[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMbfSX3DZ0hZ1Ya2OZ7s7YCLjJEMX4RM9MxsQ9rM8mDM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2073,"Kultahanhi","Grimm, Jakob",1785,1863,"2073-grimm-jacob-kultahanhi","2073__Grimm_Jacob__Kultahanhi",null,"lastenkirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1812,1921,8036,48835,false,60706,[24],"Fairy tales -- Germany -- Translations into Finnish",[26,27],"Children & Young Adult Reading","Mythology, Legends & Folklore","\"Kultahanhi: Grimm-veljesten satuja\" by Jacob Grimm and Wilhelm Grimm is a collection of fairy tales first published in 1812. Originally known as Children's and Household Tales, this German collection began with 86 stories and eventually expanded to over 200 tales through seven editions. The brothers gathered these stories from oral traditions and old books to preserve German folklore and history. Despite being called children's tales, early editions faced criticism for content deemed unsuitable for young readers, leading to revisions across subsequent editions. (This is an automatically generated summary.)",[],195,"Kokoelma sisältää Grimm-veljesten tunnettuja satuja, kuten nimitarinan hyljeksitystä pojasta ja kultaisesta hanhesta. Sadut opettavat neuvokkuutta ja hyvyyttä usein huumorin ja yliluonnollisten tapahtumien siivittäminä.","Jacob ja Wilhelm Grimmin 'Kultahanhi' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2073. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KULTAHANHI\n\nGrimm-veljesten satuja\n\n\nKirj.\n\nJACOB ja WILHELM GRIMM\n\n\nSatupirtti N:o 34\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKultahanhi.\nSatu pojasta, joka lähti maailmalle pelkoa oppimaan.\nKolmenlaiset kielet.\nJänis ja siili.\nKettu ja hevonen.\nOnnekas Hannu.\nSeitsemän sysmäläistä.\n\n\n\n\nKultahanhi.\n\n\nOlipa kerran mies, jolla oli kolme poikaa; nuorin niistä oli nimeltään\nTyhmyri, ja häntä aina ylenkatsottiin ja pilkattiin ja joka\ntilaisuudessa syrjäytettiin. Sattuipa sitten, että vanhin veljeksistä\nlähti metsään puita hakkaamaan ja sai äidiltään evääksi kauniin\nmunakakun ja simapullon, jotta poloinen ei nälkään ja janoon\nmenehtyisi. Kun poika tuli metsään, niin näkipä hän siellä vastassaan\npienen äijän, sellaisen harmaan mokoman, joka toivotti hänelle hyvää\npäivää ja haastoi: \"Annappa minulle taskustasi palanen kakkua\nsyödäkseni ja kulaus simaa juodakseni, sillä minä olen niin nälissäni\nja janoissani.\" Mutta viisas poika vastasi: \"Jos annan sinulle kakkuani\nja viiniäni, niin jään itse ilman, mene matkoihisi vain\", jätti äijän\nseisomaan ja meni työhönsä. Mutta kun hän rupesi puuta hakkaamaan, niin\nannappa olla, isku luiskahtikin syrjään ja kirves kävi häntä\nkäsivarteen, niin että hänen täytyi palata kotiin ja antaa sitoa\nhaavansa. Se oli harmaan äijän kosto.\n\nSitten lähti toinen poika vuorostaan metsään ja sai hänkin äidiltään\nevääksi kauniin munakakun ja simapullon. Hänellekin tuli vastaan vanha\nharmaja äijän kääppänä ja pyyteli saada palasen kakkua ja kulauksen\nviiniä. Mutta toinenkin poika vastasi järkevästi: \"Jos annan sinulle\neväistäni, niin jään itse ilman, mene siitä matkoihisi\", jätti äijän\nseisomaan ja lähti työhönsä. Mutta eipä hänkään jäänyt rangaistuksetta\nsuuresta järkevyydestään; kun hän oli iskenyt pari kertaa puuhun, niin\niski hän kolmannella kerralla omaan sääreensä, ja hänet oli kannettava\nkotiin.\n\nSilloin sanoi Tyhmyri: \"Isä, annappa minunkin kerran lähteä metsään\npuita hakkaamaan.\" Mutta isä vastasi: \"Veljesi, sinua viisaammat, ovat\nsiinä työssä saaneet vammoja, pysy sinä vain poissa, mitä älyä sinulla\nsiellä olisi.\" Mutta Tyhmyri pyyteli niin hartaasti, että isä sanoi:\n\"No, menehän sitten, ehkäpä vahingosta viisastut.\" Äiti antoi hänelle\nevääksi kuivan leipäkyrsän ja pullon hapanta kaljaa. Kun Tyhmyri tuli\nmetsään, tapasi hänkin siellä vanhan harmaan äijän, joka tervehti häntä\nja sanoi: \"Annappa minulle palanen kakkuasi ja kulaus pullostasi, minä\nolen niin nälkäinen ja janoinen.\" Tyhmyri vastasi: \"Minullahan on vain\nkuiva kannikka ja hapanta kaljaa, mutta jos ne sinulle kelpaavat, niin\nkäytä hyväksesi.\" He istahtivat syömään ja juomaan, mutta kun Tyhmyri\notti kuivan kannikan taskustaan, niin olipa se muuttunut makeiseksi\nmunakakuksi ja hapan kalja sulavaksi simaksi. No, he söivät ja joivat,\nja sitten sanoi pikkuinen äijä: \"Koska sinulla on niin hyvä sydän ja\nannat mieluusti omastasi toisellekin, niin minä tahdon luoda onnesi.\nKatsos, tuolla on vanha puu, käy sen luo ja hakkaa se poikki, niin\nlöydät sen juurista jotakin.\"\n\nTyhmyri kävi puun luo ja hakkasi sen poikki, ja kun puu kaatui, niin\noli sen juurissa hanhi ja sillä joka höyhen puhdasta kultaa. Poika otti\nhanhen kainaloonsa ja lähti astelemaan erääseen majataloon, jossa aikoi\nyönsä viettää. Isännällä siellä oli kolme tytärtä, jotka tulivat\nuteliaiksi tietämään, mikä tuollainen merkillinen lintu oli, ja\njokainen heistä olisi mielellään tahtonut saada yhden kultahöyhenen.\nVanhin arveli: \"Tottapa tässä tilaisuutta sattuu, jotta saan\nnyhkäistyksi yhden höyhenen\", ja kun Tyhmyri oli pyörähtänyt\npihamaalle, tarttui hän hanhea siipeen, mutta sormet ja kämmen\njuuttuivat siihen kiinni. Kohta tuli toinenkin sisar samanlaisessa\naikeessa, mutta hänpä ei päässyt vielä hanheenkaan käsiksi, vaan\njuuttui kiinni sisareensa. Ja kohta tuli kolmas, ja tälle huusivat\nmolemmat toiset: \"Pysy kaukana, taivaan nimessä, pysy kaukana!\"\n\nMutta tyttö paha ei käsittänyt tuota varoitusta, vaan ajatteli\nitsekseen: \"Miksikä minun täytyisi pysyä kaukana; koska toisetkin ovat\nhanhea nyppimässä, niin miksi en minäkin nyppisi.\" Ja kohta kun hän oli\nkoskettanut toista sisartaan, juuttui hän tähän kiinni. Ja siten he\nsaivat viettää yönsä hanhessa kiinni.\n\nSeuraavana aamuna Tyhmyri otti hanhen jälleen kainaloonsa ja lähti\npatikoimaan edelleen, välittämättä yhtään tyttö paroista, jotka\nriippuivat hanhesta kiinni. Näiden täytyi yhä juosta hänen perässään,\nminnekä hän menikin. Keskellä tietä tuli kirkkoherra vastaan, joka\nällistyneenä moisesta saatosta torui tyttöjä: \"Hävetkäähän toki,\nhupakot, juosta tuolla tapaa pojan perässä, onko se säädyllistä?\" Näin\nsanoen hän tarttui nuorimman sisaren käteen tahtoen tempaista hänet\npois, mutta kohta kun hän oli siihen tarttunut, juuttui hänkin kiinni\njoukon jatkoksi. Sattuipa tuota ihmeellistä kulkuetta näkemään\nlukkarikin, joka peräti ällistyi nähdessään lihavan kirkkoherran\njuoksevan kolmen tytön perässä. Hän huusi ihmeissään: \"Minnekä niin\nkiire, arvon kirkkoherra? Älkäähän toki unohtako, että meillä on kohta\nlapsi kastettavana.\" Näin sanoen hän tarttui kirkkoherran kauhtanan\nhihaan, mutta juuttui riippumaan siitä kiinni: Kun tuo viisihenkinen\njoukko tuolla tapaa ravasi tietä pitkin, joutui sitä ihmettelemään\nkaksi talonpoikaa, jotka kuokat olalla palasivat pelloiltaan. Heidät\nnähdessään kirkkoherra huusi, että he kaiken hyvän nimessä kiskoisivat\nhänet ja lukkarin irti. Mutta tuskin olivat miehet käyneet käsiksi\nperimmäisenä juoksevaan lukkariin, niin juuttuivat hekin tähän kiinni.\nSillä tapaa oli seitsemäksi kasvanut se saattojoukko, joka juoksi\nTyhmyrin ja hänen hanhensa perässä.