eikä se olisi saanut osumaan minuun ollenkaan, elleivät\nmammanpojat olisi tullessaan väliin hankkineet sille huomaamattani\nhyvää vuoroa. Toiset toki olivat järkeviä ja tempasivat siltä pois\nnyrkkiraudan, jolla se kyllä olisi lyönyt käsivarteni piloille.\n\n-- Miksi tappelitte?\n\n-- Leukaili siinä joutavia, niin että minun täytyi kysyä, vastasiko hän\nsanoistaan.\n\n-- Mitä leukaili?\n\nHannu nousi istumaan vuoteessaan, sillä Erkin välttelevästä\näänensävystä hänellä heräsi aavistus, että tuo \"leukailu\" oli koskenut\nhäntä. Hän sanoi tiukasti:\n\n-- Kuule, Erkki, tahdon tietää tarkoin koko asian.\n\nErkki pyyhiskeli kasvojaan, paineli huuliaan ja vastasi haluttomasti:\n\n-- Ei se mitään tärkeää ollut -- Kinnusen Matin tavallista ilkeyttä\nvain. Väitti sinun uhanneen kannella latinan lehtorille, että pojat\nhakevat opettajahuoneen uunista tai paperikorista latinankirjoitusten\nkonseptit ja kääntävät ne valmiiksi jo ennen kokeita.\n\nKoko juttu valkeni Hannulle äkkiä selväksi kuin päivä. Hän kysyi\nErkiltä:\n\n-- Uskotko minun uhanneen sellaista?\n\n-- Enpä tietenkään, vastasi Erkki, -- enhän muuten tässä huuliani\nhautelisi.\n\nHannu ojensi hänelle kätensä.\n\n-- Kuule, kun selitän asian.\n\nJo pari kuukautta sitten hänen huomiotansa oli herättänyt se, että\nluokan huonoimmat latinan kääntäjät alkoivat kokeissa saada parhaita\nnumeroita. Hän mainitsi siitä ihmetellen jollekin toverilleen ja sai\nsilloin tietää, että nuo pojat menivät niihin aikoihin, jolloin\nlatinankirjoitukset tavallisesti pidettiin, illalla tutkimaan\nopettajahuoneen paperikoria ja uuneja. Kun lehtori käytti\nmonistuskonetta, noista mainituista paikoista useimmiten löytyi jokin\nliian musta tai muuten tahrautunut vedos, joka sitten kiireesti\nkäännätettiin jollakin latinantaiturilla. Sitten oli turvallista mennä\nkokeisiin. Lehtorin vanhuudesta ja alkaneesta tylsistymisestä kai\njohtui, ettei hän itse tullut epäilleeksi entisten naulapääoppilaiden\näkillisen etevyyden syytä. Kuultuaan asian Hannu oli ällistyneenä\nsanonut: \"Saisipa ukko tietää petoksenne, saattaisitte joutua laskemaan\nkarsserin ikkunanruutuja\". Enempää Hannu ei ollut sanonut eikä ollut\npuuttunut asiaan millään tavalla. Hän oli päinvastoin koettanut unohtaa\nsitä, sillä vanhan lehtorin pettäminen oli tuntunut hänestä\nhalpamaiselta; lisäksi häntä harmitti se, että oli joutunut tietämään\nsiitä, sillä nyt hän tunsi tavallaan olevansa myötäsyyllinen. Hannu ei\nollut tähän saakka ymmärtänyt harkita lunttausta eikä muuta\nkouluvilppiä sen vakavammalta kannalta kuin muutkaan toverinsa; hän ei\nollut itse luntannut, mutta oli kyllä avustanut jotakin hätääntynyttä\ntoveriansa kuiskaamalla ja muutenkin, jos oli voinut. Mutta nyt tämä\nerikoistapaus tuntui hänestä rumalta -- miksi, sitä hän ei varmaan\ntiennyt -- ehkä vanhan lehtorin säälittävän avuttomuuden vuoksi. Nuo\nhänen sanansa olivat tulleet konseptinvarkaiden tietoon ja siitä oli\nsaanut alkunsa Hannuun kohdistunut saarto. Se oli sama ryhmä, joka\nvastusti Hannua kaikessa muussakin ja oli tehnyt hänen osanottonsa\nkonventin elämään katkeraksi ja nöyryyttäväksi. Hannun sielussa\nleimahti viha hänen ajatellessaan tätä.\n\nErkki oli tapellut hänen kunniansa puolesta. Heidän välillään ei\nkäytetty turhaa sydämellisyyttä, mutta nyt Hannu nousi ja istahti\nveljensä vuoteen reunalle. \"Olet mies, Erkki\", hän sanoi; \"minä en\nolisi kyennyt sellaiseen -- olen pelkuri\". -- \"Mitä turhia!\", vastasi\nErkki, \"eihän tämä ole asia eikä mikään. Olen aina inhonnut sitä\nlurjusta ja odottanut, milloin saisin muurata hänen ilkeät silmänsä\numpeen. Harvoin olen tapellut niin välittömällä antaumuksen\nväräjöinnillä -- puhuakseni uudenaikaisesti -- kuin nyt. Mutta jos\ntahdot osoittaa kiitollisuuttasi, niin kastelehan uudelleen tämä haude.\nEnemmän kuin kymmentä Kinnusen Mattia pelkään näet meidän kilttejä\ntätejämme, jotka eivät ollenkaan voi käsittää, miksi miesten yleensä\ntarvitsee tapella. Ja minä kun en voi kuvitellakaan, miten meidän\nlyseostamme voisi selvitä tappelematta\".\n\nHannu ei muuttanut käytöstänsä, ei kajonnut sanallakaan koko asiaan\neikä hakenut toveriensa seuraa. Mutta ne toverit, jotka eivät olleet\nosallisia petokseen, olivat nyt saaneet silmänsä auki ja tulivat\nrehellisesti valittamaan menettelyänsä Hannulle. Ja silloin tämä näki\nheidän silmistään sen tuikkeen, jota hän aina oli kaivannut: ystävyyden\nlämmön, joka sulatti hänen sydämensä roudan. Kuinka onnelliseksi Hannu\ntunsikaan olonsa noina sekunteina, jolloin salassa ihaillun ja\nrakastetun toverin silmistä tuikahti häntä kohtaan ystävyyden kaunis,\nlämmin kimmellys. Sen ainainen omistaminen, kulku sen seurassa elämän\nportaalta toiselle, sen suoma turvallisuudentunto sydämessä -- kuinka\nihana asia mahtoikaan olla ystävyys. Hannu jopa iloitsi, että hänen\nkohdalleen oli sattunut tällainen tapaus, koska ilman sitä hän tuskin\nolisi päässyt kokemaan alati hartaasti janoamaansa ystävyyden onnea.\n\nJa sitten jo tulikin täysi kevät, vappu ja kummallinen aistien viemaus\nja sydämen herkkyys. Silloille ilmestyi omituisia kevätperhosia,\n\"potnapekkoja\", joita pikkupojat kokosivat tulitikkulaatikkoihin ja\ntoivat kouluun. Eräänä päivänä Suurkoski ja joki laskivat jäänsä.\nIsoina teleinä niitä tuli kaikkia kolmea väylää myöten, joiden\nkapeimpiin ja kivisimpiin kohtiin syntyi ruuhka. Saapuessaan siihen\nteli pysähtyi, kunnes virran painosta kääntyi syrjälleen, vilahdutti\nsinertävää valkeuttaan ja upposi. Ruskea tulvavesi nousi rannoille ja\nalkoi uhkaavana hyökynä rynnätä laittomia väyliä, nousi yhä, kunnes\njääpato murtui ja lähti jymisten vyörymään alas, pian hajoten\nmiljooniksi heliseviksi kristalleiksi. Mikään ei jaksanut sitoa kosken\nvettä, vaan kuta korkeampi pato, sitä korkeampi veden nousu, kunnes se\nlopuksi rikkoi esteen tai raivasi uuden tien.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\n1\n\nKesätie Suvantoon, lasten kotiin virran rannalla, oli pitempi kuin\ntalvitie, maantie kun näet kiersi kaukaa Kotijärven yläpuolitse, jossa\noli mentävä joen poikki lautalla. Siinä ylimenopaikassa Hannu totesi,\nettä tulva oli korkea ja kevät myöhäinen. Satoi hiljaa, tuuli oli\nkylmä, rukiinlaiho viluisen näköinen ja koivut tuskin hiirenkorvalla.\nHe ajoivat vaiti lakeata jäkäläkangasta, sitä samaa, joka ulottui\nkotiin saakka ja ohikin, ja tunsivat taas tuttua jännitystä ja hyvää\noloa. Siksi he varmaan olivat vaiti, jokainen vaipuneena omiin\nmietteisiinsä tai etsien katseellaan jotakin, joka oli hänelle\nerikoisen tuttua. Nyt jo vilahteli silloin tällöin vasemmalta kädeltä\njärvi. Tuolla rannalla, melkein veden rajassa, kulki mutkitellen vanha\nkirkkotie, se, jota oli käytetty ammoin sitten, ennen kuin tätä\nvarsinaista maantietä oli. Kuumina kesäpäivinä sitä oli rattoisa\nkulkea, sillä se oli yhä ruohottumaton, havuneulasten peittämä, sileä,\nleppien ja paatsamain hauskasti varjostama. Kävellessä sitä tuntui kuin\nolisi herännyt unesta jotakin vanhaa, jota ei saanut räikeällä eikä\nsopimattomalla puheella häiritä ja joka katseli leppoisasti ja\nystävällisesti. Hannu rakasti vanhaa tietä sen rauhan, yksinäisyyden ja\nyllättävien, kodikkaiden mutkien vuoksi. Uudet maantiet olivat\nkuolettavan ikäviä siksi, että ne olivat liian leveitä ja suoria: oli\naivan epätoivoista lähteä huonolla hevosella katkaisemaan penikulman\npituista oilinkia. Mutta hauskoina mutkina kiertelevä vanha maantie oli\nkodikas ja joka käänteessään yllättävä, innostaen hevosen kiireempään\nkulkuun.\n\nKuinka hitaasti matka sujui: paatuneella kyytikonilla ei ollut menon\nhalua minnekään päin. Se siirteli jalkojaan järkähtämättömän laiskasti,\nvälittämättä kyytipojan hoputteluista. Hannu vilkaisi vieressään\nistuvaan Helliin ja huomasi kostean, raittiin ilman nostaneen hänen\nposkilleen pehmeätä, tummaa, samettimaista punaa. Helli tuijotti\neteensä mietteissään. Takana istuva Erkki oli alkanut vihellellä\njotakin uusista merimieslauluistaan. Hannu ei uskaltanut aloittaa\npuhetta, vaan vaipui jälleen loppumattoman kankaan tarkasteluun.\nKaukana vilahti muutamia poroja; nyt ne lähtivät keinuvaan, nopeaan\njuoksuunsa; eivät olleet vielä painuneet varsinaisiin kesäerämaihinsa.\nKuului pikkulinnun arkaa viserrystä. Niitä Hannu oli aina ihmetellen\nkatsonut ja kuunnellut -- näitä Peräpohjolan alakuloisten kankaiden,\nsurullisten kuusimetsien ja itkevien suo-aapojen orpoja, arasti\nkuiskaavia asukkaita, joiden pikku pesän huomaa säikähtäen suomattaan\nlaelta juuri kun on ollut polkaisemaisillaan sen olemattomiin. Kuinka\nne hätäilevät siinä ympärillä nuo pikku vanhemmat, katsellen ja\nhuudellen nuhtelevasti.\n\nSiinä oli jo Rauhala, harmaaparran nimismiehen asunto, jossa vallitsi\nnimensä mukainen henki. Mutta ei nyt nimismies-setä enää viihtynyt\ntoimessaan, vaan aprikoitsi, miten saisi järjestetyksi eronsa ja\neläkkeensä. Kuvernööriltä ja kruununvoudilta tuli alituiseen sellaisia\nkäskyjä, ettei niitä ensimmäisellä lukemisella edes tajunnutkaan. Sitä\nolisi aina pitänyt ajaa täytäntöön, minkä maan parhaat miehet olivat\njulistaneet laittomuudeksi. Ja sen verran Konrad-setä itsekin ymmärsi,\nettä laittomuutta se oli. Ja hän kun oli aina pitänyt kunnia-asianaan\nolla täällä lain vartiana.\n\nTuossa oli käräjätupa, autio aina muulloin paitsi tuomarin saapuessa\nkäräjiä pitämään. Se oli hiukan kammottava paikka: siellä piti\nkummitteleman. Kai väärät valat värjöttivät sen harjalla öisin kuin\nkorpit -- jotakin sellaista siellä olivat kulkijat nähneet -- tai ennen\nmuinoin mestattujen henget, sekä syylliset että syyttömät,\nviimeksimainitut kaikerrellen tuossa rantakivillä ja itkien pyytäessään\noikeutta. Mutta jos oli kerran vanhaan aikaan tullut väärin tuomituksi\nja menettänyt henkensä, niin miten sitä oli mahdollista sitten korjata?\nEi mitenkään. Vääryys oli voittanut ikuisiksi ajoiksi. Jumala yksin\ntietää, miten Hän korjaa asiat siellä toisessa olevaisuudessa --\nihmiset eivät näytä siihen oikein uskovan, koska usein puhuvat\nviattomina kuolleiden tai murhattujen kummitteluista.\n\nJo saavuttiin kirkkoaukealle. Siinä oli vanha paanukattoinen,\npunamullalla maalattu, Kustaa III:n aikuinen puukirkko. Hannu ei\nosannut sanoa, mitä hän siitä piti, mutta väliin sen sammaltunut katto,\ntummat seinät ja valkoreunaiset ikkunat tunnahtivat soman kodikkailta\nnäkyessään korkeiden petäjien keskeltä. Hautausmaa oli tuossa oikealla:\nsieltä häämötti mustia rautaristejä ja jokunen kivinen muistomerkki;\ntaampana oli harmaita puuristejä, toiset jo kallellaan, toisissa\nvalkoinen liinaliuska liehumassa. Hannu ei tiennyt, miksi kansa tahtoi\npuuristeihinsä valkoista liinaa; sen vain hän tiesi, että ilman\nharmaaksi syömä puuristi jota tehdessä oli käytetty huolta, taitoa ja\nvaivaa, ja johon oli kömpelösti kaiverrettu sanat \"Tässä lepää\", ja\nsiinä vielä riippuva valkoinen riepu olivat yhteensä murheellisinta\nmitä saattoi kuvitella. Kun joskus eksyi tänne jäkäläiselle,\nhoitamattomalle hautausmaalle -- kesällä tietenkin, pitkän saarnan\naikana tai jonkun tuttavan hautauksen johdosta --, jossa päivän helle,\njalan alla ritisevä kuiva jäkälä, tuulen pieni tohahdus mäntyjen\nlatvatupsuissa, kalmanlinnun arka viserrys ja salaperäinen, outo\nKuoleman tuoksu tiivistyivät sanoin kuvaamattomaksi tunnelmaksi,\nsaattoi olevaisuuden toivottomuus yhtäkkiä lyödä sydämeen kuin polttava\nsalama ja autioittaa koko elämän mustaksi, hiiltyneeksi kulokankaaksi.\nHannu oli kokenut sen varhain -- hän oli ollut silloin pikku poika,\nehkä ensiluokkalainen. Kankaan pikku Pekka, joka oli kaikkien suosima\nleikkitoveri, lihava ja vankka kuin terveys itse, oli sairastunut\nkauneimmassa heinäkuussa ja kuollut muutaman päivän kuluttua kuin pahan\nvihollisen ryöstämänä tyrmistyneiden vanhempien sylistä. Sitä ei voinut\nsuorastaan uskoa todeksi ja kuitenkin se oli totta: kun lapset\nkävivät hyvästelemässä Pekkaa, joka lepäsi valkoisessa arkussaan\nmyrttiseppeleen alla, ja näkivät, miten hänen silmänsä olivat särkyneet\nja painuneet syvään, miten hänen äsken vielä niin verevät ja pulleat\nposkensa olivat muuttuneet oudosti sinertävän valkeiksi kuin olisivat\nolleet vahaa, he pelkäsivät ja tunsivat Kuoleman hyytävän voiman\nläsnäoloa. Ja kun he sitten kokoontuivat Pekan haudan ympärille\njuuri tuollaisena helteisenä päivänä kuulemaan Alfred-sedän\nhautaustoimitusta ja puhetta, heidät tai ainakin Hannun valtasi ankara\npelko. Hän ei mitenkään tahtoisi kuolla -- hän tahtoi pysyä terveenä ja\ntehdä työtä. Hänen kurkkuansa poltti itku -- Pekan isä ja äiti itkivät,\nvaikka olivat aikaihmisiä, ujostelematta ollenkaan. Mutta sitten Hannun\nitkuntarve hävisi, kun hän unohtui kuuntelemaan, mitä Alfred-setä nyt\npuhui. Hän vakuutti kaikille, että se, mikä oli kätketty hautaan, oli\nvain sitä, mikä Pekassa oli muuksi muuttuvaa ainetta, ja että hänen\nhenkensä oli siitä vapautuneena poistunut meille tuntemattomaan\nkirkkaaseen olotilaan -- \"varmasti, lapset, onnen maailmaan -- voitte\nuskoa, kun vakuutan sen teille -- sinne, jonne kaipaamme sitä\nkiihkeämmin, kuta vaikeammaksi elämämme käy\". Hannun mielikuvat\nväreilivät hopeankirkkaana harsona hänen tätä kuunnellessaan. Kyllä hän\nasian tiesi, mutta se tuli yhtäkkiä erikoisen eläväksi, kun Alfred-setä\npuhui siitä noin kauniisti ja lämpimästi ja katsoi heihin silmissään\nihmeellinen kimmellys.\n\nTämä oli omituinen paikka -- tämä kirkkoaukea, viikon aivan autio\nlukuunottamatta naapurina olevien Arvolan ja Kankaan lapsia, jotka\nsaattoivat joskus juosta täälläkin päin. Ei siinä sunnuntaisinkaan\nsuurta tungosta ollut, sillä koko pitäjän pääkylä oli siellä, jossa he\nolivat äsken tulleet lautalla joen yli. Pikkupappila oli siellä, mutta\nisopappila tuolla, järven toisella puolella. Ja kirkko oli tässä, aivan\nyksinäisessä ja syrjäisessä paikassa. Miksikähän kirkkoherran virkatalo\noli sijoitettu toiselle puolelle järveä ja kappalaisen virkatalo sinne\nkauas penikulman päähän? Sitä Hannu ei tiennyt -- oli varmaan johtunut\nsenaikaisista vanhoista oloista. Hän katseli aina rannan vettä tuntien\nsalaperäistä pelkoa. Oli näet joskus vanhoina aikoina kirkkoherra\nväkineen soutanut kirkkoon. Juuri kun vene oli ollut lähestymässä\nrantaa, oli syntynyt äkillinen, ankara rajuilma, joka oli kaatanut\nveneen. Rannalla seisova kansa ei ollut voinut tehdä mitään hukkuvien\npelastamiseksi, sillä lähettyvillä ei ollut sattunut olemaan\nainoatakaan venettä. Sitten kun niitä oli saatu ja ryhdytty hukkuneiden\nnaaraamiseen, oli ensimmäiseksi noussut näkyviin säkki, jossa oli ollut\njotakin raskasta. Sen oli todettu olleen jykevä, puu- ja nahkakantinen\n1642:n Raamattu, jonka vaskihelojen tiivis puserrus oli estänyt veden\ntunkeutumisen syvemmälle kuin ehkä tuuman verran, paperi kun oli\nturvotessaan lisäksi suojellut kirjaa sisemmältä. Sen Raamatun pitäisi\nsäilyneen jossakin -- puhuivat vanhat ihmiset -- Tuusan-Elli, joka\ntietää kaikki, mikä koskee kirkkoa ja pappeja.\n\nHe olivat taas kotipihalla, koettuaan itsekukin omat hienot ja hauraat\njälleennäkemistunnelmansa. Äiti siinä jo hätäili, syleili ja katsoi\ntutkivasti lapsiaan silmiin. Hannu tiesi, mitä se merkitsi: äiti tahtoi\nnähdä, oliko poikain katseessa entinen avoin kirkkaus, vai oliko\ntapahtunut jotakin, joka oli sumentanut sitä. Äiti ei ilmaissut, mitä\nnäki, vaan suoritti tervetuliaismenojansa. Hannu näki hänen ihastuvan\nkatsoessaan Helliä, joka oli kaupungissa yhä kasvanut ja kaunistunut.\nOlga-täti oli melkein väkisin teettänyt hänelle uuden kesäpuvun, joka\noli todella tyylikäs. Äidillä oli aistia huomaamaan sen. Mutta entä isä\n-- miksi hänen otsaansa ja katsettansa varjosti huolen ilme? Isä\npuristi Hannun kättä kuin veli veljen. \"Terveeksi, poikani\", sanoi hän,\n\"olen iloinen, että saan nähdä sinut; terveeksi, Erkki, sinun tulosi on\nminulle kaikesta huolimatta suuri ilo; rakas Helli, sinähän olet saanut\nihan täydet höyhenet\".\n\n\n2\n\nHannun mielessä vallitsi suuri rauhan tunne, kun hän seisoi illalla\nvinttikamarin ikkunan ääressä ja katseli sieltä korkealta ulos. Luonto,\njonka hän oli talvella todennut liikkumattomaksi ja kuolleeksi, oli nyt\ntäynnä elinvoimaa. Rantakoivikko tuolla pellon takana, Loijan kallion\nluona, jossa oli poikien uimapaikka, vihersi kauniisti, rantatörmä,\njota myöten sinne suikerteli kapea polku, oli myös viheriä, ja\nrukiinlaiho tuossa oli tummaa ja sakeata. Sade oli lakannut ja taivas\nkirkastunut: maahan heijastui hentoa, valkeaa valoa, joka lähti äsken\ntaivaanrannan taa painuneesta auringosta. Yötä ei tulisikaan -- olisi\nvain tällainen erikoinen kajovalaistus, joka sopii uneksijoille,\nniille, jotka nukkuvat silmät auki ja toimittavat askareensa unissaan.\nHannu tunsi nämä yöt, koska oli tuijottanut niiden valkeuteen\nlapsuudesta saakka.\n\nKuinka voimakkaana ja päättäväisenä menikään nyt jäistä vapautunut,\nkorkealle noussut kotivirta -- vilaji tuosta ohitse nopeana, sileänä\nvuolteena, jonka pintaan silloin tällöin ilmestyi sen sisäisten\npyörteiden ja taistelujen merkkejä, suuria \"häränsilmiä\". Toisella\npuolella se virtasi niittyäyrään yli ja levisi siellä laajaksi\n\"järveksi\", joka ulottui metsään saakka. Täältä asti Hannu saattoi\nnähdä, miten siellä, yön omassa valtakunnassa, uiskenteli kymmenittäin\nmuuttoasuisia vesilintuja, jotka odottivat tulvan laskeutumista ja\ntuttujen pensaikkojen ja sarakkojen ilmestymistä näkyviin. Hannu avasi\nikkunan ja kuunteli ummessa silmin yön ääniä: tuo oli teeren soimista\n-- kuului joen takaa saaren keskeltä, jossa oli hiukan korkeampi paikka\n-- Hannu tunsi sen kyllä; tuo oli sorsain, haapanain ja tavien, tuo\ntelkän änkkäämistä; jostakin kuului kurkien vapaa huuto ja hanhien\nlaklatus -- niitä pesi siellä kaukana sydänmaan järvellä, josta Hannu\noli edellisenä syksynä ampunut yhden, hakien sen henkensä uhalla\nuimalla sakeasta, liejuisesta kortteikosta. Hän näki ja kuuli tämän\nkaiken -- suokukkojen tahdikkaan tappelun rantaliejukolla, rantasipien\nloppumattoman, viluisen ja hopeisen piiskutuksen, kankaat kaikuvine\npetäjikköineen ja keinuen tolvaavine porolaumoineen, niitä reunustavat\ntummat korvet ja rämeet, joissa kääpiöiksi jääneet kääkkyrämännyt\nkuiskailivat surumielisesti ikuisesta vankeudestaan, rajattomat\nsuoaavat, vuomat, joiden alakuloisuus on itkettävää ja samalla suloista\n-- ja tunsi sydämessään syntyvän omituisen haikeuden, ihmeellisen\nosallisuuden tähän kaikkeen, poloiseen köyhään, rumaan ja autioon\nkotiseutuun, -- olemuksen perusteisiin kuuluvan ja milloinkaan\nsammumattoman rakkauden, joka aina ojentaisi käsiänsä ja itkisi tänne\npäin, oli Hannu missä maailmankolkassa tahansa.\n\nErkki oli ottanut isän luvalla erotodistuksen, johon oli merkitty hänen\nsuorittaneen \"maturiteettitutkinnon\". Kotona häntä oli odottamassa\nkirje, joka lopullisesti ratkaisi asian: juhannuksena jo hänen oli\nlähdettävä Raumalle, jossa hänelle oli varattu suureen purjelaivaan\noppilasmatruusin paikka ilman mitään sen erikoisempia etuja kuin\nkenellä hyvänsä merelle lähtevällä saattoi olla. Isä oli vakava\nluettuaan kirjeen, äiti itki ja Helli sanoi silmät leimuten ja posket\nhehkuen:\n\n-- Erkki, sinä et saa mennä sinne! Et kestä sitä rasitusta, minkä\nalaiseksi siellä joudut, kun et ole tottunut tekemään ruumiillista\ntyötä. Jää kiltisti luokalle toiseksi vuodeksi ja tule vuorollasi\nylioppilaaksi. Aikaa sinulla on kyllä, sillä olethan nuori.\n\n-- Ja minkälaiseen seuraan joudut siellä, huokasi äiti. -- Kuulin siitä\nenoltasi. Varsinkin herraspoikien olo siellä on kurjaa. Mikä tauti se\nlieneekään tuo merellelähdön vimma. Luulin sen jo tuottaneen\nriittävästi surua minun sukuuni, mutta eipäs. Erkki, kirjoita kieltävä\nvastaus ja jää kotiin ja kouluun. Usko äitiä, se on varmasti sinulle\nparasta.\n\n-- Jos teitä uskoisi, jäisi aivan arvoitukseksi, mistä Suomen laivat\nsaavat kapteeninsa, perämiehensä ja merimiehensä, tuumi Erkki\nvälittämättä äidin puheesta. -- Jokaisen heistä on kerran täytynyt\nriistäytyä irti kodin piiristä ja lähteä merelle. Tiedän hyvin, etten\njoudu siellä mihinkään tyttökouluun, mutta tuleeko minun pelätä sitä?\nEn malta istua enää koulussa kuluttamassa isän varoja, vaan tahdon\npäästä ansaitsemaan leipääni itse. Ellen huku tai muuten kuole, mikä\nkohtalo on yhtä yleinen maissa kuin merelläkin, pääsen ammatissani\nvähintään yhtä nopeasti perämiehen, ehkä kapteeninkin asemaan kuin\nHannu urallaan maisteriksi. Eikä merikapteenin asema ole suinkaan\nmaisterin asemaa halvempi.\n\n-- Ei sinun tarvitse ajatella minun varojani, sanoi isä, -- sillä\ntuossa kankaalla niitä on riittävästi sinulle ja vielä jäämäänkin\nmeille vanhain päivien varaksi. Mutta siinä, mitä sanot, on järkeä\nkyllä, ja hyvällä onnella ja kunnolla sekin ura vie pitkälle. En siis\ntahdo kieltää sinua lähtemästä. Jotakin tässä aikeessa silti on, joka\non minulle vastenmielistä, minun kuitenkaan voimatta sanoa, mitä.\nTuntuu väliin kuin olisi lähtösi hajaannuksen alkua -- ensin lähtee\nyksi ja sitten toinen, ja pian on äskeinen elämänpiiri sirpaleina.\nHelli myös menee pois -- oikeastaan ainaiseksi hänkin. Mutta sehän on\ntapahtuva ennemmin tai myöhemmin eikä sellaista pidä surra. Mitä sanoo\nHannu?\n\nIsällä oli viime aikoina tullut tavaksi kysyä näin. Hannu ymmärsi sen\nolevan isän-ylpeyttä, sen tunnustamista, että he olivat nyt \"yhtä\nviisaita\". Hän vastasi välttäen:\n\n-- Puhun siitä myöhemmin Erkille.\n\nSiihen keskustelu tyrehtyi ja pienen perheen piirissä vallitsi\npainostava mieliala ikäänkuin todellakin jokainen olisi vaistonnut\nuhkaavan, tuntemattoman vaaran läsnäoloa. Hannu totesi isän käyneen\ntalvellisesta harmaaksi ja äidin olevan väsyneen ja levottoman\nnäköinen. Huomen-aamulla isän täytyi lähteä Aukustin kanssa Livonsaaren\ntoisella puolella olevalle Siikanivalle huoltamaan siitä juuri menossa\nolevan tukkilautan jälkipään, \"häntäroikan\", kulkua. Hannu aikoi mennä\nmukaan.\n\nJa niin ilta oli kulunut ja kaikki olivat painuneet levolle. Pienen\nkodin tavat olivat mahdollisimman säännölliset ja rauhalliset, ja\nniihin kuului myös varhainen meno levolle ja samoin nousu. Pojat ja\nHelli asuivat nyt vinttikamareissa, joita oli yksi rakennuksen\nkummassakin päässä. Niissä saattoi asua vain kesällä, koska niitä ei\nvoinut lämmittää. Molemmista näki laajalle: Hannu itään, virtaa\nylöspäin, kauas autereiseen korpi- ja kangasmaahan, Helli länteen,\npitkin poispäin viiajavaa virtaa, sen ruohoisia rantoja ja molemmin\npuolin leviäviä, tummia, mietiskeleviä korpimetsiä. Kun kaikki oli\nlakeaa ja tasaista, siellä täällä olevaa harvinaista hiekkaharjua\nlukuunottamatta, tuntui katseleminen niinkin vähäisestä korkeudesta\njollakin tavalla vapautuneelta, ilmavalta ja raikkaalta.\n\nErkki jo nukkui. Hän oli siitä onnellinen, että vaipui uneen melkein\nheti, kun oli heittäytynyt vuoteeseen. Hänellä ei varmaankaan ollut\nkiusallisia itsesyytöksiä tai muita sellaisia ajatuksia, jotka pitävät\nhereillä. Hannu katseli veljeään ja tunsi kipeätä sääliä häntä kohtaan:\nvaikka Erkki oli luja poika ikäisekseen, niin silti merimiehen työ\nsaattoi mennä yli hänen voimiensa. Siihen kuului lastaustakin toisissa\nsatamissa -- raskaiden lankkujen raahaamista. Sitä paitsi seura, johon\nErkki tulisi joutumaan, olisi vähintään sopimaton. Hannu ei tuntenut\nmerimiehiä, mutta oli lukenut heistä ja vertasi heitä tukkilaisiin. Hän\noli nähnyt, että viimeksimainittujen joukossa hyvätapainen, puhtaasti\najatteleva, vasta kotoansa lähtenyt nuorukainen melkein poikkeuksetta\njoutui vanhempien, kaikki Lapin tukkityömaat kolunneiden raakojen\njätkien pilkan ja häijyyden kohteeksi. Oli kuin heitä olisi ärsyttänyt\nhänen rauhallinen, puhdas olemuksensa, jossa varmaan näkivät moitteen\nitsellensä, minkä johdosta he eivät levänneet ennenkuin saivat\njuotetuksi hänet tiedottomasti humalaan, opetetuksi hänelle korttipelin\nsalaisuudet ja kaikki rivoimmat laulunsa, joiden iljettävyys sivuutti\nmielikuvituksen rajat, -- käytetyksi läpi koulunsa koko törkeyskurssin.\nSilloin he rauhoittuivat, lopettivat \"kasvatustyönsä\" ja ottivat hänet\njäseneksi veljeskuntaansa, kunnioittaen häntä luottamuksellaan ja\ntoverillisella kohtelullaan. Hän ansaitsikin nyt tämän: hänen entinen,\navoin, rauhallinen, ujo katseensa ja ilmeensä oli muuttunut röyhkeäksi\nja häpeämättömäksi; hän ei ollut enää hiljainen, vaan päinvastoin\näänekäs, puhuen alituiseen ja aina niin raa'asti kuin vain osasi; hän\nkirosi niin usein kuin suinkin sai siihen tarpeellisia aineksia\npuheeseensa mahtumaan, ja käytti ei vain vanhoja kansallisia, vaan\nvieläpä uusia, omatekoisia kiroussanoja, jotka aiheuttivat\npaatuneimmankin lentojätkän pinnassa pelonsekaisen ihastuksen kutinaa.\nViina ja portot olivat hänen mieluisin puheen aiheensa, sikahumala\ntoivotuin ja korkein nautintotilansa, korttipeli hauskin\najanvietteensä. Jumala oli vain herrojen keksintö ja herrat itse\nperkeleitä, jotka oli paras tappaa ensimmäisessä sopivassa\ntilaisuudessa. Muutoksen merkkinä oli vähitellen kasvatettu pitkä\notsatukka, joka ylpeästi nousi näkyviin takaraivolle sysätyn hatun\nalta. Hannu, joka oli kesin seurannut isäänsä tämän uittomatkoilla ja\nollut ylöspanijana tukkisortteerissa, oli usein, ruoka-aikoina ja\nmuutenkin, sillä jätkät eivät kainostelleet ketään, joutunut kuulemaan\nheidän puheitaan ja kokemattomassa mielessään niistä tyrmistynyt. Ellei\nolisi ollut -- niinkuin oli -- eräitä vaiteliaita miehiä, jotka\nistuivat laukkunsa ääressä syrjempänä ja näyttivät koettavan olla\nkuuntelematta toveriensa suusta valuvaa saastaa, Hannun olisi täytynyt\ntuomita koko tuo miesjoukko laumaksi, joka oli tietoisessa\nraakuudessaan alempana eläintäkin. Nyt hän tiesi ja oli siitä\nhyvillään, että nuo vaiteliaat miehet tuolla olivat ainesta, joka ei\npelännyt raakuuden hyökkäyksiä eikä antautunut sen vaikutuksen\nalaiseksi, vaan pitäen oman suuntansa kulki sitä itsenäisesti. Heitä\nisä tarkoitti vastatessaan Hannun kyselyihin ja väitteisiin, että\n\"jätkien joukossa oli paljon kunnollisiakin miehiä\".\n\nHannu ei oikeastaan pelännyt Erkin puolesta tältä kannalta, sillä\nmikäli hän tunsi veljeänsä tämä ei viihtyisi typerän merimiesraakuuden\nparissa. Ja ehkäpä suomalaisessa laivassa olisi säädyllinen komento.\nHän vastusti Erkin menoa merelle muista syistä, jotka kyllä olivat\nhämäriä, mutta silti hänelle määrääviä. Hänestä tuntui, että Erkki oli\nluotu kokonaan toisia tehtäviä varten, että hän menemällä merelle\npoikkesi varsinaisesta, vielä salattuna olevasta urastaan. Hannu ei\nuskaltanut sanoa ajatuksiaan julki: että Erkki oli, vaikka\nkouluaineissa lapsellisen laiskuuden vuoksi huono, silti harvinaisen\nlahjakas, omalla tavallaan, \"taiteellisesti\" -- Hannu kuiskasi sen\nsanan. Hannun oma kouluoppineisuus ei ollut mitään sen rinnalla -- sen\nhän ajatuksissaan myönsi. Hänen uurastuksensa oli keskinkertaisen\nsitkeätä ahkeruutta, tuntikausien työn uhraamista asiaan, jonka Erkki\nsaattoi, jos välitti syventyä siihen, ratkaista nerokkaasti muutamalla\notteella. Ja erikoisesti Hannua viehätti Erkin melkein peloittava\nsoitannollisuus -- Hannu ei ollut nähnyt toista, joka olisi siinä\nmäärin elänyt musiikin maailmoissa. Erkki oli melkein sairas, ellei\nsaanut viheltää -- jostakin syystä, ehkä ujoudesta, hän ei välittänyt\nlaulaa -- tai soittaa viuluaan, haitariaan, sitä konetta, mikä\nmilloinkin sattui lähinnä olemaan. Soinnut ja sävelet ilmeisesti\ntuottivat hänelle aivan erikoista, ehkä ihan fyysillistä mielihyvää,\nsilitellen hänen hermojaan ja siirtäen hänet arjen harmaudesta\nsielulliseen olotilaan, jossa hänen hienoimmat haaveensa tuntuivat\nmuuttuvan todellisuudeksi päättäen hänen riutuvan onnellisesta\nkatseestaan. Sitten oli sanallinen musiikki, runosoinnut, ajatusten ja\nmielikuvien järjestyminen salaperäisten lakien mukaan kimaltelevaksi\nlangaksi, jonka toinen pää on sydämessämme, toinen ikuisuudessa.\n\nHannu oli puhunut tästä Erkin kanssa ja pyytänyt häntä luopumaan\nsuunnitelmastaan. Erkki oli katsellut häntä ihmetellen ja sanonut:\n\n-- Mitä kummia puhelet? Mistä olet saanut tuollaisia ajatuksia? Ei\nminusta ole taiteilijaksi -- johan nyt!\n\nPoikain vinttikamari oli juuri sellainen kuin piti ollakin: vailla\nkaikkia koruja ja hempeyksiä. Oven päällä oli laajahaaraiset\nporonsarvet, joissa riippuivat heidän pyssynsä, metsästystorvensa ja\njänisräikkänsä. Siinä olivat isän aseet: hieno suusta ladattava\nkaksipiippuinen haulikko, jonka poskituella varustettua pähkinäpuista\nperää ja hopealla kuvioituja piippuja Hannu oli aina ihaillut; siinä\noli hänen pronssirihlainen suustaladattava luodikkonsa, jonka\ntavattoman tarkkuuden Hannu oli usein tullut huomaamaan; siinä olivat\nnäihin kuuluvat kaunishelaiset ruutisarvet, luoti- ja haulisäiliöt,\nkuulamuotit ja helmiompeleella koristettu metsästyslaukku. Erkin\nyksipiippuinen, piikin päälle lyövä haulikko oli vaatimaton Hannun\nuuden, loistavan, yhdistetyn luoti- ja hauliaseen rinnalla. Erkki oli\nsiitäkin omituinen, ettei hän ollut milloinkaan kateellinen; kuultuaan\nisän tilanneen Saksasta Hannulle kallisarvoisen metsästyspyssyn hän\niloitsi asiasta aivan yhtä paljon kuin lahjan saaja.\n\nSeinällä oli rivi uistimia, monenlaisia, järjestettyjä suurimmasta\npienimpään, haukia, forelleja ja harreja varten. Kaukana selkosessa\nkohisi koski, joka oli Hannun ja Erkin hienoimpien kesäretkien päämaali\n-- erämaan kalliorinnettä alas kuohuva ura, jonka suvantopyörteissä,\nnivoissa ja kuohupäissä piili lukematon joukko jämeräniskaista kalaa.\nTuossa olivat rivissä perho-onget: sorsan muuttohöyhenistä tehdyt\nharmaat, vaisuin tummin poikkijuovin -- ne olivat kuin yöperhosia ja\nniihin Hannu oli todennut forellien eli \"kilttujen\", \"tammakkojen\",\nvaloisina öinä, jolloin akanvirroissa pyrkii hiukan häilähtelemään\nsumua, halukkaimmin tarraavan. Siinä oli monenlaisia muitakin: Erkin\nhassuja keksintöjä, joilla hän kuin oudoilla ruoilla koetti huiputtaa\nkalakansaa. Mutta turhaa on luetella erähengen vallassa elävien poikien\nkesäisen vinttikamarin sisällystä, sen munakokoelmia, petolintujen\nkynsiä ja pääkalloja, patruunanhylsyjä, maalitaulun lehtiä, joihin oli\nhuolellisesti merkitty välimatka, laukausten luku ja päivämäärä.\nJokainen esine oli omiaan herättämään raikasta, kiehtovaa erätunnelmaa,\nsitä, joka ei hevin jää syntymättä siellä, missä erämaan henki\nvallitsee ylinnä, missä maa on vielä niin turmeltumatonta, ettei siellä\ntarvitse ellei tahdo tavata ihmistä.\n\n\n3\n\nKun oli menty aamulla kuuden seuduissa isän kanssa rantaan, josta oli\nvesitse lähdettävä tarkastamaan Siikanivan uittoa, siellä odotti paitsi\nAukustia myös hänen tyttärensä Emma. Aukusti oli seistessään keksinsä\nnojassa ankaran, yrmeän sotilaan näköinen, joka vastasi päällikkönsä\ntervehdykseen tuskin huomattavalla ilmeellä. Isän Emmaan kohdistuvan\nkysyvää katseen johdosta hän murahti:\n\n-- Arvelin, että jos alahangan soutajaa?\n\n-- Mitä turhia -- onhan Hannu.\n\nEmma oli tervehtinyt ujosti nyykistäen. Hannu oli vastannut siihen\nnyökkäämällä ja jäänyt samalla huomaamattaan katsomaan häntä. Emmalla\noli päässään valkoinen huivi, joka oli valahtanut niskaan, ja yllään\nsuora harmaa röijy; jalassa hänellä oli kiveränokkaiset tervatut\nruojutkengät, joitten kärjet kurkistivat pitkän, kotikutoisesta tehdyn\nhameen alta. Tukka oli pellavainen ja näkyi huivin alta olkapäälle\nkäännettynä paksuna palmikkona. Hannu huomasi vasta nyt ensimmäinen\nkerran, että Emman kasvot olivat sievät, silmät sädehtivän kirkkaat,\nhampaat valkoiset ja vartalo solakka. Sen Hannu totesi, kun Emma\nkuultuaan, ettei häntä tarvittukaan, nyykistää niksautti äkkiä, kääntyi\nsujakasti ja läksi menemään, salaten ujouttaan juoksemalla. Sitten\nHannu käänsi pois katseensa peläten, että isä näkisi. Hän ei tiennyt,\nlieneekö nähnyt.\n\nTuusan-Elli siinä hiljalleen meloskeli myötävirtaan Aukustin torppaa\nkohti. Sikäli kuin kevät edistyi, Ellin voimat lisääntyivät, kunnes hän\nsärjen kudun aikana jo nousi ja uskaltautui joelle ja järvelle\npyyntihommiin. Kalastus näet oli hänen ammattinsa: suolakalaa ensin\nAukustin torppaan riittävästi koko talveksi ja sitten myytäväksi kylän\ntaloihin, tukkisavottoihin jne. Särkikalaa vain -- ei sen parempaa,\nkeväällä merroilla, kesin ongella. Merroilla tuli kun sattui aivan\ntuhottomasti, mutta ongellahan saalis oli vähäisempi. Kun kuitenkin\nistui ahkerasti kuten Elli aamusta iltaan Koirasaaren kaislikoissa ja\nmuissa hyvissä paikoissa, joista Elli ei mielellään kertonut --\nhakekoon jokainen omat onkipaikkansa --, niin kertyihän siitä viikon\nkuluessa melkoinen määrä. Ja särki oli hyvä suolakala, kun se oikein\npainon alla kypsyi -- synti oli sitä moittia. Suvannon pojat kun olivat\noikein nälkäisiä, niin ei kelvannut muu kuin hapan reikäleipä, kotivoi,\nsuolasärki, kylmät perunat ja viilipiimä. Eipä ollut juuri sitä aikaa\npäivästä, ettei Elli meloa kyökkäissyt harmaalla, pienellä,\ntervaamattomaksi jääneellä, keulasta rikkinäisellä kaksilaidallaan\njossakin tässä kotisuvannoilla, heittäen onkeaan milloin sinne, milloin\ntänne. Ei hänellä ollut kuuluvaisonkea -- käden ja vavan varassa siima\noli, mutta kumman herkästi tuntui, nappasiko matoa sivu livahtava,\nhilpeä särki, vai painalsiko sitä vakaumuksellisesti asiaa kauan\nharkinnut ahven tai väkevä säynäjä, jolloin alkoi kova jutuuttaminen,\nporuuttaminen ja loiske.\n\nElli oli Aukustin mökin kalanhankkija muutenkin. Jo varhaisesta\nlapsuudestaan Hannu muisti, että kun kevättulva oli osapuilleen\nlaskeutunut ja alkoi uisteluaika, Aukustin torpan rannasta irtautui\njoka ilta vene. Perässä istui Elli, tuhdoilla Hermanni tai Emma, ja\nniin lähdettiin uistelemaan pitkin virran rantoja, virtavia nivakohtia\nja rauhallisia kostepaikkoja. Muut lapset oli sullottu keskelle\nvenettä, niin että tämä oli kuin veteen joutunut variksenpesä. Kahta\nuistinta vedettiin: toista siimaa Elli piti kädessään, toista joku\nlapsista pitkän vavan kärjessä. Niin soudeltiin auringon laskiessa ja\nmiljoonien hyttysten survoessa veden kalvossa, lasten tuijottaessa\njännittyneinä uistimiin. Ja kun sitten Ellin siimaa riipaisi niin, että\neukko oli kellistyä jokeen, ja hän alkoi, laskien melan eteensä\npoikkipuolin laitojen päälle, hyvästä mielestä höpisten tahdikkaasti\nkiskoa siimaa veneeseen, samalla arvioiden vastustuksen kiinteydestä,\noliko saalis miten iso -- \"tuolla se nousi pinnalle -- suu on auki kuin\nrokotiilillä -- kunhan se ei vain pudistaisi uistinta irti -- ne\ntekevät usein siten -- ähäh, eipä saanut -- on lujassa -- tule vain\ntänne -- ottakaahan, lapset, väkäkirves -- minä uitan sen tuohon\" --,\nniin vallitsi \"variksenpesässä\" yhtä jännittynyt mieliala kuin\nkonsanaan maailman suurimmissa sirkuksissa. Ja jos kalaonni oli suopea\nja veneen pohjalle ilmestyi haukia, ahvenia, säynäviä, harreja --\njoskus taimen tai lohi, mikä ei ollut tässä joessa mahdotonta eikä\nharvinaistakaan --, niin lämmin onnen ja viihtymyksen tunne hiipi\nvariksenpesän poloisten lapsien mieleen.\n\nHannun vene mennä pujotteli vastavirtaan niinkuin täällä aina tehtiin\nensin uhmavedoin niemien kärkien ohitse ja sitten rauhoittuneemmin heti\nniiden takaa alkavia akanvirtoja myöten seuraavaan kärkinivaan saakka.\nHannu piti tästä kulusta erikoisesti: virran päättäväisestä vauhdista,\njolla se ryntäsi eteenpäin, sen pinnalla muljuilevista mustista\npyörresilmistä, jotka olivat merkkejä syvällä povessa käydyistä\nvaikeista taisteluista, ja rannalta alituiseen hopeisina kaariviivoina\nsinkoilevista ja heläjävästi piiskuttavista sipilinnuista.\n\nLevähtämättä kiivettiin yhä ylemmäksi, isän katseen tähdätessä varmasti\nja jalosti menosuuntaan. Isä ei juuri puhunut veneessä, vaan ohjasi\nsitä vaipuneena ajatuksiinsa. Sen jälkeen kun hän oli kevättalvella\nkäynyt kaupungissa, hänen kulmiensa väliin, nenänvarren jatkoksi, oli\nilmestynyt kaksi pystyä poimua. Hannu tuli tarkastaessaan niitä\najatelleeksi, että Erkillä oli ollut nukkuessa, kun Hannu äsken hiipi\nhiljaa tiehensä, samanlainen huolestunut ilme. Varmaan seurausta\nedellisen illan vakavasta keskustelusta ja oudosta, peloittavasta\ntulevaisuudesta. Erkki olisi kyllä mielellään tullut mukaan, mutta\nHannu oli taivuttanut hänet jäämään kotiin: \"Nuku yösi ja aamusi\nrauhassa niin kauan kuin saat -- pian unesi katkotaan muutamiksi\ntunneiksi kysymättä ollenkaan, väsyttääkö\". Erkki oli suostunut ja\nhänen kasvoillaan oli vilahtanut hetkellinen arkuuden ja väsymyksen\nilme, samanlainen kuin pikkupoikana, ensimmäisellä luokalla, jolloin\nhän oli ollut viikkoja sairaana, maaten kalpeana ja heikkona\nvuoteessaan. Olga Fredrika ja Aina Axinia olivat olleet hädissään\neivätkä uskaltaneet kirjoittaa äidille muuta kuin että \"Erkki on ollut\nhiukan väsynyt ja sairaskin, mutta on jo paranemassa\". Se oli jotakin\nvatsakatarria -- harmaiden viiksiensä takaa muka äreästi murahteleva\nvanha tohtori, joka kävi katsomassa Erkkiä säännöllisesti, ihmetteli,\nmistä semmoinen vika oli tullut nuoreen poikaan, jonka \"kivispiiran\"\npitäisi oikisuunnassa sulattaa vaikka hiekkaa. \"Älä naura, poika!\" hän\nvaroitti Erkkiä, jota tohtorin \"kivispiira\" oli huvittanut, mutta\nnauraa hörhötti itsekin ollen pitkine pörhöttävine viiksineen kuin\n\"istuva mursu\". Erkki hänet niin oli määritellyt eikä Hannu\nhuomannut siinä olevan korjaamista. Mutta se väsynyt ilme ja pieni\nhuokaus, joka levisi Erkin kasvoille ja hengähti hänen huuliltaan, kun\nhän tohtorin mentyä kallistui lepäämään pielukselleen, jäi ainaiseksi\nHannun mieleen. Hannun sielu synkkeni joka kerta, kun hän sattui\nmuistamaan veljensä sairautta, kun Erkki nukkuessaan tai ollessaan\nväsynyt sattui ottamaan tuon tutun, kärsivän ilmeen. Hannu oli näet\nollut hermostunut, melkein vihainen siitä, että hänen huoneensa oli\nmuuttunut sairastuvaksi, ja istunut murjottaen pöytänsä ääressä,\nottamatta edes osaa Erkkiä tervehtimään saapuneiden toverien\nilakointiin. Erkki ei sanonut hänelle ainoaakaan syyttävää sanaa, vaan\nkysyi joskus jotakin hiljaisella, aralla, anteeksipyytävällä lapsen\näänellä, kuin olisi pelännyt veljeään. Katse oli arka, kummastunut,\nnuhteleva -- sen takana värisi lämmin, kärsivä, veljeä rakastava ja\nhäneltä samaa odottava sydän. Eikä Hannu suinkaan vihannut veljeänsä,\nvaan rakasti häntä omalla tavallansa, mutta onnettomuudeksi hänen\nluonteestaan puuttui välittömän avautumisen kyky -- hän oli aina kuin\nkylmän seinän takana -- ja siihen kuului annos kovuutta, teräksistä\ntahtoa, joka hermostui, ellei kaikki mennyt niinkuin hän oli\nsuunnitellut. Pian Hannu huomasi, etteivät sairaan veljen katse, hänen\nkärsivä ilmeensä ja arka kuiskaava äänensä haihtuneetkaan hänen\nmuististaan. Päinvastoin ne painuivat sinne elävinä kuin kaikki olisi\nollut tuossa edessä juuri nyt, kun Hannu kiihtyneenä ajatuksistaan veti\nairoillaan huomaamattansa yhä pontevammin. Ne omantunnon pistot, joita\nhän tunsi jo silloin, vain lisääntyivät vuosien vieriessä, muuttuen\npolttavaksi haavaksi, joka kidutti sitä enemmän kuta kypsemmäksi Hannun\nsiveellinen harkintakyky kehittyi. \"Miten voisin korjata tämän asian?\"\nhän usein kysyi, ja epäili, oliko se ollenkaan korjattavissa. Voiko\nsellaista saada tekemättömäksi, vaikka katuisi ikänsä? Hannu päätti\nheti pyytää Erkiltä anteeksi, mutta ei tehnytkään sitä, sillä asian\nottaminen puheeksi tuntui aina mahdottomalta sen vuoksi, ettei Erkki\nilmeisesti muistanut siitä mitään. Heti parannuttuaan hän oli sama\nentinen herttainen, hyväntuulinen poika, jolla ei ollut kaunaa ketään,\nkaikista vähimmin Hannua kohtaan, ja joka olisi lyönyt Hannun\nanteeksipyynnöt leikiksi. Erkkiä asia ei ilmeisesti vaivannut, mutta\nsehän ei tehnyt sitä Hannulle sen helpommaksi. Joskus hän sai suurin\nponnistuksin vihjaistuksi jotakin sinne päin, mutta vaikeni, kun Erkki\nhuitaisi ja sanoi \"ole vaiti!\" Mutta jos ja kun Erkki lähtee jo parin\nkolmen viikon kuluttua ehkä iäksi, niin Hannun täytyy ennen sitä saada\npurkaa sydämensä, ettei koko elämän ajaksi jäisi sinne tämä paranematon\nhaava.\n\nHannu oli soutanut niin kovasti ja tiuhaan, että tahti rikkoutui ja\nairot kolajivat toisiinsa. Isä katsahti Hannuun, joka nolona rauhoitti\nvetonsa. Vene kääntyi nyt myötävirtaan, revonsaarta kiertävälle\ntoiselle väylälle, jossa Siikaniva oli, ja niin lähdettiin laskettamaan\nvilisten alaspäin. Vauhti hurmasi Hannua, veneen kulku väylän\npäävuolteessa oli jollakin tavalla huoletonta ja komeaa. Rannan\npiilopirtin asukkaan sydän on muinoin säikähdyksestä pysähtynyt, kun\nyhtäkkiä on alkanut idästä päin myötävirtaan solua kairalakkisia ja\npellavapaitaisia, keihäsniekkoja vainolaisia pitkä sujakka veneellinen\ntoisensa jälkeen, monella parilla soudettu, jokaisen perässä\nvaahtopartainen Väinämöinen, sotaretkillä ikänsä viettänyt urho, joka\nvarmaan kerran saa nuolen rintaansa tai otsaansa sellaisen\ntapparaniskun, että vihdoinkin kellistyy. Pirtin asukas säikähtää, akka\nja lapset lähtevät pakenemaan metsään, jonne lehmä on onneksi ajettu jo\nvarhain aamulla, ja koira haukkuu. Muuan pitkä vene kääntyy rantaan ja\nsiitä hyppää miehiä, jotka heristäen keihäitään lähtevät ajamaan\npakenevia takaa. Nämä kiirehtivät, mutta pikkupoika ei jaksa juosta,\nvaan jää jälkeen ja itkee säikähtyneenä. Iso sisko -- sehän on ilmeinen\nEmma -- kuulee sen ja palaa noutamaan veljeänsä hyvin tietäen, että\nvainolaiset tappavat tämän heti, kun ehtivät luo: tarttuvat säärestä,\npyörittävät ilmassa ja sitten lyövät puun kylkeen, kiveen tai maahan.\nHän ehtii veljensä luo, tempaa tämän syliinsä ja kääntyy taas\npakenemaan, mutta silloinpa jo vainolainen tarraa käsivarresta. Emma\nvaipuu polvilleen ja koettaa suojella pikkuveljeään, joka on aivan\ntyrmistynyt pelosta, mutta vainolainen ei nyt välitä pojasta, vaan\nviskaten hänet tylysti syrjään raahaa Emman pensaikkoon, josta pian\nkuuluu hänen kauhistunut kirkaisunsa. Miestä jo huudetaan, sillä on\nkiire yllättämään rikkaita rantakyliä, ja sen vihan vallassa, joka aina\nvaltaa himonsa tyydyttäneen uhriaan kohtaan, hän jo heilautti\ntapparaansa iskeäkseen tytöltä pään halki, kun tämän katseesta,\nilmeestä ja turvattomasta asennosta välittyi hänen villiin sydämeensä\nhämärää, kaukaista inhimillisyyden ja säälin kajoa. Hän tunki tapparan\nvyöhönsä, vilkaisi vapisevaan tyttöön ja oli mennyt. Silmänräpäys\nvielä, ja turmiontuoja venekunta oli kadonnut. Mutta Emma nousee ja\nlähtee etsimään pikkuveljeään, jonka vihdoin löytää kuusen juurelta\npimennosta. Sinne hän oli hädissään kontanne piiloon. Ja Emma ottaa\nhänet syliinsä ja tuntee kaikesta huolimatta iloa siitä, että veli on\npelastunut, olkoonpa että se oli tapahtunut hänen oman ruumiinsa\nhinnalla. Hän ei puhuisi siitä kellekään, vaan unohtaisi koko\ntapahtuman -- unohtaisi mikäli voisi. Isä ja äiti saapuvat metsästä,\nrakennukset palavat roihuten, isä istuu synkkänä ja lähtee sitten\nkatselemaan, mitä on jäänyt. Kirves on, Jumalalle kiitos, tuossa, ja\nkuokka! Täytyy aloittaa taas alusta ja rakentaa pirtti etäälle\nvesiväylästä, joita myöten näyttää matkaavan julmia vieraita. Elämän\nkulku välähtää hetkisen hänen silmissään katkeamattomalta kärsimysten\nketjulta, jossa ei ole ainoaakaan niveltä ilman raiskausta, murhaa,\nmurhapolttoa, määrätöntä ilkeyttä ja kaikkien sotaa kaikkia vastaan, ja\nhän tuntee halua vaipua masennuksen valtaan, kuolla tähän -- kun\ntyttären kävi noin -- tytär luulee, etteivät isä ja äiti tiedä sitä, ja\nparempi onkin niin --, mutta sitten taas maahan taipunut varpu alkaa\nripsaus ripsaukselta nousta ja mielessä kuulua kehoituksen ja toivon\nääntä, että vaikka näinkin matalalla, niin nousta täytyy -- yrittää\nvielä kerran. Vene saapuu lujaa vauhtia Siikanivan niskaan, jossa\nsiihen tarraavat parin palvelushaluisen kymmenmiehen lujat kourat\nkiskaisten sen väkineen kaikkineen korkealle kuivalle. Sillä isä on\n\"ukkoherra\", sen salaperäisen puulaakin pomomies, joka täällä metsiä\nostelee ja hakkauttaa, uittaa tukkeja kesäkaudet, antaa jätkille rahaa\nja \"masiinaläskiä\" -- Amerikan silava kun oli niin säännöllisen\npaksuista ja eheästi valkeaa, jätkät arvelivat leikillä sitä tehtävän\nkoneella. Ihan se lyö hiljaiseksi, kun ukkoherra tulla tohahtaa\nrantaan, nousee maihin ja seisahtuu katsomaan, kun häntäroikka auttelee\nrannalle ja kostevirtoihin jääneitä tukkeja selkävuolteeseen, jolloin\nne nopeasti alkavat kiitää merta kohti. Tuommoinen ukkoherra ei puhu\npaljoa, seisoskelee siinä vain ja katselee, sytyttää mietteissään\narmiron, jotta saisi pidetyksi sääsket ja mäkärät loitommalla, kysäisee\nkymmenniekoilta, perustelee jotakin mustakantiseen kirjaansa, nauraa\nhahahtaa ja taas on kuin kenraali. Se on tuollainen siksi, että sillä\non takanaan rahaa loputtomasti, niinkuin litviikipäivänä saattaa\nnähdä, kun sen konttoristi ilmestyy maksupaikalle rautaisine\nlippaineen. Voi totisesti sitä rikkauden määrää, 50-, 20-, 10- ja\n5-markkasia niputtain, hopeaa ja kuparia kahmaloittain. Eikä näy\nmammona loppuvan -- aina ovat uutena palkkauspäivänä seteliniput yhtä\npaksuja. Ne varmaan itse painavat rahansa, kun niiden setelit ovat aina\naivan puhtaita ja suoria. Vaan kyllä ne pian saavat oikean värinsä, kun\nrupeavat kiertämään jätkäin hyppysissä maksuina korttipelin voitoista\ntai tappioista, viinakauppiaan kallishintaisista ryypyistä ja muista\nyhtä korkeatasoisista ja sivistävistä \"nautinnoista\". Kun ukkoherra\nkatselee jätkäin hommaa kylmästi ja arvostelevasta niin näille tulee\nhoppu näyttämään, että kyllä työ sentään sujuu, kun miehet ovat\ntekemässä. Siikanivan keskuskohtaan työntyy toiselta rannalta\nkiviraunio ihan kuin siinä olisi joskus ollut pato, ja tämän kärkeen\noli ensin osunut tarttumaan yksi ja pian jo toinen tukki. Ja niin\nsiihen oli vähitellen kertynyt satoja tukkeja sikin sokin sisältävä\nruuhka, joka kohosi korkeaksi läjäksi ja tukki virran pohjaa myöten.\nKympit olivat ärjyneet ja vaatineet hajoittamaan sitä nopeasti\nennenkuin siihen patoutuu enemmälti, mutta jätkät olivat arvelleet,\nettä ehtiipä tuon. Mutta kun ukkoherrakin tuolla äyräällä kuulosti\nmylvähtelevän kiukkuisesti, niin kai sitä täytyi ruveta hajoittamaan.\nPari vahvaa tukkivenettä, molemmissa puolikymmentä miestä, souti\nruuhkalle ja hajoitustyö aloitettiin. Koetettiin pysyä virran\ntulopuolella, sillä kun ruuhka saattoi veden painamana lähteä mennä\nrynnistämään sellaisenaan, oli alapuolella hengenvaara. Kymmenen keksiä\niskeytyi ison tukin selkään kuin jättiläiskokon kynnet, kuului huuto,\nja yhteisvoimin suoritettu nykäisy kiskaisi pinnasta liukkaan tukin\nirti läjästä vapaaseen vuolteeseen. Uusi keksien kipeä isku, uusi huuto\nja uusi tukki. Miehet tekivät työtänsä tahdikkaasti, tottuneesti ja\nnopeasti, yhden pitäessä veneitä koko ajan saapuvilla siltä varalta,\nettä ruuhka lähtisi menemään. Jo eräs kokenut jätkä huomasi sen\nensimmäisen tukin, jonka varassa koko ruuhka oli. Se oli kavalasti\nkiilautunut poikkipuolin kahden ison paaden nojaan, niin että\nlatvapuoli oli jäänyt pistämään ulos vapaaseen virtaan. Sen varaan oli\nsitten melkein koko läjä ruuhkautunut: paino oli niin suunnaton, että\ntuo paksu tukki oli sujunut lengoksi, mutta katkeamatta, tuore kun oli,\noksaton ja sitkeä. Ei tarvitsisi muuta kuin napsisi muutaman kerran\nkirveellä tuohon kaaren selkäkohtaan, niin että tukki katkeaisi, niin\nkoko ruuhka todennäköisesti menisi saman tien. Mutta kukapa ottaisi\ntehdäkseen sen -- liikkeelle lähtevä tukkirykelmä melkein varmasti\nruhjoisi ja hukuttaisi miehen. Miehet keskeyttävät työnsä,\npyörittelevät mälliään poskiontelosta toiseen, mikäli eivät ole niin\nröyhkeitä, että pitävät kahta, jolloin he antavat niiden vaihtaa\npaikkaa ja harkitsevat asiaa. Vaara on ilmeinen, mutta siksipä se juuri\nhoukuttelee. Eräs nuori kulkuripoika tuumii:\n\n-- Mitä tässä näitä tikkuja kiskomaan -- se on ikävää työtä. Anna\nkirves tänne, niin koetetaan, monta kertaa tukin selkään hellää lyödä\nennenkuin se raksahtaa poikki.\n\nHän hyppäsi ruuhkalle, löi keksinsä pystyyn tukin selkään käden\nulottuville ja kumartui katsomaan kohtaa, josta siis saattoi laukaista\ntämän jännittyneen voimasolmun. Hankala sinne oli hakata -- veteen noin\nalas --, mutta kävihän se kuitenkin.\n\nKaikki olivat vaiti ja seisoivat vakavina, puuttumatta asiaan, sillä\njokainen sai menetellä miten tahtoi. Rannalla oli arvattu, mistä oli\nkysymys, kun oli nähnyt miehen hyppäävän ruuhkalle kirves kädessä. Isä\noli totisen näköinen ja avasi jo suunsa aikoen sanoa jotakin, mutta ei\nsanonutkaan. Hannua jännitti.\n\nKuului ensimmäinen nasahtava isku, toinen, kolmas... Sitten rasahti ja\nnatisi kipeästi kuin olisi paksu puu vääntynyt poikki suunnattoman\nvoiman painamana, ja yhtäkkiä ilma oli täynnä kuminaa, pauketta,\njyrinää ja pauhua, kun ruuhka alkoi virran painamana mennä myllertää\nalaspäin. Tukkilainen oli viskannut kirveensä odottavaan veneeseen,\ntemmannut keksinsä ja yrittänyt itsekin hypätä sinne, mutta ei\nonnistunut, välimatka kun oli liian pitkä. Kuin orava hän silloin\nhyppeli tukilta toiselle ruuhkan kärkeä kohti, jossa irtautunut tukki\ntoisensa jälkeen muljahti raskaasti kohahtaen pinnalle ja kääntyen\nlaiskasti kuin kankea peto virran suuntaan alkoi mennä jollottaa\nuneliaasti ja raskaasti. Sellaisen selkään tukkilainen pyrki tietäen,\nettä jos hän jäisi tähän pyöriviä, pystyyn viskautuvia, kääntyileviä ja\ntoisiaan vastaan hankautuvia tukkeja täynnä olevaan hornanmyllyyn, hän\njauhautuisi samassa silmänräpäyksessä kuin jalkaa ensimmäisen kerran\nlivettäisi murskaksi ja painuisi kuolleena syvyyteen, noustakseen\nnäkyviin joskus tuolla alhaalla. Tuossa pullahtaa voimakkaasti pinnalle\nharmaa honkatukki, pystyyn kuivanut erämaan kuningas, jonka tervainen,\nhyväntuoksuinen puu ei vety, ja sen selkään tukkilainen onnistuu\npääsemään. Hän osuu hyppäämään niinkuin pitääkin sen päähän, keikkuu\nsiinä kuin apina, lyö keksillään eli \"sestoo\" molemmin puolin veteen\npysyäkseen tasapainossa, ja tuntee jo voittaneensa pelin, jossa oli\nnäyttänyt tukkilaisen koko taidon. Tuolla miehet jo saapuvat ottaakseen\nhänet veneeseen. Mutta silloin, pienen huolimattomuuden johdosta,\nvanhan kaarnakappaleen irtautuessa jalan alta, hän pudota humahtaa\nmustaan virtaan, kadoten umpisukkeloon. Hämmästys mykistää miehet,\nsillä tiedettiin, ettei tämä enempää kuin yleensäkään tukkilaiset\nosannut uida; vaikka he olivat koko ikänsä \"vesieläimiä\", he kammosivat\nuintia eivätkä -- harvoja poikkeuksia lukuunottamatta -- milloinkaan\nmenneet veteen vapaaehtoisesti. Vene kiiruhtaa paikalle ja pysyttelee\ntukin lähettyvillä, sillä virta vie miestä samoin kuin sitäkin; jos\nmies nousee näkyviin, mikä riippuu siitä, onko hän säikähdyksissään\nriipaissut vettä henkeensä vai ei, hän tekee sen suunnilleen tukin\ntienoilla. \"No mutta katso perr--!\" sanovat miehet nähdessään\ntukkilaisen pään todellakin pulpahtavan pinnalle honkatukin vierestä ja\nhänen tarraavan siitä kiinni. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän on\npistänyt suuhunsa kellon ja imee sitä voimakkaasti, ettei näet\nkoneistoon jäisi vettä ruostuttamaan sitä. Hänet nostetaan veneeseen ja\nviedään rantaan, jossa hän alkaa nuotion ääressä kuivailla vaatteitaan.\nHänen alaston ruumiinsa on puhdas ja neitseellisen valkea, vain kädet\nranteista alkaen, kaula ja kasvot ovat kevätahavan ja auringon\npäivetyttämät. Hän ei ujoile alastomuuttaan, vaan puuhailee\nitsetiedottoman vapaasti, nauraa miehille niin, että valkea hammasrivi\nloistaa kuin villipedolla. Isä lähettää hänelle 20-markkasen --\nukkoherrat aina palkitsevat tukkilaistensa tällaiset erikoiset\nsankariteot.\n\nSitten alkoi kaukaa alajoelta kuulua pitkäveteistä, raikuvaa huutoa:\n\"Kello so-o-o-o-oi!\" Se saapui yhä ylemmäksi ja kaikui vihdoin siinä,\nmissä isä ja Hannu olivat. Oli tullut aamiaistunti, joka ilmoitettiin\nnäin yhtäkkiä penikulmien pituudelle, heittämällä huutomieheltä\ntoiselle, ylös ja alas, kaikkialle, missä työtä tehtiin. Samoin tunti\nmyös ilmoitettiin loppuneeksi!\n\nKeksit iskettiin kiinni tukin selkään ja miehet riensivät laukuilleen.\nKonttia ei tukkilainen juuri pitänyt arvollensa sopivana kantovälineenä\n-- se kuului paremminkin maanjusseille --, vaan sellaisena oli\nnahkainen laukku, jonka saumoissa oli valkoinen, pyöreä terenahka ja\nlaajassa heltassa punainen sahviaanitähti, viisi- tai kuusikulmio.\nSieltä nousi nyt reikäleipää -- \"se leipoo tukkilaisille\", oli hyvin\ntavallinen tieto puheen tullen jokivarren akoista --, voirasia ja\nmasiinaläskiä. Harvalla oli mitään muuta tämän lisäksi: kahvia möi\nroikan mukana kulkeva akka kupittain.\n\nMaitoa ostettiin, jos lähelle sattui sellaisia taloja, joista sitä\nmyytiin. Tätä yksinkertaista ja yksitoikkoista ravintoa miehet söivät\nkolme kertaa päivässä, lopettaen syömisen heti, kun tunsivat\nnäläntunteen kadonneen. Silloin he pistivät leivän, rasian ja särpimen\nlaukkuun, pyyhkivät puukkonsa housunlahkeeseen, röyhtelivät äänekkäästi\nja kellistyivät kyljelleen nuotion ääreen siinä tupakoidakseen,\ntorkahtaakseen tai ottaakseen osaa keskusteluun, joka saattoi koskea\nmitä uskomattomimpia asioita. Sen johdosta, että läheisyydessä oli\näsken tapettu käärme, jota kohtaan kaikki ilmaisivat tavatonta kauhua,\npuhe joutui koskettelemaan sitä, eikö käärmeellä todellakaan ole\njalkoja. Ja Hannun ihmeeksi muutamat jätkät väittivät, että jos painaa\nkäärmeen haarukalla niskasta maahan, varoen kuitenkin, ettei tapa\nsitä, ja sitten notkealla vitsalla, joka ei taita sen selkärankaa,\npiiskaa sitä kipeästi, niin se lopuksi näyttää jalkansa. Tämä on\nkolmihaarainen, punainen ja pieni \"kuin pääskysen räpylä\", kelpaamaton\nkäytettäväksi, minkä vuoksi käärme pitää sen piilossa, ettei se olisi\nesteenä luikertaessa.\n\nMutta kesken kiivainta kiistaa kymppi kajahdutti \"kello soi!\" lähettäen\nsen kuin kaiun taas raikumaan pitkin jokea. Päivä kului puoleen ja pian\niltaan, isä sai järjestetyksi asiansa, ja niin oltiin kotimatkalla,\nAukusti yrmeänä etutuhdoilla. Laskevan päivän kultainen hohto valaisi\nisän kasvoja, kun hän mietteissään ohjasi venettä kotia kohti, nyt\nvirran keskeisintä, syvintä ja nopeinta uomaa, sillä mentiinhän enemmän\nsen kiidättäminä kuin soutamalla. Hannukin mietti päiväänsä ja tunsi\nkokeneensa jotakin.\n\n\n4\n\nSeuraavana päivänä, puuhaillessaan äidin ja Hellin apuna puutarhan\nlaitossa -- Erkki oli siinä myös --, Hannu pääsi äidin puheista\nymmärtämään, että Emma aikoi lähteä Helsinkiin palvelukseen. Sinne oli\npari vuotta sitten mennyt täältä hänen orpanansa, joka oli nyt\nkirjoittanut Emmalle ja kutsunut tätä suureen maailmaan itse\nansaitsemaan leipäänsä, jopa rahaakin jolla voisi auttaa vanhempiaan.\nEmma aikoi lähteä sillä mitä hän enää isän mökissä. Kumma, kun ei ollut\nlähtenyt jo aikaisemmin. Mutta Aukusti on semmoinen, että se pelkää\nlastensa puolesta eikä tahtoisi mitenkään lähettää heitä\nmaailmanrannalle, jossa odottaa niin monenlainen viettelys.\n\nHannu kuunteli äidin puhetta kiinnostuneena, sillä Emma esiintyi nyt\nhänen mielikuvituksessaan toisessa valaistuksessa kuin ennen,\neilis-aamusta alkaen näet, jolloin Emman olemus oli ensimmäistä kertaa\nviehättänyt Hannun silmää \"siten\". \"Miten\", sitä Hannu ei tietoisesti\ntiennyt eikä kysynytkään -- hän totesi vain muistaessaan Emman kasvoja,\nsilmiä, hymyä ja vartalon somaa notkeutta, että entinen vähäpätöinen\nKorpelan Emma oli noussut eilen-aamulla unohduksesta kirkastuneena,\nyllänsä nuoren, viattoman naisellisuuden selittämätön viehätys. Hänelle\noli tapahtunut sama ihme kuin Hellille, joka tuossa säihkyvin silmin\nilakoitsee ja muka riitelee Erkin kanssa, pohjimmaltaan tuskin tietäen,\nmistä on kysymys. Jos Emman pukisi samalla tavalla kuin Hellin ja\nsitoisi palmikot samoin, niin kumpikohan heistä mahtaisi olla sievempi?\nEmma on vaaleampi ja hänen kätensä ovat työstä kovat ja karkeat, mutta\nhän on lempeämpi kuin Helli ja hänen naurunsa on pehmeämpää, ujompaa,\nja juuri siksi erikoisesti miellyttävää. Hannu muisti siinä herneitä\nkylväessään erikoisesti, kuinka herttaiselta Emman nauru oli kuulunut\nhänestä jo monta vuotta sitten, kun leikittiin Korpelan lasten kanssa\nillat kaiket kirpalla tai piilosilla, kun oli kuulaan kirkasta ja\ntyyntä, ja pääskyset liitelivät valkoapilaa kasvavan pihan yllä,\nistuutuen joskus livertämään kaivonvintin kärkeen. Hannu totesi nyt,\nettä se oli sama Emma, joka silloinkin hypähti notkeasti ottaakseen\npallon kiinni, naurahti pehmeästi ja liikahti joskus, poikien\ntelmäessä, itsetiedottoman puolustautuvasti ja siveästi, mutta että tuo\nkaikki oli ollut vielä silloin lapsellista, kehittymätöntä, umpuna\nodottavaa.\n\nÄiti siinä innostuksissaan taas rehki pienen puutarhansa kimpussa.\nKeittiökasvimaa oli keittiön ja pirttirakennuksen nurkkauksessa, johon\nidän ja etelän aurinko paahtoi kuumasti, mutta varsinainen kukkatarha\noli päärakennuksen ja joen välissä, suoraan etelään päin. Vinosti\nkaareva valkohiekkainen, runollinen käytävä vei jonkinlaiseen valko- ja\norjanruusupensaiden muodostamaan ympyrään, ja sen molemmin puolin oli\nsitten erilaatuisia kukkamaita, kaikki muodoltaan jollakin tavalla\nsirokaarisia, rokokootyylisiä, siellä täällä koristeena valkaistu kivi\ntai vanhalta rautaruukilta tuotu iso, viheriä, lasimainen kuonamöhkäle.\nSiinä äidillä oli jos minkälaista kesäkukkaa, kuvion reunassa usein\nuskollista ja lempeästi katselevaa nemofilaa, jota Hannu rakasti juuri\nnäiden ominaisuuksien vuoksi. Puutarhan reunassa, nurmikossa, olivat\nmonivuotiset kasvit, pionit ja \"luutnantin särkyneet sydämet\",\nleijonankidat, akvilegiat ja muut, joille annettiin joka kevät --\nniinkuin nytkin parhaillaan -- erikoinen lantakohennus. Hannu oli\ntodennut, että renki-Aapolla oli melkein kuin pyhä ja kunnioittava ilme\nhänen tuodessaan lantaa tänne, herrasväen puolelle, näille\nihmeellisille ulkomaan kukkasille, joiden ei olisi luullut välittävän\ntällaisesta höystöstä. Kyllähän tämän kukkain hoidon olisi muuten\nkestänyt, arveli äiti joskus, ellei olisi ollut sääskiä ja mäkäröitä.\nMutta kun niitä alkoi syntyä juuri näihin aikoihin niin paljon, että\nihan kiehui varsinkin kyyköttäessä kasvot nurmikkoon päin, niin\nvaadittiin todellakin suurta rakkautta kukkiin kestääkseen siinä.\nSääsket vielä menivät, mutta mäkärät: ne saattoivat puraista palan\nsuorastaan silmäni valkuaisesta. Usein äidin täytyi paeta sisään ja\nvoidella kasvojaan amykos- tai muilla suloisilla vesillä.\n\nMutta kukkia täytyi olla. Niitä kasvatettiin sekä ulkona että sisässä\nja niiden hoitoon omistettiin hetki joka päivä. Olga Fredrikalle ja\nAina Axinialle säännöllisesti menevissä pitkissä kirjeissä oli tarkat\nilmoitukset, miten kukat menestyivät, mikä oli nupulla, kukki\nparhaillaan tai oli jo lakastumassa, miten sen taimi oli juurtunut jne.\nJa sieltä tuli vastaan samanlaisia tietoja. Kukat olivat näille\nhienoille vanhoille naisille, jotka inhosivat kaikkea raakuutta niin\nsyvästi että loukkaantuivat tavallisesta arkipäiväisestä sanastakin,\njota oli melkein mahdotonta välttää -- itse he mainitsivat sellaiset\nasiat kierrellen tahi ruotsiksi --, todellakin eläviä olentoja, joiden\nkauneudesta ja tuoksusta hengähti elämään jotakin, mitä siinä ei ollut.\nTalvi oli pitkä ja kuollut; sivistyneet varsinkin tunsivat sen ja\nkärsivät siitä, vaikka eivät itse sitä tietoisesti tajunneetkaan; siksi\nhe hankkivat ikkunalaudallensa ruukkukasveja ja säilyttelivät\nkellareissaan ruusuja. Kun sitten maalis-huhtikuun aurinko houkutteli\nne kukkimaan ja niiden hennot, vaaleat lehdet ja hienosti tuoksuvat\nkukat ilahduttivat silmää, tuntui siltä kuin olisi pohjolan karu,\niloton maailma tullut siedettävämmäksi ja elämään ilmestynyt edes yksi\nainoa väripilkku. Hannu tunsi tämän, mutta ei silti jostakin\nselittämättömästä syystä ollut erikoisemman ihastunut huonekasveihin.\nSen sijaan hän seurasi hiljaisen harrastuneesti ulkoluonnon kukkien\nhidasta ja varovaista esiintymistä. Kaupungissa hän meni joka kevät\nkauas meren rannalle, jossa pitkin sitä ylintä rajaa, mihin vihaisimmat\ntyrskyt ulottuivat, kasvoi kauniina punasinervänä mattona pieniä,\nujoja, uskollisia Siperian esikoita. Niitä oli siinä tuhansia rantaan\najautuneen roskan ja kuloruohon keskellä, ainoana väriaaltona lumen\nalta äsken paljastuneen maan kuolleessa kuloharmaudessa. Niiden\nnäkemisessä oli jotakin tyydyttävää: oli hauskaa istahtaa niiden\nkeskelle ja katsahtaa niihin, sitten taivaalle ja viimeksi meren\nkaukaiseen rajaviivaan, joka ikäänkuin imi katseen eikä päästänyt sitä\nenää irti, vaan anasti ajatuksetkin vieden ne jonnekin kauas, tuntemaan\nrajansa ja palaamaan siipirikkoina ja masentuneina lähtöpaikkaansa.\nToisenkin retken Hannu teki aikaisin toukokuulla: sisämaahan päin,\nsiellä olevien pienten järvien ja kevätpurojen rannoille, joilla kaikui\nkeskeytymätön lintujen laulu ja saattoi äkkiä tavata upeasti kukkivan\npajun tai raidan. Se oli yllättävä seisoessaan siinä ainoana värikkäänä\nilmiönä lehdettömien koivujen kevätruskeuden ja mäntyjen tasaisen,\nharmahtavan vihreyden keskellä, iloisesti keltaisena, itseään\nihastelevana, kuunnellen kesän tulosta tyytyväisten kimalaisten\nunettavaa surinaa. Sitä täytyi mennä katsomaan lähempää, kiertää,\nkoetella kädellä ja lopuksi mielessään valoisien tunnelmien vallassa\nihastella.\n\nKotiin tultuaan kesäkuun alkupäivinä Hannu, Erkki ja Helli menivät\nensimmäiseksi niinkuin lasten tapa on, katsomaan kaikkia paikkoja,\nmihin suinkin oli edelliseltä kesältä jokin muistikuva liittynyt.\nKotipihan haavikossa, jonka lehtien rapina ei lakannut milloinkaan\nsoimasta Hannun korvissa -- hän kuuli sen joka kerta, kun talvella\nsattui koti muistumaan mieleen välähtämään sielussa tuollainen\näkillinen kesäkuu, niinkuin joskus tapahtuu: sunnuntain aamupäivä,\njolloin raikas tuuli rapisuttaa haavikon lehtiä, kaukaa kuuluu\nkirkonkellojen kumahduksia ja ilmassa on tunnelma, tai ilta, jolloin\naurinko on laskemassa, luonnossa kultainen rusotus, jolloin on tyyntä\nja ilmassa miljoonien hyttysten surinaa ja tahdikasta survontaa.\nSilloin haavat rapisivat Hannun korvissa ja hän muisti hetkensä niiden\njuurella, lukemisensa ja arat ajatuksensa. Kotihaavikossa he istuivat\ntovin, tuntien penkeissä ja pöydässä vielä talven vilua ja katsellen\noksista riippuvia pitkiä, punaisia urpuja, joista alkoi jo irtautua\nhopeanharmaata, lyhyttä villaa. Sitten he menivät siihen notkoon, jossa\nperäpohjolan orvokit tavallisesti näyttäytyivät ensimmäiseksi. Ne\nolivat ujoja, sinisiä, tuoksuttomia, todellakin sopivia koristeiksi\nkaruun ja köyhään erämaahan, jossa on niin masentavan vähän sellaisen\nkauneuden rikkautta. He poimivat kukkasensa jokainen, ja Helli pisti\nmuutaman kuin huomaamattaan Erkin rintapieleen, tulematta\najatelleeksikaan Hannua, joka ei ollut asiaa näkevinäänkään. Joen\näyräällä ja ojien reunoilla oli jo mesimarjan vaatimattomia kukkia\npunaisenaan, herättäen mieleen kuvan hellepäivästä, jolloin oli mukava\nheittäytyä tähän rinteelle niiden joukkoon, tuntea niiden hienoa,\nkuumaa tuoksua, kuunnella virran hiljaista solinaa, kun se uupumatta,\npäättäväisesti, silmänräpäykseksikään pysähtymättä, riensi merta kohti,\nlöytääkseen sen sylistä täyttymyksensä. Se oli kuin elämä itse -- Hannu\najatteli usein niin --, tuntemattomia pyörteitä, syövereitä, koskia ja\nsuvantoja täynnä -- mahtava, vastustamaton, jonka mukana täytyi mennä,\nuida pinnalla, jos jaksoi, upota ja hukkua, ellei jaksanut. Mutta\ntuossa rannalla, veden rajassa, jonka yläpuolelle tulva harvoin nousee,\non rentukkapensas. Se tietää kohdan, jota alemmaksi se ei mene, ja\nsuurina tulvakeväinäkin niinkuin nyt se puhkeaa kukkimaan\nluottavaisesti, voimakkaasti, välittämättä siitä, että sitä pidetään\nniin arvottomana. Ja sitten kesä edistyi nopeasti. Tulva laskeutui\nmuutamassa päivässä, niityt paljastuivat veden alta ja alkoivat\nvihertää, kaislikot nousivat näkyviin ja sarakot ja kortteikot\nsakenivat. Telkät, sorsat, haapanat ja tavit katosivat\npesimäpiiloihinsa, lennellen vain illoin salaperäisen näköisinä\nsyöntimatkoillaan. Joen törmät alkoivat vihertää voimakkaasti ja pian\nniillä keinui tuhansittain kulleroita, \"juhannusruusuja\",\nkullankeltaisia pallokukkia. Hannu, Erkki ja Helli soutivat joen\ntoisella puolella olevalle niitylle, jossa niitä kasvoi erikoisen\npaljon, ja kulkivat siellä ihmeissään, sanattomina, kuin unessa. Erkki\noli vakavan, melkein liikuttuneen näköinen. Tunsiko hän, että tämä\nsuvinen niitty ja sen keinuva kukkarunsaus painui nyt, lähdön aattona,\nhänen sydämeensä syvemmälle kuin milloinkaan aikaisemmin -- niin\nsyvälle kuin se voi elämän vakavuuden tuntoon tulleella miehellä?\nKesäinen tuuli meni leppoisana, lämpimänä vihurina pitkin kukkamerta,\njoka aaltoili pehmeästi, ja vieressä olevasta hiekkatöyräästä, sen\nsadoista rei'istä, sinkoili lakkaamatta törmäpääskysiä, jotka\nliitelivät vilisevänä ja visertävänä parvena virran pinnalla, appaen\nsuu auki siinä miljoonin määrin kiehuvia hyttysiä. Taivas oli sininen,\navaruus yllättävän syvä. Hannu seisoi joen äyräällä, pääskysten\nsiirtokunnan yläpuolella, ja huomioitsi tätä kaikkea niinkuin oli\nlapsesta saakka tehnyt, joi sen idyllimäistä rauhaa ja kauneutta koko\nolemuksellaan, ja tunsi suurta mielenliikutusta, joka vaikka oli\nikäänkuin murhetta kuitenkin ylensi hänen sydäntänsä.\n\n\"Vielä viimeisen kerran!\" oli Erkki sanonut katsoen veljeensä vakavasti\nja surumielisesti, \"yhdessä harrikoskelle\". Kaikesta reippaudesta\nhuolimatta Erkin entinen iloisuus oli vähentynyt, sillä tulossa oleva\nvakava askel heitti varjoansa hänen mieleensä. Päätöksistään ja\naikeistaan huolimatta Hannu ei ollut sittenkään saanut avatuksi\nveljelleen sydäntään, vaan kantoi edelleen tylyytensä muistoa kuin\nraskasta kiveä. Hän alkoi uskoa, että se oli hänen erikoiskohtalonsa,\nettä hänen täytyi hautoa ja katua tekojansa aina vain yksin,\nmilloinkaan odottamattakaan niille sovitusta. Selvää oli, ettei Erkki\nedes aavistanut, mitä hänen veljensä sydämessä liikkui. Kun tämä\njollakin kiltillä teolla tai ystävällisellä sanalla osoitti\nhellyyttänsä, Erkki, katsahti häneen melkein kuin kummastuneena,\nkatseessa lämmin tuike.\n\n\n5\n\nKaukaa rajaseudun kiveliöistä tulevat mustat korpivedet ahtautuivat\ntässä kapeaan, korkeiden kallioiden väliseen uomaan, joka puristi niitä\nniin, että ne puhkesivat karjumaan raivokkaammin kuin milloinkaan ne\nkontiot, joiden hurjaa kevätkiimaa ne olivat usein ohi rientäessään\nkatsoneet. Kallioiden laella kasvoi korkeita tupsupäitä honkia, joissa\npesivien haukkojen villi huuto joskus kuului yli kosken pauhun. Mutta\nkallioiden takana oli pian synkkä korpi, jonka jättiläiskuuset\nseisoivat totisina jääkylmää hetevettä helmeilevässä sammalikossaan,\nmiettien viimeistä tuomiota ja olevaisuuden loppua. Sitten oli taas\nharmaata jäkäläkangasta, johon jalka upposi kuin pehmeimpään mattoon;\njossa lepäsi sadoittain muinaisen kulon kaatamia honkia kuin viimeisen\nvoitollisen iskunsa jälkeen ikuiseen uneen kunnian kentälle\nuinahtaneita sankareita; ja jossa siivilleen kohahtavan metsoparven\njylisevä nousu saattoi säpsähdyttää sydämen seisahtumaan ja veren\nsoimaan korvissa. Yhä ylemmäksi tätä kumisevaa, raikasta, suurenmoista\nkangasta -- tuonne, jossa se jo muuttuu tunturiksi ja paljastaa lakensa\ntaivaan kaikille tuulille. Sinne on paennut sääskiä porolauma, joka nyt\nkeinuvana, harmaana aallokkona tuossa tolvaa pois, ruskeissa silmissä\nvauhko kiilto. Kuinka jäntevä, joustavan notkea on tuon nuoren\nporohärän juoksu -- mikä rajattoman vapauden himo kuvastaa sen\nasennosta, kun se nuuskien pohjoisen ilmaa porhaltaa sinne kuin\nolisivat sen nilkoissa teräspontimet. Vihdoin aukeaa laaja tunturinlaki\nja sieltä sinervä ja kellervä metsien ja soiden valtakunta, jonka raja\nyhtyy taivaanrantaan tuolla jossakin siintävässä kaukaisuudessa. Ylevä\nkoreus ja rajattomuus siellä tervehtää, täyttäen sielun sekä riemulla\nettä oman mitättömyyden masennuksella -- riemulla siksi, että voi edes\noivaltaa rajattomuuden olemassaolon, että sielu edes kykenee ryömimään\nolemassaolon salaisuuden portille ja kaipaamaan sen avautumista --\nmasennuksella siksi, ettei se voi uskoa tuota avautumista milloinkaan\ntapahtuvan. Ja riemulla vielä siksi, että seistessä täällä korkealla,\njosta näkee esteettömästi metsien ja soiden valtakuntaa. Sydämen valtaa\nselittämätön vapaudenhurma, ihmisen synnynnäisen aateluuden tietoisuus\nkorkeimmassa määrässään.\n\nPäästyään graniittiportistaan virta rauhoittuu ja alkaa rientää\npauhaten alas myötämäkiä, jotka eivät enää jyrkkene putouksiksi, ja\njoiden väliin muodostuu tyynempiä suvantoja. Tällaista koskea jatkuu\nkilometrimääriä, valtaväylän rinnalla syviä akanvirtapoukamia, laajoja\nkannevesimatalikkoja, isojen kivien taakse muodostuvia kostevesiä,\njoissa forellit ja harrit asuvat. Edelliset ovat vikevän virrankäynnin,\nsuoranaisen kosken suosijoita, erikoisen mielellään asuen juuri\nnoissa matalikoissa, joissa vallitsee ainainen veden vilinä, mutta\njoita aurinko kykenee valaisemaan pohjaan saakka; harrit ovat\nlaiskempiluontoisia, vönkälehtien syvemmissä akanvirroissa, varsinkin\nsiinä rajakohdassa, jossa päävuolle pyyhkäisee akanvirran ohi ja\ntempaisee tämän suurille \"häränsilmille\". Perhonen, joka istahtaa\nkeveästi päävuolteen aallolle, sen tyynemmälle reunalle, kiitää sen\nmukana iloisesti alas, pysähtyy ja lähtee sievästi mutkitellen uida\nlurittelemaan akanvirran rajaa myöten ylöspäin, on niille, kun ne\nalhaalta muljotellen pitävät silmällä, mitä vilisevällä pinnalla\ntapahtuu, vastustamaton houkutin, varsinkin jos se on harmaa ja\nmustalla hienosti poikkipäin raamitettu. Pyrstön voimakas potkaus,\nsalamannopea kaarikiito pintaan, isku suu auki, niin että valkeat leuat\nvilahtavat...\n\nHannu ja Erkki ovat pyyntikiihkon vallassa. He olivat lähteneet heti\naamiaisen jälkeen ja astuneet uutterasti koko päivän, suoraan erämaiden\nhalki, omia tuttuja pilkkateitänsä, kontti selässä, onkivapa kädessä,\nmilloin kumisevaa kangasta, milloin upottavaa suota, lähtevässä\nnotkossa kukkiva ja itseään ihasteleva pihlaja oli ilahduttanut --\ntäytyi pysähtyä sen yksinäisen kauneuden ääreen ja palvoa sitä\nhartaasti, tunnustellen sen tuoksua, joka leijaili kuin uhrisavu --,\npuron lirinä oli houkutellut hetkiseksi levähtämään ja juomaan vettä,\njoka helmeili tuohilipin hopeista hilsepintaa vastaan, ja metsäkanan\näänekkäästi reveltävä valhepako pitkin vanhaa kulokangasta oli\nsäikähdyttänyt. Sääskiä ja mäkäröitä oli jo pilvenään, mutta iholle\nvoideltu pikiöljy esti ne pistämästä, niin että ne vain pokkailivat ja\ntupsahtelivat ihoa vastaan. Ja sitten alkoi kuulua Porttikosken tuttu\npauhu ja haukan kiljuna honkien latvoista, ja silmänräpäyksessä erämaa\noli lumonnut kulkijansa lopullisesti. He saapuivat kosken niskaan ja\nlepäilivät hetkisen syöden, mutta lähtivät pian pyyntikiihkon vallassa\nkoskelle, jonka pinnalla kuvasteli jo iltaruskon kajo. Erkki vain\nkiipesi ensin tunturille, sillä häntä suorastaan veti sinne\nsalaperäinen halu nähdä kotiseudun erämaata vielä kerran näin\nkorkealta, niin paljon kuin mahdollista yhdellä silmäyksellä --\nsyleillä sitä kuin rakkainta omaista -- sanoa sille hyvästit\nainaiseksi. Eikö paluuta siis voi laskea varmaksi? Erkki vastaa\nkysymykseensä toivekkaasti, mutta silti jossakin olemuksen pohjalla\nkaihertaa epäilys. Ja siksi hän vielä kerran katsahtaa jokaiselle\nilmansuunnalle, painaen näkemänsä avaran kuvan ainaiseksi muistiin. Nyt\nhän laskeutuu tunturilta, mutta ei vielä koskelle vaan toisaalle,\nsinne, jossa laajan suon laidassa, kahden vaaran kulmauksessa,\ntuijottaa värähtämättömällä tummalla silmällä taivaaseen Mustalampi.\nJoka kerta käydessään koskella pojat tai ainakin Erkki pistäytyivät\nkatsomassa tätä yksinäistä lampea, jonka kuvastintyyni tummuus vaikutti\nheihin voimakkaasti. Vaarojen puoleisella rannalla oli synkkää\nkuusikkokorpea, joukossa hopeanharmaita, hilseileviä kelohonkia, joista\nmoni oli aikain kuluessa kaatua rojahtanut lampeen, nostaen juurikkansa\npaksut haarat pystyyn kuin harittavat jättiläissormet. Mutta lammen\nreunaa seuraili sievästi lummekudos, joka muuttui kuin hienoksi\npitsiksi, kun myöhemmin kesällä sen valkoiset kukat aukenivat.\nKosken pauhun ja vaaran toisella puolen uneksivan lammen rauhan\nvastakohtaisuus oli vaikuttava ja hiljensi mielen. Erkki nojasi harmaan\nkelohongan kylkeen ja \"kuunteli\" erämaata.\n\nAurinko paistoi jo aivan matalalta ja petäjien ruskeat kyljet paloivat.\nPojat retkeilivät kosken rantaa alaspäin, kaahlasivat kaukaisillekin\nvesikiville ulottuakseen hyviltä näyttäviin paikkoihin ja heittelivät\nkiihkeästi onkiansa. Ja silloin tällöin loiskahti kuohun pinnalla,\nnotkeassa vavassa tuntui voimakas painallus, rullasta meni siimaa\nvinkuen, ja hengitystä pidättäen täytyi ruveta väsyttämään isoa\nforellia tai harria, jolle virran voima antoi lisää painoa ja joka\nriuhtoen pyrki menemään alaspäin. Sai mennäkin, mikäli onkija pääsi\nseuraamaan jäljessä, mutta joskus hän seisoi yksinäisellä kuohukivellä,\njosta ei ollut hyppäämistä minnekään. Silloin kala täytyi, luottaen\nvälineiden lujuuteen, koettaa temmata pinnalle, niin että sen pyrstö\nvain oli vedessä, ja kuljettaa siten vähitellen lähemmäksi, kunnes sai\nnapatuksi sen jalkainsa juuresta kiinni. Pojilla ei ollut haaveja,\njoita olisi ollut tällaisessa paikassa yksin ollen hankala käyttääkin,\nvaan he olivat tottuneet tarraamaan kalaa äkkiä niskasta kiinni, niin\nettä sormet tunkeutuivat kiduksiin. Joskus he tappoivat potkivan kalan\npuraisemalla sitä niskaan -- jalon kalan veri ei kumma kyllä ollutkaan\nvastenmielisen makuista. Sitten saalis taskuun tai konttiin ja taas\npyyntikiihkossa uutta houkuttelemaan.\n\nNiin vähitellen alas koskea, auringon painuessa taivaanrantaan. Mutta\nse ei mennytkään sen taakse, vaan jäi reunalle kultaiseksi kiekoksi,\njoka unimielisesti tuijottaen lähetti avaruuteen yliluonnollista,\nkylmää, hohtavaa rusotusta. Koski oli varjossa ja sen rantakuusien alla\nolevat suvannot kuvastelivat valkoisine vaahtopalloineen oudon tummilta\nja uhkaavilta, mutta noiden samojen kuusten latvoihin saattoi jo sattua\nkultakiekon ihmeellinen, autereisesti täräjävä valaistus. Korpi oli\ntumma ja synkkä, mutta vaarat ja tunturi kylpivät pimenemättömän\nkesäyön kullassa. Puolen yön aikaan linnut vaikenivat hetkiseksi, mutta\nsitten uuden tuhatääninen viserrys ja käkien keskeytymätön kukunta\nalkoi uudelleen. Tuli vähitellen kylmä, kosken pinnalle kohosi sumua,\nkädet kohmettuivat, kalat lopettivat syöntinsä. Pojat heräsivät kuin\nunesta ja palasivat väsyneinä kosken niskaan, johon tekivät tulen\nkuivatakseen sen hohteessa vaatteitaan ja paistaakseen herkullista\nkalaa. Mutta seuraava tunti näki heidät jo astumassa kotia kohti,\nraskaat kalakontit selässä, kasvoilla valvoneiden ilme, mutta silti\nreippaina ja lannistumattomina. Notkoissa kylmä ilma väsytti, mutta\nkunnaalla tuli vastaan lämmin leyhähys. Totisena tuijotti heihin\nkultainen kiekko, joka oli tällä välin pyörinyt idän puolelle ja\nalkanut irtautua taivaanrannasta. Sen säteissä oli jo hiukan lämpöä.\nKoti näytti pyhältä varhaisen aamun viileässä kirkkaudessa. Bobi ujelsi\ntunteellisinta tervetuliaisitkuansa koppinsa aukosta, niin että Hannun\ntäytyi mennä silittämään ja hiljentämään sitä. Kotivirta kiiruhti\nentiseen tapaansa merta kohti ja sen niittyrannoilla nuokkuivat\nkullerot ja punersivat mesimarjankukat.\n\n\n6\n\nMikään ei voinut Erkkiä pidättää -- ei Hannunkaan puhe. Hän oli\npäättänyt lähteä ja pysyi päätöksessään kuin mies. Kaikki hän oli\nhommannut etukäteen valmiiksi muiden tietämättä -- mm. merimieskirstun,\njoka saapui eräänä päivänä ja oli sellainen kuin pitikin: pitkä ja\nkapea, tumman vihreäksi maalattu, köydestä tehdyt nostimet molemmissa\npäissä. Tottakai, kun oli ostettu vanhalta merimieheltä ja purjehtinut\njo maailman kaikki meret. Sen omistaja oli ollut laivansa timperi ja\noli juuri Kalkuttaan tultaessa pudota porskahtanut keulasta \"sekaan\",\nkadoten aivan \"uppiin\". Mutta neuvokas perämies oli juossut perään ja\nheittänyt sinne pelastusrenkaan, ja eikös, peijakas, timperi noussut\nsiellä näkyviin ja saanut renkaasta kiinni. Laiva tuuleen, vene veteen\nja timperi kannelle.\n\nSiihen kirstuun Erkille laitettiin kaikki, mitä hän luetteli hyvin\nvarustetun merimiehen tarvitsevan; eräät varusteet hän hankkisi\nmyöhemmin. Ja vaikka kukaan ei ollut oikeastaan Erkin lähtöön uskonut,\nniin tuli siitä kuitenkin tosi. Huomen-aamulla se oli tapahtuva siten,\nettä Hannu tulisi Veikolla viemään veljeään. Ohessa pääsisi myös Emma,\njolle isä oli kernaasti suonut tämän pienen avun. Palatessa Hannu toisi\nOlga Fredrikan ja Aina Axinian, jotka oli kutsuttu täksi kesäksi\nSuvantoon ja olivat ilmoittaneet saapuvansa juhannukselta. Silloin näet\nvasta kesä olisi kypsynyt taatusti lämpimäksi.\n\nTänään he olivat juhannuskirkossa -- äiti, Helli ja pojat. Isä oli\nkyllä tullut mukaan, mutta oli poikennut kauppiaaseen ja kunnantuvalle\ntapaamaan tiettyjä kaukopitäjäläisiä, metsänvartijoita ja muita, joille\nhänellä oli yhtiön puolesta asiaa. Useimmiten kävi niin, ettei isä\ntullut kirkkoon. Hannu oli huomannut, ettei hänellä haluttanut sinne ja\nettei äiti tahtonut pyytää sitä. Poikien ja Hellin sen sijaan täytyi\ntulla äidin mukana, tahtoivatpa tai ei; heihin nähden äiti käytti\nmääräysvaltaansa. Hannu ei ollut raatsinut ruveta vastustamaan häntä\neikä ollut ilmaissut hänelle uusia kapinallisia mielipiteitään; samapa\nniille, hän oli ajatellut -- ei sellaisista ole maailma ennenkään\njärähdellyt. Ja toisaalta hän oli jännittyneenä ruvennut kurkistelemaan\nAlfred-sedän sanojen taakse löytääkseen sieltä hänen todellisen uskonsa\nrajat.\n\nHe olivat nyt lehvin koristetussa juhannuskirkossa, joka oli ahtautunut\nkansaa täyteen. Korpelan Aukusti istui vakavana ja yrmeänä, musta tukka\njakauksella, lasit nenänkärjellä ja leuassa eilisen saunan jäljeltä\naikamoinen partapuukon haava. Hänen vieressään kökötti hurskaana\nTuusan-Elli, jo edeltäpäin hytisten riemuunratkeamisen herkkyydestä, ja\narkana ja viekkaana Emma, jonka maailmallelähdön isä oli tahtonut täten\njumalanpalveluksella siunata. Helli oli vakavan näköinen -- oli\npukeutunut juhannuksesta huolimatta mustiin. Hannu tiesi hänen\nsydämessään asuvan arkaa, valkeata hurskautta, joka oli herkistynyt\nErkin lähdön johdosta vaikeaksi sielunhädäksi. Helli oli niin nuori,\nettei voinut avata tässä asiassa sydäntään äidille eikä kellekään, ei\nedes Erkille. Ja kuitenkin Erkin lähtö tuntemattomille teille -- sen\nHannu osasi lukea Hellin käytöksestä -- oli Hellin sydämessä palavan\ntuskan ja rukouksen kohteena. Hän pyysi herkeämättä, että joku voima --\nJumala tietenkin estäisi sen, ja oli sitä varten nyt täällä, ikäänkuin\njättämässä pyyntöänsä viralliseen paikkaan. Mutta hän ei toisaalta\nuskonut, että lähtö mitenkään estyisi -- äitikin rukoili sitä joka\nhetki, mutta suoritti silti lähtövalmisteluja alistuneesti, sillä\nilmeellä, \"ettei tässä muu auta\". Aukustin vaimo ei ollut tullut\nkirkkoon, ei Hermanni eivätkä muut lapset -- vain Emma. Aukustin\nsydäntä viilsi hänen muistaessaan, että hänen rakkain lapsensa ja\nvalkoinen vuonansa lähtisi huomen-aamulla suureen maailmaan, kaukaiseen\nPaapeliin, jota sanotaan riettaimpien syntien sijaksi, niin että saasta\nvaluu pitkin maata kuin lieju. Mutta mikä siinä auttoi, sillä lasten\ntäytyi mennä ansiotyölle ja oppia seisomaan omin jaloin. Muutenhan\nelämä pysähtyisi. \"Vaan kun ne ovat niin hentoja ja turvattomia!\"\nAukustin sydäntä raateli tuska, kun hän vilkaisi siveänä ja ujona\nistuvaan tyttäreensä ja muisti, miten miehet himoitsevat juuri\ntuollaisia koskemattomia olentoja, ottaen heidät jos eivät muuten niin\nkavaluudella ja väkivallalla. Herroja varsinkin sellaisesta moititaan,\nmutta Aukustin täytyi tunnustaa, ettei hän voinut pitää sitä syytöstä\naiheellisena eikä oikeutettuna. Mitä herrat tehnevät oman säätynsä\ntytöille, sitä Aukusti ei tiennyt, mutta jos siinä suhteessa olisi\nenempää tapahtunut, niin kyllä siitä olisi huhua myös Aukustin korviin\nkuulunut. Ja mitä he tekivät alemmalleen säädylle, oli vähäistä siihen\nraakuuteen verraten, mitä rengit ja piiat, työ- ja maalaisväki ainakin\nnäillä perukoilla harjoittivat: oli kuin niillä ei olisi ollut muuta\niloa -- eikä ehkä ollutkaan. Eiväthän ne välittäneet jumalansanasta,\neivät katselleet kirjaa milloinkaan; ei ollut ketään, joka olisi\npuhunut heille jostakin hyödyllisestä; aniharva hiukan tavaili\nsukulaisten Amerikasta lähettämiä sanomalehtiä. Kummako sitten, jos\nniillä oli aina kiimaiset ajatukset ja rivot eleet ja puheet. Herätys\ntänne olisi saatava, se herätys, joka tuomitsee paloviinan ja muut\nsynnit sen mukaan. Mutta Emma! -- kuinka käynee lapsiraukan suuressa\nmaailmassa, siellä Paapelissa, jonka ihmiset ovat ylpeydessään\nrakentaneet osoittaakseen mahtiaan Jumalalle! Niin, Jumalalle -- Hänen\nhaltuunsa Aukusti tahtoi nyt erikoisesti uskoa lapsensa. Hän painautui\npenkkiinsä ja hakeutuen palavalla, hartaalla sydämellä Jumalan\nyhteyteen polvistui hengessä Hänen eteensä, laski kätensä Hänen\nkäsiinsä, rukoili ja velvoitti Häntä nimenomaan ottamaan Emman\nerikoiseen suojelukseensa, varjelemaan lapsen joka askelta ja\nsaattamaan hänet perille sinne, jonne hän oli menevä. Ja siellä sitten\nedelleen joka päivä varjelemaan häntä kaikilta niiltä viettelyksiltä,\njoita tuolla perkeleen pääpaikassa on tietysti joka askeleella kuin\nriekonansoja.\n\n\"Onko kumma, jos kokemattoman lintuparan jalka puuttuu sellaiseen,\nellet Sinä, hyvä Jumala, piirrä hänen eteensä nietokseen uraa, että\ntätä myöten kun juosta piiperrät niin säilyt. Sehän on Sinun ammattisi,\nrakas Jumala\", kiivaili Aukusti jo vaateliaasti, \"ihmisten varjeleminen\nkiusauksilta näet. Ellet Sinä hoida sitä virkaa tarkkaan, niin\nsilloinhan perkele rehentelee isäntänä ja vetää ihmiset nuottansa\nperään kuin muikkuparven.\"\n\nSilloin Emma nykäisi häntä hiukan ja asetti hänen eteensä vanhan, ison\nvirsikirjan, jonka niskasta russakat olivat kalvaneet nahan pois.\nAlettiin veisata suvivirttä, johtajana vanhankansan kanttori, jolla ei\nollut apunaan ei urkuja eikä harmoonia -- hän osasi soittaa vain\nvirsikanteletta -- ja joka istui muun yleisön tasalla -- kirkossa ei\nollut lehtereitä -- omassa erikoisessa aitauksessaan. Täytyi ihailla\nsitä voimaa ja sisua, jolla vanha kanttori suoritti tehtävänsä.\nKimakalla, lujalla, särkymättömällä äänellä, tulipunaisena ja\nohimosuonet pullollaan hän lauloi jokaisen säkeistön, uskaltamatta\nlevähtää ainoankaan kohdalla. Jos hän näet olisi tehnyt sen, olisi\nsuurin osa kirkkoväestä ällistyneenä vaiennut, jolloin veisuu olisi\njäänyt muutamien akkojen haltuun. Ja siitä olisi taas ollut\nseurauksena, että tahti olisi muuttunut venyvämmäksi kuin ikänänsä\npiimälajeista pisin, jolloin kirkkoherra olisi ilmestynyt sakastin\novelle ja rykäissyt sillä erikoisella tavalla, jonka vain kanttori\ntunsi, tai alttarilla ollessaan kohauttanut kulmiaan. Silloin täytyi\nkiireesti puuttua asiaan, mutta ennenkuin sai häkellytetyksi akat ja\ntahdin oikeaksi, siinä sai laulaa oikein karjumalla, jopa lyöden\nnyrkillä tahtia karsinan reunaan. Ja siitäkö akat välittivät! Johan\nnyt, vaan tuleskelivat omia aikojaan kuin väsyneet tammat -- joskus\nkokonaisen säkeistön verran jäljessä. Silloin kirkko oli täynnä\nepäsointuista äänen hujellusta ja kanttori saattoi hengessä nähdä\nkirkkoherran pitelevän sakastissa korviaan. Niinpä kanttori tiesi\nlevähdyskohdat vaarallisiksi ja koetti varata läheisyyteensä\nlujaleukaisia veisuumiehiä, jotka kannattaisivat nuottia pätevästi\nsiltä varalta, että hänen olisi joskus pakko niinkuin tietenkin oli\npitää taukoa.\n\nNyt tuli alttarille kappalainen, tuuheapartainen, jykevä mies,\njota ensimmäisellä silmäyksellä olisi saattanut arvella ihan\nnauramattomaksi, mutta jonka muotoa kirkasti, kun sattui näkemään sitä\nläheltä säädyllisen leikkipuheen aikana, sydämellinen, humoristinen\nvalaistus. Kuten pahaa angiinaa sairastava ukkokarhu hän \"lauloi\"\nmessut, niinkuin määrä oli, vaikka ääni ei pikiöljyhartsauksesta ja\nmuusta sellaisesta huolimatta tahtonut luistaakaan. Mutta mikä oli\nlaulettava, se laulettiin, mikä puhuttava, se puhuttiin, ja sillä hyvä.\nEikä tässä ollut tarkoitus pitää konserttia.\n\nJa sitten Alfred-setä ilmestyi saarnatuoliin. Hänen valkea tukkansa ja\npuhtaiksi ajellut kasvonsa, suora, korkea nenänsä ja voimakas leukansa\nnäyttivät hienoilta ja uljailta, kun hän tutkivasti katsellen käänsi\npäätänsä hitaasti, alkaen vasemmalta, alttarin edustalta, ja vähitellen\npäätyen äärimmäisiin istujiin oikealla. Sikäli kuin hänen rauhallinen\nmutta terävä katseensa osui ihmisiin, nämä melkein jäykistyivät, kunnes\nkirkossa oli risahtamattoman hiljaista. Joku lapsi vain saattoi kitistä\ntai koira juosta ripsuttaa käytävällä tai ulkoa kuulua poikien\nmekastusta. Ja kun Alfred-setä sitten lausui apostoliset\ntervehdyssanat, Hannu totesi taas niinkuin monta kertaa ennen, että\nhänen äänessään oli erikoinen, miellyttävä, oudosti sydämellinen\nsointu, ja sanonnassaan harvinainen luontevuus ja hartaus kuin olisi\njokainen sana ollut hänelle tuore ja koko tilaisuus uusi, ennen\nkokematon, sellainen että se heti tempasi hänen koko persoonallisuutena\nliikkeelle. Vain rehtori ilmaisi henkensä voiman yhtä välittömästi ja\nvaikuttavasti, joskaan ei yhtä kauniisti soinnahtavalla äänellä.\n\nTuusan-Ellin sydän värähti jo alkusanoista, ja hän oikein asettautui\nodottamaan sitä, mistä tiesi kirkkoherran tekstistä huolimatta\nlopuksi saarnaavan: Jeesuksen sovintokuolemasta, jolla hän oli\nkertakaikkiaan pois ottanut maailman synnit. Elli oli jo vanha, lähellä\nkahdeksaakymmentä, eikä nykypolvesta monikaan hänen nuoruudestaan\nmitään tiennyt; sen ja katuvan tunnon puolesta hän kyllä saattoi kuten\ntekikin katsoa silmiin jokaista. Mutta yksi oli, joka ei ollut mitään\nunohtanut, ja se oli Elli itse: ei sitä hetkeä juuri ollut, ettei _se_\nkaukainen nuoruudenhairahdus jollakin tavalla tuntoa jyrsäissyt. Elli\nei tahtonut muistella sitä eikä sen kaameita yksityiskohtia,\njolloin hän -- nuori, kokematon tyttö -- katalasti petettynä ja\nvalhelupauksilla vieteltynä, hylättynä, häpeästä, pelosta ja tuskasta\nmielettömänä, oli tehnyt sen, mikä yhä, liki kuudenkymmenen vuoden\njälkeen, varsinkin yön pimeydessä, kun kolotus valvotti, välähti\nmieleen niin tuoreena kuin olisi tapahtunut sillä hetkellä. Siihen ei\nEllin kokemuksen mukaan ollut muuta lääkettä kuin Jumalan anteeksianto\nja Ristuksen veri, joka lievensi tuntoa kuin taivaallinen palsami.\nVarsinkin kun kirkkoherra siitä puhui ja palavasti vakuutti Ristuksen\nveren sovittaneen kaikki, oli synti mikä tahansa, sydämeen syttyi\nsellainen riemu, että se oli pakahtua. Elli kuuntelee yhä\nherkistyneempänä ja ymmärtää kirkkoherran lähestyvän sitä polttavaa\nkohtaa, johon kun sitten koskettaa, niin riemu leimahtaa hulmuamaan\nkuin tulipalo ja Ristus tulee kaukaa käsivarret levitettyinä,\norjantappuraruunu päässä, veri vuotaen otsalle ja kasvoille, katsoen\nsamalla murheellisesti ja anteeksiantavasti, ojentaen kätensä Elliä\nkohti...\n\nElli voihkaisee tunteidensa ja näkyjensä pakosta ääneen, kokee\nkuvaamatonta iloa ja huudahtelee. Hänen olonsa on niin keveää, ettei\nhän voi pysyä paikallaan, vaan kääntyilee ja liikehtii levottomasti,\nkatse tuikkien riemusta. Kun kirkkoherra nyt vakuuttaa Jumalan armon\nrajattomuutta ja paahtaen itsekin tunnekuohun vallassa pauhaa Ristuksen\nveren voimasta, liikutus tulee yleiseksi ja hurmioitunut \"hih!\"-hälinä\ntäyttää kirkon. Silloin kirkkoherra keskeyttää puheensa antaakseen\nihmisten rauhoittua; äänet vaikenevatkin ja vain nyyhkytyksiä kuuluu.\nTuossa itkee Kantolan karjapiika huivinsa suojassa -- Tuusan-Elli kyllä\ntietää, miksi. Piika oli tunnustanut sen hänelle taannoin Jokikylän\nseuroissa -- oli ollut rengin kanssa navetassa aamuvarhaisella ja oli\nnyt neljännessä kuukaudessa. Mutta Elli kyllä pitää huolta, ettei tyttö\npahenna asiaansa. Se renki on vielä nuori, juuri rippikoulusta päässyt.\nEikö tuo lie paremmin Taavan kuin pojan syytä. Näitähän ne tällaisia\nenimmäkseen naisten synnit -- miehet tokko nuo itkenevät niitä\nollenkaan, vaikka pääosuushan heillä niissä on? Kun ne eivät kadu\nmetsän- eikä poronvarkautta ja saattavat keveällä tunnolla verottaa\ntoisen heinäsuovaa, kun oma on sattunut loppumaan, niin mitä katumista\nnoilla miehenroikaleilla oikeastaan onkaan? Kyllä ne ovat niin\npaatuneita kuin ikinä ihminen olla saattaa, ja piru ne loput vie\nsaaliikseen. Kumma, etteivät ne näe, miten lieska lyö helvetin porttien\ntakaa taivaalle...\n\nErkki ei kuule, mitä saarnataan ja hihkutaan, sillä hän on vaipunut\nmuistelemaan eilistä iltaa, juhannusaattoa. Suvannossa ei ollut tapana\npolttaa kokkoa -- valvottiin muuten vähän myöhempään ja katseltiin\nlaskemattoman auringon outoa, värähtämätöntä valoa, joka viipyi mailla\nmurheellisena, kummallisena tuijotuksena kuin muistellen jotakin\nmennyttä, järkyttävä tapahtumaa. Helli oli sitten ehdottanut, että\nmentäisiin hakemaan joen toiselta puolelta tuoreita ja kauniita\njuhannusruusuja, koska maljakoissa olevat entiset näyttivät\nkuihtuneilta. \"Tule sinäkin, Hannu!\" hän oli sanonut luontevasti, mutta\nHannu oli vain hiljaa vastannut, että \"menkäähän nyt te\", eli siis\nHelli ja Erkki kahden. He olivat lähteneet soutamaan vinosti joen\npoikki, Hannun jäädessä isän kanssa törmälle katsomaan heidän\njälkeensä. Törmäpääskysiä lenteli veden pinnalla pilvenään ja\nkeskeytymätön viserrys täytti ilman. Oli tyyntä ja kullanhohtoista, ja\nmieli molemmilla täynnä eronhetken ahdistusta. Erkki oli selvillä\nkaikesta: Hannusta, Hellistä ja itsestään, mutta heidän kolmen\nkeskeisin asia oli sellainen, ettei siitä sopinut puhua, että sen oli\nannettava uinua siellä missä se oli -- syntymättömänä, liikkeelle\nlähtemättömänä, vain aavistettuna. Viime aikoihin saakka Erkki oli myös\ntuntenut olevansa niin nuori, että \"tuollainen\" vähän ujostutti, mutta\nkävellessään nyt Hellin rinnalla tuoksuvalla kukkaniityllä, mielessä\nlähtö, hän yhtäkkiä tajusi elämän vakavuuden ja vastuunalaisuuden niin\ntodellisena ja omalle osalleen kuuluvana, että ymmärsi olevansa mies.\nHän vilkaisi Helliin, joka silloin tällöin kumartui ottamaan kauneimman\nkulleron, ja näki hänen sormiensa vapisevan. He kulkivat yhä\nkauemmaksi, pois kodin näkyvistä, eikä kumpainenkaan puhunut mitään.\nKunnes Helli yhtäkkiä pysähtyi, kääntyi Erkkiin päin, nosti tummana ja\nkyyneleisenä loistavan katseensa häneen ja heittäen kukat maahan pisti\nujostelematta kätensä hänen kaulaansa sekä alkoi ääneensä itkeä.\n\nTyrmistyneenä Erkki katsoi häneen voimatta sanoa mitään, sillä hän sai\ntöintuskin pidätetyksi omaa itkuansa. Tuntiessaan Hellin hiusten\ntuoksun ja vartalon solakkuuden, jonka ympärille hänen kätensä\nitsestään laskeutuivat sulkien sen nuoruuden ensimmäiseen kiihkeään\nsyleilyyn, Erkin valtasi outo huumaus, ennen kokematon, luontoon\nkuuluva omistamisen riemu. Hän katsoi Helliä ja heidän huulensa\nyhtyivät suudelmaan, jota kumpainenkaan ei ollut ajatellut eikä\nsuunnitellut. Sitten Helli sanoi:\n\n-- Et saa lähteä!\n\n-- Kuule nyt, rakas Helli, puheli Erkki, joka tuli tytön sanoista\nsilmänräpäyksessä tajuihinsa, -- tule tänne istumaan, niin puhelemme\nvakavasti.\n\n-- Et saa lähteä, sillä minusta tuntuu, ettet tule milloinkaan\ntakaisin, että olen nyt kanssasi näin ensimmäisen ja viimeisen kerran.\nJa sitten jään ainaiseksi yksin -- ainaiseksi!\n\nJa Helli alkoi taas itkeä -- valittaen, onnettomasti, lohduttomasti,\näänen sävyllä, joka ilmaisi syvää epätoivoa. Äkkiä hän nosti päätänsä,\npyyhkäisi sulavalla liikkeellä hiukset silmiltään, katsoi uhmaavasti\nErkkiin ja sanoi:\n\n-- Mutta ehkä et rakastakaan minua niinkuin minä sinua? Siinä\ntapauksessahan ero ei ole sinulle vaikea!\n\nErkki ojensi hänelle lapsellisen avuttomasti kätensä ja Helli painautui\nhänen syliinsä kuin olisi tahtonut kokonaan kadota sinne. He tunsivat\nkoko ajan, että heidän olisi pitänyt lähteä liikkeelle ja poimia\njuhannusruusuja, kuten olivat aikoneet, että äiti, isä ja Hannu\nkatselivat jostakin kaukaa moittivasti, että olisi ollut parempi, jos\nei tätä kohtausta olisi sattunutkaan. Mutta siitä huolimatta he eivät\nlähteneet, vaan istuivat vierekkäin ja toisiinsa turvautuen kuin\nmetsään eksyneet lapset, tuijottaen säikähtyneinä mutta samalla onnesta\nhuumautuneina elämän lumottuun viidakkoon, jota valaisi keskiyön\nauringon outo loiste ja jossa nuokkuivat tuhannet tuoksuvat kullerot.\n\nTätä Erkki muisteli kirkossa -- aina alusta ja etsien uusia\nyksityiskohtia -- ja hänen sielussaan asuivat rinnakkain suloinen onni\nja eron katkera murhe. Mutta hän tahtoi olla mies, tehdä työtä ja\nkerran voittaa palkintonsa. Lähtemällä hän saavuttaisi sen pikemmin\nkuin jäämällä.\n\nErkki heräsi siihen, että isä istuutui hänen viereensä. Metsänhoitaja\nSuvanto oli saanut toimitetuksi asiansa ja tullut sitten kirkkoon ei\nvain vaimonsa pyytävän katseen vaan oman sielullisen hätänsä kutsumana.\nHänestä tuntui kuin hän seisoisi valtameren rannalla korkealla\nvuorella, alla pauhaavat aallot, ja olisi heittämäisillään sinne\nkalleimman aarteensa, oman poikansa. Eikö hänellekin kuten Abrahamille\nosoitettaisi sijaisuhria, ettei hänen tarvitsisi luovuttaa poikaansa?\nMutta Abrahamille se annettiin palkintona suuresta uskosta -- missä oli\nhänen, Suvannon, usko? Mutta vaikka heikko ja kelpaamaton, Suvanto\ntunsi kuitenkin pakottavaa halua uskoa poikansa Jumalan haltuun\nniinkuin olivat tehneet koko ajan äiti, Helli ja Hannukin omalla\ntavallaan, ja Tuusan-Elli ja Aukusti Emmansa puolesta, joka todella\noli, raukka, kuin teuraaksi vietävä säikähtynyt uhrilammas. Ja vahva\nluottamus Jumalaan täytti heidän mielensä.\n\n-- Suuruus tulee alennuksesta, kunnia nöyryydestä, autuus\nkärsimyksestä, lopetteli kirkkoherra saarnaansa lempeän ja raukean\nhartaana. -- Ellei Johannes olisi saanut kärsiä vankeutta ja\nmestauskuolemaa, ei hänen nimeänsä eikä opetuksiansa ehkä muistettaisi.\nEi myötäkäymisestä mitään hyvää lähde, vaan meidän tulee päinvastoin\nsitä pelätä. Kärsimys vasta puhdistaa -- ja syventää ihmisen --\nkärsimys on, rakkaat ystävät, elämän korkein onni.\n\n\n7\n\nJuna oli juuri lähdössä. Erkin tavarat olivat vaunussa ja hän itse\nviivähti vielä laiturilla sanoaksensa hyvästit Hannulle ja tädeille.\nEmma oli jo arasti pistänyt kättä Hannulle, kiitellyt kyydistä melkein\nkuiskaamalla, lähettänyt kotiin terveisiä ja seisoi nyt tuolla\nvälisillalla arkana ja pelokkaana, vavahtaen jokaisesta häneen\nsattuvasta tutkivasta katseesta. Erkki oli tietenkin luvannut pitää\nhänestä huolta Tampereelle saakka, ja siitä Emma osaisi itsekin tiensä\nvarjella. Erkki oli jo syleillyt ja hyvästellyt Olga Fredrikan ja Aina\nAxinian, saaden iloisella puheellaan heidät estetyksi itkemästä, ja\nseisoi nyt Hannua vastapäätä. Hän ojensi veljelleen miehekkäästi\nkätensä ja sanoi:\n\n-- Hei sitten, Hannu!\n\nMutta kumartuen Hannun puoleen hän kuiskasi:\n\n-- Anteeksi, veli, pikku pilanteot, tappelut ja muut.\n\nHannu tunsi karvaan palan nousevan kurkkuunsa ja sai sanotuksi hiljaa\nvastaukseksi:\n\n-- Niin myös! Onnea, rakas veli, matkallesi!\n\nHe hymyilivät väkinäisesti, katsoivat syvälle silmiin ja pitivät\nkädestä, puristaen sitä yhä uudelleen. Hannulla oli sielunhätä, sillä\nse erikoinen asia oli sittenkin jäänyt selvittelemättä Erkin kanssa\neikä siihen nyt enää ollut tilaisuutta. Ja molempain mieleen muistui\nyhtäkkiä monta seikkaa, joista olisi vielä pitänyt saada puhua. Mutta\nse oli myöhäistä, erokello kalahti koleasti ja Erkki nousi\nvälisillalle. Hannu katsoi häneen rävähtämättä, painaen syvälle\nsieluunsa Erkin ilmeen ja koko olemuksen, kun hän seisoi siinä\nhymyillen väkinäisesti, pidätellen liikutustaan ja viittaillen\njäähyväisiä. Ja viimeisellä hetkellä ennenkuin Erkki katosi he\nhyvästelivät toisiaan molemmin käsin, kohottaen ne kuin syleilyyn,\nsiihen veljenrakkauden osoitukseen, joka oli äsken ja niin monta kertaa\naikaisemmin jäänyt tekemättä. Hannun silmät sumenivat ja hän kääntyi\nhämillään puhuttelemaan tätejään, joiden silmistä vedet valuivat\nesteettömästi.\n\nPoistuessaan asemalta Hannu näki Erkin kuvan selvästi silmissään ja\ntiesi kokemuksestaan, ettei se tulisi niistä milloinkaan häipymään.\nMutta samalla hän näki nyt Erkin takana arkana ja ujona seisovan Emman,\njota ei ollut kukaan tullut saattamaan eikä hyvästelemään, vaikka hän\noli paljoa hennompi ja turvattomampi kuin Erkki ja meni maailmalle vain\npieni valkoinen nyytti kainalossa. Ja eilen-aamulla, kun oli lähdetty\nkotipihalta, niin minkälaiset olivat silloin Emman jäähyväiset?\nSaattamaan oli tullut vain Aukusti, joka oli sanaa sanomatta antanut\ntyttärelleen kättä ja auttanut hänet kiesien takaistuimelle. Hänen\nkatseessaan oli kyllä välähtänyt lämmin tunne, johon Emman silmistä oli\ntuikahtanut vastaan rakkaus kuin tähden tuike, mutta kuitenkin... Miten\nvähälle hellyydelle Emma-raukka oli jäänyt verrattuna Erkkiin, joka ei\nsuorastaan tahtonut päästä riistäytymään irti äidistä. Helli oli\npidättyvämpi, mutta Hannu aavisti hänen sanoneen jäähyväisensä\naikaisemmin ja moneen kertaan, koska oli vaellellut Erkin kanssa\nkahden. Äiti oli heitä ihan toimittanut menemään ja isä oli hymyillyt\nkatsoessaan heidän jälkeensä. Tämä oli asia, jonka Hannu tahtoi poistaa\ntietoisuudestaan. Helli oli nieleskellyt itkuaan heidän lähtiessään.\nHannu oli seisauttanut Veikon siinä paikassa, johon koti näkyi\nviimeisen kerran, ja he olivat kaikki katsoneet sitä. Erkki oli\ntuijottanut siihen niin hartaasti, että Hannun oli ollut vaikea käskeä\nVeikkoa liikkeelle. Kun tämä oli täytynyt tehdä, Erkki oli huoannut\nalistuneesti ja ruvennut sitten tarkastamaan tienvieriä ja kaikkia\ntuttuja paikkoja, joita suinkin muisti. Kankaan ja Arvolan lapset ja\ntoverit tulivat sanomaan hyvästiä ja niin myös vanhemmat väet. Joku\nmuisti nyökäyttää Emmallekin, joka istui arkana takaistuimellaan ja oli\nkuin ei koko asia kuuluisi häneen ollenkaan. Niin oli matka jatkunut\neivätkä he olleet paljoa puhuneet.\n\nNyt tuntui tyhjältä ja autiolta. Hannu nukkui heidän tutussa\nkouluasunnossaan, sillä tädit pääsisivät lähtemään vasta huomenna. Heti\nummistettuaan silmänsä hän näki Erkin istumassa tavallisella\ntuolillaan, kirja kyllä edessä, mutta katse uponneena jonnekin\nkaukaiseen maailmaan. Hannun täytyi oikein avata silmänsä ja\nvakuuttautua, ettei Erkki siinä ollut. Hän nousi ja meni tämän pöydän\nääreen. Siinä olevassa imupaperissa oli jos minkälaisia piirroksia,\nkirjaimia ja nimiä. Viimeksimainituista oli aina yksi sutaistu pois,\nmutta Hannu kyllä näki, mikä se oli ollut. Hän tutki kaikki pöydässä ja\nsen laatikossa näkyvät Erkin persoonallisuuden merkit, katsoi\nympärilleen yön oudon rusotuksen kirkkaasti valaisemassa huoneessa,\nkatsoi kadulle, jossa ei näkynyt minkäänlaista elämän merkkiä, tunsi\nyhtäkkiä olleensa osallisena ratkaisevassa tapahtumassa ja lysähti\nErkin pöydän ääreen antaen vihdoinkin täyden vallan sille rakkaudelle,\nkaiholle ja murheelle, joka oli patoutunut hänen sydämeensä.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\n1\n\nTädit olivat epävarmoja, uskaltaisivatko he luottaa Hannuun ja lähteä\nhänen mukaansa.\n\n-- Mutta onhan Hannu jo aikamies ja Veikko sitäpaitsi hyvin\nrauhallinen, huomautti lopuksi Aina Axinia, joka erikoisesti suosi\nHannua.\n\n-- Niin, mutta kyllä hevosten on kuultu pillastuvan ja... arveli Olga\nFredrika epävarmasti. -- Kunhan päästäisiin edes kunnialla kaupungista\npois, sillä täällä Veikko voi säikähtää juovuksissa hoilaavia\ntervamiehiä.\n\nHe alistuivat kohtaloonsa, sillä mikäpä siinä auttoi. Hannu hilasi\ntädit kieseihin ja pyyteli anteeksi, että hänen täytyi ajaessaan\ntakaistuimelta hiukan ohjaksillaan häiritä oikealla puolella istuvaa\nOlga Fredrikaa. Tämä oli ajanut siksi paljon kyydillä seminaarissa\nkäydessään, että tiesi kysellä ja varoitella:\n\n-- Onhan sinulla kestävät mäkivyöt?\n\n-- Ei minulla, mutta kyllä Veikolla, löi Hannu tädin huolet leikiksi ja\nmaiskautti Veikon liikkeelle.\n\nTämä oli pyöreä kuin tynnyri ahdettuaan itseensä kauroja ja leipää ja\nkuka tietääkään, mitä kaikkea hyvää, jota Aina Axinia oli käynyt sille\nviemässä. Se liikkui vaivalloisesti ja pysähtyi kuljettuaan muutaman\nkadunristeyksen välin. Siinä se huiskautti häntäänsä ja katsoi Hannuun\nkysyvästi. Tämä puheli, selittääkseen asiaa samalla tädeille:\n\n-- Huilaa vain hetkinen, sillä eipähän tässä mihin kiirettä.\nVaarallistakin on tuollaisella rumpuvatsalla liian rutosti ensi-äkkiin\nliikkua. Mutta kyllä se siitä pian helpottaa -- muutaman tunnin\nkuluttua on jo entisellään.\n\n-- Siunatkoon! sanoi Olga-täti, -- muistitko lukita ulko-ovea ja viedä\navainta Hirvaskarin emännälle?\n\n-- Tottakai! vastasi Aina-täti.\n\n-- Mutta tulitko sanoneeksi niinkuin oli puhe, että kukat pitää viedä\nsateella ulos?\n\n-- No, Veikko! sekautui Hannu puheeseen, -- lähdehän liikkeelle, sillä\nmuuten saat pian palata takaisin.\n\n-- Mutta olisikohan varmuuden vuoksi vielä käännyttävä kotiin, kun ei\nole tultu kauemmaksi, että saisin katsoa, jäikö todellakin kaikki\nlopullisesti hyvään kuntoon?\n\n-- Ei missään tapauksessa, sanoi Hannu, -- sillä kaikki on varmasti\nkunnossa.\n\nHän komensi Veikon liikkeelle. Olga-täti hätäili:\n\n-- Älä aja sieltä kautta, sillä siellä on passissa se isopartainen\npoliisi ja Veikko voi säikähtää sitä. Ihmisetkin sitä pelkäävät, saati\nhevonen...\n\nMonen hätäilyn ja turhan säikkymisen jälkeen päästiin terveinä perille.\nTädit asettuivat vieraskamariin ja alkoivat viettää mukavasti kesää,\njoka oli nyt lämpimimmillään ja kauneimmillaan. Ainoa puute oli, että\nErkki oli poissa. Tädit muistelivat häntä joka päivä, kertoivat äidille\nuusia piirteitä hänen olostaan kaupungissa ja asettivat hänen kuvansa\npöydälleen. Se oli äidin ja Hellinkin pöydällä. Hannulla myös oli Erkin\nkuva mutta hän ei asettanut sitä esille, vaan säilytti sitä muistoksi\nsaamansa sinikantisen runovihon välissä, jota illoin joskus katseli\nistuessaan ullakkokamarin ikkunan ääressä. Kuinka yksinäistä olikaan\nnyt. Hannun täytyi joskus oikein kääntyä katsomaan taakseen ja\nympärilleen, sillä hänestä alkoi tuntua ihan selvästi, että Erkki\nseisoo tuolla ovensuussa ja katsoo häneen hymyillen. Kaikkialla oli\nmuistoja hänestä: hänen vanhoja pieksujaan ja vaatteitaankin, äiti kun\nei ollut vielä ehtinyt jakaa niitä köyhille. Hannu katseli Erkin takkia\nja tunnusteli sen hajua; hän muisti tarkoin, milloin se oli teetetty.\nSitten hän istuutui jälleen pöydän ääreen ja vaipui muistelemaan häntä.\nErkki saattoi olla jo kaukana merellä, sillä häneltä tulleessa\nkirjeessä kerrottiin laivan olevan juuri lähdössä; viime hetkessä Erkki\noli vielä tahtonut lähettää terveiset. Helli oli saanut oman erikoisen\nkirjeensä, jonka oli punastuen siepannut ennenkuin muut olivat ehtineet\nsitä juuri huomatakaan.\n\nJoki oli laskeutunut kesäiseen mataluuteensa. Tulvan väri oli kadonnut\nsen vedestä, niin että se oli nyt kirkasta ja näytti virratessaan\ntummalta ja kiiltävältä. Sen kostevirroissa ja suvannoissa kasvoi\nlumpeita, kaisloja ja kortteita, ja sen pinnalla ja rannoilla lenteli\nsärähtelevin siivin loistavia sudenkorentoja. Telkkä oli tuonut\npoikasensa näkyviin ja uiskenteli niiden ympärillä arkana ja\nvarovaisena, hartioita myöten veteen painuneena. Sen pesä oli ollut --\nHannu tiesi sen -- tuolla saaren keskuksessa kasvavan kelohongan\nuutussa; miten se osasi nopeasti lentäessään tähdätä suoraan siihen ja\nlivahtaa loukkaamatta itseään suoraan reiästä sisään, se oli Hannulle\narvoitus. Törmäpääskyset lentelivät melkeinpä entistä vilkkaammin --\npian tulisi poikasten harjoitus ja valmistautuminen lähtemään\nmaailmalle. Arvoitus oli sekin, miten ne tunsivat sadoista\nsamanlaisista rei'istä omansa ja saattoivat pujahtaa siitä sisään\nhiekan edes leyhähtämättä, vaikka reikä oli vain nyrkin mentävä.\nKullerot kuihtuivat, mutta sijaan nousi uusia kesäkukkia, ujoja ja\nvaatimattomia, kaikilla silmissään uskollinen, luottavainen katse.\nAurinko laski lämpimään ruskoon, lehmänkello kalahteli joskus\nkesantopellolta, jonne karjakko oli sytyttänyt suitsun, ja äiti, tädit\nja Helli istuivat törmällä katsellen virran juoksua ja kuunnellen\nsuuren maailman uutisia, joita isä heille joskus luki sanomalehdestään.\nHannu tuli yksinäiseltä metsäretkeltänsä, jollainen kuului hänen\nohjelmaansa melkein joka päivä, ja huomioitsi tätä kaikkea. Hänen\nmieleensä kohosi elävä, lämmin tietoisuus rauhan ja hiljaisen onnen\nläsnäolosta.\n\nHannu tiesi saavansa parin viikon kuluttua isän edustamalta\nyhtiöltä työtä, joka tuottaisi hänelle talveksi sievät taskurahat.\nKevätuitto oli loppunut, mutta tuonne ylemmäksi, Järvenperän erääseen\nputaaseen, oli koottu neljän yhtiön tukit, jotka oli uitettu sinne\nyhteiskustannuksin. Niissä oli yhtiöiden merkit ja ne oli nyt\nlajiteltava, \"sortteerattava\", niiden mukaan omien puomiensa sisään.\nTätä varten oli rakennettu vartavastinen sortteerilautta, jossa oli\nkullakin yhtiöllä oma kanavansa ja sen alapäässä puomipussi. Yläpäässä\noli silta, jolla seisten keksimiehet työntelivät tukkeja merkkien\nilmoittamiin kanaviin. Kulkiessaan niissä ne laskettiin ja merkittiin\nuudelleen, laskijan aina ilmoittaessa kymmeneen päästyään kovalla\nhuudolla tämän määrän ja kenelle se kuului. Silloin aina kunkin yhtiön\nsihteeri vetäisi lautaansa viivan, neljä pystyyn ja viidennen vinosti\npoikki, vastaten samalla huutoon. Isän yhtiön tukkimerkki oli 0, joten\nkun laskija huusi \"Nolla kymmenen!\", Hannun piti vastata samalla\ntavalla ja vetää viiva lautaan, joka oli sitä varten asianmukaisesti\nruudutettu. Tästä työstä Hannulle maksettaisiin 3:50 päivässä;\ntyö alkaisi klo 5 aamulla ja loppuisi klo 6 illalla. Hannun\nlaskijamieheksi tulisi Aukusti, jonka huolellisuus oli jo ennen todettu\npettämättömäksi. Kaikki oli valmista -- odotettiin vain toisten\nyhtiöiden edustajia, jotka eivät asuneet paikkakunnalla. Tukkilaisia\noli ilmestynyt riittävästi saapuville. Yhtiöllä ei ollut mitään sitä\nvastaan, että isä palkkasi sihteeriksi Hannun, koska tämä suoritti\ntehtävän hyvin ja muutenkin tunsi paljon tukkien uittoa, lauttausta ja\nmuuta sellaista koskevia asioita, joita oli joskus isän poissa ollessa\nAukustin kanssa hoitanut.\n\nViikkoa aikaisemmin kuin tähän tärkeään työhön piti ryhdyttämän,\nlauantaina iltapäivällä, jolloin sauna jo alkoi selvitä ja odotella\nisää ja Hannua, tavallisia ensimmäisen äreän löylyn lievittäjiä,\nnähtiin vanhan isopartaisen nimismiehen, Konrad-sedän, tulevan portista\npihaan, jäljessään poliisi. Hänellä oli virkapuku, jota hän muuten piti\näärimmäisen vastenmielisesti, ja samoin poliisilla, jota hän näytti\nohjaavan pirtin puolelle. Bobi nosti kopissaan kovan haukun, niin että\npoliisi teki sen kohdalla kaarroksen. Konrad-setä lähestyi suoraan\npääkäytävää ja kuistia, mutta käveli niin hitaasti ja haluttomasti,\nepäröiden ja käännähdellen, ettei sitä voinut olla huomaamatta.\n\nEihän Konrad vain liene sairas? arveli äiti.\n\nIstuttiin kuistissa. Kaikki katsoivat Konrad-sedän tuloa ja isä meni\nystävälliseen tapaansa kädet ojossa häntä vastaan.\n\n-- Tervetuloa, hyvä veli! Vaikka olet sukulainen, olet harvinaisempi\nvieras kuin muut. Tulehan sisään!\n\nIsä ojensi hänelle kätensä. Konrad-setä ei päästänytkään sitä, vaan\nseisoi siinä vakavana, tuijottaen isään omituisesti, murheellisesti.\nHän vaikeni kotvan kuin harkiten, mitä sanoisi, ja virkkoi sitten:\n\n-- Kun olisin saanut olla tämän kerran saapumatta, niin olisin tullut\nmuulloin vaikka kerta päivässä.\n\nIsä katsoi häneen pitkään ja kysyvästi, sillä hän ei voinut ymmärtää\nvanhan ystävänsä sanoja. Niiden arvoituksellisuudesta ja vakavasta\nsävystä hän kuitenkin aavisti, että kysymys oli jostakin ikävästä\nasiasta. Hän sanoi:\n\n-- Menkäämme sisään -- eihän tässä nyt pihalla...\n\n-- Et tiedä, veli, kenet nyt viet kotiisi, mutta menkäämme kuitenkin.\n\nHe tulivat kuistiin, jossa Konrad-setä tervehti naisia vanhanaikaisen\nkohteliaasti. Sitten hän istuutui pöydän ääreen korituoliin, jonka\nHannu toi hänelle, ja tuntiessaan kätensä alla, jonka tuli laskeneeksi\npöydän reunalle, paperin kahinaa, vilkaisi, mitä siinä oli. Siinä oli\nmuutamia Vapaiden sanojen numeroita. Isä huomasi hänen katseensa,\nkokosi numerot ja kysyi hymyillen:\n\n-- Joko olet saanut ja lukenut tuoreimman?\n\nKonrad-setä hymähti ja vastasi:\n\n-- Kyllä. Se vain oli ikävää, että tuo uusi poliisi sattui näkemään sen\nvirkapöydälläni, jonka ääressä odotti määräyksiä. Huomautin tosin kuin\nsivumennen, että minun täytyy viran puolesta lukea sitä, mutta hän\nkysyi vain, että Suvannon metsäherrako niitä lähettää tännekin?\n\n-- Kuinka niin? kysyin vastaan, jolloin se sanoi yleisesti tiedettävän\nveljen levittävän sekä niitä että muutakin kiellettyä kirjallisuutta.\n\n-- Kuka tuo sinun uusi poliisisi onkaan?\n\n-- Kostamon Olli.\n\nIsä rypisti otsaansa ja Hannu muisti selvästi talvellisen tapahtuman.\nIsä sanoi:\n\n-- Se mies on niitä, joita synnynnäinen ilkeys ajaa pahuuteen.\nSellaisiakin valitettavasti on.\n\nSitten oltiin vaiti ja olo tuntui yhä painostavammalta. Konrad-setä\nrummutti hermostuneesti pöytää, pyyhkäisten välillä hikeä otsaltaan.\nLopuksi naiset menivät kuka milläkin tekosyyllä pois. Silloin\nKonrad-setä sanoi:\n\n-- Hannuhan on jo täysi mies ja isänsä tuki. Jää sinä tänne kuulemaan\nasiaani ja paina se mieleesi tulevaisia aikoja varten.\n\nJa isän puoleen kääntyen hän virkkoi:\n\n-- Kun kuulet viestini, niin älä vihastu minuun äläkä halveksi minua.\nMilloinkaan ei mikään matka ole ollut minulle niin raskas kuin tulo\ntänne, ei viimeisen lehmän ulosmittaus nälkäisten lasten käsistä. Mutta\nminun oli tultava itse, tahdoin tai en, sillä nimismiehen velvollisuus\non saattaa perille kuvernöörin virkakirjeet, ajattelipa hän niiden\nsisällyksestä mitä tahansa. Ja sitten minusta tuntui, että kun en\nkuitenkaan voi estää sitä, mitä nyt tapahtuu, sanoma siitä on ehkä\nhiventä siedettävämpi kuultuna ystävältä kuin häikäilemättömältä,\nraa'alta vieraalta.\n\nIsä oli valahtanut kalpeaksi. Hän ojensi kätensä ja sanoi:\n\n-- Arvaan jo asiasi -- anna paperi tänne.\n\nKonrad-setä otti salkustaan virallisen arkin ja ojensi sen virkkamatta\nmitään isälle, joka ensimmäisenä vilkaisi allekirjoitusta. Siinä se oli\n-- tuon kerrallisen nuotio- ja talvellisen keskustelutoverin nimi.\nKeskustelu oli sittenkin ollut kuulustelu ja kun kuvernööri ei tullut\nvakuutetuksi, ettei metsänhoitaja Suvanto ollut houkuteltavissa\nvallanpitäjien puolelle, ja kun lisäjäseniä ei ollut valittu, oli\nsiihen saakka poliittisessa tarkoituksessa annettu suojelu loppunut.\nItse teksti oli lyhyt ja selvä. Siinä sanottiin keisarillisen\nmajesteetin suostuneen siihen kenraalikuvernöörin esitykseen, että\nmetsänhoitaja Kaarlo Suvannolta kiellettäisiin Suomen valtiollisen\njärjestyksen ja yleisen rauhan säilyttämistä koskevan armollisen\nasetuksen nojalla oleskeluoikeus Suomessa, josta hänen oli poistuttava\nviikon kuluessa kirjelmän päiväyksestä. Ellei hän tottelisi tätä\nmääräystä, hänet pidätettäisiin ja vietäisiin keisarikuntaan.\n\nIsä luki nuo muutamat lauseet moneen kertaan ja ojensi sitten paperin\nHannulle. Konrad-setä sanoi katsoen lattiaan:\n\n-- Sieltä on lääninhallituksesta, varmaan itse kuvernööriltä, tullut\nhiljainen, puolivirallinen tieto, että jos veli vain muutamalla sanalla\nkirjallisesti selittää tämän jälkeen pysyttelevänsä erillään\npolitiikasta, niin kuvernööri kyllä toimittaa niin, että karkoituskäsky\nperuutetaan.\n\n-- Mutta minäpä kun en kirjoita sellaisia sanoja enkä edes tottele\nkarkoitusmääräystä. Olen laillisella oikeudella kotonani ja odotan,\nkunnes tulet vangitsemaan minut. Sitten saavat viedä minut\nkeisarikuntaan.\n\n-- Minä en tule vangitsemaan sinua missään tapauksessa, sanoi\nKonrad-setä. -- Minun virka- ja muutkin päiväni ovat pian lopussa.\nMutta ota huomioon, että tuo \"keisarikunta\" saattaa merkitä jotakin\nSiperian kaukaista kylää, jonne omaistesi on perin vaikea matkustaa ja\njosta kirjeet viipyvät iankaikkisuuden. Vieraassa, sivistymättömässä\nummikkoympäristössä menehdyt pian. Mutta Ruotsissa, esimerkiksi\nHaaparannalla, olet tutussa kulttuuripiirissä ja sinne voi perheesi\nvaikeuksitta tulla tapaamaan sinua. Voitpa mahdollisesti saada siellä\ntyötäkin odottaessasi parempien aikojen koittoa, ja ainakin monella\ntavalla palvella isänmaan asiaa. Venäjällä ei mikään tällainen ole\nmahdollista. Usko, veli, minua: sinun ei auta nyt muu kuin lähteä.\nTässä on enää vain kolme päivää käytettävänäsi, sillä kirje on viipynyt\nmatkalla, ja minä vielä pidätin sitä luonani eilisestä asti\nepäröidessäni, saattaisinko sitä ollenkaan perille.\n\n-- Olet oikeassa, sanoi isä. -- Kuittaan kirjelmän ja lähden. Käythän\ntäällä joskus Vendlaa lohduttamassa?\n\n-- Eihän minusta, tällaisen Jobin postin tuojasta, ole sen saajan\nlohduttajaksi. Kuukausi sitten minun piti lähettää eronpyyntö\nkuvernöörille, mutta jäi vielä tekemättä, kun oli keskeneräisiä\ntilityksiä. Niin jouduin virkavelvollisuuteni pakottamana avustamaan\ntällaisen pöyristyttävän laittomuuden toimeenpanossa, vaikka olenkin\nvain postinkantaja, joka en kykene estämään näiden enempää kuin\nmuidenkaan sanomain perille menoa, omatunto kuitenkin nuhtelee ja häpeä\nkalvaa siitä, että olen osallisena tässä rikoksessa -- minä, joka olen\npitkän ikäni ylpeillyt Suomen laista ja oikeudesta.\n\n-- Älähän ole milläsikään! lohdutti jo isä. -- Ethän sinä tälle mitään\nvoi etkä ole mihinkään syypää.\n\n-- En kyllä muodollisen laillisuuden kannalta, puhui Konrad-setä, mutta\ntunnen silti tunnossani nyt olleeni mukana suurimmassa rikoksessa,\nminkä esivalta voi kansalaista vastaan tehdä, eikä se voi eikä saa\njäädä rankaisematta.\n\nHän nousi, oikaisi itsensä koko pituuteensa ja oli komea vanhus\nseisoessaan siinä ryhdikkäänä virkapuvussaan. Mutta hän ei näyttänyt\nenää huomaavan heitä, vaan tuijottaen ilta-auringon valaisemalle\npihalle, jossa pääskyset ilakoivat ja asui lauantain tunnelma, puheli\nkatkerasti itsekseen:\n\n-- Mikä kaunis maailma ja rauhallinen näky -- mikä rikoksien rikos\ntemmata siitä pois väkivallalla ja laittomasti sen laillinen oikea\nomistaja. Laki on ennen minua syntynyt ja kasvattanut suojissaan\nsivistystä näinkin kaukana erämaassa, aivan nälän hampaiden edessä.\nMutta jääkö se voimaan minun jälkeeni, sitä en enää tiedä -- siihen\nvoin tuskin uskoa...\n\nHän kääntyi Hannun puoleen:\n\n-- Sinä, Hannu, olet nuori ja tulet mahdollisesti näkemään, saako\nkaikki se vääryys, jota nyt maassamme harjoitetaan, rangaistuksensa.\nÄlä anna milloinkaan uskosi oikeuden voittoon horjua, älä silloinkaan,\nvaikka joutuisit seisomaan kiväärien edessä ja tietäisit seuraavassa\nsilmänräpäyksessä olevasi vainaja, ellet yhdellä pienellä myöntymyksen\nsanalla pelastaisi henkeäsi. Sitä sanaa älä lausu, sillä vaikka se on\npieni ja vähäpätöinen, niin se kuitenkin järkyttää siveellisen\nmaailmanjärjestyksen raiteiltansa. Mieluummin anna kuulien tulla ja\nveresi vuotaa isänmaan poveen. Tuskaa et ehdi tuntea, kuolemaa et\nsilloin enää pelkää, vaan ehkä jo päinvastoin kaipaat sitä niinkuin\nminä nyt, ja henkesi yhtyy iankaikkisuuteen tunto puhtaana ja otsa\nkirkkaana. Muista tämä vanhan sedän sana, ja nyt hyvästi ja parasta\nonnea pitkän nuoren elämäsi varrelle, jonka uskon lopuksi kulkevan\nvapauden auringon paisteessa.\n\nHän ojensi juhlallisesti Hannulle kätensä ja kääntyi sitten isän\npuoleen, joka oudon liikutuksen vallassa oli kuunnellut häntä\ntietämättä oikein, miten hänen sanoihinsa suhtautua.\n\n-- Hyvästi, Suvanto! puhui nimismies. -- Tiedän varmasti, ettemme enää\nnäe toisiamme. Suo nyt anteeksi, että toin sinulle tuon katalan sanoman\n-- minä kun olen ollut rengin virassa ikäni, niin on näemmä tarttunut\nrengin luonto. Pyövelin rengiksi olen alentunut ja se on inhotuin\njulkinen toimi, mistä olen kuullut. Kiitos vain kaikesta hyvyydestä.\nSano serkuille terveisiä -- mitäpä tässä heitä häiritsemään -- ja\nhyvästi vielä kerran! Minulla on kiire -- täytyy vielä tänä iltana\nkirjoittaa virkakirje.\n\nHän meni isän pidättelyistä huolimatta ja pirtin puolelta poliisi lähti\nhänen jälkeensä. Hän kulki nyt ryhdikkäästi ja pää pystyssä.\n\nKarkoitussanoman aiheuttama ensimmäinen tyrmistys oli lieventynyt sen\nverran -- isän rauhallisen ja varman käytöksen johdosta --, että oli\nvoitu ruveta valmistautumaan matkalle. Huomen-aamulla varhain oli\nlähdettävä ja Hannu sai tulla kyytiin -- muu ei auttanut. Maanantaina\noli hoidettava asioita ja sitten junalla Tornioon. Isä oli myöhään\nyöhön järjestänyt papereitaan ja opastanut Hannua lähinnä olevien\ntöiden hoitoon. Sortteeri hänen oli valvottava ja tukit sijoitettava\nAukustin avulla Siikalammin perukkaan, palkkauslistat kirjoitettava\n\"näin\" -- Aukusti valvoo kyllä päivät ja tunnit -- ja rahat ajoissa\ntilattava ja kassakirja tarkoin pidettävä. Näin oli asiat järjestettävä\nensialkuun -- yhtiö sitten määrää miten tahtoo, kunhan ehtii perehtyä\ntilanteeseen. Tietymätöntä on, miten kauan isä saa ja voi pitää\nvirkaansa. \"Kyllä, isä!\" Hannu oli vain voinut vastata, \"saat\nluottaa siihen, että kaikki tulee toimitetuksi\". Isä oli vilkaissut\nhäneen syvillä sinisillä silmillään, jotka olivat äkkiä menneet\nvesikiehteeseen, ja aikonut sanoa jotakin, mutta ei ollut liikutustaan\npeläten sanonutkaan mitään, vaan ainoastaan syleillyt veljellisesti\nhartioista.\n\nJa nyt oli kaikki niin valmista kuin se näin lyhyessä ajassa saattoi\nolla. Isä ja äiti olivat kahden makuuhuoneessaan, tuossa heidän\npyhimmässään, jonne pojat menivät harvoin eivätkä vieraat milloinkaan\npaitsi talvellista santarmia. Äiti siellä tietenkin itki ja rukoili,\nkapinoiden Jumalaa vastaan, ja kysyi välillä matkan johdosta\njotakin asiaa, oliko sitä muistettu. Vierashuoneessa Aina-täti\nhoiti sisartansa, joka oli saanut sydänkohtauksen. Tieto\nkarkoitusmääräyksestä oli levinnyt keittiöön ja sieltä pirttiin,\njossa poliisi ei ollut puhunut siitä mitään, sanoen vain olevansa\nvirka-asialla. Pirtistä tieto oli viety Aukustille, joka ei ollut\nkäsittänyt kertojan tarkoitusta, vaan oli lähtenyt itse sitä tarkemmin\nperäämään. Vielä löylystä punoittaen, leuassa taas partapuukon haavoja,\nhän oli ilmestynyt isän kansliaan.\n\n-- Sepä hyvä, että Aukusti tuli, sanoi isä puuhiensa lomasta, --\najattelin juuri lähettää hakemaan teitä, minulle kun tuli yhtäkkiä\nodottamaton matka.\n\n-- Tuota, minne sitä nyt? sammalteli Aukusti. -- Viikon kuluttuahan\ntässä sortteeri...\n\n-- Niin kyllä, mutta se minun täytyy nyt jättää Aukustin ja Hannun\nhuoleksi. Ja sitten tänne luultavasti tulee uusi metsäherra, sillä\ntodennäköisesti viivyn matkallani niin kauan, että työt täytyy siirtää\nmuille.\n\n-- Kuka se on semmoinen ukkoherra, että sillä on valta tämmöistä\nkäskeä? Täytyykö sitä totella?\n\n-- Kyllä sitä täytyy... Sillä on nyt -- kenraalikuvernöörillä näet --\nsemmoinen väkivallalla kaapattu mahti, että se vaikka lennättää\nSiperiaan sen, joka ei tottele. Minullekin voi käydä niin, ellen ole\nkolmen päivän kuluttua Suomen rajojen ulkopuolella.\n\nAukusti oli tyhmän, tyrmistyneen näköinen:\n\n-- Mutta vastahan ne on käräjät syksyllä ja onkos metsänhoitajalle\ntoimitettu manuutakaan? Eihän sitä nyt toki ilman laillista tutkintoa\nja tuomiota... Ja onko Suomen laissa ollenkaan sellaista pykälää, jonka\nnojalla voitaisiin tuomita maasta? En minä vain ole kuullut muusta kuin\nettä murhaajat ennen vietiin Siperiaan.\n\n-- Ei ole, mutta ei ryssä lakia tarvitsekaan -- vihaa sitä päinvastoin,\nsillä laki on aina väkivallan tiellä. Minä kun olen puolustanut maan\nlakia sen rikkojaa vastaan, niin siksi maasta pois. Ja heikomman täytyy\nväistyä siihen saakka, kunnes kasvaa voimakkaammaksi.\n\n-- Metsänhoitaja ei siis pääse käymään täällä kotonaan, vaan saa\nvärjötellä orjuudessa Epkyytin maalla niin kauan kuin pirulla valta on?\n\n-- Niin on asia.\n\nAukusti oli tähän saakka seisonut, mutta istuutui nyt ähkäisten\nraskaasti, löi hattunsa mäjähtäen lattiaan ja sanoi:\n\n-- Mitähän rangaistusta Jumala valmistanee tämän rikoksen\ntekijöille...? Ellen olisi uskossa, niin kiroaisin niin, että maailma\npalaisi karrelle!\n\nRuokasalissa askarteleva ja isän matkasälyjä kokoileva äiti kuuli nämä\nAukustin sanat ja tuli ovelle kysymään:\n\n-- Uskooko Aukusti, että kaikki väärinteot saavat rangaistuksensa?\n\n-- Tottakai, kuinka en uskoisi! vastasi tämä ihmetellen. --\nVakuuttavathan sen Raamattu ja Lestatius niin selvästi, ettei siinä ole\nepäilyksen sijaa.\n\n-- Mutta kun minusta tuntuu, että vain väkivalta ja vääryys menestyvät\nja jumalattomat riemuitsevat, hurskaiden saadessa kärsiä huokauksin ja\nkyynelin, sanoi äiti alkaen taas itkeä.\n\n-- Se tosin näyttää siltä, mutta heillä on jo täällä ajassa osanansa\nalkumakua taivaallisesta mannasta, jolla heidät ravitaan tulevaisessa\nelämässä, perkeleen täyttäessä helvetissä liittolaistensa mahan omalla\nsonnallaan.\n\nÄiti peräytyi takaisin ruokasaliin. Isä hymähti ja alkoi selitellä\nAukustille töitä. Hannu poistui ullakkokamariinsa. Sinne mennessään hän\nkuuli Hellin itkevän huoneessaan onnettomalla, epätoivoisen ja\nmurtuneen sävyisellä, matalasti ja tasaisesti valittavalla äänellä.\nHänen sydäntään vihlaisi, hän koputti ja meni sisään. Helli makasi\nvuoteellaan ja kohotti itkusta punoittavat silmänsä Hannua kohti. Tämä\nei uskaltanut astua lähemmäksi, vaan sanoi arasti ovelta:\n\n-- Helli, koeta tyyntyä. Niin on helpompi isälle ja äidille.\n\nHelli nousi istumaan, pyyhkäisi hiuksensa sievällä kädenliikkeellä\nsilmiltä, kuivaili kyyneleitään ja sanoi kummastuneesti ja\nnuhtelevasti:\n\n-- Sinä, Hannu, etkö sinä sitten itke? Itketkö milloinkaan? Onko niin\nsuurta surua, että se murtaisi sydäntäsi?\n\nIstuessaan nyt huoneessaan kaiken tämän jälkeen Hannu ajatteli näitä\nHellin nuhtelevia sanoja ja totesi, ettei hän todellakaan ollut\nitkenyt. Hän oli tyrmistynyt isän kohtalosta, mutta hänen sydämessään\nolivat nousseet valtasijalle viha ja kostonhimo eikä suinkaan itkevä\ntunteellisuus. Kirota hän tahtoi \"koko maailman karrelle\", tappaa\nvihollisensa, kostaa kaikki vääryydet sen lain mukaan, joka käskee\nottaa hengen hengestä. Synkkä kapinantunne, lientymätön sielullinen\nmurjotus vallitsi hänen henkeään, joka nousi uhmailemaan kaikkia\npuheita vääryyden rangaistuksesta ja oikeuden voitosta. Ja kuitenkin:\nkun hän nyt istui tässä yksin ja tuijotti hämyiseen, salaperäiseen\nyöhön, jossa lepakko silloin tällöin leikkasi terävästi vilahtavan\nkaaren, josta kuului syönnökselle lentävien sorsien siipien viuhinaa ja\nmonia hiljaisia, salaperäisiä ääniä -- harrin molskahdus, kun se\ntavoitti valkeata, lihavaa perhosta, kuikkien itku ja kuoro kaukaa\njärveltä, virran solina Loijan kallion kärjeltä --, hän tunsi Hellin\ntehneen kysymyksellään hänelle suuren vääryyden. Hannu tiesi sydämensä\nsärkyneen aikoja sitten ja tulleen niin hauraaksi, ettei enää pysynyt\nehyenä. Hannun koko tarmo tarvittiin sen parantamiseen, mutta juuri kun\nhän luuli saaneensa sen eheäksi, se riksahtikin särölle jostakin\npaikasta ja alkoi vuotaa verta. Tässä ainaisessa työssään Hannusta oli\ntullut umpimielinen -- hänen ja muiden välissä oli ylipääsemätön muuri\n-- hänen sydämensä ympärillä oli kova kuori, joka piti sitä koossa,\nkoska se olisi muuten revennyt rikki ja lakannut sykkimästä, kuollut.\n\nHän tuijotti edessään olevaa kuvernöörin kirjelmää. Sanoja ei yön\nhämyssä oikein erottanut, mutta kuvernöörin nimen kyllä. Se oli\nkirjoitettu rohkeilla, isoilla, päättäväisillä kirjaimilla kuin jo\nsiten ilmaistakseen mahtiaan. \"Siten tahdon ja käsken\" -- sic volo, sic\njubeo! Hannu ei ollut lukiessaan historiaa kohdistanut erikoisempaa\nhuomiota usein esiintyvään \"maanpakoon\". Se oli niin kaukainen ja\nvanhanaikainen asia, ettei hän ollut tullut miettineeksi, mitä se\noikein merkitsi. Jos joku olisi vielä pari vuotta sitten väittänyt,\nettä suomalaisia ruvetaan pian ajamaan maanpakoon, hänelle olisi\nnaurettu. Suomi ei sentään ollut mikään Ateena tai Sparta, ja maailma\noli edistynyt Aristeideen ajoista. Rikolliset sai viedä asuttamaan\nautiomaita -- se kävi päinsä --, mutta poliittisten vastustajien\najamista maasta pois paheksuisi koko sivistynyt maailma eikä ryssä\nkehtaisi sellaiseen ryhtyä. Isä oli varmaan pelännyt tätä siitä asti,\nkun huhtikuussa oli tullut tieto kenraalikuvernöörin saaneen\nmaastakarkoitusoikeuden ja käyttäneen sitä heti. Oli kuin isä olisi\nkuitenkin luottanut siihen, että kuvernööri, jonka sanoi tuntevansa,\nsuojelisi häntä niin ankaralta toimenpiteeltä. Eipähän tehnyt sitä --\nvarmaan täältä nyt karkoitettaisiin muitakin, rehtori tietenkin\nensimmäisenä. Hannu vaipui kuvittelemaan, millä mielellä kuvernööri oli\ntuon paperin allekirjoittanut. Isän kuvauksen mukaan hänen piti olla\netevä mies, innokas suomenmielinen, vieläpä isänmaallinen. Hän ei ole\nsiis piirtänyt nimeään kevytmielisesti, vaan tehnyt sen suuren tuskan\nvallassa, välttämättömyyden pakosta, suojellakseen osaltaan kansaa\njoltakin vielä pahemmalta. Näin ne kuuluvat kaunistelevan tekojaan,\nmutta mitenkähän ollee tosiasiassa? Isä ei usko heihin -- sanoo oman\npoliittisen edun ja nousun korkeisiin asemiin olevan heillä\npäävaikuttimena, vaikka eivät sitä myönnä eivätkä mahdollisesti ole\nsiitä täysin tietoisiakaan. Parempi olisi, sanoo isä, selvästi\nvenäläinen virkamies ja kansa yksimielisenä heitä vastustamassa. Siitä\nei aiheutuisi mitään siveellistä hämäännystä eivätkä saisi työtä\ntuollaiset yököt kuin Kostamon Ollit ja muut. Isä oli vielä sanonut\nväitettävän, että entisyyden suojeleminen oli samalla ruotsalaisten\netuoikeutetun aseman pönkittämistä, että suomalaisten piti nyt käyttää\ntilannetta hyväkseen: nousta vaikkapa ryssän avulla heille kuuluvaan\njohtoasemaan ja sitten vasta kääntää koko voima venäläistyttämistä\nvastaan. Isä sanoo, että tämä politiikka oli liian viisasta ollakseen\noikeaa ja rehellistä: ei voi ensin myydä nahkaansa pirulle ja ruveta\nvasta sitten, nyljettynä ja kynnetönnä, taistelemaan häntä vastaan.\nKoko puuhasta on seurauksena vain virkamiehistön mätäneminen,\nsuomalaisuuden asian häpeä, kansan siveellinen turmio ja isänmaan tuho.\nHannu tuijotti kuvernöörin nimeen ja mietti, mahtoiko tämä muistaa isää\nja sitä, että oli riistänyt isän yhtäkkiä pois kodista ja hänen\nelämänsä oikeasta juurimullasta. Hän tietenkin syyttäisi\nkenraalikuvernööriä, mutta mitä tämä tiesi isästä, ellei kuvernööri\nollut raportteerannut hänelle, ketkä hänen läänissään \"häiritsivät\nyleistä järjestystä\". Nukkuiko kuvernööri nyt hyvän omantunnon suomaa\nunta? Isä oli sanonut, ettei tuollaisilla poliitikoilla omaatuntoa\nollutkaan, että täysiverinen poliitikko ja diplomaatti toimii aina\nvalheen ja petoksen aseilla; kuta taitavammin hän niitä käyttää, sitä\netevämpänä häntä pidetään; vain tyhmät ovat rehellisiä. Isä oli silloin\nollut katkeralla päällä ja kääntyen Hannuun sanonut: \"Nyt puhun väärin\n-- älä usko minua, poikani. Pitkän matkan varrella sittenkin nähdään,\nettä rehellisyys maan perii\".\n\nHannu nukkui levottomasti muutaman tunnin, heräten siihen, että joku\nkosketti häntä olkapäähän. Se oli isä, jo täysissä pukineissa. Näin hän\naina herätti Hannun, kun heidän piti lähteä varhain aamulla yhdessä\njohonkin, kokemaan verkkoja, uistelemaan, tukkihommiin. Hän oli silloin\naina vakava, mutta samalla syvästi ystävällinen, ja tuli keveästi\nhiipien, ettei olisi herättänyt Erkkiä, jota pidettiin pikkupoikana.\nMutta milloinkaan Hannu ei ollut nähnyt isän silmissä niin lämpimästi\ntuikkivaa loistetta kuin nyt, jolloin ehkä herätti näin poikansa kuka\ntietää vaikka viimeisen kerran. Hannulla oli se tunto, että isä oli\nseisonut vuoteen ääressä hetkisen ja katsonut häntä. Tuo katse oli\ntunkeutunut nukkuvan Hannun tietoisuuteen ja sekautunut hänen uneensa,\njoka oli muuttunut juhlalliseksi ja järkyttäväksi, Hannun kuitenkaan\nherättyään muistamatta sen sisällystä. Isä sanoi:\n\n-- Jaksatko nousta, Hannu? Täytyy lähteä.\n\nHannu kapsahti pystyyn kuin jousi ja voittaen ujoutensa laski kätensä\nisän kaulaan. Katkerasti hän sanoi:\n\n-- Niin, _täytyy_ lähteä!\n\nHetkisen kuluttua he olivat ruokasalissa, tuossa vaatimattomassa\nhuoneessa, jonka pyöreän pöydän ääressä he olivat viettäneet niin monta\nonnellista hetkeä. Vielä matalalla oleva aurinko paistoi sisään,\nvalaisten äidin ylpeyttä, uusia kermanvärisiä pitsiverhoja, kahvi- ja\naamiaispöytää, ja peräseinällä olevaa taulua, jossa hiukan kömpelön\nnäköinen vene kiisi korkeassa aallokossa pullistunein purjein. Sen oli\nmaalannut kaupunkilainen maalarinsälli, joka oli ollut täällä muuan\nvuosi sitten paperoimassa huoneita -- uudenaikainen mies, joka oli\nhermostuttanut isää syvämietteisillä esityksillään pääoman ja työn\nvälisestä taistelusta -- taiteilija, joka oli kirjoittanut runoja sekä\n\"sanoilla että väreillä\", kuten hän sanoi ärsyttävän hienosti. Mutta\ntuo maalaus sai olla siinä -- se oli joka tapauksessa ystävällisesti\nannettu lahja... Niin, aurinko paistoi kahvipöydälle, jossa oli\nparasta, mitä äidillä oli sattunut olemaan -- olihan nyt joka\ntapauksessa joskaan ei juhla niin ainakin lähtöhetki -- ja Olga-tädin\ntekemä kukkavihko, todellinen vanhanaikainen \"puketti\". Olga-täti oli\ntässä asiassa sikäli erikoinen, että hän sommitteli kukkavihkonsa\nmieluiten vaatimattomista niityn kukista, noista auringon, sateen ja\nsuvituulen pienistä tyttäristä, joita nousee huomaamatta niityt täyteen\nja jotka huojuvat ja tuoksuvat ilman hengessä. Kun auringon valo sattui\nsiihen, saattoi huomata tädin tavoitelleen sinistä ja valkoista, sitä\ntoivon vertauskuvaa, joka oli kielletty, mutta sitä rakkaampi. Äiti oli\nollut jo aikoja sitten jalkeilla ja istui paikallaan aamuröijyynsä\npukeutuneena. Tädit olivat myös jo saapuvilla, mutta hekö olisivat\nnäyttäytyneet aamuröijyssään Hannulle ja tämän isälle! Täysin\npukeutuneita he olivat niinkuin Hellikin, joka tuijotti lautaseensa\nsilmäterä luomien ja pitkien ripsien kätkössä. Epätoivo oli kaikkien\nsydämessä niin lähellä, ettei kukaan uskaltanut sanoa mitään, koska se\nsilloin näet olisi päässyt valloilleen. Isä itse oli parhaana\nhillitsijänä: hän söi ja joi tyynesti ja painoi silloin tällöin,\nhuomatessaan äidin huulien vapisevan, tämän pöydällä hermostuneesti\nliikahtelevaa kättä. Silloin äiti vilkaisi häneen ja rauhoittui, ja\ntaas jatkettiin keskustelua isän poismenosta aiheutuvista\nvälttämättömistä asioista. Sitten tuli lähtö, joka isän voimakkaan\ntahdon vaikutuksesta tapahtui yhtä hillitysti. Renki-Aappo, karjakko ja\nsisäkkö olivat saapuvilla, samoin Aukusti, hänen vaimonsa ja lapsensa\npaitsi Hermannia, joka ei ollut tullut, vaikka oli Hannun tietämän\nmukaan kotosalla, odottelemassa sortteerityötä. Isä hyvästeli kaikki\ntyynesti, viimeiseksi, ujostelematta, itkevän Bobin, ja Hannu komensi\nVeikon liikkeelle. Ja siinä kohdassa, johon koti näkyi viimeisen\nkerran, isä kääntyi katsomaan taakseen portilla seisovaa pientä\njoukkoa, taloa ja sen aukeata, aamutuulessa rapisevaa haavikkoa --\nkaikkea, mikä teki tuosta vaatimattomasta paikasta hänen elämänsä\nrakkaimman kiinnekohdan.\n\nArvolan ja Kankaan väki oli noussut ja tuli hyvästelemään isää. Sitten\najettiin vaiti ollen aamuraikkaan kankaan läpi, jossa kaste oli tehnyt\ntuhannet puiden välissä riippuvat lukinverkot näkyviksi. Tultiin\nnimismiehen asunnolle, Rauhalaan. Siellä ei ollut vielä mitään liikettä,\nvaan se oli todellakin nimensä mukainen. Hannu muisteli nimismiehen\neilistä käyntiä ja ihmetteli niitä äkillisiä käänteitä, joita heidän\nelämässään oli tapahtunut lyhyen ajan kuluessa: ensin oli mennyt Erkki\nja nyt vietiin isä; molemmissa tapauksissa Hannu oli saanut olla\nkyytimiehenä. Pian lähtisi Helli seminaariin.\n\n\n3\n\nHannu istui sortteerilautalla ja vastaten tuon tuostakin Aukustin\nkumeaan huutoon \"nolla kymmenen\" piirsi viivan polvillansa olevaan\nlautaan. Oli ollut yhtämittaisia hellepäiviä, aurinko polttavana, järvi\nkuvastintyynenä, auer sinisenä metsien yllä. Kuikat valittivat\nkuorossa, tiirat tuijailivat ja tirrailivat selkäluotojen karikoilla,\nrantasivit piiskuttivat ja tavit äännähtelivät sarakoissa. Helle\npaahtoi niittyjen mesimarjoja, jotka nuokkuivat jo raskaina hennon,\nlankamaisen vartensa päässä ja lähettivät ilman henkäilyyn vienoa mutta\nsilti huumaavaa tuoksuansa. Oli uneliasta ja raukeata yleensä ja vielä\nsiksi, että täytyi nousta niin varhain. Aukusti kävi nyt herättämässä\nHannun; hän ei koskettanut olkapäähän kuten isä, vaan jalkaan. Jos\njalkaterä sattui olemaan pystyssä, hän tarttui siihen. Se ei ollut\nhauskaa. Sillä aikaa kun Hannu pukeutui ja söi, minkä näin varhain\nsaattoi, Aukusti valjasti Veikon, ja niin ajettiin yhdessä tuttua\nmaantietä Rauhalan ohi siihen kohtaan, jossa lautta oli lähinnä. Sinne\nVeikko sijoitettiin päiväksi illalla tapahtuvaa paluuta varten. Aukusti\nei puhunut juuri mitään -- murahtihan vain joskus. Kerran hän\npysähdytti Veikon kirkon luona olevan mökin portille ja sanoi pihalla\nseisoskelevalle vaimolle:\n\n-- Tuo, akka, ne Helttusen tekemät saappaat!\n\nVaimo totteli kysymättä ja toi uudet saappaat Aukustille. Tämä tutki\ntarkkaan niiden ompeleet ja mallin, sylkäisi, antoi ne takaisin ja\nkääntyen ajamaan sanoi:\n\n-- Saappaat näkyvät olevan -- soh, hevonen!\n\nHannu ymmärsi Aukustin tuumivan, teettäisikö kengät Helttusella vai\njollakin toisella suutarilla, ja tahtoneen päästä perille, minkälaista\ntyötä Helttunen teki.\n\nToisen kerran Hannu tuli tietämättänsä hyräilleeksi jotakin säveltä,\njoka todellakin oli hilpeämpi kuin Hannulta saattoi hänen asemassaan\nodottaa. Kuinka kauan hänen hyräilyään oli kestänyt, sitä hän ei\ntiennyt, mutta oli säikähdyksestä pudota kieseistä Aukustin yhtäkkiä\nkääntyessä häneen päin ja jyrähdyttäessä:\n\n-- Heitä nyt jo pois!\n\n-- Mikä sitten? sammalsi Hannu tyrmistyneenä.\n\n-- Tuo maailmallinen loilotus.\n\nJa Aukusti piti hänelle ytimekkään esityksen siitä, kuinka perkele\nosaa murheellisimpaankin mieleen kavalasti uittaa monenlaista\nkevytmielisyyttä, varsinkin maailmallista rallatuksen ja polkan tahtia.\nSen mukana tulee sitten mieleen muu synti ja lihanhimo, joka taas on\nalkuna vaikka mihin. Kyllä olisi aika nuorella herralla heittää mokomat\nviheltelyt ja sensijaan alati vain rukoilla Jumalaa tuhoamaan isän\nvihamiehet ja pelastamaan hänet Paapelin vankeudesta.\n\n-- Niin olisi, Aukusti on varmaan oikeassa. Tietämättäni hyräilin mitä\nlienee ollutkaan.\n\nHannu näin selitti vakavasti, myöntäen Aukustin moitteen aiheelliseksi.\nTämä sanoi:\n\n-- Joo, kyllä sen saattoi kuulla jo tahdista, ettei se mitään virttä\nollut. Jumalinen veisaa hitaasti eikä rällätä sassiin kuin pelimanni.\nPaarmat näämmä syövät Veikon mahapuolen ihan veriin.\n\nPaarmoja oli pilvenään -- isoja, vihreäsilmäisiä, kömpelöitä,\nverenhimoisia petoja, joita ei isän käyttämä voidekaan, traanin ja\nlamppuöljyn sekoitus, kyennyt kokonaan karkoittamaan. Maantien poikki\nporhalsi joukko niiden uhreina virmautuneita poroja.\n\n-- Sitä on maailmassa tuota syöpäläistä, räkkää ja perkelettä jos mitä\nlajia. Sanotaan Jumalan suoneen luomisvuoron pirullekin ja silloinkos\ntämä löi seipäällä reiän maahan -- kai vissiin helvettiin asti -- ja\nalkoi suoltaa sieltä räkkää kaikenlaista kuin mustinta ukonpilveä.\nNiitäpä siellä tietenkin on riittämiin. Sillä ei suinkaan Jumala, joka\non hyvä, ole luonut mokomia.\n\nNäin ajettiin joka aamu, Hannu aina ihmettelevänä ja kuuntelevana\noppilaana, joka painoi hymynsä tarkoin näkymättömiin. Toisin kerroin\nhän ei kuullut Aukustin murahtelevaa filosofiaa, sillä isän ja\näskeisten tapahtumain kuva, joka asui aina herkkänä hänen sielussaan,\nastui yhtäkkiä niin polttavana etualalle, että hänen oli vaikea hillitä\nitseään. Kaikki meni hyvin vielä Rauhalaan saakka, sillä isää koskevat\nkotikankaan muistot olivat kirkkaita, kimaltelevia, surusta huolimatta\nlohduttavia. Mutta Rauhalan luona niihin sekaantui musta pilvi ja\nleimahti salama, joka yhä uudelleen säikähdytti Hannua ja saattoi hänet\nkaamean tunnelman valtaan.\n\n-- Nolla kymmenen! ärjäisi nyt Aukusti kiukkuisesti, kun ei Hannulta\nkuulunut vastausta ensimmäiseen huutoon. Hannu heräsi mietteistään kuin\nnykäistynä, ja karjaisi vastauksen, veti piirun ja alkoi katsella\ntaivasta, joen uomaa, järvenselkää ja elämää ympärillänsä. Tukkilaiset\nseisoivat sillallaan, lajittelivat tukkeja ja työntelivät niitä\nkanaviinsa niin että kohisi. Heidät täytyi olla uutteria, sillä ellei\ntukkeja alkanut tulla, laskija ärjähti tyytymättömästi, ja myös\ntarkkaavaisia, sillä ellei keksi sattunutkaan tukkiin tai luiskahti\nsiitä, miehelle tuli äkkipulahdus pää edellä jokeen. Tästä huolimatta\ntyö oli yksitoikkoista. Miehet työntelivät totisina, Hermanni tuossa\näärimmäisenä nollakanavan suulla jurona ja puhumattomana, jommoinen\nhänestä oli viime aikoina tullut. Väliin joku alkoi laulaa renkutusta,\njonka sävel oli enimmäkseen ruma ja sanat kaikkea runollisuutta, jopa\njärjellistä ajatustakin vailla. Laulettiin haluttomasti ja väsyneesti\n-- mitäpä tässä intoilemaan --, kunnes tuli säädytön paikka. Se sai\njätkäin \"runollisuuden\" liikkeelle. Kylmäverisesti, kenestäkään\nvälittämättä he loilottivat tuollaiset kohdat karjumalla, innostuneina\nniiden kaksimielisyydestä tai alastomin, suorin sanoin kerrotusta\nsukupuolielämästä. Vakavat, siistit miehet eivät puhuneet mitään --\nvain Aukusti saattoi joskus ärjäistä, tosin monta kertaa turhaan, että\n\"suu kiinni, siat!\" Hannu häpesi itsekseen, vaikka oli kyllä tällaiseen\ntottunut, ja ihmetteli, oliko tämä sama kansa joskus laulanut\nkalevalaista runoutta. Jos oli, niin se oli langennut syvälle sen\nedustamalta korkealta sivistysasteelta. Sitten laulu vaikeni ja kun\nnollatukkeja tuli hitaasti -- niitä ei ollutkaan niin paljon kuin\nB-tukkeja --, Hannu vaipui väkisin jatkamaan äskeistä, joka päivä\njauhamaansa mietesarjaa. \"Nolla kymmenen!\"\n\nHannu ymmärsi, että kun he -- isä ja hän -- silloin sunnuntai-aamuna\najoivat Rauhalan ohi ja ihastelivat sen rauhallisuutta, se todellakin\noli nimensä mukainen syvemmässä merkityksessä kuin milloinkaan ennen,\nsillä sinne oli jo silloin astunut kuoleman rikkumaton, ikuinen rauha.\nKonrad-setä oli ollut käydessään tuomassa isälle karkoituskäskyä\nselvillä siitä, miten hänen oli kunnianmiehenä meneteltävä, ja oli\nsiksi esiintynyt niin oudostuttavan juhlallisesti. Hannua värisytti se\nperiaatteiden johdonmukainen lahjomattomuus, joka oli Konrad-sedälle\nollut ominaista, ja se kaamea pelottomuus ja perinpohjaisuus, jolla hän\noli rangaissut itseään siitä, että oli ollut osallisena kuten käsitti\nisän karkoittamiseen. Mistä hän oli saanut tuon rohkeuden -- Hannu ei\nvoinut ymmärtää sitä. Hänen nuori sielunsa ajatteli kauhistuen\nkuolemaa; mielikuvitus tuskin rohkeni kuvitella tuota yötä Konrad-sedän\nhuoneessa, jolloin hän, saatuaan valmiiksi kuvernöörille osoittamansa\nvirkakirjeen, oli ehkä levännyt hetkisen, miettinyt vielä kerran\nasemaansa ja päätöstänsä, rukoillut hartaasti, sillä Konrad-setä oli\nhurskas mies, ja ottanut sitten isoreikäisen revolverinsa... \"Nolla\nkymmenen!\"... ja laukaissut sen tutisemattomalla kädellä. \"Se laukaus\nkuuluu kauas!\" on isä kuiskannut Hannulle asemalla, jonne oli viime\nhetkessä saapunut tieto tästä järkyttävästä tapahtumasta. Ihmiset\nolivat olleet kalpeita ja kiihtyneitä, tulleet puristamaan isän kättä\nja seisoneet hänen ympärillään poliisien komennuksesta ja tyrkkimisestä\nhuolimatta. Konrad-setä oli pitänyt haudata hiljaisuudessa -- heti\npaikalle lähetetyn uuden nimismiehen oli muka valvottava, ettei\ntoimeenpantaisi mitään mielenosoituksia. Mutta eiköhän siinä ollut\nmielenosoitusta tarpeeksi, että koko pitäjän kansa oli saattamassa\nvanhaa vallesmannia hautaan ja että Alfred-setä puhui kauniimmin kuin\nehkä milloinkaan. Silloin oli jo tiedossa Konrad-sedän virkakirjeen\nsisällys: hän oli näet liittänyt konseptinsa pojallensa osoittamaansa\njäähyväiskirjeeseen tekonsa perusteluksi ja selitykseksi, ja poika,\nvaitelias, hiljainen Jaakko, oli näyttänyt sen eräälle ystävälleen,\njoka oli ottanut siitä jäljennöksen, Näitä oli ruvettu levittämään --\nHannullakin oli sellainen ja toisen hän oli lähettänyt Tornioon\nsovitulla osoitteella toimitettavaksi isälle. Se vasta kirje... \"Nolla\nkymmenen!\"... Hannu osasi sen ulkoa ja mietti, miten Konrad-setä, joka\nei hänen tietääkseen ollut erikoisempi kynämies, oli kyennyt\nkirjoittamaan sen...\n\n\"Kello so-o-o-i!\" Hannun mietteet keskeytyivät, keksit naksahtelivat\nkuin tikat kiinni tukkeihin muodostaen sotilaallisen rivistön, ja\nmiehet riensivät laukuillensa. Pian kaikki olivat kiinteästi syönnin\ntouhussa, joka vaiensi puheen vähäksi aikaa. Useimmilla näytti olevan\nhyvää, selvää leipää, mutta tuolla sydänmaalta tulleella miehellä,\njonka Hannu oli säälistä ottanut työhön, vaikka Aukusti oli murissut,\nettä miehiä oli jo tarpeeksi, ja joka istui syrjässä selin muihin, oli\nmitä lienee ollut puoleksi petäjäisen sekaista, vanteella leivottua\nkahua. Hän oli pyytänyt rahaa etukäteen niin nöyrästi ja arasti, että\nHannu oli antanut, vaikka se oli tuntemattomien kohdalle kielletty --\nsaattoivat näet mennä samalla tiehensä --, mutta eipähän ollut ostanut\nniillä leipää eikä vaatteita. Oli varmaan toimittanut jauhoja jonnekin\nkauas kotimökkiin, jossa lapset kituivat leivättöminä. Itse syö täällä\npettua ja haukkaa särpimeksi suolakalaa, laihoja, sinertäviä särkiä,\njoita näkyy olevan iso rasiallinen. Voita ei ole -- tuossa muuan nuori\nmies tarjoaa hänelle masiinaläskiä. Vaatteet sillä ovat niin\nrepaleiset, että tuskin saa jaloimpia paikkoja peittoon. Se on julmaa\ntuollainen köyhyys ja vielä se, että elämisen pitää olla riippuvaista\nsiitä, sattuuko saamaan työtä. Hannu tuntee, etteivät äidin laittamat\nhyvät eväät nyt oikein maistu -- ettei hän suorastaan kehtaa näyttää\neikä syödä niitä tuon köyhän miespoloisen läsnä ollessa. Hän haluaisi\ntarjota niitä miehelle, mutta ujostelee ja pelkää, sillä hän tietää\nhänen voivan loukkautua ja kieltäytyä. Ne ovat ylpeitä, vaikka ovat\nköyhiä. Ja muut saattaisivat kadehtia -- eivät näytä Aukustinkaan\nsapuskat olevan erähäisemmän ylellisiä, joskin leipä on täyttä viljaa.\n\nPappilan Vanha herra siinä liikuskelee kalastushommissa, soutajana\nKaarlo, ja tulee nyt, lappaen uistinta sisään, uteliaana tarkastamaan\nsortteerilauttaa. Hannu menee tervehtimään heitä, istahtaa heidän\nveneeseensä ja selittelee. Vanha herra kuuntelee tarkkaavaisesti,\nhymyilee ja ynisee niinkuin hänen tapansa on. Puhellaan siinä raukeasti\nkaikenlaista, kunnes kello taas soi. Pappilan vene irtautuu, Hannu\nmenee penkillensä ja ottaa lautansa, miehet alkavat työnnellä ja\nlaulaa, reväisten heti kaikkein hävyttömimmästä paikasta, mutta köyhä\nmies ei naura.\n\n\"Nolla kymmenen!\" Aukusti huutaa ärjäisten ja Hannu vastaa\nhuomaavaisesti, samalla kuitenkin seuraillen hiljaisia, loppumattomia\najatussarjojansa. Se Konrad-sedän kirje -- se alkoi kuten aina, että\nherra kuvernöörin virkakirje oli saatettu määräyksen mukaisesti\nperille, mistä oli todistuksena asianomaisen omakätinen kuittaus. Mutta\nsen jatko oli toisenlainen kuin tällaisissa kirjelmissä arvattavasti\noli tavallista. \"Mutta kun sen perilletoimittamisella, mikä tosin oli\nvirkavelvollisuuteni, olen ottanut osaa sen turvallisuuden,\nkoskemattomuuden ja yleisen kansalaisoikeuden rikkomiseen, jonka Suomen\nperustuslaki ja valtioajatus sinänsä ensimmäisenä kalleimpana etuna\ntakaavat jokaiselle rehelliselle kansalaiselle, niin pidän itseäni\ntörkeänä väkivallantekijänä, jopa vallankaappaajana, jota ei ole\njätettävä rankaisematta...\" ... \"Nolla kymmenen!\" ... \"Sillä jos\nkansalaiset saavat sen käsityksen, että esim. nimismies on olemassa ei\nlain toimeenpanon ja noudattamisen valvomista varten, vaan vainotakseen\nniitä ja ollakseen avullisena niiden karkoittamisessa maanpakoon, jotka\njuuri tahtovat niinkuin metsänhoitaja Suvanto kaikin voimin ja omaa\netuansa ajattelematta taistella perustuslakiemme puolesta näiden\nrikkojia vastaan, niin merkitsee tämä toisaalta esivallan auktoriteetin\nluhistumista, toisaalta -- huonojen ainesten vuoksi -- lain\nkunnioituksen vähenemistä. Sillä mitäpä esim. sivistyksestä osattomaksi\njäänyt irtolaisväki, joka ei tiedä isänmaasta mitään, vihaa herroja ja\non halukas kapinaan yhteiskuntaa vastaan, välittää laista ja\nyhteiskunnasta sen jälkeen, kun virkamiehistö itse rupeaa rikkomalla\nensiksimainittua särkemään viimeksimainitun perusteita...\"\n\n\"Nolla kymmenen!\" Hannun ajatukset keskeytyivät, sillä nollatukkeja\nsattui tulemaan tässä kohden tukkunaan, vaatien hänen koko\ntarkkaavaisuutensa. Konrad-sedän kirjeessä oli se paikka, jossa\nsanottiin, \"ettei irtolaisväki tiedä isänmaasta mitään\" ja että se\n\"vihaa herroja\", painunut erikoisesti Hannun mieleen. Herravihan\nolemassaolon hän oli itse monta kertaa huomannut, sitä ilmeni ei vain\nirtolaisten ja itsellisten, vaan talollistenkin puheista. Hän oli\nkysellyt isän mielipidettä ja saanut selityksen: se johtui siitä, että\nvirkamiehistö oli ruotsinkielistä, usein kansan kieltä osaamatonta,\nvieläpä sitä halveksivaa; kansa ei tuntenut virkamiehiä johtajikseen,\nvaan vihollisikseen. Se, että sivistynyt sääty ja kansa ovat\nerikielisiä, on kirous ja turmio. Suomen tulevaisuus riippui\nratkaisevasti siitä, ehdittiinkö ennen lopullisen taistelun tuloa\nkasvattaa riittävän lukuisaa suomenkielistä ja -mielistä\nsivistyneistöä. Ruotsinkielisistä ei ollut hyötyä -- ne vain ärsyttivät\nkansaa puolustaessaan kynsin hampain etuoikeuksiaan. Isänmaan etu\nvaatisi heitä väistymään taustalle ja suomalaistumaan -- heidän\nnykyinen politiikkansa on pohjaltaan vain itsekkyyttä.\n\n\"Nolla kymmenen!\" Nämä olivat vaikeita kysymyksiä, joista Hannu ei\nosannut päätellä muuta kuin että tunsi palavasti harrastavansa\nsuomalaisuuden ja isänmaan asiaa. Mutta se Konrad-sedän kirje -- se\nvasta oli lausunto. Syytettyään epäsuorasti kuvernööriä perustuslain\nsuoman kansalaisturvan rikkomisesta ja yhteiskunnan perusteiden\njärkyttämisestä sekä tehtyään itsensä osalliseksi samaan rikokseen\nhän ilmoitti, että koska nykyoloissa ei ollut sellaista\nsyyttäjäviranomaista, joka olisi haastanut häntä tästä rikkomuksesta\noikeuteen, hänen täytyi kunnianmiehenä itse tuomita ja rangaista\nitsensä. Ja koska hän on teollaan tahrannut kilpensä, hänen on pestävä\nse puhtaaksi verellään. \"Ilmoittaen tästä kunnioittavimmin Herra\nKuvernöörille rohkenen lopuksi lausua sen toivomuksen, ettei Herra\nKuvernöörin tarvitsisi milloinkaan turvautua tällaiseen keinoon\nselvitäkseen elämän umpikujasta\". Hannu oli kuulevinaan paukauksen ja\nnäkevinään, kuinka raskas, iso lyijyluoti murskasi vanhuksen pään\nsiirtäen hänet silmänräpäyksessä iankaikkisuutesi kaikkien\nristiriitojen saavuttamattomiin. Emännöitsijä nukkui kolmen oven takana\n-- kukaan ei kuullut laukausta -- sisässä ja ulkona vallitsi pian\nkesäyön kasteinen, raitis, kimalteleva rauha. Aamulla vasta\nemännöitsijä tapasi isäntänsä pöydän äärestä, pää painuneena\nhyytyneeseen verilammikkoon. Kuvernöörille osoitettuun kirjeeseen oli\n\"Herra\"-sanan alle räiskähtänyt veritippa; kuorta ei uskallettu\nvaihtaa, vaan kirje sai mennä sellaisenaan. Mitähän kuvernööri ajatteli\nsaadessaan ja lukiessaan sen? Hannu ei voinut tietää sitä, mutta silti\nhänen mieleensä muodostui siitä niin selvä kuva kuin hän olisi ollut\nsaapuvilla. Tuossa kuvassa olivat keskeisinä kalpeat, säikähtäneet\nkasvot -- Hannu tunsi kuvernöörin -- ja tuoliinsa lysähtänyt mies, joka\nvapisevin käsin piteli kirjettä. Hänen koko olemuksensa oli järkyttynyt\nja hänen sielussaan salamoi polttavana lain ja oikeuden jylhä pyhyys,\njoka näin oli yllättänyt hänet ja kukistanut hänen poliittisen ja\ndiplomaattisen viisautensa. Hän kadehti sillä hetkellä tuota jylhää\nvallesmannia, todellista miestä, joka vanhanaikaisesti puhui laista ja\noikeudesta ja muka puhdisti verellä \"kunniansa\". Mikä tavaton\nsiveellinen voima ja ylevyys siihen tarvittiinkaan! Sääli vanhusta,\njonka juuri piti erota ja saada eläke -- kun olisi tiennyt, minkälainen\nhän on, olisi lähettänyt karkoituskäskyt perille hänen ohitsensa.\nPoliittiselta kannalta hyvin harmillinen tapaus -- vaikuttaa kansaan\nkiihoittavasti. Kenraalikuvernööri voi vainuta siinä taitamattomuutta\n-- täytyy heti kirjoittaa hänelle rauhoittava raportti. \"Herra\nlääninsihteeri!\" kuvernööri huutaa, ja ovelle ilmestyy vanhan\naatelismiehen kaikissa venäläisissä paheissa syöpynyt ja sinistynyt,\nkierosilmäinen, kettumainen naama. Yhdessä hallitusmiehet nyt\nneuvottelevat tapahtumasta -- ruotsiksi tietenkin, sillä\nlääninsihteerin suomenkielentaito on alkeellinen -- ja pian kuvernööri\ntuntee rauhoittuvansa. Heidän molempien loppulausunto vallesmannista\nkuuluu: \"Hullu mies!\"\n\n\"Kello so-o-o-i!\" Vihdoinkin oli päivä lopussa. Miehet soutivat\nkiireesti mantereelle.\n\n\n4\n\nSortteeri oli loppunut ja elämä palannut hiljaiseen uomaansa,\nnivakohtina vain yksinäiset retket hillasoille ja elokuun alkupäivinä\nalkanut sorsien metsästys. Hannun vaiteliaisuus oli käynyt Erkin ja\nisän lähdettyä melkein keskeytymättömäksi. Hän vastaili kyllä\nkohteliaasti äidin, Hellin ja tätien kysymyksiin ja oli heitä kohtaan\nkaikin tavoin huomaavainen, mutta keskusteluun hän otti osaa vain\nmuutamalla sanalla eikä omasta puolestaan ylläpitänyt sitä. Hän moitti\nitseään usein tästä, peläten sen vaikuttavan muihin painostavasti, ja\nkoetti kannustaa itseään vilkkaammaksi, mutta melkein samalla jo jokin\nmielikuva sai hänet valtaansa kuin uni ja hän vaipui hautomaan sitä\nenää muistamatta, mistä oli kysymys. Muutkin tosin olivat vaiteliaita,\nmiettien samaa kuin Hannu: isää ja mitä hän nyt teki vieraalla maalla.\nHeti syystöiden jälkeen äiti lähtisi hänen luokseen -- koti jäisi\nautioksi. Isältä oli jo tullut parikin kirjettä, jotka oli postitettu\nSuomen puolella. Ne olivat lyhyitä ja sensuurin pelosta vain tavallisia\narkiasioita koskevia; isä lupasi kirjoittaa laajemmin sitten, kun saisi\najatuksensa, asiansa ja olonsa hiukan järjestykseen. Erkiltä ei ollut\nvoinutkaan tulla tällä välin mitään tietoa, sillä hän keinui\nvaltamerellä, pitkällä matkalla suoraan jonnekin Etelä-Afrikan\nitärannikon satamaan. Oliko muita kodin piiristä poistuneita? Olihan\nEmma, Aukustin vaatimaton tytär, jonka kuva, kun hän seisoi vaunun\nvälisillalla mytty kainalossa aran ja säikähtyneen mutta sievän\nnäköisenä, oli omituisesti tarttunut Hannun muistiin. Sortteerityön\nloputtua Hannu oli tullut kysäisseeksi Aukustilta, selvitellessään\nhänen kanssaan viimeistä palkkalistaa ja maksaessaan hänelle palkkaa,\noliko Emmalta kuulunut mitään.\n\n-- Joo, oli Aukusti vastannut, -- siltä tuli menneellä viikolla kirja\n-- Aukusti sanoi aina \"kirja\" eikä \"kirje\" --, jossa luki, että se on\npäässyt terveenä perille ja saanut hyvän paikan. Rahaa se lähetti\nkymmenen markkaa ja sanoi vasta koettavansa lähettää enemmän, kunhan\nehtii ansaita. Nyt pitää laittaa helsinkiläisiä vaatteita ja kenkiä, ja\nne ovat tyyriitä.\n\n-- Miten sanoi voivansa ja viihtyvänsä?\n\n-- Ei se siitä erikoisempia. Pyysi vain rukoilemaan hartaasti\npuolestaan ja sanoi, ettei se ole ollut kenenkään kohdalle niin\ntarpeellista kuin nyt hänen. Kovasti se ikävöi kotiin, mutta ymmärtää,\nettä hänen täytyy äidin, isän ja siskojen tähden pysyä siellä\nansaitsemassa, voidakseen auttaa heitä.\n\nAukusti oli sanonut sitten, mietittyään hetkisen, ettei hän ihmetellyt\nEmman kirjeen alakuloista sävyä:\n\n-- Arvaa sen, että pää siinä sekoo sydänmaan ihmiseltä, joka on lisäksi\nvaimonpuoli ja melkein lapsi, kun joutuu sellaiseen helvettiin kuin\nmikä se Helsinki mahtaa olla. Siellä kun näet asuu enimmästä päästä\nherroja, jotka ovat olleet maailman sivu suuria juoppoja ja\nhuorimuksia, niin tietäähän sen, että siellä saapi kaahlata polvia\nmyöten synnin ravassa. Sanovat ne, jotka ovat siellä käyneet -- minulle\nsuoraan sitä ei ole puhuttu --, että kun sinne tulee talvella pimeän\naikaan, niin penikulmain päähän taivas kumottaa veripunaisena kuin\nSotoman ja Komoran palossa. Kuuluu siellä olevan kaduilla paljon\nlyhtyjä, niin että on valoisa kuin päivällä, mutta ei niiden loisto\nsentään voi pilviin saakka ylettyä. Kyllä se on sellaista\nyliluonnollista, kammottavaa merkkikajastusta -- ovat päätelleet\nsaamamiehet, jotka ovat käyneet siellä saakka varoittamassa muutamia\nsinne sortuneita vanhurskaita.\n\nSiitä keskustelusta sukeutui sitten päätös, että Hannu kirjoittaa\nAukustin osviittojen mukaan Emmalle vastauskirjeen, jota ei ollut vielä\nsaatu toimeksi. Aukusti ja hänen vaimonsa näet eivät osanneet\nkirjoittaa, Hermanni oli mennyt tukkilaisroikan kanssa merenrantaan\nsahatöihin ja nuoremmat siskot olivat vielä kykenemättömiä. Emman\nkirjoitustaito oli Hellin ansiota. Ei ollut kynääkään muuta kuin\ntuumanpituinen timperinpännän kappale, ja sillähän oli perin hankala\nkirjoittaa. Hannulle tämä oli tuttua hommaa. Jo kymmenvuotiaasta\nsuunnilleen hän oli saanut tehdä tämän palveluksen milloin kellekin\nkylän eukolle, jolla oli tytär tai poika maailmalla, tai tytölle ja\npojalle joiden välttämättä täytyi lähettää \"kirja\" jollekin tietylle\nhenkilölle. Hannu nautti tässä asiassa yleistä suosiota -- kai siksi,\nettä hänet oli huomattu nauramattomaksi ja vaiteliaaksi, luottamusta\nherättäväksi henkilöksi, jolle saattoi uskoa ainakin peitetyin sanoin\nsalaisuuksiakin. Useimmat kirjeet koskettelivat tavallisia asioita,\nmutta Hannu muisti joskus joutuneensa sepittämään kirjettä, joka\nilmaisi, vaikka hän ei silloin sitä ymmärtänytkään, kovaa sieluntuskaa.\nKuinka se tyttöparka oli hämillään ja hädissään, punastui, kalpeni ja\nitki vuoroin ja toimitti kirjoittamaan, että \"tule pian, että saamme\nneuvotella siitä kesällisestä asiasta, jonka pyhällä valalla lupasit ja\nminä uskoin\". \"Älä, rakas Hannu, puhu tästä kellekään -- ei ihmisten\ntarvitse tietää, että olen kirjoittanut sille miehelle\". Hannu lupasi\nja piti sanansa. Siitä hän ei puhunut mitään, että tiesi, kuka tuo mies\noli -- tukkipoika, joka kierteli työmaalta toiselle ja hurmasi, kuten\nHannu sittemmin ymmärsi, valhetta tuntemattomat sydänmaan tytöt\nkomealla olemuksellaan, letkuvarsipiipullaan, kellonvitjoillaan,\npitkävartisilla pieksuillaan ja eroottisella häikäilemättömyydellään.\nKuinka vähässä ajassa elämän hurma nousee huippuunsa ja syöksee sitten\ntoista rinnettä niin syvään traagillisuuden kuiluun, ettei siinä tunnu\npohjaa olevankaan -- sen Hannu oli oppinut jo varhain ymmärtämään\nnäiden vaatimattomien ihmisten kohtaloista.\n\nHannu siis istuutui pöytänsä ääreen, otti paperia ja kynän, ja katsoi\nodottavasti Aukustiin, kuten tällaisissa tilaisuuksissa tapana oli. Kun\nei mitään ruvennut kuulumaan, hän kysyi:\n\n-- Kai tähän alkuun kirjoitetaan \"rakas Emma?\"\n\n-- Ei, vastasi Aukusti, -- sillä herrat vain sillä tavalla toisiaan\npuhuttelevat... Sano vaikka \"lapsiriepu\" tai sinne päin. Meillä, jotka\nemme ymmärrä mitään, vain Jumala \"rakastaa\" -- ei ihminen. Ja kirjoita\nsitten niinkuin tiedät siitä, että olemme olleet terveinä kaikki,\nTuusan-Ellikin vielä, vaikka jo sanoo toisina aamuina vihlovan\nkinttusuonia, ja että toivotamme sitä samaa Herran lahjaa sinullekin.\n\nHannu kirjoitti, antaen lauseilleen haluamansa muodon, ja katsoi taas\nkysyvästi Aukustiin, joka mietti otsa rypyssä, tuikean näköisenä. Kuin\naatostensa lomassa hän huomautti hajamielisesti:\n\n-- Niin, tottakai siinä on kerrottava, että metsänhoitaja on ajettu\nrajan taakse ja ettei ole tietoakaan, milloin pääsee takaisin. Kirjoita\nniistä sen verran kuin arvelet parhaaksi ja paperiin mahtuu. Onhan Emma\nisäsi kummilapsi ja...\n\nHannu kertoi lyhyesti asian. Sitten Aukusti sai ajatussarjansa loppuun\nja sanoi harkitsevasti:\n\n-- Nyt kirjoita se, että me olemme kovasti huolehtineet sinusta, että\nmikä sinut perii siellä kaukana syntisen maailman viettelyksissä.\nMutta silloin muistan aina -- näet minä eikä akka, joka ei ollut\nsaapuvillakaan --, että ollessani juhannuksena kirkossa uskoin sinut\nesirukouksissa Jumalan erikoiseen suojelukseen nyt alkavalla\nmaailmanrannan matkallasi. Vaikka tiedänkin, etteivät Jumalan tuumingit\njuuri ruukaa mennä ihmisten aivoitusten mukaan, niin silti asuu\nmielessäni se usko, etteihän nyt Jumala toki tässä asiassa saattane\nrukoustani häpeään ja syösse köyhän miehen karitsaa synnin korpeen ja\nkadotukseen. Tapahtui siis mitä tahansa, niin tiedä, että minulla on\nJumalan kanssa sinusta melkein kuin kontrahti. Niin siinäpä ne ovat\ntärkeimmät pykälät... Jaa, voit vielä kiittää rahasta ja sanoa, ettei\nsitä nyt olisi näin pian tarvinnut, mutta että kyllä se talven selkään\ntultua hyvää tekisi, metsänhoitajan poistuttua kun työt ovat käyneet\nepävarmoiksi... Joko tämä nyt on kaikki kirjassa? No, sano vielä, että\njos siellä on kirkkoja, joissa saarnataan säällistä jumalansanaa --\nniistä ei ole kaikiste pappien pomiloinneista taikaa --, niin pitää\nkäydä niissä. Siitä tulee mieleen turva, sanokoot herrat mitä tahansa.\n\nHannu kirjoitti niinkuin käsketty oli ja lopetti: \"toivoo isäsi Aukusti\nKoivukangas\". Ja nimensä alle Aukusti piirsi jännityksestä tutisevalla,\njykevällä kouralla puumerkkinsä. Alakulmaan tulivat vielä sanat:\n\"Kirjoitti Hannu Suvanto, joka lähettää Emmalle paljon terveisiä\". Oli\nomituista kuvitella, kuinka tämä ohut kirje lähtisi täältä pohjolan\nperiltä, ylen rauhallisesta ja yksinäisestä kolkasta, ja tehden matkaa\nvuorokausia lopuksi päätyisi suureen kaupunkiin, siellä arkana\naskaroivan nuoren tytön käteen. Emman silmistä varmaan tuikahtaisi tuo\niloinen katse, jonka Hannu niin hyvin tunsi, ja hänen kätensä\nvapisisivat avatessaan kirjettä, joka hetkiseksi valaisisi virran\nrannan pienen maailman. Minkälaista tuolla kaupungissa oli, sitä Hannu\nei tiennyt, sillä hän ei ollut käynyt koulukaupunkiaan etelämpänä,\nmutta hän saattoi silti sen perusteella, mitä oli lukenut, aavistaa,\nettä olo siellä voi todellakin olla nuorelle maalaistytölle\n\"vaarallista\". Mitä hän tällä sanalla oikein tarkoitti, jäi hänelle\nepäselväksi.\n\nJa sitten tämä asia unohtui ja Hannu alkoi tehdä pitkiä yksinäisiä\nhillaretkiä sen aavan suon reunakorpiin, jonka laidassa olevan harjun\npetäjästä oli talvella ampunut huurremetson. Hänellä oli oma tiensä,\njota muut eivät tunteneet tai eivät tohtineet seurata, se kun vei\nparissa paikassa melkein pohjattoman rimmen poikki. Mutta Hannu tiesi\nsiitä kyllä pääsevän loikkimalla saramättäältä toiselle, viivähtämättä\nainoallakaan välttämättömiä sekunteja enempää. Sitten tuli laaja\nkorpiniemeke, jonka pirisevien, hopealta helmeilevien lähteiden\nvälisessä rahka- ja sammalmättäikössä punoitti isoja, meheviä lakkoja.\nHannu aavisti Aukustin hakevan äidille tuliaislakat juuri täältä, sillä\nhän oli huomannut käydessään täällä ensimmäistä kertaa tänä suvena tuon\nrimmen kohdalla mudassa painanteita kuin olisi siitä mennyt kontio.\nHiljaisessa korvessa oli mieluista, viileää; harvaoksaiset, pitkät\nkuuset seisoivat ikuisen odotuksen tunnelmassa, vihreän tai tumman\nnaavan heilahdellessa ja vaisusti suhahdellessa iltapäivän raukenevassa\ntuulessa, auringon lämmittäessä vielä ennen laskeutumistaan ja puiden\nkylkien punoittaessa hehkuvina, mihin sen valo sattui. Sitten oli taas\nrimpi ja joukko korpisaarekkeita, joiden keskellä saattoi olla kapanala\nkangasta ja siinä ammoin kaatuneiden ikihonkien juurakoita sekä näiden\nentisessä sijassa metsojen peherryssyvennyksiä. Hannu katseli\nvarovaisesti ympärilleen, mutta tällä kerralla ei kuulunut mitään, ei\nukkometson tai koppelon säikähdyttävän jymisevää eikä poikueen\nsointuvasti vinkuvaa lentoon lähtöä. Vain orava heitti häntä kävyllä,\nlaskeutui alimmalle oksalle ja täryytti sitä, raksuttaen vihaisesti.\nHiljaisuus oli salaperäistä, täynnä jotakin jännittävää; vain omat\najatukset ja salatuimmat toiveet ikäänkuin saivat sanoiksi,\nsäpsähdyttäen sydäntä oudolla sisällyksellään.\n\nSitten Hannun hillatie vei oikealle, aavalle suolle, jonka selällä\nkaukana huutelivat kurjet ja joka oli kantavaa karpalo- tai\nhillamättäikköä. Siellä täällä oli vaivainen, ikuiseen pienuuteen\ntuomittu kääkkyrämänty, jonka oksilla joskus viivähti vikla, itkien\nsuon autiutta, tai pelästynyt pikkulintu, jonka arka viserrys kuulostaa\nyksinäisyyden kuiskaukselta. Hannulla oli tietty levähdyspaikkansa,\nmäntynsä, jonka juurelle hän istuutui tuijottamaan jonnekin kauas ja\nnauttimaan helteisessä ilmassa kuin suitsutuksena keinuvasta suon ja\npursujen tuoksusta. Yksinäisyyden äänet herkistivät Hannun sydäntä,\nniin että hän tunsi entistä selvemmin nuoruuskaihonsa tuskan,\nsen sanattoman ja tulkitsemattoman kaipuun, joka tuijottaa\npilvenhattaroihin purjehtiakseen niiden mukana sinne, missä ovat\ntoteutuneina kaikki kimaltelevimmat haaveet. Ja tuon kaipuun keskeltä\nloistivat silmät, jotka eivät milloinkaan unohtuneet Hannun mielestä:\nylpeät, uhmaavat, melkein halveksivasti katsovat silmät, joiden Hannu\noli nähnyt pehmenevän ja lämpenevän vain suuntautuessaan toiselle\ntaholle. Mikä tuska tästä sen lisäksi, että tunsi olevansa hylätty,\nvaivoin siedetty, mikä ristiriita veljenrakkauden ja luonnon\npyrkimysten välillä, hiljainen mutta kalvava mieliala, joka ei kadonnut\nmilloinkaan ja sai Hannun pitämään itseään rikollisena ja halpamaisena.\nSekö oli ehkä syynä hänen yhä lisääntyvään vaiteliaisuuteensa -- tämä\nsalaisen ajatussynnin hautominen, siveellisen olemuksen alituinen\ntaistelu Kainin toiveita vastaan, joita hän yksinäisyydessään\nliioitteli ja piti jo kuin teoiksi muuttuneina? Ja lopuksi hän moitti\nitseään katkerasti kiittämättömyydestä: isä on karkoitettu, Erkki on\nmerimiehen raskaassa työssä, joka varmaan panee hänet lujemmalle kuin\nhän on luullut; hänellä sitävastoin on jäljellä kaikki -- isänmaa tässä\nsyyssuven kauneudessa, rakastettu tyttö edes joka päivä nähtävänä,\ntilaisuus edistyä helpolla, mieluisella uralla...\n\nHannu katsoi säikähtyneenä ympärilleen, sillä hän oli moittinut itseään\nääneen ja hänen sanojensa sointu oli tuntunut vieraalta. Halveksien\nitseään hän lähti eteenpäin, vaivalloisesti ponnistellen pehmeässä\nmättäikössä ja noppien hillan sieltä täältä. Hän meni pitkin\nkirkasvetisen lammen rantaa, ihmetteli sen pohjassa olevia paksuja\npuunrunkoja, ja saapui lopuksi sen harjun päähän, josta oli ampunut\nhuurremetsonsa. Vaikka olikin väsynyt, hän nousi silti harjun laelle ja\nkatseli sieltä edessänsä leviävää suo- ja korpimaisemaa. Siinä ei ollut\nainoatakaan kohtaa, jota olisi voinut sanoa \"kauniiksi\" tämän sanan\ntavallisessa merkityksessä, mutta siinä oli korvaukseksi alakuloisuuden\nja alistumisen sielullisuutta, joka koski sydämeen.\n\nHannu laskeutui siihen viidakkoon, jonne Aapon talvinen halkotie toi;\nnyt ei tietä ollut -- vain puron yli vievä silta ilmaisi sen paikan.\nPuro polveili hiljaa kuin mietteissään; vesioriit loikkivat keveästi\nsen pinnalla, omituisesti hopeankiiltoiset kovakuoriaiset pirahtivat\nparvesta hajalle kuin lattialle heitetyt helmet. Sudenkorennot\nsurahtelivat saratuppaiden vaiheilla, istahtivat Hannun käsivarrellekin\nja tuijottivat häneen aavemaisesti suurilla, vihreillä mulkosilmillään.\n\nHannu nousi kankaalle ja nauttien sen kovasta, kumahtelevasta pinnasta,\njoka teki suon pehmeyden jälkeen väsyneenkin askeleen keveäksi, kulki\nnopeasti pitkin havuneulasten peittämää suikertelevaa polkua, Aurinko\nvalaisi kankaan jäkäläpintaa ja petäjien runkoja lämpimällä\nkultahohteella ja avaruus alkoi jo kohota siksi kuulaaksi, raikkaaksi\nkorkeudeksi, joka on syyskesän päiville ominaista. Pian hän oli\nkotiportilla ja näki ilta-auringon valaiseman pihan, sen loisteessa\nhehkuvat seinät, melkein liikkumattomaksi rauhoittuneen haavikon,\nkoppinsa ovelta ynisten hymyilevän Bobin, äidin ja tädit, jotka\nistuivat pihalla korituoleissaan, ikuiset käsityöt hyppysissä, ja siinä\näärellä jotakin askaroivan Hellin, jonka vartaloviiva jo kaukaa\nomituisesti lumosi Hannun. Hän meni heidän luokseen, istahti käytävän\nruohikkoreunalle ja painaen päänsä käsien varaan tuijotti\nraskasmielisesti virralle.\n\n\n5\n\nHannu oli entiseen tapaansa sopinut pappilan Kaarlon kanssa sorsien\nampumisesta Järvenperällä, alkaen klo 12:lta elokuun 1 päivää vasten\nyöllä. Sitä varten hän oli jo illalla tullut pappilaan, innosta\nvapiseva Bobi seisoen veneen kokassa korkeana ja komeana kuin laivan\nkeulakuva ja nuuskien eri ilmansuunnilta kantautuvia kiihoittavia\nerähajuja.\n\nPappila oli iso rakennus, pääty järvelle päin, itäpuolella\naittarakennusten ja pirtin ympäröimä apilaruohoinen piha, länsipuolella\naidattu puutarha, jota sen reunapuut, tuomet ja pihlajat, liiaksi\nvarjostivat. Huoneita oli paljon, useat puutarhan puiden vuoksi\nomituisen hämyisiä. Mutta Alfred-sedän tukka oli siinä valaistuksessa\nmelkein kuin entistä valkeampi. Hän luki Hannun tullessa jotakin paksua\nteosta -- Laestadiuksen postilla se ei ollut, mutta varmasti\nhengellinen -- ja nousten sulki hänet syliinsä. Alfred-setä ei ollut\ntavannut Hannua isän karkoituksen jälkeen ja oli nyt liikutettu,\nsaamatta aluksi oikein sanoiksikaan.\n\n-- Jumala armahtakoon meitä... Isä karkoitettu... Konrad poistunut\nsillä tavalla ja... Mitä tästä tuleekaan! Miten on äitisi jaksanut\nkestää kaiken?\n\nVanha herra tulla koppaili huoneestaan pitkävartinen piippu kourassaan\nja asettui imeskellen sitä odottavaisena kuuntelemaan. Kaarlo tuli\nsiihen myös -- seisahtui isänsä tuolin taakse ja siveli hänen tukkaansa\ntavalla, joka ilmaisi hänen suuresti rakastavan isäänsä. Alfred-sedän\npuoliso oli kuollut muuan vuosi sitten, jättäen nuorimmat lapsensa\npieniksi. Siitä asti pappilassa oli ollut lasten äänistä huolimatta\naution ja surullisen tuntuista, juuri samanlaista kuin huoneiden\nhämyinen valaistus. Niin ainakin Hannu ajatteli käydessään siellä, mikä\ntapahtui harvoin, pappila kun oli syrjässä ja Suvannosta melko kaukana.\nÄitiä hän joskus saatteli sinne, tämä kun oli Alfred-sedän uskonsisar\nja tahtoi väliin puhella hänen kanssaan.\n\n-- Tämän kesän seurat on teillä vielä pitämättä, puheli Alfred -setä.\n-- Sano äidille, että tulen viikon perästä sunnuntaina, ellei hän\nlähetä kieltoa. Meidän elämämme on kulkua synnistä toiseen ja aina\nrangaistuksen alaista, mutta kyllä siihen sentään tarvitaan jokin\nerikoinen rikkomus, kun Jumala näin ankarasti ojentaa.\n\nVanhan herran silmät vilahtivat kapinallisesti, mutta hän jaksoi\nkuitenkin olla vaiti, näyttäen mieltään vain tupsauttelemalla sakeampia\nsavuja. Alfred-setä jatkoi:\n\n-- Luulisi kansan tällaisesta väkivallasta sisuuntuvan ja nousevan\nyksimielisesti puolustamaan isänmaata... Vesiperähän se tuli taas\nkutsunnoista -- pojat kun eivät menneet niihin, niin siinä se!\n\n-- Älä usko kansan isänmaanrakkauteen, rakas veli! puhkesi nyt Vanha\nherra puhumaan, ynistyään hetkisen yrittävästi. -- Luulen, etteivät\nesimerkiksi useimmat jätkät tiedä, mitä \"isänmaalla\" tarkoitetaan. Jos\npuhut heille siitä, niin he luulevat kysymyksen olevan heidän isänsä\nmaasta. Kun maata ei ollut isällä eikä ole pojallakaan, niin he\narvelevat, ettei asia koske heitä, vaan talollisia, yhtiöitä ja ruunua,\njotka omistavat kaiken maan ja tiettävästi tahtovat puolustaa sitä.\n\n-- Olisivatkohan niin yksinkertaisia! hymähti kirkkoherra. -- Toki\nsentään enemmistö on valistuneempaa.\n\n-- Saattaa olla valistuneempaa, puheli Vanha herra, -- mutta se taas ei\nvälitä isänmaasta siksi, että tuntee todellakin olevansa siitä osaton.\nSen, joka on satunnaisen työn varassa ja jonka on raskasta elättää\nperhettään huonon palkan vuoksi siinäkään tapauksessa, että työtä olisi\nsäännöllisesti, on vaikea olla isänmaallinen. Samoin on isänmaallisuus\nperin heikolla perustalla silloin, kun -- vaikka onkin maanomistaja --\ntäytyy lisätä hallan pilaamiin pehkujauhoihin pettua. Ei sovi\nihmetellä, jos tällaiset ihmiset ajattelevat kuunnellessaan\nylioppilaiden ja maisterien puheita isänmaasta, että hyvähän teidän on,\nmutta syökääpä pettua muutama vuosi, niin eiköhän ääni kellossa muutu.\nIsänmaa on heidän mielestään herrain eli niinkuin kaupungeissa\nkuulutaan nykyisin sanottavan porvarien ylellisyyttä, jota he eivät,\nkun eivät kerran saa nauttia siitä, tahdo puolustaa.\n\n-- Rakas Otto! -- se oli Vanhan herran nimi -- en usko, että olet\noikeassa, sanoi Alfred-setä. -- Isänmaanrakkaus on synnynnäistä,\nkokonaan riippumatonta aineellisista näkökohdista. Muista Runebergia,\nHeinäkuun viidennen päivän \"lurjusta\", Sven Dufvaa, Hautaa Perhossa --\nmuista Israelin kansaa Baabelin vankeudessa, miten se ikävöitsi\nisänmaataan -- niitä tämän pitäjän köyhiä, jotka Amerikkaan\nmuutettuaan, vaikka ovat päässeet siellä hyviin oloihin, kaipaavat\nisänmaataan niin, että joskus kuolevat ikävästä. Myönnän kernaasti,\nettä nälkäisen on vaikea ymmärtää kylläistä ja että hänen\nisänmaanrakkautensa voi sammuakin puutteen koettelemuksissa, mutta sitä\nen milloinkaan, että vatsa olisi sen asuinsija. Sydän se on, hyvä veli,\nsydän!\n\nVanha herra ynisi vähän neuvottomasti, sillä hän huomasi esittäneensä\nväitteensä liian jyrkästi. Hän vastasi nyt maltillisesti ja\nvarovaisesti:\n\n-- Vaikka tuossa, mitä sanot, olisi jonkin verran perää -- en tahdo\nkieltää, etteikö kotiseudun kuva ja muisto voi asua kauniina senkin\nsydämessä, jonka suolet valittavat tyhjyyttään -- pyrkiihän sitä paitsi\nkissakin kotiinsa, vaikka vietäisiin säkissä järven taakse --, niin\nliioittelet sitä puolta varsinaisen ydinasian kustannuksella. Ja tämä\non se, että noin puolet kansastamme on jätetty sen kiusauksen valtaan,\nmikä syntyy, kun on valittava pettuleivän ja venäläisen jauhokulin\nvälillä. Ymmärrät, että sen täytyy ennenpitkää valita tuo jauhokuli,\nellei isänmaamme kykene omasta puolestaan tekemään petusta täyttä\nleipää. Ja sitä ei suinkaan saada aikaan sillä, että ylioppilaat\njakelevat tölleihin Lönnrotin ja Snellmanin kuvia ja puhelevat\nRunebergista -- ei, vaan siinä tarvitaan toisenlaisia toimenpiteitä:\nmaata maattomille, leipää leivättömille, kunnollista ammattiopetusta,\nkeskeytymätöntä työtä, ihmisenmoisia olosuhteita, humaania kohtelua.