[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fRaOViz3_xLJdO8hCJzfluUTmAcErlqAVrjoz3DVNe1s":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2068,"Intiaanipoika Pohjois-Amerikan aarniometsissä","Eastman, Charles",1858,1939,"2068-eastman-ch-a-intiaanipoika-pohjois-amerikan-aarniometsissa","2068__Eastman_Ch._A.__Intiaanipoika_Pohjois-Amerikan_aarniometsissä",null,"muistelmat",[],[],"fi",1902,1915,9820,68219,false,60190,[23,24,25,26,27],"Eastman, Charles Alexander, 1858-1939 -- Childhood and youth","Indian children -- North America","Indians of North America -- Biography","Santee Indians -- Biography","Santee Indians -- Social life and customs",[29,30,31],"Biographies","Children & Young Adult Reading","History - American","\"Intiaanipoika Pohjois-Amerikan aarniometsissä\" by Charles A. Eastman is a memoir written in the early 20th century. The book recounts the author's childhood experiences growing up as a Native American boy among the Sioux tribe in North America. It explores themes of indigenous life and the connection to nature, weaving personal anecdotes with cultural insights.  The opening of the book introduces the protagonist, Hakada, a young Sioux boy who reflects on his upbringing and the challenges of his early life. He begins by recalling his early days with his caring grandmother, who is tasked with raising him after his mother’s death. The narrative captures the warmth of family bonds and the influence of traditional practices, as well as Hakada's adventurous spirit through experiences such as hunting and exploring the wilderness. This section sets the stage for a deeper exploration of the complexities of Native American identity and the transition from a traditional way of life to the challenges posed by external societal pressures. (This is an automatically generated summary.)",[],321,"Charles Eastmanin (Ohijesa) muistelmateos kuvaa kirjailijan lapsuutta ja nuoruutta dakota-intiaanien keskuudessa ennen siirtymistä valkoisen amerikkalaisen yhteiskunnan pariin. Teos kertoo perinteisistä tavoista, metsästyksestä ja luonnon tarkkailusta 1800-luvun lopun Pohjois-Amerikassa.","Ch. A. Eastmanin 'Intiaanipoika Pohjois-Amerikan aarniometsissä' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 2068. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","INTIAANIPOIKA POHJOIS-AMERIKAN AARNIOMETSISSÄ\n\nKirj.\n\nCh. A. Eastman\n\n\nMailta ja meriltä 35.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1915.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsipuhe.\nHakada -- \"Surkuteltava Viimeinen\".\nLapsuuteni puutteet ja vaivat.\nIntiaanien sokerinkorjuu.\nLeikki ja urheilu.\nMetsiä samoilemassa.\nHakadan ensimäinen uhri.\nEnsimäiset kulttuurivaikutelmat.\nViiteselitykset.\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nPohjois-Amerikan intiaani on epäilemättä ollut korkeammalla\nkehityskannalla kuin yksikään toinen pakanallinen ja sivistymätön\nkansa. Sitä todistavat sekä hänen erinomaisen hyvin kehittynyt ja\nvastustuskykyinen ruumiinsa että myöskin hänen melkoiset henkiset\nlahjansa. Mutta valitettavasti ei sellaisia vapaita, luonnollisia\nolentoja enää ole olemassa. Intiaanit, jotka asuvat hallituksen\nmuodostamissa piirikunnissa,[1] kuvastavat ainoastaan heikosti entisten\nsukupolvien kuntoa.\n\nSeuraavat kuvaukset esittävät lapsuudenajasta viidenteentoista\nikävuoteeni saamiani kokemuksia ja vaikutelmia. Olen kirjoittanut ne\netusijassa pikku poikaani varten antaakseni hänelle jonkinlaisen kuvan\nraskasvaiheisesta ja seikkailurikkaasta nuoruudestani. Hän itse on\nliian myöhäisen ajan lapsi voidakseen välittömästi ottaa vastaan villin\nelämän vaikutelmia.\n\nHänelle, Ohijesa toiselle, omistan hartaalla halulla ja rakkaudella\ntämän kirjani.\n\nToht. _Charles A. Eastman_ (Ohijesa).\n\n\n\n\nHakada -- \"Surkuteltava Viimeinen\".\n\n\nIntiaanielämä! Minkä vapaudenmaailman tämä sana loihtiikaan jokaisen\npojan sieluun! Rinta riemua hehkuen seuraisi varmaankin jokainen nuori\nsydämensä salaperäistä kaipuuta ja heittäytyisi hetkeksi villin elämän\niloihin ja kärsimyksiin, nimittäin sellaisiin, jollaisiksi _hän itse_\non ne uneksinut. Minä olen nauttinut nuoruudessani tätä elämää, joka\npäivä on ollut todellista metsänkäyntiä ja todellista metsänriistaa!\nKaukana metsissä, maailman meitä näkemättä ja kuulematta suoritimme\nusein uskonnollisen tanssin esittäen vanhempia sukulaisiamme, sellaisia\nkuin \"Urhoollinen Puhveli\", \"Seisova Vapiti\", \"Korkealentoinen Haukka\",\n\"Satumainen Karhu\"[2] y.m. Me maalasimme itsemme isiemme ja esi-isiemme\ntapaan ja jäljittelimme heitä uskollisesti pienimpiin yksityiskohtiin\nasti, olivathan mallit joka päivä silmiemme edessä.\n\nMutta näytteleminen ei ollut ainoa taitomme. Me tutkimme myöskin\ninnokkaasti luontoa, koetimme perehtyä eläinten oloihin ja tapoihin\nyhtä suurella tarkkuudella kuin te konsanaan syventymällä kirjoihinne.\nKansamme sankarit olivat esikuviamme, joita me jäljittelimme\nleikeissämme ja joiden kaltaisiksi me tahdoimme tulla.\n\nKukaan ei osaa käyttää viittä aistiaan paremmin kuin erämaan lapsi.\nHaistimme, makumme ja tuntomme, kuulomme ja näkömme -- kaikki ne olivat\nkehittyneet yhtä korkealle, ja muistimme me harjoitimme äärettömän\ntarkaksi. Ajatellessani ensimäistä kasvatustani täyttää nytkin mieleni\nlämmin kiitollisuudentunne.\n\nSioux-heimolla[3] on peritty tapa, jonka mukaan pojan -- maailmaan\ntulevan soturin -- syntyessä tulokkaan sisarusten on tehtävä jokin\nrohkea työ. Hänen veljiensä täytyi heittäytyä päistikkaa veteen tahi\ntalvisaikaan piehtaroida alasti lumessa. Jolleivät he olleet vielä\nkyllin suuria, tehdäkseen itse jonkin tempun, valeltiin heidät vedellä.\nSisar pistettiin muitta mutkitta veteen umpisukkulaan. Minunkin veljeni\novat usein nauraen kertoneet, miten he olivat juhlineet minun\nilmoilletuloani.\n\nOlin nuorin raukka viidestä lapsesta, jotka kohta syntymiseni jälkeen\njäivät äidittömiksi. Siksipä minun täytyi pitää nimi \"Hakada\",[4] joka\nmerkitsee: \"Surkuteltava Viimeinen\", kunnes kykenin ansaitsemaan\nitselleni arvokkaamman ja soveliaamman. Toiset lapset pitivät suureksi\nsurukseni minua enimmäkseen vain leikkikalunaan.\n\n\"Pyhän järven\" ja \"Lehtimajanasukkaiden\" liitot pitivät äitiäni\nkaunottarena. Kun hän minun syntyessäni makasi vaarallisesti sairaana,\nsanoi eräs taikuri,[5] joka oli häntä hoitamassa: \"Uusi taikuri on\nsyntynyt, mutta äidin täytyy kuolla, annettakoon pojalle nimeksi\n'Tenhokas Taikakalu'!\" Nopeasti kuitenkin eräs läsnäoleva keskeytti\nhänet huomauttamalla, että lapsen sedällä oli jo se nimi. Ja niinpä\nminua nimitettiin ainoastaan \"Hakadaksi\".\n\nKauniilla äidilläni -- häntä nimitettiin usein sioux-heimon\npuolijumalattareksi -- oli, kuten jälkeenjääneet kertovat,\nkaukaasialaisen rodun tuntomerkit, lukuunottamatta hänen tuuheaa\ntukkaansa ja syvänmustia silmiään. Hän painoi minut kuollessaan\nrinnalleen ja kuiskasi samalla anopilleen: \"Annan lapseni sinun\nkasvatettavaksesi. Äidilleni en voi uskoa häntä, hän löisi hänet laimin\nja jättäisi pian kuolemaan.\"\n\nNainen, jolle nämä sanat lausuttiin, oli hinteläkasvuinen, ikäisekseen\nhyvin uuttera -- hän täytti näet silloin kuusikymmentä vuotta -- hyvä\nja älykäs. Äitini arvostelu omasta äidistään oli hyvinkin oikea, sillä\nkohta hänen kuolemansa jälkeen tämä vanha nainen saapui selittäen\nHakadan olevan liian nuoren voidakseen elää ilman äitiä. Hän lupasi\nodottaa, kunnes kuolisin, saadakseen sitten haudata minut äitini\nhautaan. Toinen isoäitini oli luonnollisesti hyvin pahoillaan moisesta\ntarjouksesta eikä suostunut antamaan minua hänen huostaansa.\n\nJokaista intiaanipoikaa pidettiin, kansan tapojen mukaan, kehdossa,\njonka voi helposti ottaa mukaansa. Neljännestä vailla metrin\npituiseen ja noin kolmanneksen levyiseen lautaan oli kiinnitetty\nmessinkinauloilla runsaasti koristeltu, ylhäältä avoin säkki, jonka voi\nsulkea hirvennahkahihnoilla. Lapsosen hartioitten kohdalle oli\nkiinnitetty suojuspuut, jottei pienokainen kehdon kaatuessa\nloukkaantuisi. Näihin suojuspuihin oli joskus asetettu kaikenlaisia\nihmeellisiä leikkikaluja, kuten nauhasta riippuvia taiteellisesti\nveisteltyjä luupalasia, hirvenkavioita y.m.s., jotka kalisivat\npienimmästäkin liikkeestä.\n\nSellaisessa oikeassa kehdossa minä elin, nukuin ja leikin ensimäiset\nelinkuukauteni. Lautavuoteineni minut sidottiin teltan seipääseen tahi\nripustettiin puunoksaan siksi aikaa kun isoäitini hakkasi halkoja.\nSellaisessa hän kantoi minua selässään tahi ripusti varsin mukavasti\ntoisen samanlaisessa kehdossa olevan lapsen kanssa ponihevosen satulaan\nsiten, että molemmat kehdot tulivat tasapainoon.\n\nIsoäitini oli kuin ihme heimomme nuorille tytöille. Hän näytti nyt\nolevan yhtä onnellinen Hakadastaan kuin aikanaan esikoisestaan, hänen\nisästään. Miten hän hoiti ja vaalikaan minua! Miten suurella taidolla\nja uhraantuvaisuudella hän piti huolen kaikista tarpeistani!\nYksinkertaiset vaatteeni ja sirot mokkasiinini[6] hän valmisti aina\nitse.\n\nUntshida (isoäiti kulta) oli hyvä laulajatar. Milloin Hakada\nheräsi varhain aamulla, koetti hän nukuttaa häntä uudelleen\nseuraavantapaisella kehtolaululla:\n\n    Oi, sydänkäpy, nuku, nuku,\n    etääll' on Chippewayn[7] suku,\n    nyt nuku, nuku, lapsi oi!\n    Ja ole mies sä päivän koissa,\n    on yöllä vihollinen poissa,\n    mut konsa aamu valkeaa,\n    niin sotakutsu kajahtaa.\n    Oi, nuku, hento, helmaan yön,\n    uus päivä tuopi uuden työn,\n    nyt nuku, nuku, lapsi oi!\n\nDakota-naiset olivat tottuneet hakkaamaan itse polttopuunsa metsässä ja\ntuomaan ne kotiin, sitäpaitsi heidän täytyi tehdä suurin osa raskaita\nmaatöitä. Se oli naistentyötä. Miehet olivat kaiket päivät\nmetsästämässä, sillä heidän täytyi hankkia perheelle tarpeelliset\nlihavarat. Isoäitini lähtiessään puita hakkaamaan otti hyvin usein\nminut mukaansa ja ripusti työn ajaksi kehtoni villiin viiniköynnökseen\ntahi puunoksaan, jotta hiljainen tuulenhenki saisi minua keinutella.\n\nMyöhemmin minulle kerrottiin, että sellaisissa tilaisuuksissa usein\noravat ja linnut pitivät kaikenlaisia neuvotteluja vierailla kielillä.\nSattuipa kerran, että nukuin kehdossa sen keinuessa noin kahden metrin\nkorkeudella maasta. Untshida oli keräämässä koivunkuoria. Silloin orava\nnäki hyväksi kiivetä kehtoni suojuspuulle ja ruveta siinä nakertamaan\npähkinää pudotellen ateriansa jäännökset silmilleni, niin että minä\nluonnollisesti heräsin. Huusin niin kauheasti, että se nopeasti pakeni\ntoiselle oksalle ja sieltä torui minua niin kiivaasti, että vastasin\nsiihen vielä kauheammalla huudolla. Vihdoin Untshida riensi apuun\nkarkoittaen tunkeilevan vieraan. -- Ja miten usein myöskin linnut\nliihoittelivat kehtooni tekemään kanssani tuttavuutta!