[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f7VEdHt-YqcHs3JCx7Y7xloqEp5FfcdX6yg133qdKWHI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2067,"Joosef vakkamestari","Spyri, Johanna",1827,1901,"2067-spyri-johanna-johanna-vakkamestari","2067__Spyri_Johanna__Johanna_vakkamestari",null,"romaani",[],[],"fi",1886,1912,10783,65151,false,60251,[23],"Children's stories, Swiss (German) -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Joosef vakkamestari\" by Johanna Spyri is a novel written in the early 20th century. The story is set in a picturesque village called Altkirch, surrounded by lush hills and vibrant flowers, and focuses on Joosef, a poor basket maker, his ailing wife, and their grandchildren, Helli and Seppi. The narrative captures their struggles and the simplicity of rural life, offering a glimpse into the themes of family, community, and compassion.  The opening of \"Joosef vakkamestari\" introduces readers to Altkirch, a quaint village where Joosef lives in a humble home with his sick wife and two grandchildren. The family faces financial hardships, especially after the death of Joosef's son, Juuso, who had previously supported them. Despite their challenges, Joosef and his family find solace in their close-knit relationships and daily routines. The chapter highlights their interactions, including the children's responsibilities in caring for their grandfather, and sets the stage for the trials and eventual joys they will encounter throughout the story. (This is an automatically generated summary.)",[],147,"Sveitsiläisen lastenkirjailijan kertomus sijoittuu Alppien katveessa sijaitsevaan Altkirchin kylään. Tarina kuvaa vakkamestari Joosefin elämää, köyhyyttä ja joulun merkitystä pienen vuoristoyhteisön keskellä.","Johanna Spyrin 'Joosef vakkamestari' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2067. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JOOSEF VAKKAMESTARI\n\nKirj.\n\nJohanna Spyri\n\n\nSuomennos\n\n\n\nTäti kertoo XII.\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n1. Joosef vakkamestari\n2. Uusi tuttavuus.\n3. Mitä salaaminen vaikuttaa.\n4. Mitä hyvä Jumala antaa.\n5. Jouluiltana.\n\n\n\n\nEnsimäinen luku.\n\nJoosef vakkamestari.\n\n\nMissä kauniita, vihreitä laidunkunnaita kohoaa taivaalle toinen\ntoisensa perästä ja missä laaksot niiden lomassa ovat loistavien\npunaisten ja sinisten kesäkukkien peitossa, siellä on pieni kylä\nnimeltä Altkirch. Siisti, valkea pikku kirkko punaisine tornineen ja\npuutalot yltympäri seisovat tuulensuojassa vihreätä taustaa vasten,\nsillä kylän takana ja molemmilla puolin kohoaa kukkuloita, ja vain\netuosa on vapaa ja avonainen. Tämä on vastapäätä kohoavalle, vihreälle\nRechbergin kukkulalle päin, jonka huipulta toinen kylä valkeine\nkivitaloineen loistaa etäälle. Sen nimi on kuten kukkulankin Rechberg.\nKunnaitten lomitse syöksyy raju Ziller-puro, joka tuo mukanaan alas\nvuorilta paljon puita ja vierinkiviä saineissa aalloissaan.\nAltkirchistä Rechbergiin johtaa ajotie, jonka täytyy tehdä suuri mutka.\nAluksi kulkee se mutkistellen Ziller-purolle asti, sitten vanhan,\nkatetun sillan yli ja toiselta puolen taas mutkaisena Rechbergin\nkylään. Koko matka kestänee lähes kaksi tuntia. Lyhempi ja paljon\nherttaisempi on kapea polku. Se vie keskeltä kukkulaa alas\nZiller-purolle, suoraan kaitaa puusiltaa kohden, joka sillä paikalla\njohtaa vuolaan puron yli. Silta on niin kapea, että ainoastaan yksi\nhenkilö kerrallaan saattaa kulkea sen yli, ja on hyvä, että molemmille\npuolille on asetettu kaidepuut, joten voi pitää kiinni niistä, sillä\nheikko silta vapisee ja heiluu joka askeleella, niin että kulkijan\nvaltaa varsin epävarma tunne tästä astuessaan.\n\nYltympäri ei erota ainoatakaan asumusta vihreillä kukkuloilla, vain\nviimeisellä, jolta polku jyrkkänä laskeutuu purolle, seisoo yksinäinen\nkappeli ja katselee ammoisista ajoista asti vuolasta virtaa ja usein\ntulvan viemää ja taas korjattua siltaa.\n\nAltkirchissä on paljon köyhiä ihmisiä, sillä siellä on vähän\ntyönansiota saatavissa. Useimmat miehet käyvät päivätyöläisinä\nnaapuritaloissa, muutamilla on myöskin palanen maata, jota he\nviljelevät, ja vain parilla kolmella kylän talonpojista on kyllin maata\nvoidakseen pitää useampia lehmiä.\n\nYksi köyhimpiä koteja oli vakkamestari Joosefin, joka asui syrjäisessä,\nvanhassa mökissä kappelille vievän tien varrella aivan yksikseen. Tupaa\npeittivät melkein kokonaan ikivanhan pajun pitkälle riippuvat oksat. Ne\nolivat levinneet leviämistään, kunnes lopulta ympäröivät koko mökin.\nJoosef oli aina asunut mökkisessä, sillä se oli ollut jo hänen\nisälläänkin, joka siinä oli elänyt ikivanhaksi. Nyt oli Joosefista\nitsestään tullut vanha mies ja hän asui tuvassa ijäkkään, kauvan\nsairastaneen vaimonsa ja kahden lapsenlapsensa kera.\n\nJoosefilla oli ainoa poika Juuso, joka aina oli ollut sävyisä, mutta\nhieman huikentelevainen ja epävakainen ihminen. Hänen nykyistä\nolinpaikkaansa eivät ijäkkäät vanhemmatkaan tietäneet; jo kuusi vuotta\noli hän ollut poissa kotoa ja sen ajan kuluessa antanut niukasti\ntietoja itsestään. Juuso oli hyvin varhain mennyt naimisiin, ja se oli\nollut vanhempien mieleen, sillä hänen vaimonsa oli tuo ahkera, kelpo\nHeleena, josta kaikki pitivät. Hän oli hyvännäköinen ja kulki aina\ntietään hiljaisena, ahkerana ja tunnollisena. Hän piti myös kaiken\nmiehensä asunnossa hyvässä järjestyksessä, ja Joosefilla ja hänen\nvaimollaan oli hyvät päivät niinkauan kuin Heleena-tytär oli talossa.\nHän teki työtä aamuvarhaisesta iltamyöhään eikä antanut vanhuksien\ntehdä mitään, sillä hän sanoi, että isän ja äidin tuli nyt levätä, he\nolivat tehneet kylliksi, ja heidän kahden nuoren oli nyt valmistettava\nvanhuksille hyviä päiviä, Juuso kävi joka päivä työssä suuressa\nkartanossa Ziller-puron toisella puolen ja toi lauantaisin sievän\nrahasumman kotiin. Kaikki oli niin hyvin järjestetty ja kävi niin\nonnellisesti hyvinvoinnissa ja tyytyväisyydessä, että Juusokin tottui\ntasaiseen elämään eikä muuta toivonut kuin että sellaista jatkuisi.\n\nKolme vuotta kului siten häiritsemättömässä rauhassa ja vanha munkki\nisä Kleemens, joka asui pitkässä, vanhassa rakennuksessa Altkirchin\ntakana ja usein astui Joosefin tupaan, sanoi monesti: \"Joosef, teillä\non hyvä asua, täällä ei kuule yhtään pahaa sanaa.\" Ja hänen hyvät\nsilmänsä loistivat ilosta, kun Heleena aina yhtä puhtaana ja siistinä\nastui sisään ja toivotti hänet iloisella äänellään tervetulleeksi, ja\nkun pikku Helli hänen käsivarreltaan jo kaukaa ojensi isä Kleemensille\nkätösensä. Silloin toisti tämä vieläkin: \"Niin tosiaan, teillä on hyvä\nasua, Joosef!\"\n\nKun pikku Helli oli lähes kaksivuotias, tuli pikku Seppi maailmaan. Se\noli suuri ilo kaikille, mutta heti sen jälkeen tapahtui surullisin\nonnettomuus, mikä saattoi kohdata Joosefin kotia: Kuolema tempasi\nHeleenan hänen mieheltään ja pienokaisiltaan. Hän jätti aukon, joka ei\nenää ollut täytettävissä. Siitä alkaen kuljeskeli Juuso niinkuin se,\njolla ei enää ole mitään päämäärää. Hänet valtasi levoton, epävakainen\nmieli, hän ei enää saattanut jäädä kotiin sunnuntaisin kuten hän\nmuulloin niin mielellään oli tehnyt. Jokin ajoi häntä pois, yhä\nkauemmas, ja lopuksi arveli hän, että hänen kävisi taas paremmin,\nkunhan hän vain pääsisi pois kylästä ja hakisi muualta työtä. Hän\nlupasi lähettää vanhemmilleen aika ajoin rahaa heidän ja lasten\nelatukseksi, ja niin hän lähti. Jonkun aikaa piti hän lupauksensa ja\nlähetti avustusta. Sitten se loppui, eivätkä he kuuteen vuoteen enää\nolleet saaneet tietää mitään hänestä, ei, mihin hän oli joutunut eikä\nedes, oliko hän enää elossakaan. Sillävälin olivat molemmat vanhukset\nkäyneet yhä vanhemmiksi ja köyhemmiksi. Ainoa vähäinen elatuskeino,\nmikä heille oli jäänyt, oli siinä, että isoisä punoi pajunoksista\nvakkasia ja antoi ne perjantaisin juustomiehen mukaan, kun tämä vei\njuustonsa kaupungin torille. Paljoa ei isoisä ansainnut tekemillään\nvakoilla, ja isoäidin täytyi paloitella joka leivänkappale, jotta\npäästäisiin päivästä toiseen. Niin oli nyt Helli tullut lähes\nyhdeksän-, Seppi lähes seitsemänvuotiaaksi, ja Hellin täytyi jo aika\nlailla auttaa isoisää kaikissa toimissa, sillä yli neljä kuukautta oli\nisoäiti jo maannut vuoteen omana eikä voinut enää yhtään mitään tehdä.\nNiinpä täytyi isoisän ja pikku Hellin yhdessä päivittäin huolehtia\nkeittämisestä, mikä tosin ei ollut varsin mutkikasta, sillä ei keitetty\nmitään muuta kuin maissipuuroa ja perunoita ja silloin tällöin\nharvinaisuuden vuoksi hiukan kahvia. Mutta tarvittiin kumminkin nuo\nkaksi valmistamaan ruokaa, sillä pikku Helli oli vielä liian pieni\nnostelemaan pannua, eikä isoisä milloinkaan oikein tiennyt, missä\njärjestyksessä keittohommat oli suoritettava, jonka taas pikku Helli\ntiesi tarkoin. Siten he aina yhdessä työskentelivät keittiössä, ja\ntavallisesti seisoi pikku Seppi tällöin myöskin tuossa pienessä\nsopessa, jossa toiset kaksi tuskin saattoivat liikkua ja oli milloin\ntoisen, milloin toisen tiellä suurin silmin katselemassa ja odottamassa\nniitä ihania laitoksia, joita siinä valmisteltiin. Eivätkä isoisä ja\nHelli enää yrittäneetkään karkoittaa pienokaista pienestä keittiöstä,\nhehän kyllä hyvin tiesivät, että hän kahden minuutin kuluttua olisi\ntaas siellä, sillä pikku Sepillä oli monessa asiassa sanomaton\nkestävyys.\n\nKaunis, lämmin syyskuun aurinko kimalteli Altkirchin ympärillä\nolevilla, vihreillä kukkuloilla. Nyt juuri osui muutamia säteitä\nhimmeitten ikkunaruutujen läpi isoäidin vuoteelle.\n\n\"Oi, Jumalani!\" huokasi hän, \"vieläkö aurinkokin paistaa? Kunpa minäkin\nvietä kerran pääsisin ulos! Mutta kyllähän jo alallanikin pysyisin,\nkunhan ei vuode olisi kova kuin puu; patjassakaan ei ole enää mitään.\nJa kun ajattelen talvea sitten, jolloin minun täytyy virua kovalla\nsäkillä ohuen peittopahasen alla ilman kunnon patjaa: Minunhan täytyy\npaleltua kaiken muun lisäksi, johan minua nyt viluttaa.\"\n\n\"Ei nyt vielä auta talvea surra\", sanoi isoisä vaimentaen, \"vielähän\nsilloinkin Taivaan isä elää, hän on auttanut meitä jo monta kertaa\npulassa ollessamme, älä unohda sitä. Mitähän, jos kiehauttaisimme\nsinulle kahvitilkan, jotta lämpiäisit?