\n\nTulipa hän sitten isoon kaupunkiin; siellä hallitsi kuningas, jolla oli\nniin totinen tytär, että mikään mahti ei saanut häntä nauramaan. Siitä\nmurhettuneena kuningas oli antanut kuuluttaa, että ken prinsessan saisi\nnauramaan, se saisi hänet puolisokseen. Kun Tyhmyri kuuli tästä, lähti\nhän hanhineen ja saattolaisineen kohta prinsessan eteen, joka moisen\nnäyn nähdessään purskahti niin isoon nauruun, ettei siitä tahtonut\ntulla loppuakaan. Silloin vaati Tyhmyri häntä morsiamekseen, mutta\nkuningastapa ei moinen vävypoika miellyttänyt, hän esteli ja teki\nkaikenlaisia verukkeita ja vaati viimein, että Tyhmyrin oli ensin\ntuotava hänen luokseen mies, joka jaksaisi juoda hänen viinikellarinsa\nkuiviin. Tyhmyri ajatteli kohta metsässä tapaamaansa harmaata äijää,\njoka kukaties kykenisi auttamaan häntä, lähti metsään ja näki siellä\ntuonaan poikkihakkaamansa puun lähellä peräti murheellisen näköisen\nmiehen. Poika tiedusteli häneltä, mikä häntä niin suretti, ja mies\nvastasi: \"Minua janottaa niin hirveästi, enkä voi sammuttaa janoani.\nKylmää vettä ei vatsani kärsi, tyhjensin äsken tynnyrillisen viiniä,\nmutta mitäs se oli muuta kuin vesipisara kuumalle kivelle.\" -- \"Kappas\nvain\", sanoi poika, \"minä voin sinut päästää pulastasi. Käy mukaani,\nniin saat juoda itsesi kylläiseksi.\" Hän vei janoisen miehen kuninkaan\nviinikellariin. Siellä mies kumartui isoimman viinitynnyrin yli ja\nrupesi juomaan, joi ja joi, kunnes hänen kupeitaan rupesi kumarruksesta\nsärkemään, ja iltaan mennessä hän oli juonut kuninkaan viinikellarin\nkuiville.\n\nTyhmyri vaati uudelleen morsiantaan, mutta kuningasta suututti ajatus,\nettä hänen pitäisi antaa tyttärensä höpelölle pojalle, jota kaikki\nsanoivat Tyhmyriksi, ja asetti yhä uusia ehtoja. Tällä kertaa, hän\ntahtoi saada luokseen miehen, joka kykenisi syömään kokonaisen\nleipävuoren. Tyhmyri ei asiaa pitkältäkään aikaillut, vaan palasi\njälleen metsään ja näki siellä miehen, joka kiristi vatsaansa\nnahkaremmeillä, irvisteli surkeasti ja sanoi: \"Söin tässä äsken\nvälipalaksi uunin täyden ohrakakkuja, mutta mitäpä mokomasta murusesta\nminulle, jonka nälkä on kylläytymätön. Vatsani pysyy yhäti tyhjänä ja\nminun täytyy kiristää sitä nahkaremmeillä, jotta en nälkään\nmenehtyisi.\" Siitäkös Tyhmyri kävi iloiseksi ja sanoi: \"Lähdehän\nkanssani, niin saat kerrankin syödä kylliksesi.\" Hän vei miehen\nkuninkaan linnan pihaan, jonne kuningas oli antanut tuoda kaiken jauhon\nkoko valtakunnastaan ja leivottanut siitä vuoren korkuisen leivän. Mies\nmetsähinen istahti jättikakun viereen, alkoi syödä reunasta, söi ja\nsöi, ja iltaan mennessä koko vuori oli kadonnut.\n\nTyhmyri vaati nyt kolmannen kerran morsiantaan, mutta kuningas koetti\nvieläkin päästä pälkähästä ja vaati, että hänelle oli tuotava laiva,\njoka kulki sekä maalla että merellä. \"Jos saavut sellaisella laivalla\nlinnani pihaan, niin saat heti tyttäreni avioksi.\" Tyhmyri lähti vielä\nkerran metsään. Siellä istui sama pikkuinen harmaa äijä, jolle hän oli\nantanut kakustaan, ja tämä sanoi hänelle: \"Minä se join ja söin sinun\nhyväksesi, ja nyt tahdon antaa sinulle laivankin; kaiken tämän teen\nsenvuoksi, että olit armelias minua kohtaan.\" Ja hän antoi hänelle\nsellaisen laivan, joka kulki sekä maalla että merellä, ja kun kuningas\nsen näki, ei hän enää voinut kieltää tytärtään. Häät pidettiin kohta,\nja kuninkaan kuoltua Tyhmyri peri valtakunnankin ja eli kauan\nonnellisena puolisonsa keralla.\n\n\n\n\nSatu pojasta, joka lähti maailmalle pelkoa oppimaan.\n\n\nOlipa isällä kerran kaksi poikaa, vanhempi älykäs ja taitava kaikissa\ntoimissaan, mutta nuorempi niin höpelö, ettei pystynyt mitään\nymmärtämään ja oppimaan, ja ihmiset sanoivat hänet nähdessään: \"Kylläpä\nisä paralla tuosta mokomasta tulee surua olemaan!\" Jos mitä oli\ntehtävä, sai vanhempi joka kerta lähteä sitä tekemään; mutta jos isänsä\nmyöhään illalla lähetti hänet jollekin asialle, jolloin oli kuljettava\nhautuumaan tai muun sellaisen kaamean paikan ohitse, vastasi poika;\n\"Ei, isä, sinne en mene, siellä minua niin pelottaa.\" Tahi kun iltaisin\ntakkavalkean ääressä kertoiltiin satuja, jotka panivat ihon karmimaan,\nsaattoivat kuulijat monesti parahtaa: \"Oh, minua niin pelottaa!\" Alati\nistui nuorempi poika loukossaan ja kuunteli muiden mukana kykenemättä\nlainkaan ymmärtämään, mitä tuo oikein merkitsi: \"Aina ne sanovat: minua\nniin pelottaa! minua pelottaa! Minua itseäni ei pelota ollenkaan. Kyllä\nse mahtaa taaskin olla jokin tuollainen taito, josta minä en tiedä\nhölynpölyä.\"\n\nSattuipa kerran, että isä sanoi hänelle: \"Kuulehan, sinä siellä\nloukossa, kohta sinustakin tulee iso ja väkevä, joten on aika, että\nopit jotakin, jolla taidat leipäsi ansaita. Katsohan kuinka veljesi\npuuhaa ja askartaa, mutta eipä sinusta koskaan tule kunnollista\nmiestä.\" -- \"Kuulkaapas, isä\", sanoi poika, \"tahdon minäkin mielelläni\njotain oppia. Kaikista kernaimmin oppisin tietämään mitä pelko on;\nsiitä en ymmärrä vielä tään taivaallista.\" Vanhempi veli nauroi\ntuollaiselle puheelle ja ajatteli itsekseen: \"Hyvä Isä sentään, mikä\nhölmöläinen veljeni on! Hänestä ei ikipäivinä tule mitään, sillä mikä\nluokkipuuksi on aiottu, sen täytyy jo nuorena taipua.\" Mutta isä\nhuokasi ja sanoi: \"Pelkäämään sinä kyllä aikanasi opit, mutta et ikinä\nleipääsi ansaitsemaan.\"\n\nPian sen jälkeen tuli lukkari taloon vieraisille. Hänelle valitti isä\nhuoltaan ja kertoi, kuinka hänen nuorempi poikansa oli joka suhteessa\nniin höpelö ja huonolahjainen, ettei tietänyt mitään eikä oppinut\nmitään. \"Ajatelkaas, kun kysyin häneltä, millä hän aikoi leipänsä\nansaita, niin hän sanoi kernaimmin tahtovansa oppia pelkäämään.\" --\n\"Jollei hän muuta tahdo\", sanoi lukkari, \"niin sen taidon hän oppii\nminun luonani; antakaa hänen lähteä mukaani, niin minä hänet kyllä\nhöylään.\" Isä oli tyytyväinen ajatellessaan, että saisihan poika\nkirkonmiehen luona edes jotain sievistystä. Lukkari vei siis pojan\nkotiinsa ja pani hänet soittamaan kirkonkelloja. Parin päivän perästä\nlukkari herätti hänet puoliyön aikaan ja lähetti hänet ylös\nkirkontorniin jälleen soittamaan. \"Nytpä saat oppia, mitä pelko on\",\najatteli lukkari itsekseen ja lähti salaa edeltä ulos, ja kun poika oli\npäässyt ylimpään kerrokseen ja kääntyi ympäri tarttuakseen kiinni\npaksuun soittoköyteen, niin näki hän portaiden yläpäässä, akkuna-aukon\nkohdalla, ison valkoisen haamun. \"Kuka siellä?\" hän huusi, mutta haamu\nei vastannut eikä edes liikahtanut, \"Vastaa, mies\", huusi poika,\n\"taikka laitakin, että lähdet joutua alas täältä, täällä sinulla ei ole\nmitään tekemistä yön aikaan.\" Mutta lukkari pysyi yhä hievahtamatta,\njotta poika uskoisi hänen olevan kummituksen. Poika huusi toistamiseen:\n\"Mitä sinä täältä tahdot? Puhu, jos olet kunnon väkeä, taikka ma\nnakkaan sinut portaita alas.\" Lukkari arveli, ettei tuo toki ollut niin\nvakavassa mielessä sanottu, ja hän jäi yhä seisomaan äänettömänä ja\nliikkumattomana kuin mikäkin kivikuva. Silloin poika huusi hänelle\nkolmannen kerran, ja kun siitäkään varoituksesta ei ollut apua, otti\nhän vauhtia ja potkaisi kummituksen portaita alas sitä menoa, että se\nhurahti ainakin kymmenen astinta alaspäin ja lyhistyi makaamaan\nporrasloukkoon. Sitten poika palasi soittamaan kelloa, lähti kotia,\npani sanaakaan virkkamatta maata ja nukahti sikeästi. Lukkarin muori\nodotteli miestään kauan, mutta tätä ei vain kuulunut kotiutuvaksi.