\n\nRavintoni tuotti hyvälle kasvatusäidilleni ensimäiset huolet. Hän\nkeitti jonkin verran villiä riisiä, jauhoi ja sekoitti sen\nmetsänriistaliemeen tahi survoi kuivattua metsänriistaa jonkinlaiseksi\njauhoksi, kaatoi siihen vettä ja sekoitti paahdettua, hienoksi\nsurvottua maissia. Tämä villistä riisistä, hienoksi jauhetusta\nmetsänriistasta ja maissista valmistettu liemi oli minun pääravintoni.\nMutta sittenpä minulle puhkesikin hampaat paljoa varemmin kuin\nvalkoisille lapsille. Päästyäni näin pitkälle kelpo hoitajani hankki\nminulle jonkin verran vaihtelevampaa ruokaa, ja minä pidin itse huolen\nsen hienontamisesta.\n\nLähdettyäni ensi kerran kehdostani osasin melkein heti paikalla juosta,\nkuten isoäitini myöhemmin minulle kertoi. Hän alkoi siitä lähtien\nkääntää huomiotani luontoon. Milloin kuulin linnun laulavan, mainitsi\nhän minulle sen nimen.\n\n\"Hakada, kuuntele sheshokaa, muuttorastasta! Se houkuttelee toveriaan,\njolle se on löytänyt jotakin hyvää syötävää.\" Tahi: \"Kuunteleppa\nupihanskaa, koirasrastasta, se laulaa kaikkein kauneinta lauluaan pikku\nvaimolleen.\" Milloin virginialainen kehrääjä väsymättä lauloi metsässä,\nkivenheiton päässä teltastamme, sanoi hän: \"Hiljaa, siellä saattaisi\nolla ojibway-heimon vakooja!\" Herätessäni yöllä sanoi hän: \"Älä huuda!\nHinakaga, pöllö, katselee sinua puusta.\" Peitin silloin pääni, uskoin\nnäet ehdottomasti isoäitiäni, joka juurrutti minuun kauhean käsityksen\ntästä linnusta. \"Kerran pieni poika seisoi teltan ulkopuolella ja huusi\narmottomasti äitiään. Silloin hinakaga hyökkäsi hänen kimppuunsa,\ntarttui häneen ja vei hänet mukanaan puuhun.\" Oli yleisesti tunnettu,\nettä intiaanien vakoilijat sotaretkellään matkivat pöllön huutoa.\n\nIntiaanilapset olivat kasvatettuja siten, että he yöllä tuskin\nollenkaan huusivat. Se oli välttämätöntä heidän elämässään, jota\nuhkasivat niin monenlaiset vaarat. Pienenä lapsena menin tavallisesti\nnukkumaan lintujen keralla ja heräsin taas niiden nousuaikana. Pian se\ntuli elintavakseni. Erityisistä syistä minun tuli edelleen noudattaa\nsamaa tapaa, sillä intiaanin täytyy nousta varhain. Metsästäjänä hän\nlöytää saaliinsa parhaiten päivän koittaessa. Sotaretkillä olevat\nheimot tekevät hyökkäyksensä enimmäkseen varhaisena aamuhetkenä, ja\nsitäpaitsi suurille vaellusretkille lähdetään aina ennen\npäivänsarastusta, jotta voitaisiin kulkea vilpoisessa aamuilmassa ja\nvihollisen huomaamatta.\n\nJo pienimmätkin lapset totutettiin vaitioloon ja rauhallisuuteen. Tämä\noli erityinen piirre intiaanien luonteen muodostamisessa ja\nkasvatuksessa. Niin he arvelivat laskevansa parhaan perustan\nitsensähillitsemiselle ja kärsivällisyydelle, -- ominaisuuksille, jotka\nolivat erittäin tärkeitä sekä soturille että metsästäjälle. On tosin\naikoja, jolloin kansamme heittäytyy hillittömiin iloihin ja\nnautintoihin, mutta yleensä eletään vakavasti ja siivosti.\n\nMiten hauska lapsuuteni olikin, miten se oli täynnä elähdyttäviä\nvaikutelmia! Jo aikaisin minussa heräsi seikkailujen ja urotöitten\nhalu, ja soturia kaunistavan kotkansulan arvon minä aavistin jo varhain\nlapsena. Kerran kaksivuotiaana, yksin ollessani, otin setäni\nkotkansulkatöyhdön, revin siitä kaikki sulat ja koristin sillä sekä\nitseni että koirani. Sangen nuorena oli ympärilläni sykkivä elämä\ntehnyt minuun vaikutuksensa, ja mitä hartain haluni oli kehittyä\nmieheksi, joka kykenee täyttämään kaikki sen vaatimukset.\n\n\n\n\nLapsuuteni puutteet ja vaivat.\n\n\nVarhaisimmat, seikkailurikkaimmat lapsuusmuistoni liittyvät\nratsastusretkeen, jonka tein ponin selässä. Serkkuni, pikku tyttö, oli\npistetty pussiin ja solmittu satulaan riippumaan. Mutta tasapainon\nsaamiseksi ei nyt auttanut muu kuin pistää minut toiseen pussiin\npitämään lasta oikeassa asennossa. En pannut ollenkaan vastaan, koska\nsain pitää hauskaa pikku tytön kanssa, kunnes jouduimme syvään\nlumikinokseen, mihin elukka parka tarttui kiinni ja kaatui. Siihen\nilomme loppui.\n\nTäten lapsien kuljetus talvisin tapahtui tarkoituksenmukaisesti ja\nyksinkertaisesti. Olipa ilma miten kylmä hyvänsä, turkiksilla vuoratun\nsäkin asukas oli tavallisesti varsin hyvässä suojassa -- niin ainakin\nminä ajattelin. Luulenpa saaneeni kokea kaikkia intiaanien vaarallisia\najoneuvoja, ja jo poikasena nautin koira-purilasmatkasta siinä missä\nmuutkin. Purilaat oli kyhätty kahdesta pitkästä seipäästä, joiden\nalemmat, paksummat päät sidottiin yhteen ja kiinnitettiin joko hevosen\ntahi koiran selkään. Ylemmät, ohuemmat päät viilettivät maata, kahden\npuolen eläintä. Aivan hevosen taakse molempien aisojen väliin oli\nkiinnitetty tasainen, pitkulainen, puukehyksinen ja puusta punottu,\nraakanahalla sisustettu kori. Siihen asetettiin raskaimmat tavarat,\nteltanpeitto, lapset tai vanhat, jotka olivat niin heikkoja, etteivät\nvoineet kulkea jalkaisin eikä hevosen selässä vaeltavan karavaanin\nmukana.\n\nSellaiselle retkelle saattoi lasten kanssa lähteä ainoastaan kesäisin,\nkoska koirat olivat usein hyvin epäluotettavia ja tavantakaa saattoivat\nlapset vaaroihin. Kuuman ja pitkän marssin jälkeen saattoivat ne\nnähdessään veden kokonaan unohtaa velvollisuutensa. Naisten kirkunasta\nja torumisesta huolimatta uivat muutamat aina kuormineen vilpoisaan\njokeen, ja minäkin sain siten monasti vasten tahtoani kylmän kylvyn.\n\nKauhean intiaanikapinan puhjetessa Minnesotassa Amerikan hallitusta\nvastaan olin noin nelivuotias. Yleisessä sekamelskassa me pakenimme\nBrittiläiseen Kolumbiaan. Matka on vielä koko perheemme tuoreessa\nmuistissa. Valkoiselta farmarilta otettiin härkäpari ja avoimet vaunut\nmeitä kuljettamaan.\n\nMiten ihastunut olinkaan kuullessani, että saamme matkustaa niin\nviisaan näköisten eläinten vetäminä komeiksi maalatuissa vaunuissa!\nNämä uudet nelijalkaiset ajopelit näyttivät minusta elävältä olennolta,\nvarsinkin kun ei ollut mitään akselinvoidetta, ja pyörät vikisivät kuin\nsiat.\n\nVeljistäni oli oikein ruhtinaallista huvitusta hypätä maahan vaunujen\npyöriessä, ja vanhemmat saavuttivat siinä pian suuren taituruuden.\nViimein minäkin rohkaisin mieleni ottaakseni osaa tähän urheiluun. Se\nettä he hypätessään ottivat pyörästä kiinni näytti minusta aivan\nluonnolliselta, ja niinpä minä aivan huolettomana laskin siihen\njalkani. Mutta voi kauheaa, ennenkuin ehdin tajuta mitä tapahtui, olin\njo pyörien alla. Jollei naapurini olisi ollut aivan takanamme, niin\nseuraava valjakko olisi ehdottomasti ajanut ylitseni.\n\nSellainen oli kulttuuriajopeleistä saamani ensimäinen kokemus! Suutuin\nsydämeni pohjasta valkoisen miehen valjakkoon ja päättelin, että\nkoirapurilaat olivat minulle paljoa paremmat. Minulle tuotti suurta\nhuojennusta se, että jouduimme yhä kauemmaksi niistä, jotka rakensivat\nnoin vaarallisia ajopeliä, sillä mieleenikään ei juolahtanut, että olin\nyksin syypää onnettomuuteeni. Matkaa jatkettaessa minua ei enää saatu\nmenemään vaunuihin, ja olin iloinen niiden vihdoinkin pysähtyessä\nMissourin rannalle.\n\nKesällä Minnesotan kapinan jälkeen kenraali Sibley ajoi joukkojamme\ntakaa joen toisenpuoleiselle rannalle. Missouri on koko maailman\npetollisimpia jokia. Nykyaikainen hyvä aluskaan ei ole varma sen\nepäluotettavissa pyörteissä. Meidän täytyi kulkea sen poikki\npuhvelinnahkaveneissä, jotka olivat pyöreät kuin pytyt.\n\nUatshitshun'it[8] -- tämä oli valkoisten miesten nimitys -- hyökkäsivät\nsuuressa joukossa kivääreineen kimppuumme, ja soturiemme käydessä\ntaistelemaan heitä vastaan ohjasivat vanhukset ja naiset pajurunkoisia\naluksiamme, Niitä lykättiin uiden tahi kahlaten toiseen rantaan, työ\nsaatettiin suorittaa myöskin ponien avulla. Ei ollut mikään helppo\ntehtävä suojella kaatumasta tällaista alusta, jonka lastina oli\ntavaroita tahi avuttomia lapsia.\n\nPakoa jatkaessamme sidottiin meidät, pikku olennot, hihnoilla satulaan\ntahi joku vanhempi henkilö otti meidät eteensä hevosen selkään. Me\nkärsimme pitkillä yömarsseilla, jommoisia oli tehtävä, jottemme\njoutuisi sotamiesten käsiin, tuntuvasti riittävän unen ja ravinnon\npuutetta. Ateriat tuli nauttia ripeästi, osittain satulassa. Vettä ei\naina ollut saatavissa. Sitä säilytettiin sisälmyksistä tehdyissä\npusseissa tahi kuivatuissa eläimen rakoissa. Meidän täytyi kulkea\nvihamielisen heimon maan läpi ja olimme tällä matkalla yöt päivät\nsuuressa jännityksessä. Ainoastaan noudattamalla äärimmäistä\nvarovaisuutta saatoimme olla turvassa.\n\nEräänä päivänä yllätti meidät lähellä Kanadan rajaa toinen vihollinen:\npreeriavalkea.[9] Nyt olimme saarroksissa. Nopeasti sytytettiin\nvastavalkea, ja henkemme oli pelastettu.\n\nMutta pahin tämän talven kokemus oli lumimyrsky, joka kohtasi meidät\nretkellämme. Perhekunnat hautautuivat lumeen mikä minnekin. Päivän ja\nyön olimme kokonaan lumen peitossa. Vahtia pitävä setäni pisti pitkän\nsauvan meidän viereemme pysyäkseen yhteydessämme ja antaakseen merkin\nmyrskyn tauottua. Meillä oli joukko puhvelinnahkoja, ja lumi piti\nmeidät lämpiminä, vaikka se kaiketikin painoi jonkin verran. Hetkisen\nkuluttua muodostui ympärillemme onteloita, ja me tunsimme elämämme niin\nmukavaksi kuin sellaisissa oloissa saattaa tuntea.\n\nSeuraavana päivänä myrsky lakkasi, ja me huomasimme suuren\npuhvelilauman melkein edessämme. Nopeasti lapioimme itsellemme tien,\nammuimme muutamia puhveleja ja nautimme virkistykseksemme oivan\npäivällisen.\n\nMutta joskin olin äiditön ja koditon, niin onnettomaksi en kuitenkaan\ntuntenut itseäni. Vaeltamisemme paikasta paikkaan tuotti meille monia\nriemuja, mutta saattoi myöskin meidät alttiiksi lukuisille vaivoille ja\nonnettomuuksille. Sattui sekä yltäkylläisyyden että kaikkein suurimman\npuutteen aikoja, monasti pelastuimme hädin tuskin kuolemasta. Villien\nelämä on kaikkein vaikein esikeväällä. Nälänhädät sattuvat melkein aina\nsiksi vuodenajaksi.\n\nIntiaanit ovat kärsivällistä ja lujasti yhteenliittynyttä kansaa.\nHeidän rakkautensa toisiinsa on voimakkaampi kuin yhdenkään toisen\nluonnonkansan. Jollei asianlaita olisi niin, luulen että he\nnälänhädässä olisivat muuttuneet ihmissyöjiksi. Valkoihoiset ovat\njoskus suuressa hädässä surmanneet ja syöneet toverejansa. Intiaaneille\ntämä olisi aivan mahdotonta. Nälänhädässä täysikasvuiset usein\nalistuvat äärimmäiseen kieltäytymiseen säilyttääkseen lapsille\nelintarpeita mahdollisimman kauan. Intiaanit kestävät ravinnotta\nmelkoista kauemmin kuin muut kansat.