\"\n\nIsoäiti halusi mielellään kahvikupposen, ja isoisä avasi oven\nkeittiöön, sillä sinne pääsi suoraan huoneesta, missä isoäidin vuode\noli. Pienet portaat uunin takana johtivat ylös makuukammioon, jossa\nisoisä nukkui lasten kera. Hän viittasi nyt pikku Helliä tulemaan\nmukaan, ja samassa tuli Seppikin perässä, sillä hänen täytyi katsella,\nmitä syötävää mahdollisesti valmistettaisiin. Keittiössä otti isoisä\npannun hyllyltä ja kaatoi siihen vettä, sitten sanoi hän: \"Pikku Helli,\nmitä nyt ensiksi pannaan?\"\n\n\"Ensiksi minun täytyy jauhaa kahvipavut\", ilmoitti lapsi ja istui heti\njakkaralle vanha kahvimylly polvella ja väänsi kaikin voimin. Mutta hän\nei liene ollut aivan tyytyväinen jauhamiseensa, sillä hän tarkasteli\nmyllyä puolelta ja toiselta ja veti vihdoin sen laatikon huolellisesti\nauki. Siinä oli kauniin jauhon sijasta, jota siinä olisi pitänyt olla,\nsuuria murenia, melkeinpä kahvipavun puolikkaitakin. Pikku Helli ojensi\nkauhistuneena laatikkoa isoisää kohti ja näytti hänelle vahinkoa. Tämä\nhuomasi sen ja sanoi rauhoittaen: \"Älä nyt vain nosta mellakkaa, ettei\nisoäiti kuule, muuten hän voivottaa ja luulee, ettei hän saa enää\nkoskaan juoda kahvia, odotahan nyt hiukan.\"\n\nSamassa meni isoisä ulos ja palasi kohta takaisin kädessä iso kivi.\nSillä hän murensi ja hieroi kahvipavut paperilla, ja sitten kaatoi\npikku Helli karkean jauhon pannuun. Mutta kun isoäiti pian sen jälkeen\nsai kupin käteensä, huudahti hän valittaen: \"Voi, voi! Siinähän kelluu\nsuuria jyväsiä pinnalla, kahvimylly on särkynyt. Voi, kunpa se olisi\nkestänyt, me emme jaksa ostaa uutta enää.\" Mutta isoisä sanoi\nlepyttelevällä äänellä: \"Älähän nyt sitä harmittele, kärsivällisyydellä\nmoni seikka korjataan.\"\n\n\"Niinpä kylläkin, muttei kahvimyllyä\", voivotti isoäiti vieläkin.\n\nPikku Helli ja Seppi saivat myös kumpikin kupillisen kahvia ja\nperunanmurusia sen kanssa, sillä leipää saivat he vain sunnuntaisin\nkappaleen kumpikin, Sitten haki isoisä esille vakkaset, jotka oli\npunonut, sitoi ne parittain nuoralla yhteen ja antoi kummankin lapsen\nkäteen kimpun pieniä vakkoja. Sitten käski hän heidän lähteä matkaan ja\nvaroitti heitä vielä tulemasta liian myöhään kotiin. He tiesivät jo,\nmihin heidän vakkoinensa oli mentävä, sillä heidän oli joka toinen\nviikko saatettava sellainen lähetys juustomiehelle. Tämä asui\njokseenkin kaukana kylästä, täytyi kulkea kukkuloitten toiselle\npuolelle, kappelin ohi, ylös metsään asti, siellä oli hänen mökkinsä.\n\nLapset lähtivät nyt yhdessä matkaan, ja kun pikku Helli yhä\ntunnollisesti jatkoi matkaansa, niin täytyi Sepinkin seurata, vaikkakin\nhän kernaasti olisi pysähdellyt ja katsellut yhtä ja toista. Vasta kun\nhe saapuivat kappelille, pysähtyi Helli ja sanoi: \"Laske vakat tähän\nmaahan, Seppi, meidän pitää nyt mennä kappeliin rukoilemaan Isämeidän;\nsen aikaa ne voivat olla tässä.\"\n\nMutta Seppi oli itsepäinen.\n\n\"En tahdo mennä sisälle, minun on liian kuuma\", sanoi hän ja istui\nmaahan.\n\n\"Ei, Seppi, tule nyt, kyllä se täytyy tehdä\", kehotti Helli. \"Etkö\nmuista enää isä Kleemensin sanoneen, että kappelin ohi kulkeissa aina\non mentävä sisään jotakin rukoilemaan. Nouse nyt ja tule pian!\"\n\nSeppi jäi itsepintaisesti maahan istumaan. Mutta Helli ei jättänyt\nhäntä rauhaan. Vallan surullisena tarttui hän hänen käteensä ja nosti\nhänet seisaalleen. \"Sinun täytyy tulla, Seppi, sillä lailla ei\nvarmaankaan käy hyvin, sinun pitäisi myös rukoilla mielelläsi.\"\n\nSamassa tuli joku alhaaltapäin kappelia kohden, ja yhtäkkiä seisoi isä\nKleemens lasten edessä.\n\nSeppi oli yhdellä hyppäyksellä hänen jalkainsa juuressa. Lapset\nojensivat kiireesti munkille kätensä.\n\n\"Seppi, Seppi\", sanoi hän aivan ystävällisesti puristaessaan tämän\nkättä, \"mitä olenkaan kuullut? Sinäkö et tahdo seurata pikku Helliä,\nkun hän mielellään menisi kanssasi kappeliin? Mutta minäpä sanon\nsinulle jotakin: Katsos, ei Herra Jumalamme mitenkään pakota ketään\nmenemään kappeliin rukoilemaan, vaan meillä on lupa saada siellä\nrukoilla häntä. Ja joka kerta, kun sen teemme, lahjoittaa hän meille\njotakin, me vain emme aina voi sitä heti nähdä.\"\n\nSitten lähti hyvä munkki taas tiehensä, ja Seppi astui nyt\nvastustelematta Hellin kera kappeliin ja luki hartaasti rukouksensa.\nKun lapset jonkun ajan perästä taas tulivat ulos, kuulivat he kovia\nääniä ja läähätystä polulta, joka tässä kohdin hyvin jyrkkänä laskeutuu\nZiller-purolle. Nyt tuli peräkkäin kolme päätä esiin, ensin tytönpää ja\nsitten kaksi pojanpäätä, ja nyt seisoi yhtäkkiä kolme lasta vastapäätä\nnoita toisia, ja suuresti hämmästyneinä katselivat he kaikki toisiaan.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nUusi tuttavuus.\n\n\nÄsken ilmaantunut tyttö oli suurin kaikista, hän lienee ollut\nyhdentoistavuotias ja suurempi pojista hiukan toista vuotta nuorempi,\njotavastoin toinen näytti melkoista pienemmältä, mutta sangen\ntanakalta. Tyttö lähestyi nyt vielä pari askelta lapsia ja kysyi:\n\n\"Mitkä teidän nimenne ovat?\"\n\nLapset mainitsivat niinensä.\n\n\"Mistä te olette kotoisin?\", kysyi lapsi edelleen.\n\n\"Altkirchistä, tuolta, mistä näkyy kirkontorni\", vastasi Helli ja\nosoitti punaista tornia kukkuloitten välissä.\n\n\"Siellä siis on teidän kirkkonne. Meillä on myöskin sellainen kirkko,\nmutta se on suljettuna ja sinne mennään vain sunnuntaisin. Mutta\ntuollaisia kappeleita ei meillä ole ensinkään. Tuolla ylempänä on\nvielä yksi, katso, Kurt, ihan ylhäällä metsänrinteessä.\" Tyttö näytti\nsormellaan korkealle ylös, ja veli nyökäytti päätään merkiksi, että hän\nnäki toivomansa esineen. \"Tahtoisin vain tietää, miksi teillä täällä on\nsellaisia kappelia niin monella kukkulalla.\"\n\n\"Jotta voi mennä sisälle rukoilemaan, kun kulkee ohi\", sanoi Helli\nnopeasti.\n\n\"Sitähän saattaa muutenkin tehdä\", arveli toinen tyttö, \"voihan\nkaikkialla rukoilla, missä on. Rakas Jumala kuulee kaikkialla\nrukouksemme, sen tiedän.\"\n\n\"Niin, mutta ei ajatellakaan, että pitäisi joskus rukoillakin, kunnes\ntullaan kappelille, silloin sen heti huomaa ja tekeekin sen\", vastasi\nHelli vakavasti.\n\n\"Nyt meidän täytyy mennä, Liisa\", muistutti Kurt-veikko, jota\nkeskustelu pitkästytti. Mutta Liisalla ei ollut mitään kiirettä, hän\nteki mielellään hiukan tuttavuutta, ja pikku Helli miellytti häntä,\nkoska hän vastasi niin päättävästi ja oli nyt juuri sanonut jotakin,\njota Liisa ei lainkaan voinut kumota, miten hän asiaa pohtikin. Niinhän\ntodellakin oli, ei hänenkään milloinkaan pälkähtänyt päähänsä, että\nsaattaisi joskus rukoillakin ja kiittää hyvää Jumalaa kävellessään ja\nilakoidessaan, joskin hän oli Hellille varsin varmasti sanonut, että\nsaattaahan kaikkialla rukoilla. Nyt teki kappelikin yhtäkkiä aivan\nuuden vaikutuksen Liisaan, sillä siihen asti oli hän katsellut sitä\nkuin puuta, joka seisoi paikallaan vain siksi, että kerran, aikoja\nsitten oli asetettu siihen, mutta hän ei ollut vielä koskaan ajatellut,\nettä se vielä tänään saattaisi huutaa jotain määrättyä jokaiselle\nohikulkijalle. Nyt tuntui hänestä yhtäkkiä kuin olisi hyvä Jumala\nosoittanut taivaasta kappelia ja sanonut: \"Tuossa se seisoo, jotta\nsinäkin kerran minua ajattelisit.\"\n\nKun Liisa mietteisiinsä vaipuneena ei pitkään aikaan virkkanut mitään,\njatkoi Helli: \"Eikä ole mikään käsky, vaan lupa, että saamme astua\nsisälle ja rukoilla, sillä niin tehdessämme antaa hyvä Jumala meille\naina jotakin, joskaan emme saata sitä nähdä. Isä Kleemens on niin\nsanonut.\"\n\n\"Niin, mutta minä haluaisin mieluummin kerran jotakin, jonka saattaa\nnähdä\", lisäsi nyt pikku Seppi, joka oli seisahtunut Hellin viereen ja\ntarkkaavasti kuunnellut.\n\n\"Tunnetko sinäkin isä Kleemensin?\", kysyi Liisa aivan iloissaan, sillä\ntämä oli Ziller-puron toisellakin puolen laajalti kaikkien lasten hyvä\ntuttu ja ystävä. Missä ikinä he hänet näkivät pitkässä kaavussaan,\nsuuri ristiinnaulitunkuva sivullaan, juoksivat he heti joka taholta\nhänen luokseen ja ojensivat hänelle kätensä, ja samassa hän veti pitkän\nkaapunsa alta vanhan kirjelaukun ja antoi kullekin lapsista kauniin,\nvärillisen kuvan. Liisa oli saanut jo monta sellaista, niissä oli\nvaaleanpunaisia pikku enkeleitä, jotka sirottelivat kukkia, ja toisissa\ntaas oli kukoistava ruusupensas ja pikkulintu istumassa ylinnä siinä,\nja sitten oli monta muuta kuvaa, ja isä Kleemensin nimi herätti eloon\nLiisan rakkaimpia muistoja.\n\n\"Hän asuu siellä meillä Altkirchissä, ylhäällä vanhassa luostarissa ja\ntulee usein luoksemme\", ilmoitti Helli.\n\n\"Niin, ja hän tuo isoäidille usein kokonaisen leivän\", täydensi Seppi,\njoka erikoisesti muisti tämän seikan.\n\n\"Nyt meidän pitää mennä, meillä on vielä pitkälti juustomiehelle\",\nsanoi Helli nostaessaan vakkakimppuansa ja ojentaessaan Sepille omansa.\n\n\"Tulethan joskus luokseni Rechbergille\", kysyi Liisa, joka mielellään\ntahtoi jatkaa uutta tuttavuutta.\n\n\"En osaa sinne, en ole vielä koskaan käynyt Ziller-puron toisella\npuolen.\"\n\n\"No, sinnehän on ihan helppo löytää, tule nyt vain joskus aikaisin\nsunnuntai-iltapäivällä\", rohkaisi häntä Liisa, \"sitten leikimme iltaan\nasti. Sinun on vain kuljettava sillan yli tuolla alhaalla ja sitten yhä\nvain ylöspäin aina korkeimmalle kohdalle asti, siellä on Rechberg, ja\ntuo suuri talo, joka on aivan erikseen ylinnä, on meidän. Tule siis\nsilloin!\"\n\nNyt lapset erosivat. Helli lähti Sepin kera vuorta ylöspäin, ja Liisa\nalkoi tarkata veljiään, joista ei vähiin aikoihin ollut kuullut mitään.\nKurt oli kiivennyt vanhaan kuuseen kappelin vieressä ja kiikkui\nuhkarohkeasti edestakaisin lahonneella oksalla, joka arveluttavasi\nrätisi, niin että Liisa mielenkiinnolla katseli, romahtaisiko Kurt\nkohta oksineen alas. Tämä tuntui hänestä enemmän hullunkuriselta kuin\nvaaralliselta. Lähelle kuusta oli pieni, paksu Kaarlo oikaissut itsensä\nmaahan ja nukahtanut sikeästi, niin sikeästi, että Liisan äänekkäät\nhuudot kehottaessaan häntä nousemaan häipyivät jäljettömiin. Mutta\nsamassa tuli jotakin vierimällä kukkulaa alas, mikä yhtäkkiä sai Kurtin\noksaltaan ja Kaarlon jaloilleen. Se oli suuri lammaslauma, vanhoja ja\nnuoria, suuria ja pieniä lampaita, Koko parvi aaltoili, hyppeli ristiin\nrastiin, ja lauman rinnalla juoksi suuri paimenkoira ja haukkui\nherkeämättä, jottei kukaan laumasta eksyisi, niin kovasti ja hartaasti,\nettä Kaarlo silmänräpäyksessä siitä heräsi ja kiireesti hyppäsi pystyyn\nkatsellakseen alaspäin vierivää laumaa.