\nSilloin hän alkoi hätäytyä, herätti pojan ja kysyi: \"Etkö tiedä, minne\nminun mieheni on jäänyt? Hänhän lähti torniin sinun edelläsi.\" -- \"En\",\nvastasi poika, \"mutta seisoipa siellä joku akkuna-aukossa, ja kun se ei\nvastannut puheisiini eikä tahtonut mennä matkoihinsakaan, niin pidin\nsitä jonain veijarina ja lykkäsin portaita alas. Menkää itse katsomaan,\noliko se teidän miehenne; jos niin on, niin on mieleni hyvin paha.\"\nLukkarin muori juoksi kellotorniin ja löysi sieltä miehensä, joka virui\nporrasloukossa ja parkui pahasti, sillä hän oli taittanut säärensä.\n\nMuori raahasi hänet alas ja juoksi sitten ääneen parkuen pojan isän\nluo. \"Se teidän poikanne\", hän huusi, \"on tehnyt pahoja, hän on\nviskannut minun mieheni portaita alas, niin että tältä sääri taittui.\nNoutakaa se hulttionne oitis pois meiltä!\" Isä säikähtyi, juoksi\nlukkarin taloon ja haukkui poikaansa pahanpäiväisesti. \"Mistä\ntuollaiset konnantyöt oikein ovat mieleesi tulleetkaan, tuntuu itse\npaholainen niitä päähäsi ajaneen!\" \"Isä\", vastasi poika, \"kuulkaahan\nrauhassa, minä olen vallan viaton. Hänhän seisoi siellä pimeässä kuin\nmikäkin pahantekijä, ei puhunut, ei liikahtanut. Enhän tiennyt kuka se\noli, ja varoitin häntä kolmesti joko puhumaan tai menemään tiehensä.\"\n\"Ah\", huokasi isä, \"sinusta on vain pelkkää onnettomuutta, en jaksa\nsinua kauempaa nähdä. Lähde tiehesi silmieni edestä.\" -- \"No hyvä, isä,\nvarsin mielelläni, vartokaahan vain siksi kunnes päivä nousee, silloin\nlähden maailmalle oppimaan sellaista pelkoa, joka miehensä elättää.\" --\n\"Opi mitä mielesi tekee\", äyskähti isä, \"minä siitä vähät välitän.\nTässä saat viisikymmentä kolikkoa, niiden turvissa lähde täältä kauaksi\näläkä sano yhdellekään ihmiselle, ken olet ja kuka isäsi on, jotta\nminun ei tarvitsisi hävetä sinun takiasi.\" -- \"Hyvä on, isä, aivan niin\nkuin tahdotte. Jos ette minulta sen enempää vaadi, niin tottahan tuon\nkykenen pitämään mielessäni.\"\n\nPäivän valjettua poika pisti viisikymmentä kolikkoa taskuunsa, lähti\npatikoimaan valtamaantietä pitkin ja mutisi lakkaamatta itsekseen:\n\"Kunpa minua vain pelottaisi!\" Tulipa siihen mies, joka kuuli pojan\nmutinan ja liittyi hänen matkaansa. Kuljettuaan kappaleen taivalta\ntulivat he hirsipuun kohdalle, ja silloin mies sanoi: \"Katsoppas,\ntuolla kasvaa puu, jossa seitsemän miestä on pitänyt häitä\nnuoranpunojan tyttären kanssa, ja nyt ne opettelevat lentämään. Istu\nsen puun juurelle ja odota yön tuloa, silloin opit tietämään, mitä\npelko on.\" -- \"Jollei siihen muuta tarvita\", sanoi poika, \"niin se on\nhelposti opittu; mutta jos minä niin helposti opin pelkäämään, niin\nsaat minun viisikymmentä kolikkoani palkaksesi hyvästä neuvosta. Tule\nhuomenna varhain noutamaan ne.\" Poika meni hirsipuun luo, istahti sen\njuurelle ja odotti iltaan asti. Ja kun häntä rupesi palelemaan, sytytti\nhän nuotion eteensä, mutta puoliyön aikaan alkoi tuulla niin kylmästi,\nettei tulikaan häntä lämmittänyt. Ja kuullessaan, kuinka hirtettyjen\nruumiit tuulessa heilahtelivat yhteen, hän ajatteli: \"Sinua palelee\ntässä nuotion ääressä, mutta kuinkahan noita miesparkoja tuolla\nylhäällä oikein paleleekaan, koska ne toisiaan niin taputtelevat.\" Ja\nkun hänellä oli sääliväinen sydän, nosti hän tikapuut hirsipuuta\nvastaan, nousi ylös, irroitti hirtetyt yhden toisensa jälkeen ja kantoi\nne alas tulen ääreen, jotta nekin raukat vähän lämpiäisivät. Mutta nepä\neivät näyttäneet elon merkkiäkään, vaikka tuli tarttui niiden\nvaatteisiin. Silloin sanoi poika: \"Varokaa toki itseänne, hölmöt,\ntaikka ma ripustan teidät jälleen tuonne ylös.\" Kuolleet eivät\nvälittäneet hänen varoituksistaan, istua jukottivat vain totisina,\nvaikka valkea kulutti niiden vaatteita. Silloin poika suuttui:\n\"Jollette itsestänne osaa varoa, niin en minäkään voi teitä auttaa,\nmutta enpä tahdo palaakaan tässä teidän kanssanne\", ja hän ripusti ne\nvuoron perään kaikki jälleen hirsipuuhun. Sitten hän paiskautui\npitkäkseen nuotion ääreen ja nukahti heti. Aamun koittaessa tuli se\nmies saamaan luvatut viisikymmentä kolikkoa ja kysyi pojalta: \"No,\njokos nyt tiedät mitä pelko on?\" -- \"Enkä\", poika vastasi, \"mistä minä\nsen tietäisin? Nuo veitikat tuolla ylhäällä eivät avanneet suutansakaan\nja olivat niin typerät, että päästivät tulen vaateriepuihinsa sitä\nyhtään varomatta.\" Siitä mies ymmärsi, etteivät nuo viisikymmentä\nkolikkoa ainakaan hänen taskuihinsa siirtyisi, ja hän lähti tiehensä\nmutisten mennessään: \"Enpä ennen ole mokomaa nähnyt.\"\n\nPoikakin lähti patikoimaan edelleen ja mutisi lakkaamatta itsekseen:\n\"Ah, kunpa minua vain pelottaisi! Ah, kunpa vain osaisin pelätä!\" Sen\nkuuli hänen takanaan tuleva ajomies, joka kysyi: \"Kuka sinä olet?\" --\n\"En tiedä\", poika vastasi. \"Kukas sinun isäsi on?\" -- \"Sitä en saa\nsanoa.\" -- \"Mitä sinä noin itseksesi pidät puhetta?\" -- \"Tietäkääs,\nhyvä mies\", sanoi poika, \"minä tahtoisin että minua pelottaisi, mutta\nkukaan ei tahdo sitä opettaa minulle.\" -- \"Älä hulluttele\", sanoi\najomies, \"vaan käy mukaani, koetanpa auttaa sinut yöksi katon alle.\"\nPoika lähti ajomiehen mukaan, ja illalla he saapuivat majataloon, johon\naikoivat yöpyä. Vierastupaan käydessään poika taas sanoi ääneen: \"Kunpa\nminua pelottaisi! Kunpa minua vain pelottaisi!\" Sen kuuli isäntä, joka\nnauroi ja sanoi: \"Jollet muuta kaipaa, niin täällä saat siihen\ntilaisuutta.\" -- \"Ah, hyvä mies, vaikene jo\", torui hänen vaimonsa,\n\"kuinka monet hurjapäät ovatkaan jo tuossa leikissä menettäneet\nhenkensä; sääli olisi noita kirkkaita nuoria silmiä, jolleivät ne enää\nhuomenna näkisi päivänvaloa.\" Mutta poika sanoi: \"Vaikkapa se olisi\nkuinka vaikeaa, niin tahtoisin sen kerrankin oppia, koska sitä varten\nolen maailmalle lähtenytkin.\" Eikä hän antanut isännälle rauhaa,\nennenkuin tämä kertoi, että lähellä oli loihdittu linna, jossa kuka\nhyvänsä oppisi pelkäämisen taidon, jos vain rohkeni viettää siinä kolme\nyötä peräkkäin. Kuningas oli luvannut sellaiselle uskalikolle\ntyttärensä puolisoksi, ja se oli ihanin prinsessa, mitä maailmassa oli\nnähty. Linnassa oli paljon aarteita, joita kehnot henget vartioitsivat,\nja jos uhkayritys onnistuisi, vapautuisivat aarteet lumouksestaan ja\ntekisivät köyhästä upporikkaan miehen. Paljon oli sinne jo mennehiä,\nmutta ei yhtään palanneina. Seuraavana aamuna poika meni kuninkaan\npuheille ja sanoi: \"Jos sallittaisiin, niin pitäisin kolmena yönä\nperäkkäin vartiota tuossa loihditussa linnassa.\" Kuningas katseli\npuhujaa, ja kun tämä häntä miellytti, niin hän vastasi: \"Saat pyytää\nkolmea asiaa, mutta niiden pitää olla elottomia esineitä, ja ne saat\nottaa mukaasi linnaan.\" Silloin poika sanoi: \"Pyytäisin tulta, sorvin\nja höyläpenkin ynnä siihen taltan.\"\n\nKuningas antoi viedä pyydetyt esineet linnaan. Yön lähetessä poikakin\nlähti sinne, laittoi iloisen valkean erääseen huoneeseen, asetti\nhöyläpenkin talttoineen valkean viereen ja asettui itse sorvin ääreen,\n\"Ah, kunpa minua vain pelottaisi!