\n\nKerran sain kokea tällaisen vaikean kevään. Usein meillä ei ollut\npäiväkausiin mitään syömistä. Muistan varsin hyvin, miten kerran kuuden\npienen linnun piti riittää kuudelle perheelle aamiaiseksi, jota ei\nseurannut päivällistä eikä illallista. Niin karvaalta kuin minusta\ntuntuikin, sain tyytyä ainoastaan pieneen siipeen. Pian senjälkeen\nyllätimme kuitenkin puhvelilauman, ja silloin ei enää muisteltu nälkää\neikä hätää.\n\nSellaista oli villien intiaanien elämä! Kun saatiin metsänriistaa ja\naurinko paistoi, joutui edellisen talven hätä ja tuska pian\nunohduksiin. Tuskin kukaan huolehti tulevaisuudesta. Intiaani on\nluonnonlapsi ja saa silloin tällöin ankaran rangaistuksen\nhuolimattomuudestaan. Siitä huolimatta hän jää ajattelemattomaksi ja\nhuolettomaksi. Miten paljon huolenpito ja harkitseminen voisikaan\nlieventää hänen vaivojaan!\n\nKesän runsauden kestäessä ei kukaan ole häntä onnellisempi. Vapaa\nravinto -- vapaa asunto -- kaikki vapaata! Kaikki yhtä rikkaita\nkesällä, kaikki yhtä köyhiä talvella! Hänellä oli yleensä hyvä terveys,\nja kärsimyksiä oli vähemmän kuin nykyisin. Miten suuresti nuoriso\nnauttikaan vapaasta elämästään, jommoista melkein kaikki pojat\nuneksivat ja jonka he valitsisivat, jos voisivat ja uskaltaisivat.\n\nUsein toiset heimot hyökkäsivät kimppuumme, jonka vuoksi meidän täytyi\naina olla varoillamme. Muistan miten kerran leiriimme tehtiin yöllinen\nhyökkäys. Kaikki ponimme pakenivat, ainoastaan muutamat saatiin\nuudelleen kiinni, jonka vuoksi meidän täytyi vastedes käyttää\nvaellusretkillämme koirapurilaita.\n\nToisena talvena Minnesotassa kärsimämme tappion jälkeen petti eräs\nWinnipegissa olevaan Yhdysvaltain hallitusvirastoon kuuluva\nsekarotuinen isäni, kaksi vanhempaa veljeäni ja useita muita\nintiaaneja. Koska minä silloin olin setäni kanssa maan toisessa\nääressä, jouduin kymmeneksi vuodeksi isästäni erilleni. Koko tämän ajan\npidimme häntä kuolleena ja haudoimme mielessämme kostonajatuksia\nvalkoihoisia kohtaan.\n\nTahdon kertoa jotakin tästä sedästä, isäni veljestä, joka oli monta\nvuotta opettajani ja kasvattajani. Hän oli pitkä, hyvin roteva ja\nhartiakas, ja Brittiläisen Amerikan sioux-heimo piti häntä parhaana\nmetsästäjänään ja urhoollisimpana soturinaan. Siellä hän elää vieläkin,\nkoska en ole tähän päivään asti voinut taivuttaa häntä palaamaan\nYhdysvaltoihin.\n\nHän on oikea intiaanityyppi, seuraa vierova, mutta luotettava ja\nurhoollinen. Hänellä ei ole monia periaatteita, mutta vähiään hän\nnoudattaa ankarasti.\n\nOn ihmeellistä, että lapset yleensä saattavat kasvaa miehiksi\njokapäiväisissä vaivoissa ja kärsimyksissä. Heikko, sekä kesäksi että\ntalveksi huonosti pystytetty \"tipi\" -- teltta -- oli ainoa suojamme\nkylmää ja myrskyä vastaan. Sellainen teltta oli katettu koivunkuorella\ntahi nahalla ja myöhemmin myöskin kankaalla.\n\nMuistan aikoja, jolloin jäimme kokonaan lumen peittoon ja ainoastaan\nvaivoin saimme polttoaineita. Kerran olimme ankaran lumimyrskyn vuoksi\nkolme päivää ilman tulta. Sellaisia tapahtumia pidettiin aivan\nluonnollisina, ei niitä tuskiteltu eikä ihmetelty, tiedettiinhän, että\nmyrsky taukoo, kun on aikansa myllertänyt.\n\nEnnen saatoin kestää kylmää ja nälkää siinä missä toinenkin, nyt\nminusta jo yhden ainoan aterian puute tuntuu vastenmieliseltä. Suojelen\nhuolellisesti jalkojani kastumasta, ikäänkuin en olisi koskaan elänyt\nvilliä nuoruudenaikaani, jolloin kuitenkin saatoin olla tuntikausia\nlikomärkänä vilustumatta. Siihenkin aikaan kun ravintoa oli runsaasti,\ntäytyi meidän ajoittain paastota ja suorittaa raskaita, rasittavia\nharjoituksia karaistaksemme ruumistamme tulevia ponnistuksia varten.\nSetäni kantoi tuntikaudet otusta hartioillaan pitämättä sitä minään\nerikoisena raskaana tehtävänä.\n\nOlimme tottuneet syömään ainoastaan kahdesti päivässä, aamuisin ja\niltaisin. Tämä sääntö ei ollut poikkeukseton. Vieraan tullessa\ntarjottiin tupakkaa ja ruokaa tahi molempia. Säännöllisesti kahdesti\npäivässä söivät miehet, etenkin nuoret; naiset ja lapset eivät olleet\nsiinä asiassa yhtä tarkkoja. Siihen aikaan intiaanit tiesivät, että\noikea miehuus, ruumiinvoima ja kestävyys riippuu kohtuullisuudesta\nsyömisessä ja juomisessa sekä säännöllisistä harjoituksista. Nykyiset\nintiaanit näyttävät unohtaneen kaikki nämä elintavat.\n\n\n\n\nIntiaanien sokerinkorjuu.\n\n\nNuoruuteni aikana alkoi sokerinkorjuu maaliskuun ensimäisten sateisten\npäivien saapuessa. Tätä työtä tekivät etupäässä vanhukset, naiset ja\nlapset, miehet sitävastoin läksivät pyydystämään varhaiskevään\nturkiseläimiä.\n\nTärkeimmät ja tarpeellisimmat astiat siinä työssä olivat valtavat\nrauta- tahi messinkikattilat. Nämä täytyi ostaa tahi lainata, kaikki\nmuut kojeet valmistettiin omin neuvoin. Mahlan kokoamista varten\nkoverrettiin vaahterasta kanootin muotoinen säiliö. Lisäksi tehtiin\npieniä lehmus-astioita tai tuohisia.\n\nKun nämä alkuvalmistukset olivat suoritetut, mentiin vaahterametsän\nkeskellä olevaan kaarnamajaan. Se oli täynnä lunta ja syksyisiä lehtiä,\njonka vuoksi meidän täytyi ensin käyttämistä varten puhdistaa se. Aivan\nsen lähelle oli pystytetty teltta asuinsijaksi. Koko maa oli vielä\nvahvan lumen peitossa ja hanki niin kova, että se aivan hyvin kannatti.\nTavallisesti mentiin ennen mahlan laskemista kaarnamajaan tekemään\nsiellä valmistukset kaikessa rauhassa.\n\nIsoäitini työskenteli näinä päivinä uutteraan kuin majava -- tahi\nmyskirotta, kuten intiaani sanoisi. Tämä pieni, uuttera eläin kokoaa\nusein suuret määrät syötäviä juuria talven varalle, mutta surullista\nkyllä, ryöstää tavallisesti joku intiaani sen putipuhtaaksi. -- Milloin\ntoivottiin hyvää satoa, tehtiin toinen, vieläpä kolmaskin kaukalo\nmahlan säilyttämistä varten. Myöhemmin metsästäjät käyttivät näitä\nkaukaloja kanootteina tahi soutuveneinä.\n\nViimeisen sokerinkorjuumme aikana Minnesotassa sattui ikävä yllätys.\nIsoäitini koversi juuri kirves kädessä kaikella uutteruudella kaukaloa.\nHänen vieressään seisoi muuan nuorempi tätini. Kaikki me poikaset\nteroitimme innokkaasti nuolia isossa kaarnamajassa karkoittaaksemme\noravat ja maarotat, joita aina ilmestyi suuret määrät sinne, missä oli\nmakeaa mahlaa. Siihen aikaan minä nuoruuteni vuoksi sain tyytyä\npelkkään katselijan tehtävään, mutta miten sydämeni pohjasta olinkaan\nkaikessa mukana. Sattuipa silloin joku vuolaisemaan lastun liedessä\nolevasta pitkästä halosta. Innostuksessaan ei kukaan kiinnittänyt\nhuomiotaan tähän asiaan, vaikkakin varsin hyvin tiesimme, ettei veitsi\nkädessä saa tulla lähelle palavia halkoja.\n\nÄkkiä kuului ulkoa kova parahdus, ja kaikki hyökkäsivät katsomaan. Oli\nsattunut tosiaankin vakava tapaus. Isoäitini kirves oli luiskahtanut ja\nosunut tätiini, joka seisoi hänen vieressään käsivarret ristissä\nrinnallaan, niin onnettomasti, että katkaisi häneltä kolme sormea.\nHyökätessämme esille alkoi vanha vaimo, joka oli huomannut, miten\nolimme vuolleet lastun palavasta halosta, kovaäänisesti moittia meitä,\nuhkasipa antaa meille selkäänkin. Juttu tuntuu lukijoistani varmaankin\nkummalliselta, mutta sen selvittää helposti intiaanien taikausko, he\nkun uskoivat kohtalon näin rankaisseen tätiparkaa rikoksesta, jonka me\nmuka olimme tehneet.\n\nIsoäiti ei valmistanut ainoastaan kaukaloita, vaan myös kokosi suuren\nmäärän polttoaineita pitääkseen tulen vireillä. Mahlan alkaessa juosta\nei siihen ole enää aikaa. Äkkiä ilma lauhtui, lumi rupesi sulamaan.\nMinnesotan tuulet ja rankkasateet huuhtoivat sen pois. Nyt alkoi puiden\nkoetteleminen. Naiset kulkivat levollisina puulta puulle ja iskivät\njokaista puuta kirveellä nähdäkseen juokseeko niistä mahla. Puilla on,\nkuten ihmisilläkin, oma luonteensa, toiset ovat valmiit antamaan\nelämännesteensä, toiset säästävät sen. Jokaisen puun alle asetettiin\nnyt tuohinen ja kirveellä iskettyyn haavaan kova lastu. Hiljaa mehu\ntihkui haavasta pieneen säiliöön, ensin pisaroittain, sitten yhä\nnopeammin.\n\nTavallisesti sokeria korjataan ainoastaan vaahterasta. Kuitenkin\nintiaani käyttää myöskin toisien puiden mehuja. Koivusta ja saarnesta\nsaatiin tummavärisempää, jonkin verran katkeran makuista sokeria, jota\nkäytettiin lääkitsemiseen. Eräästä vaahteralajista saatiin\nkauniinvalkoista sokeria, jolla oli ainoastaan yksi vika -- sitä ei\nsaatu koskaan kylliksi.\n\nKun naiset olivat koonneet tuohisiin mehun ja kaataneet sen\nkaukaloihin, sytyttivät he sokerihuoneessa valtavan valkean ja\nripustivat sen ylle rivillisen kattiloita, jotka kaadettiin täyteen\nmahlaa. Mikä riemu pojansydämelle, kun kiehuva sokeri kattilassa\nporisi! -- Jokaisella pojalla oli vartioitavana oma kattilansa, hänen\noli pidettävä tuli vireillä ja katsottava, ettei sokeri kiehunut yli\nreunojen, ja vihdoin, mehun muututtua siirapiksi, pistämällä sitä\nlusikassa lumeen koeteltava sen kelpoisuutta. Me koettelimmekin usein\nniin perinpohjaisesti, että ensimäisenä, vieläpä toisenakin päivänä\nsöimme kaiken minkä keitimme. Vasta sitten kun olemme syöneet tätä\nherkkua kylliksemme, koveni isoäitini, sillä jonkin verran sokeria hän\ntahtoi säästääkin. Hän pani sitä erilaisiin astioihin, enimmäkseen\ntuohisiin, onttoihin putkiin, joskus myöskin hanhen tahi ankan\nkurkkutorviin. Osa jauhettiin hienoksi ja kaadettiin raakanahkaiseen\nsäiliöön. Kuten viisas emäntä ainakin, antoi hän sitä meille seuraavan\nkerran vasta kuukauden perästä, ja sitten vain erikoisissa\ntilaisuuksissa. Täten sokeria riitti koko vuodeksi. Pienimmät kappaleet\nsäilytettiin herkkupaloiksi pikku lapsille. Sokeria nautittiin\njuhlallisissa tilaisuuksissa villin riisin, kuivatun maissin tahi\nsurvotun kuivan lihan kanssa. Kahvi, tee y.m.s. juomat olivat vielä\nsilloin meille kokonaan tuntemattomat.\n\nJokaisella joka innokkaasti ajaa jotakin asiaa, on omat koetteluuksensa\nja vaivansa. Isoäitini erityisenä koettelemuksena sokerinkorjuun aikana\nolivat tuohisten raot. Oravat ja kaniinit käyttivät niitä hyväkseen, ja\nmeistä, pikku väestä, tuli äkkiä varsin hyödyllisiä apumiehiä, sillä me\nahdistimme nuolillamme pikku nakertajia mitä suurimmalla uutteruudella.\nKoko sokerivarasto oli meidän pyydystysaluettamme. Vanhempi veljeni toi\nsäännöllisesti mukanaan kaniinin tahi pari, jotka me pistimme makoisiin\nsuihimme.\n\nSokerinkorjuu kesti suunnilleen huhtikuun puolivälin, niin että\npalaavat muuttolinnut ehtivät saapua varastomme ympärille ihastuttamaan\nmeitä viehkeillä virsillään. Usein kuljeskelin vanhempien veljieni\nkeralla metsässä, vaikka olinkin silloin vain kolmi- tahi nelivuotias.\nEräällä tällaisella retkellä menimme niin etäälle, etten voinut enää\ntulla pitemmälle mukaan, vaan sain kääntyä yksin takaisin. Seisoessani\njälleen majamme edessä näin oravan istuvan puunoksalla kutsumassa\npuolisoaan. Mitenhän olisi, jos kaataisin sen pikku nuolellani!