\n\nPaimen ajoi laumaansa lasten ohi Altkirchiä kohden. Nuo kolme\nkatselivat hiljaisella ihastuksella ohikulkijoita eivätkä kyllikseen\nsaattaneet silmäillä hullunkurisia hyppyjä, joita pienet, somat\nkaritsat tekivät emiensä viereltä, ja kuinka nämä huolestuneina\nseurasivat katseillaan, hyppelisivätkö karitsat vallattomina riveistä\nja eksyisivät. Kun lauma oli jo melkein kulkenut ohi, ja viimeiset\nvanhat lampaat vain enää juoksivat jälessä, silloin hengähti yhä vielä\nällistyksissään oleva Kaarlo syvään ja sanoi: \"Kunpa meillä vain olisi\nsellainen karitsa!\"\n\nSamaapa Kurt ja Liisakin juuri sinä silmänräpäyksenä ajattelivat, ja\nkaikki kolme olivat yhtäkkiä harvinaisen yksimielisiä. Liisa ehdotti\nnyt heti, että palattaisiin kiireesti kotiin ja pyydettäisiin isää ja\näitiä antamaan heille sellainen karitsa. Sitten kuvaili hän vielä\nveljilleen, kuinka he saattaisivat kuljettaa karitsaa kaikkialle\nmukanaan ja viedä sen laitumelle ja aina katsella sen hauskoja hyppyjä\nja kuinka he vartioisivat sitä yhtä huolellisesti kuin isot lampaat. He\nriemastuivat kaikki ajatellessaan voivansa omistaa karitsan, jopa siinä\nmäärin, että he suorastaan syöksyivät vuorta alas ja juoksivat sitten\nsillan yli Liisa edeltä. Häntä seurasi Kurt, ja molemmat ryntäsivät\nhennon portaan yli hypellen niin korkealle ilmaan, että silta heilui ja\ntutisi heidän jalkainsa alla, ja irtonaiset laudat keikkuivat, niin\nettä toisten perässä juokseva Kaarlo menetti kaiken vakavan pohjan\njalkojensa alta, lankesi keskellä siltaa ja oli vähältä suistua\nvuolaaseen Zlller-puroon. Kurt kääntyi takaisin ja nosti hänet pystyyn,\nja koska Liisa sillä välin oli päässyt maalle, ei silta enää notkunut\nedestakaisin, ja veljekset saapuivat nyt onnellisesti toiselle\npuolelle. Tie sieltä ylös Rechbergille oli jokseenkin pitkä, ja lapset\ntarvitsivat runsaasti kolme neljännestuntia, ennenkuin saapuivat\nviimeiselle jyrkänteelle ja näkivät tulen tuikkivan asuinhuoneen\nakkunoista; oli näet jo tullut pilkkopimeä.\n\nJo tunnin ajan oli ylimaaherran rouva levottomana kulkenut edestakaisin\nkamarista kiviportaille, sitten alas puutarhaan katsellen yltympäri,\npalannut sitten taas takaisin ja vähän päästä tehnyt saman kierroksen\nuudelleen.\n\nHän ei ollut päivällisestä saakka nähnyt ketään lapsista, ja kello\nneljän tienoissa kahviaikana olisi heidän tavallisuuden mukaan\npitänyt olla kotona. Äiti oli antanut heille luvan viettää vapaan\nlauantai-illan ylhäällä metsikössä, ja niin olivat heti syötyä kaikki\nkolme riemuissaan juosseet tiehensä. Mutta nyt oli tullut pimeä, eikä\nlapsista vieläkään kuulunut hiiskaustakaan. Missähän he olivatkaan, kun\nniin myöhästyivät? Vai olisikohan pikku Kaarlolle, joka ei vielä\nkävellyt ensinkään varmasti, tapahtunut jotakin? Äidin mieleen tuli\nkaikellaisia huolestuneita ajatuksia ja hän juoksi yhä rauhattomampana\nulos ja takaisin sisälle ja joka akkunaan.\n\nMutta nyt -- siinähän ne tutut äänet olivat, ne kuuluivat jo etäältä\nvarsin kiihtyneiltä. Äiti juoksi ulos -- aivan oikein, siinä he\nkiipesivät ylös, ja kun lapset huomasivat äidin, juoksivat he toinen\ntoistaan nopeammin voidakseen ensiksi kertoa; pikku Kaarlo vain jäi\nkauas toisten jälkeen. Kurt ja Liisa hyökkäsivät melkein yhtaikaa äidin\nluo ja tahtoivat molemmat kertoa kaiken samalla kertaa, mutta samassa\nkuului toiselta taholta luja ääni: \"Illalliselle! Illalliselle!\" Nämä\nsanat lausui ylimaaherra, joka juuri palasi toimistaan ja rupesi\nkotijärjestyksen ylläpitäjäksi.\n\nKun nyt kaikki istuivat rauhassa pöydän ääressä, saattoi kertominen\nalkaa, mutta nyt se ei tahtonutkaan kohta oikein sujua, sillä ensiksi\noli selitettävä, mitä oli tapahtunut, koska lapset eivät olleet tulleet\nkahviajaksi kotiin, -- määräys, jota oli noudatettava.\n\nVihdoinkin saatiin selville, että Liisan mielestä oli aika käynyt liian\npitkäksi ylhäällä metsikössä ja hän oli ehdottanut, että kavuttaisiin\nylös vanhan lehmuksen luo. Koska sieltä näki ylös kappelille ja alas\nZiller-purolle ja kapealle sillalle, oli Liisan vallannut vastustamaton\nhalu kerran juosta sinne asti ja katsella kaikkea ympäristöllä, ja\nportaan keikkumista ja vapisemista muisteli hän vielä suurena\nnautintona eräästä aikaisemmasta huviretkestä asti. Heti olivat\nveljetkin suostuneet aikeeseen, ja niin kiiruhdettiin matkalle, joka\nlopulta huomattiin kumminkin paljoa pitemmäksi kuin miltä se oli\nnäyttänyt. Kun nyt luvaton retki oli tunnustettu, ja varoitettu toiste\nsiten seuraamasta jokaista mielijohdetta, päästiin täyteen kertomisen\nvauhtiin. Ensin puhuttiin kappelista, sitten molemmista lapsista,\nsitten lammaslaumasta ja sitten vietä kerran alusta alkaen ja vielä\nperinpohjaisemmin. Lopuksi seurasi kuvaus hauskasta Ziller-puron yli\nmenosta ja kuinka siinä oli käynyt. Tästä kuvauksesta kyllä seurasi,\nettä isä ankarasti kielsi vastedes kaikki retket Ziller-purolle. Tuo\nhäilyvä silta oli laitos, jonka poistamista ylimaaherra jo kauan oli\ninnokkaasti ajanut, mutta joka siitä huolimatta yhä vain säilyi\nentisellään.\n\n\"Kaarle paksu lepää päivätyöstään, ja teidänkin päivätyönne lienee jo\nlopussa\", sanoi nyt isä ja pudisteli vähän vieressään olevaa tuolia,\njolle Kaarlo sillävälin oli nukahtanut, sillä hän oli kestänyt suuren\nponnistuksen. Tätä hyvää ensi unta ei kumminkaan ollut niinkään helppo\nkeskeyttää, ja yhtäkkiä tarttui isä tuoliin ja kantoi sen ynnä nukkujan\nmakuuhuoneeseen, ja hypellen seurasivat muut lapset perässä ja\nriemuitsivat tuosta oivasta kepposesta. Viimeiseksi tuli äiti ja\nhäneltä oli aika vaiva saada yksi lapsista hereille ja toiset levolle.\n\nSiitä päivästä lähtien ei kulunut ainoatakaan aamiaista, päivällistä\ntai illallista ilman että lapset toinen toisensa perästä, yhä uudelleen\nja joka äänilajissa lausuivat sanat: \"Kunpahan meillä vain olisi\nsellainen karitsa!\" Vihdoin kyllästyi ylimaaherra siihen.\n\nEräänä iltana äidin istuessa lasten kera pöydän ympärillä ja pikku\nKaarlon, jonka aika vanhempien lasten koulutehtäviään harjoitellessa\ntuli pitkäksi, juuri kuudennen kerran toistaessa: \"Kunhan meillä vain\nolisi --\", avasi isä yhtäkkiä oven selkosen selälleen, ja sisään\nhyppäsi todellinen, elävä karitsa. Pikku elukka oli lumivalkean,\nkiharaisen villan peittämä ja niin soma, etteivät lapset sellaista\nolleet vielä koskaan nähneet. Nyt syntyi sellainen ilometeli, sellainen\nhälinä ympäri huonetta, ettei enää sanaakaan saattanut kuulla, sillä\nkaritsa kiiti etsien ja määkien nurkasta toiseen etsien tietä ulos, ja\nkaikki kolme lasta ilosta huutaen juoksivat sen perässä. Mutta yhtäkkiä\nkajahti isän luja ääni: \"No niin, nyt riittää! Nyt pääsee pikku lammas\nensiksikin uuden uutukaiseen navettaansa, ja te tulette luokseni\nkuulemaan, mitä minulla on teille sanottavana.\" Lapset saivat ensin\nsaattaa karitsansa ulos, ja he tuumivat suuresti kummastuneina, missä\npikku elukalle varustettu uusi navetta sijaitsisi ja minkä näköinen se\nolisi.\n\nAivan oikein, ihka uusista laudoista oli laitettu pieni osasto kauas\nhevostallin perälle, ja siinä oli kauniita, valkeita olkia, joilla\nkaritsa saisi maata. Karsinaan oli asetettu pieni häkkikin; siihen sopi\nkaataa ruohoja, heiniä ynnä muuta, mikä karitsalle hyvältä maistui. Kun\nse nyt oli asetettu hyvästi nukkumaan pahnoilleen ja makasi aivan\nhiljaa ja hengitti enää vain hiukan pelokkaasti, silloin sanoi isä,\nettä nyt sen piti saada nukkua, sulki matalan oven ja viittasi lapsia\nseuraamaan itseään.\n\nSisällä huoneessa istuutui hän, asetti kolme lastaan eteensä, kohotti\netusormensa ja sanoi vakavasti:\n\n\"Kuunnelkaa nyt minua tarkasti ja ajatelkaa, mitä kuulette. Olen\nottanut pikku lampaan emänsä luota antaakseni sen teille. Nyt tulee\nteidän olla sille emän sijassa, kaita ja hoitaa sitä, niin että se\nalkaa viihtyä luonanne eikä kuole koti-ikävään. Teidän tulee joka\njoutohetkenä ottaa se ulos, leikkiä sen kanssa ja kävelyttää sitä,\nVoitte viedä sen ylös laitumelle, sieltä saattaa se itse valikoida\nruohoa itselleen; saatte mennä sen kanssa, minne haluatte. Mutta ette\nmilloinkaan saa jättää elukkaa yksiksensä, ette silmänräpäykseksikään,\nse on vielä liian pieni tullakseen toimeen, se eksyisi heti, ei\nlöytäisi enää navettaa ja saattaisi surkeasti menehtyä. Joka sen\ntallista ottaa, hän pitää sitä silmällä, kunnes on saattanut sen\ntakaisin paikoilleen. Oletteko oikein ymmärtäneet minua ja tahdotteko\nhoitaa karitsaa niin täsmällisesti kuin olen sanonut teille, tai jos\nmieluummin tahdotte olla sitä tekemättä, niin sanokaa, siinä\ntapauksessa vien sen vielä tänään emälleen takaisin.\"\n\nLapset huudahtivat kaikki kolme, että isä jättäisi heille karitsan. He\neivät mistään hinnasta tahtoneet antaa sitä pois. He lupasivat kaikki\nkolme sydämestään ja koko tahdostaan paimentaa karitsaa ja pitää siitä\nhuolta kuten isä vaati eikä antaa elukan milloinkaan jäädä yksikseen.\nKukin vakuutti itse haluavansa joka kerta viedä karitsan takaisin\ntalliin, kun se aika tuli, sillä se oli oleva heille suurin ilo. Mutta\nisä teroitti heille vielä kerran tämän asian tärkeyttä ja sanoi, että\nsen lapsista, joka ottaisi karitsan ulos, tulisi myös viedä se sisälle,\nniin oli oleva. Vielä kerran lupasivat lapset menetellä elukkansa\nsuhteen tarkalleen isän määräyksen mukaisesti ja antoivat kaikki kolme\nhänelle kätensä vahvistukseksi ja olivat niin täynnä ihastusta\najatellessaan ainaiseksi saavansa omistaa oman, elävän karitsan, että\nhe sinä iltana vasta sangen myöhään saivat unta. Pieni, muuten niin\nunelle herkkä Kaarlokin seisoi pystyssä vuoteessaan ja huusi kerta\ntoisensa perästä Kurtille: \"Isä saa kyllä nähdä, ettei karitsan\ntarvitse meillä menehtyä, kyllä minä siitä huolen pidän.\"\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nMitä salaaminen vaikuttaa.\n\n\nSeuraavana päivänä oli pääkysymyksenä, mikä karitsan nimeksi\npantaisiin. Liisa ehdotti, että sille annettaisiin nimi \"Eulalia\",\nsillä se oli hänen ystävättärensä kissan nimi ja tuntui hänestä\nerittäin kauniilta. Mutta veljet eivät tahtoneet siitä mitään tietää,\nnimi oli heistä liian pitkäveteinen. Kurt ehdotti nimeä \"Neero\", sillä\nse oli hänen ihailemansa suunnattoman suuren koiran nimi alhaalta\nmyllyltä. Mutta Liisa ja Kaarlo eivät ensinkään halunneet karitsan\nnimeksi samaa kuin tuon leveäkuonoisen koiran. Nyt kysyttiin äidin\nneuvoa asiassa, ja hän ehdotti, että elukkaa kutsuttaisiin oman\nlaatunsa mukaisesti \"Kutripääksi\".