\nEllei tehdä niin ja kiireesti sittenkin, niin herraviha muuttuu\nsosialismin saarnaamaksi luokkavihaksi ja yhteiskunta jakautuu vielä\nsyvemmän kuilun erottamiksi vihollisleireiksi kuin ennen. Ja kun\nsosialismi, jota jo paasaillaan syrjäkylilläkin ja kuunnellaan ahneesti\nkorvat hörössä, saa nuo jätkät valtaansa, niin ne välittävät isänmaasta\nvielä vähemmän kuin nyt -- ne eivät suoraan sanoen tunnusta sitä\nköyhien kannalta tarpeelliseksi. Kaikkien maiden köyhien pitää liittyä\nyhteen -- päämääränä tietysti se, että herroilta on sopivassa\ntilaisuudessa otettava nirri pois, kuten kuuluvat uhkailevan. Älä usko\n-- toistan sen -- niin sanottujen \"syvien rivien\" isänmaallisuuteen,\nsillä sitä ei meillä ole oikeutta niiltä vaatia, koska emme ole\ntehneet mitään heidän elinehtojensa parantamiseksi, emmepä edes\nisänmaallisuuden herättämiseksi. Köyhät sanovat rikkaita, suomalaiset\nruotsalaisia \"paremmiksi ihmisiksi\", ilmaisten siten huonommuuden- ja\nalemmuudentunteensa. Mutta missä tällainen on päästetty syntymään,\nsiellä on yhteiskunnilla ja kansoilla suuri vaara edessään: kerran\nköyhät ja huonommat karkaavat \"parempien ihmisten\" kurkkuun. Ei\nRunebergilla eikä muilla niin sanotuilla \"suurmiehillämme\" ole\nmerkitystä niiden polttavien asioiden ratkaisussa, joista nyt on\nkysymys. Typerimmät akat luulevat heidän kuviaan uusiksi Jeesuksiksi ja\npitävät niitä pirtin seinällä niin kauan kuin ne tikkunsa varassa\npysyvät tai joku jätkä repii ne sätkäpaperiksi tai russakat ja lutikat\nsotkevat ne aivan tuntemattomiksi. Siinä on sinulla Runeberg ja --\n\n-- Puhut väärää oppia! Pojat, älkää uskoko Otto-setää, sanoi\nkirkkoherra. -- Hänellä on sellainen tapa, että hän aina vänkää\näärimmäistä puolta saadakseen väittelyn kiihtymään. Selväähän on, että\nvallanpitäjät ja parempiosaiset ovat itsekkäitä ja yleensä unohtavat\nvelvollisuutensa huonompiosaisia kohtaan -- se kuuluu ihmisen luontoon\nja niin on käynyt meilläkin --, mutta minä väitän nimenomaan, että\nmaailma on siinä suhteessa heräämässä. Ja mitä suurmiehiimme tulee,\nniin heidän työllään juuri on sekä yhteiskunnan että isänmaan kannalta\nmitä syvällisin merkitys. Eilinen on tämän päivän äiti, kuluva päivä\nhuomisen isä. Elleivät esimerkiksi Runeberg ja Topelius olisi luoneet\nkansastamme ihanteellista kuvaa ja siten koonneet jaloa henkistä\npääomaa, niin paljoa heikommin palaisi tällä hetkellä se isänmaallisen\nuskon lamppu, jota välttämättä ylläpitäjäksemme tarvitsemme. Jos he\nolisivat päinvastoin kuvanneet kansamme alastomasti, nykyään\nnaturalistiseen tyyliin, kaivaen näkyviin sen luonteen kieroudet ja\nelämän saastan, niin silloinhan he olisivat tehneet meidät\ntaistelukyvyttömiksi, masentaneet, ehkä surmanneet meidät. Myönnän\nkernaasti, että velvollisuutemme on -- muistakaa se, pojat! --\ntyöskennellä väsymättä syvien rivien kohottamiseksi ja valistamiseksi,\nsillä se on kaiken lisäksi valtiollisen taistelumme ehkä tehokkain\npuoli, jopa olemassaolomme ehto, koska muuten sosialismi pääsee\nvapaasti temmeltämään tappaen ja estäen sekä isänmaallisuuden että\nvalistuksen, mutta sitä en myönnä milloinkaan että kansallista\npuolustustamme ja joukkojen kasvatusta voitaisiin johtaa vain\naineellisilta linjoilta. Ei, vaan juuri henki on siinä tärkein asia,\naineellisuudesta riippumaton elämänkäsitys, joka luo uuden sukupolven\nRunebergin \"lurjuksia\" ja kerran avaa kansallemme valtiollisen\nitsenäisyyden. Vanhassa nimismiehessä eli se henki ja sen hengen vuoksi\non nyt Hannun isä maanpaossa. Otto-veljeni, myönnä, että olemme samaa\nmieltä, että vain katkeruus isänmaan onnettomuuksien vuoksi sai sinut\npuhumaan niin kuin teit?\n\nMutta Vanha herra oli kykenemätön vastaamaan, sillä kirkkoherran\nsanojen johdosta liikutus oli saanut hänessä vallan. Hänen silmissään\noli kirkas, lämmin loiste. Kirkkoherra taputti häntä rauhoittavasti\nolalle ja puheli:\n\n-- Vaan mitäpä me nyt tässä näin laajoihin väittelyihin, joista ei ole\ntäsmällistä tulosta, kun on otettava huomioon niin monenlaisia\nnäkökantoja ja elämän kulkuun vaikuttavat useammat ja syvemmät voimat\nkuin aavistammekaan. Laiminlyömme velvollisuuksiamme, olemme itsekkäitä\nja teemme pahaa -- siitä syntyy riitaa ja kostonhimoa ihmisten kesken.\nPaha vain lisääntyy -- luulisi sen melkein irtautuvan omaksi\nolennokseen ja armeijakseen, joka temmeltää täällä keskellämme kuin\npirut vanhojen kirkkojen seinillä. Tulee pahaa ulkoakin päin, toisesta\nvaltakunnasta -- vallitsee levottomuus ja taistelu, ja historian joka\nlehdelle piirretään marttyyrien kuvia. Mikä hulluus riivaa ihmiskuntaa,\nkun se ei ymmärrä eikä noudata rakkauden ja vapauden selvää tietä. Vai\nmitä pojat arvelevat -- Kaarlo?\n\n-- Että olette molemmat oikeassa, sinä ja Otto-setä, arveli Kaarlo\nharkitsevasti kuin mies. -- Isänmaanrakkaus on minustakin synnynnäistä,\nmutta sitä pitää ruokkia uusilla puilla kuin nuotiota, jonka äärellä\nköyhä nukkuu yönsä. Ellei niin tehdä, niin nuotio sammuu ja sudet\nvievät nukkujan. Siis yhteiskunnalliset olot on korjattava -- se on se\npolttoaine, jolla isänmaanrakkauden nuotiota on pidettävä palamassa...\n\n-- Ja Hannu?\n\n-- Arvelen niinkuin Kaarlo.\n\nJa hän kertoi pettua syövästä repaleisesta tukkilaisesta. Alfred-setä\nhuokaili:\n\n-- Tunnen hänet -- hän on muutaman Onnela-nimisen mökin mies\nperimmäiseltä takalistolta. Lapsia lähes kymmenen -- pirtissä ei ole\nkunnollista lattiaa, vaan maapohja, johon on jätetty kantoja\nistuimiksi. Korjattava niiden olot olisi, vaan mitenpä sen teet? Niiltä\npuuttuu oman yrityksen henki, tieto ja taito, joita ei isketä äkkiä\npäähän -- ensimmäiseen sukupolveen ei ollenkaan ja heikosti toiseenkin.\nJa valtion hyppyset ovat pihkaiset -- niistä eivät setelit hevillä\nirtaudu. Eivätkä ne siellä korkealla edes tiedä, millä kannalla köyhän\nkansan ja kurjien syrjäperukkain asiat ovat. Kukapa niistä olisi sinne\nilmoittanut? Metsäherrat sakotuttaessaan metsänhaaskauksesta, nimimiehet\nviinanpoltosta? Pyhyh! Pitäisi olla semmoinen valtiopäivälaitos, että\ntuolla repaleisella tukkilaisellakin olisi siellä sanansija...\n\n-- Mitä sinä, Alfred hyvä, nyt oikein puhut? pisti väliin Vanha herra.\n-- Saarnaat yhteiskunnallista tyytymättömyyttä, vaikka tekstinäsi on\nvirallisesti oleva, että tyydy osaasi, ihmislapsi?\n\n-- Enpä tartukaan koukkuusi enää, vanha lurjus, nauroi Alfred-setä. --\nKyllä kai sinulla riittäisi vänkäämistä vaikka koko yöksi, jos\npuhetoverin saisit. Mennäänpäs illalliselle... lieneekö Suomessa sitä\nkotia, jossa ei nykyisin joka päivä puhuttaisi politiikasta.\nKöyhimpäänkin tölliin on varmaan levinnyt tieto, että jotakin erikoista\non nyt maassa tapahtumassa, kun...\n\n-- Kun herrat näkyvät noin pelkäävän, murisi Vanha herra jatkoksi\nköppäillessään veljensä perässä ruokasaliin.\n\nKaarlo asui samanlaisessa valoisassa ullakkokamarissa kuin Hannu;\nsiellä oli monenlaisia onkimis- ja uistelemisvälineitä sekä pyssyjä,\nsillä pappilan miesväki oli kiihkeästi pyyntihenkistä. Kun pojat\nlaskeutuivat puolen yön jälkeen alas ja menivät saliin, niin eivätkös\nsiellä jo istuneet Alfred-setä ja Otto-setä, nyt pitkissä\nkotitakeissaan ja tohveleissaan. He kinastelivat taas -- tällä kertaa\nsosialismista:\n\n-- Sinä Otto älä puolusta sosialismia!\n\n-- No mutta täytyyhän vähäväkisten liittyä yhteen ja kiristää rikkailta\nedes joitakin etuja. Muutenhan he eivät milloinkaan saisi asemaansa\nparannetuksi...\n\n-- Sosialismi vihaa uskontoa ja karkoittaa Jumalaa köyhien sydämestä...\n\n-- Tottakai nyt Jumala pitänee puolensa muuatta suurisuista\nagitaattoria vastaan...\n\nVallitsi syvä hämy, joka muutti sarakot ja rannat epämääräisiksi,\noudoiksi. Mutta ulompana taivaasta heijastui veden kalvoon rusotusta,\njoka joskus erottui hämyn alueesta jyrkästi kuin viivarajaa myöten. Se\noli ruosteenruskeata, loistavaa -- mistä sitä siihen tulikin. Niin,\ntaivashan ei ollut pilvessä -- horisontin taa painunut aurinko sitä\nlähetteli antamalla säteidensä taittua jossakin tuolla avaruudessa. Oli\nlämmintä, lauhaa niinkuin vain elokuussa voi olla. Jo tullaan\nJärvenperälle ja aletaan soutaa kapeita, laajojen sarakoiden\nreunustamia putaita myöten. Kuuluu sinisorsien ja tavien änkkäämistä.\nKoirat -- Bobi ja pappilan Jalo -- vapisevat kiihkosta, hyppäävät\nyhtäkkiä pitkällä loikalla veteen niin että vene heilahtaa, ja uivat\nmaihin. Kaarlo keskeyttää soutamisensa ja tarttuu haulikkoonsa, Hannu\nsamoin. Koirat juoksentelevat milloin maissa milloin sarakoissa,\njolloin vesi lotisee kuuluvasti. Yhtäkkiä sieltä kuuluu sinisorsien\nhätäilevä änkähdys ja samalla veden lipinää. Koirat ulvahtavat ja ovat\nmelkein lähteä uimaan vesivirin perään, joka ilmaisee, missä poikue on\nmenossa. Tuossa... tuossa! Pieniä ovat vielä... Nyt jos ampuisi, niin\nne kuolisivat jokseenkin kaikki. Nyt emo ponnahtaa ilmaan. Se on Hannun\npuolella -- Kaarlo ei voi ampua sitä, sillä haulit menisivät liian\nläheltä Hannua. Tämän metsästyskiihko on herännyt -- hän on vetänyt\nhanan vireeseen ja vain odottanut, milloin emo nousisi siivilleen. Hän\ntuntee sorsien tavat -- ne kohoavat noin kolme metriä kohtisuoraan ylös\nja vasta siinä kuin katsahtaen ympärilleen määräävät suuntansa. Hannun\npyssy oli jo valmiina sillä korkeudella: kuului huumaavasti\nhiljaisuutta halkaiseva pamaus, näkyi hämyisessä yössä tuliviiru ja\näsken vielä elävä, emon huolia ja rakkautta täynnä oleva kaunis lintu,\nelollisuuden osakas samalla oikeudella kuin ihminen, putosi veteen\nrikkinäisenä, verisenä, elottomana höyhentukkuna. Kun Hannu nosti sen\nvedestä ja viskasi veneen pohjalle, hänen mieleensä jäi, hänen siinä\nvetäessään tyhjää hylsyä ulos, tuntiessaan ruudinsavun kirpeää hajua ja\ntyöntäessään uutta patruunaa sisään, että sorsan silmissä oli ollut\nkauhistuksen ja tyrmistyksen jähmettynyt kiilto ja että sen hienoissa\nhöyhenissä, siiven sinipeilissäkin, oli veritahroja. Mutta minne\npoikaset joutuivat? Äiti oli kuolemallaan pelastanut niiden hengen: ne\nolivat sukeltaneet ja nousseet hengittämään tuolla tiheässä\nkortteikossa, jonne koirat eivät päässeet. Siellä ne kyyröttivät vain\nnokka veden pinnassa, sydän sykkien haljetakseen tästä äkkiä heidän\nrauhanmaailmassaan puhjenneesta ukonilmasta. Ei tässä joudettu heitä\netsimään, varsinkaan kun olivat vielä pieniä, vaan oli lähdettävä\neteenpäin. Tuolta niityn sisään jääneestä lammikosta kuuluu hätäistä\nänkkäämistä ja sitten siipien viuhinaa: taivasta vasten kuvastuu useita\nsorsia, jotka lähtevät etsimään uutta, rauhallisempaa syönnöspaikkaa.\nNe lentävät matalalla -- ollaanpas liikkumatta -- nyt ne tulevat tänne\npäin lentäen putaan kohdalla -- nyt ne huomaavat poikain veneen --\nliian myöhään! Kolme laukausta pamahti, kolme tuliviirua leimahti, ja\nnurinniskoin, kaunis, vapaa lento ikuisesti keskeytyneenä, tupsahti\nsorsia ruohikkoon ja veteen. Haulien irti iskemät höyhenuntuvat vain\nleijailivat hiljaa ilmassa, kantautuen vähitellen pois tuskin\nhuomattavissa olevan tuulenhengen mukana.\n\nNyt alkoi kuulua pamauksia toisen rannan puolelta: siellä metsästivät\nKankaan ja Arvolan pojat. Oli melkein juhlallista katsoa näin kaukaa,\nkuinka syvän hämyn keskeltä äkkiä leimahti tuliviiru, jota vasta\nmuutaman sekunnin kuluttua seurasi kumea \"poks!\" Linnut tulivat\nlevottomiksi ja alkoivat lennellä laajemmilla alueilla, hakien\nluoksepääsemättömimpiä ruovikoita, kortteikoita ja sarakoita. Tavit,\nnuo tummasti ruosteenruskeat, ylen sirolinjaiset pikkusorsat,\nhätääntyivät, lentelivät ajattelemattomasti poikain veneen lähistöllä\nja joskus istahtivatkin veden kalvolle keinuen siinä keveästi kuin\nhöyhen. Salaman leimahdus ja Hannun uudet karaistut haulit siirsivät\ntuon ihastuttavan pikku olennon metsästyssaaliin joukkoon, iskien sen\npään murskaksi ja pyyhkäisten aivot ja silmät mennessään. Telkkä lensi\ntapansa mukaan matalalla, niin nopeasti että ilma vinkui, mutta Kaarlo\nlaski sen vauhdin oikein, tähtäsi riittävästi etupuolelle, laukaisi\nsilloin kun piti ja lintu putosi äkkiä kuin leikattuna, jääden veden\nkalvolle uima-asentoon kuin elävä, vaikka oli kuollut. Koirat\nlaukkasivat, juoksivat, kaahlasivat ja uivatkin verenhimoisina, kieli\nroikkuen. Pojat soutelivat niiden rinnalla, vaanivat ja ampuivat.\nSaalis kääntyi jo kymmeniksi, veneen pohja oli verinen. Tunnit\nkuluivat, yön lauha, pehmeä hämy jo vaaleni, kunnes tuli kirkas päivä\nja alkoi tuulla raikkaasti. Pojat heräsivät kiihkostaan ja katsoivat\ntoisiinsa huoaten olevansa valvomisesta, jännityksestä ja väsymyksestä\nkalpeita. He vihelsivät koirat veneeseen ja soutivat kotiin, mielessä\nmetsämiehen ylpeys. Vasta silloin, kun he jakoivat saalistaan ja\nkäsittelivät jo jäykistyneitä lintuja, mielessä vilahti kaukainen\nkyllästyminen, sääli ja inho.\n\nHannu oli koko ajan mietiskellyt Alfred- ja Otto-sedän keskustelua,\nsillä se oli sisältänyt hänelle paljon uutta. Etenkin se oli\nsäpsähdyttänyt häntä, ettei meillä muka ollut oikeutta vaatia köyhältä\nkansalta isänmaallisuutta, kun emme olleet edes selittäneet sille tätä\nsuurta asiaa. Sehän oli totta: se ei ollut käynyt kansakoulua, joita\nsen nuoruudessa oli tuiki harvassa, mikäli ollenkaan, vaan ainoastaan\nrippi- ja kiertokoulua, joissa ei puhuttu maallisesta isänmaasta mitään\n-- taivaallisesta vain. Maallinen elämä, ajallisuus, oli murheen\nlaakso, jossa ei pitänyt onnea odottaakaan, koska siellä vallitsivat\nväkivalta ja vääryys, ja jumalattomat riemuitsivat; oli vain tyydyttävä\nosaansa ja kärsittävä sen palkan toivossa, jonka Jumala oli omillensa\nvalmistava. Näinhän Alfred-setä ja rehtorikin opettivat. Mutta miten\nvoidaan tällaisen saarnan perästä vaatia, että tätä murheenlaaksoa oli\npuolustettava kalleimpana aarteenamme? Ei mitenkään. Köyhällä, joka\nuskoi pappien opetukseen, oli oikeus nauraa sen vaatimuksen esittäjille\nvasten silmiä ja sanoa, että vain niillä, jotka viihtyivät tässä\nmaailmassa eli siis herroilla, rikkailla ja jumalattomilla, jotka\nmuuten sai sitoa samaan nippuun, oli isänmaa...\n\nHannu tunsi, että hänen ajattelussaan oli jokin virhe, että\najallisuuden esittämiseen murheenlaaksoksi sisältyi jotakin, joka koski\nyhtäläisesti sekä köyhiä että rikkaita, mutta hän ei nyt jaksanut saada\nasiaa kirkkaaksi.\n\n\n6\n\nAlfred-setä saapui sovitun sunnuntain iltapäivänä Suvantoon pitämään\nraamatunselitystä eli siis laestadiolaisten seuroja, sillä enimmäkseen\nvain näitä hänen puhetilaisuuksiinsa tuli. Mukana hänellä oli Vanha\nherra, jota aina vaivasi levottomuus, Kaarlo ja nuorempia lapsia. Ilma\nsattui olemaan lämmin ja kaunis, niin että Hannulla ja Hellillä oli\nsenkin puolesta samanikäisten vieraittensa seurassa erittäin hauskaa.\nHe istuivat tarinoiden haavikon penkeillä tai juoksivat leskisillä tai\nhippasilla sen takana olevalla tasaisella kentällä. Hannu huomasi\nKaarlon läsnäolon vaikuttavan Helliin elähdyttävästi: silmät loistivat,\nposket hehkuivat, nauru helähti. Helli oli ollut Erkin lähdöstä saakka\nalakuloinen ja hiljainen, ja muuttunut isän karkoituksen jälkeen\nmelkein synkäksi. Hannu tuskin uskalsi kysyä häneltä mitään,\nsillä Helli saattoi jättää hänet vastauksetta. Helli ilmeisesti\nvältteli Hannua, joka taas tästä loukkautuneena hautautui omaan\nyksinäisyyteensä. Alfred-setä ei vaatinut lastensa osanottoa seuroihin\n-- mikäli Hannu tiesi he olivat perin harvoin kirkossakin. Kai hän\narveli, tuumiskeli Hannu, että lapsilla täytyi olla kesälomansa\nsiinäkin suhteessa, koulussa kun oli paljon sekä teoreettista että\nkäytännöllistä uskonnonharjoitusta; jos heitä olisi pakottanut vielä\nkesällä kirkkoon, siitä olisi saattanut seurata kyllästymistä ja\nvastarintaa. Hannun äiti oli paljoa ankarampi: Hannun täytyi seurata\nhäntä kirkkoon tahtoipa tai ei jokseenkin joka kerta, kun äiti itse\nmeni sinne. Äidillä näytti olevan se usko, että kun hän kuljettaa\nlapsiaan ahkerasti jumalansanan kuuloon, niin että sitä oikein\nholvautuu heidän päälleen, siitä ehkä tunkeutuu voimaa kuin\nparkkinesteestä nahan lävitse sisäpuolellekin vaikuttaen siellä\nkypsyttävästi. Mutta kun Alfred-setä ei kerran nyt määrännyt Kaarloansa\nrinnalleen pirttiin, niin ei äitikään Hannuansa. Vanha herra ei mennyt\npirttiin, vaan oleili nuorten seurassa, poltellen armiroa ja\nistuskellen haavikon penkeillä tai kävellä köpitellen milloin missäkin,\njoen törmällä ja puutarhassa. Hänellä oli valkoiset liivit ja valkoinen\ntakki, niin että hän näytti hienolta.\n\nOlga- ja Aina-täti eivät myös menneet pirttiin -- monestakin syystä.\nEnsiksi he eivät -- niin ainakin Hannu arvaili -- oikein hyväksyneet\nsitä, että äiti ihan ujostelematta oli liittynyt laestadiolaisiin ja\nkävi heidän seuroissaan. \"Kuinka se tuo Vendla\", puheli Olga-täti\nAinalle ruotsiksi, \"saattaa istua noiden sivistymättömien bönderien\nkanssa ahtaassa pirtissä tuntikausia, vieläpä tervehtiä heitä sisaren\ntervehdyksellä, sitä en voi ymmärtää; niiden vaatteethan tulevat\npahalta ja pirtissä on niin paksu ilma, että sitä vaikka leikkaisi\".\nKun Aina ei vastannut, Olga jatkoi: \"Ja postilla, jota niiden omat\nsaarnamiehet lukevat -- kirkkoherrahan toki puhuu hienosti --, kuuluu\nolevan niin karkeasanainen, ettei sivistynyt voi sitä lukea eikä\nkuunnella -- ainakaan muiden läsnä ollessa\", täti valaisi naivisti. Hän\noli yhteiskunnan viranhoitajana sitä mieltä, että tavallinen julkinen\nkirkonmeno oli riittävä ja ainoa oikea, ja että laestadiolaisuudesta\nsamoin kuin muusta lahkolaisuudesta oli terveellisintä pysyä erillään.\nNämä olivat Olga-tädin yksinpuheluja, joita hän haasteli itsekseen\npiirustus- tai maalaustyönsä lomassa odottamattakaan niihin\nerikoisempaa vastausta. Aina-täti kyllä ajatteli, että tällaisissa\nyksityisissä seuroissa -- niin sanottiin ja vähän hän oli sitä itsekin\nkokenut -- sydän heräsi ja lämpeni herkemmäksi kuin kirkossa, mutta hän\nei virkkanut mitään, vaan nipistäen huulensa kukkarokureeseen teki\ntasaisesti appliseeraus- tai lanjeteeraus- tai hardangeri- tai muuta\nkäsityötään. Hän oli joskus iltajumalanpalveluksen tai rukoushuoneen\nsijasta pujahtanut Rauhanyhdistyksen taloon, jossa parempien\nsaarnaajien puutteessa maistraatin isopartainen vahtimestari luki\npostillaa ja tolkutti sanaa, tai työkotiin, jonka hoitajat,\nQuickströmin vanhat neidit, Rosa, Flora ja Augusta, olivat pietistejä\nja harjoittivat hartautta siinä hengessä. Säätyyn katsomatta sielläkin\nistuttiin: narikassa pikiöljyä ja vanhoja pulloja kauppaava entinen\nmerimies Suorsa ja Lindbäckin ruustinna rinnakkain, veisaten samasta\nvirsikirjasta kuin pariskunta. Olga-täti oli liiaksi arka kaikille\nhajuille ja sellaisille muistamatta, että Jumalan edessä tulemme kaikki\nyhtä pahalta.\n\nPirtin ikkunat oli avattu, että ilma pysyisi raittiina ja nekin,\njotka eivät mahtuneet sisään, kuulisivat kirkkoherran puheen. Paljon\noli väkeä saapunut: Aukusti eukkonsa kanssa istuen jykevänä ja\nsuoraselkäisenä kuin tukeva pölkky, ja Tuusan-Elli raihnaisena, silmät\ntuikkien onnesta. Ylikylästä oli tullut Hihhuli-Olli, tihrusilmäinen\nkiihkouskovainen, joka oli tuppautunut jo saarnailemaan, kun olikin\npudonnut siiviltään sen johdosta, että oli perkeleen kuiskauksesta\nerehtynyt varastamaan Suvannon keittiön pöydältä hopealusikan. Hänen\nvieressään istui hänen naapurinsa, vakava uskovainen ja syvällinen\nRaamatun tuntija, kalastuksella elelevä Rysä-Aatami, jolle Hannu ei\nmuuta nimeä tiennytkään. Hän oli selvittänyt tuon lusikka-asian. Oli\nnäet Olli aikaillut pirtissä odotellen metsänhoitajaa kotiutuvaksi ja\npistäytynyt keittiöön juuri silloin, kun palvelijatar toi sinne\npäivällisastiat. Sillä välin kun hän viivähti uudelleen sisässä, Olli\nlähti ja näkyi tyynesti meneskelevän portille päin. Kun sitten\nkatettiin illallispöytää, ei käytännössä olevien hopealusikkain täyttä\nmäärää löytynytkään: yksi puuttui. \"Ja sen sieppasi Hihhuli-Olli!\"\nsanoi palvelijatar, joka tiesi mainittavan Ollia pitkäkyntiseksi.\nSeuraavana aamuna Rysä-Aatami tuli kauppaamaan inanuotalla\nkiinnisaamiaan lihavia harreja ja sanoi, kuultuaan asian\nkahdenkeskisenä salaisuutena, että \"älkäähän huoliko, vosmestarinna,\nminäpä tutkin vähän Ollin kätköjä\". Ja Aatami hiipi yöllä Ollin\naittaan, kaiveli siellä kaikki paikat, ja löysi säkin pohjalta lusikan,\njonka toi aamulla äidille. Olli ei ilmoittanut mitään kadonneen, mutta\nlakkasi saarnaamasta ja oli aran näköinen, kun kehoitettiin keventämään\nsydäntä rikkeimien julkisella tunnustamisella.\n\nOli siellä muitakin uskonmiehiä: Koskenkylän nilkku, hurskaasti puhuva\nja kirkkaasti katseleva suutari, sama Helttunen, jonka tekemiä pieksuja\nAukusti oli niin arvostelevasti tarkastellut. Hän oli vilpitön ja\npuhdas mies jos kukaan, jonka seura omituisesti virkisti ketä tahansa.\nSuutari oli pyhiä salaisuuksia hautova luonne, eräänlainen mystikko,\njoka vaipui Jumalan olemuksen mietiskelyyn kuin alkukristillinen erakko\ntai indialainen katumuksen harjoittaja. Silloin pikilankaa vetävät\nkädet pysähtyivät ja laskeutuivat peukalo pystyssä, naskali oikeassa\nkouransilmässä, lepoon ommeltavana olevan kengän päälle, ja silmät\ntuijottivat joelle, joka hänen tupansa kohdalla vilkastui väkevästi\nkiiruhtavaksi nivaksi. Autuas ilme osoitti hänen silloin todella\nnäkevän kuvina niitä salaperäisiä aavistuksiaan ja alituisia\nkyselyjään, joita hautoi päivästä toiseen. Varsinkin häntä herkistytti\nVapahtajan toinen tuleminen, se, jonka hetkeä ei tiedetä, jolloin --\nniin suutari uskoi -- koko avaruus valahtaa valkeaksi kuin auringon\nkirkkain hehku, ja maa alkaa palaa. Taivaanrannasta vain näkyvät\nsuunnattomat liekit kuin revontulet ja mahdoton savu kuin\nkulovalkeassa, kun hirvittävä kuumuus sulattaa ja syö maata kuin leivän\nreunaa, ajaen edellänsä koko luomakuntaa, eläviä ihmisiä ja vainajia,\njoita kömpii näkyviin joka paikasta, niinkin ihmeellisistä, ettei sitä\nuskoisikaan. Hannu oli kerran kysynyt, miksi suutari luuli palon\nalkavan maan reunasta, taivaanrannasta? Entäpä se alkaisikin suutarin\nkohdalta tai koko maapallo leimahtaisi tuleen yhtaikaa joka paikasta?\nSuutari ei kuitenkaan antanut lähempiä selityksiä, vaan tuijotteli\nomaan totuttuun näkyynsä kuvitellen, mikä kiire ja tuska silloin\nvallitsisi. \"Ei auttaisi isoinkaan paloruisku mitään, maailmanlopun\ntuli kun on sellaista, että siinä palaa vesikin, muusta puhumattakaan,\nkuin Pietarin paras lamppuöljy. Kyllä silloin kerrankin isoilta\nrikkailta ja syntisiltä parku pääsee, mutta ne itkut eivät enää auta,\nsillä tuomiot on jo kirjoitettu, niin ettei muuta kuin julistaa vain\".\nJa suutari tunsi, tahtomatta suinkaan kenenkään kadotuksesta iloita,\noikeutettua tyydytystä sen johdosta, että maailmassa vallinnut\nväkivalta ja vääryys vihdoinkin saisi ansaitun palkkansa.\n\nEtupenkeillä istui vanhoja kiusauksissa karaistuneita tervaskantoja,\njoiden kimppuun paholainen kävi haluttomasti, nämä kun roiskivat sitä\nelämänkokemuksillaan ympäri korvia ja osasivat ulkoa Raamatun ja\nVirsikirjan kipeimmästi nauskahtavat kohdat, joita sitten syöttelivät\nkylmäverisesti joka hetki kuin ampuen. Ne olivat kovapintaisia senkin\nvuoksi, että niiden veri oli jo jäähtynyt eikä enää sisältänyt salaisia\nhekuma-aineita, jotka pyhimpänäkin hetkenä silmänräpäyksessä kääntävät\najatukset sellaiseen, että vanha Kehno voi olla siitä täydellä syyllä\ntyytyväinen. Hekuma! Kas siinä syötti, johon ennenpitkää tarrasi kiinni\nkuumimmassakin pyhyyden savussa palvautunut syntinen, jos hän vain oli\nsillä iällä ja hekuman tilaisuudet muuten tarjoutuivat sopivasti. Eikä\nsiinä ikäkään estettä tehnyt -- muutti vain hekuman laatua. Täällä\nerämaassa ja pimeillä perukoilla olivat maailman houkutukset niin\nharvalukuiset, että hekuma jäi melkein ainoaksi \"talonpojan särpimeksi\"\nkuten sanottiin, ja anasti usein ajatukset kokonaan. Eihän siinä\nsilloin paholaisen tarvinnut paljoa kuiskutella eikä osoitella\nsormellaan, kun jo langettiin ja syötiin kielletyn puun hedelmästä\noikein haukkaamalla.\n\nTuusan-Elli siinä silmäilee seuraväkeä ja aatteilee tähän suuntaan.\nTuolla ovensuupenkeillä istuvat nuoremmat ja kokemattomammat, tytöt ja\npojat, joiden suonissa hekuma heräämisen jälkeenkin polttelee, koetti\nsitä sammuttaa miten tahansa. Muuan noista tytöistä oli itkenyt pää\nEllin helmassa ja Elli, joka oli koko kylän rippi-äiti, oli lohduttanut\nhäntä parhaansa mukaan. Kertomattakin sen itkun syyn arvaa -- ei se\ntoki mikään outo asia ole näillä main -- lieneekö sitä kirkonkirjan\nsivua, ettei siihen olisi sitä merkitty. Mutta sittenpä Jumala herättää\nsydämen ja tekee tunnon araksi, jolloin hekuma menettää makunsa\npitkiksi ajoiksi. Mutta ei pidä luulla sen silti kokonaan katoavan --\nehei, vaan juuri silloin kun ei huomaakaan se ryykää päälle kuin susi\nja pistää lujille...\n\nEllin mietteet keskeytyivät, sillä nyt kirkkoherra ilmoitti virren\nnumeron ja aloitti veisuun, ollen itse lukkarina. Kaunis ääni hänellä\nolikin. Kun se ja akkojen kimakka ujellus alkoi kantautua pihalle ja\nleikkikentälle, nuoret siellä lopettivat juoksunsa, hiljensivät\nhälinäänsä ja istuutuivat taas haaviston penkeille tarinoimaan. Hellin\nposket hohtivat, katse oli sädehtivän kirkas ja ilme iloinen. Poikkeus\narkipäivän harmaasta yksitoikkoisuudesta, vieraiden tulo, leikki ja\njuoksu, olivat aiheuttaneet sen. Hannukin tunsi samanlaista\nelähtymistä, oli myös iloinen, eikä voinut olla salaa vilkaisematta\nHelliin. Silloin omatunto moitti häntä jostakin, Hannu ei oikein\ntiennyt, mistä, ja hän päätti olla katsomatta Helliin. Mutta tapasi\nkuitenkin itsensä hetken kuluttua miettimästä, kuinka viehättävä Helli\non, kun hän tuossa juttelee Kaarlon kanssa ja nauraa niin, että hampaat\nloistavat. Sitten Hannu yhtäkkiä muisti, että isä on maanpaossa ja\nvarmaan tällä hetkellä ajattelee heitä, ja Erkki jossakin kaukana\netelän valtamerellä, kenties raskaassa työssä, reivaamassa purjeita\nkorkealla mastossa, joka laivan heiluessa lyö pitkiä kaaria molemmin\npuolin, niin että sydänalaa hiipaisee. Siinä täytyy pitää lujasti\nkiinni, ettei putoa. Ja täällä kotona tällainen itsekäs rauha. Äiti\nvain tuolla pirtissä koettaa saada lohdutusta kirkkoherran sanoista.\nTämä oli tullessaan tervehtinyt äitiä hienosti sydämellisen\nlohduttavasti niinkuin vain hän, Alfred-setä, osasi, sanoin, joissa\nasui omituinen voima. Mistä hän mahtoi puhua nyt? Hannu tuli yhtäkkiä\nniin uteliaaksi, että juoksahti ensin sisään kuin muka muistaen\njotakin, ja sitten keittiön kautta pirtin peräikkunan taakse. Kas,\ntäällähän olivat Olga- ja Aina-täti, vaikka eivät seuroissa yleensä\nkäyneetkään, ja kuuntelivat syviin mietteisiin vaipuneina. Ja tänne oli\nikävissään eksynyt myös Vanha herra. Heille kaikille oli tuotu tuolit,\njoten heidän oli mukava levähdellä siinä sunnuntain iltapäiväauringon\nlempeässä hauteessa, joka tuntui hyvältä vanhojen ruumiissa.\nAlfred-setä näkyi istuvan -- seuroissa hän ei puhunut seisaaltaan -- ja\näänessä oli sellainen sävy kuin hän olisi tarinoinut itsekseen jostakin\npaljon mietitystä ja kauan sydämen pohjalla asuneesta asiasta, josta ei\nmilloinkaan tuntunut saavan täyttä selvää eikä kyllikseen. Hannu ei\nehtinyt kuulla, mistä tekstistä hän oli lähtenyt, mutta nyt Alfred-setä\npuhui maallisen onnen hauraudesta. Niinpä niin: hän ajatteli isää ja\npyrki lohduttamaan äitiä. Vaikka tutkittaisiin jokaisen ihmisen elämää\nei vain sen ulkonaisen juoksun kannalta vaan etenkin ja mitä tarkimmin\nsen puolesta, mikä on joka sekuntina ollut sydämessä asuvan onnen\nmäärä, niin ainoaakaan luotua ei löytyisi, jonka kohdalla onni olisi\nvastakohtaansa suurempi. Niin rikkaan kuin köyhän täytyy haudan\npartaalla sanoa, että elämä on ollut parhaimmillaankin vain tuskaa ja\nvaivaa, että kaikki maallinen on turhuuksien turhuutta ja onnen etsintä\ntuulen tavoittelua. Meillä ei ole edes pysyväistä asuinsijaa, vaan\nolemme Sallimuksen heiteltävinä kuin lehdet tuulessa. Se, että tiedämme\ntämän, on ihmisen jumalallisuuden merkki: hänessä asuu kyky, jonka\navulla hän määrittelee asemansa ja päämääränsä olevaisuuden jäsenenä ja\nkääntyen tämän alkulähteen, ylläpitäjän ja lopun puoleen ilmoittaa\njääneensä vaille sitä, mikä on hänen käsityksensä mukaan tärkeintä:\nonnea. Siinä suhteessa olevaisuus ei ole ollut hänen osalleen\nsopusuhtaista eikä täydellistä; kun tämä on kaikkeuden luonteen\nvastaista, tuo puute on korvattava siinä olevaisuudessa, mikä on tämän\njatkoa, eli tulevaisessa elämässä. Miksi näin on asetettu, sitä emme\ntiedä, koska järkemme ja ymmärryksemme on rajoitettu kykenemättä\nmenemään tähtien tuolle puolen, mutta me aavistamme elämän olevan\nkoulu, jossa meitä kasvatetaan ja kuritetaan suurempia tehtäviä varten,\nja virkistetään onnen säästeliäillä pisaroilla, ettemme joskus ehkä\nkokonaan menehtyisi. Kuinka julmalta, väärältä ja säälimättömältä\nmeistä tuntuu elämän koulu, kun sen ankara opettaja antaa kurituksensa\nruoskan viuhua ja iskujen sataa selkäämme kuin muinoin israelilaisille\nEgyptissä. Talon ja perheen isä karkoitetaan pois kotinsa piiristä,\nisänmaastansa, kesken toimeliainta työpäiväänsä; kunniakkaan päivätyön\nsuorittanut virkamiesvanhus saatetaan sellaiseen ristiriitaan, että hän\nkatsoo selviävänsä siitä vain kuolemalla; köyhä mökkiläinen saa lähteä\nkaikista ponnistuksistaan huolimatta mierontielle. Kapinanhenki täyttää\nmielemme ja me teemme syntiä opettajaamme vastaan moittimalla häntä\nsiitä, että hän sallii näin tapahtua, mutta kuinka lyhytnäköisiä\ntällöin olemmekaan! Jumala hymyilee meille surumielisesti kuin isä\nlapsille, jotka vaativat häneltä mahdottomuuksien selityksiä: hän ei\ntahdo tehdä ihmisiä vielä onnettomammiksi kuin he jo ovat antamalla\nheidän ymmärtää kaiken tapahtumisen perusteita ja tähtäimiä. Silloinhan\nihminen näkisi menneisyydestä tulevat elämän lukemattomat virrat ja\nsaattaisi seurata niiden kulkua tulevaisuuteen. Hän toteaisi niiden\nveden punoittavan verestä ja onnen säteiden vain harvoin välkehtivän\nniiden sameilla aalloilla. Silloin sammuisi toivo, mielikuvitus\nputoaisi maahan kuin ammuttu lintu, usko menettäisi tehtävänsä --\nihmiskunta lakkaisi olemasta se, mikä se nyt on. Tieto on ihmisen\nkorkein kaunistus, mutta on hyvä, että sillä on huomispäivän\nsisällykseen nähden rajansa. Mikä sanomaton viisaus kätkeytyykään\nsiihen, että saamme kulkea kuin tuntemattomassa metsässä, tietämättä,\nmitä eteen tulee. Kuinka silloin ilahduttaakaan aavistamatta nähtäväksi\navartuva järvenselkä, ja kuinka tyytyväisenä väsynyt vanhus astuu\nveneeseen soutaakseen rajavirran toiselle rannalle. Vain näin\njärjestettynä elämä on mahdollista elää. Vaikka siis maallinen onni\nonkin määrältään vähäisempää kuin onnettomuus, niin on Jumala kuitenkin\npitänyt huolta siitä, ettei se pääse sammumaan. Tällöin hänen keinonsa\novat aivan toiset kuin ihminen odottaisi: ei hän pudota taivaasta\njauhosäkkiä köyhän ja nälkäisen eteen, ei heitä maattomalle täysinäistä\nlompakkoa kuin litteätä kiveä pilven reunalta, että \"mene ostamaan\nitsellesi maatila\", ei kiinnitä huomiota siihen \"onneen\", jonka voi\nlaskea markoissa, koska se ei ole mitään onnea. Kovin yksinkertaistahan\nmaailman hoito silloin olisi: milloin vain köyhä määkäisisi, siihen\nHerra heti toisi kalakukon. Oma toimi ja tarmo loppuisi, pyrkimys\ntulisi tarpeettomaksi, koska päämäärä saavutettaisiin ilman sitä. Herra\nei puutu meidän päiväpalkkoihimme, sillä hän on antanut meille tämän\nmaan, jota poljemme, ja käskenyt elää siitä. Eikä luvannut helppoja\npäiviä, vaan sormea nostaen huomautti, että hiki vuotaa ennenkuin leipä\nirtoaa siitä kamarasta. Herra tarkoittaa onnella muuta kuin leivän\nleveyttä tai kapeutta: ihmisen hengen tilaa. Ihminen on Jumalan ihmetyö\nsiinäkin suhteessa, että kun hänen ajatuksensa ja tunteensa alistuvat\nja järjestyvät tietyllä tavalla, kun hän nostaa purjeensa niin, että\nsiihen sattuu Jumalan lämmin suvituuli, niin hänen olemuksensa ylenee\nkaiken maallisen yläpuolelle. Kerskaamatta hän voi sanoa olevansa\nrikkainta rikkaampi, vaikka olisikin halvin almujen anoja. Mikä\nihmeiden ihme tämä, vain ihmisessä havaittava hengen ilmiö, järjelle\nkäsittämätön asia. Joka sen saavuttaa, hän saa jo tässä elämässä\netukäteen maksua siitä onnensaatavastaan, jonka Herra on hänelle velkaa\nja on luvannut suorittaa toiste, rajan tuolla puolen. Tämä onni se on,\njoka auttaa ihmistä kantamaan ristinsä ja tyytymään osaansa, täyttämään\nelämäntehtävänsä milloinkaan järkkymättömällä mielellä ja oivaltamaan\nvelvollisuutensa lähimmäistään, yhteiskuntaa ja itseään kohtaan niiden\nlaajimmassa mitassa. Sellaiselle ihmiselle vastoinkäymiset muuttuvat\ntuleksi, jossa kulta vain entisestään puhdistuu. Onni maallinen\nkadottaa haurautensa vasta sitten, kun se muuttuu täksi taivaalliseksi\nonneksi. Vasta ihmisten ja kansojen puhdistuttua tämän mukaisesti\nväkivalta ja vääryys kukistuvat ja rauha ja hyvä tahto pääsevät\nvoitolle. Se aika, jolloin tämä tapahtuu, on kaukana, Jumalan\ntuntemattoman päätöksen varassa, mutta tietäkää, rakkaat ystävät, että\nse kerran kuitenkin saavutetaan. Ja kun ihmiskunta silloin katsahtaa\nkuljettuun taipaleeseen, se huomaa saavuttaneensa onnensa kärsimyksien\ntietä...\n\nKirkkoherran rauhallinen mutta silti lämpimän liikuttunut ääni katosi\nHannun korvista, sillä pirtistä alkoi kuulua äänekkäitä liikutuksia,\nvaikkei Alfred-setä ollut vielä päässyt varsinaiseen pääaiheeseensa\njoka oli aina sama eli Jumalan rakkauden ja armovalmiuden\nteroittaminen. Tuusan-Elli siellä \"riemuitsi\" ensimmäisenä. Vanha herra\nja tädit lähtivät sisään, Hannu meni Kaarlon ja Hellin luo, joilla ei\nnäyttänyt aika tulleen pitkäksi, koska eivät kysyneet, missä hän oli\nviipynyt.\n\nMutta kun Alfred-setä tuli myöhemmin sisään, maistamaan äidin\n\"yksinkertaista voileipää\", kahahtivat hän ja Vanha herra heti yhteen:\n\n-- Kyllähän sinä, ynisi Vanha herra, -- puhuit kauniisti, mutta eivät\nne voi sinua ymmärtää -- tuollaiset yksinkertaiset ihmiset. Ja väitän\nvakavissani, että tietty vähin leipäkannikka on yhtä paljon uskon ja\nhurskauden kuin ruumiin ylläpidon ehto. Kellä on alituinen sairaus\ntai nälkä tai muu kurjuus kärsittävänään, sen on vaikea olla\nkapinoitsematta Jumalaa vastaan. Tietty toimeentulon vähin aste on\nvälttämätön normaalille hurskaudelle...\n\n-- Rikas ei muista Jumalaa, huokasi Alfred-setä, -- keskivarallinen\nrukoilee Häneltä lisää rahaa, köyhä ja sairas kapinoitsevat. Vain --\n\n-- Vain kuka? kysyi Vanha herra.\n\n-- Vain se, jonka sydämen Jumala särkee, turvaa häneen pyytämättä\nmitään etuja tai syyttelemättä. Mutta, rakas Vendla, onko tällainen\nylellisyys sopivaa?\n\n-- No kun Alfred nyt kerran tuli...\n\n-- Siunatkaamme ruoka ja rukoilkaamme, että talon rakastettu isäntä\npian olisi omalla paikallaan.\n\n\n7\n\nSitten kesä loppui. Luonnossa tapahtui muutos, jonka huomasi kaikkialla\nja tunsi itse olemuksessaan luontoon kuuluvana osana. Tuulesta katosi\nsuven lauhkeus ja sijaan tuli voimaa ja kylmyyttä. Se puhalsi raskaasti\nja synkästi, notkistaen ja ravisuttaen kotipihan haavikkoa vihamielisen\npäättäväisesti ja tuoden mukanaan harmaata vihmasadetta, joka kietoi\nkoko maailman alakuloiseen sumuverhoon. Lehdet kellastuivat nopeasti,\nruoho lakkasi kasvamasta ja alkoi kuloutua, kesän viimeiset kukkaset\nvärjöttelivät viluisina ja orpoina. Joki ikäänkuin painui omiin\najatuksiinsa, joiden taustalla vilahti tietoisuus lähestyvästä\nkahleiden ajasta, ja virtasi tietänsä synkän umpimielisenä. Vihurit\npieksivät sen pintaa, nostellen lumpeenlehtien reunoja, ja vain joskus\nsateesta märkä soutaja kiiruhti sen mukana kaukaisia alakyliä kohti.\n\nHannu retkeili metsissä ja vaistosi herkästi luonnon tunnelmia. Kevät\nja kesä, juhannusruusujen rikkaus, auringon kirkas helo ja kuumina\npäivinä tuoksuvat kankaat olivat hänelle rakkaita, mutta ehkä vielä\nsyvemmin koski hänen sydämeensä tämä syksyinen sadepäivä, jolloin tuuli\nhuokaili raskaasti petäjien latvoissa. Hannun sielu oli luonnostaan\nvirittynyt niin, että se haki nautintonsa enemmän luonnon alakuloisesta\nrunsaudesta, mollista, kuin leivon lauluna helisevästä duurista.\nTästäkö lienee johtunut, että hän jo varhain alkoi rakastaa yksinäisiä\nkävelyretkiä varsinkin sumuisina tai vihmasateisina päivinä ja pitää\nluontoa siten elävänä, että se sävyllään ja äänillään ilmaisee\nolevaisuudessakin eläviä ja vaihtelevia tunteita. Tuulen suhina\npetäjien latvoissa ei ollut hänelle tämän vuoksi mikään fysikaalinen\nilmiö, vaan salaperäinen kuiskaus, ilmaus syvimmän totuuden\nläsnäolosta, ikuisuuden huokaus, joka täyttää sydämen pyhällä\narkuudella; sumuinen vihmasade autiolla aholla oli hänelle elämän\nitkeskelyä ja murheenhuntua väkivallan, vääryyden ja omien rikkomusten\naiheuttamien, milloinkaan loppumattomien kärsimysten vuoksi. Näin\noivalletun luonnon aiheuttama tunteiden kipeys oli hänelle kallista.\nHän oli joskus koettanut ilmaista tätä sepittämällä kömpelön runon tai\nkuvauksen, mutta tunsi täydelleen epäonnistuvansa. Kuinka paljoa\nparemmin Erkki oli sanonut tuon kaiken noissa runoissaan, jotka oli\nantanut Hannulle muistoksi -- joskus yhdellä ainoalla säkeellä. Mikä\nihmeellinen kyky tämä: koetun, ajatellun, tunnetun ja nähdyn\nelävöittäminen sanan kautta.\n\nHannu vaelteli kotikankaalla, poimi sieniä, nautti vihmasateen\nviileästä kosteudesta, pysähtyi joskus tuijottamaan mäntyjen latvoihin,\njoita tuuli tuiverteli, tai seuraamaan katsein tiaisparven puuhakasta\nretkeilyä puusta toiseen. Hänen mielensä pohjalla asui tietoisuus\nsiitä, että kesä oli loppunut, tädit ja Helli jo menneet, ja että hänen\nitsensä oli lähdettävä huomenna. Katkerana hän oli huomannut Hellin jo\najoissa ennen 20:tta päivää, jolloin seminaarin piti aloittaa työnsä,\nruvenneen vihjailemaan, että hän ja tädit lähtisivät yhdessä\nkievarikyydillä. Silloin Hannun ei tarvitsisi vaivautua viemään ketään,\nvaan voisi olla äidin luona viimeiseen päivään saakka ja lähteä silloin\nvaikka postinkuljettajan kärryissä. Tädit innostuivat heti: niin\nteemmekin, sillä kymmenisen päivää ainakin tarvitaan ennenkuin\nkaupunginkodissa on kaikki siivottu ja laitettu järjestykseen. Kyllähän\nAina-täti myönsi, että hänen aamusiivoojansa oli tarkka ja luotettava\nihminen, joka teki työnsä niin hyvin kuin hänenlaiseltaan suinkin voi\nvaatia, mutta siitä, mitä kuuma vesi ja saippua oikein merkitsevät ja\nmihin kaikkeen niitä tarvitaan, hänellä ei ollut -- jos puhutaan\nkaunistelematta -- todellista, oikeata käsitystä. Ja Aina-täti supisti\nsuunsa päättäväiseen kureeseen. Kernaasti Helli sai mennä -- ei\ntarvinnut pelätä joutuvansa Hannun kanssa kahden taipaleelle. Hannu ei\nvoinut kieltää salaisella ilolla ajatelleensa sitä, että hän ehkä\nsaattaisi Hellin kaupunkiin. Se ei ollut mikään suunnitelma -- olipahan\nvain asioiden mukana itsestään esiintynyt mahdollisuus, joka oli\nkangastellut Hannulle mieluisena, mutta kun Helli kerran pelkäsi häntä,\nniin siihenhän se raukeni. Hannu vihasi itseään siitä, että oli\npäästänyt moisen toivomuksen edes tietoisuuteensa.\n\nNiin he olivat jääneet äidin kanssa kahden. Elämä oli näinä muutamina\npäivinä ollut entistä hiljaisempaa, äidin hommaillessa askareissaan ja\nHannun selvitellessä isän asioita ja papereita silloin kun ei\nvaellellut ulkona tai istunut vinttikamarissaan tuijottamassa joelle.\nÄiti itki usein, mutta koetti salata sitä Hannulta. Tämä huomasi sen\nkuitenkin, istui sopivana hetkenä hänen viereensä, silitti kättä, luki\nääneen ja puheli. Äiti oli siitä kiitollinen ja unohti hetkeksi\nsurunsa, kunnes tämä taas rikkoi patonsa ja pulpahti uudelleen. Postin\ntulessa sydän sykki molemmilla: oliko kirjettä Erkiltä, oliko isältä?\nErkiltä ei ollut ehtinyt tulla vielä sieltä kaukaa, jonne menokin kesti\nviikkoja, mutta isältä oli saapunut useita. Hannu oli saanut sellaisen\nomalle nimelleen ja lueskeli sitä, kuten äiti omiaan alituiseen\nuudelleen. Tuttua käsialaa ja isälle kuvaavia sanoja ja käänteitä\nseuratessa tuntui siltä kuin olisi kuullut hänen äänensä.\n\nIstuessaan pöytänsä ääressä vinttikamarissaan Hannu luki usein Erkin\nlapsellisia runokyhäelmiä ja isän kirjettä sekä mietti surumielisesti,\nettä hänelle oli varhain alkanut kertyä sellaisia muistoesineitä,\njoita nuorikin ymmärtää pitää arvossa. Oli hänellä vielä kolmaskin:\nOlga-tädin maalaama Suvannon kuva. Hannu oli kerran pyytänyt tätiä\nmaalaamaan sen hänelle muistoksi sekä kodista että tädin taiteesta.\nTäti oli punastunut ilosta kuullessaan tämän odottamattoman pyynnön ja\ninnostuen alkanut puuhata asiaa. Maalattaisiin kaksi kuvaa, joista\ntoisen saisi isä; äiti veisi sen lahjaksi matkustaessaan hänen luokseen\nsyksyllä. Neuvoteltiin, mistä päin kuva tehtäisiin ja päätettiin --\ntäti tahtoi niin puolestaan miellyttääkseen Hannua -- kuvata talo niin,\nettä taustana olisi se maisema, jota Hannu aina mietteisiinsä\nvaipuneena katseli ikkunastaan. Tädit olivat käyneet poikain kamarissa:\nhe ilmestyivät sinne joskus kuin ujot pikkutytöt, vähän hämillään ja\npyydellen anteeksi sekä tervehtien melkein nyykistämällä. Silloin, kun\nErkki vielä oli kotona, hän alkoi heti hupsutella tätiensä kanssa\ntanssittaen heitä kuin piirileikissä ympäri lattiaa. Hän herkesi vasta,\nkun Olga-täti rupesi ankaraksi, jolloin toi heille siroin kumarruksin\ntuolit, pyysi \"mademoiselleilta\" anteeksi, että \"salonki\" oli hiukan\nhuonosti siivottu, ja hullutteli edelleen tähän tyyliin, niin ettei\ntätien asiasta tahtonut tulla mitään. Mutta sitten kun hän oli\nlähtenyt, käyntien sävy muuttui: tädit -- he tulivat aina molemmat,\nsillä he olivat tottuneet tekemään kaikki yhdessä -- olivat vakavia ja\nunohtuivat heti muistelemaan Erkkiä ja katselemaan ympärilleen, oliko\nnäkyvissä mitään, joka olisi kertonut hänestä jotakin uutta. Mutta ei\nollut mitään, sillä kaikki oli tarkastettu jo edellisellä kerralla.\nMieli vain tuli haikeaksi, kaipuu lämpeni niin, että teki kipeää, ja\nhuoaten syvään Olga-täti sanoi: \"Kyllä oli hullua, kun päästettiin\nErkki sinne!\" Tällaisella käynnillä Olga-täti oli tarkastellut\nikkunasta näkyvää maisemaa taiteilijan silmällä ja koetti nyt\n\"ikuistaa\" sitä tauluunsa samalla kuin taloakin. Seurattiin\njännittyneinä tädin työtä, kun hän istui valitsemallaan paikalla\njoentörmällä, helteen ja paarmain kiusaamana, silmälasit nenänpäässä,\nkoettaen saada kaikkea näkymään juuri sellaisena kuin se oli\ntodellisuudessa. Äiti, Aina-täti ja Helli ylistivät tädin työtä\nvilpittömästi ja Hannu yhtyi heihin, vaientaen kylmästi tuntonsa äänen.\nJa kun siristi vähän silmiään ja otti tunnetta ja mielikuvitusta\navuksi, niin eikö todellakin tädin taulu esittänyt Suvantoa juuri niin\nnaivin herttaisesti kuin pitikin, niinkuin vaati siellä eletyn elämän\nkoruttomuus ja taiteilijattaren hurskas lapsensielu. Tosin joki\noikeastaan virtasi päinvastaiseen suuntaan kuin taulu esitti, mutta\nmitäpä se haittasi: punaseinäinen ja valkonurkkainen rakennus joen\ntörmällä oli elävä ja palava kohta, josta koko taulu sai syvää\nherkkyyttä. Tädin huulet vapisivat, kun hän lopuksi puoli juhlallisesti\nantoi taulun Hannulle. \"Eihän se ole minkään arvoinen taiteelliselta\nkannalta\", hän sanoi hiljaisesti ja vaatimattomasti, \"kyllähän minä sen\nverran ymmärrän, mutta se on nyt kuitenkin sinun syntymäkotisi ja sinua\nrakastavan käden maalaama. Ehkä se joskus, kun ei minua enää ole,\nilahduttaa mieltäsi ja johtaa ajatuksesi pienen kotiisi virran\nrannalla\". -- \"Kiitos, rakas täti!\" sanoi Hannu ja tunsi todellakin\nsinä hetkenä saaneensa kallisarvoisen lahjan.\n\nHannu huomaa viipyneensä metsässä liian kauan -- rupeaa hämärtämään.\nHän kiiruhtaa kotiin, jossa äiti jo näkyy sytyttäneen ruokasalin\nlamppuun tulen. Haavikko kohisee sen lehtien taistellessa tuulta\nvastaan ja kieltäytyessä irroittumasta kasvukannoistaan. \"Emme tahdo\nlähteä lentämään tuulen mukana, vaan haluamme vielä pitää kesää!\" ne\nkuuluvat vaativan ja valittavan, mutta tuuli vastaa jyrkästi: \"Kesä on\nloppunut ja teidän on irtauduttava ja kuoltava!\" Hannulla on ollut\nkuluneina hiljaisina päivinä se tunnelma kuin olisi loppumassa\nenemmänkin kuin kesä: koko elämä sekä kodissa että laajalti sen\nympäristössä, kuin olisi syys tuonut kuoleman koko kansalle, sen\nmaanpakolaisille, puutteen kynsissä kituville köyhille ja muillekin\nihmisille. Hän seisahtuu pihalle ja katsellen hengessään kotiansa, sen\nympäristöä, pimeään painuvia loppumattomia kankaita ja soita,\nväsähtämättä virtaavaa jokea, niitä lukemattomia muistoja, jotka asuvat\nelävinä hänen sielussansa, lausuu niille äänettömät, kiittävät ja\nsiunaavat hyvästit, niin syvät ja lopulliset kuin ei uskoisi enää niitä\nmilloinkaan näkevänsä.\n\nÄiti istuu ruokasalin pöydän ääressä ja kirjoittaa. Hannu huomaa isän\nkirjeet hänen edessään ja arvaa asian. Kohottaen katseensa poikaansa,\njoka toteaa äitinsä kasvojen laihtuneen ja hiusten muuttuneen melkein\nvalkeiksi, äiti sanoo:\n\n-- Istu nyt syömään päivällistäsi. Kirjoitan tässä sillä aikaa isälle\nkirjettä, jonka saat viedä mukanasi ja postittaa vasta kaupungissa.\nOlgalle ja Ainalle en nyt ehdi kirjoittaa, mutta sinähän voit kertoa\nheille sen vähän, mitä täällä on heidän lähdettyään tapahtunut. Muista\nsanoa, että se verenpisaran vesa, jonka Aina pisti juurtumaan ja jonka\nluulimme jo kuolleen, onkin yhtäkkiä ruvennut tekemään juuria. Se on\nkummallista, sillä eivät ne yleensä näin syksyllä ole siihen\nhalukkaita. Aina tulee siitä hyvin iloiseksi, sillä tämän verenpisaran\nkukat ovat harvinaisen kauniita.\n\n(Kirjoitettu 1/2--23/8 1936).\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\n1\n\nIstuessaan hitaasti kulkevassa, valmistumaisillaan olevalla radalla\nväliaikaista liikennettä ylläpitävässä sekajunassa maanpakomatkallaan\npohjoista rajaa kohti metsänhoitaja Suvanto tunsi olevansa tyrmistynyt,\nmelkein eloton. Hannun kasvot ja niiden hätääntynyt, kaipaava ilme\nolivat jääneet mieleen, samoin ihmisjoukon vakava, tutkiva, osaaottava\nkatse, jossa oli samalla jotakin uteliasta. Rautainen silta jymisi\nraskaan junan alla -- hän ei huomannut sitä, tuttavia tuli asemilla\nvaunuun hyvästelemään häntä -- hän tuskin tunsi heidän kätensä\npuserrusta. Hän tuijotti kesäisiin maisemiin, rantalakeuden mataliin\nkankaisiin ja korpiin, jokien vaiheilla oleviin kyliin, näkemättä\nmitään. Mikä hänessä vain oli sielun kykyä, oli näet keskittynyt siihen\noutoon, pöyristyttävään tosiasiaan, jonka nimi oli \"maanpako\".\n\nHän oli kyllä kuullut eturivin vastustusmiehien joutuneen tämän\nväkivallan uhreiksi, mutta oli ollut mielestään niin vähäpätöinen,\nettei ollut uskonut itseään sen vaaran uhkaavan. Ja siksi se oli tullut\nyllättäen, liian äkkiä. Ellei sen tuojana olisi ollut Konrad, ja hänen\nomituinen, juhlallinen käytöksensä herättänyt sääliä, mikä hiukan\nhajoitti iskun voimaa, hän olisi voinut menettää ainakin hetkiseksi\ntasapainonsa. Onneksi hän oli jaksanut säilyttää sen silloin ja sitten\nkaupungissa ja nyt täällä -- yhä edelleen. Niin piti ollakin, mutta kai\noli miehelle sentään sallittua kaivata kaiken tämän jälkeen\nyksinäisyyttä, jossa saattaisi kenenkään häiritsemättä syventyä --\nmihin? Oikein perinpohjin miettimään ja tutkimaan tuota outoa ja yhä\naivan tuiki mahdottomalta tuntuvaa asiaa, jonka nimi on ammoisista\najoista ollut \"maanpako\", tuota samaa, jota junan rattaat kuuluivat\ntahdikkaasti tavaavan kiskojen liitoskohdissa.\n\nOmituista, että vaikka hänet oli karkoitettu maasta, hänellä silti piti\nolla passi -- pääsyä varten tuohon toiseen maahan. Niinpä hän oli siis\nheti kaupunkiin tultuaan mennyt lääninhallituksen toimituspuolelle ja\ntilannut passin \"oleskelua varten ulkomailla\". -- \"Onko teillä sitä\nvarten tarpeelliset todistukset?\" oli virkailija kysynyt. -- \"Ei ole\".\n-- \"Mutta ilman niitä ei passia voida antaa\". -- \"Se täytyy antaa --\nolen metsänhoitaja Suvanto\". Sitten ei todistuksia enää kyselty. \"Passi\non lunastettavissa tunnin kuluttua\". Suvanto meni muille asioilleen ja\npalasi viivyttyään noin kaksi tuntia. Lääninhallituksen edustalla\nolevassa puistossa häntä vastaan tuli kuvernööri, käsikynkässään nuori,\nkauneudesta kuulu rouvansa, jonka oli tuonut kotiinsa kevättalvella.\nKuvernööri oli siis äsken, ehkä tunti sitten, kirjoittanut Suvannon\npassiin nimensä. Mitä hän on silloin ajatellut? Oliko tuo asia millään\ntavalla järkyttänyt hänen tasapainoansa? Ei näyttänyt siltä, sillä hän\noli iloinen ja supatti jotakin rouvansa korvaan, joka nauroi\nonnellisena. \"Pieni hapan pisara tuohon simamaljaan\", ajatteli Suvanto\nmelkeinpä leikillisten mielteiden vallassa ja piti tarkoin silmällä\nlähestyvää kuvernööriä. Nyt tämä huomasi Suvannon, säpsähti aivan\nnäkyvästi, pysähtyi neuvottomana ja aikoi ilmeisesti kääntyä\nsivukäytävälle, kun kokosi samalla rohkeutensa ja tuli Suvantoa\nvastaan, tuijottaen harkitusti hänen ohitsensa. Mutta Suvanto teki\nhänelle hatullansa korkean tervehdyskaaren ja sanoi kohteliaasti:\n\n-- Hyvää päivää, herra kuvernööri, ja kiitoksia viimeisestä!\n\nKuvernööri säpsähti ja tapaili hattuaan, joka putosi maahan. Ja\nsiepattuaan sen siitä hän ei huomannut pistää sitä päähänsä, vaan\nkatsoi hämillään Suvannon jälkeen. Nuori rouva oli kummastuneen\nnäköinen ja varmaan kysyi -- niin Suvanto kuvitteli -- \"kuka tuo mies\noli?\" ja \"mikä sinulle tuli?\" Pari kuvernöörin takana kulkevaa miestä\npysähtyi katsomaan Suvantoa epäluuloisesti ja tarkastavasti, ilmeessä\nhalu mennä pidättämään hänet, mutta vilkaistessaan kuvernööriin he\nnäkivät hänen viittaavan estävästi. Suvanto oli sivuuttaessaan\nkuvernöörin huomannut nuo miehet ja arvannut heidän olevan hänen\nsuojanaan kulkevia etsiviä.\n\nMutta mitäpä tämä kaikki Suvantoa hyödytti -- kuvernööri istui nuoren\nrouvansa kanssa upeassa palatsissaan ja hän, Suvanto, oli matkalla\nmaanpakoon. Hänen ajatuksensa vain muuten käsittelivät ja kalusivat\nkaikkia viime aikain tapahtumia. Tuttavat harvenivat täällä\npohjoisempana, matkustajat myös, niin että juna mennä kolusi lopulta\nmelkein tyhjänä, pyrkien perille vain saattaakseen hänet,\nmaanpakolaisen, rajalle, ja siten täyttääkseen korkeiden viranomaisten\nkäskyn. Tuli jo ilta. Pieni kaupunki oli menossa levolle, kun Suvanto\nyksinään, kenenkään saattamatta, tuli valtakunnan rajalle, natisevan\nsillan korvaan, jossa oli tullimiesten koppi. Matkalaukku avattiin,\npassia vilkaistiin. Välinpitämättömästi laukku taas suljettiin ja\nsanottiin ruotsiksi: \"Olkaa hyvä!\" Askel vielä ja...\n\nMetsänhoitaja Suvanto kääntyi katsomaan isänmaatansa, sillä hän oli\nottanut tuon askeleen ja seisoi nyt vieraalla pohjalla, väkivalloin\nheitettynä isänmaan rajan ulkopuolelle. Hänet valtasi kipeä tunne ja\npuoleksi tietämättänsä hän palasi muutaman askeleen takaisin Suomen\npuolelle kuin vielä viimeisen kerran tunteakseen siitä omituisesti\nvirtaavaa lämpöä. Hän katsoi pientä kaupunkia, terävänä kohoavaa\nkirkontornia, kaukaa häämöttäviä metsiä, ja totesi, kuinka sen kautta,\nettä tuo kaikki oli hänelle nyt kielletty paratiisi, hänen sielussaan\nheräsi tällä hetkellä isänmaankaipuu ja koti-ikävä niin voimakkaana,\nettä oli kuin hän olisi saanut iskun. Ei, hän ei tahtonut olla heikko.\nRiuduttaminen koti-ikävään ja vastustajain masentaminen sen avulla oli\njuuri maanpaon tarkoituksena. Hän tahtoi kääntyä vierasta maata kohti\nja lähteä sinne, mutta omituista: katse ei jaksanut irtautua isänmaasta\neikä jalka peräytyä takaisin tuosta askeleesta, joka oli vienyt sen\nvielä kerran synnyinmaan yhteyteen. Ja kun hän ponnistaen voimiaan\nlopuksi repäisi itsensä irti ja lähti, tuntui siltä kuin varsinainen\nolemus olisi jäänyt kotimaan puolelle ja tässä kulkenut tyhjä kuori,\nunikuva vailla lihaa ja verta. Hän seisahtui, pyyhki silmiään ja\nkatseli vieraan valtakunnan puolelle ja ympärilleen. Oli aivan\nvaloisaa, sillä pohjolan valkeita öitä jatkui vielä. Hän vilkaisi\nsivulleen, sillä hänen mieleensä juolahti omituinen ajatus: olen\nläpinäkyvä unikuva, jolla ei ole varjoa; varsinainen olemukseni, joka\nheittää varjon, jäi tuonne rajan taakse; ihmisellä, jolla ei ole\nisänmaata, ei ole myös varjoa; varjoton ihminen on yliluonnollinen,\npelkoa herättävä olento, joka ei voi elää ihmiskunnan yhteydessä, vaan\nkarkoitetaan sen ulkopuolelle...\n\nMetsänhoitaja Suvanto istui vaatimattoman hotellin yksinkertaisessa\nhuoneessa ja tuijotti ikkunasta itään päin. Oikeastaan hän oli\nasettunut väliaikaisesti tähän siksi, että oli huomannut sen ikkunoiden\nolevan itään päin. Kuinka sanomattoman harmaata ja yksitoikkoista\nkaikki oli, ja kuitenkin hän oli ollut maanpaossa vasta muutamia\npäiviä. Mitä sitten, kun se venyisi viikeiksi, kuukausiksi, vuosiksi,\nehkä koko elämän ajaksi? Mitä, jos täytyisi kuolla vieraalla maalla?\nEi, en saa uppoutua näin hautomaan synkkiä ajatuksia, vaan minun on\nryhdyttävä toimimaan, järjestämään asioitani, hakemaan huoneistoa\nvakinaista kotia varten ja sisustamaan sitä edes jotenkin, että se on\nvalmiina äidin tullessa tänne. Ja sitten on hankittava työtä, jota\nmetsäalan ammattimies kyllä täältä saanee -- hankittava toimi jonkin\ntukkiyhtiön palveluksessa. Äidille täytyy kirjoittaa pidemmälti heti,\nkun saan jotakin aikaan, ja Hannulle yksityistä tietä. Kagaalille pitää\nilmoittaa osoite ja selittää tilanne -- ehkä voisivat auttaa edes\nhiukan, sillä yhtiötä en voi kauan rasittaa, vaikka sen isännät\nolivatkin suopeita ja vakavasti osaaottavia, sanoen kyllä ymmärtävänsä\nvelvollisuutensa. Näin metsänhoitaja Suvanto touhuaa mielessään, ottaa\nhattunsa ja keppinsä, ja lähtee ulos muka aloittaakseen suunnitelmansa,\nvaikka on vielä niin äkillisen elämänkäänteensä järkyttämä\nja hermostuttama, ettei kykene ajattelemaan eikä toimimaan\njärjestelmällisesti. Hän kävelee reippaan ja huolettoman näköisenä, ja\npienen kaupungin asukkaat väistyvät hänen tieltään katsoen häneen\narasti ja kunnioittavasti, sillä he tietävät jo, kuka hän on. Heillä on\npelokas käsitys siitä, mitä tapahtuu tuolla rajan takana: on kuin\nhimmentäisi siellä elämää milloinkaan pois väistymätön ukonpilvi,\njosta odottamatta singahtaa salama ja joka väliin heittää allensa\nveriruskeata kajastusta. Mielessä häivähtää kiitollisuutta siitä, ettei\ntoki omassa maassa niin ole, ettei täältä voida komentaa ketään\nmaanpakoon. He pysähtyvät miettimään tuon sanan ilmaisemaa käsitettä ja\npudistavat päätänsä: ettäkö Ruotsin kuningas ajaisi jonkun alamaisensa\nmaanpakoon? Sellaista ei voi ajatellakaan -- se on mahdotonta.\n\nMutta käveltyään syvissä mietteissään Rantakadulla, metsänhoitaja\nSuvanto lopuksi herää vanhojen, puolilahojen siltalautojen natinaan.\nHuomaamattaan hän on tullut taas, kuten joka päivä, valtakunnan rajalle\nja seisahtunut siihen katselemaan isänmaatansa. Tullimies tietää jo,\nkuka hän on, ja vilkaisee häneen säälien sekä lausuu lohduttavaan,\nrauhalliseen sävyyn huomautuksen kauniista säästä. Suvanto vaistoaa\nhänen ystävällisen tarkoituksensa ja lisää jotakin puolestaan. Mutta\nsitten hän taas vaipuu Suomen puolen kiinteään tarkasteluun. Tänään\ntuossa kahden askeleen päässä seisoo santarmi -- mitä vartioinee. Ja\neikö tule tuossa jo aivan lähellä se talvellinen santarmipäällikkö --\non kai tarkastusmatkalla. Suvanto oli nähnyt hänetkin muutamia päiviä\nsitten kotilääninsä pääkaupungissa, hän oli tullut vastaan rouvansa\nkanssa, joka oli lykännyt lapsenvaunuja, ja nauranut ja puhellut\nlapselleen kuin oikea ihminen. Ei ollut ollut näkevinään Suvantoa --\nsaapa nähdä, mitä tekee nyt. Hän tulee santarmin luo, joka pönäkkänä\ntekee kunniaa, ja puhelee tämän kanssa venäjäksi. Suvanto astuu\nlähemmäksi, kurottaa oikean jalkansa isänmaan puolelle ja taputtaa\nsillä synnyinmaansa kamaraa, niin että silta kumajaa. Santarmipäällikkö\nvilkaisee Suvantoon, mutta jatkaa jo samassa sekunnissa keskusteluaan.\nOliko hänen silmissään välähtänyt tuntemisen merkki -- sitä ei Suvanto\nvoinut sanoa; tuskinpa vain -- henkilökohtaisesti hän ei ollut\nmerkinnyt santarmille milloinkaan mitään, vaan ainoastaan\npoliittisesti; nyt kun sekin merkitys oli lakannut, häntä ei ollut enää\nolemassa -- hänet oli pyyhitty pois elävien kirjoista -- hän oli vain\nvirallisiin raportteihin haudattu nimi. Nyt santarmipäällikkö lopettaa\nsanottavansa, tulee niin lähelle, että hiha koskettaa Suvantoon, ottaa\nsavukekotelonsa ja sytyttää, puhaltelee savua Suvannolle vasten silmiä,\nkatselee välinpitämättömästi Ruotsin puolelle ja ympärilleen, mutta\nsivuuttaa Suvannon niinkuin häntä ei olisi siinä ollutkaan, ja lopuksi\nhaukottelee laajasti, avokitaisesti, suutaan varjostamatta kuin\nikävystynyt koira. Suvanto näkee hänen ruskeat, mädät hampaansa, joita\non jäljellä vain vähemmistö, ja tuntee hänen hengityksensä löyhkän, kun\nhän haukotuksensa lopuksi äännähtää kyllästyneesti ja loksauttaa äkkiä\nkitansa kiinni kuin lipaston kannen. Sitten hän käännähtää ja lähtee\nmenemään vihellellen huolettomasti. Suvannon mielessä muovautuu kuva\nhirviöstä, jonka haisevassa kidassa, mätien hampaiden purtavana, Suomi\nparhaillaan on: leuat jauhavat ja koettavat hienontaa palaa voidakseen\nniellä sen, sillä vaikka se ei olekaan iso, se on vietävän sitkeä,\ntoisin paikoin kova kuin kivi. Se voi murskata hampaat ja siinä on\nteräviä särmiä, jotka haavoittavat ikeniä, kieltä ja kitalakea. Se\nmuljuilee ja pyörii suussa vaarallisesti ja voi hyvässä lykyssä eksyä\nhenkitorveen ja tukehduttaa pedon... Tullivartija katselee oudostuen,\nkun metsänhoitaja Suvanto lähtee reippaasti kaupunkiin päin, ei vain\nvihellellen kuin tuo santarmipäällikkö, vaan vieläpä hymyillen\nvaloisasti ja toivorikkaasti kuin olisi saanut ilosia uutisia.\n\nAinoa, mitä metsänhoitaja Suvanto sai toimeksi maanpakonsa ensimmäisinä\nviikkoina, olivat muutamat kirjeet, useimmat kotiin hänen vaimolleen ja\nHannulle. Ennenkuin hän voi lähettää niitäkään, hänen täytyi järjestää\nne postitettaviksi Suomen puolelta, sillä häntä inhoitti se ajatus,\nettä viholliset lukisivat hänen kirjeensä. Silloinhan ne oikein\npääsisivät tunkeutumaan hänen sieluunsa ja näkemään sen alastomana\ntunteineen, tuskineen ja toiveineen. Ne ilkkuisivat hänen itkulleen,\nsanoen, että ahah! jopa ukko alkaa pehmitä! Annetaanhan sen olla siellä\naikansa, niin se jo lopuksi konttaa rajalle ja kädet ristissä rukoilee\npäästämään hänet kotiin. Käskemättä se jo silloin nostaa paidan\nhousujen päälle, pyytelee anteeksi entisiä ja kehoittaa kaikkia\nrehellisiä kansalaisia kannattamaan hyvää ja oikeamielistä hallitusta,\njoka ei tarkoita pahaa, vaan päinvastoin tahtoo tehdä suomalaiset\nentistä onnellisemmiksi kokoamalla heidät äiti-Venäjän tilavaan,\nlämpimään helmaan. Aaa! Venäjä olemas suuri ylen -- mahtava olemas pyhä\nVenäjä! Kaikki kansat rientäkää sen siipien alle, sillä sille on suotu\nsuuri kutsumus ihmiskunnan johtaminen ainoan todellisen humaanisuuden\ntuntoon! Niinhän venäläisyyden profeetat saarnaavat.\n\n\n2\n\nRakas vaimoni,\n\nKun olen nyt saanut selväksi yksityisen tien Tornioon ja siitä kotiin,\nkirjoitan avomielisemmin ja pitemmälti kuin aikaisemmin, jolloin\npelkäsin postin nuuskivan kirjeeni. Jos siis sanani tuntuivat kylmiltä\nja mielesi tuli sen johdosta pahaksi, niin syy ei ollut minun, vaan\nsen, joka on kaiken onnettomuuden osaksemme saattanut. Mutta kun\nniitäkin kirjoittaessani käteni pyrki vapisemaan ja sinun kuvasi kohosi\nmieleeni ei vain sellaisena, mikä nyt olet, kun olet rinnallani\nkeskeytymättömässä ahertamisessa vanhentunut, vaan nuorena, tullessasi\nensimmäistä kertaa Ruukin konttoriin ja ilmoittaessasi olevasi uusi\ntalousneiti, niin sinun on täytynyt tuntea, että sanojeni alla asui\nriutuvaan tuhkaan peittynyt ahjon hiillos. Olemmehan jo lukemattomia\nkertoja huomanneet, kuinka lausumaton ajatuskin lämmittäen lennähtää\nsinuun, kydettyään ensin hetken minun aivoissani, tai päinvastoin.\n\nElämäni käytännöllisestä järjestymisestä olen sinulle jo kirjoittanut,\njoten tässä ei siitä sen enempää kuin että vuokrasin sitten sen\nmainitsemani huoneiston. Tiedätkö, minulla on ollut oikein hauskaa\nkalustaessani sitä -- aivan niin kuin silloin kerran sinun kanssasi,\njolloin jokainen esine, vähäpätöisinkin, tuntui tavattoman arvokkaalta\nsiksi, että se tuli omaan kotiin. Mahdollisimman halpaa olen etsinyt,\nsillä rahaa täytyy pitää säästäen, kun ei pianaikaa ole enää tuloja,\nmutta sen pienen lohdutuksen ja ilon olen silti itselleni suonut, etten\nole tyytynyt kaikkein huonoimpaan ja rumimpaan. Niinpä kirjoitan tätä\nvanhan pienen kirjoituspöydän ääressä, jonka vihreä verka on hiutunut\nja kulunut toisista paikoista melkein kokonaan -- ehkä Ruotsin\nkuninkaalliset koit ovat sen syöneet -- jonka neljästä jalasta vain\nyksi oli ostettaessa tukevasti ja paikallaan ja laatikot tulivat\nummehtuneelta. Mutta kun harjasin veran, pesin laatikot ja hiukan\nhankailin puleerilla kiiltopintoja sekä lopuksi kiinnitin nastoilla\nkirjoitusalustaksi sinisen kartuusipaperin, niin siitä tuli\nmukiinmenevä. Naapurissa asuva puuseppä kävi korjaamassa sen jalat,\nniin ettei se nyt pahoin heilukaan. Eikähän ole pakko tyrkkiä sitä --\nmalttaa toki minun ikäiseni mies istua rauhallisesti, varsinkin näin\nmaanpaossa ollessaan, jossa ei ole muuta tekemistä kuin tuijottaa\nikkunasta kadulle, mikäli ei alituinen kalvava ikävä himmennä silmiä,\nniin ettei näe mitään. Entäs nämä tuolit -- ne ovat kaikki erilaisia,\nmutta niillä on hyvä istua, ja ruokapöytämme -- kas se on nerokas!\nKädenkäänteessä sen puoliskot voi laskea alas, minkä jälkeen se voidaan\nnostaa seinän viereen, ja silloin on ruokasalistamme tullut salonki --\nniin -- salonki, jossa seurustelemme keskenämme ja vieraiden kanssa.\nKaikki valmistuu siihen saakka, kun tulet. En hätäile, sillä aikaa on,\nkoska valitettavasti et pääse ennenkuin lokakuulla. Mietin tarkoin,\nsuunnittelen, käyn kaupoissa, tutkinpa tukholmalaisten suurliikkeiden\nhintaluetteloita ja lehtien ilmoitusosastoja -- teen kaikkea hyvin\nhitaasti -- astuskelen verkkaisesti kauppoihin hankkimaan jotakin\nesinettä, joka on tietenkin välttämätön -- käyttelen, rakkaani,\nsäästäväisesti sitä onnen ja viihtymisen tunnetta, joka on yhtäkkiä\nilmestynyt elämääni täällä yksinäisyydessä sen kautta, että odotan\nsinun tuloasi. Kuinka rikas olenkaan: minulla on sinut, lapseni, joita\nkaikkia odotan ja ikävöin kärsimättömästi ja joita saan esteettömästi\ntavata, jos tahdon. Miten käsittämättömän vaikeaksi olo muodostuisikaan\nsilloin, jos sinä ja lapset saisitte olossanne jotenkin kokea\nvenäläisten hallitusmiesten kostoa siitä, mitä minä olen tehnyt tai\nmahdollisesti maanpaossa vielä teen. Niin pitkälle ei tsaarivalta\nsentään ole mennyt.\n\nKuten näet, rakas Vendla Eugenia, niin kuin Erkki sanoo, en ole\nollenkaan masentuneella mielellä, vaan paremminkin kuin häihin\nvalmistuva nuorukainen, joka laskee päiviä ja joka aamu herätessään\nhuokaa: \"Taas yhtä yötä häitä lähempänä!\" Ei vain se tosileikki tuota\nminulle viihtymystä, että olen uudelleen pakotettu varustamaan\nvarallesi pesää, vieläpä ennakolta kuin keväällä yksin saapuva\npeipponen, vaan sitä tekee vähintään yhtä paljon se, että ikäänkuin nyt\nvasta, ensimmäisen kerran elämässäni, näen kotini sen lämpimimmin\nhehkuvassa valaistuksessa. Selitän tämän omituiselta tuntuvan\najatukseni. Näet silloin kun asuin kotona ja elin sinun rinnallasi,\nminulla oli onni omanani kuin ilma, jota hengitin. Se oli niin\nluonnollinen ja totuttu, itsestään selvä olotila, etten pannut siihen\nerikoisempaa huomiota. Emmehän esimerkiksi oivalla, miten kuvaamattoman\njuhlallinen, ylevä ja kaunis on maailmoja ja aurinkoja täynnä oleva\nrajaton avaruus, taivas pilvineen, valoineen, varjoineen ja väreineen,\nkoska olemme siihen tottuneet. Vain syntymästään saakka sokea, joka on\nihmeen kautta saanut näkönsä, kykenee tajuamaan sen täydelleen, ja kun\nse tapahtuu ensimmäisen kerran, hänen sydämensä voi pakahtua\nmusertavana yllättävän uuden vaikutelman jylhyydestä, mahtavuudesta ja\nkauneudesta. Minä olen ollut tuollainen sokea. Vasta sitten, kun minut\najettiin pois paratiisistani, kun menetin onneni, totesin sen\nolemassaolon ja kohdistin katseeni ja ajatukseni siihen. Tuijottaessani\nsiihen täältä kaukaa, syyssateen alakuloisesti lotistessa vesitorvissa\nja pienen vaisun öljylamppuni pihistessä tuossa kuin puhuisi se\nkuiskailemalla pimeän kanssa, näen sen ylimaallisen kirkkauden\nvallassa, kesäpäivän kauneimmassa loistossa, jolloin juhannusruusut\nkeinuvat rantaniityillä, törmäpääskyset lentelevät vilisten veden\npinnalla, joki matkaa ikuista tietänsä merta kohti ja taivas on korkea\nja sininen, hahtuvapilvi keveänä siellä täällä. Tuon näyn katseleminen\nherättää kuten voit ymmärtää haikeata koti-ikävää, mutta älä säikähdä\ntästä. Se ei ole vaarallista, vaan päinvastoin lämmittää ja pehmentää\nsydäntäni, joka on ollut tähän saakka kylmä ja kova, aina vain\nmiettimässä maallisia etulaskelmia; se virkistää mieltäni ja\nrikastuttaa tunne-elämääni ennen kokemattomassa määrässä. Milloin\ntahansa ja tahtomattanikin kotivirtani kaukainen maisema lehahtaa\nmielessäni ihmeellisen eläväksi ja kirkkaaksi, niin että kadulla\nkulkiessani pysähdyn tietämättäni tuijottamaan siihen ja hymyilemään,\nja kotona yksin ollessani ojennan käteni kuin lapsi ja kuiskaan\nitsekseni kaipaavia sanoja. Moitin itseäni joskus muka\nliikatunteellisuudesta, mutta luullakseni aiheetta. Kukaan ei ole\nnähnyt minun itkevän ikävääni eikä kuullut valittavan kohtaloani eikä\ntule sitä tekemäänkään. Niin pian kuin tilaisuus sallii, tulen\ntaistelemaan isänmaani puolesta yhtä lujan vakaumuksen miehenä kuin\nkonsanaan aikaisemmin. Mutta ei liene epämiehekästä, että sydämessäni\nja yksinäisyyden hiljaisuudessa ojennan käsiäni sinua, lapsiani,\nhajonnutta perhettäni ja poloista isänmaatani kohti, koska tunnen\nolevani sidottu teihin kaikkiin tuhansin sitein enkä kuitenkaan saa\nolla teidän seurassanne.\n\nNäissä tällaisissa unelmissa, rakas vaimoni, kuluvat päiväni täällä\ntoistaiseksi, kunnes saan ajatuksien kiinnikettä käytännöllisestä\ntyöstä, jota olen jo vähin tiedustellut. Kun ajattelen mennyttä\nelämääni, niin sehän on kuin lyhyt uni; samanlainen tulee olemaan se\naika, parikymmentä vuotta parhaassa tapauksessa, joka minulla vielä voi\nolla jäljellä. Joskus sen lyhyys säpsähdyttää: tahtoisin elää kauemmin\nsaadakseni suoritetuksi sen erikoisen työn, josta olen unelmoinut\nelämäni keskeisimpänä saavutuksena, mutta sitten järkeni sanoo, että\ntuollaiset haaveet ovat turhia: kaikki ajattelevat tuollaista suurta\npäämäärää, mutta ylen harvat saavuttavat sen; se on tuulen tavoittelua\nja turhuuksien turhuutta. Niinpä kyllä, mutta ihmisen on äärettömän\nvaikea alistua kohtaloonsa ja sisäisellä vapaudellaan rakentaa\nitselleen onnea tuulentupiensa muruista. Tiedän, rakas Vendla, mitä\naiot sanoa, mitä olet koko ajan odottanut saavasi lukea tästä\nkirjeestä. Että näet onni voidaan rakentaa muruista vain Jumalan\navulla. Sehän se on puuttunut meidän onnestamme, ettei minun sieluni\nole siinä asiassa ollut sopusoinnussa sinun sielusi kanssa, että minä\nolen pysynyt kylmänä sille, mikä on sinua niin ihmeellisesti\nlämmittänyt, herkistänyt ja kirkastanut. Tämä ei ole johtunut siitä,\nettä olisin ollut milloinkaan suoranaisesti uskontoa vastustavalla\nkanalla, vaan siitä, että minulta puuttuvat siihen asiaan \"lahjat\".\nTietänet jo, ettei minun suvussani ole ollut mikäli tunnetaan,\nainoatakaan niinkuin sanotaan \"herännyttä\" ihmistä; me olemme aina\nolleet vahvasti maallisia, käytännöllisiä terveen järjen miehiä,\ntunteilematta mihinkään suuntaan enempää kuin mahtuu normaaleihin\nmittoihin. Mutta tietänet myös, että tästä uskonnollisuuden\npuutteesta huolimatta olemme kaikki olleet kunnollisia, rehellisiä,\nomantunnontarkkoja ja lähimmäistä armahtavaisia niin pitkälle kuin se\non ollut mahdollista vaarantamatta omaa asemaa. Jos nyt tuollainen\n\"herääminen\" kuuluu Jumalan armojärjestykseen välttämättömänä\nkynnyksenä, niin täytyisi sen tapahtua kerran kaikkien ihmisten\nelämässä, sillä Jumalahan tahtoo ihmisen parasta ja voi matkaansaattaa\ntämän ihmeen. Mutta kun ilmeisesti näin ei tapahdu, vaan ihmisten\nenemmistö kulkee \"heräämättä\" omissa valloissaan, mikä on Jumalan\nsuurimman lahjan, vapaan henkemme mukaista, niin en uskokaan sitä\nmiksikään välttämättömäksi uskonnollisen elämän ehdoksi. Uskon\nmieluummin Jumalan luokse johtavan yhtä monta tietä kuin on ihmistäkin\neli siis jokaisen voivan saavuttaa Häneen selittämättömän yksilöllisen\nsielunyhteyden, joka on kokonaan riippumaton maallisen teologian sitä\nkoskevista määritelmistä, mikä on muka ainoa oikea tie. Ja nyt tulen\nsiihen, rakas Vendla, minkä tiedän ilahduttavan sinua, nimittäin että\nonnettomuuteni ja murheitteni vastapainoksi, joita kyllä nöyrryn\npitämään ansaittuina rangaistuksina, ja arvatenkin suuressa määrässä\nniiden johdosta sieluuni on hiljalleen alkanut virrata minulle\nennestään tuntematonta valoa ja suloista lämpöä kuin rauhallisesti\nhellepäivänä henkäilevää suvituulta. Se yllättää minut joskus kadulla\nollessani kävelemässä, ja silloin mielestäni koko avaruus kirkastuu ja\nsydämeni täyttää ihmeellinen onnen ja rauhan tunne. Väliin se on kauan\npoissa, ja silloin suren isänmaani ja omaa kohtaloani hautoen raskain\nmielin elämän toivottomuutta. Mutta kun se taas yhtäkkiä avautuu,\nsieluni täyttää sädehtivä toivorikkaus ja näen kirkkaana näkynä Suomen\nsuuren tulevaisuuden.\n\nTämä, mitä nyt kerron, on sielunelämäni keskeisintä tosiasiaa, sitä\ntarkemmin merkillepanemaani, kun se on minulle ennen kokematonta. Nyt\ntiedän varmaksi sen, mitä en aikaisemmin uskonut, mikäli sitä\najattelinkaan, että ihmisen sielussa on salaisuuksia ja syvyyksiä,\njotka tietyissä olosuhteissa aukeavat ja asettuvat yhteyteen meille\ntuntemattoman maailman kanssa, muuttuen kuin johdoksi, jota myöten\nsieluumme virtaa suurempaa onnea ja virkistystä kuin mistään\nmaallisesta asiasta. Käsittämättömällä tavalla silloin henkemme\nvapautuu arjen taakoista ja kohoaa rauhan tilaan, jonne eivät myrskyt\nnäytä ylettyvän. Sellaisina hetkinä tunnen olevani syvästi kiitollinen\nosakseni tulleista koettelemuksista, sillä ne varmaan herättivät nuo\nsieluni uinuvat puolet toimimaan näin.\n\nKuten tästä näet, rakas vaimoni, olen olooni erittäin tyytyväinen,\nvieläpä kykenevä saarnaamaan kuin Alfred-veli, jonka sydämellistä\npuhetta olen muuten aina mielelläni kuunnellut. Kuinka paljon\nantaisinkaan, jos saisin nyt pujahtaa hänen koruttomaan kirkkoonsa ja\nsyventyä seuraamaan hänen palavia ajatuksiaan, tai jos voisin jonakin\nsyksyn koleana sateisena sunnuntaina ilmestyä tutulle tuolilleni\nruokasalin pöydän ääreen lukemaan sinulle hurskaan rovasti Wegeliuksen\npitkäveteistä saarnaa, jonka vain sinä jaksat tarkkaavaisesti\nkuunnella. Lukisin sen nyt huolellisesti ja ajatellen, hyppäämättä\nkappaleiden yli niinkuin rakas, kaivattu Erkki-veitikka aina teki, mikä\nhuvitti minua tavattomasti pitäessäni sormieni välitse tirkistellen\nhäntä silmällä; ehkä löytäisin nyt rovastin lauseista ajatuksia, jotka\ntuntuisivat uusilta ja tuoreilta. En tiedä, miten saisin kirjeeni\nmukana kulkemaan kaikki ne tunteet, terveiset ja toivotukset, joita\ntässä yksikseni kuiskailen ja osoittelen sinne kauas pieneen kotiin,\njoka kyhjöttää yksin pimeässä virran rannalla. Mutta kun luet tämän\nkohdan, niin varmasti ne lehahtavat silloin sieluusi täyttäen sen\nsamalla uskolla ja toivorikkaudella, minkä Jumala on lahjoittanut\nylläpitäjäkseni täällä vieraalla maalla. Korvasi kuulee silloin tämän\npolttavan rukoukseni: Jumala, varjele elämäntoveriani ja anna hänelle\nterveyttä, kärsivällisyyttä, elämänhalua ja sielun rauhaa.\n\n                                                Puolisosi Kaarlo.\n\n\n3\n\nHannu istui tutussa lukukammiossaan ja tuijotti Homerokseensa. Hän ei\nkuitenkaan nähnyt sitä, vaikka se oli lampun kirkkaimmassa\nvalopiirissä, sillä hän katseli sielussaan olevia kuvia: yksinäistä,\ntyhjää kotia siellä kaukana; Erkkiä valtamerellä, jossa myrskysi ja\nkuului hulmuavien purjeiden pauketta; isää ja äitiä, jotka nyt asuivat\nHaaparannalla pienessä \"uudessa kodissa\"; ja Helliä. Kuukaudet olivat\nkuluneet nopeasti -- muutaman päivän kuluttua siirryttäisiin joulukuun\npuolelle.\n\nErkin pöytä oli tuossa entisellä paikallaan siinä asussa, johon se oli\nhäneltä jäänyt. Kun Hannun oli tänä lukuvuotena suoritettava\nylioppilastutkinto, ei Olga-täti ollut tahtonut ottaa hänelle\nasuintoveria, koska sellainen aina jonkin verran häiritsisi hänen\nlukurauhaansa. Siksi Erkin pöytä yhä ikäänkuin odotti häntä, oikeata\nomistajaansa, vaiti ollen, mutta silti omituisesti elävänä, kuunnellen\ntarkasti kuin isäntäänsä vartova koira. Joskus Hannu istahti Erkin\ntuolille ja haki pöydästä hänen erikoismerkkejään, joihin tuijotti\ntarkkaavaisesti, avasi laatikot ja lehteili niihin jääneitä vihkoja ja\nkoepapereita, joista punaiset korjaukset ja isot, opettajan kiihtymystä\nosoittavat \"pukit\" heti pistivät silmään. Pohjimmaisena oli\nkoelaskuarkki, johon kirjoitettuja tehtäviä ei ollut yritettykään\nratkaista. Mutta yläreunaan oli silti kirjoitettu komeasti: \"Erkki\nSuvannon paperit\". Hannu hymyili itsekseen. Hän muisti nuo kokeet -- ne\noli pidetty viidennellä luokalla. Tohtori-lehtori oli leikkisänä\nmiehenä antanut arkin takaisin sanoen totisesti: \"Tässä ovat sitten\nErkki Suvannon puhtaat paperit\". Hannu lämpeni, sillä hän näki tuon\nkaiken elävänä mielessään. Erkin silmät loistivat veitikkamaisina ja\nkirkkaina sieltä kaukaa, heiluvalta raakapuulta, hulmuavien purjeiden\nlomasta. Hän katsoo tänne päin -- hänen kaipuunsa ääni kantaa kotiin\nsaakka. Hannu painaa päänsä pöytää vastaan ja istuen siinä kumarassa\nmuistelee veljeänsä, jolle ei milloinkaan saanut sanotuksi sitä, mitä\nolisi pitänyt, niitä sanoja, joita ei saisi painaa alas, kun ne\ntulvahtavat sydämestä. Väliin tädit tulivat illalla istumaan Hannun\nkamariin -- ilmestyivät ujoina ovensuuhun, kysyen ennenkuin hakivat\npaikkansa, häiritsivätkö. Vastausta odottamatta sitten Olga-täti\nistuutui Erkin tuolille ja alkoi jo ryppyisellä mutta silti vielä\nnykeröisellä kädellään silitellä sen sinistä, kulunutta, koirankorville\nkäpristynyttä, mustetahraista kirjoitusalustaa. Hannu osasi jokseenkin\ntarkoin arvata tätinsä ajatukset. Erkki oli ollut Olga-tädin silmäterä,\njonka tämä oli aina nähnyt mielikuvituksessaan komeana, hienona,\nvalkolakkisena ylioppilaana, yhtenä jäsenenä siinä parvessa, joka oli\ntädille kaikkien isänmaallis-runollisten haaveiden ruumistuma, toivon\nlipun kantaja aamuauringon kasteraikkaassa kirkkaudessa. Nyt se\npilvilinna oli luhistunut ja Erkki mennyt samalle vaaralliselle tielle\nkuin enovainajansa. Täti ei kykene käsittämään ulappain runoutta\nniinkuin Homeros, jonka säkeisiin maston nostosta, valkopurjeen\nlevittämisestä, kokan alla kuohuvista aalloista ja keveästi aallolta\ntoiselle liukuvasta purresta Hannu oli eräänä päivänä sydämestään\nihastunut, vaan näkee ainoastaan vaarat, viettelykset ja kuoleman, ja\npitää kasvattiaan ainaiseksi kadonneena. Tosin Erkiltä on jo nyt\ntullut kirjeitä -- Hannukin on saanut yhden ja täti omansa -- ja\nne ovat virkistäneet heitä kaikkia, mutta hän on silti poissa,\nsaavuttamattomissa kuin isänsä. Hannu huomaa tädin mielen masentuvan ja\nalkaa kertoa koulunsa asioista, poliittisista tapahtumista, joista\nniistä perillä olevat pojat olivat puhuneet -- kaikenlaisesta\njohtaakseen tädin ajatukset pois surullisista asioista. Aina-täti\nnipistää huulensa päättäväisesti yhteen ja liikuttaa ikuisia\nkudinpuikkojansa hiukan nopeammin, mikä ilmaisee hänen ajatustensa\nkiihtyneen. Erkki oli Olgan suosikki, jota Aina-täti kyllä kaipasi,\nmutta Hannu oli hänen, Ainan, valittu, josta oli tuleva ylioppilas,\nellei ilmestynyt voittamattomia esteitä. Vuosien kuluessa Aina-täti oli\ntullut Erkkiin nähden ikäänkuin kilpailumielelle eikä voinut nyt estää\nmielihyvän ailahdusta sen johdosta, että todennäköisesti hänen\najokkaansa voittaisi. Hänellä oli kyllä omantunnonvaivoja tällaisten\najatusten johdosta, sillä hän tunsi niiden kautta ikäänkuin\nvähäksyvänsä Erkkiä, mutta minkä ajatuksille voi: ne tulevat\nkutsumatta. Näin he istuivat kolmen kesken hyvän tovin, Hannun tehdessä\nparhaansa huvittaakseen tätejään. Jos muu ohjelma loppui, hän johti\nviekkaasti puheen tätien lapsuudenkotiin siellä pohjoisen virran\nrannalla, ja silloin Aina-tätikin saattoi tulla puheliaaksi ja silmät\nsädehtien kuvailla, miten hauskaa oli kesin huviretkillä, kun mentiin\nveneellä ja Pappa oli perässä -- tuntui niin turvalliselta, kun hän oli\nmukana. Ja sitä tietä jouduttiin Hannun kotiin -- \"Vendla-raukkakin on\nnyt maanpaossa -- mitenkähän saanevat aikansa kulumaan!\" Ja silloin\nOlga-tädissä ilmenee häivähdys \"suomettarelaisuutta\", sillä hän on nyt\nkertakaikkiaan kansallisen herätyksen tytär, Yrjö-Koskisen ja Meurmanin\nuskollinen ihailijatar. Hän edustaa kodissaan valtioviisautta, puhuu\nvaroittavasti \"maltin\" tarpeellisuudesta, vihjailee Kaarlon\nsekaantuneen asioihin, jotka eivät häneen kuulu, ja hurskastelee\nPaavalin sanoilla. Hannu ei väittele tätinsä kanssa, mutta tässä kohden\nAina-täti, kummallista kyllä, osoittaa harvinaista vastarinnan halua.\nIlmeisesti häntä ärsyttää tuo liian usein käytetty \"maltti\"-sana, sillä\nhän keskeyttää kutomisensa, toistelee kyllästyneesti \"malttia\" moneen\nkertaan ja naputtaa tikulla polveensa. Ja sitten hän ripittää sisarensa\nniin rohkeasti kuin olisi ollut kagaali, ja Olga-täti peräytyy ja\npuolustautuu, \"ettenhän minä niin tarkoittanut...\" Olga-täti luki Uutta\nSuometarta yhtä suurella kunnioituksella kuin joka numero olisi ollut\nSiinain vuorelta annettu laintaulu, mutta Hannulle tuli Päivälehti,\njota taas Aina-täti tutki ilmeisen laillisuushengen vallassa. Mutta\nsyvemmälle eivät puolueriitaisuudet sentään tätien väliin tunkeneet --\naiheuttivatpahan vain silloin tällöin pieniä virkistäviä kahakoita,\njotka olivat huvittavia senkin vuoksi, että Olga-täti usein lopuksi\nesitelmöi suomalaisuuden asiasta -- ruotsiksi.\n\nKotona Suvannossa oli kaikki muu hyvin -- vain Bobin tiimalasin hiekka\noli juossut loppuun pikemmin kuin odotettiin. Hannu oli ehtinyt\nmetsästäessään elokuulla todeta Bobin vanhentuneen -- sehän olikin jo\nkymmenvuotias. Se arkaili kylmemmillä ilmoilla menoa veteen ja oli\nseuraavana aamuna niin jäykkäjalkainen, että Hannu joskus työkseen\nhieroskeli sen jänteviä mutta nyt jo kovottuneita lihaksia. Nämä\nhieromiset olivat ilmeisesti Bobille hänen elämänsä korkeimpia\nnautinnonhetkiä: se milloin piti silmiään ummessa, milloin katsoi\nHannuun yhtä tunteellisesti kuin konsanaan ihminen, nuolaisi joskus\nkättä, heilutti häntää ja ynisi valittavasti kuin olisi ollut\ntuskissaan siitä, ettei osannut puhuen ilmaista rakkauttaan ja\nkiitollisuuttaan. Hannu oli lisäksi todennut, että Bobi oli muuttunut\n-- isän lähdettyä, väitti äiti -- levottomaksi ja vihaiseksi kaikille,\njoita ei tunnustanut talonväkeen ja kotipiiriin kuuluviksi. Olihan se\nennenkin haukahtanut yön mittaan jonkin kerran, mutta nyt se saattoi\nunohtua ulvomaan matalalla äänellä pitkään ja kolkosti, mikä oli perin\nhäiritsevää ja tuntui pimeänkin vuoksi kaamealta. Hannu oli hyvästellyt\nystävänsä kahden kesken, halaten sitä, silittäen päätä ja ruoputtaen\nkaulaa, ja Bobi, joka selvästi ymmärsi hänen tekevän näin siksi, että\naikoi taas, kuten joka syksy ennenkin, juuri kun jänisjahdin piti\nalkaa, lähteä pois pitkäksi aikaa, ulisi valittavasti ja keskitti\nkatseeseensa koko mykän sielunsa. Hannun mentyä Bobi oli ollut monta\npäivää masentunut, ehkä sairas, koska ei ollut syönyt eikä juuri\nliikkunut -- makuuttanut vain päätä käpälällä, öisin se oli puhjennut\nulvomaan niin kaameasti, että oli pitänyt mennä kieltämään. Varsinkin\nsitten, kun se täytyi kylmän vuoksi päästää keittiöön yöksi, tämä oli\nollut ihan säikähdyttävää.\n\nÄidin kirjeestä silloin oli kuultanut kysymys, joka oli laskeutunut\nraskaana painona Hannun sydämelle: mitä tehtäisiin Bobille sitten, kun\näiti lähtisi pois? Se oli niin äreä, etteivät karjakko ja renki\nmielellään lähestyneet sitä; sisäkköä se sieti, mutta totteli vain, jos\nhalusi. Ja sisäkkö pelkäsi sitä, sanoen sen öisin murisevan vihaisesti,\nkävelevän selkäkarvat pystyssä ympäri lattiaa, pysähtyvän välillä ja\ntuijottavan hampaat irvissä eteensä ikäänkuin olisi nähnyt jonkun.\nSilloin sitä ei uskaltanut mennä kieltämään, sillä se olisi voinut\nhyökätä kimppuun. Hannu oli ymmärtänyt Bobin elonpäivien lähestyvän\nloppuaan -- ei niin, että hän olisi milloinkaan antanut suostumustaan\nniiden väkivaltaiseen katkaisemiseen, vaan siten, että luonto se\nvalitsemallaan tavalla suorittaisi tuon kovan teon. Hannua tämä ajatus\noli surettanut, sillä Bobi oli hänen paras ystävänsä. Hän oli\nhaaveillut siitä raikkaasta nautinnosta, jonka sitten, kun hän\nylioppilaana saattaisi jos tahtoisi jäädä syyskuuksi kotiin, tuottaisi\nsamoilu kotiseudun kellastuneissa metsissä, joista henkii omituisella\ntavalla varastoitunutta elämää, kuoleman unta ja ylösnousemuksen\nvarmuutta, joissa asuu runous ehkä korkeammassa määrässä kuin suven\nvehmaimpana aikana. Kuinka jänteväksi ja väsymättömäksi hän oli\nkuvitellut silloin Bobin ja itsensä -- ihaniksi ne näköalat, jotka\naukenisivat joelle, järvelle, autioille aavoille ja hopeanharmaille\njäkäläkankaille. Nyt oli tuo haave ainakin Bobin kohdalta luhistunut:\ntämä oli jo hautansa reunalle saapunut vanhus, jolle kuolema oli\nvapahdus elämän taakasta. Ja Hannun kohdalla se oli muuttanut sävyään:\nhän osasi nyt selittää, miksi syysmetsän ja aapojen runous oli hänestä\nkorkeampaa ja arvokkaampaa kuin kulleroiden kultaaman rantatörmän:\nsiksi, että siitä huokui tragiikkaa, joka on elämän milloinkaan\npysähtymätön valtava virta.\n\nBobi ratkaisi itse kohtalonsa. Hannu sai siitä äidiltä renki-Aapon\nantaman tarkan suullisen kuvauksen, kun äiti matkusti pohjoiseen\nisän luo. Jo silloin, kun Konrad-setä tuli ilmoittamaan isälle\nkarkoituksesta, Bobi oli osoittanut erikoista vihamielisyyttä poliisi\nKostamoa kohtaan. Se oli murissut sillä äänellä ja näytellyt hampaitaan\nniin, että Kostamo oli pirtissä kysynyt, oliko koira vihainen. \"Ei\nole\", oli renki-Aappo vastannut, \"mutta se ei siedä kaikenlaisia\nkävijöitä\". Pois lähtiessään Kostamo oli kuten tullessaankin tehnyt\nvarovaisen kaarteen Bobin kopin kohdalla, jonka pyöreästä aukosta\nnäkyivät juhlallinen pää, leimuavat silmät ja irvistelevät hampaat.\nBobi ei ollut kuitenkaan tehnyt hyökkäystä, kun tiesi olevansa lujalla\nketjulla kiinni. Mutta eräänä jo hämärtyvänä lokakuun alkupuolen\niltana, muutamaa päivää ennen äidin lähtöä, poliisi oli tullut käymään\nSuvannossa jonkin nimismiehen haltuun jätetyn yhtiön perimissaatavan\njohdosta. Bobi ei ollut enää kiinni, vaan makasi korissaan keittiössä.\nOlisiko se kuullut portin narahduksen vai muuten haistanut vihansa ja\nkostonsa kohteen -- se avasi ovet hyppäämällä lujasti niitä vastaan ja\nlaukkasi haukahtamatta, kita auki, suoraan poliisia kohti, joka oli jo\npääsemässä pirtin portaille. Arvattavasti poliisi muisti Bobin\nkesälliseltä käynniltään ja peläten sitä oli varannut käsiaseensa\nsaataville. Nähdessään Bobin ryntäävän päin poliisi laukaisi sitä\nkohti, mutta osumatta; toinen luoti osui, sillä koira ilmeisesti\nhorjahti, kuitenkaan pysähtymättä; kolmatta kertaa ei poliisi ehtinyt\nampua, sillä siinä silmänräpäyksessä Bobi loikkasi raskaalla\npainollaan, jolle juoksun vauhti antoi lisätehoa, hänen rintaansa\nvastaan, tavoittaen häntä kurkusta. Mutta poliisi ehti nostaa vasemman\nkäsivartensa eteen, ja siihen Bobi nyt hautasi hampaansa, kykenemättä\nkuitenkaan saamaan aikaan haavoja palttoon paksun hihan läpi. Poliisi\nolisi tuupertunut selälleen, elleivät portaiden käsipuut olisi\nestäneet. Kiroten hän oli juuri ampumaisillaan kolmannen laukauksen,\nkun tunsikin samassa koiran leukojen hellittävän. Äskeinen kuula oli\nnyt tehonnut: Bobi vaipui vihollisensa eteen portaille ja puhalsi ulos\nankaran ja uskollisen henkensä murahduksena, joka tuli kumisten kuin\njalopeuran kidasta. Poliisi oli kuitenkin varmuuden vuoksi ampunut sitä\nvielä päähän, välittämättä saapuville kiiruhtaneen renki-Aapon\nestelyistä, että \"mitä tuota turhia -- kuolluthan se jo on!\" Poliisin\nteko oli kiukuttanut Aappoa niin, että hän oli ruvennut pirtissä\njurnuttamaan itsekseen, mutta kuitenkin niin äänekkäästi, että\nkahakasta vielä kiihtynyt ja revennyttä palttoonhihaansa tarkasteleva\npoliisi oli sen kyllä kuullut. \"Ennen tekisin vaikka mitä kuin\nryhtyisin koirantappajaksi. Talvella ampui Vahdin ja nyt Popin. Vaikka\nkukapa nyt sopiikaan niin hyvin rankkuriksi kuin poliisi, joka on itse\nvallesmannin koira. Tuli tänne taas, pahanilman lintu. Kyselee vielä,\nmistä Popi hänelle niin äreä...? Se on sillä tavalla, että Popilla oli\ntarkka vainu. Se tunsi ryssän kätyrit ja varsinkin isäntänsä\nilmiantajan...\" -- \"Häh! Vastaatko, mies, puheistasi?\" karjaisi nyt\npoliisi, jonka silmissä rupesi säkenöimään hänen kuullessaan näitä\npistoksia. -- \"Karjahtele matalammin!\" oli Aappo koventunut vastaan ja\nsanonut, että kun ollaan tässä ilman todistajia, niin puhutaan asiat\nsuoraan. \"Jokainen sen tietää, että sinä olet ilmiantanut\nmetsänhoitajan suoraan kaupungin santarmeille kostoksi siitä, että hän\nlopetti sinun metsänvarkautesi. Eikö riittänyt, hylky, että talvella\nammuit Vahdin? Ja on sinulla tunnollasi muitakin mustia tekoja, vaikka\nluulet, ettei niistä tiedetä. Mutta viinapannusi sija löytyy kyllä\nvielä, jos hakemaan lähdetään, ja eikö tuo liene nytkin tulella, sillä\nkun poliisi itse suojelee viinanmyyjiä, hankkiipa sitä ainetta\nnimismiehellekin, joka ryyppää poliisinsa kanssa, kun ei ainoakaan\nkunniastaan huolehtiva mies mene hänen seuraansa, niin kuka ottaa\nheidät kiinni. Ja tällainen on kiivennyt oikein poliisiksi, hyi\nhelvetti! Rankkurinkin virka sinulle on liian hyvä! Nyt toimita asiasi\nja sitten pimene tielle! Ja jos koiran vihaisuudesta ja palttoostasi\nhiiskahdatkaan, niin silloin joudut keltettäväksi omassa\nviinapannussasi, ketale!\"\n\nEi äiti näin kertonut, mutta tuntien Aapon Hannu osasi kyllä antaa\nasioille sanamuodon, joka poikkesi totuudesta vain siisteyden puolesta.\nÄänettömäksi tyrmistynyt ja säikähtänyt poliisi oli unohtaen asiansa\nluikkinut tiehensä, kadoten pimeälle tielle kuin olisi haihtunut\nilmaan. Äiti oli mennyt katsomaan ja hyvästelemään Bobia viimeistä\nkertaa, ottaen Hannua varten talteen sen kaulavyön. Sitten Bobi oli\nhaudattu Vahdin viereen, siihen paikkaan joen törmälle, jossa niillä\noli tapana kesäiltoina istua katselemassa jokea ja muuta maailmaa,\nkuuntelemassa kaukaa tulevia vartio- ja tunnussanahaukahduksia, ja\n\"hymyilemässä\" heiluttaen häntää ongelta tuleville Hannulle, Erkille ja\nHellille. Usein siihen saapui isä tuprutellen savukkeitaan, jotta\nsääsket olisivat pysyneet kauempana, ja niin siinä sitten yhdessä\nseisoskeltiin, katseltiin ja tuumittiin leppoisassa rauhassa, kesäillan\nrusottavassa loisteessa.\n\n\n4\n\n                                Port Elisabeth, elokuun 30 p. 1903.\n\nRakas veljeni Hannu!\n\nVihdoin pääsen kirjoittamaan sinullekin, jonka olen tiennyt miehisenä\nmiehenä malttavan odottaa viimeiseksi. Isälle ja äidille olen jo\nkirjoittanut, samoin tädeille ja Hellille. Sinulle olen säästänyt\nasiallista asiaa niinkuin miehille kuuluu. Vaihdatte sitten kirjeitä,\nniin on elämäni teille selvä sekä sisältä että ulkoa.\n\nTäällä oli kirjeesi vastassa laivamme saapuessa. Voi rakas veli, jos\naavistaisit, miten sydämeni herahti herkäksi kuin Tuusan-Ellillä riemun\nhetkellä lukiessani kotoa tulleita tietoja. En olisi ikinä uskonut,\nettä kaipaisin kotia, teitä ja koko Suomea niin hiukaavasti kuin nyt\nteen, kun kohtalo on temmannut minut sieltä pois. Saa olla tavallinen\nsairaus eikä kuitenkaan tunne itseään läheskään niin heikoksi kuin\nvieraalla maalla koti-ikävän vaivaamana. Kaikki entinen ikäänkuin palaa\ntulena mielessä ja kurkussa kaihertaa merimiehelle sopimattomalla\ntavalla. Kiitos, rakas veli! Jos luvuiltasi ehdit, niin työnnä heti\ntulemaan uusi raportti oheisella osoitteella. Kerro silloin\ntovereistakin, sillä on hauskaa kuulla, miten heillä hurisee.\n\nEn ymmärrä, mitä oikein tarkoitit jaarittelullasi siitä, ettet muka\nolisi ollut minulle aina hyvä ja avomielinen niinkuin veljen veljelle\npitäisi. Kuingastekkin et ols ollu? (Tämä on raumalainen laiva, joten\nmiehistön sujuva, leikkisä murre tarttuu). En minä ainakaan tiedä\nolevani sulta mitään saapa -- hyvyyttä vain olet aina osoittanut.\nluulottelet ja haudot turhia, kun olet sellainen hiljainen\nyksinäsituhraaja, ettet saa karjaistua ihan täydellä rintaäänellä.\nLupaa nyt heittää moiset hauteet hiiteen, sillä ei minun puolellani ole\nvähintäkään kaunaa.\n\nKoko ajan, kun kirjoitan tätä, asuu mielessäni kuohuva viha isän\nkarkoituksen johdosta. Jos on koti-ikävä riuduttava kuin sairaus, niin\non voimattoman viha katkerampi kuin kuolema. \"Milläs täi rykii, kun ei\nole rykimäluita?\" kysyimme ennen pilkaten heikompaamme, joka ei\nuskaltanut karata kiinni, vaikka sisu kipenöitsi. Samoin ilkkuu nyt\nryssä meille, eikä meidän auta muu kuin odottaminen. Mutta uskoni on,\nettä nämä häväistykset ja rikokset ovat sitä samaa pikeä ja karvaa,\njoista leipomillaan kakuilla rohveetta Danielson muinoin läkähdytti\nPaapelin lohikäärmeen. Niitä niellessään tulee myös ryssä kerran\npakahtumaan. En tiedä, saammeko nähdä sen tapahtuvan, mutta jos joskus\ntoteat niin käyvän, niin voit ilahtuen sanoa, että ennustipahan Erkki\nkerran oikeinkin. En muuten usko isän maanpaon tulevan pitkälliseksi\nenkä hänelle vaaralliseksi. Hän on mieleltään iloinen ja ruumiiltaan\nketterä ja terve, niin että kyllä hän ikävän kestää. Työtä hän varmaan\nsaa sieltä. Tämä on samaa, jota olen hänelle kirjoittanut.\n\nKertoakseni sinulle nyt vaiheistani totean ensiksi, että laivamme on\nkomea raumalainen parkki: kolme huikean korkeata mastoa, joista\nkahdessa keulanpuoleisessa on raa'at. Miehistö on raumalaisia ja\nsaaristolaisia sieltä puolesta, yhteensä 9, toiset aika vekkuleita,\nmutta minulle kaikki hyviä. Asun heidän kanssaan skanssissa. Saavuimme\njokseenkin nopean matkan jälkeen tänne Port Elisabethiin, joka on n.\n40.000 valkoisen ja mustan sielun kaupunki Kapmaan etelärannalla,\nHyväntoivon niemestä itään. Ankkuroimme kauas merelle, jossa lossasimme\nlastin, so. suomalaiset lankut, roomuihin. Lukujärjestykseni on tässä\nuudessa koulussani, oltaessa satamassa, seuraava: Klo 6 nousu ja hengen\nelvyttämiseksi mukillinen huonoa kahvia, minkä jälkeen saan aika\ntouhulla siivota skanssin, pestä astiat, käymälät ym. ja lakaista\nkannen. Siihen kuluu reippaastikin työskennellen pari tuntia.\n8-1/2 9:ään on aamiaisen aika; hra kapteeni tarjoaa meille silloin\ntuota samaa aamuksi keitettyä kahvia, leipää ja margaunia -- voin\nnäköistä rasvaa, joka on kuin voita eikä ole kuitenkaan. Klo 1/2 9-12\ntäytyy olla työssä: haalata isoja lankkuja ja lautakimppuja laidan yli\nroomuihin. Kyllähän se on minulle raskasta hommaa, tottumaton kun olen,\nmutta mikä siinä auttaa -- täytyy vain iskeä kiinni niin että kynnet\nsinistyvät ja henki tohisee kuin palkeesta. Eivät siitä miehet pidä,\nvaan murisevat alituiseen haukkuen kapteenia saidaksi, kun ei ota\nlastin purkajia maista, vaikka saisi niitä täältä perin helpolla --\nneekereitä näes --, vaan rääkkää omia miehiään tässä kamalassa\nhelteessä. Se on auringossa suunnilleen saunan löylyn tasoilla,\nn. 60° C. Väliin luulen menehtyväni, jolloin kaverit kumoavat\nsangollisen merivettä niskaani. Uimaan ei uskalla mennä, laivan\nympärillä kun kiertelee alituiseen kymmenittäin sellaisia haukipetoja,\nettei tavallinen mies riitä niille kuin suupalaksi. Klo 12-1 on\npäivällistunti: toisena päivänä herne-, toisena lihakeittoa;\nhernekerralla saadaan 500 gr. tuttua tukkilaisten \"masiinaläskiä\",\nlihakerralla saman verran tuoretta lihaa, jota täällä satamassa ollessa\ntietenkin ostetaan. Lauantaina annetaan päivälliseksi veteen keitettyä\nohraryynipuuroa, johon särpimeksi saadaan karvasta, mustaa siirappia,\nja 500 gr. hyvää puhvelinlihaa. Klo 1-3 tehdään taas samaa raskasta\nlossaustyötä ja 3-1/2 4 on kahvihetki. Sitten ruvetaan pumppaamaan ja\nharrastetaan tätä vaihtelevaa ja miellyttävää työtä klo 6:een saakka,\njolloin päivän tinki on selvä. Joutilaaksi ei kuitenkaan voi\nheittäytyä, sillä täytyy helpon vedensaannin aikana pestä ja korjata\nvaatteitaan ym. Näkisitpä, kuinka taitavaksi olen tullut noissa ennen\nniin halveksimissani naisten töissä. Kello on usein kymmenen ennenkuin\npääsen levolle, mutta sittenpä nukunkin paljoa haukottelematta.\nIllalliseksi annetaan vain teetä, juotavaksi oman sokerin ja\nmargariinin kera; leipää antaa laiva. Joka lauantai näet jokaiselle\npunnitaan viikon annos sokeria (300 gr.) ja margariinia (350 gr.) ja\nsen täytyy riittää; lisää ei ainakaan tule. Annoksesta ei riitä kuin\nteelusikallinen kahvimukiin, mikä ei ole ylellisyyttä, sokeri kun on\nvielä huonointa ja ruskeinta hiekkasokeria; margariinia ei uskalla\njuuri muuta kuin käyttää leivän läheisyydessä, sillä tässä helteessä se\nkatoaa käsistä syömättäkin. Leipä on hyvää Suomen leipää ja lisäksi saa\nniitä samoja valkoisia \"piskettejä\", joita siellä vesi suussa\nkartettiin Snellmanin kapteenin pojilta. Ikävää, etteivät ne enää\nmaistu yhtä hyvältä kuin silloin.\n\nTällaisille sapuskoille olen joutunut, velihopea, ja myöntäähän täytyy,\nettä tein huonon kaupan vaihtaessani äidin ja tätien muonan niihin.\nMutta ravituksi kyllä tulen. Olen oppinut syömään kuin tukkilainen,\nniin että itsekin kummastelen niitä tavattomia kasoja, joita päivittäin\ntungen itseeni. Olisihan minulla isän antamaa rahaa, millä ostaa\nstuertilta parannusta sokeriin ja siirappiin ym., mutta kaverien vuoksi\nen ole välittänyt tehdä sitä: voisivat tulla kateellisiksi ja ruveta\npitämään minua herrana. Rahani olen sitäpaitsi antanut kapteenin\nsäilyyn. Tämähän on väliaikaista olotilaa, joka muuttuu muutaman vuoden\nkuluttua. Nuo ruoka-ajat ja ruoat ovat tietenkin toisenlaiset\npurjehdittaessa ulkona merellä.\n\nPort Elisabethissa on tällä hetkellä muuten 41 purje- ja 10\nhöyrylaivaa, edellisistä 9 suomalaista. Kapteeni ilmoitti jo tänne\ntultaessa, että pääsisimme maihin vain kerran yhtenä sunnuntaina. Tämä\nkismitti kavereita, jotka lossauksen vuoksi ja muutenkin olivat\ntyölästyneet ukkoon. Rupesi kuulumaan kuiskeita, että kun päästään\nmaihin, niin jäädään sinne; pian täällä ukon mentyä saadaan paikka\ntoisista laivoista. Puhelivat ne sitä minullekin, mutta minä kielsin\nheitä sanoen, että joudutte vain runnarien nyljettäviksi. Kun sitten\nsunnuntai tuli, läksimme maihin, kapteenin avoimesti varoitettua\nkaikista seikkailuista, joihin kuulosti hänen sanojensa mukaan olevan\ntuossa penkereittäin rannasta kohoavassa pesässä sangen monenlaisia\ntilaisuuksia. Maissa sovittiin paluuhetkestä ja miehet hävisivät omille\nteilleen; minä jäin varmuuden vuoksi perämiehen seuraan -- hän on\nsivistynyt mies ja puhuttelee minua viran ulkopuolella vertaisenaan.\n\nTurhaan saimme kuitenkin hänen kanssaan odottaa sovitulla hetkellä:\nyhdeksästä miehestä palasi vain kolme. Soudimme kiireesti laivaan ja\nilmoitimme ukolle asian: kuin kiukkuinen karhu tämä kiidätti itsensä\nmaihin ja läksi perämiehen kanssa poliisiin saamaan virka-apua kaverien\nharavoimiseksi näkyviin. Perämies kertoi jälkeenpäin ukon liikkuneen\nkaikenlaisissa kapakoissa, pelihelveteissä ja muissa paheiden pesissä\nniin notkeasti ja tottuneesti kuin olisi käynyt niissä ennenkin. Summa\noli se, etteivät he sillä kerralla löytäneet karkulaisia, vaan saimme\npalata tyhjin toimin laivaan. Mutta ukko sanoo, että kyllä poliisi\nperkkaa ne ennenpitkää näkyviin. Hän on nyt ottanut lossaajiksi\nneekereitä ja asettanut minut heidän päällikökseen, minä kun näet opin\nlyseossa yhteenlaskua. Haljua hommaa tämä! Väliin karjun heille\nkamalasti suomeksi, mulkoillen samalla silmilläni ja tehden\nsalaperäisiä merkkejä eri ilmansuuntiin. Silloin niggerit luulevat\nminun loitsivan ja peläten niin, että musta nahka muuttuu harmaaksi,\npaiskelevat töitä kuin sen alimman paikan lämmittäjät silloin, kun itse\npääpappa on kotosalla. Päällysmiehenä minut on ylennetty aterioimaan\nkapteenin pöytään, jolloin haastelemme raumalaista niin että sähinä\nkäy. Muistaessaan miehistönsä karkaamisen ukko yltyy joka kerta\nkiroamaan aivan siivottomasti. Uusia vain ei suostu pestaamaan, vaan\nvannoo sitä ennen seulovansa koko Afrikan mantereen ja kaivavansa\nmiehet vaikka termiittien pesästä.\n\nNäin täällä nyt ovat asiat. En arvaa jättää tämän kirjeen lähettämistä\ntuonnemmaksi, sillä eihän tiedä, miten kauan tätä pulaa kestää.\nKirjoita, rakas veli, minulle hetimiten Floridaan, Fernandinoon, jonne\nkurssimme täältä pitää, niin pitkästi ja perinpohjaisesti kuin suinkin\nehdit. Ja lähetä tulemaan joululehtiä ja kirjoja. Kaikki, mitä tulee\nkotoa, Suomesta, isänmaasta, virkistää sanomattomasti mieltäni. Älä\nkuitenkaan luule minun vaarallisessa määrässä ikävöivän -- minulla on\ntäällä hyvä olo, sapuskat Koivukankaan Aukustin ruokalistaan\nverrattuina vallan loistavat, ja mieleni on iloinen. Hoilaan joka\npäivä, että\n\n    Iloisina vaan\n    nyt pojat lossaamaan,\n    niin pian aukee aava tie\n    ja tuuli kotiin vie --\n\nja niggerit ovat jo oppineet sekä sanat että nuotin. Ne ovat vasta eri\nlaulumiehiä -- kitakin niin lavea kuin bassotorven suu ja ääni kuin\nparhailla lukkareilla. Onnellista joulua, rakas veli, onnea\ntutkintoosi, sillä sitä ennen tuskin ehdit saada minulta kirjettä. Niin\nolemme kaukana toisistamme, ettei ole edes yhteistä tähteä, johon\ntuijottaisimme! Hyvästi vielä kerran -- tuntuu kuin ei raatsisi\nlopettaa tätä kirjettä, kuin painaisi silloin oven väliltämme kiinni.\nMutta lopetettavahan se on -- sanon sydämestäni: Jumalan haltuun!\nSyleily maapallon toiselta puolelta\n\n                                            veljeltäsi Erkiltä.\n\n\n5\n\nKuinka omituisen syvällisiä, palavasti eläviä tuollaiset kirjeet voivat\nolla. Ne tulevat yllättävinä, vaikka niitä on odotettukin, emmekä\naluksi ole uskovinamme silmiämme, kun saamme ne käteemme. Avaamme ne\nmelkein vapisevin käsin, peläten niiden mahdollisesti sisältävän\njärkyttäviä tietoja, ja silmäilemme ne sitten kiireesti nähdäksemme,\nonko niin. Ja kun helpotuksesta huoaten toteamme \"hänen\" olevan\nterveenä ja menestyvän, mielemme täyttää valoisa tunne ja alamme lukea\nkirjettä järjestelmällisesti, tarkkaan joka kirjaimen uudelleen alusta\nheti loppuun päästyämme. Illalla luemme sen taas, sitten edelleen aina\nsilloin tällöin, kunnes osaamme sen melkein ulkoa. Kuukausien kuluttua\nse on vielä tuore, ja vuosien jälkeen, kun \"hän\" on jo haudassa, se on\nkirje tämän toiselta puolen.\n\nHannun mieleen kohosi tällaisia ajatuksia hänen avatessaan pöytänsä\nlaatikkoa, johon hän oli asettanut Erkin kirjeen niin, että sen\nloppusivu oli päälläpäin, että sen viimeiset, omituiset sanat sattuivat\nheti silmiin. \"Ei ole edes yhteistä tähteä, johon tuijottaisimme!\nSyleily maapallon toiselta puolen!\" Noita \"erkkimäisiä\" lauseita Hannu\najatteli melkein joka päivä. Erkin kirjeen vieressä hänellä oli isän\nkirjeitä, nyt jo useita, sillä olihan kulumassa joulukuu, lukukausi\nlopullensa. Muutaman päivän päästä hän ja Helli lähtisivät viettämään\nisän ja äidin luo joulua, mutta eivät enää vanhaan kotiin, vaan rajan\ntoiselle puolen, vieraaseen maahan, uuteen pikkukotiin. Vasta joulun\njälkeen Hannu matkustaisi Suvantoon toimittamaan isän asioita ja\ntarkastamaan taloa.\n\nHeillä oli siis nyt kaikilla kirjeensä -- isällä, äidillä, Hannulla,\nHellillä ja tädeillä -- ja he lukivat niitä usein, näyttivätpä\ntoisilleenkin. Helli vain ei ollut näyttänyt käydessään tätien luona\nErkin kirjettä, oli vain myöntänyt saaneensa sellaisen ja samalla\npunastunut. Isän kirjeet toi pohjoisen junan eräs kuljettaja, joka oli\nOlga-tädin oppilaita ja samassa talossa asuneena jäänyt tuttaviksi. Hän\nkävi Haaparannan puolella ja toi sieltä lähetykset ja silminnäkijän\nterveiset. \"Hyvin näytti metsänhoitaja voivan -- laihtunut oli ehkä\nhiukan syksyn jälkeen\". Tällaisia salaisia lähetyksiä ja kirjeitä tuli\nmuiltakin -- rehtorilta, joka myös asui Ruotsissa, Upsalassa. Hänen\nkirjeensä kiertelivät tuttavissa perheissä -- Hannu oli kerran lukenut\nyhden. Omituista, kuinka toivorikkaita he, maanpakolaiset, isä ja\nrehtori, olivat isänmaan tulevaisuudesta, vaikka olisi luullut juuri\nheidän masentuneen. Oli kuin karkoitus olisi riistämällä heidät\nentisestä ympäristöstä ja taloudellisista suhteista tehnyt heidät\nvapaammiksi pyhittämään eheästi koko henkensä isänmaan asialle.\nKuinka matalaa ja laskelmallista oli siihen verrattuna monta kertaa\nelämä täällä kotona, jossa vapaus kävi yhä enemmän irvikuvaksi\nja mieli niin araksi, että yksi santarmi kykeni pitämään\npelonalaisina kymmeniätuhansia ihmisiä. Oli kuin elämä olisi tarttunut\nhämähäkinverkkoon, jonka virittäjä imi saaliinsa vähitellen\nverettömäksi.\n\nPääsyyn rajan toiselle puolelle tarvittiin passit ja ne Hannu oli jo\nhankkinut. Isä oli lähettänyt sitä varten lupakirjan ja rehtori --\nentinen vararehtori -- oli kirjoittanut todistuksen. \"Vie isälle\nsydämelliset terveiseni\", hän oli sanonut, \"ja lausu hänelle uskoni,\nettä tapaamme pian rajan tällä puolen. Vaikka olemmekin nimellisesti\neri puolueiden kirjoissa, niin tässä asiassa ei ole puolueita -- on\nvain isänmaan ystäviä ja oikeuksiemme loukkaajien yksimielisiä\nvastustajia. Ota muuten Livius mukaasi ja katsele sitä hiukan, jos\nehdit, sillä monien huoliesi takia olet, poikaparka, tänä syksynä ollut\nlatinassa heikompi kuin ennen. No niin, reippaalla mielellä siis,\nHannu! Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!\"\n\nHannu hymyili muistaessaan tätä uuden rehtorin toimitarmoisuudelle\nkuvaavaa kohtausta. Mielessään hänen ystävällinen ilmeensä hän oli\nmennyt suoraan lääninhallitukseen ja esittänyt asiansa. Kuultuaan hänen\nnimensä oli luukulla ollut virkamies säpsähtänyt, katsellut Hannun\nesittämät paperit ja sanonut passien olevan noudettavissa seuraavana\npäivänä samaan aikaan. Sitten hän oli kuiskannut jotakin huoneessa\noleville muille virkamiehille ja kaikki olivat vaienneet ja\ntarkastelleet Hannua niiden sekuntien ajan, mitkä hän vielä viipyi\nsaapuvilla. Häntä ujostutti ja hän kiiruhti pois, mutta hänelle jäi se\nvaikutelma, ettei virkamiesten katseesta kuultava masennus ja suuttumus\nsuinkaan tarkoittanut häntä, vaan johtui kai siitä eriskummallisesta,\nkuohuttavasta asiasta, että lasten täytyi mennä maanpakoon voidakseen\nviettää joulua vanhempainsa kanssa ja että he tätä varten tarvitsivat\npassin. Kun Hannu seuraavana päivänä meni noutamaan tätä ja vilkaisi\nvirkahuoneeseen, seisoi sen keskilattialla itse kuvernööri, kädessään\npaperi, jota näytti vaipuneen lukemaan. Virkamiehet olivat pelokkaan\nnäköisiä -- joku oli noussut seisomaan -- ehkä se, jonka tekemää\nasiakirjaa kuvernööri luki, mutta nähtyään Hannun luukun ääressä istuja\njulisti selvällä, tavallisen kuuluvalla äänellä kuin olisi kutsunut\nasianomistajaa saapuville: \"Hannu Suvannon passi!\" Kuvernööri säpsähti\nja suuntasi harmaista silmistään tutkivan katseen Hannuun. Kun tämä\nuhmaillen tuijotti vastaan, kuvernööri säpsähti uudelleen ja poistui.\nOvelta hän kuitenkin vielä vilkaisi Hannuun, eikä tämä voinut\nmiettiessään asiaa sanoa, mikä tunne oli vahvimpana loistanut\nkuvernöörin pussistuneiden luomien alta: uteliaisuusko vai sääli --\nehkä sittenkin sääli. Hannun sydämestä kuiskasi hiljainen ääni, että\nniin varmaan oli. Omituinen matka tuo meno pohjoiseen, rautatien\npäähän. Hannu ei voinut vapautua siitä tunnelmasta, että hänellä oli\nhauskaa -- tietenkin siksi, että pääsi katsomaan isää ja äitiä ja vielä\nennen näkemätöntä paikkakuntaa, mutta myös siksi -- hänen täytyi\ntunnustaa se --, että sai olla Hellin seurassa. Hän kärsi tästä tuntien\nolevansa jollakin tavalla rikollinen Erkin silmissä ja petollinen häntä\nkohtaan, mutta minkä hän asialle voi. Pitäen itseään tarkoin silmällä\nhän varoi vähimmälläkään tavalla osoittamasta Hellille mitään muuta\nhuomaavaisuutta kuin mikä oli luontevaa veljen ja sisaren välissä.\nMutta se oli jo paljon -- se tuotti hänelle tavatonta onnea: Hellin\nmatkalaukun kantaminen, pilettien osto, paikkain etsiminen. Hän ei\nrohjennut aluksi istua Helliä vastapäätä eikä hänen vieressään, vaan\nseisoskeli lähettyvillä ikkunan ääressä muka katsellen ulos, vaikka ei\npimenneen iltapäivä ja omien ajatustensa vuoksi nähnyt mitään. Vasta\nsitten, kun Helli pyysi luonnollisesti ja rauhallisesti häntä istumaan\nvastapäätä olevalle paikalle, hän teki sen ja tunsi olonsa\nonnelliseksi. Helli oli kuluneen lukukauden aikana yhä enemmän\n\"naisellistunut\", kuten Hannu hiukan ujostellen ajatteli, ja tullut\nmelkein kuin \"nöyremmäksi\". Hannusta tuntui tämä sana erikoisesti\nilmaisevan Hellin nykyistä ikävän ja ahkeran työn riuduttamaa ja\nsielullistamaa olemusta. Helli puheli rauhallisesti, kertoi koulustaan\nja tovereistaan, naurahtikin joskus, ilmoitti, mitä joululahjoja oli\nvarannut isälle ja äidille, mutta ei tietenkään, \"mitä sinulle\".\nHannukin tuli puheliaaksi ja kertoi omasta syyskaudestaan, yhteisistä\ntovereista ja toiveistaan. Sitten molemmat vaikenivat, sillä he\najattelivat Erkkiä, joka oli ennen antanut omalaatuisen sisällyksen\nheidän yhdessäololleen, mutta oli nyt saavuttamattomissa jossakin\nkaukana Atlantilla, mielessä varmasti entiset joulut, joiden kotoista\nonnea vertasi nykyhetken tylyyteen. Hannu katsoi ulos talvi-iltaan,\njota himmeä kuutamo vaisusti valaisi, ja häntä puistatti vilu ja\nyksinäisyyden tunne. Korvet seisoivat lumivaippaisina, tainnuksissa\nnukkuvina, kuolleen näköisinä, suoaavat häämöttivät epäselvinä ja\nrannattomina; autiutta rikkoi vain joskus kaukaa välähtävä valopilkku,\nyksinäisen asunnon merkki, joka oli kuin tietä viittaava majakan lyhty.\n\nNiin he saapuivat perille ja kulkivat Haaparannalle vievää lumista\ntikkatietä. Hannu teroitti katsettaan tullikopin luota tuikkivaa vaisua\nvaloa kohti. Eivätköhän olleetkin isä tuossa toisella rannalla ja äiti?\nHannun sydän alkoi yhtäkkiä sykkiä kovasti, sillä hänestä tuntui siltä\nkuin isä ja äiti olisivat olleet kuolleita ja nyt ihmeen herättäminä\nnousseet haudasta vastaanottamaan heitä.\n\n\n6\n\nHelliä ja Hannua nauratti isän ja äidin uusi pikkukoti. Siinähän oli\nvain kaksi huonetta ja keittiö. Se oli siis vanhaan kotiin verrattuna\nahdas, mutta silti viihtyisä. Isä vähän niin kuin ylpeili\nhuonekaluillaan ja äiti oli jo ehtinyt antaa kaikelle oman leimansa.\nSovittiin niin, että Helli nukkuisi \"ruokasalissa\" ja Hannu keittiössä\ntuolien päällä. \"Tästähän tulee hauskaa huviretkielämää\", arveli Hannu.\nIsä oli pilkkonut puut ja kantanut sisään ne ja veden; sitä paitsi hän\noli keittänyt aamukahvin ja pessyt astiat. \"Kun on niin hyvää aikaa\",\nhän selitti, \"eikä voi vierastaan panna niille töille -- äiti on täällä\nnäet vieraanani\". Äiti oli ollut tästä avusta kiitollinen, moittien\nvain sitä, että isä pesi astiat hätäisesti ja pyyhki ne huonosti;\nkahvipannua hän ei liioin pessyt hyvin, joten kahvissa oli hienoa\nsakkaa, joka turmeli sen maun; hän läikytti vettä portaille ja keittiön\nlattialle, eikä kuivannut sitä pois; lattioiden lakaisuun ja pölyn\npyyhkimiseen hän oli aivan mahdoton, jättäen kaikki nurkat koskematta;\nsanalla sanoen isä oli huono piika. Missä siivossa kaikki olikaan äidin\ntullessa -- sitä on parasta olla kertomatta! Vasta nyt, monen vaivan\njälkeen, täällä alkoi olla hiukan asumakelpoista.\n\nKaikki kiilsi ja kuulsi puhtauttaan. Hannu otti osalleen puut, veden ja\nastiain pesun, Helli kahvinkeiton ja kaiken pikkupassauksen.\nRuoanlaiton äiti tahtoi pitää omissa jäntevissä käsissään. Kauaahan\nlapset eivät olisikaan täällä -- Hannu lähtisi heti juhlien jälkeen.\n\nTulonsa jälkipäivänä Hannu sanoi yhtäkkiä isälleen: -- Mistähän\njohtunee, että minulla on niin omituisen keveä olo kuin olisi helpompi\nhengittää kuin ennen? Lieneekö täällä ilma puhtaampaa ja ohuempaa kuin\nsiellä etelämpänä, vai aiheutuuko se ehkä siitä ilosta, että nyt olemme\ntäällä? En ymmärrä -- äsken kävellessäni kaupungilla tunsin selvästi\noloni niin keveäksi, että teki mieli juosta.\n\n-- Minusta on myös tuntunut siltä, sanoi Helli. -- Eikä kuitenkaan ole\nilon syytä, kun olemme täällä maanpakolaisia ja Erkki on siellä\nkaukana, missä lieneekään.\n\n-- Olemmehan sentään terveitä ja toivo on vielä jäljellä, huokasi äiti.\n\n-- Sitä keveyttä olen minäkin tuntenut, sanoi isä, -- vaikka totuttuani\nsiihen en enää huomaa enkä muista sitä. Tiedän varsin hyvin, mistä se\njohtuu, ja ajateltuanne asiaa tekin huomaatte sen. Olemme täällä\nvapaassa maassa -- vapauden puhdas ilma virkistää erikoisesti meitä\nsuomalaisia tullessamme tänne. Kotona emme uskalla ilmaista\navomielisesti ajatuksiamme, sillä ilmiantajat voivat saattaa meidät\nonnettomuuksiin; isänmaan lakien puolustaminen on siellä vallanpitäjien\nmielestä rikos; ylintä valtaa siellä hoitaa vieras sortaja, joka\ntahtoisi hävittää koko kansallisuutemme. Te tunnette tuon kaiken.\nElämme siellä raskas painajainen öin päivin rintamme päällä, joten ei\nole ihme, että hengityksemme käy vaikeaksi. Mutta täällä on vapaa kansa\noman maansa isäntänä: avomielisesti jokainen saa puhuen tai painattaen\nilmaista ajatuksensa, joutuen vastaamaan niistä tuomioistuimessa vain\nsiinä tapauksessa, että ne sisältävät yllytyksen rikokseen tai sotivat\nmuuten lakeja ja hyviä tapoja vastaan; lakien puolustaminen ja\nnoudattaminen on täällä itsestään selvä kansalaisvelvollisuus ja -hyve;\nylin valta on kansan itsensä käsissä, joka on luovuttanut sen käytön\nvaltiopäiville, kuninkaalle ja vastuunalaiselle hallitukselle; kaikki\ntoimenpiteet tähtäävät vain kansan yhteishyvään. Siksi täällä on ilma\nkeveätä ja virkistävää.\n\n-- Pääsemmeköhän Suomessa milloinkaan sille asteelle? kysyi Hannu\narasti.\n\n-- Varmasti pääsemme! vakuutti isä. -- Tällä hetkellä asema kyllä\nnäyttää toivottomalta, mutta muuttuu pian. Voi olla, etten minä tule\nnäkemään jättiläisen sortumista, mutta te, lapset, toki saanette olla\nsen rymähdyksen todistajina. Ja kun se kerran tapahtuu, silloin\nalkaa Venäjän kansalle se rangaistusten aikakausi, jonka se on\nharhaantuneessa suuruudentunnossaan väkivallalla ja vääryydellä\nansainnut. Se on oleva näytelmä, jonka vertaista julmuudessa ja\nmielettömyydessä historian hengetär ei ole vielä esittänyt. Jotta\nkansamme kestäisi tuon helvetinroihuna palavan jättiläisrovion paahteen\nkärventymättä tuhkaksi, meidän on kasvatettava sitä jo ajoissa ja niin\nnopeasti kuin mahdollista laillisuuden tinkimättömään tuntoon ja\nnoudattamiseen. Länsimaat loppuvat Rajajoella, ja sen takana alkaa\nvielä kerran idän historiasta niin tuttu \"pimeä aika\", smutnoje vremja,\njuuri siitä syystä, ettei tuolla jättiläiskansalla ole veressään\nlaillisuuden tahtia, että se on itämaisesti viettien ja sokeiden\nintohimojen orja. Joka kerta vilkaistessani itään olen näkevinäni\nsiellä kaukana murhapolttojen punaista loimotusta. Sen ajan varalle on\nvalmistauduttava erikoisesti varomaila idän velttouden ja sameuden\nhiipimistä kansamme sieluun.\n\nIsä puhui juhlallisesti, syvällä vakaumuksella, ja Hannu ymmärsi hänet.\nNämä olivat samoja ajatuksia, joita hän oli ennenkin esittänyt, mutta\nnyt niiden alta hohti yhä lujittuneen ja kuumemmaksi käyneen varmuuden\ntuli. Hannu tajusi maanpaon lietsoneen sitä. Isä ei ollut enää vain\nkansalainen yleensä, joka ajatteli isänmaallisesti ja oli valmis\nuhrauksiin, kuitenkin eläen päivästä toiseen entiseen tapaansa, vaan\nhän oli joutunut vihollisen kanssa henkilökohtaiseen kamppailuun\nehtimättä tai voimatta ajatella muuta kuin sitä, kukistuisiko itse vai\njaksaisiko syöstä julman vastustajansa ammottavaan kuiluun. Hannun\nsieluun valahti hänen katsoessaan isäänsä, joka sädehtivin silmin\ntuijotti itään päin, kasvoilla melkein kuin kuumeen polte, ettei\ntaistelua elämästä ja kuolemasta -- siitähän Suomessa oli kysymys --\nvoi pitää laillisuuden strategiaa noudattavan passiivisen vastarinnan,\nsiirtoja ja vastasiirtoja tekevän rauhallisen shakkipelin asteella,\nvaan se kehittyy oman asiansa ja voitontahtonsa pakosta tavalla tai\ntoisella aktiiviseksi otteluksi. Vapaus oli salaperäinen asia,\nkallisarvoinen aarre, jumalallisuuden hengähdys ihmisen poveen. Se\nvaati uhreja, sen puolesta oli taisteltava, vuodatettava verta,\nkuoltava. Vain ne kansat, jotka olivat tehneet näin, olivat\nsaavuttaneet vapauden. Hannua värisytti, sillä hän oli näkevinään\nkohtalon osoittavan Suomen kansalle jylhän, leppymättömän näköisenä\ntällaista tietä.\n\n-- Isä, hän kysyi hiljaa, -- luuletko Suomen miesten, jos se tulisi\nkysymykseen, rohkenevan mennä taisteluun isänmaan puolesta ja kuolla\nvalittamatta kohtaloaan?\n\nKaarlo Suvanto säpsähti ja kääntyi katsomaan poikaansa. Mutta tämän\nkasvot olivat poispäin ikkunasta ja jo alkavan iltahämyn varjossa. Hän\nvastasi pojalleen kysymyksellä:\n\n-- Miltä tuntuu itsestäsi?\n\n-- Luulen, että menisin ja kuolisinkin, jos niin olisi kohtaloni,\nvastasi Hannu hiljaa.\n\n-- Miten teki Konrad-setä! kuiskasi isä.\n\n-- Hänen kätensä ei varmaankaan vapissut -- ihailen häntä, kuiskasi\nHannu.\n\nSitten heidän kiihkeä kuiskailunsa keskeytyi, sillä Helli, joka oli\nkuunnellut heitä äänettömänä, purskahti äkkiä itkemään. Äiti oli\nonneksi poistunut keittiöön jo aikaisemmin. Isä meni Hellin luo,\nsilitti hänen poskeaan ja kysyi:\n\n-- Miksi itket, lapsi?\n\n-- Kun elämä on yhtäkkiä tullut niin julmaksi ja surulliseksi.\n\nJa hän itki edelleen nyyhkyttäen kiihkeästi ja isä ja Hannu olivat\nhätääntyneitä ja avuttomia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten tuli joulu. Hannu ja Helli laittoivat kuusen, mikä oli pian\ntehty, sillä sehän oli pieni, pöydälle asetettava. Isä oli jo aikoja\nsitten tehnyt sellaista varten jalan ja oli Hannun mielestä lapsellinen\npuuhatessaan heidän kanssaan sen koristamisessa. Lahjoja tuli kuten\nennenkin, myös kotimaasta ystäviltä. Vielä aattoiltana niitä tuotiin\nrajan yli eivätkä tullimiehet puuttuneet niihin nähtyään, kenelle\npaketit oli osoitettu. He näet jo tunsivat isän, koska tämä käveli\nharva se päivä rajalle \"katsomaan omaa maata\", kuten oli kerran\nmaininnut selitykseksi tullivartijalle. Oli kai hänet oppinut tuntemaan\nsantarmikin, koska kääntyi hänen tullessaan jurosti selin tai läksi\nkävelemään poispäin. Tänäänkin kun päivä oli hetkeksi valjennut kahden\npimeän väliin, isä oli lähtenyt tavalliselle kävelylleen ja Hannu oli\nseurannut häntä. Vaiti ollen he olivat kuljeskelleet, kunnes olivat\naikomattansa tulleet sillalle ja huomanneet seisovansa rajalla. Silloin\nalkoi jo hämärtää ja tulia syttyi taloihin. Pakkashöytyviä leijaili\nhiljalleen maahan, peittäen ja tasoittaen kärsivällisesti ja\nuupumattomasti sen koleikkoja ja ruskeata tien uomaa. Hannu tunsi\nmasentavan alakuloisuuden painoa niinkuin aina pimenevänä talvi-iltana\nja erikoisesti vielä nyt, seisoessa tässä vieraalla kamaralla, oman\nmaan suljetulla ovella. Häntä lamaannutti niin, että hänen täytyi\nnojata sillan kaiteeseen. Sitten Hannu kuuli isän toivottavan\ntullimiehille hyvää joulua ja näki hänen kääntyvän lähteäkseen kotiin\npäin. Ei, hän ei lähtenytkään, vaan kääntyi hitaasti jälleen ja tuli\nuudelleen rajalle. Siinä hän seisoi tuijottaen maahan, kasvot\nristiriitaisten mielteiden vireessä, kunnes lopuksi kohdisti katseensa\nsantarmiin ja sanoi: \"Hyvää joulua teillekin!\" Santarmi, joka oli jo\nvanhanpuoleinen, säpsähti ja katsoi ympärilleen kuin etsien sitä, jolle\nisän sanat oli aiottu. Mutta isä sanoi toivotuksensa tyynesti\nuudelleen, ja nyt santarmi, joka kauan Suomessa palvelleena ymmärsi\nsuomea, teki asennon ja kunniaa sanoen venäjäksi: \"Sitä samaa teille,\narmollinen herra!\" Hannu kuunteli ja katsoi tätä henkeä pidättäen,\nsillä niin outoa ja käsittämätöntä hänestä oli isän menettely.\nTullivartijat olivat huomaamattaan kohentaneet ryhtinsä kunnioittavaan\nasentoon, seuraten -- niin Hannusta näytti -- säikähdyksestä kalpeina\nedessänsä tapahtuvaa yksinkertaista, mutta silti omituisesti\njännittävää näytelmää. Sitten isä käännähti reippaasti ja keventyneesti\nja lähti. Hannu nosti lakkiaan tullivartijoille, mutta santarmiin hän\nvaroi vilkaisemastakaan. Silmänurkallaan hän oli näkevinään, kuinka\ntämä katsoi häneen hymyillen happamasti, ehkä vähän surumielisesti. He\nkävelivät rinnakkain narisevaa siltaa puhumatta mitään, kunnes isä\nyhtäkkiä pysähtyi ja sanoi:\n\n-- Hannu, tunsin sillä hetkellä, jolloin olin toivottanut tullimiehille\nhyvää joulua ja kääntynyt lähteäkseni, että olisin huono ihminen, ellen\nulottaisi hyvää tahtoani myös tuohon santarmiin. Olemmehan sentään\nkaikki ihmisiä tässä yhteisessä kurjuudessa.\n\nHän lähti taas menemään kiireisin askelin.\n\nIsä oli illalla loistavalla tuulella, niin leikkisänä ja hilpeänä,\nettei monesti kotonakaan. Kun Helli kattoi pöydän neljälle, isä heti\noikaisi:\n\n-- No mutta -- missä on Erkin lautanen? Tottakai hänelläkin täytyy sija\nolla, vaikka hän ei olekaan ruumiillisesti saapuvilla. Tuohon noin,\nHelli, aseta hänelle lautanen viereesi. Varmaan hän tällä hetkellä\najattelee meitä ja tuntee, että täällä on paikka hänellekin, että vain\ntietty määrä ilmaa ja pituus vedenpintaa erottaa meidät hänestä. Mutta\neihän se oikeastaan ole mikään este. Ajatus ei ole ainetta, vaan\nhenkeä, ja kulkee omia salaperäisiä teitänsä. Kun muistamme Erkkiä\nkaikki oikein keskitetysti, niin ajatuksemme varmaan saavuttavat hänet\nsiellä jossakin Atlantilla.\n\nKun Erkin lautanen oli paikallaan ja kaikki olivat istuutuneet, isä\nalkoi tutkia taskujaan ja sanoi:\n\n-- Kas, kun saatoin unohtaa sen -- mutta nythäse parhaiten sopiikin.\nTässähän se on -- tämä on Erkin lahja Hellille. Hän pyysi minua\nostamaan puolestaan sellaisen, minkä itse valitsisin. En tiedä,\npitänetki siitä; ellet, niin sen saa vaihtaa.\n\nHelli katseli lahjaansa punastuen -- se oli lappalaissormus. Hannu\nkatseli lautaseensa, sillä hänen Hellille antamansa lahja oli siihen\nverraten aivan vaatimaton: poronluusta tehty paperiveitsi, johon oli\nleikattu porojen kuvia. Mistäpä hänellä rahaa kalliisiin lahjoihin...\nSitten häntä yhtäkkiä hävetti, sillä hän huomasi ajatelleensa\nkateellisesti ja epäjalosti. Hän tahtoi korjata asian, katseli sormusta\noikein omista hyppysistä, kehui sitä kauniiksi ja tarttuen Hellin\nvasempaan käteen kysyi:\n\n-- Missä sormessa tahdot pitää sitä?\n\nIsä laski leikkiä:\n\n-- Vielä tuota kysyt -- nimettömässä tietenkin.\n\nHannu painoi sormuksen siihen ja yhtyi leikkiin:\n\n-- Niinpä kihlaan sinut nyt -- Erkille.\n\nHän viivytti sekunnin verran tuota viimeistä sanaa -- juuri niin kauan,\nettä Hellin silmistä alkoi kuvastua hätääntyvä ilme. Tämä hälveni heti,\nkun hän sanoi sen, ja sijaan tuli ujo ilon kimmellys. Äiti katsoi\nlautaseensa ja isä rummutti pöytään. Tuon pienen toimituksen takaa oli\nhengähtänyt jotakin muuta kuin mitä siinä näytti olevan -- sellaista,\njonka isä ja äiti ehkä tiesivät, vaikka eivät tunnustaneet sitä edes\nitselleen. Hannu ymmärsi olevan välttämätöntä hälventää tätä\ntraagillista häivähdystä ja kooten kaikki voimansa alkoi puhua Erkistä\nja tämän lukemattomista koulukepposista. Isä, äiti ja Helli nauroivat\nkyllä, mutta Hannun mielestä hiukan väkinäisesti. Ja kun hän vihdoin\nvaikeni, kaikki istuivat omissa ajatuksissaan, kynttiläin ja\nhavuneulasten pihahdusten vain ollessa ainoata ääntä. Hannukin antoi\nmietteidensä mennä sinne, minne ne olivat pyrkineet väkisin koko päivän\nja illan -- viime jouluun vanhassa kodissa, ja tunsi, kuinka niiden\nmukana nousi kurkkuun kuvaamaton katkeruus ja ikävyys, voimattoman koko\npalava tuska, johon on niin äärettömän vaikea alistua. Helli oli äsken\nlukenut jouluevankeliumin ja Hannu oli erikoisesti tarkannut sen\nsanoja. \"Niin\" -- hän oli ajatellut katkerana -- \"kunnia olkoon\nJumalalle -- siihen voin yhtyä sydämestäni, sillä tunnen Jumalan\nylistämisen tuottavan sieluuni suurta, kirkasta avartumista. En\nymmärrä, mistä se johtuu: tuskin siitä, että tahtoisin siten ansaita\nJumalalta jotakin. Jumalan ylistämisen ja kiittämisen kaipuu on ihmisen\nsielun salaperäisiä ikuisuuspuolia, joiden kautta mystillinen\navautuminen ja ylevöityminen on mahdollista. 'Kunnia olkoon Jumalalle\nkorkeudessa, avaruuksien loppumattomuudessa, jotka menevät\nymmärryksemme yli!' -- sydämestäni, hartaasti kuiskaan sen nyt,\nkatsoessani tähtien maailmaan. 'Maassa rauha'! Niin, mutta vasta\nsitten, kun vääryydet on ensin korjattu ja väkivallantekijät rangaistu.\nSitä ennen ei saa tulla rauhaa, sillä silloinhan pedot saisivat jäädä\nhäiritsemättä juomaan sillä hetkellä iskemänsä saaliin sydänverta. Ei\nrauhaa, Jumala, vaan sotaa, nousua taisteluun valhetta, vääryyttä,\nsortoa ja ryöväystä vastaan! Anna vanhurskautesi tulimyrskyn ensin\npuhaltaa maailman yli, iske vuotamaan pahat myrkyttyneet veret, ja\nsitten vasta avaa rauhan lempeä loiste paistamaan kurjan ihmiskunnan\nvielä hurmeesta höyryävälle polulle. Miksi annoit meille oikeudentunnon\nja vastustamattoman siveellisen kapinamielen ellet siksi, että meillä\nolisi jalo päämäärä, jota kohti kuljemme? Miten siis voisimme rukoilla\nmaahan rauhaa, ellei vain sillä ehdolla, että se koittakoon vaste\nsitten, kun oikeudentuntomme on tyydytetty? Tiedä siis, Jumala, ettemme\nluovu vanhurskausvaatimuksistamme, että ne humisevat korvissasi siihen\nsaakka, kunnes koittaa oikeutesi kirkas päivä, ihmiskunnan haaveilema\ntuhatvuotinen valtakunta. 'Hyvä tahto!' -- totisesti sitä tarvitaan\nihmisten kesken, sillä nehän ovat toisilleen kuin susia\". Hannua\npuistatti inhonpuuska, sillä ihmisen pimeyspuoli, hänen halpamainen,\nalhainen perusluonteensa, näytti hänelle yhtäkkiä luihut, rikolliset\nkasvonsa...\n\n-- Kuule, Hannu! sanoi isä äkkiä, -- miksi olet noin synkän ja vihaisen\nnäköinen? Muista toki, että nyt on joulu, että nyt on unohdettava\nhuolet ja vastoinkäymiset. Voithan omasta puolestasi täysin\nasiallisesti laulaa, \"ettei rasita myös koulu\".\n\n-- Hannuhan on totinen ja synkkä! virkkoi Helli syyttävästi. -- Erkki\noli iloinen -- silloinkin, kun oli oikeastaan surullinen.\n\n-- Erkki oli iloinen, vahvisti Hannu hajamielisesti, kuin puhuen\nitsekseen. -- Kuinka lukemattomia kertoja hän virkisti minuakin. Mutta\nälkää nyt toki antako häiritä jouluiloanne -- tulin vain vakavaksi\nmuistaessani viime joulua. Mistä puhuimmekaan...?\n\nHe jatkoivat iltansa viettoa jakaen lahjojaan ja koettaen olemalla\niloisia rohkaista toisiaan. Mutta heidän ei onnistunut tukahduttaa\nsydämensä surua, vaan tämä oli alati saapuvilla ja ilmestyi tuon\ntuostakin heidän keskelleen kuin kummitus, josta uhoaa hyytävää\nkylmyyttä. Silloin isän nauru jäätyi irvistykseksi, Hannun ilo muuttui\nhuurteeksi, jonka läpi katsottuna kynttilänliekit samenivat himmeiksi,\nHellin poskille valui kyyneleitä ja äiti tuijotti epätoivoisesti\npimeään yöhön, kykenemättä enää itkemäänkään. Sillä eihän tämä ollut\nmikään oikea joulu eivätkä he enää oikeita ihmisiä. He olivat tyhjiä\nkuoria, joita tuuli ajelee minne sattuu, kun heillä ei ollut enää\nkiinnipitopaikkaa, olentoja, jotka menetettyään isänmaansa olivat\nkadottaneet varjonsa ja muuttuneet yliluonnollisiksi, pelkoa\nherättäviksi haamuiksi. Tämä jäätävä tunne oli niin masentava, etteivät\nhe, vaikka anoivat siihen voimia, joka hetki jaksaneet pitää sieluansa\nylentyneessä kohtaloonsa tyytymisen vireessä, vaan kapinoitsivat,\nsyyttivät Jumalaa, harhailivat epätoivoisina lohduttomassa pimeydessä.\nHe eivät voineet silloin uskoa maanpaon milloinkaan loppuvan.\n\n\n7\n\nHannu oli matkalla vanhaan kotiin, mutta toista tietä kuin ennen. Isä\nsen oli näin toimittanut:\n\n-- Minulla on entiseltä jäljeltä yhtiön asioita Rovaniemellä ja meidän\npitäjämme pohjoiskulmalla. Olen viivytellyt niitä omalla vastuullani ja\nluvannut selvittää ne loppuun. Etköhän siis ota suoraa kyytiä\nRovaniemelle ja siitä poikki maiden kotiin? Ei se viivytä matkaasi\nenempää kuin muutaman vuorokauden, korkeintaan viikon.\n\nSitten isä oli kuiskannut hänelle kätkeneensä hänen matkalaukkunsa\nvuorin alle tukun Vapaita sanoja:\n\n-- Ne ovat pehmeätä paperia eivätkä rapise. Vie kotiin -- anna siellä\nystäville samalla kuin sanot terveisiä. Siitäpähän näkevät, ettei\nminusta ole vielä tärpätti loppunut.\n\nIsä oli vanhana metsänhoitajana tottunut olemaan talven aikana\nriippumaton teistä. Ja niin Hannu oli joutunut ajamaan näiden\njuhlallisten suoaavojen, kankaiden ja korpien läpi, erämaiden jylhyyden\nyllättämänä, sydän täynnä pakkaspäiväin kirkkautta ja öiden\nhaaveellista kuutamoa. Hän oli jo sivuuttanut Rovaniemen, josta oli\nsaanut kyytimiehekseen Jänkälä-nimisen metsätalon nuoren isännän --\nlienee ollut siinä viidenkolmatta vaiheilla. Hannu oli ehtinyt\nkeskustella hänen kanssaan paljon ja oli huomannut hänen olevan kuin\nlapsi, jonka sieluun alkavat pilkoittaa ensimmäiset aavistukset siitä,\nettä maailma taitaa ollakin toisenlainen kuin miltä se kotiportailta\nkatsottuna näyttää. Hänen sinisistä silmistään kuvastui vilpitön\nihmettely Hannun kertoessa tulevansa isänsä luota, joka oli karkoitettu\nrajan taakse eikä saanut palata takaisin. Sellainen oli hänestä\nkäsittämätöntä:\n\n-- Ovat ne puhuneet niistä, vaan ei ole jäänyt edes kunnolla mieleen,\nkun on tuntunut mahdottomalta koko asia. Eivät suinkaan ne suomalaisten\nmiesten toimesta sellaiset käskyt?\n\n-- Kuvernööri ne perille saattaa, mutta ryssäin puuhia ne tiettävästi\npohjaltaan ovat.\n\n-- Se on se ryssä! Jos siitä kuulee mitä, niin aina se vain on\npahanteossa. Eihän tämä ole heidän maatansa, niin että mitä ne tänne\ntulevat. Pysyisivät omalla puolellaan.\n\n-- Siinäpä se on, etteivät ne pysy. Niillä on näet semmoinen vimma,\nettä kun heillä itsellä on paita housujen päällä, niin täytyy kaikilla\nmuillakin olla. Muuten ei maailma muka tule autuaaksi.\n\n-- Ohoh! No jopa nyt! Vai sellaista venäläinen! Sitä on vähän vaikea\nymmärtää sen, joka ei ole nähnyt heitä useampia kuin ne muutamat, jotka\novat täällä kauppiaina. Naurettu niille täällä puolessa on. Mutta\nkyllähän ne pojat, jotka ovat sotaväessä ollessaan joutuneet käymään\nniiden omassa maassa, siellä Rasnoiselon manuuvereilla, kehuvat, että\non sillä pahuksella miestä ja kivääriä kuin metsää. Lieneekö niilläkin\nkaikilla paita housujen päällä?\n\n-- Missä se sitten olisi?\n\n-- Lienee kai Luojan erikoismerkki, jotta voipi loppukäräjissä lapioida\nkaikki sellaiset enemmittä tutkinnoitta helvetin aukosta sisään. Tokko\nnoissa ollee yhtään vanhurskasta?\n\n-- Mikä, ettei. Tietenkin on. Sanovat, jotka venäläisiä tuntevat, että\nhe ovat enimmäkseen lahjakkaita, hyväsydämisiä ihmisiä. Vain heidän\nhallituksensa se tällaista sortoa harjoittaa.\n\n-- Sellainen hallitus olisi työnnettävä kiireesti jään alle ja vielä\nvarmuudeksi kopautettava korennolla päähän. Jos joskus tulisi siitä\ntuuma, niin pitäisi lähettää sana minullekin. Olisihan mukavaa\nsäväyttää joukkoon niin, että särkyisi piruilta kallo kuin muna. Mutta\njos se saa rauhassa jatkaa pahuuttaan, niin miten sitten? Onko lupa\nedes naukaista ennen kuolemaa?\n\n-- Vastarintaa pitää tehdä kaikella tavalla.\n\n-- Sitähän minäkin. Mutta siitä tulisi ajoissa antaa osviitta\nyhteiselle kansalle, että se arvaisi tahkota kirveensä ja puukkonsa --\ntarkoitan hankkia kättä pitempää, pertaanikivääreitä ja amerikkalaisia\nmakasiinipyssyjä. Niitä ovat tuoneet Amerikasta tänne ja niihin menee\nkuusitoista patruunaa. Ei tarvitse muuta kuin alta kerran vipuaa, niin\ntaas on uusi paukku sisässä. Kuuluvat olevan samoja pyssyjä, joilla\npuurit itkettivät engelsmannia, joka sai heti kuulan silmäänsä, kun\nnosti päänsä kiven takaa. Sanoivat puureja tarkoiksi ampujiksi -- ovat\nmuka häätyneet opettelemaan sellaisiksi, kun siellä kuuluu olevan\njalopeuroja enemmän kuin meillä hiiriä, eivätkä ne kuole, ellei osu\nsilmään. Pimeässäkin niitä sitten voi tappaa, kun näet niiden silmät\nkiiluvat. Mutta kyllä tämänkin puolen miehet ovat aika tarkkoja --\nhuurremetsoa ampuvat päähän ja oravaa silmään. Oravan silmä on sentään\naika pieni verrattuna jalopeuran silmään, kuin herne teevadin rinnalla.\nEi muuta kuin hyvät pyssyt joka taloon ja varoitukseksi siellä täällä\nkuula ryssäherrain kalloon, niin ne kutsuvat kiireesti isänne kotiin,\npyytelevätpä anteeksi.\n\nHe ajelivat erämaan nukuttavassa hiljaisuudessa milloin hitaasti pitkin\naskelteitä, joilla hevonen polki viisaasti entisiin, pohjasta\nkovettuneisiin askelreikiin, milloin parempia tukinajo-, heinä- ja\ntalojen välisiä teitä, joilla hevonen riensi nopeammin. He\nkeskustelivat joko laskien leikkiä tai pohtien vakavasti sitä, miten\nolisi Suomen pienen kansan mahdollista voittaa mahtava sortajansa.\nHannu ihmetteli sitä, että Jänkälä oli siinä suhteessa paljoa varmempi\nkuin hän, luja kuin kallio. \"Kun se aika kerran tulee, niin silloin\nvoitetaan, se on selvä\". -- \"Mutta olemmehan ennenkin joutuneet\ntappiolle, tiedätte kai sen?\" -- \"On saattanut käydä niin, vaan ei se\nmitään merkitse -- poispahan on aina ryssän täytynyt mennä\". -- \"Niistä\nvoi tulla julmia aikoja, jolloin kysytään, osaako mies kuolla\". --\n\"Tottakai, eihän se tavallista markkinatappelua silloin. Ja onpahan\nsitten asia, jonka puolesta kuollaan -- muutenhan tässä kellistytään\nnoin vain aiheettomasti\". Kun oli vihdoin saavuttu oman pitäjän\nalueelle sen pohjoiselta erämaankulmalta, täytyi pysähtyä erääseen\nmökkiin, koska pimeässä ei voinut lähteä taipaleelle. Loppumatka oli\nollut perin vaivalloista, sillä mökkiin ei näyttänyt olleen kellään\npohjoisesta päin asiaa. Mutta kun pohja kesti eikä lunta ollut paljoa,\nmatka silti edistyi sielläkin, missä tiestä ei ollut juuri muuta\nmerkkiä kuin aukko metsässä ja jokunen viittakarahka suolla.\n\nSauna pienen metsäjärven rannalla, siitä vähän ylempänä navettapahainen\nja tämän vieressä keitinkota; ääressä etehisetön, ristinurkkainen,\nmalkakattoinen pirtti. Oli jo pimeä, kun Hannu työntyi ärhentelevästä,\nkippurahäntäisestä piskistä huolimatta sisään ja seisahtui ovensuuhun.\nNähdessään paljaan maan olevan lattiana ja isoja kantoja jätetyn\nistuimiksi, veistin- ja patapölkyiksi -- seinustoilla oli kyllä\njättiläispetäjien kellekset lavitsoina --, Hannulle selveni, mikä\npaikka tämä oli: sen kesällisen köyhän ja ryysyisen, pettua syövän\ntukkilaisen Onnela-niminen mökki, josta Alfred-setä oli kertonut.\n\nAvotakassa leimusi pystyvalkea, jonka ympärille perhe oli kokoontunut.\nSiinäpähän oli tuo sama juron mutta kunnollisen näköinen mies -- mikäs\nhänen nimensä olikaan -- Kemppainen -- perin tavallinen nimi täällä --,\njoka oli syönyt pettua ja sinettyneitä särkiä sortteerilautalla. Tuo\noli tietenkin hänen akkansa -- virkeän näköinen eukkohan se on --\nkatselee hämillään mutta kirkkaasti tänne ovensuuhun. Ja nuo olivat\nheidän lapsiaan -- viisi kaikkiaan -- ei saa selvää kuka on tyttö ja\nkuka poika, kun ovat puetut jos minkälaisiin rääsyihin. Vaatteista\nnäyttää olevan puute isällä ja äidilläkin.\n\nMökin eukko oli Hannun näitä huomioidessa noussut ja nostanut jakkaran\npystyvalkean ääreen merkiksi vieraalle, että sopi istua. Tervehdittiin\nsiinä -- Kemppainen näkyi tuntevan Hannun, koska puhutteli\nmetsänhoitajaksi -- ja kotiuduttiin. Pirtti oli liiaksi lämmin, ilma\npaljosta väestä ja kessutupakoista huolimatta siedettävää, sillä\npystyvalkea veti vanhaa humisten pois ja ovenraosta ja hatarista\nikkunoista tuli sijaan uutta. Russakoita oli niin paljon, että katto\noli uunin päältä, lämpimimmästä paikasta, kuin vaskella silattu. Koko\najan kuului salaperäistä hiljaista sirinää ja kuhinaa, kun\nrussakkakansa pelehti ja supatteli. Hannu tuli ihmetellen\nhuomauttaneeksi:\n\n-- Onpa siinä, totisesti, Kemppaisella kotieläimiä!\n\n-- Joo, myönsi Kemppainen hiljaisesti, niinkuin hänellä näytti\npuhetyylinä olevan, -- onhan niitä taas lisäytynyt, vaikka toissa\ntalvena tapettiin pakkasella kaikki. Ei se muuten mikään paha elukka\nole -- ei pure eikä pidä huonoa siivoa. Sitä olemme monesti\nihmetelleet, millä se elää, kun tässä meidän mökissä ei juuri pidetä\nruokia näkyvillä. Mutta kai se joskus saa kupin reunasta jotakin\niskosta tai tarkastelee nukkuvien suupielet, olisiko niihin jäänyt\nnuolematonta kohtaa. Ja nythän vasta huomaankin, miksi nuo lusikat\npuhdistuvat ollessaan yönseudun seinänraossa: russakat tietenkin\nkaluavat ne valkoisiksi kuin veitsellä kaapien. Lapset niistä tykkäävät\n-- kun ei ole täällä korvessa erikoisempia huvituksia, niin leikkivät\nväliin russakoiden kanssa. Nyt niille kuitenkin tulee lähtö -- Johanna\nmeinaa pistää taas pirtin kylmille.\n\n-- Missä te itse sen ajan?\n\n-- Saunassa, vastasi Johannaksi mainittu eukko, Kemppaisen vaimo. -- Se\nonkin meidän ensimmäinen asumuksemme. Kemppainen näet rakensi ensin sen\nja asuimme siinä ensimmäisen talven. Siitä on nyt neljä vuotta. Tämä\nsyliini nukkunut tyttö, Elma, on syntynyt siellä. Meillä oli silloin\nkahdeksan lasta kotona. Sitten on kolme joutunut kuka palvelukseen kuka\nruodille, niin ettei ole enää tämän enempää kotona.\n\n-- Kahdeksanko teillä on siis lasta?\n\n-- Kymmenen oli, mutta vanhimmat kaksi jäivät kirkkomaahan\nrintakylälle.\n\n-- Miten ihmeessä saatoitte mahtua tuohon pieneen saunapöksään, joka on\nvielä sisään lämpiävä?\n\n-- Hyvällä sovulla. Ladoimme itsemme rinnakkain lauteille ja loput\nsijoitimme lavitsoille. Oli saunassa se hyvä puoli, etteivät russakat\nviihtyneet siellä savun vuoksi, ja se paha, että kaikki nokeutuivat\nmustiksi.\n\n-- Joo, sanoi Kemppainen, -- kun lapset aamulla pyrähtivät ulos\nvalkealle lumelle, niin oli kuin olisi siihen ilmestynyt rykelmä\npikkupiruja. Ei ollut muuta valkoista kuin silmämunat ja hampaat. Surku\nniitä oli katsella, mutta ne vain nauraa kikattivat ihan menehtyäkseen.\n\n-- Mille sitten?\n\n-- Ka meille, Johannalle ja minulle. Meissä ei näet ollut sen enempää\nvalkeutta kuin heissäkään. Johanna sen todisti minusta ja minä hänestä.\n\n-- Kuinka tulitte muuttaneeksi näin kauaksi ihmisten ilmoilta?\n\n-- Rauha piti saada, rauha, selitti Kemppainen. -- Näet kun on elänyt\nkuten mekin yhdeksän lapsen vuodet huonemiehenä milloin kenenkin pirtin\nnurkassa, niin siinä kiusautuu kerrassaan. Vielä se meneskelee, kun on\npirtti tilava ja lapsilaumasta vasta alkupää näkyvissä, mutta jos\njoutuu pienemmän tuvan ovensuuhun ja Jumala on lisännyt kansaansa ilman\npitempiä välivuosia, niin kyllä siinä on niin alituiseen moittivan\nsilmän ja hätistävän sanan alla, että on kuin saisi herkeämättä\nraipalla selkään. Siinä tosiaankin -- mitenkä sinä kerroitkaan,\nJohanna, apteekkarin rouvan tuskittelevan?\n\n-- Siinä hermostuu.\n\n-- Joo, hermostuu, se on herrain puhetta. Väliin kun ärjäisen lapsille,\nettä minä hermostun, niin ne valahtavat valkeiksi kuin liina. Luulevat\nminun tietenkin kiroavan oikein mojovasti.\n\n-- Eihän tämä Kemppainen kiroa ollenkaan, oikaisi Johanna; -- se vain\npuhua losuaa noin, kun sattuu tulemaan joku, joka välittää kuunnella.\nSehän on uskovainen, ristitty ihminen, tämä Kemppainen.\n\n-- Olehan vaiti, akka siinä, opetti Kemppainen rauhallisesti. -- Niin\nkerran sitten sanoi Järvelän isäntä, jonka pirtin väestöä lisäsimme\nsilloin yhdellätoistakymmenellä hengellä, että mene, Kemppainen, laita\nmökki sinne meidän takamaahamme ja muuta pois. Tässä ihan tulee\nsekapäiseksi, kun akat tappelevat läpi vuorokauden ja lapsia kuhisee\nkuin russakoita nurkat täynnä. Ei enää huonosilmäinen erota vieraita\nomista eikä kaikiste sitä, kumpi akka se on minun. Joo, sanoin minä,\nkontrahti kun tehtäneen, niin lähden, ja tekihän se sitten koulumestari\npaperin. Silloin rötistin nurkilleen navetan ja saunan, johon muutimme\nettä mätkähti.\n\n-- Eikö Johannasta sentään tuntunut peloittavalta tulla tänne\nsydänmaahan?\n\n-- Ei ollenkaan, selitti Johanna. -- Päästyämme tänne herahti mieleni\nniin hyväksi, että täytyi ihan halata tuota rumaa miehenruojaa. Silloin\npäätimme, että torpan nimi on oleva Onnela.\n\n-- Onko elämä sitten ollut nimen mukaista?\n\n-- Kyllä se on niillä main keikkunut, arvosteli Kemppainen silmät\nsirrillään kuin olisi katsonut puntaria. -- Kaiken sellaisen kuin\naviosovun, rakkauden ja lasten tottelevaisuuden puolesta tämä pöksä on\nollut Onnela, mikä on kiittämällä mainittava. Vain sikäli on onni\npyrkinyt jäämään vajaan puolelle, ettei ole ollut ruumiin ylläpitoa\nriittävästi. Kuuluu joku viisas laskeneen sellaisenkin leikin, että\nmitäs köyhällä muuta onkaan kuin rahaa ja hyviä vaatteita, mutta siihen\non sanottava heti, ettei se totuus pidä paikkaansa tämän talon\nkohdalla. Rahaa täällä ei ole nähty ollenkaan, sillä se vähä, mitä sitä\nirti saan, jää taloihin tai kauppiaille entisten ottojen maksuksi.\nEikähän sillä mitään tehtäisikään täällä korvessa, jossa ei ole\nostettavaa minkään näköistä. Leikkisin heillä kuitenkin -- seteleillä\n--, silittelisin ja hyväilisin kuin kissanpoikia, kun vain sattuisivat\ntänne lentämään, mutta eivätpä tee sitä -- palaavat vissiin\ntyrmistyneinä veräjältä takaisin, kun täällä on niin köyhän näköistä.\nJa vaatteilla on samallainen kammo tätä Onnelaa kohtaan: eivät tule\ntänne, vaikka miten rukoilisi, ja jos tulevat, niin ovat aivan\nsopimattomia. Tässä äskeisenä hallavuotena lähettivät Johannalle\netelästä tulleena hätäapuna semmoisen erinomaisen turkin, etten ollut\nmokomaa nähnyt siihen saakka enkä tulle näkemään. Vaikka sitä miten\nkatselimme ihan taivasta vasten ja tarkastelimme, niin siinä ei\ntotisesti ollut hihoja eikä edes hihanreikiä. Se oli kuin kyljestä\nhalkaistu makkarannahka. Ja niin se oli hieno ja hyvältä tuoksuva, että\nhirvitti. Johanna ensin piti sitä harteillaan pihalla käydessään --\ntaisipa olla minunkin niskassani joskus --, mutta huomattuaan lasten\nnauravan hän suuttui ja sanoi, ettei halua olla kenenkään kuvatuksena.\nHän leikkasi siitä alaosan pois ja teki siten saamistaan aineista\nhihat, ja silloinhan siitä tuli säällinen juppaturkki. Hieno haju ei\nsiitä vain irtautunut, niin että Johannan täytyi aivastella pukiessaan\nsitä päällensä, täällä korvessa kun ei ole totuttu sellaisiin\nherrastuoksuihin.\n\n-- Miten tänne oikein leipä pääsee kulkeutumaan? puuttui nyt puheeseen\nJänkälä, joka oli lämpimän paisteen raukaisemana hornahtanut hetkiseksi\nkantonsa nenässä ja heräsi nyt kopistelemaan piippuaan pätsin kiveen.\n-- Näin vieraastakin tuntuu siltä, hän valaisi vielä, -- että leipä\nväsyy ja nälkiintyy matkalla ja syöpi itsensä olemattomiin.\n\n-- Samaa hotua se tulee tänne, jota teidän on huomenna mentävä, puhui\nKemppainen, ojentaen Jänkälälle kessupussiaan, joka oli tehty lehmän\nrakosta hieromalla se pehmeäksi. -- Ei se niin kapea eikä\numpeenkasvanut ole, etteivät siitä mahtuisi ne jauhokuormat, jotka\nkantautuvat tänne milloin minun tai Johannan selässä, milloin kelkassa.\nHevosta kun ei ole vielä kannattanut tähän rustholliin hankkia.\n\n-- Mistä Kemppainen ottaa jauhojen hinnan?\n\n-- Maailmalta, maailmalta! Syksyt ja syystalvet ammun lintuja ja mitä\nvain pyssynkuulaa isompaa syötävää eteen sattuu ja vien parhaat\nkauppiaalle. Kettuja pyydän myrkyllä -- minulla on aina metsissä\nhiihtäessäni kissanraato pitkässä narussa perässäni raahaamassa, jotta\nkettu lähtisi seuraamaan hajua ja ottaisi palansa siitä, mihin se on\npantu. Kun sitten kuulen kirveen napsahtavan petäjän kylkeen -- minulla\non niin tarkka kuulo, että erotan tukkimiehen kangen kumahduksen\npenikulmain päähän --, niin sinne heti täyttä päätä kirvesmieheksi. Kun\nse on loppunut, niin sitten herroille halonhakkuuseen tai muuhun\nsouviin, kunnes tulee kevät ja uittoaika. Silloin lääpästyksissä\nuittoroikkaan, minkä työn nuori herra hyvin tuntee, tai lauttamieheksi\nlaskettamaan palkkeja alas virtoja ja koskia Iin haminaan. Välissä on\ntäytynyt käydä pistämässä akka aisoihin, kyntää ja karhita nämä kivien\nvälit ja viskellä niihin ohran siemeniä. Perunat akka ja lapset osaavat\nitsekin kylvää.\n\n-- Mitä tuo ukko taas loruaa! ihmetteli Johanna. -- Saunaanhan sinä\ntänne juokset joka lauantai, vaikka olisit Oulussa. On näet niin ahne\nlöylylle, että nieleksii sitä...\n\nSitten Johanna muutti puheenaihetta ja tuumi hämillään:\n\n-- Vierailla toki lienee omat eväät... Ei ole meillä mitään\nvieraanvaraa, ei edes leipää sellaista, että sitä kehtaisi tarjota. Ja\nmaitotilkka on säästettävä lapsille. Ei ole Kemppainen nyt onnistunut\nsaamaan lintua eikä jäniksiä.\n\n-- On meillä eväitä, sanoi Hannu -- tuokaa Jänkälä, koppa tänne. Kun\npääsen jo huomenna kotiin, voimmekin syödä säästelemättä. Onhan\nemännällä kahvipannu?\n\n-- Taitaa se olla, vaikka en enää muista, minkä näköinen astia se on,\nkun sillä ei ole keitetty viikkokausiin edes vettä.\n\nEmännän ääni värisi pidätetystä hyvästä mielestä, Kemppainen veteli\nsavuja kiihkeästi ja oli jännittyneen näköinen, ja lapset, jotka olivat\naluksi kihertäneet ujoina nurkassaan, hiljaisina ja elävinä kuin\nrussakat mutta sitten vähitellen riutuneet unisiksi, valpastuivat äkkiä\nkuullessaan puhuttavan eväistä ja kahvista. Hannu latoi pöydälle\nleipänsä, voinsa, poronlapansa ja kaikki hyvät tavaransa, joita äiti\noli hänelle pitkän talvimatkan tähden säälitellen runsaasti varannut,\nja sanoi sitten:\n\n-- Niinpä nyt kaikki syömään -- isäntä, emäntä, Jänkälä, lapset!\nPistäkää piisiin tervaksia, jotta loimottavat oikein kirkkaasti. Tulkaa\nnyt -- mitä turhia kursailette!\n\nMutta kukaan ei tullut pöydän ääreen, ei edes Jänkälä, joka jo\nsyöskennellen tuumaili penkiltään:\n\n-- Tuli tässä jo aloitettua, niin ettei uskalla liikkua, jos vielä pala\nsäikähtäisi ja erehtyisi menemään väärästä tienhaarasta. Metsänhoitaja\nsyö vain rauhassa.\n\n-- Joo, sanoi nyt emäntä, -- kyllä me sitten syömme, jos sattuu\njäämään. Minä tässä sillä aikaa keittelen kahvia, jos se on herran\ntarkoitus.\n\n-- Sattuu köyhänkin suuhun herrain herkku ja kuningasten ruoka, järkeili\nKemppainen. -- Ja vielä sanotaan ettei enää nykyisen maailman aikana\ntapahdu ihmeitä. Eikö siinä ole ihmettä kerrakseen, kun tunti ja rapia\nsitten ei ollut talossa muuta kuin pari kuivaa pettuleivän kannikkaa,\nja nyt tuossa pöydällä rehottaa jos mitä herkkua?\n\nSaatiin siinä sitten syödyksi ja kahvi juoduksi. Lapset olivat\nnälkäisiä kuin sudenpennut, mutta hillitsivät itsensä ujouden ja\näitinsä hätistelyjen vuoksi. Kemppainen kiitteli:\n\n-- Vaikka en syönyt muuta kuin kinttujänteen tuosta poronkoivesta, niin\nheti niin lihalta röyhtäyttää.\n\nRuvettiin katselemaan nukkumapaikkoja. Kemppainen selitti:\n\n-- Metsänhoitajan on parasta asettua pöydälle, sillä siihen eivät\nlutikat pääse alhaalta päin, kun otatte reestä porontaljan allenne.\nVaikka ne nousevat kyllä pöydänjalkoja myöten ensin taljan ulkopintaan\nja siitä reunan yli karvapuolelle, niin eivätpä, paholaiset, pääsekään\neteenpäin siinä karvametsässä, vaan huppuroivat kuin housuttomat akat\nnietoksessa. Katosta ne kyllä tipauttavat itsensä metsänhoitajan\npäälle, mutta kun otatte turkkinne peitoksi kääntämällä karvapuolen\nnäkyviin, niin siinä on niillä sama karvametsä edessä. Puhutaanpas\nniistä muuten niin hiljaa kuin mahdollista, sillä ne valpastuvat aina\nillan tullen ja kuuntelevat korvat hörössä, keksien viekkaita\nvastajuonia kuin kulovalkean sammutuksessa.\n\n-- Missä te itse sitten nukutte?\n\n-- Ka, tässä vain pitkin lavitsoita, mistä itsekukin kylkensä sijan\nlöytää. Tuoltahan tuo kuuluu jo uunilta muutaman kuorsuu: sinne mahtuu\nlapsia kolmen neljin.\n\n-- Entäs Jänkälä?\n\n-- Huonoahan tässä näyttää yönvietto olevan, vastasi tämä siirtäen\nrahia takan kyljelle, -- minä kun olen lapsuudesta saakka tottunut\nnukkumaan höyhenpatjalla, kahden lakanan välissä, taivaansinisen\nsilkkitakin ja tähtihimmelin alla, niinkuin Venähen keisarinna. Vaan\nkun ei sellaisia varusteita nyt ole, niin koetanpahan muutteen vuoksi\ntälläytyä tähän takan kupeelle ja katsoa, saisinko kiinni siitä unesta,\njoka viime yönä katkesi kesken, juuri parhaimmassa paikassa. Asetuin\nnäet typeryydessäni rahille selälleni ja vedin polvet pystyyn -- ne\ntäytyi vetää, kun rahi oli niin lyhyt. Nipistin tietenkin polvet yhteen\nja vaivuin kohta uneen -- minua ei ole tarvinnut lullata milloinkaan\neikä sievillä laulunhyrinöillä houkutella tutumaan --, mutta niin pian\nkuin uneni syveni niin lujaksi kuin väsyneelle kyytimiehelle kuuluu,\npolvet repsahtivat levälleen nykäisten minut joka kerta hereille. Jos\ntaas laskin jalkani roikkumaan rahin päästä lattialle, aloin heti nähdä\nunta, että nälkiintyneet porokoirat pyrkivät napsimaan niistä varpaita\nsuupaloik...\n\nJänkälän yksitoikkoinen jorotus lakkasi kuin leikattuna, sillä hän\nvaipui äkkiä syvään uneen. Kemppainen haukotteli niin että leukapielet\nnatisivat, supatti itsekseen Isämeitää, ja nukkui niin täpärästi, että\njuuri ja juuri sai amenen sanotuksi. Hannu katsoi ikkunaan, jonka\nvalkean, kimmeltävän huurteen läpi kuudan loisti himmeästi. Hänestä\ntuntui yhtäkkiä turvalliselta ja kodikkaalta tässä pienessä mökissä,\njota tähdet katselivat ystävällisesti.\n\n\n8\n\nTullessaan kotiinsa, joka oli pidetty lämpimänä ja täsmälleen vanhassa\ntutussa asussa, Hannu kulki sen huoneissa melkein peläten. Hän katseli\näidin kasvit, tätien taulut, isän kirjoituspöydän, ruokasalin, keittiön\ntakana olevan oman talvihuoneensa, ja hänen teki mieli huutaen kysyä,\nmissä olette kaikki? Oletteko ehkä kuolleet, poistuneet iäksi, kun on\nkuin olisi henkenne täällä läsnä? Mielikuva siitä, että oli jäänyt\naivan yksin tänne kuutamossa kimmeltävien hankien keskelle, kuolleeksi\njäykistyneen joen rannalle, kammotti Hannua niin, ettei hän jäänyt\nillaksi kotiin, vaan meni Aukustin luo Korpelaan. Hänellä oli vietävinä\nisän ja äidin terveiset ja myöhästynyt joululahjakoppa. Pirtissä oli\nsanottu, että kyllä Aukusti kotona on -- on ollut jo kolmisen viikkoa,\nse kun löi tukkimetsässä pahasti kirveellä jalkaansa -- eikö tuo liene\nmestannut jalkapöytäänsä melkein poikki. Tohtorissa sitä on käytetty --\nVeikolla se sinne on viety -- ja tohtori sitä on hoitanut, vaan haava\nkun oli päässyt märkimään, niin paranee hitaasti.\n\nHannun tullessa iltapäivän jo käytyä pimeäksi Aukustin pirttiin siellä\noli vastassa entinen tuttu näky: Tuusan-Elli vuoteellaan pystyvalkean\nloisteessa, lapset siinä ääressä kihertämässä, arka vaimo taampana\njotain askaroimassa. Erona oli vain se, että Hermanni ja Emma olivat\npoissa -- Hermanni oli kaupungissa sahatyömiehenä -- Hannu oli tavannut\nhäntä. Aukusti istui tulen ääressä, jalka jakkaran päällä. Sakea parta\noli kasvanut ylähuulelle ja leukaan, jotka hän tavallisesti ajeli\npuhtaiksi, niin että hän oli entistä karumman ja jylhemmän,\nmetsistyneen näköinen. Hannun työntyessä ovesta hän parhaillaan lukea\njamasi paksusta kirjasta, antamatta Hannun tulon keskeyttää:\n\n\"Jos nyt tämä Kristuksen kointähti sammuis eli mustan pilven takana\npijettäis, mikäs olis silloin köyhille matkustavaisille turvana, koska\nhe vaeltavat yöllä ja pimeyven aikana monta vaarallista retkeä, kussa\nmailman kova tuuli, tuisku ja rajuilma ottaa pois tien, joka ilmankin\non soukka ja raskas kulkea; mikäs olis näille köyhille matkustavaisille\nturvana, jos tämä tähti, joka on ilmestynyt taivaan reunalle, sammuis\ntai katoais, koska julmat pevot ja jalopeurat kiljuvat molemmin puolin,\nja maahisen tyttäret petollisella kauneuvellaan houkuttelevat ja\nkutsuvat väsyneitä matkamiehiä tykönsä ja lupaavat kaikenlaisia\nherkkuja ja hyvät makaukset ja makean unen? Älkää kuunnelko, te\nväsyneet matkamiehet, mitä maahisten tyttäret viskuttelevat teidän\nkorviinne! Ne antavat teille unijuomaa, jos menette heijän kanssansa,\nja sitte he ryöstävät teijän eväänne ja tavaranne. Parempi on maata\nkovan kallion päällä ja oottaa siihen asti, että aamurusko rupeaa\nkoittamaan teijän syömmissänne, kuin mennä maahisen tykö...\"\n\nKun Aukusti oli lopettanut lukunsa, huokasi Tuusan-Elli kaipaavasti,\nhaikeasti:\n\n-- Hja-jaa, hja-jaa! Niin on, niin on! Vaan nämäkö hyväkkäät tähteä\nseuraisivat -- johan nyt! Ei muuta kuin täyttä ravia leveää tietä, että\ntierat sinkoilevat. Ja viimeisenä päivänä vain vannotaan, että tähteä,\nmitä tähteä? Eihän meille, korkia herra tuomari, ole sellaisesta kukaan\npuhunut. Tottakai me sitä olisimme seuranneet, jos meille olisi\nsanottu, että tuossa nyt on. Kyllä siellä meidän pitäjän umpitiellä ja\naavoilla olisivat olleet monta kertaa hyvään tarpeeseen kaikki tähdet,\nmitä ikinä pilven reunan takaa olisi tirkistänyt. Niin ne silloin\nvannovat, mutta se puhe on myöhäistä. Maahinen ne vie, jotta tömähtää.\n\n-- Mitä sitä nyt Hannulle kuuluu? kysyi Aukusti ojentaen postillansa\nlapsille, jotka saattoivat sen pöydälle. -- Luimme tässä, kun on\nloppiainen käsissä, mitä rovasti Laestatius sanoo Petlehemin tähdestä.\nHyvinkö siellä isä ja äiti?\n\nHannu selitteli terveisensä ja asiansa, istuen Aukustin vieressä\nrahilla ja tuijotellen kuten kaikki muutkin räiskyvään ja ahneesti\npalavaan tervasvalkeaan, jonka liekki käpristyi kuin elävä olento\nnotkeasti menemään vetoreijän mustasta aukosta. Hän toi terveiset myös\nHermannilta:\n\n-- Siitä, kun tapasin häntä kadulla, on jo monta viikkoa, eikä se\nterveisiä lähettänyt, kun ei tiennyt matkastani. Mutta sanonpahan\nkuitenkin, kun Hermanni oli siistin ja kunnollisen näköinen. Kertoi\nolevansa vakinaisessa työssä ja tulevansa hyvin toimeen.\n\n-- Joo, sanoi Aukusti, -- siltä on tullut kirja, jossa oli pari kymppiä\nrahaa ja sellainen tieto, että hän on tullut herätykseen. Mutta mitä se\nsillä herätyksellään oikein tarkoittanee, sitä en ymmärrä, kun se\nkäskee samassa kirjassa paiskata Laestatiuksen pesään. Antajapa,\nlapset, se kirja tänne -- se on postillan välissä --, jotta Hannu saa\nkatsoa.\n\nHannu luki kirjeen, joka oli kirjoitettu jyrkästi, oikeasti ja paksusti\nkuin seipäällä. Hermanni oli tullut isäänsä, ollen peräti\nkoristelematon. Ei siinä sanottu \"rakas isä\" tai \"arvoisat vanhempani\"\ntai muuta sen tyylistä, niinkuin Hannu oli nähnyt maalaispoikain\ntai -tyttöjen kirjeiden alkavan, vaan ilman minkäänlaista\npuhuttelusanaa mentiin suoraan asiaan. \"Täällä minä nyt olen sahalla ja\nsaan 2:50 päivässä ja tänne jäänkin. Vaikka palkka on pieni, herrat kun\neivät maksa työväelleen säällistä palkkaa, niin saa sillä kuitenkin\nyksinäinen mies paremman asunnon ja leivän kuin siellä korvessa. Minä\nkuulun ammattiyhtistykseen ja työväen yhtistykseen ja käyn jokaisessa\nkokouksessa. Minä olen saanut silmäni auki ja herännyt uuteen uskoon.\nSillä vain työväki tulee autuaaksi eikä millään Lestatiuksen\nhöpinöillä, jotka paiskatkaa kiireesti pesään. Täällä on miehiä, jotka\nvalveutuneesti sanovat, että kansan pitää nousta sorron yöstä. Rahaa\nseuraa kaksikymmentä markkaa\"...\n\n-- Joo, selitti Hannu, -- kyllä tämä on selvää. Hermannista on tullut\nsosialisti.\n\nSeurasi hetken hiljaisuus. Tuusan-Elli ja Aukusti olivat säikähtyneen\nmutta samalla uteliaan näköisiä. Viimeksimainittu tiedusteli\nvarovaisesti:\n\n-- Mikä se sosialisti nyt sitten oikein on? Etelän jätkät siitä ovat\npuhuneet jo monena vuonna ja varsinkin tänä syksynä, mutta enpä minä\nole heidän puheilleen paljon korviani kallistanut.\n\n-- Ei se etelässä mikään uusi asia ole, vaikka tunkee vasta nyt tänne,\nselitti Hannu. -- Varsinaisessa kotimaassaan se on jo puoli vuosisataa\nvanha, tarkoittaa sitä, että työväen pitää liittyä yhteen ja vaatia\nherroilta lyhyempää työpäivää ja parempi palkkaa.\n\n-- Miten sitä nyt lyhyemmästä päivästä parempaa palkkaa? ihmetteli\nAukusti. -- Kuka hullu sellaiseen suostuisi.\n\n-- Täytyy suostua, sillä muuten työväki tekee lakon.\n\n-- Tekee minkä?\n\n-- Lakon. Lakkaa tekemästä työtä. Silloin tehtaat seisovat,\ntukkiruuhkat jäävät purkamatta, laivat lastaamatta. Kun herrat ovat\nkokonaan riippuvaisia siitä, että kaikki työ sujuu, heidän täytyy\nkorottaa työväen palkkoja ja jäädä itse vähemmälle voitolle.\n\n-- Vähempihän on sitten mitä mässätä -- mokomilla rapamahoilla! sanoi\njo Tuusan-Elli vahingoniloisesti.\n\n-- Jos työväki siis olisi yksimielinen ja tekisi lakon, niin se voisi\najaa perille vaikka mitkä vaatimuksensa? kysyi Aukusti.\n\n-- Tuskin vain, arveli Hannu, -- sillä kun kaikki seisahtuisi, loppuisi\nruoka, ja syödähän työväenkin pitää. Jos sen mieli voittaa asiansa, sen\npitäisi ottaa haltuunsa ne laitokset, jotka tuottavat välttämättömiä\nelämisen aineita, ja siihen eivät herrat suostu.\n\n-- Mutta jos otetaan väkivallalla?\n\n-- Niin seuraa sota. Sitä ne sosialistit ennustavat ja toivovatkin.\nSitten kun työväki on ottanut yhteiskunnan huostaansa, loppuu muka\nkaikki sorto ja vääryys ja kuuluu alkavan se tuhatvuotisen valtakunnan\nihanuus, josta Raamatussakin kerrotaan.\n\n-- Kuka silloin tekee työt?\n\n-- Vähän jokainen eikä kukaan juuri mitään. Tavarat jaetaan tasan ja\nkaikki saavat lehmän, joka ei ehdy milloinkaan.\n\n-- Häh!\n\nAukusti oli epäileväisen näköinen ja tuijotti tuleen sanomatta pitkään\naikaan sanaakaan. Hän ilmeisesti mietti ja sulatteli äkkiä eteensä\navautuneita outoja näköaloja, jotka vaikuttivat hänen sieluunsa\nmullistavasti. Vihdoin hän virkkoi puoleksi itsekseen, kuin ajatustensa\nlopputulokseksi:\n\n-- Kyllä on siinä maahinen osannut asettaa työväelle oikein\nemäkiusauksen, jota se tuskin kykenee lankeamatta sivuuttamaan. Vaan\nkai siinä on oikeatakin: Mitä Hannu arvelee?\n\n-- Varmaan siinä on, myönsi Hannu. -- Työväen tulee herätä vaatimaan\nasemansa parantamista ja säätyetuoikeuksien poistamista. Ja jotta se\nvoisi menestyksellä esittää vaatimuksensa, sen täytyy sivistyä ja oppia\nkäyttämään tiedon aseita. Hermanni on muun työläisnuorison mukana\noivaltanut tämän ja siitä hänen heräämisensä.\n\n-- Vaan sellainen herääminen ei kestä, valitti Aukusti. -- Ihminen ei\nsynny sen kautta uudelleen, vaan mennä jollottaa synnin virrassa\nedelleenkin kuin vettynyt tukki. Sopivalla hetkellä paholainen iskee\nsille keksin niskaan ja varastaa omalle puolelleen puomia.\n\n-- Hjoo, ei kestä, ei, huokaili Tuusan-Elli, josta oli äsken\nleimahtanut katkeruus jo häipynyt, vaihtuen entiseksi totutuksi\nhurskaudeksi. -- Mikä perinee maailman, kun ei enää jumalansana vaikuta\neikä viisaiden ääntä kuulla. Tulisikohan tuosta onnen aika, jos köyhä\nkansa saisi vallan?\n\n-- Vielä siitä mikä onnen aika! ärjäisi nyt Aukusti odottamattoman\njyrkästi. -- Kurjuus siitä tulisi, sillä miten nyt tyhmä kansa\nymmärtäisi valtaa pitää. Sen anastaisivat kohta heidän omat\nkymmenniekkansa ja ukkoherransa, joista tulisi monin verroin pahempia\nkuin entiset isännät. Eivätkä ainakaan täällä puolessa herrat ole\nmoitteenalaisia. Köyhiä ovat enimmästä päästä ja höveliä kansalle,\njonka asiaa koettavat parhaansa mukaan eteenpäin vuovata.\n\n-- Onko Emmalta kuulunut mitään? kysyi nyt Hannu muuttaakseen puheen\naihetta.\n\n-- On, vastasi Aukusti. -- Se on kirjoittanut useamman kerran ja aina\nlähettänyt rahaa, niin että siitä on ollut suuri apu toimeentulolle.\nTuli sieltä kääry kaikenlaista vaatettakin, josta äiti on kuronut\nlapsille verhoja. Oudostuen me niitä aluksi katselimme, sillä nehän\nolivat enimmäkseen punaisia tai muuten koreita kuin synti, mutta kai\nEmma arvasi edeltäpäin ajatuksemme, koska kirjoitti, ettei saa\nvaatteiden väriä säikähtää. Sellaisia pitävät siellä puolessa muka\nkaikki eikä sille mitään voi. Niin kai se on, mutta kyllä ne minun\nmielestäni ovat enemmän maahisten tyttärien kuin tavallisten ihmisten\npukineita, juuri niitä hepeneitä, joilla propheeta sanoo kenokaulojen\nIsraelin tyttärien miehiä houkuttelevan. En soisi Emman pitävän\nsellaisia, sillä ei Jumala anna itseään pilkata, vaan tekee vieläkin\nniinkuin muinoin mokomain heiskaleiden pään rupiseksi. Ja sitä hajua,\nmikä niistä lemuaa! Eivät ne tule samalle kuin ristityn kansan\nvaatteet, vaan niin hienolle kuin parahin hajuheinä. Se ei merkitse\nhyvää, se sellainen tuoksu, kun sitä tulee liiemmälti. Se on ristityn\nsieraimissa synnin haaskan katkua, jota maailman tuulet tuovat\nmukanaan.\n\n-- Olen monta kertaa niin levoton Emman vuoksi, kuului nyt valkean\npiirin ulkopuolelta hämystä Aukustin vaimon arka, hiljainen ääni. Hannu\nsäpsähti ja kääntyi katsomaan häneen, sillä hän ei muistanut, oliko\nAukustin vaimo milloinkaan puuttunut ympäristön keskusteluihin, ellei\nhäneltä suoraan jotakin kysytty. Pöydän takaa pimeästä nurkasta\nhäämöttivät valkeat laihat kasvot ja kiilsi kostea, surullinen katse.\n\n-- Älähän sure, sanoi Aukusti melkein kuin hätäytyneenä. -- Tiedäthän\nJumalan luvanneen minulle pitää huolta Emmasta, jolle ei siis voi\nmitään pahaa tapahtua.\n\n-- Niin kyllä, mutta huolissani olen silti. Eikä Jumala lupaa\nmilloinkaan mitään -- tekee vain ja ihmisten täytyy tyytyä. Ei hänen\nkanssaan voi tehdä kontrahtia. Tuollainen yksinäinen tyttöraukka on\nlujilla pienemmissäkin paikoissa, saati sitten sellaisessa pesässä kuin\nHelsingissä.\n\n-- Eihän siellä nyt sentään mahdettane elävältä syödä, koetti Hannu\nlyödä leikiksi, sillä häntä painosti tämä keskustelu. -- Jos pääsen\nkeväällä lähtemään Helsinkiin, niin käyn silloin tapaamassa Emmaa ja\ntuon teille tuoreet terveiset.\n\n-- Mutta sehän olisi hyvä! ihastui Aukusti. -- Hannu vissiin kirjoittaa\nhuomenna meidän puolestamme Emmalle kirjan niinkuin ennenkin?\n\n-- Mikä, ettei! Aukusti tulee vain siinä puolen päivän maissa.\n\nSe kirje oli samalla rakastava ja jyrkkä, singoten maailman\nsynnillisyyttä ja varsinkin huoruutta vastaan niin voimasanaisen\ntuomion, että Hannua arvelutti ja pöyristytti. Hän epäröi ja kysyi:\n\n-- Onko nyt syytä Emmalle näin kirjoittaa? Vielä luulee teidän häntä\ntarkoittavan.\n\n-- Varoitukseksi, että ymmärtää, mikä on odotettavana Jumalan kansan\npuolelta, jos ei jaksa vastustaa maailman hekumaa. Pistä se kirjaan\nniinkuin olen sanonut.\n\nHannu totteli, mutta näki mielessään Emman säikähtyneen ilmeen. Tässä\noli jotakin, joka ei miellyttänyt häntä.\n\n\n9\n\nHannu hyppäsi suksilleen ja lähti hiihtämään tuttua latua metsän läpi\nkylään. Oli jo pimeän aika, mutta kuu ja tähdet valaisivat maailman\nsinertävän, hämyisen kirkkaaksi. Petäjät seisoivat juhlallisina,\nluminen kruunu kiireellänsä, ja näyttivät hengähtämättä kuuntelevan\navaruuksista soivaa ikuisuuden harmoniaa. Miljoonat kiteet kimmelsivät,\nrautainen pakkanen puristi armottomasti, revontulet leimahtivat\nhulmuamaan korkeana kaarena. Oli totinen, vakaa, järkähtämätön\nsydäntalvi.\n\nHannu hiihti Arvolan ja Kankaan pihan läpi ja kirkon ohi pysähtymättä,\nsillä hänen päämääränsä oli vielä muutaman viitanvälin takaa kutsuva\nLähteenmäki, jossa tavallisesti ja varmasti nytkin vietettiin Aukustin\nPäivää, vanhan isännän nimi kun oli Aukusti. Siellä oli aina erikoisen\nhauskaa ja sinne kokoontui paljon väkeä. Hannu tiesi olevansa\ntervetullut. Hän laskea hurahdutti maantieltä pihaan viettävän tien,\nnosti suksensa tikapuita vastaan ja meni kuuraisena sisään. Siellä oli\nkaikki niin kuin hän oli arvannut. Vanha tuuheapartainen Aukusti-isäntä\nseisoi hajasäärin keskellä lattiaa ja selitti lujasti asiaa.\nTohtori-setä lisäsi parhaillaan tuutinkiinsa \"vettä\", toinen silmä\nsiristettynä umpeen suupielessä käryävän sikarin vuoksi. Alfred-setä\nistui valkoisena, kauniina ja lempeänä mustalla vahakankaalla\npäällystetyn sohvan kulmassa kuunnellen huvitettuna herrojen\ntarinointia. Vanha herra oli jo päässyt hyrinän asteelle ja odotti\nilmeisesti tilaisuutta saadakseen karata kiinni johonkin väitökseen.\nTuollahan istui harvinainen vieras, Konrad-sedät vakaa Jaakko, joka\nvesipoikana oli jäänyt tavallisen juroutensa tilaan ja tuijotti\nhaaveellisena viereiseen salihuoneeseen, jossa kaunis Hilja-täti tuon\ntuostakin emäntähommissaan liikehti. Metsänhoitaja oli täällä,\napteekkari myös, pappilan Kaarlo -- kaikki entiset ystävät ja\njouluvisiittien kantavieraat, paitsi Konrad-setää ja isää. Edellinen\noli kuollut, jälkimmäinen melkein kuin kuollut -- ainakin tälle hänen\nentiselle keskeisimmälle elämälleen.\n\nHannu totesi olevansa yleisen, rehevän ja hyväntuulisen tervehtimisen,\nystävällisyyden ja olkapäille mäjähtelevien veljellisten taputusten\nkohteena. Vanha Aukusti-isäntä kysyi ryähtäen, eikös \"Hannu-maisteri\"\nnyt \"pistäisi sulamaan\", kun ulkona oli niin kova pakkanen, ja\ntohtori-setä kehoitteli, että tottakai. Kaikki kyselivät yhteen ääneen,\nmiten isä jaksoi, ja Hannu vastasi:\n\n-- Isä pyysi sanomaan terveisiä, että hän voi hyvin ja ettei häneltä\nole vielä loppunut tärpätti. Käski minun jakaa teille nämä.\n\nJa Hannu otti povitaskustaan nipun Vapaita sanoja ja vei niitä muutaman\njokaiselle.\n\n-- Jakakaa liiat eteenpäin, hän sanoi.\n\n-- Olet sinä aika poika, kun näin ujostelematta antelet meille Hänen\nMajesteetilleen vihamielistä kirjallisuutta, naureskeli tohtori-setä,\ntunkien lehdet taskuunsa.\n\n-- Kyllä niitä nyt uskaltaa jakaa, puheli apteekkari.\n\n-- Minulla on jo pitemmän aikaa ollut sellainen tuntumus kuin aikoisi\nmaailmassa tapahtua jotakin. Kuuluvat Ruotsin lehdet ennustelevan\nvenäläisen joutuvan käsikähmään japanilaisen kanssa. Puhuiko isä siitä\nmitään?\n\n-- Kyllä puhui, vastasi Hannu. -- Tuntui olevan varma siitä, että\nVenäjän ulko- ja sisäpolitiikassa tulee tapahtumaan muutos. Meidän\ntäytyy hänen mielestään yhä tiukentaa vastarintaa. Isä sanoi, että\nelämme Suomessa kuin säkissä oivaltamatta maailman asioiden todellista\ntilaa.\n\n-- Niin varmaan teemmekin, myönteli tohtori-setä. -- Emmehän lue\npoliittista kirjallisuutta eikähän meillä ole eikä voikaan olla\npoliittista harrastusta, kun ei ole milloinkaan ollut omaa politiikkaa.\nVasta nyt sitä on ruvennut olemaan ja sikäli ovat ajatuksemme alkaneet\nirtautua kotoisista tuutinki- ja ompeluseuroista.\n\n-- Niin, piukaisi nyt Vanha herra tuikeasti kuin olisi liikapaineen\nsaavuttanut höyry yhtäkkiä lähtenyt purkautumaan varaventtiilistä. --\nSehän tässä on surkeaa, että me suomalaiset olemme niin lapsellisia.\nEmmehän tosiaankaan ymmärrä politiikasta hölynpölyä, vaan annamme\ntapahtua paljon sellaista, jota ryssä ei yrittäisikään, jos tietäisi\nsiitä syntyvän niin suuren melun, että Euroopan ikkunat helisisivät.\nNiin kauan kuin politiikkamme rajoittuu siihen, että tantit laskevat\nseppeleitä Aleksanterin patsaalle ja kansa veisaa Maamme-laulua ja \"Oi\nHerra, siunaa Suomen kansaa\", ryssä vain naureskelee. Sillä aikaa näet\nsen on mukava kehitellä suunnitelmiansa.\n\n-- Mitä meidän pitäisi sitten tehdä? kysyi apteekkari.\n\n-- Samaa kuin muidenkin kansojen, jotka ovat taistelleet vapautensa\npuolesta -- todella tapella, vuodattaa vertamme -- surmata sortajiamme.\nEn tiedä ainoankaan kansan saavuttaneen vapauttaan ja itsenäisyyttään\nilman veriuhreja. Kallis asia vaatii kalliin hinnan -- ei sitä voi\nilmaiseksi pyytää. Meidän vaivainen, pelkurimainen, sadan rauhan ja\nonnen vuoden kuluessa ytimettömäksi käynyt kansamme ei ole edes\nselvittänyt itselleen poliittista päämääräänsä, saati sitten ilmaissut\nsitä. Miten se siis voisi menestyksellä vastustaa venäläisten\ntietoista, tarkoin mietittyä ohjelmaa?\n\n-- Onhan politiikallamme selvä päämäärä: itsehallintomme palauttaminen\nsille kannalle, minkä perustuslakimme ilmoittavat, sanoi nyt\nkirkkoherra veljelleen arvokkaasti.\n\n-- Onko se mikään todella kelvollinen ja riittävä politiikan maali?\nkysyi Vanha herra halveksivasti. -- Ryssä voi ahtaan paikan tullen\npalauttaa oikeutemme ja taputtaa meitä olalle sanoen, ettei, pyhä veli,\nsuuttumas, olemas tapahtunut vain pieni väärinkäsitys. Mutta niin pian\nkuin se saa vedetyksi henkeä, se ottaa nuo oikeudet pois ja sanoo, että\nanteeksi, näyttää siltä kuin ne sittenkin olisivat valtakunnan yhteisen\nriitingin kannalta hankalia ja tarpeettomia. Mitä silloin teemme?\nAlamme jälleen tuoda seppeleitä patsaalle ja laulaa isänmaallisesti?\nSanon teille suoraan, hyvät herrat, ettei kansa, joka ei ymmärrä\nasettaa päämääräänsä sen korkeammalle kuin nyt on puhetta ollut,\nansaitse vapautta eikä tulevaisuutta.\n\n-- Mikä on sitten se oikea päämäärä? kysyi nyt tohtori.\n\nVanhan herran puhuessa oli ääntensorina vähitellen vaiennut kaikkien\nkiintyessä kuuntelemaan hänen kiihoittavia, pelkäämättömiä sanojansa.\nHannun valtasi hiljainen hermotäristys hänen odottaessaan\njännittyneenä, mitä Vanha herra vastaisi, sillä hän huomasi tämän\najatusten osuneen urille, jotka olivat hänelle, Hannulle, tuttuja\nmonien uhkamielisten ja kapinallisten hautomahetkien varrelta. Hänen\nvieressään istuva pappilan Kaarlo oli mennyt kalpeaksi ja kurottautui\neteenpäin kuullakseen tarkoin. Vanha herra katsoi kiinteästi tohtoriin\nja väitti:\n\n-- Elinvoimaisen, sivistyneen, meidän asemassamme olevan kansan ainoa\noikea, hyväksyttävä ja riittävä poliittinen päämäärä on täydellinen\nvaltiollinen itsenäisyys. Suomi on oleva ei vain valtio, vaan myös\nvaltakunta.\n\nHannu tunsi huohottavansa jännityksestä ja näki kaikkien muidenkin\nolevan väkevän liikutuksen vallassa. Tuo ihmeellinen, samalla\npeloittava ja hurmaava, lumihuippuisten haaveiden korkea ja kimalteleva\nnäky oli tullut sanotuksi, oli saanut äänen ja sanan todellisuuden\noltuaan vielä tähän hetkeen saakka vain mahdottomuuksien piiriin\nkuuluva ajatusvilahdus. Äänettömyyden katkaisi kirkkoherra kysymällä\nmelkein nöyrästi:\n\n-- Mutta eikö ole epäviisasta asettaa itselleen päämäärää, josta jo\nedeltäpäin tietää, ettei sitä tulla milloinkaan saavuttamaan?\n\n-- Tuossa kuulitte, vastasi Vanha herra heti vedoten muihin, -- sen\nhengen puhuvan, joka estää meitä asettamasta itsellemme ainoata oikeata\nisänmaallis-kansallista kohdetta. Onko ihmettelemistä, ettemme voi\nuskoen ja innostuen omistaa niin korkeata aatetta, kun meitä on koko\nkuluneen vuosisadan aikana kasvatettu tuntemaan vain omaa pienuuttamme,\nvähäpätöisyyttämme, arvottomuuttamme, kun lapsesta saakka olemme\nsaaneet laulaa virttä, että \"vähäinen meidän kansa on ja muiden\nsilmiss' arvoton\"? Kristillinen nöyryys on siten väärinkäsitettynä\nviety alalle, johon se ei ollenkaan kuulu, vaan jossa se\npäinvastoin kasvattaa Jumalankin vihaamaa alemmuudentunnetta.\nVenäläistyttämistyölle on siten muokattu maaperää. Siis kapula\nliikkeelle, että \"röyhistäkää rintanne, suomalaiset, ja olkaa miehiä!\"\nMeidän on asetettava tietoiseksi päämääräksemme isänmaan täydellinen\nvaltiollinen riippumattomuus, ruvettava herättämään uskoa sen\ntoteutumismahdollisuuksiin, ja muutettava vastarintamme passiiviselta\nlinjalta aktiiviselle...\n\nKaikkien hämmästykseksi nyt hiljaisena, kiiluvin silmin ja palavin\nposkin kuunnellut Jaakko karjaisi kiihkeästi:\n\n-- Niin sen pitää olla! On hankittava kivääri joka taloon!\n\nHän vaikeni yhtä äkkiä kuin oli aloittanutkin. Vanha Aukusti-isäntä\npuheli rauhoittavasti:\n\n-- Ampukaa, pojat, mutta ampukaa hiljaa! sanottiin ennen.\n\nKirkkoherra todisti vakavasti:\n\n-- Tämä kaikki on haavetta, vaarallista houretta, jota sinun, veljeni,\nei pidä lietsoa kenenkään, saati sitten nuorison läsnä ollessa. Mitä\ntekisimme Jaakon kivääreillä? Aloittaisimme sodan Venäjää vastaan?\nHulluutta. Toimeenpanisimme poliittisia salamurhia kuten Venäjän\nvallankumoukselliset? Hulluuden lisäksi halpamaista rikollisuutta.\nSiten vain poistuisimme siltä pohjalta, joka on ainoa kestävä ja\njosta saamme aina uutta voimaa kuin Antaios maan kosketuksesta:\nlaillisuudesta. Siinä pysymällä pidämme taistelumme korkealla\nsiveellisellä tasolla emmekä alennu nihilistien rintamatovereiksi.\nTulevaisuus varmaan kantaa kohdussaan sitä käännettä, joka lopuksi\nsaattaa taistelumme voittoon ja antaa meille perustuslailliset\noikeutemme takaisin.\n\n-- Sinäpä sen taas sanoit, virkkoi Vanha herra katkerasti. --\nSukupolvemme on kuten sanoin kasvatettu niin, ettei sillä ole käsitystä\nvapauden olemuksesta. Se ei ymmärrä kansamme nousun voivan\ntosiasiallisesti alkaa vasta siitä hetkestä, jolloin olemme\nvaltiollisesti täysin itsenäiset. Ja kuitenkin on niin, sillä vapaus on\npaljoa ihanampi asia ja ihmeellisempi elämän elvyttäjä kuin osaamme\nvähään tyytyväisinä petunsyöjinä kuvitellakaan. Mutta palava uskoni on,\nettä se nuoriso, joka nyt on kasvamassa ja joka esimerkiksi\nkutsunta-asiassa on miehuullisesti heittänyt koko elämänkohtalonsa\nisänmaan puolesta vaakaan, ajattelee ja tuntee toisin kuin me. Sen,\nmitä me vanhat pidämme mahdottomuutena, nuoriso asettaa jo nyt\ntoiveittensa ja uskonsa päämääräksi. Hyvät herrat -- sanon teille\nsyvänä, järkkymättömänä vakaumuksenani, että nuoriso on saavuttava\npäämääränsä, tekevä Suomesta valtakunnan...\n\nVanha herra lysähti kiihtymyksen ja innostuksen uuvuttamana tuoliinsa\nja alkoi hyristä. Oltiin vaiti, sillä hänen äänessään oli ollut\nkummallinen, profeetallinen vakaumuksen hypnoosi. Tohtori-setä katsoi\nhäneen ihailevin silmin ja kohotti lasinsa:\n\n-- Kiitos, veli! Sitä, mitä ennustat, meistä vanhemmista ei moni näe.\nJa poishan joudammekin. Jotakin merkinnevät kuitenkin Konrad-veljen,\nHannun isän ja monen muun teot. Mutta sillä hetkellä, jolloin\nitsenäinen Suomi on tosiasia, tuntunee olo haudassa hyvältä. Nuoriso\ntekee sen -- niin! Hannu ja Kaarlo kilistäkää nuorison edustajina\nmeidän, vanhemman polven kanssa ja luvatkaa täyttää Vanhan herran\nennustus. Kippis!\n\n-- Mutta jos minä ammun Bobrikoffin pään läpi, niin se ei ole salamurha\nniin kuin Alfred-setä sanoo, karjaisi taas odottamatta Jaakko,\nkatsellen uhmailevasti muihin.\n\n-- Älä h--ssä huuda noin lujasti sen itsensä nimeä! varoitti\nAukusti-isäntä. -- Vaikka olisi Kostamo palkannut jonkun kuuntelemaan,\nmitä herrat puhuivat Aukustin päivillä Lähteenmäessä.\n\n-- Hyvä Jaakko, puheli Alfred-setä, -- murha on aina murha eikä meidän\nsovi kristittyinä sellaista taistelutapaa edes ajatellakaan. Se mitä\nsanoit olisi salamurha, siveellisesti hylättävä teko, mahdoton\npuolustettavaksi miltään kannalta. Ei suinkaan se, että hän on\nvihollisemme, tee sitä oikeutetuksi. Tokihan me suomalaiset ainakin\nolemme jo päässeet nousemaan sellaiselta raakalaisasteelta.\n\n-- Setä suonee anteeksi, jos rohkenen vastustaa, sanoi Jaakko tuimasti\nmutta hillitysti. -- Siinä on ero tuossa, milloin ihmisen surmaaminen\non salamurha, milloin ylistettävä teko. Gessler oli sortaja, joka teki\nmitä tahansa laittomuuksia ja väkivaltaisuuksia, kuten tiedätte. Tell\nampui hänet vuorensolassa väijytyksestä. Muodollisesti teko oli\nsalamurha, mutta onko ketään ylistetty niin kuin Telliä ja syystä? Entä\nJudith -- eikö hän uhrannut siveyttänsä ja kunniaansa saadakseen\nsurmatuksi Holoferneen, kansansa vihollisen, ja eikö häntä ole siitä\nylistetty runouden ylevimmin keinoin? Ja jos minun isäni olisi\nsurmannut ensin kuvernöörin ja sitten vasta murskannut oman harmaan\npäänsä, niin kuka teistä voisi sanoa häntä murhaajaksi? Hyvä setä,\npidättekö tosiaankin Tellin tekoa siveellisesti tuomittavana\nsalamurhana?\n\nAlfred-setä oli hämillään, katsoi Jaakkoon ja muihin, jotka kiihkeästi\nodottivat hänen vastaustaan, ja sanoi:\n\n-- Tuet väitettäsi niin lujin ja tunnetuin esimerkein, että myönnän\njoutuneeni ymmälle. En osaa todellakaan sanoa muuta kuin että\nedelleenkin pidän murhaa niin politiikassa kuin muussakin elämässä\nsiveellisesti tuomittavana tekona. Turvautuminen siihen on alhaisen\nkulttuuritason, hillittöminä riehuvien intohimojen ilmaus, eikä voi\nolla loppujen lopuksi muuta kuin turmioksi. Mutta niin kuin Tellin\nesimerkistä näkyy, on sentään olemassa jotakin, joka ylevöittää\ntietyissä oloissa tehdyn sortajan surman...\n\n-- Nyt osuit oikeaan! piukaisi äkkiä kuin unesta heräten Vanha herra.\n-- Sortajan surman! Näetkös, veli, ne, jotka rikkovat kansojen pyhintä\noikeutta, omaisuutta ja elinehtoa -- vapautta -- vastaan, menettävät\nsamalla ihmis- ja kansalaisoikeutensa ja muuttuvat lainsuojattomiksi,\nyhteiskuntaa kalvaviksi vahinkoeläimiksi, jotka täytyy tappaa. Rikos\nvapautta vastaan tuottaa kuoleman -- se on ihmiskunnan yhteinen\nvakaumus, ja siksi kunnia sille, joka tuollaisen rikollisen tuhoaa.\nSudet on surmattava!