[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fv6avINLLUo4V_zdRk9VB9LZeIjvS8Tell1NhjhSlEeU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2069,"Erämaan vaeltaja","Grey, Zane",1872,1939,"2069-grey-zane-eramaan-vaeltaja","2069__Grey_Zane__Erämaan_vaeltaja",null,"romaani",[],[],"fi",1923,1929,54996,356661,true,[],[],[],"Adam Larey pakenee menneisyyttään ja veljeään syvälle lounaisen Yhdysvaltojen polttavaan erämaahan. Matka Koloradojoelta Kuolemanlaaksoon on selviytymistarina, jossa nuori mies etsii vapautta ja uutta alkua karun luonnon keskellä.","Zane Greyn 'Erämaan vaeltaja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2069.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ERÄMAAN VAELTAJA\n\nKirj.\n\nZane Grey\n\n\nSuomentanut [\"Wanderer of the Wasteland\"]\n\nVäinö Nyman\n\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nAdam Larey katseli kiinteästi ja ihmetellen äänettömästi virtaavaa,\npunertavaa jokea, joka veisi hänet erämaahan.\n\nKoloradoon ei ollut luottamista. Mutaisena ja sameana se mutkitteli\nsinne tänne Arizonasta Kalifornian rannoille, pyörteili eteenpäin\nkiivaasti ja kalvoi törmiään kuin uhaten niellä ne. Juhlallisena se\nkaartui etelään ja solui aukeiden, pajuja ja poppeleita kasvavien\nrantojen välissä, helteisessä auringossa välkehtien, tietöntä ja\ntuntematonta erämaata kohti, jonka etuvartijat, jylhät ja alastomat\nvuorenhuiput, häämöttivät kaukaa punavivahteisina.\n\nLarey juoksi törmää alas ja heitti reppunsa veneeseen, mutta pysähtyi\nja katsoi taakseen kaupunkiin, tomuiseen, savesta kyhättyyn\nEhrenbergiin, joka parhaillaan uinui puolipäivän helteen raukaisemana.\nSe ei havahtuisi unestaan ennen kuin väsyneet kullankaivajat\nkotiutuisivat tai postivaunut ja laiva saapuisivat. Erään hökkelin\nvarjossa seisoi tumma ja likainen pitkä intiaani tuijottaen\nliikkumattomana eteensä.\n\nLareyn mieli murtui.\n\n\"Guerd -- Guerd ei ole enää veljeni\", sopersi hän nyyhkytysten lomassa,\näänessä nöyryytyksen ja petetyn lemmen katkeruutta. \"Ja mitä -- tyttöön\ntulee -- häntä en ajattele -- en milloinkaan.\"\n\nKääntyessään katsomaan joelle hän tukahdutti mielipahansa. Larey oli\nkahdeksantoistavuotias pitkä ja ryhdikäs nuorukainen. Ihonväri oli\ntumma ja kasvot selväpiirteiset ja kauniit. Työntäessään veneen vesille\nhän tunsi omituista väristystä -- äänetön ja sileä virta lumosi hänet.\nHänen huimapäinen päätöksensä oli tosin kypsynyt lopulliseksi muutamien\nryyppyjen vaikutuksesta, mutta riemu, jota hän tunsi seikkailemaan\nlähtiessään, johtui jostakin kummallisesta houkutuksesta, joka oli\nherättänyt hänessä vastakaikua. Siinä ei ollut kuitenkaan kaikki.\nItsekäs Guerd ei saisi sortaa häntä enää milloinkaan, tuo veli, joka\noli anastanut kaikki antamatta mitään sijaan! Hänen lähtönsä koskisi\nGuerdiin. Ehkäpä tämä tulisi pahoilleen. Tuossa virtasi etelää kohti\npunertava Kolorado, tie, jota myöten hän pääsisi erämaan\nsilmänkantamattomille aukeille, käsiksi sen salaisuuksiin,\nseikkailuihin, kultaan ja mieltä kiehtovaan vapauteen.\n\n\"Minä lähden!\" huudahti hän kiihkeästi, tyrkkäsi veneen rajusti vesille\nja hyppäsi teljolle. Vene liukui hitaasti eteenpäin kääntyen melkein\nympäri, mutta päästyään myötävirtaan se solui kuin näkymättömän voiman\nvetämänä. Takaisin kääntyminen oli jo mahdotonta, yhtä mahdotonta kuin\nmahtavan virran vastustaminen heikoilla airoilla. Nopeasti häipyivät\nnäkyvistä savimajojen rykelmä ja synkkä, liikkumaton intiaani.\nEhrenberg jäi sinne, samoin veli, joka oli hänen ainoa omaisensa, ja\npieni, pettymykseksi tullut lemmentarina.\n\n\"Nyt olen selvittänyt välini Guerdin kanssa ainiaaksi\", hän mutisi\nkatsoen taakseen silmät kuivina. \"Oma syynsä. Äiti varoitti minua\naina... Jospa hän eläisi, olisin vielä kotona. Kotona -- enkä täällä\nkuumassa ja autiossa erämaassa, jossa miehet ovat kuin susia ja naiset\nkuin...\"\n\nHän ei ajatellut loppuun, vaan istuutui ja alkoi soutaa pitkin ja\nvoimakkain vedoin.\n\nAdam Lareyn mieleen välähti muistoja ja kuvia menneisyydestä:\nunohtumaton vanha koti kaukana idässä, kalpeakasvoinen, surumielinen\näiti, joka ei ollut konsanaan rakastanut hänen veljeään niin kuin\nhäntä. Isään, joka oli kuollut hänen lapsuudessaan, oli liittynyt\njotakin hämärää ja salaperäistä. Ajatellessaan näitä asioita Adam\nhuomasi niiden ja oman tilansa välillä jonkinlaista epämääräistä\nyhteenkuuluvaisuutta. Äiti oli antanut kuollessaan kaikki rahansa\nhänelle, mutta hän oli taas antanut pienestä omaisuudestaan puolet\nveljelleen Guerdille. Mutta nuo rahat olivat olleet pahaksi. Guerdin\nluonnetta ne eivät olleet ehkä muuttaneet, mutta ne olivat herättäneet\nhänessä ahneutta ja intohimoja. Guerd tuhlasi osansa, häpäisi itsensä\nkotikaupungissa ja alkoi sitten itsepintaisesti kiusata Adamia\nlopettamaan koulunkäyntinsä. Heidän piti lähteä katsomaan maailmaa,\netsiä seikkailuja, purjehtia Kap Hornin ympäri Kalifornian\nkultakentille. Adam oli yhtä elämän- ja seikkailunhaluinen kuin\nvelikin, niin että hänen korvansa olivat liiankin avoimet kiusaajan\näänelle. Tahtoen seurata veljeään ja nähdä hurjaa elämää Adam myöntyi,\nmutta piti parempana pyrkiä länteen maitse. Matkan varrella Guerd oli\nlyöttäytynyt usein huonojen ja epäilyttävien miesten seuraan, joiden\nparissa hän näytti viihtyvän parhaiten, ja viimein oli antautunut\nkokonaan pelurin huolettomaan mutta epävarmaan ammattiin, jota\nharjoittaessaan hän ei säästänyt edes omaa veljeäänkään. Ehrenbergin\nelämä oli ollut juuri sellaista mistä Guerd piti -- pieni yksinäinen\nkaivos- ja kauppapaikka, jossa hän sai mieleisiään ystäviä ja jossa hän\nlopulta varasti niiden tummien silmien lämmön, jotka olivat ensin\nhymyilleet Adamille.\n\nKesäkuun aurinko paahtoi täydeltä terältä Koloradon erämaata ja sen\npunertavaa jokea. Adam Larey souti hetkisen tarmokkaasti, mutta\ntukahduttava kuumuus uuvutti hänet pian, niin että hän oikaisi\nvenerottelon pohjalle jättäytyen virran armoille.\n\nKolorado oli merkillinen virta. Sillä oli monta nimeä, mutta sopivin\noli se joka viittasi sen väriin. Se ei ollut helakan eikä\ntummanpunainen, siinä ei ollut ainoatakaan sellaista vivahdusta, jolla\nsen punainen väri voitaisiin määritellä, mutta sittenkin se puunsi\npunaiselta kuin veri, josta elämä on paennut. Sen lähteet olivat\nkorkealla ja sieltä se lumikenttien ja tuhansien järvien ja purojen\npaisuttamana rynnisti syvien kanjoniensa halki rajuna ja mahtavana,\ntyyntyi sitten nopeasti kiitäväksi virraksi ja vei mukaansa tempaamansa\nliejun ja hiekan erämaiden poikki hiljaisena, mutta vieläkin\nvastustamattomana. Se oli äänetön, kuin mietteisiinsä unohtunut, mutta\nsittenkin kauhistuttava.\n\nAdam Lareyn vene oli kuin peräsimetön laiva merivirrassa. Se ajelehti\nrannalta toiselle ja kieppui hitaasti ympäri kuin pyörteessä.\nIltapäivän helteiset tunnit kuluivat vähitellen ja aurinko painui yhä\nlähemmäksi pilvetöntä taivaanrantaa, joka liekehti ja hehkui\nkullankarvaisena. Vihertävillä rantasärkillä lenteli rauhallisesti\nkurkia ja kaulushaikaroita ja korkealla punertavan taivaan alla liiteli\nerämaan petolintuja. Vene ajelehti virran mukana oman onnensa nojassa\nkunnes takertui kaislikkoon ja jäi siihen.\n\nAdam heräsi päivän sarastaessa. Hän vavahti, upotti kätensä mutaiseen\nja kylmään veteen, sammutti janonsa, huuhteli kuumeiset kasvonsa ja\nkaivoi sitten repusta eväitä.\n\nSitten hän koetti päästä selville olinpaikastaan. Kaisloihin tarttunut\ntuore muta osoitti veden laskeutuneen noin neljännesmetrin, mistä hän\npäätteli ajautuneensa useita peninkulmia alaspäin.\n\n\"Nyt soudan, kunnes ilma lämpenee, ja lepään sitten jossakin\nvarjoisassa paikassa\", hän päätti, työnsi veneen kaislikosta ja\nistuutui soutamaan. Virta nielaisi hänet mukaansa vauhdin kiihtyessä\npian vinhaksi eikä kestänyt kauan, kun reipas liikunta, vilpoinen\ntuulenhenki ja kosteiden särkkien raikas haju olivat karkottaneet\npainostavan ja tukalan tunteen. Mielen synkkyyskin hävisi vähitellen,\nmutta rintaa ahdisti vielä. Hän ohjasi päättävästi veneensä kiivaimpaan\nvirtaan tietoisena sielunsa oudosta avartumisesta ja valmiina näkemään,\nkuulemaan ja kokemaan kaikkea, mitä tämä ihmeellinen vapaus ehkä\ntarjoaisi.\n\nAurinko nousi ja ilma oli pian paahtavan kuuma. Adam alkoi hikoilla, ja\ntunsi itsensä täysin reippaaksi ja terveeksi. Tämän tästä hän näki\nrantasärkillä haikaroita ja muita pitkäsäärisiä kahlaajia, kurppia ja\nvakavan näköisiä harmahtavia lintuja, joita hän ei tuntenut. Linnuissa\noli jonkinlaista omituista erämaan tunnelmaa ja se sai Adamin\nhuomaamaan, kuinka hiljaista hänen ympärillään oli. Hiljaisuus peitti\nkaiken, veden, kaislikot ja rannat kuin näkymätön verho.\n\n\"Erämaan hiljaisuutta\", kuiskasi hän hartaasti.\n\nÄänettömyys teki häneen voimakkaan vaikutuksen ja täytti hänen mielensä\nilolla, jota hän ei ollut ennen tuntenut. Heikko tuulenhenki leyhähteli\nlämpöisenä, täynnä hyviä tuoksuja, joihin sekoittui mutasärkkien\ntuoretta hajua. Aurinko paistoi jo kuumasti lämmittäen suloisesti\nniskaa ja selkää.\n\n\"Ehkäpä Guerdin itsepäisyys, kun hän houkutteli minutkin tänne länteen,\nkoituu minulle vielä hyväksi\", puheli Adam poikamaisen toiveikkaasti.\n\"Kuka tietää.\"\n\nLopulta hän huomasi loivan rantapenkeren, joka näytti turvalliselta\nvalkamalta. Siinä kasvoi vain harvassa pensaita ja äyräs vietti\nasteittain veteen. Törmän laki oli noin neljän-, viidenkymmenen jalan\nkorkeudella ja kiivettyään sinne hän näki joka taholla punertavia\nvuorenhuippuja, joille hän olisi mielellään kiivennyt.\n\n\"Hitto vieköön!\" hän huudahti. \"Ei merkkiäkään ihmisestä! Ei\nmerkkiäkään elämästä!\"\n\nSyötyään ja juotuaan hän sovittautui mukavaan asentoon levätäkseen\nhetkisen. Guerd, hänen veljensä! Hän oli päättänyt tukahduttaa\nviimeisenkin hellyyden jäännöksen, jota hän tunsi veljeänsä kohtaan,\nmutta ei ollut vielä onnistunut siinä. Mieleen muistuivat lapsuuden\nonnelliset päivät ja hän tunsi, ettei hän voisi milloinkaan unohtaa\nniitä. Hänen ja Guerdin välillä oli ennen ollut jotakin lämmintä,\nläheistä ja kaunista, mutta nyt olivat välit rikkoutuneet ainiaaksi.\nSitä ei voinut mikään korvata. Adam tiesi, että jokainen tunti veisi\nhänet yhä kauemmaksi tuosta petolliseksi osoittautuneesta veljestä. Hän\npainoi kasvonsa kuivaan ruohikkoon ja alkoi tutkistella oman sielunsa\nsyvyyksiä.\n\n\"Tahdon taistella -- ja unohtaa\", hän mutisi lopuksi ja ryhtyi\nlaatimaan suunnitelmia lähitulevaisuuden varalle. Mihin hän menisi?\nAlempana oli kaksi paikkaa -- Picacho, pieni kaivosleiri, ja Yuma,\nrajaseutukaupunki -- joista hän oli kuullut kummallisia ja\nmielenkiintoisia tarinoita. Hän tunsi nyt huimapäistä seikkailunhalua,\nmutta samalla surua ajatellessaan rauenneita suunnitelmiaan\nonnellisesta ja hyödyllisestä elämästä.\n\nHän heräsi hikisenä ja palavissaan. Aurinko paistoi kirkkaasti ja\nlännen taivas helotti punaisena. Hän oli nukkunut monta tuntia.\nNoustessaan istumaan hän kuuli risahtelua pensaikosta ja muuttui heti\nvalppaaksi ja varovaiseksi. Matkallaan Arizonan poikki hän oli ollut\nmonissa vaaroissa ja kokenut yhtä ja toista. Muistaen vihamielisistä\nintiaaneista, roistomaisista meksikolaisista ja pahoista valkoisista\nmiehistä kuulemiaan tarinoita ja lisäksi sen että erämaassa oli paljon\nvaarallisia petoeläimiä ja matelijoita hän varustautui torjumaan\nyllätykset.\n\nKun hän astui pensaikosta rannalle ja katseli äänetöntä virtaa ja\nautiota laaksoa, valtasi hänet jälleen sanomaton yksinäisyydentunne.\nLuonto näytti jollakin tavoin muuttuneen aamupäivästä. Joki näytti\npunertavammalta ja vuoret olivat verhoutuneet hohtavaan autereeseen.\nMaa ja taivas kylpivät iltaruskon lempeässä hohteessa.\n\nAdam työnsi veneen vesille ja tarttui airoihin. Hänen voimakkaat\nvetonsa ja myötävirta kiihdyttivät vauhdin noin kymmeneksi mailiksi\ntunnissa. Puna hävisi taivaalta, pilvet tummuivat, sini syveni ja\nyksinäinen tähti syttyi lähelle taivaanrantaa. Ilta alkoi käydä\nviileäksi ja Adam lisäsi vetojensa voimaa. Ympärillä alkoi hämärtää ja\nsitten tuli pimeä tähtien syttyessä tummalle taivaalle. Yöllinen matka\nkävi jännittäväksi. Edessäpäin vaani varmasti jokin vaara. Jokikin\nnäytti leveältä, virtaavalta ja salamyhkäiseltä -- äänettömältä kuin\nhauta. Sen painostava äänettömyys alkoi lopulta tuntua luonnottomalta.\n\nTähtien valon syttyessä muuttui joen syvä uoma pimeydestä huolimatta\nselväpiirteisemmäksi. Törmien himmeät ja korkeat ääriviivat häämöttivät\ntaivasta vasten ja niiden takaa näkyi vuorten mustia keiloja. Adam\npyöräytti tämän tästä veneensä ympäri, ajelehti virran mukana airojaan\nlepuuttaen ja jännitti näköään ja kuuloaan. Näinä toimettomuuden\nhetkinä hän tunsi kylmiä väristyksiä. Oli mahdotonta olla pelkäämättä,\nmutta hän nautti sittenkin. Hän saattoi nähdä jonkin matkaa eteensä\nvälkehtivälle virralle, mutta vaara, joka kummitteli hänen mielessään,\nei näyttänyt vaanivankaan itse virralla, vaan kauempana rantatörmien\npimennoissa ja mutkissa. Merkillinen ja käsittämätön joki! Niin äänetön\nja yksinäinen! Tämä yksin vietetty yö juhlallisesti kaartuvan\ntähtitaivaan alla painui ikuisiksi ajoiksi muistiin.\n\nVihdoin koitti hetki, jolloin taivaan tumma sini alkoi vähitellen\nvaaleta ja tähtien valo himmentyä kuin näkymättömään verhoon peittyen.\nAdam toivotti itäiselle taivaanrannalle ilmestyneen valonkajastuksen\ntervetulleeksi. Se kirkastui ja kalpeat tähdet sammuivat. Vuoret\nnäkyivät yhä selvemmin ja niiden tummilla jylhillä ääriviivoilla alkoi\nkajastaa heikko punerrus, nousevan päivän airut. Se kävi helakammaksi\nja levisi yhä laajemmalle karkottaen tieltään aamun harmaan hämärän.\nVarjot pakenivat laaksostakin, usva hälveni joelta ja uusi päivä alkoi.\n\n\"Olen aina ennen nukkunut tämän suuren hetken ohi\", Adam ajatteli.\nHänen mielensä oli nyt kevyt ja reipas.\n\nHän ryhtyi syömään eväitään ja antoi veneen ajelehtia, kunnes huomasi\nkorkean savupatsaan lounaassa. Silloin hän tarttui jälleen airoihin ja\nvene kiiti sellaista vauhtia, ettei jäljellä olevien muutamien mailien\ntaival vienyt pitkää aikaa.\n\n\"Picacho!\" virkkoi Adam muistaen kuulemiaan juttuja. \"Mitä nyt teen? --\nRyhdyn minkälaiseen työhön tahansa!\"\n\nHänellä oli melkoinen rahasumma vyöhön kätkettynä -- jäännös äidin\nantamista rahoista -- ja hän tahtoi säilyttää ne mahdollisimman kauan.\n\nHän saapui pian valkamaan, jonka muodosti vain matala mutasärkkä. Pieni\nja kolhiintunut siipilaiva seisoi mudassa. Keulassa istui laiha ja\nharmaapartainen, päivän paahtama mies, pitkä onkivapa kädessä, Taempana\nnäkyi loivasti viettävä valkoinen hiekkatörmä ja tiheä vesaikko, jonka\nhalkaisi kapea kujanne. Kujanteella seisoi tummapukuinen solakka\nmeksikolaistyttö päässään punainen liina, jonka reunat hulmusivat\ntuulessa.\n\nAdam vetäisi veneensä rannalle. Otettuaan reppunsa hän kapusi kapealle\nlaituripenkerelle ja meni puhuttelemaan onkimiestä. Tervehdittyään hän\ntiedusteli, oliko paikka Picacho.\n\n\"Huomenta, vieras\", vastasi puhuteltu. \"Niin, kyllähän tämä on se\nkultakaivos, mutta täällä kuhisee jo väkeä kuin ampiaisia.\"\n\n\"Oletteko saanut kaloja?\" kysyi Adam.\n\n\"Olen. Toissapäivänä sain yhden\", vastasi mies tyytyväisenä.\n\n\"Millaisen?\"\n\n\"Sitä en tiedä, mutta hyvältä se maistui, Mistä kaukaa vieras tulee?\"\n\n\"Tuolta idästä.\"\n\n\"Sitä arvelinkin. Meikäläisistä ei kukaan lähtisi Koloradolle sen\nollessa tulvillaan. Aiotteko etsiä kultaa?\"\n\n\"En. Tekisin mieluummin muuta. Mahtaisikohan täältä saada työtä?\"\n\n\"Jos olette yhtä kunnollinen kuin näytätte, voitte saada hyvänkin\ntyöpaikan. Mutta noin reipas poika voi rikastua kullankaivamisellakin\nsangen pian, jos vain pysyy erillään viinasta.\"\n\n\"Entä kuinka on asunnon ja ruoan saannin laita?\"\n\n\"Leirissä se on hyvin hankalaa. Leiri on tuolla ylempänä kanjonissa.\nMutta olin unohtaa sen miekkosen, joka asui täällä meksikolaisten\nluona. He hautasivat hänet eilen. Voitte saada hänen paikkansa.\nEnsimmäinen savimökki tuolla ylhäällä. Kysykää tuolta Margaritalta. Hän\nkyllä neuvoo.\"\n\nAdam nousi törmälle tytön luo ja laski reppunsa maahan. Tytön pehmeä ja\nsointuva ääni sopi hyvin hänen suuriin ja loistaviin silmiinsä, jotka\nolivat tummat kuin yö, ja pieniin sieviin kasvoihin, joita reunustava\ntukka oli musta kuin korpin siipi.\n\nAdam ei osannut meksikolaisten espanjaa, mutta tuli silti toimeen\nverraten hyvin. Hän vastasi tervehdykseen, mutta ei esittänyt heti\nasiaansa. Hän oli säpsähtänyt nuo tummat silmät nähdessään, sillä ne\nmuistuttivat eräitä toisia, jotka hän tahtoi unohtaa, mutta ei voinut\nmitään sille, että kauniiden kasvojen näkeminen lämmitti häntä\nvieläkin. Naiset olivat aina hymyilleet Adamille. Tämäkin nuoruutensa\nkeväässä oleva tyttö hymyili hänelle katse maahan luotuna ja kääntyi\näkkiä notkeasti ja kuin kiusoittelevasti poispäin. Adam oli ensin\nepäröinyt joutuessaan äkkiarvaamatta naisen läheisyyteen, sillä hänen\nmieleensä muistuivat koetut pettymykset. Mutta pian hän malttoi\nmielensä. Hän oli nyt astunut uuden ja vapaamman elämän kynnyksen yli\nja siihen oli sentään tarvittu paljon enemmän rohkeutta.\n\n\n\n\nII\n\n\nHän otti reppunsa ja seurasi Margaritaa. Hiekka oli kauempana puhtaan\nvalkoista, mutta pehmeää ja upottavaa. Tyttö kulki edellä pajupensaiden\nreunustamaa kujannetta, kunnes tultiin pienelle aukiolle, jolla oli\nuseita pieniä savimökkejä.\n\nMargarita pysähtyi ensimmäisen ovelle ja kutsui äitiään,\nvälinpitämättömän näköistä ja huolimattomasti pukeutunutta naista. Äiti\ntervehti englanniksi, mutta kun hän kuuli Adamin osaavan murteellista\nespanjaa, levisi hänen kasvoilleen kirkas hymy, joka teki ne hyvin\nmiellyttäviksi. Pieni huone, johon hän vei Adamin, oli pimeä,\nummehtunut ja kaikin puolin ikävä. Adam sanoi sen heti. Rouva tuli\nkaunopuheiseksi ja Margarita ilmaisi pettymyksensä nopealla\nsilmäyksellä. Sitten he veivät hänet tuvan taitse ja pienen metsikön\nhalki toiseen mökkiin, joka sijaitsi melkein virran äyräällä. Seinät\noli tehty siten, että tukeviin nurkkapaaluihin oli naulattu pitkiä\nohuita riukuja kahteen riviin, joiden väli oli sitten täytetty savella.\nHuoneita oli kaksi. Toinen oli täynnä kaikenlaista törkyä, mutta toinen\noli virran puolella ja edestä avoin kuin kuisti. Se oli tyhjä ja\npermantona oli hieno valkoinen hiekka. Adam mielistyi siihen ja\nvuokrasi sen rouvan suureksi mielihyväksi ja ujostelevan Margaritan\niloksi. Adam suhtautui jälkimmäiseen hiukan epäluuloisesti, mutta oli\nsamalla mielissään, sillä hän oli kaikesta huolimatta hieman mieltynyt\ntuohon kauniiseen neitoseen. Adamin purkaessa reppuaan ja\njärjestellessä sen sisältöä naiset toivat matalan lavitsan, vesisangon\nja pesuvadin. Ne muodostivat hänen uuden asuntonsa sisustuksen.\nAterioimassa hän saisi käydä isäntäväkensä luona toisessa mökissä.\nPoistuessaan Margarita katsahti taaksensa, jolloin hänen hiuksensa\ntarttuivat mesquitojen okaisiin oksiin. Adam kiiruhti heti hänen\navukseen. Sitten Margarita juoksi äitinsä jälkeen.\n\n\"Millaiset silmät!\" Adam ajatteli, tuntien yhä suurempaa mieltymystä.\nSamassa hän muisti veljensä Guerdin. \"Olenpa iloinen ettei hän ole\ntäällä.\"\n\nMargarita oli tuonut veljen hänen mieleensä. Guerd oli kaunis\npaholainen, naisille vastustamaton. Adam palasi reppunsa ääreen\ntietoisena siitä, että tähän saakka oli kaikki käynyt hyvin. Hän\nripusti vaatteensa ja muut vähät tavaransa seinille, levitti peitteistä\nvuoteen hiekalle ja silmäili sitten hyvillään ympärilleen.\n\nVanha onkimies istui entisellä paikallaan ja samassa asennossa. Adam\nkapusi laivaan.\n\n\"Onko tärpännyt?\" kysyi hän.\n\n\"Luulenpa että äsken nykäisi.\"\n\nMies oli noin viisikymmenvuotias, laiha ja kuivettunut. Ruskettuneet\nkasvot olivat täynnä ryppyjä ja leuassa ja poskilla näkyi harvaa\nparranhaiventa.\n\n\"Tässä olisi tupakkaa\", tarjosi Adam viimeisiä sikarejaan.\n\n\"Herra varjelkoon!\" huudahti kalastaja ja hänen silmänsä kirkastuivat.\n\"Onpa siitä aikaa kun viimeksi näin kunnon sikarin. Olette hyvin\nystävällinen, nuorimies. Mikä on nimenne?\"\n\nAdam sanoi nimensä ja kotipaikkansa sekä sen, että hän oli tullut\nlänteen vasta joitakin viikkoja sitten.\n\n\"Minun nimeni on Merryvale\", vastasi toinen. \"Tulin länteen\nkaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten, jolloin olin teidän ikäisenne.\"\n\n\"Löysittekö kultaa?\" tiedusteli Adam vilkkaasti.\n\n\"Kaivoin kultaa kaksikymmentä vuotta, kokosin ja menetin suuret summat.\nViina, peli ja naiset olivat onnettomuuteni... Nyt olen yövartijana\ntäällä Picachossa enkä enää pystykään muuhun.\"\n\n\"Kuinka ikävää\", sanoi Adam vilpittömästi. \"Ettekö kertoisi minulle\njotakin entisistä suurista ajoista ja silloisista kokemuksista? Olen\nnyt nähkääs ikään kuin tuuliajolla ja hiukan katkeralla mielellä.\"\n\nMerryvale nyökäytti päätään myötätuntoisesti. Silmät olivat\nystävälliset, mutta katse terävä ja läpitunkeva. Adam kertoi itsestään\nja matkastaan länteen avomielisesti ja asiallisesti. Merryvale kuunteli\nnyökäten silloin tällöin.\n\n\"Olen vilpittömästi pahoillani tänne tulostanne, nuorimies!\" sanoi hän\nsitten.\n\n\"Kuinka niin? Kyllä minä opin pitämään huolta itsestäni. Siihen\nvaaditaan kyllä miestä. Sitä paitsi olen mieltynyt erämaahan ja sen\nluontoon.\"\n\n\"Hyvä on, poikaseni, en tahdo lannistaa mieltänne\", sanoi Merryvale\nmuhoillen. \"Olen tyhmä pelätessäni, että teille kävisi samoin kuin\nminulle. Mutta tällainen kaivosleiri on helvetti vanhalle\nvisakannollekin, saati sitten hurjistuneelle pojalle.\"\n\nSitten hän alkoi tarinoida.\n\n\"Täällä laivavalkamassa ja myllyn tienoilla on jotakuinkin rauhallista,\nsillä pelihelvetit ja muut huvipaikat ovat ylempänä leirissä. Olen\noleskellut Kalifornian kaikissa kultaleireissä enkä ole vielä\nmilloinkaan nähnyt, että kulta olisi ollut kaivajalleen siunaukseksi.\nSitä seuraa kirous ja se synnyttää kuumeen, josta on vaikea päästä.\nNoudattakaa siis vanhan miehen neuvoa, jos aiotte menestyä täällä.\nJuokaa vähän, pelatkaa vähän ja pysykää erillänne naisista!\"\n\n\"Ette varmaankaan usko, kun sanon, että otin vasta tänne länteen\ntultuani ensimmäisen ryypyn. En siedä väkeviä.\"\n\nAdamin kasvoilla karehtinut valoisa ilme katosi ja hänen katseensa\nsynkkeni, vaikka hän kestikin tyynesti Merryvalen uteliaan katseen.\n\n\"Olette kunnon poika\", virkkoi tämä lämpimästi, \"mutta ulkonäkönne on\nsellainen, että se vetää puoleen naisten huomiota. Ja naisten suosio\nmerkitsee tässä maassa ikävyyksiä. Erämaassa, jossa elämä on villiä ja\nalkeellista ja jossa heikompi sukupuoli on aina niukasti edustettuna,\nheistä tapellaan henkeen ja vereen saakka.\"\n\n\"Naisista minulle ei ole vielä ollut mitään vastusta\", sanoi Adam.\n\"Hiljattain sattui kyllä eräs vastoinkäyminen naisen takia, mutta sekin\npäättyi alkuunsa.\"\n\n\"Sittenpä olette totisesti lammas susien joukossa!\" Merryvale huudahti.\n\"On synti ja sääli, että noin siistin pojan piti joutua tämmöiseen\npaikkaan. Jokaisen, joka lähtee länteen, saati sitten näihin erämaihin,\ntäytyy alusta alkaen opetella elämään maan tavalla. Hänen täytyy tehdä\ntyötä kuin orja, hänen täytyy kestää, tapella ja osata pitää puolensa\nnaisia vastaan. Sellaista elämää ei kannata kehua, mutta maassa, joka\non jo luonnostaan tyly ja vihamielinen, ei muu lyö leiville.\"\n\n\"Luonnollinen valinta\", mutisi Adam kuin itsekseen.\n\n\"Tepä sen sanoitte! Luonto määrää täällä kunkin ihmisen menestyksen.\nMiehen kelpoisuus tiedetään vasta sitten, kun hän on joutunut\ntosikoetukselle. Erämaa on paikka, jossa vain yksi tuhannesta menestyy.\nOlen tuntenut monta semmoista miekkosta ja ellen pahasti erehdy,\nedellyttää täällä menestyminen ennen kaikkea otollista luonteenlaatua\nja herpaantumatonta kestävyyttä. Mitä muuten tähän Picachoon tulee, en\npelkää puolestanne, jos vain aloitatte oikeasta päästä.\"\n\n\"Oikeasta päästä?\"\n\n\"Niin juuri, poikaseni! Kunpa nyt löytäisin oikeat sanat\", virkkoi\nMerryvale hartaasti. \"Takaisin kääntymisestä ei kannata puhuakaan, vai\nmitä?\"\n\n\"Ei. Jään tänne, kävi miten kävi. Kotia minulla ei enää ole ja ainoa\nelossa oleva omaiseni -- veljeni -- on toista maata kuin minä.\nOikeastaan en aikonut tulla tänne länteen, mutta nyt tuntuu kuin olisin\nvapautunut häkistä. Tämä suuri ja ihmeellinen maa tekee minusta joko\nhyvän tai -- pahan!\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi Merryvale huokaisten. \"Oli aika, jolloin\nneuvojani olisi pidetty epäilyttävinä, mutta nyt olen vanha ja vuosien\nkarttuessa muistelen yhä enemmän omaa nuoruuttani. Voitte luottaa\nminuun.\" Ukko vaikeni huokaisten syvään. \"Olkaa mies kiireestä\nkantapäähän! Älkää pakoilko milloinkaan, olipa sitten kysymys työstä,\nleikistä tai tappelusta. Syökää, juokaa ja iloitkaa, mutta älkää\nsentään eläkö vain sitä varten. Auttakaa, kun apua tarvitaan -- olkaa\nantelias, kun saatte kultaa. Pistäkää kolmasosa saaliista sivulle pois\npelattavaksi ja katselkaa tyynesti sen hupenemista. Älkää juoko\nmilloinkaan niin paljon että päihdytty! Ja mitä naisiin tulee, heiltä\nette saa olla rauhassa. Mutta kaikesta, mitä saanettekin kokea,\nsuoriudutte onnellisesti olemalla rehellinen, ystävällinen ja\ntoveruudessa uskollinen.\"\n\n\"Rehellinen -- ystävällinen -- toveruudessa uskollinen\", kertasi Adam\nhiljaa.\n\n\"Niinpä niin -- siimakin näkyy vetävän viimeistä virttään\", arveli\nMerryvale nostaen vavan ylös. \"Nyt mennään kauppaan ja sitten opastan\nteidät myllylle.\"\n\nHeidän mennessään savimökin ohi, josta asunto oli vuokrattu, Adam\ntiedusteli toveriltaan isäntäväkensä nimeä.\n\n\"Arallanes -- Juan Arallanes. Hän on myllyllä työskentelevien\nmeksikolaisten esimies. Vaimo on myös kunnon ihminen, mutta se\nmustasilmäinen otus -- se Margarita...\"\n\nMerryvale pudisti harmaantunutta päätään lopettamatta lausettaan, joka\noli tehnyt Adamin uteliaaksi. Hetkisen kuluttua vanhus osoitti jonkin\nmatkan päässä näkyvää mökkirykelmää ja siitä hiukan erillään olevaa\nverraten muhkeaa, matalaa ja nelikulmaista kivitaloa, jonka isot\nikkunat kimaltelivat auringossa. Valkoisia ja tummaihoisia lapsia\nleikki hiekassa mökkien edustalla ja toimettomia miehiä vetelehti\nkivirakennuksen seinustalla, jossa Merryvale sanoi kaupan olevan.\nAstuessaan sisään Adam ensin ihmetteli tavaroiden paljoutta ja\nmoninaisuutta, mutta muisti sitten, että päivittäin kulkevat jokilaivat\nvälittivät liikennettä erämaan liepeille saakka. Sen jälkeen Merryvale\nvei hänet siihen suureen kivi- ja puurakennukseen, jonka Adam oli\nnähnyt jo kaukaa joelta. Tullessaan lähemmäksi hän kuuli höyryn terävää\nsihinää, suurten koneiden raskasta jyskettä ja ääntä, jonka täytyi\njohtua malmin murskaamisesta, ja kaiken yli kuului kohisevan veden\npauhua.\n\nMerryvale meni puhuttelemaan työnjohtajaa, jonka hän tunsi.\nKeskikokoinen, tanakka mies, jonka voimakkaat, punakat kasvot alkoivat\npeittyä pitkään parransänkeen. Punainen flanellipaita oli hiestä märkä,\nvyöllä heilahteli painava revolveri ja sinisten työhousujen avarat\nlahkeet oli sullottu pitkävartisiin kömpelöihin saappaisiin -- näki\nensi silmäyksellä, että mies oli kaivostyöläinen sormenpäitä myöten.\n\n\"Mac, lyöhän kättä tälle nuorelle ystävälleni\", sanoi Merryvale. \"Hän\nhaluaisi työtä.\"\n\n\"Vai työtä\", vastasi toinen hyväntahtoisesti, paiskaten Adamille\nreimasti kättä. Kädenlyöntiä seurasi nopea ja tutkiva katse, joka\nmittasi Adamia kiireestä kantapäähän. \"Oletteko taitava laskemaan?\"\n\n\"Kyllä -- kyllähän minä\", vastasi Adam, \"mutta tarkoitukseni oli pyytää\ntyötä.\"\n\n\"Hyvä on! Saatte auttaa minua konttorissa, jossa olen lujilla, ja sitä\npaitsi järjestän teille jotakin sopivaa ulkotyötäkin. Huomenna siis.\"\nMies hipaisi kädellään hattunsa reunaa ja poistui kiireesti.\n\n\"Mac ei jouda edes syömäänkään!\" huudahti Merryvale.\n\nAdamia nauratti. Hän ei ollut kuullut työnantajansa nimeä eikä kukaan\nollut liioin tiedustellut hänenkään nimeänsä. Mies, jonka suositus oli\nhankkinut hänelle työpaikan, oli aivan outo, eikä palkastakaan oltu\nmainittu sanaakaan. Tämä suorasukaisuus miellytti Adamia. Täällä ei\nkyselty todistuksia, vaan kukin sai osoittaa mihin hän kelpasi.\n\nMerryvale häipyi omille teilleen ja Adam jäi yksin. Hän silmäili myllyä\nja kuunteli sisältä kuuluvaa työnhumua, mutta tunsi sisimmässään, ettei\nhän ollut oikein tyytyväinen. Hän ei pelännyt raskastakaan työtä, mutta\npöydän ääressä nuhjusteleminen ei viehättänyt. Sitten hän kääntyi\nkatsomaan virralle ja laaksoon. Suurenmoinen näky! Jokea reunustava\nvihreä tasainen alanko lievensi taustalla kohoavien korkeiden ja\nalastomien vuorten jylhyyttä; koko tienoo näytti vaipuneen illan\ntunnelmalliseen rauhaan. Virta välkehti kuin sula kulta kaartuessaan\nnäkyviin kanjonin solasta, matkasi juhlallisesti laakson halki ja\nkatosi sen päässä korkean kallioniemen taakse.\n\nAdam henkäisi syvään. Näky lumosi hänet. Hän alkoi jo tuntea tämän\nvuoristoerämaan ja sen tuntemattomien polkujen selittämätöntä hurmaa.\nMutta samassa johtui Margarita hänen mieleensä ja se harmitti häntä --\nei sen tähden, että tyttö oli keimaillut hänelle, sillä hänen täytyi\nmyöntää sen olleen mieluista, vaan siksi, että tuon veitikkamaisesti\nkatsahtelevan ja keimailevan tyttöhupakon kuva häiritsi nyt hänen syvää\nja harrasta tunnelmaansa.\n\n\"Mietiskelen liian paljon\", päätteli Adam. Hänen täytyi saada toimia,\ntehdä työtä, urheilla, metsästää, mitä hyvänsä, kunhan se vain antoi\nvaihtelua ja lihaksille liikuntoa. Tämä tarve oli ollut tähän saakka\npuhtaasti ruumiillista laatua, mutta Adam tunsi sen olevan nyt\nhenkisestikin yhtä tärkeää.\n\n\n\n\nIII\n\n\nTyönjohtaja Arallanes ei Adamista näyttänyt niin tyypilliseltä\nmeksikolaiselta kuin muut. Hän ei ollut kääpiömäinen eikä tummaihoinen,\nvaan solakka, vaaleaihoinen mies, jonka piirteet olivat säännölliset.\n\nIllallisen jälkeen Arallanes lähti leiriin ja pyysi Adamia mukaansa.\nSilloin vaati Margarita, että hänetkin otettaisiin mukaan. Arallanes\nnauroi ja selitti jotakin niin nopeasti, ettei Adam saanut siitä\nselvää. Hän käsitti kuitenkin sen verran, että tyhjä malmijuna palaisi\nkanjonia pitkin takaisin leiriin jäädäkseen sinne huomiseen saakka.\nAdam huomasi senkin, että Margarita oli huonoissa väleissä isäpuolensa\nkanssa. He olivat jo melkein riitautumaisillaan, mutta silloin virkkoi\ntytön äiti muutamia lempeitä sanoja, jotka hillitsivät heti paikalla\nArallaneksen, mutta eivät pystyneet asettamaan tytön kiihkoa. Hänen\nsilmissään paloi synkkä tuli, kun hän katsoi Adamiin.\n\n\"Ettekö, armollinen herra, ottaisi Margaritaa mukaanne tansseihin?\"\n\nHämmennyksissään ja epäröivänä hän seisoi saamattomana tytön edessä.\nHän huomasi tämän suurten silmien harvinaisen kauneuden. Ne olivat\nmustat ja loistavat, eivät enää ujot, vaan rohkeat, laajentuneet ja\npolttavat, ikään kuin asia olisi ollut hyvinkin tärkeä.\n\nArallanes laski kätensä Adamin käsivarrelle:\n\n\"Ei, herra\", sanoi hän, \"voitte ottaa Margaritan mukaanne joskus\ntoiste.\"\n\n\"Teen sen hyvin mielelläni\", änkytti Adam.\n\nTytön punaiset huulet nyrpistyivät ivallisesti silmien välähtäessä\nkumman synkästi. Hän kääntyi pois. Arallanes vei Adamin hiekkakentän\npoikki tarttuen tuttavallisesti tämän käsivarteen.\n\n\"Tuo tyttö ei ole minun vertani. Hän on kirottu pieni villikissa,\nmelkeinpä intiaani, ja aina kuin tuli ja leimaus.\"\n\nEllei Adam tähän asti ollut tiennyt olevansa nuori, hän tunsi sen\nainakin nyt. Pelkkä ajatus, että hän saisi tanssia tänä iltana tuon\ntummasilmäisen espanjalaistytön kanssa, sai hänet värisemään.\n\nHe kiipesivät radalla odottavaan malmijunaan, joka oli jo melkein\ntäynnä työmiehiä. Hetkisen kuluttua juna lähti liikkeelle. Rata oli\nrakennettu muutamien jalkojen korkeudelle hiekasta, mutta siinä oli\ntulvan aiheuttamia merkkejä ja muutamista paikoista oli vesi huuhtonut\nhiekan kokonaan pois. Kanjoni oli mutkainen ja polveili sitä enemmän,\nmitä kapeammaksi se tuli. Adam katseli sen punaisiin seinämiin\nporattuja tunneleita ja sorapengermiin kaivettuja kuoppia, jotka\nArallanes selitti kullankaivajien tekemiksi. Matkan loppuosa oli\njyrkkää vastamäkeä. Tämä viiden mailin pituinen taival tuntui Adamista\npitkältä ja vihdoin juna sentään pysähtyi.\n\nArallanes opasti Adamin pitkälle ja kiemurtelevalle polulle ja muut\nmiehet seurasivat heitä jonossa. Heidän päästyään tasangolle huudahti\nArallanes:\n\n\"Picacho!\"\n\nHän osoitti Picachon huippua, joka kohosi kaiken yläpuolella. Adam\nkatseli sitä kuin lumottuna. Arallanes naureskeli hänelle ja lähti\nsitten eteenpäin. Meksikolaiset lörpöttelivät ohi kulkiessaan ja\nmuutamat valkoiset miehet huusivat kompasanoja pojalle, joka seisoi\nsiinä liikkumattomana ihaillen vuorta.\n\nJoukko jatkoi matkaansa, mutta Arallanes jättäytyi jälkeen ja kiersi\nitselleen savukkeen.\n\nAdam ei ollut aavistanutkaan saavansa nähdä näin suurenmoista maisemaa.\nSiniseen utuun verhoutuneet kanjonit erottuivat selvästi. Vuorten\npaljailla huipuilla ja kaikkialla laajalla alangolla jota laskevan\nauringon säteet valaisivat, näkyi tämän kuolleen maailman\nhedelmättömyys kauniina mutta pelottavana. Käsi laskeutui Adamin\nolkapäälle.\n\n\"Tulkaa! Lähdetään nyt kuuntelemaan kullan kilinää ja katselemaan\nnaisia\", sanoi Arallanes.\n\nHän opasti Adamia isoon, huonosti valaistuun, matalaan ja kömpelösti\nrakennettuun vajaan, joka oli täynnä savua ja melua. Sen houkutuksiin\nnäyttivät kuuluvan ruma tarjoilupöytä, erilaiset pelit ja muutamat\nkuluneen näköiset naiset, jotka joivat miesten kanssa pöytien ääressä.\nViereisestä huoneesta kuului soiton rämpytystä. Tämä kaikki oli\nAdamista hyvin mielenkiintoista, mutta hän tunsi silti jollakin tavalla\npettyneensä. Rajaseudun likainen pelihelvetti ei lumonnut häntä.\n\nArallanes näytti mielellään ryyppäävän, puheli innokkaasti, nauroi ja\npelasi. Mutta Adam päätti olla varovainen ja karttaa väkijuomia. Hän\nkuljeskeli yksin paikasta toiseen ja huomasi kaikkien olevan iloisia ja\nystävällisiä. Tanssisali oli vain verhoilla eristetty huone, jossa oli\nlautalattia.\n\nVihdoin hän palasi hiekkalattialla varustettuun halliin ja pysähtyi\nkatselemaan pokerierää, jossa panosten suuruutta ei rajoitettu. Sitten\nhän jatkoi kuljeskelemistaan ja kiinnitti hetkisen kuluttua huomionsa\nmuutamiin riiteleviin meksikolaisiin. Hänen kummakseen koski riita\nnähtävästi Arallanesta. Kaikki olivat juovuksissa ja viittoilivat ja\npuhuivat kiihkeästi. Äkkiä joku vetäisi veitsensä ja hyökkäsi\nArallanesta kohti. Adam näki vilahukselta pitkän ja kimaltelevan terän\nKaikki seisoivat tyrmistyneinä.\n\nMiehen ojennettu käsi, joka puristi terävää tikaria, pysähtyi Adamin\nkohdalle. Tämä ponnahti vaistomaisesti eteenpäin ja tarttui miehen\nranteeseen niin kovasti, että tämä huusi kivusta. Mutta saatuaan\nuhkaavan käden kiinni Adam ei tiennyt, mitä sille tekisi. Voimakkaasti\ntempaisten hän kiepautti meksikolaisen lattialle ja sitten, ponnistaen\nvoimansa äärimmilleen, pyöritti tätä ympäri kaataen miehiä ja pöytiä\nkumoon, kunnes tikari irtaantui miehen kädestä. Arallanes ja hänen\ntoverinsa eivät voineet kylliksi ylistää Adamia.\n\n\"Ollaan ystäviä! Tulkaa juomaan lasillinen kanssani\", sanoi Arallanes\nkehuvasti.\n\nAdam oli todellakin virkistyksen tarpeessa.\n\n\"Olette vain poika, mutta ranteenne on silti luja\", sanoi Arallanes\nlyöden Adamia olalle. \"Teistä tulee kerran oikea jättiläinen.\"\n\nAdam tunsi olevansa varomaton jäädessään vielä sinne, mutta hänen\nkallistettuaan kurkkuunsa ryypyn alkoi olo tuntua mukiinmenevältä.\n\nHänen olisi ollut mahdotonta löytää kanjoniin vievää polkua, ellei\nArallanes olisi opastanut. Käveleminen hietikolla oli vaivalloista ja\nvoimia kysyvää, mutta siitä oli seurauksena, että viinanhöyryt\nhaihtuivat päästä. Hän tiedusteli uteliaana, minkävuoksi meksikolainen\noli uhannut Arallanesta, ja kuuli työnjohtajan sinä päivänä erottaneen\nmiehen työstä.\n\n\"Hän lähenteli Margaritaa\", lisäsi Arallanes, \"ja minä potkaisin hänet\npellolle. Naiset ovat niissä asioissa älyttömiä. Varokaa Margaritaa,\nhänellä on yhtä monta rakastajaa ja elämää kuin kirjavalla kissalla.\"\n\nMiehet olivat enimmäkseen vaiti vaivalloisen kävelymatkan kestäessä.\nVihdoin Arallanes ilmoitti heidän olevan perillä. Adam ei ollut\nhuomannut rakennusta pimeässä, mutta kuljettuaan vielä muutamia askelia\nhän törmäsi seinään. Silloin hän veti henkeään lopen väsyneenä.\n\nSeuraavana aamuna Adam meni työhön. Hänen piti kirjoittaa puhtaaksi\nMacKayn lyijykynällä töhertämät harakanvarpaat ja sen jälkeen merkitä\ntarkasti muistiin kaivetut ja erotetut malmimäärät.\n\nTässä työssä kului häneltä monta päivää. Silloin MacKay, joka tahtoi\npitää sanansa, pani hänet miehen työhön joksikin ajaksi. Hänen piti\nlämmittää suuria höyrypannuja. Niitä lämmitettiin haloilla, jotka\npaloivat äkkiä, joten hänen täytyi alituisesti mättää uuneihin lisää\npolttoainetta. Vallitsi kova kuumuus, jota auringonpaiste vielä lisäsi.\nAdam hikoili, niin että voi vääntää vettä paidastaan.\n\nSinä iltana Arallanes kertoi hänelle, että MacKay tahtoi vain pilailla\nhänen kanssaan. Margaritakin oli kuullut siitä. MacKaylla oli monta\ntähän kovaan työhön sopivaa miestä, mutta hän tahtoi antaa nulikalle\npienen läksytyksen. Adam ei lainkaan pahastunut viattomasta ilveilystä,\nvaan päätti panna kovan kovaa vastaan.\n\nMacKayn suureksi hämmästykseksi Adam ilmestyi seuraavana iltapäivänä\ntyöpaikalleen saappaissa, mekkohousuissa ja ihopaidassa ryhtyäkseen\nlämmittämään höyrykattiloita.\n\n\"Eikö eilinen päivä vielä riittänyt?\" kysyi työnjohtaja.\n\n\"Ei, tahdon jatkaa.\"\n\nSilloin Adam sai ilokseen nähdä miekkosen ilmeen muuttuvan melkein\nkunnioittavaksi. Adam työskenteli noin viikon päivät konttorissa ja\nlämmitti joka iltapäivä höyrykattiloita. Ei kukaan välittänyt siitä,\nettä hän laihtui ja väsyi.\n\nSeuraavan viikon alussa MacKay siirsi erään herkulesmaisen työmiehen\nhyvin raskaasta malmityöstä johonkin muualle ja pani Adamin hänen\npaikalleen. MacKay oli yhtä hyväntuulinen kuin ennenkin, oli vain\nkäynyt hieman vakavammaksi. Pitkäkoipinen nulikka näytti olevan koko\notus miehekseen. Adamin isä oli ollut kookas ja tavattoman voimakas\nmies ja Adam oli kuullut usein sanottavan, että hänestä saattaisi\nkehittyä isänsä kaltainen. Vielä hänellä ei ollut isänsä voimia, mutta\nhän ryhtyi kuitenkin tuohon raskaaseen työhön ja pysyi siinä. Adamin\nmielestä oli jo ensimmäinenkin työ ollut kovaa, mutta tämä oli\ntodellista kidutusta. Nyt hän vasta oppi tietämään, mitä työllä\ntarkoitetaan. Hän sai huomata vielä senkin, että tavalliset miehet\narvostelevat ja kunnioittavat työtoveriaan vain hänen lihaksiensa ja\nkestävyytensä mukaan, katsoen vain sitä, kuinka hän kykenee\nsuoriutumaan tehtävästään. Adam ei ollut vielä läheskään\ntäysikasvuinen, mikä työtoverien olisi pitänyt ymmärtää, mutta se ei\nmerkinnyt heille mitään.\n\nKului pari viikkoa ja enemmänkin. MacKayn pilailemisenhalu väheni\nsamassa suhteessa kuin hänen ystävyytensä ja ihailunsa Adamia kohtaan\nlisääntyi. Ja eräänä päivänä, kun hän kiusoitellen pyysi Adamia\nkaatamaan kumoon malmivaunun, jonka kimpussa pari meksikolaista\nhääräsi, ja kun Adam yhdellä ainoalla vääntäisyllä pani malmin\nkolisemaan onkaloon, hän vihdoinkin antautui ja tunnustettuaan häviönsä\npaiskasi pojalle kättä.\n\nAdam sai siis itselleen noina muutamina päivinä sellaisia ystäviä,\njotka vaikuttivat ratkaisevasti koko hänen elämäänsä ja vastaiseen\nkehitykseensä. Merryvale kertoi hänelle tarinoita uranuurtajista ja\nMacKay opetti hänelle, kuinka työ on terveellistä niin ruumiille kuin\nsielullekin. Arallanekselta hän sai osakseen vilpitöntä, lämmintä\nystävyyttä. Ainoastaan Margaritasta hän ei ollut vielä päässyt\nselville. He olivat seurustelleet toistensa kanssa vain tytön äidin\nläsnäollessa. Joskus auringon laskiessa Adam oli istunut hänen kanssaan\nvirran hiekkarannalla ja tytön lumoamisvoima vaikutti silloin häneen\nyhä enemmän. Sitten tapahtui jotakin odottamatonta. Myllyllä hänen\ntyöpaikallaan särkyi koneistossa jokin pieni mutta välttämätön osa,\njota ei voitu korjata. Se oli tilattava San Franciscosta.\n\nAdam joutui siis tuuliajolle, työttömäksi joksikin aikaa. Arallanes\nkielsi häntä lähtemästä huuhtelemaan kultaa ja käski hänen pitää\nsilmänsä auki Picachossa, koska meksikolainen, jota hän oli käsitellyt\nniin kovakouraisesti, oli erään huonomaineisen joukkueen johtaja. Oli\nviisainta karttaa heitä. Siten Adam kuin pakosta joutui seurustelemaan\nyhä enemmän Margaritan kanssa.\n\n\n\n\nIV\n\n\nAjan vieriessä hitaasti eteenpäin Adam tuli äkkiä huomaamaan tuon\ntummasilmäisen neitosen vaarallisuuden.\n\nTämän hän sai kokea eräänä hiljaisena auringonlaskun hetkenä, heidän\nkatsellessaan lännestä kultaisena juovana virtaavaa vettä. He kävelivät\nhiekkarannalla pensaiden välissä, kun tuo herääminen tapahtui. Silloin\nAdam sai kokea, että Margarita oli tulinen olento, joka ei peitellyt\ntunteitaan. Tytön käytös hämmästytti Adamia, mutta herätti hänessä\nsamalla kuitenkin vastakaikua ja ihastusta. Kun hän puristi Margaritan\nlujasti rintaansa vasten, punastutti poikamainen kiihko hänen kasvonsa.\n\nHän irrotti vihdoin Margaritan kädet kaulastaan ja työnsi hänet\nluotaan, niin että saattoi katsella hänen kasvojaan. Ne olivat suloiset\nja punastuneet, silmät loistivat mustina ja pohjattomina kuin yö. Tuon\nkatseen kohtasi Adam nyt ensimmäisen kerran.\n\n\"Tyttö, rakastatko minua?\" Pojan kiihko värisi äänessä, mutta silmissä\noli miehen vakava katse.\n\n\"Oi!\" kuiskasi Margarita.\n\n\"Sinä -- sinä suurisydäminen tyttö!\" huudahti Adam nauraen. \"Margarita,\nminäkin kai rakastan sinua, koska oloni tuntuu niin kummalliselta.\"\n\nSitten hän kumartui suutelemaan Margaritaa ja ensimmäisistä suuteloista\nhuomasi vaaransa. Hän päästi äkkiä Margaritan irti. Mutta tyttö ei\nymmärtänyt sitä, vaan silmien hellässä pyynnössä ja pienissä ruskeissa\nkätösissä, jotka eivät halunneet päästää häntä irti, oli jotakin, jonka\nvastustamiseksi hän tarvitsi koko itsehillitsemiskykynsä.\n\nIloinen ja kiusoitteleva, mutta kuitenkin ystävällinen ja\nhienotunteinen Adam koetti keksiä keinon tytön rauhoittamiseksi.\n\n\"Margarita, joku saattaa huomata meidät.\"\n\n\"Viis siitä!\"\n\n\"Mutta olkaamme järkeviä.\"\n\n\"Nainen ei ajattele silloin, kun rakkaus on hänen sydämessään ja\nhuulillaan.\"\n\nÄkkiä Margaritan mieli muuttui. Nyt hän muistutti kissaa, joka on\nkehrännyt pehmeän ja miellyttävän käden silitellessä, mutta jota sitten\non sivelty vastakarvaan.\n\n\"Te luulette siis rakastavanne minua?\" tiuskaisi hän.\n\n\"Minähän sanoin niin. Tietysti rakastan sinua\", kiiruhti Adam\nvakuuttamaan.\n\n\"Ehkä valehtelette. Jos vain uskallatte leikitellä kanssani, revin\nsydämen rinnastanne!\"\n\nNämä nopeasti lausutut sanat ja niiden intohimo paljastivat Adamille\nnaisen puolivillin luonteen. Ne hämmästyttivät ja kauhistuttivat häntä,\nsaaden kuitenkin hänen verensä kohisemaan.\n\n\"Margarita, minä en leikittele. Iloitsen siitä, että rakastat minua.\nOlenko loukannut sinua? Mikä sinulle tuli?\"\n\n\"Teidän pitää vannoa, että rakastatte minua\", komensi Margarita.\n\nAdam vannoi jonkinlaisen mielettömän kiihkon vallassa valan, koettaen\nnaurulla peittää vakavuuttansa. Saateltuaan tytön kotiin Adam palasi\ntakaisin joen äyräälle. Tuntiessaan olevansa vapaa ja turvassa hän\nhengähti syvään huojennuksesta.\n\n\"Huh, nyt se on tehty! -- Vai haluaisi hän repiä sydämeni. Mutta hän on\nsuloinen huolimatta kissankynsistään. Eiköhän Guerdkin kiintyisi\nkovasti tällaiseen tyttöön? -- Mutta minä seison tässä kahdella\njalallani ja hallitsen kaikkia aistejani. Luulin voivani olla\nuskollinen periaatteilleni, mutta olenkin nyt tummaihoisen\nmeksikolaistytön kuuliainen orja! Se ei voi olla totta!\"\n\nEpätoivoissaan hän meni vihdoin vuoteeseen toivoen nukkuessaan\nunohtavansa uusista kokemuksista johtuneen hämmingin. Hänen mieleensä\njohtuivat Merryvalen neuvot niistä ominaisuuksista, jotka olivat\nvälttämättömät jokaiselle erämaan vaeltajalle, ja sisimmässään hän\ntunsi syvää häpeää heikkoutensa vuoksi. Villi erämaa, sen karu ja jylhä\nluonto vaati voimakasta taistelukykyä, muuten se tuhoaisi hänet samalla\ntavalla kuin tuulenpuuska sammuttaa kynttilän.\n\nSeuraavana aamuna, kuten kaikkina muinakin aamuina, herääminen oli\nvirkistävää ja toivorikasta. Ilman kuivuus ja kaikki värivivahdukset\nriittivät jo yksin tekemään elämän elämisen arvoiseksi. Aamuisin hän\naina tunsi olevansa elämänhaluinen ja poikamaisen innostunut kaikesta.\n\nMargarita koetti hyvittää eilistä pahantuulisuuttaan valmistamalla\nhänelle herkullisen aamiaisen. Adamilla oli verraton ruokahalu ja hyvät\nateriat olivat harvinaisia. Hän piti tytön huomaavaisuudenosoituksista\nja rohkaisikin tätä, mutta ei tytön äidin eikä Arallaneksen nähden,\nkoska edellinen näytti olevan siitä mielissään ja toinen taas näytti\npaheksuvan.\n\nKun odotettu laiva saapui, oli Adam ensimmäisten joukossa laiturilla\nottamassa sitä vastaan.\n\nHän kohtasi MacKayn, joka nousi maihin erään miehen ja kahden naisen\nseurassa, joista toinen oli nuori. Työnjohtajan kasvot loistivat\nilosta, kun kaikki oli taas kunnossa, sillä koneiston varaosat olivat\nsaapuneet. MacKay esitteli Adamin seuralaisilleen ja koska hänellä oli\npaljon työtä, luovutti hän ystävänsä Adamin huvitettaviksi. Adam piti\nheistä paljon, ja koska tyttö oli kaunis, tuntui tehtävä Adamista\nmiellyttävältä. Hän näytteli heille pientä kylää ja selitti heille\noloja ja elämää. Tyttö oli hauska, ymmärtäväinen ja hieman ujo. Laiva\nlähti vihdoin jatkamaan matkaansa, hetkisen kuluttua se katosi rannan\nlehvistön taakse ja niin meni tyttö menojaan.\n\nMuutamat MacKayn miehet järjestivät purettuja tavaroita pinoihin\nlaiturille. Heidän joukossaan oli Regan, pieni irlantilainen, joka oli\nusein huomannut Adamin. Hän iski silmää MacKaylle ja viittasi Adamiin.\n\n\"Tuo poika on varmasti oikea naistenhurmaaja!\"\n\nMacKay purskahti nauruun ja katsoi merkitsevästi Adamin ohi ikään kuin\nhänen iloisuutensa olisi johtunut jostakin muustakin. Adam kääntyi ja\nnäki Margaritan, jonka polttavat, tummat silmät eivät nähneet mitään\nmuuta kuin hänet. Sitten pyörähti Margarita notkeasti ympäri ja pakeni.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti Adam hämmästyneenä ymmärtäen kaiken. Hän oli\nunohtanut Margaritan olemassaolonkin. Margarita oli varmasti pitänyt\nhäntä silmällä, nähnyt kaiken ja ymmärtänyt hänen ajatuksensakin. Hän\nlähti etsimään tyttöä ja löysikin tämän hetkisen kuluttua.\n\nMargarita syöksyi hänen kimppuunsa kuin naarastiikeri. Hän lähestyi\nniin nopeasti, ettei Adam huomannutkaan ennen kuin hänen kimpussaan oli\nnotkea ja raivostunut peto. Sähisten kirouksia tyttö karkasi päin ja\nennen kuin toinen ehti väistää, löi ja raapi tätä ja takoi hurjasti\nruskeilla nyrkeillään. Adam työnsi hänet luotaan, mutta tyttö hyökkäsi\nuudestaan. Vihdoin Adam tarttui häneen suuttuen, kohotti hänet ilmaan\nja pudisteli, kunnes huomasi tekevänsä tytölle pahaa. Hän laski tytön\nmaahan ja pitäen häntä loitolla katsoi tuimasti kalpeihin kasvoihin ja\nsilmiin, joiden ilme oli niin intohimoinen, että Adamin viha muuttui\nihmettelyksi. Erämaan silmät! Hän oli näkevinään niissä erämaan\nkehittämän sielun.\n\n\"Margarita!\" huudahti hän. \"Oletko sinä sellainen kissa, että sinä...\"\n\n\"Vihaan teitä!\" sähähti Margarita. Hänen hengityksensä, hänen rintansa\nkiivas kohoileminen, hänen notkean ruumiinsa värähtely, kaikki oli niin\nkiihkeätä, että Adam hämmästyi.\n\n\"Margarita, mitä tarkoitat? En ole tehnyt mitään. Anna minun kertoa.\"\n\nMargarita toisti kiihkeät sanansa ja Adam huomasi, että häntä oli\nmahdoton saada järkiinsä. Adamia alkoi suututtaa.\n\n\"No niin\", tiuskaisi hän poikamaisesti, \"jos olet niin kirotun\noikullinen, olen iloinen että vihaat minua!\"\n\nSitten hän päästi tytön irti, kääntyi ja lähti aukiolta katsomattakaan\ntyttöön. Hän haki pyssynsä ja lähti kävelemään joen rantaa pitkin.\nSaavuttuaan pajuja ja poppeleita kasvavalle alangolle hän alkoi\näänettömästi hiipiä eteenpäin hakien riistaa.\n\nKun hän jonkin ajan kuluttua jälleen lähestyi jokea, kuuli hän huudon.\nKääntyessään katsomaan hän huomasi Margaritan juoksevan kohti. Hiukset\nhulmusivat tuulessa ja kalpeat kasvot olivat veriset. Hän oli repinyt\npukunsakin.\n\n\"Margarita!\" huudahti Adam tytön saapuessa luokse. \"Mikä nyt on\nhätänä?\"\n\nTyttö oli niin hengästynyt, että tuskin saattoi puhua. \"Felix on\npiiloutunut tuonne tien viereen\", huohotti hän. \"Kun huomasin hänet,\nriensin kiertotietä tänne.\"\n\n\"Felix? Tarkoitatko sitä meksikolaista, joka uhkasi veitsellä isääsi?\nMiestä, jota löylytin Picachossa?\"\n\n\"Häntä juuri.\"\n\n\"Entä sitten? Miksi hän on piiloutunut.\"\n\n\"Hän vannoi kostavansa ja uhkasi tappaa teidät.\"\n\n\"Vai niin! Sitäkö se olikin!\" huudahti Adam päästäen vihellyksen.\n\"Tulit siis varoittamaan minua?\"\n\nMargarita nyökäytti päätään ja painautui häneen kiinni väsyneenä ja\nheikkona.\n\n\"Margarita, kuinka hyvä sinä oletkaan\", sanoi Adam taluttaen hänet\nkuumasta auringonpaisteesta varjoisaan paikkaan. Sitten hän pyyhki\nveren poskeensa ilmestyneestä naarmusta. Tytön tummissa silmissä oli\nnyt aivan toinen ilme kuin muutamia tunteja sitten. \"Kiitän sinua enkä\nunohda tätä milloinkaan... Mutta miksi tulit varoittamaan minua?\"\n\n\"Te tiedätte nyt, että teidän pitää tappaa Felix ennen kuin Felix ehtii\ntappaa teidät\", vastasi Margarita tavalla, joka olisi ollut lapsellista\nyksinkertaisuudessaan, ellei se olisi ollut niin vakavaa.\n\nAdam nauroi jälleen, mutta tällä kertaa hieman julmasti.\n\n\"Hetkinen sitten sinä löit ja raavit minua\", sanoi hän ihmetellen ja\nmoittien.\n\n\"Ei, ei! Margarita rakastaa teitä!\" huudahti tyttö heittäytyen hänen\nsyliinsä. Sama tuli ja sama kiihko kuin äsken vihan ja kiukun hetkenä\nhallitsi häntä nytkin, mutta nyt se oli rakkautta.\n\nAdam haki Margaritan punaisia huulia ja tämä painautui hänen olkaansa\nvasten ja purskahti itkuun. Mutta hetkisen kuluttua tyttö tointui ja\noli niin miettiväinen, ettei Adam uskonut häntä enää samaksi\ntytöksikään. Hän varoi kuitenkin herättämästä henkiin hänen muita\nluonteenominaisuuksiaan.\n\n\"Margarita, mikä tämän kauniin puun nimi on?\" kysyi hän.\n\n\"Palo verde. Se tarkoittaa vihreää puuta.\"\n\nMargarita osoitti hänelle toista puuta, joka muistutti savua. Se oli\nharmaansininen ja näytti pehmoiselta ja utuiselta kohotessaan suorana\nkuin pilari kohti taivasta. Tutkiessaan sitä Adam hämmästyi\nhuomatessaan, että puun jokainen oksa ja varpu olikin piikki. Se olikin\nkova, vaikka se jonkin matkan päästä muistutti savua.\n\n\"Palo Christi\", mumisi Margarita tehden ristinmerkin. Hän kertoi\nAdamille, että se oli ristiinnaulitsemispuu, jonka oksista Kristuksen\norjantappurakruunu sidottiin.\n\nHeidän aikansa kului hauskasti auringonlaskuun saakka. Adam ei ollut\nunohtanut meksikolaista Felixiä, muta päätti antaa ajan kulua ja\nkarttaa riitaa niin kauan kuin suinkin. Hän ja Margarita pääsivät\nkotiin näkemättä miestä. Arallanes oli kuitenkin huomannut\nmeksikolaisen hiiviskelevän lähellä ja kehoitti Adamia pitämään\nvaransa. Merryvalekin varoitti Adamia mutta hänkään ei kehoittanut\nAdamia odottamaan. Päätöksistään huolimatta Adam ei tarvinnutkaan\npaljon yllytystä. Illallisen jälkeen hän lähti Arallaneksen kanssa\nPicachoon.\n\nSiellä olivat huvit täydessä käynnissä. Himmeät valot, käheät huudot,\nväkijuomien löyhkä ja meluisan pelihelvetin hurjat kohtaukset\nvaikuttivat Adamin kiihtyneeseen mieleen. Kun hän oli kulauttanut\nkurkkuunsa muutamia ryyppyjä, oli hän valmis mihin tahansa. Mutta\nFelixiä ei näkynyt.\n\nSitten Adam hieman lähti kävelemään asunnolleen. Hän hallitsi\ntäydellisesti aistejaan, mutta liikunto oli kuumentanut hänen verensä.\nKun mesquitopensaiden välissä vallitsevassa hämärässä Margarita liukui\nhänen luokseen äänettömästi kuin varjo ja syleili ja painautui häneen\nkiinni kuiskaillen, ei Adam voinut eikä halunnutkaan vastustaa häntä.\n\n\n\n\nV\n\n\nAdam heräsi päivän koitteessa. Hän muisti heti yöllisen kohtauksen ja\ntunsi jonkin suuren muutoksen tapahtuneen. Tämä eriskummallinen, villi\nlänsi oli sekoittanut hänet. Hän muisti Margaritan, jolloin koko hänen\nolemuksensa läpi kävi värähdys. Tuntui kuin kuuma aalto olisi temmannut\nhänet mukaansa. Hänen oli pakko ponnahtaa huopiensa välistä lattialle\nvoidakseen kiihkeällä toiminnalla tukahduttaa ajatukset. Elämä paisutti\nhänen rintaansa ja hän toivoi olevansa intiaani. Kävellessään hän\nmuisti, mitä äiti oli sanonut kauan aikaa sitten: \"Rakas poikani, sinä\nsuhtaudut asioihin liian vakavasti ja elämän tavallisimmatkin seikat\nvaikuttavat sinuun liian syvästi.\" Hän ymmärsi sen nyt voimatta\nkuitenkaan erottaa tavallisia asioita tärkeistä tapahtumista. Kuinka\nvoisi mikään olla vähäpätöistä?\n\nMargaritan tervehdys samalla ihastutti ja hämmästytti häntä, sillä\nMargaritan käyttäytymisessä oli nyt epämääräistä uhmaa, joka sai hänet\najattelemaan, että tänään hän merkitsi Margaritalle vähemmän kuin\neilen.\n\nSitten kajahti myötävirtaan kulkevan laivan vihellys. Joutilaita miehiä\nkiiruhti laiturille. Kun Adam saapui sen aukiolle, näki hän sinne\nkokoontuneen paljon miehiä, joita näytti tavallista enemmän\nkiinnostavan joku laivassa oleva henkilö. Tunkeutuen pensaiden välitse\nAdam kiersi joukon toiselle puolelle.\n\nMuuan pitkä ja laiha mustapukuinen mies astui lankkua pitkin maihin.\nHänen pituutensa, ulkomuotonsa ja käyntinsä olivat tuttuja Adamille.\nHän oli nähnyt ennenkin nuo koreasti kirjotut liivit, niihin\nkiinnitetyn hopeisen tähden ja nuo ruskeat parrattomat kasvot, jykevän\nleuan ja uurteiset piirteet.\n\n\"Collishaw!\" huudahti Adam inhoten. Hän oli jo Ehrenbergissä tutustunut\ntähän pelaavaan revolverisankariin, tähän sheriffiin, johon Guerd oli\nhyvin kiintynyt. Kun hänen katseensa sivuutti Collishawin, alkoi hänen\nsydämensä sykkiä nopeammin. Seuraava matkustaja oli pitkä ja tavattoman\nsolakka nuori mies. Adam olisi tuntenut hänet heti tuhansien joukosta.\nHän säpsähti kovasti, sillä mies oli hänen veljensä Guerd.\n\nGuerd suoristautui. Hänen kauniit teräväpiirteiset kasvonsa, joista\nkuvastui samalla kertaa sekä rohkeutta että säälimättömyyttä, loistivat\nauringonpaisteessa. Hänen tutkiva katseensa tarkasteli äyräälle\nkokoontunutta miesjoukkoa.\n\n\"Hei, Adam!\" huusi hän naurahtaen iloisesti ja töykeästi. Sitten hän\ntyrkkäsi Collishawia kylkeen ja viittasi Adamiin. \"Tuolla hän on!\nOlemme löytäneet hänet.\"\n\nAdam livisti tiheikköön ja välittämättä piikkien pistoista kiiruhti\neteenpäin. Hän ei pelännyt Guerdiä, mutta ei tahtonut tavatakaan tätä.\nRahaa! Se oli Guerdin kannustin ja siihen liittyi sitä paitsi toivo\nsaada vieläkin hallita ja kohdella Adamia huonosti.\n\n\"Minä petän hänet\", virkkoi Adam päättävästi ja kääntyi viimein\npalatakseen takaisin.\n\nHän ei tiennyt tarkasti miten menetellä. Siitä hän oli kuitenkin varma,\nettä hänen kärsivällisyyttänsä oli nyt koeteltu äärimmilleen. Hän\npalasi takaisin kiertoteitä myöten. Tullessaan erääseen ahtaaseen\nsolaan hän tapasi joukon työmiehiä, joista useimmat olivat\nmeksikolaisia. He seisoivat puisen pukin alla, joka ulottui kapean\nkurun toisesta seinämästä toiseen. Adam huomasi heidän katselevan\nylöspäin, jolloin hänkin vaistomaisesti silmäsi ylös.\n\nJa niinpä hän, kenenkään häntä siihen ennakolta valmistamatta, näki\npukkiin hirtetyn miehen vääristyneet ja kammottavat kasvot. Näky\nkauhistutti Adamia.