\n\nSanottu ja tehty. Hiljaa ja varovasti hiivin lähemmäksi, kiinnitin\nsilmäni sievään eläimeen, olin juuri singahuttamaisillani nuoleni\nsiihen, mutta samassa kuului sihisevä ääni jalkojeni juuresta.\nKauhistava käärme oli edessäni kiemurassa ja valmiina hyökkäämään!\nMiten pian unohdinkaan silloin olevani soturi! Kirkaisin kovalla\näänellä ja kimposin taaksepäin, mutta maltoin kuitenkin pian mieleni ja\nkatselin häpeissäni eteeni, oliko ketään lähistössä. Mutta yhtäkaikki\n-- tosi on tosi -- minä vetäydyin takaisin kaatunutta puunrunkoa kohti,\nja sen äärestä olisi voinut kuulla seuraavan itsepuhelun: \"Jospa\ntietäisin, voiko käärme kiivetä puuhun!\"\n\nEräänä päivänä, viimeisen kerran korjatessamme sokeria Minnesotassa,\nseisoin majamme edustalla katsellen lähenevää vierasta. Hän oli\nköyryselkäinen, vanha, valkohapsinen mies ja kantoi selässään suurta\nkinnikinik-kimppua (punaisia niittyniiniä, joita intiaanit käyttävät\ntupakan asemesta). Heitettyään taakkansa ovemme eteen tervehti hän\nmeitä näillä sanoilla: \"Teillä on erinomainen sokerinkorjuuilma!\"\n\nHän oli isoisänisäni \"Pilvenlonka\", kotoisin eräästä Calhoun- ja\nHarriet-järvien lähistöllä olevasta kylästä, jonka sijalla\nnykyisin ovat Minneapolin esiseudut. Hän, silloisten murrosaikain\nluonteitten oikea perikuva, oli ensimäinen sioux-päällikkö, joka\nlausui protestanttiset lähetyssaarnaajat heimonsa keskuuteen\ntervetulleiksi.[10] Hän oli suunnannut matkansa luoksemme, koska tahtoi\nmeille ilmoittaa, että sinne tänne kiertelevä ojibway-heimo oli\nhyökännyt rauhallisten sokerinkorjaajain kimppuun ja surmannut heidät.\nNämä tiedot eivät häirinneet vähääkään työtämme, täytyihän meidän joka\ntapauksessa käsittää joutuvamme joskus ojibway-joukkojen uhriksi. Siitä\nhuolimatta valtasi meidät kuitenkin jonkinlainen epämieluisuuden tunne,\nkunnes palasimme kyläämme tuoden mukanamme runsaan sokerisadon.\n\n\n\n\nLeikki ja urheilu.\n\n\nIntiaanipoika oli erämaan ruhtinas. Hänen pääasiallisena toimenaan oli\nmetsästys, ja lisäksi hänen tuli harjoittaa joka päivä muutamia\nsotatemppuja. Muutoin hän sai käyttää aikansa aivan vapaasti.\n\nMe suoritimme aina ripeästi sen, mikä välttämättä kuului päivän\ntehtäviin, senjälkeen saimme mielin määrin metsästää ja leikkiä.\nKilpailimme keskenämme mitä suurimmalla innolla koettaen matkia\nsota- ja metsästysleikeissämme isiämme -- jokainen tahtoi olla muita\netevämpi.\n\nVilli elämämme oli kyllä vaarallista, ja usein siinä sattui kauheitakin\ntapauksia, mutta se ei estänyt meitä antautumasta koko sielullamme\nurheiluihimme. Lähtiessämme aamuisin teltoistamme emme olleet varmoja\nsiitä, heiluisiko päänahkamme illalla teltanseipään nenässä. Mutta\nnäimmehän myöskin, miten hirvenvasikat hilpeinä hyppivät ja leikkivät,\nvaikkakin harmaat sudet jo vaanivat mäen takana hyökätäkseen niiden\nkimppuun ja repiäkseen ne kappaleiksi. Miksipä meidänkään laitamme\nolisi pitänyt olla toisin?\n\nLeikkiessämme harjoittelimme erikoisesti sitä, mikä myöhemmällä iällä\nmuuttuu velvollisuudeksi, ja sitenpä leikkimmekin kuvastivat kansamme\nelämää ja tapoja. Kilpailimme siitä, kuka olisi taitavin jousen ja\nnuolen käyttäjä, ratsastimme kilpaa ponin selässä, juoksimme kilpaa,\npainiskelimme, uimme, löimme kiekkoa, pelasimme kanadalaista\npallopeliä, kävimme savipallosotaa, teimme hyökkäyksiä mehiläispesiä\nvastaan y.m.\n\nKokoontuessaan yhteen pojat jakaantuivat ryhmiin eri puolueiksi. Joku\nlähetti umpimähkään lentoon nuolen, jota kohti kaikki osanottajat\nsamalla kertaa ampuivat nuolensa, ennenkuin ensiksi lähetetty ehtisi\npudota maahan. Kukin koetti saada nuolensa seuraamaan ensiksi lähetetyn\nnuolen suuntaa ja lentoa, niin että se pudotessaan maahan tulisi\nmahdollisimman lähelle sitä.\n\nKauan emme yleensä tähdänneet. Se olisi ollut tosielämässä\nepäkäytännöllistä, sillä maali oli tavallisesti liikkuva, ja metsästäjä\najoi täyttä laukkaa ponin selässä. Siksipä intiaanipoika ampui vapaalta\nkädeltä.\n\nUimaan ruvetessamme otimme tavallisesti ponimme yhteen iloon. Pienet\npojat riippuivat sen hännässä eläimen leikitellen liukuessa eteenpäin.\nMilloin taas ponit eivät olleet liki tienoilla, uimme me kilpaa tahi\nrakensimme itsellemme lautan risteillen sillä järviä ja jokia.\nPelkurimaiset pojat pistimme tavallisesti umpisukkulaan tahi heitimme\nheidät syvään veteen, josta saivat molskia maihin miten paraiten\npääsivät.\n\nIntiaanien vanhoja leikkejä olivat kanadalainen pallo- ja hockey-peli,\njossa palloa lyödään käyrällä sauvalla. Nämä pelit ovat saavuttaneet\nsuosiota myöskin valkoihoisten keskuudessa.\n\nSavipallosota oli rasittavaa ja vaarallista urheilua. Pehmeä savipallo\npistettiin notkean pajukepin nenään, josta se kaikin voimin\nsingahutettiin lentoon. Joskus, kun kummallakin puolella oli\nviitisenkymmentä tahi satakin pelaajaa, syntyi varsin kiivas taistelu.\nMutta milloin tarvittiin rohkeutta ja urhoollisuutta, silloin\nintiaanipoika ei koskaan häikäillyt.\n\nPainiskeluja rakastimme suuresti. Kuuluu ehkä kummalta kun kerron, että\nniihin otti osaa suuri määrä poikia, jotka olivat jakaantuneet kahteen\npuolueeseen. Kilpailun alkaessa kukin valitsi itselleen vastustajan,\nSäännöt sallivat, että ne pojat, jotka istuivat, saivat olla\nkatselijoina, mutta jokaisen, joka _seisoi_ kilpapaikalla, täytyi ottaa\nitselleen vastustaja. Kukaan ei saanut lyödä kädellä, mutta säärin,\njaloin ja polvin sai tyrkkiä miten hyvänsä. Se oli rasittavaa ajankulua\n-- melkolailla amerikkalaisen jalkapallopelin kaltaista. Todellista\niloa siitä saattoi olla ainoastaan nuorille atleeteille.\n\nSuurimpia urheiluhuvituksiamme olivat hyökkäyksemme mehiläispesien\nkimppuun. Olimme tekevinämme sotaretken ojibway- tahi jotakin muuta\nvihamielistä heimoa vastaan. Täydessä sotamaalauksessa me hiivimme\nvarovasti pesää kohti. Kohotimme sitten äkkiä kauhean sotaulvonnan,\nteimme hyökkäyksen ja koetimme särkeä pesän. Mutta kaikesta päättäen\nmehiläiset olivat aina siksi varoillaan, ettemme koskaan voineet\ntäydellisesti yllättää niitä, ja niinpä ne tavallisesti saivat\nsaaliikseen yhtä monta päänahkaa kuin mekin. Milloin hyökkäys onnistui,\nsuoritettiin sen kunniaksi päänahkatanssi.\n\nOllessani ensi kerran tällaisessa mehiläissodassa oli tappelussa\nmukana, paitsi minua, vielä kaksi muuta pientä alokasta. Etenkin toinen\nheistä oli tosiaankin vielä liian nuori ja hento ottaakseen osaa\nmoiseen sankaritehtävään. Meidän sotureillamme oli tapana kovaa\nhuutamalla antaa tieto milloin vihollinen taistelukentällä kaatui tahi\nhaavoittui, ja luonnollisesti me leikkiessämme matkimme sitä tapaa.\nYstäväni, kutsun häntä nimellä Pikku Haava -- koska olen unohtanut\nhänen oikean nimensä --, oli päässyt pesän ääreen vasta sitten kun se\noli täydellisesti tuhottu. Mehiläiset olivat vastanneet hyökkäykseemme\nvastahyökkäyksellä ja hajoittaneet meidät kaikkiin suuntiin.\nPienokainen ei kuitenkaan halunnut palata ilman sotakunniaa, vaan\nhyökkäsi urhoollisena pesän kimppuun huudahtaen:\n\n\"Minä, urhoollinen Pikku Haava, surmaan nyt ylpeän vihollisen!\"\n\nTuskin hän oli kuitenkaan ehtinyt lausua nämä sanat, kun hän kirkaisi\nikäänkuin olisi päätä leikattu. Mutta vanhempi toveri huusi hänelle:\n\n\"Mene umpisukkulaan, mene umpisukkulaan!\" Lähellä näet oli järvi. Hän\ntotteli.\n\nKun me jälleen olimme kokoontuneet ja alottaneet tanssin, ei pieni\npoikanen uskaltanut tulla mukaan. Hänet katsottiin poissaolevaksi,\nsillä olivathan vihollisemme, mehiläiset surmanneet hänet. Pikku\nraukka! Hänen turvonneet kasvonsa olivat kovin murheelliset, hänen\nistuessaan puunrungolla ja katsellessaan häpeissään tanssiamme.\nVaikkakin hän huoleti saattoi kuvitella olevana maansa puolesta\nkaatunut jalo vainaja, täytyi hänen kuitenkin myöntää huutaneensa, ja\nse hävetti häntä kovin.\n\nPaitsi jo ennen mainittuja rauhallisia kisoja harjoitimme sotaisten\ntoimien lomassa myöskin keihäänheittoa. Keihäänämme oli ohut riuku,\njonka päähän oli kiinnitetty puhvelinsarvi-kärki. Tällaisia keihäitä\nheitimme tasaisilla lumi- tahi jäälakeuksilla. Kaikkien leikkiin\nosaaottavien tuli heittää samasta paikasta, ja se, jonka keihäs lensi\nkauimmaksi, oli voittaja.\n\nTalvisin laskettiin myöskin mäkeä. Tosin meillä ei ollut minkäänlaisia\nkelkkoja, ainoastaan kuusi tahi seitsemän toisiinsa pitkittäin\nkiinnitettyä puhvelin kylkiluuta, mutta ne tyydyttivätkin täydellisesti\ntarpeemme. Monasti käytettiin myöskin ihmeteltävällä taitavuudella\nneljännesmetrin pituista ja noin viidentoista senttimetrin levyistä\npuunkaarnaa. Toisessa päässä seisoen ja toisesta pitäen kiinni, kuoren\nsileä sisäpinta liukasta jäätikköä vasten, me laskimme suurella\nnopeudella jyrkkiä mäenrinteitä.\n\nLuonnollisesti me joskus myöskin leikimme \"valkoista miestä\". Tietomme\nvalkoihoisista olivat niukat, mutta sen me kuitenkin tiesimme, että he\ntullessaan toivat kaikenlaista hyvää ja vaihtoivat tavaroitaan meidän\nturkiksiimme. Tiesimme myöskin, että heidän kasvojensa väri oli vaalea,\nettä heillä oli päässä lyhyet, mutta kasvoissa pitkät karvat, että\nheillä oli yllään takit, housut ja hatut ja etteivät he käyttäneet\npäivällä mitään viittoja, kuten me intiaanit. Suunnilleen sellainen oli\nkuva, jonka olimme saaneet valkoihoisista.\n\nPari kolme joukostamme me maalasimme vaalealla savella, panimme heidän\npäähänsä tilaisuutta varten valmistamamme valkoiset tuohihatut,\nrinnalle valkoista tuohta paidaksi ja muutimme muutoin heidän asunsa\nparhaan taitomme mukaan. Ja he toivat mukanaan tavaraa: valkoinen hieta\noli olevinaan sokeria, villit pavut kahvia, kuivatut lehdet teetä,\nhieno multa ruutia, piikivet pyssynluoteja ja puhdas vesi vaarallista\nviinaa. Me annoimme näistä tavaroista pieniä linnuntöyhtöjä, oravan- ja\nkaniininnahkoja.\n\nTahtoessamme leikkiä puhvelinmetsästystä lähetimme preerioille muutamia\nhyviä juoksijoita, jotka saivat mukaansa pienet lihavarastot, pari yhtä\ntottunutta poikaa tuli heidän perästään koettaen ottaa heidät kiinni ja\nanastaa lihat.\n\nKerran harjoitimme tätä urheilua oikean metsästyksen aikana. Äkkiä,\nkesken leikkiämme, jättiläispuhveli hyökkäsi parveemme. Meillä ei ollut\nvähintäkään aavistusta siitä, että näin lähellä meitä metsästettiin, ja\nleikkimme päättyi suureen kauhistukseen. Kaikeksi onneksi oli metsä\naivan lähellä, ja nuoren peltokanapoikueen tavoin me hävisimme mitä\npikimmin puiden peittoon; toiset hiipivät pensaihin, toiset kapusivat\nsuuriin puihin.