\n\n-- Mutta kuka määrittelee, milloin tällainen tapaus on olemassa? kysyi\nnyt kiihtyen Alfred-setä. -- Myönnän, että sortajan surmaaminen voi\nolla -- ehkä siksi, että hän on rikkonut vapauden pyhää lakia vastaan\n-- ylevä teko, varsinkin jos siihen liittyy oman hengen uhraaminen.\nMutta muistakaamme, ettei sortajan ollenkaan tarvitse tulla ulkoapäin\nkuten meillä nyt, vaan oman kansan keskuudessa voidaan ruveta pitämään\njotakin henkilöä sellaisena. Köyhät kansanluokat voivat osoittaa\nsormella jotakin suurrikasta ja kirota häntä muka sortajana. Poliitikko\nvoi joskus saavuttaa aseman, jossa hän vastustajiensa mielestä esiintyy\nsortajana. Silloin saattaa joku löyhäpäinen ruveta pitämään häntä\nkansan vapauden vihollisena ja surmata hänet luullen tekevänsä suuren\nteon. Ei, veljeni, edelleen olen sitä mieltä, että meidän ihmisten on\nparas pysyä erillämme jo sellaisista ajatuksistakin. Jos sitten Jumala\ntahtoo käyttää Wilhelm Telliä tarkoituksiensa edistämiseksi ja\nrikollisten rankaisemiseksi, niin se olkoon Hänen asiansa. Hän tietää\njärjestää sen tapahtumaan niin, ettei sen oikeutuksesta ole kellään\nedes silmänräpäyksen epäilystä.\n\n-- Setä on oikeassa, sanoi Jaakko hiljaisesti. Minäkin uskon Jumalan\nkäyttävän Wilhelm Telliä, kun se aika tulee. Sitä aikaa en milloinkaan\nlakkaa odottamasta.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\n1\n\nOli liikuttavaa nähdä sitä kunnioittavaa arkuutta, jota tädit\nosoittivat Hannulle ylioppilaskirjoitusten ja tenttien aikana.\nOlga-täti oli vielä siinä viidennen luokan maissa joskus ilmaissut\ntietävänsä hänkin jotakin, mutta oli sitten vähitellen arastunut,\nkunnes oli nyt täynnä pyhää, vapisevaa kunnioitusta sitä suunnatonta,\nrajatonta tietomäärää kohtaan, jota Hannu hallitsi. Kauan hänen oli\ntäytynyt käydä koulua, mutta kyllä hän nyt paljon osasikin. Saapa\nnähdä, mikä hänestä tulee -- eipä tiedä, vaikka tulisi suurmies.\n\nTäti katseli huhtikuisen iltapäivän kuulakkaalle, teräksensiniselle\ntaivaalle ja näki rivin suurmiehille pystytettyjä muistopatsaita. Hän\nhuokasi onnellisena ja rukoili sydämessään, että jokin niistä muuttuisi\ntulevaisuudessa todellisuudeksi ja saisi kylkeensä Hannun nimen.\n\nHän hymähti ajatuksilleen ja vaipui kuvittelemaan, kuinka kaksin\nverroin hauskaa olisi, jos Erkkikin olisi ollut kirjoittamassa. Mutta\nkai siinä olisi ollut onnea juuri puolet liiaksi, koska toinen puoli\noli saanut jäädä toteutumatta. Se oli katkeraa, mutta minkäpä sille\nvoi. Saaneeko nähdä Erkkiä enää milloinkaan!\n\nAina-täti kunnioitti Hannun oppineisuutta vielä enemmän kuin sisarensa,\npitäen sitä lyhyesti sanottuna yliluonnollisena. Hän palveli Hannua\nniin alamaisesti ja huomaavaisesti, että tätä hävetti ja suututti.\nMutta hän ei voinut estää sitä, sillä täti olisi loukkautunut. Hannu\ntotesi ruokansa käyvän yhä maukkaammaksi ja monipuolisemmaksi, löysi\nkahvitarjottimelta tai kirjoituspöydältään odottamattomia herkkupaloja,\nja kuuli kerran tätien neuvottelevan, pitäisikö mennä tiedustelemaan\nGranbergin tohtorilta jotakin ylioppilaskokelaille sopivaa vahvistavaa\nlääkettä. Alituiseen tädit kyselivät, oliko hän väsynyt, oliko hänellä,\nehkä päänsärkyä, kun hän oli niin kalpea -- \"heittäydy pitkäksesi\ntuohon sohvalle, niin minä tuon hajuvettä, että saat hengittää sitä, ja\nhieron otsaasi amykoksella\". Ja tädit oikein loistivat, kun Hannu\njoskus oli heille mieliksi olevinaan väsähtänyt, nakkautui sohvalle,\nummisti silmänsä, hengitti kaikkea, mitä tuotiin kasvojen eteen, ja\nantoi hieroa otsaansa ihmeellisillä voiteilla. Hän oli huomannut, että\ntällainen äidillinen hoitaminen oli tädeistä mahdollisimman mieluista\npuuhaa.\n\nKoko kaupunki seurasi ylioppilaskirjoituksia melkein henkeä pidättäen\n-- vanhemmat, koulukotien hoitajat, ulkopuolisetkin. Tiedettiin, ketkä\nolivat etevimpiä oppilaita missäkin koulussa, ja keskusteltiin heidän\nmahdollisuuksistaan. Maaseudulle oli luvattu ilmoittaa nopeasti\ntuloksista. Sieltä olivat isät ja äidit lähettäneet hartaat kirjeet,\nylimääräistä provianttia ja taskurahaa, \"että saat ostaa jotakin\nvahvistavaa rasittuessasi siellä kovissa tutkinnoissa ja\ntenttiluvuissa\". Siitä \"vahvistumisesta\" ne kiltisti kaikki\nhuolehtivat.\n\nAjattelevien mammojen, tätien ja flammojen suunnitelmat ulottuivat jo\npitemmälle. Kun kukkakauppaa ei ollut, täytyi ajoissa huolehtia siitä,\nettä saatiin varatuksi kukat kokelaiden lähtöpäiväksi. Ruusut tuotiin\nkellarista ja laitettiin parhaaseen kasvukuntoon; milloin vain aurinkoa\noli vähänkään näkyvissä, niin heti ruukut tunnontarkasti sen\npaisteeseen. Muutkin kukat tarkastettiin, olisiko mahdollisesti\ntoiveita, ja hoidettiin ylimääräisellä huolella. Ja missä vain\ntiedettiin pikkutalojen eukoilla olevan kevätruusuja tulossa, sieltä\nkäytiin jo ajoissa ne tilaamassa: \"että emäntä siis muistaa asian eikä\nanna kellekään muille kuin minulle\".\n\nTämä oli tosiaan ihmeellistä aikaa. Oli ensinnäkin kevät, kirkas, yhä\nvaloisammaksi ja pitempipäiväiseksi käyvä kuulas kevät, joka aina\nuutena yllättäen lumoaa vanhat ja nuoret. Tätien silmät tuikkivat kuin\ntähdet ja he nauroivat ja keskustelivat väliin tiitterästi kuin\nvarpuset räystäällä, muistamatta monia tosia ja olemattomia huoliansa.\nNuorten suonissa paloi onnen ja kaihon autuas hurma, sillä heillä oli\nkaksinkertainen kevät, toinen luonnossa, toinen sydämessä. Ja\nylioppilaskokelailla oli lisänä vielä kolmas, unohtumaton kevät: ovien\naukeaminen elämän siintävälle ulapalle. Joinakin silmänräpäyksinä nämä\nkaikki yhtyivät: silloin, kun aurinko paistoi, silloilla oli raikasta,\nkuulasta, huikaisevan kirkasta, koski pauhasi mahtavasti, valkolakki\nvilahti mielessä ja tuolta astui kuin keveästi liitävä hengetär\nunelmien jumaloitu ihanne. Sydämeen silloin tulvahtava onnen hyöky\npalkitsi kaikki vaivat ja vastukset, pyyhkäisi pois huolet ja ylensi\nkoko olemuksen vapisuttavalla autuudella. Mitä on tämä onni? saattoi\nsilloin herätä mielessä arka kysymys, mitä on se meissä, joka sekä\nottaa vastaan että synnyttää ja kirkastaa nämä mielteet tällaiseksi\nsuloiseksi olotilaksi, maalliseksi onneksi? Emme tiedä, mutta me\nojennamme kätemme tuota valkoista pilveä kohti ja kuiskaamme \"viivy!\"\n\nSe pysähtyi joskus Hannunkin kohdalle ja valaisi hänen sieluansa\nsuurella, puhtaalla onnella. Samana aamuna kun kirjoitukset alkoivat,\nlähetti toi isältä kirjeen, jonka Hannu luki matkalla kouluun,\nkiiruhtaessaan sinne puoleksi juosten, ettei olisi myöhästynyt. Sen\nsanat kuvastelivat hänen mielessään silloin tällöin päivän jännittävän\ntyön lomassa ja antoivat hänelle rohkeutta. Isän kirje oli menestyksen\ntoivotus, samanlainen kuin monet kymmenet muut, jotka olivat näinä\npäivinä saapuneet Perä-Pohjolan erämaista, pitkien taipaleiden takaa.\nJokainen niistä alkoi sanalla \"rakas\" tai \"rakkaat\", oli useimmiten\nisän kirjoittama ja äidin varustama sekavalla P.S:llä, ja toi kaukaisen\npunaseinäisen ja valkonurkkaisen kodin ilmielävänä mieleen. Isä on\nistunut kirjoituspöytänsä ääressä ja sepittänyt kirjettä hitaasti,\nvälillä silmäten ikkunasta tielle miettiessään ja tuprutellessaan\nsavuketta. Äiti on tullut aina vähän päästä kysymään, \"joko olet\nmuistanut sen asian?\" ja isä on vastannut kärsimättömästi, että \"jo\".\nSitten seuraavat pitkät neuvottelut ja laskelmat rahasta, kuinka paljon\npoika suunnilleen nyt tarvitsee. -- \"Helsingin matkarahat se kerkeää\nsaada sitten, kun nähdään, pääseekö lähtemäänkään\". -- \"Mutta, hyväinen\naika, frakki sen täytyy teettää joka tapauksessa ajoissa!\" Äidin sydän\nsykähtää ilosta, kun hän haltioituneena näkee oman poikansa, jota\nmielestään vielä vähän aikaa sitten piteli sylissä, komeana\nfrakkipukuisena herrana. Se ihan vapisuttaa, kun sitä ajattelee...\n\"Että Hannu on jo niin iso!\"\n\nIsän kirjeessä oli kaikkia näitä asioita ja myös äidin aivan tarpeeton\nperäkaneetti, että \"tilaa frakki Fältin liikkeestä, sillä Fält on\nsiellä tottunein frakkien tekijä\", minkä isä oli jo omassa tekstissään\nsanonut.\n\nRakas poikani Hannu!\n\nKun näinä päivinä alkavat ne kokeet, joihin pitkien kouluvuosiesi on\nmäärä päättyä, niin kehoittaa sydämeni lähettämään sinulle lämpimät\nmenestyksen toivotukset. Kunpa nyt terveytesi ja kaikki olosuhteet\nolisivat yrityksellesi suopeita, että saisit korjata sen palkinnon,\nvalkolakin, jonka mielestäni -- sanon sen nyt sinulle -- olet hyvin\nansainnut. Sähkötä minulle niin pian kuin olet alustavasti saanut\ntietää tuloksen, vaikka vain pari sanaa. Voithan ymmärtää, että äitisi\nja minä odotamme hyvin jännittyneinä tietoa onnistumisestasi.\n\nMiettiessäni maailman menoa, mihin minulla on edelleen hyvää aikaa,\nvakinaista tointa kun ei näytä ilmestyvän, olen sinua ajatellessani\nmuistanut koko sitä nuorisoparvea, joka nyt kanssasi kurkottaa kättänsä\naukaisemaan elämän ovea. Tunnen nähneeni heidän jokaisen kasvamisen ja\nkehittymisen lapsesta nuorukaiseksi ja neidoksi niin läheltä kuin\nolisin heidän oma isänsä, ja tiedän heidän unelmansa, toiveensa ja\nuskonsa. Luonnon viisaan järjestyksen mukaan heidän elämänrohkeutensa\non nyt korkeimmillaan, palaen niin voimakkaana, että siitä riittää\nlämpöä vuosikymmenien varrelle. Sitä tarvitaankin, ja enemmän kuin\nennen, sillä kuinka toisenlainen on se maailma, johon he astuvat,\nverrattuna siihen olotilaan, joka vallitsi vielä kymmenisen vuotta\nsitten niin kalliolujana, ettei kenenkään mieleen johtunut edes sitä\najatusta, että se voi milloinkaan järkkyä. Nyt näemme sen järkkyvän.\nOlen kuulevinani kaukaisen idän tykkien jyskeen tänne saakka ja\nkuvittelen idän rannan aamuvarhaisen rusotuksen heijastukseksi siitä\ntuomiopäivän tuhovalkeasta, joka on syttynyt siellä kaukana ja\nparhaillaan polttaa jättiläisen sairaasta ruumiista mädännyttä lihaa.\nKun näin ajatellen muistan teitä, isänmaan sivistynyttä nuorisoa, joka\non taistelussamme kuin kuolemaan vihitty nuorukaisfalangi, niin\nsydämeni valtaa ensin kipeä sääli ja sitten oikeutettu ylpeys --\nedellinen siksi, että elämä tulee asettamaan teidät ankariin\nkoetuksiin, jälkimmäinen siksi, että kansallamme on tällainen falangi.\nTunnen hengessäni nuorisomme täyttävän siihen asetetut toiveet -- näen\nsen kasvavan tehtäviensä mukana siksi, kunnes se tuntee, ajattelee ja\narvostelee eurooppalaisesti, irtautuneena entisestä pienuudestamme. Se\nluottaa silloin itseensä; se katsoo itsenäisen, voimakkaan miehen\ntyynin, kirkkain silmin ketä tahansa, sietämättä pienintäkään\nihmisarvon tai vapauden loukkausta; se tietää oikean silmänräpäyksen ja\ntarttuu johtoon ratkaisevalla hetkellä, jolloin vanhempi polvi on\nepäilystensä vuoksi toimintakyvytön... Tahdon rohkaista tällä, Hannu,\nsinua ja tovereitasi. Ole uljaalla mielellä ja ponnista, niin kaikki\nmenee hyvin. Ja sitten kun toivottu päämäärä on saavutettu, niin ylennä\nkatseesi isänmaahan, joka kimmeltää elämämme ihanana taustana,\nympäristönä ja päämääränä, ei vain synnyinsijana vaan myös viimeisenä\nlepopaikkanamme. Sille vannokaa omistavanne koko elämänne uljaasti,\npelkäämättä, vaikka teidät asetettaisiin seinää vastaan ja sanottaisiin\n\"joko -- tahi\". Tässä kirjoittaessani näen käsienne kohoavan ja\nsilmienne sädehtivän, kuulen teidän raikkaat, liikutuksesta ja\ninnostuksesta väräjävät äänenne, kun vannotte tuon valojen valan, ja\nyksinäisen maanpakolaissydämeni täyttää toivo, usko, riemu. Hyvästi,\npoikani -- sanomattanikin osaat tästä ottaa vastaan sen, minkä\nsisällytän siihen koko hengelläni, kaikella sillä rakkaudella, jonka\ntiedät sielustani sinuun kohdistuvan.\n\nElämämme on entisen laatuista. Täällä, Bodenissa, on ollut suomalaisten\nvastarinnan miesten tärkeä kokous, jossa olin saapuvilla. Voit\nymmärtää, että oli virkistävää nähdä heitä ja kuulla luottavaisia,\nrohkaisevia sanoja. Toimettomina ei myöskään olla, vaan pidetään\nvastarinnan henkeä kansassa hereillä. Olen voinut kohtalaisen hyvin.\nÄiti kirjoittaa virallista tietä tädeille ja sinulle, joten liitän\ntähän vain hänen terveisensä. Vielä kerran: parasta menestystä sinulle\nja tovereillesi toivottaa\n\n                                               vanha isäsi.\n\nHannu oli ollut pääsiäislomalla tervehtimässä isää ja oli silloin\npelästyen todennut hänen joulullisesta asustaan laihtuneen ja\nruumiillisesti väsähtäneen. Kävelemässä oltaessa hänen täytyi tuon\ntuostakin pysähtyä muka katselemaan ympärilleen, mutta tosiasiassa\npienestä levähdyksen tarpeesta. Mentäessä valtakuntien rajalle, joka\nyhä oli itsestään selvä kävelyn päämäärä, eivät isän askeleet enää\nkumisseetkaan siltapalkkeihin yhtä reippaasti ja tarmokkaasti kuin\nennen, vaan pyrkivät väkisin hissuttelemaan hiihtämällä väsyneesti kuin\nvanhan. Hannu arveli koti-ikävän alkavan vähitellen jäytää isän\nterveyttä ja pyysi häntä levottomana käymään lääkärissä. Äiti kertoi\nHannulle jo ennen joulua huomanneensa isässä ensimmäisiä heikkouden\nmerkkejä ja olevansa huolissaan. Mutta isä ei ottanut vielä hänen\nneuvojaan vakavalta kannalta, vaan arveli terveyden palaavan sitten,\nkun olot muuttuvat toisenlaisiksi. \"Ja ne muuttuvat pian!\" -- se oli\nhänen ainainen loppuväitteensä.\n\nHannulla ei ollut samaa uskoa, sillä hän oli luonteeltaan pessimisti.\nAinakaan ei isän terveyttä voinut jättää minkään uskon tai toivon\nvaraan, vaan sen hoitamiseen täytyi ryhtyä tositoimin. Hannu ymmärsi,\nettä paras keino sen kohentamiseksi olisi pääsy kotiin ja se ilo, minkä\ntämä tuottaisi, ja alkoi hautoa rohkeata tuumaa. Eräänä sunnuntaina hän\npukeutui parhaisiinsa ja lähti aamupäivällä kiertelemään kuvernöörin\nlinnan seutuville. Hän oli ottanut selkoa, mistä mentiin kuvernöörin\nyksityisasuntoon, ja kooten rohkeutensa hiipi sydän sykkien portaisiin\nja soitti ovelle. Hänen laskujensa mukaan kuvernöörin piti olla tähän\naikaan kotona. Sisästä kuului pianonsoittoa ja laulua, joka lakkasi\novikellon kilahtaessa. Sitten keveät askeleet lähestyivät ja ovea\nraoitettiin. Hannu tervehti ja pyysi saada tavata kuvernööriä.\n\n-- Mutta tämä on yksityispuoli ja nythän on sunnuntai.\n\n-- Minulla onkin hänelle yksityistä asiaa. Nimeni on Hannu Suvanto --\nolen metsänhoitaja Suvannon poika, lyseolainen. Menkää kysymään\nkuvernööriltä, eikö hän suostuisi kuulemaan asiaani.\n\nSilloin ovi aukeni kokonaan ja Hannu huomasi nuoren kauniin naisen\ntarkastelevan häntä vakavan, tutkivan näköisenä. Se oli kuvernöörin\npuoliso, joka oli itse juoksahtanut avaamaan ovea. Hän sanoi:\n\n-- Tulkaa sisään. Menen kysymään kuvernööriltä.\n\nHän meni ja Hannu jäi odottamaan etehiseen. Hetken kuluttua hän\nilmestyi sisäovelle ja viittasi Hannua tulemaan.\n\nSeisoessaan pehmeällä matolla, kirjoituspöydän takana ikäänkuin\nsuojassa istuvan kuvernöörin tarkastettavana, Hannu vilkaisi\nympärilleen kuin katsellakseen komeaa huonetta. Sitä hän ei kuitenkaan\ntehnyt, vaan hän kaipasi kuvernöörin rouvaa, tuota kaunista naista,\njoka jo ilmeellään ja ulkonäöllään oli herättänyt hänessä luottamusta\nja turvallisuudentunnetta. Mutta rouva ei ollut tullut huoneeseen\nHannun mukana -- kuunteli ehkä jossakin oven takana. Luottivat häneen,\nkun päästivät täten sisään, arvellen kai, ettei noin nuorella, hienolla\npojalla voinut olla pahoja aikeita. Kuvernööri saattoi lisäksi olla\nutelias.\n\nNämä ajatukset risteilivät Hannun mielessä niinä sekunteina, jotka\nkerkesivät kulua ennenkuin kuvernööri nousematta paikaltaan ja\ntarjoamatta kättä pyysi häntä istumaan. Hänen äänensä ei kuitenkaan\nollut tyly -- se oli vakava, melkeinpä alakuloinen. Hän kysyi katsoen\nulos:\n\n-- Olette siis metsänhoitaja Suvannon poika?\n\n-- Niin olen.\n\nSitten kuvernööri käänsi harmaat, tutkivat silmänsä Hannuun ja kysyi\nhitaasti, varovasti, kuin ainakin kosketettaessa arkaa asiaa:\n\n-- Miten nyt isänne jaksaa siellä, missä hän on?\n\n-- Huonosti. Hänen terveytensä alkaa horjua.\n\n-- Sepä on kovin ikävää. Onko ilmestynyt jokin tauti ehkä?\n\n-- Sitä ei ole osattu vielä todeta. Luulemme kuitenkin, että koti-ikävä\nriuduttaa häntä.\n\nKuvernööri käänsi katseensa ulos ja oli hetkisen vaiti. Sitten hän taas\nkääntyi Hannun puoleen:\n\n-- Mikä on asianne minulle?\n\nHannu epäröi hiukan, miten asettaisi sanansa, mutta virkkoi sitten\nkoruttomasti:\n\n-- Tulin pyytämään, eikö herra kuvernööri voisi olla niin hyvä ja\narmahtavainen, että toimittaisi isälle luvan palata kotiin? Se ilo\ntekisi hänet varmaan terveeksi.\n\nKuvernööri säpsähti, laski kätensä pöydälle kuin olisi aikonut nousta,\npainui taas istumaan ja kysyi:\n\n-- Miten voit, poikaparka, luulla, että kykenisin aikaansaamaan\nsellaisen asian?\n\n-- Tottakai kenraalikuvernööri uskoo teitä. Ettekö voisi ilmoittaa\nhänelle esimerkiksi käyneen selville, ettei metsänhoitaja Suvannon\ntoiminta ole ollutkaan niin vaarallista kuin on luultu, ja että, kun\nhän kuuluu olevan sairas, olisi ehkä syytä sallia hänen palata kotiin,\nvarsinkin kun kansa on hänen kohtalostaan kiihdyksissä?\n\nTämä oli suunnitelma, jota Hannu oli pitkän aikaa hautonut. Kuvernöörin\nvakavaan ja säälivään ilmeeseen sekaantui häivähdys hymyä hänen\nkuunnellessaan Hannun hienoa diplomaattista tuumaa. Sitten hän sanoi:\n\n-- Sellaista ilmoitusta en valitettavasti voi kenraalikuvernöörille\nkirjoittaa, ei siksi, etten tahtoisi toimia isänne hyväksi, vaan siksi,\nettä se olisi ilmeinen valhe. Isänne toiminta näet oli päinvastoin\npaljoa vaarallisempaa kuin oli luultukaan. Kenraalikuvernööri on saanut\nsiitä santarmien kautta tarkan tiedon eikä varmasti uskoisi sanojani.\nToinen keino tarvitaan.\n\nKun Hannu oli neuvottoman näköinen eikä sanonut mitään, kuvernööri\njatkoi, alentaen ääntänsä hiljaiseksi, melkein välinpitämättömäksi:\n\n-- Jos isänne kirjoittaisi itse jotakin -- tarkoitan, että jos hän\nosoittaisi esimerkiksi minulle -- olemmehan vanhat tuttavat -- kirjeen,\njossa lausuisi poliittisia mietteitä siihen suuntaan, että on tullut\nhuomanneeksi -- hm -- sekaantumisensa valtiollisiin asioihin olleen\ntarpeetonta, niin sellainen kirje voisi saada kenraalikuvernöörin\nvakuutetuksi siitä, että isäänne on aiheetonta enää kiduttaa\nmaanpaossa. Mitään suoranaista anteeksipyyntöä tai lupausta vastaisesta\nlojaalista suhtautumisesta maan hallitukseen siinä ei tarvitsisi olla\n-- sen hengestä vain tulisi ilmetä kaiken tämän. Jos sellainen kirje,\njosta ei kukaan saisi vihiä, tulisi käsiini, niin matkustaisin\nensimmäisessä junassa Helsinkiin puhumaan isänne asiasta\nhenkilökohtaisesti kenraalikuvernöörille. Uskon, että isänne voisi jo\nmuutaman päivän kuluttua palata rauhassa kotiinsa ja ryhtyä hoitumaan\ntointansa. Luulisitteko voivanne taivuttaa isänne kirjoittamaan\ntällaisen kirjeen? Ajatelkaa, ettei siinä tarvitse luvata muuta kuin\nolla tästedes sekaantumatta politiikkaan. Sehän ei ole paljoa maksettu\nsiitä, että saa palata isänmaahansa, kotiinsa, perheensä ja\nvaikutuspiirinsä keskuuteen. Eikö teidän hänen poikanaan ja asioita\nymmärtävänä nuorena miehenä ulisi suorastaan velvoittaa häntä siihen?\n\nKuvernöörin ääneen oli loppupuolella ilmestynyt pehmeä, houkutteleva,\nkehräävä sävy. Hän oli ulkonaisesti rauhallinen, mutta Hannu huomasi\nhänen todellisuudessa olevan kiihtynyt ja odottavan maltittomana\nvastausta. Jo häntä kuunnellessaan Hannu oli tuntenut kiusauksen\nlähestyvän, mutta voittanut sen samalla kuvittelemalla itsensä\nkeskustelemassa tästä asiasta isänsä kanssa. Kylmäverisesti hän sanoi:\n\n-- Anteeksi, herra kuvernööri, mutta niin kuin minun äsken ehdottamani\nraportti olisi ollut ilmeinen valhe, kuten sanoitte, täytyy minun\npuolestani huomauttaa, että teidän ehdottamanne kirje olisi\nsamanlainen, eikäpä vielä suurempi. Kuinka siis olette valmis nyt\nhyväksymään sen?\n\nKuvernööri ei suuttunut -- päinvastoin Hannu huomasi hänen hymyilevän.\nHän kysyi Hannulta leikilliseen sävyyn:\n\n-- Osaatteko pitää vastaukseni samoin kuin koko käyntinne luonani omana\ntietonanne, jos sanon, miksi hyväksyn tämän jälkimmäisen valheen?\n\n-- Kyllä, herra kuvernööri.\n\n-- Siksi, että uskon kenraalikuvernöörin nielaisevan sen.\n\nHannua nauratti ja elleivät hänen silmänsä pettäneet, kuvernöörinkin\nruho hytkyi sisällisestä liikutuksesta, vaikka kasvot olivat vakavat.\nSitten hän sanoi:\n\n-- Ikävä kyllä, en voi kehoittaa isääni kirjoittamaan mainitsemanne\nlaatuista kirjettä.\n\n-- Miksi ette?\n\n-- Koska en voi hyväksyä sellaista valhetta siinäkään tapauksessa, että\nkenraalikuvernööri nielisi sen ja koska tiedän, etten olisi enää\nkelvollinen metsänhoitaja Suvannon pojaksi siinä silmänräpäyksessä,\njolloin kehoittaisin häntä tällaiseen tekoon.\n\nKuvernöörin silmät välähtivät ja hän puraisi huultaan, mutta ei sanonut\nmitään. Hannu rohkeni jatkaa:\n\n-- Olisi vielä yksi keino, jos sallitte, herra kuvernööri.\n\n-- No niin?\n\n-- Olen tietenkin aivan kokematon näissä asioissa ja puhun vain\nystävällisyytenne rohkaisemana. Mitenkähän olisi, jos kerran,\nharvinaisena poikkeuksena, turvauduttaisiin myös totuuteen? Ettekö\nvoisi, hyvä herra kuvernööri, lähettää kenraalikuvernöörille sellaista\nraporttia, jonka jokainen sana olisi puhtainta, punnituinta,\nalastominta totuutta?\n\n-- Minkälaista se sitten olisi?\n\n-- Ettehän suutu, jos ilmaisen avomielisesti kaikki ajatukseni?\n\n-- Varmasti en. Voitte puhua yhtä suoraan kuin isällenne.\n\n-- Olen usein, aloitti Hannu, -- ajatellut, ettei niillä, keisarilla,\nkenraalikuvernöörillä ja muilla, jotka nyt haluavat venäläistyttää\nSuomen, ole täyttä käsitystä siitä, miten suunnattoman hinnan he\nmaksavat siitä aivan näennäisestä ja olemattomasta edusta, jonka\nsaisivat siinä tapauksessa, että onnistuisivat aikeissaan.\n\n-- Minkä hinnan? kysyi kuvernööri.\n\n-- Oman arvonsa, kunniansa ja maineensa jaloina ihmisinä ja\nkaukonäköisinä, valistuneina valtiomiehinä. Kyllä pitäisi ajatella\nkahteen kertaan ennenkuin lähtisi koko maailman nähden suorittamaan\nsellaista pimeydentyötä kuin nyt on tekeillä. Valtiomiehen tulisi aina\nmuistaa historian tuomiota.\n\n-- Niinpä kyllä, myönnytti kuvernööri.\n\n-- Siksi heidät täytyisi saada ymmärtämään, ettei oikeutta saa loukata,\nettä juuri esivallan pitää varjella sitä kuin silmäteräänsä. Ellei niin\ntehdä, seuraa ennemmin tai myöhemmin rangaistus.\n\n-- Voipa niinkin käydä, arveli kuvernööri. -- Mutta kuka nyt selittäisi\ntotuuden esimerkiksi kenraalikuvernöörille, joka ei ota sitä kuten on\nnähty kuuleviin korviin, vaikka sen ovat monesti hänelle esittäneet\ntämän maan pätevimmät miehet?\n\n-- Hänen omien miestensä pitäisi tehdä se -- palata kuin kenraalit\nrintamalta ja sanoa, ettei tästä tule mitään, ettemme tahdo sotia\nrauhallista kansaa vastaan, joka nauttii vain laillisia, luvattuja ja\nvannottuja oikeuksiaan. Silloin vallanpitäjille valkenisi todella\nvakuuttavana leimauksena kuin salamaniskusta pimeänä yönä heidän\npolitiikkansa hulluus.\n\n-- Mahtaisikohan, epäili kuvernööri.\n\n-- Varmasti! vakuutti Hannu innostuneena. -- Jos esimerkiksi te, herra\nkuvernööri, laatisitte raportin, jossa lausuisitte selvän,\nkoristelemattoman totuuden nykyisestä politiikasta sen kaikissa\nmuodoissa, ja ilmoittaisitte, ettette voi enää edesauttaa sen\ntoteuttamista, niin se olisi teko, joka herättäisi tavattoman\ninnostuksen ja tulisi tiedoksi koko Euroopassa.\n\n-- Ihmiset pitäisivät tekoani sankarillisena ja ihailisivat minua sen\nsijaan, että nyt vihaavat? kysyi kuvernööri tuijottaen ulos ja puhuen\npuoleksi itsekseen.\n\n-- Niin tekisivät. Kansan rohkeus kasvaisi entistä suuremmaksi ja mieli\nvirkistyisi, sillä eihän mikään ole niin kohottavaa kuin epäitsekäs,\njalo teko.\n\n-- Pääsisin jälleen kunniallisten miesten kirjoihin ja voisin katsoa\nlähimmäisiäni silmiin?\n\n-- Niin, niin! Ryhtyisitte johtamaan vastarintaamme...\n\n-- Kunnes kenraalikuvernööri ajaisi minut maanpakoon tai toimittaisi\nSiperiaan?\n\n-- Ei se mitään haittaisi! Isäkin kärsii mielellään isänmaan puolesta,\nsillä vain siten -- vaikka kuolemalla sen edestä -- saamme kerran sen\nvapautetuksi. Eihän vapautta eikä itsenäisyyttä voi pyytää ilmaiseksi,\nvaan siitä täytyy maksaa kalliit lunnasrahat.\n\n-- Itsenäisyyttä, sanotko \"itsenäisyyttä\", poika? kysyi nyt kuiskaten\nkuvernööri, unohtaen taas virallisen teitittelynsä ja katsoen\nkiinteästi Hannuun. -- Se on vaarallinen, laiton sana. Puhuvatko nuoret\nSuomen itsenäisyydestä?\n\n-- Eivät, vain ajattelevat sitä, haaveilevat siitä.\n\n-- Se on kaunis -- haave, puhui kuvernööri taas puoleksi itsekseen, --\nmutta mahdoton, milloinkaan toteutumaton. Jos maailmassa todellakin\nvallitsisi oikeus, niin tuo haave muuttuisi helposti todellisuudeksi,\nsillä Suomi kykenisi kunnialla täyttämään itsenäisyyden velvoitukset.\nMikä innostus ja toimitarmo silloin valtaisi mielet, mikä onni olisi\nuurastaa vapaan, itsenäisen kansan keskuudessa. Vasta se antaisi\nelämälle oikean sisällyksen. Nuoriso ajattelee sitä -- vuosien kuluessa\nse itää ja kasvaa --\n\n-- Nuori mies, sanoi kuvernööri kääntyen äkkiä kannuun päin, -- olen\ntässä sunnuntairauhan houkuttelemana ja haluten kuulla, mitä nuorten\nsydämessä liikkuu, sallinut teidän jutella aivan vapaasti, jopa puhunut\nitse enemmän kuin tapani on. Sovimmeko nyt siitä, ettei kukaan saa\ntietää käynnistänne täällä -- kunniasanalla?\n\n-- Kyllä, herra kuvernööri.\n\n-- Mitä isäänne tulee, niin apuni ei voi pelastaa häntä, vaan hänen\npaluunsa kotiin riippuu siitä, salliiko kenraalikuvernööri kaikkien\nmaanpakolaisten palata. Vielä ei näy merkkejä siitä, että sellaista\nkäännettä ajateltaisiin, mutta odottakaamme ja eläkäämme toivossa.\nNiinhän meidän kaikkien tulee tehdä.\n\nHän nousi, tuli Hannun luo ja ojensi kätensä hyvästiksi. Ja Hannu\ntarttui siihen kohteliaasti siitä huolimatta, että oli usein kuvitellut\ntoista. Hannun mieleen jäi kuvernööristä se kuva, että hän oli jollakin\ntavalla väsynyt, masentunut.\n\nMentyään saliin kuvernööri tapasi rouvansa istumasta ikkunalaudalta ja\ntuijottamasta puistoon ja kaupungille. Kääntyen miehensä puoleen rouva\nsanoi:\n\n-- Tuolla ei ole ainoatakaan perhettä, joka avaisi meille ovensa, ei\nainoatakaan ihmistä, joka katsoisi meihin ystävällisesti.\n\n\n2\n\nHannu tapasi kerran kävelyretkellään Hermannin ja pysähtyi puhelemaan\nhänen kanssaan. Hehän olivat leikkitovereita, entisiä ylimpiä ystäviä,\njotka eivät olleet tienneet, että ihmisiä voisivat erottaa mitkään\nsääty- tai muut ennakkoluulot. Hannu oli surrut nähdessään sitten\nHermannin vähitellen vierautuvan hänestä ja sulkeutuvan kuoreensa. Sitä\niloisempi hän oli nyt todetessaan, että Hermanni taas saattoi katsoa\nhäntä rehellisesti silmiin. Katse oli kirkas kuten ennenkin, mutta ei\nluottavainen: siinä oli uhmaa ja haastetta, ja se ilmaisi Hermannin\ntuntevan kuuluvansa toiseen maailmaan kuin missä Hannu eli.\nYstävällisesti hän kuitenkin vastasi Hannun tervehdykseen ja lähti\nkulkemaan rinnalla, kun Hannu sanoi olevansa menossa kävelylle siltain\n\"ympäri\" ja pyysi Hermannia mukaan. Tämä oli peseytynyt sahalta\ntultuaan ja lähtenyt kevätillan houkuttelemana ulos. He kulkivat aluksi\nvaiti ollen, kunnes Hermanni kysyi, miten isä jaksoi. Hannu kertoi ja\nHermanni huomautti sen johdosta:\n\n-- Eivät parane nämä asiat ennenkuin kansa saa vallan. Silloin\nvääryydet korvataan ja sorto lopetetaan.\n\n-- Mitä oikein tarkoitat \"kansalla\"? kysyi Hannu. -- Luetko esimerkiksi\nisän ja minut \"kansaan\" kuuluviksi?\n\n-- Onpahan siinä ja siinä, harkitsi Hermanni, -- te kun olette pääoman\nomistajia eli siis kapitalisteja.\n\n-- Mutta yhtä samaa kansaahan nekin ovat?\n\n-- Eivät olekaan. Kuuluuko varas siihen taloon, josta varastaa?\nKapitaali, pääoma, on kansalta, etupäässä tehdastyöväeltä varastettua\nomaisuutta, jonka haltijat olisi oikeastaan pistettävä lukkojen taakse.\n\n-- Mistä olet saanut tuollaisia käsityksiä?\n\n-- Talolla niitä selittelevät ne, jotka tällaisia asioita ymmärtävät.\nOn näet jo köyhälistölläkin omat tietomiehensä -- ei tarvitse uskoa\nenää kaikkea, mitä herrat puhuvat. Kyllä ne tietävät ainakin yhtä\npaljon kuin -- ylioppilaat.\n\nHermanni vaikeni hetkiseksi ja kysyi sitten:\n\n-- Sinä siis olet tulossa ylioppilaaksi?\n\nHannu myönsi sen olevan todennäköistä, elleivät sairaus tai kuolema\nestä.\n\n-- Ja lähdet Helsinkiin noutamaan valkoista lakkia?\n\n-- Niin teen.\n\n-- Mahdat olla onnellinen. Meikäläinen köyhä sahatyömies ei osaa\nkuvitellakaan sitä tietomäärää, mikä valkoisen lakin saamiseen\ntarvitaan. Kunpa saisi siitä edes osan omakseen. Mutta sehän ei ole\nmahdollista sille, joka ei ole käynyt kansakouluakaan eikä lukenut\nmuita kirjoja kuin katkismusta, Raamattua ja Laestadiusta, joista ei\nole mitään hyötyä.\n\n-- Kuinka niin ei mitään hyötyä?\n\n-- No, sanoi Hermanni silmät pyöreinä kuin olisi ihmetellyt Hannun\ntietämättömyyttä, -- nehän ovat vain vanhoja satuja ja loruja, jotka\neivät ollenkaan kuulu nykyajan maailmaan.\n\n-- Mutta kielletäänhän niissä esimerkiksi varastamasta, mikä on kyllä\ntarpeellista nykyaikanakin.\n\n-- Noo, semmoista nyt kyllä, myönsi Hermanni, -- mutta ne asiathan on\nsanottu lakikirjassa. Oikeata varsinaista tietoa pitäisi kansalle\nopettaa ja kaikkien tulisi saada käydä edes jonkinlaista koulua.\n\n-- Siinä olet kyllä oikeassa, myönsi Hannu. -- Niin minäkin ajattelen\nja niin tulee varmaan kerran tapahtumaan. Mutta jos halajat oppia ja\ntietoja, niin mikä estää niitä hankkimasta?\n\n-- Mitenkä se olisi mahdollista?\n\n-- Osaathan lukea ja laskea vähän. Opettelimmehan sitä kerran. Siitä\nalku lähtee. Lainastossa on kirjoja ja työstäsi jää kyllä aikaa. Onhan\nsitä paitsi iltakoulu.\n\nHermanni huokasi alakuloisesti:\n\n-- Ei siitä tule mitään. Jos mitä tietokirjaa yritän, niin en ymmärrä\nsitä juuri ollenkaan.\n\nHannu mietti ja sanoi hetken kuluttua:\n\n-- Vika on siinä, että nuo kirjat ovat sattuneet olemaan liian\nvaikeita. Jos haluat, niin opetan sinua kernaasti. Saat tulla kolme\nkertaa viikossa luokseni. Minullahan on oma kamari, jossa et häiritse\nketään. Tule huomenna ensimmäisen kerran, niin annan sinulle kirjat ja\nniistä läksyt.\n\nHermanni seisahtui ja katsoi Hannuun kiitollisesti:\n\n-- Miksi ryhdyt vuokseni näin suureen vaivaan?\n\n-- Ei siitä suurta vaivaa ole. Jos luet ahkerasti neuvojeni mukaan koko\nkesän, niin syksyllä voit varmasti päästä iltakouluun. Ja sen käytyäsi\nhuomaat tietäväsi paljon hyödyllisiä asioita ja osaavasi jatkaa\nominpäin. Kaikki sivistyneet tahtovat nyt valistaa ja opettaa kansaa.\n\n-- Miksi?\n\n-- Herättääkseen sen ymmärtämään velvollisuutensa isänmaata kohtaan,\njonka tsaarivalta tahtoo venäläistyttää. Tietämätön kansa on helposti\nhoukuteltavissa.\n\nHermanni mietti kauan tuijottaen rautatiesillalta, jolla he nyt\nseisoivat, tummana ja sileänä kiitävään virtaan, ja sanoi yhtäkkiä kuin\najatustensa lopputulokseksi:\n\n-- Jos olisit vieraampi kuin olet, niin pelkäisin sinun tahtovan\nhoukutella minua sinne, minne en kuulu. Tiedä siis, että haluan aina\npysyä uskollisena työväelle, tapahtuipa mitä tahansa ja näyttipä\nporvarien leipä miten leveältä hyvänsä. Haluan tietoa voidakseni auttaa\ntyöväen asiaa, mutta en kelvatakseni palvelemaan porvarien\ntarkoitusperiä.\n\n-- Onko sinusta isänmaan puolustaminen siis vain porvarillinen\ntarkoitusperä? kysyi Hannu tahtomattaankin kiihtyen. -- Eikö työmiehellä\nisänmaata olekaan?\n\n-- Onpahan siinä ja siinä, arvosteli taas Hermanni punniten tarkasti\nHannun kysymystä. -- Te herrasväet ette milloinkaan voi asettua köyhän\nasemaan niin elävästi, että todella tuntisitte sitä. Ihminen ei kykene\nkuvittelemaan oloa alempana sitä, missä on. Mutta köyhän on perin\nhelppoa ja mieluista kuvitella itsensä herraksi, ja kun hän silloin\nhuomaa, ettei hänen hyppysissään oleva kannikka olekaan uneksittu\npullaviipale eikä leuoissa haiseva kessunysä sikari, niin hänen\nmielensä valtaa kateus. Sehän on aivan luonnollista. Kun silloin\nporvarit tulevat puhumaan isänmaasta, jonka puolesta työmiehen pitäisi\nuhrata vaikka henkensä, niin hän ei voi sellaisesta innostua. Talolla\nsanoi muuan helsinkiläinen toveri herrain tarkoittavan sitä, että\ntyömiesten pitäisi marssittaa itsensä heidän komennossaan kanuunain\nruoaksi.\n\n-- En ikinä usko suomalaisen työmiehen ajattelevan näin kuin sanot,\nvirkkoi Hannu hilliten tulistumistaan ja pahaa mieltään. -- Hän on\nosannut kaatua isänmaan puolesta ja osaa vieläkin.\n\n-- Mitäpä typeryyksiä ei tyhmä kansa olisi tehnyt, kun herrat vain ovat\nkäskeneet, järkeili Hermanni, joka selvästi oli painanut mieleensä\nkaiken, mitä sosialistipuhujat olivat tahallisen räikeissä\nherätyssaarnoissaan kuulijoilleen syöttäneet. -- Siinähän vika onkin,\nettä kansa on aina totellut sokeasti käskijöitänsä ottamatta itse\nohjaksia käsiinsä.\n\n-- Luuletko, että sen kohtalo olisi siinä tapauksessa kääntynyt\nsuopeammaksi? kysyi Hannu.\n\n-- Tottakai, ihmetteli Hermanni. -- Eiväthän silloin olisi sodat\neivätkä yleensä mitkään vääryydet tulleet kysymykseen, vaan kaikkialla\nvallitsisi vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus.\n\n-- Hm, myhähti Hannu. -- Kuule, Hermanni, nämä ovat juuri niitä\nasioita, joiden oikeaan ymmärtämiseen ja arvostelemiseen tarvitaan\nennen kaikkea kaipaamaasi tietoa. Aloittakaamme siis siitä, antamatta\nminkään muun kuin sen vaikuttaa käsityksiimme. Muru murulta nämä\nsilloin rakentuvat oikeista aineksista lujiksi ja pysyväisiksi. Ja\nettet pelkäisi minun syöttävän sinulle rivien välissä porvarillista\nmyrkkyä, tunnustan suoraan, että minäkin palavasti harrastan työväen\nasiaa ja toivon sen taloudellisen ja henkisen aseman kohentuvan. Ja se\non, mikäli tiedän, porvarien yleinen halu ja päämäärä.\n\n-- Ohoh!\n\n-- Et usko minua, mutta niin kuitenkin on. Mutta jotta siitä voisi\ntulla jotakin, tarvitsemme häiritsemättömän isäntävallan maassamme.\nMikään ei menesty kunnollisesti, ei oppi eikä talous, niin kauan kuin\nolemme vieraan valtakunnan käskyjen alaisia. Työväenkin tulevaisuuden\nvuoksi on siis sorto saatava suistetuksi.\n\n-- Mielellään minun puolestani. Venäläiset herrathan sitä harjoittavat.\nJos kansa saisi siellä vallan, se loppuisi siihen paikkaan.\n\n-- Mutta jos se kansakin pitäisi parhaana, että meidän olisi\nsulauduttava siihen, niin entä sitten? Olisitko valmis oppimaan\nvenäjänkielen ja muuttamaan elämäsi yleisvaltakunnalliseen malliin?\n\n-- Jos vain työväen asema siitä paranisi, niin heti. Ihmistenhän on\nmäärä tulla veljiksi. Tyhmäkin ymmärtää, että monista kansoista on vain\nhäiriötä -- paras ja käytännöllisin olisi vain yksi kansa ja kieli,\nihmiskunta.\n\n-- Etkö siis ollenkaan rakasta sitä kieltä, jolla luontaisesti ilmaiset\najatuksesi?\n\n-- En ole tullut ajatelleeksi, että kieltä voisikaan rakastaa. Mitä\nrakastamista siinä on -- sanoissa, joilla ilmaisen ajatukseni? Kielihän\non vain käytännöllinen väline, jota tarvitsen tullakseni toimeen.\nToisenmallinen aura saattaa olla paljoa parempi. Turhaa touhua koko\nkielen rakastaminen. Ovat ne puhuneet siitä joskus työväen juhlissa,\nvaan en ole päässyt sen asian tärkeydestä perille.\n\nHeidän keskustelunsa jatkui loppumattomasti, siirtyen väitteestä\ntoiseen kuin laskien ketjun renkaita. Hannu huomasi Hermannin joutuneen\nauttamattomasti raja-aidan toiselle puolelle, jonka yli he vain ylen\nharvoissa tapauksissa saivat ojennetuksi toisilleen kätensä. Isänmaan\nnimessä se ei voinut tapahtua, sillä Hermannin mielestä isänmaa oli\nköyhälistölle yhdentekevä; ei liioin rakkaus kotiseutuun -- \"siihenkö\nisän pahaiseen mökkirötisköön?\" -- lehahtanut palamaan Hermannin\nsydämessä; kielestä hän ei välittänyt sen enempää kuin hyvästä\ntyökalusta; ainoa, joka täytti hänen sydämensä, oli tiedonhalu,\njotta voisi ruveta työskentelemään tehokkaasti työväen aseman\nparantamiseksi. \"Köyhyys, pettu, nälkä, alastomuus -- ne ovat\nkaikkialla maailmassa huutavimmat, viiltävimmät epäkohdat. Porvarit\novat hallinneet maailmaa tähän saakka kykenemättä korjaamaan niitä,\nmikäli ovat tahtoneetkaan, ja koettaneet hillitä kurjalistoa\nsaarnaamalla sille jos mitä valheita, kaikissa kuitenkin yhteisenä\nliehakoivana pontena, että pitää tyytyä osaansa ja odottaa korvausta\ntaivaassa. Mutta nyt eivät enää ne konstit auta, sillä kansa on oppinut\nymmärtämään totuuden. Se tahtoo ottaa vallan käsiinsä ja näyttää, että\ntämä murheenlaakso voi muuttua vapauden, veljeyden ja tasa-arvoisuuden\nvaltakunnaksi, jossa asuvat oikeus, rauha ja hyvinvointi. Ja ellei niin\nkäy, niin silloin on selvää, ettei tämä ilma ole hengittämisen\narvoista, että ihmissuku on luomisen suunnaton erehdys, jonka on\nparasta tuhota itsensä ja palata takaisin elottomaan aineeseen, josta\non luotukin...\"\n\nHermanni oli pysähtynyt. Hän puhui kiihkeästi, omituisen, opitun\nkaunopuheisesti ja sujuvasti, taidolla, jonka Hannu kyllä tunsi. Hän\ntuijotti haaveellisesti kauas läntiseen horisonttiin silmissä ilme,\njoka osoitti hänen näkevän jotakin ihanaa, sellaista, jonka\nsaavuttamiseksi kannatti uhrata henkensä. Huulet vapisten, liikutuksen\nvallassa, hän katsoi sinne hetkisen senkin jälkeen, kun oli jo\nammahtanut tuliset, kiihkoiset sanansa kiitämään avaruuteen kuin\nkotkat. Sitten hän katsahti Hannuun kuin heräten, tarjosi hänelle\nhyvästiksi kättä ja läksi äkkiä menemään omalle suunnalleen. Hermannin\nkaunopuheisuus ei ihmetyttänyt Hannua, sillä hän oli tottunut siihen,\nettä kansannuorukaiset saattoivat puhua sujuvasti ja valmiisti.\nKonventilla oli ollut tapana tehdä joka kevät vierailu läheiseen\nkansanopistoon ja kutsua tämän oppilaat luokseen vastavierailulle.\nYhteisessä kokouksessa pohdittiin jotakin keskustelukysymystä, ja\nsilloin Hannu oli monta kertaa hämmästyen todennut, kuinka vuolaana ja\nsamalla, mikäli hän saattoi ymmärtää, kokemuksesta kumpuavana puhe\nvirtasi nuorukaisilta, joiden teoreettinen tietomäärä oli perin pieni\nverrattuna lyseon yläluokkalaisiin. Ylen harva Hannun tovereista kykeni\nkilpailemaan kansanopistolaisten kanssa tavallisessa järkitiedossa\nja käytännöllisesti pätevien mielipiteiden löytymisessä ja\nesittämisessä. Hannu ei ymmärtänyt, mistä tämä johtui. Olisi luullut\nolevan päinvastoin: laajemman tiedon tuovan kypsempää puhetta. Mutta\nehkäpä he, lyseolaiset, olivat saaneet tietonsa elämästä eristettyinä,\nkun taas kansannuorukaiset olivat kokemuksen opettamia.\n\nHannu saapui kotiin levottomana ja tuskaisena. Keskustellessaan\nHermannin kanssa hän oli tuntenut hämärästi olevansa jollakin tavalla\nalakynnessä ja puolustaneensa siksi asiaansa heikosti. Hermannin\nkäsityksiin sisältyi se perustotuus, että maailman kaikista epäkohdista\nköyhän kansan kurjuus oli huutavin. Sellaisessa tilanteessa ei\ntodellakaan voinut pyytää heitä innostumaan isänmaallisuudesta eikä\nkansallisuudesta, Ruveta nyt puhumaan ylentävistä asioista nälkäiselle\nmiehelle, joka kiihkeästi odotti ruokaa oltuaan syömättä puoli ikäänsä!\nParempiosaisten tunnolla oli suuri ja raskas edesvastuu: he eivät\nolleet ajoissa pitäneet huolta köyhästä veljestään, vaan olivat\nitsekkäästi päinvastoin hyötyneet hänen hiestään. Se ei voinut unohtua\nilman sakkoja -- siitä oli kerran tuleva tiukka tilinteko, jossa\nmaksettava todennäköisesti joutuisi porvarien kontolle. Hannu tunsi\nolevansa täysin työväen puolella ja tahtoi asettua elämässään avoimesti\njyrkkien yhteiskunnallisten uudistusten kannalle. Mutta silti hän ei\nsuinkaan tahtonut unohtaa säätyänsä, maailmankatsomustansa,\nisänmaatansa ja kansallisuuttansa. Eiväthän nämä ja köyhän aseman\nkohentuminen minkään järjen nimessä olleet toistensa kanssa\nristiriidassa, vaan merkitsi yhden etu samalla yhteisyyden nousua.\nMiksi siis Hermanni oli joutunut erottavan aidan toiselle puolelle?\nOliko niin, että tämä jakautuminen oli merkki muualta tulleesta,\nainakin Suomen olojen kehitykseen sopimattomasta harhasuunnasta? Hannu\ntunsi ajatuskykynsä tyrmistyvän niiden monien ongelmien edessä, joita\nnäytti lentävän näkyviin horisontin kaikilta kulmilta ja joiden\nsaattaminen sovintoon ja yhteistyöhön varmaan oli elämän ihanteista\nvaikeimmin toteutettavia.\n\n\n3\n\nFlorida, Fernandino, maalisk. 20 p. 1904.\n\nRakas veljeni Hannu!\n\nNiin kuin näet päiväyksen paikasta, olen pitänyt sanani ja loikannut\nrapakon yli Afrikasta tänne. Lähetän nyt sinulle matkan vaiheista\ntekemäni pienet muistiinpanot.\n\nKuten muistat, kaverit karkasivat ja alkoi eri touhu heidän\nharavoimisekseen näkyviin niistä runnaripesistä ja pelihelveteistä,\njoihin he olivat tietenkin kätkeytyneet. Ja niin tarkkaan ukko ja\npoliisi seuloivat Afrikan hiekan, että jopahan pojat kopisivat seulan\npohjalla, joutuen ukon hyppysiin. Tämä toimitti heidät rautoihin ja\nsoudatti laivaansa, sulkien heidät vangeiksi skanssiin. Ukko oli kovana\närjyen kuin jalopeura, mutta pojat kiroilivat vastaan ja murisivat\nharjakset sirrillään kuin vihaisilla koirilla. Ruokaa ei ukko sanonut\nantavansa ennenkuin nöyrtyvät ja rupeavat siivosti töihin.\n\nTällä välin olimme niggerien avulla saaneet lastin sisään ja olimme\npoikain tullessa laivaan valmiit lähtemään. Ukko oli niin sisukas, että\ntilasi hinaajan ja käski miehistön nostamaan ankkureita. Kun karkurit\nyhä kieltäytyivät työstä, ukko komensi meidät neljä nöyrää miestä\nyksinämme siihen hommaan, mutta emme mekään totelleet ensimmäistä\nkirousta, työ kun oli liian raskasta niin vähälle väelle. Vasta kun hän\nlupasi lisäpalkkaa, aloimme hiivata, mikä tietenkin kävi hitaasti.\nMutta kävihän se kuitenkin, niin että pimeän tullen toinen ankkuri oli\npuurissa ja toisenkin kettingistä nelisenkymmentä syltä. Pimeän vuoksi\nlähtö siirtyi aamuun -- jäimme yöksi yhden ankkurin varaan\npaikoillemme. Ukko ja perämiehet eivät menneet levolle ollenkaan, vaan\npeläten poikain tekevän ihmeitä hiiviskelivät kannella vartiossa. Eikä\npelko ollutkaan aiheeton: klo 11:n maissa kuului yhtäkkiä kamalaa\nryskettä kajuuttatäkiltä, jossa toinen perämies piti vahtia: iso\nrautainen piikki oli heitetty kajuutan seinään, niin että laudat\nhalkeilivat. Ja vähän ajan perästä lensi raskas tahkon puolikas\nkajuutat akkunasta sisään. Kyllä sen silloin jo älysi tyhmäkin.\netteivät pojat enää välittäneet olla skanssissa vankeina vaan\npistäytyivät tuon tuostakin kannella piruilemassa. Ensimmäinen perämies\nmeni nyt revolveri kädessä skanssin ovelle ja sanoi ampuvansa sen, joka\nuskaltaa nousta kannelle muussa kuin työnteon aikomuksessa. Hän\nhuomautti vielä, että kapina laivassa on vakava asia ja että ukolle on\ntämän jälkeen pikku juttu hankkia heille kunnollinen vankeushoito, jos\ntahtoo. Miehet äyhkyivät skanssista vastaan ja vaativat vapaata lähtöä\nlaivasta ja sisässä olevaa palkkaansa, mutta ukko sanoi, että ei niin\nkauan kuin hän on tämän purkin kapteeni. Täytyy sanoa, että kyllä ukko\non pelkäämätön mies, yhtä sisukas kuin matruusinsakin. Jos\nheittäytyisimme merirosvoiksi, valtaisimme luullakseni minkä laivan\ntahansa. Jos ovat tukkijätkät hyviä niin merimiehet ovat vielä kynnen\nmustukaisen verran parempia.\n\nAamulla klo 6 oli tilanne muuten sama paitsi että miehet olivat\nsyömättömyyden vuoksi entistä hurjemmalla päällä ja jyrkästi\nkieltäytyivät työstä. Mutta ukko oli myös saanut sisuunsa lisäpainetta\nja käski meidät hinaamaan ankkurin. Tottelimme ja saimmekin kaikki\nreilaan siihen klo 8:n paikkeille, jolloin hinaaja vei meidät\navomereen. Kuulin kyllä perämiehen estelevän, että eikö ole uhkarohkeaa\nlähteä neljän miehen varassa Hyväntoivonniemen myrskyihin, näin iso\nparkkilaiva kun tarvitsee vähintään kymmenen matruusia, mutta ukko\ntiuskaisi, että \"snääkö täm burkin gapteen ole vai mnää?\" ja käski vain\nkarjua meille \"hurjoppia\". Kovasti ponnistellen saimme lopuksi\nmärsseilit ylös ja aloimme kulkea tavallista vauhtia etelää kohti;\nillalla nostimme lisäksi pramseilin. Skanssista ei ollut koko päivänä\nkuulunut muuta kuin huikeita kirouksia ja kostonuhkauksia, mihin\nkapteeni aina vain sylkäisten sanoi, että eiköhän sisunne laukea,\nkunhan vielä olette jonkin aikaa syömättä. Koko päivänä heille ei näet\nannettu ruoan muruakaan; me söimme kapteenin pöydässä. Skanssin ovella\nkokki aina kävi leyhäyttelemässä makeanhajuisia pihvipaistoksia,\njolloin kuului karjuntaa kuin eläinnäyttelystä. Arvaapa sen, että\ntällainen sisun koetteleminen jurnutti poikia. Myöhemmin illalla sitten\nhuomasimme, etteivätpä olleet näämmä pojat vielä luopuneet taistelusta:\nnoin klo 11:n paikkeilla tulla rysähti ylinen märsraaka alas niin että\nsalamat iskivät kettingeistä. Tarkastettaessa huomattiin, että falli --\nkiinnitysköysi -- oli katkaistu puukolla. Jossakin välissä arvatenkin\nyöllä oltaessa vielä satamassa, tuo tekonen oli suoritettu; tuulen\npainaessa enemmän viimeinen ohut kiinnike katkesi. Onneksi ei ketään\nsattunut olemaan alla. Kapteeni ja perämiehet menivät aseistettuina\npuhumaan miehille järkeä ja varmaankin nälän pehmittäminä ja\nsäikähtäneinä teostaan nämä olivat nyt hiukan taipuvaisempia: lupasivat\nryhtyä työhön, jos saavat esteettä lähteä laivasta Fernandinossa ja\nnostaa palkkansa vähentämättömänä. Neuvoteltuaan kauan perämiesten\nkanssa ukko vihdoin suostui, vaikka häntä näyttikin asia kovasti\nkismittävän. Luulen myös hänen päätökseensä vaikuttaneen sen tuulen\nmusiikin, joka kuului touveista yhä tiukempana ja vihaisempana. Varmaan\nhän arvasi, että pian tarvittaisiin joka mies.\n\nAamuyöllä puhalsi jo sellainen tormi, joita vain täällä voi olla, ja\naallot olivat kuin vuoria. Se on ensikertalaiselle juhlallinen ja\nkaamea näky, sen voit uskoa, ja mieli kääntyy vakavaksi, kun ne tulevat\npimeästä kuin hirmuolennot ja hautaavat laivan kohisevaan syliinsä.\nLuulisi jo viimeisen hetken tulleen, kun laiva taas nouseekin pinnalle\nkuin sukelluksissa ollut kuikka, pudistaa veden höyhenistään ja lähtee\nlaskemaan kuopan toista reunaa alas noustakseen toista ylös. Luulimme\ntuulen tasaisesti kiihtyessä ukon komentavan tekemään purjeita kiinni,\nmutta eihän se mitä -- odotti kai ilman laantumista. Se on niin sisukas\näijä, että sitä täytyy ihmetellä. Nukkumaan ei kuitenkaan mennyt, vaan\nseisoskeli komentosillalla merisaappaissa, sydvästi päässä ja nysä\nleuoissa.\n\nTuskin oli päivän ensimmäinen kalsea kajo alkanut häämöttää, kun\nyhtäkkiä, ennenkuin ehdimme liikauttaa evääkään, kohahti kimppuumme\norkaani, oikein sellainen vimmattu tuulenpesä, etten ole milloinkaan\nuskonut moista mahdolliseksi. Olin juuri noussut ison maston\nalaraa'alle tekemään kiinni purjeen reunaa, joka oli repeytynyt irti ja\nolisi tuokiossa paukuttanut itsensä riekaleiksi -- se ei ollut hauska\ntehtävä, mutta kun ei auttanut muu kuin totteleminen, siunasin itseni,\nsanoin teille kaikille hyvästit, pyysin Jumalalta syntini anteeksi ja\nnousin raa'alle. Juuri kun olin saanut lujan tuen jalkaköydestä ja\nvarmuudeksi sitaissut itseni vyötäisistä kiinni raakaan, alkoi\nympärilläni sihistä ja paukkua kuin tuhannen pommia olisi räjähtänyt,\nja laiva kallistui äkkiä melkein kyljelleen. Selvästi näin, että\nmuutaman silmänräpäyksen aikana allani meurusi meri, ja odotin kauhun\nvallassa, nousisiko purkki enää ollenkaan kohdalleen. Nousihan se toki,\nmutta vain siitä hyvästä, että purjeemme olivat vanhoja ja repeytyivät\nviimeisessä silmänräpäyksessä rikki, irti köysistään, kadoten myrskyn\npimeään sadetohinaan kuin kummitukset. Paineen lakatessa laiva keikahti\npystyyn ja minä kipusin kiireesti alas kannelle, kun ei ollut enää\nmitään purjeen reunaa kiinni tehtävänä. 12 purjetta -- kaikki, jotka\npäällä olivat -- siinä meni että vilahti. Miehisiä ei onneksi ketään\ntuhoutunut -- ukko vain pui nyrkkiä sinne päin, mistä orkaani yhä\npuhalsi kuin palkeen torvesta. Kai se tappelisi myrskyn kanssa jos se\nolisi mahdollista.\n\nTällaisen sään vallitessa oli mahdotonta saada paikoilleen uusia\npurjeita, joten olimme aivan avuttomia. Laiva jylläsi ja vyöryi\npaikoillaan tottelematta peräsintä, mastot vaaruivat vaarallisen\nnäköisesti ja raakapuut riekkuivat ilkeästi. Se oli kiusallista ja\npeloittavaa, aivan samaa kuin olisi oltu aseettomina villipedon\nkynsissä. Mutta ennenkuin mitään vakavampaa ehti tapahtua, orkaani\ntyyntyi ja vei muunkin tuulen mennessään. Totesimme olevamme selvällä\nmerellä Kapkaupungin edustalla ja aloimme helpotuksesta huoaten\ntyöskennellä vimmatulla vauhdilla saadaksemme laivan purjehduskuntoon.\nSe onnistuikin tuulen pääsemättä tekemään pahempaa haittaa -- ilkeämpiä\nolivat raskaat, pitkät maininkiaallot. Ja kuin hyvittääkseen äskeistä\nväkivaltaansa tuuli vakautui heti sen jälkeen, kun olimme saaneet\nensimmäiset uudet valkoiset seilit toppiin.\n\nEn ole tainnut huomata mainita, että kulunut myrsky-yö oli joulu-yö. Ei\nsiinä kamppailussa ehditty ajattelemaan joulua eikä se taida laivoissa\njuuri tapana ollakaan. Ehkä antavat hiukan voita puuronsilmäksi. Minä\nen voinut unohtaa joulua, sillä siksi rakas se juhla on aina minulle\nollut. Ymmärrät, että koko ajan muistelin kotia ja myös sitä äidin\nkertomaa jouluyötä, jolloin eno hukkui. Kiivetessäni mastoon kysyin,\noliko minun nyt kuoltava samalla tavalla, mutta tunsin samalla, että\nvielä saisin yrittää.\n\nSiitä tuli hauska ja huoleton matka aina päiväntasaajalle saakka. Joka\nainoa riepu viritettiin tuulen esteeksi ja kun enimmät purjeet olivat\nuusia, oli hienoa katsella valkoista purjepilvistöä. Laiva kulki vallan\nvakavasti keskimäärin 7 engl. pen. tunnissa, uupumatta, ikuinen kohina\nkokassa, valkoinen vana jäljessä. Joskus kiipesin vapaahetkenäni\ntoppiin -- olen jo tottunut sellaiseen -- saadakseni olla rauhassa,\nmiesten puheet kun ovat enimmäkseen samoja ja tympäiseviä. En voi\nkuvata, kuinka mahtava ja kaunis on meren rannaton ulappa, taivaan\nkorkea holvi ja valkoisin purjesiivin kiitävä uljas laiva. Se\nsykähdyttää sydäntä ja virittää mielessä uuden innostuksen. Siellä\nmuistelin teitä kaikkia, koetin viihdyttää ikävääni lukemalla\nkirjeitänne ja kyselin levottomana kohtaloltani, saanko enää\nmilloinkaan tavata teitä, lentokaloja pyrähti parvi toisensa jälkeen\naallon harjalta ilmaan liitäen väliin laivan kannelle, johon jäivät\navuttomina räpiköimään. Pieniä valaita muljuili laivan ympärillä,\nkap-kyyhkysiä lenteli parvittain purjeiden välitse ja albatrossit\nliitelivät mahtavina laivan rinnalla kertaakaan, mikäli saatoin\nhuomata, siipiä liikuttamatta. Oli koko ajan tavallisen lämmin, mutta\nei liian kuuma; yöllä saattoi nukkua kannella paitahihasillaan. Lepo\noli senkin puolesta perinpohjaista, ettei tarvinnut pelätä\nkomennettavan purjeiden pärjäykseen, pasaatituuli, \"merimiehen taivas\",\nkun oli aina sama...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHannun lukeminen -- kuinka mones jo? -- keskeytyi, sillä Hermanni tuli\nujona ja arkana sisään. Kuinka liikuttava tuo vihko olikaan: pieni,\nsinikantinen, nähtävästi varattu jo kotimaasta mukaan ehkä juuri tätä\ntarkoitusta varten. Alkuun Erkki oli pistänyt päiväyksen, loppuun\nterveiset, niin että se oli kuin kirje. Henki oli jo miehen, mutta\nkirjaimet ja lauseet kuin lapsen. Hannu oikoi niitä mielessään -- näki\nne kaikki selkeänä kertomuksena uljaasta matkasta. Hannun kuvitelma\nErkistä korkealla mastossa purjepilvien keskellä oli siis tosi. Hänen\nmielessään vilahti häivähdys ulappain runoutta. Sanoen Hermannille\nErkin terveiset hän kysyi, halusiko tämä kuulla, minkälaista merellä\noli, ja jatkoi lukemistaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä purjehdimme St. Helenan ohitse: se on nelikulmainen\nkallionlohkare keskellä valtamerta, Pieni polku johtaa sen huipulle,\njoka näytti tasaiselta. Saaren kuvernöörin puutarha kuuluu olevan ainoa\npaikka, jossa kasvaa jotakin; muu kaikki on paljasta kalliota.\nSotilastelttoja oli siellä täällä. Meritavan mukaan hinasimme lipun\nliehumaan, että näkisivät, mistä olemme. Mutta väärän tiedonhan ne\nsiitä saivat, sillä lippuhan on Venäjän. Kuohuttaa huomatessa, että\nlaivaamme ja meitäkin pidetään kaikkialla venäläisinä. Mikä ihme siinä\non ollut vitsinä, ettemme me suomalaiset ole alun alkaen olleet\nitsenäisiä? Onhan huonommillakin kuin me -- esim. neekereillä ja\nvenäläisillä -- valtakuntia ja kuninkaita vaikka kuinka paljon. Port\nElisabethissa näin juhlallisen neekeriukkelin, jolla oli\nvaskilankavyyhti kaulassa. Sanoivat hänen olevan läheisen kylän\nkuningas.\n\nSeuraava ikävystyneen katseen kohde oli Ascension-saari, joka kuitenkin\nvain häämötti horisontista. Jos luulette valtamerellä näkyvän paljon\nlaivoja, niin erehdytte: niitä tapaa harvoin. Täällä vallitsee tavaton,\npainostava yksinäisyydentunne. Kun saa aina nähdä samoja naamoja,\njoista sitä paitsi vain vähemmistö ilmaisee elämän kauneuspuolia, ja\nkuulla samoja typeryyksiä ja syntyessään sammuneita neronleimauksia,\nniin mielen täyttää joskus niin suuri kyllästyminen, ettei voi sietää\nketään. Kapteeni lähettää väliin ikävissään hakemaan minua pöytä- ja\npuhetoverikseen ja niin juttelemme kotimaan asioista. Olen kertonut\nhänelle kodista, isästä ja meriaikeistani, mihin hän sanoi vakavasti:\n\"Ei olisi pitänyt isäsi suostua koulun keskeyttämiseen!\" Se on näin\npasaatituulessa tuo kapteeni ihan tykättävä ukko.\n\nPäiväntasaajalle tultaessa oli vakavana pulmana se, että ruoka oli\narvattavasti huonon laadun, hoidon ja kuumuuden vuoksi päässyt\npilautumaan. (Tässä Hannu huomasi Hermannin höristävän korviaan). Jos\nheitit läskikappaleen pöydälle, se käveli siitä omin neuvoin lattialle;\njos kopautit leipäpalaa pöytään, sait saaliiksi kourallisen matoja; jos\nrupesit tutkimaan ryynejä, löysit pitkälankaista homevillaa, toukkia ja\nkolmenlaisia koppakuoriaisia; jos halusit muutteesta nähdä toisenlaisia\ntoukkia, niin ei muuta kuin kouraisit jauholaaria: silloin niitä\ntarttui käteesi kuin sormuksia. Liha haisi niin, ettei sitä voitu pitää\nsisässä muulloin kuin tietysti syötäessä. Tässä on nyt koko ruokalista\n-- anteeksi, unohdinhan kokonaan sillit, joista kapteeni huomauttaa\npainavasti aina, kun miehet valittavat ruoasta: \"Onhan teill' niit'\nsillei!\" (Hermanni murisee: \"Kyllä olisi pitänyt antaa sille ukolle\noikea...!\"). Kapteenin sillit ovat olleet saman kohtalon alaisia kuin\nmiehistö, so. kärsineet kovasti keripukista; sen näkee selvästi siitä,\nettä niiden liha on kokonaan irtautunut luista ja kadonnut -- mennyt\nehkä pois laivasta omille teilleen --, sillä tynnyristä ei löydy muuta\nkuin ruotoja. Olemme kaikki laihoja ja kurjia, sairastaen ikuista\nvatsatautia. Kahvi, joka ennen oli edes kohtuullista, on nyt sellaista\nsamppanjaa, ettei sitä mielikseen nauti. Margariini on ruvennut\nepäilyttävästi muistuttamaan suksirasvasta. Kun näin vaatimattomasti\nkatetun pöydän ääressä joutuu hikoamaan yötä päivää, niin kuin\ntropiikeissa tahtomattakin täytyy, niin sulavat viimeisetkin rasvat\nkropasta pois yhtä nopeasti kuin jos makaisi makkarana paistinpannussa,\nKun en ole ennenkään ollut lihavuudella pilassa, niin voit kuvitella,\nmiten keveä mies olen nyt. Väliin otan peilinkappaleen taskustani ja\netsin itseäni siitä -- usko tai älä, mutta joskus saan melko kauan\nhakea sieltä näkyvien valojen ja varjojen joukosta sitä fysikaalista\nilmiötä, jota voisin tervehtiä vanhana tuttuna, omana kuvanani.\nYmmärrät tästä, miten elämämme täällä vastaa maissa olijain, varsinkin\nlaiskojen koulupoikain romanttisia haaveita, ja miten vilpitön ilo\ntäyttää sydämemme aina kokin soittaessa rämisevää, halkinaista\nvellikelloaan.\n\nOlisin jo lopettanut kuvaukseni merimiehen runsaasta ja monipuolisesta\nravinnosta, ellei kapteeniköriläs -- \"körri\" ja \"köriläs\" ovat\ntavallisimmat ja siisteimmät niistä lempinimistä, joita hänestä\nkäytämme -- olisi vanhaan tapaansa tälläkin alalla yllättänyt meitä\nniin kavalasti, ettemme ällistykseltä saaneet sanaakaan irti. Olimme\nsilloin Golf-virrassa ja meri oli viheriä siinä ajelehtivasta ruohosta.\nOli monta vuorokautta aivan tyyntä: purjeet riippuivat velttoina\nliikahdellen vain sikäli kuin laiva vaarui hitaasti leveissä,\nmilloinkaan tyyntymättömissä mainingeissa. Mikään ei ole merellä niin\nikävää, suorastaan kuolettavaa, kuin tällaisen tuulettomuuden\naiheuttama toimettomuus, ja miehistö olikin valmis vaikka minkälaiseen\nhulluuteen. Kai köriläs pelkäsi sitä, koska eräänä päivänä kokin\nvaltakunnasta alkoi kantautua oudostuttavan suloisia hajuja, jotka\nherättivät meissä ihania aavistuksia ja herkullista suolien värinää.\nKellon rämähtäessä ryntäsimme saapuville kuin linnan valloittajat ja\ntulimme, täytyy myöntää, mykiksi hämmästyksestä. Oli tuoretta lihaa --\nkokki oli tappanut porsaan ja tehnyt sen meitä kiusatakseen salaa --,\nkunnollisia perunoita, puhdasta leipää, omenasoppaa ja jokaiselle\nvastaleivottu, tuoksuva, pullea \"ankkastukki\". Söimme kuin hullut.\nKaikki tasittiin: soppaa tuli 1 1/2 litraa, perunoita 6 kpl ja lihaa\n1/2 kg mieheen. Kaikki myös jauhautui ravinnoksi siinä samalla\nistuimella ja enempikin olisi mennyt, kun vain olisi ollut. Syönniltään\nmiehet eivät ehtineet puhumaan muuta kuin harvakseen kiroilemaan\nkapteenia, joka oli ruokkinut heitä kurjasti, vaikka varastossa oli\nkunnollisiakin ruoka-aineita, ja sitten yhtäkkiä säikäyttänyt\ntällaisella ylellisyydellä.\n\nAluksi emme huomanneet ukon perustarkoitusta, mutta pianhan se selveni.\nHän tahtoi maalauttaa laivan perinpohjaisemmin kuin tavallisesti ja\npeläten, ettei pensseli pysyisi heikontuneiden miesten käsissä ja että\nhe voisivat olla haluttomia niin isoon ylimääräiseen työhön, oli\nsuunnitellut tämän sinänsä kyllä miellyttävän lepytys- ja\nrohkaisukeinon. Hän tunsi miehensä. Ryhdyimme kiltisti töihin ja\nmaalasimme körilään purkin niin kauniiksi, että itsekin sitä\nihastelimme: sisästä valkoiseksi ja siniseksi, mastot ja raa'at\nkeltaiseksi, vinssit ja muun sellaisen viheriäksi. Kyllä on näin\nmaalattu, puhdas ja kiiltävä laiva kaunis, kun katsoo sitä topista ja\nnäkee rikin ja kannen kokonaisena.\n\nNyt on sekin työ tehty. Istun tätä kohtaa kirjoittaessani kannella ja\nvilkaisen melkein jokaisen sanan jälkeen merelle. On ihan tyyntä taas\n-- suuret mainingit vain liekuttavat laivaa kuin jättiläiskehtoa.\nHorisontissa on parvi valaita -- ruiskuttelevat vesi- tai\nhöyrypatsaitako ne nyt ovat. Keulan edessä kisailee alituisesti lahnan\nnäköisiä kirkkaita kaloja -- voi, jos pääsisi vielä kerran niitylle\nLahnalammille! Niitä on koetettu onkia, mutta ne eivät huoli ongesta.\nJoskus näkyy veden kalvossa hain musta selkäevä ja iso pyrstö vilahtaa\npeloittavana ja mahtavana. Myrskypääskysiä liitelee parvittain ja\nistahtaa silloin tällöin veden pinnalle; laivaan ne eivät istu\nmilloinkaan. Näyttävät syövän pikkukaloja kuin lokit. Katselen tätä\ntällaista ja kirjoitan koneellisesti, mutta mielessä asuu -- myönnän\nsen -- haikea ikävä. Kunpa päästäisiin pian perille! Siellä on varmaan\nodottamassa kirjeitä ja sanomalehtiä. Nyt täytyy lopettaa tälle\nkerralle, sillä on pakko mennä nukkumaan, jotta jaksaisi hoitaa klo\n8:lta alkavan työvuoronsa: neljä tuntia ruorissa. Nukun kannella\nriippumatossa, sillä koijussa on niin lukuisasti isokokoisia, rotevia\nkirppuja ja torakoita, ettei siellä ole hengestänsä \"klaari\". Nämä\nvanhat puulaivat ovat sisäpuoliltansa saastaisia pesiä. Hyvää yötä nyt,\nte kaikki siellä rakkaassa kotimaassa. Miten jaksanee isä, miten äiti\nja te muut? -- -- --\n\nPian sen jälkeen, kun viimeksi kirjoitin, saatiin navakka tuuli, joka\nveti meitä hyvää vauhtia päämäärää kohti. Se vain oli hankalaa, ettei\ntuuli ollut tasaista, vaan kulki kiukkuisina myrskypuuskina, joiden\nmahtava meno erottui selvästi muusta aallokosta. Ne olivat niin lujia,\nettei pramseiliä riskeerattu, vaan tehtiin se aina vähän päästä kiinni\nja taas lossattiin. Oli raskasta työtä öin päivin parin viikon ajan, ja\ntunsin monta kertaa kestämiseni olevan äärimmäisen kireällä, voimat kun\novat väkisinkin huvenneet. Hyvä ruoka loppui siihen yhteen ainoaan\nkertaan. Eräänä yönä oli niin ankara ukonilma, etten ollut voinut\nkuvitella sellaista mahdolliseksi. Suomen ukonilmat ovat tämän puolen\ntärskäyksiin verrattuina vain pikku pyrähdyksiä. Paukkui ja salamoi\ntaukoamatta, satoi kuin ammeesta kaataen, myrskytuuli raivosi, ulvoi,\nvinkui, jokaisen raa'an ja maston kärjessä hiilui kammottava liekki.\nMyllertävä meri oli salamain valossa juhlallinen, ylevä, peloittavan\nkaunis. Kyllikseen sitä ei saanut katselluksi. Laiva ja riki olivat\nlujilla ja kaikki miehet kannella siltä varalta, että tulisi hätä,\nmutta onneksi purjeita oli kovan tuulen vuoksi niin vähän päällä, ettei\nniiden paine voinut laivaa sanottavammin järkyttää. Ja uusia kun\nolivat, kestivät hyvin. Sitten saatiin taas tasaisempaa tuulta, joka\nvei meidät perille. Fernandinon satama on kapea lahti, jonka suuhun\ntehty aallonmurtaja tappaa meren, niin että sisäpuolella, jonne hinaaja\nvei laivamme, on tyyntä. Tätä kirjoitan odottaessamme lääkäriä, jonka\nkäytyä vasta saamme maihinpääsyluvan. Pieni kaunis kaupunki näkyy\nlahden perältä.\n\nKiitos, rakas veljeni, kirjeestä ja lähetyksistäsi, jotka aivan oikein\nolivat odottamassa täällä konsulin luona. Sanomattanikin ymmärrät,\nvarsinkin luettuasi harakanvarpaani, millä mielellä olen kirjeeseesi\nperehtynyt. Sydämestäni toivotan sinulle onnea tutkintosi johdosta,\njonka tämän kirjeen tullessa olet jo suorittanut. Olen aina tuntenut,\nettä urasi on kulkeva esteittä ja hyvin, ja ollut sinusta veljenäni\nylpeä. Kaiken menestyksen olet myös ansainnut, et onnen kultapoikana,\nvaan uutteralla, hellittämättömällä työllä. Lähetä, veli rakas, minulle\nylioppilaskuvasi heti kun saat sen, osoitteella Chile, Antofagasta.\nMinun polkuni on harhautunut tänne kauas -- usein ihmettelen, onko tämä\nunta ja olenko Erkki Suvanto. Älä luule näistä sanoistani, että olen\nalakuloinen, masentunut, äläkä sure minua lainkaan. Tulen täällä hyvin\ntoimeen ja voimat tietenkin palaavat, kunhan saan riittävästi lepoa ja\nkunnollista ravintoa. Kuusi miestä ja kokki ovat menneet tiehensä. Olen\njonkin verran levoton, minkälaisia hirviöitä ukko pestaa sijaan, siliä\nkaverien puheista päättäen runnarien kätköistä voi löytyä suorastaan\nkammottavia ihmislajeja. Mutta kai sitä aina jotenkuten tulee toimeen.\nHyvästi, rakas veli, ja Jumalan haltuun. Niin paljon olen saanut jo\nkokea, että osaan lausua tämän toivotuksen hartaalla, täydellä\nsydämellä. Se nousee usein huokauksena merimiespojan rinnasta. Syleily\nvielä -- hyvästi!\n\n                                                      Erkki.\n\nTätä loppuosaa Hannu ei lukenut Hermannille, vaan silmäili sen läpi\nitsekseen -- taas uudemman kerran -- ja pisti sitten kirjeen\nlaatikkoonsa. Hermanni sanoi synkästi:\n\n-- Tuommoistako on olo merillä! Saavat kohdella miehistöä miten\nhyvänsä. Edesvastuuseen pitäisi saattaa tuollaiset saidat köriläät,\njotka eivät ajattele muuta kuin rahaa ja kylmällä sydämellä tuhoavat\nalaistensa terveyden ja vaikka hengen. Voi voi, sitä Erkki-poloista,\nkun lähti sinne rikkaasta ja rakkaasta kodista ja vielä koulusta. En\nolisi minä vain lähtenyt. En voi ymmärtää, miten kukaan voi vaihtaa\nsellaisia varmoja etuja moiseen kurjuuteen.\n\nHermanni oli kiihtynyt -- Erkin kirje oli ilmeisesti vaikuttanut häneen\nsyvästi. Hänellä oli kädessä Hannun historianoppikirja, sillä he olivat\nviime päivinä koettaneet perehtyä edes historian ääriviivoihin. Hannu\njoutui usein pulaan Hermannin kysymysten johdosta, sillä hän ei osannut\naina vastata niihin. Siitä puolesta, josta Hermanni erikoisesti pyysi\nselityksiä eli työväen asemasta eri aikoina, ei näet kirjassa ollut\ntietoja.\n\n-- Mutta silloin tämä kirja ei ole hyvä, sanoi Hermanni jyrkästi, --\nsillä lopultakin kaikki riippuu siitä, kuka kulloinkin on tehnyt työn.\n\n-- Enemmän tietenkin siitä, kuka on suunnitellut ja johtanut työt,\npyrki Hannu oikomaan.\n\n-- Kyllä niitä aina sellaisia löytyy, mutta ilman työväen kättä ei kivi\nliikahda.\n\n-- Siksipä ne tarvitsevatkin toisiaan. Täytyy kulkea rinnan eikä\ntoisiaan vastaan.\n\nVappuna Hannu oli ollut katsomassa työväen kulkuetta, kun se meni\nkasarmien takana olevalle kentälle. Vuotta aikaisemmin ei tällaista\nolisi uskallettu yrittää, mutta tämän kevään tuulet olivat tuoneet\nmukanaan rohkeutta. Ilmassa oli virkistävää tuoksua, jonka Hannu\nsykkivin sydämin määritteli vallankumoushengeksi. Hän oli huomannut,\nettä kaikki odottivat jotakin ja asettivat toivonsa työväkeen, joka\nvähitellen alkoi saada yleisessä käsityksessä yhä tärkeämpää,\nvaikutusvaltaisempaa merkitystä. Jostakin syystä oli syntynyt sellainen\ntunne, että työväen takana asui mahtava voima -- mikä, sitä ei oikein\ntiedetty --, kenties jonkinlainen sorretun ja yhteenliittyneen kansan\nsiveellisen suuttumuksen pilvi, josta kun lopuksi leimahtaa salama,\nniin halkeavat taivas ja maa. Kaikki odottivat työväeltä johtavaa\ntoimintaa vapauden hyväksi edellyttäen tai toivoen, että sillä olisi\nsitä rohkeutta, jota tunnettiin itseltä puuttuvan. Hannu ihaili\ntyöväkeä -- tuossa ne nyt astelivat reippaasti, miehet ja\nnaiset. Lappuja ei ollut, kun eivät olleet tahtoneet nostaa\nyleisvaltakunnallista viiriä ylimmäksi, mutta laulut raikuivat\nkenenkään estämättä. Tuossahan marssi Hermanni silmät säteillen\ninnostuksesta ja laulaen keuhkojen pohjasta. Hannu ei ollut milloinkaan\nkuullut Hermannin laulavan -- ei sortteerissakaan, jossa useimmat\njätkät hoilasivat ujostelematta vaikka mitä. \"'Työn orjat sorron yöstä\nnouskaa!' maan ääriin kuuluu kutsumus\". Siinä oli jotakin salaperäistä,\nmahtavaa, tuossa heidän laulussaan, ikäänkuin he olisivat vihjanneet\njohonkin heidän käytettävänään olevaan salaisuuteen, joka\nkertakaikkiaan, järkähtämättömästi oli määrännyt juuri heidät\ntulevaisen voiton perillisiksi. Toivon ja innostuksen rinnalle Hannun\nsydämeen hiipi kuitenkin kaukainen pelon tunne. Pitämissään puheissa ne\neivät virkkaneet sanaakaan isänmaasta eivätkä siitä kansasta, joka asuu\ntuolla erämaissa ja viljelee peltoja pettuleivän voimalla, vaan\nomistivat kaiken huomionsa tehdastyöväelle. Se oli se erikoisesti\nsorrettu luokka. Entä sitten köyhät maanviljelijät? Kuka kohentaa\nheidän asemaansa? Tuo puhuja tuolla on liiaksi herran näköinen -- Hannu\ntunnusti työväeksi vain oikeat känsäkourat...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä kaikki oli jo sivuutettua, muuttunut sarjaksi mielikuvia, jotka\nelävät \"muistiksi\" sanotussa liikkumattomuudessa, varastoituneina\njonnekin, jossa ne ovat aina saapuvilla, poistuimme niiden\nensimmäisestä synnystä miten monta talvea tahansa. Nyt oli viimeinen\nhetki käsissä: Hannu seisoi toveriensa rinnalla koulun juhlasalissa,\npukeutuneena ensimmäistä kertaa elämässään frakkiin, kuuntelemassa\nrehtorin asiallista, elämänviisasta, kaikin puolin oikeata ja hyvää\npuhetta. Siitä, että hän kaipasi siinä entisen rehtorin runollista,\nnäkemyksellistä isänmaallisuutta, hän ei tahtonut puhujaa moittia,\nsillä hän ymmärsi tämänkin antamat eväät yhtä tärkeiksi. Aurinko\npaistoi vinosti sisään salin perä-akkunoista -- oli ihana sää, lämmin,\nHupisaarien tuomet jo valmistelemassa kukkaterttujaan. Hannu oli\nedellisenä päivänä käynyt harhailemassa meren rannalla ja löytänyt taas\nSiperian esikkoja. Niitä oli tuhansittain, kuin vaalean sinipunaista\nmattoa ikään pitkin rannan kuivaa reunustaa. Ne katsoivat uskollisesti\ntaivaalle -- niiden ilme liikutti Hannua ja hän koetti ymmärtää niiden\nhiljaista kuiskausta. Leivosia Hannu oli nähnyt ja kuullut niiden\nlaulun jostakin korkeuden näkymättömyydestä. Kuinka ihana olikaan kevät\n-- ja vapaus.\n\nHannu heräsi mietteistään kuuntelemaan rehtorin teräviä, miehekkäitä\nsanoja. Työtä hän kehoitti tekemään ahkerasti, aina voimien viimeiseen\nnikamaan saakka, määrätietoisesti ja epäitsekkäästi kansan ja isänmaan\nhyväksi. \"Niin paljon kuin Suomella on ollutkin eteviä voimia\nuurastamassa isänmaan hyväksi, niin verrattomasti suurempi osa niistä,\njoille köyhissä oloissa on kustannettu sivistyksen siunaus, on hoitanut\nhuonosti sille uskotun leiviskän ja pettänyt siihen asetetun\nluottamuksen. Sitä älköön enää tapahtuko, vaan jokainen oivaltakoon,\nettei isänmaan työrivistössä saa olla ainoatakaan aukkoa\". Hannu\nymmärsi kyllä rehtorin tarkoituksen. Nuorison harteille laskettiin\nkunniakantamus toisensa jälkeen, jotka sen oli vietävä perille.\nKestäisivätkö sen hartiat?\n\nHannu katseli tovereitaan. Noinko pieniä nuo ensimmäisen luokan\nnaskalit olivat! Oliko hänkin ollut sellainen kevättutkinnossa\nkahdeksan vuotta sitten, jolloin ensimmäisen koulutalven vaivat oli\nkunnialla kestetty silmissä tuollainen lapsellinen tähtikatse kuin\ntuolla pienimmällä tuossa, joka ilmeisesti toivoo palavasti, että\nrehtorin puhe pian loppuisi? Silloin isä oli saapunut hakemaan häntä ja\nsamalla tuomaan Erkkiä sisäänpääsytutkintoon. Isä oli seisonut tuolla\nuunin luona ja syventynyt kuuntelemaan silloisen rehtorin jylisevää\npuhetta. Erkki ei ollut kuunnellut sitä ollenkaan, vaan oli\nnaureskellut Hannulle isän suojasta. Hannu muisti olleensa silloin niin\nonnellinen, että siitä oli jäänyt hohtoa tähän hetkeen saakka. Oli\nmelkein kuin isän ja Erkin kuva olisi ilmestynyt tuolle samalle\npaikalle.\n\nHannu silmäilee ajatuksissaan muitakin tovereitaan, viimeiseksi näitä,\njotka seisovat tässä hänen rinnallaan yhteisen onnen osakkaina. Lämmin\nystävyyden ja veljeyden tunne lehahti palamaan hänen sydämessään\nerotuksetta heitä kaikkia kohtaan. Oliko ollut erimielisyyttä, kannettu\nkaunaa? Miten lapsellista! Jos sellaista oli tapahtunut, niin syy oli\nollut yksinomaan hänen, Hannun, hänen ylpeän, luoksepääsemättömän\nluonteensa, syvälle kätkevän hautomistapansa. Hannu tahtoi vapautua\nsiitä, tulla avoimeksi ja kirkkaaksi kuin kevät ja tämä onnenhetki nyt,\nja herättää ystävissään samaa. Kuinka rikasta elämä olikaan: sillä oli\nnuoruus, rakkaus ja -- arvokkaimpanako kaikesta -- ystävyys, tuo\nepäitsekäs, mitään pyytämätön kiintymys, joka antaa lauhan onnen. Hannu\nkatsahti taas salavihkaa tovereihinsa ja totesi terävin silmin heidän\nkaikkien erikoisuudet -- painoi muistiin heidän koko olemuksensa ja\nlupasi mielessään olla heille aina uskollinen.\n\nIsän kirje oli taskussa. Äiti oli tullut toimittamaan Hannua Helsinkiin\nja tuonut sen mukanaan. Hannu oli pitänyt sitä povessaan, jossa se\ntuntui melkein kuin lämmittävän rintaa, ja siirtänyt sen frakin\npovitaskuun. Hänestä näet tuntui, että isä oli siinä olevien sanojensa\nkautta jollakin tavalla persoonallisesti saapuvilla tässä tärkeässä\ntilaisuudessa, jota hän oli kärsivällisesti odottanut kuluneet pitkät\nvuodet. Tuolla äiti istui: miten vanhaksi hän oli tullut kuluneen\ntalven aikana. Hänen päänsä oli alkanut heilahdella hiljaa, Melkein\nhuomaamatta, mutta säännöllisesti, herkeämättä. Se teki niin nytkin,\nkun äiti tuijotti mietteissään rehtoriin. Tädit istuivat hänen\nrinnallaan hiukan jäykkinä ja arkoina. Täällä lyseossa oli\njuhlallisempi, ankarampi ja oppineempi henki kuin kansakoulussa. Heidän\nvieressään istui Helli, joka oli saapunut vartavasten Hannun\ntutkintoon. Se oli kiltisti tehty. Hannu katsoi häneen salavihkaa,\nmutta käänsi sitten päänsä pois, ettei olisi huomattu. Helli tuijotti\nitsepäisesti lattiaan...\n\nRehtori alkoi jakaa todistuksia...\n\nJa nyt oli tämäkin mennyttä, samoin kuin se, että oli saavuttu\nkulkueena, konventin lipun johdolla, asemalle, hälisty siinä,\nhyvästelty, saatu kukkia ja onnitteluja. Äiti ja tädit antoivat\nviimeisiä varoituksiaan. Helli toi ujosti kukkakimpun, kiinnitti sen\nrintaan ja samalla äidillisesti pyyhkäisi muutaman kerran olkapäitä,\njoihin kenties oli ilmestynyt hiukan pölyä. Vaunun välisillalta vielä\nvilkutettiin viimeinen kerta: asemasillalle jäävät ihmiset näyttivät\nyhtäkkiä hiukan surullisilta ja säälittäviltä kuten ainakin ne, joiden\ntäytyi pysyä kotona ja vain katsoa, kun laiva irtautui rannasta ja vei\nmuita onnellisten saarille. Sitten he häipyivät näkyvistä ja lopullisen\nirtautumisen kevennys mielessään pojat alkoivat, vieläkin hälisten\nlähdön aiheuttaman kiihtymyksen johdosta, valita paikkojaan ja asettua\npitkää matkaa varten.\n\nHannu puhui ja toimitti kuten muutkin, mutta hänellä samoin kuin\nkaikilla tämä oli melkein kuin naamiota, johon oli hyvä peittää\nsyvemmällä asuva mielikuvien ja tunteiden todellisuus. Jokaiselle oli\nvarmasti kuluneina päivinä sattunut jotakin erikoista, joka oli\nkoskettanut tuntoa toisin kuin tavalliset asiat, vieläpä syvemmin kuin\nkoko tutkinto. Mitä kullekin, sitä ei Hannu tiennyt -- tiesi vain\nomansa ja ajatteli sitä vihdoinkin asetuttuaan paikalleen, tuijottamaan\nkevätkalsealle merenrantalakeudelle, jonka pensaikot ja kitukasvuiset\nvesakot parhaillaan ponnistelivat saadakseen lehtensä edes\nhiirenkorvalle. Alavimmat paikat olivat tulvan vallassa -- onpahan\ntuossa muuttopukuisia sorsia! Hannun pyyntivaistot heräsivät ja hän\nmuisti kaivaten kotia virran rannalla, joka oli nyt autio. Tuossa\nvilahti ohi uhkean keltaisena kukkiva rentukkapensas...\n\nÄiti oli eilen illalla viivyskellyt Hannun huoneessa vielä kauan senkin\njälkeen, kun oli saanut kaikki pakkaukset suoritetuksi ja päässyt\nvarmaksi siitä, ettei mitään ollut unohdettu. Hän oli silloin\nistahtanut Erkin pöydän ääreen ja huoannut väsyneesti, minkä johdosta\nHannu oli kehoittanut häntä menemään levolle. \"Kyllä menen kohta\", äiti\noli vastannut ja samalla ääntänyt kuin olisi aikonut sanoa jotakin,\nmutta peräytynyt viime tingassa. Hän istui siinä vain, silitti pöytää\nneuvottomana ja katsahti aina Hannuun pyytävän näköisenä. Hannu ymmärsi\nhänen haluavan sanoa jotakin, kumartui hänen puoleensa ja kysyi, mitä\nnyt? Silloin äiti ensin katsoi häntä silmiin tutkivasti ja rukoilevasti\n-- Hannun oli vaikea kestää sitä, sillä kuka ei valehtele katsoessaan\näitiään silmiin? -- ja vetäen hänen päänsä lähemmäksi puhui hänen\nkorvaansa kuiskaamalla jotakin, joka koski Hannun sieluun yhtä\nsävähdyttävästi kuin tulinen rauta ruumiiseen.\n\nHannu ymmärsi, että äidin oli ollut vaikea koskettaa siihen asiaan,\nlausua sitä varoitusta edes kuiskaamalla. Ja kuitenkin tunto kielsi\npäästämästä Hannua maailmalle ilman sitä. Hannu itse ei ollut ajatellut\ntuollaista ja oli loukkautunut äidin kuiskauksesta, mutta oli onneksi\nsiinä samassa ymmärtänyt äidin hyvän tarkoituksen ja hillinnyt itsensä.\nHän ei ollut vastannut mitään, ei ollut katsonut enää äitiään silmiin\nja tämä oli poistunut ujona kuin vieras. Hänen koskettamansa asia oli\nyhtäkkiä heittänyt Hannun aurinkoiseen onnen päivään varjon. Häveten\nsitä mahdollisuutta, mikä oli vilahtanut näkyville, ja tuntien\nomituista kauhua sen elävöittämän mielikuvan johdosta Hannu totesi\nolevansa siveellisesti kuohuksissa. Oliko äiti sanonut Erkille samaa?\nOli varmasti. Nyt Hannu muisti Erkin tulleen muuatta päivää ennen\nlähtöään kalpeana äidin huoneesta ja olleen sen päivän puhumaton ja\nsäikähtyneen näköinen. Mitä kaikkea sisältyneekään tuohon \"elämään\",\njonka avautumisesta kaikki puhuivat? Oliko se esiripun takana ja mitä\ntulisi näkymään, kun tämä vedettäisiin pois? Isän kirjeessä oli --\nHannu oivalsi sen nyt -- saman varoituksen henkeä kuin äidin\nkuiskauksessa. \"Olet tähän saakka kulkenut muiden soutamassa veneessä,\nmutta nyt saat nousta oman tukkisi selkään ja lähteä laskemaan koskea\nsen ja itsenäisen taitosi varassa. Kuten tiedät, tukki on niljakas ja\nhelposti pyörähtelevä -- sen seljästä putoaa pian. Tai se voi jymähtää\nkiveen, jolloin laskija lennähtää suin päin koskeen. Ole tarkkana,\npoikani, ohjaa syvimmälle väylälle ja laske sieltä rohkeasti, katse\nterävänä, jalat jäntevinä, sestoen terävällä keksillä taitavasti\nmolemmin puolin\".\n\nJyskyen juna porhalsi etelää kohti, maailmaan, joka ei Hannusta enää\ntuntunut lailliselta Suomeltakaan.\n\n\n5\n\nOnni mykisti Hannun niin, ettei hän saanut sanotuksi juuri mitään,\nhymyilihän vain pappilan Kaarlolle ajaessaan hänen kanssaan Alppilaan,\npäässä vihdoinkin peruuttamattomasti oma valkolakki. Nämä viime päivät\nolivat olleet väsyttäviä ja vaikeita. Jo matkalla, kun oli torkkumalla\nja istumalla vietetyn yön jälkeen herätty eloon Tampereen seudulla, ja\nkun vaunuun oli alkanut tulla varmasti ja itsenäisesti käyttäytyviä\nisäntämiehiä ja herrojakin, kotona mielessä asunut ja siellä kaikkien\noikeutetuksi tunnustama tärkeys oli alkanut laskea siipiään suppuun.\nPojat istuivat hiljaisina ja vaatimattomina huomioiden ympäristöään.\nMikä lie taikonut heidän silmänsä, mutta niin vain oli, että eilen\nkotikaupungissa vielä niin kuosikkaat ja sopivat vaatteet olivat\nyhtäkkiä menettäneet osan hienouttaan ja muuttuneet maaseuturäätälin\ntuotteiksi, että matkalaukut olivat nyt sellaisia kuin olivat -- eivät\nläheskään niin upeita kuin eilen. Koko tästä uudesta ympäristöstä\ntuntui henkivän heitä, peräpohjolan ujoja poikia vastaan jonkinlaista\nvihamielisyyttä, joka tuntui peloittavalta. Hannu katseli ulos ja\nhuomioi radan vieressä olevaa ruohikkoa, vesakkoa, metsää ja peltoja.\nTäällä oli jo kasvillisuus paljoa pitemmällä kuin kotona, puut isolla\nlehdellä, kukkia monenlaisia, tuntemattomia siellä kaukana. Olipahan\nkuitenkin tuossa ojan reunalla rentukkapensas. Puro polveili niityn\nläpi hauskasti -- Hannu olisi tahtonut lähteä kävelemään pitkin sen\nvartta, kuuntelemaan sen solinaa, kun se joskus kiihtyy vinhempään\nvauhtiin, katselemaan sen pientä suvantopoukamaa, jossa kelluu\nvalkoista vaahtoa ja jonka rannalla kukkii paju, ja siinä ohessa\nkuuntelemaan kiurun laulua. Hannu muisti kotiseudun vielä kuloutuneita\ntai tulvan alla olevia rantaniittyjä, sen pieniä peltoja, aavoja soita,\nharmaita kankaita ja hämäriä, surullisia naavakorpia. Täällä oli\nmaaperä mehuisampaa, ilmasto suopeampaa -- täällä ei tunnettu kurjuutta\nsiinä määrässä kuin siellä. Mutta Hannu ei silti myöntänyt kotiseutuaan\nhuonommaksi vaan tunsi herkästi siinä olevan yksinäisyyden ja autiuden\nhienoa runoutta, koruttomuuden kauneutta, jolle maan lihavuus ei vedä\nvertoja.\n\nHe seisoivat Helsingin asemasillalla ujoina ja neuvottomina,\nennenkuulumattoman \"suurkaupungin hälinän\" huumaamina, kunnes\nselvisivät niin paljon, että ymmärsivät lähteä ajamaan edeltäpäin\nvarattuihin asuntopaikkoihinsa. Hajut olivat Hannusta outoja ja\nvastenmielisiä, hevosten kavioiden kapsetta ja raitiovaunujen kilinää\nja jyrinää kuului alituiseen, ilmassa oli pölyä, poliisit olivat\nröyhkeän näköisiä -- eivät kuulemma olleetkaan enää kaikki suomalaisia\n--, venäläistä sotaväkeä oli paljon... \"Kaarlo, katso, tuossa marssii\nSuomen kaartilaisia!\" Hannu kääntyi innostuneena katsomaan heidän\njälkeensä ja oli ylpeä siitä, että he olivat niin pitkiä, ryhdikkäitä,\nkomeita miehiä. \"Ryssät eivät kuulu uskaltavan puhua kaartilaisille\nmitään. Sanotaan koko Venäjän valtakunnan pelkäävän niitä!\" Ha-ha!\nPojat nauroivat. Nytkö jo perillä? Porttikäytävästä pihalle?\n\"Kaupusteleminen ankarasti kielletty\". Epäluuloisina pojat kysyivät\npihaa lakaisevalta eukolta sitä vanhaa lehtorinrouvaa, jonka luo heidän\npiti mennä. \"Tuossa se asuu!\" sanoi eukko, osoitti luudanvarrella\nmuuatta ovea ja jäi uteliaana katsomaan, kun nuoret herrat painuivat\nsiitä matkalaukkuineen sisään. Perillä oltiin. Sieltä löytyi oikein\npohjalaistyylinen kiltti vanha tantti, jolle pojat kumarsivat parhaan\ntaitonsa mukaan ja joka heti ilmoitti, milloin oli aamiainen,\npäivällinen ja iltatee, ja että hän, jos herroille sopii, pyytäisi\nmaksun kymmeneltä päivältä etukäteen.\n\nNe kymmenen päivää kuluivat kuin vilahdus. Näin jälkeenpäin\nselvitellessä niiden tekemiä vaikutelmia muistissa asui ylinnä\nympäröivän maailman mahtavuus, suuruus, komeus, varmuus -- kaikki se,\njoka oli omiaan herkistämään Hannun ujouden ja mitättömyydentunteen\nvielä masentavammaksi kuin se sinänsä oli. Hannu ponnisteli tätä\npelkuruuttansa vastaan, sillä hän oivalsi kyllä sen aiheettomuuden,\nmutta ei kyennyt voittamaan sitä aivan äkkiä, sillä suuren kaupungin ja\nkorven pojan maailmojen välinen ero oli liian jyrkkä. Sitten Hannua\nvaivasi selittämätön epäluulo koko tätä suurta elämää kohtaan.\nTodennäköisesti ihmiset täällä olivat enimmäkseen epärehellisiä,\nviekkaita, kunnottomia, vartioiden vain tilaisuutta, milloin saisivat\npettää toisiaan. Siitä, että heillä useimmilla oli tunnollaan jotakin\nsalaista, hän oli aivan varma. Kahvi oli tietenkin väärennettyä, maito\nvain liituvettä, vesi likaista ja vaarallista. Hän ei itsekään\nymmärtänyt, miksi ajatteli näin, mutta tosiasia oli, että hänellä oli\nerinomaisen eloisa mielikuva suurkaupunkielämän kaikinpuolisesta\nturmeltuneisuudesta. Voi olla, että siihen oli vaikuttanut Zolan\nromaanien lueskelu, että Hannu oli huomaamattansa sijoittanut Parisin\nsijalle Helsingin ja kaikki edellisen paheet jälkimmäiseen.\nEsplanaadille hän ei uskaltanut mennä yksin, vaan kävi kävelemässä\nsiellä toverien seurassa, sillä siellä esiintyvät niinkuin hänestä\ntuntui häpeämättömän hienot naiset vaikuttivat peloittavilta ja\nsalaperäisesti kauhistuttavilta kuin olisi katsellut loistavanvärisiä,\nupeita, mutta tuoksuttomia, vieläpä myrkyllisiä kukkia. Kerran he\njatkoivat kulkuaan esplanaadilta eteenpäin ja tulivat puistoon, jonka\ntoisessa laidassa oli vanha puukirkko. Oli jo hämyistä niin kuin\nkesäkuun iltana voi olla, ja korkeiden puiden lehvistön alla vallitsi\nrauhallinen, terheninen tunnelma. Hannu totesi oltavan entisellä\nhautausmaalla ja joutui omituiseen, romanttiseen, pyhään mielentilaan.\nJokin lumosi häntä vanhuudella, saattoi hänet surumieliseksi\nkatoavaisuudella ja lohdutti häntä iankaikkisuuden syvästi\nhoukuttelevalla rauhalla. Mitä on kirkolla tekemistä täällä?\nMenneisyyden palavan uskon muistomerkkikö keskellä kalseata, tympeätä,\naineellista nykyaikaa, vai ikuinen lohduttajako, sitä tarpeellisempi,\nkuta kireämmälle elämänpauhu vetää hermot? Paljon hienoa surua tässä\npaikassa: saattue jokaisen kiven ympärillä ja sen kaipaus vieläkin\nväräjämässä illan hämyssä. Saattue itsekin nyt tuhkaa ja multaa --\najatuksia ja haaveita täynnä oleva sielu minne joutunut? Yliopistoa\nvarsinkin Hannu tarkasteli sekavin tuntein. Sen yli vahtimestarin\nmahtavuus herätti hänen vastustushaluaan, ylioppilastutkinnon\npääjohtajan epäselvä touhuaminen ja professorien tapa asettaa\nkysymyksensä hänen arvosteluaan, heidän huono suomenkielentaitonsa\nhänen kummastustaan, ja luentosalien kulunut, pölyinen, kalsea harmaus\nhänen vastenmielisyyttään. Vain seinien muotokuvat synnyttivät sen\ntunnelman, jota Hannu rakasti: tiedon saavuttamisesta ja uusien\nnäkemysten aukeamisesta johtuvan apollolaisen seesteisyyden, joka\nväräjää sielullisena autereena ja sisältää olevaisuuden syvän\nymmärtämisen ja runouden. -- -- --\n\nMutta nyt hän ei tahtonut ajatella mitään sellaista, joka tekisi hänet\nalakuloiseksi ja herättäisi raskaita, suuttuneita miellesarjoja. Hän\nhalusi päinvastoin antaa uuden onnensa säteillä pilvettömältä\ntaivaalta, kerrankin vapautua hautomisistaan ja päästä irti olemuksensa\nsielullisista kahleista. Ajettiin Pitkänsillan yli ja Eläintarhan\ntietä: kevät pääsi onnen rinnalle Hannun sydämeen. Hän koetti vastailla\nKaarlon innostuneeseen, nauravaan, hulluttelevaan jaaritteluun, joka\nkeskeytyi aina hetken kuluttua, koska hänen täytyi tuon tuostakin ottaa\nlakki päästä ja katsoa sitä: ensin sisäpuolta, jonka sinivalkoinen\nvuori tuntui ihastuttavan pehmeältä kuin taivaallinen pumpuli, ja\nsitten ulkopuolta, jonka valkea sametti oli kuin puhtainta lunta.\n\"Onpahan tuohon jo lennähtänyt nokihöytyvä\", paheksui Kaarlo\nnäpsäyttäen sen varovaisesti pois; \"saisivat sulkea tehtaansa ja\nsammuttaa tulen kattilain alta niinä päivinä, jolloin tulee uusia\nylioppilaita!\" Ha-ha! Pojat nauroivat remakasti.\n\nAlppilassa oli nuoria kymmenittäin, kaikilla valkolakit. Hannu katseli\nsalin ovelta tanssivien keinuvia, liitäviä pareja, näki vierellään\nujosti kysyvät sinisilmät ja pyöri kohta näiden hennon omistajattaren\nkanssa muiden joukossa ajattelematta mitään, vain sen tasaisen,\nliikkumattoman onnenpaisteen valossa, joka oli lehahtanut loistamaan\nhänen sielussaan. Elämä oli todellakin avautunut: tuossa oli sen\nkirkas, yhä korkeammalle johtava kunniakujanne ja tuolla kaukana\nvoitonseppele. Kuului naurunremahduksia, näkyi sädehtiviä silmiä ja\nhohtavia poskia. Hannukin tahtoo kerran päästää ilonsa esteettä\nvalloilleen. Hän kiittää seuralaistaan ja saattaa hänet jonnekin,\npuhelee ja nauraa hänen kanssaan, mutta tyttö tuntee, ettei Hannu pidä\nhänestä siten kuin hän tahtoisi, ja hakee katseellaan erästä toista.\nTuolta hän jo tulee -- Hannu ymmärtää asian ja poistuu huolettomana,\nhuulilla keveä vihellys, pieni ylimielinen sävel, tuollainen\nvarsinaista ääntä saamaton hyräily, joka ilmaisee olotilan poutaista\nkirkkautta. Hän joutuu perähuoneeseen ja toteaa toveriensa siellä\nolevan poikkeuksellisen hilpeitä. Silmäys pöydälle valaisee tilanteen.\n\"Hei, Hannu!\" tervehtivät häntä ylitsevuotavasti veljelliset huudot ja\nkäsiä lyödään olkapäille. \"Käy joukkoon -- heitä pois tuo ainainen\nvilosohvin ilme -- ole kerrankin ihminen!\" Pappilan Kaarlo pauhaa jo\npaitahihasillaan -- \"en ole tottunut tekemään työtä frakki päällä\", hän\nselittää. \"Terve, Hannu!\"\n\nHannu toteaa yhtäkkiä, kuinka eräänlainen suloinen välinpitämättömyys\nvaltaa hänet -- irtautuminen pidäkkeistä ja suitsista, joilla on\ntottunut ohjaamaan itseään aina, väsyksiin asti. Kuinka ihana onkaan\ntämä heittäytymisen tunne, humahtaminen olevaisuuden leppoisimpaan\nhaaleuteen. \"Pojat, tehän olette unohtaneet, mitä koululaki...\", hän\nmuka opettaa, mutta vaipuu samalla sohvalle ja puhkeaa nauramaan.\nToverit katsovat häneen hiukan oudostuen, sillä niin iloisesti ja\nvapaasti Hannu ei ole heidän kuultensa milloinkaan nauranut, mutta\nryhmittyvät sitä suuremmalla riemulla hänen ympärilleen, sillä Hannu,\nniin, vaitelias Hannu oli sittenkin heidän kuninkaansa. Se, että hän\noli nyt tuossa kuin yksi heistä, tasavertaisena ja vikapäänä samaan\nsyntiin kuin hekin, ylensi heidän tunnelmaansa vielä entistä\njuhlavammaksi.\n\nJa illan ja yön hetkien kuluessa he näkivät, ettei Hannu ollutkaan se\njuro ja vaitelias mies, jona he olivat pitäneet häntä, vaan että hänen\nolemuksensa todellisuudessa sisälsi toista ja paljoa enemmän. Hän\npuhui, nauroi, kaskuili ja aatteili loppumattomasti, heidän voimatta\nmuuta kuin ihmetellen kuunnella, nauraa joskus, toisen kerran melkein\nitkeä, huumautua innostuksesta, hurjistua vihasta, kunnes taas huumorin\nlohtu rauhoitti heidät. Aivan huomaamatta kului yön hämyinen\nkeskipalkka ja alkoi jo uusi kirkas päivä, kun Hannu heräsi\nlumouksestaan. Huumaus oli mennyt ohitse ja hyvästiä sanomatta hän\nyhtäkkiä heitti rahaa Kaarlolle käskien hänen maksaa ja oli mennyt.\nMiten hän selvisi ulos ja kuka auttoi häntä löytämään lakin ja\npäällysvaatteen, sitä hän ei tiennyt; hän heräsi siihen, että istui\nkaupunkiin ajavan ajurin rattailla, vaipui taas syvään horrokseen,\nheräsi uudelleen, ja suorastaan janoten raitista ilmaa käski pysähtyä\njonkin puiston luo, jonka penkille meni istumaan. Siinä alkoholi sai\nväsymyksen avulla, kaikista Hannun ponnisteluista huolimatta, hänet\nnujerretuksi niin, että hänen oli mahdotonta täysin valveutua siitä\npuoleksi tiedottomasta tilasta, johon oli vaipumassa. Viimeinen asia,\nminkä hän muisti, oli se, että kuului kavioiden kapsetta ja että hänen\nviereensä istui joku, joka ensin nauroi ja puhui mielistelevästi,\nkunnes äänen äkkiä muuttuvasta sävystä päättäen kuulosti säikähtävän,\njopa niin, että kirkaisi. Sitten joku pudisteli Hannua käsivarresta ja\ntiedusteli hätääntyneenä, missä hän asui. Mutta Hannu ei tahtonut sanoa\nsitä, vaan koetti ajaa häntä pois. Kyselijä ei kuitenkaan mennyt, vaan\nHannu tunsi päinvastoin itse nousevansa kävelemään, liikkuvansa vasten\ntahtoansa eteenpäin, nousevansa rattaille ja lähtevänsä sen toisen\ntukemana ajamaan jonnekin, hän ei tiennyt mihin. Ennenkuin hän menetti\nmuistinsa kokonaan, hänen mielessään kajasteli sanomaton, kauhistunut\nepätoivo, joka huutaen vaati häntä toimimaan. Mutta hän ei jaksanut\nliikahtaa eikä ääntää, vaan hukkui tiedottomuuden syvyyteen. -- -- --\n\nHerätessään siihen, että jostakin kuului lasten kirkuvaa leikkimelua,\nHannu ei aluksi voinut käsittää, missä hän oli ja oliko tämä unta vai\ntotta. Mutta sitten muistista välähti tietoisuuteen jotakin, joka iski\nsieluun kuin salama ja sai hänet voihkaisemaan rajattomasta tuskasta ja\ninhosta. Hän nosti kätensä silmilleen ja toivoi olevansa kuollut.\nSilloin pehmeä, nuori naisen ääni sanoi rauhoittavasti jostakin hänen\nläheisyydestään:\n\n-- Älä pelkää, Hannu, sillä ei sinulle ole mitään pahempaa tapahtunut.\n\nHannu avasi silmänsä ja katsahti itseensä ja ympäristöönsä. Hän totesi\nmakaavansa vaatimattomassa vuoteessa ilman kaulusta, paitahihasillaan,\nliivitönnä ja kengätönnä. Frakki ja liivit näkyivät olevan vuoteen\nvieressä tuolin selustalla. Huone oli pieni, seinäpaperit kirjavasti\nkukallisia, katto laudoista -- tämä oli ilmeisesti puutalo. Pienehkön\nikkunan edessä oli pöytä ja siinä Hannun valkolakki. Ja pöydän ääressä\nistui nuori tyttö katsellen häntä silmin, joilla varmaan näki huonosti,\nkoska ne olivat niin täynnä kyyneleitä, että niitä tippui poskille ja\nrinnalle herkeämättömänä norona. Hänellä oli niskaan valahtanut huivi\npäässä ja yllä maalaistekoinen suora röijy. Hannu nousi äkkiä istumaan\nja virkkoi hämmästyneenä ja järkyttyneenä:\n\n-- Emma!\n\nSitten hänen päänsä painui käsiin ja hän alkoi heiluttaen tuskan ja\nhäpeän vallassa ruumistaan kuumeisesti tutkia eilisen illan tapahtumia.\nOlo ravintolassa -- innostus -- varomaton alkoholin käyttö ja\ntottumattomuus -- yhä sumenevat aivot -- ajo kaupunkiin päin --\nistuminen puistossa -- jonkun tulo viereen ja uusi ajaminen...\n\n-- Emma, sinäkö korjasit minut puistosta ja toit tänne?\n\nHannun ääni oli jännittynyt, kiihtynyt. Emma vastasi hiljaa ja\nnöyrästi:\n\n-- Minä. En voinut jättää sinua siihen, kun olit -- kykenemätön\nhuolehtimaan itsestäsi. Olisi voinut tulla joku, joka olisi tehnyt\nsinulle vaikka mitä. Kun et sanonut osoitettasi, minun täytyi tuoda\nsinut tänne. Sain avatuksi kauluksesi ja kiskotuksi pois frakkisi,\nliivisi ja kenkäsi. Olen puhdistanut ja harjannut ne, niin että ne ovat\ntaas kuin uudet. Siinä kaikki. Muuta sinulle ei ole tapahtunut --\nJumalalle olkoon kiitos!\n\nHannu hyppäsi Emman luo ja puristaen häntä käsivarsista kysyi\nläähättäen jännityksestä:\n\n-- Puhuthan totta, Jumalan nimessä, vanno!\n\n-- Vannon, että joka sanani on totta. Jumala varmaan lähetti minut\navuksesi vaarallisella hetkellä.\n\nHannu vaipui hänen eteensä, syleili hänen polviaan ja hoki\nhuumautuneena tuskansa keventymisen riemusta: \"Jumalalle kiitos,\nJumalalle kiitos!\" Mutta Emma torjui hänet pois, nousi ja meni ulos,\njättäen Hannun istumaan vuoteen reunalle. Kykenemättä ajattelemaan\nmitään muuta kuin sitä yhtä ainoata tosiasiaa, ihmettä, käsittämättömän\nvarjeluksen osoitusta, jolla hänet oli pelastettu ehkä koko elämänsä\nhaaksirikosta, Hannu tuijotti eteensä näkemättä mitään, häpeän ja\nitsensä halveksimisen raadellessa sydäntä. Inhon tunne oli niin\nvoimakas, että hänen täytyi ilmaista se ääneen, ja kun hän sattui\nkatsahtamaan kuvastimeen, hän sylkäisi sinne päin, sillä hän ei olisi\nmistään hinnasta katsonut itseään silmiin. Äidin kuiskaten antama\nvaroitus, isän kirje -- ne paloivat kiduttavana roihuna hänen\ntunnollaan. Niitä hän oli muka pitänyt tarpeettomina, jopa loukkaavina,\nsillä eihän hän, Hannu Suvanto, suinkaan ollut niiden tarkoittamien\nkiusausten ulottuvilla -- hän, tekopyhä lurjus, heikko raukka, jolle ei\ntarvittu edes varsinaista kiusaustakaan, kun jo lankesi, joi itsensä\njuovuksiin, mokoma omahyväinen sankari. Mutta saitpa opetuksen --\nsaitpa! Älä ylpeile enää...\n\nEmma tuli huoneeseen kädessä kahvitarjotin ja selitti hiljaa:\n\n-- Tule nyt juomaan kahvia, sillä se varmaan virkistää. Ja tässä on\nraitista vettä -- kai sinua janottaa. Sitten peseydyt ja pukeudut, käyt\nparturissa ja menet asuntoosi. Jos joku kysyy, niin sano olleesi yötä\njonkun toverin luona tai hotellissa, mitä luulet parhaiten uskottavan.\nNiin on pian kaikki hyvin ja muistat olla vasta viisaampi.\n\nHannu tuli pöydän ääreen ja alkoi juoda kahvia. Kun Emma ei tullutkaan,\nvaan rupesi korjaamaan vuodetta, Hannu pyysi häntä, mutta Emma vastasi:\n\n-- Olen jo juonut -- en välitä.\n\nSitten hän kysyi arasti:\n\n-- Oletko kuullut kotoa mitään -- isästä ja äidistä?\n\nHannu säpsähti, sillä hän oli ajatellut koko ajan vain itseään, ja\nalkoi kertoa:\n\n-- Tosiaankin... Minä tässä vain yhä omaa kohtaani... Kyllä isäsi on jo\ntyökunnossa ja äitisi on ollutkin terve. En ole nähnyt heitä sitten kun\njoulun aikana -- kai olet saanut kirjeen? --, mutta Hermanni, joka on\nkaupungissa, kertoi. Olipa hyvä, että tapasin sinut, sillä lupasin\nisällesi käydä katsomassa sinua, jotta voisin kertoa oloistasi. Tässä\npaikassako olet palveluksessa?\n\nEmma laittoi juuri päällyslakanan reunaa suoraksi ja pysyen selin\nHannuun vastasi vain hiljaa:\n\n-- Tässä.\n\n-- Mikä paikka tämä oikein on, kun sinulla on oma huone?\n\n-- Onpahan vain sellainen -- käyn kaupungilla työssä ja asun tässä.\nMinulla on toveri, joka on nyt poissa, missä lienee. Ja hyvä oli, että\nsattui olemaan ulkona.\n\nPala pysähtyi Hannun kurkkuun ja hänen sydämensä melkein lakkasi\nlyömästä. Vasta nyt hänelle lennähti mieleen kysymys --\n\n-- Työpaikastako tulit tänä aamuna, kun tapasit minut?\n\n-- Mistäpä muualta -- minulla on yösiivousta -- siitä maksetaan hyvin.\n\nSitten Emma tuli kääntyneeksi Hannuun päin, jolloin tämä huomasi hänen\ntaas itkevän. Kamala aavistus oli virinnyt Hannun mielessä, mutta hän\nei rohjennut, ei voinut kysyä enempää. Hän oli noussut seisomaan ja\ntuijotti Emmaan kalpeana, kauhistuneena. Lopuksi hän kuiskasi käheästi:\n\n-- Mitä kerron isällesi tavatessani hänet?\n\n-- Sitä, mitä nyt olet kuullut ja nähnyt.\n\n-- Mutta -- onko se myös totta?\n\n-- Muuta et voi missään tapauksessa hänelle kertoa. Sinun on kuvattava\nhänelle oloni mahdollisimman hyväksi -- kuinka minulla on oma siisti\nhuone, tämä näet -- onhan tämä toista kuin Korpelan pirtti -- melkein\nkuin Suvannon vieraskamari, kuinka käyn kaupungilla työssä ja ansaitsen\nhyvin, ja kuinka minulla on hyviä vaatteita -- tämän pistin päälleni\nvain, että paremmin tuntisit minut etkä niin kovin säikähtäisi.\nJa tämä on, vannon sen, kaikki totta -- liiankin totta. Rahaa lähetän\nheille edelleen, minkä voin, ja kokoan samalla itselleni, jotta\ntulevaisuudessa pääsisin näistä oloista pois. Jumalan tahto on ollut,\nettä minun piti käydä näin, en tiedä sitten, mitä tarkoitusta varten.\nMutta joudu nyt pian pois täältä, sillä asuintoverini voi tulla, olla\njuovuksissa ja tuoda mukanaan vieraita. Kun joskus tulevaisuudessa\ntulen vastaasi kadulla, niin käännä pääsi pois, sillä sinun ei sovi\nolla minunlaiseni hylkiön tuttava.\n\n-- Emma, sanoi Hannu sielunsa pohjaan saakka järkyttyneenä, -- kokoa\nheti tavarasi ja lähde minun mukanani kotiisi. Siellä asetut entisiin\noloihisi ja unohdat tämän elämän.\n\n-- En mistään hinnasta palaisi kotiin, sillä kuolisin isän ja äidin\nkatseen alaisena. Kivetkin siellä huutaisivat minulle sitä kauheata\nsanaa, jota inhoan. Ei, vaan tahdon koota rahaa niin pian ja paljon\nkuin suinkin, että pääsisin Amerikkaan, jossa voin aloittaa uuden\nelämän. Ja Jumala auttaa minut tästä kuilusta, johon on minut syössyt,\nsillä eihän hän toki aikone tuhota minua ainaiseksi. Kuulen alituiseen\nhänen varoittavan äänensä, että 'Emma, muista pysyä siveänä', ja minä\ntottelen tuota käskyä. Sieluni ei ole osallinen ruumiini synneissä,\nvaan voi avautua Jumalalle vilpittömästi. En juo enkä kiroa, ja\nkirkossa käyn joka sunnuntai. Kerro kirkossakäynnistä isälle. En\ntiennyt tänne lähtiessäni, miten outoa ja monisokkeloista elämä on.\n\n\n6\n\n-- Emma, sanoi Hannu arasti, -- nyt en voi enää olla kysymättä, miten\ntämä kaikki on voinut tapahtua ja tulla mahdolliseksi?\n\n-- Nyt olet jo saanut tietää niin paljon, että lienee parasta kertoa\nkaikki. Meillä oli Erkin kanssa niin hauska matka, etten unohda sitä\nmilloinkaan. Tiedäthän Erkin, joka on hyvä, nöyrä, kohtelee köyhää\naivan samoin kuin rikasta. Haikeasti itkin, kun hän jäi Tampereelle.\nKun tulin Helsingin asemalle, ei siellä ollutkaan vastaanottajaani,\nsillä hän oli kuten sitten kuulin matkustanut herrasväkensä kanssa\nmaalle ja jättänyt vastaanottoni toiselle, joka taas oli unohtanut\ntuloni. Odottelin asemahuoneessa turhaan koko päivän uskaltamatta mennä\nmihinkään sen pelossa, että serkkuni voisi sillä aikaa tulla. Lopuksi\nillalla, kun olin jo hätääntynyt, muuan herrasmies, jonka olin\nhuomannut silmäilevän minua kauempaa, hivuttautui lähemmäksi ja alkoi\ntiedustella, ketä odotin, mistä olin ja minne menossa. Sillä oli hienot\nvaatteet, piikkiparta, ja se onnahti hiukan toisella jalallansa, vain\nsen verran, että sen juuri huomasi. Kun se oli kunnioitettavan näköinen\nja puhui ystävällisesti ja osanottavaisesti, kerroin sille kaikki,\njolloin se sanoi, että oli liian myöhäistä lähteä siihen paikkaan,\njossa serkkuni asui, ja että minun oli parasta tulla hänen luokseen\nyöksi. Seuraavana päivänä otettaisiin selko serkustani tai ruvettaisiin\nhankkimaan minulle paikkaa. Ja kysymättä lupaa se otti tavarani ja\nläksi menemään, ja minä seurasin mukana, kun en ymmärtänyt epäillä\nmitään. Aseman edestä se otti ajurin ja minulla oli pää pyörällä\nkaupungin suuruudesta ja melusta. Ajettiin kauas meren rannalla\nolevalle kadulle -- tiedän sen paikan hyvin -- ja noustiin pois. Herran\nhakiessa kukkarostaan rahaa huomasin ajurin, joka oli vanha kiltin\nnäköinen mies, katsovan minuun vakavasti ja ryähtävän kuin olisi\naikonut sanoa jotakin. Nyt vasta ymmärrän hänen halunneen varoittaa\nminua. Mutta hän ei saanut virketyksi mitään, sai rahansa ja ajoi pois\nkääntyen katsomaan vielä, kun painuimme ovesta sisään. Oli ehkä\nkyydinnyt tuota setää niin monta kertaa ja sellaisilla retkillä, että\ntunsi hänet ja tiesi hänen tapansa. Sellaisia setiä tässä kaupungissa\non paljon. Nousimme kajahtelevaa porraskäytävää aina viidenteen\nkerrokseen ja herra läähätti ja minua peloitti. Tulimme suureen\nhuoneistoon, josta näki merelle, minkä johdosta heti aloin itkeä, koska\nmuistin Erkkiä. Siellä oli paljon tauluja, kalliita huonekaluja ja jos\nmitä komeuksia. Se on vanhapoika, se herra, eikä sillä ollut nyt edes\npalvelijaa -- oli ihan yksin koko huoneistossa. Pelkäsin sitä, mutta se\nvain hymyili ystävällisesti ja sanoi, ettei Emman tarvitse pelätä,\nsillä Emma on täällä hyvässä turvassa. Istuessamme siinä se alkoi\nkysellä, enkö rupeaisi hänelle kesäpalvelijaksi, kun hän oli entisen\nmentyä pois kipeästi sellaisen tarpeessa. Lupasi hyvän palkan ja sanoi\ntyötä helpoksi, hän kun on päivän virastossa ja syö päivällisen\nravintolassa. Siivoisin ja tuulettaisin vain ja pitäisin huolta\naamiaisesta ja illallisesta. Askareihin kyllä pian tottuisin. En\nosannut sanoa mitään vastaankaan, jolloin hän näytti minulle oman\nerikoisen huoneen, jonka sain asuakseni, ja opasti, miten kaasu\nsytytetään ja missä teevehkeet ja muut tarpeet ovat. Ja niin jäin\nsiihen paikkaan yöksi ja sain nukkua rauhassa. Aamulla laitoin jälleen\nteetä ja nostin pöydälle kaapissa olevia ruokatarpeita niinkuin olin\nnähnyt Suvannossa tehtävän. Herra antoi rahaa, sanoi samalla kadulla\nolevan ruokakaupan, josta piti itselleni ja illaksi ostaa pientä\nruokatavaraa, pyysi pyyhkimään pölyä, siivoamaan ja tuulettamaan,\nvaroitti päästämästä ketään sisään, taputti poskelle ja meni.\n\nNäin kului muuan päivä ja rupesin jo pitämään isännästäni, sillä hän\nvain nauroi typeryyksilleni ja neuvoi ystävällisesti. Eräänä päivänä\nhän sanoi, etten voinut enää pitää maalaiskenkiäni, -röijyäni\nenkä -huiviani, vaan että minun oli hankittava samanlaiset vaatteet\nkuin muillakin tytöillä oli, ja kammattava hiukseni niinkuin hekin.\nSitä varten hän antoi ison setelin ja sanoi olevansa iloinen, jos\nolisin hänen tullessaan illalla kotiin jo puettuna uudella tavalla. Kun\nolin tutustunut ruokakaupan tyttöön, pyysin häntä neuvojakseni, Ja\npianhan uudet hepeneet oli ostettu, kun oli kerran rahaa. Katsoessani\nitseäni kuvastimesta olin sekä iloinen että onneton, iloinen siksi,\nettä huomasin olevani sievä, minkä muuten näin myyjättären ja\nseuralaiseni ilmeestä, onneton siksi, että tiesin isäni jyrkästi\nmoittivan kaikkea tällaista maailmallista turhuutta. Mutta en voinut\nenää luopua kauniista vaatteistani, sillä olin jo muuttunut mieleltäni\nmaahisen tyttäreksi ja perkele viskutteli alituiseen korviini\nhoukuttelevia asioita. Tultuaan illalla kotiin herra ihan löi kahta\nkämmentä ja sanoi, että \"kylläpä Emma onkin sievä!\" Hän pyöritti minua\nympäri ja katseli sillä tavalla että minusta tuntui kuin olisin ollut\nalasti. Sitten hän sanoi, että tuosta leuan alta puuttuu jotakin ja\nottaen kotelon taskustaan kiinnitti puserooni tuon hopeisen\nrintaneulan, joka on tuossa lipaston päällä, Kun hän sitten suuteli\nminua moneen kertaan, niin enhän kehdannut kieltää, kun hän oli ollut\nniin hyvä ja ystävällinen. Sitten hän sanoi, että \"nyt Emma tulee\nviereeni tänne pöytään syömään illallista, sillä Emma on tämän aution\nkotini kukka ja kaunistus. Otetaanpa tämän asian kunniaksi lasi viiniä\n-- Emma tuo tuolta kaapista...\" Kaikkea sellaista se lorusi ja tarjosi\nmakeata viiniä, jota en voinut olla maistelematta, kun se sitä\nalituiseen tyrkytti. Mutta ei hän minuun koskenut.\n\nTästä oli seurauksena, että aloin oleskella kaikki vapaa-aikani\nsisähuoneissa hänen seuranaan. Se toi kaikenlaisia lahjoja ja teki\nminut joka suhteessa niin kiitolliseksi kuin suinkin saatoin. Kerran se\nviipyi illalla myöhään ja tulla remahti vasta yöllä kotiin mukanaan\nuseita nuoria herroja, jotka kaikki olivat iloisella tuulella ja\nnauroivat \"sedän uudelle kasvattitytölle\". Minun piti kiidättää pöytään\nruokia ja juomia, ja ne melusivat niin kuin toiset Helsingin herrat\ntekevät, varsinkin kesillä, jolloin rouvat ovat poissa. Oli sentään\njoukossa muuan, joka oli vakavampi, katseli minua pitkään ja\nsurullisesti, ja hätisti pois niitä, jotka pyrkivät lähentelemään\nliiaksi. Ja kyllä \"setäni\" kielsi niitä ja lupasi minun mennä omaan\nhuoneeseeni.\n\nTästä jo arvaat lopun -- enhän voi kertoa siitä enempää. Ja nähtyään\nminun itkevän, \"setä\" hyvitteli minua kaikella mahdollisella tavalla,\nantoi lahjoja ja rahaa, jota käski lähettämään kotiin. Vaikka inhon\nvallassa melkein joka minuutti päätin lähteä pois, niin en kuitenkaan\ntullut tehneeksi sitä, kun hän aina pyyteli jäämään eikä ollut, mihin\nmennä. Hän oli väliin muka murheellinen -- ehkäpä oli sitä tosissaankin\n-- ja pyyteli anteeksi tekoaan, mutta mitäpä se siitä parani. Hetken\nperästä hän jo puheli aivan muuta ja tyrkytti viiniään. Se oli\nulkonaisesta hyvyydestään huolimatta aivan tunnoton mies -- mielessä\nalituiseen vain irstailu. Nuorina miehet ovat tulisia, mutta heillä on\nsentään vielä edes hiukkanen omaatuntoa -- he säälivät ja häpeävät.\nMutta vanhemmalla iällä heistä katoaa pois kaikki tällainen arkuus,\nniin ettei jää muuta kuin paljas riettaus. Silloin nämä usein niin\narvokkaat ja kunnioitettavat sedät eivät ole rakkaudessaan elukoita\nparempia.\n\nHannu oli kuunnellut sanattomana, tyrmistyneenä, häveten niin, että oli\npainanut kasvonsa käsiin. Kun Emma vaikeni, hän kuiskasi:\n\n-- Miten sitten pääsit pois hänen luotaan?\n\n-- Vaikka tunto nuhteli minua alituiseen, olin kuitenkin vaipumassa yhä\nalemmaksi ja muuttumassa kokonaan maailmalliseksi. Se muuttaa ihmisen\n-- se yksi asia -- ja tietenkin lisäksi sellainen elämä, jota vietin.\nKai sitä olisi jatkunut edelleenkin, ellei eräänä päivänä olisi tullut\nisältä kirjettä, jonka sinä olit kirjoittanut. Kun tiedät sen\nsisällyksen, voit ymmärtää tuskani. Isä oli tehnyt Jumalan kanssa\nsopimuksen minusta ja luotti siihen, että Jumala täällä varjelisi minua\npahasta!\n\nHannu voihkaisi, sillä hän näki mielessään Aukustin sanelemassa tuota\nkirjettä. Emma jatkoi omituisen yksitoikkoisella, kalsealla,\nepätoivoisella äänellä:\n\n-- Maailma musteni silmissäni, sillä mitä minun nyt piti ajatella.\nVaikka olinkin näin harhautunut, olin silti joka päivä rukoillut\nJumalaa, pyytänyt häneltä elämääni anteeksi, luvannut parannusta ja\naina vain kaikesta huolimatta turvannut häneen. Mutta isän kirjeestä\nnäin selvästi, ettei Jumala ollut kuullut hänen rukoustaan eikä siis\ntahtonut varjella minua tältä kohtalolta. Minun oli siis käynyt\nniinkuin oli käyväkin. Parkaisin ääneen ja lienen pyörtynyt, sillä kun\ntulin tajuihini, makasin sohvalla ja setä hääräili hätäytyneenä\nympärilläni koettaen kaataa suuhuni sitä iankaikkista viiniänsä, jolla\non vietellyt kuka tietää kuinka monta viatonta tyttöä. Annoin hänelle\nkirjeen ja hän istuutui lukemaan sitä. Näin hänen kalpenevan ja käsien\nalkavan vapista.\n\n-- Mitä hän sanoi? kysyi Hannu kostonhimoisena ja jännittyneenä,\ntoivoen, että \"setä\" olisi saanut siinä paikassa ansionsa mukaisen\npalkan.\n\n-- Se alkoi valittaa, että hänen sydämensä on tullut niin huonoksi,\nettei se voi kestää tällaisia jännittäviä ja hermostuttavia asioita.\nEmma on ollut viime aikoma niin pahantuulinen, että elämä on ollut ihan\nvaikeata. Ei hän ole Emmalle pahaa tarkoittanut -- jos ensimmäinen ei\nolisi ollut hän, niin se olisi ollut joku toinen. Kerranhan sellainen\nkuitenkin tapahtuu. Eikähän Emma ole mitenkään huonoilla jäljillä, vaan\nkykenee nyt palveluspaikkaan paljoa paremmin kuin tänne tullessaan, kun\non sentään oppinut jotakin eikä ole enää ihan maantollo. Ja onhan hän\nantanut Emmalle vaatteita ja yhtä ja toista muuta, ja opettanut\nkäytöstä, jota sisäkkö tarvitsee. Niin että Emma voisi oikeastaan\nkiittää setää ja säästää hänen sydäntänsä tällaisilta järkytyksiltä.\nMutta kun asiat ovat nyt näin ja Emma on niin levoton, niin on parasta,\nettä Emma lähtee. Hän antaa täyden palkan ja vielä ylimääräistä rahaa,\nettä voi rauhassa hakea paikkaa. Näin se puheli kauan aikaa niin\nlipevästi, että alkoi tuntua siltä kuin minä olisin ollutkin syyllinen\nja kiittämätön, ja hän aivan viaton. Lopuksi se alkoi hurskastella ja\nsanoi minun tekevän suuren synnin, kun syytän Jumalaa siitä, ettei tämä\nollut muka kuullut isän rukousta ja varjellut minua. \"Kuinka ei olisi\nvarjellut?\" hän ihmetteli, \"sillä olethan elänyt täällä kuin Herran\nkukkarossa. Olen kasvanut uskonnollisessa -- hik -- kodissa\", se\nnikotteli, sillä se oli lievittänyt edellisen illan remuamisen\naiheuttamaa kohmeloa muutamilla tukevilla ryypyillä, juonut kylmää\nolutta ja oli aikalailla päissään, \"u-hik-uskonnollisessa ko-kodissa ja\nminulla oli hu-urskas äiti, joka sanoi, että pitää aina muistaa kiittää\nJu-humalaa kaikesta mitä saa...\" Sohvan edessä, jolla makasin, oli\npöytä ja siinä kirja, ja kun se ei lopettanut pöyristyttävää\nhurskasteluaan, viskasin sitä kirjalla päähän ja poistuin omaan\nhuoneeseeni. Aamulla pukeuduin vanhaan pukuuni ja olin juuri menossa\novesta, kun se kiiruhti siihen, toi rahaa, pyysi ottamaan kaikki\nantamansa vaatteet ja tavarat mukaan ja rukoili anteeksi, jos oli\ntehnyt pahaa. Se oli kavala, surkea, pelkuri raukka. Otin kuitenkin\ntavarat -- en voinut heittää niitä, sillä olin mieltynyt uusiin\nvaatteisiini ja tottunut olemaan niissä...\n\n-- Miksi siis -- olet nyt tällaisessa paikassa? Miksi et lopettanut\nsilloin?\n\n-- Älä kysy, Hannu, sillä en voi selittää sitä etkä voi minua ymmärtää.\nMikä lähtee näissä asioissa menemään hullusti, se menee. Veri näet\nmuuttuu, nautintojen muistot alkavat polttaa. Ja olihan Jumala jättänyt\nminut varjelematta tässä asiassa -- johdattanut kiusauksen eteeni. En\nollut ehtinyt kävellä pitkältä, kun vastaani tuli eräs niistä\nyöllisistä nuorista miehistä ja alkoi puhutella...\n\n-- Kuinka voit sanoa noin? Vaikka miten siltä näyttäisi, ei voi uskoa\nJumalan sallineen tällaisen tapahtua muuten kuin jossakin syvässä,\nmeille tuntemattomassa tarkoituksessa. Jouduithan jo esimerkiksi\npelastamaan minut kuka tietää miltä häpeältä ja onnettomuudelta. Entäpä\nse?\n\n-- Niin voi olla -- en oikeastaan ole milloinkaan Jumalaa epäillyt --\nse on aina vain sellaista epätoivon puuskaa. Joka sunnuntai pukeudun\ntähän vanhaan, äidin ompelemaan röijyyn ja hameeseen ja menen aamulla\nkirkkoon ja illalla esikoisten seuroihin -- täällä laestadiolaiset\nsanovat itseään \"esikoisiksi\". Ne eivät tiedä, kuka olen -- luulevat\nkai palvelijattareksi. Hiivin sinne niin huomaamatta kuin voin ja\nkuuntelen nurkassani saarnamiehiä, kun ne lukevat samaa postillaa, mikä\nisälläkin on, ja puhuvat syntiä vastaan. Kuta alemmaksi ne tuomitsevat\nsellaiset raukat kuin minä olen, sitä paremmalta tuntuu oloni, sillä on\nkuin silloin suorittaisin rangaistustani. Mutta kun ne vannovat minun\njoutuvan iankaikkiseen kadotukseen, niin silloin kysyn hätääntyneenä\nJumalalta, että niinkö on? Hänpä katsoo -- näen sen selvästi --\nystävällisesti ja vakuuttaa ettei ole, että vaikka syntisi olisivat\nveriruskeat, niin pitää niiden kuin villa tuleman. Se lohduttaa ja minä\nnäen sielussani sen hetken, jolloin vapaudun tästä lihan orjuudesta ja\nsaan kuljetuksi loppuun kärsimykseni tien. Ja sitten tavallisesti alan\nmuistella pientä kotia virran rannalla, kuinka kaunista ja viatonta\nelämä oli siellä, vaikka leipä oli laiha, ja silloin tietenkin rupean\nitkemään. Uskovaiset tulevat ympärilleni ja hätistelevät minua\ntunnustamaan syntini, mutta en tahdo tehdä sitä heidän edessään.\n\nEmma itki puhuessaan näin, eikä Hannu osannut lohduttaa häntä. Yhä\nuudelleen Hannu pyysi häntä lähtemään pois täältä nyt heti, hänen\nmatkassaan, mutta Emma ei suostunut. Vaati vain lupausta, että Hannu\nvastedes varoisi itseään eikä olisi Emmaa tuntevinaan. \"Jos sinut\nnähtäisiin kadulla minun seurassani, olisi maineesi hienona\nnuorukaisena mennyttä. Lähde nyt -- tytöt voivat herätä tuolla toisissa\nhuoneissa ja rynnätä katsomaan, kuka minulla täällä on... Lähde jo --\nhyvästi! Jumala varjelkoon sinua, Hannu!\"\n\n-- Ja sinua, Emma!\n\nHannu pujahti ulos. Rakennus oli pihan perällä. Pihalla leikki kaksi\nsiinä 8-10 vuoden korvilla olevaa tyttöä, molemmilla hyppynuora.\nKeskeyttäen hyppelynsä, jonka käynnissä ohessa heidän hameensa\npelmahtelivat sievästi, he jäivät katsomaan Hannuun viattomin,\nihmettelevin silmin. Vai oliko sittenkin katseessa tieto siitä, mistä\nHannu tuli? Veri suhisi Hannun korvissa hänen ajatellessaan tätä, hän\nsyöksyi portista kadulle ja hypäten pian tapaamaansa ajuriin käski ajaa\nasuntoonsa. Hän ei tiennyt, missä oli, mutta päätteli olevansa jossakin\nPitkänsillan takana.\n\nHän näki itsensä koko ajan istuessaan ajurin rattailla ja teki armotta\n-- ei voinut olla tekemättä -- huomioitaan ja toteamuksiaan. Lakki\nliattu siitä huolimatta että se oli ulkonaisesti vielä puhtaan\nnäköinen. Kasvoissa, käsissä, koko ruumiissa lian tunnetta. Silmiin oli\nilmestynyt häpeilevä ilme -- entinen itserakas varmuus oli kadonnut.\nTunto oli kuin tulinen rauta, joka ei lakannut polttamasta. Mieli haki\nhätäillen pelastusta ja rauhaa, ihmetellen samalla kauhun vallassa sitä\nkuilua, joka oli auennut eilisen ja tämän päivän välille. Kulkijat\nkatsovat uteliaasti ylioppilasta, joka ajaa aamupäivällä\nfrakkipukuisena syrjäkaupungilta, ja tekevät varmat ja oikeat\njohtopäätöksensä. Kun olisi ollut edes kuomu kohotettuna, mutta eihän\nsitä kehdannut ehdottaakaan, kun on näin ihana sää. Ajuri olisi voinut\nvielä sanoa, että \"häpeäänsäkö herra tahtoisi peittää?\" Ei, ei ole\nvarmaa, että hän olisi sanonut niin, mikäli olisi rohjennut virkkaa\nmitään. Korkeintaan olisi todennäköisesti jurosti tuumiskellut, että\nturhaan herra sitä... Ei täällä ole ketään, joka kykenisi heittämään\nteitä kivellä. Noilla kaikilla, jotka kulkevat tuossa niin nuhteettoman\nnäköisinä, on tilikirja aivan täynnä -- kellä mitäkin. Ja useilla vielä\nraskauttavana asianhaarana se, ettei tunto sano enää mitään. Mutta\nälkää silti luulko, nuori herra, että saatte toisten vioilla ja\nvahingolla omaa taakkaanne keventää. Se ei ole luvallista eikä sitä\ntodellisuudessa voi tehdä -- se on vain itsensä pettämistä. Olkaa mies,\nottakaa häpeän haarikka ja tyhjentäkää se urhoollisesti, nöyrästi\npohjaan saakka, pelkäämättä niitä sisiliskoja ja rupikonnia, joita sen\npohjalla vönkii. \"Kuinka kaunis päivä nyt onkaan!\" Hannu huokasi ja\nkoetti edes tällä toteamisella hälventää tuntonsa kalvavaa moitetta.\nMutta eihän se onnistunut. Milloin isän, milloin äidin silmät\ntuijottivat kysyvästi, surullisesti, jostakin aivan äärestä. Helli ei\nkatsonut häneen ollenkaan, vain oli alituiseen kääntämässä päätään\npois, kasvoilla halveksiva ilme.\n\nHannun tullessa ei etehisessä ollut ketään, joten hän pääsi rauhassa\nhuoneeseensa. Jumalalle kiitos! Sekin oli tyhjä -- Kaarlo oli jo mennyt\njonnekin. Hannu alkoi muuttaa kiireesti pukuansa, ajoi partansa,\npeseytyi uudelleen perinpohjin ja tuntien hiukan sitä uudestisyntymisen\nvirkistystä, jonka saippuan ja runsaan raittiin veden käyttäminen\nsynkimmälläkin hetkellä tuottaa, istui miettimään asemaansa, käymään\nsielunsa käräjiä ja järjestämään hajanaista olemustaan. Siinä oli kaksi\npääpykälää: toinen hän itse, toinen Emma. Eilen hän oli vielä ollut eri\npuolella elämänkuilua kuin tämä; nyt he seisoivat samalla puolella ja\nkatsoivat peläten ja ihmetellen eteensä avautuvaa maisemaa, joka oli\naivan toisenlainen kuin Hannu oli eilisessä hurmiossaan kuvitellut...\n\nKuului kiireisiä askelia, ovi temmattiin auki ja sisään syöksyi Kaarlo\nhengästyneenä ja kiihtyneenä. Hannu ehti huomioida hänet tuossa oven\naukeamassa, tuntien mielihyvää hänen uljaan, komean olemuksensa ja\nsäihkyvän katseensa vuoksi. Kaarlo syöksyi hänen luokseen, löi kädet\nhänen olkapäilleen ja kumartuen hänen puoleensa ja tuijottaen häntä\nsilmiin sanoi läähättäen:\n\n-- Bobrikov on ammuttu! Senaatin portaissa äsken. Ampuja kuuluu\nsurmanneen itsensä.\n\nHannu lysähti kokoon ja painoi päänsä käsiin. Tuhannet mielikuvat\nristeilivät hänen muutenkin kiihtyneissä aivoissaan ja hän koetti\nturhaan saada niihin järjestystä. Kaukaa kuului yksinäisen\nmaanpakolaisen askeleita, kun hän vaelsi väsyneenä natisevaa puusiltaa\npitkin rajan kohdalle pistääkseen edes toisen jalkana isänmaan puolelle\nja tunteakseen siitä virtaavaa salaperäistä virkistystä. Sitten maailma\ntuntui kuvastelevan omituisesti monikerroksisena. Alimmassa olivat ne\nraukat, kuten esimerkiksi hän, Hannu, tai Emman \"setä\", jotka rypevät\naatteettomassa eläimellisyydessä, katsahtamattakaan ilmaviin\nkorkeuksiin. Siitä kun noustaan ylöspäin, niin kerros kerrokselta\nihmisten henki ylevöityy, kunnes saavuttaa itsensä-uhraamisen korkean\ntason. Siellä asuvat ne, joita isänmaa ja vapaus, totuus ja oikeus\nsaavat kiittää synnystään, taistelustaan ja lopullisen voiton\ntoivosta, ne valitut sielut, jotka luovat hengellä ja näkemyksellä\nkärsivällisesti ihmiskunnan ainoata kestävää perustusta. Miksi eivät\nkaikki oivalla sitä, ettei hetkeäkään saa hukata, että jokainen sekunti\non käytettävä nousuun aina ylempää kerrosta kohti? Vilahtaa mielessä\ntalvi-ilta kaukana Lähteenmäessä, nimismiehen Jaakon kostoa janoava\nkatse ja Alfred-sedän mystillinen puhe Jumalasta, joka kyllä tietää...\nHannu sanoi hiljaa, kohottaen katseensa Kaarloon:\n\n-- Jumala on valinnut Tellinsä. Muistatko isäsi talvelliset sanat?\n\nKaarlo nyökkäsi ja istuutui kertomaan lähemmin, mitä oli kuullut. Vasta\nsitten hän palasi ajatusten tavalliseen kulkuun ja kysyi:\n\n-- Mutta, Hannu, missä olit viime yön? Miksi et tullut kotiin? Vaikka\nkyllähän aurinko oli jo melko korkealla, kun minäkin tähän hotelliin\nsaavuin.\n\nHän katsoi Hannuun uteliaasti, mutta ilmeisesti samalla peloissaan.\nHannu totesi hänen sanoistaan, että hän jo edeltäpäin haki Hannulle\npuolustusta ja teki varoiksi itseään yhtä syylliseksi. Hannu katsoi\nhäntä vastaan ja tunsi yhtäkkiä saaneensa voimaa, niin että saattoi\nkertoa totuuden silmiä räpäyttämättä. Hänkö valehtelisi Kaarlolle?\nÄsken oli eräs mies antanut henkensä totuuden puolesta -- hänkö ei\nuskaltaisi kertoa Kaarlolle seikkailuansa. Kyllä, mikäli se olisi\ntarpeellista. Mutta Hannu tunsi, ettei hänen pitänyt valita Kaarloa\nrippi-isäkseen, vaan että hänen oli sovitettava asiansa muuten --\npaljoa vaivalloisemman tien kautta. Hän vastasi:\n\n-- Olen ollut paikassa, jollaiseen en olisi uskonut ikinä joutuvani, ja\nvarjeltunut pahalta ihmeellisen sattuman kautta. Tällä hetkellä maailma\non minulle aivan toisen värinen kuin eilen. Meille sanottiin, että\nsaatuamme ylioppilaslakin elämä aukee eteemme. Nyt uskon sen, vaikka\ntiedänkin, ettei elämä olekaan sellaista kuin luulin. Tyydy tähän\nvastaukseeni ja tee minulle se veljen palvelus, ettet milloinkaan\nsanallakaan kosketa tähän asiaan etkä hiiskahda siitä kellekään.\n\n-- En-en! Kaarlo kiiruhti vakuuttamaan. -- En tarkoittanut mitään --\nkyllähän sinä asiasi hoidat. Toista on minun, kun pyrin olemaan aina\nniin riehakas. Kirjoittauduin jumaluusopilliseen tiedekuntaan, kun\npappa sitä niin halusi, mutta enpä tiedä, mitä siitä mahtaa tulla. No,\nsitä on aikaa pohtia. Jäikö sinulle rahaa? Minä näet rehellisesti\nsanoen eilen illalla \"join kaikki rahani\", kuten tuo kammottava fraasi\nkuuluu. No hyvä, että jäi -- et siis ole ollut ainakaan ryövärien\nkäsissä. Saadaan tantta maksetuksi ja päästään illalla lähtemään pois\ntästä hemmetin Paapelista, joka alkaa kauhistuttaa minun siveellistä\nolemustani yhden kerran, kun minua taas janottaa. Seköhän se\neilisiltainen sillinpala? En muista syöneeni muuta suolaista...\n\nHän lorusi lystikkäästi puoleksi itsekseen. Pojat alkoivat sovitella\nvaatteitansa laukkuihin mielessä illalla alkava kotimatka. Hannu tunsi\nyhtäkkiä, että tuo matka sellaisenansa merkitsi jonkinlaista\npuhdistumista ja sovitusta, ja mietti, mahtaisiko hän jo olla\nseuraavana aamuna, kun ajaa vilistettäisiin Etelä-Pohjanmaan\nkevätvihreiden lakeuksien halki, rauhoittuneemmalla, anteeksisaaneella\nmielellä? Ja yhtäkkiä hän tunsi sielussaan rauhan kirkasta kajoa ja\nvakaumusta, että niin tulisi käymään. Hengittäessään kotimaakunnan\nilmaa hän saisi tuuletetuksi sydämensä. Hän puheli Kaarlolle:\n\n-- Matkustan nyt isän luo, mutta tulen jo heinäkuussa Suvantoon.\n\nHänen mielessään kangasteli kotivirta ja tuntui suvituuli ja\njuhannusruusujen tuoksu niin selvästi, että hänen täytyi keskeyttää\ntyönsä ja tuijottaen sieluunsa katsella hetkisen tuota kaikkea, joka\noli tänä silmänräpäyksenä hänelle polttavan rakasta, rakkaampaa kuin\nehkä milloinkaan ennen.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nMetsänhoitaja Suvanto ihmetteli usein sitä, kuinka hän katsellessaan\nisänmaatansa täältä, rajan ulkopuolelta, saattoi nähdä sen eheänä\nkokonaisuutena, joka kolkan samalla kertaa, rannikot, vaarat, metsät,\nsuot ja järvet, eikä vain niitä, vaan myös kaupungit, talot, ihmiset,\nkoko sen maankamaran ja elollisuuden, suomalaisen aineen ja hengen,\njoka muodostaa \"isänmaan\". Tuo kokonaiskuva asui alati hänen\nsielussaan, talvella tähtivaloisena, hankihohtoisena, kotiliesien\nlamauttamana, keväällä korkean taivaan alaisena, eloon heräävänä,\nkatseessa uusi toivo ja uskallus. Seisoessaan rajalla ja tuijottaessaan\nitään, sille suunnalle, jossa hänen pieni kotinsa kyhjötti tyhjänä ja\nalakuloisena virtansa rannalla, hän näki maansa erikoisen selvästi ja\ntunsi väkevästi sen kutsun. Silloin suuri kiusaus nousi hänen\nmieleensä: hän lähtee käymään kotona. Ei ole asia eikä mikään pujahtaa\nrajan yli tuolla pohjoisempana, muuttaa vähän muotoa, matkustaa\nväärällä nimellä liikeasioissa muka, oleskella hiljaisuudessa kotona\nmuuan päivä, tavata ystäviä ja kadota taas, ennenkuin Kostamon Olli\npääsisi jäljille. Jos hän olisi nuorempi, hän tekisi niin, sillä\nuseimmissa paikoissa poliisi ei olisi tietävinäänkään tällaisista\nkulkijoista. Hän matkustaisi Helsinkiin tai itseensä Pietariin ja\nasuisi siellä iltikseen väärällä nimellä. Meillä oltiin kaikkeen\ntällaiseen tottumattomia, pitkällisen rauhan aristuttamia.\n\nMutta hän oli siihen liian vanha. Henki oli kyllä altis, mutta ruumis\noli käynyt heikoksi. Ei hän jaksanut matkustaa enää minnekään -- tuskin\nsuorittaa näitä pikku kävelyjään isänmaan kynnyksen eteen. Isänmaa --\nsitä metsänhoitaja Suvanto aina ajatteli. Hänellä kun oli aikaa, hän\noli oikein asiastatehden pohtinut tuota \"isänmaa\"-käsitettä ja\nkoettanut kirjoittaa mietteitään muistiin. Hänellä oli sellainen ujo\ntuuma, että hän merkitsee yksitoikkoisen elämänsä kulkua ja ajatuksiaan\nerikoiseen vihkoon, jonka antaa sitten Hannulle. Vaikka siitä ei mitään\nmainittavampaa syntyisikään, tuntuisi Hannusta varmaan mieluiselta\ntulevaisuudessa lukea isän sanoja. He pääsisivät siten ikäänkuin\nhaastelemaan toistensa kanssa, vaikka hauta olisi jo välissä. Hannu\nkuulisi isänsä äänen mullan alta ja hän Hannun askelten kuminan\nhautansa kamaralta. Siten sukupolvet lepäävät kumpujensa alla\nkuunnellen jännittyneinä maan pinnan ääniä. Onko tuo tahdikas poljenta\nsotaan marssivien miesten rientoa, tuo huumaava jyminä ratsujoukon\nhuimaavaa rynnäkköä? Raivoaako hirveä ukonilma, vai jyliseekö tykistö\nisänmaan vapauden puolesta? Mitä merkitsevät nuo yksinäiset, terävät\nlaukaukset, tuo hiljaisuus ja sitä seuraava riemun kohina? Onko sortaja\nsaanut rangaistuksensa? Nuo pienet pehmeät jalat, nuo hiekkaa\ntaputtavat kätöset, raikkaat äänet kuuluvat nuorimmalle sukupolvelle,\njoka leikkii hautakumpujen välissä, poimii sieltä kukkia ja on allansa\nuinuvien taattojen ja maammojen rukousten hellin kohde. Oi Jumala, mitä\nsieluni näkee, mihin ihanuuteen toivoni siivet jaksavat nousta. Kiitos,\nettä näytät sen minulle näin, sillä ruumiilliset silmäni ovat sammuneet\nsilloin, kun se kerran on todellisuus.\n\nAloittaessaan kirjoittelunsa metsänhoitaja Suvanto luuli tehtävää\nhelpoksi, mutta totesi pian olevansa kuin ainetta sommitteleva\nkoulupoika, joka sanomisen sijasta joutuu pureskelemaan kynäänsä. Hän\ntahtoi tiivistää ja täsmällistyttää isänmaata koskevat ajatuksensa,\nniin että Hannu saisi lukea ne kuin testamentin, mutta sepä ei\nollutkaan helppoa. Syventyen asiaan hän unohtui ajattelemaan sitä niin\nperinpohjin, että vietti tunnin toisensa jälkeen kuin loveen\nlangenneena, tutkien lumottuna niitä tuhansia kuvia, jotka\nkeskeytymättömänä sarjana vaelsivat hänen sielunsa silmien editse. Hän\ntunsi olevan mahdotonta ilmaista niiden sisällystä sanoilla, sillä\nvaikka nämä sattuisivat miten kohdalleen, tulisi tulkituksi vain yksi\nkuva, ja päätti silloin nöyrtyen tyytyä merkitsemään vain vaatimattoman\nelämänsä kulkua ja niitä ajatuksiaan, jotka antautuivat sanoilla\nvangittaviksi. Ja silloin hänen kynänsä alkoi liikkua, kertoen\nkoruttomasti päivän hetkistä, askareista ja ajatuksista, jotka\nkiersivät milloinkaan väsymättä isänmaasta ja kodista kunkin lapsen luo\nja taas takaisin.\n\nKesäk. 17 p. 1904 klo 9 i. Tänä iltana odotamme Hannua kotiin.\nAjatuksemme ovat askarrelleet hänessä näinä päivinä enemmän kuin ehkä\nmilloinkaan ennen, Sillä onhan hän nyt elämänsä ensimmäisen ratkaisevan\nsaavutuksen huipulla. Äiti, joka on aina ollut omituisen herkkä, on\nollut huolestunut ja levoton, voimatta kuitenkaan selittää, miksi.\nEilistä vasten yöllä hän ei nukkunut juuri ollenkaan, vaan istui\nikkunan ääressä ja tuijotti valoisaan yöhön, rajalle päin. \"Turhaan\nsinä nyt Hannua odotat\", koetin laskea leikkiä, \"sillä laskelmieni\nmukaan hän on parhaillaan tutkintokekkereissään\". -- \"Sepä se\", vastasi\nVendla, \"minä niin pelkään niiden tutkintokekkereitä\". -- \"No,\ntäytyyhän nuorten joskus päästä vapautumaan\", koetin lohduttaa. --\n\"Täytyy, täytyy\", hän vastasi ja tuijotti ulos. No, pian Hannu on\ntäällä ja äidin levottomuus loppuu ja muuttuu sitä suuremmaksi onneksi.\nHelli tuli viikko sitten -- oli viipynyt muutaman päivän tätien luona,\njotta nämä olisivat saaneet tarpeeksi hyväillä häntä ja leikkiä hänen\nkanssaan. En saa minäkään katsotuksi häntä kyllikseni, sillä niin\nihmeelliseltä, kypsyneeltä hänen kauneutensa näyttää. Kaipaus ja elämän\nvakavuuden oivallus on syventänyt Hellin sielua ja herkistänyt sen\nerikoisen tunteelliseksi ja aatteelliseksi. Hän on enimmäkseen hiljaa\nja liikkuu äänettömästi. Hetkeäkään hän ei ole joutilaana, vaan tahtoo\ntehdä kaikki työt. Kuinka äärettömän mielelläni näkisin hänen nauravan\niloisesti ja huolettomasti niinkuin ennen. On kuin Hellin nuoruus olisi\nkeskeytynyt.\n\nKenraalikuvernööri Bobrikovin kuolema, josta tieto saapui tänne eilen\nillalla, oli kuin isku, joka tyrmistyttää ja lopettaa ajatuskyvyn.\nKun olen joutunut henkilökohtaisesti kokemaan hänen julmaa\nhäikäilemättömyyttään ja oppinut ymmärtämään, miten pelättävä\nvihollinen hän kansallemme oli, niin en voi muuta kuin iloita siitä,\nettä Jumala nosti keskuudestamme Daavidin, joka linkosi kiven tämän\nröyhkeän Goljatin otsaan. En tahdo pysähtyä muka valtioviisaasti\nharkitsemaan, mitä vaarallisia seurauksia tästä teosta mahtanee\nkansallemme olla, tai raamatullisesti hurskastelemaan, että murha on\naina murha ja sellaisena kielletty, olipa kysymyksessä kuka tahansa.\nTunnen ja aavistan, etteivät tuollaiset päätelmät sovi tähän\ntapaukseen, koska Bobrikov oli verrattavissa irralleen päässeeseen\npetoeläimeen, joka tuhosi rauhallista yhteiskuntaa ja jonka surmaaminen\noli välttämätön teko. Kuinka outoa on ajatella tuota öykkäriä nyt\nvainajana tai kitumassa viimeisillään haavoissaan. Välähtelikö ennen\nkuoleman pimeyden koittoa mielessä katumusta siitä, että oli lähtenyt\ntällaiselle tielle? Muistiko maanpakoon ajamiaan kansalaisia ja\nlainkuuliaisuuden vuoksi erottamiaan virkamiehiä -- satoja maasta\npaenneita nuorukaisia? Jyskyttäkää ahkerasti, tykit, kaukaisessa\nidässä, samalla kuin me linkoamme kiviämme täältä lännen portilta.\nJättiläinen horjuu, sen savijalat jo lysmyvät, se on heikompi kuin\nolemme luulleetkaan. Mitä ajatellee nyt läänimme kuvernööri? Pelkään\npahoin tämän tapahtuman sotkeneen hänen hienon diplomaattisen\nverkkonsa, sillä onhan sen keskuksesta tipahtanut pois itse\npäähämähäkki ja kaikkien lankojen lähtökohta kuolleena kuin tyhjä\nkuori. Diplomatia on pohjaltaan tyhmyyttä, minkä näkee siitä, että yksi\nainoa revolverinkuula voi kerrassaan sotkea sen langat. Ha-ha! Suo\nanteeksi, Jumala, että nauran tässä vahingonilosta ja riemusta ihan\nvedet silmissä. Tunnen sen olevan epäjaloa -- minun pitäisi olla\narvokas ja hurskas ja rukoilla tuon miehen puolesta. Mutta sitä en voi\ntehdä enempää kuin tukahduttaa iloanikaan. Ymmärräthän, Jumala, olevan\nkohtuullista, että saan parantaa maanpaon murheista verestävät,\nkyynelten polttamat silmäni näillä ilon lähteistä kummunneilla vesillä,\njotka ovat palauttaneet uskoni oikeuden voittoon ja isänmaan\ntulevaisuuteen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsä, äiti ja Helli olivat tulleet Hannua vastaan rajalle. Oli valoisaa\nkuin päivällä -- kaikkialla taivaanrannalla viipyvän auringon hohtavaa,\nkullanvivahteista kajoa. Oli myös tyyntä ja viluista, niinkuin\nuseimmiten täällä juhannuksen aattoviikkona. Hannu näki\nvastaanottajansa jo kaukaa ja kokosi kaikki voimansa ollakseen aivan\nniin kuin ennenkin, yhtä rauhallinen ja varma.\n\nÄiti tietenkin herahti tuollaiseen puolinaiseen itkuun, joka kyllä\nvaluttaa kyyneliä, mutta ei silti pääse kokonaan riehautumaan. Oli\nhyvä, että kävi niin, sillä kyyneleet varmaan estivät häntä näkemästä\ntarkkaan, kun hän katsoi tutkivasti Hannua silmiin. Hannu ei\nrävähdyttänyt luomiaan, mutta tunsi katseensa silti olevan verhottu,\nsumuinen. Isä vältti katsomasta häntä täysin terävästi -- vilkaisi vain\nkerran pitkään ja tutkivasti, mutta antoi sitten terän sammua ja alkoi\npuhella iloisesti, kysellä. Isä oli jalo: hän ymmärsi Hannulle voineen\nsattua sellaista, jota ei kukaan, vaikka se ei olisi varsinaisesti\npahaakaan, sentään halua näyttää muille yhtä avoimesti kuin kirjaa.\nJokaiselle, joka käy maailmalla, keräytyy sieluun salaisuuksia. Lipas\ntäytyy sulkea ja avata vain yksinäisessä kammiossa tai vasta sitten,\nkun sitä ei voi enää pitää kiinni, kun sinne kertyy niin paljon, että\nkansi lennähtää itsestään auki -- kun siellä olevat ainekset kuumenevat\nja syttyvät palamaan polttaen sielua niin, että tuska käy\nsietämättömäksi.\n\nHelli tervehti häntä arasti, ojentaen pienen kätensä melkein ujosti.\nHannu unohti oman asiansa katsoessaan hänen sametinpehmeitä silmiänsä\nja soreata muotoansa. Siksi hänen katseensa varmaan oli verhoton ja\nliiankin avoin. Helli kiersi kätensä irti -- Hannu yhä piti sitä -- ja\npunastui sen verran, että sen huomasi. He seisoivat siinä neljän kesken\nmuistamatta tullimiehiä ja santarmia, jotka tarkastelivat heitä\nuteliaasti.\n\nTäällä kotona sitten Hannu selvästi tunsi joutuneensa suuren muutoksen\nalaiseksi. Se toteamus ei ollut hänelle mieluisa, mutta hän ajatteli\ntoisaalta, että ehkäpä se oli ollut välttämätön -- tapahtui varmaan\njokaiselle. Nuoruus jatkuu määräaikansa häiriintymättömän tunnonrauhan\ntilassa, jolloin oman arvon tunto on normaali, kirkas, itsetiedoton,\nottamatta edes käsiteltäväksikään omaa huonommuutta tai paremmuutta\nmuihin verrattuna. Mutta sitten tapahtuu jotakin -- ja niin käy aina\n--, joka järkyttää olemuksen perinpohjin jättäen tuntoon tahran, jota\nei soisi siinä olevan. Ensimmäinen vastaantulija silloin herättää\nkysymyksen, \"mahtaakohan tuo aavistaa mitään?\" tai \"mitähän tuo\nsanoisi, jos tietäisi?\" Silloin napitamme takkimme visusti, ettei vain\nkukaan pääsisi kurkistamaan rintataskuumme, ja kohennamme ryhtiämme\nsitä pystymmäksi kuta kipeämmällä tunnolla kuljemme. Näin alamme\nkasvattaa ympärillemme muuria, joka paksunee ja korkenee iän kuluessa,\nniin että oleskelemme sen suojassa kuin linnassa kurkistellen vain sen\nampuma-aukoista, sormi aina liipaisimella. Jos joku pääksi tarkastamaan\nlinnamme sisäpuolta, niin minkä inhoittavan laboratorion hän\nlöytäisikään! Kuka uskaltaisi inventoida sen kaikki hirveydet ja tutkia\nsen pimeät onkalot? \"Eikö tänne pääse mistään päivää?\" hän kysyisi\nmasentuneena, \"eikö täällä kuulu ainoatakaan rohkaisevaa ääntä, tunnu\nkeveintäkään raittiin ilman hengähdystä?\" Silloin voi silmiin sattua\nmuurin raosta pilkoittava valoviiru, kuulua korviin häkkilinnun\nsurullinen piipitys, leyhähtää otsalla vaisu hengähdys mukanaan meren\nrantakukkien tuoksua...\n\nHannu tunsi alemmuutensa varsinkin ollessaan Hellin seurassa. Isän ja\näidin laita oli toisin, sillä heistä hohtava rakkaus pyyhkäisi pois\nkaikki tällaiset haudonnaiset. Mutta Hannu aavisti, että jos Helli\ntietäisi hänen salaisuutensa, hänen vastenmielisyytensä varmaan\nmuuttuisi milloinkaan haihtumattomaksi inhoksi. Mitähän Helli sanoisi,\njos tulisi yhtäkkiä tietämään sen saman, mikä oli Hannulle näytetty\nniin odottamatta? Hannu tunsi omituista pöyristystä ajatellessaan sitä.\nSiinä oli samanlaista puhtauden joutumista lian vierelle kuin Emman\nkohtalossa. Sydäntä ihan viilsi ajatellessa Emmaa, joka edelleen...\nPitäisikö koettaa tehdä jotakin hänen hyväkseen -- ilmoittaa isälle\nkahden kesken ja neuvotella? Mutta se oli niin vaikeaa ja sen\nyhteydessä isä tietenkin kysyisi, missä Hannu oli tavannut Emman. Ja\nHannun oli raskasta valehdella isälle. Ei, parasta oli olla hiiskumatta\nkoko asiasta mitään; olihan Emma ihan vannottanut, ettei saa kertoa\nhänestä kellekään. Hannun mieltä kidutti Emman hento, säälittävä kuva\nja omituisesti viehätti se ajatus, että hän oli kaikesta huolimatta\nsäilynyt sielultaan viattomana. Kummallista. Onko sellainen ollenkaan\nmahdollista? Näkyipähän olevan. Emman sydämessä asuva suuri rakkaus\nisää ja äitiä, ehkäpä vielä jotakin kolmatta kohtaan -- Hannu ei\ntahtonut ilmaista outoa aavistustaan sanoin -- piti hänen sisintä\nolemustaan puhtaana. Hannun näin ajatellessa Emmaa tämän kuva väikkyi\nhänen mielessään vaaleana, lapsellisen viattomana.\n\nIsä piti huomaamatta silmällä Hannua ja näki hänen usein vaipuvan\najatuksiin ja istuvan sitten kulmat rypyssä, tuijottaen lattiaan,\nkuulematta ja näkemättä mitään. Päivät ja viikot, joita isä ja äiti\nolivat kuvitelleet häiriintymättömän kirkkaiksi ja poutaisiksi, menivät\nväkisin joskus pilveen Hannun vaiteliaisuuden ja synkän ilmeen vuoksi.\n\"Olet niin alakuloinen, Hannu?\" sanoi äiti joskus kysyvästi ja istuutui\nhänen viereensä. Mutta Hannu vältti hänen tutkivaa katsettansa ja\nkielsi olevansa sen erilaisempi kuin ennenkään. Viekkaasti hän osasi\nhuomauttaa, että ehkä nyt, kun tutkinto on lopullisesti ohi, kasautunut\nväsymys purkautuu ja raukaisee. \"Menisit Hellin kanssa kävelemään\",\nsaattoi äiti joskus kehoittaa. \"Mielelläni\", vastasi Hannu, otti uuden,\nvieläkin salaperäisen viehättävästi hohtavan lakkinsa ja kävi\npyytämässä Helliä. Tämä tuli alistuvaisesti -- häneen oli ilmestynyt\njotakin nöyrää -- ja he kulkivat pitkin pienen kaupungin ainoata katua\nja sen ulkopuolellekin, koettaen puhella, katsellen taivasta, vaalean\nviheriänä heloittavaa luontoa, mesimarjankukkia ja ummuiksi\nkehittyneitä juhannusruusuja. Mutta puhe ei luistanut, vaan tyrehtyi\ntuon tuostakin pitkäksi aikaa, ja Helli poistui aina tien toiseen\nlaitaan. Hannu kysyi itseltään ihmetellen, tulisiko milloinkaan\nsellaista hetkeä, jolloin häntä ja Helliä erottava välimuuri olisi\nkaatunut ja hän puhuisi tarvitsematta hetkeäkään hakea sanomisen\naiheita -- avaisi sydämensä ja levittelisi Hellin eteen kaikki sinne\nkokoontuneet toivot ja murheet, ne todelliset ajatukset, jotka hän\nnuoruudesta saakka oli Hellille omistanut? Tuskin vain. Hänen ei\npitäisi kyselläkään tällaista -- Helliin hänellä ei ollut mitään osaa.\nHän katsahti Helliin syrjästä: Hellillä oli laajareunainen,\nvaaleanpunainen paimenettaren hattu, jonka suojassa hänen kasvonsa\nolivat erikoisen hohtavat; hänen täytyi pitää sitä kiinni, jolloin\nkäsivarren ja olkapäiden pyöreys esiintyi viehättävästi. Hänellä oli\nvartalonmukainen sininen musliinileninki, jonka kaulantiessä ja\nhihansuissa oli valkoinen röyhelöreunus ja helmat hulmusivat pitkinä,\nlaajoina ja ilmavina. Pienet jalat vilahtelivat reunan alta siroina\nottaessaan keveitä askelia. Helli tahtoi olla hyvin puettu, kun mentiin\nkävelylle täällä, vieraan maan kaupungissa. Hannu tunsi, kuinka hänen\nkorvissansa suhisi ja huumauksen aalto kohahti hänen suonissaan.\n\nEräänä aamupäivänä he menivät Suomen puolelle, jonne heillä oli\nesteetön pääsy, näyttämään Hannun lakkia eräälle äidin kaukaiselle\nsukulaisperheelle. Hannu oli nyt iloisemmassa vireessä ja väitti, että\nkotimaan puolella oli kaikki kauniimpaa. \"Ilmassa vain on vieras haju\".\nHe istuivat kauan tuon tuttavan talon pihalla, jossa syreenit\nparhaillaan kukkivat ja oli sievä puutarha. Siinä perheessä oli\nrajattoman herttainen mamma, joka puhui murteellisesti milloin suomea\nmilloin ruotsia, suuteli Helliä poskelle, onnitteli Hannua oikein\nsyleilemällä, säteili hyvyyttä ja touhusi kahvia, liikkuen pehmeästi ja\näidillisesti. Hänellä oli kaksi Hannunikäistä tytärtä, joiden vilkkaus\nja nauruna helisevä elämänhalu, sorea muoto, punaiset huulet ja\nvalkoiset hampaat aikaansaivat vastustamatonta viihtyisyyttä.\n\"Katsotaanpa nyt tätä nuorta herraa\", puheli vanhempi heistä, muhkea\nLyyli, toimessaan ja alkoi ujostelematta asetella lakkia Hannun päähän\nmilloin vinoon ja milloin suoraan. \"Noin sen pitää olla\", hän sanoi\nsitten, peräytyi pari askelta, katseli kallistellen päätänsä ja arveli:\n\"Kyllä sinä olet nätti poika, se täytyy sanoa\". -- \"Ettes ihan häpeä\",\nmurisi Hannu ujostuksissaan, sipaisi tukkansa tavalliselle mallille ja\npisti lakkinsa siihen asentoon, mikä sillä hänen tuntonsa mukaan piti\nolla. Hän vaistosi koko ajan erittäin voimakkaasti, kuinka tämä\nnuorten, terveiden, kauniiden naisten ujostelematon, toverillinen\nläheisyys vaikutti sähköistävästi hänen olemukseensa, sekä ruumiiseen\nettä varsinkin sieluun. He eivät antaneet hänelle mitään, vaan\npäinvastoin vetivät häntä puoleensa niin vastustamattomasti, että häntä\nalkoi melkein peloittaa. He edustivat tavatonta salaperäistä mahtia,\njota Hannu ei muistanut ennen näin selvästi todenneensa. He\nvilkastuivat kaikki, Hannu ja Helli myös, juttelivat huolettomasti,\nlaskivat leikkiä, hälisivät. Ja aina välillä jokainen unohtui\nhetkiseksi ajatuksiinsa, tunnusteli syreenien tuoksua, kuunteli\nkimalaisten soinnukasta surinaa, ja oli onnellisen näköinen, kasvoilla\nsen kauneuden heijastus, joka sillä hetkellä heloitti autuaana\npaisteena hänen sielussansa. Hannu tunsi koko ajan, että tämä kesäinen\nhetki neitojen seurassa kotipihan varjossa oli varmaan häivähdys siitä,\njota sanotaan \"onneksi\", ja hänen sydämessään syttyi väkevä, olemusta\nkeventävä, mukaansa tempaava kaipaus.\n\nSitten he taas lähtivät kävelemään, seuranansa melkein peloittavan\nmuhkea ja uljas Lyyli ja hänen marjamainen, hiljaisempi, sielukas\nsisarensa Laila, jonka tummansiniset silmät katsoivat tähtinä Hannuun,\nHe kulkivat vanhoista ajoista muistuttavaa idyllimäistä Rantakatua,\nharhailivat siellä täällä, tulivat vanhalle kirkkokentälle ja tunsivat\njoka hetki elämän täyteläistä läheisyyttä, Hannukin jo virkistyen ja\nnuoruuden oikeutuksella irtautuen vakavan kokemuksensa aiheuttamasta\nmasennuksesta. Ja yhtäkkiä Laila puhkesi laulamaan:\n\n    Taal ebi man skraatist, nut-nut, nut-nut,\n    Tepon lepo kaupon, vai-nut, vai-nut.\n    Saarno maitto äskö taattot, mai-taal, mai-taal,\n    Valpaadko udsakille, lui-taal, lui-taal.\n\n    Tshuttula staadit tshampan shuajef, shuajof.\n    Vuokspeli alman pikjam, klikoo, klikoo.\n    Toi maatan tuli neittat, lui taal, lui taal.\n    Valpaatko udsakille, lui-taal, lui-taal.\n\nHannu kuunteli ihmeissään ja kysyi, mitä sanat merkitsivät.\n\n-- En tiedä -- sen pitäisi olla lappalainen laulu.\n\n-- Laula se vielä!\n\nLaila teki niin ja Lyyli yhtyi häneen. Hannu katsoi heidän\ninnostuksesta ja kaipuusta sädehtiviä silmiään ja punehtuvia poskiaan.\nHelli tuijotti maahan ja hänen huulensa värisivät.\n\n\n2\n\nHeinäkuun 29 p. 1904 klo 9 i. En ole tullut kirjoittaneeksi\npäiväkirjaan muutamaan aikaan, mutta nyt en voi olla sitä tekemättä. On\nnäet tullut tieto siitä, että rankaiseva käsi on tavoittanut eilen\ntoisen Suomen päävihollisista, ministerivaltiosihteeri Plehven. Tuntuu\nylen järkyttävältä ajatella näitä tällaisia tapahtumia, jotka näyttävät\nkaikista varokeinoista huolimatta toteutuvan armottomasti kuin\nsallimuksen käskystä. Luulisi venäläisten, jos heillä on vähääkään\nkaukonäköisyyttä ja järkeä, ymmärtävän, että nyt on politiikka\nvarmaankin mennyt harhateille, kun on käytävänä suuri, vaarallinen sota\nja samalla ovat hallituksen ja kansan välit kärjistyneet niin, että\npuhellaan jo pommeilla. Mutta voi olla, että he ovat liian\nsokaistuneita älytäkseen edes näin päivänselvää asiaa. Eikä kummakaan,\njos niin olisivat, sillä onhan venäläisen sielun suuruutta kehuttu\naivan käsittämättömän kritiikittömästi. Panslavistiset kirjailijat ovat\nomituisen omahyväisyyden vallassa julistaneet slaavilaisen rodun siksi\nJumalan valitsemaksi johtajakansaksi, jonka on määrä toteuttaa\nsivistyneen maailman kaipuu. Miten se tapahtuisi, mihin meidät\njohdettaisiin ja suotaisiinko silloin kaikille vapaus ja itsenäisyys --\nne kysymykset ovat taitaneet jäädä tarkemmin määrittelemättä. Mutta\nsiitä huolimatta olen nähnyt ja kuullut tällaista käsitystä tai\n\"aatetta\" saarnattavan kuin jonkinlaista profeetallista uskontoa. Se\njohtuu venäläisen luonteen ominaisuuksista: hänen on yleensä vaikea\npitää mielikuvitusta erillään todellisuudesta ja tosiasioista. Mutta ei\ntässä kyllin, vaan Tolstoi, jota meilläkin näkyvät päättömästi\nylistävän muka uuden totuuden apostolina, on, mikäli olen voinut\nymmärtää hänen kirjojaan oikein, niissä yhtenä pääasiana teroittanut,\nkuinka muka venäläinen talonpoika on parhain puhtaimman inhimillisyyden\nja alkukristillisen hengen edustaja, mikä on koko Euroopasta\nlöydettävissä. Ja ihmeekseni olen huomannut häntä sangen yleisesti\nuskottavan ei vain Venäjällä vaan Euroopassa. Mutta kuinka tällainen\nväite ja vielä sen uskominen voi olla järkimiesten kesken mahdollista,\nsitä on vaikea käsittää. Taiteellaan Tolstoi on tehnyt sen Kirken\nsilmänkääntötempun, että sivistys ja valistus eli ihmissuvun\nvuosituhantinen uurastus ja päämäärä yhtäkkiä näyttävät ei vain\narvottomilta vaan vieläpä varsinaista luontoa pilaavilta, ja että\nliassansa rypevä, rikollisuuteenkin tietämättömyydessään helposti\ntaipuva venäläinen musikka, joka ei todellisuudessa ole sikaa siivompi,\nkorotetaan yhtäkkiä jalustalle ihmis-ihanteeksi. Ei voi juuri pitää\nerikoisen terävänä sitä sivistyneen maailman kritiikkiä, joka\nvenäläisen hypnoosin helppona saaliina on sallinut tämän nauramatta\ntapahtua. Ei kumma siis, jos venäläiset ovat joutuneet \"suuruutensa\"\nlumoihin ja menevät sokeasti turmiotansa kohti. Sinne, näet, heidän\nkulkunsa pitää, siitä olen vakuutettu.\n\nTämä heidän samalla kansalliskiihkoinen ja fantastinen\nsuuruudenhulluutensa on silti vaarallinen, vaikka tuleekin päättymään\nkatastrofiin, sillä se kuten sanottu suggeroi ja hypnotisoi sekä\nEurooppaa että varsinkin meitä, jotka sen jättiläisrintojen varjossa\neläen tunnemme sen hien ja hajuvesien väkevän, ällöttävän tuoksun.\nLevottomana olen pannut merkille, kuinka tuo suggestio leviää\nkeskuuteemme voimakkaasti mm. venäläisen kulttuurin kautta. Venäläisiä\nkirjoja suomennetaan vuosi vuodelta yhä lukuisammin, venäläiset\ntaiteilijat näkyvät vierailevan yhä useammin Helsingissä, ja\nvenäjänkieltä opiskellaan venäläisten stipendien varassa\nyliopistossamme yhä enemmän. Niilläkin, joiden pitäisi ymmärtää asia\nparemmin, on aina valmiina se selitys, että tokihan meidän on opittava\ntuntemaan venäläisten kulttuuria voidaksemme valita sen vastustamiseen\nsopivat aseet, että venäläinen sivistyneistöhän on meidän puolellamme\nja etteihän kulttuuri muka sorra ketään, vaan on aina oikeuden ystävä.\nLiikemaailma, joka käy kauppaa Venäjällä, on varsinkin hanakka\npuolustamaan ystävällisiä kulttuurisuhteita sinne päin, koska ne ovat\nsen kauppaetujen mukaisia. Siinä, että näin sanotaan ja menetellään,\nilmenee jo venäläisen kulttuurin hypnotisoivaa vaikutusta. Tekemällä\nmeidät ystävikseen se herpaisee meidät kuin liian lämmin vuodetoveri\nhaluttomiksi ja kykenemättömiksi äärimmäisiin voimainponnistuksiin.\nSiksi toivoisin, että kaikki kulttuurivälitkin Pietariin päin\nkatkaistaisiin. Pois venäjänkielen opiskelijat yliopiston\nluentosaleista, pois suomalaiset venäjänmaisterit Moskovasta.\nSuomalaisten ei pidä oppia venäjää sanaakaan, ei kääntää venäläisiä\nkirjoja, ei osoittaa slaavilaiselle kulttuuripiirille pienintäkään\nhuomiota. Kuta vieraampaa se on meille, sitä parempi. Siis: selkä sinne\nja kasvot aina vain länteen, ei vain Skandinaviaan, vaan suuriin\nlänsimaihin, Saksaan, Ranskaan ja Englantiin päin. Unohdun tässä\nkirjoittamaan mietteitäni, joita haudoskelen pitkien, ikävien päivien\nkuluessa. Olen yksin, sillä Vendla, Hannu ja Helli ovat matkustaneet\nSuvantoon. Kuta pitemmälle näet kesä kului, sitä selvemmäksi\nkävi, etteivät he mitenkään voineet viihtyä täällä, että he\nuhrautuvaisuudestaan huolimatta riutuivat ikävään, voimatta salata sitä\nminulta. Aloin siis puhella heille, kuinka minusta tuntuisi\nmiellyttävältä se tieto, että he kaikki olisivat kotona Suvannossa nyt\nhilla-ajan tullen, vieläpä Olga ja Aina mukana, kuten ennenkin. Kun\nheidän ei kerran ollut pakko olla täällä, niin oli tyhmää pidentää\nvierailuja niin paljon, että ne pian alkoivat tuntua maanpaolta. He\nvastustelivat, mutta taipuivat lopuksi ja ovat nyt menneet. Puhuin\ntotta sanoessani, että olisi mieluisaa ajatella heidän olevan kotona.\nKun näet muistelen Suvantoa näin suviasussa, kuinka virta vierii sen\nohitse yhä miettien ongelmiaan, törmäpääskyset liitelevät vilisevänä\nparvena, tuuli liikauttelee hiljaa rannan ruohikkoa ja talo katselee\nympäristöään kuin levolle laskeutuneena, niin minua eniten surettaa se\nyksinäisyys, joka on kaiken leimana. Tuossa mielikuvassa on haudan\nsävyä, ja siksi toivon siihen elämää. Tahdon nähdä vaimoni puutarhassa,\nkälyni korituoleissa, Hellin hiljaisissa askareissaan ja Hannun\nveneessään, sillä vasta silloin Suvannon kuva tulee sielussani täydeksi\ntosiasiaksi.\n\nSain onneksi salatuksi heiltä, vaimoltanikin, ettei vointini ole hyvä\n-- ei ole ollut pitkään aikaan. Laihtumiseni ja kalpeuteni he ovat\nkyllä huomanneet, mutta kun olen aina vakuuttanut olevani terve, he\novat lakanneet puhumasta pelostaan, että olen sairas. Niinkuin olen.\nTunnen selvästi, että sisäelimiäni jäytää jokin säälimätön vihollinen,\njoka huomaamatta, vain hitusen viikossa, vähentää voimiani. Olen käynyt\nVendlan tietämättä lääkärin luona, mutta ei tämä voinut sanoa mitään\nvarmaa. Oli vain vakavan näköinen ja kehoitti, jos on siihen\nmahdollisuuksia, matkustamaan Tukholmaan erikoislääkärin luo. Aion\ntehdäkin sen nyt, Vendlan ollessa poissa ja sanomatta hänelle mitään.\nKäynti siellä voi virkistää yksitoikkoista elämääni.\n\nEn muuten saa vaiennetuksi hiljaista ääntä, joka kuiskaa alituiseen,\nettä tautini on parantumaton, että olen menossa yhä kiihtyvällä\nvauhdilla kuolemaa kohti. Kuullessani tuon kuiskauksen ensimmäisen\nkerran niin selvästi, etten saanut torjutuksi sitä tietoisuudestani,\ntunsin, kuinka sydämeni lyönnit ensin hiljenivät niin, että olivat\nvähällä pysähtyä, ruvetakseen sitten äkkiä kiihtymään peloittavan,\ntuskallisen voimakkaiksi. Veri pirisi ja suhisi ohimosuonissa ja\nkorvissa, mutta jaloista alkoi nousta jäätävä, huurteinen kylmyys.\nMinut valtasi viiltävä ruumiillinen pahoinvointi ja äärimmäisen\nmasentava sielullinen kurjuus -- kuolemanpelko, kuten ymmärsin, tämän\nsanan syvässä, aidossa merkityksessä. Puhuessamme kevyesti ja muka\nmiehekkäästi kuolemasta välttämättömyytenä, joka kuuluu luontoon,\nsaamme näennäisen lujuutemme siitä salaisesta vakaumuksesta ja\ntietoisuudesta, ettei kuolema uhkaa meitä välittömästi, juuri nyt,\nsillä hetkellä. Mutta siinä silmänräpäyksessä, jolloin valkenee\ntorjumattomaksi tosiasiaksi pian tapahtuva kuolemamme, tyyneytemme ja\nmiehekkyytemme murtuu ja me kiemurtelemme maassa rukoillen Elämää\npitämään meitä vielä edes hetkisen suojissansa. Milloinkaan ei elämä\ntunnu niin rajattoman ihanalta ja omistamisen arvoiselta kuin tuona\nsilmänräpäyksenä. Mutta kun hiljainen ääni kuiskaa kiellon ja asian\njärkkymättömyys käy selväksi, alamme vähitellen totuttautua\ntilanteeseen. Nostamme kurjan päämme hiekasta, johon se tuskassamme\npainui, nousemme käsiemme varaan -- lopuksi seisomaankin horjuvin,\nlysmyvin polvin, ja kohotamme katseemme tuohon korkeaan, tutkimattomaan\nhahmoon, joka on yhtäkkiä ilmestynyt eteemme. Meidät valtaa häntä\nkatsellessa jylhä, järkyttävä tietoisuus siitä, että kaikki, minkä läpi\nolet tähän saakka käynyt, on ollut kuin kimaltelevaa unta, vain\ntotuuden heijastusta, ja että se, mikä aukeaa tuon tumman portin takaa,\non hakemisemme pää, varsinainen totuus, johon oikeastaan kuulumme.\nSelvitessäni vähitellen kuolemanpelon aiheuttamasta tyrmistyksestä,\njoka on järkyttävintä, mitä ihminen voi kokea, minun täytyi asettautua\noikein vasituisesti tutkimaan näin syntynyttä uutta tilannetta,\nitseäni ja niitä tuntemis- ja menettelytapoja, jotka siinä kuuluivat\nminulle miehenä ja korkean kehitysasteen ihmisenä. (Imartelen näet\nitseäni sillä, että muka olen saavuttanut tällaisen asteen). Totesin\nsilloin, etten aluksi voinut ajatella muuta kuin tuota silmänräpäystä,\njolloin sydän seisahtuu ja kuoleminen tapahtuu. Se oli kuin synkän yön\nainoa valopiste, johon silmät kohdistuivat väkisin, kun ei ollut\nnäkyvissä mitään muuta. Loppuuko hengenkin elämä samassa\nsilmänräpäyksessä ja onko silloin kaikki kuollutta kuin leikattuna, vai\nvärjyykö tietoisuus, itsensä huomiointi, elossa vielä muutaman\nsekunnin, pannen merkille, miten verenkierto pysähtyy, hermot turtuvat,\nelollisuus alkaa jäykistyä, kunnes väristen himmenee ja sammuu? Nuo\ntietoisuuden viimeiset, häipyvät elämän silmänräpäykset, jos niitä on,\n-- millaisia ne ovat? Tuskaisiako, täynnä kaikkien koettujen riemujen\nja kärsimysten hienointa, keskittyneintä tiivistettä, fyysillisestikin\nniin sanomattomasti kiduttavia, ettei sellaista ole mahdollista täyden\nelämän aikana kokea? Sitähän ei voi tietää, mutta ei silti voi olla\noudoin tuntein arvailematta. Ja jos ei hengen elämä lopukaan\nfyysillisen kuoleman tapahtuessa, niin minkälaisia mahtavat olla nuo\nviimeiset rajasekunnit, jolloin ruumis on ihan kuolemaisillaan, hengen\nvärjyessä kuin kynnyksellä? Onko sielun siirtyminen uuteen olotilaan\nvähitellen tapahtuvaa kuin perhosen tunkeutuminen näkyviin kotelostaan,\nja täytyykö sen istahtaa ruumisarkkunsa kannelle oikomaan ja\nkuivailemaan siipiään ennenkuin lähtee lennolleen avaruuksiin? Huomaan\ntässä selvästi, kuinka ihmisen ajattelu on sidottu aineellisuuteen,\nkoska hän tulee kuvitelleeksi sielun perhosen tapaisesti siivelliseksi\ntai yleensä ilmassa väikkyväksi olennoksi, joka tosin on läpinäkyvä\nkuin henki, mutta silti ihmisen muodon omaava. Mitä hän näkee päästyään\nvapaaksi kotelostaan? Tämänkö saman aineellisen maailman, jonka mekin,\nvai jonkin toisen, sen, jota emme milloinkaan näe, emmepä voi\nymmärtääkään? Olemme niin sidottuja aineellisuuteen, että meidän on\npakko sijoittaa Taivas ja Helvetti johonkin paikkaan, \"ylös\" ja \"alas\",\nettemme voi loogillisesti kuvitella muuta kuin että sielu lähtee\nmatkalle avaruuksiin riippumattomana ainetta koskevista laeista. Minne\nhän menee? Kristinusko vastaa siihen: \"Jumalan luo\".\n\nTällaisen ajatussarjan herätti minussa kuolemanpelko. Vieläkin, joka\nkerta kun tuo sana johtuu mieleen, minua värisyttää kammo muistaessani\nsitä sekuntia, jolloin ruumis ja sielu lopullisesti eroavat. Muun\nkaiken voisi kestää, sekä sen, mitä tapahtuu sitä ennen että sen, mitä\ntulee sen jälkeen, mutta tämä kohta panee lujille. Olen kuitenkin\nhuomannut alkavani hiljalleen tottua sietämään tuotakin ratkaisevaa\nsilmänräpäystä. En tahdo ollenkaan lohdutella itseäni sillä, että olen\ntodennäköisesti silloin kykenemätön tuntemaan ja tietämään mitään,\ntuskaa tai muuta, sillä haluaisin päinvastoin säilyttää herkimmän\ntietoisuuteni elon viimeiseen tuikahdukseen saakka voidakseni tarkoin\nseurata, mitä tapahtuu. Olen vain onnistunut pelastautumaan sen\najatuksen varaan, että tuon viimeisen silmänräpäyksen täytyy sittenkin\nkaiken järjen nimessä olla vapahduksen ylevä hetki, kuin auringon\näkillinen nousu pimeän yön jälkeen. Kun näet olen miettinyt kulunutta\nelämääni, niin kaikesta nauttimastani onnesta huolimatta -- sitä on\nollut kohdallani enemmän kuin olen ansainnut -- olen jo kauan sitten,\naluksi vain muutamien sekuntien vilahduksena joskus harvoin, mutta nyt\njo alituiseen, päivieni vakinaisena pohjatunnelmana, tuntenut\nsanomattoman suloista levon kaipuuta. Niin rakastunut kuin olen ollut\nja olen vieläkin elämään ja sen kauneuteen, niin kesken kaiken minut\nsaattaa kuin esimakuna jostakin varmasti olevaisesta, tulevaisuudessa\nsaavutettavasta yllättää yliluonnollinen, ylevä, tähän elämään kokonaan\nkuulumaton rauhan tunnelma, jota en voi olla kaihoten kaipaamatta.\nKaikkihan jo tässä olevaisuudessa puhumme \"rauhasta\" ja halajamme sitä;\nsehän on tosiasiallisesti väsyneen ihmiskunnan ihanne ja päämäärä; sen\nporttihan tietenkin kuolemassa aukeaa; mitäpä tässä siis on\npelkäämistä. Näin olen opetellut ajattelemaan ja nyt se jo käy hyvin.\nKun lisäksi katselen kasvojani, jotka ovat laihat, kelmeät ja\nelottomat, ruumistani, joka on voimaton ja ukkomainen, käsiäni, joissa\nsuonet näkyvät korkeina, kovina harjoina, niin voin todeta tyynesti\nolevani kypsä poistumaan sinne, mikä on kaiken elollisen loppusatama.\nMitä sen jälkeen tulee -- huomaan kirjoittaneeni koko ajan sen uskon\nvallassa, että sielumme on kuolematon --, sitä emme voi tietää, mutta\nsiitä olen varma, että portin toisella puolella astumme ylevämpään,\nhengistyneeseen olotilaan. Sanotaan uskossa kuolevien kokevan juuri\ntuona elon sammumisen viimeisenä silmänräpäyksenä suurimman ilon, minkä\nheidän vielä silloin toimiva tämänpuoleisuutensa on milloinkaan\nvastaanottanut: Vapahtaja saapuu itse noutamaan heitä. Sanotaan, että\nhe valmistautuvat kuolonkamppailussaan pitkälle matkalle, että he\nnäkevät tällaisesta lähdöstä usein unta ja puhuvat siitä\nkuumehoureissaan? Emmehän tiedä siitä mitään, mutta kuta enemmän\najattelen tuota aineen ja hengen eron hetkeä, sitä varmemmaksi kasvaa\nuskoni, että se on vapahduksen suuri silmänräpäys, jolloin oivallamme\nolevaisuuden perustotuuden.\n\nNäin kohentelen itseäni lähtökuntoon joka päivä, ei, joka hetki, ja\nluulenkin voivani kestää tyynenä loppukoetuksen. \"Hän kuoli tyynesti\".\nNiin kertoo historia miljoonista. Kuinka en alistuisi siihen minä, joka\nmaanpakolaisena olen jo kauan ollut elävä ruumis, sieluton, varjoton\nolento, joka tuskin pääsen edes vainajana takaisin isänmaahani,\nlepäämään sen povessa. Mutta henkenipä on silloin vihollisteni vallan\nulkopuolla. Siinä silmänräpäyksessä, kun olen irtautunut tomumajastani,\ntahdon Jumalan luvalla kiitää ensin isänmaahani ja kotiini, käydä\nkaikissa paikoissa, jotka ovat minulle tutut ja kalliit, kuiskata\nniille hyvästit ikuisiksi ajoiksi, siunata niitä pyhän Jumalan\nmahtavalla valtuudella, ja sitten vasta lähteä pitkälle matkalle\ntähtitarhoihin, joissa ei ole enää maanpakolaisuutta eikä muitakaan\nkärsimyksiä.\n\n\n3\n\nHannuhan oli ollut Suvannossa viimeksi joulun aikana ja käynyt siis\nsiellä yhtä säännöllisesti kuin ennenkin. Mutta siitä huolimatta\nhänestä tuntui ajaessaan nyt, heinäkuun hellepäivänä, äidin, tätien ja\nHellin kanssa kotipihalle, että oli ollut poissa tavattoman kauan.\nHänen täytyi katsella ympärilleen kuin muistutellakseen, oliko täällä\nkaikki niinkuin silloin ennen, kauan sitten, jolloin elämä oli toisen\nvärinen kuin nyt, kirkkaampi ja rauhallisempi. Ei ollut: Bobin kopin\naukko ammotti tyhjänä, ilman sitä uskollista asukasta, jonka\nriemuitseva ulina ja jylisevä haukku olivat ennen olennaisesti\nkuuluneet vastaanottomenoihin. Ja eikö lisäksi ilmassa väreillyt\nyksinäisyyden surua ja kaipuuta, kuin olisi koko tämä paikka tuntenut\njääneensä osattomaksi siitä lämmöstä, jota siihen kiintyneiden ihmisten\nrakkaus siinä herätti? Nopeasti silmäten ympärilleen Hannu käsitti\nkaiken tämän ja oli jo siitä alkavien mielikuvien vallassa auttaessaan\nkärryistä maahan epämukavasta istumisesta jäykistynyttä äitiään ja\ntätiparkojaan.\n\nSiitä elämä taas lähti menemään hiljaisesti ja rauhallisesti, vieraan\nmielestä, jos sellainen olisi tänne sattunut, ehkä yksitoikkoisesti,\nmutta Hannun mielestä joka hetkensä kohdalla viehättävästi, täynnä omaa\nhienoa runouttansa, jonka hän tunsi kuin tuoksun. Omituista, kuinka\nisän kirjoituspöytä ja hänen siinä olevat pikku esineensä toivat\nmieleen isän elävänä ja läheisenä kuin hän olisi ollut ääressä. Hänelle\nerikoinen yksilöllinen tuntu oli tarttunut pöydän verkaan ja herätti\nsarjan moninaisia onnellisia kuvia. Tällaistako olisi silloin, kun isä\nolisi kuollut? Hän olisi läsnä yhtä elävästi kuin nyt, niin että\nmelkein tuntisi hänen henkäyksensä ja odottaisi hänen sanovan jotakin,\nmutta silti ainaiseksi saavuttamattomissa. Säikähtäen Hannu huomasi\nkäsitelleensä salaista pelkoaan tosiasiana, joka oli toteutuva ehkä\npian. Hän pyyhkäisi otsaansa kuin siten karkoittaakseen yhtäkkiä\nsieluun tunkeneen huolen, ja lähti pois isän pöydän äärestä.\n\nKun hän illalla nousi ullakkokamariinsa, hänen täytyi viivähtää\nhetkinen käsi avaimessa ennenkuin aukaisi oven. Häntä näet ahdisti\npelko mennä tuohon ehdottomasti yksinäiseen ja hiljaiseen huoneeseen,\nkoska siellä, istuessa pöydän ääressä ja tuijottaessa ulos joelle ja\nhämyiseen yöhön, muistot ja ajatukset karkaisivat kimppuun joka\nhaaralta. Hannua ikäänkuin hävetti mennä sinne nyt, kaiken sen jälkeen\nmitä oli tapahtunut, sillä hänestä tuntui, ettei hän voinut katsoa\nhuoneen rauhaa silmiin yhtä kirkkaasti kuin ennen. Sitten hän avasi\noven ja astui huoneeseen, jota hämyinen kajo pehmeästi valaisi. Se oli\nsiinä: entinen puhdas tunto, tuijottaen häneen vakavasti. Hannun täytyi\npainaa päätänsä nöyrästi, ennenkuin uskalsi mennä peremmälle. Kaikki\noli kuin ennen -- pieninkin esine paikallaan. Hannu katseli ympärilleen\ntutkivasti ja tunnusteli huoneen ilmaa. Sekin oli entisellään. Kun\noikein tunnusteli tarkoin, saattoi erottaa pienen häivähdyksen Erkistä.\nHannu avasi vaatekomeron ja sai sieltä käsiinsä Erkin vanhan kesäpuvun.\nSen hän painoi kasvojaan vastaan.\n\nHän istui pöytänsä ääressä kauan jännittyneenä, liikahtamatta,\nhuomioiden ympäristöään ja itseään salaperäisen uteliaisuuden vallassa.\nHetki sitten Helli oli hiipinyt kamariinsa koettaen kulkea niin hiljaa\nkuin suinkin, mutta Hannun korva oli heti oivaltanut asian. Sydän oli\nsilloin alkanut sykkiä ja mielen oli vallannut omituinen surun ja\nnautinnon sekainen tunnelma. Se johtui siitä, että Helli valmistautui\nmenemään levolle tuolla oman kammionsa pyhässä puhtaassa, terhenisessä\nhämyssä. Hannu otti mielikuvansa kiinni ennenkuin ne lensivät kovin\nkauas, ja tuijotti ulos, josta, aivan rakennuksen kohdalla olevasta\nkostevirran rantakortteikosta, alkoi kuulua poikiansa kutsuvan tavin\näänekästä änkkäämistä. Hannu hiipi avoinna olevan ikkunan luo ja\nkumartui katsomaan, näkyisikö lintua. Ei näkynyt, mutta sen uinnin viri\nväreili siinä kohden vedenpintaan sattuvassa himmeässä valossa. Luonnon\nhievahtamaton, tumma rauha lumosi Hannun niin, että hän vaipui\npyyteettömään, tuskattomaan mielentilaan.\n\nSeuraavana aamuna Hannu muisti heti herättyään, että Aukusti, joka\nkuului olevan kotosalla, varmaan tulee tänään tavoittelemaan häntä\nmahdollisesti kuullakseen niinkuin puhe oli ollut Hannulta Emman\ntuoreet terveiset. Tuo ajatus ei ollut Hannulle mieluinen, sillä hän\npelkäsi sotkeutuvansa sanoissaan ja herättävänsä Aukustissa pahoja\naavistuksia. Pukeutuessaan hän katseli joelle. Tuusan-Elli näkyi\npalailevan aamuonginnaltaan, arvattavasti Koirasaaren kaislikosta.\nHyvää vauhtia sen vene lipuukin myötävirtaan ja eukko meloo perässä\nkuin terve tukkilainen. Kumma, kun se vene ei jo laho. Se oli\nollut Hannun muistin ajan samanlainen poikkinokka, tervaamaton\nkaksilaitakaukalo, mutta yhä vain kantoi eukon hajoamatta tai upoksiin\nvuotamatta. Kai hänen -- Hannun -- oli parasta mennä veräjälle karhua\nvastaan eli siis Aukustia odottamatta oma-aloitteisesti hänen luokseen,\nsillä muuten Aukusti saattaisi tulla tänne ja ruveta tutkimaan Emman\nasiaa kaikkien kuullen. Se olisi kiusallista. Hannu ei tahtonut\nvalheillensa turhia todistajia -- ei ainakaan äitiä eikä tätejä.\nHellistä puhumattakaan. He eivät olleet vielä muistaneet kysyä, oliko\nHannu tavannut Emmaa. Hannu oli pelännyt sitä. Kuin rikoksellinen hän\nvaipui taas uudemman kerran miettimään, miten asettaisi sanansa.\nTärkeintä olisi, että hän aina valehtelisi samalla tavalla,\nsotkeutumatta kertaakaan puheissaan. Tai hänen ei oikeastaan tarvinnut\nvalehdella, vaan kertoa tapaamisestaan siten, että kaikki sanottu\nolisi totta, ilmaisematta silti asian todellista laitaa. Kuinka\njesuiittamaista, mutta mitäpä muuta oli tehtävissä. Mahdotonta\nilmoittaa Aukustille, miten Emman asiat olivat! Aukusti voisi tehdä\nvaikka mitä, jopa tappaa tyttärensä. Ja Hannu oli luvannut Emmalle\nkiitokseksi omasta pelastuksestaan salaavansa tämän kohtalon.\nKummallista, kuinka yksi hairahdus kutoo kokonaisen verkon, jonka\nsilmistä ei ole helppo irtautua.\n\nNähtyään Aukustin tulevan illalla veneellä kotiin alajoelta, jossa oli\nlastista päättäen ollut kokoilemassa lehmälleen talvirehua, Hannu, joka\noli koko päivän pitänyt Korpelan mökkiä silmällä, lähti jonkin ajan\nkuluttua muina miehinä kävelemään sinne päin. Häntä ikäänkuin ajoi\nsinne jokin: ehkä halu saada tämä asia pois mielestä, päästä varmuuteen\nsiitä, ettei ainakaan toistaiseksi ollut mitään pelättävää. Hannua\nhävetti ajatellessaan täten suojelevansa Emman \"elinkeinovapautta\".\nHäntä iljetti niin, että hänen täyty istuutua joen törmälle vielä\nkerran miettimään, mitä hänen pitäisi tehdä. Ympärillä luonto lepäili\nheinäkuun täyteläisessä kauneudessa: joki vilaji sileänä, nopeana,\niloisena, heijastaen iltaruskoa pinnastaan, jolla pääskyset lentelivät\nsataisena parvena, mutta Hannun mielessä asuivat ajatukset, jotka\nolivat jokseenkin vastakkaisia tälle kaikelle ja aiheuttivat viiltävän\nirvokkuudentunteen. Harkinnan lopputulos oli sama kuin ennenkin: ei\nsanaakaan Aukustille. Mitä muuten voitiin Emman hyväksi tehdä, oli eri\nasia.\n\nHannu lähestyi huolettomasti vihellellen mökkiä, jonka navetan\neteiskatokseen Aukusti näkyi asettelevan päivän saalista seipäiden\nvaraan kuivamaan. Heinien kahinalta ja puuhaltaan Aukusti ei kuullut\nhänen tuloaan, vaan havahtui vasta Hannun tehdessä \"hyvän illan\".\nIhastuneena hän silloin tuli Hannua vastaan, katsoi häneen kirkkaasti\nja vapaasti, ilmeisen hyväntahtoisesti, ojensi kätensä ja muhoili:\n\n-- Tultu taas kotiin...\n\nHannu huomioi häntä tarkoin. Kävellessään Aukusti oli varonut toista\njalkaansa kuin sen terä olisi ollut jäykkä, mikä varmaan oli aiheutunut\ntalvellisesta haavasta. Hänen tuuheaan tummaan tukkaansa oli ilmestynyt\npaljon harmaata ja kasvoihin ryppyjä. Kaulasuonet olivat korkealla ja\nilme rasittunut. Hänen työstä sieroittunut kouransa oli lämmin ja sen\npuristus miehekäs ja uskollinen. Hannu muisti \"köyhän miehen lämmintä\nkouraa\" ja hänen mielensä herkistyi.\n\nHe istuutuivat porrashirrelle vierekkäin. Aukusti silmäili Hannun\nvalkolakkia ja sanoi:\n\n-- Siinäkö se nyt on vaivain palkka. En muista milloinkaan nähneeni\nsitä näin läheltä -- saisiko tuota katsoa oikein kädestä...\n\nHannu antoi lakin Aukustille, joka tarttui sen lippaan varovasti kuin\nse olisi ollut kallisarvoinen ja särkyvä esine. Hän katseli sitä ja\npuheli itsekseen:\n\n-- Mutta sehän vasta on puhdasta ja valkoista tuo sametti -- kuin\nlunta. Jo sitä vain pitää säilyttää tarkasti, etteivät kärpäset, pöly\nja muu lika pääsisi pilaamaan sitä. Entä sisästä -- totisesti --\nsieltähän se on kuin taivaan kupu. Ja kultaiset puustavitko siinä on?\nEi ole kumma, jos se kaunistaa nuoren miehen ja naisen myös -- niitähän\nkuuluu olevan jo tyttöjäkin ylioppilaina, vaikka en minä ole sattunut\nheitä näkemään. Lieneekö tästä pitäjästä ainoaakaan?\n\n-- On. Pastorin Aura ja Aina ovat.\n\n-- Niin näämmä... Tekisi mieli lähteä asianalkaen katsomaan. Mahtanee\ntuntua hyvältä, kun on ansaittuna tällainen ruunu. Hannun pitää\nkuitenkin muistaa, että se tieto, jonka merkiksi tuollainen lakki on\nannettu, on vaaraksi, ellei sitä käytetä Jumalan asian hyväksi.\n\n-- Niin kai. Mutta mitä Aukusti tarkoittaa, kun sanotte, että\n\"vaaraksi\"?\n\n-- Ka sitä, että mikä ei kulje Jumalan, se kulkee perkeleen asialla.\nVälisarkaa kun ei olekaan, vaikka varsinkin herrat ja tietoviisaat niin\nkuuluvat luulevan. Sitä enemmän ällistyvät, kun aikoinaan saapuvat\nhelvetin portille ja näkevät, miten pikijärven lieska hulmuaa.\n\n-- Niin kai se on. Jumalan asiallehan tietenkin kaikki ylioppilaat\nainakin ovat lähtevinään. Eri juttu on sitten, minne kiusauksien\nkeskelle jouduttuaan päätyvät.\n\n-- Niin kyllä, huokasi Aukusti. -- Mutta Jumala antaa katuvalle\nanteeksi ja opastaa hänet eksyksistä pahoista tiettömistä\nkorpiryteiköistä sileälle kangastielle, jota kävelee kuin pöytää.\nKuinka nyt isä siellä Paapelin virran rannalla?\n\nKysymys tuli äkkiä niin kuin Aukustin tapa oli. Hannu ihaili sitä\nhienotunteisuutta ja kohteliaisuutta, jota Aukusti osoitti koko ajan:\nensin Hannun onnittelu ja varoittaminen, johon sisältyi vakavaa,\nsydämellistä menestyksen rukousta enemmän kuin useimpiin muihin\ntoivotuksiin, ja sitten tiedustelu isästä. Emmaa koskeva kysymys, joka\npoltti sydäntä koko ajan, sai jäädä viimeiseksi, koska se oli Aukustin\nitsensä asia. Hannu selitti isänsä vointia ja toi terveiset, joiden\nperille viemistä isä oli erikoisesti teroittanut. Aukustin ilme\nkirkastui ja huolestui samalla kertaa:\n\n-- Vai terveys vatastaa -- vai muisti minuakin. Paljo on oltu yksissä\neikä ole minulla valittamista, lieneekö sitten hänellä. Kun hosmestari\nvain tulisi uskoon -- sitä täällä aina Tuusan-Ellin kanssa rukoilemme\n--, niin Jumala korottaisi hänet iloonsa, kävi maallisen roskan miten\ntahansa. Kuuluu Jumala kostaneen Poprikohville sekä maanpaot että muut\nsynnit. Ei muuta kuin täysi tili kouraan kuin pahalle jätkälle. Jumala\non sellainen ukkoherra, ettei se anna rajaansa kauemmin itseänsä\npilkata.\n\nAukustin puhuessa tulivat saapuville Aukustin kalpea, arka vaimo ja\nTuusan-Elli. Edellinen istuutui rantteella olevalle veistinpölkylle\npuoleksi selin, mutta Elli tuli lähelle, katseli Hannua lapsellisen\nkirkkain silmin ja sanoi koskettaen häntä varovasti käsivarteen:\n\n-- Jumalan terve. Siunatkoon, kuinka Hannulla on kaunis lakki. Ai-jee!\nJa kultainen tähti otsassa.\n\nHannu arvasi Ellin halun ja ojensi hänelle lakkinsa, jota silloin\nAukustin vaimokin tuli tarkastelemaan. Hannu laski leikkiä:\n\n-- Koettakaa, Elli, sitä päähänne. Ottakaa huivi pois.\n\n-- Eij-jei-jei! vastusteli Elli heilauttaen ruumistaan kiemailevasti\nkuin pikkutyttö. -- Taivaassa vasta saan pitää tällaista päähinettä,\nsillä siellähän olen yhtä viisas kuin ylioppilaatkin. Ei tarvitse muuta\nkuin kuolla, niin tällainen oppimaton vaimoinen henkikin, joka ei ole\nkäynyt pitäjän rajojen ulkopuolella, tietää enemmän kuin oppinein\nherra.\n\nHän antoi lakin takaisin ja kyssähti istumaan lastukolle, selkä\nhalkopinon nojaan. Silloin Aukusti vasta sai kysytyksi:\n\n-- Näkikö Hannu siellä Emmaa?\n\n-- Näinhän minä, kun kävin tapaamassa niin kuin puhe oli.\n\nAukustin vaimo käännähti enemmän päin, nosti huivinsa reunan korvan\ntaakse ja kuunteli tarkoin. Hannu katseli maahan, vuoleskeli hyppysiin\nhamuamaansa lastua ja koetti olla välinpitämättömän näköinen. Aukusti\njatkoi:\n\n-- Siinä samassa paikassako se asui, minne kirjat on lähetetty?\n\n-- Siinä.\n\n-- Minkälainen talo se on?\n\n-- Onpahan vain semmoinen puutalo niin kuin nämä täällä -- ei kivitalo.\nPihan perällä se on.\n\n-- Mitähän väkeä se on, jossa se palvelee?\n\n-- Sitä en tullut tietämään sen tarkemmin. Ei ollut siitä Emman kanssa\npuhetta.\n\n-- Miten sanoi voivansa?\n\n-- Terveeltä kun näytti, niin en tullut kysyneeksi. Kai hyvin.\n\n-- Lieneekö ikävä.\n\n-- On kai, koska itku tuli puheen koskiessa kotiväkeä, isää ja äitiä.\nTerveisiä lähetti kovasti ja kielsi huolehtimasta. Sanoi kyllä\ntulevansa toimeen.\n\n-- Käyneekö kirkossa?\n\n-- Sanoi käyvänsä, vieläpä laestadiolaisten seuroissa, joita kuulutaan\npitävän Helsingissäkin. Kertoi silloin pukevansa ylleen vanhat\nkotivaatteensa ja ajattelevansa vain tätä kotiansa täällä, isää ja\näitiä.\n\nAukusti ei sanonut mitään hetkeen aikaan siksi, ettei liikutukseltaan\nnähtävästi uskaltanut. Mutta hänen vaimonsa alkoi valittaa äkkiä\ntuskaisesti ja äänekkäästi, huojutellen ruumistaan ja puhuen\nkatkonaisesti:\n\n-- Ei, ei, Hannu-herra ei kerro kaikkea, kuuleehan sen selvästi. On\nkuin joku sanoisi, etteivät Emman asiat ole oikein. Ellei se olisi niin\nylettömän matkan päässä, niin heti lähtisin katsomaan.\n\nSäikähtyneenä, kalvenneena Hannu sanoi hiljaisesti:\n\n-- Kaikki, mitä olen kertonut Emmasta, on totta.\n\nHe vaikenivat tovin, jokainen tyrmistyneenä Aukustin vaimon äkillisestä\nhädästä. Sitten Aukusti alkoi puhella, puolustaen sekä Emmaa että\nHannua:\n\n-- Mikä tuska sinulle nyt tuli, kun tuommoisen porun päästit. Ei\nsuinkaan Hannu voinut ruveta tutkimaan Emmaa kuin poliisi, eikähän Emma\ntoki hänelle kertonut mitään sellaista, jota ei halunnut kotiin\nilmoitettavan. Niin että ole sinä vain, akka, rauhassa ja pysy\nalallasi. Tiedäthän Jumalan luvanneen minulle...\n\n-- Ei Jumala ole sinulle mitään luvannut, keskeytti vaimo huoaten. --\nItse vain olet häneltä tingannut sitä, mitä toivoit, mutta siitä\nhuolimatta hän antaa, mitä haluaa, ja siihen saat tyytyä.\n\n-- Jumala on luvannut kuulla rukoukseni ja varjella lapsen pahalta,\njyrähdytti Aukusti vastaan. -- Ja jos näen toisin käyneen, niin...\n\n-- Älä Herran tähden sano enempää, ettei huuliltasi putoaisi näkyviin\nse ruma synti, mikä sikisi nyt mielessäsi!\n\nTuusan-Ellin ääni oli hätäinen, kun hän sanoi Aukustille näin. Tämä\nkatsahti ympärilleen kuin säikähtyneenä, synkkeni sitten ja vaipui\njurottavaan äänettömyyteen. Hannu, joka oli äärimmilleen kiusautunut\ntästä jännittävästä keskustelusta, koetti keventää tunnelmaa:\n\n-- On minulla Hermanniltakin terveisiä, vaikka ne ovat peräisin jo\ntoukokuulta. Silloin hän voi hyvin ja oli kovasti innostunut\nlukupuuhiin. Oli luonani useat kerrat pyytämässä ohjausta. Eikö se ole\nkirjoittanut, vai lieneekö käynyt täällä?\n\n-- Käynyt se on, vastasi Aukusti hiljaisesti, -- eikähän sen elämän\nulkopuolessa ole moittimista. Mutta yksi vika siihen on ilmestynyt: se\ntalvellinen herätys näet. Sen puheista kuuli selvästi, että siitä on\ntulossa niin kuin täällä sanotaan \"liika viisas\".\n\n-- Niinkö, arveli Hannu. -- Hermannilla on kyllä erilaiset ajatukset\nmaailman menosta kuin esimerkiksi minulla, mutta vikako se? Minusta hän\non siisti, opinkaluinen ja hyvälahjainen. Jos olot muuttuisivat\nkansanvaltaisemmiksi ja vapaammiksi, niin hän menisi pitkälle.\n\n-- Saattaisipa mennä, murisi Aukusti, -- mutta mitäpä siitä on hyötyä,\nmiten pitkälle ihminen pääsee juoksemaan kadotuksen tietä. Kyllä sieltä\nhelvetti löytyy vähemmälläkin kiireellä. Se saarnasi täällä yökaudet\nsitä valistustansa, jonka pääkappaleena on, ettei Jumalaa olekaan. Hän\non muka vain herrain keksimä köyhäin peloitukseksi ja petkuttamiseksi.\nOhoh, sanoin minä. Paljon herrat ovat keksineet hyviä ja tarpeellisia\nasioita, mutta niin viisaiksi en ole heitä luullut, että he olisivat\nniin suuriin pystyneet. Syvällinen ei uusi viisautesi näy olevan, kun\npuhelet tosissasi tuollaisia. Mutta kuunneltuani nämä päivät\npiruuttasi, joka on törkeätä Jumalan pilkkaa ja minun sekä äitisi ja\nisoäitisi häväisemistä, haluan näyttää sinulle, että Jumala sittenkin\non. Mene ulos tuosta, sanoin ja osoitin ovea, ja palaa takaisin vasta\nsitten, kun sydämessäsi tunnet, että Jumala on. Mutta konttaa siitä\nsilloin polvillasi ja rukoile anteeksi sitä syntiä, minkä\nylimielisyydessäsi kerran teit. Se meni valkeaksi ja lähti hyvästiä\nsanomatta ja taakseen katsomatta. Mutta sille ei voi mitään. Jos kätesi\ntekee syntiä, niin hakkaa se pois.\n\n-- Ni-iin, vahvisti Tuusan-Elli huojuttaen ruumistaan, mutta Aukustin\nvaimo itki. Hannu kysyi tyrmistyneenä:\n\n-- Älkää nyt? Minne Hermanni mahtoi mennä?\n\n-- Tuolla yläjoella se oli ollut uitossa pari viikkoa, mutta sen oli\nkymppi ajanut sieltä pois, koska se on vain päivät päästään saarnannut\nlakkoa. Kai se on häätynyt nyt painumaan rantamaahan.\n\n-- Ei meillä ole enää ilon päivää, huokasi vaimo.\n\n-- Maailma tulee pian ihan sekapäiseksi, arveli Elli.\n\n-- Maanantaina alkaa taas sortteeri -- ovat pyytäneet numeromieheksi,\nilmoitti Aukusti.\n\n\n4\n\nHannu rauhoittui vähitellen Emman asiasta, mikäli se näet koski häntä\nitseään. Emman kohtaloa ajatellessa neuvottomuus ja häpeäntunne vain\nlisääntyivät. Hänelle valkeni, ettei asiaa saanut heittää sikseen, vaan\nettä Emma oli koetettava pelastaa. Mutta miten, siinäpä kysymys.\nAukustille ei voinut puhua, äidille ei liioin -- kelle?