\n\nTästä nimestä olivat lapset heti yksimielisiä, ja se oli karitsan nimi\nsiitä lähtien. Valkoisen, soman Kutripään tuottama ilo oli kaikkien\nkolmen mielestä kaikkia muita iloja ja huveja parempi. Jokaisena\nlomahetkenä se haettiin navetastaan ja sitä kuljetettiin sinne tänne.\n\nVälistä lähtivät lapset kaikin yhdessä ulos ja veivät Kutripään ylös\nlaitumelle tai metsikköön ja istuutuivat sen kera sinne. Liisan tällöin\npenkillä istuessa ja elukan tuttavallisesti pannessa päänsä hänen\nhelmaansa, juoksivat Kurt ja Kaarlo läheiselle apilaspellolle ja toivat\noivia, meheviä lehtiä. Ne söi Kutripää sitten suurella mielihyvällä\ntoisen toisensa perästä heidän kädestään ja määki vähä väliä varsin\niloisesti.\n\nToisinaan haki joku lapsista yksinään karitsan tallista ja otti sen\nmukanaan retkelle, kun oli toimitettava joku asia alhaalla myllyllä tai\nleipurilla tai vanhan pesumummon luona. Silloin asteli karitsa aina\niloisesti kuljettajansa rinnalla ja tuntui aivan hyvin ymmärtävän, kun\nKurt ja Liisa ja erikoisesti sen hyvä ystävä Kaarlo sille näillä\nmatkoilla puhelivat. Se vastasi tällöin vähäväliä myöntävällä,\niloisella määkinällä ja katseli sen lisäksi seuraajaansa niin hartaan\nymmärtäväisesti, ettei ollut epäilemistäkään Kutripään vilkkaasta\nosanotosta keskusteluun. Päivä päivältä tuli se myös yhä\ntuttavallisemmaksi ja hellemmäksi lapsia kohtaan. Nyt painautui se aina\nheti sitä vasten, joka haki sen tallista, ikäänkuin sen oma emä olisi\ntullut. Lapset myös rakastivat sitä päivä päivältä yhä enemmän ja\nhoitivat ja paimensivat sitä ja veivät sen kävelyjen ja hauskojen\nkeskustelujen jälkeen aina huolellisesti takaisin tallissa olevaan\npieneen karsinaansa pehmeälle olkivuoteelleen.\n\nKutripää viihtyi tuossa mainiossa hoidossa niin hyvin, että se kävi\nvarsin lihavaksi ja näytti lumivalkeine villakiharoineen niin siistiltä\nja sievältä kuin olisi se aina ollut pyhäpuvussa.\n\nNiin kului kaunis, aurinkoinen syksy, ja oli tullut marraskuu niin\npian, etteivät lapset vielä koskaan olleet sellaista huomanneet. Nythän\nsaattoi jo puhua joulusta, sillä johan sen juhlan täytyi tulla\nseuraavassa kuussa. Kurt ja Kaarlo voivat hyvästi yhdistää nykyhetken\nilot ja tulevaisuuden toiveet ja siten nauttia kaksin verroin. Niinpä\nhe iloitsivatkin lakkaamatta Kutripäästään ja jokaisella kävelyllään\nkertoivat he sille kaikesta ihanuudesta, minkä joulujuhla toisi\nmukanaan, ja luettelivat sille kaikki esineet, joita he salaa toivoivat\nJeesus-lapselta. Kutripää kuunteli silloin hyvin tarkkaavaisesti,\neivätkä veljekset olleet antamatta sillekin toiveita saada osansa\njuhlalahjoista. Niinpä he useimmiten nauttivatkin kaikin kolmin näistä\nihanista toiveista ja tulivat siten päivä päivältä vielä\ntuttavallisemmiksi keskenään.\n\nLiisa oli hieman erilainen. Kun hänellä oli odotettavissa joku uusi,\nsuuri ilo, valtasi se hänet kuumeentapaisesti ja täytti silloin niin\nkaikki hänen ajatuksensa, että entiset ilot joutuivat kaikki syrjään.\nNyt oli Liisalla erikoisen hyvä ystävä suuressa talonpoikaistalossa\nalas Ziller-purolle johtavan tien varrella, ystävällinen Maria, joka\naina mieluisasti suostui kaikkiin Liisan aikeisiin. Tätä ystävätärtä\ntahtoi Liisa nyt niin mielellään kerran käydä tervehtimässä, sillä\nhänen kanssaan saattoi hän puhella paremmin perinjuurin joulujuhlaa\nkoskevista toiveistaan ja odotuksistaan kuin veljien kanssa, joilla oli\nniin peräti erilaiset toiveet ja jotka eivät edes käsittäneet hänen\nomiaan.\n\nÄiti antoikin Liisan mennä kyläilylle, hän sai lähteä ensimäisenä\nvapaana iltapäivänä. Hän malttoi töin tuskin odottaa, kunnes äiti vielä\noli sitonut hänen ympärilleen lämpimän villahuivin, joka kyllä oli\ntarpeen kylmässä marraskuun tuulessa. Sitten riensi Liisa hypellen\ntiehensä, ja äiti katseli vielä lastaan, kunnes tämä oli ehtinyt\npuoliväliin rinnettä alas, sitten palasi hän sisälle. Samassa juolahti\nLiisan mieleen, että matkaa oli koko pitkältä ja että oikeastaan olisi\nollut hauskaa ottaa Kutripää seuraksi mukaan, elleivät veljet jo olleet\nsitä ottaneet. Nopeasti palasi hän takaisin, juoksi talliin, löysi\nKutripään rauhallisena makaamassa pahnoillaan, otti sen kiireesti ulos\nja juoksi nyt sen kanssa alaspäin kuivaa tietä pitkin, jolla kirjavat\nsyyslehdet lensivät hänen ympärillään tuulessa. Lyhyessä ajassa olivat\nhe alinomaa juosten päässeet matkansa perille. Pian käveli Liisa\nsyvällisiin keskusteluihin vaipuneena edestakaisin talon edustalla\nKutripään hyvillään pureksiessa lehtiä pensasaidasta, joka ympäröi\npuutarhaa. Ystävyksetkin virkistivät itseään pitkien neuvottelujen\nvälillä syömällä makeita päärynöitä ja mehukkaita, punaisia omenia,\njoita oli runsaasti, sillä Marian äiti oli heti tuonut suuren\nkopallisen hedelmiä, ja mitä lapset eivät jaksaneet syödä, se piti\nLiisan ottaa mukaansa. Niin oli aina ollut, sillä talossa kasvoi\nrunsaasti hyviä omenia ja päärynöitä.\n\nKun Liisan oli aika palata kotiin, lähti ystävätär heti saattamaan\nhäntä, ja niin paljon oli heillä yhä vielä sanottavaa toisilleen, että\nhe olivat aivan huomaamattaan ehtineet Liisan kodin luona olevalle,\npienelle jyrkänteelle. Maria jätti nopeasti hyvästi, ja Liisa kiiruhti\ntietä ylös, olihan jo tullut pimeä. Nyt tultuaan pihalle, välähti kuin\nsalama hänen mieleensä ajatus: \"Missä on Kutripää?\" Hän tiesi\nottaneensa sen mukaansa, nähneensä sen sitten vielä syövän lehtiä\npensasaidasta, sitten oli hän sen aivan unohtanut eikä enää yhdelläkään\nsilmäyksellä tarkannut sitä. Mitä suurimman kauhun vallassa syöksyi hän\ntaas vuorta alas ja huusi joka taholle: \"Kutripää! Kutripää! Missä\nolet? Tulehan nyt! Tule nyt!\" Mutta kaikki oli hiljaa, Kutripäätä ei\nnäkynyt missään. Liisa juoksi takaisin talonpoikaistaloon asti.\nAsuinhuoneen akkunoista loisti jo tuli, hän saattoi kiviportailta\ntalon edustalla hyvin nähdä sisälle. He istuivat siellä kaikin\nillallispöydässä, isä, äiti ja Maria, hänen veljensä ja rengit, ja\nuuninrahilla makasi vanha kissa. Mutta ei missään ollut jälkeäkään\nKutripäästä näkyvissä, miten Liisa tähystelikin joka nurkkaan. Nyt\njuoksi Liisa rakennuksen ympäri puutarhaan, ympäri koko pensasaidan ja\ntaas puutarhaan ja siellä pensasaidan sisäpuolitse yhä houkutellen:\n\"Kutripää, tulehan nyt! Tulehan nyt!\" Kaikki turhaan, karitsasta ei\nollut jälkeäkään näkyvissä eikä kuuluvissa. Liisan tuska yhä kasvoi.\nTuli yhä pimeämpi, ja tuuli ulvoi yhä kovemmin ja oli vähällä\npyyhkäistä hänet mukaansa. Hänen täytyi palata kotiin, mitä piti hänen\ntehdä? Hän ei voinut sanoa kadottaneensa Kutripäätä, koska hän oli sen\nunohtanut. Mutta äidille tahtoi hän sen sanoa. Hän juoksi voimainsa\nperästä vuorta ylös. Kotona oli jo kaikki illallista varten valmiina,\nisäkin oli jo saapunut. Liisa hyökkäsi huoneeseen niin punaisena ja\nkuumana, tukka hajallaan, että äiti sanoi: \"Tuollaisena et voi tulla\npöytään, lapsi; mene ensin siistimään itsesi.\" Ja isä lisäsi: \"Näin\nmyöhään ei sinun yleensä pidä tulla kotiin! Häviä nyt ja tule heti\nmuuttuneena takaisin, taikka ei ole enää mitään syötävää.\" Liisa\ntotteli nopeasti. Syömisestä ei ollut väliä, paljon mieluummin olisi\nhän ollut tulematta enää ollenkaan, mutta se ei käynyt päinsä. Hän\npalasi masentuneena paikalleen. Hän pelkäsi hirveästi, mitä muita\nhuomautuksia ja kysymyksiä vielä tulisi. Mutta ennenkuin kukaan vielä\nsaattoi sanoa hänelle sanaakaan, kiinnitti kaikkien perheenjäsenten\nhuomiota eräs uusi tapaus.\n\nHannu-renki pisti päänsä ovesta sisään ja sanoi: \"Luvallanne, herra\nylimaaherra, ovathan lapset kaikki kotona kuten Katri sanoo, eikä\npikkulammas ole vielä tallissa.\"\n\n\"Mitä?\", sanoi ylimaaherra tulistuen. \"Siinä nyt ollaan! Kuka on\nottanut sen ulos? Kuka sen on tehnyt?\"\n\n\"En minä vain!\" -- \"En minä vain!\" -- \"Minä en varmastikaan!\" -- \"En\nminäkään!\", huusivat Kurt ja Kaarlo niin raivokkaasti yhteen ääneen,\nettei ensinkään saattanut kuulla, vaikeniko Liisa, vai huusiko hänkin.\nÄiti sanoi hilliten: \"Älkäähän nyt niin myrskyisesti. Liisa varmaan ei\nole sitä tehnyt, jo iltapäivällä juoksi hän yksin ystävättärensä Marian\nluo ja palasi vasta muutamia hetkiä sitten.\"\n\n\"Siis on kumminkin toinen teistä sen tehnyt\", keskeytti isä nopeasti\nsuunnatessaan läpitunkevan katseen molempiin poikiin.\n\nVastaukseksi kaikui hänelle suunnaton huuto: \"En minä vain!\" -- \"En\nminä vain!\" -- \"Minä en varmastikaan!\" ja molemmat katselivat niin\nrehellisesti silmät selällään isää, että tämä heti huudahti: \"Ei, ei,\neivät he sitä ole tehneet. Sitten on Hannu mahtanut jättää tallinoven\nauki lampaan ollessa siellä, ja se lienee samassa silmänräpäyksessä\njuossut ulos; mutta sekin näyttää minusta niin epätodenmukaiselta,\npitääpä käydä katsomassa.\"\n\nIsä jätti huoneen tutkiakseen asiaa vielä ulkona tallissa.\n\nKun nyt syyttämisen ja puolustuksen aiheuttama kiihtymys oli ohi, sai\ntoinen vaikutus vallan. Yhtäkkiä pani Kaarlo päänsä käsivarrelleen ja\nnyyhkytti ääneen surkeasti: \"Nyt on Kutripää hukassa! Me emme saa sitä\nenää! Nyt täytyy sen kuolla kurjuuteen!\"\n\nNyt yhtyi Kurtkin häneen. Ääneen itkien huudahti hän: \"Niin, nyt tulee\nyhä kylmempää, eikä sillä ole mitään syötävää ja sen täytyy paleltua ja\nmenehtyä.\" Ja vielä kovemmin kuin nämä molemmat alkoi nyt Liisa itkeä\nja valittaa. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta saattoi selvästi kuulla,\nkuinka paljon tuskaisempi ja syvempi hänen surunsa vielä oli kuin hänen\nveljiensä, ja Liisahan kyllä tiesi, miksi. Vielä kun myöhemmin Kurt ja\nKaarlo aikoja sitten olivat nukahtaneet patjoilleen ja näkivät iloisia\nunia Kutripäästä, makasi Liisa vielä levottomuuden vallassa vuoteessaan\neikä saanut unta. Häntä ei vaivannut ainoastaan sääli karitsaa kohtaan,\njoka nyt arkana ja hyljättynä harhaili ulkona, vaan hän myös tiesi itse\naiheuttaneensa sen ja lisäksi oli hän vielä salannut asian, vaikka\nhänen olisi pitänyt se tunnustaa.\n\nLiisa ei tosin ollut huutanut mukana: \"En minä vain! En minä vain!\"\nmutta hän oli vaijennut, kun äiti niin luottavasti sanoi: \"Liisa ei ole\nvoinut sitä tehdä\", ja lapsi tunsi kyllin selvästi, että hän oli\nsalaamisellaan tehnyt saman vääryyden kuin jos hän olisi valehdellut.