\n\n\"Tämä on Collishawin työtä\", mutisi Adam synkästi muistellen samalla\nkuulemiaan kertomuksia sheriffin julmuudesta.\n\nHän tapasi kylän kaupan edustalla Merryvalen ja tiedusteli tältä tämän\nteloituksen syytä.\n\n\"No niin, minä en tiedä juuri mitään\", vastasi vanha vartija raapien\npäätään. \"Jossakin tuolla ylempänä on ryöstetty ja ammuttu muutamia\nkullankaivajia. Ja Collishaw on sellainen sheriffi, ettei välitä lain\nmääräyksistä vähääkään -- jos nyt mitään lakia on olemassakaan. Hän ja\nhänen miehensä sanoivat seuranneensa murhaajien jälkiä tänne Picachoon\nsaakka ja vannoivat tunteneensa yhden heistä. Arallanes ryhtyi\npuolustamaan meksikolaista. Väiteltiin kiihkeästi ja Collishaw oli\nvähällä ampua Arallaneksenkin. Syytetty meksikolainen vannoi pyhän\nneitsyen nimessä olevansa viaton ja lupasi todistaa sen, mutta nuora\ntukahdutti hänen sanansa... En tiedä... Minä ainakin olisin odottanut\nhieman ja suonut miehelle tilaisuuden todistaa syyttömyytensä. Mutta\nCollishaw tuli tänne hirttääkseen jonkun ja uskallan lyödä vetoa siitä,\nettä hän olisi tehnyt sen joka tapauksessa.\"\n\n\"Tunnen hänet, olette oikeassa\", vastasi Adam kiihkeästi.\n\n\"Hänen miestensä joukossa on eräs komea nuorukainen, jota sanotaan\nteidän veljeksenne.\"\n\n\"Hän on veljeni.\"\n\n\"No niin, no niin! Ette ole ollenkaan iloisen näköinen... Olkaa\nvarovainen puhuessanne Collishawin kanssa. Hän on itsepintainen ja\nvarmasti oikeudenmukainenkin luullessaan olevansa oikeassa. Mutta\nminua, vanhaa miestä, hän ei saa sokaistuksi. Minä en pidä häntä kunnon\nmiehenä. Hän mielistelee joukkoa. Ja hän on kysellyt teitä. Tuolta hän\nnyt tuleekin.\"\n\nSheriffi lähestyi miesparven seuraamana ja pysähtyi kaupan edustalle.\nHän oli huomiota herättävä mies, komea ja käskevä, mutta hänen kasvonsa\nolivat vastenmieliset. Pää oli suuri ja kaula paksu, musta ja\npoimuinen, hänen leveillä päivettyneillä kasvoillaan oli ryppyjä julman\nja ohuthuulisen suun kummallakin puolella. Hänen leukansa työntyi\nesille kuin nelikulmainen kallio ja tummat kiiluvat silmät pälyivät\nalituiseen joka taholle.\n\nAdam tiesi Collishawin huomanneen hänet ja päättäen toteuttaa\nsuunnitelmansa meni itse sheriffin luokse.\n\n\"Collishaw, minulle kerrottiin, että teillä olisi minulle asiaa.\"\n\n\"Päivää, Larey! Olen etsinyt teitä\", vastasi Collishaw.\n\n\"Mitä sanomista teillä on minulle?\"\n\nCollishaw vei Adamin niin kauaksi, etteivät miehet kuulleet hänen\nsanojaan.\n\n\"Nyt on kysymys pienestä pelivelastanne Guerdille\", hän vastasi.\n\n\"Collishaw, uhkaatteko minua samanlaisella tuomiolla, joka tuli tuon\nmeksikolaisraukan osaksi?\" kysyi Adam ivallisesti viitaten kanjoniin\npäin.\n\nKaraistunut sheriffi ei hämmästynyt vähästä, mutta nyt hän kuitenkin\nsuoristautui säpsähtäen.\n\n\"Minä en voi vangita teitä pelivelasta\", vastasi hän töykeästi. \"Mutta\npakotan teidät kyllä maksamaan sen.\"\n\n\"Älkää kuvitelko!\" tiuskaisi Adam. \"Mitä se teihin kuuluu? Jos Guerd\njäi teille velkaa siinä pelissä, en minä ole vastuussa siitä. Ja minä\njätin sen maksamatta vain siksi, että Guerd pelasi väärin. En ole\npeluri, Collishaw, mutta uskallan lyödä vetoa dollarikasasta teidän\nkoreita liivejänne vastaan, ettei Guerd saa mitään takaisin\nepäoikeutetusta saatavastaan!\"\n\nAdam kääntyi ja lähti tiehensä. Tiellä hän tapasi Arallaneksen. Tämä\nystävällinen työnjohtaja oli nyt kalpea, synkkä ja surullinen. Adamin\nhämmästykseksi hän ei halunnut keskustella hirttämistapauksesta mitään.\nHän pelkäsi nähtävästi Collishawia, mutta Guerdista hän sen sijaan\njutteli paljonkin.\n\n\"Kuka tietää\", hän lopetti, \"ehkä se on teidän parhaaksenne. Margarita\non kuin naaraskissa. Te olette ystäväni ja minun pitäisi kertoa teille\nkaikki... Mutta, Adam, jos haluatte pitää Margaritan omananne, pitäkää\nsilmällä veljeänne Guerdiä.\"\n\nAdam tuijotti häneen hämmästyneenä, voimatta vastata sanaakaan. Häneltä\nmeni jonkin aikaa ennen kuin ymmärsi, mitä Arallanes tarkoitti\nvaroituksillaan ja neuvoillaan. Guerd oli siis tavannut Margaritan ja\nihastunut häneen. Kuinka luonnollista ja itsestään selvää se olikaan!\n\n\"Mutta ehkä Margarita pitääkin Guerdistä ja haluaa hänet omakseen\nsamalla tavalla kuin minutkin\", mutisi Adam. Järki sanoi, mitä hänellä\noli odotettavissa, mutta hän ei voinut sitä uskoa, hän ei vielä\nepäillyt Margaritaa.\n\nArallaneksen vaimo oli yksin kotona.\n\n\"Missä Margarita on?\" kysyi Adam.\n\n\"Margarita on tuolla\", vastasi rouva ja loi synkän katseen osoittaen\njoen äyräälle.\n\nAdam huomasi heti Margaritan ja Guerdin istuvan rannalla muutamien\nkymmenien metrien päässä maihinnousupaikalta. Siellä oli kaunis\npensaiden varjostama nurkkaus sen verran syrjässä, etteivät kylän ja\nrannan väliä kulkevat ihmiset nähneet sinne. Kaksi suurta rauta-akselin\nyhdistämää ratasta, jotka olivat kuuluneet kaivoksen koneistoon, oli\npuun varjossa. Margarita istui akselilla ja Guerd seisoi hänen\nvieressään. He olivat lähekkäin, heidän edessään levisi laaja suvanto\nja sen takana siintävä värikkäiden huippujen ihmemaa.\n\n\"Neiti, rakastuin teihin katsoessani vain kerran tummiin silmiinne\",\nselitti Guerd kiihkeästi ja hänen kosketuksensa oli yhtä rohkea kuin\nhänen puheensakin. \"Te pieni espanjalainen prinsessa!... Olette\nkauniimpi kuin kuu ja tähdet yhteensä!... Pitäisikö teidänlaisenne\nerämaan kasvin kukkia tällaisessa kaivosleirissä? Minä...\"\n\nJuuri silloin Adam ilmestyi rattaiden takaa heidän eteensä. Hänelle\ntämä hetki oli tavattoman tärkeä. Mutta huolimatta sisimmässään\nriehuvista tunteista hän oli ulkonaisesti kylmä ja tyyni. Margaritan\nriemu muuttui hämmästykseksi.\n\n\"Mutta Adamhan siinä onkin!\" huudahti Guerd. \"Sinä veitikka. -- Mutta\nsinähän olet muuttunut!\"\n\n\"Guerd\", aloitti Adam, mutta sitten hänen äänensä petti. Veljen\ntapaaminen tällä tavalla tuntui hänestä vaikealta.\n\n\"Adam, haluatko puristaa kättäni?\" kysyi Guerd ojentaen hitaasti\nkätensä. \"Näytät niin kummalliselta, poika.\"\n\n\"En!\"\n\n\"Hyvä on. Kuten haluat\", sanoi Guerd. \"Huomaat kai minun olevan\nhauskassa seurassa?\"\n\n\"Niinpä näkyy\", vastasi Adam happamesti vilkaisten Margaritaan. Tyttö\noli tointunut hämmästyksestään ja oli nyt naisellisen utelias. \"Guerd,\ntapasin Collishawin ja hän julkesi vaatia minulta sitä pelivelkaa. Nyt\nolen etsinyt sinut käsiini sanoakseni, että teit silloin vääryyttä. En\naio maksaa sitä.\"\n\n\"Maksat sen vielä mielelläsikin\", vastasi Guerd hymyillen.\n\n\"Enkä maksa!\" sanoi toinen tiukasti.\n\n\"Poika, ellet maksa sitä hyvällä, maksat sen nahallasi\", vastasi Guerd\nalkaen suuttua. \"Enhän minä tehnyt vääryyttä\", lisäsi hän koettaen\nnähtävästi ajaa tahtonsa perille.\n\n\"Valehtelet!\" tiuskaisi Adam. \"Tiedät sen itse yhtä hyvin kuin\nminäkin. Mutta älkäämme tuhlatko sanoja. Minähän sanoin sinulle jo\nEhrenbergissä, kun teit minulle ilkeän kepposen viemällä minulta tytön,\nettä rikon välini sinun kanssasi ainiaaksi.\"\n\nGuerd sai nyt hämmästyksekseen todeta joutuneensa tekemisiin miehen\nkanssa. Adam pani merkille, että veljen ilme muuttui kokonaan. Tieto\nsiitä, että hän oli nyt Guerdiä voimakkaampi, tuotti hänelle suurta\nmielihyvää! Hänen itseluottamuksensa kasvoi.\n\n\"Vai ainiaaksi!\" huudahti Guerd vetäisten kätensä Margaritan\nvyötäröiltä ja suoristautuen täyteen pituuteensa. \"Olen kyllästynyt\nsinun maitovellimäisiin juttuihisi. En halua sinulta muuta kuin ne\nrahat. Ellet maksa niitä hyvällä, revin vaatteet yltäsi. Ymmärrätkö\nnyt?\"\n\nAdam nauroi ärsyttäen:\n\n\"Sanon sinulle samaa kuin Collishawillekin: Älä luulekaan!\"\n\nGuerdin huulet mutisivat kirouksia. Hän oli hämmästynyt. Hänen kasvonsa\nja niskansa punoittivat.\n\n\"Kun olen jutellut tarpeeksi tämän tytön kanssa, tulen tapaamaan\nsinua\", sanoi hän.\n\n\"Tule milloin hyvänsä\", vastasi Adam purevasti. \"Mutta minä aion nyt\nsanoa sanottavani kerta kaikkiaan... Tuuli on nyt kääntynyt, Guerd\nLarey. En aio enää rasittaa hartioitani sinun kuormillasi. Olet\npelotellut ja vihannut minua aina. Tiedän sen nyt enkä ole unohtanut\nmitään! Ryöstit minulta leikkikalut, vaatteet, toverit, kaikki\ntyttöystäväni ja sitten rahat! Olet petturi, valehtelija ja roisto!\nOlet joutunut täällä samanlaisten miesten seuraan kuin itsekin olet ja\nolet menossa suoraan helvettiin!\"\n\nGuerdin kasvot kalpenivat vihasta, mutta hän osasi hillitä itsensä\nparemmin kuin Adam.\n\n\"Seurasit siis minua tänne sanoaksesi kaiken tuon?\" kysyi hän.\n\n\"Se ei ollut ainoa asiani. Tulin hakemaan Margaritaa.\"\n\n\"Margaritaako?\" kysyi Guerd hämmästyneenä. \"Sekö on hänen nimensä.\nKuulehan nyt, Adam. Olemme ennenkin riidelleet samasta asiasta. Minä\nannan...\"\n\n\"Guerd, olemme riitautuneet ikuisiksi ajoiksi\", keskeytti Adam kääntyen\nsitten tytön puoleen. \"Margarita, tarvitsen sinua...\"\n\n\"Mutta mitä sinulla on tässä tekemistä?\" Guerd tiuskaisi kiivaasti.\n\"Mitä asiaa sinulla on tytölle? En siedä sekaantumistasi. Laputa\ntiehesi ja anna minun olla rauhassa!\"\n\n\"Minulla on tässä paljonkin tekemistä\", vastasi Adam epäröiden. \"Hän on\nminun tyttöni.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti Guerd uskomatta korviaan. Sitten hän kumartui\nkatsomaan Margaritan kasvoja vilkaisten jälleen tutkivasti Adamiin.\n\"Poika, et suinkaan tarkoita olevasi suhteissa tämän meksikolaistytön\nkanssa?\"\n\n\"Kyllä!\"\n\n\"Olet siis kosiskellut häntä!\" huudahti Guerd riemuissaan.\n\n\"Niin olen.\"\n\n\"Adam, näin sydämenasioissa, kun kaksi herrasmiestä ihailee samaa\nnaista, annetaan naisen aina valita\", aloitti Guerd ivallisesti.\n\n\"Mutta sinähän olet vain muutamia hetkiä tuntenut Margaritan. Kuinka\nvoit pakottaa hänet valitsemaan? Tämä on loukkaus\", virkkoi Adam\nvakavasti.\n\n\"Sen saa Margarita päättää. Naiset muuttavat mieltään, mitä sinä et\nvieläkään ole oppinut käsittämään.\" Ja sitten hän kääntyi Margaritan\npuoleen: \"Adam ja minä olemme veljeksiä. Satumme aina rakastumaan\nsamaan tyttöön. Sinun pitää valita toinen meistä. Adam rajoittaisi\nvapauttasi -- pitäisi sinut poissa muiden miesten näkyvistä, mutta minä\nantaisin sinun olla vapaan kuin lintu.\"\n\nGuerd kumartui kuiskailemaan hänen korvaansa ja laski ruskean kätensä\nhänen käsivarrelleen.\n\nAdamista tuntui kaikki painajaisunelta. Kuinka tällaista saattoi\ntapahtua? Mutta hänhän näki. Margarita näytti aivan muuttuneelta,\nujolta, aralta ja viehättävältä ja hänen tummissa silmissään paloi sama\ntuli, joka oli loistanut niistä Adamille.\n\n\"Margarita, tuletko sinä?\" huudahti Adam tehdäkseen lopun kiusallisesta\ntilanteesta.\n\n\"En\", vastasi tyttö hiljaa.\n\n\"Pyydän sinua tulemaan!\" rukoili Adam.\n\nTyttö pudisti mustatukkaista päätään. Hän rakasti omia kauniita\nkasvojaan ja solakkaa ruumistaan. Hän nautti siitä, että sai miehet\nihastumaan itseensä ja tämä uusi mies, jota hän ei vielä ollut\nvoittanut, oli intohimoisempi ja vaikeampi vangita kuin Adam. Niin\nainakin Adam tulkitsi Margaritan ajatukset. Jos Adam olikin rakastanut\nhäntä, sammui tuo tunne hänessä nyt. Hän tunsi vain sääliä.\n\n\"Margarita, oletko jo unohtanut viime yön?\" kysyi Adam käheästi.\n\n\"Oh, siitä on jo kulunut niin pitkä aika, etten sitä enää muistakaan!\"\nvastasi Margarita.\n\nAdam pyörähti ympäri ja syöksyen tiheikköön tunkeutui sen läpi\nvälittämättä piikeistä. Kun hän pääsi asuntoonsa, olivat hänen kätensä\nja kasvonsa veriset, mutta okaiden pistot eivät olleet mitään hänen\nsydäntuskiinsa verrattuina. Hän heittäytyi vuoteelleen.\n\n\"Jälleen!\" kuiskasi hän. \"Guerd tuli ja sama juttu toistui taas. Mutta\nnäin on sittenkin parempi! Minä en tuntenut tyttöä. Arallanes tunsi ja\nvaroittikin minua. Ja minä haaveksin niin monista naurettavista\nasioista. Näin on parempi. En rakastanut häntä oikein. Hän vain\nkiihotti minua. Hänen menettämisensä ei järkytä minua... 'Siitä on jo\nkulunut niin pitkä aika, etten sitä enää muistakaan', sanoi hän.\nOvatkohan kaikki naiset samanlaisia? En usko sitä. Muistan vielä\näitini.\"\n\n\n\n\nVI\n\n\nSeuraavana yönä Adam äkkiä heräsi. Yö oli samanlainen kuin kaikki\nmuutkin erämaan yöt -- pimeä, viileä ja kuolettavan hiljainen.\nTarkkaavaisuudestaan huolimatta Adam ei voinut kuulla minkäänlaisia\nääniä. Jokin oli kuitenkin häirinnyt hänen untansa, hän oli ollut\nkuulevinaan epämääräisiä ääniä, jonkinlaisia kuiskauksia. Oliko\nMargarita unissaan kutsunut häntä? Tällaiset usein toistuvat\nmielenailahdukset olivat saaneet Adamin vakuutetuksi siitä, että\nhänellä oli jonkinlainen salainen aavistuskyky.\n\nKun Adam heräsi myöhään aurinkoisena aamuna, haihtuivat yön\nepätodellisuudet kuin harmaat varjot ja katosivat olemattomiin. Hän\nnousi reippaana ja virkistyneenä ja ryhtyi etsimään toimintaa. Päivä\noli sunnuntai. Hän tiesi saavansa viettää sen laiskana, mutta vannoi,\nettei hän lähtisi piileskelemään pajukkoon Collishawin ja Guerdin\nvuoksi. Puhukoot he suunsa puhtaaksi ja tehkööt mitä tahansa! Hän\nlähtisi Picachoon, mutta Merryvalen sanat erämaassa opitusta\nviisaudesta juolahtivat mieleen. Ja mitä taasen Margaritaan tuli, hän\ntahtoi nähdä tämän vielä kerran ja katsoa tummiin silmiin ennen kuin\nrikkoisi välinsä ikuisiksi ajoiksi.\n\nAamiaisen jälkeen Adam kuljeskeli ensin joen äyräällä ja sitten\nkylässä. Merryvale ilmoitti hänelle Collishawin, Guerdin ja heidän\nseuralaistensa lähteneen aamiaisen jälkeen leiriin.\n\n\"Veljenne sanoi heidän lähtevän puhdistamaan kämppää. Eikä hän\nvarmastikaan tarkoittanut meksikolaisia, vaan viskiä ja kultaa. Poika,\npysy poissa Picachosta tänään!\"\n\nMutta nyt sattui ystävällinen vanhus puhumaan kuuroille korville. Adam\nolisi mielellään lähtenyt sinne heti, ellei olisi halunnut tavata\nMargaritaa sitä ennen. Hän käveli edestakaisin kylästä joelle ja joelta\nkylään. Jonkin ajan kuluttua hän näki Arallaneksen menevän vaimoineen\npieneen tiilikirkkoon. Margarita ei ollut heidän mukanaan.\n\nAdam odotti tytönkin tulevan. Mutta kun ei tytöstä näkynyt merkkiäkään,\nlähestyi hän pientä ruskeaa rakennusta ja meni avoimesta ovesta sisään.\n\n\"Margarita!\" Vastausta ei kuulunut. Toisen kutsun kuultuaan tyttö tuli\nhuoneestaan. Hän lähestyi hitaasti ja oli kalpea.\n\n\"Adam herra!\" änkytti hän.\n\nHänen ulkomuotonsa ja äänensä saivat Adamin hätkähtämään. Hypähtäen\ntytön luo Adam kiskaisi hänet ovelle nähdäkseen paremmin. Margarita\nkirkaisi ja kun Adam kiihkossaan päästi hänet äkkiä irti, kohotti hän\nkäsivartensa kuin suojellakseen itseään lyönniltä.\n\n\"Luuletko että minä aioin tehdä sinulle pahaa!\" huudahti Adam käheästi.\n\"Ei, Margarita, haluan vain katsella sinua vielä kerran.\"\n\nMargaritan käsivarret painuivat alas ja hän kohotti kasvonsa. Silloin\nAdam huomasi kaiken. Se mikä oli ollut armastelua eilen, leikillistä ja\nnuorekkaan kiihkeää, oli yöllä muuttunut häpeäksi. Eilen oli Margarita\nkuin kissanpoikanen, joka pitää hyväilyistä, mutta tänään turmeltunut\nolento, murtunut nainen.\n\n\"Katso minuun\", sanoi Adam ojentaen vapisevan kätensä.\n\nMargarita totteli ja katsoi häneen häpeämättä ja kieltämättä mitään.\nMutta nyt oli noilla kasvoilla eloa. Adam tiesi, että ne painuisivat\nhänen muistiinsa ikuisiksi ajoiksi. Kasvoilla näkyi ristiriitaisia\ntunteita, joiden vallassa hän näytti olevan, heräävää katumusta,\ntietoisuutta siitä, että hän oli astunut harhaan, oli valinnut väärin,\nmutta katuminen oli jo liian myöhäistä.\n\n\"Hyvästi, neiti\", sanoi Adam kumartaen ja astui ovesta pihalle.\n\nTytön pienet ja surulliset silmät häipyivät hitaasti hänen näkyvistään.\n\nAdam astui nopeasti kanjonia ylöspäin levottomien ajatustensa ajamana.\nHän tavoitti Regan-nimisen irlantilaisen.\n\n\"Wansfell, vanha ystävä!\" huusi tämä. \"Älkää kävelkö niin kirotun\nnopeasti.\"\n\n\"Wansfell! Eihän se ole minun nimeni\", sanoi Adam.\n\n\"Eikö se ole nimenne?\"\n\n\"Ei toki.\"\n\n\"No, hyvä on. Haluatteko ryypyn?\"\n\nRegan kaivoi taskustaan ruskean pullon ojentaen sen Adamille.\n\nHe jatkoivat yhdessä matkaa kanjonia pitkin. Reganin sääret olivat\nlyhyet ja paksut, joten hänen oli vaikeata pysytellä pitkään harppivan\nAdamin rinnalla. Puhelias ja ystävällinen irlantilainen tahtoi\nnähtävästi mielellään Adamia seurakseen. Hengästyessään hän pysähtyi ja\nkaivoi pullonsa esille. Viina olisi tavallisissa oloissa päihdyttänyt\nAdamin, mutta nyt se vain kuumensi hänen vertaan.\n\n\"Wansfell, te olette varmasti kookkain ja reippain nuorukainen tässä\nkaivoksessa!\" huudahti Regan.\n\n\"Kiitoksia vain, ystäväni. Mutta älkää antako minulle sitä nimeä. Minua\nsanotaan Adamiksi.\"\n\n\"Adamiksi!\" toisti Regan. \"Hitonmoinen nimi! Olen nähnyt teidän\nseurustelevan sen mustasilmäisen heilakan kanssa. Hän on oikea lutka.\"\n\nHe joivat pullon pohjaan ja jatkoivat matkaansa. Regan alkoi pitää yhä\nenemmän Adamista ja rupesi houkuttelemaan häntä mukaansa kultaa\nkaivamaan.\n\n\"Teistä tulisi hyvä kullankaivaja ja toveri. Erämaassa on ihminen\nonnellinen ja vapaa. Erämaan vertaista paikkaa ei ole olemassakaan, kun\nvain oppii tuntemaan sen. Siellä on ilmaa hengittää ja pitkiä\naurinkoisia päiviä, jotka virkistävät ihmisen mieltä. Ehkä meidän\nonnistuu löytää Pegleg Smithin kadonnut kultakaivos.\"\n\n\"Kuka oli Pegleg Smith ja minkä kultakaivoksen hän menetti?\" kysyi\nAdam.\n\nHeidän ponnistellessaan kanjonia ylöspäin ja koettaessaan valita\ntiekseen varjoisimmat paikat Adam kuuli toisen kerran tarinan\nkuuluisasta kadonneesta kultakaivoksesta. Regan lisäsi kertomukseen\nehkä omiaankin kullankaivajien tapaan. Mutta tarina tehosi jokaiseen,\njolla vain oli pisarakaan seikkailunhaluista verta. Adam ei ollut vielä\njoutunut kullan lumoihin, mutta alkoi jo tuntea erämaan vetovoimaa.\n\nHe saapuivat leiriin puolenpäivän tienoilla, söivät lounaan erään\nkiinalaisen majassa ja menivät sitten kapakkaan muiden joukkoon,\njolloin Adam joutui eroon Reganista. Viina virtasi kuin vesi ja kulta\nkumahteli pusseissa ja kilisi sointuvasti pöydillä. Adam kulautti\nryypyn kurkkuunsa ja vielä toisenkin. Hänen verensä alkoi sykähdellä ja\nkiertää nopeammin samalla kun hänen mielensä kylmyys ja katkeruus alkoi\nsulaa. Hän joi harkitusti ja harkitusti hän tukahdutti omantuntonsa\näänenkin, kunnes alkoi olla uhkarohkealla tuulella. Häntä tuntui nyt\njäytävän tuli, johon vain viina kelpasi polttoaineeksi.\n\nHän hoiperteli miehiä täynnä olevaan halliin, mutta tällä kertaa eivät\njuopuneet kaivostyöläiset, maalatut naikkoset eivätkä paatuneet pelurit\ninhottaneet häntä.\n\nÄkkiä hän huomasi veljensä Guerdin. Guerd pelasi Collishawin, MacKayn\nja muutamien muiden picacholaisten miesten kanssa. Guerd näytti olevan\njuovuksissa ja pahalla tuulella huonon pelionnensa vuoksi. Kun hän näki\nAdamin, kirkastuivat hänen hehkuvat kasvonsa. Hän laski korttinsa\npöydälle, ja kun Adam astui lähemmäksi, nousi hän pöydän äärestä ja\nastui parilla askelella hänen eteensä ylpeänä ja uhkaavana sellaisen\nmiehen tapaan, joka ei siedä vastustusta.\n\n\"Tarvitsen rahaa.\"\n\nAdam nauroi hänelle päin naamaa:\n\n\"Jatka peliäsi. Käsittelet kortteja siksi taitavasti, etteivät muut\nhuomaa kepposiasi.\"\n\nGuerd suuttui nyt silmittömästi ja menetti malttinsa. Hän sivalsi\nAdamia korvalle vanhemman veljen hillittyyn tapaan, tahtoen vain\nrangaista toista hävyttömyydestä. Adam vastasi lyöntiin niin nopeasti\nja kovasti, että Guerd kaatui pöytää vasten ja olisi kierähtänyt\nlattialle, ellei Collishaw olisi tarttunut häneen ja karjaissut\nraivoissaan.\n\nHälinä hiljeni heti. Joukko peräytyi seinävierille jättäen Adamin\nsuuren aukion keskelle vastapäätä Guerdiä, joka vieläkin nojautui\nCollishawiin. Guerd huohotti ja hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat,\npaitsi sitä kohtaa, johon Adamin nyrkki oli sattunut. MacKay nosti\npöydän pystyyn ja vetäytyi sitten syrjään. Guerdin hämmästys haihtui\nvoimakkaamman kiihkon tieltä. Hän suoristautui näyttäen nyt pitkältä\nkuin jättiläinen. Hän oli hirvittävän näköinen, kuten sellainen, joka\nodotettuaan vuosikausia kostonhetkeä näkee sen vihdoinkin koittavan.\n\n\"Sinä löit minua! Aion nyt antaa sinulle takaisin, niin että kasvosi\nmenevät mäsäksi\", sanoi hän käheästi.\n\n\"Tule vain tänne!\" huusi Adam.\n\nSilloin irlantilainen Regan horjui joukosta avonaiseen ympyrään. Hän\noli juovuksissa.\n\n\"Anna heille kyytiä, Wansfell!\" huusi hän. \"Autan sinua. Tiedän kyllä,\nkenen kasvot tässä isketään mäsäksi...\"\n\nJoku kaivostyöläinen vetäisi Reganin pois.\n\nGuerd Larey iski nyrkkinsä pöytään. Hänen kasvonsa säihkyivät vihasta.\nSaattoi huomata, että hän tulisi syytämään suustaan jotakin sellaista,\nmikä loukkaisi Adamia sydänjuuriaan myöten. Hänen ulkomuotonsa pani\nveren kuohahtelemaan Adamin sykkivissä suonissa. Se ei johtunut\nkilpakosijoiden välisestä riidasta, vaan vuosikausia kestäneestä\nvihasta, salaisesta kateudesta, joka oli peräisin Kainin sielusta.\n\n\"Vai sellainen on aikomuksesi\", sanoi Guerd kiihkeästi. \"Haluat tapella\nja käyttää velkaa tekosyynä. Mutta minäpä tiedänkin asian paremmin.\nHaluat taistella tytöstä, jonka ryöstin sinulta.\"\n\n\"Ole vaiti! Eikö sinulla ole mitään säädyllisyyden tunnetta? Etkö voi\nolla miehekäs?\" tiuskaisi Adam alkaen vavista.\n\n\"Kuulkaa nyt häntä! Äidin pieni lemmikki...\"\n\n\"Jos puhut äidistäni sanaakaan täällä, kiskon kielesi irti.\"\n\nHe olivat niin lähellä toisiaan, että ainoastaan pöytä erotti heitä --\nKain ja Abel -- vanha katkera tarina selvästi luettavissa toisen\npunastuneista kasvoista ja toisen tuskasta. Guerd Larey oli keksinyt\nkeinon, jolla saattoi kiduttaa veljeänsä.\n\n\"Maailmassa puhutaan paljon Pyhän Antoniuksen lankeemuksesta!\" huusi\nGuerd äänellä, josta kaikui pirullinen ilo. \"Mutta Adam Larey, tämä\npyhäkoulupoika, on sentään jotakin toista. Hän on ollut muka viaton,\nvoidakseen koskettaa edes tytön kättä... Miten tekopyhä sinä oletkaan!\nHyvät herrat, katselkaa nyt tätä puhdasta pyhää Adamia, jonka Evana on\nollut pieni meksikolaistyttö!\"\n\nEi mistään kuulunut ivallisia huutoja, kaikki vaikenivat. Kohtaus oli\nniin outo, että se huvitti pelureita, kaivostyöläisiä ja heidän\nmaalattuja ystävättäriään. Guerd keskeytti huoahtaakseen ja kootakseen\nvoimia. Hänen kasvonsa olivat marmorinvalkoiset, vihan vääristämät, ja\nhänen silmänsä leimusivat. Hän oli joutunut mielettömän, sokean raivon\nvaltaan.\n\n\"Hän kertoi minulle kaiken!\" Guerdin sanat sinkoilivat kuin rakeet.\n\"Sinun ei tarvitse kieltää sitä, kirottu tekopyhä maitokuono. Sinä\npalvelit kuin orja likaista meksikolaistyttöä, joka petti sinut, nauroi\nsinulle päin naamaa, luopui sinusta minun vuokseni, kun vain näpsäytin\nsormiani!\"\n\nCollishaw tyrkkäsi salamannopeasti Adamin ojennettua käsivartta,\nrevolveri sylki tulta ja paukahti kumeasti. Collishaw painiskeli Adamin\nkanssa, mutta tämä paiskasi hänet syrjään. Silloin Guerd syöksyi\nveljeensä käsiksi suojellakseen itseään. Seurasi painiskelu ja sitten\nrevolveri paukahti taas. Huudahtaen tuskasta Guerd Larey hellitti\notteensa ja kaatui pöydälle. Hänen kauhistuttava katseensa kohdistui\nAdamiin. Valkoiseen paitaan ilmestyi tummanpunainen täplä. Hän makasi\npaikallaan silmät sammuen ja äsken raivosta vääntyneet kasvot\nkangistuivat liikkumattomiksi.\n\nCollishaw kumartui hänen ylitseen. Hän huudahti käheästi:\n\n\"Kuollut! Tästä teidät hirtetään!\"\n\nLisääntyvä kauhu alkoi hitaasti lamauttaa Adamia. Mutta kuultuaan\nankarat sanat hän ponnahti hurjana eteenpäin ja iski kaikin voimin\nrevolverillaan sheriffiä kasvoihin. Collishaw kaatui kuin tukki. Sitten\nAdam hyökkäsi eteenpäin, työnsi tiellään olevat miehet syrjään ja\npakeni ovesta kadulle.\n\nPelko antoi hänelle voimia. Hän pääsi muutamassa hetkessä leirialueen\nulkopuolelle. Mutta sielläkin hän pelkonsa kiihottamana riensi ylöspäin\nkalliolta toiselle, kunnes pääsi jyrkänteen juurelle, missä nopea kulku\noli mahdotonta. Kiiveten käsin ja jaloin kuin apina hän pääsi yhä\nylemmäksi.\n\nEnsimmäisen rinteen laelta hän katsoi taakseen. Miehet olivat lähteneet\najamaan häntä takaa hajaantuen ketjuun leiriin johtavalle tielle ja\nviimeisten joukossa oli pitkä, mustatakkinen, avopäinen mies, jota Adam\nluuli Collishawiksi. Tämä horjui eteenpäin huitoen käsillään.\n\nAdam suuntasi kulkunsa suoraan ylängölle. Ponnisteltuaan kauan hän\npääsi vihdoin sen laelle ja kaatui maahan lepäämään. Mutta sitä kesti\nvain hetken, sillä hänellä oli vielä voimia ja kestävyyttä.\n\nKummulla seisoessaan hän otti selvän suunnasta ja lähti laskeutumaan\nalas.\n\n\"He eivät voi seurata jälkiäni tänne\", kuiskasi hän käheästi ja katsoi\ntaakseen. \"Ja tuolla alhaalla pysyttelen poissa tieltä.\"\n\nRinne oli pitkä ja täynnä murskaantuneita kalliolohkareita, kuin\nmukulakiviä. Kun Adam katsoi tarkemmin, näki hän niiden välissä paljon\npiikkisiä kaktuksia.\n\nHänen pahat aavistuksensa toteutuivat pian. Hänen täytyi laskeutua\npiikkistä rinnettä, sillä iltapäivä oli jo pitkälle kulunut. Ja\nhuolimatta ponnistuksista ja tuskista hänen piti päästä tielle ennen\npimeän tuloa. Kivet olivat teräviä, särmikkäitä ja hyvin liukkaita.\nAdam kompastui suulleen ja ottaessaan vastaan molemmin käsin hän\nsatutti ne kaktuksien piikkeihin. Niitä kihelmöi, niin ettei hän voinut\nolla vaikeroimatta vetäessään piikkejä pois hampaillaan. Ne olivat\nlujassa. Veri valui mutta hän nilkutti eteenpäin rinnettä pitkin.\n\nAlempana kiemurteleva valkoinen tie alkoi olla lähempänä. Kun hän\nvihdoin pääsi tielle ja oikaisihe väsyneenä ja hikisenä pitkin\npituuttaan tasaiselle kalliolle, tuntui hänestä siltä kuin olisi\npelastunut helvetistä.\n\nMutta hetken kuluttua hän muisti vihansa, rikoksensa, kauhunsa,\npakonsa.\n\n\"Mihin nyt joudunkaan? Minulla ei ole enää omaisia, ystäviä eikä\ntoivoakaan! Ah, Guerd, veljeni! Olen tappanut hänet! Mutta hän tuhosi\nelämäni ja myrkytti sieluni! -- Olkoon kirottu, koska hän teki minusta\nmurhaajan!\"\n\nToivottomuus ja ylpeys, kuolemanpelko ja kummallinen elämänhalu\nkannustivat häntä jatkamaan vaivalloista pakoaan. Mailin verran hän\nhorjui tietä eteenpäin kumaraisena kuin vanha mies, kyynelten ja\nnyyhkytysten puolittain sokaisemana, mutta jaksaen kaikesta huolimatta\npysytellä tien soraisella laidalla, etteivät jäljet näkyisi.\n\nKävely alkoi kuitenkin rauhoittaa ja hän astui mailin toisensa jälkeen\nvirkistynein voimin. Usein hän kääntyi katselemaan ja kuuntelemaan.\nSilloin hän pelkäsi, mutta rauhoittui kuullessaan vain heikkoa tuulen\nhuminaa.\n\nAamu koitti harmaana ja erämaan tuntuisena. Mailin päässä kohoavat\nsavupatsaat ilmaisivat Yuman olevan lähellä. Tien vierellä oli peltoja\nja karjaa laitumella ja sitten ilmestyi näkyviin intiaanien teltta. Hän\npelkäsi tulevansa ennemmin tahi myöhemmin huomatuksi ja päätti sen\nvuoksi piileskellä päivisin ja jatkaa matkaansa öisin. Tien vieressä\nvasemmalla oli kaislikko ja sinne Adam ryömi kuin haavoittunut eläin.\nHänen jokaista jäsentään pakotti niin kovasti, ettei hän tuntenut\nnälkää eikä janoa. Ruumis ja sielu kaipasivat unohdusta, jonka uni\nhänelle heti soikin.\n\n\n\n\nVII\n\n\nOli jo hämärä hänen herätessään jäykkänä ja puutuneena, nälissään ja\njanoissaan. Hän ryömi tiheiköstä ja lähti varovasti kävelemään ollen\nkoko ajan varuillaan. Mutta mitään ei näkynyt eikä kuulunut. Hän kulki\nvaloja kohti ja sivuutti sitten matalia pimeitä telttoja, joita oli\npystytetty jonkin matkan päähän tiestä ja joista kuului kummallisia\nääniä.\n\nNoin neljännestunnin kuluttua hän saapui joen rannalle, johon tie\npäättyi. Useimmat valot näkyivät joen toiselta rannalta, siis Arizonan\npuolelta. Hän kohtasi meksikolaisia ja intiaaneja, jotka eivät\nkiinnittäneet häneen erikoisempaa huomiota, ja tästä rohkaistuneena hän\nmeni heidän kanssaan lautalla joen poikki.\n\nPäästyään joen toiselle puolelle Adam meni pienelle laiturille,\npaneutui sille pitkäkseen ja joi täysin siemauksin. Vesi oli\nhiekkaista, mutta kylmää ja hyvänmakuista. Sitten hän pesi pöhöttyneet\nkätensä ja kasvonsa.\n\nNyt hänen piti saada syötävää. Hetkisen kuluttua hän huomasi\nravintolan, jossa kiinalainen tarjoili ruokaa raa'an näköisille\nvalkoisille miehille ja muutamille meksikolaisille.\n\nLopetettuaan ateriansa hän oli jo selvillä suunnitelmistaan. Hän\ntarvitsi revolverin, ammuksia, vesileilin, aasin ja kaikenlaisia muita\nvarusteita. Hän aavisti, ettei voisi ostaa niitä kaikkia herättämättä\nepäluuloja, mutta päätti sentään yrittää kaikesta huolimatta.\n\nHän pääsi leveälle kadulle, jota kauppojen ja kapakoiden lamput\nhimmeästi valaisivat, ja pysähtyi erääseen nurkkaukseen katselemaan\nihmisvilinää. Hetkisen kuluttua hän uskalsi lähteä eteenpäin ja\nsuuntasi kulkunsa kadun päätä kohti. Kaupunki muistutti Picachoa, mutta\noli monta vertaa suurempi.\n\nAdam säpsähti nähdessään vilahdukselta pitkän mustatakkisen miehen.\nTakki muistutti Collishawin nuttua. Hän poikkesi syrjäkadulle, jossa\nhän näki vankkureita ja kuuli hevosten syövän heiniä talleissaan. Tänne\nhän ehkä voisi yöpyä. Ensimmäisissä vankkureissa oli heiniä. Hän\nkiipesi sinne ja paneutui pitkäkseen, makasi kauan aikaa valveilla\najatellen vaaraa, johon hänen täytyi antautua seuraavana päivänä. Mutta\nvihdoin hän nukkui.\n\nPäivän koittaessa Adam ei enää pelännyt läheskään niin paljon. Hän\nlöysi vaikeudetta paikan, jossa oli syönyt edellisenä iltana. Nyt hän\nsöi niin paljon kuin jaksoi, ei suinkaan siksi että olisi ollut\nnälissään, vaan sen vuoksi että aavisti saavansa kulkea pitkät matkat\nennen seuraavaa ateriaa.\n\nSyötyään hän meni ostamaan tarvitsemiansa tavaroita. Mutta lisäksi hän\ntarvitsi vielä pienen muulin tahi aasin kantamaan niitä. Kaupanhoitaja\noli parhaillaan hakemassa hänelle sellaista, kun kauppaan astui\nmuutamia meksikolaisia. Muuan heistä tunsi Adamin ja kiiruhti kadulle\nhämmästyneiden mutta vähemmän kiireissään olevien toveriensa kanssa.\nAdamin täytyi miettiä hetkinen ennen kuin hän muisti miehen. Huutajahan\noli Felix, meksikolainen, joka oli uhannut Arallanesta.\n\nNyt ei auttanut siekailla. Hänen täytyi antautua vaaraan saadakseen\ntavarat mukaansa. Kaupanhoitaja, joka oli poistunut kaupan takaovesta,\npalasi ilmoittamaan, että hän voisi hankkia hyvän aasin heti ja\nkuormittaa sen. Adam päätti ostaa häneltä kaikki varusteet ja alkoi\nlaskea rahoja pöydälle. Kaupanhoitaja ei odottanut, vaan sieppasi\nkainaloonsa osan Adamin ostamista tavaroista ja vei ne takaovesta\npihalle. Tällöin Adam sai tilaisuuden vilkaista ovesta kadulle. Siellä\nkäveli Felix ja viittoili innokkaasti samalle valkoiselle miehelle,\njonka Adam oli nähnyt ennenkin. Mustatakkinen mies oli Collishaw,\njulman näköisenä ja toinen silmä valkoisen siteen peitossa.\n\nAdam säpsähti ja kiiti kuin hirvi takaisin kaupan läpi, ulos takaovesta\nja sitten avonaisen pihan poikki, joka oli täynnä tarvekaluja,\nvankkureita ja muita esteitä, jotka hänen täytyi kiertää tai joiden yli\nhänen piti hypätä. Hän ei huomannut kaupanhoitajaa. Yksi ainoa\nponnahdus vei hänet korkean lauta-aidan yli kujanteeseen ja sitä pitkin\nhän kiiruhti kadulle. Hän pyrki joelle ja juoksi notkeasti, näkemättä\nmuuta kuin jalkojen alla vilisevän maan. Vihdoinkin oli leveä,\npyörteinen joki hänen edessään. Hyökäten törmää alas hän kiiruhti\nlaiturille. Saavuttuaan sinne hän näki veneen, jossa airot olivat\npaikoillaan ja jonka keula oli vain vetäisty hiekalle. Hän hyppäsi\nsiihen töytäisten sen samalla keskelle virtaa. Sitten hän vetäisi\nairoilla voimakkaasti muutamia kertoja, joten ylimenoon ei kulunut kuin\nhetkinen. Takaa-ajajia ei vielä näkynyt eikä kuulunut. Päästyään joen\nyli Kalifornian puoleiselle rannalle hän alkoi juosta pohjoiseen,\nyksinäistä mustaa vuorenhuippua kohti, joka kohosi keskellä erämaata.\nJalat painuivat nilkkoja myöten tomuun, joka hidastutti hänen kulkuaan,\ntunkeutui hänen kurkkuunsa ja tarttui hänen hikisiin kasvoihinsa ja\nkäsiinsä. Vihdoin hän pääsi aukeille soraisille harjanteille, jotka\nveivät loivasti yhä ylemmäksi. Hän ei enää nähnyt tasaista erämaata,\nvaan ainoastaan vuoren yksinäisen huipun, joka piirtyi taivasta vasten\nauringon punaamana.\n\nHän oli tyytyväinen siitä, etteivät hänen saappaansa painaneet jälkiä\nkoviin soraharjanteisiin. Saatuaan varmuuden siitä, että pelastuminen\noli mahdollinen, hän alkoi suunnitella pakonsa yksityiskohtia. Hän oli\ntarpeeksi viisas ymmärtääkseen, kuinka vaarallista oli lähteä erämaahan\nilman ruokaa ja erittäinkin ilman vettä. Hän oli jo nyt janoissaan.\nTällaiset ajatukset askarruttivat hänen mieltään, kunnes hän pääsi\npitkän harjanteen laelle ja katsoi taakseen.\n\nEnsin hän näki tomupilviä pölähtelevän pensaiden täyttämältä alangolta\nja sitten tienhaarassa ratsastavia miehiä.\n\n\"Collishaw ja hänen miehensä!\" huohotti Adam tuntien verensä hyytyvän.\n\"He ovat päässeet jäljilleni. He ajavat minua takaa ratsain!\"\n\nTämä oli pelottava tosiseikka. Adam horjui ja hänen näköään hämärsi.\nKului hetkinen ennen kuin hän voi tukahduttaa liikutuksensa. Sitten\nkyetessään katsomaan tarkemmin hän huomasi takaa-ajajien olevan vielä\nmailien päässä.\n\nAlussa hän juoksi nopeasti, mutta huomatessaan alkavansa väsyä hän\nhidastutti vauhtiaan ja säästeli voimiaan. Vihdoin, hänen juostuaan\nparin mailin verran, alkoi erämaan luonto muuttua. Hänen takanaan oli\nse yksinäinen huippu ja hänen vasemmalla puolellaan kohosi matala\naaltoileva hiekkaharjanne. Juostessaan eteenpäin hiljaista vauhtia hän\nvilkaisi usein peloissaan ympärilleen. Kuinka hänen päänsä ja kasvonsa\nolivatkaan kuumat! Vihdoin hän huomasi hikoilevansa vähemmän ja ihonsa\nkuivuvan. Sitten häntä alkoi janottaa kovasti. Hän pisti suuhunsa pari\npientä kiveä, ja ne tuottivat vähän huojennusta. Lähdettyään liikkeelle\njälleen hän suuntasi kulkunsa ruskeita vuoria ja jokea kohti. Ne\nnäyttivät olevan lähellä, mutta niiden todellisesta etäisyydestä oli\nmahdoton saada selkoa. Vuoret näyttivät sitä korkeammilta ja\nkaukaisemmilta, kuta kauemmin niitä katseli -- ilmassa oli\nläpikuultavaa utua ja kaikki punaiset ja punertavanruskeat\nvärivivahdukset alkoivat yhä enemmän tuntua näköhäiriöiltä.\n\n\"Mitä tämä on?\" huohotti Adam pysähtyen vielä kerran. \"Minulle on\nkerrottu erämaasta, mutta kun ne jutut eivät olleet mielenkiintoisia,\nen muista nyt mitään... Tiedän vain, että siellä on kuuma. Eikä tämä\ntällainen kelpaa...\"\n\nKun Adam silloin vilkaisi taakseen harmaaseen erämaahan, näki hän taas\ntomupilviä ja hevosia.\n\nSilloin hän joutui pakokauhun valtaan ja lähti juoksemaan minkä ikinä\npääsi, kumartui matalaksi ja katsomatta oikealle tai vasemmalle meni\nkuin pakoon kiiruhtava eläin. Aavistamatta suuntaa ja pelosta\nmielettömänä hän juoksi kunnes kaatui.\n\nTuntui kuin rinta olisi haljennut ja sydäntä kouristi tukahduttava\npaino. Hän makasi huohottaen, kasvot tomuun painettuina.\n\nKohtaus meni kuitenkin vähitellen ohi. Hän nousi jatkaen matkaansa\njanoisena ja huumaantuneena.\n\n\"Olen päässyt pakoon. Nyt joelle -- joelle!\"\n\nHän ei pelännyt enää Collishawia. Hän ei voinut ajatellakaan enää muuta\nkuin kiihtyvää janoaan ja erämaata, joka oli niin suuri ja uhkaava.\nHäntä ei huolestuttanut se, ettei iho ollut enää hikinen, vaan se\ntuntui hänestä vain omituiselta. Jonkin ajan kuluttua hän huomasi\nlaskeutuessaan hiekkatöyryjen välisiin alankoihin joutuvansa sellaisten\nhiekkapilvien keskelle, että hänen täytyi peittää suunsa ja silmänsä\nhuivillaan, mutta ylängöllä oli ilma puhtaampaa ja hengitys kävi\nhelpommin, joten hän vaistomaisesti pysytteli siellä.\n\nAdam jatkoi kiipeämistään tullen yhä heikommaksi. Samalla tavalla kuin\nhelle oli vaikuttanut kummallisesti hänen vereensä, oli hiekkakin\nimenyt voiman hänen jäsenistään. Hänen tilansa oli vakava. Hän ymmärsi,\nettä jollei pelastusta ilmestyisi, näännyttäisivät aurinko ja hiekka\nhänet pian. Kuljettuaan vielä jonkin matkaa hän näki edessään monen\nneliömailin laajuisen syvänteen, jossa kasvoi mesquitopensaikkoja,\nlähti laskeutumaan niitä kohti ja saavuttikin ne vihdoin puolikuolleena\nväsymyksestä.\n\nSiellä tiheälehtisten pensaiden varjossa hän peitti kasvonsa\nnenäliinallaan, päänsä takillaan ja istuutui levähtämään ja odottamaan.\nSe oli viisas teko. Kova päänkipu alkoi vähitellen hellittää. Hänen\nkuiva ihonsa tuli kosteaksi, sydän alkoi sykkiä säännöllisesti ja\njonkin ajan kuluttua hän tunsi jo voivansa paremmin. Hänellä oli jano,\nmutta vihdoin hän sentään nukahti.\n\nErämaan kylmä ilma virkisti häntä. Vaisto kehoitti häntä lähtemään itää\nkohti. Hän totteli sitä, koska tiesi joen olevan sielläpäin, ja hänellä\noli yön viileät tunnit käytettävänään.\n\nAamun koittaessa Adam oli jo lähempänä vuoristoa, mutta se oli vieläkin\nkaukana, ja entinen pelko palasi. Täällä erämaassa olivat kaikki\nesineet kaukana! Adam ihaili hetkisen auringonnousun kauneutta, mutta\nsamassa kun auringon ensimmäiset säteet sattuivat häneen, alkoi hänen\nkasvojaan ja käsiään polttaa samalla tavalla kuin eilenkin.\n\n\"Minun pitää päästä joelle pian\", mutisi hän käheästi, \"muuten minulle\nkäy huonosti.\" Ja hän jatkoi matkaansa auringon noustessa korkeammalle.\nVihdoin hän saapui matalan harjanteen juurelle, joka oli kauan aikaa\nhoukutellut häntä. Joki virtasi varmaankin harjanteen ja rinteen\nvälissä. Toivo kannusti häntä kiipeämään ylöspäin, mutta kun hän pääsi\nharjanteen laelle, oli hänen edessään vain kimalteleva tyhjyys.\nRuskealta vivahtava vuoristo ei ollut enää kaukana.\n\n\"Missä -- missä joki on?\" huohotti hän.\n\nMutta ihmeellinen Kolorado, erämaan kulkijain palvoma punainen joki, ei\nvirrannut hänen edessään. Vettä ei näkynyt missään.\n\n\"Jumala on hylännyt minut!\" huusi Adam epätoivossaan ja kaatui\nkallioille.\n\nMutta kalliot olivat kuumat kuin hehkuvan punaiset rautalevyt eivätkä\nsuoneet lepopaikkaa. Adamin oli pakko ponnahtaa seisoalleen ja juosta,\nmelkeinpä kieriä rinnettä tasangolle.\n\nHän halusi rientää joelle juomaan ja uimaan kylmässä vedessä, joka\nvirtasi pohjolan lumen täyttämistä järvistä. Kuvitellen tällaisia\nmiellyttäviä ajatuksia hän ponnisteli eteenpäin, muisteli\nunohtumattomia lapsuudenaikojaan, jolloin hän piti vedestä niin paljon,\nettä uiskenteli ja räpiköi siinä päivät pitkät.\n\nNämä miellyttävät muistot haihtuivat äkkiä hänen nähdessään jotakin\nsinistä ja kirkasta, joka välkehti erämaan pinnalla. Järvi! Hän\npysähtyi tuskin uskoen silmiään. Siellä oli sinivetinen kirkas järvi,\njonka rannat olivat vihreitä. Hän ei voinut muuta kuin rientää sitä\nkohti. Mutta hetkisen kuluttua näky katosikin äkkiä. Se olikin vain\nkangastus, jonka janoinen ihminen saattoi nähdä.\n\n\"Kangastus!\" kuiskasi Adam käheästi. \"Sinistä vettä! Mutta se ei petä\nminua!\"\n\nMutta kun hänen selvä arvostelukykynsä sammui, pettivätkin erämaan\nkangastukset hänet. Ne hehkuivat taikavoimaisina ja kimaltelivat\nkutsuvina auringon paahtaman erämaan puolipäivän helteessä.\n\nVihdoin koitti sellainen vaihe, jolloin Adam hyökkäsi jokaista\nkangastusta kohti. Toivo, epätoivo ja näköhäiriöt vihdoin saivat hänet\nsellaiseen henkiseen tilaan, että se jo lähenteli mielipuolisuutta,\njohon tämä kurjuus varmasti päättyisikin.\n\nKun hän horjui jonkin pettävän vihreärantaisen lammen tai sinisen\njärven partaille ollen juovinaan vettä, oli hän kuulevinaan\nsateenropinaa, purojen lirinää, aaltojen liplatusta ja putousten\nkohinaa. Silloin hän alkoi kiertää kehää.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nAdam palasi tajuihinsa. Hän makasi rautapuun juurella, jonka oksiin\npingotettu vaate suojeli häntä auringonsäteiltä. Päivä oli kulunut jo\npitkälle. Hänen päästään tuntui irronneen polttavan kuuma\nmetallirengas, kieli ei enää ollut halkeamaisillaan ja ihokin tuntui\nkostealta.\n\nSitten hän kuuli jonkun miehen puhuttelevan aasejaan karkealla äänellä.\nLiikkuminen tuntui vaikealta, mutta hän kohottautui kuitenkin\nistualleen katsellen ympärilleen. Nahalla peitettyjä laatikoita ja\ntavarasatuloita oli koottu kasaan hiekalle ja hänen lähellään oli kolme\nhamppukankaalla päällystettyä leiliä, jotka olivat vielä märät.\nLeirinuotion savuavilla kekäleillä höyrysi musta rautapata. Hieman\nkauempana seisoi selin häneen lyhyt leveäharteinen mies jaellen\nherkkupaloja viidelle nälkäiselle aasille.\n\n\"Te olette pilalle hemmoteltuja joka sorkka!\" sanoi hän töykeästi,\nkääntyi ja näki Adamin katselevan. \"Hei, te olette siis tointunut.\"\n\nHän oli tuskin viittä ja puolta jalkaa, mutta hänen leveytensä sai\nhänet näyttämään yhtä leveältä kuin pitkältäkin. Hän ei ollut lihava,\ntukeva ruumis oli pelkkiä lihaksia ja näytti voimakkaalta. Hänen\ntomuiset, risaiset vaatteensa olivat täynnä paikkoja. Pää oli suuri ja\ntuuheassa tukassa näkyi jo harmaita hiuksia. Leveät kasvot olivat\nruskeat kuin intiaanin ja leuka ja posket harmaan parran peittämät.\nHänen suuret tummat silmänsä muistuttivat härän silmiä, niiden ilme oli\nvakava ja tyyni.\n\n\"Missä minä olen? Ja kuka te olette?\" kysyi Adam käheästi.\n\n\"Nuori mies, nimeni on Dismukes\", kuului vastaus, \"ja te olette\nyhdeksänkymmenen mailin päässä ihmisten ilmoilta -- ja hengissä, mikä\non enemmän kuin ihmeellistä.\"\n\nSanat palauttivat Adamin mieleen kauhistuttavia muistoja. Erämaa\nhöyrysi nääntyvänä laskevan auringon kuumuudessa. Adam laskeutui\npitkäkseen makuuhuovalle. Mies istuutui laatikolle katsoen suurilla\nsilmillään Adamiin.\n\n\"Olenko minä terve?\" kuiskasi Adam.\n\n\"Kyllä, mutta voisipa olla toisinkin.\"\n\nDismukes kaiveli paikatun liivinsä taskuja ja löydettyään lyhyen\npiippunsa alkoi täyttää sitä. Adam ei ollut vielä ennen nähnyt noin\narpisia ja känsäisiä käsiä.\n\n\"Löysin tiedät toissapäivänä\", aloitti Dismukes vetäistyään muutamia\nhaikuja piipustaan. \"Jinny-nimisellä aasillani on hyvät silmät. Kun\nnäin sen korvien kohoavan pystyyn, arvasin jonkun olevan lähettyvillä\nja hetkisen kuluttua näinkin, miten te kiersitte kehää. Olen nähnyt\nihmisten tekevän sen ennenkin. Joskus juoksitte, joskus hoipertelitte\neteenpäin ja lopulta kaaduitte ja ryömitte. Kun pääsin luokse, piti\nminun panna teidät köysiin, sillä olitte aivan pyörällä päästänne.\nOlitte kamalan näköinen -- ikään kuin kokoon kuivunut. Kielenne oli\nmusta eikä mahtunut enää suuhun. Luulin teidän olevan mennyttä kalua.\nKaadoin leilillisen vettä päähänne ja toin teidät tänne, koska täällä\non puita ja vettä. Ette voinut äännähtääkään, mutta siitäkin huolimatta\ntiesin teidän nääntyneen veden puutteesta. Annoin teille sitä\nlusikallisen aina jonkin ajan kuluttua ja valelin teitä silloin tällöin\nvedellä. Valvoin koko yön. Toinnuitte hyvin hitaasti. Eilen en olisi\nuskaltanut panna vetoon juuri mitään henkiin jäämisestänne. Mutta\ntänään olette jo terveempi. Sain teidät nielemään juoksevaa ravintoa ja\nkai alatte pian olla kunnossa. Olen utelias tietämään, kuinka paljon\nolette painanut. Näytätte olleen kookas nuorukainen.\"\n\n\"Niin minä olinkin\", kuiskasi Adam.\n\n\"Katsokaas, ruumis on melkein pelkkää vettä ja tällaisena erämaan\nkesänä ihminen suorastaan kuivuu kokoon.\"\n\nKatsellessaan laihtuneita käsiään Adam uskoi sen.\n\n\"Minusta on jäljellä vain luut ja nahka.\"\n\n\"Teissä on enimmäkseen luita, mutta ne ovat pitkiä ja raskaita. Jos\nvain saatte lihaa niiden peitteeksi, tulee teistä kookas mies. Olen\niloinen, etteivät ne jääneet valkenemaan erämaahan. Olen nähnyt niitä\npaljon.\"\n\n\"Te siis pelastitte henkeni.\"\n\n\"Sen totta totisesti teinkin, hyvä mies\", vastasi Dismukes. \"Tunnin\nkuluttua olisitte ollut kuoleman oma.\"\n\n\"Kiitän teitä.\"\n\n\"Mikä on nimenne?\" kysyi Dismukes.\n\nAdam tiesi, ettei voisi ilmoittaa oikeaa nimeään, ja sen vuoksi sanoi\nsen nimen, jonka puhelias Regan oli antanut hänelle:\n\n\"Wansfell.\"\n\nDismukes katsoi pois. Hän oli kai huomannut Adamin valehtelevan.\n\n\"No niin, ei ole väliä, miksi ihminen sanoo itseään tässä maassa\",\nvirkkoi hän. \"Kunhan vain kaikilla ihmisillä ja esineillä on\njonkinlainen nimi.\"\n\n\"Oletteko kullanetsijä?\"\n\n\"Pikemminkin kullankaivaja. Haen kultaa. En tuhlaa aikaa valtausten\nmyymiseen. Jo monia vuosia sitten päätin hankkia itselleni omaisuuden.\nPäämääränäni on viisisataatuhatta dollaria. Olen koonnut siitä jo\nkolmannen osan ja tallettanut sen pankkeihin ja muihin varmoihin\nlaitoksiin.\"\n\n\"Mitä aiotte sitten tehdä, kun olette koonnut koko omaisuuden?\"\ntiedusteli Adam uteliaasti.\n\n\"Aion nauttia elämästä. Olen täydellisesti vapaa, minulla kun ei ole\nketään sukulaisia. Lähden katselemaan maailmaa\", vastasi kullankaivaja\nsyvällä kaikuvalla äänellään.\n\nHän puhui omituisen kiihkeästi ja Adam huomasi hänen tukevan ruumiinsa\nvärähtävän. Dismukes oli luonteeltaan varmasti yhtä kummallinen kuin\nulkomuodoltaankin. Adam ihmetteli miestä, hänen järkkymätöntä tahtoansa\nja horjumatonta rohkeuttansa, mutta sääli samalla jostakin syystä, jota\nhän ei itsekään ymmärtänyt.\n\nKullankaivaja karkotti aasit pois leiristä, sitten hämmenteli kiehuvaa\npataansa ja toi hetkisen kuluttua kulhollisen höyryävää ruokaa\nAdamille.\n\n\"Syökää tätä hitaasti\", sanoi hän. \"Älkää unohtako, että nälkää ja\njanoa kärsinyt ihminen voi tappaa itsensä, jos hän syö varomattomasti.\"\n\nAdamin pitkällisen aterian kestäessä aurinko laski ja kuumuuden vaippa\ntuntui siirtyvän syrjään varjojen tieltä. Hän tunsi olevansa heikompi\nkuin oli luullutkaan ja oli iloinen saadessaan paneutua taas\npitkäkseen. Hän vetäytyi makuuhuopien alle voidakseen pohtia\ntilannettaan rauhassa, mutta tunsi olevansa hyvin uninen. Hänen\najatuksensa harhailivat sinne tänne kunnes kaikki unohtui. Herätessään\nhän näki aamun alkavan jo sarastaa. Hän tunsi olevansa terveempi,\nmelkeinpä entisellään. Dismukes oli jo pystyssä ja hullunkuriset aasit\nseisoivat liikkumattomina kuin olisivat olleet samassa paikassa koko\nyön. Adam nousi ja venytteli jäseniään. Hän oli iloinen huomatessaan\njälleen olevansa kunnossa. Vain päätä huimasi hieman.\n\nDismukeskin oli iloinen Adamin parantumisesta.\n\n\"Hyvä!\" huudahti hän. \"Olette jo niin voimissanne, että voisitte\nratsastaa aasilla. Mutta tästä päivästä tulee yhtä kuuma kuin\neilisestäkin. On parasta ettemme lähde liikkeelle.\"\n\n\"Mistä tiedätte, että tulee yhtä kuuma kuin eilenkin?\" kysyi Adam.\n\n\"Ilman tuoksusta ja tuosta tummanharmaasta udusta, jota leijailee\nvuorten rinteillä.\"\n\nAdamista tuntui viileältä ja kylmältä, mutta hän näki vuorten rinteitä\npeittävän udun. Kauempana idässä, jossa auringonnousu punasi\ntaivaanrannan kirkkaaksi, ei utua näkynyt.\n\nDismukeen sanat ratsastamisesta tekivät Adamin levottomaksi.\nYstävällinen kullankaivaja aikoi viedä hänet jonnekin, mutta se oli\nmahdotonta. Adam oli paennut erämaahan ja erämaan täytyi piilottaa\nhänet elävänä tai kuolleena. Hän oli kiitollinen Dismukeelle, ettei\ntämä ollut kysellyt mitään, mutta juuri tästä syystä hän katsoi\nolevansa velvollinen kertomaan tarinansa, vaikka se tuntuikin hänestä\nvastenmieliseltä. Hän auttoi reippaasti aamiaisen valmistamisessa ja\nsitten kaikenlaisissa muissa tehtävissä siirtäen tarinansa kertomisen\ntuonnemmaksi. Päivästä tuli niin kuuma, että oleskeleminen oli\nsiedettävää vain suuren rautapuun varjossa. Adam nukkui muutamia\ntunteja. Hän heräsi yhä terveempänä ja toiminnanhaluisempana.\nSeuraavalla aterialla Dismukes salli Adamin syödä kyllikseen. Ja\nmyöhemmin, Dismukeen tupakoidessa ja Adamin istuessa leirinuotion\nääressä, koitti tunnustuksen hetki odottamatta.\n\n\"Wansfell, ette siis aio lähteä huomenna kanssani Yumaan?\" kysyi\nDismukes tyynesti.\n\nSanat säpsähdyttivät Adamia. Hän painoi päänsä alas.\n\n\"En! Kiitoksia vain, mutta en voi lähteä sinne\", vastasi hän ääni\nvapisten.\n\n\"Poika, voitte kertoa minulle koko jutun tai olla kertomatta. Mutta\nminä olen sellainen mies, johon voi luottaa.\"\n\nYstävällisyys ja sanoissa piilevä voima mursivat Adamin vastustuskyvyn\nviimeisetkin tähteet.\n\n\"En voi lähteä sinne. Olen henkipatto. Minun täytyy piileskellä,\nkätkeytyä tänne erämaahan\", sanoi Adam kätkien kasvot käsiinsä.\n\n\"Senkö vuoksi tulitte tänne?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mutta teillähän ei ollut vesileiliä, evästä, aasia, revolveria eikä\nniin mitään! Vaikka olen oleskellut erämaassa vuosikausia, en ole\nnähnyt milloinkaan sellaista. Saatte kiittää hengestänne vain ihmettä,\nnimittäin Jinnyn silmiä. Olette hengestänne kiitollisuudenvelassa\npitkäkorvaiselle aasille. Jinnyllä on vuoristolampaan silmät. Se näki\nteidät mailien päästä. Mutta sellaista onnea ei satu teille toista\nkertaa. Ette voi elää ilman sellaisia varusteita, joita täällä\ntarvitaan. Mistä johtui, ettei teillä ollut mitään?\"\n\n\"Minulle ei suotu aikaa niiden hankkimiseen. Minun täytyi paeta\nsuinpäin\", huohotti Adam.\n\n\"Mitä teitte? Kertokaa minulle kaikki. Erämaa on salaisuuksien hauta,\nsellainen yksinäinen paikka, jossa ihminen oppii -- tavatessaan toisen\nihmisen -- katsomaan hänen sieluunsa. Ette ole pahantekijä. Ette ole...\nMutta viis siitä, kertokaa minulle kaikki! Ehkä minä voin auttaa\nteitä.\"\n\n\"Ei kukaan voi auttaa minua!\" huudahti Adam.\n\n\"Älkää sanoko niin\", virkkoi Dismukes äkkiä syvällä ja kaikuvalla\näänellään. \"Joku voi auttaa teitä ja ehkä se joku olen minä.\"\n\nNäistä sanoista Adamin mieli murtui kokonaan.\n\n\"Tein jotakin hirvittävää.\"\n\n\"Ette suinkaan mitään rikosta, poika? Eikö niin, ettehän tehnyt\nrikosta\", vastasi kullankaivaja vakavasti.\n\n\"Voi, hyvä Luoja, kyllä! Kyllä se oli rikos!\" nyyhkytti Adam vavisten.\n\"Mutta minä vannon olevani viaton, vaikka rikokseni olikin hirvittävä.\nVannon sen! Uskokaa minua! Minulle tehtiin vääryyttä, minua kiusattiin\nja vihattiin. Jos olisin sietänyt sitä, olisin ollut raukka. Mutta\nminut pakotettiin väkivaltaisuuteen ja sitä paitsi olin juovuksissa.\"\n\n\"Hyvänen aika!\" huudahti Dismukes pudistaen tuuheatukkaista päätään.\n\"Olipa onnetonta! Mutta uskon teitä eikä teidän tarvitse kertoa\nenempää. Elämä on kuin helvetti! Minäkin olin kerran nuori... Ja nyt\nteidän pitää pakoilla ihmisiä -- ruveta elämään täällä erämaassa --\nliittyä meihin muihin erämaan vaeltajiin.\"\n\n\"Niin, minun on pakko piiloutua. Mutta minä haluan elää ja kärsiä\nvoidakseni hyvittää kaiken.\"\n\n\"Poika, uskotteko Jumalaan?\"\n\n\"En tiedä, mutta luulen niin\", vastasi Adam kohottaen päätään ja\nkoettaen tyyntyä. \"Äitini oli uskovainen, mutta isäni ei.\"\n\n\"No niin, jos vain uskotte Jumalaan, ei tilanne ole toivoton. Mutta\nmuutamat miehet -- vain harvat monien vaeltajien joukosta -- löytävät\nJumalan täältä villistä luonnosta. Ehkä tekin onnistutte siinä...\nVoitteko sanoa minulle, mitä aiotte nyt tehdä?\"\n\n\"Aion lähteä johonkin syrjäiseen paikkaan elääkseni siellä vuosikausia,\nehkäpä koko ikäni\", vastasi Adam kiihkeästi.\n\n\"Yksinkö? Niin olen minäkin tehnyt. Ja minä ymmärrän, miltä teistä\ntuntuu ja mitä te tarvitsette. Aiotteko etsiä kultaa?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Onko teillä rahaa?\"\n\n\"On. Minulla on rahaa enemmän kuin tulen tarvitsemaan. Tahtoisin\nheittää sen pois tai lahjoittaa sen teille. Mutta se kuului äidilleni\nja minä lupasin, etten tuhlaisi, vaan käyttäisin sitä säästäväisesti.\"\n\n\"En halua rahojanne. Älkää käyttäkö omaisuuttanne mihinkään\ntyhmyyksiin. Te tarvitsette sitä varusteiden ostamiseen. Voitte huoleti\nluottaa intiaaneihin ja lähettää heidät hakemaan tarvikkeita jostakin\nkaupasta. Mutta älkää milloinkaan ilmoittako kenellekään valkoiselle\nmiehelle täällä erämaassa, että teillä on rahaa. Nämä ovat kovia\nsanoja, mutta tosia.\"\n\n\"Minua inhottaa ihmisten kiihko rahoihin\", sanoi Adam.\n\n\"Tarvitsen eväitä kahdeksi päiväksi päästäkseni Yumaan\", sanoi Dismukes\nmiettiväisesti. \"Välillä on vain yksi ainoa lähde. Voin luovuttaa\nteille yhden leilini ja Jinnyn, saman aasin, joka pelasti henkenne. Se\non oikullinen mutta silti hyvä aasi. Ja paistamalla tarpeeksi leipää\nvoin luovuttaa uuninkin. Voin siis varustaa teidät niin hyvin, että\npääsette jonnekin lännen kanjoniin, jossa asuu intiaaneja. Tunnen\nheidät. He ovat hyviä ihmisiä. Voitte jäädä heidän luokseen, kunnes\nkuumin aika on ohi. Ei ole pelkoa, että tapaisitte siellä valkoisia\nmiehiä.\"\n\n\"Mutta ettehän voi luovuttaa minulle kaikkia tavaroitanne\", vastusti\nAdam.\n\n\"En aiokaan luovuttaa muuta kuin ruokaa ja aasin.\"\n\n\"Mutta te panette itsenne vaaralle alttiiksi ottaessanne mukaan vain\nparin päivän muonan?\"\n\n\"Wansfell, erämaassa liikkuminen on aina vaarallista\", vastasi Dismukes\nvakavasti. \"Painakaa se mieleenne. Mutta minä olen karaistunut ja\ntottunut tähän elämään. Vain onnettomuudet ja odottamattomat seikat\nvoivat panna minut vaaroille alttiiksi. Olen oikea erämaan rotta kuten\nihmiset sanovat.\"\n\n\"Olette hyvin ystävällinen\", sanoi Adam änkyttäen, \"kun autatte\ntuntematonta ihmistä tällä tavalla.\"\n\n\"Poika, minä en sano tätä miksikään avuksi. Teen vain sen, mitä\nhaluaisin muidenkin tekevän minulle. Kun puhuin avusta, tarkoitin\njotakin muuta.\"\n\n\"Mitä sitten? Jumala tietää minun tarvitsevan kaikkea. Olen kyllä\nkiitollinen. Lupaan totella neuvojanne\", virkkoi Adam kummallisen\nväristyksen vapisuttaessa hänen ruumistaan.\n\n\"Olette vain poika, vaikka olettekin kookkaampi kuin moni mies. Teillä\non pojan mieli. Kuinka säälittävää onkaan, että teidän pitää näin\npiileskellä!\" Tunteittensa valtaamana kullankaivaja nousi ja\ntyhjennettyään piippunsa alkoi kävellä edestakaisin rautapuun varjossa.\nKesyttämättömät voimat näkyivät hänen askelistaan ja ryhdistään.\nHetkisen kuluttua hän kääntyi Adamin puoleen ja hänen suuret\nhäränsilmänsä leimahtelivat. \"Wansfell, jos olisitte mies, en säälisi\nteitä! Mutta olette vain nuorukainen -- ette ole paha -- teillä on\nollut vain huono onni. En ole milloinkaan puhunut erämaasta, en sen\nsalaisuuksista enkä siitä, mitä se on opettanut minulle. Mutta nyt\nkerron teille, millainen erämaa oikeastaan on -- kuinka siitä voi tulla\npelastuksenne -- kuinka erämaan vaeltajana oleminen merkitsee samaa\nkuin voima, vapaus ja onnellisuus, jos vain ihminen on rehellinen ja\nniin ylevämielinen, että voi ymmärtää sen.\"\n\n\"Dismukes, vannon olevani rehellinen ja tahdon tulla yleväksi tai\nkuolla yrittäessäni sitä\", sanoi Adam kiihkeästi.\n\nKullanetsijä katsoi Adamiin kauan aikaa tutkivasti ikään kuin olisi\nhalunnut lukea Adamin ajatukset.\n\n\"Wansfell, jos vain voitte elää täällä erämaassa, kehittyy teistä\nsellainen\", sanoi hän juhlallisesti kuin olisi lausunut siunauksen.\n\nAdam ymmärsi, että Dismukes aikoi paljastaa hänelle monta tämän\nihmeellisen erämaan salaisuutta. Mutta kullankaivaja ei tällä kertaa\npuhunut enempää. Hän alkoi jälleen kävellä edestakaisin miettiväisenä.\nAdam kiinnitti huomionsa siihen, että hän oli ulkomuodoltaan melkein\nyhtä naurettavan näköinen kuin aasinsakin, vaikka hänen olemuksessaan\nolikin kummallista surullisuutta. Monet yksinäiset vuodet painoivat\ntuon erämaan miehen hartioita. Adam ymmärsi nyt, että vaeltavan\nDismukeen hahmo pysyisi hänen mielessään kaiken sen tunnuskuvana, mikä\nihmisluonteessa on todella hyvää.\n\nKuuma päivä muuttui illaksi Adamin uskaltamatta poistua puun varjosta\naukealle tasangolle. Yö kietoi vihdoin kaiken syvään hiljaisuuteensa ja\ntähdet alkoivat tuikkia kirkkaina. Kun Dismukes istuutui Adamin viereen\nleirinuotion valoon, saattoi hänen silmiensä ilmeestä huomata hänen\nolevan oudon kiihkon vallassa.