\n\nHänelle juolahti yhtäkkiä mieleen, että mitäpä jos hän kertoisi asian\nkirkkoherralle, Alfred-sedälle? Tämä ei levittelisi sitä minnekään,\nmutta saattaisi kenties huomata keinon, millä Emmaa voitaisiin auttaa.\nHän harkitsi asiaa päiväkausia, sillä se poltti mieltä yhä enemmän.\nHänestä tuntui väliin siltä kuin hän olisi kävellyt tässä joutilaana\nvälittämättä ollenkaan, vaikka tuossa silmäin edessä toinen paloi\nroviolla. Pian oli käsissä se päivä, jolloin hänen entisen tavan mukaan\npiti mennä pappilaan Kaarlon luo metsästämään vesilintuja. Sieltä oli\njo tullut kutsu. Silloin hänen sopisi puhutella Alfred-setää.\n\nVäliin asia tuntui kirkastuvan niin selväksi, että hän päätti menetellä\nnäin. Mutta sitten se yhtäkkiä näyttikin toiselta. Mitä kirkkoherra\nvoisi tehdä muuta kuin jollakin tavalla toimittaa Emman tänne?\nSeurauksena olisi, että Emman asia tulisi julkiseksi ja hänen elämänsä\ntuhoutuisi melkein yhtä varmasti täällä kuin siellä. Parempi tietenkin\nolisi, ettei Emman elämäntavasta saisi kukaan tietää, että Emma voisi\npelastua siellä missä oli, ja vähitellen unohtaa tämän elämänsä\nmurheellisen kohdan. Ainoa henkilö, joka voi siinä suhteessa jotakin\ntehdä, oli -- Hannu itse. Hän ymmärsi sen nyt. Hänen olisi pitänyt\njäädä kesäkuussa Helsinkiin tätä asiaa varten, mutta ymmärsikö hän sitä\nsilloin, kun oli mielessä vain oma kohta eikä tiennyt, kuinka kiireesti\nolisi päässyt pakenemaan mokomasta paikasta. Jos se olisi mahdollista,\nhän lähtisi nyt heti Helsinkiin ja muuttaisi Emman kohtalon toiseksi\nvaikka miten. Niin hänen tulisi tehdä ja tekisikin, jos olisi oikea\nmies. Mutta kun ei ollut, niin täytyi ummistaa silmänsä ja unohtaa Emma\nsiihen saakka kunnes syksyllä tulisi lähtö Helsinkiin. Ensimmäiseksi\nkaikesta hän menisi tapaamaan Emmaa.\n\nAvatessaan postisalkun eräänä päivänä hän huomasi kirjeen Emmalta ja\nlähti uteliaana itse viemään sitä Aukustille. Tämä oli jo tullut\ntyöstä, syönyt ja pilkkoi puita rantteella. Kuultuaan asian hän sanoi:\n\n-- Hannupa avaa sen. Lasini ovat pirtissä ja niilläkin lukemiseni\nsellaista kuin se on.\n\nHannu totteli, avasi jännittyneenä kirjeen, jonka sisästä putosi 50\nmarkan seteli, ja luki:\n\nIsä ja äiti.\n\nEi ole tullut pitkään aikaan kirjoitetuksi teille eikä annetuksi\ntietoja itsestäni. Elämäni on mennyt entiseen tapaansa ja terveenä olen\nollut. Hannu-herrahan se kävi tuomassa terveisenne ja lienee jo\nkertonut teille voinnistani ja siitä, ettei minulla ole täällä hätää.\nHaikea ikävä valtasi mieleni hänen mentyään, mutta ei auta surra, vaan\nodottaa ja toivoa, että tulevainen onni korvaa tämän päivän tuskat.\nAlituiseen muistan teitä siellä, isää ja äitiä, jotka vanhenette\nraskaassa työssä ja huolissa. Kuinka mielelläni tulisinkaan sinne\nluoksenne, jos voisin, mutta sitä en voi tehdä nyt -- on Jumalan tahto,\nettä olen täällä ja kannan päälleni pantua ristiä. Kerran sitten, isä,\nsaatte vakuuttaa minullekin, omalle tyttärellenne, että sille, joka\ntunnustaa syntinsä ja uskoo Ristukseen, ne annetaan anteeksi,\npyyhkäistään pois niin jäljettömiin, ettei muistoakaan jää. Täälläkin\non paikkoja, joissa esikoiset lukevat isän postillaa ja vakuuttavat\nsyntejä anteeksi, ja toisia, joissa soitetaan ja lauletaan kauniisti ja\nJumala herättää ihmisiä havaitsemaan syntinsä ja nujertaa heidät\nkatumuspenkille, jossa sitten kaikkien nähden itkevät ja rukoilevat. Ne\novat sellaisia seuroja, ettei isä voi kuvitellakaan, mutta oikeata\nhyvää Jumalaa ja Jeesusta niissä palvellaan. Vaan en minä niissä paljoa\nkäy -- ne utelevat ja kaivelevat kaikkia yksityisiäkin asioita ja siitä\nen tykkää. Lähetän vähän rahaa ja pyydän, että laittaisitte itsellenne\nvaatteita -- äidille edes pari kunnollista paitaa --, kun teillä on\nniin huonot vaatteet ja syksykylmät pian tulevat. Hannu-herralle\nterveisiä, jos lienee siellä, ja teille, isä ja äiti sekä pikku siskot.\nJumalahan meidän kulkumme säätää, vaikka sitä ei kyllä aina voi uskoa\ntodeksi, tie kun näyttää vievän kadotusta kohti. Voikaa hyvin,\ntoivottaa tyttärenne\n\n                                                      Emma.\n\nAukusti istui hakkuupölkyllä näpissään seteli, jonka Hannu oli hänelle\nojentanut, silmät vesikiehteissä.\n\n-- Näin suuren rahan lähetti, lapsiparka, meille vaatteisiin. Hyvä\nJumala -- kun minusta aina tuntuu lukiessa Emman kirjoja, että vaikka\nse sanoo voivansa hyvin, sillä on silti jokin tuska, jota se hautoo. On\nkuin sen sanojen alta kuuluisi valitusta, ihan itkua. Kun ovatkin\nherrat rakentaneet niin kauas sen Paapelinsa, ettei voi mennä sinne\nperäämään, miten tytön asiat oikein ovat. Eipä se tietenkään Hannulle\nniitä kertonut.\n\n-- Kyllä käyn taas Emmaa katsomassa, kun menen syksyllä Helsinkiin.\nKerron silloin Emmalle huolistanne.\n\n-- No-joo, ka se! ihastui Aukusti. -- Hannu se on auttavainen. Enpä\nhuoli näyttää akalle koko kirjettä, sillä se on sellainen, että se\nepäilee jos mitä ja itkee. Sanon saaneeni savotasta rahaa ja käsken\nostaa paitaliinaa kauppiaasta. Siitä sen mieli herahtaa hyväksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHannu souti pappilaan koko perheen: Hellin peränpitäjänä, äidin ja\ntädit ilman istujina. Äiti tahtoi välttämättä tavata Alfred-setää ja\ntällainen joki- ja järvimatka oli kaikille virkistävä. Hannulla oli\nmetsästysvehkeet mukana, sillä seuraavana yönä jo lupa-aika alkaisi.\nHelli aikoi soutaa veneen kotiin -- myötävirtaan ja tyynellä siihen ei\ntarvittu paljoa voimia -- ja äiti osasi pitää perää.\n\nHannu tiesi tarkoin ne vaatimukset, joita äiti ja tädit asettivat\nvenemiehelle ja soutajalle tunteakseen olonsa turvalliseksi. Hän\nviskasi pois viimeisenkin vesitipan, koetteli tapin, oliko se lujassa,\ntarkasti hankavitsat, pyyhki istuinlaudat. Ensin Helli meni perään.\nSitten äiti kysyi, oliko Hannu viskannut veden, lujittanut tapin,\ntarkastanut hankavitsat ja pyyhkinyt teljot. Hannun vastattua\njärkähtämättömän tyynesti joka kysymykseen myöntävästi ja kestettyä\nvärähtämättä äidin epäuskoisen silmäyksen, äiti lähti menemään\ntakaistuimelle Hannun hallitessa venettä kokasta, ettei se keikkuisi,\nja kehoittaessa astumaan keskelle, emäpuun kohdalle, jolloin vene\npysyisi vakavana. Siitä huolimatta äiti astui vuoroin kummallekin\nlaidalle ja oli suistua jokeen veneen keikahdellessa Hannun\nponnistuksista huolimatta. Istuuduttuaan hän torui Hannua, ettei tämä\nnyt voinut \"sen vertaa venettä hallita\".\n\nSitten oli tätien vuoro. Olga ilmaisi ensin kauhunsa keulassa olevaa\npyssyä vastaan ja sanoi olevansa varma siitä, että se oli \"tietenkin\nladattu\". Pojat näet aina pitivät pyssynsä ladattuina, kuten\nsanomalehtien tapaturmauutisista selvästi näkyi. Elleivät näet pyssyt\nolisi ladattuja, ei tapaturmiakaan sattuisi. Saatuaan tyynillä ja\nkärsivällisillä vastauksilla tädit lopuksi vakuutetuiksi siitä, ettei\npyssy todellakaan ollut panostettu, ja myös siitä, että tappi on\nlujasti kiinni, ettei vene yleensä hajoa eikä uppoa ja ettei varmasti\nmentäisi kivelle, tädit raahautuivat peläten ja ähisten istumaan\nvierekkäin etupenkille. Hannun työntäessä veneen vesille ja\npotkaistessa rannasta, niin että alus hiukan heilahti, tädit pitivät\nkiinni kumpikin omasta laidastaan ja olivat hätääntyneen näköisiä.\nRiisuttuaan takkinsa ja ruvettuaan soutamaan Hannu totesi\nkuulumattomasti, että lasti painoi peloittavasti ja tulisi kysymään\nvirtapaikoissa lujia käsivoimia.\n\nNiin sujui taas kesäinen soutumatka kotivirralla. Hannu vaipui\nunelmiinsa, kuten hänelle usein kävi vesillä silloin, kun oli kuten\nnytkin helteistä ja tyyntä. Joen pinnalla ei näkynyt muuta viriä kuin\nmitä sen juoksusta syntyi. Sudenkorennot lentelivät särähdellen ja\ntörmäpääskyset liitelivät vilisten, täyttäen ilman viserryksellään.\nNiihin Hannu ei väsynyt tuijottamasta ja niitä näkyi katselevan myös\nHelli, unohtaen joskus peränpidon niin, että niemien kärjissä virta\npyrki kampeamaan venettä selkävedelle. Silloin Hannu sai riipoa minkä\njaksoi huonommalla kädellään kääntääkseen veneen takaisin laiskaan\nkosteveteen, jonka perukassa kasvoi kortteita ja kukki ulpukoita ja\nlumpeita. Siellä pörähti joskus päivää paistatteleva hauki, sinkosi\nilmaan kuin välähdys ahvenen ajamana särki ja lähti piiskuttaen\nlentämään hopeinen rantasipi, kulkijan valpas huomaaja ja rannan\nvaroittaja. Jo heikentyy virran voima -- tullaan joen niskaan ja pian\njärvelle, joka siinä lepäilee kuvastintyynenä ja kuvastelee valkeita\npilvenhattaroita. Kuikkapariskunta säikähti tulijoita, mietti hetkisen,\nsukeltaisiko vai lähtisikö lentoon, valitsi viimeksimainitun\npelastuskeinon ja ponnahtaen ylös alkoi raskaasti juosta pitkin pintaa,\nräpiköiden avuksi siivillään. Syntyi veteen vaahtoisa lumiauran tie,\nkunnes raskas lintu onnistui saamaan riittävästi ilmaa siipiensä alle\nja läksi lentämään voimakkain, nopein, vinkuvin siiveniskuin\nTuulijärven rauhallisemmalle selälle, tuon tuostakin krohahtaen\nkarkeasti ja katkonaisesti. Mutta virran niskassa vakinaisesti asuva\ntelkkäpari ei lentänyt pois, vaan sukelsi, ja noustuaan taas pintaan\njäi niin matalaksi, että vain pää, kaula ja vähän hartioita erottui\nHannun terävästi tarkastavaan silmään. Tultiin tukkilautan luo, jota\nvorokin avulla kärsivällisesti varpattiin eteenpäin, siksi kunnes virta\ntaas alkaisi vetää sitä. Hevonen kiersi väsyneesti, kohtaloonsa\nalistuneesti; vorokki kitisi ja natisi pyöriessään, kun vahva\nankkuriköysi kääriytyi sen ympärille; lautta tuli perässä soikeana,\nlaajana pussina; ankkuri irtautui pohjasta ja nousi pintaan, kynsissä\nsakeata ja sitkeätä pohjaliejua. Köysi lapettiin veneeseen isoksi\nvyyhdeksi, ankkuri alimmaiseksi, ja sitten lähdettiin soutamaan\nmenosuuntaan päästäen köyttä vyyhdeltä, kunnes ankkuri vain oli\njäljellä. Sepä silloin miesvoimin heitettiin järveen varoen tarkoin,\nettei sen kynsi päässyt tarraamaan laidasta kiinni, jolloin vene olisi\nhelposti kääntänyt pohjansa ylöspäin. Nyt se sai mennä! \"Ankra-vei!\"\nhuusivat miehet lapsellisen innostuneesti ja tyynessä ilmassa ääni\nkuului kauas. Ponttuun luo soutaessaan Hannu näki Kemppaisen tekevän\nsiellä visaista työtä: vääntävän juurineen nostetuista kitusennäreistä\npuomien sitimiä. \"Päivää, Kemppainen!\" hän sanoi pysähdyttäen veneen\nkohdalle, \"ja kiitoksia viimeisestä\". Kemppainen otti piipun suustansa,\nkatsoi tarkasti muutaman silmänräpäyksen, sylkäisi järveen ja puheli:\n\n-- Päivää! Näkyypähän siinä hosmestarin Hannu soutavan raskasta\nnaislastia minne soutaneekaan järven toiseen laitaan. Onhan siinä\nhosmestarinnakin ja nuo toiset rouvat ne vissiin ovat hosmestarinnan\nsisaria, jotka ovat Suvannossa harva se kesä. Ja Hellihän se on perässä\n-- kyllähän minä Hellin tunnen. Tervennäkö sitä on oltu ja miten siellä\nvanha hosmestari jaksanee?\n\n-- Kiitoksia kysymästä, meneehän se, vastasi Hannu ja tiedusti vastaan:\n\n-- Entä Johanna ja lapset?\n\n-- Niin kuin rinsessat -- mikäpä niillä olisi hätänä niin kauan kuin\nKemppainen on terveenä.\n\nHannu jo souti, sillä hän ei tahtonut jäädä pitempiin puheisiin. Oli\nvain tuntunut siltä, että piti kiittää Kemppaista. Äiti alkoi kertoa\ntädeille Kemppaisen elämästä ja nämä päivittelivät ääneen, heiluttaen\npäätänsä. Sitten tultiin jo pappilan puolelle järveä. Tukkisortteerilta\nnäkyi merkkikirveeseen sattuvan auringonsäteen vilahdus, kuului\nnapsivaa hakkaamista ja kumea, äkäinen \"nolla-kymmenen!\" Huutaja oli\nvallesmannin Jaakko, joka oli isänsä kuoltua hylännyt aikomuksensa\nastua hänkin kerran samanlaiseen virkaan ja hakeutunut yksityisiin\ntoimiin. Hän oli nyt isän entisen yhtiön palveluksessa jonkunlaisena\npäällysmiehenä. Hannu huokasi itsekseen, sillä tuo \"isän yhtiö\" ja sitä\nkoskevat asiat tuntuivat kuuluvan kaukaiseen menneisyyteen ja tulisivat\ntuskin milloinkaan enää isän ja Hannun kohdalle \"nykyisiksi\".\n\nPappilan piha oli autio ja helteinen -- lapset olivat uimaretkellään,\nväki työssä. Pääskyset vain olivat kotona kiusaten keskellä pihaa\nloikovaa ja torkkuvaa kissaa, joka salasi harminsa. Vieraiden tultua se\nnousi ja poistui arvokkaasti pujahtaen jyvä-aitan ovessa olevasta\nvasituisesta aukosta sen takana odottavaan viileään pimeyteen. Sisälle\nkun mentiin, sieltä löytyivät Alfred-setä, Vanha herra ja Kaarlo, jotka\nyllätettyinä ottivat vieraansa vastaan. Hannu vilkaisi tervehtiessään\nAlfred-setää tutkivasti silmiin todetakseen, näkyisikö niissä\nmerkkiä siitä, että Kaarlo oli kenties maininnut jotakin heidän\nlakkijuhlastansa. Ei saattanut sanoa, että näkyi: Alfred-sedän katse\noli yhtä vilpitön ja kirkas kuin lapsella ja hänen onnittelunsa täysin\nsointuvaa, vapaata vähimmästäkin syrjävivahduksesta. Tätien ja Vanhan\nherran tervehtiminen oli entisen laatuista: molemmin puolin kylmähköä,\npidättyväistä. Tädit eivät päässeet irtautumaan siitä juurtuneesta\nkäsityksestään, että Vanha herra oli \"deekikselle\" joutunut ylioppilas,\njoka aikoinaan oli \"viftannut\" ja tehnyt tiesi mitä, ja oli \"vivööri\",\n\"friitänkkari\" ja \"ateisti\", peloittava olento, jota Jumala oli\nrangaissut toimittamalla hänet kasvatettavaksi tänne hurskaan veljensä\nluo. Mutta juuri tämä vakaumus Vanhan herran nuoruusajan\nkevytmielisyydestä ja synnillisyydestä aiheutti sen, että hänen\notsalleen ilmestyi tätien mielikuvituksessa romanttinen sädekehä, jonka\nhehku auersi omituisen jännittävästi ja houkuttelevasti. Hyi! Vanha\nherra puolestaan hymähti itsetykönänsä, että \"saakelin vanhatpiiat\", ja\nkumarsi sirosti kuin entinen hovimies, ilme suljettuna ja\ntutkimattomana kuin tyhjä, oveton seinä. Mutta heti kun Helli laski\nkätösensä hänen vapisevaan kouraansa, jonka selällä risteilevä\nsuoniverkko oli korkea ja kova kuin metsätieltä paljastunut männyn\njuuristo, tuohon seinään ilmestyi kaksi kirkasta ikkunaa, joista loisti\nmitä herttaisin ja lämpimin päivänpaiste, ja ovi, josta kuului mitä\nhienointa ja ystävällisintä muminaa ja puheen yritystä. Vanha herra ei\ntahtonut raatsia päästää irti Hellin kättä, sillä sen pienuus, sirous,\npehmeys ja lämpö sähköistivät hänen olemuksensa ja herättivät hänen\nsielussaan hyrskyn, joka kapinoiden ajan ja elämän lakia vastaan huusi\nitkien takaisin nuoruuden kultaista aikaa. Ja Helli antoi\nvastustelematta kätensä viipyä Vanhan herran kourassa niin kauan kuin\ntämä tahtoi, ja istuutuen sitten hänen viereensä puheli hänelle\nystävällisesti, vei punehtuneet kasvonsa aivan lähelle, loi silmänsä\nmilloin ylös, milloin alas, nauroi siten, että hammasrivi välkähti ja\nposkeen ilmestyi tuo kuoppanen, jonka Hannu muisti jo varhaisista\najoista -- antoi jalomielisesti vanhuksen ihailla nuorta naisellista\nkauneuttaan ja virkistyä sen ihmeellisestä, jumalallisesta voimasta --\nPoikammehan ne nyt ovat ylioppilaita... Alfred-setä tässä vain ilmaisi\nsuurimman ilonsa äidille ja tädeille, jotka istuivat sivistyneesti\nsohvassa, varoen, etteivät keikauttamalla päätään taaksepäin\nkolhaisseet seinällä olevia mustia, soikeakehyksisiä sukumuotokuvia. He\nvain nyökkäsivät ja myhähtivät tyytyväisesti, mutta Vanha herra kysyi,\nmihin tiedekuntaan Hannu oli ilmoittautunut.\n\n-- Filosofiseen, historiallis-kielitieteelliseen osastoon.\n\n-- Ja Kaarlo teologiseen. Kuule, poika, aiotko sinä todellakin papiksi?\n\nHän osoitti kysymyksensä asianomaiselle itselleen, joka tapansa mukaan\nseisoi isänsä tuolin takana ja jollakin hypistelyllä ilmaisi hänelle\nkiintymystään. Kuullessaan veljensä tiedustelun kirkkoherra tavoitti\nolkapäältä Kaarlon käden ja piti siitä kiinni. Odottamatta hämilleen\njoutuneen Kaarlon vastausta Vanha herra sanoi:\n\n-- Maistereita ja pappejahan niistä suomenkielisistä enimmäkseen tulee\n-- talonpoikain lapsista varsinkin jälkimmäisiä. Ruotsinkieliset\nlukevat laki-, liike- ja teollisuusmiehiksi, joita tarvitsevat paljon\nhallitessaan suomalaisia. Minäkin aikoinani taisin kreikkaa ja latinaa\nainakin kieliopin puolesta tarkemmin kuin suomea, mutta vekseliäpä en\nosannut kirjoittaa. Noh, sen taidonhan ehdin kyllä sittemmin\noppia -- liiankin hyvin. Tarkoitan vain sitä, että suomenkielisten\npoikain pitäisi enemmän kuin ennen pyrkiä käytännön aloille,\ntalonpoikaisnuorukaisten esimerkiksi agronoomeiksi ja metsänhoitajiksi,\nkoska ne toimet ovat heille luontaisia, mutta ei papeiksi.\n\n-- Miksi ei papeiksi?\n\n-- Koska heillä ei ole siihen edellytyksiä.\n\n-- Kuinka ei olisi?\n\n-- Äh! Tottakai siksi, että he ovat lähtöisin oloista, joissa kulttuuri\nei ole vielä ehtinyt vaikuttaa. En tahdo käyttää heistä sanaa\n\"sivistymätön\", sillä siinä on väärä sivukaiku -- he voivat olla\ntavallaan hyvinkin sivistyneitä --, mutta tarkoitukseni on se, että\npapiksi tulisi ruveta vain sellaisten nuorukaisten, jotka hienon\nkulttuurin perillisinä ymmärtävät, mikä ihmisen sielu on ja miten sen\nuskonnollista kaipuuta todella on tyydytettävä. Jo kirkon arvo ja\nmenestys sen vaatii...\n\n-- Hm, saattaa olla, arveli kirkkoherra ja katsoen Kaarloon huomautti\nhymyillen:\n\n-- Sittenhän Kaarlo sopii papiksi hyvin.\n\n-- Tulkaa ulos, kuiskasi Kaarlo Hannulle ja Hellille, lisäten, kun\nolivat ulkoportailla:\n\n-- Äijät haastelevat ja riitelevät päivät päästään. Heille tulisi\nmuuten ikävä. Vanhan herran tuorein teksti on juuri tuo, että\nsuomalaisten pitäisi välttämättä heittää teologiat ja latinat ja\ntarttua lakikirjaan, kuokkaan ja kirveeseen.\n\n-- Siinä on paljon perää, sanoi Hannu yhtäkkiä mietittyään hetken. --\nTiedäthän, että muka vain lehtorit -- kreikan ja latinan semminkin --\novat oppineita ja sivistyneitä, kun sitä vastoin käytännön miehet,\nvaikka olisivat tehneet mitä suurtöitä, eivät sellaisia ole.\nSuomenkielinen ja -mielinen virkamiehistö on kuitenkin välttämätön,\njos aiomme saada maamme taloudellisen uudistuksen tielle.\nRuotsinmieliset virkamiehet vain jarruttavat pyrkimyksiämme, sillä\ntaloudellisesti vaurastunut suomenkielinen väestö merkitsee heidän\netuoikeutetun asemansa luhistumista. Isä kertoi kerran muutaman\nruotsinkiihkoisen apteekkarin sanoneen, että silloin olivat olot hyvät,\nkun talonpoika ei tuntenut kelloa eikä osannut laskea rahaa.\n\n-- Ohoh!\n\nHe istuivat rantatörmälle, katselivat tyynelle järvelle ja\nkeskustelivat edelleen. Kaarlon veri kuohahti:\n\n-- Kyllä pitää olla kurjaa, että suuren enemmistön täytyy kerjätä\nitselleen luonnollisimpia oikeuksiaan! Siitä kasvaa niin kova\nkostonhimo, ettei se lepy millään. Mahtavatko ruotsinmieliset ymmärtää,\nminkälaista ukonpilveä he lataavat oman päänsä menoksi?\n\n-- Tuskinpa vain, arveli Hannu. -- Luulevat menettelevänsä oikein,\nkoska uskovat, ettei niin nopeasti sivistykseen noussut kansa kuin\nsuomalaiset kykene johtamaan isänmaan politiikkaa.\n\n-- Ei kykene! huudahti Kaarlo ihmeissään. -- Sepähän nähdään! Ei ole\nsitä asiaa maan eikä taivaan välillä, mihin suomalainen ei kykenisi,\nvieläpä paremmin kuin kukaan muu. Se on uskoni, jota en anna minkään\njärkyttää. Suomalaiset ovat nykyajan valittu kansa, jolle on varattu\nsuuri tulevaisuus. Ei tämä nykyinen sorto mitään merkitse -- on vain\nterveellistä. Liiassa leppoisuudessa veltostunutta ruumista täytyy\nkaraista, jotta se kestäisi tulossa olevat varsinaiset rynnistykset.\nEllet usko tätä, poika, et voi olla ystäväni.\n\nTällä välin oli ulapalta soutaa liputellut vene, joka nyt laski rantaan\npoikain eteen. Siitä nousi maihin nilkku, punapartainen ukko, joka\nojensi mustan salkun Kaarlolle ja sanoi pyyhkien otsaltaan hikeä\npaidanhihaan:\n\n-- Kaarlohan se vie tämän kirkkoherralle -- minun täytyisi kiirehtiä\nmuihin taloihin, kun posti on myöhästynyt.\n\n-- Avaahan salkku, pyysi Hannu, -- että saadaan nähdä, miten\nPort-Arthurin piiritys kehittyy.\n\n-- Ei sitä saa auki, nauroi Kaarlo. -- Postineidillä on toinen, isällä\ntoinen avain; kulkiessaan heidän väliään salkku on lukossa. Menkäämme\nsisään, niin saamme kuulla uutiset. Helli, tule!\n\n-- Menen mieluummin tuonne uimahietikolle lasten luo, vastasi Helli\nhavahtuen haaveistaan.\n\nKirkkoherra aukaisi salkun ja otti sieltä sanomalehtiä ja kirjeitä.\nKaarlo levitti Suomettaren ja päästäen äkillisen, kummastuneen\nhuudahduksen sanoi:\n\n-- Mitä ihmettä tämä on! Täällä on sähkösanoma, jossa kerrotaan\nministerivaltiosihteeri Plehven tulleen murhatuksi!\n\nSitten kaikki säikähtivät, sillä kuultuaan ja tajuttuaan asian Vanha\nherra alkoi äkkiä nauraa hillittömästi, kimakasti, rumasti, hohottaen\nsiksi, kunnes hengenahdistus oli tukehduttaa hänet. Kaarlo kiiruhti\napuun, taputteli häntä selkään ja puheli:\n\n-- Ei pitäisi olla enää tuolla iällä noin laidattomasti hurjapäinen,\nettä nauraa itsensä kuoliaaksi. Vaikka parempihan aina se kuin\nmenehtyminen itkuun. So-so-so-soh! Setä nyt rauhoittuu -- kas niin!\nIloisiahan me muutkin olemme, vaikka paremmin kasvatettuina kuin setä,\nvanha parantumaton lurjus -- anteeksi --, osaamme pitää juhlallista\nnaamaa.\n\nKirkkoherra katseli oudon, hajamielisen näköisenä vuoroin jokaista ja\nkysyi hiljaa kuin itseltään:\n\n-- Mitä minun on tästä sanottava?\n\n-- Että Jumala on taas löytänyt Tellinsä, vastasi nyt vakavaksi\nmuuttunut Vanha herra.\n\nHe istuivat sitten vaiti ollen, sydämessä juhlallinen värinä, jonka\nkaukana räjähtäneen pommin tänne erämaahan saapunut kaiku oli siinä\nherättänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHannu ja Kaarlo istuivat veneessään Järvenperän kortteikossa pyssy\nkädessä ja ympärillä lämmin, hämyinen elokuun 1 päivän yö. He odottivat\nkoirain ajavan poikueita näkyville ja aikuisia lentoon aloittaakseen\nmetsästyksen. Tuossa lensikin tavi sopivan matkan päässä ja Hannu\nojensi aseensa. Se kävi totutusti ja varmasti: lintu putosi kuin\nleikattuna ja oli kuollut. Ottaessaan sen vedestä, jonka pinnalla ui\nkeveitä höyheniä, Hannu huomasi haulien lyöneen sen pään murskaksi ja\nkätensä tulevan veriseksi. Ja siinä silmänräpäyksessä hänen sielussaan\nsyntyi kuvaamaton pöyristyksen ja inhon tunne, joka sai hänet\nlysähtämään penkille, painamaan kasvot käsiin ja voihkaisemaan ääneen.\nVeren haju sai hänet samassa näkemään näyn, jossa surman uhriksi joutui\njokin viaton valkea olento: niinkuin lintu, mutta ei ole lintu, on\nparemmin kuin ihminen tai enkeli. Herra Jumala, sillähän on Emman\nkasvot! Se liitää valkeassa puhtaudessaan, kun samalla alhaalta\npimeydestä leimahtaa laukauksen tuliviiru... -- Suo anteeksi, Kaarlo,\nsanoi Hannu käheästi, -- mutta haluaisin mennä kotiin. En voi oikein\nhyvin. Voisitko nyt samalla soutaa minut meidän puolellemme, niin\nkävelen sieltä...\n\n-- Tottakai, vastasi Kaarlo kerkeästi. -- Ei tämä minuakaan oikein\nhuvita -- käy sääliksi noita linturaukkoja. Ihmisen pitäisi päästä\nsille kannalle, ettei tarvitsisi surmata eläviä olentoja, sillä se on\npetomaista ja ilmaisee eläimellisyytemme. On kurjaa, että täytyy\nollakseen vapaa murhata ihmisiä ja elääkseen surmata luontokappaleita.\nYlpeilin päivällä suomalaisista, mutta jos otetaan käsiteltäväksi\n\"ihminen\" sellaisenansa, niin minun täytyy kääntää pääni pois ja\npunastua. Onko olemassa -- puhun nyt miehistä enkä naisista, ainakaan\nnuorista tytöistä -- inhoittavampaa otusta kuin mies? Rehellisyys\nvaatii vastaamaan, ettei ole. Epäilemättä homo sapiens on vasta\nkehityksensä alkuasteella. Lohduttautukaamme kuitenkin sillä, ettei\ntapaus ole toivoton...\n\nHän oli puhuessaan vihellellyt koiria, jotka kummastuneesti ja\npettyneesti katsellen ja vinkuen nyt hyppäsivät veneeseen. Tuntui kuin\nsadat näkymättömät silmät olisivat vartioineet heidän lähtöään.\n\n\n5\n\nSyksy oli kulunut jo pitkälle ja Hannu asunut Helsingissä monta\nviikkoa. Se ei enää ollut hänestä niin outo eikä peloittava paikka kuin\nkeväällä.\n\nTullessaan syyskuun puolivälissä hän ja Kaarlo olivat jättäneet\ntavaransa aseman säilytysosastoon, nukkuneet yönsä kumpikin eri toverin\nsohvalla ja lähteneet seuraavana aamuna Uusi Suometar kädessä etsimään\nasuntoa. Heillä ei ollut kokemusta siitä, mitä vaatimuksia he\nsaattoivat esittää, mutta vaistomaisesti he tulivat aina katsoneeksi,\noliko siistiä. Oven auetessa vastaukseksi heidän soittoonsa he jo\npäättelivät sisältä löyhähtävästä ilmasta, sopiko asunto heille. Ja\noven avaajista myös. He kerkesivät käydä monella ovella, ennenkuin\nnäytetty huone ja näyttäjätär herättivät luottamusta.\n\nTämä asunto, jonka he olivat valinneet, oli etelässä uudessa\nkaupunginosassa, lähellä merta. Se oli alakerrassa, kaksi-ikkunainen,\nuusi ja puhdas, kaakeliuunilla lämmitettävä. Omistaja, metallityömies,\nasui vaimonsa ja pienen tyttärensä kanssa viereisessä huoneessa. Vuokra\noli 50 mk kuukaudessa yhteensä, mutta rouva, jonka säätynimen pojat\nhänelle heti antoivat, lupasi antaa samaan maksuun aamuisin puuroa,\nvoita ja maitoa. Pojat olivat ihmeissään ja kiittelivät. Rouva oli\nluottamusta herättävä, äidillinen, tutusti suomalainen. \"Voinhan parsia\nsukat ja pitää huolen pesusta, kun vain maksatte itse pesijälle\", hän\ntuumi lopuksi hyväntahtoisesti.\n\nHannu kummasteli sitä, että työmies saattoi omistaa Helsingissä\ntällaisen asunnon, jollaista kotimaakunnassa oli harvoin herroillakaan.\nMuutenkin eläminen oli ainakin tässä työmiesperheessä toista kuin\npohjoisessa. Metallityömies Taimela oli ilmeisesti jo nuoruudesta\nsaakka osannut säästämisen taidon, sillä hänellä oli läheisessä talossa\ntoinenkin huoneisto, jossa asui vuokralaisia. Hän ei tupakoinut eikä\njuonut, ja tiesi puhua yleisistä asioista Hannun käsityksen mukaan\nkokeneesti ja viisaasti. Sosialisti hän ei ollut, vaan Suometarta\nlukeva suomenmielinen -- ei tunnustanut olevansa \"suomettarelainen\" --,\njoka hartaasti seurasi suomalaisuustaistelua. Kun pojat jonakin\niltahetkenä, rouvan siivotessa huonetta, menivät hänen puolelleen ja\nkeskustelivat hänen kanssaan, heidän täytyi ihaillen todeta, miten\nsyvällisenä ja määrätietoisena, puhtaana ja oikeana tässä\nvaatimattomassa miehessä asui kansallistunto. Jotakin siitä, jota Hannu\noli aina suomalaisissa kansan- ja erittäinkin työmiehissä rakastanut,\nilmeni Taimelassa selvänä ja raikkaana.\n\nSamassa porraskäytävässä, ylemmässä kerroksessa, oli ruokala. Hannu ja\nKaarlo menivät sinne empien, mutta menivät kuitenkin, kun se oli näin\nsopivasti heidän asuntonsa yhteydessä. Sitä piti keski-ikäinen,\nhuolestuneen ja väsyneen näköinen vaimo -- ei varsin rouva, mutta ei\npaljon vaillekaan --, jonka mies makasi jossakin lähihuoneessa\nkolotustaudin jäykistämänä melkein liikkumattomaksi. Hänen ei kuultu\nrykäisevänkään eikä ilmaisevan itseään millään tavalla, mutta Hannu\ntunsi hänen läsnäolonsa. Rouva oli kuten sanottu aina huolestuneen,\nvieläpä hätäisen näköinen -- kulki lystikkäästi puolijuoksua ja pelkäsi\nkaikkea: etteivät ruokavieraat olisi tyytyväisiä eivätkä rahat\nriittäisi, että yleensä tapahtuisi taas jokin onnettomuus, joka särkisi\ntämän viimeisen elämisenkeinon, tulisi uusi vastoinkäyminen helmeksi\nniiden lukemattomien etisten rinnalle, jotka koristivat hänen\nelämänpolkuansa siitä varhaisesta nuoruudenpäivästä alkaen, jolloin\nhalla pitkällisen työnsä alkajaisiksi nipisti pois hänen tuskin vielä\nkuivamaan päässeet perhossiipensä. Siinä oli muistelemista tuossa\nmutkallisessa polussa, kun sai joskus, ylen harvoin, istahtaa rauhaan\nja huoahtaa tästä ainaisesta ruoan ostosta, keittämisestä, pöydän\nottamisesta, astiain pesemisestä ja piian torumisesta. Hannu ja Kaarlo\nolivat vähintään ällistyneitä huomattuaan, minkälaiseen elämänpiiriin\nolivat näin sattumoisin ja tahtomattaan joutuneet. Ruokavieraina oli\nensinnäkin parvi savolaisia ylioppilaita, jotka tulivat pakinoiden\nsointuvasti kuin tilhit pihlajaan, puhdistivat pöydän yhtä nopeasti\nkuin mainitut linnut marjaisimman puun, ja olivat pian taas \"männeet\"\nsen tien. Heidän hilpeytensä loukkasi aluksi Hannun juroa, vaiteliasta\npohjalaista arvokkuutta, mutta ei kulunut pitkää aikaa ennenkuin nuo\navomieliset, sinisilmäiset, hyväntuuliset ja humoristiset toverit\nolivat murtaneet hänen muurinsa ja tulleet hänen ystävikseen. Hannu\ntotesi virkistyvänsä heidän seurassaan ja oppivansa nauramaan sille,\njolle ehkä aikaisemmin oli tainnut vain itkeä. Häntä suorastaan\nkummastutti se kyky, millä he osasivat asettaa kaikki asiat huumorin\nvalaistukseen -- yksinpä isänmaan pyhän taistelun, ainaiset \"ryssät\",\nankaran J. V. Snellmanin ja muut kansalliset suurmiehet. Kuunneltuaan\nnäitä poikia puolisen tuntia Hannu huomasi arvokkaimpienkin\nmielikuviensa vääntyneen hassuiksi pilapiirroksiksi, joiden parissa ei\nenää painostanut. Iloko se oli ja hilpeys, joka vaikutti vapauttavasti,\nvai kaatoiko huumori sellaistakin, joka jouti mennä ja jätti mielelle\nennakkoluulotonta liikkumatilaa? Mikä tohina ja nauru vallitsikaan\nvarsinkin lauantain päivällisellä, kun oli edessä vapaa ilta, pieni\nhuvin hetki, mahdollisesti meno jonnekin \"hänen\" kanssaan, johon oli\ntutustunut osakunnassa tai luennoilla ja jonka katse tuijotti vastaan\nkuin tähtipari, silmäsipä omaan sieluun tai taivaan avaruuteen.\n\nMutta oli ruokalassa toki muitakin kävijöitä. Tömistäen lattiaa kuin\nSven Dufva sinne saapui nuoria teollisuuskoululaisia tai\nrakennusmestareita, jotka sulloivat itseensä uskomattomat määrät\nruokaa. He eivät puhuneet muuta kuin keskenään jonkin huomautuksen,\nmutta kuuntelivat sitä tarkemmin ja arvostelevammin ylioppilasherrojen\nväittelyä. Väliin nämä, kun läheiseltä rakennustyömaalta kuului\nräjähdys tai kiskojen katkaisemisesta johtuva viiltävän rämähtelevä\npauke, tiedustelivat rakennusmestareilta jotakin näiden alaan kuuluvaa\nja saivat silloin auliisti selityksiä, jotka ilmaisivat järeää,\nkokemusperäistä tietoa, aivan toisenlaista kuin se epäselvä\nteoreettinen ajatuksien usva, joka nousi Hannun mieleen filosofian ja\nhistorian oppikirjoista tai tuli hengitetyksi keuhkoihin luentosalien\npölyn mukana. Väliin Hannun valtasi usko, että vain tuo kokemuksesta,\nvasaran iskusta tai kemian koeputkesta saatu tieto oli oikeaa ja\nansaitsi tämän nimen, että kokemuksen ulkopuolella ei yleensä ollut\ntietoa, vaan ainoastaan sarja yksilöllisiä mielikuvia, joilla kyllä\nsaattoi olla kauneus- mutta ei tietoarvoa. Silloin hän voi haaveilla\nsuuria -- rakentaa jättiläissiltoja, luoda suunnattomia\nteollisuuslaitoksia, alistaa ihmisen palvelukseen salaman ja\nvuoroveden. Mutta tarkastaessaan näitä mielikuviaan lähemmin hän totesi\nniiden viehätyksen perustuvan niihin laatusanoihin, joita hän liitti\nniihin, eikä niiden merkitsemään hyötyyn. Luodessaan niitä hän toimi\nsiis runollisen eikä teknillistaloudellisen vaiston ohjaamana, ja\ntotesi hymähtäen olevansa mielikuvitus- eikä käytännön ihminen.\n\nRuokalassa kävi liikeapulaisia, joiden olemuksessa oli jotakin\nasiallista ja täsmällistä niinkuin tulikin. Suomenkielinen\nliikemiessivistys alkoi jo näkyä ei vain nuorten miesten siisteistä\npuvuista ja muodikkaista solmioista vaan myös heidän keskusteluistaan,\njoissa käsiteltiin tyynen tietoisesti sellaisia asioita kuin osakkeita,\ntuontia, vientiä, Pietarin viljapörssiä ym,, mikä oli Hannulle\njokseenkin tuntematonta. Siellä kävi sähköttäjä, joka hämmästytti pojat\nyhtäkkiä erittäin täsmällisesti lausumillaan jyrkillä mielipiteillä tai\nvetämällä kerran eräänä hiljentyneenä kahvihetkenä povitaskustaan\npienen metallisen huilun, lirauttamalla siitä hilpeän juoksutussävelen\nja huomauttamalla kuivan asiallisesti: \"Kaunis valssi tuo!\" Hänen\narvonsa poikain silmissä koheni vielä enemmän siitä, että hän\nosoittautui tarmokkaaksi harrastajaksi muillakin aloilla. Hän näet\nopetteli järjestelmällisesti kieliä itseopiskelua varten tehdyistä\noppikirjoista. Mitenkään ylpeilemättä hän tuli poikain keskustelun\njohdosta kerran siitä maininneeksi ja höysti sen jälkeen puhettaan\nmilloin englantilaisella, milloin muunkielisellä fraasilla. Suhu- ja\nsointiääntiöt hän lausui niin hermostuttavan hienosti, että Kaarlo\nsanoi selkäänsä karsivan joka kerta sitä kuullessaan. Hänellä oli\npunertava iho, tukka ja parta, ja oppineesti välähtelevät silmälasit.\nKylmillä säillä hän valitti issiasta ja piti korkeavartisia\npäällyskenkiä; tautinsa hän väitti saaneensa uimisesta. Kaikkien\nansioittensa ohella hän näet oli uimamaisteri, vieläpä niin etevä, että\noli kuluneena kesänä toiminut venäläisen sotaväen uinnin opettajana.\nHän oli sanalla sanoen eriskummallinen ja epätavallinen henkilö. Hannu\nviihtyi hänen seurassaan, koska Joonaan -- se oli hänen nimensä -- puhe\nhuvitti häntä ja olemuksesta huokui kunnonmiehen turvallista,\nrauhoittavaa tunnelmaa.\n\nKävi siellä myös säännöllisesti vanha koroillaan elävä apteekkari,\nyksinäinen, laiha mies, joka söi liha-annoksensa ilman kastiketta,\nleikattuaan sen ensiksi pieniksi kuutioiksi, joita jokaista kastoi\nsuolaan. Hän puhisi syödessään, pelkäsi koko ajan, että ruoka loppuisi\nkesken, ja pyrki ottaessaan osaa keskusteluun kääntämään sitä\neroottiseen suuntaan. Hän luki Hufvudstadsbladetinsa äärimmäisen\ntarkoin ja keskusteli mielellään siitä aiheutuneista tärkeistä\nkysymyksistä, esim., miksi nuoret rouvat eivät tanssi. Vaikka oli ollut\nkymmeniä vuosia supisuomalaisen sisämaankaupungin apteekkarina, hänen\nsuomenkielentaitonsa oli alkeellinen. Pojat katselivat ja kuuntelivat\nhäntä ihmeissään voimatta ymmärtää, miten hänestä, joka oli syntynyt\nkaikin ihmisen normaalein ominaisuuksin, oli saattanut kehittyä\ntuollainen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHannu istui pöytänsä ääressä ja koetti lukea. Hänellä oli\nhuomen-aamulla historian kertaus, jolloin professori kyselisi, mitä oli\ntähän saakka luennoinut. Hannu selvitteli sitä varten hajanaisia\nmuistiinpanojaan ja haki apua kirjoista. Mutta ajatukset eivät\ntahtoneet pysyä koossa, sillä niillä oli liian paljon kaikenlaista\nuutta sulatettavana. Jos silmäsi kadulle ja vastapäätä olevaan taloon,\noli heti paljon kiintoisaa nähtävää. Jossakin katolla tai ullakolla\nsuoritettiin korjaustöitä, joita varten sinne nostettiin köyden ja\nväkipyörän avulla lautakimppu toisensa jälkeen. Nostajina toimi kaksi\nnuorta miestä, joista toinen veti köydestä ja toinen hallitsi omasta\nköydestään kuormaa, ettei se kohotessaan särkenyt ikkunoita. Saatuaan\nkuorman perille heillä oli sillä aikaa kun sitä ylhäällä purettiin\nmuutaman minuutin tauko. Kaikki nämä vapaahetket he käyttivät\ninnokkaaseen wieniläisvalssin opetteluun. Ei muuta kuin heti pariksi ja\nhakemaan polvia nytkytellen oikeata tahtia, minkä löydettyään he\npyörivät asfaltilla vakavina ja kömpelöinä kuin karhut. Hannu ei voinut\nolla nauramatta heidän innostukselleen ja kontiomaisille liikkeilleen.\nMutta sitten kuului ylhäältä merkkihuuto ja silloin nostajat taas\nkiireesti köysiin käsiksi. Samalla kuin näitä miehiä, saattoi pitää\nsilmällä myös näiden yläpuolella olevaa isoa ensimmäisen kerroksen\nikkunaa, jonka ääressä istui nuori nainen ja ompeli. Hän oli\nvaaleaverinen, vaaleatukkainen, muhkea ja kaunis -- sen pojat\nsaattoivat nähdä. Kaarlo unohti Uuden Testamentin heti, kun tuo neito\n-- vai oliko hän rouva? -- ilmestyi ikkunaan. Oli kieltämättä\nromanttista pitää häntä silmällä ja todeta hänenkin huomanneen olevansa\nvartioitu. Heti kun hän kohotti päänsä ja katsoi ulos, Hannu ja Kaarlo\ntuijottivat kiinteästi kirjoihinsa, tarkastaen vain salavihkaa, milloin\nhän taas alkaisi ommella. Kun he sitten nauroivat noille miehille,\nneiti ehkä luuli heidän nauravan hänelle, hymyili ja kerran noustessaan\ntyönsä äärestä vilkutti. Poikien sydän seisahtui ja heitä ujostutti\nniin, etteivät he uskaltaneet vastata tervehdykseen ja olivat\ntoistensakin edessä hämillään. Eräänä aamuna he tapasivat neidin\nporraskäytävästä, omalta oveltansa, lukemasta siinä olevia\nnimikortteja. Hän oli kaunis, sen saattoi nyt todeta silmästä silmään.\nPojat punastuivat korvia myöten, mutta neiti ei; katsellen heitä ja\nvarsinkin Kaarloa uteliaasti ja ystävällisesti hän sanoi sointuvalla\nTukholman ruotsilla \"hakevansa silittäjätärtä\". Kaarlo oli heti valmis\nneuvomaan: sellainen asui kerrosta ylempänä. Hän lähti oikein\nnäyttämään -- käveli neidin rinnalla ylös ja soperteli hänelle huonolla\nruotsillaan ihan sekapäisenä joitakin typeryyksiä neidin hymyillessä\nsuloisesti. Kaarlon silmät säihkyivät. Kun neiti sitten sattui tulemaan\nkadulla vastaan, poikain hatut lensivät kaarena ilmaan, ja kun hän\nseuraavan kerran istui ikkunassaan ja katseli poikain puolelle, Kaarlo\njo heitti -- ollen tyttöjen seurassa ujostelematon ja rohkea --\nlentosuukkosen, ensin yhden -- tyttö hymyili -- sitten toisen -- tyttö\nnauroi ja vilkutti. Isällisesti Hannu muka silloin varoitti:\n\n-- Kuule, älä tee noin. Ethän tiedä, onko tyttö kala vai lintu.\n\n-- Oli kumpi tahansa, vastasi Kaarlo karkeloiden koomillisesti ympäri\nhuonetta, -- mutta siitä ainakin olen varma, että hän on kaunis kuin\njumalatar. Näithän itsekin.\n\nHän hypähti sänkyyn ja seisoi siinä päällään sätkytellen sääriään\nilmassa. Kuultuaan Hannun murahtavan myöntävästi hän pudottautui\njymähtäen jaloilleen, tarrasi Hannua rinnuksista ja alkoi rynnistellä\nhokien:\n\n-- Eikö se riitä, vai mitä?\n\nHe painivat niin, että koko talo tuntui liikahtelevan, lopulta Hannu\nmakasi vuoteellaan puhisten ja huohottaen, Kaarlo päällänsä.\nHengästyneenä tämä vannotti:\n\n-- Myönnätkö, että olen rehellisessä kaksinkamppailussa voittanut\nitselleni etuoikeuden tornissa kituvaan prinsessaan?\n\n-- Myönnän. Pidä hänet.\n\nHannu nousi ja istuutui taas pöytänsä ääreen. Heillä oli tapana melkein\njoka päivä toimeenpanna tällainen ottelu, sillä se oli paras keino\nistumisesta jäykistyneiden jäsenten ja lihasten verryttämiseksi.\nPäämääränä oli useimmiten toisen pakottaminen sängyn alle. Oli jo\ntullut hämärä. Neidin ikkunaan oli vedetty verho, mutta hänen päänsä\nvarjo kuvastui siihen. Kaarlo istui hänkin pöytänsä ääressä ja tuijotti\ntuohon varjoon, hymyillen onnellisesti.\n\nTämä tapahtui pian heidän tultuaan. Viikot kuluivat eikä Hannu\najatellut koko asiaa muulloin kuin sattumalta nähdessään neidin kadulla\n-- ikkunassa hän ei enää niin usein istunut --, jolloin neiti vastasi\nhänen tervehdykseensä ystävällisesti, mutta ei niin vallattomasti\nhymyillen kuin ollessaan \"hakemassa silittäjätärtä\". Hannu oli\nkovistellut joskus Kaarloa, mutta tämä ei suostunut ripittäytymään,\nvaan oli salaperäinen, ilmoittamatta lähemmin, minne oli lähdössä tai\nmissä oli ollut. Hannu kaavaili mielessään moralisoivasti jotakin\nsellaista, että \"tyttö leikkii nuorella, koskemattomalla, kauniilla\nylioppilaalla ajattelematta sitä, että tämän sydän on arempi kuin hänen\nomansa, jossa on varmaan ehtinyt olla jo monta vuokralaista\". Mutta\nsitten hän unohti jutun, varsinkin koska Kaarlo kerran pyysi vakavasti:\n\n-- Älä, rakas veli, sekaannu tähän asiaan!\n\nKaarlo oli sitä sanoessaan kalpea ja hänen silmänsä loistivat oudosti.\nKuka ja mikä tuo tyttö mahtoi olla? Kaarlo tiesi sen jo nyt, mutta ei\nsanonut Hannulle mitään, minkä vuoksi tämäkään ei kysynyt. Joka kerta,\nkun ajatukset koskettivat tähän näin romanttisesti syntyneeseen\nseikkailuun, jollainen se Hannun mielestä jo alkoi olla, ilmassa\nleyhähti ikäänkuin tuoksua, kevään hurmiota, outoa, viettelevää\ntunnelmaa.\n\nKerran sitten Kaarlo tuli kotiin vasta myöhään yöllä. Hannu heräsi\nheti, mutta ei liikahtanut, kun kuuli Kaarlon hiiviskelevän hiljaa.\nTämä ei raapaissut valkeaa kynttilään -- katuvalaistus kumotti\nhuoneeseen --, vaan istuutui pöytänsä ääreen ja tuijotti ulos. Nyt hän\nnaurahti pehmeästi ja onnellisesti, oli taas vaiti, hymähti sitten niin\nsurumielisesti, että se kuului melkein voihkaukselta, ja laski päänsä\nkäsiin niin äkkiä, että pöytä tärähti. Hannu oli varma -- kuulikin sen\nselvästi --, että Kaarlo tuossa parhaillaan koetti pidättää ja salata\nliikutustaan. Hän käännähti vuoteessaan ilmaistakseen olevansa\nhereillä. Silloin Kaarlo hiipi hänen sänkynsä luo ja kuiskasi:\n\n-- Nukutko?\n\nHänen äänensä oli käheä. Hannu nousi istumaan ja kysyi:\n\n-- Mikä hätänä?\n\nKaarlo istahti vieressä olevan oman vuoteensa reunalle ja kuiskasi\narasti:\n\n-- Kuule, Hannu, saanko puhua sinulle eräästä asiasta? Tuntuu kuin en\nsaisi muuten rauhaa.\n\nHitaasti ja katkonaisesti, pää käsiin painettuna, Kaarlo alkoi kertoa\n\"seikkailuaan\", joksi hän sitä sanoi, mutta joka todellisuudessa\nsisälsi kuvauksen puhtaan nuorukaisen äkillisestä, tulisen\naistillisesta rakastumisesta vieläkin melkein tuntemattomaan\nkaunottaren... \"Gerda hänen nimensä on -- hän on tukholmatar. Kun kysyn\nhäneltä, mitä hän täällä tekee, hän ei sano -- tulee vain vakavaksi ja\nalkaa puhua muusta. Ei hän ole huono ihminen -- päinvastoin hyvä, niin\nsuloinen ja kaunis. Pelkäsin ja arastelin häntä ensin, mutta olin jo\nhetken päästä niin tuttava kuin olisin tuntenut hänet ikäni. Pidin\nsilmällä, milloin hän läksi kaupungille, ja saattelin häntä sinne ja\ntakaisin kotiin. Olimme kerran kävelemässä Kaivopuistossa ja silloin,\nniin, en tiedä, miten se tapahtui, mutta huomasin yhtäkkiä suutelevani\nhäntä tulisesti. Silloin oli pimeää -- vain katulyhdyt valaisivat\nvaisusti. Tuuli kohisi puissa ja veri suonissani ja minä olin ihan\nhullu. Hän ei vastustellut, vaan ojensi huulensa, katsoi minua läheltä\nja silitti poskeani, jota sanoi untuvaiseksi. Olin hänen mielestään\n'dununge', untuvapoikanen, hän sanoi nauraen ja silitti yhä uudelleen\nmilloin poskia milloin tukkaa. Tämän jälkeen oli kuin kaikki aidat\nolisivat väliltämme kaatuneet -- askel askeleelta jouduimme yhä\npidemmälle. Se on kaamean kauhistavaa, julmaa, hirveätä, mutta samalla\nvastustamattoman juovuttavaa, hurmaavaa. En olisi uskonut sitä yleensä\nmahdolliseksi, mutta sitäpä se juuri onkin. Mikään koko maailmassa ei\nole niin mahdollista kuin se.\"\n\nKaarloa painoi sellainen järkyttävän kokemuksen suloinen kauhistus,\nettä hänen täytyi tyhjentää sydämensä kokonaan. Häveliäisyys esti häntä\npuhumasta ääneen, joten hän kertoi salaisuutensa kuiskaamalla. Mutta\nsikäli kuin hän näin kertasi tapahtunutta uudelleen, hänen siveellinen\nkohmelonsa tuli yhä polttavammaksi, kunnes hän alkoi tuskissaan kävellä\nedestakaisin ja hokea:\n\n-- Miten tulinkaan joutuneeksi tällaiseen? Minä se viettelin tuon\nsuloisen tytön! Jos joku olisi sanonut minulle vielä äsken, että\ntulisin tekemään sen, niin olisin lyönyt häntä. Mitä minun on nyt\ntehtävä? Mitä sanoisi isä? Hannu, ystävä, puhu edes muutama sana äläkä\ntuijota mykkänä kuin olisi kielesi leikattu.\n\n-- Kestäisitköhän kuulla erään pienen totuuden? kysyi Hannu.\n\n-- Jo vain! Ei tässä auta olla enää kovin arka eikä hento. Ota\nhuomioon, että olen jumaluusopin ylioppilas ja kuitenkin seison tässä\nedessäsi elävänä siitä huolimatta, että tunnollani on sellainen\nlankeemus.\n\n-- Mutta se koskee kovasti -- kovemmin kuin ehkä luuletkaan.\n\n-- Koskekoon -- eipähän koske viatonta.\n\n-- No hyvä, sanoi Hannu vakavasti, -- huomautan vain, ettet sinä\nsuinkaan ole vietellyt Gerdaa...\n\n-- Kuinka en olisi -- tottakai?\n\n-- Vaan että Gerda päinvastoin on vietellyt sinut. Oletko todellakin\nniin untuvapoikanen, ettet älyä sitä, mokoma pöllöpää?\n\n\n6\n\nHannu lukea jykersi historiaansa ja rakensi Setälän luentojen ja\näännehistorian nojalla mutkallista taulukkoa, josta suomenkielen\nkerakkeiden ja ääntiöiden foneettinen asu eri sukukielissä ja\nmuuttumisen asteettainen kehitys helposti selvisivät. Välillä hän\nhajamielisesti silmäsi kadun toiselle puolelle, mutta Gerda ei juuri\nnäyttäytynyt. Joskus talosta ilmestyi kadulle pönäkkä herra, jonka\nnimen Hannu oli kuullut rouva Toimelalta: hän oli venäläinen nimeltä\nPopov. Mies oli, niin Hannu päätteli, ylimääräisesti ylpeä siksi, että\noli ollut -- Hannu oli kuullut senkin rouva Taimelalta -- vankeudessa\njonkin petoksen vuoksi. Sitä hän koetti piiloittaa korkean kupunsa ja\nyrmeän irvistyksensä alle. Hänellä oli aina mukanaan pieni musta koira,\nmatalajalkainen, sekarotuinen, villakarvainen ressukka, jonka silmät\nkiiluivat älykkäästi päätä esittävän villakerän sisästä. Ennenkuin\nkoira suostui lähtemään isäntänsä mukana kaupungille, sen täytyi\nsuorittaa kivijalan juureen, viiteen kuuteen kohtaan, lajillensa\nkuuluva temppu. Tämähän oli kuin ollakin piti eikä siitä sen enempää,\nmutta erikoista huomiota oli omiaan herättämään se tavaton tarmo ja\nnopeus, jolla ressu joka kerta riipaisi ylös toisen takajalkansa.\nVaikka koira oli pieni kuin kerä, niin tuossa liipaisussa oli\njättimäistä laajapiirteisyyttä: vähältä piti, ettei sen käpälä\nkoskettanut pilviin. Hannu ja Kaarlo tutkivat koiran käytöstä\ntarkkaavaisesti, mutta ällistyivät joka kerta siitä ilmiömäisestä\näkillisyydestä, jolla se ihan odottamatta riipaisi koipensa sojottamaan\nylöspäin. He nauroivat asialle ja itselleen: \"Nämä ovat todellisia\nköyhäin iloja\", arvosteli Hannu.\n\nLyhyessä ajassa Hannu tuli tuntemaan kaikenlaista ympäristöstään --\nihmiselämän tilkkuja, joista olisi saanut suuren ja kirjavan maton, kun\nolisi ommellut ne kaikki yhteen. \"Ja samanlaista jatkuu talo talolta\",\nhän ajatteli, \"läpi koko kaupungin\". \"Kaikkialla on iloa ja surua,\nrakkautta ja onnettomuutta, rikoksia ja kyyneleitä, kauneutta ja\neläimellisyyttä -- jos jotakin\". Ja lopuksi ajatukset aina kääntyivät\nEmmaan.\n\nHeti tultuaan kaupunkiin Hannu oli muistanut päätöksensä lähteä\ntapaamaan Emmaa, mutta ajatellessaan, miten toteuttaisi asian, huomasi\nvaikeuksia. Hän ei mitenkään voinut pakottaa itseään menemään tuohon\nkesälliseen taloon, jonka osoitteen oli painanut mieleensä, sillä\nvoittamaton häpeäntunne teki sen mahdottomaksi. Hän ei sitä paitsi\nsaattanut ymmärtää, miksi Emma ei voinut kenenkään avuttakin jättää\ninhoittavaa ammattiaan esim. menemällä palvelijattareksi tai kotiinsa.\nSenhän olisi luullut olevan helppoa. Samalla hän kuitenkin aavisti,\nettä sille tielle joutuneen lienee vaikea sieltä palata, koska uusi\nolotila pitää kiinni lukemattomilla siteillä, jotka ovat kaikki lujia,\nmelkein katkeamattomia. Joka kerran muuttuu maahisen tyttäreksi, pysyy\nsellaisena. Vain ihme voi hänet pelastaa. Sellaista Hannu oli kuullut\nvakuutettavan, olipa lukenutkin. Harkittuaan asiaa hän kirjoitti\nEmmalle:\n\nHyvä Emma.\n\nOlen nyt saapunut Helsinkiin aloittaakseni yliopistolukuni. Samalla\nkuin kiitän sinua ystävällisestä avustasi, ilmoitan, että haluaisin\ntavata sinua voidakseni suullisesti kertoa vanhempaisi terveiset.\nLähetä siis tieto, missä ja milloin olisit puhuteltavissa -- luoksesi\nen haluaisi tulla --, ja tee se pian, sillä minun täytyy välttämättä,\nitsesi ja vanhempiesi vuoksi, saada puhua ja neuvotella kanssasi. Kunpa\nvastauksesi, jota odotan kiihkeästi, sisältäisi sen tiedon, että kaikki\non ollut vain pahaa unta ja että on koittanut kirkas ja rauhallinen\nsunnuntai. Toivottaen hyvää vointia.\n\n                                                      H. S.\n\nHannu ei kirjoittanut alle koko nimeänsä, sillä jokin esti. Mikä? Oliko\ntunteiden taustalla hänen ajatellessaan Emmaa säälin rinnalla myös\nviisasta varovaisuutta? Hannu ei pitänyt itsestään todetessaan tämän,\nmutta oli pakotettu myöntämään, että niin kuitenkin oli.\n\nKirjeeseen ei tullut vastausta. Silloin Hannu alkoi elkein kuin\ntietämättään suunnata iltakävelyjään sellaisille seuduille, jossa\narveli Emman voivan liikkua. Kaarlolle hän ei puhunut asiasta mitään,\nsillä eihän se häneen kuulunut. Kun he joskus menivät kävelylle\nyhdessä, mikä tapahtui harvoin, sillä Kaarlon mieli paloi aina Gerdan\njälkeen, he suuntasivat kulkunsa tavallisimmin Ylioppilastalolle, jonka\nravintolassa kuluttivat jonkin tunnin. Yksin kulkiessaan Hannu saattoi\nmennä Pelastusarmeijan tai laestadiolaisten kokoushuoneen edustalle ja\npitää siinä tuntikauden silmällä tulijoita ja menijöitä, mutta sitä\nmustaa huivia, jota hän arveli Emman niissä käydessään pitävän, ei\nnäkynyt. Sisään Hannu ei uskaltanut mennä, sillä häntä vaivasi\nsellainen järjetön mielikuva, että jos hän ilmestyisi sinne, hänet heti\notettaisiin kiinni, vietäisiin katumuspenkille ja pakotettaisiin\npolvistumaan ja tunnustamaan koko seurakunnan kuullen se kesällinen\nasia. Ja heti kun hän olisi tehnyt sen, hänen täytyisi rajattomasti\nhalveksia itseään ja samalla tuntea joutuneensa kaikkien noiden\nkuulijain vangiksi, milloinkaan haihtumattoman huonommuudentunteen\nvaltaan, joka jäytäisi hänen itseluottamuksensa ja työtarmonsa\nolemattomiin. Hänen mielestään kaikki jo katsoivat häneen kummallisen\ntarkoittavasti, iskien toisilleen silmää, kuin olisivat tienneet hänen\nseikkailunsa -- ja äkkiä käännähtäen Hannu läksi tiehensä.\n\nJoskus mutta vasta pitkän ajan kuluttua hän uskaltautui\nPohjois-Esplanadille siinä kymmenen seuduissa. Hän käveli nopeasti kuin\nolisi menomatkalla jonnekin sattumoisin joutunut kulkemaan siitä.\nSamalla hän tarkasteli haukansilmin yleisöä nähdäkseen, oliko kulkijain\njoukossa mahdollisesti Emma. Mutta niistä monista houkuttelevista ja\njulkeista katseista, joita hän kohtasi, ei ainoakaan ollut Emman.\nVäsyksiin asti Hannu kulki keskikaupungin muitakin katuja,\nuskaltautuipa kerran sen kesällisen talonkin edustalle, mutta ei nähnyt\nEmmasta vilahdustakaan. Hän hiipi puoliksi varpaillaan talon portille,\nkurkisti pihalle, jota valaisi vain katulyhtyjen himmeä loiste, ja\npujahti sinne katsomaan tarkemmin tuota puurakennusta. Se oli aivan\npimeä, kuin kuollut. Hannu ajatteli hetkisen, että hänpä soittaa ovelle\nja kysyy Emma Koivukangasta. Sanokoot, mitä tahtovat ne, jotka sattuvat\nnäkemään ja kuulemaan sen. Mutta hän ei voinut, ja pakeni säikähtyneenä\nportista kadulle, kun palosolasta alkoi äkkiä kuulua kissan valittavaa\nmauruamista.\n\nSitten hän muisti Emman kertoneen käyvänsä kirkossa. Tuo ajatus toi\nhänen mieleensä kotipitäjän kirkon, äidin ja paksun postillan, ja hän\ntunsi yhtäkkiä kaipuuta. Kuinka erilainen olikaan se maailma siellä\nverrattuna tähän -- hiljainen, naivi, lapsellinen. Mutta Hannu ajatteli\nsitä mielellään. Hän oli kuulevinaan Aukustin jamaavan postillaansa ja\njohtui siitä miettimään, että Emman oli varmaan mahdotonta unohtaa\nisänsä ääntä. Missähän kirkossa Emma mahtoi käydä? Tuskin\nNikolainkirkossa, sillä se oli liian korkealla jalustalla ja liian\nkomea. Mennessään sinne Emma pelkäisi nousevansa koko maailman\nnäkyville. Ja mihin hän uskaltaisi istua tuossa upeassa mutta kalseassa\nkirkossa, jossa varmaan käy vain hienoja ihmisiä? Naiset kokoaisivat\nhameensa, ettei Emma vain koskettaisi niitä, ja herrat, joista joku\npahimmassa tapauksessa voisi olla Emmalle tietyllä tavalla tuttu,\nmiettisivät paheksuen, että \"miten tänne päästetään tuollaisiakin\". Ei,\nsinne Emma ei varmaankaan mene. Ja samat syyt estävät häntä käymästä\nJohanneksen kirkossa: sekin on liian upea Emma-raukalle, joka hiipii\npitkin seinänvierustoja kuin hiiri. Vanhassa kirkossa hän käy, sillä\nsiinä asuu samaa yhdenvertaisuutta ja nöyryyttä kuin puistossa sen\nympärillä, jossa rikkaat ja köyhät, ylhäiset ja alhaiset, puhtaat\nneidot ja pahimmat portot lepäävät rinnakkain samanvertaisina ja vielä\nenemmän: yhtä arvottomina Jumalan edessä. Siellä Emma varmaan rohkenee\nkäydä.\n\nHannu joutui täten käymään kirkossa, mitä hän tuskin muuten olisi\ntehnyt, sillä hänen sydämensä oli vierautunut siitä, jota sanotaan\n\"Jumalaksi\". Tuskinpa hänellä oli ollut milloinkaan siinä asiassa\nvilpitöntä, syvää uskoa minnekään päin -- hän oli vain ajelehtinut\nvälähdyksestä toiseen ja ollut asiassa mukana siksi, että äiti niin\ntahtoi. Hiipiessään nyt kirkkoon hän tunsi tulevansa sinne kuin varas,\nottamaan sellaista, joka ei hänelle kuulunut. Tuo varkaudentunne oli\nhänellä todellakin ensimmäisillä kerroilla niin voimakas, että hän\npujahti kirkkoon kuin salaa ja hiipi siellä johonkin syrjäpenkkiin kuin\npeläten kiinnijoutumista. Kaikki näyttivät kääntyvän katsomaan häneen\nkummastellen ja pappi tuijotti koko ajan häneen ja puhui vain hänelle.\nEräänä sunnuntaina Kaarlo tuli kysäisseeksi, minne Hannu lähti näin\nvarhain. \"Ajattelin mennä kirkkoon\". -- \"No johan nyt!\" ihmetteli\nKaarlo ja loikaten lattialle kuin kissa pöydältä rupesi kiireesti\npukeutumaan, puhellen sitä tehdessään. \"Onhan ilmeinen häpeä\", hän\nporisi ja jupisi, \"että jumaluusopillisen tiedekunnan jäsen loikoo\nvuoteessaan silloin, kun filosofisen tiedekunnan jäsen hankkiutuu\nkirkkoon. Jos asia olisi päinvastoin, sen voisi ymmärtää, mutta\nnäin ei millään. Odotahan, niin tulen mukaasi. Suo anteeksi, sinä\nPerä-Pohjolassa parhaillaan kirkkoon ajava isäni, että olen monella\nmuotoa tahtosi rikkonut. Sitä mieluummin lähden nyt tämän\nammattiateistin mukana Herran temppeliin, koettaakseni hiljentyä siellä\näänesi kuuloon, oi sekä maallinen että taivaallinen isäni. Vaikka\nolenkin arvoton joka suhteessa, niin kiitän sinua, Jumalani, siitä,\nettet ole antanut äänesi tunnossani vaieta ja että olet sallinut\ntoivonkipinän tuikahtaa sysimustaan sydämeeni kaikkein\nraadollisimmallakin hetkellä. Oi Gerda, mitä olenkaan kärsinyt! Kas\nniin, poika, lähdepä nyt sedän kanssa kirkkoon!\" Hannu katseli ja\nkuunteli häntä ihmetellen ja pääsemättä selville, pitikö hänen nauraa\nvai tarkoittiko Kaarlo totta. Hänellä näet vakavimmallakin hetkellä\nitsetiedoton huumori liittyi niin läheisesti syvimpään totisuuteen,\nettä rajaa oli vaikea huomata. Mutta miten hyvänsä: molemmat kumpusivat\ninhimillisestä, vilpittömästä lapsensydämestä, jonka lämmössä Hannu\nniin hyvin viihtyi. \"Lapsethan lankeilevat usein ja sotkevat itsensä\",\nHannu ajatteli vilkaistessaan syrjästä punaposkisena ja\nkirkassilmäisenä astelevaa ystäväänsä ja muistaen itseään, \"mutta\nniitä kai Jumala varjelee loukkautumasta ja lähtemättömästi\nlikautumasta\". Ja tähän ajatukseen välähti toivorikkaaksi jatkoksi se,\nettä niin on varmaan Emmankin laita, joka on koko mieleltään lapsi jos\nkukaan. Kaarlo marssi kirkkoon pääovesta ja eteni pitkin pääkäytävää\npystypäin ja kirkkain silmin, ujostelematta ollenkaan. Penkissään hän\nkumartui rukoilemaan ja teki sen vilpittömästi -- siitä Hannu oli varma\n--, hakeutuen Jumalansa yhteyteen sellaisena kuin oli, aseettomana,\nalastomana, puolustamatta itseään vähimmälläkään tavalla. Kuiskaten\nhän toisti \"vaivaisen syntisen\" ja antoi kyynelien tipahdella\nesteettömästi. Ja sitten hän veisasi innostuneesti, vastasi messuun\nkauniisti ja tottuneesti, kuunteli saarnan tarkkaavaisesti ja oli koko\nsydämestään mukana alusta loppuun saakka. Kolehtipussiin hän pisti vain\n10 penniä, kuiskaten Hannulle, että täytyi säästää, kun \"tupakka oli\nvähissä ja isän rahakirjeen tuloon vielä ainakin viikko\". Hannu istui\njäykkänä, tunto tosin herkistyneenä, mutta ei särkyneenä, niska\ntaipumattomana, ja kadehti ystäväänsä, jonka sydämeen arvasi päivän\nheloittavan. Sitä ajatellessa oli kuin hänenkin sielunsa pohjalle\nolisi kuin muurin raosta pilkoittanut kirkasta valoa ja siellä\nsilmänräpäykseksi tullut suvinen sunnuntai, jolloin kotihaavikko\nrapisee lämpimän tuulen henkiessä ja tuhannet juhannusruusut keinuvat\nkultapalloina kotijoen rantatörmillä. Unelmoidessaan näin Hannu tutki\ntarkkaavaisesti kaikki ihmiset, jotka vain sopi näkemään, mutta Emmaa\nei niiden joukossa ollut. Hänen täytyi lopettaa etsimisensä, koska se\nnäytti turhalta. Kauan harkittuaan ja tietäen Aukustin odottavan\ntietoja hän lopuksi kirjoitti tälle, ettei ole voinut tavata Emmaa ja\nettä tämä on ehkä taas kirjoittanut kotiin ja ilmoittanut mahdollisesti\nuudesta osoitteestansa. -- -- --\n\nEräänä aamuna oli tarjottimella kirje, jonka Hannu heti totesi äidin\nlähettämäksi. Mutta paitsi äidin omaa kuoressa oli toinenkin kirje:\nErkiltä. Se oli avaamaton, koska oli osoitettu Hannulle; isä ja äiti\nolivat tietenkin myös saaneet omansa. Hannun sydän säpsähti ja hänen\nkätensä vapisivat.\n\n                        Chile, Antofagasta, heinäk. 15 p. 1904.\n\nRakas veli Hannu.\n\nVihdoinkin olemme päässeet määräpaikkaan pitkän, vaivalloisen ja\nonnettoman matkan jälkeen. Kyllähän se meni ensin, kun lähdettiin\nFernandinosta etelään, mutta kun päästiin niille vesille, joissa\nalkavat tuntua Eteläisen kylmän meren vaikutukset -- Tulimaan\nläheisyyteen, Magellanin salmeen ja Tyynelle merelle --, muuttui\nmatkanteko loppumattomaksi otteluksi alituisia puuskamyrskyjä,\nkylmyyttä ja korkeata aallokkoa vastaan. Noustessamme hitaasti Chilen\nrantamerta \"ylöspäin\" tuollainen vielä tavallista kovempi myrsky, jotka\ntulevat täällä laskemattoman äkillisesti, yllätti meidät eräänä yönä\npahasti, kun emme pimeän vuoksi huomanneet sitä ajoissa. Klyyvaripuomi\nmeni poikki kuin tulitikku ja sinkoutui puurin yli. Samoin kävi\netumastolle ja ison maston topille. Kun otat huomioon, että kaikki nuo\novat meidän laivassamme tukkipuun luokkaa, niin voit ymmärtää, mikä\nvoima silloin oli liikkeellä. Olin vahtivuorossa ja luulin\ntaivaankannen romahtavan päällemme. Säikähdimme muutamiksi sekunneiksi\nihan hervottomiksi, mutta siinä samassa saimme ruveta henkemme kaupalla\nhakkaamaan irti köysissään vielä kiinni olevia ja mukana raahaavia\nmastoja ja reilaamaan laivaa siihen kuntoon, että se tyyräisi ja\nsäästyisi ajautumasta rannan läheisyyteen, joka on täynnä kareja. Kun\nnäet keulasta oli hävinnyt koko purjepinta, ei laiva enää, ollen vain\ntakapurjeiden varassa, totellut peräsintä, vaan ajautui myrskyn mukana,\njonka suunta oli vinosti rantaa kohti. Vislattiin kaikki miehet\nkannelle ja alettiin sokaisevan tuulen vinkuessa, sateen pieksäessä ja\nhirmuaaltojen pyyhkiessä pitkin kantta tehdä merimiehelle tuttua\nsuursiivousta. Mutta eihän tällaisia vahinkoja saa aivan äkkiä\nkorjatuksi, vaikka päällysmiehet kiljuisivat yhtenään -- niinkuin tosin\ntekivätkin -- \"go ahead!\" (\"käykää kiinni!\"), ja niin jouduimme\najelulle ainakin vuorokaudeksi, rannikkovuorien tullessa yhä selvemmin\nnäkyviin ja kaukaisten tyrskyjen jo kajastaessa valkoisilta. Lopuksi\nsaimme ylivoimaisin ponnistuksin nostetuksi keulaan muutamia\ntaakipurjeita ja havaitsimme kohta sanomattomaksi iloksemme, että laiva\ntotteli peräsintä ja kääntyi hitaasti ja mahtavasti aavalle merelle,\npois vaarallisen rannikon läheisyydestä. Vähitellen sitten nousimme yhä\nylemmäksi, kunnes saavuimme tänne määräpaikkaamme, josta otamme lastin\nHampuriin.\n\nVaikka kokemukseni merielämästä olivat jo Floridaan saavuttaessa\nkohtalaiset, huomasin pian lähdettyämme sieltä tänne, että niissä oli\npaljon laajentumisen ja täydentymisen varaa. Siihen asti miehistönä oli\nollut omia suomalaisia, samoja pystynokkia kuin itsekin olen, joiden\nkanssa kyllä tuli toimeen, jopa ystävystyikin, kun osasi kohdella heitä\noikein. Monesti oli skanssissa ihan kodikasta, kun tarinoitiin\nvahvasti, haukuttiin kapteenia ja muisteltiin kotimaata, joka tuntui\njääneen epätoivoisen kauas. Mutta toiseksi muuttuivat olot, kun\nsuomalaiset pässit lähtivät tiehensä ja sijaan tuli amerikkalainen\nmiehistö. Tai eihän se \"tullut\", vaan sehän \"tuotiin\", kannettiin\npuuriin; sillä jokainen oli tiedotonna juovuksissa. Shanghaijari eli\nrunnari näet, joka nosti etukäteen heidän palkastaan sen, minkä oli\nheiltä saapa -- ja kai enemmänkin, jos vain kapteeni oli niin hullu,\nettä antoi --, oli pitänyt parhaana, etteivät miehet karkaisi käsistä,\njuottaa heille semmoista vatemeekumia, ettei sen tuottamasta unesta\nherännyt ensimmäisen vuorokauden kuluessa, vaikka olisi istutettu\nmuurahaispesään ilman housuja. Katsoessaan niitä elävän ruumiin tilaan\nvajonneita värillisiä ja värittömiä, valkoisia, keltaisia ja mustia\nihmisenkuvia, joita ladottiin riviin kannelle kuin kahvisäkkejä,\nperämies tuumi synkästi: \"Juuri ja juuri näkee, että ihmisen sukua nämä\novat, mutta onko noista yksikään oikea merimies, se selviää vasta\ntuonnempana\". Eikä ollutkaan -- ei edes puoletkaan. Seurauksena oli,\nettä me muutamat ammattitaitoiset saimme rynnistää ylimääräisesti,\nnäännyksiin saakka. Mutta yhtä niissä sen sijaan oli enemmän kuin\ntarpeeksi: sanomatonta, kuvaamatonta piruutta ja raakuutta, sellaista,\nettei sitä voi kuvitellakaan. Ilman muuatta saksalaista ja\nperämiehiämme minulle olisi monesti käynyt huonosti, sillä ne vihasivat\nminua siksi, etten välittänyt heidän seurastaan ja katalista\nkonsteistaan. Tuo saksalainen oli hyväluontoinen ja omisti sellaiset\nnyrkit, että niitä kunnioitti vähän joka mies.\n\nMutta mitäpä minä heidän raakuuksistaan, joihin en tahdo enempää sanoja\ntuhlata. Kaikella sillä, mitä olen kokenut, on ollut minuun se\nkypsyttävä vaikutus, että olen huomannut joutuneeni niin kuin sanotaan\n\"väärälle uralle\". Olen sekä luonteeltani että ruumiinvoimiltani\nsopimaton tälle alalle, johon vaaditaan raavaampaa, vanhempaa miestä.\nNoloahan on tunnustaa tämä, mikä on juuri samaa kuin teidän kaikkien\npyynnöt ja varoitukset, mutta tosi mikä tosi. Palaan kotiin ja menen\nkiltisti sille luokalle, mille vain otetaan, päästäkseni aikanaan\nasuintoveriksesi Helsinkiin. Sydämeni sykähtää riemusta ja\nkärsimättömyydestä ajatellessani tuota tulevaisuutta. Kunpa minulla\nolisi siivet että saattaisin lentää kotiin.\n\nMutta minun täytyy malttaa mieleni, sillä vaikka minulla olisikin\nsiivet, en kuitenkaan jaksaisi lentää niillä. Tuolla Kap Hornin\njäävuorivesillä, jossa pauhaa ainainen kylmä sademyrsky, jouduin\nvarokeinoista huolimatta vilustumaan -- tiedät minulla olevan\nsellaiseen taipumusta --, ja siitä asti olen ollut niinkuin jätkät\nsanovat vähän \"siukkana\". Yskä ei ole hellittänyt ja ruumiissa on\nalituinen kuumeenväristys. Tulin maininneeksi siitä kapteenille ja\nsilloinkos ukko säikähti. Kyllä hänestä näkyy sydän löytyvän, kun\nsattuu kaivamaan oikeasta paikasta. Menimme maihin ja lääkärin luo,\njoka koputeltuaan aikansa kysyi, voisinko jäädä sairaalaan. Ja\nsellaisessa minä nyt olen, rakas veli. Kapteeni on mönstrännyt minut\nirti laivasta ja sijoittanut rahani ja palkkani konsulille, joka maksaa\nlääkärin ja sairaalan. En luultavasti pääse lähtemään laivani mukana,\nmutta isä lähettänee rahaa, niin että pääsen parannuttuani kotiin\nmatkustajana. Merimiehen työtä en jaksa enää tehdä.\n\nTämä on soma paikka: vanha kaari-ikkunainen, espanjalainen rakennus,\nlieneekö ollut luostari. Sisustus on vaatimaton ja puhtaus vähän niin\nja näin, mutta sennor lääkäri tuntuu opiskelleen Euroopassa ja kaikki\nmuutkin koettavat parastaan. Minua hoitaa isoon valkoiseen päähineeseen\npuettu vanha, ryppynaamainen \"sisar\", joka antaisi vaikka silmänsä, kun\nvain söisin sen. Ruokahalu kun on huononlainen ja syödä pitäisi. Hän on\nkiltti kuin äiti, polittaa espanjaa, jota en ymmärrä, ja solkkaa jonkin\nsanan englantia, jota on kai oppinut hoitaessaan merimiehiä ja jota\nminäkin hiukan ellennän. Kun asetin Hellin ja teidän kuvanne viereeni\ntuolille, hän alkoi katsottuaan niitä itkeä, lysähti polvilleen\nristinkuvan eteen, joka on vuoteeni yläpuolella, ja rukoili palavasti\ntuijottaen Jeesukseen. Ei ollut tietenkään vaikeata arvata, mitä hän\nrukoili. Tämä on hyvin hurskas paikka: kaikkialla krusifikseja ja\npyhimysten kuvia. Klo 6 aamulla herään sisarten kuorolauluun, jolla he\naloittavat uuden päivän. Pappina täällä on vanha valkohapsinen pater,\njoka tuli pian saavuttuani tervehtimään. Koettelimme aluksi, miten\npääsisimme puheisiin, ja kävihän se jotenkin, kun kokoilimme molemmat\nvähäiset saksalaiset ja englantilaiset sanamme ja turvauduimme\ntulkkisanakirjaan, jonka sain tohtorin avulla hankituksi. Kuultuaan,\nettä olin lutherilainen, hän kysyi, pidinkö sopimattomana, että hän,\nkatolinen pappi, puhui minulle uskonnon asioista. Vastattuani hänelle,\nettä päinvastoin pyysin häntä tekemään niin, sillä palvelimmehan samaa\nJumalaa, hän teki ristinmerkin ylitseni ja ojensi kätensä. Olen\nihastunut hänen lapselliseen hurskauteensa, rauhalliseen lempeyteensä\nja isälliseen huolenpitoonsa. Hän on vähitellen kysellyt syntyni ja\nvaiheeni. Olemme katsoneet kartalta, missä Suomi on, ja nähtyään,\nkuinka kaukana pohjoisessa se on, hän teki ristinmerkin. Teidän\nkuvianne hän on katsellut tarkoin ja kysellyt, mikä kukin on. Kuultuaan\nisän olevan maanpaossa hän kauhistui.\n\nMutta eipä tästä nyt enempää. Kirjoitan pian uudelleen, sillä onhan\nminulla nyt aikaa. Väliin mielessä välähtää pelon tunne, että entäpä\ntautini on kuolemaksi. Ymmärrät, rakas Hannu, että tunnen silloin\nolevani lujilla. Mutta poistan nopeasti sellaiset ajatukset, sillä\ntahdon parantua ja tulla kotiin. En usko vielä pudonneeni laivan\nkannelta myrskyiseen mereen niinkuin toissa jouluna uneksuin, vaan\nseuraavani elämän mukana, joskin toistaiseksi sairaan kirjoissa. Älä\nole levoton puolestani. Kirjoita heti saatuasi tämän ja sitten niin\nusein kuin voit vastauksiani odottamatta, sillä janoan edes\nkirjeellistä seuraanne. Nyt tunnen oloni huonoksi ja painun pitkäkseni.\nOn suuri nautinto levätä puhtaiden lakanain välissä sen jälkeen, kun on\nmaannut vuoden päivät likaisessa, inhoittavassa, basilleja kuhisevassa\nkopissa. Hyvästi, rakas veljeni! Kun luet tämän kohdan, niin kuulet\nääneni! Syleily sinulle, uskollinen veljeni,\n\n                                  sinua aina muistelevalta Erkiltä.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\n1\n\nErkin viimeinen kirje tuli hämäränä, tuiskuisena tammikuun päivänä,\njolloin viiltävä viima, sen ajelema lumi ja pimentyvä ilta jo yksin\nriittivät tekemään maanpakolaiset alakuloisiksi. Kun avattiin kuori,\noli sisässä Hellille ja Hannulle omat kirjeensä ja yhteinen isälle ja\näidille. Isä oli vuoteessaan, pöydällä vieressään lukulamppu. Hänen\nkätensä vapisivat ja hän oli hengästynyt ruvetessaan lukemaan sitä,\nmuiden kokoontuessa hänen ympärilleen. \"Anna minä luen\", sanoi Hannu\nhiljaa; \"ehkä et näe hyvin\". -- \"Näen kyllä ja tahdon lukea itse\",\nvastasi isä; \"kuivaahan nuo lasit\".\n\nRakkaat isä ja äiti!\n\nNiin kauan kuin vielä jaksan, kirjoitan teille muutaman sanan\njäähyväisiksi, sillä tunnen pian kuolevani. Kuume on korkea ja voimat\nvähenevät. Olen kuin luuranko ja väliin on kovia tuskia. Kysyin eilen\ntohtorilta, luuleeko hän minun paranevan? Kun hän ei vastannut, vaan\nkatsoi vakavana lattiaan, ymmärsin kohtaloni varmaksi. Mutta en enää\nsure sitä, sillä kovan taistelun jälkeen olen saanut rauhan. Se vanha\npater, josta olen kirjoittanut, on osannut rohkaista minua ja luvannut\nilmoittaa teille viimeisistä hetkistäni. Aalto vei minut kannelta\nmereen, mutta Jumalan kiitos, näen lyhdyn ulapan yläpuolella ja tiedän\njaksavani uida sen luo; se on kiinnitetty suureen pelastuspoijuun.\nRakkaat isä ja äiti, antakaa minulle anteeksi surut, jotka olen teille\ntuottanut -- laiskuuteni koulussa ja tämä onneton matkani, kaikki\nkepposet ja niistä varsinkin tämä viimeinen, kuolemani. Tunto vaatii\npyytämään anteeksi, vaikka tiedänkin, ettei sydämessänne ole muuta kuin\nrakkautta minua kohtaan. Olisi niin paljon puhumista, mutta en voi.\nAjatukseni hämärtyvät ja käteni raukenee. Siis hyvästi, isä ja äiti,\nhyvästi! Ehkä jo silloin, kun luette tätä kirjettä, minua ei enää estä\nvälimatka -- ehkä olen luonanne. Älkää pelätkö, minä se vain olen. Voi,\nrakkaat vanhemmat, minut valtaa taas suuri tuska, sillä en sittenkään\ntahtoisi kuolla, vaan elää ja tulla takaisin rakkaaseen kotiin,\nSuomeen. Olen rukoillut ihmettä, mutta pater ei lupaa sitä. Hän vain\nsilittää kättäni ja katsoo ristinkuvaan. Hyvästi, isä ja äiti! Nyt\nsyttyi jälleen lyhtyyni tuli. Äiti, syleile ja toru minua viimeinen\nkerta! Isä, nipistä minua vielä kerta korvasta ja sano, että\n\"Erkki-poikani, sinähän olet taas ollut laiska!\" Kuinka Jumalan rakkaus\ntaas heloittaakaan puoleeni. Viimeinen syleily teille onnettomalta ja\nmyös onnelliselta pojaltanne\n\n                                                      Erkiltä.\n\nHannu makasi keittiössä ja painoi kasvojansa tyynyyn, ettei kukaan\nkuulisi hänen vaikeata, tukahtunutta, kurkkua salpaavaa itkuansa. Hän\noli säästänyt oman kirjeensä tähän myöhäiseen hetkeen saadakseen lukea\nsen yksin. Äiti oli lysähtänyt polvilleen isän vuoteen ääreen ja isä\noli silittänyt, kyynelten hiljaa ja tasaisesti valuessa hänen poskiaan\nmyöten, hänen harmaantunutta päätänsä. Helli istui lumivalkoisena\nheidän vieressään itkien hänkin. Kirjettänsä hän painoi rintaansa\nvastaan ja huojutti ruumistaan. Hannu katseli heitä sielunsa pohjia\nmyöten järkyttyneenä, sillä mitään niin säälittävää hän ei ollut\nmilloinkaan nähnyt. Hän kokosi kaikki voimansa, veti syvään henkeään ja\npakotti väkivallalla kuohuvan tunteensa tyyntymään. Sitten hän meni\nisän luo ja kuiskasi:\n\n-- Isä, meidän täytyy rauhoittua. Äidin sydän ei kestä tätä.\n\nJa äidille hän kuiskasi, nostaen hänet keinutuoliin kuin lapsen:\n\n-- Isän vointi pahenee tästä. Äidin täytyy lakata itkemästä. Katso\ntänne, hengitä syvään. Kas niin. Pyyhitään silmät.\n\nHannulla oli jonkinlaista hypnoottista voimaa, jota kaikki tavallisesti\ntottelivat. Siitä syntyi vaitelias ilta -- niin pimeä, pitkä ja\nmurheellinen, ettei Hannu muistanut toista. Hän puheli isän kanssa mitä\nsuinkin osasi, pyysi äitiä ja Helliä puuhaamaan mitä sattui muistamaan,\nja sai näin illan kulumaan. Ja sitten hän Hellin kanssa hoiti\nvanhempansa yöteloille, pakotti heidät ottamaan vahvan unilääkkeen ja\nsiirtyi ruokasaliin. Siellä he seisahtuivat toinen toiselle puolelle\npöytää ja tuijottivat toisiinsa kalpeina, säikähtyneinä, Hellillä taas\nkädessä Erkin kirje. Hetkisen kuluttua Hannu meni Hellin luokse, ojensi\nhänelle kätensä ja sanoi:\n\n-- Hyvää yötä, Helli! Menen keittiöön, että saamme kumpikin lukea\nkirjeemme rauhassa.\n\n-- Sinulla on luja luonne, Hannu, sanoi Helli.\n\n-- Ei suinkaan -- olen päinvastoin hyvin herkkä. Suru ei katoa\nmielestäni milloinkaan, vaan keräytyy sinne varastoon, joka on aina\npolttava ja kohoaa mieleen milloin sattuu, kuin kuuropilvi\npoutapäivänä.\n\n-- Sitä ei luulisi.\n\n-- Eikö. Ja minä kun en teekään juuri muuta kuin itken menneentalvisia\nlumia -- jo ammoin sitten sulaneita.\n\nNyt oli jo hiljainen yö. Hannu näki vuoteeltaan ulos. Tuisku oli\nlaannut, taivas kirkastunut ja täysikuu kohonnut. Avaruudessa kävi\nvarmaan vinha tuuli, sillä kuun ohi ajautui nopeasti pilvenhattaroita.\nTullessaan kuun valopiiriin ne valkenivat kimmeltäviksi kuin hopea.\nTaivas niiden takana oli syvän sininen, tumma, täynnä oudon loistavia\ntähtiä. Nyt hulmahti sinertävä, leikkivä, suunnattoman laaja valokaari\npalamaan. Se karkeloi kummallisesti ja korva oli kuulevinansa\nrätisevää ääntä. Nyt liekit hulmahtivat loimuamaan korkeimmilleen,\nrauhoittuakseen sitten kuin lepäämään ja keräämään uusia voimia. Hannun\nmieleen muistui elävästi kerrallinen joulu, myöhäinen aattoilta,\njolloin hän herätti unissaan hätäilevän Erkin ja filosofoi omituisesti\nkatsoessaan samoin kuin nyt talviseen pakkasyöhön. Tuo, ettemme muka\nvoi päästä tietoiseksi, \"käsiksi\", tositodellisuuteen, että silmissämme\non suomukset, jotka muuttavat sen olemuksen valhekuvaksi, on\nkummallista mutta kiinnostavaa oppia. Sen mukaan myös ilma on\nyksilöllinen väitteemme, mutta ei se tosiolevaisuus, joka on \"ilmaa\"\nvarsinaisessa aatteellisessa merkityksessä. Jos ihmisen henki siirtyi\nkuollessaan johonkin toiseen olotilaan, niin tämän täytyy olla juuri\ntuota, josta silmäimme suomukset meidät erottavat. Siellä on siis Erkki\nnyt eikä meillä ole mahdollisuutta häntä nähdä eikä tavata. Hannun\ntäytyi oikein nousta ja kuiskata: \"Missä olet, veljeni?\" mutta mitään\nvastausta, pienintäkään tuikahdusta tai hengen sanatonta ailahdusta ei\nhänen sieluunsa kuulunut.\n\nHannu matkusti pian tämän jälkeen Helsinkiin ja Helli seminaariinsa,\njosta hänen piti valmistua keväällä. Isä hymyili heille ja pyysi\nanteeksi, ettei hän nyt jaksanut tulla saattamaan heitä rajalle. \"Olisi\nkyllä ollut virkistävää pistäytyä taas kerran isänmaassaan. Minusta on\ntullut santarmin kanssa niin hyvä tuttava, että kysäisin kerran,\nsaisinko käydä kävelemässä hänen puolellaan. Hän on aunukselainen ja\nvastasi liukkaasti: 'A mindäbö ei!' Ja niin käveleskelin siellä ja\ntullimiehet ja santarmi nauroivat kuin hyvällekin pilalle. Minua asia\nei kyllä naurattanut. Palattuani santarmi sopotti hiljaa: 'Soat sie,\ngaspadin, manna kaupungin soakka, kun vain palajat. Ja palajathan sie!\"\nVälttelevästi isä sitten sanoi, että äiti kirjoittaa usein ja\nilmoittaa, miten terveys on. \"Eihän tässä vielä ole pahempaa hätää\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaaliskuun 15 p. 1905. Lueskelin äsken vuoteessani tätä päiväkirjaa ja\ntotesin sen kertovan siitä, mikä on selvä, järkähtämätön kohtaloni:\nettä voimani vähenevät päivä päivältä ja että siirryn hitaasti mutta\nvarmasti sitä ovea kohti, josta mennään, mutta ei tulla. Se kuvaa myös\nniin kuin pitääkin, miten vaikeata minun on kaikesta filosofiastani\nhuolimatta alistua kohtalooni, joka tuntuu liian kovalta siksikin, että\nolisi luullut maanpaon osalleni riittävän. Kapinallinen tuskani\nkuohahti korkeaksi aalloksi niin kuin se tekee usein. En voinut maata,\nvaan nousin ponnistaen kaikki voimani ja huolimatta kivuista, joita\nliikkuminen tuottaa kirjoituspöytäni ääreen rauhoittumaan ja\nkirjoittamaan tätä. Aurinko paistaa kasvoihini ja lämmittää suloisesti.\nKuinka ihana onkaan aurinko; en ole ymmärtänyt sitä ennenkuin viime\naikoina, jolloin on tullut varmuudeksi se, etten pian sitä enää elävin\nsilmin näe.\n\nTuollaisen tuskan aallon jälkeen Jumala taas antaa sydämeeni suuren\nrauhan, ja silloin ymmärrän voivani kuolla alistuneesti. Nytkin tunnen\nkäyvän niin. Tuo rauha on sanomattoman ihana seestymisen ja ylentymisen\nhetki. Silloin oivallan ihmisessä olevan jotakin, joka ojentaa käsiänsä\nuutta olotilaa kohti ja jota emme voi ilmaista muuten kuin sanalla\n\"jumalallinen\". Joskus saavutan siitä niin elävän vakaumuksen, että\nihmettelen, kuinka sitä voi kukaan epäillä. Se on lähinnä auringon\nkaltaista kirkkautta ja sen säteiden virratessa sieluun sinne saapuu\nlahjana suuri, rajaton armo. Tuo seestyminen ja keventyminen, tuo\nylevöitynyt avaruuskirkkaus syntyy tietenkin armon johdosta, siitä,\nettä synnit pyyhkiytyvät pois. Vendla-raukka, joka kantaa ristiänsä\nniin uskollisesti, että hänelle olisi siitä annettava korkein\ntunnustus, hätäilee ja valvoo sieluni puolesta, sillä hänen mielestään\nihmisellä pitää olla välttämättä \"oikea usko\". Sitä ei minulla ole enkä\ntule sitä milloinkaan saamaan, sillä olen ilmeisesti sellaiseen uskoon\nmahdoton, mutta lohdutan Vendlaa sillä, että kaikessa huonoudessani\nuskon Jumalaan ja hänen armoonsa, luottaen lujasti siihen, ettei hän\nminua hylkää. Enpä tiedä, onko minulla ollut mistään asiasta niin lujaa\nvakaumusta kuin tästä.\n\nNäin uskon ja luotan, vaikka Jumalalla kyllä lienee melko vaikeata\nhoitaa tiliäni niin, ettei velkapuoleni kasvaisi ylettömästi. Omaan\nkohtalooni näet voinen hänen avullansa alistua, sanomatta edes, että\n\"mikäpä siinä auttaa\", mutta Erkin kovaa osaa en jaksa käsittää.\nJumalani, eikö riitä minun maanpakoni ja kuolemani -- miksi täytyy\nlisäksi poikani kärsiä sama karvas kohtalo? Öin päivin ajattelen häntä\npoloista, joka siellä vieraassa maassa, toivottoman kaukana, ikuisesti\nerotettuna meistä, juuri kun elämä oli avaamassa hänelle korkeinta\nihanuuttansa, joutui kitumaan leppymättömän, kuin lentäen työtänsä\ntekevän taudin uhrina. En suorastaan uskalla kuvitella sitä sanomatonta\nsieluntuskaa, joka on vallannut hänet silloin, kun kuoleman varmuus on\nhänelle valjennut. Oi Jumala -- et kai ollut niin julma, että jätit\nhänet yksin noina hetkinä? Sitä en voi uskoa, vaan luotan siihen, että\nankaraa tuomiotasi seurasi se sama rauha, jolla täällä autat minua,\nErkkiin verrattuna tuhannesti suurempaa syntistä. Uskon, että kuulit\nrukouksemme ja että ilman niitäkin katsoit armahtavaisesti poikaparkani\npuhtaaseen sieluun.\n\nJotakin valkeaa on alkanut viime aikoina välähtää mielessäni aina\nensimmäiseksi ajatusteni kääntyessäni häneen -- valkeaa ja kirkasta, en\ntiedä, mitä. Yöllä herätessäni tai valvoen kuluttaessani sen pitkiä,\ntuskallisia tunteja, kun en aina tahdo hankkia unta myrkynkään avulla,\ntuo ilmiö on syvästi todellinen. Se on tietenkin unihoureista\nkuvittelua, mutta miten hyvänsä: Erkin kuva on alituisesti saapuvilla\nmilloin entisen kaltaisena, milloin uutena, samalla hymyilevänä ja\nsurumielisesti vakavana, seisoen tuossa jossakin lähelläni kuin\nodottaen minua. Hänen olemuksestaan sädehtii sanomaton rakkaus ja\nsydämeni on halkeamaisillaan kuohuvasta, riemullisesta aavistuksesta,\nettä saamme tavata toisemme siellä jossakin, joka on se oikea,\nvarsinainen todellisuus, synnin valheesta vapautunut kirkas olevaisuus.\nEhkä, Jumalani, olet tällä samalla unella tai mielikuvalla lohduttanut\nErkkiä siellä kaukana?\n\nTällä hetkellä emme tiedä, onko Erkki jo vainaja vai viipyykö vielä\nkynnyksen tällä puolella. Hänen tammikuussa tullut kirjeensä oli jo\njäähyväiskirje -- se mursi äidin voimat ja vei minut hyvän askeleen\nhautaa kohti. Pitkä se ei ollut -- ei jaksanut enää poikaparka\nkirjoittaa niin perinpohjaisesti kuin aikaisemmin. Se on tässä\npäiväkirjani välissä ja luen sen joka päivä. Milloin saapunee sitten\nviimeinen sanoma. Kirjeistä kuvastuu hänen voimainsa väheneminen: ne\novat käyneet kerta kerralta lyhyemmiksi.\n\nHannu on Helsingissä. Päiväkirjani kertoo, että hän ja Helli olivat\ntäällä koko joululoman, viettäen enimmän aikansa vuoteeni ääressä.\nKäskin heidän joka päivä mennä ulos, että lomasta olisi jotakin hyötyä,\nmutta pian he aina palasivat. Kumpainenkaan ei tahtonut lähteä\njatkamaan lukujansa, mutta tottelivat sentään, kun pyysin vakavasti.\nSanoin, etten aikonut kuolla aivan heti ja että ilmoittaisin kyllä\nvoinnistani \"ajoissa\". On outoa puhua tällä tavalla omasta\nkuolemastaan. Hannu, joka hillitsee tunteensa, kuunteli kalpeana, piti\nkädestäni ja kuiskasi kuten on aina tehnyt: \"Kyllä, isä!\" Hänessä on jo\nnyt vanhan, kokeneen miehen ilmettä; hän puhuu vähän, mutta ajattelee\npaljon. Minun ja veljensä kohtalo painaa raskaasti hänen harteitaan.\nJumalalle kiitos! Meidän molempain kuolema merkitsee sitä, että hänen\ntaakkansa kevenee ja he pääsevät kotiin.\n\nNyt tunnen, kuinka lamauttava väsymys valtaa ruumiini. Täytyy laahautua\nvuoteeseen. Vendla tulee pian kotiin -- on kaupungilla. Oloni tuntuu\nhyvältä, so. saan kokea pienemmän kärsimyksen nautintoa, kun hän istuu\nvieressäni. Rakastavan naisen läheisyys on elämän korkeinta onnea;\ntunnemme sen erikoisesti sairasvuoteella ja kovien tuskien aikana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin Hannu tuli Helsinkiin, entiseen asuinpaikkaansa, jossa jo Kaarlo\nistui pöytänsä ääressä ja tuijotti toiselle puolelle katua. Hannu\nvilkaisi sinne ja näki, että ikkuna oli tyhjä, vieläpä verhoton, kuin\nhuone olisi ollut vuokraamatta. Hannu ihmetteli purkaessaan\nmatkalaukkua, kuinka äkkiä hän oli siirtynyt uuteen elämänpiiriin.\nEilen lähtö sieltä kaukaa, kuoleman odotuksen ilmanalasta, surun\nhämäryydestä, ja nyt, vuorokauden kuluttua, tässä, ajatukset uteliaina\nKaarlossa, joka istui liikahtamatta paikallaan. Saattoi nähdä, etteivät\nhänen asiansa olleet oikein, sillä hän ei ollut ajanut partaansa, oli\nilman kaulusta ja peseytymättömän näköinen. Silmät verestivät. Ei\ntarvittu järin terävää hajuaistia toteamaan, että huoneessa tuoksui\nummehtuneen tupakansavun ohella imelä punssi; likinäköinenkin olisi\nsitä paitsi Hannun paikalta huomannut, että lipaston ja seinän\nnurkkauksessa oli tyhjiä punssipuolikkaita kokonainen patteri. Hannu\naloitti toverillisen kuulustelun:\n\n-- Tulit?\n\n-- Viikko sitten, huokasi Kaarlo. -- En voinut viihtyä isäni kodissa,\nkoska armaani kuva asui alati 'miälehnäni', niin kuin eteläpohjalaiset\nsattuvasti sanovat ja koska en saanut häneltä ainoatakaan kirjettä.\n\nHannu nyökäytti päätään Gerdan ikkunaan päin ja kysyi:\n\n-- Eh?\n\n-- Hävinnyt jäljettömiin jo ennen joulua, raportteeraa uskollinen\nvakoojattareni, arvoisa emäntämme.\n\n-- Yksin?\n\n-- Suunnattoman, oi kuningatar, käsket uudistaa tuskan, sanoi ennen\nAeneas Didolle: heti lähdettyäni Gerda oli nähty venäläisen upseerin\nseurassa. Väittääpä rouva Taimela, että Gerda oli -- miten vaikeaa\nonkaan saada sanotuksi tuota kurjaa kirjainrykelmää -- tuon upseerin\nrakastajatar ja huvitteli minulla upseerin ollessa poissa.\n\n-- Upseeri missä?\n\n-- Pietarissa, ja sinne ovat kuulemma nyt menneet.\n\n-- Mistä rouva Taimela?\n\n-- Gerdan talon talonmiehen akalta, joka on siivonnut Gerdan huonetta.\n\nHannu purskahti nauramaan ja sanoi:\n\n-- No mutta nythän sinä hänestä pääsit! Juotko surusi vuoksi vai oletko\nmuuten mieltynyt punssiin?\n\n-- Suruni, suruni! huokasi Kaarlo. -- Vakavasti pyydän, ettet pilkkaa.\nAsemani on todennäköisesti naurettava, mutta silti sydämeni on kovasti\nkipeä. Olen lukenut kirjoista ja tunnetaanhan asia klassillisesta\nrunoudestakin -- jossa ei tosin punssia mainita -- roomalaisilla,\npoloisilla, ei näet ollut punssia -- mitä ne olisivat tehneetkään, jos\nniillä sitä olisi ollut --, että viina parantaa surevan sydämen, mutta\nei siinä ole perää. Olo tulee vain pahemmaksi sen kautta, että sydämen\nlisäksi tulevat kipeiksi vatsa ja pää.\n\nHannu meni pullopatterille.\n\n-- Kaikki tyhjiä.\n\n-- Joo. Ei ole edes kohmeloryyppyä.\n\nHannu ei ollut oikein selvillä, minkälaisessa mielentilassa Kaarlo oli,\nsillä tämän puhe oli taas yhtä paljon koomillista kuin vakavaa. Mutta\nmentyään hänen luokseen ja katsottuaan häntä silmiin hän huomasi, että\npoikaparan sydän oli todellakin kipeä. Kaarlo arvasi hänen ajatuksensa\nja puheli alakuloisesti:\n\n-- Sinulla ei ole, Hannu, niitä kokemuksia, joita minulla. Se on\nkokonainen maailma, jota vain aavistat, mutta et vielä tunne. Gerda oli\nsuloinen, voit uskoa sen, ja vaikka hän jättikin minut, niin tiedän\nsilti, että hän rakasti minua. Hänen vain täytyi lähteä, sillä hän oli\njoutunut siihen asemaan. Eihän minulla ole kuin nämä tyhjät kädet ja\nvasemmasta vielä etusormi poikki. Hän itki sylissäni sillä tavalla,\nettei se voinut olla valhetta. Ja nyt kaipaan häntä niin, että tulen\nhulluksi. Se on kummallista kipeää janoa, joka pitää alati levottomana.\nOlen odottanut nämä päivät kirjettä, sillä voisihan hän kirjoittaa\nupseerinsa tietämättä, mutta ei ole kuulunut. Onnellinen sinä, joka et\ntiedä surusta mit...\n\nHän pysähtyi ja sopersi sitten:\n\n-- Anna anteeksi, Hannu! Olen itsekäs enkä muista sinun kokemuksiasi.\nNiiden aiheuttamaan suruun verraten ei minun suruni ansaitse sitä\nnimeäkään. Eihän se ole muuta kuin kevytmielisyyttä ja raukkamaisuutta.\nÄlyän sen kyllä, mutta minkäpä voin sille, että muistan kaikkea tuota\nihanuutta, joka oli äsken todellisuus, mutta on nyt vain uni. Nyt\nymmärrän, miksi ne runoilevat niin liikuttavasti hylätyn rakkaudesta.\n\n\n2\n\nAlkoi taas lukemisen aherrus, luennoilla käynti ja osakuntaelämä. Hannu\ntunsi suurta viehtymystä kun hänelle ensimmäisen kerran valkeni\nsellainen loogillinen ajatussarja, joka rakentui eittämättömiin\ntosiasioihin ja päätyi asetetun kysymyksen kirkkaaseen selitykseen.\nHänen mielensä avartui ja hän kuiskasi: \"Tämä siis on tiedettä!\" Moni\nseikka siinä oli hänen luonteelleen erikoisen sopiva: se, että\najatuksen piti olla ehdottomasti vapaa, niin ettei se ollut\nlähtökohtansa eikä työn varrella ilmenevien liittymäkohtien rasittama,\nvaan aina lahjomaton, terävä väline. Haltioituneena Hannu tunsi, että\nihmisen henki oli vapaa ja itsenäinen ainoastaan tieteessä, vapaampi\nkuin taiteessa, jossa tunne voi johtaa sen harhaan. On koottava\nkärsivällisesti kaikki tosiasiat, mitkä suinkin voivat valaista\nasetettua kysymystä; sitten on niihin eläydyttävä mielikuvituksen\navulla ja omistettava niiden edustama syvin totuus; tämän jälkeen\nniiden on annettava hautua piilotajunnan ihmeellisissä, itsestään ja\ntietämättämme toimivissa syvyyksissä, kunnes vapaan hengen salaperäinen\nopastajatar: näkemys, intuitio, joka jumalattarena ilmestyy liitämään\nsen edellä, valaisee, mikä on kypsyneen aineksen elimellinen ja\nloogillinen järjestys ja mihin tulokseen se voi viedä; ja sitten alkaa\nkärsivällinen lopullisen kokonaisuuden luomistyö, jossa pieninkin\ntekijä tarkastetaan huolellisesti, hiotaan kirkkaaksi ja asetetaan\npaikalleen kuin timantti kehyksiinsä. Näin syntyy muru murulta\nkokonaisuus, joka sekä tyhjentävästi vastaa tehtyyn kysymykseen että on\nrakenteeltaan, ulkomuodoltaan ja jokaiselta yksityiskohdaltaan\nsopusuhtainen, hallittu, kaunis. Hannua huimasi hänen todetessaan,\netteihän tiede ollut ainoastaan tietoa, vaan myös kauneutta. Vaikka sen\nluomisessa tunne oli ollut vaiti, se tyydytti valmiina myös kauneuden\njanoa. Hannu harkitsi tätä kauan ja aavisti, että \"tiede\" eli tuo\ntuoksu, joka ikäänkuin leijailee siellä, missä lahjomaton ajatus\ntyöskentelee totuuden etsimisessä, ja joka on \"kiinni\" tieteellisissä\nteoksissa, on irroitettuna filosofisen ajattelun kautta sinänsä,\npelkkänä olevaiseksi viljeltynä tai tislattuna puhtaaksi \"fluidumiksi\",\njuuri tuota varsinaista totuutta, joka meidän on, mikäli luotamme\najatuskykyymme, uskottava olevaisuuden perusrealiteetiksi. Voimme siis\nlähestyä sitä tieteen kautta. Mutta se ei ole ainoa tie sen luo: myös\nrunous vie sinne. Hannu tunsi, että haltioitunut runoilija, joka\nväkevän sielunkuohun vallassa julistaa yleviä aatteita, tekee tämän\njuuri tuon varsinaisesti olevaisen innoittamana, ja että hän ikäänkuin\nlataa runoutensa ainaiseksi tällä hengellä saadakseen haltioitumisensa\nvälittymään sen lukijoihin. Ja samoin uskonto viittaa tuohon ikuiseen\nperusolevaiseen selittäen sen kaiken aluksi, ylläpitäjäksi ja lopuksi.\nViimeiseksi filosofia kokoaa ja järjestää tämän kaiken loogilliseksi\npyramiidiksi tai goottilaiseksi kirkoksi, jossa kaikki viittaa\nkorkeuteen, kunnes rakennus päättyy mystillisesti ylöspäin aukeavaksi\nkukaksi, joka kuin anoen odottaa, että salaperäinen, tutkimaton totuus\nvuotaisi sen lehdille kuin virkistävä kaste. Mahtavana, kuumana kuohuna\nHannun sydämeen tulvahti näky taistellen ponnistelevasta ihmishengestä,\njoka ei ole siis tuomittu ikuiseen pakkotyöhön oman itsensä rajoissa,\nvaan luonnossaan asuvan vaiston johdosta herkeämättä ja uupumatta\ntyöskentelee näiden rajojen laajentamiseksi...\n\n-- Sinähän olet ihan pähkähullu, arveli Kaarlo hyväntahtoisesti,\nkuunneltuaan kärsivällisesti Hannun filosofiaa. -- Mistä saatkaan\nmoisia ajatuksia?\n\n-- Kuule, jatkoi Hannu innostuneena. -- Kun sitten kerran, ehkä vasta\nmittaamattomien aikojen kuluttua, ihmisen ajattelu on teroittunut ja\nvoimistunut niin, että se eräänä päivänä puhkaisee viimeisen\nrajaseinänsä ja saapuu kuin aarniometsissä harhaillut löytöretkeilijä\nkauan etsityn, mahtavan valtameren rannalle tai kuin Mooses Sinain\nvuorella Jumalan eteen, niin mitä luulet siitä olevan seurauksena?\n\n-- Ka, mitä -- mitenkäpä sitä voisi tietää. Ällistymme varmaan\npöllöpäiksi, järkeili Kaarlo.\n\n-- Äs! Ethän osaa ajatella loogillisesti. Selväähän on, että pääsy\nperusolevaisen yhteyteen merkitsee kaikkien pulmien ja ristiriitojen\nratkaisua, kaiken sen tyydyttämistä, mikä on siihen saakka aiheuttanut\ntyytymättömyyttä. Toisin sanoen: ihmiskunta on saavuttanut päämääränsä.\nVailla pyrkimyksen kohdetta, itse omana täydellisyytenänsä, sillä ei\nole enää aihetta entisen kaltaiseen elämänmuotoon, vaan se yhtyy\nperusolevaisuuteen ja lakkaa siis toisin sanoen olemasta ihmiskuntana.\nSe lentää kuin kärpänen kynttilään ja tuhoutuu. Lopullinen totuus siis\nmerkitsee ainakin tämänmuotoisen ihmiskunnan ja tietysti muunkin\nolevaisuuden häviämistä. Ajatus viimeisestä tuomiosta ja\nmaailmanlopusta ilmaisee ihmiskunnan jo ammoin aavistaneen tällaista.\n\n-- Johan sinä maalailet vallan kamalia!\n\n-- Tästä johtuu, jatkoi Hannu armottomasti, -- että tieto on\ntraagillista. Tietämättömyytemme on kuin taikamatto, joka vähenee joka\nkerta kun tietomme piiri laajenee; se on kuin eväs, joka takaa elämämme\nmäärätyksi ajaksi. Tiedämme tämän, mutta silti syömme joka päivä tiedon\npuun hedelmiä, kunnes kaikki on selvää ja taikamatto pienentynyt\nolemattomiin. Säälien ihmistä Jumala kielsi häntä maistamasta tiedon\npuusta. Mutta kun hän oli luonut ihmisen kaltaisekseen eli siis\nvapaaksi ja rajoituksiinsa aina tyytymättömäksi, ei tämä voinut\ntotella, vaan avasi tiedon portit ja katsahti uteliaana Paratiisin\nmuurien ulkopuolella olevaan tuntemattomaan, villiin maailmaan. Luojan\nkiitos, että hän teki niin, että hän vaihtoi paratiisillisen,\nepäilysten, kiusausten ja intohimojen ulkopuolella olevan rauhallisen\nelämänsä taistelujen, tuskien, lankeemusten ja nousujen sankaripolkuun,\njoka johtaa Nebon vuorelle Jumalan eteen, kaukaa näkyvän kuvatun maan\nsiintoon, kuolemaan Jumalan asekumppanina. Jumala itse hautaa hänet,\ntasoittaa hellästi kädellään hänen kumpunsa mullan ja liittää hänet\nsiihen loistavaan armeijaansa, johon pääsevät vain hengen vapauden ja\nuhrautuvan rakkauden urhoolliset ritarit...\n\n       *       *       *       *       *\n\nFilosofoivat ylioppilaat, ihanteellisten näkyjen profeetalliset,\nkirkassilmäiset oivaltajat -- missä kuuluisi aatteiden siipien suhina\nselvemmin kuin heidän seurassaan. Silloin Hannu unohti hiljaisuutensa\nja alkoi johdella ajatussarjoja, jotka hänellä aina päättyivät väkevään\ntuntoon tietämyksen tuskasta ja traagillisuudesta mutta samalla myös\nsen vastustamattomasta, sankarillisesta kauneudesta. Hän humaltui\nomista ajatuksistaan ja näyistään, ja puki ne kuuluville lyyrillisenä\nkuvasarjana, johon tietämättään liitti kaiken, mitä kauneutta oli\nehtinyt hänen nuoren elämänsä varrella painua hänen sielunsilmiensä\nverkkokalvoon. Ystävistä toiset naurahtelivat aluksi, mutta unohtuivat\npian kuuntelemaan tuntien henkensä liitävän pois arkisuudesta johonkin\nylimaalliseen valtakuntaan, jossa kaikui suuren, kohtalokkaan\nkutsumuksen tuomiokello, jossa täytyi päättää \"joko -- tahi\",\npääsemättä puolinaisilla verukkeilla, ja jossa loistivat miljoonina\nsilminä arvoitukselliset tähdet. Kunnes sitten Hannu heräsi\nhurmiostaan, katsahti epäröiden, ujostellen, ympärilleen, tunsi\nitsearvostelun polttavan viillon ja poistui sanaa virkkamatta,\nsyyllisenä kuin Kain, tuntikausia kestävälle, päämäärää vailla olevalle\nharhailulle.\n\nHannu ihmetteli usein, miten filosofian professorin katkonaisesta,\nkuivasta, kaikkea ulkonaista loistoa tai edes kohtuullista\nmuotovalmiutta vailla olevasta esityksestä lopulta kuitenkin kehkeytyi\njotakin, joka viehätti kuten Hannusta tuntui, ehdottomalla\nloogillisella ja objektiivisella tietoarvollaan. Tuo laiha, pieni mies,\njonka hiukset olivat \"sen tuhannessa taakelossa\", jonka silmissä oli\naina hajamielinen ilme ja kasvoilla muuttumaton, jäykistynyt nauru, --\njonka kauluksen rusetti saattoi olla yhtä hyvin korvan kohdalla kuin\nleuan alla ja pitkätakki oli jo muuttunut olkapäiltä viheriäksi, kasvoi\nHannun mielikuvituksessa henkiseksi voimamieheksi, joka oli kouluttanut\najattelunsa loogilliseksi ja seurauksia pelkäämättä sitkeästi eteenpäin\npyrkiväksi. Tuo, ettei hän pelännyt ajattelunsa tuloksia, vaikutti\nHannuun erikoisesti, sillä hän oli jo tuntenut, kuinka suurta lujuutta\njuuri siinä suhteessa tarvittiin. Professori tarkisti tuon tuostakin\nlähtökohtansa, teesiensä ja antiteesiensä pätevyyttä, ajatussarjansa\nnikamien eheyttä, ja oliko ne todellakin sijoitettu oikein varsinaisiin\nnivelkohtiinsa. Ja kun tulos oli selvä ja Hannu jo peläten laski\nmielessään, mitä kaikkea se merkitsisi tavallisessa, esim. hänen omassa\nelämässään, ja olisiko hänessä miestä sen käskyä seuraamaan, professori\nsaattoi hiljaisella äänellä huomauttaa, ettei tulos ole turhan\narvoinen, sillä sen ilmaiseman totuuden puolesta ovat tuhannet ja taas\ntuhannet antaneet henkensä. \"Ja jos siitä tulisi kysymys, niitä\ntuhansia löytyisi vieläkin, sillä ihmisen perusolemuksena oleva\nsiveellinen tietoisuus kieltää häntä heittämästä edes\njauhohyppysellistä vääräksi uskomansa Jumalan alttarille\". Pelko\nvavahdutti Hannun sydäntä ja hän kuuli sisimmässään vakavan\nkuiskauksen: \"Olisitko sinä valmis?\"\n\nYliopiston hämärissä käytävissä ja pölyisissä luentosaleissa oli\njotakin, joka erikoisesti viehätti Hannua -- tieteellistä henkeä,\nvanhoja perinteitä, Porthania ja Snellmania, Kantia ja Hegeliä. Se\nvastenmielisyys, jota sen ruotsinkielisyyn oli aluksi hänessä\nherättänyt, häipyi pian sen henkilökohtaisen myötämielen tieltä, jota\nhän vähitellen alkoi tuntea eräitä ruotsinkielisiä opettajiaan kohtaan.\nOsanotto latinan harjoituksiin oli hänestä suurta huvia siksi, että\nparrakkaan, näennäisesti perin äreän, kasvojensa syrjäkuvalta\nroomalaista muistuttavan professorin opetukseen mahtui, kun vain älysi\nsen, kunnioitettava määrä mitä mehevintä huumoria. Ja tämän huumorin\ntakana asui määrätietoinen tahto, joka sitkeästi pyrki etsimään\noppilaiden luonteesta miehen ainesta ja herättämällä sen vaikkapa\nkovakouraisestikin, osoittamaan, mitä tietä kulkien on ponnisteltava\npäämääriä kohti. Hannu oli ylpeä, kun professori erään tunnin jälkeen\nkutsui hänet -- Hannu oli saanut vastata vain muutaman kerran eikä\naavistanutkaan, että professori olisi pannut häntä monien kymmenien\njoukosta merkille -- kateederin luo ja lausui arvelunaan, että Hannun\npitäisi erikoisesti omistautua latinanlukuun, koska hänellä muka oli\nhyvä pohja ja lahjoja. Punastuen Hannu sanoi aikoneensakin tehdä niin.\nOmituisinta tässä ruotsinkielisessä ja -mielisessä professorissa oli\nse, että hän, vaikka ei muka osannut suomea, kuin sivumennen aina\nliitti käännökseensä myös suomenkielisen tulkinnan, vieläpä niin perin\nsuomalaisesti ja sattuvasanaisesti, että sitä täytyi ihailla, ja että\nhän ilmeisesti suosi ja koetti auttaa eteenpäin juuri suomenkielisiä\noppilaitaan. Hannu sai hänestä sen käsityksen, että hän oli oikeastaan\nsuomenmielinen, mutta säilytti perinne- ja ympäristösyistä\nruotsinmielisen maineen. Historian professori taas ei osannut suomea,\nvaan olivat ne muutamat lauseet, jotka hän joskus häätyi puhumaan\nsuomenkielisten oppilaidensa kanssa, mitä hullunkurisinta sotkua. Mutta\ntämän Hannu antoi pian anteeksi sen humoristisen hajamielisyyden ja\nrauhallisen hyväntahtoisuuden vuoksi, joka kuvastui hänen olemuksestaan\nja koitui puolueettomasti kaikkien oppilaiden osaksi kuin iltapäivän\nliepeä paiste, joka lämmittää mutta ei polta.\n\nHannu siis viihtyi yliopistossa ja sai opinnoistaan tyydytystä. Samoin\nhän viihtyi osakunnassa, jossa joutui kosketuksiin pohjalaisten\nperinteiden kanssa. Se mitä hän oli lukenut Suomen suurmiehistä,\nmuuttui täällä eläväksi, todelliseksi läheisyydeksi; mitä hän oli\nkuullut puolue-erimielisyydestä, oli nähtävissä täällä kiihkeänä\ntaisteluna, johon ei voinut olla heittäytymättä. Vanhasuomalaiset,\nnuorsuomalaiset ja ruotsinkieliset olivat edustettuina vahvin ryhmin ja\nvalvoivat periaatteitansa mustasukkaisen tarkasti, kiihtyen nopeasti\nsuuttumuksen asteelle. Hannu lukeutui nuorsuomalaisiin, mutta\nvanhasuomalaisten joukossa oli hänen parhaita ystäviänsä, mm. Kaarlo.\nHän varoi tarkoin väliensä rikkoutumista, vaikka se oli usein\ntavattoman vaikeaa mielipiteiden törmätessä jyrkästi vastakkain ja\nveren kuumentuessa kiehuvaksi. Ulkopuolisesta saattoivat\nkiistakysymykset näyttää vähäpätöisiltä, mutta Hannu tunsi, ettei niin\nollut. Kysymykseen, oliko joku vanha osakunnan luottamushenkilö, joka\noli liittynyt hallituspuolueeseen, kutsuttava vuosijuhlaan vai ei,\nsisältyi myönteisessä tapauksessa hänen menettelynsä periaatteellinen\nhyväksyminen tai ainakin välinpitämättömyys sitä kohtaan. Oli kyllä\nniitä, jotka pelkurimaisesti pidättäytyivät äänestyksestä ja löivät\nmoiset asiat leikiksi, mutta niin ei tehnyt Hannu eivätkä useimmat\nmuut. Kiihtyneinä he sanoivat jyrkästi \"ei!\" toisten taas asettuessa\nmyönteiselle kannalle, mikä vaati, jääden vähemmistöön ja edustaen\nyleensä epäisänmaalliseksi leimattua suuntaa, suurta rohkeutta. Nämä\ntunnelmat kirkastuivat, kun Hannu pääsi samanmielisten seuraan,\nnuorsuomalaisten pohjalaisten poliittiseen yhdistykseen. Siellä saattoi\nsingahtaa lohduttava, sytyttävä sana, jonka nuori ja tulinen sydän oli\nyhtäkkiä tavannut näköpiiristään kuin uljaasti liitävän kotkan ja\npäästi nyt lentämään heidän keskelleen. Sen siipien pyyhkäisystä taivas\nselkeni ja katse jaksoi kantaa kauas tulevaisuuteen, jossa odotti uuden\npäivän aamu. Kuinka riemastuttavaa oli ajatella sitä aikaa, jolloin tuo\naamu koittaisi, yököt lentäisivät piilopaikkoihinsa ja päivä saisi\npaistaa vapaasti joka soppeen.\n\n\n3\n\nHannun ja Kaarlon näin viettäessä kevätlukukauttansa 1905 Helsingissä\nheidän kotipitäjänsä oli vahvojen nietoksien peitossa, joihin\ntukinajajien oli aluksi vaikeata uurtaa tietä, hevoskopukat kun olivat\nlaihoja ja voimattomia. Vähitellen tie kuitenkin syntyi ja lujittui, ja\nruununmetsien mahtavat lakkapääpetäjät alkoivat liukua lähimmän\nuittoväylän rannalla olevalle \"lanssille\". Pakkanen oli kova ja\nyönvietto kurjaa, kun ei ollut taloja lähistöllä, ei kunnollista\nkämppää eikä riittävästi vaatteita. Mutta menihän se kuitenkin isojen\nrakovalkeiden hauteessa, kun vain tarkoin varjeli ne ruumiinsa osat,\njotka jäivät varjon puolelle. Niihin näet pakkanen helposti huvitti\nkylmyytensä ja poltti ne pilalle. Aukusti oli sattunut saamaan saha- ja\nkirveskumppanikseen Kemppaisen, joka ei jättänyt omaa osaansa\ntekemättömäksi, vaan iski isolla amerikkalaiskirveellään paksuimmankin\noksan kerralla poikki. Oli juhlavaa katsoa, kun jättiläispetäjä lähti\nhiljaa kallistumaan, lisäsi vauhtia ja tuuskahti maahan hirmuisella\nryskeellä, lyöden poikki alle jäävät oksansa kuin tikut, vaikka\nolisivat olleet miten paksuja. Kaiku kiiri hetkisen kunnes sammui,\noksilta irtautunut keveä pakkaslumi sateli hiljaa helisevänä\nkimallejauheena maahan, ja miehet levähtivät tuokion kuin hämmästellen\nomaa tekoansa, ennenkuin ryhtyivät karsimaan tukkia. Oli kiire, sillä\npalkka maksettiin kantojen luvun mukaan ja päivä oli lyhyt.\n\nMutta nyt ei Aukusti ollut enää metsässä, vaan hiihti parhaillaan\npitkin järveä pappilaa kohti, pitääkseen neuvoa kirkkoherran, ylimmän\nluottamusmiehensä kanssa. Oli näet metsään saapunut kirkolla käyneiden\ntukkilaisten mukana Aukustin mökiltä tieto, että Helsingistä oli tullut\nkirje ja että Aukustin pitäisi lähteä kotiin. Hän oli mennyt pyytämään\nkymmenniekalta litviikiä, koska oli heti tullut niihin tuntemuksiin,\nettei palaa työmaalleen aivan pian. Jätkät eivät tienneet, keneltä\nkirje oli, mutta Aukusti arvasi, että se oli joko Hannulta tai Emmalta,\njolta ei ollut tullut syyskesän kirjeen jälkeen mitään tietoja. Aukusti\nja hänen vaimonsa olivat odottaneet hartaasti Emmalta kirjettä, ei\nsiinä tulleen rahan vaan itse tyttären vuoksi, jonka kohtalo painoi\nraskaasti heidän mieltänsä. Aukusti kyllä aina vetosi sekä\najatuksissaan että puhuessaan vaimonsa kanssa Jumalan hänelle antamaan\nlupaukseen, mutta näki selvästi, ettei vaimo mitään sellaista uskonut,\nja tunsi omankin uskonsa silloin tällöin horjuvan. \"Sehän on oikeastaan\nomaa kuvitteluani koko tämä asia\", hän silloin saattoi myöntää, mutta\nlisäsi samalla hätäytyneenä, että \"vaikka niinkin olisi, niin kuule\nnyt, tällä hetkellä, rukoukseni, sillä eihän varjeluksesi tule\nmilloinkaan liian myöhään!\" Mutta hän tunsi jäävänsä ilman vastausta ja\nhuolen jäytävän sydäntä entistä kipeämmin. Jäätävä viima puski vastaan\nkuin vimmattu, tunki väkisin huonojen vaatteiden läpi ja oli\npalelluttaa kädet. Aukusti työnteli vihaisesti sauvoillaan, joiden\nkärjet kirahtelivat pakkaslumessa ja potalsihe voimakkaasti saadakseen\nliikunnosta lämpimän. Alkoi jo hämärtää, tähdet paloivat, ja talojen\nikkunoista pilkoitti tulia.\n\nEmman kirjettä ei voinut oikein ymmärtää. Tyttö sanoi joutuneensa\nkoviin kokemuksiin ja kaipaavansa vanhempainsa tukea ja anteeksiantoa.\n\"Jos isä asuisi lähempänä, hänen pitäisi tulla Helsinkiin, että saisin\npuhua kanssanne\". Niin siinä luki ja selvää oli, että tyttärellä oli\nhätä, mutta minkälainen, siitä ei ollut tarkempaa selitystä. Ja\nharkittuaan asiaa joka puolelta Aukusti lähti neuvottelemaan\nkirkkoherran kanssa.\n\nHänen työntyessään kuuraisena, kylmän usvapilven saattelemana kansliaan\nsiellä istui kirkkoherra pulpettinsa ääressä ja Vanha herra sohvassa,\njoka oli päällystetty mustalla, valkoisiin viiruihin poimuttuneella\nvahakankaalla. Vanha herra poltti helmivartisella merenvahapiipullaan\nhyvänhajuista vaakunaa, jota Kaarlo oli tuonut hänelle joululahjaksi\nniin paljon, että sai tupruttaa surematta arkipäivinäkin, ja\nkirkkoherralla oli kädessään kirje, jota parhaillaan luki. Vaikka\nuunissa räiskyi valkea ja huoneessa oli kodikkaasti lämmintä, ei\nkummankaan ilme ollut iloinen. Kirkkoherra oli päinvastoin alakuloinen\nja Vanha herra hyrisi kiihtyneesti.\n\n-- Jumalan terve! sanoi Aukusti ja meni kättelemään kirkkoherraa.\nVanhaa herraa ei yleensä tervehditty, hän kun oli \"sellainen\".\n\n-- Jumalan terve! vastasi kirkkoherra ystävällisesti ja viittasi\novensuussa, piippuhyllyn vieressä olevaan tuoliin päin. -- Mitä sitä\nnyt Aukustille? Ottakaahan piippu -- siellä on laatikossa rouheita.\n\nTapana oli, että piipunpohjasta kaivettiin palamatta jääneet perät\ntarkoin talteen ja koottiin piippuhyllyssä olevaan laatikkoon.\nKuivuttuaan ne paloivat hyvin ja sammuttivat öljyisellä voimallaan\nverraten lyhyessä ajassa, muutamalla kunnollisella vedolla, kovankin\ntupakannälän. Niitä aina erehtyivät polttamaan ne, jotka eivät olleet\ntehneet sitä aikaisemmin, minkä jälkeen he vastasivat kirkkoherran\nkehoitteluihin vaatimattoman kieltävästi. Aukustikin aikoi ensin\nkieltäytyä, koska tunsi entuudesta pappilan kanslian rouheet, mutta\npeläten kirkkoherran pahastuvan sulloi niitä kuitenkin ison kopallisen\ntäyteen, sytytti ja huomasi, etteivät ne tällä kertaa, näin pakkasesta\ntullen, hullumpia olleetkaan. Savu levisi huoneeseen pehmeinä pilvinä,\njotka liikkuivat hiljaa keinuen, kunnes vedon houkuttelemina lähtivät\nlipumaan uuninsuuta kohti. Kun ne olivat tulleet kylliksi lähelle, uuni\nveti ne pitkällä henkäyksellä kitaansa kuin tupakoiva jättiläinen. Oli\nkuin ketunhäntä olisi liehahtanut sen suupielissä, kun savupilven ohut\njälkipää mennä vilahti sen kitaan.\n\nAukusti huomasi kirkkoherran ilmeestä, että nyt se jo odottaa, mitä\nasiaa hänellä on. Ja sanoen alkajaisiksi \"joo\" hän alkoi selittää ja\nojensi lopuksi kirkkoherralle Emman kirjeen. Tämä luki sen ja antoi\nVanhalle herralle, joka myös luki sen. Molemmat olivat hämmästyneen\nnäköisiä ja juttelivat ruotsia. Aukusti kuunteli sitä nöyrästi arvaten\nherrain puhuvan sellaista, jota eivät tahtoneet ilmoittaa hänelle. Kun\nsyntyi hetken tauko, hän pisti väliin:\n\n-- Mitä nyt kirkkoherra Emman kirjeestä arvelee? Onkohan se sairas ja\npitäisikö sen luo lähteä?\n\n-- En osaa päätellä, onko hän sairas, vastasi kirkkoherra lukien\nuudelleen Emman kirjettä, -- mutta sen tästä kyllä näkee, että hätä\nhänellä on. Jos vain olisi mahdollista, niin häntä, lapsiparkaa,\npitäisi mennä katsomaan.\n\n-- Mutta kun se synninpesä on niin ylettömän kaukana ja matka tulee\nkalliiksi.\n\n-- Kauempanahan Amerikka on ja kalliimman hinnan takana, mutta\nmennäänhän täältä sinnekin, naurahti kirkkoherra. -- Sattuu nyt niin\nomituisesti, että -- hm -- minullekin on tullut kirje, tarkoitan, että\nminunkin täytyisi oikeastaan lähteä käymään Helsingissä, josta olen\nollut poissa parikymmentä vuotta. Puhelimme tässä juuri siitä, kun\ntulitte. Pääsisitte tietenkin mukanani ilmaiseksi Ouluun ja sieltä\ntakaisin, jos pysytte palatessa yksissä matkoissa. Mutta lippu\nHelsinkiin ja sieltä pois teidän pitäisi ostaa sekä maksaa olo perillä.\nSehän ei kuitenkaan vaadi ylettömiä -- kai saatte sen verran irti?\n\n-- Vai niin, ihmetteli kiitollisena Aukusti. -- Tämähän on erinomaista,\nettä asia lähtee sujumaan heti alusta näin hyvin, kuin parhaalla\nkelillä. Kyllä minä tikettirahat... Kauppias antaa lainaksi työmaksua\nvastaan ja Oulussa kai saanen vähän Hermannilta siitä huolimatta, että\nse tuli keväällä ajetuksi ulos.\n\nHän kertoi kirkkoherralle asian. Tämä kuunteli ihmeissään ja virkkoi:\n\n-- Aukusti on jyrkkä mies. Olisikohan ollut parempi puhutella\nleppoisasti ja naputella hiljakseen etusormella tunnon päälle? Joskus\nsillä tavalla paatumus alkaa irtautua kuin vanha maali ja alta\npaljastuu puhdas, terve pinta.\n\n-- Olisipa voinut olla, murahti Aukusti, -- mutta minulla ei ole\nsellaiseen lahjoja. Kun oma poika kieltää Jumalan isänsä kuullen, niin\nmitä tämä voi muuta kuin hakata hänet ruumiista irti kuin syntiä\ntehneen kätensä. Milloin kirkkoherra sitten lähtee?\n\n-- Ylihuomenna varhain aamulla. Ajamme omalla hevosella -- renki saa\ntulla viemään. Palatessa en tiedä vaikka ajaisimme kyydillä. Tulette jo\nhuomenna illalla tänne ja nukutte meidän pirtissä.\n\nAukusti huokasi ja istui hetkisen vaiti, syvissä mietteissä. Sitten hän\nsanoi:\n\n-- Kiitoksia vain kirkkoherralle. Tiesin jo tullessani, että täältä apu\nlähtee, jos on lähteäkseen. Puistattaa kyllä se matka -- kirkkoherra\ntietää, etten ole käynyt Oulussakaan, Iin haminassa vain. Paikka se on\nsekin, kun jokivarsi oksentaa sinne kaikki janoiset jätkänsä. Vaan\neihän se mitä ole Helsingin rinnalla, jonka kohdalla taivas jo kuuluu\npunoittavan helvetin loimusta. Milloinkaan en ole nähnyt junaa enkä\nrautatietä, enkä ole ajatellutkaan, että joutuisin mokomassa\nrakkineessa ajamaan. Mutta tulipahan eteen sekin asia. Tämä kaikki\ntapahtuu Emma-tyttären takia, joka on voinut joutua siellä paholaisten\nkuhinassa vaikka minkälaisen onnettomuuden jalkoihin. Uskooko\nkirkkoherra, että Jumala pitää lupauksensa?\n\n-- Tottakai, ihmetteli kirkkoherra. -- Tosin voi monesti näyttää siltä,\nettä hän ei tee sitä, mutta silloin hän kutoo aivan toisenlaista\nkangasta kuin luulemme ja odotamme. Miksi Aukusti nyt tätä?\n\nAukusti kertoi asian. Kirkkoherra harkitsi huolestuneena ja kysyi:\n\n-- Ja jos nyt huomaatte Emman kohtalosta, ettei Jumala ole tehnytkään\nniin kuin oli luulonne mukaan luvannut, niin miten silloin\nmenettelette?\n\n-- Se asia on tunnollani raskaana kuin myllynkivi enkä pääse siitä\nselvyyteen. Kirkkoherra tietää, että olen kova mies. Jos minussa äityy\nriehumaan viha, niin teen vaikka mitä. Ikäni olen rukoillut sisuni\npehmenemistä, vaan ei se näy auttavan. Kun on paatumus oikein\niskostunut ja kovottunut, niin se on lujempaa kuin tervattu pohjanahka.\n\n-- Mitä nyt Aukusti sillä tavalla! nuhteli kirkkoherra lempeästi. --\nTäytyy muistaa, että kun on itse raadollinen, ei voi vaatia mahdottomia\ntoisiltakaan. Kun kristitty lähtee liikkeelle maailman pimeään\npakkasyöhön, jossa on ainoana valona avaruuden tuolta puolen tuleva\nkuun, tähtien ja revontulten välke, niin hänen täytyy kulkea sydän\nlämpimänä, ettei vilustuisi, jäätyisi ja kuolisi, ja rakkauden\ntulitikut aina varalla, jotta saisi kiireesti sytytetyksi nuotion\nnietokseen uponneiden onnettomien pelastamiseksi. Ei silloin voi\nkuljettaa mukanaan tuomiokirjoja, sillä ne ovat mahdottoman raskaita\nraahattavia varsinkin umpikelillä, vaikka olisi kelkkakin. Eikä niistä\nolisi hyötyäkään, sillä eihän niitä voi ruveta aukaisemaan jokaisen\npaleltuneen ääressä eikä pimeässä heidän tiliänsä etsimään ja sitä\nlukemaan. Se on vaarallistakin, sillä juuri kun siinä kumarassa\nselailet kylmää, jäätynyttä kirjaa, joka kohmetuttaa kätesi heti, niin\nvoivat takaapäin rynnätä niskaasi sudet, jotka hiiviskelevät pimeydessä\nja etsivät yhä uusia saaliita. Ei, hyvä Aukusti, sillä tavalla sovi\nmenetellä, vaan heti kun tapaa langenneen, pitää polvistua sen ääreen,\nraapaista tuli rakkauden soihtuun, kaivaa paleltunut kinoksesta ja\nruveta kärsivällisesti, vaikka tuo onneton olisi ihan kuolleen\nnäköinen, hieroskelemaan, virvoittelemaan, lämmittämään. Ja rakkauden\ntuli on siitä ihmeellistä, että se auttaa uskomattomissakin\ntapauksissa. Köntistynyt norjistuu ja sulaa, kylmyys katoaa hänen\nruumiistaan ja hän tuntee heränneensä uuteen elämään. Se harha-askel,\njoka vei hänet eksyksiin, tulee korjatuksi ja hänessä alkaa vaikuttaa\nkärsimysten puhdistama henki, joka kohottaa hänen sielunsa entistä\nkorkeampaan kirkkauteen. Kun siis lähdemme täältä sydänmaasta suureen\nmaailmaan, jossa todellakaan ei taida olla paljoa rakkautta eikä\nanteeksiantamusta, niin tehkäämme se kuin eksyneen lapsen hakijat,\njoiden korvat kuuntelevat herkästi pienintäkin risahdusta, suu ei\nlakkaa toistelemasta kadonneen nimeä ja sydämen täyttää kuuma toivomus,\nettä kun vain saisimme pelastetuksi hänet susien kidasta, emme\ntietäisi, miten voisimme lohduttaa, hyväillä, rakastaa häntä kylliksi.\nHyvästi nyt, tulette sitten huomenillalla. Evästä laitetaan riittävästi\nmeiltä.\n\nAukusti oli kuunnellut kirkkoherraa kuin lumottuna. Puristettuaan hänen\nkättään hän meni sanomatta mitään. Kirkkoherra näki hänen nousevan\nsuksilleen, laskevan rantatietä jäälle ja katoavan sinne pimeyteen ja\nusvaan. Kääntyen Vanhaan herraan päin hän kysyi:\n\n-- Mitä luulet Emmalle tapahtuneen?\n\n-- Suunnilleen samaa kuin Kaarlolle, erona vain se, että asia on Emman\nkohdalla, koska hän on tyttö, vaikeammin korjattavissa kuin Kaarlon.\nVaikka suuressa vaarassa hänkin on.\n\n-- Miten niin? Kirkkoherran ääni oli hätääntynyt\n\n-- Kyllähän sen ymmärrät, kun vain rohkenet ajatella. Muistele sukuasi,\nniin huomaat, että sen jokaisessa sukupolvessa on aina ollut musta\nlammas. Setämme oli sellainen -- auttamaton juoppo, kuten tiedät, komea\nmuodoltaan, lahjakas, mutta ryyppyä ei kestänyt. Teelusikallinen viinaa\nriitti herpauttamaan tahdonvoiman. Ja se veljesi, joka nyt istuu tässä\nedessäsi hermoheikkona rauniona, oli samanlainen ja olisi aikoja sitten\nhaudassa, ellet sinä olisi ojentanut kättäsi ja pelastanut häntä\npappilaasi. Meillä on suvussa paha perinnöllisyyden suoni, jota ei saa\nkatkeamaan, varsinkaan kun äitien puolelta siihen aina yhtyy uutta\nyllykettä. Vaimosi äidinisän maineen tunnet, vaimosi veli oli älyttömän\nkiihkeä naisten jälkeen ja saattoi sitä tietä itsensä turmiolle.\nKaarloa _voi_ uhata tämä sukuperimyksen vaara, sillä kuten tiedät, hän\nmuistuttaa minusta nuoruudenpäivinäni ja minähän en ollut enkeli. Mutta\neihän se ole suinkaan varmaa, joten suhtaudu asiaan rauhallisesti.\nSyytä on kuitenkin mennä Helsinkiin ja kohentaa poika tielle siinä\ntapauksessa, että olisi sattunut liukastumaan ja suistunut ojaan.\n\n-- Etkö siis usko Jumalan voivan katkaista tuollaista sukuperinnön\nlinjaa, jos tahtoo, ja vapauttaa lapsia isäin ja äitien syntien\nseurauksista?\n\n-- Miksipä ei se, jonka kuvittelemme yliluonnollisen voiman lähteeksi,\nkykenisi siihenkin, mutta tosiasia näyttää olevan, ettei hän asiaan\nsekaannu. Jos mikään on varmaa, niin se, että sukuperimys kulkee\nmuodossa tai toisessa polvi polvelta eteenpäin. Ainoa parannusko on\narmoton itsehillintä ja karaisu, ja elinvoiman uudistaminen\nvalitsemalla vaimo ehdottomasti terveestä avusta. On meneteltävä samoin\nkuin jalostettaessa karjaa. Omituistahan onkin, että karjasta pidetään\ntässäkin suhteessa mitä parhainta huolta, mutta ihmisten annetaan\nlisääntyä umpimähkään. Yhteiskunnalla olisi tietysti jälkimmäisessä\ntapauksessa paljoa tärkeämmät edut valvottavinaan. Vain todistettavasti\nvahvat ja terveet yksilöt olisi päästettävä ja velvoitettava\navioliittoon -- muut pitäisi tehdä hedelmättömiksi.\n\n-- Voi Otto, mitä taas puhut!\n\n-- Julmaltahan tuo jälkimmäinen vaatimus kuuluu, myönsi Vanha herra, --\nmutta siitä huolimatta uskon, että kerran tulee niin meneteltäväksi.\nSiihen ryhdytään silloin, kun käy selväksi, että ihmiskunnan on pakko\njoko uudistua tai tuhoutua. Puhutaan paljon nykyajan turmeluksesta ja\netsitään sen syitä henkisiltä aloilta. Se on erehdys. Ihmiskunta ottaa\nvastaan turmiollisen henkisyyden siksi, että se on älyttömän\nsuvunjatkamisen ja huonon perinnön heikontamaa ja rappeuttamaa.\nUudistumisen täytyy alkaa siitä. Valioyksilöt on asetettava jatkamaan\nsukua, ja heitä on palkittava aina lapsen tullessa ja osoittautuessa\nterveeksi yhä paremmalla toimeentulolla. Täten yhteiskunnan voimakas\naines lisääntyisi ja heikko vähenisi. Täytyy otaksua, että tämän\njohdosta myös kansojen hermosto ja henkinen tila paranisivat ja\nihmiskunta siis uudistuisi joka suhteessa.\n\n-- En voi kuitenkaan uskoa, että Kaarlo...\n\n-- En minäkään, joten rauhoitu. Poika hummaa hiukan ja siinä kaikki.\nOpiksi usein koiralle kylmä sauna. Kun polttaa nuorena näppinsä, niin\nei haluta myöhemmin niistää kynttilää hyppysillään.\n\n\n4\n\nAukustilla ei ollut milloinkaan ollut rahaa niin paljoa, että olisi\nsaanut ostetuksi laukkua; kaikki mitä hän ansaitsi kului tyystin\nperheen ruokkimiseen ja välttämättömien verhojen hankkimiseen. Eikä\nlaukku ollut tarpeellinenkaan -- kontillakin tuli toimeen. Tullessaan\nsiis pappilaan seuraavan päivän iltana Aukustilla oli selässään vanha,\njo tummunut konttinsa, johon oli varannut alusvaatekerran, leipää,\nvoita, Tuusan-Ellin onkimia suolasärkiä ja Laestadiuksen postillan. \"Ei\nteidän kimppuunne paholainen ryykää, vaikka otankin rovastin kirjan\nmukaani\", hän koetti laskea leikkiä vaimolleen; \"Ellistä näet leviää\nsellainen pyhyyden vonka, että paholainen käpertyy jo kynnykselle\".\nAukustille lähtö oli vaikeaa ja mökki tuntui rakkaammalta kuin\nmilloinkaan. Kuka tietää, mitä siellä kaukana äreässä ja vihaisessa\nmaailmassa saattoi tapahtua. Tuusan-Elli saatteli häntä siunauksilla,\nmutta vaimo vain pisti kättä ja sanoi: \"Jos mitä sattuu, niin muista,\nettä minä olen antanut Emmalle jo edeltäpäin kaikki anteeksi\".\n\nKirkkoherra katseli huolestuneena Aukustia, jonka palttoopahaisesta ei\narvattavasti ollut paljoa suojaa helmikuun loppupuolen jäätävässä\nviimassa. Tuotiin hänelle edes huopa, johon sai kääriytyä, ja\nalaruumishan suojeltui vällyjen alla. Mutta ilman kirkkoherran\nnimenomaista vaatimusta Aukusti ei olisi suostunut heittämään huopaa\nharteilleen, sillä hän piti sitä työmiehelle sopimattomana,\nherraskaisena vaatekappaleena. Häntä ujostutti vielä se, että hänen\ntäytyi istuutua kirkkoherran rinnalle, koska se oli hänestä liian\narvokas paikka. Hän koetti esitellä, että Roope, kyytimies, asettuisi\nsiihen ja hän ajaisi, mutta kirkkoherra ei suostunut. Niin hänen täytyi\n\"istua herroiksi\". Kirkkoherra heittäytyi heti selkänojoon, mukavaan\nasentoon, mutta Aukusti ei uskaltanut ainakaan aluksi, vaan tojotti\npystynä kuin kirkonpenkissä, kädet jännityksestä nyrkissä. Vanha herra\nkoppaili saapuville turkki hartioilla, pisti ohimennen Aukustin kouraan\nviitosen matka-avustukseksi ja katseli, kun hevonen nykäisi laiskasti\nja haluttomasti pitkän matkareen liikkeelle.\n\nKirkkoherra ajatteli niiden järeiden keskustelujen johdosta, joihin hän\nmatkan pitkien, ikävien ja kylmien tuntien aikana monta kertaa Aukustin\nkanssa syventyi, ettei tämä veistämätön tervaskanto ollut mikään\ntavallinen mies. Hän saattoi puhua ymmärtäväisesti, ilmaisten terävää\narvostelukykyä ja tervettä järkeä, kaikesta siitä, mikä kuului hänen\nvarsinaiseen elämäänsä ja kokemuspiiriinsä, mutta kirkkoherra kuuli\nkoko ajan hänen äänensä sävystä, etteivät ne asiat olleet hänestä\nerikoisemman tärkeitä. Vasta sitten, kun keskustelu siirtyi ihmisen\narvoitukseen, Aukusti lämpeni. Tämä oli se syvällinen kysymys, jota hän\nhautoi sekä hereillä että unessa ja jonka pohdinnassa hän ilmaisi\nolevansa omintakeinen kuvittelija, ajattelija ja uskoja. Kirkkoherran\nhämmästykseksi hän kaivoi majatalossa, syötettäessä hevosta, kontistaan\npostillan ja alkoi tankaten lukea mehevää sanaa. Sen ytimekkyys ja\nluonnontuoreus herätti pian muidenkin huomiota ja kuulijoiden kasvoilla\nvaihteli milloin hymy milloin pelkäävä ihmettely.\n\nAjettaessa talvitietä Oulujoen yli Merikosken ja rautatiesillan\nyläpuolelta, Taanilan kohdalta, ja tultaessa kasarmien ohi Åströmin\ntehtaiden alueelle Aukusti vaipui ilmeisen hartauden valtaan\nkuullessaan, että näissä rakennuksissa siis valmistettiin sitä sitkeätä\npohjanahkaa, jonka \"päällä\" hänkin oli ikänsä seisonut ja kävellyt. Ja\nkun näkyi kirkko, hän totesi hyväksyen:\n\n-- En ole tiennytkään, että niillä hylyillä on näin komea Herran huone.\n\n-- Miksi \"hylyillä\"? kysyi kirkkoherra.\n\n-- Noo, nämä nyt kaupunkilaiset -- tietääpä sen.\n\n-- Tuo tuossa on sitten kuvernöörin palatsi, ilmoitti kirkkoherra.\n\n-- Senkö saman, joka ajoi Suvannon herran maanpakoon?\n\n-- Senpä sen tai ainakin sen asian osallisen.\n\n-- Hetki tulee, jolloin hänet talutetaan siitä ulos kärsimään\nrangaistustaan siksi kunnes kuolema hänet vapahtaa. Mitä sen jälkeen\ntapahtuu, siitä ei ole tietoa, mutta keitä varten helvetti sitten on\ntehty, ellei hänenlaisiaan? Mikä se on tuo epäjumalankuva tuossa?\n\n-- Ei se ole epäjumalankuva, vaan runoilija ja piispa Franzénin\nmuistopatsas.\n\n-- Mikä se \"runoilija\" on?\n\n-- No, sellainen, joka esimerkiksi tekee virsiä.\n\n-- Se tuo on jotakin. Piispuudelle en kyllä muistopatsaita\npystyttelisi. Liekö ollut ristitty?\n\n-- Sanovat olleen. Kukapa sen niin tarkoin tietää. Lempeä, hyvä ja\nhurskas mies se on ollut. Se on syntynyt tuossa vanhassa kivitalossa.\n\nKirkkoherra osoitti sitä ja viitaten samalla lyseon rakennukseen\nselitti:\n\n-- Tuossa on se iso koulu, jonka rehtorin Bobrikov myös karkoitti\nmaanpakoon.\n\nAukusti käännähti ja tuijotti sinne päin terävästi. Sitten hän sanoi:\n\n-- Tuntuu väliin siltä, ettei rangaistuksen ole mahdollista saavuttaa\nkaikkia niitä lukemattomia rikoksentekijöitä, jotka tekevät tuhoja kuin\nhullut koirat. Kai niitä jää rikoksia rankaisematta?\n\n-- Ainakin ulkonaisesti. Useinhan kuulemme, ettei esimerkiksi murhaajaa\nsaada selville, vaikka miten yritetään. Ja sellaista rikollisuutta,\njoka tapahtuu kenenkään vaatimattakaan rangaistusta, on vaikka kuinka\npaljon. Mutta luulen silti, että jokainen rikoksentekijä kärsii\nrangaistuksen ainakin tunnossaan.\n\n-- Joo, sanoi Aukusti, saattaapa olla. -- Kellä on herännyt tunto, niin\npaha teko polttaa sitä kuin tuli siksi, kunnes tunnustat rikkomuksesi\nJumalan ja seurakunnan edessä ja lasket pääsi vaikka piilun alle. Vaan\njos tunto ei ole herännyt, niin se on yhtä paksu ja luja kuin Oosrömin\nparas pulttinahka. Ei se halkea pikku iskusta, vaan sitä täytyy itsensä\nJumalan jysäyttää lekalla. Silloin se särkyy ja se onkin eri paukaus.\nNäin sen, kun Iinatin renki-Pekka seuroissa yhtäkkiä tunnusti\nmurhanneensa laukkuryssän. Se on iso mies, mutta kun se oli saanut\ntunnustuksensa selväksi, se kaatui lattiaan kuin honka. Mutta siitä\nJumalan lekan reiästä pääsi Ristuksen lohdutus ja anteeksiantamus\nvähitellen puhaltamaan sisäpuolelle ja sulattamaan sieltä jään, niin\nettä tämä valui vetenä silmistä. Poliisin tullessa Pekka oli jo\nrauhallinen, hyvästeli seuraväen kädestä ja tuumi, että hänen\nseuramatkastaan taisi tulla pitempi kuin hän lähtiessään oli luullut.\n\nKirkkoherra majoitti Aukustin Rantakadulle Pentzinin maisterin pirttiin\nja käski tulla asemalle seuraavana aamuna hyvissä ajoin ennen junan\nlähtöä. Sitten hän kiiruhti omaan totuttuun majapaikkaansa ja sieltä\ntaas kaupungille, ensin tuomiokapituliin tervehtimään piispaa,\nasessoreita ja muita herroja, ja sitten tuttavien luo. Kello läheni\n12:sta ja koululaiset palailivat sankoin parvin aamiaistunniltaan.\nKirkkoherra mennä kyhnytteli heidän joukossaan ja katseli heitä\nystävällisesti hymyillen, sillä hän muisti omaa kouluaikaansa ja\npoikaansa sekä tunsi polttavaa rakkautta ja kaipuuta nuoruutta kohtaan.\nPojat ja tytöt katselivat uteliaana vanhaa herraa, jonka\nlammasnahkanaapukan alta pisti näkyviin valkoisia hiuksia ja katse oli\nniin sininen, puhdas ja vilpittömästi hymyilevä, että sitä täytyi\nerikoisesti pysähtyä ajattelemaan. Turkki oli ollut aikoinaan hieno --\nmikä lienee ollutkaan supsiiniturkki --, mutta nyt oli päällinen jo\nmuuttunut vihertäväksi. Ja jalkineet -- jaa mutta vieraalla\nvanhuksellahan oli nahkaiset päällyskengät, sellaiset, joita ei enää\nkäytettykään. Pojat hymyilivät ja kirkkoherra kysyi, kuullakseen heidän\näänensä, \"missä tuomiokapituli taas olikaan?\" Ja kun pojat neuvoivat\nkohteliaasti, että \"kun laskeudutte juuri tästä nurkasta rantaan päin,\nniin se on viimeinen rakennus torille tultaessa\". \"Niinpä niin, nythän\nmuistankin\", myhäili kirkkoherra, \"kiitoksia vain neuvosta. Onko latina\nselvillä? _Gallia_?\" -- \"_est omnis divisa in partes tres_\", jatkoi\neräs pojista. \"Aivan niin\", nauroi kirkkoherra. \"Hyvästi nyt\", hän\nsanoi sitten ja lähti menemään. Poikia hymyilytti vielä se, että\nkoirat, jotka eivät haukkuneet kaupungin varsinaista, tavallista\nväestöä, pysähtyivät tämän hiukan maalaiselta ja oudolta näyttävän\nsedän kohdalla, katsoivat häntä tutkivasti, nuuskivat, haukahtivat\nyhden sarjan ja alkoivat sitten heiluttaa häntää.\n\nTuomiokapitulissa piispa oikein levitti käsivartensa ja toivotti\n\"sedän\" tervetulleeksi. Kirkkoherran sydän ilostui ja herkistyi tästä,\nsillä \"suuri maailma\", johon hän tunsi jo joutuneensa, aristutti\nja ujostutti häntä. Aristamista lisäsi erikoisesti se, että\ntuomiokapitulihan oli ollut joidenkin epäystävällisten ihmisten\nsyytösten johdosta pakotettu tutkituttamaan kihlakunnanoikeudessa,\noliko totta, että kirkonmenot häiriytyivät kirkkoherran saarnojen ja\nniistä kiihtyvien hihhulien vuoksi. Kun oikeudessa kysyttiin, mitä\nkirkkoherra itse asiaan sanoi, tämä kertoi vilpittömästi usein\nsaarnatessaan innostuvansa niin, että tunteet tulvivat ja autuuden\nriemu täyttää rinnan. Totta on, että tämä riemu välittyy\nseurakuntalaisiinkin ja nämä joskus ilmaisevat sen liian äänekkäästi.\n\"Silloin aina keskeytän puheeni hetkeksi, että ihmiset pääsevät\nrauhoittumaan, jopa joskus kiellänkin heitä. Eivätkä tätä moiti ne,\njoiden sydämeen jumalansana on koskettanut, vaan ne, jotka nimenomaan\npelkäävät, että se niin tekisi. Enkä minä voi toisin saarnata enkä\ntukahduttaa hengen ääntä, kun se alkaa puhua rinnassani, ja jos tästä\non jotakin rangaistavaa aiheutunut, niin se on Jumalan tahto\". Ja nuori\ntuomari oli katsonut kirkkoherraa silmiin ja nähnyt niistä tuikkivan\ntotuuden valon. Asiakirjat tulivat aikanaan tuomiokapituliin, josta ei\nsen jälkeen kuulunut mitään tätä juttua koskevaa.\n\n-- Kun piti lähteä takitilaan Helsinkiin, niin päätin käydä\npuhuttelemassa korkeita esimiehiäni, vaikka ei ole varsinaista\nasiaakaan, pakisi kirkkoherra herttaisen avomielisesti piispalle ja\nasessoreille, jotka olivat vieneet hänet kahvihuoneeseen ja seisoivat\nhänen ympärillään lämmin, suopea, hiukan huvitettu ilme kasvoillaan. Ja\narvaten herrojen kaipaavan jotakin selitystä siitä, mitä hän nyt\nHelsinkiin, kirkkoherra jatkoi vältellen ja hämillään:\n\n-- Minulla on näet poika siellä papinkoulussa -- kai tiedättekin. Sitä\npiti yhtäkkiä lähteä katsomaan, että miten se nyt siellä Niniven lasten\njoukossa, jossa on jos mitä kiusauksia. Olihan niissä kestämistä jo\nmeidän aikanamme, saati nyt, jolloin ne, maahisten tyttäret ja muut\nkenokaulat, ovat tuhatta kiehtovampia kuin silloin. Kyllä se on eri\nloikkaus, minkä nuoret tekevät joutuessaan täältä maaelämän\nhiljaisuudesta sinne suuren maailman synninpauhuun. Niitä täytyy käydä\nkatsomassa -- eikö niin?\n\n-- Varmasti, sanoi piispa lämpimästi. -- Ja varsinkin meidän kaukaisen\nperukkamme nuoria, joilla ei ole siellä mitään kodin turvan korvausta.\nMiten ovat hengelliset olot sedän seurakunnassa?\n\n-- Ei niissä ole kehumista, Jumala armahtakoon, puheli kirkkoherra\nhamuillen kohmettunein sormin sokeria kuppiinsa. -- Iso Kiero siellä\nasuu ihan kuin omassa valtakunnassaan ja tekee sitä työtänsä, joka on\nherroille virankin puolesta tuttua. Synnin uni on niin makeaa, että\nkuorsaus kuuluu joka talosta. Vanha Kehno käy vielä kohentamassa\nvuodetta ja päänalaista, jotta nukkuisivat paremmin. Kun minä sitten\nkiiruhdan Sen Itsensä kannaksilla ja koetan herätellä paatuneita, niin\ntoisia ei saa valveille ollenkaan -- nukkuvat näet tainnuksissa kuin\njuopuneet -- ja toiset taas suuttuvat, kun eivät haluaisi nousta kesken\nuntansa. Maailman Päämies näet osaa ruokkia kaartinsa ylellisesti ja\nlumota sen silmät, niin ettei se huomaa oltavan menossa sitä vissiä\npaikkaa kohti, josta ei pääse pois, vaikka tulisi miten helteistä.\nEivät ne toki minun puheistani välitä, sillä eihän minulla ole\nluvattavana muuta kuin tuskaa ja vaivaa silloinkin, kun tarjoan\nparastani. Ja kun sanon, että Vanhan Vainoojan hyvien eväiden\nkorvaukseksi minä voin antaa sellaista vettä, ettei hänen, joka kerran\nsiitä juo, enää milloinkaan tule jano, niin nukkuvat mutisevat, ettei\nheitä nyt satu janottamaan, ja kääntäen kylkeä alkavat kuorsata\nedelleen. Mutta onhan toki Herrallakin seurakuntansa eikä vain Rymällä,\nmutta kun se on juuri sitä taitamatonta kansaa, joka tulee kirkkoon ja\nsiellä itkee ääneen syntejänsä, niin että viranomaisten hienostunut ja\narka omatunto rokahtuu ja tulehtuu, niin uskaltaneeko siitä puolesta\ntämän enempää puhua? Miten ovat kunnioitettavat virkaveljet saaneet\ntäällä läänin pääkaupungissa Pimeyden Pääruhtinaan hillityksi?\n\n-- Hyvä setä, vastasi piispa vakavasti, -- olemme onnistuneet siinä\nhuonosti. Sen valta näyttää vain kasvavan. Ja syynä siihen voi olla\nosalta sekin, ettei meillä ole täällä luvattavana edes sitä, mitä setä\ntarjoilee siellä kaukana. En muista nähneeni enkä kuulleeni kenenkään\nitkeneen sielunsa tilaa täällä meidän komeassa tuomiokirkossamme. Eihän\nvoi tarjota toiselle sitä, mitä ei itse uskossa omista.\n\n-- Voi, rakas piispa, puhkesi kirkkoherra sanomaan -- ei ole uskosta\nkehumista meidänkään puolessamme. Onpahan vain kuin tuijulamppu.\n\nToimitettuaan asiansa kirkkoherra lähti illalla tervehtimään Olga- ja\nAina-tätiä, joilta halusi saada tuoreimmat tiedot Suvannon herrasta ja\nrouvasta. Hannulle olisi näet soma kertoa, mitä oli omakohtaisesti\nkuullut ja nähnyt, sillä täten välittynyt tieto oli jollakin tavalla\nelävää ja lämmintä. Hän mennä hissutteli liukkaiksi käyneissä\nnahkaisissa päällyskengissään hiljalleen Heinätorille päin, jossa tiesi\ntätien asuvan, ja väisteli Kirkkokadulla, Borgin ja Ravanderin\nvälisellä osalla, kävelevää ja ilakoivaa nuorisoa. \"Voi, kun olisin\nvielä nuori!\" hän taas huokasi vilpittömästi ja seisahtui tuon\ntuostakin katsomaan tyttöjen sädehtiviä silmiä, punaisia poskia ja\nvalkoisina välähteleviä hampaita. \"Jah!\" hän jahkaili ääneen ja lähti\ntaas menemään, kunnes seisahtui jälleen ja huokasi: \"Se oli sitä aikaa\nse, eikä palaa milloinkaan!\" Taas muutamia kymmeniä askeleita ja uusi\nsurumielinen vakuutus: \"Ei milloinkaan!\"\n\nTädit olivat kotona: Aina keittiössä valmistamassa iltateetä ja Olga\nhuoneessaan piirustamassa hänelle käsityömallia. Kirkkoherra puhutteli\nheitä ruotsiksi ja oli hienon näköinen kaftaanissaan, joka lampun\nhillityssä valossa näytti moitteettomalta. Olga-täti ohjasi hänet\nistumaan salin sohvaan ja ajatteli katsoessaan hänen valkotukkaansa,\nsinisilmiään ja puhtaaksi ajeltuja kasvojaan, joiden ilme oli kirkas:\n\"Jaa, mutta kyllä tuo Alfred on hienon näköinen, kun hän nyt istuu\ntuossa valkohapsinen pää mustan, juhlallisen pukunsa vastakohtana!\" Oli\njaloa ja erikoista, kun tällainen pyhä mies oli vieraana heidän\nkokonaan ujoimmalle ja puhtaimmalle naisellisuudelle omistetussa\nneitsytkammiossaan -- jollakin tavalla oudosti lämmittävää ja\njännittävää. Aina laittoi teetarjottimen mitä parhaimpaan kuntoon ja\nistahti sitten vähän syrjemmäksi kuuntelemaan kirkkoherran ja Olgan\nkeskustelua. Hän tunsi kaikki asiat, joita he koskettelivat, vieläpä\nkirkkoherran Helsingin-matkan varsinaisen syyn. Hannu ei ollut\nmaininnut kirjeissään Kaarlosta mitään, mutta muita teitä oli tätien\ntietoon tullut, että Kaarlo oli sortunut huonoon seuraan ja lukujen\nsijasta vain \"viftasi\". He olivat pelänneet Hannunkin lankeavan samaan\nsyntiin, mutta rauhoittuneet sitten, kun Hannun kirjeet olivat aina\nvain yhtä järeitä, rauhallisia ja asiallisia. Että heidän lankonsa ja\ntämän poika sairastivat kumpikin maanpaossaan ja todennäköisesti vielä\nkuolintautiaan, ja että Vendla oli vain varjo entisestään, sen Aina\ntiesi myös liiankin hyvin. Onnettomuuden pilvihän asui heidän\nmielessään tajunnan heräämisestä alkaen aamulla aina sen sammumiseen\nasti illalla. Eikä se ottanut kaikiste sammuakseenkaan, vaan valvotti\npitkät tunnit ja pakahdutti sydäntä murheen ahdistuksella. \"Jumala kai\nAlfredin lähetti\", Aina-täti ajatteli istuessaan siinä pienenä ja\nvaatimattomana ja silittäen molemmin käsin esiliinaansa. Kirkkoherra\nnäet oli ensin aivan tyrmistynyt kuulemistaan tiedoista, joista Erkin\nsairaus oli hänelle uusi, ja hätääntyneen näköisenä katsahdellut\nympärilleen ja täteihin. Mutta oltuaan pää kumarassa, kädet ristissä,\nvaiti pitkän tovin, jonka aikana Olga ei rohjennut sanoa hänelle\nmitään, hän vihdoin suoristihen, katsoi molempiin surullisesti,\nraskasmielisesti kostein silmin, ja alkoi haastella omaan erikoiseen\ntapaansa, puoleksi itsekseen, puoleksi tädeille, riidellen pikkuhiljaa\nJumalan kanssa ja moitiskellen häntä armottomuudesta, kysellen\nodottamatta vastausta, ja vähitellen nousten surunsa alhosta yhä\nkorkeammalle, Lopuksi hänelle kirkastui elämän näköpiiri koko\nlaajuudessaan ja hän alkoi välittää sitä kuulijoilleen. Hänen\nkoruttomissa sanoissaan oli ihmeellinen voima, sillä Aina tunsi, kuinka\nniiden mukana saapui sydämeen nöyrää alistumisen henkeä, lohtua, joka\ntuottaa sitä suuremman tyytymisen, kuta vaikeampaa tuska on ollut.\n\"Kuolema kauhistuttaa meitä\", puheli kirkkoherra, \"mutta siihen ei ole\nsyytä niillä, jotka Herrassa kuolevat, sillä se on hetki, jolloin\nheille ojentuvat Jumalan kädet ja aukenee ikuisuuden ihanuus\". Tädit\neivät voineet liikahtaakaan, vaan istuivat kirkkoherran sanojen\nlumoamina. Heidän huoneensa muuttui rauhanmajaksi, jonka ilmassa\nväreili suuren hartauden ja mystillisen aavistuksen herkkää\nterhentunnelmaa. Ainasta tuntui yhtäkkiä, että Erkki hymyili hänelle\njostakin niin läheltä, että hänen poskellaan tuntui hieno leyhähdys,\nkuin ilman hellistä hellin kosketus.\n\n\n5\n\nTällä välin Aukusti oli ehtinyt syödä vankasti eväitään: selvää\nruisleipää, voita ja suolakalaa, oli pistänyt puukon tuppeen ja\nlujittanut sen peukalollaan niin, että se varmasti pysyi, ja kysynyt\npirttiakalta, sattuiko tämä tietämään, missä oli Vattihuusinkatu ja se\ntalo, joka oli viimeinen oikealla kädellä, kun mentiin Mustosen saunaan\npäin. Siellä, maalari Kuupan luona, oli näet hänen poikansa\nkirjoittanut asuvansa. \"Joo\", oli pirttiakka sanonut, \"kyllä sen\nhelposti löydätte -- ei muuta kuin menette ensin tästä Asemakadulle ja\nsitä sitten ylöspäin niin kauas, että tulette Vattihuusinkadulle. Sitä\nsitten oikealle päähän asti. Nurkista sen lukee, mikä mikin katu on\".\n\nAukusti lähti, vaikka tiesi, ettei Hermanni olisi vielä pitkiin\naikoihin kotona, koska pääsee sahalta milloin päässeekään siinä\nseitsemän korvissa. Mutta hänen teki mieli tarkastaa maalikylää\npäiväiseen aikaan nähdäkseen vähän tarkemmin, minkälainen laitos tämä\nsynninpesä oikein oli. Useat kaupunkilaiset kertoivat sittemmin\nihmetelleensä, mikä sydänmaan äijänköriläs lie tässä eräänä päivänä\neksynyt kaupunkiin, kun käveli ankaran ja julmettuneen näköisenä katua\nylös, toista alas ja aina keskellä, jupisi itsekseen, sylkäisi, katseli\ntarkkaan kaikkea ja läksi taas menemään. Koirat sitä seurailivat\nparvena ja haukuskelivat, mutta eivät uskaltaneet lähelle -- kai\ntuntien, että äijästä uhosi kova voima. Poliisi sitä oli katsellut,\nettä pitäisiköhän tuo viedä kamariin kuulusteltavaksi, mutta oli sitten\narvellut, että kun se näkyy olevan vesiselvä ja koirat rikkovat tähän\naikaan poliisijärjestystä parveilemalla muutenkin kuin ukon perässä,\nniin kävelköön vain minkä verran haluaa. Mutta Aukustin aatteet olivat\nsekavat ja hänen tarkastuksensa tulos epävarma. Mikäli ulkoa saattoi\npäätellä, ei tämä ollut sen jumalattomampi paikka kuin muukaan ihmisten\nasuma kylä. Ei täällä näkynyt juopuneita eikä irstaita ihmisiä; kukaan\nei loilottanut hävyttömiä lauluja eikä kironnut, vaan kaikki näyttivät\npuhuvan ja kulkevan siististi kuin kirkkotiellä. Eikä Aukusti voinut\nhuomata missään sellaisia avoimina roihuavia synninrovioita, joita oli\nkuvitellut kaupungeissa palavan jokaisessa talossa; kauniit täällä oli\ntalot, kauniimmat kuin maalla parhaimmatkin, tavallisista\nmökkirötisköistä puhumattakaan, ja ikkunat kirkkaat ja täynnä kukkia\nkuin herrasväen rekoolit. Aukusti tunsi, vaikka ei myöntänyt sitä,\nolevansa pettynyt näkemänsä johdosta, tyytymätön siitä, ettei kaupunki\nollutkaan sellainen mätäpesä kuin hän oli tähän saakka luullut. Hänellä\noli näet ollut salainen mielikuva, että kirkkoherra ja hän ovat vähän\nniin kuin kaksi korven rohveettaa, jotka Jumala on lähettänyt puhumaan\nsynnissä riehuvalle maailmalle muutamia mojovia totuudensanoja. Hän oli\njo kuvitellut, mitä puhuisi, ja selvästi nähnyt, miten perkeleen\npaalisalissa äkkiä loppuisi musiikin pauhu, kun hän ilmestyisi\novensuuhun ja jyräyttäisi tulemaan. Mutta eihän täällä voinut sanoa\nkellekään mitään. Jos olisi alkanut saarnata kadunnurkassa, niin\npoliisi olisi vienyt korttikaariin ja oikein olisi tehnytkin, sillä\nhäiriöksihän sellainen olisi ollut.\n\nIllalla Aukusti repäisi Skopan oven auki, astui sisään, katseli\nympärilleen ja ajatteli: \"Siisti näkyy olevan kamari, jossa asuvat.\nTuossa on Hermanni ja tuossa on Kuupa, se sama maalari, joka oli\nSuvantoa paperoimassa\". Ääneensä hän sanoi: \"Iltaa. Terveisiä sieltä\nmeiltä. Tulin katsomaan, vieläkö keturoit paholaisen verkossa\".\nHermanni pökertyi aluksi sanattomaksi, mutta selvisi pian ja tuli\nisäänsä kättelemään: \"Kun isä on tullut kaupunkiin... Riisukaahan\npalttoo. Tokkohan me nyt rupeamme niistä kesällisistä... Kuupa,\nmuistathan isän? Tervennäkö se on äiti?\"\n\nMuistihan Skopa Aukustin, vaikka hiukan sekavin tuntein siksi, että\nAukusti oli heittänyt hänet mökistänsä kinokseen, kun hän oli eräänä\nsunnuntaina ruvennut esitelmöimään tulevaisuuden uskonnosta. Mutta\nSkopa oli ehtinyt miettiä sen jälkeen paljon ja viisastunut.\nIhanteellisena aatteen miehenä, joka silmät palaen hautoi tulevaista\nonnen aikaa ja jonka sydän herkästi eläytyi kaikkeen, mikä oli\nkaunista, jaloa ja suurta, erittäinkin vähäväkisten pyrkimyksiin\nasemansa parantamiseksi, hän ymmärsi nyt Aukustia hyvin ja jo\nharmahtava pää tutisten ojensi hänelle kätensä ja toimitti istumaan.\nSitten hän meni uunin luo, viritti siihen kolmijalan alle valkean ja\nasetti pikimustan kahvipannun tulelle ajatellen koneellisesti, että\n\"kyllä noin kaukaiselle vieraalle täytyy tarjota kahvia, vaikka sitä ei\nhevillä saa kiehumaan, tämäntalviset rimat kun ovat vesilikomärkiä eikä\nköyhän maalarinsällin kannata ostaa tyyriitä kasohalkoja\". Aukusti\nsiinä istuutuessaan totesi, että \"näkyvät lukevan sanomalehteä,\nTyömiestä, joka kuuluu joka päivä tulevan Helsingistä ja julistavan\nherroille lakia. Ja tuossa seinällä on samanlainen kuva kuin se, jonka\nKuupa maalasi Suvannossa -- semmoinen oudonnäköinen purjepaatti, joita\nvissiin käyttävät täällä puolessa. Minnekähän se kaipaa, kun se aina\ntuota kuvailee?\" Skopa oli kuten sanottu taiteellinen, kaikelle\nkauniille herkkä sielu. Aukusti ei tiennyt, että lehdissä silloin\ntällöin runoja julkaiseva Aapo Selja oli tämä sama mies, joka\nkäytti tätä kirjailijanimeä siksi, että hänen sydämessään asui\nkansalaisuusasia sovinnossa sosialismin rinnalla. Ja kun runouden\nsoitto vaimeni, alkoi värien kauneus houkutella, ja niin syntyi taas\nuusi toisinto hänen unelmainsa keskeisestä vertauskuvasta, purresta\njoka ajan tuulien ajamana, purjeet pullollaan, peräsimessä hän itse,\nAapo Selja, kiitää myrskyisen ulapat halki sen toiselta puolelta\nviittaavaa onnen kaukaista rantaa kohti. Siinä oli tuossa vaatimattoman\nmaalarin kauneudenpalvonnassa lapsellista, naivia hartautta, Hermannin\ntiedusteluun, mille asialle isä Helsinkiin, Aukusti vastaukseksi näytti\nEmman kirjeen. Hermanni ei tullut siitä sen viisaammaksi, mutta kun\nSkopa kuuli, minkä osoitteen Emma oli ilmoittanut, hän säpsähti ja oli\nsanomaisillaan jotakin, mutta sulki sitten suunsa ja jäi miettiväisesti\ntarkastelemaan Aukustia. Vasta hetken kuluttua hän tuumi harvakseen,\nettä mitäpä tuosta arvailee, kun \"pian omin silmin näette, mikä tytöllä\non hätänä. Köyhän lapsella on monenlaiset vaarat vältettävinä\nsellaisessa suuressa kaupungissa kuin Helsinki, jonne kokoontuu koko\nmaan sekä paras että pahin. Katsotte vain sen, ettette lisää kiveä\nkuorman päälle ja rupea tuomitsemaan, jos on sattunut jalka\nlivettämään\".\n\n-- Häh? kysyi Aukusti epäilevästi. Hänen teki mielensä puhua Jumalan\nkanssa tekemästään sopimuksesta, mutta jätti sen kuitenkin peläten,\nettä nuo kaksi vaikka nauraisivat hänelle. Uskoiko hän itse tuohon\nkuvitteluunsa? Hän myönsi olleen hetkiä, jolloin ei sitä tehnyt, mutta\njuuri nyt, omituista kyllä, sydämestä kuului vakuuttava, turvallinen\nkuiskaus, että Jumala oli todella sekä antanut lupauksensa että aikoi\npitää sen. Aukusti tunsi lujan uskon leimahtavan palamaan ja sanoi\nhartaasti:\n\n-- Jumala ei missään tapauksessa anna lapseni joutua turmioon, ei,\nvaikka ulkonaisesti siltä näyttäisikin.\n\nSkopa ja Hermanni eivät sanoneet mitään, sillä Jumalan nimen\nmainitseminen ja Aukustin hartaus säikähdytti ja hävetti heitä. He\nalkoivat puhua muista asioista, Japanin-sodasta ja Port-Arthurin\npiirityksestä, jossa kuului menevän miehiä molemmin puolin kuin\nniittokoneen tieltä heinää. Siitä he siirtyivät sosialismiin, jota\nSkopa selitteli maltillisesti ja asiallisesti, kuvaillen, kuinka kerran\ntyöväen kansainvälisen joukkoliikkeen voimalla valta otetaan pois\nporvareilta ja tuotantovälineet yhteiskunnan haltuun, ja kuinka silloin\nvihdoinkin alkaa ihmiskunnan kultainen aikakausi. Aukusti kuunteli\nhäntä kärsivällisesti ja sanoi hänen lopetettuaan:\n\n-- Saatatte olla hyvinkin viisas ja tietorikas mies, mutta yhtä asiaa\nette silti näy tietävän -- sitä näet, että ennenkuin yhteiskunta\nvoidaan uudistaa, ihmisen itsensä täytyy syntyä uudelleen. Se on niin\nkuin Jeesus sanoi Nikoteemukselle: \"Jos ihminen ei uudesti synny, ei\nhän voi nähdä Jumalan valtakuntaa\". Tottakai niiden, jotka aikovat\nperustaa kultaisen aikakauden, tulee aloittaa valmistukset omasta\nsyntisestä sydämestään, sillä eiväthän he muuten kelpaa sen asujamiksi\neivätkä ylläpitäjiksi. Mutta vaikka selvästi näin on -- jokainen\nvähänkin järjellinen sen ymmärtää --, niin mitä kuitenkin teette?\nKiihoitatte veljiänne vihaan ja verenjanoon, saarnaatte heille\nväkivallan välttämättömyyttä, hälvennätte hänen uskonsa Jumalaan, niin\nettä hän on vihansa valtaan jouduttuaan kuin irtipäästetty peto.\nMahdottomuus, että tämä tie veisi sille veräjälle, jonka takana aaltoaa\napilalaidun. Sen mahtanette älytä te, kun se on selvää niin\noppimattomalle miehelle kuin minä olen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha kantajaukko Manninen ajatteli seuraavana aamuna nähdessään\nkirkkoherran ja Aukustin tulevan asemahuoneeseen, viimeksimainitulla\nseljässä kontti ja näpissä kirkkoherran kunnianarvoisa, hänen\nylioppilasajoiltaan periytynyt hylkeennahkainen matkalaukku, että\n\"ovatpahan näemmä kontiot lähteneet korjuitaan liikkeelle\". Hän piti\nsilmällä, tarvitsivatko he apua, kävi sivumennen kuulemassa, minne\ntoinen heistä osti liput, ja kertasi mielessään että \"Helsinkiin\". Sivu\nmennessä hän huomautti, kun näki heidän vain seisovan siinä hämillään,\nkatsoen lippua puolelta ja toiselta, että \"kohta juna tulee\" ja\n\"eiköhän olisi parasta siirtyä latvormulle -- tänne näin, minun\nperässäni\". Ja siellä hän vielä neuvoi, että kolmannen luokan\ntupakoimaton vaunu seisattuu suunnilleen \"tähän paikkaan\". Ukko\nManninen oli itse ylimaan mies, joka oli toiminut miehuutensa ajan\nmaanviljelijänä ja kauppiaana, kunnes vastoinkäymisten sortamana oli\njoutunut tänne rantakaupunkiin ja viimein vallan näin pikku hommaan.\nMutta menihän se näinkin -- matkustajat antoivat mielellään hänen\nnostella tavaroitaan, sillä Mannisen ukon olemuksesta huokui\nystävällisyyttä ja luotettavuutta. Hänellä itsellä oli aina mielessä se\nvarhaisempi elämä, ylimaankausi, ja siksi hän ilostui, milloin vain\nnäki sen puolen väkeä liikkeellä. Nämä ukot kyllä olivat kotoisin\njostakin toisesta pitäjästä kuin Manninen...\n\nAukusti tunsi olonsa hiukan oudoksi, kun pohjoisesta päin yhtäkkiä\nkuului kimakka vihellys ja siinä samassa asemalle porhalsi savuava\nmusta peto sen tuhannella kohinalla, perässä kokonainen talorivi.\n\"Tuosta nouskaa vaunuun!\" hoputti Mannisen ukko mennen edellä\nmatkalaukkuja, koreja ja muita sälyjä riippumassa ruumiinsa joka\nniemekkeestä. Päästiinhän siitä, tultiin vaunuun ja istuuduttiin. Eikä\nsiinä ehtinyt paljoa mieltään selvitellä, kun jo kuului kellon kalahdus\nja vihellyksen viuhahdus, tuntui nykäys ja vaunu läksi lipumaan. Lipui\nensin hiljaa, mutta sitten yhä nopeammin, kunnes meni niin, että koko\nmaailma vilisi ja lattian alta kuului räminää ja säännöllisessä\ntahdissa uudistuvaa kolinaa. Aukusti tarrasi vaistomaisesti penkistä\nkiinni ja ajatteli, että \"ihme on, jos se ei kaadu\", mutta rauhoittui,\nkun näki muidenkin istuvan iltikseen, ilmaisematta minkäänlaista hätää.\nHän kääntyi kirkkoherran puoleen ja sanoi:\n\n-- Ei näy olevan ihmisen ylpeydellä rajaa.\n\n\n6\n\nKaarlo oli tullut myöhään kotiin ja koettanut toimia niin hissukseen\nkuin suinkin, mutta eihän se onnistunut. Ulko-oven avaimenreikää oli\nvaikea löytää, kun ei ollut porrasvaloa, ja kun vihdoinkin sai\ntiirikoiduksi oven auki, se narahti niin iljettävän äänekkäästi ja\nilmiantavasti, että ihan löi kylmän hien. Hän kuunteli henkeä\npidättäen, oliko kukaan herännyt? Aivan oikein: rouva Taimela kuului\nyskähtävän kuivasti kuin sanoakseen, että \"ei minua petetä\". Täytyisikö\nse hänelle kuuluu, milloin hänen vuokralaisensa tulevat kotiin! Kai\nheillä on oma vapautensa. Mutta kyllä sen näkee ja kuulee, että se\npakkaa huolehtimaan heistä kuin omista pojistaan: toruu tuodessaan\naamulla puuroa, vihjailee, että mitähän pappa sanoisi, jos tietäisi, ja\non väliin niin vihainen, että ilmeisesti miettii, antaako ympäri\nkorvia. Pimeästä etehisestä ei voinut selvitä ilman kolinaa, sillä\nellei keppi kaatunut, niin kaatui sateenvarjo, tai tuli Taimelan\nknallihattu hyllyltä lattialle kuin olisi paholainen sen lennättänyt.\nKalossit oli tullut lähdön kiireessä tungetuksi vääriin jalkoihin ja\nolivat kiilautuneet niin kiinni, etteivät tahtoneet irtautua millään.\nSiinä niitä kynsiessä sattui horjahtamaan, niin että täytyi kuin\nhukkuvan tarrata jostakin kiinni. Hirvittävän räikeällä räminällä\nsilloin kaatuivat nurkassa olevat sukset. Tarvittiin vankka sydän, että\nsäästyi halvaukselta. Vihdoinkin on etehinen läpäisty ja päästy\nhuoneeseen. Sinne ikkunasta kumottava katuvalaistus saattoi Kaarlon\nsilmänräpäyksessä hentomieliselle serenaadituulelle. Unohtaen paikan ja\nhetken, ja muistaen vain suloista Gerdaansa hän helähdytti: \"Oi Gerda,\nGerda, jos tie...\"\n\n-- Ole hiljaa! ärähti Hannu, leikaten tunteettomasti sävelen poikki\nennen sen loppua. -- Missä olet ollut?\n\n-- Saan ilmoittaa herra holhoojalleni olleeni Prinsessin tunnetussa\nhuvittelupaikassa.\n\n-- Juonut paljon?\n\n-- Lauantai-illan tavallisen ohjelman mukaisesti vain. Ensin\npäivällinen Osmolassa. Sitten siirtyminen alakertaan askaamaan ja\ndiskaamaan Pohjalaisen lainarahaston ankarien siivispankkiirien silmäin\nalla. Seuraa laajaperäinen neuvottelu siitä, miten ilta saataisiin\nvietetyksi sekä hauskasti että taloudellisesti. Lopuksi päätetään mennä\nPrinsessiin, koska sinne kuuluu tulleen meksikkolainen laulajatar, joka\nsopivan keveästi puettuna livertää dundeellisesti \"pankkinula-hai-tuu,\npankkinula-hei!\" Menoarvio on seuraava: ruokaa à 1 markka; kahvia à 50\npenniä; 1 puolikas punssia à 1 markka 50 penniä. Kun käyttöpääoma on 5\nmarkkaa, jää vielä pari markkaa vararahastoksi. Kun ruokaan kuuluu\nilmaiset ryypyt, täytyy myöntää, ettei ylioppilas voi rahaansa juuri\ntaloudellisemmin käyttää. Kuule, se oli vasta hassua! Siellä oli\nvenäläinen upseeri ihan tuusanlaakana juovuksissa ja kun ne eivät\nuskaltaneet ajaa sitä ulos, saimme mekin olla kauemmin. Lopuksi se\nalkoi toilailla ympäri salia. Kun se tuli meidän pöytämme luo,\ntöyttäsin sitä rintaan, jolloin se lepsahti istualleen ja veti rähisten\nsapelinsa. Mutta silloin siihen tulivat sekä hovimestari että viinurit\nja hoputtivat meidät kiireesti ulos. Istuessaan sii...\n\n-- Mene nukkumaan! ärähti Hannu.\n\nSeuraava päivä läheni jo puolta Kaarlossa näkymättä vielä vakavia\nheräämisen merkkejä. Hänen nuori väkevä ruumiinsa vapautui syvän unen\navulla alkoholin vaikutuksesta. Vihdoin hänen unikuviinsa alkoi\nsekautua jotakin, joka tuntui todellisuudelta, mutta jonka kuitenkin\ntäytyi olla unta, sillä eiväthän isä eikä Aukusti suinkaan voineet olla\ntäällä. Lopuksi kävi se mielikuva, että he olivat jossakin lähellä,\nniin voimakkaaksi, että Kaarlon täytyi nousta istumaan vasituisesti\nkatsoakseen, oliko näky unta vai totta.\n\nSe oli totta. Aukusti istui totisena ovensuussa, isä Kaarlon pöydän\nääressä. Talvipäivän kirkkaus valaisi valkoista päätä kauniisti, mutta\npuku näytti sitä mustemmalta. Hän katsoi poikaansa ystävällisesti ja\nviskoi herttaisen selittävästi, anteeksipyytävästi:\n\n-- Olemme koettaneet olla hiljaa, ettet heräisi. Lukutyö on väsyttävää,\nniin että sunnuntai-aamuna sopii levätä. Kirkonmenojahan täällä\npidetään myöhemminkin.\n\nKaarlo kaatui tyrmistyneenä takaisin pitkäkseen. Hän oli kokenut jo\nsiksi paljon, että mennessään yöllä nukkumaan tunsi väkevästäkin\nhumalasta huolimatta salaista pelkoa aamulla odottavaa heräämisen\nhetkeä kohtaan. Silloin näet oli alkoholin aikaansaama mielikuvien\nvalhekultaus ja ajatusten pettävä mukanerous haihtunut ja sijaan oli\nhiipinyt järjen armoton, kalsea arkiharmaus. Salamannopeasti ajatukset\nloivat silmäyksen kaikkeen, mitä oli tapahtunut yön kuluessa, ja jos\nsiihen sisältyi varsinkin eräs lankeemus, oli itseinhon hyöky niin\nvoimakas, että täytyi voihkaista ääneen. Ja kun mieleen tuli se\nmahdollisuus, että terveys saattoi olla ainaiseksi menetetty, kohahti\nsuonissa lamaannuttava pelon puuska. Näin Kaarlo nytkin maatessaan\nummessa silmin muutaman sekunnin kuluessa inventoi menneen yön.\nTodettuaan, että oli varjeltunut pahimmalta, hän huokasi mielessään\nkiitoksen Jumalalle ja totesi samalla kummastellen seurailevansa\npolkua, jonka oli ehtinyt talven aikana kulkea. Muutamia kuukausia\nsitten hän ei ollut aavistanutkaan, kuinka vaarallista elämä on.\n\n-- Kuulkaa, hän sanoi, -- menisittekö näissä samoissa portaissa,\nseuraavassa kerroksessa olevaan ruokapaikkaan syömään aamiaista, niin\nminä pukeudun siliä aikaa ja tulen pian myös sinne. Ollessamme siellä\nrouva siivoaa huoneen. Missä Hannu on?\n\n-- Kyllä se oli tullessamme tuolla rouvan puolella, mutta meni äsken\nulos. Sanoi tulevansa pian ja pyysi hänkin samaan paikkaan aamiaiselle.\n\nHannun tullessa Alfred-setä ja Aukusti jo istuivat tukevasti pöydän\nääressä. Molemmilla oli lautasella vankka annos kaurapuuroa, jota\nAukusti katseli mietteissään. Hän ei ollut näet milloinkaan nähnyt eikä\nsyönyt sellaista, sillä hänen kotipuolessaan ei kaura kypsynyt eivätkä\nkauppiaat vielä rahdanneet sinne näitä ryynejä. Vieressä istuva Hannu\nnäki hänen neuvottomuutensa, lohkaisi hänelle aimo kimpaleen voita\npuuronsilmäksi, kaatoi maitoa lasiin ja kehoitti syömään. Aukustin\nlusikka tärisi hänen maistaessaan ensimmäistä kertaa, mutta sitten hän\nsöi hartaan näköisenä nopeasti kaikki. Kun Hannu tämän jälkeen latoi\nhänen eteensä valkoista leipää, lohkaisi jälleen voita, antoi perunoita\nja pari vankkaa pihviä, ja kaatoi lasiin lisää maitoa, Aukusti tuijotti\nruokiinsa kuin tylsistyneenä, ryhtymättä syömään. Ympärillä istuvat\nsavolaiset ylioppilaat jo naureskelivat, mutta pidättivät ilonsa, kun\nHannu rypisti uhkaavasti kulmiaan. \"Syökää nyt, Aukusti!\" hän kehoitti\nja tämä totteli. Hän oli syödessään tätä ennen näkemätöntä,\nmaistamatonta ja unelmoimatonta ruokaa, erittäinkin valkoista leipää,\nniin oudosti hartaan näköinen, että kaikki huomasivat sen, mutta eivät\nenää nauraneet, vaan katsoivat tuohon karkeatekoiseen, ilmeisesti hyvin\nköyhään mieheen vakavin tuntein. Vähitellen hiljaisuus sai vallan ja\nkun Aukusti ja kirkkoherra lopetettuaan ateriansa nousivat seisomaan ja\nvanhanaikaisesti liittäen kätensä ristiin olivat siinä hetkisen pää\nnyökällään ja mutisten kiitosta ruoan edestä, kuului sähköttäjä Joonas\nkuiskaavan naapurilleen: \"Hienoja ukkoja nuo!\" Sitten Kaarlo tuli\nsisään puhtaana, reippaana ja äänekkäänä, löi isäänsä olalle ja kysyi,\nmiten ruoka maistui ja oliko Aukusti syönyt ennen kaurapuuroa ja\nsipulipihviä. Hiljaa mutta ei hämillään Aukusti silloin vastasi:\n\n-- En ole, sillä Kaarlo-herrahan tietää, ettei siellä kotipuolessa ole\ntällaisia ruokia, ei edes herrain pöydässä. Ja tottapuhuen ne olivat\njäädä minulta syömättä, sillä kun muistin, mitä herkkuja kotimökissäni\nja monessa muussa samanarvoisessa paikassa, joita on paljo sekä siellä\nettä etelämpänäkin, tänä sunnuntaiaamuna syödään, pyrki pala tarttumaan\nkurkkuun. Tuntui synniltä syödä niin ylellisesti.\n\nAukustin tulo oli yllättänyt Hannun, niin ettei hän ehtinyt miettiä\nmitään Aukustin pyytäessä häntä oppaaksi sinne, missä Emma oli\nkirjeessään ilmoittanut asuvansa. \"Kyllä sinne löydetään\", hän oli vain\nsanonut. Mutta samalla hän oli alkanut pelätä, että jos se on sellainen\npaikka kuin se kesällinen ja Aukusti pääsee siitä selville, ei ole\ntakeita, mitä tapahtuu. Tätä hän aprikoitsi koko aamiaisen ajan, mutta\nei huomannut muuta neuvoa kuin että hänen täytyy mennä ensin sisään\nilmoittamaan Emmalle isän tulosta. Hän oli käynyt äsken läheisessä\nkahvilassa etsimässä tuon osoitteen puhelinta, mutta ei ollut löytänyt.\nMutta toiselta puolen hän ajatteli, ettei se voinut olla paha paikka,\nkoska Emma oli itse pyytänyt isäänsä sinne.\n\nHe ajoivat raitiovaunulla Siltasaarelle ja tulivat rannalla olevan,\nkorkean aidan ympäröimän puurakennuksen luo. Aukusti oli koko ajan\nvaiti, jännittyneen näköinen, ilmeisesti syvissä ajatuksissa, koska ei\nkuullut Hannun kaikkia kysymyksiä ja huomautuksia ja kompasteli\nsileällä käytävällä. Hannu soitti portissa olevaa kelloa, pyysi\nAukustia odottamaan, ja meni itse katsomaan, oliko tämä \"oikea paikka\",\nkuten hän sanoi. Aukusti jäi siihen ja Hannu meni portilta vähän\nkauempana olevaa rakennusta kohti.\n\nHäntä peloitti ja jännitti. Ketään ei ollut ulkona, mutta etehisen ovi\noli auki. Tultuaan sisään ensimmäiseen vaatimattomaan huoneeseen Hannu\nsäpsähti, sillä henkilö, joka istui ommellen pöydän ääressä häneen\nselin ja ovenkäynnin kuullessaan kääntyi hitaasti, oli Emma. Hannu jäi\novelle voimatta sanoa mitään. Hänen täytyi vain katsoa Emmaa, tämän\nsuuria, arkoja, rukoilevia silmiä, nyt aivan sileäksi suittua ja\npalmikoitua tukkaa, kalpeita kasvoja ja niiden arkaa lapsenilmettä.\nVaatetus oli se entinen -- kotoa tuotu, yksinkertainen, kuin\nkatumuksentekijättären puku. Hannun mielessä vilahti hämärä ajatus,\nettä Emman kasvoilta kuvastui enemmän kärsimystä kuin yksi ihminen voi\nkestääkään, että hän oli tuhansien puolesta uhrattu vuona, josta oli\nveri laskettu kuiviin ja joka eli tuossa läpinäkyvänä kuin henki.\nVihdoin Hannu sai menneeksi hänen luokseen, tarttui vapisten ojentuvaan\nkäteen ja kuiskasi:\n\n-- Isäsi tuli tänä aamuna. Hän odottaa portilla. Saako hänet tuoda\ntänne?\n\nEmma riensi ikkunan luo ja kurkisti varovaisesti verhon takaa. Sitten\nhän meni viereiseen huoneeseen, josta kuului kiihkeätä puhetta ja josta\npian tuli takaisin vanhemman, huonoa suomea puhuvan naisen, ilmeisesti\nkodin johtajattaren seurassa. Ja tuon naisen puvusta Hannu vasta\nymmärsi, mikä paikka tämä oli: Pelastusarmeijan turvakoti. Nämä sanat\nEmma oli jättänyt kirjeestään pois, ettei olisi ennakolta ilmoittanut\nkohtaloansa. Hoitajatar kysyi Emmalta, tunsiko hän Hannua, mihin Emma\nei heti uskaltanut vastata, koska nähtävästi pelkäsi saattavansa Hannun\nväärään valoon. Silloin Hannu ilmoitti tyynesti kyllä tuntevansa Emman.\n\"Mutta olette osaton hänen kohtaloonsa?\" kysyi surumielisesti ja hiljaa\njohtajatar. \"Niin, niin!\" kuiskasi Emma. Sitten Hannu sanoi\njohtajattarelle:\n\n-- Eikö isälle pitäisi ilmoittaa vain, että Emma on täällä\npalveluksessa? Mitä hyötyä on isän mielen murtamisesta kertomalla asia,\njota ei kuitenkaan saa tekemättömäksi? Emmahan on nyt hyvässä turvassa.\n\nJohtajatar katsoi Emmaan ja sanoi:\n\n-- Me emme ilmoita mitään. Emman itsensä täytyy puhua kaikki, mitä\nhänen tunnollaan on, niin että hän saavuttaa rauhan.\n\n-- Mutta Aukusti on ankara mies, huomautti Hannu. -- Otatteko\nvastuullenne, mitä tapahtuu, kun hän saa tietää totuuden?\n\n-- Emme voi vastata mistään. Mutta emme voi salata totuuttakaan, jos\nniin käy, että sitä meiltä kysytään. Tämä on Jumalan eikä\nihmisviisauden asia. Jos Jumala ei saa tehdä työtänsä loppuun, ei\nlangennut voi nousta, sillä vain hän voi uudistaa ihmisen.\n\n-- Langennut! sanoi Hannu äkkiä kiivaasti. -- Emma ei ole langennut!\n\n-- Mene ja kutsu isä tänne, pyysi nyt Emma, -- Ja jättäkää meidät\nkahdenkesken. -- En pelkää häntä, vaan otan hänen kädestään vastaan\nkaikki, mitä on sallittu.\n\n-- Ei, sanoi Hannu. -- Minun täytyy saada olla viereisessä huoneessa\npäästäkseni hätään.\n\n-- Mutta eikö Emman isä ole uskovainen? kysyi johtajatar. -- Kai hän\nsiis kykenee hillitsemään itsensä?\n\n-- Kykenisittekö te siihen hetkellä, jolloin teistä tuntuisi, että\nJumalanne luhistuisi olemattomaksi? kysyi Hannu.\n\nHannu meni portille, jossa Aukusti seisoi samassa asennossa kuin mihin\noli pysähtynyt. Hannun valtasi kipeä sääli huomatessaan Aukustin\nryhtiin ja ilmeeseen tulleen jotakin avutonta. Hän sanoi:\n\n-- Tulkaahan nyt. Emma on täällä terveenä ja kaikin puolin kunnossa --\ntuolla hän on.\n\nEmma tuli isäänsä vastaan hämillään ja arkana, seisahtui hänen eteensä,\nnyykisti ja koskettaen isänsä käsivartta sanoi \"Jumalan terve!\" --\n\"Niin myös!\" vastasi Aukusti ja sitten he menivät sisään. Mutta Hannu\nhiipi hetken perästä toisen oven kautta viereiseen huoneeseen, jossa\njohtajatar istui kädet ristissä, tuijottaen lattiaan.\n\nKoko rautatiematkan ja nyt tämän aamupäivän Aukusti oli ollut\nomituisessa sekaannuksen tilassa. Oli kuin maailma olisi lakkaamatta\nvilissyt hänen silmissään, korvissa kaikunut yhtämittainen puheensorina\nja mielessä asunut alituinen ikävyys. Suuri kaupunki, ihmisiä täynnä\nkuhisevat kadut, raitiovaunut ja niiden langoista leimahteleva outo\ntuli, nopeasti kiitävät ajurit ja jokunen kummallinen, itsestään\nkulkeva vaunu -- kaikki tämä äkillinen, outo melu oli vielä lisännyt\nhänen sekaannustaan. Vaikka hän ymmärsi tottuvansa siihen pian, hän\nsilti tunsi olonsa turvattomaksi ja kaipasi jo ensimmäisestä hetkestä\nalkaen palavasti pois täältä niin kuin hän arveli itsensä pimeyden\npääruhtinaan pesäpaikasta. Ajatellessaan, miltä Emmasta, joka oli vielä\nlapsi ja tyttönä tuhat kertaa turvattomampi ja vaaroille alttiimpi kuin\nhän, kova ja väkevä mies, oli tuntunut tullessaan Helsingin asemalle,\nhänen mielessään välähti suuren ja jalon suojeluksen ajatus. Tämä se\nasui siellä tuossa portillakin: tuska kaikkien niiden puolesta, jotka\nvaeltavat elämässä turvattomina, ja lakkaamaton kiivas vaatimus\nJumalalle, että miksi sallit heikkojen sortua ja öykkäreiden vain\nmässätä heidän lihallaan? Ja kun Emma sitten ilmestyi hänen eteensä ja\nhän kooten kaiken rohkeutensa sai vilkaistuksi tyttäreensä tämä yksi\nainoa silmäys riitti sanomaan hänelle kaikki. Hänen näköään hämärsi ja\npolvitaipeet tuntuivat hervottomilta, kun hän raahautui tyttärensä\njäljessä tämän huoneeseen ja lysähti istumaan tarjotulle tuolille.\nMutta Emma jäi nöyrästi seisomaan ovensuuhun ja vapisi kuin\nhaavanlehti.\n\n\n7\n\n-- Sanoitte, ettei Emma ole langennut, virkkoi johtajatar yhtäkkiä. --\nMitä tarkoitatte sillä? Tiedätte varmaan, että Emma on poliisin\nkirjoissa oleva katutyttö? Kai sellainen on langennut jos kukaan?\n\nHannu säpsähti ja meni hämilleen, sillä kysymys tuli odottamatta eikä\nhän ollut valmistautunut keskustelemaan siitä. Hän oli sanonut niin\näkillisen sielullisen leimahduksen johdosta, joka oli puhunut hänen\nkauttansa melkein kuin itse, häneltä lupaa kysymättä. Mutta muutaman\nsekunnin asiaa harkittuaan hän tunsi taas saman leimahduksen ja virkkoi\nsyvällä vakaumuksella:\n\n-- Ei, hän ei ole langennut. Väitän näin siksi, että tunnen pyhästi\nniin olevan. Ei hänen sielunsa ole voinut saastua siitä, että hän on\njoutunut ihmisten pahuuden vuoksi onnettomuuteen ja alkanut myydä\nruumistaan. Uskon syvimmällekin vajonneista ihmisistä aina löytyvän\nedes jotakin hyvää -- mitä sitten Emmasta, joka on maailmaa kokematon\nlapsi. Ei hänen sielunsa ole ollut tässä ammatissa osallisena, siitä\nolen varma. Oletteko huomannut hänessä sellaisia merkkejä?\n\n-- En ole, vastasi johtajatar mietteissään. -- Rakastatteko häntä ehkä?\n\n-- E-en, sopersi Hannu hämillään.\n\n-- Voiko hänen isänsä ottaa hänet mukaansa?\n\n-- Ei mielellään. Torppa on köyhä eikä Emma voi muutenkaan tämän\njälkeen palata kotipaikkakunnalleen. Hänen asiansa tulee siellä\ntiedoksi ja silloin hänen asemansa käy mahdottomaksi.\n\n-- Mutta poliisin kirjoissa olleena hänen olonsa on täälläkin vaikeaa.\n\n-- Ettekö voi ottaa häntä armeijan palvelukseen?\n\n-- Siihen emme voi emmekä tahdo ketään painostaa. Mutta jos hän herää\nja antautuu vapaaehtoisesti Jumalalle, niin armeija ehkä voi käyttää\nhäntä. Aluksi täällä palvelijana.\n\n-- Emmako ei olisi herännyt eikä antautunut Jumalalle? sanoi Hannu taas\näkillisen vaikutteen johdosta. -- Hänhän on heränneempi kuin konsanaan\nkukaan. Jumala ei varmaan näe hänessä sitä syntiä kuin me.\n\n-- Puhutte kummallisesti, virkkoi johtajatar katsoen häneen pitkään.\n\n-- Jeesus otti suojaansa syntisen vaimon, kuiskasi Hannu tuntien\nsydämessään palavaa lämpöä.\n\nHeidän puheensa keskeytyi, sillä viereisestä huoneesta kuului yhtäkkiä\nvaikea voihkaus. Hannu meni ovelle ja avasi sen. Emma oli lattialla\npitkällään ja Aukusti istui kumarassa kädet silmillä. Nähtyään, ettei\nAukusti ollut kiihtynyt, Hannu ja hänen takanaan seisova johtajatar\nperäytyivät hiljaa.\n\n-- Niin se on aina, sanoi johtajatar. -- Jumala painaa joskus ihmisen\nniin alas, että toivoisi pääsevänsä lattiaakin alemmas. Se ei koske\nainoastaan sielua, vaan tuntuu ruumiissakin. On kuin vastustamattoman\nväkevä käsi painaisi. Oletteko kokenut sitä?\n\n-- En, vastasi Hannu.\n\n-- Rukoilkaa, että saisitte. Saanko rukoilla sitä armoa teille?\n\n-- Kyllä, jos tahdotte olla niin hyvä. Mutta te ette oikeastaan tiedä,\nmitä tuolla huoneessa tapahtuu.\n\nJa Hannu kertoi, miten Aukusti oli uskonut tyttärensä Jumalan haltuun\nja ollut kuin olisi tehnyt erikoissopimuksen hänen kanssaan. Mitä\nAukusti nyt ajattelisi saatuaan tietää käyneenkin näin? Syyttäisi\nJumalaa sopimuksen rikkomisesta tai sanoisi, ettei Jumalaa olekaan ja\nettä paha vallitsee maailmassa?\n\n-- Sen saamme pian kuulla, vastasi johtajatar miettiväisesti. --\nKyllähän elämä olisi selvää ja vaaratonta, jos Jumala olisi henki- ja\ntapaturmavakuutuslaitos, joka antaisi meille kaikki haluamamme takeet.\n\nHannu kurkisti varovaisesti ovesta. Emman pää oli kohonnut Aukustin\npolvien varaan ja katse kääntynyt ylös isän silmiin. Itku oli loppunut,\nmutta kyynelten vaot olivat vielä kosteat. Aukustin karhea,\nkyhmyräinen, raskas käsi silitti kömpelösti hänen hiuksiaan. Aukusti\npuheli hiljaa, kuin itsekseen, huomaamatta Hannun ja johtajattaren\nkuuntelevan:\n\n-- Älähän itke, lapsi! Jumalalle kiitos, ettei sielusi ole mennyt,\nsillä mitäpä muusta. Nythän jo katsot silmiini niin kuin ennen pienenä\nsiellä kotivirran rannalla, jossa hyppelit viattomana kuin pulmunen\npälvessä. Minun tämä on syytäni kaikki. Ylpeydessä enemmän kuin\nnöyryydessä silloin rukoilin sinulle Jumalan suojelusta. Ajattelin\ntietenkin, ettei Jumala kehtaa kieltää mitään tällaiselta vanhalta\nristityltä, joka on palvellut häntä kymmenet vuodet ja aina ollut\nensimmäisenä seuroissa syntisiä haukkumassa. Paljasta paatumusta ja\nulkokultaisuutta kaikki. Jos olisin saanut jatkaa sillä tavalla\nkuolemaan saakka, niin helvettiin olisi rojahtanut sellainen\ntervaskannon köriläs, että tokko milloinkaan aikaisemmin. Savua siitä\nolisi tullut niin, että paholaiset olisivat itse joutuneet läkähtymään\nja kakistelemaan. Mutta Jumala kun näki omahyväisyyteni ja ylpeyteni,\nniin päättikin kohentaa minua tielle. Jos kuitenkin rohkenisin\nalamaisuudessa huomauttaa, niin kohtuuttomalta ainakin näin\nyksinkertaisesta maalaismiehestä tuntuu, että minun syntini\nsovitukseksi vaadittiin tämän viattoman karitsan veri, mutta Jumalan\ntekojahan emme muutenkaan ymmärrä. Sen vain saamme yhä uudelleen\ntodeksi havaita, että vain viattoman veri hyvittää. Siinä vain on se\nvoima -- ei syyllisen omassa veressä, jonka vuodattaminen merkitsee\nainoastaan velan maksua, ansaittua rangaistusta. Maailma näkyy\ntarvitsevan viattomain kärsimystä voidakseen pyöriä ja jatkaa\nelämäänsä, se on totinen tosi. Siksihän Ristuksen piti kuolla\nristinpuulla. Nyt ymmärrän selvemmin kuin milloinkaan, miksi niin\ntäytyi tapahtua: synti on joko rangaistava tai sovitettava, koska se ei\nvoi jäädä silleen. Kun Jumala ei tahtonut rangaistuksella tuhota\nihmissukua, hän suostui sovitukseen. Niin kuoli Jumalan poika meidän\nsaastaisten murhamiesten edestä ja niin naulitaan ristiin joka päivä\nviattomia ihmisiä, miehiä, naisia, nuorukaisia, tyttöjä, lapsia, Luoja\ntietääkään kuinka paljon, Muuten ei maailma pysy kohdallaan, vaan\nuppoaa omaan liejuunsa. Tämän asian vuoksi sinut, rakas lapsi,\nuhrattiin: pesemään minunkin omaatuntoani. Kun kuuntelin äsken kovaa\nkertomustasi, niin tunsin kyllä, kuinka sydäntäni kouristi sanomaton\ntuska. Mutta millä kohdalla se leikkasi kipeimmästi? Ei sittenkään\nsinun onnettomuutesi vaan oman ylpeyteni kohdalla, silloin, kun tulin\ntietämään, että äitisi, minä ja siskosi olemme tulleet osallisiksi\nniistä rahoista, joita olet ansainnut ruumiillasi, että me olemme\nsyöneet ja juoneet sinun ruumistasi ja syntisi hintaa. Se vasta oli\nkipein pisto ja ilmoitti, miten tavaton ylpeys asuu sydämessäni. Jumala\niski salaman sieluuni ja poltti sen. Kirvelee, kirvelee siitä paikasta,\nmutta niinhän sen pitää tehdäkin. Tervaa vain haavaan, jotta oikein\njomottaisi. Näin nyt olemme tässä, lapsi raukka, molemmat maahan\nlyötyinä, murskattuina. Mutta älähän huoli -- anna kun minäkin lysähdän\nrinnallesi, etten ylpeydessäni istualta Jumalaa puhuttelisi. Etkö\ntunne, kuinka sisällinen valo alkaa pilkoittaa ja lohduttajan ääni\nhumisee kuin tuuli petäjän latvassa. Ummista silmäsi, lapsi, ja\najattele Jumalaa ja hänen hyvyyttään, sillä sitä hän on meille tässäkin\nasiassa osoittanut. Jumala, anna minulle henkesi ja vahvista uskoni,\nkun nyt nimessäsi vakuutan tälle lapsiraukalle ja itsellenikin, vaikka\nvain hän on siihen otollinen, anteeksiantamuksen, puhtauden ja rauhan.\n\nAukusti jäi hetkeksi polvilleen tyttärensä viereen, pää tuolin varaan,\nja silitti isolla, karhealla kädellään Emman hentoja hartioita, jotka\nkoko ajan tärisivät nyyhkytyksestä. Sitten hän nousi ja nosti\ntyttärensä ylös, ja nyt Emma kohotti kasvonsa hänen puoleensa ja katsoi\nhäneen suurin silmin. Hannu näki, että niistä yhä vuoti kyyneleitä,\nmutta että niiden katse oli nyt avoin, kirkas, sädehtivästi\nriemullinen, antaen hänen lapsellisille, sieville kasvoilleen autuasta\nhohdetta. Halaten yhtäkkiä isäänsä ja painaen päänsä hänen rintaansa\nvastaan hän sanoi syvään ja rauhoittuneesti huoahtaen:\n\n-- Voi, kuinka onnellinen olen nyt!\n\nSitten hän kuuli liikettä ovelta, näki johtajattaren, joka itki, ja\näännähtäen iloisesti riensi hänen kaulaansa:\n\n-- Rakas täti, hän kuiskasi, -- nyt on kaikki hyvin. Nyt voin aloittaa\nuudelleen. Otattehan minut armeijaan?\n\nHannulle hän ojensi kätensä ja katsoi häneen johtajattaren suojasta\nujosti, sanomatta mitään.\n\nSilloin Aukusti alkoi liikahdella ja ryähdellä kuin olisi aikonut sanoa\njotakin. Lopuksi hän virkehti hajanaisesti ja hämillään:\n\n-- Tuota, Emma on lähettänyt kotiinsa rahaa... Noussee siinä puolen\ntuhannen korville -- kyllä se itse muistaa tarkalleen, miten paljon.\nNiin ajattelin tässä sitä, että meidän on mahdotonta pitää niitä rahoja\nja että ne on välttämättä maksettava takaisin. Mutta kun ei hänenkään\nsovi pitää niitä, niin minne ne sitten maksetaan. Tuli tässä sen vuoksi\nmieleen, että kun tämä taitaa olla sellainen paikka, jossa armahdetaan\nmaailman polulle joutuneita tyttöparkoja, niin eikö niitä saisi\nsuorittaa tänne, käytettäviksi heidän hyväkseen?\n\n-- Kyllä, vastasi johtajatar.\n\n-- Mutta ei isän pidä ruveta maksamaan niitä eikähän isällä ole. Tahdon\nsuorittaa ne itse, vähin erin. Jos annatte minun jäädä armeijan\npalvelukseen muualle tai tänne, niin teen työtä ruokapalkalla siksi,\nkunnes kaikki on maksettu.\n\n-- Mikä se armeija on? kysyi Aukusti epäluuloisesti.\n\n-- Se on laitos, joka toimii köyhien ja langenneitten auttamiseksi ja\nnostamiseksi. Meillä on tänä iltana kokous -- tulkaa kuulemaan. Vien\nsinne nyt Emman ja tämä nuori herra opastaa teidät. Sitten tiedätte,\nminkälaiseen uskoon tyttärenne haluaa liittyä ja mitä asiaa palvella.\n\nAukusti ei vastannut mitään. Hetken kuluttua Hannu ja hän lähtivät\nkaupunkiin. Aukustin kasvoilla asui nyt syvän rauhan ilme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTultuaan kotiin he tapasivat Alfred-sedän ja Kaarlon sieltä, edellisen\npuhumasta innostuneesti, viittoillen laajasti, kuten kotiseurakunnan\nkirkossa, jälkimmäisen kuuntelemasta hiukan pelästyneenä. Päivä teki jo\nlaskuaan ja huoneessa oli hämärää. Hannu ymmärsi, etteivät Kaarlo ja\nhänen isänsä olleet käyneet missään, vaan olivat puhelleet täällä\nkahdenkesken aamiaisesta tähän saakka. Näin kuluneita tunteja ei ollut\nmonta, mutta silti niiden mittaan tuntui mahtuvan kokonainen elämä.\nHannu totesi niiden aikana vanhentuneensa vuosia ja niin varmaan oli\ntehnyt Kaarlokin, jonka katseessa näytti olevan säikähtynyt ilme.\n\nKaarlo oli kysynyt isältään, oliko Hannu ehkä ilmoittanut hänestä,\nmutta oli saanut kieltävän vastauksen. \"Kuka sitten?\" -- \"Voinhan sanoa\nsen -- eräs opettajistasi, joka on vanha opintotoverini. Suoritimme\nsamalla kertaa erotutkinnon. Minä läksin kauas pohjolaan tekemään papin\ntyötä, hän jäi tänne jatkamaan opintojaan. Olen muistellut häntä aina\nrakkaana ystävänä ja niinpä näkyi hänkin muistaneen minua. Hänen\nrakkautensa on valvonut sinun polkuasi ja kun hän näki sen lyövän\nmutkaa pimeyden puolelle, hän ei voinut olla kutsumatta minua apuun.\nMenemme tänä iltana hänen luokseen -- se on sovittu jo. Hän tahtoo\navata sinulle kotinsa ja ystävyytensä. Kuule, poikani, onko vanhasta\nisästäsi ollut sinulle apua?\" -- \"On, isä. En ole ymmärtänyt, missä\nvaarassa todella olen ollut. Tuo, mitä kerroit suvustamme ja\nOtto-sedästä, on kauhistuttavaa. Kaikkien nuorten pitäisi saada tieto\nsukunsa heikkouksista -- isien pitäisi ilmoittaa se pojille, äitien\ntyttärille\". -- \"Niin kyllä, mutta sehän ei ole miellyttävää\". -- \"Sitä\nei auttaisi katsominen, sillä asia on ratkaisevan tärkeä\". -- \"Älä nyt\nsure tätä, poikani, vaan ole iloinen, että olet päässyt selville\nvesille laskematta varsinaisesti karille. Eikä niin pahaa, ettei\nhyvääkin, ja kokenut kaikki tietää, vaikka vaivainen kaikki kokee. Pian\ntulet näkemään, että ahkerasta, järjestelmällisestä työstä ja\npuhtaasta, raittiista elämästä on paljoa suurempaa ja aidompaa iloa\nkuin laiskoittelemisesta ja ryypiskelemisestä. Edellisen aiheuttama\nkipeä omatunto, jota koetetaan jälkimmäisellä parantaa, tulee vain yhä\nsairaammaksi. Kyllä minä sen tiedän, sillä olenhan ollut nuoruudessani\nmonta kertaa juovuksissa...\" -- \"Isä, sinäkö juovuksissa!\" sanoi Kaarlo\nloukkautuneena, \"sitä en voi uskoa\". -- \"Olen kuin olenkin\", hymähti\nkirkkoherra surumielisesti, -- \"niin kuin taivahan käki, kuten siihen\naikaan sanottiin. Siitäpä näet, poikani, etten tahdo olla sinua parempi\nenkä loistaa muka nuhteettomalla nuoruudellani. Mutta minulle kävi\nniin, että tuntoni heräsi ja saattoi minut syvän masennuksen ja\nalakuloisuuden valtaan. Väkijuomista tuli minulle kauhistus ja\nperkeleen houkutukset näyttäytyivät tosi karvassaan. Pidätkö, että\nelämäni on tuntunut onnettomalta tai surulliselta?\" -- \"En suinkaan\",\nvastasi Kaarlo, \"vaan olethan aina ollut onnellinen ja iloinen\". --\n\"Sen verran kuin sitä ihmisparka tässä murheenlaaksossa voi\", huokasi\nkirkkoherra. \"Vaan sinä, joka nyt olet elämäsi keväässä, ole viisaampi\nkuin minä ja kohota silmäsi mäkiin päin nähdäksesi suuren\nkutsumuksesi\". -- \"Minkä kutsumuksen?\" -- \"Sen, joka odottaa Suomen\nkaikkia nuoria -- työn isänmaan hyväksi. Minun nuoruudessani me\nnukuimme -- te herätkää tykkien jylinään ja uuteen aikaan, jonka kohina\nkuuluu kaukaa pilvistä. Valmistautukaa taisteluun ja kuolemaankin, jos\nniin vaaditaan, hukkaamatta ainoatakaan sekuntia. Ei nyt ole aikaa\nsyödä, juoda eikä iloita, vaan teidän on paastoten ja rukoillee kuin\npyhän vartion odotettava aamun hetkeä, jolloin iankaikkisuuden Herra\nilmoittaa torvenpuhalluksella Harmageddonin taistelun alkaneen. Silloin\nte nuoret pukeutukaa panssariinne ja hyökätkää ulos Tuonen lakeudelle,\njossa Maailman Päämies jo järjestelee joukkojaan. Hirmuinen alkaa\nsiellä kamppaus ja kristittyjen ritarien veri vuotaa koskena, mutta\njärkkymättä he silti seisovat ja iankaikkisen valkeuden viiri hulmahtaa\nheidän riviensä edessä! Nyt tulee heidän vuoronsa -- he laskevat\npeitsensä -- suuri valkoinen johtaja on ilmestynyt heidän rintamansa\nkärkeen -- he hyökkäävät kuin lumivyöry ja lakaisevat perkeleiden\nkirskuvat laumat iankaikkiseen tuleen. Poikani, valmistaudu sinäkin\nsiihen rintamaan, sillä se on jalo, oikea ja suuri! Voi, kunpa maailman\nkansat ymmärtäisivät sen yksinkertaisen tosiasian, että valkeudenkin\nritarien pitäisi kerran käydä hyökkäykseen eikä aina tyytyä\npuolustautumaan kärkkäinä ärhenteleviä paholaisia vastaan... Aukustihan\nsiinä tulee -- miten siellä Emma-riepu?\"\n\n-- Mikäpä Emmalla olisi hätänä, kun Jumala on varjellut hänen sielunsa\nniinkuin lupasikin, vastasi Aukusti rauhallisesti, istuutui, alkoi\nkaivaa piippuaan esiin ja kysyi puolestaan:\n\n-- Saarnaako kirkkoherra pitää? Tarpeenpa onkin tässä Paapelissa.\n\n\n8\n\nMaaliskuu kului loppupuolelle jokaisen päivän ollessa edellisensä\nkaltainen. Hannun ei tarvinnut kysyä Kaarlolta mitään, sillä hän\nymmärsi ilmankin tämän saaneen isänsä käynnin kautta kolahduksen, joka\nnäytti tehonneen. Kun korven profeetat olivat lähteneet, Hannusta oli\ntuntunut olo monta päivää ikävältä. Hän oli ollut silloin sunnuntaina\nAukustin kanssa armeijan Temppelissä, suuressa pelastuskokouksessa.\nAukusti oli ollut yrmeän ja epäluuloisen näköinen, kun pelastussoturit\njärjestäytyivät lavalle ja aloittivat soiton ja laulun. \"Eiväthän nämä\nole virsiä, vaan maailmallisia renkutuksia\", hän arvosteli laulua,\njonka vilkas tahti ja joskus iloinen sävel kuulostivat hänestä perin\nvierailta. \"Eikö täällä olekaan urkuja? Vain noita rimputtimia? Ja eikö\ntuossa muuan soita hanuria, joka on paholaisen mielikapine? Ja\nhelvetinpunaista väriä joka paikassa! Kuulkaa nyt, Hannu-herra, eiköhän\ntämä paikka ole rumahisen isorysä, jonka suuvanne on niin laaja, ettei\nmiehen tarvitse varoa korviaan, kun sisään kävelee?