\" hän puheli itsekseen, \"mutta\ntäälläkään sitä tuskin opin.\" Puoliyön tienoissa hän kävi kohentamaan\nsammuvaa valkeata, ja juuri kun hän siihen puhalsi, kuului äkkiä\nnurkasta parkaisu: \"Au, miau, kuinka meitä palelee!\" -- \"Senkin\nhölmöt\", huusi poika vastaan, \"mitäs te turhia parutte? Jos teitä\npalelee, niin tulkaa tänne valkean luo lämmittelemään.\" Ja tuskin hän\noli tuon saanut sanotuksi, kun nurkasta loikahti kaksi isoa mustaa\nkissaa näkyviin, ne asettuivat hänen kummallekin puolelleen ja\ntirkistelivät häneen hurjasti tulisilla silmillään. Hetken aikaa\nlämmiteltyään kissat puhuivat pojalle: \"Hei, toveri, eikös käydä\nlyömään korttia?\" -- \"Ka, miksikäs ei\", vastasi poika, \"mutta\nnäyttäkääpä ensin käpäliänne.\" Kissat työnsivät pitkät kyntensä\nnäkyviin. \"Kas vain\", sanoi poika, \"onpa teillä siivottoman pitkät\nkynnet, ne minun on ensin siistittävä.\" Näin sanoen hän koppasi kissoja\nniskasta, nosti ne höyläpenkille ja puristi niiden käpälät ruuvien\nväliin. \"Sitten kun näin teidät niin pitkäkyntisiksi, katosi minusta\nkerrassaan halu kortin lyöntiin\", sanoi poika, löi kissat kuoliaaksi ja\nviskasi ne akkunasta virtaan. Mutta kun hän oli näin selvinnyt noista\nkahdesta ja aikoi jälleen istua valkean ääreen, alkoi joka nurkasta ja\nloukosta lappaa esiin mustia kissoja ja mustia koiria kuin mitäkin\ntulista nauhaa. Ne rääkyivät ja ulisivat kamalasti, kävivät valkean\nkimppuun ja yrittivät sammuttaa sen. Kotvan aikaa poika rauhallisesti\nkatseli tuota menoa, mutta viimein häntä rupesi harmittamaan ja hän\ntarttui talttaansa ja kävi niiden kimppuun. Osa niistä juoksi tiehensä,\ntoiset hän iski hengiltä ja viskasi virtaan. Päästyään jälleen omiin\noloihinsa hän kohensi valkeata ja lämmitteli. Mutta tulen ääressä\nistuessaan häntä rupesi nukuttamaan ja silmät pyrkivät painumaan\nkiinni. Katsellessaan ympäri huonetta hän keksi eräässä nurkassa ison\nvuoteen. \"No, tuopa sattui kohdalleen\", poika arveli ja kävi pitkäkseen\nvuoteeseen. Mutta kun hänen piti ummistaa silmänsä, rupesi vuode\nitsestänsä liikkumaan ympäri liimaa. \"Kas, tämäpä vasta menoa on\",\nihmetteli poika, \"tiukenna vauhtia vain.\" Ja vuode kiiri eteenpäin kuin\nkuuden hevosen vetämänä yli kynnysten ja lattiain, ylöspäin ja\nalaspäin. Mutta sitten yht'äkkiä -- hei vain! -- se otti niin korkean\nhypyn, että pääpuoli keikahti ympäri ja koko vuode lensi kumoon pohja\npäällepäin ja poika allepäin, niin että hänen rinnoillaan oli kuin\nvuoren paino. Mutta äläppäs -- poika potki patjat ja pielukset\npäältään, nousi jälleen pystyyn ja tuumi: \"No, nyt saat lentää ja\nkiikkua miten vain haluttaa\", ja kävi pitkäkseen valkeansa ääreen ja\nnukahti siihen. Huomenissa kuningas tuli katsastamaan, ja nähdessään\npojan pitkänään lattialla hän luuli kehnojen henkien ottaneen tämän jo\npäiviltä. \"Sääli noin sievää nuorukaista\", hän puheli itsekseen. Sen\nkuullessaan poika havahtui, nousi pystyyn ja virkkoi: \"Ei tässä sentään\nvielä niin pitkällä olla.\" Kuningas tuli kummiinsa, mutta oli samalla\niloinen ja tiedusteli, millainen yönvietto oli ollut. \"Mukiin meni\",\ntokaisi poika, \"yksi yö on nyt mennyt, ja arvaanpa, että menettelevät\nne kaksi muutakin yhtähyvin.\" Kun hän palasi majataloon, ei isäntä\nollut uskoa silmiään. \"Enpä luullut sinua enää kahden jalan kulkevana\nnäkeväni\", hän sanoi, \"oletko nyt oppinut tietämään, millaista pelko\non?\" -- \"Enkä\", vastasi poika, \"yhtä turhaa vaikka mitä yrittäisin;\nkunpa sen joku voisi minulle sanoa!\"\n\nToiseksi yöksi hän lähti jälleen linnaan, istui valkean ääreen ja\nviritti vanhan virtensä: \"Kunpa minua vain pelottaisi!\" Puoliyön\nlähetessä alkoi kuulua melua ja kolinaa, ensin hiljaista, ja vihdoin\ntuli aika metelillä ihmisen puolikas savupiippua pitkin ja putosi aivan\nhänen eteensä. \"Hei, kuulehan\", huusi poika, \"tämä on liian vähän,\ntarvitaan vielä toinenkin puolikas.\" Silloin alkoi melu ja kolina\nuudelleen, kävi kuin tuulen tohina ja myrskyn mylvinä, ja sitten\nretkahti puuttuva puolikaskin alas. \"Varroppa, kuoma\", sanoi poika,\n\"minä käyn ensin kohentamaan valkeata.\" Kun hän sen tehtyään kääntyi\njälleen ympäri, näki hän molemmat puoliskot kasvaneen yhteen, ja hänen\njakkarallaan istui vallan kamalan näköinen miehenkuvatus. \"Kuuleppa,\nkuoma, tuo ei käy päinsä\", sanoi poika, \"jakkara on minua varten.\" Mies\nyritti tunkea poikaa tieltään, mutta tämä ei sellaista sietänyt, vaan\nantoi ukkelille aika sysäyksen ja kävi istumaan jakkaralleen. Sitten\ntippui savupiipusta yhä uusia miehiä yksi toisensa perästä, ja ne\nnoutivat yhdeksän sääriluuta ja kaksi pääkalloa ja rupesivat heittämään\nkeilaa. Poikakin sai halun leikkiin ja pyysi päästä mukaan. \"Mikäpäs\nsiinä, jos sinulla vain on rahaa.\" -- \"Sitä riittää, mutta teidän\npallonne eivät ole oikein pyöreät.\" Hän otti pääkallot, kiinnitti ne\nsorviinsa ja sorvasi ne pyöreiksi. \"Kas noin, nyt ne vierivät\nparemmin\", hän sanoi, \"hei vain, nyt tästä hauskaa tulee!\" Hän heitti\nkeilaa miesten kanssa ja hävisi vähän rahaa; mutta kun puoliyön hetki\nlöi, olivat kaikki kadonneet hänen näkyvistään. Hän kävi uudestaan\nmakuulle ja nukkui levollisesti. Aamulla kuningas tuli tiedustelemaan\nyön menoa. \"Mitäs nyt kuuluu?\" kysyi hän. \"Heitinpähän vain vähän\nkeilaa ja hävisin muutaman pennin\", poika vastasi. -- \"Eikö sinua\nyhtään pelottanut?\" -- \"Eikös ja vähät\", poika vastasi, \"meillä oli\noikein hauskaa. Kunpa vain tietäisin, mitä pelolla ymmärretään!\"\n\nKolmantena yönä hän jälleen istui jakkarallaan ja pohti tuiki\nharmissaan vanhaa kysymystä: \"Kunpa vain pelon oppisin!\" Yösydämen\naikaan tuli kuusi isoa miestä, jotka kantoivat ruumisarkkua. Silloin\nsanoi poika: \"Katsoppa vain, siinähän on varmaankin orpanani, joka\nvasta pari päivää sitten kuoli\", heristi kutsuvasti sormeaan ja huusi:\n\"Hei, orpana kulta, käyppäs näkyviin!\" Miehet laskivat arkun lattialle,\npoika kävi katsomaan ja kohotti kannen auki ja näki arkussa kuolleen\nmiehen. Hän tunnusteli sen kasvoja. Ne olivat aivan kylmät. \"Varroppa,\nminä vähän lämmitän sinua\", sanoi poika, kävi valkean luo, lämmitti\nsiinä kättänsä ja laski sen sitten kuolleen kasvoille, mutta siitä ei\nollut apua. Nyt hän otti ruumiin ulos arkusta, istui lähelle valkeata\nja otti sen syliinsä ruveten hieromaan sen käsivarsia saadakseen veren\njälleen kiertämään suonissa. Kun sekään keino ei auttanut, arveli\npoika: \"Kun kaksi makaa samassa vuoteessa, niin he lämmittävät\ntoisiaan\", nosti kuvitellun serkkunsa vuoteeseen, peitteli sen hyvästi\nja kävi itse viereen. Kotvan perästä kuollut alkoikin lämmetä ja rupesi\nliikahtelemaan. Iloissaan poika huudahti: \"Katsos nyt, serkkuseni,\nmiten olisi käynytkään, jollen olisi sinua lämmittänyt!\" Mutta kuollut\nkavahti istualleen ja karjaisi: \"Nyt minä sinut tapan!\" -- \"Mitä\nhulluja\", ihmetteli poika, \"sellaisenko palkan minä saan? Jouduppa\noitis takaisin arkkuusi\", ja hän nosti kuolleen vuoteesta, kantoi sen\narkkuun ja paiskasi kannen kiinni. Silloin tulivat kutsumatta nuo kuusi\nmiestä ja kantoivat arkun pois. \"Eipä tässä vain rupea pelottamaan\",\nharmitteli poika, \"en opi siihen ikipäivinä.