\n\n\"Wansfell\", aloitti hän syvällä hiljaisella äänellä, \"minulta meni\nmonta vuotta sen oppimiseen, kuinka erämaassa on elettävä. Minulla oli\nkymmenen tavallisen miehen voimat ja tarmo. Monta kertaa noina\ntoivottomina vuosina olin vähällä kuolla janoon, nälkään, tauteihin,\ntaistellessani ilkeitä miehiä vastaan ja -- yksinäisyyteen. Jos olisin\ntavannut sellaisen miehen kuin itse olen, ei minun olisi tarvinnut\nkärsiä niin kauheasti. Tapasin kyllä sellaisia, jotka olisivat voineet\nauttaa minua, mutta he sivuuttivat minut, sillä erämaa sulkee ihmisen\nsuun. Jokaisen pitää täällä suojella omaa henkeään ja hakea omaa\nsieluaan. Sellainen on erämaiden kirjoittamaton laki. Rikon sen teidän\nvuoksenne vain siksi, että tahdon kohdella teitä samalla tavalla kuin\nolisin toivonut itseänikin kohdeltavan. Ja senkin vuoksi että pidän\nteistä.\"\n\nDismukes keskeytti vetäen syvään henkeään. Lepattavassa tulen valossa\nhän näytti istuvalta jättiläiseltä, jota ei mikään saisi järkkymään,\njonka tahtoa ei mikään voisi murtaa.\n\n\"Miehet oleskelevat erämaassa kuin muurahaiset, joiden pesät on\nhävitetty ja jotka on erotettu toisistaan\", jatkoi Dismukes. \"He\ntuntevat erämaan houkutuksen. Jokaisella ihmisellä on omat syynsä\nsiellä oloonsa. Minut toi tänne kulta ja kullan vuoksi olen täällä\nvieläkin, jotta jonakin päivänä voisin lähteä matkustelemaan maailman\nympäri ja katselemaan elämää rikkaana ja vapaana. Joku toinen tulee\ntänne piileskelemään, unohtamaan jotakin, seikkailemaan tai siksi, että\nhän vihaa maailmaa tai rakastaa toivottomasti jotakuta naista. Rosvot\nja murhaajat kuuluvat kokonaan toiseen luokkaan ja heitä on paljon.\nTäällä on myös paljon sellaisia miehiä ja muutamia naisiakin, jotka\nmatkallaan jonnekin ovat eksyneet tänne. Ja kaikista näistä monista\nihmisistä pysyy hengissä vain muutamia, jos he jäävät tänne. He\nkuolevat joko luonnollisella tavalla tai heidät tapetaan. Suuri\namerikkalainen erämaa on äärettömän laaja ja siellä on paljon\nmerkittömiä hautoja ja vaalenneita luita.\"\n\nDismukes keskeytti jälleen huokauksen paisuttaessa leveää rintaa.\n\n\"Puhuin äsken siitä, mitä ihmiset ajattelevat erämaan merkitsevän\nheille. Minut viekoitteli kulta, mutta viekoitelkoonpa ihmisen tänne\nmikä tahansa, pian hän alkaa rakastaa erämaan hiljaisuutta, sen\nvärivivahduksia ja yksinäisyyttä. Mutta erämaan lumoihin joutumisen syy\npiilee vielä syvemmällä. Tunnen sen, mutta en ole milloinkaan kyennyt\nsaamaan sitä selville. Tiedän kuitenkin, että eläminen erämaassa on\nhirmuista ja peloittavaa. Kasvien, matelijoiden, eläinten, lintujen ja\nihmisten pitää taistella hengestään paljon kovemmin kuin maailman\nhedelmällisissä osissa. Opitte huomaamaan sen piankin. Ja jos olette\ntarkka huomioidentekijä ja ajattelija, ymmärrätte sen.\n\n\"Erämaa ei ole sopiva paikka valkoiselle miehelle. Keidas sopii kyllä\nintiaaneille. He elävät niissä, mutta eivät menesty. Kunnioitan heitä.\nTeille olisi eduksi, jos voitte oleskella jonkin aikaa heidän\nparissaan. Nyt tahdon painaa mieleenne seuraavat seikat:\n\n\"Kun erämaa viekoittelee ihmisiä omakseen, tekee se heistä useimmissa\ntapauksissa eläimen. He vajoavat eläimen tasolle voidakseen elää. Heitä\npakottaa siihen ikuinen taistelu. Jos joku ilkeä mies jaksaa pysyä\nhengissä erämaassa, kehittyy hänestä eläintäkin pahempi olento. Hänestä\ntulee korppikotka. Mutta on olemassa toisenlaisiakin miehiä, jotka\nrakastavat erämaata. Olen tavannut muutamia miehiä, jotka olivat\nläpeensä hyviä ja jaloja. Erämaan kehittävä voima johtuu kai siitä,\nettä ihmisen taistellessaan täällä pitää kamppailla yhtä paljon\nhenkisesti kuin ruumiillisestikin. Ne miehet eivät olleet sallineet\nkovien elämän mahdollisuuksien tappaa heidän sieluaan. Heidän henkensä\noli ollut ruumista voimakkaampi. Sen kaiken olen oppinut niiltä\nmiehiltä, mutta minulla ei ole ollut niin paljon voimia, että olisin\nvoinut kehittyä heidän kaltaisekseen. Siihen tarvitaan järkeä. Sain\npuutteellisen kasvatuksen. Ja vaikka olen tutkinut erämaata kaikki nämä\nvuodet lannistumatta hetkeksikään, en ole ollut tarpeeksi jalo\nvoidakseni kiivetä niin korkealle. Kerron teille kaiken tämän vain\nsiksi, että siitä voi olla hyötyä. Älkää lopettako milloinkaan\ntaisteluanne! Teidän pitää taistella voidaksenne elää. Taistelkaa aina\nyhtä paljon sielullanne kuin ruumiillannekin. Siten hyvitätte\nrikoksenne. Salaisuus piilee siinä, ettei ihminen saa täällä\nmilloinkaan unohtaa menneisyyttään, muistojaan. Ja kaikkien näiden\nsanojeni ydin, hartain toiveeni on, että jos te vain lakkaamatta\ntaistelette pitäen päämääränänne syntinne sovittamista, löydätte täältä\nyksinäisyydestä ja hiljaisuudesta Jumalan.\"\n\nSanottuaan tämän hän poistui äkkiä pimeään. Hänen viimeisten sanojensa\nsointuisa kaiku tuntui viipyvän tyynessä ilmassa. Hänen sanansa olivat\npainuneet Adamin tunteelliseen mieleen niin lujasti, ettei hän\nunohtaisi niitä milloinkaan. Dismukes oli löytänyt hedelmällisen maan,\njohon hän oli kylvänyt filosofiansa siemenet. Adam tuijotti pimeään,\njonne Dismukes oli kadonnut. Jotakin suurta oli tapahtunut. Ja tuntien\nsyvää kiitollisuutta Disimukesta kohtaan Adam päätti kehittyä\nsellaiseksi mieheksi, jonka Dismukes oli kuvaillut, päätti taistella ja\nkehittyä hyväksi, jaloksi ihmiseksi. Hänellä ei ollut muuta\nmahdollisuutta. Hänen piti katua ja sovittaa kaikki!\n\n\"Ah, Guerd, veljeni!\" huudahti hän ja vapisi. \"Missä ikinä nyt\nlienetkään, kuule minua! Aion kohota vääryyksien, vihan ja koston\nyläpuolelle. Aion muistella lapsuuttamme ja sitä, kuinka suuresti sinua\nrakastin. Aion sovittaa rikokseni. En tahdo milloinkaan unohtaa mitään.\nTahdon taistella pelastaakseni sieluni ja voidakseni rukoilla sinunkin\nsielusi puolesta. Kuule minua ja anna minulle anteeksi, sinä, joka\nkarkotit minut tänne erämaahan!\"\n\n\n\n\nIX\n\n\nAdam makasi valveilla jonkin aikaa odotellen Dismukeen paluuta, mutta\nhäntä ei näkynyt ei kuulunut. Vihdoin Adam vaipui uneen ja aamulla\nDismukeen huuto aaseille herätti hänet. Hän tunsi olevansa entisellään\nmutta hirmuisen nälissään.\n\n\"Nyt teidän, Wansfell, pitää painaa mieleenne kaikki aaseja koskevat\nseikat\", aloitti Dismukes. \"Aasi on tärkeä apulainen. Tämä erämaa olisi\nvielä tuntematon kaikille valkoisille miehille, ellei laiskoja aaseja\nolisi olemassa. Kun joskus suututte niiden niskoitteluun, muistakaa\nettette voi tulla toimeen ilman niitä.\n\n\"Useimmat aasit ovat samanlaisia. Ne vetelehtivät leirin lähellä\ntoivoen voivansa varastaa jotakin, ellette anna niille mitään. Ne\nsyövät paperia ja melkein mitä hyvänsä. Ne eivät milloinkaan ikävöi ja\nnäyttävät tyytyväisiltä autioissakin paikoissa. Minulla oli aasi, joka\noli tyytyväinen Kuolemanlaaksossakin, tämän erämaan helvetillisimmässä\npaikassa.\"\n\nKullanetsijä alkoi valita varusteittensa joukosta sellaisia esineitä,\njotka hän aikoi luovuttaa Adamille. Lopetettuaan puuhansa hän herätti\nJinny-nimisen aasin taluttaen sen leiriin.\n\n\"Katsokaa kuinka minä kuormitan sen ja koettakaa sitten itse.\"\n\nAdam katseli tarkasti, kun kullanetsijä asetti paikoilleen kaikki\nvanhat nahkatyynyt, huopapeitteet ja kuormasatulat kiinnittäen ne\nhuolellisesti. Kaikki oli verraten helppoa siihen saakka, kunnes koko\nkuorma oli köytettävä kiinni tavalla, jota Dismukes sanoi silmukaksi.\nTämän toimituksen aikana Jinny seisoi toinen korva pystyssä ja toinen\nlupussa, hyvin välinpitämättömänä.\n\n\"Kantakaa itse vesileiliä\", sanoi Dismukes viedessään Adamin pois puun\nvarjosta ja viitatessaan länteen. \"Katsokaa tuota kohtaa, jossa pitkä\nja matala selänne liittyy tasankoon. Sinne on viisikymmentä mailia. Sen\ntakana on leveä kanjoni ja siellä on intiaaneja, jotka ovat hyviä\nihmisiä. Jääkää heidän luokseen ja tehkää heille työtä, kunnes opitte\ntuntemaan erämaan. Mutta päästäksenne sinne teidän pitää kulkea\nhitaasti. Levätkää usein tällaisten rautapuitten varjossa. Niin kauan\nkuin hikoilette, ei teillä ole mitään vaaraa, mutta jos ihonne kuivuu,\npitää mennä varjoon ja juoda. Tuon harjanteen juurella on monta\nlähdettä. Kun näette jonkin kirkkaanvihreän pensaikon, tiedätte mistä\nteidän pitää hakea vettä. Älkää milloinkaan unohtako, että vesi on\ntäällä elämännesteen arvoista.\"\n\nAdam nyökäytti päätään juhlallisesti, sillä pelkkä ajatuskin janosta\nkuristi hänen kurkkuaan.\n\n\"Kulkekaa hitaasti. Ehkä löydätte intiaanit vasta kolmen tai neljän\npäivän kuluttua. Kun suuntaatte matkanne tuota harjannetta kohti, ette\nvoi sivuuttaa heitä.\"\n\nSitten vei kullanetsijä hänet puun toiselle puolelle ja viittasi\nerämaahan.\n\n\"Olkaa nyt tarkkaavainen ja painakaa nämä maamerkit mieleenne. Tuo\nyksinäinen musta vuori on Pilat-huippu. Se on aivan lähellä Yumaa.\nSuoraan edessämme on muutamien mailien levyinen hiekkakumpualue. Se on\nsamansuuntainen kuin Suklaavuoretkin, mutta niin matala, ettei sieltä\nvoi nähdä kauaksi. Näettekö tuon himmeän, harmaan, kummallisen näköisen\nharjanteen niiden takana?\"\n\n\"Kyllä, näen sen selvästi. Sehän on kuin pilvi\", vastasi Adam.\n\n\"Siellä ovat Superstition-vuoret. Kuulette vielä kummallisia juttuja\nniistä. Useimmat kullanetsijät eivät uskalla mennä sinne, vaikka Pegleg\nSmithin kadonneen kultakaivoksen sanotaankin olevan siellä. Intiaanit\nluulevat, että siellä kummittelee. Ja jokainen on voinut omin silmin\ntodeta, miten nuo vuoret muuttavat muotoaan aina jonkin ajan kuluttua.\nNiin tapahtuukin, sillä ne ovat vain korkeita hiekkakumpuja. Luulen\nPegleg Smithin löytäneen sieltä kultaa, mutta vettä siellä ei ole. --\nMutta palatkaamme asiaan. Suklaavuorilta alkaa kanjoninne. Te kiipeätte\nvielä jonakin päivänä sitä pitkin Chuckwallavuorille ja sieltä voitte\nkatsella pohjoiseen Mohaveen ja itään Koloradoon saakka. No niin,\nluulen nyt neuvoneeni teitä parhaan taitoni mukaan.\"\n\n\"En voi milloinkaan unohtaa ystävällisyyttänne\", sanoi Adam kääntyen\nDismukeen puoleen.\n\nKullanetsijä puristi hänen kättään niin kovasti että teki kipeää.\n\n\"Olen tehnyt vain velvollisuuteni. Mutta älkää unohtako ainoatakaan\nneuvoani.\"\n\n\"En unohda. Saanko maksaa teille aasin ja varusteet?\" Adam kysyi\nepäröiden, sillä hän ei tuntenut erämaan lakeja eikä tahtonut loukata\nDismukesta.\n\n\"Onko teillä paljon rahaa?\" kysyi Dismukes töykeästi.\n\n\"Koko joukko.\"\n\n\"Siinä tapauksessa otan sen verran, mitä aasi ja varusteet maksavat.\"\n\nHän mainitsi summan, joka tuntui Adamista pieneltä, ja saatuaan rahat\nkänsäisiin kouriinsa piilotti ne huolellisesti nahkapussiin.\n\n\"Wansfell, ehkä vielä joskus tapaamme toisemme\", sanoi hän\njäähyväisiksi. \"Onneksi olkoon ja hyvästi! Älkää unohtako minua.\"\n\nHuudahtaen neljälle aasilleen Dismukes lähti ajamaan etelää kohti. Ne\nhölkyttivät ja kuormat heiluivat.\n\nAdam sivalsi Jinnyä lautasille ja pakotti sen lähtemään länttä kohti.\nHän jatkoi matkaansa eikä huomannut heikkoa tilaansa ennen kuin askelet\nkävivät laahustaviksi. Levättyään hetkisen puun varjossa hän lähti\njälleen liikkeelle. Sitten hän matkasi tuon tuostakin levähtäen, kunnes\nkuumuus pakotti hänet pysähtymään ja odottamaan iltapäivää.\n\nSuoraan länttä kohti suuntautuva selänne näytti vievän hänet lähemmäksi\nvuoren rinnettä ja hetkisen kuluttua hän jo näki viheriän pensaikon,\njossa varmaankin oli vettä. Sen pelkkä näkeminen tuntui virkistävän,\nmutta keidas olikin vielä kaukana. Vasta käveltyään itsensä väsyksiin\nja levättyään monta kertaa hän pääsi sinne. Hän värähti nähdessään\nruohoa ja vettä. Adam purki kuorman Jinnyn selästä ja päästi sen irti.\n\nVaikka hän olikin väsynyt luita ja ytimiä myöten, reipastui hän\ntoimitellessaan leiriaskareitaan. Hän ei ollut milloinkaan ollut näin\nnälissään. Syödessään hän ihaili suurenmoista auringonlaskua, joka sai\nlaajan rinteen punertamaan, kunnes kaikki vihdoin peittyi hämärään.\nLopulta hän säpsähti ajatuksistaan. Tuli rätisi, hämärä tummeni ja\nhiljaisuus kävi yhä painostavammaksi. Hänen luomensa olivat raskaat\nkuin lyijy, hänen väsähtänyt ruumiinsa lysähti maahan ja hän tunsi kuin\nvaipuvansa kuiluun, jonka suoma lepo tuntui suloiselta.\n\nSeuraavan päivän hän vaelsi löytämättä uutta lähdettä. Hänellä oli\nkyllä itselleen vettä, mutta ei aasia varten, ja niin hän alkoi olla jo\nhuolissaan.\n\nSitä seuraavana aamuna, kuljettuaan tunnin verran, hän huomasi kaukana\nedessään vihreän täplän. Hän käveli kovaa vauhtia levähtäen ainoastaan\npari tuntia keskipäivällä, mutta täplä näytti vielä olevan yhtä kaukana\nkuin aamullakin. Vihdoin näköhäiriöt haihtuivat ja hän arvasi olevansa\nlähellä päämääräänsä. Tiheikkö oli suuri ja sulki kokonaan kapean\nkanjonin suun. Lähde pulppusi vuoren juurella ja siitä lähti pieni\npuronen, jonka veden hiekkainen maa imi sisäänsä.\n\nAdam antoi Jinnyn juoda ennen kuin purki kuorman sen selästä.\nLeiripakka oli mainio. Hän asetti laatikot ja säkit yhteen kasaan ja\npeitti ne purjekankaalla. Sitten hän lähti hakemaan kuivia risuja\npolttopuiksi. Oli pakko kävellä kauaksi, sillä lähellä kasvavat pensaat\nolivat tuoreita. Vihdoin hän löysi risuja ja koottuaan niitä sylyksen\nlähti takaisin leiriin.\n\nHetkisen kuluttua hän kuvitteli näkevänsä savua.\n\n\"Kummallista, miten nuo savupuut pettävät ihmisen\", sanoi hän. Ja vielä\nsenkin jälkeen, kun hän luuli tuntevansa savun hajua, oli hän varma\nerehdyksestään. Mutta lähestyessään tiheikköä, joka piilotti hänen\nleirinsä, hän todellakin näki savun kohoavan vuoren juurelta. Ehkä joku\nkullanetsijä oli saapunut hänen poissa ollessaan lähteelle ja\nsytyttänyt tulen. Adam lisäsi vauhtia ja hänen pelkonsa muuttui\nkauhuksi.\n\nKierrettyään tiheikön hän näki nuotion, joka oli palanut melkein\nloppuun. Mutta siellä ei ollut kullanetsijää, ei tavaroita eikä aaseja.\nJa Jinnykin oli kadonnut.\n\n\"Mitä tämä on?\" änkytti Adam ymmällä.\n\nJokin onnettomuus oli tapahtunut. Hän juoksi lähemmäksi.\n\n\"Missä minun tavarani ovat?\" hän huudahti.\n\nHiiltyvä nuotio oli ainoa jäännös palaneista tavaroista. Kaikki\nmakuuhuovat, laatikot ja pussit olivat joutuneet tulen saaliiksi.\nJoitakin mustuneita astioita oli maassa hiiltyneen purjekankaan\nvieressä. Vasta silloin hänelle selvisi tämän onnettomuuden suuruus.\nKaikki elintarvikkeet olivat palaneet.\n\n\n\n\nX\n\n\nKului aikaa ennen kuin tapauksen tyrmistyttävä vaikutus haihtui sen\nverran, että Adam voi ryhtyä ottamaan tarkemmin selkoa onnettomuuden\nsyystä.\n\nTarkastettuaan huolellisesti lähellä näkyvät jäljet Adam sai selville,\nettä Jinny oli syypää onnettomuuteen. Hän löysi kourallisen\ntulitikkuja, jotka olivat pudonneet maahan puntista. Kepposia tekevä\naasi oli vetäissyt purjekankaan pois tavaroiden päältä ja hakiessaan\nlaatikoista syötävää puraissut tulitikkupunttia, joka oli syttynyt\npalamaan.\n\n\"Minä en tullut ajatelleeksi sitä!\" mietti Adam muistaen Dismukeen\nvaroitukset.\n\nOnnettomuuden musertamana hän vaipui hiekalle synkkien aavistusten\ntäyttäessä hänen mielensä.\n\n\"Minä makaan tässä kunnes kuolen\", mutisi hän voimatta kuitenkaan jäädä\nsiihen. Hän oli kuin painajaisen vallassa, joka tuntui tarttuvan hänen\ntukkaansa ja nostavan hänet taas pystyyn.\n\nJinny oli hävinnyt olemattomiin. Adamin lopetettua sen hakemisen oli\nauringonlasku jo lähellä ja hänen oli päätettävä heti, mitä oli\ntehtävä.\n\n\"Minun täytyy jatkaa matkaani intiaanien leiriin\", ajatteli hän.\n\nHän päätti lähteä heti, kävellä yön viileässä ja pysytellä lähellä\nvuoren seinämää, ettei eksyisi suunnasta. Hänen rohkeutensa lisääntyi.\nPalattuaan takaisin leiripaikalleen hän kokosi kaikki palamattomat\ntulitikut talteen ja pani taskuunsa. Suolapussi oli osaksi jäljellä ja\nhän otti senkin mukaansa. Leili oli lähteen vierellä.\n\nHänen väsymyksensä kasvoi sitä mukaa kuin tunnit pitenivät. Oli hetkiä,\njolloin hänen silmänsä menivät vaistomaisesti umpeen ja hän oli\ntorkahtamaisillaan laahustaessaan eteenpäin. Hän käveli koko yön.\nNähdessään aamunkoitteessa tuttuja maamerkkejä, hän virkistyi hieman.\nVihdoin oli edessä kanjoni, jossa kasvoi puita. Hän näki valkoisen\nvirran uoman, veden kimaltelun ja palmunlehvillä katettujen majojen\nkatot.\n\n\"Olen päässyt perille! Tämä on intiaanien kanjoni, johon Dismukes käski\nminun asettua asumaan\", arveli Adam tyytyväisenä.\n\nKevyin askelin hän laskeutui kanjoniin. Rinne oli pitkä, asteittain\nviettävä ja alempana louhikkoinen. Vihdoin hän pääsi alas. Keskustan\nhalkaisi pieni virta, jonka vedessä oli hieman lipeää, koska\nhiekkarannoilla näkyi valkoista rahkaa. Seuraten virtaa hän lähti\nkävelemään vihreätä vyöhykettä kohti ja laahusti ainakin mailin,\npääsemättä silti lähemmäksi kellertäviä palmunlehväkattoja.\n\n\"Enkö milloinkaan pääse sinne?\" huohotti hän nääntyneenä.\n\nVihdoin hän saapui kovaksi tallatulle tielle, joka vei hänet pois\nvirranuomasta. Mutta tien tomussa ei näkynyt minkäänlaisia jalanjälkiä.\nJa hän saattoi olla vielä melko etäällä kylästä, joka oli hänen\nylängöltä katsoessaan näyttänyt olevan lähellä. Äkkiä hän pääsi\nmetsästä aukiolle, ja huudahti ilosta.\n\nMutta majat olivatkin autioita. Hän tarkasti ne nopeasti ja löysi\nniistä kaikenlaista törkyä: suuria saviruukkuja, särkyneitä astioita ja\npalmulehvävuoteita, joita sisiliskot kahisuttivat. Mutta ei intiaaneja\neikä minkäänlaisia merkkejä siitä, että siellä olisi äskettäin asuttu.\n\nHän tiesi joutuneensa pahaan pulaan. Nilkutettuaan virran rannalle hän\npesi kasvonsa ja sammutti janonsa, riisui kenkänsä ja näki jalkainsa\nolevan pahasti rakoilla. Hän päätti kulkea avojaloin säästääkseen\nkenkiään ja saadakseen rakot paranemaan.\n\nAjattelematta enempää onnettomuuttaan hän ponnisti koko tahdonvoimansa\nja päätti olla antautumatta epätoivon valtaan. Oli koetettava\nviimeiseen asti maltillisesti ja järkevästi.\n\n\"Ainoa mahdollisuuteni on jäädä tänne. Ehkä intiaanit palaavat\",\npäätteli hän. \"Täällä on vettä ja kasveja. Tämä on keidas ja tänne\nkaikki eläimet tulevat juomaan. Mutta minun täytyy hankkia itselleni\nruokaa.\"\n\nHänellä oli veitsi ja pitkät nahkaiset kengännauhat. Poikasena hän\noli taitavasti valmistanut kaikenlaisia ansoja ja valmistanut\nhaarukkapyssyjä. Hänen lompakkonsa ympärillä oli luja kuminauha ja\nmelkein uudet housunkannattimet. Tehtävä oli helppo. Alkaessaan purkaa\nniitä hän näki niissä niin paljon kumia, että saisi vielä toisenkin\nhaarukkapyssyn.\n\nHän valmisti palmunlehvistä mukavan vuoteen katettuun majaan. Niistä\ntuntui vielä säteilevän päivän kuumuutta. Hän oli väsynyt ja uninen ja\nhivuttava nälkä kalvoi. Siihen hän heräsi jo aamunkoitteessa, lähti\nhakemaan itselleen ruokaa ja alkoi metsästää. Kyyhkysiä ja mustia\nrastaita tuli virralle juomaan, mutta hänen ei onnistunut tappaa\nainoatakaan. Hän seurasi niitä paikasta paikkaan ja kadotti\nnäkyvistään. Sisiliskot, kalkkarokäärmeet, rotat ja maaoravat\npelkäsivät hänen askeliaan. Päivä kului nopeammin kuin eilinen. Hän oli\nillalla niin väsynyt, että tuskin jaksoi seisoa, ja jäytävä nälkä vain\nkiihtyi. Paneuduttuaan pitkäkseen hän nukkui heti.\n\nSeuraavana aamuna auringon noustessa hän pääsi lähelle viiriäisparvea.\nNe olivat liidelleet salviarinteiltä virran rannalla kasvavaan\npajukkoon. Adam ryömi äänettömästi kuin käärme valmiina ampumaan. Hän\noli hengästynyt, sylki valui suusta ja nälkä kouristi hänen vatsaansa.\nHän painautui lähemmäksi maata, veti haarukkapyssynsä vireeseen ja\nodotti, kunnes viiriäiset kokoontuivat yhteen joukkoon. Sitten hän\nampui ja osui. Yksi niistä kuoli ja toinen pyrähteli haavoittuneena.\nAdam tarttui ensin elävään viiriäiseen, väänsi sen niskan poikki ja\notti sitten toisenkin käteensä.\n\n\"Minä sain ne!\" huudahti hän ylpeänä pidellessään lihavia lintuja\nkäsissään.\n\nHän päätti savustaa ne, koska ne siten kypsyisivät nopeammin\nsyötäviksi. Nälkä oli kuitenkin niin kova, ettei hän malttanut odottaa,\nvaan söi linnut melkein raakoina. Talteen otettu suola oli hyvään\ntarpeeseen ja hetkisen kuluttua hän oli jyrsinyt jokaisen luunkin.\n\nMutta ateriasta nälkä vain kiihtyi ja silloin hän lähti hankkimaan\nuutta ateriaa.\n\nTunnit kuluivat ja yö saapui. Seuraavana päivänä metsästys onnistui\njälleen ja hän herkutteli kyyhkysillä. Näin hän joka päivä verotti\nviiriäis- ja kyyhkysparvia, kunnes viimeiset tulivat aroiksi ja\nlensivät tiehensä. Sitten hän metsästeli muita lintuja, mutta nekin\noppivat pelkäämään ja vihdoin koitti sellainen päivä, ettei keitaalle\ntullut lintuja ollenkaan.\n\nNyt seurasi maaoravien ja rottien vuoro. Hän eli niillä monta päivää,\nmutta nekin tulivat varovaisiksi ja katosivat kokonaan. Eräänä päivänä\nkeitaalle eksyi pari aasia, jotka olivat hyvin arkoja. Adamin ei\nonnistunut tappaa kumpaakaan. Hän saattoi vartioida tuntikausia\njollakin jyrkänteellä tappaakseen ne vyöryttämällä niiden\nniskaan kalliolohkareen. Mutta kaikki oli turhaa. Vihdoin hän\ntoivottomuudessaan ajoi niitä takaa niin kauan, että kaatui maahan\nväsymyksestä ja makasi siinä seuraavaan aamuun saakka.\n\nNälän tuskat kiihtyivät nyt sietämättömiksi. Vähäinen ravinto vain\nlisäsi tuskia, sillä aina kun hän oli syönyt, tuskat palasivat entistä\nvoimakkaampina. Oltuaan muutamia päiviä kokonaan syömättä hän lakkasi\ntuntemasta nälkää ja oli hyvillään. Hänen täytyi sen jälkeen pakottaa\nitseään lähteäkseen metsästämään. Silloin sattui sellainen harvinainen\nonni, että hänen onnistui tappaa kaniini, saada voimansa takaisin --\nmutta samalla tuskatkin.\n\nHän ei enää laskenut päiviä, mutta niitä kului monta ja jokainen\nvähensi hänen tarmoaan ja valppauttaan. Toimintakyky väheni päivä\npäivältä. Vihdoin hän ryhtyi syömään kalkkarokäärmeitä ja muita\nsellaisia eläimiä, joita kykeni tappamaan nuijallaan.\n\nHänen ihonsa ruskettui ja käpristyi kuin kuiva pergamentti luiden\nympärille. Hän ei tuntenut enää käsiään ja paneutuessaan pitkäkseen\nkiville juomaan näki vedestä muumiomaiset kasvot ja hirveinä ammottavat\nsilmät. Herätessään aamunkoitteessa hän totteli vanhaa vaistoaan ja\nlähti hakemaan riistaa. Mutta oli yhdentekevää, vaikka sitä ei\nlöytynytkään. Hän makaili auringonpaisteessa tai varjossa -- sillä ei\nollut väliä -- eläen jonkinlaisessa puolihorroksessa.\n\nHän sattui kiinnittämään huomionsa mehiläisten toimintaan, kuinka ne\nensin kiisivät kukasta kukkaan ja sitten lensivät suoraan jonnekin\npesäänsä. Jos hän vain löytäisi niiden pesän, saisi hän hunajaa. Hän\nkatseli, minne mehiläiset lensivät, seuraten niitä mahdollisimman kauan\naikaa, ja puolen tunnin kuluttua hän saapui suuren pumpulipuun\njuurelle, joka oli sisästä ontto. Mehiläiset olivat rakentaneet pesänsä\nonkalon ylimmäiseen päähän. Adam sytytti puun palamaan ja savusti\nmehiläiset pois. Runko oli lahonnut, se paloi helposti, mutta päivä\nkului kuitenkin iltaan ennen kuin puu kaatui särkyen pirstaleiksi.\nOnkalossa oli monta naulaa hunajaa.\n\nHän tiesi tulevansa sairaaksi, ehkäpä kuolevansa, jos ahmisi sitä\nvatsansa täyteen. Hän koetti vastustaa haluaan, mutta hänen tahtonsa ei\nriittänyt siihen. Hän ei sentään syönyt kaikkea, vaan talletti loput\nintiaanien jättämiin saviruukkuihin. Syömisestä koitui kuitenkin niin\nkovia tuskia, että hän oli kuin kuolemankielissä koko seuraavan yön ja\npäivän. Hän oli kuitenkin sitkeä ja parani, voimistui vielä sen verran,\nettä saattoi lähteä hakemaan saalista. Mutta hedelmällinen keidas oli\ntyhjä kaikista elävistä olennoista samoin kuin ympäröivä paljas\nerämaakin.\n\nEräänä aamuna paksut valkoiset pilvimöhkäleet, joiden alimmat syrjät\nnäyttivät tummanharmailta, peittivät auringon. Kuinka kummallisesti ne\nvarjostivatkaan harjanteita! Erämaassa kokoontuivat pilvet tavallisesti\njonkin vuorenhuipun ympärille, mutta nämä leijailivat tasangon kohdalla\nennustaen sadetta. Raitis tuulenhenki liikutteli puiden lehtiä.\n\nAdam oli tavallisella kierroksellaan keitaalla ja laahusti eteenpäin\nväsyneenä. Kerran hän luuli kuulevansa jotakin outoa ääntä ja pysähtyi\ntarkkaamaan henkeään pidättäen. Mutta hiljaisuus oli yhtä painostava\nkuin ennenkin. Hän jatkoi matkaansa.\n\nÄkkiä hän näki suuren kalkkarokäärmeen, joka oli kääriytynyt kiemuraan\nhiekalle. Se oli juuri luonut nahkansa ja lekotteli rauhallisena\npelkäämättä Adamia. Sen litteä kolmikulmainen pää oli hieman koholla\nmaasta ja jalokivinä kiiluvat silmät loistivat kirkkaasti.\n\nAdamin lamassa ollut metsästysvaisto heräsi heti. Koska haarukkapyssy\noli liian heikko ase niin suurta käärmettä vastaan, pisti hän sen\ntaskuunsa ja alkoi katsella kiveä tai nuijaa, jolla voisi iskeä pedon\nkuoliaaksi. Hän joutui kuumeisen kiihkon valtaan peläten käärmeen\npääsevän pakoon, jolloin hyvä saalis menisi hukkaan.\n\nTuijottaen herkeämättä käärmeeseen Adam kumartui, otti käteensä suuren\nkiven ja tähdättyään tarkasti heitti käärmettä. Se viilsi käärmeeseen\nsyvän haavan. Kähisten syöksyi julmistunut eläin Adamia kohti oikaisten\nsilvotun ruumiinsa suoraksi hiekalle.\n\nSe oli pitkä, paksu ja lihava. Hän olisi halunnut syöksyä sen kimppuun\npaljain käsin, tappaa ja repiä, mutta hänen järkensä toimi sentään\nvielä kieltäen häntä menemästä niin pitkälle. Hän heitteli sitä kivillä\nosumatta kertaakaan. Sitten käärme alkoi kiemurrella pakoon hiekkaa\npitkin. Se pakeni nopeasti haavastaan huolimatta. Adam koetti seurata\nsitä, mutta oli niin heikko, että takaa-ajo tuntui hänestä\nmahdottomalta. Kivistä ei ollut mitään hyötyä. Hän ei osunut\nkäärmeeseen ja joka kerta kun hän kumartui ottamaan uuden maasta,\nhuimasi hänen päätään, niin että hän tuskin kykeni suoristautumaan\njälleen.\n\n\"Nuija! Mistä saisin nuijan!\" huohotti hän käheästi.\n\nHuomattuaan karahkan hän kiiruhti tarttumaan siihen. Mutta sillä aikaa\nehti käärme päästä edelle. Adam hyökkäsi hurjasti jäljestä heiluttaen\nnuijaansa, mutta kaatuikin suulleen puroon. Hän nousi ja tavoitti\nkäärmeen sen aikoessa juuri luikerrella pensaan alle.\n\nHän heilautti nuijaansa, mutta se oli laho ja katkesi. Adam huudahti\nkäheästi. Kuumissaan, hurjistuneena ja heikkona hän horjui käärmeen\njäljessä ja oli valmis vaikka tarttumaan siihen paljain käsin.\n\nMutta jälleen hän kompastui ja kaatui hiekalle melkein käärmeen päälle.\nSe pysähtyi ja alkoi kiertyä kiemuraan tuskin kahden jalan päässä\nAdamista. Adam koetti kohottautua käsivarsiensa varaan, mutta voimat\nolivat lopussa. Ja samalla hän totesi, millaiseen vaaraan oli joutunut.\nKäärme aikoi purra häntä. Hän näki kylmät lasimaiset silmät ja samalla\nsumeni hänen järkensäkin. Kun hän lyyhistyi suulleen, iski käärme häntä\nkasvoihin kipeästi kuin niitä olisi sipaistu tulikuumalla raudalla.\nSitten hän pyörtyi.\n\nPalatessaan tajuihinsa hän kuvitteli näkevänsä unta. Mutta hänen\nkasvojensa pakotus oli niin todellista että haaveet haihtuivat. Hän\nlepäsi jossakin palmunlehväkattoisessa majassa.\n\n\"Minut on siirretty tänne!\" huudahti hän hätkähtäen.\n\nMitä hänelle oli tapahtunut? Käsivarsi oli jäykistynyt ja\nvaivalloisesti hän saattoi kohottaa sen kasvoilleen, jota peittivät\nmärät kääreet. Joku oli pelastanut hänet. Ehkä intiaanit olivat\npalanneet. Hevosen hirnuntahan oli herättänyt hänet.\n\n\"Olen pelastunut\", kuiskasi Adam. Hänen päätään huimasi ja silmät\nsulkeutuivat. Sitten hän kuuli ääniä, joista toiset olivat hiljaisia ja\ntoiset taas syviä kurkkuääniä. Intiaanien puhetta! Kuinka voimakas\nhänen elämänhalunsa olikaan ollut! \"Minä en ollut vielä valmis\nkuolemaan\", kuiskasi hän. Viistoon suuntautuvat auringonsäteet, jotka\nkultasivat palmun lehviä, ilmaisivat hänelle auringonlaskun olevan\nlähellä. Majan nurkkaan oli ilmestynyt ruukkuja ja pusseja, joita\nsiellä ei ollut ennen, ja maassa oli intiaanien kutoma huopapeite.\n\nSamassa varjo pimitti säteet ja intiaanityttö astui majaan. Hänen\nihonsa oli tumma ja suora tukkansa musta kuin yö. Nähdessään Adamin\ntuijottavan häneen silmät auki hän riensi huudahtaen ulos. Majan\nulkopuolelta alkoi kuulua sekavaa puheensorinaa. Sitten tuli majaan\npitkä, risaisiin valkoisen miehen vaatteisiin pukeutunut intiaani. Hän\noli hyvin vanha ja kasvot tuhansien ryppyjen peittämät.\n\n\"Kuinka voitte?\" kysyi hän töykeästi kumartuen Adamin puoleen ja\ntarkastellen häntä terävillä mustilla silmillään.\n\n\"Hyvin\", vastasi Adam koettaen hymyillä.\n\nHän tunsi, että vanha intiaani tahtoi olla ystävällinen.\n\n\"Valkoinen poika halusi etsiä kultaa, eksyi, ei evästä, kovin sairas?\"\nkysyi intiaani laskien kätensä Adamin vatsalle.\n\n\"Aivan niin\", vastasi Adam.\n\n\"Minä olen Charley Jim, kuuluisa lääkäri. Minä parannan teidät.\nKäärmeenpurema ei tappanut. Valkoinen poika on kai ollut sairas kauan\naikaa, koska hänellä ei ole ollut ruokaa?\"\n\n\"Niin olen ollut, Charley Jim.\"\n\nJim nousi ja meni aukolle, jonka mustatukkaiset intiaanit olivat\npiirittäneet. Sitten hän viittasi yhdelle heistä. Adam näki hänen\ntarkoittavan samaa tyttöä, joka oli käynyt majassa. Tyttö näytti\nujolta. Adam sai sen vaikutelman, että juuri tämä tyttö oli pelastanut\nhänet.\n\n\"Charley Jim, kuka löysi minut -- kuka pelasti minut kalkkarokäärmeen\npistoilta?\"\n\nVanha intiaani ymmärsi Adamin puheen täydellisesti. Hän hymyili ja\nviittasi nuoreen tyttöön lausuen nimen, joka Adamista kuulosti kuin\n\"Oella.\"\n\n\"Milloin? -- Kuinka monta päivää sitten?\"\n\nCharley kohotti ensin kolme sormea ja sitten viittasi intiaaneja\npoistumaan. Hän meni itsekin ulos.\n\nHämmentävät ajatukset askarruttivat Adamin väsyneitä ja huumaantuneita\naivoja. Hän oli niin voimaton, että tämä lyhyt haastattelu, puhuminen\nja mielenliikutus väsytti hänet melkein tajuttomaksi. Kun hän tointui\nentiselleen, tunsi hän kovia tuskia päässään.\n\nAuringonsäteet katosivat ja illan varjot pimensivät majan. Hän tunsi\nsavun hajua ja jotakin muutakin tuoksua, joka pani syljen virtaamaan\nhänen suuhunsa. Sitten Oella tuli majaan ja polvistui hänen viereensä\npeittäen hänet huopapeitteellä. Tyttö kohotti hiljaa hänen päätään ja\nsijoittautui sellaiseen asentoon, että Adam saattoi nojautua häneen.\nTyttö tuki häntä ja pisti jotakin lämmintä ja märkää hänen suuhunsa.\nHän koetti syöttää Adamia tikulla tahi puulusikalla. Koettaessaan\nnielaista Adam tunsi kuin kurkussa olisi ollut haavoja. Kuinka hitaasti\nse kävikään!\n\nTyttö laski hänet vihdoin vuoteelle, peitteli ja poistui.\n\nHän heräsi seuraavana aamuna uudistuneen nälän tuottamiin\ntuskiin, jotka olivat niin kovia että elämään palaaminen tuntui\nvastenmieliseltä. Tunnit olivat pitkiä ja kuluivat hitaasti. Mutta\nseuraava päivä ei ollutkaan enää niin vaikea ja sitten hän vähitellen\nalkoi toipua.\n\nIntiaanit kuuluivat Coahuila-heimoon. Charley Jim oli jonkinlainen\npäällikkö, ystävällinen valkoisille ja kuljeskeli joukkoineen keitaalta\nkeitaalle. Hän tunsi Dismukeen ja kertoi Adamille löytäneensä Dismukeen\nkanssa kultaa tämän kanjonin toisesta päästä. Charley Jimin perheeseen\nkuului monta naista, muutamia nuoria miehiä, kaksi tyttöä, joista Oella\noli nuorin, ja joukko lapsia, jotka olivat villejä kuin erämaan rotat.\n\nAdam kuuli Charley Jimiltä, että tämän kanjonin päässä oli\nmesquitotiheikkö, jonka pavuista intiaanit valmistivat jauhoja. Siellä\noli myös paljon pajuja ja kaisloja, joista intiaanit tekivät pyöreitä\nsuuria korejaan. Naiset musersivat pavut jauhoksi, joka kostutettiin ja\npantiin talteen vastaisen varalta. Tässä kaukaisessa kanjonissa oli\nsitä paitsi niin mehevää ruohoa ja hyvää vettä, ettei Charley Jim\nvoinut olla täältä poissa pitkää aikaa kerrallaan. Mutta hän ei\nnäyttänyt köyhältä, sillä hänellä oli hyviä hevosia, aaseja, varusteita\nja kaikenlaisia muita tavaroita.\n\nAdam oli kauan heikko ja Oellasta riippuvainen. Mutta toivuttuaan niin\nettä saattoi pitää huolta itsestään oli hänen vaikea luopua\nintiaanitytön palveluksista ja hoidosta. Tyttö näköjään otaksui\nhuolenpidon kuuluvan hänen tehtäviinsä ja koska tuo erämaan neito oli\nherkkä ja tunteellinen ja mielellään näytti palvelevan Adamia, oli\nAdamin hyvin vaikea loukata häntä. Hän oli ujo ja pidättyväinen, puhui\nharvoin ja käyttäytyi aina vaatimattomasti ja nöyrästi kuin olisi ollut\nAdamin palvelija. Vähitellen alkoivat hänen tyynet ja lempeät kasvonsa\nnäyttää Adamista viehättäviltä, erittäinkin hänen suuret tummat\nsilmänsä, jotka olivat syvät ja tutkimattomat kuin erämaan yö. Niiden\nilmeessä oli jotakin, mikä sekä miellytti että pelotti Adamia.\n\nMutta hänen teki mielensä keskustella jonkun kanssa, sillä hän ei ollut\nvielä oppinut vaikenemaan erämaan asukasten tapaan. Niinpä hän alkoi\nopettaa Oellalle omaa kieltään ja opetella hänen kieltään. Tyttö oppi\nnopeasti hänen opettamansa lauseet ja oppi nopeasti kaikkea muutakin,\nmitä Adam vain viitsi opettaa. Intiaanit ovat huolimattomia ja\nlikaisia, mutta Adam perehdytti Oellan siisteyteen. Tumma erämaan neito\noli vaistomaisesti hieman turhamainen ja sitä käytti Adam hyväkseen\nneuvoessaan häntä.\n\nVasta kesän loppupuolella Adam saattoi liikuskella sinne tänne, vaikka\nolikin vielä kuin varjo entisestään. Eräänä päivänä kysyi vanha\npäällikkö häneltä:\n\n\"Kun valkoinen mies voimistuu, lähteekö hän pois?\"\n\n\"En, Charley Jim. Tahdon jäädä tänne.\"\n\n\"Hahhah!\" intiaani nyökäytti tyytyväisenä päätään.\n\n\"Tahdon jäädä tänne työskentelemään teidän parissanne. Valkoisella\nmiehellä ei ole kotia eikä sukulaisia. Hän on kuin intiaani. Hän tahtoo\ntehdä työtä ja pyydystää teille saalista.\"\n\n\"Tuolla on paljon vuoristolampaita\", vastasi Charley viitaten vuoria\nkohti.\n\n\"Charley Jim ottaa valkoiselta mieheltä rahaa ja lähettää hakemaan\nkaupasta pyssyn, ammuksia, vaatteita, jauhoja, liikkiöitä ja monia\nmuita esineitä, joita valkoinen mies tarvitsee.\"\n\n\"Hahhah!\" Päällikkö kohotti neljä sormea ja viittasi länttä kohti\ntarkoittaen että kauppaan oli neljän päivän matka.\n\n\"Charley Jim ei saa kertoa valkoisille miehille minusta.\"\n\nIntiaani otti rahat vakavana ja puristi Adamin kättä.\n\nIntiaaninuorukaiset viipyivät matkallaan pari viikkoa. Juhliakseen\nheidän paluutaan Adam päätti valmistaa pidot ja leipoa leivän ja\npaistaa liikkiön itse. Oella istuutui kunniapaikalle Adamin viereen ja\nvaikka hän hieman ujostelikin, oli hänellä kuitenkin hyvä ruokahalu.\nTässä tilaisuudessa Adamin onnistui vihdoin houkutella puolialastomat\nvillit lapsetkin luokseen. He olivat hyvin persoja makeisille.\n\nMutta ihka uusi luodikko, Winchester, herätti sentään intiaaneissa\nenimmän ihailua. Adamin lähtiessä koettelemaan sitä kokoontui koko\nperhe katselemaan ja ihmettelemään valkoisen miehen asetta.\n\nKuumasta kesästä jäivät vain muistot jäljelle. Paahtavat tuulet\nlakkasivat puhaltamasta. Adam aloitti metsästyksensä varhain syksyllä.\nCharley Jim opasti hänet mesquitopensaiden taitse erämaahan, joka\nlepäsi kauniin punertavana auringon hohtavassa valossa. He ryömivät\nsalviapensaiden välitse matalalle harjanteelle ja sieltä päällikkö näki\nriistaa. Hän osoitti muutamaa pitkää harmaata rinnettä, mutta Adam ei\nhuomannut siellä mitään erikoista, vain suuria salviatiheikköjä ja\nkaktuksia siellä täällä. Silloin intiaani otti Adamin hatun ja kääri\nsen ympärille sini- ja punakirjavan huivin kohottaen sen sitten kepin\nnenään. Sen jälkeen hän kohdisti haukankatseensa rinteelle ja Adam jäi\nodottamaan uteliaana mitä tuleman piti.\n\n\"Kas tuolla!\" murahti Charley Jim hetkisen kuluttua tarttuen jäntevällä\nkädellään Adamin käsivarteen.\n\nRinteellä näytti liikkuvan joitakin harmaita, epämääräisiä täpliä.\nKului kauan ennen kuin ne tulivat niin lähelle, että saattoi nähdä mitä\neläimiä ne olivat.\n\n\"Antilooppeja, koira vieköön!\" huudahti Adam innoissaan.\n\n\"Niin juuri!\"\n\nAdam tunsi joutuvansa kummallisen kiihkon valtaan. Hän ihmetteli,\nmiten nuo villit eläimet olivat niin uteliaita että lähestyivät\nkirkkaanväristä hattua? Solakat harmaanruskeat valppaat eläimet\nlähestyivät lähestymistään, kunnes niiden teräväkuonoiset päät, pitkät\nkorvat ja valkoiset pakarat näkyivät jo selvästi. Lauman rohkea johtaja\nei pysähtynyt hetkeksikään, mutta muutamat sen seuralaisista epäröivät,\nlaukkasivat edestakaisin ja näyttivät arastelevan. Kuinka kauniita ne\nolivat! Kuinka nopeilta ja kesyttömiltä ne näyttivät!\n\nMetsästyskiihko sai Adamin niin valtaansa, että hän unohti kaiken muun.\nAntiloopit olivat jo saapuneet pyssynkantomatkalle, ja ellei Charley\nJim olisi varoittavasti puristanut hänen käsivarttaan, ei hän olisi\nvoinut pidättäytyä ampumasta liian aikaisin.\n\n\"No nyt!\" kuiskasi Charley irrottaen otteensa Adamin käsivarresta.\n\nLauman johtaja oli noin viidenkymmenen jalan päässä ja sen takana oli\nmuita antilooppeja. Silloin intiaani päästi äkkiä vihellyksen. Siinä\nsamassa antiloopit jäivät seisomaan paikoilleen kuin kivettyneinä ja\nAdam ampui. Lauman johtaja kaatui ja samalla kellahti nurin sen takana\nollut antilooppi. Muut livistivät pakoon niin kovaa vauhtia, että\nkoivet vain vilahtelivat. Adam saattoi vain ällistyneenä ihmetellä\nniiden nopeutta.\n\n\"Hahhah!\" huudahti päällikkö ihaillen. \"Valkoinen mies suuri metsästäjä\n-- kaksi eläintä yhdellä ainoalla laukauksella! Hänellä kotkan silmät.\"\n\nSiten aloitti Adam onnistuneella laukauksella metsästämisensä ja sai\nsen johdosta vielä uuden nimenkin. Intiaanit rupesivat sanomaan häntä\nKotkaksi. Niin alkoi Adamin erämaankasvatus. Hän kunnioitti\nopettajaansa ja kiitti hyvää onneaan. Coahuilapäällikkö oli syntynyt\ntässä erämaassa ja oli noin kuusikymmenvuotias. Metsästäjänä hänellä\noli vuoristolampaan silmät, antiloopin korvat ja suden vainu. Eläinten\nväijyminen oli hänen mielityötään. Siten Adam oppi vähitellen tuntemaan\nkaikki eläimet ja niiden tavat. Hän näki, kuinka ihmeellisesti luonto\noli sovittanut ne siihen autioon ympäristöön, jossa ne elivät,\nlisääntyivät ja kuolivat.\n\nPäivistä karttui kuukausia. Kaukana pohjoisessa muuttuivat vuorten\nhuiput valkoisiksi lumesta, jonka raja hitaasti siirtyi alemmaksi\nrosoisille rinteille. Adam piti noista tuulisista ylängöistä. Hän oppi\nkävelemään kuin vuoristolainen. Ja päivät kuluivat, kunnes vanha\nintiaanipäällikkö salli Adamin metsästää yksinään.\n\n\"Mene, Kotka!\" sanoi hän pahoitellen vanhuuttaan ja ollen ylpeä\nvalkoisen ystävänsä nuoruudesta. \"Mene!\"\n\nNiin, Adam oli vielä nuori. Punainen veri sykki kuumana hänen\nsuonissaan. Vaelteleminen kallioisilla ylätasangoilla oli ihanaa. Hän\ntunsi olevansa siellä vapaa ja yksinäinen! Hän oli ylpeä siitä, että\nintiaanit sanoivat häntä Kotkaksi. Oli hetkiä, jolloin hän olisi\nhalunnut viettää kotkan elämää, hakea itselleen puolison ja rakentaa\npesän jollekin korkealle penkereelle ja elää siellä vapaassa luonnossa\nsinisen taivaan alla.\n\nTalvi loppui ja kesä saapui, kuukaudet alkoivat muuttua vuosiksi.\nJälleen hän näki vuorten huippujen peittyvän lumeen.\n\nKerran Charley Jim näytti Adamille soraan kaivetun kuopan, josta\nDismukes oli kaivanut pussillisen kultaa.\n\n\"Valkoinen mies oli kultahullu\", sanoi päällikkö. \"Hän ei tyytynyt\npieniin määriin, vaan halusi kaivaa säkeittäin.\"\n\nTällaisen kuvauksen Charley Jim antoi Dismukeesta. Hänellä oli varmaan\nollut pätevät syyt, kun hän oli opastanut Dismukeen tänne. Ja sekin\nmerkitsi varmasti jotakin, että hän oli tuonut Adamin.\n\n\"Intiaani näyttää Kotkalle paikan, jossa on paljon kultaa\", sanoi\nCharley Jim ja opasti hänet erääseen toiseen kuiluun, jonka\npohjahiekasta ja sorasta Adam löysi kultaa. Tämä löytö värähdytti häntä\nihmeellisesti, mutta ei vienyt häneltä järkeä. Adam näki oppaansa\nliikkumattomissa kasvoissa jotakin siitä halveksimisesta, jota\nintiaanit tuntevat valkoisten miesten kullanhimoa kohtaan.\n\nSitten päällikkö selitti omalla kielellään, että intiaani aina tahtoo\nmaksaa velkansa ystävälleen ja viholliselleen -- korvata hyvän hyvällä\nja pahan pahalla -- ja myönsi olevan olemassa sellaisiakin valkoisia\nmiehiä, joille hän saattoi paljastaa erämaan salaiset aarteet.\n\nVihdoin koitti päivä, jolloin intiaanipäällikön vaeltajavaisto näytti\ntaas heräävän. Hän otti perheensä ja Adamin mukaansa ja alkoi etsiä\ntoista asuinpaikkaa lopettaakseen laiskottelemisen ja pannakseen kaikki\ntyöhön. Tämä elämäntapa sopi Adamillekin, hän kun tiesi Charley Jimin\nkarttavan valkoisten miesten teitä.\n\nEi missään kulunut aika niin nopeasti kuin uusissa ja tuntemattomissa\nerämaan kolkissa. Vain siitä, kuinka usein vuorten huiput muuttuivat\nvalkoisiksi, saattoi laskea kuluneet vuodet.\n\nPalaaminen Suklaavuorten kanjonin keitaalle tuntui Adamista kuin\nkotiintulolta. Hän piti kidutuspaikastaan. Jokainen kivi ja puu oli\nhyvä ystävä ja kaikki näyttivät toivottavan hänet tervetulleeksi. Mutta\nei mikään näyttänyt hänestä niin ihanalta kuin harmaa rajaton erämaa,\ntuo yksinäinen, surullinen ja tuttu lakeus, joka päättyi jossakin\npurppuraisessa etäisyydessä. Ja tuolta häämöttivät nuo ilmavat\nkallioiset ylängöt, jotka tuntuivat lausuvan hänet tervetulleeksi\nsuloisen viileillä tuulillaan. Kuinka hänen ruumiinsa värähtikään, kun\nhän suuntasi katseensa kiemurtelevaan Koloradoon! Mutta Picachon\nnähdessään hän tunsi saman piston rinnassaan kuin silloinkin. Se ei\nollut muuttunut. Oliko hän odottanut sitä? Se kohosi erämaan\nsinertävältä taivaanrannalta korkeana ja hallitsevana, lahjomattomana\nja ikuisena kuin syntikin, jonka hän oli siellä tehnyt.\n\nJossakin tuon kupoleilla ja torneilla varustetun huipun suojassa oli\nhänen veljensä Guerdin hauta.\n\n\"Minä palaan sinne jonakin päivänä!\" kuiskasi Adam, ja nämä sanat\npanivat itämään erään hitaasti kypsyvän suunnitelman. Picacho kutsui\nhäntä. Se oli muuttanut hänen kohtalonsa kokonaan. Ja äkkiä hänen\nmieleensä juolahti Margarita, hento tummasilmäinen tyttö raukka, joka\noli vain ollut Adamin kohtalon välikappaleena. Adam ei syyttänyt häntä,\nvaan oli antanut hänelle jo aikoja sitten anteeksi. Mutta siitä\nhuolimatta tytön muisto kiusasi hänen mieltään. Tyttö oli puhunut niin\nkevyesti siitä, mitä oli luvannut pitää pyhänä: \"Ah, herra, siitä on\nkulunut jo niin pitkä aika, etten sitä enää muistakaan!\" Adam ei voinut\nunohtaa noita ajattelemattomia sanoja.\n\nVanha päällikkö tuli auringon laskiessa hänen luokseen arvokkaana ja\nvakavana mutta ystävällisenä tuimasta ulkomuodostaan huolimatta.\n\n\"Valkoinen mies, sinä olet kotkan sukua. Sinun sydämesi on intiaanin\nsydän. Ota tyttäreni Oella vaimoksesi.\"\n\nAdam oli kauan pelännyt tätä iskua. Nyt se tuli.\n\n\"Ei, päällikkö, valkoinen mies ei voi mennä naimisiin Oellan kanssa.\nHänen kätensä ovat veren tahraamat ja hänen päästään on luvattu\npalkinto. Hänet ehkä hirtetään jonakin päivänä hänen tekemänsä rikoksen\nvuoksi. Hän ei voi käyttäytyä epärehellisesti intiaanityttöä kohtaan,\njoka pelasti hänen henkensä.\"\n\nPäällikkö oli ehkä arvannut saavansa tällaisen vastauksen, mutta hänen\nliikkumattomat kasvonsa eivät ilmaisseet minkäänlaista tunnetta. Hän\nteki kädellään hitaan liikkeen, jolla hän tahtoi osoittaa pitkää\nvälimatkaa. Se merkitsi että Adamin piti lähteä.\n\nAdamin pää painui alas. Päätös oli peruuttamaton ja hän tiesi sen\noikeudenmukaiseksi. Hänen sulloessaan tavaroitaan kokoon pitkää\nmatkaansa varten alkoi päivä painua mailleen ja intiaanien leiri\npeittyi hämärään. Nähdessään Oellan palmujen varjossa Adam tiesi, että\ntälle oli kerrottu kaikki. Oliko tämä sama intiaanineito, joka oli\nollut niin ujo ja nöyrä? Ei, tämä oli nainen, jonka täyteläinen rinta\nkohoili kiivaasti ilmaisten hänen sisimmässään riehuvan myrskyn ja\njonka kauniit rukoilevat silmät katsoivat hänen sieluunsa. Kuinka sokea\nhän olikaan ollut! Tytön koko olemushan ilmaisi kiihkeää naisen\nrakkautta. Adamin sydän sykki kiivaasti.\n\n\"Oella, isäsi on käskenyt minun lähteä pois\", sanoi Adam. \"Olen\nhenkipatto. Minua etsitään. Jos ottaisin sinut vaimokseni, saattaisin\nsinut ehkä häpeään ja suruun.\"\n\n\"Jääkää. Oella ei pelkää. Piiloudumme kanjoneihin\", vastasi Oella.\n\n\"Ei, minä olen tehnyt syntiä. Käteni ovat veren tahraamat. Mutta en ole\nsentään epärehellinen. En tahdo pettää sinua.\"\n\n\"Ottakaa minut mukaanne!\" huudahti Oella. Hänen hellä kiihkeä äänensä\nvapisutti Adamin sydäntä. Tyttö halusi jakaa hänen kohtalonsa.\n\n\"Hyvästi, Oella\", virkkoi hän käheästi.\n\nHän seurasi aasiaan yksinäiseen surulliseen erämaan yöhön.\n\n\n\n\nXII\n\n\nAdamin ja kullanetsijä Dismukeen toinen tapaaminen sattui Tecopahissa,\nMohaven erämaassa sijaitsevassa kaivosleirissä.\n\nOli maaliskuu, Mohaven kaunein kuukausi Adamin saapuessa Tecopahiin ja\nleiriytyessä ruohoiselle penkerelle leirialueen laidalle. Siellä\npulppusi lähde, josta lähti pieni puronen. Sen vesi oli erämaan\nvaeltajien mielestä niin hyvää, että monikin poikkesi syrjään\nsuunnastaan saadakseen juoda sitä. Adamin aasit heristivät korviaan\nilmaisten siten jonkun tulevan ja kun Adam keskeytti leiriaskareensa\nkatsellakseen ympärilleen, näki hän tutun olennon lähestyvän paikkaa.\nHän hieroi silmiään. Oliko tuo kummallinen olento sama, joka oli niin\nlähtemättömästi painunut hänen mieleensä? Niin, mies oli todellakin\nDismukes ja näytti yhtä paksulta ja tanakalta kuin ennenkin. Nuo\nkirjavat, paikatut vaatteet, vanha lerppalierihattu ja saappaat, jotka\nolivat keltaiset savesta ja lipeästä, olivat samat joita hän oli\nkäyttänyt silloinkin.\n\nDismukes ajoi aasinsa penkereen reunalle aikoen nähtävästi leiriytyä\nsamalle paikalle kuin Adamkin. Mutta huomattuaan Adamin hän epäröi.\nHuutaen sitten töykeästi aaseilleen hän kääntyi aikoen lähteä tiehensä.\n\n\"Hei, Dismukes!\" huusi Adam. \"Tulkaa tänne vain! Täällä on kyllä tilaa\nmeille molemmille.\"\n\nKullanetsijä pysähtyi hämmästyneenä ja kääntyi hitaasti takaisin.\n\n\"Te tunnette minut?\" kysyi hän töykeästi tullessaan penkerelle.\n\n\"Kyllä tunnen teidät\", vastasi Adam ojentaen kätensä.\n\n\"Siltä se ainakin näyttää\", sanoi toinen puristaen hänen kättään. Mies\nei ollut vanhentunut, mutta taisi hänen harvassa parrassaan olla\nsentään enemmän harmaita karvoja. Hänen suuret tummat häränsilmänsä\ntarkastelivat tutkivasti Adamin pitkää vartaloa.\n\n\"Katsokaa tarkasti. Tässä näette miehen, jolle teitte ystävän\npalveluksen\", virkkoi Adam iloisena mutta samalla syvästi\nliikuttuneena.\n\nDismukes hämmentyi ja hieman häpesikin. Hänen miettivä katseensa\nilmaisi hänen auttaneen monta miestä, joita hän ei jaksanut muistaa.\n\n\"Vieras, luovun yrityksestä. En tunne teitä.\"\n\n\"Olen Wansfell\", sanoi Adam.\n\nDismukes tuijotti häneen. Hänen ilmeensä muuttui, mutta se ei johtunut\ntuntemisesta.\n\n\"Wansfell!\" toisti hän. \"Tunnen sen nimen... Niin, koira vieköön, olen\nkuullut puhuttavan teistä kaikkialla Mohavessa!... Olen todella iloinen\nsaadessani tutustua teihin... Mutta en ole milloinkaan ennen tavannut\nteitä.\"\n\nErämaassa vietetyt vuodet olivat muuttaneet Adam Lareyn, nuorukaisen,\nWansfell-nimiseksi mieheksi. Adam tunsi ensimmäisen kerran kaikkina\nnäinä vuosina olevansa täydellisesti turvassa. Häntä ei milloinkaan\ntunnettaisi eikä syytettäisi rikoksesta. Hän oli kuin uudestaan\nsyntynyt.\n\n\"Dismukes, puuttuuko teiltä vielä paljonkin siitä puolesta\nmiljoonasta?\" kysyi Adam hymyillen.\n\nVanhan kullanetsijän hämmästyttäminen tuntui hänestä surullisen\nhuvittavalta.\n\n\"Hitto vieköön, kuinka sen tiedätte?\" huudahti Dismukes.\n\n\"Te kerroitte sen itse minulle.\"\n\n\"Kuulkaahan nyt, Wansfell, olenko minä juovuksissa vai oletteko te\najatustenlukua?\" kysyi kullanetsijä hämmentyneenä. \"Tullessani tänne\najattelin juuri rahoja, mutta en ole milloinkaan kertonut niistä muille\nkuin eräälle pojalle ja hän on jo kuollut.\"\n\n\"Kuinka laukkipäinen Jinny-niminen aasinne nyt jaksaa -- se joka\ntavallisesti varasteli kaikenlaisia varusteitanne?\"\n\n\"Jinny! Jinny!\" toisti Dismukes säpsähtäen. Hänen suuret häränsilmänsä\nlaajenivat. \"Lahjoitin sen eräälle pojalle, joka kuoli nälkään\nerämaassa. Se palasi takaisin luokseni, seurasi jälkiäni Yumaan\nsaakka... Mutta kuinka te voitte tietää mitään Jinnystä?... Mies, kuka\nte oikeastaan olette?\"\n\n\"Dismukes, minä olen sama poika, jonka hengen te pelastitte\nSuklaavuorten kanjonissa yhdeksänkymmenen mailin päässä Yumasta.\nMuistelkaa nyt... Jinny näki minun kiertävän kehää, olin näet tullut\nhulluksi janosta. Te pelastitte minut, lahjoititte minulle Jinnyn ja\nvarusteet, neuvoitte minua, kuinka oppisin tuntemaan erämaan, ja\nlähetitte minut intiaanien luo... Dismukes, minä olen se sama poika.\nMutta nyt minua sanotaan Wansfelliksi.\"\n\nKullanetsijä jännitti muistinsa äärimmilleen, kunnes kaikki valkeni\nhänelle äkkiä.\n\n\"Hyvä Jumala, tunnen teidät nyt!\" huudahti hän ja tarttui känsäisillä\nkourilla innoissaan Adamiin. \"Luulin teidän kuolleen erämaahan. Jinnyn\npalaaminen sai minut siihen luuloon. Mutta te jäittekin henkiin. Olette\nsiis se sama pitkä poika, jonka silmissä oli niin tuskainen ilme. En\nole milloinkaan unohtanut teitä... Ja nyt teistä on tullut Wansfell!\"\n\n\"Niin, ystäväni. Elämä on kummallista täällä erämaassa. Irrottakaa nyt\nkuormat aasien selästä ja leiriytykää tänne luokseni. Syömme ja\njuttelemme.\"\n\nSyödessään niukkaa ateriaansa miehet keskustelivat harvakseen rikkoen\nsiten erämaassa tavaksi tulleen vaikenemisen. Kumpikin kunnioitti\ntoistaan. Wansfell piti Dismukesta henkensä pelastajana ja\nopettajanaan, joka oli innoittanut hänet kiipeämään inhimillisen työn\nja taistelujen huipulle. Dismukes taasen kunnioitti Wansfellissä\naatteensa kehitystä, ihmisen jumalallista henkeä, joka saa hänet\nkohoamaan erämaan alkuperäisiä eläimiä korkeammalle.\n\n\"Wansfell, oletteko seurannut ajan kulumista?\" kysyi Dismukes\nmiettiväisesti kaivaessaan esille lyhyen mustan piippunsa, jonka\nAdamkin muisti.\n\n\"En. Päivistä ja viikoista karttuu vuosia ja siinä onkin kaikki mitä\nvoin seurata\", vastasi Adam.\n\n\"En minäkään. Aika ei merkitse mitään täällä erämaassa. Mutta varmaa on\nettä se rientää. Siitä on kai kulunut jo monta vuotta, kun tapasin\nteidät ensimmäisen kerran Koloradossa. Muistelkaamme. Olen käynyt\nkolmesti Yumassa, kerran Riversidessä ja kahdesti San Diegossa. Siis\nkaiken kaikkiaan kuusi matkaa. Olen vienyt pankkiin rahoja monta kertaa\nsen jälkeen kun tapasin teidät. Kuusi vuotta! Mutta ehkä erehdyn vuoden\ntai niille main.\"\n\n\"Dismukes, olen nähnyt huippujen muuttuvan valkoisiksi kahdeksan\nkertaa. Siitä on jo kahdeksan vuotta, ystäväni, kun Jinny heristi\nkorviaan ja huomasi minut. Kuinka vähäpätöinen ihmiselämä onkaan täällä\nerämaassa!\"\n\n\"Kahdeksan vuotta!\" toisti Dismukes pudistellen suurta päätään. \"Se ei\nvoi olla mahdollista... Kyllä aika kuluu nopeasti. Wansfell, vaikka\nolettekin vielä nuori mies, näen ohimoillanne harmaita hiuksia. Teidän\nei suinkaan tarvitse enää olla pelossanne sen rikoksen vuoksi, jonka\ntunnustitte minulle. Hyvä Jumala, mies, kukaan ei tunne teitä enää\nsamaksi pojaksi!\"\n\n\"En sitä enää pelkääkään, Dismukes. Pelkään vain itseäni. Jos palaisin\nihmisten joukkoon, unohtaisin rikokseni.\"\n\n\"Aivan niin\", huokaisi Dismukes. \"Ymmärrän sen. Ihmettelen, kuinka\nminulle käy, kun se hetki koittaa, jolloin minun pitää lähteä\nerämaasta.\"\n\n\"Kuinka kauan teidän pitää vielä odottaa?\"\n\n\"Kukapa sen voi sanoa. Saatan rikastua jo huomenna. Haaveilen\nalituisesti siitä hetkestä. Ja sellaiset haaveet naulaavat\nkullanetsijän kiinni yksinäisiin erämaihin.\"\n\nTuo kummallinen mies oli todellakin haaveksijain haaveksija. Adam\nymmärsi nyt häntä, paitsi hänen kiihkoaan koota kultaa. Se näytti\nolevan tuon jalon luonteen ainoa vika.\n\n\"Dismukes, teillä oli jo koossa kolmasosa siitä määrästä, kun tapasimme\ntoisemme ensimmäisen kerran. Kuinka paljon teillä on nyt?\"\n\n\"Enemmän kuin puolet, Wansfell, pankeissa ja muuallakin\", kuului\njyrisevä vastaus.\n\n\"Neljäsosa miljoonaa! Ystäväni, se riittää jo. Ottakaa se ja menkää\ntoteuttamaan haaveenne. Lähtekää ennen kuin se on myöhäistä.\"\n\n\"Olen ajatellut sitäkin. Monta kertaa ollessani sairas tai kun kirottu\nkuumuus ja yksinäisyys ovat väsyttäneet, on se ajatus houkutellut\nminua. Mutta ei! En tee sitä ikinä. En välitä enää, vaikka minulla ei\nolisi rahaa ollenkaan.\"\n\n\"Olkaa varovainen, Dismukes\", varoitti Adam. \"Teitä kiihottaa vain\nkullan etsintä eikä se, mitä sillä voidaan saada.\"\n\nDismukes tupakoi vaieten miettiväisenä ja surullisena. Hän näytti yhtä\nitsepäiseltä ja voimakkaalta kuin ennenkin, mutta kuitenkin hän oli\njollakin tavalla muuttunut. Hänessä oli jotakin uutta, mitä oli vaikea\nmääritellä. Viimeinen kajo himmeni vuorten korkeilla huipuilla, pilvet\nmuuttuivat harmaiksi ja hämärä saapui kuin hiipivä vihollinen.\n\n\"Kuinka satuitte tulemaan tänne?\" Dismukes tiedusteli hetkisen\nkuluttua.\n\n\"Käyn täällä vain täyttämässä leilini\", vastasi Adam.\n\n\"Niin minäkin. Ja erinomainen lähde tämä onkin. Olin täällä viime\nvuonnakin ja kun lähdin, säästelin yhden leilini sisältöä niin kauan,\nettä se lopulta pilaantui. Löysin hieman kultaa Kingstonin\nharjanteilta, mutta kun evääni loppuivat, täytyi minun lähteä sieltä.\nSuunnittelen nyt matkaa sinne ja sitten Funeral-vuorille. Ne ovat aivan\ntäynnä metalleja. Mutta kullanetsijöillekin se on kuivaa, karua ja\nepäterveellistä seutua. Tunnetteko ne alueet?\"\n\n\"Olen käynyt harjanteen tällä laidalla.\"\n\n\"Sekin on jo hedelmätöntä maata, mutta Funeralien toisella puolella on\nitse Kuolemanlaakso. Kesäisin se on kuin liekehtivä helvetti. Olen\nkäynyt siellä kaikkina vuodenaikoina. Vain hullut lähtevät\nKuolemanlaaksoon heinäkuussa. Olen nähnyt lämpömittarin näyttävän\nsiellä kuuttakymmentä astetta. Olen nähnyt sen näyttävän viittäkymmentä\nkeskiyöllä, ja öisin, hehkuvien tuulten puhaltaessa laaksossa, ei\nnukkumisesta eikä lepäämisestä tule mitään. Ihminen ei voi silloin\ntehdä muuta kuin haukkoa ilmaa... Mutta, Wansfell, kummallisinta\nsentään on, että erämaan lumous vaikuttaa voimakkaammin\nKuolemanlaaksossa kuin missään muualla.\"\n\n\"Ymmärrän sen\", vastasi Adam miettiväisenä. \"Se kai johtuu kuoleman ja\nhävityksen täydellisyydestä -- sen paljaan seudun hirvittävästä\nyksinäisyydestä ja autiudesta. Aion käydä siellä.\"\n\n\"Niin arvelinkin. Ja katsokaahan nyt, Wansfell, aion piirtää teille\npienen kartan laaksosta ja merkitä siihen tiet ja lähteet. Tunnen ne\nseudut paremmin kuin kukaan valkoinen mies. Siellä on kaikenlaisia\nmetalleja. Funeralien alimmainen rinne on pelkkää savea, booraksia,\nsoodaa, lipeää, suolaa ja salpietaria. Kun on kuuma ja polttavat tuulet\nkohottavat ilmaan tuota pölyä, on se jotakin hirmuista. Mutta tehän\nhaluatte kokea kaikkea ja palaatte vielä takaisinkin sieltä.\"\n\n\"Mitähän tietä sinne olisi viisainta mennä?\"\n\n\"Minä seuraisin Amargosaa. Sen vesi on kyllä huonoa, mutta menee\nsentään mukiin paremman puutteessa. Menkää sen poikki ja kiivetkää\nsitten Panaminteille ja palatkaa takaisin Furnace-puron rantoja pitkin.\nPiirrän teille pienen kartan. Siellä on enemmän huonoa vettä kuin hyvää\nja joukossa saattaa olla arsenikkipitoisia lähteitä. Löysin kerran\nsellaisen laidalta kuuden miehen luurangot. He olivat löytäneet lähteen\njanoissaan ja olleet niin kokemattomia, etteivät olleet tutkineet sitä.\nHe sammuttivat janonsa ja kuolivat sinne. Heillä oli kultaakin\nmukanaan, mutta en ole koskaan saanut selville, keitä he olivat. Kukaan\nei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan heistä ja ainoastaan minä\ntiedän sen murhenäytelmän. No niin, sellaiset näyt eivät ole\nharvinaisia. En vain ole milloinkaan ennen nähnyt niin monta luurankoa\nyhdessä paikassa. Wansfell, tekin olette varmasti nähnyt kuivuneita\nmuumioita, jotka ovat keltaisia kuin nahka, ja vaalenneita\nluita ja irvisteleviä pääkalloja, jotka kiiltävät valkoisina\nauringonpaisteessa.\"\n\n\"Kyllä. Olen haudannut useamman kuin yhden ihmisraukan jäännökset\",\nvastasi Adam.\n\n\"Onkohan niiden hautaaminen tarpeellista? Minä jätin ne sinne\nvaroitukseksi muille. Vain mielipuoli juo sellaisesta lähteestä, jonka\nreunalla on luuranko... Mutta puhutaan nyt jälleen matkastanne\nKuolemanlaaksoon. Neuvoisin siis teitä seuraamaan Amargosaa. Se on\npitkä mutta turvallinen. Ja sen rannoilla on risuja ja hieman ruohoa.