Erämaan vaeltaja
Zane Grey (1872–1939)
Adam Larey pakenee menneisyyttään ja veljeään syvälle lounaisen Yhdysvaltojen polttavaan erämaahan. Matka Koloradojoelta Kuolemanlaaksoon on selviytymistarina, jossa nuori mies etsii vapautta ja uutta alkua karun luonnon keskellä.
Zane Greyn 'Erämaan vaeltaja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2069. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
ERÄMAAN VAELTAJA
Kirj.
Zane Grey
Suomentanut ["Wanderer of the Wasteland"]
Väinö Nyman
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1929.
I
Adam Larey katseli kiinteästi ja ihmetellen äänettömästi virtaavaa, punertavaa jokea, joka veisi hänet erämaahan.
Koloradoon ei ollut luottamista. Mutaisena ja sameana se mutkitteli sinne tänne Arizonasta Kalifornian rannoille, pyörteili eteenpäin kiivaasti ja kalvoi törmiään kuin uhaten niellä ne. Juhlallisena se kaartui etelään ja solui aukeiden, pajuja ja poppeleita kasvavien rantojen välissä, helteisessä auringossa välkehtien, tietöntä ja tuntematonta erämaata kohti, jonka etuvartijat, jylhät ja alastomat vuorenhuiput, häämöttivät kaukaa punavivahteisina.
Larey juoksi törmää alas ja heitti reppunsa veneeseen, mutta pysähtyi ja katsoi taakseen kaupunkiin, tomuiseen, savesta kyhättyyn Ehrenbergiin, joka parhaillaan uinui puolipäivän helteen raukaisemana. Se ei havahtuisi unestaan ennen kuin väsyneet kullankaivajat kotiutuisivat tai postivaunut ja laiva saapuisivat. Erään hökkelin varjossa seisoi tumma ja likainen pitkä intiaani tuijottaen liikkumattomana eteensä.
Lareyn mieli murtui.
"Guerd – Guerd ei ole enää veljeni", sopersi hän nyyhkytysten lomassa, äänessä nöyryytyksen ja petetyn lemmen katkeruutta. "Ja mitä – tyttöön tulee – häntä en ajattele – en milloinkaan."
Kääntyessään katsomaan joelle hän tukahdutti mielipahansa. Larey oli kahdeksantoistavuotias pitkä ja ryhdikäs nuorukainen. Ihonväri oli tumma ja kasvot selväpiirteiset ja kauniit. Työntäessään veneen vesille hän tunsi omituista väristystä – äänetön ja sileä virta lumosi hänet. Hänen huimapäinen päätöksensä oli tosin kypsynyt lopulliseksi muutamien ryyppyjen vaikutuksesta, mutta riemu, jota hän tunsi seikkailemaan lähtiessään, johtui jostakin kummallisesta houkutuksesta, joka oli herättänyt hänessä vastakaikua. Siinä ei ollut kuitenkaan kaikki. Itsekäs Guerd ei saisi sortaa häntä enää milloinkaan, tuo veli, joka oli anastanut kaikki antamatta mitään sijaan! Hänen lähtönsä koskisi Guerdiin. Ehkäpä tämä tulisi pahoilleen. Tuossa virtasi etelää kohti punertava Kolorado, tie, jota myöten hän pääsisi erämaan silmänkantamattomille aukeille, käsiksi sen salaisuuksiin, seikkailuihin, kultaan ja mieltä kiehtovaan vapauteen.
"Minä lähden!" huudahti hän kiihkeästi, tyrkkäsi veneen rajusti vesille ja hyppäsi teljolle. Vene liukui hitaasti eteenpäin kääntyen melkein ympäri, mutta päästyään myötävirtaan se solui kuin näkymättömän voiman vetämänä. Takaisin kääntyminen oli jo mahdotonta, yhtä mahdotonta kuin mahtavan virran vastustaminen heikoilla airoilla. Nopeasti häipyivät näkyvistä savimajojen rykelmä ja synkkä, liikkumaton intiaani. Ehrenberg jäi sinne, samoin veli, joka oli hänen ainoa omaisensa, ja pieni, pettymykseksi tullut lemmentarina.
"Nyt olen selvittänyt välini Guerdin kanssa ainiaaksi", hän mutisi katsoen taakseen silmät kuivina. "Oma syynsä. Äiti varoitti minua aina... Jospa hän eläisi, olisin vielä kotona. Kotona – enkä täällä kuumassa ja autiossa erämaassa, jossa miehet ovat kuin susia ja naiset kuin..."
Hän ei ajatellut loppuun, vaan istuutui ja alkoi soutaa pitkin ja voimakkain vedoin.
Adam Lareyn mieleen välähti muistoja ja kuvia menneisyydestä: unohtumaton vanha koti kaukana idässä, kalpeakasvoinen, surumielinen äiti, joka ei ollut konsanaan rakastanut hänen veljeään niin kuin häntä. Isään, joka oli kuollut hänen lapsuudessaan, oli liittynyt jotakin hämärää ja salaperäistä. Ajatellessaan näitä asioita Adam huomasi niiden ja oman tilansa välillä jonkinlaista epämääräistä yhteenkuuluvaisuutta. Äiti oli antanut kuollessaan kaikki rahansa hänelle, mutta hän oli taas antanut pienestä omaisuudestaan puolet veljelleen Guerdille. Mutta nuo rahat olivat olleet pahaksi. Guerdin luonnetta ne eivät olleet ehkä muuttaneet, mutta ne olivat herättäneet hänessä ahneutta ja intohimoja. Guerd tuhlasi osansa, häpäisi itsensä kotikaupungissa ja alkoi sitten itsepintaisesti kiusata Adamia lopettamaan koulunkäyntinsä. Heidän piti lähteä katsomaan maailmaa, etsiä seikkailuja, purjehtia Kap Hornin ympäri Kalifornian kultakentille. Adam oli yhtä elämän- ja seikkailunhaluinen kuin velikin, niin että hänen korvansa olivat liiankin avoimet kiusaajan äänelle. Tahtoen seurata veljeään ja nähdä hurjaa elämää Adam myöntyi, mutta piti parempana pyrkiä länteen maitse. Matkan varrella Guerd oli lyöttäytynyt usein huonojen ja epäilyttävien miesten seuraan, joiden parissa hän näytti viihtyvän parhaiten, ja viimein oli antautunut kokonaan pelurin huolettomaan mutta epävarmaan ammattiin, jota harjoittaessaan hän ei säästänyt edes omaa veljeäänkään. Ehrenbergin elämä oli ollut juuri sellaista mistä Guerd piti – pieni yksinäinen kaivos- ja kauppapaikka, jossa hän sai mieleisiään ystäviä ja jossa hän lopulta varasti niiden tummien silmien lämmön, jotka olivat ensin hymyilleet Adamille.
Kesäkuun aurinko paahtoi täydeltä terältä Koloradon erämaata ja sen punertavaa jokea. Adam Larey souti hetkisen tarmokkaasti, mutta tukahduttava kuumuus uuvutti hänet pian, niin että hän oikaisi venerottelon pohjalle jättäytyen virran armoille.
Kolorado oli merkillinen virta. Sillä oli monta nimeä, mutta sopivin oli se joka viittasi sen väriin. Se ei ollut helakan eikä tummanpunainen, siinä ei ollut ainoatakaan sellaista vivahdusta, jolla sen punainen väri voitaisiin määritellä, mutta sittenkin se puunsi punaiselta kuin veri, josta elämä on paennut. Sen lähteet olivat korkealla ja sieltä se lumikenttien ja tuhansien järvien ja purojen paisuttamana rynnisti syvien kanjoniensa halki rajuna ja mahtavana, tyyntyi sitten nopeasti kiitäväksi virraksi ja vei mukaansa tempaamansa liejun ja hiekan erämaiden poikki hiljaisena, mutta vieläkin vastustamattomana. Se oli äänetön, kuin mietteisiinsä unohtunut, mutta sittenkin kauhistuttava.
Adam Lareyn vene oli kuin peräsimetön laiva merivirrassa. Se ajelehti rannalta toiselle ja kieppui hitaasti ympäri kuin pyörteessä. Iltapäivän helteiset tunnit kuluivat vähitellen ja aurinko painui yhä lähemmäksi pilvetöntä taivaanrantaa, joka liekehti ja hehkui kullankarvaisena. Vihertävillä rantasärkillä lenteli rauhallisesti kurkia ja kaulushaikaroita ja korkealla punertavan taivaan alla liiteli erämaan petolintuja. Vene ajelehti virran mukana oman onnensa nojassa kunnes takertui kaislikkoon ja jäi siihen.
Adam heräsi päivän sarastaessa. Hän vavahti, upotti kätensä mutaiseen ja kylmään veteen, sammutti janonsa, huuhteli kuumeiset kasvonsa ja kaivoi sitten repusta eväitä.
Sitten hän koetti päästä selville olinpaikastaan. Kaisloihin tarttunut tuore muta osoitti veden laskeutuneen noin neljännesmetrin, mistä hän päätteli ajautuneensa useita peninkulmia alaspäin.
"Nyt soudan, kunnes ilma lämpenee, ja lepään sitten jossakin varjoisassa paikassa", hän päätti, työnsi veneen kaislikosta ja istuutui soutamaan. Virta nielaisi hänet mukaansa vauhdin kiihtyessä pian vinhaksi eikä kestänyt kauan, kun reipas liikunta, vilpoinen tuulenhenki ja kosteiden särkkien raikas haju olivat karkottaneet painostavan ja tukalan tunteen. Mielen synkkyyskin hävisi vähitellen, mutta rintaa ahdisti vielä. Hän ohjasi päättävästi veneensä kiivaimpaan virtaan tietoisena sielunsa oudosta avartumisesta ja valmiina näkemään, kuulemaan ja kokemaan kaikkea, mitä tämä ihmeellinen vapaus ehkä tarjoaisi.
Aurinko nousi ja ilma oli pian paahtavan kuuma. Adam alkoi hikoilla, ja tunsi itsensä täysin reippaaksi ja terveeksi. Tämän tästä hän näki rantasärkillä haikaroita ja muita pitkäsäärisiä kahlaajia, kurppia ja vakavan näköisiä harmahtavia lintuja, joita hän ei tuntenut. Linnuissa oli jonkinlaista omituista erämaan tunnelmaa ja se sai Adamin huomaamaan, kuinka hiljaista hänen ympärillään oli. Hiljaisuus peitti kaiken, veden, kaislikot ja rannat kuin näkymätön verho.
"Erämaan hiljaisuutta", kuiskasi hän hartaasti.
Äänettömyys teki häneen voimakkaan vaikutuksen ja täytti hänen mielensä ilolla, jota hän ei ollut ennen tuntenut. Heikko tuulenhenki leyhähteli lämpöisenä, täynnä hyviä tuoksuja, joihin sekoittui mutasärkkien tuoretta hajua. Aurinko paistoi jo kuumasti lämmittäen suloisesti niskaa ja selkää.
"Ehkäpä Guerdin itsepäisyys, kun hän houkutteli minutkin tänne länteen, koituu minulle vielä hyväksi", puheli Adam poikamaisen toiveikkaasti. "Kuka tietää."
Lopulta hän huomasi loivan rantapenkeren, joka näytti turvalliselta valkamalta. Siinä kasvoi vain harvassa pensaita ja äyräs vietti asteittain veteen. Törmän laki oli noin neljän-, viidenkymmenen jalan korkeudella ja kiivettyään sinne hän näki joka taholla punertavia vuorenhuippuja, joille hän olisi mielellään kiivennyt.
"Hitto vieköön!" hän huudahti. "Ei merkkiäkään ihmisestä! Ei merkkiäkään elämästä!"
Syötyään ja juotuaan hän sovittautui mukavaan asentoon levätäkseen hetkisen. Guerd, hänen veljensä! Hän oli päättänyt tukahduttaa viimeisenkin hellyyden jäännöksen, jota hän tunsi veljeänsä kohtaan, mutta ei ollut vielä onnistunut siinä. Mieleen muistuivat lapsuuden onnelliset päivät ja hän tunsi, ettei hän voisi milloinkaan unohtaa niitä. Hänen ja Guerdin välillä oli ennen ollut jotakin lämmintä, läheistä ja kaunista, mutta nyt olivat välit rikkoutuneet ainiaaksi. Sitä ei voinut mikään korvata. Adam tiesi, että jokainen tunti veisi hänet yhä kauemmaksi tuosta petolliseksi osoittautuneesta veljestä. Hän painoi kasvonsa kuivaan ruohikkoon ja alkoi tutkistella oman sielunsa syvyyksiä.
"Tahdon taistella – ja unohtaa", hän mutisi lopuksi ja ryhtyi laatimaan suunnitelmia lähitulevaisuuden varalle. Mihin hän menisi? Alempana oli kaksi paikkaa – Picacho, pieni kaivosleiri, ja Yuma, rajaseutukaupunki – joista hän oli kuullut kummallisia ja mielenkiintoisia tarinoita. Hän tunsi nyt huimapäistä seikkailunhalua, mutta samalla surua ajatellessaan rauenneita suunnitelmiaan onnellisesta ja hyödyllisestä elämästä.
Hän heräsi hikisenä ja palavissaan. Aurinko paistoi kirkkaasti ja lännen taivas helotti punaisena. Hän oli nukkunut monta tuntia. Noustessaan istumaan hän kuuli risahtelua pensaikosta ja muuttui heti valppaaksi ja varovaiseksi. Matkallaan Arizonan poikki hän oli ollut monissa vaaroissa ja kokenut yhtä ja toista. Muistaen vihamielisistä intiaaneista, roistomaisista meksikolaisista ja pahoista valkoisista miehistä kuulemiaan tarinoita ja lisäksi sen että erämaassa oli paljon vaarallisia petoeläimiä ja matelijoita hän varustautui torjumaan yllätykset.
Kun hän astui pensaikosta rannalle ja katseli äänetöntä virtaa ja autiota laaksoa, valtasi hänet jälleen sanomaton yksinäisyydentunne. Luonto näytti jollakin tavoin muuttuneen aamupäivästä. Joki näytti punertavammalta ja vuoret olivat verhoutuneet hohtavaan autereeseen. Maa ja taivas kylpivät iltaruskon lempeässä hohteessa.
Adam työnsi veneen vesille ja tarttui airoihin. Hänen voimakkaat vetonsa ja myötävirta kiihdyttivät vauhdin noin kymmeneksi mailiksi tunnissa. Puna hävisi taivaalta, pilvet tummuivat, sini syveni ja yksinäinen tähti syttyi lähelle taivaanrantaa. Ilta alkoi käydä viileäksi ja Adam lisäsi vetojensa voimaa. Ympärillä alkoi hämärtää ja sitten tuli pimeä tähtien syttyessä tummalle taivaalle. Yöllinen matka kävi jännittäväksi. Edessäpäin vaani varmasti jokin vaara. Jokikin näytti leveältä, virtaavalta ja salamyhkäiseltä – äänettömältä kuin hauta. Sen painostava äänettömyys alkoi lopulta tuntua luonnottomalta.
Tähtien valon syttyessä muuttui joen syvä uoma pimeydestä huolimatta selväpiirteisemmäksi. Törmien himmeät ja korkeat ääriviivat häämöttivät taivasta vasten ja niiden takaa näkyi vuorten mustia keiloja. Adam pyöräytti tämän tästä veneensä ympäri, ajelehti virran mukana airojaan lepuuttaen ja jännitti näköään ja kuuloaan. Näinä toimettomuuden hetkinä hän tunsi kylmiä väristyksiä. Oli mahdotonta olla pelkäämättä, mutta hän nautti sittenkin. Hän saattoi nähdä jonkin matkaa eteensä välkehtivälle virralle, mutta vaara, joka kummitteli hänen mielessään, ei näyttänyt vaanivankaan itse virralla, vaan kauempana rantatörmien pimennoissa ja mutkissa. Merkillinen ja käsittämätön joki! Niin äänetön ja yksinäinen! Tämä yksin vietetty yö juhlallisesti kaartuvan tähtitaivaan alla painui ikuisiksi ajoiksi muistiin.
Vihdoin koitti hetki, jolloin taivaan tumma sini alkoi vähitellen vaaleta ja tähtien valo himmentyä kuin näkymättömään verhoon peittyen. Adam toivotti itäiselle taivaanrannalle ilmestyneen valonkajastuksen tervetulleeksi. Se kirkastui ja kalpeat tähdet sammuivat. Vuoret näkyivät yhä selvemmin ja niiden tummilla jylhillä ääriviivoilla alkoi kajastaa heikko punerrus, nousevan päivän airut. Se kävi helakammaksi ja levisi yhä laajemmalle karkottaen tieltään aamun harmaan hämärän. Varjot pakenivat laaksostakin, usva hälveni joelta ja uusi päivä alkoi.
"Olen aina ennen nukkunut tämän suuren hetken ohi", Adam ajatteli. Hänen mielensä oli nyt kevyt ja reipas.
Hän ryhtyi syömään eväitään ja antoi veneen ajelehtia, kunnes huomasi korkean savupatsaan lounaassa. Silloin hän tarttui jälleen airoihin ja vene kiiti sellaista vauhtia, ettei jäljellä olevien muutamien mailien taival vienyt pitkää aikaa.
"Picacho!" virkkoi Adam muistaen kuulemiaan juttuja. "Mitä nyt teen? – Ryhdyn minkälaiseen työhön tahansa!"
Hänellä oli melkoinen rahasumma vyöhön kätkettynä – jäännös äidin antamista rahoista – ja hän tahtoi säilyttää ne mahdollisimman kauan.
Hän saapui pian valkamaan, jonka muodosti vain matala mutasärkkä. Pieni ja kolhiintunut siipilaiva seisoi mudassa. Keulassa istui laiha ja harmaapartainen, päivän paahtama mies, pitkä onkivapa kädessä, Taempana näkyi loivasti viettävä valkoinen hiekkatörmä ja tiheä vesaikko, jonka halkaisi kapea kujanne. Kujanteella seisoi tummapukuinen solakka meksikolaistyttö päässään punainen liina, jonka reunat hulmusivat tuulessa.
Adam vetäisi veneensä rannalle. Otettuaan reppunsa hän kapusi kapealle laituripenkerelle ja meni puhuttelemaan onkimiestä. Tervehdittyään hän tiedusteli, oliko paikka Picacho.
"Huomenta, vieras", vastasi puhuteltu. "Niin, kyllähän tämä on se kultakaivos, mutta täällä kuhisee jo väkeä kuin ampiaisia."
"Oletteko saanut kaloja?" kysyi Adam.
"Olen. Toissapäivänä sain yhden", vastasi mies tyytyväisenä.
"Millaisen?"
"Sitä en tiedä, mutta hyvältä se maistui, Mistä kaukaa vieras tulee?"
"Tuolta idästä."
"Sitä arvelinkin. Meikäläisistä ei kukaan lähtisi Koloradolle sen ollessa tulvillaan. Aiotteko etsiä kultaa?"
"En. Tekisin mieluummin muuta. Mahtaisikohan täältä saada työtä?"
"Jos olette yhtä kunnollinen kuin näytätte, voitte saada hyvänkin työpaikan. Mutta noin reipas poika voi rikastua kullankaivamisellakin sangen pian, jos vain pysyy erillään viinasta."
"Entä kuinka on asunnon ja ruoan saannin laita?"
"Leirissä se on hyvin hankalaa. Leiri on tuolla ylempänä kanjonissa. Mutta olin unohtaa sen miekkosen, joka asui täällä meksikolaisten luona. He hautasivat hänet eilen. Voitte saada hänen paikkansa. Ensimmäinen savimökki tuolla ylhäällä. Kysykää tuolta Margaritalta. Hän kyllä neuvoo."
Adam nousi törmälle tytön luo ja laski reppunsa maahan. Tytön pehmeä ja sointuva ääni sopi hyvin hänen suuriin ja loistaviin silmiinsä, jotka olivat tummat kuin yö, ja pieniin sieviin kasvoihin, joita reunustava tukka oli musta kuin korpin siipi.
Adam ei osannut meksikolaisten espanjaa, mutta tuli silti toimeen verraten hyvin. Hän vastasi tervehdykseen, mutta ei esittänyt heti asiaansa. Hän oli säpsähtänyt nuo tummat silmät nähdessään, sillä ne muistuttivat eräitä toisia, jotka hän tahtoi unohtaa, mutta ei voinut mitään sille, että kauniiden kasvojen näkeminen lämmitti häntä vieläkin. Naiset olivat aina hymyilleet Adamille. Tämäkin nuoruutensa keväässä oleva tyttö hymyili hänelle katse maahan luotuna ja kääntyi äkkiä notkeasti ja kuin kiusoittelevasti poispäin. Adam oli ensin epäröinyt joutuessaan äkkiarvaamatta naisen läheisyyteen, sillä hänen mieleensä muistuivat koetut pettymykset. Mutta pian hän malttoi mielensä. Hän oli nyt astunut uuden ja vapaamman elämän kynnyksen yli ja siihen oli sentään tarvittu paljon enemmän rohkeutta.
II
Hän otti reppunsa ja seurasi Margaritaa. Hiekka oli kauempana puhtaan valkoista, mutta pehmeää ja upottavaa. Tyttö kulki edellä pajupensaiden reunustamaa kujannetta, kunnes tultiin pienelle aukiolle, jolla oli useita pieniä savimökkejä.
Margarita pysähtyi ensimmäisen ovelle ja kutsui äitiään, välinpitämättömän näköistä ja huolimattomasti pukeutunutta naista. Äiti tervehti englanniksi, mutta kun hän kuuli Adamin osaavan murteellista espanjaa, levisi hänen kasvoilleen kirkas hymy, joka teki ne hyvin miellyttäviksi. Pieni huone, johon hän vei Adamin, oli pimeä, ummehtunut ja kaikin puolin ikävä. Adam sanoi sen heti. Rouva tuli kaunopuheiseksi ja Margarita ilmaisi pettymyksensä nopealla silmäyksellä. Sitten he veivät hänet tuvan taitse ja pienen metsikön halki toiseen mökkiin, joka sijaitsi melkein virran äyräällä. Seinät oli tehty siten, että tukeviin nurkkapaaluihin oli naulattu pitkiä ohuita riukuja kahteen riviin, joiden väli oli sitten täytetty savella. Huoneita oli kaksi. Toinen oli täynnä kaikenlaista törkyä, mutta toinen oli virran puolella ja edestä avoin kuin kuisti. Se oli tyhjä ja permantona oli hieno valkoinen hiekka. Adam mielistyi siihen ja vuokrasi sen rouvan suureksi mielihyväksi ja ujostelevan Margaritan iloksi. Adam suhtautui jälkimmäiseen hiukan epäluuloisesti, mutta oli samalla mielissään, sillä hän oli kaikesta huolimatta hieman mieltynyt tuohon kauniiseen neitoseen. Adamin purkaessa reppuaan ja järjestellessä sen sisältöä naiset toivat matalan lavitsan, vesisangon ja pesuvadin. Ne muodostivat hänen uuden asuntonsa sisustuksen. Aterioimassa hän saisi käydä isäntäväkensä luona toisessa mökissä. Poistuessaan Margarita katsahti taaksensa, jolloin hänen hiuksensa tarttuivat mesquitojen okaisiin oksiin. Adam kiiruhti heti hänen avukseen. Sitten Margarita juoksi äitinsä jälkeen.
"Millaiset silmät!" Adam ajatteli, tuntien yhä suurempaa mieltymystä. Samassa hän muisti veljensä Guerdin. "Olenpa iloinen ettei hän ole täällä."
Margarita oli tuonut veljen hänen mieleensä. Guerd oli kaunis paholainen, naisille vastustamaton. Adam palasi reppunsa ääreen tietoisena siitä, että tähän saakka oli kaikki käynyt hyvin. Hän ripusti vaatteensa ja muut vähät tavaransa seinille, levitti peitteistä vuoteen hiekalle ja silmäili sitten hyvillään ympärilleen.
Vanha onkimies istui entisellä paikallaan ja samassa asennossa. Adam kapusi laivaan.
"Onko tärpännyt?" kysyi hän.
"Luulenpa että äsken nykäisi."
Mies oli noin viisikymmenvuotias, laiha ja kuivettunut. Ruskettuneet kasvot olivat täynnä ryppyjä ja leuassa ja poskilla näkyi harvaa parranhaiventa.
"Tässä olisi tupakkaa", tarjosi Adam viimeisiä sikarejaan.
"Herra varjelkoon!" huudahti kalastaja ja hänen silmänsä kirkastuivat. "Onpa siitä aikaa kun viimeksi näin kunnon sikarin. Olette hyvin ystävällinen, nuorimies. Mikä on nimenne?"
Adam sanoi nimensä ja kotipaikkansa sekä sen, että hän oli tullut länteen vasta joitakin viikkoja sitten.
"Minun nimeni on Merryvale", vastasi toinen. "Tulin länteen kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten, jolloin olin teidän ikäisenne."
"Löysittekö kultaa?" tiedusteli Adam vilkkaasti.
"Kaivoin kultaa kaksikymmentä vuotta, kokosin ja menetin suuret summat. Viina, peli ja naiset olivat onnettomuuteni... Nyt olen yövartijana täällä Picachossa enkä enää pystykään muuhun."
"Kuinka ikävää", sanoi Adam vilpittömästi. "Ettekö kertoisi minulle jotakin entisistä suurista ajoista ja silloisista kokemuksista? Olen nyt nähkääs ikään kuin tuuliajolla ja hiukan katkeralla mielellä."
Merryvale nyökäytti päätään myötätuntoisesti. Silmät olivat ystävälliset, mutta katse terävä ja läpitunkeva. Adam kertoi itsestään ja matkastaan länteen avomielisesti ja asiallisesti. Merryvale kuunteli nyökäten silloin tällöin.
"Olen vilpittömästi pahoillani tänne tulostanne, nuorimies!" sanoi hän sitten.
"Kuinka niin? Kyllä minä opin pitämään huolta itsestäni. Siihen vaaditaan kyllä miestä. Sitä paitsi olen mieltynyt erämaahan ja sen luontoon."
"Hyvä on, poikaseni, en tahdo lannistaa mieltänne", sanoi Merryvale muhoillen. "Olen tyhmä pelätessäni, että teille kävisi samoin kuin minulle. Mutta tällainen kaivosleiri on helvetti vanhalle visakannollekin, saati sitten hurjistuneelle pojalle."
Sitten hän alkoi tarinoida.
"Täällä laivavalkamassa ja myllyn tienoilla on jotakuinkin rauhallista, sillä pelihelvetit ja muut huvipaikat ovat ylempänä leirissä. Olen oleskellut Kalifornian kaikissa kultaleireissä enkä ole vielä milloinkaan nähnyt, että kulta olisi ollut kaivajalleen siunaukseksi. Sitä seuraa kirous ja se synnyttää kuumeen, josta on vaikea päästä. Noudattakaa siis vanhan miehen neuvoa, jos aiotte menestyä täällä. Juokaa vähän, pelatkaa vähän ja pysykää erillänne naisista!"
"Ette varmaankaan usko, kun sanon, että otin vasta tänne länteen tultuani ensimmäisen ryypyn. En siedä väkeviä."
Adamin kasvoilla karehtinut valoisa ilme katosi ja hänen katseensa synkkeni, vaikka hän kestikin tyynesti Merryvalen uteliaan katseen.
"Olette kunnon poika", virkkoi tämä lämpimästi, "mutta ulkonäkönne on sellainen, että se vetää puoleen naisten huomiota. Ja naisten suosio merkitsee tässä maassa ikävyyksiä. Erämaassa, jossa elämä on villiä ja alkeellista ja jossa heikompi sukupuoli on aina niukasti edustettuna, heistä tapellaan henkeen ja vereen saakka."
"Naisista minulle ei ole vielä ollut mitään vastusta", sanoi Adam. "Hiljattain sattui kyllä eräs vastoinkäyminen naisen takia, mutta sekin päättyi alkuunsa."
"Sittenpä olette totisesti lammas susien joukossa!" Merryvale huudahti. "On synti ja sääli, että noin siistin pojan piti joutua tämmöiseen paikkaan. Jokaisen, joka lähtee länteen, saati sitten näihin erämaihin, täytyy alusta alkaen opetella elämään maan tavalla. Hänen täytyy tehdä työtä kuin orja, hänen täytyy kestää, tapella ja osata pitää puolensa naisia vastaan. Sellaista elämää ei kannata kehua, mutta maassa, joka on jo luonnostaan tyly ja vihamielinen, ei muu lyö leiville."
"Luonnollinen valinta", mutisi Adam kuin itsekseen.
"Tepä sen sanoitte! Luonto määrää täällä kunkin ihmisen menestyksen. Miehen kelpoisuus tiedetään vasta sitten, kun hän on joutunut tosikoetukselle. Erämaa on paikka, jossa vain yksi tuhannesta menestyy. Olen tuntenut monta semmoista miekkosta ja ellen pahasti erehdy, edellyttää täällä menestyminen ennen kaikkea otollista luonteenlaatua ja herpaantumatonta kestävyyttä. Mitä muuten tähän Picachoon tulee, en pelkää puolestanne, jos vain aloitatte oikeasta päästä."
"Oikeasta päästä?"
"Niin juuri, poikaseni! Kunpa nyt löytäisin oikeat sanat", virkkoi Merryvale hartaasti. "Takaisin kääntymisestä ei kannata puhuakaan, vai mitä?"
"Ei. Jään tänne, kävi miten kävi. Kotia minulla ei enää ole ja ainoa elossa oleva omaiseni – veljeni – on toista maata kuin minä. Oikeastaan en aikonut tulla tänne länteen, mutta nyt tuntuu kuin olisin vapautunut häkistä. Tämä suuri ja ihmeellinen maa tekee minusta joko hyvän tai – pahan!"
"Aivan niin", vastasi Merryvale huokaisten. "Oli aika, jolloin neuvojani olisi pidetty epäilyttävinä, mutta nyt olen vanha ja vuosien karttuessa muistelen yhä enemmän omaa nuoruuttani. Voitte luottaa minuun." Ukko vaikeni huokaisten syvään. "Olkaa mies kiireestä kantapäähän! Älkää pakoilko milloinkaan, olipa sitten kysymys työstä, leikistä tai tappelusta. Syökää, juokaa ja iloitkaa, mutta älkää sentään eläkö vain sitä varten. Auttakaa, kun apua tarvitaan – olkaa antelias, kun saatte kultaa. Pistäkää kolmasosa saaliista sivulle pois pelattavaksi ja katselkaa tyynesti sen hupenemista. Älkää juoko milloinkaan niin paljon että päihdytty! Ja mitä naisiin tulee, heiltä ette saa olla rauhassa. Mutta kaikesta, mitä saanettekin kokea, suoriudutte onnellisesti olemalla rehellinen, ystävällinen ja toveruudessa uskollinen."
"Rehellinen – ystävällinen – toveruudessa uskollinen", kertasi Adam hiljaa.
"Niinpä niin – siimakin näkyy vetävän viimeistä virttään", arveli Merryvale nostaen vavan ylös. "Nyt mennään kauppaan ja sitten opastan teidät myllylle."
Heidän mennessään savimökin ohi, josta asunto oli vuokrattu, Adam tiedusteli toveriltaan isäntäväkensä nimeä.
"Arallanes – Juan Arallanes. Hän on myllyllä työskentelevien meksikolaisten esimies. Vaimo on myös kunnon ihminen, mutta se mustasilmäinen otus – se Margarita..."
Merryvale pudisti harmaantunutta päätään lopettamatta lausettaan, joka oli tehnyt Adamin uteliaaksi. Hetkisen kuluttua vanhus osoitti jonkin matkan päässä näkyvää mökkirykelmää ja siitä hiukan erillään olevaa verraten muhkeaa, matalaa ja nelikulmaista kivitaloa, jonka isot ikkunat kimaltelivat auringossa. Valkoisia ja tummaihoisia lapsia leikki hiekassa mökkien edustalla ja toimettomia miehiä vetelehti kivirakennuksen seinustalla, jossa Merryvale sanoi kaupan olevan. Astuessaan sisään Adam ensin ihmetteli tavaroiden paljoutta ja moninaisuutta, mutta muisti sitten, että päivittäin kulkevat jokilaivat välittivät liikennettä erämaan liepeille saakka. Sen jälkeen Merryvale vei hänet siihen suureen kivi- ja puurakennukseen, jonka Adam oli nähnyt jo kaukaa joelta. Tullessaan lähemmäksi hän kuuli höyryn terävää sihinää, suurten koneiden raskasta jyskettä ja ääntä, jonka täytyi johtua malmin murskaamisesta, ja kaiken yli kuului kohisevan veden pauhua.
Merryvale meni puhuttelemaan työnjohtajaa, jonka hän tunsi. Keskikokoinen, tanakka mies, jonka voimakkaat, punakat kasvot alkoivat peittyä pitkään parransänkeen. Punainen flanellipaita oli hiestä märkä, vyöllä heilahteli painava revolveri ja sinisten työhousujen avarat lahkeet oli sullottu pitkävartisiin kömpelöihin saappaisiin – näki ensi silmäyksellä, että mies oli kaivostyöläinen sormenpäitä myöten.
"Mac, lyöhän kättä tälle nuorelle ystävälleni", sanoi Merryvale. "Hän haluaisi työtä."
"Vai työtä", vastasi toinen hyväntahtoisesti, paiskaten Adamille reimasti kättä. Kädenlyöntiä seurasi nopea ja tutkiva katse, joka mittasi Adamia kiireestä kantapäähän. "Oletteko taitava laskemaan?"
"Kyllä – kyllähän minä", vastasi Adam, "mutta tarkoitukseni oli pyytää työtä."
"Hyvä on! Saatte auttaa minua konttorissa, jossa olen lujilla, ja sitä paitsi järjestän teille jotakin sopivaa ulkotyötäkin. Huomenna siis." Mies hipaisi kädellään hattunsa reunaa ja poistui kiireesti.
"Mac ei jouda edes syömäänkään!" huudahti Merryvale.
Adamia nauratti. Hän ei ollut kuullut työnantajansa nimeä eikä kukaan ollut liioin tiedustellut hänenkään nimeänsä. Mies, jonka suositus oli hankkinut hänelle työpaikan, oli aivan outo, eikä palkastakaan oltu mainittu sanaakaan. Tämä suorasukaisuus miellytti Adamia. Täällä ei kyselty todistuksia, vaan kukin sai osoittaa mihin hän kelpasi.
Merryvale häipyi omille teilleen ja Adam jäi yksin. Hän silmäili myllyä ja kuunteli sisältä kuuluvaa työnhumua, mutta tunsi sisimmässään, ettei hän ollut oikein tyytyväinen. Hän ei pelännyt raskastakaan työtä, mutta pöydän ääressä nuhjusteleminen ei viehättänyt. Sitten hän kääntyi katsomaan virralle ja laaksoon. Suurenmoinen näky! Jokea reunustava vihreä tasainen alanko lievensi taustalla kohoavien korkeiden ja alastomien vuorten jylhyyttä; koko tienoo näytti vaipuneen illan tunnelmalliseen rauhaan. Virta välkehti kuin sula kulta kaartuessaan näkyviin kanjonin solasta, matkasi juhlallisesti laakson halki ja katosi sen päässä korkean kallioniemen taakse.
Adam henkäisi syvään. Näky lumosi hänet. Hän alkoi jo tuntea tämän vuoristoerämaan ja sen tuntemattomien polkujen selittämätöntä hurmaa. Mutta samassa johtui Margarita hänen mieleensä ja se harmitti häntä – ei sen tähden, että tyttö oli keimaillut hänelle, sillä hänen täytyi myöntää sen olleen mieluista, vaan siksi, että tuon veitikkamaisesti katsahtelevan ja keimailevan tyttöhupakon kuva häiritsi nyt hänen syvää ja harrasta tunnelmaansa.
"Mietiskelen liian paljon", päätteli Adam. Hänen täytyi saada toimia, tehdä työtä, urheilla, metsästää, mitä hyvänsä, kunhan se vain antoi vaihtelua ja lihaksille liikuntoa. Tämä tarve oli ollut tähän saakka puhtaasti ruumiillista laatua, mutta Adam tunsi sen olevan nyt henkisestikin yhtä tärkeää.
III
Työnjohtaja Arallanes ei Adamista näyttänyt niin tyypilliseltä meksikolaiselta kuin muut. Hän ei ollut kääpiömäinen eikä tummaihoinen, vaan solakka, vaaleaihoinen mies, jonka piirteet olivat säännölliset.
Illallisen jälkeen Arallanes lähti leiriin ja pyysi Adamia mukaansa. Silloin vaati Margarita, että hänetkin otettaisiin mukaan. Arallanes nauroi ja selitti jotakin niin nopeasti, ettei Adam saanut siitä selvää. Hän käsitti kuitenkin sen verran, että tyhjä malmijuna palaisi kanjonia pitkin takaisin leiriin jäädäkseen sinne huomiseen saakka. Adam huomasi senkin, että Margarita oli huonoissa väleissä isäpuolensa kanssa. He olivat jo melkein riitautumaisillaan, mutta silloin virkkoi tytön äiti muutamia lempeitä sanoja, jotka hillitsivät heti paikalla Arallaneksen, mutta eivät pystyneet asettamaan tytön kiihkoa. Hänen silmissään paloi synkkä tuli, kun hän katsoi Adamiin.
"Ettekö, armollinen herra, ottaisi Margaritaa mukaanne tansseihin?"
Hämmennyksissään ja epäröivänä hän seisoi saamattomana tytön edessä. Hän huomasi tämän suurten silmien harvinaisen kauneuden. Ne olivat mustat ja loistavat, eivät enää ujot, vaan rohkeat, laajentuneet ja polttavat, ikään kuin asia olisi ollut hyvinkin tärkeä.
Arallanes laski kätensä Adamin käsivarrelle:
"Ei, herra", sanoi hän, "voitte ottaa Margaritan mukaanne joskus toiste."
"Teen sen hyvin mielelläni", änkytti Adam.
Tytön punaiset huulet nyrpistyivät ivallisesti silmien välähtäessä kumman synkästi. Hän kääntyi pois. Arallanes vei Adamin hiekkakentän poikki tarttuen tuttavallisesti tämän käsivarteen.
"Tuo tyttö ei ole minun vertani. Hän on kirottu pieni villikissa, melkeinpä intiaani, ja aina kuin tuli ja leimaus."
Ellei Adam tähän asti ollut tiennyt olevansa nuori, hän tunsi sen ainakin nyt. Pelkkä ajatus, että hän saisi tanssia tänä iltana tuon tummasilmäisen espanjalaistytön kanssa, sai hänet värisemään.
He kiipesivät radalla odottavaan malmijunaan, joka oli jo melkein täynnä työmiehiä. Hetkisen kuluttua juna lähti liikkeelle. Rata oli rakennettu muutamien jalkojen korkeudelle hiekasta, mutta siinä oli tulvan aiheuttamia merkkejä ja muutamista paikoista oli vesi huuhtonut hiekan kokonaan pois. Kanjoni oli mutkainen ja polveili sitä enemmän, mitä kapeammaksi se tuli. Adam katseli sen punaisiin seinämiin porattuja tunneleita ja sorapengermiin kaivettuja kuoppia, jotka Arallanes selitti kullankaivajien tekemiksi. Matkan loppuosa oli jyrkkää vastamäkeä. Tämä viiden mailin pituinen taival tuntui Adamista pitkältä ja vihdoin juna sentään pysähtyi.
Arallanes opasti Adamin pitkälle ja kiemurtelevalle polulle ja muut miehet seurasivat heitä jonossa. Heidän päästyään tasangolle huudahti Arallanes:
"Picacho!"
Hän osoitti Picachon huippua, joka kohosi kaiken yläpuolella. Adam katseli sitä kuin lumottuna. Arallanes naureskeli hänelle ja lähti sitten eteenpäin. Meksikolaiset lörpöttelivät ohi kulkiessaan ja muutamat valkoiset miehet huusivat kompasanoja pojalle, joka seisoi siinä liikkumattomana ihaillen vuorta.
Joukko jatkoi matkaansa, mutta Arallanes jättäytyi jälkeen ja kiersi itselleen savukkeen.
Adam ei ollut aavistanutkaan saavansa nähdä näin suurenmoista maisemaa. Siniseen utuun verhoutuneet kanjonit erottuivat selvästi. Vuorten paljailla huipuilla ja kaikkialla laajalla alangolla jota laskevan auringon säteet valaisivat, näkyi tämän kuolleen maailman hedelmättömyys kauniina mutta pelottavana. Käsi laskeutui Adamin olkapäälle.
"Tulkaa! Lähdetään nyt kuuntelemaan kullan kilinää ja katselemaan naisia", sanoi Arallanes.
Hän opasti Adamia isoon, huonosti valaistuun, matalaan ja kömpelösti rakennettuun vajaan, joka oli täynnä savua ja melua. Sen houkutuksiin näyttivät kuuluvan ruma tarjoilupöytä, erilaiset pelit ja muutamat kuluneen näköiset naiset, jotka joivat miesten kanssa pöytien ääressä. Viereisestä huoneesta kuului soiton rämpytystä. Tämä kaikki oli Adamista hyvin mielenkiintoista, mutta hän tunsi silti jollakin tavalla pettyneensä. Rajaseudun likainen pelihelvetti ei lumonnut häntä.
Arallanes näytti mielellään ryyppäävän, puheli innokkaasti, nauroi ja pelasi. Mutta Adam päätti olla varovainen ja karttaa väkijuomia. Hän kuljeskeli yksin paikasta toiseen ja huomasi kaikkien olevan iloisia ja ystävällisiä. Tanssisali oli vain verhoilla eristetty huone, jossa oli lautalattia.
Vihdoin hän palasi hiekkalattialla varustettuun halliin ja pysähtyi katselemaan pokerierää, jossa panosten suuruutta ei rajoitettu. Sitten hän jatkoi kuljeskelemistaan ja kiinnitti hetkisen kuluttua huomionsa muutamiin riiteleviin meksikolaisiin. Hänen kummakseen koski riita nähtävästi Arallanesta. Kaikki olivat juovuksissa ja viittoilivat ja puhuivat kiihkeästi. Äkkiä joku vetäisi veitsensä ja hyökkäsi Arallanesta kohti. Adam näki vilahukselta pitkän ja kimaltelevan terän Kaikki seisoivat tyrmistyneinä.
Miehen ojennettu käsi, joka puristi terävää tikaria, pysähtyi Adamin kohdalle. Tämä ponnahti vaistomaisesti eteenpäin ja tarttui miehen ranteeseen niin kovasti, että tämä huusi kivusta. Mutta saatuaan uhkaavan käden kiinni Adam ei tiennyt, mitä sille tekisi. Voimakkaasti tempaisten hän kiepautti meksikolaisen lattialle ja sitten, ponnistaen voimansa äärimmilleen, pyöritti tätä ympäri kaataen miehiä ja pöytiä kumoon, kunnes tikari irtaantui miehen kädestä. Arallanes ja hänen toverinsa eivät voineet kylliksi ylistää Adamia.
"Ollaan ystäviä! Tulkaa juomaan lasillinen kanssani", sanoi Arallanes kehuvasti.
Adam oli todellakin virkistyksen tarpeessa.
"Olette vain poika, mutta ranteenne on silti luja", sanoi Arallanes lyöden Adamia olalle. "Teistä tulee kerran oikea jättiläinen."
Adam tunsi olevansa varomaton jäädessään vielä sinne, mutta hänen kallistettuaan kurkkuunsa ryypyn alkoi olo tuntua mukiinmenevältä.
Hänen olisi ollut mahdotonta löytää kanjoniin vievää polkua, ellei Arallanes olisi opastanut. Käveleminen hietikolla oli vaivalloista ja voimia kysyvää, mutta siitä oli seurauksena, että viinanhöyryt haihtuivat päästä. Hän tiedusteli uteliaana, minkävuoksi meksikolainen oli uhannut Arallanesta, ja kuuli työnjohtajan sinä päivänä erottaneen miehen työstä.
"Hän lähenteli Margaritaa", lisäsi Arallanes, "ja minä potkaisin hänet pellolle. Naiset ovat niissä asioissa älyttömiä. Varokaa Margaritaa, hänellä on yhtä monta rakastajaa ja elämää kuin kirjavalla kissalla."
Miehet olivat enimmäkseen vaiti vaivalloisen kävelymatkan kestäessä. Vihdoin Arallanes ilmoitti heidän olevan perillä. Adam ei ollut huomannut rakennusta pimeässä, mutta kuljettuaan vielä muutamia askelia hän törmäsi seinään. Silloin hän veti henkeään lopen väsyneenä.
Seuraavana aamuna Adam meni työhön. Hänen piti kirjoittaa puhtaaksi MacKayn lyijykynällä töhertämät harakanvarpaat ja sen jälkeen merkitä tarkasti muistiin kaivetut ja erotetut malmimäärät.
Tässä työssä kului häneltä monta päivää. Silloin MacKay, joka tahtoi pitää sanansa, pani hänet miehen työhön joksikin ajaksi. Hänen piti lämmittää suuria höyrypannuja. Niitä lämmitettiin haloilla, jotka paloivat äkkiä, joten hänen täytyi alituisesti mättää uuneihin lisää polttoainetta. Vallitsi kova kuumuus, jota auringonpaiste vielä lisäsi. Adam hikoili, niin että voi vääntää vettä paidastaan.
Sinä iltana Arallanes kertoi hänelle, että MacKay tahtoi vain pilailla hänen kanssaan. Margaritakin oli kuullut siitä. MacKaylla oli monta tähän kovaan työhön sopivaa miestä, mutta hän tahtoi antaa nulikalle pienen läksytyksen. Adam ei lainkaan pahastunut viattomasta ilveilystä, vaan päätti panna kovan kovaa vastaan.
MacKayn suureksi hämmästykseksi Adam ilmestyi seuraavana iltapäivänä työpaikalleen saappaissa, mekkohousuissa ja ihopaidassa ryhtyäkseen lämmittämään höyrykattiloita.
"Eikö eilinen päivä vielä riittänyt?" kysyi työnjohtaja.
"Ei, tahdon jatkaa."
Silloin Adam sai ilokseen nähdä miekkosen ilmeen muuttuvan melkein kunnioittavaksi. Adam työskenteli noin viikon päivät konttorissa ja lämmitti joka iltapäivä höyrykattiloita. Ei kukaan välittänyt siitä, että hän laihtui ja väsyi.
Seuraavan viikon alussa MacKay siirsi erään herkulesmaisen työmiehen hyvin raskaasta malmityöstä johonkin muualle ja pani Adamin hänen paikalleen. MacKay oli yhtä hyväntuulinen kuin ennenkin, oli vain käynyt hieman vakavammaksi. Pitkäkoipinen nulikka näytti olevan koko otus miehekseen. Adamin isä oli ollut kookas ja tavattoman voimakas mies ja Adam oli kuullut usein sanottavan, että hänestä saattaisi kehittyä isänsä kaltainen. Vielä hänellä ei ollut isänsä voimia, mutta hän ryhtyi kuitenkin tuohon raskaaseen työhön ja pysyi siinä. Adamin mielestä oli jo ensimmäinenkin työ ollut kovaa, mutta tämä oli todellista kidutusta. Nyt hän vasta oppi tietämään, mitä työllä tarkoitetaan. Hän sai huomata vielä senkin, että tavalliset miehet arvostelevat ja kunnioittavat työtoveriaan vain hänen lihaksiensa ja kestävyytensä mukaan, katsoen vain sitä, kuinka hän kykenee suoriutumaan tehtävästään. Adam ei ollut vielä läheskään täysikasvuinen, mikä työtoverien olisi pitänyt ymmärtää, mutta se ei merkinnyt heille mitään.
Kului pari viikkoa ja enemmänkin. MacKayn pilailemisenhalu väheni samassa suhteessa kuin hänen ystävyytensä ja ihailunsa Adamia kohtaan lisääntyi. Ja eräänä päivänä, kun hän kiusoitellen pyysi Adamia kaatamaan kumoon malmivaunun, jonka kimpussa pari meksikolaista hääräsi, ja kun Adam yhdellä ainoalla vääntäisyllä pani malmin kolisemaan onkaloon, hän vihdoinkin antautui ja tunnustettuaan häviönsä paiskasi pojalle kättä.
Adam sai siis itselleen noina muutamina päivinä sellaisia ystäviä, jotka vaikuttivat ratkaisevasti koko hänen elämäänsä ja vastaiseen kehitykseensä. Merryvale kertoi hänelle tarinoita uranuurtajista ja MacKay opetti hänelle, kuinka työ on terveellistä niin ruumiille kuin sielullekin. Arallanekselta hän sai osakseen vilpitöntä, lämmintä ystävyyttä. Ainoastaan Margaritasta hän ei ollut vielä päässyt selville. He olivat seurustelleet toistensa kanssa vain tytön äidin läsnäollessa. Joskus auringon laskiessa Adam oli istunut hänen kanssaan virran hiekkarannalla ja tytön lumoamisvoima vaikutti silloin häneen yhä enemmän. Sitten tapahtui jotakin odottamatonta. Myllyllä hänen työpaikallaan särkyi koneistossa jokin pieni mutta välttämätön osa, jota ei voitu korjata. Se oli tilattava San Franciscosta.
Adam joutui siis tuuliajolle, työttömäksi joksikin aikaa. Arallanes kielsi häntä lähtemästä huuhtelemaan kultaa ja käski hänen pitää silmänsä auki Picachossa, koska meksikolainen, jota hän oli käsitellyt niin kovakouraisesti, oli erään huonomaineisen joukkueen johtaja. Oli viisainta karttaa heitä. Siten Adam kuin pakosta joutui seurustelemaan yhä enemmän Margaritan kanssa.
IV
Ajan vieriessä hitaasti eteenpäin Adam tuli äkkiä huomaamaan tuon tummasilmäisen neitosen vaarallisuuden.
Tämän hän sai kokea eräänä hiljaisena auringonlaskun hetkenä, heidän katsellessaan lännestä kultaisena juovana virtaavaa vettä. He kävelivät hiekkarannalla pensaiden välissä, kun tuo herääminen tapahtui. Silloin Adam sai kokea, että Margarita oli tulinen olento, joka ei peitellyt tunteitaan. Tytön käytös hämmästytti Adamia, mutta herätti hänessä samalla kuitenkin vastakaikua ja ihastusta. Kun hän puristi Margaritan lujasti rintaansa vasten, punastutti poikamainen kiihko hänen kasvonsa.
Hän irrotti vihdoin Margaritan kädet kaulastaan ja työnsi hänet luotaan, niin että saattoi katsella hänen kasvojaan. Ne olivat suloiset ja punastuneet, silmät loistivat mustina ja pohjattomina kuin yö. Tuon katseen kohtasi Adam nyt ensimmäisen kerran.
"Tyttö, rakastatko minua?" Pojan kiihko värisi äänessä, mutta silmissä oli miehen vakava katse.
"Oi!" kuiskasi Margarita.
"Sinä – sinä suurisydäminen tyttö!" huudahti Adam nauraen. "Margarita, minäkin kai rakastan sinua, koska oloni tuntuu niin kummalliselta."
Sitten hän kumartui suutelemaan Margaritaa ja ensimmäisistä suuteloista huomasi vaaransa. Hän päästi äkkiä Margaritan irti. Mutta tyttö ei ymmärtänyt sitä, vaan silmien hellässä pyynnössä ja pienissä ruskeissa kätösissä, jotka eivät halunneet päästää häntä irti, oli jotakin, jonka vastustamiseksi hän tarvitsi koko itsehillitsemiskykynsä.
Iloinen ja kiusoitteleva, mutta kuitenkin ystävällinen ja hienotunteinen Adam koetti keksiä keinon tytön rauhoittamiseksi.
"Margarita, joku saattaa huomata meidät."
"Viis siitä!"
"Mutta olkaamme järkeviä."
"Nainen ei ajattele silloin, kun rakkaus on hänen sydämessään ja huulillaan."
Äkkiä Margaritan mieli muuttui. Nyt hän muistutti kissaa, joka on kehrännyt pehmeän ja miellyttävän käden silitellessä, mutta jota sitten on sivelty vastakarvaan.
"Te luulette siis rakastavanne minua?" tiuskaisi hän.
"Minähän sanoin niin. Tietysti rakastan sinua", kiiruhti Adam vakuuttamaan.
"Ehkä valehtelette. Jos vain uskallatte leikitellä kanssani, revin sydämen rinnastanne!"
Nämä nopeasti lausutut sanat ja niiden intohimo paljastivat Adamille naisen puolivillin luonteen. Ne hämmästyttivät ja kauhistuttivat häntä, saaden kuitenkin hänen verensä kohisemaan.
"Margarita, minä en leikittele. Iloitsen siitä, että rakastat minua. Olenko loukannut sinua? Mikä sinulle tuli?"
"Teidän pitää vannoa, että rakastatte minua", komensi Margarita.
Adam vannoi jonkinlaisen mielettömän kiihkon vallassa valan, koettaen naurulla peittää vakavuuttansa. Saateltuaan tytön kotiin Adam palasi takaisin joen äyräälle. Tuntiessaan olevansa vapaa ja turvassa hän hengähti syvään huojennuksesta.
"Huh, nyt se on tehty! – Vai haluaisi hän repiä sydämeni. Mutta hän on suloinen huolimatta kissankynsistään. Eiköhän Guerdkin kiintyisi kovasti tällaiseen tyttöön? – Mutta minä seison tässä kahdella jalallani ja hallitsen kaikkia aistejani. Luulin voivani olla uskollinen periaatteilleni, mutta olenkin nyt tummaihoisen meksikolaistytön kuuliainen orja! Se ei voi olla totta!"
Epätoivoissaan hän meni vihdoin vuoteeseen toivoen nukkuessaan unohtavansa uusista kokemuksista johtuneen hämmingin. Hänen mieleensä johtuivat Merryvalen neuvot niistä ominaisuuksista, jotka olivat välttämättömät jokaiselle erämaan vaeltajalle, ja sisimmässään hän tunsi syvää häpeää heikkoutensa vuoksi. Villi erämaa, sen karu ja jylhä luonto vaati voimakasta taistelukykyä, muuten se tuhoaisi hänet samalla tavalla kuin tuulenpuuska sammuttaa kynttilän.
Seuraavana aamuna, kuten kaikkina muinakin aamuina, herääminen oli virkistävää ja toivorikasta. Ilman kuivuus ja kaikki värivivahdukset riittivät jo yksin tekemään elämän elämisen arvoiseksi. Aamuisin hän aina tunsi olevansa elämänhaluinen ja poikamaisen innostunut kaikesta.
Margarita koetti hyvittää eilistä pahantuulisuuttaan valmistamalla hänelle herkullisen aamiaisen. Adamilla oli verraton ruokahalu ja hyvät ateriat olivat harvinaisia. Hän piti tytön huomaavaisuudenosoituksista ja rohkaisikin tätä, mutta ei tytön äidin eikä Arallaneksen nähden, koska edellinen näytti olevan siitä mielissään ja toinen taas näytti paheksuvan.
Kun odotettu laiva saapui, oli Adam ensimmäisten joukossa laiturilla ottamassa sitä vastaan.
Hän kohtasi MacKayn, joka nousi maihin erään miehen ja kahden naisen seurassa, joista toinen oli nuori. Työnjohtajan kasvot loistivat ilosta, kun kaikki oli taas kunnossa, sillä koneiston varaosat olivat saapuneet. MacKay esitteli Adamin seuralaisilleen ja koska hänellä oli paljon työtä, luovutti hän ystävänsä Adamin huvitettaviksi. Adam piti heistä paljon, ja koska tyttö oli kaunis, tuntui tehtävä Adamista miellyttävältä. Hän näytteli heille pientä kylää ja selitti heille oloja ja elämää. Tyttö oli hauska, ymmärtäväinen ja hieman ujo. Laiva lähti vihdoin jatkamaan matkaansa, hetkisen kuluttua se katosi rannan lehvistön taakse ja niin meni tyttö menojaan.
Muutamat MacKayn miehet järjestivät purettuja tavaroita pinoihin laiturille. Heidän joukossaan oli Regan, pieni irlantilainen, joka oli usein huomannut Adamin. Hän iski silmää MacKaylle ja viittasi Adamiin.
"Tuo poika on varmasti oikea naistenhurmaaja!"
MacKay purskahti nauruun ja katsoi merkitsevästi Adamin ohi ikään kuin hänen iloisuutensa olisi johtunut jostakin muustakin. Adam kääntyi ja näki Margaritan, jonka polttavat, tummat silmät eivät nähneet mitään muuta kuin hänet. Sitten pyörähti Margarita notkeasti ympäri ja pakeni.
"Hyvä Jumala!" huudahti Adam hämmästyneenä ymmärtäen kaiken. Hän oli unohtanut Margaritan olemassaolonkin. Margarita oli varmasti pitänyt häntä silmällä, nähnyt kaiken ja ymmärtänyt hänen ajatuksensakin. Hän lähti etsimään tyttöä ja löysikin tämän hetkisen kuluttua.
Margarita syöksyi hänen kimppuunsa kuin naarastiikeri. Hän lähestyi niin nopeasti, ettei Adam huomannutkaan ennen kuin hänen kimpussaan oli notkea ja raivostunut peto. Sähisten kirouksia tyttö karkasi päin ja ennen kuin toinen ehti väistää, löi ja raapi tätä ja takoi hurjasti ruskeilla nyrkeillään. Adam työnsi hänet luotaan, mutta tyttö hyökkäsi uudestaan. Vihdoin Adam tarttui häneen suuttuen, kohotti hänet ilmaan ja pudisteli, kunnes huomasi tekevänsä tytölle pahaa. Hän laski tytön maahan ja pitäen häntä loitolla katsoi tuimasti kalpeihin kasvoihin ja silmiin, joiden ilme oli niin intohimoinen, että Adamin viha muuttui ihmettelyksi. Erämaan silmät! Hän oli näkevinään niissä erämaan kehittämän sielun.
"Margarita!" huudahti hän. "Oletko sinä sellainen kissa, että sinä..."
"Vihaan teitä!" sähähti Margarita. Hänen hengityksensä, hänen rintansa kiivas kohoileminen, hänen notkean ruumiinsa värähtely, kaikki oli niin kiihkeätä, että Adam hämmästyi.
"Margarita, mitä tarkoitat? En ole tehnyt mitään. Anna minun kertoa."
Margarita toisti kiihkeät sanansa ja Adam huomasi, että häntä oli mahdoton saada järkiinsä. Adamia alkoi suututtaa.
"No niin", tiuskaisi hän poikamaisesti, "jos olet niin kirotun oikullinen, olen iloinen että vihaat minua!"
Sitten hän päästi tytön irti, kääntyi ja lähti aukiolta katsomattakaan tyttöön. Hän haki pyssynsä ja lähti kävelemään joen rantaa pitkin. Saavuttuaan pajuja ja poppeleita kasvavalle alangolle hän alkoi äänettömästi hiipiä eteenpäin hakien riistaa.
Kun hän jonkin ajan kuluttua jälleen lähestyi jokea, kuuli hän huudon. Kääntyessään katsomaan hän huomasi Margaritan juoksevan kohti. Hiukset hulmusivat tuulessa ja kalpeat kasvot olivat veriset. Hän oli repinyt pukunsakin.
"Margarita!" huudahti Adam tytön saapuessa luokse. "Mikä nyt on hätänä?"
Tyttö oli niin hengästynyt, että tuskin saattoi puhua. "Felix on piiloutunut tuonne tien viereen", huohotti hän. "Kun huomasin hänet, riensin kiertotietä tänne."
"Felix? Tarkoitatko sitä meksikolaista, joka uhkasi veitsellä isääsi? Miestä, jota löylytin Picachossa?"
"Häntä juuri."
"Entä sitten? Miksi hän on piiloutunut."
"Hän vannoi kostavansa ja uhkasi tappaa teidät."
"Vai niin! Sitäkö se olikin!" huudahti Adam päästäen vihellyksen. "Tulit siis varoittamaan minua?"
Margarita nyökäytti päätään ja painautui häneen kiinni väsyneenä ja heikkona.
"Margarita, kuinka hyvä sinä oletkaan", sanoi Adam taluttaen hänet kuumasta auringonpaisteesta varjoisaan paikkaan. Sitten hän pyyhki veren poskeensa ilmestyneestä naarmusta. Tytön tummissa silmissä oli nyt aivan toinen ilme kuin muutamia tunteja sitten. "Kiitän sinua enkä unohda tätä milloinkaan... Mutta miksi tulit varoittamaan minua?"
"Te tiedätte nyt, että teidän pitää tappaa Felix ennen kuin Felix ehtii tappaa teidät", vastasi Margarita tavalla, joka olisi ollut lapsellista yksinkertaisuudessaan, ellei se olisi ollut niin vakavaa.
Adam nauroi jälleen, mutta tällä kertaa hieman julmasti.
"Hetkinen sitten sinä löit ja raavit minua", sanoi hän ihmetellen ja moittien.
"Ei, ei! Margarita rakastaa teitä!" huudahti tyttö heittäytyen hänen syliinsä. Sama tuli ja sama kiihko kuin äsken vihan ja kiukun hetkenä hallitsi häntä nytkin, mutta nyt se oli rakkautta.
Adam haki Margaritan punaisia huulia ja tämä painautui hänen olkaansa vasten ja purskahti itkuun. Mutta hetkisen kuluttua tyttö tointui ja oli niin miettiväinen, ettei Adam uskonut häntä enää samaksi tytöksikään. Hän varoi kuitenkin herättämästä henkiin hänen muita luonteenominaisuuksiaan.
"Margarita, mikä tämän kauniin puun nimi on?" kysyi hän.
"Palo verde. Se tarkoittaa vihreää puuta."
Margarita osoitti hänelle toista puuta, joka muistutti savua. Se oli harmaansininen ja näytti pehmoiselta ja utuiselta kohotessaan suorana kuin pilari kohti taivasta. Tutkiessaan sitä Adam hämmästyi huomatessaan, että puun jokainen oksa ja varpu olikin piikki. Se olikin kova, vaikka se jonkin matkan päästä muistutti savua.
"Palo Christi", mumisi Margarita tehden ristinmerkin. Hän kertoi Adamille, että se oli ristiinnaulitsemispuu, jonka oksista Kristuksen orjantappurakruunu sidottiin.
Heidän aikansa kului hauskasti auringonlaskuun saakka. Adam ei ollut unohtanut meksikolaista Felixiä, muta päätti antaa ajan kulua ja karttaa riitaa niin kauan kuin suinkin. Hän ja Margarita pääsivät kotiin näkemättä miestä. Arallanes oli kuitenkin huomannut meksikolaisen hiiviskelevän lähellä ja kehoitti Adamia pitämään varansa. Merryvalekin varoitti Adamia mutta hänkään ei kehoittanut Adamia odottamaan. Päätöksistään huolimatta Adam ei tarvinnutkaan paljon yllytystä. Illallisen jälkeen hän lähti Arallaneksen kanssa Picachoon.
Siellä olivat huvit täydessä käynnissä. Himmeät valot, käheät huudot, väkijuomien löyhkä ja meluisan pelihelvetin hurjat kohtaukset vaikuttivat Adamin kiihtyneeseen mieleen. Kun hän oli kulauttanut kurkkuunsa muutamia ryyppyjä, oli hän valmis mihin tahansa. Mutta Felixiä ei näkynyt.
Sitten Adam hieman lähti kävelemään asunnolleen. Hän hallitsi täydellisesti aistejaan, mutta liikunto oli kuumentanut hänen verensä. Kun mesquitopensaiden välissä vallitsevassa hämärässä Margarita liukui hänen luokseen äänettömästi kuin varjo ja syleili ja painautui häneen kiinni kuiskaillen, ei Adam voinut eikä halunnutkaan vastustaa häntä.
V
Adam heräsi päivän koitteessa. Hän muisti heti yöllisen kohtauksen ja tunsi jonkin suuren muutoksen tapahtuneen. Tämä eriskummallinen, villi länsi oli sekoittanut hänet. Hän muisti Margaritan, jolloin koko hänen olemuksensa läpi kävi värähdys. Tuntui kuin kuuma aalto olisi temmannut hänet mukaansa. Hänen oli pakko ponnahtaa huopiensa välistä lattialle voidakseen kiihkeällä toiminnalla tukahduttaa ajatukset. Elämä paisutti hänen rintaansa ja hän toivoi olevansa intiaani. Kävellessään hän muisti, mitä äiti oli sanonut kauan aikaa sitten: "Rakas poikani, sinä suhtaudut asioihin liian vakavasti ja elämän tavallisimmatkin seikat vaikuttavat sinuun liian syvästi." Hän ymmärsi sen nyt voimatta kuitenkaan erottaa tavallisia asioita tärkeistä tapahtumista. Kuinka voisi mikään olla vähäpätöistä?
Margaritan tervehdys samalla ihastutti ja hämmästytti häntä, sillä Margaritan käyttäytymisessä oli nyt epämääräistä uhmaa, joka sai hänet ajattelemaan, että tänään hän merkitsi Margaritalle vähemmän kuin eilen.
Sitten kajahti myötävirtaan kulkevan laivan vihellys. Joutilaita miehiä kiiruhti laiturille. Kun Adam saapui sen aukiolle, näki hän sinne kokoontuneen paljon miehiä, joita näytti tavallista enemmän kiinnostavan joku laivassa oleva henkilö. Tunkeutuen pensaiden välitse Adam kiersi joukon toiselle puolelle.
Muuan pitkä ja laiha mustapukuinen mies astui lankkua pitkin maihin. Hänen pituutensa, ulkomuotonsa ja käyntinsä olivat tuttuja Adamille. Hän oli nähnyt ennenkin nuo koreasti kirjotut liivit, niihin kiinnitetyn hopeisen tähden ja nuo ruskeat parrattomat kasvot, jykevän leuan ja uurteiset piirteet.
"Collishaw!" huudahti Adam inhoten. Hän oli jo Ehrenbergissä tutustunut tähän pelaavaan revolverisankariin, tähän sheriffiin, johon Guerd oli hyvin kiintynyt. Kun hänen katseensa sivuutti Collishawin, alkoi hänen sydämensä sykkiä nopeammin. Seuraava matkustaja oli pitkä ja tavattoman solakka nuori mies. Adam olisi tuntenut hänet heti tuhansien joukosta. Hän säpsähti kovasti, sillä mies oli hänen veljensä Guerd.
Guerd suoristautui. Hänen kauniit teräväpiirteiset kasvonsa, joista kuvastui samalla kertaa sekä rohkeutta että säälimättömyyttä, loistivat auringonpaisteessa. Hänen tutkiva katseensa tarkasteli äyräälle kokoontunutta miesjoukkoa.
"Hei, Adam!" huusi hän naurahtaen iloisesti ja töykeästi. Sitten hän tyrkkäsi Collishawia kylkeen ja viittasi Adamiin. "Tuolla hän on! Olemme löytäneet hänet."
Adam livisti tiheikköön ja välittämättä piikkien pistoista kiiruhti eteenpäin. Hän ei pelännyt Guerdiä, mutta ei tahtonut tavatakaan tätä. Rahaa! Se oli Guerdin kannustin ja siihen liittyi sitä paitsi toivo saada vieläkin hallita ja kohdella Adamia huonosti.
"Minä petän hänet", virkkoi Adam päättävästi ja kääntyi viimein palatakseen takaisin.
Hän ei tiennyt tarkasti miten menetellä. Siitä hän oli kuitenkin varma, että hänen kärsivällisyyttänsä oli nyt koeteltu äärimmilleen. Hän palasi takaisin kiertoteitä myöten. Tullessaan erääseen ahtaaseen solaan hän tapasi joukon työmiehiä, joista useimmat olivat meksikolaisia. He seisoivat puisen pukin alla, joka ulottui kapean kurun toisesta seinämästä toiseen. Adam huomasi heidän katselevan ylöspäin, jolloin hänkin vaistomaisesti silmäsi ylös.
Ja niinpä hän, kenenkään häntä siihen ennakolta valmistamatta, näki pukkiin hirtetyn miehen vääristyneet ja kammottavat kasvot. Näky kauhistutti Adamia.
"Tämä on Collishawin työtä", mutisi Adam synkästi muistellen samalla kuulemiaan kertomuksia sheriffin julmuudesta.
Hän tapasi kylän kaupan edustalla Merryvalen ja tiedusteli tältä tämän teloituksen syytä.
"No niin, minä en tiedä juuri mitään", vastasi vanha vartija raapien päätään. "Jossakin tuolla ylempänä on ryöstetty ja ammuttu muutamia kullankaivajia. Ja Collishaw on sellainen sheriffi, ettei välitä lain määräyksistä vähääkään – jos nyt mitään lakia on olemassakaan. Hän ja hänen miehensä sanoivat seuranneensa murhaajien jälkiä tänne Picachoon saakka ja vannoivat tunteneensa yhden heistä. Arallanes ryhtyi puolustamaan meksikolaista. Väiteltiin kiihkeästi ja Collishaw oli vähällä ampua Arallaneksenkin. Syytetty meksikolainen vannoi pyhän neitsyen nimessä olevansa viaton ja lupasi todistaa sen, mutta nuora tukahdutti hänen sanansa... En tiedä... Minä ainakin olisin odottanut hieman ja suonut miehelle tilaisuuden todistaa syyttömyytensä. Mutta Collishaw tuli tänne hirttääkseen jonkun ja uskallan lyödä vetoa siitä, että hän olisi tehnyt sen joka tapauksessa."