\"\n\nMutta nytpä tuli sisään mies kaikkia edellisiä isompi ja vallan\nhirveän näköinen, partaakin hänellä oli polviin asti ja ikää kuin\nsammaltuneella tunturilla. \"Vai niin, sinä nulikka\", ärisi äijä, \"vai\nei sinua pelota? No kohtapa saat oppia pelkäämään, sillä sinun on\nkuoleminen.\" -- \"Älkääpä, taatto, hätäilkö\", sanoi poika, \"jos minun on\nkuoleminen, niin se on juttu, johon tarvitsee kysyä minunkin mieltäni.\"\n-- \"Sinut minä nykerrän kainalooni ja sillä hyvä\", sanoi ukon kuvatus.\n\"Siivolla, siivolla, ukkoseni, älähän niin mahtaile; kuinka väkevä\nlienetkin, niin en minäkään liene Pekkaa pahempi.\" -- \"Sepähän pian\nnähdään\", sanoi vanhus, \"jos olet minua väkevämpi, niin päästän sinut\nmenemään; koetetaanpas.\" Sitten vei äijä pojan monia pimeitä sokkeloja\npitkin linnan pajaan, otti kirveen ja löi sillä alasimen yhdellä\niskulla maan sisään. \"Minäpä taidan vielä paremman tempun\", sanoi poika\nja meni toisen alasimen luo. Äijä tuli viereen ja kumartui katsomaan,\njolloin hänen pitkä partansa valui alasimelle. Silloin poika sieppasi\nkirveen ja iski alasimen halki, niin että äijän parta juuttui\nhalkeamaan. \"Nyt olet kiikissä\", uhitteli poika, \"ja nyt on sinun\nitsesi kuoleminen.\" Hän tarttui isoon rautakankeen ja kävi sillä\npeittoamaan äijän hartioita, kunnes tämä rupesi vikisemään ja\npyytelemään, että poika lakkaisi, ja lupasi antaa hänelle suuret\naarteet palkaksi. Silloin poika nykäisi kirveen halkeamasta ja päästi\ntoisen vapaaksi. Vanhus vei hänet takaisin linnaan ja näytti hänelle\nmuutamassa kellarissa kolme arkkua kultia täynnä. \"Noista on yksi\nköyhiä varten\", hän sanoi, \"toinen kuningasta ja kolmas sinua itseäsi\nvarten.\" Samassa tornikello löi puoliyön hetkeä, kummitus katosi ja\npoika jäi pimeään. \"Olisit yksin tein voinut viedä minut täältä\npoiskin\", hän arveli, \"mutta ehkäpä tässä yksinkin osataan.\"\n\nHän haparoi seiniä pitkin ylös ja löysi entisen huoneensa, jossa hän\nnukkui valkean ääressä aamuun saakka. Aamulla kuningas tuli taasen\nkatsomaan poikaa ja kysyi: \"No, nyt kai jo olet oppinut tietämään, mitä\npelko on?\" -- \"Jopas vielä\", sanoi poika, \"mikäpä sen minulle olisi\nopettanut? Ensin tuli orpana-vainajani, sitten partasuu äijä, joka\nnäytti minulle kellarissa isot aarteet, mutta kukaan ei ole sanonut,\nmitä pelko on.\" Silloin kuningas sanoi: \"Sinä olet vapahtanut linnan\nlumouksesta ja saat tyttäreni puolisoksi.\" -- \"Hyvähän tuokin\", poika\narveli, \"mutta en tiedä vieläkään, mitä pelko on.\"\n\nSitten noudettiin kullat kellarista ja pidettiin häät, mutta vaikka\nnuori kuningas rakastikin puolisoaan ja tunsi olonsa perin mukavaksi,\npahoitteli hän kuitenkin yhtäpäätä: \"Kunpa minua vain pelottaisi, kunpa\nminua vain pelottaisi!\" Tuo kävi vihdoin puolison harmiksi. Hänen\nkamaripiikansa sanoi: \"Minäpä tiedän keinon, jolla hän oppii\npelkäämään.\" Tyttö meni puiston läpi juoksevalle purolle ja nouti\nsangon täyden nuoria kalanpoikasia. Kun nuori kuningas yöllä oli\nnukahtanut, neuvoi tyttö hänen puolisoaan vetämään peitteen hänen\npäältään ja tyhjentämään sangosta kylmän veden potkivine\nkalanpoikasineen hänen ylleen. Niin kun tehtiin, havahtui kuningas\ntuiki äkkiä ja huusi hartaasti: \"Ah, kuinka minua pelottaa: ihan pintaa\nkarmii, kultaseni! No, nytpä vihdoinkin tiedän, mitä pelko on.\"\n\n\n\n\nKolmenlaiset kielet.\n\n\nSveitsin maalla eli kerran kreivi, jolla oli vain yksi poika, mutta se\nniin typerä, ettei oppinut mitään. Sanoipa isä hänelle tuskastuneena:\n\"Kuuleppas, poikani, minä en saa mitään pystymään sinun päähäsi, niin\nettä koetelkaamme nyt toisenlaista keinoa. Sinun täytyy lähteä pois\nkotoa: ja minä annan sinut mainion oppimestarin käsiin, joka saa\nkoettaa parastaan sinun suhteesi.\" Poika lähetettiin vieraaseen\nkaupunkiin ja viipyi siellä oppimestarin hoteissa vuoden ajan. Sen\nkaluttua hän palasi kotiin ja isä kysyi: \"No, poikaseni, mitä hyvää\nolet oppinut?\" -- \"Isä, olen oppinut haukkumaan niinkuin koirat.\" --\n\"Armias taivas sentään!\" huudahti isä, \"siinäkö on kaikki, mitä olet\noppinut? Minäpä lähetän sinut nyt toiseen kaupunkiin toisen\noppimestarin luo,\" Poika viipyi senkin mestarin luona vuoden ajan. Kun\nhän sitten palasi kotiin, kysyi isä: \"Poikaseni, mitä sinä nyt olet\noppinut?\" Poika vastasi: \"Isä, olen oppinut lintujen puheen.\" Silloin\nisä närkästyi ja sanoi: \"Oi sinä kadotuksen lapsi, olet ollut siellä\nniin pitkän ja kalliin ajan, etkä ole oppinut sen enempää, etkä\nkuitenkaan häpeä tulla minun kasvojeni eteen. Minä lähetän sinut vielä\nkolmannen oppimestarin luo, mutta jollet sielläkään opi mitään, niin en\ntahdo olla enää sinun isäsi.\" Poika oleskeli kolmannenkin mestarin\nluona vuoden ajan ja palasi sitten kotiin. Kun isä jälleen kysyi:\n\"Poikani, mitä olet oppinut?\" vastasi poika: \"Rakas isä, tänä vuonna\nolen oppinut sammakkojen kurnutuksen.\" Silloin isä tulistui tuimasti,\nkavahti pystyyn, huusi väkeänsä paikalle ja sanoi: \"Tämä ihminen ei ole\nenää minun poikani, minä hylkään hänet ja käsken teidän viemään hänet\nmetsään ja siellä ottamaan hänet hengiltä.\" Palvelijat veivät pojan\nmetsään, mutta kun heidän piti ruveta ottamaan häntä hengiltä, tulivat\nhe niin täyteen sääliä, että päästivät hänet menemään. He leikkasivat\nmetsävuohelta silmät ja kielen ja veivät ne isälle merkiksi pojan\nsurmasta.\n\nNuorukainen vaelsi murhemielin eteenpäin ja tuli jonkun ajan kuluttua\nerääseen linnaan, jossa pyysi yösijaa. \"No\", sanoi linnanherra, \"jos\ntahdot viettää yösi tuolla vanhassa tornissa, niin käy sinne, mutta\nminä varoitan sinua jo etukäteen, että se on hengenvaarallista, sillä\ntorni on täynnä raivoja koiria, jotka haukkuvat ja ulisevat yhtämittaa,\nja määräaikoina on niille viskattava uhriks ihminen, jonka ne paikalla\nsyövät suuhunsa. Koko seutu on senvuoksi täynnä surua, mutta kukaan ei\nosaa auttaa.\" Mutta nuorukaista ei lainkaan pelottanut ja hän sanoi\nrohkeasti: \"Laskekaa minut vain menemään sinne haukkuvien koirien\npariin ja antakaa minulle jotakin, minkä voin viskata niiden eteen;\nminulle ne eivät tee mitään.\" Koska hän pysyi itsepintaisena\npäätöksessään, antoi linnanväki hänelle vähän koiranruokaa ja vei hänet\ntorniin. Kohta kun hän tuli sisään, eivät raivot koirat haukkuneetkaan\nhänelle, vaan keräytyivät ystävällisesti hänen ympärilleen ja\nheiluttivat häntiään ja söivät, mitä hän pani niiden eteen; eikä\nhänelle tapahtunut vähintäkään vahinkoa. Seuraavana aamuna hän palasi\nkaikkien kummaksi elävänä ja hyvinvoivana ja sanoi linnanherralle:\n\"Koirat ovat omalla kielellään ilmaisseet minulle, minkävuoksi ne ovat\nniin villiytyneet ja aikaansaattavat turmiota koko seudulle. Ne ovat\nloihdittuja ja pakotetut vartioimaan suurta aarretta, joka on alhaalla\nvanhan tornin kellarissa, eivätkä ne saa rauhaa ennenkuin aarre on\nnostettu sieltä päivänvaloon. Ja senkin ne ovat ilmaisseet minulle,\nmiten tuo kaikki tapahtuu.