\nKun pääsette laaksoon, tapaatte siellä kullanetsijöitä ja -kaivajia ja\nmuita vaeltajia. Ja luultavasti kohtaatte rosvojakin, jotka ovat\nvalinneet asuinpaikakseen Panamintein vuoriston. Päättäen siitä, mitä\nolen kuullut teistä, Wansfell, olisi se tapaaminen onnettomuudeksi\nheille ja onneksi kaikille rehellisille kullankaivajille. Vai mitä?\"\n\n\"Dismukes, en pelkää sellaisia miehiä\", vastasi Adam vakavasti.\n\n\"Ette varmaankaan\", myönsi Dismukes yhtä vakavasti. \"No niin, viime\nkerralla oleskellessani siellä syyskuussa, joka oli kuumempi kuin\nhelvetti, tapasin pari kummallista ihmistä muutamassa kanjonissa, jota\nen ollut tutkinut ennen... Niin, kohtasin siellä kaksi kummallista\nihmistä, miehen ja naisen, jotka olivat rakentaneet majan rapautuneen\nkalliorinteen juurelle. Se oli aivan samaa kuin itsemurha ja minä\nkoetin selittää sitä heille. Rinteeltä kuului aina vyöryvien kivien\njyrinää ja minä hetkenä hyvänsä saattoi sora haudata heidät. Nainen\npelkäsi hirveästi miestään, joka näytti petomaisen julmalta. En voinut\nauttaa naisraukkaa enkä saada selville enempää kuin mitä nyt olen\nkertonut teille. Mutta, Wansfell, nainen ei ollut mikään tavallinen\nihminen. Hän oli ollut kaunis joskus, mutta nyt hänen kasvoillaan oli\nsurullinen ilme. Arvasin, ettei hän eläisi enää pitkää aikaa, ja näin\nmiehen vihaavan häntä. Olen tavannut kummallisia ihmisiä ja nähnyt\nmonta omituista tapausta, mutta tämä oli jotakin uutta minullekin.\nWansfell, tekisitte minulle palveluksen, jos menisitte tapaamaan niitä\nihmisiä. He ovat varmasti siellä, jos vain ovat vielä hengissä. Mies on\nvalinnut asunnokseen hyvin syrjäisen paikan ja Soshone-intiaanit tuovat\nheille ruokaa Panamintein toisella puolella sijaitsevista\nmaakartanoista. Elämä siellä on kauhistuttavaa naisraukalle. En ole\nsaanut mielestäni hänen surullisia kasvojaan. Menkää sinne.\"\n\n\"Kyllä menen. Mutta miksi toivotte sitä niin kiihkeästi, Dismukes?\"\nkysyi Adam uteliaana.\n\n\"No niin, tiedänhän, millainen maine teidän nimellänne on erämaassa!\"\nvastasi Dismukes pidättyväisesti katsoessaan nuotioon ja siirrellessään\nkekäleitä jalallaan.\n\n\"En ole kuullut siitä mitään\", sanoi Adam. \"Olen oleskellut melkein\naina yksin. Olen tietysti käynyt varusteita ostamassa ja leireissä,\njopa työskennellyt kultakaivoksissakin sekä opastanut vaunukaravaaneja\nMohaven poikki. Olenhan toki ollut ihmistenkin parissa, mutta en ole\nmilloinkaan kuullut nimeni merkitsevän sen enempää kuin muidenkaan.\"\n\n\"Wansfell! Olen kuullut sen nimen monta kertaa ja muutamista teoistanne\nkerrotaan jo nuotioittenkin ääressä. Ette suinkaan loukkaudu\nkuullessanne tämän?\"\n\n\"En ollenkaan, hyvä ystävä\", vastasi Adam kummallisesti liikuttuneena,\nsillä hän oli selviytynyt voittajana taistellessaan erämaassa,\nharhaillessaan paikasta paikkaan ja joutuessaan monenlaisiin\nseikkailuihin. Hän oli suoriutunut niistä sen voiman avulla, jonka\nerämaa tuntui suoneen hänelle, ja sitten jatkanut matkaansa yksinäisiä\npolkuja syventyneenä salaisuuteensa. Vuodet tuntuivat hänestä\nvähäpätöisemmiltä kuin lentävä hiekka. Hän oli ollut rikoksen\nraskauttama onneton poika, mutta oli nyt kypsynyt mies, nuori vielä\nvuosiltaan, mutta kyllin vanha ymmärtämään erämaan hiljaisuuden ja\nyksinäisyyden taistelut, ja harmaantunut ohimoiltaan entisen rikoksen\nvieläkin ahdistaessa hänen mieltään. Kuinka hauskaa olikaan kuulla,\nettä tuntemattomat miehet puhuivat hänestä ihmetellen ja kunnioittaen!\nHän oli auttanut vaeltajia, kuten Dismukesikin, ja jakanut oikeutta\nerämaan lakien mukaan pahoille miehille, jotka olivat sattuneet hänen\ntielleen, koettaen aina menetellä oikein ja omantuntonsa mukaan, mutta\nnimi Wansfell ei ollut merkinnyt hänelle mitään ja sen vuoksi Dismukeen\nsanat olivat hänelle iloinen yllätys.\n\n\"Wansfell, te olette jokseenkin sellainen mies, jollainen minäkin\nolisin voinut olla\", virkkoi Dismukes epäröiden.\n\n\"Ei toki, Dismukes!\" vastasi Adam. \"Te olette kullanetsijä, rehellinen\nja ahkera ja niin varakaskin nyt, että voitte ryhtyä nauttimaan\npitkällisen työnne; tuloksia. Elämällänne on ollut tarkoitus... mutta\nminä olen vain erämaan vaeltaja.\"\n\n\"Niin juuri, mutta siinä piileekin suuruutenne!\" huudahti kullanetsijä\nja hänen silmänsä leimahtelivat. \"Minä olen itsekäs sika, joka tongin\nmudassa löytääkseni sieltä kultaa. Intohimoni on sokaissut minut, niin\nettä monesti olen kulkenut kärsivien ohi ojentamatta auttavaa kättä.\nMutta te, Wansfell, olette erämaan yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta\nlöytänyt Jumalan... Minähän ennustin sitä. Olen tavannut muitakin\nteidän kaltaisianne miehiä.\"\n\n\"Ei, olette väärässä. En luule löytäneeni Jumalaa, en ainakaan vielä.\nMinulla ei ole uskontoa eikä uskoa. Luonto on mielestäni säälimätön ja\nvälinpitämätön ja erämaa on vain muuan sen leikkikentistä. Ihmisellä ei\nole minkäänlaisia oikeuksia siihen. Ei, en ole löytänyt Jumalaa.\"\n\n\"Te olette, mutta ette vielä itse tiedä sitä\", vastasi Dismukes\ntyynemmin alkaen täyttää unohtunutta piippuaan. \"No niin, en aikonut\nkääntää keskustelua tähän. Kohdatessani jonkun kullanetsijän ei tapani\nole jutella liikoja. Mutta te olette erilainen. Te panette aivoni\ntoimimaan. Ja joskus luulen aivoihini kerääntyneen miljoonia ajatuksia,\njotka tahtovat purkautua esille. Minä ajattelen lakkaamatta, vaikka en\nlausukaan kaikkea julki.\"\n\nAdamin istuessa nuotion ääressä Dismukes laittoi itselleen vuoteen. Hän\naukaisi käärön, levitti maahan risaisen hamppukangaskappaleen ja sen\npäälle huopapeitteen. Pieluksena hän käytti vanhaa takkiaan. Hänen\nkäsityksensä riisuutumisesta supistui siihen, että hän heitti syrjään\nvanhan hattunsa. Sitten hän laskeutui hitaasti ja vaivalloisesti\npitkäkseen, vetäisi peitteen päälleen ja rinnasta purkautui syvä\nhuokaus. Hänen suuret tummat silmänsä tuijottivat hetkisen kirkastuvia\ntähtiä ja sitten sulkeutuivat.\n\nVihdoin Adamkin havahtui mietteistään ja kääriytyi makuuhuopiinsa. Hän\noli kulkenut pitkälti, mutta ei ollut silti väsynyt. Hän makasi kauan\nvalveilla ja mietti, mutta nukkui kuitenkin lopulta.\n\nHerätessään hän näki Dismukeen valmistelevan aamiaista nuotion ääressä.\n\n\"Aion jatkaa matkaani tänään\", ilmoitti kullanetsijä. \"Mitä te aiotte\ntehdä?\"\n\n\"Jään tänne Tecopahiin niin kauaksi aikaa kuin viihdyn\", vastasi Adam.\n\n\"Hm! Se loppuu kyllä lyhyeen, ellette saa päähänne jotakin sellaista\nkuin Donnerissakin, Providence-vuoristossa.\"\n\n\"Mitä siitä tiedätte?\"\n\n\"En mitään, kuulin vain puhuttavan. Wansfell, huuhteletteko milloinkaan\nkultaa?\"\n\n\"Joskus, kun satun löytämään sitä. Mutta sitä ei tapahdu usein.\"\n\n\"Teettekö työtä?\"\n\n\"Kyllä. Olen tehnyt kovasti työtä milloin kaivoksissa, milloin joella\nNeedlesin luona, olen ohjannut muulivaljakkoja ja opastanut\nvaunukaravaaneja, mutta minulle on aina maksettu hyvin huonosti.\"\n\n\"Miten tulette toimeen?\" Dismukes tiedusteli uteliaana.\n\n\"Onhan minulla sen verran varoja, että voin hankkia lihaa luitteni\npeitoksi.\"\n\n\"Niin, teissä on lihaa tai pikemminkin lihaksia. Useimmat miehet täällä\nkuihtuvat ja riutuvat vähitellen pois... Sallitteko minun lainata\nteille hieman rahaa?\"\n\n\"Rahaako? Senkö vuoksi olitte niin utelias? Kiitoksia vain, ystäväni,\nmutta minä en ole rahan tarpeessa. Olen käyttänyt omaisuudestani noin\ntuhat dollaria asuessani Coahuila-intiaanien parissa, mutta vielä on\nyhdeksäntuhatta jäljellä.\"\n\n\"Onko teillä kaikki nuo rahat mukananne?\"\n\n\"On. Missä muualla minä voisinkaan niitä säilyttää?\"\n\n\"Wansfell, jotkut rosvot murhaavat teidät vielä.\"\n\n\"Eivät murhaa, elleivät käy salakavalasti kimppuuni. Älkää olko\nhuolissanne. Minua ei pelota.\"\n\n\"Mutta siitäkin huolimatta kehoitan teitä varovaisuuteen, jos kerran\naiotte mennä ylätasangoita kohti. Älkää näyttäkö kellekään rahojanne.\nMinut on rosvottu kolme kertaa.\"\n\n\"Ettekö taistellut kultanne puolesta?\"\n\n\"En saanut siihen minkäänlaista tilaisuutta. Kimppuuni hyökättiin salaa\nja minun piti kohottaa käteni ylös... Minulle on kerrottu, että te\nolette taitava käyttämään revolverianne, Wansfell?\"\n\n\"Olette kuullut paljon juttuja minusta.\"\n\n\"Mutta te ette ampunut Baldy McKuea\", sanoi Dismukes ja hänen suuret\ntummat silmänsä leimahtivat.\n\n\"En -- en tehnyt sitä todellakaan.\"\n\n\"Te tapoitte McKuen paljain käsin\", sanoi Dismukes ja hänen\nruskettuneet poskensa punastuivat hieman. \"Wansfell, ettekö kertoisi\nminulle siitä?\"\n\n\"Enpä juuri mielelläni. Haluaisin unohtaa muutamia asioita.\"\n\n\"No niin, se oli sentään hyvä palvelus minulle\", vastasi Dismukes.\n\"McKue kohteli minua huonosti. Hän ryösti minulta valtaukseni Soda\nSinkissä. Ja hän uhkasi tappaa minut. Kohtasin hänet Riversidessä ja\nsiellä hän koetti vangituttaa minut. Hän oli rosvo ja murhaaja. McKue\noli samanlainen kuin useimmat muut miehet erämaassa -- hän vajosi\neläinten tasolle. Vieras, joka kertoi minulle tarinan, vannoi, ettei\nMcKuen ruumiissa ollut ainoatakaan murskaamatonta luuta... Onko se\ntotta?\"\n\n\"On.\"\n\nDismukes hieroskeli suuria käsiään ja mulkoili julmasti häränsilmillään\nmuistellessaan vihamiestään.\n\n\"Miksi tapoitte hänet?\"\n\n\"Koska hän olisi tappanut minut.\"\n\n\"Etsittekö hänet käsiinne siinä tarkoituksessa?\"\n\n\"En. Vuotta ennen sitä satuin olemaan Goffsissa. Jouduin matkallani\nmuutamaan telttapahaseen, jossa eräs nainen makasi kuolemaisillaan.\nAutoin häntä hieman. Hän sanoi McKuen olevan syypäänä hänen\nkuolemaansa. Hän kuolikin ja minä hautasin hänet. Sen jälkeen pidin\nvarani, milloin saisin käsiini McKuen.\"\n\n\"Minua ihmetytti kovasti kuulemani tarina\", sanoi Dismukes. \"Se teki\nminuun syvän vaikutuksen. Jumala tietää, että taistelut ovat tavallisia\ntäällä, ja mitä taasen kuolemaan tulee, kohtaa sen jälkiä täällä\nerämaassa kaikkialla. Erämaan elämä on sellaista, mutta tapa, jolla tuo\nteko suoritettiin, järkytti minua kovasti. Minäkin olisin menetellyt\nsamalla tavalla. Ihmeellisiä ovat kohtalot täällä erämaassa, on kuin\nkaikki olisi edeltäpäin säädetty. Ajatelkaa ensimmäistä kohtaustamme ja\ntätäkin. Wansfell, me tapaamme vieläkin toisemme. Se on kirjoitettu\nnäihin hiekkaisiin teihin meidän vaeltaessamme ristiin rastiin\nerämaassa.\"\n\n\"Kuluu joskus kuukausiakin, ettemme tapaa ainoatakaan miestä, ja\nvuosikausia, ettemme kohtaa ainoatakaan naista. Mutta kohdattuamme\nheidät tuntuu elämämme taas elämisen arvoiselta.\"\n\n\"Pyydän teitä menemään Kuolemanlaaksoon\", sanoi Dismukes kaikuvasti.\n\"Sen kärsivän naisen silmien ilme ahdistaa mieltäni. Siellä ovat asiat\nhullusti. Mies, joka pitää häntä siellä, on pahempi kuin gorilla, ellei\nhän ole pähkähullu. Antaisin paljonkin, jos vain näkisin teidän\nkäsittelevän sitä miestä samalla tavalla kuin McKuetakin!\"\n\n\"Ehkäpä hän saakin ansionsa mukaan. Piirtäkää karttanne\nKuolemanlaaksoon johtavista teistä. Tässä on muistikirja ja kynä.\"\n\nKullanetsijä piirusteli kömpelösti suurilla känsäisillä kourillaan.\nHäneltä meni pitkän aikaa muutamien viivojen vetämiseen, joidenkin\nmerkkien tekemiseen ja nimien kirjoittamiseen. Mutta kun hän alkoi\npuhua etäisyyksistä ja suunnista, teistä ja lähteistä, laaksoista ja\nvuoristoista -- kuinka sulavasti se häneltä kävikään!\n\n\"Minäkin lähden tästä piakkoin Funeral-vuoristoon\", lopetti hän. \"Tässä\nnäette Furnace-puron ja paikan, jossa se kääntyy Kuolemanlaaksoon. Te\nkahlaatte sen poikki tuossa kohdassa ja seuraatte sitä, kunnes saavutte\nsen oikeanpuoleisella rannalla sijaitsevien keltaisten savikumpujen\nluo. Ne ovat aivan paljaita ja minä luulen siellä olevan kultaa.\nLöydätte minut jostakin sieltä.\"\n\nSiinä siis tavallaan päätettiin, että Adam ja Dismukes tapaisivat\ntoisensa jonakin epämääräisenä aikana jossakin epämääräisessä paikassa.\n\n\"Päivä on jo kulunut pitkälle\", sanoi Dismukes katsoen aurinkoon.\n\"Kuormitan aasini ja lähden matkalle.\"\n\nDismukeen hakiessa aasejaan Adam suoritti leiriaskareet. Hänen\ntoverinsa palasikin hetkisen kuluttua ajaen aaseja edellään. Adam\nauttoi häntä kuormittamisessa.\n\n\"Wansfell, tapaammekohan toisemme vielä kerran?\" sanoi Dismukes\npuristaessaan Adamin kättä.\n\n\"Kaikki tiet menevät ristiin erämaassa. Toivotan onnea matkallenne!\"\n\n\"Hyvästi!\" ja Dismukes läimäytti aasinsa liikkeelle.\n\nAdam jäi hautomaan omia suunnitelmiaan.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nVihdoin Adam eräänä aurinkoisena aamuna ajoi aasinsa yksinäiseen\nerämaahan ja suuntasi matkansa Amargosaa kohti. Oli tyyni ja tumman\njyrkänteen takaa näkyvä aurinko ennusti lämmön kohoamista. Kuumuus oli\nlisääntynyt päivä päivältä ja nyt auringon noustessa alkoi erämaan\npinnasta kohoilla utuisia kuumia huuruja. Mutta polttavinkaan helle ei\nsäikähdyttänyt Adamia. Hän oli pysytellyt yhdessä paikassa jo niin\nkauan aikaa, että nyt, kun hiki alkoi miellyttävästi kostuttaa hänen\nruumistaan, tuotti se hänelle suorastaan nautintoa. Hänen edessään\nolevat harmaat rinteet eivät säikähdyttäneet häntä. Hän käveli kuin\nvuoristolainen ainakin ja aasien oli pakko juosta pysyäkseen hänen\nedellään.\n\nIltapäivällä hän näki edessään Amargosan laakson. Sen espanjankielinen\nnimi viittasi sen happo- ja myrkkypitoisuuteen. Kapea kiemurteleva\nvirta kimalteli kuin hopea auringonpaisteessa, mesquito-pensaita kasvoi\nsiellä täällä sen soraisilla rinteillä ja hiekkaäyräillä. Adam suuntasi\nmatkansa sinne. Aurinko alkoi painua länteen ja oli jo rosoisten\nhuippujen korkeudella hänen saapuessaan purolle. Aasit joivat, mutta\nvirran vesi ei näyttänyt maistuvan niistä hyvälle. Se ei ollut\nmaukasta, mutta pitäisi ne kuitenkin hengissä.\n\nAdam ryhtyi suorittamaan leiriaskareitaan. Hän kokosi kuivuneita\nmesquito-pensaan oksia ja sytytti tulen, sitten täytti suuren padan\njauhoilla ja vedellä ja alkoi alustaa taikinaa. Mutta juuri kun oli\nsaamaisillaan sen valmiiksi, kuuli hän pensaikosta kahinaa. Hän luuli\nnäkevänsä vilahdukselta kaniinin ja tuore liha oli hyvin harvinaista\nerämaassa. Hän tarttui pyssyynsä ja hiipi pensaiden väliin, näki siellä\nnuoren kaniinin ja ampui sen. Mutta palattuaan leiriin hän huomasi\nsiellä tapahtuneen jotakin odottamatonta.\n\nJinny oli herännyt torkuksistaan, työntänyt turpansa taikinaan ja\nkoetti ahmia sitä kitaansa. \"Hei, sinä varas!\" huusi Adam hyökäten sitä\nkohti. Jinny ravisteli päätään, mutta taikina oli tarttunut sen kuonoon\nja pata oli tarttunut taikinaan. Aasi veitikka oli niin ketterä, ettei\nAdam saanut sitä kiinni. Pata putosi maahan, mutta taikina pysyi kiinni\nJinnyn turvassa. Se laukkasi täyttä vauhtia pakoon samalla kuin leuat\nliikkuivat koko ajan sen syödessä taikinaa minkä ennätti. Jinny oli\ntaas käyttänyt hyväkseen suotuisaa tilaisuutta. Kun Adam vihdoin sai\nsen kiinni, oli taikina melkein syöty. Se suhtautui kuritukseen\nnöyrästi ja painaen korvansa jälleen luimuun se luultavasti torkahti\nuudelleen.\n\n\nEräänä aamuna Adam sitten näki Kuolemanlaakson ensimmäisen kerran.\n\nHän katseli sitä kauhistuneena.\n\n\"Autioltapa se näyttää!\" huudahti hän. Hän muisti, mistä\nKuolemanlaakson nimi johtui. Vuonna 1849, kun Kalifornian kultakuume\nraivosi pahimmillaan, oli seitsemänkymmentä mormonia tullut tähän\npunaseinämäiseen, valkopohjaiseen laaksoon, jossa heistä oli joutunut\ntuhon omaksi kahdeksanseitsemättä. Kaksi pelastunutta oli ristinyt\ntämän kapean, monta sataa jalkaa meren alapuolella sijaitsevan kuilun\nKuolemanlaaksoksi. Ja sen jälkeen olivat monet muut sen hirmuista\npelastuneet sanoneet sitä milloin miksikin.\n\nSe oli enemmän kuin kuudenkymmenen mailin pituinen ja noin kahdentoista\nmailin levyinen, mutta tarkkaa selkoa sen laajuudesta ei ollut\nmilloinkaan saatu. Sen mineraalirikkaus oli niin suuri, että miehet sen\nvuoksi uhmasivat sen kauhuja. Dismukeskin oli sanonut siellä olevan\nsuuria kultasuonia ja hänen sanoihinsa saattoi luottaa. Laakson pohjaa\npeitti valkoinen kuori, joka sisälsi suolaa ja boraksia. Muissa\npaikoissa oli taasen kosolti kipsiä, salpietaria ja rikkiä. Luonto oli\nsiellä sekä tuhlannut että pelottavasti säästellyt aarteitaan. Tässä\nkuonaisessa kuilussa oli vain muutamia hyvin kivennäispitoisia virtoja\nja lähteitä. Niiden vesi oli vastenmielisen makuista, kuumaa, vieläpä\njoskus myrkyllistäkin. Laakson kuumuus oli kesällä hirvittävä ja siellä\npuhaltavissa tuulissa saattoi olla niin paljon myrkyllisiä kaasuja,\nettä ne tappoivat ihmisen. Talvisin taas lämmönvaihtelut olivat niin\nnopeita, että lämpöiselle hiekalle nukkumaan paneutunut kullanetsijä\nsaattoi paleltua kuoliaaksi.\n\nAdam tarkasteli Dismukeen laatimaa karttaa ja aloitti kulkunsa laakson\npoikki kanjonin suusta. Pitkä hiekkarinne, jossa kasvoi surkastuneita\nmesquito-pensaita, ulottui laakson poimuiseen pohjaan saakka. Adamin\naasit näyttivät jo varhain päivällä levottomilta ja väsyneiltä, sillä\nkulku oli vaikeata. Hiekka oli muuttunut kovaksi suola- tahi\nboraksikuoreksi ja pienet kuopat ja kohoutumat vaikeuttivat etenemistä.\nMuutamissa paikoissa kuori oli kova, mutta toisaalla se taas\nmurskaantui jalan alla. Väriltään se oli joko likaisen valkoista tai\nkeltaista. Kaukaa siinti kimalteleva valkoinen uoma, joka muistutti\njäätynyttä jokea.\n\nAdam käveli varovasti aasien jäljessä. Ne eivät pitäneet tästä matkasta\nja kun olivat varovaisia, kävelivät ne arkaillen kuin olisivat\ntahtoneet ensin koettaa painollaan petolliselta näyttävää kuorta ennen\nkuin astuivat sille. Vihdoin ne pysähtyivät. Adam näki saapuneensa\nsileän suolakaistaleen reunalle, joka kimalteli kuin huurteinen jää.\nTämä kohta oli kaukaa näyttänyt jäätyneeltä virralta. Kun Adam laski\njalkansa sille, tunsi hän sen vapisevan ja kohoilevan hänen painostaan,\nmutta kestävän kumminkin. Oli mahdotonta päätellä, kestäisikö seuraava\nneliömetri hänen painoaan vai ei. Palatessaan takaisin reunalle hän\nnäki jälkensä suolassa selvinä kuin olisi polkenut ne lumeen. Hän\ntalutti Jinnyn sinne ja huomasi, että se voisi päästä siitä yli, jos\nvain kävelisi nopeasti. Se ymmärsi asian itsekin. Kun hän päästi sen\nirti, jatkoi se matkaansa koettaen päästä poikki niin äkkiä kuin\nsuinkin. Adamin piti ajaa toista aasia. Pinta tuli yhä pehmeämmäksi ja\nvirran keskellä se muuttui märäksi ja tahmeaksi. Aasien kulku muuttui\ntyölääksi, mutta onneksi oli paikka kapea.\n\nNyt oli jo niin kuuma, että Adam saattoi kuvitella, millaista täällä\nmahtoikaan olla heinä- ja elokuussa. Joka puolelta siintävät vuoret\nolivat kummallisen udun verhoamat. Viimeinen tunti alkoi jo kysyä\nAdaminkin voimia. Saavuttuaan rinteelle hän pysäytti aasinsa lepäämään.\nHän oli kuumissaan ja hikinen, silmiä karvasteli ja jalkoja poltteli.\n\nLevättyään hän tarkasteli karttaa ja huomasi, että ensin oli kiivettävä\nrinteelle ja jatkettava sitten matkaa mustan kalliorykelmän luo, joka\noli hänen päämääränsä.\n\nHän nousi seisomaan kiveltä, joka oli vähällä polttaa hänen ihonsa\nrakoille vaatteidenkin läpi, ja lähti länttä kohti ajaen väsyneitä\naaseja edellään. Hänen piti päästä perille ennen pimeän tuloa ja matkaa\noli noin kolme mailia. Mutta tämä olikin Kuolemanlaakso, varjojen,\nutujen ja harhakuvien paikka, jossa ei ainoakaan vaeltaja ollut kyennyt\narvioimaan oikein välimatkoja. Hän oli kulkevinaan kolme mailia\ntunnissa, mutta tunnin kuluttua hän oli yhtä kaukana kallioista kuin\nennenkin. Seuraava tunti kului samaten, mutta kolmannen tunnin lopussa\nhän pääsi mustan seinämän juurelle.\n\nKanjoni oli merkitty Dismukeen karttaan, samoin siellä sijaitseva lähde\nja maja, jossa Dismukeen kertomat kummallinen mies ja nainen asuivat\njyrkän rapautuvan rinteen juurella. Koska Adam ei voinut ehtiä sinne\nenää samana iltana, leiriytyi hän kanjonin suulle.\n\nSeuraavana aamuna hän huomasi, että lähellä oleva korkeaseinäinen rotko\nei ollutkaan kanjoni, vaan parin rinteen välinen räme, jossa virtasi\nhieman vettä. Sen takaa ilmestyi näkyviin asteittain laajeneva viettävä\nkenttä, jolla oli kallionlohkareita, hiekkaa ja surkastuneita pensaita.\nSieltä hän löysi aasinsa. Jinny tietysti torkkui, mutta Jack söi\ntyytyväisenä ruohoa.\n\nSamassa häntä säikähdytti rinteen juurelle vyörähtävä kallionlohkare.\nAdam kääntyi katsomaan sinne mistä ääni oli kuulunut.\n\nSieltä häämötti jylhä vuori, jonka rinteillä ei näkynyt minkäänlaista\nkasvillisuutta. Adam lähti kävelemään sitä kohti päästen vähitellen\nkorkeammalle ja samalla lähemmäksi sitä. Äkkiä hän huomasi majan ja\npysähtyi. Saattoiko se olla ihmisten asuntona, sillä majahan sijaitsi\nmelkein Kuolemanlaaksossa. Se ei ollut edes neljännesmailinkaan päässä\nsiitä.\n\nAdam riensi eteenpäin tullen yhä uteliaammaksi ja epäilevämmäksi. Se\noli varmasti jokin kullanetsijän rakentama ja hylkäämä maja. Ja\nkuitenkin olisi jokainen kullanetsijä rakentanut paremman asumuksen\nkuin tuon. Eikä kukaan täysijärkinen olisi valinnut noin vaarallista\npaikkaa. Maa alkoi viettää ja muuttui paljaaksi. Siellä täällä oli\nsuuria kivilohkareita, jotka näyttivät vyöryneen sinne äskettäin.\nSieltä ei kohonnut savua eikä näkynyt minkäänlaista elämää eikä\nliikettä. Mutta äkkiä hän huomasi hiekassa miehen jalan jäljen ja\npolvistui tarkastelemaan sitä. Se oli eilinen.\n\nHän suoristautui varmana asiastaan. Dismukes oli ilmoittanut suunnan\noikein, vaikka olikin arvioinut väärin välimatkat. Hän tarkasteli\nseutua ja huomasi vähän matkan päässä vihreitä mesquito-pensaita ja\nruohoa. Siellä siis oli Dismukeen mainitsema lähde. Sitten hän kohotti\nkatseensa ylemmäksi.\n\nRapautuvista kallioista muodostunut vuori näytti synkältä ja\npelottavalta valoisalla päivälläkin. Mikä piti tuota rakoilevaa,\nuurteista, luhistuvaa vuorta koossa? Mitä se odotti? Vain aikaa ja\nerämaan lakien täyttymistä. Adamin katsellessa muuan rapautunut osa\nirtaantui paikaltaan, vyöryi penkereen yli ja putosi kolahtaen\nalemmalle rinteelle. Kallioita, jotka olivat kaksi kertaa suurempia\nkuin maja, oli vyörynyt alas kentälle. Milloin tahansa saattoi\ntuollainen kivenlohkare irtautua ja murskata majan.\n\n\"Tosiaan!\" mutisi Adam. \"Mies joka pakottaa naisen elämään tällaisessa\npaikassa, on joko mielipuoli tai suunnittelee naisen hirvittävää\nkuolemaa.\"\n\nAdam lähestyi majaa, joka ehkä suojeli auringonpaisteelta, mutta ei\nsateelta eikä tomulta. Kuormasatuloita ja laatikoita oli pinottu kasaan\nsen toiselle puolelle, tyhjiä tölkkejä oli hajallaan kaikkialla,\noviaukon edessä oli äsken koottuja mesquito-pensaan oksia ja hiiltyvän\nnuotion ääressä oli mustuneita kiviä ja nokisia astioita.\n\n\"Hei, siellä!\" huusi Adam pysähtyen ovelle.\n\nMajasta ei kuulunut mitään vastausta. Hän kumartui katsomaan sisään ja\nnäki paljaan hiekkalattian, laudoista kyhätyn matalan pöydän,\nistuimiksi sopivia kiviä, astioita, lautasia ja hyllyjä. Ovella\nvarustettu hamppukangasverho erotti huoneen toisesta suuremmasta.\nSiellä oli huopapeitteistä valmistettu vuode ja seinillä riippui naisen\nvaatteita. Adam näki vilahdukselta jotakin harmaata ja kuuli sitten\nnaisen huudahtavan. Hän peräytyi.\n\n\"Elliot! Olet siis palannut!\" huusi joku.\n\n\"Ei. Täällä on vieras\", vastasi Adam.\n\n\"Ah!\"\n\nHuudahdusta seurasivat pehmeät askelet ja ovelle ilmestyi\nharmaapukuinen nainen, jonka vartalo näytti kauniilta, mutta hennolta.\nHänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmät suuret, syvät ja pelokkaat.\n\n\"Nimeni on Wansfell ja olen Dismukeen ystävä -- sen kullanetsijän joka\non käynyt täällä: Olen matkalla Kuolemanlaakson halki ja poikkesin\nluoksenne.\"\n\n\"Dismukeenko? Tarkoitatte varmasti sitä lyhyttä ja paksua\nkullankaivajaa\", sanoi nainen silmät suurina. \"Muistan hänet. Hän oli\nystävällinen. Olette siis hänen ystävänsä?\"\n\n\"Kyllä. Ja olen valmis palvelemaan teitä.\"\n\n\"Jumalan kiitos!\" huudahti nainen murtuneena ja nojautui ovenpieleen.\n\"Olen pahemmassa kuin pulassa. Olen ollut yksinäni koko yön. Mieheni\nlähti jonnekin eilen. Hän otti vain vesileilin mukaansa ja sanoi\ntulevansa illalla takaisin... Mutta hän ei tullutkaan. Hänelle on\nvarmasti tapahtunut jotakin!\"\n\n\"Täällä erämaassa saattaa tapahtua vaikka mitä\", sanoi Adam. \"Lähden\netsimään häntä. Näin hänen jälkensä tuolla hiekassa.\"\n\n\"Voitteko löytää hänet?\"\n\n\"Älkää olko huolissanne. Seuraan jälkiä ja tuon hänet tänne.\"\n\nAdamin ääni ja ulkomuoto näyttivät vetävän naisen huomiota.\n\n\"Kerran hän eksyi ja oli poissa kaksi päivää. Ja kerran taas uupui\nkuumuudesta.\"\n\n\"Oletteko ollut yksin ennenkin?\" kysyi Adam.\n\n\"Yksinkö? Kyllä, monta monituista kertaa. Hän on jättänyt minut\nyksikseni usein tarkoituksellisesti, jotta pimeys kiduttaisi minut. Nuo\nvyöryvät kalliot, kuinka niiden kolahtelu kuulostaakaan kaamealta\nhiljaisuudessa!\" Sitten hän äkkiä hillitsi itsensä kuin häveten sitä\nettä oli paljastanut salaisuuksia vieraalle henkilölle.\n\n\"Rouva, onko miehenne täysijärkinen?\"\n\nNainen näytti epäröivän.\n\n\"Miehet saavat päähänsä usein kummallisia tekoja täällä erämaassa\",\nsanoi Adam. \"Tahdotteko kertoa, miksi rakensitte majanne tänne, jossa\nse ennemmin tahi myöhemmin joutuu vyöryvien kivien murskattavaksi?\"\n\nLiikuttunut ilme tuli naisen suuriin ja kauniisiin tummansinisiin\nsilmiin.\n\n\"Minä -- hän -- tämä paikka oli niin lähellä lähdettä. Hän ei uskonut\nolevan vaaraa ja rakensi majan tänne\", änkytti nainen.\n\nHän valehteli, mutta huonosti. Nuo kauniit tunteelliset huulet eivät\nolleet tottuneet sellaiseen.\n\n\"Ehkä minä saan hänet uskomaan\", vastasi Adam. \"Lähden etsimään häntä.\nHän on nähtävästi eksynyt. Kuumuus ei ole vielä niin tukahduttavaa,\nettä se olisi vaarallista. Eikä hän ole mennyt kauaksi. Leirini on\naivan lähellä. Tuon hänet takaisin tänään tai viimeistään huomenna.\"\n\nNainen soperteli kiitoksiaan. Adam ihmetteli jälleen hänen pelokasta\ntuijottavaa katsettaan ja poistui sitten ryhtyen etsimään miehen\njälkiä. Hän löysikin ne pian ja näki niiden johtavan laaksoon.\nSeurattuaan niitä monta tuntia hän näki niiden muuttuvan vähitellen\nsyvemmiksi, laahustavammiksi ja mutkittelevammiksi. Tuossa oli mies\nkaatunut. Adam näki hänen käsiensä painamat merkit ja matalan vaon, kun\nmies oli vetänyt leiliä jäljessään. Jonkin ajan kuluttua mies oli\nkaatunut uudestaan ja alkanut ryömiä.\n\n\"Tässä näyttää taas toistuvan se vanha tarina\", mutisi Adam. \"Löydän\nhänet joko kuolleena tai kuolevana... Niin onkin parempi, sillä tuo\nnainen, joka sanoo häntä miehekseen, on... Miten asianlaita oikeastaan\nlienee?\"\n\nHän jatkoi matkaansa tuijottaen kuumaan auringonpaisteeseen. Vihdoin\nhän huomasi jonkin liikkuvan olennon, joka näytti suurelta, eteenpäin\nryömivältä kilpikonnalta.\n\nAdam juoksi lähemmäksi ja näki edessään risaisen ja likaisen miehen,\njoka ryömi väsyneenä vetäen vesileiliä jäljessään.\n\n\"Pysähtykää!\" huusi Adam hänelle.\n\nMies pysähtyi, mutta ei kohottanut päätään, joten Adamin oli pakko\nkumartua katselemaan häntä.\n\n\"Mikä teitä vaivaa?\" kysyi Adam tiukasti.\n\n\"Mitä?\" huudahti mies tylsästi.\n\nAdam nosti miehen pystyyn ja alkoi taluttaa häntä kotiin päin. Mies ei\nvoinut pysyä tasapainossa ja yritti kaikkien erämaahan uupuneiden\ntapaan poiketa syrjään oikealta suunnalta. Adam pysyi lujana, vaikka\nmiehen pysyttäminen oikealla suunnalla oli vaikeampaa kuin hänen\ntukemisensa.\n\nVihdoin Adam päästi hänet irti, sillä oli hyödytöntä jatkaa matkaa\ntällä tavoin. Mies ei kaatunut, vaan huojui ja horjui kehässä kuin\npäähän lyöty eläin. Miehen risaisten vaatteiden kuosista ja hänen\nulkomuodostaan saattoi huomata, ettei hän kuulunut erämaan tavallisten\nvaeltajien joukkoon.\n\nKuparinkarvainen aurinko paahtoi keskitaivaalta ja kuumuus oli\nsietämätön. Adam laski heidän olevan mailien päässä majasta ja tiesi,\netteivät he milloinkaan pääsisi sinne tällä tavalla. Hän nosti miehen\nolalleen ja lähti jatkamaan matkaansa. Adam oli vahva ja olisi helposti\njaksanut kantaa miestä, ellei tämä olisi koko ajan rimpuillut\npäästäkseen vapaaksi.\n\nHän laski miehen maahan iskien tätä niin kovasti, että mies menetti\ntajuntansa. Sen jälkeen hän nosti tämän olalleen kuin tyhjän säkin.\nAlussa tuntui kantaminen vaivattomalta, mutta vihdoin raskas taakka,\npehmeä hiekka ja kuuma auringonpaiste pakottivat Adamin pysähtymään.\nHän laski miehen maahan ja lepäsi, kunnes voimat taas palasivat, nosti\nmiehen jälleen hartioilleen ja jatkoi matkaansa.\n\nNyt hän käveli hitaammin ja lepäsi useammin, mutta uupui siitä\nhuolimatta yhä enemmän. Tunnit kuluivat. Hänen saapuessaan vihdoin\nsolan suuhun oli aurinko jo laskenut ja purppuraiset varjot alkoivat\ntummua. Kun hän saapui tasaisemmalle maalle, näytti kaikki punaiselta\nja hän horjahteli väsymyksestä.\n\nHän oli päättänyt pinnistää voimansa äärimmilleen päästäkseen majalle.\nSinne hän lopulta saapuikin melkein puolitajuttomana. Kuin punaisen\nusvan läpi hän näki naisen ja kuuli tämän huudahtavan. Silloin hän\nlaski taakkansa maahan.\n\n\"Voi!\" vaikeroi nainen. \"Onko hän kuollut?\"\n\nAdam pudisti päätään. Naisen huudossa oli sääliä, pelkoa, vieläpä\nkauhuakin, mutta ei rakkautta.\n\n\"Te olette pelastanut hänet! Hän on loukkautunut. Tuossa on suuri\nmustelma ja hän hengittää vaikeasti.\"\n\nAdamin istuessa huohottaen voimatta sanoa mitään nainen kuivaili\nmiehensä kasvoja koettaen palauttaa häntä tajuihin.\n\n\"Kerran ennenkin hän vaipui tällaiseen horrostilaan, mutta ei näin\nsyvään. Mistähän se johtuu?\"\n\n\"Myrkyllisestä ilmasta\", vastasi Adam.\n\nAdamkin alkoi vähitellen toipua ja katseli naista, joka oli heittänyt\nhartioilleen valkoisen viitan. Sen poimut ja puhtaus palauttivat\nmenneisyyden Adamin mieleen. Iltarusko valaisi naisen säikähtyneitä,\nsurullisia kasvoja, joissa ainoastaan silmät olivat enää kauniit.\n\n\"Mistä löysitte hänet?\"\n\n\"Laaksosta monien mailien päästä. Hän oli jo niin uupunut, että kulki\nryömimällä. Minun piti kantaa hänet tänne.\"\n\n\"Kantaa hänet!\" huudahti nainen epäillen. Mutta sitten hänen silmänsä\nalkoivat loistaa. \"Senkö vuoksi olitte niin kalpea ja kaaduitte? Olette\nsuurenmoinen mies! Olettepa koko jättiläinen! Hän olisi muuten kuollut\nsinne. Kiitän teitä sydämestäni.\"\n\n\"Hakekaa vettä ja hautokaa hänen kasvojaan\", Adam kehoitti. \"Onko\nteillä amoniakkia tai viskyä?\"\n\nNaisen rientäessä majaan Adam kohottautui vaivalloisesti polvilleen ja\nnousi sitten seisomaan vieläkin huumautuneena ja heikkona. Nainen\npalasi hetkisen kuluttua kantaen pesuvatia, pyyheliinaa ja mustaa\nlaukkua, jossa kai oli lääkkeitä. Adam auttoi häntä ja he saivatkin\nmiehen virkoamaan, vaikka tämä ei vielä herännytkään.\n\n\"Auttakaa minua kantamaan hänet sisään\", sanoi Adam.\n\nPienessä majassa oli jo niin pimeä, ettei siellä voinut nähdä selvästi.\n\n\"Onko teillä lamppua?\" kysyi Adam.\n\n\"Ei.\"\n\n\"Tuon teille kynttilän. Vartioikaa nyt häntä, että voin siirtää leirini\ntänne. Vaihtakaa hänen paitansa, jos hänellä on toinen. Tulen pian\ntakaisin ja sitten sytytän tulen ja valmistan meille ruokaa.\"\n\nSiirrettyään tavaransa majan lähelle Adam sytytti kynttilän.\n\n\"Täällä on valoa!\" huusi hän.\n\nRouva tuli hiljaa majasta ja otti kynttilän Adamilta.\n\n\"Kiitoksia. Mutta älkää sanoko minua rouvaksi. Nimeni on Magdalene\nVirey.\"\n\n\"Koetan muistaa sen... Onko miehenne palannut jo tajuihinsa?\"\n\n\"Ei. Hän näyttää vaipuneen horroksiin. Haluatteko tulla katsomaan\nhäntä?\"\n\nAdam seurasi sisälle. Vaikka kynttilä valaisikin huonosti, näki Adam\nkuitenkin sen valossa miehen kasvot, jotka nukkuessakin olivat\nharvinaisen julmat.\n\n\"Hän nukkuu\", virkkoi Adam. \"Hän ei ole tajuton eikä horroksissa, mutta\nhyvin väsynyt. Luullakseni on parasta ettemme herätä häntä.\"\n\n\"Niinkö ajattelette?\" vastasi nainen huojentuneena.\n\n\"En ole aivan varma. Mutta jos pidätte häntä silmällä jonkin aikaa,\nsaatte sen selville. Valmistan illallisen ja kutsun teidät sitten\nsyömään.\"\n\nHän ei ollut sinä iltana niin ketterä leiriaskareissaan kuin\ntavallisesti. Illallinen valmistui kuitenkin pian ja sitten hän heitti\noksia tuleen saadakseen valoa.\n\n\"Rouva Virey, tulkaa nyt syömään!\" huusi hän ovelta.\n\nValkoisessa viitassa, solakkana, viehättävänä, ryhdiltään ylpeänä,\nmutta kasvoiltaan surullisena kuin madonna nainen istuutui nuotion\nääreen. Himmeä valaistus peitti kaikki ne jäljet, jotka rumensivat\nhänen kasvojaan päivisin. Adam järjesti peitekasan istuimeksi ja\ntarjoili sitten tyytyväisenä itseensä. Hän oli erämaan vaelluksillaan\noppinut tuntemaan nälän merkit ja tiesi nyt tavanneensa nälkäisen\nihmisen. Naisen ruokahalu palautti Adamin mieleen ne päivät, jolloin\nhänkin oli nähnyt nälkää. Naisella oli hyvin henkevät kasvot, mutta\nitsesäilytysvaisto hallitsi häntäkin kuten jokaista luomakunnan\nolentoa.\n\n\"Milloin olenkaan syönyt näin kyllikseni!\" huudahti nainen vihdoin.\n\"Mutta se maistui niin hyvältä! Te olette taitava ruoanlaittaja.\"\n\n\"Kiitoksia\", vastasi Adam tyytyväisenä.\n\n\"Herkutteletteko aina näin?\"\n\n\"En. Minun täytyy tunnustaa, että koetin parastani saadessani aterioida\nnäin harvinaisessa seurassa.\"\n\nNainen nojasi leukaansa käsiin ja tarkasteli häntä uteliaana. Pimeässä\nhänen silmänsä näyttivät suurilta, luonnottoman kirkkailta ja\nsurullisilta. Ne olivat sellaisen naisen silmät, joka ei ole vielä\nmenettänyt uskoaan ihmisten hyvyyteen.\n\n\"Sekö Dis -- Dis --?\"\n\n\"Dismukes\", auttoi Adam.\n\n\"Niin. Hän siis lähetti teidät tänne? Oletteko tekin kullanetsijä?\"\n\n\"En. En välitä sellaisesta.\"\n\n\"Niinkö! Mutta mikä te sitten olette?\"\n\n\"Vain vaeltaja. Minua sanotaan Vaeltaja Wansfelliksi.\"\n\n\"Ketkä sanovat?\"\n\n\"Toiset vaeltajat. Miehet, jotka vaeltavat erämaassa -- miehet, jotka\netsivät kultaa tai unohdusta, rauhaa tai yksinäisyyttä -- miehet, joita\najetaan takaa tai jotka haluavat piiloutua. Heitä on vähän, mutta\nvuosien vieriessä heitä karttuu paljon.\"\n\n\"Olemme nähneet sellaisia täälläkin, mutta emme ainoatakaan\nteidänlaistanne\", vastasi nainen vakavasti. Hänen katseensa osui\ntutkivana Adamiin. \"Miksi tulitte tänne?\"\n\n\"Elämäni tuhoutui vuosia sitten\", vastasi Adam hitaasti. \"Sen jälkeen\nvalitsin taistelemisen erämaata vastaan. Ja kaikkina näinä vuosina on\nsuurimpana ilonani ollut auttaa hätään joutuneita. Erämaahan tulee\nkummallisia vieraita. Elämä on täällä yhtä ankaraa kuin nuo\nvuorenseinämät. Dismukes on ystäväni -- hän pelasti henkeni kerran.\nHän tuntee nämä seudut paremmin kuin kukaan muu. Hän kertoi minulle\nteidän oleskelevan täällä, sanoi erään valkoisen naisen asuvan\nKuolemanlaaksossa. Kun luulin voivani auttaa teitä tai ainakin neuvoa\nteitä palaamaan ihmisten ilmoille, tulin tänne.\"\n\nAdamin vakavuus liikutti naista.\n\n\"Herra, teidän ystävälliset sananne lämmittävät kylmää ja hylättyä\nsydäntäni\", hän sanoi. \"Mutta minä en voi palata takaisin. Se on jo\nliian myöhäistä.\"\n\n\"Rouva Virey, en tahdo häiritä teitä neuvoillani enkä kehoituksillani,\nmutta teidän elämänne täällä on hirmuista, sillä tehän olette tottunut\ntoisenlaisiin olokin eikä terveytenne ole hyvä. Tämä on Kuolemanlaakso\nja nyt on huhtikuu. Pian tulee kesäkuu. Teidän on mahdotonta elää\ntäällä keskikesällä. En tiedä, miksi olette tullut tänne, enkä\ntahdokaan sitä tietää, mutta ette voi jäädä tänne. Olisi ihme, jos\nmiehenne löytäisi kultaa täältä. Ja hän kai on jo huomannut sen?\"\n\n\"Mieheni ei etsi kultaa.\"\n\n\"Tietääkö hän, ettei kukaan valkoinen nainen voi elää täällä kesällä?\nIntiaanitkin karttavat tätä laaksoa silloin.\"\n\n\"Kyllä hän tietää. Tuolla vuorilla on nyt shoshone-intiaaneja, jotka\nhankkivat meille elintarvikkeita. He ovat varoittaneet häntä.\"\n\nAdam ei kysellyt enempää, vaikka naisen kohtalo kiinnittikin hänen\nmieltään äärettömästi. Istuessaan pää kumarassa katsellen punaisten\nkekäleiden hehkumista ja hiiltymistä hän tunsi naisen katseen\nkohdistuvan itseensä.\n\n\"Wansfell, teillä on varmaankin suuri sydän\", virkkoi nainen hetkisen\nkuluttua. \"On hyvä saada tutustua sellaiseen mieheen. Ystävällisyytenne\nja huolenpitonne lieventävät katkeria ajatuksiani ihmisistä. Olemme\nvento vieraita toisillemme, mutta täällä erämaassa on jotakin\nsellaista, mikä korvaa ajan ja kehoittaa minua avaamaan sydämeni teille\n-- miehelle, joka on saapunut tänne kamalaan laaksoon auttaakseen\nminua. Mieheni tietää, että Kuolemanlaakso on kuin maanpäällinen\nhelvetti. Sen tiedän minäkin. Sen vaoksi hän toi minut tänne ja\nsenvuoksi minä tulin!\"\n\nAdam tuijotti häneen epäillen. Dismukes oli valmistanut häntä\nmurhenäytelmään, erämaa oli paljastanut hänelle monta synkkää ja\npelottavaa onnettomuutta ja salaisuutta, ja hän oli kuvitellut, ettei\nmikään voisi enää hämmästyttää häntä. Mutta se että tuo nainen, jonka\njokainen sana, liike ja katse ilmaisi sivistystä, saattoi samalla\nkertaa viitata sekä murhaan että itsemurhaan, järkytti Adamin mieltä.\nJa kuitenkin Adam tunsi hänen puhuvan totta. Hän ei ollut vielä koskaan\ntavannut erämaassa tällaista naista. Margarita Arallaneksen ja\nMagdalene Vireyn välillä oli suuri ero.\n\n\"Eikö miehenne halua viedä teitä pois täältä?\" kysyi Adam hitaasti.\n\n\"Ei.\"\n\n\"No niin. Minulla on keinoja, joilla voin pakottaa hänet siihen. Jos\nvain...\"\n\n\"Hyödytöntä! Olemme matkustaneet kolmetuhatta mailia päästäksemme tänne\nKuolemanlaaksoon. Mieheni oli vuosia sitten lukenut tästä kamalasta\nlaaksosta ja hänen mielensä teki jo silloin tänne. Hän tiesi tämän\nolevan maailman kuivimman, kamalimman ja autiomman paikan. Vireyllä oli\nomat syynsä, miksi hän etsi tällaista maallista helvettiä. Kuljimme\nvuorten yli ja täällä nyt olemme. Herra, sen helvetin syvinkään kuilu,\njosta olemme lukeneet, ei voi olla Kuolemanlaaksoa pahempi.\"\n\n\"Ettekö salli minun viedä teitä kotiinne tai ainakin pois täältä\nerämaasta?\" pyysi Adam kiihkeästi.\n\n\"Kiitän teitä vielä kerran\", vastasi nainen. \"Mutta se on mahdotonta.\nTe ette ymmärrä ettekä voikaan ymmärtää ja minun on mahdotonta selittää\nsitä teille.\"\n\n\"Niin, muutamat asiat ovat sellaisia... Mutta kai te sentään sallitte\nminun siirtää majanne tästä tukahduttavasta ilmasta ja kuumuudesta\ntuonne ylemmäksi, missä on puita ja hyvää vettä?\"\n\n\"Mutta Virey ja minä emme haluakaan mitään kaunista eikä mukavaa\npaikkaa\", vastasi nainen katkerasti.\n\n\"Antakaa minun siinä tapauksessa siirtää majanne rämeen toiselle\npuolelle pois vaaran ulottuvilta. En ole milloinkaan elämässäni nähnyt\nnäin hirvittävää paikkaa. Tuo vuori tuolla liikkuu alituisesti. Koko\nkallioinen rinne vyöryy kuin jäävirta. Se odottaa vain viimeistä\nsysäystä romahtaakseen alas.\"\n\n\"Enkö muka kuulisi, miten nuo kalliot kolisevat ja paukahtelevat yön\nhiljaisuudessa!\" huudahti nainen vavisten. Hänen hento ruumiinsa näytti\nkutistuvan kokoon ja valkoiset pienet kätensä tarttuivat viittaan.\n\"Olen oppinut vihaamaan niitä! Ne ovat kuin eläviä olentoja. Olen\nkuullut niiden liukuvan ja halkeilevan, vyöryvän ja paukkuvan ja\njyristen kiitävän majan ohi. Ihmiset, jotka elävät niinkuin minäkin\nelin, eivät tiedä mitään luonnonvoimista. En pelännyt erämaata enkä\nKuolemanlaaksoa. Uhmasin niitä. Mutta minä en tiennyt. Olen ihminen ja\n-- nainen. Opin pelkäämään pimeää ja vyöryvät kalliot järkyttävät\nhermostoani. Odotan ja kuuntelen niiden tuloa ja rukoilen. Hiljaisuus\non sietämätöntä, mutta yksinäisyys on vieläkin pahempaa... Tämä Jumalan\nhylkäämä autio Kuolemanlaakso vie minulta vielä järjen.\"\n\n\"Se on totta -- liiankin totta\", vastasi Adam. \"Ja päivä päivältä käy\nolonne täällä yhä sietämättömämmäksi. Pyydän vielä kerran: sallikaa\nminun siirtää asuntonne pois vaaran ulottuvilta.\"\n\n\"Ei, ei jalkaakaan!\" huudahti nainen omituisen kiihkeästi ja kätki\nkasvot käsiinsä. Tuli pitkällinen hiljaisuus. Adam näki hänen rintansa\nkiivaan kohoilemisen vähitellen vaimenevan ja vihdoin hän kohotti\nkatseensa tyyntyneenä. \"Ehkä puhuin enemmän kuin olisi pitänyt, mutta\nse ei haittaa. Minun pitäisi kertoa teille jotakin, sillä olette tullut\ntänne auttamaan ventovierasta naista. En ole kenellekään toiselle\nilmaissut sanallakaan todellisia tunteitani. Olen teille hyvin\nkiitollinen ja pyydän, ettette kertoisi Vireylle mitään, jos jäätte\ntänne kauaksi aikaa.\"\n\n\"Rouva Virey, en lähde täältä ennen kuin tekään\", vastasi Adam\nvaatimattomasti.\n\n\"Haluatte siis jäädä tänne sen varalta, että voisitte auttaa minua?\"\nkuiskasi nainen.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Virey ei pidä siitä.\"\n\n\"Luullakseni en välitä siitä, pitääkö hän vai ei.\"\n\n\"Jos olette ystävällinen minulle, ajaa hän teidät pois\", jatkoi nainen\nliikuttuneena.\n\n\"Koska hän on miehenne, voi hän estää minua osoittamasta teille\nystävällisyyttä, mutta pois hän ei voi minua ajaa.\"\n\n\"Mutta otaksutaanpa, että minä pyydän teitä lähtemään.\"\n\n\"Jos välttämättä tahdotte, täytyy minun lähteä... Mutta haluatteko että\nlähden?\"\n\n\"En tiedä. Ylpeyteni ehkä pakottaa minut siihen\", vastasi nainen\ntoivottomana. \"Olen niin lamassa, etten tiedä mitä sanon! Vain\nystävällisen äänen kuuleminen tekee minusta pelkurin. Kunpa ihmiset\nosaisivat antaa arvoa ystävyydelle! En tiennyt sitä ennen, mutta tämä\nkauhujen erämaa opettaa ihmisille elämän totuuksia. Kerran oli koko\nmaailma jalkaini juuressa, mutta nyt murtuu mieleni muukalaisen\nystävyydestä.\"\n\n\"Ymmärrän teitä täydellisesti\", sanoi Adam hitaaseen, tyyneen tapaansa.\n\"Eihän minun tarvitse tietää, minkävuoksi tulitte tähän laaksoon ja\nmiksi ette tahdo lähteä pois täältä. Vaikka saisinkin sen tietää, en\nsilti muuta päätöstäni! Ellette tahdo, että työskentelen hyväksenne ja\npidän silmällä miestänne, sallikaa minun jäädä tänne omasta halustani.\"\n\nNainen nousi seisomaan katsellen häntä tutkivasti. Hän ei voinut enää\nhillitä liikutustaan.\n\n\"Te puhutte jalosti\", hän vastasi huulet värähdellen. \"Mutta minä en\nymmärrä teitä. Haluatte jäädä tänne itsenne vuoksi. Selittäkää, olkaa\nhyvä.\"\n\n\"Minullakin on taakkani, joka kerran oli raskaampi teidän kuormaanne.\nSen vuoksi ymmärrän teitä paremmin kuin luulettekaan. Tiedän, kuinka\nerämaan yksinäisyys, hiljaisuus ja kuumuus vaikuttavat ihmiseen. Mutta\ntaakkani painaa vieläkin sieluani. Jos voin jollakin tavalla auttaa\nmiestänne, joka on tulemaisillaan hulluksi totellessaan sokeasti\njotakin oikkuaan, muuttaa hänen mielensä tai estää hänen aikeensa,\nkeventäisi se kuormaani. Jos voin suojella teitä väsymykseltä,\nruumiillisilta tuskilta, nälältä, janolta tai pelolta hyödytän itseäni\nenemmän kuin teitä... Olemme nyt Kuolemanlaaksossa. Te kieltäydytte\nlähtemästä täältä. Olemme nyt parisataa jalkaa merenpintaa alempana.\nKun tukahduttava kuumuus alkaa ja tulikuumat tuulet rupeavat\npuhaltamaan, seuraa siitä joko kuolema tai mielipuolisuus.\"\n\n\"Siinä tapauksessa saatte jäädä tänne, herra ritari\", sanoi nainen\niloisesti. \"Kuka sanoo, ettei ritarillisuutta ole enää olemassakaan?\nJääkää ja kuulkaa, mitä sanon: En pelkää ketään ihmistä ja uhmaan\nkuolemaa. Mutta olen vain nainen! Vihaan likaa ja syöpäläisiä. Pelkään\ntuskia niin kovasti, että kärsin jo niiden ajattelemisestakin. Kaipaan\näärettömästi kaikkia elämän mukavuuksia. Ja lopuksi pelkään menettäväni\njärkeni. Jos vain kykenette suojelemaan minua kaikelta sellaiselta,\nrukoilen puolestanne sekä tässä että tulevassa elämässä... Hyvää yötä.\"\n\n\"Hyvää yötä.\"\n\nPäivä jälleen. Aamurusko alkoi sulautua taivaan sineen ja kirkas hohde\nkultasi itäistä vuoristoa, jota Adam saattoi katsella V:n muotoisesta\nrotkosta.\n\nHän veti saappaat jalkaansa ja pesi kasvonsa, mikä oli harvinaista ja\nvahingollista ylellisyyttä erämaassa, koska vesi siellä vain rohdutti\nihon. Hänen ruumiinsa oli kankea ja puutunut. Eiliset ponnistukset\nolivat olleet liian ankarat ja lepäämiseen kuluisi aikaa. Sen vuoksi\nAdam liikkuikin hitaasti ja varovaisesti.\n\nHän meni ensin lähteelle, jonka vesi pulppusi esille pienestä reiästä\nja imeytyi taas hiekkaan. Sen väri näytti houkuttelevalta ja lirinäkin\noli sointuisaa. Hän oli vedentuntija, niin kuin kaikki muutkin erämaan\nvaeltajat. Huolimatta sen näöstä hän tiesi jo ennen kuin oli\nmaistanutkaan sitä, ettei se ollut hyvää. Sen maku ei kuitenkaan ollut\nkovin vastenmielinen. Dismukeskin oli kehunut tätä lähdettä. Adam tiesi\nelävänsä tällä vedellä, mutta kuinka kävisi sen hennon naisen, joka oli\neksynyt tänne Kuolemanlaaksoon mielettömän tai lurjusmaisen miehensä\nkanssa.\n\nLähde oli noin kahdensadan metrin päässä majasta lähellä toiselle\nsuunnalle viettävää kalliorinnettä. Adam päätti pystyttää leirinsä tai\nainakin levittää vuoteensa tänne. Rakennettuaan lehtimajan ja\nkatettuaan sen hamppukankaalla hän sijoitti tavaransa sinne. Tehtyään\nsen hän palasi vanhalle majalle ja ryhtyi valmistamaan aamiaista.\n\nMajapahasesta ei kuulunut vielä minkäänlaisia ääniä. Adam katseli sitä\nihmetellen rakentajan kömpelyyttä. Adam ei voinut muuta kuin ihmetellä\nmajassa asuvaa miestä. Adam valmisteli hitaasti aamiaista viivytellen\naskareissaan.\n\n\"Hyvää huomenta, herra Wansfell!\" tervehti lempeä ääni.\n\n\"Hyvää huomenta! Kuinka voitte ja onko miehenne herännyt?\"\n\n\"En ole nukkunut näin hyvin pitkiin aikoihin\", vastasi nainen. \"Ja\nluullakseni tiedän syynkin siihen... Virey on hereillä. Hän on\ntajuissaan ja pyysi vettä, mutta on heikko ja kummallinen. Tulkaa\nkatsomaan häntä niin pian kuin ehditte.\"\n\n\"Kyllä tulen.\"\n\n\"No kuinka jaksatte eilisten ponnistustenne jälkeen?\"\n\n\"En ole niin virkeä kuin tavallisesti\", vastasi Adam hymyillen. \"Mutta\npääsen kyllä entiselleni päivässä tai parissa. Luulen laakson\nmyrkyllisen ilman vaikuttaneen minuunkin. Keuhkoni tuntuvat kipeiltä...\nEhkä olisi mukavampaa teille, jos söisimme aamiaisen keittiössänne.\nAurinko paistaa jo kuumasti.\"\n\n\"Niin todellakin. Aiotte siis suorittaa nämä leiriaskareet puolestani\nsiitäkin huolimatta, että...\"\n\n\"Aion. Tapani on olla kohtelias naisille\", vastasi Adam. \"Mutta siihen\non minulla tilaisuus vain kerran parissa kolmessa vuodessa, sillä\nnaiset ovat harvinaisia täällä erämaassa.\"\n\n\"Olin eilen niin kiihtynyt ja kadun nyt, että olin kiittämätön. Kiitän\nteitä ja olen iloinen avustanne\", virkkoi nainen vakavasti.\n\n\"Hyvä on. Tahdotteko nyt auttaa minua kantamaan aamiaisen keittiöön?\"\n\nKun Adam sitten istui vastapäätä tuota lumoavaa naista oli hänen vaikea\nuskoa kaikkea tätä todeksi. Nainen söi sievästi ja hyvällä\nruokahalulla. Hänen harmaa pukunsa peitti kauniilla laskoksillaan\nmatalan kivisen istuimen. Pöydäksi valittu laatikko oli kapea ja\nepätasainen.\n\n\"Koetanko tarjota Vireylle ruokaa?\" kysyi nainen hetkisen kuluttua.\n\n\"Katsotaan. Täällä erämaassa täytyy varoen nauttia ruokaa ja juomaa\näkillisen voimien vähenemisen jälkeen.\"\n\n\"Tulkaa katsomaan häntä.\"\n\nAdam seurasi naista verhon toiselle puolelle. Huone oli suurempi ja\nvaloisampikin, sillä siinä oli ikkuna. Siellä oli pari kapeata\nhuopapeitevuodetta. Virey makasi siinä, joka oli kauempana ovesta.\nHänen kalpeissa parroittuneissa kasvoissaan oli hirvittäviä juovia,\njotka olivat ehkä osaksi johtuneet äkillisestä voimien vähenemisestä.\nHänellä oli syvälle painuneet mustat silmät, suora nenä ja suu, joka\nilmaisi hänen luonteensa, vaikka se olikin puolittain viiksien\npeitossa. Adam tiesi olleensa hyvin ennakkoluuloinen tuota miestä\nkohtaan, vaikka olikin pidättäytynyt kaikesta arvostelusta siihen\nsaakka, kunnes saisi tilaisuuden tarkastella häntä. Ja nyt häntä\nkauhistuttivat nämä kasvot.\n\n\"Onko teillä tuskia?\" kysyi Adam.\n\n\"On\", vastasi Virey käheästi painaen kädellä rintaansa.\n\n\"Olette hengittänyt laakson myrkyllistä ilmaa ja se vaikuttaa kuin\neetteri. Teidän pitää vain lepäillä jonkin aikaa. Minä suoritan kyllä\nkaikki leiriaskareet.\"\n\n\"Kiitoksia\", kuiskasi Virey.\n\nNainen seurasi häntä majan edustalle ja katsoi vakavasti.\n\n\"Onko hän sairas?\"\n\n\"Ei, mutta tointuminen käy hitaasti. Ihmisellä täytyy olla terve sydän\nja terveet keuhkot voidakseen taistella kaikkia näiden seutujen vaaroja\nvastaan. Mutta Virey toipuu tästä kyllä.\"\n\n\"Ettekö aio luopua yrityksestänne?\" kysyi nainen.\n\n\"En milloinkaan!\" vastasi Adam.\n\n\"Intonne pitäisi kohdistaa johonkin parempaan. Tulette epäonnistumaan\ntäällä.\"\n\n\"Hyvin mahdollista. En voi muuttaa Kuolemanlaaksoa asuttavaksi teille.\nVoin vain vähentää vaikeuksia. Kuinka kauan olette jo oleskellut\ntäällä?\"\n\n\"Useita kuukausia. Mutta minusta ne ovat tuntuneet vuosilta.\"\n\n\"Kuka opasti teitä? Kuinka tulitte tänne?\"\n\n\"Meillä oli monta opasta. Viimeiset olivat shoshone-intiaaneja, jotka\nsaattoivat meidät Panamintein yli ja erosivat meistä täällä. Minä tulin\nratsain ja mieheni kulki jalan viimeisen taipalen tänne laaksoon, josta\nemme aio milloinkaan poistua. Päästimme hevosemme ja aasimme vapauteen.\nEn ole nähnyt niitä sen jälkeen.\"\n\n\"Tulevatko intiaanit katsomaan teitä?\"\n\n\"Mieheni sopi heidän kanssaan, että he silloin tällöin kävisivät\ntäällä. Meillä on ollut elintarvikkeita enemmän kuin olemme\ntarvinneetkaan. Miehelläni olisi kyllä hyvä ruokahalu, mutta minä en\nosaa valmistaa terveellistä ruokaa näissä olosuhteissa, ja sen vuoksi\nolemme kärsineet melkein nälkää.\"\n\n\"No niin, sallikaa minun pitää huolta leiriaskareista. Te hoidatte\nmiestänne ja pidätte huolta itsestänne. Näen että olette kärsinyt,\nmutta ette vielä ruumiillisesti. Teillä ei ollut aavistustakaan\nvaikeuksista ennen kuin tulitte tänne erämaahan. Jos pysytte hengissä,\nvoitatte vähitellen kaikki vaikeudet. Mutta Virey on alaspäin menossa.\nUseimmat tänne paenneet ihmiset vajoavat yhä syvemmälle, mutta te ette\nkuulu heidän joukkoonsa. Ja sallikaa minun ilmoittaa teille eräs asia.\nNälkä, jano ja kaikenlaiset muut kärsimykset saattavat koitua ihmiselle\nsiunaukseksi. Te opitte vielä tietämään yksinäisyyden tarkoituksen.\nIhmiset, jotka elävät niin kuin tekin olette elänyt, ovat yksipuolisia.\nIhmisen pitää eläessään kasvaa kiinni maahan. Kaikki muunlainen on\nluonnotonta, sillä luonto ei ole tarkoittanut, että ihmiset\nkokoontuisivat kaupunkeihin rikastumaan tai köyhtymään. Rouva Virey,\nerämaa opettaa teille vielä paljon asioita.\"\n\n\"Ah, herra Wansfell, olette yhtä filosofinen kuin ritarillinenkin!\nUudistakaa sieluni, jos vain voitte. Olenhan nainen ja nainen on\nmuuttuvaisuuden vertauskuva. Opettakaa minua valmistamaan ruokaa,\ntekemään työtä, tulemaan voimakkaaksi, kestämään, taistelemaan ja\nkatsomaan noille tummille vuorille, joista te saatte voimanne. Olen nyt\ntäällä Kuolemanlaaksossa, enkä lähde täältä milloinkaan pois. Luuni\nsekoittuvat hiekkaan ja muuttuvat tomuksi, mutta sieluni -- ah,\nmuuttakaa tämä epäilysten, tuskien, kauhujen ja vihan synkkä kuilu\ntoisenlaiseksi, jos vain voitte!\"\n\nNämä sanat kahlehtivat Adamin Kuolemanlaaksoon kuin teräsrenkailla, ja\nniin alkoi hänen pitkä oleskelunsa siellä.\n\nAdam piti työskentelemistä välttämättömänä. Se oli muuttunut hänen\ntoiseksi luonnokseen. Hän aikoi valmistaa majaan oksista\nauringonsuojuksen, jonkinlaisen kuistintapaisen. Sitten hän valmistaisi\nkivisen tulisijan, pöydän ja tuoleja ja matalan kiviaidan suojelemaan\nlentohiekalta sekä majan ja rinteen välille korkean kivivallin suojaksi\nvyöryviä kallioita vastaan. Kun nämä työt olisi tehty, ilmestyisi\njälleen uusia, ja sittenhän hän voisi kiipeillä rinteillä ja tutkia\nlaaksoa. Laiskotteleminen Kuolemanlaaksossa olisi mielipuolisuuden\nodottamista. Ihmisen täytyi koota varastoon työn ja toiminnan avulla\nvoimia ja tervettä järkeä, että hän elokuun tulikuumina päivinä,\njolloin työskenteleminen olisi mahdotonta, jaksaisi kestää kaikki\nvaivat murtumatta.\n\nPäivä kului äkkiä eikä hämäräkään tuntunut enää synkältä ja\nkauhistavalta. Rouva Virey oli iloisempi kuin eilen eikä puhunut\nkertaakaan katkerasti eikä kiihkeästi. Hän kertoi Adamille, että Virey\noli paranemaan päin.\n\nKului vielä pari päivää ja kolmantena Virey nousi ja tuli\nauringonpaisteeseen. Adam sattui työskentelemään lähellä. Hän näki\nVireyn katselevan tehtyjä parannuksia ja huomauttavan niistä jotakin\nvaimolleen. Hän oli parhaassa iässä oleva mies, mutta näytti nyt\nheikolta ja riutuneelta. Hän lähestyi hitaasti Adamia.\n\n\"Toivotte varmaankin saavanne palkan tästä touhuamisesta?\"\n\n\"En\", vastasi Adam lyhyesti.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Kun miehet tottuvat erämaan elämään niin perusteellisesti kuin minä,\nauttavat he aina siellä missä tarvitaan. Mutta sellaiset tilaisuudet\novat harvinaisia.\"\n\n\"Mutta minä kiellän kaiken työn täällä majani ympärillä.\"\n\n\"Tiedän sen ja annan teille anteeksi, koska ette tunne erämaan tapoja\nettekä tarpeita.\"\n\n\"Anteeksiantonne loukkaa minua.\"\n\nAdam nojautui kivivalliin kohdistaen tutkivan katseensa mieheen. Rouva\nVirey seisoi hieman sivulla, mutta kuitenkin Adamin näkyvillä. Oliko\nnaisen tummissa silmissä ivaa? Hänen katseensa näytti sanovan: \"Enkö\nollut oikeassa. Älkää kuvitelko pääsevänne ystävällisiin väleihin\nVireyn kanssa.\"\n\n\"Meille kaikille on joskus suotava anteeksi\", sanoi Adam harkitusti.\n\"Nyt on minun pakko antaa teille anteeksi sen vuoksi, ettette tunne\nerämaata. Olette rakentanut majanne mitä vaarallisimmalle paikalle.\nJokin kallionlohkare saattaa milloin tahansa lähteä vyörymään tuolta ja\ntappaa teidät. Koko rinnehän liikkuu.\"\n\n\"Saan rakentaa majani minne itse haluan\", vastasi Virey.\n\n\"Tiesittekö tämän paikan vaarallisuuden?\"\n\n\"En välitä vaarasta.\"\n\n\"Mutta te ette ole yksin. Teillä on nainen mukananne.\"\n\nVirey oli kai puhunut punnitsematta sanojaan, mutta nyt hänen silmiensä\nmiettiväinen ilme haihtui ja hän muuttui tarkkaavaiseksi.\n\n\"Oletteko kullanetsijä?\" hän kysyi.\n\n\"En. Huuhtelen sitä joskus huvikseni, jos satun löytämään sitä.\"\n\n\"Ette siis ole kullanetsijä ettekä metsästäjäkään. Ehkä olettekin joku\nvuoristossa asuva rosvo?\"\n\n\"Voisin olla, mutta en ole\", vastasi Adam kuivasti. Hänen sisimmässään\nkiehui, mutta hän hillitsi itsensä, sillä hän tahtoi käyttäytyä\nsuvaitsevaisesti ja ystävällisesti tuota onnetonta miestä kohtaan,\nvarsinkin kun nainen seisoi lähellä ivallisen ja epäilevän näköisenä.\n\n\"Te olette sivistynyt mies!\" huudahti Virey uskomatta korviaan.\n\n\"Uskallan väittää, että tiedän erämaasta ja sen tavoista enemmän kuin\nmoni muu.\"\n\n\"Entä naiset, ovatko hekin tuttuja teille?\" kysyi Virey ivallisesti.\nHänen kysymyksensä oli kuin intohimojen mittaamattomista syvyyksistä\nleimahtanut katkera epäily.\n\n\"Tunnustan etteivät ole\", vastasi Adam. \"Olen viettänyt yksinäistä\nelämää. Tielleni on sattunut vain muutamia naisia.\"\n\n\"Jos tuo on totta, on teillä syytä kiittää hyvää onneanne.\"\n\n\"En viitsi valehdella kenellekään\", vastasi Adam töykeästi.\n\n\"Pyh! Miehet ovat valehtelijoita ja naiset tekevät heistä sellaisia...\nTe maleksitte täällä majani ympärillä ja teette muka työtä.\"\n\n\"Teen todella raskasta työtä. Näiden kivien liikutteleminen ei ole\nhelppoa. Tuskin jaksaisitte nostaa ainoatakaan häistä tässä kuumassa\nauringonpaisteessa. Ja onko sekin teeskentelemistä, että kannoin teitä\nselässäni kymmenen mailia Kuolemanlaakson pohjaa pitkin?\"\n\n\"Te pelastitte siis henkeni!\" huudahti mies kiihkeästi.\n\nHänen sisimmässään näyttivät taistelevan ristiriitaiset tunteet --\nentinen ajatustapa ja hienotunteisuus kaikkinielevää, hallitsevaa\nilkeyttä vastaan. \"En voi kiittää teitä siitä. Ette ole tehnyt minulle\nminkäänlaista palvelusta.\"\n\n\"En halua enkä ole odottanutkaan kiitosta. Muistelin vain niitä\nponnistuksia, joita pelastamisenne vaati.