"Tunnen hänet, olette oikeassa", vastasi Adam kiihkeästi.
"Hänen miestensä joukossa on eräs komea nuorukainen, jota sanotaan teidän veljeksenne."
"Hän on veljeni."
"No niin, no niin! Ette ole ollenkaan iloisen näköinen... Olkaa varovainen puhuessanne Collishawin kanssa. Hän on itsepintainen ja varmasti oikeudenmukainenkin luullessaan olevansa oikeassa. Mutta minua, vanhaa miestä, hän ei saa sokaistuksi. Minä en pidä häntä kunnon miehenä. Hän mielistelee joukkoa. Ja hän on kysellyt teitä. Tuolta hän nyt tuleekin."
Sheriffi lähestyi miesparven seuraamana ja pysähtyi kaupan edustalle. Hän oli huomiota herättävä mies, komea ja käskevä, mutta hänen kasvonsa olivat vastenmieliset. Pää oli suuri ja kaula paksu, musta ja poimuinen, hänen leveillä päivettyneillä kasvoillaan oli ryppyjä julman ja ohuthuulisen suun kummallakin puolella. Hänen leukansa työntyi esille kuin nelikulmainen kallio ja tummat kiiluvat silmät pälyivät alituiseen joka taholle.
Adam tiesi Collishawin huomanneen hänet ja päättäen toteuttaa suunnitelmansa meni itse sheriffin luokse.
"Collishaw, minulle kerrottiin, että teillä olisi minulle asiaa."
"Päivää, Larey! Olen etsinyt teitä", vastasi Collishaw.
"Mitä sanomista teillä on minulle?"
Collishaw vei Adamin niin kauaksi, etteivät miehet kuulleet hänen sanojaan.
"Nyt on kysymys pienestä pelivelastanne Guerdille", hän vastasi.
"Collishaw, uhkaatteko minua samanlaisella tuomiolla, joka tuli tuon meksikolaisraukan osaksi?" kysyi Adam ivallisesti viitaten kanjoniin päin.
Karaistunut sheriffi ei hämmästynyt vähästä, mutta nyt hän kuitenkin suoristautui säpsähtäen.
"Minä en voi vangita teitä pelivelasta", vastasi hän töykeästi. "Mutta pakotan teidät kyllä maksamaan sen."
"Älkää kuvitelko!" tiuskaisi Adam. "Mitä se teihin kuuluu? Jos Guerd jäi teille velkaa siinä pelissä, en minä ole vastuussa siitä. Ja minä jätin sen maksamatta vain siksi, että Guerd pelasi väärin. En ole peluri, Collishaw, mutta uskallan lyödä vetoa dollarikasasta teidän koreita liivejänne vastaan, ettei Guerd saa mitään takaisin epäoikeutetusta saatavastaan!"
Adam kääntyi ja lähti tiehensä. Tiellä hän tapasi Arallaneksen. Tämä ystävällinen työnjohtaja oli nyt kalpea, synkkä ja surullinen. Adamin hämmästykseksi hän ei halunnut keskustella hirttämistapauksesta mitään. Hän pelkäsi nähtävästi Collishawia, mutta Guerdista hän sen sijaan jutteli paljonkin.
"Kuka tietää", hän lopetti, "ehkä se on teidän parhaaksenne. Margarita on kuin naaraskissa. Te olette ystäväni ja minun pitäisi kertoa teille kaikki... Mutta, Adam, jos haluatte pitää Margaritan omananne, pitäkää silmällä veljeänne Guerdiä."
Adam tuijotti häneen hämmästyneenä, voimatta vastata sanaakaan. Häneltä meni jonkin aikaa ennen kuin ymmärsi, mitä Arallanes tarkoitti varoituksillaan ja neuvoillaan. Guerd oli siis tavannut Margaritan ja ihastunut häneen. Kuinka luonnollista ja itsestään selvää se olikaan!
"Mutta ehkä Margarita pitääkin Guerdistä ja haluaa hänet omakseen samalla tavalla kuin minutkin", mutisi Adam. Järki sanoi, mitä hänellä oli odotettavissa, mutta hän ei voinut sitä uskoa, hän ei vielä epäillyt Margaritaa.
Arallaneksen vaimo oli yksin kotona.
"Missä Margarita on?" kysyi Adam.
"Margarita on tuolla", vastasi rouva ja loi synkän katseen osoittaen joen äyräälle.
Adam huomasi heti Margaritan ja Guerdin istuvan rannalla muutamien kymmenien metrien päässä maihinnousupaikalta. Siellä oli kaunis pensaiden varjostama nurkkaus sen verran syrjässä, etteivät kylän ja rannan väliä kulkevat ihmiset nähneet sinne. Kaksi suurta rauta-akselin yhdistämää ratasta, jotka olivat kuuluneet kaivoksen koneistoon, oli puun varjossa. Margarita istui akselilla ja Guerd seisoi hänen vieressään. He olivat lähekkäin, heidän edessään levisi laaja suvanto ja sen takana siintävä värikkäiden huippujen ihmemaa.
"Neiti, rakastuin teihin katsoessani vain kerran tummiin silmiinne", selitti Guerd kiihkeästi ja hänen kosketuksensa oli yhtä rohkea kuin hänen puheensakin. "Te pieni espanjalainen prinsessa!... Olette kauniimpi kuin kuu ja tähdet yhteensä!... Pitäisikö teidänlaisenne erämaan kasvin kukkia tällaisessa kaivosleirissä? Minä..."
Juuri silloin Adam ilmestyi rattaiden takaa heidän eteensä. Hänelle tämä hetki oli tavattoman tärkeä. Mutta huolimatta sisimmässään riehuvista tunteista hän oli ulkonaisesti kylmä ja tyyni. Margaritan riemu muuttui hämmästykseksi.
"Mutta Adamhan siinä onkin!" huudahti Guerd. "Sinä veitikka. – Mutta sinähän olet muuttunut!"
"Guerd", aloitti Adam, mutta sitten hänen äänensä petti. Veljen tapaaminen tällä tavalla tuntui hänestä vaikealta.
"Adam, haluatko puristaa kättäni?" kysyi Guerd ojentaen hitaasti kätensä. "Näytät niin kummalliselta, poika."
"En!"
"Hyvä on. Kuten haluat", sanoi Guerd. "Huomaat kai minun olevan hauskassa seurassa?"
"Niinpä näkyy", vastasi Adam happamesti vilkaisten Margaritaan. Tyttö oli tointunut hämmästyksestään ja oli nyt naisellisen utelias. "Guerd, tapasin Collishawin ja hän julkesi vaatia minulta sitä pelivelkaa. Nyt olen etsinyt sinut käsiini sanoakseni, että teit silloin vääryyttä. En aio maksaa sitä."
"Maksat sen vielä mielelläsikin", vastasi Guerd hymyillen.
"Enkä maksa!" sanoi toinen tiukasti.
"Poika, ellet maksa sitä hyvällä, maksat sen nahallasi", vastasi Guerd alkaen suuttua. "Enhän minä tehnyt vääryyttä", lisäsi hän koettaen nähtävästi ajaa tahtonsa perille.
"Valehtelet!" tiuskaisi Adam. "Tiedät sen itse yhtä hyvin kuin minäkin. Mutta älkäämme tuhlatko sanoja. Minähän sanoin sinulle jo Ehrenbergissä, kun teit minulle ilkeän kepposen viemällä minulta tytön, että rikon välini sinun kanssasi ainiaaksi."
Guerd sai nyt hämmästyksekseen todeta joutuneensa tekemisiin miehen kanssa. Adam pani merkille, että veljen ilme muuttui kokonaan. Tieto siitä, että hän oli nyt Guerdiä voimakkaampi, tuotti hänelle suurta mielihyvää! Hänen itseluottamuksensa kasvoi.
"Vai ainiaaksi!" huudahti Guerd vetäisten kätensä Margaritan vyötäröiltä ja suoristautuen täyteen pituuteensa. "Olen kyllästynyt sinun maitovellimäisiin juttuihisi. En halua sinulta muuta kuin ne rahat. Ellet maksa niitä hyvällä, revin vaatteet yltäsi. Ymmärrätkö nyt?"
Adam nauroi ärsyttäen:
"Sanon sinulle samaa kuin Collishawillekin: Älä luulekaan!"
Guerdin huulet mutisivat kirouksia. Hän oli hämmästynyt. Hänen kasvonsa ja niskansa punoittivat.
"Kun olen jutellut tarpeeksi tämän tytön kanssa, tulen tapaamaan sinua", sanoi hän.
"Tule milloin hyvänsä", vastasi Adam purevasti. "Mutta minä aion nyt sanoa sanottavani kerta kaikkiaan... Tuuli on nyt kääntynyt, Guerd Larey. En aio enää rasittaa hartioitani sinun kuormillasi. Olet pelotellut ja vihannut minua aina. Tiedän sen nyt enkä ole unohtanut mitään! Ryöstit minulta leikkikalut, vaatteet, toverit, kaikki tyttöystäväni ja sitten rahat! Olet petturi, valehtelija ja roisto! Olet joutunut täällä samanlaisten miesten seuraan kuin itsekin olet ja olet menossa suoraan helvettiin!"
Guerdin kasvot kalpenivat vihasta, mutta hän osasi hillitä itsensä paremmin kuin Adam.
"Seurasit siis minua tänne sanoaksesi kaiken tuon?" kysyi hän.
"Se ei ollut ainoa asiani. Tulin hakemaan Margaritaa."
"Margaritaako?" kysyi Guerd hämmästyneenä. "Sekö on hänen nimensä. Kuulehan nyt, Adam. Olemme ennenkin riidelleet samasta asiasta. Minä annan..."
"Guerd, olemme riitautuneet ikuisiksi ajoiksi", keskeytti Adam kääntyen sitten tytön puoleen. "Margarita, tarvitsen sinua..."
"Mutta mitä sinulla on tässä tekemistä?" Guerd tiuskaisi kiivaasti. "Mitä asiaa sinulla on tytölle? En siedä sekaantumistasi. Laputa tiehesi ja anna minun olla rauhassa!"
"Minulla on tässä paljonkin tekemistä", vastasi Adam epäröiden. "Hän on minun tyttöni."
"Mitä!" huudahti Guerd uskomatta korviaan. Sitten hän kumartui katsomaan Margaritan kasvoja vilkaisten jälleen tutkivasti Adamiin. "Poika, et suinkaan tarkoita olevasi suhteissa tämän meksikolaistytön kanssa?"
"Kyllä!"
"Olet siis kosiskellut häntä!" huudahti Guerd riemuissaan.
"Niin olen."
"Adam, näin sydämenasioissa, kun kaksi herrasmiestä ihailee samaa naista, annetaan naisen aina valita", aloitti Guerd ivallisesti.
"Mutta sinähän olet vain muutamia hetkiä tuntenut Margaritan. Kuinka voit pakottaa hänet valitsemaan? Tämä on loukkaus", virkkoi Adam vakavasti.
"Sen saa Margarita päättää. Naiset muuttavat mieltään, mitä sinä et vieläkään ole oppinut käsittämään." Ja sitten hän kääntyi Margaritan puoleen: "Adam ja minä olemme veljeksiä. Satumme aina rakastumaan samaan tyttöön. Sinun pitää valita toinen meistä. Adam rajoittaisi vapauttasi – pitäisi sinut poissa muiden miesten näkyvistä, mutta minä antaisin sinun olla vapaan kuin lintu."
Guerd kumartui kuiskailemaan hänen korvaansa ja laski ruskean kätensä hänen käsivarrelleen.
Adamista tuntui kaikki painajaisunelta. Kuinka tällaista saattoi tapahtua? Mutta hänhän näki. Margarita näytti aivan muuttuneelta, ujolta, aralta ja viehättävältä ja hänen tummissa silmissään paloi sama tuli, joka oli loistanut niistä Adamille.
"Margarita, tuletko sinä?" huudahti Adam tehdäkseen lopun kiusallisesta tilanteesta.
"En", vastasi tyttö hiljaa.
"Pyydän sinua tulemaan!" rukoili Adam.
Tyttö pudisti mustatukkaista päätään. Hän rakasti omia kauniita kasvojaan ja solakkaa ruumistaan. Hän nautti siitä, että sai miehet ihastumaan itseensä ja tämä uusi mies, jota hän ei vielä ollut voittanut, oli intohimoisempi ja vaikeampi vangita kuin Adam. Niin ainakin Adam tulkitsi Margaritan ajatukset. Jos Adam olikin rakastanut häntä, sammui tuo tunne hänessä nyt. Hän tunsi vain sääliä.
"Margarita, oletko jo unohtanut viime yön?" kysyi Adam käheästi.
"Oh, siitä on jo kulunut niin pitkä aika, etten sitä enää muistakaan!" vastasi Margarita.
Adam pyörähti ympäri ja syöksyen tiheikköön tunkeutui sen läpi välittämättä piikeistä. Kun hän pääsi asuntoonsa, olivat hänen kätensä ja kasvonsa veriset, mutta okaiden pistot eivät olleet mitään hänen sydäntuskiinsa verrattuina. Hän heittäytyi vuoteelleen.
"Jälleen!" kuiskasi hän. "Guerd tuli ja sama juttu toistui taas. Mutta näin on sittenkin parempi! Minä en tuntenut tyttöä. Arallanes tunsi ja varoittikin minua. Ja minä haaveksin niin monista naurettavista asioista. Näin on parempi. En rakastanut häntä oikein. Hän vain kiihotti minua. Hänen menettämisensä ei järkytä minua... 'Siitä on jo kulunut niin pitkä aika, etten sitä enää muistakaan', sanoi hän. Ovatkohan kaikki naiset samanlaisia? En usko sitä. Muistan vielä äitini."
VI
Seuraavana yönä Adam äkkiä heräsi. Yö oli samanlainen kuin kaikki muutkin erämaan yöt – pimeä, viileä ja kuolettavan hiljainen. Tarkkaavaisuudestaan huolimatta Adam ei voinut kuulla minkäänlaisia ääniä. Jokin oli kuitenkin häirinnyt hänen untansa, hän oli ollut kuulevinaan epämääräisiä ääniä, jonkinlaisia kuiskauksia. Oliko Margarita unissaan kutsunut häntä? Tällaiset usein toistuvat mielenailahdukset olivat saaneet Adamin vakuutetuksi siitä, että hänellä oli jonkinlainen salainen aavistuskyky.
Kun Adam heräsi myöhään aurinkoisena aamuna, haihtuivat yön epätodellisuudet kuin harmaat varjot ja katosivat olemattomiin. Hän nousi reippaana ja virkistyneenä ja ryhtyi etsimään toimintaa. Päivä oli sunnuntai. Hän tiesi saavansa viettää sen laiskana, mutta vannoi, ettei hän lähtisi piileskelemään pajukkoon Collishawin ja Guerdin vuoksi. Puhukoot he suunsa puhtaaksi ja tehkööt mitä tahansa! Hän lähtisi Picachoon, mutta Merryvalen sanat erämaassa opitusta viisaudesta juolahtivat mieleen. Ja mitä taasen Margaritaan tuli, hän tahtoi nähdä tämän vielä kerran ja katsoa tummiin silmiin ennen kuin rikkoisi välinsä ikuisiksi ajoiksi.
Aamiaisen jälkeen Adam kuljeskeli ensin joen äyräällä ja sitten kylässä. Merryvale ilmoitti hänelle Collishawin, Guerdin ja heidän seuralaistensa lähteneen aamiaisen jälkeen leiriin.
"Veljenne sanoi heidän lähtevän puhdistamaan kämppää. Eikä hän varmastikaan tarkoittanut meksikolaisia, vaan viskiä ja kultaa. Poika, pysy poissa Picachosta tänään!"
Mutta nyt sattui ystävällinen vanhus puhumaan kuuroille korville. Adam olisi mielellään lähtenyt sinne heti, ellei olisi halunnut tavata Margaritaa sitä ennen. Hän käveli edestakaisin kylästä joelle ja joelta kylään. Jonkin ajan kuluttua hän näki Arallaneksen menevän vaimoineen pieneen tiilikirkkoon. Margarita ei ollut heidän mukanaan.
Adam odotti tytönkin tulevan. Mutta kun ei tytöstä näkynyt merkkiäkään, lähestyi hän pientä ruskeaa rakennusta ja meni avoimesta ovesta sisään.
"Margarita!" Vastausta ei kuulunut. Toisen kutsun kuultuaan tyttö tuli huoneestaan. Hän lähestyi hitaasti ja oli kalpea.
"Adam herra!" änkytti hän.
Hänen ulkomuotonsa ja äänensä saivat Adamin hätkähtämään. Hypähtäen tytön luo Adam kiskaisi hänet ovelle nähdäkseen paremmin. Margarita kirkaisi ja kun Adam kiihkossaan päästi hänet äkkiä irti, kohotti hän käsivartensa kuin suojellakseen itseään lyönniltä.
"Luuletko että minä aioin tehdä sinulle pahaa!" huudahti Adam käheästi. "Ei, Margarita, haluan vain katsella sinua vielä kerran."
Margaritan käsivarret painuivat alas ja hän kohotti kasvonsa. Silloin Adam huomasi kaiken. Se mikä oli ollut armastelua eilen, leikillistä ja nuorekkaan kiihkeää, oli yöllä muuttunut häpeäksi. Eilen oli Margarita kuin kissanpoikanen, joka pitää hyväilyistä, mutta tänään turmeltunut olento, murtunut nainen.
"Katso minuun", sanoi Adam ojentaen vapisevan kätensä.
Margarita totteli ja katsoi häneen häpeämättä ja kieltämättä mitään. Mutta nyt oli noilla kasvoilla eloa. Adam tiesi, että ne painuisivat hänen muistiinsa ikuisiksi ajoiksi. Kasvoilla näkyi ristiriitaisia tunteita, joiden vallassa hän näytti olevan, heräävää katumusta, tietoisuutta siitä, että hän oli astunut harhaan, oli valinnut väärin, mutta katuminen oli jo liian myöhäistä.
"Hyvästi, neiti", sanoi Adam kumartaen ja astui ovesta pihalle.
Tytön pienet ja surulliset silmät häipyivät hitaasti hänen näkyvistään.
Adam astui nopeasti kanjonia ylöspäin levottomien ajatustensa ajamana. Hän tavoitti Regan-nimisen irlantilaisen.
"Wansfell, vanha ystävä!" huusi tämä. "Älkää kävelkö niin kirotun nopeasti."
"Wansfell! Eihän se ole minun nimeni", sanoi Adam.
"Eikö se ole nimenne?"
"Ei toki."
"No, hyvä on. Haluatteko ryypyn?"
Regan kaivoi taskustaan ruskean pullon ojentaen sen Adamille.
He jatkoivat yhdessä matkaa kanjonia pitkin. Reganin sääret olivat lyhyet ja paksut, joten hänen oli vaikeata pysytellä pitkään harppivan Adamin rinnalla. Puhelias ja ystävällinen irlantilainen tahtoi nähtävästi mielellään Adamia seurakseen. Hengästyessään hän pysähtyi ja kaivoi pullonsa esille. Viina olisi tavallisissa oloissa päihdyttänyt Adamin, mutta nyt se vain kuumensi hänen vertaan.
"Wansfell, te olette varmasti kookkain ja reippain nuorukainen tässä kaivoksessa!" huudahti Regan.
"Kiitoksia vain, ystäväni. Mutta älkää antako minulle sitä nimeä. Minua sanotaan Adamiksi."
"Adamiksi!" toisti Regan. "Hitonmoinen nimi! Olen nähnyt teidän seurustelevan sen mustasilmäisen heilakan kanssa. Hän on oikea lutka."
He joivat pullon pohjaan ja jatkoivat matkaansa. Regan alkoi pitää yhä enemmän Adamista ja rupesi houkuttelemaan häntä mukaansa kultaa kaivamaan.
"Teistä tulisi hyvä kullankaivaja ja toveri. Erämaassa on ihminen onnellinen ja vapaa. Erämaan vertaista paikkaa ei ole olemassakaan, kun vain oppii tuntemaan sen. Siellä on ilmaa hengittää ja pitkiä aurinkoisia päiviä, jotka virkistävät ihmisen mieltä. Ehkä meidän onnistuu löytää Pegleg Smithin kadonnut kultakaivos."
"Kuka oli Pegleg Smith ja minkä kultakaivoksen hän menetti?" kysyi Adam.
Heidän ponnistellessaan kanjonia ylöspäin ja koettaessaan valita tiekseen varjoisimmat paikat Adam kuuli toisen kerran tarinan kuuluisasta kadonneesta kultakaivoksesta. Regan lisäsi kertomukseen ehkä omiaankin kullankaivajien tapaan. Mutta tarina tehosi jokaiseen, jolla vain oli pisarakaan seikkailunhaluista verta. Adam ei ollut vielä joutunut kullan lumoihin, mutta alkoi jo tuntea erämaan vetovoimaa.
He saapuivat leiriin puolenpäivän tienoilla, söivät lounaan erään kiinalaisen majassa ja menivät sitten kapakkaan muiden joukkoon, jolloin Adam joutui eroon Reganista. Viina virtasi kuin vesi ja kulta kumahteli pusseissa ja kilisi sointuvasti pöydillä. Adam kulautti ryypyn kurkkuunsa ja vielä toisenkin. Hänen verensä alkoi sykähdellä ja kiertää nopeammin samalla kun hänen mielensä kylmyys ja katkeruus alkoi sulaa. Hän joi harkitusti ja harkitusti hän tukahdutti omantuntonsa äänenkin, kunnes alkoi olla uhkarohkealla tuulella. Häntä tuntui nyt jäytävän tuli, johon vain viina kelpasi polttoaineeksi.
Hän hoiperteli miehiä täynnä olevaan halliin, mutta tällä kertaa eivät juopuneet kaivostyöläiset, maalatut naikkoset eivätkä paatuneet pelurit inhottaneet häntä.
Äkkiä hän huomasi veljensä Guerdin. Guerd pelasi Collishawin, MacKayn ja muutamien muiden picacholaisten miesten kanssa. Guerd näytti olevan juovuksissa ja pahalla tuulella huonon pelionnensa vuoksi. Kun hän näki Adamin, kirkastuivat hänen hehkuvat kasvonsa. Hän laski korttinsa pöydälle, ja kun Adam astui lähemmäksi, nousi hän pöydän äärestä ja astui parilla askelella hänen eteensä ylpeänä ja uhkaavana sellaisen miehen tapaan, joka ei siedä vastustusta.
"Tarvitsen rahaa."
Adam nauroi hänelle päin naamaa:
"Jatka peliäsi. Käsittelet kortteja siksi taitavasti, etteivät muut huomaa kepposiasi."
Guerd suuttui nyt silmittömästi ja menetti malttinsa. Hän sivalsi Adamia korvalle vanhemman veljen hillittyyn tapaan, tahtoen vain rangaista toista hävyttömyydestä. Adam vastasi lyöntiin niin nopeasti ja kovasti, että Guerd kaatui pöytää vasten ja olisi kierähtänyt lattialle, ellei Collishaw olisi tarttunut häneen ja karjaissut raivoissaan.
Hälinä hiljeni heti. Joukko peräytyi seinävierille jättäen Adamin suuren aukion keskelle vastapäätä Guerdiä, joka vieläkin nojautui Collishawiin. Guerd huohotti ja hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, paitsi sitä kohtaa, johon Adamin nyrkki oli sattunut. MacKay nosti pöydän pystyyn ja vetäytyi sitten syrjään. Guerdin hämmästys haihtui voimakkaamman kiihkon tieltä. Hän suoristautui näyttäen nyt pitkältä kuin jättiläinen. Hän oli hirvittävän näköinen, kuten sellainen, joka odotettuaan vuosikausia kostonhetkeä näkee sen vihdoinkin koittavan.
"Sinä löit minua! Aion nyt antaa sinulle takaisin, niin että kasvosi menevät mäsäksi", sanoi hän käheästi.
"Tule vain tänne!" huusi Adam.
Silloin irlantilainen Regan horjui joukosta avonaiseen ympyrään. Hän oli juovuksissa.
"Anna heille kyytiä, Wansfell!" huusi hän. "Autan sinua. Tiedän kyllä, kenen kasvot tässä isketään mäsäksi..."
Joku kaivostyöläinen vetäisi Reganin pois.
Guerd Larey iski nyrkkinsä pöytään. Hänen kasvonsa säihkyivät vihasta. Saattoi huomata, että hän tulisi syytämään suustaan jotakin sellaista, mikä loukkaisi Adamia sydänjuuriaan myöten. Hänen ulkomuotonsa pani veren kuohahtelemaan Adamin sykkivissä suonissa. Se ei johtunut kilpakosijoiden välisestä riidasta, vaan vuosikausia kestäneestä vihasta, salaisesta kateudesta, joka oli peräisin Kainin sielusta.
"Vai sellainen on aikomuksesi", sanoi Guerd kiihkeästi. "Haluat tapella ja käyttää velkaa tekosyynä. Mutta minäpä tiedänkin asian paremmin. Haluat taistella tytöstä, jonka ryöstin sinulta."
"Ole vaiti! Eikö sinulla ole mitään säädyllisyyden tunnetta? Etkö voi olla miehekäs?" tiuskaisi Adam alkaen vavista.
"Kuulkaa nyt häntä! Äidin pieni lemmikki..."
"Jos puhut äidistäni sanaakaan täällä, kiskon kielesi irti."
He olivat niin lähellä toisiaan, että ainoastaan pöytä erotti heitä – Kain ja Abel – vanha katkera tarina selvästi luettavissa toisen punastuneista kasvoista ja toisen tuskasta. Guerd Larey oli keksinyt keinon, jolla saattoi kiduttaa veljeänsä.
"Maailmassa puhutaan paljon Pyhän Antoniuksen lankeemuksesta!" huusi Guerd äänellä, josta kaikui pirullinen ilo. "Mutta Adam Larey, tämä pyhäkoulupoika, on sentään jotakin toista. Hän on ollut muka viaton, voidakseen koskettaa edes tytön kättä... Miten tekopyhä sinä oletkaan! Hyvät herrat, katselkaa nyt tätä puhdasta pyhää Adamia, jonka Evana on ollut pieni meksikolaistyttö!"
Ei mistään kuulunut ivallisia huutoja, kaikki vaikenivat. Kohtaus oli niin outo, että se huvitti pelureita, kaivostyöläisiä ja heidän maalattuja ystävättäriään. Guerd keskeytti huoahtaakseen ja kootakseen voimia. Hänen kasvonsa olivat marmorinvalkoiset, vihan vääristämät, ja hänen silmänsä leimusivat. Hän oli joutunut mielettömän, sokean raivon valtaan.
"Hän kertoi minulle kaiken!" Guerdin sanat sinkoilivat kuin rakeet. "Sinun ei tarvitse kieltää sitä, kirottu tekopyhä maitokuono. Sinä palvelit kuin orja likaista meksikolaistyttöä, joka petti sinut, nauroi sinulle päin naamaa, luopui sinusta minun vuokseni, kun vain näpsäytin sormiani!"
Collishaw tyrkkäsi salamannopeasti Adamin ojennettua käsivartta, revolveri sylki tulta ja paukahti kumeasti. Collishaw painiskeli Adamin kanssa, mutta tämä paiskasi hänet syrjään. Silloin Guerd syöksyi veljeensä käsiksi suojellakseen itseään. Seurasi painiskelu ja sitten revolveri paukahti taas. Huudahtaen tuskasta Guerd Larey hellitti otteensa ja kaatui pöydälle. Hänen kauhistuttava katseensa kohdistui Adamiin. Valkoiseen paitaan ilmestyi tummanpunainen täplä. Hän makasi paikallaan silmät sammuen ja äsken raivosta vääntyneet kasvot kangistuivat liikkumattomiksi.
Collishaw kumartui hänen ylitseen. Hän huudahti käheästi:
"Kuollut! Tästä teidät hirtetään!"
Lisääntyvä kauhu alkoi hitaasti lamauttaa Adamia. Mutta kuultuaan ankarat sanat hän ponnahti hurjana eteenpäin ja iski kaikin voimin revolverillaan sheriffiä kasvoihin. Collishaw kaatui kuin tukki. Sitten Adam hyökkäsi eteenpäin, työnsi tiellään olevat miehet syrjään ja pakeni ovesta kadulle.
Pelko antoi hänelle voimia. Hän pääsi muutamassa hetkessä leirialueen ulkopuolelle. Mutta sielläkin hän pelkonsa kiihottamana riensi ylöspäin kalliolta toiselle, kunnes pääsi jyrkänteen juurelle, missä nopea kulku oli mahdotonta. Kiiveten käsin ja jaloin kuin apina hän pääsi yhä ylemmäksi.
Ensimmäisen rinteen laelta hän katsoi taakseen. Miehet olivat lähteneet ajamaan häntä takaa hajaantuen ketjuun leiriin johtavalle tielle ja viimeisten joukossa oli pitkä, mustatakkinen, avopäinen mies, jota Adam luuli Collishawiksi. Tämä horjui eteenpäin huitoen käsillään.
Adam suuntasi kulkunsa suoraan ylängölle. Ponnisteltuaan kauan hän pääsi vihdoin sen laelle ja kaatui maahan lepäämään. Mutta sitä kesti vain hetken, sillä hänellä oli vielä voimia ja kestävyyttä.
Kummulla seisoessaan hän otti selvän suunnasta ja lähti laskeutumaan alas.
"He eivät voi seurata jälkiäni tänne", kuiskasi hän käheästi ja katsoi taakseen. "Ja tuolla alhaalla pysyttelen poissa tieltä."
Rinne oli pitkä ja täynnä murskaantuneita kalliolohkareita, kuin mukulakiviä. Kun Adam katsoi tarkemmin, näki hän niiden välissä paljon piikkisiä kaktuksia.
Hänen pahat aavistuksensa toteutuivat pian. Hänen täytyi laskeutua piikkistä rinnettä, sillä iltapäivä oli jo pitkälle kulunut. Ja huolimatta ponnistuksista ja tuskista hänen piti päästä tielle ennen pimeän tuloa. Kivet olivat teräviä, särmikkäitä ja hyvin liukkaita. Adam kompastui suulleen ja ottaessaan vastaan molemmin käsin hän satutti ne kaktuksien piikkeihin. Niitä kihelmöi, niin ettei hän voinut olla vaikeroimatta vetäessään piikkejä pois hampaillaan. Ne olivat lujassa. Veri valui mutta hän nilkutti eteenpäin rinnettä pitkin.
Alempana kiemurteleva valkoinen tie alkoi olla lähempänä. Kun hän vihdoin pääsi tielle ja oikaisihe väsyneenä ja hikisenä pitkin pituuttaan tasaiselle kalliolle, tuntui hänestä siltä kuin olisi pelastunut helvetistä.
Mutta hetken kuluttua hän muisti vihansa, rikoksensa, kauhunsa, pakonsa.
"Mihin nyt joudunkaan? Minulla ei ole enää omaisia, ystäviä eikä toivoakaan! Ah, Guerd, veljeni! Olen tappanut hänet! Mutta hän tuhosi elämäni ja myrkytti sieluni! – Olkoon kirottu, koska hän teki minusta murhaajan!"
Toivottomuus ja ylpeys, kuolemanpelko ja kummallinen elämänhalu kannustivat häntä jatkamaan vaivalloista pakoaan. Mailin verran hän horjui tietä eteenpäin kumaraisena kuin vanha mies, kyynelten ja nyyhkytysten puolittain sokaisemana, mutta jaksaen kaikesta huolimatta pysytellä tien soraisella laidalla, etteivät jäljet näkyisi.
Kävely alkoi kuitenkin rauhoittaa ja hän astui mailin toisensa jälkeen virkistynein voimin. Usein hän kääntyi katselemaan ja kuuntelemaan. Silloin hän pelkäsi, mutta rauhoittui kuullessaan vain heikkoa tuulen huminaa.
Aamu koitti harmaana ja erämaan tuntuisena. Mailin päässä kohoavat savupatsaat ilmaisivat Yuman olevan lähellä. Tien vierellä oli peltoja ja karjaa laitumella ja sitten ilmestyi näkyviin intiaanien teltta. Hän pelkäsi tulevansa ennemmin tahi myöhemmin huomatuksi ja päätti sen vuoksi piileskellä päivisin ja jatkaa matkaansa öisin. Tien vieressä vasemmalla oli kaislikko ja sinne Adam ryömi kuin haavoittunut eläin. Hänen jokaista jäsentään pakotti niin kovasti, ettei hän tuntenut nälkää eikä janoa. Ruumis ja sielu kaipasivat unohdusta, jonka uni hänelle heti soikin.
VII
Oli jo hämärä hänen herätessään jäykkänä ja puutuneena, nälissään ja janoissaan. Hän ryömi tiheiköstä ja lähti varovasti kävelemään ollen koko ajan varuillaan. Mutta mitään ei näkynyt eikä kuulunut. Hän kulki valoja kohti ja sivuutti sitten matalia pimeitä telttoja, joita oli pystytetty jonkin matkan päähän tiestä ja joista kuului kummallisia ääniä.
Noin neljännestunnin kuluttua hän saapui joen rannalle, johon tie päättyi. Useimmat valot näkyivät joen toiselta rannalta, siis Arizonan puolelta. Hän kohtasi meksikolaisia ja intiaaneja, jotka eivät kiinnittäneet häneen erikoisempaa huomiota, ja tästä rohkaistuneena hän meni heidän kanssaan lautalla joen poikki.
Päästyään joen toiselle puolelle Adam meni pienelle laiturille, paneutui sille pitkäkseen ja joi täysin siemauksin. Vesi oli hiekkaista, mutta kylmää ja hyvänmakuista. Sitten hän pesi pöhöttyneet kätensä ja kasvonsa.
Nyt hänen piti saada syötävää. Hetkisen kuluttua hän huomasi ravintolan, jossa kiinalainen tarjoili ruokaa raa'an näköisille valkoisille miehille ja muutamille meksikolaisille.
Lopetettuaan ateriansa hän oli jo selvillä suunnitelmistaan. Hän tarvitsi revolverin, ammuksia, vesileilin, aasin ja kaikenlaisia muita varusteita. Hän aavisti, ettei voisi ostaa niitä kaikkia herättämättä epäluuloja, mutta päätti sentään yrittää kaikesta huolimatta.
Hän pääsi leveälle kadulle, jota kauppojen ja kapakoiden lamput himmeästi valaisivat, ja pysähtyi erääseen nurkkaukseen katselemaan ihmisvilinää. Hetkisen kuluttua hän uskalsi lähteä eteenpäin ja suuntasi kulkunsa kadun päätä kohti. Kaupunki muistutti Picachoa, mutta oli monta vertaa suurempi.
Adam säpsähti nähdessään vilahdukselta pitkän mustatakkisen miehen. Takki muistutti Collishawin nuttua. Hän poikkesi syrjäkadulle, jossa hän näki vankkureita ja kuuli hevosten syövän heiniä talleissaan. Tänne hän ehkä voisi yöpyä. Ensimmäisissä vankkureissa oli heiniä. Hän kiipesi sinne ja paneutui pitkäkseen, makasi kauan aikaa valveilla ajatellen vaaraa, johon hänen täytyi antautua seuraavana päivänä. Mutta vihdoin hän nukkui.
Päivän koittaessa Adam ei enää pelännyt läheskään niin paljon. Hän löysi vaikeudetta paikan, jossa oli syönyt edellisenä iltana. Nyt hän söi niin paljon kuin jaksoi, ei suinkaan siksi että olisi ollut nälissään, vaan sen vuoksi että aavisti saavansa kulkea pitkät matkat ennen seuraavaa ateriaa.
Syötyään hän meni ostamaan tarvitsemiansa tavaroita. Mutta lisäksi hän tarvitsi vielä pienen muulin tahi aasin kantamaan niitä. Kaupanhoitaja oli parhaillaan hakemassa hänelle sellaista, kun kauppaan astui muutamia meksikolaisia. Muuan heistä tunsi Adamin ja kiiruhti kadulle hämmästyneiden mutta vähemmän kiireissään olevien toveriensa kanssa. Adamin täytyi miettiä hetkinen ennen kuin hän muisti miehen. Huutajahan oli Felix, meksikolainen, joka oli uhannut Arallanesta.
Nyt ei auttanut siekailla. Hänen täytyi antautua vaaraan saadakseen tavarat mukaansa. Kaupanhoitaja, joka oli poistunut kaupan takaovesta, palasi ilmoittamaan, että hän voisi hankkia hyvän aasin heti ja kuormittaa sen. Adam päätti ostaa häneltä kaikki varusteet ja alkoi laskea rahoja pöydälle. Kaupanhoitaja ei odottanut, vaan sieppasi kainaloonsa osan Adamin ostamista tavaroista ja vei ne takaovesta pihalle. Tällöin Adam sai tilaisuuden vilkaista ovesta kadulle. Siellä käveli Felix ja viittoili innokkaasti samalle valkoiselle miehelle, jonka Adam oli nähnyt ennenkin. Mustatakkinen mies oli Collishaw, julman näköisenä ja toinen silmä valkoisen siteen peitossa.
Adam säpsähti ja kiiti kuin hirvi takaisin kaupan läpi, ulos takaovesta ja sitten avonaisen pihan poikki, joka oli täynnä tarvekaluja, vankkureita ja muita esteitä, jotka hänen täytyi kiertää tai joiden yli hänen piti hypätä. Hän ei huomannut kaupanhoitajaa. Yksi ainoa ponnahdus vei hänet korkean lauta-aidan yli kujanteeseen ja sitä pitkin hän kiiruhti kadulle. Hän pyrki joelle ja juoksi notkeasti, näkemättä muuta kuin jalkojen alla vilisevän maan. Vihdoinkin oli leveä, pyörteinen joki hänen edessään. Hyökäten törmää alas hän kiiruhti laiturille. Saavuttuaan sinne hän näki veneen, jossa airot olivat paikoillaan ja jonka keula oli vain vetäisty hiekalle. Hän hyppäsi siihen töytäisten sen samalla keskelle virtaa. Sitten hän vetäisi airoilla voimakkaasti muutamia kertoja, joten ylimenoon ei kulunut kuin hetkinen. Takaa-ajajia ei vielä näkynyt eikä kuulunut. Päästyään joen yli Kalifornian puoleiselle rannalle hän alkoi juosta pohjoiseen, yksinäistä mustaa vuorenhuippua kohti, joka kohosi keskellä erämaata. Jalat painuivat nilkkoja myöten tomuun, joka hidastutti hänen kulkuaan, tunkeutui hänen kurkkuunsa ja tarttui hänen hikisiin kasvoihinsa ja käsiinsä. Vihdoin hän pääsi aukeille soraisille harjanteille, jotka veivät loivasti yhä ylemmäksi. Hän ei enää nähnyt tasaista erämaata, vaan ainoastaan vuoren yksinäisen huipun, joka piirtyi taivasta vasten auringon punaamana.
Hän oli tyytyväinen siitä, etteivät hänen saappaansa painaneet jälkiä koviin soraharjanteisiin. Saatuaan varmuuden siitä, että pelastuminen oli mahdollinen, hän alkoi suunnitella pakonsa yksityiskohtia. Hän oli tarpeeksi viisas ymmärtääkseen, kuinka vaarallista oli lähteä erämaahan ilman ruokaa ja erittäinkin ilman vettä. Hän oli jo nyt janoissaan. Tällaiset ajatukset askarruttivat hänen mieltään, kunnes hän pääsi pitkän harjanteen laelle ja katsoi taakseen.
Ensin hän näki tomupilviä pölähtelevän pensaiden täyttämältä alangolta ja sitten tienhaarassa ratsastavia miehiä.
"Collishaw ja hänen miehensä!" huohotti Adam tuntien verensä hyytyvän. "He ovat päässeet jäljilleni. He ajavat minua takaa ratsain!"
Tämä oli pelottava tosiseikka. Adam horjui ja hänen näköään hämärsi. Kului hetkinen ennen kuin hän voi tukahduttaa liikutuksensa. Sitten kyetessään katsomaan tarkemmin hän huomasi takaa-ajajien olevan vielä mailien päässä.
Alussa hän juoksi nopeasti, mutta huomatessaan alkavansa väsyä hän hidastutti vauhtiaan ja säästeli voimiaan. Vihdoin, hänen juostuaan parin mailin verran, alkoi erämaan luonto muuttua. Hänen takanaan oli se yksinäinen huippu ja hänen vasemmalla puolellaan kohosi matala aaltoileva hiekkaharjanne. Juostessaan eteenpäin hiljaista vauhtia hän vilkaisi usein peloissaan ympärilleen. Kuinka hänen päänsä ja kasvonsa olivatkaan kuumat! Vihdoin hän huomasi hikoilevansa vähemmän ja ihonsa kuivuvan. Sitten häntä alkoi janottaa kovasti. Hän pisti suuhunsa pari pientä kiveä, ja ne tuottivat vähän huojennusta. Lähdettyään liikkeelle jälleen hän suuntasi kulkunsa ruskeita vuoria ja jokea kohti. Ne näyttivät olevan lähellä, mutta niiden todellisesta etäisyydestä oli mahdoton saada selkoa. Vuoret näyttivät sitä korkeammilta ja kaukaisemmilta, kuta kauemmin niitä katseli – ilmassa oli läpikuultavaa utua ja kaikki punaiset ja punertavanruskeat värivivahdukset alkoivat yhä enemmän tuntua näköhäiriöiltä.
"Mitä tämä on?" huohotti Adam pysähtyen vielä kerran. "Minulle on kerrottu erämaasta, mutta kun ne jutut eivät olleet mielenkiintoisia, en muista nyt mitään... Tiedän vain, että siellä on kuuma. Eikä tämä tällainen kelpaa..."
Kun Adam silloin vilkaisi taakseen harmaaseen erämaahan, näki hän taas tomupilviä ja hevosia.
Silloin hän joutui pakokauhun valtaan ja lähti juoksemaan minkä ikinä pääsi, kumartui matalaksi ja katsomatta oikealle tai vasemmalle meni kuin pakoon kiiruhtava eläin. Aavistamatta suuntaa ja pelosta mielettömänä hän juoksi kunnes kaatui.
Tuntui kuin rinta olisi haljennut ja sydäntä kouristi tukahduttava paino. Hän makasi huohottaen, kasvot tomuun painettuina.
Kohtaus meni kuitenkin vähitellen ohi. Hän nousi jatkaen matkaansa janoisena ja huumaantuneena.
"Olen päässyt pakoon. Nyt joelle – joelle!"
Hän ei pelännyt enää Collishawia. Hän ei voinut ajatellakaan enää muuta kuin kiihtyvää janoaan ja erämaata, joka oli niin suuri ja uhkaava. Häntä ei huolestuttanut se, ettei iho ollut enää hikinen, vaan se tuntui hänestä vain omituiselta. Jonkin ajan kuluttua hän huomasi laskeutuessaan hiekkatöyryjen välisiin alankoihin joutuvansa sellaisten hiekkapilvien keskelle, että hänen täytyi peittää suunsa ja silmänsä huivillaan, mutta ylängöllä oli ilma puhtaampaa ja hengitys kävi helpommin, joten hän vaistomaisesti pysytteli siellä.
Adam jatkoi kiipeämistään tullen yhä heikommaksi. Samalla tavalla kuin helle oli vaikuttanut kummallisesti hänen vereensä, oli hiekkakin imenyt voiman hänen jäsenistään. Hänen tilansa oli vakava. Hän ymmärsi, että jollei pelastusta ilmestyisi, näännyttäisivät aurinko ja hiekka hänet pian. Kuljettuaan vielä jonkin matkaa hän näki edessään monen neliömailin laajuisen syvänteen, jossa kasvoi mesquitopensaikkoja, lähti laskeutumaan niitä kohti ja saavuttikin ne vihdoin puolikuolleena väsymyksestä.
Siellä tiheälehtisten pensaiden varjossa hän peitti kasvonsa nenäliinallaan, päänsä takillaan ja istuutui levähtämään ja odottamaan. Se oli viisas teko. Kova päänkipu alkoi vähitellen hellittää. Hänen kuiva ihonsa tuli kosteaksi, sydän alkoi sykkiä säännöllisesti ja jonkin ajan kuluttua hän tunsi jo voivansa paremmin. Hänellä oli jano, mutta vihdoin hän sentään nukahti.
Erämaan kylmä ilma virkisti häntä. Vaisto kehoitti häntä lähtemään itää kohti. Hän totteli sitä, koska tiesi joen olevan sielläpäin, ja hänellä oli yön viileät tunnit käytettävänään.
Aamun koittaessa Adam oli jo lähempänä vuoristoa, mutta se oli vieläkin kaukana, ja entinen pelko palasi. Täällä erämaassa olivat kaikki esineet kaukana! Adam ihaili hetkisen auringonnousun kauneutta, mutta samassa kun auringon ensimmäiset säteet sattuivat häneen, alkoi hänen kasvojaan ja käsiään polttaa samalla tavalla kuin eilenkin.
"Minun pitää päästä joelle pian", mutisi hän käheästi, "muuten minulle käy huonosti." Ja hän jatkoi matkaansa auringon noustessa korkeammalle. Vihdoin hän saapui matalan harjanteen juurelle, joka oli kauan aikaa houkutellut häntä. Joki virtasi varmaankin harjanteen ja rinteen välissä. Toivo kannusti häntä kiipeämään ylöspäin, mutta kun hän pääsi harjanteen laelle, oli hänen edessään vain kimalteleva tyhjyys. Ruskealta vivahtava vuoristo ei ollut enää kaukana.
"Missä – missä joki on?" huohotti hän.
Mutta ihmeellinen Kolorado, erämaan kulkijain palvoma punainen joki, ei virrannut hänen edessään. Vettä ei näkynyt missään.
"Jumala on hylännyt minut!" huusi Adam epätoivossaan ja kaatui kallioille.
Mutta kalliot olivat kuumat kuin hehkuvan punaiset rautalevyt eivätkä suoneet lepopaikkaa. Adamin oli pakko ponnahtaa seisoalleen ja juosta, melkeinpä kieriä rinnettä tasangolle.
Hän halusi rientää joelle juomaan ja uimaan kylmässä vedessä, joka virtasi pohjolan lumen täyttämistä järvistä. Kuvitellen tällaisia miellyttäviä ajatuksia hän ponnisteli eteenpäin, muisteli unohtumattomia lapsuudenaikojaan, jolloin hän piti vedestä niin paljon, että uiskenteli ja räpiköi siinä päivät pitkät.
Nämä miellyttävät muistot haihtuivat äkkiä hänen nähdessään jotakin sinistä ja kirkasta, joka välkehti erämaan pinnalla. Järvi! Hän pysähtyi tuskin uskoen silmiään. Siellä oli sinivetinen kirkas järvi, jonka rannat olivat vihreitä. Hän ei voinut muuta kuin rientää sitä kohti. Mutta hetkisen kuluttua näky katosikin äkkiä. Se olikin vain kangastus, jonka janoinen ihminen saattoi nähdä.
"Kangastus!" kuiskasi Adam käheästi. "Sinistä vettä! Mutta se ei petä minua!"
Mutta kun hänen selvä arvostelukykynsä sammui, pettivätkin erämaan kangastukset hänet. Ne hehkuivat taikavoimaisina ja kimaltelivat kutsuvina auringon paahtaman erämaan puolipäivän helteessä.
Vihdoin koitti sellainen vaihe, jolloin Adam hyökkäsi jokaista kangastusta kohti. Toivo, epätoivo ja näköhäiriöt vihdoin saivat hänet sellaiseen henkiseen tilaan, että se jo lähenteli mielipuolisuutta, johon tämä kurjuus varmasti päättyisikin.
Kun hän horjui jonkin pettävän vihreärantaisen lammen tai sinisen järven partaille ollen juovinaan vettä, oli hän kuulevinaan sateenropinaa, purojen lirinää, aaltojen liplatusta ja putousten kohinaa. Silloin hän alkoi kiertää kehää.
VIII
Adam palasi tajuihinsa. Hän makasi rautapuun juurella, jonka oksiin pingotettu vaate suojeli häntä auringonsäteiltä. Päivä oli kulunut jo pitkälle. Hänen päästään tuntui irronneen polttavan kuuma metallirengas, kieli ei enää ollut halkeamaisillaan ja ihokin tuntui kostealta.
Sitten hän kuuli jonkun miehen puhuttelevan aasejaan karkealla äänellä. Liikkuminen tuntui vaikealta, mutta hän kohottautui kuitenkin istualleen katsellen ympärilleen. Nahalla peitettyjä laatikoita ja tavarasatuloita oli koottu kasaan hiekalle ja hänen lähellään oli kolme hamppukankaalla päällystettyä leiliä, jotka olivat vielä märät. Leirinuotion savuavilla kekäleillä höyrysi musta rautapata. Hieman kauempana seisoi selin häneen lyhyt leveäharteinen mies jaellen herkkupaloja viidelle nälkäiselle aasille.
"Te olette pilalle hemmoteltuja joka sorkka!" sanoi hän töykeästi, kääntyi ja näki Adamin katselevan. "Hei, te olette siis tointunut."
Hän oli tuskin viittä ja puolta jalkaa, mutta hänen leveytensä sai hänet näyttämään yhtä leveältä kuin pitkältäkin. Hän ei ollut lihava, tukeva ruumis oli pelkkiä lihaksia ja näytti voimakkaalta. Hänen tomuiset, risaiset vaatteensa olivat täynnä paikkoja. Pää oli suuri ja tuuheassa tukassa näkyi jo harmaita hiuksia. Leveät kasvot olivat ruskeat kuin intiaanin ja leuka ja posket harmaan parran peittämät. Hänen suuret tummat silmänsä muistuttivat härän silmiä, niiden ilme oli vakava ja tyyni.
"Missä minä olen? Ja kuka te olette?" kysyi Adam käheästi.
"Nuori mies, nimeni on Dismukes", kuului vastaus, "ja te olette yhdeksänkymmenen mailin päässä ihmisten ilmoilta – ja hengissä, mikä on enemmän kuin ihmeellistä."
Sanat palauttivat Adamin mieleen kauhistuttavia muistoja. Erämaa höyrysi nääntyvänä laskevan auringon kuumuudessa. Adam laskeutui pitkäkseen makuuhuovalle. Mies istuutui laatikolle katsoen suurilla silmillään Adamiin.
"Olenko minä terve?" kuiskasi Adam.
"Kyllä, mutta voisipa olla toisinkin."
Dismukes kaiveli paikatun liivinsä taskuja ja löydettyään lyhyen piippunsa alkoi täyttää sitä. Adam ei ollut vielä ennen nähnyt noin arpisia ja känsäisiä käsiä.
"Löysin tiedät toissapäivänä", aloitti Dismukes vetäistyään muutamia haikuja piipustaan. "Jinny-nimisellä aasillani on hyvät silmät. Kun näin sen korvien kohoavan pystyyn, arvasin jonkun olevan lähettyvillä ja hetkisen kuluttua näinkin, miten te kiersitte kehää. Olen nähnyt ihmisten tekevän sen ennenkin. Joskus juoksitte, joskus hoipertelitte eteenpäin ja lopulta kaaduitte ja ryömitte. Kun pääsin luokse, piti minun panna teidät köysiin, sillä olitte aivan pyörällä päästänne. Olitte kamalan näköinen – ikään kuin kokoon kuivunut. Kielenne oli musta eikä mahtunut enää suuhun. Luulin teidän olevan mennyttä kalua. Kaadoin leilillisen vettä päähänne ja toin teidät tänne, koska täällä on puita ja vettä. Ette voinut äännähtääkään, mutta siitäkin huolimatta tiesin teidän nääntyneen veden puutteesta. Annoin teille sitä lusikallisen aina jonkin ajan kuluttua ja valelin teitä silloin tällöin vedellä. Valvoin koko yön. Toinnuitte hyvin hitaasti. Eilen en olisi uskaltanut panna vetoon juuri mitään henkiin jäämisestänne. Mutta tänään olette jo terveempi. Sain teidät nielemään juoksevaa ravintoa ja kai alatte pian olla kunnossa. Olen utelias tietämään, kuinka paljon olette painanut. Näytätte olleen kookas nuorukainen."
"Niin minä olinkin", kuiskasi Adam.
"Katsokaas, ruumis on melkein pelkkää vettä ja tällaisena erämaan kesänä ihminen suorastaan kuivuu kokoon."
Katsellessaan laihtuneita käsiään Adam uskoi sen.
"Minusta on jäljellä vain luut ja nahka."
"Teissä on enimmäkseen luita, mutta ne ovat pitkiä ja raskaita. Jos vain saatte lihaa niiden peitteeksi, tulee teistä kookas mies. Olen iloinen, etteivät ne jääneet valkenemaan erämaahan. Olen nähnyt niitä paljon."
"Te siis pelastitte henkeni."
"Sen totta totisesti teinkin, hyvä mies", vastasi Dismukes. "Tunnin kuluttua olisitte ollut kuoleman oma."
"Kiitän teitä."
"Mikä on nimenne?" kysyi Dismukes.
Adam tiesi, ettei voisi ilmoittaa oikeaa nimeään, ja sen vuoksi sanoi sen nimen, jonka puhelias Regan oli antanut hänelle:
"Wansfell."
Dismukes katsoi pois. Hän oli kai huomannut Adamin valehtelevan.
"No niin, ei ole väliä, miksi ihminen sanoo itseään tässä maassa", virkkoi hän. "Kunhan vain kaikilla ihmisillä ja esineillä on jonkinlainen nimi."
"Oletteko kullanetsijä?"
"Pikemminkin kullankaivaja. Haen kultaa. En tuhlaa aikaa valtausten myymiseen. Jo monia vuosia sitten päätin hankkia itselleni omaisuuden. Päämääränäni on viisisataatuhatta dollaria. Olen koonnut siitä jo kolmannen osan ja tallettanut sen pankkeihin ja muihin varmoihin laitoksiin."
"Mitä aiotte sitten tehdä, kun olette koonnut koko omaisuuden?" tiedusteli Adam uteliaasti.
"Aion nauttia elämästä. Olen täydellisesti vapaa, minulla kun ei ole ketään sukulaisia. Lähden katselemaan maailmaa", vastasi kullankaivaja syvällä kaikuvalla äänellään.
Hän puhui omituisen kiihkeästi ja Adam huomasi hänen tukevan ruumiinsa värähtävän. Dismukes oli luonteeltaan varmasti yhtä kummallinen kuin ulkomuodoltaankin. Adam ihmetteli miestä, hänen järkkymätöntä tahtoansa ja horjumatonta rohkeuttansa, mutta sääli samalla jostakin syystä, jota hän ei itsekään ymmärtänyt.
Kullankaivaja karkotti aasit pois leiristä, sitten hämmenteli kiehuvaa pataansa ja toi hetkisen kuluttua kulhollisen höyryävää ruokaa Adamille.
"Syökää tätä hitaasti", sanoi hän. "Älkää unohtako, että nälkää ja janoa kärsinyt ihminen voi tappaa itsensä, jos hän syö varomattomasti."
Adamin pitkällisen aterian kestäessä aurinko laski ja kuumuuden vaippa tuntui siirtyvän syrjään varjojen tieltä. Hän tunsi olevansa heikompi kuin oli luullutkaan ja oli iloinen saadessaan paneutua taas pitkäkseen. Hän vetäytyi makuuhuopien alle voidakseen pohtia tilannettaan rauhassa, mutta tunsi olevansa hyvin uninen. Hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne kunnes kaikki unohtui. Herätessään hän näki aamun alkavan jo sarastaa. Hän tunsi olevansa terveempi, melkeinpä entisellään. Dismukes oli jo pystyssä ja hullunkuriset aasit seisoivat liikkumattomina kuin olisivat olleet samassa paikassa koko yön. Adam nousi ja venytteli jäseniään. Hän oli iloinen huomatessaan jälleen olevansa kunnossa. Vain päätä huimasi hieman.
Dismukeskin oli iloinen Adamin parantumisesta.
"Hyvä!" huudahti hän. "Olette jo niin voimissanne, että voisitte ratsastaa aasilla. Mutta tästä päivästä tulee yhtä kuuma kuin eilisestäkin. On parasta ettemme lähde liikkeelle."
"Mistä tiedätte, että tulee yhtä kuuma kuin eilenkin?" kysyi Adam.
"Ilman tuoksusta ja tuosta tummanharmaasta udusta, jota leijailee vuorten rinteillä."
Adamista tuntui viileältä ja kylmältä, mutta hän näki vuorten rinteitä peittävän udun. Kauempana idässä, jossa auringonnousu punasi taivaanrannan kirkkaaksi, ei utua näkynyt.
Dismukeen sanat ratsastamisesta tekivät Adamin levottomaksi. Ystävällinen kullankaivaja aikoi viedä hänet jonnekin, mutta se oli mahdotonta. Adam oli paennut erämaahan ja erämaan täytyi piilottaa hänet elävänä tai kuolleena. Hän oli kiitollinen Dismukeelle, ettei tämä ollut kysellyt mitään, mutta juuri tästä syystä hän katsoi olevansa velvollinen kertomaan tarinansa, vaikka se tuntuikin hänestä vastenmieliseltä. Hän auttoi reippaasti aamiaisen valmistamisessa ja sitten kaikenlaisissa muissa tehtävissä siirtäen tarinansa kertomisen tuonnemmaksi. Päivästä tuli niin kuuma, että oleskeleminen oli siedettävää vain suuren rautapuun varjossa. Adam nukkui muutamia tunteja. Hän heräsi yhä terveempänä ja toiminnanhaluisempana. Seuraavalla aterialla Dismukes salli Adamin syödä kyllikseen. Ja myöhemmin, Dismukeen tupakoidessa ja Adamin istuessa leirinuotion ääressä, koitti tunnustuksen hetki odottamatta.
"Wansfell, ette siis aio lähteä huomenna kanssani Yumaan?" kysyi Dismukes tyynesti.
Sanat säpsähdyttivät Adamia. Hän painoi päänsä alas.
"En! Kiitoksia vain, mutta en voi lähteä sinne", vastasi hän ääni vapisten.
"Poika, voitte kertoa minulle koko jutun tai olla kertomatta. Mutta minä olen sellainen mies, johon voi luottaa."
Ystävällisyys ja sanoissa piilevä voima mursivat Adamin vastustuskyvyn viimeisetkin tähteet.
"En voi lähteä sinne. Olen henkipatto. Minun täytyy piileskellä, kätkeytyä tänne erämaahan", sanoi Adam kätkien kasvot käsiinsä.
"Senkö vuoksi tulitte tänne?"
"Niin."
"Mutta teillähän ei ollut vesileiliä, evästä, aasia, revolveria eikä niin mitään! Vaikka olen oleskellut erämaassa vuosikausia, en ole nähnyt milloinkaan sellaista. Saatte kiittää hengestänne vain ihmettä, nimittäin Jinnyn silmiä. Olette hengestänne kiitollisuudenvelassa pitkäkorvaiselle aasille. Jinnyllä on vuoristolampaan silmät. Se näki teidät mailien päästä. Mutta sellaista onnea ei satu teille toista kertaa. Ette voi elää ilman sellaisia varusteita, joita täällä tarvitaan. Mistä johtui, ettei teillä ollut mitään?"
"Minulle ei suotu aikaa niiden hankkimiseen. Minun täytyi paeta suinpäin", huohotti Adam.
"Mitä teitte? Kertokaa minulle kaikki. Erämaa on salaisuuksien hauta, sellainen yksinäinen paikka, jossa ihminen oppii – tavatessaan toisen ihmisen – katsomaan hänen sieluunsa. Ette ole pahantekijä. Ette ole... Mutta viis siitä, kertokaa minulle kaikki! Ehkä minä voin auttaa teitä."
"Ei kukaan voi auttaa minua!" huudahti Adam.
"Älkää sanoko niin", virkkoi Dismukes äkkiä syvällä ja kaikuvalla äänellään. "Joku voi auttaa teitä ja ehkä se joku olen minä."
Näistä sanoista Adamin mieli murtui kokonaan.
"Tein jotakin hirvittävää."
"Ette suinkaan mitään rikosta, poika? Eikö niin, ettehän tehnyt rikosta", vastasi kullankaivaja vakavasti.
"Voi, hyvä Luoja, kyllä! Kyllä se oli rikos!" nyyhkytti Adam vavisten. "Mutta minä vannon olevani viaton, vaikka rikokseni olikin hirvittävä. Vannon sen! Uskokaa minua! Minulle tehtiin vääryyttä, minua kiusattiin ja vihattiin. Jos olisin sietänyt sitä, olisin ollut raukka. Mutta minut pakotettiin väkivaltaisuuteen ja sitä paitsi olin juovuksissa."
"Hyvänen aika!" huudahti Dismukes pudistaen tuuheatukkaista päätään. "Olipa onnetonta! Mutta uskon teitä eikä teidän tarvitse kertoa enempää. Elämä on kuin helvetti! Minäkin olin kerran nuori... Ja nyt teidän pitää pakoilla ihmisiä – ruveta elämään täällä erämaassa – liittyä meihin muihin erämaan vaeltajiin."
"Niin, minun on pakko piiloutua. Mutta minä haluan elää ja kärsiä voidakseni hyvittää kaiken."
"Poika, uskotteko Jumalaan?"
"En tiedä, mutta luulen niin", vastasi Adam kohottaen päätään ja koettaen tyyntyä. "Äitini oli uskovainen, mutta isäni ei."
"No niin, jos vain uskotte Jumalaan, ei tilanne ole toivoton. Mutta muutamat miehet – vain harvat monien vaeltajien joukosta – löytävät Jumalan täältä villistä luonnosta. Ehkä tekin onnistutte siinä... Voitteko sanoa minulle, mitä aiotte nyt tehdä?"
"Aion lähteä johonkin syrjäiseen paikkaan elääkseni siellä vuosikausia, ehkäpä koko ikäni", vastasi Adam kiihkeästi.
"Yksinkö? Niin olen minäkin tehnyt. Ja minä ymmärrän, miltä teistä tuntuu ja mitä te tarvitsette. Aiotteko etsiä kultaa?"
"En."
"Onko teillä rahaa?"
"On. Minulla on rahaa enemmän kuin tulen tarvitsemaan. Tahtoisin heittää sen pois tai lahjoittaa sen teille. Mutta se kuului äidilleni ja minä lupasin, etten tuhlaisi, vaan käyttäisin sitä säästäväisesti."
"En halua rahojanne. Älkää käyttäkö omaisuuttanne mihinkään tyhmyyksiin. Te tarvitsette sitä varusteiden ostamiseen. Voitte huoleti luottaa intiaaneihin ja lähettää heidät hakemaan tarvikkeita jostakin kaupasta. Mutta älkää milloinkaan ilmoittako kenellekään valkoiselle miehelle täällä erämaassa, että teillä on rahaa. Nämä ovat kovia sanoja, mutta tosia."
"Minua inhottaa ihmisten kiihko rahoihin", sanoi Adam.
"Tarvitsen eväitä kahdeksi päiväksi päästäkseni Yumaan", sanoi Dismukes miettiväisesti. "Välillä on vain yksi ainoa lähde. Voin luovuttaa teille yhden leilini ja Jinnyn, saman aasin, joka pelasti henkenne. Se on oikullinen mutta silti hyvä aasi. Ja paistamalla tarpeeksi leipää voin luovuttaa uuninkin. Voin siis varustaa teidät niin hyvin, että pääsette jonnekin lännen kanjoniin, jossa asuu intiaaneja. Tunnen heidät. He ovat hyviä ihmisiä. Voitte jäädä heidän luokseen, kunnes kuumin aika on ohi. Ei ole pelkoa, että tapaisitte siellä valkoisia miehiä."
"Mutta ettehän voi luovuttaa minulle kaikkia tavaroitanne", vastusti Adam.
"En aiokaan luovuttaa muuta kuin ruokaa ja aasin."
"Mutta te panette itsenne vaaralle alttiiksi ottaessanne mukaan vain parin päivän muonan?"
"Wansfell, erämaassa liikkuminen on aina vaarallista", vastasi Dismukes vakavasti. "Painakaa se mieleenne. Mutta minä olen karaistunut ja tottunut tähän elämään. Vain onnettomuudet ja odottamattomat seikat voivat panna minut vaaroille alttiiksi. Olen oikea erämaan rotta kuten ihmiset sanovat."
"Olette hyvin ystävällinen", sanoi Adam änkyttäen, "kun autatte tuntematonta ihmistä tällä tavalla."
"Poika, minä en sano tätä miksikään avuksi. Teen vain sen, mitä haluaisin muidenkin tekevän minulle. Kun puhuin avusta, tarkoitin jotakin muuta."
"Mitä sitten? Jumala tietää minun tarvitsevan kaikkea. Olen kyllä kiitollinen. Lupaan totella neuvojanne", virkkoi Adam kummallisen väristyksen vapisuttaessa hänen ruumistaan.
"Olette vain poika, vaikka olettekin kookkaampi kuin moni mies. Teillä on pojan mieli. Kuinka säälittävää onkaan, että teidän pitää näin piileskellä!" Tunteittensa valtaamana kullankaivaja nousi ja tyhjennettyään piippunsa alkoi kävellä edestakaisin rautapuun varjossa. Kesyttämättömät voimat näkyivät hänen askelistaan ja ryhdistään. Hetkisen kuluttua hän kääntyi Adamin puoleen ja hänen suuret häränsilmänsä leimahtelivat. "Wansfell, jos olisitte mies, en säälisi teitä! Mutta olette vain nuorukainen – ette ole paha – teillä on ollut vain huono onni. En ole milloinkaan puhunut erämaasta, en sen salaisuuksista enkä siitä, mitä se on opettanut minulle. Mutta nyt kerron teille, millainen erämaa oikeastaan on – kuinka siitä voi tulla pelastuksenne – kuinka erämaan vaeltajana oleminen merkitsee samaa kuin voima, vapaus ja onnellisuus, jos vain ihminen on rehellinen ja niin ylevämielinen, että voi ymmärtää sen."
"Dismukes, vannon olevani rehellinen ja tahdon tulla yleväksi tai kuolla yrittäessäni sitä", sanoi Adam kiihkeästi.
Kullanetsijä katsoi Adamiin kauan aikaa tutkivasti ikään kuin olisi halunnut lukea Adamin ajatukset.
"Wansfell, jos vain voitte elää täällä erämaassa, kehittyy teistä sellainen", sanoi hän juhlallisesti kuin olisi lausunut siunauksen.
Adam ymmärsi, että Dismukes aikoi paljastaa hänelle monta tämän ihmeellisen erämaan salaisuutta. Mutta kullankaivaja ei tällä kertaa puhunut enempää. Hän alkoi jälleen kävellä edestakaisin miettiväisenä. Adam kiinnitti huomionsa siihen, että hän oli ulkomuodoltaan melkein yhtä naurettavan näköinen kuin aasinsakin, vaikka hänen olemuksessaan olikin kummallista surullisuutta. Monet yksinäiset vuodet painoivat tuon erämaan miehen hartioita. Adam ymmärsi nyt, että vaeltavan Dismukeen hahmo pysyisi hänen mielessään kaiken sen tunnuskuvana, mikä ihmisluonteessa on todella hyvää.
Kuuma päivä muuttui illaksi Adamin uskaltamatta poistua puun varjosta aukealle tasangolle. Yö kietoi vihdoin kaiken syvään hiljaisuuteensa ja tähdet alkoivat tuikkia kirkkaina. Kun Dismukes istuutui Adamin viereen leirinuotion valoon, saattoi hänen silmiensä ilmeestä huomata hänen olevan oudon kiihkon vallassa.
"Wansfell", aloitti hän syvällä hiljaisella äänellä, "minulta meni monta vuotta sen oppimiseen, kuinka erämaassa on elettävä. Minulla oli kymmenen tavallisen miehen voimat ja tarmo. Monta kertaa noina toivottomina vuosina olin vähällä kuolla janoon, nälkään, tauteihin, taistellessani ilkeitä miehiä vastaan ja – yksinäisyyteen. Jos olisin tavannut sellaisen miehen kuin itse olen, ei minun olisi tarvinnut kärsiä niin kauheasti. Tapasin kyllä sellaisia, jotka olisivat voineet auttaa minua, mutta he sivuuttivat minut, sillä erämaa sulkee ihmisen suun. Jokaisen pitää täällä suojella omaa henkeään ja hakea omaa sieluaan. Sellainen on erämaiden kirjoittamaton laki. Rikon sen teidän vuoksenne vain siksi, että tahdon kohdella teitä samalla tavalla kuin olisin toivonut itseänikin kohdeltavan. Ja senkin vuoksi että pidän teistä."
Dismukes keskeytti vetäen syvään henkeään. Lepattavassa tulen valossa hän näytti istuvalta jättiläiseltä, jota ei mikään saisi järkkymään, jonka tahtoa ei mikään voisi murtaa.