\n\nVilleihin eläimiin meillä oli erikoisrakkaus. Muutamat pojat olivat\nkesyttäneet ketun, karhun ja suden poikasia, hirven- tahi\npuhvelinvasikoita ja kaikenlaisia lintuja. Minun suosikkini\nvaihtelivat. Kerran minulla oli karhunpoikanen, jonka kanssa tulin\nvarsin hyvin toimeen. Kuitenkaan en tiedä, hankinko minä sille vaiko se\nminulle enemmän vihamiehiä. Se piteli pahoin jokaista poikaa, joka\nsuututti minua, jonka vuoksi se rupesi herättämään käytöksellään pelkoa\nja minua alettiin vihata sen satunnaisten pahojen töiden vuoksi.\n\n\n\n\nMetsiä samoilemassa.\n\n\nHurmaava on intiaanimetsästäjän elämä. Se teroittaa ja ottaa valtaansa\nkaikki hänen aistinsa, sen saattaa liioittelematta väittää. Siitä\nhetkestä alkaen, jolloin hän jättää yksinkertaisen asuntonsa, sulautuu\nhänen vastaanottavainen henkensä luonnon lukemattomiin kauneuksiin ja\nihmeihin. Mutta kiinnittäköönpä metsästys hänen huomionsa missä määrin\nhyvänsä, niin ei hän kuitenkaan koskaan unohda omaa vaaraansa, jonka\nhänelle saattaa tuottaa vaaniva vihollinen tahi villi eläin.\n\nIntiaanipoika on syntynyt metsästäjäksi. Jokainen askel, jokainen liike\nilmaisee synnynnäistä arvokkuutta, mutta myöskin aina valpasta\nvarovaisuutta. Hänen mokkasiinin suojaama jalkansa astuu yhtä\nkuulumattomia askelia kuin kissan samettikäpälä, hänen mustia, hehkuvia\nsilmiään ei väistä mikään esine, ei lintu eikä muu eläin, joka niiden\nläheisyyteen joutuu.\n\nTuskin olin kolmivuotias, kun eräänä aamuna seisoin\npuhvelinnahkatelttamme edustalla katsellen lintuja jousi ja nuoli\nkädessäni. Äkkiä minussa heräsi surmaamisen ja metsästämisen halu\nkaikessa valtavuudessaan. Lintu lensi juuri pääni ylitse, sitten osui\nsilmiini toinen, joka keinui herkällä oksallaan. Kaikki muu ympärilläni\nnäytti unohtuneen, ensi kerran tunsin olevani metsästäjä.\n\nAvoimilla preerioilla ja metsissä kasvaneiden intiaanilasten välinen\neroitus oli melkein yhtä suuri kuin valkoihoisten keskuudessa\nkaupunkilasten ja maalaislasten. Preerioilla oli ainoastaan vähän\npyydystettäviksi kelpaavia eläimiä, jonka vuoksi preeriaintiaanit\ntunsivat luonnon epätäydellisesti. He olivat enimmäkseen hyviä\nratsastajia. Ruumiillisesti he eivät kuitenkaan olleet kehittyneet\nmetsien punaisen miehen veroisiksi.\n\nTulen me teimme piikiven, taulan ja iskukiven avulla. Mutta se ei ollut\nainoa tulentekokeino. Joukko poikia asettui piiriin hangaten vastakkain\nkahta kääpäistä puuta, kunnes ne alkoivat kipinöidä.\n\nTavallisesti me kävimme metsässä yhdessä, mutta joskus saatoin käydä\naivan yksinkin, jolloin sain selviytyä parhaani mukaan. -- Saaliinamme\noli enimmäkseen pikku lintuja, kaniineja, oravia ja metsoja. Milloin\nkaloja oli saatavissa, pyydystimme niitäkin. Ongensiimat olivat\nvalmistetut villistä hampusta, hevosenjouhista tahi suonista. Me\npyydystimme kaloja siimoilla, asetimme niille mertoja tahi lävistimme\nniitä keihäillä, ammuimmepa myöskin joskus jousella ja nuolella.\nMonasti telkesimme puron ja ajoimme suuremmat kalat asianmukaisesti\nvalmistamaamme pajukoriin.\n\nMetsissä tarkastimme kaikkia elollisten olentojen jättämiä jälkiä,\nvarsinkin milloin ne näyttivät meistä oudoilta. Jos lintu oli\nraaputtanut lehtiä tai karhu kiskonut aamiaisekseen maasta juuria, niin\nme pysähdyimme ja koetimme saada selville mihin aikaan se oli\ntapahtunut. Nähdessämme ison, vanhan puun, jonka kuori oli naarmutettu,\nteimme sen johtopäätöksen, että siellä asui tavallinen karhu tahi\npesukarhu pari. Silloin emme menneet tarpeettoman lähelle, vaan\nilmoitimme asian kotona. -- Tavallisesti me kohtasimme toisemme\niltapäivällä ja vertailimme otuksiamme, tutustuaksemme niiden\nluonteenomaisimpiin tunnusmerkkeihin. Metsästys oli meille samalla\neläinten elämän tutkimista. Huomiomme kiintyi myöskin tarkasti\ntoistemme kykyihin, ja me tiesimme sen vuoksi aina, kuka joukostamme\noli paras metsästäjä. Mielipahalla täytyy minun tunnustaa, että me\nolimme linnuille jokseenkin julmia. Otimme näet usein niiden munat ja\npoikaset. Veljeni Tshatanna ja minä jouduimme kerran lintujahdissa\nvähemmän hauskaan seikkailuun. Ajellessamme takaa hanhen ja sorsan\npoikasia löysimme odottamatta kurjen pesän. Luonnollisesti olimme ylen\nriemastuneet onnestamme. Näimme kaksi jo melko suurta kurjenpoikaa\nseisovan jonkin matkan päässä pesästä. Molemmat vanhemmat seisoivat\nlähellä mutaisessa matalikossa. Oli siipisadon aika, jonka vuoksi\nluulimme, etteivät ne uskaltaisi nousta kuivalle maalle. Niinpä\nrupesimme ahdistamaan nuoria lintuja, mutta koska ne jo juoksivat\njokseenkin hyvin, kesti jonkin aikaa, ennenkuin saimme ne kiinni.\n\nMutta samalla vanhemmat olivat kuulleet poikastensa huudon ja riensivät\nniiden avuksi. Ne rupesivat vuorostaan ajamaan meitä takaa. Vasta\nvaarallisen ja kiivaan ottelun jälkeen saimme voiton raivokkaista\neläimistä, mutta emmepä senjälkeen juuri hevin käyneet kurjenpesän\nkimppuun. Melkein kaikki linnut tekevät vastarintaa, milloin niiden\nmunia tahi poikasia uhataan, mutta aiheettomasti ne harvoin käyvät\nihmisen kimppuun.\n\nJoskus kapusimme korkeihin puihin pyydystääksemme kaikenlaisia lintuja,\nmutta pöllön poikasiin emme koskaan koskeneet, vaikka ne olisivat\nolleet maassa nenämme edessä. Pöllö on sellaisissa tiloissa erittäin\nvaarallinen.\n\nKerran koetin ottaa pesästään viheriätikan, mutta samalla käsivarteni\ntarttui puun koloon niin lujasti, etten voinut saada sitä pois\nkäyttämättä veistä. Olimme kaukana kotoa, ja ainoa seuralaiseni oli\npieni kuuromykkä toverini. Toista tuntia riipuin puussa ylen\nepämukavassa asennossa noin viidentoista jalan korkeudessa, kunnes\ntoverini toi minulle veitsen, jolla saatoin vapauttaa itseni.\n\nParhaiten onnistuimme pyydystäessämme satimilla pikku eläimiä, joskin\npyydystystapamme oli raaka. Me etsimme esim. joukon suuria, teräviä\ntakiaisia ja siroittelimme niitä kaniinin vakomaisiin jälkiin. Aamulla\ntullessamme olivat pienet eläinraukat poluillaan aivan liikahtamatta.\nNe eivät näet päässeet mihinkään, koska takiaiset olivat tarttuneet\nniiden jalkoihin. Kaniineja ja teeriä me pyydystimme enimmäkseen\njouhiansoilla. Sidoimme sellaisen lujasti kiinni nuoren puun notkeaan\nlatvaan, taivutimme sen polun kohdalle, asetimme ansan silmukan\noikealle paikalle ja sidoimme koko laitteen vetosolmulla johonkin\nesineeseen. Kun kaniini pisti päänsä ansaan, kiskaisi se samalla\nvetosolmun auki, jolloin irralle päässyt puu singahutti sen ilmaan.\n\nPreerialla me harjoitimme toisenlaista urheilua. Pyydystimme\npreeriakoiria joko jouhiansoilla tahi jousella ja nuolella. Kerran\nmuuan pikku poika asetti ansan preeriakoiralle ja pitäen langanpätkää\nkädessään asettui itse aukon suulle loikomaan. Pian hän tunsi jotakin\nliikahtavan, kiskaisi langasta ja sai saaliikseen kalkkarokäärmeen.\nTähän päivään asti on hänellä sen johdosta ollut nimenä \"Hän pyydysti\nkalkkarokäärmeen\". Sillä tavalla saimme usein uusia nimiä. Toisen\nkerran me leikkiessämme metsässä löysimme hirvenvasikan jäljet.\nSeurasimme niitä ja otimme kiinni nukkuvan eläimen. Koettaessamme\nkuljettaa sitä pois potkaisi se takajaloillaan ja osasi muutamaan\npoikaan, jota sen jälkeen nimitettiin \"Hirvenpotkaisemaksi\".\n\nMetsästysmatkoilla täytyi meidän itsemme valmistaa ruokamme. On kyllä\ntotta, että intiaanit syövät raa'altaan suurten eläinten maksan ja\nmuita ruumiinosia, mutta kaloja ja lintuja ne eivät koskaan syöneet\nkeittämättä. Sammakkoa ja ankeriasta he yleensä eivät syö.\nJahtiretkillämme jouduimme usein varsin kauas teltoistamme. Silloin\nteimme tulen ja keitimme osan saalistamme.\n\nTavallisesti me paistoimme itsellemme lihapalan hiilille pistetyssä\nkepissä tahi myöskin ilmivalkealla. Kalat ja linnut paistetaan paraiten\nsuuren nuotion alle muodostuneessa tuhassa. Otimme järvestä tahi joesta\ntuoreita kaloja, sytytimme hietikkoon kelpo valkean ja kaivoimme\neläimet syvälle hiekkaiseen tuhkaan. Samoin teimme myöskin linnuille,\nmutta kostutimme kuitenkin ensiksi niiden höyhenet. Kun eläin oli\nkypsä, niin se kokonaan suomustettiin tahi kynittiin ja nyljettiin.\nMaukas liha säilytti siten kaiken voimansa ja mehunsa. Syödessämme me\nrevimme lihat irti ja jätimme luut koskematta.\n\nKansamme osasi keittää padatta ja kattilatta. Suuri sisälmyskalvon\npalanen pestiin huolellisesti, sidottiin neljästä kohdasta kiinni\nmaahan pistettyihin keppeihin, jonka jälkeen siihen kaadettiin kylmää\nvettä. Tällaisiin astioihin pantiin lihat, joiden päälle asetettiin\nhehkuvia kiviä, niin että vesi pian rupesi kiehumaan.\n\nTshatanna oli hyvä metsästäjä. Hän osasi kutsua naarashirviä ja\nvasikoita tuohensilvalla, joka pingoitettiin kahden litteän kepakon\nväliin. Eräänä aamuna löysimme naarashirven ja sen vasikan jäljet,\njoista saatoimme päättää, että eläimet olivat noin tunti sitten\njuoksennelleet paikalla, sillä kaste oli varissut pois ruohikosta.\n\n\"Mitä nyt teemme?\" kysyin. \"Juoksemmeko takaisin kutsumaan setää\nkivääreineen?\"\n\n\"Emme, emme!\" huusi Tshatanna. \"Eikös metsänriistaa ja puhveleja ole\npyydystetty paljoa ennemmin kuin kiväärejä olikaan? Me houkuttelemme\nsen luoksemme, ja kun se hölmistyneenä seisoo edessämme, heitän lassoni\nsen kaulaan.\"\n\nHän oli tuskin ehtinyt aloittaakaan houkuttelemisensa, kun vasikka jo\nuskalsi tulla viidakosta ja seisoi edessämme kuvaakin kauniimpana. Minä\nrupesin kutsumaan, ja eläin höristi tupakanlehden muotoiset korvansa\nminua kohti. Silloin Tshatanna heitti lasson. Eläin kirkaisi, hyppäsi\nkorkealle ilmaan ja kaasi pojan kumoon. Yhä uudelleen se heittelehti\nepätoivoissaan, mutta vihdoin meidän kuitenkin onnistui viedä se\nlähimmän puun luokse ja sitoa siihen.\n\n\"Mene\", sanoi veljeni minulle, \"noutamaan elättimme, jotta näkisimme\nmitä ne tällaisesta tuumivat.\"\n\nSiihen aikaan Tshatannalla oli elättinään jokseenkin suuri, musta,\npuolikesy karhu ja minulla nuori, punainen kettu ynnä Ohitika,\nuskollinen ja urhoollinen koirani. Irroitin Tshagun, karhun, ja\nUanahonin, ketun jolloin Ohitika kavahti pystyyn ja tervehti minua\niloisesti huiskutellen häntäänsä.\n\n\"Tulkaapa kaikki kolme\", huusin minä, \"täällä on vasta erinomaista\nnähtävää!\" Luulen niiden ymmärtäneen sanani. Tshagu repi kaksin käpälin\nköyttänsä, ja Uanahon kaaputti puuta, mihin olin sen sitonut.\n\nKaukana edellä juoksi Ohitika ulvoen tyytyväisyydestä. Molemmat villit\nseuralaiseni olivat vähällä kaataa minut kumoon tempoessaan minua\nperässään viidakon läpi. Tshagu oli hyvin varovainen, käveli ikäänkuin\nsillä olisi ollut tikkuja jalkapohjissa; Uanahon nuuski lakkaamatta\nmaata.