\"\n\n\"Entisenä herrasmiehenä kiitän teitä. Mutta nyt, kun olen teille\nkiitollisuudenvelassa palveluksesta, jota en ole halunnut, en ymmärrä\nmiksi viivytte vielä täällä?\"\n\n\"Haluan auttaa vaimoanne.\"\n\n\"Olette rehellinen. Mutta saatte suoda anteeksi, että uskallan hieman\nepäillä ihanteellisia vaikutteitanne.\"\n\nAdam punnitsi näitä sanoja vastaamatta mitään, epätietoisena niiden\ntarkoituksesta. Kun hän sitten näki Magdalene Vireyn katseen, ymmärsi\nhän miehen verhotun viittauksen, mutta päätti pysyä tyynenä, ettei\nloukkaisi Magdalenen ylpeyttä.\n\n\"Auttakaa häntä vain\", jatkoi Virey. \"Toivotan teille onnea siihen.\nViehättävä vaimoni on hyvin avuton. En tiennytkään, kuinka avuton hän\noli, ennen kuin jouduimme tänne.\"\n\n\"Ei hätää, kyllä minä opetan hänet leipomaan\", vastasi Adam.\n\nHänen käytännöllinen vastauksensa ärsytti Vireytä. Tämä tahtoi nyt\nkaikin mokomin loukata Adamia ja etsi sopivaa puheenaihetta saadakseen\nsiihen tilaisuuden.\n\n\"Kuka olette? Mikä teidän nimenne on?\" kysyi hän voimatta vastustaa\nuteliaisuuttaan.\n\n\"Wansfell.\"\n\n\"Wansfell!\" toisti Virey. Nimi palautti hänen muistiinsa jotakin\nvastenmielistä ja hän kumartui eteenpäin uteliaana ja kiihtyneenä:\n\"Wansfell! Tunnen nimen. Oletteko sama mies, jota täällä erämaassa\nsanotaan Vaeltaja Wansfelliksi?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Kuulin erään kullanetsijän kertovan teistä\", jatkoi Virey. \"Hän kertoi\nnähneensä, kun tapoitte erään McKue-nimisen miehen jonkin\nkultakaivoksen lähellä. Puhuiko hän totta?\"\n\n\"Puhui, ikävä kyllä. Surmasin McKuen. Tai oikeastaan toimin vain\nvälineenä, jota erämaa käytti rangaistakseen oikeudenmukaisesti\nMcKuea.\"\n\n\"Tuo kertomus ahdisti kummallisesti mieltäni\", Virey jatkoi. \"En ollut\nmilloinkaan kuullut sellaista. Kullanetsijä kertoi, kuinka te tulitte\nMcKuea vastaan kadulla jonkin pelihelvetin tai hotellin kohdalla.\nOlitte huutanut kuin demoni ja McKue oli käynyt palttinanvalkoiseksi.\nHän oli vetäissyt esille revolverinsa ja alkanut ampua. Mutta te olitte\nollut kuin loihdittu. Hänen kuulansa eivät olleet sattuneet. Tai jos\nsattuivatkin, eivät vaikuttaneet mitään. Olitte hyökännyt hänen\nkimppuunsa, jolloin revolveri oli singahtanut toiselle ja hattu\ntoiselle taholle. Sitten surmasitte hänet pelkillä käsillänne. Onko se\ntotta?\"\n\nAdam nyökäytti synkkänä päätään. Vireyn toistama tarina ei kuulostanut\nhauskalta. Ja nainen seisoi paikallaan kuin lumottuna kasvot kalpeina\nja silmät surullisina.\n\n\"Hyvä Jumala, te siis surmasitte McKuen käsin! En ole vielä\nkatsellutkaan käsiänne, mutta näen ne nyt... McKue oli siis\nvihollisenne?\"\n\n\"Ei. En ollut nähnyt häntä milloinkaan ennen.\"\n\nVirey peräytyi ihmeissään ja näytti pelkäävän. Hänen huulensa\njäykistyivät.\n\n\"Miksi siis surmasitte hänet?\"\n\n\"Hän oli kohdellut huonosti erästä naista.\"\n\nAdam kääntyi poispäin. Hän kuuli Vireyn hengittävän nopeasti ja\nperäytyvän kauemmaksi. Adam suuntasi katseensa rinteelle tuhansiin\nkalliolohkareisiin, jotka olivat niin löyhässä, että milloin tahansa\nsaattoivat syöksyä alas.\n\n\"Kai siihen oli syy\", sanoi Virey vihdoin väkinäisesti. \"Villille\nLännelle sopiva tapaus. Kummallista, että satuimme tapaamaan toisemme.\nKiitän että kerroitte jutun minulle. Ymmärrän ettei se tuntunut teistä\nollenkaan hauskalta.\"\n\n\"Sen muisteleminen on ikävää. Mutta minulla ei ole minkäänlaisia\nomantunnonvaivoja\", vastasi Adam.\n\n\"Aivan niin, ymmärrän sen kyllä. Erämaan miehet ovat säälimättömiä ja\nepäinhimillisiä.\"\n\n\"Epäinhimillisiäkö?\" kysyi Adam loukkautuneena. \"Kuinka voitte niin\nsanoa! Surmasin McKuen, mutta sitä ennen puhuin suuni puhtaaksi. Sanoin\nhänelle, mikä epäinhimillinen peto hän oli ollut pettäessään tytön,\nlyödessään häntä, hylätessään hänet ja hänen lapsensa ja jättäessään\nheidät kuolemaan. Kerroin hänelle nähneeni heidän kuolemansa... McKue\noli ollut epäinhimillinen enkä minä.\"\n\nVirey kääntyi pois horjuen ja hänen valkoinen kätensä laskeutui\nkiviaidalle hakien tukea siitä, kunnes hän pääsi majaan.\n\n\"Olen pahoillani, rouva Virey, että tämä tapaus on tullut tietoonne\",\nsanoi Adam lähestyen vastahakoisesti naista.\n\nMutta tämä hämmästytti hänet jälleen. Adam oli luullut näkevänsä hänet\npahoinvoivana, otaksunut rouvan pelkäävän häntä kuin hirviötä, luullut\ntapaavansa hänet puolipyörtyneenä, mutta hän olikin tyyni ja koetti\nhillitä voimakasta liikutustaan.\n\n\"Tarina oli kaunis. En ole kuullut sitä ennen\", sanoi hän ja äänen syvä\nvärähtely liikutti Adamia. \"Ei ole olemassakaan sellaista naista, jota\nei tällainen tarina hurmaisi. Vaeltaja Wansfell! Teitä pitäisi sanoa\nSir Wansfelliksi, Erämaan ritariksi!... Älkää katsoko minuun noin.\nTiedättehän, ettei maailmassa ole mitään niin jaloa kuin taisteleminen\nnaisen kunnian tai rakkauden, onnen tai hengen puolesta. Ja minäkin\nolen nainen. Monet miehet ovat rakastaneet minua. Vireyn rakkaus oli\nniin voimakasta, että se on muuttunut vihaksi. Mutta ei anoakaan heistä\nole vielä milloinkaan ymmärtänyt minua, taistellut minun puolestani.\nKatselin äsken miestäni teidän puhuessanne ja näin hänet äkkiä aivan\nuudessa valossa. Katselin teitä ja kuuntelin puhettanne ja sanon nyt\nteille, että oli kuin suomut olisivat pudonneet silmistäni, kuin olisin\naikaisemmin ollut sokea. Mutta tämä myöhäinen herääminen lisää vain\ntuskiani...\"\n\n\n\n\nXIV\n\n\nAuringon laskiessa Adam valmisti illallisen Vireyn pariskunnalle\ntyydyttäen oman nälkänsä vasta kun he olivat lopettaneet ateriansa.\nVirey jutteli kevyesti, laskipa vielä leikkiäkin ensimmäisestä hyvästä\nateriasta, jonka nyt sai syödäkseen täällä erämaassa. Hänen vaimonsakin\npuheli tyynesti, joskus hieman ivallisestikin, ikään kuin ei mitään\nolisi tapahtunut. Mutta Adam vaikeni kokonaan.\n\nHän kuljeskeli yksin laaksossa syventyneenä monenlaisiin ajatuksiin,\njotka vähitellen selvenivät kaartuvan tähtitaivaan ja juhlallisen\nhiljaisuuden vaikuttaessa häneen rauhoittavasti.\n\nVirey oli tuonut vaimonsa tähän yksinäiseen ja kammottavaan maalliseen\nhelvettiin ottamaan osaa surkeuteensa; hän tahtoi eristää hänet muista\nihmisistä, kätkeä hänen ihanuutensa ja nauttia hänen yksinäisyydestään.\nSiten hän kosti jonkin kärsimänsä vääryyden ja tyydytti hirvittävää\nrakkauttaan, joka oli muuttunut vihaksi. Hän nautti katsellessaan\nvaimonsa hidasta kuihtumista ja kuitenkin hän itse tunsi alituista\nkidutusta, koska hänen vaimonsa sielu karttaisi häntä aina, yhtymättä\nhäneen kuolemassakaan.\n\nKuolemanlaakso oli sopiva näyttämö tälle murhenäytelmälle ja sopiva\nhauta sen näyttelijöille. Siellä tyydytti luonnon pahin puoli\nihmisluonteen synkimpiä ominaisuuksia. Säälittävää oli, ettei Virey\nkäsittänyt pikkumaisuuttaan, ei ymmärtänyt että hänestä oli tullut\nryömivä toukka maailman kansoitetussa mätähaavassa, ei käsittänyt että\nnoissa äärettömissä avaruuksissa on puhdistavaa voimaa.\n\nKun Adam ajatteli näitä seikkoja, hän ymmärsi ettei Magdalene Virey\nollutkaan tullut pakosta tänne autioon erämaahan. Hän oli uhmannut\nkaikkea ja tullut tänne vapaaehtoisesti. Pelkäsikö hän Kuolemanlaaksoa\nja sen vaaroja? Ei! Hän oli vapaaehtoisesti seurannut tänne miestään\njota halveksi, oli ollut rohkea silloin kun mies osoittautui\npelkuriksi. Hän oli ivallisena ja tyynenä valmistautunut ottamaan\nvastaan jokaisen rangaistuksen, joka vain tyydyttäisi hänen miestään.\nAdam ymmärsi, kuinka Magdalene tyydytti siten jotakin omaa kummallista\noikkuaan. Vaikka heikko, sokea ja itsekäs Virey keksisi hänelle\nmillaisia kidutuksia tahansa, mukautuisi hän niihin, koska hän siten\nvoisi maksaa jonkin velan itselleenkin. Hän salli miehensä nauttia\nhelvetillisestä salaisesta ilonaiheestaan ja jäi mielellään\nKuolemanlaaksoon.\n\nKaikkein vähimmin halusi Adam Magdalene Vireyn rakkautta. \"Jos me\nmolemmat olisimme vielä nuoria, tai jollei hän milloinkaan...!\" Mutta\nkaikki tällaiset mahdollisuudet olivat vain hyödyttömiä haaveita. Arpa\noli heitetty. Hän halusi auttaa Magdalene Vireytä, paljastaa hänelle\nhiekka-aavikoiden ja yksinäisten kukkulain voiman salaisuuden. Hän\nhalusi taistellakin hänen puolestaan. Kaikkia kokemuksen opettamia\nkeinoja hyväkseen käyttäen hän tahtoi taistella Kuolemanlaakson\nyksinäisyyttä ja autiutta vastaan, taistella kuumuutta ja nälkää,\nmyrkyllistä ilmaa, tulvia ja vyöryjä vastaan. Ja yhtä luonnollisesti,\njos vain vaadittaisiin, jos kohtalo niin määräisi, hän ryhtyisi\nsäälimättömästi voimakkain käsin rankaisemaan miestä, joka oli\npakottanut Magdalenen tällaiseen elämään.\n\n\nKun Adam seuraavana aamuna auringon noustessa saapui Vireyn majalle,\ntuli rouva Virey häntä vastaan muuttuneena. Hän oli pukeutunut\nratsastuspukuun, jonka kuluneisuus todisti vaikeata ratsastusmatkaa\nvuorten yli. Kuinka se muuttikaan hänen ulkomuotonsa! Se teki hänet\nlyhyemmäksi ja pikemminkin paljasti kuin peitti hänen kauniin\nvartalonsa sopusuhtaisuuden. Hän oli palmikoinut hiuksensa\nkiinnittämättä niitä nutturalle. Kunhan aurinko vielä päivettäisi hänen\nvalkoiset kasvonsa ja kätensä, häntä tuskin tuntisi samaksi.\n\n\"Hyvää huomenta\", hän tervehti iloisesti hymyillen.\n\n\"Hyvänen aika, rouva Virey, en ollut tunteakaan teitä!\" Adam änkytti.\n\n\"Kiitoksia. Olen siitä hyvilläni. Katsoitte minuun nyt ensimmäisen\nkerran. Menetettyäni arvokkuuteni aloitan nyt uuden elämän. Ahtaat\nhameet eivät saa enää vaivata jalkojani. En suojele enää kasvojani,\nvaan sallin auringon paistaa. Haluan työskennellä ja auttaa teitä.\nTahdon oppia. Tahdon saada selville, mikä tässä Jumalan hylkäämässä\nmaassa on tehnyt teistä sellaisen miehen. Kas niin, herra Wansfell, nyt\nolen haastanut teidät kilpasille kanssani.\"\n\n\"Hyvä on\", vastasi Adam vakavasti.\n\n\"Ja nyt haluan ryhtyä heti työhön\", jatkoi Magdalene. \"Jos teen\ntyhmyyksiä, olkaa kärsivällinen ja neuvokaa minua. Ja jos pyörryn\nauringonpaisteessa, tai kaadun tien viereen, muistakaa sen johtuvan\nheikoista ruumiin eikä tahdon voimista.\"\n\nHänen hartaan intonsa vuoksi Adamista tuntui nyt taikinan vastaaminen\nja leivän paistaminen pikemminkin huvilta ja opetukselta kuin työltä.\nAteria valmistui vihdoin. Magdalene vei Vireyn ruoan majaan palaten\nsitten aterioimaan Adamin kanssa.\n\n\"Minä pesen astiat\", ilmoitti hän.\n\n\"Ei tule kysymykseenkään.\"\n\nSukeutui pieni väittely, josta nainen suoriutui voittajana. Adam voisi\nehkä hallita häntä pienissä asioissa, mutta vakavammista asioista\nväiteltäessä hän joutuisi aina tappiolle. Sen läksyn hän sai nyt\nvuorostaan oppia.\n\nAdamin ryhtyessä jatkamaan työskentelyään majan lähellä auttoi rouva\nVirey häntä niin paljon kuin hän salli, mutta keskipäivällä alkoi työ\nrasittaa hieman liikaa. Hänen kasvonsa olivat punaiset, kädet likaiset\nja kengät tomuiset.\n\n\"Ette saa väsyttää itseänne\", huomautti Adam. \"Levätkää ja nukkukaa\nkeskipäivällä.\"\n\nMagdalene meni majaan ja näyttäytyi vasta iltapäivällä. Adam oli sillä\nvälin jatkanut työtään ja koettanut samalla pitää silmällä Vireytä,\njoka kävellä laahusteli sinne tänne kalliolla pysähdellen ja taas\njatkaen päämäärätöntä kuljeskeluaan. Adam näki hänen katselevan majaa.\nMagdalenen tullessa ulos jälleen hän huomasi Vireyn jäykistyvän\nliikkumattomaksi kuin kivi, johon hän nojautui. Virey näytti\najattelevan lakkaamatta tuota naista, kohdistavan kaiken huomionsa vain\nhäneen.\n\n\"Näen jalon mieheni seisovan tuolla ja hymyilevän. Mitä hän siellä\ntekee?\"\n\n\"En tiedä, ellei hän vain pidä silmällä teitä. Hän on maleksinut siellä\ntuntikausia.\"\n\n\"Mies raukka!\" sanoi Magdalene säälivän ivallisesti. \"Pitääkö hän\nsilmällä minua? Se on ajan tuhlausta ja hyödytöntä! Hän sai tuon tavan\nmuutamia vuosia sitten... Wansfell, viekää minut tuonne rotkoon, että\nsaan katsella Kuolemanlaaksoon.\"\n\n\"Pyydänkö Vireytäkin mukaan?\" kysyi Adam epäröiden.\n\n\"Ei. Katselkoon tai seuratkoon hän meitä jos haluaa. Olen nyt täällä\nKuolemanlaaksossa. Hänen mielisuunnitelmansa oli haudata minut tänne.\nEn lähde täältä ennen häntä eikä hän poistu täältä milloinkaan. Muuten\nhän ei merkitse minulle mitään. Olemme yhtä kaukana toisistamme kuin\nmaan navat.\"\n\nHeidän kulkiessaan loivaa rinnettä alas Adam pysähtyi auringon\npaahtamaan pensaikkoon. Siellä hän polvistui soraan noukkiakseen\nmuutamia pieniä kukkia.\n\n\"Kukkia Kuolemanlaaksossa!\" huudahti rouva Virey hämmästyneenä.\n\n\"Niin, mutta ne kukkivat vain päivän. Ne itivät eilen kukkivat tänään\nja kuihtuvat jo huomenna. En tiedä niiden nimiä, mutta minusta niiden\nkukkiminen on erämaan ihme. Kokonaisen vuoden lepäävät niiden pienet\nsiemenet hiekassa, mutta sitten, salaperäisen kutsun houkuttelemina,\nviheriät taimet työntävät tuuman pituisen vartensa aurinkoa kohti.\"\n\n\"Ne ovat kauniita ja tuoksuvia\", myönsi nainen.\n\nAdam vei toverinsa vuoren seinämän juurelle ja sitten kallionkielekkeen\nympäri aukolle, niin että he odottamatta näkivät koko Kuolemanlaakson\nedessään. Adam ei katsonut Magdaleneen, mutta tämän heikko huoahdus ja\nnopea tarttuminen hänen käteensä ilmaisivat, kuinka järkyttynyt hän\noli.\n\n\"Ah, hyvä Jumala, tuolla on hautani!\" huudahti Magdalene.\n\n\"Se odottaa meitä kaikkia\", vastasi Adam juhlallisesti. \"Voisiko hauta\nmissään muualla ollakaan niin suurenmoinen, niin yksinäinen, niin\nrauhallinen? Mennään tuonne harjanteen laidalle istumaan ja katsomaan\nauringonlaskua. Magdalene\", jatkoi Adam heidän katsellessaan mailleen\npainuvaa päivää, \"kaikki tuo, minkä näette, muistuttaa kuolemaa ja\nsaattaa ehkä ollakin sitä, mutta se on samalla rauhaa. Eikö se rauhoita\nhuolestunutta sydäntänne? Naisen pitää täällä olla oma itsensä.\"\n\nLisääntyvässä hämärässä Adam opasti hänet takaisin leiriin ja tunsi\nitsensä tyytyväiseksi, kun Magdalene ei näyttänyt vieläkään voivan\npuhua mitään. Mutta hänen kätensä puristus heidän erotessaan oli\nmerkitsevämpi kuin mitkään sanat.\n\nMaatessaan sitten yksin huopapeitteittensä välissä ja katsellessaan\nkirkkaana tuikkivia tähtiä Adam vaipui syviin mietteisiin. Hän toivoi\nyhä hartaammin, että voisi pelastaa naisen elämän, sielun ja ehkä hänen\nonnensakin.\n\nSeuraavana päivänä Adam alkoi yhä innokkaammin toteuttaa\nsuunnitelmaansa päättäen hellittämättä jatkaa yritystään, vähästä\nsäikkymättä. Hän lähestyi Vireytä taipumattomana, mutta kuitenkin\nystävällisenä ja hyväntuulisenakin kertoen hänelle Kuolemanlaaksosta,\nvaarallisesta leiripaikasta, keskikesän paahtavasta kuumuudesta,\nkauhistuttavista polttavista yötuulista ja siitä mahdollisuudesta, että\nlähde kuivuisi. Virey kuunteli ensin kylmästi, sitten kärsimättömästi\nja lopulta raivoissaan. Hän ei ottanut kuuleviin korviinsa Adamin\npuheita, ja lopulta, kun Adam itsepintaisesti jatkoi esitystään, meni\nkiroillen ja raivoten tiehensä.\n\nRouva Vireykin kuuli tämän keskustelun. Nähtävästi Adamin yritys hänen\nmiehensä mielen muuttamiseksi huvitti häntä. Virey palasi illalliselle\nja söi hyvällä ruokahalulla, ja kun Adam jälleen ryhtyi jatkamaan\nväittelyään, menetti rouva Virey viimeisenkin hivenen ivailunhalustaan.\nHän kuunteli tarkkaavaisesti Adamin väitteitä tämän koettaessa\ntaivuttaa Vireytä viemään vaimonsa pois Kuolemanlaaksosta ennen\njuhannusta. Mutta hän puhui kuuroille korville.\n\nNäin alkoi Adamin elämässä kummallinen kausi. Hän antautui sydämestään\nopettamaan Magdalenea ja lannistamaan Vireyn tahtoa. Hän opetti\nMagdalenea kiipeämään ylängöille, etsimään penkereiltä kultasuonia,\nhuuhtomaan kultaa purojen uomissa, tuntemaan kivilajit ja seudun\nkasviston, määrittelemään välimatkat ja värit sekä yhtä ja toista\nmuutakin. Vaikka työ olikin kovaa toisen hennoille käsille ja\nlihaksille, pakotti Adam hänet ponnistamaan voimansa äärimmilleen.\nEnsimmäisinä päivinä hän kärsi auringonpaahteesta, rakoista,\nmustelmista ja väsyi kokonaan, mutta kun hän päivettyi ja tuli\nvoimakkaammaksi, vei Adam hänet mukanaan niin rasittaville kävely- ja\nkiipeämismatkoille, että hänet oli pakko taluttaa takaisin leiriin.\nMagdalene oppi tietämään ruumiillisten tuskien tarkoituksen ja\nkestämään ne. Hän oppi tuntemaan, mitä on syöminen silloin kun on\nnälissään, mitä on levähtäminen silloin kun on oikein väsyksissä ja\nmitä on nukkuminen silloin kun se on lepoa.\n\nKerran heidän levätessään eräällä jyrkänteellä Adam puheli hänelle,\nmutta hän ei kuunnellut Adamin sanoja, vaan katseli ihmetellen alempana\nsijaitsevaa laajaa laaksoa. Adamin jälleen ruvetessa puhumaan hän\nsäpsähti.\n\n\"Kummallista!\" mutisi hän. \"Unohdin kokonaan missä olen. Äänenne\nkuulosti tulevan jostakin kaukaa.\"\n\n\"Puhuin teille jo äskenkin, mutta ette kuullut sanojani. Olitte niin\nmiettivän näköinen.\"\n\n\"Miettivänkö? Niin olinkin, mutta en muista mitään. Olin hetkisen kuin\nmuissa maailmoissa. Wansfell, saattaakohan tämä olla onnea?\"\n\nHän kuiskasi kysymyksensä vakavana ja liikuttuneena, mutta kuitenkin\nhymyillen.\n\n\"Tunnen itseni aina onnelliseksi täällä ylhäällä. Siitä kai teidänkin\nonnentunteenne johtuu\", sanoi Adam.\n\n\"Oletteko te saanut selville erämaan salaisuuden?\" kysyi Magdalene.\n\n\"En vielä\", vastasi Adam hieman surullisesti. \"Se karttaa minua. Se on\nsamanlaista kuin kangastus, joka aina katoaa, kun sen on\nsaavuttamaisillaan.\"\n\n\"Se on samanlainen kuin naissydämen salaisuus, Wansfell.\"\n\n\"Jos niin on, kertokaa se minulle.\"\n\n\"Ei kukaan nainen kerro milloinkaan sitä salaisuutta.\"\n\n\"Oletteko te jo oppinut rakastamaan erämaata?\"\n\n\"Te kysytte sitä minulta niin usein\", vastasi Magdalene hämmentyneenä.\n\"En tiedä. Minä kunnioitan ja pelkään sitä, mutta mitä taasen\nrakkauteen tulee, en voi väittää rakastavani sitä. En ainakaan vielä.\nRakastun hitaasti ja harvoin. Rakastin äitiäni -- ja kerran rakastin\nhevosta.\"\n\n\"Oletteko rakastanut miestä?\" kysyi Adam.\n\n\"En!\" vastasi Magdalene kiivaasti ja hänen tummat silmänsä\nleimahtelivat. \"Kuvitteletteko sellaista minusta? Olin\nkahdeksantoistavuotias, kun minut naitettiin Vireylle. Halveksin häntä.\nJa nyt olen oppinut inhoamaan häntä. Wansfell, en ole koskaan\nrakastanut ketään miestä. Kerran olin kyllä mieletön -- mutta...\"\n\n\"Jonakin päivänä kerron teille, miten minun elämäni kerran tuhottiin\",\nvirkkoi Adam.\n\n\"Tuhottiin! Teidänkö? Hyvänen aika, tehän olette mies. Joskus luulen\nteitä erämaan jumalaksi. Mutta kertokaa minulle, mikä teidät tuhosi.\"\n\n\"Ei, en nyt. Minä haluaisin tietää vain sen, miksi teiltä puuttuu\nvoimia rakastamiseen.\"\n\n\"Puuttuu! Vähänpä tunnette minua, sillä minähän suorastaan janoan\nrakkautta! Olen kuin herkkien ja tunteellisten hermojen muodostama\nvärähtelevä hermokimppu, kuuman veren kiehuvan vuolas virta. Sydämeni\non tyhjä, syvä ja pelottava kuin tämä laakso. Se janoaa yhtä paljon\nrakkautta kuin tämä laakso sadetta tahi kastetta. Olen pelkkää\nrakkautta.\"\n\n\"Ja minä vain sokea, erehtyväinen ihminen\", sanoi Adam.\n\n\"Te käytätte veistä joskus säälimättömästi. Wansfell, kuulkaa! Minulla\non lapsi -- suloinen tytär. Hän on nyt neljätoistavuotias ja hyvin\nviehättävä. Ennen kuin hän syntyi, en rakastanut häntä, en tahtonut\nhäntä -- mutta jälkeenpäin! Äidinrakkaus on jotakin jumalallista. Mutta\nosakseni tuli vielä enemmänkin. Kiinnyin koko sydämestäni Ruthiin.\nTunteeko kukaan mies rakkauden tuottamia tuskia? Mutta minä tunnen.\nMinun piti erota hänestä, hylätä hänet -- enkä saa nähdä häntä enää\nmilloinkaan!\"\n\nNainen painoi kasvot käsiinsä ja hänen hento ruumiinsa värähteli.\n\n\"Suokaa minulle anteeksi\", kuiskasi Adam käheästi. Hän oli niin\nhämmästynyt, ettei voinut sanoa muuta sillä hetkellä. Adam ei ollut\nmilloinkaan saattanut kuvitella Magdaleneä äidiksi. \"Olen kuitenkin\niloinen saadessani tietää sen nyt. Kertokaa minulle kaikki, Magdalene.\nSe huojentaa mieltänne. Koetan auttaa teitä. Luulen ymmärtäväni hieman.\nNäytitte minusta hyvin nuorelta naiselta -- ja olettekin äiti. Olen\nluullut, ettei minua enää hämmästyttäisi mikään, mutta tulevaisuus\nnäyttää olevankin aivan täynnä yllätyksiä... Ja pienen tyttärenne nimi\non Ruth. Ruth Virey. Kaunis nimi!\"\n\nAdam puhui innokkaasti koettaen jollakin tavalla osoittaa\nmyötätuntoisuuttaan. Ehkä hänen sanansa tai hänen kosketuksensa\nMagdalenen kumaraisiin hartioihin lohduttikin tätä, koska hän hetkisen\nkuluttua suoristautui, pyyhkäisi tukan otsaltaan ja käänsi kyynelten\nkostuttamat kasvonsa häneen päin. Ne olivat nyt pehmenneet ja kauniit.\n\n\"Olen kahdeksanneljättävuotias.\"\n\n\"En voi uskoa sitä!\" huudahti Adam.\n\n\"Kyllä se on totta.\"\n\n\"Hyvänen aika! Mutta puhuessamme iästä; koettakaa arvata, kuinka vanha\nminä olen. Uskallan lyödä vetoa että erehdytte.\"\n\nMagdalene katsoi häneen tarkasti:\n\n\"Olette kuin mies-sfinksi. Nuo juovat kasvoissanne kertovat tuskista,\nne eivät johdu iästä. Mutta hiuksenne ovat harmaat ohimoilta. Olette\nseitsemänneljättä- tai nelikymmenvuotias.\"\n\n\"Oletteko tosissanne!\" huudahti Adam. \"Näytänkö minä niin vanhalta?\nOlen vain kuusikolmattavuotias.\"\n\nNyt oli Magdalenen vuoro hämmästyä:\n\n\"Meidän on parasta ryhtyä ratkaisemaan muita arvoituksia kuin rakkautta\nja ikää. Ne ovat niin petollisia... Lähdetään jo pois.\"\n\n\n\n\nXV\n\n\nVihdoin koitti hetki, jolloin Magdalene Virey ilahdutti Adamia\nsydänjuuria myöten.\n\n\"Wansfell\", hän sanoi ääni värähdellen, \"rakastan tämän varjojen\nlaakson hiljaisuutta, yksinäisyyttä ja tyyneyttä, jopa sen\nsurullisuuttakin. Tämä on sellainen paikka, jota ihmiset kammoavat ja\njonne naiset vain harvoin eksyvät. Tällainen luonto soveltuu erämaan\nvaeltajille, teidänlaisillenne miehille, lannistumattomille sieluille,\njotka kestävät, taistelevat, ponnistelevat, etsivät ja löytävät... Ja\nehkä sellaisille kadotetuille sieluille kuin minullekin. Ihmiset\njoutuvat kuoleman omiksi jos jäävät tänne. Mutta elämässäkin on\nkuolemaa. Olen mietiskellyt näinä synkkinä yksinäisinä erämaan öinä. Ja\nhaluan kestää millaisia tuskia tahansa voidakseni uudistaa sieluni,\nmuovailla sen niin yleväksi, selväpiirteiseksi ja jalomuotoiseksi kuin\nvuoren valkoinen huippu.\"\n\nErämaa oli vaikuttanut jalostavasti Magdalene Vireyn sieluun, mutta\ntoiselta puolen olivat hävittävät voimat hyökänneet hänen ruumiinsa\nkimppuun alkaen kuihduttaa sitä. Adam huomasi sen ja huolestui, mutta\nMagdalene vain nauroi -- nauroi ilman ivaa. Adam ei ymmärtänyt häntä.\nHän näytti mielellään kuuntelevan Adamin loppumattomia väitteitä, mutta\noli täysin säälimätön itseään kohtaan kieltäytyen lähtemästä pois\nKuolemanlaaksosta.\n\n\"Kuinka silloin kävisi, jos kuormittaisin aasit, sieppaisin teidät\nkainalooni ja veisin teidät pois?\" kysyi Adam itsepäisesti.\n\n\"Olisin kai mielissäni, että sieppaisitte minut kainaloonne\", vastasi\nhän naureskellen. \"Mutta jos sen tekisitte, ette pääsisi sen\npitemmälle.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Adam.\n\n\"Hyvänen aika, käyttäisin ikuisen naisellisuuden etuoikeutta ja\nkäskisin ajankulun pysähtyä siihen.\"\n\nHänen kasvoillaan ja äänessään oli menneiden päivien suloa ja\nviehkeyttä.\n\n\"Ajankulun pysähtyä siihen!\" toisti Adam miettiväisesti. \"Magdalene, en\nymmärrä teitä.\"\n\n\"Siltä näyttää. Tuskin ymmärrän itsekään itseäni. En halua teidän\nsilmissänne esiintyä naisena, jota miehet ovat liehitelleet, rakastaneet\nja hemmotelleet.\"\n\n\"En siitä välitäkään. Voisi käydä niin...\"\n\n\"Ah, saattaisi ehkä käydä niin, ettette enää kunnioittaisi minua!\"\nkeskeytti Magdalene. \"Mutta jos olisin tavannut teidät silloin kun olin\nkahdeksantoistavuotias, eivät miehet olisi milloinkaan liehitelleet\neivätkä hemmotelleet minua... Ette kai ymmärrä sitäkään?\"\n\nAdam oli jo aikoja sitten lakannut pahoittelemasta jäykkyyttään. Hänen\nvaatimattomuutensa oli terveellisenä vastapainona Magdalenen\noikullisuudelle. Adam oli voittanut hänen katkeruutensa, ivallisuutensa\nja toivottomuutensa. Hän oli iloinnut nähdessään Magdalenen\npäivettyvän, voimistuvan ja tervehtyvän, kunnes nämä kesäkuun päivät\nolivat alkaneet heikontaa häntä. Tämä seikka sai hänet yhä kiihkeämmin\ntoivomaan, että Magdalene suostuisi lähtemään laaksosta. Mutta tämä oli\nkova kuin kallio. Kaikki Adamin väitteet, syyt ja uhkaukset hän kumosi\njollakin naisellisella teolla, katseella tai puheella saaden Adamin\nymmälle.\n\nVihdoin koitti aika, jolloin he vain aamuisin ja iltaisin saattoivat\nkävellä tutulle istuimelleen laakson portille tai kiivetä jyrkänteille,\nsillä aurinko paistoi jo paahtavan kuumasti suurimman osan päivää.\n\nEräänä aamuna varhain he kiipesivät vastoin Adamin tahtoa korkealle\nkukkulalle, sillä Magdalene halusi katsella auringonnousua. Kiipeäminen\noli hyvin vaikeata kuumassa. He näkivät idän taivaan kuultavan utuisen\nrusoittavana ja kauniina, kunnes se vähitellen kirkastui auringon\nhitaasti kohotessa vuorten korkeiden huippujen takaa ja muuttaessa\nsarastuksen valoisaksi päiväksi. Hetkisen kuluttua näytti siltä kuin ei\nkauneutta olisi koskaan ollutkaan, sillä kirkas päivänvalo paljasti\ntaas Kuolemanlaakson räikeän alastomuuden.\n\nLaskeutuessaan alas he joutuivat kapealle penkerelle, jossa irtonaiset\nkivet tekivät kävelemisen vaaralliseksi. Adam varoitti toveriaan\ntarjoutuen auttamaan, mutta hän vain viittasi Adamia jatkamaan\nmatkaansa ja seurasi jäljessä kevein ja joustavin askelin. Mutta\nyhtäkkiä alkoivat irtonaiset kivet vyöryä hänen jalkainsa alla vetäen\nhäntä mukaansa jyrkälle rinteelle. Hän ei huutanut. Adam tarttui häneen\nvoimakkailla käsivarsillaan juuri kun hän oli kaatumaisillaan ja nosti\nhänet syliinsä kevyesti kuin lapsen. Päästyään hetkisen kuluttua\nlujalle penkerelle Adam aikoi laskea hänet maahan, kun hän huudahti:\n\n\"Aika, pysähdy kulussasi!\"\n\nHänen äänestään kaikui vanhaa itse-ivaa, johon liittyi intohimoa ja\nsellaisen naisen ikuista viehkeyttä, joka tietää voimansa miehiin eikä\nmalta olla sillä leikittelemättä.\n\nAdam pysähtyi ja katsoi Magdaleneen tämän levätessä hänen sylissään ja\nnojatessa päätään hänen vasempaan olkaansa. Nyt hymyilivät ruskeat\nkasvot, jotka kerran olivat olleet niin kalpeat.\n\n\"Laskekaa minut maahan\", käski Magdalene.\n\n\"Miksi sanoitte 'Aika, pysähdy kulussasi'?\" kysyi Adam laskiessaan\nhänet maahan.\n\n\"Muistatteko, kun kerran sanoin teille, kuinka tutut runoilijoiden\nlauseet ja säkeet, joista ennen niin paljon pidin, muistuvat elävästi\nmieleeni täällä? Joskus lausun niitä ääneen, siinä kaikki.\"\n\n\"Ymmärrän, sillä olen itse kokenut samaa. Kaikki, mitä ennen olen\nlukenut, on palannut täällä niin elävästi mieleeni kuin vieläkin\nnäkisin sivuille painetut kirjaimet, ja siitä on kuitenkin kulunut jo\nmonta vuotta. Vihasin sunnuntaikoulua pikku poikana, mutta nyt\njuolahtavat useinkin tutut raamatunlauseet mieleeni... Mutta\nkerroitteko minulle nyt koko totuuden? Miksi sanoitte: 'Aika, pysähdy\nkulussasi!' kun pidin teitä sylissäni?\"\n\n\"Kyselette kuin poika\", mutisi Magdalene ja jatkoi sitten ilakoiden:\n\"Tunnustakaa nyt, että tuo hetki olisi teistäkin tuntunut kauniilta,\njos vain aika olisi pysähtynyt kulussaan.\"\n\n\"Se olikin kaunis. Kun olette tuon näköinen, saatte minut toivomaan.\"\n\n\"Mitä?\" kysyi Magdalene hellästi.\n\n\"Pelastustanne.\"\n\n\"Wansfell, olette ainoa mies, joka on pitänyt minua sylissään ja ollut\nsokea ja kuuro naisen viehätykselle. Kuulkaa nyt! Olette sanonut, että\nminulla on syvät ajatukset. Tiedän teidän innoittaneen minua ja tunnen\ntämän Kuolemanlaakson vaikuttaneen sieluuni. Mutta olen kuitenkin vain\nnainen. Ja nainen on tunne-ihminen ja pysyy sellaisena. Tunnustan\nsuoraan, että minusta todellakin olisi ihanaa, jos nostaisitte minut\nsyliinne ja jos aika silloin pysähtyisi.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että silloin tuntisitte olevanne rauhallinen ja\nturvassa?\" kysyi Adam liikuttuneena.\n\n\"Sitäkin ja paljon enemmänkin. Naisen kohtalo on sellainen, että ainoa\nturvallinen ja onnellinen paikka hänelle on sen miehen syli, jota hän\nrakastaa. Todellinen mies, voimakas ja ystävällinen, hänelle ja vain\nhänelle! Rakkauden kaipuu on jokaisen naisen luonteessa. Tunsin sen jo\ntyttönä ja naisena se muuttui intohimoksi. Ajatellessani entistä\nelämääni nyt -- kun ajatukseni ovat selvät ja kun näen kaiken uudessa\nvalossa -- ymmärrän kuinka rakkaudenkaipuu, kiihko tulla rakastetuksi,\non jokaisen naisen voimakkain vaisto. Hänen on mahdoton tukahduttaa\nsitä. Sivistys, vapaus ja itsenäinen työskentely saattavat sokaista\nheidät niin, etteivät he enää tunne omaa luonnettaan, mutta mies, vain\noikea mies, merkitsee naiselle elämää. Muuten kuolee hänestä kaikki\nparas. Minussa piilevää vaistoa ei ole tyydytetty. Kun nostitte minut\nsyliinne, leimahti esille se vaisto, jota en voi hillitä. Niin kauan\nkuin olin sylissänne ja kun katsoitte minuun, toivoin sen hetken\nkestävän ikuisesti. Toivoin että jäntevät käsivartenne puristaisivat\nminua maailmanloppuun saakka. Tahdoin että näkisitte vain minut,\ntuntisitte vain minut, pitäisitte vain minua sylissänne, eläisitte vain\nminulle, rakastaisitte minua enemmän kuin mitään muuta.\"\n\nHän painoi hennoilla ruskeilla käsillään kohoilevaa rintaansa ja hänen\nkatseensa oli jännittynyt ikään kuin hän olisi tuijottanut hämäryyden\nläpi kaukaiseen valoon. Adam katsoi häneen lumottuna ja avutonna.\nTällaisina hetkinä Magdalene opetti Adamille yhtä paljon elämän\nsalaisuuksia kuin Adam hänelle erämaan luontoa.\n\n\"Nyt on kiihkoni haihtunut\", jatkoi Magdalene. \"Kylmyytenne jäähdytti\nsen. Voin ajatella jo järkevästi. Naiset säälittävät minua. Säälin\nitseänikin. Voin hallita tekojani, mutta en vaistojani enkä tunteitani.\nOlen sidottu. Olen nainen. En ole sen kummempi kuin naaraskissat ja\nnaarasleijonat. Sellaisia ovat naiset, sellainen heidän kohtalonsa ja\ntuomionsa. Ei ole ihme että he taistelevat miehistä -- sylkevät,\nraapivat ja repivät! Se on surullista naisen kannalta katsottuna. Ne\nnaiset, jotka eivät osaa järkeillä eivätkä ymmärrä tunteittensa syitä,\novat onnellisempia. Liika tieto on vain pahaksi sukupuolelleni. Ei ole\nolemassakaan huonoja naisia, sillä naiset, joita ei rakasteta, ovat\nmennyttä kalua. Ystäväni, sellainen on minunkin kohtaloni.\"\n\n\"Älkää olko niin toivoton.\"\n\n\"Sellaiseksi olisi kohtaloni muodostunut\", keskeytti rouva Virey\nsoinnukkaalla äänellään. \"Minä olin ylpeä ja uhmasin miestäni, jonka\nsydämen särjin ja jonka elämän tuhosin. Ivailin rangaistusta,\nmaanpakoa, johon hän määräsi minut. Se johtui siitä, että olin\nsivistynyt. Mutta kaikesta huolimatta olin mennyttä kalua. En voinut\nolla onnellinen, en kyennyt toivomaan, ponnistelemaan, katumaan enkä\nhenkisesti kohoamaan. Mutta te, Wansfell, olette ollut pelastukseni.\nTeillä on voimia siihen. Täällä erämaassa suorittamanne taistelut ja\nkärsimänne tuskat ovat tehneet teistä ylevän ihmisen. Te osaatte auttaa\nja herättää uutta toivoa niissäkin onnettomissa, joita kohtaatte\nvaeltaessanne täällä.\"\n\nAdam ei voinut vastata sanaakaan, ojensi vain hänelle kätensä ja\ntalutti hänet vaieten rinteen juurelle.\n\nSinä iltapäivänä, päivän kuumimman ajan mentyä ohi, Adam lepäili\nvarjoisassa lehtimajassaan, jonka oli pystyttänyt lähelle Vireyn majaa.\nHän oli syventynyt katselemaan punaisia muurahaisia. Se herätti\nrinteellä kuljeskelevan Vireyn huomiota, niin että hän ei malttanut\nolla uteliaana lähestymättä nähdäkseen mitä Adam puuhaili.\n\n\"Haetteko kultajyväsiä?\" kysyi hän ivallisesti. \"Lainaan teille\nsuurennuslasini.\"\n\n\"Katselen vain näitä punaisia muurahaisia\", vastasi Adam kohottamatta\nkatsettaan.\n\nVireykin kumartui tarkastelemaan ja nähtyään ne suoristautui hitaasti.\n\n\"Menköön laiskuri muurahaisten luo!\" huudahti hän, mutta tällä kertaa\nvakavasti.\n\n\"Virey, minä en ole laiskuri, mutta te olette. Minä olen työmies.\"\n\n\"En tarkoittanut teitä\", sanoi Virey. \"On olemassa seikkoja, joiden\nvuoksi vihaan teitä, mutta laiskuus ei varmastikaan kuulu niihin. En\nole milloinkaan elämässäni työskennellyt. Perin rahoja ja se oli\nkiroukseni, sillä luulin voivani ostaa niillä kaikkea. Ostin itselleni\nvaimon, tuon suurisilmäisen naisen, jota palvelette ja suojelette...\nMutta siinä erehdyin, sillä ostinkin itselleni kuolettavan koston\nsuloisuuden -- marmoripatsaan -- naisen, joka oli luotu salamoista ja\nvihasta. Jos olisin elänyt työstäni niin kuin nuo muurahaiset, en ehkä\nolisikaan kuolemaan tuomittuna tässä kirotussa paikassa.\"\n\nTämä kuului niihin harvinaisiin hetkiin, jolloin Virey osoitti, että\nhänessä oli vielä inhimillisiäkin tunteita, että hän pystyi vielä\nkatumaan, jotakin ymmärtämään, mutta hänen huuliltaan ei milloinkaan\ntullut sanaakaan, joka ei olisi ollut katkeruutta täynnä. Oliko hänessä\npiilevä hyvyys tuhoutunut ikuisiksi ajoiksi vai oliko se kuin sammunut\nkipinä, joka voi ruveta hehkumaan vain sen naisen kosketuksesta, jonka\nhän on menettänyt? Adam tunsi joskus sääliä Vireytä kohtaan, mutta se\ntunne haihtui pian. Adam kunnioitti enemmän muurahaisia kuin tuollaisia\nihmisiä, sillä hän ei vihannut mitään niin kuin laiskureita. Erämaa\nopetti, kuinka hyödyttömiä sellaiset olivat, kuinka armottomasti luonto\nkukisti heidät.\n\nKun hän vihdoin keskeytti huvittavan työnsä, huomasi hän\nhämmästyksekseen rouva Vireyn seisovan lähellä ja katselevan\ntarkkaavaisena. Hän piti nyt velvollisuutenaan kertoa rouvalle\nmuurahaisista ja niiden tavoista.\n\n\"Ihmeellisiä pieniä eläimiä!\" huudahti Magdalene. \"En voi verrata\nmuurahaisia ihmisiin, sillä ne ovat meitä paljon korkeammalla tasolla.\nNe ovat järjestäytyneet ja työskentelevät tietyn päämäärän\nsaavuttamiseksi, niiden tarkoitus on vain jatkaa elämäänsä. Ne tulevat\ntekemään työtä ja elämään vielä senkin jälkeen, kun ihmissuku on\nkadonnut olemattomiin maan pinnalta. Mutta vaikka ne ovatkin niin\nihmeellisiä ja vaikka niiden työ onkin mielenkiintoista, katselen\nmieluummin, kun te hakkaatte halkoja tai kiipeätte vuorille.\"\n\nSeuraavana yönä Adamin herätti vihuri, joka puhalsi navakasti laakson\nportilta päin. Sen henkäys levisi kuumana laaksoon ennustaen niiden\nkeskiyön paahtavien tuulien tuloa, joista Kuolemanlaakso oli kuuluisa.\nSen humina oli kummallisen kumeaa ja hiljaista. Adam kuuli sen\nvaroituksen. Huomenna hän jälleen puhuisi Vireylle. Jonkin ajan\nkuluttua olisi ehkä myöhäistä pelastaa Magdaleneä, joka ei suostunut\nlähtemään laaksosta ilman miestään. Adam ei ollut vielä kertaakaan\nkohdellut Vireytä julmasti, vaan keskustellut ja väitellyt hänen\nkanssaan itsepintaisesti kuin ahkera muurahainen, mutta nyt hän\nymmärsi, että hänen täytyi iskeä Vireyhin kuin haukka saadakseen\ntahtonsa läpi.\n\nLämmin tuuli kiihtyi puolimyrskyksi ja sitten vähitellen tyyntyi. Sen\ntulo oli vienyt Adamilta unen ja sen tyyntymisen jälkeen tuntui\nhiljaisuus vieläkin painostavammalta ikään kuin siihen olisi jäänyt\njotakin uhkaavaa.\n\nKas niin, johtuiko se hänen sydämensä sykinnästä vai humisivatko hänen\nkorvansa? Kiven kolahdus, heikko ja kaukainen, jossakin tuolla\nkorkeuksissa, yksinäinen ääni, joka rikkoi sietämättömän hiljaisuuden.\nAdam lojui valveilla kuunnellen vierivien kivimöhkäleiden jyrinää ja\nsitten kumahduksia, kun ne pysähtyivät johonkin. Sitten oli taas\nhiljaista.\n\nSen rikkoi aivan erilainen ääni, kovempi ja terävämpi -- sellaisen\nkiven jyrinä ja paukahtelu, jonka jokin muu kuin sen oma voima oli\npannut liikkeelle. Se ei pysähtynyt. Suurena ja raskaana se vyöryi\nkumahtaen hiekalle ja kieri sitten jymisten pensaikon läpi. Sen ääni\nehti tuskin lakata kuulumasta, kun jo toinen pantiin liikkeelle ja\nvyöryessään se tempaisi mukaansa pienempiä lohkareita. Adam nousi\nistumaan ja kuunteli jännittyneenä. Kolmas suuri kalliolohkare putosi\nkumahtaen hiekalle. Adam kuuli sen viuhinan, sen kiitäessä ilmassa\nmajan ohitse. Jos kivi olisi sattunut majaan, olisi se varmasti\nluhistunut kasaan.\n\nAdam nousi, veti kengät jalkaansa ja meni ulos. Jatkuva pienten kivien\nvyöryntä ja sitten suuremman lohkareen irtaantuminen sai Adamin\nvakuuttuneeksi siitä, että jokin aasi kiipeili rinteellä tai ehkä\npantteri oli tullut hiiviskelemään leirin lähistölle.\n\nHän kiiruhti majalle laakson puolelta ja huusi pensasseinän läpi:\n\n\"Rouva Virey!\"\n\n\"Mitä haluatte, Wansfell?\" vastasi Magdalene heti.\n\n\"Oletteko kuullut kallioiden vyöryntää?\"\n\n\"Kyllä. Kuulin sen tuulen humistessa ja myöhemminkin.\"\n\n\"Teidän ja Vireyn on nyt paras nousta ja viedä makuuhuopanne johonkin\nturvalliseen paikkaan. Luulen että rinteellä kuljeskelee aasi tai\npantteri. Tehän tiedätte, kuinka löyhässä kivet ovat -- kuinka ne\npienimmästäkin kosketuksesta liukuvat paikaltaan ja lähtevät vyörymään.\nKiipeän sinne ja ajan pedon pois.\"\n\n\"Wansfell, te erehdytte\", kuului vastaus samaan ivalliseen tapaan, joka\naina koski kipeästi Adamiin. \"Teidän ei pitäisi loukata viatonta aasia,\npuhumattakaan pantterista.\"\n\n\"Mitä?\" kysyi Adam hämmästyneenä.\n\n\"Siellä on toisenlainen eläin.\"\n\nEllei ääni olisi ollut niin ivallinen, olisi Adam voinut luulla naisen\nmenettäneen järkensä tai ainakin vastaavan hänelle unissaan.\n\n\"Rouva Virey, olkaa niin hyvä...\"\n\n\"Siellä on hiiviskelevä arosusi!\" huudahti Magdalene naurahtaen.\n\nAdam ei tiennyt mitä piti ajatella kaikesta.\n\n\"Arosusiko?\" toisti hän.\n\n\"Niin. Siellä on mieheni. Hän tietää sen, että vyöryvät kalliot\npelottavat minua öisin. Ja sen vuoksi hän kiipeää sinne ja vyöryttää\nniitä. Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinenkään kerta!\"\n\nAdam seisoi hetkisen jähmettyneenä mutta sitten oikaisihe ja kiiruhti\nsalamannopeasti majan taakse rinnettä kohti.\n\nKuun himmeästi valaisemalla rinteellä liikkui todellakin jokin olento,\njoka seisoi pystyssä eikä ollut aasi saatikka sitten pantteri. Adam\nvetäisi keuhkonsa ilmaa täyteen.\n\n\"Kuulkaa!\" hän karjaisi äänellä, joka kajahteli rinteellä kuin ukkonen.\n\"Tulkaa alas tai muuten väännän niskanne nurin!\"\n\nVain kumahteleva, vyöryvä, mittaamaton kaiku vastasi hänelle. Kun se\nlakkasi kuulumasta, tuntui hiljaisuus painostavammalta kuin ennen.\n\nAdam kulutti lopun yötä kävelemällä edestakaisin kellertävässä\nhämärässä ja taistelemalla kiihkeää väkivaltaisuuden halua vastaan,\njoka vihdoinkin oli murtanut esteensä ja tahtoi purkautua. Hän olisi\nsaattanut tappaa Vireyn tuntematta laisinkaan omantunnontuskia, mutta\nkuitenkin, kävellessä ja katsellessa juhlallisia vuoria ja vaalenevia\ntähtiä hänestä tuntui kuin jokin vastustamaton voima olisi pidättänyt\nhäntä. Magdalene Virey valvoi hänen kanssaan ja juuri hänen tuskansa\nvaimensi Adamin kiihkoa. Eikö hän pettäisi Magdaleneä, jos tappaisi\ntämän miehen?\n\n\"Minä en tapa häntä vielä!\"\n\nSiten Adam tyynnytti sisimmässään kytevän vihan.\n\nHänen palatessaan leiriin oli aurinko noussut punaisena ja kuumana\nohuen utuverhon himmentäessä sitä. Kaikkialla vallitsi hiiskumaton\nhiljaisuus. Magdalene Virey istui kivilavitsalla pensaiden varjossa\nodottamassa häntä. Hänen tullessa lähemmäksi nousi Magdalene seisomaan.\nAdam ei ollut nähnyt häntä tällaisena. Hän hymyili tervehdykseksi yhtä\nvilpittömästi kuin tavallisesti, mutta katsoi kuitenkin häneen\npelokkaana. Adam luki hänen ajatuksensa. Magdalene ei pelännyt häntä,\nvaan sitä mitä hän voisi tehdä.\n\n\"Onko Virey jo palannut?\"\n\n\"Kyllä. Hän on tuolla majassa ja aikoo ruveta nukkumaan.\"\n\n\"Tahdon puhutella häntä\", sanoi Adam.\n\n\"Odottakaa!\" huudahti Magdalene ja tarttui häneen.\n\nYksi ainoa silmäys pysähdytti Adamin siihen paikkaan. Hänen päänsä\npainui alas, sillä koskaan hän ei ollut kokenut mitään tällaista.\nKuinka hän ihailikaan tuota naista. Magdalene tuli hänen viereensä\nnojautuen häneen. Ruumiinsa vavahteleminen ilmaisi naisen tarvitsevan\ntukea. Hän laski vapisevan kätensä Adamin olkapäälle.\n\n\"Ystäväni, veljeni\", kuiskasi hän. \"Jos surmaatte hänet, tekee se\ntyhjäksi kaiken mitä olette tehnyt minun hyväkseni.\"\n\n\"Sanoitte minulle kerran, että miehen jaloin teko on taisteleminen\nnaisen onnen -- hengen puolesta.\"\n\n\"Se onkin totta. Ettekö sitten ole taistellut onneni ja henkeni\npuolesta? Ilman teitä olisin kuollut jo aikoja sitten. Mitä taas onneen\ntulee, ovat taisteluni, työni ja ponnistukseni päästä teidän tasollenne\nsuoneet sitä osakseni enemmän kuin olen ansainnutkaan. Mutta jos\nsurmaatte Vireyn, on kaikki ollut turhaa.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Koska juuri minä olen tuhonnut hänen elämänsä\", vastasi Magdalene\nhiljaisella, syvällä äänellä. \"Hän oli ennen vanhaan herrasmies,\nvarakas, onnellinen ja huoleton, mutta hänen tavatessaan minut muuttui\nhänen elämänsä. Hän jumaloi minua. Ei ollut hänen syytään, etten voinut\nrakastaa häntä. Vihasin häntä, koska minut pakotettiin menemään\nnaimisiin hänen kanssaan. Hän ihaili minua vuosikausia, mutta sitten\ntapahtui onnettomuus, joka tuotti hänelle tuskia ja teki hänet\ntoivottomaksi. Se vei häneltä järjen. Suuren rakkauden ja suuren vihan\nvälinen raja on hyvin kapea.\"\n\n\"Mikä -- mikä tuhosi hänet?\" kysyi Adam.\n\n\"Sen tunnustaminen on minulle vaikeampi koetus kuin mikään muu koko\nelämäni aikana, koska juuri te olette se mies, johon minun olisi\npitänyt tutustua vuosia sitten, ymmärrättekö? Ja minä kun kaipaan\näärettömästi kunnioitustanne ja... Pitääkö minun, jolle teidän\nkunnioituksenne ja luottamuksenne merkitsee arvaamattoman paljon,\ntunnustaa teille häpeäni pelastaakseni mieheni arvottoman hengen?\"\n\n\"Ei. Teidän ei tarvitse nöyryyttää itseänne sen vuoksi. Lupaan etten\nmilloinkaan surmaa Vireytä, ellei hän tee teille pahaa.\"\n\n\"Voi, hän on jo kohdellut minua huonosti! Hän on lyönyt minua.\nWansfell, hillitkää hieman itseänne. Virey tekee minulle pahaa ennemmin\ntahi myöhemmin. Häntä riivaa vain yksi ainoa mielijohde: nähdä minun\nkärsivän. Sen vuoksi hän on sallinut meidän kuljeskella yhdessä niin\npaljon, sillä hän toivoo pikkumaisessa sielussaan, että te\nrakastuisitte minuun ja minä teihin, niin että minä siten lankeaisin\nuudestaan, kärsisin suurempia tuskia, antaisin hänen helvetilliselle\nkostolleen enemmän aihetta. Mutta minut onkin kohotettu ikuisiksi\najoiksi hänen ulottuviltaan, hänen pirullinen ilonsa ei tule\nmilloinkaan järkyttämään minua, ellette surmaa häntä, mikä tahraisi\nkäteni hänen verellään ja tuomitsisi sieluni jälleen siihen\nkadotukseen, josta pelastitte minut.\"\n\n\"Magdalene, vannon etten milloinkaan surmaa Vireytä, ellei hän surmaa\nteitä\", sanoi Adam voimatta kestää enää.\n\n\"Ah, en pyydäkään enempää!\" kuiskasi Magdalene kiihkeästi ja\nkiitollisesti. \"Hyvä Jumala, kuinka pelkäsinkään teitä ja kuitenkin\njollakin tavalla riemuitsin teistä! Ja kuunnelkaa nyt, ystäväni,\nveljeni -- mies, josta olisi pitänyt tulla rakastettuni, kuinka\nnöyryytän itseäni. Tukahdutan naisluonteeni ja koetan sovittaa\nrikokseni, taistelen kaikkia naisen vaistoja vastaan ja uhraan\nmahdollisen paratiisin, vaikka olen nuori ja elämä on suloista.\"\n\nHän kietoi käsivartensa Adamin kaulaan ja painoi hänen päänsä rintaansa\nvasten. Hänen kidutetun sydämensä sykintä tuntui tunkeutuvan Adamin\nvereen, olemuksen jokaiseen soluun.\n\n\"Tyttäreni Ruth ei ole Vireyn lapsi\", jatkoi Magdalene hiljaa mutta\nselvästi. \"Olin vain yhdeksäntoistavuotias -- lapsellinen --\nymmärtämätön -- petetty. Luulin rakastuneeni, mutta se olikin sellainen\nmieletön ihastus, johon monet naiset sortuvat. En ilmaissut\nsalaisuuttani kenellekään vuosikausiin, mutta sitten en enää voinut\nsäilyttää sitä. Kun Vireyn hyvyys ja ihailu minua ja hänen ihmeellinen\nrakkautensa Ruthia kohtaan olivat kiihkeimmillään, kerroin hänelle koko\ntotuuden, koska minun oli pakko tehdä se. Se tuhosi hänen sielunsa ja\nnyt hän elää vain tuottaakseen minulle kärsimyksiä. Niinpä me puoleksi\nmielettöminä lähdimme Länteen matkustaaksemme tänne erämaahan. Isäni ja\nRuth seurasivat meitä ja saivat meidät kiinni Sacramentossa. Virey\nvihasi nyt Ruthia yhtä kiihkeästi kuin ennen oli rakastanut. En\nuskaltanut päästää häntä Ruthin lähellekään. Lähetin sen vuoksi Ruthin\nisäni kanssa Etelä-Kaliforniaan. Hän ei tiennyt, että se oli ero\nikuisiksi ajoiksi, mutta kuinka kipeästi minä tiesinkään sen! Sitten\ntoivottomuudessani uhmasin Vireytä kiihottamalla kiihottaen häntä\njulmuuksiin. Koska olin tuhonnut hänen elämänsä, tahdoin korvata kaiken\nkatkeroituneen sydänvereni viimeisellä pisarallakin. Tulimme tänne\nKuolemanlaaksoon, koska sen kauhut ja yksinäisyys tuntuivat Vireystä\nolevan niin lähellä maallista helvettiä kuin suinkin voi toivoa. Ja\ntäällä hän todellakin pani minut kärsimään siivottomuudesta ja\nsyöpäläisistä, janosta, nälästä ja tuskista. Mutta Kuolemanlaaksokin\npetti hänet. Te tulitte tänne ja nyt minä vihdoinkin uskon Jumalaan!\"\n\nAdam kiersi käsivartensa hänen vapisevan ruumiinsa ympärille ja puristi\nhänet lujasti rintaansa vasten. Magdalene oli vihdoinkin ilmaissut\nhänelle salaisuutensa. Se vetosi hänen omiin tunteisiinsa. Muistot\nkuohahtivat esille ja pakottivat hänet kertomaan omankin tarinansa,\njonka paljastaminen oikeutti hänet jakamaan Magdalene Vireyn häpeän,\nkatumuksen ja tuskat. Hän kertoi Magdalenelle nuoruudestaan,\nrakkaudestaan veljeänsä Guerdiä kohtaan ja heidän elämästään kotona,\njossa kaikki, tyttöjen rakkauskin, oli varattu Guerdille.\n\nHänen jatkaessaan kertomustaan unohti Magdalene Virey omat tuskansa\nkuunnellen jännittyneen tarkkaavaisena. Yhtä säälimättömästi kuin\nhänkin oli paljastanut suuren salaisuutensa, paljasti Adamkin pienen,\nsurkuteltavan romaaninsa -- mielettömän joutumisensa turhamaisen\nmeksikolaistytön lumoihin, lankeemuksensa ja sanat, jotka olivat\ntuottaneet hänelle pettymyksen.\n\n\"Kuinka voi tyttö sanoa jotakin sellaista? Se Margarita oli siis ainoa\nnainen, jota olette rakastanut -- jonka kanssa olette seurustellut\nsiten?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja hänkö oli syyllinen onnettomuuteenne?\"\n\n\"Niin oli, lapsi raukka!\"\n\n\"Mokoma heilakka!\" huudahti Magdalene kiihkeästi. \"Ja te olitte vain\nkahdeksantoistavuotias. Entä se mies, joka valloitti hänen\nhuikentelevaisen sydämensä?\"\n\nAdam taipui kumaraan kuin puu myrskyssä.\n\n\"Hän oli veljeni.\"\n\n\"Eihän toki!\" huudahti Magdalene. \"Se ei voi olla totta!\"\n\n\"Totta se oli... Ja minä surmasin hänet!\"\n\nSilloin Magdalene nyyhkyttäen kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja\npainoi hänen päänsä rintaansa vasten suojelevasti, kiihkeän hellästi\nkuin äiti.\n\n\"Voi hyvä Luoja, miten hirmuista! Ja minä kun luulin syntiäni ja\ntaakkaani niin suureksi. Wansfell, te onneton vaeltaja raukka!\"\n\n\n\n\nXVI\n\n\nHeinäkuu! Vihdoin loppumattoman pitkät ja kuumat kesäkuun päivät\nmuuttuivat hehkuviksi, synkän utuisiksi heinäkuun päiviksi, jolloin ei\nainoakaan järkevä ihminen yrittänyt kulkea Kuolemanlaakson poikki\nauringon ollessa ylhäällä.\n\nKaikkina aikoina, yön pimeydessäkin, näyttivät Panamintein rosoiset\nrinteet hehkuvan punertavilta ja laaksossa näkyi kuumia autereisia\nhöyryjä. Laajan, kummallisen hämärän laakson takaa kohosivat\nFuneral-vuorten ruskeankeltaiset jyrkänteet pronssinvärisiksi\nsakaroiksi ja sinerviksi huipuiksi, jotka peittyivät taivasta\nhimmentävään lyijynharmaaseen utuun.\n\nAdamin oli pakko vähentää työskentelyään, sillä kuumuus lamautti\ntyökyvynkin. Hänen verensäkin tuntui kuumeiselta. Varhain aamuisin ja\nmyöhään iltaisin hän valmisti yksinkertaiset ateriat, mutta päivä\npäivältä he söivät yhä vähemmän. Vain yöt toivat huojennusta. Adam\nmakasi enimmäkseen valveilla, käveli edestakaisin hämärässä tai istui\njossakin tämän kammottavan hiljaisuuden keskellä odottaen tietämättä\noikeastaan mitä. Hän tiesi kuitenkin yhä odottavansa jotakin.\n\nKun kesän helle vaihtui kuumuudeksi, muuttui Virey ruumiillisesti\nja henkisesti. Hän laihtui ja kävi kumaraksi, hänen ruokahalunsa\nväheni päivä päivältä ja samoin hänen unensakin. Hän ei ottanut\nkuuleviin korviinsa Adamin neuvoja eikä ryhtynyt minkäänlaisiin\nvarovaisuustoimenpiteisiin. Hänen kärsimyksensä olisivat olleet\nlievemmät ja vointinsa paljon parempi, jos hän olisi pysytellyt poissa\nauringonpaisteesta, mutta hän näytti kuin nauttivan itsensä\nkiduttamisesta.\n\nHän oli nyt häikäilemättömämpi kuin ennen. Hän ei enää kohdellut Adamia\nivallisesti eikä välinpitämättömästi, vaan kuin Adamia ei olisi ollut\nolemassakaan. Virey oli antautunut sieluineen ja ruumiineen palvomaan\nyhtä ainoata mielijohdettaan, sammumatonta vihaansa, joka nyt hänen\nalituisesti hautoessaan uusia kostotoimenpiteitä oli kehittynyt\nharkituksi julmuudeksi.\n\nUsein Adamin poistuttua leiristä Virey kiipesi rapautuneelle rinteelle\nja alkoi hurjistuneena vyöryttää kiviä, muitta Adamin palatessa hän\nlaskeutui alas hikisenä ja väsyneenä näyttäen hieman araltakin. Kaikki\nAdamin yritykset saada hänet järkiinsä olivat turhia, siinä ei auttanut\nhyvä eikä paha, ei iva enempää kuin sadattelukaan. Adamin suuria kouria\nhän kuitenkin pelkäsi ja kun Adamin suuri nyrkki puristui uhkaavasti\nhänen edessään, perääntyi hän äreänä majaan. Hän koetti kaikin tavoin\npaljastaa Magdalenelle rappeutuneisuutensa ja osoittaa, että kaikki oli\ntämän syytä. Kun hän ilmestyi Magdalenen eteen ohuissa rikkinäisissä\nvaatteissa, verisenä, kädet vapisevina ja kieli riippuvana, riemuitsi\nhän. Hän näytti huutavan: \"Nainen, katsele hylkyä!\"\n\nAdam näki kaiken tämän eikä hänen verensä kiehuminen johtunut\npelkästään Kuolemanlaakson kuivasta kuumuudesta. Hänen suuret kätensä,\njotka aina jakoivat oikeutta, tuntuivat kahlehdituilta. Tuhat kertaa\nhän oli mutissut itsekseen: \"Kuinka kauan aikaa pitää minun sietää\ntätä? Kuinka kauan!\"\n\nEräänä iltapäivänä, herätessään myöhään näännyttävästä horrostilastaan,\nAdam kuuli rouva Vireyn huutavan, juoksi lähemmäksi ja tapasi rouvan\npyörtyneenä kivisen lavitsan viereltä. Kasvot olivat kalpeat ja silmien\nalustat hyvin mustat.\n\nKun hän polvistui ja aikoi kohottaa naisen päätä, hän huomasi suuren ja\nkarvaisen hämähäkin ryömivän esille Magdalenen harmaan puvun\nlaskoksista. Lukki oli myrkyllinen ja hyvin ruma. Adam sipaisi sen pois\nkädellään ja polkaisi kuoliaaksi.\n\nHän kostutti vedellä Magdalenen ohimoita, mutta tämä makasi kauan\ntaintuneena. Vihdoin hän liikahti ja aukaisi silmänsä alkaen samassa\nvavista ikään kuin olisi vieläkin ollut painajaisen vallassa. Hän ei\nensin huomannutkaan Adamia, vaan näytti muistelevan jotakin.\n\n\"Magdalene, minä tapoin hämähäkin\", sanoi Adam, \"Se ei vahingoita teitä\nenää. Herätkää! Hyvänen aika, tehän olette jähmettynyt.\"\n\n\"Ah!\" huudahti Magdalene. \"Tekö siinä olettekin?\" Ja sitten hän\ntarrautui kiinni Adamiin tämän nostaessa hänet seisomaan ja taluttaessa\nkivilavitsalle. \"Minäkö pyörryin? Sitä inhottavaa lukkia! Missä se nyt\non?\"\n\n\"Minä peitin sen hiekkaan.\"\n\n\"Olisiko se purrut minua?\"\n\n\"Ei, ellette olisi koskenut siihen.\"\n\nMagdalene tointui vähitellen ja päästäen hänen kätensä irti nojautui\ntaaksepäin. Hiki helmeili hänen valkoisella otsallaan, tukka oli märkä\nja huulet värähtelivät.\n\n\"Pelkään hirveästi käärmeitä, lukkeja ja kaikkia muitakin ryömiviä\neläimiä\", hän virkkoi. \"En voi sille mitään. Mieheni on vihdoinkin\nsaanut sen selville.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Istuin tällä lavitsalla, kun äkkiä kuulin Vireyn hiipivän taakseni.\nTiesin että hänellä oli jotakin mielessä, mutta en kääntynyt katsomaan.\nSilloin hän ojensi tikun nenässä lukin lähelle minua, kosketti sillä\nmelkein kasvojani. Huusin kauhusta ja jäykistyin. Sitten hän pudotti\nlukin syliini.\"\n\n\"Missä on miehenne nyt?\" kysyi Adam.\n\n\"Majassa.\"\n\nAdam harppasi majaa kohti, mutta Magdalene pysähdytti hänet. Hän katsoi\nAdamiin vakavasti. Adam naurahti kovasti ja ilottomasti:\n\n\"Ei, en voi enää suuttua! Mutta sen sanon, ettei mikään voi estää minua\nantamasta Vireylle selkään, että hän varoo tekemästä tällaista toiste.\"\n\n\"Wansfell, minähän kerroin teille, että Virey on uhannut ampua teidät.\nHän on jo usein yrittänyt toteuttaa aikeensa, mutta kun olette tullut\nlähemmäksi, on hän pelästynyt. Mutta hän saattaa vielä tehdä sen.\"\n\n\"Toivon taivaan nimessä, että hän koettaisi\", vastasi Adam.\n\nIrrottaen kätensä Magdalenen otteesta hän lähti majaa kohti.\n\n\"Virey, tulkaa ulos!\" Kun majasta ei kuulunut vastausta, toisti Adam\nhuutonsa, mutta tällä kertaa kovemmasti. Virey vaikeni vieläkin.\nOdotettuaan hetkisen Adam sanoi kylmästi: \"Virey, en halua kaataa\nmajaa, koska vaimonne kaikki tavarat ovat vielä siellä. Tulkaa sen\nvuoksi ulos.\"\n\nAdam kuuli huohotusta ja sitten Virey ilmestyi ovelle. Miehen\nvääristyneet kasvot olivat kauhean näköiset. Hänellä oli revolveri\nkädessään.\n\n\"Varokaa koskemasta minuun verisillä käsillänne\", huohotti hän.\n\nAdam harppasi pari askelta ja pysähtyi Vireyn eteen:\n\n\"Vai olette turvautunut revolveriinne\", hän sanoi tyynesti. \"Mitä\naiotte tehdä sillä?\"\n\n\"Jos liikahdatte askeltakaan, tapan teidät\", kuului käheä vastaus.\n\n\"Virey, aion pieksää teidät pahanpäiväiseksi! Mutta haluan puhua ensin.\nMinulla on paljon sanottavaa.\"\n\n\"En halua kuunnella teitä!\" vastasi Virey vavisten vihasta. \"Teidän on\nlähdettävä leiristäni ja koko tästä laaksosta!\"\n\n\"Oletteko hullu?\"\n\n\"En minä hullu ole\", huusi Virey.\n\n\"Ellette ole hullu, niin siinä tapauksessa se temppunne, että heititte\nhämähäkin vaimonne syliin, oli suorastaan pirullinen teko. Ettekö\nymmärrä, millainen raukka olette? Kuinka saatatte kiduttaa häntä kuin\npakana? Hän on heikko nainen ja arkatunteinen. Olette pahin raakimus,\nmitä milloinkaan olen nähnyt täällä erämaassa.\"\n\n\"Peto minä olenkin, kiitos arkatunteisen vaimoni\", huudahti Virey\nkatkerasti. \"Arkatunteinen! Magdalene Vireyn viimeinen rakastaja ei\nsiis ole huomannut, että sillä naisella on vielä hehkuvat tunteet --\nkyllä hänessä elinvoimaa on! Ja te roisto, te erämaan rotta -- ellette\nlähde täältä, ammun teidät!\"\n\n\"Ampukaa vain!\" tiuskaisi Adam.\n\nVireyn kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi ja hän ojensi revolverinsa.\nAdam paiskasi sen ylös juuri silloin kun se pamahti. Ruuti poltti hänen\notsansa, mutta kuula lensi ohi. Toinen isku heitti revolverin hiekalle.\nSitten Adam tarttui Vireyn paidankaulukseen ja puristaen kurkusta\nlaahasi hänet sen kivilavitsan eteen, jolla rouva Virey istui kalman\nkalpeana. Adam paiskasi miehen hiekalle ja istuutui hajasäärin päälle.\nSitten hän kaivoi hiekasta hämähäkin raadon.\n\n\"Ahaa, tässä on lukkinne!\" hän huusi ja hieroi karvaisella hämähäkillä\nVireyn kasvoja. Mies huusi ja vääntelehti. \"Hyvä, että aukaisitte\nsuunne. Syökää se, syökää se, te kirottu raukka!\" Adam työnsi lukin\nVireyn avonaiseen suuhun. Tämä sylki, karjui ja puri sitten hampaansa\nyhteen kuin pihdit. Adam hieroi loput lukista Vireyn kasvoihin.\n\n\"No, nouskaa nyt!\" hän komensi survaisten toista jalallaan.\n\nHän pystyi nyt hillitsemään itsensä ja tunsi olevansa rauhallinen. Hän\nei tahtonut tappaa Vireytä, mutta halusi antaa tälle terveellisen\nopetuksen.\n\nSähisten ja huohottaen Virey kompuroi jaloilleen. Hän hyökkäsi kuin\nraivostunut peto Adamin kimppuun, mutta sai heti iskun, joka kellisti\nhänet hiekalle. Virey ryömi polvillaan kuin koira etsien kiveä, ja\nlöydettyään sellaisen ponnahti jaloilleen heittäen Adamia. Tämä väisti,\nmutta Virey etsi uusia heittäen ne toisen toisensa jälkeen. Tarttuen\nsuureen lohkareeseen hän kohotti sen kuin nuijan murskatakseen sillä\nAdamin pään. Adam paiskasi lohkareen hänen käsistään ja antoi hänelle\nselkäsaunan varoen koko ajan menemästä liiallisuuksiin ja käytellen\nnyrkkejään hillitysti. Vihdoin Virey kaatui uupuneena hiekalle, Adam\nlaahasi hänet majaan ja jätti hänet sinne vaikeroivana ja selkäänsä\nsaaneena raukkana.