"Miehet oleskelevat erämaassa kuin muurahaiset, joiden pesät on hävitetty ja jotka on erotettu toisistaan", jatkoi Dismukes. "He tuntevat erämaan houkutuksen. Jokaisella ihmisellä on omat syynsä siellä oloonsa. Minut toi tänne kulta ja kullan vuoksi olen täällä vieläkin, jotta jonakin päivänä voisin lähteä matkustelemaan maailman ympäri ja katselemaan elämää rikkaana ja vapaana. Joku toinen tulee tänne piileskelemään, unohtamaan jotakin, seikkailemaan tai siksi, että hän vihaa maailmaa tai rakastaa toivottomasti jotakuta naista. Rosvot ja murhaajat kuuluvat kokonaan toiseen luokkaan ja heitä on paljon. Täällä on myös paljon sellaisia miehiä ja muutamia naisiakin, jotka matkallaan jonnekin ovat eksyneet tänne. Ja kaikista näistä monista ihmisistä pysyy hengissä vain muutamia, jos he jäävät tänne. He kuolevat joko luonnollisella tavalla tai heidät tapetaan. Suuri amerikkalainen erämaa on äärettömän laaja ja siellä on paljon merkittömiä hautoja ja vaalenneita luita."
Dismukes keskeytti jälleen huokauksen paisuttaessa leveää rintaa.
"Puhuin äsken siitä, mitä ihmiset ajattelevat erämaan merkitsevän heille. Minut viekoitteli kulta, mutta viekoitelkoonpa ihmisen tänne mikä tahansa, pian hän alkaa rakastaa erämaan hiljaisuutta, sen värivivahduksia ja yksinäisyyttä. Mutta erämaan lumoihin joutumisen syy piilee vielä syvemmällä. Tunnen sen, mutta en ole milloinkaan kyennyt saamaan sitä selville. Tiedän kuitenkin, että eläminen erämaassa on hirmuista ja peloittavaa. Kasvien, matelijoiden, eläinten, lintujen ja ihmisten pitää taistella hengestään paljon kovemmin kuin maailman hedelmällisissä osissa. Opitte huomaamaan sen piankin. Ja jos olette tarkka huomioidentekijä ja ajattelija, ymmärrätte sen.
"Erämaa ei ole sopiva paikka valkoiselle miehelle. Keidas sopii kyllä intiaaneille. He elävät niissä, mutta eivät menesty. Kunnioitan heitä. Teille olisi eduksi, jos voitte oleskella jonkin aikaa heidän parissaan. Nyt tahdon painaa mieleenne seuraavat seikat:
"Kun erämaa viekoittelee ihmisiä omakseen, tekee se heistä useimmissa tapauksissa eläimen. He vajoavat eläimen tasolle voidakseen elää. Heitä pakottaa siihen ikuinen taistelu. Jos joku ilkeä mies jaksaa pysyä hengissä erämaassa, kehittyy hänestä eläintäkin pahempi olento. Hänestä tulee korppikotka. Mutta on olemassa toisenlaisiakin miehiä, jotka rakastavat erämaata. Olen tavannut muutamia miehiä, jotka olivat läpeensä hyviä ja jaloja. Erämaan kehittävä voima johtuu kai siitä, että ihmisen taistellessaan täällä pitää kamppailla yhtä paljon henkisesti kuin ruumiillisestikin. Ne miehet eivät olleet sallineet kovien elämän mahdollisuuksien tappaa heidän sieluaan. Heidän henkensä oli ollut ruumista voimakkaampi. Sen kaiken olen oppinut niiltä miehiltä, mutta minulla ei ole ollut niin paljon voimia, että olisin voinut kehittyä heidän kaltaisekseen. Siihen tarvitaan järkeä. Sain puutteellisen kasvatuksen. Ja vaikka olen tutkinut erämaata kaikki nämä vuodet lannistumatta hetkeksikään, en ole ollut tarpeeksi jalo voidakseni kiivetä niin korkealle. Kerron teille kaiken tämän vain siksi, että siitä voi olla hyötyä. Älkää lopettako milloinkaan taisteluanne! Teidän pitää taistella voidaksenne elää. Taistelkaa aina yhtä paljon sielullanne kuin ruumiillannekin. Siten hyvitätte rikoksenne. Salaisuus piilee siinä, ettei ihminen saa täällä milloinkaan unohtaa menneisyyttään, muistojaan. Ja kaikkien näiden sanojeni ydin, hartain toiveeni on, että jos te vain lakkaamatta taistelette pitäen päämääränänne syntinne sovittamista, löydätte täältä yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta Jumalan."
Sanottuaan tämän hän poistui äkkiä pimeään. Hänen viimeisten sanojensa sointuisa kaiku tuntui viipyvän tyynessä ilmassa. Hänen sanansa olivat painuneet Adamin tunteelliseen mieleen niin lujasti, ettei hän unohtaisi niitä milloinkaan. Dismukes oli löytänyt hedelmällisen maan, johon hän oli kylvänyt filosofiansa siemenet. Adam tuijotti pimeään, jonne Dismukes oli kadonnut. Jotakin suurta oli tapahtunut. Ja tuntien syvää kiitollisuutta Disimukesta kohtaan Adam päätti kehittyä sellaiseksi mieheksi, jonka Dismukes oli kuvaillut, päätti taistella ja kehittyä hyväksi, jaloksi ihmiseksi. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta. Hänen piti katua ja sovittaa kaikki!
"Ah, Guerd, veljeni!" huudahti hän ja vapisi. "Missä ikinä nyt lienetkään, kuule minua! Aion kohota vääryyksien, vihan ja koston yläpuolelle. Aion muistella lapsuuttamme ja sitä, kuinka suuresti sinua rakastin. Aion sovittaa rikokseni. En tahdo milloinkaan unohtaa mitään. Tahdon taistella pelastaakseni sieluni ja voidakseni rukoilla sinunkin sielusi puolesta. Kuule minua ja anna minulle anteeksi, sinä, joka karkotit minut tänne erämaahan!"
IX
Adam makasi valveilla jonkin aikaa odotellen Dismukeen paluuta, mutta häntä ei näkynyt ei kuulunut. Vihdoin Adam vaipui uneen ja aamulla Dismukeen huuto aaseille herätti hänet. Hän tunsi olevansa entisellään mutta hirmuisen nälissään.
"Nyt teidän, Wansfell, pitää painaa mieleenne kaikki aaseja koskevat seikat", aloitti Dismukes. "Aasi on tärkeä apulainen. Tämä erämaa olisi vielä tuntematon kaikille valkoisille miehille, ellei laiskoja aaseja olisi olemassa. Kun joskus suututte niiden niskoitteluun, muistakaa ettette voi tulla toimeen ilman niitä.
"Useimmat aasit ovat samanlaisia. Ne vetelehtivät leirin lähellä toivoen voivansa varastaa jotakin, ellette anna niille mitään. Ne syövät paperia ja melkein mitä hyvänsä. Ne eivät milloinkaan ikävöi ja näyttävät tyytyväisiltä autioissakin paikoissa. Minulla oli aasi, joka oli tyytyväinen Kuolemanlaaksossakin, tämän erämaan helvetillisimmässä paikassa."
Kullanetsijä alkoi valita varusteittensa joukosta sellaisia esineitä, jotka hän aikoi luovuttaa Adamille. Lopetettuaan puuhansa hän herätti Jinny-nimisen aasin taluttaen sen leiriin.
"Katsokaa kuinka minä kuormitan sen ja koettakaa sitten itse."
Adam katseli tarkasti, kun kullanetsijä asetti paikoilleen kaikki vanhat nahkatyynyt, huopapeitteet ja kuormasatulat kiinnittäen ne huolellisesti. Kaikki oli verraten helppoa siihen saakka, kunnes koko kuorma oli köytettävä kiinni tavalla, jota Dismukes sanoi silmukaksi. Tämän toimituksen aikana Jinny seisoi toinen korva pystyssä ja toinen lupussa, hyvin välinpitämättömänä.
"Kantakaa itse vesileiliä", sanoi Dismukes viedessään Adamin pois puun varjosta ja viitatessaan länteen. "Katsokaa tuota kohtaa, jossa pitkä ja matala selänne liittyy tasankoon. Sinne on viisikymmentä mailia. Sen takana on leveä kanjoni ja siellä on intiaaneja, jotka ovat hyviä ihmisiä. Jääkää heidän luokseen ja tehkää heille työtä, kunnes opitte tuntemaan erämaan. Mutta päästäksenne sinne teidän pitää kulkea hitaasti. Levätkää usein tällaisten rautapuitten varjossa. Niin kauan kuin hikoilette, ei teillä ole mitään vaaraa, mutta jos ihonne kuivuu, pitää mennä varjoon ja juoda. Tuon harjanteen juurella on monta lähdettä. Kun näette jonkin kirkkaanvihreän pensaikon, tiedätte mistä teidän pitää hakea vettä. Älkää milloinkaan unohtako, että vesi on täällä elämännesteen arvoista."
Adam nyökäytti päätään juhlallisesti, sillä pelkkä ajatuskin janosta kuristi hänen kurkkuaan.
"Kulkekaa hitaasti. Ehkä löydätte intiaanit vasta kolmen tai neljän päivän kuluttua. Kun suuntaatte matkanne tuota harjannetta kohti, ette voi sivuuttaa heitä."
Sitten vei kullanetsijä hänet puun toiselle puolelle ja viittasi erämaahan.
"Olkaa nyt tarkkaavainen ja painakaa nämä maamerkit mieleenne. Tuo yksinäinen musta vuori on Pilat-huippu. Se on aivan lähellä Yumaa. Suoraan edessämme on muutamien mailien levyinen hiekkakumpualue. Se on samansuuntainen kuin Suklaavuoretkin, mutta niin matala, ettei sieltä voi nähdä kauaksi. Näettekö tuon himmeän, harmaan, kummallisen näköisen harjanteen niiden takana?"
"Kyllä, näen sen selvästi. Sehän on kuin pilvi", vastasi Adam.
"Siellä ovat Superstition-vuoret. Kuulette vielä kummallisia juttuja niistä. Useimmat kullanetsijät eivät uskalla mennä sinne, vaikka Pegleg Smithin kadonneen kultakaivoksen sanotaankin olevan siellä. Intiaanit luulevat, että siellä kummittelee. Ja jokainen on voinut omin silmin todeta, miten nuo vuoret muuttavat muotoaan aina jonkin ajan kuluttua. Niin tapahtuukin, sillä ne ovat vain korkeita hiekkakumpuja. Luulen Pegleg Smithin löytäneen sieltä kultaa, mutta vettä siellä ei ole. – Mutta palatkaamme asiaan. Suklaavuorilta alkaa kanjoninne. Te kiipeätte vielä jonakin päivänä sitä pitkin Chuckwallavuorille ja sieltä voitte katsella pohjoiseen Mohaveen ja itään Koloradoon saakka. No niin, luulen nyt neuvoneeni teitä parhaan taitoni mukaan."
"En voi milloinkaan unohtaa ystävällisyyttänne", sanoi Adam kääntyen Dismukeen puoleen.
Kullanetsijä puristi hänen kättään niin kovasti että teki kipeää.
"Olen tehnyt vain velvollisuuteni. Mutta älkää unohtako ainoatakaan neuvoani."
"En unohda. Saanko maksaa teille aasin ja varusteet?" Adam kysyi epäröiden, sillä hän ei tuntenut erämaan lakeja eikä tahtonut loukata Dismukesta.
"Onko teillä paljon rahaa?" kysyi Dismukes töykeästi.
"Koko joukko."
"Siinä tapauksessa otan sen verran, mitä aasi ja varusteet maksavat."
Hän mainitsi summan, joka tuntui Adamista pieneltä, ja saatuaan rahat känsäisiin kouriinsa piilotti ne huolellisesti nahkapussiin.
"Wansfell, ehkä vielä joskus tapaamme toisemme", sanoi hän jäähyväisiksi. "Onneksi olkoon ja hyvästi! Älkää unohtako minua."
Huudahtaen neljälle aasilleen Dismukes lähti ajamaan etelää kohti. Ne hölkyttivät ja kuormat heiluivat.
Adam sivalsi Jinnyä lautasille ja pakotti sen lähtemään länttä kohti. Hän jatkoi matkaansa eikä huomannut heikkoa tilaansa ennen kuin askelet kävivät laahustaviksi. Levättyään hetkisen puun varjossa hän lähti jälleen liikkeelle. Sitten hän matkasi tuon tuostakin levähtäen, kunnes kuumuus pakotti hänet pysähtymään ja odottamaan iltapäivää.
Suoraan länttä kohti suuntautuva selänne näytti vievän hänet lähemmäksi vuoren rinnettä ja hetkisen kuluttua hän jo näki viheriän pensaikon, jossa varmaankin oli vettä. Sen pelkkä näkeminen tuntui virkistävän, mutta keidas olikin vielä kaukana. Vasta käveltyään itsensä väsyksiin ja levättyään monta kertaa hän pääsi sinne. Hän värähti nähdessään ruohoa ja vettä. Adam purki kuorman Jinnyn selästä ja päästi sen irti.
Vaikka hän olikin väsynyt luita ja ytimiä myöten, reipastui hän toimitellessaan leiriaskareitaan. Hän ei ollut milloinkaan ollut näin nälissään. Syödessään hän ihaili suurenmoista auringonlaskua, joka sai laajan rinteen punertamaan, kunnes kaikki vihdoin peittyi hämärään. Lopulta hän säpsähti ajatuksistaan. Tuli rätisi, hämärä tummeni ja hiljaisuus kävi yhä painostavammaksi. Hänen luomensa olivat raskaat kuin lyijy, hänen väsähtänyt ruumiinsa lysähti maahan ja hän tunsi kuin vaipuvansa kuiluun, jonka suoma lepo tuntui suloiselta.
Seuraavan päivän hän vaelsi löytämättä uutta lähdettä. Hänellä oli kyllä itselleen vettä, mutta ei aasia varten, ja niin hän alkoi olla jo huolissaan.
Sitä seuraavana aamuna, kuljettuaan tunnin verran, hän huomasi kaukana edessään vihreän täplän. Hän käveli kovaa vauhtia levähtäen ainoastaan pari tuntia keskipäivällä, mutta täplä näytti vielä olevan yhtä kaukana kuin aamullakin. Vihdoin näköhäiriöt haihtuivat ja hän arvasi olevansa lähellä päämääräänsä. Tiheikkö oli suuri ja sulki kokonaan kapean kanjonin suun. Lähde pulppusi vuoren juurella ja siitä lähti pieni puronen, jonka veden hiekkainen maa imi sisäänsä.
Adam antoi Jinnyn juoda ennen kuin purki kuorman sen selästä. Leiripakka oli mainio. Hän asetti laatikot ja säkit yhteen kasaan ja peitti ne purjekankaalla. Sitten hän lähti hakemaan kuivia risuja polttopuiksi. Oli pakko kävellä kauaksi, sillä lähellä kasvavat pensaat olivat tuoreita. Vihdoin hän löysi risuja ja koottuaan niitä sylyksen lähti takaisin leiriin.
Hetkisen kuluttua hän kuvitteli näkevänsä savua.
"Kummallista, miten nuo savupuut pettävät ihmisen", sanoi hän. Ja vielä senkin jälkeen, kun hän luuli tuntevansa savun hajua, oli hän varma erehdyksestään. Mutta lähestyessään tiheikköä, joka piilotti hänen leirinsä, hän todellakin näki savun kohoavan vuoren juurelta. Ehkä joku kullanetsijä oli saapunut hänen poissa ollessaan lähteelle ja sytyttänyt tulen. Adam lisäsi vauhtia ja hänen pelkonsa muuttui kauhuksi.
Kierrettyään tiheikön hän näki nuotion, joka oli palanut melkein loppuun. Mutta siellä ei ollut kullanetsijää, ei tavaroita eikä aaseja. Ja Jinnykin oli kadonnut.
"Mitä tämä on?" änkytti Adam ymmällä.
Jokin onnettomuus oli tapahtunut. Hän juoksi lähemmäksi.
"Missä minun tavarani ovat?" hän huudahti.
Hiiltyvä nuotio oli ainoa jäännös palaneista tavaroista. Kaikki makuuhuovat, laatikot ja pussit olivat joutuneet tulen saaliiksi. Joitakin mustuneita astioita oli maassa hiiltyneen purjekankaan vieressä. Vasta silloin hänelle selvisi tämän onnettomuuden suuruus. Kaikki elintarvikkeet olivat palaneet.
X
Kului aikaa ennen kuin tapauksen tyrmistyttävä vaikutus haihtui sen verran, että Adam voi ryhtyä ottamaan tarkemmin selkoa onnettomuuden syystä.
Tarkastettuaan huolellisesti lähellä näkyvät jäljet Adam sai selville, että Jinny oli syypää onnettomuuteen. Hän löysi kourallisen tulitikkuja, jotka olivat pudonneet maahan puntista. Kepposia tekevä aasi oli vetäissyt purjekankaan pois tavaroiden päältä ja hakiessaan laatikoista syötävää puraissut tulitikkupunttia, joka oli syttynyt palamaan.
"Minä en tullut ajatelleeksi sitä!" mietti Adam muistaen Dismukeen varoitukset.
Onnettomuuden musertamana hän vaipui hiekalle synkkien aavistusten täyttäessä hänen mielensä.
"Minä makaan tässä kunnes kuolen", mutisi hän voimatta kuitenkaan jäädä siihen. Hän oli kuin painajaisen vallassa, joka tuntui tarttuvan hänen tukkaansa ja nostavan hänet taas pystyyn.
Jinny oli hävinnyt olemattomiin. Adamin lopetettua sen hakemisen oli auringonlasku jo lähellä ja hänen oli päätettävä heti, mitä oli tehtävä.
"Minun täytyy jatkaa matkaani intiaanien leiriin", ajatteli hän.
Hän päätti lähteä heti, kävellä yön viileässä ja pysytellä lähellä vuoren seinämää, ettei eksyisi suunnasta. Hänen rohkeutensa lisääntyi. Palattuaan takaisin leiripaikalleen hän kokosi kaikki palamattomat tulitikut talteen ja pani taskuunsa. Suolapussi oli osaksi jäljellä ja hän otti senkin mukaansa. Leili oli lähteen vierellä.
Hänen väsymyksensä kasvoi sitä mukaa kuin tunnit pitenivät. Oli hetkiä, jolloin hänen silmänsä menivät vaistomaisesti umpeen ja hän oli torkahtamaisillaan laahustaessaan eteenpäin. Hän käveli koko yön. Nähdessään aamunkoitteessa tuttuja maamerkkejä, hän virkistyi hieman. Vihdoin oli edessä kanjoni, jossa kasvoi puita. Hän näki valkoisen virran uoman, veden kimaltelun ja palmunlehvillä katettujen majojen katot.
"Olen päässyt perille! Tämä on intiaanien kanjoni, johon Dismukes käski minun asettua asumaan", arveli Adam tyytyväisenä.
Kevyin askelin hän laskeutui kanjoniin. Rinne oli pitkä, asteittain viettävä ja alempana louhikkoinen. Vihdoin hän pääsi alas. Keskustan halkaisi pieni virta, jonka vedessä oli hieman lipeää, koska hiekkarannoilla näkyi valkoista rahkaa. Seuraten virtaa hän lähti kävelemään vihreätä vyöhykettä kohti ja laahusti ainakin mailin, pääsemättä silti lähemmäksi kellertäviä palmunlehväkattoja.
"Enkö milloinkaan pääse sinne?" huohotti hän nääntyneenä.
Vihdoin hän saapui kovaksi tallatulle tielle, joka vei hänet pois virranuomasta. Mutta tien tomussa ei näkynyt minkäänlaisia jalanjälkiä. Ja hän saattoi olla vielä melko etäällä kylästä, joka oli hänen ylängöltä katsoessaan näyttänyt olevan lähellä. Äkkiä hän pääsi metsästä aukiolle, ja huudahti ilosta.
Mutta majat olivatkin autioita. Hän tarkasti ne nopeasti ja löysi niistä kaikenlaista törkyä: suuria saviruukkuja, särkyneitä astioita ja palmulehvävuoteita, joita sisiliskot kahisuttivat. Mutta ei intiaaneja eikä minkäänlaisia merkkejä siitä, että siellä olisi äskettäin asuttu.
Hän tiesi joutuneensa pahaan pulaan. Nilkutettuaan virran rannalle hän pesi kasvonsa ja sammutti janonsa, riisui kenkänsä ja näki jalkainsa olevan pahasti rakoilla. Hän päätti kulkea avojaloin säästääkseen kenkiään ja saadakseen rakot paranemaan.
Ajattelematta enempää onnettomuuttaan hän ponnisti koko tahdonvoimansa ja päätti olla antautumatta epätoivon valtaan. Oli koetettava viimeiseen asti maltillisesti ja järkevästi.
"Ainoa mahdollisuuteni on jäädä tänne. Ehkä intiaanit palaavat", päätteli hän. "Täällä on vettä ja kasveja. Tämä on keidas ja tänne kaikki eläimet tulevat juomaan. Mutta minun täytyy hankkia itselleni ruokaa."
Hänellä oli veitsi ja pitkät nahkaiset kengännauhat. Poikasena hän oli taitavasti valmistanut kaikenlaisia ansoja ja valmistanut haarukkapyssyjä. Hänen lompakkonsa ympärillä oli luja kuminauha ja melkein uudet housunkannattimet. Tehtävä oli helppo. Alkaessaan purkaa niitä hän näki niissä niin paljon kumia, että saisi vielä toisenkin haarukkapyssyn.
Hän valmisti palmunlehvistä mukavan vuoteen katettuun majaan. Niistä tuntui vielä säteilevän päivän kuumuutta. Hän oli väsynyt ja uninen ja hivuttava nälkä kalvoi. Siihen hän heräsi jo aamunkoitteessa, lähti hakemaan itselleen ruokaa ja alkoi metsästää. Kyyhkysiä ja mustia rastaita tuli virralle juomaan, mutta hänen ei onnistunut tappaa ainoatakaan. Hän seurasi niitä paikasta paikkaan ja kadotti näkyvistään. Sisiliskot, kalkkarokäärmeet, rotat ja maaoravat pelkäsivät hänen askeliaan. Päivä kului nopeammin kuin eilinen. Hän oli illalla niin väsynyt, että tuskin jaksoi seisoa, ja jäytävä nälkä vain kiihtyi. Paneuduttuaan pitkäkseen hän nukkui heti.
Seuraavana aamuna auringon noustessa hän pääsi lähelle viiriäisparvea. Ne olivat liidelleet salviarinteiltä virran rannalla kasvavaan pajukkoon. Adam ryömi äänettömästi kuin käärme valmiina ampumaan. Hän oli hengästynyt, sylki valui suusta ja nälkä kouristi hänen vatsaansa. Hän painautui lähemmäksi maata, veti haarukkapyssynsä vireeseen ja odotti, kunnes viiriäiset kokoontuivat yhteen joukkoon. Sitten hän ampui ja osui. Yksi niistä kuoli ja toinen pyrähteli haavoittuneena. Adam tarttui ensin elävään viiriäiseen, väänsi sen niskan poikki ja otti sitten toisenkin käteensä.
"Minä sain ne!" huudahti hän ylpeänä pidellessään lihavia lintuja käsissään.
Hän päätti savustaa ne, koska ne siten kypsyisivät nopeammin syötäviksi. Nälkä oli kuitenkin niin kova, ettei hän malttanut odottaa, vaan söi linnut melkein raakoina. Talteen otettu suola oli hyvään tarpeeseen ja hetkisen kuluttua hän oli jyrsinyt jokaisen luunkin.
Mutta ateriasta nälkä vain kiihtyi ja silloin hän lähti hankkimaan uutta ateriaa.
Tunnit kuluivat ja yö saapui. Seuraavana päivänä metsästys onnistui jälleen ja hän herkutteli kyyhkysillä. Näin hän joka päivä verotti viiriäis- ja kyyhkysparvia, kunnes viimeiset tulivat aroiksi ja lensivät tiehensä. Sitten hän metsästeli muita lintuja, mutta nekin oppivat pelkäämään ja vihdoin koitti sellainen päivä, ettei keitaalle tullut lintuja ollenkaan.
Nyt seurasi maaoravien ja rottien vuoro. Hän eli niillä monta päivää, mutta nekin tulivat varovaisiksi ja katosivat kokonaan. Eräänä päivänä keitaalle eksyi pari aasia, jotka olivat hyvin arkoja. Adamin ei onnistunut tappaa kumpaakaan. Hän saattoi vartioida tuntikausia jollakin jyrkänteellä tappaakseen ne vyöryttämällä niiden niskaan kalliolohkareen. Mutta kaikki oli turhaa. Vihdoin hän toivottomuudessaan ajoi niitä takaa niin kauan, että kaatui maahan väsymyksestä ja makasi siinä seuraavaan aamuun saakka.
Nälän tuskat kiihtyivät nyt sietämättömiksi. Vähäinen ravinto vain lisäsi tuskia, sillä aina kun hän oli syönyt, tuskat palasivat entistä voimakkaampina. Oltuaan muutamia päiviä kokonaan syömättä hän lakkasi tuntemasta nälkää ja oli hyvillään. Hänen täytyi sen jälkeen pakottaa itseään lähteäkseen metsästämään. Silloin sattui sellainen harvinainen onni, että hänen onnistui tappaa kaniini, saada voimansa takaisin – mutta samalla tuskatkin.
Hän ei enää laskenut päiviä, mutta niitä kului monta ja jokainen vähensi hänen tarmoaan ja valppauttaan. Toimintakyky väheni päivä päivältä. Vihdoin hän ryhtyi syömään kalkkarokäärmeitä ja muita sellaisia eläimiä, joita kykeni tappamaan nuijallaan.
Hänen ihonsa ruskettui ja käpristyi kuin kuiva pergamentti luiden ympärille. Hän ei tuntenut enää käsiään ja paneutuessaan pitkäkseen kiville juomaan näki vedestä muumiomaiset kasvot ja hirveinä ammottavat silmät. Herätessään aamunkoitteessa hän totteli vanhaa vaistoaan ja lähti hakemaan riistaa. Mutta oli yhdentekevää, vaikka sitä ei löytynytkään. Hän makaili auringonpaisteessa tai varjossa – sillä ei ollut väliä – eläen jonkinlaisessa puolihorroksessa.
Hän sattui kiinnittämään huomionsa mehiläisten toimintaan, kuinka ne ensin kiisivät kukasta kukkaan ja sitten lensivät suoraan jonnekin pesäänsä. Jos hän vain löytäisi niiden pesän, saisi hän hunajaa. Hän katseli, minne mehiläiset lensivät, seuraten niitä mahdollisimman kauan aikaa, ja puolen tunnin kuluttua hän saapui suuren pumpulipuun juurelle, joka oli sisästä ontto. Mehiläiset olivat rakentaneet pesänsä onkalon ylimmäiseen päähän. Adam sytytti puun palamaan ja savusti mehiläiset pois. Runko oli lahonnut, se paloi helposti, mutta päivä kului kuitenkin iltaan ennen kuin puu kaatui särkyen pirstaleiksi. Onkalossa oli monta naulaa hunajaa.
Hän tiesi tulevansa sairaaksi, ehkäpä kuolevansa, jos ahmisi sitä vatsansa täyteen. Hän koetti vastustaa haluaan, mutta hänen tahtonsa ei riittänyt siihen. Hän ei sentään syönyt kaikkea, vaan talletti loput intiaanien jättämiin saviruukkuihin. Syömisestä koitui kuitenkin niin kovia tuskia, että hän oli kuin kuolemankielissä koko seuraavan yön ja päivän. Hän oli kuitenkin sitkeä ja parani, voimistui vielä sen verran, että saattoi lähteä hakemaan saalista. Mutta hedelmällinen keidas oli tyhjä kaikista elävistä olennoista samoin kuin ympäröivä paljas erämaakin.
Eräänä aamuna paksut valkoiset pilvimöhkäleet, joiden alimmat syrjät näyttivät tummanharmailta, peittivät auringon. Kuinka kummallisesti ne varjostivatkaan harjanteita! Erämaassa kokoontuivat pilvet tavallisesti jonkin vuorenhuipun ympärille, mutta nämä leijailivat tasangon kohdalla ennustaen sadetta. Raitis tuulenhenki liikutteli puiden lehtiä.
Adam oli tavallisella kierroksellaan keitaalla ja laahusti eteenpäin väsyneenä. Kerran hän luuli kuulevansa jotakin outoa ääntä ja pysähtyi tarkkaamaan henkeään pidättäen. Mutta hiljaisuus oli yhtä painostava kuin ennenkin. Hän jatkoi matkaansa.
Äkkiä hän näki suuren kalkkarokäärmeen, joka oli kääriytynyt kiemuraan hiekalle. Se oli juuri luonut nahkansa ja lekotteli rauhallisena pelkäämättä Adamia. Sen litteä kolmikulmainen pää oli hieman koholla maasta ja jalokivinä kiiluvat silmät loistivat kirkkaasti.
Adamin lamassa ollut metsästysvaisto heräsi heti. Koska haarukkapyssy oli liian heikko ase niin suurta käärmettä vastaan, pisti hän sen taskuunsa ja alkoi katsella kiveä tai nuijaa, jolla voisi iskeä pedon kuoliaaksi. Hän joutui kuumeisen kiihkon valtaan peläten käärmeen pääsevän pakoon, jolloin hyvä saalis menisi hukkaan.
Tuijottaen herkeämättä käärmeeseen Adam kumartui, otti käteensä suuren kiven ja tähdättyään tarkasti heitti käärmettä. Se viilsi käärmeeseen syvän haavan. Kähisten syöksyi julmistunut eläin Adamia kohti oikaisten silvotun ruumiinsa suoraksi hiekalle.
Se oli pitkä, paksu ja lihava. Hän olisi halunnut syöksyä sen kimppuun paljain käsin, tappaa ja repiä, mutta hänen järkensä toimi sentään vielä kieltäen häntä menemästä niin pitkälle. Hän heitteli sitä kivillä osumatta kertaakaan. Sitten käärme alkoi kiemurrella pakoon hiekkaa pitkin. Se pakeni nopeasti haavastaan huolimatta. Adam koetti seurata sitä, mutta oli niin heikko, että takaa-ajo tuntui hänestä mahdottomalta. Kivistä ei ollut mitään hyötyä. Hän ei osunut käärmeeseen ja joka kerta kun hän kumartui ottamaan uuden maasta, huimasi hänen päätään, niin että hän tuskin kykeni suoristautumaan jälleen.
"Nuija! Mistä saisin nuijan!" huohotti hän käheästi.
Huomattuaan karahkan hän kiiruhti tarttumaan siihen. Mutta sillä aikaa ehti käärme päästä edelle. Adam hyökkäsi hurjasti jäljestä heiluttaen nuijaansa, mutta kaatuikin suulleen puroon. Hän nousi ja tavoitti käärmeen sen aikoessa juuri luikerrella pensaan alle.
Hän heilautti nuijaansa, mutta se oli laho ja katkesi. Adam huudahti käheästi. Kuumissaan, hurjistuneena ja heikkona hän horjui käärmeen jäljessä ja oli valmis vaikka tarttumaan siihen paljain käsin.
Mutta jälleen hän kompastui ja kaatui hiekalle melkein käärmeen päälle. Se pysähtyi ja alkoi kiertyä kiemuraan tuskin kahden jalan päässä Adamista. Adam koetti kohottautua käsivarsiensa varaan, mutta voimat olivat lopussa. Ja samalla hän totesi, millaiseen vaaraan oli joutunut. Käärme aikoi purra häntä. Hän näki kylmät lasimaiset silmät ja samalla sumeni hänen järkensäkin. Kun hän lyyhistyi suulleen, iski käärme häntä kasvoihin kipeästi kuin niitä olisi sipaistu tulikuumalla raudalla. Sitten hän pyörtyi.
Palatessaan tajuihinsa hän kuvitteli näkevänsä unta. Mutta hänen kasvojensa pakotus oli niin todellista että haaveet haihtuivat. Hän lepäsi jossakin palmunlehväkattoisessa majassa.
"Minut on siirretty tänne!" huudahti hän hätkähtäen.
Mitä hänelle oli tapahtunut? Käsivarsi oli jäykistynyt ja vaivalloisesti hän saattoi kohottaa sen kasvoilleen, jota peittivät märät kääreet. Joku oli pelastanut hänet. Ehkä intiaanit olivat palanneet. Hevosen hirnuntahan oli herättänyt hänet.
"Olen pelastunut", kuiskasi Adam. Hänen päätään huimasi ja silmät sulkeutuivat. Sitten hän kuuli ääniä, joista toiset olivat hiljaisia ja toiset taas syviä kurkkuääniä. Intiaanien puhetta! Kuinka voimakas hänen elämänhalunsa olikaan ollut! "Minä en ollut vielä valmis kuolemaan", kuiskasi hän. Viistoon suuntautuvat auringonsäteet, jotka kultasivat palmun lehviä, ilmaisivat hänelle auringonlaskun olevan lähellä. Majan nurkkaan oli ilmestynyt ruukkuja ja pusseja, joita siellä ei ollut ennen, ja maassa oli intiaanien kutoma huopapeite.
Samassa varjo pimitti säteet ja intiaanityttö astui majaan. Hänen ihonsa oli tumma ja suora tukkansa musta kuin yö. Nähdessään Adamin tuijottavan häneen silmät auki hän riensi huudahtaen ulos. Majan ulkopuolelta alkoi kuulua sekavaa puheensorinaa. Sitten tuli majaan pitkä, risaisiin valkoisen miehen vaatteisiin pukeutunut intiaani. Hän oli hyvin vanha ja kasvot tuhansien ryppyjen peittämät.
"Kuinka voitte?" kysyi hän töykeästi kumartuen Adamin puoleen ja tarkastellen häntä terävillä mustilla silmillään.
"Hyvin", vastasi Adam koettaen hymyillä.
Hän tunsi, että vanha intiaani tahtoi olla ystävällinen.
"Valkoinen poika halusi etsiä kultaa, eksyi, ei evästä, kovin sairas?" kysyi intiaani laskien kätensä Adamin vatsalle.
"Aivan niin", vastasi Adam.
"Minä olen Charley Jim, kuuluisa lääkäri. Minä parannan teidät. Käärmeenpurema ei tappanut. Valkoinen poika on kai ollut sairas kauan aikaa, koska hänellä ei ole ollut ruokaa?"
"Niin olen ollut, Charley Jim."
Jim nousi ja meni aukolle, jonka mustatukkaiset intiaanit olivat piirittäneet. Sitten hän viittasi yhdelle heistä. Adam näki hänen tarkoittavan samaa tyttöä, joka oli käynyt majassa. Tyttö näytti ujolta. Adam sai sen vaikutelman, että juuri tämä tyttö oli pelastanut hänet.
"Charley Jim, kuka löysi minut – kuka pelasti minut kalkkarokäärmeen pistoilta?"
Vanha intiaani ymmärsi Adamin puheen täydellisesti. Hän hymyili ja viittasi nuoreen tyttöön lausuen nimen, joka Adamista kuulosti kuin "Oella."
"Milloin? – Kuinka monta päivää sitten?"
Charley kohotti ensin kolme sormea ja sitten viittasi intiaaneja poistumaan. Hän meni itsekin ulos.
Hämmentävät ajatukset askarruttivat Adamin väsyneitä ja huumaantuneita aivoja. Hän oli niin voimaton, että tämä lyhyt haastattelu, puhuminen ja mielenliikutus väsytti hänet melkein tajuttomaksi. Kun hän tointui entiselleen, tunsi hän kovia tuskia päässään.
Auringonsäteet katosivat ja illan varjot pimensivät majan. Hän tunsi savun hajua ja jotakin muutakin tuoksua, joka pani syljen virtaamaan hänen suuhunsa. Sitten Oella tuli majaan ja polvistui hänen viereensä peittäen hänet huopapeitteellä. Tyttö kohotti hiljaa hänen päätään ja sijoittautui sellaiseen asentoon, että Adam saattoi nojautua häneen. Tyttö tuki häntä ja pisti jotakin lämmintä ja märkää hänen suuhunsa. Hän koetti syöttää Adamia tikulla tahi puulusikalla. Koettaessaan nielaista Adam tunsi kuin kurkussa olisi ollut haavoja. Kuinka hitaasti se kävikään!
Tyttö laski hänet vihdoin vuoteelle, peitteli ja poistui.
Hän heräsi seuraavana aamuna uudistuneen nälän tuottamiin tuskiin, jotka olivat niin kovia että elämään palaaminen tuntui vastenmieliseltä. Tunnit olivat pitkiä ja kuluivat hitaasti. Mutta seuraava päivä ei ollutkaan enää niin vaikea ja sitten hän vähitellen alkoi toipua.
Intiaanit kuuluivat Coahuila-heimoon. Charley Jim oli jonkinlainen päällikkö, ystävällinen valkoisille ja kuljeskeli joukkoineen keitaalta keitaalle. Hän tunsi Dismukeen ja kertoi Adamille löytäneensä Dismukeen kanssa kultaa tämän kanjonin toisesta päästä. Charley Jimin perheeseen kuului monta naista, muutamia nuoria miehiä, kaksi tyttöä, joista Oella oli nuorin, ja joukko lapsia, jotka olivat villejä kuin erämaan rotat.
Adam kuuli Charley Jimiltä, että tämän kanjonin päässä oli mesquitotiheikkö, jonka pavuista intiaanit valmistivat jauhoja. Siellä oli myös paljon pajuja ja kaisloja, joista intiaanit tekivät pyöreitä suuria korejaan. Naiset musersivat pavut jauhoksi, joka kostutettiin ja pantiin talteen vastaisen varalta. Tässä kaukaisessa kanjonissa oli sitä paitsi niin mehevää ruohoa ja hyvää vettä, ettei Charley Jim voinut olla täältä poissa pitkää aikaa kerrallaan. Mutta hän ei näyttänyt köyhältä, sillä hänellä oli hyviä hevosia, aaseja, varusteita ja kaikenlaisia muita tavaroita.
Adam oli kauan heikko ja Oellasta riippuvainen. Mutta toivuttuaan niin että saattoi pitää huolta itsestään oli hänen vaikea luopua intiaanitytön palveluksista ja hoidosta. Tyttö näköjään otaksui huolenpidon kuuluvan hänen tehtäviinsä ja koska tuo erämaan neito oli herkkä ja tunteellinen ja mielellään näytti palvelevan Adamia, oli Adamin hyvin vaikea loukata häntä. Hän oli ujo ja pidättyväinen, puhui harvoin ja käyttäytyi aina vaatimattomasti ja nöyrästi kuin olisi ollut Adamin palvelija. Vähitellen alkoivat hänen tyynet ja lempeät kasvonsa näyttää Adamista viehättäviltä, erittäinkin hänen suuret tummat silmänsä, jotka olivat syvät ja tutkimattomat kuin erämaan yö. Niiden ilmeessä oli jotakin, mikä sekä miellytti että pelotti Adamia.
Mutta hänen teki mielensä keskustella jonkun kanssa, sillä hän ei ollut vielä oppinut vaikenemaan erämaan asukasten tapaan. Niinpä hän alkoi opettaa Oellalle omaa kieltään ja opetella hänen kieltään. Tyttö oppi nopeasti hänen opettamansa lauseet ja oppi nopeasti kaikkea muutakin, mitä Adam vain viitsi opettaa. Intiaanit ovat huolimattomia ja likaisia, mutta Adam perehdytti Oellan siisteyteen. Tumma erämaan neito oli vaistomaisesti hieman turhamainen ja sitä käytti Adam hyväkseen neuvoessaan häntä.
Vasta kesän loppupuolella Adam saattoi liikuskella sinne tänne, vaikka olikin vielä kuin varjo entisestään. Eräänä päivänä kysyi vanha päällikkö häneltä:
"Kun valkoinen mies voimistuu, lähteekö hän pois?"
"En, Charley Jim. Tahdon jäädä tänne."
"Hahhah!" intiaani nyökäytti tyytyväisenä päätään.
"Tahdon jäädä tänne työskentelemään teidän parissanne. Valkoisella miehellä ei ole kotia eikä sukulaisia. Hän on kuin intiaani. Hän tahtoo tehdä työtä ja pyydystää teille saalista."
"Tuolla on paljon vuoristolampaita", vastasi Charley viitaten vuoria kohti.
"Charley Jim ottaa valkoiselta mieheltä rahaa ja lähettää hakemaan kaupasta pyssyn, ammuksia, vaatteita, jauhoja, liikkiöitä ja monia muita esineitä, joita valkoinen mies tarvitsee."
"Hahhah!" Päällikkö kohotti neljä sormea ja viittasi länttä kohti tarkoittaen että kauppaan oli neljän päivän matka.
"Charley Jim ei saa kertoa valkoisille miehille minusta."
Intiaani otti rahat vakavana ja puristi Adamin kättä.
Intiaaninuorukaiset viipyivät matkallaan pari viikkoa. Juhliakseen heidän paluutaan Adam päätti valmistaa pidot ja leipoa leivän ja paistaa liikkiön itse. Oella istuutui kunniapaikalle Adamin viereen ja vaikka hän hieman ujostelikin, oli hänellä kuitenkin hyvä ruokahalu. Tässä tilaisuudessa Adamin onnistui vihdoin houkutella puolialastomat villit lapsetkin luokseen. He olivat hyvin persoja makeisille.
Mutta ihka uusi luodikko, Winchester, herätti sentään intiaaneissa enimmän ihailua. Adamin lähtiessä koettelemaan sitä kokoontui koko perhe katselemaan ja ihmettelemään valkoisen miehen asetta.
Kuumasta kesästä jäivät vain muistot jäljelle. Paahtavat tuulet lakkasivat puhaltamasta. Adam aloitti metsästyksensä varhain syksyllä. Charley Jim opasti hänet mesquitopensaiden taitse erämaahan, joka lepäsi kauniin punertavana auringon hohtavassa valossa. He ryömivät salviapensaiden välitse matalalle harjanteelle ja sieltä päällikkö näki riistaa. Hän osoitti muutamaa pitkää harmaata rinnettä, mutta Adam ei huomannut siellä mitään erikoista, vain suuria salviatiheikköjä ja kaktuksia siellä täällä. Silloin intiaani otti Adamin hatun ja kääri sen ympärille sini- ja punakirjavan huivin kohottaen sen sitten kepin nenään. Sen jälkeen hän kohdisti haukankatseensa rinteelle ja Adam jäi odottamaan uteliaana mitä tuleman piti.
"Kas tuolla!" murahti Charley Jim hetkisen kuluttua tarttuen jäntevällä kädellään Adamin käsivarteen.
Rinteellä näytti liikkuvan joitakin harmaita, epämääräisiä täpliä. Kului kauan ennen kuin ne tulivat niin lähelle, että saattoi nähdä mitä eläimiä ne olivat.
"Antilooppeja, koira vieköön!" huudahti Adam innoissaan.
"Niin juuri!"
Adam tunsi joutuvansa kummallisen kiihkon valtaan. Hän ihmetteli, miten nuo villit eläimet olivat niin uteliaita että lähestyivät kirkkaanväristä hattua? Solakat harmaanruskeat valppaat eläimet lähestyivät lähestymistään, kunnes niiden teräväkuonoiset päät, pitkät korvat ja valkoiset pakarat näkyivät jo selvästi. Lauman rohkea johtaja ei pysähtynyt hetkeksikään, mutta muutamat sen seuralaisista epäröivät, laukkasivat edestakaisin ja näyttivät arastelevan. Kuinka kauniita ne olivat! Kuinka nopeilta ja kesyttömiltä ne näyttivät!
Metsästyskiihko sai Adamin niin valtaansa, että hän unohti kaiken muun. Antiloopit olivat jo saapuneet pyssynkantomatkalle, ja ellei Charley Jim olisi varoittavasti puristanut hänen käsivarttaan, ei hän olisi voinut pidättäytyä ampumasta liian aikaisin.
"No nyt!" kuiskasi Charley irrottaen otteensa Adamin käsivarresta.
Lauman johtaja oli noin viidenkymmenen jalan päässä ja sen takana oli muita antilooppeja. Silloin intiaani päästi äkkiä vihellyksen. Siinä samassa antiloopit jäivät seisomaan paikoilleen kuin kivettyneinä ja Adam ampui. Lauman johtaja kaatui ja samalla kellahti nurin sen takana ollut antilooppi. Muut livistivät pakoon niin kovaa vauhtia, että koivet vain vilahtelivat. Adam saattoi vain ällistyneenä ihmetellä niiden nopeutta.
"Hahhah!" huudahti päällikkö ihaillen. "Valkoinen mies suuri metsästäjä – kaksi eläintä yhdellä ainoalla laukauksella! Hänellä kotkan silmät."
Siten aloitti Adam onnistuneella laukauksella metsästämisensä ja sai sen johdosta vielä uuden nimenkin. Intiaanit rupesivat sanomaan häntä Kotkaksi. Niin alkoi Adamin erämaankasvatus. Hän kunnioitti opettajaansa ja kiitti hyvää onneaan. Coahuilapäällikkö oli syntynyt tässä erämaassa ja oli noin kuusikymmenvuotias. Metsästäjänä hänellä oli vuoristolampaan silmät, antiloopin korvat ja suden vainu. Eläinten väijyminen oli hänen mielityötään. Siten Adam oppi vähitellen tuntemaan kaikki eläimet ja niiden tavat. Hän näki, kuinka ihmeellisesti luonto oli sovittanut ne siihen autioon ympäristöön, jossa ne elivät, lisääntyivät ja kuolivat.
Päivistä karttui kuukausia. Kaukana pohjoisessa muuttuivat vuorten huiput valkoisiksi lumesta, jonka raja hitaasti siirtyi alemmaksi rosoisille rinteille. Adam piti noista tuulisista ylängöistä. Hän oppi kävelemään kuin vuoristolainen. Ja päivät kuluivat, kunnes vanha intiaanipäällikkö salli Adamin metsästää yksinään.
"Mene, Kotka!" sanoi hän pahoitellen vanhuuttaan ja ollen ylpeä valkoisen ystävänsä nuoruudesta. "Mene!"
Niin, Adam oli vielä nuori. Punainen veri sykki kuumana hänen suonissaan. Vaelteleminen kallioisilla ylätasangoilla oli ihanaa. Hän tunsi olevansa siellä vapaa ja yksinäinen! Hän oli ylpeä siitä, että intiaanit sanoivat häntä Kotkaksi. Oli hetkiä, jolloin hän olisi halunnut viettää kotkan elämää, hakea itselleen puolison ja rakentaa pesän jollekin korkealle penkereelle ja elää siellä vapaassa luonnossa sinisen taivaan alla.
Talvi loppui ja kesä saapui, kuukaudet alkoivat muuttua vuosiksi. Jälleen hän näki vuorten huippujen peittyvän lumeen.
Kerran Charley Jim näytti Adamille soraan kaivetun kuopan, josta Dismukes oli kaivanut pussillisen kultaa.
"Valkoinen mies oli kultahullu", sanoi päällikkö. "Hän ei tyytynyt pieniin määriin, vaan halusi kaivaa säkeittäin."
Tällaisen kuvauksen Charley Jim antoi Dismukeesta. Hänellä oli varmaan ollut pätevät syyt, kun hän oli opastanut Dismukeen tänne. Ja sekin merkitsi varmasti jotakin, että hän oli tuonut Adamin.
"Intiaani näyttää Kotkalle paikan, jossa on paljon kultaa", sanoi Charley Jim ja opasti hänet erääseen toiseen kuiluun, jonka pohjahiekasta ja sorasta Adam löysi kultaa. Tämä löytö värähdytti häntä ihmeellisesti, mutta ei vienyt häneltä järkeä. Adam näki oppaansa liikkumattomissa kasvoissa jotakin siitä halveksimisesta, jota intiaanit tuntevat valkoisten miesten kullanhimoa kohtaan.
Sitten päällikkö selitti omalla kielellään, että intiaani aina tahtoo maksaa velkansa ystävälleen ja viholliselleen – korvata hyvän hyvällä ja pahan pahalla – ja myönsi olevan olemassa sellaisiakin valkoisia miehiä, joille hän saattoi paljastaa erämaan salaiset aarteet.
Vihdoin koitti päivä, jolloin intiaanipäällikön vaeltajavaisto näytti taas heräävän. Hän otti perheensä ja Adamin mukaansa ja alkoi etsiä toista asuinpaikkaa lopettaakseen laiskottelemisen ja pannakseen kaikki työhön. Tämä elämäntapa sopi Adamillekin, hän kun tiesi Charley Jimin karttavan valkoisten miesten teitä.
Ei missään kulunut aika niin nopeasti kuin uusissa ja tuntemattomissa erämaan kolkissa. Vain siitä, kuinka usein vuorten huiput muuttuivat valkoisiksi, saattoi laskea kuluneet vuodet.
Palaaminen Suklaavuorten kanjonin keitaalle tuntui Adamista kuin kotiintulolta. Hän piti kidutuspaikastaan. Jokainen kivi ja puu oli hyvä ystävä ja kaikki näyttivät toivottavan hänet tervetulleeksi. Mutta ei mikään näyttänyt hänestä niin ihanalta kuin harmaa rajaton erämaa, tuo yksinäinen, surullinen ja tuttu lakeus, joka päättyi jossakin purppuraisessa etäisyydessä. Ja tuolta häämöttivät nuo ilmavat kallioiset ylängöt, jotka tuntuivat lausuvan hänet tervetulleeksi suloisen viileillä tuulillaan. Kuinka hänen ruumiinsa värähtikään, kun hän suuntasi katseensa kiemurtelevaan Koloradoon! Mutta Picachon nähdessään hän tunsi saman piston rinnassaan kuin silloinkin. Se ei ollut muuttunut. Oliko hän odottanut sitä? Se kohosi erämaan sinertävältä taivaanrannalta korkeana ja hallitsevana, lahjomattomana ja ikuisena kuin syntikin, jonka hän oli siellä tehnyt.
Jossakin tuon kupoleilla ja torneilla varustetun huipun suojassa oli hänen veljensä Guerdin hauta.
"Minä palaan sinne jonakin päivänä!" kuiskasi Adam, ja nämä sanat panivat itämään erään hitaasti kypsyvän suunnitelman. Picacho kutsui häntä. Se oli muuttanut hänen kohtalonsa kokonaan. Ja äkkiä hänen mieleensä juolahti Margarita, hento tummasilmäinen tyttö raukka, joka oli vain ollut Adamin kohtalon välikappaleena. Adam ei syyttänyt häntä, vaan oli antanut hänelle jo aikoja sitten anteeksi. Mutta siitä huolimatta tytön muisto kiusasi hänen mieltään. Tyttö oli puhunut niin kevyesti siitä, mitä oli luvannut pitää pyhänä: "Ah, herra, siitä on kulunut jo niin pitkä aika, etten sitä enää muistakaan!" Adam ei voinut unohtaa noita ajattelemattomia sanoja.
Vanha päällikkö tuli auringon laskiessa hänen luokseen arvokkaana ja vakavana mutta ystävällisenä tuimasta ulkomuodostaan huolimatta.
"Valkoinen mies, sinä olet kotkan sukua. Sinun sydämesi on intiaanin sydän. Ota tyttäreni Oella vaimoksesi."
Adam oli kauan pelännyt tätä iskua. Nyt se tuli.
"Ei, päällikkö, valkoinen mies ei voi mennä naimisiin Oellan kanssa. Hänen kätensä ovat veren tahraamat ja hänen päästään on luvattu palkinto. Hänet ehkä hirtetään jonakin päivänä hänen tekemänsä rikoksen vuoksi. Hän ei voi käyttäytyä epärehellisesti intiaanityttöä kohtaan, joka pelasti hänen henkensä."
Päällikkö oli ehkä arvannut saavansa tällaisen vastauksen, mutta hänen liikkumattomat kasvonsa eivät ilmaisseet minkäänlaista tunnetta. Hän teki kädellään hitaan liikkeen, jolla hän tahtoi osoittaa pitkää välimatkaa. Se merkitsi että Adamin piti lähteä.
Adamin pää painui alas. Päätös oli peruuttamaton ja hän tiesi sen oikeudenmukaiseksi. Hänen sulloessaan tavaroitaan kokoon pitkää matkaansa varten alkoi päivä painua mailleen ja intiaanien leiri peittyi hämärään. Nähdessään Oellan palmujen varjossa Adam tiesi, että tälle oli kerrottu kaikki. Oliko tämä sama intiaanineito, joka oli ollut niin ujo ja nöyrä? Ei, tämä oli nainen, jonka täyteläinen rinta kohoili kiivaasti ilmaisten hänen sisimmässään riehuvan myrskyn ja jonka kauniit rukoilevat silmät katsoivat hänen sieluunsa. Kuinka sokea hän olikaan ollut! Tytön koko olemushan ilmaisi kiihkeää naisen rakkautta. Adamin sydän sykki kiivaasti.
"Oella, isäsi on käskenyt minun lähteä pois", sanoi Adam. "Olen henkipatto. Minua etsitään. Jos ottaisin sinut vaimokseni, saattaisin sinut ehkä häpeään ja suruun."
"Jääkää. Oella ei pelkää. Piiloudumme kanjoneihin", vastasi Oella.
"Ei, minä olen tehnyt syntiä. Käteni ovat veren tahraamat. Mutta en ole sentään epärehellinen. En tahdo pettää sinua."
"Ottakaa minut mukaanne!" huudahti Oella. Hänen hellä kiihkeä äänensä vapisutti Adamin sydäntä. Tyttö halusi jakaa hänen kohtalonsa.
"Hyvästi, Oella", virkkoi hän käheästi.
Hän seurasi aasiaan yksinäiseen surulliseen erämaan yöhön.
XII
Adamin ja kullanetsijä Dismukeen toinen tapaaminen sattui Tecopahissa, Mohaven erämaassa sijaitsevassa kaivosleirissä.
Oli maaliskuu, Mohaven kaunein kuukausi Adamin saapuessa Tecopahiin ja leiriytyessä ruohoiselle penkerelle leirialueen laidalle. Siellä pulppusi lähde, josta lähti pieni puronen. Sen vesi oli erämaan vaeltajien mielestä niin hyvää, että monikin poikkesi syrjään suunnastaan saadakseen juoda sitä. Adamin aasit heristivät korviaan ilmaisten siten jonkun tulevan ja kun Adam keskeytti leiriaskareensa katsellakseen ympärilleen, näki hän tutun olennon lähestyvän paikkaa. Hän hieroi silmiään. Oliko tuo kummallinen olento sama, joka oli niin lähtemättömästi painunut hänen mieleensä? Niin, mies oli todellakin Dismukes ja näytti yhtä paksulta ja tanakalta kuin ennenkin. Nuo kirjavat, paikatut vaatteet, vanha lerppalierihattu ja saappaat, jotka olivat keltaiset savesta ja lipeästä, olivat samat joita hän oli käyttänyt silloinkin.
Dismukes ajoi aasinsa penkereen reunalle aikoen nähtävästi leiriytyä samalle paikalle kuin Adamkin. Mutta huomattuaan Adamin hän epäröi. Huutaen sitten töykeästi aaseilleen hän kääntyi aikoen lähteä tiehensä.
"Hei, Dismukes!" huusi Adam. "Tulkaa tänne vain! Täällä on kyllä tilaa meille molemmille."
Kullanetsijä pysähtyi hämmästyneenä ja kääntyi hitaasti takaisin.
"Te tunnette minut?" kysyi hän töykeästi tullessaan penkerelle.
"Kyllä tunnen teidät", vastasi Adam ojentaen kätensä.
"Siltä se ainakin näyttää", sanoi toinen puristaen hänen kättään. Mies ei ollut vanhentunut, mutta taisi hänen harvassa parrassaan olla sentään enemmän harmaita karvoja. Hänen suuret tummat häränsilmänsä tarkastelivat tutkivasti Adamin pitkää vartaloa.
"Katsokaa tarkasti. Tässä näette miehen, jolle teitte ystävän palveluksen", virkkoi Adam iloisena mutta samalla syvästi liikuttuneena.
Dismukes hämmentyi ja hieman häpesikin. Hänen miettivä katseensa ilmaisi hänen auttaneen monta miestä, joita hän ei jaksanut muistaa.
"Vieras, luovun yrityksestä. En tunne teitä."
"Olen Wansfell", sanoi Adam.
Dismukes tuijotti häneen. Hänen ilmeensä muuttui, mutta se ei johtunut tuntemisesta.
"Wansfell!" toisti hän. "Tunnen sen nimen... Niin, koira vieköön, olen kuullut puhuttavan teistä kaikkialla Mohavessa!... Olen todella iloinen saadessani tutustua teihin... Mutta en ole milloinkaan ennen tavannut teitä."
Erämaassa vietetyt vuodet olivat muuttaneet Adam Lareyn, nuorukaisen, Wansfell-nimiseksi mieheksi. Adam tunsi ensimmäisen kerran kaikkina näinä vuosina olevansa täydellisesti turvassa. Häntä ei milloinkaan tunnettaisi eikä syytettäisi rikoksesta. Hän oli kuin uudestaan syntynyt.
"Dismukes, puuttuuko teiltä vielä paljonkin siitä puolesta miljoonasta?" kysyi Adam hymyillen.
Vanhan kullanetsijän hämmästyttäminen tuntui hänestä surullisen huvittavalta.
"Hitto vieköön, kuinka sen tiedätte?" huudahti Dismukes.
"Te kerroitte sen itse minulle."
"Kuulkaahan nyt, Wansfell, olenko minä juovuksissa vai oletteko te ajatustenlukua?" kysyi kullanetsijä hämmentyneenä. "Tullessani tänne ajattelin juuri rahoja, mutta en ole milloinkaan kertonut niistä muille kuin eräälle pojalle ja hän on jo kuollut."
"Kuinka laukkipäinen Jinny-niminen aasinne nyt jaksaa – se joka tavallisesti varasteli kaikenlaisia varusteitanne?"
"Jinny! Jinny!" toisti Dismukes säpsähtäen. Hänen suuret häränsilmänsä laajenivat. "Lahjoitin sen eräälle pojalle, joka kuoli nälkään erämaassa. Se palasi takaisin luokseni, seurasi jälkiäni Yumaan saakka... Mutta kuinka te voitte tietää mitään Jinnystä?... Mies, kuka te oikeastaan olette?"
"Dismukes, minä olen sama poika, jonka hengen te pelastitte Suklaavuorten kanjonissa yhdeksänkymmenen mailin päässä Yumasta. Muistelkaa nyt... Jinny näki minun kiertävän kehää, olin näet tullut hulluksi janosta. Te pelastitte minut, lahjoititte minulle Jinnyn ja varusteet, neuvoitte minua, kuinka oppisin tuntemaan erämaan, ja lähetitte minut intiaanien luo... Dismukes, minä olen se sama poika. Mutta nyt minua sanotaan Wansfelliksi."
Kullanetsijä jännitti muistinsa äärimmilleen, kunnes kaikki valkeni hänelle äkkiä.
"Hyvä Jumala, tunnen teidät nyt!" huudahti hän ja tarttui känsäisillä kourilla innoissaan Adamiin. "Luulin teidän kuolleen erämaahan. Jinnyn palaaminen sai minut siihen luuloon. Mutta te jäittekin henkiin. Olette siis se sama pitkä poika, jonka silmissä oli niin tuskainen ilme. En ole milloinkaan unohtanut teitä... Ja nyt teistä on tullut Wansfell!"
"Niin, ystäväni. Elämä on kummallista täällä erämaassa. Irrottakaa nyt kuormat aasien selästä ja leiriytykää tänne luokseni. Syömme ja juttelemme."
Syödessään niukkaa ateriaansa miehet keskustelivat harvakseen rikkoen siten erämaassa tavaksi tulleen vaikenemisen. Kumpikin kunnioitti toistaan. Wansfell piti Dismukesta henkensä pelastajana ja opettajanaan, joka oli innoittanut hänet kiipeämään inhimillisen työn ja taistelujen huipulle. Dismukes taasen kunnioitti Wansfellissä aatteensa kehitystä, ihmisen jumalallista henkeä, joka saa hänet kohoamaan erämaan alkuperäisiä eläimiä korkeammalle.
"Wansfell, oletteko seurannut ajan kulumista?" kysyi Dismukes miettiväisesti kaivaessaan esille lyhyen mustan piippunsa, jonka Adamkin muisti.
"En. Päivistä ja viikoista karttuu vuosia ja siinä onkin kaikki mitä voin seurata", vastasi Adam.
"En minäkään. Aika ei merkitse mitään täällä erämaassa. Mutta varmaa on että se rientää. Siitä on kai kulunut jo monta vuotta, kun tapasin teidät ensimmäisen kerran Koloradossa. Muistelkaamme. Olen käynyt kolmesti Yumassa, kerran Riversidessä ja kahdesti San Diegossa. Siis kaiken kaikkiaan kuusi matkaa. Olen vienyt pankkiin rahoja monta kertaa sen jälkeen kun tapasin teidät. Kuusi vuotta! Mutta ehkä erehdyn vuoden tai niille main."
"Dismukes, olen nähnyt huippujen muuttuvan valkoisiksi kahdeksan kertaa. Siitä on jo kahdeksan vuotta, ystäväni, kun Jinny heristi korviaan ja huomasi minut. Kuinka vähäpätöinen ihmiselämä onkaan täällä erämaassa!"
"Kahdeksan vuotta!" toisti Dismukes pudistellen suurta päätään. "Se ei voi olla mahdollista... Kyllä aika kuluu nopeasti. Wansfell, vaikka olettekin vielä nuori mies, näen ohimoillanne harmaita hiuksia. Teidän ei suinkaan tarvitse enää olla pelossanne sen rikoksen vuoksi, jonka tunnustitte minulle. Hyvä Jumala, mies, kukaan ei tunne teitä enää samaksi pojaksi!"
"En sitä enää pelkääkään, Dismukes. Pelkään vain itseäni. Jos palaisin ihmisten joukkoon, unohtaisin rikokseni."
"Aivan niin", huokaisi Dismukes. "Ymmärrän sen. Ihmettelen, kuinka minulle käy, kun se hetki koittaa, jolloin minun pitää lähteä erämaasta."
"Kuinka kauan teidän pitää vielä odottaa?"
"Kukapa sen voi sanoa. Saatan rikastua jo huomenna. Haaveilen alituisesti siitä hetkestä. Ja sellaiset haaveet naulaavat kullanetsijän kiinni yksinäisiin erämaihin."
Tuo kummallinen mies oli todellakin haaveksijain haaveksija. Adam ymmärsi nyt häntä, paitsi hänen kiihkoaan koota kultaa. Se näytti olevan tuon jalon luonteen ainoa vika.
"Dismukes, teillä oli jo koossa kolmasosa siitä määrästä, kun tapasimme toisemme ensimmäisen kerran. Kuinka paljon teillä on nyt?"
"Enemmän kuin puolet, Wansfell, pankeissa ja muuallakin", kuului jyrisevä vastaus.
"Neljäsosa miljoonaa! Ystäväni, se riittää jo. Ottakaa se ja menkää toteuttamaan haaveenne. Lähtekää ennen kuin se on myöhäistä."
"Olen ajatellut sitäkin. Monta kertaa ollessani sairas tai kun kirottu kuumuus ja yksinäisyys ovat väsyttäneet, on se ajatus houkutellut minua. Mutta ei! En tee sitä ikinä. En välitä enää, vaikka minulla ei olisi rahaa ollenkaan."
"Olkaa varovainen, Dismukes", varoitti Adam. "Teitä kiihottaa vain kullan etsintä eikä se, mitä sillä voidaan saada."
Dismukes tupakoi vaieten miettiväisenä ja surullisena. Hän näytti yhtä itsepäiseltä ja voimakkaalta kuin ennenkin, mutta kuitenkin hän oli jollakin tavalla muuttunut. Hänessä oli jotakin uutta, mitä oli vaikea määritellä. Viimeinen kajo himmeni vuorten korkeilla huipuilla, pilvet muuttuivat harmaiksi ja hämärä saapui kuin hiipivä vihollinen.
"Kuinka satuitte tulemaan tänne?" Dismukes tiedusteli hetkisen kuluttua.
"Käyn täällä vain täyttämässä leilini", vastasi Adam.
"Niin minäkin. Ja erinomainen lähde tämä onkin. Olin täällä viime vuonnakin ja kun lähdin, säästelin yhden leilini sisältöä niin kauan, että se lopulta pilaantui. Löysin hieman kultaa Kingstonin harjanteilta, mutta kun evääni loppuivat, täytyi minun lähteä sieltä. Suunnittelen nyt matkaa sinne ja sitten Funeral-vuorille. Ne ovat aivan täynnä metalleja. Mutta kullanetsijöillekin se on kuivaa, karua ja epäterveellistä seutua. Tunnetteko ne alueet?"
"Olen käynyt harjanteen tällä laidalla."
"Sekin on jo hedelmätöntä maata, mutta Funeralien toisella puolella on itse Kuolemanlaakso. Kesäisin se on kuin liekehtivä helvetti. Olen käynyt siellä kaikkina vuodenaikoina. Vain hullut lähtevät Kuolemanlaaksoon heinäkuussa. Olen nähnyt lämpömittarin näyttävän siellä kuuttakymmentä astetta. Olen nähnyt sen näyttävän viittäkymmentä keskiyöllä, ja öisin, hehkuvien tuulten puhaltaessa laaksossa, ei nukkumisesta eikä lepäämisestä tule mitään. Ihminen ei voi silloin tehdä muuta kuin haukkoa ilmaa... Mutta, Wansfell, kummallisinta sentään on, että erämaan lumous vaikuttaa voimakkaammin Kuolemanlaaksossa kuin missään muualla."
"Ymmärrän sen", vastasi Adam miettiväisenä. "Se kai johtuu kuoleman ja hävityksen täydellisyydestä – sen paljaan seudun hirvittävästä yksinäisyydestä ja autiudesta. Aion käydä siellä."
"Niin arvelinkin. Ja katsokaahan nyt, Wansfell, aion piirtää teille pienen kartan laaksosta ja merkitä siihen tiet ja lähteet. Tunnen ne seudut paremmin kuin kukaan valkoinen mies. Siellä on kaikenlaisia metalleja. Funeralien alimmainen rinne on pelkkää savea, booraksia, soodaa, lipeää, suolaa ja salpietaria. Kun on kuuma ja polttavat tuulet kohottavat ilmaan tuota pölyä, on se jotakin hirmuista. Mutta tehän haluatte kokea kaikkea ja palaatte vielä takaisinkin sieltä."
"Mitähän tietä sinne olisi viisainta mennä?"
"Minä seuraisin Amargosaa. Sen vesi on kyllä huonoa, mutta menee sentään mukiin paremman puutteessa. Menkää sen poikki ja kiivetkää sitten Panaminteille ja palatkaa takaisin Furnace-puron rantoja pitkin. Piirrän teille pienen kartan. Siellä on enemmän huonoa vettä kuin hyvää ja joukossa saattaa olla arsenikkipitoisia lähteitä. Löysin kerran sellaisen laidalta kuuden miehen luurangot. He olivat löytäneet lähteen janoissaan ja olleet niin kokemattomia, etteivät olleet tutkineet sitä. He sammuttivat janonsa ja kuolivat sinne. Heillä oli kultaakin mukanaan, mutta en ole koskaan saanut selville, keitä he olivat. Kukaan ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan heistä ja ainoastaan minä tiedän sen murhenäytelmän. No niin, sellaiset näyt eivät ole harvinaisia. En vain ole milloinkaan ennen nähnyt niin monta luurankoa yhdessä paikassa. Wansfell, tekin olette varmasti nähnyt kuivuneita muumioita, jotka ovat keltaisia kuin nahka, ja vaalenneita luita ja irvisteleviä pääkalloja, jotka kiiltävät valkoisina auringonpaisteessa."
"Kyllä. Olen haudannut useamman kuin yhden ihmisraukan jäännökset", vastasi Adam.
"Onkohan niiden hautaaminen tarpeellista? Minä jätin ne sinne varoitukseksi muille. Vain mielipuoli juo sellaisesta lähteestä, jonka reunalla on luuranko... Mutta puhutaan nyt jälleen matkastanne Kuolemanlaaksoon. Neuvoisin siis teitä seuraamaan Amargosaa. Se on pitkä mutta turvallinen. Ja sen rannoilla on risuja ja hieman ruohoa. Kun pääsette laaksoon, tapaatte siellä kullanetsijöitä ja -kaivajia ja muita vaeltajia. Ja luultavasti kohtaatte rosvojakin, jotka ovat valinneet asuinpaikakseen Panamintein vuoriston. Päättäen siitä, mitä olen kuullut teistä, Wansfell, olisi se tapaaminen onnettomuudeksi heille ja onneksi kaikille rehellisille kullankaivajille. Vai mitä?"
"Dismukes, en pelkää sellaisia miehiä", vastasi Adam vakavasti.