\n\nSitten saavuimme metsänaukeamalle. Siinä pieni viaton vasikka seisoi\nkolmen kulkurin katseltavana. Se vapisi ankarasti nähdessään kirjavan\nryhmän. Molemmat ihmiskulkurit näyttivät siitä varmaan yhtä\nepäluotettavilta kuin eläimetkin. Tshagu katseli sitä uteliaisuuden ja\nhalveksumisen sekaisin ilmein, Uanahon sitävastoin seisoi kuin\nkivettynyt ja mietti varmaankin, miten voisi paraiten tehdä\nhyökkäyksen. Mutta Ohitika, ylevä Ohitika, haukahti vain kuin\npiloillaan. Siitä ei tuntunut minkään makuiselta, että viaton eläin\njätettiin sen valtaan.\n\nÄkkiä vasikka kimmahti ilmaan, ja löi senjälkeen sievän päänsä maahan.\n\n\"Ohijesa, hirvenvasikka on kuollut\", huudahti Tshatanna, \"ja miten\nkernaasti olisinkaan tahtonut pitää sen!\"\n\n\"Sepä vahinko!\" lisäsin minä.\n\nMe kaikki viisi syyllistä seisoimme pienen eläimen ympärillä ja olimme\nhyvin surullisen näköisiä; itse Tshagunkin silmät ilmaisivat katumusta\nja masentumista. Ohitika huokasi kaksi kertaa raskaasti ja vetäytyi\nsitten kunnioittavan välimatkan päähän. Tshatannan pitkillä mustilla\nsilmäripsillä riippui kaksi suurta kyynelkarpaloa, minä taas peitin\nkasvoni, sillä en tahtonut, että hän katselisi minua.\n\n\n\n\nHakadan ensimäinen uhri.\n\n\n\"Hakada -- kuva -- tule!\" kuului eräästä intiaanileirin keskellä\nolevasta suuresta teltasta. Kohta sen jälkeen tuli läheisestä metsästä\npoika, jolla oli mukanaan upea musta koira. Ulkomuodoltaan pikku mies\nei juuri eronnut muista sioux-heimon pojista. Hän riensi telttaan,\njosta huuto kuului, kädessä hänellä oli kirjavaksi maalattu nuoli ja\njousi, hänen vyötäisillään riippui pieniä lintuja ja oravia.\n\nTeltassa istui kaksi naista, toinen valkean oikealla, toinen vasemmalla\npuolella: Untshida, pojan isoäiti, joka oli kasvattanut turvattoman\npojan, ja Uatshivin, joka oli vierailulla. Hänet oli kutsuttu olemaan\nläsnä ensimäisessä henkilökohtaisessa uhrauksessa, jonka Hakada teki\nSuurelle Salaisuudelle.[11] Uhri oli muutamiksi päiviksi vallannut\nkokonaan Untshidan mielen. Hän oli antanut kaikkien lasten\nkahdeksanvuotiaina suorittaa samanlaisen uhrin. Kaikista oli tullut\nheimonsa kuuluisia sotureja ja metsästäjiä, ja hän itse oli aina\nomistanut itselleen osan heidän hankkimastaan kunniasta, olihan hän jo\nvarhain saattanut heidät Suuren Salaisuuden yhteyteen.\n\nHän uskoi siitä johtuneen, että hänen pojistaan oli kehittynyt\nlujaluontoisia, miehekkäitä ja jalomielisiä miehiä.\n\nTelttakylässä kuiskittiin, että Untshida oli pannut toimeen juhlan\npojanpoikansa ensimäisen uhrin kunniaksi. Tämä oli kuitenkin ainoastaan\narvelua, sillä luonnollisesti vanha muori tahtoi pitää toimiensa tämän\npuolen kokonaan salassa, Suurta Salaisuutta näet uskallettiin lähestyä\nainoastaan äänettömällä hartaudella.\n\nPoika astui nopeasti telttaan. Ohitika, joka seurasi hänen\nkintereillään, huiskutti hilpeästi häntäänsä, joka merkitsi samaa kuin:\n\"katsokaapa millaisia metsästäjiä minä ja herrani olemme\".\n\nHakada kertoi melkein henkeään pidättäen, miten hän oli pyydystänyt\nminkin linnun ja oravan, kiskaisi ne sitten vyötäisiltään ja heitti\nisoäitinsä jalkojen juureen. \"Tämä tylppä nuoli\", sanoi hän, \"oli\naamulla varhain aivan kuin sillä olisi ollut silmät. Ennenkuin orava\nehti pujahtaa puun toiselle puolelle, osui tämä sen päähän, ja tuskin\nse oli pudonnut, ennenkuin Ohitika hyökkäsi sen kimppuun.\"\n\nNäin puhuessaan hän nojautui toiseen polveensa, ja hänen mustat\nsilmänsä loistivat kuin iltatähdet.\n\n\"Istu\", sanoi Untshida, \"minulla on sinulle jotakin sanomista. Sinä\ntiedät tulevasi pian mieheksi. Katsoppa saalista, jonka olet minulle\ntuonut! Kauan ei kestä, ennenkuin jätät minut; sotilaan täytyy\nkunnostaa itseään ja tulla kansansa ylpeydeksi! Sinun pitää ponnistella\ntullaksesi isäsi ja isoisäsi kaltaiseksi. He olivat sotureita. Ja\njuhlia he panivat toimeen! Köyhä metsästäjä ei kykene panemaan toimeen\nmitään juhlaa. Muistatko kertomusta rikkaasta miehestä, joka piti\nneljäkymmentä juhlaa kahdessatoista kuukaudessa? Ja oletko unohtanut\nkertomuksen sotilaasta, joka tutkisteli Suuren Salaisuuden tahtoa? --\nTänään sinun tulee uhrata ensi kerran Suurelle Salaisuudelle.\"\n\nHänen lausuessaan loppusanoja suurenivat nuoren metsästäjän silmät,\nsillä hän tunsi, että hänen vähäpätöistä olemustaan odotti suuri\ntapahtuma. Untshida lopetti puheensa:\n\n\"Sinun täytyy uhrata jotakin, joka on omaasi, -- jotakin joka on\nsinulle kaikkein rakkainta --, sillä sen täytyy olla oikea uhri.\"\n\nSilloin poika joutui hieman hämilleen, ei sen vuoksi että olisi ollut\nitsekäs, ei, vaan hän oli epävarma siitä, mitä uskaltaisi tarjota. Hän\nluuli isoäitinsä tarkoittavan hänen koristeitaan ja leikkikalujaan.\nNiinpä hän vastasi vitkastelematta:\n\n\"Voin antaa parhaan jouseni, parhaat nuoleni ja kaikki värit, joita\nminulla on, ja -- karhunkyntisen kaulakoristeeni, isoäiti.\"\n\n\"Ovatko ne rakkaimpia mitä sinulla on?\" kysy: hän.\n\n\"Eivät jousi ja nuolet, mutta värejä on hyvin vaikea saada, koska\nmitään valkoisia miehiä ei ole lähitienoilla. Kaulakoristetta -- niin,\nsellaista en saa helposti toista. Annan vielä lisäksi saukonnahkaisen\npäähineeni, jolleivät toiset mielestäsi riitä.\"\n\n\"Lapseni, et ole vielä ollenkaan maininnut parasta lahjaa Suurelle\nSalaisuudelle.\"\n\nPoika katsoi hämmästyneenä isoäitiinsä. \"Minulla ei kuitenkaan ole\nmitään muuta kuin mitä mainitsin, isoäiti, kirjavaa poniani\nlukuunottamatta. Mutta enhän luule, että Suuri Salaisuus vaatisi niin\nsuurta lahjaa pieneltä pojalta. Setäni hankki sen kolmella\nsaukonnahalla ja viidellä kotkansulalla, ja minä olen luvannut pitää\nsen, jolleivät mustajalat[12] varasta sitä.\"\n\nUntshida ei ollut tarjouksiin oikein tyytyväinen. Kenties poika ei\nollut oikein selvillä siitä, mitä isoäiti häneltä oikeastaan tahtoi,\nmutta vanhus tiesi varsin hyvin, mikä hänelle oli rakkain: hänen\nuskollinen koiransa, hänen suosikkinsa ja seuralaisensa! Hakada ja\nhänen rakas Ohitikansa olivat eroittamattomat.\n\nIsoäiti tiesi, että hän tuskin voisi saada pojan suostumusta tähän\nuhriin. Kuitenkin hän teki viimeisen koetuksen.\n\n\"Sinun tulee ajatella\", sanoi hän, \"että rukoilet tällä uhrilla\nolentoa, joka ilmestyy kaikessa luonnossa. Hän kuiskaa sinulle tuulen\nhuminassa ja huutaa sinulle sotahuutonsa ukkosen jylinässä. Päivin\nhänen silmänsä, aurinko, kohtaa sinut, öisin hän kuun kumottavana\nhohtona sinua katselee, Ja hän, kaikkien salaisuuksien salaisuus,\nkaiken tietävä ja kaiken tunteva, on se, jolle sinä ensimäisen uhrisi\nkannat. Ja silloin hän rukoillessasi antaa sinulle sen, mitä hän on\nainoastaan harvoille ihmisille antanut. Tiedän, että sinä kernaasti\ntulisit suureksi metsästäjäksi ja soturiksi. Toivon, etten näe\nHakadaani koskaan pelkurina.\"\n\nTämän puheen kestäessä heräsi pojassa miehisen arvonsa tunto, ja hän\noli valmis uhraamaan kaiken -- vieläpä poninkin! Mutta rakkainta\nseuralaistaan, Ohitikaa ei hän kuitenkaan ajatellut! Tuskin oli\nUntshida ehtinyt lopettaa puheensa, kun poika jo haltioissaan huudahti:\n\n\"Isoäiti, kaiken mitä minulla on, tahdon Suurelle Salaisuudelle uhrata!\nSaat itse valita sen mikä hänelle on mieluisin!\"\n\nTämän keskustelun kuuli kaksi vaikenevaa todistajaa, Uatshivin ja\nOhitika. Naapurinvaimoa oli pyydetty jäämään, koira oli tapansa mukaan\nasettunut teltassa herransa viereen. Silmiä lukuunottamatta ei sen\nainoakaan jäsen värähtänyt, ja terävällä tarkkuudella se kiinnitti\nhuomionsa siihen mitä tapahtui.\n\nOlisipa nyt koira edes liikahtanut kääntääkseen itseensä pienen\nherransa huomion! Kenties se olisi estänyt häntä innoissaan\nhuudahtamasta: \"Isoäiti, kaiken mitä minulla on, tahdon uhrata Suurelle\nSalaisuudelle!\"\n\nUntshidan oli vaikea ilmoittaa pikku miehelle, että hänen täytyi erota\nkoirastaan, mutta hän katsoi asiaa puolueettoman kannalta.\n\nNiinpä hän jatkoi varovaisesti: \"Hakada, sinä olet urhoollinen pikku\nsoturi! Sinä olet nuori, mutta sydämesi on vahva ja rohkeutesi on\nsuuri. Sinä iloitset vielä siitä, että voit antaa ensimäiseksi uhriksi\nkaikkein rakkaimpasi, sinun on uhrattava Ohitika! Se on rohkea kuten\nsinäkin, se ei pelkää kuolemaa, ja sinä kestät urhoollisesti eron.\nTule, tässä on neljä väripassia ja täytetty piippu -- menkäämme yhdessä\npaikalle.\"\n\nViimeisiä sanoja Hakada ei enää näyttänyt kuulevan. Hän ei saanut\nsuustaan sanaakaan. Europpalaisesta hän olisi varmaankin sillä hetkellä\nnäyttänyt pieneltä pronssikuvalta. Mutta yht'äkkiä hänen kirkkaista,\nmustista silmistään valahti hillitön kyynelvirta. Samassa hän kohtasi\nisoäitinsä katseen ja muistaessaan hänen usein toistamansa sananlaskun:\n\"Naisille itku, sotahuuto miehille, sydäntä kun särkee!\" tukahdutti hän\npari kolme syvää nyyhkytystä ja oli jälleen tunteittensa valtias.\n\n\"Isoäiti, uljaani täytyy nyt kuolla! Tahtoisin sitoa sen kaulaan kaksi\nkaunista oravan häntää, niistä oravista, jotka aamulla pyydystimme,\nosoittaakseni Suurelle Salaisuudelle, millainen metsästäjä se oli.\nSalli minun itseni maalata se.\"\n\nSellaista pyyntöä Untshida ei voinut kieltää. Hän jätti meidät\nhetkiseksi kahdenkesken ja meni Uakutan luo pyytämään häntä\ntoimittamaan Ohitikan uhraamisen.\n\nJokainen intiaanipoika tietää, että kuolemaan käyvän soturin täytyy\nlaulaa hautalaulu. Hakada piti Ohitikaa olentona, jonka täytyi mennä\npelottomana kuolemaan, hän kietoi kätensä lujasti sen ympärille ja\naloitti sen puolesta kuolinlaulun. Hän kuiskasi sen korvaan, kuten\nihmisolennolle: \"Ole urhoollinen, Ohitika! Minä ajattelen sinua\nlähtiessäni ensimäistä kertaa sotaan Ojibway-maahan.\"\n\nVihdoin hän kuuli Untshidan puhelevan erään miehen kanssa teltan\nedustalla. Ohitika oli sysimusta, hopealle hohtava täplä hännän päässä\nja kuonossa, lisäksi sillä oli valkoinen käpälä ja valkoinen pilkku\nkorvien välissä. Hakada tiesi, että kuoloon menevä ihminen maalattiin\ntavallisesti punaiseksi ja mustaksi. Luonto oli tässä tapauksessa\npitänyt huolen Ohitikasta, tarvittiin ainoastaan punaista, ja sitä\nHakada antoikin mitä runsaimmalla mitalla.\n\nSitten hän otti punaisen tilkun ja sitoi sen koiran kaulaan, kiinnitti\nsiihen vielä kaksi oravan häntää ja kuhankeittäjän siiven yhteisestä\naamusaaliista.\n\nÄkkiä hänen mieleensä juolahti, että soturit surevat kadotettua\nystäväänsä, jolloin he käyttävät surunsa merkkinä mustaa väriä. Hän\nhajoitti mustan, palmikoidun tukkansa, murskasi hiiltyneen kekäleen,\nsekoitti siihen karhunrasvaa ja hieroi sillä kasvonsa.\n\nSillävälin teltan jokainen rako oli tullut katselijoita täyteen.\nUntshidakin tähysteli eräästä aukeamasta ja hänen mielensä heltyi.\nJollei hän olisi pelännyt Suuren Salaisuuden vihaa, niin hän olisi\nilolla huudahtanut: \"Pidä, lapseni, rakas koirasi!\"\n\nSilloin Hakada astui teltasta. Hänen kasvonsa olivat kuin kuunpimennys\nja kädessään hän talutti kaunista koiraa, joka nyt, kun valkoiset\npilkut olivat maalatut punaisiksi, oli entistäänkin somemman näköinen.