\n\nSen jälkeen tuntui Adamista vaikealta katsoa rouva Vireytä silmiin.\n\n\"Sattuiko kuula teihin?\" kysyi Magdalene katsoen suurilla hehkuvilla\nsilmillään, jotka nyt olivat tummat mielenliikutuksesta.\n\n\"Ei\", vastasi Adam istuutuen kivilavitsalle hänen viereensä.\n\n\"Anastin revolverin, koska pelkäsin hänen löytävän sen. On parasta että\notatte sen haltuunne\", Magdalene sanoi, pistäen aseen hänen taskuunsa.\n\n\"Saitte katselle inhottavaa näytelmää!\" huudahti Adam.\n\n\"Virey on lopen turmeltunut. Koettakaamme unohtaa... Ja tahtoisitteko\nnyt etsiä erästä esinettä, jonka luultavasti pudotin sylistäni. Se on\npieni norsunluinen kotelo. Siinä on pienoiskuva, josta pidän\näärettömästi. Se on ainoa ja paras aarteeni.\"\n\nAdam penkoi hiekkaa lavitsan vierestä ja löysikin aarteen. Magdalene\ntarttui siihen riemusta huudahtaen.\n\n\"Katsokaa!\" hän huudahti ja piti pientä koteloa avoinna Adamin edessä.\n\nAdam näki pienoismaalauksen, tytön kasvot, jotka olivat soikeat ja\npuhtaat kuin kukka. Kaunis tukka oli tummanruskea ja silmät olivat\nsuuret ja loistavat.\n\n\"Suloiset ja viehättävät kasvot\", sanoi Adam.\n\n\"Ruth!\" kuiskasi Magdalene. \"Tyttäreni -- ainoa lapseni, josta luovuin\npelastaakseni hänen onnensa!\"\n\n\nElokuun ensimmäinen päivä oli autereinen ja niin kuuma, että koko\nlaakso näytti kuin savuavan. Vuorten huiput olivat näkymättömissä,\nsillä nekin olivat peittyneet ohueen lyijynharmaaseen utuun. Aurinko\noli kuin suunnattoman laaja sulatusuuni. Kivetkin kuumenivat, niin että\nne saattoivat polttaa paljaan käden rakoille kuin tulinen rauta.\n\nVihdoin sentään hehkuvan punainen auringonlasku lopetti kauhean päivän\nja armelias pimeys peitti seudun. Iltayö oli kuuma, mutta kuitenkin\nsiedettävä päivään verrattuna. Adam oli huomaavinaan tai ehkä kuvitteli\nnäkevänsä jonkinlaisia kummallisia, tuhoa ennustavia, punertavia\nvärivivahduksia himmeissä tähdissä. Hänestä tuntui että jotakin\ntapahtuisi sillä luontokin näytti kuin äänettömään odotukseen\nvaipuneelta.\n\n\"Jos vielä rupeaa tuulemaan, kuinka silloin käy?\" mutisi Adam\npelossaan.\n\nSaattoi melkein arvata, että se puhaltaisi tänä yönä kovemmasti ja\nkuumemmin kuin milloinkaan ennen.\n\nIlmassa tuntui jo heikkoa väreilyä ja kaukaa kuului tuulen huminaa,\njoka kiihtymistään kiihtyi ja tuntui lähenevän. Sitten ensimmäinen\nkuuma vihuri poltti Adamin poskea. Tuntui kuin hän olisi joutunut\navonaisesta sulatusuunista suitsuavien säkenien keskelle. Tuntui\nihmeeltä, että saattoi vielä hengittää. Tuulenpuuska jatkoi humisten\nmatkaansa rinteiden välisellä laajalla alueella kuljettaen hiekkaa ja\ntomua mukanaan. Kun tämä vihuri tyyntyi, vihelsi laakson suusta toinen\nvielä voimakkaampana ja kuumempana. Se kaatoi Adamin lehtimajan ja vei\nkahisevat oksat mukanaan. Sitten jatkui myrskyä, polttavat vihurit,\nkiertävät tomupilvet ja hienoa lipeäsuolaa täynnä oleva ilma muuttivat\nelämän kidutukseksi. Nyt hän ymmärsi, miksi ainoakaan ihminen ei voinut\noleskella Kuolemanlaaksossa pitkää aikaa.\n\n\"Magdalene ei elä tätä yötä loppuun\", mutisi hän. \"Mutta jos hän kestää\naamuun saakka, vien hänet pois huomenna.\"\n\nHänen lähestyessään Vireyn majaa kypsyi tuo suunnitelma hänen\nmielessään. Tästä kurjuudesta piti tulla loppu hän ei enää jaksaisi\nkatsella Magdalenen kärsimyksiä, vaan veisi hänet pois joko hyvällä tai\npahalla.\n\nTirkistellessään punertavaan hämärään Adam huomasi Vireyn tumman\nhahmon. Hän horjui sinne tänne kuin vainottu eläin, tuskissaan ja\nuupuneena. Mutta vihastaankin huolimatta Adam tunsi sääliä.\n\nMagdalene makasi suullaan lavitsalla liikkumattomana kuin kuollut. Adam\nkumartui katsomaan hänen kasvojaan, tarttui hänen kuihtuneeseen\nkäteensä ja piti sitä omassaan odotellessaan tuulen tyyntymistä.\nVihdoin kuuma vihuri etääntyi.\n\n\"Magdalene, en voi kestää tätä enää.\"\n\n\"Tarkoitatteko näitä kauheita tuulia?\" kuiskasi Magdalene huohottaen.\n\n\"En, vaan kärsimyksiänne. Olisin ehkä voinut kestää henkiset\nkoettelemuksenne -- katumuksenne, tyttärenne menetyksestä johtuneet\ntuskanne ja urhoollisuutenne uhmatessanne Vireyn vihaa. Mutta\nruumiillisia tuskianne en voi katsella. Te näännytte. Kätennekin on\ntulikuuma ja kuiva kuin lehti. Magdalene, kohottakaa päätänne.\"\n\n\"En jaksa\", kuiskasi Magdalene heikosti hymyillen. \"Olen jo voimaton.\"\n\nAdam kohotti hänen päätään ja antoi hänelle vettä. Kun Adam laski hänet\ntakaisin lavitsalle, alkoivat vihurit viheltää jälleen. Ne voihkivat\nja valittivat kivilohkareitten ympärillä ja pensaikossa! Ulkona\nhämärässä hoippuroi Virey kohtalonsa liian raskaan taakan painamana,\näänettömänä kuin aave. Ja kauempana kohosi uhkaavana harmaa kalliorinne\njoka hetki valmiina vyörymään. Juuri silloin jokin kalliolohkare\nkumahti heikosti ja lähti alaspäin paukahdellen. Sen jälkeen tuntui\ntuhoa ennustavaa heikkoa maan tärinää ja sitten koko laaja rinne\nliikahti omituisesti kahahtaen. Vyöry oli luikunut jalan verran\nalemmaksi. Adam sääli yhä enemmän naisparkaa. Miten kaameata odotusta\nhänen elämänsä täällä Kuolemanlaaksossa olikaan! Milloin polttavia\ntuulenpuuskia, milloin taas kallionlohkareiden kumeita vyörähdyksiä,\njoista jokainen saattoi merkitä tuhoa.\n\n\"Wansfell, kuunnelkaa\", kuiskasi nainen. \"Kuuletteko, se alkaa mennä jo\nohi.\"\n\nAdam kumartui katsomaan hänen silmiinsä. Tarkoittiko hän, että tuulen\nhumina alkoi lakata?\n\n\"Nämä helvetin myrskytuulet ajavat henkiä edellään\", sanoi Magdalene.\n\n\"Tiedän ja ymmärrän sen, mutta älkää ajatelko mitään sellaista. Ette\nsaa ruveta hourailemaan, teidän pitää taistella sitä vastaan\", pyysi\nAdam.\n\n\"Ystäväni, taistelu on ohi ja voitto on minun. Mieheni ei enää mahda\nminulle mitään. Hän piti hallussaan ruumiini, tämän heikon ja\nraihnaisen lihakasan, mutta hän halusi omakseen rakkauttani, vieläpä\nsieluanikin voidakseen turmella sen. Hän ei saa milloinkaan\nkumpaakaan... Wansfell, en elä aamuun saakka... Olen kuolemaisillani.\"\n\n\"Ei -- ei!\" huudahti Adam käheästi. \"Te vain kuvittelette! Se johtuu\nnäistä tuulista, yön kauhuista, tästä kammottavasta Kuolemanlaaksosta.\nEtte toki kuole! Tuuli tyyntyy jonkin ajan kuluttua. Jos vain\ntaistelette, jäätte henkiin. Ja huomenna, Magdalene, vien teidät pois\ntäältä.\" Hän odotti Magdalenen vastustavan yhtä järkähtämättömästi kuin\nennenkin. Mutta tällä kertaa hän pysyisi päätöksessään. Ei mikään voima\nsaisi häntä peruuttamaan sitä. Nyt vetosi häneen elämä -- elämä\nsellaisena kuin se oli ollut aikojen alussa. Mutta Magdalene ei nyt\nvastannutkaan hänelle ivallisesti eikä selitellyt kieltonsa syitä, vaan\nlaski Adamin kouraan pienen norsunluisen kotelon, joka sisälsi hänen\ntyttärensä Ruthin kuvan.\n\n\"Jos kuolen, pitää teidän ottaa haltuunne tämä Ruthin kuva\", sanoi hän.\n\"Minun on täytynyt piilottaa se Vireyltä, katsella sitä hänen poissa\nollessaan. Ottakaa se, pitäkää se ja katselkaa sitä, kunnes se vie\nteidät hänen luokseen... Wansfell, en halua hämmentää mieltänne\nsalaperäisillä ennustuksillani, mutta tunnen kuoleman läheisyyden ja se\ntekee minut selvänäköiseksi. Uskokaa minua, että tyttäreni Ruth sattuu\nvielä tiellenne, tunkeutuu elämäänne ja rakastaa teitä. Näen kaiken\nselvästi. Te olette vielä nuori mies ja hän on puhkeamassa oleva tyttö.\nTapaatte vielä toisenne, ehkäpä täällä omassa erämaassanne. Ruth on\nsamanlainen kuin minä, tuhat kertaa parempi vain. Ah, kuunnelkaa tuota\nhuminaa! Sieltä lähestyy taas polttava vihuri. Mutta minä olen sanonut\nsanottavani. Wansfell, hakekaa Ruth käsiinne ja koettakaa löytää minut\nhänestä!\"\n\nHänen sointuva äänensä muuttui hiljaisemmaksi ja lakkasi kokonaan\nkuulumasta, kun uusi kuuma tulenpuuska lennätti tomua ilmaan. Se\ntyyntyi, mutta sitten tuli jälleen uusi. Magdalene oli silmät ummessa,\nruumis hervotonna ja kädet voimattomina. Tunnit kuluivat ja vihdoin\nlakkasivat tuulenpuuskat. Virey hoiperteli paikasta toiseen kuin\njuopunut ja katosi lopulta majaan. Nainen vaipui uneen. Adam valvoi\nhänen luonaan aamunkoittoon saakka hautoen päätöstään, jota ei mikään\nvoisi enää muuttaa. Hän päätti hakea aasit, kuormittaa ne ja satuloida\nyhden niistä Magdalenelle. Sitten he lähtisivät kiipeämään pois\nKuolemanlaaksosta ja hän veisi naisen ennen seuraavaa yötä turvaan\nviileille ylätasangoille. Adam katseli nukkuvaa naista. Kuinka\nläpikuultava ja hento hän olikaan! Hänen nuoruutensa ja erehdyksensä,\nhänen suurenmoinen rohkeutensa, hänen tuskansa ja ruumiilliset kipunsa,\nhänen heräämisensä, katumuksensa ja voittonsa -- kaikki tämä oli\npainanut leimansa noille kalpeille kauniille kasvoille ja kirkastanut\nne.\n\n\"Nyt valmistautumaan matkalle!\" hän huudahti.\n\nAdamin aasit eksyivät harvoin kauaksi leiristä. Tänä aamuna hän ei\nkuitenkaan löytänyt niitä lähteen läheltä eikä rinteeltä, joten hän\nsuuntasi kulkunsa toisaalle. Vihdoin hän löysi ne pitkän matkan päästä\nja hetkisen kuluttua ne jo juosta hölkyttivät hänen edellään.\n\nKun hän oli puolivälissä paluumatkallaan, pysähtyi Jinny-aasi äkkiä ja\nheristi pitkiä korviaan. Jokin liikkuva olento oli kiinnittänyt sen\nhuomiota, mutta Adam ei kyennyt näkemään mikä se oli. Hän pakotti aasin\njatkamaan matkaansa, mutta hetkisen kuluttua se pysähtyi jälleen. Adam\nnäki nyt majan ja huomasi jonkin harmaan olennon kiitävän sen editse.\nHän hieroi silmiään. Kuumuus oli ehkä vaikuttanut hänen näköönsä.\nSilloin vilahti taas jotakin harmaata. Adam komensi Jinnyn eteenpäin,\nvaikka sen kummallinen käyttäytyminen hämmästytti häntä. Aasi ei\nmilloinkaan vastustanut ilman syytä. Kun se kiljui ja poikkesi syrjään,\ntiesi Adam jotakin olevan hullusti. Hän pysähtyi ja kuunteli henkeään\npidättäen. Jostakin kuului kallioiden kumahtelua ja vyöryntää.\n\nArvoitus oli ratkaistu. Virey oli jälleen ryhtynyt vyöryttämään kiviä\nrinteeltä.\n\nAdam lähti juoksemaan. Aina vähän päästä hän näki kalliolohkareiden\nponnahtavan korkealle pensaiden yläpuolelle ja pudota pölähtävän\nhiekalle. Virey oli tänä aamuna ahkera ja koetti käyttää hyödykseen\nAdamin poissaoloa. Adam juoksi minkä jaloista pääsi. Kun hän saapui\nlähemmäksi, ei hän enää luottanut silmiinsä eikä korviinsa. Tuulen\nhuminaan, joka johtui hänen kiivaasta juoksustaan, sekoittui vyöryvien,\nponnahtelevien lohkareiden huumaavaa pauketta ja tomupilvet kohosivat\nilmaan estäen näkemästä. Pensaikoista kohosi sakea pöly ja ne näyttivät\nvapisevan ja taipuvan. Ellei tämä ollut näköhäiriö, tapahtui\nKuolemanlaaksossa kummia.\n\nÄkkiä kuului hirmuinen, korvia särkevä jyrähdys. Adam pysähtyi kuin\nnaulittuna. Vyöry oli siirtynyt jonkin matkaa, mutta pysähtynyt.\nPonnahtelevat lohkareet kiitivät Adamin ohi. Hänen tyrmistyneenä\nseuratessaan niitä suuri kallionlohkare kieri suoraan majan läpi ja se\nluhistui kokoon. Adamin sydän nousi kurkkuun. Hän jäykistyi siihen\npaikkaan. Samassa vilahti valkoinen olento lehväkatoksesta. Se oli\nMagdalene, joka ei vielä ollut loukkaantunut. Tämä näky palautti Adamin\ntoimintakyvyn.\n\n\"Juoskaa kentän poikki! Kiiruhtakaa!\" huusi Adam, joka arvioi itsensä\nja Magdalenen välisen matkan pariksi sadaksi metriksi.\n\nMagdalene kuuli hänen huutonsa ja heilutti valkoista kättään. Näytti\nsiltä kuin hän olisi pyytänyt Adamia poistumaan kauemmaksi turvaan.\nSitten hän viittasi rinteelle. Adam kääntyi. Mikä tärisyttävä näky!\nKallioita vyöryi alas ja jysähteli toisiin kallioihin. Kaukana rinteen\nlaella, jonka miljoonat kivisärmät kiiltelivät auringonpaisteessa,\ntyöskenteli Virey hurjasti. Hän ei enää koettanut säikyttää vaimoaan,\nvaan tappaa hänet. Hänen samentunut järkensä oli saanut selville\nrinteen salaisuuden ja hetkisen kuluttua hän pani koko vyöryn\nliikkeelle. Jyrinä koveni. Adam avasi jo suunsa huutaakseen uhkauksiaan\nVireylle, kun samassa iso lohkare, joka kiiti aivan hänen päänsä ohi,\npakotti hänet ajattelemaan turvallisuuttaan. Huomatessaan lisää kiviä\nolevan tulossa hän siirtyi toiseen paikkaan ja onnistui hypähdellen ja\nkaarrellen väistää ne. Hän ei elänyt itsensä vaan naisen vuoksi ja\nhirmuinen raivo Vireytä kohtaan syttyi hänessä.\n\nKuului läpitunkevaa jyrinää kuin kalliot olisivat haljenneet -- laajan\nrinteen alimmainen osa lähti liikkeelle. Kuullessaan tuon äänen Adam\nhypähti muutamien metrien päässä sijaitsevalle suurelle kalliolle.\nSiellä hän kääntyi katsomaan Magdalene Vireytä, jonka luokse hän ei\nenää voinut päästä. Magdalene kääntyi päin vyöryä käsivarret koholla.\n\n\"Juoskaa! Juoskaa!\" huusi Adam epätoivoisena.\n\nMutta hänen kova huutonsa hukkui vyöryn jyrinään. Harmaa jylisevä\nkasa liukui suuren tomupilven seuraamana alaspäin painavana ja\nmajesteetillisesti ja peitti näkyvistä Magdalene Vireyn valkoisen\nvartalon. Vyöry laajeni sinne missä Adam seisoi. Jyristen, kolisten ja\npaukahdellen kuin koko maailma olisi särkynyt sirpaleiksi, suuri kallio\nkohosi maasta ja lähti liukumaan kaiken muun mukana.\n\nAdam kaatui pitkäkseen. Hän oli vähällä menettää tajuntansa paksuissa\ntukahduttavissa tomupilvissä ja tunsi kivivirran vyöryvän jalkojensa\nyli. Huumaava pauhina vyöryi eteenpäin, sitten se laajeni ja vauhti\nväheni, kunnes vyöry lopulta pysähtyi. Harjanteiden välisistä\nsyvänteistä kajahti mahtava kaiku, kuin mittaamaton nouseva ja laskeva\nääni, joka kiiri jyrkänteeltä toiselle ja kumisi kuin ukkonen.\n\nSitä seurasi kammottava hiljaisuus. Adam totesi säilyneensä melkein\nvahingoittumattomana. Kuumien tomupilvien ympäröimänä hän haukkoi ilmaa\nkuin hukkuva, mutta vihdoin raskaampi tomu laskeutui maahan ja kevyempi\najautui pois tuulen mukana.\n\nHän kompuroi jaloilleen. Suuri kivilohkare, joka oli ollut hänen\npelastuslaivanaan, oli kokonaan pienempien kivilohkareitten ympäröimä.\nVyöry oli levittänyt paksun kalliokerroksen leirin kohdalle ja sen\nlähelle. Majasta ei näkynyt jälkeäkään. Magdalene Virey oli hautautunut\nikuisiksi ajoiksi kivikerroksen alle. Adam vapisi liikutuksesta, mutta\ntaipui ja alistui välttämättömään. \"Liian myöhään, liian myöhään! Ja\nkuitenkin minä tiesin sen koko ajan!\" hän huudahti surullisena.\n\nHuumaantuneena, sairaana, kauhun lamaannuttamana hän polvistui\nMagdalene Vireyn haudalle. Kyynelet valuivat hänen silmistään ja\nkostuttivat tomuisia kiviä. Hän kärsi ensin tylsästi mutta sitten\ntietoisuuden palatessa yhä kovemmin.\n\nÄkkiä hän muisti Vireyn. Se sai hänessä muutoksen\n\n\"Hän on liukunut vyöryn mukana ja hautautunut kallioiden alle. Sama\nhauta hänelle ja hänen vaimolleen! -- Sitähän hän toivoikin.\"\n\nAdamin harhaileva katse osui vihdoin liikkuvaan olentoon. Siellä oli\nihminen, joka kompuroi kivien yli.\n\n\"Virey!\" karjaisi Adam ja samassa hänen aivoissaan puhkesi samanlainen\nmyllerrys kuin äsken luonnossa.\n\nAdamin hirvittävä karjaisu sai kalliot kaikumaan. Virey kuuli sen ja\nalkoi kompuroida nopeammin kallioiden yli. Hän hyppeli kuin suuri\npehmeäjalkainen kissa. Pakoon päästäkseen täytyi Vireyn kulkea\nylöspäin. Jos Adam voisi katkaista hänen tiensä, joutuisi hän satimeen.\n\n\"Paha paikka, jos hän alkaa vyörytellä kiviä!\" mutisi Adam julmasti.\n\nHän alkoi kiivetä rapautunutta rinnettä hypellen nopeasti kiveltä\ntoiselle. Virey sysäsi isoa lohkaretta, joka alkoi vyöryä, putosi\nkolahtaen ja alkoi sitten kieriä nopeammin pannen liikkeelle joukon\npienempiä kiviä. Adamin onnistui väistää kaikki suuremmat kivet, mutta\npienemmät sattuivat häneen kipeästi. Siitä huolimatta hän pääsi vihdoin\nniin korkealle, että vain sadan metrin matka erotti hänet enää\nVireystä. Hän näki selvästi Vireyn repaleisen paidan, hänen\ntuhkanharmaat kasvonsa ja märän tukkansa.\n\nÄkkiä tukahdutti kumea ääni kaiken ryskeen. Säikähtyneenä Adam katsoi\nmaahan. Kalliot näyttivät kohoilevan. Samassa kantautui hirvittävä\nhuuto Adamin korviin. Virey! Adam katsahti ylöspäin ja näki koko\nrinteen liikkuvan. Sen jälkeen kuului taukoamatonta rysähtelyä, joka\npaisui yhä kovemmaksi. Virey seisoi kuolettavan kauhun lamaannuttamana\nvyöryn keskellä.\n\nAdam kiiti nopeasti rinnettä alas. Hänen jalkansa tuskin koskettivat\nkiviin ja muutamissa sekunneissa hän pääsi pois rinteen liikkuvalta\nosalta. Sitten hän pysähtyi katsomaan, kuinka Vireylle oli käynyt. Tämä\noli selvästi näkyvissä, mutta oli hautautunut vyötäreitään myöten\nirtonaisten kivien väliin. Hän koetti vääntelehtien ja kiemurrellen\nvapautua niiden puristuksesta, mutta turhaan. Hän oli joutunut omaan\nloukkuunsa.\n\n\"Nyt on minun vuoroni!\" huusi Adam jyrisevällä äänellä ja pani suuren\nkallion vyörymään.\n\nSe kieri ja ryski, jyrähteli ja kiiti sitten Vireyn pään yli\njyrkännettä alas laaksoon. Adam pani liikkeelle toisen kiven ja katseli\nsitä. Virey oli liikkumaton kuin kuvapatsas. Hän ei voinut hypellä eikä\nväistää vyöryviä kallioita. Toinen kivi vyöryi oudosti! Lähdettyään\npyörimään suoraan Vireytä kohti se muuttikin suuntaa, kääntyi taas\nVireytä kohden, mutta ponnahti jälleen syrjään ja sivuutti uhrin\nkoskettamatta häneen.\n\n\"Kas niin, Virey!\" huusi Adam heiluttaen käsivarsiaan. \"Aion vyöryttää\nkiviä koko päivän ja koko yön!\"\n\nEikä hän heti väsynytkään jättimäiseen työhönsä. Pyörivät kivet\nlumosivat hänet. Kuinka ne kiitivätkään ilmassa! Muutamat lensivät\nsatakin metriä. Toiset halkesivat ja vyöryivät alas laaksoon Vireyn\nkummaltakin puolelta. Adam pani liikkeelle suuret määrät kiviä, mutta\nainoakaan niistä ei osunut Vireyhin.\n\nVihdoin Adam sysäsi liikkeelle viimeisen lohkareen. Se syöksyi suoraan\nVireytä kohti, mutta juuri kun se näytti olevan musertamaisillaan\nhänet, se kääntyikin sivulle. Adam tuijotti siihen hämmästyneenä. Eikö\nhän milloinkaan saisi surmatuksi Vireytä samalla tavalla kuin Virey oli\nsurmannut vaimonsa ja koettanut tappaa hänetkin?\n\n\"Magdalene pyysi, etten milloinkaan surmaisi teitä!\" huohotti Adam,\nmutta hänen pohjaton raivonsa tukahdutti pian tämän kummallisen\nepäröimisen. Hän alkoi laskeutua alemmaksi aikoen tappaa Vireyn käsin.\n\nHän laskeutui rinnettä, mutta pysähtyi hämmästyneenä. Mikä muutos\nVireyssä oli tapahtunut? Adam kumartui nähdäkseen paremmin. Oliko\nmiehen tukka muuttunut lumivalkoiseksi?\n\nAdam astui vielä askelen alaspäin, mutta samassa silmänräpäyksessä koko\nrinne tärähti. Vyöry lähti kokonaisuudessaan liikkeelle vieden Vireyn\nmukanaan. Se luisui ensin hitaasti kuin raskaat mainingit, mutta sitten\nvauhti kiihtymistään kiihtyi sen kootessa voimansa viimeiseen\nponnistukseen. Punertava tomupilvi ympäröi Vireyn. Kumea kaiku kiiri\nKuolemanlaaksossa ja tärisytti Funeral-vuorten jyrkänteitä. Kun\nviimeinen ryske lakkasi kuulumasta, vallitsi laaksossa jälleen entinen\nhiljaisuus ja yksinäisyys, ikään kuin siellä ei olisi ollutkaan\nihmistä, joka oli intohimoillaan suututtanut luonnonkin.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nAdam palasi leiriin melkein sekapäisenä, kuin painajaisunen vallassa.\nJaksaessaan taas järkevästi ajatella hän näki verta, tomua ja hikeä\ntarttuneen vaatteisiinsa ja ruumiiseensa ja se osoitti, kuinka\näärettömän kovia hänen ponnistuksensa olivat olleet. Hän oli\nvyöryttänyt lukemattoman määrän kiviä, oli pannut koko rinteen\nliukumaan Vireytä kohti saamatta aikaan mitään. Magdalene Vireyn henki\noli tullut hänen ja koston väliin.\n\nHänen kuormitettuaan aasinsa valmiiksi oli syvänteissä vallitseva\nhämärä muuttunut punertavaksi. Hän täytti leilinsä ja alkoi ajaa\naasejaan laakson porttia kohti. Leiripaikka jäi hänen taakseen\nhiljaisena kuin hauta. Hän tunsi, kuinka harmaa hämärä laskeutui sinne.\n\nPaahtava kuumuus, ääretön hiljaisuus, hiekan kummallinen säteileminen\nja laakson omituinen harmaa valaistus ilmoittivat Adamille, että\npolttava keskiyön tuuli alkaisi puhaltaa jo aikaa ennen hänen\nsaapumistaan päämääräänsä. Mutta hän oli iloinen kaikista\nruumiillisista ponnistuksista. Hän ymmärsi, että kova taistelu\nluonnonvoimia vastaan, jossa hän saisi ponnistaa voimansa äärimmilleen,\npelastaisi hänen uskonsa, toivonsa, ehkäpä järkensäkin.\n\nHän uurasti eteenpäin ajaen aaseja edellään. Jinny osoittautui\nvastahakoiseksi. Kuljettuaan muutamia askelia se kääntyi aina syrjään\nja se näkyi pitävän isäntäänsä silmällä. Se ei halunnut kulkea laakson\npoikki. Vaisto sanoi sille että nyt oli vastustaminen viisainta. Moni\naasi on pelastanut isäntänsä hengen kieltäytymällä itsepäisesti\nlähtemästä väärään suuntaan. Adam oli kärsivällinen, mutta ajoi sitä\nsentään säälimättömästi omaan suuntaansa.\n\nPainostava kuumuus ja syvä hiljaisuus lisääntyivät keskiyöllä ja sitten\nalkoi heikko tuuli puhaltaa pitkin laaksoa. Adamin ihoa pisteli ja hiki\nlakkasi virtaamasta. Päästyään pois kumpujen välistä Adam saapui\nkuivalle, hauraalle, valkoiselle suola- ja lipeäkivitasangolle, jonka\nvaaleat ohuet tomupilvet kahisivat leijaillessaan kuin hiekka. Oli onni\nettä kiihtyvä tuuli puhalsi takaapäin. Adam jatkoi matkaansa ja\nsuuntasi kulkunsa suoraan himmeästi näkyvää uurteista huippua kohti.\n\nTuuli kiihtyi jonkin ajan kuluttua puuskaiseksi ja työnsi Adamia niin\nvoimakkaasti, että hän kulki melkein juoksujalkaa. Usein hän kompastui\npolvilleen. Kun keskiyön myrsky kiihtyi kovimmilleen, himmenivät tähdet\nja vuorten ääriviivat katosivat valkoiseen, pyörivään, vaikeroivaan ja\npelottavaan kaaokseen. Adamista tuntui kuin koko hänen ruumiinsa olisi\nkuumuudesta kuivunut, rypistynyt ja halkeillut. Hän eksyi ja turvautui\naaseihinsa, sillä hän tiesi niiden vaiston paremmaksi oppaaksi kuin\nomansa. Vihdoin koitti hetki, jolloin tuskat lakkasivat tuntumasta ja\nhänen päätään rupesi pyörryttämään. Aasit vetivät häntä eteenpäin ja\nhän horjahteli kaatuen usein polvilleen, jolloin hän kynti maata\nkäsillään ja jolloin kiitävät tomupilvet saivat piestä hänen kasvojaan.\nKun hän vihdoin kaatui lopen uupuneena, sokaistuna ja melkein\ntukehtuneena, lakkasivat kuumat vihurit puhaltamasta. Muutos sai aikaan\nsen, ettei hän kokonaan menettänyt tajuntaansa. Lopulta hän tointui sen\nverran, että tunsi aasien kiskovan nuorasta, jolla hän oli sitonut\nitsensä niihin. Ne kiljuivat, koettivat vetää häntä mukanaan, varoittaa\nhäntä, pakottaa hänet toimintaan, joka pelastaisi hänen henkensä. Tällä\ntavalla ärsytettynä Adamin onnistui nousta jaloilleen, mikä tuntui\nraskaalta ponnistukselta. Ellei aaseja olisi ollut, olisi hän ruvennut\nkiertämään kehää.\n\nVihdoin koitti aamu ja synkkä pimeys hälveni. Ruskeankeltainen\nkallioseinämä näytti häämöttävän hänen edessään. Kuoleman varjojen\nlaakso oli nyt jäänyt hänen taakseen. Vihreä, mesquito-pensaita ja\npumpulipuita kasvava läikkä kimalteli viileänä ja tummana harmaassa\nhiekassa. Aasit vainusivat veden ja lähtivät juoksemaan sitä kohti.\nHorjuen niiden jäljessä Adamin onnistui irrottaa kuormat, mutta siihen\nmenivätkin hänen viimeiset voimansa. Uupuneena hän kaatui puiden\nvarjoon.\n\nHänen herätessään oli päivä kulunut jo pitkälle ja länteen painuva\naurinko alkoi laskea Panamintein taakse. Adam nousi vaivalloisesti\nseisomaan lihakset jäykkinä ja puutuneina. Hän tunsi hiukaisevaa janoa,\nmutta ei ollut nälissään. Hän oli ponnistuksista heikontunut tai oli\nhengittänyt keuhkoihinsa myrkytettyä ilmaa. Olipa syy mikä hyvänsä,\nhänen piti kiireimmiten päästä pois johonkin terveellisempään paikkaan,\njossa hän voisi saada voimansa takaisin. Toteuttaakseen aikomuksensa\nhän lähti hakemaan aasejaan, jotka eivät olleetkaan kaukana. Hän\nkuormitti ne nopeasti, mutta ei läheskään niin kätevästi kuin ennen\nvanhaan. Sitten hän lähti jatkamaan matkaansa seuraten virtaavan veden\nsuuntaa.\n\nTämä Furnace-puro pulppusi esille syväsuisesta kanjonista, jonka\nseinämät olivat keltaista soraa. Vesi oli kuumaa ja pahanmakuista,\nmutta kuitenkin juotavaksi kelpaavaa. Mitä pitemmälle Adam kulki, sitä\nhelpommalta tuntui hengittää, sillä keuhkoja rasittava paino keventyi\nilmanpaineen vähentyessä. Illan suussa hän saapui laajaan pajuja,\nruohoa ja mesquito-pensaita kasvavaan tiheikköön, jossa puro kääntyi\nkeltaisten kukkulain väliin. Siellä olivat kuilut täynnä pulppuavia\nlähteitä ja pieniä purosia.\n\nTällaiseen kuiluun Adam pystytti leirinsä pahkaisten mesquito-pensaiden\nkeskelle. Hän aterioi nuotion valossa ja istuskeli sitten valveilla\njonkin aikaa ajatellen niitä näitä, mutta entinen viihtyisyyden tunne\noli haihtunut. Hän ei enää tuntenut sulautuvansa ympäristöön eikä\nnauttinut yksinäisyydestäkään kuten ennen. Vihdoin huomatessaan\nkatselevansa koko ajan Kuolemanlaaksoon hän huudahti hämmästyneenä:\n\n\"En ole täällä vaan siellä!\"\n\nSynkkänä ja alakuloisena hän kääriytyi huopapeitteisiinsä ja nukkui\npitkälle seuraavaan päivään. Herättyään hän tunsi olevansa\nruumiillisesti terveempi, mutta henkiseen tasapainoon hän ei päässyt.\nHän ryhtyi valmistamaan mukavaa leiriä huolimatta siitä, ettei\nhaluttanut jäädä siihen paikkaan. Lepo ja ruoka palauttivat entiselleen\nhänen ruumiinsa voimat, mutta kummallinen mielentila jatkui yhä. Hänen\ntäytyi ponnistaa tahtoaan voidakseen tehdä jotakin. Dismukeen täytyi\noleskella jossakin lähistöllä pienestä kartasta päättäen, mutta vaikka\nAdam muistikin sen ja vaikka hän tiesikin tulleensa tänne saadakseen\ntavata vanhaa ystäväänsä, ei hän jaksanut toteuttaa suunnitelmaansa.\nDismukeen tapaaminen sai nyt siirtyä epämääräiseen tulevaisuuteen. Kun\nhän öisin käveli tähtien valossa, ei hän voinut vapautua omituisesta\nlumouksesta, ja kun hän seuraavana päivänä huomasi jälleen kävelevänsä\nsoraista kanjonia Kuolemanlaaksoon päin, käsitti hän, että se mitä hän\noli luullut hajamielisyydeksi, oli jotakin paljon vakavampaa.\n\nMikä häntä vaivasi? Hänhän oli terve ja voimakas jälleen. Oliko hän\ntulossa sekapäiseksi? Mihin oli haihtunut entinen haaveileva\ntyytyväisyys, entinen läheinen yhteys luontoon. Hän oli kuin suistunut\npois radaltaan! Miksi hän tuijotti kuin lumottuna länteen\naamunkoitteessa, paahtavan kuumana keskipäivänä, auringon laskiessa ja\nyön hiljaisina yksinäisinä hetkinä? Miksi eivät idän tähdet\nmiellyttäneet hänen katsettaan yhtä paljon kuin lännen tuikkivat valot?\nYhä useammin hänestä tuntui, ettei hän ollut yksin, vaan että näkymätön\nhenkiolento kulki hänen rinnallaan ja ohjasi hänen askelensa länttä\nkohti. Vihdoin viimein hänelle selveni, että kaikki tämä johtui\nikävöimisestä Kuolemanlaaksoon.\n\n\"Sitäkö se onkin!\" mutisi hän järkyttyneenä. \"Mutta miksi?\"\n\nSilloin onnistui Adamin ratkaista arvoitus. Kuolemanlaakso kutsui\nhäntä, sen jylhä luonto, kaikki se mitä hän oli kokenut siellä,\nlähettivät hänelle salakavalia kutsuja, joiden hiljainen voima oli\npelottava. Hän oli yhä vielä varjojen laakson lumoissa. Kuolema,\nhävitys ja rappeutuminen, Magdalene Vireyn hauta -- ne kaikki\nahdistivat Adamin mieltä ja houkuttelivat häntä takaisin kiihkeästi ja\nitsepintaisesti.\n\n\"Kuolemanlaaksoonko taas? Minä tulen hulluksi\", sanoi Adam itsekseen.\n\nHän huomasi vaaran, mutta oli liian välinpitämätön taistelemaan sitä\nvastaan. Ellei jotakin tapahtuisi, joka voimakkaasti tempaisi hänet\ntakaisin elämän todellisuuteen ja vapauttaisi hänet Kuolemanlaakson\nlumoista, hän palaisi sinne ja menettäisi siellä järkensä.\n\nMutta juuri kun hän päätti alistua ja palata takaisin laaksoon\nkantautui kova huuto hänen korviinsa. Hän nousi istumaan. Kaikkialla\nvallitsi hiljaisuus, joten Adam vähitellen rauhoittui luullen\nerehtyneensä. Vesi lorisi hänen leirinsä vieressä ja mehiläiset\nlensivät suristen ohi. Mutta pian säikähdytti häntä taas heikko huuto.\nSe tuntui kuuluvan kauempaa kanjonista keltaisen seinämän takaa. Hän\nkuunteli tarkkaavaisesti, mutta huutoa ei toistettu. Olihan erämaa aina\ntäynnä kaikenlaisia ääniä! Mutta tuo huuto oli kuulunut niin\ntodelliselta, että se haihdutti Adamin haaveet ja synkkämielisyyden.\n\nHän kiipesi soraseinämän laelle ja sieltä muutamalle harjanteelle,\ntarkasteli ympäristöä, laskeutui tasangolle ja jatkoi matkaansa\nkatsellen kaikille suunnille ja pysähtyen silloin tällöin kuuntelemaan.\nHän kulki leveää rämettä pitkin, jonka vasemmalta puolen siintivät\nFuneral-vuorten sahahampaiset huiput ja jonka oikealla puolella oli\nmuutamia keltaisia savikumpuja. Nuo värilliset savitöyryt alkoivat\nvähitellen viettää jotakin kanjonia tai syvännettä kohti. Kiivettyään\näyräälle hän astui muutamia askelia päästäkseen kapean laen poikki ja\npysähtyi sitten kuin naulittuna paikalleen.\n\nHänen edessään oli kuin suunnattoman suuri amfiteatteri, keltainen\nkuilu, niin ihmeellinen ettei hän uskonut silmiään.\n\nMaa oli paljas kuin kallio -- omituinen sekoitus askelmia ja rotkoja,\nkanavia ja kumpuja, jotka näyttivät synkiltä ja kaameilta, mutta\nkuitenkin kauniilta puhtaassa alastomuudessaan. Amfiteatterin laidassa\nolevasta aukosta kimalteli laakson pohja synkkänä, purppuraisena ja\nkolkkona. Loistavanvalkoiset juovat halkoivat sitä kuin hopeavirrat.\n\nAdam seisoi tarkastellen. Silloin hän kuuli jälleen huudon. Ellei se\nollut inhimillinen, oli hän menettänyt järkensä ja kaikki oli vain\nsairaalloista kuvittelua.\n\nHän lähti juoksemaan sille suunnalle mistä otaksui äänen kuuluneen. Hän\nlöysi rämeelle vievän tien, jonka tomussa oli tuoreita mokkasiinin ja\nsaappaiden jälkiä ja märkiä läiskiä, jotka nähtävästi johtuivat\nkaadetusta vedestä. Saappaiden jäljet veivät alas ja mokkasiinien ylös.\nKoska viimeksimainitut olivat tuoreemmat, lähti Adam tarkasti\nympärilleen katsellen seuraamaan niitä.\n\nTie vei rämeen poikki ja kääntyi länttä kohti sukeltaen hetkisen\nkuluttua muutamaan kanjoniin. Salvia- ja nurmimättäitä alkoi helottaa\nsiellä täällä hietikolla ja kauempaa näkyi mesquito-tiheikköjä. Joku\nkullanetsijä oli mennyt hakemaan vettä purosta viedäkseen sitä\n\"amfiteatteriin.\" Adamin mieleen juolahti äkkiä Dismukes. Hän tarkasti\nseuraavan saappaan jäljen hyvin huolellisesti. Dismukeen se ei ollut.\n\nAdam kiiruhti eteenpäin. Jonkin ajan kuluttua hän saapui paikalle,\njossa mies, varmaankin intiaani, oli kaatunut hiekalle. Adam huomasi\nmaassa veriläikän ja silloin hän vihdoinkin oli täydellisesti\nentisellään. Joku ihminen oli joutunut vaikeuksiin ja tarvitsi hänen\napuaan. Kuolemanlaakso ja sen houkutukset unohtuivat mielestä. Lumous\noli haihtunut.\n\nTie sukelsi mesquito-pensaikkoon ja siellä hän näki intiaanin, joka\nmakasi suullaan lirisevän purosen partaalla. Miehen suora karhea tukka\noli verinen. Risaisessa, revityssä ja tahratussa paidassa oli\nväkivallan merkkejä. Adam käänsi hänet selälleen huomaten heti, että\nhäntä oli isketty päähän jollakin tylsällä esineellä. Mies huohotti.\nAdam täytti kiireesti hattunsa vedellä sekä kohottaen intiaanin päätä\nkaatoi vettä hänen suuhunsa ja hautoi sitten hänen verisiä kasvojaan.\n\nIntiaani kuului siihen heimoon, joka oli tuonut elintarvikkeita\nVireylle. Hän oli pahasti loukkautunut. Hän halusi sanoa jotakin ja\nhänen sekavasta puheestaan Adam sai selville tärkeitä yksityiskohtia\nkullasta, rosvoista ja jostakin, mikä kiertäessään ympäri murskasi\nkiviä kuin maissia.\n\n\"Arrastrako?\" kysyi Adam.\n\nIntiaani nyökäytti päätään ja viittasi voimattomalla kädellään tielle,\njoka vei keltaiseen savierämaahan. Sitten hän koetti kaikenlaisin\nmerkein ja kuiskauksin saada selvitetyksi Adamille, että joku harteikas\nmies käytti jossakin vanhaa espanjalaista polkumyllyä -- arrastraa --\njauhaen sillä kultaa. Ponnistaen viimeiset voimansa hän kuiskasi\nvaroituksen, josta Adam ei enää saanut selvää, ja menetti sitten\ntajuntansa.\n\nAdam mietiskeli.\n\n\"Arrastra! Dismukeshan kertoi jauhavansa kultaa juuri sillä tavalla.\nHän on täällä -- tuolla keltaisessa kuopassa. Rosvot ovat riistäneet\nhäneltä valtauksen, vanginneet hänet ja kiduttavat nyt häntä,\npakottavat hänet ilmaisemaan kullan piilopaikan. Ja he ovat piesseet\ntämän intiaaniraukan hengiltä.\"\n\nNyt ei ollut aikaa siekailla. Intiaani ei ollut vielä kuollut, mutta\nkauan hänellä ei ollut enää aikaa. Adam ei voinut tehdä mitään hänen\nhyväkseen. Hänen täytyi nyt ratkaista, pitäisikö odottaa täällä\nvedenkantajan paluuta vai lähteäkö heti jatkamaan matkaa keltaisille\nsavikummuille. Hänellä oli revolveri, mutta siinä oli vain kaksi\npanosta. Intiaanilla ei ollut minkäänlaista asetta. Ehkä ryöstäjä olisi\naseistettu. Olipa Dismukes kuollut tai vankina, pieni viivytys ei\nparantaisi eikä pahentaisi hänen asemaansa. Adam päätti siis odottaa\njonkin aikaa ryöstäjää, ja jos hän tulisi, surmata hänet ja kiiruhtaa\nsitten leiriin. Yhdenkin rosvon toimittaminen tieltä pois olisi jo hyvä\nasia, mutta eniten tämä suunnitelma miellytti häntä sen vuoksi, että\nsiten hän saisi itselleen aseen.\n\n\"Ja vielä enemmänkin\", mutisi Adam. \"Jos hän sattuu olemaan pitkä mies,\nvoin tekeytyä häneksi.\"\n\nNiinpä Adam piiloutui tien viereen mesquito-pensaiden taakse ja odotti\nsiellä väijyksissä kuin hyppyyn valmis pantteri.\n\nÄkkiä hän vavahti. Pitkä miehen köntikäs tuli näkyviin pitäen\nhartioillaan tasapainossa tankoa, jonka molemmista päistä riippui suuri\nvesisanko. Sangot heiluivat edestakaisin miehen tallustellessa hitaasti\nja laiskasti eteenpäin. Adam näki pieniä savukiehkuroita tuprahtelevan\nilmaan miehen kävellessä. Hän poltti piippua tai savuketta. Hänen\ntullessaan lähemmäksi Adam näki hänet selvästi: pitkä romuluinen\nruumis, likainen paita, paljaat ruskettuneet käsivarret ja julmat\npunaiset kasvot. Rosvo pysähtyi juuri pensaiden kohdalle tuijottaen\npaikkaan, johon intiaani oli kaatunut, ikään kuin olisi odottanut\nnäkevänsä ruumiin siellä.\n\n\"Kas vain, eikö se kirottu intiaani, jota pieksin, olekin ryöminyt\nsyrjään! Kummallista, vaikka hänen aivonsa pursusivat esille!\" huudahti\nhän käheästi tunkeutuessaan okaisten pensaiden väliin. \"Muutamat\nihmiset ovat sitkeähenkisiä kuin kissat.\"\n\nAdam ponnahti pystyyn kuin lauennut jousi. Hänen suuret kouransa\nkiristyivät miehen kurkun ympärille tukahduttaen säikähtyneen huudon.\nNäin oli yhdestä rosvosta selvitty.\n\nPäivällä alkoi puhaltaa kuuma tuuli, mikä ehkä vähän lamauttaisi\nrosvojen valppautta. Adam arveli voivansa yllättää joukkion. Harmikseen\nhän ei saanut rosvolta minkäänlaista asetta. Painaen miehen\nlerppalierisen hatun syvään otsalleen ja kantaen sankoja tangon päissä\nAdam luuli pääsevänsä tomumyrskyssä lähelle joukkoa, ehkäpä sen\nkeskellekin.\n\nSaavuttuaan keltaisen kuilun laidalle hän päätti laskeutua sinne niin\nsyvälle kuin suinkin uskaltaisi ja sitten hiipiä rosvojen lähelle,\nvoidakseen ennen hyökkäämistään tarkastella heitä ja ympäristöä.\n\nAlemmas ja alemmas Adam laskeutui ihmetellen kuilun syvyyttä, hän kun\nei ennen ollut käynyt sen pohjalla. Selvä tie kannusti häntä jatkamaan\nmatkaansa. Adam tiesi tapaavansa vanhan ystävänsä joko kuolleena tai\njohonkin hirmuiseen tilanteeseen joutuneena. Tämä inhottava kuilu,\nkuumuus, tuuli -- kaikki kertoi kauhusta, väkivallasta, kullasta ja\nverestä. Ei ainoakaan ihminen voisi sietää tätä saastaista, polttavaa\nhelvetin kuoppaa muun kuin kullan vuoksi.\n\nVihdoin Adam pääsi niin kauaksi, että tomumyrsky jäi hänen\nyläpuolelleen. Kuilussa vallitsi omituinen keltainen hämärä, jossa\naurinko näytti tummalta pallolta. Pieniä tomuhiukkasia leijaili hänen\nympärillään vaikeuttaen hengitystä. Koskettaessaan kasvoihin ne olivat\nkuin näkymättömiä tulisia säkeniä.\n\nKeltaseinäinen kuilu kiemurteli yhä alaspäin laajeten lopulta\nkanjoniksi. Vihdoin Adam tunsi heikkoa savun hajua. Hän oli leirin\nlähellä. Laskettuaan sangot maahan hän poikkesi tieltä ja lähti\nkiipeämään leiriä kohti kuilua pitkin. Hän jatkoi matkaansa ylöspäin\nkohti hitaasti kohoavaa savupatsasta. Ryömien varovasti hän pääsi\nvihdoin harjanteelle, jonka takaa savu kohosi. Siellä hän painautui\nhengästyneenä pehmeään saveen kuuntelemaan ja katselemaan.\n\nÄkkiä häntä säpsähdytti jyrähtelevä raapiva ääni. Se johtui kiven\nraapimisesta toista kiveä vasten. Hän kuunteli tarkkaavaisena painaen\nkorvansa saveen. Jyrinä jatkui, mutta Adam ei kuullut minkäänlaisia\nmuita ääniä ennen kuin tuuli hetkiseksi tyyntyi. Silloin hän kuuli\nsellaista kitisevää ääntä, joka johtui puun kihnautumisesta toista\nvasten, sitten kumeita tömähdyksiä, lapioiden kalahtelua ja vihdoin\nkäheitä ääniä.\n\n\"Näin pitkälle on kaikki hyvin\", ajatteli hän.\n\nVain muutamien metrien paksuinen savikerros erotti hänet kaivoksesta,\nmutta hänen piti saada selville, kuinka monta miestä siellä oli,\nmillainen maasto ja kuinka hän parhaiten pääsisi lähestymään heitä.\nOdottaessaan että tuuli rupeaisi jälleen puhaltamaan hän arvaili,\nnäkisikö Dismukeen siellä. Hän ei pitänyt sitä luultavana.\n\nLuonnonvoimat näyttivät noudattavan Adamin toivomuksia. Tuuli alkoi\njälleen vinkua, jolloin hän upotti sormensa pehmeään saveen ja ryömi\nviimeisen harjanteen laelle. Irtaantuneen saven ja soran vyörymisestä\njohtunut kolina hukkui tuulen suhinaan. Adam tirkisti varovasti\nharjanteen laidan yli ja näki edessään laajan aukion ja muutamia\nlehtimajoja, jotka nähtävästi oli pystytetty suojaksi auringolta.\nJyrinä alkoi jälleen. Adam kohottautui korkeammalle. Silloin hän\nhuomasi takin, joka riippui majan nurkkapaalussa. Takki kuului\nDismukeelle. Adam olisi tuntenut sen tuhansien joukosta. Nyt hänen oli\nvaikea pysytellä kärsivällisenä ja hillitä toiminnanhaluaan. Hän\nkohottautui vieläkin korkeammalle.\n\nKauimpana sijaitsevan lehvien peittämän aurinkokatoksen alla oli\nkasoittain leirivälineitä. Nuotio savusi ja Adamin terävät silmät\nhuomasivat revolverien kimaltelun. Päivä oli niin kuuma, etteivät\nmiehet olleet kiinnittäneet niitä uumilleen. Lähimpänä sijaitseva maja\noli kahdeksankulmainen, mesquito-saloista ja -lehvistä rakennettu. Sen\nalta kuului kivien kolahtelua ja lapioiden kilinää ja sitten\nyhtämittaista jysähtelyä ja lopuksi käheitä ääniä.\n\nLehväkatos oli rakennettu myllyn suojaksi. Tämä kahdeksankulmainen\nkatos oli täydellisesti rinteiden välisen aukion suuruinen. Sen takaosa\nliittyi pengermään, josta kultamalmia murrettiin. Myllyä väännettiin\nsen alla. Adam oli nähnyt paljonkin espanjalaisia keksintöjä, mutta ei\nmikään niistä muistuttanut tätä.\n\nKahdeksankulmion keskukseen oli kaivettu pyöreä, litteillä kivillä\nvuorattu kuoppa. Sen keskelle oli pistetty kohtisuorasti tanko, jonka\ntoinen pää oli kiinnitetty kattoon. Tankoon oli naulattu poikkipienoja\nja niistä riippui ketjuilla kiinnitettyinä suuria kallionlohkareita.\nKohtisuoraan paaluun oli kiinnitetty pitkä vetopuu, kuin vaunun aisa.\nMylly toimi siten, että paalun pyöriessä sen poikkipienoihin\nkiinnitetyt lohkareet kiersivät yhtämittaa ympäri kuopassa ja\nmurskasivat malmin. Adam tiesi, että kulta sitten pelkistettiin\nelohopealla malmisorasta.\n\nMyllyä pyörittämään käytettiin joskus hevosta, mutta tavallisesti\nmuulia. Nyt näkyi työtä kuitenkin suorittavan tanakka mies, jonka\nyläruumis oli paljas vyötäröltä myöten. Hänet oli köytetty pitkän aisan\npäähän ja hän työnsi sitä yhtä mittaa ympäri ruumis taipuneena melkein\nkaksinkerroin. Kuinka voimakkailta hänen ruskettuneet käsivartensa\nnäyttivätkään, kun niiden lihakset värähtelivät ja jännittyivät kuin\nköydet! Miehen rinta oli harmaan karvan peitossa. Kuin väsynyt härkä\nhän painoi suuren päänsä kumaraan pudistellen sitä puolelta toiselle.\nHänen laahustaessaan ympäri näkyi hänen leveä selkänsä, jossa oli\nverisiä viiruja.\n\nKookas tummaihoinen mies, jonka kasvot olivat kuin ilkeän peikon,\nseisoi ympyrän laidalla. Hänellä oli kädessään haarainen ja piikkinen\nmesquito-pensaan oksa, jota hän käytti piiskana. Kun puolialaston\nihmisjuhta sivuutti laihan miehen, läimäytti tämä häntä piiskalla\nruskettuneeseen selkään, niin että veripisarat putoilivat.\n\nKolme rosvoa lapioi, kantoi ja sulloi malmia kuoppaan. Yksi oli solakka\nja tuiman näköinen, toinen, punapaitainen ja keski-ikäinen, näytti\nsitkeältä ja jäntevältä, kolmas, jonka kasvot olivat kokonaan tomun ja\nhien peitossa, oli paljaista hartioistaan päättäen vielä nuori.\n\nJa harmaantunut mies, jota toiset pieksivät pakottaakseen hänet\ntyöskentelemään itsensä kuoliaaksi paahtavassa kuumuudessa, oli Adamin\nentinen pelastaja ja ystävä Dismukes.\n\nAdam peräytyi varovasti savirinteeltä, juoksi sitten toiselle rinteelle\nja taas alas. Sitten hän kiiruhti paikalle, johon oli jättänyt\nvesisangot.\n\nSiellä hän joi siemauksen vettä ja koetti hillitä kiihkoaan. Hänen piti\nkaikin mokomin saada käsiinsä ase mikä hyvänsä, lapio, moukari, jolla\nvoisi musertaa heidän kallonsa. Nostaen tangon hartioilleen ja\nkohottaen samalla sangot maasta hän lähti kävelemään leiriä kohti, pää\nja hartiat kumarassa, ettei häntä heti tunnettaisi. Tuuli suhisi yhä\nkovemmin sekoittuen myllyn kumeaan jylinään. Kaikkialla oli synkkää,\nalastonta ja pimeää.\n\nKun hän kiersi viimeisen mutkan, oli leiri noin viidenkymmenen metrin\npäässä.\n\n\"Tuolta tulee Bill ja tuo meille vettä!\" huusi punapaitainen mies.\n\nTyöt lopetettiin. Dismukeskin suoristautui täyteen pituuteensa.\n\n\"Hei, Bill, sinä kirottu veitikka!\" huusi toinen rosvo tervehdykseksi.\n\"Olimme melkein kuolla janoon odottaessamme vettä.\"\n\n\"Ahaa, Bill, olet varmasti nitistänyt taas jonkun intiaanin.\"\n\nAdam kulki kumarassa nopeasti eteenpäin. Sivuuttaessaan majan, jossa\noli kääröjä, takkeja ja revolvereita, hän säpsähti.\n\nYksi rosvo oli tullut esille katoksen alta. Hän katseli tarkasti\nvedentuojaa.\n\n\"Hei, sinäkö siellä tulet, Bill?\" kysyi hän kovalla äänellä. Samassa\nhän viuhautti piiskaansa. \"Miehet, onko tämä tomu pimittänyt järkenne?\nHitto vieköön tämän petollisen valaistuksen! -- Liian kookas Billiksi\n-- vai onko kuumuus sokaissut minut!\"\n\n\"Hän ei olekaan Bill!\" huudahti pieni mies hyökäten revolvereita kohti.\n\nAdam pudotti sangot ja ponnahti parilla pitkällä askelella pienen\nmiehen eteen, joka hyppäsi syrjään ja koetti livahtaa hänen ohitseen.\nAdam iski häntä korvalle, niin että mies kohosi ilmaan ja paiskautui\nmajan tukipylvästä vasten. Pylväs kaatui ja samalla vajosi majan\nkattokin alemmas. Tajuton mies vierähti penkerelle ja jäi siihen\nliikkumattomana.\n\nAdam vetäisi revolverinsa esille ja pysähtyi hetkiseksi. Rosvot\nseisoivat jähmettyneinä paikoillaan.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti punapaitainen käheästi. \"Kuka tuo on? Näitkö,\nkuinka hän läimäytti Robbinsia?\"\n\nDismukes kiljahti sekä riemusta että vihasta. Hän koetti murtaa\nkahleensa kuin vangittu norsu, mutta epäonnistuttuaan siinä alkoi\nhuutaa:\n\n\"Ahaa, te veren tahraamat valtausten ryöstäjät! Nyt on viimeinen\nhetkenne koittanut! Tuo mies on Wansfell!\"\n\n\"Wansfellkö?\" huudahti laihakasvoinen roisto muuttuen tuhkanharmaaksi.\n\"Missä lapiot? Missä on revolverini?\"\n\nNyt heilautti punapaitainen rosvo lapionsa korkealle ilmaan ja hyökkäsi\nAdamia kohti kiroillen. Adam ampui. Mies pysähtyi, mutta hyökkäsi\nuudestaan vielä hurjemmasti. Adamin toinen laukaus, jonka hän ampui\naivan vierestä, pani hänet horjumaan. Mutta lapion lattea puoli sattui\nkuitenkin Adamin päähän kovasti. Tarttuen revolveriinsa kuin nuijaan\nAdam iski miestä, joka kaatui lapioineen katoksen alle. Molemmat\njäljellä olevat miehet hyökkäsivät nyt Adamin kimppuun aukealla. He\nsyöksyivät niin nopeasti että onnistuivat kaatamaan Adamin maahan. Nyt\noli Adamin pidettävä varansa, ettei kumpikaan heistä voisi saada\nkäsiinsä minkäänlaista asetta. Estääkseen sen hän kiersi käsivartensa\nheidän ympärilleen ja sitten alkoi hurja taistelu. Adam ei saattanut\nheiluttaa moukarimaisia nyrkkejään eikä myöskään saanut heitä kurkusta\nkiinni. Kieriskellen ympäri heidän kanssaan hän otti vastaan satamalla\nsatavat iskut koettaen musertaa heidät painollaan. Jalka jalalta hänen\nonnistui viedä heidät yhä kauemmaksi revolvereista. Vuoroin toisen,\nvuoroin toisen hän nujersi maahan. Päästyään vihdoin kahdeksankulmaisen\nkatoksen alle hän nousi seisomaan reuhtovien miesten kanssa, tarttui\nrautaisin kourin kumpaankin erikseen, levitti käsivartensa ja\nponnistaen voimansa äärimmilleen jysäytti heidät yhteen. Hän oli\ntoivonut voivansa siten musertaa heidän kallonsa. Mutta se ei\nonnistunut, vaan toinen pääsi irtaantumaan Adamin otteesta. Hän kaatui\nlapioon ja tempaisten sen käsiinsä ponnahtaen pystyyn. Mutta hänen\nkohottaessa asettaan tyrkkäsi Adam toisen miehen kaikin voimin toista\nvasten, niin että molemmat horjuivat taaksepäin.\n\nKäyttäen sitä hyödykseen Adam iski nyrkkinsä lapiota heiluttavan miehen\nleukaan. Kuin katapultin satuttamana mies lensi puutangon yli ja lapio\nputosi. Sitten Adam sulki oviaukon. Nyt hyökkäsi toinen mies hänen\nkimppuunsa, mutta sai peräytyä verissä päin. Hänen toverinsa istuutui\ntällä välin kovasti huohottaen pitkälle tangolle, mutta juuri silloin\nDismukes käsittäen nopeasti tilanteen, työnsi eteenpäin puomia ja rosvo\nmätkähti sätkytellen kuoppaan. Dismukes päästi innoissaan hirmuisen\nkarjahduksen.\n\nAdam oli nyt saartanut vastustajansa. He eivät voineet päästä hänen\nohitseen sieppaamaan revolverejaan. Adam nautti ottelusta, jossa taas\ntoteutui erämaan säälimätön laki: vahvempi voitti heikomman. Purren\nhampaansa yhteen kuin peto hän hyökkäsi ja iski tuntien hurjaa riemua.\nHien ja veren haju, vastustajien huohottava hengitys ja kuumien\nlihasten värähtely lisäsivät hänen kiihkoaan. Kookkaan rosvon ilkeät\nsilmät säihkyivät viheriää tulta ja hänen kasvonsa olivat täynnä\nnaarmuja. Äkkiä Dismukeen hirvittävä huuto käänsi hänen\ntarkkaavaisuutensa muualle. Laihakasvoinen mies oli suistunut myllyn\nkuoppaan ja Dismukes oli äkkiä alkanut vääntää puomia. Poikkipienojen\nketjuihin kiinnitetyt kallionlohkareet alkoivat hyppiä kuopassa\nratisten ja jyristen. Mies oli vyörähtänyt kuoppaan kivien alle, kieri\nnyt niiden joukossa ja päästi äkkiä hirvittävän huudon.\n\nAdam huomasi kaiken tämän, vaikka hänellä itsellään oli työ ja\ntekeminen toisen rosvon kanssa.\n\n\"Minä jauhan kultaa, Wansfell!\" karjahti Dismukes. \"Heitä kuoppaan\nenemmän malmia, toveri! Me jauhamme nyt kultaa!\"\n\nKullanetsijä ryhtyi työhönsä pinnistäen jättiläismäiset voimansa\näärimmilleen. Hänellä näytti olevan kymmenen miehen voimat. Veri\nvirtasi hänen ruskettuneen selkänsä haavoista. Hän kiersi juoksujalkaa\nyhä nopeammin, raivokkaan näköisenä, karvainen rinta kohoillen.\n\nAdamin vastustaja ponnahti jälleen seisoalleen, painoi päänsä kumaraan\nja hyökkäsi Adamia kohti.\n\n\"Enemmän malmia, toveri Wansfell!\" huusi Dismukes työntäessään\nhirmuista kalliomyllyä. Lohkareitten alta kajahti kauhistuttava huuto.\n\nSamassa puomin pää sattui mieheen, joka oli hyökkäämäisillään Adamin\nkimppuun. Se paiskasi hänet polvilleen ja vetäisi hänet mukaansa, kun\nkohtisuora paalu katkesi rasahtaen. Irtaantunut puomi näytti Dismukeen\nhirmuisen painon ja voiman vaikutuksesta pyörähtävän ympäri puoli\nkierrosta kohottaen miehen maasta ja vieden hänet mukanaan. Hänen\nruumiinsa tarttui matalaan kallioseinämään ja puomi musersi hänen\npäänsä kuin kypsän melonin.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nAuringon laskiessa tämän kohtalokkaan päivän iltana Adam ja\nDismukes leiriytyivät sen leveän solan suuhun, joka jakoi kahtia\nFuneral-vuoriston.\n\nLeiripaikka oli vedetön, mutta he olivat tuoneet mukanaan kirkasta\nvettä muutamien mailien päässä pulppuavasta lähteestä. Laajassa\naukiossa kasvoi paljon pensaita ja siellä oli kuivia harmaita\nsalviamättäitäkin.\n\nAdam oli väsynyt ja vähäpuheinen, mutta Dismukes oli jo täysin\nentisellään, ikään kuin ei häntä ikinä olisi valjastettu myllyn puomiin\neikä ajettu kuin muulia. Hän näytti jo unohtaneen hirvittävän\npolkumyllytyönsä paahtavassa kuumuudessa viiltävien iskujen\nläjähdellessä hänen selkäänsä. Hän oli pöyhkeä, riemuitseva, melkeinpä\nnuortunut.\n\nAdam ei ollut ymmärtänyt milloinkaan tätä vankkaa kullanetsijää, mutta\nnyt tämä oli hänen mielestään arvoituksellinen. Hän ei kiinnittänyt\nvähintäkään huomiota siihen, että Adam oli pelastanut hänen henkensä.\nHän ei näyttänyt ajattelevan, että jos Adam ei olisi tullut väliin,\nolisi häntä ajettu kuin muulia, potkittu, piesty ja suomittu\npaahtavassa kuumuudessa, kunnes hän olisi kaatunut kuolleena maahan.\nHän ajatteli vain kultaa, omaa huuhtomaansa ja valtauksen riistäjien\nkaivamaa kultaa, noita raskaita pusseja, jotka olivat nyt hänen\nomaisuuttaan ja lopettivat ikuisiksi ajoiksi hänen pitkäaikaisen\naherruksensa omaisuuden kokoamiseksi. Hän koetti tyrkyttämällä\ntyrkyttää Adamia ottamaan puolet kullasta, taikkapa edes neljännen\nosan, mutta Adam kieltäytyi.\n\n\"Miksi?\" räjähti Dismukes vihdoin pyörittäen suuria häränsilmiään.\n\"Tämähän on kultaa! Kaivoin siitä suurimman osan ennen noiden pirujen\ntänne tuloa. Se on puhdasta ja rehellisesti hankittua. Osa siitä kuuluu\nteille. Puoletkin siitä riittää täydentämään summan, jonka vuoksi olen\nahertanut ja säästänyt. Miksi ette huoli sitä?\"\n\n\"No niin, ystäväni, luulen sen johtuvan vain siitä että se on liian\nraskasta kuljetettavaksi\", vastasi Adam. Hän hymyili puhuessaan, mutta\nasia oli niin, ettei hänellä ollut muuta syytä kieltäytymiseensä.\n\nDismukes tuijotti häneen silmät suurina, ja suu auki. Hän ei ymmärtänyt\nAdamia. Hän kiroili hämmästyksissään ja mutisi paheksumisiaan. Mutta\nnähtyään, ettei Adamin mieltä voinut muuttaa, hän alistui ja tuli\njälleen hyvälle tuulelle.\n\nAdam oli niin väsynyt ja omituisen lamaannuksen vallassa, että saattoi\nvain puolittain ottaa osaa ystävänsä riemuun. Dismukeen pitkät\nponnistelut olivat päättyneet. Hänen viisineljättä vuotta kestänyt\nvaelluksensa, raatamisensa ja työskentelynsä oli loppunut ja huoleton\nelämä kangasteli hänen mielikuvituksessaan kauniina. Nuoruuden aikainen\nunelma oli toteutunut. Omaisuus oli koottu. Ja nyt häntä odottivat vain\nhyvinvointi, lepo, matkusteleminen, ilot -- kaikki se minkä\nsaavuttamiseksi hän oli työskennellyt kuin orja. Mikä suurenmoinen\ntulevaisuus!\n\nAdam kuunteli suoritellessaan hitaasti ja väsyneenä leiriaskareitaan.\nUsein kohdistui hänen katseensa korkealla sijaitsevaan Funeral-vuorten\nsolaan. Millainen luonnonmullistus olikaan muodostanut sen?\n\nPitkät purppuraiset varjot alkoivat laskeutua maahan. Suuria\nvalkopäisiä lepakkoja kiiri ilmassa. Adamin kädet ja leukapielet olivat\nkipeät ja ajetuksissa taistelusta ja hänen oli vaikea syödä.\nPuhelemisesta piti Dismukes huolen jaaritellen innoissaan niitä näitä\nja siirtyen asiasta toiseen. Hänen sanansa pulppusivat kuin erämaan\ntulva.\n\n\"Kerran vuosia sitten\", kertoi hän, \"eksyin erämaassa. Se olikin\nensimmäinen ja viimeinen kerta. Evääni loppuivat ja minun täytyi nähdä\nnälkää. Aioin tappaa ja syödä aasini, mutta se pääsi pakoon. Vihdoin\nloppui vesivarastonikin ja silloin on leikki kaukana. Kuljin koko\npäivän ja yön ja koko seuraavankin päivän, mutta siitä oli vain\nseurauksena että eksyin yhä enemmän. Horjuin, kaatuilin ja lopulta\nryömin aamunkoittoon saakka, mutta vihdoin alistuin ja paneuduin\npitkäkseni kuolemaan. Niin, en välittänyt enää mistään ja olin iloinen\nsaadessani kuolla. Muistan vieläkin himmenneet tähdet, harmaan\naamuvalaistuksen, äärettömän hiljaisuuden ja yksinäisyyden. Niin,\nhalusin kuolla... Mutta hetkisen kuluttua kuulinkin kukon kiekuvan.\"\n\n\"Niinkö? Olitte siis lähellä karjakartanoa. Olipa se hullunkurista.\nElämä tekee joskus kepposia.\"\n\n\"Mitä elämään tulee, en ollut tiennyt, kuinka ihanaa se on, ennen kuin\nkuulin kukon kiekuvan. Ostan itselleni maatilan, vihreän, ruohoisen ja\nvarjoisan maatilan jostakin idästä, maatilkun, jossa on virtaavaa vettä\nkaikkialla. Kasvatan siellä tuhat kukkoa vain siksi, että kuulisin\nniiden kiekuvan.\"\n\n\"Luulin että aioitte matkustella.\"\n\n\"Niin aionkin, mutta sen jälkeen asetun luultavasti asumaan jonnekin\",\nvastasi Dismukes miettiväisenä.\n\n\"Ystäväni, aiotteko mennä vielä naimisiinkin?\" kysyi Adam vakavasti.\n\n\"Naimisiinko? Mitä hullua...\" huudahti kullanetsijä.\n\n\"Eipä niinkään hullua.\"\n\n\"Sitä en ole tullut vielä milloinkaan ajatelleeksi. Menisinkö minä\nnaimisiin? Ei minusta ole aviomieheksi.\"\n\n\"Dismukes, ette ole vielä ikäloppu ja tehän olette rikas. Kun teistä\nkuluu pois erämaan särmikkyys, löydätte kyllä vaimon itsellenne.\nMaailma on täynnä hyviä naisia, jotka mielellään menisivät naimisiin.\"\n\n\"Wansfell, oletteko tosissanne?\" kysyi Dismukes hämmästyneenä ja\nliikuttuneena, sivellen suurella kädellään paksua harmaantunutta\ntukkaansa. Hänen silmänsä loistivat kirkkaina. \"Naiset eivät ole\nmilloinkaan välittäneet minusta. Ollessani nuorukainen ei ainoakaan\ntyttö katsahtanut minuun. Ja täällä erämaassa ovat naiset harvinaisia.\nEivät he minunlaisistani miehistä piittaa.\"\n\n\"Kun nyt pääsette kauniiden tyttöjen joukkoon, siepatkaa minullekin\nyksi\", sanoi Adam surumielisesti hymyillen.\n\nOli ilmeistä, että Adamin sanat olivat avanneet Dismukeelle hämmentäviä\nja hurmaavia näköaloja. Kullanetsijä oli harmaantunut erämaassa, hänen\npitkät vuotensa olivat olleet yksinäisyyden vuosia ja nyt hänen\nnuoruutensa unohtuneet haaveet ja toiveet muistuivat voimakkaasti ja\nsuloisesti hänen mieleensä. Adam antoi hänen rauhassa syventyä noihin\najatuksiin.\n\nPurppurainen kajastus kirkasti Panamintein vuoriston huippujen pitkiä\nkapenevia juovia. Kaukana lännessä leijaili harmaita hopeanhohtoisia\npilviä ja niiden alapuolella oli maa rusoittavan, punertavan udun\npeitossa. Sitten kajastus haihtui äkkiä, huiput vaalenivat ja\npurppurainen hämärä himmeni. Laajat mustat vuorten selänteet olivat\nkuin autiossa meressä kelluvia rosoisia saaria.\n\n\"Wansfell\", sanoi Dismukes äkkiä, \"teidän pitäisi leikkauttaa\ntukkanne.\"\n\n\"Ehkä. Mutta tänään -- kun minua iskettiin lapiolla -- oli minulla\nsyytä iloita sen pituudesta.\"\n\n\"Silloin se tosiaan oli vähällä tulla leikatuksi\", vastasi Dismukes\nnaurahtaen kuivasti. \"Pitkä tukkanne muistuttaa mieleeni erään\ntapauksen. Vuosia sitten tapasin erään kookkaan miehen täällä\nerämaassa. Hän oli kuuden jalan kolmen tuuman pituinen ja melkein yhtä\nhartiakas kuin tekin. Ja sitä paitsi äärettömän hyvä toveri matkoilla.\nNo niin, hänelläkin oli hyvin pitkä tukka, joka kokonaan peitti hänen\nkorvansa. Eikä hän kuumimmallakaan ilmalla antanut minun milloinkaan\nleikata sitä. No niin, asian hullunkurisin puoli paljastui eräänä\npäivänä. Mutta kun oikein ajattelen, ei se hänestä itsestään liene\ntuntunut lainkaan hullunkuriselta. Ollessamme matkalla hyökkäsi\nkimppuumme rosvoja, jotka ampuivat hänet ja olivat ottaa minutkin\nhengiltä. Kookas toverini oli hevosvaras. Häneltä oli leikattu korvat\nsen vuoksi. Ja niinpä hän käytti pitkää tukkaa salatakseen sen.\"\n\n\"Minulla on kyllä korvat. Ja elleivät ne olisi äärettömän tarkat,\njauhaisitte vieläkin kultaa valtauksenne ryöstäjille.\"\n\nIllan pimetessä, kun suuret lepakot liitelivät edestakaisin ja nuotio\nhiiltyi punaisiksi kekäleiksi, Dismukes yhä jatkoi juttujaan. Aina hän\npäätyi kultaan ja tulevaisuuteensa.\n\n\"Toveri, toivoisin teidän lähtevän mukaani\", sanoi hän ja viittasi\nsuurella känsäisellä kädellään itään, kauas erämaan toiselle puolelle.\n\"Olen rikas. Loppumattoman raadannan vuodet ovat ohitse. Ei enää janoa,\nkuumuutta eikä tomua. Nyt voin ryhtyä tuhlaamaan. Vien kullan pankkiin\nja kirjoitan maksuosoituksia. Friscossa kiehutan lipeäsuolat pois\nruumiistani. Ajeltuna, siistittynä ja hyvin pukeutuneena otan jälleen\nentisen nimeni ja lähden seikkailemaan. Korvaan kaikki nämä nälkävuodet\nsyömällä hyvää ruokaa ja juomalla viiniä. Rupean käyttämään silkkisiä\nalusvaatteita ja nukkumaan höyhenpatjoilla. Matkustelen kuin prinssi.