"Ette varmaankaan", myönsi Dismukes yhtä vakavasti. "No niin, viime kerralla oleskellessani siellä syyskuussa, joka oli kuumempi kuin helvetti, tapasin pari kummallista ihmistä muutamassa kanjonissa, jota en ollut tutkinut ennen... Niin, kohtasin siellä kaksi kummallista ihmistä, miehen ja naisen, jotka olivat rakentaneet majan rapautuneen kalliorinteen juurelle. Se oli aivan samaa kuin itsemurha ja minä koetin selittää sitä heille. Rinteeltä kuului aina vyöryvien kivien jyrinää ja minä hetkenä hyvänsä saattoi sora haudata heidät. Nainen pelkäsi hirveästi miestään, joka näytti petomaisen julmalta. En voinut auttaa naisraukkaa enkä saada selville enempää kuin mitä nyt olen kertonut teille. Mutta, Wansfell, nainen ei ollut mikään tavallinen ihminen. Hän oli ollut kaunis joskus, mutta nyt hänen kasvoillaan oli surullinen ilme. Arvasin, ettei hän eläisi enää pitkää aikaa, ja näin miehen vihaavan häntä. Olen tavannut kummallisia ihmisiä ja nähnyt monta omituista tapausta, mutta tämä oli jotakin uutta minullekin. Wansfell, tekisitte minulle palveluksen, jos menisitte tapaamaan niitä ihmisiä. He ovat varmasti siellä, jos vain ovat vielä hengissä. Mies on valinnut asunnokseen hyvin syrjäisen paikan ja Soshone-intiaanit tuovat heille ruokaa Panamintein toisella puolella sijaitsevista maakartanoista. Elämä siellä on kauhistuttavaa naisraukalle. En ole saanut mielestäni hänen surullisia kasvojaan. Menkää sinne."
"Kyllä menen. Mutta miksi toivotte sitä niin kiihkeästi, Dismukes?" kysyi Adam uteliaana.
"No niin, tiedänhän, millainen maine teidän nimellänne on erämaassa!" vastasi Dismukes pidättyväisesti katsoessaan nuotioon ja siirrellessään kekäleitä jalallaan.
"En ole kuullut siitä mitään", sanoi Adam. "Olen oleskellut melkein aina yksin. Olen tietysti käynyt varusteita ostamassa ja leireissä, jopa työskennellyt kultakaivoksissakin sekä opastanut vaunukaravaaneja Mohaven poikki. Olenhan toki ollut ihmistenkin parissa, mutta en ole milloinkaan kuullut nimeni merkitsevän sen enempää kuin muidenkaan."
"Wansfell! Olen kuullut sen nimen monta kertaa ja muutamista teoistanne kerrotaan jo nuotioittenkin ääressä. Ette suinkaan loukkaudu kuullessanne tämän?"
"En ollenkaan, hyvä ystävä", vastasi Adam kummallisesti liikuttuneena, sillä hän oli selviytynyt voittajana taistellessaan erämaassa, harhaillessaan paikasta paikkaan ja joutuessaan monenlaisiin seikkailuihin. Hän oli suoriutunut niistä sen voiman avulla, jonka erämaa tuntui suoneen hänelle, ja sitten jatkanut matkaansa yksinäisiä polkuja syventyneenä salaisuuteensa. Vuodet tuntuivat hänestä vähäpätöisemmiltä kuin lentävä hiekka. Hän oli ollut rikoksen raskauttama onneton poika, mutta oli nyt kypsynyt mies, nuori vielä vuosiltaan, mutta kyllin vanha ymmärtämään erämaan hiljaisuuden ja yksinäisyyden taistelut, ja harmaantunut ohimoiltaan entisen rikoksen vieläkin ahdistaessa hänen mieltään. Kuinka hauskaa olikaan kuulla, että tuntemattomat miehet puhuivat hänestä ihmetellen ja kunnioittaen! Hän oli auttanut vaeltajia, kuten Dismukesikin, ja jakanut oikeutta erämaan lakien mukaan pahoille miehille, jotka olivat sattuneet hänen tielleen, koettaen aina menetellä oikein ja omantuntonsa mukaan, mutta nimi Wansfell ei ollut merkinnyt hänelle mitään ja sen vuoksi Dismukeen sanat olivat hänelle iloinen yllätys.
"Wansfell, te olette jokseenkin sellainen mies, jollainen minäkin olisin voinut olla", virkkoi Dismukes epäröiden.
"Ei toki, Dismukes!" vastasi Adam. "Te olette kullanetsijä, rehellinen ja ahkera ja niin varakaskin nyt, että voitte ryhtyä nauttimaan pitkällisen työnne; tuloksia. Elämällänne on ollut tarkoitus... mutta minä olen vain erämaan vaeltaja."
"Niin juuri, mutta siinä piileekin suuruutenne!" huudahti kullanetsijä ja hänen silmänsä leimahtelivat. "Minä olen itsekäs sika, joka tongin mudassa löytääkseni sieltä kultaa. Intohimoni on sokaissut minut, niin että monesti olen kulkenut kärsivien ohi ojentamatta auttavaa kättä. Mutta te, Wansfell, olette erämaan yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta löytänyt Jumalan... Minähän ennustin sitä. Olen tavannut muitakin teidän kaltaisianne miehiä."
"Ei, olette väärässä. En luule löytäneeni Jumalaa, en ainakaan vielä. Minulla ei ole uskontoa eikä uskoa. Luonto on mielestäni säälimätön ja välinpitämätön ja erämaa on vain muuan sen leikkikentistä. Ihmisellä ei ole minkäänlaisia oikeuksia siihen. Ei, en ole löytänyt Jumalaa."
"Te olette, mutta ette vielä itse tiedä sitä", vastasi Dismukes tyynemmin alkaen täyttää unohtunutta piippuaan. "No niin, en aikonut kääntää keskustelua tähän. Kohdatessani jonkun kullanetsijän ei tapani ole jutella liikoja. Mutta te olette erilainen. Te panette aivoni toimimaan. Ja joskus luulen aivoihini kerääntyneen miljoonia ajatuksia, jotka tahtovat purkautua esille. Minä ajattelen lakkaamatta, vaikka en lausukaan kaikkea julki."
Adamin istuessa nuotion ääressä Dismukes laittoi itselleen vuoteen. Hän aukaisi käärön, levitti maahan risaisen hamppukangaskappaleen ja sen päälle huopapeitteen. Pieluksena hän käytti vanhaa takkiaan. Hänen käsityksensä riisuutumisesta supistui siihen, että hän heitti syrjään vanhan hattunsa. Sitten hän laskeutui hitaasti ja vaivalloisesti pitkäkseen, vetäisi peitteen päälleen ja rinnasta purkautui syvä huokaus. Hänen suuret tummat silmänsä tuijottivat hetkisen kirkastuvia tähtiä ja sitten sulkeutuivat.
Vihdoin Adamkin havahtui mietteistään ja kääriytyi makuuhuopiinsa. Hän oli kulkenut pitkälti, mutta ei ollut silti väsynyt. Hän makasi kauan valveilla ja mietti, mutta nukkui kuitenkin lopulta.
Herätessään hän näki Dismukeen valmistelevan aamiaista nuotion ääressä.
"Aion jatkaa matkaani tänään", ilmoitti kullanetsijä. "Mitä te aiotte tehdä?"
"Jään tänne Tecopahiin niin kauaksi aikaa kuin viihdyn", vastasi Adam.
"Hm! Se loppuu kyllä lyhyeen, ellette saa päähänne jotakin sellaista kuin Donnerissakin, Providence-vuoristossa."
"Mitä siitä tiedätte?"
"En mitään, kuulin vain puhuttavan. Wansfell, huuhteletteko milloinkaan kultaa?"
"Joskus, kun satun löytämään sitä. Mutta sitä ei tapahdu usein."
"Teettekö työtä?"
"Kyllä. Olen tehnyt kovasti työtä milloin kaivoksissa, milloin joella Needlesin luona, olen ohjannut muulivaljakkoja ja opastanut vaunukaravaaneja, mutta minulle on aina maksettu hyvin huonosti."
"Miten tulette toimeen?" Dismukes tiedusteli uteliaana.
"Onhan minulla sen verran varoja, että voin hankkia lihaa luitteni peitoksi."
"Niin, teissä on lihaa tai pikemminkin lihaksia. Useimmat miehet täällä kuihtuvat ja riutuvat vähitellen pois... Sallitteko minun lainata teille hieman rahaa?"
"Rahaako? Senkö vuoksi olitte niin utelias? Kiitoksia vain, ystäväni, mutta minä en ole rahan tarpeessa. Olen käyttänyt omaisuudestani noin tuhat dollaria asuessani Coahuila-intiaanien parissa, mutta vielä on yhdeksäntuhatta jäljellä."
"Onko teillä kaikki nuo rahat mukananne?"
"On. Missä muualla minä voisinkaan niitä säilyttää?"
"Wansfell, jotkut rosvot murhaavat teidät vielä."
"Eivät murhaa, elleivät käy salakavalasti kimppuuni. Älkää olko huolissanne. Minua ei pelota."
"Mutta siitäkin huolimatta kehoitan teitä varovaisuuteen, jos kerran aiotte mennä ylätasangoita kohti. Älkää näyttäkö kellekään rahojanne. Minut on rosvottu kolme kertaa."
"Ettekö taistellut kultanne puolesta?"
"En saanut siihen minkäänlaista tilaisuutta. Kimppuuni hyökättiin salaa ja minun piti kohottaa käteni ylös... Minulle on kerrottu, että te olette taitava käyttämään revolverianne, Wansfell?"
"Olette kuullut paljon juttuja minusta."
"Mutta te ette ampunut Baldy McKuea", sanoi Dismukes ja hänen suuret tummat silmänsä leimahtivat.
"En – en tehnyt sitä todellakaan."
"Te tapoitte McKuen paljain käsin", sanoi Dismukes ja hänen ruskettuneet poskensa punastuivat hieman. "Wansfell, ettekö kertoisi minulle siitä?"
"Enpä juuri mielelläni. Haluaisin unohtaa muutamia asioita."
"No niin, se oli sentään hyvä palvelus minulle", vastasi Dismukes. "McKue kohteli minua huonosti. Hän ryösti minulta valtaukseni Soda Sinkissä. Ja hän uhkasi tappaa minut. Kohtasin hänet Riversidessä ja siellä hän koetti vangituttaa minut. Hän oli rosvo ja murhaaja. McKue oli samanlainen kuin useimmat muut miehet erämaassa – hän vajosi eläinten tasolle. Vieras, joka kertoi minulle tarinan, vannoi, ettei McKuen ruumiissa ollut ainoatakaan murskaamatonta luuta... Onko se totta?"
"On."
Dismukes hieroskeli suuria käsiään ja mulkoili julmasti häränsilmillään muistellessaan vihamiestään.
"Miksi tapoitte hänet?"
"Koska hän olisi tappanut minut."
"Etsittekö hänet käsiinne siinä tarkoituksessa?"
"En. Vuotta ennen sitä satuin olemaan Goffsissa. Jouduin matkallani muutamaan telttapahaseen, jossa eräs nainen makasi kuolemaisillaan. Autoin häntä hieman. Hän sanoi McKuen olevan syypäänä hänen kuolemaansa. Hän kuolikin ja minä hautasin hänet. Sen jälkeen pidin varani, milloin saisin käsiini McKuen."
"Minua ihmetytti kovasti kuulemani tarina", sanoi Dismukes. "Se teki minuun syvän vaikutuksen. Jumala tietää, että taistelut ovat tavallisia täällä, ja mitä taasen kuolemaan tulee, kohtaa sen jälkiä täällä erämaassa kaikkialla. Erämaan elämä on sellaista, mutta tapa, jolla tuo teko suoritettiin, järkytti minua kovasti. Minäkin olisin menetellyt samalla tavalla. Ihmeellisiä ovat kohtalot täällä erämaassa, on kuin kaikki olisi edeltäpäin säädetty. Ajatelkaa ensimmäistä kohtaustamme ja tätäkin. Wansfell, me tapaamme vieläkin toisemme. Se on kirjoitettu näihin hiekkaisiin teihin meidän vaeltaessamme ristiin rastiin erämaassa."
"Kuluu joskus kuukausiakin, ettemme tapaa ainoatakaan miestä, ja vuosikausia, ettemme kohtaa ainoatakaan naista. Mutta kohdattuamme heidät tuntuu elämämme taas elämisen arvoiselta."
"Pyydän teitä menemään Kuolemanlaaksoon", sanoi Dismukes kaikuvasti. "Sen kärsivän naisen silmien ilme ahdistaa mieltäni. Siellä ovat asiat hullusti. Mies, joka pitää häntä siellä, on pahempi kuin gorilla, ellei hän ole pähkähullu. Antaisin paljonkin, jos vain näkisin teidän käsittelevän sitä miestä samalla tavalla kuin McKuetakin!"
"Ehkäpä hän saakin ansionsa mukaan. Piirtäkää karttanne Kuolemanlaaksoon johtavista teistä. Tässä on muistikirja ja kynä."
Kullanetsijä piirusteli kömpelösti suurilla känsäisillä kourillaan. Häneltä meni pitkän aikaa muutamien viivojen vetämiseen, joidenkin merkkien tekemiseen ja nimien kirjoittamiseen. Mutta kun hän alkoi puhua etäisyyksistä ja suunnista, teistä ja lähteistä, laaksoista ja vuoristoista – kuinka sulavasti se häneltä kävikään!
"Minäkin lähden tästä piakkoin Funeral-vuoristoon", lopetti hän. "Tässä näette Furnace-puron ja paikan, jossa se kääntyy Kuolemanlaaksoon. Te kahlaatte sen poikki tuossa kohdassa ja seuraatte sitä, kunnes saavutte sen oikeanpuoleisella rannalla sijaitsevien keltaisten savikumpujen luo. Ne ovat aivan paljaita ja minä luulen siellä olevan kultaa. Löydätte minut jostakin sieltä."
Siinä siis tavallaan päätettiin, että Adam ja Dismukes tapaisivat toisensa jonakin epämääräisenä aikana jossakin epämääräisessä paikassa.
"Päivä on jo kulunut pitkälle", sanoi Dismukes katsoen aurinkoon. "Kuormitan aasini ja lähden matkalle."
Dismukeen hakiessa aasejaan Adam suoritti leiriaskareet. Hänen toverinsa palasikin hetkisen kuluttua ajaen aaseja edellään. Adam auttoi häntä kuormittamisessa.
"Wansfell, tapaammekohan toisemme vielä kerran?" sanoi Dismukes puristaessaan Adamin kättä.
"Kaikki tiet menevät ristiin erämaassa. Toivotan onnea matkallenne!"
"Hyvästi!" ja Dismukes läimäytti aasinsa liikkeelle.
Adam jäi hautomaan omia suunnitelmiaan.
XIII
Vihdoin Adam eräänä aurinkoisena aamuna ajoi aasinsa yksinäiseen erämaahan ja suuntasi matkansa Amargosaa kohti. Oli tyyni ja tumman jyrkänteen takaa näkyvä aurinko ennusti lämmön kohoamista. Kuumuus oli lisääntynyt päivä päivältä ja nyt auringon noustessa alkoi erämaan pinnasta kohoilla utuisia kuumia huuruja. Mutta polttavinkaan helle ei säikähdyttänyt Adamia. Hän oli pysytellyt yhdessä paikassa jo niin kauan aikaa, että nyt, kun hiki alkoi miellyttävästi kostuttaa hänen ruumistaan, tuotti se hänelle suorastaan nautintoa. Hänen edessään olevat harmaat rinteet eivät säikähdyttäneet häntä. Hän käveli kuin vuoristolainen ainakin ja aasien oli pakko juosta pysyäkseen hänen edellään.
Iltapäivällä hän näki edessään Amargosan laakson. Sen espanjankielinen nimi viittasi sen happo- ja myrkkypitoisuuteen. Kapea kiemurteleva virta kimalteli kuin hopea auringonpaisteessa, mesquito-pensaita kasvoi siellä täällä sen soraisilla rinteillä ja hiekkaäyräillä. Adam suuntasi matkansa sinne. Aurinko alkoi painua länteen ja oli jo rosoisten huippujen korkeudella hänen saapuessaan purolle. Aasit joivat, mutta virran vesi ei näyttänyt maistuvan niistä hyvälle. Se ei ollut maukasta, mutta pitäisi ne kuitenkin hengissä.
Adam ryhtyi suorittamaan leiriaskareitaan. Hän kokosi kuivuneita mesquito-pensaan oksia ja sytytti tulen, sitten täytti suuren padan jauhoilla ja vedellä ja alkoi alustaa taikinaa. Mutta juuri kun oli saamaisillaan sen valmiiksi, kuuli hän pensaikosta kahinaa. Hän luuli näkevänsä vilahdukselta kaniinin ja tuore liha oli hyvin harvinaista erämaassa. Hän tarttui pyssyynsä ja hiipi pensaiden väliin, näki siellä nuoren kaniinin ja ampui sen. Mutta palattuaan leiriin hän huomasi siellä tapahtuneen jotakin odottamatonta.
Jinny oli herännyt torkuksistaan, työntänyt turpansa taikinaan ja koetti ahmia sitä kitaansa. "Hei, sinä varas!" huusi Adam hyökäten sitä kohti. Jinny ravisteli päätään, mutta taikina oli tarttunut sen kuonoon ja pata oli tarttunut taikinaan. Aasi veitikka oli niin ketterä, ettei Adam saanut sitä kiinni. Pata putosi maahan, mutta taikina pysyi kiinni Jinnyn turvassa. Se laukkasi täyttä vauhtia pakoon samalla kuin leuat liikkuivat koko ajan sen syödessä taikinaa minkä ennätti. Jinny oli taas käyttänyt hyväkseen suotuisaa tilaisuutta. Kun Adam vihdoin sai sen kiinni, oli taikina melkein syöty. Se suhtautui kuritukseen nöyrästi ja painaen korvansa jälleen luimuun se luultavasti torkahti uudelleen.
Eräänä aamuna Adam sitten näki Kuolemanlaakson ensimmäisen kerran.
Hän katseli sitä kauhistuneena.
"Autioltapa se näyttää!" huudahti hän. Hän muisti, mistä Kuolemanlaakson nimi johtui. Vuonna 1849, kun Kalifornian kultakuume raivosi pahimmillaan, oli seitsemänkymmentä mormonia tullut tähän punaseinämäiseen, valkopohjaiseen laaksoon, jossa heistä oli joutunut tuhon omaksi kahdeksanseitsemättä. Kaksi pelastunutta oli ristinyt tämän kapean, monta sataa jalkaa meren alapuolella sijaitsevan kuilun Kuolemanlaaksoksi. Ja sen jälkeen olivat monet muut sen hirmuista pelastuneet sanoneet sitä milloin miksikin.
Se oli enemmän kuin kuudenkymmenen mailin pituinen ja noin kahdentoista mailin levyinen, mutta tarkkaa selkoa sen laajuudesta ei ollut milloinkaan saatu. Sen mineraalirikkaus oli niin suuri, että miehet sen vuoksi uhmasivat sen kauhuja. Dismukeskin oli sanonut siellä olevan suuria kultasuonia ja hänen sanoihinsa saattoi luottaa. Laakson pohjaa peitti valkoinen kuori, joka sisälsi suolaa ja boraksia. Muissa paikoissa oli taasen kosolti kipsiä, salpietaria ja rikkiä. Luonto oli siellä sekä tuhlannut että pelottavasti säästellyt aarteitaan. Tässä kuonaisessa kuilussa oli vain muutamia hyvin kivennäispitoisia virtoja ja lähteitä. Niiden vesi oli vastenmielisen makuista, kuumaa, vieläpä joskus myrkyllistäkin. Laakson kuumuus oli kesällä hirvittävä ja siellä puhaltavissa tuulissa saattoi olla niin paljon myrkyllisiä kaasuja, että ne tappoivat ihmisen. Talvisin taas lämmönvaihtelut olivat niin nopeita, että lämpöiselle hiekalle nukkumaan paneutunut kullanetsijä saattoi paleltua kuoliaaksi.
Adam tarkasteli Dismukeen laatimaa karttaa ja aloitti kulkunsa laakson poikki kanjonin suusta. Pitkä hiekkarinne, jossa kasvoi surkastuneita mesquito-pensaita, ulottui laakson poimuiseen pohjaan saakka. Adamin aasit näyttivät jo varhain päivällä levottomilta ja väsyneiltä, sillä kulku oli vaikeata. Hiekka oli muuttunut kovaksi suola- tahi boraksikuoreksi ja pienet kuopat ja kohoutumat vaikeuttivat etenemistä. Muutamissa paikoissa kuori oli kova, mutta toisaalla se taas murskaantui jalan alla. Väriltään se oli joko likaisen valkoista tai keltaista. Kaukaa siinti kimalteleva valkoinen uoma, joka muistutti jäätynyttä jokea.
Adam käveli varovasti aasien jäljessä. Ne eivät pitäneet tästä matkasta ja kun olivat varovaisia, kävelivät ne arkaillen kuin olisivat tahtoneet ensin koettaa painollaan petolliselta näyttävää kuorta ennen kuin astuivat sille. Vihdoin ne pysähtyivät. Adam näki saapuneensa sileän suolakaistaleen reunalle, joka kimalteli kuin huurteinen jää. Tämä kohta oli kaukaa näyttänyt jäätyneeltä virralta. Kun Adam laski jalkansa sille, tunsi hän sen vapisevan ja kohoilevan hänen painostaan, mutta kestävän kumminkin. Oli mahdotonta päätellä, kestäisikö seuraava neliömetri hänen painoaan vai ei. Palatessaan takaisin reunalle hän näki jälkensä suolassa selvinä kuin olisi polkenut ne lumeen. Hän talutti Jinnyn sinne ja huomasi, että se voisi päästä siitä yli, jos vain kävelisi nopeasti. Se ymmärsi asian itsekin. Kun hän päästi sen irti, jatkoi se matkaansa koettaen päästä poikki niin äkkiä kuin suinkin. Adamin piti ajaa toista aasia. Pinta tuli yhä pehmeämmäksi ja virran keskellä se muuttui märäksi ja tahmeaksi. Aasien kulku muuttui työlääksi, mutta onneksi oli paikka kapea.
Nyt oli jo niin kuuma, että Adam saattoi kuvitella, millaista täällä mahtoikaan olla heinä- ja elokuussa. Joka puolelta siintävät vuoret olivat kummallisen udun verhoamat. Viimeinen tunti alkoi jo kysyä Adaminkin voimia. Saavuttuaan rinteelle hän pysäytti aasinsa lepäämään. Hän oli kuumissaan ja hikinen, silmiä karvasteli ja jalkoja poltteli.
Levättyään hän tarkasteli karttaa ja huomasi, että ensin oli kiivettävä rinteelle ja jatkettava sitten matkaa mustan kalliorykelmän luo, joka oli hänen päämääränsä.
Hän nousi seisomaan kiveltä, joka oli vähällä polttaa hänen ihonsa rakoille vaatteidenkin läpi, ja lähti länttä kohti ajaen väsyneitä aaseja edellään. Hänen piti päästä perille ennen pimeän tuloa ja matkaa oli noin kolme mailia. Mutta tämä olikin Kuolemanlaakso, varjojen, utujen ja harhakuvien paikka, jossa ei ainoakaan vaeltaja ollut kyennyt arvioimaan oikein välimatkoja. Hän oli kulkevinaan kolme mailia tunnissa, mutta tunnin kuluttua hän oli yhtä kaukana kallioista kuin ennenkin. Seuraava tunti kului samaten, mutta kolmannen tunnin lopussa hän pääsi mustan seinämän juurelle.
Kanjoni oli merkitty Dismukeen karttaan, samoin siellä sijaitseva lähde ja maja, jossa Dismukeen kertomat kummallinen mies ja nainen asuivat jyrkän rapautuvan rinteen juurella. Koska Adam ei voinut ehtiä sinne enää samana iltana, leiriytyi hän kanjonin suulle.
Seuraavana aamuna hän huomasi, että lähellä oleva korkeaseinäinen rotko ei ollutkaan kanjoni, vaan parin rinteen välinen räme, jossa virtasi hieman vettä. Sen takaa ilmestyi näkyviin asteittain laajeneva viettävä kenttä, jolla oli kallionlohkareita, hiekkaa ja surkastuneita pensaita. Sieltä hän löysi aasinsa. Jinny tietysti torkkui, mutta Jack söi tyytyväisenä ruohoa.
Samassa häntä säikähdytti rinteen juurelle vyörähtävä kallionlohkare. Adam kääntyi katsomaan sinne mistä ääni oli kuulunut.
Sieltä häämötti jylhä vuori, jonka rinteillä ei näkynyt minkäänlaista kasvillisuutta. Adam lähti kävelemään sitä kohti päästen vähitellen korkeammalle ja samalla lähemmäksi sitä. Äkkiä hän huomasi majan ja pysähtyi. Saattoiko se olla ihmisten asuntona, sillä majahan sijaitsi melkein Kuolemanlaaksossa. Se ei ollut edes neljännesmailinkaan päässä siitä.
Adam riensi eteenpäin tullen yhä uteliaammaksi ja epäilevämmäksi. Se oli varmasti jokin kullanetsijän rakentama ja hylkäämä maja. Ja kuitenkin olisi jokainen kullanetsijä rakentanut paremman asumuksen kuin tuon. Eikä kukaan täysijärkinen olisi valinnut noin vaarallista paikkaa. Maa alkoi viettää ja muuttui paljaaksi. Siellä täällä oli suuria kivilohkareita, jotka näyttivät vyöryneen sinne äskettäin. Sieltä ei kohonnut savua eikä näkynyt minkäänlaista elämää eikä liikettä. Mutta äkkiä hän huomasi hiekassa miehen jalan jäljen ja polvistui tarkastelemaan sitä. Se oli eilinen.
Hän suoristautui varmana asiastaan. Dismukes oli ilmoittanut suunnan oikein, vaikka olikin arvioinut väärin välimatkat. Hän tarkasteli seutua ja huomasi vähän matkan päässä vihreitä mesquito-pensaita ja ruohoa. Siellä siis oli Dismukeen mainitsema lähde. Sitten hän kohotti katseensa ylemmäksi.
Rapautuvista kallioista muodostunut vuori näytti synkältä ja pelottavalta valoisalla päivälläkin. Mikä piti tuota rakoilevaa, uurteista, luhistuvaa vuorta koossa? Mitä se odotti? Vain aikaa ja erämaan lakien täyttymistä. Adamin katsellessa muuan rapautunut osa irtaantui paikaltaan, vyöryi penkereen yli ja putosi kolahtaen alemmalle rinteelle. Kallioita, jotka olivat kaksi kertaa suurempia kuin maja, oli vyörynyt alas kentälle. Milloin tahansa saattoi tuollainen kivenlohkare irtautua ja murskata majan.
"Tosiaan!" mutisi Adam. "Mies joka pakottaa naisen elämään tällaisessa paikassa, on joko mielipuoli tai suunnittelee naisen hirvittävää kuolemaa."
Adam lähestyi majaa, joka ehkä suojeli auringonpaisteelta, mutta ei sateelta eikä tomulta. Kuormasatuloita ja laatikoita oli pinottu kasaan sen toiselle puolelle, tyhjiä tölkkejä oli hajallaan kaikkialla, oviaukon edessä oli äsken koottuja mesquito-pensaan oksia ja hiiltyvän nuotion ääressä oli mustuneita kiviä ja nokisia astioita.
"Hei, siellä!" huusi Adam pysähtyen ovelle.
Majasta ei kuulunut mitään vastausta. Hän kumartui katsomaan sisään ja näki paljaan hiekkalattian, laudoista kyhätyn matalan pöydän, istuimiksi sopivia kiviä, astioita, lautasia ja hyllyjä. Ovella varustettu hamppukangasverho erotti huoneen toisesta suuremmasta. Siellä oli huopapeitteistä valmistettu vuode ja seinillä riippui naisen vaatteita. Adam näki vilahdukselta jotakin harmaata ja kuuli sitten naisen huudahtavan. Hän peräytyi.
"Elliot! Olet siis palannut!" huusi joku.
"Ei. Täällä on vieras", vastasi Adam.
"Ah!"
Huudahdusta seurasivat pehmeät askelet ja ovelle ilmestyi harmaapukuinen nainen, jonka vartalo näytti kauniilta, mutta hennolta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmät suuret, syvät ja pelokkaat.
"Nimeni on Wansfell ja olen Dismukeen ystävä – sen kullanetsijän joka on käynyt täällä: Olen matkalla Kuolemanlaakson halki ja poikkesin luoksenne."
"Dismukeenko? Tarkoitatte varmasti sitä lyhyttä ja paksua kullankaivajaa", sanoi nainen silmät suurina. "Muistan hänet. Hän oli ystävällinen. Olette siis hänen ystävänsä?"
"Kyllä. Ja olen valmis palvelemaan teitä."
"Jumalan kiitos!" huudahti nainen murtuneena ja nojautui ovenpieleen. "Olen pahemmassa kuin pulassa. Olen ollut yksinäni koko yön. Mieheni lähti jonnekin eilen. Hän otti vain vesileilin mukaansa ja sanoi tulevansa illalla takaisin... Mutta hän ei tullutkaan. Hänelle on varmasti tapahtunut jotakin!"
"Täällä erämaassa saattaa tapahtua vaikka mitä", sanoi Adam. "Lähden etsimään häntä. Näin hänen jälkensä tuolla hiekassa."
"Voitteko löytää hänet?"
"Älkää olko huolissanne. Seuraan jälkiä ja tuon hänet tänne."
Adamin ääni ja ulkomuoto näyttivät vetävän naisen huomiota.
"Kerran hän eksyi ja oli poissa kaksi päivää. Ja kerran taas uupui kuumuudesta."
"Oletteko ollut yksin ennenkin?" kysyi Adam.
"Yksinkö? Kyllä, monta monituista kertaa. Hän on jättänyt minut yksikseni usein tarkoituksellisesti, jotta pimeys kiduttaisi minut. Nuo vyöryvät kalliot, kuinka niiden kolahtelu kuulostaakaan kaamealta hiljaisuudessa!" Sitten hän äkkiä hillitsi itsensä kuin häveten sitä että oli paljastanut salaisuuksia vieraalle henkilölle.
"Rouva, onko miehenne täysijärkinen?"
Nainen näytti epäröivän.
"Miehet saavat päähänsä usein kummallisia tekoja täällä erämaassa", sanoi Adam. "Tahdotteko kertoa, miksi rakensitte majanne tänne, jossa se ennemmin tahi myöhemmin joutuu vyöryvien kivien murskattavaksi?"
Liikuttunut ilme tuli naisen suuriin ja kauniisiin tummansinisiin silmiin.
"Minä – hän – tämä paikka oli niin lähellä lähdettä. Hän ei uskonut olevan vaaraa ja rakensi majan tänne", änkytti nainen.
Hän valehteli, mutta huonosti. Nuo kauniit tunteelliset huulet eivät olleet tottuneet sellaiseen.
"Ehkä minä saan hänet uskomaan", vastasi Adam. "Lähden etsimään häntä. Hän on nähtävästi eksynyt. Kuumuus ei ole vielä niin tukahduttavaa, että se olisi vaarallista. Eikä hän ole mennyt kauaksi. Leirini on aivan lähellä. Tuon hänet takaisin tänään tai viimeistään huomenna."
Nainen soperteli kiitoksiaan. Adam ihmetteli jälleen hänen pelokasta tuijottavaa katsettaan ja poistui sitten ryhtyen etsimään miehen jälkiä. Hän löysikin ne pian ja näki niiden johtavan laaksoon. Seurattuaan niitä monta tuntia hän näki niiden muuttuvan vähitellen syvemmiksi, laahustavammiksi ja mutkittelevammiksi. Tuossa oli mies kaatunut. Adam näki hänen käsiensä painamat merkit ja matalan vaon, kun mies oli vetänyt leiliä jäljessään. Jonkin ajan kuluttua mies oli kaatunut uudestaan ja alkanut ryömiä.
"Tässä näyttää taas toistuvan se vanha tarina", mutisi Adam. "Löydän hänet joko kuolleena tai kuolevana... Niin onkin parempi, sillä tuo nainen, joka sanoo häntä miehekseen, on... Miten asianlaita oikeastaan lienee?"
Hän jatkoi matkaansa tuijottaen kuumaan auringonpaisteeseen. Vihdoin hän huomasi jonkin liikkuvan olennon, joka näytti suurelta, eteenpäin ryömivältä kilpikonnalta.
Adam juoksi lähemmäksi ja näki edessään risaisen ja likaisen miehen, joka ryömi väsyneenä vetäen vesileiliä jäljessään.
"Pysähtykää!" huusi Adam hänelle.
Mies pysähtyi, mutta ei kohottanut päätään, joten Adamin oli pakko kumartua katselemaan häntä.
"Mikä teitä vaivaa?" kysyi Adam tiukasti.
"Mitä?" huudahti mies tylsästi.
Adam nosti miehen pystyyn ja alkoi taluttaa häntä kotiin päin. Mies ei voinut pysyä tasapainossa ja yritti kaikkien erämaahan uupuneiden tapaan poiketa syrjään oikealta suunnalta. Adam pysyi lujana, vaikka miehen pysyttäminen oikealla suunnalla oli vaikeampaa kuin hänen tukemisensa.
Vihdoin Adam päästi hänet irti, sillä oli hyödytöntä jatkaa matkaa tällä tavoin. Mies ei kaatunut, vaan huojui ja horjui kehässä kuin päähän lyöty eläin. Miehen risaisten vaatteiden kuosista ja hänen ulkomuodostaan saattoi huomata, ettei hän kuulunut erämaan tavallisten vaeltajien joukkoon.
Kuparinkarvainen aurinko paahtoi keskitaivaalta ja kuumuus oli sietämätön. Adam laski heidän olevan mailien päässä majasta ja tiesi, etteivät he milloinkaan pääsisi sinne tällä tavalla. Hän nosti miehen olalleen ja lähti jatkamaan matkaansa. Adam oli vahva ja olisi helposti jaksanut kantaa miestä, ellei tämä olisi koko ajan rimpuillut päästäkseen vapaaksi.
Hän laski miehen maahan iskien tätä niin kovasti, että mies menetti tajuntansa. Sen jälkeen hän nosti tämän olalleen kuin tyhjän säkin. Alussa tuntui kantaminen vaivattomalta, mutta vihdoin raskas taakka, pehmeä hiekka ja kuuma auringonpaiste pakottivat Adamin pysähtymään. Hän laski miehen maahan ja lepäsi, kunnes voimat taas palasivat, nosti miehen jälleen hartioilleen ja jatkoi matkaansa.
Nyt hän käveli hitaammin ja lepäsi useammin, mutta uupui siitä huolimatta yhä enemmän. Tunnit kuluivat. Hänen saapuessaan vihdoin solan suuhun oli aurinko jo laskenut ja purppuraiset varjot alkoivat tummua. Kun hän saapui tasaisemmalle maalle, näytti kaikki punaiselta ja hän horjahteli väsymyksestä.
Hän oli päättänyt pinnistää voimansa äärimmilleen päästäkseen majalle. Sinne hän lopulta saapuikin melkein puolitajuttomana. Kuin punaisen usvan läpi hän näki naisen ja kuuli tämän huudahtavan. Silloin hän laski taakkansa maahan.
"Voi!" vaikeroi nainen. "Onko hän kuollut?"
Adam pudisti päätään. Naisen huudossa oli sääliä, pelkoa, vieläpä kauhuakin, mutta ei rakkautta.
"Te olette pelastanut hänet! Hän on loukkautunut. Tuossa on suuri mustelma ja hän hengittää vaikeasti."
Adamin istuessa huohottaen voimatta sanoa mitään nainen kuivaili miehensä kasvoja koettaen palauttaa häntä tajuihin.
"Kerran ennenkin hän vaipui tällaiseen horrostilaan, mutta ei näin syvään. Mistähän se johtuu?"
"Myrkyllisestä ilmasta", vastasi Adam.
Adamkin alkoi vähitellen toipua ja katseli naista, joka oli heittänyt hartioilleen valkoisen viitan. Sen poimut ja puhtaus palauttivat menneisyyden Adamin mieleen. Iltarusko valaisi naisen säikähtyneitä, surullisia kasvoja, joissa ainoastaan silmät olivat enää kauniit.
"Mistä löysitte hänet?"
"Laaksosta monien mailien päästä. Hän oli jo niin uupunut, että kulki ryömimällä. Minun piti kantaa hänet tänne."
"Kantaa hänet!" huudahti nainen epäillen. Mutta sitten hänen silmänsä alkoivat loistaa. "Senkö vuoksi olitte niin kalpea ja kaaduitte? Olette suurenmoinen mies! Olettepa koko jättiläinen! Hän olisi muuten kuollut sinne. Kiitän teitä sydämestäni."
"Hakekaa vettä ja hautokaa hänen kasvojaan", Adam kehoitti. "Onko teillä amoniakkia tai viskyä?"
Naisen rientäessä majaan Adam kohottautui vaivalloisesti polvilleen ja nousi sitten seisomaan vieläkin huumautuneena ja heikkona. Nainen palasi hetkisen kuluttua kantaen pesuvatia, pyyheliinaa ja mustaa laukkua, jossa kai oli lääkkeitä. Adam auttoi häntä ja he saivatkin miehen virkoamaan, vaikka tämä ei vielä herännytkään.
"Auttakaa minua kantamaan hänet sisään", sanoi Adam.
Pienessä majassa oli jo niin pimeä, ettei siellä voinut nähdä selvästi.
"Onko teillä lamppua?" kysyi Adam.
"Ei."
"Tuon teille kynttilän. Vartioikaa nyt häntä, että voin siirtää leirini tänne. Vaihtakaa hänen paitansa, jos hänellä on toinen. Tulen pian takaisin ja sitten sytytän tulen ja valmistan meille ruokaa."
Siirrettyään tavaransa majan lähelle Adam sytytti kynttilän.
"Täällä on valoa!" huusi hän.
Rouva tuli hiljaa majasta ja otti kynttilän Adamilta.
"Kiitoksia. Mutta älkää sanoko minua rouvaksi. Nimeni on Magdalene Virey."
"Koetan muistaa sen... Onko miehenne palannut jo tajuihinsa?"
"Ei. Hän näyttää vaipuneen horroksiin. Haluatteko tulla katsomaan häntä?"
Adam seurasi sisälle. Vaikka kynttilä valaisikin huonosti, näki Adam kuitenkin sen valossa miehen kasvot, jotka nukkuessakin olivat harvinaisen julmat.
"Hän nukkuu", virkkoi Adam. "Hän ei ole tajuton eikä horroksissa, mutta hyvin väsynyt. Luullakseni on parasta ettemme herätä häntä."
"Niinkö ajattelette?" vastasi nainen huojentuneena.
"En ole aivan varma. Mutta jos pidätte häntä silmällä jonkin aikaa, saatte sen selville. Valmistan illallisen ja kutsun teidät sitten syömään."
Hän ei ollut sinä iltana niin ketterä leiriaskareissaan kuin tavallisesti. Illallinen valmistui kuitenkin pian ja sitten hän heitti oksia tuleen saadakseen valoa.
"Rouva Virey, tulkaa nyt syömään!" huusi hän ovelta.
Valkoisessa viitassa, solakkana, viehättävänä, ryhdiltään ylpeänä, mutta kasvoiltaan surullisena kuin madonna nainen istuutui nuotion ääreen. Himmeä valaistus peitti kaikki ne jäljet, jotka rumensivat hänen kasvojaan päivisin. Adam järjesti peitekasan istuimeksi ja tarjoili sitten tyytyväisenä itseensä. Hän oli erämaan vaelluksillaan oppinut tuntemaan nälän merkit ja tiesi nyt tavanneensa nälkäisen ihmisen. Naisen ruokahalu palautti Adamin mieleen ne päivät, jolloin hänkin oli nähnyt nälkää. Naisella oli hyvin henkevät kasvot, mutta itsesäilytysvaisto hallitsi häntäkin kuten jokaista luomakunnan olentoa.
"Milloin olenkaan syönyt näin kyllikseni!" huudahti nainen vihdoin. "Mutta se maistui niin hyvältä! Te olette taitava ruoanlaittaja."
"Kiitoksia", vastasi Adam tyytyväisenä.
"Herkutteletteko aina näin?"
"En. Minun täytyy tunnustaa, että koetin parastani saadessani aterioida näin harvinaisessa seurassa."
Nainen nojasi leukaansa käsiin ja tarkasteli häntä uteliaana. Pimeässä hänen silmänsä näyttivät suurilta, luonnottoman kirkkailta ja surullisilta. Ne olivat sellaisen naisen silmät, joka ei ole vielä menettänyt uskoaan ihmisten hyvyyteen.
"Sekö Dis – Dis –?"
"Dismukes", auttoi Adam.
"Niin. Hän siis lähetti teidät tänne? Oletteko tekin kullanetsijä?"
"En. En välitä sellaisesta."
"Niinkö! Mutta mikä te sitten olette?"
"Vain vaeltaja. Minua sanotaan Vaeltaja Wansfelliksi."
"Ketkä sanovat?"
"Toiset vaeltajat. Miehet, jotka vaeltavat erämaassa – miehet, jotka etsivät kultaa tai unohdusta, rauhaa tai yksinäisyyttä – miehet, joita ajetaan takaa tai jotka haluavat piiloutua. Heitä on vähän, mutta vuosien vieriessä heitä karttuu paljon."
"Olemme nähneet sellaisia täälläkin, mutta emme ainoatakaan teidänlaistanne", vastasi nainen vakavasti. Hänen katseensa osui tutkivana Adamiin. "Miksi tulitte tänne?"
"Elämäni tuhoutui vuosia sitten", vastasi Adam hitaasti. "Sen jälkeen valitsin taistelemisen erämaata vastaan. Ja kaikkina näinä vuosina on suurimpana ilonani ollut auttaa hätään joutuneita. Erämaahan tulee kummallisia vieraita. Elämä on täällä yhtä ankaraa kuin nuo vuorenseinämät. Dismukes on ystäväni – hän pelasti henkeni kerran. Hän tuntee nämä seudut paremmin kuin kukaan muu. Hän kertoi minulle teidän oleskelevan täällä, sanoi erään valkoisen naisen asuvan Kuolemanlaaksossa. Kun luulin voivani auttaa teitä tai ainakin neuvoa teitä palaamaan ihmisten ilmoille, tulin tänne."
Adamin vakavuus liikutti naista.
"Herra, teidän ystävälliset sananne lämmittävät kylmää ja hylättyä sydäntäni", hän sanoi. "Mutta minä en voi palata takaisin. Se on jo liian myöhäistä."
"Rouva Virey, en tahdo häiritä teitä neuvoillani enkä kehoituksillani, mutta teidän elämänne täällä on hirmuista, sillä tehän olette tottunut toisenlaisiin olokin eikä terveytenne ole hyvä. Tämä on Kuolemanlaakso ja nyt on huhtikuu. Pian tulee kesäkuu. Teidän on mahdotonta elää täällä keskikesällä. En tiedä, miksi olette tullut tänne, enkä tahdokaan sitä tietää, mutta ette voi jäädä tänne. Olisi ihme, jos miehenne löytäisi kultaa täältä. Ja hän kai on jo huomannut sen?"
"Mieheni ei etsi kultaa."
"Tietääkö hän, ettei kukaan valkoinen nainen voi elää täällä kesällä? Intiaanitkin karttavat tätä laaksoa silloin."
"Kyllä hän tietää. Tuolla vuorilla on nyt shoshone-intiaaneja, jotka hankkivat meille elintarvikkeita. He ovat varoittaneet häntä."
Adam ei kysellyt enempää, vaikka naisen kohtalo kiinnittikin hänen mieltään äärettömästi. Istuessaan pää kumarassa katsellen punaisten kekäleiden hehkumista ja hiiltymistä hän tunsi naisen katseen kohdistuvan itseensä.
"Wansfell, teillä on varmaankin suuri sydän", virkkoi nainen hetkisen kuluttua. "On hyvä saada tutustua sellaiseen mieheen. Ystävällisyytenne ja huolenpitonne lieventävät katkeria ajatuksiani ihmisistä. Olemme vento vieraita toisillemme, mutta täällä erämaassa on jotakin sellaista, mikä korvaa ajan ja kehoittaa minua avaamaan sydämeni teille – miehelle, joka on saapunut tänne kamalaan laaksoon auttaakseen minua. Mieheni tietää, että Kuolemanlaakso on kuin maanpäällinen helvetti. Sen tiedän minäkin. Sen vaoksi hän toi minut tänne ja senvuoksi minä tulin!"
Adam tuijotti häneen epäillen. Dismukes oli valmistanut häntä murhenäytelmään, erämaa oli paljastanut hänelle monta synkkää ja pelottavaa onnettomuutta ja salaisuutta, ja hän oli kuvitellut, ettei mikään voisi enää hämmästyttää häntä. Mutta se että tuo nainen, jonka jokainen sana, liike ja katse ilmaisi sivistystä, saattoi samalla kertaa viitata sekä murhaan että itsemurhaan, järkytti Adamin mieltä. Ja kuitenkin Adam tunsi hänen puhuvan totta. Hän ei ollut vielä koskaan tavannut erämaassa tällaista naista. Margarita Arallaneksen ja Magdalene Vireyn välillä oli suuri ero.
"Eikö miehenne halua viedä teitä pois täältä?" kysyi Adam hitaasti.
"Ei."
"No niin. Minulla on keinoja, joilla voin pakottaa hänet siihen. Jos vain..."
"Hyödytöntä! Olemme matkustaneet kolmetuhatta mailia päästäksemme tänne Kuolemanlaaksoon. Mieheni oli vuosia sitten lukenut tästä kamalasta laaksosta ja hänen mielensä teki jo silloin tänne. Hän tiesi tämän olevan maailman kuivimman, kamalimman ja autiomman paikan. Vireyllä oli omat syynsä, miksi hän etsi tällaista maallista helvettiä. Kuljimme vuorten yli ja täällä nyt olemme. Herra, sen helvetin syvinkään kuilu, josta olemme lukeneet, ei voi olla Kuolemanlaaksoa pahempi."
"Ettekö salli minun viedä teitä kotiinne tai ainakin pois täältä erämaasta?" pyysi Adam kiihkeästi.
"Kiitän teitä vielä kerran", vastasi nainen. "Mutta se on mahdotonta. Te ette ymmärrä ettekä voikaan ymmärtää ja minun on mahdotonta selittää sitä teille."
"Niin, muutamat asiat ovat sellaisia... Mutta kai te sentään sallitte minun siirtää majanne tästä tukahduttavasta ilmasta ja kuumuudesta tuonne ylemmäksi, missä on puita ja hyvää vettä?"
"Mutta Virey ja minä emme haluakaan mitään kaunista eikä mukavaa paikkaa", vastasi nainen katkerasti.
"Antakaa minun siinä tapauksessa siirtää majanne rämeen toiselle puolelle pois vaaran ulottuvilta. En ole milloinkaan elämässäni nähnyt näin hirvittävää paikkaa. Tuo vuori tuolla liikkuu alituisesti. Koko kallioinen rinne vyöryy kuin jäävirta. Se odottaa vain viimeistä sysäystä romahtaakseen alas."
"Enkö muka kuulisi, miten nuo kalliot kolisevat ja paukahtelevat yön hiljaisuudessa!" huudahti nainen vavisten. Hänen hento ruumiinsa näytti kutistuvan kokoon ja valkoiset pienet kätensä tarttuivat viittaan. "Olen oppinut vihaamaan niitä! Ne ovat kuin eläviä olentoja. Olen kuullut niiden liukuvan ja halkeilevan, vyöryvän ja paukkuvan ja jyristen kiitävän majan ohi. Ihmiset, jotka elävät niinkuin minäkin elin, eivät tiedä mitään luonnonvoimista. En pelännyt erämaata enkä Kuolemanlaaksoa. Uhmasin niitä. Mutta minä en tiennyt. Olen ihminen ja – nainen. Opin pelkäämään pimeää ja vyöryvät kalliot järkyttävät hermostoani. Odotan ja kuuntelen niiden tuloa ja rukoilen. Hiljaisuus on sietämätöntä, mutta yksinäisyys on vieläkin pahempaa... Tämä Jumalan hylkäämä autio Kuolemanlaakso vie minulta vielä järjen."
"Se on totta – liiankin totta", vastasi Adam. "Ja päivä päivältä käy olonne täällä yhä sietämättömämmäksi. Pyydän vielä kerran: sallikaa minun siirtää asuntonne pois vaaran ulottuvilta."
"Ei, ei jalkaakaan!" huudahti nainen omituisen kiihkeästi ja kätki kasvot käsiinsä. Tuli pitkällinen hiljaisuus. Adam näki hänen rintansa kiivaan kohoilemisen vähitellen vaimenevan ja vihdoin hän kohotti katseensa tyyntyneenä. "Ehkä puhuin enemmän kuin olisi pitänyt, mutta se ei haittaa. Minun pitäisi kertoa teille jotakin, sillä olette tullut tänne auttamaan ventovierasta naista. En ole kenellekään toiselle ilmaissut sanallakaan todellisia tunteitani. Olen teille hyvin kiitollinen ja pyydän, ettette kertoisi Vireylle mitään, jos jäätte tänne kauaksi aikaa."
"Rouva Virey, en lähde täältä ennen kuin tekään", vastasi Adam vaatimattomasti.
"Haluatte siis jäädä tänne sen varalta, että voisitte auttaa minua?" kuiskasi nainen.
"Niin."
"Virey ei pidä siitä."
"Luullakseni en välitä siitä, pitääkö hän vai ei."
"Jos olette ystävällinen minulle, ajaa hän teidät pois", jatkoi nainen liikuttuneena.
"Koska hän on miehenne, voi hän estää minua osoittamasta teille ystävällisyyttä, mutta pois hän ei voi minua ajaa."
"Mutta otaksutaanpa, että minä pyydän teitä lähtemään."
"Jos välttämättä tahdotte, täytyy minun lähteä... Mutta haluatteko että lähden?"
"En tiedä. Ylpeyteni ehkä pakottaa minut siihen", vastasi nainen toivottomana. "Olen niin lamassa, etten tiedä mitä sanon! Vain ystävällisen äänen kuuleminen tekee minusta pelkurin. Kunpa ihmiset osaisivat antaa arvoa ystävyydelle! En tiennyt sitä ennen, mutta tämä kauhujen erämaa opettaa ihmisille elämän totuuksia. Kerran oli koko maailma jalkaini juuressa, mutta nyt murtuu mieleni muukalaisen ystävyydestä."
"Ymmärrän teitä täydellisesti", sanoi Adam hitaaseen, tyyneen tapaansa. "Eihän minun tarvitse tietää, minkävuoksi tulitte tähän laaksoon ja miksi ette tahdo lähteä pois täältä. Vaikka saisinkin sen tietää, en silti muuta päätöstäni! Ellette tahdo, että työskentelen hyväksenne ja pidän silmällä miestänne, sallikaa minun jäädä tänne omasta halustani."
Nainen nousi seisomaan katsellen häntä tutkivasti. Hän ei voinut enää hillitä liikutustaan.
"Te puhutte jalosti", hän vastasi huulet värähdellen. "Mutta minä en ymmärrä teitä. Haluatte jäädä tänne itsenne vuoksi. Selittäkää, olkaa hyvä."
"Minullakin on taakkani, joka kerran oli raskaampi teidän kuormaanne. Sen vuoksi ymmärrän teitä paremmin kuin luulettekaan. Tiedän, kuinka erämaan yksinäisyys, hiljaisuus ja kuumuus vaikuttavat ihmiseen. Mutta taakkani painaa vieläkin sieluani. Jos voin jollakin tavalla auttaa miestänne, joka on tulemaisillaan hulluksi totellessaan sokeasti jotakin oikkuaan, muuttaa hänen mielensä tai estää hänen aikeensa, keventäisi se kuormaani. Jos voin suojella teitä väsymykseltä, ruumiillisilta tuskilta, nälältä, janolta tai pelolta hyödytän itseäni enemmän kuin teitä... Olemme nyt Kuolemanlaaksossa. Te kieltäydytte lähtemästä täältä. Olemme nyt parisataa jalkaa merenpintaa alempana. Kun tukahduttava kuumuus alkaa ja tulikuumat tuulet rupeavat puhaltamaan, seuraa siitä joko kuolema tai mielipuolisuus."
"Siinä tapauksessa saatte jäädä tänne, herra ritari", sanoi nainen iloisesti. "Kuka sanoo, ettei ritarillisuutta ole enää olemassakaan? Jääkää ja kuulkaa, mitä sanon: En pelkää ketään ihmistä ja uhmaan kuolemaa. Mutta olen vain nainen! Vihaan likaa ja syöpäläisiä. Pelkään tuskia niin kovasti, että kärsin jo niiden ajattelemisestakin. Kaipaan äärettömästi kaikkia elämän mukavuuksia. Ja lopuksi pelkään menettäväni järkeni. Jos vain kykenette suojelemaan minua kaikelta sellaiselta, rukoilen puolestanne sekä tässä että tulevassa elämässä... Hyvää yötä."
"Hyvää yötä."
Päivä jälleen. Aamurusko alkoi sulautua taivaan sineen ja kirkas hohde kultasi itäistä vuoristoa, jota Adam saattoi katsella V:n muotoisesta rotkosta.
Hän veti saappaat jalkaansa ja pesi kasvonsa, mikä oli harvinaista ja vahingollista ylellisyyttä erämaassa, koska vesi siellä vain rohdutti ihon. Hänen ruumiinsa oli kankea ja puutunut. Eiliset ponnistukset olivat olleet liian ankarat ja lepäämiseen kuluisi aikaa. Sen vuoksi Adam liikkuikin hitaasti ja varovaisesti.
Hän meni ensin lähteelle, jonka vesi pulppusi esille pienestä reiästä ja imeytyi taas hiekkaan. Sen väri näytti houkuttelevalta ja lirinäkin oli sointuisaa. Hän oli vedentuntija, niin kuin kaikki muutkin erämaan vaeltajat. Huolimatta sen näöstä hän tiesi jo ennen kuin oli maistanutkaan sitä, ettei se ollut hyvää. Sen maku ei kuitenkaan ollut kovin vastenmielinen. Dismukeskin oli kehunut tätä lähdettä. Adam tiesi elävänsä tällä vedellä, mutta kuinka kävisi sen hennon naisen, joka oli eksynyt tänne Kuolemanlaaksoon mielettömän tai lurjusmaisen miehensä kanssa.
Lähde oli noin kahdensadan metrin päässä majasta lähellä toiselle suunnalle viettävää kalliorinnettä. Adam päätti pystyttää leirinsä tai ainakin levittää vuoteensa tänne. Rakennettuaan lehtimajan ja katettuaan sen hamppukankaalla hän sijoitti tavaransa sinne. Tehtyään sen hän palasi vanhalle majalle ja ryhtyi valmistamaan aamiaista.
Majapahasesta ei kuulunut vielä minkäänlaisia ääniä. Adam katseli sitä ihmetellen rakentajan kömpelyyttä. Adam ei voinut muuta kuin ihmetellä majassa asuvaa miestä. Adam valmisteli hitaasti aamiaista viivytellen askareissaan.
"Hyvää huomenta, herra Wansfell!" tervehti lempeä ääni.
"Hyvää huomenta! Kuinka voitte ja onko miehenne herännyt?"
"En ole nukkunut näin hyvin pitkiin aikoihin", vastasi nainen. "Ja luullakseni tiedän syynkin siihen... Virey on hereillä. Hän on tajuissaan ja pyysi vettä, mutta on heikko ja kummallinen. Tulkaa katsomaan häntä niin pian kuin ehditte."
"Kyllä tulen."
"No kuinka jaksatte eilisten ponnistustenne jälkeen?"
"En ole niin virkeä kuin tavallisesti", vastasi Adam hymyillen. "Mutta pääsen kyllä entiselleni päivässä tai parissa. Luulen laakson myrkyllisen ilman vaikuttaneen minuunkin. Keuhkoni tuntuvat kipeiltä... Ehkä olisi mukavampaa teille, jos söisimme aamiaisen keittiössänne. Aurinko paistaa jo kuumasti."
"Niin todellakin. Aiotte siis suorittaa nämä leiriaskareet puolestani siitäkin huolimatta, että..."
"Aion. Tapani on olla kohtelias naisille", vastasi Adam. "Mutta siihen on minulla tilaisuus vain kerran parissa kolmessa vuodessa, sillä naiset ovat harvinaisia täällä erämaassa."
"Olin eilen niin kiihtynyt ja kadun nyt, että olin kiittämätön. Kiitän teitä ja olen iloinen avustanne", virkkoi nainen vakavasti.
"Hyvä on. Tahdotteko nyt auttaa minua kantamaan aamiaisen keittiöön?"
Kun Adam sitten istui vastapäätä tuota lumoavaa naista oli hänen vaikea uskoa kaikkea tätä todeksi. Nainen söi sievästi ja hyvällä ruokahalulla. Hänen harmaa pukunsa peitti kauniilla laskoksillaan matalan kivisen istuimen. Pöydäksi valittu laatikko oli kapea ja epätasainen.
"Koetanko tarjota Vireylle ruokaa?" kysyi nainen hetkisen kuluttua.
"Katsotaan. Täällä erämaassa täytyy varoen nauttia ruokaa ja juomaa äkillisen voimien vähenemisen jälkeen."
"Tulkaa katsomaan häntä."
Adam seurasi naista verhon toiselle puolelle. Huone oli suurempi ja valoisampikin, sillä siinä oli ikkuna. Siellä oli pari kapeata huopapeitevuodetta. Virey makasi siinä, joka oli kauempana ovesta. Hänen kalpeissa parroittuneissa kasvoissaan oli hirvittäviä juovia, jotka olivat ehkä osaksi johtuneet äkillisestä voimien vähenemisestä. Hänellä oli syvälle painuneet mustat silmät, suora nenä ja suu, joka ilmaisi hänen luonteensa, vaikka se olikin puolittain viiksien peitossa. Adam tiesi olleensa hyvin ennakkoluuloinen tuota miestä kohtaan, vaikka olikin pidättäytynyt kaikesta arvostelusta siihen saakka, kunnes saisi tilaisuuden tarkastella häntä. Ja nyt häntä kauhistuttivat nämä kasvot.
"Onko teillä tuskia?" kysyi Adam.
"On", vastasi Virey käheästi painaen kädellä rintaansa.
"Olette hengittänyt laakson myrkyllistä ilmaa ja se vaikuttaa kuin eetteri. Teidän pitää vain lepäillä jonkin aikaa. Minä suoritan kyllä kaikki leiriaskareet."
"Kiitoksia", kuiskasi Virey.
Nainen seurasi häntä majan edustalle ja katsoi vakavasti.
"Onko hän sairas?"
"Ei, mutta tointuminen käy hitaasti. Ihmisellä täytyy olla terve sydän ja terveet keuhkot voidakseen taistella kaikkia näiden seutujen vaaroja vastaan. Mutta Virey toipuu tästä kyllä."
"Ettekö aio luopua yrityksestänne?" kysyi nainen.
"En milloinkaan!" vastasi Adam.
"Intonne pitäisi kohdistaa johonkin parempaan. Tulette epäonnistumaan täällä."
"Hyvin mahdollista. En voi muuttaa Kuolemanlaaksoa asuttavaksi teille. Voin vain vähentää vaikeuksia. Kuinka kauan olette jo oleskellut täällä?"
"Useita kuukausia. Mutta minusta ne ovat tuntuneet vuosilta."
"Kuka opasti teitä? Kuinka tulitte tänne?"
"Meillä oli monta opasta. Viimeiset olivat shoshone-intiaaneja, jotka saattoivat meidät Panamintein yli ja erosivat meistä täällä. Minä tulin ratsain ja mieheni kulki jalan viimeisen taipalen tänne laaksoon, josta emme aio milloinkaan poistua. Päästimme hevosemme ja aasimme vapauteen. En ole nähnyt niitä sen jälkeen."
"Tulevatko intiaanit katsomaan teitä?"
"Mieheni sopi heidän kanssaan, että he silloin tällöin kävisivät täällä. Meillä on ollut elintarvikkeita enemmän kuin olemme tarvinneetkaan. Miehelläni olisi kyllä hyvä ruokahalu, mutta minä en osaa valmistaa terveellistä ruokaa näissä olosuhteissa, ja sen vuoksi olemme kärsineet melkein nälkää."
"No niin, sallikaa minun pitää huolta leiriaskareista. Te hoidatte miestänne ja pidätte huolta itsestänne. Näen että olette kärsinyt, mutta ette vielä ruumiillisesti. Teillä ei ollut aavistustakaan vaikeuksista ennen kuin tulitte tänne erämaahan. Jos pysytte hengissä, voitatte vähitellen kaikki vaikeudet. Mutta Virey on alaspäin menossa. Useimmat tänne paenneet ihmiset vajoavat yhä syvemmälle, mutta te ette kuulu heidän joukkoonsa. Ja sallikaa minun ilmoittaa teille eräs asia. Nälkä, jano ja kaikenlaiset muut kärsimykset saattavat koitua ihmiselle siunaukseksi. Te opitte vielä tietämään yksinäisyyden tarkoituksen. Ihmiset, jotka elävät niin kuin tekin olette elänyt, ovat yksipuolisia. Ihmisen pitää eläessään kasvaa kiinni maahan. Kaikki muunlainen on luonnotonta, sillä luonto ei ole tarkoittanut, että ihmiset kokoontuisivat kaupunkeihin rikastumaan tai köyhtymään. Rouva Virey, erämaa opettaa teille vielä paljon asioita."
"Ah, herra Wansfell, olette yhtä filosofinen kuin ritarillinenkin! Uudistakaa sieluni, jos vain voitte. Olenhan nainen ja nainen on muuttuvaisuuden vertauskuva. Opettakaa minua valmistamaan ruokaa, tekemään työtä, tulemaan voimakkaaksi, kestämään, taistelemaan ja katsomaan noille tummille vuorille, joista te saatte voimanne. Olen nyt täällä Kuolemanlaaksossa, enkä lähde täältä milloinkaan pois. Luuni sekoittuvat hiekkaan ja muuttuvat tomuksi, mutta sieluni – ah, muuttakaa tämä epäilysten, tuskien, kauhujen ja vihan synkkä kuilu toisenlaiseksi, jos vain voitte!"
Nämä sanat kahlehtivat Adamin Kuolemanlaaksoon kuin teräsrenkailla, ja niin alkoi hänen pitkä oleskelunsa siellä.
Adam piti työskentelemistä välttämättömänä. Se oli muuttunut hänen toiseksi luonnokseen. Hän aikoi valmistaa majaan oksista auringonsuojuksen, jonkinlaisen kuistintapaisen. Sitten hän valmistaisi kivisen tulisijan, pöydän ja tuoleja ja matalan kiviaidan suojelemaan lentohiekalta sekä majan ja rinteen välille korkean kivivallin suojaksi vyöryviä kallioita vastaan. Kun nämä työt olisi tehty, ilmestyisi jälleen uusia, ja sittenhän hän voisi kiipeillä rinteillä ja tutkia laaksoa. Laiskotteleminen Kuolemanlaaksossa olisi mielipuolisuuden odottamista. Ihmisen täytyi koota varastoon työn ja toiminnan avulla voimia ja tervettä järkeä, että hän elokuun tulikuumina päivinä, jolloin työskenteleminen olisi mahdotonta, jaksaisi kestää kaikki vaivat murtumatta.
Päivä kului äkkiä eikä hämäräkään tuntunut enää synkältä ja kauhistavalta. Rouva Virey oli iloisempi kuin eilen eikä puhunut kertaakaan katkerasti eikä kiihkeästi. Hän kertoi Adamille, että Virey oli paranemaan päin.
Kului vielä pari päivää ja kolmantena Virey nousi ja tuli auringonpaisteeseen. Adam sattui työskentelemään lähellä. Hän näki Vireyn katselevan tehtyjä parannuksia ja huomauttavan niistä jotakin vaimolleen. Hän oli parhaassa iässä oleva mies, mutta näytti nyt heikolta ja riutuneelta. Hän lähestyi hitaasti Adamia.
"Toivotte varmaankin saavanne palkan tästä touhuamisesta?"
"En", vastasi Adam lyhyesti.
"Kuinka niin?"
"Kun miehet tottuvat erämaan elämään niin perusteellisesti kuin minä, auttavat he aina siellä missä tarvitaan. Mutta sellaiset tilaisuudet ovat harvinaisia."
"Mutta minä kiellän kaiken työn täällä majani ympärillä."
"Tiedän sen ja annan teille anteeksi, koska ette tunne erämaan tapoja ettekä tarpeita."
"Anteeksiantonne loukkaa minua."
Adam nojautui kivivalliin kohdistaen tutkivan katseensa mieheen. Rouva Virey seisoi hieman sivulla, mutta kuitenkin Adamin näkyvillä. Oliko naisen tummissa silmissä ivaa? Hänen katseensa näytti sanovan: "Enkö ollut oikeassa. Älkää kuvitelko pääsevänne ystävällisiin väleihin Vireyn kanssa."
"Meille kaikille on joskus suotava anteeksi", sanoi Adam harkitusti. "Nyt on minun pakko antaa teille anteeksi sen vuoksi, ettette tunne erämaata. Olette rakentanut majanne mitä vaarallisimmalle paikalle. Jokin kallionlohkare saattaa milloin tahansa lähteä vyörymään tuolta ja tappaa teidät. Koko rinnehän liikkuu."
"Saan rakentaa majani minne itse haluan", vastasi Virey.
"Tiesittekö tämän paikan vaarallisuuden?"
"En välitä vaarasta."
"Mutta te ette ole yksin. Teillä on nainen mukananne."
Virey oli kai puhunut punnitsematta sanojaan, mutta nyt hänen silmiensä miettiväinen ilme haihtui ja hän muuttui tarkkaavaiseksi.
"Oletteko kullanetsijä?" hän kysyi.
"En. Huuhtelen sitä joskus huvikseni, jos satun löytämään sitä."
"Ette siis ole kullanetsijä ettekä metsästäjäkään. Ehkä olettekin joku vuoristossa asuva rosvo?"
"Voisin olla, mutta en ole", vastasi Adam kuivasti. Hänen sisimmässään kiehui, mutta hän hillitsi itsensä, sillä hän tahtoi käyttäytyä suvaitsevaisesti ja ystävällisesti tuota onnetonta miestä kohtaan, varsinkin kun nainen seisoi lähellä ivallisen ja epäilevän näköisenä.
"Te olette sivistynyt mies!" huudahti Virey uskomatta korviaan.
"Uskallan väittää, että tiedän erämaasta ja sen tavoista enemmän kuin moni muu."
"Entä naiset, ovatko hekin tuttuja teille?" kysyi Virey ivallisesti. Hänen kysymyksensä oli kuin intohimojen mittaamattomista syvyyksistä leimahtanut katkera epäily.
"Tunnustan etteivät ole", vastasi Adam. "Olen viettänyt yksinäistä elämää. Tielleni on sattunut vain muutamia naisia."
"Jos tuo on totta, on teillä syytä kiittää hyvää onneanne."
"En viitsi valehdella kenellekään", vastasi Adam töykeästi.
"Pyh! Miehet ovat valehtelijoita ja naiset tekevät heistä sellaisia... Te maleksitte täällä majani ympärillä ja teette muka työtä."
"Teen todella raskasta työtä. Näiden kivien liikutteleminen ei ole helppoa. Tuskin jaksaisitte nostaa ainoatakaan häistä tässä kuumassa auringonpaisteessa. Ja onko sekin teeskentelemistä, että kannoin teitä selässäni kymmenen mailia Kuolemanlaakson pohjaa pitkin?"
"Te pelastitte siis henkeni!" huudahti mies kiihkeästi.
Hänen sisimmässään näyttivät taistelevan ristiriitaiset tunteet – entinen ajatustapa ja hienotunteisuus kaikkinielevää, hallitsevaa ilkeyttä vastaan. "En voi kiittää teitä siitä. Ette ole tehnyt minulle minkäänlaista palvelusta."
"En halua enkä ole odottanutkaan kiitosta. Muistelin vain niitä ponnistuksia, joita pelastamisenne vaati."
"Entisenä herrasmiehenä kiitän teitä. Mutta nyt, kun olen teille kiitollisuudenvelassa palveluksesta, jota en ole halunnut, en ymmärrä miksi viivytte vielä täällä?"
"Haluan auttaa vaimoanne."
"Olette rehellinen. Mutta saatte suoda anteeksi, että uskallan hieman epäillä ihanteellisia vaikutteitanne."
Adam punnitsi näitä sanoja vastaamatta mitään, epätietoisena niiden tarkoituksesta. Kun hän sitten näki Magdalene Vireyn katseen, ymmärsi hän miehen verhotun viittauksen, mutta päätti pysyä tyynenä, ettei loukkaisi Magdalenen ylpeyttä.
"Auttakaa häntä vain", jatkoi Virey. "Toivotan teille onnea siihen. Viehättävä vaimoni on hyvin avuton. En tiennytkään, kuinka avuton hän oli, ennen kuin jouduimme tänne."
"Ei hätää, kyllä minä opetan hänet leipomaan", vastasi Adam.
Hänen käytännöllinen vastauksensa ärsytti Vireytä. Tämä tahtoi nyt kaikin mokomin loukata Adamia ja etsi sopivaa puheenaihetta saadakseen siihen tilaisuuden.