\" Silloin iloitsivat kaikki, jotka sen\nkuulivat, ja linnanherra lupasi ottaa hänet omaksi pojakseen, jos hän\npystyisi suorittamaan tuon ihmetyön. Nuorukainen lähti jälleen torniin,\nja koska hän tiesi mitä hänen oli tehtävä, toi hän ihmisten ilmoille\nkultarahoilla täytetyn lippaan. Siitä hetkestä lähtien ei enää koskaan\nkuultu raivojen koirien ulinaa, ne katosivat jäljettömiin ja maa oli\nvapautettu kirouksesta.\n\nJonkun ajan perästä nuorukainen sai päähänsä lähteä Roomaan. Matkan\nvarrella sattui hän kulkemaan ohi suohetteen, jossa sammakoita istui\nkurnuttamassa. Hän pysähtyi kuuntelemaan niitä, ja ymmärrettyään niiden\npakinan hän kääntyi sangen murheelliselle mielelle. Viimein hän saapui\nRoomaan. Siellä oli paavi juuri kuollut ja kardinaalit olivat suuressa\npulansa, kenet valitsisivat hänen seuraajakseen. Vihdoin he pääsivät\nyksimielisyyteen siitä, että paaviksi valittaisiin sellainen mies,\njonka taivaallinen ihme siksi merkitsisi. Ja juuri kun tämä asia oli\npäätetty, astui nuori kreivi kirkkoon, ja samassa lensi kaksi\nlumivalkeaa kyyhkystä sisään ja asettui istumaan hänen kummallekin\nhartialleen. Papisto oli huomaavinaan siinä taivaan tahdon ja kysyi\nhäneltä, tahtoiko hän ruveta paaviksi. Nuorukainen seisoi epäröiden,\nhän kun ei tiennyt kelpaisiko hän paaviksi, mutta kyyhkyset\nkuiskuttelivat rohkaisevasti hänen korviinsa ja hän vastasi viimein\nsuostuvansa. Kohta hänet vihittiin ja voideltiin paaviksi; ja siten\ntäyttyi se, mitä hän matkan varrella oli sammakoilta kuullut ja mikä\nsilloin oli niin murehduttanut hänen mieltään. Kohta vihkimyksen\njälkeen hänen piti toimittaa messu; siitä hän ei tiennyt sanaakaan,\nmutta molemmat kyyhkyset istuivat yhä hänen hartioillaan ja sanoivat\nhänelle kaikki valmiiksi korvaan.\n\n\n\n\nJänis ja siili.\n\n\nTämä juttu kuulostaa kerrottaessa valheelta, pojat, mutta totta se\nkumminkin on, sillä isoisäni, jolta sen kuulin, oli tapana sitä\nkertoessaan lisätä: \"Tottahan sen toki täytyy olla, poikaseni,\nmuutenhan sitä ei voisi kertoakaan.\" Tähän tapaan se juttu kävi.\n\nOlipa kaunis sunnuntai-aamu elonleikkuun aikaan, juuri kun tattari\nkukki, aurinko oli kiivennyt korkealle taivaalle, aamutuuli puhalteli\nlämpöisesti puitten latvoissa, leivoset livertelivät ilmassa,\nmehiläiset surisivat tattarin kukissa ja ihmiset kävivät parhaissa\npyhäpukimissaan kirkkoon ja kaikki eläimetkin tunsivat mieluista oloa,\nniinpä siili-ukkokin.\n\nSiili-ukko seisoi tupansa ovella, kädet ristissä rinnalla, antoi\nsuvituulen sivellä poskiaan ja hyräili iloista laulunpätkää niin\nhyvästi tai huonosti kuin siilin on yleensä tapa hyräillä leutona\nsuvisena sunnuntai-aamuna. Siili-ukon täten hilpeästi hyräillessä pesi\nja puki siili-muori lapsikakarat, sillä hänen tarkoituksenaan oli, että\nperhe lähtisi sunnuntaikävelylle läheiseen tattaripeltoon katsastamaan,\nmiten päästäiset ja etanat siellä jaksoivat -- nämä näetsen kuuluivat\nsiiliperheen vakinaiseen pyhäruokajärjestykseen -- ja hän huusi\nukkoakin tulemaan perästä. No, mitäs tuosta, sanottu ja tehty.\nUkkosiili lukitsi tuvanoven varmasti kiinni ja lähti käydä\nköntystelemään hänkin tattaripeltoon. Mutta hän ei ollut vielä\nennättänyt kotoa sen kauemmaksi kuin sen ison oratuomipensaan kohdalle,\njoka kasvaa pellon edustalla, kun hän tapasi jäniksen, joka oli\njokseenkin samanlaisilla asioilla, näet menossa katsastamaan, kuinka\nhänen kaalinsa menestyivät. Jäniksen nähtyään siili-ukko toivotti\nystävällisesti hyvää huomenta. Mutta jänis, joka olemukseltaan on\npaljon ylhäisempi herra ja sen ohessa julman koppava, ei vastannut\nsiilin tervehdykseen, vaan kysyi tältä mahtavan ivallisella sävyllä:\n\"Mitäs sinä näin kauniina aamuna täälläpäin maleksit?\" -- \"Olenpahan\nvain menossa kävelemään\", sanoi siili. \"Vai kävelemään?\" nauraa jänis,\n\"minusta tuntuu, että voisit käyttää sääriäsi parempiinkin asioihin.\"\nTuollainen tyly vastaus harmitti siiliä mahdottomasti, sillä kaikkea\nmuuta hän voi rauhallisesti sietää, mutta sääriänsä hän ei suvainnut\nivailtavan, vaikkapa ne luonnostaan olivatkin vääränlaiset. \"Kuvittelet\nkaiketi\", hän sanoi äkämystyneenä, \"että itse mukamas voit omilla\nsäärilläsi toimittaa jotain enempääkin?\" -- \"Sitäpä juuri\ntarkoitankin\", sanoo jänis. \"Voipihan koettaa\", sanoo siili, \"arvaanpa,\nettä jos juoksemme kilpaa veikasta, niin pyyhkäisen sinun edellesi.\" --\n\"Tuollaiselle puheelle ei voi olla nauramatta\", sanoi jänis, \"sinä muka\nväärillä säärilläsi pystyisit minut voittamaan! Mutta samapa se minun\npuolestani, jos sinulla kerran on halua. Mistä pannaan veikkaa?\" --\n\"Kultakolikosta ja viinipullosta\", ehdottaa siili. \"Olkoon menneeksi\",\nsanoo jänis, \"tuohon käteen, ja kilpailu voi alkaa vaikka paikalla.\" --\n\"E-ei, niin kiirettä ei minulla ole\", tuumii siili, \"vatsani on vielä\ntyhjillään. Ensin menen kotiin murkinoimaan, mutta puolen tunnin\nperästä olen paikalla.\"\n\nNäin sanoen siili lähti patikoimaan kotia, mutta matkalla hän\ntuumiskeli seuraavaan tapaan: \"Jänis luottaa pitkiin sääriinsä, mutta\nehkäpä minä hänestä sittenkin selviän. Hän on tosin ylhäinen herra,\nmutta monessa suhteessa sangen typerä veikkonen, ja vedonlyönnin hän\nsaa joka tapauksessa maksaa.\" Kotiin tultuaan siili puheli muorilleen:\n\"Eukko, vedähän kiiruusti vaatteet yllesi, sinun täytyy lähteä\nkerallani läheiseen kesantopeltoon.\" -- \"Mikä nyt on hätänä?\" kysyy\nmuori. \"Minä olen pannut jäniksen kanssa veikkaa kultakolikosta ja\nviinipullosta, jotta voitan hänet kilpajuoksussa, ja sinun pitää olla\nsiinä leikissä mukana.\" -- \"Hyvä Isä sentään, ukko rukka\", parahtaa\nmuori, \"olitko sinä aivan järjiltäsi, kuinka sinä jäniksen kanssa\npystyt kilpaa juoksemaan?\" -- \"Tukkea suusi, eukko\", ärähtää ukko, \"se\non minun asiani. Älä sekaudu miesväen asioihin. Ala joutua, laita\npyhävaatteet päällesi ja lähde sitten mukaan.\" Mitähän siili-ukko teki\nmuorillaan kilpajuoksussa? Se selviää seuraavasta.\n\nKun he yhdessä patikoivat tattaripellolle päin, opasti ukko eukkoaan\njutun juoneen. \"Kuulehan nyt tarkkaan, mitä sanon. Katsoppas, tuolla\npitkällä kesantopellolla meidän kilpailumme tapahtuu. Jänis juoksee\nyhtä vakoa pitkin ja minä toista, ja tuolta yläpäästä me alamme.\nSinulla ei ole mitään muuta tehtävää kuin että käyt istumaan vakoon, ja\nkun jänis tulee toista vakoa pitkin kohdallesi, huudat hänelle vastaan:\n'Kas tässä minä jo olen!'\"\n\nNäillä puheilla he olivat jo ennättäneet kesantopeltoon, siili näytti\neukolleen tämän vartiopaikan ja lähti itse taapertamaan pellon\nyläpäähän. Siellä jänis oli jo odottamassa. \"Joko alotetaan?\" kysyy\njänis. \"Mikäs siinä, alotetaan vain\", sanoo siili. Kumpikin asettuu\nvakonsa päähän. Jänis lukee: \"Hei yks, hei kaks, hei kolme!\" ja lähtee\npatistamaan kuin myrskytuuli vakoa alaspäin. Mutta siili juoksi vain\nkolme askelta ja istahti sitten levollisesti vakoonsa.\n\nKun nyt jänis tuli täyttä lentoa peltoa alaspäin, huusi siili-muori\nhänelle vastaan: \"Kas tässä minä jo olen!\" Jänis hätkähti peräti\nkummissaan; hän ei osannut muuta ajatellakaan, kuin että hänellä oli\nedessään ukkosiili itse, sillä kuten tunnettu tässä luomakunnan lajissa\novat molemmat sukupuolet hyvin toistensa näköiset. Jänis arveli\nkumminkin: \"Ei tämä mahda olla puhdasta peliä.\" Sitten hän huusi: \"Uusi\nyritys, käännös ympäri!