\" -- \"Kuunnelkaahan\nsentään, mitä ne puhuvat ja laulavat\", sopotti Hannu, minkä jälkeen\nAukusti asettui tarkkaavaisena seuraamaan kokouksen menoa. Hannu näki\nhänen vähitellen rauhoittuvasta ja kirkastuvasta ilmeestään, ettei\nhänellä ollut huomauttamista esityksen varsinaista opillista puolta\nvastaan. \"Selvää jumalansanaa ne tuntuvat tolkuttavan\", hän jo lausahti\ntauon aikana ja lämpeni kokouksen menon kiihtyessä yhä enemmän. Illan\npäänumeroa, englantilaisen vierailevan upseerin puhetta, jonka\nnaisupseeri käänsi suomeksi, Aukusti kuunteli ihmeissään. \"Mitä se\ntolkuttaa tuo mies?\" hän kysyä suhahti Hannulta. \"Sitä samaa, jota tuo\nnainen suomeksi\". -- \"Mitä kieltä se puhuu?\" -- \"Englantia\". -- \"Vai\nniin, mutta eihän tuo ole selvää puhetta -- on kuin hampaattoman\nlitinää ja sihinää. Kyllä niiden täytyy olla tarkkoja kuuntelemaan, jos\nmieli saada toistensa puheesta selkoa. On toki tämä tavallinen\nsuomenpuhe niin selvää, että sen vieraskin älyää ainakin silloin, kun\nvähän kovemmin ärjähtää\". Sitten Aukusti totesi upseerin puhuvan niin\nkuin pelastuskokouksessa hyvin sopikin syntisestä vaimosta, ja alkoi\nkuunnella tarkkaavaisesti. Upseerin puhe kai oli inhimillistä ja\ntehoisaa, koska Aukustin pää painui kumaraan hänen käsiensä varaan.\nSitten tuli riemullinen amen-laulu ja sen jälkeen kehoitus\nniille, jotka tunsivat sydämessään pelastuksen kutsun, astumaan\nkatumuspenkille. Ihmeekseen Hannu näki Emman hiipivän sinne ujona ja\npienenä, ja turvakodin johtajattaren heti polvistuvan hänen viereensä.\nHannu vilkaisi Aukustiin ja totesi hänen tuijottavan tyttäreensä\nuhkaavasti kuin olisi aikonut kieltää häntä. Mutta samalla hänen\nilmeensä lauhtui ja hän painui uudelleen kumaraan, nostaen kädet\nsilmilleen.\n\nSeuraavana aamuna Aukusti meni taas Emman luo ja viipyi siellä koko\npäivän. Illalla hän kertoi pilkkoneensa siellä halkoja ja kantaneensa\nne sisään, mistä hyvästä oli saanut ruokaa. Niin oli tullut lähdön ilta\nja Kaarlo ja Hannu olivat saatelleet ukot asemalle ja toimittaneet\nheidät vaunuun. He tuijottivat junan jälkeen ikävöivin silmin.\n\nSiitähän oli kulunut aikaa -- ukoilta oli jo ehtinyt tulla tieto siitä,\nettä olivat päässeet hengissä kotiin tältä arveluttavalta\nseikkailumatkalta suuren maailman pyörteisiin. Ajatellen näin tänä\nyksitoikkoisten lukujen välihetkenä kaukaista kotiseutua kaipaus sinne\nkasvoi polttavaksi. Hannua vaivasi ikävä, alituinen apeamielisyyden\nharmaus, joka kalvoi mieltä ja sammutti ilon. Oli ymmärrettävää, että\nniin oli, sillä hänen sydämensä oli täynnä luonnollista murhetta, mutta\nsilti hän havahtui tuon tuostakin yhtä luonnolliseen ilon ja onnen\nkaipuuseen ja toivoi, että saisi jonakin aamuna herätä siihen kesäiseen\nsunnuntaitunnelmaan, joka oli jo alkanut muodostua hänelle kaihoten\najatelluksi muistoksi.\n\nEräänä päivänä klo 3:n seuduissa, jolloin pohjoisen posti jaettiin ja\nhän sattui olemaan yksin kotona nauttien hiljaisuudesta ja\nkevätauringon paisteesta, kirjelaatikosta kuului rapsahdus. Siellä oli\nkirje äidiltä.\n\nRakas Hannu.\n\nLähetän sinulle Erkin kuolinsanoman. Sen on kuten siitä näet\nkirjoittanut se pappi, josta Erkki kertoi aikaisemmissa kirjeissään. Se\noli espanjankielinen, mutta täältä löytyi sellainen henkilö, joka osasi\nkääntää sen ruotsiksi. Olimme odottaneet tätä sanomaa jo kauan ja\ntunteneet Erkin olevan vainaja -- itkeneet kyynelten lähteet kuiviksi\n--, joten se ei enää tyrmistyttänyt meitä. Paterin kirje on sitä\npaitsi, kuten huomaat, täynnä lohdutusta. Aiomme kirjoittaa hänelle ja\nkiittää. Rakas Hannu, pyydän sinua tulemaan kotiin niin pian kuin voit,\nsillä isäsi huononee viikko viikolta eikä voi olla enää pitkäaikainen.\nTule pian, että saat olla nämä viimeiset ajat hänen seuranaan ja meidän\nmolempien tukena, sillä tunnen väliin olevani hyvin uupunut. Isäsi\nkaipaa sinua alati ja miettii, joko sähköttäisi tulemaan, mutta siirtää\nsitten tuonnemmaksi, ettei sinun muka olisi pakko keskeyttää\nlukukauttasi. Koska arvaan sinun heti noudattavan pyyntöäni, en\nkirjoita tämän pitemmästi, sillä saammehan pian puhella. Helliä en ole\nvielä kutsunut kotiin, mutta teen sen näinä päivinä. Tuloasi odottava\nja sinua rakastava\n\n                                                     äitisi.\n\nHannu tunsi henkeänsä ahdistavan avatessaan Erkin kuolemasta\nilmoittavan kirjeen. Se oli pitkä, mikä jo kertoi kirjoittajan pitäneen\nvelvollisuutenaan selostaa kaikki tarkkaan. Tuntui omituiselta pitää\nkädessään sitä, sillä se oli kuin maapallon toiselta puolen saapunut\njäykistynyt ääni, sarja sanoja, jotka heräisivät kuolleista ja\nmuuttuisivat eläväksi mielikuvaksi.\n\nHerra ja rouva Suvanto.\n\nRakas veli ja sisar Jeesuksessa Kristuksessa.\n\nVelvollisuuteni, pojallenne antamani lupauksen ja häntä kohtaan\ntuntemani rakkauden vuoksi kiiruhdan nyt ilmoittamaan teille, että\npoikanne, suomalainen merimies Erkki Suvanto, kuoli täällä Pyhän\nNeitsyen sairaalassa helmik. 16 p. 1905 ankaran, nopean keuhkotaudin\nmurtamana lujassa uskossa Jumalaan ja Vapahtajaamme Jeesukseen\nKristukseen, jotka ovat meille kristityille yhteisenä pelastuksena,\ntunnustimmepa heidät katolisen tai muun kirkon jäseninä. Ennenkuin\npuhun muusta, pyydän teitä, rakkaat ystävät, ottamaan vastaan tämän\nsurusanoman alistuvalla, nöyrällä mielellä, niin kuin asian, jolle\nJumalan kädestä tulleena ei mitään voi, ja joka näin tapahtuneena\nmerkitsee vain sitä, että iankaikkinen autuus alkaa muutamia kymmeniä\nvuosia aikaisemmin kuin parhaassa tapauksessa elämän pisimmälleen\njatkuessa. Kun te maailman sillä puolella varmaan tunnette ajallisuuden\narvon yhtä hyvin kuin me täällä, ei siis ole valittamista, jos\npääseekin siitä pois jo varhain, niin suurta murhetta kuin nuoruuden\nkesken katketessa sydämemme tunteekin ja niin ankarasti kuin se pyrkii\nkapinoimaan Jumalan tahtoa vastaan.\n\nKäydessäni poikanne luona ja puhuessani hänelle velvollisuuteni\nmukaisesti Jumalasta saatoin heti huomata hänen säilyttäneen\nsydämessään kalliin helmen, lapsenuskon, joka auttoi häntä kestämään\nensin sairauden ja tänne jäämisen sekä sitten yhä varmemmaksi käyvän\nkuoleman aiheuttaman epätoivon. Täytyi ihmetellä ja ihailla sitä jaloa\nitsehillintää, jota poikanne osoitti ei vain kovissa ruumiin, vaan\nvielä kovemmissa sielun tuskissa, silloin, kun voimakas elämänhalu\nvaltasi hänet ja hän näki kadottaneensa maallisen elämän onnen: teidät,\nveljensä, morsiamensa ja tulevaisuutensa. Hän turvautui silloin minuun\nkuin olisi uskonut minun voivan pelastaa hänet, ja kuiskasi, ettei hän\ntahtonut, ei voinut kuolla. Kyyneleet valuivat kuihtuneita, vanhoja\nposkiani pitkin kuunnellessani hänen kuiskauksiansa, kuinka hän\nsittenkin oli joutunut hyökyaallon viemänä mereen ja ui nyt siellä\nodottaen viimeistä hetkeään. Miksi hän aina puhui tästä, sitä en tiedä.\nRukoillessani hänen puolestaan ja koettaessani vahvistaa häntä hän\nrauhoittui vähitellen, hymyili ja kuiskasi näkevänsä aaltojen päällä\nlyhdyn, jota kohti nyt ui. Kuta heikommaksi hän kävi ja sikäli\nvarmemmaksi kohtalostaan, sitä harvemmin hän nousi kapinoimaan.\nNöyrästi hän lopuksi alistui siihen, jota ei voinut välttää, ja\nantautui hartaasti hakemaan turvaa ja lohdutusta Jumalalta.\nVanhempiaan, veljeään ja kasvattisisartaan, joiden kuvat olivat hänen\nvuoteensa vieressä, hän muisteli alituiseen, mutta lopuksi jo siinä\nsävyssä kuin heidän ja hänen välissään olisi ollut kuolema ja hänellä\nolisi ollut varmuus siitä, että tuli tapaamaan heidät haudantakaisessa\nelämässä. Nuo kuvat hän pyysi panemaan arkkuunsa, jotta haudassa olisi\n\"kodikkaampaa\", kuten hän surumielisesti sanoi.\n\nKuolinpäivän iltana klo 6:n jälkeen minua tultiin hakemaan poikanne\nluo, joka oli riutunut kovin heikoksi ja levottomana kaivannut minua.\nSaapuessani näin heti hänen hetkensä lyöneen. Hän oli horroksissa,\nmutta kun menin vuoteen ääreen ja istuin siihen, hän avasi silmänsä,\njoista tuikahti raukea ilo, ojensi kätensä ja sanoi: \"Rakas pater\nFranciscus!\" Vaikka hän olikin protestantti, niin tehdäkseni hänelle\nkaiken sen hyvän, minkä suinkin voin, rikoin kirkkoni käskyä, annoin\nhänelle Herran Ehtoollisen ja viimeisen voitelun, niinkuin kirkkomme\nvalmistaa uskovaisensa sitä ylevää silmänräpäystä varten, jolloin he\nastuvat rajan yli. Poikanne oli pyhällä, hartaalla mielellä ja odotti\nlähtöänsä rauhallisena. Oltuaan taas horroksissa hetken hän kuiskasi\njäähyväiset saapuville tulleille sisarille, jotka rukoilivat\npolvistuneina hänen ympärilleen, ja myös minulle, kiittäen minua ja\npyytäen pitämään kädestä kiinni. \"Silloin rohkenen paremmin kuolla\",\nhän kuiskasi. Sitten hänelle nähtävästi tuli kovat tuskat ja hän hikosi\nankarasti, niin että vesikarpalot tippuivat otsalta. Aioimme ryhtyä\nmuuttamaan kuivia, mutta hän kielsi. Hetken kuluttua hän katsoi ylös\nsuurin, riemastunein silmin ja kuiskasi: \"Lyhty lähenee -- Jeesus tulee\nitse noutamaan -- taivas aukeaa!\" Tämän jälkeen hän ei enää voinut\npuhua, mutta hymyili onnellisesti. Hengitys harveni vähitellen ja\nsamoin valtimo, kunnes tuli se salaperäinen silmänräpäys, jolloin\nolemuksemme varsinaisuus, sielu, joka on ollut vangittuna aineellisessa\ntomumajassa, pääsee vapaaksi ja liitää sinne, jossa ei ole enää\nkuolemaa. Asetin kädet ristiin rinnalle, mutta silmiä en aluksi\ntahtonut voida sulkea, sillä niihin oli jäänyt sen riemun heijastusta,\njota hän oli tuntenut Noutajansa saapuessa. Sitten meillä ei ollut enää\nmuuta tehtävänä kuin itkeä hänen ympärillään ja muistella sitä iloa ja\nhengen ylennystä, jota olo tämän kaukaa tulleen jalon nuorukaisen\nsairasvuoteen ääressä oli tuottanut.\n\nKonsulin toimesta vainaja sai kauniit hautajaiset, koska lähettämänne\nvarat siihen riittivät. Arkku oli musta, toisessa päässä hopeakilvessä\nnimi, nurkissa hopeaiset tupsut. Hauta oli kaivettu kauniille,\nkorkealle paikalle, josta näkee merelle. Konsulin toimesta\nhautajaissaattoon liittyivät merikoulun oppilaat, kantaen lippuaan. Jos\nvainaja olisi tiennyt sen, hän olisi iloinnut siitä suuresti, sillä hän\noli ylpeä merimiehen ammatista. Hautauksen toimitin tällaisia tapauksia\nvarten määrätyn liturgian mukaan, puhuin vainajan muistolle ja luin\nlopuksi 103:nnen psalmin säkeet 15-17. Paljon ihmisiä oli kokoontunut\nkatsomaan vieraan merimiehen hautausta, sillä tämä on pieni kaupunki ja\nhänen kohtalostaan oli levinnyt tieto.\n\nHänen vaatteensa olemme jakaneet köyhille, mutta hänen määräämänsä\nmuistoesineet lähetämme samalla kertaa kuin tämän kirjeen. Konsuli\ntehnee tilin rahoistanne.\n\nVielä kerran pyydän teitä, rakkaat ystävät, olemaan lohdutettuja ja\nsuremaan poikaanne vain siten kuin kaipaamme menneisyydestä kauniisti\nheloittavaa muistoa, jonka ajatteleminen puhdistaa ja ylentää\nsydäntämme. Sairaalan pienessä kappelissa kannan joka päivä hänen\nsielunsa rukouksessa Jeesuksen syliin. Kun tekin siellä kaukana teette\nniin, niin rukoilkaa myös minun puolestani. Siunauksensa lähettää\nteille Jumalan ja ihmisten halpa palvelija\n\n                                             Pater Franciscus.\n\nHannu lähti kotiin vielä samana iltana. Valvoessaan junassa pitkää\nikävää yötä hän koko ajan taisteli voimakasta liikutusta vastaan.\nSydämessä kaikui lakkaamatta kysymys, \"missä olet veljeni?\" Hän totesi\nherkeämättä toivovansa, että Erkki ilmaisisi hänelle olemassaolonsa\njollakin tavalla, lähestyisi häntä siten, että hän saisi puhutella\nhäntä ja hyvästellä niin, ettei kuolema olisi tällainen kuilu kuin nyt.\nHän tuijotti pimeään yöhön, ummisti silmänsä koettaen teroittaa\nkatseensa sielun maailmaa kohti, yritti nukkua siinä toivossa, että\nedes uni antaisi Erkin tulla hänen luokseen, mutta kaikki oli turhaa.\nSyntyi vain sanaton kuvasarja, joka alkoi kaukaa yhteisen lapsuuden\nkirkkaudesta, jatkui kimallellen, täynnä onnea, aina viime vuosiin\nsaakka, särkyi ja peittyi surun vihmaan, joka muutti kaiken\nsadepäiväksi hautausmaalla. Sitä katsoessa sydäntä viehätti kultainen\nrusko ja viilsi sanomaton murhe.\n\n\n9\n\nSe koti, jonka metsänhoitaja Suvanto oli melkeinpä iloisten mielteiden\nvallassa sisustanut itselleen tuossa pienessä rajantakaisessa\nkaupungissa, oli nyt purettu. Sieltä täältä kokoonhaalitut huonekalut\nja talousesineet oli myyty huutokaupalla, hajaantuakseen mikä minnekin\nja tehdäkseen jokainen haarallaan uutta palvelusta. Metsänhoitaja\nSuvanto ei näet tarvinnut niitä enää, sillä hän kuoli toukokuun 30 p.\n1905. Kesäkuun 4 päivänä Hannu, äiti ja Helli olivat jo lähteneet\nkotimaahan ja istuivat nyt kyytirattailla, matkalla vanhaan kotiin\nvirran rannalle. Heidän edellänsä ajoi Aukusti Veikon vetämiä\nvankkureita, joissa oli kuormana kotiin palaavan maanpakolaisen ruumis.\nHannu oli lähettänyt kiireisen sanan, että Aukustin oli tultava\nVeikolla hakemaan Suvannon isäntää kotiin. \"Oli hyvä, että tulit\",\nsanoi äiti Hannulle hiljaa silloin, kun hän oli palannut Helsingistä;\n\"isä aina vain tuijottaa oveen\". Isä ei enää jaksanut olla jalkeilla\nHannun ilmestyessä hänen viereensä silmiin ja kuihtuneille kasvoille\nlevisi iloinen ilme. \"Tavattiinpa vielä!\" hän hymyili ja puristi kättä.\nSitten Hannu alkoi kertoa hänelle kuulumisia ja isä kuunteli\ntarkkaavaisesti. Hän selvästi virkistyi Hannun tulosta muutamaksi\npäiväksi. Tämä kuoleman odotus oli Hannusta samalla kertaa murheellista\nja juhlallista. Tulossa oleva vieras ei ollut harvinainen, mutta silti\nsellainen, ettei se tullut tavalliseksi, kävipä miten monta kertaa\ntahansa. Jo sen ajatteleminen nyt, kun tiesi sen todella tulevan,\ntäytti sydämen ainutlaatuisella vakavuudella. Se heitti eteensä varjon,\njoka hämärsi ja hiljensi kodin ja elämän, teki askeleet varovaisiksi,\nhillitsi puheen kuiskauksiksi, ja sai varomaan kaikkea, mikä olisi\ntuntunut epäpyhältä ja arkiselta. Hannu oli lukenut isän päiväkirjasta,\njonka tämä oli antanut hänelle erikoiseksi muistoksi, hänen mietteensä\nlopullisesta vapautumisen hetkestä, ja katseli nyt isäänsä melkein\npeläten, kun tämä lepäsi vakavana todennäköisesti ajatellen tuota\nsamaa. Isä ei puhunut siitä Hannulle, vaan milloin herättyään\nhorroksista jaksoi sanoa jotakin, aina aloitti keväästä ja siitä,\nkuinka hauskaa heidän oli nyt päästä kotiin. Tuntui aivan siltä kuin\nhän olisi itsekin luullut lähtevänsä muiden mukana. Ja niinhän kyllä\nkävikin: tuossahan isä meni edellä, Aukustin kävellessä rinnalla\ntanakasti ja miehekkäästi, juhlallisena, nauramattomana, Veikon\nastuessa nopeasti, uupumattomasti. Eihän voinut olla varma siitä, eikö\nisä ollut jollakin käsittämättömällä tavalla saattamassa tomumajaansa\nkotiin? Hannu kuvitteli niin ja oli tuntevinaan Erkinkin läsnäolon:\nkoko perhe oli vielä kerran kokoontuva kotiin virran rannalle.\n\nVäliin isä huokasi ja sanoi, etteivät he voineet pitää Suvantoa enää,\nkoska se ei kannattanut ja koska äitiä ei voinut jättää sinne\nyksikseen. Se täytyi myydä, mikä oli helppo asia, metsä kun oli\nlaskettu ja isän oma yhtiö oli halukas ostamaan sen kohtuullisesta\nhinnasta. \"Hannu saa hoitaa sen asian ja äiti muuttaa kaupunkiin\nsiskojensa luo. Käytte joskus kesällä, kun juhannusruusut kukkivat,\nkatsomassa entistä kotianne ja hautaani -- ellette muulloin, niin\nainakin silloin, kun tuotte äidin lepäämään vierelleni. Teettehän\nniin?\" -- \"Kyllä, isä\", Hannu vastasi, \"saat luottaa siihen, että\nkaikki tulee toimitetuksi täsmälleen niin kuin tahdot. Mutta ei puhuta\nnyt sellaisesta\". -- \"Kyllä, siitä juuri haluan puhua\", sanoi isä,\n\"sillä mieleni levähtää ajatellessa, miten kauniisti kotona niityt\nvihannoivat, virta juoksee, törmäpääskyset lentää vilistävät sen\npinnalla ja valkonurkkainen punaseinäinen talo heloittaa auringossa.\nMissä äiti on?\"\n\nSen kysymyksen isä teki useimmiten päivän kuluessa, tullen heti\nlevottomaksi, jos äidin täytyi poistua johonkin hänen vuoteensa\näärestä. Suurissa tuskissa oli melkein parasta lievitystä se, että äiti\nkohensi hiljaa päänalaista, kuivasi otsaa, puuhasi jotakin\nrauhallisesti ja pehmeästi, ja istui sitten ääreen pitäen kädestä\nkiinni ja silittäen sitä. Ja kun tauti hellitti sen verran, että isä\njaksoi kuunnella, äiti kuiskaili hiljaa hänen koreansa sitä lohdutusta,\njoka asui äidin omassa sydämessä pitäen häntä yllä tänä vaikeana\naikana. Sitä isä kuunteli silmät ummessa kuin olisi nukkunut.\n\nHiljaisimpana kaikista liikkui Helli, tumman varjon kaltaisena senkin\npuolesta, että hän oli Erkin kuoleman jälkeen pukeutunut mustiin. Hän\noli laihtunut ja käynyt kalpeaksi; silmät loistivat suurina ja\nkirkkaina. Hän oli tullut melkein puhumattomaksi, vaipui usein\najatuksiinsa tuijottaen eteensä, ja heräsi siitä säpsähtäen kuin olisi\nsäikähtänyt jotakin. Äiti kertoi Hannulle, joka huomasi sen itsekin,\nettä Helli oli tullut äärimmäisen uskonnolliseksi rukoillen polvillaan\naamuin ja illoin. Erkin kuva on alati hänen mukanaan. Kuu hän tuli\nseminaarista kotiin ja tervehti Hannua, tämä tunsi hänen kätensä\nvärisevän ja olevan kylmä. Monta sanaa Hannu ei saanut hänen kanssaan\nvaihdetuksi, sillä Helli oli melkein kuin entistä arempi ja\npelkääväisempi, värähtäen kuin villipeura heti kun kuuli Hannun matalan\näänen. \"Hannu!\" isä kuiskasi kerran heidän kaikkien ollessa hänen\nluonaan, \"pidä huolta äidistä ja Hellistä, ja ota hänet kuin sisaresi\nosalliseksi kaikkeen siihen, mitä ehkä äidiltä voi kerran jäädä\". Hän\npysähtyi sitten, mietti hetkisen ja aikoi sanoa, että \"kunpa te...\",\nmutta ei sanonutkaan. Hannu ei uskaltanut nostaa katsettaan lattiasta,\nHelli tuijotti syliinsä ja oli lumivalkoinen.\n\nIsän päiväkirja herätti Hannun mielessä juhlallisia, melkein pelkääviä\najatuksia. Kuolemaa hän oli ajatellut vasta Erkin poistuttua vakavammin\nja syvemmin, sillä hän kun oli nuori, elämä tempasi aina hänen\najatuksensa irti siitä ja ohjasi muualle. Isän päiväkirja ilmaisi,\nmiten kuolemaa ajattelemme silloin, kun se on lyhyen ajan päässä oleva\nvarmuus. Sen viimeinen merkintä oli seuraava:\n\nHuhtikuun 10 p. 1905. Voimani ovat vähentyneet niin, etten jaksa olla\nenää jalkeilla, minkä vuoksi teen nyt tähän vihkoon viimeisen\njäähyväismerkinnän. Sitten luovutan sen Hannun haltuun toivossa, että\nsiitä tulisi hänelle ja suvullemme vakava, sekä vaativa että kehoittava\nmuisto, maanpakolaisen testamentti, joka velvoittaa, jos niin\ntarvitaan, uhraamaan hengenkin isänmaan puolesta.\n\nKun aloitin päiväkirjani ja aloin kirjoittaa siihen isänmaasta, niin en\nlöytänytkään niitä sanoja enkä ajatuksia, jotka olisivat tulkinneet\nsen, mitä syvintä halusin ilmaista. Rinnassani asui sanomattoman kaunis\nnäky ja auersi kipeän-onnelliseksi tekevä rakkaus, mutta yrittäessäni\nkuvata sitä täsmällisin lausein tunsin olevani siihen kykenemätön.\nSilloin seisahduin mielessäni \"isänmaan\" eteen ja aloin tarkastella\nsitä kaikilta huomaamiltani näkökannoilta. Katselin sitä hengessäni\nmaantieteellisenä alueena ja totesin sen sekä kauneuden että hyödyn;\ntuijotin silmiin sen kansaa, jonka huonot ja hyvät puolet luulen\ntuntevani jokseenkin tarkoin; silmäilin sen historiaa nykyhetkestä\nsiintävään muinaisuuteen saakka, luetellen sen kärsimyksiä, tappioita\nja melkein olemattomia voittoja; sanalla sanoen: tutkin sitä\najattelemalla ja hautomalla alituiseen, yötä päivää, aina tähän hetkeen\nsaakka, koettaen löytää sitä sanaa, mikä ilmaisisi \"isänmaan\" ytimen.\nTähän hetkeen saakka etsimiseni oli turhaa. Vaikka miten olisin\nponnistellut, en löytänyt tuota taikasanaa, vaan \"isänmaa\" oli vain\n\"tunnelma\", jonka varsinaista todellisuussisällystä oli vaikea\nilmaista.\n\nKunnes äsken löysin tuon sanan: se on \"vapaus\". Se leimahti mieleeni\npitkän haudonnan synnyttämänä näkemyksenä kuin salama, joka pystyy\nvalaisemaan maan ja taivaan huikaisevan kirkkaaksi. \"Isänmaa\" muuttuu\ntosiasiaksi, realiteetiksi, vasta sillä hetkellä, jolloin se on vapaa\nmuiden orjuudesta, kansallisesti ja valtakunnallisesti heränneen,\nvalveutuneen, itsenäisen kansan hallitsema sivistyksellinen ja\ntaloudellinen kokonaisuus. Kansamme henkinen voima on ollut heikko,\nkoska se ei ole pitkän historiansa aikana kyennyt selvittämään\nitselleen tätä kansojen olemassaolon välttämätöntä ehtoa: vapauden ja\nitsenäisyyden aatetta, vaan on suorittanut veriveronsa ja muut uhrinsa\nholhouksen alaisena, olematta selvästi tietoinen siitä, kenen hyväksi.\nMutta uhri syntyy vasta silloin kun kirkkaasti oivalletaan, mitä sillä\ntahdotaan jumalilta pyytää, mihin ikivaltoja velvoittaa. Ellei tätä\ntietoisuutta ole, eivät jumalat ota vastaan veren pyhää voimaa, vaan se\nsaa virrata hukkaan. Aatteellinen heikkoutemme ilmenee siitäkin, että\nvielä tänään, hetkellä, jolloin meidät tahdotaan surmata juuri siksi,\nettemme ole kehittäneet vapausaatettamme, parhaimmat kansalaisemme\njulistavat korkeimmaksi ohjelmaksemme tyytymisen entiseen\nvapaudettomuuteemme, tuohon varjotilaan, joka on kuin himmeä päivä\nilman aurinkoa ja elämän todellista kukintoa. Herätä heidät, Jumala,\nymmärtämään, ettei kansalla, joka asettaa itselleen tällaisen\ntulevaisuusohjelman, ole elämisen oikeutta.\n\nSuomen on saatava täydellinen vapaus ja riippumattomuus -- se on oleva\npäämäärämme, joka on ilmoitettava julkisesti maailman johtavissa\npaikoissa. Niin pian kuin edes tämä on tehty, kansamme sielun läpi on\niskeytyvä tulinen miekka, joka herättää sen uuteen elämään,\najattelemaan ja tuntemaan suuresti ja uhrautuvaisesti. Sillä hetkellä\nsen sielussa syntyy \"isänmaa\" ensimmäistä kertaa ei enää vain tuhansien\njärvien siniautereisena runona vaan valtavana tosiasiana, alttarina,\nylimmäisenä pappina ja tuomarina, jonka eteen jokainen polvistuu\nsydämessä pyhä vavistus. Sillä hetkellä välähtää mielessä\ntulevaisuusohjelma, joka on lyhyt ja selvä: taistelu.\n\nTätä henkeä -- puhun nyt sinulle, Hannu -- on ruvettava kasvattamaan\nSuomen nuorisossa, tuossa joukossa, jonka suoritettavaksi meidän on\njoka tapauksessa jätettävä isänmaan vapauttaminen. Sen on irtauduttava\nentisyyden kesystä nöyryydestä, jonka turviin kaikki pelkurit niin\nmielellään tekopyhästi pakenevat, ylevöitettävä henkensä ajattelemaan\nja tuntemaan samoin kuin muut vapautensa ansainneet kansat ovat\ntehneet, ja opittava ymmärtämään teon ja uhrin merkitys. Sen on\noivallettava, ettei vapautta ole milloinkaan saavutettu ilman\ntaistelua, että sen on valmistauduttava mitä suurimpiin kärsimyksiin ja\nkuolemaankin, jos se tahtoo kerran nähdä \"isänmaan\" muuttuvan\ntunnelmasta tosiasiaksi. Ota tämä, rakas poikani, vastaan isäsi\ntestamenttina ja tee kaikkesi sen toteuttamiseksi. Älä milloinkaan\nkuuntele varoittavaa maailmanviisautta, vaan lujita uskosi\nvuorenvarmaksi ja kulje tietäsi katsomatta oikeaan tai vasempaan.\nKuoleman kynnyksellä seisten olen näkevinäni Suomen hetken olevan\nlähestymässä.\n\nKylliksi jo tästä. Lisään siihen vain, että ajatelkaa ja tuntekaa\njalosti. Älä anna, poikani, itsestäsi niin rumaa todistusta kuin minä\ntässä päiväkirjassa. Tuntoni on soimannut minua siitä, että olen\nkirjoittanut siihen vahingoniloisesti maani vihollisia kohdanneiden\nonnettomuuksien johdosta. Kuoleman kynnyksellä oivallan, ettei sorrosta\neikä vääryydestä tule loppua ennenkuin ihmiskunta on päässyt\nvapautumaan tästä mielensä alhaisuudesta.\n\nLuin äsken ne mietteet, joissa kuvittelin, minkälainen on sieluni\nviimeinen silmänräpäys tomumajani asukkaana. Nyt olen paljoa lähempänä\ntuota hetkeä kuin silloin. Lieneekö luonnon järjestykseen kuuluvaa,\netten tunne sitä kohtaan muunlaista pelkoa kuin sitä, mitä juhlallinen\ntuntemattomuus aiheuttaa. Sitä kuitenkin vähentää se, että aavistan\nodottavani jotakin suurta, kirkasta, sanomattoman riemullista. Sydämeni\nusko Jumalaan, joka on niin jalo ja armahtavainen kuin isä konsanaan\nvoi olla, on ollut aina vahva, epäilyksen häivähdyksenkin yläpuolella.\nSe on viime aikoina ikäänkuin avartunut, niin että sielussani on joskus\nvälähtänyt salaperäinen ristin mysteerion oivallus. On kuin joskus\nnäkisin niiden käsien, jotka nostivat Erkki-poloiseni helmaansa,\nojentuvan minuakin kohti jostakin iankaikkisuudesta, ja kuin sieluuni\ntunkeutuisi katse, josta kuvastuu maallisessa elämässä tuntematon\nrakkauden hohde. Tahdon nämä viimeiset hetkeni ajatella sitä ja\nrukoilla totuuden ja uskon valkenemista. Sehän on lopultakin ainoa\nsilta tietämyksemme rajojen ulkopuolelle; ihmisen, joka janoaa tietoa,\nei pitäisi unohtaa tätä.\n\nNyt haluan merkitä tähän jäähyväiseni tälle maailmalle ja sen elämälle.\nHyvästi, poloinen isänmaani, josta eroaisin itkien ellen tietäisi sinun\nolevan matkalla historiasi varsinaista aamua kohti. Kuinka\nkiitolliseksi tunnenkaan mieleni ajatellessani kaikkea minulle\nlahjoittamaasi onnea: luonnon kauneutta, joka on ihmeellinen talvella\nja kesällä, loistipa se revontulin tai valvoi juhannusauringon mukana;\nkansani kunnollisuutta ja sitkeätä sisua, joka on vievä sen voittoon\nharhateistä huolimatta; lakia, kirkkoa ja sivistyssaavutuksia,\njotka ovat raivanneet minullekin tien ihmisenarvoisiin elämisen\nmahdollisuuksiin; kotiani virran rannalla ja koko perhe-, sukulais- ja\nystäväpiiriäni, jonka rakkauden lämmössä olen usein unohtunut\nkummastellen ja liikutettuna ajattelemaan ansiotta osakseni tullutta\nrunsasta hyvänsuontia. Muistaessani tuota kaikkea näen sen elävöityvän\njuhlalliseksi hahmoksi, joka ottaa vastaan kiitokseni ja siunaa minut\nlepoon isänmaan poveen siellä kaukana vanhan kirkon luona olevassa\nkoruttomassa hautausmaassa. Nyt ymmärrän, että se kohtalo, minkä\nisänmaa suo palvelijalleen, on korkea armon ja suosion osoitus\nsilloinkin, kun se päättyy kuolemalla maanpaossa, isänmaan portin\nulkopuolella, katse nälkäisesti tämän armottomaan salpaan kiintyneenä.\n\nHyvästi, rakas vaimoni, joka olet elämäntoverinani ollut monin verroin\nenemmän kuin nuorena sinusta unelmoidessani osasin kuvitellakaan. Ei\nole mennyt sitä päivää, etten aina olisi iloiten hämmästynyt siitä\nuudesta rikkaudesta, joka on kummunnut naisellisuutesi ja\näidillisyytesi tyhjentymättömyydestä, tuosta maailmasta, jossa\ntosiasiassa asuu elämän varsinainen, aineellinen sulo. Ilman sinua\nelämäni olisi ollut kuin kukaton ja lehdetön puu, joka kituu aikansa ja\nlopuksi kuolee kannalleen, alastomat oksat pystyssä kuin veden pintaa\nkohti kurkottavat, pelastusta anovat hukkuvan kädet ja siirottavat,\njäykistyneet sormet. Maailman raakuus johtuu siitä, ettei se hieno\ninhimillisyys, joka asuu \"ikuisesti naisellisessa\", ole vielä saanut\nelämässä sananvaltaa. Olkoon se, mitä en tähän kirjoita, koska en\nkykene ilmaisemaan sitä sanoin, juuri siksi vihjaus siitä, mitä\nsydämeni sinua kohtaan, rakas vaimoni, tuntee tällä hetkellä. Emme ole\npitkän elämämme aikana pelänneet mitään niin kuin sitä, että meidän\npitäisi erota. Jos poistuin muutamaksi tunniksi luotasi, pyysit\nhyvästelemään, koska jokainen ero voi olla viimeinen ja olisi raskasta\nkuolla hyvästelemättä. Tuosta tunsin sydämesi kiintymyksen ilmenevän\nlapsellisen kauniilla tavalla. Kuinka onnellinen olenkaan, että saan\nhyvästellä sinut näin ja kuolla kodikkaasti sinun turvissasi.\n\nHyvästi, Hannu, rakas poikani, jolle annan tässä lujan, toverillisen\nkädenlyönnin. Olisihan ollut hauskaa jatkaa kanssasi matkaa vielä\nmuutama viitanväli, mutta kun ei ollut niin sallittu, niin täytyy\nerota. Tiedät jo, mitä kaikkea elämä tarjoaa -- tuo ylioppilaskevääsi\nkokemus, jonka joulun aikana minulle kahdenkesken kerroit, oli varmaan\nomiaan avaamaan silmäsi. Sovimme silloin, että muistat aina itse pitää\nomat ohjaksesi kireällä ja varoittaa itseäsi olemaan mies. Ole _mies_\njoka suhteessa, sormenpäitä myöten! -- siinä sinulle paras ohje ja\nperintö. Jos tulevaisuudessa kuulet sen kuiskauksena sielussasi, niin\ntiedä, että minä olen silloin läsnä.\n\nSinua, rakas tyttäreni Helli, samettisilmäinen ja silkkiuntuvainen\nsirkkuseni, hyvästelen isän kaihoisimmalla rakkaudella. Oli kuin olisi\nhengetär lahjoittanut minulle hurmaavimman tähtisilmänukkensa silloin,\nkun sallimus toi sinut meille ja pienen olemuksesi herttaisuus alkoi\ntuoda kielontuoksua elämäämme. Kaikki, mitä naisessa on erikoisesti\nhänen sukupuolelleen kuuluvaa, koko tuo salaperäinen hurma, joka\nsisältyy sanaan \"naisellisuus\" ja lumoaa meidät, oli sinussa alkiona jo\nsilloin, sinä pieni nainen, jonka kehkeytymistä olen seurannut\nsanattomaksi kummastuneena kuin olisin nähnyt ihmeen. Se murhe, joka on\nheittänyt varjonsa tiellesi, on sitten syventänyt ja rikastuttanut\nsydäntäsi, niin että katseestasi loistaa pyhyys. Säilytä se, lapseni,\nja osoita maailmalle, että ne hienot, jalot pohjalaiset naiset, jotka\novat edustaneet täällä kaukana vanhaa, korkeata, hurskasta ja\nihanteellista kulttuuria, eivät ole loppuneet.\n\nHyvästi, päiväkirjani! Sinä, joka luet tätä tulevaisuudessa, niin kuin\nuskon, vapaassa, itsenäisessä Suomessa, tunnossa ja luonteessa uljas\nkansallinen ja valtakunnallinen tietoisuus, muista, että sen tien\nvarrella, joka on johtanut sille kukkulalle, jolla nyt seisot, on\nlukemattomia tällaisia \"päiväkirjoja\", toiset todella kirjoitettuja\nniin kuin tämä minun maanpakolaisuuden ikävyydessä, toiset vain\najateltuja vaikeiden kärsimysten keskellä, kolmannet piirrettyjä\nsydänverellä pohjolan hankiin. Katso sitä polkua ja vanno, että oma\nseisomapaikkasi on vartioasema, jossa seisot kuulosi ja näkösi\nterävimmillään äkkäämään vainolaisen pienimmänkin risahduksen. Sillä\nvoi häntä, joka menettää hiukkasenkaan siitä, minkä nuo isänmaan\nnousevan tien varrelta näkyvät ristit ilmoittavat valloitetun veren ja\nhengen uhreilla.\n\nKirjoitin Jumalan kasvojen edessä, valmiina kuolemaan alistuneesti,\nsyyttämättä kohtalostani ketään.\n\n                                              Kaarlo Suvanto.\n                                              Ent. metsänhoitaja.\n\n\n10\n\nSaatuaan isänsä silmistä tietoisuuden viimeisen välähdyksen, jossa oli\nvielä hänen katseensa tuttua syvän sinistä rakkaudenkajoa, ja\ntodettuaan omituisen jännityksen ja ikäänkuin kuuman huohotuksen\nvallassa hänen hengityksensä vähitellen harvenevan ja käyvän yhä\nhiljaisemmaksi, kunnes selittämätön, yliluonnollinen tunne yhtäkkiä\nsanoi, että kuolema oli tullut, että ihmisen henki oli sekunnin\nmurto-osasessa joutunut sen muutoksen alaiseksi, joka karistaa siitä\npois ajallisuuden ja siirtää sen ymmärryksemme saavuttamattomiin,\ntosiolevaisuuteen, Hannu tunsi muutaman sekunnin ajan sydämessään\nankaraa vilua ja värisi kauhusta. Mutta sitten hän painoi isän luomet\nkiinni ja piti kättänsä niiden päällä siksi, kunnes ne olivat\njäykistyneet, ja hoiti hänet muutenkin vainajalle sopivaan asuun.\nPuuhatessaan isänsä ympärillä hän tuon tuostakin totesi katsahtavansa\nhänen kasvoihinsa ja odottavansa hänen aukaisevan silmänsä. Tunne\nsiitä, ettei isä ollut kuollut, vaan oli jossakin tässä lähistöllä,\nkäden ulottuvilla, äidin ja Hellin luona, jotka itkivät sylikkäin, oli\nniin voimakas, että Hannun täytyi vasiten pidättäytyä puhumasta ja\ntyytyä vain katsahtamaan ympärilleen. Isä oli varmasti saapuvilla ja\nmikä ihmeellisintä ei ollenkaan murheellisena. Hannu päinvastoin näki\nselvästi, kuinka isä seisoi tuossa muutaman askeleen päässä, ei\nlattialla vaan ilmassa, ei sairauspukineissaan vaan asussa, joka vaikka\nei ollut maallinen erikoisesti ilmaisi hänen olemuksensa, liikuttaen\nhuuliaan kuin olisi puhunut, hymyillen yllättyneen ihastuneesti kuin\nolisi päässyt suuren, odottamattoman salaisuuden perille, jota\nkuitenkaan ei saanut ilmoittaa. Hannu oli kuulevinaan omituista\nkuiskausta, joka lankesi hänen sieluunsa kuin tuoksu, ja näkevinään\nisän siirtyvän viereltään äidin luo ja hymyillen koskettavan häntä. Tuo\nsama ylimaallisen lohdutuksen tuoksu varmaan satoi terhenenä äidin ja\nHellin sieluun, sillä hetken kuluttua he lakkasivat itkemästä,\nhuokasivat raskaasti ja syvältä niin kuin aina nyyhkytysten loppuessa,\nja jäivät tuijottamaan eteensä kasvoilla kuin laskevan auringon\nsurumielinen kajastus.\n\nJa nyt isä oli matkalla kotiinsa. Aivan vaikeuksitta se ei ollut\nmennyt. Vaikka viralliset muodollisuudet oli täytetty, piti rajalla\npysähtyä siksi, että paikalle sattui Hannun vanha tuttava\nsantarmiupseeri, joka kuultuaan, kuka vainaja oli, sanoi levitellen\nkäsiään, että herra Suvanto olemas kielletty tulemasta valtakunnan\nalueelle eikä olemas tehty mitään eroa, oliko hän kuollut vai elävä.\nTäytymäs tiedustella esimiehiltä lähempiä ohjeita. Mutta kun hänelle\noli näytetty kaikki viralliset paperit, joiden perusteella oli lupa\ntuoda ruumis rajan yli, hän lopuksi tuumi, että \"harashoo, herra\nSuvanto ei missään tapauksessa enää politikoimas\", astui syrjään ja\nteki kunniaa ruumissaattueen kulkiessa ohi. Hannu totesi, että vanha\nsantarmi, josta oli tullut isän ystävä, teki kunniaa koko\nolemuksellaan, ilmeisesti vaivoin hilliten tunteitaan, ja että\nupseerinkin kasvoilla asui jotakin inhimillistä värettä. Hannu toivoi\ntuon vieraan kylmän miehen, jonka ajattelua ja toimijaa hän ei voinut\nkäsittää, pehmenevän ymmärtämään, että maanpakolaisen paluu oli suuri\ntapaus ei vain silloin, kun hän sai nähdä kotimaansa vielä elävin\nsilmin, vaan myös silloin, kun vain hänen tomunsa tuotiin kotiin. Ja\nehkäpä suurempi vielä jälkimmäisessä tapauksessa, sillä elävän\noikeuksien palauttaminen, hänen kaipuunsa kotimaahan, hänen ja\nkansalaisten riemu -- se oli kaikki selvää ja ymmärrettävää,\ninhimillistä ja liikuttavaa --, mutta kuolleen saapumisessa kotiin\nsiinä, että hänet välttämättä oli tuotava lepäämään isänmaan multaan,\nkoska hänen henkensä ei saisi muuten rauhaa ja hänen maanpakonsa\njatkuisi haudan toisellakin puolella, oli salaperäistä, käsittämätöntä,\njo niiden asioiden alueelle kuuluvaa, joiden ovelta järki palaa\ntyrmistyneenä.\n\nKun lopuksi lähdettiin ajamaan kotikaupungin asemalta pitkin\nLinnankatua, joka vie suoraan silloille, Aukusti edellä, Hannu, äiti ja\nHelli jäljessä, ja kadunreunat mustanaan vakavia ihmisiä miehillä hatut\nkädessä, sattui niin oudosti, että Veikko yhtäkkiä pysähtyi maaherran\npalatsin kohdalle, korskui eikä lähtenyt liikkeelle, vaan kuopi niin,\nettä katukivistä kirposi tulikipinöitä. Aukusti komensi kerran, sitten\ntoisen hiukan lujemmin, mutta Veikko ei totellut, vaan vilkuili\nvauhkosti ja liikutteli korviansa. Silloin vieressä olevan tuomiokirkon\nkello alkoi soida, sillä Hannu oli käynyt toimittamassa niin, ja\nilmassa väreili kumeata, juhlallista sointua, eikä vain sitä, vaan\nsalaperäistä tunnelmaa -- mitä? Aukusti käveli vakaasti Veikon luo ja\ntarkasti sen valjaat. Vikaa ei ollut. Saapuville kiiruhtaneelle\nHannulle hän selitti:\n\n-- Metsänhoitaja itse sen tietenkin pysähdytti tuodakseen terveiset\nmaanpaosta sille, joka oli hänet sinne toimittanut. Tuossa\npalatsissahan se asuu. Odotetaanhan hetkinen, että hän ehtii palata\nkuvernöörin luota, niin kyllä Veikon jalat irtautuvat.\n\nVeikko lähti yhtäkkiä liikkeelle. Hannu muisteli kerrallista käyntiään\nkuvernöörin luona, hänen väsynyttä, vakavaa ilmettään, jonka alta --\nniin Hannusta nyt tuntui -- oli kuultanut tunnontuska ja epätoivo, ja\nhänen nuorta valkeata rouvaansa. Hän oli varma siitä, että ainakin\njälkimmäinen oli jostakin verhon varjosta seurannut saattueen menoa --\nmillä mielellä, sen voi arvata. Mutta jos isä oli mennyt tapaamaan\nkuvernööriä, hän ei ollut tehnyt sitä edes koston aikomuksen\nvivahduksessakaan, vaan isälle aina tärkeimmässä ja ylimmässä\ntarkoituksessa: herättääkseen kuvernöörin sydämessä uljaan ja\nuhrautuvan isänmaanrakkauden ja saadakseen hänet asettumaan niiden\njohtoon, joita vastaan nyt taisteli.\n\nKuinka komeaa oli maanpakolaisen kulku korkeita siltoja pitkin kosken\npauhatessa ja tuulen kantaessa lumivalkoisina kukkivien tuomien\ntuoksua. Oli kuin luonto olisi toimeenpannut palaajalle tuliaisjuhlan,\njossa se suoritti uljaimman ohjelmansa: mahtavien vetten pauhun ja\nilmattarien ihanimman tuoksukarkelon vilajavilla aalloilla ja kevään\nkukkien terillä. Juhlaa riitti koko matkan, illaksi alenevan päivän ja\nvalkean yön, loppumattomat suoaavat, joiden matalalla keinuvassa\nhopeisessa sumussa taivaanrannalla viipyvä aurinko taitteli säteitään,\nalakuloiset kankaat, joilla säikähtänyt poro lähti pitkin, keinuvin,\njoustavin askelin tolvaamaan. Lintujen kevätkonsertti helisi\nlakkaamatta ilmaisten vähentymätöntä onnen ja riemun painetta, joka\ntäytyi purkaa, koska elämän ihanuuden vuoksi ei tahtonut siihen\npakahtuakaan. Hartaimmin, uskollisimmin lauloi suomättääseen pesänsä\ntehnyt harmaanruskea lintunen, joka oli lennähtänyt ikuisen\nikävyyteensä näivettyneen kääpiömännyn latvakerkälle, lauloi, vaikka ei\nollutkaan äänensä juuri kuiskausta kirkkaampi eikä korkeampi, koska\ntunsi rinnassaan sanomattoman suuren autuuden. Luonto kaikki valvoi\ntuijottaen tulijoihin suurin, rävähtämättömin, loistavin silmin ja\nsäpsähtäen salaperäisesti, kun mystillinen hengähdys ilmaisi\niankaikkisuuden läsnäoloa. Ja kun sitten aamun varhaisuudessa Veikko jo\nastui tuttua kotikangasta ja kevätlauluun yhtyi kotoinen tervehdys, kun\nvaunut vyöryivät kotikartanolle pyörien hiljaa ratistessa käytävän\nhiekassa ja haaviston norkosten villahöytyvien leijaillessa ilman virin\nkannattamina, kun isä lepäsi kuusimajassaan katsoen tuttua virtaa,\niloiten auringon kauneudesta sen vilajavilla aalloilla ja miettien\nvakavasti, että sen juoksu oli hänen osaltaan muuttunut ikuisuudeksi,\nsilloin Hannun valtasi suuri tyyntymys ja rauha.\n\nPäivän monien puuhien jälkeen oli tullut rusottava ilta, joka oli\nvähitellen muuttunut valkeaksi yöksi. Helli oli mennyt äidin kanssa\nvarhain levolle tämän tuttuun makuuhuoneeseen, mutta Hannu oli vielä\njäänyt jalkeille järjestämään asioita seuraavana päivänä pidettäviä\nhautajaisia varten. Hän istui ja liikkui hiljaa kuin haamu, sillä\nhuoneissa vallitseva ehdoton äänettömyys vaati sitä. Ensin hän oli\naikonut istua isän kirjoituspöydän tuolille, mutta ei tehnytkään niin,\nsillä selittämätön salaperäinen kuiskaus, että siinä jo istui isä itse,\nesti sen. Silloin hän katsoi sille tuolille, jolla Erkki oli mieluiten\nistunut ja kuunnellut simpukoiden houkuttelevaa kaukaisten merien\nkohinaa, ja kysyi kuiskaten, \"oletko sinäkin täällä?\" Hannu istuutui\nsiihen sohvannurkkaan, josta oli kerran katsellut joulukuusta, ja\nummistaen silmänsä näki isän ja Erkin olevan saapuvilla. Taas häntä\nhämmästytti se havainto, että he molemmat olivat iloisia, riemullisen\nonnekkaita. He puhuivat ja nauroivat keskenään, Hannun voimatta\nymmärtää mitä, katsoivat Hannuun pitkään ja tarkoittavasti kuin\nsanoakseen, että \"kerran sinäkin saat tietää tämän salaisuuden\",\nliikkuivat huoneessa katsellen kaikkia esineitä niinkuin se, joka on\nollut kauan poissa, ja lopuksi menivät ulko-ovea kohti viitaten Hannua\nmukaansa. Ja Hannu hiipi mielikuviensa seurassa ulos, rinnassa katkera\nsurun polte, ja lähti katselemaan kotikartanon rakkaita paikkoja, jotka\nyön omituisen hohtoisessa valossa ja vain linnunlaulun raiuttamassa\nhiljaisuudessa tuntuivat herkästi eläviltä, pitäen silmällä Hannun\narastelevia askeleita. Hän istui haavikon penkillä ja katsoi nuorien,\nvielä punaisten lehtien hentoa, puhdasta kauneutta. Siinä istuivat myös\nisä ja Erkki, ja Hannu oli näkevinään, kuinka täällä ulkona kaipauksen\nsurumielisyys kajasti heidän kasvoiltaan. He kävivät kaikissa tutuissa\npaikoissa ja seisahtuivat lopuksi kuten aina ennenkin joen törmälle,\nkatselemaan sen vilajavaa juoksua. Sen pinta heijasti taivaan valkoista\nhohtoa kuin sula hopea ja se virtasi tulvivana, voimakkaana, ilmaisten\nsalatut aatteensa syvyydestä nousevina mahtavina pyörteinä. Rannoilla\naloittivat rentukat kirkkaan keltaisina tulimättäinä, ylempänä kukkivat\nvienon sinisinä pohjanorvokit, mesimarjain lehdet olivat jo\ntäysikokoisia ja lankamainen vana valmisteli parhaillaan kukkakelloaan,\nja Hannun jalkain juuressa työnsivät juhannusruusut mehukasta lehteä ja\nvartta. Hannu näki isän ja Erkin tuijottavan mietteissään virralle,\nkatsovan taivaan kauneutta ja kuuntelevan joen toiselta puolen, tulvan\npeittämiltä niityiltä tulevia sinisorsain, haapanain, tavien ja\ntelkkien äännähdyksiä. Äkkiä kuului veden kohinaa ja Hannu näki\njoutsenparin kohoavan lentoon joen takana olevasta niityn\ntulvalammikosta. Nyt ne pääsivät siivilleen, nousivat yhä korkeammalle,\nkunnes kiisivät huikaisevan ylhäällä, auringon täydessä valossa, kuin\nkaksi maiseen elämään kuulumatonta ihmeolentoa. Hannu nosti\ntietämättään kätensä niitä kohti kuin pyytäen päästä mukaan, sillä\nniiden lähtö ja uljas lento kullalta kumottavassa korkeudessa oli\nherättänyt hänen rinnassaan kiihkeän vapautumisen ja ylentymisen\nkaipuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuvannon isäntä lepäsi haudassaan ja sen reunalla seisoi mietteissään\nhänen ystävänsä, harmaahapsinen, lapsisieluinen kirkkoherra kokoillen\nniitä ajatuksia, joilla aikoi nyt lohduttaa omaisia, itseään, tätä\nihmisjoukkoa, joka oli saapunut osoittamaan maanpakolaiselle\nkunnioitustaan. Tuossa portilla näkyi seisoskelevan poliisi Kostamo,\njonka virkaintoinen nimismies oli lähettänyt valvomaan, ettei\n\"hautajaisten yhteydessä pidettäisi kiihoittavia puheita eikä\ntoimeenpantaisi mielenosoituksia\". Hänen ilmiannostaanhan se kuuluu\nsaaneen Suvannon vainoaminen alkunsa. On nyt tullut katsomaan, että\nuhrinsa varmasti peitetään maan multiin. Kirkkoherran alitajunnassa\nnäin risteilee huomioita ja ajatuksia sillä aikaa kun hän kuuntelee\nlukkarin tuimaa veisuuta ja pikku rukouksin etsii sitä sävyä, jolla\ntämä rakas vainaja sopivimmin ja arvokkaimmin hyvästeltäisiin ihmisten\npuolesta. Ja nyt jo tulikin hänen vuoronsa -- melkein yllättämällä,\nniin että häntä hiukan häkellytti alkusanoja lausuessa. Ja sitten hän\ntotesi puhuvansa sanoja, jotka kumpusivat sydämestä oman salaisen\nsopimuksensa mukaan, kysymättä häneltä lupaa ja ottaen itse\nvalitsemansa sävyn. Niiden filosofia oli kyllä kirkkoherralle tuttua,\nsillä juuri sitä elämä oli hänelle opettanut -- tämä elämä, joka nyt\nkukoisti ihanana suvipäivänä vainajan haudan ympärillä --, mutta aivan\njuuri niin hän ei ollut aikonut sanoa kuin nyt teki. Hän ei kuitenkaan\nvoinut sille mitään: murhe kun ailahti sydämessä, niin siitä kumpusi\nitsestään puhe viattoman kärsimyksestä, jonka puristama valitus kuuluu\nkaukaa ihmiskunnan aamuhämärästä saakka, ja aiheuttama kapinallisuus\nhuipentuu Jobin taisteluksi Jumalaa vastaan ja jyrkäksi selityksen\nvaatimukseksi siitä, miksi olevaisuudessa vallitsee tämä sydämiä\nkuohuttava, ikuisesti korjaamattomalta näyttävä vääryys. Tuntui\nraskaalta, masentavalta silmätä kaukaisuudesta koleikkoisena saapuvaa\nkapeata tietä, sillä sen molemmin puolin oli ristinpuita kuin metsää ja\nsen kivet olivat niljakoita kärsivien verestä ja tuskanhiestä. \"Onko\nJumalaa olemassa, kun tällaista voi tapahtua?\" kysyy ihminen\nepätoivoissaan, tuntiessaan katsoi minne tahansa oikeutta loukattavan.\nJumala ei suutu ihmiselle tästä kysymyksestä, sillä hän tietää, että\npäästyämme sille paikalle, jossa nyt seisomme, olemme jo saaneet siihen\nvastauksen. Elämän ydin on kärsimys, tuo tuskien alaisuus, joka on\nsilloinkin, kun emme sitä tiedä, uhrautumista jonkun puolesta, synnin\nsovitusta, lunastusta salaperäisen ikeen orjuudesta. Kärsimys on\nmaailman peruslaki siksi, että vain sen kautta saamme kehitetyksi sitä\nlähemmäksi Luojaansa eli sitä alku- ja tosiolevaista, josta se on\nsynnin tähden langennut pois, ollen nyt vain sen himmeä heijastus.\nTuskien alaiset ovat siis Jumalan valittuja taistelijoita, joiden\nsuurena tehtävänä on maailmansuunnitelman toteuttaminen, mutta niitä\neivät ole öykkärit vääryydentekijät, joiden väkivalta merkitsee aina\nsen purkamista, mitä kärsimys rakentaa. Eihän toki sovi pyytääkään,\nettä taistelu olisi tuskatonta, että saisimme marssia Uutta Jerusalemia\nkohti haavoittumattomina -- ei toki, sillä siitä harhaluulosta Apollyon\nkyllä osaa meidät päästää. Mutta haavat ja verenvuoto, tuskat ja\nnääntymys ovat kristityn ritarin kunnia, josta hänen vain tulee\nkiittää. Ja mikä on kiittäessä, kun kovimman kärsimyksen hetkellä\nsydämeemme yhtäkkiä lankeaa ihanaa virvoitusta, kuin kevätsadetta\njanoavaan maahan. Jumala virvoittaa sotureitaan ja tekee heille\nkärsimyksen iloksi, jonka korkeutta vääryydentekijät kadehtien\naavistelevat, voimatta sitä milloinkaan saavuttaa. Ja kun olemme\ntulleet epäitsekkään kärsimyksen polkua tähän haudan reunalle ja\nkatsomme taaksemme, niin tunnemme kaiken tuskan ja vääryyden muiston\nhäipyvän ja suuren rauhan ja sopusoinnun täyttävän sydämemme.\nOivallamme kulkeneemme sitä polkua, joka kaikista vaaroista,\nahdingoista ja tuskista huolimatta on vienyt ehdottomaan, ratkaisevaan\nsopusointuun ja voittoon. Kuinka vähäpätöisiä ovatkaan maailman\npahimmatkin kohlut sille, jonka sydämessä vallitsee Jumalan rauha,\nkuinka tyynesti kuolee se maanpakolainen, joka on päässyt käsittämään\nkärsimyksen onnen. Eikä tässä vielä riittävästi palkintoa, vaan kaiken\nylevöittää Kuolema, kerran meidän jokaisen luo saapuva vieras, jonka\nsiipien humina saa ihmiskunnan sydänhermon värähtämään. Ei ole toista\nniin mahtavaa olevaisuuden ylevöittäjää, jylhää kaiken nostajaa\niankaikkisuuden korkeaan pyhyyteen kuin on Kuolema. Ristinsä perille\nkantanut ei pelkää häntä, sillä hän tietää Kuoleman Jumalan suurimmaksi\nhyväksi teoksi ihmistä kohtaan. Kurjimman rikollisenkin se aateloi\noudolla, käsittämättömällä henkäyksellä, saati sitten häntä, jonka\nkulkua on kaunistanut hurskaus. Miksi itkisimme siis häntä, joka on\npäättänyt purjehduksen ja laskenut laivan rauhan satamaan? Sieltä,\nmissä hän nyt on, hän yhä jatkaa sitä työtä, mikä oli arvokkainta hänen\nelonaikaisessa pyrkimyksessään: isänmaan suuren asian edistämistä...\n\nKirkkoherra puhui tasaisesti, hellällä, haastelevalla äänellä, katsoen\nmilloin hautaan, milloin taivaalle. Hän todisti isän kohtalon yleväksi,\nJumalan ja ihmisten edessä suureksi, sellaiseksi, että sukupolvet\ntulevat tämän hautakummun ääressä seisahtumaan ja paljastamaan päänsä.\nJa Hannu tunsi surunsa muuttuvan jaloksi ylpeydeksi. Se oli harvinaisen\nkaunis päivä, täynnä kevätkesän kirkkautta, lintujen viserrystä,\njärveltä viljavaa aaltojen kimallusta ja lauhaa tuulta, joka suhisi\naatteellisesti, vakavasti, surumielisen lohduttavasti hautausmaan\npetäjien latvoissa.\n\n\n11\n\nHannu ja Kaarlo seisoivat vartioina Yliopiston portilla,\nAleksanterinkadun puolella. Suurlakon kiihkeät, jännittävät päivät\nolivat menossa, he kuuluivat molemmat ylioppilaskaartiin, joka hoiti\nvartiopalvelusta kaupungissa, ja olivat nyt yövuorossa tällä paikalla.\nPiirustussalissa oli jonkinlainen punaisen ristin asema, jossa päivysti\nskruuvipelillä aikaansa kuluttavia lääketieteen kandidaatteja ja\nheilläkin oli oikeus käydä vuorotellen lämmittelemässä. Oli pimeä mutta\nei erikoisemmin kylmä yö, kadut olivat autioina ja taivaalla vilahti\nsilloin tällöin Viaporissa toimivan valonheittäjän mahtava kartio.\nJotakin peloittavaa ja juhlallista oli ilmassa, mahtavien voimien uhmaa\nja taistelua, tuntemattomuuden salaperäisyyttä, joka jännitti. Pojat\nkeskustelivat matalalla äänellä, kyselivät toisiltaan, \"mitä tästä\nmahtaa lopuksi tulla?\", ja jääden vastausta vaille kävelivät ja\nliikuskelivat karkoittaakseen vilun. Kaarlo koetti laskea leikkiä\nvalaen valvoneen ja väsyneen miehen epätoivoisen tylsiä sukkeluuksia,\njoita pyysi Hannun pitämään hyvänään parempain puutteessa. Heille oli\nannettu määräys, ettei Yliopiston pihalle saanut päästää ketään, joka\nei osannut todistaa asiaansa lailliseksi, ja tätä he myös aikoivat\ntotella niin pitkälle kuin heidän mahdollisuutensa suinkin riittivät.\nMolemmilla oli pieni revolveri kiellon ponneksi, ellei tämä yksin\nottaisi riittääkseen.\n\nHiljaisuuden keskeytti väliin ajurin hevosen kavioiden kopse, joka\nläheni tahdikkaasti, tuli yhä kuuluvammaksi, tuntui kohdalle\nsaapuessaan räikeältä, ja alkoi laimentua, kunnes häipyi pois. Samalla\nalkoi kuulua kopsetta toisaalta ja korva seurasi pienen jännityksen\nvallassa, tuleeko tuo tästä vai ei. Ei tullut, meni toista tietä ja\nhäipyi pois. Nyt erottui kuuluvun arkoja, keveitä, mutta silti selviä\naskeleita, ja korva niitä uteliaana seuraamaan. Ne lähestyivät\nKauppatorilta ja kääntyivät Aleksille. Wickelin punssikaupan mustia\nlasikilpiä vastaan vilahtaa katulyhdyn vaisussa valossa tytön solakka\nhahmo. Hän on nuori ja notkea, astuu keveästi. Kuka lienee ja missä\nollut? Pojat tuijottavat hänen jälkeensä mietteissään. Tuolla joku\npuhuttelee häntä -- tytön ääni kuuluu tänne saakka -- nyt he lähtevät\nmenemään rinnakkain.\n\nHetken perästä alkaa autio Aleksi kaikua raskaista tahdikkaista\naskelista. Pojat tuijottavat jännittyneinä Ylioppilastalolle päin,\nsillä Mikonkadun kulmaan on ilmestynyt sankka ryhmä, joka selvästi on\ntulossa tänne. He painavat portin pikkuoven kiinni ja nojaten sen\npieliin odottavat. Joukko tulee vähitellen lähemmäksi ja askeleet\nkäyvät kuuluvammiksi. Nyt saattaa jo nähdä, että siinä marssii\nmiesjoukko säännöllisissä nelimiehisissä riveissä, johtaja edellä.\nHeitä on ainakin sata. Hannu näkee, etteivät he ole venäläisiä\nsotilaita, vaan suomalaisia työmiehiä, jotka aseettomina -- kiväärejä\nheillä ei ainakaan ole -- marssivat öisen Helsingin katuja. He eivät\npuhele, eivät vilkaisekaan portilla seisoviin poikiin -- menevät vain\nkiireesti vaiteliaana, synkkänä, päättäväisen näköisenä pataljoonana,\njoka voisi olla milloin tahansa valmis taisteluun. Pojat arvaavat, mitä\nmiehiä he ovat: punakaartilaisia, joiden Kaisaniemessä ja muuallakin\npitämistä harjoituksista oli levinnyt tieto. Hannu tuijottaa heihin\ntarkasti ja säpsähtää, sillä tuo neljännen rivin ensimmäinen tukeva\nmies oli näyttänyt tutulta. Valo oli niin himmeää, ettei hän voinut\nnähdä tarkoin, mutta hän oli vakuutettu siitä, että mies oli Emman veli\nHermanni. Hannu ei ollut tavannut Emmaa sen enempää kuin kerran\nkadulla, jolloin Emma oli ollut Sotahuutoja myymässä. Pelastusarmeijan\npuku ja hattu olivat somistaneet häntä. Hannun oli pitänyt mennä\ntapaamaan häntä armeijaan, mutta sitä ei ollut toistaiseksi tullut\ntehdyksi. Näin häneltä oli jäänyt tietämättä se, että Hermanni oli\ntullut Helsinkiin.\n\nPoistuvan joukon askeleet haipuivat ja Hannu kuunteli niitä tarkasti,\nniin jännittyneenä, että veri humisi korvissa. Tämän synkän yön\npimeydessä oli isien perinnettä, isänmaanrakkautta, joka vaati kaikki\nmitä omistit; siinä oli kansalliskiihkoista sortopolitiikkaa, joka\ntoimi harhaan menneiden kansallisten näkemysten kiihoittamana; siinä\noli pohjoismaista rehellistä vapaan kansan lakia ja lainkuuliaisuutta,\njota epäitsenäisyydessä, sorron alaisena kehittynyt laittomuuden henki\nkoetti polkea jalkoihinsa; mutta kaiken tämän rinnalla siinä oli myös\njotakin erikoisesti uutta: työväen pyrkimyksen kiteytymistä omaksi\nitsenäiseksi tahdoksi, ennen tuntemattoman tekijän astumista areenalle\nmielessä niin suuret vaatimukset, ettei milloinkaan mikään kansanluokka\nollut edes uneksinutkaan sellaisten esittämistä yhteiskunnalle.\n\nHannulle valkeni tämä asia yhtäkkiä kuin olisi valonheittäjän keila\nsattunut hänen sieluunsa. \"Ei milloinkaan mikään kansanluokka\nyhteiskunnalle!\" hän kertasi hämmästyneenä. \"Tasa-arvo lain ja\nihmisyyden puolesta -- se on oikein; inhimilliset olosuhteet, taattu\ntoimeentulo mikäli mahdollista, turvattu vanhuus -- se on myös oikein;\nmutta yhteiskunnan tuotantovälineet, maa ja koko valta heille,\noppimattomille kansanjoukoille tai paremminkin heidän viekkaille\njohtajilleen -- mikä idioottimaisuus, huutavin hulluus, mitä on\nkuultu\". Hannun mielessä välähti outo, katkera oivallus: Suomen kansa\non venäläisten lisäksi saanut toisen vaarallisen vihollisen -- sen\nkansainvälisen köyhälistöevankeliumin, joka parhaillaan johtaa työväkeä\nharhaan. \"Noin ne marssivat uuden epäjumalansa jäljessä, jokainen\nruumiin linjakin ilmaisten sokeata, umpimielistä vihamielisyyttä vanhaa\nyhteiskuntaa ja isänmaata kohtaan\".\n\nHannu ja Kaarlo palasivat vartiovuoroltaan Ylioppilastaloon antamaan\nraporttia. Ei ollut tapahtunut muuta kuin että punakaartilaisosasto oli\nmarssinut Yliopiston ohi. Teerihuoneessa valvova ylioppilaiden\nkeskustoimikunta torkkui paperiensa ääressä. Viereisessä Osmolan\nkahvilasalissa sorisi ylioppilaita; toisia patrulleja tuli, toisia\nlähti. Hannu ja Kaarlo juttelivat harvakseen pohjalaisten toveriensa\nkanssa, söivät voileipiä ja heittäytyivät palttoo peittona ja hattu\npäänalaisena nukkumaan syrjäiselle penkille, koska eivät jaksaneet\nlähteä kaukana olevaan asuntoonsa. Hannun mieli oli alakuloinen, sillä\npunakaartilaiskomppania oli herättänyt hänessä pelkääviä aavistuksia.\nHän tunsi hämärästi, että oltiin vasta sen tulevaisuuden kynnyksellä,\njonka päätekijänä tulisi olemaan tuo vaiteliaana, leveäharteisena,\numpimielisenä marssille lähtenyt uusi voima.\n\nTaas kului lakkopäivä kuin vilahdus, mutta sisällyksenään suuri,\nriemukas tieto perustuslain mukaisten oikeuksien palauttamisesta. Hannu\nseisoi Rautatietorilla ja katseli pyhä väristys sydämessään Ateneumin\nkatolla liehuvaa vaakunalippua. Hämärsi jo hiukan. Hannun edessä seisoi\nnuori nainen, jota nuori mies hellästi varjeli käsikynkästä. Hekin\nkatsoivat lippua, joka hulmusi ylpeästi ja herätti mieltä kummasti\nkiehtovan sarjan toivorikkaita aavistuksia. Yhtäkkiä tuon nuoren naisen\nvaltasi niin suuri onnen tunne, ettei hän enää voinut hillitä sitä,\nvaan ilmaisi sen heleänä, riemastuneena kirkaisuna. Kaikki kääntyivät\nkatsomaan häntä, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan nauroi ja kirkaisi\nuudelleen, nyt kohottaen molemmat käsivartensa lippua kohti. Hänen\nsilmänsä sädehtivät kuin tähdet, poskillansa hehkui innostunut puna ja\nkauneilla kasvoillansa paloi haltioitunut ilme. \"Suomen lippu,\nitsenäisen, riippumattoman Suomen lippu!\" hän huusi taas yhtäkkiä ja\nkääntyi onnellisena, hurmioituneena katsomaan saattelijaansa. Hannu\nseisoi kuin naulittuna paikalleen, tuijotti lippuun ja tunsi tuon\nnuoren naisen ilmaisseen näiden päivien historian syvimmän totuuden.\nSuomen keskiaika oli päättynyt ja historian hengetär oli kääntänyt\nnäkyviin uuden ajan aukeaman. Siihen hän nyt merkitsi vakavalla kädellä\notsakkeeksi sanat \"Suomen itsenäisyysajan aattovuodet\". Ja nyt hän\nlähti liitämään kansan edellä tulevaisuutta kohti, joka siinsi Hannun\nsielussa kultaisena porttina.\n\nLakko oli loppunut. Hannu, Kaarlo ja muut ylioppilaskaartin jäsenet\nolivat kokoontuneet Ylioppilastaloon saamaan tietoa, pitikö heidän\nvielä jatkaa palvelusta vai oliko palattava arkihommiin. Oli aamu, klo\n10:n vaiheilla. Silloin saapui tieto, että punakaartilaiset vaativat\nlakkoa jatkettavaksi ja parhaillaan koettivat estää Senaatintorin\nvarrella olevaa suurmyymälää avaamasta ovia. Poliisi oli lakon\njäljeltä vielä järjestymätön, venäläisiä ei voitu kutsua avuksi --\nylioppilaskaartin velvollisuus oli puuttua asiaan. Sävähdys värähdytti\nnuorukaisia, sillä tosiasiassa ei kukaan heistä ollut uskonut\ntarvitsevansa sekaantua tällaiseen. Mutta ainoakaan ei epäröinyt.\nJohtajan, nuoren upseerin, komentosanat kajahtivat terävinä ja\ntuokiossa oli kaarti marssivalmiina, järjestyneenä neljän miehen\nriveiksi. Hannu oli joutunut ensimmäisen rivin sivustamieheksi.\nKomennus kajahti taas ja kaarti lähti marssimaan tuimaa vauhtia. Se,\njolla oli revolveri, panosti sen kulkiessaan. Niin teki myös Hannu,\njonka oli vallannut samanlainen jännitys kuin eräretkellä riistaa\nvaaniessa. Suurliikkeen edustalla oli kiihtyneitä miehiä, joista toiset\ntahtoivat avata, toiset jälleen sulkea ovia. Yhtäkkiä kuului huutoja ja\nkomennussanoja, ja ylioppilaskaartin tullessa torille sitä odotti\nsuljettu, synkkä, kulmiensa alta kyräävä punakaartilaisrintama. Hannun\npäällikkö komentaa tätä hajaantumaan, mutta se ei liikahda, ja samassa\nHannu jo toteaa seisovansa sitä vastapäätä, melkein nappi napissa. Uusi\nvaatimus hajaantumaan, mutta tuloksetta. Silloin kuuluu naksahtelua ja\nylioppilaiden käteen ilmestyvät revolverit. Hannukin nostaa omansa ja\nsamalla katseensa tuijottaen uhkaavasti ja kiihtyneesti vastapäätä\nseisovia miehiä silmiin, sillä jännitys ja vaara olivat kuumentaneet\nhänen verensä. Silloin hän säpsähtää, sillä mies tuossa hänen edessään,\njoka revolverin lauetessa olisi hänen varma uhrinsa, on Hermanni. Tämä\nvastaa hänen tuijotukseensa vääjäämättömästi ja Hannu tuntee, kuinka\nnäiden kohtalokkaiden sekuntien jännitys käy sietämättömäksi,\nkuinka hermot pettävät ja revolverit laukeavat jo seuraavassa\nsilmänräpäyksessä, ellei tuo synkkä rintama nyt heti hajaannu. Mutta\nonneksi se tekee sen, sillä se ei ole odottanut näin lujaa esiintymistä\neikä valmistautunut sen varalle. Hannu huokasi yhtäkkiä Hermannin ja\nkoko rintaman kadonneen ja kuin kamalasta unesta heräten katsoi\nrevolveriinsa kaivaen siitä kiireesti panokset pois. Marssiessaan\ntakaisin Ylioppilastalolle hän mietti sitä kauheata mahdollisuutta,\nettä olisi voinut joutua ampumaan kasvinkumppaninsa, ystävänsä,\nveljensä.\n\n(Kirjoitettu 24/8 36--26/1 37)\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\n1\n\nHannu istui työpöytänsä ääressä ja ummistaen hetkiseksi silmänsä\nlevähti muutaman sekunnin ja samalla siinä ajatuksissaan tuli\ntodenneeksi, missä elämänpolkunsa kohdassa nyt meni ja millä mielellä.\nSiitä kesäisestä hetkestä, jolloin hän loi pappilan Kaarlon ja Aukustin\nkanssa isänsä haudan umpeen, jääden sitten väsyneenä seisomaan sen\nääreen ja miettimään isäänsä, jonka tunsi selvästi olevan läsnä, oli\nkulunut jo lähes yksitoista vuotta. Hän totesi sen säikähtäen, sillä\ntuo aika oli mennyt kuin vilahdus, hänen oikein tietämättä, miten, ja\njoka tapauksessa ilman sitä varsinaista aikaansaannosta, jota varten\nhän oli elämään lähtenyt. Kandidaattitutkinto ja sanomalehtityö --\nsehän ei ollut mitään. Ei Hannu ollut niitä varten syntynyt.\n\nHän oli sanomalehtimies, suuren helsinkiläisen lehden toimitussihteeri\n-- oli ollut jo monta vuotta, ja istui nyt, eräänä tammikuun yönä 1916,\ntässä, edessään laaja nelikulmainen lista, johon oli eri otsakkeiden\nalle merkinnyt huomispäivän numeron kirjoitukset, uutiset, sähkösanomat\n-- koko sisällyksen. Ensimmäisenä oli pääartikkelin paikka, mutta\nartikkeli itse oli tullut viimeiseksi, vasta äsken. Sitä oli harkittu\nkauan ja sille oli annettu mitä varovaisin sanamuoto, mutta se oli\ntarttunut silti sotasensuuriin niin lujasti, ettei ollut tahtonut\nirtautua sieltä millään. Ja kun se äsken tuotiin, se oli reposteltu ja\npyyhitty niin, että se täytyi kirjoittaa uudelleen. Ja muu aineisto --\nHannu silmäili sitä mietteissään -- oli kuin sarja monenlaisia vientejä\nsuuressa kirjanpidossa tai luettelo nimiä pallokartassa, jonka eri osat\ntulivat näkyviin, kun luki niistä saapuneita sähkösanomia. Hannu istui\ntässä kuin hämähäkki verkkonsa keskellä; maailman kaikilta kulmilta\njuoksi hänen hyppysiinsä sähkösanomanauhaa ja elämän pallokartta tuli\nvaloisaksi ja hehkuvaksi hänen mielessään. Hannu nautti työstään juuri\nnäinä alkavan vuorokauden ensimmäisinä tunteina, koska silloin\nkäsikirjoitukset ja niiden tarkastuskiire alkoivat loppua, puhelin\nkilahtaa harvemmin ja hiljaisuus saada valtaa. Ei kuulunut tälläkään\nhetkellä muuta kuin viereisistä huoneista joskus sanomalehden rapinaa,\nkun yöreportteri ja venäjäntoimittaja käänsivät eteensä uuden sivun tai\nkäytävän päästä, kun siitä latomoon johtava ovi aukeni, latomakoneiden\nmatriisien heläjävää rapinaa ja napsetta. Sitten oli taas kaikki\nhiljaista kauan aikaa, kunnes reportteri kuului soittavan jonnekin ja\nalkavan matalalla, hiukan imelällä äänellä keskustella kaikesta\npäättäen jonkun naisen kanssa. Sitten lehden sivujen taittaja tuli\nilmoittamaan, kuinka paljon oli liikaa tekstiä, sai Hannulta taitto- ja\npoisjättölistan ja meni suorittamaan tuttua työtänsä niin kuin oli\ntehnyt jos miten monta vuotta säännöllisesti kuin kello. Vielä\npuolituntinen ja varmuudeksi soitto uutistoimistoon, \"tuleeko enää\nmitään\", ja sen jälkeen lähtö kotiin.\n\nHannu oli tehnyt tätä työtä jo yli seitsemän vuotta. Isän kuolema oli\nvaikuttanut hänen elämäänsä ulkonaisesti siten, ettei hän enää voinut\npyytää opintojensa jatkamiseen rahaa äidiltä, joka tarvitsi kaikki\nSuvannon myynnistä kertyneet varat itse, vanhuutensa turvaksi, vaan oli\npakotettu lainaamaan. Ja lainarahat polttelivat hyppysiä niin, että\nhänelle tuli kiire ansaitsemaan. Salainen suunnitelma omistautua\ntieteelle sai raueta, niin raskaalta kuin se tuntuikin, ja samoin\nauskultoiminen ja muu opettajaksi valmistuminen, koska siihen olisi\nmennyt yksi ylimääräinen vuosi. Ajatus sanomalehtimiehen urasta oli\njostakin syystä tullut hänen mieleensä -- hän ei oikein tiennyt, mistä.\nOlivatko sen pohjimmaisena aiheuttajana isän Vapaat sanat, nuo\nsilkkipaperilehtiset, joita isä oli kerran jouluna vanhassa kodissa\nvirran rannalla lukenut ja kahisuttanut? Ehkäpä silloin Hannun\ntajuntaan oli juurtunut syvä vakaumus julkisen sanan tehtävästä ja\nmerkityksestä valtiollisen ja yhteiskunnallisen menon laillisuuden\nvartijana. Miten hyvänsä -- hän oli jo ennen loppututkintoaan mennyt\ntämän lehden päätoimittajan luo ja esittänyt itsensä ja asiansa. Hän\noli tuntenut päätoimittajan ulkonäöltä, kuvista ja muutenkin, koska oli\nnähnyt häntä kadulla ja teatterissa, mutta oli katsellut häntä silti\nuteliaasti ja tutkivasti. Päätoimittaja oli näet Hannulle erikoisen\nläheinen, melkein kuin sukulainen siksi, että hänkin oli ollut\nmaanpaossa. Jotakin siitä, mikä oli isän päiväkirjan sisällyksenä, oli\nmuodossa tai toisessa asunut myös hänen sielussaan -- sen Hannu saattoi\nvarmasti päätellä. Mutta päätoimittaja oli ainakin kymmenen vuotta\nnuorempi isää ja muutenkin ilmeisesti ruumiiltaan voimakkaampi, joten\nmaanpako ei ollut koskenut häneen niin kuin isään. Hän oli tukeva,\nlujaniskainen, harteikas mies, jonka sinisistä silmistä loisti tyyni,\nselkeä ymmärrys ja pieni hilpeys.\n\nHän otti Hannun vastaan ystävällisesti ja kysyi heti kuultuaan hänen\nnimensä, oliko hän metsänhoitaja Suvannon poika. Ja saatuaan myöntävän\nvastaukset hän kertoi tunteneensa isän. \"Minulla on joitakin kirjeitä,\njotka hän lähetti Amerikkaan: heti kun sattuvat käteeni, toimitan\nteille\". Hannu ymmärsi, että isän nimi oli hänelle nyt paras\nmahdollinen suositus. Vasta ystävällisen keskustelun ja kahvin jälkeen\npäätoimittaja pyysi tulemaan toimitukseen kesäkuun 1 päivänä, jolloin\nkesälomat alkavat. Silloin tarvitaan harjoittelijan nimellä kulkevia\nkesäapulaisia, joille maksetaan palkkaa sen verran, että tulevat\ntoimeen. \"Ja siitähän ura tavallisesti alkaa. Hyvästi! Tulkaa joskus\nasiattakin!\" Niin Hannu oli joutunut tälle uralle ja tähän piiriin.\nAlkuvuodet menivät perehtymisessä itse hommaan, niin ettei ehtinyt\nyrittääkään niiden muiden suunnitelmien toteuttamista, joita kaikesta\nhuolimatta yhä hautoi. Ja sitten syttyi tämä parhaillaan roihuava\nmaailmanpalo, joka vei päähuomion. Mutta kerran oli tuleva aika,\njolloin hän saattaisi loppuun kaiken sen, mikä tärkeimpänä ja\narvokkaimpana oli aina asunut hänen mielessään.\n\nHannu asteli kotiin hiljaisen, pimeän kaupungin läpi. Valaistus oli\nvähennetty pienimpään välttämättömimpäänsä, niin että ellei vaisua\nkuutamoa olisi ollut, kaduilla olisi ollut melkein umpipimeää. Täytyi\nnytkin varoa, ettei mennyt pahki vastaantuleviin. Pimeän vuoksi elämä\noli entistä salaperäisempää. Tummina varjoina taivasta vastaan\nkuvastuvat talojen ääriviivat ja Johanneksen kirkon tornit olivat kuin\nääneksi puhkeamattomia mutta silti selviä vihjauksia jostakin suuresta,\njuhlallisesta, järkyttävästä tapahtumasta, joka oli piakkoin kääntävä\nmaapallon toiselle radalle ja ehkä hävittävä sen pinnalta tämän\nnykyisen, kelvottoman elollisuuden. Hannun mieleen johtui usein hänen\nnäin öisin hiipiessään kotiin outoja ajatuksia. Se oli luonnollista\ntavallisissakin oloissa, sillä syvät varjot, kiireesti kotiinsa\npakenevat tai orpoina kuljeskelevat ihmiset, aavistuksia ja pelkoa\nherättävät oudot äänet, lotiseva sade, vinha myrsky tai lempeä rauha,\npilvitarhoissa nopeasti kiitävä kuu -- kaikki se oli omiaan saattamaan\nliikkeelle mielikuvituksen niitä puolia, jotka päivin lepäävät. Vielä\nherkempinä ne lähtivät lentämään nyt, kun korva oli yön helmasta\nerottavinaan sallimuksen siipien mahtavaa suhinaa ja silmä muunsi\nhelposti taivaanrannalta äkkiä leimahtavan valopilarin hänen kostavan\nmiekkansa välähdykseksi, joka näytti halkaisevan avaruuden. Oudot\najatukset täyttivät kansan mielen, joka oli keskittynyt odottamaan\noikeuden voittoa, nuorison mielen, joka oli irtautunut vanhempien\nholhouksesta ja tulkinnut tykkien jymisevän oraakkelikielen omien\nsyvimpäin toiveidensa mukaisesti. Millä asialla liikkui tuo\nvastaantuleva, vaitelias, synkän näköinen mies? -- saattoi Hannu joskus\nkysyä umpimähkään. Kuka tietää, vaikka tuo nuori mies miettisi lähtöä\nelämänsä suurimmalle seikkailulle?\n\nHannu napsautti porrasvalon palamaan ja alkoi nousta Huvilakadun erään\npienen talon kapeita portaita. Keskimmäisessä kerroksessa oli\nvasemmanpuolisessa ovessa kuparinen nimikilpi, jossa luki: Helli\nSuvanto. Tuo kilpi oli pienehkö, siromuotoinen ja taiteellinen,\npakottamalla tehty. Hannu oli hankkinut sen viime syksynä, jolloin\nHelli oli muuttanut Helsinkiin kaukaa maaseudulta. Monen hakemisen\njälkeen Helli oli vihdoinkin saanut opettajanpaikan täältä, jonne oli\nkiihkeästi halunnut. Hannu oli vuokrannut hänelle tämän huoneiston,\nkaksi huonetta ja keittiön. Aina mennessään Hellin oven ohitse Hannu\nviivähti siinä.\n\nSe kesä silloin isän kuoleman jälkeen siellä kaukana vanhassa kodissa\noli ollut omituinen, täynnä hiljaista murhetta ja alistuvaa kaipausta,\nmutta myös selittämätöntä kauneutta, jota olisi tehnyt mieli sanoa\nmelkeinpä onneksi, ellei tämä olisi ollut liian voimakas määritelmä.\nJoka tapauksessa se kimmelsi Hannun mielessä kuin surumielinen\niltamaisema, jonka helossa asuu pyhä rauha. Isä ja Erkki olivat\npoistuneet elämästä, mutta eivät olemattomiin, vaan siihen\nolevaisuuteen, ajan salaperäiseen, aina läsnä olevaan\nliikkumattomuuteen, jota sanomme \"muistiksi\". Siinä he olivat alati\nsaapuvilla, niin läheisinä, ettei olisi ihmetyttänyt, vaikka olisi\nkuullut heidän puhuvan. Ja ehkä he olivat saapuvilla muutenkin.\nAsuessaan ullakkohuoneessaan ja istuessaan joskus Erkin pöydän ääressä\ntai elokuun öinä tuijottaessaan lämpimään, hämyiseen yöhön ja\nseuraillessaan tavin uinnin viriä, joka välähti joskus näkyviin\nkortteikon rinnasta, Hannulla oli herkkä tunne siitä, ettei hän ollut\nyksin, vaan että hänen vierellänsä tai sielussansa oli Erkin lämmin,\nrakastava henkäys ja että isä oli myös saapuvilla katsoen häneen\nhymyillen syvästi, tutkimattomasti. Yhä uudelleen Hannu silloin ja\nvielä nytkin vaipui ajattelemaan sitä, miksi hän aina kuvitellessaan\nrakkaat vainajansa läsnä oleviksi näki heidät hymyilevinä, iloisina,\nsäteilevän onnellisina? Oli kuin he olisivat todenneet tulleensa\nyllätetyiksi siten, että olivat tavanneet kuoleman kynnyksen toiselta\npuolelta jotakin, jota eivät olleet voineet kuvitellakaan, ja tahtoivat\nnyt edes onnen ilmeellä, kun oli kielletty muuta kertomasta, rohkaista\nHannua.\n\nTuon kauas jääneen kimmeltävän kesän keskuksena oli Helli, mustaa pukua\nkäyttävä kalpea nuori tyttö, joka yhä vapisi Jumalan iskun satuttamana\nja eli jokaisen sekuntinsa tyrmistyneen rukouksen vallassa. Hänen\nkasvoillansa ja katseessansa asui arka hurskaus, joka teki synniksi\nkaiken aineellisen, melkeinpä oman olemassaolonkin. Kun äiti, tädit ja\nHannu vähitellen pääsivät tasapainoon ja elämän luonnolliseen tahtiin,\nkun joskus vaisu huumori virkisti heitä, Helli katsahti heihin\nsäikähtyneenä ja paheksuen, kuin olisi sopimaton, räikeä melu\nherättänyt hänet kesken ihanaa unta. Äiti antoi aluksi Hellin olla\naivan rauhassa, mutta alkoi elokuulla, kun hänen olonsa vain jatkui\nsamanlaisena, tehdä yrityksiä hänen irroittamisekseen tuosta\nyksinomaisen sielullisuuden eristyneestä, sulkeutuneesta maailmasta.\nMutta se aiheutti Hellissä ilmeistä tuskan ja säikähdyksen tunnetta:\nhän katsoi hätääntyneenä vuoroin jokaiseen kääntäen päätänsä\navuttomasti kuin vangiksi joutunut lintu, ja poistui heidän seurastaan\nkamariinsa, jonne oli koonnut Erkkiä ja isää koskevat muistonsa.\nKaikista arin hän oli Hannuun nähden, jota kohtaan osoitti melkein\npelkoa. Hannu oli huomannut sen ja varoi millään tavalla olemasta hänen\ntiellään tai lähentymästä häntä niin, että olisi joutunut hänen\npersoonallisuutensa ilmakehään. Juhannusaattona Hannu oli lähtenyt\nnoutamaan joen toiselta puolen kulleroita, joiden kultapalloja tuuli\nnäytti liikuttavan kuin olisi ajanut aaltoa, ja äiti oli silloin\nsanonut, että Hellin oli lähdettävä mukaan. \"Sellainen pieni retki voi\nvirkistää\". Ensin Hellin huulet liikahtivat aikoen ilmaista kiellon,\nmutta sitten hän jäi hetkiseksi katsomaan eteensä tyhjään ilmaan kuin\nolisi muistellut jotakin, hymyili onnellisen näköisenä ja nousi. Hän\npiti perää, Hannun voimakkain vedoin soutaessa viistoon virtaa vastaan,\njolla oli vielä kevätveden vauhti, Hannu ei rohjennut katsoa häneen,\nettei olisi vaivannut häntä. Helli ei kyllä olisi huomannut hänen\nkatsettaan, sillä hän tuijotti virtaan haaveellisen näköisenä kuin\nuneksija, joka ei tiedä kiitävästä hetkestä mitään. Kokan töksähtäessä\nrannan äyrääseen hän säpsähti ja kuin unesta heräten katsoi\nympärilleen. Kun Hannu hypättyään maalle tuki venettä, ettei se olisi\nheilahdellut Hellin tullessa perästä, ja ojensi hänelle kätensä\nauttaakseen häntä veneestä, hän viivytti kättänsä sekunnin verran\nennenkuin antoi sen Hannulle. Se oli hento ja laihtunut, voimaton.\nSirona ja keveänä Helli nousi rantatörmälle ja lähti katsomatta Hannuun\nverkalleen kulkemaan sen harjaa pitkin, siiloin tällöin kumartuen\npoimimaan kauneimmaksi havaitsemaansa kukkasta. Hannu ymmärsi sen\ntorjuvan asenteen, mikä ilmeni Hellin jokaisesta liikkeestä, ja tyytyi\nnöyrästi jättäytymään pois hänen seurastaan ja katsomaan vain\nulohtaalta hänen siroja ääriviivojansa. Hannu jäi veneen lähistölle,\njossa juhannusruusuja olikin paljon, ja poimi niitä tarpeellisen\nmäärän. Sitten hän istahti kesäkuun nuorteaan, tuoksuvaan heinikköön ja\nunohtui tuijottamaan ainaista katseltavaansa, törmäpääskysten iloista,\nvilajavaa lentoa ja virran salaperäisten ajatusten merkkeinä pinnalle\nnousevia mustia pisteitä. Helli näytti menevän yhä kauemmaksi, kunnes\nkatosi sen metsäniemekkeen taa, jossa on lato. Siellä hän viipyi niin\nkauan, että Hannu arveli jo lähteä hakemaan häntä, kun samassa tulikin\nnäkyviin ja saapui arkana ja sirona, kalpeana ja itkettynein silmin,\nilman ainoatakaan kukkaa.\n\nTästä surun henkäyksestä huolimatta tuossa kaukaisessa kesässä asui\nkimmeltävää, hohtoisaa kauneutta. Hiipiessään Hellin oven ohitse\nsydämessään häntä kohtaan yhä se entinen, salainen, lausumaton tunne\nHannu näki sen yhtä kirkkaana kuin silloin -- vielä kirkkaampana, sillä\nmonien pitkien vuosien kaipaus oli lisännyt siihen menneen surun ja\nonnen lämmintä rusotusta. Kun hän napsautti huoneessaan sähkön\npalamaan, hänen täytyi aivan erikoisen herkkyyden vallassa katsella\nOlga-tädin siitä maalaamaa liikuttavaa taulua, joka oli tuossa seinällä\nporonsarvien alla. Aikaisemmin kuin ehkä oli tavallista Hannulle oli\nnäin muodostunut lapsuuden ajasta ja kodista kaukaisuuteen painunut,\nliikkumattoman kauniina loistava maailma, jonka katseleminen virkisti\nhänen sieluansa rauhallisella, joskin surumielisellä onnella.\n\nSeinällä olivat vanhasta kodista periytyneet poronsarvet ja niiden\nhaaroista riippumassa Hannun pyssy, isän arvokas lahja, metsästystorvi,\nBobin kaulapanta ja kaikki muu, mitä siinä oli ollut ennen, nuoren ja\ntuoreen elämän aikoina. Kodin hajotessa Hannu oli pelastanut ne ja\nmuitakin esineitä kuin haaksirikossa kalleuksistaan huolehtiva saituri.\nIsän kirjoituspöytä, se sama, jonka lukko oli napsahtanut niin tutusti\nsilloin kerran joulun aikana, kun isä oli sulkenut sinne Vapaat sanat,\nja jonka santarmit olivat sitten rikkoneet, palveli nyt uskollisesti\nHannua, joka saavutti aina istuutuessaan sen ääreen tutun, lämmittävän\nyhteyden isänsä muistoon ja sieluun. Silloin aikoinaan se oli ollut\nHannun mielestä upea, viheriällä veralla päällystettynä ja\nviirumahongin väriseksi kiilloitettuna sikäläisissä oloissa harvinainen\nhuonekalu. Mutta tultuaan tänne Helsingin \"suureen maailmaan\" se oli\nmenettänyt upeutensa jokseenkin kokonaan ja muuttunut siksi, mikä se\ntodellisuudessa aina oli ollut: maalaisnikkarin tekemäksi\nvaatimattomaksi kapineeksi, joka pyysi anteeksi olemassaoloaan\njouduttuaan parempien huonekalujen rinnalle. Mutta Hannu ei hylännyt\neikä halveksinut sitä, vaan oivaltaen sen tragiikan teki uskollisesti\ntyönsä sen ääressä ja silitti joskus lohduttaen sen pölyksi murenevaa\nhaalistunutta verkaa. Sen yhteen laatikkoon hän oli järjestänyt\njonkinlaisen \"isän museon\", johon oli koonnut isän pieniä esineitä,\nkaikenlaisia sinänsä arvottomia tavaroita, mutta muistoja virittävän\nvoimansa vuoksi silti hänelle pyhiä ja kallisarvoisia. Jos se, joka\ntunsi Hannun vanhan kodin ja lapsuuden, olisi tullut Hannun nykyiseen\nnuorenmiehen asuntoon, hän olisi pian ruvennut muistelemaan, missä oli\nnähnyt näitä samoja esineitä ennen. Niin tarkoin Hannu oli koettanut\njäljentää lapsuudenkotiansa. Laatikossa hänellä oli Erkin takki siltä\nkesältä, jolloin tämä oli lähtenyt merelle -- säälittävän vaatimaton\nvaatekappale, mutta Hannulle ylen mieluisa muisto mm. siksi, että siitä\ntuntui vieläkin Erkin persoonallinen, yksilöllinen haju, joka paremmin\nkuin mikään muu herätti sarjan eloisia, läheisiä muistoja.\n\n\n2\n\nNiinä pitkinä vuosina, jotka Hannu ja Helli olivat asuneet eri\npaikkakunnilla, tavaten toisiaan vain kesällä äidin kodissa, heidän\nsuhteensa oli pysynyt entisen laatuisena, Hannun puolelta hiljaisesti\nalistuvana ja kohtaloonsa tyytyvänä, vaikka katseessa oli silti aina\nsanaton, itsetiedoton kysymys, \"eikö milloinkaan?\", ja Hellin puolelta\nmykästi, arasti torjuvana. Hannu ymmärsi tämän johtuvan siitä, että\nHelli tahtoi pyhittää itsensä ja elämänsä Erkille, lapsuutensa\nkiintymykselle ja nuoruutensa rakkaudelle, ja piti jo ajatustakin, että\nvoisi rakastua toiseen, esimerkiksi Hannuun, uskottomuutena ja\npetoksena. Heidän välissään oli siis Erkki, mutta vain Hellin\nväärinkäsityksen vuoksi. Päinvastoin Hannu tiesi Erkin eräästä\nkirjeestä, että tämä oli ikäänkuin testamentannut Hellin hänelle.\nÄidille Erkki oli maininnut siitä leikilliseen tapaansa, mutta hänen\nkohtalonsa kääntyessä siksi, mikä se sitten oli, tuo leikki sai\ntarkoitetun sisällyksen. Äiti oli ottanut sen niin vakavalta kannalta,\nettä mietti sitä aina, odotti kärsivällisesti vuodesta toiseen ja suri,\nkun ei toivonpilkahdustakaan näkynyt. Hannu ymmärsi Hellin hyvin, sillä\ntämän uskollisuus Erkkiä kohtaan oli samanlaista kuin hänen oma\nuskollisuutensa Helliä kohdan. Siinä oli korkeata ja kirkasta\nihanteellisuutta, joka joutuessaan kieltäytymään omistamisen autuudesta\nsai korvauksen ja lohdutuksen juuri tästä vaille jäämisestä, tästä\npuhtaasta palvomisesta. Hannu oli täytynyt ja alistunut osaansa niin,\nettä jaksoi kantaa sen tyynesti.\n\nAlkuvuosina isän kuoleman jälkeen Helli ei kirjoittanut hänelle sieltä\nkaukaa pohjoisesta, jossa toimi opettajana ja jonne oli väkisin\npaennut, huolimatta äidin ja tätien rukouksista. Hannu selitti sen\nnimen omaan \"paoksi\" pois siitä ympäristöstä, jossa kaikki alati\nmuistutti hänelle menneistä murheista, poistumiseksi jonnekin kauas,\njossa kuvitteli voivansa kuin muinoin erämaan erakko rauhassa rakentaa\nalttarin ja sen ääressä palvoa sydämensä keskeisintä ihannetta.\nVasta sitten, kun he olivat tavanneet toisiansa muutamina kesinä,\njolloin Hannu oli tyynellä, hienotunteisella, tunkeilemattomalla\nhuomaavaisuudella ja veljenrakkaudella ikäänkuin kesyttänyt tämän aran\nlinnun ja voittanut edes jossakin määrin hänen luottamustaan, Helli oli\nruvennut silloin tällöin vastaamaan niihin kortteihin ja kirjeisiin,\njoita Hannu oli lähettänyt hänelle syntymäpäivän tai muun tekosyyn\nvarjolla ja tervehdyksiksi eräänä vuonna tekemältään pitkältä,\nulkomaille ulottuneelta opintomatkaltaan. Hellin kortit muutamine\nkainoine sanoineen olivat kuin arkoja kuiskauksia ja hänen pienet\nhurskaat kirjeensä kuin siunauksiksi lähetettyjä lapsen rukouksia ja\nristinmerkkejä. Hannun sydän sykähti syvästä, harvinaisesta\ntyydytyksestä joka kerta, kun hän sai liittää tällaisen todistuksen\nkevään heräämisestä kokoelmaansa.\n\nKevään heräämisen suurin merkki tähän saakka oli se, että Helli alkoi\npyrkiä pois erakkolastaan. Hänen sielussaan oli -- niin Hannu päätteli\n-- alkanut ilmetä pelkoa, että hän jäisi koko elämäkseen tähän\nasemaansa kuin muistojensa ääreen polvistunut ja siihen jäykistynyt\nnunna. Sitä Helli ei ollut tarkoittanut eikä tahtonut. Hän ei suinkaan\nhalunnut muuttua muistoilleen uskottomaksi, mutta tunsi nyt kaipausta\njonnekin muualle, siihen tuntemattomaan maailmaan, joka kimalteli hänen\nmielikuvituksessaan kuin aurinkoinen ulappa. Mahdollisesti jokin\nseikka, minkä Hannu oli kertonut tai kirjoittanut, oli muuttanut tuon\nulapan Helsingiksi -- joka tapauksessa Helli alkoi nyt pyrkiä vakavasti\nsinne, ponnistellen siksi, kunnes onnistui. Oli luonnollista, että\nkaikki siitä johtuvat järjestelytoimenpiteet jäivät Hannun huoleksi,\nsillä olihan hän Hellin kasvattiveljenä siihen oikeutettu. Siitä Helli\nvain piti tarkan huolen, ettei Hannu saanut uhrata hänen kotinsa\njärjestelyyn penniäkään omista rahoistaan. Pienestä palkastaan Helli\noli saanut säästetyksi niin paljon, että se kyllä riittäisi, ja ellei,\nniin sai jäädä sen verran vaille, sillä Helli ei tahtonut olla Hannulle\nvelkaa. Hannu ymmärsi tämän, sillä tuollainen velkasuhde olisi ollut\nHellille kiusallista, ja tilitti siis menonsa tunnontarkasti.\n\nHannu ei muistanut milloinkaan suorittaneensa niin mieluista tehtävää\nkuin tämä Hellin kodin sisustaminen oli. Hän oli onnistunut saamaan\nhuoneiston omasta portaastaan eikä myöntänyt siinä olleen mitään\nitsekkyyttä. Hän oli Hellin itseoikeutettu tuki ja velvollinen\nhuoltamaan ja avustamaan häntä kaikin tavoin näissä Hellille\ntuntemattomissa oloissa. Ja se, että hän tahtoi tavata Helliä usein ja\nolla hänen seurassaan, oli myös luonnollista ja oikeutettua, siihen\nsisältymättä mitään laskelmia. Huoneisto korjattiin perinpohjin, äiti\nja Helli saivat sen pohjapiirustuksen ja mitat sekä neuvottelivat\nniiden johdosta kauan, minkä jälkeen Hannu sai kummastuttavan\nyksityiskohtaiset ohjeet, mitä oli otettava ja missä hintarajoissa\npysyttävä. Helli toisi mukanaan vain vaatteensa, kirjansa, muistonsa ja\npikkuesineensä -- ei huonekaluja, joita ei kannattanut kuljettaa niin\nkaukaa. Suuren osan Helli hankkisi itse tultuaan, mutta jotakin täytyi\nolla jo paikoillaan hänen saapuessaan.\n\nLähtiessään loppukesäksi lomalleen äidin ja Hellin luo Hannu tiesi\nvoivansa kertoa kaiken olevan siinä kunnossa, että Helli saattaisi\nsyksyllä tulla asumaan uuteen kotiinsa. Hänellä oli heille sitä paitsi\nehdotus, josta hän ei ollut vielä virkkanut mitään, mutta jota itse\npiti hyvänä. Hän oli tavannut eräänä sunnuntaina Punavuoren kallioilla\nEmman, joka oli siellä armeijan mukana pitämässä hartaushetkeä,\nkertonut Hellin tulosta Helsinkiin ja kysynyt, oliko Emma nyt\nvakinaisesti armeijan palveluksessa. Sitä ei Emma ollut, vaan asui\nerään tuttavansa luona ja hankki toimeentulonsa konttorihuoneiden\nsiivouksella ja tyhjinä olevien asuntojen vartioimisella, kukkien\nkastelulla ja muulla sellaisella. Kun Hannu kysyi, miltä Emmasta\ntuntuisi olo Hellin palvelijattarena ja samalla myös Hannun huoneiston\nsiivoojana, Emman silmät kirkastuivat ja hän oli jo ilmaisemaisillaan\nsuostumuksensa, kun pidättikin sen ja katsoen maahan kysyi hiljaa,\ntiesikö Helli -- Hannun epäröinti ja ehättävä sana, \"etteihän se mitään\nhaittaa\", kertoivat Emmalle, miten asia oli, ja niin hän seisoi siinä\nhämillään, epätietoisena, punan vähitellen levitessä poskille. Hannu\noivalsi Emman pitävän itseään liian huonona Hellin puhtaaseen\nilmapiiriin ja lopetti keskustelun vain pyytämällä, ettei Emma ainakaan\nsitoutuisi muualle ennenkuin saisi Hannun kirjeen. Emma lupasi ja aikoi\nliittyä jo poismenoa varten järjestyvän armeijan riveihin, kun Hannu\nkysyi, eikö Emma voisi kävellä hänen kanssaan ja kertoa isästään, josta\nHannu ei ollut saanut pitkään aikaan tietoja. Emma kääntyi menemään ja\npysyttäytyi Hannusta parin askeleen päässä, hiukan alahangassa,\nsuostumatta tulemaan aivan rinnalle, vaikka Hannu pyysi. Emmalla oli\nentisentyylinen koruton leninki ja musta huivi, jota hän vielä veti\nsilmiensä suojaksi. Puhuessaan hän käänsi päätänsä pois ja piti\nhuivinsa nipukkaa suunsa edessä, niin että Hannun oli vaikea kuulla\nhänen sanojaan. Kaikki tämä johtui ujoudesta, jota lisäsi se, että\nvastaantulijat vilkaisivat uteliaasti vaaleapukuiseen hienoon herraan,\njoka kulki huolettoman näköisenä mustahuivisen naisen rinnalla. Hannu\npuolestaan ei tilannetta ujostellut, sillä hän oli saavuttanut oman\nsielullisen vapautensa ja itsenäisyytensä, joka salli hänen tehdä mitä\ntahtoi siitä koitumatta tilinteon tarvetta muille kuin omalle itselle.\nSitä paitsi Emman seura, hänen äänensä kuuleminen ja naisellistuneen,\nkypsyneen olemuksensa näkeminen, hänen vakavuutensa ja harras, ujo\nilmeensä tekivät Hannuun miellyttävän, syvän vaikutuksen. Emman\nkertoessa Aukustista, kuinka tämä oli korkeasta iästään huolimatta\nvielä täysissä voimissa ja edelleen tukkiyhtiönsä luotettuna uitto- ja\nsortteerimiehenä, ja kuinka hän kirjoitutti pari kertaa vuodessa\nEmmalle kirjeen, jossa muistutti siitä armosta ja siunauksesta, jota\nolivat kerran saaneet yhdessä kokea, Hannun mielessä elävoityi pienintä\npiirrettä myöten koko tuo entinen, hänen osaltaan ainaiseksi\nmenneisyyteen siirtynyt maailma ja hän tunsi virittyvänsä harvinaisen\nonnelliseen sävyyn. Emma vapautui vähitellen puhuessaan näistä ja\nnaurahtikin joskus, kun isän omintakeiset sanat tai toimet sattuivat\nmuistumaan mieleen, mutta ei sanonut kertaakaan kuten ennen \"Hannuksi\",\nvaan \"Hannu-herraksi\". Emman asunto oli Pitkänsillan takana, mutta hän\nei ilmeisesti tahtonut mennä sinne Esplanadin poikki, vaan kuljetti\nHannua Simonkadun kautta Rautatietorille ja siitä Pitkällesillalle ja\nSörnäisiin. Yhtäkkiä Hannu tunsi sen tietyn talon, jonka pienessä\nhuoneessa oli herännyt elämän todellisuuteen toistakymmentä vuotta\nsitten, huomasi sydämensä oudosti sykähtävän ja veren lähtevän\nkiertämään kuumana ja rauhattomana. Tuo aita, piha, rakennus ja ikkuna\nolivat painuneet hänen muistiinsa niin lähtemättömästi kuin ne olisi\nsinne poltettu. Hän tarkasti niitä nyt kiihkeästi ja tietämättänsä\narvioi tuon tapahtuman merkitystä. Se oli ollut suuri, koska se oli\nsävähdyttänyt hänet elämän vaarojen tietoisuuteen tavalla, joka oli\nkertakaikkiaan tehonnut. Ja tehonsa tuo tapahtuma oli saavuttanut juuri\nsiksi, että sen ääressä oli ollut syvä kuilu, jonne Hannu olisi voinut\nhorjahtaa yhtä hyvin kuin pelastuakin. Se, että hän pelastui, ei\nriippunut hänestä itsestään, vaan Jumalasta, joka hoitaen salaisia\nlankojaan oli asettanut niin, että juuri Emman lanka johdatti hänet\nHannun tielle. Mutta olisihan Emma voinut olla samanlainen kuin\nuseimmat muut hänenlaisensa ja käyttää ihastuen hyväkseen tällaista\ntilaisuutta. Se, ettei hän ollut sellainen, oli myös selittämätöntä ja\nsalaperäistä, mutta varmasti sallimuksen niin määräämää. Hannu pysähtyi\ntalon portille ja katsoi pihalle. Kun hän sitten vilkaisi Emmaan, tämä\ntuijotti maahan ja ikäänkuin kiiruhti häntä tulemaan. He menivät\nvaiteliaina, Emma katsoen poispäin, ja saapuivat pian perille, vanhan\nkaksikerroksisen puutalon edustalle, jossa seisoskeli eukkoja puhellen\nsunnuntai-illan rauhassa. Nähdessään hienon herran saattelevan heille\nilmeisesti tuttua Emmaa he vaikenivat hämmästyneinä. Ja hämmästys\nmuuttui tyrmistykseksi, kun Hannu, joka oli yhtä kohtelias kaikille\nihmisille säätyyn, asemaan ja työn laatuun katsomatta, otti hatun\npäästänsä sanoessaan Emmalle hyvästiä.\n\nHellin koti oli sitten järjestynyt näin. Emma hoiti sekä sitä että\nHannun asuntoa ja kaikki kolme olivat oloonsa tyytyväisiä. Käytäntö ja\näidin suora huomautus veivät pian siihen, että Hannu alkoi syödä\naamiaisiansa ja päivällisiänsä Hellin luona. Muuten Hellin talous tuli\nliian kalliiksi. Mutta kun Hannu maksoi siivouksen vuoksi osan Emman\npalkasta ja sitä paitsi ruoasta tavallisen taksan mukaan, Hellin menot\nsupistuivat vähäisiksi. Ensimmäisenä syksynä äiti tuli Hellin mukana\nHelsinkiin tarkastamaan, oliko kaikki kunnossa ja miten Hellin elämä\nalkoi sujua. Luonnollisinta olisi ollut, että hän olisi jäänyt Hellin\nluo myötyriksi, mutta muutaman kuukauden \"koe-asumisen\" jälkeen se\nosoittautui vaikeaksi. Ratkaisevinta oli se, ettei äiti voinut sietää\nHelsingin syksyistä ilmaa, vaan sairasti alituiseen nuhaa ja katarria.\nLisäksi tuli se, että äiti kuvitteli ikäänkuin hylkäävänsä isän, jos\nmuuttaisi tänne kauas etelään. Ei hän tosin ollut kertaakaan käynyt\nisän haudalla, sillä pitkä matka ja huono terveys olivat esteinä, mutta\nsilti hänestä tuntui, että hänen piti olla ainakin läheisimmässä\nkaupungissa. \"Isä luultavasti otaksui hänen asuvan siellä eikä ehkä\nolisi tiennyt, mistä etsiä, jos hän olisi muuttanut kauas\ntuntemattomaan etelään\". Tämä ei tietenkään ollut selvä eikä\nlausuttu ajatus, vaan epämääräinen, selittämätön tunne, jossa oli\ntämänsuuntainen sisällys ja jota äiti tahtoi ja oli pakotettu\ntottelemaan. \"Ja kun tekin asutte erillänne\". Tämän äiti kyllä ajatteli\nselvästi, mutta ei lausunut sitä julki. Se vain muuten ilmeni hänen\nkoko olemuksestaan. \"Kun täytyy näitä turhia portaita kiivetä\", hän\nhuomautti noustessaan Hellin luota Hannun luo. Helli ja Hannu eivät\nolleet kuulevinaan. Lopuksi äiti matkusti sisartensa luo, jossa poikien\ntuttu huone oli luovutettu hänelle. Sen hän oli sisustanut vanhan\nkotinsa rakkaimmilla muistoilla. Hyllyllä oli entisellä paikallaan\nWegeliuksen postilla. Käydessään äidin luona Hannu joutui, jos oli\nsunnuntai ja kesälomaanhan niitä sattui useampiakin, vanhaan tapaan\nlukemaan siitä saarnan. Hän hymyili muistaessaan Erkin lyhennyskeinon,\nmutta ei käyttänyt sitä, koska halusi suorittaa tehtävänsä\nvilpittömästi ja äiti, jolle hän oli tullut Erkin kepposesta\nkertoneeksi, nyt piti sen johdosta häntä silmällä.\n\nHellin kodissa oli kaikki järjestetty isän ja Erkin muiston hengessä.\nHeidän kuviaan ja heistä kertovia esineitä oli ihan kokoelma. Tänne\nolivat joutuneet korallit, simpukat ja hummerinkynnet ja täällä oli\nenon laivataulu. Ne kyllä kuuluivat Hannulle ja olivat määrätyt joka\ntapauksessa kerran tulemaan hänelle, mutta kun äiti oli kertonut Hellin\nkaipaavan niitä, koska ne olivat olleet Erkille erikoisen rakkaita,\nHannu oli luovuttanut ne hänelle. Äidin huomauttaessa tästä he olivat\nolleet kahden ja äiti oli kuiskannut: \"Kerranhan ne kuitenkin tulevat\nkoristamaan yhteistä kotianne\". -- \"Älkää puhuko, äiti, siitä\", Hannu\noli vastannut; \"en usko sen hetken milloinkaan koittavan\".\n\nKaikki tämä Helliä ja äitiä, tätejä ja Hannun omaa elämää koskeva oli\nkuin ollakin piti, ja Hannu oli siihen tyytyväinen. Ja kuitenkin se oli\nhänen mielestään kuin alkuvalmistusta johonkin varsinaiseen, joka vasta\nbäämöitti tulevaisuudesta ja oli kerran saavutettuna tuottava sen\noikean, korkean onnen. Kävellessään totuttua reittiään, Kaivopuiston\nrantatietä, ja tuijottaessaan ulapalle, joka milloin vaahtosi\nmyrskylainein, milloin kuvasteli taivaan värit, milloin lepäsi\nliikkumattomana, valkeana jäälakeutena, Hannu näki tämän tulevaisen\npäämääränsä ja unohtui puoleksi itsetiedottomasti tutkimaan ja\nkyselemään, mitä kaikkea se mahtoi sisältää.\n\n\n3\n\nJulkisen, kaikille tunnetun sanomalehtimiestyönsä ohella Hannu eli\ntoista, salattua, vain valittujen tiedossa olevaa elämää. Hän ei ollut\nmaininnut siitä omalle päätoimittajalleen eikä toimittajatovereilleen,\nsillä hän oli huomannut heidän ajattelevan toisin kuin hän. Kuta\npitemmälle asiat kehittyivät, sitä selvemmäksi Hannulle kävi, ettei se,\nmitä hän ajoi, saanut hänen ympäristönsä kannatusta. Hän ei siksi\nvirkkanut siitä mitään, sillä olihan täysin hänen asiansa, mitä hän\nteki omana aikanaan. Julkisesti, hänen varsinaisessa työssään, tämä\nerimielisyys ei päässyt ilmautumaan, siitä kun ei voitu vihjatakaan ei\nsuuntaan eikä toiseen.\n\nPäätoimittajan terävistä sinisilmistä sinkosi välähdys, kun Hannu\nilmestyi eräänä helmikuun alkupäivän aamuna hänen huoneeseensa ja pyysi\nlomaa viikonajaksi \"yksityisten asiain vuoksi\". -- \"Mikä nyt?\" kysäisi\npäätoimittaja äkkiä vastaukseksi, mutta jatkoi heti: \"Tottakai, sovit\nvain vuoroista tovereittesi kanssa\". Nähdessään hänen odottavan\ntarkempaa tietoa Hannu sanoi lähtevänsä matkalle, katsomaan äitiään.\n\"Sinne pohjoiseenhan ne nuoret miehet kuuluvat nykyään matkustelevan\",\nmurahti päätoimittaja ja kysyi katsoen Hannua tutkivasti: \"Aiotko jäädä\nsille tielle?\" -- \"En\", Hannu vastasi rauhallisesti, \"menen todellakin\nkatsomaan äitiäni ja noin viikon kuluttua olen jälleen pöytäni ääressä,\nellei ilmesty voittamattomia esteitä. Älä kuitenkaan hätäydy, vaikka\nviipyisin hiukan kauemmin kuin nyt luulen\". -- \"En tahdo kysellä\nasioistasi\", sanoi päätoimittaja miettiväisesti ja vakavasti, \"mutta\nsallinet minun varoittaa noista 'voittamattomista esteistä'. Ne voivat\ntodella olla sellaisia\". -- \"Kiitos vain\", vastasi Hannu, \"hyvänsuonti\non siunausta. Jos joku sattuisi kysymään, niin pyytäisin ilmoittamaan,\nettä olen sairas. Kun asun yksin, ei kotoa ole saatavissa tietoja\". --\n\"Kyllä, sanotaan vain niin\", vastasi päätoimittaja ja kysyi taas\näkilliseen tapaansa: \"Olet kai tietoinen vastuistasi ja mahdollisista\nseurauksista?\" Kun Hannu nyökkäsi, päätoimittaja ojensi kätensä ja\nvirkkoi muuttuneella, kiihkeällä äänellä: \"Kunpa olisin nuori kuten\nsinä, Hannu!\"\n\nHannu muisteli tätä istuessaan reessä ja ajaessaan tulipalopakkasessa\nvanhaa tuttua maantietä kotipitäjäänsä kohti. Oli ilta, tähtiloiste ja\nrevontulien hulmuamisen salaperäinen hetki. Hannu tuijotti niihin ja\nkuvitteli niitä maailmanpalon roihuksi, siksi samaksi tuomion tuleksi,\njosta nilkku suutari oli ennen puhunut. Hän ei olisi ihmetellyt, jos\ntodella olisi niin ollut, sillä maailmahan paloi: sekä aine että\nihmisten intohimot loimusivat suunnattomana liekkimerenä. Hänen omassa\nsydämessään paloi sammumaton tuli, joka piti hänen henkensä ja\nhermostonsa valkohehkuisen innon tilassa, alistaen kaikki ajatukset ja\ntunteet palvelukseensa. Empimättä hän oli lähtenyt tälle matkalle\ntultuaan ymmärtämään sen olevan välttämätöntä suuren yhteisen asian\nmenestykselle. Heitä oli kokoontunut muutamia hänen luokseen eräänä\niltana -- noita nuoria, omintakeisia miehiä, jotka olivat pian\nsuurlakon jälkeen ymmärtäneet, että perustuslaillinen ja\nvanhasuomalainen käsitystapa olivat yhtäkkiä vanhentuneet, että niiden\nmerkitsemä vastarinnan muoto saattoi korkeintaan vain hidastuttaa\nSuomen tuhoa, mutta ei estää sitä. Nuorison keskuudesta olivat\npuoluerajat hävinneet ja se oli alkanut puhua ivallisesti pyhästä mutta\nkäytännössä jokseenkin hedelmättömäksi osoittautuneesta passiivisesta\nvastarinnasta. Tämä oli muutettava aktiiviseksi -- se oli vapauden\nasian ehdoton vaatimus. Oli uhrauduttava, taisteltava, vedettävä\nSuomi suurpolitiikan pyörteisiin, sillä vain siten oli vapaus\nsaavutettavissa.\n\nHannu hymyili tuijottaessaan tähtiin. Siitä silloisesta kapinallisesta\nmielialasta alkoi nuorison oman itsenäisen taistelun tie. Hän muisti\ntuskitelleensa, kun vanhat aina luottavaisesti sanoivat nuorten kerran\ntekevän sen, mitä he, vanhat, eivät enää voineet, että mistä muka\nnuoriso saisi sellaiset voimat ja tietäisi hetken, milloin oli\nrynnättävä eturintamaan ja temmattava lippu omiin käsiin. Mutta se oli\nollut turhaa huolta. Kutsumus oli yhtäkkiä laskeutunut sydämeen\nsalaperäisenä herätyksenä, joka oli ennen kokemattomalla tavalla\navartanut sen näköpiiriä ja täyttänyt sen uhrautumisen, uskon ja voiton\nhengellä. Isän sanat että isänmaa oli muutettava tunnelmasta teoiksi,\ntuotava kultapilvien mailta elämän armottomien, julmien tosiasioiden\npiiriin, olivat osoittautuneet oikeiksi ja tehoisiksi: viisitoistias\npoika muuttui silmänräpäyksessä mieheksi, sotilaspoika oli valmis\nmarssimaan siihen samaan sotaan, nälkään ja kuolemaan, jossa hänen\nukkonsa oli uupunut veriinsä.\n\nKunpa isä olisi saanut elää ja odottaisi Hannua nyt tuolla kodissa\nvirran rannalla. Kunpa olisi saanut elää Erkki. Molemmat olisivat\nolleet tämän salaisen värväys- ja etappitoiminnan tarmokkaimpia\nkärkimiehiä. Mutta vaikka olivatkin vainajia, niin isän maanpako ja\nkärsimyskuolema vieraalla maalla ja Erkin kunto ja jalous olivat ajan\nliikkumattomuuteen varastoitunutta tulevaisen onnen ansiotyötä, sitä\nsamaa, jota tutkimaton sallimus oli kaikista nurjista kohtaloista\nhuolimatta antanut runsaasti kokoontua Suomen kansan tilille,\nluettavaksi sen hyväksi silloin, kun kerran alettaisiin tehdä\ntilinpäätöstä. Se hetki oli nyt tullut. Kaikki entinen oli lyötävä\nvaakaan ja lisäksi oma henki. Sen täytyi painua ratkaisevasti oikeuden\npuolelle.\n\nHuu, kuinka täällä Tuulijärven aukealla puhalsi jäätävä viima. Hannu\nkohensi isän matkaturkin kaulusta korkeammalle. Äiti oli uskollinen\nsielu. Hän oli säilyttänyt isän susiturkit ja muitakin vaatteita vain\nsiksi, että niiden myyminen olisi tuntunut hänestä tylyydeltä isän\nmuistoa kohtaan. Hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että joku vieras\nolisi pitänyt isän turkkia tai muita vaatteita. Äiti hoiti niitä\nhuolellisesti ja arveli, että tehköön Hannu niillä aikanaan mitä\nhaluaa. Hyvillä mielin Hannu oli kääriytynyt turkkeihin lähtiessään\ntätien pihalta aamupimeässä ja ankarassa pakkasessa ajamaan entistä\nkotia koti. Hänellä ei ollut kylmä. Tuulijärven rannat häämöttivät\nkaukaa tummana reunuksena, taivaalla paloivat tähdet ja hulmusivat\nrevontulet, järvenselkä kimmelsi kuolleena ja elottomana. Ne monet\nkymmenet kerrat, jotka Hannu oli poikasena ajanut tästä, muistuivat\nhänen mieleensä haikeana sarjana, täynnä mennyttä onnea. Niihin\nliittyivät isä ja Erkki, joiden katse nytkin heloitti lämpimänä ja\nkirkkaana hänen sielussaan ja jotka aina olivat Hannun seurassa\nhiljaisina, uskollisina tovereina. Niihin liittyi joulun odotuksen\nonnellinen ja joulun jälkeisen poislähdön raskas tunnelma, sillä tästä\najettiin vain talvin. Hannu tuijotti muistojensa maailmaan, joka oli\nhänen sielussaan omana erikoisena olevaisuutenaan, kummallisen elävänä\nja todellisena.\n\nTuosta poikkesi tie pappilaan, jonne Hannu oli päättänyt mennä\nensimmäiseksi. Hänen sydämensä lämpeni, kun reki pysähtyi tutulle\npihalle, tuttujen portaiden eteen, ja siinä samassa jo aukeni kuistin\novi ja ulos törmäsi kumeasti, mahtavasti haukkuen iso, jalopiirteinen\najokoira. \"Bobi, siivolla!\" kuului ovelta Kaarlon ääni. Tultuaan niin\nlähelle Hannua, että saattoi pimeästä huolimatta vaiston ja tutun äänen\nohjaajana tuntea hänet, Kaarlo sulki hänet sanaa sanomatta lapsuuden-\nja nuoruudenystävän, koulu- ja osatoverin reiluun, miehekkääseen,\nujostelemattomaan syleilyyn. Ja kun hän oli päässyt eteiseen ja saanut\nriisutuksi turkkinsa, hänen eteensä ilmestyi Kaarlon puoliso, entinen\nArvolan Aili, joka oli ollut kuutisen vuotta Kaarlon elämäntoverina.\nHannuhan oli Ailin lapsuuden ystävä ja oli aina ihaillut hänen\nmuhkeata, kukkeata kauneuttansa, mutta oli kuitenkin jäänyt hänestä\nulohtaalle, koska oli jo varhain tottunut ajattelemaan Ailia ja Kaarloa\nrinnakkain. Silloin Helsingissä Gerdan seikkailun aikana hänen oli\ntehnyt mieli muistuttaa Kaarlolle Ailista, mutta ei ollut mitenkään\nhennonnut tehdä sitä, mikä oli ollutkin parasta. Hän oli näet pian\nhuomannut, että hurmauksen haihduttua tämä asia oli muistuttamatta\npalautunut Kaarlon mieleen ja jäänyt sinne kipeäksi tunnonpoltteeksi.\nAilissa oli jotakin levollista, varmasti onnellista, äidillistä. Hän\nnäytti ylpeänä lapsiaan, joita oli jo kolme -- terhakoita vekaroita\nkaikki.\n\nAlfred-setä oli pienentynyt sillä tavalla kuin vanhat tekevät:\nlaihtunut, kutistunut, mennyt kumaraan. Mutta hänen silmiensä tuike oli\nvielä kirkas, älyä ja tunnetta täynnä. \"Kuinka kiitollinen olen, että\nJumala salli minun nähdä sinut vielä kerran elävin silmin!\" hän sanoi\nlevittäen käsivartensa syleilyyn ja koettaen pidättää liikutustaan,\njoka tavoittaa vanhan niin helposti. \"Näen kasvoistasi, että olet sama\nentinen isäsi poika, jota olen rakastanut kuin omaani. Minkä ilon\ntuotit meille vanhuksille odottamattomalla tulollasi!\"\n\nUunin edessä oli nojatuoli ja siinä pielusten varassa nyt jo melkein\nliikuntakyvytön Vanha herra, pää väsyneesti nojaten tuolin\nselkämykseen. Mutta hänenkin silmänsä tuikkivat vielä kirkkaasti ja\nvaikka itkun hyrinä tapasi hänet heti, kun hän näki Hannun, hän silti\ntoivotti tervetulleeksi ja koetti pusertaa Hannun kättä voimattomiksi\nkäyneillä sormillaan. Kaarlo lisäsi puita uuniin, nosti tuoleja tulen\npiiriin ja sijoitti sen mieluisaan lämpimään Hannun, isänsä ja itsensä\npuhellen tavalla, josta Hannu tunsi hänen entisen tyylinsä:\n\n--- Takkavalkea se on pakkasella ja pimeällä herkkua -- vain sauna on\npykälää parempaa. Istuhan, Hannu, tähän, isän ja Otto-sedän väliin,\nniin ukkelit eivät pääse karkaamaan toistensa kraaveleihin, kun näet\nhetken keskusteltuaan pikastuvat. Ainahan tämä apulaisen virka muuten\nmenisi -- olen näet, kuten ehkä tiedät, isäukon apulainen, kun en\nraatsi jättää vanhaa miestä vieraiden haltuun --, mutta siitä on pusa,\nettä miten saada nämä tappelupukarit pysymään aisoissa.\n\n-- Mistä sedät nykyisin etupäässä väittelevät? kysyi Hannu.\n\n-- Arvaathan sinä, mistä -- siitäpä siitä, että tekevätkö nuoret\nmiehet oikein vai väärin -- hm -- ymmärräthän. Isä kun on vanha\nlaillisuusmies, niin ihan kauhistelee ja puhuu maanpetoksesta ja muusta\nepäsiveellisyydestä, mutta Otto-setä kun on nuoruudestaan saakka ollut\nkapinallinen kuin kirppu, tapellut Helsingissä poliisien ja viikinkien\nkanssa ja hypellyt esivallan nenälle milloin vain on voinut, niin on\nviikkokausia hoputtanut minua paahtamaan hänen suksensa, jotta olisivat\nliukkaassa kunnossa, kun hän pian lähtee tästä Saksaan, taistelemaan\nvapaaehtoisena evankeelisen keisarin armeijassa ryssää ja sen vanhaa\nvakinaista liittolaista vastaan. Eikö ole asia näin?\n\nHän kääntyi vakavana isänsä ja setänsä puoleen, mutta vastaamatta\nmitään nämä vain tuijottivat räiskyvään valkeaan. Ovi rapsahti samassa\nauki ja sisään tuli majesteetillisin askelin Bobi. Katsottuaan ensin\nkaikkiin tutkivasti se meni Hannun luo, istuutui ja laski ummistaen\nsilmänsä päänsä tämän polvelle.\n\nHannu katsoi sitä omituinen, kummasteleva, melkein pelkäävä tunne\nmielessään ja sanoi:\n\n-- Ellen tietäisi oman Bobini muuttuneen mullaksi, niin uskoisin sen\nolevan tässä, sillä koirasi on karvalleen samanlainen kuin se.\n\n-- Hän onkin sinun Bobisi alaa, huomautti Kaarlo -- Arvolan entisen\nTytön kautta, muistathan. Kun huomasin sen muistuttavan komeasta\nisoisästään, tein siitä sen kaiman. Se on paras koira, minkä haukkua\nolen milloinkaan kuullut. Livonsaaren jänikset eivät jouda\nistuskelemaan tämän papan ollessa sotapolulla.\n\n-- Taidat olla tyytyväinen elämääsi?\n\n-- Olen. Kiittämätön olisin muuten. Tuulijärvi on yhtä täynnä haukia\nkuin lautta tukkeja, Järvenpään sorsat kun lähtevät lentoon, niin\npimittävät taivaan, metsoja ja pyitä on kuin paarmoja, niityt ja suot\novat niin täynnä mesikoita ja lakkoja, ettei astua ilkeä, ihmiset ovat\nhyviä ja Aili ja lapset niin rakkaita, että itkettää. Ole siinä sitten\nonneton, jos voit! Ehei, poika!\n\n-- Ja saarnaus sujuu hyvin?\n\n-- Jo toki. Ainakin omasta mielestäni. Näes, Hannu, sydämeni on aina\nniistä entisistä ja lisäksi tulleista ja joka päivä tulevista asioista\nkipeä, arka ja rauhaa kaipaava, ja puhaltautuu suuni kautta\nsaarnoihini, jotka siitä lämpenevät ja kypsyvät inhimillisiksi. Silloin\nminulta unohtuu teologia -- sekin vähä, minkä olen milloinkaan sitä\nosannut -- ja minä pauhaan vain inhimillisyyden tunnossa, saman\nraadollisuuden tilassa kuin ne metsän- ja poronvarkaat, jotka\nkatsoa illistelevät tyhmän näköisinä seurakunnan joukosta ylös\npuoleeni. 'Saadaanpas nähdä, eikö se vanha mato, joka teitä hallitsee,\nrupea pian pelkäämään', ajattelen joskus ja lisäten painetta teen\nsellaisen rynnäkön, että vastapäätä oleva kirkonseinä on luhistua. Pian\nsiinä pääsee itku paatuneimmaltakin poronvarkaalta ja akat hyppivät\nseinille. Eivät isän aikaansaamat liikutukset mitään olleet tämän\nrinnalla.\n\n-- Varo toki, ettei joku kantele kapituliin pahennuksen\naiheuttamisesta.\n\n-- Ei se pahennusta ole eikä sellaisia kanteluja nykyaikana tehdä eikä\noteta vastaan. Joskus, kun sielun taivas on pilvessä, niin ettei\naatteen eikä uskon aurinko loista, kaivan isän pöntöstä päivän\nsaarnan ja alan katsella sitä. Hänellä näet on useita saarnoja joka\nvuosikerran tekstistä -- mitäs kun on pitkän ikänsä täällä maaseudun\nyksinäisyydessä niitä värkkäillyt ja veistellyt. Ne ovat väliin eri\nhyviä -- ihan kuin olisivat väkevöityneet pöntössään kuin tupakat.\nTutkin ne riitelemällä isän ja sedän kanssa ja lopuksi omistan ne oman\nhenkeni tuotteiksi. Eipä kumma, jos vanhat seurakuntalaiset, jotka ovat\nehtineet oppia isän saarnat ulkoa, kiitellen sanovat minusta, että \"se\npuhuu juuri niin kuin isänsä\".\n\nUkot heräsivät torkahduksestaan, kun Kaarlon ääni hetkeksi lakkasi\nkuulumasta, ja tahtoivat nyt tietää, mikä oli saanut Hannun lähtemään\ntalvisydännä Helsingistä tänne. Hannu oli odottanut tätä kysymystä ja\npäättänyt salata käyntinsä varsinaisen syyn, mutta valehteli\ntottumattomasti. Alfred-setä nuhteli:\n\n-- Mitä Hannu nyt tyhjää. Tietenkin sinä liikut jääkäriasioilla.\n\nSilloin Hannu pyysi, ettei häneltä kyseltäisi siitä enempää.\nAlfred-setä puheli:\n\n-- Se kun on ollut lainkuuliaisuus kansamme paras ase sortajaa vastaan,\nniin miten se voidaan yhtäkkiä heittää pois ja tarttua ihan\npäinvastaisiin keinoihin? Eikö siinä luiskahda alta viimeinenkin pohja\nja sitten huppuroidaan suossa?\n\nVanha herra säpsähti täysin valveille ja piipitti:\n\n-- Eihän tässä ole kysymystä meistä, jotka kyllä tottelisimme lakia,\nvaan venäläisestä, joka ei sitä tee. Tottakai meidän täytyy opettaa\nsille paremmat tavat, kuten ainakin lainrikkojalle. Taloon ryntäävää\nrosvoa saa lyödä millä vain. Eihän siinä ole aikaa ruveta katsomaan\nlakikirjasta, mitkä aseet ovat laillisia, vaan tapella täytyy\nviimeiseen hengenpihahdukseen saakka ja huutaa hyviä ihmisiä avuksi...\n\n-- Niin mutta laillisuus... mutisi kirkkoherra mietteissään, -- se on\ntärkeä asia...\n\n-- Se on tärkeä, inisi vanha herra, -- ja siinä hengessähän pojat\ntaistelevatkin. Laillisuutta sanan syvimmässä ja oikeimmassa, Suomen\nhistorian selvästi osoittamassa merkityksessä he sekä vaativat että\npuolustavat, valmiina kärsimään hirttokuoleman häpeän tai kaatumisen\nkunnian aatteensa vuoksi. Mutta entä te, passiivisen vastarinnan ja\nsuomettarelaisuuden valtaherrat, mitä te teette \"laillisuuden\"\npuolustamiseksi? Panette vastalauseita, luovutte viroistanne ja istutte\nKrestyssä. Se on kaikki oikein ja kaunista, mutta se ei riitä.\nTuloksenahan on, että valtiorakennuksemme revitään hajalle hirsi\nhirreltä kuin vanha riihi. Ei, pojat. Laskekaa Frans Albertille kuula\nkalloon, niin saatte nähdä, että valtakunnan hallitus höllentää\npolitiikkaansa.\n\nKaarlo katsahti Hannuun merkitsevästi ja sanoi ihaillen:\n\n-- Kuuletko, Hannu, tuon papan puhetta! Siinä äijässä, asuu ensiluokan\nsisu. Älä vain värvää sitä jääkäriksi, sillä silloin sen lähtöä ei voi\nestää mikään. Kuulisipa Kostamon Olli sen puheet, niin pian kuvernööri\nluulisi saaneensa kiinni ihan pääkapinallisen.\n\n-- Olliko täällä on vielä poliisina? kysyi Hannu ja tunsi mieleensä\nnousevan ikävän, alakuloisen varjon.\n\n-- Ollipa Olli, selitti Kaarlo, -- ja kovaa poikaa se onkin. Kumma, kun\nne sietävät sen virkaintoa ja ilkeyttä. Kuulisitpa, kun se nyt niin\nkuin ryssäin apurit yleensäkin äyvästää laillisuudesta ja Suomen\nkansan järkähtämättömästä rehellisyydestä ja uskollisuudesta\nsuuriruhtinastansa kohtaan ja jos mistä jalosta ja kauniista.\nNimismiestäkin iljettää, vaikka hän onkin järjestelmän uskollinen\npalvelija, mutta hän ei näy uskaltavan sanoa Ollille mitään. Kertovat\nOllin saaneen häntä vastaan sellaisia todistuksia, että hän on Ollin\nvallassa. Varmasti sinun käynnistäsi täällä menee raportti\nkuvernöörille.\n\n-- Menköön vain, sanoi Hannu. -- Minulla on passi ja olen täällä\nvanhalla kotiseudulla lepäämässä. Mikä on sen luonnollisempaa. Enkä\npuhuttele muita kuin aivan luotettuja miehiä. Vielähän Peuran Ville\nasuu Lepolassa?\n\n-- Ei, vaan Suvannossa, kotitalossasi, jonne muutti ruvettuaan isäsi\nentisen yhtiön palvelukseen.\n\n-- Ja vallesmannin Jaakko?\n\n-- Rauhalassa kuten ennenkin. Kuin karhu pesässään odottaen kevättä ja\nkiristellen hampaitaan voimattoman vihasta, kun ei voi mitään tehdä\nisänsä kuoleman kostamiseksi.\n\n-- Entä Aukusti, minkälaisissa voimissa hän on?\n\n-- Päältä harmaa kuin hongan kanto, mutta sisältä silkkaa tervasta. Ja\nniin hurskas ja ankara, että tuntuu papistakin liialta.\n\n-- Hyvinkö tulevat toimeen?\n\n-- Mikä, ettei. Työtä alvariinsa, palkka hyvä ja rinnalla vielä\nhuitomassa Aaro-poika, joka on kuin seitsemän sylen hirsi.\n\n-- Tohtori ja apteekkari?\n\n-- Vanhentuneet ovat, äijärievut, niin kuin nämä minunkin patriarkkani\ntässä. Mutta kunhan viruttelevat riittävästi kurkkupilliään kuumalla\ntotivedellä, niin jopahan taas tulee ääntä kuin huilusta ja\nbassotorvesta. Ovat ne apteekkari-ukkeliin hiukan tyytymättömiä siitä,\nettä tämä näet muka pudottelee sikarintuhkaa myrkkykeitoksiinsa, mutta\nminä olen sanonut, että olkaa hiljaa -- sitä mojovampiahan ovat,\nTohtorilla on muuten ylihuomenna kutsut -- viinamato on kai taas\nherännyt. Siellä syntyy iso ilo, kun näkevät sinut.\n\nNyt Vanha herra säpsähti hereille ja alkoi puhua Hannulle asiaa. Hän\nkun näet makaa öin pitkät tunnit valveillaan, muistelee elämäänsä,\nitkee syntejänsä ja keskustelee Jumalan kanssa, niin on välillä\nkuulevinaan outoa kuisketta avaruudesta. Vanhan korvat voivat\nvalehdella eikähän ole takeita, etteikö joskus kuulisi hullun ääniä,\nmutta miten hyvänsä: avaruus on täynnä kammottavaa tohinaa kuin tuulta.\nJospa lieneekin tuulta ja olkoon vain, mutta sitä se kuitenkin Vanhan\nherran mielestä ilmoittaa, että isänmaa, Suomi... Ymmärräthän, Hannu?\nSuuri hetki on tulossa ja nuorten on oltava valmiina. Vanha herra\nvalvoo ja rukoilee Jumalaa jatkamaan hänen elämänlankaansa niin\npitkäksi, että hän saisi kuolla itsenäisen Suomen kansalaisena. Se on\nkyllä liian suuri palkinto näin mitättömästä elämäntyöstä kuin hänen --\nkun on tullut haaskatuksi kaikki mahdollisuudet saavuttamatta yhtään\nmitään --, mutta Jumalan käsi on rikas...\n\nSilloin Aili tuli pyytämään illalliselle. Kaarlon sanottua Vanhalle\nherralle, että tämä varmaankin nauttii voileipänsä siinä tuolissaan,\nkun jalat eivät oikein ota kantaakseen, vanhus alkoi inistä\ntyytymättömästi kuin lapsi, että hänkin tahtoo tulla illallispöytään\nnyt, kun Hannu on täällä. Kaarlo sanoi siihen, että \"tietysti setä\npääsee\", ja Hannun kanssa he sitten kannatellen taluttivat ukkorievun\npöydän ääreen ja pönkittivät hänet pieluksilla nojatuoliin. Aili sitoi\nhänelle ruokaliinan kaulaan, antoi käteen lusikan ja kielsi\ntiputtamasta ruokaa päälleen. Vanhan herran silmät loistivat melkein\nyhtä kirkkaasti kuin pöydällä vieraan kunniaksi palavat kaksi\nkynttilää.\n\nMutta illallisen jälkeen istuttiin salissa. Hannun aikansa kertoiltua\nsuuren maailman uutisia Alfred-setä viittasi Kaarlolle, joka heti luki\ntietystä kirjasta ja paikasta sopivan jakson iltahartaudeksi. Sitten\nhänen ja Ailin äänet helisivät hetkisen virren sävelenä, joka tunkeutui\nHannun sydämen syvimpään soppeen ja jätti sinne lohdutuksen. Siitä oli\nkauan, kun Hannu oli ottanut osaa tällaiseen ja kokenut tätä tunnelmaa.\nVäkevästi hänet nyt valtasi selittämätön, korkea rauha, ja hän ummisti\nsilmänsä syvän hartauden vallassa.\n\nAili vei hänet katsomaan lapsiaan, jotka nukkuivat vuoteissaan\npunakoina, lihavina, kiharatukkaisina Rafaelin enkeleinä. Nuoren\navioparin makuusuojan pyhyys ujostutti Hannua. Aili vaistosi sen ja\nehkä hiukan hämillään kumartui lastensa puoleen. Mutta Kaarlo tuijotti\npoikiinsa ihastuneena ja sanoi ylpeästi: -- On siinä kolme aika\njääkäriä.\n\n\n4\n\nJo aamuhämärässä Hannu lasketti pappilan törmästä jäälle ja läksi\nhiihtämään suoraan Rauhalaa kohti, tapaamaan juroa ystäväänsä\nvallesmannin Jaakkoa ennenkuin tämä ehkä ehtisi poistua kotoaan. Hannun\nmielessä asui harvinainen rauha. Se oli vallannut hänet vähitellen\neilen illalla tämän pyhän perheen keskuudessa ja syventynyt sitten, kun\nhän oli unohtunut katsomaan makuuhuoneensa ikkunasta talviseen,\ntähtikirkkaaseen, kuutamoiseen pakkasyöhön. Hän muisti sen kerrallisen\njouluyön, jolloin oli samalla tavalla katsonut kotinsa ikkunasta\nikuisuutta kasvoista kasvoihin, silloisen filosofiansa ja sen, että\nsiitä alkaen oli aina ajatuksissaan pyrkinyt pilkistämään tämän\nnäkyväisen verhon taakse. \"Eilen illalla tuntemani rauha oli sanoma\nsieltä\", hän mietti, \"ei aistimin vaan suoraan sieluun vastaanotettu\nmielle, maininki ikuisesta tositodellisuudesta, joka kimaltelee\nympärillämme näkymättömänä kauneuden olevaisuutena\". Hän katseli\njärvenselälle, rantojen huurteiseen metsään, taloihin, joiden piipuista\nsuitsuviin savupatsaisiin jo sattui nousevan auringon kirkas rusotus,\nvaaleansinervälle taivaalle, joka oli nyt kätkenyt tähtensä, nuo\ntakanansa olevan tulitaivaan miljoonat kiiluvaiset, ja hurmautui kaiken\nkuvaamattomasta kauneudesta. Mikä rikkoo tämän ihmeellisen, syvän\nrauhan ja sopusoinnun? Mielessä kuului sana \"synti\", sihahtaen\niljettävän tyrmistyttävästi kuin käärme, jota olet juuri\npolkaisemallasi ja joka kohottaa päätänsä iskuun ja kita avoimena ja\nkaksihaarainen kieli vilisten kähisee.\n\nHannu meni koputtamatta etehisestä Konrad-sedän entiseen huoneeseen.\nIsänsä pöydän ääressä istuva Jaakko käänsi verkkaan päätänsä\nkatsoakseen, kuka tulija oli. Siitä ilmeestä, joka vilahti hänen\nkasvoillaan, kun hän oli tuntenut Hannun, tämä ymmärsi olevansa\nJaakolle jollakin salaperäisellä tavalla kauan haudotun odotuksen\ntäyttymys. Jaakko nousi, kaappasi hänen pehmeän helsinkiläiskätensä\ntukevaan tukkimiehenkouraansa ja sanoi itsekään tietämättä, miksi juuri\nnäin:\n\n-- Vihdoinkin tulit!\n\nHannu meni asiaansa lyhyin johdatuksin ja kaarroksin, sillä Jaakko oli\njoka suhteessa kypsä ottamaan sen vastaan. Entinen rantaetappi oli\ntukkeutunut, joten täytyi avata uusi. Hannu oli kerran kulkenut\nerämaiden halki Torniosta Rovaniemelle ja siitä muutaman Jänkälän\nkyyditsemänä yksinäistalojen kautta Kemppaisen mökille ja tänne. Jos\njääkärialokkaat saataisiin toimitetuiksi tänne saakka, niin eikö\nvoitaisi opastaa heitä tuota mainittua reittiä pitkin turvallisesti\npohjoiseen niin kauan kuin keliä riitti ja ehkä kesälläkin? Jaakko\nkuunteli keskeyttämättä Hannua ainoallakaan kysymyksellä, mietti\nhetkisen ja vastasi sitten päättäväisesti:\n\n-- Kyllä siitä pääsee. Ja oppaita täällä on, saattaapa olla\nlähtijöitäkin.\n\nHän istui taas hetkisen vaiti, mutta säikähdytti sitten Hannua\nkarkaamalla äkkiä pystyyn ja karjaisemalla:\n\n-- Miksi et ole ilmoittanut minulle tästä aikaisemmin? Ensimmäiseksi\nminun olisi pitänyt saada tietää tällainen puuha, sillä minulla on\nsiihen etuoikeus. Minun isäni kuoli ennen kuin sinun. Katsohan!\n\nHän vei Hannun uunin vieressä olevan pikkupöydän ääreen. Seinällä sen\nyläpuolella oli lasin alla kehyksissä Konrad-sedän kirje kuvernöörille.\nJa pöydällä oli vanhanaikainen isoreikäinen revolveri.\n\n-- Näitä olen tässä säilyttänyt pyhinä esineinä ja uudistanut valani\njoka päivä. Katsohan vielä!\n\nHän osoitti Konrad-sedän kirjoituspöydän haalistuneessa verassa olevia\nisoja, mustanruskeita tahroja.\n\n-- Se on isäni verta, hän sanoi. -- Alkuvuosina niistä vielä lähti\nveren haju. Hengitin sitä joka päivä ja vannoin kostoa. Nyt ne\nvähitellen katoavat, sillä koi syö niitä ja ne hajoavat pölyksi. Mutta\nminun kostoni ei vanhene. Olen odottanut hetkeni tuloa kuin suurimman\nriemuni aamua, ja nyt se on koittanut. Voithan käsittää sen miehen\ntuskan, joka tahtoisi toimia isänmaan hyväksi, mutta ei saa siihen\ntilaisuutta. Olen uumoillut jotakin, sillä tänne on tullut tietoja\npoikien menosta Saksaan, ja miettinyt, miten pääsisin mukaan. Tulit\nkuin tilattuna. Minä järjestän tuon etapin ja häivyn siitä itse\nviimeisenä, jos tulee kireä paikka. Sielläkö Helsingissä asuu se meidän\nisäimme kuoleman aiheuttaja?\n\nJaakko kysäisi näin äkillisen mielijohteen valtaamana. Siitä ilmeni,\nmitä hän oli kauan hautonut. Hannun sydämessä värähti ikävästi ja hän\nsanoi:\n\n-- Siellähän se... Olen nähnyt häntä joskus kadulla -- kulkee\nyksinäisenä eikä ota osaa mihinkään. Ei ole hänen kohtalonsa\nkadehdittava. Anna hänen olla, sillä eihän meidän sovi yksityistä\nkostoa ajatella. Isäni nimenomaan sanoi, ettei syyttänyt kuolemastaan\nketään. Sitä paitsi luulen kuvernöörin pyrkineen isänmaallisiin\npäämääriin, vaikka ollen liika viisas sotkeutui omiin lankoihinsa. Niin\npian kuin rupeamme pitämään rehellisyyttä tyhmyytenä ja diplomatiaa\nviisautena, joudumme siveellisesti väärille jäljille. Niin on käynyt\nhänen ja monen muun. Useat heistä huhtovat nyt kuin vimmatut\njääkäripuuhissa.\n\n-- Suomettarelaisetko? ihmetteli Jaakko epäilevän näköisenä.\n\n-- Ne juuri. Voisin, jos se olisi luvallista, mainita niin korkeissa\nasemissa ja toimissa olevia ja muuten sellaisia henkilöitä, että heidän\nasettamisensa jääkäriliikkeen yhteyteen tuntuu ihan mahdottomalta,\nmutta on kuitenkin tosiasia. Vanhat miehet vapisevat innosta ja ovat\nvalmiit uhraamaan kaikkensa. Muutamia on jo mennyt Saksaan hoitamaan\nkapaloissaan olevan itsenäisen Suomen diplomatiaa. Melkein meillä on\nperustuslaillisista pahempi vastus, sillä he ovat jäykistyneet\nliikkumattomiksi passiiviseen vastarintaansa ja laillisuuteensa. Siltä\nkannalta näet jääkärien teko on maanpetosta.\n\n-- Häh?!\n\nJaakko katsoi Hannuun vihaisesti ja epäluuloisesti sekä jatkoi:\n\n-- Kuka hullu sellaista on sanonut?\n\n-- Ei siihen hullu tarvitse olla. Kuka hyvänsä voi sanoa niin, jos\nseurailee asiaa vanhan laillisuusohjelman kannalta. Olemmehan muka\nvannoneet uskollisuuden valan tsaarille...\n\n-- Ole vaiti! äyhkäisi Jaakko. -- Ihan iljettää tuo rikkiviisas\npuheesi. Minä en ainakaan ole vannonut arvonsa ja kutsumuksensa\nmukaista elämää. Ja silloin tulit sinä kuin kutsuttuna, kuin Jumalan\nlähettämänä. Kaikki tuntuu nyt niin selvältä: ei muuta kuin työhön. Ja\nvarmasti kansastamme tulee löytymään sekä rohkeutta että voimia\nvoittamaan vaikeudet. Teot jotakin merkitsevät, sanat ovat vain\njälkeenpäin tulevia nimiä. Tunnen, että kaunein niistä on kuolema\nisänmaan puolesta. Miljoonat ovat ottaneet sen ilolla vastaan, eikä se\nollut tuntematon esi-isillemmekään. Nyt on tämän polven vuoro.\nNäyttäkäämme mekin olevamme miehiä.\n\nJaakko oli liikutettu ja niin oli Hannukin, mutta hilliten tunteensa he\nkäänsivät puheen muihin asioihin. \"Vieläköhän se salotorpan puhelias\nKemppainen on elossa ja voimissa?\" -- \"Jo toki, kuka sitten, ellei\nhän\". -- \"Ehkäpä hän olisi sovelias ja halukas toimittamaan eteenpäin\nniitä posteja, joita täältä lähetät?\" -- \"Hyvin luultavasti, koska on\nkunnonmies. Siitä otan selvän heti\". -- \"Ja Rovaniemen puolella on\nsitten eräs Jänkälän talon isäntä, joka pyysi ilmoittamaan hänellekin,\njos ja kun kerran noustaan sotaan perivihollista vastaan. Hänelle siis\npitäisi saada kulkemaan sana\". -- \"Kulkee varmasti -- ehkä hiihdän itse\nsinne saakka\". -- \"Ja tässä on rahaa itseäsi ja apulaisiasi varten. Se\non isänmaan ystäväin kokoamaa ja tarkoitettu niiden avustamiseksi,\njotka panevat henkensä alttiiksi. Siitä ei tarvitse eikä voikaan tehdä\ntiliä muuten kuin tuntonsa edessä. Ei voi vaatia, että esimerkiksi\nAukusti ja Kemppainen hiihtelisivät ilmaiseksi, vaan meidän on\nmaksettava heille palkkaa, jotta voivat huoltaa perheensä\" --\n\"Tottakai, muutenhan puuha uupuisi pian\". -- \"Ja tässä sinulle\nbrowninki ja viitisenkymmentä paukkua\" -- \"Sen annan Aukustille, sillä\nminulla on sellainen itselläni\". -- \"Kaikki on siis selvää\". -- \"Kyllä\non. Tokihan haukkaat suurusta kanssani ennenkuin lähdet?\" -- \"Sanon\nvielä muistaessani, että kaikkien, jotka tähän leikkiin antautuvat,\npitää olla pahimmassa tapauksessa valmiita luopumaan isänmaastaan\nainaiseksi tai hengestään. Se on selitettävä jokaiselle, että tietävät\nvalita osansa avoimin silmin ja vapaaehtoisesti. Ketään ei saa syyttää,\nvaan itse on vastattava teoistaan\". -- \"Selvä. Kyllä puhun kaikille\".\n\nTalvinen aurinko valaisi lumista kangasta ja sen metsää Hannun\nhiihdellessä Rauhalasta Suvantoon vievää tuttua maantietä. Vasemmalta\ntie poikkesi Lähteenmäkeen, johon Hannu pistäytyi tapaamaan sen väkeä.\nVanha tuuheapartainen isäntä oli jo koottu omiensa luo ja kaunis\nHilja-täti viety suureen maailmaan sormeen pistetyllä ohuella\nkultaisella renkaalla. Hannu mietti istuessaan tutussa kamarissa ja\nvaihdellessaan kuulumisia nuoren isännän kanssa, että vallesmannin\nJaakon elämän harmaus oli luultavasti kudottu muistakin loimista kuin\nne, jotka oli maininnut. Nuorelle isännälle hän ei puhunut matkansa\nvarsinaisesta syystä, sanoen vain tarvinneensa lepoa ja tulleensa\nhuvikseen pistäytymään kotiseudullaan. Eikä isäntä kysynyt häneltä sen\ntarkempaan -- katsahtihan vain merkitsevästi. Hannu tunsi, että talossa\nasui syvä rauha. Lapset laskivat kelkalla mäkeä rantatöyräästä, mutta\nheidän iloinen pajatuksensa ei juuri päässyt tunkeutumaan sisään.\nTäällä oli hiljaista ja unettavaa; salin toisella puolella olevasta\nkeittiökamarista kuului Vanhan kaappikellon tiukka, määrätietoinen\nkäynti.\n\nHautausmaa oli paksujen nietoksien peitossa; vain yhteiselle\nrivihaudalle johti ajotie, Hannun sukset upposivat syvään hänen\nponnistellessaan isänsä hautaa kohti, jonka paikan merkkinä oleva musta\nrautaristikko ilmaisi. Risti oli lumessa melkein puolivarteensa saakka.\nSen käsivarsiin ja kärkeen oli kokoutunut keveää pakkaslunta niin kuin\nsitä aina tyynillä säillä vähitellen kertyy ja asettuu -- ohuimpaankin\nreunaan ja kärkeen pieni hahtuva. Auringonsäde kimmelsi isän\npronssatuissa nimikirjaimissa, jotka katsoivat rakkaan pojan\nlähestymistä kuin hänen silmänsä silloin, kun pää ei enää jaksanut\nkohota pielukselta eikä käsi juuri ojentua. Hannun sydän herkistyi\nhänen seisoessaan isän ristin vieressä ja koskettaessa varovaisesti sen\npolttavan kylmää pintaa, johon nahka jäi kiinni, jos hetkeäkään\nviivytti sormea siinä. Hänestä kuitenkin tuntui, että hänen piti\nilmaista jollakin tavalla läsnäolonsa ja tervehtiä isää.\n\nAurinko oli jo laskullaan, kun Hannu pääsi riistäytymään irti Arvolan\nja Kankaan väen pidättelevistä käsistä ja hiihtämään lopputaivalta\nSuvantoon. Mutta saavuttuaan Sammalmetsään, Suvannon maan rajalle,\nHannun täytyi hetkeksi ummistaa silmänsä, sillä tämä ei ollut hänen\nentinen kotimetsänsä. Kaatunut oli se pilaristo, jonka kylkiä talvinen\nrusko oli kullannut ja jonka varjossa vallitsi juhlallinen rauha --\nkaatunut ja poissa. Vain liian ohuiksi ja pitkiksi kasvaneet\nalamittaiset puut olivat jääneet, mutta kun isojen petäjien suojaa ei\nenää ollut, tuuli oli päässyt kiinni niiden latvatupsuun ja painanut ne\nlengoiksi. Lumi oli sujuttanut niitä vielä lisää, niin että niitä oli\ntuossa nyt kymmenittäin ryhdittömästi kallistuneina kaareviksi ja\nkumaraselkäisiksi. Suuria aloja oli aivan autiona, sillä kaadetun\nmetsän alla ei ollut varjon tähden ollut sanottavasti jälkikasvua.\nHannu kyllä tiesi metsän muuttuneen tällaiseksi siksi, että Suvanto oli\nmyyty äidin vanhuuden varoiksi, mutta hän ei ollut milloinkaan\nuskaltanut kuvitella, minkälaiselta kotikangas näyttäisi hakkuun\njälkeen. Nyt hänen täytyi todeta se omin silmin: näky oli masentava,\nkun vertasi sitä entiseen kultaiseen pilaristoon. Oli onneksi talvi,\njolloin lumi peitti pahimmat rumuudet; Hannu näet kuvitteli\nmaanpinnan olevan täynnä latvuksia ja risukkoa ja sikäli siis vielä\nlohduttomampaa.\n\nMutta sillehän ei voinut mitään. Sammalmetsästä vei oiuslatu kuten\nennenkin perille. Hannu antoi suksiensa luistaa ja oli pian kotitalonsa\nportilla, näkemässä sitä iltaruskon viimeisessä hohteessa, joka\nkimmelsi sen katon lumipeitteestä ja huurteisista ikkunoista. Herkästi\nse kosketti hänen sydäntänsä. Koira oli kuullut hänen tulonsa ja\naloitti haukun. Hannu nosti suksensa tikapuiden varaan kuten oli tehnyt\npoikasenakin, katsahti ikkunaan, josta näkyi takkavalkean häilähtely,\nja meni sisään. Isän huoneesta kuului kovaäänistä puhetta, joka\nkeskeytyi Hannun kolkuttaessa ovelle. Sitten Peuran Ville kuului\nsanovan:\n\n-- Olkaa hiljaa! Siellä on varmaan herroja Helsingistä, koska\nkoputtavat. Sisään!\n\nHannu totteli ja huomasi tulleensa outojen miesten joukkoon.\nTupakansavu keinui niin sakeana pilvenä, että Hannu teki vaistomaisesti\nkädellään liikkeen kuin olisi siirtänyt verhoa syrjään tai lähtenyt\nuimaan.\n\n\n5\n\nVille oli Hannua useita vuosia vanhempi -- oli ollut metsänhoitaja jo\nsilloin, kun Hannu oli viimeisellä luokalla. Hän oli ollut ja oli\nvieläkin paikkakunnan kaikkien poikien ihanne seuraavista täsmällisistä\nsyistä. Peuran Ville oli ruumiinvoimiensa puolesta mikäli tiedettiin\ntämän seudun lukko. Hän ei ollut pitkä, mutta oli tavattoman harteikas\nja tanakka, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta samalla notkea\nkuin jousi. Lihakset olivat terästä kaikkialla ja varsinkin jaloissa,\njoiden voima tuntui pojista uskomattomalta. Joskus Ville huvitti heitä\nhyppimällä ryssien \"prissakkaa\", jossa mies kyykkysillään potkii\neteenpäin vuorojaloin. Heti näkyy, kellä on siihen riittävästi voimia:\nheikko on kumarassa, ojentaa kätensä eteenpäin ja potkii kömpelösti\nsaamatta sääriään suoriksi, mutta väkevä kuten Ville on kuin suora\nkulma, kädet ryntäillä, jalat kuin viivottimet melkein yht'aikaa\nilmassa, maassa vain vilahdukselta isonvarpaan kärki. Hiukan\nviinapäässä ollessaan Ville näin hyppeli ja riemastui itsekin voimansa\ntunnossa niin, että kimpoili kuin kumipallo tai lentoon lähtevä lintu.\n\"Hih!\" hän saattoi kiljaista, lyödä kämmeniään yhteen ja äkkiä muuttaa\npotkusuuntaansa sivulle päin, \"hei, pojat!\" karjaista ja poukkoilla\nodottamatta sinne tänne kuin kyven kuusihaloista. Melkein peläten\npojat katselivat hänen hurjaa menoaan. Ja miten kävi syksyllä\nmaanviljelysnäyttelyn yhteydessä pidetyissä kansanhuveissa?\nPussitaistelussa silloin muuan iso tukkijätkä löi maahan renkun selästä\njokaisen, oli kuka tahansa, ilman armoa. Epäiltiin hänen pihkanneen\nhousuntakamuksensa, mutta ei -- sileät ne olivat. Pojat usuttivat\nväkevimmät ystävänsä puolustamaan pitäjän kunniaa, mutta turhaan:\nparhainkin mätkähti maahan kuin säkki. Silloin Erkki sanoi synkästi:\n\"Tässä ei auta muu kuin mennä hakemaan Villeä\". Löydettiin Ville\nviimein herrain joukosta Kankaan peräkamarista ja sanottiin, että\n\"siellä on semmoinen porhojätkä -- tule heti ja lyö se kenttään\".\nKuultuaan asian Ville tuumi, että \"jospa en voita sitä, niin tulee\nsuuri häpeä ja jätkä nauraa meille\". Ääretön hämmästys kuvastui poikain\nkasvoilta, sillä se mahdollisuus, että Villekin joutuisi tappiolle, ei\nollut tullut heidän mieleensä. \"Kyllä sinä voitat -- tule nyt vain!\"\nsanoivat pojat hetken vaiettuaan luottavaisesti ja tarttuen Villeä\nhihoista veivät hänet mukanaan. Isä ja muut herrat sitten lisäsivät\npoikien voitonriemua kertomalla vakavina, että juuri kun he olivat\nparhaimmillaan keskustelun pauhussa, kirkkoherra ja Vanha herra jo\nhuutavassa vireessä, niin silloin kuului jymähdys, koko rakennus\ntärähti ja ikkunat helähtivät. Puhe keskeytyi kuin leikattuna ja kaikki\nkysyivät hämmästyneinä, mikä jysäys se mahtoi olla. \"Se iso jätkä\nvarmaan putosi renkulta\", huomasi kirkkoherra selittää ja niinpähän\noli: siinä samassa jo pojat toivat riemusaatossa Villeä sisään.\n\nVille oli saavuttanut poikain ystävyyden vielä erikoisesti siksi, että\noli heille aina kiltti ja veljellinen. Hän ei milloinkaan mestaroinut\neikä ivannut heitä, vaan asettuen heidän kannalleen otti osaa\npienimpienkin tikkiin yhtä tosissaan kuin hekin. Hän ei pitänyt itseään\nliian vanhana, vaan löi kirppaa ja suolaa, juoksi linnapalloa ja teki\nmitä vain, kaiken yhtä innostuneesti kuin konsanaan pojat. Uimaan hän\noli mestari ja niin luotettu siinäkin, että pikkupojat antautuivat\nturvallisesti hänen opetettavikseen. Talvella hän ajoi mieluiten\nporolla, mutta ei pulkassa vaan liukuen perässä suksin vetohihna\nlujasti oikean käsivarren ympärillä. Se oli huimaavaa menoa -- aina\nvain suorinta tietä ja esteistä välittämättä kuin olisi jokainen kerta\nollut viimeinen.\n\nMutta yläluokille tultuaan Hannu oli alkanut ymmärtää -- mm. äitinsä\npuheista ja vihjauksista --, että Villellä oli monien hyvien puoliensa\nvastapainona erinäisiä ns. heikkouksia, joita varsinkin naisväki\ntuomitsi ankarasti. Eivätkä herratkaan häntä puolustaneet, vaan\nsihahtelivat ja tshahahtelivat pahoittelevasti, että \"nyt se Ville\nkuuluu taas...\" ja \"miten se saakin ne houkutelluiksi...\" Villellä oli\nlämmin ja avara sydän, jonne hän ennakkoluulottomasti mahdutti niin\nmonta lemmittyä kuin tilaisuus ja aika myönsivät, enimmäkseen\nperäkkäin, mutta joskus samallakin kertaa, mikäli se vain voi tapahtua\nmelua herättämättä. Mutta kun hänellä toisaalta oli synnynnäinen kammo\nkaikkia sitoumuksia vastaan, suhteet muodostuivat niin kuin äiti sanoi\n\"irtanaisiksi\" tai \"satunnaisiksi\", pidättämättä Villeä pitempää aikaa.\nNe pienokaiset, jotka siellä täällä pitäjän eri kulmilla jo\nulkonäölläänkin ilmaisivat polveutumisensa, Ville tunnusti ja hoiteli\nsillä samalla alttiilla ja herttaisella hyväntahtoisuudella, jolla oli\nvalloittanut äitien sydämen, ja pelaili näin sopuisasti ja taitavasti\nniin pitkälle kuin palkkaa riitti herättämättä pahennusta\nelatusjutuilla ja muilla sellaisilla ikävyyksillä. Harmissaan herrat\nkerran, kun Villelle oli taas sattunut iloinen perhetapahtuma,\nlähettivät Uuteen Suomettareen ilmoituksen, jossa sanottiin kuten\nsiihen aikaan oli isänmaallisissa piireissä tapana, että oli syntynyt\n\"terve asevelvollinen\". Alla oli sekä Villen että äidin koko nimi.\nMutta Villeä ei nolattu näin vähällä. Kylmäverisesti hän tarkasteli\nilmoitusta ja sanoi sitten tohtorille, jota epäili pääsyylliseksi,\nettei hän huomannut siinä mitään virheellistä. \"Niin on tapahtunut kuin\nlehdessä lukee\", hän sanoi, -- \"ja poika on ensiluokan sotilaan\ntarvispuu\". Toinen heikkous oli se, että Villen käsi ojentui liian\nkärkkäästi lasia kohti ja kallisti sitä niin paljon, että sen\nsisällyksen oli pakko luiskahtaa yhdellä kerralla laidan ulkopuolelle\n-- ei kuitenkaan maahan, vaan lasin reunalle asettuneesta avarasta\naukosta Villeen itseensä. Seurauksena oli, että silloin kun muut olivat\nkorkeintaan hiukan hilpeämpiä kuin ennen ensimmäistä lasille suomaansa\nvaatimatonta suudelmaa, Ville jo liiteli toisissa maailmoissa, mikäli\nhänen raskaan, jykevän ruhonsa voi kuvitella halkaisevan ilmakehää\nlinnun ilmavalla keveydellä, ja puhutteli sieltä seurapiiriänsä\nvoimakkaalla, kantoisalla, melkein huutavalla äänellä -- hänhän luuli\nolevansa kaukana -- sekä valaisi esitystänsä mehevillä vertauksilla,\nkaskuilla ja enemmän tai vähemmän sopimattomilla sutkauksilla. Jos\nrouvia ei ollut kuulomatkan päässä, herrat hohottivat katketakseen,\nmutta jos oli, he pidättivät ilonsa jonkinlaiseksi hiljaiseksi\nsisälliseksi taisteluksi, joka pullisti posket.\n\nTästä kaikesta johtui, että Ville oli naisten mielestä yksinkertaisesti\n\"hirveä\". \"Hän on hirveä\" -- han är ryslig -- he sanoivat ja muka\nviivyttelivät ennenkuin antoivat hänelle kättä. Mutta Ville ei tuosta\npahastunut, vaan joutuessaan heidän seuraansa käyttäytyi nuotkeasti ja\nsulavasti kuin keisarinnan kamariherra, kaskuili hienosti, oli\nhuomaavainen, piti lankavyyhteä kuuliaisesti, tiesi neuvon jos mihin\nasiaan -- oli lyhyesti sanottuna niin mukava mies kuin toivoa saattoi.\nEnnenpitkää hän oli hurmannut kaikki rouvat, jopa hypnotisoinut heidät\nvireeseen, jota tosin ei voinut sanoa kevytmieliseksi, mutta jossa\nsilti oli hieno synnillisyyden vivahdus, pieni kielletyn omenan\nhäivähdys. Harvoin täällä erämaassa sai nauraa oikein kyllikseen mutta\nsilloin, kun Ville rupesi hulluttelemaan, sitä hyvää tuli liiaksi.\nSuuri lurjus tuo Ville -- kruunasi kohteliaisuutensa sillä, että\nsuuteli rouvia kädelle. Sitä ei kukaan muu täällä tehnyt -- sillä oli\nihan värisyttävä vaikutus. Tai ilmestyessään vierailemaan aivan\nodottamatta ei pyrkinytkään tohtorin tai apteekkarin tai muun herran\nseuraan -- kenen luo oli sattunut tulemaan --, vaan oleili rouvan\nkavaljeerina, oli hiljainen ja nöyrä, jopa surullinen, ja monesti sen\nnäköinen, että \"nyt se aikoo tunnustaa jotakin\". Se oli jännittävää ja\nkiihoitti uteliaisuutta sekä äidillistä lohduttamisen halua. Teki mieli\nsilittää sen hiuksia, kun se tuijotteli niin surumielisen näköisenä.\nKuka tietää, mitä kaikkea hänellä oli tunnollaan. Menisi naimisiin,\nettä saisi oikean kodin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuoneessa oli paitsi Villeä kolme miestä, kaikilla tukkipäällikön,\n\"ukkoherran\", talviasu. He olivat majoittuneet sohvaan ja sen edessä\nolevan pöydän ympärille ja nauttivat hartaasti ja vakaumuksellisesti\ntoteja, joita sekoittivat viivyttelemättä heti uusia, kun edelliset oli\nlopetettu. Pöydällä komeileva valtava pullopatteri herätti sen\nlohduttavan tunteen, että ainetta riitti. Mikään ei näet toisin kerroin\nja varsinkin maaseudun yksinäisyydessä, jossa välttämättömän \"lisän\"\nsaaminen oli useimmiten uppomahdotonta, heittänyt elämään niin synkkää,\nepätoivoista varjoa kuin tieto, että \"aine\" loppuisi kesken,\ntunteettomasti ja armottomasti kesken. \"Se on yhtä murheellinen paikka\nkuin hallan käynti maamiehen pellolla\", runoili Ville, jonka\nmaailmankatsomus sisälsi myös tämän asian.\n\nVillen tuliaistervehdykset olivat lämpimät, herttaiset,\nlaajapiirteiset, sisältäen kaiken, mitä mahtuu yllätyksen aiheuttamaan\nammottavaan ällistykseen, käden loppumattomaan pumppaamiseen, että\n\"terve, terve\", taputtelemiseen olkapäille ja hartioihin, ja\nhoputtelemiseen, että \"kiireesti kuumaa totia pakkasesta tulleelle\", ja\niloisiin huudahduksiin, että \"tämähän nyt vasta onnen päivä, kun\nHannu...!\" -- \"Miksi et maista?\" Ville sitten kysäisi nähdessään Hannun\nlasin pysyvän koskemattomana; \"et suinkaan ole ra-raittiusm--?\" Ville\nei voinut lausua tuota vastenmielistä sanaa loppuun saakka, vaan jäi\nkauhistuneen näköisenä odottamaan vastausta. Kuultuaan sitten, ettei\nHannu ollut \"aivan anhiton\", hän huokasi helpotuksesta ja valaisi:\n\"Maailma jo musteni silmissäni\". Kun Hannu selitti välttävänsä\nmaistamista siksi, että aikoi mennä tapaamaan Aukustia ennenkuin tämä\nkömpisi yöpuulle, Ville todisti: \"Joo, se on oikein, sen luo ei uskalla\nviedä edes vienointa viinan tuoksua. Sillä on niin tarkka vainu, että\nse huomaa heti vaisuimmankin leyhähdyksen ja ajaa ulos, olipa tulija\nvaikka keisari. Se on sellainen vahtimestari, että ihan vihaksi pistää,\nmutta eihän auta muu kuin kärsiä, se kun on niin mahdottoman hyvä\nmies\".\n\n-- Joo, huomautti nyt mustapartainen, kontiomainen ukkoherra\npainavasti, -- täytyyhän niitä toki olla juomattomiakin miehiä, sillä\nmitäs maailmasta tulia jos kaikki olisivat yhtä juoppoja kuin minä.\n\nHän raivasi taitavasti suunsa päällä repsottavat viikset syrjään, avasi\nkitansa ja heitti koko lasillisen kerralla sisään kuin kipollisen vettä\nkiukaalle. Hannu oli kuulevinaan kihahduksen ja näkevinään höyryn\npursuavan ulos, mutta se oli tietenkin kuulo- ja näköhäiriö. Tehtyään\ntemppunsa mustapartainen puheli edelleen:\n\n-- Se on niin, että jos Aukusti rupeaisi juomaan, se merkitsisi\nmaailman tasapainon häiriytymistä. Pyydän metsänhoitajaa ilmoittamaan,\njos sellainen onnettomuus sattuisi, sillä siinä tapauksessa minun\ntäytyy ruveta raittiusmieheksi. Muuten ei vaaka pysy tasapainossa.\n\n-- Kyllä ilmoitetaan, vastasi Ville, -- mutta sitä en usko, että\nsinusta voisi tulla raitista. Sitä ennen täytyisi veresi ruveta\nkulkemaan päinvastoin.\n\n-- Ja kuitenkaan en tiedä olleeni milloinkaan juovuksissa, puheli\nmustapartainen vakavasti ja sammaltelematta. -- Tosin minua on\nrippikoulusta alkaen vaivannut sammumaton jano, mutta se kai kuuluu\nluontooni ja on sammutettava, jos mielin pysyä roveissani. Paljon on\nvettä virrannut tämänkin talon ohi, mutta kehastelematta voin sanoa,\nettä jos juomani määrä lisättäisiin siihen, tulva pyyhkäisisi talonne\nkuin tulitikkulaatikon tästä Iin haminaan, jossa olisi vain uuden\nkivijalan laittamisen ja rossilattian kuivaamisen vaiva. Välistä\ntunnen, että voisin juoda tyhjäksi joet ja järvet, purot ja\nmetsälammit, akkain hulikat, purakat, leilit ja happaman piimän ammeet,\nja syödä suolaksi kaikki silakat, mitkä ikinänsä nelikoissa makaavat,\npuhumattakaan silleistä, muikuista, siioista, lohikaloista ja...\n\nHannusta tuntui ikävältä, että isän huone oli alennut tällaiseen\nkäyttöön. Ville vaistosi sen, ujosteli ja koetti kääntää ukkoherrojen\njörisevää leikinlaskua ja järkeilyä raittiimmalle tolalle, mikä\nonnistui vasta hänen ruvettuaan kyselemään, millä asioilla Hannu kulki.\nHannun vilkaistua ukkoherroihin epäilevästi ja mutistua välttelevästi,\nVille viittasi heihin laajapiirteisesti ja sanoi:\n\n-- Näistä herroista vastaan kuin itsestäni.\n\n-- Joo, heräsi nyt toinen ukkoherra, näöltään ruskeaverinen,\ntorkuksistaan, ryähti, ryyppäsi ainetta ja vahvisti: -- Väärää valaa ei\ntehdä, isänmaata ei petetä, ja murha suoritetaan vain siinä\ntapauksessa, että on kysymyksessä ryssä. Mutta silloin se kyllä tehdään\nmoitteettomasti niin kuin ensiluokan jätkämiehelle kuuluu. Ettekös te\nole tämän talon isäntävainajan poika?\n\n-- Sen poikahan se on -- etkö nyt tunne kysymättä, puuttui puheeseen\nkolmas ukkoherra, jonka lihava, sileä, punakka ja hymyilevä naama oli\nHannulle vanhastaan tuttu. Sitten ukkoherra hämillään selitteli, että\nkun oli oltu pitkillä matkoilla, niin ihmisten ilmoille päästyä janotti\nja raukaisi. Ja mitäpä sitä osasi muutakaan tehdä. Metsiä ei ostettu\neikä myyty, tukkeja ei uitettu, sahat eivät sahanneet, kellohuuto ei\nkaikunut jokien rannoilla. Sai istua kuin säkissä tietämättä juuri\nmitään. Kun olisi Hannu-herran isä elossa ja täällä, niin se kyllä\npanisi toimeksi, mutta tämä Ville-herra ei tee juuri muuta kuin\nkuljettaa kättä tuota nenänsä alla olevaa aukkoa kohti, jonne lyö\nlöylyä alvariinsa. Kertoivat rantamaassa, että on ruvennut kuulumaan\nmetsistä erinomaista suksien suihketta ja vilahtelemaan outoja etelän\npuolen kulkijoita. Tiedä niiden puheista, mutta sellaista ne humisivat,\nettä olisi Suomen poikia menossa Saksaan lyödäkseen sieltä päin\nsuuriruhtinasta niin kuin tukkilainen rumahkosti sanoo \"turpaan\". Mitä\ntuo tuosta arvelisi, sitä en tiedä, mutta olisihan soma nähdä sekin\ntemppu.\n\n-- Mutta emmekö mekin voisi tehdä jotakin? kysyi nyt mustapartainen\nyhtäkkiä kiihkeällä, muuttuneella äänellä. -- Hävettää istua tässä\ntoimetonna kuin hännästään kiinni jäätynyt kontio ja katsoa, kuinka\netelän pienet herraspojat kärsivät sitä, mihin me olemme lujempia kuin\nhe, ja pelastavat isänmaan. Minä olen vain tyhmä tukkilainen, mutta\nisänmaa, niin, se on isänmaa, ja kyllä sitä on jo tarpeeksi kiusattu.\n\n-- Sanovat suomalaisten ennen olleen kovia sotapoikia, puheli\nhaaveilevasti ruskeaverinen, -- mutta mitenkähän mahtaisi olla, jos nyt\njoutuisivat koetukselle?\n\n-- Entistä ehompia, virkkoi Ville ja laski raskaasti kätensä pöydälle.\n-- Etkös tiedä, että suomalaisessa asuu kauhea sisu ja voima. Lähde\nsinä, mustapartainen, Ouluun ottamaan selkoa asioista, jotta saadaan\ntieto, mitä miehiltä pyydetään, ja päästään peliin.\n\n-- Ei sitä varten tarvitse Ouluun lähteä, puuttui nyt Hannu puheeseen.\n\nSäpsähtäen kaikki kääntyivät katsomaan häneen ja jokaisen kasvoista\nilmeni, että nyt oli keskustelu kääntymässä siihen asiaan, joka oli\nkauan ollut näiden miesten sydämellä. Äsken he olivat olleet velttoja\njuopuneita -- nyt he olivat kuin vihollista vaanivia metsäsissejä,\njoiden haukansilmät tarkastelivat terävästi edessä olevaa maisemaa.\n\n\n6\n\n-- Joko Tuusan-Elli on muuttanut sinne, jossa häntä ei enää palele?\nkysyi Hannu Aukustilta vaihdettuaan hänen kanssaan jurot mutta silti\nsydämelliset tervehdykset. Ellin sänky ei näet ollut vanhalla\ntalvi-iltaisella paikallaan avotakan edessä, vaan nurkassa tyhjänä.\n\n-- Jo. Antinpäivän aattona se muutti pois. Ei se ollut sairas, vaan\nmakaili tässä takan edessä kuunnellen postillaa, jonka kyllä osasi jo\nilmankin. Kun käännyin kysymään siltä selitystä, se kun oli Elli\njumalansanan tajuamiseen tuiki tarkka, niin se oli sen näköinen, että\nhuomasin heti noutajan käyneen. Niin että ei se nyt sitten enää ensi\nkesänä särkiä ongiskele.\n\n-- Millä mielellä oli viime aikoma?\n\n-- Iloinen ja tyytyväinen kuin heinäsirkka poudalla -- hyppiä vain ei\njaksanut. Ihminen on ihmeellinen luontokappale. Kirkkoherra sanoi\npuhuteltuaan Elliä syksyllä, ettei Elli kenenkään neuvoja tarvitse,\nsillä se, mikä kuuluu Jumalan vaikutukseen ihmisessä, palaa Ellissä\nkuin kynttilä lyhdyssä: hän se valaisee eikä muut häntä. Piispan söisi\nsuupalana, jos rupeaisivat uskonasioista ottelemaan. Joo. Sielläpähän\nkellottelee nyt Aaprahamin helmassa kuin sylivauva ja ihmettelee, että\njohan on kumma, kun on Hannu-herra vielä kerran eksynyt Aukustin\nmökkiin.\n\nHannu tunsi Aukustin täten ilmaisevan lämpimintänsä ja tarkasteli häntä\nliikutettuna. Aukusti oli jo valkotukkainen, mutta selvästi vielä\nkukistumaton ruumiin- ja hengenvoimiltaan. Noustuaan Hannun tullessa\nseisomaan hän oli ylentynyt suoraksi kuin honka ja ojentanut kätensä\nsillä miehekkäällä ja avomielisellä ihmisten itsetiedotonta\nsamanarvoisuutta ilmaisevalla tavalla, josta Hannu erikoisesti piti.\nKysymys siitä, miten Emma jaksoi, ilmestyi heti hänen katseeseensa,\nmutta hän hillitsi sen siihen saakka, kunnes tuli sopiva hetki. Kun\nHannu silloin kertoi Emman terveiset, tuli pimennosta niitä kuulemaan\nAukustin vaimo, jonka kärsinyt ilme oli vanhentuessa muuttunut\nhenkisemmäksi ja tyytyneemmäksi. Hannun terveisiin ei kumpainenkaan\nsanonut mitään, mutta selvästi saattoi nähdä, että heidän mielensä oli\nrauhallinen ja kiitollinen. Hetken vaitiolon jälkeen vaimo sanoi\nyhtäkkiä heleän iloisesti ja toivorikkaasti kuin lapsi:\n\n-- Kyllä varmaan Emma vielä tulee käymään täällä ja minäkin saan ennen\nkuolemaani nähdä hänet!\n\nSilloin nousi pöydän takaa korkea hahmo ja lähestyen takkaa sytytti\nsiitä ottamallaan tulella piippunsa. Sen tehtyään hän katsahti ujosti\nmutta silti tutusti Hannuun, ikäänkuin kysyäkseen, \"etkö tunne?\" ja\nsilloin Hannu vasta totesi, että tämä leveäharteinen, ruumiillisen\nvoimantunnon täyttämä nuori mies oli Aaro, Aukustin toinen poika,\nHermannin nuorempi veli. Hannu ilostui Aaron ilmeestä, sillä tämä oli\nkirkas ja avoin, vailla Hermannin kyrääviä taka-ajatuksia, vapaan ja\nmiehuullisen itsetunnon heijastus. Hannun pyynnöstä Aaro jäi istumaan\ntulen hohteeseen hänen viereensä. Kuin arvaten Hannun vertailevan Aaroa\nHermanniin Aukusti kysyi, oliko Hannu sattunut näkemään tätä.\n\nHannu myönsi, saattoipa sanoa Hermannilta terveiset, sillä siitä ei\nollut kauan, kun hän oli nähnyt hänet heidän omassa rappukäytävässään.\nHermanni oli näet sattunut tulemaan Emman luota keittiön ovesta juuri\nkuu Hannu oli palannut kotiin. He olivat puhelleet ja Hannu oli\npyytänyt Hermannia käymään luonansa, jotta saisivat jutella vanhoista\nasioista. Mutta Hermanni ei tule, sillä häntä ujostuttaa tai estää mikä\nestänee tympeys. Hän on sorvarina suuressa tehtaassa, jossa\nvalmistetaan yötä päivää tykkien ammuksia, ja ansaitsee isoja rahoja.\nNäki sen vaatteistakin, että hänellä on hyvä toimeentulo. Hannun\nkysymykseen, vieläkö Hermanni harrasti lukemista, hän oli vastannut\nmyöntäen. Hermanni oli, sen Hannu oli nähnyt Työmiehestä,\nammattiyhdistyksensä luottamusmies ja varmasti innokas sosialisti.\nSellaisiin toimiin miehet valitsevat vain parhaimpansa, niin että kyllä\nHermannilla kaikesta päättäen olivat asiat hyvällä kannalla.\n\n-- Saattavatpa ruoan ja muun toimeentulon puolesta olla, murisi\nAukusti, -- ja onhan se lähettänyt tänne avustusta, mutta mitäpä siitä\non iloa, kun se on jumalankieltäjä ja rienaaja. Sen sijaan että\nkohottaisi silmänsä mäkiin päin, josta vain tosi apu tulee, sillä on\naina pää maata kohti kuin lehmällä ja alahuuli raahaa ravassa. Onko\ntämä nyt miehen meininkiä?\n\nAaron kasvoille vilahti hymy hänen kuunnellessaan isänsä selvää ja\nmutkatonta luteerilaisuutta, mutta keskustelu ei päässyt jatkumaan\ntähän suuntaan, sillä Aukustin vaimo meni nyt navettaan iltalypsylle ja\nHannu tahtoi käyttää hänen poissaoloaan puhuakseen isälle ja pojalle\noman arkaluontoisen asiansa. Kuultuaan ja oivallettuaan sen Aukusti\nsanoi harvakseen:\n\n-- Ennen oltiin keisarille niin uskollisia, että vaikka henki pois\ntuossa paikassa. Pitkälle on menty siitä, kun nyt jo astutaan hänen\nvihollistensa riviin. Vaan siitäpä näkyy, ettei Jumala anna\nvalanrikkojan riemuita. Kun keisari ajoi Hannun isän vieraalle maalle,\nniin kuullessani sen minulta ensin horjahti pää saranoiltaan ja minä\nhyppäsin hengessä ja kirosin mielessäni niin kuin nuorena miehenä\nhumalassa. Sitten ajattelin, että luuletko iltiksesi tällaista pahuutta\nsaavasi harjoittaa? Jumala antaa sinun istua aikasi kansan\nkämmenselällä ja imeä verta kuin sääsken, jota joskus siedämme sen\nverran, että huviksemme katselemme, kun se pumppaa ruumiillaan ja\npaisuu, kunnes on halkeamaisillaan. Mutta juuri kun se on saanut\npotsinsa täyteen ja alkaa hivutella kärsäänsä pois reiästä, niin\nsilloin Jumala laskeekin kämmenensä päälle. Tisaus vain ja pieni\nveripilkku on enintä, mitä koko otuksesta on jäljellä. Vähän vain oikoo\npitkiä koipiaan, kunnes raukenee ja putoaa maahan. Niin käy vielä\nkeisarillekin. Mitä arvelee Aaro Hannun esityksestä? Rupeatko\nsaattelemaan miehiä Tornion jokivartta kohti, jos niitä alkaa ilmestyä\nnäille main?\n\n-- Rupean kyllä ja jos satun oikein laatutuumaisten poikain joukkoon,\nniin vien heidät tuon joen ylikin ja jään sille tielleni. Kai isä tulee\ntäällä toimeen sen aikaa yksin, kun minä olen poissa?\n\n-- Missä poissa? hämääntyi Aukusti. -- Mitä sinä nyt puhut?\n\n-- Ka Saksassa, nauroi Aaro. -- Minäkin näet heittäydyn jääkäriksi,\nsillä olen Hannu-maisterin puheesta huomannut olevani kuin luotu sille\nalalle. Olen aina ihmetellyt, minkälaista sota mahtanee olla. Nytpä sen\nsiis saanen nähdä. Kuulin muuten kylässä kuiskittavan tällaisesta,\nmutta ei siitä kukaan tiennyt sen varmempaa.\n\n-- Mutta entäpä ryssä ampuu sinut seulaksi? arveli Aukusti, äänessä\nhuolestunut sävy. -- Mikä meidät sitten perii?\n\n-- No, no, lohdutti Aaro, -- miksi heti kaikkein pahinta kuvittelemaan.\nJa siksi toiseksi muistelen kuulleeni, että turhemmankin asian vuoksi\nhenki heitetään kuin omaa maata puolustettaessa. Sanoivat jätkät\nkerran, ettei työmiehellä ole isänmaata, mutta minä ilmoitin siihen,\nettä minulla on. Joka epäilee sitä, tulkoon tänne, niin vapautuu\nepäilyksestään.\n\n-- Tuliko ketään?\n\n-- Tuli muuan täällä jokivarressa kauan Jumalan ja ihmisten\nmieliharmina renttuillut etelän rötkö ja ärjäisi, että 'älä puhu,\npoika, reikiä päähäsi'! Käsittelimme hetken toisiamme, minkä jälkeen\nhän tuuskahti odottamattansa kenttään. Valaistuani häntä siinäkin vähän\naikaa hän ilmoitti vihdoinkin löytäneensä isänmaan. Hän näytti oikein\nrakastuneen uuteen löytöönsä, koska ei noussut, vaan kädet ja jalat\nhaarallaan ja kuono turpeeseen painuneena syleili maata laajasti ja\nvoihki ilosta. Saattoipa olla, että sen ruumis vähän tärähti\njysähtäessään kenttään, kun näet jalat katosivat alta niin äkkiä kuin\nolisivat muuttuneet olemattomiksi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHannulle oli tehty vuode isän ja äidin entiseen huoneeseen. Villen\nvieraat olivat lähteneet ja Ville oli Hannun ollessa poissa\nsiistiytynyt itse ja antanut siivota huoneensa. Ja nyt täällä oli\nentistä tuntua. Hannu seisoi ikkunan ääressä ja katseli ulos\ntalviyöhön, revontulin loimuavalle taivaalle, Livonsaaren tummaan\nkuusikkoon, lumen peittämälle niittyrannalle ja jäätyneelle joelle,\nmiljoonin timantein kimmeltäville nietoksille. Mikä oli ollut nuoruutta\nja suurta onnea, elävöityi hänen mielessään siinä ihanaksi kaukomaaksi,\njota hän sydän lämminneenä, riutuvan kaipuun vallassa katseli. Eikä\nvain katsellut, vaan myös kuunteli, sielussa jännittynyt odotus.\n\nKaarlo ja Hannu lähtivät kuten oli sovittu tohtorilaan, Hannu jo\nmyötyriksi, sillä hän aikoi palata sitä kautta rantamaahan. Hänelle\ntuli haikea mieli hyvästellessään Alfred-setää ja Vanhaa herraa.\nKirkkoherra oli yhä tomeraa miestä ja hillitsi liikutuksensa, mutta\nVanha herra hyrisi oistonaan. Molemmat puristivat Hannun kättä eivätkä\nhennonneet päästää sitä irti. Heidän toivottaessaan Jumalan varjelusta\nja siunausta eli parasta mitä voivat, Hannusta tuntui kuin hän olisi\nsaanut sellaista, mihin hänellä ei ollut vähintäkään oikeutta. Ja\nkatsoessaan noita kumaraisia, heikkoja vanhuksia, jotka olivat jo\ntulleet lapsiksi ja ilmeilivät rohkeasti, että he lähtevät tästä\npihalle saattelemaan -- minkä aikeen Aili-rouva katkaisi alkuunsa --,\nHannu totesi sanovansa taas uudemman kerran hyvästiä nuoruudelleen.\n\nHannun muistissa tohtori-setä oli harteikas ja pitkä -- aivan\ntoisenlainen kuin tämä kumarahko, vanhuuden riuduttama ukko, joka ei\nvoinut enää hohottaa selkäkenossa eikä uskaltanut täyttää totilasiansa\nvedettömällä konjakilla. Apteekkari oli ollut tavallinen keskikokoinen\nmies, mutta oli nyt pienentynyt ja kutistunut niin, että Hannun valtasi\nsääli. Ja apteekkerska -- niin täällä näet sanottiin --, joka oli vielä\nHannunkin muistissa ollut komea nainen, oli nyt kukoistuksensa\nmenettänyt vanha ryppyinen rouva, jota Hannu tuskin saattoi tuntea.\nVasta juteltuaan heidän kanssaan hetken hän unohti heidän\nvanhentumisensa ja näki heidät taas samanlaisina kuin ennen joulun\naikana Suvannon salissa. Hannu nautti voidessaan ilahduttaa näitä\nvanhoja rakkaita tantteja kertomalla yksityiskohtaisen tarkasti omasta\nja Hellin elämästä siellä \"kaukana suuressa maailmassa\", kuten\ntohtorinna sanoi haaveilevasti ja kunnioittavasti, ja lisäksi äidin ja\ntätien oloista. Kuultuaan Hannun ja Hellin asuvan samoissa portaissa ja\nHannun käyvän ruokailemassa Hellin luona apteekkerska katsahti Hannuun\nloistavin silmin ja aikoi sanoa jotakin, mutta ei sanonutkaan, vaan\nainoastaan hymähti. Sitten he kyselivät kaikista Hannulta unohtuneista\nseikoista yksityiskohtaisesti, tahtoivat tietää Helsingin oloista, ja\nmuistelivat, mitä Hufvudstadsbladetin \"Sam\" oli kerran kirjoittanut.\nLopuksi apteekkerska sai sopivan aiheen kertoa, kuinka apteekkari ja\nhän olivat ihmetelleet ollessaan kylpymatkalla Sandefjordissa, miten\nihmeessä ne norjalaiset... Tämä kylpymatka oli pieni ylpeyden aihe,\nsamanlainen säännöllisesti uudistuva mieluinen muisto kuin apteekkarin\nmuinainen serenaadi. Ei täältä sentään kuka tahansa ollut sellaista\nmatkaa tehnyt... He olivat käyneet siellä valokuvaajassa ja otattaneet\nsekä yhteisen kuvan että molemmat erikseen. Hannu tunsi nuo kuvat\nhyvin, sillä ne olivat äidin albumissa. Apteekkari oli uljaan näköinen\nja apteekkerska myös mahdollisimman paljon edukseen. Erikoisesti oli\nhuomattava, että nenän pieni kaarevuuden vivahdus, joka teki syrjäkuvan\nja ilmeen niin ylhäiseksi, oli onnistuttu saamaan hienosti näkyviin.\n\"Ja Hannusta kun on tullut niin oppinut!\" runoili tohtorinna, \"ihan\nfilosofian maisteri!\" -- \"Ihmekö se!\" huomautti apteekkerska, \"näkihän\nsen jo lapsena, että sillä on lukupää, kun se istui niin totisena\naapiskirja kädessä...\"\n\nJa oltuaan setien seurassa muutaman hetken Hannu huomasi, että\nheistäkin vähitellen paljastui entinen tuttu kuva. He olivat viikko\nsitten tehneet yhteisvoimin hurjan tempun: suorittaneet vaikean\nleikkauksen ja keskustelivat nyt siitä vieläkin vähän hengästyneinä ja\npeloissaan, mutta toisaalta jo rauhoittuen, sillä potilas voi hyvin ja\ntuli nähtävästi paranemaan. Opettaja tässä, Hannunkin hyvin tuntema\nkunnonmies, sairastui vatsastaan niin koviin tuskiin, että siitä oli\nselvästi leikki kaukana. Kaupunkiin ei ollut ajattelemistakaan, sillä\nhän olisi varmasti kuollut matkalla. \"Tämä tohtori kun on lueskellut\nniitä aikakauskirjojaan ja paremman kuulijan puutteessa kertonut\nminulle\" -- apteekkari se näin jutteli --, \"mitä kaikkea nykyään\nleikkaamalla parannetaan ja miten leikkauksia tehdään, niin minä\nsanoin, että koeta, hyvä mies, kurkistaa opettajan vatsaan ja siivota\npois sieltä mätäpaiseet. Sillä on varmasti jossakin kova tulehdus.\nEnsiksi tohtori ei ollut kuulevinaan, mutta alkoi harkita asiaa sitten,\nkun huomautin, että opettaja voi antaa siihen itse luvan ja että mistä\nsaamme hänen vertaisensa neljännen miehen tällä harvaan asutulla\npaikkakunnalla, jos nyt kevytmielisesti päästät hänet kuolemaan? Tämä\nnaula veti, tohtori alkoi tahkota puukkojaan ja niin nostimme miesparan\nhänen omalla luvallaan telakalle. Minä hänet nukutin ja tohtori viilsi\nvatsan halki. Kun hän hämmensi ja kaiveli suolistoa ja kiroili\nitsekseen kuin olisi suuresti pettynyt, arvelin sieltä pääpuolesta\nhiukan pelästyneenä, että 'taitaa olla viisainta lyödä putiikki\nkiinni'. Mutta silloin hän sanoi, että 'tuossahan se olikin', ja alkoi\ntyytyväisenä hommailla työkaluineen. Kauan siinä meni, mutta kyllä tämä\nmeidän tohtori oli mies asialla: harsi lopuksi pedagogin kuvun kiinni\nkuin hienoimman muotiliikkeen ompelijatar ja sanoi, että 'nyt on mies\npuhdas kuin linnuntäkkä'. Kyllähän meitä on kovasti jännittänyt, mutta\nnyt alkaa helpottaa, sillä opettaja paranee\".\n\n-- Mikä hänellä oli? kysyi Hannu.\n\n-- Vatsakalvon tulehdus, vastasi tohtori-setä vaatimattomasti. --\nLeikkaus sujui muuten hyvin, paitsi että olimme molemmat nukkua.\nApteekkari näet pudotti kloroformipullon lattialle. Koulun sali on\nonneksi tilava, niin että aine, jota ei ollut paljon, hajosi pian\ntehottomaksi. Kaikkeenhan sitä täällä erämaassa ihmisparkain kanssa\njoutuu. Mitenkähän olisi, jos laulettaisiin hiukan? Se olisi hauskempaa\nkuin puhuminen sairauksista. Panehan, Kaarlo, toimeksi, sillä sinä olet\ntässä joukossa paras lukkari. Että mitä laulamme? Tottakai niitä\nvanhoja helppoja ja tuttuja, sillä ei meistä ole uuden tyylin\nlaulajiksi. Meille pitää olla täällä kinosten keskellä lämmintä,\ntunteellista ja ihanteellista, olkoonpa että sellaiset laulut\ntuntuvatkin teistä nuorista liian romanttisilta, jopa lapsellisilta.\nMutta minä sanon teille, että siinä juuri on niiden merkitys -- tuossa\nromanttisessa tunteellisuudessa ja naivissa ihanteellisuudessa, jolla\nne herättävät sydämessämme vastakaikua ja saavat meidät ei vain\nsopeutumaan kohtaloomme vaan vieläpä aavistamaan, että meidänkin\ntyöllämme on isänmaan, yhteiskunnan ja kulttuurin kannalta arvonsa.\nLauletaan, veljet, jokin kevätlaulu -- ihan hävyttömästi talvelle\nvasten silmiä, sillä minulla on alati mielessä -- en tiedä minkä\njohdosta -- kai siksi, että pojat menevät Saksaan ja ryssä saa päihinsä\n-- sellainen tunne, että kevät tässä on tulossa, se suuri jäänlähtö,\njota on odotettu sukupolvesta toiseen. \"Kevät alkaa tulla\" -- sillä\naloitetaan, mutta sitä ennen pieni täräys, niin sanoakseni,\nveljet -- -- --.\n\nHe lauloivat ja innostuivat, ja rouvat salissa vaikenivat ja\nkuuntelivat silmät vesikiehteessä. Apteekkarin poskipäät punoittivat ja\nHannu sai sanotuksi hänelle sivumennen, luontevasti, että \"sedän\ntenorihan on pysynyt ihan ruostumattomana...\" Hannun sydän\nlämpeni entisestään, kun hän huomasi, minkä ilon oli tuottanut\napteekkari-ukkelille tällä pienellä huomautuksella. Vanhuksen\nhehkuvasta lauluinnosta näki, että taiteilijan maine on sittenkin\nkorkein kaikesta maallisesta kunniasta.\n\nSitten tuli illallinen, tuo \"vaatimaton voileipä\", joka ei näyttänyt\ntietävän maailmansodan jo hiljalleen alkavasta pula-ajasta mitään.\nSiinä oli hohtavan valkoinen pöytäliina, kynttilät, erämaalle ominaiset\nluonnonherkut, joiden ääressä ankarinkin askeetti joutuu heikkouden\nvaltaan. \"Kuules, Kaarlo, vaikka olet pappi, niin tottakai me nyt\nsentään aloitamme vanhaan koruttomaan tapaan, jotta 'Helan går'?\" --\n\"Olkoon menneeksi, jos setä niin haluaa -- tulehan, Hannu, tänne.\nHii-hee-hoo-haa... No nyt!\" Heleästi ja keveästi kuin visertävä\nleivonen nousi apteekkarin tenori loppusävelessä pilviä kohti, mikä\ntuotti hänelle tavatonta tyydytystä. Mutta pian kävi tohtorinna\nkuiskaamassa puolisolleen, että \"älä syö liiaksi, ettet tule kipeäksi\",\nJa samoin apteekkerska miehelleen, että \"ole varovainen, rakas Fridolf,\näläkä syö ainakaan poronkieltä\". Ja tuskin oli istuttu hetkinen\nillallisen jälkeen, kun hän jo kävi ilmoittamassa, että \"nyt annan\nensimmäisen lähtövaroituksen\". Sitä seurasi pian toinen ja niin oli\nmieluisa elämän keidashetki loppunut. Nuotio sammui, vain ikuiset\ntähdet, jotka elävät ajattomuudessa, tuikkivat kirkkaasti, katsellen\nsäälien ihmistä, jonka rinnalla iloisimpanakin silmänräpäyksenä hiipii\nkiitävän ajan kylmä, leppymätön välttämättömyys. Mutta kaikki ei silti\nsammu. Ajaessaan yön halki ja muistellessaan äskeistä illanviettoa\nHannu tunsi, että mieleen oli varastoitunut paljon entistä oikeata\niloa, uudelleen elpynyttä vanhaa ystävällisyyttä ja rakkautta,\nherttaista ja hienoa inhimillisyyttä, menneen kulttuurin tuoksua, joka\noli paennut suuresta, julmasta, uudenaikaisesta maailmasta tänne korven\nkeskelle kuin säikähtänyt lehtokerttu.\n\nKuinka harvinaisen mieluista olikaan tämän jälkeen palata äidin ja\ntätien luo ja kertoa heille sitten, kun päivä oli rauhoittunut illaksi,\nkaikesta, mitä oli entisessä kotipitäjässä kokenut. Aina-täti piti\nHannua yhäkin omana erikoisena \"nimikkonaan\" ja oli ollut ihan pyörtyä\nonnesta, kun Hannu kävi hakemassa vettä ja puita ja kysymättä alkoi\ntädin tiskatessa pyyhkiä astioita. Täti näki, ettei Hannu ollut\nunohtanut konstia, vaan hinkkasi lautasia kuivalla pyyhkeellä siksi,\nkunnes ne loistivat. Täti oli vanhentunut huomattavasti -- Hannu ei\nvoinut olla toteamatta sitä. Kolotus oli jäykistänyt sormet, joiden\nnivelet olivat paisuneet... \"Pakottaako tädin sormia?\" -- \"Kyllähän\nniitä toisinaan, mutta älä nyt siitä\". -- \"Tädin pitäisi ottaa\napulainen -- senhän kyllä voitte kustantaa itsellenne\". -- \"Niin, mutta\nsilloin minun pitäisi jättää keittiö hänelle emmekä voisi enää syödä\ntäällä\". Totuttua elämäntapaa ei voinut muuttaa -- se tuntui aivan\nmahdottomalta. \"Kyllä me tässä hiljalleen jaksamme, kun ulkoa käy\nsiivooja ja Vendla auttaa\". Täti katseli Hannua herkeämättä ja lähelle\nsattuessaan koetti nappia tai hypisteli jotakin muuta paikkaa tai\npyyhkäisi olkapäitä. Hänen harmaissa silmissään oli silloin lämmin,\ntyytynyt katse. Samoin ojentui äidin käsi heti, kun Hannu sattui\ntulemaan ulottuville, ikäänkuin koettelemaan, että tuossahan hän nyt\nvarmasti on, olematta uni- tai näköhäiriö. Äiti oli hiukan\nmustasukkainen Aina-tädille ja torui Hannua, että \"sinä olet liiaksi\nkeittiössä\". -- \"Tule nyt tänne Olgan ja minun luokseni -- kyllä Aina\nsieltä pian selviää\". Olga-täti oli käynyt heikkonäköiseksi ja ääni\npyrki menemään käheäksi. Hän oli jo eläkkeellä ja vietti aikaansa\nmenneiden muistelemisella, mikä oli mieluisinta tehtävää äidillekin.\nVäliin tuli joku vieras, joka selitti, että \"täytyi asianalkaen lähteä\nkatsomaan, miten te jaksatte, kun en saanut teitä mielestäni\". Mutta\nenimmät vanhat tuttavat olivat kuolleet -- nuo kiltit Calamniuksen ja\nCronhjelmin tädit ja monet muut, joista Hannu nyt kyseli mielessä\nomituinen, hellä tunnelma ikäänkuin olisi katsonut kauas jäänyttä\nmaisemaa, joka väreilee kauniin autereen hehkussa. He nukkuivat kaikki\n-- Hannu näki heidät selvästi -- ikuisen levon syvää unta, joka on\ntäynnä varmaa odotusta, suuren uskon toteutumista. Erkin kuva oli\nOlga-tädin pöydällä. Kehyksen kuluneesta paikasta näki, että se oli\nusein otettu käteen ja tuotu lähelle silmiä, että sitä oli katsottu\npaljon. Hannu totesi yhtäkkiä Erkin läheisyyden elävästi ja katsoi\nkuvaa tarkkaan. Hän oli ennenkin kokenut, kuinka parantuneelta tuntunut\nhaava voi odottamatta aueta.\n\nAina-täti ehdotti, että Hannulle tehtäisiin vuode \"saliin\" eli siihen\nhuoneeseen, jossa Helli oli asunut, mutta tähän äiti ei suostunut.\nHannu siis nukkui äidin huoneessa eli siinä, jossa oli asunut Erkin\nkanssa kouluaikanaan. Siinä oli vielä samat tapeetit, sillä niitä ei\ntäällä hevillä uusittu, huonekaluja vanhasta kodista, isän kuva\nseinällä. Kodin entinen kello naksutti rauhallisesti. Äiti istui Hannun\nvuoteen vieressä, piti kädestä kiinni ja kyseli tarkkaan kaikesta.\nHänen valkotukkainen päänsä vapisi huolestuneesti ja silmissä oli\nhellänpelkäävä, tutkiva katse.\n\n\n7\n\nSilloin kun Hannu tovereineen meni Helsinkiin suorittamaan\nylioppilastutkintoa, Hermanni oli ollut asemalla katsomassa heidän\nlähtöään -- ei näkyvissä, vaan syrjempänä, asemarakennuksen nurkan\ntakana. Hänen kyllä teki mieli mennä hyvästelemään Hannua ja\ntoivottamaan hänelle onnea, ja hän tiesi, että Hannu olisi tullut siitä\niloiseksi, mutta hän ei mennyt, sillä häntä ujostutti. Hän olisi vain\nhäirinnyt noita hienoja rouvia ja neitejä, jotka hälisivät Hannun ja\nmuiden lähtijäin ympärillä ja olisivat pian sanoneet, että 'mitä tuo\njätkä tähän tuppautuu'. Mutta somaa oli katsoa täältä syrjempääkin ja\nedes kuvitella sitä iloa ja onnea, joka täytti lähtijäin mielen. Sillä\nheillähän oli totisesti riittävää aihetta siihen. Koulu oli päättynyt\nja nyt on aukeamassa mahdollisuus jatkaa sinne päin, minne oma halu\nviittasi, ja valita sivistyneen ihmisen elämänura. Saisi hyvän palkan\nhelposta työstä ja ottaisi rouvakseen jonkun noista hienoista,\ntuoksuvista tytöistä, esimerkiksi Hellin, joka seisoi syrjempänä\npunastuneena kuin mesimarjan kukka. Hermanni ei ollut enää tultuaan\nnuorukaiseksi rohjennut katsoa Helliä kasvoihin eikä silmiin, sillä hän\noli pelännyt Hellin näkevän hänen katseestaan, mitä hän ajatteli. Se\ntosin ei ollut rumaa eikä pahaa, mutta joka tapauksessa Hellin oli\ntarpeetonta arvata sitä. Hermannia äkkiä värisytti ajatus, että miehen\nmorsian ja vaimo voisi olla tuollainen hienohipiäinen, tuoksuva\njuhannusruusu. Hän käänsi väkisin mietteensä toisaalle.\n\nHannun puheista ja muutenkin Hermanni oli päässyt ymmärtämään, että\nlyseolaiset tuskittelivat kouluajan pituutta, jota vielä joskus\nlisäsivät palvelemalla kaksin vuosin toisilla luokilla. Se, joka aina\nelää hyvyyden keskellä, työlästyy ja tympeytyy siihen. Mutta se, joka\nniin kuin Hermanni katseli heitä syrjästä, kuten kerjäläispoika\nherraskartanon pihalla leikkiviä hienoja lapsia, ei voinut käsittää\nsellaista. Hänestä, jolta oli osanotto tuohon leikkiin kielletty, se\noli taivaallista onnea, jota ei voisi milloinkaan saada kyllikseen.\nSiitä alkoi se, jota saattoi sanoa ihmisen arvoiseksi elämäksi, kun\ntaas kerjäläispojan näköalat -- niin, ne Hermanni arvosteli mataliksi\nja rajoitetuiksi. Jos hän olisi päässyt kouluun, niin ei olisi tuntunut\naika pitkältä. Olisihan saanut lukea ja oppia.\n\nHermannilla oli ollut nuoruudestaan huolimatta vaikeita taisteluja. Kun\nhän oli tullut siihen tienhaaraan, jossa oli päätettävä, jäitkö iäksi\ntavallisen jätkän tasolle ja omistit hänen tapansa, vai koetitko\ntavoittaa sitä ihannetta, miehen esikuvaa, joka väikkyy selvemmin tai\nhimmeämmin raaimmankin mielessä, hän oli herännyt ajattelemaan\nasemaansa vakavasti. Mistä lienevätkään johtuneet tuollaiset\nherätykset? Hermanni myönsi itselleen, että niissä oli osansa isän\njyrkillä puheilla, äidin ainaisilla varoituksilla, että 'älä vain,\nHermanni, maista viinaa, vaikka jätkät kuinka tyrkyttäisivät', ja\nrovastin postillan saarnoilla, joissa myös kirottiin viina,\npuhumattakaan huoruudesta ja muista synneistä. Ja saattoipa niissä olla\nosansa koko sillä elämällä, jota vietettiin pienessä mökissä virran\nrannalla ja miksipä ei Suvannon talossakin. Kyllähän sitä kotona oli\nmonta kertaa ylimielinen ja ajatteli, että 'mitä tällaisesta\nmökkirötisköstä', mutta heti kun joutui muualle, se tuntui kovin\nmieluiselta. Silmä näki sen kuin edessään, korva kuuli isän ja äidin\näänen, tunto muisti ja tiesi tarkoin heidän tahtonsa. Ympäristön\nraakuus tuntui silloin kahta vertaa tympäisevämmältä. Ja sitten siihen\nhiipi mukaan aavistuksia ja aikeita, joita oli vilahtanut mielessä\nSuvannon poikain puheista. Hannu oli sanonut hänelle kerran, ettei\ntietojen saamiseksi ole välttämätöntä käydä koulua, sillä niitä voi\nhankkia kirjoista itsekin. Ja mies, jolla on tietoja, pääsee kyllä\nmaailmassa eteenpäin, kunhan vain muuten ansaitsee ihmisten\nluottamuksen. Niin puhuessaan Hannu oli ollut jo yläluokilla -- he\nolivat olleet yhdessä uistelemassa eräänä sunnuntai-iltana, jolloin\nsydänkesän rusottava lämmin oli ihanasti hyväillyt kotivirtaa ja sen\nrantaniittyjä. Hermannin sydän oli sykähtänyt kummallisen riemukkaasti\nja hän oli kysynyt hämillään, luulisiko Hannu hänenlaisensa voivan\noppia etsimään kirjoista tietoja. \"Varmasti opit\", Hannu oli vastannut.\n\"Mutta kun en osaa edes kirjoittaa\". -- \"Se on pieni konsti -- opetan\nsen sinulle, jos tahdot\".\n\nSilloin oli kirjoitustaito tuntunut Hermannista suurelta\noppineisuudelta. Hän oli kyllä haaveillut siitä ja ostanut kerran\nsalavihkaa kauppiaasta lyijykynän, mutta siihen se oli jäänyt. Joskus\nhän veti sillä viivoja sokeritopan paksuun päällyspaperiin ja koetteli\nmuovailla aapisen mukaisia kirjaimia, mutta ei tehnyt sitä niin\nuuraasti, että todellinen taito olisi edistynyt. Mutta kun Hannu toi\nkynän ja paperia, johon oli piirtänyt mallit, ja käski karskisti\npiirrellä samanlaisia niin kauan, että osasi tehdä niitä sievästi ja\njoutuin, niin asia muuttui. Viikon perästä koko juttu valkeni\nHermannille ja hän alkoi kirjoitella innostuneesti niin paljon kuin\naika ja paperi suinkin myönsivät. Ja siitä leimahti palamaan lukuhalu.\n\nHannu oli siinäkin opettajana. \"Haluat tietoja\", hän oli sanonut; \"hyvä\non, niitä saat kyllä\". Mutta läksyksi tulikin kertomataulu ja\nlaskutoimituksia; ei luettu vielä ollenkaan. Ja sitten Hannu toi kartan\nja koetti saada Hermannia oivaltamaan, mikä oli maapallo, Suomi,\nEurooppa. Ja sitten vasta tuli kirjojen vuoro -- Maamme- ja\nLuonnonkirjan. \"Et ymmärrä vielä vaikeampia -- ehdit kyllä niihin\",\nHannu oli sanonut. Hermannin mielestä Hannun tiedot olivat rajattomat.\nTämä koulu oli sitten jatkunut kaupungissa.\n\nHermanni hymyili muistellessaan näitä ja katsellessaan\nylioppilaskokelaiden lähtöä. Veturi vihelsi ja nykäisi junan\nliikkeelle. Hermannikin heilautti kättänsä ja hänelle jäi se tunto,\nettä ehkäpä Hannu sattui huomaamaan hänet. Olipa miten hyvänsä. Kerran\nhänkin, Hermanni, lähtisi Helsinkiin, suureen maailmaan, sillä hän oli\nkyllästynyt tukkilaisen ja sahatyöläisen ammattiin, mutta sitä ennen\nhän tahtoi oppia jotakin, ettei olisi umpisokea eikä säkissä myytävä\nsiellä ihmispaljouden kohinassa. Emma siellä jo oli. Hermanni ei ollut\nsaanut mitään tietoja häneltä.\n\nKaikki tämä uusi tieto, jota Hermanni joi kuin janoinen vettä,\naikaansai hänessä perinpohjaisen muutoksen. Niin kauan kuin hän oli\nollut kodin ja Suvannon piirissä, olivat lisääntyvä tieto ja laajeneva\nelämänkäsitys laskeutuneet entiselle perustalle, täydentäen, korottaen\nja lujittaen sitä. Mitään särkymistä ja ristiriitaisuutta ei ollut\nollut huomattavissa. Isän hurskaita opetuksia ja Laestadiuksen saarnoja\nHermanni kuunteli milloin ei sattunut ajattelemaan muuta, mutta tämä\noli vain tottumisen aiheuttamaa välinpitämättömyyttä eikä suinkaan\nkapinallisuutta eikä epäuskoa. Päinvastoin Hermanni oli vakuutettu\nsiitä, että he olivat oikeassa. Jumala hallitsi olevaisuutta\nsalaperäisenä ja kaikkivaltiaana isäntänä, joka tiesi ajaa tahtonsa\nperille ja säväytti tuntoa heti, kun tuli ajatelleeksikaan väärin. Se,\nettä Hannu oli herraspoika ja asui paremmissa oloissa kuin torpanpoika\nHermanni, ei aiheuttanut tämän sydämessä kapinaa eikä kateutta, vaan\noli kuin ollakin piti. Maailma oli sellainen. Eikä Hermanni ollut\nkahlittu asemaansa, vaan sai nousta herrain säätyyn, jos kykeni. Monet\nAmerikkaan menneet olivat tehneet siellä niin. Hannu oli sanonut näin\nja aina teroittanut sitä, että pitää ponnistella uupumattomasti, koska\nmenestys riippuu itsestä ja esteet ovat olemassa vain voitettaviksi.\nHermanni oli ymmärtänyt tämän ja hänen tulevaisuuteen johtava tiensä\noli kajastellut kirkkaana ja näyttänyt kulkevan valkeita poutapilviä\nkohti. Mutta olo kaupungissa ja uusi seura sekä näistä piireistä saatu\ntieto alkoivat vähitellen heittää hänen polullensa varjoa. Salaisen\nkauhun vallassa Hermann kuunteli työväenpuhujain esitelmiä siitä\nuudesta yhteiskunnasta, jota kohti työväen oli ryhdyttävä\npäättäväisesti kulkemaan. Noita puhujia tuli Helsingistä, jossa\ntyöväellä oli pääleirinsä ja oma sanomalehtensä ja he olivat Hermannin\nmielestä kaikki sikäli erikoisia, että olivat ainakin ulkoasultaan\nherrasmiehiä. Hermanni oli näet aina kuvitellut, että työväen asiaa\najaa parhaiten työmies, sillä tämän alttiutta ja intoa täytyy jokaisen\nuskoa. Jos sitä sensijaan rupeaa ajamaan herrasmies, niin siinä tuntuu\nolevan jotakin viekkautta matkassa. Vasta kauemman aikaa näitä seikkoja\najateltuaan Hermanni ymmärsi, että työväenasiakin kasvattaa omat\nherransa, jotka elävät sen hoitamisesta ja lietsovat sitä aina\nvireämpään liekkiin. He eivät tee enää työtä käsillään, minkä johdosta\nnäiden sierottumat ohenevat ja nahka pehmenee ja valkenee. Kun niiden\ntäytyy neuvotella herrojen kanssa hienoissa paikoissa, niin ne\npukeutuvat sen mukaisesti, sillä eihän niihin voi mennä muuten kuin\nsunnuntaivaatteissa, joita ovat jo tottuneet pitämään arkenakin. Kun\nniitä ajattelee näin tavallisen työmiehen kannalta, niin ne ovat yksiä\nsamoja herroja kaikki. Mutta ei Hermanni tätä erikoisemmin\nkummastellut, sillä hän ymmärsi, että kaikki tahtoivat tulla herroiksi\n-- hän itsekin, kun tunnusti rehellisesti totuuden. Työmiehen ihanne\noli herra, sosialistin ihanne porvari -- siinä koko juttu. Enemmän hän\nkummasteli sitä irtonaisuutta, jota nämä puhujat osoittivat\nmielipiteissään ja koko elämässään. Tuli tieto, että silloin ja silloin\nsaapuu se ja se toveri puhumaan, että järjestäkää tilaisuus. Vanhemmat\nmiehet menivät asemalle vastaan ja saattelivat hänet suoraan\nyhdistykseen. He olivat kaikki hiukan ylpeitä siitä, että etelän\nkuuluisa ja hieno toveri näin \"alhaisesti\" puheli heidän kanssaan ja\noli kuin \"veli ja veli vain\", sillä tästä lankesi heidän takkinsa\nolkamuksille hiukan maineen hohtoa. Kovin se kyllä oli hieno tuo\nHelsingin herra -- risinkapatiinoissa oikein ja kovat kaulassa --, niin\nherraslaakainen, että akat varsinkin epäilivät, onko tuo tuollainen\n\"rinkulasääri\" mikään työväenasian ymmärtäjä. Mutta kun se kirota\nsäväytti muutaman kerran sopivassa paikassa, laski hampaidensa raosta\npitkän triiskauksen ja nuolaisten nääveleitänsä antoi niiden repsottaa\nmärkinä suunsa päällä kuin Mänttälän hullu suutari, akatkin myönsivät,\nettä kyllä tämä on oikea mies. Ja kun se lopuksi otti liivintaskustaan\nrahan, heitti sen pöydälle ja sanoi, että tuossa on ainoa lanttini --\n'pyytäisin kokoamaan kollehtia, ettei tarvitsisi mennä kerjäämään\nporvarilta yösijaa, silakanhäntiä eikä perunankuoria', niin silloin\ntäytyi jo nauraa koko mahan täydeltä ja käydä viemässä sille markka tai\nhilkku. Se puheli niin mukavasti siitä, että kootaanpas kollehti kerran\ntyömiehellekin eikä aina vain papeille, jotka sitten kasvattavat sillä\nihramahaansa ja...\n\nKyllä Hermanni älysi, kuka puhujista oli mies, kuka huijari, sillä hän\noli nähnyt savotoissa siksi monen naaman alle, ettei häntä helpolla\npetetty. Kunnonmiesten puhetta hän kuunteli hehkuvin poskin, sillä\nvaikka siinä oli hänelle paljon outoa ja peloittavaa, hän tunsi, että\nsen mukana oli tulossa jotakin sellaista, jonka totuusarvoa ei kukaan\nvoinut kieltää. Hurmioituneena hän joskus näki silminkantamattoman\ntyöläisrivistön lähestyvän jostakin tuolta kaukaisuudesta,\ntaivaanrannalta, kylki kyljessä, katse kohotettuna korkeaan\nihanteeseen: veljeyteen, vapauteen ja tasa-arvoon, ja kuuli askelten\ntahdikkaan jyminän, kun miljoonat marssivat väistymättä, vääjäämättä\nmitään esteitä, päättäväisinä, purren hammasta. \"Kaikkien maiden\nköyhälistöt liittykää yhteen!\" kuului huuto, joka tuntui vyöryvän kuin\nvaltameren raskas aalto ja hukuttavan syliinsä olevaisuuden. Se oli\nHermannista oikeaa. Sen verran hän oli jo saanut tietoja, että ymmärsi\ntulleen sen vuosisadan, jolloin työväen täytyi lähteä liikkeelle\nsuorittamaan historiallista tehtäväänsä eli kohottamaan ihmiskunnan\nalinta kerrosta siedettäviin elinehtoihin. Sitäkö vain? Eikö\ntoimeenpanemaan vallankumousta, väkirynnäköllä anastamaan\ntuotantovälineitä porvarillisen riistäjäluokan käsistä hoidettaviksi\nvaltion omaisuutena yhteiseksi hyväksi? \"Yksityisomaisuus on\nvarkautta!\" huusi kerran eräs hurjistunut puhuja. Hermanni ponnisteli\nkuin hukkuva tämän intohimoisen kiihoituksen hyrskyissä ja omisti siitä\nuskontunnustuksekseen köyhälistön yhteenliittymisen ja yksimielisen\ntaistelun välttämättömyyden, lakon ja ihmisenmoiset olosuhteet. Muu jäi\nhänelle hämäräksi ja tuotti tunnonvaivoja ja tuskaa. Siinä oli jotakin\nepäilyttävää tuossa vallankaappauksessa, mutta kai sekin täytyi uskoa,\nkun toiset agitaattorit paasasivat juuri siitä eniten.