"Kuka olette? Mikä teidän nimenne on?" kysyi hän voimatta vastustaa uteliaisuuttaan.
"Wansfell."
"Wansfell!" toisti Virey. Nimi palautti hänen muistiinsa jotakin vastenmielistä ja hän kumartui eteenpäin uteliaana ja kiihtyneenä: "Wansfell! Tunnen nimen. Oletteko sama mies, jota täällä erämaassa sanotaan Vaeltaja Wansfelliksi?"
"Olen."
"Kuulin erään kullanetsijän kertovan teistä", jatkoi Virey. "Hän kertoi nähneensä, kun tapoitte erään McKue-nimisen miehen jonkin kultakaivoksen lähellä. Puhuiko hän totta?"
"Puhui, ikävä kyllä. Surmasin McKuen. Tai oikeastaan toimin vain välineenä, jota erämaa käytti rangaistakseen oikeudenmukaisesti McKuea."
"Tuo kertomus ahdisti kummallisesti mieltäni", Virey jatkoi. "En ollut milloinkaan kuullut sellaista. Kullanetsijä kertoi, kuinka te tulitte McKuea vastaan kadulla jonkin pelihelvetin tai hotellin kohdalla. Olitte huutanut kuin demoni ja McKue oli käynyt palttinanvalkoiseksi. Hän oli vetäissyt esille revolverinsa ja alkanut ampua. Mutta te olitte ollut kuin loihdittu. Hänen kuulansa eivät olleet sattuneet. Tai jos sattuivatkin, eivät vaikuttaneet mitään. Olitte hyökännyt hänen kimppuunsa, jolloin revolveri oli singahtanut toiselle ja hattu toiselle taholle. Sitten surmasitte hänet pelkillä käsillänne. Onko se totta?"
Adam nyökäytti synkkänä päätään. Vireyn toistama tarina ei kuulostanut hauskalta. Ja nainen seisoi paikallaan kuin lumottuna kasvot kalpeina ja silmät surullisina.
"Hyvä Jumala, te siis surmasitte McKuen käsin! En ole vielä katsellutkaan käsiänne, mutta näen ne nyt... McKue oli siis vihollisenne?"
"Ei. En ollut nähnyt häntä milloinkaan ennen."
Virey peräytyi ihmeissään ja näytti pelkäävän. Hänen huulensa jäykistyivät.
"Miksi siis surmasitte hänet?"
"Hän oli kohdellut huonosti erästä naista."
Adam kääntyi poispäin. Hän kuuli Vireyn hengittävän nopeasti ja peräytyvän kauemmaksi. Adam suuntasi katseensa rinteelle tuhansiin kalliolohkareisiin, jotka olivat niin löyhässä, että milloin tahansa saattoivat syöksyä alas.
"Kai siihen oli syy", sanoi Virey vihdoin väkinäisesti. "Villille Lännelle sopiva tapaus. Kummallista, että satuimme tapaamaan toisemme. Kiitän että kerroitte jutun minulle. Ymmärrän ettei se tuntunut teistä ollenkaan hauskalta."
"Sen muisteleminen on ikävää. Mutta minulla ei ole minkäänlaisia omantunnonvaivoja", vastasi Adam.
"Aivan niin, ymmärrän sen kyllä. Erämaan miehet ovat säälimättömiä ja epäinhimillisiä."
"Epäinhimillisiäkö?" kysyi Adam loukkautuneena. "Kuinka voitte niin sanoa! Surmasin McKuen, mutta sitä ennen puhuin suuni puhtaaksi. Sanoin hänelle, mikä epäinhimillinen peto hän oli ollut pettäessään tytön, lyödessään häntä, hylätessään hänet ja hänen lapsensa ja jättäessään heidät kuolemaan. Kerroin hänelle nähneeni heidän kuolemansa... McKue oli ollut epäinhimillinen enkä minä."
Virey kääntyi pois horjuen ja hänen valkoinen kätensä laskeutui kiviaidalle hakien tukea siitä, kunnes hän pääsi majaan.
"Olen pahoillani, rouva Virey, että tämä tapaus on tullut tietoonne", sanoi Adam lähestyen vastahakoisesti naista.
Mutta tämä hämmästytti hänet jälleen. Adam oli luullut näkevänsä hänet pahoinvoivana, otaksunut rouvan pelkäävän häntä kuin hirviötä, luullut tapaavansa hänet puolipyörtyneenä, mutta hän olikin tyyni ja koetti hillitä voimakasta liikutustaan.
"Tarina oli kaunis. En ole kuullut sitä ennen", sanoi hän ja äänen syvä värähtely liikutti Adamia. "Ei ole olemassakaan sellaista naista, jota ei tällainen tarina hurmaisi. Vaeltaja Wansfell! Teitä pitäisi sanoa Sir Wansfelliksi, Erämaan ritariksi!... Älkää katsoko minuun noin. Tiedättehän, ettei maailmassa ole mitään niin jaloa kuin taisteleminen naisen kunnian tai rakkauden, onnen tai hengen puolesta. Ja minäkin olen nainen. Monet miehet ovat rakastaneet minua. Vireyn rakkaus oli niin voimakasta, että se on muuttunut vihaksi. Mutta ei anoakaan heistä ole vielä milloinkaan ymmärtänyt minua, taistellut minun puolestani. Katselin äsken miestäni teidän puhuessanne ja näin hänet äkkiä aivan uudessa valossa. Katselin teitä ja kuuntelin puhettanne ja sanon nyt teille, että oli kuin suomut olisivat pudonneet silmistäni, kuin olisin aikaisemmin ollut sokea. Mutta tämä myöhäinen herääminen lisää vain tuskiani..."
XIV
Auringon laskiessa Adam valmisti illallisen Vireyn pariskunnalle tyydyttäen oman nälkänsä vasta kun he olivat lopettaneet ateriansa. Virey jutteli kevyesti, laskipa vielä leikkiäkin ensimmäisestä hyvästä ateriasta, jonka nyt sai syödäkseen täällä erämaassa. Hänen vaimonsakin puheli tyynesti, joskus hieman ivallisestikin, ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta Adam vaikeni kokonaan.
Hän kuljeskeli yksin laaksossa syventyneenä monenlaisiin ajatuksiin, jotka vähitellen selvenivät kaartuvan tähtitaivaan ja juhlallisen hiljaisuuden vaikuttaessa häneen rauhoittavasti.
Virey oli tuonut vaimonsa tähän yksinäiseen ja kammottavaan maalliseen helvettiin ottamaan osaa surkeuteensa; hän tahtoi eristää hänet muista ihmisistä, kätkeä hänen ihanuutensa ja nauttia hänen yksinäisyydestään. Siten hän kosti jonkin kärsimänsä vääryyden ja tyydytti hirvittävää rakkauttaan, joka oli muuttunut vihaksi. Hän nautti katsellessaan vaimonsa hidasta kuihtumista ja kuitenkin hän itse tunsi alituista kidutusta, koska hänen vaimonsa sielu karttaisi häntä aina, yhtymättä häneen kuolemassakaan.
Kuolemanlaakso oli sopiva näyttämö tälle murhenäytelmälle ja sopiva hauta sen näyttelijöille. Siellä tyydytti luonnon pahin puoli ihmisluonteen synkimpiä ominaisuuksia. Säälittävää oli, ettei Virey käsittänyt pikkumaisuuttaan, ei ymmärtänyt että hänestä oli tullut ryömivä toukka maailman kansoitetussa mätähaavassa, ei käsittänyt että noissa äärettömissä avaruuksissa on puhdistavaa voimaa.
Kun Adam ajatteli näitä seikkoja, hän ymmärsi ettei Magdalene Virey ollutkaan tullut pakosta tänne autioon erämaahan. Hän oli uhmannut kaikkea ja tullut tänne vapaaehtoisesti. Pelkäsikö hän Kuolemanlaaksoa ja sen vaaroja? Ei! Hän oli vapaaehtoisesti seurannut tänne miestään jota halveksi, oli ollut rohkea silloin kun mies osoittautui pelkuriksi. Hän oli ivallisena ja tyynenä valmistautunut ottamaan vastaan jokaisen rangaistuksen, joka vain tyydyttäisi hänen miestään. Adam ymmärsi, kuinka Magdalene tyydytti siten jotakin omaa kummallista oikkuaan. Vaikka heikko, sokea ja itsekäs Virey keksisi hänelle millaisia kidutuksia tahansa, mukautuisi hän niihin, koska hän siten voisi maksaa jonkin velan itselleenkin. Hän salli miehensä nauttia helvetillisestä salaisesta ilonaiheestaan ja jäi mielellään Kuolemanlaaksoon.
Kaikkein vähimmin halusi Adam Magdalene Vireyn rakkautta. "Jos me molemmat olisimme vielä nuoria, tai jollei hän milloinkaan...!" Mutta kaikki tällaiset mahdollisuudet olivat vain hyödyttömiä haaveita. Arpa oli heitetty. Hän halusi auttaa Magdalene Vireytä, paljastaa hänelle hiekka-aavikoiden ja yksinäisten kukkulain voiman salaisuuden. Hän halusi taistellakin hänen puolestaan. Kaikkia kokemuksen opettamia keinoja hyväkseen käyttäen hän tahtoi taistella Kuolemanlaakson yksinäisyyttä ja autiutta vastaan, taistella kuumuutta ja nälkää, myrkyllistä ilmaa, tulvia ja vyöryjä vastaan. Ja yhtä luonnollisesti, jos vain vaadittaisiin, jos kohtalo niin määräisi, hän ryhtyisi säälimättömästi voimakkain käsin rankaisemaan miestä, joka oli pakottanut Magdalenen tällaiseen elämään.
Kun Adam seuraavana aamuna auringon noustessa saapui Vireyn majalle, tuli rouva Virey häntä vastaan muuttuneena. Hän oli pukeutunut ratsastuspukuun, jonka kuluneisuus todisti vaikeata ratsastusmatkaa vuorten yli. Kuinka se muuttikaan hänen ulkomuotonsa! Se teki hänet lyhyemmäksi ja pikemminkin paljasti kuin peitti hänen kauniin vartalonsa sopusuhtaisuuden. Hän oli palmikoinut hiuksensa kiinnittämättä niitä nutturalle. Kunhan aurinko vielä päivettäisi hänen valkoiset kasvonsa ja kätensä, häntä tuskin tuntisi samaksi.
"Hyvää huomenta", hän tervehti iloisesti hymyillen.
"Hyvänen aika, rouva Virey, en ollut tunteakaan teitä!" Adam änkytti.
"Kiitoksia. Olen siitä hyvilläni. Katsoitte minuun nyt ensimmäisen kerran. Menetettyäni arvokkuuteni aloitan nyt uuden elämän. Ahtaat hameet eivät saa enää vaivata jalkojani. En suojele enää kasvojani, vaan sallin auringon paistaa. Haluan työskennellä ja auttaa teitä. Tahdon oppia. Tahdon saada selville, mikä tässä Jumalan hylkäämässä maassa on tehnyt teistä sellaisen miehen. Kas niin, herra Wansfell, nyt olen haastanut teidät kilpasille kanssani."
"Hyvä on", vastasi Adam vakavasti.
"Ja nyt haluan ryhtyä heti työhön", jatkoi Magdalene. "Jos teen tyhmyyksiä, olkaa kärsivällinen ja neuvokaa minua. Ja jos pyörryn auringonpaisteessa, tai kaadun tien viereen, muistakaa sen johtuvan heikoista ruumiin eikä tahdon voimista."
Hänen hartaan intonsa vuoksi Adamista tuntui nyt taikinan vastaaminen ja leivän paistaminen pikemminkin huvilta ja opetukselta kuin työltä. Ateria valmistui vihdoin. Magdalene vei Vireyn ruoan majaan palaten sitten aterioimaan Adamin kanssa.
"Minä pesen astiat", ilmoitti hän.
"Ei tule kysymykseenkään."
Sukeutui pieni väittely, josta nainen suoriutui voittajana. Adam voisi ehkä hallita häntä pienissä asioissa, mutta vakavammista asioista väiteltäessä hän joutuisi aina tappiolle. Sen läksyn hän sai nyt vuorostaan oppia.
Adamin ryhtyessä jatkamaan työskentelyään majan lähellä auttoi rouva Virey häntä niin paljon kuin hän salli, mutta keskipäivällä alkoi työ rasittaa hieman liikaa. Hänen kasvonsa olivat punaiset, kädet likaiset ja kengät tomuiset.
"Ette saa väsyttää itseänne", huomautti Adam. "Levätkää ja nukkukaa keskipäivällä."
Magdalene meni majaan ja näyttäytyi vasta iltapäivällä. Adam oli sillä välin jatkanut työtään ja koettanut samalla pitää silmällä Vireytä, joka kävellä laahusteli sinne tänne kalliolla pysähdellen ja taas jatkaen päämäärätöntä kuljeskeluaan. Adam näki hänen katselevan majaa. Magdalenen tullessa ulos jälleen hän huomasi Vireyn jäykistyvän liikkumattomaksi kuin kivi, johon hän nojautui. Virey näytti ajattelevan lakkaamatta tuota naista, kohdistavan kaiken huomionsa vain häneen.
"Näen jalon mieheni seisovan tuolla ja hymyilevän. Mitä hän siellä tekee?"
"En tiedä, ellei hän vain pidä silmällä teitä. Hän on maleksinut siellä tuntikausia."
"Mies raukka!" sanoi Magdalene säälivän ivallisesti. "Pitääkö hän silmällä minua? Se on ajan tuhlausta ja hyödytöntä! Hän sai tuon tavan muutamia vuosia sitten... Wansfell, viekää minut tuonne rotkoon, että saan katsella Kuolemanlaaksoon."
"Pyydänkö Vireytäkin mukaan?" kysyi Adam epäröiden.
"Ei. Katselkoon tai seuratkoon hän meitä jos haluaa. Olen nyt täällä Kuolemanlaaksossa. Hänen mielisuunnitelmansa oli haudata minut tänne. En lähde täältä ennen häntä eikä hän poistu täältä milloinkaan. Muuten hän ei merkitse minulle mitään. Olemme yhtä kaukana toisistamme kuin maan navat."
Heidän kulkiessaan loivaa rinnettä alas Adam pysähtyi auringon paahtamaan pensaikkoon. Siellä hän polvistui soraan noukkiakseen muutamia pieniä kukkia.
"Kukkia Kuolemanlaaksossa!" huudahti rouva Virey hämmästyneenä.
"Niin, mutta ne kukkivat vain päivän. Ne itivät eilen kukkivat tänään ja kuihtuvat jo huomenna. En tiedä niiden nimiä, mutta minusta niiden kukkiminen on erämaan ihme. Kokonaisen vuoden lepäävät niiden pienet siemenet hiekassa, mutta sitten, salaperäisen kutsun houkuttelemina, viheriät taimet työntävät tuuman pituisen vartensa aurinkoa kohti."
"Ne ovat kauniita ja tuoksuvia", myönsi nainen.
Adam vei toverinsa vuoren seinämän juurelle ja sitten kallionkielekkeen ympäri aukolle, niin että he odottamatta näkivät koko Kuolemanlaakson edessään. Adam ei katsonut Magdaleneen, mutta tämän heikko huoahdus ja nopea tarttuminen hänen käteensä ilmaisivat, kuinka järkyttynyt hän oli.
"Ah, hyvä Jumala, tuolla on hautani!" huudahti Magdalene.
"Se odottaa meitä kaikkia", vastasi Adam juhlallisesti. "Voisiko hauta missään muualla ollakaan niin suurenmoinen, niin yksinäinen, niin rauhallinen? Mennään tuonne harjanteen laidalle istumaan ja katsomaan auringonlaskua. Magdalene", jatkoi Adam heidän katsellessaan mailleen painuvaa päivää, "kaikki tuo, minkä näette, muistuttaa kuolemaa ja saattaa ehkä ollakin sitä, mutta se on samalla rauhaa. Eikö se rauhoita huolestunutta sydäntänne? Naisen pitää täällä olla oma itsensä."
Lisääntyvässä hämärässä Adam opasti hänet takaisin leiriin ja tunsi itsensä tyytyväiseksi, kun Magdalene ei näyttänyt vieläkään voivan puhua mitään. Mutta hänen kätensä puristus heidän erotessaan oli merkitsevämpi kuin mitkään sanat.
Maatessaan sitten yksin huopapeitteittensä välissä ja katsellessaan kirkkaana tuikkivia tähtiä Adam vaipui syviin mietteisiin. Hän toivoi yhä hartaammin, että voisi pelastaa naisen elämän, sielun ja ehkä hänen onnensakin.
Seuraavana päivänä Adam alkoi yhä innokkaammin toteuttaa suunnitelmaansa päättäen hellittämättä jatkaa yritystään, vähästä säikkymättä. Hän lähestyi Vireytä taipumattomana, mutta kuitenkin ystävällisenä ja hyväntuulisenakin kertoen hänelle Kuolemanlaaksosta, vaarallisesta leiripaikasta, keskikesän paahtavasta kuumuudesta, kauhistuttavista polttavista yötuulista ja siitä mahdollisuudesta, että lähde kuivuisi. Virey kuunteli ensin kylmästi, sitten kärsimättömästi ja lopulta raivoissaan. Hän ei ottanut kuuleviin korviinsa Adamin puheita, ja lopulta, kun Adam itsepintaisesti jatkoi esitystään, meni kiroillen ja raivoten tiehensä.
Rouva Vireykin kuuli tämän keskustelun. Nähtävästi Adamin yritys hänen miehensä mielen muuttamiseksi huvitti häntä. Virey palasi illalliselle ja söi hyvällä ruokahalulla, ja kun Adam jälleen ryhtyi jatkamaan väittelyään, menetti rouva Virey viimeisenkin hivenen ivailunhalustaan. Hän kuunteli tarkkaavaisesti Adamin väitteitä tämän koettaessa taivuttaa Vireytä viemään vaimonsa pois Kuolemanlaaksosta ennen juhannusta. Mutta hän puhui kuuroille korville.
Näin alkoi Adamin elämässä kummallinen kausi. Hän antautui sydämestään opettamaan Magdalenea ja lannistamaan Vireyn tahtoa. Hän opetti Magdalenea kiipeämään ylängöille, etsimään penkereiltä kultasuonia, huuhtomaan kultaa purojen uomissa, tuntemaan kivilajit ja seudun kasviston, määrittelemään välimatkat ja värit sekä yhtä ja toista muutakin. Vaikka työ olikin kovaa toisen hennoille käsille ja lihaksille, pakotti Adam hänet ponnistamaan voimansa äärimmilleen. Ensimmäisinä päivinä hän kärsi auringonpaahteesta, rakoista, mustelmista ja väsyi kokonaan, mutta kun hän päivettyi ja tuli voimakkaammaksi, vei Adam hänet mukanaan niin rasittaville kävely- ja kiipeämismatkoille, että hänet oli pakko taluttaa takaisin leiriin. Magdalene oppi tietämään ruumiillisten tuskien tarkoituksen ja kestämään ne. Hän oppi tuntemaan, mitä on syöminen silloin kun on nälissään, mitä on levähtäminen silloin kun on oikein väsyksissä ja mitä on nukkuminen silloin kun se on lepoa.
Kerran heidän levätessään eräällä jyrkänteellä Adam puheli hänelle, mutta hän ei kuunnellut Adamin sanoja, vaan katseli ihmetellen alempana sijaitsevaa laajaa laaksoa. Adamin jälleen ruvetessa puhumaan hän säpsähti.
"Kummallista!" mutisi hän. "Unohdin kokonaan missä olen. Äänenne kuulosti tulevan jostakin kaukaa."
"Puhuin teille jo äskenkin, mutta ette kuullut sanojani. Olitte niin miettivän näköinen."
"Miettivänkö? Niin olinkin, mutta en muista mitään. Olin hetkisen kuin muissa maailmoissa. Wansfell, saattaakohan tämä olla onnea?"
Hän kuiskasi kysymyksensä vakavana ja liikuttuneena, mutta kuitenkin hymyillen.
"Tunnen itseni aina onnelliseksi täällä ylhäällä. Siitä kai teidänkin onnentunteenne johtuu", sanoi Adam.
"Oletteko te saanut selville erämaan salaisuuden?" kysyi Magdalene.
"En vielä", vastasi Adam hieman surullisesti. "Se karttaa minua. Se on samanlaista kuin kangastus, joka aina katoaa, kun sen on saavuttamaisillaan."
"Se on samanlainen kuin naissydämen salaisuus, Wansfell."
"Jos niin on, kertokaa se minulle."
"Ei kukaan nainen kerro milloinkaan sitä salaisuutta."
"Oletteko te jo oppinut rakastamaan erämaata?"
"Te kysytte sitä minulta niin usein", vastasi Magdalene hämmentyneenä. "En tiedä. Minä kunnioitan ja pelkään sitä, mutta mitä taasen rakkauteen tulee, en voi väittää rakastavani sitä. En ainakaan vielä. Rakastun hitaasti ja harvoin. Rakastin äitiäni – ja kerran rakastin hevosta."
"Oletteko rakastanut miestä?" kysyi Adam.
"En!" vastasi Magdalene kiivaasti ja hänen tummat silmänsä leimahtelivat. "Kuvitteletteko sellaista minusta? Olin kahdeksantoistavuotias, kun minut naitettiin Vireylle. Halveksin häntä. Ja nyt olen oppinut inhoamaan häntä. Wansfell, en ole koskaan rakastanut ketään miestä. Kerran olin kyllä mieletön – mutta..."
"Jonakin päivänä kerron teille, miten minun elämäni kerran tuhottiin", virkkoi Adam.
"Tuhottiin! Teidänkö? Hyvänen aika, tehän olette mies. Joskus luulen teitä erämaan jumalaksi. Mutta kertokaa minulle, mikä teidät tuhosi."
"Ei, en nyt. Minä haluaisin tietää vain sen, miksi teiltä puuttuu voimia rakastamiseen."
"Puuttuu! Vähänpä tunnette minua, sillä minähän suorastaan janoan rakkautta! Olen kuin herkkien ja tunteellisten hermojen muodostama värähtelevä hermokimppu, kuuman veren kiehuvan vuolas virta. Sydämeni on tyhjä, syvä ja pelottava kuin tämä laakso. Se janoaa yhtä paljon rakkautta kuin tämä laakso sadetta tahi kastetta. Olen pelkkää rakkautta."
"Ja minä vain sokea, erehtyväinen ihminen", sanoi Adam.
"Te käytätte veistä joskus säälimättömästi. Wansfell, kuulkaa! Minulla on lapsi – suloinen tytär. Hän on nyt neljätoistavuotias ja hyvin viehättävä. Ennen kuin hän syntyi, en rakastanut häntä, en tahtonut häntä – mutta jälkeenpäin! Äidinrakkaus on jotakin jumalallista. Mutta osakseni tuli vielä enemmänkin. Kiinnyin koko sydämestäni Ruthiin. Tunteeko kukaan mies rakkauden tuottamia tuskia? Mutta minä tunnen. Minun piti erota hänestä, hylätä hänet – enkä saa nähdä häntä enää milloinkaan!"
Nainen painoi kasvot käsiinsä ja hänen hento ruumiinsa värähteli.
"Suokaa minulle anteeksi", kuiskasi Adam käheästi. Hän oli niin hämmästynyt, ettei voinut sanoa muuta sillä hetkellä. Adam ei ollut milloinkaan saattanut kuvitella Magdaleneä äidiksi. "Olen kuitenkin iloinen saadessani tietää sen nyt. Kertokaa minulle kaikki, Magdalene. Se huojentaa mieltänne. Koetan auttaa teitä. Luulen ymmärtäväni hieman. Näytitte minusta hyvin nuorelta naiselta – ja olettekin äiti. Olen luullut, ettei minua enää hämmästyttäisi mikään, mutta tulevaisuus näyttää olevankin aivan täynnä yllätyksiä... Ja pienen tyttärenne nimi on Ruth. Ruth Virey. Kaunis nimi!"
Adam puhui innokkaasti koettaen jollakin tavalla osoittaa myötätuntoisuuttaan. Ehkä hänen sanansa tai hänen kosketuksensa Magdalenen kumaraisiin hartioihin lohduttikin tätä, koska hän hetkisen kuluttua suoristautui, pyyhkäisi tukan otsaltaan ja käänsi kyynelten kostuttamat kasvonsa häneen päin. Ne olivat nyt pehmenneet ja kauniit.
"Olen kahdeksanneljättävuotias."
"En voi uskoa sitä!" huudahti Adam.
"Kyllä se on totta."
"Hyvänen aika! Mutta puhuessamme iästä; koettakaa arvata, kuinka vanha minä olen. Uskallan lyödä vetoa että erehdytte."
Magdalene katsoi häneen tarkasti:
"Olette kuin mies-sfinksi. Nuo juovat kasvoissanne kertovat tuskista, ne eivät johdu iästä. Mutta hiuksenne ovat harmaat ohimoilta. Olette seitsemänneljättä- tai nelikymmenvuotias."
"Oletteko tosissanne!" huudahti Adam. "Näytänkö minä niin vanhalta? Olen vain kuusikolmattavuotias."
Nyt oli Magdalenen vuoro hämmästyä:
"Meidän on parasta ryhtyä ratkaisemaan muita arvoituksia kuin rakkautta ja ikää. Ne ovat niin petollisia... Lähdetään jo pois."
XV
Vihdoin koitti hetki, jolloin Magdalene Virey ilahdutti Adamia sydänjuuria myöten.
"Wansfell", hän sanoi ääni värähdellen, "rakastan tämän varjojen laakson hiljaisuutta, yksinäisyyttä ja tyyneyttä, jopa sen surullisuuttakin. Tämä on sellainen paikka, jota ihmiset kammoavat ja jonne naiset vain harvoin eksyvät. Tällainen luonto soveltuu erämaan vaeltajille, teidänlaisillenne miehille, lannistumattomille sieluille, jotka kestävät, taistelevat, ponnistelevat, etsivät ja löytävät... Ja ehkä sellaisille kadotetuille sieluille kuin minullekin. Ihmiset joutuvat kuoleman omiksi jos jäävät tänne. Mutta elämässäkin on kuolemaa. Olen mietiskellyt näinä synkkinä yksinäisinä erämaan öinä. Ja haluan kestää millaisia tuskia tahansa voidakseni uudistaa sieluni, muovailla sen niin yleväksi, selväpiirteiseksi ja jalomuotoiseksi kuin vuoren valkoinen huippu."
Erämaa oli vaikuttanut jalostavasti Magdalene Vireyn sieluun, mutta toiselta puolen olivat hävittävät voimat hyökänneet hänen ruumiinsa kimppuun alkaen kuihduttaa sitä. Adam huomasi sen ja huolestui, mutta Magdalene vain nauroi – nauroi ilman ivaa. Adam ei ymmärtänyt häntä. Hän näytti mielellään kuuntelevan Adamin loppumattomia väitteitä, mutta oli täysin säälimätön itseään kohtaan kieltäytyen lähtemästä pois Kuolemanlaaksosta.
"Kuinka silloin kävisi, jos kuormittaisin aasit, sieppaisin teidät kainalooni ja veisin teidät pois?" kysyi Adam itsepäisesti.
"Olisin kai mielissäni, että sieppaisitte minut kainaloonne", vastasi hän naureskellen. "Mutta jos sen tekisitte, ette pääsisi sen pitemmälle."
"Kuinka niin?" kysyi Adam.
"Hyvänen aika, käyttäisin ikuisen naisellisuuden etuoikeutta ja käskisin ajankulun pysähtyä siihen."
Hänen kasvoillaan ja äänessään oli menneiden päivien suloa ja viehkeyttä.
"Ajankulun pysähtyä siihen!" toisti Adam miettiväisesti. "Magdalene, en ymmärrä teitä."
"Siltä näyttää. Tuskin ymmärrän itsekään itseäni. En halua teidän silmissänne esiintyä naisena, jota miehet ovat liehitelleet, rakastaneet ja hemmotelleet."
"En siitä välitäkään. Voisi käydä niin..."
"Ah, saattaisi ehkä käydä niin, ettette enää kunnioittaisi minua!" keskeytti Magdalene. "Mutta jos olisin tavannut teidät silloin kun olin kahdeksantoistavuotias, eivät miehet olisi milloinkaan liehitelleet eivätkä hemmotelleet minua... Ette kai ymmärrä sitäkään?"
Adam oli jo aikoja sitten lakannut pahoittelemasta jäykkyyttään. Hänen vaatimattomuutensa oli terveellisenä vastapainona Magdalenen oikullisuudelle. Adam oli voittanut hänen katkeruutensa, ivallisuutensa ja toivottomuutensa. Hän oli iloinnut nähdessään Magdalenen päivettyvän, voimistuvan ja tervehtyvän, kunnes nämä kesäkuun päivät olivat alkaneet heikontaa häntä. Tämä seikka sai hänet yhä kiihkeämmin toivomaan, että Magdalene suostuisi lähtemään laaksosta. Mutta tämä oli kova kuin kallio. Kaikki Adamin väitteet, syyt ja uhkaukset hän kumosi jollakin naisellisella teolla, katseella tai puheella saaden Adamin ymmälle.
Vihdoin koitti aika, jolloin he vain aamuisin ja iltaisin saattoivat kävellä tutulle istuimelleen laakson portille tai kiivetä jyrkänteille, sillä aurinko paistoi jo paahtavan kuumasti suurimman osan päivää.
Eräänä aamuna varhain he kiipesivät vastoin Adamin tahtoa korkealle kukkulalle, sillä Magdalene halusi katsella auringonnousua. Kiipeäminen oli hyvin vaikeata kuumassa. He näkivät idän taivaan kuultavan utuisen rusoittavana ja kauniina, kunnes se vähitellen kirkastui auringon hitaasti kohotessa vuorten korkeiden huippujen takaa ja muuttaessa sarastuksen valoisaksi päiväksi. Hetkisen kuluttua näytti siltä kuin ei kauneutta olisi koskaan ollutkaan, sillä kirkas päivänvalo paljasti taas Kuolemanlaakson räikeän alastomuuden.
Laskeutuessaan alas he joutuivat kapealle penkerelle, jossa irtonaiset kivet tekivät kävelemisen vaaralliseksi. Adam varoitti toveriaan tarjoutuen auttamaan, mutta hän vain viittasi Adamia jatkamaan matkaansa ja seurasi jäljessä kevein ja joustavin askelin. Mutta yhtäkkiä alkoivat irtonaiset kivet vyöryä hänen jalkainsa alla vetäen häntä mukaansa jyrkälle rinteelle. Hän ei huutanut. Adam tarttui häneen voimakkailla käsivarsillaan juuri kun hän oli kaatumaisillaan ja nosti hänet syliinsä kevyesti kuin lapsen. Päästyään hetkisen kuluttua lujalle penkerelle Adam aikoi laskea hänet maahan, kun hän huudahti:
"Aika, pysähdy kulussasi!"
Hänen äänestään kaikui vanhaa itse-ivaa, johon liittyi intohimoa ja sellaisen naisen ikuista viehkeyttä, joka tietää voimansa miehiin eikä malta olla sillä leikittelemättä.
Adam pysähtyi ja katsoi Magdaleneen tämän levätessä hänen sylissään ja nojatessa päätään hänen vasempaan olkaansa. Nyt hymyilivät ruskeat kasvot, jotka kerran olivat olleet niin kalpeat.
"Laskekaa minut maahan", käski Magdalene.
"Miksi sanoitte 'Aika, pysähdy kulussasi'?" kysyi Adam laskiessaan hänet maahan.
"Muistatteko, kun kerran sanoin teille, kuinka tutut runoilijoiden lauseet ja säkeet, joista ennen niin paljon pidin, muistuvat elävästi mieleeni täällä? Joskus lausun niitä ääneen, siinä kaikki."
"Ymmärrän, sillä olen itse kokenut samaa. Kaikki, mitä ennen olen lukenut, on palannut täällä niin elävästi mieleeni kuin vieläkin näkisin sivuille painetut kirjaimet, ja siitä on kuitenkin kulunut jo monta vuotta. Vihasin sunnuntaikoulua pikku poikana, mutta nyt juolahtavat useinkin tutut raamatunlauseet mieleeni... Mutta kerroitteko minulle nyt koko totuuden? Miksi sanoitte: 'Aika, pysähdy kulussasi!' kun pidin teitä sylissäni?"
"Kyselette kuin poika", mutisi Magdalene ja jatkoi sitten ilakoiden: "Tunnustakaa nyt, että tuo hetki olisi teistäkin tuntunut kauniilta, jos vain aika olisi pysähtynyt kulussaan."
"Se olikin kaunis. Kun olette tuon näköinen, saatte minut toivomaan."
"Mitä?" kysyi Magdalene hellästi.
"Pelastustanne."
"Wansfell, olette ainoa mies, joka on pitänyt minua sylissään ja ollut sokea ja kuuro naisen viehätykselle. Kuulkaa nyt! Olette sanonut, että minulla on syvät ajatukset. Tiedän teidän innoittaneen minua ja tunnen tämän Kuolemanlaakson vaikuttaneen sieluuni. Mutta olen kuitenkin vain nainen. Ja nainen on tunne-ihminen ja pysyy sellaisena. Tunnustan suoraan, että minusta todellakin olisi ihanaa, jos nostaisitte minut syliinne ja jos aika silloin pysähtyisi."
"Tarkoitatteko, että silloin tuntisitte olevanne rauhallinen ja turvassa?" kysyi Adam liikuttuneena.
"Sitäkin ja paljon enemmänkin. Naisen kohtalo on sellainen, että ainoa turvallinen ja onnellinen paikka hänelle on sen miehen syli, jota hän rakastaa. Todellinen mies, voimakas ja ystävällinen, hänelle ja vain hänelle! Rakkauden kaipuu on jokaisen naisen luonteessa. Tunsin sen jo tyttönä ja naisena se muuttui intohimoksi. Ajatellessani entistä elämääni nyt – kun ajatukseni ovat selvät ja kun näen kaiken uudessa valossa – ymmärrän kuinka rakkaudenkaipuu, kiihko tulla rakastetuksi, on jokaisen naisen voimakkain vaisto. Hänen on mahdoton tukahduttaa sitä. Sivistys, vapaus ja itsenäinen työskentely saattavat sokaista heidät niin, etteivät he enää tunne omaa luonnettaan, mutta mies, vain oikea mies, merkitsee naiselle elämää. Muuten kuolee hänestä kaikki paras. Minussa piilevää vaistoa ei ole tyydytetty. Kun nostitte minut syliinne, leimahti esille se vaisto, jota en voi hillitä. Niin kauan kuin olin sylissänne ja kun katsoitte minuun, toivoin sen hetken kestävän ikuisesti. Toivoin että jäntevät käsivartenne puristaisivat minua maailmanloppuun saakka. Tahdoin että näkisitte vain minut, tuntisitte vain minut, pitäisitte vain minua sylissänne, eläisitte vain minulle, rakastaisitte minua enemmän kuin mitään muuta."
Hän painoi hennoilla ruskeilla käsillään kohoilevaa rintaansa ja hänen katseensa oli jännittynyt ikään kuin hän olisi tuijottanut hämäryyden läpi kaukaiseen valoon. Adam katsoi häneen lumottuna ja avutonna. Tällaisina hetkinä Magdalene opetti Adamille yhtä paljon elämän salaisuuksia kuin Adam hänelle erämaan luontoa.
"Nyt on kiihkoni haihtunut", jatkoi Magdalene. "Kylmyytenne jäähdytti sen. Voin ajatella jo järkevästi. Naiset säälittävät minua. Säälin itseänikin. Voin hallita tekojani, mutta en vaistojani enkä tunteitani. Olen sidottu. Olen nainen. En ole sen kummempi kuin naaraskissat ja naarasleijonat. Sellaisia ovat naiset, sellainen heidän kohtalonsa ja tuomionsa. Ei ole ihme että he taistelevat miehistä – sylkevät, raapivat ja repivät! Se on surullista naisen kannalta katsottuna. Ne naiset, jotka eivät osaa järkeillä eivätkä ymmärrä tunteittensa syitä, ovat onnellisempia. Liika tieto on vain pahaksi sukupuolelleni. Ei ole olemassakaan huonoja naisia, sillä naiset, joita ei rakasteta, ovat mennyttä kalua. Ystäväni, sellainen on minunkin kohtaloni."
"Älkää olko niin toivoton."
"Sellaiseksi olisi kohtaloni muodostunut", keskeytti rouva Virey soinnukkaalla äänellään. "Minä olin ylpeä ja uhmasin miestäni, jonka sydämen särjin ja jonka elämän tuhosin. Ivailin rangaistusta, maanpakoa, johon hän määräsi minut. Se johtui siitä, että olin sivistynyt. Mutta kaikesta huolimatta olin mennyttä kalua. En voinut olla onnellinen, en kyennyt toivomaan, ponnistelemaan, katumaan enkä henkisesti kohoamaan. Mutta te, Wansfell, olette ollut pelastukseni. Teillä on voimia siihen. Täällä erämaassa suorittamanne taistelut ja kärsimänne tuskat ovat tehneet teistä ylevän ihmisen. Te osaatte auttaa ja herättää uutta toivoa niissäkin onnettomissa, joita kohtaatte vaeltaessanne täällä."
Adam ei voinut vastata sanaakaan, ojensi vain hänelle kätensä ja talutti hänet vaieten rinteen juurelle.
Sinä iltapäivänä, päivän kuumimman ajan mentyä ohi, Adam lepäili varjoisassa lehtimajassaan, jonka oli pystyttänyt lähelle Vireyn majaa. Hän oli syventynyt katselemaan punaisia muurahaisia. Se herätti rinteellä kuljeskelevan Vireyn huomiota, niin että hän ei malttanut olla uteliaana lähestymättä nähdäkseen mitä Adam puuhaili.
"Haetteko kultajyväsiä?" kysyi hän ivallisesti. "Lainaan teille suurennuslasini."
"Katselen vain näitä punaisia muurahaisia", vastasi Adam kohottamatta katsettaan.
Vireykin kumartui tarkastelemaan ja nähtyään ne suoristautui hitaasti.
"Menköön laiskuri muurahaisten luo!" huudahti hän, mutta tällä kertaa vakavasti.
"Virey, minä en ole laiskuri, mutta te olette. Minä olen työmies."
"En tarkoittanut teitä", sanoi Virey. "On olemassa seikkoja, joiden vuoksi vihaan teitä, mutta laiskuus ei varmastikaan kuulu niihin. En ole milloinkaan elämässäni työskennellyt. Perin rahoja ja se oli kiroukseni, sillä luulin voivani ostaa niillä kaikkea. Ostin itselleni vaimon, tuon suurisilmäisen naisen, jota palvelette ja suojelette... Mutta siinä erehdyin, sillä ostinkin itselleni kuolettavan koston suloisuuden – marmoripatsaan – naisen, joka oli luotu salamoista ja vihasta. Jos olisin elänyt työstäni niin kuin nuo muurahaiset, en ehkä olisikaan kuolemaan tuomittuna tässä kirotussa paikassa."
Tämä kuului niihin harvinaisiin hetkiin, jolloin Virey osoitti, että hänessä oli vielä inhimillisiäkin tunteita, että hän pystyi vielä katumaan, jotakin ymmärtämään, mutta hänen huuliltaan ei milloinkaan tullut sanaakaan, joka ei olisi ollut katkeruutta täynnä. Oliko hänessä piilevä hyvyys tuhoutunut ikuisiksi ajoiksi vai oliko se kuin sammunut kipinä, joka voi ruveta hehkumaan vain sen naisen kosketuksesta, jonka hän on menettänyt? Adam tunsi joskus sääliä Vireytä kohtaan, mutta se tunne haihtui pian. Adam kunnioitti enemmän muurahaisia kuin tuollaisia ihmisiä, sillä hän ei vihannut mitään niin kuin laiskureita. Erämaa opetti, kuinka hyödyttömiä sellaiset olivat, kuinka armottomasti luonto kukisti heidät.
Kun hän vihdoin keskeytti huvittavan työnsä, huomasi hän hämmästyksekseen rouva Vireyn seisovan lähellä ja katselevan tarkkaavaisena. Hän piti nyt velvollisuutenaan kertoa rouvalle muurahaisista ja niiden tavoista.
"Ihmeellisiä pieniä eläimiä!" huudahti Magdalene. "En voi verrata muurahaisia ihmisiin, sillä ne ovat meitä paljon korkeammalla tasolla. Ne ovat järjestäytyneet ja työskentelevät tietyn päämäärän saavuttamiseksi, niiden tarkoitus on vain jatkaa elämäänsä. Ne tulevat tekemään työtä ja elämään vielä senkin jälkeen, kun ihmissuku on kadonnut olemattomiin maan pinnalta. Mutta vaikka ne ovatkin niin ihmeellisiä ja vaikka niiden työ onkin mielenkiintoista, katselen mieluummin, kun te hakkaatte halkoja tai kiipeätte vuorille."
Seuraavana yönä Adamin herätti vihuri, joka puhalsi navakasti laakson portilta päin. Sen henkäys levisi kuumana laaksoon ennustaen niiden keskiyön paahtavien tuulien tuloa, joista Kuolemanlaakso oli kuuluisa. Sen humina oli kummallisen kumeaa ja hiljaista. Adam kuuli sen varoituksen. Huomenna hän jälleen puhuisi Vireylle. Jonkin ajan kuluttua olisi ehkä myöhäistä pelastaa Magdaleneä, joka ei suostunut lähtemään laaksosta ilman miestään. Adam ei ollut vielä kertaakaan kohdellut Vireytä julmasti, vaan keskustellut ja väitellyt hänen kanssaan itsepintaisesti kuin ahkera muurahainen, mutta nyt hän ymmärsi, että hänen täytyi iskeä Vireyhin kuin haukka saadakseen tahtonsa läpi.
Lämmin tuuli kiihtyi puolimyrskyksi ja sitten vähitellen tyyntyi. Sen tulo oli vienyt Adamilta unen ja sen tyyntymisen jälkeen tuntui hiljaisuus vieläkin painostavammalta ikään kuin siihen olisi jäänyt jotakin uhkaavaa.
Kas niin, johtuiko se hänen sydämensä sykinnästä vai humisivatko hänen korvansa? Kiven kolahdus, heikko ja kaukainen, jossakin tuolla korkeuksissa, yksinäinen ääni, joka rikkoi sietämättömän hiljaisuuden. Adam lojui valveilla kuunnellen vierivien kivimöhkäleiden jyrinää ja sitten kumahduksia, kun ne pysähtyivät johonkin. Sitten oli taas hiljaista.
Sen rikkoi aivan erilainen ääni, kovempi ja terävämpi – sellaisen kiven jyrinä ja paukahtelu, jonka jokin muu kuin sen oma voima oli pannut liikkeelle. Se ei pysähtynyt. Suurena ja raskaana se vyöryi kumahtaen hiekalle ja kieri sitten jymisten pensaikon läpi. Sen ääni ehti tuskin lakata kuulumasta, kun jo toinen pantiin liikkeelle ja vyöryessään se tempaisi mukaansa pienempiä lohkareita. Adam nousi istumaan ja kuunteli jännittyneenä. Kolmas suuri kalliolohkare putosi kumahtaen hiekalle. Adam kuuli sen viuhinan, sen kiitäessä ilmassa majan ohitse. Jos kivi olisi sattunut majaan, olisi se varmasti luhistunut kasaan.
Adam nousi, veti kengät jalkaansa ja meni ulos. Jatkuva pienten kivien vyöryntä ja sitten suuremman lohkareen irtaantuminen sai Adamin vakuuttuneeksi siitä, että jokin aasi kiipeili rinteellä tai ehkä pantteri oli tullut hiiviskelemään leirin lähistölle.
Hän kiiruhti majalle laakson puolelta ja huusi pensasseinän läpi:
"Rouva Virey!"
"Mitä haluatte, Wansfell?" vastasi Magdalene heti.
"Oletteko kuullut kallioiden vyöryntää?"
"Kyllä. Kuulin sen tuulen humistessa ja myöhemminkin."
"Teidän ja Vireyn on nyt paras nousta ja viedä makuuhuopanne johonkin turvalliseen paikkaan. Luulen että rinteellä kuljeskelee aasi tai pantteri. Tehän tiedätte, kuinka löyhässä kivet ovat – kuinka ne pienimmästäkin kosketuksesta liukuvat paikaltaan ja lähtevät vyörymään. Kiipeän sinne ja ajan pedon pois."
"Wansfell, te erehdytte", kuului vastaus samaan ivalliseen tapaan, joka aina koski kipeästi Adamiin. "Teidän ei pitäisi loukata viatonta aasia, puhumattakaan pantterista."
"Mitä?" kysyi Adam hämmästyneenä.
"Siellä on toisenlainen eläin."
Ellei ääni olisi ollut niin ivallinen, olisi Adam voinut luulla naisen menettäneen järkensä tai ainakin vastaavan hänelle unissaan.
"Rouva Virey, olkaa niin hyvä..."
"Siellä on hiiviskelevä arosusi!" huudahti Magdalene naurahtaen.
Adam ei tiennyt mitä piti ajatella kaikesta.
"Arosusiko?" toisti hän.
"Niin. Siellä on mieheni. Hän tietää sen, että vyöryvät kalliot pelottavat minua öisin. Ja sen vuoksi hän kiipeää sinne ja vyöryttää niitä. Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinenkään kerta!"
Adam seisoi hetkisen jähmettyneenä mutta sitten oikaisihe ja kiiruhti salamannopeasti majan taakse rinnettä kohti.
Kuun himmeästi valaisemalla rinteellä liikkui todellakin jokin olento, joka seisoi pystyssä eikä ollut aasi saatikka sitten pantteri. Adam vetäisi keuhkonsa ilmaa täyteen.
"Kuulkaa!" hän karjaisi äänellä, joka kajahteli rinteellä kuin ukkonen. "Tulkaa alas tai muuten väännän niskanne nurin!"
Vain kumahteleva, vyöryvä, mittaamaton kaiku vastasi hänelle. Kun se lakkasi kuulumasta, tuntui hiljaisuus painostavammalta kuin ennen.
Adam kulutti lopun yötä kävelemällä edestakaisin kellertävässä hämärässä ja taistelemalla kiihkeää väkivaltaisuuden halua vastaan, joka vihdoinkin oli murtanut esteensä ja tahtoi purkautua. Hän olisi saattanut tappaa Vireyn tuntematta laisinkaan omantunnontuskia, mutta kuitenkin, kävellessä ja katsellessa juhlallisia vuoria ja vaalenevia tähtiä hänestä tuntui kuin jokin vastustamaton voima olisi pidättänyt häntä. Magdalene Virey valvoi hänen kanssaan ja juuri hänen tuskansa vaimensi Adamin kiihkoa. Eikö hän pettäisi Magdaleneä, jos tappaisi tämän miehen?
"Minä en tapa häntä vielä!"
Siten Adam tyynnytti sisimmässään kytevän vihan.
Hänen palatessaan leiriin oli aurinko noussut punaisena ja kuumana ohuen utuverhon himmentäessä sitä. Kaikkialla vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Magdalene Virey istui kivilavitsalla pensaiden varjossa odottamassa häntä. Hänen tullessa lähemmäksi nousi Magdalene seisomaan. Adam ei ollut nähnyt häntä tällaisena. Hän hymyili tervehdykseksi yhtä vilpittömästi kuin tavallisesti, mutta katsoi kuitenkin häneen pelokkaana. Adam luki hänen ajatuksensa. Magdalene ei pelännyt häntä, vaan sitä mitä hän voisi tehdä.
"Onko Virey jo palannut?"
"Kyllä. Hän on tuolla majassa ja aikoo ruveta nukkumaan."
"Tahdon puhutella häntä", sanoi Adam.
"Odottakaa!" huudahti Magdalene ja tarttui häneen.
Yksi ainoa silmäys pysähdytti Adamin siihen paikkaan. Hänen päänsä painui alas, sillä koskaan hän ei ollut kokenut mitään tällaista. Kuinka hän ihailikaan tuota naista. Magdalene tuli hänen viereensä nojautuen häneen. Ruumiinsa vavahteleminen ilmaisi naisen tarvitsevan tukea. Hän laski vapisevan kätensä Adamin olkapäälle.
"Ystäväni, veljeni", kuiskasi hän. "Jos surmaatte hänet, tekee se tyhjäksi kaiken mitä olette tehnyt minun hyväkseni."
"Sanoitte minulle kerran, että miehen jaloin teko on taisteleminen naisen onnen – hengen puolesta."
"Se onkin totta. Ettekö sitten ole taistellut onneni ja henkeni puolesta? Ilman teitä olisin kuollut jo aikoja sitten. Mitä taas onneen tulee, ovat taisteluni, työni ja ponnistukseni päästä teidän tasollenne suoneet sitä osakseni enemmän kuin olen ansainnutkaan. Mutta jos surmaatte Vireyn, on kaikki ollut turhaa."
"Miksi?"
"Koska juuri minä olen tuhonnut hänen elämänsä", vastasi Magdalene hiljaisella, syvällä äänellä. "Hän oli ennen vanhaan herrasmies, varakas, onnellinen ja huoleton, mutta hänen tavatessaan minut muuttui hänen elämänsä. Hän jumaloi minua. Ei ollut hänen syytään, etten voinut rakastaa häntä. Vihasin häntä, koska minut pakotettiin menemään naimisiin hänen kanssaan. Hän ihaili minua vuosikausia, mutta sitten tapahtui onnettomuus, joka tuotti hänelle tuskia ja teki hänet toivottomaksi. Se vei häneltä järjen. Suuren rakkauden ja suuren vihan välinen raja on hyvin kapea."
"Mikä – mikä tuhosi hänet?" kysyi Adam.
"Sen tunnustaminen on minulle vaikeampi koetus kuin mikään muu koko elämäni aikana, koska juuri te olette se mies, johon minun olisi pitänyt tutustua vuosia sitten, ymmärrättekö? Ja minä kun kaipaan äärettömästi kunnioitustanne ja... Pitääkö minun, jolle teidän kunnioituksenne ja luottamuksenne merkitsee arvaamattoman paljon, tunnustaa teille häpeäni pelastaakseni mieheni arvottoman hengen?"
"Ei. Teidän ei tarvitse nöyryyttää itseänne sen vuoksi. Lupaan etten milloinkaan surmaa Vireytä, ellei hän tee teille pahaa."
"Voi, hän on jo kohdellut minua huonosti! Hän on lyönyt minua. Wansfell, hillitkää hieman itseänne. Virey tekee minulle pahaa ennemmin tahi myöhemmin. Häntä riivaa vain yksi ainoa mielijohde: nähdä minun kärsivän. Sen vuoksi hän on sallinut meidän kuljeskella yhdessä niin paljon, sillä hän toivoo pikkumaisessa sielussaan, että te rakastuisitte minuun ja minä teihin, niin että minä siten lankeaisin uudestaan, kärsisin suurempia tuskia, antaisin hänen helvetilliselle kostolleen enemmän aihetta. Mutta minut onkin kohotettu ikuisiksi ajoiksi hänen ulottuviltaan, hänen pirullinen ilonsa ei tule milloinkaan järkyttämään minua, ellette surmaa häntä, mikä tahraisi käteni hänen verellään ja tuomitsisi sieluni jälleen siihen kadotukseen, josta pelastitte minut."
"Magdalene, vannon etten milloinkaan surmaa Vireytä, ellei hän surmaa teitä", sanoi Adam voimatta kestää enää.
"Ah, en pyydäkään enempää!" kuiskasi Magdalene kiihkeästi ja kiitollisesti. "Hyvä Jumala, kuinka pelkäsinkään teitä ja kuitenkin jollakin tavalla riemuitsin teistä! Ja kuunnelkaa nyt, ystäväni, veljeni – mies, josta olisi pitänyt tulla rakastettuni, kuinka nöyryytän itseäni. Tukahdutan naisluonteeni ja koetan sovittaa rikokseni, taistelen kaikkia naisen vaistoja vastaan ja uhraan mahdollisen paratiisin, vaikka olen nuori ja elämä on suloista."
Hän kietoi käsivartensa Adamin kaulaan ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten. Hänen kidutetun sydämensä sykintä tuntui tunkeutuvan Adamin vereen, olemuksen jokaiseen soluun.
"Tyttäreni Ruth ei ole Vireyn lapsi", jatkoi Magdalene hiljaa mutta selvästi. "Olin vain yhdeksäntoistavuotias – lapsellinen – ymmärtämätön – petetty. Luulin rakastuneeni, mutta se olikin sellainen mieletön ihastus, johon monet naiset sortuvat. En ilmaissut salaisuuttani kenellekään vuosikausiin, mutta sitten en enää voinut säilyttää sitä. Kun Vireyn hyvyys ja ihailu minua ja hänen ihmeellinen rakkautensa Ruthia kohtaan olivat kiihkeimmillään, kerroin hänelle koko totuuden, koska minun oli pakko tehdä se. Se tuhosi hänen sielunsa ja nyt hän elää vain tuottaakseen minulle kärsimyksiä. Niinpä me puoleksi mielettöminä lähdimme Länteen matkustaaksemme tänne erämaahan. Isäni ja Ruth seurasivat meitä ja saivat meidät kiinni Sacramentossa. Virey vihasi nyt Ruthia yhtä kiihkeästi kuin ennen oli rakastanut. En uskaltanut päästää häntä Ruthin lähellekään. Lähetin sen vuoksi Ruthin isäni kanssa Etelä-Kaliforniaan. Hän ei tiennyt, että se oli ero ikuisiksi ajoiksi, mutta kuinka kipeästi minä tiesinkään sen! Sitten toivottomuudessani uhmasin Vireytä kiihottamalla kiihottaen häntä julmuuksiin. Koska olin tuhonnut hänen elämänsä, tahdoin korvata kaiken katkeroituneen sydänvereni viimeisellä pisarallakin. Tulimme tänne Kuolemanlaaksoon, koska sen kauhut ja yksinäisyys tuntuivat Vireystä olevan niin lähellä maallista helvettiä kuin suinkin voi toivoa. Ja täällä hän todellakin pani minut kärsimään siivottomuudesta ja syöpäläisistä, janosta, nälästä ja tuskista. Mutta Kuolemanlaaksokin petti hänet. Te tulitte tänne ja nyt minä vihdoinkin uskon Jumalaan!"
Adam kiersi käsivartensa hänen vapisevan ruumiinsa ympärille ja puristi hänet lujasti rintaansa vasten. Magdalene oli vihdoinkin ilmaissut hänelle salaisuutensa. Se vetosi hänen omiin tunteisiinsa. Muistot kuohahtivat esille ja pakottivat hänet kertomaan omankin tarinansa, jonka paljastaminen oikeutti hänet jakamaan Magdalene Vireyn häpeän, katumuksen ja tuskat. Hän kertoi Magdalenelle nuoruudestaan, rakkaudestaan veljeänsä Guerdiä kohtaan ja heidän elämästään kotona, jossa kaikki, tyttöjen rakkauskin, oli varattu Guerdille.
Hänen jatkaessaan kertomustaan unohti Magdalene Virey omat tuskansa kuunnellen jännittyneen tarkkaavaisena. Yhtä säälimättömästi kuin hänkin oli paljastanut suuren salaisuutensa, paljasti Adamkin pienen, surkuteltavan romaaninsa – mielettömän joutumisensa turhamaisen meksikolaistytön lumoihin, lankeemuksensa ja sanat, jotka olivat tuottaneet hänelle pettymyksen.
"Kuinka voi tyttö sanoa jotakin sellaista? Se Margarita oli siis ainoa nainen, jota olette rakastanut – jonka kanssa olette seurustellut siten?"
"Niin."
"Ja hänkö oli syyllinen onnettomuuteenne?"
"Niin oli, lapsi raukka!"
"Mokoma heilakka!" huudahti Magdalene kiihkeästi. "Ja te olitte vain kahdeksantoistavuotias. Entä se mies, joka valloitti hänen huikentelevaisen sydämensä?"
Adam taipui kumaraan kuin puu myrskyssä.
"Hän oli veljeni."
"Eihän toki!" huudahti Magdalene. "Se ei voi olla totta!"
"Totta se oli... Ja minä surmasin hänet!"
Silloin Magdalene nyyhkyttäen kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten suojelevasti, kiihkeän hellästi kuin äiti.
"Voi hyvä Luoja, miten hirmuista! Ja minä kun luulin syntiäni ja taakkaani niin suureksi. Wansfell, te onneton vaeltaja raukka!"
XVI
Heinäkuu! Vihdoin loppumattoman pitkät ja kuumat kesäkuun päivät muuttuivat hehkuviksi, synkän utuisiksi heinäkuun päiviksi, jolloin ei ainoakaan järkevä ihminen yrittänyt kulkea Kuolemanlaakson poikki auringon ollessa ylhäällä.
Kaikkina aikoina, yön pimeydessäkin, näyttivät Panamintein rosoiset rinteet hehkuvan punertavilta ja laaksossa näkyi kuumia autereisia höyryjä. Laajan, kummallisen hämärän laakson takaa kohosivat Funeral-vuorten ruskeankeltaiset jyrkänteet pronssinvärisiksi sakaroiksi ja sinerviksi huipuiksi, jotka peittyivät taivasta himmentävään lyijynharmaaseen utuun.
Adamin oli pakko vähentää työskentelyään, sillä kuumuus lamautti työkyvynkin. Hänen verensäkin tuntui kuumeiselta. Varhain aamuisin ja myöhään iltaisin hän valmisti yksinkertaiset ateriat, mutta päivä päivältä he söivät yhä vähemmän. Vain yöt toivat huojennusta. Adam makasi enimmäkseen valveilla, käveli edestakaisin hämärässä tai istui jossakin tämän kammottavan hiljaisuuden keskellä odottaen tietämättä oikeastaan mitä. Hän tiesi kuitenkin yhä odottavansa jotakin.
Kun kesän helle vaihtui kuumuudeksi, muuttui Virey ruumiillisesti ja henkisesti. Hän laihtui ja kävi kumaraksi, hänen ruokahalunsa väheni päivä päivältä ja samoin hänen unensakin. Hän ei ottanut kuuleviin korviinsa Adamin neuvoja eikä ryhtynyt minkäänlaisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Hänen kärsimyksensä olisivat olleet lievemmät ja vointinsa paljon parempi, jos hän olisi pysytellyt poissa auringonpaisteesta, mutta hän näytti kuin nauttivan itsensä kiduttamisesta.
Hän oli nyt häikäilemättömämpi kuin ennen. Hän ei enää kohdellut Adamia ivallisesti eikä välinpitämättömästi, vaan kuin Adamia ei olisi ollut olemassakaan. Virey oli antautunut sieluineen ja ruumiineen palvomaan yhtä ainoata mielijohdettaan, sammumatonta vihaansa, joka nyt hänen alituisesti hautoessaan uusia kostotoimenpiteitä oli kehittynyt harkituksi julmuudeksi.
Usein Adamin poistuttua leiristä Virey kiipesi rapautuneelle rinteelle ja alkoi hurjistuneena vyöryttää kiviä, muitta Adamin palatessa hän laskeutui alas hikisenä ja väsyneenä näyttäen hieman araltakin. Kaikki Adamin yritykset saada hänet järkiinsä olivat turhia, siinä ei auttanut hyvä eikä paha, ei iva enempää kuin sadattelukaan. Adamin suuria kouria hän kuitenkin pelkäsi ja kun Adamin suuri nyrkki puristui uhkaavasti hänen edessään, perääntyi hän äreänä majaan. Hän koetti kaikin tavoin paljastaa Magdalenelle rappeutuneisuutensa ja osoittaa, että kaikki oli tämän syytä. Kun hän ilmestyi Magdalenen eteen ohuissa rikkinäisissä vaatteissa, verisenä, kädet vapisevina ja kieli riippuvana, riemuitsi hän. Hän näytti huutavan: "Nainen, katsele hylkyä!"
Adam näki kaiken tämän eikä hänen verensä kiehuminen johtunut pelkästään Kuolemanlaakson kuivasta kuumuudesta. Hänen suuret kätensä, jotka aina jakoivat oikeutta, tuntuivat kahlehdituilta. Tuhat kertaa hän oli mutissut itsekseen: "Kuinka kauan aikaa pitää minun sietää tätä? Kuinka kauan!"
Eräänä iltapäivänä, herätessään myöhään näännyttävästä horrostilastaan, Adam kuuli rouva Vireyn huutavan, juoksi lähemmäksi ja tapasi rouvan pyörtyneenä kivisen lavitsan viereltä. Kasvot olivat kalpeat ja silmien alustat hyvin mustat.
Kun hän polvistui ja aikoi kohottaa naisen päätä, hän huomasi suuren ja karvaisen hämähäkin ryömivän esille Magdalenen harmaan puvun laskoksista. Lukki oli myrkyllinen ja hyvin ruma. Adam sipaisi sen pois kädellään ja polkaisi kuoliaaksi.
Hän kostutti vedellä Magdalenen ohimoita, mutta tämä makasi kauan taintuneena. Vihdoin hän liikahti ja aukaisi silmänsä alkaen samassa vavista ikään kuin olisi vieläkin ollut painajaisen vallassa. Hän ei ensin huomannutkaan Adamia, vaan näytti muistelevan jotakin.
"Magdalene, minä tapoin hämähäkin", sanoi Adam, "Se ei vahingoita teitä enää. Herätkää! Hyvänen aika, tehän olette jähmettynyt."
"Ah!" huudahti Magdalene. "Tekö siinä olettekin?" Ja sitten hän tarrautui kiinni Adamiin tämän nostaessa hänet seisomaan ja taluttaessa kivilavitsalle. "Minäkö pyörryin? Sitä inhottavaa lukkia! Missä se nyt on?"
"Minä peitin sen hiekkaan."
"Olisiko se purrut minua?"
"Ei, ellette olisi koskenut siihen."
Magdalene tointui vähitellen ja päästäen hänen kätensä irti nojautui taaksepäin. Hiki helmeili hänen valkoisella otsallaan, tukka oli märkä ja huulet värähtelivät.
"Pelkään hirveästi käärmeitä, lukkeja ja kaikkia muitakin ryömiviä eläimiä", hän virkkoi. "En voi sille mitään. Mieheni on vihdoinkin saanut sen selville."
"Mitä tarkoitatte?"
"Istuin tällä lavitsalla, kun äkkiä kuulin Vireyn hiipivän taakseni. Tiesin että hänellä oli jotakin mielessä, mutta en kääntynyt katsomaan. Silloin hän ojensi tikun nenässä lukin lähelle minua, kosketti sillä melkein kasvojani. Huusin kauhusta ja jäykistyin. Sitten hän pudotti lukin syliini."
"Missä on miehenne nyt?" kysyi Adam.
"Majassa."
Adam harppasi majaa kohti, mutta Magdalene pysähdytti hänet. Hän katsoi Adamiin vakavasti. Adam naurahti kovasti ja ilottomasti:
"Ei, en voi enää suuttua! Mutta sen sanon, ettei mikään voi estää minua antamasta Vireylle selkään, että hän varoo tekemästä tällaista toiste."
"Wansfell, minähän kerroin teille, että Virey on uhannut ampua teidät. Hän on jo usein yrittänyt toteuttaa aikeensa, mutta kun olette tullut lähemmäksi, on hän pelästynyt. Mutta hän saattaa vielä tehdä sen."
"Toivon taivaan nimessä, että hän koettaisi", vastasi Adam.
Irrottaen kätensä Magdalenen otteesta hän lähti majaa kohti.
"Virey, tulkaa ulos!" Kun majasta ei kuulunut vastausta, toisti Adam huutonsa, mutta tällä kertaa kovemmasti. Virey vaikeni vieläkin. Odotettuaan hetkisen Adam sanoi kylmästi: "Virey, en halua kaataa majaa, koska vaimonne kaikki tavarat ovat vielä siellä. Tulkaa sen vuoksi ulos."
Adam kuuli huohotusta ja sitten Virey ilmestyi ovelle. Miehen vääristyneet kasvot olivat kauhean näköiset. Hänellä oli revolveri kädessään.
"Varokaa koskemasta minuun verisillä käsillänne", huohotti hän.
Adam harppasi pari askelta ja pysähtyi Vireyn eteen:
"Vai olette turvautunut revolveriinne", hän sanoi tyynesti. "Mitä aiotte tehdä sillä?"
"Jos liikahdatte askeltakaan, tapan teidät", kuului käheä vastaus.
"Virey, aion pieksää teidät pahanpäiväiseksi! Mutta haluan puhua ensin. Minulla on paljon sanottavaa."
"En halua kuunnella teitä!" vastasi Virey vavisten vihasta. "Teidän on lähdettävä leiristäni ja koko tästä laaksosta!"
"Oletteko hullu?"
"En minä hullu ole", huusi Virey.
"Ellette ole hullu, niin siinä tapauksessa se temppunne, että heititte hämähäkin vaimonne syliin, oli suorastaan pirullinen teko. Ettekö ymmärrä, millainen raukka olette? Kuinka saatatte kiduttaa häntä kuin pakana? Hän on heikko nainen ja arkatunteinen. Olette pahin raakimus, mitä milloinkaan olen nähnyt täällä erämaassa."
"Peto minä olenkin, kiitos arkatunteisen vaimoni", huudahti Virey katkerasti. "Arkatunteinen! Magdalene Vireyn viimeinen rakastaja ei siis ole huomannut, että sillä naisella on vielä hehkuvat tunteet – kyllä hänessä elinvoimaa on! Ja te roisto, te erämaan rotta – ellette lähde täältä, ammun teidät!"
"Ampukaa vain!" tiuskaisi Adam.
Vireyn kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi ja hän ojensi revolverinsa. Adam paiskasi sen ylös juuri silloin kun se pamahti. Ruuti poltti hänen otsansa, mutta kuula lensi ohi. Toinen isku heitti revolverin hiekalle. Sitten Adam tarttui Vireyn paidankaulukseen ja puristaen kurkusta laahasi hänet sen kivilavitsan eteen, jolla rouva Virey istui kalman kalpeana. Adam paiskasi miehen hiekalle ja istuutui hajasäärin päälle. Sitten hän kaivoi hiekasta hämähäkin raadon.
"Ahaa, tässä on lukkinne!" hän huusi ja hieroi karvaisella hämähäkillä Vireyn kasvoja. Mies huusi ja vääntelehti. "Hyvä, että aukaisitte suunne. Syökää se, syökää se, te kirottu raukka!" Adam työnsi lukin Vireyn avonaiseen suuhun. Tämä sylki, karjui ja puri sitten hampaansa yhteen kuin pihdit. Adam hieroi loput lukista Vireyn kasvoihin.
"No, nouskaa nyt!" hän komensi survaisten toista jalallaan.
Hän pystyi nyt hillitsemään itsensä ja tunsi olevansa rauhallinen. Hän ei tahtonut tappaa Vireytä, mutta halusi antaa tälle terveellisen opetuksen.
Sähisten ja huohottaen Virey kompuroi jaloilleen. Hän hyökkäsi kuin raivostunut peto Adamin kimppuun, mutta sai heti iskun, joka kellisti hänet hiekalle. Virey ryömi polvillaan kuin koira etsien kiveä, ja löydettyään sellaisen ponnahti jaloilleen heittäen Adamia. Tämä väisti, mutta Virey etsi uusia heittäen ne toisen toisensa jälkeen. Tarttuen suureen lohkareeseen hän kohotti sen kuin nuijan murskatakseen sillä Adamin pään. Adam paiskasi lohkareen hänen käsistään ja antoi hänelle selkäsaunan varoen koko ajan menemästä liiallisuuksiin ja käytellen nyrkkejään hillitysti. Vihdoin Virey kaatui uupuneena hiekalle, Adam laahasi hänet majaan ja jätti hänet sinne vaikeroivana ja selkäänsä saaneena raukkana.
Sen jälkeen tuntui Adamista vaikealta katsoa rouva Vireytä silmiin.
"Sattuiko kuula teihin?" kysyi Magdalene katsoen suurilla hehkuvilla silmillään, jotka nyt olivat tummat mielenliikutuksesta.
"Ei", vastasi Adam istuutuen kivilavitsalle hänen viereensä.
"Anastin revolverin, koska pelkäsin hänen löytävän sen. On parasta että otatte sen haltuunne", Magdalene sanoi, pistäen aseen hänen taskuunsa.
"Saitte katselle inhottavaa näytelmää!" huudahti Adam.
"Virey on lopen turmeltunut. Koettakaamme unohtaa... Ja tahtoisitteko nyt etsiä erästä esinettä, jonka luultavasti pudotin sylistäni. Se on pieni norsunluinen kotelo. Siinä on pienoiskuva, josta pidän äärettömästi. Se on ainoa ja paras aarteeni."
Adam penkoi hiekkaa lavitsan vierestä ja löysikin aarteen. Magdalene tarttui siihen riemusta huudahtaen.
"Katsokaa!" hän huudahti ja piti pientä koteloa avoinna Adamin edessä.
Adam näki pienoismaalauksen, tytön kasvot, jotka olivat soikeat ja puhtaat kuin kukka. Kaunis tukka oli tummanruskea ja silmät olivat suuret ja loistavat.