\" Ja nyt hän lasketti jälleen kuin myrskytuuli,\nniin että pitkät korvat painuivat pitkin selkää. Mutta siili-muori jäi\nrauhallisesti paikoilleen, ja kun jänis tulla suhisuttaa, huutaa hän\ntaas vastaan: \"Kas tässä minä jo olen!\" Jänis joutui vallan suunniltaan\nja karjaisi: \"Vielä kerran uusi yritys, käännös ympäri!\" -- \"Ei minulla\nole mitään vastaan\", sanoo ukkosiili vakonsa yläpäästä, \"juostaan\nvaikka iltaan saakka\". Ja sitten juosta patisti jänis kilpamatkan\nseitsemäänkymmeneen ja kolmeen kertaan, ja ukkosiili pysytteli koko\najan vakonsa yläpäässä. Ja joka kerta, kun jänis tulla suhisutti\nkilparataa alaspäin, huusi siili-muori: \"Kas tässä minä jo olen!\"\n\nNeljännelläkahdeksatta kerralla jänis ei enää päässyt radan päähän\nasti. Keskellä peltoa hän keikahti nokalleen ja veri pärskähti hänen\nsuustaan. Mutta ukkosiili otti hilpein mielin vastaan kilpapalkinnon,\nhuusi eukkoansa ja molemmat taapersivat tyytyväisinä kotia, ja\njolleivät he ole kuolleet, elävät kumpikin vielä.\n\nTämä juttu opettaa meidät ymmärtämään, ettei kukaan, vaikka pitäisi\nitseänsä kuinka ylhäisenä, saa tehdä pilaa halpa-arvoisemmastaan, olipa\ntämä vaikka vain hidas siili.\n\n\n\n\nKettu ja hevonen.\n\n\nOlipa talonpojan hevonen käynyt ikäkuluksi ja työhön kykenemättömäksi,\nniin että isäntä rupesi kitsastelemaan siltä ruokaa ja sanoi senvuoksi\nvanhalle uskopalvelijalleen: \"Eihän sinusta enää ole mihinkään, mutta\nhyvää sydäntäni osottaakseni lupaan pitää sinut edelleen ruoassa, jos\ntuot jalopeuran metsästä käsiini. Ja nyt ala laputtaa!\" Niin sanoen hän\najoi elikkonsa ulos pahaan ilmaan.\n\nAllapäin lähti hepo rukka astua löntystelemään metsään saadakseen\nsiellä puiden katveessa suojaa rankalta sateelta. Siellä tuli häntä\nvastaan Kettu Repolainen, joka tiedusteli: \"Miksis kuljet noin yksin ja\npää riipuksissa, kuoma?\" -- \"Ohhoo\", hevonen, vastasi, \"ahneus ja\nuskollisuus eivät aina asusta saman katon alla. Isäntäni on unhottanut,\nkuinka monet vuodet olen uurastanut hänen hyväkseen, ja kun en enää\nkykene auraa vetämään, epäsi hän minulta rehun ja ajoi tänne korpeen\nkuolemaan.\" -- \"Ilmanko vähintäkään armoa?\" kysyi kettu. \"Armot olivat\nkehnot, hän näet lupasi pitää minut edelleenkin ruoassa, jos toisin\nhänelle metsästä jalopeuran, mutta arvasihan hän hyvin, etten\nsellaiseen enää vanhoillani pysty.\" Silloin kettu, mielevä mies, kävi\nlohduttamaan: \"Tahdonpa auttaa sinua miesparkaa, käy tuohon kellellesi,\nojenna sorkkasi suoriksi ja ole olevinasi ihan kuin kuollut.\"\n\nHevonen teki niinkuin kettu käski, ja tämä ovela auttaja lähti\njalopeuran pakeille, jolla oli luolansa lähistöllä, ja haasteli tälle:\n\"Tuolla metsässä on kuollut hevonen, käy sinne saamaan hyvä paisti,\nkuningas kulta.\" Mitäs siitä, jalopeura lähti, ja kun molemmat\nseisoivat hevosen vieressä, kävi kettu panemaan paulojaan. \"Tässä ei\npaisti ole sinulle oikein sopivassa kohdassa, tokkos onkaan? Minä sidon\nsen hännän sinun ruumiiseesi, jolta voit vetää sen luolaasi ja siellä\nsyödä suuhusi kaikessa rauhassa.\" Neuvo oli jalopeuran mieleen, ja\njotta kettu voisi kiinnittää hevosen hännän sen ruumiiseen, pysytteli\nse aivan hiljaa. Mutta ketun pahus köyttikin hevosen hännällä\njalopeuran käpälät yhteen niin lujasti, että se ei millään mahdilla\nkyennyt saamaan niitä irti. Saatuaan työnsä valmiiksi kettu taputti\nhevosta olalle ja sanoi: \"Vedä, kimo, vedä!\" Silloin hevonen kavahti\njaloilleen ja alkoi vetää köytettyä jalopeuraa perässään. Jalopeura\nkarjui kaikista voimistaan, niin että metsän pikku lintuset lehahtivat\nkauhuissaan ilmaan, mutta hepo-vanhus antoi metsän kuninkaan karjua ja\nveti sen peltojen poikki isäntänsä tallinoven eteen. Tuon kumman\nnähdessään talonpoika sai tunnonvaivoja ja sanoi uskopalvelijalleen:\n\"Tänne sinä jäät ja hyvät päivät sinulla pitää olla niin kauan kuin\nelät.\"\n\n\n\n\nOnnekas Hannu.\n\n\nHannu oli palvellut samaa herraa seitsemän vuotta, ja seitsemännen\nvuoden päätyttyä hän sanoi isännälleen: \"Isäntä, pestiaika on lopussa\nja nyt tahtoisin palata kotiin äitini luo, antakaa siis minulle\npalkkani.\" Isäntä vastasi: \"Hyvin ja uskollisesti sinä oletkin minua\npalvellut, ja palkkasi tulee olemaan palvelusta myöten.\" Näin sanoen\nhän antoi rengilleen kultakimpaleen, joka oli tämän pään kokoinen.\nHannu otti nenäliinan taskustaan, kääri kultakimpaleen siihen, nosti\nmytyn hartioilleen ja lähti ilomielin patikoimaan kotia. Hänen\nmaantietä mitellessä ja asettaessa jalan toisen eteen tuli vastaan\nvirkulla raudikolla ratsastava herra. \"Hohhoijaa\", huokasi Hannu\nääneen, \"kelpaa sitä hevosen selässä lasketella! Satulassa istuu kuin\ntuolilla, kengänanturat säästyvät ja matka katkeaa kuin lentämällä.\"\nRatsastaja, joka tunsi Hannun ja kuuli hänen huokauksensa, pysähdytti\nhevosensa ja sanoi: \"Katsoppas Hannua, mikä pakko sinun on patistaa\njalkaisin?\" -- \"Pakkohan minun on nyt omissa oloissani ollen\",\nvastasi Hannu, \"ja tällainen kultakimpale on vielä lisäksi hartioita\npainamassa.\" -- \"Tiedätkös mitä\", sanoi ratsastaja, \"tehdäänpä\nvaihtokauppa: sinä saat minun hevoseni ja annat minulle tuon\nkultakimpaleesi.\" -- \"Vallan mieluusti\", vastasi Hannu, \"vaikka\nsäälikseni käy teidän vaivanne tämän mokoman kanssa.\" Ratsastaja\nlaskeutui alas satulasta, otti kullan, auttoi Hannun satulaan, antoi\nhänelle suitset käteen ja opasti menemään. \"Jos tahdot pitää kiirutta,\nniin maiskuta suutasi ja huuda: hop hop.\"\n\nHannu-poika se vasta oli mielissään, kun istui hevosen selässä ja\nkuvitteli näin komeata kotiatuloa. Hetken hiljaa ajettuaan hänen teki\nmielensä parantaa vauhtia, ja hän rupesi maiskuttamaan suutansa ja\nhuutamaan hevoselle: hop hop. Ratsu pani laukaksi ja ennenkuin Hannu\narvasikaan, makasi hän maantien ojassa. Hevonen olisi mennyt menojaan,\njollei sitä olisi pidättänyt vastaantuleva talonpoika, joka talutti\nlehmää nuorasta. Hannu tarkasteli, olivatko kaikki jäsenet vielä ehjät,\nja kompuroi ylös ojasta. Mutta hän oli pahalla tuulella ja puheli\ntalonpojalle: \"Huonoa huvia tuo ratsastaminen on, varsinkin mokoman\nkiikkulaudan selässä; siinä hypittää ja ravistaa ja pian taittaa\nniskansakin. Ei, toista maata se on tuo teidän lehmänne, tiedän mä, sen\nperässä on rauhallista astuskella ja päällepäätteeksi tietää varmasti\njoka päivä saavansa maitoa ja voita ja juustoa. Mitäpä antaisinkaan,\njos minulla olisi tuollainen lehmä!\" -- \"No, mieltäsi tahdon\nnoudattaa\", sanoi talonpoika, \"anna sinä minulle hevosesi, niin saat\nlehmäni.\" Hannu oli tuiki tyytyväinen kauppaan, ja talonpoika nousi\nsatulaan ja ratsasti joutuin tiehensä.\n\nHannu ajeli lehmäänsä rauhallisesti edellään ja onnitteli ajatuksissaan\nitseään onnekkaasta kaupasta. \"Jos minulla vain on leipäkannikka, ja\nsiitä ei kaiketi puutetta tule, niin saan särpimeksi voita ja juustoa\nmilloin vain mieli tekee, ja jos janottaa, niin mitäpäs muuta kuin\nlypsän lehmääni ja juon maitoa.