\n\nHän keskusteli näistä asioista Seljan kanssa, joka selitteli hänelle\nniitä paljon, mutta ei kuitenkaan kaikkia. Kun Hermanni oli tullut\nhuomaamaan, etteivät puhujat välittäneet kansallisuuksista,\nsuomalaisuuden asiasta eivätkä isänmaasta, vaan sivuuttivat nämä kohdat\nvain huomauttamalla, että porvari on aina samanlainen verenimijä,\npuhuipa mitä kieltä tahansa, ja että köyhän isänmaa on siellä, missä on\nleipä levein, ja kun hän tiedusteli Seljalta, miten nämä asiat oikein\nolivat, tämä vastasi välttelevästi, että helsinkiläiset agitaattorit\nsaattoivat väliin puhua hiukan ylimielisesti, ettei suomalaisuuden asia\nsentään ollut työmiehellekään hyödytön ja samantekevä, näkyi selvästi\ntämän kaupungin ja koko maakunnan oloista. Näet sikäli kuin täällä\nsuomenmieliset pääsivät nousemaan varallisuuteen ja saivat sananvaltaa\nvirkapaikoissa ja kuntain hallituksissa, koheni siinä rinnalla\ntyömiehenkin elämä ja ihmisarvo. Suomalainen porvari tunsi hänet\nparemmin veljekseen ja kuljetti häntä mukanaan -- tottakai, kun oli\nusein itse työläisoloista lähtenyt tai muuten lapsuudesta alkaen niihin\nperehtynyt. Saattoihan hänestä tulla tiivis ja häijy porvari, mutta\nsilloinkin kun hän kirosi työmiehelle, se lankesi kuin oman pään\ntasalta ja vertaisen suusta. Mutta ruotsinkielinen porvari oli täällä\nkuin engelsmanni siirtomaassa: tahtoi vain hallita ja nylkeä yhteistä\nkansaa välittämättä vähääkään sen sivistystarpeista, joiden omakielistä\ntyydyttämistä vastusti minkä voi. Ja kun hän kirosi ruotsiksi\ntyömiehelle, niin siinä oli ei vain itse se kirous vaan vielä lisäksi\ntoisen ihmisarvon alennus siksi, että se oli ruotsinkielinen. Se vielä\nenemmän ilmoitti, että tässä olivat herra ja orja vastakkain. Niin että\nkyllä työ suomalaisuuden hyväksi koitui myös työväen kohennukseksi. Ei\nSelja tuosta kansainvälisyydestä... kyllähän se oli välttämätöntäkin se\nsellainen veljeytyminen, mutta vain mikäli koski taloudellisia asioita;\nVaan niihin se myös sai rajoittua. Omasta kielestä ja kansallisuudesta\nei pitänyt tinkiä, sillä ne olivat työmiehenkin kunnia. Tottahan nyt\njokainen rakasti sitä kieltä, jolla äiti oli puhunut hellimmät sanansa.\nSe, että agitaattorit sanoivat noin, oli raaistumisen merkki, arveli\nSelja.\n\nHermanni oli huomannut Seljan olevan omalaatuisensa mies. Työväen\nasialle hän oli kyllä uskollisista uskollisin, mutta sen ohella hän oli\nsäilyttänyt paljon vanhemman polven katsomuksista, mm. juuri tämän\nrakkautensa suomalaisuuden asiaan ja isänmaahan. Eihän hänen nimensä\nollut alkuaan Selja -- Skopa se oli --, vaan hän oli ottanut sen\nollakseen nimeltäänkin suomalainen, koska oli sellainen synnyltään ja\nsydämeltään. Seljalle häämötti suomalaisuuden takaa jotakin\nihanteellista ja runollista, jota hän hautoi kostein silmin ja koetti\nkirjoittaa runoiksi. Se oli Hermannista ihmeellistä hommaa, melkeinpä\npyhää kuin kirkonmeno. Silloin kun Selja tuli runoilupäälle, Hermanni\nsiirtyi pois pöydän äärestä ja oli vaiti, ettei vain olisi häirinnyt\nhäntä.\n\nToinen asia, jossa Hermanni oli huomannut Seljan olevan eri mieltä kuin\nagitaattorit, koski uskontoa. Hermannia karmi ilkeästi, kun\nagitaattorit muun pauhun ohessa julistivat Jumalan olemattomaksi, vain\nherrain keksinnöksi, jota nämä tarvitsivat kansan pettämiseksi ja\nvoidakseen helpommin pitää sitä nälkäpalkoilla ja saada tyytymään\nosaansa. \"Uskonto on unijuomaa kansalle!\" he julistivat kovalla ja\nkuuluvalla äänellä. Seljaa se kiusasi ja hän puheli tyytymättömänä\nHermannille tässäkin mentävän harhaan ja tuotettavan työväen asialle\nvahinkoa. \"Kylläyttää kuulla, miten kuka hyvänsä agitaattori, jonka\nkorvantaustat ovat vielä kosteat ja tietomäärä kotoisin viimeksi\nilmestyneestä Kansanvalistusseuran kalenterista, julistaa Jumalan\nviralta pois yhtä varmasti ja huolettomasti kuin heittäisi rukkasensa\nnurkkaan. Se on hulluutta ja pitäisi puolueen johdon taholta kieltää.\nJoka tahtoo pitää Jumalansa, saakoon tehdä sen rauhassa ja säästyköön\nmokomain tietomiesten viisauksilta\".\n\nHermanni muisti isäänsä eikä voinut kieltää, etteikö tämä ollut\nJumalineen kaikkineen monin verroin ryhdikkäämpi kuin monet noista\nagitaattoreista, jotka kerjättyine markkoineen kernaasti pujahtivat\nkapakkaan tai laitakaupungin tölliasumuksiin. Mutta kun työväen\npääpyrkimys, taloudellisten olojen parantaminen ja sen edellytyksenä\noleva toiminta tempasivat hänet mukaansa, hän omaksui sen ohella\nmuutkin kysymykset, puolustaen niitä, vaikka tunsi puhuvansa vastoin\ntuntonsa ääntä. Tällä päällä hän oli silloin keväällä, kun Hannu opetti\nhäntä, vaikka hän ei juuri välittänyt väitellä Hannun kanssa. Tämä näet\noli sikäli omituinen porvari, että empimättä myönsi työväen asemassa\nolevan parantamisen sijaa ja sanoi olevansa valmis tekemään siinä\nsuhteessa voitavansa. Hannun silmissä herra ja työmies olivat veljiä\neivätkä vihollisia, ja se riisui Hermannin aseista. Joskus hänenkin\nmielessään välähti sama kaunis ajatus ja hän tunsi syvästi sen suuren,\nlämpimän lohdullisuuden.\n\n\n8\n\nHermanni meni siksi kesäksi, jolloin Hannu tuli ylioppilaaksi,\nkotipuoleen tukkitöihin. Kevään tullen hän näet alkoi ikävöidä kotiin\nja virtain rannoille, tukkilautoille ja vapaaseen ulkoelämään, johon\noli lapsuudesta tottunut. Se oli kummallista ikävää, sillä se pehmensi\nja kevensi mielen ja teki sen sovinnolliseksi kaikkia kohtaan. Äitiä ja\nisää hän tahtoi tavata, nähdä kotimökkiä ja nukkua taas aitassa niin\nkuin aina kesällä. Ei hyödyttänyt sanoa, että tuo kaikki oli\nvähäarvoista, että mökki oli vain rähjä ja vielä toisen maalla. Siitä\nhuolimatta se tuntui sanomattoman mieluiselta, niin että sen paljas\nmuistelu teki onnelliseksi. Hermanni totesi yhtäkkiä, että vaikka isän\nmökillä ei ollut minkäänlaista aineellista, rahallista arvoa, niin\nsillä silti oli jokin toinen arvo, vieläpä hyvin suuri sellainen. Mikä\nsitten? Oliko se arvokasta, jota täytyi kaivata ja muistella\nmielellään? Oliko todellisuudessa olemassa muuta arvoa kuin raha?\nHermanni tunsi hämärästi, että jos hän vastaisi tuohon kysymykseen sen\nopin mukaan, minkä oli viime aikoina omaksunut, vastaus olisi kieltävä.\nEi ollut olemassa muita arvoja kuin aineellisuus -- se oli tuon opin\nsumma. Mutta Hermanni empi vastata näin, sillä hänen mielessään\nliikahteli tunto, että oli. Sellainen arvo oli esimerkiksi tämä hänen\nikävöintinsä sinne virran rannalla olevaan mökkiin ja koko se näky,\njoka sitä ajatellessa kuvastui hänen sieluunsa. Siinä ei totisesti\nollut rahassa laskettavaa, mutta silti se oli Hermannille sanomattoman\narvokas. Olisiko hän luovuttanut sen rahasta, jos se olisi ollut hänen\nmyytävissään? Kyllä varmaan, mutta ei aivan mitättömästä hinnasta. Ja\njoka tapauksessa hän tulisi kaipaamaan sitä aina, sitä polttavammin\nkuta kauemmin olisi siitä erillään. Vanhuksena varsinkin se heloittaisi\nnuoruuden kaukaisuudesta kuin aurinko. Hermannia nolostutti ja kadutti\nse, ettei ollut malttanut pitää suutansa kiinni, vaan oli vastoin\ntuntonsa kehoitusta ruvennut vänkäämään isäänsä vastaan ja latelemaan\nhänelle uusia viisauksiaan. Näin oppimattomassa ja alkuperäisessä\nympäristössä nuo agitaattorien lauseet ja väitteet tipahtelivat\nkieleltä ennenkuin huomasikaan ja tekivät tekosensa. Hermannia\nhymyilytti hänen muistaessaan isän hänelle antamaa äkkilähtöä. Hän\najatteli, että jos isä olisi alkanut kuunnella hänen puheitaan ja uskoa\nniiden sisällystä, koko se kunnioitus, jota hän tunsi isäänsä kohtaan,\nolisi romahtanut hajalle. Juuri tällaisena vanhanaikaisena ja jyrkkänä\nukkona hän tahtoi isänsä pitää. Ei se onneksi kovin pahoin suuttunut,\nniin kuin näkyi sen käynnistä sitten seuraavana kevättalvena.\n\nHermannilla oli päämääränä pääsy Helsinkiin ja sitä varten hän säästi\nrahaa kitsaasti kuin saituri. Isälle vain hän joskus lähetti vähän,\nmutta pidätti sen muista menoista. Elokuussa 1905 hän sitten lähti\nHelsinkiin. Selja antoi hänelle muutamalle tuttavallensa osoittamansa\nkirjelipun. \"Se toimittaa sinulle asunnon, ehkäpä antaa sen itsekin. Se\non viilarina Koneessa ja sillassa. Voi olla, että pääset hänen avullaan\nsinne, sinulla kun näyttää olevan peukalo paikoillaan eikä keskellä\nkämmentä. Ammattihan sinun on joka tapauksessa opittava, sillä jätkiä\non riittämiin sinuttakin. Älä, poika, muuten unohda, että Helsingissä\non työmiehellä paljoa enemmän oppimisen tilaisuuksia kuin täällä, ja\nettei juopottelu eikä huorinteko ole työmiehenkään kaunistus\".\n\nSelja oli vakava, hyvänsuopa mies. Hermannin mieli pehmeni hänen\nnähdessään junan välisillalta Seljan jäävän asemalle katsomaan hänen\njälkeensä. Hänellä halutti heilauttaa kättä hyvästiksi, mutta ei teh--,\njaa mutta eikös Selja tuolla vilauttanut kämmentä kääntyessään menemään\npois? Kyllä! Nyt Hermannikin uskalsi heilauttaa vastaukseksi. Oli hyvä,\nettä tuli tehdyksi näin, sillä muuten olisi ero tuntunut tylyltä.\nHermanni painautui vaunun ovensuunurkkaan ja alkoi kuunnella menon\nhurinaa ja kalinaa sekä katsella ympärilleen. Tupakansavua oli pilvenä\nja matkustajain enemmistönä olevat jätkät puhuivat raakuuksia ja\nsylkivät lattialle. Junailija tuli ja merkitsi piletit, mutta ei\nsanonut meluajille mitään.\n\nVaikka Hermanni oli ollut Oulussa siksikin kauan, Helsinki silti\nhuumasi hänet suuruudellaan. Hän värjötteli asemalla iltapuolelle ja\nläksi vasta sitten poliisin neuvomalla raitiovaunulla Sörnäisiin, jossa\nSeljan tuntema mies asui. Kyselemällä hän löysi kadun ja numeron, ja\nastuen siistiin porraskäytävään luki pian kauniisti maalatussa ovessa\nolevasta vaskikilvestä nimen \"J. Aarnio\". Hermanni totesi Helsingin\ntyöväen asuvan kokonaan toisenlaisissa oloissa kuin vastaava sääty\nsiellä pohjoisessa. Isän pikku töllistä oli siinäkin suhteessa pitkä\nmatka tänne.\n\nOvea tuli avaamaan pitkänhuiskea, solakka tyttö, jolla oli omituisen\nkirkkaasti sädehtivät silmät ja sievä muoto. Se oli puettu kuin\nherrastyttö. Sitten tuli etehiseen itse Aarnio, roteva, kaljupäinen,\nrepsakkaviiksinen mies. Sekä tytön että hänen katseestaan välähti se\nsama epäilevä, tutkiva, varuillaan oleva ilme, joka näytti olevan\ntäällä jokaisen tunnusmerkkinä. Hermannin kotiseudulla ihmiset\nkatselivat toisiansa avoimesti, ystävällisesti ja luottavaisesti;\nOulussa ne jo olivat varuillaan, mutta eivät läheskään niin paljon kuin\ntäällä, jossa varmaan epäilivät jokaista tuntematonta roistoksi.\n\"Ehkäpä hyvällä syyllä\", Hermanni tuli siinä ajatelleeksi. Seljan pieni\nkirjelippu kirkasti Aarnion tympeän, ulosajoon valmiin ilmeen, joka\nrauhoittui suorastaan jaloksi, kun Hermanni ilmoitti kyllä korvaavansa\nkaikki vaivat. \"Käydään sisään. Vai Seljan Aapo se lähetti ja elää ja\non terveenä? Meillä ei kyllä ole tiloja, mutta muuan naapuri tässä\nsamassa portaassa on pitänyt siistejä nuoria miehiä asukkeina. Mennään\nhetken perästä käymään -- kyllä se järjestyy. Jaa työtäkö? Tulette\naamulla mukanani tehtaalle, niin koetan puhua mestarille. Täytyy ensin\nruveta aputyöläiseksi, kun ei ole ammattimies\".\n\nHermannilla meni viikko ennenkuin hän pääsi rauhoittumaan uuden elämän\nja ympäristön aiheuttamasta hermostuksesta sekä toteamaan, että oli\nsaanut työpaikan ja asuntopinta-alaa sen verran, että mahtui siihen\npitkälleen. Aarnion ukosta hän oli alkanut pitää -- hän oli\ntyhmänsekainen mutta hyväntahtoinen; hänen eukkonsa pysytteli tylynä ja\nvieraana. Heillä ei ollut muita lapsia kuin tuo avaamaan tullut tyttö\n-- Elsa hänen nimensä oli. Elsa kyllä katsoi usein Hermanniin,\nmutta ei ollut vielä antautunut puheisiin. Hermanni ei ollut rohjennut\nsanoa hänelle juuri mitään, sillä hän tunsi olevansa kovin maalainen\nja kömpelö. Hänellä oli vanhat jätkän vaatteensa -- tosin\nsunnuntai-parhaansa --, mutta silti ne olivat perin kuosittomat\nhelsinkiläisten pukuihin verrattuina. Hermanni aikoi hankkia itselleen\nuuden puvun niin pian kuin kykenisi. Sitä Hermanni oli vähän\nihmetellyt, oliko housunlahkeiden välttämättä oltava noin mahdottoman\nleveitä; yhdestä lahkeesta tulisi molemmat, eivätkä olisi kapeudella\npilassa silloinkaan. Ja parturi oli kysynyt, jätetäänkö otsatukka\nkasvamaan. Ei jätetty, Hermanni tunsi otsatukkajätkät eikä halunnut\nvarustautua heidän säätynsä merkillä.\n\nHeitä asui kolme nuorta miestä pienessä keittiössä, jonka omistaja taas\nvietti ison perheensä kanssa aikansa ja yönsä siihen kuuluvassa melkein\nyhtä pienessä kamarissa. Eukko möi heille puuroa ja kahvia. Toinen\nHermannin asuintovereista -- Kustaa Jokio hänen nimensä oli, oli\nkotoisin Pietarista, puhui suomea pehmeästi ja käytti mikäli\nmahdollista enemmän kirous- kuin muita sanoja. Hän oli kavala, leikkisä\nja irstas, ja kertoi pyytämättä Pietarin elämästä saastaisia asioita.\nToinen asukki oli synkkämielinen, harvasanainen turkulainen, joku\nRaunistulan huligaani mikä lienee ollut. Pietarilaisen kertoessa\nmonipuolisia kokemiaan ja näkemiään venäläisten uskomattomista tavoista\nja teoista raunistulalaisen silmät paloivat ja hän kostutti ahneesti\nhuuliaan. Hermanni pysytteli asuintovereistaan niin etäällä kuin\nmahdollista eikä milloinkaan näyttänyt heille rahojaan, joista vei aina\nliiat Aarnion neuvon mukaan säästöpankkiin. Hermanni ymmärsi, että vain\nhänen leveät hartiansa ja raskaat nyrkkinsä estivät Raunistulan\nhuligaania pyrkimästä hänen tavarainsa tasajaolle.\n\nMuutamia päiviä tulonsa jälkeen Hermanni meni tapaamaan Emmaa tämän\nvanhasta osoitteesta, joka oli ainoa, minkä hän tiesi. Isä ei ollut\nkertonut talvellisesta matkastaan juuri mitään eikä ilmoittanut\nosoitetta -- oli sanonut Emman aikoneen muuttaa ja ilmoittaa uuden\nosoitteen. Hermanni oli muistanut sisartaan usein ja todennut nyt vasta\nymmärtävänsä, kuinka peloittavaa ja huolekasta Emman kaltaisen\nkokemattoman sydänmaantytön saapuminen Helsinkiin ypöyksin oli ollut.\nJo nyt Hermanni oli ehtinyt huomata, että Helsingissä oli ujoutta perin\nvähän niin miesten kuin naistenkin puolella, että kaduilla\nharjoitettiin häikäilemätöntä pyydystämistä melkein läpi vuorokauden.\nHän oli aina ajatellut ihanteellisesti, että ihmisyytensä arvon\ntietoisuuteen herännyt työläinen ei varmaankaan alennu sellaiseen, ja\nettä työläisnuorukainen on jalo ja kunniallinen ja työläisneito kuin\nvalkea vuona, jota irstaat herrat ajavat takaa kuin koirat jänistä --\nniinhän työväenpuhujat sanoivat ja eräissä kirjoissakin asiat kuvattiin\n--, mutta viime aikoina hän oli alkanut epäillä tätä käsitystänsä\njonkin verran yksipuoliseksi. Herrain viettelemien tyttöjen määrä oli\npakostakin vähäinen siihen verrattuna, mitä tuli maalaisnuorukaisten ja\ntyöväen itsensä osalle, ja herrat edes jotenkuten -- rahalla tai\nmuuten, joskus avioliitollakin, koettivat sovittaa asiaansa päästämättä\nsitä lakitupaan elatushaasteena -- Hermanni ei ollut ainakaan kuullut\nherroilla olevan lapsenruokkojuttuja --, kun taas varsinkin maalaiset\ntekivät vaikka väärän valan, jos luulivat sillä varjeltuvansa isyyden\nvelvollisuuksista. Mutta siitä huolimatta tässäkin asiassa syy\nlykättiin kokonaan herrain oven eteen, koska heistä uskottiin kernaasti\nvaikka mitä pahaa. Ja kyllä heidän tunnollaan varmaan olikin\niskostunutta syntiä jos minkälaista.\n\nHermannin kysyttyä etsimänsä talon pihalla seisoskelevalta arvattavasti\ntalonmiehen vaimolta, asuiko talossa tyttöä nimeltä Emma Koivukangas,\ntämä katsoi häneen pitkään ja tiedusti vastaukseksi, mitä hän sitten\ntytöstä tahtoi. \"Olen hänen veljensä -- olen tullut äsken kaupunkiin\".\n-- \"Kyllä se tässä asui, mutta siitä on jo vuosi\". -- \"Mistähän tuon\nosoitteen saisi tietää?\" -- \"Poliisilta kai, sillä poliisi sen täältä\nvei\". -- \"Mitä -- ettäkö poliisi Emman?\" -- \"Niin. Tässä\npiharakennuksessa muuan rouvantapainen piti sellaista täysihoitoa,\njossa otetaan vastaan vieraita yöllä, ja näitä palvelevien tyttöjen\njoukossa oli muuan sen niminen. Se oli sievä, hiljainen ja siisti, niin\nettä sen perään herrat vasta oikein olivatkin. Siveyspoliisi sitten\nhajoitti laitoksen ja vei tytöt talteen, opettelemaan parempia tapoja.\nJa hajoitettava se oli, sillä lapsetkin jo alkoivat älytä, mikä paikka\nse oli\".\n\nTyrmistyneenä Hermanni horjui takaisin kadulle ja katseli siellä\navuttomana ympärilleen kuin hukkuva. Sitten hän lähti kulkemaan\nkompastellen kuin juopunut ajattelematta minne, mielessä jymisten\ntakomassa vain yksi ainoa suunnattomasti kummastunut ja verisesti\nloukkaantunut, sydäntä viiltävä ajatus, että Emma sellaisessa\ntalossa... Sehän oli mahdotonta. Sitten hän muisti isäänsä, jolta oli\nkuukausi sitten käydessään kotona kysynyt Emmasta, ja totesi, että\nvaikka isä oli sivuuttanut asian lyhyesti, hän ei ollut suinkaan ollut\nhuolestunut eikä levoton. Hermanni pysähtyi ilahtuneena ja ajatteli:\n\"Emmalla ei siis isän mielestä ole hätää. Mutta jos tuon akan puheissa\non silti perä ja Emma on onnistunut salaamaan isältä varsinaisen\nammattinsa?\" Ammattinsa? Hermannia iljetti tämä sana ja kumea raivo\nalkoi nousta hänen sydämeensä. Hän tunsi voivansa vaikka surmata Emman,\nja sen miehen, joka oli ensimmäisenä häneen kajonnut, hän leikkelisi\npuukolla riekaleiksi. Hän kulki kuin unessa, puri hammasta ja tunsi\nkipeästi häpeän painon. Että nyt Emma! Mutta se on sittenkin ja sen\ntäytyy olla mahdotonta.\n\nHän harhaili kauas Sörnäisten perukoille ja siellä oleville alastomalle\nkalliorykelmille, jossa istuskeli väkeä viettämässä leppoisaa, raukeaa\nsunnuntain iltapäivää. Hermanni istuutui syrjemmäksi ja hautoi vain\ntuota yhtä ainoata äkillisenä iskuna tullutta tietoa. Hänen täytyi\ntavata Emma ja ottaa tästä asiasta selvä... Mitä sitten? Mitä hän\ntekisi saatuaan siitä selvän ja ehkä huomattuaan pahimmat aavistuksensa\ntosiksi? Vaikka hän tappaisi Emman, niin ei asia sillä muuttuisi\ntapahtumattomaksi. Ja sitä paitsi: mistä nyt oli oikeastaan kysymys?\nEikö vain siitä, minkä rohkeimmat ja uudenaikaisimmat toverit ja joskus\ninnostuksen puuskassa hän itsekin olivat selittäneet tavalliseksi\nluonnolliseksi elämänmenoksi? Että näet nainen tultuaan sukupuolisesti\nkypsäksi ennemmin tai myöhemmin parittuu jonkun kanssa, koska sellainen\nkuuluu ihmiselämän luontoon. Se on ruumiin vaatimus, eikä siitä kannata\npitää minkäänlaista melua. Ennemmin tai myöhemmin se tapahtuu kaikille\nja onnettomimpia ovat ne, jotka jäävät koskemattomiksi. Hermanni näki\nselvästi edessään lihavan, punakan, irstaan agitaattorin, joka oli\noppinut Amerikassa tällaisen uuden sukupuolimoraalin ja elätti nyt\nitseänsä matkustelemalla ympäri maata ja pitämällä esitelmiä \"vain\nmiehille\". Rakkaus oli muka aivan turhaa -- pääasia oli saada sellainen\nvaimo, jonka kanssa muuten sopi hyvin yhteen. Sitä varten tuli koetella\nkaikki ja pitää vain se, mikä paras oli. Nyt agitaattori osoitti\nsormella Pertnannia ja sanoi: \"Sinä siinä itket sitä, että sisarestasi\non tullut portto, ikäänkuin se olisi mikään häpeä. Se on kunniallinen\nja tarpeellinen ammattikunta, jonka pitäisi järjestyä ja liittyä\nmuihin. Silloin se voisi korottaa taksojansa ja yksimielisellä\nesiintymisellä -- tarpeen tullen lakolla -- kiristää herroilta parempia\netuja niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa...\" Hermanni tunsi\njoutuneensa verisen, viiltävän ivan kohteeksi ja huokasi tuskissaan:\n\"Voi Jumala!\" Mutta agitaattori näytti kuulevan tämän ja kääntyi\nuudelleen häneen päin nauraen nyt leveästi ja anteeksiantavasti:\n\"Vieläkö minun pitää kuulla, että tällä meitän vuosisatallamme ihmiset\nhuokaavat Jumalan puoleen! Olisihan tänne vanhaankin köntriin pitänyt\nsaapua tieton siitä, että amerikkalainen eversti Ingersoll on aikoja\nsitten sitovasti totistanut Jumalaa ei milloinkaan olleen eikä\nolevankaan. Tuleppas, nuori mies, tänne ja osta tämä Ingersollin kirja.\n'Jumalat ja perkeleet' sen nimi on -- se on tyhjentävä, lopullinen\nesitys tästä vanhasta ihmiskuntaa harhaannuttaneesta taikauskosta...\"\n-- \"Kyllä perkeleet ainakin näyttävät olevan olemassa ja tekevän pahoja\ntekojansa\", huokasi Hermanni sydämessään ja tunsi kiduttavan\nnöyryytyksen ja häpeän vallassa kaiken sen nolauksen ja katkeran\nopetuksen, minkä oli saanut. Sitä ei tullut omistaneeksi itselleen, kun\noli kysymys vieraista naisista, mutta kun näiden uudenaikaisten oppien\nuhriksi joutui sisar, niin se leikkasi. Mitä, jos morsiamelle kävisi\nnäin?\n\nHermanni havahtui siihen, että hänen edessään olevalle tasanteelle tuli\nPelastusarmeija pitämään kokoustaan. Siinä oli torvisoittokunta ja\nmiehiä sekä naisia, jotka alkoivat soittaa ja laulaa. Omituinen tuo\nnaisten hattu -- peitti kasvot heti, kun käänsi vähääkään päätänsä.\nTuossa ne nyt palvovat ja rukoilevat sitä Jumalaa, jonka Ingersolli on\njulistanut olemattomaksi. Eivät näy vain uskovan häntä, vaikka varmaan\novat selvillä hänen ja muiden samanlaisten viisaudesta. Kauniisti\nniiden soitto ja laulu helisee täällä korkealla kalliotas...\n\nHermannilla keskeytyi ajatus ja hän jäi tuijottamaan suu auki erääseen\nhentoon, vaaleatukkaiseen naissotilaaseen, joka oli sattumalta\nkääntänyt kasvonsa häneen päin. Hän oli näet Emma.\n\n\n9\n\nTästä kohtauksesta oli kulunut jo yli kymmenen vuotta. Seisoessaan\nsorvinsa tai viilapenkkinsä ääressä Hermanni muisti sitä joskus. Hän\noli mennyt tapaamaan Emmaa, mielessä uhkaavat, pahat sanat, mutta ne\nolivat jääneet lausumatta, sillä Emman olemuksessa asui sellainen\nerikoinen rauha, ettei sitä voinut häiritä. Ja kävellessään hänen\nkanssaan Hermanni ymmärsi kaiken tuon, mitä oli hänestä kuullut,\nsaattavan olla totta, mutta ei silti voinut edes vihjata siihen. Se ei\nilmeisesti ollut vaikuttanut Emmaan muuten kuin ehkä syventävästi,\nsielullistuttavasti. Hermanni näki ja tunsi, että Emmassa asui\nkummallinen, kirkas pyhyys, samanlainen valkea, tyynesti kimalteleva\nrauha kuin kesän luonnossa ukonilman jälkeen. Hänen katseestaan ja\nilmeestään henki alati hartaus ja sanaton rukous, hänen pieninkin\nliikahduksensa ilmaisi hiljaista nöyryyttä. Emma ei puhunut paljoa eikä\nsilloinkaan kohottanut ääntänsä välttämätöntä kovemmaksi; se mitä hän\nsanoi oli aina ajatusta ja huolenpitoa muista.\n\nMutta vaikka ei tietänytkään mitään yksityiskohtia Emman kohtalon\nsyistä, Hermanni silti laski sen porvarillisen yhteiskunnan tiliin.\nTämä oli peto, joka julmasti jauhoi hampaissaan rikki köyhien tyttöjen\nhennot jäsenet, eikä onnea saavutettaisi ennen kuin se olisi\nnujerrettu. Yhä innostuneemmin Hermanni tämän vuoksi antautui\nhaaveilemaan uudesta yhteiskunnasta, jolloin kaikki se, mikä nyt tuntui\nelämässä pahalta, olisi vain tuskaton arpi, menneisyyden muisto, jonka\nkädessä oleva onni pian haihduttaisi olemattomiin. Jos agitaattorien\nvilleimpien sanojen kohdalla joskus vilahtikin sydämessä epäilys ja\npaheksuminen, tietoisuus siitä, että tässä loukattiin kohtuutta ja\nrehellisyyttä, niin se vaimeni samalla. Eihän ollut taistelun\ntiimellyksessä mahdollista punnita sanojansa apteekin puntarilla.\nSiihen ei kukaan ollut halukas eikä velvollinenkaan niin kauan kuin\nporvarit harjoittivat häikäilemättä vääryyttänsä ja pitivät työväkeänsä\nkurjuudessa. Tarkkaan ajatellen ei porvarista juuri voinut sanoa niin\npahaa, ettei se olisi pitänyt paikkaansa ainakin jollakin\nilmansuunnalla. Hermannin sielu meni täten vähitellen pilveen ja\nmuuttui tuonenhämyiseksi kuin maailma synkän ukonpilven noustessa.\nSuurlakko oli hänelle kuin riemunkiljahdus ja hurjien kostokuvitelmien\nvallassa hän liittyi punakaartiin. Marssiessaan komppaniansa mukana\nyöllä Yliopiston ohi hän näki sen portilla Kaarlon ja Hannun ja hymähti\nitsekseen. Noustessaan kerran todenteolla ravistamaan herrain iestä\nhartioiltaan kansa pyyhkäisisi tuollaiset herrasnuorukaiset tieltänsä\nkuin hyttyset. Eivät heidän voimansa riitä silloin linnojensa\npuolustukseksi, vaan nämä vallataan ja kansa asettaa raskaan saappaansa\npäälle.\n\nMutta huolimatta tästä uhmastaan Hermanni oli tuntenut kauhua\ntodetessaan seisovansa Senaatintorin nurkassa Hannua vastapäätä ja\ntämän ojentavan revolveria häntä kohti. He katsoivat toisiaan sekunnin\nverran silmiin. Hermanni näki Hannun katseesta ilmenevän tyrmistystä ja\ntuskaa, sitä samaa, jota hän itsekin tunsi. Kumpikaan ei ollut uskonut,\nettä jouduttaisiin tällaiseen. Kyllähän sitä puhuttiin lujia sanoja ja\nuhkailtiin, että kerran vielä porvareista isketään suonta, mutta\ntosissaan ei sellaista kukaan ajatellut. Mutta entäpä näistä pahoista\nsanoista vähitellen siittyi itse teko, se varsinainen synti, joka\ninhoittavana tosiasiana löyhkää ja höyryää Jumalan auringon alla?\nKääntyessään yhtäkkiä pois ja pujahtaessaan tiehensä Hermanni tunsi\nensimmäisen kerran, että sanat saattoivat sisältää silloinkin,\nkun niillä ei vielä tarkoitettu varsinaista tekoa, salaista\nlatautumisvoimaa, jonka paine kasvoi kasvamistaan, kunnes tempasi\nsanojat mukaansa hetkellä, jolloin nämä olivat vielä tekoihin\nvalmistautumattomia. Asioihin puuttui silloin vieras, oman hallinnon\nulkopuolella toimiva, sukupolvien edesvastuuttomuuden ja syntien\nkeräämä voima, pyyhkäisten mukanaan kokonaiset kansat kuin syysmyrsky\nkuivat lehdet.\n\nLakko täytyi lopettaa. Hermanni oli Rautatietorilla\nlakonlopettamistilaisuudessa kuuntelemassa puhujia. Hän tunsi kiihkon\npolttelevan suonissaan, kun puhujat karjuen sanoivat, että hyvä on, nyt\nmennään työhön ja pannaan pyörät liikkeelle, koska herrat ovat taas\nkerran pettäneet kansan asian. \"Mutta me agiteeraamme niin p--sti!\"\närjyi muuan sinipunaisena sisuaan pullistavasta raivosta, ja kuulijain\nkasvoista näki, että kaikki aikoivat totella hänen kehoitustaan.\n\nSilloin alkoi omituinen salaperäinen aika. Pietarista päin ilmestyi\ntyöväen piireihin hämäriä \"Unkarin poikia\" ja muita salanimiä käyttäviä\nhurjia vallankumouksellisia, jotka olivat käyneet venäläisten\npommisankarien opissa ja olivat valmiita vaikka minkälaisiin tekoihin.\nHeillä oli oma ohjelmansa joka suhteessa, mutta aina sellainen, ettei\nse ilmeisesti miellyttänyt työväestön vanhempaa ainesta eikä\nHermanniakaan. Työväenriennoissa oli alusta saakka asetettu\nsilmämääräksi niinkuin esim. Aapo Seljasta näkyi ei vain\naineellis-yhteiskunnallinen vaan myös siveellinen nousu. Oli lisättävä\nei vain tietoja vaan hengen valistusta, oli sivistyttävä tavoilta,\nsanoilta, tunteilta ja elämänkatsomukselta. Nuorsuomalaisuuden\njohtomiehet olivat lämpimiä työväenrientojen ystäviä. Ja vaikka jyrkkä\nero porvareista siirsikin nämä Pitkänsillan eteläpuolelle, jäi\ntyöväenliikkeen vanhempaan ydinvartiostoon silti paljon henkeä, jonka\nparhaiten saattoi määritellä \"suomalais-kansalliseksi\", siksi\nerikoisuudeksi, joka kuuluu suomalaisen olemukseen silloin, kun hän\nvilpittömästi noudattaa kansallisen tuntonsa käskyä. Siinä on paljon\nyksipuolisuuksia ja suurta taipumusta pässimäiseen, typerään\nitsepäisyyteen, mutta siinä on perustana rehellinen, ihanteellinen,\nelämän aatteellisuutta syvällisesti hautova ja oivaltava pyrkimys. Ja\ntämä se oli, joka herätti Hermannin ja muiden rinnassa voittamattoman\nvastenmielisyyden noita Venäjältä tulevia tovereita kohtaan, koska\nniistä ei milloinkaan saanut varsinaista kirkasta selvyyttä ja ne\nolivat yleensä suomalaisen sielulle vierashenkisiä, niljakkaita,\nkäsissä pysymättömiä. Raittius ja siveellisyys olivat heille\ntuntemattomia aatteita, joille he ihmeissään nauroivat kuten typeräin\ntsuhnain keksinnöille ainakin. Ihanteina olivat päinvastoin\nmahdollisimman hienot väkijuomat, ylelliset ruoat ja kauniit naiset,\njoihin työväellä oli oleva samat oikeudet ja mahdollisuudet kuin\nherroilla. Keskusteltaessa vastarinnasta venäläistä sortomahtia kohtaan\njoku heistä sanoi kerran ylimielisesti, ettei siitä ollut hyötyä ja\nettä venäläisiin korkeisiin viranomaisiin tehosivat aivan toisenlaiset\naseet. \"Antakaa minulle muutamia miljoonia kultamarkkoja, jotta voin\ntuottaa Parisista kauneimmat naiset ja parasta samppanjaa, niin saatte\nnähdä, että Venäjän johtavat valtiomiehet alkavat ennenpitkää huomata\nnykyisen Suomen-politiikkansa valtakunnalle epäedulliseksi ja muuttavat\nkurssia. Missä vain joku vielä pyristelee vastaan ja tahtoo jatkaa,\nhänen tunnolleen on lisättävä kullan, rakkauden ja muiden nautintojen\nhaudetta siksi, kunnes se pehmenee ja antautuu. Sillä Venäjällä ei ole\nainoatakaan henkilöä, joka ei olisi ostettavissa rahalla, naisilla ja\nsamppanjalla\". Katsellessaan ja kuunnellessaan työväentalon\nsuljetuimmassa kammiossa ja uskotuimmassa seurassa tätä näin puhuvaa\npietarilaista toveria Hermannia iljetti ja hän ajatteli, että \"samalla\ntavalla sinä itse olet ohranan joko ostama tai ostettavissa\". Hänellä\noli se tunne, että muutamat Suomen oloissa ennenkuulumattomat\nrikolliset teot, pommiräjähdykset, murhat ja ryöstöt, oli pantu toimeen\nnäiden Venäjältä tulleiden \"pelottomien vallankumouksellisten\"\naloitteesta, ei suinkaan työväen asian edistämiseksi, vaan päinvastoin\n\"provokatoorisessa tarkoituksessa\", syyn hankkimiseksi ohranalle, minkä\nvarjolla nujertaa koko työväenliike. Tuo eriskummallinen, outo sana\ntuli näinä aikoina ensimmäisiä kertoja sanomalehdissä käytäntöön ja\nvaikutti kammottavalta taikuudelta, jonka takana piili salaperäisiä,\nvaltavia vapaudelle ja oikeudelle vihamielisiä voimia. Hermanni ei\npitkiin aikoihin ymmärtänyt, mitä \"provokaatio\" merkitsi, mutta kun se\nsitten hänelle selvisi, hän säikähti niin, että sydän seisahtui\nsekunniksi. Tuntui mahdottomalta -- ainakin se oli Suomessa\ntuntematonta --, että esivalta voisi tahallaan johdattaa alamaisia\nrikoksiin saadakseen sitten näistä syyn laajempiin toimenpiteisiin\nomien tarkoitustensa edistämiseksi. Mutta Venäjällä se näytti olevan\njärjestelmänä, joka parhaillaan ulotteli limaisia maanalaisia\nlonkeroltaan Suomenkin työväen keskuuteen. Nuo \"Unkarin pojat\" ja muut\n\"reilut kaverit\", joilla oli aina rahaa ja jotka esittivät salaisissa\nkokouksissa mitä hurjimpia suunnitelmia, olivat todennäköisesti ohranan\npalveluksessa. Hermanni tunsi joskus näin ajatellessaan hiljaista\nväsynyttä masennusta, melkeinpä epätoivoa. Työväenkysymys oli ollut\nhänelle siitä saakka, kun se valkeni hänen mielessään ensimmäisen\nkerran, korkea ihanne, jonka siveellinen oikeutus ja aatteellinen\npuhtaus oli joka suhteessa kaikkien epäilysten ulkopuolella. Mielikuva\nmaailman köyhälistöstä, joka oli yhteisvoimin ruvennut hankkimaan\nitselleen siedettäviä, ihmisenarvoisia olosuhteita, joka kohotti\nkäsiään pimeyden kuilusta ylös valoa kohti, täytti hänen sydämensä\nhartaudella ja liikutuksella. Tämä asia oli oikea jos mikään, ja\nkuolemaan saakka kestävän uskollisuuden arvoinen. Oli mahdotonta, että\nmikään epärehellisyys, likaisuus tai rikollisuus voisi liittyä siihen\nja saada käyttöä sen aseena. Mutta kuta kauemmin Hermanni työskenteli\nihanteensa hyväksi, sitä useammin hän tuli kokemaan, että sitä oli\nperin vaikea pitää puhtaana, että sen lipun johtoon ilmestyi\najatustapoja, pyrkimyksiä ja ihmisiä, jotka vetivät sitä alas ja\nsaastuttivat sen kirkkaan pyhyyden. Oliko sittenkin, niin kuin isä\nsanoi, vika siinä, että se oli asettanut Jumalakseen yksinomaan\naineellisuuden, että se näki päämääränsä saavutettuna silloin, kun\njokaisella oli maata mennessään aina ja poikkeuksettomasti vatsa\ntäynnä? Oliko perää isän yksinkertaisessa, oppimattomassa väitteessä,\nettei se leipä, vaan se sana. Hermanni myönsi hengen kaipuun\ntodellisuudeksi, koska kokemus pakotti hänet siihen. Hänet valtasi\njoskus, käsittämättömästä syystä, omasta mielestään aiheettomasti,\nkeskellä tehtaan jyskettä ja mahtavan terässorvin ytimiin koskevaa\njurinaa, kuvaamaton kaipaus, joka väreili rinnassa kuin kimalteleva\njärvenselkä tai törmäpääskysten iloinen viserryksen ja lennon vilinä\nsiellä kaukana kotivirran rannalla. Ihmeellisen virkistyksen ja ilon\nvallassa Hermanni silloin unohti kaiken maahisen viisautensa ja huokasi\nylentyneenä: \"Jumala, sinulle kiitos, että etsit minua, vaikka en sitä\nansaitse!\" Oliko siis Jumala olemassa? Hermannin sielussa kaikui\nriemullinen vakuutus, joka kuului yli tehtaan jyminän kuin mahtava\nhuuto: \"On, on! Kiitos siitä, että olet, minun Jumalani!\"\n\nHermannin sielunkehitys jatkui sitkeän työn edistämänä. Hän alkoi\njoskus selvitellä ajatuksiaan muodostelemalla niitä kirjoitetuiksi\nlauseiksi. Hiki valui aluksi hänen otsaltaan hänen koettaessaan saada\nniihin järkeä ja johdonmukaisuutta, mikä ei onnistunutkaan pitkiin\naikoihin. Hän lähetteli niitä Työmieheen, mutta sai tehdä sitä kauan\nennenkuin näki ensimmäisen painettuna. Silloin hän vasta uskalsi mennä\ntoimitukseen, joka oli hänen mielestään pyhä paikka. Siellä otettiin\nhänet ystävällisesti vastaan ja annettiin neuvoja, jotka siinä samassa\njo paljon valaisivat kirjoitustaidon salaisuuksia. Ennenpitkää Hermanni\nvalittiin ammattiosastonsa sihteeriksi, jollaisena tuli monella tavalla\ntyöväen julkaisujen yhteyteen. Hänelle aukeni täten vähitellen uusi\nmaailma, joka sekä kasvatti että tyydytti häntä työssä köyhälistön\nhyväksi.\n\nOli hyvä, että hänellä oli ruumiillisesti ja henkisesti tyydyttävää\ntyötä, joka sai hänet unohtamaan osaksensa koituneet pettymykset.\nHermanni oli päässyt Aarnion perheen ystävyyteen ja osoittautunut sen\nluottamuksen arvoiseksi, jonka Selja ja Aarnio olivat häneen\nasettaneet. Hän myönsi, että Aarnion Elsan katse viipyi hänen\nmielessään ja lämmitti siellä, mutta hän ei tehnyt sen johdosta mitään.\nHän oli nuorukaisesta saakka -- kai köyhyyden, osattomuuden ja ujouden\nvuoksi -- tottunut pitämään itseään niin halpana, ettei uskonut\nkenenkään vähänkään \"paremman\" tytön välittävän hänestä, eikä siis\nrohjennut kohottaa katsettaan Elsaan. Hän oli joskus ymmärtävinään,\nettei Aarniolla olisi ollut mitään sitä vastaan, mutta ei tehnyt sitä\nsittenkään. Ja sellaiset ajatuksetkin hävisivät hänen huomattuaan Elsan\nkuten näytti mielellään kuuntelevan \"Unkarin poikien\" ja muiden\nsankarien sulavia puheita. Hermanni vetäytyi silloin kokonaan kuoreensa\nja harvensi käyntejään Aarniolla. Hän ei tiennyt, mitä Elsalle sitten\ntapahtui, mutta Elsa oli kauan sairaana ja esiintyi toivuttuaan\nhiljaisena ja pelonalaisena, arastellen isäänsä ja äitiänsä, jotka\neivät hänestä enää puhuneet. Nyt hän oli jo kolmissakymmenissä kuten\nHermannikin eivätkä hänen kasvonsa olleet enää nuorteat.\n\nEmmaa Hermanni tapasi säännöllisesti. Hän huomasi Emman pitävän häntä\nmelkein kuin silmällä, sillä jos hän oli käymättä Emman luona pitemmän\najan, tämä tuli hänen luokseen. Hermanni istuskeli mielellään Emman\nvieraana hänen keittiössään, jossa Emma asui ikuisten tiskiensä,\nluutujensa ja astioidensa keskellä. He eivät puhuneet paljoa, sillä\nEmma oli hiljainen, mutta Hermanni tunsi aina, että hänen ympärillään\nvallitsi selittämätön, viihtyisä rauha. Oli kuin Emma olisi saavuttanut\njotakin, joka tyydytti lopullisesti ja salli sielun tyyntyä. Mitä\nkenties oli joskus tapahtunut, siitä ei milloinkaan puhuttu. Emman\nmuutettua Hellin kodin hoitajaksi Hermannia aluksi arastutti meno\nsinne, sillä hän pelkäsi joutuvansa puheisiin ja ehkä väitöksiin Hannun\nkanssa. Mutta Hannu ja Helli antoivat hänen olla rauhassa. Hermannin\nvaltasi melkein pyörrytys, kun Helli joskus sattui tulemaan keittiöön,\nsillä varsinkin iltapuvussaan, ollessaan Hannun kanssa menossa\nteatteriin tai konserttiin, Helli oli Hermannin mielestä huikaisevan\nkaunis. Mutta ylpeä hän ei ollut, vaan ojensi hänelle pienen,\nvalkoisen, pehmeän kätensä yhtä luontevasti kuin pikkutyttönä siellä\nkotivirran rannalla, kun leikittiin kesäillan kuulakkaassa,\nheloittavassa ihanuudessa, joen pinnan välkkyessä kuin kulta. Hellin\nkäsi oli hänen karkeassa, turpeassa viilarinkourassaan kuin\nvalkoinen hiirenpoika pesässään, kosketti ja samalla lämmitti sitä\nsilmänräpäyksen ja oli mennyt.\n\nTultuaan eräänä maaliskuun iltana Emman luo Hermanni kuuli tältä Hannun\nolleen käymässä kotipuolessa ja pyytäneen saada tavata Hermannia,\nhänellä kun oli tälle isän terveiset. Ja niin Hermannin täyty; suostua\nsiihen, että Emma meni ilmoittamaan Hellille ja hänen luonaan juuri\nsilloin olevalle Hannulle hänen olevan saapuvilla. Hänet vietiin\nruokasaliin, jossa Helli ja Hannu tervehtivät häntä luontevasti kuin\nvanhaa tuttavaa ainakin, pyytäen Emmaakin jäämään, koska terveiset\nkuuluivat yhtä hyvin hänelle. Hermanni ei ollut vielä käynyt Hellin\nsisähuoneissa. Ensimmäisellä salavihkaisella silmäyksellä hän totesi\nruokasalissa olevan joitakin Suvannon kodista saakka periytyneitä\nhuonekaluja, ja hänet valtasi sen johdosta kodikas tunnelma, vaikka ne\neivät hänelle kuuluneetkaan.\n\nHannun puhellessa Hermannin mieleen kuvastuivat ilmielävinä talvinen\npakkasilta, revontulet ja tähtitaivas, luminen korpi ja sen pimennossa\nmökki. Hän näki isän ja äidin, Aaron ja takkavalkean, Tuusan-Ellin\nonnellisena haudassaan. Isä lukea jamasi rovastin postillaa ja lausui\nsen järeimmätkin sanat niin ujostelemattoman rehellisesti, että pintaa\nkarmi, tuijotti välillä kostein silmin takkavalkean roihuaviin\ntervaksiin ja huokasi. Hänellä oli omanansa onni maallinen,\nsielunrauha, joka ei ollut vielä tähän saakka järkkynyt. Eikö silloin\nollut saavutettuna tärkein ja ylin, mihin ihminen voi päästä? Hermanni\nmietti isäänsä ja Aaroa, ja kysyi Hannun vaiettua:\n\n-- Millä asioilla kuljit siellä saakka?\n\nHän epäröi sanoessaan Hannua näin \"sinuksi\", mutta muukin tuntui\nmahdottomalta. Hannu katsoi häneen tutkivasti ja vastasi:\n\n-- Sillä asialla, josta luulen sinun saaneen tiedon.\n\n-- Mitä sanoivat isä ja Aaro?\n\n-- Lupasivat epäröimättä tehdä parhaansa.\n\n-- Kuka vastaa, jos he joutuvat kiinni?\n\n-- Ei kukaan. Jokaisen täytyy vastata kohtalostaan itse.\n\nSitten Hannu nousi, tuli Hermannin eteen, katsoi häneen tiukasti ja\nkysyi:\n\n-- Mutta mitä ajattelet asiasta sinä?\n\nHermanni tuijotti lattiaan ja tunsi olemuksensa myllertyvän pohjia\nmyöten. Jokainen solu pyrki vastaamaan niin kuin Hannu odotti, niin\nkuin olivat vastanneet isä ja Aaro, ja sydämessä ailahteli iloinen\nkehoitus, että 'nyt lyö kättä Hannulle ja antaudu samalle yhteiselle\nisänmaalle kuin hänkin'! Jotakin suurta ja kirkasta, sankarillista,\nvälähteli sen ajatuksen taustalta, että 'niin teenkin, sillä tahdon\nolla suomalainen ja avoimesti tunnustaa rakastavani isänmaata!' Mutta\nsamassa alkoi rinnalla väreillä kuiskauksia, että eihän köyhällä ole\nisänmaata, että tämähän on kapitalistien sota, johon ei luokkatietoisen\nköyhälistön pidä sekaantua, jos vain suinkin voi siitä välttyä, että\nkunpa nielisivät toisensa olemattomiin, niin kansa ottaisi vallan ja\nrakentaisi uuden yhteiskunnan. Soti kumman riveissä tahansa, se oli\ntaistelua kapitaalin etujen puolesta. Päästyään valtaan Venäjän jalo\nköyhälistö kyllä vapauttaa Suomen...\n\nHannu huomasi Hermannin taistelun, odotti hetkisen ja kääntyen pois\nsanoi muuttuneella äänellä:\n\n-- Nämä ovat asioita, joissa jokainen menettelee tahtonsa ja tuntonsa\nmukaan. Unohtakaamme tämä keskustelu. Helli, meidän kai on lähdettävä.\n\nHermanni nousi ja meni sanomatta jäähyväisiä. Se olisi ollutkin vähän\nvaikeata, sillä Helli ja Hannu olivat jo poistuneet etehiseen\nkatsomattakaan häneen. Keittiössä Hermanni ojensi kätensä Emmalle, joka\ntosin tarttui siihen, mutta ei sanonut mitään eikä katsonut silmiin.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\n1\n\nPäivällä aurinko jo lämmitti ilman siedettäväksi, mutta illalla ja\nyöllä maaliskuun loppupuolen talvi vielä näytti voimaansa ja veti\nkireäksi pakkaseksi. Kyllähän Aukusti tarkeni, kun oli varustautunut ja\ntottunut, mutta nuo kolme nuorta herraa, joita hän oli joutunut\nsaattamaan Kemppaisen mökille, olivat paleltua. Miten ne lähtevätkin\ntuollaisissa ohuissa vaatteissa tänne pohjoiseen, jossa turkki on vielä\nnäihin aikoihin sopivin päällysvaate, sitä ei Aukusti voinut ymmärtää.\n\nHeti Hannun mentyä Peuran Ville oli toimittanut Aaron hiihtämään\nreittiä selväksi aina Rovaniemelle saakka, minkä tämä oli nopeasti\ntehnytkin puhuen asian selväksi sekä Kemppaisen että Jänkälän kanssa.\nSitten hän oli vienyt vieraita hiljaisia kulkijoita useamman kerran,\npidätellen isäänsä sekaantumasta puuhaan. Mutta kun hän sattui olemaan\neräänä maaliskuun iltana poissa omilla asioillaan ja Vallesmannin\nJaakko toi taas alokkaita Suvantoon, jossa Peuran Ville otti heidät\navosylin vastaan, Aukustin ei auttanut muu kuin totella Villen pyyntöä\nja ruveta vieraiden oppaaksi. Nämä olivat saapuneet Vallesmannin Jaakon\nluo pappilasta, josta Kaarlo itse oli opastanut heitä järven yli, ja\nlähteneet Jaakon tuomina, kiertäen metsän kautta, Suvantoon. Täällä\nyksinäisessä talossa oltiin turvassa uteliaiden katseilta ja epäilevien\nkysymyksiltä. Tottapuhuen sekä Ville että Aukusti olivat viime aikoina\nruvenneet aavistamaan, ettei tämä homma ollut kaikista varokeinoista\nhuolimatta voinut pysyä salassa ja että sitä nuuskittiin ja pidettiin\njoltakin taholta silmällä. Mutta kun ei ollut tapahtunut mitään\nvarsinaisesti hälyyttävää, rauhoituttiin taas ja päätettiin antaa\ntulijoiden levätä, nuorin heistä kun oli kovasti sen tarpeessa. Ei\nmuuta kuin sauna lämpiämään, sillä Saksassa kun ei kuulunut olevan\nsaunoja, täytyi ottaa täältä eväslöylyt. Ville touhusi kuin tulipalossa\nja puheli:\n\n-- Ota, Aukusti, niiden sukset ja sauvat, tarkasta, korjaa ja paahda\nne, että kestävät pitkällä matkalla. Lähdetkö saattamaan niitä\nKemppaisen mökille ja siitä edelleenkin, ellei hän ole saapuvilla?\n\n-- Joo, pitänee tuota, vaan sitä aprikoitsen tässä itsekseni, että\nmiten siellä Saksassa mahdetaan elää ja tulla toimeen, kun ei ole\nsaunaa? Eiväthän ne miten miehet jaksa kylpemättöminä tapella?\n\n-- Hinkkaavat kuumalla vedellä, pesimellä ja saippualla.\n\n-- Ei siitä ole apua -- pinnasta vähän likoaa ja siliää, mutta sisään\njäävät myrkkyvedet ennalleen. Se on näet löyly sellaista poikaa, että\nse kuumimmilleen päästyään pursuttaa myrkkynesteet huokosista pinnalle,\njolloin likainen kanahka lohkeaa irti ihan lauttana. Siitäpä se sitten\ntulee keveä olo, kun pirun aineet pääsevät juosta norottelemaan\nlattialle. Ei oikea löylymies vettä juuri tarvitsekaan -- tuskin sen\nvertaa, että näppinsä kastelee.\n\n-- Niinpä niin... Aukusti, pitäkää huolta näistä pojista, sillä ne ovat\ntottumattomia talviseen kulkuun omin voimin. Tässä on muuten browninki,\njoka panostetaan näin, katsokaahan, ja varmistetaan näin. Kun vedätte\ntästä, nousee kuula piippuun, ja sitten ei muuta kuin pidätte kohti ja\npainatte liipaisimesta. Uuden kuulan se jo itse imaisee reikäänsä.\n\n-- Ketä kohti minä sitä sitten pidän?\n\n-- Pirua kohti tietenkin, kun olette uskovainen -- Kostamon Ollia\nkohti, jos hän sattuisi tiellenne ja mielisi estää matkanne.\n\n-- Mutta minä en ammu ihmistä.\n\n-- Mikä auttaa! Tottakai on lupa puolustaa kotiaan, omaisiaan ja\nisänmaataan. Kostamot ja muut tuollaiset ovat rosvoja ja\nväkivallantekijöitä -- ei niitä tarvitse sääliä, sillä eivät nekään\nsääli meitä, vaan toimittavat hirteen heti kun saavat kiinni. Miltä\ntuntuisi, jos Aaro joutuisi killumaan hirressä? Tässä ei auta muu kuin\nMooseksen laki, että silmä silmästä. Älkää palelluttako poikia\nyönuotiolle, vaan tehkää laavu ja hyvä rakovalkea. Tuliko sovituksi\nAaron kanssa reitistä?\n\n-- Osapuilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli tällaista hommaa ja touhua. Aukusti muisteli sitä seisoessaan\nsuoaukeaman rannassa ja odottaessaan \"poikia\", jotka hitaasti ja\nväsyneesti hiihtäen tulivat tuolla jäljempänä. Ellei Aukusti olisi\naukaissut latua, heidän kulustaan ei olisi tullut mitään, mutta nyt se\nsentään kävi, viimeiselle jo varsin mukavasti, kolme edellämenijää kun\noli silittänyt ja kovottanut tolan. Aukusti ei ollut ehtinyt puhelemaan\nheidän kanssaan paljoa, mutta nythän siihen oli tilaisuus, kun täytyi\ntehdä tuli ja syödä. Hän oli kyllä toivonut päästävän päivän aikaan\nKemppaisen mökille, mutta äkillinen tuiskunpuuska oli pilannut kelin,\nniin että matkanteko sujui senkin vuoksi hitaasti. Mutta kun oli\nkuutamo niin hiihdettäisiin hämärissäkin. Aukusti tunsi kyllä tien.\n\nPoikain saapuessa heitä odotti roihuava valkea, aukaistu eväskontti ja\ntulen hauteessa kylkeänsä kuumentava nokimusta kahvipannu. Jokaisen\nnenänympärys oli valkoinen, mistä Aukusti näki, miten asiat olivat.\nNuorimman yrittäessä haukata lunta Aukusti kielsi äreästi: \"Tulet\nsairaaksi -- saat kohta kahvia. Syökää nyt. Kuivatkaa hiki tulen\nhauteessa\".\n\nHän tarkasteli poikia salavihkaa. Vanhin ei ollut enää \"poika\", vaan\nraavas mies, herra, koska kädet olivat hennot ja valkeat. Ponnistus oli\ntehnyt ne niin voimattomiksi ja vapiseviksi, ettei kahvikuppi tahtonut\nniissä pysyä. Mutta kaikesta näki, että se oli joka suhteessa mies,\ntarkasti katsova ja kuunteleva, harkitsevasti kysyvä ja vastaava. Sen\nsilmät loistivat tuuheiden tummien kulmakarvain alta terävinä ja\nlevollisina, ja leuat nipistyivät päättäväisesti. Toiset kuuntelivat\nsitä kuin ukkoherraa ainakin. Keskimmäinen oli siinä parinkymmenen\nkorvissa, vaaleaverinen, sinisilmäinen, lempeästi ja rauhallisesti\nkatseleva. Ja kolmas, jota Aukusti eniten tarkasteli ja ajatteli, oli\nehkä seitsentoistavuotias, pitkä ja hento, kaunismuotoinen,\nvalkohampainen, kirkkaasti katseleva ja herkästi naurahteleva. Hän oli\nkaikista uupunein -- kädet vapisivat hänen ojentaessaan niitä tulta\nkohti. Aukusti oli huomannut, ettei hän juuri osannut hiihtää, ja sanoi\njuron ystävällisesti:\n\n-- Hiihto on kovaa työtä sille, joka ei ole siihen tottunut.\n\n-- Niinhän se on, vastasi poika iloisesti kääntyen Aukustiin päin, --\nvaan kyllä minä siihen pian opin. Nyt jo menee paljoa paremmin kuin\nalussa.\n\nHän puhui murteellista, ruotsinvoittoista suomea. Aukusti ei voinut\nolla kysymättä:\n\n-- Ihanko te papan ja mamman luvalla läksitte tällaiselle retkelle?\n\nKaikki kolme naurahtivat ja nuorin selitti:\n\n-- Eihän tähän valitettavasti tullut heiltä lupaa kysytyksi. Tuo vanhin\ntoveri tuossa onkin jo oma herransa. Pelkäsin isän kieltävän ja siksi\nläksin hyvästeittä.\n\n-- Rikkaasta ja rakkaasta kodista?\n\n-- Jos ei rikkaasta, niin ainakin toimeentulevasta ja tietenkin\nrakkaasta.\n\nAukusti vaikeni ja mietti sekä sanoi sitten:\n\n-- Sen pitää olla jo arvokas asia, joka saa luopumaan sellaisista\neduista ja panemaan vaaraan henkensä ja tulevaisuutensa?\n\n-- Niin se onkin, vastasi nuorukainen ja kääntyi uudelleen katsomaan\nAukustia. -- Pitää antaa pois kaikki, mitä omistaa, ja seurata vain\nisänmaan käskyä.\n\n-- Jumala asettaa ihmiselle saman vaatimuksen, mutta miten teki rikas\nnuorukainen: meni pois, koska ei tahtonut luopua rikkauksistansa. Mikä\nsiinä lienee, mutta ihmiset alistuvat kernaammin isänmaan kuin Jumalan\nvaatimuksiin. Sanovatpa jotkut, että olkoon oikein tai väärin, kaikki\ntehdään, mitä isänmaa käskee, sitä oppia en ymmärrä enkä hyväksy, sillä\noikeus on oleva yhtäläinen niin isänmaalle kuin sen vihollisille.\n\n-- Oikeutta ei ole milloinkaan siellä, missä ei ole vapautta, huomautti\nnuorukainen. -- Isänmaa on saatava vapaaksi, jotta voisimme toteuttaa\nja noudattaa korkeata, puhdasta ja puolueetonta oikeutta.\n\n-- Mutta vapaus on arveluttava asia, murisi Aukusti -- Ellei ole\nankaraa kuria ja rangaistuksen pelkoa, niin synnissä rypevä kansa alkaa\nheti saatuaan vapauden mellastaa kuin keväällä irti päästetty karja. Ei\nsiitä voi syntyä oikeutta.\n\n-- Mutta vapaus onkin oleva lain alaista eikä vallattomuutta, puheli\nnyt vanhin \"pojista\". -- Kuri pitää olla ja järjestys, sillä se kuuluu\noikean vapauden käsitteeseen. Mutta silloinpa tämä lämmittää kuin\naurinko, niin että kansan elämä alkaa kohentua niin aineen kuin hengen\naloilla ja puhdas oikeus tulee yhä lähemmäksi, kunnes muuttuu kerran\nitsestään selväksi, luonnolliseksi asiaksi. Tulee aika, jolloin\nhyvyyden ja oikeuden noudattaminen on ihmissuvulle ilon lähde eikä\nraskas velvollisuus niinkuin nyt.\n\n-- Jos puhutte noin vakavissanne, sanoi Aukusti, -- niin ilmaisette\nsillä, ettette tunne ihmistä. Ennenkuin tuo mitä sanoitte voi tapahtua,\nihmiskunnan täytyy syntyä uudelleen ja muuttua kokonaan toiseksi. Mutta\nsiitä ei ole suuria toiveita, sillä perkele, joka asuu sieluamme\npuoliksi Jumalan kanssa ja härnää sitä tietenkin hänen luvallaan, ei\nanna ensimmäisen vallesmannin häätää itseään ulos siitä peräkamarista,\njossa on ollut huonemiehenä niin kauan ja mukavasti keinahdellut\nkiikkutuolissa ja poltellut herrastupakoita.\n\n-- Vakavissani puhun, vastasi tähän äskeinen väittäjä. --\nUskon näet vilpittömästi vapauden siunaukseen ja ihmisen\nvalistumismahdollisuuksiin, siihen, että koittaa aika, jolloin\nsielunvihollinen lopullisesti nujerretaan ja ihmiskunta iloitsee siitä,\nettä voi olla ponnistuksitta hyvä ja katsoa aurinkoon siristelemättä\nsilmiään.\n\n-- Sekö ihme tapahtuisi tässä murheenlaaksossa, ihmisen sydämessä, joka\non perisynnin rasittama ja täynnä piruutta joka Jumalan hetki. Sitä en\nusko.\n\n-- Kuitenkin niin tulee käymään, joskin ehkä pitkien aikojen kuluttua.\nIhmiskunta elää nyt korkeintaan ajattelematonta nuorukaisikäänsä ja on\nsiis vasta sen tien alkupäässä, jota myöten sen on määrä kiivetä yhä\nkorkeammalle, kohti kaukaa siintävää vuorenlakea. Se on pääsevä sinne,\nsillä muuten olisi sielumme kaipuu erehdys, mikä ei ole mahdollista. Ei\nmeidän sielussamme asu sellaista perkelettä, ettei sitä joskus saataisi\nsavustetuksi ulos, pitipä hän vaikka miten ovenpielistä kiinni. Ei ole\nmitään perkelettä.\n\nAukusti tuijotti puhujaan suurin silmin, sylkäisi tuleen ja sanoi\nihmeissään:\n\n-- Vai ettei perkelettä ole! Ison miehenpä ovat herrat tuominneet\nviralta. Helvetti on tietenkin pantu kylmille ja lukittu saman tien?\n\n-- Niin on, nauroivat \"pojat\", -- pellit on lyöty kiinni ja paholainen\non kuollut omaan häkäänsä.\n\n-- Vai on itse vanha kehno joutunut kilometritehtaalle, murisi Aukusti\npuoleksi itsekseen. -- Kyllä olisi jo aikakin näin maallisittain\npuhuen, mutta pelkään sen juoksentelevan harjoittamassa vanhaa\nkoiruuttaan. Vaan se, mitä uskotte ihmiskunnasta ja sen kiipeämisestä\nkirkastuksen vuorelle, on Jumalan ääntä sydämessänne, nuoret herrat,\nvaikka luulette tuumiskelleenne sen omin päin. Me tyhmät sydänmaan\nasukkaat sanomme sen vain toisin, siten, että kerran varmaan Jumala\npääsee vallitsemaan ihmisten sydämessä. Muuta ei näet tarvita tekemään\nsyntiä tuskaksi ja siveyttä iloksi. Käännelkää te siellä Helsingissä\nJumalan ja ihmisen välejä vaikka kuinka hienoiksi ja maailmallisiin\nkangaspuihinne mallaaviksi, niin ei totuus silti muutu toiseksi kuin\nmikä se on: kokonaan Jumalan omaksi! Sitten saa sataa vaikka puukkoja.\n\n-- Ja isänmaan omaksi! sanoi nuorin joukosta innostuneena. -- Minulle\nainakin isänmaan käsky on sama kuin Jumalan käsky ja sitä tahdon\nnoudattaa viimeiseen hengenvetoon saakka. Lähtekäämme hiihtämään --\ntunnen taas jaksavani -- täytyy joutua!\n\nAukustin sydän pehmeni hänen katsoessaan poikaa joka seisoi jo\nsuksillaan pystypäin ja säihkyvin silmin. Tarmoa oli ilmestynyt\ntoistenkin liikkeisiin. Aukusti tunsi, että näitä nuoria miehiä ajoi\neteenpäin vakava kutsumus, joka ei herpautunut rasituksista, vaaroista\neikä tulevaisuuden peloittavasta tuntemattomuudesta. Hän ymmärsi heitä\ntäydelleen, sillä hänen omassakin rinnassaan kuului kutsumuksen käsky\nja hehkui uhrautumisen salaperäinen kaipuu.\n\nNoustuaan kokoilemaan eväitään hän sattui silmäämään sinne, josta oli\ntultu, ja näki illan kuulakkaassa rusotuksessa hiihtäjän ilmestyvän\nkaukaa metsän reunasta suoaavalle ja seisahtuvan siihen, arvattavasti\nkatsoakseen ympärilleen ja levähtääkseen, kuten aukean reunalle\ntullessa useimmiten tehdään. Aukusti sanoi opastettavilleen\nvälinpitämättömästi:\n\n-- Lähtekäähän ja seuratkaa vanhan tolan painannetta, joka kyllä näkyy\ntarkkaan katsoessa. Ja tienne pitää suoraan tuonne -- onhan teillä\nkompassi -- tuota korkeata kunnasta kohti. Ottakaa suunta sinne -- sen\ntakana on Kemppaisen mökki. Saavutan teidät viimeistään siellä. Älkää\nvain erotko toisistanne.\n\nJa nähtyään heidän hämmästyneen, kysyvän ilmeensä hän lisäsi:\n\n-- Täytyy jäädä tähän katsomaan, kuka tuo hiihtäjä on, joka seurailee\ntuolla jälkiämme.\n\nHätkähtäen pojat kääntyivät tuijottamaan taaksensa. Heidän silmiinsä\ntuli terävä, kova katse ja käsi koetteli vaistomaisesti, oliko taskussa\noleva ase todellakin siellä. Sitten he lähtivät menemään ja sanoivat:\n\n-- Odotamme teitä joka tapauksessa Kemppaisen mökissä.\n\nAukusti istahti uudelleen valkean ääreen ja mietti, mitä hänen oli\ntehtävä. Tulija oli selvästi -- hän sekä aavisti sen että tunsi hänet\nliikkeiden ja hiihdon tyylistä -- Kostamon Olli, poliisi, jonka oli\nkerrottu viime aikoina kyttäilleen epäilemiensä talojen ja teiden\nvaiheilla. Kylässä on kuiskittu joitakin vieraita taas liikuskelleen ja\nkäyty ilmoittamassa hänelle -- sillä on kyllä ystävänsä ja\nilmiantajansa, hyväkkäällä -- ja niin hän on lähtenyt kiertämään kylän\ntaustaa nähdäkseen, oliko poikettu valtatieltä pohjoisiin metsiin päin.\nSe on viekas kuin paholainen, tuntee nämä paikat kuin kämmenensä ja on\nvoinut ruveta aprikoimaan, että jos tästä on salaista kulkua, niin sen\ntäytyy sitten ajautua näiden seutujen kautta. Niin se on opastanut\ntuoreelle ladulle, ihmetellyt sitä ja lähtenyt katsomaan, veisikö tao\nsalapolttimolle vai mihin, hiihtänyt yhä kauemmaksi ja lopuksi ruvennut\narvelemaan, että tämä johtaa Kemppaisen mökille. \"Käynpä katsomassa,\nkeitä sinne on hiihtänyt, koska joudun yöksi sinne pikemmin kuin\nkotiin\", se on ajatellut ja tulee jo tuossa, jo aavan puolivälissä. Jos\nse nyt saa jatkaa matkaansa, niin se ottaa nuo pojat kiinni, mikäli ei\nmenetä henkeänsä. Joka tapauksessa silloin sattuisi jotakin, joka veisi\nkoko tämän asian häiriöön ja ehkä hengen monelta -- Vallesmannin\nJaakolta, Suvannon vossakalta, Aarolta -- häneltä itseltään.\n\nAukustin sydän säpsähti oudosti hänen huomattuaan ottaneensa\ntietämättään taskusta browningin ja parhaillaan peruuttavansa sen\nvarmistusvipua. Hän oli sanonut Villelle, ettei ojentaisi sitä ihmistä\nkohti, mutta miten oli jo nyt käynyt? Hän oli muistanut eilen\nVirsikirjasta lukemaansa Jeesuksen piinan kertomusta ja ylimmäisen\npapin kysymystä, eikö ole parempi yhden miehen kuolla kansan edestä\nkuin koko kansan hukkua. Jos Kostamon Olli häviäisi jäljettömiin, niin\ntäällä saataisiin varmasti olla kauan aikaa rauhassa... Aukustin\notsalle nousi tuskanhiki ja hän ajatteli hätääntyneesti: \"Herra Jumala\narmahtakoon, mietinkö tässä ihan murhaa. Täytyy odottaa sen tuloa ja\nkuulla, mitä se tuumii. Ehkäpä se lähtee takaisin, kun sanon, ettei\ntästä ole ketään kulkenut ja että hiihtelen täällä riekonansoillani.\nSen se voi hyvinkin uskoa...\"\n\nAukusti oli aivan välinpitämätön Kostamon tullessa -- käänsihän vain\nvähän päätänsä ja kohensi tulta, jonka reunalle oli uudelleen asettanut\nkahvipannunsa pihisemään. Kostamo oli teeskentelemättömästi ihmeissään\nnähtyään, kuka tulen pitäjä oli, ja sanoi tullen hänkin nuotion ääreen\nja kyykistyen siihen lämmittelemään.\n\n-- Aukustiko siinä istuu ja keittelee kahvia.\n\nHän ei kysynyt, millä asioilla Aukusti liikkui, sillä se olisi ollut\nsopimatonta. Mutta tämä selitti rauhallisesti:\n\n-- Niin kuin näkyy. Hiihtelin tässä riekonansoillani, jotka lumi on\npeittänyt, ja kulutin huonon kelin vuoksi aikaa. Lähden tästä juotuani\nkahvin hiljalleen kotiin päin. Kohta nousee kuu, niin näkee hiihtää.\nMillä asioilla sinä liikut näin syrjäpaikoissa?\n\nKostamo ajatteli, ettei nyt ole enää riekonpyyntiaika, mutta ei\npuuttunut siihen, vaan valehteli puolestaan:\n\n-- Ovat ilmoittaneet Kemppaisen harhautuneen viinanpolttoon...\nVallesmanni lähetti yllättämään sitä ja haistelemaan sen nurkkauksia,\ntuntuisiko luvattoman savun ja rankin hajua.\n\n-- Tiedäthän, ettei Kemppainen polta viinaa, huomautti Aukusti. -- Sen\nrikoksen tekee mieluummin itse poliisi tai nimismies kuin hän.\n\nTähän sisältyvä vihjaus Kostamon viinapuuhiin harmitti tätä; hän sanoi\näreästi:\n\n-- Käytävä siellä kuitenkin on. Ja saanen saman tien tiedustella\nKemppaiselta muutakin.\n\n-- Mitä nyt sellainen yksinäinen korven eläjä kuin Kemppainen saattaisi\ntietää kysymisen väärttiä? murisi Aukusti.\n\n-- Voi tietää paljonkin -- esimerkiksi sen, miten näin vankka, monen\nmiehen tänään hiihtämä, hänen mökilleen vievä latu on syntynyt, ja sen,\nmistä tällainen paperossinpätkä on tänne korpeen ilmestynyt. Näitä ei\nole nähty täällä puolessa -- ne ovat outoja herrain tupakoita.\n\nAukustin pintaa karsivat kylmät väreet ja hän totesi, ettei poliisi\nollut uskonut hänen riekkojuttuaan. Hän ei puhunut mitään, murahti vain\nepämääräisesti ja kumartui hämmentämään pannuaan.\n\nKostamo katseli tarkkaavaisesti ympärilleen nuotion valopiiriin ja\npoimi lumesta vielä kaksi äskeisen kaltaista savukkeenpätkää. Hän\nhuomautti kuin itsekseen:\n\n-- Näyttävät pitäneen näiden polttajat nuotiota tässä samassa paikassa.\nVieläkö pohja savusi, kun sinä tulit?\n\nAukustin korvissa suhisi, mutta hän murahti jyrkän kielteisesti.\nKostamo jatkoi puheluansa leikkien Aukustilla kuin kissa hiirellä:\n\n-- Mitä sitä sinulta kyselemään, sillä Kemppaisen mökillähän asia kyllä\nselviää. Oikeastaan se on jo selvä ja kalat verkossa, mutta täytyisi\nolla vielä lisää näytettä, jotta jokainen joutuisi varmasti kiikkiin.\nOlen ajatellut tulla käymään luonasi tiedustellakseni, onko\nperää siinä, mitä kohistaan, että Aaro aivan työkseen opastelee\nSaksaan-menijöitä? Arvelen näet sinun olevan selvillä poikasi puuhista.\nValehteleminen on toivotonta, sillä Rovaniemen puolessa on muuan päivä\nsitten napattu kiinni eräs Jänkälä, joka tavattiin itse teosta --\nkyyditsemästä saksanpoikia --, ja hätäännyksissään hän on tunnustanut\nkaikki. Nimismiehelle on jo tullut vangitsemismääräykset, mutta kun on\nkäsketty hankkia varmoja todistuksia, niitä ei ole vielä pantu\ntoimeen...\n\n-- Valehtelet! ärjäisi nyt Aukusti voimatta enää hillitä itseään.\n\n-- Silkkaa totta tämä on, puheli Kostamo edelleen makeasti ja\nsulavasti. -- Eilen viimeksi nimismies tästä jutteli ja oli\nkiusaantunut, kun täytyy pian pistää renkaat parhaiden ryyppytoverien\nranteisiin. Sanoin siinä, että on sääli Koivukankaan Aukustia, jos asia\nkoskee hänen poikaansa ja elättäjäänsä Aaroa, josta ne myös\nkuiskivat... Silloin nimismies tuumi, että mene keskustelemaan Aukustin\nkanssa... 'Jos se tekee täyden selvän asiasta ja varsinkin Suvannon\nmetsäherran ja Vallesmannin Jaakon osuudesta, niin voit luvata\npuolestani, että Aaro saa jäädä kokonaan jutun ulkopuolelle'. Ja siinä\ntapauksessa en minä kerro mitään siitä, että olen nyt tavannut sinut\ntämän nuotion äärestä. Eiköhän olisi parasta harkita nimismiehen\ntarjousta, sillä sotalaki määrää maanpetoksesta hirttokuoleman...\n\n-- Vai niin on ankara?\n\n-- Joo. Ei muuta kuin rasvattu köysi kaulaan, askel tyhjän päälle ja\nselvä on.\n\n-- Eikö sinua kammota, kun olet saattelemassa oman kansan poikia\nsellaisen hirmukohtalon uhreiksi?\n\n-- Ei. Mitäpä minä siitä. Omahan on syynsä, kun eivät malta olla\nsekaantumatta rikollisiin puuhiin.\n\n-- Omaa maatansa puolustavat...\n\nKostamo murahti halveksivasti ja sanoi:\n\n-- Omaa maata, mukamas. Tässä on paras katsoa, ettei tarvitsisi katua.\nPoikain haaveet ovat turhia eivätkä voi ikinä toteutua. Vähälläkin\njärjellä sen voi ymmärtää. Lähde mukaani Kemppaisen mökille, niin\nnappaamme kulkijat kiinni. Siinä kun olet avullisena, niin todistat\nparhaiten viattomuutesi ja pääset palkinnolle. Santarmipäällikkö ja\nkuvernööri korvaavat auliisti tällaiset vaivat.\n\n-- Vai tulisi siitä vielä palkinto -- tapporahat kuin petoeläimistä?\n\nAukusti sanoi tämän kuin ihmetellen ja kiitollisena. Vaiettuaan\nhetkisen hän sitten puheli harkitsevasti:\n\n-- Se kun on tuo Jumala siitä kummallinen, että se odottaa omaa\nhetkeänsä välittämättä ihmisten hätäilystä ja kiirehtimisestä. Se antaa\nviattomain joutua hirsipuuhun ja syntisten olla heidän pyöveleinään\nsekaantumatta niin kuin näyttää asiaan vähänvähää, Syntiset siitä\nrauhoittuvat, luulevat, ettei Jumalaa olekaan, harjoittavat piruuttansa\niltikseen ja mässäävät mielin määrin. Ei vilahdakaan sydämessä ajatus,\nettä Jumala seuraa heidän puuhiaan silmänurkalla ja saattaa millä\nhetkellä hyvänsä antaa heille luunapin, joka siirtää heidät äkkiä\ntoiseen ja helteisenpuoleiseen, tiukasti sisäänlämpiävään paikkaan. Ja\nluunapin antajaksi hän voi valita henkilön, joka ei olisi milloinkaan\nuskonut sellaiselle asialle joutuvansa, mutta tuntee nyt, että Jumalan\nkäskyä on toteltava. Kostamo, olet nyt saapunut paikalle, jossa sinun\non kuoltava. Jos uskot Jumalaan, niin jättäydy hänen armonsa varaan!\n\nAukusti oli noussut, vetänyt nopeasti browningin vireeseen ja tähtäsi\nnyt Kostamoa. Tyrmistyneenä tämä vei kätensä taskua kohti tarttuakseen\nomaan aseeseensa, kun Aukustin browninki jo laukesi kerran, toisen,\nkolmannen -- terävästi, armahtamattomasti, lopullisesti. Kaiku raikui\nsilmänräpäyksen, puista tipahteli hiukan lunta ja sitten oli kaikki\nhiljaa. Illan äskeinen rusotus oli hävinnyt ja erämaa oli vaipunut\nhämyyn, jonka taivaanrannalle kohonnut kuu muutti aavemaisen\nterheniseksi. Aukusti katsoi lumelle kaatunutta vihollistaan ja lysähti\nhänen viereensä polvilleen, liikuttaen ruumistaan suuren tuskan\nvallassa.\n\nOli jo myöhäinen yö, kun Aukusti saapui Kemppaisen mökille.\nKoira nosti ison metelin tapaillen Aukustia kintuista, kun tämä astui\npirttiin, jossa jo Kemppainen sytytteli liedestä pärettä. Hän oli\nalushoususillaan kuin olisi noussut nukkumasta. Aukustin kysyvään\nkatseeseen hän vastasi:\n\n-- Sattui olemaan sauna lämpimänä, niin toimitin vieraat sinne.\nEivätpähän olisi olleet heti poliisien kynsissä, jos nämä olisivat\najaneet heitä takaa. Saunasta on mukava pujahtaa metsän pimentoon\nkenenkään huomaamatta. Kuka se jälkien haistelija oli?\n\n-- Olipahan muuan... Hänestä ei ole vastusta. Pidätä vieraat tähän\nsiksi, kunnes Aaro tulee opastamaan heitä eteenpäin. Oletko ollut\npuheissa Jänkälän kanssa saattelumatkoillasi?\n\n-- Totta kai, kun olen luovuttanut kuljetettavani hänelle. Miksi kysyt?\n\n-- Kerrotaan hänen joutuneen santarmien vangiksi ja ilmiantaneen\nkaikki.\n\nKemppainen pisti päreen pihtiin, rupesi vetämään housuja jalkaansa ja\ntuumi:\n\n-- Vangiksi se on voinut joutua, mutta siitä olen ihan nakutettu, ettei\nsen suupielistä ole tipahtanut ainoaakaan liikaa sanaa. Taitaa olla\nsiis tämä lutuuna viimeinen meidän reittimme kautta?\n\n-- Riippuu siitä, miten pian saadaan etapin tukkeutumisesta tieto\nvärväreille. Mutta joka tapauksessa on parasta, että lähdet Aaron ja\nnäiden poikain mukaan, sillä sinusta tiedetään liian paljon.\n\nKemppainen sulloi juuri kenkäheiniä saappaaseensa. Hän pysähtyi ja\nsanoi penkillä vaiti ollen istuvalle vaimolleen:\n\n-- Kuulitko, Johanna, nyt se minun Saksan-matkani alkaa. Uneni käy\nsittenkin toteen: minusta tulee kenraali. Tuletko toimeen täällä sen\naikaa, kun pistäydyn rajan taakse panemaan Ville-keisarin sodankäyntiin\nvauhtia?\n\n-- Kai sitä täytyy. Eikä ole konstikaan, kun isoruokaisin lähtee pois.\nSitä paremmin riittävät kotiinjääville pettu, sintu ja potut.\n\n-- Mikäpä tässä on sitten lähtiessä, arveli Kemppainen. -- Aaroa\nodottaessa paikkaan pieksuni ja Johanna harsii housuista ja takista\nisoimmat reijät kiinni. Sitten ei muuta kuin kontinpohja kessuja\ntäyteen ja suksille kuin rakuuna hevosen selkään...\n\n-- Tapatat itsesi siellä ja niin jään minä yksin puremaan\npettukannikkaa, huokasi murehtivasti Johanna.\n\n-- Kun on saanut olla niin kauan sellaisen ensiluokkaisen jätkän akkana\nkuin minä olen, niin täytyy tyytyä nukkumaan leskenkin vuoteessa,\nlohdutti Kemppainen. -- Muistelehan vain minua joka hetki, minkä olet\ntajullasi, niin on alvaria suusi makeana kuin söisit sokeria. Se tässä\non minun osallani pahinta, että panivat tämän rymyn toimeksi liian\nmyöhään -- tahtoo näet vanhuus tehdä haittaa. Mutta Jumalan sanotaan\nantavan voimia sille, joka on oikealla asialla.\n\n-- Mitä sanoit? kysyi Aukusti, joka oli istunut uuninvieruspenkillä\nsyviin ajatuksiin vaipuneena.\n\n-- Vain sillä rohkaisen tässä tuota Johannaa, joka itkee jälkeeni kuin\nröökynä portilla, että Jumala antaa voimia sille, joka on oikealla\nasialla...\n\n-- Antaako Jumala anteeksikin? kysyi Aukusti.\n\n-- Kukas sitten? ihmetteli Kemppainen. -- Sehän se sitä justiinsa\ntekeekin. Siellä se istuu käräjätuvassaan, enkelit lautamiehinä,\nperkele päällekantajana ja Jeesus puolusmiehenä. Niin rumannäköistä\nkörilästä ei sen pöydän ääreen ilmesty, ettei se lähde siitä sinne\noikealle puolelle puhtaana kuin olisi juuri ollut saunassa ja ajellut\npartansa. Vain se, jonka liivien alta ei kuulu pienintäkään armontuskan\npihausta, toimitetaan siitä vasemmasta ovesta. Oma syynsä, näet, sillä\nmitäpä Jumala tyrkyttämään rakkauttansa sille, joka ei siitä huoli.\n\nOvi aukeni ja Aukustin saatettavat hiipivät sisään. Nuorin sanoi\niloisesti Aukustille:\n\n-- Tehän siinä olettekin -- pelkäsimme jo... Kuka se hiihtäjä oli ja\nminne meni?\n\n-- Olipahan muuan... Ei hänestä ole teille vaaraa. Täytyy odottaa tässä\nsiksi, kunnes poikani tulee. Siellä yläpäässä on reikä tukossa, mutta\ntäällä teitä ei ainakaan muutamaan päivään kukaan ahdista.\n\nHän selitti asiaa laajemmin ja nousi sitten äkkiä:\n\n-- Minun täytyy palata... Hyvästi! Nuoret miehet, saako teille sanoa:\nJumalan haltuun?\n\n-- Saa, vastasi vanhin vakavasti. -- Se, jonka rinnalla kuolema hiihtää\nkuin varjo, ottaa vastaan sen toivotuksen ja tuntee turvaa.\n\n-- Kuu on mennyt pilveen, tuulee, tuiskuttaa ja on pimeää, sanoi\nKemppainen. -- Et voi, Aukusti, lähteä nyt kotiin. Voimasi eivät riitä\n-- voit eksyä ja menehtyä.\n\n-- Minun täytyy. Sanoithan itse äsken Jumalan antavan voimia sille,\njoka on oikealla asialla. Hyvästi ja olkaa varovaisia!\n\nAukusti hiihti jäntevästi kuin ennen nuorena poromiehenä, jolloin hän\nviikkokausia samoili erämaita ja nukkui yönsä rakovalkean ääressä.\nHäntä näet ajoi eteenpäin ei vain velvollisuus päästä nopeasti\nilmoittamaan Vallesmannin Jaakolle ja Suvannon metsäherralle, mitä oli\nsaanut tietoonsa, ja jättämään heille Kostamon taskuista löytyneet\npaperit, vaan myös ja vielä käskevämmin äskeisen kaamean teon\naiheuttama polttava tuska. Hän muisteli tuota tekoa joka sekunti ja\nseurasi sen kulkua alusta loppuun eli siihen hetkeen saakka, jolloin\nKostamo -- vyötäisillään vitsaksella siihen sidottu raskas kivi --\nupposi mulahtaen suon reunassa olevan rimmen mustaan, pohjattomaan\nsilmään. Hän oli toiminut kuin unessa, mitään ajattelematta,\nkoneellisesti, vaistona vain se, että kaikki jäljet piti hävittää.\nOnneksi tuli tämä tuisku. Mutta tärkeintä tässä kaikessa oli se, että\nhänen täytyi nyt pian, aivan heti, päästä varmuuteen siitä, oliko hän\ntehnyt oikein. Kuunnellessaan Kostamon puhetta ja oivaltaessaan, että\nkaikki, jotka olivat osallisia tässä puuhassa, olivat tuon miehen\nkäsissä, että Aaro, hänen ylpeytensä ja ihanteensa, erikoisesti oli se\nkapula, jolla Kostamo hitaasti ja pirullisesti kiristi hänen\nohimoidensa ympärille sitomaansa solmuköyttä, Aukusti oli nähnyt\nKuoleman nousevan sydämen sisimmästä tummana ja leppymättömänä. Silloin\nolivat kaikki epäilykset ja epäröinnit häipyneet ja Kostamo oli saanut\ntekojensa ja pahuutensa palkan. Vasta sillä hetkellä, jolloin hän oli\nmolskahtanut rimpeen ja Aukusti jäänyt sen reunalle jännittyneenä\nkuuntelemaan, kuinka ilma- ja suokaasukuplat vaisusti pulisten\nkohosivat pinnalle, hänen mieleensä oli leimahtanut ajatus, ettei\nsittenkään olisi pitänyt tappaa. Olisi tullut ensin edes puhua hänelle,\nkolkuttaa hänen tuntoansa, koettaa herättää häntä. Niin kyllä, mutta...\nEi pirusta tule hurskasta tekemälläkään, sillä se ei voi nylkeytyä irti\nvanhasta taljastansa ja tunkeutua uuteen. Se olisi vain ruvennut\naavistamaan pahaa, vetänyt korvansa luimuun, ollut myöntyvinään ja\npalannut kylään, mutta sinne päästyään hälyyttänyt kaikki virkahurtat\nliikkeelle Oulua ja Rovanientä myöten. Ei, kyllä sen sittenkin täytyi\nkuolla. Mutta etkö, hyvä Aukusti, ollenkaan usko siihen, että Jumala\nvarjelee omiansa ja johdattaa heidät perille ja pelastukseen sitä\nkernaammin, kuta puhtaampina heidän kätensä säilyvät? Eihän kristityn\nmissään tapauksessa pidä saastuttaa itseänsä verellä eikä sammuttaa\nelämää, joka on Jumalan antama ja vain hänen otettavissaan. Murha on\nmurha, eikä muutu muuksi, vaikka sitä kaunistelisit miten. \"Niin, mutta\neihän tässä muu auttanut\", vaikeroitsi ja kapinoitsi Aukustin sydän.\n\"Johan selitin, että jos se hylky olisi päässyt hengissä kylään, se\nolisi tehnyt niin paljon pahaa, ettei sitä tiedäkään. Kostamo sitä\npaitsi saattoi Suvannon entisen herran maanpakoon ja sortumaan siellä\nikäväänsä. Täytyihän hänen joskus saada rangaistuksensa, sillä miehen\nsisu ei kestä nähdä koko ikäänsä sitä, että perkeleet retuuttavat ja\nkiusaavat viattomia kuin kissat hiiriä kenenkään uskaltamatta\nliikauttaa evääkään näiden puolustamiseksi. Väkisin siinä jo kaikista\nrauhan ja kärsimyksen käskyistä huolimatta miehen käsi nousee ja nyrkki\npamahtaa paholaisten leukaperiin. Jos joku näistä silloin menettää\nvaikka henkensä ja toiset rupeavat suurella äänellä hoilaamaan, että\nhyvät i-i-ihmiset, tulkaa apuun ja tuokaa hanskluvat tullessanne, sillä\ntäällä on tapahtunut murha, niin minä sanon tuntoni mukaan rehdisti,\nettei se ollut murha. Se oli sinun oma tuomiosi ja rangaistuksesi,\nJumala, asiassa, jota ei saa viedyksi maallisen oikeuden eteen, koska\nse on lakikirjoihin ja lakitupaan liian suuri ja korkea...\" -- \"Mitä\nverukehdit ja kaunistelet\", puhui tähän toinen kumea, kylmä ja\npilkallinen ääni syrjästä. \"Kostamohan oli laillisella virka-asialla,\nnuuskimassa teidän jälkiänne, jotka olette Suomen lain mukaan\nharhautuneet maanpetokseen. Varjellaksesi etenkin poikaasi -- sillä\ntokko välitit kovin paljon muista? -- ammuit hänet ja kätkit rimpeen.\nUskot nyt tuiskun hävittävän viimeisetkin jäljet. Jos miehen tappaja on\nmilloinkaan murhamies, niin sinä olet nyt sellainen. Kätesi ovat\nveriset eivätkä puhdistu, pesit niitä vaikka kuinka\".\n\n\n3\n\nAukusti torjui tämän kylmän ilkkujan koko voimallaan, heräten tuntonsa\nkamppailusta siihen, että karjahti ääneen \"ei!\" Hän oli pysytellyt\ntuloladulla, joka oli yhä lumesta ja pimeästä huolimatta selvänä\npainanteena tottuneen silmän nähtävissä, oli aikoja sitten sivuuttanut\ntuon kaamean nuotiopaikan, ja hiihti jo kylän puoleisia maita. Hän oli\ntottunut kulkemaan metsissä päivällä ja yöllä, ja näillä seuduilla\nsuunnat ilmoittautuivat hänelle itsestään, vaiston osoittamina, hänen\ntarvitsematta harkita niitä. Milloinkaan ei metsä ollut sanonut hänelle\nmitään, sillä hän ei ollut yleensä sitä koskaan ajatellut. Mutta nyt\nhänestä tuntui, ettei hän ollut yksin, että hänen takanaan ikäänkuin\nhiihti joku. Vaikka Aukusti olisi kuinka ponnistanut -- laskenut vaaran\nrinteen pidättelemättä ja pelkäämättä pimeyttä, kiitänyt kankaat,\nsamonnut suot --, tuon seuraajan suksien sihinä ei lakannut hänen\nkannoiltaan kuulumasta. Ja siksi hän hiihti niin hurjaa vauhtia, ettei\nmonesti nuorempanakaan.\n\nAamu sarasti jo, kun Aukusti naputti sovitulla tavalla Vallesmannin\nJaakon ikkunaan. Tällaisten naputtajien ei tarvinnut odottaa\naukaisijaa, vaikka olisivat tulleet milloin. Jaakko katseli\nhämmästyneenä Aukustia, jonka kuuraiset hartiat höyrysivät ja kasvot\nolivat valkeat väsymyksestä. Aukusti kertoi hänelle viivyttelemättä,\nmiten asiat olivat, ja ojensi muutamia kirjeitä ja muistikirjan. Jaakko\nkatsoi tätä tyrmistyneenä, sillä sen kulma oli rikki kuin olisi sen\nläpäissyt kuula, ja lisäksi verinen. Hän tuijotti kiinteästi Aukustiin,\njoka rävähtämättä, jylhän totisena, vastasi hänen katseeseensa. Aukusti\nnäki kysymyksen väreilevän Jaakon huulilla ja nosti torjuen, melkein\nuhkaavasti kätensä. Hetkisen kuluttua Aukusti oli mennyt. Jaakko näki\naamun hämyssä hänen laskevan jäälle, lähtevän tasaisin hiihtoliikkein\npappilaa kohti ja häipyvän hiljaa leijailevien lumien ja keveän sumun\nsekaan. Jaakko tuijotti hänen jälkeensä säikähtyneen näköisenä, katsoi\ntaas muistikirjaa, kosketti sormellaan varovaisesti sen vielä märkää\nveripaikkaa, vilkaisi kirjeissä oleviin osoitteisiin ja lysähtäen\nistumaan mumisi kalpeana: \"Herra Jumala!\"\n\nKaarlo-pastori heräsi siihen, että joku kolkutti kanslian ovea aivan\njymistämällä, kuin suuren hädän vallassa. Hän pukeutui, meni avaamaan\nja ällistyi ammolleen, kun Aukusti astui kuuraisena ja höyryävänä\nkursailematta sisään ja kysyi vanhaa kirkkoherraa. Kaarlo selitti hänen\nolevan vielä levolla ja tiedusteli Aukustin asiaa siltä varalta, että\nhän voisi isänsä puolesta sen toimittaa.\n\n-- Et voi, sanoi Aukusti jyrkästi. -- Tämä on sellainen paikka,\netteivät siihen poikasten voimat riitä. Isä itse tässä tarvitaan ja\nkiireesti.\n\n-- So-so! Pitänee sitten käydä ilmoittamassa papalle, joka liekin jo\nhereillä. Missä Aukusti on hiihtänyt ihan näin sunnuntai-yönä?\n\n-- Jumalan asioilla, murahti Aukusti ja istuutui odottamaan.\n\nHän ei ollut tullut ajatelleeksi, että eilinen päivä oli ollut\nlauantai. Vuorokausi oli kulunut vilahtaen kuin silmänräpäys, mutta\nsilti täynnä elämän jännitystä enemmän kuin koko siihenastinen ikä.\nTuntoon oli jäänyt lientymätön polte -- että pitikin sellaiseen joutua.\n\nKirkkoherra tulla hiihteli tohveleissaan, jotka hipsuttelivat\nkuuluvasti, ja oli kumara ja valkotukkainen, sinisilmäinen ja hartaasti\nlempeä. Hän puheli:\n\n-- Kun Kaarlo sanoi Aukustin pyrkivän puheilleni, niin ajattelin, että\nmikähän sillä on, kun se on liikkeellä näin varhain. Mikä on siis\nhätänä? Istukaahan toki.\n\nAukusti kuitenkin seisoi ja käänteli harkiten naapukkaansa. Sitten hän\nkatsoi kirkkoherraa pyytävästi ja sanoi hiljaa:\n\n-- Tuntoani polttaa... Kun sallisitte minun ripittäytyä, niin ehkä\nsaisin siten rauhan. Minä puhuisin teidän kauttanne Jumalalle ja hän\nsamoin minulle. Se olisi oleva salainen rippi -- asia on sellainen,\nettä sen täytyy olla niin. Mitä Jumala sitten suullanne käskee, sen\nteen.\n\n-- Joo, tuota, hm, kyllähän se käy päinsä, jahkaili kirkkoherra katsoen\nAukustiin kummastuneena, hiukan säikähtyneenä. -- Pistetäänpä nuo ovet\nkiinni, ettei kukaan tule häiritsemään. Monestihan sitä joutuu\nhääräämään Jumalan ja ihmisten välimiehenä, mutta ei se tahdo minulta\nluonnistua, kun olen, poloinen, itse suuri syntinen. Synti näet\niskostuu korviin niin, ettei saa selvää Jumalan äänestä, joka väliin\nsurisee heikosti kuin kärpäsen lento. Ja vanha kehno keksii jos mitä\njuonia johdattaakseen ajatukset käsillä olevaan puuhaan kuulumattomiin\nasioihin. Mitä rötöksiä sinä, hurskas ja iällinen mies, olet nyt\njoutunut tekemään? Istu viereeni tähän sohvaan ja avaa sydämesi. Mutta\nmuista se, että pieninkin syntisi salaaminen tai kaunistelu tai\nvalheellinen puolustelu tai yleensä vähäisinkin vilpin henkäys muuttaa\nrippisi suuremmaksi synniksi kuin kaikki ne yhteensä, joita olet tullut\ntunnustamaan. Aukusti Koivukangas, muista, että olet nyt Jumalan etkä\nkirkkoherrasi edessä. No, ala joutua, sillä täällä on vähän kylmä.\n\nAukusti alkoi kertoa asiaansa alusta ja juurtajaksaen, hitaasti ja\nharkiten, aina mieluummin lisäten syyllisyyttänsä kuin vähentäen sitä.\nKirkkoherra kuunteli tarkkaavaisesti, aluksi rauhallisena, mutta pian\nkolkon, jännittävän aavistuksen ja pelon valtaamana, kunnes nosti siinä\nkohdassa, jolloin Aukusti kaamean tyynesti kuvasi surmatyön\nsuorittamisen, torjuen kätensä ja valahtaen melkein yhtä valkeaksi kuin\nhiuksensa voihkaisi: \"Jumala armahtakoon meitä! Miten saatoit?\"\n\nMutta tuijottaen eteensä kuin olisi katsonut, mitä teki surmaamansa\nmiehen ääressä, Aukusti jatkoi kuvaustaan kiihkein, kähein kuiskauksin:\n\n-- Sanoin siinä ruumiin ääressä Jumalalle, että tehty mikä tehty --\nkoeta armahtaa! Tutki sinä, mikä tässä on väärää, sillä itse en ymmärrä\nmuuta kuin että minun täytyi puolustaa ystäviäni, omaisiani ja koko\ntätä meidän puolen menoa kuin ilves pentujansa. Sitten raahasin ruumiin\nlähellä olevan rimmen reunalle, kävin noutamassa kankaan kivikosta\naikamoisen paaden, haudoin nuotiossa ja väänsin kunnollisen vitsan,\nsidoin kiven Kostamon syliin ja puulasin hänet rimpeen. Sinne hän\nupposi niin että kuplat vain pulisivat, eikä nosta päätänsä pinnalle\nennenkuin enkeli töräyttää rimmen kohdalla isosta torvestaan sen\nviimeisen tuomion haasteen, jota tiemmä on vastahakoisimmankin\ntoteltava. Vaatteet märkinä Kostamo silloin talsii käräjäpaikalle,\njossa arvattavasti syyttää minua murhasta. Jumala sitten lukee tuomion\nja antaa molemmille lopulliset roikinat. Mutta kyllä tämä niin outo\ntapaus oli, että minun täytyi tulla kirkkoherran luo näyttämään näitä\nvanhoja käsiäni ja kysymään, voisitteko pestä pois niistä murhan tunnon\nja veren saastan? Riittääkö osalleni vielä Ristuksen veren pienintä\npisaraa, jolla voitelisitte tuntoni polttavaa haavaa? Mielessäni kun\nasuu sellainen tuskallinen epäilys, että vaikka ihmisten mielestä\nolisin tehnyt miten oikein ja toiminut hätävarjeluksessa, niin silti\ntämä kaikki on Jumalan silmissä kauheata syntiä...\n\n-- Sitä se on, vaikeroi kirkkoherra, -- tunto todistaa sen siksi. Mutta\nniin on Jumalan silmissä kaikki muukin -- ihminen kai jokseenkin joka\nteossaan. Ja Jumala on niin tutkimaton -- voi panna toisen syntisen\ntoisen mestaajaksi, lukematta tästä hänelle syytä. Onpa nähty siten\nsyntyvän tekoja, joiden suorittajia pidämme suurina sankareina. Jumala\nkutsuu joskus ihmisen sellaisen rikoksen rankaisijaksi, joka ei mahdu\nmaalliseen lakitupaan. Valaise nyt, Jumala, mieleni, että voin sitoa\ntai päästää tämän vanhan hurskaan miehen kammottavasta veren viasta. Ei\ntässä ole helppo riehkaista eikä taistella sinun ja ihmisten välissä,\nkun saatat heidät niin vaikeisiin tilanteisiin, että kaikki pakotiet\novat tukossa. Ihmekö siis, jos hätääntynyt vetäiseekin ilkkuvaa\npaholaista kalloon niin että riittää. Näytti asia miltä hyvänsä niissä\nylioikeuksissa, joihin ei tällaisen erämaanpapin järkivähäinen ylety,\nniin minusta ainakin tuntuu siltä -- ja erehtyisin suuresti, ellei\nmeidän rakas Herramme Jeesus, syntisten paras asianajaja, olisi tässä\npuolellani --, ettei tätä vanhaa miestä voi vetää hänen teostansa\nedesvastuuseen, koska hän on toiminut ei vain toisten pelastamiseksi\nkuka tietää vaikka miten kaameasta kohtalosta, vaan vieläpä ilmeisesti\nhetkeäkään ajattelematta itseään ja sitä kammottavaa uhkaa, minkä\nalaiseksi antautui. Näetkös, rakas Jumala, Aukusti ei ole aivan ilman\nnäyttöä ja lieventäviä asianhaaroja ja olosuhteita. Mutta vaikka\nluulenkin käsittäneeni oikein tahtosi, että Aukustille on annettava\nvapauttava tuomio, niin vaikuta sinä häneen suoraan siten, että hänen\njärkkynyt tuntonsa rauhoittuu ja vanhat, paljon kunniallista työtä\ntehneet sierottuneet kätensä jälleen puhdistuvat ja lakkaavat\ninhoittamasta häntä. Uskon, että teet sen, ja merkiksi\nanteeksiannostasi luen nyt hänen ylitsensä siunauksesi.\n\nKuunnellessaan kirkkoherran puhetta ja Herran siunausta Aukusti tunsi,\nkuinka eilispäivän tapahtumat yhtäkkiä siirtyivät kuin kaukaiseksi\nkerran kuulluksi tarinaksi, joka oli silloin pöyristyttänyt, mutta\nsitten menettänyt tehonsa. Hän huokasi syvään kuin olisi ahdistava\nhengästys vihdoinkin helpottanut ja rinta rauhoittunut, nousi ja sanoi:\n\n-- Kiitoksia teille -- nyt tuntuu hyvältä. Täytyy kiiruhtaa kotimökille\nvaroittamaan Aaroa, jonka on parasta painua sinne, minne on opastanut\nniin monta. Eihän Kaarlo-pastori vain liene niin kiinni näissä\nasioissa, että paholainen on häneenkin iskenyt silmänsä?\n\n-- En tiedä, miten lienee. Varoitan häntä kuitenkin heti. Jaksaako\nAukusti nyt oitis kotiin? Syökää edes ennen lähtöänne. Luulisi vanhan\nmiehen voimain jo loppuvan.\n\n-- Lujalle tämä ottaa, mutta en saa rauhaa ennenkuin Aaro ja Suvannon\nherra tietävät, mitä on tulossa. Hyvästi, kirkkoherra, ehkäpä asiat\nlähtevät taas vähitellen solumaan. Kaikkeen sitä pitää ihmisparan\njoutua. Hyvästi!\n\nAukusti hiihti tasaisin liikkein järven jäätä suoraan joen niskaa ja\nkotiansa kohti, mielessä omituinen laantuneen myrskyn jälkeinen\npelästynyt ja samalla onnellinen rauha. Kun hän oli päässyt joen\nniskaan ja seisahtaen siinä kääntyi katsomaan taaksensa, silmä ilahtui\ntodetessaan, että sää oli tyyntynyt ja kirkastumassa. Kirkon ristissä\nja lumisessa rantapetäjikössä jo väreili ohenneiden pilvien takaa\ntunkeutuvaa auringon rusotusta. Tapulin luukut olivat auki ja samalla\nalkoi sunnuntain aamukellojen soitto aaltoilla lumisen, valkoisen,\nkimaltelevan lakeuden yllä. Hartaana, yllättyneenä, Aukusti kuunteli\njuhlallista, harvakselleen ja vakavasti puhuvaa ääntä tuntien olevansa\nkahden Jumalansa kanssa.\n\nKun hän polvet jo horjuen väsymyksestä saapui kotipihalle, siinä\nseisoskeli levottomana Aaro, joka nähtyään isänsä tuli iloisen\nnäköiseksi, mutta sanoi puoleksi nuhdellen:\n\n-- Luulin jo teidän uupuneen metsään ja olin lähdössä etsimään. Mutta\nmiten tulette sieltä päin?\n\n-- Tulenpahan vain. Vieläköhän saunassa on löylyä?\n\n-- On siellä, sillä se lämmitettiin teitä odotettaessa hyvin myöhään ja\ntavallista tuimemmin.\n\n-- Mennään siis kylpyyn ja otetaan tukkilaisen löyly. Tuntuu näet\nsiltä, ettei se hiki, mikä on tällä kierroksella tarttunut nahkaani,\nirtaudu pikku pihinöillä. Tule sinäkin.\n\n-- Jo vain -- eipähän sitä milloinkaan liiaksi, löylyä näet, aikamiehen\nroskaan.\n\nIsä ja poika kylpivät hartaasti, ähisten nautinnosta. Aaro hautoi\nvastalla isänsä selkää, ropsi sitä välillä lujasti, valeli lämpimällä\nvedellä ja puheli:\n\n-- On teillä vielä vaikkua kynnen alla, kun jaksatte olla suksien\npäällä vuorokauden yhteen painoon. Etelän poikiako ne olivat?\n\nNyt Aukusti alkoi kertoa retkensä vaiheita yhtä tarkoin kuin\nkirkkoherralle. Aaro kuunteli aluksi huvitetun, mutta pian tyrmistyneen\nnäköisenä ja kuiskasi lopuksi:\n\n-- Sielläkö se Kostamo nyt makaa rimmessä kivi sylissä?\n\n-- Siellä. Eikä nouse sieltä ainakaan tämän talven jääkäreitä\nkyttäämään.\n\nAaro katseli isäänsä pelkäävän ja samalla ihailevan näköisenä sekä\ntuumi:\n\n-- Kun olen sanonut jätkäjoukossa olevani Koivukankaan Aukustin poika,\nniin pahimmatkin kiroilijat ja tappelijat ovat alkaneet kysellä,\nolisiko toisissa pitäjissä työpaikkoja, he kun paiskisivat töitä siellä\nyhtähyvin kuin täällä, mistä kaikesta on voinut huomata, että te olette\nlaajalta mainittu mies. Mutta sitä, minkä nyt olette tehnyt, en olisi\nuskonut mahdolliseksi.\n\n-- Tuomitsetko siis nyt tekoni?\n\n-- Mitä hulluja -- päinvastoin. Ainoa, mitä harmittelen, on se, etten\nitse päässyt sitä tekemään. Pettänyt se muuten olisi teidät ja napannut\nkiinni minut ensimmäiseksi huolimatta pyhimmistäkään lupauksistaan. Me\nolimme veriviholliset ja hän tiesi tuomionsa. Lähden heti Suvantoon\nneuvottelemaan.\n\n-- Äiti tästä yltyy suureen suruun, sanoi Aukusti.\n\n-- Niin kyllä, mutta toppuutelkaahan te häntä ja asetelkaa. Pian\ntulemme takaisin ja silloin on toisten miesten vuoro lähteä maanpakoon.\n\nHe menivät pirttiin alastomina, punaisina ja höyryävinä. Aukusti tuumi\ntyytyväisenä:\n\n-- Se on tämä pohjalainen jätkämies luotu niin, että teki se mitä\ntahansa, sen täytyy saada viimeiseksi emälöyly. Ja sitten se on kuin\nuusi ihminen.\n\n\n4\n\nJänkälä oli ollut heinänhakumatkalla, kun hänen kuormansa rinnalle oli\nilmestynyt kookas, leveäharteinen, avosilmäinen, laukkuselkä nuori\nhiihtäjä, joka oli hetken kuluttua, lausahdeltuaan ensin yhtä ja toista\nylimalkaista, kysäissyt, sattuiko ajaja tuntemaan Jänkälä-nimistä\nmiestä, jonka pitäisi asua näillä tienoilla. Jänkälä oli silloin\nvastaukseksi tiedustellut, mitä hiihtäjällä oli mainitulle miehelle\nasiaa, sillä nykyisin oli liikkeellä niin monenlaisia kulkijoita, ettei\nniitä tehnyt mieli ruveta noin vain lähimmäisensä kiusaksi\ntoimittamaan. Hiihtäjä oli silloin sanonut vain tuovansa terveisiä\nmuutamalta herralta, jota Jänkälä oli kauan sitten kyydinnyt tästä\nerämaiden halki sen kotipitäjään. Silloin Jänkälä oli pysähdyttänyt\nhevosen ja tuuminut, että sopii sanoa ne terveiset, sillä \"muistelen\nhienosteeseen niin kuin minun itseni kohdalle olisi merkitty\nkirkonkirjaan tuo nimi eli sama, jota pappi käytti puhutellessaan minua\nrippikoulussa ja vannottaessa vihillä\". Siitä olivat Aaro Koivukankaan\nja Jänkälän neuvottelut alkaneet. Ne olivat sujuneet hyvin, sillä\nheidän ajatuksensa kulkivat näissä asioissa täsmälleen samaan suuntaan,\nja johtaneet siihen toimintaan, jonka päätöstä Jänkälä nyt odotti tässä\npakollisessa olohuoneessa. Hän silmäsi ympärilleen kuten oli tehnyt\ntuhansia kertoja, ja totesi vankikoppinsa yhä ja muuttumattomasti\nsamaksi, mikä se oli ollut silloin, kun hänet tuotiin tänne ensimmäistä\nkertaa. Se tapahtui viime keväänä, maaliskuun loppupuolella, juuri kun\nhän oli saanut saatelluksi muutamia nuoria miehiä rajalle niin kuin\nsovittu oli. Hän oli jo ollut tulossa kotiin, kun poliisit käännyttivät\nhevosen asemaa kohti ja veivät hänet kuin kalliin aarteen junaan,\nOuluun ja viimeiseksi tähän koppiin, jossa hän nyt istui ja muisteli\ntuota kaikkea. Siitä oli alkanut loppumaton tutkiminen ja tietojen\nkiristäminen, jota oli jatkunut koko kesän aina näihin pimeisiin\nsyksyviikkoihin saakka, jolloin ne olivat päättyneet.\n\nJänkälä hymähti. Ne olivat luulleet häntä tyhmäksi ja ajatelleet --\nsantarmipäällikkö ja kuvernööri, jotka hänen kimpussaan enimmäkseen\ntouhusivat --, että hän tunnustaa heti kaikki joko pelosta tai\npalkinnon houkutuksesta. Ne olivat aluksi taputelleet olkapäälle,\npuhutelleet melkein kuin veljeä ja tarjonneet savukkeita, mutta heidän\ntiedustelunsa olivat silti jääneet vesiperiksi. Niistä oli ollut usein\nvaikea selviytyä, sillä kyselijät näyttivät tietävän ällistyttävän\npaljon, mutta kun houkutteli heitä teeskennellyllä typeryydellä\nilmaisemaan tietonsa ensin, saattoi sen mukaan luovia melko taitavasti.\nSantarmeilla ja kuvernöörillä oli hyvä vainu ja uskollisia ilmiantajia,\nsen Jänkälä oli tullut huomaamaan. Hän ei ollut osannut kuvitellakaan,\nettä heidän verkkonsa ja nuottansa olisi laskettu niin syvälle ja\npotkettu niin kaukaisiin erämaanpitäjiin saakka kuin oli. Heille oli\nkuoleman tärkeää saada jääkäriliike loppumaan ja sen täkäläiset\nvärvärit ja liehtarit kiikkiin. Santarmiin nähden siinä ei\nollut ihmettelemistä, sillä hän oli selvä ryssä ja suoritti\nvirkavelvollisuuttaan. Hän toimitti tutkimuksia kuin totuttua työtään\neikä sekoittanut niihin henkilökohtaista suuttumusta tai vainoa.\nKuvernööri oli kiihkeämpi kuin hän, vaikka olikin suomalainen: suuttui,\nuhkaili ja oli vähällä käydä käsiksi, kun Jänkälän tekotyhmät\nvastaukset taas sotkivat heidän lankansa. Se oli sairaankalvakka mies,\nsilmäin alla sinertävät pussit, häijy kuin piru. Hänen paha ilmeensä\nkummitteli Jänkälälle unessa.\n\nNiin, melko hyvin Jänkälä saattoi sanoa kuulusteluista selviytyneensä,\nmutta ei silti riittävän hyvin. Hän oli tunnontarkasti pitänyt huolta\nsiitä, ettei sanallakaan ilmaisisi kenenkään nimeä eikä osallisuutta\nasiaan, mutta siitä oli seurauksena, että hänen joskus täytyi ottaa\nomalle tililleen sellaista, joka ei siihen kuulunut. Mutta Jänkälä oli\ntuntenut, että hänen oli siveellinen pakko menetellä näin. Jos hän\ntekisi puheissaan pienimmänkään hairingin, josta sitten mahdollisesti\nseuraisi uusia vangitsemisia, se painaisi tuntoa enemmän kuin konsanaan\noma kohtalo. Mutta vaikka hänen tilinsä olikin näin kasvanut liiaksi ja\nhän oli häätynyt selvien näytteiden pakosta myöntämään toimineensa\nrajalle pyrkivien sotavankien ja nuorten miesten oppaana ja\nsaattelijana -- sitä, että he aikoivat mennä Saksaan ruvetakseen siellä\nsotilaiksi, hän oli jyrkästi kieltänyt tienneensä --, siihen ei\nkuitenkaan sisältynyt ainakaan hänen omasta mielestään mitään niin\ntoivottoman vaarallista, ettei siitä jotenkuten selviäisi. Hevosen\nomistaja joutui täällä rajan lähiseudulla kyyditsemään näinä aikoina\njos ketä, uskaltamatta kysyä nimeä ja matkan tarkoituksia. Tästä hän\noli tutkijoilleen joka kerta huomauttanut ja älysiväthän ne asian\nmuutenkin. Mutta siitä huolimatta ei ollut annettu minkäänlaista\ntuomiota, vaan näin olivat kuluneet kevät, kesä ja pitkä syksy. Ja\nhaikea ikävä ja masennus oli usein vieraillut sydämessä, jopa niin\nvoimakkaana, että joskus välähti mielessä halu ostaa vapautuminen\nilmaisemalla se, minkä tiesi muista. Santarmipäällikkö oli luvannut\npäästää hänet siinä tapauksessa kotiin.\n\nSen halun Jänkälä oli kyllä tukahduttanut siinä samassa kun se ilmestyi\n-- niin kuin muutkin pahat ajatukset, joita yhtäkkiä sikiää mieleen\nselittämättömällä tavalla. Mutta sen mukana tuoreeksi leimahtanut kodin\nkuva oli kyllä onnensa houkutuksella tehnyt vankeuden yhä raskaammaksi.\nKuin horroksiin vaipuen hän oli silloin syventynyt katsomaan itseänsä,\nvaimoansa, lapsiansa ja koko elämäänsä siellä kaukana pienessä\nmetsätalossa. Keväällä hän oli nähnyt sen hankien ja niiden sulamisen\naikana, jolloin päivä pitenee nopeasti, tulvavesi nousee, suoaavat\npaljastuvat ja kurkiaurat halkaisevat mahtavasti kuulasta, huikaisevan\nkorkeata ja sinistyvää taivasta. Kevään henki tarttuu ihmiseenkin:\ntoivo herää tainnoksista talven kirren alta, kohottaa silmänsä ja näkee\nriemastuen ihmeellisen valkeuden, joka säteilee havahtuvan maan\npinnalla; lapset leikkivät halkopinon lastukolla päivät päästänsä ja\nahavoituvat ruskeiksi kuin kuusenkävyt; mies ojentaa kätensä\nvaimolleen, jonka riutunut ilme ilahtuu ja katse tuikahtaa. Ei ole niin\nköyhää mökkiä, ettei tämä kevään ilo tuntuisi siellä, ei niin synkkää\nsydäntä, ettei se edes silmänräpäykseksi avautuisi tälle luonnon\nriemulle, joka helähtää kuin laulu kaukaa joelta. Vasta nyt,\nkatsoessaan kevättä ja elämäänsä näin loitolta, melkein kuin\nkuolemanvirran toiselta rannalta, Jänkälä tajusi tuossa kaikessa olevan\njotakin ei vain sanomattoman rakasta ja kallisarvoista, vaan lisäksi\nsellaista outoa iloa, joka ylensi sielua kuin suvivirsi kirkossa\njuhannuksena, mutta jolle hän ei osannut antaa nimeä. Se oli valjennut\nhänelle vasta nyt, kun hänet oli riistetty pois sen yhteydestä. Tätä\nJänkälä haaveili ja kaipasi katsoessaan ristikkoikkunassa viipyvää\nkevään kajastusta ja kuunnellessaan suurkosken mahtavaa pauhua, joka\nvaltautui yön hiljaisuudessa koko olevaisuuden keskimmäiseksi ääneksi.\nMutta ei vain tullut loppua ainaisista tutkinnoista eikä auennut ovi\nmuuta varten kuin niihin vietäväksi.\n\nKesän tullen mielikuvat muuttuivat. Jänkälä näki tuomien ja sitten\npihlajien kukkivan ja tunsi niiden huumaavan tuoksun, joka täyttää\npihan ja niityt ja yllättää kulkijan hänen laskeutuessaan kangasmailta\nlehtonotkoihin ja hyöteisiin puroalankoihin. Hänellä on sellaisessa\npaikassa rehevä luonnonniitty ja siinä pieni lato, jonka seinustalla\nkasvaa varjoisa pihlaja. Kerran kun hän kävi korjaamassa niityn aitaa,\ntuo pihlaja sattui kukkimaan parhaillaan, oksat valkoisina raskaasti\nriippuvista ja rehoittavista kukkatertuista. Tuhannet hyönteiset\nsurisivat niissä ja ilman täytti huumaava, makea tuoksu. Hän tunsi\nraukeata onnea ja istahti ladon kynnykselle vain ollakseen siinä kuin\nautuuden valkean pilven helmassa, mitään ajattelematta, mitään\nkaipaamatta. Katse seurasi tietämättään ladon editse polveilevan puron\nhiljaista juoksua ja korva tuskin kuuli sen vaisua lirinää tuolta aidan\nluota, jossa oli virtavampi paikka ja pieni putous ja pohjassa valkeita\nukonkiviä. Niityllä juhannusruusut kukkivat komeimmillaan ja puhalteli\nvieno tuuli, joka kuljetti mukanaan pajujen villahöytyviä.\n\nMeni kesäkin ja tuli syksy, vaan ei auennut kopin ovi päästääkseen\npoloista miestä näkemään todellisuudessa sitä, minkä alati näki\npolttavan kaipuunsa haaveissa. Joskus hän huomaamattaan kiersi\nkoppiansa ja kopautti nyrkillänsä seiniin kuin koetellakseen niiden\nkestävyyttä. Tätä hän saattoi tehdä siihen saakka, kunnes vartija näki\ntirkistysreiästä hänen puuhansa ja räpsäytti sen luukkua kuin\nherättääkseen hänet. Ei hän sitä pahalla tehnyt -- säälistä vain ja\npelosta, että miten tuon miesparan laita lieneekään. Silloin täytyi\ntaas istahtaa ja hakea kuin sokea ajatuksilleen uutta tietä, jotta ne\nnousisivat edes silmänräpäykseksi jäytävän ikävyyden alhosta.\nNousivathan ne -- karkasivat huomaamatta sinne kauas pienen metsätalon\npirttiin jossa puutetta kärsivä vaimo on tehnyt tulen avotakkaan ja\naskaroitsee nyt lapsineen sen ääressä. Huolekkaana hän vilkaisee\nsilloin tällöin ovelle ja ulos, jossa on tervapimeää ja raivoaa\nlapinmyrsky. Isä näet on vielä poissa, tulossa kirkonkylästä ansioineen\nja tuomisineen. Jänkälä näkee saapuvansa: soutaa virtaavaa tuulista\njokea, löytää pimeästä huolimatta tutun valkaman, huoltaa veneensä ja\naironsa ja lähtee varovasti nousemaan rantatietä kotiin. Nyt hänen\naskeleensa jo natisuttavat etehisen lattiaa ja nyt hän avaa pirtin\noven. Jänkälä näkee juuri sen, mitä oli odottanutkin: vaimon ja lasten\niloisen, ovelle suuntautuneen katseen. Hän näkee täältä vankilasta\ntarkkaan heidän katseensa, nuorimmankin vielä pikkulapsen tapaan\ntotiset, isot, viattomat, aina elämää kummastelevat silmät. \"Mikä\nriemu, kun pääsen kerran kotiin!\" -- -- --\n\nMutta sitten hän yhtäkkiä sai kuulla tuomionsa. Hänet käytiin\nnoutamassa ja saatettiin saman \"oikeuden\" eteen, joka oli hänen\nasiaansa käsitellyt. Siihen kuului venäläisiä upseereja, kuvernööri ja\nsantarmipäällikkö -- Jänkälä ei voinut tietää, keitä nuo kaikki oudot\nvormupukuiset herrat olivat. Tulkkia aina käytettiin. Kun hänet oli\ntuotu sisään, muuan upseeri luki ensin venäjänkielisen paperin ja\nsitten piissari saman suomeksi. Kun se oli tehty, kaikki katsoivat\nJänkälään kylmän uteliaasti kuin todetakseen, minkä vaikutuksen se oli\nhäneen tehnyt. Mutta vaikka tuomio oli sellainen, että se kykeni\nmasentamaan lujankin miehen, Jänkälä ei ilmaissut minkäänlaista\nmielenliikutusta. Hän oli näet aikoja sitten eläytynyt siihenkin\nmahdollisuuteen, että joutuisi kärsimään venäläisten \"sotalakien\"\nmaanpetoksesta määräämän korkeimman rangaistuksen eli kuoleman, ja\npäättänyt kestää sen miehuullisesti. Sitä iloa, minkä hänen\nkiduttajansa tuntisivat hänen rukouksistaan ja tuskastaan, hän ei\nheille soisi. Ja niin hän seisoi horjumatta, ojentautuen suoraksi ja\nkatsoen kuvernööriä, jonka ilmeestä vähitellen hävisi voitonriemuinen,\njulma sävy vaihtaakseen vääristyneeseen pahan omantunnon irvistykseen.\nJänkälä vastasi \"tuomarin\" kysymykseen, oliko hänellä mitään\nsanottavaa, että oikeusistuin ja sen menettely oli Suomen lakiin\nperustumaton ja sen päätös hänelle jo tehdyn väkivallan jatkamista\nmurhalla. Kun pyöveleiltä on turhaa anoa armoa, hän ei tahdo tuottaa\nheille sitä iloa, että saisivat hylätä hänen sitä koskevan pyyntönsä.\n\"Mutta haluan ilmoittaa teille, te vieraasta maasta tänne tulleet\nkylmäveriset murhaajat, ettei kulu pitkiä aikoja, ennenkuin tuo\npirullinen hymynne muuttuu tuskan irvistykseksi ja voitonriemunne\nkuolevan korinaksi. Jumala tahtoo, en tiedä miksi, että minun on\nkuoltava. Teen sen alistuneella mielellä, sillä uskon kuolemani olevan\nedes pieni uhri isänmaan vapaustaistelussa. Ja teen sen tyynesti senkin\npuolesta, että tiedän varmasti tulevani kostetuksi. Vähäisiä ovat minun\nja muiden suomalaisten kärsimykset siihen verrattuna, mitä pian saatte\nkokea te ja teidän aasialainen jättiläiskansanne. Ja sinulle, vanhaa\naatelisnimeä kantavalle suomalaiselle kuvernöörille, joka olet tehnyt\nparhaasi saadaksesi minut hirteen sen sijaan että olisit koettanut\npelastaa minua, annan korvaukseksi tästä vaivastasi polttavan\nkiroukseni, joka tulee jäytämään tuntoasi kuolinhetkeesi saakka. Tulen\nolemaan jokaisen yösi vieras, ensimmäisen kerran sinä yönä jolloin\nlakkaan olemasta elävä olento...\"\n\nKuvernööri oli mennyt tuhkanharmaaksi ja sanoi vihaisesti tuomarille\njotakin venäjäksi. Tuomari viittasi ja Jänkälä saatettiin takaisin\nkoppiinsa. Olisi luullut että hänen vartijansa oli tuomittu eikä häntä,\nsillä niin järkyttyneiltä ja tyrmistyneiltä näyttivät nämä, joiden\nmyötätunto oli kokonaan Jänkälän puolella, hänen sen sijaan astuessaan\npystypäin ja katse tähtäytyneenä muihin maailmoihin.\n\n\n5\n\nKopissaan Jänkälä myönsi saaneensa iskun, joka tosiasiassa oli\njymähdyttänyt hänet tainnoksiin. Hän oli ajatellut kuolemaa paljon,\nsillä toivorikkaimpinakin hetkinä salainen ääni oli muistuttanut\nhänelle tällaisesta kaameasta mahdollisuudesta. Hän oli oivaltanut,\nettä kun kuolema saapuu sairauden tai pitkän elämän päätökseksi, se on\ntervetullut vapauttaja, viimeinen piste loppunsa saavuttaneen kaaren\npäässä, se kaukaa auringon laskun maasta näkynyt pieni musta portti,\njoka aukeaa vain kerran ja sulkeutuu iankaikkisesti. Samoin hän oli\nymmärtänyt, että rikolliselle, verenvikaiselle, jonka tunnossa palaa\nsammumaton tuli ja joka janoaa rangaistusta ansaitakseen sen\nkärsimisellä sovitusta ja rauhaa, kuolema voi kuvastua pelastajana\nsietämättömästä olotilasta. Pelastaja olemisen taakasta sen täytyy\nlopuksi olla nimenomaan niille, jotka kutsuvat sen luoksensa\nvapaaehtoisesti, viimeisenä varmimmasti luotettuna ystävänään. Näissä\nmuodoissa kuolemaa voi ajatella rauhallisella, alistuneella,\nkunnioittavalla mielellä, kuten eletyn elämän luonnollista, itsestään\nselvää ja välttämätöntä loppupistettä.\n\nMutta hänen tilanteensa oli toinen. Hän ei ollut sairas, vaan\npäinvastoin terve ja elämänhaluinen; voima aivan paisutti hänen\nvankkoja lihaksiaan. Kuolema olisi hänelle siinä suhteessa\nvihamielisintä väkivaltaa, mitä elämää ja luontoa vastaan milloinkaan\nvoi harjoittaa. Ei hänellä liioin ollut tunnollaan verenvikaa eikä\nmuutakaan rikosta, joka olisi johtanut mieleen kuoleman sovituksen\nantajana. Eikä oleminen ollut tullut hänelle taakaksi edes täällä\nvankilassa, vaan se oli köyhyydestä ja vaikeuksista huolimatta aina\nollut riemua niin kuin ainakin terveellä miehellä, jolla on puhdas\ntunto, mieluisa vaimo ja rakkaat lapset. Hänen kohdallaan kuolema siis\noli luonnoton, kutsumaton, elämän perusvietille kielteinen vieras, jota\noli sanomattoman vaikea totutella katsomaan silmiin ja tervehtiä\nkädestä.\n\nHänen täytyi kuitenkin tehdä se, sillä jonakin iltana tuo musta vieras\nastuisi tähän koppiin ja hän tahtoi olla valmis ottamaan sen vastaan.\nHänen tuli siis löytää ne perusteet, joiden varassa hän saattaisi\ntyydytettynä ottaa viimeisen askeleensa tyhjän päälle. Antamatta\nsekunniksikaan valtaa sille tuskan kohinalle, jonka tunsi patoutuvan\nsieluunsa hirsipuun väkisinkin vilahtaessa taivaan rannalla, hän alkoi\nhenkensä koko voimalla, nousten kuin tikapuita, kiivetä kohti sitä\nkorkeutta, josta aukenisi lohdun ja alistumisen rauhallinen näköala.\n\nHän alkoi asiasta, joka oli hänet tähän saattanut. Se talvinen ajomatka\nkauan sitten Suvannon Hannun kanssa oli vaikuttanut häneen syvästi.\nSiitä alkaen hän oli katsellut kaikkea toisin silmin, nähden sen\nuudessa valossa. Hän ei ollut aikaisemmin tajunnut mitä oli \"isänmaa\",\neipä ollut paljoa sitä ajatellutkaan. Eihän hän ollut käynyt edes\nkansakoulua, ei muuta kuin rippikoulun, eikä ollut siis kuullut\nisänmaasta juuri mitään. Kummallista, ettei niin tärkeästä asiasta\npuhuttu rippikoulussa tai annettu muuten soveliasta valaistusta, vaan\nihmiset saivat omin neuvoin haeskella sitä kuin kadonnutta päärlyä.\nSuvannon Hannu osasi puhella siitä siten, että se koski sydämeen.\nSukupolvien takaiset haavat kai aukenivat, koska mieleen syttyi kumea\nvimma perivihollista vastaan. Suomalaisen sielussa oli tässä suhteessa\njotakin perittyä, joka oli valmista opettamattakin: hän syntyi\nkissaksi, jolla on luontainen viha koiraa vastaan. Katsoipa Jänkälä\ntämän jälkeen minne vain: taivaalle, erämaiden autereisille vaaroille,\nalakuloisille nevoille ja tummiin korpiin, pienien peltojensa multaan,\nmihin vain, kaikki oli muuttunut salaperäisesti eläväksi ja kuiskasi\nhänelle: \"Olemme yhtä ja kuulumme toisillemme!\" Jänkälä vaistosi tämän\nja nautti siitä, sillä hänestä tuntui kuin hän olisi saanut suuren\nomaisuuden, jopa enemmän: jotakin sellaista, jota ei voi ostaa rahalla:\nvapaan miehen itsenäisen kansalaishengen.\n\nTätä tunnetta hän oli hautonut ja hiljakseen ravinnut lukemalla joskus\nsanomalehteä tai kirjaa tai menemällä kirkonkylään kansanjuhliin,\njoissa peitetyin sanoin aina puhuttiin \"isänmaasta\". Tuo sana\nsävähdytti Jänkälää oudosti kuin olisi siinä ollut väkevää taikaa. Ja\njoka kerta sen kuullessaan hän pysähtyi ajattelemaan Hannun sanoja,\nettä isänmaa on siirrettävä sanoista tekoihin, tunnelmista tosityöhön,\nettä sen puolesta oli uhrattava vaikka henki. Se vaatimus ei ollut\nvähäinen -- Jänkälä tunsi sen väristen. Jokainen, jolle se ei ollut\nvain tyhjä sana, jähmettyi kuvitellessaan sitä todellisuudeksi.\n\nMikä se oli, jonka hyväksi uhrauduttiin silloin, kun annettiin isänmaan\npuolesta henki? Isänmaa itse tietenkin, koko valtakunta, sen\nsivistysmuoto, kansa ja tulevat sukupolvet, koko sen olevaisuus, jonka\nkehyksissä elämä täällä kulki ja oli yleensä mahdollista. Mutta näin\najatellessaan Jänkälä tunsi hämärästi tästä luettelosta puuttuvan\njotakin, joka oli vielä enemmän kuin ne -- niiden yläpuolella ja summa.\nIsänmaa oli kansan korkein aate ja usko, se ihanne, jota kohti\nihmiskunnan tie kulki. Tätä tietä ei saanut päästää tukkeutumaan, vaan\nsitä oli puolustettava kunniavartiostona kuolemaan saakka.\n\nKallisarvoinen ja jalo oli siis asia, jonka puolesta Jänkälä joutuisi\nantamaan henkensä. Hän oivalsi sen ja tunsi lohtua. Hänen verensä\nyhtyisi pisarana niiden lukemattomien vereen, jotka olivat kärsineet\nviattoman kuoleman. Oliko siitä ollut hyötyä, koska väkivalta ja\nvääryys rehoittivat tälläkin hetkellä näin röyhkeästi? Oli, sillä\nminkälainen olisi maailma, jos vääryys olisi saanut rehoittaa uhreitta,\nylimpänä valtiaana, ilman edes viattoman vastarintaa? Varmaan sitä ei\nolisikaan nykyisessä merkityksessä. Taivas olisi joutunut tappiolle ja\nsammunut, perkele olisi voittanut, surmannut ihmissuvun ja muuttanut\nkoko olevaisuuden auringottomaksi, sysipimeäksi helvetiksi, jota\nsilloin tällöin valaisisi kiehuvasta pikimerestä korkealle kuohahtavan\naallon palava harja. Vain se, että yhä uudet viattomat uhrit\nvuodattivat verensä, herpaisi salaperäisellä tavalla saatanan vimmaa...\n\nJänkälän silmäterät laajenivat ja hän tuijotti kauas. Hänen sielussaan\noli avautunut yhtäkkiä näky, joka valtasi hänen koko olemuksensa:\npimeys, viimeisenä viiltona kirkkaaksi jäänyt taivaanranta ja sitä\nvastaan kuvastuva risti. Siihen oli naulittu mies, joka myös kärsi\nisänmaan eli sen edestä, että tie sinne pysyisi avoinna kurjalle\nihmissuvulle. Hänet Jänkälä oli tähän hetkeen saakka unohtanut. Niin\nkauan kuin oli ollut vapaa, hän ei ollut yleensä ajatellutkaan Jumalaa\neikä Jeesusta eikä muuta semmoista. Sitten kun oli joutunut vangiksi,\noli muistanut heitä, mutta vieläkin välinpitämättömästi ja kalseasti,\nmielessä takaportti, että \"kun tämä on ohi, niin ollaan kuin ei olisi\npuhuttu mitään\". Ja vielä senkin jälkeen, kun kuolema oli tullut\nvarmuudeksi, hän oli ensimmäiseksi alkanut haalia kokoon omia\nvarustuksiaan, toivoen kestävänsä niiden avulla. Vasta nyt, yhtäkkiä,\ntuo risti ilmestyi hänen näköpiiriinsä ja hän tuijotti siihen\nlumottuna, huohottaen kuin olisi hengästynyt.\n\nJänkälän pää painui käsiin ja hän puhui mielessään Jumalalle: \"Raukka\nminä, kun en muistanut sinua aikanaan, vaan pakenen luoksesi vasta nyt,\nkun hätä käskee. Älä kuitenkaan lue tuota viaksi, sillä jos haet\nminusta ansioita, niin niitä ei ole minkäänlaisia. Kun olet jo\nasettanut eteeni ristin, niin avaa vielä sydämeni tajuamaan sen\nsalaisuus. Aavistan, mutta en näe selvästi, olen kuin side silmillä\njossakin, jonne loistaa kirkas aurinko, kuin janoinen, jolla on\nkädessään lukittu juoma-astia. Mutta vaikka niinkin, niin tunnen silti,\nettä voidakseni kestää kaiken miehuullisesti minun on kannettava\nristini Vapahtajan jäljessä, astuttava hänen akkeliinsa ja katsottava\nhäneen...\"\n\nJänkälä tutki näin kohtalonsa kaikki puolet, ollen joka hetki\nvaruillaan, ettei tajunnan taustalle patoutuva tuska pääsisi rikkomaan\ntokeitaan ja hukuttamaan hänen miehuuttaan ja siveellistä arvoaan\nvalituksensa pauhuun. Hän oli päässyt selville, mistä tuo kauhu\netupäässä johtui. Se, että hänen täytyi kuolla, ei sitä aiheuttanut.\nHän olisi ollut valmis milloin hyvänsä menemään taistelun tulisimpaan\npauhuun, jossa olisi tiennyt tulevansa ammutuksi tuhansin kuulin, eikä\nolisi tuntenut pelkoa. Samoin hän voi kauhutta ajatella muitakin\nkuolintapoja, kunhan ne vain olivat vapaalle, kunnialliselle miehelle\nsopivia. Mutta hirttämistä vastaan hänen koko olemuksensa nousi\nkapinaan, sillä se oli jollakin tavalla häpeällinen sen lisäksi, että\noli salaperäisesti, pöyristyttävästi kaamea. Koiran kuolema se oli\nvapaalle miehelle, kuuluva vain kurjimmalle roistolle, jos sillekään.\n\nTämä oli Jänkälän heikko kohta ja siinä hän tarvitsi apua.\nHavahtuessaan siihen, että tunsi nuoran kiristyvän kaulaansa, hän\ntukahdutti kauhunparkaisun ja huusi sielussaan apua, jotta olisi saanut\nsiirretyksi ajatuksensa muualle. Ja hän huomasi ihmeekseen voivansa\ntehdä sen. Kauhuntunne haihtui ja mielikuvitus alkoi elävöittää\nmenneitä onnenpäiviä, jotka loistivat kaukaa kuin kirkas kesäinen\nsunnuntai. Jänkälä eli uudelleen koko elämänsä muistojen varhaisimmasta\nalusta vangitsemishetkeen saakka. Paljon siihen mahtui sitä, jota\nihmiset sanovat \"onneksi\", kun katseli sitä näin kaukaa --\nniin, olipa se kuin kirkkainta poutapäivää, jonka taivaalta on\nhaihtunut viimeinenkin hattara. Hartaasti Jänkälä tuijotti siihen,\nkoettaen havaita sen jokaisen välähdyksen, ja näki itsensä aina\nlopuksi kävelemässä vaimonsa kanssa ruispellon pientareella\nsunnuntai-iltapäivänä, jolloin ilmassa väreilee rauha. Tässä asiassa\nJänkälä tunsi erikoisesti salaperäisen auttajan voiman. Tämä oli hänen\napunansa öinkin ei vain rauhallisen unen vaan lisäksi ihanien unien\nantajana. Silloin hän todella sai olla kotona ja voi puhutella vaimoaan\nja lapsiaan. Yhä uudelleen hän hyvästeli heitä sanoen lähtevänsä\npitkälle matkalle, mutta selittämättä tarkemmin, minne. Mutta joka\nkerta kun sydän oli särkymäisillään ja tuskan aalto tulvahtamaisillaan,\nsalaperäinen auttaja asetti myrskyn ja antoi onnen surumielisen kajon\npaistaa sieluun. \"Me tapaamme kerran siellä, jossa ei ole tätä tuskaa\",\nhän silloin vakuutti vaimolleen ja hyvästeli hänet taas.\n\nSitten eräänä iltana Jänkälä havahtui unestaan siihen, että valo\nrapsahti palamaan, kopin ovi aukeni ja sisään tuli vankilan pastori.\nTuttu mies hän oli Jänkälälle, oli käynyt hänen luonaan usein, tuonut\ntietoja ulkomaailmasta ja koettanut lohduttaa kuin ihminen ihmistä,\nJumalan palvelija ikiteilleen tuomittua. Mutta milloinkaan hän ei ollut\ntullut tähän aikaan -- myöhään illalla, ehkä yöllä.\n\nJänkälä tajusi yhtäkkiä, että hänen lähtönsä hetki oli tullut, että\npastori oli saapunut hänen saattelijakseen ja viimeiseksi turvakseen.\nTuskan aalto oli yllättää hänet, mutta hän ennätti huutaa auttajaansa,\njoka ei hylännytkään häntä tänä vaikeana hetkenä. Jostakin kaukaa alkoi\nsäteillä valoa kuin olisi lyhty syttynyt valaisemaan myrskyävää merta.\nSiihen Jänkälä kohdisti katseensa ja rukoili mielessään hartaasti, että\nse saisi palaa siihen silmänräpäykseen saakka, jolloin olemisen tuska\nolisi hänen kohdalleen loppunut.\n\n-- Jumalan rauhaa, Jänkälä.\n\nPastori sanoi sen hiljaisesti, arasti, melkein peläten, ja istuutui.\n\n-- Sitä samaa pastorille, vastasi Jänkälä.\n\nHän nousi ja alkoi pukeutua. Pastori puhui edelleen arasti:\n\n-- Vaikka ne voivatkin ruumiin tappaa, niin sielua eivät voi. Ruumis\nkuuluu ajallisuuteen ja on loppumattomien tuskien asuinsija,\nvankikoppi, jossa sielumme itkee ja kaipaa vapauttaan kuin lintu\nhäkissään. Ruumiin kuolema on sielun vapautuksen hetki ja kuin leivonen\nkohti korkeutta se lentää Luojansa luo, siihen ikuisuuteen, jonka\naavistamme perimmäisenä totuutena olevan kaiken takana. Sielun linnulla\nei ole silloin ainoatakaan likaista höyhentä. Jänkälä, onko sinun\nsielusi lintu valkoinen kuin villa? Polvistu tähän eteeni ja vastaa!\n\nJänkälä oli jo pukeutunut rantuisiin, kömpelöihin, muodottomiin\nvanginvaatteisiinsa ja painoi nöyrästi päänsä pastorin syliin. Pastori\nkuiskasi:\n\n-- Kevennä tuntosi Jumalan edessä, niin voit kuolla helpommin.\n\n-- Kaikkeen syntiin olen vikapää joskaan en teoissa niin ainakin\najatuksissa. Mutta siitä, mitä olen tehnyt, kadun eniten sitä, etten\nole aina osoittanut riittävää rakkautta vaimoani enkä lapsiani kohtaan,\nettä olen joskus puhutellut heitä tylysti ja häijysti...\n\n-- Sen Jumala antaa sinulle anteeksi. Mutta jaksatko sinä antaa\nanteeksi Hänelle sitä, että Hän on määrännyt sinulle tällaisen\nkohtalon, ja vielä pyöveleillesi? Ilman sitä ei sielusi pääse niin\npuhtaaksi, että kelpaisit kirkkauden maahan.\n\n-- Enhän minä ymmärrä Jumalan tekoja eikä ole juolahtanut mieleenikään\nHäntä tästä moittia. Isänmaan vapaus vaatii tällaisia uhreja\nkasvaakseen kestäväksi. En ymmärrä, miksi niin täytyy olla, mutta niin\nvain on. Ja nämä pyövelini -- mitäpä minä heitä vihaamaan. Ovat\nparemminkin säälittäviä, varsinkin kuvernööri, joka on kurjin kaikista.\nKadun, että tuomioni hetkellä lausuin hänelle kiroukseni ja uhkasin\nkummitella. Pastori ehkä ilmoittaa hänelle tämän ja pyytää anteeksi\npuolestani...\n\n-- Saanenhan tuota... Jaksatko kuolla miehenä?\n\nJänkälä kertoi taisteluistaan ja sanoi voivansa torjua kauhuntunteen.\n\n-- Sitten olet pelastettu. Muista, että auttaja on vierelläsi ja avaa\nsinulle portin rajan toiselle puolelle niin, ettet huomaakaan.\n\n-- Tuletteko saattamaan minua?\n\nPastori kumartui Jänkälän puoleen ja sanoi:\n\n-- Tulen. Viimeiseen sallittuun hetkeen saakka pysyn rinnallasi\nrohkaistakseni sinua Suomen miestä, joka olet annettu vihollistesi\nkäsiin heidän murhattavakseen. Olen rukoillut kiihkeästi tietoa siitä,\nmikä olisi se tärkein asia, jonka Jumala sallisi ja käskisi sanoa\nsinulle tällä viimeisen rippisi hetkellä, ja nyt se välähtikin\nmielessäni. Vakuutan sinulle anteeksiannon kaikesta, mitä olet tehnyt\npahaa, ja kruunaan sinut kunnian- ja voitonseppeleellä kaikesta, mitä\nolet tehnyt hyvää. Annan sinulle Jumalan tahdosta valtuuden pitää\nitseäsi sankarina ja voiman nähdä itsesi menevän sellaiselle kuuluvaan\nkuolemaan. Tyydytkö siihen?\n\n-- Se on liian paljon näin köyhälle ja vaatimattomalle miehelle.\nTyydyn, kunhan annatte sydämeeni rauhan ja voimaa alistumaan\nkohtalooni. En välitä kunniasta, vaan piiloudun hautaani kuin hiiri.\nLuuletteko, että noustessani sieltä tuomiopäivänä Suomi on vapaa,\nkukoistava valtakunta?\n\n-- Varmasti on!\n\n-- No, hätäkö tässä sitten. Käykää, rakas pastori, viemässä terveiset\nvaimolleni ja lapsilleni -- hyvästit, viimeiset tiedot elävältä\neläville.\n\nHeidät sijoitettiin vankilan pihalla kärryihin. Portilla luettiin\nvenäjäksi jotakin, jota kumpainenkaan ei ymmärtänyt. Sitten he ajoivat\npimeässä yössä kasarmintietä kaupunkiin ja sen laitakatua Kajaanin\ntulliin, hautausmaan ohi ja maantietä edelleen vähän matkan päässä\noikealla puolella olevan kankaan kohdalle. Vain joku myöhäinen kulkija\nnäki oudon saattueen, mutta osasi tuskin arvata, mikä oli kyseessä. Oli\nniin pimeää, ettei voinut erottaa, keitä kärryissä istui ja minkälaisin\nilmein. Teloituspaikka oli metsässä ja hirsipuuna tukevaoksainen\npetäjä, jonka juurelle oli kaivettu valmiiksi hauta. Ympärillä seisoi\nneliönä parisataa venäläistä sotilasta. Kuvernööri, poliisimestari,\nsantarmipäällikkö ja sotilaslääkäri sekä sotilaiden komentaja olivat\nsaapuvilla.\n\nJänkälä näki parin lyhdyn himmeässä valossa tämän kaiken, mutta jaksoi\ntorjua sen aiheuttaman kauhun. Hän tunsi pastorin käden käsivarressaan,\nkuuli hänen kuiskaavan rohkaisevia sanoja Jeesuksen Kristuksen\nkuolemasta ja ymmärsi taas kuin salaman valossa viattoman kärsimyksen\nja uhrikuoleman merkityksen. Hänen sielunsa katse oli nostettuna\nkaukaisuudesta paistavaan ristiin, kun pastori siunasi hänet ja\nluovutti kahden sotilaan käsiin. Jänkälä vaistosi näiden kylmän\nkatseen, tunsi heidän raa'at otteensa, kun he sitoivat hänen kätensä\nselän taakse, ja oli joutua kauhun valtaan ja ruveta huutamaan apua ja\ntaistelemaan, kun samalla kaikki ikäänkuin unohtui ja hänen henkensä\nkohosi pois koko tästä tilanteesta. Silmiensä pimetessä hän ymmärsi\nkuin jonakin kaukaisena asiana niiden tulleen peitetyiksi, mutta ehti\nkäydä kesäisellä kotiniityllä ja vaimonsa luona ennenkuin tunsi\nköydensilmukan kiristyvän kaulaansa. Silmänräpäyksessä hänen henkensä\nheittäytyi Jumalan huomaan kuin olisi avautunut vastaanottamaan\nkorkeimman armon ja oivaltamaan olemisen suuren sal...\n\nPastori tunsi jäykistyvänsä kauhusta ja verensä hyytyvän. Jänkälä ei\ntehnyt vastarintaa, ei äännähtänytkään, vaan meni hirsipuun juurelle\npää pystyssä kuin olisi odottanut jotakin merkkiä pimeältä taivaalta.\nKun lauta tempaistiin hänen altansa, pastorin valtasi masentava,\nlamauttava murhe ja samalla ellottava inho ihmissukua kohtaan, joka\ntekee tällaista ja vielä katsoo tunnottomasti. Mutta eihän? Kun\nseisottiin siinä määrätty puolituntia odottaen, että kuolema varmasti\nsaisi saaliinsa, pastori kuuli sotilasten riveistä silloin tällöin\nraskaan, suurta ahdistusta ilmaisevan huokauksen. Siellä siis sykki\ninhimillinen sydän.\n\nLääkäri viitattiin saapuville ja hän totesi Jänkälän kuolleen. Hänet\notettiin hirsipuusta ja laskettiin hautaansa. Pyövelit käsittelivät\nhäntä varovaisesti kuin olisivat tunteneet kunnioitusta häntä kohtaan.\nJa sitten pastori astui haudan reunalle ja siunasi hänet lepoon, josta\nJeesus Kristus, Vapahtajamme, oli hänet viimeisenä päivänä herättävä.\nVaikka sotilaat eivät ymmärtäneet hänen sanojaan, he arvasivat niiden\ntarkoituksen, ja taas kuului sieltä täältä raskas huokaus kuin olisi\ntuuli suhahtanut murheellisesti mäntyjen latvassa. Pastori kuuli oman\näänensä kolkon kaiun ja totesi, miten toivotonta sen oli vilpittömästi\njulistaa Jumalan tahdoksi sitä, mitä oli tapahtunut.\n\nMenot kai tuntuivat santarmipäälliköstä liian pitkiltä, sillä hän\nkaivoi taskustaan savukekotelon, pisti savukkeen hampaisiinsa ja\nräpsäytti tottuneesti tulen sytytyskojeeseen. Ja savukkeet ilmestyivät\nmuidenkin leukoihin heti, kun pastori oli lopettanut siunauksensa ja\npyövelit alkaneet täyttää hautaa. Se kävi nopeasti, sillä kivet ja sora\nvyöryivät sinne helposti, kun vain auttoi lapiolla. Isomman kiven\npudotessa ruumiin päälle kuului ilkeä muksahdus, mutta mitäpä siitä,\nsillä sehän oli vain hirtetty tshuhna -- tuskin koiran raadon veroinen.\nPään kohdalle sattui niin iso kivi, että sen pudotessa kuului rusahdus\nkuin olisi kallo haljennut. Sittenpähän oli varmasti kuollut. Pyövelit\ntyöskentelivät uutterasti, sillä he huomasivat esimiestensä käyvän\nkärsimättömiksi. Nyt oli hauta täynnä. He polkivat sen anturoillaan\ntasaiseksi ja tehden sitten kunniaa esimiehelleen ilmoittivat kaiken\nolevan valmista.\n\n\"Venäläisten pyövelien anturat suomalaisen haudan päällä\". Pastori\nmietiskeli näkemäänsä jäädessään muiden poistuttua vielä hetkiseksi\nhaudalle. Hänestä näet tuntui vaikealta erota Jänkälästä ja jättää\nhäntä tänne aivan yksin. Pastorin sydän särkyi hänen värjöttäessään\nsiinä pimeässä ja kuunnellessaan tuulen suhahtelua puissa. \"Jumala,\nmiksi olet hylännyt meidät?\" hän kapinoi ja syytteli, \"miksi olet\nsyössyt Suomen kansan tähän hirveään alennustilaan?\" Hän taisteli\nepäilyksiänsä vastaan, jotka ilkkuen kielsivät olevaisuudessa\nvallitsevan minkäänlaista vanhurskautta ja julistivat vain voiman\noikeutta, ja tunsi olonsa sanomattoman onnettomaksi ja kurjaksi. Mutta\nsitten hänen sieluunsa ilmestyi Jänkälän muoto -- tuttuna kuten vielä\ntunti sitten, mutta kuitenkin muuttuneena, hengistyneenä,\nkirkastuneena. Siitä kuvastui syvä rauha. Pastori tunsi voivansa lähteä\nkotiin.\n\n\n6\n\nHannu ja Helli olivat olleet jouluna äidin ja tätien luona ja päässeet\nkaikesta huolimatta samoihin tunnelmiin kuin lapsina. Jo matka oli\nollut Hannusta mieluinen ja jännittävä, sillä Helli pelkäsi vaunuissa\nkulkevia venäläisiä upseereja ja sotilaita, ja turvautui siksi Hannuun.\nEntinen kaukainen toivo välähti varmaan Hannun silmistä ja välittyi\nHellin sieluun, koska Helli katsahti häneen laajentunein, tummin\nsilmäterin ja hieno puna kohosi hitaasti poskille. Mutta Hannu painoi\narmotta haaveensa takaisin sydämensä kammioon ajatellen, ettei ruusuja\noteta vielä jouluna ulos talvikellarista. Se tehdään vasta\nmaaliskuussa, jolloin pian nähdään, mikä niistä on kuollut ja mikä\nelinvoimainen.\n\nHelsingin sohjusta ja vilinästä tullessa oli vanhan koulukaupungin\npuhdas, valkea rauha sanomattoman viihdyttävä. He ajoivat verkkaisesti\nhölkkäävän hevosen reessä tuttuja katuja entiseen kouluasuntoon ja\nolivat hartaudesta vaiti. Samanlaista oli kuin ennen -- kauppojen\nnimikilvetkin melkein muuttumattomia. Heitteli lunta hiljalleen, kaikki\noli puhdasta, ihmisiä liikuskeli siellä täällä, hevosen kulkunen kilisi\nja lapset näyttivät harrastavan hiihtoa pikku suksilla eli\n\"lipakoilla\", kuten Hannun ollessa heidän ikäisensä. Täällä ajurit\npitivät luokan yläkaarteessa kulkusta, ja se oli Hannun mielestä\nliikuttavan kodikasta. Hänellä vilahti mielessä entinen\nrekiretkitunnelma. Vaikka eihän hän ollut ollut Hellin kanssa\nsellaisella retkellä, vaan oli luovuttanut sen onnen Erkille. Hannu\nvilkaisi syrjästä Helliin, joka näytti muistelevan jotakin\nmiellyttävää, koska hymyili. Hellin kauneus poltti Hannun sydäntä niin,\nettä hänen täytyi ummistaa silmänsä. Hän ei tiennyt reelläajon, lumen\nja kulkusen herättäneen Hellinkin mielessä rekiretkien muistoja,\nsalaisimpana sen kokemuksen siellä korven läpi johtavalla tiellä,\njolloin kuu oli jäänyt kuusien taakse, ettei olisi nähnyt, mitä\ntapahtui. Helliä värisytti vieläkin nuoruuden ensimmäisen lemmen sulo.\n\nPerille tultua täytyi torua äitiä ja tätejä, jotka törmäsivät portille\navopäin, vain huivi hartioilla, ottamaan vastaan, \"auttamaan\",\n\"nostamaan tavaroita\". \"Kiireesti sisään, ettette vilustu, rakkaat\nhupakot!\" toimitti Hannu. Etehisessä vasta oikein tervehdittiin.\n\"Hannulla on uusi hieno puku!\" ihaili äiti. \"Vo-ooi, mistä tällaista\nkangasta näin sodan aikana saa ja paljonko maksaa?\" Äiti hypisteli\nrintapieltä, josta kädet itsestään siirtyivät hartioille ja sitten\nkaulaan. Valkeatukkaista päätä täytyi silmänräpäykseksi painaa rintaa\nvastaan. Olga-täti hyväili Helliä ja tutki tämän kampausta. \"Vai näinkö\nsiellä Helsingissä nykyään --, kyllä se sopii sinulle\". Aina-täti\njoutui syrjäytetyksi kuten hänen kohtalonsa oli, ja seisottuaan\nhetkisen orvon näköisenä pujahti keittiöön viimeistelemään\nkahvitarjotintansa. Hannu ja Helli tarkastivat Olga-tädin huoneet,\nmakuukamarin ja \"salin\", ja totesivat kaiken olevan kuin ennenkin.\nRafaelin paksuposkinen enkeli katsoi hartaasti viistoon ylöspäin,\nkukkamaalauksia oli tullut lisää, uunin edessä oli verhoteline, johon\noli maalattu taidokkaasti kaksi punaista unikkoa. Helli saisi asua\n\"salissa\" ja nukkua omassa vanhassa vuoteessaan. \"Ehkäpä Hannu hommaa\nserenaadin, kuten kouluaikana\", puheli Olga-täti toivorikkaasti. \"Ei\nole mitään niin ihanaa kuin herääminen kauniiseen lauluun\". Hannu\nkatsahti tätiinsä ja kysyi mielessään, oliko tuon mielipiteen takana\nehkä jokin nuoruusmuisto? Jos oli, niin sen täytyi kuultaa sieltä\nkaukaa suloisesti lämmittävänä, koska ääni värähti noin. Äidin\nhuoneessa oli kaikki vanhaa ja tuttua tavaraa kodista virran rannalta.\nErkin pöytä oli entisellä paikallaan. Helli istuutui sen ääreen ja veti\nauki laatikon, jossa oli vielä muistona kellastuneita papereita ja\nniissä Erkin lapsellista korkeata käsialaa. Erkin ja isän kuva oli\nseinällä.\n\nKun Hannu oli saanut talon pienessä puuvajassa laitetuksi kuuseen jalan\nja tuoduksi kuusen sisään, äiti otti vaatekaapin alalaatikosta\npahviaskin, josta löytyivät vanhat tutut koristeet. Hän levitteli niitä\npöydälle liikutettuna ja ihmetteli niiden himmentymättömänä pysynyttä\nkiiltoa. Hannu ja Helli katsahtivat toisiinsa: ne olivat kirkkaita vain\näidin silmissä -- todellisuudessa ne olivat melkein lyijynharmaita.\nMuistojen runous auersi äidin silmissä ja sai ne loistamaan yhtä\nkauniisti kuin ennen, onnen ollessa kukkeimmillaan. Ja miten kävi\nHannun itsensä? Kun hän oli oikonut ja puhdistellut niitä hetkisen,\nantanut pienen lasitiu'un kilahtaa vaisusti korvaansa kuin ennen\npikkupoikana jouluna tai ikävänä tuiskupäivänä, niin eikö pian\navautunut mielessä tuo onnen satumaa himmentymättömän kirkkaana ja\nkiehtovan autereisena? Isä ja Erkki tulivat yhtäkkiä saapuville ja\nkatselivat heitä lämpimän tunteen ilmeellä, sanomatta mitään, seisoen\ntuossa vierellä, silmäten silloin tällöin toisiinsa ja nyökäyttäen\nhyväksyvästi. Hannu unohtui tiuku kädessään pieneksi hetkeksi\nmietteisiinsä ja tunsi, kuinka kaipuu nousi rinnassa kuin kuuma aalto.\nHän oli sikäli kummallinen luonne, että kykeni pysymään kylmäverisenä\nja toimitarmoisena silloin, kun surun aiheet ilmestyivät hänen\nelämäänsä, painuakseen sitten, kun kaikki oli tapahtunut ja murheen\nolisi pitänyt ruveta luonnon mukaisesti ajan kuluessa lieventymään,\nsalaisiin sydänkammioihinsa suremaan rakkaita vainajiaan kuin erakko\nviiltävintä menneisyyttään. Vähäisinkin aihe riitti joskus tuottamaan\nhänelle tässä suhteessa, tilanteessa missä hyvänsä, vaikean hetken,\njolloin hän poistui hengessä jonnekin kauas kuin loveen langennut.\nSäpsähtäen hän palautui todellisuuteen, kiinnitti tiu'un oksaan ja\nantoi sen kilahtaa pienen, yksinäisen, vaisun kerran. Hän vilkaisi\nHelliin ja totesi hänen unohtuneen istumaan ja kuuntelemaan Erkin\nsuurta simpukkaa, josta valtameren lumo oli kohisevana tuulena\npuhaltanut Erkin sieluun. Helli varmaan kuuli siitä toisenlaisen\nhuminan: sen lauhan suvituulen, joka juhannuksen aikoihin jo\nlämmittyään keinutteli pehmeästi kulleroita ja suhahteli unettavasti\nruohossa, johon hän oli heittäytynyt katsomaan taivasta ja nauttimaan\nluonnosta. Kuuliko Helli törmäpääskysten viserryksen, näkikö niiden\nvilisevän parven kimaltelevan virran pinnalla, kulkiko kahden Erkin\nkanssa poimien kukkia ja väristen ihmeellisen tunteen valtaamana?\n\nEnkelinhiukset olivat aivan mustuneet ja takkuuntuneet. Äidin täytyi\nmyöntää, ettei niitä voinut enää käyttää, mutta ei hän silti heittänyt\nniitä pois, vaan pisti ne takaisin tuohon historialliseen\npahvilaatikkoon. Tarvittiin siis uusia enkelinhiuksia. Hannun mieleen\nkuvastuivat lapsuuden satumaiset joulunäyttelyt ja hänellä halutti\nyhtäkkiä nähdä ne vielä kerran, käydä noissa tutuissa kaupoissa,\nvirkistää sydäntä silläkin menneisyydellä. Hän katsahti Helliin,\nvihjasi aikeestaan ja sai vastaukseksi katseen, joka osoitti Hellin\nymmärtäneen hänet. Kiireesti he pujahtivat kadulle, iltapäivän pehmeään\npimeyteen, jota alituiseen putoileva lumi ja siellä täällä loistavat\nsähkölamput pitivät hohtavan valkoisena. Tuossa oli se pitkä\npuurakennus, jossa Hannu oli kerran ollut Taivaallisen kuningattaren\nvieraana. Missä hän oli nyt? Hannu ei tiennyt, ei ollut muistanut\najatellakaan häntä, sillä hän oli huomaamatta luovuttanut hänen sijansa\nHellille, joka käveli tuossa ujona, kuin vaistoten Hannun ajatukset.\nKatuojaan oli syntynyt lasten siinä ahkerasti liukuessa pitkiä\njääratoja, joita myöten oli ollut pikkupoikana hauska luistaa. \"Hei!\"\nsanoi Hannu ja antoi mennä vanhaan tapaan hyvää vauhtia. \"Hei!\" sanoi\nHellikin ja tuli perässä naurahtaen. Ohi kulkevat kaupunkilaiset\nhymyilivät. He arvasivat liukujain olevan entisiä paikkakuntalaisia,\njotka olivat tulleet muistelemaan lapsuudenaikaansa. \"Vanha suola\njanottaa\", he sanoivat, tai \"Oulu omansa perii\".\n\nHe menivät pitkin Kirkkokatua ja huomioivat joka talon, oliko se\nentisellään, vai muuttunut. Ravanderin nurkasta alkoi se oikea\nvarsinainen Kirkkokatu, joka jatkui Borgin talon kulmaan eli Susiteetin\npuistikkoon saakka, ja jonka läntistä käytävää koululaiset kävelivät\nedestakaisin klo 8:sta-9:ään tai korkeintaan 1/2 10:een saakka.\nTuhannet nuoret, omituisesti autuaalliset, ujot silmäykset siinä\nvaihdettiin. Hannu tunsi yhtäkkiä suurta onnea muistellessaan tuota ja\nalkoi puhella siitä Hellille, kun he nyt näin kulkivat entisyytensä\nrunollisinta polkua. Hän ei puhunut siitä pilaillen eikä pilkaten, vaan\nhuumorilla, jonka taustalla väreili herkkänä silloin tunnettu elämän\nensimmäinen suuri onni. Helli katsahti häneen arasti, mutta Hannu tiesi\nhänen muistojensa ja tunteidensa vireen ja varoi häiritsemästä sitä, ja\nniin Helli liukui hänen mukanaan samaan tunnelmaan. \"Mutta\nenkelinhiukset!\" he yhtäkkiä muistivat kirjakaupan kohdalla ja\npoikkesivat sinne. Siellä oli kaikki entisellään, lukuisten ostajien\nvuoksi itse vanha rouvakin myymässä, ja sieltä todellakin vielä löytyi\npari vyyhteä tuota saksalaista tavaraa. Ihmiset katselivat heitä\nuteliaasti ja vanha rouva oli kuin heidän tätinsä, tuttu ja omainen,\nvaikka he eivät muistaneet häntä henkilökohtaisesti tunteneensa. Mutta\ntäällähän olivat kaikki tuttuja ja äärettömän ystävällisiä: minne vain\nHannu ja Helli katsoivat, he huomasivat sydämellisen ilmeen hohtavan\nvastaansa. Mitä ihmiset tarkoittivat? Oliko Hellissä ja Hannussa\njotakin, joka herätti näkijöissä onnellisia ajatuksia?\n\nHe kulkivat kauan ja kävivät useimmissa paikoissa, joiden katsomiseen\nmuistot heitä kehoittivat. Ja lopuksi Hannu totesi heidän joutuneen\nmuistelemaan Erkkiä, nauramaan hänen ainaisille kepposilleen ja\nsukkeluuksilleen, ylistämään hänen jaloa luonnettaan, suremaan hänen\npoismenoaan ja kaipaamaan häntä, Mutta Hannu huomasi Hellin voivan nyt\nsuhtautua tuohon kaikkeen tyynesti ja rauhoittuneesti, ja hänen\nsydämensä värähti sen johdosta oudosti. He olivat silloin keskimmäisen\nsillan korkeimmalla kohdalla ja tuijottivat pimeyteen, josta kuului\nkosken ikuinen kumea kohina. Silloin Hannu tunsi, että jos he\nviipyisivät tässä vielä silmänräpäyksen, hän ei enää voisi hillitä\nitseään, vaan ottaisi puheeksi asian, joka sammumattomana paloi hänen\nsydämessään. Mutta sitä hän ei saanut tehdä, sillä mikä oikeus hänellä\noli hoitaa yksityistä onneaan silloin, kun oli saattanut Jänkälän\nhirsipuuhun, Peuran Villen Shpalernajaan odottamaan samaa kaameata\nkohtaloa, Vallesmannin Jaakon, Koivukankaan Aaron ja Kemppaisen äijän\nsuinpäin pakotielle, hirvittävään otteluun takaa-ajajien kanssa ja kuka\ntietää kuinka pitkälliseen maanpakoon? Todennäköistä näet oli, että\nilman Hannua kaikkien näiden henkilöiden elämä olisi tällä hetkellä\nennallaan, juoksemassa totuttuna tasaisena virtana. Saatuaan tietää\nheidän kohtalonsa ja varsinkin kuultuaan pastorilta, joka oli hänen\nluokkatoverinsa, tarkan kuvauksen Jänkälän viimeisistä hetkistä, sekä\nvielä Helsingissä käymässä olleelta Kaarlolta kertomuksen Kostamon\näkillisestä katoamisesta ja Aukustin kummallisesta ripittäytymisestä\nvarhain sunnuntai-aamuna, Hannu oli tuntenut tyrmistyvänsä ja raskaan\nsyytöksen heräävän tunnossaan. Hän ymmärsi kyllä, että nämä olivat\nniitä välttämättömiä tekoja, jotka siirsivät Suomen kansan todella\ntaistelevien kansakuntain riviin, mutta toisaalta olisi ollut helpompaa\nvain itse kamppailla ja suojella muita. Polttavien sieluntaistelujen\njälkeen, joissa Jänkälän kuolema maalautui hänen mielikuvitukseensa\nkiduttavan selvänä ja hyydyttävän hirveänä, juuri sellaisena\n\"varoittavana esimerkkinä\", joksi kuvernööri oli kylmästi sanonut sen\ntarkoittaneensa, hän oivalsi, että ainoa keino, joka vapauttaisi hänet\ntästä syyllisyyden taakasta, oli silmänräpäystäkään epäröimätön\nastuminen edelleen samaa tietä ja pelkäämätön alistuminen kaikkeen\nsiihen, mitä eteen koituisi. Kaikista vähiten saisi oma yksityinen onni\nhoukutella livistämään siitä näkymättömästä rintamasta, joka oli\nsaatu raskain uhrein muodostetuksi ja marssi parhaillaan kuin\nkuolemanpataljoona ankaraa, juhlallista loppuratkaisua kohti. Hänen\nkohtalonsa voisi tulla sellaiseksi, että olisi väärin sitoa Helliä nyt\nsen odotukseen...\n\nHannu säpsähti ja sanoi:\n\n-- Tulee kylmä -- lähtekäämme. Äiti odottaa enkelinhiuksia.\n\nHelli sanoi jotakin ja kääntyi menemään. Hänen äänessään oli pettynyt,\nalistunut sävy. -- -- --\n\nKuusen kynttilät paloivat tasaisesti ja Olga-tädin pienessä salongissa\nvallitsi ilo, rauha ja onni. Tädin joulukaktus oli alkanut kukkia\nkuuliaisesti ja sopivasti juuri tällä viikolla, vieläpä niin runsaasti,\nettä joka varren päässä oli kukka, punainen kaksinkertainen kello.\nOlga-täti oli sanonut aamupäivällä ylpeähkösti tarkastellessaan sitä:\n\n-- Hannu ja Helli, tulkaa nyt toki ihailemaan joulukaktustani, joka on\nteidän kunniaksenne alkanut näin kauniisti kukkia.\n\nHe menivät, kuuntelivat tädin selityksiä ja katsoivat, seistessään\nsiinä puoleksi hänen takanaan, toisiaan silmiin. Silloin tädin puhe\nlakkasi kuulumasta eikä hänen kysymyksensä saanut vastausta. Hän\nkäännähti katsomaan heitä ja näki heidän olevan muissa maailmoissa.\nHämillään, melkein säikähtyneenä, hän yritti toistaa kysymystänsä, kun\nperuuttikin aikeensa, kääntyi jälleen ikkunaan päin, puheli edelleen ja\nhyväili etusormellaan hentoja kukkakelloja, vanhoissa silmissä ihmeen\nkirkas katse ja äänessä kuiskauksen herkkyys. -- -- --\n\nJoulun eräänä jälkipäivänä, jolloin peräpohjolan tulipalopakkanen oli\nantanut kaupungille lapsuuden ajoilta tutun ilmeen, Hannu hiipi illan\ntultua muutaman vanhan toverin luo, jonne häntä oli pyydetty tapaamaan\nystäviä.\n\nHannun tullessa sovittuun paikkaan siellä oli jo sankasti miehiä,\njoista useimmat olivat Hannun koulu- ja ylioppilastovereita. Hänen\nmieltänsä virkisti se reilu, luottavainen tapa ja sävy, jolla kaikki\ntervehtivät häntä. Katsellessaan heitä siinä hajamielisesti ja\naatoksissaan Hannu totesi heidän olevan hänelle rakkaita\nrintamatovereita, osallisia yhteisen suuren päämäärän tavoittamisessa\nja raskaan taakan kantamisessa. \"Sinä, veljeni Jeffi\", Hannu ajatteli,\n\"joka olet ollut siitä asti kuin muistan ensimmäisenä puuhaamassa\nkaikkialla, missä vain on ollut kysymyksessä ihanteellinen pyrkimys\nyhteishyvän eteen, hellytät sydäntäni katseesi entisellä\nhimmentymättömällä kirkkaudella ja henkesi masentumattomalla\nrohkeudella. Olet ontuva jalaltasi, mutta siitä huolimatta kärppääkin\nnopeampi liikkuessasi niillä poluilla, jotka johtavat vapaaseen\nSuomeen. Ja te muut veljet, mistä on teihin periytynyt se huoleton\nrohkeus, jolla viheltäen menette ryteikköiselle sotatielle? Onko\nkotimaakuntamme ilmassa erikoista voimaa, joka kasvattaa sitä?\"\n\n-- Olen ollut hetkisen omilla asioillani ja siksi jäänyt vähän syrjään.\nMikä onkaan nyt kysymys, jonka nimeen olemme kokoontuneet?\n\nHannu näin tiedusteli päästyään majoittumaan veljespöydän ääreen, jossa\nhänelle kaukaisena vieraana suotiin ylin sija. Hän sai vastauksen\nvanhalta ystävältään Leinolta, osakunnan entiseltä terävältä ja aina\nasialliselta prillisilmäiseltä loogikolta, joka osasi pitää\nmielikuvituksensa aisoissa, mutta todeta selkeästi aatteiden\nhuumaavassa vilinässä, mikä niistä oli lennossa tulevaisuutta kohti ja\nsiiviltään kantovoimainen:\n\n-- Käytännöllistä kysymystä ei ole. Henki vain tarvitsee rohkaisua.\nKuultuamme sinun olevan kaupungissa päätimme kokoontua kysymään,\ntietäisitkö jotakin ja voisitko vahvistaa uskoamme.\n\n-- Ohoh, veljet! sanoi Hannu. -- Siihen olen kykenemätön, sillä siellä\netelässä olemme heikkoja. Usko asuu täällä peräpohjolan hangilla --\nteissä. Antakaa te sitä minulle vietäväksi etelään.\n\n-- Nämä ovat merkillisiä aikoja, puheli Pastoriksi mainittu ja\nolemukseltaan sitä nimeä vastaava tukeva ja muhkea mies, jonka\nkylmäverisyyttä Hannu oli kuullut kiitettävän. -- Ajatukset ovat aina\nniin kiinni tässä yhteisessä asiassa ja mieli sikäli niin jännittyneenä\nja levottomana, ettei voi juuri tehdä työtänsä eikä olla kotona, vaan\ntäytyy hakea samanmielisten seuraa. On kuin yksin ollen kärvistelisi\npimeässä ja pakkasessa, mutta päästyä kaverien joukkoon joutuisi\nlämpimästi lekottelevan nuotion ääreen. Yhteinen, korkea isänmaallinen\naate -- se on käsittämättömän suuri asia.\n\n-- Kunpa saisi työväenkin innostumaan siihen, tuumi Hannu. -- Mitä se\ntäällä miettii?\n\n-- Se epäröi, vastasi Jeffi. -- Työväki on pohjaltaan kansallisesti ja\nisänmaallisesti ajattelevaa, mutta ei tottele tätä synnynnäistä\nvaistoaan ilman johtajien lupaa. Ja nämä taas tahtovat toimia yhdessä\nvenäläisen proletariaatin kanssa. Itsenäisyyden aate ei työväestä\nhyödy, sillä tämä ei halua irtautua demokraattisesta Venäjästä, jos\nsellainen joskus syntyy.\n\n-- Kuka meillä oikein kannattaa itsenäisyyden aatetta? kysyi nyt\npaikkakunnan yleinen syyttäjä, joka toveripiirissä tunnettiin nimellä\nAselius ja oli virastaan huolimatta sitkeimpiä ja kavalimpia\nkapinallisia, mitä Suomen Suuriruhtinaalla alamaistensa joukossa\nyleensä oli.\n\nAlettiin harkita. Työväkeä ei siis voi ottaa lukuun, mikä merkitsee\nsitä, että lähes puolet kansasta putoaa heti pois. Porvarillisista taas\nvanhempi polvi on yleensä \"seikkailupolitiikkaa\" vastaan. Jää siis\njäljelle ns. \"edesvastuuton nuoriso\". Miten se kykenisi viemään perille\ntällaista jättiläisaatetta?\n\nViskaali se kysyi näin -- tiukasti ja vaativasti, kuten hänen tapansa\noli. Vastaukseksi kuului naurahduksia:\n\n-- Jänkälä auttaa haudastaan...\n\n-- Jääkärit Saksasta ja Peuran Ville ja Vilkuna Shpalernajasta...\n\n-- Jumala taivaasta ja me maasta...\n\nHannu kuunteli mietteissään yhä äänekkäämmäksi ja kiihkeämmäksi käyvää\nkeskustelua. Viskaali oli ylpeän näköinen osoitettuaan Hannulle, minkä\nkiihtymyksen heidän joukkoonsa heitetty epäilyksen kipinä sai aikaan.\nLasit alkoivat tyhjentyä nopeammin ja siellä täällä laskeutui voimakas\nkäsi raskaasti pöytään. Aatteen soihtu syttyi palamaan heidän\nrinnassaan ja he tunsivat sen polttavan liekin hurmiota. Kiduttavinta\noli odotuksen tuska, sen hetken vartominen, jolloin he saisivat astua\navoimeen taisteluun. Hannu ei voinut vastustaa tilanteen lumoa, vaan\nvaistoten jumalaisen aatteen läsnäoloa vaipui hänkin kiihdyttävien,\nrunollisten näkyjen valtaan. Hän oli ajatellut saapuessaan junassa\nkotimaakuntaansa, joka herätti hänessä aina hänen sinne palatessaan\nsekä helliä että juhlallisia mielikuvia, että se oli hänestä komea ja\nsopiva niiden asuinpaikaksi, joita todella saattoi sanoa _miehiksi_.\nHän muisti tuon ajatuksensa nyt, näki sielunsa silmissä Lapin korkeat,\nautiossa yksinäisyydessä keskiyön surumielistä kauneutta ihastelevat\ntai talviyön revontulten salaperäistä paloa vakaina tutkivat tunturit,\njotka vartoivat kohtalokasta sanomaa, ja tunsi sielunsa ylentyvän.\nNähden silmänräpäyksen tuokiossa koko peräpohjolan luonnon ja elämän\nhän unohtui kulkemaan rannattomilla vuomilla tajuten sielussaan niiden\nkatkeransuloisen runouden, jonka koito vikla herkistää alakuloiseksi\nitkusäveleksi; eksyi loppumattomiin saloihin, joiden sinistä rauhaa\nhäiritsee vain vaappuen kiitävä poro, juro metso, villin sisukas ahma\nja valtava kontio, harteilta, kämmeniltä ja käynniltä todellinen\npohjolan mies; ja upotti katseensa merenrantatasankojen rajattomuuteen,\nlännen horisonttiviivaan, jonka takana auertaviin kiehtoviin\nkultamaihin aurinko laskee. Ja tunturien kainaloissa, salojen\nkätköissä, järvien rannoilla ja jokien äyräillä hän ehti vilahduksena\nnähdä pohjalaisia taloja, esi-isien sytyttämien pyhien kotiliesien\nsavuja, jotka suitsuavat rukousuhrina olevaisten ja jälkeentulevaisten\npuolesta. Hannu tunsi sydämensä avartuvan ja ylentyvän näiden näkyjen\nedessä ja ojensi hengessä kätensä niiden puoleen. Ja hän ymmärsi\nmuidenkin tekevän niin -- jokaisen tuijottavan sinne, jossa oli hänen\nsydämensä, hänen koko perusolemuksensa herkin, kaunein, kuolemaan\nsaakka sammumatta hehkuva salaisuus. Keskeyttäen vaitiolon, joka oli\nsyntynyt yhtäkkiä, ehkä saman sisäänpäin kääntyneen mielialan\naiheuttamana, Hannu tuli tuumineeksi hiukan hämillään, kuin\njohtopäätökseksi näyilleen:\n\n-- Leppoisaa taas olla kotimaakunnan kasvojen edessä. Katselin tässä\nhengessäni sen luontoa ja kauneutta ja...\n\nHän pysähtyi ja selitti:\n\n-- Terve nyt, veljet, pitkästä kotvasta. Tehän tiedätte vanhastaan,\nettä tulen veljesseurassa pian tunteelliseksi ja alan runoilla. Ja se\nei sovi nykyhetkeen.\n\n-- Vai ei sovi, kapinoitsi joku vastaan. -- Sehän se vasta sopiikin\nsekä koko nykyhetkeen että varsinkin näin joulun joutilaisiin\njälkipäiviin. Ala siis runoilla.\n\nNaurettiin. Hannu selitti:\n\n-- Kotimaakunnan kasvot, näet, saivat muodon mielessäni. Oli kuin\nolisin nähnyt vaatimattomat, uuraat, uskolliset vanhempamme ja heidän\nsilmissään kysyvän ilmeen, joko nyt on lyönyt heidän syvimmän toivonsa\ntoteutumisen hetki? Oli kuin he olisivat nousseet hautakumpunsa päälle,\nkatselleet tutkivasti maailman yöhön, jota jättiläistykkien laukausten\nliekkiviirut valaisevat, ja tiedustelleet, oliko tämä nyt sitä\nviimeistä tilintekoa, jolloin Iso Rymä vihdoinkin saa ansaitun\npalkkansa?\n\n-- Mitä vastasit? kuului joukosta kysymys, jonka sävy oli olevinaan\nleikillinen, mutta jonka taustalta helähti vakava tosi.\n\n-- Sitä, että kyllä se näyttää sellaista olevan. Mutta silloin kuului\nuusi kysymys: mitä aiotte tehdä te, seisoako joutilaina syrjässä vai\nmennä joukkoon? Vastasin taas, etteihän toki pohjalainen malta pysyä\ntoimetonna silloin, kun on tilaisuus tapella, mutta että osanotto on\nkyllä ollut toistaiseksi heikkoa ja tulee olemaankin, ellei saada\naseita.\n\nHannu puhui puoleksi kuiskaamalla:\n\n-- Asiamme on nyt niin pitkällä, ettei ole oikeastaan jäljellä muuta\nkuin lopullinen tilinteko. Vallankumous tulee varmasti pian ja sitä\nkäytämme me vain yhdellä tavalla: irti Venäjästä ikuisiksi ajoiksi.\nMutta sitä varten tarvitsemme aseita. Teillä ei ollut erikoisempaa\nasiaa minulle, mutta minulla on tuotavana teille terveiset, että\ntulevan sulan veden aikana tänne koetetaan lähettää kiväärejä.\nKykenettekö ottamaan ne vastaan ja kätkemään siksi, kunnes hetki lyö?\n\n-- Jokohan päästäisiin kerran sellaiseen sotaan, jossa tietoisesti\ntaisteltaisiin Suomen itsenäisyysaatteen toteuttamiseksi? Se olisi\nuutuus historiassamme. Ovatko suomalaiset olleet entisinä aikoina\ntietoisia siitä, minkä puolesta oikeastaan ovat kärsineet ja kuolleet?\n\nJeffin äänestä tuntui katkeruuden sävy. Hannun mielessä sykähtivät aate\nja tunne, ja hän alkoi puhua:\n\n-- Isänmaa, niin, tuota sanaa tuskin moni tunsi, sillä sehän on\nmyöhäsyntyinen ja runoudesta lähtenyt. Mutta sen takana asuva\nsiveellinen arvo kuitenkin tunnettiin ainakin aavistettuna kalleutena,\njoskaan ei selvänä määritelmänä. Meidän sukupolvellemme isänmaa on\nvaltava hengen rakennus, kansakunnan ylevä pantheon, johon\nsalaperäisellä tavalla keskittyy ja kokoontuu kaikki se, mikä kansan\nhistoriassa on ollut epäitsekkyyttä, ihanteellista pyrkimystä, ennen\nkaikkea taistelua vapauden puolesta. Sen holvien alla kansa ja yksilö\nvapautuu maallisuudestaan ja saavuttaa korkean hengen asteen,\nuhrivalmiuden, antaen epäröimättä elämänsä tämän aatteen puolesta, jos\nniin on välttämätöntä. Tähän korkeaan siveysarvoon liittyy samalla\nkorkein käsitettävissä oleva kauneusarvo, joka tekee tuosta\npantheonista unelmiemme ihanimman temppelin, pyhäkön, jonka holvien\nalla humisee ikuinen, kimalteleva, kansan sielua jumalaisella\nlohdutuksella ravitseva runous. Ja vielä: isänmaa on käytännöllinen\narvo, joka suojeltuna ja oikein hoidettuna tarjoaa kansalle tämän\nluonteen mukaisen, parhaan mahdollisen työtilaisuuden ja menestyksen.\nJa kaiken tämän kautta se on meidän koko olemuksemme perustus, jota\nvailla ajelehtisimme lehtinä tuulessa, sieluttomina kuin varjonsa\nkadottanut ihminen, juurettomina kuin irtaimena vyöryvä hiekka-aavikon\npensas. Ihmeellinen asia on siis isänmaa, samalla korkea aatteellinen\nja reaalinen arvo, täydellä syyllä Jumalan kalliiksi lahjaksi kiitetty\nsaanti, runon pyhä Graal, jonka palvomiseen maailman kuuluisimmat\nritarit vannoutuivat ja josta vuoti heille sekä henkistä että\naineellista virvoitusta, Sampo, jonka salaperäisestä voimasta,\nmuruistakin, Kalevan kansa yhä hyötyy...\n\nHannu vaikeni äkkiä ja katsahti hämillään tovereihinsa. \"Minä tässä\nyksin äänessä...\", hän sanoi tukahtuneesti ja kohotti lasiansa. Mutta\nkukaan ei noudattanut hänen esimerkkiään, vaan kaikki katsoivat häneen\navartunein silmäterin, joista loisti haltioituminen ja palava kiihko.\nJeffi kuiskasi: \"Jatka, Hannu!\", ja tuntien taas äkillistä aatteen\npoltetta ja vaipuen sielunsa näkyihin Hannu puhui melkein kuiskaten\nmutta jokaisen sanan alla valkohehkuinen tunne:\n\n-- Esi-isämme ovat säilyttäneet meille isänmaan ja tehneet työn, joka\non avannut silmämme oivaltamaan merkityksemme ja oikeutemme omana\nerikoisena kansallisuutena. Olemme miehistäneet itsemme puolustamaan\nisänmaata sortajan pyyteitä vastaan ja aiomme vihdoinkin astua\ntäysikäisten riviin vaatimaan sille vapautta, täydellistä\nitsenäisyyttä, oikeutta päästä muiden vertaisena kansojen\nneuvospöytään. Hämärästä vaatimattomuudesta, jolloin surumielisesti\nlauloimme \"vähäisestä, muiden silmissä arvottomasta\" kansastamme,\nmeidän tulee nousta tuntemaan oikea arvomme ja vaistota vapauden ja\nitsenäisyyden sävel, joka on puhjennut soimaan maailmanhistorian\nmyrskytuulessa. Veljet, siinä nousussa, jonka hengen silmillä näemme\nkuuluvan läheisen huomisen suurtapahtumiin, tulee olemaan herättävä,\ntärkeä osuutensa sillä pohjalaisella vapaudenrakkaudella, josta\nmaakuntaamme on aina mainittu. Meistä ja rinnallamme Suomen muusta\nnuorisosta riippuu, tuleeko kansamme noususta murhenäytelmä vai\nriemuvoitto. Edellisessä tapauksessa on tappiomme vain näennäinen,\nsillä sankarien veri hedelmöittää maan uuden vapauden kylvölle, jonka\nsatona on armeija jättiläisiä. Jälkimmäisessä tapauksessa olemme jo\nsaavuttaneet sukupolvien päämäärän ja uusi, aavistamaton into ja\ntoimitarmo on täyttävä rintamme. Näen hengessä olevamme kulkemassa\nsuurta jakamatonta, sekä aatteissa että työssä elinvoimaista Suomea\nkohti, jolla on tehtävänsä ei vain pohjolan vaan koko ihmiskunnan\nkulttuurin rakentamisessa...\n\n\n7\n\nNoina tunnelmallisina rauhanpäivinä siellä kaukana äidin pikku kodissa\nHannun sydämeen oli hiipinyt hienoa viihtyisyyttä ja uudelleen virinnyt\ntoivo, että elämä ehkä vielä soisi hänelle täyden lahjansa. Hellissä\noli vähitellen tapahtunut muutos. Raskaan, pitkällisen masennuksen ja\npyhän surun alta hänen henkensä alkoi pyrkiä aurinkoon ja kaivata\nrakkautta voidakseen saada elämältä sen, mitä tällä on annettavana\nsuurinta onnea. Erkin muisto ei ollut enää esteenä, vaan päinvastoin\nhän tuntui kuiskaavan kehoittavasti ja selittävän niin aina\ntarkoittaneensakin. Palatessa äidin luota Hannu oli tuntenut näin\ntapahtuneen, oli nähnyt todistuksen siitä Hellin silmissä, joista\njoskus vilahti tummaa, onneen unohtuvaa haavehehkua, ja kokenut\nsanomattoman viehättävää lähentymisen ja avautumisen autuutta.\n\nKun he saapuivat kotiin ja Emma tuli etehisessä ottamaan heitä vastaan,\nheidän ilmeessään lienee ollut jotakin erikoista, koska Emman silmät\nsuurenivat ja poskille kohosi puna. Helli tuskin huomasi sitä, mutta\nMannun tutkiva katse havaitsi sen. Se jäi Hannun mieleen ja hän\najatteli sitä aina nähdessään Emman. Kummastuttava, melkein pelkäävä\naavistus viivähti joskus Hannun mielessä. Tai eihän se ollut aavistus,\nvaan varmuus, joka selveni sellaiseksi muistellessa yhteistä lapsuutta\nja eräitä muita seikkoja, kuten heräämistä ylioppilastutkinnon jälkeen\nelämän todellisuuteen Emman huoneessa tai sitä silmänräpäystä, jolloin\nturvakodin johtajatar kysyi Hannulta asiallisesti, \"rakastatteko te\nEmmaa?\"\n\nNämä kevättalven alkukuukaudet olivat ihmeellisiä, järkyttäviä aikoja:\nvallankumous oli vihdoinkin puhjennut ja voittanut. Hannu seurasi sitä\nkuin jäiden lähtöä kotikaupungin suurkoskesta ja kuuli sen alituisen\npauhun sydämestään. Saatuaan toimistossa ensimmäisen varmuuden siitä,\nettä vallankumoushuhut olivat muuttuneet Pietarissa todellisuudeksi ja\nettä oli vain tuntien kysymys, milloin sama tapahtuisi Helsingissä, hän\nriensi kiihtyneenä kotiin ilmoittamaan siitä Hellille. Kun tämä ei\nollut huoneessaan, Hannu meni keittiöön, jossa edes katsomatta, keitä\nsiellä oli, kertoi uutisensa melkein poikamaisen riehakkaasti. Vasta\nsitten hän huomasi, että ovensuutuolilla istui Hermanni. Hannun riemu\nvaimeni, mutta silti hän sanoi:\n\n-- Nyt vain kansa yksimielisenä sortajaa vastaan, niin pian Suomi on\nitsenäinen valtakunta, joka järjestää olonsa vapaasti niin kuin\nparhaalta näyttää. Nyt on tullut sukupolvien haaveilema uusi päivä...\n\nHannu vaikeni ja katsoi kysyvästi Helliin, Emmaan ja Hermanniin. Hänen\nsydämensä oli siinä vireessä, että se kaipasi myötämieltä, riemukasta\ntäytesointua, innostunutta kaikua kaikkialta, minne sen sanoma saapui.\nJa hän näki Hellin silmäterien laajentuvan, kasvojen kalpenevan melkein\nvalkeiksi, suun avautuvan tukahtuneeseen huudahdukseen ja käden\nnousevan painamaan sydämen kohtaa ikäänkuin siihen olisi käynyt\nkipeästi. Pitkällinen kärsimys oli loppunut, lannistumaton usko oli\nvoittanut, sitkeä toivo oli toteutunut. Jotakin suurta ja ylevöittävää,\nvilahdusta vapauden salaisimmasta ja syvimmästä olemuksesta, välähti\ntuona silmänräpäyksenä Hannun ja Hellin mielessä, heijastusta siitä\nliekistä, joka oli sammumattomana leimunnut heidän isänsä sydämessä.\nEmma oli keskeyttänyt askareensa ja katsoen Hannuun sädehtivin silmin\nkuiskasi nöyrästi: \"Minäkin iloitsen, sillä vapaus on Jumalalta\". Mutta\nHermanni oli juron näköinen ja puheli harvakseen:\n\n-- Pelättävä on, ettei se vapaus, jonka porvarilliset nyt uskovat\nsaavuttavansa, ole syvien rivien kannalta katsottuna muuta kuin vanhan\nherran vaihtumista uuteen. Sama porvarillinen riistojärjestelmä, mikä\non vallalla nyt, tulee jatkumaan. Köyhälistölle olisi äskeinen isäntä\nollut melkein parempi, sillä uusi tietenkin lastaa kansan harteille\nentistä paljoa raskaammat verot ja muut rasitukset, sotaväen ja\nlukemattomat suurmenot...\n\n-- Etkö siis usko köyhälistönkin hyötyvän ja kohenevan isänmaan\nitsenäisyydestä? kysyi Hannu tyrmistyneenä, melkein puhekyvyttömäksi\nällistyneenä.\n\n-- En, vastasi Hermanni lujasti. -- Köyhä ei milloinkaan hyödy\nporvarillisesta yhteiskuntajärjestelmästä, vaan pysyy aina riiston\nkohteena, harjoitettiinpa tätä millä nimellä hyvänsä. Ainoa, mikä\ntodella avaa köyhälistölle portit uuteen aikaan, on yhteiskunnan\nmuuttuminen sosialistiseksi ja vallan siirtyminen riistäjiltä\nriistetyille...\n\n-- Etkö siis luule työväen nousevan muun kansan rinnalla yksimieliseen\ntaisteluun isänmaan itsenäisyyden saavuttamiseksi?\n\n-- En. Työväellä ei ole sitä \"isänmaata\", josta porvarit alituiseen\npaasaavat. Työväki oivaltaa selvästi porvarien oikeastaan tarkoittavan\n\"isänmaalla\" omaa rahasäkkiään ja riistovapauttaan, ja sitäkö se\nnousisi puolustamaan ja sen oikeuksien laajentamiseksi taistelemaan.\nJohan nyt! Niin tyhmää ei työväki enää ole, vaan ymmärtää tehtävänsä\nparemmin.\n\n-- Miten sitten? Aikooko se pysyä toimettomana silloin, kun muu kansa\nnousee?\n\n-- Ei suinkaan, vaan se ryhtyy porvarien esimerkin mukaan taistelemaan\noman ihanteensa puolesta.\n\n-- Ja mikä tuo ihanne sitten on?\n\n-- Kyllähän Hannu-herran pitäisi se tietää, sanoi Hermanni melkein\nsurumielisesti ja nuhtelevasti. -- Mikä on sen ihanne, joka on\nsukupolvesta toiseen elänyt lohduttomassa puutteessa, jopa kurjuudessa,\naina vain herrain pöydiltä pudonneista muruista? Mikä on sen ihanne,\njoka näkee maailman hyvyyden, mutta toteaa olevansa tuomittu jäämään\nsiitä osattomaksi? Sen, joka seisoo pää kumarassa ja hattu kourassa\nmaantien ojassa katsellen kiiltävillä ja korskuvilla parivaljakoilla\nleveästi ohi ajavaa ja rellestävää porvaristoa? Sen, joka pitkinä ja\nraskaina työpäivinä mitättömästä palkasta, vain leivän ja silakan\ntoivossa, vuodattaa verihikeänsä, jotta porvarien rouvat saisivat\nkylpeä samppanjassa? Oikeus hänen ihanteensa on, tasa-arvoisuus sekä\ntyössä että elämäntavoissa, veljeys, joka vihdoinkin auttaisi\ninhimillisyyden ja rakkauden vallalle yhteiskunnassa ja lopettaisi\nsorron. Se on työväen ihanne ja sitä kohti tämä tahtoo pyrkiä. Sitä\nvarten on koko vallankumous toimeenpantu eikä suinkaan porvarillisen\nvapauden kohentamiseksi hiukan parempaan asemaan siitä, missä se on\nsattunut tällä hetkellä olemaan. Polttavana palaa työväen sydämessä\nuuden yhteiskunnan kuva ja sen toteuttamiseksi se on uhraava henkensä.\nTuli on valaiseva sen tietä, veri on kohisten vuotava sen askelten\njäljissä, ja miljoonien kärsimykset tulevat vihdoinkin kostetuiksi.\nTämä on se uusi maailma, joka on syntyvä suursodan verikylvöstä ja\nvallankumouksen vedenpaisumuksesta, ja sen rinnalla ei teidän\nporvarillisesta isänmaastanne kannata hiiskahtaakaan...\n\n-- Jumala estäköön Suomen työväkeä lähtemästä tuolle tielle, sillä se\nvie tuhoon, sanoi Hannu kauhistuneena kiihkosta, joka uhosi Hermannin\nsanoista ja katseesta.\n\n-- Jumala! hymähti Hermanni katkerasti. -- Jumala on vain porvarien\nkeksintö tyhmän kansan nukuttamiseksi, unijuoma, jota annetaan\nnälkäiselle, jottei se huutaisi leipää eikä lämmintä. Ei ole Jumalaa,\nvaan ainoastaan rautainen välttämättömyyden laki, voiman liikunto\naineessa, taistelu olemassaolosta, leivänkannikasta, aurinkoisimmasta\nsijasta kallionkielekkeellä, jossa apinalauma tungeksii päästäkseen\nlämpimimpään paikkaan. Ja mitä väliä sillä, vaikka Suomen kansa\nhäviäisi olemattomiin, sillä merkitsisihän se vain sen sulautumista\nihmiskuntaan. Kansat onkin hävitettävä, jotta syntyisi yhtenäinen\nihmiskunta. Ihmisessä näen ihanteeni, hänen jaloissa ajatuksissaan,\ntunteissaan ja pyrkimyksissään, enkä suinkaan pidä minkään arvoisena\nsitä, mitä kieltä hän puhuu ja minkä värinen hän on. Kaikkien kansojen\nköyhälistöjen on liityttävä yhteen ja lähdettävä kylki kyljessä\nmarssimaan tätä ihmisyysihannetta kohti. Siihen on heille antava\ntilaisuuden se vallankumous, joka pian on tapahtunut tosiasia. Sen\npuhkeaminen ei ole työväelle yllätys, sillä venäläiset toverit ovat\npitäneet huolta siitä, että täkäläisetkin joukot ovat ajoissa saaneet\noikean tiedon ja hengen...\n\nHermanni oli puhunut haltioituneena, uskonkiihkon vallassa, jota\nvastaan Hannu ei tahtonut väitellä, koska ymmärsi sen olevan hyödytöntä\nja vain ärsyttävän. Hermannin silmissä oli haaveellinen, loistava\nkatse, joka suuntautui kuulijain ohitse jonnekin kauas. Ilmeistä oli,\nettä hänen sielunsa oli hurmostilassa, täynnä tulevaisen autuuden\nennakkokajastusta, ja että häntä elähdytti vilpitön, jalo, hetkeäkään\nitseänsä ajattelematon tahto päästä toimimaan sorrettujen ja\nkovaosaisten puolesta ja tekemään todellisuudeksi unelmaa onnellisesta\nihmiskunnasta. Hannu oivalsi tämän ja tarkasteli Hermannia sekä\nihmeissään että liikuttuneena. Hermannin ilme oli ylevöitynyt ja\nkaunis, kun hän hetkisen vaiettuaan sanoi lämpimästi:\n\n-- Hannu-herran, joka on kasvanut kansan parissa ja nähnyt sen\nkärsimykset, joka on saanut sivistystä ja laajat tiedot, pitäisi\nliittyä köyhälistöön ja ruveta sen opettajana ja johtajana\ntyöskentelemään tien raivaamiseksi vapauden, veljeyden ja\ntasa-arvoisuuden yhteiskuntaa kohti. Me tarvitsemme jaloja,\nsivistyneitä miehiä, ja osaamme antaa heille sen tulevaisuuden, minkä\nhe liittymällä meihin ja asettamalla tietonsa ja kokemuksensa\nkäytettäväksemme ansaitsevat. Kansa kutsuu!\n\n-- Niin, \"kansa kutsuu\", vastasi Hannu, mutta toisin kuin sinua,\nHermanni. Kuten tiedät, ei kukaan voi syyllä sanoa, etteikö tämän maan\nvaatimattominkin kansalainen olisi minulle yhtä rakas kuin parhaimmissa\nasemissa kasvanut, ja ettenkö palavasti harrastaisi hänen elinehtojensa\nja sivistystasonsa korottamista niin korkealle, että hänen\nalemmuudentunteensa haihtuisi ja hän toteaisi veljeyden, vapauden ja\ntasa-arvoisuuden päässeen voimaan niin pitkälle kuin se ihmisolentojen\nkesken on mahdollista. Mutta tähän päämäärään vie vain yksi tie: kansan\nuurastus kokonaisuutena, rikkaat ja köyhät rinnan keskinäisessä\nrakkaudessa, lainkuuliaisuudessa ja jumalanpelossa, kaikki lähtien\nniiltä historiallisilta, kansallisilta ja luonnollisilta perusteilta,\njotka ovat ominaisia ja kuvaavia tälle maalle ja meille suomalaisille.\nVoidaksemme tarmolla ja vieraiden häiritsemättä suorittaa tätä työtä\nmeidän täytyy vapauttaa isänmaamme ja päästä täydellä todella oman\ntalomme isänniksi. Siihen kansa nyt kutsuu minua. Sinä, Hermanni, joka\nolet itse hankkinut sivistyksesi ja jota työväki varmaan uskoisi kuten\nainakin omaa miestä, liity meihin ja rupea ajamaan itsenäisyyden asiaa.\nMe tarvitsemme sinunlaisiasi miehiä ryhtyessämme nyt työskentelemään\nitsenäisyystahdon herättämiseksi...\n\n-- En ikinä, vastasi Hermanni synkästi.\n\n-- Aaro ja isäsi ovat meidän miehiämme, sanoi Hannu.\n\n-- Porvarit ovat houkutelleet heidät rahalla, mikä on käynyt helposti,\nhe kun ovat pysyneet korpiloukossaan tietämättöminä ja typerinä.\n\n-- Tiemme eroavat siis nyt jyrkästi, totesi Hannu. -- Sattunevatko\nyhteen milloinkaan?\n\n-- Eivät ainakaan samansuuntaisina. Leikata voinevat toisiaan piankin.\n\n-- Emmehän silti eroa vihamiehinä? kysyi Hannu hiljaa ja ojensi\nkätensä. -- Olemmehan melkein kuin saman äidin kantamia.\n\nHermanni puristi ojennettua kättä ja vastasi vakavasti:\n\n-- Tämähän ei ole meidän yksityistä riitaamme, vaan taistelua, joka\njakaa koko ihmiskunnan kahteen vastakkaiseen leiriin. Hyvästi!\n\nHän kääntyi katsomaan Helliä, joka oli kuunnellut keskustelua kalpeana,\njärkyttävän, polttavan kiihkon vallassa, ja tuijotti nyt Hermanniin\nmustina palavin, pohjattomin silmin. Hermannin katseessa oli omituinen,\ntutkimaton ilme, kun hän ojensi kätensä Hellille ja sanoi:\n\n-- Hyvästi, Helli-neiti, ja kiitoksia siitä, että olen tuntenut voivani\nvapaasti istuskella täällä teidän keittiössänne.\n\n-- Menetkö työhön isänmaan puolesta vai sitä vastaan? kysyi nyt Helli\nkiihkeästi, antamatta hänelle kättänsä.\n\n-- Köyhälistön puolesta porvarillista yhteiskuntaa vastaan, sanoi\nHermanni.\n\n-- Mutta silloinhan hajoitat pieniä voimiamme ja saatat isänmaan asian\nvaaraan?\n\n-- Jos köyhälistön asian ajaminen vie siihen, en voi sille mitään.\n\n-- Sinusta voi silloin tulla isänmaanpetturi!\n\n-- Se on kova sana porvarin suusta, mutta valventunut kansainvälinen\nsosialisti, jolla ei ole muuta isänmaata kuin ihmiskunta, ei välitä\nsiitä.\n\n-- En ojenna kättäni isänmaanpetturille, sanoi Helli silmät leimuten.\n\n-- Parasta tottua tuohon nimeen jo ajoissa. Hyvästi, ylpeä Helli-neiti!\nTavannemmeko milloinkaan...\n\nHermanni kääntyi Emman puoleen, joka oli kalpeana ja sanatonna\nkuunnellut keskustelua, ja ojentaen hänelle kätensä sanoi:\n\n-- Hyvästi, sisko, joka olet nykyisen yhteiskuntajärjestelmän ja\nporvarien uhri. Kunpa uusi aika koittaisi pian, että saisit sinäkin,\npoloinen, kokea onnen kuuluvan pienimmällekin.\n\n-- Hermanni, olet väärässä, sanoi Emma hiljaa. -- Ei ole mahdollista\nsaavuttaa onnea kulkemalla sitä tietä, jolle nyt lähdet. Onni ei asu\nmaallisissa, vaan tulee rikkaudesta tai köyhyydestä, ylhäisyydestä tai\nalhaisuudesta huolimatta vain sen osaksi, joka saavuttaa rauhan\nJumalassa. Siinä toteutuvat vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus kaikista\nkorkeimmalla tavalla. Kielsit äsken Jumalan. Hän ei ole niin pieni,\nettä lukisi sitä sinulle synniksi. Mutta voi sinua sillä hetkellä,\njolloin hän astuu sydämeesi. Kestätkö silloin?\n\n-- Täytyy toivoa, siskorukka, tuumi Hermanni. -- Mutta nämähän ovat\nturhia puheita. Hyvästi pitemmäksi aikaa, arvoisa herrasväki, sillä\ntapaamme vasta joko köyhälistön onnelassa tai emme milloinkaan!\n\n\n8\n\nTämän odottamattoman keskustelun jälkeen, joka oli kenenkään\ntahtomatta muodostunut kahden sovittamattoman maailmankatsomuksen\nyhteentörmäykseksi ja sodanjulistukseksi, Hannu tunsi olevansa\näärimmäisen alakuloinen, maahan saakka masentunut. Teeskennellen\nluottamusta hän sanoi Hellille, joka lysähti pöytänsä ääreen\nhervottomasti onnettomana ja alkoi itkeä, \"ettei Hermannin\npäättömyyksistä pidä välittää\", ja pakeni omalle puolelleen vaipuen\nsiellä katkeraan mietiskelyyn, menneen ja tulevaisuuden haudontaan. Tuo\nhetki pari tuntia sitten, jolloin hän oli saanut vallankumouksen\nvapaussanoman eli suurimman ja järkyttävimmän uutisen, mikä oli\nmilloinkaan leimahtanut salamana Suomen taivaalle, oli muodostunut\nsuurimman riemun silmänräpäykseksi, mitä hän oli konsanaan kokenut.\nMuutamaan sekuntiin sisältyi huikaiseva aatteellinen kirkkaus, korkein\nsielullinen sopusointuisuus, aurinkoisuus ja toivon säihke, mikä\nihmisen lienee mahdollista tuntea. Se oli ainutlaatuinen ja ylentävä\nerittäinkin sen puolesta, että se oli täydellisesti epäitsekästä,\nsisältämättä häivähdystäkään omista henkilöllisistä eduista. Lisäksi se\noli Hannulle ja varmaan tuhansille muille, jotka olivat kärsineet\nisänmaan sorrosta kuin omasta persoonallisesta onnettomuudestaan ja\nalennustilastaan, se huumaava silmänräpäys, jolloin pitkällinen,\nverinen, usein tappiolla uhkaava taistelu oli saavuttanut\nratkaisukohtansa ja kääntynyt voitoksi, jolloin vuoren kiipeäjä oli\nlukemattomien vaarojen ja vastusten jälkeen saavuttanut ylimmän harjan\nja ylettynyt luomaan katseensa toisella puolella olevaan luvattuun\nmaahan. Isän riemuitseva hahmo ilmestyi Hannun viereen, osoitti tuota\nvuosisataisen korpivaelluksen pyhää päämäärää ja kysyi, eikö ollut\nkannattanut taistella, kärsiä ja kuolla maanpaossa? Jalo pyrkimys saa\naina palkintonsa, joka on yhtä arvokas silloinkin, kun pyrkijä itse on\njo muuttunut mullaksi. Silloin se kukkii seppeleenä hänen haudallaan ja\nhenkii siunauksena hänen muistin olevaisuudessa elävistä teoistaan.\n\nJa tämän suuren riemun ja ylevöitymisen jälkeen äkillinen vaipuminen\nkatkeran masennuksen kuiluun, jossa inho ja pohjaton kyllästyminen\ntäyttivät mielen! Sanomalehtimiehenä ja yhteiskunnallisesti herkkänä\nsieluna Hannu oli seurannut sormi valtimolla työväenliikettä ja\nymmärtänyt sen välttämättömäksi historialliseksi kehitysvaiheeksi, joka\noli läpikäytävä ja kestettävä kuin lapsuussairaudet, jotta terveys\nolisi sen jälkeen entistä lujempi. Hän oli taistellut sen yhteiskuntaa\nrepivää ja kansainvälisyyteen pyrkivää suuntaa vastaan ja etsinyt\ninnokkaasti tietä muotoihin, joissa porvarillinen ja sosialistinen\nuudistustyö joutuisivat ponnistelemaan rinnakkain samaan suuntaan.\nNiitä muotoja ei ollut löytynyt, vaan päinvastoin kansaa jakava juopa\noli suurlakon jälkeen käynyt yhä syvemmäksi, jopa ylipääsemättömäksi.\nPorvarillisia tästä tuskin saattoi syyttää, sillä heidän\nuudistushalunsa oli ollut, mikäli uuden eduskunnan lainsäädäntötyöstä\nsaattoi päätellä, sekä vilpitöntä että innokasta, ilmaisten\ntietoisuutta siitä, mitä historia heiltä vaati. Porvarilliset pysyivät\ntanakasti jäälautallaan ja koettivat parhaansa mukaan tukkia sen\nhalkeamia ja saattaa sitä yhä kantokelpoisemmaksi. Mutta he eivät\nkyenneet estämään sitä halkeamasta ajan vinhassa myrskyssä kahtia ja\ntoista puoliskoa lähtemästä tuulen ja virran mukana ajelehtimaan itää\nkohti. Katsottaessa yhä kauemmaksi lipuvaa lauttaa, hätäiltäessä ja\netsittäessä riittävän pitkävartisia keksejä, joilla yllettäisiin\nlyömään sen reunaan ja pysäyttämään se, haettaessa miehiä, jotka\nloikkaisivat railon yli ja saattaisivat sen toisella puolella hurjasti\nhälisevän lauman järkiinsä, huomattiin, ettei ollut mitään keinoa\nonnettomuuden estämiseksi. Ainoa olisi ollut se, että ajelehtivan\nlauman omasta keskuudesta olisi noussut jaloja, voimakkaita,\nkaukonäköisiä johtajia, jotka olisivat oivaltaneet uuden kurssin\nmielettömyyden ja lujalla sanalla ja kädellä ohjanneet lautan takaisin\nkotirantaan ja entisyytensä yhteyteen. Mutta sellaisia ei ilmennyt\nainoatakaan, vaan lauman johtajina oli joukko aikuisten housuihin\npukeutuneita kääpiöitä, jotka kompastelivat liian pitkiin lahkeisiinsa.\n\nMutta vaikka suri ja paheksui kaikkea tätä, Hannu ei silti menettänyt\nihanteellista uskoaan suomalaiseen työmieheen. Joka kerta kun hän\nmuisteli kokemuksiaan heistä, hän näki mielessään vilpittömät,\nlämmittävästi inhimilliset Lönnrot-kasvot, joiden ilme kertoi jalosta,\nepäitsekkäästä ajattelutavasta. Heitä hän oli tavannut lukuisasti:\nlapsena ja nuorena siellä kaukana pohjoisessa, miehenä viimeksi oman\nlehden latomossa, koneiden ja kastin ääressä tai yöllä puhetovereina,\nkun palattiin kotiin klo 2:n jälkeen, kaikki yhtä väsyneinä. Hannu oli\ntutkistellut heitä uteliaasti ja todennut ensiksi heidän kaikkien\nyhteisen tyypillisen suomalaisuutensa ja sitten jokaisen särmikkään\nyksilöllisyyden, joka sekin oli kuvaavasti suomalaista. Salava oli\nhiukan yksinkertainen ja siksi itsepäinen, jopa jyrkkä tarkoin valvoen\nsitä, että aina sai menetellä sen mukaan, mitä piti oikeana. Hän oli\nlihava, paksuniskainen tummaverinen ja mustapartainen; aina mennessään\nlatomon oven ohi ja nähdessään Salavan ahkerasti nyykyttelevän kastinsa\nääressä latojain itsetiedottomaan tahtiin Hannu muisti Zolata, joksi\nhän Salavaa mielessään sanoikin. Tolvanen oli vielä yksinkertaisempi\nkuin Salava, mutta ei itsepäinen, vaan humoristisesti illistelevä ja\nnaurahteleva, alituiseen hienossa leikinlaskun touhussa. Hänkin oli\nmoitteettoman ahkera, selkä aina nyökkäisemässä latomisen tahtiin. Entä\nkolmas käsilatoja, vanha Kari, joka oli ainaisessa yötyössä muuttunut\npäivällä sokenevaksi yöeläimeksi. Hänen laihoilla kasvoillaan asui\nvakava ilme ja hänen ajatuksensa askartelivat syvällisissä\nkysymyksissä, kuten ilmeni niistä harvasanaisista huomautuksista, joita\nhän joskus puuttuen muiden puheeseen teki, ja siitä miettiväisestä\nkatseesta, jolla hän sanojansa saatteli. Vakaa, milloinkaan turhia\npuhumaton mies oli Berg, uuras ja tarkka työntekijä, jolle huoletta\nsaatoit uskoa hänen alansa tehtävän minkä hyvänsä. Suuri humoristi oli\nilmoituslatoja Juselius, joka kerran, kun latomossa sattui tulipalon\nalku, savusta ja lattiaa myöten lähestyvästä liekistä huolimatta vain\ntyynesti \"pinni\", so. latoi kastinsa ääressä ja vastasi toveriensa\nhätäilyihin kylmäverisesti, että sammutus oli palokunnan asia eikä\nhänen, ja että hän oli tapaturmavakuutettu talon puolesta. \"Teillä\nkaikilla ja lukemattomilla muilla eri alojen suomalaisilla työmiehillä\"\n-- niin Hannu aprikoitsi masennuksensa hetkellä kuin hakien vahvistusta\nhorjahtaneelle uskolleen -- \"on koottuna kuntoa, joka ei salli teidän\nmennä harhaan oman kansanne ratkaisevalla kohtalonhetkellä. Suomalainen\nveremme on luonnostaan vihamielistä venäläisen verelle, joten\nliittoutuminen sinne päin on mahdottomuus, niin voimakkaasti kuin\nkansainvälisen köyhälistön veljeysaate siihen houkutteleekin.\nTodennäköisesti kohtalonhetkemme päinvastoin muodostuu siksi\nisänmaallisuuden riemuvoitoksi, joka ylentäen kaikki yhteiskuntaluokat\nitsekkyydestä luo umpeen hajoittavan kuilun ja innostaa yksimieliseen,\nuhrautuvaan työhön uuden, vapaan Suomen hyväksi\".\n\nHannu tunsi saavansa lohtua näistä ajatuksista, joilla koetti tehdä\nHermannin aiheuttamia epäilyksiä mitättömiksi. Isän päiväkirja, jota\nHannu piti pöydällään vilkaisten siihen melkein joka päivä, koska\nsiitä, käsialasta ja sanoista, tuntui kuuluvan isän ääni, sattui hänen\nkäteensä. Hän avasi sen umpimähkään kuin arpaa lyöden ja luki aukeaman\noikealta puolelta:\n\n\"... kansamme vapautumisen tie on oleva raskas ja vaativa suuria\nuhrauksia, raskas erittäinkin siksi, ettemme todennäköisesti voi olla\nsilloinkaan yksimielisiä. Isänmaa on temmattava -- niinhän olen sanonut\n-- tunnelmien kultapilvistä tekojen todellisuuteen, mutta nämä jäävät\ntehottomiksi, elleivät ne ole yksimielisyyden ilmauksia. Kun tietää,\nmiten vaikeaa ihmisten yleensä ja suomalaisten erittäin on saavuttaa\ntärkeissäkään kysymyksissä yksimielisyyttä, voi ymmärtää, mikä vaara\ntaipumuksestamme itsepintaiseen omapäisyyteen ja eripuraisuuteen voi\nkoitua silloin, kuin yksimielisyys on onnistumisen välttämätön ehto.\nSuomalaisten omituinen, hautova syvämietteisyys, joka saa heidät\neksymään periaatteiden umpisokkeloihin aivan selvissäkin asioissa ja\ntekee heidät erikoisen vastaanottavaisiksi kaikelle, mikä vivahtaakaan\nfilosofialta tai uskonnolta, on tämän omapäisyyden perussyy. Kun näet\njokainen tuntee olevansa profeetta ja apostoli, ei sovi odottaa, että\nhän tinkisi evankeliumistaan hiventäkään. Ainoa mikä häneen silloin\ntepsii ja karistaa pois turhan viisauden, on ankara, vääjäämätön,\noikeamielinen kuri. Sen olen usein tullut kokemaan suurilla\ntukkityömailla. Joukossa on aina sellaisia, joille vallattomuus ja\npahuus ovat mielityötä, ja he jatkavat tätä niin kauan kuin päällystön\nja parempien ainesten kärsivällisyys sitä suinkin sietää. Mutta kun se\nlopuksi katkeaa ja kiusantekijät saavat kokea perinpohjaisen\nselkäsaunan muodossa korpilain koko ankaruuden, heistä useimmiten tulee\nsiivoja ja kunnollisia miehiä. Riidan ja hillittömyyden vaara on senkin\nvuoksi nykyaikana suuri ja yhä kasvamassa siksi, että kansamme näyttää\njuuri tuon filosofisen, syntyjä syviä akkiloivan perusluonteensa vuoksi\nerikoisen halukkaasti imevän sieluunsa kansainvälistä sosialismia,\nköyhälistön lumouskaasua, jota monet vauhkohenkiset herrasmiehetkin\nsilmät renkaina suosittelevat -- imevän halukkaasti siksi, että se on\npaljon vähemmän yhteiskunnallista oppia kuin filosofiaa ja uskontoa,\nennustusta tulevasta aineellisen autuuden ajasta, jolloin maailma on\nmuuttunut egyptiläiseksi lihapadaksi, reunalla hopealusikka jokaista\nvarten. Uskosta tähän autuuteen kasvaa varmasti niin sitkeä tauti,\netteivät sitä paranna lasten rohdot...\"\n\nHannu sulki vihon melkein suuttuneena. Hän aivan kuuli isän äreän\näänen, sen sävyn, jonka isä tavallisesti omaksui alkaessaan arvostella\nvihaamiaan asioita, kansallisluonteemme heikkouksia, tolstoilaista\nmusikkain ihailua, holtitonta ja epäasiallista uudistusvouhotusta --\nkaikkea sitä, mikä oli aina joltakin kannalta epätervettä ja kylmien\ntosiasioiden vastaista. Isän odottama hetki, jolloin yksimielisyys\nolisi tarpeellisempaa kuin milloinkaan ennen, oli nyt tullut, ja oli\nsiis ryhdyttävä jo ennakolta torjumaan hänen ennustamaansa vaaraa eli\nluomaan yksimielisyyden henkeä. Se taas tapahtuisi parhaiten siten,\nettä vedottaisiin suomalaisen perusluonteen jyrkkään ja tinkimättömään\nvapaustahtoon, koetettaisiin lietsoa se kaikkensa uskaltavaksi ja\nuhraavaksi itsenäisyysvaatimukseksi, ja hukutettaisiin erimielisyyden\nsatapäinen lohikäärme tämän herättämän isänmaallisen innostuksen\npaloon. Mutta mikä olisi tehokkain keino tämän suuren tehtävän\naloittamiseksi ja suorittamiseksi?\n\nHannu avasi mietteissään isänsä kirjoituspöydän keskilaatikon\npistääkseen sinne eräitä pöydälle jääneitä käsikirjoituksiaan.\nEtualalla oli isän vanhoja kirjeitä, joita Hannu joskus silmäili\nhalutessaan poistua kauas pohjoiseen, kotiin virran rannalla, ja vielä\nnippu jo kellastuneita silkkipaperilehtisiä, Vapaita sanoja, nekin\nsiltoja kauaksi jääneeseen, surren muisteltuun menneisyyteen. Hannu\ntuijotti niihin kuin loihdittuna. Sehän oli totta! Vallankumous oli\nirroittanut sanalta suukapulan ja käskenyt puhua vapaasti, ilmaista\nkaikki, mitä sydämellä oli. Vaikka oli sanomalehtimies, Hannu ei ollut\nvielä tähän hetkeen saakka tullut ajatelleeksi sitä olosuhteiden aivan\nsuunnatonta, melkein käsittämätöntä muutosta, mikä oli vallankumouksen\nlahjana tapahtunut tässä suhteessa. Painovapautta ei ollut ollut hänen\nmuistinsa aikana muulloin kuin muutamina kuukausina suurlakon jälkeen.\nSodan aikana voimassa oleva ennakkosensuuri oli kiristänyt paino-olot\näärimmäisen hankaliksi ja kiusallisiksi. Tuskastuneena Hannu oli aina\nriideltyään typerän, järkisyille tuiki kuuron sotasensorin kanssa\njoskus kuin levoksi ja lohdutukseksi haaveillut ajasta, jolloin ei\nolisi enää mitään sensuuria, vaan saataisiin vapaasti tuoda ilmi\nyleinen mielipide. Nyt se oli tullut! Esteettä kansa saisi ilmaista\npuhtaimmat pyrkimyksensä, jaloimmat päämääränsä, korkeimmat ihanteensa.\nJo yksin siitä olisi tuloksena edistyksen kirkkauden tunkeminen joka\nsoppeen ja pimeyden peikkojen painuminen näkymättömiin. Vapaus oli\nosoittava siunauksensa, kansa sielunsa ja aatepiirinsä jalouden,\nitsehillintäkykynsä, valmiutensa käyttämään viisaasti ja yhteiseksi\nhyväksi sekä tätä että muita yhtä kallisarvoisia oikeuksiaan...\n\nVapaa sana! Hannu ymmärsi kuin olisi salama valaissut hänelle äsken\nvielä pimeän maailman, että itsenäisyysaatteen levittämiseksi ja\nyksimielisyyden luomiseksi sen ympärille tarvittiin sanomalehti.\nNuorten hiljaisuuteen painettu kuiskaus oli nyt muuttuva pasuunan\npuhallukseksi, jonka läpitunkevalla äänellä Suomen historian hengetär\noli kuin tuomiopäivän enkeli herättävä sorron lamauttaman, turtuneen,\ntainnuksissa nukkuvan kansan. Oli syntyvä ylösnousemus, elävien ja\nkuolleiden tarttuminen tapparaan ja ryntäys taisteluun sukupolvien\nhaaveen puolesta perivihollista vastaan. Vuosisatojen tuonen-ehtoosta\nja toivonaamusta oli vihdoinkin tullut se uusi päivä, joka oli muuttava\nkaikki. Sille oli nyt annettava puheenvuoro.\n\nHannu kiiruhti ajatuksiensa ja mielikuviensa kiihdyttämänä ulos\nmennäkseen taas työhönsä. Oli kirpeä maaliskuun päivä, kirkas mutta\nviimainen. Erottajan mäeltä hän näki Heikinpuistossa levottomasti\nliikehtivän ihmisjoukon ja kuuli huutoja ja kiivasta äänten sorinaa.\nHän kiiruhti sinne ja joutui parahiksi todistamaan, kuinka sankka\njoukko venäläisiä matruuseja saatteli ja ympäröi reessä seisovaa\nkorkea-arvoista meriupseeria, huutaen tälle hälisten ja kirkuen\nvaatimuksiansa. Pysäytettyään yhden matruuseista Hannu sai kuulla, että\nentinen amiraali oli surmattu ja tämä, jota nyt kuljetettiin reessä,\nvalittu sijaan. Uuden amiraalin tilanne oli sekä vaikea että helppo,\nriippuen siitä, minkä suunnan hän omaksui. Päättäen siitä, että hän\nvastasi kaikkiin kysymyksiin myöntämällä, sanomalla yhä uudelleen vain\n\"da\", hän oli valinnut helpoimman tien.\n\nHannu kiiruhti pois vastenmielisten tunteiden vallassa. \"Suomalaiset\neivät\", hän ajatteli, \"voisi milloinkaan menetellä noin\".\n\nTullessaan kotiin muutaman päivän kuluttua hän näki\nIsolla-Robertinkadulla kahden nuoren venäläisen upseerin kiiruhtavan\naskeleitaan tavalla, joka ilmaisi pelkoa. Tarkastaessaan heitä lähemmin\nhän huomasi, että heiltä oli reväisty pois olkalaput -- toisen\nvasemmalla olkapäällä vielä repsotti sellainen muutaman langan varassa\n-- ja heitä muutenkin pahoinpidelty. Tulivat Kaartinkasarmilta päin,\njossa oli kenties tapahtunut vakavia. Laivurikadulla oli hiljainen\nihmisryhmä, joka viivyskeli siinä neuvottoman, järkyttyneen näköisenä.\nPäästyään lähelle Hannu näki katuvieren kinoksessa vanhan,\nkorkea-arvoisen venäläisen upseerin. Kuula oli lävistänyt pään vasemman\nsilmän kohdalta ja purskauttanut takaraivosta harmaata aivomassaa. Hän\noli retkahtanut siihen kuin leikattuna, kuollut silmänräpäyksessä. \"Ei\nsuostunut ottamaan punaista nauhaa rintaansa\", kuului joku silminnäkijä\nkertovan matalalla äänellä, \"vaan puhui sitä tarjoileville sotilaille\nisällisesti ja ankarasti. Silloin muuan näistä tempasi sinellinsä alta\nison revolverin ja ampui raa'asti vanhaa miestä aivan läheltä vasten\nkasvoja. Näettekö, että kuulanreiän ympärys on ruudinsavun polttama\".