\nMenen entiseen kotiini. Siellä elää vielä varmasti muutamia\nsukulaisiani, joille koittaa hyvät päivät. Heistäkin tulee rikkaita. En\naio unohtaa nuoruuteni ystäviä. Lahjoitan pienelle kylälle kirkon ja\npuiston. Matkustelen, katselen kaupunkeja ja näköaloja. Jatkan matkaani\nmaailman ympäri. Ja kun olen nähnyt kaiken, palaan synnyinmaahani. Ja\nsitten vihreä maakartano metsäisine kukkuloineen ja virtaavine\nvesineen! Sen täytyy sijaita jonkin kaupungin lähellä. Hankin itselleni\nhevosia, miehen niitä ajamaan ja muitakin mukavuuksia. Ehkä liittyy\nelämääni vielä nainen. Ehkäpä lapsiakin. Ymmärrän nyt, että jokaisella\nmiehellä pitäisi olla poika. Hyvä Luoja, kuinka elämän ajatteleminen\nsaattaa polttaa ja hurmata!\"\n\n\nParikymmentä mailia päivässä, lepäillen monta tuntia päivän kuumimpana\naikana, matkaajat jatkoivat kulkuaan Mohaven erämaan halki. Näille\nmiehille, jotka olivat voittaneet Kuolemanlaakson hirmut ja\nyksinäisyyden, tuotti Mohaven erämaa verrattain vähän vastuksia. Mutta\nvaikka he olivatkin karaistuneita ja rohkeita, eivät he antautuneet\ntarpeettomiin vaaroihin.\n\nOli syyskuu ja paahtavan kuuma kesä oli loppunut. Pilvetön taivas,\nkuumuutta väreilevä ilma, auringon polttavat säteet ja hiekasta ja\nkallioista hohtava kuumuus eivät vaivanneet heitä suurestikaan.\n\nKaikki Dismukeen tuntemat lähteet olivat kuivia, joten heidän oli pakko\npoiketa suunnasta voidakseen uusia vesivarastonsa. Polttavassa\nauringonpaahteessa he kärsivät saadessaan olla monta tuntia ilman\nvettä. Hyvin hieno läpitunkeva lipeätomu ärsytti kurkkua ja sieraimia\nja kiihdytti janon tuskia. Kerran he kulkivat kokonaisen päivän ilman\nvettä ja pääsivät vasta auringon laskiessa lähteelle, jonka omistaja\nhankki itselleen tuloja myymällä vettä kullanetsijöille ja\nrahtimiehille. Hänen hintansa olivat suhteettomat. Nyt hän käytti\ntilaisuutta hyväkseen. Katsellen nyrpeästi janoisia kulkijoita ja\naaseja hän selitti lähteen olevan melkein kuivana ja kieltäytyi\nmyymästä vettä. Dismukes oli kertonut Adamille, että lähteen omistaja\noli vihainen hänelle. He pyysivät pyytämistään mutta turhaan. Adam meni\nlähteelle, väänsi luukun syrjään ja katsoi sinne. Siellä oli runsaasti\nvettä. Sitten hän palasi pieneen majaan, jossa kalliin veden omistaja\nistui luodikko polvillaan. Adam esiintyi aina lempeästi ja tyynesti,\npaitsi silloin kun suuttui. Lähteenomistaja luuli kai, että Adam\nryhtyisi rukoilemaan uudestaan, mutta siinä hän laski väärin. Adam\ntempaisi luodikon hänen käsistään ja katkaisi sen tukin yhdellä\nainoalla nykäyksellä. Sitten hän laski suuret kätensä miehen\nolkapäille.\n\n\"Ystäväni, teillä on paljon vettä lähteessänne. Voitte luovuttaa siitä\nosan meille ja sittenkin sinne jää yllin kyllin. Maksamme hyvin.\nTulkaa!\"\n\nHeti tuli toinen ääni kelloon. Lähteenomistaja muuttui nöyräksi ja\nliehitteleväksi ja matkaajat saivat vettä niin paljon kuin tarvitsivat.\nSitten he jatkoivat matkaansa.\n\nVaikka seutu oli kuivaa erämaata, siellä risteili paljon teitä. Oli\ntiheässä hylättyjä kaivoksia ja usein oli kullanetsijöitä tutkimassa\nvaltauksiaan tai majoja, joissa asui joku erämaan vaeltaja. Adam ja\nDismukes lähestyivät viertotietä, joka halkaisi Mohaven erämaan kahtia.\nSeutu oli kuivaa hiekka-aavikkoa ja sellaisissa paikoissa oli vettä\nhyvin vähän. Dismukeen tuntema lähde oli kuiva. Siellä ei ollut kukaan\nkäynyt kuukausiin. Ainoa vaeltaja, joka oli pysähtynyt sen äärelle,\nlepäsi puolittain hiekkaan hautautuneena ja rypistyneenä muumioksi,\njonka kallon silmättömät kuopat ammottivat synkkinä ja kammottavina.\nIho oli kuivunut vaaleanruskeaksi pergamentiksi. Adam katsoi\nkatsomistaan ja säpsähti sitten äkkiä. Hän käänsi auringon kuivaamat\nkasvot valoon ja tunsi ne irvistelevästä kuolinnaamiosta huolimatta.\n\n\"Regan!\"\n\n\"Tunsitteko hänet?\" kysyi Dismukes.\n\n\"Kyllä. Hän oli irlantilainen, jonka tunsin vuosia sitten. Puhelias\niloinen mies. Kova juomaan. Hän piti erämaasta, mutta ei malttanut\nväkijuomien takia lähteä kaivosleireistä. Tapasin hänet viimeisen\nkerran Tecopahissa sen jälkeen kun olitte lähtenyt sieltä.\"\n\n\"Mies raukka, hän on kuollut janoon. Tunnen tuon ilmeen. Haudataan\nhänet.\"\n\n\"Tehdään niin. Regan raukka! Juuri hän risti minut Wansfelliksi.\"\n\nHe hautasivat Reganin jäännökset syvälle hiekkaan ja pystyttivät hänen\nyksinäiselle haudalleen kömpelön ristin.\n\nEräänä päivänä poikkesi Dismukes kovaksi poljetulta tieltä ja vei\nAdamin rämettä pitkin umpinaiseen loukkoon, jossa haisi omituisen\nummehtuneelta. Siellä pulppusi vihreä lähde, jonka vesi oli\nkristallinkirkasta, helmeilevää ja lorisevaa. Valkoinen sakka reunusti\npientä purosta.\n\n\"Arsenikkia!\" huudahti Adam.\n\n\"Niin juuri. Ja tästä minä löysin kerran kokonaisen karavaanin\nkuolleena. Siitä on nyt kuusi vuotta. Paikka ei ole muuttunut\npaljoakaan. Ahaa! Katsokaa tänne!\" Dismukes kosketti saappaansa\nkärjellä hiekasta näkyvää valkoista pyöreää esinettä. Se oli vaalennut\nkallo.\n\n\"Janoon nääntymäisillään olevat ihmiset eivät malta tutkia vettä\",\nsanoi Adam.\n\nDismukes ja Adam katselivat vaieten valkoista, kiiltävää kalloa. Kerran\nse oli ollut täynnä ajatuksia, tunteita, mutta nyt oli erämaan hiekka\nottanut sen asunnokseen.\n\nAdam ja Dismukes lepäsivät puoli päivää tämän arsenikkipitoisen lähteen\nluona kärsien janoa, jota he eivät uskaltaneet sammuttaa. He\npystyttivät kömpelön ristin, jonka poikkipienaan Adam kaiversi\nseuraavat sanat: \"Kuolemaksi! Arsenikkipitoinen lähde. Älkää juoko!\nHyvää vettä viiden mailin päässä. Seuratkaa kuivaa joen uomaa.\"\n\nKun he saivat tämän tehdyksi, näytti Dismukes tyytyväiseltä ja\nonnelliselta. Se oli kuin muistomerkki hänen erämaanvaelluksestaan:\nauta lähimmäistäsi.\n\nVihdoin koitti sekin päivä, jolloin Dismukes ja Adam erosivat Dismukeen\nlähtiessä jatkamaan matkaansa. Millaisia askelia hän astuikaan!\nErämaassa vietetyt vaivalloiset, työntäyteiset vuodet eivät olleet\nriistäneet hänen voimiansa eivätkä notkeuttaan. Ne olivat sellaisen\nmiehen askelia, joka kuvittelee lähestyvänsä mitä viehättävimpiä\nseikkailuja. Dismukes suuntasi kulkunsa ihmisten loistavia asuntoja ja\nvihreitä laitumia kohti. Adam katseli hänen poistumistaan surullisena.\n\n\n\n\nXIX\n\n\nSeuraavan vuoden maaliskuun alussa oli Adam vaeltanut jo viikon päivät\nkohti etelää Mohaven ylätasankojen poikki.\n\nEräänä päivänä auringon laskiessa hän pääsi erämaan tasaiselle pohjalle\nja jatkoi matkaansa hiekkaista tietä San Jacinton läntisen seinämän\nvieritse. Ensimmäiset bisnagi-kaktukset näyttivät tervehtivän häntä\nkuin vanhaa ystävää. Ne olivat pieniä, vain noin jalan korkuisia ja\nniitä kasvoi harvassa pitkällä kalliorinteellä, joka vei seinämän\njuurelle. Kaktusten latvat olivat punaisia kuin villit ruusut.\nTarkastellessaan parhaillaan niitä hän huomasi aasinsa Jinnyn\nheristävän korviaan.\n\nKaksi miestä ja kaksi aasia, joista toisella näytti olevan selässään\nratsastaja, oli tulossa Adamia kohti mutta vielä melkoisen matkan\npäässä. Hetkisen kuluttua he näyttivät huomaavan Adamin, koskapa koko\nmatkue pysähtyi. Adam kiinnitti huomionsa siihen, että he lähtiessään\njälleen liikkeelle poikkesivat hieman syrjään tieltä, joten Adamkin\nteki samoin voidakseen sivuuttaa heidät niin läheltä kuin suinkin. Kun\nhe tulivat lähemmäksi, näki hän edessään pari raa'an näköistä miestä,\njoista toinen ajoi kuormitettua aasia toverin taluttaessa toista, jonka\nselässä istui risainen tyttönen. Adam pysähtyi puhuttelemaan heitä.\n\n\"Hyvää päivää, vieras\", vastasivat miehet pysähtyen. \"Tuletteko\nrannikolta?\"\n\n\"En, tulen Mohavesta\", vastasi Adam. \"Onko täällä vettä? Poikkesitte\nvarmaankin pumpulipuumetsikköön?\"\n\n\"Emme. Siellä ei ole vettä ollenkaan\", vastasi toinen lyhyesti. \"Mutta\nkauempana tien varrella on hyvää vettä.\"\n\n\"Kiitoksia. Mihin olette matkalla?\"\n\n\"Riversideen. Tyttäreni on sairas ja haluaa kotiin.\"\n\nAdam oli nähnyt miesten tarkastelevan häntä perusteellisesti ja\nkuiskailevan keskenään. Sellainen oli tavallista erämaassa, mutta tässä\ntapauksessa se sentään tuntui oudolta. Sitten hän katsoi aasin selässä\nistuvaan tyttöön. Hän ei saattanut nähdä tytön kasvoja, sillä tämän pää\noli kumarassa, mutta tyttö näytti itkevän. Hän oli likainen pieni\nolento, mutta hänen tukkansa kiilsi kauniisti laskevan auringon\nvalossa. Se oli lyhyt ja kihara, tummanruskea, kullanhohtoinen.\n\nAdam lähti jatkamaan matkaansa omalle suunnalleen. Silloin hän kuuli\ntiukasti komennettavan:\n\n\"Suoristaudu heti!\"\n\nHän pyörähti katsomaan ja näki toisen miehen pudistelevan raa'asti\ntyttöä ja puhuvan hänelle jotakin niin hiljaa, ettei Adam kuullut\nsanoja. Adam päätteli että isä oli kärsimättömästi käskenyt tytön\nlopettaa itkunsa. Hän lähti taas jatkamaan matkaansa, mutta jostakin\nkäsittämättömästä syystä hän alkoi epäillä miehiä ja kääntyi ympäri\nkatselemaan matkaajia. Tytön kiiltävä tukka loisti auringonpaisteessa.\n\n\"Hm, en oikein pidä noiden miesten ulkomuodosta\", mutisi Adam.\n\nHän oli vihainen itselleen ensiksikin siitä syystä että oli niin\nutelias, ja toiseksi sen vuoksi ettei ollut ottanut heistä tarkempaa\nselkoa. Pudistaen päätään Adam laahusti tyytymättömänä eteenpäin.\n\n\"He sanoivat, ettei pumpulipuumetsikössä ole vettä\", jatkoi Adam. \"Ei\nvettä, vaikka huiput ovat vielä valkoisina lumesta. He joko\nvalehtelivat tai eivät tienneet.\"\n\nAdam kääntyi jälleen katselemaan matkuetta. Hänellä ei ollut mitään\npätevää syytä epäluuloonsa. Hän jatkoi matkaansa ja kääntyi vielä\nkerran todeten, että kuta kauemmaksi hän kulki, sitä enemmän hän halusi\nkatsoa taaksepäin. Se ei ollut enää uteliaisuutta, vaan jokin voima\npakotti hänet siihen.\n\nSidottuaan aasinsa tien vieressä kasvaviin pensaisiin hän lähti\nkävelemään takaisin. Hetkisen kuluttua hän näki tulen kajastusta\npimeässä. Miehet olivat leiriytyneet kuivaan erämaahan tuskin viiden\nmailin päähän siitä paikasta, jossa Adam oli sivuuttanut heidät. He\nolivat poikenneet syrjään tieltä ja leiriytyneet laajalle rämeelle.\nMiehet olivat sytyttäneet suuren nuotion ja odottivat sen hiiltymistä\nvoidakseen keittää jotakin. Kun Adam astui pimeästä leirialueelle, näki\nhän molempien miesten syventyneen aterian valmistukseen. Tyttö istui\nlohdutonna syrjässä. Hän huomasi Adamin ennen kuin miehet kuulivat\nAdamin askelet. Adam näki hänen vapisevan ja suoristautuvan. Toinen\nmies nousi äkkiä.\n\n\"Kuka siellä kulkee?\" kysyi hän varoittavasti.\n\nAdam pysähtyi valopiiriin.\n\n\"Pudotin takkini. Se irtautui kuormastani. Löysittekö sen?\"\n\n\"Emme ole löytäneet mitään takkia\", vastasi mies hitaasti.\n\nHän suoristautui ja haparoi kädellään kuvettaan. Toinen mies oli\npolvillaan ja alusti taikinaa. Adam puheli heille aivan luonnollisesti,\nmutta hänen silmänsä, joita leveälierinen hattu varjosti, tarkastelivat\nnopeasti leiriä.\n\n\"Äsh, olin melkein varma siitä että löysitte sen\", sanoi hän\nsaavuttuaan nuotion viereen. \"En ollut löytääkään leiriänne.\nHullunkurista että poikkesitte syrjään ja tulitte tänne.\"\n\n\"Hullunkurista tai ei, se on meidän asiamme\", vastasi mies töykeästi.\nHän katseli tarkasti Adamia.\n\n\"Sepä tietty\", vastasi Adam hitaasti ja hyväntuulisesti.\n\nHän seisoi lähellä miestä pitäen silmällä jokaista liikettä. Samalla\nhän tarkasteli tyttöä, jolla oli kalpeat pienet kasvot -- liian pienet\nnoille tummille silmille, joista kuvastui tuska ja kauhu. Tyttö ojensi\nruskettuneet kätensä Adamia kohti.\n\n\"On ehkä parasta että lähdette hakemaan takkianne\", sanoi mies\ntarkoittavasti.\n\nAdam ponnahti yhdellä ainoalla askelella hänen viereensä ja hänen\nvälinpitämätön käytöksensä muuttui uhkaavaksi. Hän oli ainakin\npuoltatoista jalkaa pitempi miestä, joka hämmästyksissään ei osannut\ntoimia nopeasti vaan seisoi jäykistyneenä paikallaan.\n\n\"Kuulkaahan, olen utelias tämän tytön takia\", sanoi Adam harkitusti.\n\nMies säpsähti.\n\n\"Vai utelias!\" tiuskaisi hän. \"No niin, uteliaille miehille voi käydä\nohraisesti.\"\n\nAdam päätti toimia nopeasti. Pitäen miestä tarkasti silmällä hän sanoi\ntytölle:\n\n\"Tyttöseni, mikä on hullusti? Oletko...\"\n\n\"Vait! Jos juoruat, kiskon kielen suustasi!\" huusi mies pyörähtäen\ntyttöön päin.\n\n\"Älä pelkää. Puhu vain vapaasti!\" huudahti Adam kaikuvalla äänellä.\n\n\"Pelastakaa minut, pelastakaa minut!\" huusi tyttö hurjasti.\n\nSilloin mies aikoi tarttua revolveriinsa, mutta sai samassa sellaisen\niskun, että lennähti päistikkaa nuotion yli ja tuupertui pensaisiin\njääden sinne liikkumattomana. Toinen mies kirosi ja lähti ryömimään\nsaadakseen käteensä revolverin hiekalle heitetystä vyöstä. Adam\npotkaisi revolverin syrjään ja hyökkäsi miehen kimppuun. Mies reuhtoi\nja tappeli, mutta Adam kellisti hänet maahan ja painoi hänen kasvonsa\nhiekkaan. Painaen sitten raskaan polvensa miehen hartioille hän sanoi\ntytölle:\n\n\"Ojenna minulle tuo nuoranpätkä!\"\n\nTyttö nousi vavisten, otti nuoran maasta ja heitti sen Adamille, joka\nmuitta mutkitta köytti miehen kädet selän taakse.\n\n\"Nyt tyttöseni! Nyt voit kertoa minulle kaiken\", sanoi Adam\nsuoristautuen.\n\n\"Ah, he ryöstivät minut äitini luota!\" kuiskasi tyttö.\n\n\"Äitisi luota? Mistä sitten?\"\n\n\"Pumpulipuumetsiköstä. Asumme siellä.\"\n\nAdam ei nähnyt häntä selvästi, sillä nuotio oli jo hiiltynyt. Hän\nheitti siihen oksia ja sitten vei tytön valoon. Noissa pienissä\nkasvoissa ja tuijottavissa silmissä oli muutakin kuin pelkoa, joka jo\nnäytti alkavan haihtua. Nälkää!\n\n\"Tekö siis asutte siellä? Mies valehteli puhuessaan vedestä?\" kysyi\nAdam.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Keitä nämä miehet ovat?\"\n\n\"En tiedä. He olivat leiriytyneet veden partaalle. Menin hakemaan\npolttopuita, mutta silloin tuo toinen, jota löitte, tarttui minuun ja\nraastoi minut mukanaan. Hän painoi kätensä suulleni. Sitten toi tuo\nmies aasit. Äitini on sairas. Hän ei tiedä mitä on tapahtunut ja on kai\näärettömästi pelossaan. Olkaa hyvä ja viekää minut kotiin!\"\n\n\"Sen kyllä teen\", vastasi Adam hellästi. \"Älä ole huolissasi enää. Tule\nnyt. Kulje aivan kintereilläni.\"\n\nAdam poistui leiristä katsahtamattakaan enää miehiin. Tyttö pysytteli\nhänen kintereillään. Päästyään pois valopiiristä hän näki pensaiden\nväliset valkoiset hiekkakujanteet ja kulki ristiin rastiin niitä pitkin\nkunnes pääsi tielle. Äkkiä hän muisti ettei tytöllä ollut kenkiä.\n\n\"Saat jalkasi täyteen kaktuksenpiikkejä\", sanoi hän. \"Sinun olisi\npitänyt vetää kengät jalkaasi.\"\n\n\"Minulla ei ole kenkiä\", vastasi tyttö. \"Mutta kaktukset eivät minua\nhaittaa.\"\n\nNiin he lähtivät jatkamaan matkaansa tähtien valaisemaa tietä pitkin ja\ntyttö käveli Adamin rinnalla. Adam huomasi hänet pitemmäksi kuin oli\nluullutkaan, sillä hänen pieni päänsä ulottui Adamin kyynärpäähän\nsaakka. Hän käveli notkeasti kuin intiaani. Adam kohdisti katseensa\nharmaaseen erämaahan. Suuntasipa hän vaelluksensa minne tahansa, joutui\nhän aina uusiin seikkailuihin. Oli kuin salaperäinen voima olisi\nohjannut hänen askelensa aina sinne missä häntä tarvittiin. Tämä\ntyttönen, joka nähtävästi oli vielä aivan lapsi koostaan huolimatta,\npani hänet ajattelemaan erämaan elämän salaperäisyyttä, suruja ja\nihmeellisyyttä. San Jacinton aution rinteen juurella asui siis sairas\nnainen lapsensa kanssa? Nähdessään tytön nälkäiset kasvot Adam mietti\nelämän ja kohtalon julmuutta.\n\nHento käsi tarttui hänen käteensä ja vaistomaisesti hän puristi sen\nsuureen kouraansa. Kosketus värähdytti häntä ihmeellisesti. Lapsen\nluottavainen kätönen, joka turvallisesti lepäsi hänen kourassaan,\nliikutti häntä sydänjuuria myöten. Karheat pienet sormet ja känsäinen\npikku kämmen olisivat saattaneet kuulua jollekulle kovaa työtä\ntehneelle pojalle, mutta niiden kosketus oli naisellinen.\n\n\"Oli onni minulle että satuitte tulemaan tänne\", sanoi tyttö.\n\n\"Niin oli\", vastasi Adam heräten mietteistään.\n\n\"Ne olivat pahoja miehiä. Täällä on niin yksinäistä. Tänne ei tule\nmilloinkaan muita kuin intiaaneja ja hekin tulevat vain kerjäämään.\nLuulin näitä valkoisia miehiä kullanetsijöiksi, jotka antaisivat\nminulle hieman jauhoja tai kahvia tai muuta sellaista, mistä äiti\npitäisi. Meillä on ollut niin vähän ruokaa.\"\n\n\"Niinkö? Mutta minulla on kylliksi kaikkea\", vastasi Adam. \"Jauhoja,\nkahvia, sokeria, liikkiöitä, tölkkimaitoa ja kuivattuja hedelmiä.\"\n\n\"Ja annatteko niistä minullekin hieman?\" kysyi tytti kuiskaten.\n\n\"Annan kaikkea mitä vain tarvitsette.\"\n\n\"Äiti on nähnyt nälkää vain minun vuokseni. Intiaanit, jotka ovat\ntuoneet meille elintarvikkeita, eivät ole käyneet pitkiin aikoihin. Ei\nole käynyt ketään muita kuin nuo ilkeät miehet. Ja ruokatavarat ovat\nmelkein lopussa.\"\n\n\"Entä isäsi, missä hän on?\" kysyi Adam.\n\n\"Hän kuoli pari vuotta sitten.\"\n\n\"Kuoliko hän tänne erämaahan?\"\n\n\"Kyllä. Hautasimme hänet puron rannalle, jossa hän niin mielellään\nistuskeli.\"\n\n\"Kerro minulle, mistä syystä vanhempasi ja sinä tulitte tänne?\"\n\n\"Heissä molemmissa oli keuhkotauti jo aikaa ennen minun syntymääni\",\nvastasi tyttö. \"Äitini oli terve naimisiin mennessään, mutta sai\ntartunnan isästäni. Ja heidät molemmat oli tuomittu kuolemaan. He\nkoettivat parantaa tautiaan kaikin mahdollisin tavoin, mutta lääkärit\nolivat toivottomia. Senvuoksi lähtivät vanhempani Länteen erään\nvaunukaravaanin mukana ja minä synnyin sillä matkalla. He muuttivat\npaikasta paikkaan etsien suotuisaa ilmanalaa, jossa voisivat parantua.\nOlimme Arizonassa, mutta isä ei tullut terveemmäksi ennen kuin tulimme\ntähän laaksoon. Täällä hän alkoi voimistua, mutta sitten tuli setäni\ntänne ja löysi kultaa vuoristosta. Isäkin hullaantui silloin. Hän\ntahtoi tehdä minusta rikkaan. Hän työskenteli liian kovasti ja kuoli.\nÄiti on siitä lähtien heikontunut heikontumistaan.\"\n\n\"Tarinasi on surullinen. Erämaa on täynnä surullisia tarinoita. Entä\nsetäsi, mihin hän joutui?\"\n\n\"Hän lähti etsimään kultaa, mutta palasi takaisin silloin tällöin.\nViime kerran hän kävi täällä vähän ennen isän kuolemaa. Silloin hän\nsanoi tulevansa jonakin päivänä ja vievänsä minut pois erämaasta.\nÄitini toivoo sitä, mutta minä en tahtoisi hänen tulevan. Rukoilen vain\nettä äitini tulisi terveeksi. En lähtisi milloinkaan pois hänen\nluotaan.\"\n\n\"Olet siis elänyt koko elämäsi täällä erämaassa?\"\n\n\"Niin olen. Äiti sanoo, etten ole milloinkaan nukkunut oikean katon\nalla.\"\n\n\"Ja kuinka vanha sinä olet?\"\n\n\"Melkein neljäntoista.\"\n\n\"Niinkö vanha? Luulin sinua nuoremmaksi. Kuulehan, tyttöseni, miten\nolet oppinut puhumaan niin kuin olisit ollut koulussa?\"\n\n\"Äitini oli opettajatar. Hän on opettanut minua.\"\n\n\"Mikä nimesi on?\"\n\n\"Eugenie Linwood, mutta minä en pidä Eugeniestä. Isä ja äiti sanoivat\nminua Genieksi. Mikä teidän nimenne on?\"\n\n\"Wansfell.\"\n\n\"Olette kookkain mies, mitä olen milloinkaan nähnyt. Luulin Yuman\nintiaaneja jättiläisiksi, mutta te olette kookkaampi. Isä raukka oli\npieni ja heikko.\"\n\nHetkisen kuluttua Adam näki tiellä aasinsa. Jinny oli tavallista\noikukkaammalla tuulella ja potkaisi halveksivasti Adamia. Adamin\najaessa eteenpäin se pysähtyi usein nykimään suuhunsa salviaa. Tyttö\nalkoi väsyä, kuten Adam oli odottanutkin. Hän ei huolinut avusta eikä\ntahtonut ratsastaakaan. Tie alkoi kiertää vuoren mustaa juurta\nsuuntautuen vihdoin synkkään varjoon, jossa oli vaikea nähdä eteensä.\nVirtaavan veden lorina kantautui hetkisen kuluttua Adamin korviin --\ntämä tervetullein ja kaunein ääni erämaassa. Ja sitten alkoi häämöttää\nsuuria pumpulipuita ja niiden takaa tähtien valaisemia juhlallisia\npalmuja. Kun Adam jännitti katsettaan, näki hän edessään olkikattoisen\nmajan.\n\n\"Ei kerrota äidille niistä ilkeistä miehistä\", kuiskasi tyttö. \"Se vain\nsäikähdyttäisi häntä.\"\n\n\"Hyvä on, Genie\", vastasi Adam astuen majan ovelle.\n\n\"Äiti, oletko hereillä?\" huusi Genie.\n\n\"Ah, lapseni, missä olet ollut?\" kysyi heikko hiljainen ääni. \"Heräsin\npimeässä ja huusin, mutta sinä et tullut.\"\n\nSitten seurasi yskänkohtaus.\n\n\"Olen pahoillani. Kohtasin tiellä erään Wansfell-nimisen miehen ja hän\ntuli tänne kanssani. Hänellä on paljon ruokaa. Hän on erilainen kuin ne\ntoiset miehet -- hän tahtoo auttaa meitä!\"\n\n\"Rouva, olisin onnellinen jos saisin tehdä kaiken voitavani teidän ja\npienen tyttärenne hyväksi\", sanoi Adam ystävällisesti.\n\nMajassa oli niin pimeä, ettei ovenpieleen nojautuva Adam nähnyt mitään.\nTyttö kosketti hänen käsivarteensa arasti, melkeinpä rukoilevasti.\n\n\"Saatte luottaa minuun\", jatkoi hän hetkisen kuluttua. \"Nimeni on\nWansfell. Olen vain erämaan vaeltaja. Jos saan, jään tänne hoitamaan\npientä tytärtänne, kunnes hänen setänsä palaa.\"\n\n\"Jumala on vihdoinkin kuullut rukoukseni!\" huudahti nainen huohottaen.\n\nAdam vei aasinsa pitkäoksaisen pumpulipuun juurelle irroittaen siellä\nniiden kuormat. Adamin suuret kädet suorittivat leiriaskareet sinä\niltana. Maja oli tukevasti ja hyvin rakennettu maahan isketyille\ntukeville paaluille ja katettu palmunlehvillä. Tyttö tuli katselemaan\nhänen työtään eikä Adam ollut milloinkaan nähnyt nälkäisempiä silmiä,\nei intiaaneillakaan.\n\n\"Olisi hauska katsella teitä, kun olette niin nopea, ellen olisi\nnälissäni\", sanoi Genie.\n\nTytön puku oli niin repaleinen, että ruskeaa ihoa näkyi monesta\npaikasta. Kiusaantuneet pienet kasvotkin herättivät Adamissa sääliä.\nHän tunsi olevansa kummallisen ylpeä äärettömistä voimistaan,\nihmeellisistä käsistään ja erämaassa tarvittavista tiedoistaan, joita\nnyt voitiin käyttää parempaan tarkoitukseen kuin vaellusaikana.\n\nAdam ei ollut koskaan valmistanut niin herkullista leiriateriaa eikä\nniin lyhyessä ajassa. Vaikka Genie olikin nälissään, tahtoi hän\nitsepäisesti että äidille oli tarjoiltava ensin. Hän otti käteensä\nAdamin sytyttämän kynttilän ja astui edellä majaan Adamin seuratessa ja\nkantaessa ruokia. Majassa oli kaksi huonetta. Ensimmäinen oli keittiö,\njossa oli kivilattia ja runsaasti kaikenlaisia leiritarvikkeita.\nToisessa huoneessa oli pari kömpelöä paaluista ja palmun lehvistä\nkyhättyä vuodetta, joista toisessa lepäsi riutunut nainen.\n\nVaikka Adam kumartui astuessaan sisään, kosketti hänen päänsä\npalmunlehväiseen kattoon. Genie nauroi:\n\n\"Äiti, hän on äärettömän pitkä! Hän ei voisi asua majassamme... Nouse\nnyt istumaan, äiti. Eikö tämä tuoksukin hyvältä? Oo! Intiaanien hyvä\nhengetär on tullut!\"\n\n\"Genie, valaisepas kynttilällä, että saan katsella hyvän miehen\nkasvoja\", pyysi nainen, kun hänet oli nostettu istumaan vuoteessa.\n\nTyttö totteli naurahtaen. Adamia ei oltu milloinkaan ennen tarkasteltu\nniin perinpohjaisesti kuin nyt. Tuntui kuin nainen olisi tahtonut\nkatsoa hänen sielunsa pohjaan.\n\n\"Herra, en ole koskaan elämässäni nähnyt teidänlaistanne miestä\", sanoi\nhän vihdoin.\n\nAdam huomasi, että tutkistelun tulos tuotti naiselle suurempaa\nhuojennusta ja mielihyvää kuin ruoka. Naisen tukka oli takkuinen ja\nharmaa, tuskat ja huolet olivat uurtaneet syviä ryppyjä hänen otsaansa\nja hänen kuumeiset silmänsä olivat vajonneet syvälle tummiin\nkuoppiinsa.\n\n\"Olen iloinen luottamuksestanne\", vastasi Adam. \"Koettakaa nyt syödä\njotakin.\"\n\n\"Äiti, siellä on ruokaa vaikka kuinka paljon\", lisäsi Genie.\n\n\"Lapsi, jos siellä on paljon ruokaa, mene syömään. Tuhannet kiitokset,\nherra. Tulen kyllä toimeen yksinkin.\"\n\nAdam seurasi Genietä ulos katsellen tytön nälkäistä hyökkäämistä ruoan\nkimppuun. Se palautti elävästi hänen mieleensä hänen ensimmäiset\nkokemuksensa nälästä. Myöhemmin, Genien ja hänen äitinsä nukkuessa,\nkuljeskeli Adam pumpulipuiden varjossa virran partaalla kirkkaiden\ntähtien kuvastuessa tummaan veteen. Ilmassa tuntui kevään, raikkaan\nlumiveden ja kukkien tuoksua. Sammakot ääntelivät pimeässä. Vieno\nyötuuli suhisi palmujen lehvissä. Rosoinen vuorenseinämä kohosi\nkohtisuorana ja ylhäällä kaartui tummansininen tähtitaivas.\n\nHän paneutui pitkäkseen ja rupesi miettimään. Kohtalo oli kuljettanut\nhäntä milloin mihinkin, hän oli saanut kokea monia ikävyyksiä ja\nvaikeuksia. Mutta tällä kertaa hänen kohdalleen ei ollut sattunut\nmitään pahaa. Tämän korkean vuoren hiljaisessa varjossa nukkui lapsi,\njosta pian tulisi orpo. Adam saisi nyt asettua asumaan joksikin ajaksi\nerämaan hedelmälliseen ja kukkivaan kohtaan. Vain erämaan mies kykenee\nantamaan arvoa sille levolle, rauhalle ja ilolle, jota tällainen\ntilaisuus suo. Hän saattoi auttaa onnetonta lasta, hän saisi osakseen\nkuolevan äidin kiitollisuuden, kun tämä siunaisi häntä lapsensa\npelastajana.\n\n\n\n\nXX\n\n\nPäivänvalo paljasti Adamille keitaan sellaisena kuin hän oli kuvitellut\nsen, mutta maja oli huonompi kuin hän oli luullut.\n\nHän oli syventynyt leiritöihin Genien tullessa ulos. Aurinko ympäröi\ntytön purppurahohteellaan ja leikkien hänen kiiltävissä kutreissaan.\n\n\"Hyvää huomenta\", tervehti Adam iloisesti. \"Sinä voit auttaa minua.\nTäällä on hirmuisesti työtä. Kun olet auttanut minua, lupaan leikkiä\nkanssasi.\"\n\n\"Leikkiäkö?\" mutisi Genie haaveillen, sillä hänellä ei ollut\nmilloinkaan ollut leikkitoveria.\n\nNiin aloitti Adam päivän työt. Kun aamiainen oli syöty ja astiat pesty,\nryhtyi hän korjaamaan majaa pitäen erityisesti silmällä sairaan\nmukavuutta. Erämaan ilmalla oli parantava vaikutus, kuolemaantuomitut\nsaivat siitä itseensä uutta elinvoimaa. Adam rakensi majan varjoisalle\nseinämälle laajan kuistin kattaen sen palmunlehvillä. Omista\nhamppukankaistaan hän valmisti verhoja, jotka voitiin vetää ylös ja\nlaskea alas tarpeen mukaan. Sitten hän kyhäsi pari vuodetta, joihin hän\npalmunlehvien asemesta käytti paksulti tuoksuvaa salviaa ja rasvapuuta.\nRouva Linwood kykeni Genien avulla siirtymään uuteen asuntoonsa ja\nnautti muutoksesta. Kuisti oli varjoisa, viileä ja tuoksuva. Hän\nsaattoi katsella esteettömästi kirkasta kaunista virtaa ja nuotiota,\njonka ääressä Adam ja Genie työskentelivät ja joka iltaisin liekehti,\nhehkui ja painui punertavaksi hiillokseksi.\n\n\"Rouva Linwood, ulkosalla eläminen on ihmeellistä\", sanoi Adam\nvakavasti. \"Yötuulet humisevat ja pimeys peittää kaiken. Tummansininen\ntaivas ja kimaltelevat tähdet näkyvät lehvistön läpi. Kaikkialla tuntuu\nkuivan hiekan, raittiin veden, kukkien ja erämaan kasvien tuoksu.\nJokainen hengenveto vie keuhkoihin uutta puhdasta ilmaa. Itse oleskelen\nulkosalla päivät ja yöt ja siinä on voimani salaisuus.\"\n\n\"Valitettavasti pelkäsimme aina kylmää yöilmaa\", huokasi rouva Linwood.\n\"Elämä opettaa meille monta asiaa -- liian myöhään.\"\n\n\"Ei ole milloinkaan liian myöhäistä\", vastasi Adam.\n\nSitten hän ryhtyi muihin töihin ja se päivä loppui pian. Muutkin päivät\nkuluivat yhtä nopeasti ja jokainen lisäsi rouva Linwoodin tervehtymisen\ntoivoa. Vaikka Adam pelkäsikin hänen kuolevan, työskenteli hän\nkuitenkin ja odotti ihmettä. Ja rouva Linwood voimistuikin jostakin\nsalaperäisestä syystä, joka näytti johtuvan enemmän hänen henkisistä\nkuin ruumiillisista voimistaan. Kun Adam päivien kuluessa jutteli hänen\nkanssaan tunnin silloin toisen tällöin, rouva näytti aina\nvirkistyneeltä. Oliko hänen sielunsa raihnaista ruumista voimakkaampi?\nKasvot pysyivät yhtä surullisina ja kalpeina kuin ennenkin, mutta\nkiitollisuus, toivo ja rakkaus loisti hänen silmistään ja värähteli\nhänen äänessään. Adam ymmärsi vihdoin paranemisen olevan vain\nnäennäistä ja johtuvan siitä luottamuksesta, jota rouva osoitti\nhänelle. Hän oli sitkeästi tarrautunut kiinni elämään silloinkin, kun\noli nähnyt nälkää antaakseen ruokaa lapselleen. Ja kun apu oli nyt\nsaapunut, riemuitsi hänen henkensä ruumiin raihnaudesta huolimatta.\nVihdoin koitti sellainen päivä, jolloin tauti jälleen sai yliotteen\nniinkuin Adam oli arvannutkin.\n\nEräänä päivänä rouva Linwood kutsui Adamin luokseen. Genie sattui\nolemaan silloin poissa.\n\n\"Tahdotteko jäädä tänne pitämään huolta Geniestä, kunnes hänen setänsä\npalaa?\" kysyi rouva hiljaa ja huohottaen.\n\n\"Olenhan jo luvannut sen\", vastasi Adam vakavasti. \"Lupaan odottaa\ntäällä mahdollisimman kauan. Ellei Genien setää ala kuulua, haen\nGenielle sopivan kodin.\"\n\n\"Kodinko Genielle? Wansfell, oletteko miettinyt asiaa tarpeeksi?\nMatkusteleminen tulee kalliiksi ja maksavathan Genien vaatteetkin\njotakin.\"\n\n\"Kaipa ne maksavat, mutta siitä ei teidän tarvitse olla huolissanne.\nPidän kyllä huolen Geniestä.\"\n\n\"Lupaatte siis kaiken sen\", kuiskasi nainen.\n\n\"Kyllä. Älkää olko huolissanne, asia järjestyy varmasti.\"\n\n\"Wansfell, kuulkaa\", kuiskasi rouva kovemmin. \"Minun olisi pitänyt\nkertoa tämä teille jo aikaisemmin. Genie ei ole köyhä tyttö. Ei, hän on\nhyvin rikas. Hänen isänsä löysi kultaa tuolta vuoristosta. Hän teki\ntyötä kuin orja ja se tappoi hänet. Mutta hän löysi kultaa. Se on\nkätketty majaan makuuhuoneeni lattian alle. Siellä sitä on pusseittain.\nWansfell, lapsestani tulee rikas!\"\n\n\"Iloisia uutisia!\" huudahti Adam.\n\n\"Niin, tämä seikka on lohduttanut minua, vaikka olen ollut huolissani.\nMieheni toivoi minun vievän Genien pois erämaasta. Genien setä John\nShaver on hyvä mies ja hän pitää kovasti tyttösestäni. Hän oli juoppo,\nmutta luulen erämaan parantaneen hänet siitä paheesta. Toivon että\nhänestä tulee hyvä isä Genielle.\"\n\n\"Tietääkö hän mitään Genien rikkaudesta?\"\n\n\"Ei, emme kertoneet siitä hänelle. Mieheni ei luottanut Johniin\nraha-asioissa. Wansfell. Jos lupaatte lähteä Genien mukaan -- kun hänen\nsetänsä palaa -- ja jos sijoitatte rahat pankkiin siihen asti, kunnes\nhän tulee täysi-ikäiseksi, olette täyttänyt kaikki toiveeni. Silloin\nkuolen rauhallisena.\"\n\n\"Lupaan sen. Koetan tehdä parhaani\", vastasi Adam.\n\nRouva puhui hänelle jälleen samana iltana hämärissä. Sammakot\nääntelivät ja satakieli liverteli kaunista lauluaan. Nuo sointuisat\näänet vain korostivat erämaan juhlallista hiljaisuutta.\n\n\"Wansfell, muistatte kai että me kerran keskustelimme Jumalasta?\" kysyi\nrouva hyvin hiljaa.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ettekö ole päässyt selvyyteen?\"\n\n\"Enpä juuri.\"\n\n\"Wansfell, mikä on se voima, joka johtaa teitä, joka saa teidät\nkäyttäytymään jalosti ja epäitsekkäästi? Miksi teidän avullanne sain\nvahvistuksen omalle uskolleni, niin että nyt voin kuolla rauhallisena\nluottaen Jumalaan. Mistä johtuu, että teistä tuli tyttäreni pelastus?\"\n\n\"Jalosti, epäitsekkäästi?\" toisti Adam huolestuneena ja hämmentyneenä.\n\"Säälin vain teitä ja pientä tytärtänne.\"\n\n\"Säälitte! Sitä emme todellakaan voi kieltää, mutta te ette tunne\nitseänne. Wansfell, nyt kuoleman lähestyessä on kaikki selvinnyt\nminulle ja niin käy kerran teillekin. Joskus erämaan yksinäisyydessä,\nyöllä, kun on pimeää ja tyyntä juhlallisen tähtitaivaan alla, totuus\nselvenee teillekin. Huomaatte ihmisen jumalallisuuden ja ymmärrätte,\nettä yksilöt kuolevat, mutta rotu säilyy. Hiljaisuus, laaja yksinäinen\nerämaa, tähdet ja niiden takaiset äärettömyydet, kaikki julistavat\nteille että sielunne on kuolematon -- että teissä piilee Jumalan\nhenki.\"\n\nKun tämä värähtelevä, sointuva ääni lakkasi kuulumasta, lähti Adam pää\npainuksissa aukeaan erämaahan, jossa yö kietoi hänet tummaan varjoonsa.\nHän käyskenteli siellä vaieten edestakaisin, tuskien ja epäilysten,\nluomakunnan suuren, ratkaisemattoman arvoituksen ahdistamana.\n\nGenien äiti kuoli seuraavana päivänä.\n\nAdam oli levoton Genien vuoksi, sillä tämä näytti olevan surun murtama,\nistui vain äänetönnä ja jäykkänä kuin toivottomuuden kuva. Adamin\nystävällinen lohduttelu ja kehoitukset, kaikki olivat turhia, sillä\nmikään ei tehonnut tytön mykkään toivottomuuteen. Umpeen luodun haudan\npartaalla istui Genie surkeana.\n\n\"Genie!\" huudahti Adam koettaen herättää hänet puutuneisuudesta. \"Tulen\nsairaaksi kun en saa tarpeeksi liikuntaa. Kävelin ennen vanhaan monta\nmailia päivässä. Minun täytyy tehdä nytkin samoin.\"\n\n\"Menkää vain\", vastasi tyttö.\n\n\"Mutta en voi jättää sinua yksin tänne\", vastasi Adam. \"Saattaa tulla\npahoja miehiä. Olen pahoillani, mutta sinun täytyy tulla mukaan.\"\n\nTyttö totteli vastahakoisesti. Hän nousi hitaasti valmistautuen\nseuraamaan häntä, hento kuoppasilmäinen ja riutunut lapsi, jonka voimat\nnäyttivät vähenevän tunti tunnilta. Adam ojensi hänelle kätensä\nauttaakseen hänet virran yli. Ilman tukea hän olisi kaatunut. Käsi\nkädessä he aloittivat kävelyretken, he eivät kävelleet pitkälti, mutta\ntyttö väsyi ja Adamin oli pakko taluttaa häntä ja vihdoin kantaakin.\nSinä iltana tyttö oli väsynyt eikä jaksanut vastustella Adamin\ntarjotessa hänelle ruokaa. Syötyään hän nukahti heti.\n\nSeuraavana päivänä Adam otti hänet taas mukaansa ja sen jälkeen joka\npäivä. Hän kohteli Genietä ystävällisesti, mutta antoi tämän raapia\njalkansa verille kaktuksiin, kompastella jyrkillä rinteillä ja kävellä\npäivä päivältä yhä kauemmaksi ja yhä nopeammin. Siten elvyttämällä\nhänen puutuneita aistejaan Adam sai hänet unohtamaan synkän\ntoivottomuuden. Tällainen spartalainen kuri vaikutti hitaasti Genieen.\nVähitellen hän alkoi hitaasti voimistua. Hänen ruokahalunsa parani\nvähitellen, hän rupesi kasvamaan kuin rikkaruoho ja kehittyi samalla\nvereväksi, terveeksi ja voimakkaaksi. Iloinen mielialakin palasi\nterveyden mukana. Terve sykähtelevä veri ei suvainnut surua.\n\nAdam syventyi kokonaan parannustyöhönsä. Hän ei pitänyt huolta\nainoastaan tytön ruumiillisesta voimistamisesta, vaan kehitti\nsamanaikaisesti hänen henkeänsäkin. Genie kuunteli Adamin opetuksia ja\ntarinoita painaen mieleensä. Hän kertoi Genielle tarinan Taquitchista,\njoka ryösti intiaanineitosia.\n\n\"Ah, minä tiedän!\" huudahti Genie. \"Taquitch on vieläkin vuoristossa.\nKesäisin hän salamoi ja jyrisee. Talvisin hän päästää myrskytuulet\nvalloilleen ja aina, öin ja päivin, vyöryttelee kallioita.\"\n\n\"Niin, hän on siellä vielä\", myönsi Adam.\n\n\"Miksi hän varasti intiaanineitoja?\" kysyi Genie ihmetellen.\n\nTyttö saattoi silloin tällöin kysyä sellaistakin, mihin Adamin oli\nvaikea vastata. Hän oli luonnollinen kuin intiaani ja kokonaan\ntietämätön valkoisten ihmisten sivistyksestä.\n\n\"Luulen Taquitchin rakastuneen intiaanineitoihin\", vastasi Adam\nhitaasti.\n\n\"Rakastuneen! Mitä se on?\"\n\n\"Eikö äitisi milloinkaan kertonut sinulle, miksi hän meni isäsi kanssa\nnaimisiin?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"He halusivat olla yhdessä, koska he rakastivat toisiaan. He menivät\nnaimisiin, koska he rakastuivat toisiinsa. Etkö ole koskaan\nkeskustellut täällä käyvien intiaanien kanssa?\"\n\n\"Täällä on käynyt moneenkin heimoon kuuluvia intiaaneja, mutta en ole\nmilloinkaan nähnyt ainoankaan rakastuvan. Kun joku päällikkö halusi\nitselleen vaimon, otti hän omakseen valitsemansa neidon. Muutamilla\npäälliköillä oli monta vaimoa. Sotilaat taas ostivat itselleen vaimon.\"\n\n\"Siinä ei voi juuri puhua rakkaudesta\", tunnusti Adam nauraen. \"Mutta\net saa ajatella, etteivät intiaanit osaa rakastaa. Kyllä he osaavat.\"\n\n\"Luulen nähneeni lintujen rakastuvan\", jatkoi Genie vakavasti. \"Olen\nkatsellut niitä, kun ne tulevat juomaan ja peseytymään. Viiriäiset\nkäyttäytyvät naurettavasti. Kauniimpi töyhtöpäinen lintu veikistelee\ntoiselle. Mutta miksi?\"\n\n\"Niin, koiraslinnuilla on kirkasvärisemmät höyhenet, heltat ja sen\nsellaiset. Se haluaa häikäistä toveriaan naarasta, tahtoo esiintyä\nmahdollisimman edullisessa valossa sen edessä.\"\n\n\"Miksi naaras ei tee samalla tavalla?\" kysyi Genie. \"Se ei ole\nrehellistä peliä.\"\n\nAdamin oli pakko nauraa. Lapsen viattomat ja kokemattomat huulet\npuhuivat iänikuisesta tyytymättömyydestä elämään, sukupuolten välisestä\nsalaperäisyydestä, josta niin monet onnettomuudet johtuivat. Kuinka\nnaisellista se olikaan! Vaikka luoksepääsemättömin erämaa eristäisi\nnaisen muusta maailmasta, ei se sentään milloinkaan voisi muuttaa hänen\nluonnettaan.\n\n\"Genie, minun täytyy olla rehellinen sinua kohtaan\", sanoi Adam.\n\"Minunhan pitää korvata sinulle vanhemmat, veljet, sisaret, ystävät ja\nkaikki muut. Minä voin joskus epäonnistuakin hyvästä tarkoituksestani\nhuolimatta, mutta tahdon olla rehellinen. On hyvin surullista mutta\ntotta, että miehet ovat kaikki melkein samanlaisia. Jos ne haluavat\njotakin, haluavat ne sitä kiihkeästi. Kun ne rakastuvat, käyttäytyvät\nhe naurettavasti, kunnes saavat vallatuksi itselleen puolison. Sitten\nne muuttuvat taas samanlaisiksi kuin ennenkin. Minun mielestäni pitäisi\nkaikkien luomakunnan vaimojen aina vaatia mieheltään samanlaista\nkohtelua kuin rakastumisaikanakin. Etkö ole sitä mieltä?\"\n\n\"Olen. Mutta rakastunkohan minä milloinkaan?\"\n\n\"Tietysti sinä rakastut. Se tapahtuu jonakin päivänä tultuasi\naikuiseksi.\"\n\n\"Teihinkö?\" kysyi Genie haaveilevasti.\n\n\"Ei minuun! Minä olen jo liian vanha\", huudahti Adam. \"Olen niin vanha\nettä kelpaisin isäksesi.\"\n\n\"Ette te ole vanha\", vastasi Genie niin tiukasti, että vastaan\nväittäminen olisi ollut turhaa. \"Mutta vaikka olisittekin, mitä se\nvaikuttaisi asiaan? Kunhan vain olisitte samanlainen kuin nyt!\"\n\n\"Samanlainenko kuin nyt? Mitä oikeastaan tarkoitat, Genie?\" kysyi Adam\nuteliaana.\n\n\"Ah, niin kookas ja voimakas! Osaatte tehdä niin paljon noilla\nkäsillänne. Kun kasvan suureksi rakastun luullakseni teihin.\"\n\n\"Siihen on vielä pitkä aika!\" sanoi Adam leikillisesti ja\nliikuttuneena.\n\n\nAika kului. Päivät vaihtuivat viikoiksi ja viikot kuukausiksi.\nSuurimman osan kesän kuumista keskipäivän tunneista Adam omisti\nGenielle. Tyttö oli suuresti muuttunut, vaikka Adam ei osannut\nmääritellä, millainen tämä muutos oli.\n\nToinen vuosi vierähti ohi vielä nopeammin kuin edellinen. Genien setä\nei tullut. Adam alkoi jo epäillä, tulisiko hän enää milloinkaan. Ja\nGenien toivomus, ettei hän koskaan tulisi, alkoi vähitellen juurtua\nsalaa Adaminkin mieleen.\n\nKoko tänä aikana Adam tapasi vain pari valkoista miestä,\nkullanetsijöitä, jotka vaelsivat ohi. Vain harvoin hän näki\nintiaanejakaan. Laakson toisella laidalla oli leiripaikka, josta hän\njoskus kävi ostamassa koreja, nahkoja ja lihaa ja josta hän lähetti\nintiaaneja hakemaan elintarvikkeita. Vaikeinta oli hankkia vaatteita\nGenielle. Kankaiden saanti oli vaikeaa eikä Genie osannut ommella\nniistä pukuja. Adam huomasi, että intiaanien mokkasiinit ja sellaiset\nmekkohousut, joita kullanetsijät käyttävät, sopivat hyvin Genielle.\nVastuunalaisuus painoi Adamia. Kun hän kysyi Genieltä, mitä ihmettä\ntämä pukisi ylleen, kun hän veisi tämän pois erämaasta kyliin ja\nkaupunkeihin, vastasi Genie lapsellisesti:\n\n\"Pukeudun niin kuin nytkin.\"\n\n\"Olkoon niin!\" huudahti Adam alistuvaisesti. \"Mutta kun tulemme\nkaupunkiin, ostamme sieltä sinulle tytön pukuja ja tavaroita -- ja\nsinun pitää sitten ruveta käyttämään niitä.\"\n\n\"Ah Wanny, miten ihanaa se onkaan!\" huudahti Genie huumaantuneena.\n\"Mutta ei lähdetä sentään vielä!\"\n\nVarhain syksyllä kulki Adam laakson poikki coahuilain leiriin ostamaan\nsieltä lihaa ja elintarvikkeita. Hän tapasi intiaanimetsästäjät kotona,\nhe olivat juuri tuoneet tuoretta lampaanlihaa vuorilta. He kuuluivat\nsamaan heimoon kuin vanha päällikkökin, Charley Jim, jonka Adam oli\ntavannut entisinä kovina päivinä Suklaavuoristossa. Adam olisi\nmielellään halunnut kuulla jotakin Charley Jimistä, mutta kukaan ei\ntiennyt tästä mitään. Vanha päällikkö oli paimentolainen, joka oli\ntartuttanut perheeseensäkin vaeltamishalunsa. Adam heilautti\nlihakantamuksen hartioilleen ja suuntasi kulkunsa kanjonin pohjaa\npitkin kovaksi poljetulle tielle, joka kierteli vuoren juurta.\n\nHän pysähtyi lepäämään tienhaaraan. Päivä oli kirkas ja tyyni. Erämaa\nnäytti harmaalta, kuivalta ja yksitoikkoiselta. Mutta samassa hänen\nterävä katseensa huomasi jonkun lähestyvän kaukaa. Tulija näytti olevan\nkullanetsijä aaseineen.\n\nMies oli tulossa etelästä päin. Adam päätti odottaa ja vaihtaa muutamia\nsanoja hänen kanssaan. Katseltuaan jonkin aikaa Adam ihmetteli\nitsekseen:\n\n\"Ellei tuo mies ole mainio kävelijä, alkaa näköni huonontua.\"\n\nTulija rupesi kiinnostamaan häntä yhä enemmän. Hän näki nyt aasit ja\nniiden ajajan selvemmin. Sitten matkue oli jo noin sadan metrin päässä\nhänestä. Aasit juosta hölkyttivät, kääröt keikkuivat ylös ja alas. Vain\nkullankaivajan vanha hattureuhka näkyi niiden takaa.\n\nVähitellen tulivat miehen hartiatkin näkyviin. Kun aasit kääntyivät\nsivulle, näkyi ajajan koko ruumis. Hän näytti yhtä leveältä kuin\npitkältäkin. Hänen kävelynsä oli keikkuvaa ja raskasta. Hänellä oli\nyllään vanhat paikatut vaatteet, jotka Adam muisteli nähneensä\nennenkin. Mies huudahti äkkiä aaseilleen:\n\n\"Hei, vetelykset, eteenpäin!\"\n\nSyvä ääni ja sanat saivat Adamin ponnahtamaan pystyyn.\n\n\"Dismukes!\" huudahti hän käheästi.\n\nKullanetsijä pysähtyi hämmästyneenä. Adam tunkeutui pensaikon läpi eikä\nvoinut uskoa silmiään. Hänen oli pakko tunnustella miestä käsin\nsaadakseen varmuuden. Hän harppasi tämän eteen ja katsoi.\n\n\"Päivää, Wansfell! Odotinkin tapaavani teidät ennemmin tahi myöhemmin\",\nsanoi Dismukes.\n\nÄäni oli sama kuin ennenkin. Mies oli epäilemättä Dismukes.\nHämmästyksissään ja iloissaan Adam syleili vanhaa toveriaan ja\nystäväänsä.\n\n\"Dismukes, minun oli pakko syleillä teitä vain tunteakseni, että te\nsiinä todellakin olette.\"\n\n\"Niin, minä tässä olen, Wansfell\", vastasi Dismukes.\n\n\"Olette siis palannut tänne erämaahan!\" huudahti Adam. \"Kadotitteko\nomaisuutenne? Jotakin tapahtui. Ette matkustanutkaan suuriin\nkaupunkeihin nauttimaan elämästä?\"\n\n\"Kyllä minä matkustin!\"\n\nAdam tarkasteli Dismukesta tutkivasti. Miehen silmissä oli äärettömän\ntragedian tuntua. Niiden ilme oli hajamielinen, poissa oleva, ja katse\noli kohdistunut jonnekin kauas taivaanrantaan. Niissä oli kuitenkin\nrauhaa. Hartiat näyttivät yhtä leveiltä kuin ennenkin, mutta eivät enää\nniin voimakkailta. Ne olivat painuneet kumaraan. Mutta kummallisinta\noli, että Dismukeella oli yllään sama risainen kullankaivajan puku kuin\nlähtiessäänkin.\n\n\"Ahaa, te siis matkustitte maailmaa näkemään!\" virkkoi Adam epäröiden.\n\"No niin! Istutaan tälle kivelle. Kuinka kauan olette jo ollut täällä\nerämaassa?\"\n\n\"Noin viikon. Ostin varusteita ja tulin vuorten yli. Nousin maihin\nFriscossa noin pari viikkoa sitten. Tulin sinne Japanista.\"\n\n\"Oliko teillä nämä vanhat vaatteenne tallella?\" kysyi Adam. \"Muistan ne\nvielä.\"\n\n\"Ne olivat mukanani kaikkialla, missä ikinä vain kävin niinä kolmena\nvuonna.\"\n\n\"Kolmena vuonna? Onko siitä jo niin pitkä aika?\"\n\n\"Kyllä, ystäväni.\"\n\nAdam tuijotti mietteissään erämaahan. Autiomaa levisi laajana,\nrajattomana ja samanlaisena kuin aina ennenkin. Se oli juhlallinen ja\nharmaa, vanha ja välinpitämätön ihmisiä kohtaan.\n\n\"Kertokaa minulle, missä kävitte, mitä teitte ja miksi tulitte\ntakaisin\", pyysi Adam.\n\n\"Kyllä kerron. Ehkä tarinani on teille opiksi, ehkä se pelastaa teidät\nsiitä mitä minä sain kokea.\"\n\nSitten hän vaipui ajatuksiinsa palauttaakseen tapahtumat muistiinsa,\nharavoidakseen menneisyytensä kuihtuneita lehtiä.\n\n\"Ajatellessani menneisyyttäni tuntuu minusta kuin olisin ollut\nmieletön\", aloitti Dismukes. \"Tehän muistatte, kuinka hullu olin. No\nniin, vaihdoin ulkomuotoani Friscossa kuin erämaan sarvisammakko.\nKuvittelin valitettavasti, että kaikki sisimmässäni -- yksinpä vereni,\nmieleni ja sielunikin -- oli muuttunut. Matkustin ja ihailin -- tai\nolin ihailevinani -- näköaloja. Sitten matkustin entiseen kotiini ja\nsiellä kohtasi minua ensimmäinen pettymys. Kaikki tuttavani olivat\nkuolleet eikä ainoatakaan sukulaistani ollut enää elossa. En löytänyt\näitini hautaakaan. Ei kukaan muistanut minua. Kylästä oli tullut\nkaupunki. Vanha kotini oli hävinnyt olemattomiin. Löysin paikan, mutta\nsinne oli rakennettu uusia taloja. Neljäkymmentä vuotta on pitkä aika.\nEn rakennuttanut kirkkoa enkä puistoa nuoruuteni kylään... Sitten\nmatkustin, kuljin kaikki hotellit, teatterit, kapakat, pelihelvetit,\noopperat, puistot ja kirkot. Tutustuin ihmisiin, joista vain harvat\nolivat hyviä. Minulla oli kai sellainen maine, että kylvin kultaa\nympärilleni. Liikemiehet tahtoivat tutustua minuun, kutsuivat minut\npäivällisille ja liehittelivät minua saadakseen minut mukaansa\nsuunnitelmiinsa. Naiset tuottivat minulle toisen pettymyksen! Wansfell,\nnaiset ovat kuin erämaan kangastuksia. Kauniit naiset keimailivat\nminulle liverrellen suloisesti, imartelivat ja heittäytyivät syliini\nvain sen vuoksi, että luulivat minulla olevan säkeittäin kultaa. En\ntutustunut ainoaankaan, joka olisi pitänyt minusta itseni vuoksi, joka\nolisi halunnut kuulla tarinani, joka olisi tahtonut tietää toiveeni. Ei\nystävällistä kuiskaustakaan koskaan. Ei ainoatakaan katsetta, joka\nolisi nähnyt syvemmälle.\n\n\"No niin, en nähnyt enkä löytänyt sitä elämää, jota toivoin. Unelmani\nja haaveeni tuntuivat vähitellen haalistuvan. Missä oli ilo? Tunsin\niloa vain silloin, kun löysin jonkun kerjäläisen ja voin antaa kultaa.\nSuuri kaupunki oli täynnä köyhiä, joille lahjoitin tuhansia dollareita.\nToivottavasti edes niistä oli jotakin hyötyä.\n\n\"Vihdoin käsitin, etten voinut löytää viihdytystä ja niin päätin lähteä\nulkomaille. Silloin tunsin jotakin kummallista, mitä luultavasti olin\ntuntenut koko ajan, vaikka en ollut sitä tiennyt. Länsi kutsui minua\ntakaisin. Olin haaveillut Lontoosta, Pariisista ja Roomasta ja halunnut\nnähdä ne. Matkani valtameren poikki oli kuin painajaisunta. Lontoo oli\nikävä paikka ja täynnä kummallisia kalasilmäisiä ihmisiä, joita en\nymmärtänyt. Pariisi oli ihmeellinen, loistava, kaunis kaupunki. Mutta\nminä olin siellä kuin eksyksissä. Pariisista matkustin Roomaan ja\nsiellä vasta oloni kummallinen oli. Saatoin katsella temppeleitä ja\nvanhoja raunioita näkemättä niitä, sillä ajattelin koko ajan vain omaa\nmaatani. Matkustaminen tuntui lopulta inhottavalta. Sivuutin Egyptin\nenkä muista juuri mitään Intiasta enempää kuin Japanistakaan. Kun\nvihdoin nousin Friscoon menevään laivaan, olin mieletön, mutta eräästä\ntoisesta syystä. Olin matkustanut etsimään elämäniloa, mutta nyt itkin\nilosta sen vuoksi että olin matkalla kotiin.\n\n\"Ajattelin: kunhan pääsen Frisooon, matkustan junassa keskilänteen,\nostan sieltä maatilan ja asetun sinne loppuiäkseni. Haave oli kaunis ja\nuskoin siihen. Oli turhaa etsiä elämäniloa muualta. Olin väärässä: se\noli vain turha haave, jonka toteuttamiseksi olin tuhlannut elämäni\nparhaimmat vuodet. Se huomio tuntui katkeralta. Minähän en ollut\nmilloinkaan ennen joutunut tappiolle. Mutta tukahdutin katumukseni.\nEihän ollut vielä liian myöhäistä etsiä onnea toisella tavoin...\"\n\nDismukes keskeytti. Hänen syvä äänensä lakkasi hetkeksi kuulumasta. Hän\nveti syvään henkeään.\n\n\"Wansfell, kun jalkani sitten koskettivat maata, tuntui kuin olisin\nparantunut pitkästä sairaudesta\", jatkoi Dismukes hetkisen kuluttua\nselvittäen kurkkuansa. \"Olin kuin taivaassa. Mutta äkkiä jokin\nkummallinen tarttui minuun. Voimakas käsi tuntui kouristavan\nsydäntäni... Erämaa kutsui minua! Yöt päivät kävelin katuja pitkin ja\ntaistelin vastaan. Taistelin viimeisen ja kovimman taisteluni! Toisella\npuolella oli elämäni haave -- koti ja onni, kaikki se minkä vuoksi olin\nraatanut kuin orja neljäkymmentä vuotta -- ja toisella taas erämaan\nkutsu. Siellä olivat autius, yksinäisyys, hiljaisuus, kuumat päivät,\ntähtikirkkaat yöt, laaja erämaa, Vapaa ja rauhallinen, harmaa etäisyys,\nvuoret, auringonnousut ja -laskut. Erämaa oli ainoa kotini! Kuuluin\nhiljaisuudelle ja yksinäisyydelle. Erämaa oli minulle samaa kuin luola\nketulle. Minulle oli erämaan sielu kuin oma sieluni. Minun oli pakko\npalata tänne. En voinut elää missään muualla...\"\n\nAdam istui kuin järkyttyneenä. Hänen huulensa olivat mykät. Kuin\nkuvapatsas hän tuijotti autioon maahan. Kuinka kauheilta ja\njättimäisiltä nuo punaiset kallioseinämät näyttivätkään! Kuinka hirveä\ntuo autio ja rajaton hiekka-aavikko olikaan! Se oli vain samaa harmaata\nyksitoikkoisuutta.\n\n\"Toveri, painakaa tämä tarina mieleenne\", lisäsi Dismukes. \"Te olette\nvielä nuori. Ajatelkaa nelikymmenvuotista helvettiäni, joka nyt on\ntehnyt minusta erämaan vangin. Ajatelkaa kuinka lähdin matkalleni hyvin\ntoivein. Ajatelkaa että tein ihmeellisen matkan maailman ympäri\nloistavien kaupunkien kautta ja kuitenkin petyin toiveissani. Se oli\nvain erämaan kangastusta.\"\n\n\"En voi ajatella mitään!\" huudahti Adam. \"Olen niin järkyttynyt...\"\n\nDismukes suuntasi katseensa erämaahan.\n\n\"Lähden Kuolemanlaaksoon\", jatkoi hän hitaasti. \"Säästin sen verran\nkultaa että voin varustautua. Menen Kuolemanlaaksoon, mutta en\nkokoamaan omaisuutta. Siellä on rauhallista ja yksinäistä, siellä\nsaatan ajatella, levätä ja nukkua. Ehkä kaivan sitä kallista keltaista\nhiekkaakin heittääkseni sen vain menemään. Kultaa! Ihminen, joka\nrakastaa kultaa, on mennyttä kalua. Intohimot vievät järjen. Nyt minun\ntäytyy lähteä.\"\n\n\"Kuolemanlaaksoonko?\" kuiskasi Adam.\n\n\"Suoraan sinne! Siellä saavutan rauhan ja siellä ehkä kuolenkin.\nKatsokaa, koko elämä on vain jonkin etsimistä. Minä kuljen tietäni\neteenpäin. Wansfell, olen onnellinen nyt. Olemme tavanneet toisemme\nviimeisen kerran. Jääkää hyvästi!\"\n\nHän puristi Adamin kättä ja kääntyi sitten lähteäkseen.\n\n\"Hei laiskurit, eteenpäin!\" huusi hän aaseilleen.\n\nAdam jäi liikkumattomana katsomaan, kuinka vanha kullanetsijä suuntasi\nkulkunsa pohjoisia vuoria kohti. Ellei Dismukes olisi halunnut olla\nyksin, olisi hän juossut jälkeen ja lähtenyt mukaan. Adam näki hänen\nvähitellen häipyvän näkyvistä harmaiden salviapensaiden väliin. Ja\nsitten oli Adam näkevinään värähtelevän kangastuksen -- Kuolemanlaakson\n-- sen kaamean, valkoisen, aution syvänteen, jossa hiljaisuus ja\nrappeutuminen asuivat tummanpunaisten seinämien välissä. Siitä tulisi\nDismukeen hauta.\n\n\n\n\nXXI\n\n\nKylmänä kirkkaana marraskuun päivän aamuna Adam ja Genie lähtivät\nmatkalle Andreas-kanjoniin viettääkseen päivänsä siellä. Adamilla oli\nmukana eväsreppu, pyssy ja kirja. Genie oli ylitsevuotavan vilkkaalla\ntuulella ja hänen pienet jalkansa hypähtelivät hiekalla.\n\nRuohottunut intiaanipolku vei rinteelle. Adam osoitti sitä Genielle.\n\n\"Kiipeämme tuonne jonakin päivänä ennen lähtöämme, Tie on jyrkkä mutta\nsuora ja sinun pitää saada katsella erämaata vanhan San Jacinton\nhuipulta. Se maksaa vaivan.\"\n\nGenie näytti miettivältä. Adamin oli ollut viime aikoina yhä vaikeampi\nymmärtää tyttöä, joka joskus oli surullinen ja haaveileva. Joskus\niloinen kuin lintu, sitten taas kuin ukkospilvi. Enimmäkseen hän\nkuitenkin oli iloinen.\n\nKeitaan takana oli tiheä pensaikko, joka ympäröi hiekka-aukiota. Sen\nkeskellä pulppusi kuuma kristallikirkas lähde. Pohja oli puhdasta\nvalkoista hiekkaa ja keskus poreili loistavia kuplia. Intiaanit olivat\nennen vanhaan reunustaneet lähteen kivillä. Kaikkialla sen ympärillä\nkasvoi vihreitä pensaita ja sen laidalla oli pieni pumpulipuu, jonka\nlehdet olivat kullanruskeita.\n\nGenie oli ihastunut paikkaan. Mietteet olivat tipotiessään ja hän alkoi\nlaulaa kuin leivo. Hän potkaisi mokkasiinit jalastaan, kiiruhti suoraan\nkiville ja pisti solakat ruskettuneet jalkansa veteen.\n\n\"Oo, mutta sehän on kuumaa!\" huudahti hän. \"Mutta niin suloista!\"\n\n\"Genie, jää sinä tänne huvittelemaan\", sanoi Adam. \"Minä kiipeilen\nsillä aikaa hiukan huvikseni. Leiki, lue ja syö.\"\n\n\"Hyvä on, Wanny\", vastasi Genie iloisesti. \"Mutta luulin teidän jäävän\ntänne luokseni.\"\n\nAdam kaipasi yksinäisyyttä. Hänen piti päästä korkealle erämaan\nyläpuolelle, mistä hän saattoi katsella alas. Hän kiipesi kiemurtelevaa\npolkua, kunnes kanjoni ammotti hänen alapuolellaan kuin syvä kuilu ja\nvihreä pensaikko, jonne hän oli jättänyt Genien, näytti vain pisteeltä.\nLopulta hän pääsi kallioiselle laelle. Näköala sieltä oli suurenmoinen.\nHänen takanaan ja yläpuolellaan kohosivat San Jacinton harmaat seinämät\nja pykäläiset huiput juhlallisina kohti tummansinistä taivasta. Adam\nistuutui mukavalle paikalle, josta hän saattoi ihailla suurenmoista\nmaisemaa. Samassa hän huomasi kondorikotkan. Hän oli vain harvoin --\neikä milloinkaan läheltä -- nähnyt tuota suurta yksinäistä lintua --\ntuota kotkien ja sinisten korkeuksien kuningasta. Adamin sitä\nparhaillaan ihaillessa se ponnahti ilmaan ja levitti äärettömät\nsiipensä. Se lähti majesteetillisena liitämään tehden laajoja\nkaarroksia. Se kohosi vaivattomasti yhä korkeammalle ja katosi vihdoin\nnäkyvistä siniseen valtakuntaansa.\n\n\"Mennyt!\" huokaisi Adam. \"Se on mennyt. Ehkäpä se on tuulen henki.\nNäkymättömästä taivaallisesta asunnostaan se näkee kalliolla kävelevät\nlampaat, minut ja Genien tuolla alhaalla. Luonto! Elämä! Mitä tämä\najatteleminen hyödyttää? Miksi kidutan mieltäni salaperäisyyksillä,\njoita en milloinkaan voi ratkaista? Saadakseni selville jonkin suuren\ntotuuden huomaankin siihen liittyvän vielä suuremman salaisuuden.\"\n\nAurinko alkoi jo painua länteen hänen laskeutuessaan kanjoniin\nkiemurtelevaa polkua. Hän oli väsynyt ja käveli hitaasti. Kun hän pääsi\nkanjonin pohjalle, kosketti aurinko jo ylimmäisten jyrkänteiden laitoja\nvalaen punertavia säteitä. Adam luuli Genien väsyneen pitkään\nodotukseen, paneutuneen nukkumaan hiekalle tai ainakin ryhtyneen\nlukemaan ja toivoi voivansa huomaamatta livahtaa aukiolle ja yllättää\nhänet. He olivat usein leikkineet sitä samaa leikkiä, mutta Genie oli\nuseimmiten päässyt voittajaksi.\n\nAdam puikkelehti kuin pantteri mesquito-pensaiden välitse, hiipi\ntiheikössä matalaksi painautuneena ettei kuuluisi kahinaa. Hän näki\nkahden lihavan kovakuoriaisen tappelevan jostakin pienestä esineestä ja\npeitti ne hiekalla. Kun ne kaivautuivat taas esille, otti hän ne\nkäteensä ja aikoi pudottaa ne Genien kirjalle tai paljaalle jalalle,\njos vain huomaamatta pääsisi tytön taakse.\n\nSiitä johtuikin, ettei hän katsonut eteensä ennen kuin aukiolla.\nAuringonlaskun ruusunpuna väritti keitaan, jolla Genie seisoi\nalastomana nilkkojaan myöten vedessä. Hänen solakka valkoinen ruumiinsa\nloisti ja välkkyi kuin opaali. Hän näytti ihmeellisen läpikuultavalta,\nsillä auringonvalo näytti paistavan hänen lävitseen. Hänen punaruskeat\nkutrinsa välkkyivät laskevan auringon kultaamina, kimaltelevia\nkirkkaita vesipisaroita putoili hänen ojennetuista käsistään ja hänen\npyöreät käsivartensa hohtivat. Aurinko paistoi suoraan hänen\nmiettiväisiin kasvoihinsa, kun hän seisoi täydellisesti tietämättömänä\nkatselijastaan. Samassa hän kuuli Adamin hillityn hengityksen ja näki\nhänet. Hän purskahti säikähtyneeseen, hurjaan nauruun.\n\nAdam kiiruhti tiehensä.\n\nPäästyään aukealle Adam riensi nopeasti eteenpäin.\n\nElämä riemastutti häntä. Hän oli nuori, voimakas ja elämänhaluinen. Hän\nkuuli Genien huutavan hänen nimeään. Genie tuli juosten hänen\njäljessään. Kuinka nopeasti, notkeasti ja kevyesti hän juoksikaan!\nErämaa oli lahjoittanut hänelle villien asukkaittensa vapauden, sulon\nja notkeuden. Hän kiiti kuin hirvi kivien yli ja viimeiset\nauringonsäteet kiiltelivät hänen tukassaan. Lähestyessään Adamia hän\nhidastutti askeliaan ja pysähtyi vihdoin painaen ruskealla kädellä\nrintaansa.\n\n\"Oh-oh!\" huudahti hän huohottaen. \"En ollut löytääkään teitä. Minkä\nvuoksi kuljitte näin kauaksi?\"\n\nAdam ei osannut vastata mitään, hän oli vieläkin hämmennyksissään.\n\n\"Meidän täytyy kiiruhtaa kotiin ennen pimeätä. Tule\", sanoi hän\nvihdoin.\n\nHe lähtivät jatkamaan matkaansa nopein askelin.\n\n\"Wanny, te hiivitte taakseni ja koetitte säikäyttää, kun olin\nkylpemässä\", sanoi Genie veitikkamaisen moittivasti.\n\n\"Genie, se oli vain sattuma\", vastasi Adam kiireesti. Kuinka\nkummallisesti veri polttelikaan hänen kasvojaan! \"Aioin säikäyttää\nsinua, voimatta ollenkaan ajatellakaan, uneksiakaan... Vannon sen...