\nLiisa oli sangen onneton eikä saanut lohdutusta eikä rauhaa, kunnes hän\npäätti heti seuraavana aamuna ilmaista kaikki äidille, ehkäpä Kutripää\nsentään vielä löytyisi.\n\nSeuraavana aamuna paistoi aurinko kirkkaasti, ja heti aamiaisen jälkeen\npäätettiin, että kaikki kolme heti koulun päätyttyä lähtisivät\nKutripäätä etsimään, senhän täytyi olla jossakin. Iltapäivällä\ntahtoivat he tehdä samaa ja olivat kaikki vakuutettuja, että sen\nillaksi täytyisi löytyä. Äitikin sanoi lapsille vielä lohdutukseksi,\nettä isä oli jo varhain aamulla lähettänyt Hannun etsimään elukkaa\nkaikkialta, sitenhän oli hyviä toiveita sen löytämisestä.\nOnnellisimmaksi tunsi näistä toiveista itsensä Liisa, joka ajatteli,\nettei hänen nyt tarvitsisikaan sanoa mitään, kaikki tulisi kai ilmankin\nennalleen.\n\nSinä päivänä etsittiin karitsaa pitkin koko Rechbergiä, joka talosta\nsitä kysyttiin, mutta Kutripää oli kuin hävinnyt maan pinnalta. Ei\nyksikään ihminen ollut sitä koskaan nähnyt, ei missään näkynyt siitä\njälkeäkään. Sitä etsittiin ja kyseltiin vielä muutamia päiviä, mutta\nturhaan. Sitten sanoi ylimaaherra, että oli kylliksi haettu, se ei\nauttaisi enää mitään, joko ei eläinrukka enää ollut elossa tai oli se\neksynyt aivan etäälle.\n\nMuutaman päivän perästä satoi ensi lumi, ja niin taajaan ja suurina\nputoilivat hiutaleet, että lyhyessä ajassa koko puutarha oli lumen\npeitossa, ja tuo valkea peite kohosi puoliväliin pensasaitaa. Muulloin\nolivat lapset joka vuosi suunnattomasti iloinneet ensi lumesta ja\nhuudahdelleet ja riemahdelleet sitä enemmän, kuta enemmän hiutaleet\nryöppysivät.\n\nNyt olivat he aivan hiljaa ja katselivat mikä mistäkin akkunasta, ja\njokaisen täytyi itsekseen ajatella Kutripäätä, joka ehkä makasi jossain\nkylmän lumen alla, tai koetti kahlata siinä eikä voinut ja huusi\ntutulla äänellään surkeasti apua, eikä kukaan kuullut eikä auttanut\nsitä. Kun isä vielä illalla kotiin tullessaan sanoi: \"Tulee pureva\npakkanen yöksi, lumi on jo kovaksi jäätynyt. Jos eläinrukka vielä on\njossain ulkona eikä ole kuollut, niin menehtyy se ensi yönä surkealla\ntavalla. Kunpa en olisi koskaan tuonut karitsaraukkaa kotiin!\" --,\nsilloin puhkesi Kaarlo niin surkeaan valitukseen, ja Kurt ja Liisa,\nmyöskin täynnä tuskaa yhtyivät siihen niin sydäntä vihlovasti, että isä\njätti huoneen, ja äiti koetti nyt parhaansa mukaan lohduttaa. Siitä\nalkaen ei ylimaaherra enää milloinkaan puhunut karitsasta, ja äiti\npuhui lapsille armaasta joulujuhlasta, kun he uudelleen alkoivat surra\nKutripäätä. Hän sanoi heille, että Jeesus-lapsi oli tullut ilahuttamaan\nkaikkia sydämiä, ja että tämä juhlapäivä nyt pian tulisi ja tekisi\nheidätkin taas iloisiksi. Mutta kun säälivä Kaarlo kylminä, pimeinä\niltoina taas alkoi valitella: \"Kunpa vain ei Kutripään täytyisi palella\ntai väristä kuoliaaksi tuolla ulkona!\", silloin lohdutti äiti:\n\"Katsohan, Kaarlo, kyllä hyvä Jumala huomaa pienet eläimetkin, hän on\nvoinut valmistaa Kutripäälle johonkin lämpimän vuoteen ja antaa sille\nhyvin käydä. Ja joskaan se ei enää ole meidän luonamme, emmekä voi\nsitä hoitaa, niin tyytykäämme nyt kumminkin ja jättäkäämme Kutripää\nkokonaan hyvän Jumalan haltuun.\"\n\nKurtkin kuunteli tarkkaavaisesti äidin siten lohduttaessa Kaarloa, ja\nniin veljekset vähitellen tulivat taas ihan iloisiksi, uskoivat\nKutripään kokonaan hyvän Jumalan haltuun ja iloitsivat nyt päivä\npäivältä enemmän ja toivehikkaammin lähestyvästä joulujuhlasta. Mutta\nLiisa ei tullut iloiseksi heidän kerallaan, häntä ikäänkuin painoi\nraskas kuorma, joka aivan masensi hänet eikä koskaan enää antanut hänen\ntulla iloiseksi. Öisin näki hän unissaan Kutripään makaavan nälkään\nkuolemaisillaan ja jähmettyneenä lumessa, ja se katsoi häneen kovin\nsurullisin silmin ja sanoi: \"Sinä sen teit.\" Silloin heräsi Liisa\nitkien, ja kun hän myöhemmin tahtoi hauskutella veljien kanssa, ei hän\nvoinut, sillä hänen täytyi aina ajatella: Jos nuo molemmat tietäisivät,\nettä hän sen oli tehnyt! Isää ja äitiä ei hän enää koskaan saattanut\nkatsoa suoraan silmiin, sillä hänhän oli salannut heiltä, mitä hänen\nolisi pitänyt tunnustaa, eikä hän nyt enää mitenkään voinut saada sitä\nsanotuksi, sillä nyt oli hän jo niin kauan luulotellut vanhemmille\nolevansa tietämätön asiasta.\n\nSiten ei Liisalla ollut yhtään hauskaa hetkeä enää, ja päivä päivältä\nnäytti hän surullisemmalta ja onnettomammalta, ja kun Kurt ja Kaarlo\ntulivat hänen luokseen ja sanoivat: \"Iloitsehan sinäkin, Liisa, kerran,\nnyt tulee joulu joka päivä lähemmäksi, ja ajatteleppas, mitä kaikkea\nsaattaakaan tulla!\" silloin nousivat heti kyyneleet Liisan silmiin ja\npuoleksi itkien sanoi hän: \"Minä en voi enää iloita, en milloinkaan, en\nikinä enää, en joulunakaan.\" Se tuntui sääliväisestä Kaarlosta sentään\nliian surulliselta ja hän sanoi Liisalle kylläkin lohduttavasti:\n\"Katsos, Liisa, kun ei enää voi mitään tehdä, silloin jättää kaikki\nhyvän Jumalan haltuun ja silloin tulee taas iloiseksi, kun vain ei ole\ntehnyt mitään pahaa, äiti on sen sanonut.\" Mutta silloin Liisa vasta\noikein alkoikin itkeä, niin että Kaarloa rupesi pelottamaan ja hän\nhyppäsi pystyyn ja juoksi pois kuten Kurt jo ennen oli tehnyt, sillä\nhänestä oli kovin ikävää, että iloinen Liisa oli niin muuttunut.\n\nÄitikään ei ollut voinut olla huomaamatta muutosta Liisan olennossa.\nUsein hän hiljaisuudessa tarkkasi lasta, mutta ei tehnyt mitään\nkysymyksiä hänelle.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nMitä hyvä Jumala antaa.\n\n\nMarraskuu oli loppuun kulumassa. Lumi oli kohonnut vielä paljon\nylemmäs, päivä päivältä yltyi nyt pakkanen. Altkirchissä siirteli\nisoäiti ohutta peittoansa edestakaisin, hän ei tahtonut enää ensinkään\nlämmetä sen alla. Huone olikin aika kylmä, sillä siellä oli vain pieni\npuuvarasto, ja tässä paksussa lumessahan ei saattanut löytää yhtään\nrisua. Kahvia keitettiin vain harvoin ja pavut täytyi nyt aina survoa\nkivillä, mylly oli ainaiseksi pilalla, eikä ollut varaa uuteen. Isoäiti\nparalla oli paljon valitettavaa ja voivoteltavaa. Isoisä istui\nenimmäkseen uuninrahilla, koetti viihdyttää valittelevaa ja punoi\nsillävälin pieniä pajuvakkojaan.\n\nNiinkauan kuin oli herkeämättä satanut lunta ja syvä hanki oli pysynyt\npehmeänä, oli isoisän itse täytynyt kantaa vakkasensa juustomiehelle,\nsillä jos hän olisi lähettänyt lapset, olisivat ne painuneet lumeen. Ei\nollut mitään aurattua tietä vuorta ylöspäin, isoisänkin oli vaikea\npäästä kulkemaan, niin syvään hän välistä vaipui kinoksiin.\n\nMutta nyt oli taivas kirkastunut, ja aavat lumikentät olivat yltympäri\njäätyneet niin lujasti, että saattoi kävellä niitten yli kuin kovaa\nkatua, hanki ei pettänyt painavien miestenkään alla. Nyt saattoi taas\nkerran lähettää lapsetkin kävelylle, Helli kietoi huivin ympärilleen ja\npikku Seppi pani villalakin päähänsä, sitten he lähtivät matkaan\nkummallakin vakkakimppunsa käsivarrellaan. Kun he runsaan puolentunnin\nkuluttua saapuivat kappelille, laski Helli vakkansa maahan ja tarttui\npikku Sepin käteen astuakseen sisään. Mutta Seppi oli taaskin\nvastahakoinen: \"En tule, en tahdo nyt rukoilla, sormiani palelee\",\nväitti hän ja ponnisti jaloillaan maata vasten, jottei Helli saisi\nhäntä siirretyksi eteenpäin, Mutta tämä pyysi ja veti häntä ja\nmuistutti, mitä isä Kleemens oli sanonut, ja oli ihan suruissaan,\nikäänkuin saattaisi Seppi heidät molemmat menettämään jonkin suuren\nlahjan. Helli oli jo kuullut ja ymmärtänyt niin paljon hätää ja\nkurjuutta, että hänestä tuntui suurelta onnelta ja lohdutukselta saada\nsiten polvistua ja rukoilla Taivaallista isää, joka tahtoo auttaa\nkaikkia köyhiä. Vihdoin Seppi suostui, ja he astuivat hiljaiseen\nkappeliin. Helli lausui hiljaa ja hartaasti rukouksensa. Yhtäkkiä\nkuului syvässä hiljaisuudessa omituinen, valittava ääni. Vähän\npelästyneenä kääntyi Helli Sepin puoleen ja sanoi hiljaa: \"Älä niin\nsano kappelissa, sinun pitää olla hiljaa.\" Yhtä hiljaa, mutta\njulmistuneena vastasi Seppi: \"Enhän minä mitään sanonut, sinähän\nsanoit.\"\n\nSamassa kuului valitus uudelleen, mutta kovemmin. Seppi katseli\ntutkivasti erästä kohtaa alttarin luona. Yhtäkkiä tarttui hän Helliä\nkäsivarteen ja veti hänet sellaisella voimalla penkiltään alttaria\nkohden, ettei hän voinut olla seuraamatta. Siellä alttarin juurella,\npuoleksi alttariliinan peitossa makasi valkea karitsa vavisten ja\nväristen vilusta ja oikoen hentoja jalkojaan ikäänkuin se ei olisi\nvoinut uupumuksesta enää liikahtaakaan.\n\n\"Se on lammas, nyt me kerrankin saimme lahjaksi jotain, minkä voi\nnähdä\", selitti pikku Seppi iloisena.\n\nHelli katseli ihmeissään elukkaa. Hänen mieleensä olivat johtuneet isä\nKleemensin sanat eikä hän voinut muuta uskoa kuin että hyvä Jumala,\njoka antaa jokaiselle rukoilevalle jotakin, tänään oli lähettänyt\nheille karitsan. Sitä Helli vain ei ymmärtänyt, miksi se makasi niin\nnäännyksissä ja kuin puolikuolleena. Hän alkoi silitellä eläintä\nnäyttääkseen sille, ettei sen tarvinnut pelätä, mutta tämä tuskin\nhievahti ja vain silloin tällöin valitti surunvoittoisesti.\n\n\"Mennään kotiin sen kanssa ja annetaan sille perunaa, sen on nälkä\",\nsanoi Seppi, sillä hän tiesi vain siitä pahasta, joka jo usein oli\nsaanut hänetkin valittamaan.\n\n\"Mitä sinä oikein ajattelet, Seppi? Meidänhän pitää mennä ylös\njuustomiehen luo\", muistutti velvollisuuksistaan tarkka Helli. \"Mutta\nnoin yksikseen emme sitä tännekään voi jättää\", ja miettiväisenä\nkatseli lapsi levottomasti hengittelevää elukkaa. \"Nyt minä tiedän\njotakin\", jatkoi Helli hieman mietittyään, \"näinhän voidaan tehdä. Sinä\nvartioit karitsaa täällä ja minä juoksen parhaani mukaan juustomiehelle\nja tulen takaisin, ja sitten menemme kotiin!\"\n\nSeppi oli sangen tyytyväinen ehdotukseen, ja Helli juoksi heti\ntiehensä, kuin kepeä metsäkauris kiiti hän lumiaavikkoa ylös.\n\nSeppi istui maahan ja katseli hyvillään lahjaansa. Karitsa oli niin\ntuuhean, paksun villan peittämä, että kun viluinen Seppi pisti kylmän\nkätensä sen turkkiin, lämpisi se heti niin suloisesti, että hän heti\npisti toisenkin. Nyt siirtyi hän aivan elukan viereen, se oli kuin\npieni uuni hänelle, sillä vaikka se itse värisikin vilusta, oli sen\nvillaturkki kumminkin mainio lämmityskeino Sepille.