\nHannu kumartui tarkastamaan surmattua lähempää -- niinpähän oli kuin\nkertoja sanoi. Harmaat kulmakarvat olivat kärähtäneet laukauksen\nlieskasta. \"Poliisi tulee pian -- ovat menneet ilmoittamaan\", huomautti\njoku vastaukseksi Hannun kysyvään katseeseen. Mutta ennen poliisia\nehätti saapuville nuori nainen, joka tunkeutui väkijoukon läpi,\nheittäytyi kaatuneen vanhuksen rinnoille ja suudellen hänen poskiaan\nkuiskasi itkun tukahduttamalla äänellä: \"Isä, rakas isä!\"\n\n\n9\n\n-- Itsenäisyyttä me kaikki toivomme ja tavoittelemme, puheli Hannun\nlehden päätoimittaja sinisilmissään älykäs, mutta tällä kertaa hiukan\nverhottu vilahdus. -- Mutta onhan kaiken varalta turvallisinta\nvarmistaa entinen osittainen riippumattomuuspohja kestäväksi, niin että\non ainakin se, millä seisoa. Siksi emme voi ruveta lehdessämme nyt, kun\njoka tapauksessa ryhdymme neuvottelemaan venäläisten kanssa entistä\ntäydellisemmästä autonomiasta ja liittosuhteesta, tekemään\nvilpittömyyttämme epäiltäväksi asettumalla täydellisen itsenäisyyden\nkannalle. Venäläiset menettäisivät sen johdosta halunsa kaikkiin\nmyönnytyksiin ja koettaisivat eron uhan pelossa sitoa meitä entistä\nlujemmin yhteyteensä. Selvää on, etteivät he silloin, oli ohjissa miten\nvapaamielinen suunta tahansa, kammoaisi perinpohjaista sotilaallista\nmiehitystäkään, ja sanelisivat lopuksi ylivoimaisina haluamansa\nrauhanehdot. Ei, Hannu, niin jalo ja oikea kuin aatteesi onkin, sitä ei\nvoida vielä käsitellä julkisuudessa.\n\n-- Itsenäisyytemme kannalta olisi mitä tuhoisinta, jos mainitsemasi\nuusi autonomia ja liittosopimus tulisivat vahvistetuiksi, sillä miten\nvoitaisiin siinä tapauksessa täydellistä itsenäisyyttä enää toivoakaan?\nJuuttuisimme kiinni Venäjään ainaiseksi ja vähitellen mutta varmasti\nvenäläistyisimme. Jos lehtemme siis tahtoo tosissaan ja vakavasti\nedistää itsenäisen Suomen asiaa, sen täytyy asettua vastustamaan uutta\nliittosopimusta ja pelottomasti esittää täydellisen valtiollisen\nriippumattomuuden vaatimus. Nykyhetki on ilmeisesti ainoa, jolloin\nvapaasti ja esteittä voidaan työskennellä itsenäisyyshengen\nherättämiseksi ja lietsomiseksi. Historia selvästi tarjoaa meille tätä\ntilaisuutta, eikä ole sanottu, että se uudistaa tarjoustansa, jos nyt\nhylkäämme sen. Siis rohkeasti aatteellis-käytännölliseen taisteluun!\nLuottakaamme siihen, että meidänkin kansamme on itsenäisyyskelpoinen ja\nkutsuttu muiden kansojen rinnalle tasavertaisena tekijänä, älkäämmekä\nsiis pelätkö seurauksia.\n\nHannu puhui innostuneena, syvän vakaumuksen sävyllä. Päätoimittaja\nkuunteli häntä tarkkaavaisesti ja kiinnostuneesti, mutta sanoi:\n\n-- Vielä kerran, Hannu, ei. Ne arvot ja mahdollisuudet, jotka tiedämme\ntosiasioiksi, ovat liian suuret voidaksemme panna niitä alttiiksi\nsille, mitä avoin irtisanoutuminen Venäjästä merkitsisi. Siitähän ei\nvoisi tulla muita kuin tuhoisia seurauksia, kun meillä ei kerran ole\npontta sen tueksi ja toteuttamiseksi...\n\n-- Mutta meillähän on! huudahti Hannu.\n\n-- Mitä sitten? Luettele sotavoimamme ja aseemme minullekin, että\nsaisin selkeän kuvan ja käsityksen mahdollisuuksistamme.\n\nPäätoimittaja naurahti sillä ystävällisellä ja humoristisella tavalla,\njosta Hannu erikoisesti piti. Hannu sanoi, yhtyen hänkin leikkiin:\n\n-- Muutamia tuhansia haulikkoja, joihin on helppo valaa hirvikuulia...\n\n-- Nehän paukahtavat melkein kuin tykit ja kantavatkin satasen metriä.\nRyssä säikähtää ja pakenee niin että hippulat vinkuvat. Entä vielä?\n\nPäätoimittaja nauroi huvitettuna. Hannu jatkoi vakavasti:\n\n-- Saman verran metsästyskiväärejä, joihin jokaiseen voidaan saada\nparikymmentäkin patruunaa. Sitten muutama sata ruostuneita\ngraftonkiväärejä, joiden maahantuontiin velikään ei liene ollut aivan\nviaton, ja mahdollisesti muutamia kymmeniä berdankkoja, huom., molemmat\nilman patruunia.\n\n-- Suurenmoista! Jatka!\n\n-- Koko Suomessa on tunnettua, että eräällä satakuntalaisella\naktivistilla on konekivääri, joka kuuluu tikuttavan kuin vanha\nompelukone...\n\n-- Yhä parempaa. Entä miehet ja päällystö?\n\n-- Miehistöksi koko kansa, päällystöksi jääkärit Saksasta.\n\n-- Pelkään, Hannu-veli, ettei tämä sinänsä kunnioitettava aseellinen\nmahtisi tulisi riittämään itsenäisyysjulistuksesi ponneksi...\n\n-- Maltahan nyt -- päävoima on mainitsematta...\n\n-- Laukaise tulemaan!\n\n-- Se, että noustessamme tällä hetkellä avoimeen itsenäisyystaisteluun\ntottelemme historiallisen kutsumuksemme käskyä. Vaikka meillä olisi\nminkälainen armeija, emme voisi saavuttaa itsenäisyyttämme, jos\nyrittäisimme sitä vastoin kohtaloamme ja väärällä hetkellä, mutta jos\nosaamme kuulla ajan myrskystä kutsumuksen käskyn ja uskoen siihen\ntotella sitä epäröimättä, kaikki tulee järjestymään eduksemme. Siihen\ntarvitaan vain palava usko, joka tässä tapauksessa tulee siirtämään\nvuoria. Ryhdy lietsomaan tätä uskoa, toteuttamaan teoissa\nisänmaallisuuden välttämätöntä ylintä johtopäätöstä, sitä ohjelmaa,\njoka lopultakin oli perustuslakitaistelun syvin sisällys ja jonka\npuolesta olit maanpaossa ja isäni antoi henkensä...\n\n-- Mistä päättelet kuulleesi juuri tällä hetkellä kutsumuksen käskyn?\n\n-- Milloin se sitten kaikuisi kansamme kohdalla ellei nyt, historian\nsuurimman haaksirikon tapahtuessa? Pelastakoon itsensä ken voi! Jo\nluonnollinen itsesäilytysvaisto käskee jokaista Venäjään kuulunutta\nkansaa pyrkimään erilleen tästä mädänneestä hylystä, jossa vallitsee\nhillitön anarkia ja joka tulee uppoamaan syvän ja kauan kestävän\nsekasorron pyörteeseen. Jokainen päivä tuo todistuksia siitä, ettei\nVenäjä ole enää pätevä eikä teoistansa vastuukykyinen sopimuskumppani.\nEnnenpitkää tulette huomaamaan, että jos mieli maamme pelastua\nanarkiasta ja korjaamattoman syvästä siveellisestä turmeluksesta,\nmeidän on saatava heitetyksi venäläiset rajan taakse. Se on ainoa\npätevä poliittinen ohjelma ja päämäärä tällä hetkellä ja sitä on\nruvettava ajamaan ja tavoittelemaan silmänräpäystäkään viivyttelemättä.\nMikä oikean ja jalon taistelun korkea loppukunnia koituukaan\nlehdellesi, jos se asettuu tämän politiikan johtajaksi. Salli minun\nhuomauttaa siitä!\n\nVanhan, paljon uskaltaneen, uhranneen ja kärsineen poliitikon silmiin\nsyttyi kirkas säihke hänen kuunnellessaan Hannun sanoja. Hän sanoi\nvastaukseksi melkein kuiskaamalla:\n\n-- Kun olisin vielä nuori tai edes sinun iässäsi, Hannu, niin\nepäröimättä tekisin sen, mitä pyydät, sillä mainitsemasi ohjelma ja\npäämäärä ovat niitä, jotka voidaan toteuttaa ja saavuttaa vain nuorten\nuskolla. Sanoessamme jostakin haaveesta niin kuin usein teemme, että\n\"se on nuorten toteutettava\", me vanhat silloin tunnustamme uskomme jo\nolevan raukenemassa ja voimaimme vähenemässä, ja joskus syyllä, mutta\nusein pelkurimaisuudesta siirrämme nuorten hartioille sen taakan, joka\noikeastaan olisi meidän itsemme kannettava. Mutta se on ymmärrettävää\nja inhimillistä: emme jaksa vanhoina suorittaa suurtöitä, koska ne\nvaativat nuorten virkeitä, tuoreita voimia, tuota uskoa, joka\nepäröimättä asettaa päämääränsä \"kauas ja korkealle\", ja huiman\ninnostuksen ja jumalaisen näkemyksen vallassa sitä tavoittelee.\nNuorison uskossa asuu pyhä, salaperäinen voima, mistä sitten lieneekään\nlähtöisin. Ehkä osaksi siitä, että se on niin peräti epäitsekästä ja\nihanteellista, ei maallisissa eikä aineellisissa, henkilökohtaisissa\neduissa kompastelevaa kuin meidän vanhojen, joiden usko kadottaa\nhöyheniänsä joka vuosi, minkä ikä lisääntyy, rohkeus räpiköitsee\nvaivalloisesti siipisatona pääsemättä enää lentoon, ja ihanteellisuuden\nvalkeus ei ansaitse kiitosta puhtaudestaan. Sekä lehteni että minä\nolemme niin kiinni erilaisten maallisten etujen tiheiköissä, ettei\nmeillä, sanon sen taas, ole voimia katkoa kahleitamme ja lähteä\nkanssanne liitämään kauas ja korkealle. Suomen kansa on niin peräti\npieni...\n\n-- Pieni mies merestä nousi, huomautti Hannu vihjailevasti. -- Kun\nmaailman valiot olivat turhaan koettaneet kaataa suurta tammea, jonka\nlatva jo pysähdytti pilvet juoksussansa ja peitti ihmisiltä päivän,\nilmestyi apu niin kuin se aina tekee tällaisissa tapauksissa\nodottamattomalta taholta, tuntemattomuudesta, pienessä hahmossa. Mutta\nkuka kaatoi suuren tammen, lysmytti rutimoraidan? Olisin hartaasti\nsuonut, että isäni aatesuunta olisi itsenäisyysvaatimuksen\nlipunkantajana kruunannut taistelunsa lopullisella historiamme\nsuurtyöllä, mutta huomaan nyt, että se toivo on turha. Enemmistö teistä\non vanhentunut -- ydin on kuivanut luistanne. Mutta vähemmistö on sitä\nterveempää ja lujatahtoisempaa ja antautuu nuorten aatteen\nkannattajaksi. Tekin tulette lopuksi liittymään meihin, mutta vasta\npakon ajamina. Teille ei siis kuulu suomalaisen itsenäisyysmiehen\nkunnia.\n\nHannu nousi ja ojensi kätensä hyvästiksi.\n\n-- Lähdet siis nyt, sanoi päätoimittaja ystävällisesti, melkein\nliikuttuneena. -- Toivotan sinulle ja aatetovereillesi onnea ja\ntyöstänne isänmaalle suurinta mahdollista hyötyä. Älkää tuomitko meitä\nvanhoja, vaan muistakaa ryhtyvänne suorittamaan sitä työtä, jonka juuri\nme vanhat olemme ennustaneet teidän kerran tekevän. Meilläkin on pieni\nosuutemme teidän suuressa suunnitelmassanne, sillä nykyhetken juuret\novat entisyyden maaperässä. Emmehän eroa vihamiehinä, emmepä\nerimielisinäkään, vaan tapaamme varmaan toisemme jos ei muualla niin\njuoksuhaudoissa. Näkemiin siis!\n\nHannu ryhtyi tarmokkaasti suorittamaan niitä tehtäviä, jotka\nitsenäisyysmiesten kenenkään valitsematta syntynyt keskustoimikunta oli\nuskonut hänen huolekseen. Hänen ja heidän kaikkien mieliala oli\nerikoinen, harvinainen, vaikeasti eriteltävä ja selitettävä. Sen\nperustuksena oli usko siihen, että nyt oli tullut se historian hetki,\njolloin Suomi oli määrätty saavuttamaan valtiollisen itsenäisyyden, ja\ntätä uskoaan ja siitä johtuvaa toivorikkauttaan he eivät antaneet\nminkään masentaa. Yhä kasvava venäläisen sotaväen ja suomalaisen\nroskaväen vallattomuus, sosialistien yhä selvempänä ilmenevä isänmaan\neduista välittämätön röyhkeä vaateliaisuus ja veljeily venäläisten\nkanssa, yhä vaikeammaksi käyvä elintarvepula -- mikään niistä\nlukemattomista vaikeuksista, joita näytti aivan kasaantuvan\nitsenäisyysaatteen tielle, katsoi minne päin hyvänsä, ei suinkaan\narkiinnuttanut heitä, vaan päinvastoin melkein vahvisti heidän uskoaan.\nEntisyyden täytyikin musertua kestämättömäksi, sillä vain se pakottaisi\nkansan epätoivon vimmalla keskittämään kaikki voimansa uuden kestävän\npohjan luomiseen. Kaaoksesta oli nouseva uusi maailma, jossa kaikki se,\nmikä oli vanhassa enintään vasta idulla, puhkeaisi kukoistukseen ja\nkantaisi Suomen suvun kauneimman hedelmän. Tämä näkemyksellinen,\nvoitonvarma usko täytti heidän sielunsa innostuksella ja\nrunollisuudella, joka ikäänkuin hieno tuoksu teki heidän mielensä\nonnelliseksi ja heidän yhdessäolonsa yleviksi symposion-hetkiksi.\nTuntiessaan silloin suuren päämäärän lumoa ja vaipuessaan pyyteettömän\nharrastuksen, uhrautuvaisuuden ja rakkauden hurmioon Hannu koki sitä\nsamaa sielullisuutta, joka valtasi joskus siellä kaukana kotivirran\nmaassa Alfred-sedän yksinkertaiset kuulijat ja on seuraus hengen\nvaikutuksesta sieluumme mystillistä tietä, suoraan, ohi aistimien.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\n1\n\nHelli kuunteli ja katseli Hannua ihmetellen, kuin olisi vapauden asia\nja antautuminen työhön vain sen hyväksi muuttanut hänet toiseksi. Helli\nkoki omalla tavallaan saman isänmaallisen hurmion kuin Hannukin ja suri\nvain sitä, ettei muka voinut puolestaan tehdä mitään suuren asian\nhyväksi. \"Sinä voit\", sanoi Hannu, \"levittää aatettamme omiin\npiireihisi ja hankkia sieltä ystäviä uudelle lehdellemme. Ja voi olla,\nettä saat pian Suomen muiden naisten kanssa uhrata enemmän kuin nyt\naavistatkaan. Älä siis huolehdi -- usko vain ja ole valmis\".\n\nHannu oli jäänyt katsomaan Helliin uneksivasti kuin hänellä olisi ollut\nmielessä aivan toinen asia kuin se, josta hän puhui. He nauttivat\nparhaillaan päivällisateriaansa, jota ei voinut sanoa ylelliseksi,\nsiitä kun kuvastui enemmän ruoka-aineiden niukkuus kuin runsaus. Helli\ntuijotti lautaseensa vastaamatta mitään. Emma liikkui heidän\nympärillään nöyränä ja kauniina, hiljaisena kuin varjo.\n\nÄiti ja tädit siellä kaukana nyhjöttivät pienessä pesässään kuin hiiret\nsammalen alla, kurkistelivat ihmeissään ja peloissaan ikkunasta\nmaailman hälinään ja lähettivät silloin tällöin varoittavan piipityksen\nHannulle ja Hellille, joihin heidän kaikki ajatuksensa keskittyivät.\n\"Teevesi kiehua porisee\", kirjoitti kerran ennen vallankumousta\nAina-täti, joka erikoisesti vihasi sotasensuuria ja moitti sitä usein,\nnähtävästi pitäen juuri sitä jollakin salaperäisellä tavalla\nperussyyllisenä maailmansotaan ja ihmiskunnan villiintymiseen, \"mutta\nporiskoon siinä nyt mielin määrin, sillä minun täytyy saada tämä kirje\njunaan. Itkimme tässä taannoin maailman pahuutta ja sitä surkeutta, kun\nriidellään ja tapellaan silloin kun saattaisi kauniisti sopia ja\nnauttia kaikesta siitä hyvästä, mitä Jumala on ihmisille antanut\nrakkaan, ainoan poikansa kautta. Minä itkin vielä erikoisesti sitä,\nettä vieraiden oli valta lukea kirjeet ja myöhästyttää posti. Kello jo\nkävi 11:sta aamupäivällä eikä edellisenä iltana saapunutta etelän\npostia ollut vielä jaettu. Ja minä kun odotin niin hartaasti\nkirjettäsi, Hannu, sen vuoksi, että se päällysvaate, jonka pakotit\nminut tilaamaan, oli valmistunut, ja ompelija, köyhä ihminen, olisi\npitänyt saada maksetuksi. Olgalta ja äidiltäsi olisin kyllä voinut\nlainata, mutta kun olen ylpeä, en saanut tehneeksi sitä; omia pikku\nsäästöjäni en taas halunnut ottaa postisäästöpankista, koska se näyttää\nrumalta säästökirjaa katsellessa ja tuntuu pahalta. Mutta siinä kesken\nitkuni ovi rapsahti ja postinkantaja Kaijanen tuli sisään postikirja\nojona: 'Tässä olisi kuitattavaa', hän sanoi. Pian minulta kyyneleet\nkuivuivat lukiessani hauskaa kirjettäsi. Voi, Hannu, miten olet kiltti,\nkun näin muistat vanhaa tätiraukkaasi. En voi muuta kuin kiittää ja\nrukoilla Jumalaa palkitsemaan sen sinulle. Sano Hellille terveisiä ja\nkerro, että valkoisessa ruusussani on jo isot ummut ja että jos tulee\naurinkoisia päiviä, ne kehittyvät nopeasti ja aukeavat pian. Muutkin\nkasvini ovat virkeitä ja elinvoimaisia. Olgalta terveisiä. Hänen\nnäkönsä kun on himmentynyt, muistinsa huonontunut ja kädet vapisevat,\nkirjoittaminen ei enää suju. Surullista on, että hänen on täytynyt\nlopettaa sekä lukeminen että maalaaminen eli ajanvietteet, jotka\ntuottivat hänelle niin paljon huvia ja tyydytystä. Luemme hänelle\nääneen sanomalehdet ja muutakin...\"\n\nVanhuus, kolotus, hengenahdistus, unettomuus -- kaikki ne lahjat,\njoilla elämä lopuksi palkitsee kulkijansa, hiipivät äidin ja tätien\nkotiin, pian vallaten siellä ylimmän sijan. Aina-täti piteli uljaasti\npuoliaan keittiössä, vaikka reumatismi vihloi yhä kipeämmin ja jäykisti\nnivelet. Olga-täti istui huoneessaan keinutuolissa ja koetti kuluttaa\naikaansa muistelemalla menneitä, nukahtamalla tuon tuostakin ja\ntekemällä karkeata käsityötä, jossa tuli toimeen koettelemallakin.\nÄidin terveys oli heikontunut odottamattoman nopeasti -- sydän oli\ntyytymätön, jalkoja kolotti, päätä huimasi --, mutta hengeltään hän oli\npirteä ja kirjoitti ahkerasti Hannulle:\n\n\"Aloitan jo näin aikaisin syntymäpäiväkirjettä sinulle, rakas Hannu.\nEnsi lauantainahan vasta täytät 33 vuotta, joten kirjeeni kerkeäisi\nsinulle ajoissa, vaikka postittaisin sen perjantaina, mutta varmuuden\nvuoksi, ettei se vain myöhästyisi, lähetän sen jo ylihuomenna eli\nmaanantaina. Aina näet sanoo kirjeiden kulkevan nykyisenä sekasorron\naikana miten sattuu ja sotasensuurin yhä salaa tekevän ihmisille\nkiusaa, vaikka sen olisi muka pitänyt tulleen lakkautetuksi. Samalla\nkuin kirjeen lähetän pienen paketin, joka sisältää äidin tuomisia. 'Se\non niin äidin mallista', ajattelet ehkä sen sisällystä katsellessasi.\nNiin, äiti on äiti ja hänellä on äidin sydän lapsiaan kohtaan. On tosin\nhuonojakin äitejä, mutta en minä tahtoisi sinun lukevan minua heidän\njoukkoonsa. Jumalan armon tukemana olen aina koettanut olla hyvä äiti\nja ohjata lapsiani totuuteen, uskollisuuteen, jumalanpelkoon ja\nisänmaanrakkauteen. Pyrkimykseni on ollut harras, ja mitä on vaille\njäänyt, sen uskon Jumalan antavan anteeksi. -- Kiitos, Hannu\nkirjeestäsi. Minua sekä huvitti että itketti lukiessani kuvaustasi\nsiitä, miten viimeinen sinulle ylioppilaskeväänä tekemistäni\nyöpaidoista halkesi selästä kääntyessäsi vuoteessa. Ettäkö se siis oli\nkestänyt näin kauan! Ja säilytätkö todella vanhaa rohtimista\nkylpylakanaa äidin muistona laatikossasi? Isäsi piti sellaisista --\nniitä oli minulla alkuaan neljä, mutta ovat kuluneet. Sinulla on\nsäilynyt siksi, ettet ole käyttänyt sitä. Onpa minun antamillani\nvaatteilla ollut siunaus ja pitkä ikä! Lähetä heti kauluksen mitta,\nniin hommaan liinaa vaikka kivenraosta ja ompelen sinulle ennen\nkuolemaani muutamia uusia paitoja. Sanovat niitä saavan ostaa valmiina\nkaupoista ja liikkeiden tekevän tilauksesta, vaan en minä voi uskoa\nniiden olevan kunnollista työtä. Eikö siellä Helsingissä ole kaikki\nhumbugia ja petosta, maito vain liituvettä ja lohi värjättyä\npunaisemmaksi? Et saa ainakaan pesemättöminä niiden tekemiä paitoja\nkäyttää. Tietenkin sinusta tuntuu lämpimältä ja hyvältä, kun saat vielä\nyllesi oman vanhan mamman ompeleman paidan. Siitä tulee minulle hauskaa\ntyötä -- täytyy vain puhdistuttaa ompelukone ja hankkia numeroa\nväkevämmät lasit, että näkee hyvin ommella. Joskus silmissäni kaikki\nniin kummallisesti hämärtyy.\n\n\"Olen ollut viime aikoina vähän huonovointinen; armoton päänsärky ja\nväliin hengenahdistusta, varsinkin ulos pistäytyessä; lisäksi\nunettomuus on tehnyt elämän rasittavaksi. Entiset lääkkeet, joita kuten\ntiedät minulla on kaappi täynnä, eivät enää tepsineet. Kun eilen oli\ntyyni ja aurinkoinen sää, päätin lähteä lääkärin luo kysymään,\nolisivatko viime käyntini jälkeen keksineet mitään uutta keinoa, millä\nkorjata sellaista vanhaa pärekoppaa kuin minä jo olen. Vanha tohtori\nBerg asuu kuten tiedät tässä aivan lähellä ja hänen luokseen päätin\nmennä, vaikka Olga ja Aina pauhaten toruivat, että 'sinne vielä, että\nsen reseptithän osaa ulkoa jo koko kaupunki', että 'menisit sen uuden\nnuoren Kilposen-tohtorin luo, se kun kuuluu tekevän ihan ihmeitä'.\n'Vanhasta vara parempi', vastasin minä, pistin Bergin entiset reseptit,\nmuutamia pulloja ja 100 mk laukkuuni, otin isäsi mieluisimman\nkävelykepin tuekseni, lähdin hiljalleen mennä tössöttelemään ja pääsin\nkuin pääsinkin perille. Huomasin olevani ainoa potilas ja istuin pian\ntutulla tuolilla tohtorin kirjoituspöydän päässä. 'Kyllä meitä nyt on\nkaksi viisasta vastakkain', nauroin siinä mielessäni katsellessani\ntohtoria, joka oli yhtä vanha ja raihnainen kuin minäkin, mutta koetti\nsilti olla topakkaa miestä. Juttelimme ummet ja lammet, muistelimme\nkaikki yhteiset tuttavat ja totesimme lopuksi olevamme suvun sukua\ntoisillemme. Välissä kerroskelin taudeistani ja tohtori sanoi, että\n'ihme ja kumma, kun minulla on täsmälleen samat vaivat. Mutta niinpä\nolenkin sopiva mies niitä parantamaan', hän laski leikkiä, ja alkoi\npuolestaan kuvailla omia kipujaan, jotka todellakin olivat samoja kuin\nminulla, ja sitten hän kirjoitteli lääkkeitä monenlaisia, joista sanoi\nsen auttavan siihen ja tämän tähän, antoi hyviä neuvoja, -- vaikka en\nkyllä saanut kaikista hänen muminoistaan selkoa, hän kun unohtui\ntupakoimaan, vaipui ajatuksiinsa ja mutisi epäselvästi partaansa --,\nlohdutteli ja herttaisella kohtelulla sai minut niin iloiseksi, etten\naikoihin ollut tuntenut elämääni niin kevyeksi ja oloani siedettäväksi.\nKysymykseeni, mitä olen velkaa, hän vastasi naurahtaen virkistyneensä\npuheistani niin, että oli itse jäänyt velan puolelle; 'mutta jos sopii,\nniin ollaan kuitit', hän sanoi ja saatteli etehiseen, jossa auttoi\nkapan ylleni yhtä kohteliaasti kuin isäsi ennen sulhasena. Kiittelin ja\nlähdin ja menin nyt aivan kevein askelin apteekkiin, jonne heitin\npullot ja reseptit. Farmaseuttineiti katseli viimeksimainittuja ja\nhymähti aivan kuin olisi arvellut, että mikähän merkillinen mummo tuo\nmahtaa olla, kun sille pitää olla noin monenlaisia tippoja. Ääneensä\nhän sanoi, että ne ovat valmiit kahden tunnin kuluttua. Kun ei tuntunut\nvieläkään väsyttävän, niin ajattelin, ettenpä huoli mennä kotiin, vaan\nseikkailen kaupungilla nuo kaksi tuntia ja krymppään sen rahan, minkä\nolin varannut lääkärille. Menin vieressä olevaan kirjakauppaan, jossa\nen ollut käynyt pariin vuoteen, ostin sieltä yhtä ja toista pientä ja\nkatselin kirjoja, joita oli pitkillä pöydillä pinottain. Typerässä\nmielessäni ajattelin, ettei tuommoinen kirjain paljous voi olla\nsiunaukseksi, vaan että olisi parempi vähä ja hyvä ja se tarkoin\nluettuna. Lorukirjoja muuten näyttivät enimmäkseen olevan --\njumalansanaa oli vähän ja sekin syrjäpaikassa kuin virkaheittona. Niin\nkuin se nykyajan liikaviisaista taitaa ollakin. Sieltä selvittyäni\nmuistin, että tässähän asuu lähellä Pekuri;, Fiina, jota en ollut\ntavannut pitkiin aikoihin. Inahdin tössöttelemään hiljaa hänen luokseen\nja perille tulin. Oli niin herttaisen ystävällinen vastaanotto, että\nkyyneleet nousivat silmiini. Vihdoin päästyäni väsyneenä kotiin\nhuomasin kauhukseni unohtaneeni isäsi kepin jonnekin. Ihan oli sydämeni\nseisahtua mielipahasta ja pelosta, että jos se nyt katosi jäljettömiin.\nOlga ja Aina vielä toruivat, että 'hyvä oli, ettet itse unohtunut sinne\njonnekin'. Aina hommasi jonkun heti käymään niissä paikoissa, joissa\nolin ollut, ja keppi löytyi tohtorin luota. Hän oli hurmannut minut\nniin, että olin unohtanut sen sinne.\n\n\"Tämä nyt on sitten syntymäpäiväkirje! Oikein naurattaa, mutta sydän\nkevenee, kun saa puhella pidättelemättä omalle rakkaalle pojalleen.\nPidä kärsivällinen mieli meitä vanhoja kohtaan, vaikka muutummekin\nuudelleen lapsiksi ja tuskittelemme odottaessamme suurta noutajaa.\nRukoilen joka päivä, että menestyisit puuhissasi ja että lopuksi saisit\nsen onnen, jonka mielestäni niin hyvin ansaitset. Sanoit lehtenne\nnimeksi tulevan 'Uusi Päivä'; se on kaunis ja aatteellinen nimi --\nennustakoon se 'uutta päivää' omallekin kohdallesi\".\n\nSamat vieraat kuin äidin ja tätien luo hiipivät kaukaiseen\npappilaankin, ahdistellen Alfred-setää ja Vanhaa herraa yhä\nvaativammin. Jälkimmäinen ei juuri enää päässyt liikkeelle\nnojatuolistaan, mutta oli säilyttänyt älynsä ja piukean äänensä ja\npysytteli niiden avulla ympäristönsä tietoisuudessa riittävästi. Kun\nUuden Päivän ensimmäinen numero saapui Kaarlolle, Vanha herra pyysi\nsaada pidellä sitä kädessään:\n\n-- Ei sillä, että näkisin lukea sitä -- nimi tuossa kuitenkin häämöttää\n--, mutta tuntuu juhlalliselta pitää kädessä pääkaupunkilaista\njokapäiväistä sanomalehteä, joka uskaltaa sanoa julkisesti, että\ntäydellinen valtiollinen itsenäisyys on nykyisen poliittisen tilanteen\nainoa riittävä ja oikea ratkaisu. Se on uskomatonta. On tarvittu\nsuunnaton entisyyden luhistus, jotta se on voinut käydä mahdolliseksi.\nMaailmansota sellaisenaan ja entisenlaiset kansat sitä käymässä ei\nvielä olisi merkinnyt tuota luhistusta, mutta tsaarivallan kukistuminen\nja sen seuraukset -- ne tulevat iskemään olevaisuuden kamaraan kuilun,\njoka on täyttymätön. Sen kautta on hulmahtanut näkyviin maanalainen\nlieska, joka on kuumentanut Euroopan pintaa jo puoli vuosisataa niin,\nettä jalkapohjia on poltellut, ja jonka vallallepääsystä tai\ntukahtumisesta on pohjaltaan suursodassa ollut kysymys. Se on päässyt\nvallalle Venäjälle ja pyrkii kuin palava terva tulvimaan sen rajojen\nulkopuolelle. Onneton se kansa, joka ei pääse ajoissa irti Venäjästä ja\nsaa pysäytetyksi tuota laavavirtaa. Nuoret ovat aivan oikeassa: vain\nitsenäisyys ja kiinni lyöty veräjä voivat pelastaa meidät.\n\n-- Niin kyllä, puheli Alfred-setä sohvannurkasta, jossa oli hetkisen\ntorkahtanut, -- onhan vallankumous kyllä hyvä sikäli, että se on tuonut\nSuomelle oikeudet takaisin ja antaa vielä entistä enemmän, kunhan\njaksetaan odottaa... Postiko se on jo tullut ja sekö on tuonut tuon\nuuden sanomalehden? Kuinka uskallat, Kaarlo, mennä avaamaan\npostilaukkua minun luvattani? Se on yksi harvoista etuoikeuksista,\njotka pyydän saada pitää koskemattomina ja rikkomattomina kuolemaani\nsaakka. Muuten voisivat vielä tuomiokapitulin lähettämät virkakirjeet\nhukkua. Muista se, Kaarlo!\n\n-- Mitä isä nyt turhia, sanoi Kaarlo, joka oli saanut postilaukusta\nensimmäiseksi käteensä Uuden Päivän ja veteli sieltä nyt näkyviin\nmuitakin lehtiä ja lähetyksiä. -- Olenhan avannut postilaukun jo monta\nvuotta isän sanomatta siitä mitään. Mikä vallantunnon puuska tämä nyt\non?\n\n-- Niinhän olet tainnut tehdä, napisi Alfred-setä kuin lapsi, -- vienyt\nminulta siinäkin suhteessa viran ja kunnian. Suuttua tupsahdin tässä\njuuri siksi, että muistin yhtäkkiä sen. Menettelethän kuin itse olisit\nkirkkoherra ja minä vain apulainen. Nuoriso hyppii aina vanhojen\nsilmille. Mutta se muistakin, että minä olen sinun esimiehesi!\n\n-- Tottakai, mukautui Kaarlo. -- Olisittekin huono apulainen, koska\naina torkutte. Tässä on mieluinen kirje Hannulta. Pyytää minua ja\nPeuran Villeä toimimaan tarmokkaasti Uuden Päivän levittämiseksi -- se\ntehdään -- ja kertoo äitinsä kiihkeästi haluavan kesäksi tänne vanhaan\nkotiin -- ehkä viimeiseksi kesäksi. On tainnut täti käydä jo\nhuonovointiseksi. Hannu sanoo kirjoittaneensa Peuran Villelle ja\npyytäneensä tätä vuokraamaan heille Suvannon päärakennuksen ja itse\nsiirtymään vaikka Rauhalaan, joka on tyhjänä, Jaakko kun ei ole vielä\npäässyt ryntäämään sotajoukkoineen rajan yli. Ville tietenkin tekee sen\nmielellään. Mikäli häntä oikein tunnen, hänen olisi vaikea asua Hannun\näidin ja tätien täyshoidossa -- hän pelkää varsinkin noita tätejä ja\nHellin hienoutta. Tämä on todella hauskaa -- saamme elää vielä hetkisen\nkuin ennen -- Hannukin ehtii varmaan oleskelemaan täällä jonkin aikaa\n-- ehkä pääsemme yhdessä metsästämään sorsia kuten poikasina. Hannu\nkirjoittaa Helsingin kovasta elintarvepulasta... Onhan täällä ainakin\nmaitoa, tilliä, voita ja kalaa. Pappilan jyvälaarista riittänee\nleipäainetta Hannunkin joukolle. Sokerista on nuusa, mutta Peuran Ville\nsaa luovuttaa osan totisokeristaan vierailleen ja juoda pirtunsa ja\nmökäöljynsä kuiviltaan. Ville antaisi näille vieraille vaikka nahan\nselästään. Pappa ja setä hoi!\n\nKaarlo kovensi ääntänsä ja kertoi vanhuksille asian. Hän puheli\nisälleen:\n\n-- Vendla-täti kuuluu välttämättä tahtovan vielä kerran kuulla papan\nsaarnaavan ja selittävän sanaa Suvannon seuroissa. Jos pappa ei jaksa,\nhoidan kyllä puolestanne sen asian?\n\n-- Kyllä minä jaksan! vastusteli Alfred-setä. -- Et sinä osaa vielä\nsaarnata oikein etkä selittää. Vai tulevat Vendla ja tädit ja muut. Se\non ihmeellistä, mutta mikäpä olisi Jumalalle mahdotonta. Vanhalle\nherralle Kaarlo huusi korvaan:\n\n-- Hannu tulee tänne kesällä, itsenäisyyden pääpomo. Hänestä setä saa\nkaikkitietävän poliittisen keskustelutoverin.\n\n-- Hyvä on! piipitti Vanha herra. -- Te olettekin niin tylsiä -- ei\nteissä ole kipinää...\n\nAili oli tullut saapuville, kuullut asian ja kysyi nyt miettiväisesti:\n\n-- Mikähän lie syynä siihen, etteivät Hannu ja Helli mene naimisiin?\nHannu rakastaa Helliä ja eiköhän tämä jo nyt häntä.\n\n-- Kainostelu ja saamattomuus vain, selitti Kaarlo. -- Hannu on\nnaisväen seurassa kuin hammastautinen, surkea ja yrittämätön. Naiset\npitää ottaa kuin myrskytuuli. Kas näin!\n\nAili väistyi arvokkaasti ajoissa. Kaarlo jatkoi:\n\n-- Mutta täällä vihin heidät jos ei muuten niin väkisin. Ei se ole\nsuuri palvelus minun puoleltani Hannulle, ystävälle ja holhoojalle.\n\n\n2\n\nHelli matkusti äidin luo heti koulun loputtua ja vei Emman mukanaan,\nkoska tämän oli aikomus seurata perhettä Suvantoon ja käydä pitkien\nvuosien kuluttua omassa kodissaan. Hannu jäi Helsinkiin, sillä hänellä\noli vakinaisena työnä uuden lehden avustaminen ja sen ohessa muitakin\ntehtäviä. Olo Helsingissä ei ollut näinä aikoina miellyttävää, sillä\nyksin elintarvepula tuotti suuria vaikeuksia. Ellei Hannu olisi saanut\neräältä ystävältä Hämeestä postitse säännöllisesti leipää, toiselta\nperunoita ja kolmannelta voita, hänen elämisensä olisi käynyt melkein\nmahdottomaksi. Näiden varassa hän eleli tyhjässä hiljaisessa\nhuoneistossaan, käyden joskus istumassa Hellin puolella, jossa tämä\ntuntui olevan saapuvilla, vaikka oli poissa.\n\nMutta mitäpä elintarvepulasta, sillä sehän oli tilapäistä,\naineellisuutta koskevaa, tietenkin jonkin ajan kuluttua ohimenevää. Se\nei Hannua huolettanut, vaan hän söi vain \"kuivaa ruokaa\" kuin\ntukkilainen, kun ei muuta ollut, ajattelematta asiaa sen enempää. Hänen\nmielessään oli keskeisenä kokonaan toinen, yötä päivää kalvava ja\npolttava kysymys: oliko hän kokonaan erehtynyt Suomen kansasta ja eikö\ntämä ollutkaan vapauden eikä itsenäisyyden arvoinen? Se kysymys asui,\nHannu tunsi sen, näinä aikoina kaikkien niiden kansalaisten mielessä,\njotka kuten hän olivat aina olleet ylpeitä suomalaisten puolesta\nsäätyyn ja puolueeseen katsomatta ja odottaneet heidän kunnostautuvan\nerikoisesti silloin, kun vapauden kutsu kajahtaisi. Heidät saattoi\nnykyisen nälänhädän aikana tuntea jo ulkonäöltä: kuta ihanteellisempi\nja lainkuuliaisempi kansalainen, sitä laihempi ruumis, avarampi kaulus,\nkuluneemmat, väljinä riippuvat vaatteet, ja huolestuneempi ilme. He\nolivat kuin variksenpelättimiä nuo ihmiset, jotka siirtyivät perheineen\nvaivalloisesti päivästä toiseen, mielessä nälästä huolimatta\nensimmäisenä ja ylimpänä ihanteena vapaus, ja vasta sen jälkeen\nsekoittamaton ruisleipä. He olivat, nämä omituiset aatteilijat, jotka\neivät tahtoneet nostaa suurta huutoa leivästään eivätkä suolastaan ja\nolivat iloisia, kun kenkänsä saattoi vielä kerran puolipohjata ja\nhousunsa paikata, niin sanottua Suomen sivistyneistöä, pitkällisen ja\nvaivalloisen säätykierron tulosta, kansan älymystöä, jossa asui sen\nhenki. Heitä Hannu ei tahtonut, ei voinut moittia, sillä juuri se, että\nheidän sydämessään asui ylinnä tämä ihanteiden ihanne, että he\njaksoivat unohtaa aineellisen kurjuutensa ja ajatella vain isänmaansa\nhistorian suurinta kysymystä, todisti heidän täyttäneen sen toivon,\nmikä heihin oli asetettu. Katsoessaan eräänä päivänä muutamassa\nkahvilassa, kuinka suuriperheinen koulunopettaja, jonka hän hyvin\ntunsi, haparoi pienestä nuhapumpuliaskista kömpelöillä hyppysillään\nkuutiomillin kokoisen sokerijytysen antaakseen edes makeuden aavistusta\nsille samealle ohrakeitokselle, joka kulki kahvin nimellä, ja kuinka\nhän -- unohtaen tämän aarteen huulelleen sulamaan siinä turhaan -- osti\nsaapuville tulleelta pojalta Uuden Päivän ja syventyi intohimoisesti\nlukemaan sen uusimpia todisteluja itsenäisyystyön tarpeellisuudesta,\nHannua melkein itketti se ihanteellisuus ja aatteellisuus, jonka hän\noli tuon miehen koko olemuksessa ja menossa toteavinaan. Vaimo ja\nlapset oli heti koulun loputtua lähetetty jonnekin kauas sisämaahan,\nmahdollisimman syrjäiseen paikkaan, jossa maanviljelijöillä olisi vielä\nniin armahtava sydän, että suostuisivat myymään ruiskilon hinnalla,\njoka tosin oli rajahintaa paljon korkeampi, mutta silti vielä\ntavallisen maisterimiehen palkkatulojen ulottuvilla. Itse maisteri oli\njäänyt Helsinkiin ansaitakseen erään tuttavan, sydämeltä sääliväisen\nkulassin konttorissa ylimääräisellä, huonosti palkatulla työllä sen\nsumman, joka hänen oli täytynyt maksaa talon isännöitsijälle hiljaisena\nhyvityksenä siitä edusta, että sai vuokrata näkyvältä määrältä\nlaillisen, mutta näkymättömältä ja varsinaiselta maksettavalta määrältä\nlaittoman sopimuksen perusteella ne pari kolme linnunhäkin kokoista\nkoppia, jotka kulkivat \"kahden huoneen ja keittiön\" nimellä ja joihin\nhän latoi illoin perheensä levolle, erottaen liidulla jokaiselle oman\nalueensa...\n\nHannu hymähti katkerasti. Sivistyneistö oli kunnollista, aatteellisesti\nvalveutunutta, joskaan ei valitettavasti yksimielistä. Väliin Hannusta\ntuntui, että toiset harrastivat niin innokkaasti keskus-, toiset\nympärysvaltojen asiaa, ettei Suomen puolelle jäänyt ketään. Mutta\ntiukan paikan tullen heihin saattoi luottaa. Miten oli sensijaan muiden\nluokkien laita?\n\nKolme kuukautta sitten Hannu oli hälventänyt Hermannin epäisänmaallisen\npuheen vaikutuksen muistelemalla suomalaisen työmiehen hyviä\nominaisuuksia ja luettelemalla niitä yhteiskunnallisen onnen monia eri\npuolia, joista saataisiin nauttia, kun kansa saisi vallan ja\ntilaisuuden kokoontumis-, sanan-, omantunnon ja painovapauden turvin\nilmaista jaloa luonnettaan, kansallista mieltään ja syvällistä\nyhteiskunnallis-valtiollista kypsyneisyyttään. Hannulla oli nuoruudesta\nsaakka ollut se rousseaulainen käsitys -- hän ei voinut sanoa\ntäsmälleen, mistä oli saanut sen, mutta luuli sen lähinnä periytyneen\n1890-luvun nuorsuomalaisesta kansanihailusta --, että tuo salaperäinen\n\"kansa\" oli kaiken oikeuden ja vanhurskauden varsinainen tyyssija ja\ntoteuttaja. Lähinnä hän oli pitänyt \"kansana\" maanviljelijöitä,\n\"peruselinkeinon\" harjoittajia, niin kuin sanottiin, jotka rakensivat\nja ylläpitivät yhteisen asumapohjan. Työväki ei ollut yhtä\nriidattomasti \"kansaa\", vaan resusi sen palveluksessa apuaineksena.\nSivistyneet eivät uskaltaneet eivätkä tahtoneetkaan lukea itseään\n\"kansaan\", vaan palvoivat tätä kirjailijain opetuksen mukaan\njonkinlaisena alkukristillisenä puhtauden ja hurskauden ihanteena,\nmikä ei estänyt heitä olemasta sille hävyttömiä käräjätuvissa,\npalkanmaksussa, kaupoissa ja virastoissa, kun niikseen sattui. Ja\n\"kansa\" puolestaan vihasi herroja sydämensä pohjasta. Mutta työväen\nitsetunnon kasvaessa käsitykset alkoivat muuttua: se antoi muiden\nkansalaisten yhä selvemmin ymmärtää, että se, työväki näet, olikin\nvarsinainen \"kansa\" tämän sanan syvimmässä ja oikeimmassa\nmerkityksessä, ja että muut yhteiskuntaluokat olivat loisia, jotka\nelivät työväen verihiestä. Koska omaisuus oli varkautta ainakin muilla\nkuin työväellä itsellään, olivat varsinkin maanomistajat suurimpia\nrosvoja, sillä olivathan he anastaneet yhteisen eli siis \"kansalle\" so.\nlähinnä työväelle aikoinaan kuuluneen maan ja aidanneet kukin oman\nkappaleensa. Sivistyneet eli herrat -- ne vasta suuria sikoja olivat.\nNe olivat käyttäneet tietojaan ja älyään keksiäkseen keinoja, joilla\nsaisivat petetyn ja nyljetyn työväen eli orjalaumansa tyytymään\nosaansa. Tämä oli näet välttämätöntä siksi, että jos työväki, joka oli\nenemmistönä, olisi sattunut toteamaan orjuutensa kurjuuden ja herännyt\nvaatimaan itselleen oikeutetusti kuuluvia etuja, yhteiskunnassa olisi\nvalta pian siirtynyt sen käsiin. Siksi herrat olivat keksineet Jumalan\nja Jeesuksen ja kristinoppinsa, rakentaneet maailman kirkkoja täyteen\nja asettaneet kansain elätettäviksi miljoonia pappeja, kaikessa vain\npäätarkoituksena saada isketyksi \"kansan\" mieleen usko siihen, että\nolevaisuus ja yhteiskunnat olivat järkkymättömästi säädetyt juuri\nsellaiseksi kuin olivat eli muuttumattoman porvarillisuuden kehyksiin,\nja että ihmisen piti ollakseen onnellinen vain tyytyä osaansa ja viedä\nsuuhunsa yhtä suurella riemulla pettu- kuin vehnäpala. Lohduttaakseen\ntyöväkeä nimenomaan maan menetyksestä he olivat ruvenneet\nuskottelemaan, että olihan sillä sama isänmaa kuin muillakin,\naatteellinen omistus koko valtakuntaan. Onnistuttuaan tässä kaikessa\neli saatuaan \"kansan\" kärsivällisesti alistumaan ikeeseensä herrat\nolivat ryhtyneet käyttämään sitä hyväkseen verrattoman kavalasti ja\nhäikäilemättömästi. He olivat keksineet jos mitä koneita ja rakentaneet\ntehtaita, joihin houkuttelivat työväkeä nälkäpalkoilla työskentelemään.\nTuotetun tavaran he sitten möivät työväelle takaisin ylettömän\nkalliista hinnasta ja pettivät sitä täten kahta tietä. Mutta ettei\ntyöväki nytkään huomaisi, miten sitä vedettiin huulesta, herrat muka\npitivät muuten huolta sen eduista ja hyvittelivät sitä sivistyksellä,\nhalvoilla asunnoilla jne. Siinä ohessa heillä oli tarkoituksena näyttää\ntoteen, että puhe kapitalistisessa valtiossa välttämättä tapahtuvasta\npääoman ja työn vastakohdan jyrkentymisestä, edellisen loputtomasta\nlihomisesta ja jälkimmäisen samoin laihtumisesta, oli lorua, että\npäinvastoin työväenkin asema koheni porvarillisen yhteiskunnan yleisen\nedistyksen ohella. Mutta se oli väärää puhetta. Työväki ei saavuta\nkapitalistisessa yhteiskunnassa milloinkaan ihmisoikeuksiaan, vaan\nvaipuu yhä suurempaan kurjuuteen, kunnes vihdoin nostaa painuneen\npäänsä ja kukistaa sortajansa. Se hetki on nyt tullut, toverit! Idän\njättiläiskansa on jo suistanut tsaarivallan ikeen hartioiltansa ja\nvalmistautuu parhaillaan vielä suurempaan vallankumoukseen:\nhajoittamaan porvarillista yhteiskuntaa ja luomaan työväen diktatuurin\navulla paljon kärsineelle ihmiskunnalle uutta onnelaa...\n\nMitä hullua puhetta tämä on? Hannu herää kuin horroksista, toteaa\nseisovansa väkijoukossa Nikolain kirkon portailla ja kuuntelevansa Jean\nBoldtin ja Fiina Huttusen paasausta. Oliko Suomen kansa menetellyt\nvapautensa aamuna niin kuin hän oli vielä äsken vuorenlujasti uskonut?\nSitä Hannu oli mielessään kysellyt ja paini sielussaan Jumalan kanssa\nkuin Israel saadakseen oikean vastauksen ja pelastaakseen uskonsa\nSuomen kansaan siitä haaksirikosta, jonka se näytti näinä viikkoina\nkärsineen. Täytyi myöntää, että kansa oli omaksunut itsenäisyysaatteen\nsangen pieneltä osalta eikä suinkaan yksimielisesti. Omituista oli\nvarsinkin se, että juuri ne, jotka eivät toistaiseksi pitäneet\nitsenäisyyttä muuna kuin nuorten kauniina haaveena, kuitenkin olivat\nmuka tarkoin selvillä, miten itsenäisyys oli hankittava, ja antoivat\nvarsinaisille itsenäisyysmiehille neuvoja tukuttain. Työväen johto esti\njoukkonsa innostumasta kansallisen itsenäisyyden aatteeseen, koska tämä\nolisi vienyt sen pois kansainvälisyyden eli tässä tapauksessa\nvenäläisyyden linjalta, joka jo alkoi kuvastella lupaavana heidän\nsilmissään. Kokoontumisvapaus oli merkinnyt pääasiassa vain sitä, että\nedesvastuuttomat, salassa toimivat ainekset saivat toimeenpanna suuria\nroskaväen kiihoituskokouksia, joissa avoimesti yllytettiin omaisuuden\ntasajakoon eli siis ryöstöihin. Sananvapautta ei suinkaan käytetty\n\"kansan\" muka synnynnäisen jalouden eikä kohtuuden ilmaisuun, vaan mitä\nitsekkäimpään, räikeimpään ja edesvastuuttomimpaan kiihoitukseen\nyhteiskuntaa ja toisinajattelevia vastaan. Ja pian se tehtiin aivan\nmerkityksettömäksi sillä, että porvarillisten sanomalehtien\nilmestyminen estettiin lakolla, joka ei koskenut työväen omia\njulkaisuja. Kesken kylvökautta oli pöyristyttävän kevytmielisesti\nusutettu maataloustyöväki lakkoon, niin että väestön kuolema nälkään\nkummitteli peloittavasti ihmisten mielessä. Poliisit oli muka uusissa\noloissa valtiollisesti epäluotettavina erotettu ja sijaan asetettu\n\"kansan\" aina suosima \"miliisi\", so. joukko jätkiä, joiden papinkirja\nei sietänyt julkisuutta ja joiden ainoana tehtävänä oli heidän\nretkalehtaessaan kadunristeyksissä ikuinen savuke suupielessä porvarien\nestäminen puolustautumasta omaisuuden tasanjakoyrityksiä vastaan. Oli\nkuin mielettömyyden aalto olisi tulvahtanut koko maan ylitse ja\nSuomen kansan ennen niin rauhalliset jalot kasvot vääristyneet\ntuntemattomiksi...\n\nTaas nämä kiduttavat ajatukset ja hirveät mielikuvat! Ei, Hannu ei\ntahdo antaa näille ajankohdan arveluttaville ilmiöille ratkaisevaa\nmerkitystä, vaan pitää niitä radaltaan suistuneiden olojen aiheuttamina\npoikkeuksina. Suomen kansaa saattoi verrata vuosikymmeniä holvin\npimeydessä viruneeseen vankiin, joka oli heikontunut ruumiin ja hengen\npuolesta. Yhtäkkiä hänet viedään ulos ja hänelle sanotaan: \"Olet vapaa,\nmene ja tee mitä tahdot\". Jo valo ja raitis ilma huumaavat hänet niin,\nettä hän tuntee päätänsä viemaavan. Kun siihen tulee lisäksi kuvittelu\nkaikesta siitä ihanuudesta, jota hän uskoo vapauden suovan, hän\nmenettää vähäksi aikaa järkensä ja käyttäytyy kuin hullu. Miten voisi\nkäyttää vapautta oikein se, joka ei milloinkaan ole ollut vapaa ja\njolle ei ole milloinkaan selitetty, mitä vapaus on ja mitä se vaatii\nkoituakseen siunaukseksi...?\n\nHannu vietti iltaansa Uuden Päivän ympärille kertyneessä toveripiirissä\nja virkistyi siinä vallitsevasta reippaasta, horjumattomasta\nluottamuksesta oikean asian voittoon. Kerraten äskeisiä ajatuksiaan hän\nväitti vastaukseksi eräille, jotka lausuivat Suomen kansasta ankaria\ntuomioita, ettei vallalla olevan sekasorron merkitystä pitänyt\nliioitella. \"Kansa ei tietenkään osaa aluksi käyttää vapauttaan, kun\nsillä ei ole siitä omakohtaista kokemusta eikä sen luonnetta,\nvaatimuksia eikä vaaroja ole sille selitetty\".\n\n-- Asia on sama kuin pyydettäessä siltä isänmaallisuutta, hän\nhuomautti.\n\n-- Kuinka sama? Mitä tarkoitat?\n\n-- Vaikka suurempi osa kansaamme ei tiedä isänmaasta juuri nimeä\nenempää eikä laajoissa piireissä sitäkään siitä yksinkertaisesta\nsyystä, ettei sille ole sitä milloinkaan selitetty, te vaaditte siltä\nisänmaallisuuden korkeinta ja kehittyneintä tunnustamista kuin\nitsestään selvää asiaa. Samoin vaaditte kansaa käyttämään vapautta\noikein ja mahdollisimman kokeneesti vaikka tämä on sille vielä\ntuntemattomampaa kuin isänmaallisuus. Eikö ole omituista, ettei näistä\nkahdesta asiasta, isänmaasta eikä vapaudesta, ole puhuttu kansalle sen\nkouluissa juuri mitään, jälkimmäisestä vielä vähemmän kuin edellisestä,\nja kuitenkin ne ovat ne perusteet, jotka ensimmäiseksi pitäisi valtion\nkansalaisille opettaa? Neljännen käskyn selitys olisi lavennettava\nesitykseksi kansalaisen velvollisuuksista ja rakkaudesta isänmaata\nkohtaan siinä merkityksessä kuin nyt asian käsitämme, ja\nyhdenneksitoista olisi määrättävä käsky rakastaa vapautta ja käyttää\nsitä oikein.\n\nOltiin hiukan noloja. Joku kysyi:\n\n-- Eikö näistä asioista siis todellakaan puhuta kouluissamme\nriittävästi?\n\n-- Onpahan siinä ja siinä. Kansakouluissa jos puhutaankin, niin se ei\npaljoa pyhitä, oppilaat kun ovat lapsia. Rippikouluissa olisi kuulijain\niän puolesta soveliasta avata heidän silmiään siinäkin suhteessa, mutta\nkun siellä on käsiteltävänä uskonnon asia, siihen on vain varoen\nyhdistettävä tällaista kasvatusta. Viisas pappi osaa kuitenkin välttää\ntästä koituvat vaarat ja herättää nuorison tunnon myös näissä nyt\npuheena olevissa asioissa. Kansanopistoissa tehdään hyvää kylvöä, mutta\ntyöväenopistoissa luullakseni mainitaan isänmaata harvoin, jos\nmilloinkaan. Vapaus siellä sen sijaan tulee useinkin puheeksi, mutta se\nkäsitetään etupäässä työväen oikeudeksi ottaa yhteiskunta haltuunsa.\nEntä oppikouluissa? Muistattehan, että ainakin meidän aikanamme isänmaa\noli runebergiläinen hymistys, kultapilvi, tunnelma, jota tupsautettiin\nkoulun juhlissa näkyviin kuin pyhää savua. Tunnelmain ulkopuolella\nliikkuvaa, johdonmukaista, asiallista esitystä siitä, mitä \"isänmaa\" on\nja mitä se kansalaisilta vaatii, en muista kuulleeni. Yhtä vähän sain\nkuulla siitä, miten yhteiskuntamme on rakennettu ja miten sitä\nhallitaan. Vapaudesta ei puhuttu ollenkaan -- katsottiin kai, että\nymmärsimme sen itsestämme. Ja kuitenkin on kuten tiedätte sen laaja ja\nmonipuolinen sisällys sekä siveellisenä että käytännöllisenä arvona,\nsen rajat, käskyt ja kiellot, syvällinen, vaikea ja työläästi opittava\nasia, joka asettaa kykymme alistua yhteiseen etuun ja yksityiseen\nkieltäymykseen kovalle koetukselle. Älkäämme siis moittiko kansaamme --\nnykyinen mellakka on vain vasta navetasta päässeen karjan\nkeväthulluttelua. Pian avataan koulu, jossa opetetaan oikeata\nisänmaallisuutta ja vapaudenhenkeä tehokkaammin kuin missään muualla.\n\n-- Mikä koulu?\n\n-- Kansallinen sotaväki.\n\nVaiettiin hetkinen kuin säikähtyneinä, noiden sanojen avaaman uljaan\nnäköalan mykistäminä. Hannu teki lähtöä ja puheli:\n\n-- Hyvästi nyt muutamiksi viikoiksi, sillä aion matkustaa maalle.\nTäällä ei ole mitään tehtävää, lehtikään kun ei lakon vuoksi ilmesty.\nHelsinki on melkein kuin hylätty kaupunki, sillä kaikki pakenevat\nmaaseudulle etsimään sitä tervettä, isänmaallista Suomen kansaa, jota\ntarvitaan mikäli tahdotaan saada nykyhetken pulmat ratkaistuiksi\noikealla tavalla. Kun tulipalot ja murhapoltot uhkaavat, täytyy\nkaikkialle perustaa palokuntia. Niinhän on sovittu? Hyvästi!\n\n\n3\n\nHannun äiti ei ollut käynyt Suvannossa sen jälkeen, kun oli myytyään\nsen muuttanut kaupunkiin. Esteenä oli ollut aina, kun oli tullut\npuheeksi meno sinne, pitkä väsyttävä matka: yli kymmenen penikulmaa\nkyytirattailla. Äidistä tuntui sitä paitsi siltä, ettei isä pyytänyt\nhäntä tulemaan, vaan oli tyytyväinen juuri siihen, miten äiti nyt\nmenetteli: asui kaupungissa ja vahti sieltä pitäen sekä hänen hautaansa\nettä lapsia, Hannua ja Helliä.\n\nMutta nyt, tämän kevään tullen, äiti oli ruvennut kiihkeästi kaipaamaan\nSuvantoon. Kun lumi riutui ja keväinen aurinko alkoi lämmittää, hän\npuheli sisarilleen:\n\n-- Huhtikuussa alkoi Suvannossa kevät tuntua. Lumi ja huurre hävisivät\npuista, männyt ja kuuset loistivat auringon kirkkaassa paisteessa\nvoimakkaan, lämpimän vihreinä, ja koivut heloittivat kauniin ruskeina.\nKellarista otettuihin ruusuihin alkoi ilmestyä lehtiä ja umpuja.\nMuistan, että joka kevät yhtäkkiä sydäntä sykähdytti iloisesti.\n\n-- Niinhän se oli siellä yhteisessä vanhassa kodissakin, huomautti\nOlga-täti, jonka mielessä asui etupäässä hänen lapsuutensa ja\nnuoruutensa aina siihen saakka, jolloin alkoivat yksitoikkoiset\nopettajavuodet ja haaveiden vähitellen tapahtuva haihtuminen. -- Mamma\noli jo ottanut ruusut sisään ja pappa nuortui. Talven pimeä aika näet\nrasitti häntä.\n\nAina-täti vahvisti näin olleen ja kaikki he unohtuivat\nsilmänräpäykseksi tuijottamaan tuonne vanhaan kotiin, joka sekin oli\nollut vuolaan virran äyräällä, samanlainen punaseinäinen ja\nvalkonurkkainen talo kuin Suvanto. Sitten he jatkoivat askareitansa ja\npuhelivat jotakin kuluvan hetken asioista, kunnes äiti taas alkoi\naprikoida puoleksi itsekseen:\n\n-- Mistähän johtunee, että kevät on aina niin uusi ja ihastuttava, että\nluulisi kokevansa ja näkevänsä sen ensimmäisen kerran?\n\n-- Ja että se on yhtä sykähdyttävä vanhalle kuin nuorellekin, jolle --\ntässä puhuja, Olga-täti, meni hiukan hämilleen -- ra-rakkaus antaa\nkevättunteisiin oman lisänsä. Sanovat ne, jotka ovat sen kokeneet, hän\nlisäsi puolustelevasti ja kainosti.\n\n-- Mutta kun oikein muistelen, niin Suvannossa olivat kaikki vuodenajat\nyhtä suuria ja ihmeellisiä, jatkoi äiti mietteitään. -- Kesä täytti\nkevään, syksy kesän toiveet, ja talven lepo oli suuri siunaus. Jokainen\nhetki Suvannossa oli aina jollakin tavalla uusi.\n\nHe viettivät aikaansa muistellen menneitä. Väliin he kiistelivät\njostakin pikkuasiasta, oliko se ollut niin vai näin, unohtivat sen ja\nsiirtyivät muihin seikkoihin, joissa oli taas paljon selvitettävää. Ja\nsitten äiti eräänä toukokuun päivänä ilmoitti päättäneensä lähteä\nSuvantoon kesäksi.\n\n-- Kaipaan sinne ja tunnen mieheni nyt kutsuvan minua. Tähän saakka hän\nei ole tehnyt sitä, mutta nyt näen hänen katseensa ja kuulen äänensä.\nMenemme sinne jo ennen juhannusta. Sissoh! Älkää yrittäkökään väittää\nvastaan!\n\nNämä sanat oli osoitettu Olgalle ja Ainalle, joiden huulille noussut\nvastaväite kuoli niiden johdosta. Olga-täti tyytyi epäröimään:\n\n-- Vaan miten sinne pääsemme, kun Veikko on kuollut eikä Hannu tule\nkyytimieheksi. Uskaltaako sitä nousta tuntemattomien hevosten ja\najajien kärryihin...?\n\n-- Tekisi niin mieleni joutua sinne tuomien kukkimisen aikaan, mutta\nriippuu kevään lämpimyydestä, milloin ne kukkivat. No, pihlajat ainakin\ntapaamme täydessä kukoistuksessa. Ja kotihaavikossa on ehkä vielä\npitkiä villanorkoja, joiden höytyviä tuuli lennätteli jokseenkin\nsamoihin aikoihin kuin istutimme perunaa. Se oli hauskaa työtä: Aappo\nkynti Veikolla vaon auki ja siihen me, isä, minä, pojat ja Helli,\nladoimme perunat. Sisäkkö toi kahvin sinne ja nautimme sitä siinä\npientarella, tiedättehän, jossa on aurinkoista ja suojaisaa, kaikki\nyhdessä, sisäkkö, Aappo ja ketä väkeä vain oli saapuvilla. Isä oli\nsilloin aina loistavalla tuulella ja nautti siitä, että oli taas tullut\nkevät ja kesä. Perunaa istutettiin vain kauniilla ilmalla ja siksikin\nse tilaisuus lie jäänyt niin mieleen. Pääskyset tekivät pesiä ja\nilakoivat kuin olisivat ottaneet osaa talkoisiimme, tavoittelivat\nilmasta haavan höytyviä ja istahtivat kaivonvintin kärkeen\nlivertelemään. Se oli niiden vakinainen laulupaikka eikä ollut monta\nhetkeä vuorokaudessa tyhjänä. Se sopi näkymään ruokasalin ikkunaan ja\nminulla tuli tavaksi aina katsoessani ulos vilkaista, istuiko siinä\npääskynen. Aurinko sattui tavallisesti sen valkoiseen rintaan, niin\nettä se loisti siinä kuin pieni tähti. Tuntui, että Suvannon onni on\neheä niin kauan kuin pääskynen istuu kaivon vintin kärjessä.\n\n-- Vieläkö niillä lie vanha vinttikaivo Suvannossa? tiedusteli\nAina-täti.\n\n-- Ei taida olla. Muistelen kuulleeni, että siihen on laitettu pumppu.\nOlen tietenkin vanhanaikainen, mutta en voi auttaa sitä, että kaivon\nkorkea vintti on talon kaunistus. Siellä vanhassa kodissa oli sellainen\nja hyvin syvä kaivo. Muistattehan?\n\n-- Kyllä. Kurkistaessa sinne ammotti vain musta kuilu vastaan ja sen\nkeskeltä, peloittavan syvältä, iso pyöreä silmä, taivaan kuvajainen,\njoka muuttelehti sikäli kuin seinistä tippuvan veden aallot saivat\npinnan väräjämään. Kun hellepäivänä nosti sieltä ämpärillisen ja tämän\nuurteesta, laidoista ja reunojen yli valui ja läikkyi jääkylmää,\nhelmikirkasta vettä, tuntui ihana viileys leviävän koko ympäristöön.\n\nAina-täti oli ilmeisesti katsonut lapsena ollessaan monta kertaa tuohon\nkaivoon, koska muisti niin elävästi, minkä vaikutuksen se häneen oli\ntehnyt. Äiti laski kantapään kavennussilmät -- hän kutoi sukkaa\nHannulle --, otti sukkapuikon suustansa, raaputti sillä mietteliäästi\npäätänsä ja jatkoi muisteluansa:\n\n-- Tulva oli joessa aina korkea, mutta siihen äyrääseen, jossa\ntörmäpääskyset asuivat, se ei milloinkaan ulottunut. Oli hauskaa, kun\nne saapuivat ja alkoivat visertäen lentää vilistää veden pinnalla ja\npesä-äyrään ympärillä. Se oli omituista, liikuttavaa. Istuessa\nrantatörmällä unohtui katsomaan niitä ja miettimään -- en osaisi sanoa,\nmitä. Elämän virtana vilajavaa rientoa ja hetkien hukkumista\nikuisuuteen kai. Loijan kallion yläpuolella suvannon kohdalla tulva\nnousi tyynenä kostevetenä rantapensaikkoon, jonne silloin isä viritti\nrysiä. Ollessani nuori menin usein hänen mukanaan kokemaan niitä.\nMuistan erään kerran hyvin elävästi siksi, että se oli ensimmäinen ja\nettä silloin odotin Hannua. Kaarlo ei antanut minun tehdä mitään, vaan\nsain istua etutuhdolla joutilaana. Hän sauvoi venettä perästä\nvastavirtaan. Hän oli silloin hyvin voimakas: tuntui, että vene totteli\nmelkein vavisten hänen työntöjään. Tulva-alueella pajupensaiden välissä\noli omituista, erikoista, kaunista. Pajut kukkivat keltaisina ja\nkömpelöt kimalaiset pörräsivät niiden ympärillä unisina. Veden pinta\noli tyyni, siellä täällä pyöriskeli päävirrasta sinne ajautunut valkea\nvaahtopallo. Kun tultiin rysän lähelle, se alkoi liikahdella,\nhätääntyneet kalat kun pyrkivät pois. Samassa rysässä saattoi olla\nmonta haukea. Pelkäsin niitä, kun ne hyppelivät veneen pohjalla.\nRannasta rysän kohdalta alkoi synkkä kuusikko, jonka varjossa oli\nhämärää ja salaperäistä. Palattuamme tulva-alueelta isä työnsi veneen\nkovimpaan vuolteeseen ja ottaen melan alkoi viilettää myötävirtaan.\nVeteen jos katsoi, tuntui, ettei liikuttu ollenkaan, mutta jos\nkatsoi rantaan, kiidettiin ohi vilisten. Se oli hauskaa kulkua,\nselittämättömällä tavalla unettavaa: olisin tahtonut kiitää siten aina,\njonnekin kauas, en tiedä, minne. Tärkeintä vain olisi ollut se, että\nKaarlo olisi ollut melamiehenä. Ja kun oikein ajattelen, on niin\nollutkin: elämäni ajan olen kiitänyt vinhan virran myötä ja mieheni\nolen aina ajatellut Jumalan jälkeen purteni peränpitäjäksi. Hän ei\nheittänyt melaa kädestään kuolemassakaan, vaan pitää sitä yhä. Näen\nhänet valveilla ja unissa, kun hän ohjaa varmasti ja luottavaisesti\nvenettämme, ja kuulen jo selvästi virran pauhun sieltä, missä se\nvihdoinkin yhtyy ikuisuuden valtamereen. Nämä muistot ovat heränneet\nmielessäni niin voimakkaina, että minun täytyy vielä kerran päästä\nkotiin virran rannalle...\n\nToiset puolet äiti näin puhui, toiset ajatteli ja luuli puhuneensa. Kun\nhänen sisarensa rohkenivat vihjata heikkoon terveyteen ja matkan\nrasituksiin, äiti pyyhkäisi sellaiset epäilykset syrjään ja pysyi\npäätöksessään. Ja niin pian kuin Helli ja Emma olivat saapuneet, he\nkaikki lähtivät Suvantoon. Jännitys kai lisäsi heidän voimiaan, sillä\nhe saapuivat terveinä perille. Siellä oli Peuran Ville vastaanottamassa\nsydämellisen kohteliaana isäntänä, jonka ritarillisen seuramiehen\nlahjat eivät nytkään olleet tekemättä tehoaan, ja tuliaiskahvi\nodottamassa. Ihmeellistä kyllä se oli ensiluokkaista, minkä Aina-täti\nsanoikin Villelle saaden tämän loistamaan tyytyväisyydestä. \"Hauskaa,\nettä tädit pitävät kahvistani, joka ei aina, minulla kun ei kuten\ntunnettua ole varsinaista -- hm -- tarkoitan vakinaista -- rouvaa -- ei\nkun emännöitsijää\", Ville tunsi käyttäneensä sanoja, jotka ilmaisivat\nhiukan toista kuin hän oli tarkoittanut, ja meni hämilleen. Sitten hän\npyysi saada jättää talonsa sellaisena kuin se nyt oli tätien haltuun\nsanoen olevansa pahoillaan, ettei se vastannut edes alkeellisimpia\nvaatimuksia eikä likimainkaan sitä, minkälaista Suvannossa oli ollut\ntädin aikana. Mutta vanhojen kauniiden muistojen varassa siinä kesä\nsentään kulunee. Puhellen tällaista sirosti ja kohteliaasti Ville\nsiirryskeli ovea kohti, sanoi virka-asioiden kiiruhtavan häntä\nRauhalaan, jossa hän nyt asui, ja oli mennyt. Tädit jäivät katsomaan\nVillen jälkeen melkein kaivaten, sillä metsänhoitaja Peura oli kaikesta\nhuolimatta erittäin miellyttävä herrasmies, todellinen maailmanmies.\nHyvin hän kuului kestäneen olonsa Shpalernajassa, vaikka ohimohiukset\nolivatkin muuttuneet hopeisiksi. Hän oli ollut niin pahasti kiinni,\nettä olisi tuskin selvinnyt hengissä, ellei vallankumous olisi häntä\npelastanut.\n\nAina-täti ja Emma sekä pari tanakkaa apueukkoa saivat riehua viikon\npäivät ennenkuin talo oli siinä kunnossa, että kristitty ihminen\nsaattoi asua siinä. Ensimmäiseksi puhdistettiin äidin huone, se sama\nkamari, joka oli ollut hänen ja hänen miehensä kaikkein pyhin heidän\nentisen, häiriintymättömän, täyteläisen onnensa aikana. Sen ikkunasta\nnäki joelle ja toisen rannan äyräälle, jossa pääskyset vilisivät, ja\nniityille sekä kauempana olevan korpikuusikon rantaan. Ikkunan\nalapuolella äidillä oli ollut kukkapuutarhansa ja mansikkapenkkinsä,\njosta joka kesä saatiin kulhoittain noita täällä tuntemattomia marjoja.\nÄiti ei ollut yrittänytkään isoja puutarhamansikoita, koska oli\npelännyt niiden paleltuvan, vaari oli tuottanut etelästä metsämansikan\ntaimia. Ja nekös menestyivät vallan tavattomasti. Isä hoiti niitä\nerikoissuosikkeinaan, kitki pois rikkaruohot ja kasteli ahkerasti\njokivedellä. Nyt niistä ei näyttänyt olevan mitään jäljellä: koko\npuutarha oli villiytynyt ja polkeutunut nurmikoksi, jossa siellä täällä\njokin pensas muistutti entisyydestä. Valkoiset ruusut olivat sitkeitä\neivätkä olleet suostuneet kuolemaan: tuolla oli nuoria lehteviä varsia\nja niissä umpujen alkuja. Mutta pioni oli hävinnyt ja samoin\nkeisarililja.\n\nÄiti tuijotti ikkunasta joelle ja puutarhaan syvästi murheissaan. Hän\ntunsi, että todellisuus, jonka hän nyt oli Suvannossa tavannut, oli\narkisuudellaan tuottanut hänelle viiltävän pettymyksen. Mutta hän\nvoitti vähitellen murheensa ja pääsi entisiin tunnelmiinsa, sillä\nmitäpä hänellä oli nykyisyydessä tekemistä. Hän kuului menneisyyteen ja\nsaattoi -- Jumalalle kiitos! -- painua sinne ja elää uudelleen sen\njokaisen hetken, muistaa jokaisen askeleen kaukaa saapuvalta, nyt\niltaruskon kultaamalta elämänpolultaan. Eikähän se mitään ollut, että\nihmisten työ, joka on katoavaista, oli täälläkin joko muuttunut tai\nhävinnyt jäljettömiin, sillä olihan luonto itse entinen, paikka sama ja\nniiden vaiheilla auertamassa ihmeellinen muistojen rusotus, jonka lumo\nvaltasi vastustamattomasti. Istuessaan siskojensa ja Hellin kanssa\npihan puolella lasiverannassa, jossa olivat yhä jäljellä entiset\nkorituolit -- siinä samassa paikassa, johon Konrad-serkku oli tuonut\nraskaan sanoman Kaarlon karkoituksesta maanpakoon, ja johon nyt samoin\nkuin silloin ilta-aurinko loisti lempeästi --, äiti huokasi, että\n\"niin-niin, jaa-jaa\", ja kysyi:\n\n-- Mistä johtunee, että vanhoina ajattelemme aina vain menneisyyttä?\nNykyisyys tuntuu niin väsyttävältä ja tuskastuttavalta, mutta\nmenneisyys, varsinkin nuoruus, tuottaa suurta onnea.\n\n-- Ehkä siitä, arveli hetken kuluttua Olga-täti, -- että nuorempi puoli\nelämäämme on todellakin tarkoitettu onnen etsintään ja varastoimiseen,\nja että vanhemmalla puolella sitten vain kulutamme silloin hankittua\npääomaa. Nuorena ei voi suuristakaan onnettomuuksista ja kovastakaan\nkurjuudesta huolimatta olla onneton, sillä sielussa ja ruumiissa asuu\nkaikki voittava, uskaltava, itkiessäkin naurava onnen voima, jonka\nsisällyksenä on --.\n\nHän pysähtyi, kumartui käsityönsä puoleen ja aikoi sanoa ajatuksensa\nloppuun, mutta ei sanonutkaan.\n\nAina-täti vilkaisi häneen kysyvästi ja äidin kasvoille kohosi\nsurumielinen, lempeä hymy. Ja kun Olga-täti ei vieläkään sanonut\nmitään, äiti virkkoi:\n\n-- Tiedän kyllä, mitä tarkoitat. Tuon vastustamattoman onnentunteen\npäätekijänä on rakkaus. Se on elämän ja olevaisuuden ihanin ja korkein\nilmaus, ja vain siitä kertyy sydämeen onnen varastoa.\n\n-- Mutta siitähän eivät pääse läheskään kaikki osallisiksi, sanoi\nAina-täti hiljaa.\n\n-- Ja ne, joiden tielle se sattuu, usein menettävät sen ja tulevat\nonnettomiksi koko elämänsä ajaksi, lisäsi Olga-täti.\n\n-- Uskon kyllä, sanoi äiti miettiväisesti, -- löytyvän paljon sellaisia\nsydämiä, jotka eivät pääse kokemaan rakkauden onnea. Mutta näin käy ei\nsiksi, etteikö rakkautta olisi ollut heille tarjona, vaan siksi, että\nheidän sydämensä on kylmyydessään ja itsekkyydessään sulkenut siltä\novensa. Mutta uskon ihmiskunnasta siksi paljon hyvää, että luulen\nenemmistön avaavan sydämensä rakkaudelle ja siten rakentavan itselleen\nonnen varastoa sadepäivien ajaksi.\n\n-- Mutta entäpä rakkaus ei annakaan, mitä lupaa, vaan tekee\nvastaanottajansa onnettomaksi? kysyi nyt Helli ujosti, nostamatta\nkatsettaan ompelutyöstään.\n\n-- Todellinen rakkaus, jonka olemuksen ydin on täydellinen\nepäitsekkyys, ei tee milloinkaan ketään onnettomaksi, vastasi äiti\nhiljaa. -- Silloinkin kun Jumala päättää toisin kuin mitä rakastava\nsydän hartaasti haluaa, jopa niin kerrassaan toisin, että se tuntuu\nhirveältä julmuudelta, käsittämättömältä tylyydeltä, jää sydämeen\nonnea. Emme tunne sitä silloin, mutta vähitellen se alkaa ilmaista\nläsnäoloansa ja tuoksua suloisesti kuin vanamo, jonka mieluisasti\nhämmästyen odottamatta tapaamme varjoisasta kuusikosta sammalmättäältä.\nLuulen, että rakkauden hienoin onni asuukin kieltäymyksessä,\nosattomuudessa, eikä siinä, mitä se antaa.\n\n-- Entä miten silloin, kun rakkaus on jäänyt sydämen salaisuudeksi,\nlausumattomaksi sanaksi, jota ei ole kuiskattu edes tuulelle? kysyi\nAina-täti.\n\n-- Sen tuoma onni on juuri osattomuuden, vaikenemisen, kätkössä olon\nvuoksi puhtain ja herkin mitä voi olla. Se jalostaa sydäntä kuin\nihmelääke ja valaisee sitä vanhuuteen saakka hienosti riutuvana\nrusotuksena. Siitä kasvaa uhrautuvaisuutta ja kärsivällisyyttä, mikä\nantaa vaatimattomimmallekin elämälle suuruutta.\n\nHelli silitti hiljaa Aina-tädin kättä.\n\n\n4\n\nEmma ei ollut ilmoittanut tulostansa kotiin, sillä lähtö sinne oli\npäätetty niin äkkiä ja aiheuttanut niin paljon touhua, ettei hän ollut\nehtinyt tehdä sitä. Ja hänestä tuntui toisekseen, että hän mieluiten\nhiipii kotiin, pujahtaa pirtin ovensuuhun kenenkään huomaamatta. Siitä\nhän siirtyy hiljaa peremmäksi ja tervehtii äitiä ja isää.\n\nIsän tapaamista Emma ei pelännyt, sillä hänen kanssaan oli kaikki\nsovittu. Mutta äitiä oli vaikea ajatella, sillä äidin katse oli niin\nterävä, että se näki lävitse. Isä tuskin oli kertonut koko totuutta,\nmikäli ollenkaan. Oli ehkä vain juroon tapaansa murahtanut, ettei\nEmmalla ollut hätää.\n\nKun oli tultu perille, Suvannon vanha rouva oli sanonut, että Emman\npitää heti, kaikista ensimmäiseksi, mennä tervehtimään äitiä ja isää.\nMyöhemmin sitten Emma voi tulla Suvantoon. Äidin luo kiirehtiminen on\ntärkeintä. Onko tuliaiset otettu esille? Emma vie nyt omansa. Sitten\nkun Aukusti käy täällä, annamme hänelle omamme. Emma vie terveiset\nisälle ja äidille ja pyytää käymään.\n\nEmma oli lähtenyt kävelemään kotiinsa joen äyrään polkua pitkin. Hän\noli ollut nämä viime tunnit, jolloin oli ajettu yhä tutumpien tienoiden\nhalki, hartauden ja liikutuksen vallassa, kuin kirkossa tai armeijassa\ntai seuroissa silloin, kun salaperäinen ilo tulvahtaa sydämeen. Kaikki\noli niin tuttua kuin ei olisi ollut ollenkaan poissa, ja muutokset\nosasi todeta silmänräpäyksessä. Suvannon kankaalla tuoksuivat havut,\npihka ja jäkälä, ja tuntui raukaisevan helteiseltä. Nyt mentiin\nSuvannon portista pihalle. Kirppakenttä on entisellään. Emman mieleen\nkuvastui sunnuntain iltapäivä, jolloin siinä leikittiin: Suvannon ja\nKorpelan lapset, Hannu ja Hermanni vakavina ja aina jonkin verran\npidättyväisinä, Erkki ja Aaro avomielisinä, hilpeinä rasavilleinä,\nHelli ja hän, Emma, hiukan arkoina ja peläten poikien vallattomuutta.\nIlma oli täynnä naurua ja kimakkaa, huutavaa puhetta. Hyttyset\nkarkeloivat auringossa ja kesannolta kantautui lehmisavun mieluisaa\ntuoksua. Haavikkopahan on entisellään, kasvanut vain, isoimmassa\njokunen kuiva oksa. Alla varjossa on penkki niinkuin silloinkin; siinä\noli hauskaa istua, kuunnella lehtien rapinaa ja katsella niiden mukavaa\nviipotusta ja sitten ruveta seurailemaan pääskysten sinkoilua korkealla\nkuulakkaassa sinessä ja pilvenhattaroiden muotoja ja vaellusta.\nPihakoivuista, jotka istutettiin kauan sitten koleana kesäkuun\nalkupäivänä -- Emma muisti sen hyvin, sillä hän oli ollut saapuvilla\nisän mukana, jota oli pyydetty apumieheksi -- oli kaksi kuollut, mutta\nloput 6 olivat kasvaneet isoiksi. Piha oli sen johdosta muuttunut.\nRakennukset olivat hiukan rappeutuneet. Tuossa nurkassa oli oltu\nkuuropiilosilla -- se oli hauskaa leikkiä. Hannu usein neuvoi Emmaa,\nettä \"mene piiloon hernemaahan, kyyrötä aivan hiljaa tuossa käytävässä\nja ryntää sieltä, kun Erkki hiukankaan siirtyy ulommaksi\", mutta Erkki\noli kuin kärppä, nopsempi ja vikkelämpi Hannua ja Emmaa.\n\nJa nyt Emma oli menossa kotiin tätä tuttua, kapeata, ruohottunutta,\nhauskasti mutkittelevaa polkua pitkin, joka oli poudalla ihan kuuma ja\ntuntui jalkaan hyvältä. Elokuussa siitä hyppeli heinäsirkkoja kuin\nkirppuja ja kaikkialta kuului niiden siritystä. Kun pilvi meni auringon\neteen, ne herkesivät soittamasta, mutta jatkoivat heti, kun aurinko\ntaas alkoi lämmittää. Nyt niitä ei vielä ollut, vaan valtaa pitivät\nkaikenlaiset koppiaiset, sinitakit, hauskat \"niskantaittajat\", jotka\nnapsahduttivat itsensä ilmaan, jos käänsi ne selälleen. Kukkia Emma\nkatseli hellästi, sillä ne tuntuivat toivottavan häntä herttaisesti\ntervetulleeksi. Ihme ja kumma! Tuossa oli rentukkapensas kuten\nsilloinkin ja parhaassa kukassaan. Sitä Emma oli rakastanut niin\npienestä kuin muisti. Kun hän oli Helsingissä ikävöinyt kotiaan ja\nnähnyt siitä unta, tämä virran kostemutkan perukassa kasvava\nrehevälehtinen rentukkapensas oli vilahtanut näkyviin upean keltaisena.\nMesimarjat kukkivat punaisina, pohjan orvokit uskollisina ja\nvaatimattomina, lemmikit reunustivat vedenrajaa sinisenä nauhana. Ruoho\noli vielä nuorteata ja mehevää, juhannusruusut valmistivat kiireesti\nvanojaan ja umpujaan joutuakseen ajoissa pisimmän päivän juhlaan, ja\nilma oli täynnä luonnon hienointa tuoksua. Tuossahan on kiviraunio,\njossa aina asui lasten suosima kivitasku eli \"hiistakka\" -- no mutta\neihän! Siinähän se istuu entisen tutun kiven kärjellä, heilauttelee\npyrstöään ja sanoo varoittavasti \"hiist-tak-tak, hiist-tak-tak\". Nyt se\nnousee keväthurmion vallassa nopein siiveniskuin yhä korkeammalle,\nlevittää siellä pyrstönsä kolmikulmaiseksi ja lähtee liitämään maahan\nmelkein putoamalla, koko ajan veikeästi visertäen ja pehmeästi\nkehräten. Emma katselee sitä yhtä hartaasti kuin ennen pikkutyttönä,\njolloin hän uskoi hiistakan sulasta kiltteydestä näyttävän hänelle\nlentotaitoaan ja nauroi sille, kun se niin hassun pöyhkeästi levitti\npyrstönsä ja lähti liitämään alas kukertaen ja keekoillen. Se varmaan\nkoetti matkia peltoleivosta, joka tuossa parhaillaan kiipesi yhä\nkorkeammalle ja samalla lauloi niin voimakkaasti, riemullisesti ja\nkirkkaan heläjävästi, että sitä täytyi katsella ja kuunnella\nihmetellen. Nyt sitä ei enää juuri näkynyt -- se oli päässyt\nkorkeimpaan kohtaansa. Sieltä se alkoi pudottautua pitkän portaanvälin\nkerrallaan, kunnes lopuksi heittäytyi maahan kuin kivi. Ystävä odotti\nsitä siellä ja sen ylistykseksi se oli näyttänyt lento- ja\nlaulutaitoaan.\n\nEmma tunsi katsoessaan, kuunnellessaan ja vaistotessaan kaikkea tätä,\nkuinka polttava tuska yhtäkkiä täytti hänen sydämensä. Hän vaipui\nmesimarjankukkien sekaan ja painaen kasvonsa käsiin puhkesi katkeraan\nitkuun. Tätä, minkä hän oli nyt nähnyt ympärillään -- kevään\ntoivorikkautta ja puhdasta, syvää onnea --, hänellä ei ollut ehtinyt\nollakaan. Hän oli tuskin ruvennut aavistamaan, että elämällä todellakin\noli lahjoitettavana köyhällekin sanoin kuvaamaton onni ja autuus, kun\njo oli menettänyt mahdollisuutensa siihen ja jäänyt kuin kulon\npolttamana katsomaan syrjästä muiden kevättä. Tämän kaiken hän oli\nkyllä oivaltanut aikoja sitten, alistunut kohtaloonsa ja alkanut tuntea\nonnen kajoa tästä osattomuudestakin, mutta nyt, palatessa kesän\nnuoruuden riemuntäyteisenä hetkenä lapsuudenkotiin, sen arvo, mitä hän\noli menettänyt, yllätti hänet kuin äkillinen myrsky ja kaatoi maahan.\n\nNyyhkytyksiltään Emma ei ollut kuullut lähestyviä askeleita. Vasta kun\njoku istahti hänen viereensä, hän nosti päätänsä ja näki isänsä, jonka\nkarhea, raskas käsi jo hakeutui silittämään hänen hartioitansa. Aukusti\npuheli:\n\n-- Odotettiin vosmestarinnaa näinä päivinä tulevaksi, niin läksin\nkatsomaan, kun kuului Suvannosta vieraita ääniä ja ajopelien räikkinää.\nMennessäni tässä näin mustahuivisen ihmisen makaavan maassa ja hartiain\ntutisevan kuin itkusta. Sävähdytti sydäntäni oudosti, sillä havaitsin\nheti, että se olit sinä. Eihän täällä puolessa kukaan pidä noin\nhurskaita vaatteita. Mitä itket?\n\n-- Itkenpähän vain...\n\nEmma nousi istumaan isänsä viereen ja kuivasi silmiään. Isä kosketti\nhäntä käsivarteen ja sanoi:\n\n-- Jumalan terve. Tulit siis vielä katsomaan vanhaa kotiasi, äitiäsi ja\nisääsi.\n\n-- Tulin, mutta toisena kuin lähdin. Ja sitä tässä itkin.\n\nAukusti tuijotti virrankalvoon eikä sanonut hetken aikaan mitään. Emma\nhuomasi hänen tukkansa muuttuneen valkoiseksi ja kasvojen vakavan\nilmeen entisestäkin jyrkentyneen ja ankaroituneen. Muuten hän näytti\nolevan murtumattomissa voimissa. Nyt Aukusti rypisti uhkaavasti\nkulmiaan ja kuin heräten vastenmielisestä unesta sanoi:\n\n-- Me tulemme kaikki aina toisenlaisina kotiin kuin olimme sieltä\nlähtiessämme, useimmiten huonompina, harvoin parempina. Mutta tällä\ntotuudella en tahdo selittää itkuasi tarpeettomaksi. Päinvastoin: itke,\nsillä kyyneleet puhdistavat ja lämmittävät sydäntä. Niin kauan kuin voi\nitkeä, ei ole hätää, sillä itkulla kastellussa pellossa Jumalan kylvö\nitää ja tuottaa lopuksi runsaan sadon. Mutta kun kyynelten lähteet ovat\nkuivuneet, silloin sielun vainiot palavat kuloksi ja tulee täysi kato.\nPaholainen siellä silloin teutaroi ylimpänä isäntänä, kunnes heittää\nnäin sisästäpäin jo eläessä kuivaamansa ihmisen siihen helvetin\npätsiin, jossa poltetaan vain parhaita tervaksia.\n\nEmma hymyili tahtomattaankin, sillä isän puhetapa oli tuttua ja\nomalaatuistansa, tykkänään toisenlaista kuin etelän sivistyneissä\noloissa. Mutta senpä vuoksi juuri se oli Emman mielestä ytimekästä ja\nsydämeen käypää. Aukusti jatkoi:\n\n-- Eipä silti, että minä itkisin. Sehän ei sovi miehelle, vaan on\nparemminkin ämmäin asia. Mutta huulteni sisäpuolella minulla kyllä on\nalituinen itkun tila, sillä minun syntini vaativat sitä vielä\nviljemmälti kuin sinun, lapsiriepu. Minussa oli ennen paljon\ntuomitsemisen henkeä ja omahyväisyyttä, mutta osasipahan, totisesti,\nJumala karkoittaa sen myrkyn ryhästäni. Onpahan siinä ja siinä, etten\njo rentoile syntisyydelläni Jumalan edessä ja neuvo, että 'tämän\nryövärin kun armahdat, niin saatat sanoa, ettei ole vaivasi hukkaan\nmennyt, että tulipahan kerran oikea kojamolohi'. Niitä on sellaisiakin\nihmisiä.\n\n-- Voi olla, sanoi Emma, -- mutta en usko, että te olette. Syntejä\npitää itkeä ja herännyt sydän tekee sitä käskemättäkin, mutta lieneekö\nsynti itkeä ja kaivata sitä onnea, josta on jäänyt ja tulee jäämään\nosattomaksi?\n\n-- Kyllä se taitaa vähän sinne päin olla, harkitsi Aukusti, -- niin\nettä parasta on nostaa kätensä tärkeämpien asiain vuoksi. Ja siksi\ntoiseksi: mikä on sitten onni, josta olemme muka jääneet osattomiksi?\nSanot, että tuo tuossa nauttii sitä onnea, jota minulle ei ole suotu.\nMutta jos menet kysymään häneltä, minkälaiseksi hän tuntee olonsa, niin\nuseimmissa tapauksissa huomaat, ettei hän laske minkään veroiseksi\nsitä, jota itse pidät suurena onnena. Voipa hän suorastaan sanoa sitä\nonnettomuudeksi. Kaikki ihmiset itkevät onnea, jota ovat odottaneet\nkoko ikänsä, mutta eivät ole saaneet. Miten sitä voisikaan saada, kun\nse on vain virvatuli, joka välkehtii silmissä ja houkuttelee, mutta\nmuuttuu lahoksi kannoksi, kun koetat tavoittaa sitä. Parasta on siis\ntyytyä siihen, mikä on kohtaloksi koitunut, sillä eihän tiedä, vaikka\nolisi joutunut kokemaan vielä pahempaa.\n\n-- Mutta eikö kuitenkin jääminen osattomaksi siitä, jota sanotaan\nrakkaudeksi, ole suuri onnettomuus, joka kuihduttaa sydämen ja polttaa\nsen kuloksi? rohkeni Emma kuiskata.\n\n-- Rakkaudesta ei kukaan jää osattomaksi, huomautti tähän Aukusti\npainavasti, -- lukuunottamatta joitakin kylmiä, itsekkäitä sieluja,\njotka ovat poikkeuksia ja kuuluvat puomin alitse karanneisiin\nvesilikotukkeihin ja uppoavat pian. Jokainenhan sitä kerran kokee ja\nvaikka se jäisi oman sydämen salaisuudeksi, se silti huokuu sieltä\nlämpöä ja onnea. Kyllähän tämä tiedetään -- ei se mikään tuntematon\nasia ole. Mutta mitä me tässä vilosohveerailemaan -- lähdetäänpäs\nkotiin äidin luo.\n\nEmma tunsi isän sanojen avanneen hänen silmänsä huomaamaan jotakin,\njota hän ei ollut ennen oivaltanut. Hänenkin sydämessään oli rakkauden\nsalaisuus, joka oli syntynyt jo nuorena, vaikka hän ei ollut silloin\ntiennyt sitä, joutunut maailmanrannalla raiskatuksi ja poljetuksi,\nmutta säilynyt hengissä, ollut piilossa sydänkammiossa ja alistunut\nkohtaloonsa. Nyt Emma ymmärsi, ettei se ollutkaan aiheuttanut hänelle\nvain tuskaa, vaan paljoa enemmän onnea, niin, sitä kummallista\nautuutta, joka ei pyydä mitään, vaan tahtoo vain palvella ja uhrautua.\nSiitä hän oli lopultakin saanut nousun voiman ja sen luomasta\nalttiusmielestä korvauksen ja lohdutuksen...\n\nMiten pystynä ja ryhdikkäänä isä vielä käveli! Emman mieltä sykähdytti\nilo. Kotiveräjä oli ihan kuin ennen: sama kiiltäväksi ja sileäksi\nkulunut pyöreä päällispuukin. Vanha halkopölkky on tuossa paikallaan ja\nsiihen iskettynä isän kirves; vieressä on kasa tervaskantoja ja\nvalmiita tuoksuvia pilkkeitä. Puista isä oli aina pitänyt erinomaista\nhuolta ja näkyi jaksavan tehdä sen vieläkin. Navetta oli täsmälleen\nennallaan ja edessä oli jo valmiina tarha. Silmänräpäyksessä Emma näki\nsarjan kesäiltoja, jolloin aurinko rusottaa lempeästi ja lämmittää\nsuloisesti, hän karkoittaa lehväksellä hyttysiä ja äiti lypsää.\nPääskyset lentelevät valkoisina viivoina navetan lakasta ulos ja sisään\nja visertävät herkeämättä. Joku istahtaa viiritangon kärkeen ja\njuttelee tarinaansa sulkusta ja sametista kuin vilajaisi ohitse virta.\nEtehinen on yhtä pimeä kuin ennen ja täynnä kalanpyydyksiä, astioita ja\nmuuta kalua. Nyt Emma menee isän jäljessä melkein pimeältä näyttävään\npirttiin, jonka lieden ääressä äiti askartelee, ja sanoo hiljaa ja\nujosti \"Jumalan terve\". Äiti katsoo häneen, puristaa kättä eikä saa\nvirketyksi mitään. Silmät vain menevät vesikiehteeseen. Aukusti pistää\nhattunsa tuttuun puunaulaan, istahtaa ja selittää:\n\n-- Kun menin kuulemaan, oliko vosmestarinna jo tullut, tulikin Emma\ntiellä vastaan. -- Hän on näet saapunut katsomaan meitä ja vanhaa\nkotiaan.\n\nÄiti ei puhunut monta sanaa, mutta ilmaisi ilonsa koskettamalla\nvähänväliä Emmaan olkapäähän, käsivarteen, käteen, selkään. Kerran käsi\npysähtyi silittämään hartioita, mutta kohosi jo samalla pois kuin\nsäikähtyneenä. Sitten se siirtyi hypistelemään Emman mustan huivin\nnurkkaa. Emma katsoi äitiään kummastuneena ja järkyttyneenä, sillä äiti\noli mennyt niin kumaraksi, ettei kai saanut itseään enää suoraksi,\nlaihtunut, pienentynyt ja kaikin puolin vanhentunut. Emma tiesi, ettei\näiti nyt kyselisi mitään, vaan säästäisi sen johonkin myöhempään\nhetkeen, jolloin he saisivat olla kahden. Silloin äiti saisi sanoiksi\nsen kysyvän, pelkäävän ja toivovan ilmeen, joka loisti hänen\nkatseestansa. Äidin silmissä oli aina ollut lempeä, viisas tuike, kun\nhän oli katsonut lapsiinsa.\n\nEmma jakoi pienet tuliaisensa, viimeiseksi Hermannin kirjeen. Hän oli\nnäet ilmoittanut Hermannille lähdöstään ja tämä oli tuonut hänelle\nkirjeen vietäväksi terveisten kera vanhemmille. Äidin katse tuikahti\niloisesti ja Aukusti tuumi:\n\n-- Vai lähetti Hermanni kirjan. Vielä sillä sentään on vanha koti\nmielessä. Avaahan, Emma, ja lue, jotta kuullaan, minkä hengen vallassa\nse nyt on.\n\nEmma totteli. Kirjeestä löytyi ensimmäiseksi iso seteli, jota Aukusti\nkäänteli hyppysissään hämmästyneenä ja yllätettynä. Hän aprikoi:\n\n-- En muista noin suurta seteliä nähneenikään ja kummako se, sillä\nmitäpä sellaisilla täällä korvessa, jossa palkat maksetaan pelkällä\npikkurahalla. Ennen kun huomattiin köyhällä miehellä iso raha, hänen\nepäiltiin hankkineen sen varastamalla. Onko sinulla, Emma, tietoa,\nmillä tavalla Hermanni ansaitsee näin suuret rahat?\n\n-- Hän on viilari ja on saanut nyt sodan aikana suurta palkkaa. Lisäksi\nhän on työväen toimihenkilöitä ja saanee niistäkin puuhistaan\nkorvausta. Ei Hermanni hanki rahaa millään sellaisella keinolla, ettei\nsitä voisi rehellisellä tunnolla ottaa vastaan.\n\nEmma oli mennyt kalpeaksi ja puhui tukahtuneella äänellä. Vasta nyt\nAukusti älysi, kuinka arkaa asiaa oli koskettanut, ja änkytti\ntyrmistyneenä:\n\n-- Eipä suinkaan, johan nyt! Vaan luehan kirje.\n\nIsä ja äiti.\n\nKun Emma ilmoitti matkustavansa Suvannon väen mukana luoksenne, syntyi\nmielessäni kiihkeä halu seurata häntä. Näin kuin olisin ollut siellä\nteidät molemmat, pirtin, koko mökin, virran ainaisen juoksun, pääskyset\nja auringonlaskun, ja kaipasin sanomattomasti tuota paikkaa, jossa olen\nsyntynyt ja kasvanut, niin köyhä ja kieroja yhteiskunnallisia oloja\nkuvastava kuin se onkin. Se on ollut niin kuin tekin kauan minulta\nunohduksissa, mitä pyydän teiltä anteeksi, mutta viime aikoina se on\ntaas, en tiedä mistä syystä, elpynyt mielessäni. Olen yhä enemmän\nruvennut ajattelemaan menneisyyttä, kotimökkiä ja lapsuuden aikaa\nsiellä siitä huolimatta, ettei valveutuneen työläisen pitäisi panna\nsellaisiin seikkoihin mitään huomiota. Tuollainen synnyinpaikan\nkaipaaminen on vain alkupohjana sille, jota porvarit sanovat\n\"isänmaanrakkaudeksi\" ja jolla he sekä houkuttelevat että velvoittavat\ntyöläistä pysymään uskollisena heidän yhteiskunnalleen ja siten\npettämään kansainvälisen sosialismin asiaa. Jos työläinen uskoisi\nporvarien houkutuksia ja antaisi hellien töllimuistojensa kasvaa ja\nlaajentua sydämessään \"isänmaanrakkaudeksi\", hän joutuisi valheen\npolulle, sillä eihän sillä, joka on maaton ja pääoman riistopolitiikan\ntyhjäksi imemä, voi olla mitään \"isänmaata\". Lisäksi hän tulisi\nkelpaamattomaksi siihen taisteluun aatteen puolesta, joka Suomessakin\nniin kuin koko maailmassa pian syntyy, koska näet porvarillisen\n\"isänmaanrakkauden\" saastuttama työläinen ei voi veljeytyä venäläisen\nproletariaatin kanssa niin kuin yhteinen asia nyt vaatii. Porvarillinen\nkotiseutumakeilu vaikuttaa lopuksi työläisiin turmiollisesti\nsenkin vuoksi, että se estää heidän mielestään katoamasta sen\nJumalahölynpölyn, jonka porvarillisen eksytyksen parissa kasvaneet\ntyperät vanhemmat ovat heihin lapsuudessa istuttaneet. Ja tämä on\nkuitenkin välttämätöntä, sillä työläinen, joka uskoo Jumalaan ja\nkunnioittaa kristillistä taikuutta, on kelpaamaton kansainvälisen\nsosialismin armeijaan, kun tämä aloittaa rynnäkkönsä porvarillista\nyhteiskuntaa vastaan. Tuollainen usko näet pehmentää mielen ja herättää\nsiinä sääliä ja ihmisrakkautta, mikä merkitsee tulevassa köyhälistön\nvallankumouksessa välttämättömän raudanlujuuden, jopa häikäilemättömän\njulmuuden herpaisemista.\n\nHuomaan, ettei minun olisi pitänyt kirjoittaa näistä asioista, koska\nmielipiteeni voivat loukata isää ja äitiä, jotka tietenkin ovat\nedelleen vanhojen harhaluulojensa vankeina. Pyydän teitä siksi olemaan\nloukkaantumatta, sillä en ole tarkoittanut mitään pahaa, vaan\npäinvastoin meidän kaikkien parastamme. Mutta jos olisi tapahtunut se\nihme, että isä olisi tullut huomaamaan nykyisen yhteiskunnan\nkelvottomuuden ja ymmärtämään köyhälistön vallankumouksen\ntarpeellisuuden, niin pyydän teitä voimallisesti levittämään tätä\nkäsitystänne sikäläisen jätkälistön keskuuteen ja kehoittamaan olemaan\nvalmiina taisteluun silloin, kun täältä Helsingistä annetaan merkki.\nTietenkään ei tätä kirjettä saa näyttää kellekään eikä sen\nsisällyksestä kertoa.\n\nJääkää hyvästi ja pysykää terveinä. Sitten kun köyhälistö pitää\nSuomessa valtaa ja herrat ovat keksimiehinä sekä isä uittopäällikkönä,\nsaavun katsomaan entistä kotimökkiä. Siinä ei kuitenkaan saa tehdä\nmitään muutoksia, sillä tahdon löytää sen sieltä joen kainalosta\nvanhassa asussaan, samanlaisena kuin nuoruudessani, jolloin kesin\nnukuin pienessä aitassamme ja heräsin joskus sunnuntai-aamuna siihen,\nettä päivä hiilui haljenneiden kattotuohien raoista ja päätymalan\nkärjessä istuva pääskynen liversi läkähtyäkseen. Ja eikö tuo liene\njoskus kuulunut teidän kirkonkellonne kaukainen kumina.\n\n                                              Poikanne Hermanni.\n\nEmma, joka oli väliin epäröinyt, jatkaisiko lukemistansa, huokasi\nalistuneesti ja pisti kirjeen takaisin koteloon. Nähtyään äitinsä\npainaneen pään kumaraan ja huivin alta tipahtelevan kyyneleitä, ja isän\nistuvan tyrmistyneenä, patsaaksi jäykistyneenä, kulmat rypyssä ja kädet\nnyrkissä, hän sanoi hiljaa:\n\n-- Hermanni tarkoittaa hyvää, köyhälistön aseman lopullista\nparantamista, ja on niin innostunut aatteeseensa, ettei huomaa\nmenneensä sitä ajaessaan kokonaan harhaan. Isähän tietää, että joudumme\nkaikki tekemään kuka mitäkin syntiä. Tämä jumalaton kirje ilmoittaa,\nmikä synti on viekoitellut puoleensa Hermannin.\n\nAukusti oli aikonut sanoa jotakin jykevää, mutta kuultuaan Emman sanat\n\"kuka mitäkin syntiä\" vaikeni ja työntäen saamansa setelin samaan\nkirjekuoreen, jossa se oli tullut, kätki sen liiviensä povitaskuun,\nnousi ja meni ulos. Äiti ja Emma katsoivat ikkunasta hänen jälkeensä ja\nnäkivät hänen seisahtuvan halkolastukolle ja kääntelevän siinä päätänsä\nneuvottomana kuin ei olisi tiennyt, mille ilmansuunnalle hänen oli nyt\nlähdettävä.\n\n\n5\n\nHelli meni vanhaan ullakkokamariinsa pyhän arkuuden vallassa,\nihmetellen, oliko elämän määrä jollakin salaperäisellä tavalla\nuudistua, alkaa taas alusta ja kerrata ennen eletty. Kuinka\nlukemattomia kertoja hän oli lapsena ja nuorena noussut näitä samoja\njyrkkiä portaita, hiipinyt avovinnin läpi, avannut kamarinsa oven niin\nhiljaa kuin oli voinut -- hän ei itsekään ymmärtänyt, miksi hän oli\ntehnyt sen niin ääneti -- ehkä ullakon oman hiljaisuuden aristamana --\nja pujahtanut sinne kuin lintunen pesäänsä rauhassa miettimään\nasioitansa ja kutomaan haaveitansa. Hänellä oli siellä silloin pöytä ja\nsiinä laatikko ja kirjoitusvehkeet, seinällä nuorista riippuva pieni\nkirjahylly ja siinä hänen erikoisesti omia kirjojansa, sitten vuode,\nkolme tuolia ja valkoista käytävämattoa. Huonekalut oli maalattu\nvalkoisiksi, seinäpaperit olivat vaaleansiniset -- ne olivat sen\nsilloisen taiteellisen sällin maalaamat --, katto oli valkoinen,\nnurkissa kukkakiehkuroita. Ikkunoissa oli valkeat pitsiverhot, seinillä\npieniä painokuvia ja hurskaita lauseita. Isä oli suunnitellut huoneen\ntällaiseksi \"nukenkamariksi\" tai \"keijukaisen kammioksi\", kuten hän oli\nsanonut, ja ollut ihastunut, kun se oli valmistunut. Joskus sadepäivinä\nhän toimitti niin, että aamupäiväkahvi nautittiin siellä. \"Se on kuin\nhuviretki\", hän sanoi, katseli ikkunasta sumuiselle joelle ja\nalakuloisiin metsiin, kyseli Hellin asioista ja hymyili hänelle\nsydämellisesti. Kun Suvanto sitten myytiin, yhtiö suoritti maksun myös\nkaikista huonekaluista, jotka äiti tahtoi sinne jättää, koska siinä\ntulivat asumaan yhtiön toimihenkilöt, ja niin oli Hellin ullakkokamari\njäänyt jokseenkin entiselleen, sillä eihän sen kalustoa kannattanut\nkuljettaa minnekään. Sen jälkeen siinä ei liene asunut kukaan -- sen\nvuode oli useimmille miehille liian lyhyt -- ja sitä oli käytetty\nenimmäkseen säilytyshuoneena, jonne oli tungettu kaikenlaista romua.\nMutta Hellin toivomuksesta se oli nyt siistitty ja lämmitetty -- siinä\nnäet oli keittiön palomuuriin yhtyvä pieni vanhanaikainen, jaloilla\nseisova kaakeliuuni, jonka isä oli jostakin ostanut -- ja oli nyt\njokseenkin samanlainen kuin ennen. Kattopaperissa tosin oli sadeveden\ntekemiä oikullisia \"karttoja\", seinäpaperit olivat monivuotisesta\nkosteudesta pullistuneet, huonekalut olivat menettäneet sen\n\"hienoutensa\", mikä niillä oli ennen pienen ihastuneen koulutytön\nsilmissä ollut, seinillä ei ollut tauluja eikä pöydällä unelmavuosiaan\nviettävän tytön mieliesineitä, mutta kokonaisuus oli entiseen tapaan\nvalkea, puhdas, hiljainen. Helli seisahtui ovelle ja näki itsensä\ntuossa vaatimattomassa valkoisessa vuoteessa, pukeutuneena senaikaiseen\näidin ompelemaan yöröijyyn, peitteen valkoisella lakanareunuksella\nkaksi tiukkaan letitettyä tummaa palmikkoa. Kuului jytinää portaista ja\nulkovinniltä, oveen kopahutettiin yksi huolimaton kerta ja sisään\nryntäsi lupaa kysymättä Erkki, joka ei malttanut mennä levolle\nennenkuin sai kertoa Hellille, miten suuren hauin he olivat saaneet\nHannun kanssa uistimella. Erkki istuutui Hellin vuoteen reunalle ja\npuhui silmät säihkyen, vilkkaasti, vähin naurahtaen kirkkaan\nlirahduksen. Hän osasi asettaa sanansa siten, että tapahtuma ja\nvarsinkin Erkin oma osuus siihen saivat koomillisen sävyn. Hellin\ntäytyi nauraa heille. Sitä paitsi hän totesi käynnin merkitsevän\nkasvatusveljien syvää kiintymystä häneen ja herkistyi sen johdosta.\n\"Erkki, sinä tulet kauheasti kalalta!\" hän sanoi lopuksi ja karkoitti\nhänet vuoteensa reunalta, \"oletko pessyt käsiäsi?\" -- \"Pyyhkäisin niitä\nkerran edestakaisin housuihini\", veisteli Erkki. \"Hyi, miten likainen\nolet!\" torui Helli, mutta ihaili silti Erkin tervettä, villiintynyttä\nmuotoa. \"Olit kiltti, kun tulit kertomaan\", hän hyvitteli Erkkiä\nlopuksi, ettei tämä vain nolostuisi. \"Hyvää yötä!\" -- \"Heipä-hei!\"\n\nHannu oli koko ajan seisonut kynnyksellä tulematta edes sisään ja\nsanomatta mitään. Helli ei ollut häntä oikeastaan tietoisesti\nhuomannutkaan. Vasta heidän mentyään hän oli tullut ajatelleeksi, että\n\"Hannu on aina niin vakava ja harvapuheinen\". Sitten hän oli jäänyt\nmiettimään Hannun katsetta, kun hän oli tuosta ovelta tuijottanut\nhäneen ja Erkkiin. Siinä oli jotakin läpitunkevaa kuin se olisi nähnyt\nnäkymättömänkin, mutta samalla verhottua kuin se olisi osannut tarkoin\nvarjella omat salaisuutensa. Hannussa oli ylpeyttä, ylimyksellisyyttä,\njoka torjui tungettelun ja oli itse pidättyväistä.\n\nHelli pujahti vuoteeseensa ja siirtyi silmänräpäyksen ajaksi\nmenneisyyteen, jolloin oli tehnyt samoin ja tuntenut juuri samaa kuin\nnyt: pienen vuoteen hiljaista natinaa, olkipatjan ritinää, lakanain\nviileyttä ja illan syvää, häiriintymätöntä rauhaa. Hän näki\nvuoteeseensa vain taivaan, josta säteili avaruuteen ihmeellistä\nhohtavaa valoa, mutta tiesi siitä huolimatta, minkälaista oli maan\npinnalla: kaikki kylpemässä saman valon kimalteessa, metsä\nvaaleimmassa, hennoimmassa vihreässä hunnussaan, niityt sametinvehmaina\nmattoina, hienoin kukkakuvioin, joki sulana metallina. Niin kuin oli\nollut kerran Erkin lähtökesänä, jolloin he menivät kahden uistelemaan\nja viipyivät myöhäiseen yöhön. Kaloja ei tullut, sillä heiltä unohtui\nväliin soutaminen, jolloin uistin painui pohjaan, ja he ajattelivat\nyleensä muuta. Erkki koetti olla hilpeä, mutta ilmaisi tahtomattaan\nolevansa todellisuudessa päinvastaisessa vireessä...\n\nHelli otti yöpöydältä käsilaukustaan pienen sinikantisen vihon ja\nkirjekuoren. Ne olivat sattuneet hänen käteensä, kun hän lähtiessään\nHelsingistä oli hakenut kirjoituspöydän laatikosta jotakin. Hän oli\npistänyt ne laukkuunsa iloisena siitä, etteivät ne olleet päässeet\nunohtumaan, sillä hän olisi varmaan Suvannossa kaivannut niitä. Niiden\npiti yleensä olla hänen seuranaan ja saatavillaan, sillä niiden\nkatseleminen elvytti Erkin muiston kirkkaaksi ja tuoreeksi. Ne olivat\nhänelle pyhiä esineitä, täynnä salaperäistä siunausta. Alkuaikoina hän\noli ollut joka kerta luettuaan niitä syvästi järkytetty ja kapinallinen\nsallimusta vastaan, kun se niin julmasti oli katkaissut heidän onnensa,\nmutta vähitellen hän oli saavuttanut rauhan. Se mitä oli tapahtunut,\nmuuttui vuosien kuluessa vanhaksi liikuttavaksi tarinaksi, joka suhisi\ntuulena mäntyjen latvoissa tai kimalteli koivun lehvistä tippuvina\npisaroina, kun rajuilma on lakannut ja aurinko jälleen heloittaa, tai\nitki syyssateena metsässä, jossa kulkija vaeltaa alakuloisena katsellen\nalastomiksi paljastuneita puita ja maahan polkeutuneita lehtiä ja\nhautoen salaista, kipeätä suruaan. Helli saattoi suhtautua siihen nyt\nsiten, ettei sen tuottama liikutus ollut enää tuskallista sielun\nmasentumista, vaan surumielistä ylevöitymistä, joka omituisella\ntavalla, suunnilleen samoin kuin mielenliikutuksen puhkeaminen itkuksi,\nlievittää sydämen kipua ja muuttaa sen lopuksi hienoksi, kuulakkaaksi\nalistumiseksi. Nuo sinikantisen vihon pienet säkeistöt olisivat varmaan\nherättäneet kokeneiden hymyä, sillä niin avuttomia ja virheellisiä ne\nolivat, mutta silti niistä ilmeni herkkänä runouden lumon tajuamiseen\nheräävän nuoren sielun hurmio täten avautuneen jumalaisen salaisuuden\njohdosta. Helli katseli poikamaisen kömpelöä käsialaa ja luki kuiskaten\nsäkeitä, joiden kohteena tunsi ja tiesi olleensa ja jotka muuttuivat\nyksinäisyyden hiljaisuudessa ja varsinkin nyt keskiyön hetkenä täällä\nSuvannossa niin tuoreiksi kuin olisi niiden sepittäjä ollut saapuvilla\nlausumassa niitä. Virta ja sen ikuinen kiito, kesäyön salaperäinen\nkirkkaus, kosteveden rauhassa valkeina kukkivat lumpeet, rantasivin\nvalittava piiskutus, kuovin ja viklan ruikutus, törmäpääskysten\nvilajava parvi olivat hänen pienien säkeistöjensä rakennusaineina ja\nkaikissa keskeisenä kysymys, uskaltaisiko avata sydäntään haaveiden\nmetsätähdelle, lemmikille, pohjan orvokille ja juhannusruusulle ennen\nlähtöä uimaan kotivirran mukana kaukaisia ulapoita kohti, vai olisiko\noikeampaa ja miehekkäämpää olla sanomatta mitään ja sulkea vaieten\nportti mennessään. Missä hän vain kulki, aina kuvastelivat mielessä\nnämä kotiseudun runoaiheet, lisinä vielä kankaiden aurinkoinen hehku\nhelteisenä kesäpäivänä, rannattomien soiden pohjaton alakuloisuus,\nkurkien huuto hyllyvien karpalorimpien keskeltä, syyssateiden\nja -sumujen murheellinen itkeskely, talven tuiskujen ja pakkasien\narmottomuus ja revontulien juhlava ikuinen säihke olevaisuuden\ntutkimattomuudessa. Mutta kaikki tämä tulee vaistotuksi ja koetuksi\nvain ikäänkuin taustana ja säestyksenä sille keskeiselle ajatukselle,\njoka palvovana kohdistuu metsätähteen, kieloon, aalloilla joutsenena\nkeinuvaan valkolumpeeseen, ilman vempelellä revontulten kuningattarena\nistuvaan ja sankarinsa kohtalonlankaa kehräävään Pohjan Neitoon, ja\ntulkitsee ihmisen syvintä, epäitsekkäintä ja jalointa henkisyyttä. Hän\nratkaisee pulmansa siten, että painaa portin kiinni puhumatta mitään,\nkoska on oivaltanut, ettei hänellä ole oikeutta ilmaista rakkauttaan.\nEihän hänellä ole sitä tähtilinnaa, sitä Aladdinin palatsia, joka vain\nolisi pohjan Neidon arvoinen asunto, ei edes pientä mökkiä, ei muuta\nkuin nuotio elämän tuulisella kankaalla ja sen ääressä havuvuode. Siksi\nhän tahtoo ensin valloittaa maailman, laskeakseen tämän Pohjan Neidon\njalkain juureen. Mutta hän ei onnistukaan, vaan päämäärä väistyy aina\nhänen kätensä ulottuvilta ja hän joutuu harhailemaan tuntemattomissa,\ntiettömissä aarniometsissä. Kerran hän saapuu kauniille ruohoiselle\nkunnaalle, jonka rinteestä kumpuilee lähde virraten hiljaa alapuolella\nolevaan lampeen. Hän kumartuu juomaan siitä ja toteaa kasvoihinsa\nilmestyneen ryppyjä ja hiuksiinsa hopeaa. Palatsihaaveet katoavat\nsilmänräpäyksessä ja hän ymmärtää, että hänen olisi sittenkin pitänyt\ntarjota Pohjan Neidolle vain tuo vaatimaton havuvuode nuotion vierellä\nja käyttää voimansa nuotion tulen ylläpitämiseen. Hän rientää\nkotimaahansa ja näkee uudelleen unelmoidun virtansa, metsät, suot ja\nkesän yöttömät yöt. Häntä ei kuitenkaan kukaan enää tunne ja Pohjan\nNeito on kadonnut, hävinnyt jonnekin, ehkä kuollut...\n\nHelli hymyilee tälle runosikermän sisäiselle tarinalle, mutta itkee\nsamalla. Hänen kädessään oleva kirje kertoo, miten ritarin\ntodellisuudessa kävi. Se on luettu kuka tietääkään miten monta kertaa.\nMuste on levinnyt toisin paikoin, koska kirjeeseen tipahteli\nalkuaikoina kyyneleitä, ja paperi on jo alkanut kellastua. Erkki oli\nmiehuullinen -- alistui kohtaloonsa, vältti valituksia ja huolehti\nmuista:\n\nRakas Helli\n\nTämä on jäähyväiskirjeeni. Lue se tyynesti ja alistu\nvälttämättömyyteen, sillä tuska ja kapinoitseminen kohtaloa vastaan\neivät auta. Tulin kuin tulinkin pyyhkäistyksi kannelta mereen --\nkerroinhan sinulle uneni -- ja teen nyt viimeisiä uimaliikkeitäni.\nMutta tulen uppoamaan rauhallisesti, sillä aaltojen yllä palaa lyhty,\njonka valo loistaa sieluuni saakka. Jumala on sen sytyttänyt\nopastaakseen minua, heikkoa, yksinäistä myrskyisen ulapan uimaria,\npelastuksen kalliota kohti. Hätäkö tässä siis!\n\nYmmärrät, että olen ajatuksissani ja rukouksissani viimeiseen hetkeeni\nsaakka siellä kaukana teidän ja varsinkin sinun luonasi. Maailmassa on\nvarmaan sattunut miljoonien miljoonia kertoja, ettei sellaisista\nnuorista ja lapsellisista tarinoista kuin meidänkin oli tullut mitään;\nettä ne katkesivat joko kuoleman leikkaamina tai muista syistä. Mutta\najatellessani näin tunnen, että joka kerta on katkennut jotakin\nkaunista, sellaista, joka liikuttaa ihmisten sydäntä ja kohottaa heidän\najatuksiansa arkipuuhien yläpuolelle. Kuta puhtaampi ja epäitsekkäämpi\nnuorten tarina on ollut, sitä kauniimpi. Lohduta siis itseäsi sillä,\nettä meidän oli suotu kokea terheninen satu, jonka sisällyksenä oli\nsinun tähtisilmiesi viattomuus ja taustana juhannusruusujen koristama\nniitty kotivirran rannalla. Ei ole suremista siinä, että se päättyi\nsurullisesti, sillä kukapa tietää, eikö se päättynyt juuri siten\nkauneimmalla mahdollisella tavalla.\n\nSatuumme liittyi eräs vakava asia, joka teki sen traagilliseksi, mutta\njosta en ole milloinkaan edes vihjannut. Ehkä olet itse ainakin\naavistanut sen. Olen huomannut, että Hannun sulkeutuneessa,\numpimielisessä sydämessä on asunut sinua kohtaan sama tunne kuin mikä\nteki meidät autuaiksi elämämme muutamina aurinkoisina viikkoina. Se\nhuomio on tuottanut minulle suuria kärsimyksiä ei siksi, että olisin\nsilmänräpäystäkään pelännyt Hannun menettelevän vähimmälläkään tavalla\nepälojaalisti minua kohtaan, mihin huono luonne olisi helposti\nlangennut minun ollessani poissa, vaan siksi, että tiesin näin\nsyntyneen tilanteen vaikuttavan Hannuun äärimmäisen masentavasti.\nTiedät hänen kätkeneen salaisuutensa syvälle sydämeensä ja kantaneen\ntämän suuren vastoinkäymisensä -- sellainen se on varmasti ollut --\nkuin se todellinen mies, joka Hannu on sormenpäitään myöten. Samoin\ntiedät, ettei tämä asia ole vaikuttanut veljenrakkauteemme vähintäkään\nhimmentävästi, vaan on päinvastoin saanut meidät entistä enemmän\nvartioimaan itseämme ja lähentymään toisiamme. Kun sallimus on nyt\nratkaissut tämän pulman niin, että minun on poistuttava, tunnen\nlevottomuutta sen johdosta, miten teidän suhteenne on kehittyvä. Mikäli\ntunnen Hannua, luulen poismenoni ikäänkuin entisestään herkistävän\nhänen lojaalisuuttaan ja hienotunteisuuttaan minua kohtaan ja hänen\nsiis yhä visummin varovan ilmaisemasta tunnettaan sinulle. Ja mikäli\ntunnen sinua, metsätähti ja pohjan orvokki, ei kuolemani luonteesi\nmukaan merkitse sinulle suhteemme loppumista, vaan jatkuu tämä haudan\nyli entistä pyhempänä ja pyytämättömämpänä. Hannu pitää itseään jo\nvanhastaan onnesta osattomana ja saa tästä asiasta yhä vahvistusta\nkohtalouskolleen. Ja jäämällä nunnamaisesti uskolliseksi muistolleni\nsinäkin, rakkaani, tulet jäämään samanlaiseksi onnesta orvoksi kuin\nhän. Oivaltaen kaiken tämän rukoilen sinua, että kun Jumala on kerran\nvienyt minut pois, niin älä anna muistoni äläkä varjoni jäädä esteeksi\nHannun ja sinun välillesi, jos vain tunteesi, sitten kun aika on\nrauhoittanut murheesi, voi häneen suostua. Muuten käy niin, että meistä\nkolmesta olen lopultakin vain minä saanut nauttia täyttä onnea.\n\nTästä ei sen enempää. Tunnen kuumeen nousevan ja väsymyksen jo\nherpaisevan kättäni, joten täytyy lopettaa. Kaikki kuolevat odottavat\njuhlallisen uteliaisuuden vallassa, tulevatko he jossakin muodossa\nheräämään rajan toisella puolella. Minä puolestani uskon lujasti niin\nkäyvän -- muuten elämämme olisi tarkoitukseton eikä olevaisuudessa\nvallitsisi sitä vanhurskauden lakia, jonka siveellinen olemuksemme\nvakuuttaa välttämättömäksi. Näin opetettiin siellä kotona ja sama usko\nnäkyy elävän täälläkin, maapallon toisella puolella. Se täyttää minut\nilolla, sillä sitenhän voin toivoa joskus aineettomuudessa tapaavani\nsinut. Se on oleva autuuteni korkein hetki! Kun siis muistelet minua,\nniin näe minut aina kirkastettuna olentona, jonka täyttää ylimaallinen\nilo ja kädet ovat ojentuneet ottamaan sinua vastaan silloin, kun kerran\nvapautuneena olemisen taakasta astut ajattomuuteen. Ja jos tunnet\njoskus muistaessasi minun ääneni sielussasi, niin tiedä, että ehkä olen\nvierelläsi yliluonnollisena olentona, varjelijanasi ja oppaanasi.\nSilloinkin saan nähdä sinut ja olla luonasi!\n\nNyt viimeiset sanat sinulle, rakkaani, tässä elämässä. Kova, kova\nkohtalo, katkera kalkki! Mutta tahdon juoda sen kuin mies. Rakas Helli,\nlue tästä ne jäähyväiset, joita en osaa tähän kirjoittaa, ja tunne\nsydämessäsi kaikki se, mitä tuntee minun asemassani oleva. Pieni kätesi\nvärisee kourassani ja päätäsi painat olkaani vastaan niin kuin silloin\njuhannusruusujen poimintaretkellä. Yksi antamasi on säilynyt\nmuistikirjassani. Kiitos sinulle elämäni suurimmasta onnesta, joka teki\nminut rikkaaksi. Jumala on näin tahtonut.\n\n                                                        Erkki.\n\n\n6\n\nÄidin elämässä oli ollut eräs vakinainen, melkein päivästä toiseen\njatkuva piirre: odotus. Maatessaan vuoteessaan juhannusaattona --\nsydämen odottamaton väsähtäminen oli pakottanut hänet jo viikkoa\naikaisemmin lepoon -- hän tuli ajatelleeksi sitä. Ensin nuorena sen\nodotus, että miten hänen elämänsä järjestyisi, kun varattomuus ja\nitsenäinen mieli vaativat pyrkimään pois kotoa, ja sitten -- äiti\nhymyili -- sen odotus, tapahtuisiko hänen kohdallaan rakkauden suurta\nihmettä. Ja kun niin oli käynyt, alkoi nuoren äidin kummastunut, pyhä,\npelkäävä odotus, joka päättyi onnen täydellisyyteen.\n\nÄidin elämä oli näin ollut yhtämittaista odotusta. Jos luettelisi sen\nkaikki kohteet, siitä syntyisi hänen tarkka elämäkertansa, ja jos\nosaisi kertoa, mitä hän oli odottaessaan tuntenut ja ajatellut, siitä\nrakentuisi hänen sielunelämänsä yksityiskohtainen kuva. Sitä äiti\nmietti levätessään siinä raukeana, ryppyiset kädet peitteen päällä\nhypistelemässä lakanaa. Hän kuuli Aina-tädin askeleet ruokasalista,\nhänen menonsa keittiöön ja paluun sieltä, kuuli Olga-tädin tulla\nhissuttelevan hiljaa salista isän huoneen läpi ruokasaliin ja kysyvän\nAinalta jotakin, niin, tietenkin sitä, miten Vendla nyt jaksoi. Ja\nullakolta kuuluvat askeleet ja portaiden narahtelu ilmaisivat Hellin\nolevan tulossa tiedustelemaan, miten äiti voi. Tuolla he ovat nyt\nkaikki koolla huolestuneen, murheellisen näköisinä. Aina ja Helli\nhoitavat häntä ja valvovat vuoroin, mutta käyvät huoneessa niin vähän\nkuin mahdollista. Se vanha rakas tohtori, isän hyvä ystävä, oli näet\nmäärännyt, että sairaan on saatava olla häiriintymättömässä\nhiljaisuudessa ja rauhassa.\n\nÄiti oli itse vilpittömästi pahoillaan siitä, että oli sairastunut näin\nsopimattomasti ja turmellut sekä juhannuksen vieton että kuka tietää\nvaikka koko kesän. Hän oli valittanut sitä Hellille ja siskoille, mutta\nnämä olivat vain lohduttaneet. Tietenkin niin. Äiti oli saanut aina\nosakseen hyvyyttä kaikilta ihmisiltä. Hän sai ajatella tarkoin\nennenkuin muisti kokeneensa ilkeyttä tai pahansuopaisuutta. Ja\nsilloinkaan ei ollut varmaa, oliko se todella ollut sellaiseksi\ntarkoitettua, vai oliko vain muuten, väärinkäsitysten vuoksi, joutunut\nsellaiselta näyttämään. Ihmisten ja kristillisen seurakunnan\nyhteydessä, jumalansanan vaikutuksen alaisena, ei ollut helppo ruveta\nharjoittamaan tahallista pahuutta. Jos niin kävi, siihen oli omat\nerikoiset syynsä -- lankeemukset, luonteen viat -- kuka tietääkään.\nMutta jos sai kasvaa kuin pakana, omisti helposti pakanain mielen ja\ntavat. Näin äiti oli aina ajatellut ja luuli, päättäen siitä, mitä\nnykyaikana tapahtui, olleensa oikeassa. Ei se ainakaan ollut\nvanhanaikaisen kasvatuksen kylvöä, vaan kyllä siinä näytti\nedistyksellään kerskaileva ja muka valistunut uusi aika hedelmiänsä.\n\nMutta äiti irroitti ajatuksensa näistä asioista, sillä ne kiihoittivat\nsydäntä, joka alkoi jyskyttää pienimmästäkin ärtymyksestä. Olisi\npitänyt liikkua vähemmän ja tulla illalla ajoissa sisään, sillä illat\nolivat vielä koleita ja kosteita, raakoja. Pääsi taas katarri\npahenemaan ja yskiminen heikonsi sydäntä. Oli somaa, kun sattui vielä\nolemaan täällä entinen tohtori. Metsänhoitaja Peura oli jättänyt\npuhelimensa paikoilleen ja sillä Helli, joka osaa käyttää sitä, oli\nkutsunut tohtorin tänne. Muut eivät olleet tulleet ajatelleeksikaan\nsitä, vaan puuhasivat hevosta valjaisiin, että olisi lähdetty hakemaan\ntohtoria. Ja tämä osasi kysellä Helliltä sairauden niin tarkkaan, että\najan säästämiseksi, apteekki kun on siellä kaukana, toi lääkkeet\ntullessaan. Tohtori oli vanhentunut kovasti ja käynyt kumaraksi. Mutta\nhyvin hän tuntui ymmärtävän asian, katseli Bergin reseptejä ja sanoi\nniiden olevan suunnilleen samoja, joita oli itse tuonut. \"Ei nyt muuta\nkuin Vendla-serkku lepäilee hiljaa ja muistelee vain hauskoja asioita,\nniitä iloisia Kaarlon-päiviä, joita Suvannossa ennen vietettiin\". Ja\nsitten hän nauroi ja jutteli ystävällisesti ja rauhoittavasti ja sanoi\ntulevansa parin päivän kuluttua uudelleen ja kutsuttaessa tietenkin\nmilloin vain. \"Yölläkin tulen, jos tarvitaan, mikä voi kyllä olla\nmahdollista, sillä meidän vanhain sydän on oikullinen kuin\nvikurivarsa\".\n\nÄiti miettii näitä viihdyttääkseen ja vähän niin kuin pettääkseen\nitseään, sillä hänen elämänsä ajan kestänyt odotus ei ollut vieläkään\npäättynyt. Päinvastoin se oli tällä hetkellä jännittävämpää kuin\nmilloinkaan aikaisemmin siksi, että hän odotti viimeisenä maallisena\nhuolenaan ja rakkaimpana toiveenaan Hannua, jännittävämpää siksi, että\nsiihen liittyi salainen epätoivoinen kysymys, saapuisiko Hannu ajoissa.\nÄiti tunsi näet nyt ruumiillisen ja henkisen olonsa niin oudosti\nerilaiseksi kuin ennen, että kysyi pelkäävän aavistuksen vallassa,\noliko hänen vuoronsa tullut. Hän ei ollut saanut vastausta, mutta oli\nitse otaksunut, että niin oli käyvä, ja siksi alkanut palavasti odottaa\nHannua, koska tahtoi nähdä tätä vielä kerran elävin silmin. Siksi hän\nkuunteli herkistynein korvin kaikkia lähestyviä askeleita ja koki syvän\npettymyksen, kun tulija ei ollut milloinkaan Hannu. Näin hän oli\nodottanut jo viikon ja uskonut, että ainakin juhannusaatoksi Hannu\ntulisi. Hannu itse oli suunnitellut niin kirjeessään, jossa oli\nkertonut lähtevänsä matkalle pohjoiseen, mutta viipyvänsä välillä\neräissä paikoissa. Hän koettaisi saapua Suvantoon juhannukseksi, mutta\nilmoittaisi kyllä tulostaan puhelimitse Oulusta.\n\nMitään ilmoitusta ei ollut kuulunut, joten Hannu ei saapuisi ainakaan\ntänään, aattona, joka oli jo kulunut iltaan ja oli muuttumassa\nvalkeaksi yöksi. Äiti tunsi olonsa autioksi ja tyhjäksi, sillä eivät\ntädit eikä Helli voineet täyttää Hannun paikkaa. \"Voi, miksi Hannu ei\ntule!\" hän huokasi Hellille, kun tämä kohenteli hänen päänalaistaan ja\nantoi juoda. \"Hän varmaan kiiruhtaisi, jos tietäisi äidin sairaudesta\",\nlohdutteli Helli; \"kyllä hän pian tulee\". -- \"Vaan kun ei ole soitettu\nOulusta\", epäili äiti. \"Se on voinut muuten jäädä tekemättä\", selitti\nedelleen Helli ja pyyhki kostealla, raittiilla liinalla äidin otsaa ja\nkäsiä. Äiti katsoi häneen kiitollisena, sillä hän oli huomannut, että\nHellin käsissä asui lempeys, rauha ja siunaus.\n\nÄiti vaipui taas horroksiin ja levottomina sielussa välkehtiviin\nmietteisiin. Hän oli odottanut tästä kesästä niin paljon, mutta ei\nkuitenkaan sitä suurinta ja salaperäisintä, mikä ihmiselle syntymän\njälkeen viimeiseksi tapahtuu. Hänen odotuksensa oli koskenut vain\npieniä asioita, lapsellisia mielitekoja, joita ei oikeastaan välittänyt\nkertoakaan. Hän tahtoi vain palaamalla tänne entisen onnensa\nvaltakuntaan saada sen ikäänkuin uudistetuksi. Oli tuntunut siltä, että\nkun saisi vielä viettää kesän Suvannossa, nähdä joen, sen äyräät,\njuhannusruusut ja pääskyset, herätä varhain heinäkuun kastetuoreina,\nraikkaina aamuina, käydä kerran kirkossa, ottaa osaa seuroihin ja\nkuulla Alfred-kirkkoherran saarnaavan, hoitaa itse Kaarlon hautaa,\nhengittää entisen onnen ilmaa, niin silloin elämänkaari kallistuisi\neheästi loppuunsa ja hän tuntisi voivansa kuolla onnellisena ja\nelämästä kylläksi saaneena. Ja oikeastaan hän oli päässytkin\ntoiveittensa perille: uudistanut kiitollisen ilon vallassa kaikki\nmuistonsa, ne pienet tunnelmien häivähdykset, jotka liittyvät elämän\ntavallisiin ja vähäisiin asioihin ja ovat enemmän väriä, tuoksua ja\ntunnelmaa kuin jotakin sanallisesti kerrottavissa olevaa tapahtumaa.\nKirkossa hän ei ollut ehtinyt käydä ja seurat olivat jääneet siksi,\nettä hän oli aikonut pitää ne itse täällä. Mutta Helli oli arvannut\näidin toivomuksen ja kutsunut kirkkoherran tänne. Eilen aamupäivällä\nhän oli tullut, soutajana poikansa Kaarlo ja vielä mukana tämän muhkea\nAili, joka kiihkeästi halusi nähdä Helliä. Oliko tuo kumara\nvalkotukkainen vanhus, joka seisahtui tuohon ovelle, todellakin Alfred?\n\"Aika on armoton\", äiti siinä totesi, mutta unohti pian sen tekemät\nmuutokset, sillä Alfredin sanoissa oli entinen sydämeen tunkeva voima.\nAlfred ei tullut vain ystävänä vaan myös pappina, Jumalan palvelijana,\njonka tehtävänä on rohkaista kuolevia. Siksi hän pyysi muita poistumaan\nja jäätyään kahden äidin kanssa alkoi puhua matalalla äänellä siitä,\nmikä jokaista kuolevaa ahdistaa, ja tutkia tunnon tilaa. \"Voitko\nvilpittömästi antaa anteeksi niille, jotka ajoivat miehesi maanpakoon?\"\nSe oli ankara kysymys, mutta äiti saattoi vastata siihen myöntävästi.\nTuo kaikki oli jo loitonnut niin kauas, ettei se enää herättänyt\nhänessä vihaa; päinvastoin häntä säälittivät nuo ilmiantajat ja\nvirkamiehet siksi, että he olivat joutuneet täten rikkomaan tuntoansa,\noikeutta ja inhimillisyyttä vastaan. Hän kertoi ripittäjälleen\ntulleensa miettiessään elämää huomaamaan vanhan sanonnan, että\nparhaaksi on, mikä tapahtuu, olevan suuressa määrässä totta.\nSalaperäisellä, käsittämättömällä tavalla olivat ainakin hänen\nelämässään onnettomuudet, kärsimykset ja murheet vuosien kuluessa ensin\ntasoittuneet tuntumattomiksi ja sitten vähitellen muuttuneet ja\nkirkastuneet ikäänkuin surumielisen onnen aiheiksi. Äiti ei ymmärtänyt,\nmiten tämä oli selitettävissä, mutta kirkkoherra sanoi, että viattomien\nkärsimys se siten sekä palkitaan että ylevöittää ja onnellistuttaa.\nMaa, josta kasvavat vapauden ja valistuksen, jalon pyrkimyksen ja\nhorjumattoman uskon puhtaimmat ja kauneimmat kukat, on lannoitettu\nmarttyyrien verellä. Heikkojen ja sorrettujen kärsimys on ihmiskunnan\nsyntivelan maksamista, ja kun Jumala huomasi, ettei tuo velka\nlopuksikaan tulisi ihmisvoimin suoritetuksi, vaan päinvastoin kasvaisi,\nhän rakkaudesta meihin alensi ainoan poikansa kaltaiseksemme ja antoi\nhänen kärsiä marttyyrikuoleman.\n\nÄiti uskoi tämän ja käsitti myös, koska uskoi. Se ei ollut hänelle\nvaikeata, sillä kun hänen oman olemuksensa pääominaisuus oli rakkaus ja\nuhrautuvaisuus, hän saattoi hyvin ymmärtää Jumalan rakkauden\nihmiskuntaa kohtaan. Ajatellen sitä ja turvautuen siihen hän tunsi\nsielussaan Jumalan pyhän läheisyyden ja nautittuaan sakramentin sai\nrauhan kaikesta maallisesta. Hänelle selveni, että hänen täytyi luopua\nviimeisestä ajallisesta toivomuksestaan, halusta saada nähdä Hannu, ja\nalistui tähän, vaikka ei voinut ymmärtää, miksi häntä näin rangaistiin.\nHän oli saanut luopua puolisostaan ja pojastaan, ja olisi senkin vuoksi\nkernaasti hyvästellyt ainoan, joka hänellä enää oli, mutta Jumala ei\nsallinut sitä. Täytyikö astuessa rajan portille riisuutua paljaaksi\nkaikesta, mikä vielä pidättää ajallisuudessa, ja kohdistaa odotuksensa\nvain kuolemaan ja suureen noutajaan?\n\nVäsyneenä äiti luopui siitäkin pienestä tyytymättömyyden ailahduksesta,\njoka liittyi näihin ajatuksiin, ja antautui vastustelematta sen\nvaltaan, mitä oli tapahtumassa. Helli kumartui hänen puoleensa, ja äiti\ntunsi hänen huulensa otsallaan ja vastasi hänen hyvästijättöönsä tuskin\nhuomattavalla kädenpuristuksella ja hymyllä, joka kirkasti\nsilmänräpäykseksi hänen kasvonsa. Siskot istuivat hänen vuoteensa\nääressä ja itkivät jäähyväisensä hänen käsiinsä. Äiti koetti avata\nsilmiänsä ja kuiskata heille kiitostansa, mutta ei jaksanut, vaan\nvaipui yhä syvemmälle horroksiin.\n\nMielikuvat leimahtelivat pimeää taustaa vastaan kirkkaina kuin salamat\nja sammuivat taas järjestymättä enää ajatuksiksi. Aukusti oli ollut\ntäällä toissapäivänä, käynyt vuoteen ääressä ja sanottuaan\nkunnioittavasti \"Jumalan terve\" istuutunut vähän loitommaksi. Oli\ntahtonut tulla hyvästelemään vosmestarinnaa siltä varalta, että tauti\nolisi jo poismenoksi. Sitähän ei milloinkaan tiedä. Oli kertonut\naikoneensa hilla-ajan tullen tuoda vosmestarinnalle kuten entiseen\naikaan ensimmäisen lakkaropeen, mutta miten nyt käynee. Vaan ehkäpä\nJumala armossaan jatkaa elinpäiviä ja saamme kulkea vielä virran\nmukana. Mutta eihän rouvalla ole hätää, jos on toisin määrätty, sillä\nJeesus tulee noutamaan omiansa. Mitäpä tästä maallisesta vaelluksesta\nonkaan erikoisempaa iloa: yhtä samaa rähjäämistä kaikki. Aukusti oli\nnoussut ja ollut juhlallisen näköinen seisoessaan siinä totisena,\nvalkotukkaisena, ryhdikkäänä. Äiti jaksoi ojentaa hänelle kätensä.\nPuristaessaan sitä Aukusti aikoi sanoa jotakin, mutta tuntien äänensä\npettävän laski sen hiljaa peitteelle ja poistui äänettömänä, tuiman\nnäköisenä, huomaamatta tätejä ja Helliä, jotka olivat ruokasalissa.\n\nKuinka kirkkaita mielikuvat voivat ollakaan -- yksi niistä valaisee\nkoko elämän niin kuin salama pimeän yön. Äiti katselee niitä kuin lapsi\nkuvakirjaa ja sykähtää ilosta aina uuden sivun, kääntyessä eteen.\nKuinka onnellinen hän onkaan ollut -- koko elämänsä ajan. Kun olisi\nvielä täyttynyt yksi ainoa pyyntö, niin silloin olisi kaikki ollut\ntäydellistä, mutta se oli ehkä liikaa sille, joka oli jo saanut niin\npaljon. Sitten mielikuvien leimahtelu lakkaa ja kaikki muuttuu\nlempeäksi, säteileväksi paisteeksi, jota äiti katsoo ihmetellen. Hän\ntuntee yhtäkkiä olevansa terve, kulkevansa kotivirran äyrästä ja\npoimivansa juhannuskukkia kuten menneinä aikoina. Isä ja Erkki ovat\nmukana ja kun hän kysyy, missä Hannu ja Helli ovat, isä selittää heidän\nviipyvän matkallaan vielä, mutta tulevan kyllä pian. He ovat molemmat\nsäteilevän iloisia ja isä ojentaa hänelle kätensä. Ja siinä\nsilmänräpäyksessä, jolloin äiti laski siihen omansa...\n\n\n7\n\nHannu oli viipynyt matkallaan kauemmin kuin oli alkuaan aikonut siksi,\nettä hänen suoritettavakseen uskotut tehtävät olivat vaatineet sen.\nHän oli joutunut käymään Haaparannalla saakka neuvottelemassa\njääkäriasioista ja \"palokuntain\" harjoittajien toimittamisesta eri\npaikkakunnille. Omituisen jännityksen vallassa hän oli pistäytynyt\nkatsomassa isän entistä asuntoa ja oli tuntenut uudelleen järkyttyvänsä\nsen herättämistä muistoista. Kuljeskellessaan alakuloisena sen ja\nkaikessa vallitsevan epävarmuuden johdosta hän oli iloisesti\nhämmästynyt todetessaan, että se takkikuluun puettu vanhus, joka oli\npysähdyttänyt hänet ja tervehtinyt häntä, oli Kemppainen, hänen\ntuttavansa Onnelan torpasta. Hän puristi ukon kättä lujasti ja\nihmetteli:\n\n-- Täällä Haaparannallako te olettekin värjötellyt -- eikö teillä ollut\naikomuksena ruveta saksalaiseksi kenraaliksi?\n\n-- Ka täällä, myönsi Kemppainen, -- täällähän minä olen ollut. Ei\ntullut lähdetyksi etelämmäksi, kun arvelivat, että olen ikäloppu\nkenraalin kouluun. Heidän erehdystään se oli eikä minun.\n\n-- Miten olette elänyt?\n\n-- Täällä eletään syömällä niin kuin Suomessakin, opetti Kemppainen\nhyväntahtoisesti. -- Leipää vain hampaiden rakoon ja mylly käyntiin.\nSikäli kuin vilja hienonee, se valuu torvea myöten säkkiin. Suuhun\npantavan olen taas saanut irti jääkäriherrain antamilla rahoilla ja\nomilla pienillä ansioillani. Tuottavinta on ollut saarnaajan virka...\n\n-- Saarnaajan?\n\n-- Hannu-maisterihan tietää minun olevan samaa rovasti Leestatiuksen\nuskoa kuin äitinnekin, ja kun tiesin täällä puolessa olevan näitä uskon\nveljiä ja -sisaria runsaasti, läksin kerran, kun sain irti leipää\nevääksi asti, kävellä köpittelemään pohjoiseen päin joenvarsipitäjiin\nkoettaakseni, miten mojovaa meikäläinen jumalansana mahtaisi täällä\nvieraassa maassa olla.\n\n-- Tehosiko?\n\n-- Jo vain. Ei se väkyänsä menetä missään, kun se vain laukaistaan\nhengessä ja totuudessa. Rupesin aluksi pirttiin tultuani juttusille\nmuina miehinä, mutta kampesin puhettani vähitellen yhä enemmän\njumalisuuteen päin, kunnes annoin lopuksi tulla täydellä pasuunalla.\nEikä minun tarvitse syyttää itseäni siitä, että olisin puhunut\npetoksen, valheen ja teeskentelyn hengessä. Jumalan asia on minulle\nollut losuavasta puhetavastani huolimatta aina kallis ja käynyt yhä\nrakkaammaksi täällä maanpaossa, jossa on ollut riittävästi aikaa\nsyntiensä laskemiseen, sortteeraamiseen ja leimaamiseen. Kauan ei\ntarvinnut saarnata ennenkuin sana kulki edelläni, että tulkaa koolle,\nse Suomen uusi ja kova saarnamies on tulossa. Niin että vaikka minusta\nei tullut kenraalia, niin tulipas pappi. Ammatit ovat sukua toisilleen,\nsillä molemmat toimittavat kansaa haudan taakse, mutta kyllä pappi\nmenettelee siinä verrattomasti miellyttävämmin kuin kenraali. Vai mitä\nHannu-maisteri arvelee?\n\n-- Molemmat ovat välttämättömiä aikanaan. Suomessa tarvittaisiin nyt\nkipeästi etevää kenraalia...\n\n-- Älkää olko huolissanne -- niitä nousee pian kuin tuomareita\nIsraelissa. Mutta minun piti kysyä, mahtaisiko tuosta kukaan välittää,\nvaikka ilmestyisin takaisin kotimökkiini? Santarmithan on Suomesta\nkarkoitettu ja surmattu, ja nimismiehet ja poliisit eivät kuulemma\nmuuta teekään kuin todistelevat vesissä silmin olleensa jääkärien\nparhaita ystäviä ja auttajia. Kuka siellä meidän pitäjässä minua\nahdistelisi?\n\n-- Ei kukaan. Tulkaa vain kotiin. Kun lähtenette matkaani, pääsette\nilmaiseksi perille saakka, sillä menen täältä nyt Suvantoon.\nSelviättekö rajan yli?\n\n-- Tottakai! Eivät nämä uudet vallankumoukselliset santarmit osaa edes\nsitä vartioida.\n\n-- Tulkaa sitten huomenna Tornion asemalle. Laitan teille jonkinlaisen\npassin, jota näytämme ryssille junassa. Ne näet vielä kyselevät\nsellaisia...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin Kemppaisen tapaamisesta ja seuranneesta pienen seikkailun\njännityksestä aiheutunut mielialan elpyminen haihtui, kun tultiin\nOuluun, sillä siellä oli äidin kuolinsanoma vastassa. Hannu saapui\nkotiin varhain hautajaispäivän aamuna ja näki Aukustin pystyttävän\nkuusimajaa samaan paikkaan, jossa isäkin oli odottanut viimeistä\nmatkaansa. Hannun tultua saapuville Aukusti selitti:\n\n-- Pelättiin illalla sadetta, niin ei tehty vielä tätä kuusimajaa.\nMutta kun näin, että tuleekin kirkas päivä, kävin hakemassa kuuset.\nKohta tämä on valmis. On vainajan niin kuin sopivampaa lähteä tästä\nkuin tuolta pimeästä aitasta. Hannu kun tuli, niin voimme kahden nostaa\narkun tänne, tarvitsematta herättää muita. Vainaja oli pieni ja laiha,\nniin että kyllä me hänet hyvin jaksamme kantaa.\n\nHannu meni aittaan ja nosti arkun kannen pois. Auki jääneestä ovesta\ntuleva nousevan auringon valo sattui äidin kasvoihin ja antoi niille\nkirkkaan hohteen. Pääskysten ilakointia ja haavikon lehtien hiljaista\nrapinaa kuului ulkoa. Äidin ilme oli onnellinen -- kuka tietää, ken oli\nodottanut häntä rajan tuolla puolella? Hannu laski kätensä äidin\nkylmenneelle otsalle, jota oli joutunut usein hieromaan, koska\nkiduttava päänsärky oli ollut koko elämän ajan äidin rasituksena, ja\nkuiskasi hengessään hänelle kiitokset ja jäähyväiset. Kuuma liikutus\nahdisti häntä ja kyyneleet tippuivat äidin kasvoille. Hannusta tuntui\nsiltä, että äiti oli sittenkin saapuvilla ja katsoi häneen säteilevin\nsilmin. \"Ehkäpä olemme koolla koko perhe\", hän ajatteli, \"äiti, isä ja\nErkki tosiolevaisuuden jäseninä, vain minä enää täällä valheen\nalhaisuudessa\". Isän ja Erkin muoto kirkastui hänen mielessään eläväksi\nja hän puheli sielussaan heidän kanssaan. Se ei ollut keskustelua\nsanoilla, vaan ajatukset ja tunteet ikäänkuin syttyivät, väräjöivät\nvaloilmiönä, saivat vastauksen ja sammuivat syttyäkseen seuraavassa\nsilmänräpäyksessä uudelleen. Kaikilla tunteilla oli oma valosävynsä,\nniin että ne järjestyivät kuin ääniasteikoksi. Hannun aloittaessa\n\"keskustelunsa\" kiihkeän kapinamielen vallassa valoilmiöt olivat\nristiriitaisia ja räikeitä, mutta kuta kauemmin hän kuunteli niille\nvastaukseksi saapuvaa väreilyä, sitä sointuvammaksi niiden yhteissävy\nmuuttui. Ja kun hän oli täten avannut sydämensä ja ripittäytynyt\nrakkaille vainajilleen, hänen rinnassaan kajahti alistuvan murheen ja\nkatoavaisuuden nöyrän oivalluksen syvällinen urkusointu, joka sai hänet\nhuokaamaan sydämen pohjasta, tyyntyneesti ja rauhoittuneesti. Aukusti\nilmestyi ovelle. Nähtyään Hannun silmistä hänen itkeneen Aukusti laski\nkätensä hänen olkapäälleen ja puhui vakavasti:\n\n-- Äidin ja varsinkin tällaisen äidin arkun ääressä kovakin sydän\nsulanee jos milloinkaan. Kyllä olisi aika Hannu-maisterin ymmärtää,\nettä ihmisen pitää luopua kaikesta, mitä ikinä hänellä on ja voi olla,\nopin ja tiedon ylpeydestä, liiasta viisaudesta, järkensä palvomisesta\nja muusta sellaisesta maallisuudesta, ja apposen alastomana rysähtää\nmaahan Jumalan eteen litteäksi kuin lutikka. Sillä vasta siinä\nkyhjöttäessä voi toivoa Jumalan lähettävän anteeksiannon lauhaa tuulta\ntuntoon ja liikauttavan pikkurilliään, jotta olisikohan tuo\nsyntisrepale jo nostettava edes polvilleen. Turhaan Hannu täältä\nmaailmasta onnea hakee -- ei sitä täällä ole. Tulevaisiin on toivo\nasetettava. Kannetaanhan varovaisesti -- Hannu ottaa jalkapuolen. Soo\n-- ei vosmestarinnan tarvitse pelätä, sillä tässä ovat kantajina Hannu\nja Aukusti.\n\nAsetettuaan arkun kuusimajaan Aukusti alkoi levittää havuhakkeita siitä\nportille päin. Samalla tuli saapuville Helli, jo pukeutuneena\nhautajaisleninkiinsä. Hän sekä kalpeni että punastui nähdessään Hannun,\ntuli kiireisin askelin hänen luokseen, teki eleen kuin olisi aikonut\nheittäytyä hänen kaulaansa ja puhjeten itkuun sanoi: \"Äiti olisi\nvarmaan parantunut, jos olisit tullut silloin kun lupasit\". Kun Hannu\nei vastannut, Helli säikähtäen peruutti sanojansa: \"Ymmärrä minua\noikein -- enhän tarkoita moittia sinua -- äiti vain ikävöi sinua niin\nkovasti\". Hän meni arkun luo, jonka kansi oli nostettu pois sitä\nvarten, että hautajaisvieraat saisivat nähdä vainajan, ja silitti äidin\nryppyistä kättä, joka lepäsi peitteen reunalla. Hannu ei voinut siirtää\nkatsettaan Hellistä, sillä tämän surupuku herkisti outoudellaan hänen\nkauneuttaan. \"Mennään hakemaan kukkia äidin arkulle\", sanoi Helli\npunehtuen ja läksi rantaan. \"Otetaan juhannusruusuja ja pohjan\norvokeita ja kiinnitetään niitä neuloilla sinne tänne kanteen ja\nreunusvaatteeseen; niistähän äiti piti eikähän kieloja vielä ole\".\nHannu souti ja Helli istui perässä, ja he laskivat maihin joen toiselle\npuolelle suunnilleen siihen, mihin ennenkin, pääskysäyrään\nläheisyyteen. Kuten ennen Hannu vakautti venettä Hellin noustessa pois\nja auttoi häntä kädestä. Kun Hannu näytti sitten aikovan jättäytyä\njälemmäs, Helli nyt -- päinvastoin kuin kerran ennen -- katsoi häneen\nsädehtivästi, ojensi kätensä ja sanoi \"tule!\" Hannu tunsi olemuksessaan\nvastustamattoman käskyn ja meni Hellin luo. Melkein huomaamattaan hän\ntarttui tämän käteen ja päästämättä sitä alkoi kulkea hänen rinnallaan.\nPääskysäyrään kohdalla he pysähtyivät katsomaan lintujen vilisevää\ntuloa ja menoa, virran juoksua ja kotia sen rannalla sekä kuusimajaa,\njossa oli heidän äitinsä matkan pää. Hänenkö kuolemansa oli\nsalaperäisellä tavalla raivannut pois heidän väliltänsä sen pelkäävän\npidättyväisyyden, joka oli tähän saakka estänyt sen, minkä he nyt\ntunsivat tapahtuneen ilman kysymyksiä ja vastauksia? Oliko heissä äidin\npoistuessa syntynyt niin suuri orpouden ja erilleen joutumisen pelko,\nettä he olivat vaistomaisesti ojentaneet kätensä toisilleen?\nKummastunut kysymys väreili Hannun sydämessä, mutta hän ei ryhtynyt\netsimään siihen vastausta. Hän ei olisi voinutkaan tehdä sitä, sillä\nhänen sydämensä joutui yllättävän tunnekuohun valtaan: toisaalla jalo,\nseestynyt murhe, toisaalla koko elämän ajan kestäneen toivomuksen\ntäyttymys, kuvaamaton riemu, joka vapisutti hänen koko olemustaan.\nEivätkä nämä murhe ja riemu olleet toistensa vastakohtia, vaan elämän\nvaltavien pääsävelien, kuoleman ja rakkauden, täyteläistä\nyhteissointua, jossa on taustana ikuinen ulappa, myrsky, aaltojen\nvaltavat iskut kallioihin, tuulen valitus ja lokkien valkea liito\nmustien pilvien alla, ja etualalla päivän kimallus syvyyksien päällä,\nvalkokukkainen ranta ja leppeä suvituuli. Hannu heräsi unelmastaan ja\npuristi hiljaa Hellin kättä. \"Tule!\" kuiskasi Helli, ja he menivät\nedelleen käsikädessä, muistamatta rakkautensa huumassa, joka kohisi\nheidän korvissaan, poimia ainoatakaan kukkaa. He tulivat metsäniemen\nkärkeen ja sen takana, puiden suojassa olevalle ladolle, ja siinä Helli\näkkiä pysähtyi, kääntyi Hannuun päin ja katsoi häneen sädehtivin\nsilmin. Ladon vieressä kasvava pihlaja, joka kukki parhaillaan\nja ylpeili mahtavista, raskaina riippuvista valkoisista\nkukkahuiskiloistaan, katsoi heihin ymmärtäväisesti ja hyväksyvästi. Se\nmuisteli kerran pienenä vesana nähneensä tähän samaan aikaan nuoren\ntytön ja pojan hyväilevän ja hyvästelevän toisiaan hellästi ja tytön\nitkeneen haikeasti. Mutta totisesti tuo surupukuinen nainen on se\nsilloinen tyttö -- mies vain on toinen -- sen silloisen pojan veli.\nPihlaja tunsi hänet, sillä hän oli seisonut usein passissa sen\njuurella, kun Suvannon hurja Bobi oli ajanut jänistä. Se tyttö ja poika\nsilloin olivat lapsia, mutta nämä ovat vakavia, arvokkaita ihmisiä --\nuskaltavat tuskin koskettaa toistensa huulia -- nainen itkee enemmän\nkuin edes hymyilee. \"Meidänkin pitää saada elämältä osamme\", sanoo\nmies, \"tai muuten sydämemme kuivaa ja menettää rohkeutensa ja uskonsa\".\n-- \"Niin, Jumala suokoon, ettei se olisi myöhäistä\", itkee nainen\nonnellisena, \"olen pelännyt tekeväni väärin\". -- \"Onnemme ei ole\nmyöhästynyt\", hymyilee mies, \"vaan on nyt kypsimmällään; kunpa äiti\nolisi saanut nähdä tämän -- se olisi ollut hänelle mieluinen\njuhannuslahja\". He säpsähtävät muistaessaan äitiään ja alkavat poimia\nkukkia: orvokkeja tästä ladon luota, kosteasta varjostosta, upeita,\nruusumaisia kulleroita tuolta kauempaa. Kiinnittäessään kukkia arkkuun\nhe sattuivat äidin pään kohdalle, toinen toiselle puolelle. Hannu\ntarttui silloin Hellin käteen ja sanoi matalalla äänellä: \"Äiti, se\nmitä toivoit niin hartaasti, on nyt tapahtunut\". Helli ojensi hänelle\ntoisenkin kätensä ja he seisoivat siinä ja katsoivat äidin\nkalvistuneita, jähmettyneitä kasvoja. Molemmat tunsivat, että heidän\noli tästäkin onnestaan kiittäminen äitiä, joka kuolemallaan selvästi\nmutta selittämättömästi oli vienyt heidät yhteen. Sitten he kääntyivät\nkatsomaan toisiaan niillä silmillä, joiden terässä ei ole enää verhoa.\n\nHannu huomasi jotakin, jota Helli ei: Aina-täti oli tulossa havumajaan,\nmutta peräytyi nähtyään kuusien välitse Hannun ja Hellin käsikädessä.\nHänen kasvoillaan kuvastui hämmästys, joka heti muuttui iloksi.\nRuohikko esti hänen askeleitansa kuulumasta, kun hän hiipi pois,\ntietenkin uskomaan salaisuuttaan Olgalle. Hannu antoi hänen mennä,\nsillä sitä iloa, jota tädit nyt tuntisivat, hän ei tahtonut\npienimmälläkään tavalla estää tai vähentää.\n\nÄidin hautajaispäivästä tuli täten erikoinen muisto: murheen ja riemun\nharvinainen rinnastus. Alfred-setä puhui haudalla melkein siitä\nsamasta: kuolemasta, joka itse hyvittää tekonsa ylevöittämällä tunteet;\nrakkaudesta, joka kulkee kuoleman rinnalla. Äidin hautajaispäivänä oli\nsamanlainen kirkas sää kuin isänkin. Järvi kimalteli, hiljainen tuuli\nliikutti nuoria lehviä ja peipposet lauloivat. Vallitsi syvä, tyytynyt\nrauha.\n\n\n8\n\nKun hautajaiset olivat loppuneet, vieraat poistuneet ja tädit, Helli ja\nHannu istuivat ruokasalissa koettaen saada tunteitaan rauhoittumaan ja\najatuksiaan järjestymään päivän järkyttävien kokemusten jälkeen,\nAina-täti kuivasi kyyneleitänsä hiukan sillä ilmeellä, että \"tämä saa\nriittää\", ja huokasi:\n\n-- Miten meidän elämämme nyt järjestyy, kun Vendla on poissa?\n\nSiitä ei syntynyt keskustelua, sillä se oli turha huokaus. Niin kauan\nkuin Aina-täti jaksoi tehdä työtä, ei heidän elämässään ollut mitään\njärjestämistä. Äidin kuoltua päinvastoin Aina-tädillä oli yhtä\nhoidettavaa vähemmän. Hannu sanoi:\n\n-- Niin kauan kuin täti on voimissaan, kaikki menee hyvin. Mutta äidin\nkuoleman lisäksi tässä on sattunut eräs toinen asia...\n\nHän katsoi vieressään istuvaan Helliin ja jatkoi:\n\n-- Äidin paarien ääressä menimme varhain tänä aamuna kihloihin. En\ntiedä, kuinka se niin kävi, sillä emme kumpikaan aikoneet mitään\nsellaista. Ehkä äiti itse vei kätemme yhteen.\n\nNyt siirtyi Aina-täti Hannun ja Olga-täti Hellin viereen ja alkoi\nonnittelu ja halailu ja pieni itkeskely välillä. Sitten Hannu kysyi:\n\n-- Olemme ehtineet Hellin kanssa sopia siitä, että menisimme naimisiin\njo nyt kesällä, täällä vanhassa kodissa, ellei se olisi ehkä\nsopimatonta näin heti äidin kuoleman jälkeen?\n\n-- Kyllähän tämä on ennenkuulumaton tapaus -- paarien ääressä\nkihloihin! arvosteli Aina-täti.\n\n-- Ja muutaman viikon kuluttua naimisiin, niin pian, että tuskin\nlailliset kuulutukset väliin mahtuvat, kauhisteli Olga-täti.\n\n-- Onhan siinä pahoille kielille häkläämistä, jatkoi Aina-täti, --\nmutta toiselta puolen on myönnettävä, että Hannun ja Hellin asia on\nerikoinen.\n\n-- Hehän ovat olleet kihloissa jos kuinka kauan -- eivät ole\nujoudessaan vain saaneet sanotuksi sitä toisilleen. Olisinpa minä ollut\nHellin sijassa ja nähnyt Hannun vertaisen miehen surevan vuokseni niin\nkuin hän on tehnyt, niin pyytämättä olisin langennut kaulaan!\n\nOlga-täti se näin riehaantui, huomasi sen ja meni hämilleen. Aina-täti\nharkitsi:\n\n-- Niin ettei kihlauksenne ole oikeastaan tänä päivänä tapahtunut, vaan\naikoja sitten, vielä äidin eläessä ja nimenomaan hänen toivomuksensa\nmukaisesti päätetty asia. Olette olleet monta vuotta salakihloissa.\n\n-- Nii-in! riemuitsi Olga-täti lapsellisen ihastuneena. -- Olen monta\nkertaa sanonut Vendlalle, että ne ovat varmasti salakihloissa -- saatpa\nnähdä!\n\n-- Ette siis julkaise kihlaustanne, vaan menette kaikessa\nhiljaisuudessa kuulutuksiin ja naimisiin, julisti nyt Aina-täti\ntarmokkaasti. -- Ihmisille sanomme, että se oli jo aikaisemmin niin\npäätetty ja että äidin tahto oli näin -- niin kuin olikin.\n\n-- Jos Vendla saisi tietää teidän lykkäävän häänne hänen vuoksensa,\nsaisitte ympäri korvianne, puhui Olga-täti ankaran näköisenä. -- Vendla\nei sietänyt kursailua. Kun on kerran mentävä, niin on mentävä.\n\n-- Suruvuoden häät ovat vaatimattomat ja hiljaiset, puheli Aina-täti\nhaaveilevasti, -- eikä vieraita juuri käsketä -- lähimmät omaiset ja\ntuttavat vain. Eikähän nykyisin saakaan mitään, millä juhlahäitä pitää.\n\n-- Tohtori ja apteekkari rouvineen, laski Olga-täti kutsuvieraita, --\nAlfred ja Vanha herra, jos jaksaa, Kaarlo ja Aili, metsänhoitaja Peura,\nLähteenmäen, Kankaan ja Arvolan vanhat -- siinä ovat jo tärkeimmät\nvieraat. Mutta kyllä heille täytyy kunnollinen hääateria valmistaa --\ntohtori tulee muuten pahalle tuulelle. Eikähän Suvannosta ole\nmilloinkaan kutsuvieraita ruokkimatta tielle päästetty. Mitä sanoisi\nVendla, jos tietäisi sellaista ajateltavankaan. Kai nyt jotakin saadaan\nhankituksi.\n\n-- Topeliuksen neidit lähettävät Oulusta jääkellarilohta, kun vain\najoissa ilmoitamme, haaveili edelleen Aina-täti. -- Kankaasta tai\nArvolasta saadaan juottovasikka tai lammas tai molemmat. Lampaanpaisti\non hienompaa kuin vasikan, jos se valmistetaan runsaan sinapin kanssa\nniin kuin Kaisa Varg käskee, ja varotaan, ettei kastikkeeseen jää\nliiaksi rasvaa ja ettei siihen tule palaneen makua. Tietenkin se on\ntehtävä puhtaasta kermasta eikä maidosta niin kuin nykyisin on alettu\nsiinäkin kohden fuskata. Jäätä saamme meijeristä, joten jälkiruoaksi\ntulee alaglassia, mikä sopii hyvin näin kesällä. Kauppias on tietenkin\nsalannut vehnäjauhoja, mutta luovuttaa Hannun häiksi \"omasta\nlaillisesta osuudestaan\" tarpeellisen määrän, kun vain käydään\nhakemassa huomaamatta sisänkautta. Väkijuomia ei tarjota. Hyvinhän siis\ntulemme toimeen.\n\n-- Mutta Hellin kapiot! parkaisi Olga-täti; -- niitähän emme ole\nmuistaneetkaan. Miten ne saadaan valmiiksi tähän hätään? Täytyy\nkiireesti tilata tänne se Hulkkosen Hilma, joka kuuluu käyneen Oulussa\nliinaompelijan opissa. Mutta mistä nyt toisekseen liinaa?\n\n-- Rauhoitu, rakas täti, suhditti Helli. -- Minulla on Helsingissä\nvalmiit kapiot.\n\n-- Mistä ne olet saanut?\n\n-- On tullut vuosien mittaan ommelluksi muuten vain, sanoi Helli\nhämillään. -- Ja ovathan äidin liinavaatteet...\n\nHannu kuunteli tätä keskustelua ei vain huvitettuna vaan lisäksi\neräänlaisen filosofisen tunnelman vallassa, sillä siitä ilmeni hänen\nmielestään paljon sitä, jota on sanottu \"ikuisesti naiselliseksi\". Hän\nei voinut olla ilmaisematta syvää kiitollisuuttaan:\n\n-- Mikäpä minulla on hätänä. Koko ikäni olette rakastaneet ja hoitaneet\nminua, te kultaiset tädit. Ja nyt on Helli luvannut tulla kokonaan\nminulle. Aivan peloittaa tämä onnen paljous nykyisen onnettomuuden\nkeskellä.\n\nNiinä viikkoina, jotka kuluivat häiden viralliseen ja muuhun\nvalmisteluun, Hannu oli mielialojen puolesta herkempi kuin ehkä\nmilloinkaan ennen. Pohjalla oli mennyt nuoruus, entisyys, isä, äiti ja\nErkki, koko se maailma, joka asui muistissa aina saapuvilla olevana\ntodellisuutena. Sitä elvytti erikoisesti olo Suvannossa ja asuminen\nvanhassa ullakkokamarissa, joka oli hänelle niin muistorikas ja rakas.\nSehän ei ollut juuri ollenkaan muuttunut, sillä sitä oli käytetty vain\nsäilytyshuoneena. Sen huonekalut kun olivat olleet perin vaatimattomat,\nniin ettei niitä ollut kannattanut kuljettaa pois, yhtiön edustaja,\njoka tahallisesti teki äidin kanssa runsaskätistä kauppaa, oli maksanut\nniistä hyvän hinnan arvellen, että joku virkailijahan voi kesin asua\nvinnikamarissa. Erkin pöytä oli poissa, mutta Hannun pöytä oli\npaikallaan ikkunan edessä. Vaatekonttorissa oli vieläkin häivähdys\nentistä tuttua hajua. Seinässä Erkin vuoteen kohdalla oli hänen\npiirustuksiaan ja sutkauksiaan. Hannu tutki kamarin tarkasti kuin olisi\netsinyt salaovea ja löysi lapsuuden ja poikaiän merkkejä enemmänkin\nkuin oli jaksanut muistaa. Ja monet unohtuneet kohtaukset virkosivat\nmielessä niiden johdosta eläviksi ja kangastelivat kauneutena.\n\nEntisyys vaikutti Hannun nykyisyyteen voimakkaasti myös luonnon kautta.\nOmituisen tunteen vallassa kuin olisi sanonut kaikelle täällä\njäähyväisiä hän melkein kiiruhti paikasta toiseen, kaikkialle, mihin\nliittyi häivähdyskään hänen entisyystunnelmistaan. Ja nykyisyys\npuolestaan liittyi menneisyyteen tämän salaisten toivojen ja haaveiden\ntuloksena siten, että Helli oli nyt hänen toverinaan. \"Tule!\" saattoi\nHannu sanoa, \"varustaudu hyvin, sillä menemme kaukaiselle koskelle,\nErkin ja minun kalastussankaruuden uljaimmalle näyttämölle. Tokihan\njaksat kävellä sinne?\" Ja Helli tuli ja he kulkivat tuon entisen\nmatkan, näkivät kosken, korven ja metsälammen, nousivat tunturille ja\nkatsoivat sieltä vaieten, nöyrinä, silmänkantamattomiin ulottuvaa\nmetsien ja soiden, karhujen ja ahmojen sinistä saloa, kotimaakuntaa,\npoloista isänmaata. Kaukaa kohoava kulovalkean savurintama oli kuin se\nohjaton, villi intohimojen palo, joka parhaillaan raateli isänmaan\nrintaa. Savu muodostui Hannun sitä katsoessa suureksi taivaalla\nleijailevaksi kysymysmerkiksi, joka tahtoi tietää, tulisiko ajoissa\nripeätä ja rohkeata palosammutusmiehistöä tarpeeksi, vai saisiko kulo\nraivota esteettömästi ja polttaa metsät ja ruokamullankin, niin ettei\nmikään viljelys enää olisi mahdollista?\n\nHannu antautui onnelleen sitäkin tyytyväisempänä, koska tunsi vihdoin\nsaaneensa luvan siihen. Vielä joulun aikana, jolloin Helli olisi jo\ntullut hänen syliinsä, jos hän olisi avannut sen, hän oli kieltäytynyt\nsiitä, koska muisti muiden onnettomuutta. Mutta nyt hän kuuli äänen\nsanovan, että \"ota onnesi. Ellet poimi sitä nyt, et saa sitä\nmilloinkaan\". Näin puhuvassa tunteessa oli jotakin salaperäistä. Hannu\nkuvitteli sen tarkoittavan sitä, että \"nauti onnestasi niin kauan kuin\naikaa on, sillä huomenna sinun täytyy kuolla\". -- \"Mistä tällainen\nhirveä ajatus\", Hannu kysyi itseltään, \"tämä auringonpimennys juuri\nkirkkaimmalla hetkellä?\" Hän torjui sen kuin mustan petolinnun, mutta\nhänellä oli koko ajan se tunne, että tuo raatokotka liiteli jossakin\nlähistöllä valmiina tulemaan saapuville, kun oikea hetki koittaisi.\n\nAukusti saapui eräänä aamuna Hannun luo ja sanoi:\n\n-- Sen hillaropeen, jonka olin aikonut vanhalle rouvalle, annoin\nmorsiamelle menestyksen toivotukseksi. Hannu on nyt elämänsä sillä\nkohdalla, jolloin onni tuntuu rajattomalta. Sen verran Hannu kuitenkin\njo on kokenut, ettei humallu myötäkäymisestä.\n\n-- Aukustiko se ei usko maallisen onnen kestävyyteen?\n\n-- En voi. Kuta kirkkaampi ja helteisempi kesäinen päivä, sitä varmempi\nukonilma.\n\n-- Mistähän johtunee ja mitä merkinnee, että todellakin juuri silloin,\nkun tunnen oloni keveimmäksi ja mielialani onnellisimmaksi, taustalle\nilmestyy kuin ukonpilvi ja kuuluu uhkaavaa jyminää?\n\n-- Kukapa sen johtumiset tietää, mutta merkitys on selvä: se on\nvaroitus. Pitää ajaa hiljaa myötämäessä. Jumala näyttää sietävän\npahuutta ja vastamäkeä jos miten paljon, mutta olevan melkein\nkateellinen ihmisparkojen varsinaiselle myötäkäymiselle, jonka\npysäyttää melkein samassa kuin se on alkanut. Ihmisen ei auta muu kuin\nrakentaa onni kärsimyksistä, mikä käy hyvin päinsä ainakin sen\npuolesta, ettei rakennustarpeista ole puutetta. Olisi ollut Hannulle\nvähän asiallistakin asiaa.\n\nAukusti pyysi Hannua sihteerikseen kuten joskus ennen. Todennäköisesti\nhän luuli vain Hannun kykenevän tähän tehtävään -- muiden\nkirjoitustaidon olevan niin ja näin. Kirje oli kirjoitettava\nHermannille. Hannu esteli kuultuaan tämän, arvellen, ettei Hermanni\npitäisi siitä, että Aukusti oli käyttänyt häntä sihteerinään. Olihan\nEmma. Emmaa Aukusti ei kuitenkaan hyväksynyt, vaan käski Hannun vain\nkirjoittaa niin kuin hänen sanoistaan selviäisi:\n\nPoikani Hermanni.\n\nSuvannon Hannu-maisteri kirjoittaa pyynnöstäni ja käskystäni tämän.\nEmma toi kirjeesi ja luki sen äidillesi ja minulle. Oli hyvä, ettet\nantanut itsestäsi valheellista käsitystä, jolla olisit saattanut\nmeidät, yksinkertaiset ihmiset, siihen luuloon, että sinussa olisi\nvielä edes hiven jäljellä siitä jumalanpelosta ja kristillisyydestä,\njota typeryydessämme, uskoen toimivamme parhaaksesi, koetimme äitisi\nkanssa ajaa sinuun sekä sanalla että väliin kämmenellä korvallisten ja\npiiskalla pakaroiden kautta, vaan että ilmaisit itsesi sellaiseksi kuin\nsieltä etelästä löytämäsi uusi evankeliumi on sinut muuttanut: helvetin\nkekäleeksi, joka kieltää Jumalan ja sen mukana kaiken, mikä pitää\nmiehen ponttuulla ja tukinselässä. Kirjeestäsi saattoi huomata, että\nvihdoinkin on löytynyt se viisaus, jota ihminen on turhaan hakenut koko\nmaailman ajan aina tähän saakka, ja että tuhatvuotisen valtakunnan\nalkaminen ei ole sen kauempana kuin että tiinussa silloin vielä\nhappanee se taikina, jonka aineet parhaillaan pelloilla kasvavat.\nSuurempaa iloa kuin tämä kirje ei maailmalle joutunut ja siellä\nlopullisen viisauden pyhityksen saanut poika olisi voinut typerille\nuskovaisille vanhemmilleen valmistaa, joten meidän tulee sinua\nhartaasti kiittää. Lähettämäsi seteli oli niin iso, ettei tahtonut\npieneen ja matalaan syntymätupaasi mahtua. Kun otin sen käteeni, se\ntuntui sähähtävän hyppysissäni samoin kuin kerrotaan Raamatun iskevän\ntulta, kun perkele joskus erehtyy ottamaan sen karvaisiin käpäliinsä.\nJos olisit ansainnut setelisi viilarin työssä ja mielessä ne asiat,\njotka kuuluvat rehelliselle suomalaiselle työmiehelle, niin ei mikään\nolisi minulle mieluisempaa kuin sen vastaanottaminen, mutta kun olet\nhankkinut sen joka tapauksessa piru toverinasi joko ruuvipenkin\nääressä tai ehkä kirjoittelemalla sanomalehtiisi samanlaista\njumalattomuutta kuin mikä kirjeestäsi pursuaa, niin en voi käyttää sitä\nhyväkseni. Jokainen sillä ostettu leipä on perkeleen ketunpala, joita\nsinä, onneton poika, olet hulluudessasi joutunut hänen pyytömiehenään\nympärillesi viskomaan. Tiedä, että leipä, jota suomalainen työmies syö,\non vain silloin hänelle soveliasta ja riittävän hyvää, kun se on\nleivottu kunniallisella työllä ansaituista jauhoista ja ristinmerkillä\nsiunatusta taikinasta. Lähetän siis oheisena setelisi takaisin. Kun\nkuitenkin kokonaisuudessaan olet tarkoittanut kirjeelläsi ja rahallasi\nmeille hyvää, niin kiitämme sinua hyvänsuonnistasi. Ja kun kirjeestäsi\nlisäksi ilmenee kaipuuta tänne kotimökkiisi, niin päättelen siitä,\nettei sydämesi ole vielä kokonaan kovettunut eikä käynyt hyvyyteen\nmahdottomaksi. Minä, vanha isäsi, rukoilen siis sinua luopumaan niistä\najatuksista, joille olet antanut vallan, ja palaamaan rinnalleni\ntavalliseen koruttomaan elämään: pelkäämään Jumalaa, tekemään työtä ja\ntottelemaan ja puolustamaan oman kansan laillista esivaltaa. Varsinkin\nrukoilen sinua varomaan kaikkea, mitä tulee Venäjältä päin, sillä\nsiellä on nyt -- sanovat viisaammat kuin minä ja sinä -- Antikristuksen\npääleiri ja sotajoukko, joka pian aloittaa hyökkäyksen kristikuntaa\nvastaan. Sen sotajoukon vääpeliksi älä rupea, vaan kiiruhda veljesi\nAaron rinnalle, joka Kristuksen jääkärinä tappelee tuimasti Pelsepuupia\nvastaan. Tätä pyytää vanha isäsi\n\n                                            Aukusti Koivukangas.\n\nHannu luki Aukustille, mitä oli kirjoittanut. \"Joo\", sanoi tämä,\n\"tismalleenhan se on niin kuin käskin. Kyllä Hannulla on kynämiehen\nlahjat, minkä muuten tulin huomaamaan jo tukkisortteerin aikoina. Vedit\nsuoremmat ja siistimmät viivat kuin toiset. Huutooni et vain aina\nhuomannut vastata heti\".\n\n\n9\n\nHelli pukeutui hääpäivänsä aamuna mustiin, sillä hän ei tahtonut rikkoa\nsuruaan. Muutenkin musta tuntui hänestä nyt soveliaalta, sillä syvän\nriemun rinnalla hänen samoin kuin Hannun sielussa asui onnettomuuden\npelko, tumma varjo, joka ei ottanut väistyäkseen. Oliko sittenkin\nheidän onnensa hiukan myöhästynyt, menettänyt aamun kastetuoretta\nkirkkautta ja saanut iltapäivän surumielisesti rusottavaa kajoa? Oliko\nhän vastustanut rakkauden kutsua liian kauan ja oli nyt voimaton\ntäyttämään sen kaikkia vaatimuksia? Huntua hän ei tahtonut. \"Ei, menen\nvihille vain tällaisena kuin olen; hiukseni kampaan sileiksi, keskeltä\njakaukselle ja isolle sykerölle\". Tähän Aina-täti sai tyytyä, vaikka\nolikin katkera: \"Etteikö nyt huntua! Morsiamella pitää aina olla\nhuntu!\" Kun tuli kysymys, tilattaisiinko kukkia kaupungista, Helli\nkielsi: \"Ei. Se on turhaa, sillä nämä ovat hiljaiset suruhäät. Sitä\npaitsi: syyskesällä ei ole enää kukkia; juhannuskukat, orvokit, kielot,\nmesimarjat -- kaikki ovat jo kukkineet. Mutta kanervat ovat\nkauneimmillaan: koetetaanpa, sopisivatko ne hiuksiini ja vyöhöni?\" Hän\nnauroi ja oli onnellinen, kunnes jo seuraavassa silmänräpäyksessä\nmuuttui surumieliseksi. Lopuksi huomattiin, että tavallinen päivänkukka\noli kaunis mustan leningin rinnassa ja tummassa tukassa. Aina ja Olga\nkatsahtivat toisiinsa merkitsevästi ja ihastuneesti, kun Helli oli\nvalmis ja kääntyen heihin selin tutki itseään kuvastimesta.\n\nKirkkoherran vene tuli komeasti myötävirtaan ja kaarsi mahtavasti\nkostevirran kautta rantaan. Aili oli perässä upean äidillisenä ja\nvaltavana ja Kaarlo souti paitahihasillaan tottuneen tarmokkaasti.\nKirkkoherra ja Vanha herra istuivat keskituhdolla vierekkäin kuin kaksi\nvarista, edellinen tukien jälkimmäistä. Saatuaan kutsun Vanha herra oli\nheti jyrkästi ilmoittanut haluavansa noudattaa sitä. Kun kirkkoherra ja\nKaarlo epäilivät, \"jaksatkohan sinä\", Vanha herra kiukustui niin että\nsilmät kipenöitsivät ja sanoi menevänsä omin päin ja palkkakyydillä,\njos ei muuten pääsisi. \"Jos muiden kanss' en mennä saa, tok' yksin\nmennä saan\", siteerasi silloin Kaarlo jalosti ja sanoi, että koska setä\nnoin välttämättä tahtoo mukaan, niin olisi synti estellä: hän vaikka\nkantaa sedän sinne isolla kalakontilla. \"Siihen setä mahtuu\nkyykkysilleen ja kun kieli jätetään auki, voi sieltä mukavasti katsella\nmaailmaa kuin orava pesästään\", hän kuvitteli sitten ja nauroi\nnähdessään selvästi silmissään, kuinka Vanha herra istuu kontissa hänen\nselässään ja tirkistelee. Niinpä siis Aili pesi, tärkkelöi ja silitti\nVanhan herran valkoiset kesäliivit ja laittoi hänen muunkin asunsa niin\nhienoon kuntoon, että ukko nuoreni monta vuotta. \"Luulisi setää\nainoaksi herrasmieheksi tässä talossa\", tuumi Kaarlo äänessään hieno\nkoomillisen kateuden vivahdus. \"Oltaisiinpa Helsingissä, niin ei muuta\nkuin Kämppiin!\", hän laski leikkiä ja taputti setää hartioihin.\nVastaukseksi tämä vain huokasi muistelevan kaihoisesti: \"Jaa-jaa,\nniin-niin!\"\n\nHannu riensi rantaan ja toi vieraansa sisään. Hän otti Vanhan herran\nerikoisesti autettavakseen ja lempeällä väkivallalla melkein kantoi\nhänet äyrään päälle. Vanha herra katseli häntä kirkkaasti ja\nihailevasti, mutta ei kyennyt sanomaan mitään, sillä liikutus oli\nyllättänyt hänet, niin että hän saattoi vain hyristä. Hannu istutti\nhänet hellävaroin nojatuoliin ja kävi hakemassa Aina-tädiltä\nvirkistävää juotavaa, minkä jälkeen Vanha herra pian rauhoittui.\nAlfred-setä oli tullut reippaasti ja suoristaen itseään ja Aili tuntui\ntäyttävän koko salin seistessään siinä valkoisissaan äidillisen\nrehevänä ja tietoisena naisellisuutensa mahdista. Pian tulivat muutkin\nvieraat, tohtori parhaalla tuulellaan, jo ennakolta hääriemun vallassa.\nHän \"pumppasi\" Hannun käsivartta muistamatta lakata, taputti häntä\nolkapäälle niin lujasti, että teki kipeää, tuikkasi häntä etusormella\nliiveihin merkitsevästi ja iskien veitikkamaisesti silmää, että \"kas\nvain sitä Hannu-poikaa!\", ja nauroi sydämellisesti ja raikuvasti.\nApteekkari-ukkeli seisoi vieressä ja oli hänkin piripintojaan myöten\ntäynnä herttaista leikillisyyttä ja myötämieltä. Hän oli saatuaan\nkutsun alkanut vähitellen voidella ja hartsata tenoriaan ja tarkoin\nvaronut, ettei unohtunut ulos kosteina iltoina, mistä olisi voinut\nolla seurauksena käheys. Olihan näet luultavaa, että laulettaisiin\njokunen tilaisuuteen sopiva laulu, mahdollisesti jokin kohta\n\"Talonpoikaishäistä\". Lisäksi hän oli muistellut kaikki sopivat häitä\nja rakkautta koskevat vitsit voidakseen loistaa henkevyydellään, mutta\nei onnettomuudekseen muistanut niistä ainoatakaan silloin kun olisi\npitänyt. Kun sitä paitsi hänen rouvansa vartioi häntä tarkasti peläten,\netteivät nuo vitsit ehkä olisi aina täysin sopivia, apteekkarin täytyi\ntyytyä olemaan vaiti ja vain hymyilemään ystävällisesti ja älykkäästi.\nHänen hyvää tuultansa häiritsi jonkin verran se, että Peuran Ville\nlöysi vaivattomasti kaskun silloin kun sitä tarvittiin, pysyi aina\nsivistyneisyyden rajoissa ja laski omasta vanhanpojansäädystään\nhilpeätä, räiskyvää pilaa, jolle kuulijat nauroivat halukkaasti ja niin\näänekkäästi kuin tilaisuuden puoleksi vakava luonne salli.\n\nSitten syntyi odottamaton kiista siitä, kumpi, Alfred-setä vai Kaarlo,\nsaisi toimittaa vihkimisen. Molemmat olivat näet otaksuneet sen\nkuuluvan itselleen päivänselvänä asiana: Alfred-setä melkein Hannun ja\nHellin isän sijaisena, Kaarlo Hannun läheisimpänä nuoruudenystävänä.\n\"Se on sillä tavalla\", kivahti Alfred-setä puoleksi tosissaan\npojalleen, \"että sinä olet apulaiseni ja teet mitä käsken tai kiellän\".\n-- \"Mutta katsoen siihen, mitä olen Hannun rinnalla koulun ja\nyliopiston aikana raskaassa elämäntaistelussa kokenut...\", kapinoi\nKaarlo, kun Hannu tuli hymyillen saapuville. \"Helli on valinnut\nAlfred-sedän\", hän ilmoitti, \"ja minä yhdyn mielelläni häneen\". -- \"Ja\ntätä vielä sanotaan ystävyydeksi!\", murisi Kaarlo katkerasti.\n\nOlga-täti toi Hellin ja antoi hänet Hannulle, joka hetkeksi tunsi\nveren suhisevan niin kovasti korvissaan, ettei kuullut aluksi\nkirkkoherran sanoja. Onnen pilvi leimahti rusottamaan hänen sielussaan\nja valaisi sen nyt kokonaan, kohtalon pelon pääsemättä tällä kertaa\nhimmentämään sitä varjollaan ja jyminällään. Kuin hukkuva kuolemansa\nsilmänräpäyksessä Hannu näki tällä onnensa täyttymisen hetkellä\nyhtäkkiä koko elämänsä: kodin virran rannalla, isän, äidin, Erkin ja\nHellin sekä itsensä heidän keskuudessaan. \"Olemmeko nyt koolla täällä\nkoko perhe?\" hän kummasteli itsetiedottomasti mielessään ja toivoi\nhartaasti niin olevan. Mielikuvien taustalla soivat vanhan kirkkoherran\nvärisevällä äänellä lausumat velvollisuuden, keskinäisen avun ja\nrakkauden vaatimukset ja toivotukset kuin olisivat kauniit soinnut\nkumisseet syvinä aaltoina ja toisin vuoroin hellänä, kirkkaana\nhelinänä. Hannun mieleen muistui yhtäkkiä elävästi se, miten hän oli\naina kärsinyt yksinäisyydestään, johon oli tuntenut olevansa kaikista\nponnistuksistaan huolimatta kuin tuomittu. Hän tajusi nyt sen\nsalaperäisen lain perusteella, joka hallitsi häntä luonnon jäsenenä,\nettä tuo yksinäisyyden tragiikka oli tällä hetkellä loppuva, että hänen\nolemuksensa saattoi esteittä avautua sille olennolle, joka seisoi hänen\nvieressään ja oli luotu tyydyttämään hänen kaipuunsa miehisyyden\ntäydennyksellä eli naisellisuudella, elämän hienoimmalla tuoksulla.\nVastatessaan kirkkoherran kysymykseen hän tämän syvällisen oivalluksen\nvallassa tuli tietämättänsä puristaneeksi Hellin kättä, joka\nvastaukseksi liikahti ja alkoi väristä. Hannulle valkeni kuin näkynä,\nettä tällainen kahden olennon liittyminen yhdeksi sieluksi oli\nelollisuuden sopusointupyrkimyksen korkein ilmaus, johon sisältyi\nkaiken luonnon kannalta ymmärrettävissä olevan lisäksi myös\nselittämätön pyhä mysteerio. \"Avioliitto on todellakin Jumalan\nsäätämä\", hän tunsi elävästi, \"ei vain kahden liitto, vaan samalla\nsakramentti\".\n\nHannu teki valansa uskollisella, herkistyneellä tunnolla. Hän kuunteli\nHellin rauhallista, kirkasta ääntä ihmetellen ja ihaillen, uskomatta\ntoisina sekunteina todeksi sitä, mikä oli parhaillaan tapahtumassa.\nSitten Alfred-sedän sydämellinen rukous, jolla hän lopetti toimituksen\nja jossa hän kiitti Jumalaa siitä, että Hän oli tämän hetken onnella\ntahtonut ikäänkuin korvata menneitä raskaita onnettomuuksia, vei hänet\nmukaansa ja sai vilpittömässä hengessä kukistumaan ja nöyrtymään.\n\nHannun ja Hellin huulet koskettivat keveästi toisiaan ja heidän\nkatseensa yhtyivät tunkeutuen sielun pohjaan saakka. Noina sekunteina,\njolloin kirkkoherra oli lopettanut puheensa ja oli valmis onnittelemaan\nheitä maalliseen tapaan, huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus. Auki\nolevasta ikkunasta vain kuului pääskysten liverrys, kun ne sinkoilivat\njoen pinnalla suorittaen poikastensa ensimmäisiä harjoituslentoja.\nSitten hartauden lumo laukesi ja onnittelut alkoivat. Alfred-setä ensin\nsydän herkkänä näiden hänen \"lapsiensa\" onnelle; sitten Olga- ja\nAina-täti, molemmat itkien; sitten Kaarlo ja Vanha herra hänen\ntukemanaan ja hyristen; samoin tohtorilan ja apteekin tantit; sitten\nkaikki muut. Mutta viimeiseksi nousi ovensuutuolilta vaimonsa rinnalta\ntanakka valkohapsinen hahmo, Aukusti, Hannun ja Hellin erikoisesti\nhuoltama kutsuvieras. Hän tarjosi heille koruttomasti kätensä ja yritti\nsanoa, että \"lykkyä nyt teille... Vaan muistakaa, että Jumalassa on\njuoksun määrä, että ilman Häntä puomivitsat katkeavat, lautta hajoaa ja\nponttuu joutuu tuuliajolle...\" Hannu tunsi, että Aukustin sanoista\nilmeni jotakin jykevää ja asiallista, kokemusperäistä ja\nvakaumuksellista, aitoa...\n\nPäästiin siinä vähitellen vapautumaan ja alettiin seurustella. Rouvat\nhakeutuivat yhteen ja valtasivat piiriinsä Hellin, herrat samoin,\nistuttaen Hannun visusti vartioituna sohvan kulmaan. Peuran Ville\npuraisi rohkeasti pään sikarilta, sytytti tämän harkitusti ja\nperinpohjaisesti, ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että se paloi\nvirheettömästi, katsahti kirkkaasti ja miehekkäästi läsnä oleviin ja\nkysyi: \"Entäs nyt, pojat?\"\n\nKaarlo selitti:\n\n-- Villen näet piti Shpalernajassa olla tuppisuuna niin se nyt puhuu\nsenkin edestä. Saatoittehan sentään jutella naputtamalla seinään?\n\n-- Saatoimme, vieläpä ääneenkin, huutamalla näet semmoiseen isoon\nposliiniseen puhelintorveen, joita etelässä käytetään. Oli minulla\nmuuten yhteen aikaan toveri, venäläinen vallankumouksellinen, mutta\neihän sen kanssa puhumisesta juuri mitään tullut, minä kun en osaa\nvenättä. Se koetti urkkia, mikä olen ja minkälainen on valtiollinen\nkantani, mutta en luule hänen päässeen minusta selville. Kuului kerran\nnaputtavan viereiseen koppiin, että kallistun muka anarkisteihin päin.\n\n-- Miten se nyt oikein oli, kysyi Hannu, -- se sinun kiinnijoutumisesi?\nSaithan varoituksen samaan aikaan kuin Aaro, mutta jäit silti kiikkiin.\n\n-- Vallan omaa typeryyttäni se oli, selitti Ville hiukan\nvaivautuneesti. -- Aaro kun kävi sunnuntaiaamuna varoittamassa, että\nnyt on parasta lähteä, ja sanoi Vallesmannin Jaakon jo olevan menossa,\nniin minä hoputin, että lähdehän sinäkin ja odottakaa minua Kemppaisen\nmökillä, sillä saavun pian jäljestä. Niin hän lähti, mutta minä jäin\nkotiin vielä illaksi ja yöksi ajatellen, ettei nimismies-kekkuli\nsentään kehtaa olla varoittamatta etukäteen. Lähtöä siirsin siksi, että\ntiesin niiden samojen ukkojen, jotka tapasit luonani silloin talvella,\n-- muistathan ne isopartaiset miehet, jotka pestasit täällä\nvärväreiksi? -- tulevan illalla luokseni ja halusin välttämättä tavata\nheitä kuullakseni, keitä ja kuinka monta he olivat viime tapaamisemme\njälkeen lähettäneet Saksaan. Arvasin sitä paitsi -- hm --, etteivät he\nsaavu -- hm -- kuivin käsin ja että olisi sääli jättää hyvä tarinavesi\nvaille vaikutustaan. No niin, vähemmästäkin ymmärrätte, että nimismies\nja kuvernöörin lähettämät poliisit yllättivät minut aamuyöstä\nsikiunessa, jolloin ei auttanut muu kuin heittää turha sankaruus ja\nseurata heitä. Nimismiehen olen sittemmin kuten ehkä olette kuulleetkin\nperinpohjin pieksänyt tästä salakähmäisyydestä, mutta jättänyt asian\nsen varaan, hänellä kun on vaimo ja lapsia, miesparalla. Kiinni\njoutuessani oikein leikkasi sydäntäni, kun muistin pyytäneeni Aaroa\nodottamaan Kemppaisen mökillä. Ymmärsin näet nimismiehen ja poliisien\npuheesta heidän lähettäneen kolme aseistettua miestä muutaman\nkyläläisen opastuksella hiihtämään sinne tarkoituksena Kemppaisen\nvangitseminen. Mutta ajattelin sitten, että kun eivät hän, Aaro ja\nJaakko joudu ainakaan juopumuksen vuoksi yllätetyiksi, niin tokko nuo\ntuolta näiden kolmen noutajan matkaan lähtenevät. Eivätkä\nlähteneetkään, kuten tiedätte. Minulta kiristettiin melkein\npeukaloruuveilla tietoa Kostamosta, joka kuului poistuneen kotoaan\nlauantaiaamuna ja olleen vielä sillä tiellään, mutta enhän minä hänestä\nmitään tiennyt.\n\n-- Kostamo joutui tietenkin jääkärialokkaiden tielle ja allekynsin,\ntuumi vakaasti Lähteenmäen isäntä. -- Kuluneina vuosina on näissä\npohjoisissa korpimaissa tapahtunut paljon sellaista, jota ei sen\nenempää selvitellä.\n\nKirkkoherra ja Aukusti vaihtoivat silmäyksen. Edellinen sanoi:\n\n-- Vakavat, nuhteettomat, jumalaapelkääväiset miehet ovat voineet\njoutua suorittamaan tekoja, joita he itse ovat ensimmäisinä\nkauhistuneet, mutta jotka silti ovat olleet siveellisiä\nvälttämättömyyksiä. Oman ja omaistensa sekä lähimmäistensä hengen\npelastamiseksi niiden vainolta, jotka ovat isänmaan sortajia, he ovat\ntoimineet ja ansaitsevat siis kiitollisuutemme ja kunnioituksemme.\nHurskaan ihmisen ei ole helppoa surmata toista.\n\n-- Kostamon sai tappaa, tuumi Ville, -- sillä hän ilmiantoi aikanaan\ntämän talon isännän ja nyt meidät kaikki. 'Silmä silmästä ja hammas\nhampaasta' on vanha erämaan laki. Mutta rauha hänelle siellä, missä\nodottanee viimeistä tuomiota, joka tosin ei tulle olemaan hänelle\nerikoisemman miellyttävä tilaisuus. Olkoot kuitenkin nämä asiat, sillä\nne ovat menneitä ja kestettyjä. Nyt kysytään, miten selviämme siitä\nkaameasta sekasorrosta, johon olemme vallankumouksen jälkeen joutuneet?\n\n\n10\n\nKeskustelu keskeytyi Aina-tädin tullessa pyytämään päivälliselle.\nNaiset kursailivat, mutta herrat melkeinpä työntelivät toisiaan\npäästäkseen nopeammin vatien ääreen. Hannu hymyili nähdessään Villen\nheittävän nopean, tarkastelevan silmäyksen sinne päin, missä\nryyppykaatimen olisi oikisuunnassa pitänyt olla, ja masentuvan\ntoivottoman näköiseksi. Mutta siinä samassa tohtori ja apteekkari\ntulivat hänen luokseen, sanoivat merkitsevästi \"öhöm!\", iskivät\nviekkaasti silmää ja pujahtivat äidin entiseen huoneeseen, jonne myös\noli järjestetty ruokailutiloja. Hannu ei nähnyt, mitä siellä oven\nvarjossa tapahtui, eikä mennyt arvoisia setiänsä häiritsemään, mutta\npäätellen siitä, että Villen kasvoilla oli hänen tullessaan sieltä\nottamaan \"vielä vähän lasimestarin silliä\" äskeinen epätoivo kadonnut\nja luovuttanut sijansa mitä miehekkäimmälle, luottavaisimmalle\ntoivorikkaudelle, siellä oli suoritettu ns. \"keikaushunööri\". Tohtori\nja apteekkari olivat oppineet olemaan alati varuillaan niitä\npettymyksiä vastaan, joita yhä huonommaksi muuttuva aika saattoi joka\nhetki tuottaa, eivätkä yleensä lähteneet liikkeelle karhunpesistään\nilman takataskuun sijoitettua litteätä, voimakkaalla latingilla\npanostettua \"revolveria\". Tuntien Hannun tätien ankaran\nperiaatteellisuuden he olivat varanneet tämän aseen turvakseen Hannun\nhäihinkin ja olivat iloisia voidessaan pelastaa Peuran Villen siitä\nmasennuksen tilasta, johon tämä näytti yhtäkkiä joutuneen. Kun\nruokahalun tulisin vaatimus oli saatu tyydytetyksi, heltisivät\nkielenkannat ja keskustelu alkoi taas. Tohtori tuumi jatkoksi\näskeiselle:\n\n-- Siinä on miettimistä, miten todellakin selviämme tästä sosialistien\nvallankumoushulinasta tyyntyneisiin ja vakiintuneisiin oloihin.\nOlisihan luullut sosialistien itsensäkin pyrkivän niihin, heillä kun\noli eduskunnassa enemmistö ja saivat porvareilta kaikki tärkeimmät\nvireillä olevat uudistuksensa, mutta eipäs. 'Vallankumous jatkuu',\nsanoi Oskari Tokoi eduskunnassa. Eikö siis uudistuksilla voikaan estää\nvallankumousta?\n\n-- Pi-hi-hii, nauroi nyt Vanha herra käheästi. -- Vieläkö olet niin\nvanhanaikainen, että edes kysyt moista! On olemassa pieni teoreettinen\nmahdollisuus, ettei vallankumouksia yritetä eikä saada aikaan\nyhteiskunnissa, joissa tunnontarkasti jo ajoissa, mieluummin etukäteen\nkuin jälkeenpäin, pidetään huolta epäkohtien korjaamisesta, mutta\nmissä on sellaisia valtioita? Parhaitenkin hallituissa maissa\nlainsäädäntö tulee epäkohtien jäljessä, ja siinä on aina sijaa\nvallankumouksellisuudelle. Sellaiset uudistukset taas, jotka päätetään\näärimmäisessä hädässä, taktillisista syistä vallankumouksen\ntorjumiseksi, ovat tehottomia. Kansa pitää niitä aivan oikein\nvallassaolijain heikkouden osoituksina ja rähjää edelleen yhä\ninnokkaammin. Meillä Suomessa ovat uudistukset yleensä tulleet liian\nmyöhään, mistä on ollut seurauksena kansan jääminen takapajulle,\ntottumattomuus valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään,\ntietämättömyys siitä, mitä yhteiskunta kansalaisilta vaatii, ja\njoutuminen kansanluonteen erikoistaipumusten vuoksi hurmahenkisen\nsosialismin saaliiksi. Vaikka suostuisitte mihin uudistuksiin\ntahansa, kansa ei pysähdy, vaan ryntää suurinta päämääräänsä eli\nyhteiskunnallista vallankumousta kohti. Valtaistuimen kaataminen oli\nvain pieni alku -- vallankumous jatkuu.\n\nVanha herra vaikeni hengästyneenä ja tuijotteli terävästi, uhmaavasti\nympärilleen valmiina taistelemaan mielipiteidensä puolesta. Kirkkoherra\nsanoi epäilevästi:\n\n-- Ettäkö nyt meidän järkevyydestään ja tyyneydestään tunnettu kansamme\neli tässä tapauksessa työväestömme käyttäisi isänmaan vapautumisen\nhetkeä noustakseen kapinaan sitä vastaan, kaapatakseen vallan käsiinsä\nja toteuttaakseen joitakin sosialistisia ihannevaltiokuvitelmia? Sitä\nen usko. Olisihan silloin käsityksemme siitä aivan väärä, Snellmanin,\nLönnrotin, Runebergin ja Topeliuksen isänmaallisuuskylvö turha ja\nhukkaan mennyt...\n\n-- Pö-hö-hö! kahahti Vanha herra halveksivasti. -- Käytät noita nimiä\nväärin. Ei heidän kylvönsä ole mennyt hukkaan niissä, joiden sydän on\nsäilynyt porvarillisesti kansallisena ja isänmaallisena. Mutta Suomen\ntyöväestössä, jota porvarilliset eivät aikoinaan riittävällä\nuudistus- ja sivistystyöllä tehneet tietoiseksi asemastaan,\noikeuksistaan ja velvollisuuksistaan, heidän vaikutustaan ei ole\nhuomattavissa. Työväki viheltää heille ja palvoo heidän sijastaan\nsosialismin oppi-isiä. Ja kun näiden käsky kuului, että työväen on\ntilaisuuden tullen otettava valta käsiinsä, se aikoo nyt tehdä\nyrityksen. Ohjelma on sama kuin Venäjän bolsheviikeilla, joiden kanssa\ntyöväkemme johtavat näkyvät toimivan täydessä yhteisymmärryksessä. Ei\nole siis luottamista työväen terveeseen järkeen, sillä sitä ei sillä\nole, vaan on koetettava muita keinoja. Suomen pelastus riippuu siitä,\nlöydetäänkö näitä ajoissa ja kyllin tehokkaita.\n\n-- Kaksi ainakin on, sanoi nyt Hannu, -- joita on ensimmäiseksi ja joka\ntapauksessa koetettava. Ovat muuten vanhastaan koeteltuja ja hyviksi\nhavaittuja.\n\nJa vastaukseksi muiden neuvottomaan, masentuneeseen ja kysyvään\nkatseeseen hän selitti:\n\n-- On pidettävä huolta siitä, että porvarit saavat enemmistön syksyllä\nvalittavassa uudessa eduskunnassa. Silloin ei kumouksellisilla ole enää\nmahdollisuutta ajaa pyyteitään eduskunnan nimessä. Milloinkaan ei\nkaikkien kansalaisten osanotto vaaleihin ole ollut tärkeämpi kuin nyt.\n\n-- Mutta onhan selvää, etteivät sosialistit välitä tuon uuden\neduskunnan päätöksistä, koska ne ovat porvarillisten sanelemia,\nhuomautti Vanha herra.\n\n-- Eivät välitäkään, mutta nykyisessä tilanteessamme onkin tärkeää,\nettä heidän todelliset tarkoituksensa, joita he nyt pyrkivät salaamaan\nviimeiseen hetkeen saakka, paljastuvat niin varhain kuin mahdollista.\nJyrkällä laillisuudellaan eduskunta pakottaa punaiset näyttämään\nkorttinsa.\n\n-- Entä sitten, kun todetaan, etteivät sosialistit tottele eduskuntaa\neivätkä laillista esivaltaa? kysyi Peuran Ville kiihkeästi.\n\n-- Heidät on pakotettava siihen, vastasi Hannu, -- ja sitä varten on jo\nnyt ryhdyttävä varustautumaan. Järjestysvallan avuksi ja lain pyhyyden\nylläpitämiseksi on joka pitäjään, vieläpä joka kylään perustettava\nsuojeluskunta, johon otetaan jäseniksi vain taattuja miehiä ja\njoka aseistetaan niin hyvin kuin mahdollista. Tämä on sitäkin\nvälttämättömämpää, kun on saatu tietää sosialistien parhaillaan\nperustavan kaikkialle punakaarteja ja harjoittavan ja aseistavan niitä\nvenäläisten avulla. Keskuspaikaksi punaiset ovat valinneet Tampereen.\nTämä on kylmä, kaamea tosiasia.\n\n-- Mistä saamme me, valkoiset miehet, aseita? kysyi Ville taas.\n\n-- Venäläisiltä kuten punaisetkin. Rymäkän syntyessä meidän on\nyllätettävä venäläiset joukko-osastot. Se ei tule olemaan ylivoimainen\ntehtävä, sillä nuo joukot ovat jo nyt täydellisesti rappiolla ja\nkerrassaan haluttomia taistelemaan. Sen jälkeen on tuotettava aseita\nSaksasta ja mahdollisesti Ruotsista, jos se uskaltaa luovuttaa niitä.\n\nKirkkoherra oli kuunnellut Hannua tyrmistyneenä ja sai nyt änkytetyksi:\n\n-- Mitä nyt, Hannu, oikein puhutkaan? Sanasihan merkitsevät sotaa,\npunaisten suurkapinaa yhteiskuntaamme vastaan ja sen aseellista\nkukistamista?\n\n-- Niin merkitsevät ja vielä enemmän: vapaussotaa, venäläisten ajamista\npois Suomesta ja maamme repäisemistä irti ikuisiksi ajoiksi tuon\naasialaisen kansan yhteydestä, joka on vieras ja vastakkainen koko\nolemuksellemme. Sota on välttämätön.\n\n-- Mutta onhan tietenkin työväen enemmistö suomalaisesti ja järkevästi\najattelevaa. Tokihan se estänee tällaisen hirveän yrityksen ja\nverenvuodatuksen?\n\n-- Ei estä, koska sillä ei ole nyt sananvaltaa ja se on aristunutta,\nepäröivää, isänmaallisuuden ja marxilaisuuden välillä horjuvaa.\nÄkkijyrkillä fanaatikoilla, seikkailuhaluisella, edesvastuuttomalla\npietarilais-suomalaisella ja patterityöläisaineistolla sekä\nsuoranaisella rikollisjoukolla, joka toimii yhteisymmärryksessä\nvenäläisten matruusien kanssa, on nyt sillä taholla johto käsissään. Ja\nse tahtoo pitää Suomen Venäjän yhteydessä ja toimeenpanna täällä saman,\nminkä bolsheviikit Venäjällä. Sota on välttämätön.\n\n-- Mutta eikö porvarillisten ainesten tekemillä vaikkapa hätätilassa\nsuurillakin myönnytyksillä voitaisi saada toimeen edes jonkinlaista\nsovintoa...?\n\nKirkkoherra sai vastauksen odottamattomalta taholta. Aukusti näet\nlausahti jyrkästi nurkastaan, jossa oli vaatimattomasti istuskellut ja\ntarkoin kuunnellut yhä jännittävämmäksi käynyttä keskustelua:\n\n-- Saatanan kanssa ei tehdä kauppoja.\n\nSitten hän kääntyi Peuran Villen puoleen ja kysyi: -- Metsänhoitajahan\nse perustaa meidän kyläämme suojeluskunnan? Mahtaisinkohan minä, vaikka\nolen jo näin vanha, kelvata siihen jäseneksi?\n\nHannu sanoi kirkkoherralle:\n\n-- Siinä setä kuuli: sota on välttämätön.\n\n-- Eikä vain välttämätön, vaan vielä enemmän: toivottava, puuttui nyt\npuheeseen kiihkeästi Vanha herra. -- Se on kansallisen olemassaolomme\nja itsenäisyytemme kypsyyskoe, jossa tutkitaan, jaksammeko pysyä niin\npuhtaasti ja jyrkästi vapauden kannalla, että tämä aarre voidaan meidän\nhaltuumme uskoa. Juuri aatteemme ehdottomuudessa ja tinkimättömyydessä\non sen voima.\n\n-- Mutta entäpä vihollinen kukistaa meidät? Mitä sitten? kysyi\nkirkkoherra.\n\n-- Silloin meidän on kuoltava, vastasi Hannu.\n\n-- Se on kovaa, vaikeroi kirkkoherra.\n\n-- Parempi se kuin siveellinen mätäneminen venäläisyyden ja punaisuuden\norjana ja kuoleminen sitä tietä. Sota on välttämätön ei vain\nitsenäisyyden saavuttamiseksi ja uhrimielen ja kuolonvalmiuden\nkasvattamiseksi, vaan myös kaiken sen pois juurittamiseksi, mikä niin\ntyöläisissä kuin porvareissakin on alhaista, itsekästä, halpamaista,\nkavalaa, petollista, julmaa. Vasta vapaussodan kautta synnymme uudeksi\nkansaksi ja saamme tulisella raudalla poltetuksi punaisuuden mätähaavan\nja pysäytetyksi taudin, joka on kansoille vaarallisempi kuin mikään\nrutto. Nyt jos milloinkaan on tullut Suomen kansan kutsumuksen hetki.\n\nTuli hiljaisuus, sillä keskustelun johdosta syntyneet mielikuvat olivat\nkuin synkkiä, juhlallisia ukonpilviä, joihin sisältyvä laskematon voima\nja kuoleman mahdollisuus vaientavat puheen ja täyttävät sydämen\npelolla. Kukaan ei ollut vielä puhunut sodasta venäläisiä ja punaisia\nvastaan sellaisena ainoana tienä kuin nyt Suvannon vaitelias Hannu.\nSodan ajatus, aseellisen itsepuolustuksen tarpeellisuus, mahdollisesti\nvälttämättömyyskin, oli kyllä vilahtanut mielessä, mutta oli heti\nväistynyt sen tyynnyttelevän ajatuksen tieltä, etteihän tuo nyt toki\ntulle kysymykseen, että kyllä sittenkin työväki lopuksi rauhoittuu ja\nkaikki päättyy hyvin. Hannun käsityksen mukaan sota taas oli ainoa tie,\njota kulkien saavutettiin itsenäisyys ja lainalainen järjestys. Koko\nkansan oli noustava ja pantava henkensä alttiiksi. \"Minunkin on ehkä\nmäärä kuolla isänmaan puolesta?\" kuului nuorten miesten sydämessä\nkuiskaus; \"rohkenenko?\"\n\n-- Toistaiseksi siis: suojeluskunnat toimimaan, jokainen valkoinen\nvaaliuurnalle, ja kaikki lain puolesta yhtä tinkimättöminä kuin --\nHannu pysähtyi muutamiksi sekunneiksi -- Konrad-setä ja isä. Vaikka\nmeidät asetettaisiin seinää vastaan, emme saa väistyä hiventäkään\nsiitä, mitä laki käskee.\n\n-- \"Se ennen meitä syntynyt myös jälkehemme jää\", siteerasi tähän\nKaarlo parhaassa tarkoituksessa, mutta tahtomattaankin sävyllä, joka\noli lähellä koomillista juhlallisuutta ja vaikutti liian kiristyneeseen\ntunnelmaan höllentävästi ja vapauttavasti. Hymy lehahti kaikkien\nkasvoille. Vain kirkkoherra sanoi:\n\n-- Jos milloinkaan kansa on kuoleman kynnyksellä, niin kyllä meidän on\nnyt. Kun nousisi Gideon...\n\n-- Nousee varmasti, virkkoi Hannu luottavaisesti. -- Samoin kuin meille\non annettu itsenäisyysaatteen horjumaton ylläpitäjä, joka nytkin\nkesällä, kun toimintatilaisuuksien puutteessa ja yhä lisääntyvän\nsekasorron tähden nuorisossa alkoi ilmetä masentumista ja epätoivoakin,\nosasi hälventää epäilykset ja terästää tahdon, meille on ilmestyvä\nsotapäällikkö, joka asein toteuttaa aatteen käskyt...\n\n-- Isähän itse ennusti ja saarnasi sellaisesta silloin, kun olitte\nAukustin kanssa käymässä Helsingissä, huomautti Kaarlo.\n\n-- Miksikähän sosialistit ovat valinneet punaisen värin tunnuksekseen?\naprikoi kirkkoherra.\n\n-- Sehän on kapinan, murhapolton ja veren väri, sanoi Peuran Ville.\n\n-- Ja helvetin väri, murahti Aukusti.\n\nTunnelma lieventyi, rauhoittui ja ilostui paremmin häihin sopivaksi\nkuin äsken. Päivällinen lipui hiljalleen loppuaan kohti, mutta ei ilman\neräitä pysähdyksiä. Kirkkoherra pyysi paistiin päästyä puheenvuoroa ja\nsaneli aaterikkainta, ihanteellisinta, kauneinta ja runollisinta, mitä\nkirkkaasta, hurskaasta lapsensielustaan suinkin löysi. Ja kun vanhalla\nkirkkoherralla oli se ominaisuus, ettei hän saanut sanotuksi juuri\nmitään, ellei ollut käsinä asiassa sydämellään ja uskollaan, koko\npersoonallisuudellaan, hänen puheensa olivat aina kuten nytkin\nharvinaisella tavalla aitoja ja vaikuttavia. Tohtori kilisti lasiaan ja\nilmoitti pitävänsä pienen puheen, koska \"oli saanut siihen nykäyksen\".\nKaarlo piti puheen Hannun koulu- ja ikätoverien puolesta ja saavutti\nsuuren menestyksen astuessaan vaivattomasti ja huomaamattaan ylevästä\nnaurettavuuteen. Ja sitten laulettiin -- tottakai! Lieneekö apteekkarin\ntenori helissyt nuorenakaan sen kauniimmin kuin nyt, kun hän lauloi\n\"Talonpoikaishäitä\" ja \"Heipparallaa\" ja jos mitä. \"Hii-hee-hoo-haa!\"\nTohtori vain valitti, ettei tahdo ääni enää luistaa ilman tarpeellista\nhartsausta. Niin kului ilta, kunnes yhä syvenevä hämy ilmoitti\nvieraille, että oli tullut lähdön aika. Hetkinen vielä ja Hannu ja\nHelli totesivat olevansa yksin joen törmällä, käsikädessä katsomassa\nkirkkoherran venettä, joka poistui Kaarlon lujan soudun pakottamana.\nSitten he palasivat pihalle ja katselivat ja kuuntelivat siinä illan\nhämyä ja sen salaperäistä kuisketta, kunnes menivät sisään. Tädit\nolivat poistuneet huoneeseensa -- kaikkialla oli risahtamattoman\nhiljaista. He menivät keittiöön, jonka takana olevasta huoneesta\nportaat johtivat ullakolle. Siellä Emma järjesteli jotakin tummana ja\nhiljaisena kuin hiiri. Sehän oli totta! He olivat onnensa huumassa\nunohtaneet Emman, joka ei ollut vielä tarjoiluvelvollisuuksiensa vuoksi\npäässyt onnittelemaankaan heitä, ja pysähtyivät nyt hänen eteensä.\nHelli avasi sylinsä ja Emma painautui siihen hiljaa, kuiskaten Hellille\njotakin, johon tämä vastasi suutelolla ja kiitoksella. Sitten Emma\nojensi kätensä Hannulle ja katsoi häneen kostein silmin. \"Nyt on siis\nkaikki hyvin\", hän kuiskasi ja hymyili, \"nyt alkaa Hannu-herralle\nelämän suurin onni. Minäkin tunnen olevani niin onnellinen\". Hetkistä\nmyöhemmin Hannu istui ullakkokamarissaan ja tuijotti mietteissään\nkortteikon rintaan, johon vielä sattui valon heijastusta. Se kohta\npäilyi kuin sula metalli, kunnes alkoi väreillä kortteikosta tulevien\npienien aaltojen särkemänä. Kuului varoittavaa, toimekasta änkkäämistä\nja tummana varjona pistäytyi näkyviin taviemo, jäljessään poikueensa.\n\"Ei, tämä on liian valoisa paikka, tässä voi uhata hengenvaara\", se\noivalsi samassa ja painui uudelleen kortteikon ja sarakon pimentoon,\nkutsuen toimeliaasti lapsiaan. Nyt ne katosivat kokonaan. Elokuun\nhämyinen, lämmin, kalevantulien joskus himmeästi valaisema yö jatkui\nsalaperäisenä, tutkimattomana, arvoituksellisena.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\n1\n\nVallankumous oli aluksi suorastaan hurmannut Hermannin avaamalla\nhänelle näköaloja, joita hän vielä äsken oli pitänyt vain haaveina,\nmutta jotka nyt olivat, mikäli saattoi päätellä, muuttumassa\ntodellisuudeksi. Se ilo, mikä täytti isänmaallisen porvarin sydämen\nvaltiollisen sorron loppuessa, oli aitoa ja syvää, mutta siihen ei ehkä\nsisältynyt sitä hurmiota, mikä ilon lisäksi täytti Hermannin laatuisen\nihanteellisen ja haaveellisen proletäärisydämen sen oivaltaessa, että\nunena nähty köyhälistön hallitsema tuhatvuotinen valtakunta oli käden\nulottuvilla. Kaikki näytti niin selvältä ja mutkattomalta: valta oli\nvenäläisten avulla helposti otettavissa porvareilta, jotka ensin\nvikuroituaan mukautuisivat elleivät hyvällä niin pahalla uuteen\njärjestelmään. Tämä toimeenpantaisiin vähitellen ja tarkan harkinnan\nmukaan, kunnes hyödykkeiden jako tapahtuisi oikeudenmukaisesti niiden\nkesken, jotka suorittaisivat tietyn työvelvollisuuden. Muut eivät saisi\nmitään, vaan häviäisivät pois yhteiskunnalle vahingollisina loisina.\nVähitellen täten rikkauden ja köyhyyden raja katoaisi ja ihmiset\nveljeytyisivät tositeolla ja alkaisi ikuinen rauha, rakkaus ja onni.\n\nJouduttuaan sitten toveriensa luottamusmiehenä suunnittelemaan niitä\nkäytännöllisiä toimenpiteitä, jotka olivat välttämättömiä pyrittäessä\najamaan tämän yhteiskuntaihanteen toteuttamista, Hermanni huomasi\nkohtaavansa niin monenlaisia hankaluuksia ja esteitä, ettei ollut\ntullut sellaisia kuvitelleeksikaan. Hän hämmästyi ja alkoi tutkia niitä\npäästäkseen selville niiden laadusta -- löytääkseen niiden syntysanat\n-- ja siten voittaakseen ne. Tämä tutkiminen muodostui alituiseksi\ntunnontaisteluksi, sielulliseksi oikeudenkäynniksi, jonka tuomiota\nHermanni ei kuitenkaan milloinkaan hyväksynyt.\n\nHeti vallankumouksen puhjettua, jolloin Hermannin mielestä työväen\nolisi pitänyt enemmän kuin milloinkaan ennen jännittää siveellistä\nkuntoansa ja näyttää olevansa asettamansa ihanteen arvoinen,\nvaltiollisesti ja yhteiskunnallisesti kypsynyt oikeuden ja ihmisyyden\nvaliovartio, hänen oli mielikarvaudekseen täytynyt todeta surkeasti\npettyneensä. Ei suinkaan sen puolesta, ettei työväessä olisi tällaista\nvalioainesta ollut, vaan siksi, että se joutui väistymään taustalle ja\naristuneena katsomaan sitä väkivaltaista vauhtia, jolla vähemmän\nvalikoidut ainekset, ottaen johdon käsiinsä, ryhtyivät ajamaan\ntarkoitusperiänsä. Työväen valioaines menetti johtoasemansa heti, kun\nporvarillisen poliisin hajottua tämän kurissa pitämät rikolliset\nainekset uskalsivat nostaa päätänsä ja avata suunsa. Kun se näin oli\nkykenemätön johtamaan edes omiansa, niin miten voitaisiin koko\nyhteiskunta antaa sen haltuun? Kipeät epäilykset sosialistisen\ntulevaisuushaaveen ilmeisestä mahdottomuudesta ainakin Suomessa\nraatelivat Hermannin sydäntä, mutta hän tukahdutti ne, sillä aate ei\nvoinut olla väärä siksi, että sen ajajat olivat heikkoja. Hän puheli\nvakavien, kunnollisten johtomiesten kanssa ja pyysi heitä ryhtymään\nankariin toimenpiteisiin puolue- ja ryhmäkurin aikaansaamiseksi ja\nylläpitämiseksi, mutta sai vältteleviä vastauksia ja epäileviä\npäänpudistuksia. Mielissä asui jotakin, joka teki sen mahdottomaksi,\njota ei tunnustettu eikä lausuttu ääneen, mutta joka sisälsi\nsuunnilleen sen, että koska tällainen puoluekuri merkitsisi käytännössä\nsosialistisen puolueen hajaantumista ja porvarillisten järjestys-,\nlaillisuus- ja muiden yhteiskuntaa eksyttävien toimenpiteiden\ntukemista, siihen ei ollut tällä hetkellä työväen yhteisedun vuoksi\nryhdyttävä. Taktilliset näkökannat -- niin Hermannin täytyi\ntyrmistyneenä todeta -- syrjäyttivät oikeuden ja nuhteettomuuden,\ninhimillisyyden ja ihanteellisuuden.\n\nHermanni tunsi elävästi ajattelevansa tässä asiassa toisin kuin\nympäristönsä, mutta oli liian syrjäinen ja vaatimaton rohjetakseen\nnostaa ääntänsä. Ja vähitellen hänkin muiden mukana, varsinkin kun\nporvarillisen yhteiskunnan harjoittamia vääryyksiä ja työväen\ntuhatvuotisia kärsimyksiä maalailtiin kaikin mahdollisin kauhuvärein ja\nkäyttämällä kylmäverisesti äärimmäisintä yksipuolisuutta, vääristelyä\nja valhetta, turtui ja tylsyi, menetti oikeudentuntonsa herkkyyden ja\naatteellisuutensa nuhteettomuuden, ja antoi kaiken puolestansa vapaasti\ntapahtua. Väliin hänen mielessänsä välähti entisen ajattelun salama,\nkaiku isän mökistä virran rannalta, rovastin hirmuisesta postillasta ja\nLuteeruksen pikkukatkismuksesta, ja silloin hän tunsi elävästi, minkä\nkorkean kirkkauden ja henkisen ylevyyden oli menettänyt, ja mihin\nKuoleman varjon laaksoon, pimeyden ja valheen alhoon oli astunut. Mutta\nseuraavassa silmänräpäyksessä hän jo tempautui irti tästä tunnonnuhteen\nkipeydestä ja vaimensi sen tuomitsemalla sen vanhan porvarillisen\nhapatuksen jäännökseksi, joka vielä koetti estää häntä olemasta\nuskollinen ihanteelleen eli työväen asialle. Oli selvää, ettei tätä\nvoinut tarmokkaasti ajaa se, joka vielä oli vanhan porvarillisen\nmyrkytyksen vallassa; tästä oli siis joka suhteessa tyystin\nvapauduttava.