"Suloiset ja viehättävät kasvot", sanoi Adam.
"Ruth!" kuiskasi Magdalene. "Tyttäreni – ainoa lapseni, josta luovuin pelastaakseni hänen onnensa!"
Elokuun ensimmäinen päivä oli autereinen ja niin kuuma, että koko laakso näytti kuin savuavan. Vuorten huiput olivat näkymättömissä, sillä nekin olivat peittyneet ohueen lyijynharmaaseen utuun. Aurinko oli kuin suunnattoman laaja sulatusuuni. Kivetkin kuumenivat, niin että ne saattoivat polttaa paljaan käden rakoille kuin tulinen rauta.
Vihdoin sentään hehkuvan punainen auringonlasku lopetti kauhean päivän ja armelias pimeys peitti seudun. Iltayö oli kuuma, mutta kuitenkin siedettävä päivään verrattuna. Adam oli huomaavinaan tai ehkä kuvitteli näkevänsä jonkinlaisia kummallisia, tuhoa ennustavia, punertavia värivivahduksia himmeissä tähdissä. Hänestä tuntui että jotakin tapahtuisi sillä luontokin näytti kuin äänettömään odotukseen vaipuneelta.
"Jos vielä rupeaa tuulemaan, kuinka silloin käy?" mutisi Adam pelossaan.
Saattoi melkein arvata, että se puhaltaisi tänä yönä kovemmasti ja kuumemmin kuin milloinkaan ennen.
Ilmassa tuntui jo heikkoa väreilyä ja kaukaa kuului tuulen huminaa, joka kiihtymistään kiihtyi ja tuntui lähenevän. Sitten ensimmäinen kuuma vihuri poltti Adamin poskea. Tuntui kuin hän olisi joutunut avonaisesta sulatusuunista suitsuavien säkenien keskelle. Tuntui ihmeeltä, että saattoi vielä hengittää. Tuulenpuuska jatkoi humisten matkaansa rinteiden välisellä laajalla alueella kuljettaen hiekkaa ja tomua mukanaan. Kun tämä vihuri tyyntyi, vihelsi laakson suusta toinen vielä voimakkaampana ja kuumempana. Se kaatoi Adamin lehtimajan ja vei kahisevat oksat mukanaan. Sitten jatkui myrskyä, polttavat vihurit, kiertävät tomupilvet ja hienoa lipeäsuolaa täynnä oleva ilma muuttivat elämän kidutukseksi. Nyt hän ymmärsi, miksi ainoakaan ihminen ei voinut oleskella Kuolemanlaaksossa pitkää aikaa.
"Magdalene ei elä tätä yötä loppuun", mutisi hän. "Mutta jos hän kestää aamuun saakka, vien hänet pois huomenna."
Hänen lähestyessään Vireyn majaa kypsyi tuo suunnitelma hänen mielessään. Tästä kurjuudesta piti tulla loppu hän ei enää jaksaisi katsella Magdalenen kärsimyksiä, vaan veisi hänet pois joko hyvällä tai pahalla.
Tirkistellessään punertavaan hämärään Adam huomasi Vireyn tumman hahmon. Hän horjui sinne tänne kuin vainottu eläin, tuskissaan ja uupuneena. Mutta vihastaankin huolimatta Adam tunsi sääliä.
Magdalene makasi suullaan lavitsalla liikkumattomana kuin kuollut. Adam kumartui katsomaan hänen kasvojaan, tarttui hänen kuihtuneeseen käteensä ja piti sitä omassaan odotellessaan tuulen tyyntymistä. Vihdoin kuuma vihuri etääntyi.
"Magdalene, en voi kestää tätä enää."
"Tarkoitatteko näitä kauheita tuulia?" kuiskasi Magdalene huohottaen.
"En, vaan kärsimyksiänne. Olisin ehkä voinut kestää henkiset koettelemuksenne – katumuksenne, tyttärenne menetyksestä johtuneet tuskanne ja urhoollisuutenne uhmatessanne Vireyn vihaa. Mutta ruumiillisia tuskianne en voi katsella. Te näännytte. Kätennekin on tulikuuma ja kuiva kuin lehti. Magdalene, kohottakaa päätänne."
"En jaksa", kuiskasi Magdalene heikosti hymyillen. "Olen jo voimaton."
Adam kohotti hänen päätään ja antoi hänelle vettä. Kun Adam laski hänet takaisin lavitsalle, alkoivat vihurit viheltää jälleen. Ne voihkivat ja valittivat kivilohkareitten ympärillä ja pensaikossa! Ulkona hämärässä hoippuroi Virey kohtalonsa liian raskaan taakan painamana, äänettömänä kuin aave. Ja kauempana kohosi uhkaavana harmaa kalliorinne joka hetki valmiina vyörymään. Juuri silloin jokin kalliolohkare kumahti heikosti ja lähti alaspäin paukahdellen. Sen jälkeen tuntui tuhoa ennustavaa heikkoa maan tärinää ja sitten koko laaja rinne liikahti omituisesti kahahtaen. Vyöry oli luikunut jalan verran alemmaksi. Adam sääli yhä enemmän naisparkaa. Miten kaameata odotusta hänen elämänsä täällä Kuolemanlaaksossa olikaan! Milloin polttavia tuulenpuuskia, milloin taas kallionlohkareiden kumeita vyörähdyksiä, joista jokainen saattoi merkitä tuhoa.
"Wansfell, kuunnelkaa", kuiskasi nainen. "Kuuletteko, se alkaa mennä jo ohi."
Adam kumartui katsomaan hänen silmiinsä. Tarkoittiko hän, että tuulen humina alkoi lakata?
"Nämä helvetin myrskytuulet ajavat henkiä edellään", sanoi Magdalene.
"Tiedän ja ymmärrän sen, mutta älkää ajatelko mitään sellaista. Ette saa ruveta hourailemaan, teidän pitää taistella sitä vastaan", pyysi Adam.
"Ystäväni, taistelu on ohi ja voitto on minun. Mieheni ei enää mahda minulle mitään. Hän piti hallussaan ruumiini, tämän heikon ja raihnaisen lihakasan, mutta hän halusi omakseen rakkauttani, vieläpä sieluanikin voidakseen turmella sen. Hän ei saa milloinkaan kumpaakaan... Wansfell, en elä aamuun saakka... Olen kuolemaisillani."
"Ei – ei!" huudahti Adam käheästi. "Te vain kuvittelette! Se johtuu näistä tuulista, yön kauhuista, tästä kammottavasta Kuolemanlaaksosta. Ette toki kuole! Tuuli tyyntyy jonkin ajan kuluttua. Jos vain taistelette, jäätte henkiin. Ja huomenna, Magdalene, vien teidät pois täältä." Hän odotti Magdalenen vastustavan yhtä järkähtämättömästi kuin ennenkin. Mutta tällä kertaa hän pysyisi päätöksessään. Ei mikään voima saisi häntä peruuttamaan sitä. Nyt vetosi häneen elämä – elämä sellaisena kuin se oli ollut aikojen alussa. Mutta Magdalene ei nyt vastannutkaan hänelle ivallisesti eikä selitellyt kieltonsa syitä, vaan laski Adamin kouraan pienen norsunluisen kotelon, joka sisälsi hänen tyttärensä Ruthin kuvan.
"Jos kuolen, pitää teidän ottaa haltuunne tämä Ruthin kuva", sanoi hän. "Minun on täytynyt piilottaa se Vireyltä, katsella sitä hänen poissa ollessaan. Ottakaa se, pitäkää se ja katselkaa sitä, kunnes se vie teidät hänen luokseen... Wansfell, en halua hämmentää mieltänne salaperäisillä ennustuksillani, mutta tunnen kuoleman läheisyyden ja se tekee minut selvänäköiseksi. Uskokaa minua, että tyttäreni Ruth sattuu vielä tiellenne, tunkeutuu elämäänne ja rakastaa teitä. Näen kaiken selvästi. Te olette vielä nuori mies ja hän on puhkeamassa oleva tyttö. Tapaatte vielä toisenne, ehkäpä täällä omassa erämaassanne. Ruth on samanlainen kuin minä, tuhat kertaa parempi vain. Ah, kuunnelkaa tuota huminaa! Sieltä lähestyy taas polttava vihuri. Mutta minä olen sanonut sanottavani. Wansfell, hakekaa Ruth käsiinne ja koettakaa löytää minut hänestä!"
Hänen sointuva äänensä muuttui hiljaisemmaksi ja lakkasi kokonaan kuulumasta, kun uusi kuuma tulenpuuska lennätti tomua ilmaan. Se tyyntyi, mutta sitten tuli jälleen uusi. Magdalene oli silmät ummessa, ruumis hervotonna ja kädet voimattomina. Tunnit kuluivat ja vihdoin lakkasivat tuulenpuuskat. Virey hoiperteli paikasta toiseen kuin juopunut ja katosi lopulta majaan. Nainen vaipui uneen. Adam valvoi hänen luonaan aamunkoittoon saakka hautoen päätöstään, jota ei mikään voisi enää muuttaa. Hän päätti hakea aasit, kuormittaa ne ja satuloida yhden niistä Magdalenelle. Sitten he lähtisivät kiipeämään pois Kuolemanlaaksosta ja hän veisi naisen ennen seuraavaa yötä turvaan viileille ylätasangoille. Adam katseli nukkuvaa naista. Kuinka läpikuultava ja hento hän olikaan! Hänen nuoruutensa ja erehdyksensä, hänen suurenmoinen rohkeutensa, hänen tuskansa ja ruumiilliset kipunsa, hänen heräämisensä, katumuksensa ja voittonsa – kaikki tämä oli painanut leimansa noille kalpeille kauniille kasvoille ja kirkastanut ne.
"Nyt valmistautumaan matkalle!" hän huudahti.
Adamin aasit eksyivät harvoin kauaksi leiristä. Tänä aamuna hän ei kuitenkaan löytänyt niitä lähteen läheltä eikä rinteeltä, joten hän suuntasi kulkunsa toisaalle. Vihdoin hän löysi ne pitkän matkan päästä ja hetkisen kuluttua ne jo juosta hölkyttivät hänen edellään.
Kun hän oli puolivälissä paluumatkallaan, pysähtyi Jinny-aasi äkkiä ja heristi pitkiä korviaan. Jokin liikkuva olento oli kiinnittänyt sen huomiota, mutta Adam ei kyennyt näkemään mikä se oli. Hän pakotti aasin jatkamaan matkaansa, mutta hetkisen kuluttua se pysähtyi jälleen. Adam näki nyt majan ja huomasi jonkin harmaan olennon kiitävän sen editse. Hän hieroi silmiään. Kuumuus oli ehkä vaikuttanut hänen näköönsä. Silloin vilahti taas jotakin harmaata. Adam komensi Jinnyn eteenpäin, vaikka sen kummallinen käyttäytyminen hämmästytti häntä. Aasi ei milloinkaan vastustanut ilman syytä. Kun se kiljui ja poikkesi syrjään, tiesi Adam jotakin olevan hullusti. Hän pysähtyi ja kuunteli henkeään pidättäen. Jostakin kuului kallioiden kumahtelua ja vyöryntää.
Arvoitus oli ratkaistu. Virey oli jälleen ryhtynyt vyöryttämään kiviä rinteeltä.
Adam lähti juoksemaan. Aina vähän päästä hän näki kalliolohkareiden ponnahtavan korkealle pensaiden yläpuolelle ja pudota pölähtävän hiekalle. Virey oli tänä aamuna ahkera ja koetti käyttää hyödykseen Adamin poissaoloa. Adam juoksi minkä jaloista pääsi. Kun hän saapui lähemmäksi, ei hän enää luottanut silmiinsä eikä korviinsa. Tuulen huminaan, joka johtui hänen kiivaasta juoksustaan, sekoittui vyöryvien, ponnahtelevien lohkareiden huumaavaa pauketta ja tomupilvet kohosivat ilmaan estäen näkemästä. Pensaikoista kohosi sakea pöly ja ne näyttivät vapisevan ja taipuvan. Ellei tämä ollut näköhäiriö, tapahtui Kuolemanlaaksossa kummia.
Äkkiä kuului hirmuinen, korvia särkevä jyrähdys. Adam pysähtyi kuin naulittuna. Vyöry oli siirtynyt jonkin matkaa, mutta pysähtynyt. Ponnahtelevat lohkareet kiitivät Adamin ohi. Hänen tyrmistyneenä seuratessaan niitä suuri kallionlohkare kieri suoraan majan läpi ja se luhistui kokoon. Adamin sydän nousi kurkkuun. Hän jäykistyi siihen paikkaan. Samassa vilahti valkoinen olento lehväkatoksesta. Se oli Magdalene, joka ei vielä ollut loukkaantunut. Tämä näky palautti Adamin toimintakyvyn.
"Juoskaa kentän poikki! Kiiruhtakaa!" huusi Adam, joka arvioi itsensä ja Magdalenen välisen matkan pariksi sadaksi metriksi.
Magdalene kuuli hänen huutonsa ja heilutti valkoista kättään. Näytti siltä kuin hän olisi pyytänyt Adamia poistumaan kauemmaksi turvaan. Sitten hän viittasi rinteelle. Adam kääntyi. Mikä tärisyttävä näky! Kallioita vyöryi alas ja jysähteli toisiin kallioihin. Kaukana rinteen laella, jonka miljoonat kivisärmät kiiltelivät auringonpaisteessa, työskenteli Virey hurjasti. Hän ei enää koettanut säikyttää vaimoaan, vaan tappaa hänet. Hänen samentunut järkensä oli saanut selville rinteen salaisuuden ja hetkisen kuluttua hän pani koko vyöryn liikkeelle. Jyrinä koveni. Adam avasi jo suunsa huutaakseen uhkauksiaan Vireylle, kun samassa iso lohkare, joka kiiti aivan hänen päänsä ohi, pakotti hänet ajattelemaan turvallisuuttaan. Huomatessaan lisää kiviä olevan tulossa hän siirtyi toiseen paikkaan ja onnistui hypähdellen ja kaarrellen väistää ne. Hän ei elänyt itsensä vaan naisen vuoksi ja hirmuinen raivo Vireytä kohtaan syttyi hänessä.
Kuului läpitunkevaa jyrinää kuin kalliot olisivat haljenneet – laajan rinteen alimmainen osa lähti liikkeelle. Kuullessaan tuon äänen Adam hypähti muutamien metrien päässä sijaitsevalle suurelle kalliolle. Siellä hän kääntyi katsomaan Magdalene Vireytä, jonka luokse hän ei enää voinut päästä. Magdalene kääntyi päin vyöryä käsivarret koholla.
"Juoskaa! Juoskaa!" huusi Adam epätoivoisena.
Mutta hänen kova huutonsa hukkui vyöryn jyrinään. Harmaa jylisevä kasa liukui suuren tomupilven seuraamana alaspäin painavana ja majesteetillisesti ja peitti näkyvistä Magdalene Vireyn valkoisen vartalon. Vyöry laajeni sinne missä Adam seisoi. Jyristen, kolisten ja paukahdellen kuin koko maailma olisi särkynyt sirpaleiksi, suuri kallio kohosi maasta ja lähti liukumaan kaiken muun mukana.
Adam kaatui pitkäkseen. Hän oli vähällä menettää tajuntansa paksuissa tukahduttavissa tomupilvissä ja tunsi kivivirran vyöryvän jalkojensa yli. Huumaava pauhina vyöryi eteenpäin, sitten se laajeni ja vauhti väheni, kunnes vyöry lopulta pysähtyi. Harjanteiden välisistä syvänteistä kajahti mahtava kaiku, kuin mittaamaton nouseva ja laskeva ääni, joka kiiri jyrkänteeltä toiselle ja kumisi kuin ukkonen.
Sitä seurasi kammottava hiljaisuus. Adam totesi säilyneensä melkein vahingoittumattomana. Kuumien tomupilvien ympäröimänä hän haukkoi ilmaa kuin hukkuva, mutta vihdoin raskaampi tomu laskeutui maahan ja kevyempi ajautui pois tuulen mukana.
Hän kompuroi jaloilleen. Suuri kivilohkare, joka oli ollut hänen pelastuslaivanaan, oli kokonaan pienempien kivilohkareitten ympäröimä. Vyöry oli levittänyt paksun kalliokerroksen leirin kohdalle ja sen lähelle. Majasta ei näkynyt jälkeäkään. Magdalene Virey oli hautautunut ikuisiksi ajoiksi kivikerroksen alle. Adam vapisi liikutuksesta, mutta taipui ja alistui välttämättömään. "Liian myöhään, liian myöhään! Ja kuitenkin minä tiesin sen koko ajan!" hän huudahti surullisena.
Huumaantuneena, sairaana, kauhun lamaannuttamana hän polvistui Magdalene Vireyn haudalle. Kyynelet valuivat hänen silmistään ja kostuttivat tomuisia kiviä. Hän kärsi ensin tylsästi mutta sitten tietoisuuden palatessa yhä kovemmin.
Äkkiä hän muisti Vireyn. Se sai hänessä muutoksen
"Hän on liukunut vyöryn mukana ja hautautunut kallioiden alle. Sama hauta hänelle ja hänen vaimolleen! – Sitähän hän toivoikin."
Adamin harhaileva katse osui vihdoin liikkuvaan olentoon. Siellä oli ihminen, joka kompuroi kivien yli.
"Virey!" karjaisi Adam ja samassa hänen aivoissaan puhkesi samanlainen myllerrys kuin äsken luonnossa.
Adamin hirvittävä karjaisu sai kalliot kaikumaan. Virey kuuli sen ja alkoi kompuroida nopeammin kallioiden yli. Hän hyppeli kuin suuri pehmeäjalkainen kissa. Pakoon päästäkseen täytyi Vireyn kulkea ylöspäin. Jos Adam voisi katkaista hänen tiensä, joutuisi hän satimeen.
"Paha paikka, jos hän alkaa vyörytellä kiviä!" mutisi Adam julmasti.
Hän alkoi kiivetä rapautunutta rinnettä hypellen nopeasti kiveltä toiselle. Virey sysäsi isoa lohkaretta, joka alkoi vyöryä, putosi kolahtaen ja alkoi sitten kieriä nopeammin pannen liikkeelle joukon pienempiä kiviä. Adamin onnistui väistää kaikki suuremmat kivet, mutta pienemmät sattuivat häneen kipeästi. Siitä huolimatta hän pääsi vihdoin niin korkealle, että vain sadan metrin matka erotti hänet enää Vireystä. Hän näki selvästi Vireyn repaleisen paidan, hänen tuhkanharmaat kasvonsa ja märän tukkansa.
Äkkiä tukahdutti kumea ääni kaiken ryskeen. Säikähtyneenä Adam katsoi maahan. Kalliot näyttivät kohoilevan. Samassa kantautui hirvittävä huuto Adamin korviin. Virey! Adam katsahti ylöspäin ja näki koko rinteen liikkuvan. Sen jälkeen kuului taukoamatonta rysähtelyä, joka paisui yhä kovemmaksi. Virey seisoi kuolettavan kauhun lamaannuttamana vyöryn keskellä.
Adam kiiti nopeasti rinnettä alas. Hänen jalkansa tuskin koskettivat kiviin ja muutamissa sekunneissa hän pääsi pois rinteen liikkuvalta osalta. Sitten hän pysähtyi katsomaan, kuinka Vireylle oli käynyt. Tämä oli selvästi näkyvissä, mutta oli hautautunut vyötäreitään myöten irtonaisten kivien väliin. Hän koetti vääntelehtien ja kiemurrellen vapautua niiden puristuksesta, mutta turhaan. Hän oli joutunut omaan loukkuunsa.
"Nyt on minun vuoroni!" huusi Adam jyrisevällä äänellä ja pani suuren kallion vyörymään.
Se kieri ja ryski, jyrähteli ja kiiti sitten Vireyn pään yli jyrkännettä alas laaksoon. Adam pani liikkeelle toisen kiven ja katseli sitä. Virey oli liikkumaton kuin kuvapatsas. Hän ei voinut hypellä eikä väistää vyöryviä kallioita. Toinen kivi vyöryi oudosti! Lähdettyään pyörimään suoraan Vireytä kohti se muuttikin suuntaa, kääntyi taas Vireytä kohden, mutta ponnahti jälleen syrjään ja sivuutti uhrin koskettamatta häneen.
"Kas niin, Virey!" huusi Adam heiluttaen käsivarsiaan. "Aion vyöryttää kiviä koko päivän ja koko yön!"
Eikä hän heti väsynytkään jättimäiseen työhönsä. Pyörivät kivet lumosivat hänet. Kuinka ne kiitivätkään ilmassa! Muutamat lensivät satakin metriä. Toiset halkesivat ja vyöryivät alas laaksoon Vireyn kummaltakin puolelta. Adam pani liikkeelle suuret määrät kiviä, mutta ainoakaan niistä ei osunut Vireyhin.
Vihdoin Adam sysäsi liikkeelle viimeisen lohkareen. Se syöksyi suoraan Vireytä kohti, mutta juuri kun se näytti olevan musertamaisillaan hänet, se kääntyikin sivulle. Adam tuijotti siihen hämmästyneenä. Eikö hän milloinkaan saisi surmatuksi Vireytä samalla tavalla kuin Virey oli surmannut vaimonsa ja koettanut tappaa hänetkin?
"Magdalene pyysi, etten milloinkaan surmaisi teitä!" huohotti Adam, mutta hänen pohjaton raivonsa tukahdutti pian tämän kummallisen epäröimisen. Hän alkoi laskeutua alemmaksi aikoen tappaa Vireyn käsin.
Hän laskeutui rinnettä, mutta pysähtyi hämmästyneenä. Mikä muutos Vireyssä oli tapahtunut? Adam kumartui nähdäkseen paremmin. Oliko miehen tukka muuttunut lumivalkoiseksi?
Adam astui vielä askelen alaspäin, mutta samassa silmänräpäyksessä koko rinne tärähti. Vyöry lähti kokonaisuudessaan liikkeelle vieden Vireyn mukanaan. Se luisui ensin hitaasti kuin raskaat mainingit, mutta sitten vauhti kiihtymistään kiihtyi sen kootessa voimansa viimeiseen ponnistukseen. Punertava tomupilvi ympäröi Vireyn. Kumea kaiku kiiri Kuolemanlaaksossa ja tärisytti Funeral-vuorten jyrkänteitä. Kun viimeinen ryske lakkasi kuulumasta, vallitsi laaksossa jälleen entinen hiljaisuus ja yksinäisyys, ikään kuin siellä ei olisi ollutkaan ihmistä, joka oli intohimoillaan suututtanut luonnonkin.
XVII
Adam palasi leiriin melkein sekapäisenä, kuin painajaisunen vallassa. Jaksaessaan taas järkevästi ajatella hän näki verta, tomua ja hikeä tarttuneen vaatteisiinsa ja ruumiiseensa ja se osoitti, kuinka äärettömän kovia hänen ponnistuksensa olivat olleet. Hän oli vyöryttänyt lukemattoman määrän kiviä, oli pannut koko rinteen liukumaan Vireytä kohti saamatta aikaan mitään. Magdalene Vireyn henki oli tullut hänen ja koston väliin.
Hänen kuormitettuaan aasinsa valmiiksi oli syvänteissä vallitseva hämärä muuttunut punertavaksi. Hän täytti leilinsä ja alkoi ajaa aasejaan laakson porttia kohti. Leiripaikka jäi hänen taakseen hiljaisena kuin hauta. Hän tunsi, kuinka harmaa hämärä laskeutui sinne.
Paahtava kuumuus, ääretön hiljaisuus, hiekan kummallinen säteileminen ja laakson omituinen harmaa valaistus ilmoittivat Adamille, että polttava keskiyön tuuli alkaisi puhaltaa jo aikaa ennen hänen saapumistaan päämääräänsä. Mutta hän oli iloinen kaikista ruumiillisista ponnistuksista. Hän ymmärsi, että kova taistelu luonnonvoimia vastaan, jossa hän saisi ponnistaa voimansa äärimmilleen, pelastaisi hänen uskonsa, toivonsa, ehkäpä järkensäkin.
Hän uurasti eteenpäin ajaen aaseja edellään. Jinny osoittautui vastahakoiseksi. Kuljettuaan muutamia askelia se kääntyi aina syrjään ja se näkyi pitävän isäntäänsä silmällä. Se ei halunnut kulkea laakson poikki. Vaisto sanoi sille että nyt oli vastustaminen viisainta. Moni aasi on pelastanut isäntänsä hengen kieltäytymällä itsepäisesti lähtemästä väärään suuntaan. Adam oli kärsivällinen, mutta ajoi sitä sentään säälimättömästi omaan suuntaansa.
Painostava kuumuus ja syvä hiljaisuus lisääntyivät keskiyöllä ja sitten alkoi heikko tuuli puhaltaa pitkin laaksoa. Adamin ihoa pisteli ja hiki lakkasi virtaamasta. Päästyään pois kumpujen välistä Adam saapui kuivalle, hauraalle, valkoiselle suola- ja lipeäkivitasangolle, jonka vaaleat ohuet tomupilvet kahisivat leijaillessaan kuin hiekka. Oli onni että kiihtyvä tuuli puhalsi takaapäin. Adam jatkoi matkaansa ja suuntasi kulkunsa suoraan himmeästi näkyvää uurteista huippua kohti.
Tuuli kiihtyi jonkin ajan kuluttua puuskaiseksi ja työnsi Adamia niin voimakkaasti, että hän kulki melkein juoksujalkaa. Usein hän kompastui polvilleen. Kun keskiyön myrsky kiihtyi kovimmilleen, himmenivät tähdet ja vuorten ääriviivat katosivat valkoiseen, pyörivään, vaikeroivaan ja pelottavaan kaaokseen. Adamista tuntui kuin koko hänen ruumiinsa olisi kuumuudesta kuivunut, rypistynyt ja halkeillut. Hän eksyi ja turvautui aaseihinsa, sillä hän tiesi niiden vaiston paremmaksi oppaaksi kuin omansa. Vihdoin koitti hetki, jolloin tuskat lakkasivat tuntumasta ja hänen päätään rupesi pyörryttämään. Aasit vetivät häntä eteenpäin ja hän horjahteli kaatuen usein polvilleen, jolloin hän kynti maata käsillään ja jolloin kiitävät tomupilvet saivat piestä hänen kasvojaan. Kun hän vihdoin kaatui lopen uupuneena, sokaistuna ja melkein tukehtuneena, lakkasivat kuumat vihurit puhaltamasta. Muutos sai aikaan sen, ettei hän kokonaan menettänyt tajuntaansa. Lopulta hän tointui sen verran, että tunsi aasien kiskovan nuorasta, jolla hän oli sitonut itsensä niihin. Ne kiljuivat, koettivat vetää häntä mukanaan, varoittaa häntä, pakottaa hänet toimintaan, joka pelastaisi hänen henkensä. Tällä tavalla ärsytettynä Adamin onnistui nousta jaloilleen, mikä tuntui raskaalta ponnistukselta. Ellei aaseja olisi ollut, olisi hän ruvennut kiertämään kehää.
Vihdoin koitti aamu ja synkkä pimeys hälveni. Ruskeankeltainen kallioseinämä näytti häämöttävän hänen edessään. Kuoleman varjojen laakso oli nyt jäänyt hänen taakseen. Vihreä, mesquito-pensaita ja pumpulipuita kasvava läikkä kimalteli viileänä ja tummana harmaassa hiekassa. Aasit vainusivat veden ja lähtivät juoksemaan sitä kohti. Horjuen niiden jäljessä Adamin onnistui irrottaa kuormat, mutta siihen menivätkin hänen viimeiset voimansa. Uupuneena hän kaatui puiden varjoon.
Hänen herätessään oli päivä kulunut jo pitkälle ja länteen painuva aurinko alkoi laskea Panamintein taakse. Adam nousi vaivalloisesti seisomaan lihakset jäykkinä ja puutuneina. Hän tunsi hiukaisevaa janoa, mutta ei ollut nälissään. Hän oli ponnistuksista heikontunut tai oli hengittänyt keuhkoihinsa myrkytettyä ilmaa. Olipa syy mikä hyvänsä, hänen piti kiireimmiten päästä pois johonkin terveellisempään paikkaan, jossa hän voisi saada voimansa takaisin. Toteuttaakseen aikomuksensa hän lähti hakemaan aasejaan, jotka eivät olleetkaan kaukana. Hän kuormitti ne nopeasti, mutta ei läheskään niin kätevästi kuin ennen vanhaan. Sitten hän lähti jatkamaan matkaansa seuraten virtaavan veden suuntaa.
Tämä Furnace-puro pulppusi esille syväsuisesta kanjonista, jonka seinämät olivat keltaista soraa. Vesi oli kuumaa ja pahanmakuista, mutta kuitenkin juotavaksi kelpaavaa. Mitä pitemmälle Adam kulki, sitä helpommalta tuntui hengittää, sillä keuhkoja rasittava paino keventyi ilmanpaineen vähentyessä. Illan suussa hän saapui laajaan pajuja, ruohoa ja mesquito-pensaita kasvavaan tiheikköön, jossa puro kääntyi keltaisten kukkulain väliin. Siellä olivat kuilut täynnä pulppuavia lähteitä ja pieniä purosia.
Tällaiseen kuiluun Adam pystytti leirinsä pahkaisten mesquito-pensaiden keskelle. Hän aterioi nuotion valossa ja istuskeli sitten valveilla jonkin aikaa ajatellen niitä näitä, mutta entinen viihtyisyyden tunne oli haihtunut. Hän ei enää tuntenut sulautuvansa ympäristöön eikä nauttinut yksinäisyydestäkään kuten ennen. Vihdoin huomatessaan katselevansa koko ajan Kuolemanlaaksoon hän huudahti hämmästyneenä:
"En ole täällä vaan siellä!"
Synkkänä ja alakuloisena hän kääriytyi huopapeitteisiinsä ja nukkui pitkälle seuraavaan päivään. Herättyään hän tunsi olevansa ruumiillisesti terveempi, mutta henkiseen tasapainoon hän ei päässyt. Hän ryhtyi valmistamaan mukavaa leiriä huolimatta siitä, ettei haluttanut jäädä siihen paikkaan. Lepo ja ruoka palauttivat entiselleen hänen ruumiinsa voimat, mutta kummallinen mielentila jatkui yhä. Hänen täytyi ponnistaa tahtoaan voidakseen tehdä jotakin. Dismukeen täytyi oleskella jossakin lähistöllä pienestä kartasta päättäen, mutta vaikka Adam muistikin sen ja vaikka hän tiesikin tulleensa tänne saadakseen tavata vanhaa ystäväänsä, ei hän jaksanut toteuttaa suunnitelmaansa. Dismukeen tapaaminen sai nyt siirtyä epämääräiseen tulevaisuuteen. Kun hän öisin käveli tähtien valossa, ei hän voinut vapautua omituisesta lumouksesta, ja kun hän seuraavana päivänä huomasi jälleen kävelevänsä soraista kanjonia Kuolemanlaaksoon päin, käsitti hän, että se mitä hän oli luullut hajamielisyydeksi, oli jotakin paljon vakavampaa.
Mikä häntä vaivasi? Hänhän oli terve ja voimakas jälleen. Oliko hän tulossa sekapäiseksi? Mihin oli haihtunut entinen haaveileva tyytyväisyys, entinen läheinen yhteys luontoon. Hän oli kuin suistunut pois radaltaan! Miksi hän tuijotti kuin lumottuna länteen aamunkoitteessa, paahtavan kuumana keskipäivänä, auringon laskiessa ja yön hiljaisina yksinäisinä hetkinä? Miksi eivät idän tähdet miellyttäneet hänen katsettaan yhtä paljon kuin lännen tuikkivat valot? Yhä useammin hänestä tuntui, ettei hän ollut yksin, vaan että näkymätön henkiolento kulki hänen rinnallaan ja ohjasi hänen askelensa länttä kohti. Vihdoin viimein hänelle selveni, että kaikki tämä johtui ikävöimisestä Kuolemanlaaksoon.
"Sitäkö se onkin!" mutisi hän järkyttyneenä. "Mutta miksi?"
Silloin onnistui Adamin ratkaista arvoitus. Kuolemanlaakso kutsui häntä, sen jylhä luonto, kaikki se mitä hän oli kokenut siellä, lähettivät hänelle salakavalia kutsuja, joiden hiljainen voima oli pelottava. Hän oli yhä vielä varjojen laakson lumoissa. Kuolema, hävitys ja rappeutuminen, Magdalene Vireyn hauta – ne kaikki ahdistivat Adamin mieltä ja houkuttelivat häntä takaisin kiihkeästi ja itsepintaisesti.
"Kuolemanlaaksoonko taas? Minä tulen hulluksi", sanoi Adam itsekseen.
Hän huomasi vaaran, mutta oli liian välinpitämätön taistelemaan sitä vastaan. Ellei jotakin tapahtuisi, joka voimakkaasti tempaisi hänet takaisin elämän todellisuuteen ja vapauttaisi hänet Kuolemanlaakson lumoista, hän palaisi sinne ja menettäisi siellä järkensä.
Mutta juuri kun hän päätti alistua ja palata takaisin laaksoon kantautui kova huuto hänen korviinsa. Hän nousi istumaan. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus, joten Adam vähitellen rauhoittui luullen erehtyneensä. Vesi lorisi hänen leirinsä vieressä ja mehiläiset lensivät suristen ohi. Mutta pian säikähdytti häntä taas heikko huuto. Se tuntui kuuluvan kauempaa kanjonista keltaisen seinämän takaa. Hän kuunteli tarkkaavaisesti, mutta huutoa ei toistettu. Olihan erämaa aina täynnä kaikenlaisia ääniä! Mutta tuo huuto oli kuulunut niin todelliselta, että se haihdutti Adamin haaveet ja synkkämielisyyden.
Hän kiipesi soraseinämän laelle ja sieltä muutamalle harjanteelle, tarkasteli ympäristöä, laskeutui tasangolle ja jatkoi matkaansa katsellen kaikille suunnille ja pysähtyen silloin tällöin kuuntelemaan. Hän kulki leveää rämettä pitkin, jonka vasemmalta puolen siintivät Funeral-vuorten sahahampaiset huiput ja jonka oikealla puolella oli muutamia keltaisia savikumpuja. Nuo värilliset savitöyryt alkoivat vähitellen viettää jotakin kanjonia tai syvännettä kohti. Kiivettyään äyräälle hän astui muutamia askelia päästäkseen kapean laen poikki ja pysähtyi sitten kuin naulittuna paikalleen.
Hänen edessään oli kuin suunnattoman suuri amfiteatteri, keltainen kuilu, niin ihmeellinen ettei hän uskonut silmiään.
Maa oli paljas kuin kallio – omituinen sekoitus askelmia ja rotkoja, kanavia ja kumpuja, jotka näyttivät synkiltä ja kaameilta, mutta kuitenkin kauniilta puhtaassa alastomuudessaan. Amfiteatterin laidassa olevasta aukosta kimalteli laakson pohja synkkänä, purppuraisena ja kolkkona. Loistavanvalkoiset juovat halkoivat sitä kuin hopeavirrat.
Adam seisoi tarkastellen. Silloin hän kuuli jälleen huudon. Ellei se ollut inhimillinen, oli hän menettänyt järkensä ja kaikki oli vain sairaalloista kuvittelua.
Hän lähti juoksemaan sille suunnalle mistä otaksui äänen kuuluneen. Hän löysi rämeelle vievän tien, jonka tomussa oli tuoreita mokkasiinin ja saappaiden jälkiä ja märkiä läiskiä, jotka nähtävästi johtuivat kaadetusta vedestä. Saappaiden jäljet veivät alas ja mokkasiinien ylös. Koska viimeksimainitut olivat tuoreemmat, lähti Adam tarkasti ympärilleen katsellen seuraamaan niitä.
Tie vei rämeen poikki ja kääntyi länttä kohti sukeltaen hetkisen kuluttua muutamaan kanjoniin. Salvia- ja nurmimättäitä alkoi helottaa siellä täällä hietikolla ja kauempaa näkyi mesquito-tiheikköjä. Joku kullanetsijä oli mennyt hakemaan vettä purosta viedäkseen sitä "amfiteatteriin." Adamin mieleen juolahti äkkiä Dismukes. Hän tarkasti seuraavan saappaan jäljen hyvin huolellisesti. Dismukeen se ei ollut.
Adam kiiruhti eteenpäin. Jonkin ajan kuluttua hän saapui paikalle, jossa mies, varmaankin intiaani, oli kaatunut hiekalle. Adam huomasi maassa veriläikän ja silloin hän vihdoinkin oli täydellisesti entisellään. Joku ihminen oli joutunut vaikeuksiin ja tarvitsi hänen apuaan. Kuolemanlaakso ja sen houkutukset unohtuivat mielestä. Lumous oli haihtunut.
Tie sukelsi mesquito-pensaikkoon ja siellä hän näki intiaanin, joka makasi suullaan lirisevän purosen partaalla. Miehen suora karhea tukka oli verinen. Risaisessa, revityssä ja tahratussa paidassa oli väkivallan merkkejä. Adam käänsi hänet selälleen huomaten heti, että häntä oli isketty päähän jollakin tylsällä esineellä. Mies huohotti. Adam täytti kiireesti hattunsa vedellä sekä kohottaen intiaanin päätä kaatoi vettä hänen suuhunsa ja hautoi sitten hänen verisiä kasvojaan.
Intiaani kuului siihen heimoon, joka oli tuonut elintarvikkeita Vireylle. Hän oli pahasti loukkautunut. Hän halusi sanoa jotakin ja hänen sekavasta puheestaan Adam sai selville tärkeitä yksityiskohtia kullasta, rosvoista ja jostakin, mikä kiertäessään ympäri murskasi kiviä kuin maissia.
"Arrastrako?" kysyi Adam.
Intiaani nyökäytti päätään ja viittasi voimattomalla kädellään tielle, joka vei keltaiseen savierämaahan. Sitten hän koetti kaikenlaisin merkein ja kuiskauksin saada selvitetyksi Adamille, että joku harteikas mies käytti jossakin vanhaa espanjalaista polkumyllyä – arrastraa – jauhaen sillä kultaa. Ponnistaen viimeiset voimansa hän kuiskasi varoituksen, josta Adam ei enää saanut selvää, ja menetti sitten tajuntansa.
Adam mietiskeli.
"Arrastra! Dismukeshan kertoi jauhavansa kultaa juuri sillä tavalla. Hän on täällä – tuolla keltaisessa kuopassa. Rosvot ovat riistäneet häneltä valtauksen, vanginneet hänet ja kiduttavat nyt häntä, pakottavat hänet ilmaisemaan kullan piilopaikan. Ja he ovat piesseet tämän intiaaniraukan hengiltä."
Nyt ei ollut aikaa siekailla. Intiaani ei ollut vielä kuollut, mutta kauan hänellä ei ollut enää aikaa. Adam ei voinut tehdä mitään hänen hyväkseen. Hänen täytyi nyt ratkaista, pitäisikö odottaa täällä vedenkantajan paluuta vai lähteäkö heti jatkamaan matkaa keltaisille savikummuille. Hänellä oli revolveri, mutta siinä oli vain kaksi panosta. Intiaanilla ei ollut minkäänlaista asetta. Ehkä ryöstäjä olisi aseistettu. Olipa Dismukes kuollut tai vankina, pieni viivytys ei parantaisi eikä pahentaisi hänen asemaansa. Adam päätti siis odottaa jonkin aikaa ryöstäjää, ja jos hän tulisi, surmata hänet ja kiiruhtaa sitten leiriin. Yhdenkin rosvon toimittaminen tieltä pois olisi jo hyvä asia, mutta eniten tämä suunnitelma miellytti häntä sen vuoksi, että siten hän saisi itselleen aseen.
"Ja vielä enemmänkin", mutisi Adam. "Jos hän sattuu olemaan pitkä mies, voin tekeytyä häneksi."
Niinpä Adam piiloutui tien viereen mesquito-pensaiden taakse ja odotti siellä väijyksissä kuin hyppyyn valmis pantteri.
Äkkiä hän vavahti. Pitkä miehen köntikäs tuli näkyviin pitäen hartioillaan tasapainossa tankoa, jonka molemmista päistä riippui suuri vesisanko. Sangot heiluivat edestakaisin miehen tallustellessa hitaasti ja laiskasti eteenpäin. Adam näki pieniä savukiehkuroita tuprahtelevan ilmaan miehen kävellessä. Hän poltti piippua tai savuketta. Hänen tullessaan lähemmäksi Adam näki hänet selvästi: pitkä romuluinen ruumis, likainen paita, paljaat ruskettuneet käsivarret ja julmat punaiset kasvot. Rosvo pysähtyi juuri pensaiden kohdalle tuijottaen paikkaan, johon intiaani oli kaatunut, ikään kuin olisi odottanut näkevänsä ruumiin siellä.
"Kas vain, eikö se kirottu intiaani, jota pieksin, olekin ryöminyt syrjään! Kummallista, vaikka hänen aivonsa pursusivat esille!" huudahti hän käheästi tunkeutuessaan okaisten pensaiden väliin. "Muutamat ihmiset ovat sitkeähenkisiä kuin kissat."
Adam ponnahti pystyyn kuin lauennut jousi. Hänen suuret kouransa kiristyivät miehen kurkun ympärille tukahduttaen säikähtyneen huudon. Näin oli yhdestä rosvosta selvitty.
Päivällä alkoi puhaltaa kuuma tuuli, mikä ehkä vähän lamauttaisi rosvojen valppautta. Adam arveli voivansa yllättää joukkion. Harmikseen hän ei saanut rosvolta minkäänlaista asetta. Painaen miehen lerppalierisen hatun syvään otsalleen ja kantaen sankoja tangon päissä Adam luuli pääsevänsä tomumyrskyssä lähelle joukkoa, ehkäpä sen keskellekin.
Saavuttuaan keltaisen kuilun laidalle hän päätti laskeutua sinne niin syvälle kuin suinkin uskaltaisi ja sitten hiipiä rosvojen lähelle, voidakseen ennen hyökkäämistään tarkastella heitä ja ympäristöä.
Alemmas ja alemmas Adam laskeutui ihmetellen kuilun syvyyttä, hän kun ei ennen ollut käynyt sen pohjalla. Selvä tie kannusti häntä jatkamaan matkaansa. Adam tiesi tapaavansa vanhan ystävänsä joko kuolleena tai johonkin hirmuiseen tilanteeseen joutuneena. Tämä inhottava kuilu, kuumuus, tuuli – kaikki kertoi kauhusta, väkivallasta, kullasta ja verestä. Ei ainoakaan ihminen voisi sietää tätä saastaista, polttavaa helvetin kuoppaa muun kuin kullan vuoksi.
Vihdoin Adam pääsi niin kauaksi, että tomumyrsky jäi hänen yläpuolelleen. Kuilussa vallitsi omituinen keltainen hämärä, jossa aurinko näytti tummalta pallolta. Pieniä tomuhiukkasia leijaili hänen ympärillään vaikeuttaen hengitystä. Koskettaessaan kasvoihin ne olivat kuin näkymättömiä tulisia säkeniä.
Keltaseinäinen kuilu kiemurteli yhä alaspäin laajeten lopulta kanjoniksi. Vihdoin Adam tunsi heikkoa savun hajua. Hän oli leirin lähellä. Laskettuaan sangot maahan hän poikkesi tieltä ja lähti kiipeämään leiriä kohti kuilua pitkin. Hän jatkoi matkaansa ylöspäin kohti hitaasti kohoavaa savupatsasta. Ryömien varovasti hän pääsi vihdoin harjanteelle, jonka takaa savu kohosi. Siellä hän painautui hengästyneenä pehmeään saveen kuuntelemaan ja katselemaan.
Äkkiä häntä säpsähdytti jyrähtelevä raapiva ääni. Se johtui kiven raapimisesta toista kiveä vasten. Hän kuunteli tarkkaavaisena painaen korvansa saveen. Jyrinä jatkui, mutta Adam ei kuullut minkäänlaisia muita ääniä ennen kuin tuuli hetkiseksi tyyntyi. Silloin hän kuuli sellaista kitisevää ääntä, joka johtui puun kihnautumisesta toista vasten, sitten kumeita tömähdyksiä, lapioiden kalahtelua ja vihdoin käheitä ääniä.
"Näin pitkälle on kaikki hyvin", ajatteli hän.
Vain muutamien metrien paksuinen savikerros erotti hänet kaivoksesta, mutta hänen piti saada selville, kuinka monta miestä siellä oli, millainen maasto ja kuinka hän parhaiten pääsisi lähestymään heitä. Odottaessaan että tuuli rupeaisi jälleen puhaltamaan hän arvaili, näkisikö Dismukeen siellä. Hän ei pitänyt sitä luultavana.
Luonnonvoimat näyttivät noudattavan Adamin toivomuksia. Tuuli alkoi jälleen vinkua, jolloin hän upotti sormensa pehmeään saveen ja ryömi viimeisen harjanteen laelle. Irtaantuneen saven ja soran vyörymisestä johtunut kolina hukkui tuulen suhinaan. Adam tirkisti varovasti harjanteen laidan yli ja näki edessään laajan aukion ja muutamia lehtimajoja, jotka nähtävästi oli pystytetty suojaksi auringolta. Jyrinä alkoi jälleen. Adam kohottautui korkeammalle. Silloin hän huomasi takin, joka riippui majan nurkkapaalussa. Takki kuului Dismukeelle. Adam olisi tuntenut sen tuhansien joukosta. Nyt hänen oli vaikea pysytellä kärsivällisenä ja hillitä toiminnanhaluaan. Hän kohottautui vieläkin korkeammalle.
Kauimpana sijaitsevan lehvien peittämän aurinkokatoksen alla oli kasoittain leirivälineitä. Nuotio savusi ja Adamin terävät silmät huomasivat revolverien kimaltelun. Päivä oli niin kuuma, etteivät miehet olleet kiinnittäneet niitä uumilleen. Lähimpänä sijaitseva maja oli kahdeksankulmainen, mesquito-saloista ja -lehvistä rakennettu. Sen alta kuului kivien kolahtelua ja lapioiden kilinää ja sitten yhtämittaista jysähtelyä ja lopuksi käheitä ääniä.
Lehväkatos oli rakennettu myllyn suojaksi. Tämä kahdeksankulmainen katos oli täydellisesti rinteiden välisen aukion suuruinen. Sen takaosa liittyi pengermään, josta kultamalmia murrettiin. Myllyä väännettiin sen alla. Adam oli nähnyt paljonkin espanjalaisia keksintöjä, mutta ei mikään niistä muistuttanut tätä.
Kahdeksankulmion keskukseen oli kaivettu pyöreä, litteillä kivillä vuorattu kuoppa. Sen keskelle oli pistetty kohtisuorasti tanko, jonka toinen pää oli kiinnitetty kattoon. Tankoon oli naulattu poikkipienoja ja niistä riippui ketjuilla kiinnitettyinä suuria kallionlohkareita. Kohtisuoraan paaluun oli kiinnitetty pitkä vetopuu, kuin vaunun aisa. Mylly toimi siten, että paalun pyöriessä sen poikkipienoihin kiinnitetyt lohkareet kiersivät yhtämittaa ympäri kuopassa ja murskasivat malmin. Adam tiesi, että kulta sitten pelkistettiin elohopealla malmisorasta.
Myllyä pyörittämään käytettiin joskus hevosta, mutta tavallisesti muulia. Nyt näkyi työtä kuitenkin suorittavan tanakka mies, jonka yläruumis oli paljas vyötäröltä myöten. Hänet oli köytetty pitkän aisan päähän ja hän työnsi sitä yhtä mittaa ympäri ruumis taipuneena melkein kaksinkerroin. Kuinka voimakkailta hänen ruskettuneet käsivartensa näyttivätkään, kun niiden lihakset värähtelivät ja jännittyivät kuin köydet! Miehen rinta oli harmaan karvan peitossa. Kuin väsynyt härkä hän painoi suuren päänsä kumaraan pudistellen sitä puolelta toiselle. Hänen laahustaessaan ympäri näkyi hänen leveä selkänsä, jossa oli verisiä viiruja.
Kookas tummaihoinen mies, jonka kasvot olivat kuin ilkeän peikon, seisoi ympyrän laidalla. Hänellä oli kädessään haarainen ja piikkinen mesquito-pensaan oksa, jota hän käytti piiskana. Kun puolialaston ihmisjuhta sivuutti laihan miehen, läimäytti tämä häntä piiskalla ruskettuneeseen selkään, niin että veripisarat putoilivat.
Kolme rosvoa lapioi, kantoi ja sulloi malmia kuoppaan. Yksi oli solakka ja tuiman näköinen, toinen, punapaitainen ja keski-ikäinen, näytti sitkeältä ja jäntevältä, kolmas, jonka kasvot olivat kokonaan tomun ja hien peitossa, oli paljaista hartioistaan päättäen vielä nuori.
Ja harmaantunut mies, jota toiset pieksivät pakottaakseen hänet työskentelemään itsensä kuoliaaksi paahtavassa kuumuudessa, oli Adamin entinen pelastaja ja ystävä Dismukes.
Adam peräytyi varovasti savirinteeltä, juoksi sitten toiselle rinteelle ja taas alas. Sitten hän kiiruhti paikalle, johon oli jättänyt vesisangot.
Siellä hän joi siemauksen vettä ja koetti hillitä kiihkoaan. Hänen piti kaikin mokomin saada käsiinsä ase mikä hyvänsä, lapio, moukari, jolla voisi musertaa heidän kallonsa. Nostaen tangon hartioilleen ja kohottaen samalla sangot maasta hän lähti kävelemään leiriä kohti, pää ja hartiat kumarassa, ettei häntä heti tunnettaisi. Tuuli suhisi yhä kovemmin sekoittuen myllyn kumeaan jylinään. Kaikkialla oli synkkää, alastonta ja pimeää.
Kun hän kiersi viimeisen mutkan, oli leiri noin viidenkymmenen metrin päässä.
"Tuolta tulee Bill ja tuo meille vettä!" huusi punapaitainen mies.
Työt lopetettiin. Dismukeskin suoristautui täyteen pituuteensa.
"Hei, Bill, sinä kirottu veitikka!" huusi toinen rosvo tervehdykseksi. "Olimme melkein kuolla janoon odottaessamme vettä."
"Ahaa, Bill, olet varmasti nitistänyt taas jonkun intiaanin."
Adam kulki kumarassa nopeasti eteenpäin. Sivuuttaessaan majan, jossa oli kääröjä, takkeja ja revolvereita, hän säpsähti.
Yksi rosvo oli tullut esille katoksen alta. Hän katseli tarkasti vedentuojaa.
"Hei, sinäkö siellä tulet, Bill?" kysyi hän kovalla äänellä. Samassa hän viuhautti piiskaansa. "Miehet, onko tämä tomu pimittänyt järkenne? Hitto vieköön tämän petollisen valaistuksen! – Liian kookas Billiksi – vai onko kuumuus sokaissut minut!"
"Hän ei olekaan Bill!" huudahti pieni mies hyökäten revolvereita kohti.
Adam pudotti sangot ja ponnahti parilla pitkällä askelella pienen miehen eteen, joka hyppäsi syrjään ja koetti livahtaa hänen ohitseen. Adam iski häntä korvalle, niin että mies kohosi ilmaan ja paiskautui majan tukipylvästä vasten. Pylväs kaatui ja samalla vajosi majan kattokin alemmas. Tajuton mies vierähti penkerelle ja jäi siihen liikkumattomana.
Adam vetäisi revolverinsa esille ja pysähtyi hetkiseksi. Rosvot seisoivat jähmettyneinä paikoillaan.
"Hyvä Jumala!" huudahti punapaitainen käheästi. "Kuka tuo on? Näitkö, kuinka hän läimäytti Robbinsia?"
Dismukes kiljahti sekä riemusta että vihasta. Hän koetti murtaa kahleensa kuin vangittu norsu, mutta epäonnistuttuaan siinä alkoi huutaa:
"Ahaa, te veren tahraamat valtausten ryöstäjät! Nyt on viimeinen hetkenne koittanut! Tuo mies on Wansfell!"
"Wansfellkö?" huudahti laihakasvoinen roisto muuttuen tuhkanharmaaksi. "Missä lapiot? Missä on revolverini?"
Nyt heilautti punapaitainen rosvo lapionsa korkealle ilmaan ja hyökkäsi Adamia kohti kiroillen. Adam ampui. Mies pysähtyi, mutta hyökkäsi uudestaan vielä hurjemmasti. Adamin toinen laukaus, jonka hän ampui aivan vierestä, pani hänet horjumaan. Mutta lapion lattea puoli sattui kuitenkin Adamin päähän kovasti. Tarttuen revolveriinsa kuin nuijaan Adam iski miestä, joka kaatui lapioineen katoksen alle. Molemmat jäljellä olevat miehet hyökkäsivät nyt Adamin kimppuun aukealla. He syöksyivät niin nopeasti että onnistuivat kaatamaan Adamin maahan. Nyt oli Adamin pidettävä varansa, ettei kumpikaan heistä voisi saada käsiinsä minkäänlaista asetta. Estääkseen sen hän kiersi käsivartensa heidän ympärilleen ja sitten alkoi hurja taistelu. Adam ei saattanut heiluttaa moukarimaisia nyrkkejään eikä myöskään saanut heitä kurkusta kiinni. Kieriskellen ympäri heidän kanssaan hän otti vastaan satamalla satavat iskut koettaen musertaa heidät painollaan. Jalka jalalta hänen onnistui viedä heidät yhä kauemmaksi revolvereista. Vuoroin toisen, vuoroin toisen hän nujersi maahan. Päästyään vihdoin kahdeksankulmaisen katoksen alle hän nousi seisomaan reuhtovien miesten kanssa, tarttui rautaisin kourin kumpaankin erikseen, levitti käsivartensa ja ponnistaen voimansa äärimmilleen jysäytti heidät yhteen. Hän oli toivonut voivansa siten musertaa heidän kallonsa. Mutta se ei onnistunut, vaan toinen pääsi irtaantumaan Adamin otteesta. Hän kaatui lapioon ja tempaisten sen käsiinsä ponnahtaen pystyyn. Mutta hänen kohottaessa asettaan tyrkkäsi Adam toisen miehen kaikin voimin toista vasten, niin että molemmat horjuivat taaksepäin.
Käyttäen sitä hyödykseen Adam iski nyrkkinsä lapiota heiluttavan miehen leukaan. Kuin katapultin satuttamana mies lensi puutangon yli ja lapio putosi. Sitten Adam sulki oviaukon. Nyt hyökkäsi toinen mies hänen kimppuunsa, mutta sai peräytyä verissä päin. Hänen toverinsa istuutui tällä välin kovasti huohottaen pitkälle tangolle, mutta juuri silloin Dismukes käsittäen nopeasti tilanteen, työnsi eteenpäin puomia ja rosvo mätkähti sätkytellen kuoppaan. Dismukes päästi innoissaan hirmuisen karjahduksen.
Adam oli nyt saartanut vastustajansa. He eivät voineet päästä hänen ohitseen sieppaamaan revolverejaan. Adam nautti ottelusta, jossa taas toteutui erämaan säälimätön laki: vahvempi voitti heikomman. Purren hampaansa yhteen kuin peto hän hyökkäsi ja iski tuntien hurjaa riemua. Hien ja veren haju, vastustajien huohottava hengitys ja kuumien lihasten värähtely lisäsivät hänen kiihkoaan. Kookkaan rosvon ilkeät silmät säihkyivät viheriää tulta ja hänen kasvonsa olivat täynnä naarmuja. Äkkiä Dismukeen hirvittävä huuto käänsi hänen tarkkaavaisuutensa muualle. Laihakasvoinen mies oli suistunut myllyn kuoppaan ja Dismukes oli äkkiä alkanut vääntää puomia. Poikkipienojen ketjuihin kiinnitetyt kallionlohkareet alkoivat hyppiä kuopassa ratisten ja jyristen. Mies oli vyörähtänyt kuoppaan kivien alle, kieri nyt niiden joukossa ja päästi äkkiä hirvittävän huudon.
Adam huomasi kaiken tämän, vaikka hänellä itsellään oli työ ja tekeminen toisen rosvon kanssa.
"Minä jauhan kultaa, Wansfell!" karjahti Dismukes. "Heitä kuoppaan enemmän malmia, toveri! Me jauhamme nyt kultaa!"
Kullanetsijä ryhtyi työhönsä pinnistäen jättiläismäiset voimansa äärimmilleen. Hänellä näytti olevan kymmenen miehen voimat. Veri virtasi hänen ruskettuneen selkänsä haavoista. Hän kiersi juoksujalkaa yhä nopeammin, raivokkaan näköisenä, karvainen rinta kohoillen.
Adamin vastustaja ponnahti jälleen seisoalleen, painoi päänsä kumaraan ja hyökkäsi Adamia kohti.
"Enemmän malmia, toveri Wansfell!" huusi Dismukes työntäessään hirmuista kalliomyllyä. Lohkareitten alta kajahti kauhistuttava huuto.
Samassa puomin pää sattui mieheen, joka oli hyökkäämäisillään Adamin kimppuun. Se paiskasi hänet polvilleen ja vetäisi hänet mukaansa, kun kohtisuora paalu katkesi rasahtaen. Irtaantunut puomi näytti Dismukeen hirmuisen painon ja voiman vaikutuksesta pyörähtävän ympäri puoli kierrosta kohottaen miehen maasta ja vieden hänet mukanaan. Hänen ruumiinsa tarttui matalaan kallioseinämään ja puomi musersi hänen päänsä kuin kypsän melonin.
XVIII
Auringon laskiessa tämän kohtalokkaan päivän iltana Adam ja Dismukes leiriytyivät sen leveän solan suuhun, joka jakoi kahtia Funeral-vuoriston.
Leiripaikka oli vedetön, mutta he olivat tuoneet mukanaan kirkasta vettä muutamien mailien päässä pulppuavasta lähteestä. Laajassa aukiossa kasvoi paljon pensaita ja siellä oli kuivia harmaita salviamättäitäkin.
Adam oli väsynyt ja vähäpuheinen, mutta Dismukes oli jo täysin entisellään, ikään kuin ei häntä ikinä olisi valjastettu myllyn puomiin eikä ajettu kuin muulia. Hän näytti jo unohtaneen hirvittävän polkumyllytyönsä paahtavassa kuumuudessa viiltävien iskujen läjähdellessä hänen selkäänsä. Hän oli pöyhkeä, riemuitseva, melkeinpä nuortunut.
Adam ei ollut ymmärtänyt milloinkaan tätä vankkaa kullanetsijää, mutta nyt tämä oli hänen mielestään arvoituksellinen. Hän ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota siihen, että Adam oli pelastanut hänen henkensä. Hän ei näyttänyt ajattelevan, että jos Adam ei olisi tullut väliin, olisi häntä ajettu kuin muulia, potkittu, piesty ja suomittu paahtavassa kuumuudessa, kunnes hän olisi kaatunut kuolleena maahan. Hän ajatteli vain kultaa, omaa huuhtomaansa ja valtauksen riistäjien kaivamaa kultaa, noita raskaita pusseja, jotka olivat nyt hänen omaisuuttaan ja lopettivat ikuisiksi ajoiksi hänen pitkäaikaisen aherruksensa omaisuuden kokoamiseksi. Hän koetti tyrkyttämällä tyrkyttää Adamia ottamaan puolet kullasta, taikkapa edes neljännen osan, mutta Adam kieltäytyi.
"Miksi?" räjähti Dismukes vihdoin pyörittäen suuria häränsilmiään. "Tämähän on kultaa! Kaivoin siitä suurimman osan ennen noiden pirujen tänne tuloa. Se on puhdasta ja rehellisesti hankittua. Osa siitä kuuluu teille. Puoletkin siitä riittää täydentämään summan, jonka vuoksi olen ahertanut ja säästänyt. Miksi ette huoli sitä?"
"No niin, ystäväni, luulen sen johtuvan vain siitä että se on liian raskasta kuljetettavaksi", vastasi Adam. Hän hymyili puhuessaan, mutta asia oli niin, ettei hänellä ollut muuta syytä kieltäytymiseensä.
Dismukes tuijotti häneen silmät suurina, ja suu auki. Hän ei ymmärtänyt Adamia. Hän kiroili hämmästyksissään ja mutisi paheksumisiaan. Mutta nähtyään, ettei Adamin mieltä voinut muuttaa, hän alistui ja tuli jälleen hyvälle tuulelle.
Adam oli niin väsynyt ja omituisen lamaannuksen vallassa, että saattoi vain puolittain ottaa osaa ystävänsä riemuun. Dismukeen pitkät ponnistelut olivat päättyneet. Hänen viisineljättä vuotta kestänyt vaelluksensa, raatamisensa ja työskentelynsä oli loppunut ja huoleton elämä kangasteli hänen mielikuvituksessaan kauniina. Nuoruuden aikainen unelma oli toteutunut. Omaisuus oli koottu. Ja nyt häntä odottivat vain hyvinvointi, lepo, matkusteleminen, ilot – kaikki se minkä saavuttamiseksi hän oli työskennellyt kuin orja. Mikä suurenmoinen tulevaisuus!
Adam kuunteli suoritellessaan hitaasti ja väsyneenä leiriaskareitaan. Usein kohdistui hänen katseensa korkealla sijaitsevaan Funeral-vuorten solaan. Millainen luonnonmullistus olikaan muodostanut sen?
Pitkät purppuraiset varjot alkoivat laskeutua maahan. Suuria valkopäisiä lepakkoja kiiri ilmassa. Adamin kädet ja leukapielet olivat kipeät ja ajetuksissa taistelusta ja hänen oli vaikea syödä. Puhelemisesta piti Dismukes huolen jaaritellen innoissaan niitä näitä ja siirtyen asiasta toiseen. Hänen sanansa pulppusivat kuin erämaan tulva.
"Kerran vuosia sitten", kertoi hän, "eksyin erämaassa. Se olikin ensimmäinen ja viimeinen kerta. Evääni loppuivat ja minun täytyi nähdä nälkää. Aioin tappaa ja syödä aasini, mutta se pääsi pakoon. Vihdoin loppui vesivarastonikin ja silloin on leikki kaukana. Kuljin koko päivän ja yön ja koko seuraavankin päivän, mutta siitä oli vain seurauksena että eksyin yhä enemmän. Horjuin, kaatuilin ja lopulta ryömin aamunkoittoon saakka, mutta vihdoin alistuin ja paneuduin pitkäkseni kuolemaan. Niin, en välittänyt enää mistään ja olin iloinen saadessani kuolla. Muistan vieläkin himmenneet tähdet, harmaan aamuvalaistuksen, äärettömän hiljaisuuden ja yksinäisyyden. Niin, halusin kuolla... Mutta hetkisen kuluttua kuulinkin kukon kiekuvan."
"Niinkö? Olitte siis lähellä karjakartanoa. Olipa se hullunkurista. Elämä tekee joskus kepposia."
"Mitä elämään tulee, en ollut tiennyt, kuinka ihanaa se on, ennen kuin kuulin kukon kiekuvan. Ostan itselleni maatilan, vihreän, ruohoisen ja varjoisan maatilan jostakin idästä, maatilkun, jossa on virtaavaa vettä kaikkialla. Kasvatan siellä tuhat kukkoa vain siksi, että kuulisin niiden kiekuvan."
"Luulin että aioitte matkustella."
"Niin aionkin, mutta sen jälkeen asetun luultavasti asumaan jonnekin", vastasi Dismukes miettiväisenä.
"Ystäväni, aiotteko mennä vielä naimisiinkin?" kysyi Adam vakavasti.
"Naimisiinko? Mitä hullua..." huudahti kullanetsijä.
"Eipä niinkään hullua."
"Sitä en ole tullut vielä milloinkaan ajatelleeksi. Menisinkö minä naimisiin? Ei minusta ole aviomieheksi."
"Dismukes, ette ole vielä ikäloppu ja tehän olette rikas. Kun teistä kuluu pois erämaan särmikkyys, löydätte kyllä vaimon itsellenne. Maailma on täynnä hyviä naisia, jotka mielellään menisivät naimisiin."
"Wansfell, oletteko tosissanne?" kysyi Dismukes hämmästyneenä ja liikuttuneena, sivellen suurella kädellään paksua harmaantunutta tukkaansa. Hänen silmänsä loistivat kirkkaina. "Naiset eivät ole milloinkaan välittäneet minusta. Ollessani nuorukainen ei ainoakaan tyttö katsahtanut minuun. Ja täällä erämaassa ovat naiset harvinaisia. Eivät he minunlaisistani miehistä piittaa."
"Kun nyt pääsette kauniiden tyttöjen joukkoon, siepatkaa minullekin yksi", sanoi Adam surumielisesti hymyillen.
Oli ilmeistä, että Adamin sanat olivat avanneet Dismukeelle hämmentäviä ja hurmaavia näköaloja. Kullanetsijä oli harmaantunut erämaassa, hänen pitkät vuotensa olivat olleet yksinäisyyden vuosia ja nyt hänen nuoruutensa unohtuneet haaveet ja toiveet muistuivat voimakkaasti ja suloisesti hänen mieleensä. Adam antoi hänen rauhassa syventyä noihin ajatuksiin.
Purppurainen kajastus kirkasti Panamintein vuoriston huippujen pitkiä kapenevia juovia. Kaukana lännessä leijaili harmaita hopeanhohtoisia pilviä ja niiden alapuolella oli maa rusoittavan, punertavan udun peitossa. Sitten kajastus haihtui äkkiä, huiput vaalenivat ja purppurainen hämärä himmeni. Laajat mustat vuorten selänteet olivat kuin autiossa meressä kelluvia rosoisia saaria.
"Wansfell", sanoi Dismukes äkkiä, "teidän pitäisi leikkauttaa tukkanne."
"Ehkä. Mutta tänään – kun minua iskettiin lapiolla – oli minulla syytä iloita sen pituudesta."
"Silloin se tosiaan oli vähällä tulla leikatuksi", vastasi Dismukes naurahtaen kuivasti. "Pitkä tukkanne muistuttaa mieleeni erään tapauksen. Vuosia sitten tapasin erään kookkaan miehen täällä erämaassa. Hän oli kuuden jalan kolmen tuuman pituinen ja melkein yhtä hartiakas kuin tekin. Ja sitä paitsi äärettömän hyvä toveri matkoilla. No niin, hänelläkin oli hyvin pitkä tukka, joka kokonaan peitti hänen korvansa. Eikä hän kuumimmallakaan ilmalla antanut minun milloinkaan leikata sitä. No niin, asian hullunkurisin puoli paljastui eräänä päivänä. Mutta kun oikein ajattelen, ei se hänestä itsestään liene tuntunut lainkaan hullunkuriselta. Ollessamme matkalla hyökkäsi kimppuumme rosvoja, jotka ampuivat hänet ja olivat ottaa minutkin hengiltä. Kookas toverini oli hevosvaras. Häneltä oli leikattu korvat sen vuoksi. Ja niinpä hän käytti pitkää tukkaa salatakseen sen."
"Minulla on kyllä korvat. Ja elleivät ne olisi äärettömän tarkat, jauhaisitte vieläkin kultaa valtauksenne ryöstäjille."
Illan pimetessä, kun suuret lepakot liitelivät edestakaisin ja nuotio hiiltyi punaisiksi kekäleiksi, Dismukes yhä jatkoi juttujaan. Aina hän päätyi kultaan ja tulevaisuuteensa.
"Toveri, toivoisin teidän lähtevän mukaani", sanoi hän ja viittasi suurella känsäisellä kädellään itään, kauas erämaan toiselle puolelle. "Olen rikas. Loppumattoman raadannan vuodet ovat ohitse. Ei enää janoa, kuumuutta eikä tomua. Nyt voin ryhtyä tuhlaamaan. Vien kullan pankkiin ja kirjoitan maksuosoituksia. Friscossa kiehutan lipeäsuolat pois ruumiistani. Ajeltuna, siistittynä ja hyvin pukeutuneena otan jälleen entisen nimeni ja lähden seikkailemaan. Korvaan kaikki nämä nälkävuodet syömällä hyvää ruokaa ja juomalla viiniä. Rupean käyttämään silkkisiä alusvaatteita ja nukkumaan höyhenpatjoilla. Matkustelen kuin prinssi. Menen entiseen kotiini. Siellä elää vielä varmasti muutamia sukulaisiani, joille koittaa hyvät päivät. Heistäkin tulee rikkaita. En aio unohtaa nuoruuteni ystäviä. Lahjoitan pienelle kylälle kirkon ja puiston. Matkustelen, katselen kaupunkeja ja näköaloja. Jatkan matkaani maailman ympäri. Ja kun olen nähnyt kaiken, palaan synnyinmaahani. Ja sitten vihreä maakartano metsäisine kukkuloineen ja virtaavine vesineen! Sen täytyy sijaita jonkin kaupungin lähellä. Hankin itselleni hevosia, miehen niitä ajamaan ja muitakin mukavuuksia. Ehkä liittyy elämääni vielä nainen. Ehkäpä lapsiakin. Ymmärrän nyt, että jokaisella miehellä pitäisi olla poika. Hyvä Luoja, kuinka elämän ajatteleminen saattaa polttaa ja hurmata!"