\n\nTuskin puolta tuntia myöhemmin palasi Helli juoksujalkaa takaisin, ja\nnyt aikoivat lapset viedä lahjansa iloiten kotiin isoisälle ja\nisoäidille. Mutta turhaan yrittivät he nostaa karitsaa jaloilleen. Se\noli niin heikko, että se heti kaatui maahan, kun he olivat sitä hiukan\nkohottaneet, ja valitti sitten vallan haikeasti.\n\n\"Sitä täytyy kantaa\", sanoi Helli, \"mutta se on liian raskas minulle,\nsinun pitää auttaa minua\", ja hän näytti Sepille, miten tämän tuli\nkaritsaan tarttua, jottei siihen sattuisi, ja niin he kantoivat sen\nyhdessä pois. Matka kävi tosin hiukan hitaasti, sillä oli jotenkin\nhankalaa kulkea ja kahden kantaa taakkaa, mutta lapset olivat niin\niloissaan lahjastaan, etteivät he hellittäneet, kunnes tulivat\nmökillensä ja nyt saattoivat hyökätä yllätyksineen huoneeseen.\n\n\"Me olemme saaneet lampaan, elävän lampaan, jolla on ihan lämpöinen\nvilla\", huusi Seppi jo sisään astuttaessa, ja kun he olivat päässeet\nsisään, laskivat he karitsan hämmästyneen isoisän viereen uuninrahille.\nSitten alkoi Hellikin kertoa, kuinka kaikki oli tapahtunut ja kuinka\noli käynyt aivan niinkuin isä Kleemens aina oli sanonut, että hyvä\nJumala aina antaa jotakin sille, joka rukoilee, sitä vain ei aina voi\nnähdä.\n\n\"Mutta tänään sen voi nähdä\", lisäsi Seppi iloissaan.\n\nIsoisä katsahti isoäitiin, mitä hän siitä ajattelisi, ja tämä taas\nkatsahti häneen ja sanoi: \"Mitä arvelet siitä, Joosef? Sanohan sinäkin\nsanasi.\"\n\nHetkisen mietittyään sanoi isoisä: \"Nyt pitää mennä kysymään isä\nKleemensiltä, mikä lienee tämän tarkoituksena, taidan itse mennä,\nluulen minä,\" Samassa nousi hän istuimeltaan, pani vanhan karvalakin\npäähänsä ja lähti.\n\nIsä Kleemens tuli isoisän mukana. Tervehdittyään isoäitiä ja sanottuaan\nhänelle pari ystävällistä sanaa istuutui hän lopen uupuneen karitsan\nviereen, joka makasi lattialla, ja katseli sitä. Sitten otti hän Hellin\nja Sepin eteensä ja sanoi ystävällisesti: \"Nähkääs, lapset, sillä\ntavalla käy: Kun joku rukoilee, antaa hyvä Jumala hänelle iloisen ja\nluottavan sydämen. Se on kaunis lahja ja siihen liittyy sitten vielä\npaljon muita, hyviä lahjoja. Mutta tämä karitsa on eksynyt, se lienee\nsiitä suuresta laumasta, joka vielä myöhään syksyllä kerran kulki tämän\nkautta, paimen kyllä kysynee sitä. Sen on jo aikoja sitten täytynyt\neksyä, sillä se on aivan nälkiintynyt ja puolikuollut, ehkemme saa sitä\nedes enää oikein henkiin. Ensiksi täytyy sille nyt antaa hiukan\nlämmintä maitoa ja sitten katsoa, mitä muuta se voi nauttia.\"\n\nHyvä munkki oli viimeisiä sanoja lausuessaan kohottanut vähäsen\nkaritsaa ja pannut säälivästi kätensä sen pään alle.\n\nNyt sanoi isoisä arasti: \"Tehkäämme voitavamme. Helli, mene katsomaan,\nonko yhtään maitopisaraa jälellä.\"\n\nMutta isä Kleemens esti Helliä ulos menemästä ja sanoi: \"En minä niin\ntarkoittanut, jos suostutte ehdotukseeni, otan karitsan luokseni, sillä\non minun tykönäni enempi tilaa, ja minä voin sitä hoitaa.\"\n\nSe oli suuri huojennus molemmille vanhuksille, sillä eiväthän he\ntahtoneet antaa karitsan kuolla nälkään, eivätkä tienneet, mistä\nhankkia sille ravintoa.\n\nNyt otti isä Kleemens väsyneen pikku eläimen käsivarrelleen ja lähti\nsiten sen kanssa vanhaa luostaria kohden. Seppi katseli kauvan hänen\njälkeensä ja napisi hieman.\n\nParin päivän perästä näki isoisä isä Kleemensin taas tulevan mökkiään\nkohden ja sanoi kummastuneena isoäidille: \"Mitä ajattelet, miksi tulee\nhyvä munkki taas luoksemme?\"\n\n\"Lammas lienee kuollut, ja hän tahtoo nyt sanoa meille, ettemme muka\nturhaan odottaisi saavamme löytäjäisiä paimenelta\", arveli isoäiti.\n\nIsä Kleemens astui sisään, hänestä saattoi huomata, ettei hänellä ollut\nmitään hyvää sanomaa tuotavana. Helli ja Seppi juoksivat heti häntä\nvastaan antaakseen hänelle kätensä. Hän silitteli molempia\nystävällisesti, sitten sanoi hän hiljaa isoisälle: \"Soisin, että\nlähettäisitte lapset vähäksi aikaa pois, minulla on teille puhuttavaa.\"\n\nIsoisän mieli kävi vähän epävarmaksi ja hän ajatteli itsekseen: \"Kunpa\nedes voisin siirtää isoäidin vähän syrjään, ettei hän kuulisi, jos\njotakin pahaa on ilmoitettavana.\" Hän antoi Hellin kainaloon tinapullon\nja sanoi: \"Mene Sepin kanssa maitoa hakemaan, ja jos tulette hiukan\nliian aikaisin, niin voitte odottaa ylhäällä talonpojan luona,\nnavetassa on lämmintä.\"\n\nKun lapset olivat lähteneet, siirsi munkki tuolinsa lähemmäksi isoäidin\nvuodetta ja sanoi: \"Tulkaa tekin, Joosef, vähän lähemmäksi, minun pitää\nilmoittaa teille molemmille jotakin, mutta vastenmielisesti sen teen:\nAsia koskee Juusoa.\"\n\nTuskin oli tämä sanottu, kun isoäiti puhkesi äänekkääseen valitukseen\nja huudahti kerta toisensa perästä: \"Ah, Jumalani, että minun vielä\nsekin piti kokea! Minun viimeisenä toivonani oli, että Juuso vielä\nkerran palaisi ja auttaisi meitä vanhoilla päivillämme, ja nyt on\nkaikki hukassa. Ehkä meidän vielä täytyy kärsiä suurta häpeääkin,\nvaikka olemme rehellisesti ja kunnollisesti tulleet toimeen aina\nvanhuuden päiviin asti. Oi, kuinka mielelläni olisinkaan valittamatta\nmitään muuta ja makaisin nurkumatta kovalla sijallani ja olisin ilman\nkahvitilkkaa elämäni loppuun asti, jos vain ei olisi tuota Juuson\nasiaa! Kunpa hän ei olisi syössyt itseään ja meitä onnettomuuteen ja\nhäpeään!\"\n\nIsoisäkin istui kovin kauhistuneena ja masentuneena.\n\n\"Mitä hän onkaan tehnyt, isä?\", kysyi hän arkana, \"onko se pahaa?\"\n\nMunkki vastasi, ettei hän vielä ensinkään tiennyt, mitä se oli, hän oli\nvain kuullut, että Juuso oli toisella puolen Ziller-puroa pannut\njotakin toimeen ja nyt oli hän joutunut tekemisiin Rechbergin\nylimaaherran kanssa, tämä kai vangituttaisi hänet.\n\n\"Ah, Jumalani, sielläkö hän sen on tehnyt?\" huudahti isoäiti uudelleen.\n\"Voi, kuinkahan hänen nyt käy! Kai ne rankaisevat häntä aika ankarasti\njo senkin tähden, että hän on toista uskontoa.\"\n\n\"Ei, ei, älkää sellaista otaksuko\", keskeytti tässä munkki torjuen, \"ei\nse niin ole. Herra ylimaaherra ei harjoita vääryyttä ja, mitä uskoon\ntulee, on hänellä siitä hyvä mielipide, olen itse kuullut hänen sanovan\nuseammin kuin kerran: 'Ziller-puron tällä puolen asuva hurskas ihminen\nja samallainen toisella puolen, he rukoilevat molemmat aivan samaa\ntaivaallista Isää, ja toisen rukous on hänelle aivan yhtä mieluinen\nkuin toisenkin.' Olen tuntenut tuon herra ylimaaherran jo vuosikausia\nja voin myöskin sanoa teille, että olen jo satoja kertoja ollut\nrakentavissa keskusteluissa hänen ja hänen vaimonsa kanssa, ja me\nolemme ymmärtäneet toisiamme niin hyvin, että meidän silloin on aina\ntullut oikein hyvä olla ja niin, että tunnen oikein vetäymystä sinne,\nkun en vain pitkään aikaan ole siellä käynyt. Aijonkin ennen pitkää\nmennä sinne taas nähdäkseni, kuinka Juuson laita on ja sanoakseni\nkenties jonkun sanan herra ylimaaherralle hänen hyväkseen.\"\n\nTästä aikeesta olivat molemmat vanhukset sangen iloisia ja kiitollisia,\nmutta isoäidin valtasi vielä kerran huoli, ja hän sanoi vaikertaen:\n\"Kunhan en minä vain olisi syypää siihen, että meille nyt täytyy käydä\nniin huonosti, koska olen niin paljon nurkunut ja valittanut\nvähäpätöisiä asioita. Mutta sitä en varmaan enää tahdo tehdä, vaan olen\nkärsivällinen, isä Kleemens. Mitä arvelette, hyväksyyköhän taivaallinen\nIsämmekin katumukseni eikä rankaise minua niin ankarasti?\"\n\nMunkki lohdutti isoäitiä vielä ja kehotti häntä pysymään hyvässä\npäätöksessään. Sitten nousi hän ja lupasi vanhuksille tulevansa taas,\nheti kun olisi käynyt Rechbergillä ja voisi tuoda tietoja Juusosta.\n\nIsoisä saattoi munkkia ulos, siellä kysyi hän: \"Ja miten on pikku\nlampaan laita? Elääkö se vielä, vai onko se kuollut?\"\n\n\"Ei kuolemisesta puhettakaan\", vastasi isä Kleemens iloisesti, \"se\npyöristyy ja pullistuu ja hyppelee jo taas hullunkurisesti ja on niin\ntuttavallinen elukka, että minun on oikein ikävä antaa se pois, kun\npaimen kerran tulee. Olen lähettänyt hänelle tiedon, että karitsa on\nminun luonani, hän kai antaa sen olla, kunnes hänellä on asiaa tälle\nseudulle, ja nyt Jumalan haltuun!\" Munkki pudisti isoisän kättä ja\nlähti kiireesti pois, sillä hänellä oli lohdutettavina vielä muita\nsairaita, jotka ikävöiden häntä odottivat, olihan hyvä isä Kleemens\nkaikkien köyhien ja sairaitten lohduttaja koko Altkirchissä ja vielä\nlaajalti ympäristöllä.\n\n\n\n\nJouluiltana.\n\n\nKauvan kaivattu joulupäivä oli tullut. Aamusta varhain olivat Kurt ja\nKaarlo kulkeneet kuumeisessa odotuksessa huoneesta toiseen, portaita\nylös ja alas, eivätkä he missään saattaneet löytää pysyvää sijaa, sillä\nlähestyvän onnen valtava tunne ajoi heitä yhä uudelleen yltympäri.\nAlituisesti kulkiessaan tuntui heistä kuin voisivat he vähän nopeammin\nlähestyä iltaa.\n\nLiisa istui aivan hiljaa eräässä nurkassa ja antoi tuskin vastausta,\nkun veljet saapuivat hänen luokseen ja tahtoivat temmata hänet mukaan\nkorkealentoisiin toiveisiinsa. Sellaista joulupäivää ei Liisa vielä\nkoskaan ollut elänyt. Kuinka täynnä iloista levottomuutta ja mitä\npalavinta illan odotusta olikaan hän ennen ollut! Kuinka täynnä onnea\nja riemua hän oli ollut, niin ettei hän tiennyt mitään ihanampaa kuin\nnämä odotuksen hetket ja sitten niitten äkillisen toteutumisen\nsäteilevässä kynttilänvalossa! Nyt istui hän siinä ja tahtoi niin\nmielellään iloita kuten veljet, mutta häntä painoi ikäänkuin kuristava\ntaakka, joka tukahutti jokaisen ilontunteen. Ja kun hän tahtoi pakottaa\nitsensä heittämään pois ja unohtamaan kaiken ja sittenkin iloitsemaan\nillasta kuten ennen, tuntui hänestä kuin kuulisi hän yhtäkkiä jonkun\ntulevan, joka oli löytänyt Kutripään kuolleena ja tiesi, että hän oli\nsen hukannut ja unohtanut, ja aikoi juuri sanoa sen isälle. Silloin\nryömi Liisa vielä peremmälle nurkkaan ja kuunteli tarkasti, ja ilo oli\nihan mennyttä; se ei enää tullut hänen sydämeensä.\n\nIltapäivällä olivat Kurt ja Kaarlo vihdoinkin saaneet hetkisen rauhaa,\ntai pikemminkin oli jännitys, joka nyt oli saavuttanut korkeimman\nkohtansa, lumonnut heidät molemmat jakkaralle istumaan, siinä he\nkuunnellessaan ja odotellessaan saattoivat enää vain hiljaa puhella\nkeskenään.\n\n\"Mitä arvelet krokettipelistä kirjavine palloineen?\" kuiskasi Kaarlo,\n\"luuletko, että Jeesus-lapsi ajattelee sitä?