\nSinähän uskot minua?\"\n\n\"Hyvänen aika, Wanny\", sanoi Genie hämmästyneenä. \"Tietysti uskon.\nSiinähän ei ollut mitään loukkaavaa. Ei ainakaan minun mielestäni.\"\n\n\"Olen iloinen että suhtaudut siihen sillä tavalla\", vastasi Adam. \"Olen\npahoillani, että olin niin tyhmä.\"\n\n\"Kuinka hullunkurinen te olettekaan!\" huudahti Genie purskahtaen\niloiseen nauruun. \"Mitä suremista siinä on? Katsokaa, unohdin että\nalkaa tulla myöhä... Wanny, kuvittelin luullakseni jotakin -- haaveilin\n-- kuten te sanotte. Olin märkä ja katselin ruumistani auringonvalossa.\nOlen lukenut merenneidoista, joiden suomut ovat kultaa, ja metsän\nkeijukaisista, jotka kokoavat putoavia kukkia. Kuvittelin olevani\nsellainen.\"\n\nAdam huomasi kuinka kaunis Genie oli. Tyttö oli erämaan kasvatti,\nsiellä puhjennut kukka.\n\nGenie oli polvillaan virran äyräällä. Hän polskutteli kylmää vettä\nvalellen kasvojaan ja hohtavia kiharoitaan, joita hän siveli\ntaaksepäin. Adam katsoi häntä uteliaasti ja miettiväisenä. Oli kuin\nsuomut olisivat pudonneet hänen silmistään. Niin, Genie oli kaunis, sen\nAdam yllättyneenä totesi. Se teki hänet levottomaksi.\n\n\"Wanny, tehän olette pelkkiä silmiä!\" huudahti Genie iloisesti. \"Mitä\nvikaa minussa on? Miksi katsotte minuun noin?\"\n\n\"Genie, sinä olet kohta suuri tyttö\", vastasi Adam vakavasti.\n\n\"No niin, te olisitte huomannut sen jo ennenkin, jos vain olisitte\nnähnyt minun ompelevan\", vastasi Genie.\n\n\"Kuinka vanha sinä nyt olet?\"\n\n\"Melkein seitsentoistavuotias\", vastasi Genie haaveillen.\n\n\"Hyvänen aika, sinähän olet jo nuori neiti!\" huudahti Adam. \"Ja --\nja...\" Hän aikoi lisätä, että tyttö oli kauniskin, mutta jätti sen\nsentään sanomatta.\n\n\"Niin olenkin.\"\n\n\"Genie, etkö halua jo lähteä pois erämaasta?\" kysyi Adam suoraan.\n\n\"Ah, en\", vastasi Genie heti. \"Rakastan sitä, en tahdo ajatellakaan\nkaupunkeja ja suuria ihmisjoukkoja. Haluan olla vapaa. Olisin\ntäydellisesti onnellinen, ellei minun tarvitsisi kuluttaa niin paljon\naikaa näiden vanhojen vaatteiden korjaamiseen. Wanny, jos tätä menoa\njatkuu, putoavat ne lopuksi yltäni ja sitten minun täytyy juoksennella\ntäällä alasti kuten eilen... Ah, ellei noita piikkejä olisi, olisi se\nsuurenmoista!\"\n\nHänen suloinen viaton naurunsa kajahteli laaksossa.\n\nAdam odotti häntä myöhemmin varjoisessa Taquitch-kanjonissa, jossa hän\nkiviröykkiön laelta katseli kaukaista vesiputousta, joka syöksyi\nvihertävänhohtoisena mustalta kalliolta alas. Hän katseli Genien tuloa.\nTytön risainen paikattu pojanpuku ei enää kyennyt peittämään hänen\nnaisellisen vartalonsa suloa. Adam katsoi katsomistaan notkeata siroa\nvartaloa ja loistavia kutreja. Tyttö hypähteli kevyesti kalliolta\ntoiselle, kiharoiden liehuessa pään ympärillä. Hän oli nopea kuin\nilves. Hänen iloiset huudahduksensa kajahtelivat kallioiden välissä.\n\nKun Genie saapui suuren kallion juurelle, kiiti hän kuin orava jyrkkää\nseinämää ylös ja painautui hengästyneenä ja huohottaen hänen polviaan\nvasten.\n\n\"Ah, vanha Taquitch, tässä on intiaanityttö ryöstettäväksenne!\" sanoi\nhän veitikkamaisesti. \"Mutta ennen kuin kiidätätte minut pilviin,\nkastakaa minut vesiputouksessa.\"\n\nAdam tuijotti kuin lumottuna loistaviin silmiin. Genie purskahti\niloiseen nauruun. Hän luuli Adamin leikkivän Taquitchia, korkeuksien\njumalaa, ja vain kiusoittelevan häntä tuijottamisellaan.\n\n\"Katsokaa, katsokaa minua, oi Taquitch!\" huusi hän tekeytyen\njuhlalliseksi. \"Olen Ula, coahuilain prinsessa. Olen poistunut isäni\ntalosta. Olen nähnyt auringon valaisevan kasvojanne, te salamoiden\njumala! Ja minä rakastan -- minä rakastan -- minä rakastan\nintiaanisydämeni koko voimalla. Tahdon lähteä kanssanne huipuille,\nmutta ette saa enää milloinkaan ryöstää muita tyttöjä!\"\n\nAdam tuskin kuuli Genien sanoja, hän oli niin vaipunut ihailemaan tytön\nkauneutta. Tytön iho oli kermanvärinen, läpikuultava, ja poskilla oli\nvieno punerrus. Matala otsa ja suorat kulmakarvat näyttivät pehmeiltä\nja miettiväisiltä tummien kosteiden kiharoiden varjossa ja soikeissa\nkasvoissa oli hieman erämaan laihuutta. Hänen suunsa oli voimakas,\npunainen ja suloinen kuin kukka, ylähuuli oli kaartuva ja alahuuli\ntunteellinen ja surullinen. Hänen silmänsä, jotka vilpittömästi ja\navoimesti katsoivat Adamiin, tummenivat äkkiä valon ja varjojen,\najatusten ja tunteiden kristallinkirkkaiksi lähteiksi. Niiden väri oli\nkaunis, mutta vielä ihanampi oli niiden ilme, joka kuvasti raikasta\nelämäniloa ja mielen viattomuutta.\n\n\"Wanny, onko tämä leikkiä?\" kysyi Genie vavisten ja tarttui lämpimällä\nkädellään hänen käteensä.\n\nTytön nuoren, värähtelevän, lämpimän ruumiin läheisyys huumasi Adamia,\nmutta hän hillitsi itsensä ja koetti ajatella järkevästi. Hän ymmärsi\nvaaran, johon hän voisi joutua Genien lähellä. Hän halusi Genietä\nomakseen samoin kuin Geniekin neidoksi kehityttyään, luonnonlakien ja\nomien vaistojensa pakottamana, etsi rakkautta, etsi ja kiintyi häneen.\n\nAdam halusi rauhassa selvitellä ajatuksiaan. Pyytäen Genietä lepäämään\nAdam kiipesi vesiputouksen yläpuolella sijaitsevalle penkerelle\nheittäytyen siellä pitkäkseen paljaalle kalliolle. Mietittyään ja\npunnittuaan asiaa tuntikausia hän luuli vihdoinkin päässeensä\nselvyyteen. Hänen rakkautensa Geniehen ei ollut itsekästä. Hän oli\nhenkipatto ja minä päivänä tahansa hänet saatettaisiin löytää ja ottaa\nkiinni. Kuinka mieletön hän olisikaan, jos hän kahlehtisi tuon iloisen\ntytön vaeltavaan elämäänsä! Voisiko sellainen suhde tuottaa muuta kuin\nsurua Genielle ja katumusta hänelle? Genie oli niin täynnä elämää ja\nrakkautta, että kieltäytyi lähtemästä pois erämaan yksinäisyydestäkin.\nHän oli vielä lapsi. Sinä päivänä, jolloin Adam veisi hänet sellaiseen\nympäristöön, jossa nuoruus vetoaa nuoruuteen, jossa on työtä,\nhuvituksia, opiskelemista, iloa ja rakkautta, joutuisi hän itse pian\nunohduksiin, muistojen joukkoon. Genien suudelmat eivät olleet häntä\nvarten. Genielle pitäisi jäädä vain iloisia muistoja hänestä, kun hän\npalaisi takaisin yksinäiseen erämaahan saatettuaan tytön ihmisten\nilmoille. Genie jäisi kiitollisuudenvelkaan hänelle hengestään ja\nonnestaan, mutta hän ei haluaisi mitään palkkiota itselleen. Lapsi,\ntyttö ja nainen -- jonakin päivänä ehkä vaimo ja äiti -- jonkun\nonnellisen miehen siunaus ja ilo -- Genie onnellisena -- se olisi\nAdaminkin suurin onni. Hän antaisi vaikka henkensä säästääkseen Genietä\nhetkenkään tuskilta!\n\nAdamin palatessa leiriin väsyneenä ruumiiltaan ja sielultaan, mutta\ntyynenä ja rauhallisena, odotti siellä häntä vanha intiaani. Genie oli\npalannut leiriin jo paljon ennen Adamia ja istui nyt hiekalla iloisesti\njuttelemassa vieraan kanssa.\n\nAdam näki vieraan kovat, kulmikkaat, punertavat kasvot, joissa oli\nvuosien uurtamia vakoja ja juovia.\n\n\"Charley Jim!\" huudahti hän iloisesti hämmästyneenä.\n\n\"Niin, Kotka!\" Hänen syvä äänensä, tuttu, mutta unohduksiin joutunut\nnimensä ja laiha ruskea käsi todistivat Adamin nähneen oikein.\n\n\"Päällikkö, valkoinen mies ei ole unohtanut intiaaniystäväänsä\", sanoi\nAdam.\n\n\"Kotka ei enää muistuta mescalin vartta. Niin pitkä! Monta kuukautta!\nLunta vuorilla\", sanoi Charley Jim hymyn kirkastaessa hänen punertavia\nkasvojaan. Hänen sormensa koskettivat hitaasti ja hellävaroen Adamin\nohimoiden valkoisia hiuksia.\n\n\"En ole enää nuorukainen, Charley Jim. Kotka on saanut jo valkoiset\nhöyhenensä.\"\n\nGenie purskahti nauruun.\n\n\"Te vanhukset! Jos jään seuraanne, tunnen minäkin itseni vanhaksi\",\nsanoi hän juosten tiehensä.\n\nCharleyn vakava katse seurasi häntä ja kohdistui sitten kysyvästi\nAdamiin.\n\n\"Tuo sairaan miehen tyttö on ollut täällä jo kauan aikaa\", sanoi\npäällikkö näyttäen kädellään, kuinka pitkä lapsi oli ollut silloin ja\nkuinka miehen keuhkot olivat olleet kipeät.\n\n\"Aivan niin, Charley Jim. Mies oli hänen isänsä. Kuollut. Äitikin on\nkuollut\", vastasi Adam.\n\n\"Hm! Hän siis ei parantunut. Kotka, sairaalla miehellä oli veli, joka\nmyös on kuollut. Löysin hänet. Hän kaivoi kultaa, ei vettä, kuoli.\nLöysin hänen luurankonsa.\"\n\nNäin sai Adam tietää Genien sedän surullisen kohtalon. Charley Jim\nkertoi sen selvästi ja lyhyesti omalla kielellään. Kuukausia sitten hän\noli löytänyt kullanetsijän repun ja sitten muutamia vaateriekaleita ja\nluita Pumpulipuu-vuoriston takaisesta laaksosta. Hän oli tuntenut repun\nja tiennyt sen kuuluvan sairaan Linwoodin veljelle. Adam saattoi\nluottaa intiaanin muistiin. Genien setä oli joutunut saman kohtalon\nuhriksi kuin useimmat muutkin kullanetsijät. Hän oli kuollut janoon.\nAdam ryhtyi tarkastelemaan niitä harvoja esineitä, jotka Jim oli tuonut\nmukanaan, jotta kuolleen henkilöllisyys voitaisiin todeta. Niiden\njoukossa oli tummunut, kummallisen näköinen hopeasolki, jonka Genie\nehkä tuntisi. Adam kutsui hänet luokseen ja laski sen hänen käteensä.\n\n\"Genie, oletko milloinkaan nähnyt tätä?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Genie säpsähtäen. \"Se oli isän, mutta hän antoi sen\nsedälleni.\"\n\nAdam nyökäytti päätään intiaanille:\n\n\"Päällikkö, te olitte oikeassa.\"\n\n\"Ah, Wanny, tämä siis tarkoittaa, että hän on löytänyt setäni\nkuolleena!\" huudahti Genie kauhistuneena.\n\n\"Niin, Genie\", vastasi Adam laskien kätensä hänen olalleen. \"Tiedämme\nnyt, ettei hän milloinkaan palaa tänne.\"\n\nCharley Jim nousi poninsa selkään ratsastaakseen tiehensä.\n\n\"Päällikkö, kertokaa minulle Oellasta\", pyysi Adam.\n\nIntiaani katsoi Adamiin vakavasti. Sitten hänen laiha ja jäntevä\nkätensä kohosi juhlallisesti sydämelle.\n\n\"Oella on kuollut\", sanoi hän sointuvasti katsoen erämaan vuorten yli\njumaliensa valtakuntaan. Adam ymmärsi intiaanin viittauksen. Oella oli\nkuollut sydänsurusta.\n\nHän seisoi keitaan reunalla äänetönnä, kun hänen vanha\nintiaaniystävänsä lähti ratsastamaan laakson poikki coahuilain leiriin.\nSydänsurusta! Se suurenmoinen intiaanityttö, joka oli ollut notkea ja\nvoimakas, tyyni ja rauhallinen kuin hänen tummien silmiensä loiste --\noli kuollut sydän murtuneena! Tyttö oli siis rakastanut häntä --\nrakastanut hänen rodulleen vierasta miestä -- vaeltajaa ja muukalaista.\nJa kun hän oli lähtenyt pois, oli elämä käynyt tytölle sietämättömäksi.\nTämäkin kuului aution, harmaan ja surullisen erämaan salaisuuksiin.\nAdamia värisytti hänen ajatellessaan tätä kaikkea.\n\nKun hän palasi Genien luo, sanoi hän:\n\n\"Kultaseni, heti kun löydän aasini, kuormitan ne ja sitten lähdemme\npitkälle matkalle.\"\n\n\"Ei suinkaan!\" huudahti Genie silmät välähtäen.\n\n\"Kyllä. Vien sinut pois ja etsin sinulle kodin.\"\n\n\"Oikeinko totta?\" kysyi Genie ponnahtaen seisomaan.\n\n\"Genie, en laske nyt leikkiä. Tiedämme että setäsi on kuollut. Lähtömme\nhetki on koittanut. Matka alkaa auringon noustessa.\"\n\nGenie unohti eiliset haaveensa. Päivä hänen iässään merkitsee muutosta,\nkasvamista, entisen unohtamista. Huudahtaen ilosta hän syöksyi Adamin\nkaulaan ja suuteli häntä riemuissaan kerran toisensa jälkeen.\n\n\"Älähän nyt! Ole nyt kiltti, Genie\", vastusteli Adam irroittautuen\nlempeästi hänen syleilystään.\n\nHänen mielestään Genie oli jo liian suuri tyttö tällaisiin\nhellyydenosoituksiin. Hän oli hämmästynyt nähdessään, kuinka Genie\nkuitenkin riemuitsi saadessaan lähteä erämaan keitaasta. Nuoruuden\noikullisuutta. Eilen hän oli halunnut jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi,\nmutta tänään uuden elämän viehätys, ihmiset, uusien seutujen näkeminen\nhoukutteli häntä vastustamattomasti. Sitä oli Adam odottanut ja\nhalunnutkin. Kuinka selvästi hän olikaan aavistanut tulevaisuuden!\nKuinka oikein hän olikaan ymmärtänyt Genien viatonta sydäntä tuona\nhetkenä, jolloin hän oli tukahduttanut oman sydämensä toiveet! Hänenkin\nsydämensä paisui ilosta. Ehkäpä hänenkin osalleen tulisi joitakin ilon\nmurusia. Ja olihan sekin jo jotakin, että hän oli voittanut itsensä ja\najatellut vain tytön onnea.\n\nAdamin aasit olivat harmaantuneet vuosien kuluessa saadessaan\nlaiskotella keitaassa ja syödä kyllikseen. Ne oleskelivat mielellään\nleirin lähellä ja Adam löysi ne pian laitumelta tuuheakarvaisina ja\nlihavina. Hän ajoi ne pumpulipuiden varjoon. Nähtyään tämän\nkumoamattoman todisteen tulevasta matkasta alkoi Genie hurjasti\ntanssia.\n\n\"Sinun pitäisi säästellä jalkojasi\", neuvoi Adam. \"Me saamme raskaat\nkantamukset. Sinun täytyy kiipeillä ja kävellä, kunnes saan ostetuksi\nsinulle aasin.\"\n\n\"Oi, Wanny, olen valmis vaikka lentämään!\"\n\n\"Hm. Kylläpä taidatkin lähteä lentoon heti, kunhan ensimmäinen nuori\nmies näkee sinut. Vaikka olet suuri tyttö, on sinulla ylläsi risaiset\npojan vaatteet.\"\n\n\"Mutta, Wanny, ette suinkaan te sallikaan kenenkään nuoren miehen nähdä\nminua tällaisena!\" sanoi hän.\n\n\"Kuinka minä voisin sen estää? Sinähän et ole halunnut ommella pukuja\nja nyt olet pahemmassa kuin pulassa. Tutustumme vielä moneenkin\nnuorukaiseen... Genie, tässä muuanna päivänä et välittänyt, vaikka minä\nnäin sinut ilman vaatteita.\"\n\n\"Ah, mutta sehän onkin eri asia! Te olette isäni, veljeni, vanha\nTaquitch!\"\n\n\"Kiitoksia vain.\"\n\nGenie silmäili häntä miettiväisen näköisenä.\n\n\"Wanny, onko teistä ikävää lähteä?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Adam surullisesti.\n\n\"Siinä tapauksessa jään tänne ainiaaksi, jos vain haluatte\", sanoi\nGenie hyvin hiljaa ja hänen poskensa kalpenivat.\n\nHän oli vielä lapsi, mutta kuitenkin jo naisellisuuden rajoilla.\n\n\"Genie, olen surullinen ja iloinenkin. Hartain toiveeni on hankkia\nsinulle hauska koti, holhooja, nuoria ystäviä ja kaikkea mitä vain\nhaluat.\"\n\nGenie näytti hyvin vakavalta. Adam ymmärsi hänen ajatelleen asiaa\nperusteellisemmin kuin hän oli luullutkaan.\n\n\"Wanny, olette niin hyvä ja hyvyydessänne suotte kaikkea minulle. Mutta\nholhooja ja hauska koti, kaikkea, mitä vain tahdon -- kuinka sellainen\nvoisi tulla kysymykseenkään, sillä minähän olen köyhä. Minun täytyy\nryhtyä tekemään työtä elääkseni.\"\n\nHän oli itkuun purskahtamaisillaan ja hänen kauniit silmänsä\nhimmenivät.\n\n\"Köyhäkö? Kuulehan nyt, Genie Linwood, sinua odottaa yllätys.\"\n\nHän vei tytön majan ovelle, repi irti muutamia lattialautoja ja kaivoi\nniiden alta pussin toisensa jälkeen heittäen ne tytön jalkoihin.\n\n\"Niissä on kultaa, Genie! Ja se on kaikki sinun! Sinusta tulee rikas.\nIsäsi löysi kaiken tämän. En tiedä, kuinka paljon siinä on, mutta\nluultavasti kokonainen omaisuus. Mitä nyt sanot?\"\n\nMutta sitä riemunpurkausta, jota Adam oli odottanut, ei kuulunutkaan.\nGenie oli kyllä iloinen, mutta ei näyttänyt ymmärtävän kullan arvoa.\n\n\"Ette ole kertonut tästä minulle! Hyvänen aika, minähän olen rikas!\nWanny, tahdotteko ruveta holhoojakseni?\"\n\n\"Kyllä, siihen saakka kunnes löydän sinulle toisen\", vastasi Adam\npäättävästi.\n\nViimeinen auringonlasku, viimeinen tähtikirkas yö, viimeinen\nauringonnousu keitaassa olivat enää kauniita muistoja.\n\nAjaessaan aasejaan ruohottunutta intiaanipolkua pitkin Adam mietiskeli\nelämän ihmeellisyyttä. Hän oli katsellut tätä tietä melkein joka päivä\nkolmena vuonna ja aina haaveillut siitä kaukaisesta ajasta, jolloin hän\nkiipeäisi sitä pitkin Genien kanssa. Nyt oli tuo hetki koittanut. Genie\nasteli hänen takanaan kevyesti kuin intiaani välillä lörpötellen ja\nvälillä taas vaieten ja miettiväisenä. Hän oli nyt menossa\ntulevaisuuden lumoavia seikkailuja kohti, oli jättänyt iäksi päiväksi\nsen ainoan kodin, jonka hän saattoi muistaa.\n\nHe leiriytyivät metsän laitaan. Kuinka suloiselta, viileältä ja\nkostealta ilma siellä tuntuikaan! Tuulen humina puissa kuulosti täällä\nerilaiselta. Irrotettuaan kuormat aasien selästä Adam päästi ne\nmehevään ruohikkoon. Genie, joka oli väsynyt kiipeämisestä, istuutui\nlevähtämään.\n\nAdam otti pyssynsä ja lähti metsään. Hän veti täysin siemauksin metsän\nraikasta tuoksuvaa ilmaa keuhkoihinsa. Tummanvihreät keihäslatvaiset\nkuuset ja ruskeakaarnaiset pitkäoksaiset männyt hurmasivat hänen\nerämaahan tottuneita silmiään. Hän katsoi ja nautti unohtaen kokonaan\npyssyn, kunnes antilooppilauma syöksähti liikkeelle aivan hänen\nedestään. Silloin hän ampui vanhasta tottumuksesta, mutta katui heti\ntekoaan. Nämä antiloopit olivat kesyjä, eivät ollenkaan samanlaisia\nkuin varovaiset tarkkanäköiset vuoristolampaat. Adam katseli\nsurullisena tappamaansa solakkaa, kaunista eläintä.\n\nMyöhemmin Adam ja Genie naureskelivat mainiolle ruokahalulleen\nsyödessään hyvillä mielin herkullista paistia.\n\n\"Wanny, minulle te tulette aina olemaan Taquitch, erämaan jättiläinen\nja pilvien jumala.\"\n\n\"Ah, sinä unohdat minut kymmenessä päivässä tutustuttuasi häneen!\"\nvastasi Adam hieman katkerasti.\n\nGenie tuijotti häneen silmät suurina.\n\n\"Suo anteeksi, lapsi. En tarkoittanut sitä. Tiedän ettet sinä unohda\nminua koskaan. Mutta sinä olet ollut minun tyttöseni niin kauan aikaa,\nettä on vaikeata ajatella sinun kuuluvan kerran jollekulle toiselle\nmiehelle.\"\n\nSilloin hän näki ihmeekseen Genien ensimmäisen kerran punastuvan.\n\nOli onni, että Adam oli ottanut mukaansa ylimääräisiä huopapeitteitä\nGenielle. Tyttö ei ollut milloinkaan tuntenut pakkasta, ja kun yö\npimeni ja tuuli kiihtyi, tarvitsi hän lämmintä ympärilleen. Adam\npuolestaan nautti kylmästä ilmasta ja nuotion räiskeestä.\n\nSeuraavana aamuna oli taivas repaleisten kiitävien pilvien peitossa ja\nkova tuuli heilutteli mäntyjen latvoja. Genie ryömi esille\nhuopapeitteiden alta tutustuakseen talveen. Kun hän pisti kätensä\nveteen, nykäisi hän ne kirkaisten pois. Mutta kuullessaan Adamin\nkiusoittelevan naurun hän pesi urhoollisesti kasvonsa ja kätensä.\n\nHeidän matkallaan ei ollut tarkkaa päämäärää. Adam oli taas antautunut\nentisen vaeltamisvaistonsa opastettavaksi. He kulkivat hitaasti\nkukkuloiden yli Sierra Madresin läntisille rinteille hyviä teitä\npitkin. Leiripaikatkin olivat mainioita ja vastaan tulevat intiaanit\nystävällisiä. Kuuden päivän kuluttua he pääsivät leveälle viertotielle,\njoka vei heidät erittäin kauniille seudulle. Siellä oli vihreitä\nkukkuloita ja kapeita reheviä laaksoja, olipa tammimetsiköitä ja siellä\ntäällä karjakartanoitakin.\n\nSeutu muuttui vähitellen tasaisemmaksi. Eräänä iltapäivänä he saivat\nSanta Isabelin näkyviinsä. Kääntyen syrjään päätieltä Adam ryhtyi\nhakemaan sopivaa leiripaikkaa ja saapui pieneen laaksoon, jossa kasvoi\ntammia viljeltyjen peltosarkojen välissä. Hän näki hevosia ja karjaa ja\nvihdoin matalan ja sievän villiviinin peittämän asuinrakennuksen.\n\nAdam lähestyi rakennusta. Puiden siimeksessä kentällä juoksentelevat\nlapset lopettivat leikkinsä tuijottaen Adamiin. Valkoisia kyyhkysiä\nlenteli katolla, ruohikossa hyppeli harmaita kaniineja ja ankat uivat\npurossa. Adam kuuli kanojen kaakatusta ja aasin kiljuntaa. Savua kohosi\nhitaasti taivaalle harmaasta tiilipiipusta.\n\nEnnen kuin Adam ehti ovelle ilmestyi kuistille nainen. Hän oli\nkeski-ikäinen ja lihava, nähtävästi jonkun pienviljelijän ahkera vaimo.\nHänen päivettyneet kasvonsa näyttivät vakavilta mutta kuitenkin\nystävällisiltä. Adam tarkasteli häntä tutkivasti, sillä hän oli\nsaapunut sivistyneeseen maailmaan toivoen löytävänsä kodin Genielle.\n\n\"Hyvää iltaa, rouva!\" sanoi hän. \"Sallitteko minun leiriytyä tuonne\ntammien juurelle?\"\n\n\"Iltaa, vieras\", vastasi nainen. \"Saatte kyllä leiriytyä tänne, mutta\nolette vain mailin päässä Santa lsabelista. Siellä on hyvä ravintola.\"\n\n\"Ehdimme sinne mainiosti huomenna\", vastasi Adam. \"En ole yksin, rouva.\nMukanani on nuori tyttö. Tulemme erämaasta ja haluaisin hankkia hänelle\nsäädyllisiä vaatteita ennen kuin vien hänet ihmisten joukkoon.\"\n\nNainen nauroi iloisesti.\n\n\"Onko hän tyttärenne?\" kysyi hän kiinnostuneena.\n\n\"Ei edes sukulainen. Olin hänen äitinsä ystävä ja äiti kuoli\nerämaassa.\"\n\n\"Vieras, olette tervetullut talooni täksi yöksi.\"\n\n\"Kiitoksia vain, mutta mieluummin olen vaivaamatta teitä. Tulemme kyllä\ntoimeen. Leiripaikka on mainio.\"\n\n\"Oletteko tulleet kaukaa?\" kysyi nainen tarkastellen rehellisillä\nsinisilmillään Adamia.\n\n\"Olemme olleet matkalla kymmenen päivää.\"\n\n\"Haluatte varmaan maitoa ja munia illalliseksi?\"\n\n\"Enemmän kuin mielelläni!\" vastasi Adam. \"Genie raukka, joka ei ole\nsaanut pitkiin aikoihin muuta kuin erämaan yksitoikkoista ruokaa,\nosaisi varmasti antaa arvoa ystävällisyydellenne.\"\n\n\"Tuon teille kumpaakin lajia tai lähetän poikani tuomaan.\"\n\nAdam palasi miettiväisenä pieneen lehtoon, jonne hän oli pystyttänyt\nleirinsä. Naisen ystävällisyys ja myötätuntoinen katse miellyttivät\nhäntä. Kunpa hänen onnistuisi löytää Genielle hyvä koti. Se saattaisi\nolla vaikeaa. Hän ei aikonut virkkaa mitään Genien pienestä\nomaisuudesta ja oli kieltänyt tyttöäkin puhumasta siitä.\n\nGenie oli väsyksissä mutta iloinen istuessaan ruohomättäällä.\n\n\"Tulen auttamaan hetkisen kuluttua\", sanoi hän. \"Eikö tämä olekin\nkaunis paikka? Ruoho on viileää ja tuoksuu hyvältä!\"\n\nAurinko oli jo laskenut, kun Adam oli saanut kääröt avatuiksi, nuotion\nsytytetyksi ja illallisvalmistukset käyntiin. Vihdoin ateria olikin\nvalmis, paitsi maitoa ja munia, joita heille oli luvattu. Adam asetti\npadan ja pannun hiilloksen laidalle ja lähti hakemaan polttopuita. Hän\nkantoi suuren kuivuneen tammenrungon leiriin kävellen kumarassa sen\npainosta.\n\nKun hän suoristautui, näki hän rotevan nuorukaisen seisovan avopäin ja\npaitahihasillaan nuotion takana ja pitelevän käsissään suurta\nmaitohinkkiä, josta maitoa läikkyi laitojen yli maahan.\n\n\"Hei, Jussi, mihin saan laskea tämän maitohinkin?\" huusi hän iloisesti.\n\nAdam hämmästyi, mutta sitten hän katseli huvitettuna, kuinka Genie\nkoetti piiloutua erään käärön taakse. Hänen onnistuikin piiloutua päätä\nmyöten, joka vanhan lakkireuhkan vuoksi sai hänet näyttämään pojalta.\n\n\"Minun nimeni ei ole Jussi\", tiuskaisi hän vihaisesti.\n\nPoika nolostui, mutta purskahti sitten nauruun. Adam piti tuosta\nnaurusta, sen iloisuudesta ja sydämellisyydestä.\n\n\"Samuli sitten... Tule ottamaan tämä maito!\" huusi poika.\n\nGenie vaikeni.\n\n\"Kuulehan nyt, pienokainen\", jatkoi poika valitellen. \"En voi seistä\ntässä koko yötä. Äidin pitää saada hinkki takaisin. Oletko kuuro? En\nsyö sinua suuhuni.\"\n\n\"Kuinka uskallatte sanoa minua pienokaiseksi?\" sähähti Genie\nkiukkuisesti.\n\n\"Hyvänen aika, onpa sillä sisua!\" huudahti nuorukainen. \"Kas sitä, kas\nsitä! Jollet pidä kiirettä, annan sinulle vielä rumemman nimen.\nKiiruhda jo, vekara!\"\n\nGenie liikahti nopeasti, niin että lakki lennähti päästä, ja kohosi\npolvilleen. Nyt paljastuivat hänen kutrinsa. Hänen silmänsä leimusivat.\n\n\"En ole mikään poika, vaan tyttö!\" sanoi hän vihaisella, värähtelevällä\näänellä loukatun arvokkaasti.\n\n\"Mitä?\" änkytti poika.\n\nHämmästyksissään hän pudotti hinkin maahan, niin että se kaatui ja oli\nsammuttaa nuotion.\n\n\"Halloo, mikä nyt on hätänä?\" kysyi Adam hyväntuulisesti tullen puiden\nvälistä.\n\n\"Minulta kaatui maito maahan\", vastasi poika hämillään.\n\n\"Kuinka ikävää! Niin paljon maitoa! Mikä on nimesi?\"\n\n\"Eugene -- Eugene Blair.\"\n\n\"Kummallista -- Eugene Blair. Minun nimeni on Wansfell ja olen iloinen\nsaadessani tutustua sinuun\", sanoi Adam tarttuen hänen käteensä. \"Salli\nminun esittää Sinut neiti Eugenie Linwoodille.\"\n\nMutta nyt Genie vaipui jälleen käärön taakse. Hänen ilmeensä huvitti\nAdamia. Mitä nuorukaiseen tuli -- hän näytti olevan noin\nkaksikymmenvuotias -- oli hän suunnattomasti hämillään.\n\n\"Olen iloinen saadessani tutustua teihin, neiti Linwood\", änkytti hän.\n\"Suokaa anteeksi. Äiti ei maininnut mitään tytöstä. Ja te olitte niin\npojan näköinen.\"\n\n\"Olet oikeassa, poikaseni\", sanoi Adam ystävällisesti. \"Genie on pojan\nnäköinen. Sitähän olen sanonut hänelle.\"\n\n\"Sallinette minun nyt lähteä hakemaan lisää maitoa\", sanoi poika\nkiireesti, sieppasi hinkin käteensä ja kiiruhti tiehensä minkä jaloista\npääsi.\n\n\"No, neiti Tiedän-sen-kaikki\", sanoi Adam kiusoittelevasti. \"Mitä\nsanoin sinulle? Enkö ennustanut, että tulisimme tapaamaan jonkun\nreippaan nuorukaisen?\"\n\n\"Hän ei nähnyt minua -- kokonaan\", vastasi Genie surullisesti.\n\n\"Mitä? Hänen silmänsä olivat niin terävät, että hän näki sinut varmasti\ntuon käärönkin läpi\", sanoi Adam.\n\n\"Hän sanoi minua pienokaiseksi!\" huudahti Genie äkkiä surullisen äänen\nmuuttuessa vihaiseksi. \"Pienokaiseksi! Ensimmäinen poika, jonka olen\neläessäni tavannut, sanoo minua pienokaiseksi!\"\n\nNuori Blair toi hetkisen kuluttua uutta maitoa ja osasi jo hillitä\nitseään paremmin.\n\n\"Tule uudelleen illallisen jälkeen!\" pyysi Adam poikaa.\n\nTämä lupasi tulla. Hetkisen kuluttua oli illallinen valmis ja Adam\npyysi iloisesti Genietäkin syömään.\n\nTämä tuli vastahakoisesti, katsoen peläten ympärilleen ja istuutui\nintiaanien tapaan jalat ristissä allaan. Adam pani hänen lautaselleen\nmonta paistettua munaa ja antoi hänelle kukkurakupillisen kermamaitoa.\nGenie söi hyvällä ruokahalulla eikä näyttänyt ensinkään muistavan --\ntai ei ollut muistavinaan -- äskeisiä sanojaan. Mutta hän oli erilainen\nkuin entinen iloinen ja hilpeä Genie.\n\n\"Miksi pyysitte häntä tulemaan tänne takaisin?\" kysyi hän.\n\n\"Tahdon jutella hänen kanssaan\", vastasi Adam viattomasti. \"Etkö\nsinäkin tahdo?\"\n\n\"Minäkö? Hänhän sanoi minua pienokaiseksi.\"\n\n\"Genie, olen tähän asti laskenut leikkiä, mutta nyt sanon sinulle\nvakavasti, että sinun pitää käyttäytyä kohteliaasti näitä Blaireja ja\nkaikkia ihmisiä kohtaan.\"\n\nTyttökin ymmärsi nähtävästi, että nyt oli tosi kysymyksessä. Puhumatta\nenää sanaakaan hän kantoi huopapeitteensä ja hamppukankaansa tammen\njuurelle ja valmistettuaan vuoteensa paneutui levolle. Jonkin ajan\nkuluttua saapui nuori Blair Adamin nuotion ääreen ja istuutui\nosoitetulle paikalle.\n\n\"Te kasvatatte varmaankin karjaa täällä?\" kysyi Adam aloittaakseen\nkeskustelun.\n\n\"Tuskinpa tätä voidaan sanoa karjakartanoksi\", vastasi Blair. \"Hoidan\näitini kanssa tätä maatilaa. Isäni ei ole täällä.\"\n\nAdam kyseli vielä paljon muutakin maatilasta: mitä he kasvattavat,\nmihin myyvät tuotteensa, kuinka paljon karjaa, hevosia, kanoja ja\nankkoja heillä on. Puolessa tunnissa Adam oppi tuntemaan pojan ja piti\nhänestä. Hän ihmetteli pojan sivistynyttä puhetapaa.\n\nSeuraavana aamuna palatessaan kävelyltä Adam näki Genien olevan jo\nylhäällä ja puuhailevan nuotion ääressä. Hän tervehti Adamia\nliioitellun iloisesti. Hän koetti urhoollisesti ponnistaa voidakseen\nkäyttäytyä täysin luonnollisesti ja onnistuikin sangen hyvin, mutta\nAdam aavisti, että Genie oli vihdoinkin huomannut joutuneensa suurten\nja tärkeiden tapahtumien kynnykselle.\n\nAamiaisen jälkeen Adam otti Genien mukaansa taloon. Tyttö seurasi häntä\nastellen tapansa mukaan keveästi ja notkeasti, mutta kuitenkin\narastellen. Adam näki lapset pihalla ja samalla myös lasten äidin\novella ja meni tervehtimään häntä.\n\n\"Hyvää huomenta, rouva Blair! Tulimme juttelemaan hieman ja tutustumaan\npienokaisiinne.\"\n\nRouva tervehti häntä ystävällisesti ja tuli kuistille kuivattuaan\nkätensä esiliinaansa.\n\n\"Olemme iloisia tulostanne. Gene on mennyt työhön. Ettekö halua\nistuutua tähän lavitsalle?\" Sitten hän huomasi Genien. \"Hyvänen aika,\nonko tytöllä yllään pojan vaatteet? Gene kertoi minulle, millainen\ntyhmyri hän oli ollut. Oi, kuinka kaunis hän onkaan! Miten loistavat\nkiharat!\"\n\n\"Siinä on pieni suojattini. Tahdoin tutustuttaa hänet teihin ja\npyytäisin, rouva Blair, että hieman neuvoisitte häntä\", sanoi Adam.\n\nHuolimatta tytön risaisista vaatteista Adam ei voinut olla ylpeilemättä\nhänestä. Rouva Blairin ystävällisyys rauhoitti tytön pian. Rouva näytti\nheti mieltyvän tyttöön. Heidän keskusteltuaan vähän aikaa Adam pyysi\nGenietä leikkimään lasten kanssa.\n\n\"En ihmettele enää ollenkaan, että Gene kaatoi maidon!\" huudahti rouva\nBlair.\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Adam.\n\n\"Tyttöhän on kaunotar. En ole milloinkaan nähnyt tuollaista tukkaa.\nEntä hänen silmänsä?\"\n\n\"Hän on erämaan kasvatti, rouva Blair. Siellä hän on kehittynyt\nterveeksi ja kauniiksi.\"\n\n\"Eikö tämä Genie siis -- eikö olekin kummallista, että hänellä on sama\nnimi kuin pojallani -- ole edes sukulaisenne?\"\n\nAdam kertoi nyt lyhyesti Genien tarinan ja kuinka hän oli joutunut\ntytön holhoojaksi.\n\n\"Hyvänen aika, lapsi raukka! Hänellä ei siis ole omaisia, ei kotia eikä\nmuita ystäviä koko maailmassa kuin te?\"\n\n\"Ei ketään, rouva Blair. Se on hyvin surullista.\"\n\n\"Surullistako? Se on jotakin vielä pahempaakin. Minusta tuntuu\nkummalliselta, herra Wansfell, että teidän täytyy olla sekä isänä että\näitinä tälle tytölle.\"\n\n\"Sain täyttää hänen äitinsä toivomuksen\", vastasi Adam vakavasti.\n\"Mielelläni olisin ollut vieläkin hänen kanssaan, mutta Genie tarvitsee\nkodin, ystäviä, työtä ja oppia, että tulisi toimeen elämässä. Ja minun\ntäytyy palata erämaahan.\"\n\n\"Niinkö?\" huudahti nainen nöykäyttäen päätään. \"Mieheni puhui samalla\ntavalla kuin tekin. Hän lähti erämaahan, myi maataloni saadakseen rahaa\nkultavaltaustensa tutkimiseen. Hänen täytyi aina lähteä takaisin\nerämaahan. Eikä hän enää milloinkaan palaa sieltä.\"\n\n\"Niin, erämaa saa monet pauloihinsa. Mutta minä olisin mielelläni\npalaamatta sinne Genien vuoksi, ellei se eräästä syystä olisi\nmahdotonta.\"\n\n\"Ja nyt etsitte hänelle kotia?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Sanoitte hänen saaneen hyvän kasvatuksen.\"\n\n\"Hänen äitinsä oli opettajatar.\"\n\n\"Siinä tapauksessa hän voisi opettaa lapsia... Tässä elämässä täytyy\nauttaa toisiansa. Bettynikin saattaa joskus jäädä orvoksi, ja niin\nsaattaa käydä kenelle tahansa.\"\n\n\"Kuulkaahan nyt, rouva Blair, tahtoisitteko olla ystävällinen ja auttaa\nGenietä tai lähteä kanssamme kaupunkiin ostamaan hänelle muutamia\nsopivia pukuja? Muutamia vaatimattomia pukuja vain. Ja muutakin mitä\nhän tarvitsee. Minä olen avuton niissä asioissa ja Genie taasen\nkokematon.\"\n\n\"Kyllä minulla on aikaa\", sanoi rouva Blair. \"Lähden mielelläni\nkanssanne. Minullakin on asioita sinne.\"\n\nSitten hän paukautti otsaansa lihavalla kädellään.\n\n\"Mutta minulla on parempi suunnitelma! Santa Isabelin kaupoissa ei ole\njuuri mitään, mutta naapurillani tuolla laaksossa -- hänen nimensä on\nHunt -- on tyttärentytär. He ovat kaupunkilaisia. Tämä tyttärentytär on\nGenietä vanhempi -- hänen vartalonsa on naisellisempi -- ja kuulin\nhänen sanovan tässä muuanna päivänä, että hän oli tuonut tänne mukanaan\npaljon pieniksi käyneitä vaatteita eikä tiennyt, mitä niillä tekisi.\nKaikki hänen pukunsa ovat erittäin hienoja -- eivät lainkaan sellaisia\nkuin täältä ostetut. Vien Genien heti sinne.\"\n\nRouva Blair nousi ja alkoi päästellä esiliinaansa irti. Hänen kasvonsa\nloistivat hyväntahtoisuutta, mutta hän näytti samalla miettiväiseltä.\n\n\"Olette todellakin ystävällinen\", sanoi Adam kiitollisesti. \"Kiitän\nteitä. Genie on varmasti mielissään. Sanokaa neiti Huntille, että minä\nmielelläni maksan...\"\n\n\"Joutavia! Hän ei suostuisi ottamaan niistä maksua. Minähän sanoin,\nettä hän on säätyläinen. Eikä hänen nimensä ole Hunt. Hänen isoisänsä\nnimi on Hunt, mutta hänen nimeään minä en tiedä. Isoisä sanoo häntä\nRuthiksi.\"\n\nNimi hätkähdytti Adamia. Millaisia muistoja se toikaan hänen mieleensä!\n\n\"Tulen heti\", sanoi rouva Blair kiiruhtaen sisään.\n\nAdam kutsui Genien luokseen ja selitti hänelle asian. Genie loisti\nilosta.\n\n\"Ah, Wanny, siinä tapauksessa minun ei siis tarvitsekaan lähteä\nkaupunkiin näissä pukimissa ja voin pukeutua herrasnaiseksi ennen kuin\nhän näkee minut uudestaan!\" huudahti hän.\n\n\"Hänkö? Kuka hän, Genie?\" kysyi Adam ikään kuin ei olisi arvannut.\n\nGenie oli elänyt erämaan yksinäisyydessä, mutta oli tarpeeksi\nnaisellinen puraistakseen kieltään ja punastuakseen viehättävästi.\n\nRouva Blair palasi kuistille aurinkohattu päässään ja huivi hartioilla.\nHän ja Genie läksivät matkalle. Adam palasi leiriin iloisena ja\ntyytyväisenä, mutta vaipui pian vakaviin mietteihin. Hiljaisina\nkeskipäivän hetkinä, kun aurinko paistoi kuumasti ja kärpäset\nsurisivat, olisi hän varmasti vaipunut uneen, ellei joku olisi\näänekkäästi huutanut hänen nimeään. Hän nousi istumaan ja kuuli jonkun\npikku Blairin huutavan:\n\n\"Kuulkaa, äiti pyytää teitä aterialle!\"\n\nAdam nousi ja asteli poikasen rinnalla huvilalle koettaen sovittaa\njättimäiset askelensa tämän askeliin. Hän kuuli rouva Blairin\naskartelevan keittiössä. Sitten jokin valkoinen olento hyökkäsi Adamin\nkimppuun.\n\nGenie valkoisessa puvussa, valkoisissa kengissä -- kokonaan valkoisena.\nTämä oli sellainen Genie jota hän ei tuntenut. Mutta vaikka nuo\npalmikot olisi kammattu kuinka tahansa, olisi hän sentään tuntenut\nniiden värin. Ja silmätkin olivat Genien -- eloisat kuin kaktuksen\nkukkien sydämet ja kuvaamattoman ilmeikkäät. Koko hänen olemukseensa,\nliikkeisiinsä ja käytökseensä oli ilmestynyt jotakin naisellista.\n\n\"Ah, Wanny, minulla on kokonainen käärö vaatteita!\" huudahti hän. \"Ja\nminä puin tämän ylleni ilahduttaakseni teitä.\"\n\nRouva Blair kiiruhti joukkoon. Adam huomasi joutuneensa vastapäätä\nGenietä, joka oli nyt paljon hiljaisempi. Hänen olemukseensa oli tullut\njotakin pehmeää ja naisellista. Kiihkeä ilo oli haihtunut. Sitten tuli\nEugene huoneeseen. Hänen kasvonsa loistivat. Hän oli kastellut\ntukkansa, harjannut sen ja pukenut ylleen takin. Jos jotakin uutta ja\nkummallista oli tapahtumassa Genielle, oli se jo tapahtunut Eugene\nBlairille.\n\n\"Olkaa hyvät ja ottakaa ruokaa\", kehoitti rouva Blair.\n\nAdam ei odottanut toista käskyä. Äiti katsahti silloin tällöin\nvakavasti ja miettiväisesti nuorta paria. Kun vieraat olivat syöneet,\nmeni rouva Blair hakemaan lapsia syömään.\n\nEugene nousi reippaasti.\n\n\"Mennään ulos\", sanoi hän katsahtaen ujosti Geniehen.\n\nGenie näytti liikkuvan kuin hurmiossa. Adamkin meni pihalle ja pysähtyi\ntammien varjoon. Ilmassa tuntui olevan samaa odotusta, jota hän oli\ntuntenut huoneissa. Jotakin tulisi tapahtumaan, hän tunsi sen selvästi\nHän tarkkasi nuoria, mutta nämä eivät käyttäytyneet millään tavoin\nerikoisesti. Sitten tuli rouva Blairkin. Hän oli rauhallisen ja\npäättäväisen näköinen. Voimakkaan mielenliikutuksen jälkiä näkyi hänen\nkasvoillaan.\n\n\"Herra Wansfell, jos vain suostutte, annan Genielle kodin luonani\",\nsanoi hän.\n\n\"Suostunko? -- Mielelläni, hyvin mielelläni!\" vastasi Adam hyvin\nliikuttuneena. \"Olette hyvä nainen, rouva Blair.\"\n\n\"Kiinnyin Genieen heti, kuten poikanikin. Kysyin häneltä, haluaisiko\nhän, että ottaisimme Genien luoksemme. Olemme köyhiä ja tuleehan\nhänestä yksi henkilö lisää. Mutta hän voi auttaa meitä opettamalla\nlapsia. Se merkitsee paljon minulle ja Genelle... Hän olisi iloinen,\nhän sanoi. Niinpä pohdin asiaa puolelta jos toiselta ja nyt olen sen\npäättänyt. Ja nyt olemme saaneet teidänkin suostumuksenne. Genie,\ntahdotko jäädä tänne luoksemme?\"\n\n\"Niin mielelläni! Koetan tehdä kaiken voitavani!\" änkytti Genie.\n\n\"Silloin se on päätetty!\" sanoi rouva Blair istuutuen Genien viereen ja\nsyleillen häntä.\n\nKun Eugene katsoi Genietä, kohotti tämä luomiaan ja kohtasi hänen\nkatseensa. Hän punastui äkkiä ja katsoi hämillään syrjään. Epämääräiset\nhaaveet täyttivät hänen mielensä, heikko hymy väreili hänen huulillaan,\nkasvojen puna muuttui helmimäisen valkoiseksi ja kyyneliä alkoi tippua\nhänen silmistään.\n\nAdam ymmärsi kaiken.\n\nHän oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ettei kuullut lähestyviä askelia.\nMutta äkkiä hän säpsähtäen heräsi: hänen edessään seisoi ilmielävänä ja\nihanana nainen, jonka pienoiskuvaa hän aina kantoi. Se oli Ruth Virey.\n\n\n\n\nXXII\n\n\n\"Ketuilla on luolansa ja linnuilla pesänsä, mutta...!\" huudahti Adam.\n\nJälleen tämä yksinäinen autiomaa vaati hänet omakseen! Rajaton erämaa\noli hänen kotinsa.\n\nAasit näykkivät suuhunsa salviaa hänen itsensä nojautuessa kalliota\nvasten Sierra Madren ilmavalla huipulla ja tuijottaessa äärettömään\netäisyyteen. Mitä olikaan tapahtunut? Hän oli paennut! Hän eli jälleen\nmielikuvituksessaan tuhannennen kerran sen viikon, sen hurmaavan,\nkiduttavan viikon, jonka kuluessa hän oli hankkinut Genielle kodin ja\nkoettanut vastustaa Magdalene Vireyn tyttären lumoa.\n\nEpämääräinen ja salaperäinen oli tuon rakkauden alku, epämääräinen kuin\nerämaan aamun utuinen sarastus. Adamin silmissä väikkyivät aina --\nyöllä ja päivällä, työssä ja levossa -- ne kasvot vaaleina kuin\naamuauteren himmentämät tähdet. Ne muistuttivat Magdalene Vireyn\nkasvoja, mutta eivät olleet kuihtuneet, vaan nuoret ja kukoistavat.\nTytön yötummat silmät tuijottivat suurina tulevaisuuteen. Hänen\nsuloinen äänensä häiritsi Adamin unta, kaikui aina hänen korvissaan.\n\n\"Te olette siis erämaan mies\", oli hän sanonut.\n\n\"Niin, minä olen erämaan mies\", oli hän vastannut.\n\n\"Siellä on eräs paikka, jonne haluan lähteä täytettyäni yksikolmatta\nvuotta... Kuolemanlaakso! Tunnetteko sen? Isoisäni sanoo minua\nhulluksi.\"\n\n\"Kuolemanlaaksoon? Tekö sinne? Älkää milloinkaan lähestykö sitä\nhelvettiä.\"\n\nRuth oli tullut usein keskustelemaan hänen kanssaan ja oli kiintynyt\nerämaan yksinäiseen mieheen.\n\n\"Olen kuullut Genien tarinan\", sanoi hän ja hänen silmänsä ilmaisivat\nsen mitä hänen huulensa kieltäytyivät lausumasta. \"Hänen äitinsä ja\nisänsä kuolivat siis erämaassa... Kertokaa minulle, erämaan mies, miltä\nKuolemanlaakso näyttää.\"\n\n\"Se on kuin synkkä yö, helvetti. Siellä on vain kuolemaa ja hävitystä.\nSe on erämaan hauta, keltaisenharmaa -- ja äärettömän autio ja\nhiljainen.\"\n\n\"Mutta te pidätte siitä. Genie kertoi intiaanien sanovan teitä\nKotkaksi, koska teillä on kotkan silmät. Kertokaa minulle -- kertokaa!\"\n\nHän pakotti Adamin puhumaan. Nuo ensimmäiset hetket olivat epämääräisen\nsuloisia, mutta tuskallisiakin. Miksi hän heräsi yöllä kuvitellen, että\nyötäkin tummemmat silmät tuijottivat hänen sieluunsa? Magdalene Vireyn\nsilmät!\n\nTyttö oli tullut joka päivä hänen luokseen. Hän muisti hetken, jolloin\noli sanonut: \"Tahdon kertoa teille erämaasta\", ja jutellut sitten\ntytölle osan omasta tarinastaan.\n\n\"Minä tahtoisin olla mies!\" sanoi tyttö. \"En milloinkaan pakenisi enkä\npiiloutuisi.\"\n\nIvallisia sanoja sellaisen kielen lausumina, joka oli liian suloinen\nivailemaan. Hänellä oli äitinsä luonne. Adam kärsi ja epäröi, kunnes\nhuomasi että kaikki oli rakkautta.\n\nRuth lähestyi tammien välitse. Hän piti viileästä varjosta ja vihasi\nauringonpaistetta. Hän oli yhdeksäntoistavuotias, ylpeä,\nluoksepääsemätön tyttö.\n\n\"Erämaan mies, tunnen itseni niin yksinäiseksi\", sanoi hän. \"Isoisäni\non matkustanut taas. Hän ajaa takaa jotakin uutta virvatulta, milloin\nkultaa ja kaivoksia, milloin karjaa ja maata. Tällä kertaa on\nkysymyksessä vesi.\"\n\n\"Yksinäiseksi? Tekö? Mitä te tiedätte yksinäisyydestä?\" sanoi Adam.\n\n\"On olemassa sielunkin yksinäisyyttä.\"\n\n\"Tehän olette vielä nuori! Auttakaa Genietä kodin suunnittelemisessa.\"\n\n\"Genie ja Gene! Kaksi olentoa, jotka ovat vain yksi. He kuulevat ja\nnäkevät vain toisensa. En viitsi tunkeutua heidän paratiisiinsa. Kuinka\nruusunpunaiselta heistä maailma näyttäneekään!\"\n\n\"Ruth, eikö maailma ole teistäkin suloinen?\"\n\n\"Täällä on kyllä kauniita vihreitä maisemia!\" huudahti hän\ntyytymättömänä. \"Mutta minä en voi elää niistä. Täällä on kyllä iloa\nmutta ei minulle! Menetin äitini enkä voi unohtaa sitä. Hänen oli pakko\nerota minusta ja lähteä isäni mukaan. Isäni rakasti minua lapsena,\nmutta hänen rakkautensa muuttui vihaksi. Kuinka salaperäistä se kaikki\nonkaan! Äitini lähti hänen mukanaan erämaahan. Hän sanoi isäni tulleen\nkultahulluksi ja hänen piti seurata tätä Kuolemanlaaksoon, jonne minua\nei voitu viedä.\"\n\n\"Ettekö ole kuullut hänestä mitään eronne jälkeen?\"\n\n\"En milloinkaan. Minä olen nyt nainen. Lähden jonakin päivänä\nKuolemanlaaksoon.\"\n\n\"Mutta kukaan ei elä siellä pitkää aikaa.\"\n\n\"Etsin siinä tapauksessa heidän hautansa.\"\n\n\"Ette saa! Mitä hyötyä siitä olisi? Olen jo kertonut teille sen\nautiosta luonnosta. Odottakaa! Ehkä äitinne -- ehkä kuulette hänestä\nvielä joskus.\"\n\n\"Tahdon tietää kaikki. Tämä salaperäisyys ahdistaa mieltäni.\"\n\nHänen katseensa näytti huolestuneelta, ikävöivältä. Siitä kuvastui\nhänen sielunsa kuumeinen kiihko ja levottomuus. Itsetiedottomasti hän\nikävöi rakkautta. Hän seisoi naisellisuuden kynnyksellä väristen kuin\nlehti myrskyssä.\n\n\"Jutelkaa ja kävelkää kanssani, erämaan mies\", sanoi hän miettivänä.\n\"Te olitte Genielle Taquitch. Olkaa Kotka minulle. Silmänne ovat\nnähneet erämaan, jossa äitini lepää -- jossa hänen henkensä ehkä\nvaeltaa. Te tyynnytätte huolestunutta mieltäni. Te ymmärrätte minua!\"\n\nMagdalene Virey oli ennustanut oikein tulevaisuuden. Ruth Virey oli\noikea nainen. Adam saattoi voittaa hänet omakseen. Tämä totuus jyskytti\nhänen ohimoissaan ja kuristi hänen kurkkuaan. Ruth oli äitinsä\nsurullisen rakkaudenkaipuun kukka, ja tämä kaipuu ilmeni polttavana\nRuthissakin. Magdalene Virey oli lahjoittanut hänelle tämän tuskansa\nlapsen. Hän oli uskonut Ruthin kohtalon hänen käsiinsä. Hän oli nähnyt\nkaiken yliluonnollisen selvästi.\n\n\"Mutta minähän olen rikollinen, murhaaja! Minuthan voidaan hirttää\nmilloin tahansa!\" kuiskasi Adam painaen kasvonsa ruohikkoon ja repien\nsormillaan maata. \"Mutta kukaan ei voi enää tuntea minua... Ei se\nihmissusikaan, Collishaw.\"\n\nKerran vielä hän tapasi Ruthin. Kun hän auringon laskiessa ratsasti\ntammimetsässä, tuli tämä häntä vastaan.\n\n\"Olen ollut Genien luona. Juuri te olette rakentanut Genien onnen. Mitä\nmuita samantapaisia tekoja olette suorittanut niinä katkerina vuosina,\njoista olette kertonut?\"\n\n\"En ainakaan monta, Ruth -- ehkä en ainoatakaan.\"\n\n\"Sitä en usko. Alan oppia tuntemaan teidät, erämaan mies. Genie kertoo\nminulle joka päivä uusia asioita. Niin, ja enemmänkin. Tänään hän sanoi\nteidän piakkoin lähtevän täältä.\"\n\n\"Niin, lähden pian\", vastasi Adam.\n\n\"Takaisin autioon maahan?\"\n\n\"Niin, takaisin salvia- ja hiekkakentille, tummille kukkuloille. Siellä\ntulee olemaan vielä autiompaa kuin ennen\", sanoi Adam surullisesti.\n\n\"Ja siellä te vaellatte paikasta toiseen, kunnes taas löydätte jonkun\nsairaan, kärsivän tai eksyneen -- jolloin pysähdytty.\"\n\nAdam ei vastannut.\n\n\"Intiaanit sanovat teitä Kotkaksi\", jatkoi Ruth ja hänen äänensä hieno\nivallisuus hämmästytti Adamia. \"Teillä on erämaan silmät ja te näette\nkauaksi, mutta ette lähellenne! Miksi tuhlaatte voimanne ja miehuutenne\nvaeltamiseen. Vai tapahtuuko se vain onnettomien ihmisten vuoksi?\nErämaan mies, te olette suuri, mutta voisitte tehdä enemmän hyvää\ntäällä, löytää täältä enemmän onnettomuutta. Tunnen erään, jonka sydän\non murtumaisillaan, ettekä te ole sitä milloinkaan huomannut\nkotkansilmistänne huolimatta!\"\n\n\"Te järjetön lapsi\", virkkoi Adam kiihkeästi. \"Teillä on liian suuret\nluulot minusta. Minä olen mennyttä kalua. Lähden erämaahan sen vuoksi,\nettä se on kotini. Älkää ajatelko minua, vaan itseänne. Tutkikaa\nsydäntänne, Ruth Virey. Te olette hemmoteltu, haaveileva ja kiihkeä\nlapsi, mutta teillä on järkeä ja tahdonvoimaa. Hillitkää\nlevottomuuttanne, älkää olko tyytymätön. Kunnioittakaa äitinne muistoa,\nmutta älkää surko enää. Opetelkaa taistelemaan, vaikka se olisikin\nvaikeaa. Rakastakaa kaikkia, joiden joukkoon kohtalo teidät vie. Tehkää\ntyötä, kunnes kauniit kätenne naarmuuntuvat. Kuokkikaa vaikka peltoa,\nellette keksi muuta työtä. Olette kaunis, suloinen, hyödytön ja\noikullinen. Älkää enää olko sellainen. Olkaa tosi nainen.\"\n\nKalpeana ja järkyttyneenä, kostein silmin ja vapisevin äänin tyttö\nvastasi:\n\n\"Jääkää tänne, erämaan mies! Ja tehkää minusta nainen!\"\n\nNuo surulliset tummat silmät ja nuo hiljaa lausutut sanat olivat\nkarkottaneet hänet yöhön kuin korpin. Niin, hän oli paennut Ruthin\nvuoksi. Ei jäähyväisiä Genielle, ei viittaustakaan -- pois yöhön, pois\nheidän elämästään ikuisiksi ajoiksi!\n\n\"Ketuilla on luolansa ja linnuilla pesänsä, mutta...\" virkkoi Adam\nhiljaisuudelle.\n\nHänkö siinä lepäsi murtuneena? Niin, hänestä oli jälleen tullut erämaan\nvaeltaja. Hän oli palannut tähän autiuteen. Rajaton kallioinen\nhiekkalakeus oli hänen kotinsa. Mutta eivätkö Ruthin kasvot olleet\nsielläkin joka paikassa? Eivätkö hänen surulliset moittivat silmänsä\nkatsoneet häneen hämärissä?\n\nSierra Madresin korkealta laelta Adam katseli siihen kuiluun, jota hän\nsanoi kodikseen.\n\n\"Tämä on siis kotini!\"\n\nHitaasti kohoavat kyynelet kostuttivat hänen silmänsä. Hänen mielessään\nvallitsi kummallinen rauha. Hiljainen ja vieno kallioiden välissä\nhumiseva tuuli tuuditti hänen sielunsa rauhaan ja lepoon. Hän kuuli\naasien näykkivän ruohoa suuhunsa ja ylhäällä korkeuksissa kajahdutti\nkotka hurjan huutonsa vapaudelle ja yksinäisyydelle.\n\nKun hän avasi silmänsä, oli koko luonto muuttunut.\n\nAurinko paistoi nyt täydeltä terältään. Se kirkasti pilvet ja taivaan\nsinisen lakeuden. Hopeanhohtoisia poutapilviä, kimmeltäviä utukaaria\nväikkyi korkeudessa, joka kaartui pehmeänä, syvänsinisenä ja\njuhlallisena äärettömän autiomaan yllä.\n\nLähtiessään jatkamaan matkaansa Adam huomasi, etteivät hänen askelensa\nenää olleetkaan harhailevia eivätkä päämäärättömiä. Kuta lähemmäksi hän\npääsi kanjonisolaa, sitä voimakkaammaksi muuttui hänen kummallinen\nkiihkonsa.\n\nTuo muistorikas paikka, jossa hän oli nähnyt nälkää, kärsinyt ja\ntaistellut, houkutteli häntä vastustamattomasti luokseen.\n\nHän taivalsi Sierra Madresin ja Suklaavuorten välisen hiekka-aavikon\npoikki neljässä päivässä. Viidennen päivän iltana, kun vuorten pitkät\nvarjot laskeutuivat salvia- ja hiekkakentille, hän kiipesi rinteelle,\njossa hän Charley Jimin kanssa oli pyydystänyt antilooppeja. Sieltä hän\nnäki tutun keitaan, jossa hän oli kerran ollut kuolemaisillaan nälkään\nja jossa Oella oli pelastanut hänen henkensä.\n\nKuinka hyvin hän muistikaan kaiken, vaikka siitä oli jo kulunut\nneljätoista vuotta! Aika ei ollut tehnyt juuri minkäänlaisia muutoksia\nkeitaassa. Luonto teki hitaasti työtään erämaassa.\n\nAasit vainusivat veden ja juosta hölkyttivät äyrään juurelle potkien\nilmaan pieniä tomupilviä. Adam laskeutui kanjonin pohjalle, jossa\npuronen lorisi nytkin pienten vierinkivien yli. Kummallista oli, että\nhän sattui astelemaan juuri samaa tietä, johon oli kerran kuluttanut\npolun! Nuo litteät kivet olivat niin tuttuja kuin hän olisi astunut\nniille eilen. Mutta palmulehdossa oli aika sentään tehnyt\nhävitystyötään. Lehväkattoiset majat olivat luhistuneet ja niiden\npaikalla kasvoi nyt pensaita. Keitaalla ei ollut käynyt ihmisiä\nvuosikausiin.\n\nHän pystytti leirinsä hätäilemättä, työskennellen iloisena ja\ntoimekkaana, sillä hänellä oli aikomus jäädä tänne joksikin aikaa.\nKaikista hänen yksinäisistä leireistään oli tämä ollut yksinäisin.\nTäällä hän saattoi kuluttaa päiviä ja viikkoja, paistatella itseään\nauringonpaisteessa kuin sisilisko, syventyä yksinäisyyteen ja kuunnella\nhiljaisuutta, täällä hän voi kiivetä jyrkänteille haaveilemaan; täällä\nhänen sielunsa levottomuus ehkä haihtuisi ja hän tuntisi entistä rauhaa\nja onnea. Kietoutuessaan huopapeitteisiinsä kuuntelemaan palmuissa\nhumisevaa tuulta ja katselemaan tähtiä hän totesi, että ne olivat\nsamanlaisia kuin ennenkin, mutta että hän itse oli muuttunut.\n\nTaas muistui Ruth Virey hänen mieleensä. Ruth oli sanonut hänelle:\n\"Tahtoisin olla mies! En milloinkaan pakenisi enkä piiloutuisi!\" Hän\noli samanlainen kuin äitinsä, ihmeellinen tahdonvoimassaan. Ja\nkuitenkin näytti siltä kuin nuo naiset olisivat olleet pelkkää sydäntä.\nSiitä huolimatta he olivat uljaampia kuin miehet, rohkeita,\nsankarillisia, eivät pelänneet kuolemaakaan!\n\n\"En tahdo piileskellä enää!\" hän päätti jyrkästi.\n\nHän ei saattanut jatkaa piileskelevää elämäänsä. Hän tahtoi saada\ntakaisin itsekunnioituksensa, niin että voisi katsella häpeämättä\njokaista miestä silmiin. Hän ei halunnut enää paeta ihmisiä eikä\nrangaistusta.\n\n\"Annan henkeni veljeni hengestä. Tarjoudun rangaistavaksi rikoksestani.\nUhraan ruumiini sieluni pelastukseksi.\"\n\nTämän päätöksen tekoon oli häntä kannustanut Ruth Vireyn rakkaus.\n\nAdam jatkoi hitaasti matkaansa ja pääsi vihdoin pitkälle erämaan\nrinteelle, joka päättyy Koloradoon.\n\nHän katseli tyynenä ja surullisena majesteetillista jokea sen\nvirratessa punaisena ja vuolaana vihreiden rantojensa välissä kohti\nvärikkäitä huippuja.\n\nKolmannen päivän iltapuolella hän pääsi Picachon juurella\nsijaitsevaan syvänteeseen. Tiet olivat ruohottuneita, laaja paju- ja\nmesquito-tasanko oli tullut tiheämmäksi ja villimmäksi eikä siellä\nollut enää risteileviä polkujakaan. Adam oli hidastuttanut kulkuaan ja\nkäveli nyt tiheikön vieritse punaiselle kalliovallille, jolla hän oli\nusein ollut kävelemässä Margaritan kanssa. Siellä kasvoi vielä\nsamanlaisia harmaanvihreitä ja tulipunaisia ocatilloja kuin ennen\nvanhaankin, jolloin hän oli poiminut kukan ja kiinnittänyt sen\nMargaritan tummiin hiuksiin.\n\nSitten hän ajoi aasinsa hiekkakujanteelle. Arallaneksen rakennus oli\nkatoton raunio. Ovi- ja ikkuna-aukot ammottivat tyhjinä ja seinät olivat\nhajoamaisillaan. Vaja, jossa Adam oli nukkunut, oli nyt puolittain\nmesquitojen peitossa. Neljätoista vuotta! Hän seisoi siinä vaieten.\nHiljaisen, surullisen tuulen humina oli kuin kellojensoittoa.\nMenneisyyttä ei voi milloinkaan tehdä tekemättömäksi.\n\nHän palasi kujanteelle. Vanhoja luhistuvia kiviseiniä oli enää jäljellä\nentisistä rakennuksista. Kaukaa rinteeltä näkyivät hävitetyn tehtaan\nrauniot. Kauempana oli rakennusryhmä, jossa oli muutamia uusiakin\ntaloja, mutta enimmäkseen sellaisia, jotka Adamkin tunsi. Postikonttori\nja kivestä rakennettu kauppa olivat samanlaiset kuin silloinkin ja\nvetelehtijöistä olisi voinut luulla, etteivät ne olleet liikkuneet\npaikoiltaan neljääntoista vuoteen. Mutta kasvot olivat outoja.\n\nLaiha harmaatukkainen vanhus erkani joukosta ja lähti kompuroimaan\nAdamia kohti kepin varassa.\n\n\"Hyvää päivää, vieras! Tuletteko tuolta ylhäältä?\"\n\nHänen äänensä sai muistojen kielen väräjämään. Merryvale! Adamin rinta\nalkoi kohoilla mielenliikutuksesta. Hän katsoi harmaisiin vanhoihin\nkasvoihin, pieniin, puolittain suljettuihin silmiin ja kuopalle\npainuneisiin poskiin. Niin, tämä mies oli Merryvale!\n\n\"Päivää, ystävä\", vastasi Adam. \"Tulen tuolta ylhäältä.\"\n\n\"Olette varmaankin vieras täällä?\"\n\n\"Niin olen. Mutta oleskelin täällä vuosia sitten.\"\n\n\"Arvasin että olitte vieras, koska tulitte joelta. Matkustajat\nkiertävät nykyään vuoren. Kullanetsijät eivät poikkea tänne enää\nmilloinkaan. Picachon suuruudenaika on ollutta ja mennyttä.\"\n\n\"Eikö tehdas ole enää käynnissä?\" kysyi Adam.\n\n\"Johan nyt! Eihän se voi jauhaa olematonta malmia. Täällä ei ole\ntyöskennelty viiteen vuoteen. Koneet ovat ruostuneet ja rakennus\nluhistunut raunioiksi. Vanhan Picachon kulta on mennyt menojaan.\nKylläpä sitä olikin aikoinaan kasoittain! Miljoonia dollareita!\"\n\nHän pudisti harmaata päätään ja nauraa hihitti.\n\n\"Tunsin täällä Arallanes-nimisen miehen. Minne hän on joutunut?\"\n\n\"Arallaneksenko? Hyväinen aika, minäkin muistan hänet! Olin tehtaan\nyövartija ja hän oli työnjohtaja. Felix-niminen meksikolainen puukotti\nhänen tytärtään. Arallanes matkusti täältä noin kymmenen vuotta sitten\neikä ole palannut takaisin.\"\n\n\"Tunsin täällä erään toisenkin miehen\", jatkoi Adam. \"Hänen nimensä oli\nCollishaw. Minne hän on joutunut?\"\n\n\"Collishawko? En unohda häntä milloinkaan!\" vastasi vanhus vakavasti.\n\"Viimeksi hän kuului oleskelleen Walterissa ja ryöstäneen intiaaneilta\nheidän vesioikeuksiaan ja etsineen samalla uusia uhreja\nmurhanhimolleen. Collishaw on teksasilainen sheriffi.\"\n\nAdam kumartui, niin että hänen kasvonsa tulivat Merryvalen kasvojen\ntasalle.\n\n\"Ettekö tunne minua?\"\n\n\"En, muistaakseni\", vastasi ukko. \"Olen oleskellut täällä melkein\nviisikymmentä vuotta, mutta en ole vielä nähnyt teidän kaltaistanne\nmiestä.\"\n\n\"Merryvale, muistatteko nuorukaisen, joka ampui poikki ongensiimanne\neräänä päivänä? Muistatteko kuinka juttelitte hänen kanssaan --\nkerroitte hänelle näistä Lännen tavoista -- annoitte hänelle hyviä\nneuvoja?\"\n\n\"Hänet minä kyllä muistan!\" huudahti Merryvale. \"Mitä tiedätte\nhänestä?\"\n\n\"Minä olen Adam Larey.\"\n\nVanhuksen silmien ilme muuttui tutkivaksi. Hän katsoi tarkasti\nkumartuen jännittyneenä lähemmäksi.\n\n\"Tunnen teidät nyt! Te olette Adam. Olisin tuntenut nuo silmät\ntuhansien joukosta, jos vain olisin katsonut. Ja millainen jättiläinen\nteistä onkaan kasvanut! Tunnen oikein nuortuvani jälleen. Adam\npoikaseni, en ole unohtanut sinua milloinkaan! Purista vanhan\nMerryvalen kättä.\"\n\nLiikuttuneena, ääni väristen ja vapisevin käsin hän tarttui Adamiin\nsyleillen ja vanhat harmaat kasvot ilosta loistavina.\n\n\"Olen iloinen, kun satuin tapaamaan teidät, Merryvale. Onpa\nihmeellistä, että muistatte minut näin monien vuosien perästä.\"\n\n\"Olithan kuin oma poikani! Mutta eipä monikaan tuntisi sinua enää?\nSinulla on harmaita hiuksia, Adam -- erämaan leima kasvoissasi!\"\n\n\"Vanha ystäväni, oletteko milloinkaan kuullut kerrottavan\nWansfellistä?\"\n\n\"Wansfellistäkö? Tarkoitatko vaeltajaa, josta kullanetsijät puhuvat? --\nKyllä. Olen kuullut kerrottavan monista hänen urotöistään näinä\nvuosina.\"\n\n\"Minä olen Wansfell\", sanoi Adam.\n\n\"Wansfell? Sinäkö Wansfell? Enkös sanonutkin, että sinusta kehittyy\nhitonmoinem mies aikaa myöten!\"\n\nAdam vei Merryvalen syrjään uteliaiden vetelehtiväin lähettyviltä.\n\n\"Vanha ystävä, ennen kuin jatkamme keskustelua, ennen kuin lähden,\npyydän teitä viemään minut veljeni haudalle.\"\n\nMerryvale tuijotti häneen.\n\n\"Mitä?\" huudahti hän ja jälleen hänen terävät silmänsä katselivat\ntutkivasti Adamia.\n\n\"Niin, veljeni Guerdin haudalle\", kuiskasi Adam.\n\n\"Kuulehan nyt! Luuletko että Guerd Larey on haudattu tänne? Senkö\nvuoksi palasit?\"\n\nMerryvale näytti hämmästyneeltä.\n\n\"Tulin katsomaan hänen hautaansa. Tahdon saada rauhan omalletunnolleni\nja siksi aion nyt ilmoittautua viranomaisille.\"\n\n\"Ilmoittautua viranomaisille?\" huohotti Merryvale. \"Oletko menettänyt\njärkesi erämaassa?\"\n\n\"En\", vastasi Adam kärsivällisesti. \"Tämän päätöksen tein neljätoista\nvuotta kestäneen kidutuksen jälkeen. Noina pitkinä vuosina olen\nkärsinyt äärettömästi!\"\n\nMerryvalen laiha leuka vapisi. Hän alkoi tointua hämmästyksestään ja\nmielenliikutuksestaan. Hän näytti vihdoinkin ymmärtävän.\n\n\"Mutta miksi haluat luovuttaa itsesi viranomaisille?\" kysyi hän.\n\n\"Sanoinhan sen jo. Omantuntoni vaatimuksesta. Haluan sovittaa\nrikokseni, jotta saisin rauhan.\"\n\n\"Minkä vuoksi?\"\n\n\"Vanha ystäväni, ettekö ala jo ymmärtää? Rikoksen vuoksi.\"\n\n\"Ja mikä oli rikoksesi?\" kysyi Merryvale tiukasti.\n\n\"Sama kuin Kaininkin\", vastasi Adam surullisesti. \"Viekää minut veljeni\nhaudalle.\"\n\nMerryvale näytti nuortuvan.\n\n\"Veljesi haudalleko? Guerd Lareynko haudalle? Taivaan nimessä,\ntoivoisin voivani viedä sinut sinne! Adam, olet aivan mieletön. Erämaa\non sumentanut järkesi. Siunatkoon, poika, kuinka hirmuisesti oletkaan\nerehtynyt! Olet piileskellyt erämaassa neljätoista vuotta -- olet\nkärsinyt siellä helvetin vaivoja -- sinusta on tullut Wansfell -- ja\nkaikki vain tyhjän vuoksi! Sinä et ole murhaaja! Veljesi ei ole\nkuollut. Hän ei edes pahasti haavoittunutkaan. Ei, Guerd Larey on vielä\nhengissä, hengissä, hengissä!\"\n\n\n\n"]