\n\nTämä vapautuminen porvarillisuuden hapatuksesta tuli muuten\nvallankumouksen jälkeen sitä tärkeämmäksi saarnan aiheeksi, kuta\nselvemmiksi työväen kapina-aikeet kehittyivät. Niin ehdottomasti ja\nlopullisen tarkasti kuin nyt, Hermanni ei ollut aikaisemmin kuullut\nsitä vaadittavan. Nyt sitä erikoisemman kiihkeästi kehittelivät\nvenäläiset toverit ja Pietarissa oleskelleet suomalaiset. Hermanni\ntunsi aluksi kuunnellessaan heitä koko siveellisen olemuksensa\nnousevan vastarintaan. Kun oli näet selvää, ettei porvari hyvällä\nalistuisi työväen diktatuuriin, oli jo alunpitäen totuttava siihen\najatukseen, että äärimmäinen ankaruus kävisi välttämättömäksi.\nDiktatuurihallituksen ja sen käskyjen toimeenpanijain, virkamiesten,\nmiliisin ja sotaväen, tuli siis kokonaan tukahduttaa kaikki ne tunteet,\njoita porvarit sanoivat \"siveellisiksi\" ja \"inhimillisiksi\", ja toimia\nkaikin keinoin vain päämääränsä edistämiseksi. Sellaiset käsitteet kuin\n\"sääli\", \"rehellisyys\", \"uskollisuus\", \"rakkaus\", \"siveellisyys\",\n\"jumalanpelko\" jne. olivat vain porvarillisuuden eri nimiä ja siis pois\njuuritettavia, koska ne hidastuttivat ja veltostuttivat työtä uuden\nyhteiskunnan rakentamiseksi. Ne olivat syntyneet porvarillisen\nyhteiskunnan tarpeeksi, kristinuskon koulussa, muka Jumalan käskyinä,\nja olivat siis pelkkiä valheita. Lapsikin tietää, ettei Jumalaa ole,\nettä elämä on vain taistelua olemassaolosta. Se että porvarit ovat\ntähän saakka olleet päälläpäin, johtuu osaksi myös siitä, että he ovat\nkeksineet tällaisia kauniita käsitteitä alistaakseen niilläkin työväkeä\nvaltaansa. He näet vaativat jyrkästi työväkeä olemaan kaikilla\nmahdollisilla kristillisillä tavoilla hyveellisiä, mutta omassa\nkeskuudessaan välittävät niistä vähän. Vai oletteko nähneet herroja\nkirkossa? Ette monta kertaa. Eivät he sinne tule, sillä kirkot eivät\nole enää heitä varten. Ne ovat rysiä typerää työväkeä varten, joka\nkäykin niissä uskollisesti. Pois siis kirkot ja porvarilliset hyveet.\nEi ole muuta Jumalaa kuin kansa kaikkivaltias. Sen tahto on ainoa laki,\njota on noudatettava silmänräpäystäkään epäilemättä, oli kysymys mistä\nhyvänsä. Miksi emme tekisi niin, kun porvarillinen Englantikin kylmästi\nkäskee olla välittämättä oikeasta ja väärästä silloin, kun on\nkysymyksessä oman maan etu? Punasotilaan tulee olla porvaria kohtaan\njulma ja tunteeton: painaa pistintä hänen rintaansa vähitellen ja yhtä\nkylmästi kuin pujotettaessa matoa onkeen, olla valmis polttamaan hänet\nroviolla ja värähtämättäkään kuuntelemaan hänen tuskanhuutojaan...\n\nHermanni kuunteli tätä oppia tyrmistyneenä, mykistyneenä, ja pyyhkäisi\notsaansa kuin koetellakseen, oliko hereillä vai näkikö unta. Hän oli\nhereillään: tuo venäläinen toveri tuossa, joka huonolla suomella silmät\nlieskaten puhui tätä punaista evankeliumia, oli tosiasia, ilmielävä\nperkele itse, joka oli tullut viettelemään suomalaisia työmiehiä\nturmioon. Tällaistako oli siis käytännössä sosialismi, joka oli\nherättänyt Hermannin sielussa vain puhtaita, koko ihmiskunnan,\nporvareidenkin, onnea tarkoittavia mielikuvia? Eikö todellakaan rakkaus\nollut muuta kuin porvarien petkutusta, eikö Jeesuksen sana \"rakastakaa\ntoisianne\" ylevin käsky, minkä ihmiskunta oli milloinkaan kuullut? Taas\nHermannin mielessä välähti salamana ajatus, että sosialismi oli\nsellaisena kuin sitä saarnasi tuo punainen perkele kammottava,\nturmiollinen erehdys, kauttaaltaan vastenmielinen ja vastakkainen sille\najatustavalle ja asiallisuudelle, jota Hermanni oli kaikessa\nvaatimattomuudessaankin tottunut pitämään elämänsä ohjenuorana. Siinä\noli jotakin outoa ja harkitsematonta, joka peloitti Hermannia. Hän\nmietiskeli kerran, etteivät suomalaiset voi oikisuunnassa pitää\ntuollaista muuna kuin hulluutena, jonka levittäjät pitäisi sulkea\nmielisairaalaan tai kuritushuoneeseen, ja että saarnatakseen noin\nvakavassa mielessä täytyi olla venäläinen, lapsellinen touhuaja,\nmielikuviinsa uskova, tosiasioista piittaamaton hupsu, joka kuin\nhölmöläinen tekee ikkunattoman pirtin ja kantaa sinne säkissä aurinkoa.\nHermanni oli varma, että useimmat muutkin venäläistä agitaattoria\nvakaina kuuntelevat työmiehet ajattelivat samoin kuin hän ja\nhalveksivat ryssää kuten miehinen mies ainakin naurettavaa repaletta.\n\nMutta miksi hän ei sitten, jos kerran ajatteli ja tunsi näin, tehnyt\nnoista aineksista kertakaikkista eroa ja ryhtynyt toimimaan oman\nvakaumuksensa mukaan? Sitä Hermanni kysyi monta kertaa käyden\nsydämessään tuomiolle itsensä kanssa. Ja vastaus oli aina sama: hän ei\nvoinut, ei saanut. Epäilemättä työväen asema saataisiin perinpohjin\nkohennetuksi vasta sitten, kun valta yhteiskunnassa siirtyisi sen\nitsensä käsiin; se oli niin selvä asia kuin ollakin saattoi ja myös\noikeutettu, sillä enemmistönä työväellä oli oikeuskin vaatia valtaa\nhaltuunsa. Ellei näin meneteltäisi, vaan tyydyttäisiin vain\npikkuparannuksiin, joilla viekas porvari hyvittelee ja rauhoittelee\ntyömiestä voidakseen sitä paremmin ohjata häntä nenästä kuin\nrengastettua sonnia, ei työväen orjuus loppuisi milloinkaan. Päämäärä\noli siis ehdottomasti oikea ja tavoittamisen arvoinen. Selvää oli, että\nse voitiin saavuttaa vain yhteenliittymisellä ja yksimielisyydellä. Jos\nsiis vallankumouksen aikana harkitsemattomat ainekset tekivät\nköyhälistönkin kannalta moitittavia tekoja, vaikkapa rikoksia,\nryöstivät joitakin kauppoja tai murhasivat muutaman porvarin, niin se\noli vain poikkeuksellista eikä siitä kannattanut koko maailmaa\nmullistavaa melua nostaa. Hajaannusta oli vältettävä ja tuollaisia\nseikkoja ajattelematta kylmästi vain suljetuin rivein samottava\npäämäärää kohti. Ehkäpä siinä kuten sodassa ainakin tarvittaisiin\nkovuutta, joka saattaisi tuntua julmuudeltakin? Todennäköisesti, sillä\ntuleva taistelu ei ollut lasten leikkiä, vaan kaameinta kamppailua mitä\nmaailma on milloinkaan kokenut. Ja kun Venäjän kansa oli marssimassa\nsamaa maalia kohti, oli selvää, että oli liityttävä siihen ja\nsuoritettava taistelu veljeydessä sen kanssa. Sehän sitä paitsi lupasi\nkaikille kansallisuuksille täyden vapauden, pitäen tärkeänä vain sitä,\nettä liityttiin jäsenvaltiona yhteiseen suureen köyhälistön\nneuvostotasavaltaan. Turhaan siis Hannu-herra pelkäsi venäläisten\nhaluavan sulattaa suomalaiset itseensä, anastaa heidän maansa ja tunkea\ntätä tietä ja viimein Ruotsin ja Norjan yli suoraan Atlantin\nrannalle...\n\nNäin Hermanni rohkaisi itseään ja uskoaan kiihkeillä ajatuksilla ja\ntoivorikkailla kuvitelmilla. Mutta se, jota hän täten koetti\ntukahduttaa, ei suostunut katoamaan hänen sielustaan, vaan kuiskaili\nsieltä hiljaisina hetkinä, kiihkon laannuttua ja hermojen rauhoituttua,\nsanoja, jotka herättivät polttavan häpeäntunteen. \"Oi Jumala!\" hän\nsaattoi silloin huoata vanhaan tapaan muistamatta, ettei Jumalaa\nollutkaan, \"mikä kurja raukka olen! Totisesti samanlainen kuin se,\njosta Raamattu sanoo: 'Sitä mitä tahdon, en tee, mutta mitä en tahdo,\nsitä juuri teen'. Totuutta en jaksa noudattaa, vaan jokainen sanani on\nvalhe ja tekoni rikos. Minähän todellisuudessa rakastan maatani ja\ntunnen syvästi, että työmiehelläkin on isänmaa, mutta valmistelen silti\nmaankavallusta ja kapinaa, vieläpä kansani vuosisataisten\nverivihollisten, venäläisten avulla, joita ajatellessanikin\nsisälmykseni inhosta kiemurtelevat. Minähän ihailen isääni ja uskon\nhartaasti hänen Jumalaansa, joka pyytämättänikin suo minulle joskus\nlohtua, ja kuitenkin suullani ja teoillani kiellän hänet ja hänen\nrakkautensa. Ja samanlaisia Juudaksia kuin minä on tuhansia ja taas\ntuhansia! Kaikki me syvällä tunnossamme tiedämme olevamme harhateillä,\nmutta olemme silti kykenemättömiä palaamaan niiltä pois. Olemme\nsotkeutuneet verkkoon, joka pitää meidät kiinni ja vie väkisin tuhoa\nkohti. Kuinka selvä ja oikea onkaan Hannun ohjelma: kaikki isänmaan ja\nkansan hyväksi. Selväähän on, ettei porvarillinen yhteiskuntamuoto ole\nmikään koe, joka olisi hylättävä sen johdosta, että sosialismin\njuutalaiset apostolit ovat muka havainneet sen vääräksi. Päinvastoin se\non tuhansia vuosia vanha, vakiintunut, perinteellinen muoto, jonka\nkokemus on osoittanut parhaimmaksi ja jota yksinkertaisesti ei voi\nmillään muulla korvata. Vain hullut voivat yrittää sellaista. Samoin on\nmuunkin elämän laita: se on vuosituhansien perinteiden tulosta, jossa\nkyllä aika osoittaa olevan vikoja, mutta jota ei suinkaan voida niiden\nvuoksi kokonaan hylätä ja turvautua johonkin aivan uuteen ja\nkoettelemattomaan.\"\n\nNämä salaiset, kapinalliset epäilykset ja tunnonvaivat johtivat väliin\npelkääviin, pessimistisiin mietteisiin siitä, minkälaiseksi tulevaisuus\nmuodostuisi. Hermanni oli vuosien kuluessa kehittyessään ja\nlaajentaessaan elämännäköalojansa tullut huomaamaan, että työväki ajoi\nasiaansa voitonriemun ilmeellä ja että porvari puolusti itseään\nveltosti ja haluttomasti kuin hänellä olisi ollut huono omatunto ja hän\nolisi jo edeltäpäin myöntänyt taistelun menetetyksi. Järjestäytyminen\nja yksimielisyys, kaikille ymmärrettävä inhimillinen ja oikeutettu\npyrkimys taloudellisen ja henkisen aseman parantamiseen olivat\nhankkineet työväelle ei vain menestystä ja voittoja vaan yleensä myös\nvalistuneen maailman myötätunnon. Ja Hermanni ymmärsi, että tämä oli\nollut työväen paras ja tehoisin liittolainen, että juuri yleisen\noikeudentunnon hiljainen siunaus oli lamannut kapitalistien\ntaistelukykyä ja saanut heidät vähitellen oivaltamaan sekä\nitsekkyyttänsä että velvollisuuksiansa viidettä säätyä kohtaan. Mutta\neikö ollut pelättävä, että kun työväki nyt yrittäisi vallankaappausta\nmuka perustaakseen tuhatvuotisen valtakunnan nykyisen porvarillisen\nyhteiskunnan raunioille, se veisi asiansa siihen tosioloista\nvälittämättömään teoreettiseen äärimmäisyyteen, jossa se menettää\noikeutuksensa ja muuttuu luonteeltaan aivan toiseksi kuin oli alkuaan\nollut: vääryydeksi, rikokseksi ihmiskunnan oikeudentuntoa vastaan. Ne\ntunnukset, jotka olivat siihen asti innoittaneet koko maailmaa,\nlaihtuisivat silloin läpinäkyviksi ja työväki saisi kokea tappion,\njonka seuraukset olisivat arvaamattomia. Kun ne olisi kaikki\nselvitetty, saattaisi käydä ilmeiseksi, että työväen oli enää\nmahdotonta ajaa asiaansa kansainvälisen sosialismin linjoilla.\n\nEi voinut aavistaakaan, että aina tyynen, vähäpuheisen mutta\ntoimitarmoisen, innokkaista innokkaimman ja uskollisista uskollisimman\naatetoverin, Hermanni Koivukankaan kivikovan, järkkymättömän ilmeen\ntakana oli tällaisia epäilyksiä. Mutta niitä kuitenkin oli. Eikä hän\nollut ainoa, vaan samanlaisten epäilysten ja taisteluiden uhri oli\njokainen nuhteeton, kunnollinen suomalainen työmies -- kaikki ne\ntuhannet, joiden sydämestä kansainvälinen sosialismi ei ollut\nsittenkään jaksanut kiskaista pois isänmaan ystävällisiä äidinkasvoja\neikä vaientaa vuosisataisten perinteiden hengen kuiskauksia, jonka\nlapsina he olivat kasvaneet. Ja siksi he kaikki tunsivat toisin\nsilmänräpäyksin tekevänsä sitä, mitä eivät tahtoneet, marssivansa\nsinne, minne eivät halunneet, kituvansa kahleissa, joita eivät kyenneet\nkatkaisemaan, olevansa armeija, jonka tien yllä väreili tuonenhämärä.\nHe tunsivat traagillisuutensa sitä viiltävämmin, kuta palavammin ja\nepäitsekkäämmin he harrastivat vähäväkisten asiaa, niiden epäkohtien\nparantamista, jotka yhä mätähaavoina rumensivat yhteiskuntia. Sen, joka\nei ole itse kärsinyt köyhyyttä ja kokenut kaikkia siitä johtuvia\nnöyryytyksiä ja ihmisarvon häväistystä, on vaikea käsittää, mitä hengen\nsuuruutta vaaditaan silloin, kun sellaisista oloista lähtenyt ajattelee\nepäitsekkäästi ja jalosti, sallimatta katkeruuden sumentaa sielunsa\nseesteisyyttä.\n\n\n2\n\nHermanni heräili pienessä huoneessaan, jonka oli monien vuosien\naherruksen ja ankaran säästäväisyyden avulla vihdoinkin saanut\nkustannetuksi itselleen. Se oli ollut hänellä kaukaisena ihanteena\nHelsinkiin-tulosta asti: oma huone, jota ei tarvinnut jakaa kenenkään\nkanssa. Kuinka häntä olikin iljettänyt olo asukkina, tuntemattomien\nmakuutoverina, joiden joukosta vain harvoin tapasi samanhenkisensä.\nHermanni kyllä myönsi liioittelevansa vastenmielisyyttään, sillä mikäpä\noikeus hänellä oli pitää itseään parempana kuin olivat nuo toiset,\nsaman kohtalon alaiset, mutta niin hän kuitenkin tunsi ja teki voimatta\nsille mitään.\n\nHän oli kokenut suurta, aitoa iloa vuokrattuaan muutamia vuosia sitten\neräältä viilaritoveriltaan tämän pienen pimeän huoneen. Tuo toveri oli\nsitkeällä työllä ja vapaaehtoisella saituudella päässyt niin pitkälle,\nettä oli sotavuosien kynnyksellä jaksanut lunastaa uusmuotisesta\nasunto-osaketalosta oman pienen huoneiston. Siitä oli tämä kammio\nriittänyt vuokrattavaksi, tuottaen sievän avun koko yrityksen\nrahoittamiseksi. Hermannille se oli luovutettu perin kohtuullisesta\nhinnasta, sillä hän oli omistajan ystävä, siivo mies ja varma maksaja.\nTuossa kaikessa oli paljon määrätietoista sitkeyttä, ihanteellista\najattelua ja omistamisen ja vakavan taloudellisen aseman tuottamaa\naitoa iloa. Hermanni oli usein ihmetellyt ja ihaillut sitä taitoa,\njolla monet hänen tuttavistaan osasivat kieltäymyksien tietä, aina vain\ntulevaisuus mielessään, koota markan toisensa päälle. Ennenpitkää\nheistä tuli pikku kapitalisteja, jotka kuuntelivat epäilevä hymy\nhuulillaan agitaattorin paasausta yksityisomistuksen turmiollisuudesta.\nNiillä työmiehillä, jotka olivat tässä suhteessa kiihkeimpiä ja\njyrkimpiä, oli tavallisesti koti ja raha-asiat hunningolla.\nAgitaattorilla oli vain velkoja.\n\nTämä vaatimaton vuode, jossa hän nyt lepäsi, oli ollut hänestä\nruhtinaallinen. Sellainenhan se oli vieläkin ainakin verrattuna siihen\nkovaan penkkiin, joka oli ollut ja arvattavasti edelleenkin oli hänen\nisänsä ainoana vuoteena siellä mökissä virran rannalla. Sellaisella\npehmustamattomalla tilalla isä oli maannut koko ikänsä, mutta ei ollut\nsilmänräpäystäkään ajatellut -- mikäli Hermanni tiesi -- olevansa sen\njohdosta onneton. Hermannin sydän lämpeni hänen muistellessaan isäänsä.\nOli se sellainen omaperäinen tervaskanto, että niitä sai hakea. Kun\ntulikin kesällä kirjoitetuksi hänelle mokoma kirje. Typerää ja\nloukkaavaa puhua hänelle, uskomuksiinsa tyytyväisenä vanhentuneelle\noppimattomalle miehelle, näistä uuden ajan katsomuksista. Ei hän niitä\nymmärrä. Ja siksi toiseksi Hermanni ei voinut kuvitellakaan,\nminkälainen isästä tulisi, jos hän luopuisi siitä, mihin oli aina\nvankasti uskonut, ja omaksuisi Ingersollin opetukset ja muut\npesunkestävien sosialistien ohjelmat. Ei, Hermanni ymmärsi selvästi\nhaluavansa pitää isänsä tarkalleen entisellään: hurskaana ja ankarana,\nlujana uskossa ja suurena rakkaudessa, valmiina antamaan henkensä\nvakaumuksensa puolesta. Kuvaavaa, että palautti rahan. Epäili Hermannin\nansainneen sen tavalla, joka ei kestänyt isän arvostelua. Miten oli?\nHermanni tutki itseään rauhattomana. Tuo seteli sisälsi kyllä\nrehellisen viilarin palkkaa, mutta myös vallankumouskomitean rahaa,\njota toverit jakoivat toimihenkilöille kummastuttavan auliisti.\nHermanni ei oikein tiennyt, mistä tuon kassan varat olivat peräisin, ja\nkatui, että oli ottanut niitä vastaan. Saatuaan isän kirjeen hän ei\nollut enää tehnyt sitä, sillä hän tahtoi pitää kätensä puhtaina. Isän\nkirje! Hermanni oli lukenut sen monta kertaa ja koettanut kohauttaa\nolkapäitään, mutta nämä olivat nousseet väkinäisesti, sillä isän\npurevat sanat olivat viiltäneet syvältä. Lopussa kuitenkin rakkaus tuli\nnäkyviin. Hermannilla ei ollut oikeutta suuttua isän kirjeestä, sillä\nhän oli itse aiheuttanut sen.\n\nHermannin kirjat olivat tuossa seinällä omalla pienellä hyllyllään.\nTästä katsoessa kiilsi selästä nimi. Hermanni tiesi muutenkin, mikä\nkirja se oli: Ingersollin \"Jumalat ja perkeleet\". Siinä rinnalla oli\ntoisiakin saman kirjailijan teoksia. Näiden jälkeen tuli Marxin\n\"Pääoma\". Hermannia iljetti hänen ajatellessaan Ingersollia. Ei sillä,\nettei hän olisi järkensä puolesta hänen teoksiaan täysin hyväksynyt,\nvaan siksi, että ne olivat tästä huolimatta selittämättömällä tavalla\nvastenmielisiä, saastaisia. Uskonto oli muka porvarien keksimä\nhuumausaine, jolla köyhälistö nukutettiin, jotta porvaristo saisi sitä\nmielin määrin nylkeä. Mitenkähän ollee? Väliin tuntuu siltä, että\nJumala on olemassa Ingersollista huolimatta ja on paljoa vanhempi kuin\nainoakaan porvari. Tokkohan on viisasta ja oikein riistää häntä pois\nköyhälistöltä, jonka suuri lohdutus hän on? \"Pääomaa\" Hermanni ei ollut\njaksanut lukea, sillä hän ei ollut ymmärtänyt sitä. Hänelle oli\nkuitenkin selitetty, että se oli sosialismin varsinainen perusteos,\nromahdusopin Raamattu, ja hän uskoi niin olevan ja kunnioitti sitä\nerikoisesti. Täytyi kai sen olla hyvä ja hyödyllinen teos, koska kerran\nitse eduskunta oli lausunut toivomuksen, että se liitettäisiin\nedistämisrahaston varoilla Suomen kansalliskirjallisuuteen. Eivät nämä\ntoki Hermannin ainoita kirjoja olleet ja harvoin hän enää näitä luki,\njos milloinkaan. Hermannin mieliteoksia olivat käytännön kirjat,\nvarsinkin metalliteollisuutta ja sen alan tekniikkaa koskevat. Niitä\nhänellä oli jokunen ja lisää sai kirjastoista. Hän oli innostunut\nmetallityöhön ja oli saavuttanut siinä kunnioitettavan taidon.\nNiin pian kuin hän saisi kootuksi tarpeeksi rahaa, hän menisi\nteollisuuskouluun; tehtaan osastonjohtaja oli luvannut hänelle sitä\nvarten todistuksen.\n\nKuinka onnellinen hän oli ollut vähitellen hankkiessaan kirjansa ja\nmuut esineensä, jotka nyt olivat hänen huoneensa vaatimattomana\nkalustona. Kirjoituspöytä oli hänen erikoinen ylpeytensä. Melkein\nvavisten hän oli hankittuaan sen ja päästyään yksinäisyyden rauhaan\nistuutunut sen ääreen ja jäänyt miettimään elämäänsä. Suvannon herran\nkirjoituspöytä oli ollut korkea ja iso, etuviisto; sen ääressä oli\npitänyt istua nostettavalla ja laskettavalla ruuvituolilla. Hermanni ei\nollut tullut siihen aikaan, käydessään joskus Suvannon herran luona\nisän asialla, ajatelleeksikaan, että hänkin joskus kirjoittaisi oikein\noman pöydän ääressä. Mutta niinpähän teki nyt ja nimi oli jo ollut\nmonesti painettuna Työmiehessä. Mikään ei ollut niin jännittävää kuin\ntuollaisen kirjoituksen sepittäminen.\n\nHermanni hymyili. Sen verran hän oli nähnyt herrain huoneita, että\ntiesi omansa niihin verrattuna perin vaatimattomaksi. Eiväthän 4 mk\nmaksavat Urjalan pinnatuolit, romukaupasta saatu rautasänky, jonka\nmessinkinupit olivat jo himmeät, neliömetrin laajuinen kirjoituspöytä\nja vanha lipasto olleet loistohuonekaluja, mutta niillä oli se\nmiellyttävä ominaisuus, että ne olivat hänen, Hermannin,\nyksityisomaisuutta. Tottakai sosialistisessakin yhteiskunnassa sai sitä\nomistaa, kunhan ei pyrkinyt kasaamaan toisten hien kustannuksella\ntaaksensa aivan mahdottomia. Ei siellä yksityisen elämä juuri tästänsä\nmuuttuisi: rikkaiden vain alenisi ja köyhien ylenisi niin kuin oikeus\nja kohtuus onkin.\n\nKuinka miellyttävää oli nukkua näin myöhäiseen, aivan kuin herrat tai\nSuvannon pojat ennen. Isä nousi aina varhain, jo neljältä, ja siinä\nsamassa valveutui koko perhe; Suvannon pojat saattoivat nukkua vielä\nkymmenen maissa. Hermanni oli tottunut siihen ja oli nauttinut, kuten\nhän nyt ymmärsi tehneensä, kirkkaista, vilpoisista, kasteraikkaista\naamuista. Joki virtasi sileänä kuin hopeanauha ja houkutteli\nuistelemaan ja onkimaan; kummallista, kuinka ahneesti kalat saattoivat\ntoisin kerroin syödä. Kotivirrassa oli isoja haukia ja joka kesä\ntarrasi uistimeen lohikin, kun vain tiesi konstit ja oikeat ajat.\nSade- ja sumusäillä oli oma viehätyksensä, syysmyrskyt olivat juhlavia,\nkun kotimökin korpikuuset notkistuivat syvään sen ankarien puuskien\npainamina, ja keväthankien aikana täytti mielen säteilevä ilo...\n\nNyt oli aikaa nukkua pitkään, jos miellytti, ja ketäpä se ei olisi\nmiellyttänyt tällaisina marraskuun synkkinä, koleina, pimeinä aamuina.\nEi ollut kiirettä tehtaaseen, sillä sehän seisoi. Ainoakaan pyörä ei\nliikahtanut, kun työmies oli sanonut \"ei\". Oli näet julistettu tässä\nsuurlakko terveelliseksi huomautukseksi porvareille siitä, että työväki\nse yhteiskunnassa jöötä pitää, ja että on parasta muistaa tämä.\nHermanni oli ollut toveriensa luottamusmiehenä neuvottelemassa,\nryhdytäänkö lakkoon. Hän oli kyllä syvimmässä tunnossaan epäillyt\ntällaisen voimatoimenpiteen tarpeellisuutta, mutta oli tietenkin\nsalannut nämä epäröimisensä, koska ei tahtonut joutua toverien pettäjän\nja pelkurin kirjoihin. Kokouksessa oli sitä paitsi laajasti ja tarkkaan\nkuvailtu, kuinka porvarit ovat perustaneet kaikkialle suojeluskuntia ja\nhankkineet niille aseita rynnätäkseen sopivassa tilaisuudessa --\ntodennäköisesti aivan pian -- köyhälistön kimppuun ja hajoittaakseen\nsen ainoan turvan ja voiman: punakaartit. Siksi oli välttämättä\nyllätettävä porvarit ja hajoitettava heidän suojeluskuntansa, sillä nyt\noli kertakaikkiaan tehtävä loppu porvarien iankaikkisesta kenkkuilusta\nkansan tahtoa vastaan -- nyt tai ei milloinkaan. Kauhukuvaukset\nporvarien muka pirullisista suunnitelmista työväkeä vastaan saivat\nHermannin kokonaan unohtamaan ne väkivallanteot, joita työväen nimissä\noli jo tähän mennessä monella seudulla tehty, kiihtymään kuohuksiin\nsaakka ja lopuksi ensimmäisten joukossa vaatimaan lakon julistamista ja\nvielä palkkaa lakkopäiviltä. Se oli kyllä muodotonta, hän myönsi, mutta\neipähän haittaa, vaikka porvarit lahjoittavatkin työväelle osan\nsuunnattomista kulassivoitoistaan. Tuntonsa rauhoittamiseksi hän vaati\nkäskettäväksi, että työväen on kaikkialla noudatettava hyvää\njärjestystä ja vältettävä väkivallantekoja, \"koska ne vain tahraavat\ntyöväen maineen ja vahingoittavat sen oikeaa asiaa\". Tätä ehdotusta\n\"tervehdittiin\" lämpimästi; mielihyvin Hermanni huomasi, että varsinkin\nne luvalla sanoen metsärosvon näköiset toverit, joista eräällä --\nHermannin vanhalla tuttavalla Kustaa Jokiolla -- oli ollut, mikäli hän\noli saanut oikeita tietoja, sormet mukana Mommilan murhassa, erikoisen\ninnostuneesti kannattivat hänen rauhan- ja järjestyksen-vaatimustaan.\nJokiohan oli kotoisin Pietarista, osasi venäjää ja toimi matruusien\ntulkkina ja liehtarina neuvoteltaessa suomalaisten kanssa. Hermanni\ninhosi häntä rajattomasti, sillä miehen koko olemus oli paljasta\nrikosta ja saastaa. Murhia hänellä oli \"tunnollaan\" useita, mutta hän\noli osannut tehdä ne niin kavalasti ja muiden takaa, ettei riittävää\nnäytettä ollut saatu; varkaudet olivat hänestä vain tavaran luvallista\ntasaamista ja lisäksi erikoisen jännittävää ja huvittavaa urheilua;\nnuorien tyttöjen houkutteleminen matruusien tanssi-iltoihin ja niistä\nsopiviin, hauskoihin huoneisiin, jopa laivoihinkin, joista sitten\npalveltuaan vuorotellen kaikkia heitettiin juopuneina ja taintuneina\nlähimmälle laiturille, oli hänestä hauskempaa ajanvietettä kuin\nmilloinkaan paras jänisjahti. Luotetussa seurassa tämä toimitarmoinen,\nkaikissa tilanteissa häkeltymätön ja neuvokas toveri saattoi kertoa\nPietarista ja siellä vaikuttavien aatetoverien toiminnasta niin\npöyristyttäviä ja samalla nautintorikkaita, rahaa, hienoja väkijuomia,\npeliä, irstaisuutta ja verta täynnä olevia kuvauksia, että nekin\nhelsinkiläistoverit, jotka eivät enää olleet näissäkään asioissa aivan\nkokemattomia \"kuukunanmunia\", tunsivat tulevansa lyödyiksi. Kaikesta\nnäki, että Jokio oli punaisen aatteen ihanteellinen kenttämies -- niin\nvapaa kaikesta inhimillisyydestä, että sen käsitteen nimikin oli\nhänelle tuntematon. Hän katsoi karsaasti, oli pitkä ja vaaleanpunakka;\npunaisten, paksujen, aina kosteiden huulien päällä repsottivat\nkeltaiset, märät viikset, joiden kärkiä hän kiersi alituiseen, niin\nettä ne törröttivät hänen poskistaan kuin sarvet. Hermanni oli kuten\nsanottu iloinen siitä, että tämä toveri erikoisesti vaati puhdasta\nlakkomenoa ja hyvää järjestystä, sillä kun hänellä oli suuri vaikutus\njuuri sellaisiin, jotka olivat halukkaimpia rikkomaan tätä vaatimusta\nvastaan, hänen kannanottonsa merkitsi jotakin. Hermannin mieleen jäi\nkuitenkin epäilys miehen tositarkoituksista kuullessaan hänen\nkuvaamattoman herttaisella leikillisyydellä selittelevän lähimmilleen:\n\"Ei porvarille pidä tehdä pahaa, vaan hänelle on vain sanottava, ettei\nlasten sovi leikkiä ampuma-aseilla, koska ne voivat heilahtaa käsissä\nniin, että kuula sattuu itseensä ampujaan. Eikä työväen edustajaa, joka\ntulee korjaamaan pois näitä vaarallisia leikkikaluja, voida moittia\nsiitä, jos hänen on pakko käyttää ankaruutta. Porvari on näet sellainen\nsika, ettei häntä yleensä saa hyvällä suostumaan mihinkään. Siksi\nhäneltä täytyy ottaa ujostelematta nirri pois\".\n\nMuistellessaan tätä Hermanni tunsi, kuinka häntä iljetti niin, että\nylenannatti. Koko ajan hän oli nähnyt ja näki tälläkin hetkellä isän\nankaran katseen tuijottavan kaukaa pohjoisen horisontista ja äänen\nsanovan kuin olisi ukkonen jyrissyt: \"Ja te siis olette muka työväen\nasian ajajia! Eikö ole joukossanne ainoatakaan miestä, joka uskaltaisi\nnousta vastustamaan sitä vääryyttä ja väkivaltaa, jota parhaillaan\nhaudotte?\" Mutta sitä miestä ei ollut. Kuinkapa olisivat vaatimaton\nHermanni ja tuhannet hänen kaltaisensa puhdasmieliset, pohjaltaan\nyhä isänmaalliset ja ihanteelliset työmiehet uskaltaneet korottaa\nääntänsä suunnitteilla olevaa ja yhä kaameammalta näyttävää\nvallankaappausseikkailua vastaan, kun eivät sitä tehneet ne, joilla\nolisi ollut siihen parempi tilaisuus ja vastaansanomaton pätevyys:\npuolueen sivistyneet johtomiehet, jotka olivat tiedoiltaan ja\nyhteiskunnalliselta asemaltaan porvareiden vertaisia? Jos näiden\ntaholta olisi noussut pelkäämätön, kuuluva kehoitus pysymään erillään\nvenäläisten ja muiden kumouksellisten puuhista, niin se olisi varmasti\ntarpeellisella ponnella kuulutettuna saavuttanut ennenpitkää yhä\nlaajempaa vastakaikua ja pidättänyt puolueen menemästä nyt valitulle\ntielle. Hermanni oli odottanut tätä kehoitusta ja olisi sen kuultuaan\n-- hän tunsi sen -- päässyt vapautumaan siitä hornan verkosta, jonka\nsilmukoissa hän nyt käpristeli, ja liittynyt joukkoon, jonka ohjelma\nolisi merkinnyt voittoa ei vain työväen asialle vaan koko maalle, jossa\ntyöväenkin täytyy joka tapauksessa leipänsä ansaita. Mutta tiedä\nheistä, noista työväen harteilla keikkuvista ja sen äänillä eduskuntaan\nja muihin rahantulopaikkoihin kiipeilevistä sosialistipomoista, mitä he\noikeastaan ovat -- samanlaisia herroja kuin porvaritkin. Kuiskitaan\nniiden salassa usuttavan työväkeä vallankaappaukseen, koska toivovat\nvasta sen jälkeen saavansa asettaa imuhuulensa sen kaikista\nrasvaisimman lihapadan partaalle.\n\nMutta Hermanni kuvitteli taas tapansa mukaan turhia. Se oli kaikki vain\nvanhanaikaisen kristillisen kasvatuksen hapatusta hänessä tämä\ntällainen -- tunnontarkkuus, hentomielisyys ja muu. Punakaarteissa oli\npaljon nuoria hurjureita, joita eivät moiset arastelut vaivanneet.\nEhkäpä sentään kaikki menee hyvin ja lakolla saavutetaan toivottu\ntarkoitus. Tosin ne eilen kuiskivat tapahtuneen väkivallantekoja, mutta\nne kai olivat porvarien tavallisia valheita. Tänäänhän lakon pitäisi\nsitä paitsi loppua. Miten kolea onkaan marraskuu täällä Helsingissä.\nSiellä kaukana kotivirran rannalla on jo talvi -- lunta, joki jäässä,\nilma kirkasta, pikku pakkanen, isä tarkastelee madekoukkujaan...\n\nOvi aukeni ja huoneeseen tuli Hermannin vuokraisäntä, vakaa suomalainen\ntyömies Juho Vuoristo, joka kulki sosialistien kirjoissa, mutta oli\noikeastaan juuri sellainen porvari, joka on kansan ja valtion\nensiluokkaisinta rakennusainetta, punahonkaa, joka vain lujittuu ja\nkaunistuu sukupolvesta toiseen. Hän istahti raskaasti kirjoituspöydän\ntuolille ja ojentaen istumaan nousseelle Hermannille sanomalehtien\nlevittämiä sähkösanomia tuumi matalalla, ahdistuneella äänellä:\n\n-- Nämä ovat kyllä porvarilehtien tietoja, kuten näet, mutta\nymmärtäähän jokainen, että niiden täytyy olla tosia. Ei tuollaista voi\nvalehdella. Tällaisina aikoina eivät väkivallanteot ole tosin\nharvinaisia, sillä samalla kuin päästään irti entisyydestä, vapautuu\npaljon sellaista ainesta, jonka sopivin paikka olisi hirsipuu, mutta\nse, mitä on nyt tapahtunut, on kaameaa, liikaa, uskomatonta. Että nyt\nvanhan tuttavani Toimelan piti joutua murhatuksi, miehen, jota parempaa\nen ole tuntenut, se on kuohuttavaa... Ne, jotka työväen asian nimessä\ntekevät tällaista, palvelisivat aatettamme kaikista parhaiten\nkillumalla hirressä varoittavina esimerkkeinä. Mitä arvelet nyt\nsuurlakkosi näistä tuloksista?\n\nVuoristo oli vastustanut suurlakkoa ja väitellyt siitä Hermannin\nkanssa. Siksi hän nyt sanoi \"suurlakkosi\" äänessä syyttävä, tiliä\nvaativa sävy. Hermanni oli jo ehtinyt silmäillä tiedot lakon \"sadosta\"\nja kallistui takaisin vuoteelle vastaamatta mitään ja painaen kasvot\npäänalaiseen. Hän näki silmissään punaisen, höyryävän verivirran\nleviävän yli Suomen, näki veljensä Abelin edessään kuolleena, pää\nruhjottuna, ja itsensä siinä ääressä veljenmurhaajana, Kainina,\nkauhistumassa tekoaan ja inhoamassa verisiä käsiään. Hänen sydämensä\nvaikeroi: \"Minun syntini on suurempi kuin että sen kantaa voisin\".\n\n\n3\n\nHannu onnistui vaihtamalla saamaan tilavamman huoneiston ja rakensi\nsiihen Hellin kanssa pesänsä sydän koko ajan kummastuneena ja arkana\nsen onnenrunsauden johdosta, joka kuin kultasade virvoitti hänen\nsieluansa. Yhdessä he nyt muistelivat lapsuutensa aikoja ja sijoittivat\nniistä kertovat esineet kotiinsa kiitollisina ja liikutettuina. Niitä\noli nyt enemmän kuin ennen, sillä äidin tavarathan olivat lisänä.\nSuvannon huoneet ja henki rakentuivat uudelleen ja ottivat\nlapsuudenkodin tunnelmalla, joka humisi ja sointui taustalta kuin vanha\nromanttinen laulu, osaa nykyhetken syvään onneen.\n\nSyksyn tunnelmat olivat erikoisia. Hannu tutkisteli itseään ja totesi,\nettä vaikka ulkonaiset olosuhteet olivat mahdollisimman huolestuttavia,\nhänen uskonsa lopulliseen onnistumiseen, ennenkaikkea itsenäisyyden\ntoteutumiseen, oli järkkymätön. Milloin vain hän ajatteli politiikkaa\n-- ja sehän oli mielessä taukoamatta --, hänen sydämensä täytti rohkea,\nriemullinen luottamus. Jos häneltä olisi kysytty, mihin tosiasioihin\ntämä usko perustui, hän ei olisi osannut antaa tyydyttävää vastausta.\nItselleenkin hän tunsi olevansa jonkin verran selittämätön, mutta\naavisti kuitenkin onnentunteensa ja luottamuksensa johtuvan siitä, että\noli niin kokonaan antautunut isänmaan itsenäisyyden ja tulevan\nmenestyksen aatteelle. Jalon aatteen epäitsekäs palveleminen ja\nedistäminen antaa siunauksen ja ilon jo ennen kuin on saavutettu\nminkäänlaista ulkonaista menestystä. Vaikka syksyn harmaus, sateiset ja\nsumuiset päivät, elintarvepula, turvattomuus hengen ja omaisuuden\npuolesta, venäläisen sotaväen yhä lisääntyvä vallattomuus, työväen\navoin, ilkkuva veljeily sen kanssa ja monet murhat ja muut rikokset\nolisivat riittäneet masentamaan suurenkin optimistin, Hannu ei\nsallinut niiden vaikuttaa mielialaansa, vaan piti niitä poikkeusajan\nohimenevinä ilmiöinä. Samoin ajattelivat muut aktivistit, hänen\nhengenheimolaisensa. Tätä luottamuksen henkeä he koettivat lietsoa\nlehtensä kautta koko kansaan päätellen, että kuta kirkkaampana ja\nhehkuvampana sen liekki palaa, sitä paremmin on itsenäisyysasian\nratkaisu onnistuva. Toisaalta he osoittivat kirjoittelunsa työväelle\nkoettaen parhaansa mukaan herättää siinä velvollisuudentuntoa ja\nrakkautta isänmaata kohtaan, suomalaista kansallishenkeä, joka estäisi\nsitä luisumasta venäläisten liittolaiseksi ja joutumasta syylliseksi\njärkyttävään maankavallukseen. Hannu sanoi kerran Hellille, että jos\ntyöväki älyäisi, miten kehittymättömänä ja suorastaan typeränä sitä\ntäytyisi pitää, jos se antaisi venäläisten ja omien seikkailijamsa\nhoukutella itsensä tällaiseen maankaatotyhmyyteen ja pöyristyttävään,\nmatalamieliseen joukkorikokseen, se pysyisi siitä tarkoin erillään.\nSanoessaan näin Hannu lähti siitä vanhasta käsityksestään että syviä\nrivejä ei ollut juuri yritettykään kasvattaa isänmaanrakkauteen eikä\nkansallistuntoon vielä silloin, kun kansainvälinen sosialismi alkoi\nimeytyä sen sieluun kuin vesi kuivaan sieneen. Hän rakasti edelleenkin\nsuomalaista työmiestä, jonka perusolemusta piti Aukustin kaavaan\nvalettuna, eheästi ja lujasti miehekkäänä ja rehellisenä.\n\nHannun toivorikkaus perustui kyllä osaksi siihen, että hän tiesi kansan\nporvarillisessa aineksessa itsenäisyystahdon päivä päivältä voimistuvan\nja samalla käsien hakevan aseita, joilla antaa tahdolle pontta. Hannu\nnäki kansan ilmeen käyvän yhä ankarammaksi ja sen pitkämielisyyden\njoutuvan yhä kovemmalle koetukselle. Nuo miehet, jotka vielä kesällä\nolivat antaneet kantaa itsensä pois omilta pelloiltaan ryhtymättä\nvakavaan vastarintaan ja vain kummastuneesti miettien, miten tällainen\nsaattoi tulla kysymykseen lainalaisissa oloissa ja keskellä Luojan\nkirkkaita kesäpäiviä, olivat nyt saaneet asian tämän puolen harkituksi\nja kypsyneet toteamaan, että tässä ei auta enää hyvyys, vaan\njääväämätön kuri. Heidän raskaasti rakennetussa sielussaan alkoi paine\nnousta ja syksyn pimeyteen tuntui latautuvan kumeaa sisua, sanatonta\nuhkausta, synkkää ukonpilveä, jonka salama olisi peloittava, kun se\nkerran leimahtaisi. Hannun mielessä asui alituiseen ajatus \"kansan\nnoususta\". Oikeammin se oli vielä ajatukseksi järjestymätön näky, jossa\nkaikki se, mitä Hannu oli kokenut siveellistä katkeruutta ja\nsuuttumusta, leppymätöntä vihaa venäläisiä ja heidän suomalaisia\nkätyreitään ja liittolaisiaan vastaan, oli ottanut suomalaisen\ntalonpojan hahmon ja nousi vihdoinkin peltojensa keskeltä kuin karhu\nkorjultaan, hartiat leveinä ja jykevinä kuin vuori ja kasvoilla\näärimmäisen tilinteon leppymätön ilme. Taivas oli synkässä pilvessä,\nmutta taivaanranta loimotti punaisena kuin olisi maailma alkanut palaa.\nKaikkialta nousi näkyviin kyrmyniskaisia miehiä ja kuvaan piirtyivät\ntuhannet viivat, kun heidän polkunsa suuntautuivat punaista paloa kohti\nyhtyäkseen armeijaksi ja suorittaakseen valtavan hyökkäyksen. Maa ja\nmeri antoi kuolleensa, jotka liittyivät hyökkääjiin liitäen ilmassa\npeloittavana sumurintamana ja suunnaten liekehtivän katseensa kuin\ntulisen keihään vihollisen kurjuutensa tunnossa kiemurtelevaan sieluun.\nNyt armeija läksi marssimaan ja sen astunnan kumea tahti tärisytti maan\nkamaraa. \"Helli!\", kuiskasi Hannu, \"etkö tunne maan järkkyvän ja kuule\ntuhansien raskaiden askelten jyminää? Vapaus, oikeus ja rangaistus ovat\nlähteneet ryntäämään historian lupaamaa päämäärää kohti...\"\n\nHannu tutki itseään, näkyjään, toiveitaan ja uskoaan, ja sai niistä\nlohdutusta ja rohkaisua. Hän hymähti itselleen todetessaan olevansa\ntäällä Helsingissä sama kuin ennen kotona virran rannalla: yksinäinen\nkävelijä ja luonnon kaikkien ja varsinkin alakuloisten tunnelmien\nerittelijä ja hautoja. Joskus Helli tuli hänen mukaansa, mutta ei\nhyötynyt Hannusta paljoa, sillä tämä kulki ajatuksissaan ja vastasi\nhajamielisesti, mikäli ollenkaan. Ellei hän olisi joskus puristanut\nHellin käsivartta ja katsonut häneen uneksivasti, loistavin silmin kuin\nse, joka miettii poissa olevaa mutta silti varmaa onnea, Hellillä olisi\nollut syytä loukkautua. Mutta hän tunsi Hannun, tietäen tämän sydämen\nriutuvan hellimmillään juuri silloin, kun hän näytti unohtaneen koko\nympäristönsä ja hetken tilanteen. Harhailtuaan kyllikseen\nkeskikaupungin vilinässä, jossa tungoksesta huolimatta oli yhtä\nyksinäinen kuin ennen syyssateisessa metsässä tai valittavan viklan\ntoverina autiosuolla, kuljeskeltuaan Kaivopuiston valleilla, ranta- ja\npuistotiellä katselemassa ulapan valkoharjaista rynnistelyä ja\nkuuntelemassa sateen rapinaa ja tuulen mahtavaa kohinaa, joka\ntäyttää sielun jylhällä musiikilla, sankarihaaveilla ja jalolla\ntraagillisuudella, Hannu saattoi tultuaan kotiin peittää ikkunat\nentistä tarkemmin ja sanoa Hellille, että onni on kätkettävä maailman\nsilmiltä. \"Miksi?\" -- \"Koska se on harvinainen aarre, jalohelmi, jota\nei kukaan voi katsella tuntematta kateutta. Oikeastaan se kuuluu vain\njumalille ja on tullut ihmisten osaksi vahingossa, Prometeuksen ryöstön\nkautta. Siksipä jumalat riistävät sen ihmiseltä pois, jos näkevät hänen\nnauttivan siitä niin, että on ihan ylpeä. Ja minä pelkään osalleni\nvoivan käydä niin\". -- \"Niin tekevät vain pakanain jumalat\", sanoi\nHelli; \"kristityn Jumala ei kadehdi lastensa onnea, jos tämä on kerran\nheille valjennut, vaan he saavat ja voivat pitää sen siihen saakka,\njolloin muuttavat sinne, mistä se on heidän sieluunsa heijastunut\". --\n\"Onko olemassa niin korkeata ja kestävää onnea?\", kysyi Hannu Emmalta,\njoka äänettömänä järjesti teepöytää. Emma kohotti katseensa Hannuun,\njoka ihmetteli ja ihaili mielessään sen tähtimäistä kirkkautta ja\npuhtautta. \"On\", vastasi Emma hiljaa; \"vaikka heräämättömät eivät usko\nsitä, niin heränneet tietävät Jumalan voivan antaa niin suuren rauhan,\nettei mikään vastoinkäyminen kykene rikkomaan sitä. Suurimmissakin\nonnettomuuksissa se on ehdottomasti luotettava pelastusrengas,\npimeimmässäkin yössä tai sakeimmassa sumussa kauas loistava lyhty, joka\nilmoittaa, minne on uitava tai ohjattava. Vain lankeemus, synti,\nkykenee rikkomaan sen, kätkemään sen valon\". -- \"Erkki näki lyhdyn\",\nkuiskasi Helli. -- \"Miten on tuollainen rauha selitettävissä?\" kysyi\nHannu. -- \"Sitä ei voi selittää, sillä se on ihme\", vastasi Helli. Emma\nkatsoi Hannuun surumielisesti ja poistui kuin varjo.\n\nHannun usko tarvittiin kaikkine apuvoimineen, kun tuli tieto marraskuun\nmurhista. Raivo valtasi hänet ja hän oli sanomaisillaan jyrkkiä,\nlopullisia tuomioita ja uhkauksia, kun Helli painoi kätensä hänen\nsuulleen. \"Älä virka mitään, sillä katuisit sanojasi heti\", hän pyysi;\n\"et voi kuitenkaan olla uskomatta suomalaisen työmiehen hyvyyteen ja\nisänmaallisuuteen; harkitse mieluummin, mitä voitaisiin tehdä hänen\nherättämisekseen ymmärtämään asemansa, velvollisuutensa ja todellinen\nkansallinen luonteensa\". Hannu rauhoittui ja katsoi Helliä silmiin:\nniistä loisti se salaperäinen voima, se tutkimaton \"naisellisuus\", joka\non elämässä inhimillisyyden jaloimpia ja tehokkaimpia aseita.\nTodellakin: eikö pitäisi koettaa jollakin uudella tavalla kolkuttaa\ntyömiehen sydämen ovelle ja saada se avautumaan ei vain järjelle vaan\nkaikelle sille, mikä isänmaassa kansalaista sekä velvoittaa että\ninnostaa?\n\nHän lähti kiireesti liikkeelle tapaamaan aatetovereita ja\nneuvottelemaan näiden kanssa. Kävellessään harmaaseen, tutkimattomaan\npilvikerrokseen peittyneen taivaan alaisia alakuloisia katuja, joilla\nihmisjoukot kulkivat synkkinä ja epäluuloisina kuin kysyen jokaiselta\nvastaantulijalta, \"oletko sinäkin murhaaja?\" Hannu vaipui väkisinkin\nlohduttomaan golgatatunnelmaan. Ilmassa ja elämässä oli jotakin\nsanomattoman masentunutta ja epätoivoista kuin olisi koko olevaisuus\nkohdistanut sielun pohjaan saakka viiltävän moitteen kurjaa ihmissukua\nkohtaan, joka vuosisatain työstä, tarjona olleista ja olevista\narmolahjoista huolimatta yhä vain osoittautui Kainiksi,\nveljenmurhaajaksi, kykenemättömäksi toimimaan rakkauden vaatimuksen\nmukaisesti. Hannun sielussa lainehti inho ja viha hänen ajatellessaan\ntätä ja hän tunsi olevan vaikeata rukoilla ihmisille anteeksiantoa\nsillä perusteella, etteivät he muka tienneet, mitä tekivät. Tässä\ntapauksessa oli kysymys tietoisista teoista, suunnitelmallisesti ja\ntahallisesti vuosikymmeniä harjoitetun kiihoituksen tuloksista, jotka\nvoitiin vastaansanomattomasti merkitä sosialistisen puolueen\nrikosluetteloon... Hannu säpsähti, sillä eräs vastaantulijoista oli\nluonut häneen syvälle painetun lakkinsa varjosta omituisen, samalla\ntutun ja aran katseen, ja aikoi mennä ohi. \"Hermannihan se on\", sävähti\nHannun mieleen ja hän pysähtyi miehen eteen katsoen häneen tutkivasti.\nHermannin ryhdikäs olemus oli lysähtänyt kumaraan ja hänen ennen niin\nsuora ja kirkas katseensa oli samentunut ja käynyt levottomasti\nvilkuilevaksi ja vältteleväksi. Hannu koetti turhaan tavoitella sen\nterää, sillä Hermanni käänsi sen aina pois seisoessaan siinä\nsyrjinkarin, haluttoman ja tympeän näköisenä. \"Oletko nyt tyytyväinen,\nHermanni?\" kysyi Hannu, mutta ei saanut vastausta. Hermanni murahti\nvain epäselvästi ja lähti taas menemään, melkein työntäen Hannun\nsyrjään. Hannu katsoi hänen jälkeensä ja ajatteli, että tuolla miehellä\noli varmasti tunnollaan raskas asia; samalla hän totesi, että Hermannin\nhahmoon, kun hän meni, oli ilmestynyt jotakin hänen isästään Aukustista\n-- sitä puolta, joka ilmaisi syvää aatteellista hautomista. Katsoessaan\nhänen jälkeensä ja miettiessään tätä Hannu tunsi, kuinka hänen\nsydämensä ukkosenhämy alkoi hiljalleen lieventyä ja kirkastua, ja\nanteeksiannon mahdollisuus sarastaa. Hermannin ilmestyminen Hannun\neteen tällä vaikealla hetkellä siinä musertuneessa ja lyödyssä asussa,\nmikä hänen hahmollansa oli, elvytti hänen mielessään veljeydentunnon ja\nsäälin, ja johti hänen ajatuksensa omaa kansaa puolustavalle kannalle.\nHannu tunsi yhtäkkiä olevansa vastuussa isänmaalle kaikesta mitä\ntapahtuu, ei vain hyvästä, joka ei tarvitse puolestansa puhujaa, vaan\netenkin pahasta, jonka syystä ei ole kenelläkään oikeutta peseytyä\npuhtaaksi. Jos saisimme ottaa osuudellemme vain kaiken hyvän, mitä\nkansa historiassaan suorittaa, ja työntää muiden niskoille pahan, niin\nisänmaan palveleminen olisi vain ylevää nautintoa. Mutta kun emme saa\ntehdä niin, vaan meidän on vastattava harhoista ja rikoksista kuin\nolisimme niihin itse syypäitä, isänmaan palveleminen on myös suurta\nkärsimystä, sitä lakkaamatonta sovitustyötä, jota paitsi ei maailma\nedisty hiventäkään.\n\nTullessaan aateveljiensä seuraan Hannu tunsi mielialansa täten nousseen\nsiitä tuonen himmeästä alhosta, jossa se oli kompastellut hänen\nlähtiessään kotoa. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että työväen\nkeskuuteen oli levitettävä taas uusi herätyshuuto, niin voimakas kuin\nsuinkin, jotta saataisiin sen tunto tärähtämään ja se tällä ylen\ntärkeällä, ratkaisevalla hetkellä oivaltamaan velvollisuutensa\nsynnyinmaata kohtaan. \"Sinä, Hannu, saat koettaa parastasi\", arveli\nhiukan väsyneesti oppineen näköinen, ajattelunsa syvällisyydestä ja\nlogiikkansa virheettömyydestä tunnettu prillisilmäinen sanomalehtimies,\njonka kylmän ilmeen taakse kätkeytyi mitä herkin sydän, alituisten\nsalaisten kärsimysten ja taistelujen ahjo. \"En tosin luule aiotusta\nlentokirjasta olevan ainakaan sitä hyötyä, että se pidättäisi työväkeä\netenemästä kauemmaksi tiellä, jolle se on lähtenyt\", hän lisäsi, \"mutta\nse voi kuitenkin moraalisella totuusvoimallaan saada monen työläisen\ntuntemaan nyt mennyn väärään suuntaan, herpaista hänen uskoaan ja näin\nvaikuttaa lopullisen voittomme hyväksi\". Samaa mieltä oli\nlyhytkasvuinen, vanttera lääkäri, jonka toimitarmo oli löytänyt\nmieluisen kentän jääkärivuosien ja itsenäisyyspuuhan salaisimmissa\nvehkeilyissä. \"Sitä on painettava ja levitettävä paljon\", hän sanoi,\n\"ainakin parisataatuhatta, jos sen mieli vaikuttaa laajemmalla alalla,\nmutta mistä rahat?\" -- \"Se puoli järjestyy kyllä\", virkkoi tähän\nvaaleaverinen, pitkä pankinjohtaja, joka oli intohimoisesti harrastunut\njääkäriliikkeeseen ja ennenkin hankkinut varoja silloin, kun niitä\nkaikkein kipeimmästi tarvittiin. Hän ilmoitti niiden olevan peräisin\nmilloin milläkin nimellä kulkevasta kassasta; nyt kyseessä olevaa\nherätyshuutoa varten olivat käytettävissä \"Kansan ystäväin\" antamat\nvarat. \"En minäkään\", hän sanoi, \"usko työväkeen voitavan vaikuttaa\ntällä hetkellä, vaikka kirkuisimme enkelin kielellä, mutta siveellinen\nvelvollisuutemme on edes yrittää. Työväen täytyy ilmeisesti saada juoda\nhulluutensa pohjasakkaan saakka ja joutua silmätysten sen tosiasian\nkanssa, jota valkoinen kenraali parhaillaan pohjoisessa varustaa. Sen\nnimi on 'rauta' ja se on ainoa lääke punaista sairautta vastaan\".\n\n\n4\n\nHannu seisoi Senaatintorilla ja katseli tyrmistyneenä outoa näkyä:\nSenaatinlinnan isosta keskiovesta ahtautui sisään pitkä rivi kiväärein\naseistettuja punakaartilaisia. Ne tungeskelivat ovella, pysähtyivät ja\nlaskivat odottaessaan aseensa maahan, niin että kolahti. Ne olivat\nkaikki harvinaisen tylyn ja raa'an näköisiä miehiä, selvästi ulko-,\nehkäpä äskeisiä patterityöläisiä, jotka oli valittu näihin\nensimmäisiin, ratkaisevasti tärkeisiin valtaus- ja miehitystehtäviin\nhurjan, häikäilemättömän, säälimättömän luonteensa vuoksi. Hannu käveli\nmuina miehinä lähemmäksi ja tutki heidän kasvojaan: niissä oli jotakin\nliikkumatonta ja kovaa; silmät katsoivat tunteettomasti ja älyttömästi.\nHannu tuli ajatelleeksi, että pyöveli oli varmaan tuon näköinen\nsuorittaessaan kamalaa tehtäväänsä.\n\nHannu totesi katsoessaan näitä miehiä ja heidän tekoaan ihanteellisen\nuskonsa Suomen työväkeen lopultakin joutuneen häpeään. Kun hän oli\nmuutamia viikkoja sitten kirjoittanut lentokirjastaan, \"Työmiehen\nisänmaata\", hän oli vielä kerran todennut tämän uskonsa leimahtavan\nkirkkaaseen liekkiin. Se tunne, joka leimusi hänen omassa sydämessään,\nne yksilön ja kansan vapauden, taloudellisen aseman ja yleisen\nkehityksen kannalta päivänselvät tosiasiat ja välttämättömät\nedellytykset, joita hän siinä luetteli ja joiden oivaltamiseen ei\ntarvittu muuta kuin elämänkokemusta ja vain hitunen järkeä, eivät\nvoineet olla vieraita kellekään suomalaiselle, sillä olivathan ne\nselviä johtopäätöksiä siitä elämän yhteisyydestä, joka oli alkanut\nvuosisatain aamuhämärästä. Ei myöskään se sorto, jota venäläiset olivat\nharjoittaneet ja jonka he olivat kruunanneet hirttokuoleman häpeällä,\nvoinut olla herättämättä vihaa ja inhoa jokaisessa suomalaisessa,\najattelipa hän muuten miten hyvänsä. Suurin toivein Hannu oli\nlähettänyt julkisuuteen sydänverensä tuotteen uskoen sen vaikuttavan\ntyöväen tunteisiin ja lopulliseen kannanottoon. Ja verrattomasti\nenemmän kuin tämän vaatimattoman yksityisen toimenpiteen niihin täytyi\nvaikuttaa sen, mitä hallitus ja eduskunta olivat maan ja kansan tuho\nsilmäinsä edessä historiallisina viikkoina tehneet, ennenkaikkea\nitsenäisyysjulistuksen, joka kuin leimaus halkaisi pimeän kaaoksen ja\nmääräsi lopullisen tien. Tällaista vaikutusta oli saattanut huomata,\nmutta se oli kyllä päinvastaista kuin Hannu oli odottanut. Hänen\nvetoomuksensa suomalaisen työmiehen isänmaallisuuteen oli herättänyt\nvihaa, ja työväen johdon taholta oli julkisesti varoitettu panemasta\ntähänkään \"lahtarien pimitysyritykseen\" huomiota. Itsenäisyysjulistus\nei ollut nähtävästi tehnyt työväkeen juuri mitään vaikutusta, sillä\neihän sen joukossa ollut enää ketään, joka ei olisi tiennyt johtajiensa\nsuunnitelmasta ja päämäärästä, että näet Suomesta on tehtävä Venäjän\nyhteyteen jäävä työläisten ja talonpoikain neuvostotasavalta. Mitäpä\nsiis porvariherrain ja manttaalipomojen itsenäisyysjulistuksista\nkannatti välittää. Ei ollut ilmeisesti olemassa keinoa sen hirvittävän\ntyperyyden -- siksi Hannu mieluiten sen määritteli -- estämiseksi, joka\nlähti tapahtumaan Hannun silmäin edessä juuri tällä kiitävällä\nhetkellä.\n\nHän käveli kotiin masentuneena, alakuloisena, katuen, ettei ollut\nlähtenyt pohjoiseen, valkoisen armeijan riveihin. Esteenä oli ollut\nhalu vaikuttaa ja toimia valkoisen asian hyväksi täällä niin kauan kuin\nse oli suinkin mahdollista. Vielä kapinan aattona hän oli julkaissut\nvertauskuvallisen kirjoituksen \"Ugrian kansasta\", joka kärsittyään\nvääryyttä ja väkivaltaa sekä koetettuaan kaikki, mitä suinkin voi,\nasemansa turvaamiseksi rauhallisin keinoin, lopuksi huomaa tämän\ntoivottomaksi ja oivaltaa, että sen oli noustava taisteluun elämästä ja\nkuolemasta. Väristen Hannu oli kuvannut näkyänsä, kuinka kansa kokoaa\nvoimansa kuin hyppyyn valmistautuva ilves ja karkaa vihollisensa\nkurkkuun päättäneenä kostaa kaiken kärsimänsä sorron ja alennustilan\nhäpeän tai ellei onnistuisi aikeessaan, niin edes kuolla kuten vapaan\nmiehen tulee. Hänelle oli sanottu kirjoituksen olleen sytyttävä salama,\njoka oli päässyt viime hetkessä leimahtamaan yli koko Suomen, ja häntä\noli jo varoitettu sen johdosta, koska tiedettiin sen koskeneen\nviiltävästi punaisiin. Muukin Hannun kirjoittelu, \"Työmiehen\nisänmaasta\" puhumattakaan, oli sellaista, että jos punaiset alkaisivat\nvainota tällaisia vastustajiaan, Hannu saisi pelätä henkeään. Hänen oli\nsiis parasta piiloutua, kuten useimmat hänen aktivistiystävistään\nolivat tehneet.\n\nHannu oli pysähtynyt miettimään tätä kehoitusta ja kerrannut lyhyesti\nkaiken, mitä oli kokenut vallankumouksen ensimmäisten päivien\nvapaushurmiosta alkaen. Silloinhan kahleet kirposivat ja vapaus näytti\nnousevan haudastaan puhtaana ja kaikkien yhtäläisesti palvomana. Jos\njoku olisi silloin sanonut, että muutaman kuukauden perästä se\nkansanosa, joka oli aina esiintynyt vapauden, veljeyden ja\ntasa-arvoisuuden valittuna lipunkantajana, tulisi esim. rajoittamaan\ntoisin ajattelevien lausuntovapautta mm. korpilakolla ja pitämällä\nporvarilehtien toimituksissa jonkinlaisia sensoreita valvomassa, ettei\nkirjoitettu \"työväen etuja vastaan\", niin häntä ei olisi uskonut\nkukaan. Ja jos hän olisi väittänyt, että puolen vuoden kuluttua tästä\ntyöväki uhkaa sen henkeä, joka uskaltaa kehoittaa kansaa noudattamaan\nlain määräyksiä ja nousemaan yksimielisenä taisteluun perivihollista\nvastaan itsenäisyyden ja tulevaisuuden puolesta, niin hänen järkensä\ntilaa olisi epäilty ja sosialistit olisivat pitäneet häntä vaarallisena\nprovokaattorina, joka oli heti vangittava. Mutta kaikki hänen\nennustuksensa olivat toteutuneet ei vain kirjaimelleen vaan paljoa\nlaajemmassa mitassa. Missä olivat nyt ne jalot ominaisuudet, joita hän\noli uskonut kansan päästyään vapaaksi kehittävän mitä kauneimpaan\nkukoistukseen? Hannua kehoitettiin piiloutumaan siksi, että hän oli\nuupumattomasti ja hetkeäkään ajattelematta omaa varsinaista työtään ja\nmuita etujaan koettanut työskennellä isänmaan vapauden ja itsenäisyyden\nhyväksi. Hänelle selitettiin työväen vihaavan häntä erikoisesti siksi,\nettä hän oli todellakin saanut sanansa osumaan sen omaantuntoon ja että\ntunnettiin hänen olevan työväen ystävä. Kehoitus jaloimpaan tekoon,\nmihin vapaalla ihmisellä on milloinkaan tilaisuus: taisteluun isänmaan\npuolesta, oli nyt työväen mielestä rikos, joka oli sopivimmin\nrangaistava kuolemalla.\n\nPiiloon? Se ajatus oli Hannulle vastenmielinen. Tottahan oli, että\ntavallinen varovaisuus kehoitti siihen, että oli ajattelematonta, jopa\nedesvastuutonta, kun olot olivat kerran tällaisiksi muodostuneet,\nantautua alttiiksi harhautuneiden, raakojen ihmisten vimmalle. Hannu\nymmärsi tämän selittämättäkin ja oli itse ensimmäinen huomauttamaan\nsiitä. Hankkipa hän itse eräälle pääsyn sairaalaan, joissa ainakin\ntoistaiseksi oltiin turvassa. Mutta kysymyksen tullen hänen omasta\npiiloutumisestaan hän löi asian leikiksi. Hän ei voinut uskoa, että\ntyöväki todella pilaisi mainettaan ja vaarantaisi asiaansa veriteoilla\nja maksaisi pahaa palkkaa varsinkaan hänelle, jonka syvä myötätunto\nsitä kohtaan oli ilmennyt hänen jokaisesta kirjoituksestaan, olipa sen\nsävy ollut miten äreä, kiivas tai pistävä tahansa. Hän oli sitä paitsi\nkäyttänyt salanimeä, joten vain verraten rajoitettu piiri, työväen\njoukossa aniharva, tiesi hänestä; lopuksi hän oli yleensä hiljainen,\nvaatimaton henkilö, joka tuskin johtuisi punaisten mieleen. Näin\najatellen Hannu eli kotonaan yhtä avoimesti kuin ennen. Käydessään joka\naamupäivä Esplanadikahvilassa, josta oli tullut yleinen tapaamispaikka\nja huhujen keskus, hän joutui kerran tuntemattomana kuulemaan, kuinka\nviereisessä pöydässä tiedettiin hänen päässeen viimeisessä\nsilmänräpäyksessä pakoon.\n\nEi, piiloutumisen ajatus ei tullut Hannulle tärkeäksi eikä vaivannut\nhäntä. Eniten hän kärsi toimettomuudesta, johon oli joutunut punaisten\nlakkautettua porvarilliset sanomalehdet ja yleensä estettyä kaikki\njärkevän työn mahdollisuudet. Hän yritti jatkaa opintojansa siitä,\nmihin ne olivat monta vuotta sitten keskeytyneet -- otti esiin\npaperinsa, muistiinpanonsa ja kirjansa koettaen hautautua niihin, mutta\nei onnistunut. Tuon tuostakin näet täytyi kohottaa päätänsä, teroittaa\nkorviansa ja kuunnella, eikö jo kaikuisi lähempää se marssintahti,\njonka kumea jyske oli alkanut kuulua Hannun sieluun öin päivin kuin\nmaan alta. Ja tutkiminen keskeytyi joka kerta, ei vain päivällä vaan\nvarsinkin illoin ja yön alkaessa, kun korviin sattui auton surina ja\nkone kuulosti pysähtyvän jonnekin lähistölle, ehkäpä oman\nporraskäytävän ovelle. Alituinen herääminen tieteen ja kauneuden\nintohimottomasta, sopusointuisesta maailmasta kiitävän hetken\nkammottavaan pimeyteen, viiltävään ristiriitaan ja rikollisuuteen oli\nliiaksi kiduttavaa salliakseen rauhaa vaativan johdonmukaisen ajattelun\nmenestyä. Hermostuneena täytyi heittää paperit sikseen, lähteä\nseurailemaan ajatusten levotonta lentoa ja koettaa rakentaa pätevää\nvastausta ainaiseen kysymykseen, kenen syy? Tämä nyt tapahtumassa oleva\nrikos oli tietenkin seuraus jostakin aikaisemmin suoritetusta tai\nsuorittamatta jääneestä teosta eikä ollut selitettävissä vain sanomalla\nsitä niiden syyksi, joiden kädet parhaillaan tahrautuivat veljien\nvereen, tai \"ajan ilmiöksi\". Nykyhetken rikolliset olivat paremminkin\nvain sen ikäänkuin kaamean päätöksen toimeenpanijoita, joka oli\nitsestään tullut tosiasiaksi silloin, kun menneisyydessä oli\nlaiminlyöty jokin kansan tulevaisen, terveen kehityksen kannalta\nvälttämätön asia. Mikä olisi sellainen voinut olla? Tietenkin se, joka\nsitten olisi voinut estää tämän hetken harhan, eli siis sivistys ja\nkansallistunto. Suomenkielinen sivistystyö ja kansallistunnon\nherättäminen olivat alkaneet liian myöhään, ja siitä oli ollut\nseurauksena, että sosialismi oli tavannut hyvän maaperän Suomen työväen\nviljelemättömässä mielessä. Mistä oli johtunut, että oli käynyt näin?\nNiiden itsekkyydestä, joilla oli mitä antaa, joiden isänmaallisena\nvelvollisuutena olisi ollut huolenpito siitä, että kansa olisi ajoissa\noppinut tuntemaan itsensä, oikeutensa ja velvollisuutensa.\n\nMutta mitä oli hyötyä tästä, että saattoi osoittaa menneet\nlaiminlyönnit? Ei niitä voinut ruveta enää rankaisemaan. Tärkeintä oli\nsen valvominen, ettei nykypolven tunnolle koituisi samanlaisia syntejä.\nMutta miten sen voi tehdä, sillä olemme sokeita kaikki? Vain harvalla\non tietäjän silmä, jonka katse tunkee kuin majakan valo pimeyden läpi\nja myrskyisen ulapan yli, ja häntä uskoo vain pieni vähemmistö. Siinä,\nmitä tapahtuu ja tehdään, on enemmistö erehdystä ja harhaa; varsinainen\nedistys on kuin pienenpieni timantti suunnattoman tuhkamäärän\nsydämessä.\n\nAivot kuumenevat tällaisessa kiihkeässä mietiskelyssä,\ntyöskennellessään enemmän loppumattoman elokuvan katselijana kuin sen\nosien järjestäjänä loogilliseen yhteyteen. Kuvat leimahtavat eläviksi\nkuin valaisisi niitä salaman huikaiseva kirkkaus, ja niiden\nyksityiskohdat kiihoittavat tunteita herättäen rakkautta ja vihaa,\nepätoivoa ja uskoa, epäilyksiä ja hartautta. Täytyy temmata itsensä\nirti tästä mielteiden tulipalosta ja ajatella jotakin muuta. Hiljainen,\nsointuva, vakava ääni kysyy: \"Miksi olet taas niin synkän näköinen,\nHannu?\", ja olkapäille hiipivät ne valkeat kädet, joiden pehmeys, lämpö\nja hellä kosketus ovat jo lukemattomia kertoja ehtineet tuoda Hannun\nmieleen elämän hienointa inhimillistä lohtua. Nytkin Hannun rypistynyt\notsa siliää ja unohtaen kaiken sen onnettomuuden ja tuskan, mikä\nvallitsi ulkona helmikuun rautaisessa pakkasyössä, hän rajoitti\najatuksensa, tunteensa, koko olemuksensa tähän ulkomaailmasta tarkoin\nerotettuun lämpöiseen kotiin, kaikkien niiden pariin, joita hän rakasti\neniten, olivatpa ne muistoja, nykyisyyttä tai toiveita.\n\nMutta hän pelastui vain siksi hetkeksi tai enintään illaksi.\nSammutettuaan valon hän saattoi maata valveillaan tuntikausia ja\ntaistellen mielikuviensa kanssa itkeä ja rukoilla, raivota ja masentua\nniiden johdosta. Lähestyvän auton ääni jännitti hermot kiihkeään,\npelkäävään odotukseen: entäpä sittenkin häntä etsitään? Mutta auto meni\nohi ja jännitys laukesi, antaen hänen vihdoin vaipua levottomaan uneen,\nkorvissa kaukaa kuuluvan marssin jyske -- vai oliko se hänen sydämensä\nkumeaa tykytystä? Hän oli kummastunut siitä, että näki nyt melkein joka\nyö unta isästä, Erkistä ja äidistä, ja mainitsi siitä Hellille, joka\ntuli huolestuneen näköiseksi. Ennen hän oli hartaasti toivonut sitä\narmoa, että isän ja Erkin sallittaisiin ilmestyä hänelle unessa, jotta\nhän saisi puhua heidän kanssaan ja kokea ilon siitä, että he muka\nolivat vielä elossa. Mutta tämä toivo oli täyttynyt perin harvoin.\nSilloin kun niin oli tapahtunut, hän oli tuntenut suurta onnea ei vain\nsiitä, että oli nähnyt heidät elävinä, vaan vielä siitä, että he olivat\nolleet oudosti, ihmeellisesti iloisia. Samanlaisina hän oli nähnyt\nheidät myös sielunsa silmillä, muistellessaan heitä valveilla ja työssä\nollessaan, vaikka vain vilahduksena muiden ajatuksien ohessa. Nyt oli\ntapahtunut muutos: isä, Erkki ja äiti ilmestyivät hänelle melkein joka\nyö, mutta eivät olleet enää iloisia. Isä oli vakava ja katsoi häneen\nsurumielisesti; samoin oli vakava Erkki, ja äiti itki hiljaa ja\näänettömästi kuten tapansa oli. Oliko niin, että isänmaan onnettomuus\nheitti varjonsa tuonpuoleisuuteenkin, niiden mieleen, joille\nsynnyinmaan ja oman kansan menestys oli ollut ajallisuuden korkein\nkysymys? Varmaankin, sillä selittämättömällä tavalla heidän henkensä\ntuntui surevan nykyisyyden kolkkoutta ja koettujen pettymysten\npohjattomuutta, kuitenkin samalla kehoittaen luottamaan tulevaisuuteen.\n\nOttaessaan eräänä iltana laatikosta papereitaan Hannu osui saamaan\nkäteensä vanhan tutun nipun Vapaita sanoja. Hän muisti talvi-illan\nkotona virran rannalla ja isän lukemassa näitä vaatimattomia lehtisiä,\nmuisti hänen puhuneen siitä, miten sortaja koettaa estää uhrejansa\nsaamasta oikeita tietoja sitä varmemmin masentaakseen heidät ja\njohtaakseen minne haluaa. Siinä innossa, jolla kaikki sortajat pyrkivät\ntukahduttamaan lausuntovapautta, on perusvaikuttimena huono omatunto:\ntiedetään harjoitettavan pimeyden työtä ja tahdotaan salata se\nmaailmalta. Kun silloin kuviteltiin uutta päivää, tuli ensimmäisenä\nmieleen se, että lausuntovapaus oli oleva esteetön, rajoinansa vain\nlaillinen edesvastuu siitä, mitä oli sanottu, jos tällöin oli rikottu\nlakia vastaan. Kuinka ylevältä oli tuntunutkaan vallankumouksen aamuna\nse, että sai tarttua kynäänsä vapaana sanomalehtimiehenä ja kirjoittaa\nniin kuin tahtoi, vain oman siveellisen edesvastuuntunnon varassa.\n\nHannu hymähti katkerasti. Uusi päivä ei ollut vielä monen kuukauden\nikäinen, kun lausuntovapaus oli jo ei vain kuristettu ahtaammaksi kuin\nmilloinkaan venäläissorron pimeimpinä aikoina, vaan vieläpä kerrassaan\ntukahdutettu, lopetettu. Henkensä pani alttiiksi se, joka tällä\nhetkellä rohkeni julkisesti puolustaa Suomen lakia ja arvostella\nvallankaappaajien toimenpiteitä. Se oli uskomatonta, mutta siitä\nhuolimatta totta. Ja kun näin oli, oli niiden, jotka olivat jo\nvenäläissorron aikoina taistelleet lausuntovapauden puolesta ja yleensä\npitivät sitä kansalaisen kalleimpana oikeutena, jälleen ryhdyttävä\njatkamaan Vapaan sanan perinnettä.\n\nHannu tuijotti noihin vanhoihin lehtiin outojen mietteiden vallassa.\n\"Oletko kohtaloni, Vapaa sana?\", hän kysyi.\n\n\n5\n\nHermanni oli saanut marraskuun suurlakon ja itsenäisyysjulistuksen\njälkeen, niinä joulun aluspäivinä, jolloin \"Työmiehen isänmaata\" oli\nalkanut tuntemattomien voimien toimesta ilmestyä työläiskoteihin,\npitkän kirjeen vanhalta ystävältään Aapo Seljalta. Hän oli hämmästynyt\nsiitä, sillä heidän kirjeenvaihtonsa oli kuivanut olemattomiin jo monta\nvuotta sitten, ei minkään välien kylmenemisen vuoksi, vaan siksi, että\nhe asuivat kaukana toisistaan ja omistautuivat yhä tarkempaan\nympäristönsä harrastuksille. Hermanni oli liikutettu luettuaan\nystävänsä laajan ja perinpohjaisen esityksen. Sen lähettäjä oli\ntodellakin yhä sama entinen Aapo Selja. Hermanni tuli ajatelleeksi,\nettä Selja oli ainoita laatuaan; hän ei ainakaan tuntenut toista niin\nihanteellista, todella ei vain köyhien vaan kaikkien ihmisten parasta,\nyleistä onnea ja sopusointua harrastavaa työläistä. Herroista Hannu oli\nsellainen. Näin Selja kirjoitti:\n\nVanha tuttavani Hermanni.\n\nMuistellessani menneitä vuosia, jotka alkavat johtua jo minun iässäni\nyhä useammin mieleen -- ovatpa siellä suoraan sanoen melkein aina --,\ntulin ajatelleeksi sinua ja niitä aikoja, jolloin asuimme yhdessä siinä\npienessä huoneessa tuolla Kakaravaaran laidassa. Ne ovat jääneet\nmuistooni mieluisina, sillä tulimmehan hyvin toimeen keskenämme ja\nolimme innostuneita lukemaan ja uneksimaan työväenluokan tulevista,\nparantuneista ja ihmisenarvoisista oloista. Kun satuin äsken tapaamaan\ntyöväentalossa erään puolueemme uusilla asioilla liikkuvan\nhelsinkiläisen toverin ja hän kertoi sinun saavuttaneen työväen\nluottamuksen, olevan vaikutusvaltaisessa asemassa ja kannattavan\nnykyistä äkkijyrkkää suuntaa, päätin kirjoittaa sinulle ja kuvata,\nmiltä maailma näyttää tällaisen vanhanaikaisen miehen silmissä kuin\nminä olen.\n\nSinähän tunnet syntyni ja lähtöni eli sen, että olen yksinäisen naisen\npoika tästä kaupungista. Isästäni en tiedä mitään, sillä äitini ei\nmilloinkaan puhunut hänestä. Kun äitini ei ollut kasvoiltaan kaunis,\nvaan jokseenkin minun näköiseni, en luule isäni kuuluneen\nherrasmiehiin, niin kuin työläisnaisten viettelijöistä ainakin\nkirjoissa kernaimmin otaksutaan, vaan olleen tavallinen työmies, jätkä,\nsälli, miksi vain haluat sanoa. Mikään tunteellinen rakkaussuhde ei\nliene syntyyni johtanut, vaan sikiämiseni on todennäköisesti tapahtunut\nsattumalta, isäni ja mahdollisesti äitinikin ollessa juovuksissa. Paha\non sanoa tällaista äidistään, mutta totta on, että hän oli\nviinaanmenevä, raaka akka.\n\nEn ole siis suuri syntyäni. Olen käynyt läpi suunnilleen kaikki ne\nmatalimmat ja ahtaimmat, kurjimmat ja rakkaudettomimmat olosuhteet,\nmitkä yleensä olivat lapsuudessani tämän puolen pikkukaupungeissa\ntavattavissa. Et tainnut huomata, kuinka mielelläni kuuntelin\nkertomuksiasi pienestä kotimökistäsi, isästäsi ja äidistäsi, ja siitä\nrakkaudenhengestä, joka siellä vallitsi. Niitä ajatellen huokasin\njoskus, että olisipa minulla ollut sellaiset vanhemmat, sellainen isä.\nKuinka ylpeä olisinkaan ollut hänestä ja millä ilolla olisin tehnyt\ntyötä hänen rinnallaan. Suurta oli mielestäni hänen uskontonsa, sillä\nolihan se kohottanut hänen henkensä korkeaan, miehekkääseen yhteyteen\nJumalan eli sen voiman kanssa, jonka olen viime aikoina yhä selvemmin\nollut huomaavinani olevaisuuden ohjaksissa. Kun hän kerran, ollessani\nSuvannossa maalaustöissä ja häväistyäni hänen sunnuntaitansa\njumalattomalla puheella, väkevällä kouralla paiskasi minut ulos, tunsin\nsaaneeni oudon, syvällisen kokemuksen. Ensimmäiseksi tietenkin\nsilloisessa hengentilassani suutuin ja vannoin kostoa. Se kuitenkin jäi\nja mieleni muuttui vuosien kuluessa. Viime aikoina olen alkanut uskoa,\nettä tuo väkevä käsi, joka silloin kourasi kauluksestani, oli Jumalan\noma käsi.\n\nIhmettelet varmaan, että Aapo Seljako kirjoittaa näin, sillä tiedäthän\nminun suorittaneen kaikki ne uskontutkinnot, joita sosialismi vaatii\nhyvään toveruuteen pyrkijöiltä. Olen ollut jyrkistä jyrkin, hurjista\nhurjin, äärimmäisistä äärimmäisin, ja muistaakseni tehnyt parhaani\nherättääkseni sinussakin näitä samoja \"hyveitä\", joiden avulla nyt on\nryhdytty rakentamaan työväen maallista onnelaa. Mutta juuri siksi,\netten enää ole sellainen, olen siitä ikäänkuin velvollinen ilmoittamaan\nsinulle, joka olet entinen oppilaani. En näet tahtoisi sinun luulevan\ntekeväsi sitä, mitä nyt ehkä teet, Aapo Seljan valtuudella, vaan haluan\nnimenomaan sanoa, että se entisen opetukseni sisällys, joka yllyttää\nvihaan ja väkivaltaan, on ollut valitettavaa erehdystä.\n\nLieneekö johtunut rakkaudettomasta lapsuudestani -- sitä hyväähän näet\neniten kaipaa, jota vähiten saa --, etten päinvastoin kuin luulin\nluokkatietoisuuteni kiivaudesta huolimatta milloinkaan saanut sydäntäni\nkokonaan täytetyksi vihalla. Pohjalle jäi hurjimpanakin hetkenä\nväreilemään jotakin, joka eräänlaisena säälinä kohdistui kaikkia\nihmisiä, niin rikkaita kuin köyhiä kohtaan. Tunsin kiihkeimmänkin\nyllytykseni aikana, että jos mikään oli kerrassaan väärä, ei vain\nhedelmätön, vaan vielä tuhoisa lähtökohta ryhdyttäessä työskentelemään\nyhteiskunnallisten olojen parantamiseksi, niin sellainen oli varmasti\nviha. Vaikka saarnojeni ponsi ei voinutkaan tähdätä muuhun kuin mitä\npalavimman luokkavihan lietsomiseen, niin silti tunsin aina\nitsetykönäni olevani väärässä: minun olisi pitänyt päättää kaikki mitä\nsanoin ja tein ponteen: rakastakaa toisianne. Rakkaudellahan toki elämä\non rakennettava eikä vihalla.\n\nToinen asia, joka on aina itsepäisesti asunut sieluni pohjalla ja jonka\nolen uskaltanut ilmaistakin sekä lapsellisissa, vaatimattomissa\nrunoharrastuksissani että muuten, on se, että olen aina tuntenut\nolevani suomalainen. Kaikista niistä väitteistä huolimatta, ettei\ntyömiehellä muka ole isänmaata, olen oivaltanut, kuinka se elämän\nhiukkanen, joka minussa asuu, ennenkaikkea henkinen olemukseni, saa\nyksilöllisyytensä, oman sävynsä, juuri siitä, että olen suomalainen,\ntämän kansan jäsen rodullisesti ja sielullisesti. En voi mitään sille,\nettä tiedän varmasti kuihtuvani keveäksi kuin akana jos minut\ntemmattaisiin irti tästä maasta ja kaikesta siitä, mikä on sen\nerikoisuus, voima ja kauneus. Kuuluminen kansallisuuksiin ja oman maan\nrakastaminen on ihmisen luontoon sisältyvä ominaisuus, jota ei voida\ntukahduttaa tuottamatta hänen henkiselle olemukselleen suurta vahinkoa,\netten sanoisi kuolintautia.\n\nNämä kaksi perustuntemustani, joita vastaan -- Jumala suokoon sen\nanteeksi -- olen sangen myöhäisiin vuosiin saakka vasten parempaa\ntietoani taistellut, ovat vähitellen vahvistuneet ja vihdoin voittaneet\nminut. Siitä, miten rakkauden merkitys maailman rakentamisessa minulle\nlopulta selvisi kieltämättömäksi tosiasiaksi, vakaumukseksi, jota en\nenää voinut salata, mikäli en tahtonut olla kurja valehtelija, tahdon\nvielä kertoa.\n\nKuten tiedät, olen ahkera lukija, joka vietän joutoaikani kirjojen\nparissa. Jo vuosia sitten aloin kuitenkin tuntea, ettei tavallinen\nlukemiseni, yhteiskunnalliset ja filosofiset tietokirjat, joita eniten\nharrastan, minua enää tyydyttänyt. Jäin aina kysyvälle ja kaipaavalle\nmielelle, että entä sitten, vaikka epäkohdat poistettaisiin ja kaikki\nsaavuttaisivat siedettävän elintason? Olisimmeko silloin onnellisia?\nVastasin tähän, että jossakin määrässä kyllä, sillä puute synnyttää\nkatkeruutta, vihaa ja rikollisuutta. Epäilemättä ihmisten mieli tulisi\nolojen parantuessa lempeämmäksi, sovinnollisemmaksi ja alttiimmaksi\nkeskinäiselle rakkaudelle. Mutta samalla tunsin, ettei tämä riittäisi,\nettä tuohonkin olotilaan päästyämme tuijottaisimme kaivaten jonnekin\nkaukaisuuteen, jonne on kätkettynä selittämätön, tuntematon, lopullinen\nonni, se ratkaisu, jota ihminen ei voi olla ajattelematta siksi, että\non tietoinen olemassaolostaan ja tarkastelee itseään ja suhdettansa\nolevaisuuteen ja tätä kokonaisuudessaan tutkivin silmin.\n\nAjatellessani näin totesin, että tämä kaipuu on ihmisessä\nsynnynnäistä, yhtä vanhaa kuin hänen tietoisuutensa olemassaolostaan,\ntosiasiassa samaa kuin tämä. Oikeastaan ikuisuuskaipuu on vain\nolevaisuustietoisuuden toinen nimi. Nautamaisimman, aineellisimmankin\nihmisen olemusta värähdyttää joskus tästä aiheutuva juhlallinen\nkysymys. Niin kauan kuin ihmiskunta on ollut, se on pyrkinyt saamaan\ntähän kysymykseen vastausta.\n\nTodettuani tämän tiedustelin, olisiko mahdollista sen perusteella, mitä\nihmisen elämästä tunnemme, järjellisesti otaksua, mitkä olisivat\nikuisuuskaipuun sataman yleiset, loogillisesti välttämättömät\nominaisuudet, ja sain myöntävän vastauksen. Nuo ominaisuudet ovat\ntietenkin sen täyttymistä, minkä tunnemme olevan täällä vajaata;\nei ole enää kuolemaa, ei vihaa eikä ristiriitoja, vaan iankaikkinen\nelämä, rakkaus ja sopusointu, pyyteetön autuus, joka on meille\nkäsittämättömällä tavalla oman itsensä korkein mahdollinen tyydytys,\nniin ettei uutta kaipuuta enää synny.\n\nPäästyäni ajattelussani näin pitkälle kysyin taas, voimmeko huomata\nelämässämme mitään, joka samalla ilmaisee kaukokaipuutamme ja on\nikäänkuin tuonpuoleisuuden heijastusta. Olin pakotettu jälleen\nvastaamaan myöntävästi. Kaikki se, joka herkistää sydäntämme ja tuottaa\nsille iloa, herättämättä siinä minkäänvivahteisia itsekkäitä\npyrkimyksiä, eli siis \"kauneuden\" nimellä tunnettu ilmiö, on sitä.\n\"Kauneuden\" tahtoisin käsittää yleisnimeksi, jonka alle ryhmittyy\nlukematon joukko sielumme kirkkaita, aatteellisia välähdyksiä, ideoita.\nOlen mietiskellyt, voisiko näiden välähdysten synnyn sittenkin selittää\nvain ruumiimme, so. aivojemme toiminnasta eli jonkinmoisesta \"kitkasta\"\njohtuneeksi, mutta olen ollut pakotettu hylkäämään tällaisen otaksuman.\nOlen sensijaan tullut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että aivoihimme tai\n\"sieluumme\" eli henkiruumiiseemme välittyy salaperäisellä tavalla\nvaikutteita siitä tuonpuoleisuudesta, joka on ikuisuuskaipuumme kohde.\n\nMiettiessäni ideoita kuvittelin ensin vain niitä, joita sanomme\nviisaudeksi, hyvyydeksi, rakkaudeksi jne., ollenkaan muistamatta, että\njokaisella myönteisellä idealla on kielteinen vastakohtansa: esim.\nrakkaudella viha. Tämä kaksinaisuus, hyvän ja pahan vastakohtaisuus,\ntuotti minulle suuria vaikeuksia, sillä minun täytyi otaksua, että kun\nhaaveilemani kirkas tuonpuoleisuus voi tietenkin heijastaa sieluuni\nvain omaa itseänsä eli jaloja ideoita, näiden vastakohtien eli huonojen\nideoiden täytyi heijastua vastaavanlaatuisesta eli alhaisesta,\npimeästä tuonpuoleisuudesta. Sellaisen olemassaoloa kirkkauden\nrinnakkaismaailmana en kuitenkaan voinut loogillisesti perustella.\nOlevaisuuden peruslaki on näet liikunto, kehitys alemmasta ylempään,\npimeydestä kirkkauteen. Ammoin syntyneenä oivalluksena meissä asuu\nvakaumus siitä, että olevaisuuden yleissuunta kulkee pimeydestä\nkirkkauteen, että päinvastainen suunta on järjettömyys,\najatusmahdottomuus. Pimeys on lähtökohta, kirkkaus satama,\nLoogillisesti tästä seuraa, ettei se, josta ideoiden kielteiset\nvastakohdat välittyvät, voi olla muuta kuin se pimeä, aineellinen\najallisuutemme, jossa kompastelemme ja jonne kaukaa häämöittävästä\nkirkkaasta tuonpuoleisuudesta saapuu kutsuvia säteitä. Ne loistavat\nkuin majakan tuli pimeälle myrskyiselle ulapalle, jossa ihmiset\ntaistelevat kuin haaksirikkoutuneet henkensä edestä viimeisen laudan\nvarassa.\n\nLuulen täten loogillisesti oikean ajattelun avulla pätevästi\nosoittaneeni, ettei elämän kielteisillä voimilla, esim. vihalla, ole\nmitään tehtävää nousussamme liejusta rannalle. Päinvastoin ne ovat\nniitä kynsiä, joilla kansantajuisesti puhuen \"maailman päämies\" eli\n\"pimeyden ruhtinas\" koettaa nykiä kuilustaan kynsin hampain kiipeävää\nihmiskuntaa sen takinhelmoista takaisin mutaiseen, saastaiseen\nvaltakuntaansa.\n\nKun sitten harkitsin, mikä noista ulapan lyhdyn säteistä oli voimakkain\nja kutsuvin, totesin, että se oli rakkaus. Tällöin ymmärsin heti, ettei\nvoinut olla kysymystä siitä rakkaudesta, joka luonnonvoimana pitää\nhuolta ihmissuvun jatkuvaisuudesta; että tässäkin epäilemättä on sitä,\nmutta yhtyneenä aineellisuuteen siten, että se on muuttunut sokeaksi\nvietiksi eikä vaikuta ylentävästi, vaan monella tavalla päinvastoin.\nSen luonteena on suuressa määrässä itsekkyys, kun sensijaan nyt\nkyseessä oleva rakkaus on tämän vastakohta, ehdoton alttius. Aloin\nmiettiä ja muistella, missä olin lukenut tällaisesta rakkaudesta ja\nkuullut siitä, mutta en voinut aluksi huomata sitä. Vasta etsittyäni\nturhaan selityksiä kaikenlaisista tietokirjoista älysin, että tämähän\non juuri se asia, josta Raamatussa puhutaan. Kun kuten tiedät\nohjelmamme on ollut \"irti Raamatusta\", ei tätä teosta ollut kirjojeni\njoukossa, vaan sain lainata sen talon vanhalta yksinkertaiselta\npirttieukolta, joka lukee sitä milloin vain ehtii. Huomasin heti, ettei\nse ollutkaan hullumpi kirja ja että puolueemme viha Jeesusta, hänen\nhenkeänsä ja opetustansa vastaan oli kokonaan aiheeton, jopa\nkäsittämätön, todennäköisesti heijastus sieluumme tuosta aikaisemmin\nmainitsemastani pimeydestä. Lyhyesti sanoen totesin Jeesuksen\nedustaneen ja opettaneen sitä rakkautta, joka antaa henkensä ystävän\nedestä ja hehkuu palavimmin niitä kohtaan, jotka ovat osattomia ja\nsorrettuja. Hänen evankeliuminsa on sosialismin ensimmäinen julistus,\nja julistamansa Jumalan valtakunta sama ideain maailma, josta ylempänä\nmainitsin, se tuonpuoleisuus, jossa kaikki vajavainen täytetään. Ja\nhänet me olemme hylänneet ja naulinneet uudelleen ristiin.\n\nTällainen on ollut se tie, joka on johtanut minut rakkauden merkityksen\noivallukseen ja sen kautta isänmaallisuuteen, kansallismielisyyteen ja\nsovinnollisuuteen. En myönnä sosialismini tästä ollenkaan heikontuneen,\nvaan väitän päinvastoin, että jos Suomen työväki omaksuu nämä\nperiaatteet ja noudattaa niitä nykyisessä vaikeassa tilanteessa sekä\nvastedes, sen asema tulee kohentumaan nopeammin kuin milloinkaan vihan\nkeinoilla jo sen vuoksi, että kansa pysyy yksimielisenä ja saavuttaa\nsiitä suuren henkisen nousun. Viha nostaa vastaansa vihan, rakkaus lyö\naseet vastustajan kädestä. En rohkene kuvitellakaan sen turmion\nlaajuutta, minkä aiheuttaisi työväelle miehestä mieheen kuiskittu\nmaanpetos, isänmaan myyminen venäläisille, mistä tällöin tosiasiassa\nvain voi olla kysymys.\n\nKirjoitan tästä sinulle vanhan ystävyyden, miksi en sanoisi:\nveljellisen rakkauden vuoksi, pyytääkseni ja varoittaakseni, ettet\nmenisi sinne, minne enimmät nyt näyttävät käsittämättömän sokeuden\nvallassa harhautuvan. Ilmaise vakaumuksesi pelkäämättä joukkojen vihaa.\nEhkä sen siveellinen voima herättäisi edes jonkun, ja teistä tulisi\nniitä vanhurskaita, joiden vuoksi Jumala armahti Niniven. Mutta en\nkuitenkaan kuvittele liikoja. Kuten tiedät, minulla on ollut vanhastaan\nmelkoinen vaikutus täkäläiseen työväkeen, jonka johtoon olen kuulunut\nkymmeniä vuosia. Kun en ole tietenkään salannut mielipiteitäni, vaan\nolen pelkäämättä julistanut samaa kuin mistä sinulle nyt kirjoitan,\nolen mielipahakseni joutunut kokonaan pilkan ja haukkumisen alaiseksi\nja kaikista luottamustoimistani pois potkituksi. Täälläkin näet ovat\nuudet profeetat, sodan ja kumouksen raivohenget, anastaneet työväen\nkorvat ja sitoneet sen silmät ja kädet. Se paikka, jonne he nyt uhriaan\njohtavat, ei ole mikään juhlakenttä, vaan pääkallovuori, jossa\nisännöitsee kuolema.\n\nTerveyteni on ollut kauan huono, niin että työnteko on sujunut\nheikonlaisesti. Kun se piakkoin tehnee täyden tenän, pelkään joutuvani\nkunnan hoitoon ja elätiksi, säästöjä kun ei ole kertynyt. Mutta en\ntoisaalta välitä, vaikka niin kävisikin, sillä mielessäni asuu suuri\nrauha, joka auttaa minua suhtautumaan tyynesti kaikkeen, mitä tapahtuu.\nSe rauha syntyi silloin, kun minulle selvisi, että olevaisuuden\ntarkoituksena on tulevainen kirkkaus, jonne meidän on koetettava pyrkiä\nrakkauden neuvolla ja voimalla. Jos voit, niin paiskaa kirjeellä\n\n                                         vanhaa ystävääsi Aapo Seljaa.\n\nHermanni tunsi uskovansa kaiken olevan niin kuin Selja kirjoitti, mutta\ntiesi olevansa kykenemätön noudattamaan hänen neuvojaan. Hän oli\njoutunut pyörteeseen, joka ei päästänyt häntä kurimuksestaan. Muutamia\nviikkoja myöhemmin hän tuli meluisassa kokouksessa, jonka ainoaakaan\npuheenvuoroa ja päätöstä ei voinut sisimmässään hyväksyä, valituksi\nvieläpä puheenjohtajana toimikuntaan, jonka tehtävänä oli mm. sen\nvalvominen, etteivät porvarit pääsisi millään salaisella, ei ainakaan\nkirjallisella kiihoituksella vaikeuttamaan kansan tahdon toimeenpanoa.\nTällaiset yritykset oli tukahdutettava mitä ankarimmin, sillä kansan\nkallista asiaa ei saanut sen ratkaisevimmalla voitonhetkellä turhalla\nperäänantavaisuudella eikä lempeydellä vaarantaa. Kun toimikunta heti\nsen jälkeen ryhtyi suunnittelemaan työtänsä, sanoi Kustaa Jokio, joka\nmyös oli valittu siihen, herttaiseen, lauhkeaan tapaansa:\n\n-- Jos porvarit pääsevät levittelemään sellaisia lentokirjasia kuin\n\"Työmiehen isänmaa\" ja julkaisemaan tällaisia maanalaisia lehtisiä,\nniin kansan on vaikea opettaa heitä alistumaan ja ymmärtämään niitä\nihmiskunnan parhaimmiston yleviä johtotähtiä, jotka olemme lippuumme\npiirtäneet.\n\nHän näytti Vapaan sanan ensimmäistä numeroa, jonka leikillinen\nmonistaja oli merkinnyt painetuksi Etelä-Esplanadinkatu 1:ssä eli siis\n\"Smolnassa\", kenraalikuvernöörin entisessä palatsissa, punaisten\nnykyisessä päämajassa, ja jatkoi:\n\n-- Eiköhän olisi etsittävä näkyviin se mies, joka on tämän puuhan\ntakana, ja annettava hänelle toverillista, ystävällistä opetusta siitä,\nmiten vallankumoukseen on suhtauduttava? Jos puheenjohtaja\nallekirjoittaa tällaisen määräyksen, niin olen halukas perehtymään\nasiaan ja tietenkin toimimaan köyhälistön edun mukaisesti.\n\nHermanni antoi määräyksen ja hankki Jokiolle vielä jonkinlaisen\n\"laillisen\" paperin, joka oikeutti tämän asianhaarain ja rikoksen\nlaadun niin vaatiessa toimeenpanemaan kotitarkastuksia ja\nvangitsemisia. \"Ilman tällaista laillista määräystä en lähde\nliikkeelle\", selitti Jokio, \"sillä sivistyneessä ja varsinkin\nköyhälistön yhteiskunnassa on kansalaisen koti hänen linnansa, jonka\nportteja ei saa tiirikoida auki muuten kuin pitämällä toisessa kädessä\ntällaista paperia. Eihän toki ole tarkoituksemme hylätä länsimaisia\needillisiä eikä parlamendillis-demograadillisia rinsiippejä\".\n\nHermanni ummisti silmänsä kuunnellessaan tätä, ettei olisi ilmaissut\ntuota miestä kohtaan tuntemaansa ellottavaa inhoa. Hänen valistus- ja\ntietomääränsä oli nyt jo riittävä ilmaisemaan hänelle sen alennustilan,\nmihin jalot aatteet joutuvat, kun niiden asianajajiksi ja ritareiksi\nilmestyvät Kustaa Jokion kaltaiset henkilöt. Mennessään kotiin hän\ntunsi raskain mielin tehneensä jotakin kohtalokasta antaessaan Jokiolle\nnoin laajat valtuudet.\n\nIltahämärässä kuului ovelta arka koputus ja sisään tuli Emma. Hermanni\nhämmästyi, sillä he olivat tavanneet vain kerran koko syystalvena,\nmutta ilostui samalla. Emma ei riisunut päällysvaatettaan eikä mustaa\nhuiviaan, vaan istuutui ovensuutuolille ja katsoi veljeensä oudoin,\nkauhistunein silmin. Hermanni huomasi tämän ja kysyi:\n\n-- Mikä nyt, kun näytät noin pelästyneeltä? Onko tapahtunut jotakin?\n\n-- Ei muuta kuin niitä murhia ja sitä yleistä kauheutta, jonka tuntenet\nparemmin kuin minä, vastasi Emma, -- mutta minua pelottaa lisäksi se,\nmitä vielä voi tapahtua. Tänään aamupäivällä minut yhtäkkiä valtasi\nkauhu ja oli kuin joku olisi sanonut, että juuri nyt on päätetty\njotakin hirveätä. Minun täytyi tulla varoittamaan sinua, ettet vain\nsekaannu mihinkään rikolliseen...\n\nHermanni tunsi Emman sanojen ilmaisevan kummallisesti samaa kuin mitä\nhän itse oli tämänpäiväisen kokouksen jälkeen tuntenut. Hän mietti\nsynkkänä ja kysyi:\n\n-- Onko Hannu mennyt piiloon kuten muut herrat vai onko kotona?\n\nJa nähtyään Emman epäröivän, miten vastaisi, hän lisäsi:\n\n-- Älä pelkää. Enhän minä toki anna häntä ilmi missään tapauksessa.\n\nEmma sanoi Hannun olevan kaikessa rauhassa kotona. Hermanni kysyi taas:\n\n-- Mitä hän mahtanee tehdä? Taitaa käydä aika pitkäksi valkoisten\nvoittoa odottaessa?\n\n-- Lukee enimmäkseen ja kirjoittelee.\n\nHermanni päätteli mielessään, että jos Hannu olisi ruvennut\ntoimittamaan Vapaata sanaa, hän ei varmasti olisi jäänyt kotiin, vaan\nolisi muuttanut jonnekin piiloon. Rauhoittuneena hän sanoi.\n\n-- Kun pysytte kotona ettekä sekaannu vehkeilyihin kansaa vastaan, niin\nmikäpä hätä teillä olisi. Pianhan tämä kahakka muuten on suoritettu ja\nherrat mukautuvat välttämättömyyteen. Hannu-maisteri liittyy meihin ja\notetaan mielihyvin vastaan, sillä hän on vilpitön työväen ystävä.\n\n-- Ei Hannu liity teihin milloinkaan, sanoi Emma. -- Muuten -- näin\nsinut kerran kadulla erään miehen seurassa, jonka aikoinani tunsin.\nHänen nimensä on Kustaa Jokio. Olette siis tuttavia?\n\n-- Jonkin verran. Ystäväni hän ei ole. Miksi puhut hänestä?\n\n-- Varoittaakseni sinua. Hän on sulavista sanoistaan huolimatta kauhea\nmies, rikollinen, kuka tietääkään, mitä.\n\n-- Mistä tunnet hänet?\n\nHermannin ääni oli jännittynyt, epäilevä, aavistuksen sanomasta\nhäpeästä ja inhosta käheä. Emma veti huivinsa silmilleen, nousi\nlähteäkseen ja sanoi hiljaa:\n\n-- Hän sattui kerran tielleni entisen elämäni aikana. Minun täytyy\nmennä. Hyvästi!\n\n-- Odota, tulen saattamaan sinua.\n\n\n6\n\nKemppainen nosti suksensa Aukustin mökin nurkkaa vastaan ajatellen,\nettä \"siinäpähän eivät niin jäädy\", astui pirttiin ja puheli, alkaen\nirroitella nääveleihinsä keräytyneitä jääkalkkareita:\n\n-- Jumalan terveeksi tähän Aukustin mökkiin. Sinne Kemppaisen palatsiin\nkun saapui tieto, että kansa on noussut villitsijöitään vastaan,\nluontoni kihahti päähän ja käskin Johannan sulloa konttiin muutamaksi\nviikoksi riittävän määrän meidän hotellin parhaita juhlaruokia,\npettuleipää ja suolasärkiä. Arvelin näet pitäväni mennä sotatoimiin\nperehtyneenä miehenä katsomaan, etteivät pojat tee hätäpäissään\ntyperyyksiä.\n\n-- Jumalan terve, murahti Aukusti, -- kenraali on hyvä ja hakee penkkiä\nalleen. Joo, sotaanhan tässä tulee lähtö.\n\n-- Sitä vartenko tervailet saappaitasi? tiedusteli Kemppainen ja jatkoi\nhyväksyvästi Aukustin myönnettyä tekevänsä niin.\n\n-- Joo, kyllä siellä verenpitävät pieksut tarvitaankin, jos tullee\nlikipitäenkään samanlainen rymäkkä kuin kerran ukkovaarini isän aikana,\njolloin oli seitsensylinen hirsi uinut veressä. Onko sinulla mitään\nkättä pitempää tai reikärautaa aseiksesi?\n\n-- Ei ole, ei muuta kuin tukkilaisen työkalut, kirves, keksi ja kanki.\nMutta niistä ei taida olla apua nykyaikaisessa sodassa?\n\n-- Ei ole. Tapellaan niin kaukaa, ettei yllä lyömään keksilläkään,\nsaati kirveellä ja nyrkillä. Se on vahinko, sillä olen tottunut\nkäyttämään vain niitä. Keksi onkin eri tikka. Sillä kun iskeä nasauttaa\nvenäläistä kalloon, niin heti unohtuu polsevismi. Polsevismiksihan ne\nsanovat uskoansa ja jumalaansa Lenniiniksi?\n\n-- Ryssän jumala on itse pääperkele ja usko sen mukainen, sanoivatpa\nniitä miksi hyvänsä, murisi Aukusti. -- Arvelin muuten lähteä tästä\npappilaan sanomaan hyvästiä kirkkoherralle. Tuletko mukaan vai pidätkö\nitseäsi niin synnittömänä, ettet tarvitse vanhan kirkkoherran aamenta\njälkeesi?\n\n-- Olen, vastaili Kemppainen rauhallisesti saatuaan ensin kessunsa\npalamaan, -- olen -- pah-pah! -- onpahan tukkeutunut piipunhylky --\nolen aina ollut mies siinä kuin toinenkin, sekä pyhyydessä että\npahuudessa, enkä siis tahdo kieltää kirkkoherralta sitä iloa, minkä\nhänelle tuottaa tällaisen helvetinkekäleen sieppaaminen paholaisen\nriippavitsasta, jossa killumme, syntispahat, hirtettyinä kiduksista,\nmustina, rumina ja piikkiharjaisina kuin korpiahvenet. Sitä minun piti\nkysyä, että miten tästä oikein mennään rantamaahan, jalan vai suksin?\n\n-- Hevoskyydillä. Maakunta lähettää keskuspaikkoihin miehiä ja\nhartsuja. Siellä heitä koulutetaan sotilaiksi, kunnes viedään\nrintamalle, jossa sitten voittavat tai kaatuvat.\n\n-- Luulin ennen, puheli Kemppainen, -- että tokihan tuota osannee\ntapella -- ainakin tällainen pohjalainen tukkijätkä -- opettamattakin,\nmutta sittemmin olen tullut ymmärtämään, etteipäs. Kyllä siellä Saksan\nsotakoulussa annettiin pojille vähän eri tavalla vassistassista ja\nahtunkia ja kuutenmorkenia ennenkuin oppivat pitelemään kivääriään\nperästä eikä painetista. Onko sinulla kyyti tiedossa?\n\n-- Metsänhoitaja tässä on luvannut viedä. Oletko edes suojeluskunnan\nkirjoissa?\n\n-- Kirkonkirjoissa ja santarmien papereissa olen ehtinyt olla tähän\nsaakka, mutta en vielä muissa. Sellainen ruudinsavussa mustunut sankari\nkuin minä hyväksyttäneen kuitenkin suojeluskuntaan milloin vain.\nAjattelin kysyä, kun olemme molemmat vanhoja miehiä, että mitä hommaa\nsinä olet aikonut hoidella siellä sodassa niin kuin varsinaisena\ntyönäsi?\n\n-- Enpä ole siitä selvillä, myönsi Aukusti, -- mutta arvelen, että kai\nminun on sopivinta tarjoutua hevosmieheksi, auttelemaan ruokatarpeiden,\nmiesten, aseiden ja ammusten kuljetuksessa. Sitä varten metsänhoitaja\nvie rintamalle oman hevosen ja on jo määrännyt minut sen vakinaiseksi\nkuskiksi.\n\n-- Ilmankos tämä metsänhoitaja onkin viisaan miehen maineessa, ihaili\nKemppainen. -- Minä taas olen arvellut, jos vain hyväksyvät minut\njoukkoonsa, tarjoutua rovianttipuuhiin, vaikka perunankuorijaksi, jos\nen muuksi kelpaa. Onnelan torpan elämä on ollut sitä laatua, että se on\nerikoisesti opettanut pitämään hyppysiä ojona leivänkannikkaan päin ja\nmakuvettä aina valmiina kielellä siltä varalta, että olisi millä\nliottaa leivänmurua, jos sellainen sattuisi jostakin irti lohkeamaan.\nNiinpä haistan heti pirtistä ulos päästyäni, miltä suunnalta tuntuu\nleivän lemu, ja sitä kohti lähden sitten työntelemään kuin\nkilpahiihdossa. Tiedäthän, että olen savottain vanha kokki ja puomin\nvahti, joka olen keitellyt mitä vain. Luulisitko minulle löytyvän\ntämänsukuista eli siis lihaperunan tuoksuista ammattia?\n\n-- Saattaapa hyvinkin -- en tiedä -- sittenpähän näet. Jos losuat\nherroille noin liukkaasti, niin ehkä ottavat narrikseen, jorahteli\nAukusti. Kemppainen jatkoi luottavaisesti, melkein hurskaasti:\n\n-- Teen ruokani edestä mitä vain sotaherrat käskevät. Ehtiikö siellä\ntaistelun riehuessa laillinen pappi jokaisen kuolevan ääreen, vaikka\njuoksisi niin että liperit liehuisivat? Eiköhän olisi hyvä, että\nsaapuvilla olisi joku varamiehen tapainen, vaikkakaan ei varsinainen\npappi, niin ainakin sellainen, jolla on saarnauksen armo yhtä hyvin\nkuin virallisilla kasukkaniekoilla. Sellaisia on tavallisissa\njätkämiehissäkin -- muuan istuu tässä tuvassa -- en välitä mainita\nhänen nimeään. Hänellä ei tosin ole kuoleville sen tehokkaampaa neuvoa\ntarjottavana kuin että turvaa Jumalaan, syntisparka, mutta eikö tuo\nauttane yhtä hyvin niille, jotka siellä etelässä kuolevat\nampumahaavasta, kuin niille, jotka täällä pohjoisissa korvissa kuolevat\nnälkään...\n\nAukusti katsahti häneen pitkään, murahti hyväksyvästi ja kysyi:\n\n-- Sinulla taitaa olla kontti niin täynnä rikkaiden ruokia, ettei mahdu\nenää mitään?\n\n-- Tyhjällä kontilla ei tosin tälläkään kertaa Onnelasta lähdetty,\nmutta jos väittäisin sen olevan niin tupaten täynnä, että liiat\npursuavat korvista tielle kettujen ja kulkurikoirien syötäviksi, niin\njoutuisin tietenkin syypääksi valheen syntiin. Niin että kyllä sinne\nvielä mahtuu pari kolme valkoista räätilimppua, iso lohkare\nmasiinaläskiä ja joukko muuta maallista hyvää, jota sinun torpassasi\ntietenkin on niin paljon, ettei tahdo ovi kiinni painua, jos sitä oli\ntarkoituksesi kysyä.\n\n-- Ne hartsut, jotka meiltä liikenevät, mahtuvat kyllä omaankin\nkonttiini, sanoi Aukusti. -- Arvelin vain, että kun se silti on jo\npursuten täynnä, niin etkö ottaisi sinä konttiisi rovastin postillaa?\nKun tulemme tietenkin pysymään yksissä, saan sen sinulta aina\ntarvitessani. Jos konttini tyhjenee, otan sen omaan haltuuni.\n\n-- Joo, myönteli Kemppainen, -- kyllä se mahtuu, anna vain tänne. Vai\nviet sinä rovastin postillan rintamalle?\n\n-- Joka on mille tottunut, ei voi tulla toimeen ilman sitä. Onhan\nRaamattu ja muita hyviä kirjoja, mutta mikä lienee, ettei niistä ota\ntäällä pohjoisessa irrotakseen sitä, mitä mieli haluaa. Etelässä kun\novat syntyneitä, niin menettänevätkö tehonsa täällä, jossa on kovat\npakkaset. Vaan rovasti kun laukaisee, niin syntinen retkottaa liekona.\n\n-- Voimapuhetta se on, rovastin sana, myönteli Kemppainen. -- Tämänkin\nkorpikansan syntiset, jotka eivät häkelly ensimmäisistä puuskista,\npelkäävät sitä eivätkä nuku mielellään samassa huoneessa. Kuuluu näet\npimeässä hehkuvan pyhyyttään kuin laho puu. Tiedä häntä, vaikka sillä\nolisi sama teho punaisiin piruihin. Sepä nähtäneen sitten rintamalla.\n\nHe lähtivät hiihtämään pappilaan, ensin jokea ylös ja sitten järven\njäätä, käyden pian kuuraan ankarassa pakkasessa. Peuran Ville\nnäki heidät ikkunasta ja viittasi vieraitaan, niitä entisiä\ntuuheapartaisia miehiä, jotka olivat saapuneet tyhjentämään muutamia\nsotaanlähtötuutinkeja, katsomaan heitä. Hän esitteli:\n\n-- Mooses ja Aaron eli Koivukankaan Aukusti ja Onnelan Kemppainen\nmenossa sotaan. Univormu on vaatimaton eikä asetta kummallakaan, mutta\nsiinä, että nämä vanhat tervaskannot tahtovat väkisin ja välttämättä\npäästä sotaan, näen todellisen, varsinaisen kansan nousun ja voiton\nvarman takeen. Katsokaa nyt, kuinka ne hiihtää junnaavat sitkeästi.\nMenevät tietenkin pappilaan kirkkoherran puheille -- Aukustin akka oli\nmaininnut siitä päivällä.\n\nMustapartainen käveli takaisin pöydän ääreen, hajoitti partaansa nenän\nalapuolelta ja heitti sieltä paljastuneeseen aukkoon lasillisen niin\nkuumaa totia, että kihahti. Sitten hän istua rysähti raskaasti\ntuolilleen ja puheli aatteellisesti:\n\n-- Joo, kansahan se nousee, joo, nouseehan se kansa, mikä on, ettei\nnouse, kun nousee. Sinulle, Ville, oli tulla osaksi se katoamaton\nkunnia, että ryssä olisi nostanut sinut hirteen, mutta jäit kuitenkin\nvaille sitä, mistä emme tietenkään ole pahoillamme. Ja huomenna lähdet\nsinäkin sotaan niin kuin miehen tulee, ja tytöt ne vain itkevät\njälkeesi. Mutta me kolme -- meillä ei ole isänmaan vapauttamiseen muuta\nosuutta kuin parisenkymmentä jääkäriä -- tosin ensiluokkaista\nperäpohjalaista tappelijasorttia kaikki. Ei kuulu löytyneen Ruotsin\nvaltakunnasta niin lujaa putkaa, että se olisi pitänyt nämä saaliinaan,\nkun ne näet menomatkalla rietautuivat tekemään tätä samaa kuin me nyt.\nSe on kova tuomio, kun ei iän eikä lihavuuden vuoksi kelpaa kaatumaan\nisänmaan puolesta, vaikka harrastus olisi vilpitön. Rintamalle sentään\nmekin tästä lähtenemme siinä toivossa, että sieltä löytyy jotakin\ntehtävää...\n\n-- Mitä hulluja, sanoi Ville; -- jääkää te vain tänne pitämään yllä\nisänmaallista kartuusia ja toimimaan viranomaisten apuna tämän puolen\nsalapunikkien nujertamisessa. Tätä sotaa ei suoriteta vapaaehtoisilla\nvoimilla, vaan uuden asevelvollisuuslain perusteella kootulla kansan\narmeijalla, jonka miehistöllä ei saa olla muuta kuin yksi mielipide:\nSuomi valkoiseksi. Hei, pojat! Nyt vasta Suomen kansa nousee\nensimmäisen kerran koko historiansa aikana rohkeasti ojentamaan\nkättänsä sen onnenpuun latvassa killuvaa kauneinta hedelmää, todellista\nvaltiollista itsenäisyyttä kohti. Sitä ajatellessa sydämeni syttyy\ntuleen ja riemu täyttää rintani. Hei, mustaparta, kippis!\n\nJa Ville alkoi tepastella iloisena poikana ympäri huonetta, rallatella\nja loruta, kunnes pisti vallattomaksi karkeloksi, ryssän prissakaksi,\npotkien kyykkysillään sekä eteen että sivuille, poukkoillen keveästi\nkuin pontimien lennättämänä, kiljaisten väliin huikeasti \"hih!\" lyöden\nkahta kämmentä ja nauraen niin, että hammasrivi loisti pitkänä ja\nleveänä. Mustapartainen raivasi taas tarpeellisen aukon, löi löylyä ja\npuheli aatteellisesti katsellessaan Villen poukkoilemista:\n\n-- Ryssä kun laihdutti sen Shpalernajassa, niin se tanssii nyt\nkeveämmin kuin ennen menoaan. Ja saattaahan sillä olla olo muutenkin\nilmavampi, tottakai, kun ei ole enää narun tuntua kaulan ympärillä ja\nvapaus pullistuttaa rintaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPappilassakin oli Aukustin ja Kemppaisen tullessa lähdön touhu: Kaarloa\nei voinut pidättää mikään. Hän tahtoi rientää Ouluun ja pyrkiä\njoukkojen mukaan sotapapiksi. Ainoana huolena oli, jaksaisiko isä-vanha\nitse hoitaa virkaansa sillä aikaa.\n\n-- Lähdehän vain, puheli kirkkoherra tuikkivin silmin, -- kyllä minä\njaksan. Isänmaan asia suo näet minullekin uusia voimia. Onhan nyt\nJumala antanut Suomen kansalle tekstin, josta saarnaaminen on oleva\npitkän elämäni suurin, korkein ilo: itsenäisyyden. Siitä tahdon puhua\nsiksi, kunnes Suomi on valkoinen -- tuosta kalliista asiasta, joka on\nJumalan ihmeen kautta tullut todellisuudeksi. Suomen tasavalta...\n\n-- Monarkkia, veli, monarkkia, piukaisi tuoliltaan tärisevällä, mutta\nlujaa vakaumusta ilmaisevalla äänellä Vanha herra. -- Ota huomioon,\nrakas veljeni, että hallitusmuotomme on monarkkinen, että olemme\ntoistaiseksi kuningas- tai paremminkin suuriruhtinaskunta. Tullaksemme\ntasavallaksi tarvitaan hallitusmuodon muutos, jollaista ei kuitenkaan\ntehtäne, mikäli aiotaan menetellä järkevästi.\n\nKaarlo vilkaisi epätoivoisen koomillisesti Ailiin, joka parhaillaan\nauttoi Vanhaa herraa kahvin juonnissa. Vanhuksen kädet näet tutisivat\nniin, ettei hän voinut pitää niissä kuppia. Kirkkoherra puolustautui\nhanakasti:\n\n-- Mutta käytännössä olemme jo tasavalta ja niin meidän tulee\nollakin, sillä yksinvaltainen hallitusmuoto ei sovi meidän perin\nkansanvaltaisiin oloihimme eikä ajatustapoihimme. Ja mistä sitten\nsaisimme kuninkaan -- ulkomailtako? Se on mahdotonta, jotavastoin\nkotoinen mies presidenttinä on omaa ja aitoa...\n\n-- Mutta uusi valtakuntamme tarvitsee välttämättä sitä pysyvää ja\nkaikista riippumatonta keskusta, joka johtaa ja edustaa kansaa ja\nvaltakuntaa puolueettomasti. Kysymyshän ei ole mistään itsevaltiudesta\neikä tyranniasta kuten ilmeisesti tahdot vihjata käyttämällä\nitsepäisesti sanaa \"yksinvaltias\", vaan perustuslaillisesta\nkuninkuudesta.\n\n-- Mutta \"monarkkia\" merkitsee \"yksinvaltiutta\", joten minulla on\noikeus käyttää sitä, penäsi kirkkoherra.\n\n-- Eipähän merkitse, vaan ainoastaan \"yksivaltiutta\", huomaa, vain\n\"yksi-\" eikä \"monivaltiutta\"...\n\n-- Mitä Aukusti arvelee: tasavaltako vai kuningaskunta? kysyi Kaarlo\novensuussa kunnioittavasti kuuntelevalta vieraaltaan, joka vastasi\nharkitsevasti:\n\n-- Eipä minulla ole tähän virkettavana muuta kuin että hallituksesta\nkerettäneen sopia sitten, kun maa saadaan ensin vallatuksi. Eivätkös\nherrat nylje tässä karhua, jota ei ole vielä ammuttukaan?\n\nKaarloa nauratti, sillä hänen isänsä ja Vanha herra vaikenivat noloina.\nHän kysyi:\n\n-- Vai onko Kemppainen jo ehtinyt harkita, mihin tyyliin Suomen\nvaltakuntaa olisi ruvettava hallitsemaan?\n\n-- Onhan sitä tullut akkiloitua sitäkin, myönsi Kemppainen\nvaatimattomasti, -- ajasta kun näet ei ole ollut siellä Onnelan\nrusthollissa niin suurta puutetta kuin leivästä ja varsinkin hienoista\nsikaritupakoista. Mitäpä me niistä suuriruhtinas-, kuningas- tai\nkeisarikunnista tai resitenteistä ja tasa-, kukkura- tai\nvajaavalloista, kun meillä on vanhastaan koettuna, että isäntävalta\ntalossa olla pitää. Sotaanko pastori?\n\nKaarlo ymmärsi yskän, tarjosi Kemppaiselle sikarin ja vastasi:\n\n-- Niin olisi aikomus. Minnepäin Kemppainen on nojallaan?\n\n-- Sotaanhan minullakin olisi tarkoitus, kun vain pääsisi. Kun on\ntullut jouduttua niinkuin metsänhoitaja sanoo \"suurpolitiikan\npyörteisiin\", niin tekisi mieli pysyä tukin selässä kosken alle saakka\nja vasta sitten heittäytyä lopulliseen rokuliin. Tunto ei anna rauhaa,\nvaan määkii yhtenään kuin laumasta eksynyt lammas, että \"mää,\nKemppainen, sotaan, mää!\".\n\n-- Mahtanevatkohan tulla autuaiksi ne, jotka eivät ota osaa\nvapaussotaan? kysyi Aukusti painavasti, katsoen kirkkoherraan.\n\n-- Sitä emme tiedä, vastasi tämä, -- mutta siitä kyllä voimme olla\nvarmoja, että osanotto siihen on Jumalan tahdon noudattamista. Oliko\nAukustilla minulle erikoista kahdenkeskistä?\n\nKuultuaan, että oli, kirkkoherra vei hänet viereiseen huoneeseen.\nAukusti kertoi tuntonsa yhä olevan Kostamon surmasta kipeänä huolimatta\nsiitä, että kirkkoherra oli vakuuttanut hänelle kaikki anteeksi.\nKostamo kummitteli unessa ilmestymällä kivi sylissä hänen eteensä\nkiroilemaan ja parkumaan, että Aukustin on katkaistava vitsa ja\nirroitettava kivi, jotta hän pääsisi nousemaan pois rimmestä ja tulisi\nhaudatuksi siunattuun maahan kuten muutkin ristityt. Siellä rimmessä\nperkeleet näet teiskaavat hänen ympärillään niin kuin haluavat.\n\n-- Jaa mutta sehän on totta, huomasi nyt kirkkoherra. -- Kostamo täytyy\njulistuttaa kuolleeksi ja siunata asianmukaisesti tuntemattomaan\nhautaansa. Eiköhän tuo sillä asetu?\n\n-- Tiedä häntä, vastasi Aukusti, -- se kun oli tunnetusti häijy ja\nsisukas mies. Mutta turhaan hän minua pyytelee kivensä irroittajaksi,\nvaikka kummittelisi ilmissäkin eikä vain unessa. Jos olen tässä asiassa\nvelkaa jollekin, niin se on sitten itselleen Jumalalle, joka on\nkieltänyt tappamasta. Henki on annettava hengestä. Aaron mennessä\nSaksaan luulin hänen hengellään ostavani rauhan, mutta vaikka hän onkin\nminulle itseäni kalliimpi, oli se kuitenkin väärä ja itsekäs ajatus. Ei\nminulla ole oikeutta Aaron henkeen, vaan minun on sovitettava teko\nomallani. Senkin vuoksi olen päättänyt lähteä sotaan -- asettamaan\nalttiiksi oman henkeni asiassa, jonka varjelemiseksi jouduin surmaamaan\nsen poliisipirun. Mitäpä muutakaan osaan tehdä. Mutta hyvä olisi, jos\nkirkkoherra lisäksi manaisi Kostamoa muutamalla etovalla sanalla\npysymään siellä, missä on, eikä juoksentelemaan kivi sylissä toisen\njäljessä ulkopitäjissä saakka ja kuka tietää vaikka läpi koko Suomen,\nniin että väliin ihan vistottaa.\n\n-- Varmasti teen, lupasi kirkkoherra, -- ja vielä kerran vakuutan\nsinulle, että hätävarjeluksena, johon tahtomattasi jouduit, tekosi oli\nannettu anteeksi jo samalla kuin se tapahtui. Älä siis kiusaa sillä\ntuntoasi.\n\nKun he palasivat kansliahuoneeseen ja Aukusti alkoi puuhata lähtöä,\nKemppainen selitti:\n\n-- Kaarlo-pastori on luvannut ottaa minut rekeensä siinä kun on tilaa\nja minä olen saarnauksen armolahjan vuoksi hänelle vähän virkaveljen\nsukua. Jäänkin siis tänne yöksi -- kyssähdän tuonne pirtin penkille,\njoka on yhtä pehmeä kuin Onnelan paras höyhenpatja. Postillasi vien\nkuten sovittiin etukäteen -- kylläpähän sitten kuulet jos et muusta\nniin maan tärinästä, missä Kemppainen sotii ja postillasi vaikuttaa,\nniin että tiedät tulla perimään omasi.\n\n\n7\n\nHannu meni eräänä iltapäivänä muutaman ystävän luo neuvottelemaan\njoistakin Vapaan sanan kirjoituksista ja lehden mahdollisesta\npainattamisesta salaisessa kirjapainossa ja sikäli levittämisestä\nlaajemmalle kuin tähän saakka. Tuosta kirjapainosta oli hänelle\ntoimitettu salaisia terveisiä ja pyydetty häntä tiettyihin paikkoihin\nsopimaan asiasta lähemmin. Eräänä iltana hän oli ollutkin tapaamassa\nmuuatta miestä, joka osoittautui hänelle aivan tuntemattomaksi ja\naloitti neuvottelut rahasta. Hiipiessään takaisin kadulle pilkkopimeitä\npihaportaita Hannu tunsi olleensa varomaton: väkisin joutuneensa\nuskomaan salaisuutensa käsiin, joista ei tiennyt, mihin niitä\nkäytettäisiin -- mahdollisesti kiristykseen. Mutta hän rauhoitti\nitseään sillä, että nyt luovutettujen rahojen teho kestäisi joka\ntapauksessa jonkin aikaa; jos mies oli konna, hän ei pitäisi kiirettä\nlehmänsä tappamisella.\n\nSoitettuaan ystävänsä ovikelloa Hannu sai odottaa kauan ennenkuin\ntultiin avaamaan. Isäntä itse sitten avasi oven vakavan, jopa\nsäikähtyneen näköisenä, ja huojentui huomattavasti todettuaan, kuka\ntulija oli. Talon piharakennuksessa oli näet parhaillaan punakaarti\ntoimittamassa kotitarkastusta, ja siitä Hannun ystävän arkuus: hän näet\npelkäsi, että kotitarkastus voitaisiin ulottaa -- paljoa paremmilla\nsyillä -- hänen asuntoonsa.\n\nOltuaan ystävänsä luona noin puoli yhdeksään saakka ja saatuaan häneltä\nuutisia valkoiselta rintamalta Vapaata sanaa varten, Hannu pisti\nkäsikirjoitukset povitaskuunsa toimittaakseen ne seuraavana aamuna\nmonistajalle, sille ystävälliselle, iloiselle, humoristiselle ja\nneuvokkaalle liikemies-kamreerille, joka oli sijoittanut\nmonistuskoneita eri puolille kaupunkia ja innostanut jakajiksi joukon\nrohkeita nuorukaisia ja neitoja, tehden kaikki niin vilpittömällä\nilmeellä, että häntä olisi voinut epäillä viimeiseksi kaikista.\nTullessaan alaovesta kadulle Hannu ei voinut olla säpsähtämättä, sillä\nportailla, oven molemmin puolin, seisoi kaksi punakaartilaista kivääri\nkädessä, katseessa se kylmä, jäätävä kalseus, jonka Hannu oli jo\noppinut tuntemaan. Hannu hillitsi säpsähdyksensä ajoissa, katsahti\ntyynesti oikealle ja vasemmalle pitkin jo aivan autiota katua, ja lähti\nmenemään hitaasti ja rauhallisesti, odottamatta kysymyksiä. Näitä ei\nhänelle tehty, mutta hän tunsi, kuinka punakaartilaisten tutkiva,\nepäluuloinen katse kaivautui hänen hartioihinsa, lapaluiden väliin,\npyrkien toteamaan, kuka hän oli ja millä asialla. Samoin hänellä oli\ntunne siitä, että häntä seurattiin, että joku tahtoi välttämättä ottaa\nselvää, missä talossa hän asui ja mistä ovesta meni sisään. Mutta\nehkä tämä oli erehdystä -- äskeisen säpsähdyksen aiheuttamaa\nepäluuloisuutta. Hannu saapui ovelleen aivan rauhassa, huomaamatta\nkääntyessään katsomaan taaksensa ketään muuta kuin jonkun samanlaisen\nmyöhästyneen kulkijan kuin hän itsekin oli. Katujenhan piti tyhjentyä\nklo 9:ksi. Hannu totesi niin tapahtuvankin: ne olivat kuolleiden\nkaupungin autioita, suorastaan kaameita katuja, joita himmeästi valaisi\npakkashuurujen hunnuttama kuu ja joilla joskus vilahti tumma varjo,\nvainajien haamu. Ainoastakaan talosta ei pilkoittanut valoa, vaan\nne olivat pimeitä, sulkeutuneita, mykkiä ja elottomia kuin\njättiläishaudat, jokaisessa satoja sydämensä ja sielunsa menettäneitä\nvainajia. Ei kuulunut ääntä, kunnes kaukaa alkoi lähestyä musta auto,\nsekin ilman tulia, kiitäen pimeänä ja kammottavana kuin outo hirviö,\nmielessä julma teko. Hannua värisytti ja hän pujahti nopeasti\nkatuovesta sisään, kiipesi omaan kerrokseensa sytyttämättä porrasvaloja\nja oli kotona.\n\nUlkona vallitsevan kovan kylmyyden ja ihmisten aikaansaaman masentavan\nrikoksen- ja onnettomuudentunteen vastapainonakin täältä tuulahtava\nrauha ja onni tuntui huumaavalta. Hannulle se tuotti sitä suuremman\ntyydytyksen, kun hän tiesi pienen kotinsa onnen olevan sinänsäkin,\nilman vertaus- tai vastakohtien aiheuttamaa korostusta, niin aitoa ja\nkorkeata, että hän tunsi syvästi arvottomuutensa ajatellessaan sitä.\nHannu oli aina todennut olevansa kelpaamaton kaikkeen siihen hyvään,\nmitä hänen osakseen koitui -- saavansa sen sulasta armosta, kerrassaan\nomien ansioittensa ulkopuolelta. Tämä ei ollut minkäänlaista\nhuonommuuden tai alemmuuden tunnetta, sillä Hannun itsetunto oli\npäinvastoin herkkä ja tyynesti ylemmyystietoinen, vaan johtui siitä\nyleisestä mitättömyysmielteestä, joka syntyi ajatellessa ihmistä\nkosmillisena oliona. Hannu tunsi kipeästi ihmisen tragiikan:\nmahdottomuuden päästä milloinkaan tietämisen rajojen ulkopuolelle,\nosalliseksi tositodellisuudesta, ja piti ihmistä mitättömänä matosena,\njoka tuntematta tarkoitustaan ikäänkuin sokean vietin vallassa kiipeää\nylös iankaikkisuuden kallioseinää ja putoaa miljoonin ja taas miljoonin\njoukoin alas katoavaisuuden pimeyteen. Mutta kääntäessään katseensa\npois kosmoksesta ja tyytyessään ihmisen hengen rajoihin Hannu tuli\ntoisaalta usein, kuten tälläkin kotiintulon hetkellä, yllätetyksi siitä\nonnen ylenpalttisuudesta, joka mahtui ihmisen, tämän mitättömän\nmatosen, rintaan. Tuntui kuin tietämyksen rajat olisivat silloin\nkadonneet ja sielu ylentynyt hurmionäkemykseen, joka ulottui tähtien\ntuolle puolen. Hän ei ollutkaan enää mitätön matonen, vaan maailmojen\nkaikkeudessa välttämättömän mystillisen tehtävän täyttäjä, joka kerran,\nlukemattomien sukupolvien aherruksen jälkeen, saisi työnsä valmiiksi ja\ntodeten suomuksien vihdoinkin putoavan silmiltään yhtyisi\ntositodellisuuteen -- hautaansako, olemattomuuteen, vai käsittämättömän\nonnen pyyteettömään olevaisuuteen? Näin ajateltuna ihminen kuvastui\nHannun mielikuvitukseen jumalien sukulaisena, korkeana, uljaana\nhahmona, joka siveellisen tahdon innoittamana ryntää niiden rajoja\nkohti kerran ylittääkseen ne. Ylevä runous täyttää tällöin ihmiskunnan\nhistorian ja yksilökin tuntee elämäntehtävänsä aatteellisen,\nsiveellisen arvon.\n\nTällaiset ajatukset ovat usein vain vilahduksia, jotka eräänlaisina\nkuvina sanovat enemmän kuin pitkät selitykset. Hannu istuutui\npöytälamppunsa vihreään valopiiriin, tunsi hetken kuluttua kaulassaan\npehmeät käsivarret ja kuuli kuiskattavan jotakin, joka ihmeellisesti\ntäydensi hänen onnentunnettaan. Ihmisellä ei ole aseita, joilla hän\nvoisi tunkea olevaisuuden rajan toiselle puolelle ja saada varmuuden\nkuolemattomuudesta, vaan hänen täytyy siinä suhteessa uskoa siihen,\nmitä toivoo ja henkensä vanhurskausvaatimuksella pitää välttämättömänä.\nMutta sukunsa jatkuvaisuudessa hänellä silti on eräänlainen\nkuolemattomuus, jälkeläinen kun voi olla hänen olemuksensa ruumiillinen\nja henkinen kuva. Hannu kääntyi katsomaan vaimoaan, jonka ilme sanoi\nhänen jo elävän miehille tuntematonta olotilaa: ei mitään itselle, vaan\nkaikki hänelle, joka on tuleva ja kerran jatkava omalta osaltaan\nihmissuvun loppumatonta, ikuisuuden kaukaisiin pilviin katoavaa työtä.\n\nHannun illat päättyivät näinä aikoina säännöllisesti siihen, että hän\njäi pöytänsä ääreen työskentelemään. Se pakollinen rauha ja\neristäytyneisyys, jonka punaisten vallankaappaus oli aiheuttanut, oli\ntullut Hannun kohdalla siunaukselliseksi: hän oli taas, monien vuosien\njälkeen, voinut syventyä vanhoihin, keskeytyneisiin tutkimuksiinsa, ja\ntunsi mielihyvää ei vain tieteestä sellaisenaan vaan siitäkin, että\npääsi saattamaan loppuun sitä, minkä mielipahakseen oli luullut jo\njääneen ainaiseksi. Iltayön risahtamattomassa hiljaisuudessa\nmielikuvitus vilkastui ja autteli urheasti ponnistelevaa ajatusta\neteenpäin ilmiöiden ja tapahtumien läpipääsemättömältä näyttävässä\nryteikössä. Ja kun vastus taas oli voitettu ja tuli pieni\nlevähdystauko, ajatukset siirtyivät siihen asiaan, joka oli\nkummallisella tavalla liittynyt juuri tähän iltaan, kruunaamaan sen\nonnea ja antamaan korvausta siitä masennustilasta, joka täytti mielen\nheti, kun astui näiden muurien ulkopuolelle. Sitten ajatukset\nmuuttuivat unelmiksi, joissa surumielisenä auervalona kertautuivat\nmenneet murheet ja onnet, kuvastui koko se tie, joka lähti kaukaa joen\nrannalta, punaseinäisestä ja valkonurkkaisesta talosta, kulleroita\nkasvavasta ruohikosta, törmäpääskysten vilinästä, isän, äidin ja veljen\nluota, jotka näyttivät olevan ilmielävinä saapuvilla ja katsovan tuosta\njostakin vakavina, hartaina, melkein kuin säälivinä -- miksi ei enää\niloisina kuten aina ennen? Ja Hannu eli tuona hetkenä kaiken kokemansa\nonnen uudelleen ja niin valtavana, että hänen täytyi kuuman liikutuksen\nvallassa kuiskata: \"Jumalalle kiitos!\"\n\nHän oli vielä syvällä tässä hartaudessaan, kun yön hiljaisuudessa\nkuului selvää, joskin varovaista koputusta. Se tuli keittiön ovelta --\nsiitä ei ollut epäilystäkään. Hannun sydän pysähtyi silmänräpäykseksi\nja hän nousi kalpeana seisomaan, mielessä ajatus mennä sanomaan\nEmmalle, ettei saa avata. Mutta se oli myöhäistä, sillä ovi kuului jo\naukenevan ja Emma puhuvan hätäisesti ja estelevästi. Tuossa tulijat jo\nsaapuivat: Emma ensin yöpuvussaan estellen ja hätääntyneen näköisenä ja\nsitten mies, joka työnsi häntä edellään; hänen takanaan seurasi pari\npunakaartilaista, jotka pysähtyivät Hannun huoneen ovelle. Nähdessään\nEmmaa seuraavan miehen kierot silmät ja niiden kalsean, lasittuneen\nkatseen, ja hänen punaiset, paksut huulensa Hannun valtasi kolkko\naavistus ja hän tunsi joutuvansa koetukseen, jossa tarvitsisi kaiken,\nminkä omisti miehuutta ja siveellistä voimaa, ettei häväisisi\nisänmaatansa, isäänsä, itseään ja sitä, joka oli tulossa. Ennenkuin\nkukaan ehti sanoa mitään, Hannu kysyi:\n\n-- Miksi Emma avasi oven?\n\n-- Hän sanoi olevansa Hermanni, vastasi Emma lumivalkeana. -- Luulin\nhänen tulevan varoittamaan niin kuin lupasi enkä osannut epäillä.\n\n-- Vai lupasi Hermanni sellaista, puheli herttaisesti Kustaa Jokio. --\nKäytimme tällaista pientä sotajuonta, kun satuin tietämään Emman\npalvelevan täällä. Olemme vanhoja tuttavia näet. Eihän ole hauskaa\nryhtyä keskellä yötä tunkeutumaan ihmisten huoneisiin kovalla melulla\nja väkivallalla, sillä koti on ihmisen linna, kuten maisteri tietää, ja\nkansanhallitus vaatii, että sitä niin kuin kansalaisten muitakin\noikeuksia ja vapauksia on kunnioitettava. Nyt on, näettekös, herra\nmaisteri, vihdoinkin Suomessa alkanut oikeuden ja hengenturvan\naikakausi. Alaoven avasimme omilla pikku keinoilla, sillä eihän lukko\nsaa miestä pidättää.\n\nEmma oli tällä välin poistunut keittiöön, sanoen punakaartilaisille\nmenevänsä pukeutumaan. Helli oli ilmestynyt Hannun rinnalle\npuolipukeissa, silmät säikähdyksestä ja kauhusta oudosti tuijottavina.\nHannu kysyi:\n\n-- Keitä olette ja mikä on asianne?\n\n-- Varsin luonnollinen ja oikeutettu kysymys tällaisessa tapauksessa,\nhuomautti Jokio anteeksiantavasti. -- Tässä on valtakirjamme, josta\nnäette meidän tulleen hakemaan teitä kuulusteltavaksi epäiltynä\nvastavallankumouksellisen kiihoituskirjallisuuden toimittamisesta.\n\n-- Miksi tulette yöllä?\n\n-- Tarpeettoman melun ja huomion välttämiseksi tietysti. Tällaiset\nikävät asiat, jotka ovat kansanvaltiossa harvinaisia ja\npoikkeuksellisia, on parasta suorittaa yöllä, sillä päivällähän niiden\njohdosta voisi syntyä vaikka minkälaisia rauhattomuuksia.\n\n-- Hyvä on. Tulen huomenna poliisikamariin. Annan siitä kunniasanani.\n\n-- Valitettavasti meidän täytyy viedä maisteri mukanamme. Sellaiset\novat määräyksemme. Mutta teidän ei tarvitse pelätä, sillä nythän on\nparemmin kuin milloinkaan porvarillisessa yhteiskunnassa kansalaisille\ntaattuna hengen ja omaisuuden turva. Mitä taas kunniasanaan tulee, niin\nsellaista ei tunneta kansanvaltiossa. Siellä näet valtion etu menee yli\nkaiken ja rikkoo, mikäli niikseen sattuu, porvarillistyylisen,\nepäilemättä vanhentuneen kunniakäsitteen. Kunniasanan voi ottaa\nporvarilta, joka ei tottele kansan tahtoa, mutta ei milloinkaan\nvalveutuneelta sosialistilta, jonka velvollisuus on rikkoa se. Kun se\nei ole enää muodissa, emme voi sitä nyt käyttää. Eiköhän siis lähdetä\nsovinnossa -- vastarinta vain pahentaa asiaanne. Miehet, katselkaa\nhiukan tämän herran papereita, koska velvollisuutemme on pitää\nkotitarkastus.\n\nJa nyt alkoi näytelmä, joka oli täsmälleen samanlainen kuin Suvannossa\nviisitoista vuotta aikaisemmin. Jokio toimi yhtä tottuneesti kuin\nsilloin santarmipäällikkö -- Hannu ei voinut olla ajattelematta, että\nJokio oli saanut oppinsa venäläisen poliisin koulussa. Kun Hannu ei\nollut mitään kätkenytkään, olivat sekä vanhat että uudet Vapaat sanat\npian Jokion huostassa. Tämä tuumi tyytyväisenä:\n\n-- Aa -- tässähän on jo tarpeeksi todistuksia. Maisteri pukee palttoon\npäällensä -- täytyy lähteä.\n\n-- Oletteko ollut Pietarissa? kysyi Hannu.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Koska sanoitte venäläisten tapaan ihastuessanne \"aa\" ja tunnette\nkotitarkastuksen tekniikan noin hyvin.\n\n-- Mitä te siitä tekniikasta tiedätte?\n\n-- Santarmiupseeri toimitti kodissani tarkastuksen viisitoista vuotta\nsitten.\n\n-- Vai niin. Löysikö mitään?\n\n-- Vapaita sanoja niin kuin tekin.\n\nJokio nauroi herttaisesti ja kaartilaisetkin vetivät suunsa irviin.\nJokio todisti:\n\n-- Siitä näette, miten perinpohjin kansa on voittanut: sen sijaan, että\nsitä tarkastettiin ennen, se itse tarkastaa nyt!\n\nAsia oli heistä kovin huvittava ja he hohottivat sille äänekkäästi.\nHannu vei Hellin sänkykamariin ja pakottaen itsensä rauhalliseksi\nvetosi Jokion sanoihin, ettei tarvitse pelätä, ja pyysi Helliä pysymään\ntyynenä. Aamulla hän jo varmaan pääsisi palaamaan kotiin tai ainakin\nilmoittaisi olostansa. Emma saattaisi vangitsemisesta sanan\nHermannille, joka tietenkin ryhtyisi toimimaan hänen pelastamisekseen.\nMutta Hannu tunsi samalla sanojensa onttouden ja katsoen Helliä silmiin\nkuiskasi: \"Mutta jos käy toisin, niin sekin on Jumalan tahto. Hyvästi\nsiltä varalta siihen tapaamiseen saakka, jossa sinun ei enää tarvitse\nitkeä. Ole luja nyt -- tässä ei mikään auta...\"\n\nEmma oli pujahtanut ulos ja juossut soittamaan ihmisten ovikelloja\nhälyyttääkseen apua, mutta kukaan ei tullut aukaisemaan, sillä kadulta\nkuuluva auton surina ilmaisi, mikä oli kysymyksessä. Emma juoksi\npihalle ja koputti talonmiehen hereille, mutta kuultuaan asian tämä\nmurahti, ettei hän voi kaartilaisille mitään, ja löi säikähtyneenä oven\nkiinni. Emma juoksi kadulle, jonka ainoa elollinen \"olento\" oli Hannun\nportaiden edessä suriseva musta auto. Se vartoi siinä saalistaan kuin\nkammottava hirviö, joka ei tunne sääliä eikä anna armoa. Emma katsoi\nepätoivoissaan ympärilleen ja läksi juoksemaan keskikaupungille päin\nhakemaan apua jos ei muualta niin Hermannilta. Ja tuska puristautui\nvalitukseksi, joka kaikui lohduttomasti leppymättöminä ja tunteettomina\nseisovista kivimuureista. Missä se sattui ihmisten kuuluville, siellä\nnämä sulkeutuivat kotiinsa entistä visummin, sillä nyt oli yö ja\npimeyden valta.\n\nHannun silmissä viipyi kuva lattialle kaatuneesta, pyörtyneestä\nHellistä, sekasortoon saatetusta kodista ja itsestään, jonka\nherttaisuutensa naamarin heittänyt Jokio oli riuhtaissut mukaansa\nhuomattuaan Emman päässeen livahtamaan ulos. Raa'asti kiroten Jokio oli\nhuomauttanut, että \"se s--na voi vielä hälyyttää väkeä\", ja ahdistanut\nHannun miestensä kanssa ulos. Helli oli huutanut apua sydäntäsärkevällä\näänellä ja Hannu oli ruvennut tekemään vastarintaa ja myös huutamaan,\nmutta se ei ollut auttanut. Kiväärinperän kolhaisu oli mykistänyt\nHellin lattialle ja suun eteen painettu likainen, kova kämmen oli\ntukahduttanut Hannun huudot alkuunsa. Oli päässyt ainoastaan muutama\nkirkaisu, joka herätti vain säikähdystä ja sai kuulijan painautumaan\nentistä hiljaisempana kammioonsa ja vuoteeseensa. Yö tuntui\nkammottavammalta kuin milloinkaan ja jääkylmä kauhu kouristi sydäntä.\n\nHannu totesi istuvansa isossa avoautossa, paksu huivi suunsa päällä,\nlakki syvään painettuna, toisessa käsivarressa kiinni Jokio, toisessa\nkaartilainen. Oli mahdotonta huutaa tai koettaa hypätä pois. Auto kiisi\nhurjaa vauhtia, saapui Erottajalle ja kääntyi Kansallismuseota kohti.\nVäristen Hannu ymmärsi, ettei häntä aiottukaan viedä poliisikamariin ja\nettä hänen elämänsä oli loppuva muutaman hetken kuluttua.\n\nKotona hänen sydämensä oli vallannut polttavan kiivas ja katkera\nkapinallisuus siitä, että hänet oli näin temmattu suurimman onnen\nhuipulta tällaisen hirveän kohtalon uhriksi. \"Missä on oikeus?\" hänen\nsydämensä oli huutanut, \"onko Jumalaa olemassakaan, kun tällaista saa\ntapahtua?\" Kiitäessään nyt avuttomana varmaa kuolemaa kohti Hannu\ntunsi, kuinka tuo kapinallisuus alkoi haihtua pois ja mieleen kohota\nsuuri alistumisen tyytymys. Hän tunsi kohoavansa kirkkaaseen, viileään\nrauhaan, tämän kurjuuden ja pimeän rikollisuuden yläpuolelle, josta\nnäki koko menneisyytensä ja lisäksi tulevaisuuden. Kuinka paljoa\ntuskallisempi ja pitempi oli isän kuolinkamppailu kuin hänen oli oleva,\nkärsitty vielä lisäksi maanpaossa ja vain hullun toivoksi sanottuna se,\nmikä oli nyt tosiasia ja kypsynyt hedelmä. Kuinka monin verroin\nraskaampi oli Erkin kuolema kaukana kotimaasta, sydäntä särkevän\npettymyksen uhrina, hukkumaan tuomittuna kuin valtamereen pudonnut,\nlaivan jättämä ja pimeässä yössä kamppaileva merimies. Kuinka\nsanomattoman paljon vaikeampi oli ollut poloisen Jänkälän kuolontie\nkuin tämä, jota Hannu oli nyt kulkemassa. Ja yhtä äkillinen ja kamala\nkohtalo kuin nyt hänelle oli vallankumouksen jälkeen koitunut\nkymmenille kansalaisille, eikä ainoastakaan ollut kuultu, että he\nolisivat huokauksellakaan ilmaisseet heikkoutta. Tuhannet nuoret miehet\nnousevat rintamalla päällikön käskystä syöksyyn konekiväärin suihkua ja\nukkosena pauhaavaa tykkitulta vastaan paljastaen epäröimättä rintansa\nkuolemalle ja kaatuen ilolla, jos niin on sallittu, koska saavat antaa\nhenkensä isänmaalle. Hän, Hannuko valittaisi sitä, että sai liittyä\ntähän kuoloon vihkiytyneiden rintamaan, rivimieheksi kunniakomppaniaan,\njonka kohtaloksi oli tullut kruunata vapaus mystillisellä veriuhrilla?\nEi, Hannu ei enää valita, vaan oivaltaen osansa kunnian alistuu siihen\nnöyrästi.\n\nKuljettu elämäntie kimmeltää Hannun mielessä surumielisesti, alkaen\nkaukaa kodista virran rannalta ja kulkien vaatimattomana\njoenäyräspolkuna tänne saakka. Sen varrella on niityn kukkia,\nkulleroita ja mesimarjoja, sen vierellä ilakoi törmäpääskysten vilajava\nparvi ja sen yllä vaeltavat kesäisen taivaan hahtuvaiset pilvet.\nIlmassa väräjää haaveiden lämmin auer ja olo on hiljaista ja\npyhäntuntuista. Hannu ymmärtää olleensa yksi niistä lukemattomista,\njoiden ainoana ansiona on ehkä ollut se, että ovat vaatimattomuudessaan\noivaltaneet oikean tien ja kulkeneet sitä uskollisina kuolemaan saakka.\nHän on kiitollinen siitä, että hänelle on suotu tämä osa, joka on tosin\nvailla ulkonaisen menestyksen ja kunnian loistoa, mutta sisällisesti\nsitä rikkaampi. Ei saa tehdä vastoin tuntonsa käskyä eikä vannoa\nväärin, sillä siitä syntyy kirousta ei vain itselle vaan myrkyksi\nolevaisuuteen...\n\nKavala, makeileva ääni puhuu Hannulle, että jos hän ilmoittaisi, keitä\nmuita on osallisina vastavallankumouksellisissa puuhissa, hän pääsisi\nvahingoittumattomana kotiin. Ja jos hän lisäksi sattuisi tietämään,\nminne porvarien johtomiehet, varsinkin eräs, ovat piiloutuneet, ja\nsanoisi sen, työväki palkitsisi hänet niin, että hän saisi elää\nhuoletonna loppuikänsä. Hannu kuuntelee puhujaa vain puolella korvalla.\nHänen mieleensä muistuu kesäilta vanhan kodin kuistilla ja Konrad-setä,\njoka katsoi häneen oudon vakavasti ja puhui... Vaikka sinut, Hannu,\npantaisiin seinää vastaan ja tietäisit voivasi pelastaa henkesi\nsanomalla vain yhden väärän sanan, niin älä lausu sitä, vaan kuole\nmieluummin. Kuolemaan vievä kipu on lyhyt, mutta kunniattomuuden kirous\niankaikkinen. \"Työväki palkitsee!\" Hannu kuulee kiivastuneena\nsanovansa, \"ette te ole työväkeä, vaan kurjia murhaajia, joilla ei ole\noikeutta puhua työväen nimessä\". Hannu ei halua syyttää työväkeä\nkuolemastaan, sillä hänen rakkautensa sitä kohtaan on sammumaton.\nKaikki tämä kauheus on vieraan saastan vaikutusta, jonka Suomen oikea\ntyöväki kerran on korvaava isänmaalle -- kummallista, selittämätöntä,\nkammottavaa harhaa, kuin olisivat paholaiset päässeet irti ja\nonnistuneet hetkeksi riivaamaan luonnostaan maailman parhaat ihmiset..?\n\nHe ovat tulleet jonnekin, Hannu ei tiedä minne, ja Hannu tyrkätään\nautosta maantielle ja raahataan metsään. Kim hän ei vastaa makean äänen\nhoukutteluihin, sen sävy muuttuu epäinhimillisen julmaksi ja hän saa\nkovan iskun päähänsä. He kiduttavat häntä kuvaamattoman julmasti ja\nkiihtyen omasta pirullisuudestaan, veren näkemisestä ja hajusta\näheltävät hänen kimpussaan kuin saalista raatelevat sudet. He riisuvat\nhänet alasti ja anastavat hänen vaatteensa. \"Huonot sillä on vaatteet\n-- köyhä se p--le on ollut\", pilkkaa Jokio ja ottaa omaksi saaliikseen\nvain Hannun kellon. \"Vaikka eipä tuo ratikka taida olla paljon\narvoinen\". He katsovat lumessa liikkumattomana makaavaa uhriaan vaieten\nhetkiseksi kuin olisi teon kauheus silmänräpäykseksi heille valjennut.\nSitten Jokio sanoi kaartilaisille: \"Päästäkää lahtari kitumasta --\nmitäpä tuota ruojaa enää rääkkää\". Ja kaartilainen otti kiväärinsä ja\ntähtäsi läheltä Hannua päähän...\n\nHannu tunsi kidutuksen alkaessa viiltävää tuskaa ja rukoili Jumalalta\nvoimaa kestääkseen miehuullisesti kuoleman kauhun. Sitten hänen\nruumiinsa jo meni tunnottomaksi ja hän vaipui pyörryksiin ja vähitellen\nsyvään tainnostilaan. Mutta hänen sielunsa ikäänkuin vain kirkastui ja\navautui kuulemaan ja näkemään ylimaallista. Menneisyys kuvastui niin\nsuurena onnena, että hänen täytyi itkeä kiitollisuudesta;\ntulevaisuusnäky ilmaisi hänelle sukupolvien toiveiden toteutuneen ja\nSuomen kansan kerran nousevan yksimielisenä suorittamaan osaansa\npohjolan viljelyksessä ja ihmiskunnan kulttuurityössä. Sitten alkoi\nkuulua suloista laulua ja hän tunsi lähestyvänsä rajaa. Hän oli\nnäkevinään ihmeellisen kirkkauden ja häntä vastaan tuli valkea\npilvi, josta hehkui sanomaton rakkaus. Hän oli astunut siihen\ntositodellisuuteen, jonka olemassaoloon oli aina lujasti uskonut.\n\n\n8\n\nPäästyään vihdoinkin Hermannin luo Emma kertoi tälle hätäisesti, mitä\noli tapahtunut, ja pyysi häntä Jumalan tähden rientämään apuun.\nJärkytettynä Hermanni nousi heti, käski Emmaa menemään takaisin Hellin\nluo ja kiiruhti itse lähimmän tietämänsä puhelimen ääreen hälyyttämään\nvarsinaista järjestysvaltaa. Pian selvisi, ettei Hannua ollut tuotu\nmihinkään poliisikamariin. Kun Hermannin täytyi kertoa, millä asialla\nJokio oli, ja että hänellä oli tällaisiin vangitsemisiin asianomaisen\nkomitean eli siis Hermannin itsensä antama valtuutus, ei miliisi ollut\nhalukas sekaantumaan juttuun. \"Hoida itse määräyksesi ja miehesi\".\n\nHermannin valtasi epätoivo, sillä hän ymmärsi olevan toivotonta lähteä\nnyt yöllä etsimään Jokion autoa. Ei auttanut muu kuin odottaa aamua ja\nsitten ryhtyä hakemaan Hannua. Kävellessään pimeitä katuja Hermanni\ntotesi kauhistuneena, miten omituisesti ja vastuunalaisesti Hannun\nkohtalo oli liittynyt häneen ja Emmaan. Molemmat he olivat\ntarkoittaneet Hannulle paljasta hyvää, mutta joutuneet siitä huolimatta\nhänen tuhonsa välikappaleiksi. Ihmisten kohtalot ovat varmaan tällä\ntavalla, onnessa ja onnettomuudessa, riippuvaisia toisistaan,\nhammasrattaita, jotka pyörivät loppumattomana koneistona. Silloin kun\nnämä rattaat ja niiden pyörimisen seuraukset huomataan, sydäntä voi\navartaa onni tai vihlaista tuska riippuen siitä, minkälainen\nelämäntilanne paljastuu. Silloin myös aletaan tutkia, mistä oli\njohtunut, että näin oli käynyt.\n\nMistä oli johtunut, että Hermanni oli joutunut perimmäiseksi\nsyylliseksi Hannun kuolemaan? Hermanni näet tunsi Jokiota niin paljon,\nettä tiesi tämän murhanneen Hannun, koska ei kerran ollut tuonut häntä\nmiliisin säilyyn. Tämä kysymys nousi Hermannin tuntoon raskaana kuin\nvuori ja vaatien vastausta sysäsi kaikki muut ajatukset syrjään. Sitä\nei voinut väistää eikä tyydyttää puolinaisilla todistuksilla, vaan se\nkalvoi kuin tulinen rauta vaatien totuuden tunnustamista. Hermanni\nharhaili ympäri kaupunkia ilman päämäärää, ankaran sielullisen tuskan\nvallassa. Hän tunsi sielustansa nousevan sen myönnytyksen, joka oli\nainoa tunnonpoltetta tyydyttävä vastaus, mutta taisteli sitä vastaan\nviimeiseen saakka kuin hukkuva, sillä hän aavisti, mikä oli oleva tuon\ntunnustuksen seuraus. Mutta hänen kohtalonsa hetki oli tullut eikä\ntaistelu sitä vastaan hyödyttänyt mitään. Aamun valjetessa, jolloin\nmasentuneet, alakuloiset, pelokkaat perheenäidit, talousapulaiset ja\nlapset jo asettuivat hytisten vilusta maitojonoihinsa ja alkoi uusi\nepätoivon harmaa päivä, Hermanni hiipi huoneeseensa ja kaatui suulleen\nvuoteelleen. Ankara itkun ja vilun täristys puistatti häntä ja hän\najatteli itseään inhoten. \"Se, mikä elämässäni on ollut valhetta ja\ntekoa vasten parempaa tietoani ja oikeudentuntoani, on johtanut tähän\",\nhän eritteli nyt itseään säälimättömästi. \"Minulta ei ole kukaan\nmilloinkaan kieltänyt oikeutta harrastaa työväen asiaa, vähäväkisten\nelämän kohentamista, veljeyden, vapauden eikä tasa-arvoisuuden\naikaansaamista, mutta sen ovat minulle sanoneet isäni ja äitini, Hannu\nja omatuntoni, koko se puhdas ja koruton vanhurskaus, jota aina olen\nhalveksinut, että 'pysy, Hermanni, totuudessa ja tunnusta se\npelkäämättä'. Jos olisin noudattanut heidän neuvoaan, olisin\nhyödyttänyt työväen asiaa sen sijaan että nyt ymmärrän vahingoittaneeni\nsitä, olisin edistynyt jalossa, uhrautuvassa inhimillisyydessä ja\nsaisin tällä hetkellä ehkä kokea sitä isänmaallisuuden ylevyyttä, jota\nolen aina salaa porvareilta kadehtinut, puhumattakaan hyvän omantunnon\nsuomasta rauhasta ja kirkkaasta miehuudesta. Minusta ei silloin olisi\ntullut sitä saastaista joukkojen liehittelijää, mikä nyt olen -- kurjaa\nkiipijää, joka aina vaistoilee tietämättömän ja halpamaisen lauman eli\nenemmistön tahtoa ja omaksuen sen mielipiteekseen kelluu tuon saastan\nylimpänä kokkareena kuin rupikonna liejuhaudan pinnalla. Minusta ei\nolisi tullut isänmaani kavaltajaa eikä ryssäin liittolaista, vaan\nseisoisin ehkä tällä hetkellä siinä rintamassa, jonka silmiin kajastaa\ntodellinen vapaus, ihanne, jota vieras saasta ei ole päässyt\nturmelemaan ja joka ihmeellisesti avartaa ja ylevöittää sydäntä ja\nkasvattaa uljaita miehiä...\"\n\nKello oli kymmenen paikkeilla, kun Hermanni koputti Jokion ovelle.\nJokio asui yhteistaloudessa muutaman naisen kanssa. Tiedettiin tätä\nrangaistun parittelusta ja otaksuttiin hyvällä syyllä, koska heillä oli\nuseita huoneita ja niissä asukkeina nuoria, osalta venäläisiäkin\ntyttöjä, saman ammatin olevan edelleenkin heidän pääelinkeinonaan.\nVenäläinen sotaväki tarvitsi tällaisia laitoksia, minkä vuoksi poliisi\nummisti ainakin toisen silmänsä. Sisemmässä toveripiirissään Jokio ei\nasiaa salannutkaan. \"Siveellisyys on porvarillinen ennakkoluulo\", hän\npuheli herttaiseen, luottavaiseen tapaansa, \"josta valistuneen ihmisen\non päästävä irtautumaan. Uudessa yhteiskunnassa, jossa köyhälistö\nhallitsee, ei tunneta edes 'siveellisyys'- tai 'siveettömyys'-\nsanojakaan. Ihmiskunnan onnettomuus johtuu osaltaan myös siitä, että\nluonnon vietti on kahlehdittu. Eihän ole terveellistä kärsiä leivän\nnälkää -- miksi olisi siis kärsittävä ruumiin nälkää?\"\n\nTalo oli elinkeinonsa vuoksi sellainen, että sen asukkaat nukkuivat\npitkään. Jokio oli lisäksi väsynyt virkatoimiensa myöhäisyyden vuoksi\nja oli siis Hermannin tullessa vuoteessa. Siitä huolimatta hän tervehti\nHermannia leppoisasti ja pyyteli istumaan:\n\n-- Toveri painaa puuta... Nukuttaa, kun oltiin viime yönä\najojahdissa. Sen mainitun Vapaan sanan toimittaja on nyt lopettanut\nvastavallankumouksellisen vehkeilynsä...\n\n-- Älä! Hermanni oli ihastuvinaan ja kysyi jännittyneenä, miten Jokio\noli päässyt rikollisen jäljille.\n\n-- Näetkös, toveri, se oli sillä lailla, kertoi Jokio hiukan\nvenäläisvoittoisesti, -- että saatiin kuulla olleen keskusteluja\nlaittoman lehden painattamisesta jossakin en tiedä missä, ja ruvettiin\nseurailemaan sitä lankaa. Ja tuossa pöydällä olevista papereista näet\nosutun oikeaan paikkaan. Se on ollut paatunut vapaan sanan mies, kun\nsen hallussa oli noita taantumuksenkin aikaisia lehtisiä.\n\nHermanni katseli niitä ja pisti kaikki taskuunsa sanoen niitä\ntarvittavan pidettävässä tutkinnossa. Hänen katseensa viivähti niiden\nalta näkyviin tulleessa kellossa. Huomaten sen Jokio selitti:\n\n-- Se on sen rikollisen kello. Otin sen, vaikka ei se paljon arvoinen\nole -- vanha hopearatikka. Pistä taskuusi, jos haluat. Miesraukka on\nollut köyhä. Alusvaatteet olivat niin kuluneet ja paikatut,\netteivät kaartilaisetkaan niistä huolineet. Kumma, että herra\non tyytynyt sellaisiin. Siitä on kauan, kun minä tuollaisia\npidin. Kyllä kansanjohtajalla sentään täytyy olla muutama\nsilkkitrikoo-alusvaatekerta.\n\nHermannin sormet vapisivat hänen ottaessaan kellon ja napsauttaessaan\nsen kuoren auki. Hän tunsi kellon. Hannu oli saanut sen vanhemmiltaan\nrippikoulumuistoksi ja oli näyttänyt sitä Hermannille opettaessaan\nhänelle silloin tiedon alkeita. Kannen sisäpuolella oli Hannun nimi ja\nsen alla Joh. ilm. 2,10. Hermanni kysäisi:\n\n-- Ei sinulla tietenkään ole Uutta Testamenttia?\n\nJokio purskahti makeaan, sydämelliseen, herttaiseen, niin rinnan\ntäydeltä tulevaan nauruun, että piti oikaista itseään voidakseen\npäästää hohotuksen esteettömästi raikumaan. Tyynnyttyään hän vastasi:\n\n-- Mainiota pilaa, kerrassaan ensiluokkaista. Mutta pila pilasta. Eikö\nole suurenmoista, että minulla tosiaankin on Uusi Testamentti, vieläpä\nkaksi sellaista. Tuossa ne ovat hyllyllä, kuten näet, Ingersollin\nvieressä. Pyhät kirjat on aina paras asettaa toistensa seuraan. Mutta\nmitä sinä Uudella Testamentilla tässä kesken kaikkea?\n\n-- Kellon kuoreen näkyy vain merkityn raamatunlause...\n\nSillä aikaa kun Hermanni otti Testamentin ja avasi sen, Jokio pakinoi\nleikillisesti:\n\n-- Toinen Testamentti on rippikoululahja, jollainen sen kurssin\nsuorittaneille silloin annettiin. Olin hurskas nuorukainen ja uskoin\njustiin niin kuin katkismuksessa käskettiin. Mistäpä oppimaton\nmaalaistollo parempaa ymmärsi. Vasta sitten kun pääsin ihmisten\nilmoille ja valistuksen pariin, alkoi tuo vanhanaikainen\nennakkoluulojen ja taikauskon saasta irtautua. Toinen Testamentti --\njaa, ehkäpä näit sen kannessa nimen?\n\nHermanni oli tosiaankin nähnyt sen: Emma Koivukangas. Hän istui\njäykistyneenä, kovettuneena, tuijottaen eteensä. Jokio vilkaisi häneen\nomituisesti ja jatkoi hiukan hämillään:\n\n-- Niin, Emma asui kerran muutaman vuorokauden luonamme, mutta karkasi\nsitten, kun ei ymmärtänyt hyvyyttäni. Testamentti unohtui häneltä\nmeille. Ota se ja anna hänelle -- minulle riittää yksi Raamattu.\nValistuneena miehenä tietenkin ymmärrät, että Emman silloin harjoittama\nammatti on yhtä kunniallista ja arvossapidettävää kuin mikä muu työ\nhyvänsä. Sikäli erikoinen sisaresi kuitenkin oli, että oli\nvalitsemastaan yhteiskunnallisesta toimialasta huolimatta edelleen\nvanhanaikaisen uskonnollisen taikauskon riivaama. Voit kuvitella\npöyristystäni, kun tapasin hänet joskus ihan polvirukouksesta. Se oli\nkaameata! Mutta mikä se lahtarin kellon raamatunlause sitten on?\n\nHermanni luki tukahtuneella äänellä:\n\n\"Älä pelkää sitä, mitä tulet kärsimään. Katso, perkele on heittävä\nmuutamia teistä vankeuteen, jotta teidät pantaisiin koetukselle, ja\nteidän on oltava ahdistuksessa kymmenen päivää. Ole uskollinen\nkuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun\".\n\n-- Jassoh! nauroi Jokio, -- siitäkö se \"elämän kruunu\" onkin kotoisin.\nOlen käyttänyt puhuessani kansalle usein tuota uskollisuuskohtaa, mutta\nolen luullut sitä omaksi viisaudekseni. On varmaan tarttunut mieleen\nnuoruuteni epägriidillisen pimeyden aikana. Kyllä se lahtari oli muuten\nuskollinen kuolemaan saakka, niin kovasisuinen, ettei huokausta\npäästänyt, vaikka serveerasimme hänelle hiukan sakin hivutustakin.\nMutta kai sen naama sitten venähti, kun ei elämän kruunua annettukaan.\n\n\n9\n\n-- Miten se kaikki tapahtui ja missä? kysyi nyt Hermanni. -- Täytyisi\nsaada viran puolesta asiasta täysi selko.\n\nJokio ei ollenkaan kainostellut tekoaan, vaan päinvastoin ylpeili\nsiitä, selostaen sen laajasti ja juurtajaksaen. Erikoisesti hän oli\nmielissään tepposestaan, jolla oli saanut Emman aukaisemaan oven.\nKuultuaan kaiken Hermanni sanoi:\n\n-- Kun se paikka ei ole sen kauempana, niin etköhän lähtisi opastamaan\nminua sinne? Haluaisin itse nähdä, minkälaisen palkan tuo julmettunut\ntyöväen vihollinen sai.\n\n-- Miksi en, tottakai, mukautui Jokio, joka oli kertoessaan ruvennut\npukeutumaan ja antoi esitykselleen eloisaa sävyä liikehtimällä ja\nviittoilemalla draamallisesti. Hän olikin piirinsä huvitoimikunnan ja\nnäytelmäkerhon parhaita kykyjä. Hän jatkoi leikillisesti:\n\n-- Onhan minulla näin päivin aikaa, sillä varsinaiset työni ovat olleet\nnuoruudesta saakka sellaisia, että ne ovat luonnistuneet parhaiten\npimeässä. Porvarit meitä joskus haukkuvat pimeyden enkeleiksi ja osuvat\nsilloin oikeaan, sillä ainakin minä tunnustan olevani sellainen,\nvaikkakaan en pahassa merkityksessä. Mikä muuten on pahaa ja mikä hyvää\n-- sen ovat porvarit sotkeneet niin, että minullakin se pyrkii joskus\nolemaan epäselvänä. Lähdetään heti, kunhan haukkaan hiukan ja otan\nrotevan ryypyn. Ihminen on pelkkää ainetta ja vaatii sitä\nylläpidokseen. Kimpale läskiä ja juomalasi viinaa pitävät hänet\ntyökunnossa varsinkin näin sodan aikana ja helmikuun pakkasilla.\n\nHe lähtivät. Matka kului Jokion puhellessa herttaiseen, leppoisaan\ntapaansa ja Hermannin kuunnellessa ja vain joskus murahtaessa\nvastaukseksi jotakin. Suoraan ja empimättä Jokio vei hänet\nmurhapaikalle, jonkin matkaa tiestä olevaan synkkään kuusikkoon, jossa\noli lumessa temmellyksen jälkiä ja verta. Potkittuaan eräästä kohdasta\nlunta syrjään Jokio sanoi Hermannille:\n\n-- Siinä on lahtarin raato. Tarkasta, onko oikea.\n\nHermanni kumartui Hannun puoleen ja näki kaiken tapahtuneen ja olevan\njuuri niin kuin Jokio oli kuvannut. Hannu oli kuten kymmenet muut\nkidutettu kuoliaaksi. Ilmaisematta kuitenkaan mielenliikutustaan\nHermanni peräytyi huolettomasti viheltelevän Jokion rinnalle ja sanoi:\n\n-- Täytyy olla kova luonto voidakseen tehdä tällaista.\n\n-- Joo, vastasi Jokio, -- köyhälistön esitaistelijan täytyy tukahduttaa\nsääli ja kaikki muu heikkous porvarin ollessa kysymyksessä. Venäjällä\nsiihen miehiä erikoisesti harjoitetaan. Pitää oppia pistämään puukkoa\nhitaasti, sentti sentiltä, ja katsoa puolueettomasti, minkä vaikutuksen\nse tekee. Tai vaikka polttaa roviolla.\n\n-- Ei siis saa lyödä näin lujasti? kysyi Hermanni ja iski puukkonsa\nvartta myöten Jokion sydämeen.\n\nHän katsoi kylmästi Jokion kuolinkamppailua, joka oli lyhyt, mutta\nraju. Kuvaamaton hämmästys ilmeni Jokion kasvoista ja katseessa paloi\nvoimaton raivo. Mutta juuri silmäteräin sammuessa niihin ilmestyi\nsanomaton tyrmistys, korkein mahdollinen kauhu kuin hän olisi nähnyt\nsellaista, jota ei milloinkaan ollut osannut edes aavistaa. Hermanni\najatteli huomioidessaan tätä, että ehkäpä Jokio näki noutajansa\ntulevan.\n\nHermanni raahasi Jokion ruumiin syrjään ja pudotti sen kahden kallion\nväliseen rotkoon. Hän hävitti verijäljet ja käveli paikalla eri\nsuunnille peittääkseen askeleensa. Sitten hän läksi kiireesti\nkaupunkiin hakemaan ajuria, jonka reessä toisi Hannun ruumiin pois. Hän\ntoimi tarmokkaasti ja neuvokkaasti, silmänräpäystäkään epäröimättä.\nIllan tullen Hannu lepäsi arkussaan krematorion ruumishuoneessa.\n\nPalatessaan krematoriolta Hermanni tunsi ensimmäistä kertaa tänään\nvaikeaksi noudattaa sen johdattajan käskyä, joka oli Hannun kuoleman\njälkeen määrännyt kaikki hänen tekonsa. Hänen tuli näet nyt mennä\nHellin luo ilmoittamaan Hannun kohtalosta ja tekemään tiliä omasta\nosuudestaan siihen. Tuntui kuin hän olisi kiivennyt pystysuoraa\nvuorenrinnettä eikä kävellyt sitä tasaista katua, joka vei Hellin\nasunnolle. Hänen arassa sydämessään oli lapsuudesta saakka asunut\npuhtaista puhtain, lumivalkoinen kunnioitus Helliä, tuota ihmeellisen\nkaunista olentoa kohtaan, joka ei hänen mielestään kaikiste ollut\ntodellinen ihminen, vaan ylimaallinen keijukainen, hyvä hengetär. Kun\nHelli oli joskus ilmestynyt Korpelan torppaan ja pyytänyt Hermannia\ntekemään jotakin, niin oli siinä kohden, missä hän oli seissyt,\npuhellut ja nauranut, vielä hänen poistuttuaan kauneuden ja puhtauden\nhohtava kajaste, johon täytyi tuijottaa kuin lumottuna. Milloinkaan,\npahimman luokkavihansakaan aikana, Hermanni ei ollut loukannut Helliä\nedes ajatuksissaan, saati sitten sanoilla tai teoilla. Kun hän\nvallankumouksen alkaessa oli tarjonnut hänelle kättään hyvästiksi ja\nHelli oli tarttumatta siihen leimannut hänet isänmaanpetturiksi, tuo\ntuomio oli ollut hänelle melkein ylivoimainen. Hän oli mielessään\npäättänyt näyttää Hellille olevansa muuta ja parempaa kuin\nporvarillinen isänmaalla-intoilija: köyhälistön vapaussankari, jolle\nneito kuka tahansa kerran ihastuneena myöntäisi tämän nimen. Ja tässä\nhän nyt oli: eikä vain isänmaanpetturi vaan kaksinkertainen murhaaja,\nKain, joka oli surmannut veljensä Abelin ja oli nyt tuomittu kulkijaksi\nja pakolaiseksi.\n\nMutta hänen täytyi mennä, sillä johdattajan ääni oli taipumaton. Tässä\nhän jo olikin Emman keittiön oven takana ja käsi nousi väkisin\nkolkuttamaan. Kun pitkän ajan kuluttua Emma kysyi avaamatta, kuka\nkoputtaja oli, Hermanni vastasi:\n\n-- Tällä kerralla todellakin Hermanni.\n\nOvi aukesi ja hän seisoi sisarensa edessä. Emman suurissa,\nvesikiehteisissä silmissä vilahti sekunnin verran iloista odotusta,\njoka kuitenkin samalla katosi Hermannin ilmeen sanoessa, ettei siihen\nollut aihetta. Kysymättä ja sanomatta mitään Emma ohjasi veljensä\nHannun huoneeseen, jossa Helli odotti. Helli nousi, tuli häntä vastaan,\nkatsoi Hermanniin tummin, palavin silmin ja kuiskasi:\n\n-- Hannu on siis kuollut?\n\nHermanni painoi päänsä vastaamatta mitään. Helli kuiskasi:\n\n-- Kerro kaikki, mitä tiedät.\n\nHermanni teki niin, alusta alkaen, hitaasti ja järeästi, aina siihen\nhetkeen saakka, jolloin oli saanut Hannun hautaustoimiston avulla\npestyksi ja puetuksi arkkuun ja tämän sijoitetuksi ruumishuoneeseen.\nHän lopetti:\n\n-- Minusta tuntui, ettei Helli-rouvan pitänyt nähdä Hannua siinä\ntilassa, mihin murhaajat olivat hänet jättäneet. Nyt hän sensijaan on\nkuin nukkuva ainakin -- jalo ja vakaa kuin eläessään. Huomenna voitte\nmennä Emman kanssa katsomaan häntä. Toimitin hänet metalliarkkuun\nsiksi, että arvelin Helli-rouvan saattavan hänen tomunsa sinne, missä\nhänen isänsä ja äitinsä ovat. Hannu ikäänkuin kuuluu sinne -- on vaikea\najatella hänen olevan haudattuna tänne vieraaseen paikkaan.\n\nKun Helli ja Emma vain itkivät, Hermanni jatkoi alakuloisesti:\n\n-- Eipä sillä, että Helli-rouva ajattelisi kostoa, sillä se tosiaankin\nkuuluu Jumalalle, mutta kun olen tänään tuntenut toimivani hänen\nkäskystään, niin tulkoon mainituksi, ettei Jokio ole enää elävien\njoukossa, vaan on saanut tekojensa palkan, mikäli kuolema on sellainen.\nNe kaksi muuta ja autonajaja olivat vain Jokion käskyläisiä ja jääkööt\nmeiltä rauhaan. Tiedän heidän nimensä ja toimitan niin, että oikeus\nheidät kyllä tapaa sitten, kun lailliset olot palaavat. Tässä ovat\nHannun kello ja häneltä ryöstetyt paperit. Sinulle, Emma, tuon takaisin\ntämän Uuden Testamentin -- siinä on nimesi.\n\nHän katsoi sisareensa surullisesti ja jatkoi:\n\n-- Pyydän, Emma, ettet milloinkaan jätä Helli-rouvaa, ellei hän\npuolestaan tahdo erota sinusta, vaan että omistat koko elämäsi hänen\nhoitamiseensa ja Hannun muiston vaalimiseen. Koeta edes siten minun\npuolestani, vaikka en sitä ansaitsekaan, korvata pahaa, jota olen\ntahtomattani, vain sen vuoksi, että pidin valhetta epäjumalanani,\ntullut hänelle ja Helli-rouvalle tuottaneeksi. Milloinkaan en ole\ntuntenut niin elävästi kuin nyt, miten hirveän jäljen synti tekee ja\nkaameat seuraukset aiheuttaa.\n\nHän pyöritteli lakkiaan ja jatkoi taas hämillään ja liikutettuna:\n\n-- Lähtiessäni viimeksi täältä olin komeata poikaa ja varma siitä, että\nmuutaman kuukauden kuluttua tulen kuninkaana takaisin. Silloin tarjosin\nylpeänä kättäni hyvästiksi ja suutuin, kun Helli-rouva ei ottanut sitä\nvastaan. Nyt en rohkene sitä edes tarjota, sillä kammoan sitä itsekin\nenkä siedä sen koskettavan valkeata viattomuutta ja pyhyyttä. Sanon\nsiis vain näin hyvästit Helli-rouvalle ja sinulle, Emma...\n\nHelli ojensi hänelle molemmat kätensä ja sanoi:\n\n-- Kiitos, Hermanni, kaikesta hyvästä, mitä aina olet minulle sekä\ntarkoittanut että tehnyt. Kunpa Hannu eläisi, hän iloitsisi ja sanoisi\naina pitäneensä Hermannia miesten miehenä. Aate on vienyt Hermannia\nkuten monta muutakin harhaan, mutta jalo sydän säilyy aina puhtaana.\n\nJa Helli kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi:\n\n-- Hermanni ei saa tehdä itselleen pahaa!\n\nHermanni hymähti surumielisesti ja kääntyi siskoonsa:\n\n-- Sitä älä sure, että Jokio sai sinut viekkaudella avaamaan oven. Hän\nolisi tullut sisään joka tapauksessa.\n\nEmma alkoi taas itkeä:\n\n-- Uskoin Jumalan määränneen minut Hannun varjelijaksi ja pelastajaksi,\nja siksi kävin luonasi. Mutta tulinkin hänen vihollistensa\nvälikappaleeksi. Sitä minun on niin vaikea kestää...\n\nTultuaan kotiin Hermanni kirjoitti seuraavan kirjeen:\n\nRakkaat isä ja äiti sekä veljeni Aaro.\n\nSe asia, jonka Emma tulee teille kertomaan, on saanut aikaan sen, jota\nniin kauan olette turhaan toivoneet ja rukoilleet ja josta minua viime\nkirjeessänne niin aiheellisesti rankaisitte: olen huomannut omistaneeni\nelämäni valheelle ja vahingoittaneeni aatetta, jota luulin edistäneeni\n-- turmelleeni tuhansia sieluja ja johtaneeni ne siihen kadotukseen,\njossa tätä kirjoittaessani olemme. Olen kauhealla tavalla saanut\ntuntea, ettei Jumala anna itseään pilkata, vaan odottaa aikaansa ja\niskee sitten. Kiemurtelen nyt maassa kuin kurja mato, mutta en uskalla\nanoa anteeksi siltä, isänmaaltani, enkä Jumalalta, koska rikkomukseni\nheitä molempia vastaan ovat anteeksiantamattomat. Niin ovat tekoni\nteitäkin kohtaan, arvoisat vanhempani, mutta olen oppinut tuntemaan\nrakkautenne niin rajattomaksi, että se ulottuu kurjuuteeni saakka.\nOheisen pankkikirjani ja kaiken vähäisen irtaimistoni testamenttaan\ntäten teille, vanhemmilleni, vähäiseksi maksuksi kaikesta, mitä olen\nteille velkaa. Voitte, isä, ottaa nämä rahat hyvällä omallatunnolla,\nsillä ne on ansaittu sorvin ja viilapenkin ääressä rehellisellä työllä\nja ajatusten parissa, joita ei ehkä aina ole tarvinnut hävetä. Sinulle,\nAaro, lähetän tervehdykseni ja pyynnön, että edelleenkin tarkoin\npysyttelisit sillä tiellä, jolla nyt olet ja joka olisi ollut minun ja\nkaikkien muidenkin suomalaisten tie, elleivät ulkomaisen saastan opissa\nolleet perkeleen asiamiehet olisi sumentaneet silmiämme. Mutta tuhoon\neivät onnistu meitä saattamaan, vaan valkoinen asia on voittava sekä\nmeillä että vihdoin koko maailmassa. Sen näen nyt silmillä, jotka\nkuoleman läheisyys tekee teräviksi. Sanon teille täten viimeiset\nkiitokset ja hyvästit. Jos joskus muistatte minua, niin tietäkää, että\nmakaan mielelläni isänmaan povessa, iloiten siitä, että sain toki ennen\nkuolemaani silmät auki ja totuudentunnon sydämeeni.\n\n                           Teidän maailmanparantajapoikanne Hermanni.\n\nHän sulki kirjeensä ja pankkikirjan kuoreen ja kirjoitti siihen\nvapisemattomalla kädellä osoitteen. Sitten hän alkoi kirjoittaa\nselontekoa Hannun kuolemasta ja kaikista siihen johtaneista\nasianhaaroista ja kuvasi tarkoin oman osuutensa. Sen, minkä katsoi\ntapahtuneen omalla vastuullaan, hän kertoi tarkkaan, mutta vaikeni\nmuusta, koska ei tahtonut ruveta ilmiantajaksi. Selostus loppui\npyyntöön, ettei häntä etsiskeltäisi, koska hän ei ole enää silloin, kun\nkirje tulee järjestysvallan käsiin, elävien joukossa, ja että\nosoitettaisiin armahtavaisuutta niitä kohtaan, jotka johtajiensa\nharhaannuttamina ovat vain taistelleet aatteen puolesta, eksymättä\nrikoksiin. \"Sillä valkoisen ja punaisen Suomen täytyy tehdä sovinto,\njos mieli maan ja kansan menestyä. Piirsi kuolema silmäinsä edessä\nHermanni Koivukangas, metallisorvari\".\n\nAamulla hän meni vuokraisäntänsä Juho Vuorion luo ja sanoi:\n\n-- Minulle on tullut äkillinen matka, joka voi kestää kauan. Voisitko\npostittaa nämä kirjeet sitten, kun lailliset olot ovat palautuneet?\n\n-- Kyllä vain, miksi ei, sammalteli Vuorio hämmästyneenä. --\nMinkälaisia laillisia oloja tarkoitat?\n\n-- Tavallisia vanhoja porvarillisia oloja eli niitä, jotka valkoisten\nvoitettua itsestään tulevat voimaan siksi, että ovat järjellisiä.\nValkoiset näet voittavat, kuten hyvin tiedämme. Rahalähetykset on paras\nuskoa valkoisille postivirkamiehille...\n\n-- No-no, mitä nyt puhut! hämmästeli Vuorio. Hermanni jatkoi:\n\n-- Tässä on sinulle vuokra kesäkuun ensimmäiseen päivään. Irtaimistoni\nolen määrännyt isälleni, joka aikoinaan ilmoittautunee sinulle. Pidä\nhuolta siitä siihen asti. Nämä loppurahat pyydän lähettämään tässä\nlapussa olevalla osoitteella ja sanomaan terveiseni ja kiitokseni. Hän\n-- Aapo Selja -- on vanha työväenmies -- ei ole hyväksynyt kapinaa ja\nrohkenee uskoa Jumalaan ja pelätä häntä...\n\n-- Mutta, Hermanni, mitä nyt oikein tarkoitat? Ethän vain ole sairas?\n\n-- Kunpa olisin ollut aina niin terve ja järkevä kuin nyt. Sanon\nsinulle nyt hyvästi, Juho Vuorio. Olen aina mielelläni puristanut\nkunnon miehen kättä. Älä huoli puhua minusta kellekään äläkä ole\ntietävinäsi mitään, jos tulevat kysymään.\n\nHermanni meni ja Vuorio jäi kummastuneena katsomaan hänen jälkeensä ja\nkädessään oleviin kirjekuoriin ja rahoihin. Sitten hän lukitsi nämä\nlipastoonsa ja sanoi vaimolleen:\n\n-- Se on tuo Hermanni Koivukangas miesten parhaita.\n\nHermanni tahtoi kuolla, mutta ajatus oman käden nostamisesta ohimolle\noli hänestä voittamattoman vastenmielinen. Sitäpaitsi se ääni, jonka\njohdatusta hän edelleen noudatti, kuulosti kieltävän sellaisen teon.\nHermanni ehdotti silloin johdattajalleen, että hän lähtee rintamalle\ntaistelemaan toveriensa riveissä. Siihen tämä tuntui myöntyvän, mutta\nkysyi samalla: \"Voitko enää ampua isänmaan puolesta kamppailevia\nveljiäsi?\" Hermanni ymmärsi sen olevan hänen nykyisessä mielentilassaan\nmahdotonta, mutta huomaten asiansa selkenevän lisäsi: \"Mutta voin silti\nottaa kuoleman vastaan heidän kädestään ansaittuna rangaistuksena\nisänmaanpetoksesta\". -- \"Mene ja tee se, niin saavutat sovituksen\".\n\nTästä johtui, että kun punaisen ketjun miehet lähtivät valkoisten tulen\nkiihtyessä peräytymään, heidän vaitelias toverinsa, joka tosin ei ollut\nampunut laukaustakaan, vaan työskenteli vain haavoitettujen\nhuoltamisessa, ja jonka oli ihmetellen nähty kävelevän pitkin ketjua\npahimmassakin kuulatuiskussa ja tykinammusten jyminässä pystypäin,\najattelemattakaan suojan etsimistä, nousi kiveltä, jolla oli istunut\nvaipuneena ainaisiin synkkiin mietteisiinsä, ja meni hoitamaan nuorta\npunakaartilaista, jonka kuula iski maahan juuri silloin, kun hänen piti\nkääntyä väistymään. Kun Hermanni siinä murhemielin ja voimatta auttaa\nkuolevaa katsoi, miten elämä häipyi sikäli kuin lumen punaiset\nveriruusut kasvoivat, ja laski kohtalon tunnolleen, remahti valkoisten\nuuteen, lähempänä olevaan asemaan siirretty konekivääri varmuuden\nvuoksi vielä kerran ennen syöksyä soittamaan kolkkoa, yksitoikkoista,\nnopeata katkonaissäveltänsä. Kuulasuihku viuhahti pitkin rintamaa ja\nHermanni tunsi saaneensa yhden, pari, ehkä muutamia ankaria iskuja,\njoiden merkitys selvisi hänelle sekuntia myöhemmin. Hän nousi, astui\naskeleen, pari, ja kaatui käsivarret levällään suulleen lumeen.\n\nHermanni tunsi kuoleman lähestyvän ja kysyi hätäisenä itseltään, oliko\nvielä jotakin, joka mahdollisesti oli jäänyt häneltä tekemättä? Sitten\nhän ikäänkuin harmistui, että vielä kysyt: kaikkihan sinulta on jäänyt.\nMutta jostakin kuului kuiskaus, että jos voit sanoa rakastaneesi\njotakin vilpittömästi ja epäitsekkäästi, niin laiminlyöntisi annetaan\nanteeksi. Hermanni tutki kuumeisen kiireesti elämäänsä ja aikoi\nvastata, mutta ei rohjennut. Silloin ääni kehoitti häntä lempeästi ja\nhän uskalsi vihdoin kuiskata rakastaneensa vähäväkisiä ja elämän\npimentopuolelle jääneitä kaikesta sydämestään, mielestään ja\nsielustaan, milloinkaan etsimättä omaa etuaan. Entä vielä? kysyi ääni,\nja Hermanni etsi hätäisesti, mutta ei löytänyt muuta kuin pienen mökin\nsiellä kaukana virran rannalla, vanhempansa, siskonsa ja veljensä,\nHannun ja -- hän lisäsi ujostellen -- Hellin, Aapo Seljan, taivaan\nhahtuvapilvet kotimökin yllä, virran, juhannusruusuja täynnänsä\naaltoilevat rannat, hiekkaiset äyräät ja vilajavat pääskyset, auringon\nrusotuksen tyynenä iltana, ja siinä karkeloivat surviaiset... \"Mutta\nsinähän olet rakastanut paljon!\" sanoi ääni. \"Ei, ei\", vaikeroi\nHermanni, \"paljon se ei ole, ja pahinta on se, että vaikka sydämeni\nsyvyydessä olen rakastanut Jumalaa ja isänmaata, en ole tätä rakkautta\nmilloinkaan tunnustanut, vaan aina rikkonut sitä vastaan\". -- \"Älä\nhuolehdi\", lohdutti ääni, \"se annetaan sinulle anteeksi isäsi ja\nveljesi tähden\". Hermanni tunsi tämän kuultuaan valkean rauhan hohtavan\nsieluunsa ja jostakin kuuluvan \"ole uskollinen kuolemaan asti...\" Hän\noli näkevinään Hannun hymyillen ojentavan käsiään häntä vastaan ja\nsiirtyi rajan yli sovitettuna ja onnellisena, leväten tukevasti\nisänmaan kamaralla kuin sitä syleillen.\n\nKun pohjalaisten ketju hetkistä myöhemmin saapui paikalle, meni eräs\nkatsomaan, keitä punaiset kaatuneet olivat. Nuorukaisella oli\npovitaskussaan aloitettu mutta osoitteeton, kesken jäänyt ja\nallekirjoittamaton kirje -- \"Rakas tyttöni, kirjoitan sinulle nämä\nmuutamat rivit jäähyväisiksi, sillä aivan tällä hetkellä jo täytyy\nrientää ketjuun --\". Nuorukainen sai mennä kirjeineen tuntemattomaan\nhautaan, mutta ne taistelussa kovettuneet sotilaat, jotka joutuivat\nnäkemään hänet ja kuulivat sanat \"rakas tyttöni\", herkistyivät ja\nsurivat häntä. \"Voi poikaparkaa!\" päivitteli Peuran Ville;\n\"katsokaahan, miten uljaan ja jalon näköinen se on -- siitä olisi\nnoussut ensiluokan suomalainen, kun nämä häiriöt olisi saatu\nselvitetyksi. Mutta kuka tämä toinen on? Herra hyvästi siunatkoon! Mitä\nte sanoitte? Hermanni Koivukangas. Kääntäkäähän selälleen -- totisesti\n-- Aukustin vanhin poika ja meidän konekiväärimestarimme veli. Taisi\nkeikahtaa Aaron viime suihkusta -- kuului olleen sisukas ja jumalaton\npunikki. Mitä? Eikö kivääriä -- vain sidetarpeita. Olisiko toiminut\nsanitäärinä eikä rivimiehenä. Kantakaa ruumis pois, etteivät Aukusti ja\nAaro saa nähdä sitä...\"\n\nMutta Villen määräystä ei ehditty suorittaa, kun Aukusti jo ajoi\nsaapuville konekiväärimiehistön seuraamana. Nähtyään ketjun\nkokoontuneen ja seisoskelevan totisena Aaro tuli saapuville\ntiedustelemaan, mikä oli kyseessä. Vastaukseksi sotilaat tekivät\nhänelle tilaa, jolloin hän näki Hermannin. Hän valahti kalpeaksi ja\nkumartuen veljensä puoleen koetteli hänen otsaansa ja totesi hänen jo\nkylmentyneen. Siinä käveli saapuville Aukustikin, katsoi ensin vähän\nkauempaa terävästi, aavisti kaiken, meni poikavainajansa luo ja koetti\nhänkin otsaa. Sitten hän suoristautui, katsoi Aaroa silmiin ja jauhoi\nleukaansa salatakseen liikutustaan. Aaro nielaisi muutaman kerran ja\nkääntyen sotilaisiin sanoi:\n\n-- Vaikka Hermanni on kaatunutkin väärällä puolella, niin pyytäisin\nsilti hänen isänsä ja sen tähden, mitä hän on erehdyksistään huolimatta\nköyhän kansan eteen uurastanut, hänelle sotilaan kunniallista\nhautausta. Sama tulkoon osaksi hänen rinnallaan kaatuneelle\nnuorukaiselle.\n\n-- Selvä on, vastasi Peuran Ville omasta ja muiden puolesta.\n\n\n10\n\nHelli seisoi Länsi-Heikinkadulla ja katsoi suruhuntunsa takaa valkoista\nkenraalia, joka ratsasti juuri ohitse esikuntansa ja armeijansa\nensimmäisenä. Kenraalin katse sattui Helliin, ja arvaten, mikä\ntodennäköisimmin oli tänä aikana surupuvun aiheuttanut, hän teki\nkunniaa. Helli rohkeni ottaa tervehdyksen vastaan syvästi kumartuen.\nHän tunsi sen ilahduttavan sydäntään ja antoi sen mennä edelleen\nkaikille niille Suomen leskille ja äideille, jotka olivat uhranneet\nmiehensä tai poikansa tai molemmat. Tuntui kuin se olisi sisältänyt\ntunnustuksen ja lohdutuksen, ja saanut surun ylevöitymään seesteiseksi,\njaloksi alistumiseksi. Helli tuli siinä ajatelleeksi, että ne uhrit,\njotka olisivat tuntuneet ylivoimaisilta ja mahdottomilta, jos niistä\nolisi puhuttu vuotta aikaisemmin, olivat nyt toteuduttuaan kaikessa\nkovuudessaan ja armottomuudessaan tulleet siksi teoksi, jota ilman\nkansa ei voi vaatia itsenäisyyttä; ne olivat leikanneet Suomen kansan\nkertakaikkiaan irti menneisyydestä ja lahjoittaneet sille voimantunnon,\nrohkeuden ja luottamuksen tulevaisuuteen. Hellin sydän sykähti onnesta\nja hän kääntyi vieressään seisovan Emman puoleen, puristi tämän kättä\nja kuiskasi: \"Kuule!\"\n\nKuinka huikaisevan korkea ja sininen olikaan taivas tänä Suomen\nensimmäisenä varsinaisena vapaudenpäivänä. Punaisten veririepujen\nsijasta liehuivat vapauden, uskon ja isänmaan valkeat viirit, ja\nkansainvälisen orjakarjunnan sijasta helisivät ilmassa sytyttävät\nsuomalaiskansalliset sävelet. Soitettaessa \"Kaunista Karjalaa\" Helli\nkuuli takaansa huomautuksen \"Kaunis marssi tuo!\" ja katsahtaen taakseen\ntunsi Joonaan, Hannun ylioppilasaikaisen tuttavan, josta Hannu oli\nhänelle kertonut. Komppania ja pataljoona toisensa jälkeen marssia\njymisti ohi johdattaen elävästi Hellin muistiin sen Hannun usein\nmainitseman mielikuvan, että hän oli alati ja varsinkin yöllä\nkuulevinaan valkoisen armeijan raskaan, jymisevän marssin. Äkkiä Emma\ntarttui Hellin käsivarteen ja äännähti jännittyneesti. Kuka oli tuo\npäivettynyt, pitkä ja solakka sotilas, joka asteli komppaniansa\njohtajana uljaan huolettomasti, voimantuntoisen vaivattomasti ja\nkeveästi, luoden joskus ihmisjoukkoon valoisasti miehekkään, kauniisti\nvälähtävän katseen. \"Se on Aaro!\" sanoi Emma sitten, ja kirkaisi\niloisesti veljensä nimen, niin että se tuntui jäävän väräjämään ilmaan.\nAaro kuuli sen, katsahti Emmaan päin ja vastasi niin komealla ja\nmiehekkäällä kunnianteolla, että väkijoukosta kuului hyväksyvä\nhumahdus. Mutta kuka on tuo hampaisiin saakka aseistautunut soturi,\njonka lyhyt tussarikivääri, mauserpistooli, pitkä sapeli ja kilisevät\nkannukset ovat ristiriidassa hänen poleteistaan tänne saakka näkyvän\nvalkean ristin kanssa? Helli huutaa ihastuen \"Kaarlo\", ja sotapastori\nkäännähtää ja tekee kunniaa. Hän ei ole kantanut aseitaan vain\nkoristeeksi, vaan on suoritettuaan kenttäjumalanpalvelukset, rukoukset\nja hautaukset liittynyt peräpohjalaistensa rinnalle ketjuun ja antanut\npaholaiselle ei siis vain \"teoreettisella haukkumisella\", kuten Peuran\nVille asian määritteli, vaan käytännölliselläkin tavalla vasten\nleukoja, mihin hänellä ensiluokkaisena erämiehenä ja ampujana\noli täydet mahdollisuudet. Taas Emma äännähti ihastuneesti ja\nvilkuttaen kädellään huusi \"Isä, isä!\". Helli katsoi ihmeissään.\nKonekiväärikärryjen ajopenkillä istui kaksi miestä, joiden korkean\nmannerheimlakin alta näkyi valkeata tukkaa ja kasvot, joihin ikä oli jo\nuurtanut ankarat vaot. Sarkaisen sotilastakin rintamuksesta loisti\nmolemmilla vapaudenristin punainen, valkoraitainen nauha. Toinen oli\nAukusti, hoidellen ohjaksia yhtä vakaasti ja järkkymättömästi kuin\nkonsanaan silloin, kun hänen piti tykkien jylistessä ja kranaattien\nräjähdellessä viedä \"ompelukoneensa\" uuteen, tehoisampaan asemaan.\nSuoritettuaan velvollisuutensa hän saattoi hevosensa suojaan ja istahti\nsinne polttavin mielin seuraamaan Aaron ja tämän komennossa olevien\npoikien toimintaa. Usein hän silloin otti kontistaan rovastin postillan\nja ravitsi sieluaan järeällä sanalla. Jos Helli olisi voinut nähdä\nkärryjen pohjalle, hän olisi huomannut siellä kaksi vanhuuttaan\nruskeata, korvista jo risaista tuohikonttia, joista ukot eivät olleet\nmielineet tälläkään tärkeällä hetkellä luopua. Toinen oli tietenkin\nAukustin rinnalla istuvan Kemppaisen omaisuutta, nyt ikäänkuin vapauden\nja uuden tulevaisuuden kunniaksi täynnä selvää leipää. Kemppainen oli\noikeastaan \"soppakanuunan\" kuski, mutta kun niitä kojeita ei ollut\notettu paraatikulkueeseen, hän olisi mielipahakseen jäänyt paraadista\npois, ellei Aukusti olisi ottanut häntä päällikön luvalla kärryihinsä.\nVapaudenristi oli annettu molemmille palkinnoksi siitä rohkeudesta ja\nneuvokkuudesta, jota he olivat useita kertoja osoittaneet ei vain\nmenemällä tiukan paikan tullen ketjuun, vaan vielä haavoittuneiden\nkorjaamisessa pois ukkosena pauhaavan taistelun jaloista.\nKumpaisellekin näytti pelko olevan tuntematon eikä sitä tilannetta\ntullut, jossa Kemppaisen hyväntuulinen puheenpito olisi häkeltynyt.\nVaikka hän oli tuntenut sydämensä katkerasti murheelliseksi silloin,\nkun oli oltuaan ketjussa joutunut raahaamaan sidontapaikalle\njalattomaksi ammuttua Peuran Villeä, hän oli silti tullut sivumennen\nhuomauttaneeksi Aukustille ja muille läsnäolleille, että\n\"metsänhoitajan on tämän jälkeen hankalanpuoleista hyppiä rissakkaa,\nsiinä kun näet tarvitaan jalat\".\n\nVapausarmeijan marssia kestää yhä; liput liehuvat, soitto raikuu,\ntahdikkaat askeleet jymisevät. Kevätahavien paahtamia, jänteviä,\nterävästi silmäileviä miehiä; sinisilmäisiä, avokatseisia nuorukaisia;\nvalkopartaisia vanhuksia, jotka ovat nuortuneet isänmaan keväässä;\nvielä enemmän: näkymätön armeija heidän rinnallaan, historian aamusta\nalkava sukupolvien sarja, kaikki ne lukemattomat soturit, joiden\nsydäntä on kerran avartanut vapauden pyhä tunne, jotka ovat sen\npuolesta jännittäneet jousta, syösseet keihäs tanassa perivihollista\nvastaan, heiluttaneet sotakirvestä ja miekkaa, ja kaatuneet. Isänmaan\nkoko historia, sen rajattomat kärsimykset ja vaatimattomat voitot, sen\nsitkeä pyrkimys päästä kerran itsenäisenä kansana suorittamaan\ntehtäväänsä ihanteiden valkeassa rintamassa, sen sankarit, marttyyrit\nja maanpakolaiset, kaikki olivat läsnä tänä korkeana voiton hetkenä ja\nsuuren tulevaisuuden aamuna.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelli ja Emma istuivat kärryissä taas kerran matkalla vanhaan kotiin\nvirran rannalla. Heillä oli mukanaan Hannun tomu, jonka Helli tahtoi\nkätkeä isän ja äidin viereen. Hermanni oli ollut oikeassa\najatellessaan, ettei Hannua voitu jättää Helsinkiin, vaan että hänet on\nsaatettava lepäämään sinne, jossa hänen olemuksensa varsinaiset juuret\nolivat. Hellillä oli myös salaisena toivona saada antaa elämä Hannun\nlapselle hänen syntymäkodissaan ja siten asettaa hänet kasvamaan niiden\ntähtien alle, jotka olivat johtaneet isoisän ja isän kulkua.\n\nHelli ei voinut olla muistamatta sitä kesäkuuta kauan sitten, jolloin\nHannun isä palasi maanpaostaan tähän samaan aikaan ja samaa tietä.\nNytkin tuomet kukkivat levittäen tuoksuansa suvituulen mukana ja\nherättäen valkeita, kauniita mielikuvia. Nytkin oli kuljettajana\nAukusti, vuorenluja, järkkymätön vanhus, joka oli saanut tehtäväkseen\nviedä Hannun tomun kotiin ja samalla Hellin ja Emman. Kun kärryissä oli\nahdasta, hän enimmäkseen käveli. Hän oli puhumaton ja tuijotti aina\nterävästi kulkusuuntaan. Sama valoisa mutta viluinen, hopeansumuinen yö\noli valvottava nyt kuten silloinkin, ja sama koitojen lintujen vaisu\nviserrys kuului suomäntyjen kerkiltä. Suvanto otti Hellin vastaan\ntyhjänä, sillä sen reipas isäntä viipyi yhä sairaalassa odottaen\njalantynkiensä paranemista ja miettien, miten järjestäisi\nkulkuneuvonsa.\n\nSaatuaan päivän loppumaan ja jäätyään yksin Helli hiipi kuin varjo ulos\nja kävi katsomassa kaikkia muistorikkaita paikkoja. Juhannusruusujen\nkukkiessa hän soutaisi tuonne, jossa kerran hyvästeli Erkin ja löysi\nuudelleen onnensa Hannun sylistä. Vahdin ja Bobin haudanpaikka oli\nnurmettunut pientareeksi, mutta sen vaiheilla asui uskollisuus.\nJoentörmä tässä, jossa isä niin mielellään käveli, oli ennallaan. Helli\nsaattoi nähdä hänet, kun hän hymyili siinä onnellisena. Ja samassa\npaikassa, jossa isä ja äiti olivat odottaneet viimeistä lähtöään\nkodista virran rannalta, oli nyt Hannunkin havumaja. Helli hiipi sinne\nja unohtui tuijottamaan siihen elämään, joka oli ollut ja mennyt ja\ntuottanut hänelle sekä surua että onnea, mutta sittenkin enemmän\nviimeksimainittua. Hänen sydämensä herkistyi oudosti ja hän näki kaikki\nrakkaansa silmänräpäyksen ajan elävinä edessään. He olivat iloisia ja\nonnellisia ja katsoivat häneen tarkoittavasti kuin sanoakseen, että\n\"ymmärrät tämän vasta sitten, kun olet itse tullut rajan yli\".\n\nAlfred-setä siunasi Hannun viimeiseen lepoon ja puhui jalosti\nrakkaudesta, uskollisuudesta ja uhrautuvaisuudesta. Suuri Jumalan armo\nja lahja oli tullut tämän sukupolven osaksi: se sai tulla kätketyksi\nvapaan isänmaan poveen. Ikuinen kunnia ja kiitos niille jotka ovat\nverellään tämän onnen lunastaneet. Nousevan polven tehtävänä oli\nsovinnon aikaansaaminen, sen yhteismielen luominen, joka kokoaa kansan\nisänmaan lipun juurelle valmiina antamaan sen puolesta kaikkensa.\nSuojeluskunta oli kunniavartiona ja apteekkari oli Kaarlon avulla\nharjoittanut kuoron. Apteekkarin ja tohtorin äänet olivat sivumennen\nsanoen vielä melkoisessa vireessä -- niin vanhoiksi miehiksi.\n\nSitten tuli Hellin hetki. Vanha tohtori aivan hykerteli käsiään\npäästyään auttamaan maailmaan Hannun poikaa. Hän oli rohkaissut Helliä\nkaikin tavoin, vakuuttanut, että asiat olivat niin hyvin kuin olla\nsaattoivat, varustautunut pahimmankin varalle ei vain oman kokemuksensa\nvaan uusimman tieteen mukaan, ja pitikin sanansa. Oli vaikea sanoa,\nkumpi oli iloisempi ja onnellisempi, hänkö laskiessaan pikku Erkki\nJohanneksen ensimmäistä kertaa äidin syliin, vai tämäkö ottaessaan\nvastaan hänet, joka korvasi hänelle kaikki. Isäkummeina olivat tohtori\nja Aukusti, joka seisoi suojeluskuntapuvussaan ryhdikkäänä ja ankarana,\nvapaudennauha rinnassa, vain silloin tällöin jauhaen leukaansa ja\nnielaisten, vanhojen viekas vihollinen liikutus kun näet pyrki saamaan\nylivallan.\n\nAukustin järkyttynyt sydän sai rauhan sinä hetkenä, jolloin Hermannin\nkirje saapui hänelle. Hän ei ollut siihen saakka puhunut Hermannin\nkuolemasta sanaakaan eikä muutenkaan ilmaissut suruaan sen johdosta --\noli vain ollut synkkä ja jupissut itsekseen. Mutta luettuaan Hermannin\nkirjeen hän lausahti jyrkästi kuin olisi väittänyt jotakuta vastaan,\nettä \"minähän olen aina sanonut Hermannin kyllä palaavan kotiin, kunhan\nsaa kyllikseen maistella maailmanrannan herkkuja. Ja niinpähän kävi --\ntuosta näette sen itse!\" Hän läväytti kirjeeseen sormillaan ja ojensi\nsitä muka jollekin. Tämän jälkeen Aukusti rauhoittui kokonaan, syventyi\nrovastin postillaan entistä tarkemmin ja väitteli Kemppaisen kanssa\nuskon asioista. Muistin heikontuessa hän alkoi kuvitella Hermannin\ntaistelleen ja kaatuneen valkoisten puolella, eikä kukaan raatsinut\nhäntä tässä suhteessa oikoa. Hänen kärsivä vaimonsa sai myös rauhan ja\nmuuttui vanhana yhä enemmän äitivainajansa Tuusan-Ellin näköiseksi\nlempeäksi eukoksi. Omaksuipa hän äitinsä tapojakin: alkoi sekautua\nsananselitykseen niin rohkeasti, että Aukusti ällistyi, ja ongiskella\nhalukkaasti särkiä. Emman ja Aaron avulla heidän elämänsä kului\nhuolitta ja rauhallisesti. Aaro varsinkin saattoi heitä auttaa, sillä\npalveltuaan ensin armeijassa hän pääsi Peuran Villen toimesta tämän\nyhtiön puuhiin ja tuli pian tunnetuksi ravakkana ja toimeksi saavana\ntukkipäällysmiehenä. Eikä löytynyt sitä jätkää koko peräpohjolassa,\njoka olisi edes sylkäissyt silloin, kun tämä entinen jääkäri oli sen\nkieltänyt. Peuran Ville oli saanut kulkuneuvonsa sikäli kuntoon, että\npääsi vaivalloisesti liikkumaan tekojaloilla ja kainalosauvoilla. Mutta\ntämä ei masentanut häntä. Ainoa, tosin kyllä huomattava muutos hänessä\noli se, että hän oli nyt hiljaisempi kuin ennen, ei kironnut enää eikä\nryypännyt. Kun hänen pitkäpartaiset henkiystävänsäkin olivat\nkehittyneet samaan suuntaan, he sopivat edelleen hyvin toistensa\nseuraan. Kun mustapartainen kuitenkin joskus valitti elämän käyneen\nliian \"hurskaaksi\" ja rohkeasti ilmaisi kaipaavansa pientä \"dyydinkiä\",\nei Ville hennonnut kieltää sitä, vaan tinki periaatteistaan niin\npaljon, että taivaanranta alkoi olla autereessa. Hänen suurin surunsa\noli, ettei voinut ottaa osaa suojeluskunnan harjoituksiin.\nAmpumataitoaan hän kuitenkin piti yllä.\n\nKemppainen oli jo liian vanha palatakseen entiseen tukkityöhönsä sitten\nkun tämä taas pääsi alkamaan. Se oli kuitenkin hänelle vain onneksi,\nsillä hän lyöttäytyi Ruotsissa opettelemaansa ammattiin eli\nsaarnamieheksi ja menestyi siinä mainiosti. Hän laajensi piirinsä\nulkopitäjiin saakka ja herutteli ja herkisti luontaisesti mehevää\npuhetaitoansa niin, että kuulijoita vistotti ja itketti. Hän istuskeli\nkuolevien vuoteiden ääressä ja sai lohdutetuksi niitä, jotka olivat\nnujertumassa elämän taakan alle. Kai tämä rakkaudentyö oli Kemppaiselle\nkannattavampaa kuin tukkityö, koska hänen pienen mökkinsä pöydällä oli\nnyt entisen petun siasta selvää leipää. Johanna vanhentui hänen\nrinnallaan valkeapäiseksi ja painui kumaraksi kuin olisi keskeltä\nkatkaistu. Hän kehui miestänsä moitiskelemalla ja torui häntä\nerikoisesti siitä, että oli saanut avioliittonsa aikana vain yhdet\nuudet kengät. Kemppainen puolestaan selitti tämänkin kehumiseksi: niin\nvähällä näet Johanna oli tullut toimeen.\n\nAlfred-setä ehti haudata tohtorin, apteekkarin ja Vanhan herran\nennenkuin painui itse lepoon. Kun Vanha herra kuiskasi hänelle eräänä\naamuna tuntevansa lähdön hetken tulleen, Alfred-setä tarttui hänen\nkäteensä ja pyysi: \"Älä jätä, pian olen valmis minäkin!\" Mutta Vanha\nherra oli tapansa mukaan itsepäinen ja meni hiljaa ja huomaamatta\niäisyyteen. Hän oli otellut veljensä kanssa lukemattomat kerrat,\nviimeksi hallitusmuodosta, ja pitänyt monarkistien asian haaksirikkoa\nhenkilökohtaisena onnettomuutenaan. Mutta ollen pessimisti, joka vain\nkätkee täten henkensä palavan optimismin, hän pian voitti masennuksensa\nja alkoi nähdä tasavaltaisessa menossa yhä enemmän hyviä puolia. Niinpä\ntämä tulinen sielu, jossa eräänlaiset valistuskauden parhaat perinteet,\nkavaljeeri-ihanteen kauneimmat piirteet, yhtyivät nykyhetken\nvaatimusten terävään oivallukseen, kuoli kiitollisena siitä, että oli\nsaanut nähdä vapaan, itsenäisen Suomen.\n\nAlfred-setä seurasi veljeänsä muutaman kuukauden kuluttua -- uinahti\nRaamattunsa ääreen kuin lapsi kesken leikkiänsä. Kaarlo löysi hänet\nsiitä ja hänen silmistänsä valuivat kyyneleet, kun hän nosti vanhan,\nrakkaan isänsä sohvalle ja asetti hänet siihen nukkumaan. Koko pitäjä\noli saapuvilla kirkossa ja hautausmaalla, kun vanhaa kirkkoherraa\nhaudattiin. Ainoakaan silmä ei pysynyt kuivana, kun Kaarlo puhui isänsä\nmuistolle ja kuvasi hänen pyrkimyksiänsä ja intoansa Jumalan asian\nedistämiseksi näillä syrjäisillä perukoilla. Aukusti, joka oli\nKemppaisen kanssa ollut ensimmäisenä kantajaparina, katseli henkensä\nsilmillä kirkkoherravainajaa, hänen valkotukkaista, kaunista päätänsä\nja lempeästi tuikkivia silmiänsä, ja ajatteli, että \"varmasti hänet on\nkäsketty siellä hääsalissa peremmäksi, itsensä yljän pöytään\".\n\nKun sitten tuli kirkkoherranvaali, seurakuntalaiset anoivat lähes\nyksimielisesti Kaarlon neljänneksi ja äänestivät hänet isänsä\nseuraajaksi. Hän oli alkanut saarnata yhä enemmän isänsä tyyliin,\nmelkein samoin sanoin, kuten vanhemmat kuulijat vallan hyvin\nhuomasivat, ja oli muutenkin käynyt hänen kaltaisekseen ja\nnäköisekseen. Vuosien kuluessa Kaarlo muuttui huomaamattaan\nlaestadiolaiseksi, sanoi \"Jumalan terve\", keskusteli uskonasioista\nAukustin ja varsinkin Kemppaisen kanssa, ja piti seuroja, kerran\nkesässä Suvannonkin pirtissä. Mutta hänen yhä herkistynyt ja syventynyt\nkristillisyytensä ei suinkaan sammuttanut hänen kirkasta ja\nhumoristista inhimillisyyttänsä, sitä erikoista kykyä, jolla hän\nhuomaamattaan, sydämensä hyvyyden, rehellisyyden ja vaatimattomuuden\ntunnossa, asetti itsensä ja elämänsä herttaisen koomilliseen\nvalaistukseen. \"Jääkäreitä\" ja \"jääkärittäriä\" ilmestyi määrävuosin\nkatkeamattomana jonona pappilan suojiin, joissa Aili-rouva vallitsi\nmuhkean äidillisenä ja väliin kävi \"melkein yhtä kova pauhina kuin\nTampereen valloituksessa\", kuten Kaarlo sanoi. Kesin hänen luonaan\noleskeli usein Erkki Johannes, hänen rakkaimman ystävänsä Hannun poika,\njoka hänen omien poikiensa toverina imi sieluunsa sen isänperinnön,\nminkä kotiseudun luonto voi lahjoittaa. Joskus lapset keräytyivät\nisänsä ympärille ja pyysivät häntä kertomaan sortovuosista,\nHannu-sedästä, jääkäriajasta ja vapaussodasta. Ja Kaarlo kertoi, näytti\nkivääriänsä, mauserpistooliansa, sapeliansa ja kannuksiansa, jotka\nriippuivat poronsarvessa oven yläpuolella, kuvasi Hannun elämää ja\nkuolemaa, ja selitti isänmaanrakkauden ihanuutta ja uhrautumisen\naatteellista ylevyyttä. Erkki Johannes kuunteli kalpeana, hammasta\npurren ja silmät säihkyen, ja kaikkien nuorten sielussa heräsi polttava\nhalu päästä kerran ansaitsemaan sankaruuden seppelettä.\n\nHelli oli saanut opettajantoimen kotikaupungissa ja muuttanut asumaan\ntätien seuraksi näiden vanhaan tuttuun huoneistoon. Ahdastahan siinä\noli, kun täytyi sovittaa paljot tavarat pieneen tilaan, mutta kun\nSuvannon muistoja ei voinut hävittää, täytyi saada kaikki mahtumaan.\nTädit olivat tulleet niin huonovoimaisiksi, etteivät enää kyenneet\nhoitamaan kotiaan, ja niinpä oli senkin vuoksi parasta, että Emma otti\nhaltuunsa keittiön ja Helli muun. Niin vuodet alkoivat kulua, murheet\njäädä yhä kaukaisemmiksi muistoiksi, ja menneisyyden verhoksi tihentyä\nsitä ihmeellistä auerta, joka ei kyllä peitä mitään näkymättömiin,\nmutta muuttaa surutkin sellaisiksi, että niistä säteilee ihmeellistä\nlohdutuksen hohdetta. Sitä Helli vaipui usein katselemaan ja ihmetteli\njoskus, oliko tuo kaikki tapahtunutta vai outoa, eriskummallista satua.\nTädeille sen todellisuus muuttui muistin huonontuessa yhä enemmän\nsaduksi, jossa heillä molemmilla oli oma prinssinsä: Olgalla Erkki,\nAinalla Hannu. Näihin he yhdistivät yhä enemmän nuoruuden, miehuuden ja\nsankaruuden ihanne-ominaisuuksia ja loivat vähitellen maailman, joka\nkyllä poikkesi todellisuudesta, mutta oli sikäli arvokas ja erikoinen,\nettä oli kaunis. Väliin Olga-tädin muisti loppui kokonaan ja hän\nsekoitti mitä omituisimmin menneisyyden ja nykyisyyden. \"Kuka sinä nyt\ntaas olitkaan?\" hän saattoi kysyä surumielisesti ja anteeksipyytävästi\nHelliltä, ja toistella saatuaan vastauksen: \"Helli, Helli? Niin,\nVendla-siskon ottotytär siis. Mutta hän oli aivan nuori\". Erkkiä Olga\npiti entisenä Erkkinä ja Aina Hannuna, ja molemmat hymähtivät\nmuistamattomuudelleen taas välillä virkistyttyään. Sitten he nukahtivat\nikuiseen uneen, Olga ensin, Aina pian jälkeen, ja vähän ajan kuluttua\nheidän nimensä unohtuivat senkin pienen piirin mielestä, joka oli\nheidät tuntenut. Silloin jäivät jäljelle vain Helli, Erkki ja tämän\ntoinen äiti Emma, se pieni, hiljainen, mustaa huivia käyttävä nainen,\njonka silmistä säteili hänen katsoessaan Erkkiä sama rakkaus kuin ennen\nniiden kohdistuessa hänen isäänsä. Sen polttavaa todellisuutta ja syvää\npalvontamieltä ei ollut kuitenkaan kukaan aavistanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPunaseinäinen, valkonurkkainen koti virran rannalla. Joki juoksemassa\ntotellen ikuista lakia, vain suurin pyörtein ilmaisten hautovansa\nsyvällisiä aatteita. Äyräillä kukkimassa juhannusruusut ja mesimarjat.\nRäystäspääskynen kaivonvintin huipussa kuin hohtavan valkoinen pilkku,\nlaulamassa herkeämättä rakkaudestaan, törmäpääskyset ilakoimassa\nvirralla vilisevänä parvena. Haavikon untuvat leijailemassa aamun\nvaisussa henkäilyssä ja lehdet pilkistämässä näkyviin hentoina,\npunertavina, ujoina kuin lapset. Kotikangas ei ole enää autio, vaan\nsiihen suuren hakkuun aikana jääneet alamittaiset puut ovat kasvaneet\nja vahvistuneet, kantaen jo latvakruunuansa tukkipetäjän ylpeällä\nilmeellä, punaruskean kaarnakyljen hohtaessa auringossa. Ne suojelevat\njuureltansa nousevaa sankkaa nuorta metsää, uljasta mäntyä ja kuusta,\nkasvulta suoraa ja solakkaa, havuilta vehmasta, puhdasta ja\nelinvoimaista.\n\nLoppu.\n\n(Kirjoitettu 1/2--27/7 37)\n\n\n\n"]