Parikymmentä mailia päivässä, lepäillen monta tuntia päivän kuumimpana aikana, matkaajat jatkoivat kulkuaan Mohaven erämaan halki. Näille miehille, jotka olivat voittaneet Kuolemanlaakson hirmut ja yksinäisyyden, tuotti Mohaven erämaa verrattain vähän vastuksia. Mutta vaikka he olivatkin karaistuneita ja rohkeita, eivät he antautuneet tarpeettomiin vaaroihin.
Oli syyskuu ja paahtavan kuuma kesä oli loppunut. Pilvetön taivas, kuumuutta väreilevä ilma, auringon polttavat säteet ja hiekasta ja kallioista hohtava kuumuus eivät vaivanneet heitä suurestikaan.
Kaikki Dismukeen tuntemat lähteet olivat kuivia, joten heidän oli pakko poiketa suunnasta voidakseen uusia vesivarastonsa. Polttavassa auringonpaahteessa he kärsivät saadessaan olla monta tuntia ilman vettä. Hyvin hieno läpitunkeva lipeätomu ärsytti kurkkua ja sieraimia ja kiihdytti janon tuskia. Kerran he kulkivat kokonaisen päivän ilman vettä ja pääsivät vasta auringon laskiessa lähteelle, jonka omistaja hankki itselleen tuloja myymällä vettä kullanetsijöille ja rahtimiehille. Hänen hintansa olivat suhteettomat. Nyt hän käytti tilaisuutta hyväkseen. Katsellen nyrpeästi janoisia kulkijoita ja aaseja hän selitti lähteen olevan melkein kuivana ja kieltäytyi myymästä vettä. Dismukes oli kertonut Adamille, että lähteen omistaja oli vihainen hänelle. He pyysivät pyytämistään mutta turhaan. Adam meni lähteelle, väänsi luukun syrjään ja katsoi sinne. Siellä oli runsaasti vettä. Sitten hän palasi pieneen majaan, jossa kalliin veden omistaja istui luodikko polvillaan. Adam esiintyi aina lempeästi ja tyynesti, paitsi silloin kun suuttui. Lähteenomistaja luuli kai, että Adam ryhtyisi rukoilemaan uudestaan, mutta siinä hän laski väärin. Adam tempaisi luodikon hänen käsistään ja katkaisi sen tukin yhdellä ainoalla nykäyksellä. Sitten hän laski suuret kätensä miehen olkapäille.
"Ystäväni, teillä on paljon vettä lähteessänne. Voitte luovuttaa siitä osan meille ja sittenkin sinne jää yllin kyllin. Maksamme hyvin. Tulkaa!"
Heti tuli toinen ääni kelloon. Lähteenomistaja muuttui nöyräksi ja liehitteleväksi ja matkaajat saivat vettä niin paljon kuin tarvitsivat. Sitten he jatkoivat matkaansa.
Vaikka seutu oli kuivaa erämaata, siellä risteili paljon teitä. Oli tiheässä hylättyjä kaivoksia ja usein oli kullanetsijöitä tutkimassa valtauksiaan tai majoja, joissa asui joku erämaan vaeltaja. Adam ja Dismukes lähestyivät viertotietä, joka halkaisi Mohaven erämaan kahtia. Seutu oli kuivaa hiekka-aavikkoa ja sellaisissa paikoissa oli vettä hyvin vähän. Dismukeen tuntema lähde oli kuiva. Siellä ei ollut kukaan käynyt kuukausiin. Ainoa vaeltaja, joka oli pysähtynyt sen äärelle, lepäsi puolittain hiekkaan hautautuneena ja rypistyneenä muumioksi, jonka kallon silmättömät kuopat ammottivat synkkinä ja kammottavina. Iho oli kuivunut vaaleanruskeaksi pergamentiksi. Adam katsoi katsomistaan ja säpsähti sitten äkkiä. Hän käänsi auringon kuivaamat kasvot valoon ja tunsi ne irvistelevästä kuolinnaamiosta huolimatta.
"Regan!"
"Tunsitteko hänet?" kysyi Dismukes.
"Kyllä. Hän oli irlantilainen, jonka tunsin vuosia sitten. Puhelias iloinen mies. Kova juomaan. Hän piti erämaasta, mutta ei malttanut väkijuomien takia lähteä kaivosleireistä. Tapasin hänet viimeisen kerran Tecopahissa sen jälkeen kun olitte lähtenyt sieltä."
"Mies raukka, hän on kuollut janoon. Tunnen tuon ilmeen. Haudataan hänet."
"Tehdään niin. Regan raukka! Juuri hän risti minut Wansfelliksi."
He hautasivat Reganin jäännökset syvälle hiekkaan ja pystyttivät hänen yksinäiselle haudalleen kömpelön ristin.
Eräänä päivänä poikkesi Dismukes kovaksi poljetulta tieltä ja vei Adamin rämettä pitkin umpinaiseen loukkoon, jossa haisi omituisen ummehtuneelta. Siellä pulppusi vihreä lähde, jonka vesi oli kristallinkirkasta, helmeilevää ja lorisevaa. Valkoinen sakka reunusti pientä purosta.
"Arsenikkia!" huudahti Adam.
"Niin juuri. Ja tästä minä löysin kerran kokonaisen karavaanin kuolleena. Siitä on nyt kuusi vuotta. Paikka ei ole muuttunut paljoakaan. Ahaa! Katsokaa tänne!" Dismukes kosketti saappaansa kärjellä hiekasta näkyvää valkoista pyöreää esinettä. Se oli vaalennut kallo.
"Janoon nääntymäisillään olevat ihmiset eivät malta tutkia vettä", sanoi Adam.
Dismukes ja Adam katselivat vaieten valkoista, kiiltävää kalloa. Kerran se oli ollut täynnä ajatuksia, tunteita, mutta nyt oli erämaan hiekka ottanut sen asunnokseen.
Adam ja Dismukes lepäsivät puoli päivää tämän arsenikkipitoisen lähteen luona kärsien janoa, jota he eivät uskaltaneet sammuttaa. He pystyttivät kömpelön ristin, jonka poikkipienaan Adam kaiversi seuraavat sanat: "Kuolemaksi! Arsenikkipitoinen lähde. Älkää juoko! Hyvää vettä viiden mailin päässä. Seuratkaa kuivaa joen uomaa."
Kun he saivat tämän tehdyksi, näytti Dismukes tyytyväiseltä ja onnelliselta. Se oli kuin muistomerkki hänen erämaanvaelluksestaan: auta lähimmäistäsi.
Vihdoin koitti sekin päivä, jolloin Dismukes ja Adam erosivat Dismukeen lähtiessä jatkamaan matkaansa. Millaisia askelia hän astuikaan! Erämaassa vietetyt vaivalloiset, työntäyteiset vuodet eivät olleet riistäneet hänen voimiansa eivätkä notkeuttaan. Ne olivat sellaisen miehen askelia, joka kuvittelee lähestyvänsä mitä viehättävimpiä seikkailuja. Dismukes suuntasi kulkunsa ihmisten loistavia asuntoja ja vihreitä laitumia kohti. Adam katseli hänen poistumistaan surullisena.
XIX
Seuraavan vuoden maaliskuun alussa oli Adam vaeltanut jo viikon päivät kohti etelää Mohaven ylätasankojen poikki.
Eräänä päivänä auringon laskiessa hän pääsi erämaan tasaiselle pohjalle ja jatkoi matkaansa hiekkaista tietä San Jacinton läntisen seinämän vieritse. Ensimmäiset bisnagi-kaktukset näyttivät tervehtivän häntä kuin vanhaa ystävää. Ne olivat pieniä, vain noin jalan korkuisia ja niitä kasvoi harvassa pitkällä kalliorinteellä, joka vei seinämän juurelle. Kaktusten latvat olivat punaisia kuin villit ruusut. Tarkastellessaan parhaillaan niitä hän huomasi aasinsa Jinnyn heristävän korviaan.
Kaksi miestä ja kaksi aasia, joista toisella näytti olevan selässään ratsastaja, oli tulossa Adamia kohti mutta vielä melkoisen matkan päässä. Hetkisen kuluttua he näyttivät huomaavan Adamin, koskapa koko matkue pysähtyi. Adam kiinnitti huomionsa siihen, että he lähtiessään jälleen liikkeelle poikkesivat hieman syrjään tieltä, joten Adamkin teki samoin voidakseen sivuuttaa heidät niin läheltä kuin suinkin. Kun he tulivat lähemmäksi, näki hän edessään pari raa'an näköistä miestä, joista toinen ajoi kuormitettua aasia toverin taluttaessa toista, jonka selässä istui risainen tyttönen. Adam pysähtyi puhuttelemaan heitä.
"Hyvää päivää, vieras", vastasivat miehet pysähtyen. "Tuletteko rannikolta?"
"En, tulen Mohavesta", vastasi Adam. "Onko täällä vettä? Poikkesitte varmaankin pumpulipuumetsikköön?"
"Emme. Siellä ei ole vettä ollenkaan", vastasi toinen lyhyesti. "Mutta kauempana tien varrella on hyvää vettä."
"Kiitoksia. Mihin olette matkalla?"
"Riversideen. Tyttäreni on sairas ja haluaa kotiin."
Adam oli nähnyt miesten tarkastelevan häntä perusteellisesti ja kuiskailevan keskenään. Sellainen oli tavallista erämaassa, mutta tässä tapauksessa se sentään tuntui oudolta. Sitten hän katsoi aasin selässä istuvaan tyttöön. Hän ei saattanut nähdä tytön kasvoja, sillä tämän pää oli kumarassa, mutta tyttö näytti itkevän. Hän oli likainen pieni olento, mutta hänen tukkansa kiilsi kauniisti laskevan auringon valossa. Se oli lyhyt ja kihara, tummanruskea, kullanhohtoinen.
Adam lähti jatkamaan matkaansa omalle suunnalleen. Silloin hän kuuli tiukasti komennettavan:
"Suoristaudu heti!"
Hän pyörähti katsomaan ja näki toisen miehen pudistelevan raa'asti tyttöä ja puhuvan hänelle jotakin niin hiljaa, ettei Adam kuullut sanoja. Adam päätteli että isä oli kärsimättömästi käskenyt tytön lopettaa itkunsa. Hän lähti taas jatkamaan matkaansa, mutta jostakin käsittämättömästä syystä hän alkoi epäillä miehiä ja kääntyi ympäri katselemaan matkaajia. Tytön kiiltävä tukka loisti auringonpaisteessa.
"Hm, en oikein pidä noiden miesten ulkomuodosta", mutisi Adam.
Hän oli vihainen itselleen ensiksikin siitä syystä että oli niin utelias, ja toiseksi sen vuoksi ettei ollut ottanut heistä tarkempaa selkoa. Pudistaen päätään Adam laahusti tyytymättömänä eteenpäin.
"He sanoivat, ettei pumpulipuumetsikössä ole vettä", jatkoi Adam. "Ei vettä, vaikka huiput ovat vielä valkoisina lumesta. He joko valehtelivat tai eivät tienneet."
Adam kääntyi jälleen katselemaan matkuetta. Hänellä ei ollut mitään pätevää syytä epäluuloonsa. Hän jatkoi matkaansa ja kääntyi vielä kerran todeten, että kuta kauemmaksi hän kulki, sitä enemmän hän halusi katsoa taaksepäin. Se ei ollut enää uteliaisuutta, vaan jokin voima pakotti hänet siihen.
Sidottuaan aasinsa tien vieressä kasvaviin pensaisiin hän lähti kävelemään takaisin. Hetkisen kuluttua hän näki tulen kajastusta pimeässä. Miehet olivat leiriytyneet kuivaan erämaahan tuskin viiden mailin päähän siitä paikasta, jossa Adam oli sivuuttanut heidät. He olivat poikenneet syrjään tieltä ja leiriytyneet laajalle rämeelle. Miehet olivat sytyttäneet suuren nuotion ja odottivat sen hiiltymistä voidakseen keittää jotakin. Kun Adam astui pimeästä leirialueelle, näki hän molempien miesten syventyneen aterian valmistukseen. Tyttö istui lohdutonna syrjässä. Hän huomasi Adamin ennen kuin miehet kuulivat Adamin askelet. Adam näki hänen vapisevan ja suoristautuvan. Toinen mies nousi äkkiä.
"Kuka siellä kulkee?" kysyi hän varoittavasti.
Adam pysähtyi valopiiriin.
"Pudotin takkini. Se irtautui kuormastani. Löysittekö sen?"
"Emme ole löytäneet mitään takkia", vastasi mies hitaasti.
Hän suoristautui ja haparoi kädellään kuvettaan. Toinen mies oli polvillaan ja alusti taikinaa. Adam puheli heille aivan luonnollisesti, mutta hänen silmänsä, joita leveälierinen hattu varjosti, tarkastelivat nopeasti leiriä.
"Äsh, olin melkein varma siitä että löysitte sen", sanoi hän saavuttuaan nuotion viereen. "En ollut löytääkään leiriänne. Hullunkurista että poikkesitte syrjään ja tulitte tänne."
"Hullunkurista tai ei, se on meidän asiamme", vastasi mies töykeästi. Hän katseli tarkasti Adamia.
"Sepä tietty", vastasi Adam hitaasti ja hyväntuulisesti.
Hän seisoi lähellä miestä pitäen silmällä jokaista liikettä. Samalla hän tarkasteli tyttöä, jolla oli kalpeat pienet kasvot – liian pienet noille tummille silmille, joista kuvastui tuska ja kauhu. Tyttö ojensi ruskettuneet kätensä Adamia kohti.
"On ehkä parasta että lähdette hakemaan takkianne", sanoi mies tarkoittavasti.
Adam ponnahti yhdellä ainoalla askelella hänen viereensä ja hänen välinpitämätön käytöksensä muuttui uhkaavaksi. Hän oli ainakin puoltatoista jalkaa pitempi miestä, joka hämmästyksissään ei osannut toimia nopeasti vaan seisoi jäykistyneenä paikallaan.
"Kuulkaahan, olen utelias tämän tytön takia", sanoi Adam harkitusti.
Mies säpsähti.
"Vai utelias!" tiuskaisi hän. "No niin, uteliaille miehille voi käydä ohraisesti."
Adam päätti toimia nopeasti. Pitäen miestä tarkasti silmällä hän sanoi tytölle:
"Tyttöseni, mikä on hullusti? Oletko..."
"Vait! Jos juoruat, kiskon kielen suustasi!" huusi mies pyörähtäen tyttöön päin.
"Älä pelkää. Puhu vain vapaasti!" huudahti Adam kaikuvalla äänellä.
"Pelastakaa minut, pelastakaa minut!" huusi tyttö hurjasti.
Silloin mies aikoi tarttua revolveriinsa, mutta sai samassa sellaisen iskun, että lennähti päistikkaa nuotion yli ja tuupertui pensaisiin jääden sinne liikkumattomana. Toinen mies kirosi ja lähti ryömimään saadakseen käteensä revolverin hiekalle heitetystä vyöstä. Adam potkaisi revolverin syrjään ja hyökkäsi miehen kimppuun. Mies reuhtoi ja tappeli, mutta Adam kellisti hänet maahan ja painoi hänen kasvonsa hiekkaan. Painaen sitten raskaan polvensa miehen hartioille hän sanoi tytölle:
"Ojenna minulle tuo nuoranpätkä!"
Tyttö nousi vavisten, otti nuoran maasta ja heitti sen Adamille, joka muitta mutkitta köytti miehen kädet selän taakse.
"Nyt tyttöseni! Nyt voit kertoa minulle kaiken", sanoi Adam suoristautuen.
"Ah, he ryöstivät minut äitini luota!" kuiskasi tyttö.
"Äitisi luota? Mistä sitten?"
"Pumpulipuumetsiköstä. Asumme siellä."
Adam ei nähnyt häntä selvästi, sillä nuotio oli jo hiiltynyt. Hän heitti siihen oksia ja sitten vei tytön valoon. Noissa pienissä kasvoissa ja tuijottavissa silmissä oli muutakin kuin pelkoa, joka jo näytti alkavan haihtua. Nälkää!
"Tekö siis asutte siellä? Mies valehteli puhuessaan vedestä?" kysyi Adam.
"Niin."
"Keitä nämä miehet ovat?"
"En tiedä. He olivat leiriytyneet veden partaalle. Menin hakemaan polttopuita, mutta silloin tuo toinen, jota löitte, tarttui minuun ja raastoi minut mukanaan. Hän painoi kätensä suulleni. Sitten toi tuo mies aasit. Äitini on sairas. Hän ei tiedä mitä on tapahtunut ja on kai äärettömästi pelossaan. Olkaa hyvä ja viekää minut kotiin!"
"Sen kyllä teen", vastasi Adam hellästi. "Älä ole huolissasi enää. Tule nyt. Kulje aivan kintereilläni."
Adam poistui leiristä katsahtamattakaan enää miehiin. Tyttö pysytteli hänen kintereillään. Päästyään pois valopiiristä hän näki pensaiden väliset valkoiset hiekkakujanteet ja kulki ristiin rastiin niitä pitkin kunnes pääsi tielle. Äkkiä hän muisti ettei tytöllä ollut kenkiä.
"Saat jalkasi täyteen kaktuksenpiikkejä", sanoi hän. "Sinun olisi pitänyt vetää kengät jalkaasi."
"Minulla ei ole kenkiä", vastasi tyttö. "Mutta kaktukset eivät minua haittaa."
Niin he lähtivät jatkamaan matkaansa tähtien valaisemaa tietä pitkin ja tyttö käveli Adamin rinnalla. Adam huomasi hänet pitemmäksi kuin oli luullutkaan, sillä hänen pieni päänsä ulottui Adamin kyynärpäähän saakka. Hän käveli notkeasti kuin intiaani. Adam kohdisti katseensa harmaaseen erämaahan. Suuntasipa hän vaelluksensa minne tahansa, joutui hän aina uusiin seikkailuihin. Oli kuin salaperäinen voima olisi ohjannut hänen askelensa aina sinne missä häntä tarvittiin. Tämä tyttönen, joka nähtävästi oli vielä aivan lapsi koostaan huolimatta, pani hänet ajattelemaan erämaan elämän salaperäisyyttä, suruja ja ihmeellisyyttä. San Jacinton aution rinteen juurella asui siis sairas nainen lapsensa kanssa? Nähdessään tytön nälkäiset kasvot Adam mietti elämän ja kohtalon julmuutta.
Hento käsi tarttui hänen käteensä ja vaistomaisesti hän puristi sen suureen kouraansa. Kosketus värähdytti häntä ihmeellisesti. Lapsen luottavainen kätönen, joka turvallisesti lepäsi hänen kourassaan, liikutti häntä sydänjuuria myöten. Karheat pienet sormet ja känsäinen pikku kämmen olisivat saattaneet kuulua jollekulle kovaa työtä tehneelle pojalle, mutta niiden kosketus oli naisellinen.
"Oli onni minulle että satuitte tulemaan tänne", sanoi tyttö.
"Niin oli", vastasi Adam heräten mietteistään.
"Ne olivat pahoja miehiä. Täällä on niin yksinäistä. Tänne ei tule milloinkaan muita kuin intiaaneja ja hekin tulevat vain kerjäämään. Luulin näitä valkoisia miehiä kullanetsijöiksi, jotka antaisivat minulle hieman jauhoja tai kahvia tai muuta sellaista, mistä äiti pitäisi. Meillä on ollut niin vähän ruokaa."
"Niinkö? Mutta minulla on kylliksi kaikkea", vastasi Adam. "Jauhoja, kahvia, sokeria, liikkiöitä, tölkkimaitoa ja kuivattuja hedelmiä."
"Ja annatteko niistä minullekin hieman?" kysyi tytti kuiskaten.
"Annan kaikkea mitä vain tarvitsette."
"Äiti on nähnyt nälkää vain minun vuokseni. Intiaanit, jotka ovat tuoneet meille elintarvikkeita, eivät ole käyneet pitkiin aikoihin. Ei ole käynyt ketään muita kuin nuo ilkeät miehet. Ja ruokatavarat ovat melkein lopussa."
"Entä isäsi, missä hän on?" kysyi Adam.
"Hän kuoli pari vuotta sitten."
"Kuoliko hän tänne erämaahan?"
"Kyllä. Hautasimme hänet puron rannalle, jossa hän niin mielellään istuskeli."
"Kerro minulle, mistä syystä vanhempasi ja sinä tulitte tänne?"
"Heissä molemmissa oli keuhkotauti jo aikaa ennen minun syntymääni", vastasi tyttö. "Äitini oli terve naimisiin mennessään, mutta sai tartunnan isästäni. Ja heidät molemmat oli tuomittu kuolemaan. He koettivat parantaa tautiaan kaikin mahdollisin tavoin, mutta lääkärit olivat toivottomia. Senvuoksi lähtivät vanhempani Länteen erään vaunukaravaanin mukana ja minä synnyin sillä matkalla. He muuttivat paikasta paikkaan etsien suotuisaa ilmanalaa, jossa voisivat parantua. Olimme Arizonassa, mutta isä ei tullut terveemmäksi ennen kuin tulimme tähän laaksoon. Täällä hän alkoi voimistua, mutta sitten tuli setäni tänne ja löysi kultaa vuoristosta. Isäkin hullaantui silloin. Hän tahtoi tehdä minusta rikkaan. Hän työskenteli liian kovasti ja kuoli. Äiti on siitä lähtien heikontunut heikontumistaan."
"Tarinasi on surullinen. Erämaa on täynnä surullisia tarinoita. Entä setäsi, mihin hän joutui?"
"Hän lähti etsimään kultaa, mutta palasi takaisin silloin tällöin. Viime kerran hän kävi täällä vähän ennen isän kuolemaa. Silloin hän sanoi tulevansa jonakin päivänä ja vievänsä minut pois erämaasta. Äitini toivoo sitä, mutta minä en tahtoisi hänen tulevan. Rukoilen vain että äitini tulisi terveeksi. En lähtisi milloinkaan pois hänen luotaan."
"Olet siis elänyt koko elämäsi täällä erämaassa?"
"Niin olen. Äiti sanoo, etten ole milloinkaan nukkunut oikean katon alla."
"Ja kuinka vanha sinä olet?"
"Melkein neljäntoista."
"Niinkö vanha? Luulin sinua nuoremmaksi. Kuulehan, tyttöseni, miten olet oppinut puhumaan niin kuin olisit ollut koulussa?"
"Äitini oli opettajatar. Hän on opettanut minua."
"Mikä nimesi on?"
"Eugenie Linwood, mutta minä en pidä Eugeniestä. Isä ja äiti sanoivat minua Genieksi. Mikä teidän nimenne on?"
"Wansfell."
"Olette kookkain mies, mitä olen milloinkaan nähnyt. Luulin Yuman intiaaneja jättiläisiksi, mutta te olette kookkaampi. Isä raukka oli pieni ja heikko."
Hetkisen kuluttua Adam näki tiellä aasinsa. Jinny oli tavallista oikukkaammalla tuulella ja potkaisi halveksivasti Adamia. Adamin ajaessa eteenpäin se pysähtyi usein nykimään suuhunsa salviaa. Tyttö alkoi väsyä, kuten Adam oli odottanutkin. Hän ei huolinut avusta eikä tahtonut ratsastaakaan. Tie alkoi kiertää vuoren mustaa juurta suuntautuen vihdoin synkkään varjoon, jossa oli vaikea nähdä eteensä. Virtaavan veden lorina kantautui hetkisen kuluttua Adamin korviin – tämä tervetullein ja kaunein ääni erämaassa. Ja sitten alkoi häämöttää suuria pumpulipuita ja niiden takaa tähtien valaisemia juhlallisia palmuja. Kun Adam jännitti katsettaan, näki hän edessään olkikattoisen majan.
"Ei kerrota äidille niistä ilkeistä miehistä", kuiskasi tyttö. "Se vain säikähdyttäisi häntä."
"Hyvä on, Genie", vastasi Adam astuen majan ovelle.
"Äiti, oletko hereillä?" huusi Genie.
"Ah, lapseni, missä olet ollut?" kysyi heikko hiljainen ääni. "Heräsin pimeässä ja huusin, mutta sinä et tullut."
Sitten seurasi yskänkohtaus.
"Olen pahoillani. Kohtasin tiellä erään Wansfell-nimisen miehen ja hän tuli tänne kanssani. Hänellä on paljon ruokaa. Hän on erilainen kuin ne toiset miehet – hän tahtoo auttaa meitä!"
"Rouva, olisin onnellinen jos saisin tehdä kaiken voitavani teidän ja pienen tyttärenne hyväksi", sanoi Adam ystävällisesti.
Majassa oli niin pimeä, ettei ovenpieleen nojautuva Adam nähnyt mitään. Tyttö kosketti hänen käsivarteensa arasti, melkeinpä rukoilevasti.
"Saatte luottaa minuun", jatkoi hän hetkisen kuluttua. "Nimeni on Wansfell. Olen vain erämaan vaeltaja. Jos saan, jään tänne hoitamaan pientä tytärtänne, kunnes hänen setänsä palaa."
"Jumala on vihdoinkin kuullut rukoukseni!" huudahti nainen huohottaen.
Adam vei aasinsa pitkäoksaisen pumpulipuun juurelle irroittaen siellä niiden kuormat. Adamin suuret kädet suorittivat leiriaskareet sinä iltana. Maja oli tukevasti ja hyvin rakennettu maahan isketyille tukeville paaluille ja katettu palmunlehvillä. Tyttö tuli katselemaan hänen työtään eikä Adam ollut milloinkaan nähnyt nälkäisempiä silmiä, ei intiaaneillakaan.
"Olisi hauska katsella teitä, kun olette niin nopea, ellen olisi nälissäni", sanoi Genie.
Tytön puku oli niin repaleinen, että ruskeaa ihoa näkyi monesta paikasta. Kiusaantuneet pienet kasvotkin herättivät Adamissa sääliä. Hän tunsi olevansa kummallisen ylpeä äärettömistä voimistaan, ihmeellisistä käsistään ja erämaassa tarvittavista tiedoistaan, joita nyt voitiin käyttää parempaan tarkoitukseen kuin vaellusaikana.
Adam ei ollut koskaan valmistanut niin herkullista leiriateriaa eikä niin lyhyessä ajassa. Vaikka Genie olikin nälissään, tahtoi hän itsepäisesti että äidille oli tarjoiltava ensin. Hän otti käteensä Adamin sytyttämän kynttilän ja astui edellä majaan Adamin seuratessa ja kantaessa ruokia. Majassa oli kaksi huonetta. Ensimmäinen oli keittiö, jossa oli kivilattia ja runsaasti kaikenlaisia leiritarvikkeita. Toisessa huoneessa oli pari kömpelöä paaluista ja palmun lehvistä kyhättyä vuodetta, joista toisessa lepäsi riutunut nainen.
Vaikka Adam kumartui astuessaan sisään, kosketti hänen päänsä palmunlehväiseen kattoon. Genie nauroi:
"Äiti, hän on äärettömän pitkä! Hän ei voisi asua majassamme... Nouse nyt istumaan, äiti. Eikö tämä tuoksukin hyvältä? Oo! Intiaanien hyvä hengetär on tullut!"
"Genie, valaisepas kynttilällä, että saan katsella hyvän miehen kasvoja", pyysi nainen, kun hänet oli nostettu istumaan vuoteessa.
Tyttö totteli naurahtaen. Adamia ei oltu milloinkaan ennen tarkasteltu niin perinpohjaisesti kuin nyt. Tuntui kuin nainen olisi tahtonut katsoa hänen sielunsa pohjaan.
"Herra, en ole koskaan elämässäni nähnyt teidänlaistanne miestä", sanoi hän vihdoin.
Adam huomasi, että tutkistelun tulos tuotti naiselle suurempaa huojennusta ja mielihyvää kuin ruoka. Naisen tukka oli takkuinen ja harmaa, tuskat ja huolet olivat uurtaneet syviä ryppyjä hänen otsaansa ja hänen kuumeiset silmänsä olivat vajonneet syvälle tummiin kuoppiinsa.
"Olen iloinen luottamuksestanne", vastasi Adam. "Koettakaa nyt syödä jotakin."
"Äiti, siellä on ruokaa vaikka kuinka paljon", lisäsi Genie.
"Lapsi, jos siellä on paljon ruokaa, mene syömään. Tuhannet kiitokset, herra. Tulen kyllä toimeen yksinkin."
Adam seurasi Genietä ulos katsellen tytön nälkäistä hyökkäämistä ruoan kimppuun. Se palautti elävästi hänen mieleensä hänen ensimmäiset kokemuksensa nälästä. Myöhemmin, Genien ja hänen äitinsä nukkuessa, kuljeskeli Adam pumpulipuiden varjossa virran partaalla kirkkaiden tähtien kuvastuessa tummaan veteen. Ilmassa tuntui kevään, raikkaan lumiveden ja kukkien tuoksua. Sammakot ääntelivät pimeässä. Vieno yötuuli suhisi palmujen lehvissä. Rosoinen vuorenseinämä kohosi kohtisuorana ja ylhäällä kaartui tummansininen tähtitaivas.
Hän paneutui pitkäkseen ja rupesi miettimään. Kohtalo oli kuljettanut häntä milloin mihinkin, hän oli saanut kokea monia ikävyyksiä ja vaikeuksia. Mutta tällä kertaa hänen kohdalleen ei ollut sattunut mitään pahaa. Tämän korkean vuoren hiljaisessa varjossa nukkui lapsi, josta pian tulisi orpo. Adam saisi nyt asettua asumaan joksikin ajaksi erämaan hedelmälliseen ja kukkivaan kohtaan. Vain erämaan mies kykenee antamaan arvoa sille levolle, rauhalle ja ilolle, jota tällainen tilaisuus suo. Hän saattoi auttaa onnetonta lasta, hän saisi osakseen kuolevan äidin kiitollisuuden, kun tämä siunaisi häntä lapsensa pelastajana.
XX
Päivänvalo paljasti Adamille keitaan sellaisena kuin hän oli kuvitellut sen, mutta maja oli huonompi kuin hän oli luullut.
Hän oli syventynyt leiritöihin Genien tullessa ulos. Aurinko ympäröi tytön purppurahohteellaan ja leikkien hänen kiiltävissä kutreissaan.
"Hyvää huomenta", tervehti Adam iloisesti. "Sinä voit auttaa minua. Täällä on hirmuisesti työtä. Kun olet auttanut minua, lupaan leikkiä kanssasi."
"Leikkiäkö?" mutisi Genie haaveillen, sillä hänellä ei ollut milloinkaan ollut leikkitoveria.
Niin aloitti Adam päivän työt. Kun aamiainen oli syöty ja astiat pesty, ryhtyi hän korjaamaan majaa pitäen erityisesti silmällä sairaan mukavuutta. Erämaan ilmalla oli parantava vaikutus, kuolemaantuomitut saivat siitä itseensä uutta elinvoimaa. Adam rakensi majan varjoisalle seinämälle laajan kuistin kattaen sen palmunlehvillä. Omista hamppukankaistaan hän valmisti verhoja, jotka voitiin vetää ylös ja laskea alas tarpeen mukaan. Sitten hän kyhäsi pari vuodetta, joihin hän palmunlehvien asemesta käytti paksulti tuoksuvaa salviaa ja rasvapuuta. Rouva Linwood kykeni Genien avulla siirtymään uuteen asuntoonsa ja nautti muutoksesta. Kuisti oli varjoisa, viileä ja tuoksuva. Hän saattoi katsella esteettömästi kirkasta kaunista virtaa ja nuotiota, jonka ääressä Adam ja Genie työskentelivät ja joka iltaisin liekehti, hehkui ja painui punertavaksi hiillokseksi.
"Rouva Linwood, ulkosalla eläminen on ihmeellistä", sanoi Adam vakavasti. "Yötuulet humisevat ja pimeys peittää kaiken. Tummansininen taivas ja kimaltelevat tähdet näkyvät lehvistön läpi. Kaikkialla tuntuu kuivan hiekan, raittiin veden, kukkien ja erämaan kasvien tuoksu. Jokainen hengenveto vie keuhkoihin uutta puhdasta ilmaa. Itse oleskelen ulkosalla päivät ja yöt ja siinä on voimani salaisuus."
"Valitettavasti pelkäsimme aina kylmää yöilmaa", huokasi rouva Linwood. "Elämä opettaa meille monta asiaa – liian myöhään."
"Ei ole milloinkaan liian myöhäistä", vastasi Adam.
Sitten hän ryhtyi muihin töihin ja se päivä loppui pian. Muutkin päivät kuluivat yhtä nopeasti ja jokainen lisäsi rouva Linwoodin tervehtymisen toivoa. Vaikka Adam pelkäsikin hänen kuolevan, työskenteli hän kuitenkin ja odotti ihmettä. Ja rouva Linwood voimistuikin jostakin salaperäisestä syystä, joka näytti johtuvan enemmän hänen henkisistä kuin ruumiillisista voimistaan. Kun Adam päivien kuluessa jutteli hänen kanssaan tunnin silloin toisen tällöin, rouva näytti aina virkistyneeltä. Oliko hänen sielunsa raihnaista ruumista voimakkaampi? Kasvot pysyivät yhtä surullisina ja kalpeina kuin ennenkin, mutta kiitollisuus, toivo ja rakkaus loisti hänen silmistään ja värähteli hänen äänessään. Adam ymmärsi vihdoin paranemisen olevan vain näennäistä ja johtuvan siitä luottamuksesta, jota rouva osoitti hänelle. Hän oli sitkeästi tarrautunut kiinni elämään silloinkin, kun oli nähnyt nälkää antaakseen ruokaa lapselleen. Ja kun apu oli nyt saapunut, riemuitsi hänen henkensä ruumiin raihnaudesta huolimatta. Vihdoin koitti sellainen päivä, jolloin tauti jälleen sai yliotteen niinkuin Adam oli arvannutkin.
Eräänä päivänä rouva Linwood kutsui Adamin luokseen. Genie sattui olemaan silloin poissa.
"Tahdotteko jäädä tänne pitämään huolta Geniestä, kunnes hänen setänsä palaa?" kysyi rouva hiljaa ja huohottaen.
"Olenhan jo luvannut sen", vastasi Adam vakavasti. "Lupaan odottaa täällä mahdollisimman kauan. Ellei Genien setää ala kuulua, haen Genielle sopivan kodin."
"Kodinko Genielle? Wansfell, oletteko miettinyt asiaa tarpeeksi? Matkusteleminen tulee kalliiksi ja maksavathan Genien vaatteetkin jotakin."
"Kaipa ne maksavat, mutta siitä ei teidän tarvitse olla huolissanne. Pidän kyllä huolen Geniestä."
"Lupaatte siis kaiken sen", kuiskasi nainen.
"Kyllä. Älkää olko huolissanne, asia järjestyy varmasti."
"Wansfell, kuulkaa", kuiskasi rouva kovemmin. "Minun olisi pitänyt kertoa tämä teille jo aikaisemmin. Genie ei ole köyhä tyttö. Ei, hän on hyvin rikas. Hänen isänsä löysi kultaa tuolta vuoristosta. Hän teki työtä kuin orja ja se tappoi hänet. Mutta hän löysi kultaa. Se on kätketty majaan makuuhuoneeni lattian alle. Siellä sitä on pusseittain. Wansfell, lapsestani tulee rikas!"
"Iloisia uutisia!" huudahti Adam.
"Niin, tämä seikka on lohduttanut minua, vaikka olen ollut huolissani. Mieheni toivoi minun vievän Genien pois erämaasta. Genien setä John Shaver on hyvä mies ja hän pitää kovasti tyttösestäni. Hän oli juoppo, mutta luulen erämaan parantaneen hänet siitä paheesta. Toivon että hänestä tulee hyvä isä Genielle."
"Tietääkö hän mitään Genien rikkaudesta?"
"Ei, emme kertoneet siitä hänelle. Mieheni ei luottanut Johniin raha-asioissa. Wansfell. Jos lupaatte lähteä Genien mukaan – kun hänen setänsä palaa – ja jos sijoitatte rahat pankkiin siihen asti, kunnes hän tulee täysi-ikäiseksi, olette täyttänyt kaikki toiveeni. Silloin kuolen rauhallisena."
"Lupaan sen. Koetan tehdä parhaani", vastasi Adam.
Rouva puhui hänelle jälleen samana iltana hämärissä. Sammakot ääntelivät ja satakieli liverteli kaunista lauluaan. Nuo sointuisat äänet vain korostivat erämaan juhlallista hiljaisuutta.
"Wansfell, muistatte kai että me kerran keskustelimme Jumalasta?" kysyi rouva hyvin hiljaa.
"Kyllä."
"Ettekö ole päässyt selvyyteen?"
"Enpä juuri."
"Wansfell, mikä on se voima, joka johtaa teitä, joka saa teidät käyttäytymään jalosti ja epäitsekkäästi? Miksi teidän avullanne sain vahvistuksen omalle uskolleni, niin että nyt voin kuolla rauhallisena luottaen Jumalaan. Mistä johtuu, että teistä tuli tyttäreni pelastus?"
"Jalosti, epäitsekkäästi?" toisti Adam huolestuneena ja hämmentyneenä. "Säälin vain teitä ja pientä tytärtänne."
"Säälitte! Sitä emme todellakaan voi kieltää, mutta te ette tunne itseänne. Wansfell, nyt kuoleman lähestyessä on kaikki selvinnyt minulle ja niin käy kerran teillekin. Joskus erämaan yksinäisyydessä, yöllä, kun on pimeää ja tyyntä juhlallisen tähtitaivaan alla, totuus selvenee teillekin. Huomaatte ihmisen jumalallisuuden ja ymmärrätte, että yksilöt kuolevat, mutta rotu säilyy. Hiljaisuus, laaja yksinäinen erämaa, tähdet ja niiden takaiset äärettömyydet, kaikki julistavat teille että sielunne on kuolematon – että teissä piilee Jumalan henki."
Kun tämä värähtelevä, sointuva ääni lakkasi kuulumasta, lähti Adam pää painuksissa aukeaan erämaahan, jossa yö kietoi hänet tummaan varjoonsa. Hän käyskenteli siellä vaieten edestakaisin, tuskien ja epäilysten, luomakunnan suuren, ratkaisemattoman arvoituksen ahdistamana.
Genien äiti kuoli seuraavana päivänä.
Adam oli levoton Genien vuoksi, sillä tämä näytti olevan surun murtama, istui vain äänetönnä ja jäykkänä kuin toivottomuuden kuva. Adamin ystävällinen lohduttelu ja kehoitukset, kaikki olivat turhia, sillä mikään ei tehonnut tytön mykkään toivottomuuteen. Umpeen luodun haudan partaalla istui Genie surkeana.
"Genie!" huudahti Adam koettaen herättää hänet puutuneisuudesta. "Tulen sairaaksi kun en saa tarpeeksi liikuntaa. Kävelin ennen vanhaan monta mailia päivässä. Minun täytyy tehdä nytkin samoin."
"Menkää vain", vastasi tyttö.
"Mutta en voi jättää sinua yksin tänne", vastasi Adam. "Saattaa tulla pahoja miehiä. Olen pahoillani, mutta sinun täytyy tulla mukaan."
Tyttö totteli vastahakoisesti. Hän nousi hitaasti valmistautuen seuraamaan häntä, hento kuoppasilmäinen ja riutunut lapsi, jonka voimat näyttivät vähenevän tunti tunnilta. Adam ojensi hänelle kätensä auttaakseen hänet virran yli. Ilman tukea hän olisi kaatunut. Käsi kädessä he aloittivat kävelyretken, he eivät kävelleet pitkälti, mutta tyttö väsyi ja Adamin oli pakko taluttaa häntä ja vihdoin kantaakin. Sinä iltana tyttö oli väsynyt eikä jaksanut vastustella Adamin tarjotessa hänelle ruokaa. Syötyään hän nukahti heti.
Seuraavana päivänä Adam otti hänet taas mukaansa ja sen jälkeen joka päivä. Hän kohteli Genietä ystävällisesti, mutta antoi tämän raapia jalkansa verille kaktuksiin, kompastella jyrkillä rinteillä ja kävellä päivä päivältä yhä kauemmaksi ja yhä nopeammin. Siten elvyttämällä hänen puutuneita aistejaan Adam sai hänet unohtamaan synkän toivottomuuden. Tällainen spartalainen kuri vaikutti hitaasti Genieen. Vähitellen hän alkoi hitaasti voimistua. Hänen ruokahalunsa parani vähitellen, hän rupesi kasvamaan kuin rikkaruoho ja kehittyi samalla vereväksi, terveeksi ja voimakkaaksi. Iloinen mielialakin palasi terveyden mukana. Terve sykähtelevä veri ei suvainnut surua.
Adam syventyi kokonaan parannustyöhönsä. Hän ei pitänyt huolta ainoastaan tytön ruumiillisesta voimistamisesta, vaan kehitti samanaikaisesti hänen henkeänsäkin. Genie kuunteli Adamin opetuksia ja tarinoita painaen mieleensä. Hän kertoi Genielle tarinan Taquitchista, joka ryösti intiaanineitosia.
"Ah, minä tiedän!" huudahti Genie. "Taquitch on vieläkin vuoristossa. Kesäisin hän salamoi ja jyrisee. Talvisin hän päästää myrskytuulet valloilleen ja aina, öin ja päivin, vyöryttelee kallioita."
"Niin, hän on siellä vielä", myönsi Adam.
"Miksi hän varasti intiaanineitoja?" kysyi Genie ihmetellen.
Tyttö saattoi silloin tällöin kysyä sellaistakin, mihin Adamin oli vaikea vastata. Hän oli luonnollinen kuin intiaani ja kokonaan tietämätön valkoisten ihmisten sivistyksestä.
"Luulen Taquitchin rakastuneen intiaanineitoihin", vastasi Adam hitaasti.
"Rakastuneen! Mitä se on?"
"Eikö äitisi milloinkaan kertonut sinulle, miksi hän meni isäsi kanssa naimisiin?"
"Ei."
"He halusivat olla yhdessä, koska he rakastivat toisiaan. He menivät naimisiin, koska he rakastuivat toisiinsa. Etkö ole koskaan keskustellut täällä käyvien intiaanien kanssa?"
"Täällä on käynyt moneenkin heimoon kuuluvia intiaaneja, mutta en ole milloinkaan nähnyt ainoankaan rakastuvan. Kun joku päällikkö halusi itselleen vaimon, otti hän omakseen valitsemansa neidon. Muutamilla päälliköillä oli monta vaimoa. Sotilaat taas ostivat itselleen vaimon."
"Siinä ei voi juuri puhua rakkaudesta", tunnusti Adam nauraen. "Mutta et saa ajatella, etteivät intiaanit osaa rakastaa. Kyllä he osaavat."
"Luulen nähneeni lintujen rakastuvan", jatkoi Genie vakavasti. "Olen katsellut niitä, kun ne tulevat juomaan ja peseytymään. Viiriäiset käyttäytyvät naurettavasti. Kauniimpi töyhtöpäinen lintu veikistelee toiselle. Mutta miksi?"
"Niin, koiraslinnuilla on kirkasvärisemmät höyhenet, heltat ja sen sellaiset. Se haluaa häikäistä toveriaan naarasta, tahtoo esiintyä mahdollisimman edullisessa valossa sen edessä."
"Miksi naaras ei tee samalla tavalla?" kysyi Genie. "Se ei ole rehellistä peliä."
Adamin oli pakko nauraa. Lapsen viattomat ja kokemattomat huulet puhuivat iänikuisesta tyytymättömyydestä elämään, sukupuolten välisestä salaperäisyydestä, josta niin monet onnettomuudet johtuivat. Kuinka naisellista se olikaan! Vaikka luoksepääsemättömin erämaa eristäisi naisen muusta maailmasta, ei se sentään milloinkaan voisi muuttaa hänen luonnettaan.
"Genie, minun täytyy olla rehellinen sinua kohtaan", sanoi Adam. "Minunhan pitää korvata sinulle vanhemmat, veljet, sisaret, ystävät ja kaikki muut. Minä voin joskus epäonnistuakin hyvästä tarkoituksestani huolimatta, mutta tahdon olla rehellinen. On hyvin surullista mutta totta, että miehet ovat kaikki melkein samanlaisia. Jos ne haluavat jotakin, haluavat ne sitä kiihkeästi. Kun ne rakastuvat, käyttäytyvät he naurettavasti, kunnes saavat vallatuksi itselleen puolison. Sitten ne muuttuvat taas samanlaisiksi kuin ennenkin. Minun mielestäni pitäisi kaikkien luomakunnan vaimojen aina vaatia mieheltään samanlaista kohtelua kuin rakastumisaikanakin. Etkö ole sitä mieltä?"
"Olen. Mutta rakastunkohan minä milloinkaan?"
"Tietysti sinä rakastut. Se tapahtuu jonakin päivänä tultuasi aikuiseksi."
"Teihinkö?" kysyi Genie haaveilevasti.
"Ei minuun! Minä olen jo liian vanha", huudahti Adam. "Olen niin vanha että kelpaisin isäksesi."
"Ette te ole vanha", vastasi Genie niin tiukasti, että vastaan väittäminen olisi ollut turhaa. "Mutta vaikka olisittekin, mitä se vaikuttaisi asiaan? Kunhan vain olisitte samanlainen kuin nyt!"
"Samanlainenko kuin nyt? Mitä oikeastaan tarkoitat, Genie?" kysyi Adam uteliaana.
"Ah, niin kookas ja voimakas! Osaatte tehdä niin paljon noilla käsillänne. Kun kasvan suureksi rakastun luullakseni teihin."
"Siihen on vielä pitkä aika!" sanoi Adam leikillisesti ja liikuttuneena.
Aika kului. Päivät vaihtuivat viikoiksi ja viikot kuukausiksi. Suurimman osan kesän kuumista keskipäivän tunneista Adam omisti Genielle. Tyttö oli suuresti muuttunut, vaikka Adam ei osannut määritellä, millainen tämä muutos oli.
Toinen vuosi vierähti ohi vielä nopeammin kuin edellinen. Genien setä ei tullut. Adam alkoi jo epäillä, tulisiko hän enää milloinkaan. Ja Genien toivomus, ettei hän koskaan tulisi, alkoi vähitellen juurtua salaa Adaminkin mieleen.
Koko tänä aikana Adam tapasi vain pari valkoista miestä, kullanetsijöitä, jotka vaelsivat ohi. Vain harvoin hän näki intiaanejakaan. Laakson toisella laidalla oli leiripaikka, josta hän joskus kävi ostamassa koreja, nahkoja ja lihaa ja josta hän lähetti intiaaneja hakemaan elintarvikkeita. Vaikeinta oli hankkia vaatteita Genielle. Kankaiden saanti oli vaikeaa eikä Genie osannut ommella niistä pukuja. Adam huomasi, että intiaanien mokkasiinit ja sellaiset mekkohousut, joita kullanetsijät käyttävät, sopivat hyvin Genielle. Vastuunalaisuus painoi Adamia. Kun hän kysyi Genieltä, mitä ihmettä tämä pukisi ylleen, kun hän veisi tämän pois erämaasta kyliin ja kaupunkeihin, vastasi Genie lapsellisesti:
"Pukeudun niin kuin nytkin."
"Olkoon niin!" huudahti Adam alistuvaisesti. "Mutta kun tulemme kaupunkiin, ostamme sieltä sinulle tytön pukuja ja tavaroita – ja sinun pitää sitten ruveta käyttämään niitä."
"Ah Wanny, miten ihanaa se onkaan!" huudahti Genie huumaantuneena. "Mutta ei lähdetä sentään vielä!"
Varhain syksyllä kulki Adam laakson poikki coahuilain leiriin ostamaan sieltä lihaa ja elintarvikkeita. Hän tapasi intiaanimetsästäjät kotona, he olivat juuri tuoneet tuoretta lampaanlihaa vuorilta. He kuuluivat samaan heimoon kuin vanha päällikkökin, Charley Jim, jonka Adam oli tavannut entisinä kovina päivinä Suklaavuoristossa. Adam olisi mielellään halunnut kuulla jotakin Charley Jimistä, mutta kukaan ei tiennyt tästä mitään. Vanha päällikkö oli paimentolainen, joka oli tartuttanut perheeseensäkin vaeltamishalunsa. Adam heilautti lihakantamuksen hartioilleen ja suuntasi kulkunsa kanjonin pohjaa pitkin kovaksi poljetulle tielle, joka kierteli vuoren juurta.
Hän pysähtyi lepäämään tienhaaraan. Päivä oli kirkas ja tyyni. Erämaa näytti harmaalta, kuivalta ja yksitoikkoiselta. Mutta samassa hänen terävä katseensa huomasi jonkun lähestyvän kaukaa. Tulija näytti olevan kullanetsijä aaseineen.
Mies oli tulossa etelästä päin. Adam päätti odottaa ja vaihtaa muutamia sanoja hänen kanssaan. Katseltuaan jonkin aikaa Adam ihmetteli itsekseen:
"Ellei tuo mies ole mainio kävelijä, alkaa näköni huonontua."
Tulija rupesi kiinnostamaan häntä yhä enemmän. Hän näki nyt aasit ja niiden ajajan selvemmin. Sitten matkue oli jo noin sadan metrin päässä hänestä. Aasit juosta hölkyttivät, kääröt keikkuivat ylös ja alas. Vain kullankaivajan vanha hattureuhka näkyi niiden takaa.
Vähitellen tulivat miehen hartiatkin näkyviin. Kun aasit kääntyivät sivulle, näkyi ajajan koko ruumis. Hän näytti yhtä leveältä kuin pitkältäkin. Hänen kävelynsä oli keikkuvaa ja raskasta. Hänellä oli yllään vanhat paikatut vaatteet, jotka Adam muisteli nähneensä ennenkin. Mies huudahti äkkiä aaseilleen:
"Hei, vetelykset, eteenpäin!"
Syvä ääni ja sanat saivat Adamin ponnahtamaan pystyyn.
"Dismukes!" huudahti hän käheästi.
Kullanetsijä pysähtyi hämmästyneenä. Adam tunkeutui pensaikon läpi eikä voinut uskoa silmiään. Hänen oli pakko tunnustella miestä käsin saadakseen varmuuden. Hän harppasi tämän eteen ja katsoi.
"Päivää, Wansfell! Odotinkin tapaavani teidät ennemmin tahi myöhemmin", sanoi Dismukes.
Ääni oli sama kuin ennenkin. Mies oli epäilemättä Dismukes. Hämmästyksissään ja iloissaan Adam syleili vanhaa toveriaan ja ystäväänsä.
"Dismukes, minun oli pakko syleillä teitä vain tunteakseni, että te siinä todellakin olette."
"Niin, minä tässä olen, Wansfell", vastasi Dismukes.
"Olette siis palannut tänne erämaahan!" huudahti Adam. "Kadotitteko omaisuutenne? Jotakin tapahtui. Ette matkustanutkaan suuriin kaupunkeihin nauttimaan elämästä?"
"Kyllä minä matkustin!"
Adam tarkasteli Dismukesta tutkivasti. Miehen silmissä oli äärettömän tragedian tuntua. Niiden ilme oli hajamielinen, poissa oleva, ja katse oli kohdistunut jonnekin kauas taivaanrantaan. Niissä oli kuitenkin rauhaa. Hartiat näyttivät yhtä leveiltä kuin ennenkin, mutta eivät enää niin voimakkailta. Ne olivat painuneet kumaraan. Mutta kummallisinta oli, että Dismukeella oli yllään sama risainen kullankaivajan puku kuin lähtiessäänkin.
"Ahaa, te siis matkustitte maailmaa näkemään!" virkkoi Adam epäröiden. "No niin! Istutaan tälle kivelle. Kuinka kauan olette jo ollut täällä erämaassa?"
"Noin viikon. Ostin varusteita ja tulin vuorten yli. Nousin maihin Friscossa noin pari viikkoa sitten. Tulin sinne Japanista."
"Oliko teillä nämä vanhat vaatteenne tallella?" kysyi Adam. "Muistan ne vielä."
"Ne olivat mukanani kaikkialla, missä ikinä vain kävin niinä kolmena vuonna."
"Kolmena vuonna? Onko siitä jo niin pitkä aika?"
"Kyllä, ystäväni."
Adam tuijotti mietteissään erämaahan. Autiomaa levisi laajana, rajattomana ja samanlaisena kuin aina ennenkin. Se oli juhlallinen ja harmaa, vanha ja välinpitämätön ihmisiä kohtaan.
"Kertokaa minulle, missä kävitte, mitä teitte ja miksi tulitte takaisin", pyysi Adam.
"Kyllä kerron. Ehkä tarinani on teille opiksi, ehkä se pelastaa teidät siitä mitä minä sain kokea."
Sitten hän vaipui ajatuksiinsa palauttaakseen tapahtumat muistiinsa, haravoidakseen menneisyytensä kuihtuneita lehtiä.
"Ajatellessani menneisyyttäni tuntuu minusta kuin olisin ollut mieletön", aloitti Dismukes. "Tehän muistatte, kuinka hullu olin. No niin, vaihdoin ulkomuotoani Friscossa kuin erämaan sarvisammakko. Kuvittelin valitettavasti, että kaikki sisimmässäni – yksinpä vereni, mieleni ja sielunikin – oli muuttunut. Matkustin ja ihailin – tai olin ihailevinani – näköaloja. Sitten matkustin entiseen kotiini ja siellä kohtasi minua ensimmäinen pettymys. Kaikki tuttavani olivat kuolleet eikä ainoatakaan sukulaistani ollut enää elossa. En löytänyt äitini hautaakaan. Ei kukaan muistanut minua. Kylästä oli tullut kaupunki. Vanha kotini oli hävinnyt olemattomiin. Löysin paikan, mutta sinne oli rakennettu uusia taloja. Neljäkymmentä vuotta on pitkä aika. En rakennuttanut kirkkoa enkä puistoa nuoruuteni kylään... Sitten matkustin, kuljin kaikki hotellit, teatterit, kapakat, pelihelvetit, oopperat, puistot ja kirkot. Tutustuin ihmisiin, joista vain harvat olivat hyviä. Minulla oli kai sellainen maine, että kylvin kultaa ympärilleni. Liikemiehet tahtoivat tutustua minuun, kutsuivat minut päivällisille ja liehittelivät minua saadakseen minut mukaansa suunnitelmiinsa. Naiset tuottivat minulle toisen pettymyksen! Wansfell, naiset ovat kuin erämaan kangastuksia. Kauniit naiset keimailivat minulle liverrellen suloisesti, imartelivat ja heittäytyivät syliini vain sen vuoksi, että luulivat minulla olevan säkeittäin kultaa. En tutustunut ainoaankaan, joka olisi pitänyt minusta itseni vuoksi, joka olisi halunnut kuulla tarinani, joka olisi tahtonut tietää toiveeni. Ei ystävällistä kuiskaustakaan koskaan. Ei ainoatakaan katsetta, joka olisi nähnyt syvemmälle.
"No niin, en nähnyt enkä löytänyt sitä elämää, jota toivoin. Unelmani ja haaveeni tuntuivat vähitellen haalistuvan. Missä oli ilo? Tunsin iloa vain silloin, kun löysin jonkun kerjäläisen ja voin antaa kultaa. Suuri kaupunki oli täynnä köyhiä, joille lahjoitin tuhansia dollareita. Toivottavasti edes niistä oli jotakin hyötyä.
"Vihdoin käsitin, etten voinut löytää viihdytystä ja niin päätin lähteä ulkomaille. Silloin tunsin jotakin kummallista, mitä luultavasti olin tuntenut koko ajan, vaikka en ollut sitä tiennyt. Länsi kutsui minua takaisin. Olin haaveillut Lontoosta, Pariisista ja Roomasta ja halunnut nähdä ne. Matkani valtameren poikki oli kuin painajaisunta. Lontoo oli ikävä paikka ja täynnä kummallisia kalasilmäisiä ihmisiä, joita en ymmärtänyt. Pariisi oli ihmeellinen, loistava, kaunis kaupunki. Mutta minä olin siellä kuin eksyksissä. Pariisista matkustin Roomaan ja siellä vasta oloni kummallinen oli. Saatoin katsella temppeleitä ja vanhoja raunioita näkemättä niitä, sillä ajattelin koko ajan vain omaa maatani. Matkustaminen tuntui lopulta inhottavalta. Sivuutin Egyptin enkä muista juuri mitään Intiasta enempää kuin Japanistakaan. Kun vihdoin nousin Friscoon menevään laivaan, olin mieletön, mutta eräästä toisesta syystä. Olin matkustanut etsimään elämäniloa, mutta nyt itkin ilosta sen vuoksi että olin matkalla kotiin.
"Ajattelin: kunhan pääsen Frisooon, matkustan junassa keskilänteen, ostan sieltä maatilan ja asetun sinne loppuiäkseni. Haave oli kaunis ja uskoin siihen. Oli turhaa etsiä elämäniloa muualta. Olin väärässä: se oli vain turha haave, jonka toteuttamiseksi olin tuhlannut elämäni parhaimmat vuodet. Se huomio tuntui katkeralta. Minähän en ollut milloinkaan ennen joutunut tappiolle. Mutta tukahdutin katumukseni. Eihän ollut vielä liian myöhäistä etsiä onnea toisella tavoin..."
Dismukes keskeytti. Hänen syvä äänensä lakkasi hetkeksi kuulumasta. Hän veti syvään henkeään.
"Wansfell, kun jalkani sitten koskettivat maata, tuntui kuin olisin parantunut pitkästä sairaudesta", jatkoi Dismukes hetkisen kuluttua selvittäen kurkkuansa. "Olin kuin taivaassa. Mutta äkkiä jokin kummallinen tarttui minuun. Voimakas käsi tuntui kouristavan sydäntäni... Erämaa kutsui minua! Yöt päivät kävelin katuja pitkin ja taistelin vastaan. Taistelin viimeisen ja kovimman taisteluni! Toisella puolella oli elämäni haave – koti ja onni, kaikki se minkä vuoksi olin raatanut kuin orja neljäkymmentä vuotta – ja toisella taas erämaan kutsu. Siellä olivat autius, yksinäisyys, hiljaisuus, kuumat päivät, tähtikirkkaat yöt, laaja erämaa, Vapaa ja rauhallinen, harmaa etäisyys, vuoret, auringonnousut ja -laskut. Erämaa oli ainoa kotini! Kuuluin hiljaisuudelle ja yksinäisyydelle. Erämaa oli minulle samaa kuin luola ketulle. Minulle oli erämaan sielu kuin oma sieluni. Minun oli pakko palata tänne. En voinut elää missään muualla..."
Adam istui kuin järkyttyneenä. Hänen huulensa olivat mykät. Kuin kuvapatsas hän tuijotti autioon maahan. Kuinka kauheilta ja jättimäisiltä nuo punaiset kallioseinämät näyttivätkään! Kuinka hirveä tuo autio ja rajaton hiekka-aavikko olikaan! Se oli vain samaa harmaata yksitoikkoisuutta.
"Toveri, painakaa tämä tarina mieleenne", lisäsi Dismukes. "Te olette vielä nuori. Ajatelkaa nelikymmenvuotista helvettiäni, joka nyt on tehnyt minusta erämaan vangin. Ajatelkaa kuinka lähdin matkalleni hyvin toivein. Ajatelkaa että tein ihmeellisen matkan maailman ympäri loistavien kaupunkien kautta ja kuitenkin petyin toiveissani. Se oli vain erämaan kangastusta."
"En voi ajatella mitään!" huudahti Adam. "Olen niin järkyttynyt..."
Dismukes suuntasi katseensa erämaahan.
"Lähden Kuolemanlaaksoon", jatkoi hän hitaasti. "Säästin sen verran kultaa että voin varustautua. Menen Kuolemanlaaksoon, mutta en kokoamaan omaisuutta. Siellä on rauhallista ja yksinäistä, siellä saatan ajatella, levätä ja nukkua. Ehkä kaivan sitä kallista keltaista hiekkaakin heittääkseni sen vain menemään. Kultaa! Ihminen, joka rakastaa kultaa, on mennyttä kalua. Intohimot vievät järjen. Nyt minun täytyy lähteä."
"Kuolemanlaaksoonko?" kuiskasi Adam.
"Suoraan sinne! Siellä saavutan rauhan ja siellä ehkä kuolenkin. Katsokaa, koko elämä on vain jonkin etsimistä. Minä kuljen tietäni eteenpäin. Wansfell, olen onnellinen nyt. Olemme tavanneet toisemme viimeisen kerran. Jääkää hyvästi!"
Hän puristi Adamin kättä ja kääntyi sitten lähteäkseen.
"Hei laiskurit, eteenpäin!" huusi hän aaseilleen.
Adam jäi liikkumattomana katsomaan, kuinka vanha kullanetsijä suuntasi kulkunsa pohjoisia vuoria kohti. Ellei Dismukes olisi halunnut olla yksin, olisi hän juossut jälkeen ja lähtenyt mukaan. Adam näki hänen vähitellen häipyvän näkyvistä harmaiden salviapensaiden väliin. Ja sitten oli Adam näkevinään värähtelevän kangastuksen – Kuolemanlaakson – sen kaamean, valkoisen, aution syvänteen, jossa hiljaisuus ja rappeutuminen asuivat tummanpunaisten seinämien välissä. Siitä tulisi Dismukeen hauta.
XXI
Kylmänä kirkkaana marraskuun päivän aamuna Adam ja Genie lähtivät matkalle Andreas-kanjoniin viettääkseen päivänsä siellä. Adamilla oli mukana eväsreppu, pyssy ja kirja. Genie oli ylitsevuotavan vilkkaalla tuulella ja hänen pienet jalkansa hypähtelivät hiekalla.
Ruohottunut intiaanipolku vei rinteelle. Adam osoitti sitä Genielle.
"Kiipeämme tuonne jonakin päivänä ennen lähtöämme, Tie on jyrkkä mutta suora ja sinun pitää saada katsella erämaata vanhan San Jacinton huipulta. Se maksaa vaivan."
Genie näytti miettivältä. Adamin oli ollut viime aikoina yhä vaikeampi ymmärtää tyttöä, joka joskus oli surullinen ja haaveileva. Joskus iloinen kuin lintu, sitten taas kuin ukkospilvi. Enimmäkseen hän kuitenkin oli iloinen.
Keitaan takana oli tiheä pensaikko, joka ympäröi hiekka-aukiota. Sen keskellä pulppusi kuuma kristallikirkas lähde. Pohja oli puhdasta valkoista hiekkaa ja keskus poreili loistavia kuplia. Intiaanit olivat ennen vanhaan reunustaneet lähteen kivillä. Kaikkialla sen ympärillä kasvoi vihreitä pensaita ja sen laidalla oli pieni pumpulipuu, jonka lehdet olivat kullanruskeita.
Genie oli ihastunut paikkaan. Mietteet olivat tipotiessään ja hän alkoi laulaa kuin leivo. Hän potkaisi mokkasiinit jalastaan, kiiruhti suoraan kiville ja pisti solakat ruskettuneet jalkansa veteen.
"Oo, mutta sehän on kuumaa!" huudahti hän. "Mutta niin suloista!"
"Genie, jää sinä tänne huvittelemaan", sanoi Adam. "Minä kiipeilen sillä aikaa hiukan huvikseni. Leiki, lue ja syö."
"Hyvä on, Wanny", vastasi Genie iloisesti. "Mutta luulin teidän jäävän tänne luokseni."
Adam kaipasi yksinäisyyttä. Hänen piti päästä korkealle erämaan yläpuolelle, mistä hän saattoi katsella alas. Hän kiipesi kiemurtelevaa polkua, kunnes kanjoni ammotti hänen alapuolellaan kuin syvä kuilu ja vihreä pensaikko, jonne hän oli jättänyt Genien, näytti vain pisteeltä. Lopulta hän pääsi kallioiselle laelle. Näköala sieltä oli suurenmoinen. Hänen takanaan ja yläpuolellaan kohosivat San Jacinton harmaat seinämät ja pykäläiset huiput juhlallisina kohti tummansinistä taivasta. Adam istuutui mukavalle paikalle, josta hän saattoi ihailla suurenmoista maisemaa. Samassa hän huomasi kondorikotkan. Hän oli vain harvoin – eikä milloinkaan läheltä – nähnyt tuota suurta yksinäistä lintua – tuota kotkien ja sinisten korkeuksien kuningasta. Adamin sitä parhaillaan ihaillessa se ponnahti ilmaan ja levitti äärettömät siipensä. Se lähti majesteetillisena liitämään tehden laajoja kaarroksia. Se kohosi vaivattomasti yhä korkeammalle ja katosi vihdoin näkyvistä siniseen valtakuntaansa.
"Mennyt!" huokaisi Adam. "Se on mennyt. Ehkäpä se on tuulen henki. Näkymättömästä taivaallisesta asunnostaan se näkee kalliolla kävelevät lampaat, minut ja Genien tuolla alhaalla. Luonto! Elämä! Mitä tämä ajatteleminen hyödyttää? Miksi kidutan mieltäni salaperäisyyksillä, joita en milloinkaan voi ratkaista? Saadakseni selville jonkin suuren totuuden huomaankin siihen liittyvän vielä suuremman salaisuuden."
Aurinko alkoi jo painua länteen hänen laskeutuessaan kanjoniin kiemurtelevaa polkua. Hän oli väsynyt ja käveli hitaasti. Kun hän pääsi kanjonin pohjalle, kosketti aurinko jo ylimmäisten jyrkänteiden laitoja valaen punertavia säteitä. Adam luuli Genien väsyneen pitkään odotukseen, paneutuneen nukkumaan hiekalle tai ainakin ryhtyneen lukemaan ja toivoi voivansa huomaamatta livahtaa aukiolle ja yllättää hänet. He olivat usein leikkineet sitä samaa leikkiä, mutta Genie oli useimmiten päässyt voittajaksi.
Adam puikkelehti kuin pantteri mesquito-pensaiden välitse, hiipi tiheikössä matalaksi painautuneena ettei kuuluisi kahinaa. Hän näki kahden lihavan kovakuoriaisen tappelevan jostakin pienestä esineestä ja peitti ne hiekalla. Kun ne kaivautuivat taas esille, otti hän ne käteensä ja aikoi pudottaa ne Genien kirjalle tai paljaalle jalalle, jos vain huomaamatta pääsisi tytön taakse.
Siitä johtuikin, ettei hän katsonut eteensä ennen kuin aukiolla. Auringonlaskun ruusunpuna väritti keitaan, jolla Genie seisoi alastomana nilkkojaan myöten vedessä. Hänen solakka valkoinen ruumiinsa loisti ja välkkyi kuin opaali. Hän näytti ihmeellisen läpikuultavalta, sillä auringonvalo näytti paistavan hänen lävitseen. Hänen punaruskeat kutrinsa välkkyivät laskevan auringon kultaamina, kimaltelevia kirkkaita vesipisaroita putoili hänen ojennetuista käsistään ja hänen pyöreät käsivartensa hohtivat. Aurinko paistoi suoraan hänen miettiväisiin kasvoihinsa, kun hän seisoi täydellisesti tietämättömänä katselijastaan. Samassa hän kuuli Adamin hillityn hengityksen ja näki hänet. Hän purskahti säikähtyneeseen, hurjaan nauruun.
Adam kiiruhti tiehensä.
Päästyään aukealle Adam riensi nopeasti eteenpäin.
Elämä riemastutti häntä. Hän oli nuori, voimakas ja elämänhaluinen. Hän kuuli Genien huutavan hänen nimeään. Genie tuli juosten hänen jäljessään. Kuinka nopeasti, notkeasti ja kevyesti hän juoksikaan! Erämaa oli lahjoittanut hänelle villien asukkaittensa vapauden, sulon ja notkeuden. Hän kiiti kuin hirvi kivien yli ja viimeiset auringonsäteet kiiltelivät hänen tukassaan. Lähestyessään Adamia hän hidastutti askeliaan ja pysähtyi vihdoin painaen ruskealla kädellä rintaansa.
"Oh-oh!" huudahti hän huohottaen. "En ollut löytääkään teitä. Minkä vuoksi kuljitte näin kauaksi?"
Adam ei osannut vastata mitään, hän oli vieläkin hämmennyksissään.
"Meidän täytyy kiiruhtaa kotiin ennen pimeätä. Tule", sanoi hän vihdoin.
He lähtivät jatkamaan matkaansa nopein askelin.
"Wanny, te hiivitte taakseni ja koetitte säikäyttää, kun olin kylpemässä", sanoi Genie veitikkamaisen moittivasti.
"Genie, se oli vain sattuma", vastasi Adam kiireesti. Kuinka kummallisesti veri polttelikaan hänen kasvojaan! "Aioin säikäyttää sinua, voimatta ollenkaan ajatellakaan, uneksiakaan... Vannon sen... Sinähän uskot minua?"
"Hyvänen aika, Wanny", sanoi Genie hämmästyneenä. "Tietysti uskon. Siinähän ei ollut mitään loukkaavaa. Ei ainakaan minun mielestäni."
"Olen iloinen että suhtaudut siihen sillä tavalla", vastasi Adam. "Olen pahoillani, että olin niin tyhmä."