\n\nPoika tunsi ikäänkuin kohonneensa korkeammalle ihailusta, jota hänen\nurhoollisuudelleen osoitettiin, ja unohti kyyneleensä. Untshida tuli\ntämän nähdessään jälleen vähitellen entiselleen, vaikkakin hänen\nsydäntään kirvelti, ja hän lausui heti kun sai sanaa suustaan:\n\n\"Ei niin, pikku sankarini! Sinun ei tarvitse surra ensimäistä uhriasi;\npese kasvosi, sitten lähdemme yhdessä.\" Poika totteli.\n\nHe kävivät polkua pitkin Assiniboinen rantaa kohti, kulkivat sitten\nhalki ihanan tammimetsän ja joutuivat vihdoin korkealle vuorelle. Veden\nkohina kuului alhaalta heidän korviinsa. Vastapäätä, pystysuoraan jokea\nvastaan, katkesi valkoinen kallio, jonka selkäpuoli vähitellen\nmuodostui ylätasangoksi. Upeina, majesteetillisinä kohosivat vaarojen\nvuoritammet. Seutu oli villi ja tenhoa täynnä.\n\nUatshivin oli jäänyt sanatonna seisomaan kalliolle. Untshida oli\nsopinut hänen kanssaan, että hän odottaisi siinä Uakutaa ottaakseen\nhäneltä vastaan uhrin.\n\nPoika ja isoäiti laskeutuivat hengenvaarallista polkua rantaa kohti ja\nsaapuivat valtavan luolan suulle, joka oli kallion alla noin\nkuusitoista metriä joen yläpuolella. Pieni, kirkas puro solisi\nonkalossa olevasta lähteestä. Puron pientä uomaa saattoivat kävijät\nkäyttää jonkinlaisina luonnollisina portaina. Vilpoisa, virkistävä ilma\nhenki sen aukosta. Se oli todellakin luonnon pyhittämä paikka; ei ihme,\nettä intiaanit sitä sellaisena pitivät.\n\nPojan valtasi hartauden ja kunnioituksen tunne. \"Tämä on Suuren\nSalaisuuden asunto!\" ajatteli hän, ja ympäristön valtava vaikutus\nsaattoi hänet unohtamaan surunsa.\n\nPian senjälkeen Uatshivin nousi portaita. Hän asetti kuolleen Ohitikan\nmaahan mahdollisimman luonnolliseen asentoon ja jätti isoäidin ja\npojanpojan jälleen kahdenkesken.\n\nTuskin hän oli lähtenyt, kun Untshida juhlallisena ja hartaana irroitti\nnahkakaistaleen, jolla neljä värikimppua ja pieni tupakkatukku olivat\nsidotut toisiinsa. Täytetty piippu pantiin kuolleen Ohitikan viereen.\n\nHän siroitteli värejä ja tupakkaa kaikkialle ympärilleen, sitten\nisoäiti ja pojanpoika seisoivat hetkisen sanaakaan sanomatta. Untshida\nhuokasi syvään ja rukoili sitten Suurta Salaisuutta:\n\n\"Oi, Suuri Salaisuus, me kuulemme sinun äänesi veden kohinassa allamme!\nMe kuulemme sinun kuiskauksesi korkeissa tammissa päämme yläpuolella.\nSinun henkäyksesi elvyttää meidän henkemme täällä vuoren onkalossa. Oi,\nkuule meidän rukouksemme! Suojele tätä pientä poikaa ja siunaa häntä!\nSinä olet tehnyt hänen isästänsä ja isoisästänsä suuria sotureja, tee\nhänet heidän vertaisekseen.\"\n\nTähän rukoukseen päättyi nuoren sotilaan ensimäinen uhri.\n\n\n\n\nEnsimäiset kulttuurivaikutelmat.\n\n\nTuskin olin vielä siinä iässä, että kykenin saamaan mitään selvää\nkäsitystä Mila-hanskasta, pitkäveitsistä, kun puhkesi kauhea\nMinnesotankapina, joka hajoitti meidän perheemme ja ajoi meidät itsemme\nmaanpakoon. Olen jo edellä kertonut miten minut otettiin setäni, isäni\nnuoremman veljen perheeseen, ja miten isäni annettiin ilmi ja\nvangittiin. Me kaikki uskoimme hänen joutuneen saman kohtalon alaiseksi\nkuin Mankatossa, Minnesotan valtiossa mestatut intiaanit.\n\nIntiaanien filosoofit pitivät tappelutantereella suoritettua kostoa\nsuurena hyveenä ja sukulaisen tahi rakkaan ystävän kostamista\nsankarityönä. Setäni ei sen vuoksi säästänytkään minkäänlaisia vaivoja\npitääkseen minussa vireillä kostonajatuksia valkoihoisia vastaan ja\ntehdäkseen pyhäksi velvollisuudekseni isäni ja vanhemman veljeni\nkostamisen. Miten paloinkaan koston halusta, miten kaipasinkaan päivää,\njona voisin toteuttaa hänen oppinsa. Itse hän sillävälin harjoitti\nlakkaamatta sota-ammattia ja palasi joka kesä kotiin tuoden päänahkoja\nmukanaan. Minun tunteeni pitkäveitsiä kohtaan saattaa siitä arvata.\n\nOlin myöskin kuullut tästä kansasta ihmeellisiä asioita. Joskin me\ntoiselta puolen halveksimme sitä, niin se toiselta puolen näytti meistä\nmyöskin salaperäiseltä rodulta, jonka mahti lähestyi yliluonnollista.\nKerrottiin valkoihoisten tehneen tulilaivan eikä voitu ymmärtää, miten\nheille onnistui yhdistää kaksi toisilleen aivan vastakkaista ainesta.\n\nMinä arvelin, että vesi sammuttaisi tulen ja tuli päästyään vähänkin\nvoimaan, polttaisi laivan. Nämä tuntuivat minusta aivan järjettömiltä\nasioilta, mutta kertomus, että pitkäveitset olivat rakentaneet\ntulilaivan, joka juoksee vuorien yli (junaveturin), oli jo minulle\nliikaa. Sellaista en voinut enää uskoa.\n\nSe joka oli nähnyt hirviön, kertoi sen lentäneen vuorelta vuorelle. He\nuskoivat, että sen sisällä oli ukkosenlintu, olivathan he kuulleet\nmiten se raivoten eteenpäin rientäessään usein kohotti sotahuutonsa, --\nniin selitti opettajani.\n\nUseat soturit olivat näet etäältä katselleet pohjoisen Pasifik-radan\nensimäisiä junia ja olivat siten saaneet liian korkean käsityksen\nvalkoihoisten ihmeistä. He olivat nähneet junan tulevan syvän kuilun\nyli rakennettua siltaa myöten, ja heistä näytti, kuin se olisi juossut\nrannalta toiselle. Minun täytyy tunnustaa tämän kertomuksen\nvaikuttaneen melkoisen masentavasti taisteluhaluuni ja\nurhoollisuuteeni.\n\nPari kolme nuorta miestä puhui samalla tavalla tästä peloittavasta\nkeksinnöstä.\n\n\"Oli miten oli\", sanoi eräs, \"minä käsitän, että tämä tulilaiva, joka\njuoksee yli vuorien, voi päästä eteenpäin ainoastaan sitä varten\nrakennettua omaa tietänsä myöten.\"\n\nVaikkakaan poika ei saanut sekaantua täysikasvuisten puheluun, uskalsin\nkuitenkin näin tärkeässä tapauksessa tehdä kysymyksen: \"Silloin se\nvarmaankaan ei voi päästä tiettömään maahan?\"\n\n\"Ei, sellaiseen se ei kykene\", oli vastaus ja se kevensi suuresti\nmieltäni.\n\nOlin nähnyt kiväärejä ja monenlaisia muita esineitä, joita Ranskan\nkanadalaiset olivat meille tuoneet, ja siksipä minulla oli jo hieman\nkäsitystä valkoihoisten yliluonnollisista lahjoista. Mutta se mitä\ntuona aamuna kuulin, nousi yli kaiken sen ymmärryksen ja tuntemuksen,\nmikä minulla ennen oli ollut ennen tästä ihmeellisestä kansasta.\nKerrottiin heidän tehneen sillan Missourin ja Mississipin yli ja\nrakentaneen päällekkäin ladotuista kivistä ja tiilistä valtavia,\nvuorenkorkuisia rakennuksia. Miten suuresti kaikki nämä tiedot\nmasentivatkaan mieltäni! Vihdoin laskin käden sydämelleni ja kysyin\nsedältäni, miksi Suuri Salaisuus on antanut sellaisen vallan\nuatshitshuneille, hengille -- tätä nimitystä käytimme usein\nvalkoihoisista --, eikä meille, dakota-kansalle.\n\n\"Miksi hän antoi Dutalle ('Punaiselle') kyvyn valmistaa kauniita jousia\nja nuolia, mutta ei antanut Uatshi-sni'lle ('Tanssimattomalle')\nkätevyyden lahjaa? Suuri Salaisuus tietää, miksi hänen täytyy menetellä\nsiten eikä millään muulla tavalla\", vastasi hän.\n\n\"Miksi pitkäveitset lisääntyvät paljoa enemmän kuin dakotat?\" kysyin\nedelleen.\n\n\"Sanotaan, ja minä uskon sen olevan totta, että heillä on suuremmat\nperheet kuin meillä. Kerran kävin jashitshan,[13] saksalaisen,\nperheessä, ja näin siellä kokonaista yhdeksän lasta, joista vanhin\nsaattoi olla korkeintaan viisitoistavuotias. Kun isoisäni ensi kerran\nkävi Mississipin suulla valkoisten luona, oli heitä suhteellisesti\nvähän, myöhemmin isäni kävi Washingtonissa heidän suuren isänsä,\npresidentin luona, ja silloin he jo olivat levinneet yli koko maan.\n\n\"Nämä valkoihoiset ovat varmaankin sydämetöntä väkeä, sillä he ovat\ntehneet osan lähimmäisiään palvelijoikseen, vieläpä orjikseenkin, Ennen\nemme saattaneet uskoa, että olisi olemassa todellisia orjakauppiaita,\nnämä pitkäveitset näyttävät kuitenkin olevan sellaisia. He ovat, kuten\nluulen, joskus, aikoja sitten, maalanneet palvelijansa mustiksi,\nvoidakseen hyvin eroittaa heidät, ja nyt nämä orjat aina synnyttävät\nsamanvärisiä lapsia.\n\n\"Heidän elämänsä suurin halu näyttää olevan tulla rikkaiksi ja hankkia\npaljon omaisuutta. He omistaisivat kernaimmin koko maailman! Noin\nkolmekymmentä vuotta sitten he koettivat ostaa meidän maamme. Nyt se on\nkapinan vuoksi joutunut kokonaan heille ja he ovat ajaneet meidät\nkaikilta kauniilta asuinsijoiltamme.\n\n\"He ovat ihmeellistä väkeä. Päivän he ovat jakaneet tunteihin, kuten\nmuutoin jaetaan vuoden kuukaudet. Kaiken he mittaavat ja arvioivat.\nYksikään heistä ei antaisi tilkkuakaan maastaan vaatimatta siitä täyttä\narvoa. Ymmärrän myöskin varsin hyvin, että rikkaat ihmiset panevat\ntoimeen juhlia ja kutsuvat niihin paljon ihmisiä, mutta juhlan loputtua\ntäytyy vieraiden ennen talosta-lähtöään maksaa kaikesta mitä ovat\nsyöneet ja juoneet. Minä itse näin Valkoisella Kalliolla, St. Paulissa,\nMinnesotassa miehen, joka kutsui ihmisiä pöytään messinkirummulla ja\nkellonsoitolla, mutta saatuaan heidät onnellisesti kokoon, vaati hän\nkaikilta maksun siitä mitä he olivat nauttineet.\n\n\"Minulle on myöskin, kerrottu\", jatkoi setäni puhettaan, \"vaikkakaan\nsitä tuskin saatan uskoa, että heidän suurin päällikkönsä, presidentti,\npakoittaa jokaista antamaan itselleen joka vuosi rahaa asumastaan\nmaasta, kaikesta yksityisestä omaisuudestaan, vieläpä elatuksestaan.\n(Tällaiset olivat hänen käsityksensä veroista.) Sellaisissa oloissa me,\nintiaanit, emme voisi elää.\n\n\"Suuren kapinan puhjetessa me uskoimme aikamme tulleeksi, tiesimmehän\nettä pitkäveitset sotivat orjiensa vuoksi.[14] Sanotaan heidän suuren\npäällikkönsä sallineen eräässä maansa osassa pitää orjia, mutta\ntoisessa taas kieltäneen. Niinpä toiset tulivat kateellisiksi, ja sota\nalkoi. Näiden tietojen täydellistä todenmukaisuutta me emme kaiketikaan\nsilloin tunteneet.\n\n\"Joku aika Minnesotan kapinan puhkeamisen jälkeen ilmestyi rukoilevia\nmiehiä keskuuteemme. He pitivät joka seitsemättä päivää pyhänä,\njolloin kokoontuivat laulamaan, rukoilemaan ja puhumaan Suuresta\nSalaisuudestaan tarkoitusta varten rakennettuun omaan taloonsa. En\nollut koskaan sellaisessa kokouksessa, mutta kuulin heillä olleen\nerikoisen, suuren kirjan, josta he lukivat. Joka tapauksessa nämä\nihmiset erosivat varsin suuresti kaikista muista valkoihoisista\nmiehistä, joita olimme tähän asti oppineet tuntemaan, sillä\nviimeksimainitut eivät pitäneet mitään päivää pyhänä, emme nähneet\nheidän koskaan rukoilevan, eivätkä he kertoneet meille Suuresta\nSalaisuudestaan.\n\n\"Sodassa heillä on eriarvoisia johtajia ja päällikköjä. Tavalliset\nsotamiehet ajetaan vihollisia vastaan kuin antilooppilaumat. Sellaisen\npakollisen taistelutavan, samoinkuin kaiken yksilöllisen urhoollisuuden\npuutteen vuoksi he eivät ole ollenkaan kekseliäitä. Yksi ainoa\nmeikäläinen sotilas saattaa vaikeasti kuljettavassa maassa tehdä paljon\nkoko heidän suurelle sotajoukolleen vahinkoa.