\"\n\n\"Ehkä\", vastasi Kurt hiljaa, \"mutta tiedätkö mitä? Minä toivoisin vielä\npaljoa mieluummin, että hän olisi ajatellut uutta kelkkaa, sillä,\nkatsos, Kessler ei luista hyvin, ja sitten on meillä vain Vuohi, ja kun\nLiisa taas kerran tulee iloiseksi, niin saatpahan nähdä, kuinka hän\ntahtoo laskea mäkeä, sen minä kyllä tiedän, emmekä me kaksi silloin saa\nVuohta milloinkaan, emmekä me molemmat edes sovi istumaan Kesslerille.\"\n\n\"Niin, mutta entäs linnoitus sitten, tiedäthän, Kurt, kuinka monet\ntuhannet kerrat me jo olisimme halunneet linnoitusta?\", muistutti\nKaarlo, \"melkein vielä mieluummin olisimme ilman kelkkaakin, eikö\nsinustakin?\"\n\n\"Kyliähän niinkin\", sanoi Kurt epäröiden, sillä hänen mieleensä oli jo\ntaas juolahtanut uusi ajatus. \"Tai mitä, jos Jeesus-lapsi toisikin\nvärilaatikon, ja saisimme taas maalata suuria sotamieskuva-arkkia?\"\n\n\"Oi, oi!\", voihki Kaarlo aivan ihastuttavan odotuksen ahdistamana.\n\nNyt astui äiti huoneeseen. \"Lapset\", sanoi hän ja viittasi heille\nsormellaan, \"tuolla pianon luona ovat kynttilät sytytetyt, menkäämme\nnyt laulamaan laulu. Missä Liisa on?\"\n\nHämärässä ei äiti ollut huomannut Liisan istuvan nurkassa, eivätkä\nveljeltään sitä havainneet, hän kun ei ollut hiiskahtanutkaan. Nyt\nastui hän esiin, ja kaikki menivät pianon luo. Äiti istui sinne, soitti\nja johti laulua. Kurt ja Kaarlo yhtyivät täydestä kurkusta, ja Liisa\nlauloi hiljaa mukana. Kun nyt laulussa tulivat sanat:\n\n    'Jeesus on suurempi, Jeesus on suurempi,\n    Hän sydämemme suruiset lohduttaa --',\n\nsilloin lauloi Kaarlo ne niin iloisen repäisevästi, että saattoi\nhuomata, ettei hänellä sillä kertaa ollut mikään surullinen sydän.\nMutta Liisa oli kokenut, mitä on olla sydämestään surullinen, hän\nnielasi ja nielasi eikä saattanut laulaa edelleen. Kun laulu oli\nlaulettu loppuun, nousi äiti ja sanoi: \"Nyt jäätte hiljaa yhdessä\ntänne, kunnes palaan.\" Mutta Liisa juoksi hänen jälkeensä ja huusi\nsurkeasti: \"Äiti, äiti! Enkö saa kysyä sinulta jotakin?\"\n\nÄiti veti lapsen makuuhuoneeseensa ja kysyi, mitä tämä pyysi.\n\n\"Äiti, voiko Herra Jeesus tehdä kaikki, kaikki surulliset sydämet\njälleen iloisiksi?\", kysyi Liisa murheellisena.\n\n\"Kyllä, lapsi, kaikki\", vastasi äiti, \"kaikki, mikä heitä sitten\nraskauttaneekin, ainoastaan yhtä hän ei voi ilahduttaa, sitä, joka\ntahtoo säilyttää jonkun vääryyden eikä luopua siitä.\"\n\nNyt puhkesi Liisa ääneensä itkemään: \"Enhän minä enää tahdo sitä\nsäilyttää\", nyyhkytti hän, \"minähän tahdon sen sanoa. Minä otin\nkumminkin Kutripään mukaani ja unohdin ja hukkasin sen sitten ja sitten\nsalasin asian ja olen syypää siihen, että se on kuollut nälkään ja\nviluun, enkä voi enää ensinkään iloita, en mistään.\"\n\nNyt veti äiti Liisan hellästi luokseen ja sanoi lohduttaen: \"Nyt olet\nsaanut kokea, rakas lapsi, kuinka vääryys, jota sydämessämme\nsäilytämme, tekee meidät kauhean onnettomiksi. Kyllä sinä sen muistat\netkä enää tahdo sitä tehdä. Mutta nyt olet katuen tunnustanut sen, ja\nnyt voi ja tahtoo pyhä Kristus tulla sydämeesi ja tehdä sen uudelleen\niloiseksi, sillä tänään tahtoo hän aivan erikoisesti ilahduttaa kaikkia\nsydämiä. Pyyhi nyt kyyneleesi ja mene veljien luo, minä tulen kohta\njälessäsi.\"\n\nLiisan sydämeltä oli otettu sellainen paino, ja niin keveältä ja\nvapaalta tuntui hänestä, että hän olisi mieluimmin hyppinyt yli\nvuorten. Vasta nyt valtasi hänet yhtäkkiä voimakkaasti tietoisuus:\nTänään on joulu! Mitä kaikkea voikaan tänään vielä tapahtua? Hänen koko\nolentonsa riemuitsi. Vain yksi ainoa varjo vielä toisinaan nousi hänen\nmieleensä: Kutripää! Missähän nälkään kuollut Kutripää nyt makasi?\n\nKun Liisa korkealle hypellen tuli veljiensä luo, olivat nämä hyvin\nihmeissään, mutta Kaarlo sanoi heti: \"Onpa hyvä, että taas olet\ntuollainen, minä jo ajattelinkin, että kyllä tulisit iloiseksi.\"\n\nNyt täytyi Liisan hiukan purkaa iloista liikutustaan ja vasta äsken\nheränneitä toiveitaan veljille, mutta hänen parhaillaan innokkaasti\nkertoessaan kajahti talon kello kovasti ja yhä kovemmin, ja Kaarlo\nhuudahti lumivalkeana liikutuksesta: \"Jeesus-lapsi!\" Samassa avasi äiti\noven, ja valovirta tulvehti lapsia vastaan -- he syöksyivät sitä\nkohden.\n\nSiinä säteili ja kimmelsi ja säihkyi joka puolella, ja ihmeellisen\nihanuuden häikäisemänä oli aluksi mahdotonta saada selville, mitä\nkaikkea siinä olikaan. Keskellä ainakin seisoi suuri kuusi, jossa oli\nkirkkaita, säteileviä kynttilöitä kaikilla oksilla ylhäältä alas asti,\nja punertavia pikku enkeleitä ja loistavia perhosia liehui kynttilöiden\nympärillä, ja punaisia mansikoita ja kimaltelevia kirsikoita ja\nkullattuja päärynöitä ja omenia riippui joka oksalla, ja lapset\njuoksentelivat puun ympärillä sanattomina ihastuksesta. Mutta yhtäkkiä\nryntäsi jokin sisään, ja Liisa oli samassa vähältä kaatua kumoon, hän\npäästi suunnattoman ilohuudon -- todellakin, siinähän oli Kutripää!\nPyöreänä kuin pallo, reippaana ja vallattomana puskasi se Liisaa ja\nhieroi pientä päätänsä häntä vasten ja määki äänekkäästi ilosta. Kurt\nja Kaarlo syöksyivät tuttua ääntä kohden ja saattoivat tuskin uskoa,\nmitä näkivät. Ei nälkään eikä viluun kuolleena, ilmi elävänä ja\niloisena seisoi Kutripää taas heidän keskellään! He olivat vähältä\nkuristaa sen rakkaudesta ja ilosta.\n\nKaarlo oli samassa huomannut vielä muuta, hän loikkasi syrjään: \"Kurt!\nKurt!\" huusi hän ihan suunniltaan, \"linnoitus, linnoitus!\" Mutta Kurt\noli jo hypännyt toiselle puolelle ja huusi vastaan: \"Tule tänne! Tule\ntänne! Tässä on uusi kelkka! Voi, sitä upeata kelkkaa!\" Ja Kaarlon\njuostessa hänen luokseen huudahti hän vielä kerran: \"Voi, voi! Tuossa\non värilaatikko! Voi, kuinka paljon siveltimiä siinä on!\"\n\nLiisa puristi ja hyväili yhä vielä Kutripäätä, sillä sen ilmestyminen\noli hänen rakkain lahjansa. Kuinka iloinen hän nyt taas saattoikaan\nolla! Kaikki, kaikki oli ohi, mikä oli häntä kiusannut, kaikki oli taas\nhyvin! Mitenkä se olikaan mahdollista?\n\nYhtäkkiä huomasi Liisa kaksi silmää, jotka selkosen selällään\nhievahtamatta ja ihaillen tuijottivat puuta. Senhän täytyi olla pikku\nSeppi. Liisa nousi lattialta, missä hän oli kyykkysillään istunut\nKutripään vieressä -- aivan oikein, siinähän pikku Hellikin istui Sepin\nvieressä ja katseli hämmästynein silmin kaikkea loistavaa ihanuutta\nympärillään.\n\nLiisa meni lasten luo: \"Oletko nyt tänään kerrankin tullut luokseni,\nHelli?\" kysyi hän. \"Eikö puu olekin kaunis? Tiesitkö, että Jeesus-lapsi\ntulisi tänään?\"\n\n\"Oi en! Oi en!\" sanoi pikku Helli sangen ujosti ja hiljaa, \"mutta\näitisi toi meidät tuosta sisään, Tänään vasta sanoi isä Kleemens, että\nkaritsa on teidän ja että saisimme tuoda sen tänne.\"\n\n\"Tekö sitten toittekin Kutripään? Mutta mistä sitten, Helli? Missä se\nsitten oli? Kuinka se saattaakaan olla niin terve ja lihavan näköinen?\"\n\nNyt tuli äiti heidän luokseen ja sanoi, että Liisa sitten kuulisi\nkaiken häneltä, mutta nyt tuli hänen viedä lapset akkunapöydän luo,\nsillä Jeesus lapsi oli ajatellut heitäkin. Ensin eivät mitkään\nkehotukset saaneet Seppiä hievahtamaankaan, sillä sellaista loistavaa\npuuta houkuttelevine, kimmeltävine, ihmeellisine koruineen joka oksalla\nei hän vielä eläissään ollut nähnyt, hän ei voinut enää siirtää\nsilmiään siitä. Hän ei millään ehdolla ottanut askeltakaan eteenpäin,\nmiten houkuttelevalta kutsumus kuuluikin. Vihdoin sanoi Liisa: \"Tule\nnyt, Seppi, tuolta pöydän tyköä voit ihan yhtä hyvin nähdä puun ja\nsitten vielä lisäksi, mitä Jeesus-lapsi on sinulle tuonut.\"\n\nNyt liikahti Seppi hitaasti ja kääntämättä katsettaan puusta. Mutta\npöydällä kohtasi häntä näky, jota hän ei ollut odottanut. Lautasella\noli piparkakku, niin suuri, ettei hän sellaista ollut koskaan nähnyt,\nja yltympäri oli koko joukko punaisia omenia ja suuria pähkinöitä. Ja\nniitten vieressä oli luja selkäreppu, jossa saattoi kantaa kaikki, mitä\nkoulussa tarvitsi, niin ettei sitten mikään joutunut hukkaan. Ja kirja\nja taulu ja kivikynä, joita kaikkia Seppi pääsiäisestä alkaen tulisi\ntarvitsemaan, olivat jo valmiina repussa. Ja sen vieressä oli vielä\nSepille varsin kestävä nuttu, jollaista ei hänellä vielä milloinkaan\nollut ollut. Sen jälkeen, kun Liisa oli sanonut: \"Nämä ovat Sepille\",\nseisoi tämä kuin kivettyneenä pöydän vieressä ja katsahti ensin\nHelliin, olisiko tämä totta, ja sitten taas aarteisiinsa.\n\nEi Hellikään saattanut kylliksi katsella kaunista, lämpöistä hametta\nja runsaasti täytettyä ompelulipasta, joka vielä oli suuren\npiparkakkulautasen vieressä. Mutta nyt hän suuresti pelästyi, sillä\nherra ylimaaherra tuli yhtäkkiä häntä kohden erään miehen kanssa, joka\näsken oli seisonut Hannun ja Katrin kera oven vieressä. Herra\nylimaaherra sanoi: \"Katsokaahan tuonne, ette varmaankaan tunne heitä\nenää.\"\n\nSitten meni hän edemmäksi.\n\nMies ojensi kätensä: \"Anna minulle kätesi, Helli\", sanoi hän. Lapsi\ntotteli ja katsoi häneen kysyvästi vakavilla silmillään.\n\n\"Pikku Helli! Pikku Helli!\" sanoi mies nyt liikutettuna, \"älä minua\nnoin viero! Sinun katsantosihan on ihan kuin äitivainajasi. Tule,\nsanohan edes sana, Helli, minähän olen isä, ja sinä katselet minua\naivan kuin hän.\" Ja hänen täytyi kerta toisensa perästä pyyhkiä\nsilmiään.\n\n\"Meillä on vain isoisä ja sitten vielä isoäiti\", selitti nyt\npäättäväisesti Seppi, joka oli kuunnellut.\n\n\"Ei, ei, Seppi, teillä on isäkin, minä olen isänne\", sanoi isä ja\ntarttui kummankin lapsen käteen. \"Tahdon sen nyt varmaan näyttää\nteille, mutta teidänkin pitää tuntea minut. Tahdothan, Helli, olla\nystävä isäsi kanssa, eikö niin? Sinustahan on tullut ihan äitisi\ntapainen.\"\n\nMiehen täytyi yhä pyyhkeillä silmiään.\n\n\"Kyllähän minä tahdon\", sanoi Helli empien, \"mutta minä en ensinkään\ntunne teitä\".\n\nYlimaaherra oli tähän saakka katsellut tuota pientä ryhmää pöydän\nluona, nyt hän taas lähestyi heitä. \"Juuso\", sanoi hän vakavasti,\n\"tiedän vielä yhden isän ja äidinkin, joita surettaa, ettei poika tunne\nheitä, eikä enää yhdelläkään hyvällä sanalla eikä kiitollisella\nvastapalveluksella muista heitä, jotka ovat elättäneet hänen omia\nlapsiaan. Mutta tänään on joulu, tänään pitää kaikkien tulla iloisiksi.\nMenkää, Juuso, valjastakaa Rusko reen eteen, teidän pitää viedä\nlapsenne kotiin, loput uskon teidän tehtäväksenne.