"Kuinka hullunkurinen te olettekaan!" huudahti Genie purskahtaen iloiseen nauruun. "Mitä suremista siinä on? Katsokaa, unohdin että alkaa tulla myöhä... Wanny, kuvittelin luullakseni jotakin – haaveilin – kuten te sanotte. Olin märkä ja katselin ruumistani auringonvalossa. Olen lukenut merenneidoista, joiden suomut ovat kultaa, ja metsän keijukaisista, jotka kokoavat putoavia kukkia. Kuvittelin olevani sellainen."
Adam huomasi kuinka kaunis Genie oli. Tyttö oli erämaan kasvatti, siellä puhjennut kukka.
Genie oli polvillaan virran äyräällä. Hän polskutteli kylmää vettä valellen kasvojaan ja hohtavia kiharoitaan, joita hän siveli taaksepäin. Adam katsoi häntä uteliaasti ja miettiväisenä. Oli kuin suomut olisivat pudonneet hänen silmistään. Niin, Genie oli kaunis, sen Adam yllättyneenä totesi. Se teki hänet levottomaksi.
"Wanny, tehän olette pelkkiä silmiä!" huudahti Genie iloisesti. "Mitä vikaa minussa on? Miksi katsotte minuun noin?"
"Genie, sinä olet kohta suuri tyttö", vastasi Adam vakavasti.
"No niin, te olisitte huomannut sen jo ennenkin, jos vain olisitte nähnyt minun ompelevan", vastasi Genie.
"Kuinka vanha sinä nyt olet?"
"Melkein seitsentoistavuotias", vastasi Genie haaveillen.
"Hyvänen aika, sinähän olet jo nuori neiti!" huudahti Adam. "Ja – ja..." Hän aikoi lisätä, että tyttö oli kauniskin, mutta jätti sen sentään sanomatta.
"Niin olenkin."
"Genie, etkö halua jo lähteä pois erämaasta?" kysyi Adam suoraan.
"Ah, en", vastasi Genie heti. "Rakastan sitä, en tahdo ajatellakaan kaupunkeja ja suuria ihmisjoukkoja. Haluan olla vapaa. Olisin täydellisesti onnellinen, ellei minun tarvitsisi kuluttaa niin paljon aikaa näiden vanhojen vaatteiden korjaamiseen. Wanny, jos tätä menoa jatkuu, putoavat ne lopuksi yltäni ja sitten minun täytyy juoksennella täällä alasti kuten eilen... Ah, ellei noita piikkejä olisi, olisi se suurenmoista!"
Hänen suloinen viaton naurunsa kajahteli laaksossa.
Adam odotti häntä myöhemmin varjoisessa Taquitch-kanjonissa, jossa hän kiviröykkiön laelta katseli kaukaista vesiputousta, joka syöksyi vihertävänhohtoisena mustalta kalliolta alas. Hän katseli Genien tuloa. Tytön risainen paikattu pojanpuku ei enää kyennyt peittämään hänen naisellisen vartalonsa suloa. Adam katsoi katsomistaan notkeata siroa vartaloa ja loistavia kutreja. Tyttö hypähteli kevyesti kalliolta toiselle, kiharoiden liehuessa pään ympärillä. Hän oli nopea kuin ilves. Hänen iloiset huudahduksensa kajahtelivat kallioiden välissä.
Kun Genie saapui suuren kallion juurelle, kiiti hän kuin orava jyrkkää seinämää ylös ja painautui hengästyneenä ja huohottaen hänen polviaan vasten.
"Ah, vanha Taquitch, tässä on intiaanityttö ryöstettäväksenne!" sanoi hän veitikkamaisesti. "Mutta ennen kuin kiidätätte minut pilviin, kastakaa minut vesiputouksessa."
Adam tuijotti kuin lumottuna loistaviin silmiin. Genie purskahti iloiseen nauruun. Hän luuli Adamin leikkivän Taquitchia, korkeuksien jumalaa, ja vain kiusoittelevan häntä tuijottamisellaan.
"Katsokaa, katsokaa minua, oi Taquitch!" huusi hän tekeytyen juhlalliseksi. "Olen Ula, coahuilain prinsessa. Olen poistunut isäni talosta. Olen nähnyt auringon valaisevan kasvojanne, te salamoiden jumala! Ja minä rakastan – minä rakastan – minä rakastan intiaanisydämeni koko voimalla. Tahdon lähteä kanssanne huipuille, mutta ette saa enää milloinkaan ryöstää muita tyttöjä!"
Adam tuskin kuuli Genien sanoja, hän oli niin vaipunut ihailemaan tytön kauneutta. Tytön iho oli kermanvärinen, läpikuultava, ja poskilla oli vieno punerrus. Matala otsa ja suorat kulmakarvat näyttivät pehmeiltä ja miettiväisiltä tummien kosteiden kiharoiden varjossa ja soikeissa kasvoissa oli hieman erämaan laihuutta. Hänen suunsa oli voimakas, punainen ja suloinen kuin kukka, ylähuuli oli kaartuva ja alahuuli tunteellinen ja surullinen. Hänen silmänsä, jotka vilpittömästi ja avoimesti katsoivat Adamiin, tummenivat äkkiä valon ja varjojen, ajatusten ja tunteiden kristallinkirkkaiksi lähteiksi. Niiden väri oli kaunis, mutta vielä ihanampi oli niiden ilme, joka kuvasti raikasta elämäniloa ja mielen viattomuutta.
"Wanny, onko tämä leikkiä?" kysyi Genie vavisten ja tarttui lämpimällä kädellään hänen käteensä.
Tytön nuoren, värähtelevän, lämpimän ruumiin läheisyys huumasi Adamia, mutta hän hillitsi itsensä ja koetti ajatella järkevästi. Hän ymmärsi vaaran, johon hän voisi joutua Genien lähellä. Hän halusi Genietä omakseen samoin kuin Geniekin neidoksi kehityttyään, luonnonlakien ja omien vaistojensa pakottamana, etsi rakkautta, etsi ja kiintyi häneen.
Adam halusi rauhassa selvitellä ajatuksiaan. Pyytäen Genietä lepäämään Adam kiipesi vesiputouksen yläpuolella sijaitsevalle penkerelle heittäytyen siellä pitkäkseen paljaalle kalliolle. Mietittyään ja punnittuaan asiaa tuntikausia hän luuli vihdoinkin päässeensä selvyyteen. Hänen rakkautensa Geniehen ei ollut itsekästä. Hän oli henkipatto ja minä päivänä tahansa hänet saatettaisiin löytää ja ottaa kiinni. Kuinka mieletön hän olisikaan, jos hän kahlehtisi tuon iloisen tytön vaeltavaan elämäänsä! Voisiko sellainen suhde tuottaa muuta kuin surua Genielle ja katumusta hänelle? Genie oli niin täynnä elämää ja rakkautta, että kieltäytyi lähtemästä pois erämaan yksinäisyydestäkin. Hän oli vielä lapsi. Sinä päivänä, jolloin Adam veisi hänet sellaiseen ympäristöön, jossa nuoruus vetoaa nuoruuteen, jossa on työtä, huvituksia, opiskelemista, iloa ja rakkautta, joutuisi hän itse pian unohduksiin, muistojen joukkoon. Genien suudelmat eivät olleet häntä varten. Genielle pitäisi jäädä vain iloisia muistoja hänestä, kun hän palaisi takaisin yksinäiseen erämaahan saatettuaan tytön ihmisten ilmoille. Genie jäisi kiitollisuudenvelkaan hänelle hengestään ja onnestaan, mutta hän ei haluaisi mitään palkkiota itselleen. Lapsi, tyttö ja nainen – jonakin päivänä ehkä vaimo ja äiti – jonkun onnellisen miehen siunaus ja ilo – Genie onnellisena – se olisi Adaminkin suurin onni. Hän antaisi vaikka henkensä säästääkseen Genietä hetkenkään tuskilta!
Adamin palatessa leiriin väsyneenä ruumiiltaan ja sielultaan, mutta tyynenä ja rauhallisena, odotti siellä häntä vanha intiaani. Genie oli palannut leiriin jo paljon ennen Adamia ja istui nyt hiekalla iloisesti juttelemassa vieraan kanssa.
Adam näki vieraan kovat, kulmikkaat, punertavat kasvot, joissa oli vuosien uurtamia vakoja ja juovia.
"Charley Jim!" huudahti hän iloisesti hämmästyneenä.
"Niin, Kotka!" Hänen syvä äänensä, tuttu, mutta unohduksiin joutunut nimensä ja laiha ruskea käsi todistivat Adamin nähneen oikein.
"Päällikkö, valkoinen mies ei ole unohtanut intiaaniystäväänsä", sanoi Adam.
"Kotka ei enää muistuta mescalin vartta. Niin pitkä! Monta kuukautta! Lunta vuorilla", sanoi Charley Jim hymyn kirkastaessa hänen punertavia kasvojaan. Hänen sormensa koskettivat hitaasti ja hellävaroen Adamin ohimoiden valkoisia hiuksia.
"En ole enää nuorukainen, Charley Jim. Kotka on saanut jo valkoiset höyhenensä."
Genie purskahti nauruun.
"Te vanhukset! Jos jään seuraanne, tunnen minäkin itseni vanhaksi", sanoi hän juosten tiehensä.
Charleyn vakava katse seurasi häntä ja kohdistui sitten kysyvästi Adamiin.
"Tuo sairaan miehen tyttö on ollut täällä jo kauan aikaa", sanoi päällikkö näyttäen kädellään, kuinka pitkä lapsi oli ollut silloin ja kuinka miehen keuhkot olivat olleet kipeät.
"Aivan niin, Charley Jim. Mies oli hänen isänsä. Kuollut. Äitikin on kuollut", vastasi Adam.
"Hm! Hän siis ei parantunut. Kotka, sairaalla miehellä oli veli, joka myös on kuollut. Löysin hänet. Hän kaivoi kultaa, ei vettä, kuoli. Löysin hänen luurankonsa."
Näin sai Adam tietää Genien sedän surullisen kohtalon. Charley Jim kertoi sen selvästi ja lyhyesti omalla kielellään. Kuukausia sitten hän oli löytänyt kullanetsijän repun ja sitten muutamia vaateriekaleita ja luita Pumpulipuu-vuoriston takaisesta laaksosta. Hän oli tuntenut repun ja tiennyt sen kuuluvan sairaan Linwoodin veljelle. Adam saattoi luottaa intiaanin muistiin. Genien setä oli joutunut saman kohtalon uhriksi kuin useimmat muutkin kullanetsijät. Hän oli kuollut janoon. Adam ryhtyi tarkastelemaan niitä harvoja esineitä, jotka Jim oli tuonut mukanaan, jotta kuolleen henkilöllisyys voitaisiin todeta. Niiden joukossa oli tummunut, kummallisen näköinen hopeasolki, jonka Genie ehkä tuntisi. Adam kutsui hänet luokseen ja laski sen hänen käteensä.
"Genie, oletko milloinkaan nähnyt tätä?"
"Kyllä", vastasi Genie säpsähtäen. "Se oli isän, mutta hän antoi sen sedälleni."
Adam nyökäytti päätään intiaanille:
"Päällikkö, te olitte oikeassa."
"Ah, Wanny, tämä siis tarkoittaa, että hän on löytänyt setäni kuolleena!" huudahti Genie kauhistuneena.
"Niin, Genie", vastasi Adam laskien kätensä hänen olalleen. "Tiedämme nyt, ettei hän milloinkaan palaa tänne."
Charley Jim nousi poninsa selkään ratsastaakseen tiehensä.
"Päällikkö, kertokaa minulle Oellasta", pyysi Adam.
Intiaani katsoi Adamiin vakavasti. Sitten hänen laiha ja jäntevä kätensä kohosi juhlallisesti sydämelle.
"Oella on kuollut", sanoi hän sointuvasti katsoen erämaan vuorten yli jumaliensa valtakuntaan. Adam ymmärsi intiaanin viittauksen. Oella oli kuollut sydänsurusta.
Hän seisoi keitaan reunalla äänetönnä, kun hänen vanha intiaaniystävänsä lähti ratsastamaan laakson poikki coahuilain leiriin. Sydänsurusta! Se suurenmoinen intiaanityttö, joka oli ollut notkea ja voimakas, tyyni ja rauhallinen kuin hänen tummien silmiensä loiste – oli kuollut sydän murtuneena! Tyttö oli siis rakastanut häntä – rakastanut hänen rodulleen vierasta miestä – vaeltajaa ja muukalaista. Ja kun hän oli lähtenyt pois, oli elämä käynyt tytölle sietämättömäksi. Tämäkin kuului aution, harmaan ja surullisen erämaan salaisuuksiin. Adamia värisytti hänen ajatellessaan tätä kaikkea.
Kun hän palasi Genien luo, sanoi hän:
"Kultaseni, heti kun löydän aasini, kuormitan ne ja sitten lähdemme pitkälle matkalle."
"Ei suinkaan!" huudahti Genie silmät välähtäen.
"Kyllä. Vien sinut pois ja etsin sinulle kodin."
"Oikeinko totta?" kysyi Genie ponnahtaen seisomaan.
"Genie, en laske nyt leikkiä. Tiedämme että setäsi on kuollut. Lähtömme hetki on koittanut. Matka alkaa auringon noustessa."
Genie unohti eiliset haaveensa. Päivä hänen iässään merkitsee muutosta, kasvamista, entisen unohtamista. Huudahtaen ilosta hän syöksyi Adamin kaulaan ja suuteli häntä riemuissaan kerran toisensa jälkeen.
"Älähän nyt! Ole nyt kiltti, Genie", vastusteli Adam irroittautuen lempeästi hänen syleilystään.
Hänen mielestään Genie oli jo liian suuri tyttö tällaisiin hellyydenosoituksiin. Hän oli hämmästynyt nähdessään, kuinka Genie kuitenkin riemuitsi saadessaan lähteä erämaan keitaasta. Nuoruuden oikullisuutta. Eilen hän oli halunnut jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi, mutta tänään uuden elämän viehätys, ihmiset, uusien seutujen näkeminen houkutteli häntä vastustamattomasti. Sitä oli Adam odottanut ja halunnutkin. Kuinka selvästi hän olikaan aavistanut tulevaisuuden! Kuinka oikein hän olikaan ymmärtänyt Genien viatonta sydäntä tuona hetkenä, jolloin hän oli tukahduttanut oman sydämensä toiveet! Hänenkin sydämensä paisui ilosta. Ehkäpä hänenkin osalleen tulisi joitakin ilon murusia. Ja olihan sekin jo jotakin, että hän oli voittanut itsensä ja ajatellut vain tytön onnea.
Adamin aasit olivat harmaantuneet vuosien kuluessa saadessaan laiskotella keitaassa ja syödä kyllikseen. Ne oleskelivat mielellään leirin lähellä ja Adam löysi ne pian laitumelta tuuheakarvaisina ja lihavina. Hän ajoi ne pumpulipuiden varjoon. Nähtyään tämän kumoamattoman todisteen tulevasta matkasta alkoi Genie hurjasti tanssia.
"Sinun pitäisi säästellä jalkojasi", neuvoi Adam. "Me saamme raskaat kantamukset. Sinun täytyy kiipeillä ja kävellä, kunnes saan ostetuksi sinulle aasin."
"Oi, Wanny, olen valmis vaikka lentämään!"
"Hm. Kylläpä taidatkin lähteä lentoon heti, kunhan ensimmäinen nuori mies näkee sinut. Vaikka olet suuri tyttö, on sinulla ylläsi risaiset pojan vaatteet."
"Mutta, Wanny, ette suinkaan te sallikaan kenenkään nuoren miehen nähdä minua tällaisena!" sanoi hän.
"Kuinka minä voisin sen estää? Sinähän et ole halunnut ommella pukuja ja nyt olet pahemmassa kuin pulassa. Tutustumme vielä moneenkin nuorukaiseen... Genie, tässä muuanna päivänä et välittänyt, vaikka minä näin sinut ilman vaatteita."
"Ah, mutta sehän onkin eri asia! Te olette isäni, veljeni, vanha Taquitch!"
"Kiitoksia vain."
Genie silmäili häntä miettiväisen näköisenä.
"Wanny, onko teistä ikävää lähteä?"
"Kyllä", vastasi Adam surullisesti.
"Siinä tapauksessa jään tänne ainiaaksi, jos vain haluatte", sanoi Genie hyvin hiljaa ja hänen poskensa kalpenivat.
Hän oli vielä lapsi, mutta kuitenkin jo naisellisuuden rajoilla.
"Genie, olen surullinen ja iloinenkin. Hartain toiveeni on hankkia sinulle hauska koti, holhooja, nuoria ystäviä ja kaikkea mitä vain haluat."
Genie näytti hyvin vakavalta. Adam ymmärsi hänen ajatelleen asiaa perusteellisemmin kuin hän oli luullutkaan.
"Wanny, olette niin hyvä ja hyvyydessänne suotte kaikkea minulle. Mutta holhooja ja hauska koti, kaikkea, mitä vain tahdon – kuinka sellainen voisi tulla kysymykseenkään, sillä minähän olen köyhä. Minun täytyy ryhtyä tekemään työtä elääkseni."
Hän oli itkuun purskahtamaisillaan ja hänen kauniit silmänsä himmenivät.
"Köyhäkö? Kuulehan nyt, Genie Linwood, sinua odottaa yllätys."
Hän vei tytön majan ovelle, repi irti muutamia lattialautoja ja kaivoi niiden alta pussin toisensa jälkeen heittäen ne tytön jalkoihin.
"Niissä on kultaa, Genie! Ja se on kaikki sinun! Sinusta tulee rikas. Isäsi löysi kaiken tämän. En tiedä, kuinka paljon siinä on, mutta luultavasti kokonainen omaisuus. Mitä nyt sanot?"
Mutta sitä riemunpurkausta, jota Adam oli odottanut, ei kuulunutkaan. Genie oli kyllä iloinen, mutta ei näyttänyt ymmärtävän kullan arvoa.
"Ette ole kertonut tästä minulle! Hyvänen aika, minähän olen rikas! Wanny, tahdotteko ruveta holhoojakseni?"
"Kyllä, siihen saakka kunnes löydän sinulle toisen", vastasi Adam päättävästi.
Viimeinen auringonlasku, viimeinen tähtikirkas yö, viimeinen auringonnousu keitaassa olivat enää kauniita muistoja.
Ajaessaan aasejaan ruohottunutta intiaanipolkua pitkin Adam mietiskeli elämän ihmeellisyyttä. Hän oli katsellut tätä tietä melkein joka päivä kolmena vuonna ja aina haaveillut siitä kaukaisesta ajasta, jolloin hän kiipeäisi sitä pitkin Genien kanssa. Nyt oli tuo hetki koittanut. Genie asteli hänen takanaan kevyesti kuin intiaani välillä lörpötellen ja välillä taas vaieten ja miettiväisenä. Hän oli nyt menossa tulevaisuuden lumoavia seikkailuja kohti, oli jättänyt iäksi päiväksi sen ainoan kodin, jonka hän saattoi muistaa.
He leiriytyivät metsän laitaan. Kuinka suloiselta, viileältä ja kostealta ilma siellä tuntuikaan! Tuulen humina puissa kuulosti täällä erilaiselta. Irrotettuaan kuormat aasien selästä Adam päästi ne mehevään ruohikkoon. Genie, joka oli väsynyt kiipeämisestä, istuutui levähtämään.
Adam otti pyssynsä ja lähti metsään. Hän veti täysin siemauksin metsän raikasta tuoksuvaa ilmaa keuhkoihinsa. Tummanvihreät keihäslatvaiset kuuset ja ruskeakaarnaiset pitkäoksaiset männyt hurmasivat hänen erämaahan tottuneita silmiään. Hän katsoi ja nautti unohtaen kokonaan pyssyn, kunnes antilooppilauma syöksähti liikkeelle aivan hänen edestään. Silloin hän ampui vanhasta tottumuksesta, mutta katui heti tekoaan. Nämä antiloopit olivat kesyjä, eivät ollenkaan samanlaisia kuin varovaiset tarkkanäköiset vuoristolampaat. Adam katseli surullisena tappamaansa solakkaa, kaunista eläintä.
Myöhemmin Adam ja Genie naureskelivat mainiolle ruokahalulleen syödessään hyvillä mielin herkullista paistia.
"Wanny, minulle te tulette aina olemaan Taquitch, erämaan jättiläinen ja pilvien jumala."
"Ah, sinä unohdat minut kymmenessä päivässä tutustuttuasi häneen!" vastasi Adam hieman katkerasti.
Genie tuijotti häneen silmät suurina.
"Suo anteeksi, lapsi. En tarkoittanut sitä. Tiedän ettet sinä unohda minua koskaan. Mutta sinä olet ollut minun tyttöseni niin kauan aikaa, että on vaikeata ajatella sinun kuuluvan kerran jollekulle toiselle miehelle."
Silloin hän näki ihmeekseen Genien ensimmäisen kerran punastuvan.
Oli onni, että Adam oli ottanut mukaansa ylimääräisiä huopapeitteitä Genielle. Tyttö ei ollut milloinkaan tuntenut pakkasta, ja kun yö pimeni ja tuuli kiihtyi, tarvitsi hän lämmintä ympärilleen. Adam puolestaan nautti kylmästä ilmasta ja nuotion räiskeestä.
Seuraavana aamuna oli taivas repaleisten kiitävien pilvien peitossa ja kova tuuli heilutteli mäntyjen latvoja. Genie ryömi esille huopapeitteiden alta tutustuakseen talveen. Kun hän pisti kätensä veteen, nykäisi hän ne kirkaisten pois. Mutta kuullessaan Adamin kiusoittelevan naurun hän pesi urhoollisesti kasvonsa ja kätensä.
Heidän matkallaan ei ollut tarkkaa päämäärää. Adam oli taas antautunut entisen vaeltamisvaistonsa opastettavaksi. He kulkivat hitaasti kukkuloiden yli Sierra Madresin läntisille rinteille hyviä teitä pitkin. Leiripaikatkin olivat mainioita ja vastaan tulevat intiaanit ystävällisiä. Kuuden päivän kuluttua he pääsivät leveälle viertotielle, joka vei heidät erittäin kauniille seudulle. Siellä oli vihreitä kukkuloita ja kapeita reheviä laaksoja, olipa tammimetsiköitä ja siellä täällä karjakartanoitakin.
Seutu muuttui vähitellen tasaisemmaksi. Eräänä iltapäivänä he saivat Santa Isabelin näkyviinsä. Kääntyen syrjään päätieltä Adam ryhtyi hakemaan sopivaa leiripaikkaa ja saapui pieneen laaksoon, jossa kasvoi tammia viljeltyjen peltosarkojen välissä. Hän näki hevosia ja karjaa ja vihdoin matalan ja sievän villiviinin peittämän asuinrakennuksen.
Adam lähestyi rakennusta. Puiden siimeksessä kentällä juoksentelevat lapset lopettivat leikkinsä tuijottaen Adamiin. Valkoisia kyyhkysiä lenteli katolla, ruohikossa hyppeli harmaita kaniineja ja ankat uivat purossa. Adam kuuli kanojen kaakatusta ja aasin kiljuntaa. Savua kohosi hitaasti taivaalle harmaasta tiilipiipusta.
Ennen kuin Adam ehti ovelle ilmestyi kuistille nainen. Hän oli keski-ikäinen ja lihava, nähtävästi jonkun pienviljelijän ahkera vaimo. Hänen päivettyneet kasvonsa näyttivät vakavilta mutta kuitenkin ystävällisiltä. Adam tarkasteli häntä tutkivasti, sillä hän oli saapunut sivistyneeseen maailmaan toivoen löytävänsä kodin Genielle.
"Hyvää iltaa, rouva!" sanoi hän. "Sallitteko minun leiriytyä tuonne tammien juurelle?"
"Iltaa, vieras", vastasi nainen. "Saatte kyllä leiriytyä tänne, mutta olette vain mailin päässä Santa lsabelista. Siellä on hyvä ravintola."
"Ehdimme sinne mainiosti huomenna", vastasi Adam. "En ole yksin, rouva. Mukanani on nuori tyttö. Tulemme erämaasta ja haluaisin hankkia hänelle säädyllisiä vaatteita ennen kuin vien hänet ihmisten joukkoon."
Nainen nauroi iloisesti.
"Onko hän tyttärenne?" kysyi hän kiinnostuneena.
"Ei edes sukulainen. Olin hänen äitinsä ystävä ja äiti kuoli erämaassa."
"Vieras, olette tervetullut talooni täksi yöksi."
"Kiitoksia vain, mutta mieluummin olen vaivaamatta teitä. Tulemme kyllä toimeen. Leiripaikka on mainio."
"Oletteko tulleet kaukaa?" kysyi nainen tarkastellen rehellisillä sinisilmillään Adamia.
"Olemme olleet matkalla kymmenen päivää."
"Haluatte varmaan maitoa ja munia illalliseksi?"
"Enemmän kuin mielelläni!" vastasi Adam. "Genie raukka, joka ei ole saanut pitkiin aikoihin muuta kuin erämaan yksitoikkoista ruokaa, osaisi varmasti antaa arvoa ystävällisyydellenne."
"Tuon teille kumpaakin lajia tai lähetän poikani tuomaan."
Adam palasi miettiväisenä pieneen lehtoon, jonne hän oli pystyttänyt leirinsä. Naisen ystävällisyys ja myötätuntoinen katse miellyttivät häntä. Kunpa hänen onnistuisi löytää Genielle hyvä koti. Se saattaisi olla vaikeaa. Hän ei aikonut virkkaa mitään Genien pienestä omaisuudesta ja oli kieltänyt tyttöäkin puhumasta siitä.
Genie oli väsyksissä mutta iloinen istuessaan ruohomättäällä.
"Tulen auttamaan hetkisen kuluttua", sanoi hän. "Eikö tämä olekin kaunis paikka? Ruoho on viileää ja tuoksuu hyvältä!"
Aurinko oli jo laskenut, kun Adam oli saanut kääröt avatuiksi, nuotion sytytetyksi ja illallisvalmistukset käyntiin. Vihdoin ateria olikin valmis, paitsi maitoa ja munia, joita heille oli luvattu. Adam asetti padan ja pannun hiilloksen laidalle ja lähti hakemaan polttopuita. Hän kantoi suuren kuivuneen tammenrungon leiriin kävellen kumarassa sen painosta.
Kun hän suoristautui, näki hän rotevan nuorukaisen seisovan avopäin ja paitahihasillaan nuotion takana ja pitelevän käsissään suurta maitohinkkiä, josta maitoa läikkyi laitojen yli maahan.
"Hei, Jussi, mihin saan laskea tämän maitohinkin?" huusi hän iloisesti.
Adam hämmästyi, mutta sitten hän katseli huvitettuna, kuinka Genie koetti piiloutua erään käärön taakse. Hänen onnistuikin piiloutua päätä myöten, joka vanhan lakkireuhkan vuoksi sai hänet näyttämään pojalta.
"Minun nimeni ei ole Jussi", tiuskaisi hän vihaisesti.
Poika nolostui, mutta purskahti sitten nauruun. Adam piti tuosta naurusta, sen iloisuudesta ja sydämellisyydestä.
"Samuli sitten... Tule ottamaan tämä maito!" huusi poika.
Genie vaikeni.
"Kuulehan nyt, pienokainen", jatkoi poika valitellen. "En voi seistä tässä koko yötä. Äidin pitää saada hinkki takaisin. Oletko kuuro? En syö sinua suuhuni."
"Kuinka uskallatte sanoa minua pienokaiseksi?" sähähti Genie kiukkuisesti.
"Hyvänen aika, onpa sillä sisua!" huudahti nuorukainen. "Kas sitä, kas sitä! Jollet pidä kiirettä, annan sinulle vielä rumemman nimen. Kiiruhda jo, vekara!"
Genie liikahti nopeasti, niin että lakki lennähti päästä, ja kohosi polvilleen. Nyt paljastuivat hänen kutrinsa. Hänen silmänsä leimusivat.
"En ole mikään poika, vaan tyttö!" sanoi hän vihaisella, värähtelevällä äänellä loukatun arvokkaasti.
"Mitä?" änkytti poika.
Hämmästyksissään hän pudotti hinkin maahan, niin että se kaatui ja oli sammuttaa nuotion.
"Halloo, mikä nyt on hätänä?" kysyi Adam hyväntuulisesti tullen puiden välistä.
"Minulta kaatui maito maahan", vastasi poika hämillään.
"Kuinka ikävää! Niin paljon maitoa! Mikä on nimesi?"
"Eugene – Eugene Blair."
"Kummallista – Eugene Blair. Minun nimeni on Wansfell ja olen iloinen saadessani tutustua sinuun", sanoi Adam tarttuen hänen käteensä. "Salli minun esittää Sinut neiti Eugenie Linwoodille."
Mutta nyt Genie vaipui jälleen käärön taakse. Hänen ilmeensä huvitti Adamia. Mitä nuorukaiseen tuli – hän näytti olevan noin kaksikymmenvuotias – oli hän suunnattomasti hämillään.
"Olen iloinen saadessani tutustua teihin, neiti Linwood", änkytti hän. "Suokaa anteeksi. Äiti ei maininnut mitään tytöstä. Ja te olitte niin pojan näköinen."
"Olet oikeassa, poikaseni", sanoi Adam ystävällisesti. "Genie on pojan näköinen. Sitähän olen sanonut hänelle."
"Sallinette minun nyt lähteä hakemaan lisää maitoa", sanoi poika kiireesti, sieppasi hinkin käteensä ja kiiruhti tiehensä minkä jaloista pääsi.
"No, neiti Tiedän-sen-kaikki", sanoi Adam kiusoittelevasti. "Mitä sanoin sinulle? Enkö ennustanut, että tulisimme tapaamaan jonkun reippaan nuorukaisen?"
"Hän ei nähnyt minua – kokonaan", vastasi Genie surullisesti.
"Mitä? Hänen silmänsä olivat niin terävät, että hän näki sinut varmasti tuon käärönkin läpi", sanoi Adam.
"Hän sanoi minua pienokaiseksi!" huudahti Genie äkkiä surullisen äänen muuttuessa vihaiseksi. "Pienokaiseksi! Ensimmäinen poika, jonka olen eläessäni tavannut, sanoo minua pienokaiseksi!"
Nuori Blair toi hetkisen kuluttua uutta maitoa ja osasi jo hillitä itseään paremmin.
"Tule uudelleen illallisen jälkeen!" pyysi Adam poikaa.
Tämä lupasi tulla. Hetkisen kuluttua oli illallinen valmis ja Adam pyysi iloisesti Genietäkin syömään.
Tämä tuli vastahakoisesti, katsoen peläten ympärilleen ja istuutui intiaanien tapaan jalat ristissä allaan. Adam pani hänen lautaselleen monta paistettua munaa ja antoi hänelle kukkurakupillisen kermamaitoa. Genie söi hyvällä ruokahalulla eikä näyttänyt ensinkään muistavan – tai ei ollut muistavinaan – äskeisiä sanojaan. Mutta hän oli erilainen kuin entinen iloinen ja hilpeä Genie.
"Miksi pyysitte häntä tulemaan tänne takaisin?" kysyi hän.
"Tahdon jutella hänen kanssaan", vastasi Adam viattomasti. "Etkö sinäkin tahdo?"
"Minäkö? Hänhän sanoi minua pienokaiseksi."
"Genie, olen tähän asti laskenut leikkiä, mutta nyt sanon sinulle vakavasti, että sinun pitää käyttäytyä kohteliaasti näitä Blaireja ja kaikkia ihmisiä kohtaan."
Tyttökin ymmärsi nähtävästi, että nyt oli tosi kysymyksessä. Puhumatta enää sanaakaan hän kantoi huopapeitteensä ja hamppukankaansa tammen juurelle ja valmistettuaan vuoteensa paneutui levolle. Jonkin ajan kuluttua saapui nuori Blair Adamin nuotion ääreen ja istuutui osoitetulle paikalle.
"Te kasvatatte varmaankin karjaa täällä?" kysyi Adam aloittaakseen keskustelun.
"Tuskinpa tätä voidaan sanoa karjakartanoksi", vastasi Blair. "Hoidan äitini kanssa tätä maatilaa. Isäni ei ole täällä."
Adam kyseli vielä paljon muutakin maatilasta: mitä he kasvattavat, mihin myyvät tuotteensa, kuinka paljon karjaa, hevosia, kanoja ja ankkoja heillä on. Puolessa tunnissa Adam oppi tuntemaan pojan ja piti hänestä. Hän ihmetteli pojan sivistynyttä puhetapaa.
Seuraavana aamuna palatessaan kävelyltä Adam näki Genien olevan jo ylhäällä ja puuhailevan nuotion ääressä. Hän tervehti Adamia liioitellun iloisesti. Hän koetti urhoollisesti ponnistaa voidakseen käyttäytyä täysin luonnollisesti ja onnistuikin sangen hyvin, mutta Adam aavisti, että Genie oli vihdoinkin huomannut joutuneensa suurten ja tärkeiden tapahtumien kynnykselle.
Aamiaisen jälkeen Adam otti Genien mukaansa taloon. Tyttö seurasi häntä astellen tapansa mukaan keveästi ja notkeasti, mutta kuitenkin arastellen. Adam näki lapset pihalla ja samalla myös lasten äidin ovella ja meni tervehtimään häntä.
"Hyvää huomenta, rouva Blair! Tulimme juttelemaan hieman ja tutustumaan pienokaisiinne."
Rouva tervehti häntä ystävällisesti ja tuli kuistille kuivattuaan kätensä esiliinaansa.
"Olemme iloisia tulostanne. Gene on mennyt työhön. Ettekö halua istuutua tähän lavitsalle?" Sitten hän huomasi Genien. "Hyvänen aika, onko tytöllä yllään pojan vaatteet? Gene kertoi minulle, millainen tyhmyri hän oli ollut. Oi, kuinka kaunis hän onkaan! Miten loistavat kiharat!"
"Siinä on pieni suojattini. Tahdoin tutustuttaa hänet teihin ja pyytäisin, rouva Blair, että hieman neuvoisitte häntä", sanoi Adam.
Huolimatta tytön risaisista vaatteista Adam ei voinut olla ylpeilemättä hänestä. Rouva Blairin ystävällisyys rauhoitti tytön pian. Rouva näytti heti mieltyvän tyttöön. Heidän keskusteltuaan vähän aikaa Adam pyysi Genietä leikkimään lasten kanssa.
"En ihmettele enää ollenkaan, että Gene kaatoi maidon!" huudahti rouva Blair.
"Kuinka niin?" kysyi Adam.
"Tyttöhän on kaunotar. En ole milloinkaan nähnyt tuollaista tukkaa. Entä hänen silmänsä?"
"Hän on erämaan kasvatti, rouva Blair. Siellä hän on kehittynyt terveeksi ja kauniiksi."
"Eikö tämä Genie siis – eikö olekin kummallista, että hänellä on sama nimi kuin pojallani – ole edes sukulaisenne?"
Adam kertoi nyt lyhyesti Genien tarinan ja kuinka hän oli joutunut tytön holhoojaksi.
"Hyvänen aika, lapsi raukka! Hänellä ei siis ole omaisia, ei kotia eikä muita ystäviä koko maailmassa kuin te?"
"Ei ketään, rouva Blair. Se on hyvin surullista."
"Surullistako? Se on jotakin vielä pahempaakin. Minusta tuntuu kummalliselta, herra Wansfell, että teidän täytyy olla sekä isänä että äitinä tälle tytölle."
"Sain täyttää hänen äitinsä toivomuksen", vastasi Adam vakavasti. "Mielelläni olisin ollut vieläkin hänen kanssaan, mutta Genie tarvitsee kodin, ystäviä, työtä ja oppia, että tulisi toimeen elämässä. Ja minun täytyy palata erämaahan."
"Niinkö?" huudahti nainen nöykäyttäen päätään. "Mieheni puhui samalla tavalla kuin tekin. Hän lähti erämaahan, myi maataloni saadakseen rahaa kultavaltaustensa tutkimiseen. Hänen täytyi aina lähteä takaisin erämaahan. Eikä hän enää milloinkaan palaa sieltä."
"Niin, erämaa saa monet pauloihinsa. Mutta minä olisin mielelläni palaamatta sinne Genien vuoksi, ellei se eräästä syystä olisi mahdotonta."
"Ja nyt etsitte hänelle kotia?"
"Niin."
"Sanoitte hänen saaneen hyvän kasvatuksen."
"Hänen äitinsä oli opettajatar."
"Siinä tapauksessa hän voisi opettaa lapsia... Tässä elämässä täytyy auttaa toisiansa. Bettynikin saattaa joskus jäädä orvoksi, ja niin saattaa käydä kenelle tahansa."
"Kuulkaahan nyt, rouva Blair, tahtoisitteko olla ystävällinen ja auttaa Genietä tai lähteä kanssamme kaupunkiin ostamaan hänelle muutamia sopivia pukuja? Muutamia vaatimattomia pukuja vain. Ja muutakin mitä hän tarvitsee. Minä olen avuton niissä asioissa ja Genie taasen kokematon."
"Kyllä minulla on aikaa", sanoi rouva Blair. "Lähden mielelläni kanssanne. Minullakin on asioita sinne."
Sitten hän paukautti otsaansa lihavalla kädellään.
"Mutta minulla on parempi suunnitelma! Santa Isabelin kaupoissa ei ole juuri mitään, mutta naapurillani tuolla laaksossa – hänen nimensä on Hunt – on tyttärentytär. He ovat kaupunkilaisia. Tämä tyttärentytär on Genietä vanhempi – hänen vartalonsa on naisellisempi – ja kuulin hänen sanovan tässä muuanna päivänä, että hän oli tuonut tänne mukanaan paljon pieniksi käyneitä vaatteita eikä tiennyt, mitä niillä tekisi. Kaikki hänen pukunsa ovat erittäin hienoja – eivät lainkaan sellaisia kuin täältä ostetut. Vien Genien heti sinne."
Rouva Blair nousi ja alkoi päästellä esiliinaansa irti. Hänen kasvonsa loistivat hyväntahtoisuutta, mutta hän näytti samalla miettiväiseltä.
"Olette todellakin ystävällinen", sanoi Adam kiitollisesti. "Kiitän teitä. Genie on varmasti mielissään. Sanokaa neiti Huntille, että minä mielelläni maksan..."
"Joutavia! Hän ei suostuisi ottamaan niistä maksua. Minähän sanoin, että hän on säätyläinen. Eikä hänen nimensä ole Hunt. Hänen isoisänsä nimi on Hunt, mutta hänen nimeään minä en tiedä. Isoisä sanoo häntä Ruthiksi."
Nimi hätkähdytti Adamia. Millaisia muistoja se toikaan hänen mieleensä!
"Tulen heti", sanoi rouva Blair kiiruhtaen sisään.
Adam kutsui Genien luokseen ja selitti hänelle asian. Genie loisti ilosta.
"Ah, Wanny, siinä tapauksessa minun ei siis tarvitsekaan lähteä kaupunkiin näissä pukimissa ja voin pukeutua herrasnaiseksi ennen kuin hän näkee minut uudestaan!" huudahti hän.
"Hänkö? Kuka hän, Genie?" kysyi Adam ikään kuin ei olisi arvannut.
Genie oli elänyt erämaan yksinäisyydessä, mutta oli tarpeeksi naisellinen puraistakseen kieltään ja punastuakseen viehättävästi.
Rouva Blair palasi kuistille aurinkohattu päässään ja huivi hartioilla. Hän ja Genie läksivät matkalle. Adam palasi leiriin iloisena ja tyytyväisenä, mutta vaipui pian vakaviin mietteihin. Hiljaisina keskipäivän hetkinä, kun aurinko paistoi kuumasti ja kärpäset surisivat, olisi hän varmasti vaipunut uneen, ellei joku olisi äänekkäästi huutanut hänen nimeään. Hän nousi istumaan ja kuuli jonkun pikku Blairin huutavan:
"Kuulkaa, äiti pyytää teitä aterialle!"
Adam nousi ja asteli poikasen rinnalla huvilalle koettaen sovittaa jättimäiset askelensa tämän askeliin. Hän kuuli rouva Blairin askartelevan keittiössä. Sitten jokin valkoinen olento hyökkäsi Adamin kimppuun.
Genie valkoisessa puvussa, valkoisissa kengissä – kokonaan valkoisena. Tämä oli sellainen Genie jota hän ei tuntenut. Mutta vaikka nuo palmikot olisi kammattu kuinka tahansa, olisi hän sentään tuntenut niiden värin. Ja silmätkin olivat Genien – eloisat kuin kaktuksen kukkien sydämet ja kuvaamattoman ilmeikkäät. Koko hänen olemukseensa, liikkeisiinsä ja käytökseensä oli ilmestynyt jotakin naisellista.
"Ah, Wanny, minulla on kokonainen käärö vaatteita!" huudahti hän. "Ja minä puin tämän ylleni ilahduttaakseni teitä."
Rouva Blair kiiruhti joukkoon. Adam huomasi joutuneensa vastapäätä Genietä, joka oli nyt paljon hiljaisempi. Hänen olemukseensa oli tullut jotakin pehmeää ja naisellista. Kiihkeä ilo oli haihtunut. Sitten tuli Eugene huoneeseen. Hänen kasvonsa loistivat. Hän oli kastellut tukkansa, harjannut sen ja pukenut ylleen takin. Jos jotakin uutta ja kummallista oli tapahtumassa Genielle, oli se jo tapahtunut Eugene Blairille.
"Olkaa hyvät ja ottakaa ruokaa", kehoitti rouva Blair.
Adam ei odottanut toista käskyä. Äiti katsahti silloin tällöin vakavasti ja miettiväisesti nuorta paria. Kun vieraat olivat syöneet, meni rouva Blair hakemaan lapsia syömään.
Eugene nousi reippaasti.
"Mennään ulos", sanoi hän katsahtaen ujosti Geniehen.
Genie näytti liikkuvan kuin hurmiossa. Adamkin meni pihalle ja pysähtyi tammien varjoon. Ilmassa tuntui olevan samaa odotusta, jota hän oli tuntenut huoneissa. Jotakin tulisi tapahtumaan, hän tunsi sen selvästi Hän tarkkasi nuoria, mutta nämä eivät käyttäytyneet millään tavoin erikoisesti. Sitten tuli rouva Blairkin. Hän oli rauhallisen ja päättäväisen näköinen. Voimakkaan mielenliikutuksen jälkiä näkyi hänen kasvoillaan.
"Herra Wansfell, jos vain suostutte, annan Genielle kodin luonani", sanoi hän.
"Suostunko? – Mielelläni, hyvin mielelläni!" vastasi Adam hyvin liikuttuneena. "Olette hyvä nainen, rouva Blair."
"Kiinnyin Genieen heti, kuten poikanikin. Kysyin häneltä, haluaisiko hän, että ottaisimme Genien luoksemme. Olemme köyhiä ja tuleehan hänestä yksi henkilö lisää. Mutta hän voi auttaa meitä opettamalla lapsia. Se merkitsee paljon minulle ja Genelle... Hän olisi iloinen, hän sanoi. Niinpä pohdin asiaa puolelta jos toiselta ja nyt olen sen päättänyt. Ja nyt olemme saaneet teidänkin suostumuksenne. Genie, tahdotko jäädä tänne luoksemme?"
"Niin mielelläni! Koetan tehdä kaiken voitavani!" änkytti Genie.
"Silloin se on päätetty!" sanoi rouva Blair istuutuen Genien viereen ja syleillen häntä.
Kun Eugene katsoi Genietä, kohotti tämä luomiaan ja kohtasi hänen katseensa. Hän punastui äkkiä ja katsoi hämillään syrjään. Epämääräiset haaveet täyttivät hänen mielensä, heikko hymy väreili hänen huulillaan, kasvojen puna muuttui helmimäisen valkoiseksi ja kyyneliä alkoi tippua hänen silmistään.
Adam ymmärsi kaiken.
Hän oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ettei kuullut lähestyviä askelia. Mutta äkkiä hän säpsähtäen heräsi: hänen edessään seisoi ilmielävänä ja ihanana nainen, jonka pienoiskuvaa hän aina kantoi. Se oli Ruth Virey.
XXII
"Ketuilla on luolansa ja linnuilla pesänsä, mutta...!" huudahti Adam.
Jälleen tämä yksinäinen autiomaa vaati hänet omakseen! Rajaton erämaa oli hänen kotinsa.
Aasit näykkivät suuhunsa salviaa hänen itsensä nojautuessa kalliota vasten Sierra Madren ilmavalla huipulla ja tuijottaessa äärettömään etäisyyteen. Mitä olikaan tapahtunut? Hän oli paennut! Hän eli jälleen mielikuvituksessaan tuhannennen kerran sen viikon, sen hurmaavan, kiduttavan viikon, jonka kuluessa hän oli hankkinut Genielle kodin ja koettanut vastustaa Magdalene Vireyn tyttären lumoa.
Epämääräinen ja salaperäinen oli tuon rakkauden alku, epämääräinen kuin erämaan aamun utuinen sarastus. Adamin silmissä väikkyivät aina – yöllä ja päivällä, työssä ja levossa – ne kasvot vaaleina kuin aamuauteren himmentämät tähdet. Ne muistuttivat Magdalene Vireyn kasvoja, mutta eivät olleet kuihtuneet, vaan nuoret ja kukoistavat. Tytön yötummat silmät tuijottivat suurina tulevaisuuteen. Hänen suloinen äänensä häiritsi Adamin unta, kaikui aina hänen korvissaan.
"Te olette siis erämaan mies", oli hän sanonut.
"Niin, minä olen erämaan mies", oli hän vastannut.
"Siellä on eräs paikka, jonne haluan lähteä täytettyäni yksikolmatta vuotta... Kuolemanlaakso! Tunnetteko sen? Isoisäni sanoo minua hulluksi."
"Kuolemanlaaksoon? Tekö sinne? Älkää milloinkaan lähestykö sitä helvettiä."
Ruth oli tullut usein keskustelemaan hänen kanssaan ja oli kiintynyt erämaan yksinäiseen mieheen.
"Olen kuullut Genien tarinan", sanoi hän ja hänen silmänsä ilmaisivat sen mitä hänen huulensa kieltäytyivät lausumasta. "Hänen äitinsä ja isänsä kuolivat siis erämaassa... Kertokaa minulle, erämaan mies, miltä Kuolemanlaakso näyttää."
"Se on kuin synkkä yö, helvetti. Siellä on vain kuolemaa ja hävitystä. Se on erämaan hauta, keltaisenharmaa – ja äärettömän autio ja hiljainen."
"Mutta te pidätte siitä. Genie kertoi intiaanien sanovan teitä Kotkaksi, koska teillä on kotkan silmät. Kertokaa minulle – kertokaa!"
Hän pakotti Adamin puhumaan. Nuo ensimmäiset hetket olivat epämääräisen suloisia, mutta tuskallisiakin. Miksi hän heräsi yöllä kuvitellen, että yötäkin tummemmat silmät tuijottivat hänen sieluunsa? Magdalene Vireyn silmät!
Tyttö oli tullut joka päivä hänen luokseen. Hän muisti hetken, jolloin oli sanonut: "Tahdon kertoa teille erämaasta", ja jutellut sitten tytölle osan omasta tarinastaan.
"Minä tahtoisin olla mies!" sanoi tyttö. "En milloinkaan pakenisi enkä piiloutuisi."
Ivallisia sanoja sellaisen kielen lausumina, joka oli liian suloinen ivailemaan. Hänellä oli äitinsä luonne. Adam kärsi ja epäröi, kunnes huomasi että kaikki oli rakkautta.
Ruth lähestyi tammien välitse. Hän piti viileästä varjosta ja vihasi auringonpaistetta. Hän oli yhdeksäntoistavuotias, ylpeä, luoksepääsemätön tyttö.
"Erämaan mies, tunnen itseni niin yksinäiseksi", sanoi hän. "Isoisäni on matkustanut taas. Hän ajaa takaa jotakin uutta virvatulta, milloin kultaa ja kaivoksia, milloin karjaa ja maata. Tällä kertaa on kysymyksessä vesi."
"Yksinäiseksi? Tekö? Mitä te tiedätte yksinäisyydestä?" sanoi Adam.
"On olemassa sielunkin yksinäisyyttä."
"Tehän olette vielä nuori! Auttakaa Genietä kodin suunnittelemisessa."
"Genie ja Gene! Kaksi olentoa, jotka ovat vain yksi. He kuulevat ja näkevät vain toisensa. En viitsi tunkeutua heidän paratiisiinsa. Kuinka ruusunpunaiselta heistä maailma näyttäneekään!"
"Ruth, eikö maailma ole teistäkin suloinen?"
"Täällä on kyllä kauniita vihreitä maisemia!" huudahti hän tyytymättömänä. "Mutta minä en voi elää niistä. Täällä on kyllä iloa mutta ei minulle! Menetin äitini enkä voi unohtaa sitä. Hänen oli pakko erota minusta ja lähteä isäni mukaan. Isäni rakasti minua lapsena, mutta hänen rakkautensa muuttui vihaksi. Kuinka salaperäistä se kaikki onkaan! Äitini lähti hänen mukanaan erämaahan. Hän sanoi isäni tulleen kultahulluksi ja hänen piti seurata tätä Kuolemanlaaksoon, jonne minua ei voitu viedä."
"Ettekö ole kuullut hänestä mitään eronne jälkeen?"
"En milloinkaan. Minä olen nyt nainen. Lähden jonakin päivänä Kuolemanlaaksoon."
"Mutta kukaan ei elä siellä pitkää aikaa."
"Etsin siinä tapauksessa heidän hautansa."
"Ette saa! Mitä hyötyä siitä olisi? Olen jo kertonut teille sen autiosta luonnosta. Odottakaa! Ehkä äitinne – ehkä kuulette hänestä vielä joskus."
"Tahdon tietää kaikki. Tämä salaperäisyys ahdistaa mieltäni."
Hänen katseensa näytti huolestuneelta, ikävöivältä. Siitä kuvastui hänen sielunsa kuumeinen kiihko ja levottomuus. Itsetiedottomasti hän ikävöi rakkautta. Hän seisoi naisellisuuden kynnyksellä väristen kuin lehti myrskyssä.
"Jutelkaa ja kävelkää kanssani, erämaan mies", sanoi hän miettivänä. "Te olitte Genielle Taquitch. Olkaa Kotka minulle. Silmänne ovat nähneet erämaan, jossa äitini lepää – jossa hänen henkensä ehkä vaeltaa. Te tyynnytätte huolestunutta mieltäni. Te ymmärrätte minua!"
Magdalene Virey oli ennustanut oikein tulevaisuuden. Ruth Virey oli oikea nainen. Adam saattoi voittaa hänet omakseen. Tämä totuus jyskytti hänen ohimoissaan ja kuristi hänen kurkkuaan. Ruth oli äitinsä surullisen rakkaudenkaipuun kukka, ja tämä kaipuu ilmeni polttavana Ruthissakin. Magdalene Virey oli lahjoittanut hänelle tämän tuskansa lapsen. Hän oli uskonut Ruthin kohtalon hänen käsiinsä. Hän oli nähnyt kaiken yliluonnollisen selvästi.
"Mutta minähän olen rikollinen, murhaaja! Minuthan voidaan hirttää milloin tahansa!" kuiskasi Adam painaen kasvonsa ruohikkoon ja repien sormillaan maata. "Mutta kukaan ei voi enää tuntea minua... Ei se ihmissusikaan, Collishaw."
Kerran vielä hän tapasi Ruthin. Kun hän auringon laskiessa ratsasti tammimetsässä, tuli tämä häntä vastaan.
"Olen ollut Genien luona. Juuri te olette rakentanut Genien onnen. Mitä muita samantapaisia tekoja olette suorittanut niinä katkerina vuosina, joista olette kertonut?"
"En ainakaan monta, Ruth – ehkä en ainoatakaan."
"Sitä en usko. Alan oppia tuntemaan teidät, erämaan mies. Genie kertoo minulle joka päivä uusia asioita. Niin, ja enemmänkin. Tänään hän sanoi teidän piakkoin lähtevän täältä."
"Niin, lähden pian", vastasi Adam.
"Takaisin autioon maahan?"
"Niin, takaisin salvia- ja hiekkakentille, tummille kukkuloille. Siellä tulee olemaan vielä autiompaa kuin ennen", sanoi Adam surullisesti.
"Ja siellä te vaellatte paikasta toiseen, kunnes taas löydätte jonkun sairaan, kärsivän tai eksyneen – jolloin pysähdytty."
Adam ei vastannut.
"Intiaanit sanovat teitä Kotkaksi", jatkoi Ruth ja hänen äänensä hieno ivallisuus hämmästytti Adamia. "Teillä on erämaan silmät ja te näette kauaksi, mutta ette lähellenne! Miksi tuhlaatte voimanne ja miehuutenne vaeltamiseen. Vai tapahtuuko se vain onnettomien ihmisten vuoksi? Erämaan mies, te olette suuri, mutta voisitte tehdä enemmän hyvää täällä, löytää täältä enemmän onnettomuutta. Tunnen erään, jonka sydän on murtumaisillaan, ettekä te ole sitä milloinkaan huomannut kotkansilmistänne huolimatta!"
"Te järjetön lapsi", virkkoi Adam kiihkeästi. "Teillä on liian suuret luulot minusta. Minä olen mennyttä kalua. Lähden erämaahan sen vuoksi, että se on kotini. Älkää ajatelko minua, vaan itseänne. Tutkikaa sydäntänne, Ruth Virey. Te olette hemmoteltu, haaveileva ja kiihkeä lapsi, mutta teillä on järkeä ja tahdonvoimaa. Hillitkää levottomuuttanne, älkää olko tyytymätön. Kunnioittakaa äitinne muistoa, mutta älkää surko enää. Opetelkaa taistelemaan, vaikka se olisikin vaikeaa. Rakastakaa kaikkia, joiden joukkoon kohtalo teidät vie. Tehkää työtä, kunnes kauniit kätenne naarmuuntuvat. Kuokkikaa vaikka peltoa, ellette keksi muuta työtä. Olette kaunis, suloinen, hyödytön ja oikullinen. Älkää enää olko sellainen. Olkaa tosi nainen."
Kalpeana ja järkyttyneenä, kostein silmin ja vapisevin äänin tyttö vastasi:
"Jääkää tänne, erämaan mies! Ja tehkää minusta nainen!"
Nuo surulliset tummat silmät ja nuo hiljaa lausutut sanat olivat karkottaneet hänet yöhön kuin korpin. Niin, hän oli paennut Ruthin vuoksi. Ei jäähyväisiä Genielle, ei viittaustakaan – pois yöhön, pois heidän elämästään ikuisiksi ajoiksi!
"Ketuilla on luolansa ja linnuilla pesänsä, mutta..." virkkoi Adam hiljaisuudelle.
Hänkö siinä lepäsi murtuneena? Niin, hänestä oli jälleen tullut erämaan vaeltaja. Hän oli palannut tähän autiuteen. Rajaton kallioinen hiekkalakeus oli hänen kotinsa. Mutta eivätkö Ruthin kasvot olleet sielläkin joka paikassa? Eivätkö hänen surulliset moittivat silmänsä katsoneet häneen hämärissä?
Sierra Madresin korkealta laelta Adam katseli siihen kuiluun, jota hän sanoi kodikseen.
"Tämä on siis kotini!"
Hitaasti kohoavat kyynelet kostuttivat hänen silmänsä. Hänen mielessään vallitsi kummallinen rauha. Hiljainen ja vieno kallioiden välissä humiseva tuuli tuuditti hänen sielunsa rauhaan ja lepoon. Hän kuuli aasien näykkivän ruohoa suuhunsa ja ylhäällä korkeuksissa kajahdutti kotka hurjan huutonsa vapaudelle ja yksinäisyydelle.
Kun hän avasi silmänsä, oli koko luonto muuttunut.
Aurinko paistoi nyt täydeltä terältään. Se kirkasti pilvet ja taivaan sinisen lakeuden. Hopeanhohtoisia poutapilviä, kimmeltäviä utukaaria väikkyi korkeudessa, joka kaartui pehmeänä, syvänsinisenä ja juhlallisena äärettömän autiomaan yllä.
Lähtiessään jatkamaan matkaansa Adam huomasi, etteivät hänen askelensa enää olleetkaan harhailevia eivätkä päämäärättömiä. Kuta lähemmäksi hän pääsi kanjonisolaa, sitä voimakkaammaksi muuttui hänen kummallinen kiihkonsa.
Tuo muistorikas paikka, jossa hän oli nähnyt nälkää, kärsinyt ja taistellut, houkutteli häntä vastustamattomasti luokseen.
Hän taivalsi Sierra Madresin ja Suklaavuorten välisen hiekka-aavikon poikki neljässä päivässä. Viidennen päivän iltana, kun vuorten pitkät varjot laskeutuivat salvia- ja hiekkakentille, hän kiipesi rinteelle, jossa hän Charley Jimin kanssa oli pyydystänyt antilooppeja. Sieltä hän näki tutun keitaan, jossa hän oli kerran ollut kuolemaisillaan nälkään ja jossa Oella oli pelastanut hänen henkensä.
Kuinka hyvin hän muistikaan kaiken, vaikka siitä oli jo kulunut neljätoista vuotta! Aika ei ollut tehnyt juuri minkäänlaisia muutoksia keitaassa. Luonto teki hitaasti työtään erämaassa.
Aasit vainusivat veden ja juosta hölkyttivät äyrään juurelle potkien ilmaan pieniä tomupilviä. Adam laskeutui kanjonin pohjalle, jossa puronen lorisi nytkin pienten vierinkivien yli. Kummallista oli, että hän sattui astelemaan juuri samaa tietä, johon oli kerran kuluttanut polun! Nuo litteät kivet olivat niin tuttuja kuin hän olisi astunut niille eilen. Mutta palmulehdossa oli aika sentään tehnyt hävitystyötään. Lehväkattoiset majat olivat luhistuneet ja niiden paikalla kasvoi nyt pensaita. Keitaalla ei ollut käynyt ihmisiä vuosikausiin.
Hän pystytti leirinsä hätäilemättä, työskennellen iloisena ja toimekkaana, sillä hänellä oli aikomus jäädä tänne joksikin aikaa. Kaikista hänen yksinäisistä leireistään oli tämä ollut yksinäisin. Täällä hän saattoi kuluttaa päiviä ja viikkoja, paistatella itseään auringonpaisteessa kuin sisilisko, syventyä yksinäisyyteen ja kuunnella hiljaisuutta, täällä hän voi kiivetä jyrkänteille haaveilemaan; täällä hänen sielunsa levottomuus ehkä haihtuisi ja hän tuntisi entistä rauhaa ja onnea. Kietoutuessaan huopapeitteisiinsä kuuntelemaan palmuissa humisevaa tuulta ja katselemaan tähtiä hän totesi, että ne olivat samanlaisia kuin ennenkin, mutta että hän itse oli muuttunut.
Taas muistui Ruth Virey hänen mieleensä. Ruth oli sanonut hänelle: "Tahtoisin olla mies! En milloinkaan pakenisi enkä piiloutuisi!" Hän oli samanlainen kuin äitinsä, ihmeellinen tahdonvoimassaan. Ja kuitenkin näytti siltä kuin nuo naiset olisivat olleet pelkkää sydäntä. Siitä huolimatta he olivat uljaampia kuin miehet, rohkeita, sankarillisia, eivät pelänneet kuolemaakaan!
"En tahdo piileskellä enää!" hän päätti jyrkästi.
Hän ei saattanut jatkaa piileskelevää elämäänsä. Hän tahtoi saada takaisin itsekunnioituksensa, niin että voisi katsella häpeämättä jokaista miestä silmiin. Hän ei halunnut enää paeta ihmisiä eikä rangaistusta.
"Annan henkeni veljeni hengestä. Tarjoudun rangaistavaksi rikoksestani. Uhraan ruumiini sieluni pelastukseksi."
Tämän päätöksen tekoon oli häntä kannustanut Ruth Vireyn rakkaus.
Adam jatkoi hitaasti matkaansa ja pääsi vihdoin pitkälle erämaan rinteelle, joka päättyy Koloradoon.
Hän katseli tyynenä ja surullisena majesteetillista jokea sen virratessa punaisena ja vuolaana vihreiden rantojensa välissä kohti värikkäitä huippuja.
Kolmannen päivän iltapuolella hän pääsi Picachon juurella sijaitsevaan syvänteeseen. Tiet olivat ruohottuneita, laaja paju- ja mesquito-tasanko oli tullut tiheämmäksi ja villimmäksi eikä siellä ollut enää risteileviä polkujakaan. Adam oli hidastuttanut kulkuaan ja käveli nyt tiheikön vieritse punaiselle kalliovallille, jolla hän oli usein ollut kävelemässä Margaritan kanssa. Siellä kasvoi vielä samanlaisia harmaanvihreitä ja tulipunaisia ocatilloja kuin ennen vanhaankin, jolloin hän oli poiminut kukan ja kiinnittänyt sen Margaritan tummiin hiuksiin.
Sitten hän ajoi aasinsa hiekkakujanteelle. Arallaneksen rakennus oli katoton raunio. Ovi- ja ikkuna-aukot ammottivat tyhjinä ja seinät olivat hajoamaisillaan. Vaja, jossa Adam oli nukkunut, oli nyt puolittain mesquitojen peitossa. Neljätoista vuotta! Hän seisoi siinä vaieten. Hiljaisen, surullisen tuulen humina oli kuin kellojensoittoa. Menneisyyttä ei voi milloinkaan tehdä tekemättömäksi.
Hän palasi kujanteelle. Vanhoja luhistuvia kiviseiniä oli enää jäljellä entisistä rakennuksista. Kaukaa rinteeltä näkyivät hävitetyn tehtaan rauniot. Kauempana oli rakennusryhmä, jossa oli muutamia uusiakin taloja, mutta enimmäkseen sellaisia, jotka Adamkin tunsi. Postikonttori ja kivestä rakennettu kauppa olivat samanlaiset kuin silloinkin ja vetelehtijöistä olisi voinut luulla, etteivät ne olleet liikkuneet paikoiltaan neljääntoista vuoteen. Mutta kasvot olivat outoja.
Laiha harmaatukkainen vanhus erkani joukosta ja lähti kompuroimaan Adamia kohti kepin varassa.
"Hyvää päivää, vieras! Tuletteko tuolta ylhäältä?"
Hänen äänensä sai muistojen kielen väräjämään. Merryvale! Adamin rinta alkoi kohoilla mielenliikutuksesta. Hän katsoi harmaisiin vanhoihin kasvoihin, pieniin, puolittain suljettuihin silmiin ja kuopalle painuneisiin poskiin. Niin, tämä mies oli Merryvale!
"Päivää, ystävä", vastasi Adam. "Tulen tuolta ylhäältä."
"Olette varmaankin vieras täällä?"
"Niin olen. Mutta oleskelin täällä vuosia sitten."
"Arvasin että olitte vieras, koska tulitte joelta. Matkustajat kiertävät nykyään vuoren. Kullanetsijät eivät poikkea tänne enää milloinkaan. Picachon suuruudenaika on ollutta ja mennyttä."
"Eikö tehdas ole enää käynnissä?" kysyi Adam.
"Johan nyt! Eihän se voi jauhaa olematonta malmia. Täällä ei ole työskennelty viiteen vuoteen. Koneet ovat ruostuneet ja rakennus luhistunut raunioiksi. Vanhan Picachon kulta on mennyt menojaan. Kylläpä sitä olikin aikoinaan kasoittain! Miljoonia dollareita!"
Hän pudisti harmaata päätään ja nauraa hihitti.
"Tunsin täällä Arallanes-nimisen miehen. Minne hän on joutunut?"
"Arallaneksenko? Hyväinen aika, minäkin muistan hänet! Olin tehtaan yövartija ja hän oli työnjohtaja. Felix-niminen meksikolainen puukotti hänen tytärtään. Arallanes matkusti täältä noin kymmenen vuotta sitten eikä ole palannut takaisin."
"Tunsin täällä erään toisenkin miehen", jatkoi Adam. "Hänen nimensä oli Collishaw. Minne hän on joutunut?"
"Collishawko? En unohda häntä milloinkaan!" vastasi vanhus vakavasti. "Viimeksi hän kuului oleskelleen Walterissa ja ryöstäneen intiaaneilta heidän vesioikeuksiaan ja etsineen samalla uusia uhreja murhanhimolleen. Collishaw on teksasilainen sheriffi."
Adam kumartui, niin että hänen kasvonsa tulivat Merryvalen kasvojen tasalle.
"Ettekö tunne minua?"
"En, muistaakseni", vastasi ukko. "Olen oleskellut täällä melkein viisikymmentä vuotta, mutta en ole vielä nähnyt teidän kaltaistanne miestä."
"Merryvale, muistatteko nuorukaisen, joka ampui poikki ongensiimanne eräänä päivänä? Muistatteko kuinka juttelitte hänen kanssaan – kerroitte hänelle näistä Lännen tavoista – annoitte hänelle hyviä neuvoja?"
"Hänet minä kyllä muistan!" huudahti Merryvale. "Mitä tiedätte hänestä?"
"Minä olen Adam Larey."
Vanhuksen silmien ilme muuttui tutkivaksi. Hän katsoi tarkasti kumartuen jännittyneenä lähemmäksi.
"Tunnen teidät nyt! Te olette Adam. Olisin tuntenut nuo silmät tuhansien joukosta, jos vain olisin katsonut. Ja millainen jättiläinen teistä onkaan kasvanut! Tunnen oikein nuortuvani jälleen. Adam poikaseni, en ole unohtanut sinua milloinkaan! Purista vanhan Merryvalen kättä."
Liikuttuneena, ääni väristen ja vapisevin käsin hän tarttui Adamiin syleillen ja vanhat harmaat kasvot ilosta loistavina.
"Olen iloinen, kun satuin tapaamaan teidät, Merryvale. Onpa ihmeellistä, että muistatte minut näin monien vuosien perästä."
"Olithan kuin oma poikani! Mutta eipä monikaan tuntisi sinua enää? Sinulla on harmaita hiuksia, Adam – erämaan leima kasvoissasi!"
"Vanha ystäväni, oletteko milloinkaan kuullut kerrottavan Wansfellistä?"
"Wansfellistäkö? Tarkoitatko vaeltajaa, josta kullanetsijät puhuvat? – Kyllä. Olen kuullut kerrottavan monista hänen urotöistään näinä vuosina."
"Minä olen Wansfell", sanoi Adam.
"Wansfell? Sinäkö Wansfell? Enkös sanonutkin, että sinusta kehittyy hitonmoinem mies aikaa myöten!"
Adam vei Merryvalen syrjään uteliaiden vetelehtiväin lähettyviltä.
"Vanha ystävä, ennen kuin jatkamme keskustelua, ennen kuin lähden, pyydän teitä viemään minut veljeni haudalle."
Merryvale tuijotti häneen.
"Mitä?" huudahti hän ja jälleen hänen terävät silmänsä katselivat tutkivasti Adamia.
"Niin, veljeni Guerdin haudalle", kuiskasi Adam.
"Kuulehan nyt! Luuletko että Guerd Larey on haudattu tänne? Senkö vuoksi palasit?"
Merryvale näytti hämmästyneeltä.
"Tulin katsomaan hänen hautaansa. Tahdon saada rauhan omalletunnolleni ja siksi aion nyt ilmoittautua viranomaisille."
"Ilmoittautua viranomaisille?" huohotti Merryvale. "Oletko menettänyt järkesi erämaassa?"
"En", vastasi Adam kärsivällisesti. "Tämän päätöksen tein neljätoista vuotta kestäneen kidutuksen jälkeen. Noina pitkinä vuosina olen kärsinyt äärettömästi!"
Merryvalen laiha leuka vapisi. Hän alkoi tointua hämmästyksestään ja mielenliikutuksestaan. Hän näytti vihdoinkin ymmärtävän.
"Mutta miksi haluat luovuttaa itsesi viranomaisille?" kysyi hän.
"Sanoinhan sen jo. Omantuntoni vaatimuksesta. Haluan sovittaa rikokseni, jotta saisin rauhan."
"Minkä vuoksi?"
"Vanha ystäväni, ettekö ala jo ymmärtää? Rikoksen vuoksi."
"Ja mikä oli rikoksesi?" kysyi Merryvale tiukasti.
"Sama kuin Kaininkin", vastasi Adam surullisesti. "Viekää minut veljeni haudalle."
Merryvale näytti nuortuvan.
"Veljesi haudalleko? Guerd Lareynko haudalle? Taivaan nimessä, toivoisin voivani viedä sinut sinne! Adam, olet aivan mieletön. Erämaa on sumentanut järkesi. Siunatkoon, poika, kuinka hirmuisesti oletkaan erehtynyt! Olet piileskellyt erämaassa neljätoista vuotta – olet kärsinyt siellä helvetin vaivoja – sinusta on tullut Wansfell – ja kaikki vain tyhjän vuoksi! Sinä et ole murhaaja! Veljesi ei ole kuollut. Hän ei edes pahasti haavoittunutkaan. Ei, Guerd Larey on vielä hengissä, hengissä, hengissä!"