\"\n\nTämä setäni tarina antoi minulle ensimäisen selvän käsityksen\nvalkoihoisesta miehestä.\n\nOllessani melkein viisitoistavuotias setäni lahjoitti minulle\npiilukkokiväärin. Saatuani tämän salaperäisen raudan ja räjähtävää\npölyä eli jauhettua hiiltä, joksi ruutia nimitettiin, uudet ajatukset\nvaltasivat minut, ja kaikki varhaisimmassa nuoruudessani kuulemani\nsotalaulut elpyivät jälleen mielessäni. Minusta koko olemukseni näytti\nmuuttuneelta, pojasta oli vihdoinkin tullut mies.\n\n\"Nyt olen vihdoinkin kyllin vanha menemään sotaan! Pyydän hartaasti\nsetääni, että hän ottaisi minut ensi kerralla mukaan!\" puhuin\nitselleni. \"Pian minulle onnistuu päästä valkoihoisten kimppuun, ja\nsilloin minä kostan isäni ja veljieni veren.\"\n\nJonkin aikaa olin säännöllisesti rukoillut Suuren Salaisuuden siunausta\nkaikille töilleni ja toimilleni. Tuskin kului päivääkään, jona en olisi\nuhrannut hänelle osaa metsästyssaaliistani, jottei hän suuttuisi\nminuun. Usein omaiseni tuskin näkivät minua vilahdukseltakaan\npäiväkausiin. Ainoastaan yksinäisyydessä löysin ja sain sen lujuuden ja\nvoiman, jota tunsin tarvitsevani. Harhailin sinne tänne erämaata ja\npäätin olla miehisen asemani arvoinen. Poikamainen olemukseni katosi,\nja sijalle tuli jonkinmoinen arvokkuus ja luja ryhti.\n\nRakkauden ajatus ei häirinnyt ollenkaan kunnianhimoani. Ajattelin\nrohkeudellani ansaitsevani kunnian ja arven ja voittavani kotkansulat,\nsitten astuisin kauniin tytön eteen ja pyytäisin hänet omakseni.\n\nEräänä päivänä ollessani poissa kotoa jokapäiväisellä\nmetsästysretkelläni tuli kaksi miestä Yhdysvalloista leiriimme. He\nolivat rohkeasti uskaltaneet Kanadan rajan yli, ja heillä oli,\nvaikkakin olivat intiaaneja, valkoisen miehen puku. Olipa oikein hyvä,\netten sattunut olemaan kivääreineni saapuvilla.\n\nTulijat olivat isäni ja häntä opastava intiaani. He olivat vihdoinkin\nkoko päivän etsittyään löytäneet meidät.\n\nHänet oli otettu kiinni intiaanien keralla, jotka aikoinaan olivat\nottaneet osaa kapinaan ja sitä seuraaviin taisteluihin, ja viety\nDavenportiin Iowaan. Vankeudessa lähetyssaarnaajat Williamson ja Riggs\nolivat antaneet hänelle opetusta ja käännyttäneet hänet kristinuskoon.\nHänet oli tuomittu kuolemaan, mutta kun häntä vastaan oikeastaan ei\nilmennyt mitään erikoista, armahti vihdoin presidentti Lincoln hänet\nynnä muut intiaanit.\n\nPäästyään vapaaksi ja palattuaan hallituksen Missourin varrelle äsken\nperustamiin intiaanipiirikuntiin huomasi hän pian, että elämä siellä\nvei henkiseen ja ruumiilliseen riutumiseen. Silloin päättivät hän ja\nmuutamat muut intiaanit koettaa valkoisten elintapaa ja ansaita itse\nelatuksensa. He läksivät piirikunnasta vastoin hallituksen edustajan\nneuvoa, luopuivat kaikesta hallituksen tarjoamasta avustuksesta ja\nhankkivat Yhdysvaltain kotipaikkaoikeusasetuksen[15] nojalla itselleen\nmaata Suuren Sioux-joen[16] varrella. Asetuttuaan sinne asumaan tahtoi\nisäni lähteä hakemaan kadotettua poikaansa, joskin siihen aikaan oli\nvaarallista kulkea Kanadan rajan poikki. Mutta hänen velvollisuutensa\nkristittynä pakoitti hänet menettelemään siten; hän hankki itselleen\nhyvän oppaan ja pääsi vihdoin pitkän ajan jälkeen jälleen samoamaan\nerämaata.\n\nKotiin palatessani en odottanut mitään erinomaista. Lähestyessäni\nleiriä kaadettu otus olallani en vähintäkään aavistanut, että minut\nniin äkkiä temmattaisiin villistä elämästäni ja siirrettäisiin toiseen,\ntuntemattomaan maailmaan.\n\nTullessani näkyviin, isäni, joka kärsivällisesti oli kuunnellut setäni\nkertomuksia minun elämästäni ja kasvatuksestani, innostui ja tuli hyvin\nlevottomaksi. Hän halusi saada syleillä poikaansa, joka, kuten hän jo\noli kuullut, hehkui halusta saada kostaa isänsä kuolema. Hellä isä ei\nsaattanut odottaa pojan telttaan tuloa, hän nousi ja riensi häntä\nvastaan. Setäni läksi varmuuden vuoksi hänen mukaansa.\n\nHarvinainen näky: mies pitkäveitsien puvussa, sai kiihtymyksen hehkun\nsävähtämään kasvoihini.\n\n\"Mitä tämä merkitsee, setä?\" huudahdin.\n\n\"Poikani, isäsi on saapunut, hän jota olemme kuolleeksi surreet, tulee\nsinun luoksesi.\"\n\nIsäni lisäsi tähän: \"Miten iloinen olenkaan nähdessäni poikani\nvoimakkaana ja urhoollisena. Veljesi ovat omaksuneet valkoisten\nelintavat, nyt tulen sinun luoksesi! Opetan sinullekin näitä tapoja ja\ntoivon sinusta tulevan kunnon miehen.\"\n\nHän oli tuonut mukanaan minulle valkoisten vaatteita, mutta minä otin\nne vastahakoisesti vastaan!\n\nNehän olivat valmistetut kansan keskuudessa, jota vihasin niin\nkatkerasti. Ajatus, etteivät valkoihoiset olleetkaan surmanneet isääni\neikä veljeäni, sai minut kuitenkin jonkin verran sovinnollisemmaksi ja\nniin puin ne ylleni.\n\nMuutamien päivien kuluttua me matkustimme Yhdysvaltoihin. Minusta\ntuntui, kuin olisin vainaja, joka matkustaa henkien maailmassa.\nTäytyihän kaikkien vanhojen ajatusteni tästedes väistyä uusien tieltä!\nMiten toisenlaiseksi elämäni nyt onkaan muodostuva!\n\nYhtäkaikki olin kuitenkin utelias näkemään ja oppimaan jotakin\nvalkoihoisten ihmeellisistä keksinnöistä. Saapuessamme Totcen'in\nlinnoituksen luo katselin suurella mielenkiinnolla ympärilleni.\n\nIsäni ei ollut muistanut ilmoittaa minulle, että vuorien yli kiitävän\ntulilaivan kiskot olivat Jamestownin kohdalla ja että itse tulilaiva\nsaattaa tulla missä silmänräpäyksessä hyvänsä. Juottaessani poneja\nkuului kukkulan takaa korviini omituinen vihlaiseva vihellys. Eläimet\nkohottivat kaulaansa, höristivät korviaan ja hurjasti korskuen läksivät\nvinhaa vauhtia nelistämään halki aavan aron. Samalla minullekin oli\ntullut hätä käteen, hyppäsin muutaman ponin selkään ja ajoin täyttä\nneliä. Oli suloinen, kirkas päivä, enkä voinut ymmärtää, mikä synnytti\ntuollaisen yliluonnollisen mahtavan jyryn, mutta siltä minusta\nkuitenkin näytti, kuin koko maa olisi halkeamaisillaan!\n\nJuuri päästyäni eräälle töyräälle saapui juna. \"Ahaa, sehän on\ntulilaiva, joka juoksee vuorien yli! Siitä olen tiennyt jo aikoja\nsitten!\" puhelin itsekseni ja käännytin sitten levollisena ponit\ntakaisin.\n\nIsälläni oli tapana joka aamu laulaa laulu ja lukea raamattua. Monta\nkertaa olin jo aamunkoitteessa mennyt metsälle kivääri olalla ja\npalannut takaisin, ennenkuin isäni eräänä päivänä tuli luokseni, pyysi\nminua vielä hetkisen odottamaan ja kuuntelemaan itseään.\n\nKuuntelin hyvin hämmästyneenä. Laulussa oli sana Jeesus, jonka\nmerkitystä en ymmärtänyt. Isäni kertoi minulle, että Jeesus on Jumalan\npoika, joka oli tullut maailmaan pelastamaan ja tekemään autuaiksi\nsyntiset; hänen tähtensä hän oli etsinyt ja noutanut minut. Tämä\nkeskustelu teki minuun erittäin syvän vaikutuksen.\n\nMyöhäissyksyllä me saavuimme Etelä-Dakotassa olevaan Flandreaun\nsiirtolaan, jossa isäni asui muutamien muiden intiaanien ja\nvalkoihoisten kanssa. Näin oli villi elämäni loppunut, ja kouluajan\nsurut ja ilot alkoivat.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Yhdysvaltain hallitus on määrännyt intiaanien asuinsijoiksi\npiirikuntia, joita valkoihoiset toistaiseksi eivät saa viljellä.\nPiirikuntien hallintoa hoitaa paikkakunnalla oleva hallituksen\nedustaja, jolla on apunaan intiaaneista kokoonpantu, enimmäkseen varsin\nluotettava poliisijoukko.\n\n[2] \"Satumainen karhu\" on Dakotan satujen mukaan karhu, jolla on\nyliluonnollisia ominaisuuksia.\n\n[3] Sioux (lue: sjuu) nimitystä käytetään Amerikassa tavallisesti\ndakota nimityksen asemesta. Dakota oli suuri, seitsemään eri heimoon\nhajaantunut soturi- ja metsästäjäkansa, joka asui muinoin nykyisen\nMinnesotan suurilla metsäalueilla ja suureksi osaksi nykyisen Dakotan\nja Montanan preerioilla eli ruohoaavikoilla.\n\n[4] Dakota-kansan keskuudessa oli lapsilla heidän pieninä ollessaan\nmäärätyt nimet. Vanhimman pojan nimi esim. oli aina Tshaske, vanhimman\ntyttären Winona (lue: uinona), kolmannen pojan Hakada eli Hake.\n\n[5] Taikurit tahi shamaanit kykenivät lääkitsemään, samalla kun olivat\nyhteisen kansan ja korkeampien voimien välittäjiä, joihin he koettivat\nvaikuttaa rukouksilla, manauksilla ja uhreilla. He vastasivat\nkorkeampien kansojen pappeja ja lääkärejä.\n\n[6] Mokkasiini on intiaanien käyttämä tohvelin kaltainen, villin\neläimen nahasta valmistettu kenkä, jonka muoto eri heimojen keskuudessa\non usein hyvin erilainen. Melkein kaikki heimot koristavat\nmokkasiininsa kirjailemalla niitä värillisillä piikkisianharjaksilla\ntahi helmillä.\n\n[7] Chippeway- (lue: tshipivei-) eli ojibway-heimo, joka oli\ndakota-heimon perivihollinen, kuuluu algonkinien suureen\nkansaperheeseen ja asui Yläjärven ympärillä olevilla avaroilla\nmetsäalueilla. Sillä oli kaarevat, puunkuorilla tahi turpeella peitetyt\nvigvamit eli vigi-vamit, kun taas dakota- eli sioux-heimon keilan\nmuotoiset majat olivat katetut nahalla tahi palttinakankaalla.\n\n[8] Sanalla uatshitshun, s.o. henget, dakotat nimittävät kaikkia\nvalkoihoisia, koska he joutuessaan ensi kerran (1680) heidän\nyhteyteensä pitivät heitä yliluonnollisina olentoina.\n\n[9] Kulovalkea heinäaroilla. Paras keino suuria preeria- ja\nmetsävalkeita vastaan oli n.s. vastavalkea, s.o. asunnon tahi\nleiripaikan ympärillä oleva kuiva ruohikko ja metsikkö sytytettiin\npalamaan, niin ettei suuri, enimmäkseen myrskyssä hurjaa vauhtia\neteenpäin kiitävä valkea saanut enää niillä paikoilla ravintoa.\n\n[10] Dakota-heimon keskuudessa alkoi ensimäinen lähetystyö 19:nnen\nvuosisadan kolmannella vuosikymmenellä.\n\n[11] \"Suuri Salaisuus\" on oikea käännös dakotain \"Wakan tanka\"\nnimityksestä. Tämä käsite on intiaaneja koskevassa kansanomaisessa\nkirjallisuudessa käännetty epätarkasti nimityksellä \"Suuri Henki\",\nIntiaanit tarkoittivat sillä salaperäistä voimaa, jolla näyttää olevan\nsuuri vaikutus luontoon ja ihmisiin, mutta josta ei tiedetä mitään\ntarkempaa.\n\n[12] Mustajalat eli sisikat kuuluvat luoteisille preerioille\nhajaantuneeseen algonkinintiaanien heimoon, joista muutoin melkein\nkaikki asuvat Suurten järvien metsäseuduilta alkaen Atlantin rannoille\nsaakka idässä.\n\n[13] Jashitshat, saksalaiset, sananmukaisesti: \"epätäydellisesti\npuhuvaiset\". Tällä nimityksellä dakotat kutsuivat saksalaisia\nsiirtolaisia, jotka puhuivat epätäydellisesti englantia.\n\n[14] Tarkoitetaan kansalaissotaa vv. 1861-65.\n\n[15] Tämän lain mukaan annettiin uutisasukkaalle 160 acren suuruinen\nmaakappale viljelemätöntä hallituksenmaata, edellyttäen että hän tekee\nsen viljelyskelpoiseksi ja asettuu siihen asumaan.\n\n[16] Suuri Sioux-joki eli Big Sioux River yhtyy Sioux Cityn kohdalla\nIowa valtion luoteisrajalla Missouriin.\n\n\n\n"]