\"\n\n\"Palkitkoon Jumala herra ylimaaherralle kaiken, palkitkoon Jumala\nkaiken tuhatkertaisesti\", sanoi Juuso liikutettuna. \"Herra ylimaaherra\nsaa varmaan olla tyytyväinen minuun, niin totta kuin toivon, että Herra\nJumala on sieluparalleni armollinen.\"\n\n\"Hyvä! Hyvä! Nyt tuumasta toimeen, Juuso, ja tuo tuosta pannaan mukaan\nrekeen\", ja ylimaaherra osoitti suunnatonta myttyä lasten pöydän\nvieressä. Juuso nosti sen harteillensa ja lähti.\n\nNyt käärittiin kauniisti kaikki lahjat, jotka kuuluivat pikku Hellille\nja Sepille. Sitten jättivät lapset hyvästi, ja päätettiin, että Seppi\nja Helli tulisivat taas ensimäisenä kauniina kevätsunnuntaina, ja\nsitten tulisivat joskus Liisa ja hänen veljensä Altkirchiin, sillä he\nhalusivat mahdollisimman pian käydä Kutripään kanssa tervehtimässä isä\nKleemensiä kiittääkseen häntä hyvästä Kutripään hoidosta. Nyt tarttui\nKatri kummankin lapsen käteen sijoittaakseen heidät alhaalla pihalla\nrekeen, ja äiti huusi vielä kerran hänen jälkeensä: \"Katri, kietokaa\nheidät molemmat oikein hyvin suuriin peitteisiin, jottei heitä palele.\"\n\nSisällä joulukuusen alla kesti vielä kauan, kauan ilo ja riemu monista\nihmeellisistä lahjoista, jotka sinne oli levitetty, ja ennen kaikkea\nsyntyi se yhä uudelleen iloisesti määkivästä Kutripäästä, joka oli\nlapsille takaisin lahjoitettu.\n\nSamaan aikaan kuin voimakas Rusko rekineen laukkasi ylimaaherran\ntalolta, tuli isä Kleemens kuutamoista polkua pitkin alas vanhasta\nluostarista. Hän hymyili hyvillään itsekseen, sillä hän ajatteli\nRechbergillä käyntiään kymmenen päivää sitten ja kuinka silloin oli\ntullut ilmi, ettei Juuson laita ollutkaan niin huonosti kuin pelättiin.\nJuuso oli karannut erään mestarin luota, joka oli pidellyt häntä\npahoin. Mutta mestari oli rikas ja arvossa pidetty talonpoika eikä\ntahtonut suostua sellaiseen. Hän nosti suuren melun ja syytti Juusoa,\nja siten tuli asia ylimaaherran ratkaistavaksi, mutta tämä sanoi, ettei\nrenkiä saa pidellä pahoin, kuka tahansa isäntä lieneekin, ja Juuso sai\nmennä matkaansa. Niin paljon oli munkki kuullut ylimaaherralta\nitseltään. Sitten kertoi hän tälle vähäsen Juuson vanhemmista ja hänen\nkahdesta lapsestaan ja kuinka Juuso ei ollut pahanluontoinen vaan\nhuikentelevainen, ja kuinka hän oli menetettyään vaimonsa joutuen pois\nhyviltä raiteilta. Hän arveli, että ylimaaherra voisi vaikuttaa\nhänessä muutosta hyväänpäin, jos hän vain tahtoisi vähän puhutella\nhäntä. Ylimaaherra oli silloin luvannut munkille tehdä sen, ja sitten\noli ylimaaherran rouva vielä tarkemmin kysellyt Joosefin taloutta ja\nlapsia, ja niin oli johduttu toisesta toiseen. Lopuksi oli munkki vielä\nkertonut karitsasta, jonka lapset olivat löytäneet ja joka nyt oli\nhänen hoidossaan. Niin selvisi yhtäkkiä, kenen kadonnut karitsa oli, ja\nettä se oli Kutripää. Silloin olivat ylimaaherra ja hänen rouvansa\ntulleet hyvin iloisiksi ja antaneet munkille tehtäväksi lähettää lapset\nitse karitsaa tuomaan ja vieläpä joulupäivänä, jotta heilläkin olisi\njuhlailta joulukuusineen.\n\nSe oli hyvälle munkille sanomaton ilo, mutta hänpä ei ollut maininnut\njoulukuusesta sanaakaan, ei vanhuksille eikä lapsille ja siksi\nhymyilikin hän taas varsin hyvillään ajatellessaan lasten yllätystä. Ja\nkoska hän mielellään tahtoi nähdä heidän iloiset kasvonsa ja toivoi\nnäkevänsä vanhuksetkin vielä hiukan iloisina, käveli hän nyt vielä\npimeässä pajumökkiä kohden. Heti kun hän astui huoneeseen, huusi\nisoäiti hänelle:\n\n\"Jumalan kiitos, että tulette, isä! Sitenhän saa edes lohdutuksen\nsanan. Nyt on jo niin pimeä, ja lapset ovat vielä matkalla ja heidänhän\ntäytyy kulkea Ziller-puron yli. Voi, kunpa ei heille vain olisi vielä\njotain pahaa tapahtunut.\"\n\n\"Ei, ei, isoäiti\", sanoi munkki iloisella äänellä, \"älkäämme tänään\nenää valittako, tänään on iloa, ja pyhä Kristus vartioi tänään\nerikoisesti lapsia, eikä anna yhdellekään tapahtua mitään pahaa.\nPuhelkaamme nyt keskenämme jotain hyvää, siten kuluu aika parhaiten.\nTulkaa tekin, Joosef, mukaan!\"\n\nSillä välin antoi Juuso Ruskon laukata, niin että reki kiiti kuin\nlentämällä, sillä hänet oli vallannut sellainen halu kerran taas päästä\nkotiin, ettei hänen mielestään päästy kyllin nopeasti eteenpäin.\nKuuteen vuoteen ei hän ollut käynyt siellä, ja jos hänen mieleensä\njoskus siellä ja täällä oli muistunut kotiseutu, niin oli hän aina\nnähnyt edessään suuren surun ja tyhjyyden, jommoista hän silloin tunsi,\nkun hänen Heleenansa kuoli. Paetakseen näitä ajatuksia oli Juuso sitten\nkulkenut aina edemmäksi. Mutta tänään, kun hän oli nähnyt lapsensa,\ntuntui hänestä kaikki toiselta, ja pikku Helli oli niin elävästi tuonut\nhänen silmäinsä eteen äitivainajansa ja kaikki ne rauhalliset päivät,\njotka hän hänen ja vanhempainsa kanssa oli viettänyt pajumökissä, ettei\nhän luullut voivansa kestää, kunnes taas näkisi mökin ja isän ja äidin.\n\nNyt pysähtyi reki pajun kohdalle. Juuso nosti lapsensa reestä ja\nviskasi paksun peitteen Ruskon selkään. Sitten tarttui hän toisella\nkädellään Hellin, toiselta Sepin käteen ja astui huoneeseen. Mutta\nsiellä tuli Juuso niin liikutetuksi, että hän nyyhkyttäen juoksi\nvuoteen luo ja huudahti: \"Äiti! Isä! Älkää enää olko vihaisia minulle\nja antakaa minulle anteeksi. Minä tahdon varmaan myös tehdä voitavani,\njotta saatte vielä nähdä parempia päiviä. Tiedän kyliä, että te vaivoin\nolette elättäneet itseänne, mutta jos Jumala suo, pitää tästä päivästä\nalkaen olojen parantua.\"\n\nIsän ja äidin täytyi itkeä ilosta, ja äiti sanoi vain vähä-väliä: \"Oi,\nJuuso, Juuso, onko sekin mahdollista! En olisi ikänä saattanut uskoa,\nettä Herra Jumala voisi niin muuttaa sydämesi. Mutta nyt minä tahdonkin\nenää vain ylistää ja kiittää häntä niinkauan kuin minussa henki on.\" Ja\nisä antoi pojalle kätensä ja sanoi: \"Se on oikein, Juuso, olkoon kaikki\nanteeksi annettu ja unohdettu, ja ollos tervetullut luoksemme! Mutta\nsano nyt, miten kohtasit lapset ja miten on laitasi?\"\n\nEnsin täytyi Juuson vielä puristaa isä Kleemensin kättä. Tämä oli\nhiljaa mielihyvästä myhäillen kuunnellut. Sitten kuulivat vanhemmat\nhämmästyksekseen, että herra ylimaaherra oli ottanut Juuson rengikseen\nja uskonut jo hänelle hevosensa rekineen. Koska Hannu ja Katri aikoivat\nuudeksi vuodeksi perustaa oman talouden, niin oli renginpaikka tullut\navoimeksi, ja Juuso lisäsi suuresti iloissaan: \"Ja minkälainen paikka!\nNiin hyvä herra, joka puhuttelee kuin isä, ja sen lisäksi niin oiva\npalkka ja näin monta vaatekappaletta pitkin vuotta, sen kaiken olen\nsaanut tietää Hannulta. Mutta minä olen jo pyytänyt herra ylimaaherraa,\nettei hän anna minulle mitään palkastani, jotten voi mitään tuhlata, ja\njotta te kuukauden lopussa voitte saada kaikki. Nyt minulla tosin ei\nole teille muuta tuotavana kuin hyvä tahto.\"\n\n\"Sekin on jonkin arvoista, antakoon Herra Jumala sille siunauksensa,\namen!\", sanoi isä Kleemens.\n\nPikku Seppi oli jo kauan kulkenut edestakaisin raskaine taakkoineen\neikä ollut löytänyt paikkaa eikä saavuttanut huomiota aarteilleen.\nMutta nyt hän saattoi tunkeutua isoäidin vuoteelle ja pian oli hän nyt\npeittänyt puolet sijasta lahjoillaan, ja kun Helli sen näki, kiiruhti\nhänkin peittämään toisen puolen omilla lahjoillaan. Niin katseli\nisoäidin pää kuin keskeltä markkinoita, ja hänen täytyi ihmetyksestä\nlyödä kätensä yhteen ja taas sanoa: \"Onko sellainenkin mahdollista!\"\nMutta kun Juuso vielä yhtäkkiä toi suuren mytyn sisälle ja avasi sen,\nja nyt tuli esille kolme, neljä kappaletta pehmeitä vuodevaatteita,\nsilloin ei isoäiti yllätyksestä ja suuresta kiitollisuudesta saattanut\nenää sanoa mitään, mutta hän oli ristinyt kätensä ja kiitti varmaankin\nhiljaisuudessa edelleen. Isoisä nosti maasta kovan esineen, joka oli\nkierinyt vuodevaatteiden välistä, ja vanhuksen silmät loistivat ilosta,\nsillä hänen ainoa toivomuksensa oli toteutunut: Hänellä oli ihka uusi\nkahvimylly kädessään. Nyt saattoi hän vihdoinkin taas kerran saada\noikeata jauhoa ja valmistaa isoäidille sellaista juomaa kuin pitikin.\n\nSellaista jouluiltaa, niin täynnä onnea ja iloa, ei vielä koskaan oltu\nvietetty Joosef vakkamestarin mökissä. Juuso sai vielä kokea senkin\nkaihoamansa ilon, että hänen lapsensa istuivat luottavaisesti hänen\npolvilleen, Seppi toiselle, Helli toiselle, ja kumpikin tahtoi nyt\nparhaiten tuntea isän, sillä koska he olivat nähneet, kuinka hän\nrakasti isoisää ja isoäitiä ja niin läheisesti kuului heihin, silloin\nhekin rakastivat häntä ja huomasivat kuuluvansa hänelle.\n\nNyt täytyi Juuson palata Rechbergille, mutta hän tiesi, että hän pian\nsaisi taas tulla ja viettää kaikki sunnuntai-iltapäivät omaistensa\nkanssa, sen oli ylimaaherra hänelle sanonut.\n\nKun hän jo istui reessä ja juuri aikoi ajaa pois, juoksi Seppi vielä\nkerran hänen luokseen ja huusi: \"Isä, odota, minun pitää vielä sanoa\nsinulle jotakin.\" Kun isä kurottautui reen laidan yli, sanoi Seppi\nhartaasti hänen korvaansa: \"Isä, kun kuljet kappelin ohi, niin älä\nunohda myös mennä sisään rukoilemaan. Tiedätkö, hyvä Jumala lahjoittaa\nsiellä aina jotakin, sitä vain ei ensiksi voi nähdä, mutta myöhemmin\nkyllä.\"\n\nSeppi oli näet kyllä ymmärtänyt, että kaikki tämänpäiväiset hyvät\nlahjat olivat yhteydessä karitsan kanssa, jonka hyvä Jumala oli heille\nkappeliin tuonut, ja muisteli kai, miten hän oli kieltäytynyt menemästä\nsisään. Sitä ei hän enää milloinkaan tahtonut tehdä.\n\nRechbergiläisten ja altkirchiläisten välillä on säilynyt vilkas yhteys.\nJuuso on herra ylimaaherran uskollinen ja vilpitön renki ja menee joka\nsunnuntai-iltapäivällä kotiin ja tuo tuoreen, valkean leivän mukanaan\nkahvin kanssa syötäväksi. Tämä maistuukin uudessa myllyssä jauhettuna\ntaas isoäidistä niin hyvältä, että se muiden Rechbergiltä lähetettyjen,\nvahvistavien aineitten kanssa on saanut hänet uudelleen voimistumaan.\nNyt saattaa hän itse hyöriä talousaskareissa ja isoisän ja lasten\nkanssa iloisesti tervehtiä Juusoa sunnuntaiksi siistityssä tuvassa,\nniin että Juuso koko viikon iloitsee siitä ja että hänen nyt aina\nhiljaisuudessa täytyy sanoa: \"Kotona on sentään parasta.\"\n\nAika ajoin saavat hänen lapsensa käydä häntä tervehtimässä\nRechbergillä. Silloin on kaikilla lapsilla yhdessä hauska päivä, ja\nKutripää on aina mukana kaikessa, ja Liisa on ajatellut usein sitä\nkatsellessaan: \"Oi, kuinka hyvä minun onkaan taas olla! En eläissäni\nenää tahdo säilyttää vääryyttä sydämessäni.\"\n\n\n\n"]