\" Näissä mietteissä hän sattui majatalon\nkohdalle, ja kun tunsi itsensä nälkäiseksi, poikkesi hän sisään ja söi\nsydämensä yltäkylläisyydessä yhteen menoon kaikki eväänsä, sekä\npäivällisen että illallisen, ja joi viimeisillä lanteillaan tuopin\nväkikaljaa palanpaineeksi. Sitten hän lähti jälleen ajelemaan lehmäänsä\näidin kotia kohti. Puolenpäivän aikaan helle alkoi käydä polttavaksi,\nhäntä hiotti ja kieli yritti juuttua kitalakeen. Silloin hän muisti\nnykyisen onnensa. \"Mikäpä tässä janoa kärsimään\", hän tuumiskeli, \"kun\non oma lehmä vierellä.\" Hän sitoi lehmän puuhun kiinni ja kävi\nlypsämään. Kiulua hänellä ei tosin ollut, mutta olihan nahkalakki.\nMutta kuinka hän kyyrysillään ponnistelikin, ei lakkiin herunut\nmaitopisaraakaan. Ja kun hän tottumattomana lypsäjänä kai kiusasi\nlehmääkin, antoi tämä viimein takasorkallaan hänelle sellaisen paukun\notsaan, että Hannu parka keikahti kellelleen eikä vähään aikaan tiennyt\ntuon taivaallista missä olikaan. Onneksi tuli tietä pitkin teurastaja,\njoka työntökärryillä lykkäsi sianporsasta. \"Mikä miestä vaivaa?\" hän\nhuusi ja auttoi Hannun jalkeille. Hannu kertoi hänelle pulansa, ja\nteurastaja purskahti nauruun. \"Tuosta elukasta ei enää ole\nlypsettäväksi, siksi vanha se on, korkeintaan vetojuhdaksi tai\nteuraseläimeksi se kelpaa.\" -- \"Katsoppa vain, kuka tuota olisi osannut\najatellakaan\", päivitteli Hannu. \"Hyvähän on teuraskin talossa, mutta\nmitä arvoa on vanhan naudan sitkeällä lihalla? Ei, toista maata on\nnuori rasvainen porsaanliha!\" -- \"Kuuleppa, Hannu\", sanoi teurastaja,\n\"sinun mieliksesi suostun vaihtamaan lehmäkopukkasi tähän lihavaan\nporsaaseen.\" -- \"Taivas teitä palkitkoon hyvyydestänne, kuomaseni!\"\nhuudahti Hannu vedet silmissä, antoi lehmän teurastajalle, irroitti\nporsaan työntökärryistä, sitoi nuoran elikon kaulaan ja lähti\nlyhentämään taivalta.\n\nMatkatessaan Hannu mietiskeli merkillistä onneaan: kuinka pahat\nsattumat lopulta aina muuttuivat suotuisiksi seikoiksi. Matkan varrella\nhänen seuraansa liittyi samanikäinen nuorukainen, jolla oli kaunis\nvalkoinen hanhi kainalossa. Kummallakin oli aikaa pakinoida, ja Hannu\nrupesi juttelemaan onnestaan, kuinka edullisia vaihtokauppoja hän oli\nsen päivän kuluessa tehnyt. Poika kertoi vievänsä hanhen joihinkin\nristiäiskemuihin. \"Koetappa tuota\", hän sanoi ja koppasi hanhen siivet\nyhteen, \"kuinka raskas se on, mutta sitä onkin syötetty kahdeksan\nviikon aika. Joka sen paistista palasen leikkaa, se saa nuoleskella\nrasvaa kummaltakin puolelta.\" -- \"Raskas on, peto\", sanoi Hannu\ntunnustellen hanhea, \"mutta eipä minun porsaanikaan ole laihaa poikaa.\"\nMutta matkatoveri alkoi tarkastella porsasta puolelta ja toiselta ja\nvirkkoi viimein päätään pudistellen: \"Enpä luule, että porsaasi asiat\non vallan oikealla kannalla. Siinä kylässä, mistä minä tulen,\nvarastettiin tuonaan kylänvoudilta porsas, ja pelkäänpä, että se on\njuuri tuo sinun elikkosi. Väkeä on paraikaa etsiskelemässä porsasta ja\nvarasta, eikä olisi varsin hauskaa joutua kiinni varastetun tavaran\nsäilyttämisestä.\" Hannu parkaa rupesi puistattamaan. \"Ah, kaikkeen sitä\neläissään joutuukin; auta, hyvä mies, neuvolla tai toimella minua\npulasta.\" -- \"Niinhän se onkin: auta miestä mäessä äläkä vasta mäen\npäällä\", sanoi toinen, \"tahdonpa siis koettaa pelastaa sinut\npulastasi.\" Näin sanoen veijari tarttui porsaan talutusnuoraan ja\npoikkesi aika joutua syrjätielle, ja onnekas Hannu lähti jatkamaan\nmatkaa lihava hanhi kainalossa. \"Kun asiaa oikein ajattelen\", puheli\nhän itsekseen, \"niin etua lähti tästäkin vaihtokaupasta: ensiksikin\nkelpo paisti, sitten rasvaa, mikä paistista tihkuu leivän päälle\npantavaksi monien kuukausien ajaksi, ja vihdoin kauniit valkoiset\nhöyhenet, joista laitan itselleni pehmoisen pieluksen, jolla nukun\nvaikka heijaamattakin. Kuinka iloiseksi äitimuori tuosta tuleekaan!\"\n\nKulkiessaan viimeistä edellisen kylän läpi Hannu tapasi\nveitsenterottajan, joka pyöritti ratastaan ja lauloi hilpeätä lauluaan:\n\n    \"Ma veitsiä terotan ja ratasta jyrrään,\n    on eloni suruton kuin tuulessa hyrrän.\"\n\nHannu seisahtui katselemaan miehen toimitusta ja puhutteli häntä\nvihdoin: \"Tuo ammatti arvatenkin vetelee, kun se noin laululla käy.\" --\n\"Niin tottakin\", vastasi veitsenterottaja, \"tässä ammatissa mies seisoo\nkultaisella pohjalla. Oikea terottaja löytää aina taskustaan kolikon,\nkun vain kätensä sinne työntää. Mutta mistä olet ostanut noin kauniin\nhanhen?\" -- \"En minä sitä ole ostanut, vaan vaihtanut porsaaseen.\" --.\n\"Entä porsaan?\" -- \"Sen sain lehmästä.\" -- \"Entä lehmän?\" --- \"Sen sain\nhevosesta.\" -- \"Entä hevosen?\" -- \"Sen sain pääni kokoisesta\nkultakimpaleesta.\" -- \"Entä kullan?\" -- \"Seitsenvuotisesta\npalveluksesta samalla isännällä.\" -- \"Sinäpä sitten oletkin joka kerta\nosannut hyvin pitää puoltasi\", sanoi veitsenterottaja, \"pääsisitpä nyt\nvielä niin pitkälle, että joka aamu herätessäsi tiedät rahojen\nvirtaavan päivän kuluessa taskuun, niin olisit iäksesi onnekas mies.\"\n-- \"Kuinkas minä niin onnekkaaseen asemaan pääsisin?\" kysyi Hannu.\n\"Sinun pitää ruveta veitsenterottajaksi niinkuin minä olen: siihen ei\noikeastaan tarvita muuta alkua kuin tahko, kaikki muu tulee sitten\nitsestään. Tuossapa sattuu minulla olemaan ylimääräinen kivi, joka on\ntosin vähän viallinen, mutta muutapa en siitä vaadikaan kuin tuon\nhanhesi; suostutko kauppaan?\" -- \"Vieläkö häntä kysyttekin\", ihastui\nHannu, \"minustahan tulee onnekkain mies mitä maan päällä on; kun\nminulla kerta tulee olemaan rahaa kohta kun käteni taskuun työnnän,\nniin mitäpä muuta voin enää pyytääkään?\" -- ja hän ojensi miehelle\nhanhen ja sai tahkokiven sijaan.\n\nHannu kääri pyöreän kiven nenäliinaansa, laski mytyn olalleen ja lähti\ntyytyväisenä tallustamaan eteenpäin. \"Minäpä vasta onnenpoika olen\",\nhän huudahti loistavin silmin, \"mitä ikinä toivonkin, se käy kohta\ntoteen.\" Mutta kun hän oli ollut matkalla päivänkoitosta alkaen, rupesi\nhäntä jo pahoin uuvuttamaan; nälkäkin kalvoi hänen suoliaan, koska hän\noli syönyt kaikki eväänsä jo aamupäivällä, iloissaan onnekkaasta\nlehmäkaupasta. Ja pahimmoiksi alkoi raskas tahkokivi painaa ja hieroa\nhänen olkapäätään. Jopa hän rupesi ajattelemaan, kuinka hyvä olisi,\njollei enää tarvitsisi mokomaa taakkaa raahata mukanaan. Ilokseen hän\nkeksi tien vieressä kaivon ja kumartui juomaan siitä, mutta silloin\nputosi mytty kivineen hänen olaitaan kaivon. Ilosta huudahtaen Hannu\nkavahti pystyyn, polvistui sitten ja kiitti kyyneleet silmissä taivasta\ntästäkin armosta. \"Niin onnekasta ihmistä kuin minä tuskin lienee maan\npäällä\", hän ajatteli ja lähti ruumis ja sydän keventyneenä hilpein\nmielin juoksemaan kotia kohti.\n\n\n\n\nSeitsemän sysmäläistä.\n\n\nKerran oli seitsemän sysmäläistä sattunut yhteen, ensimmäinen oli\nnimeltään Mölhönen, toinen Melhonen, kolmas Suopas; neljäs Saapas,\nviides Kenonen, kuudes Nenonen ja seitsemäs Pölhövuori. Kaikki\nseitsemän päättivät lähteä kokemaan maailmaa, etsimään seikkailuja ja\nsuorittamaan urotekoja. Mutta jotta niin mainio matka kävisi\nturvallisesti, olivat he hankkineet itselleen keihään, tosin vain yhden\nainoan, mutta kerrassaan vahvan ja aimo pitkän. Kaikki seitsemän miestä\nolivat yhteisen keihään varressa, ensimmäisenä rohkein ja väkevin\njoukosta -- se tietysti oli Mölhönen -- ja muut kuusi peräkanaa hänen\ntakanaan, viimeisenä Pölhövuori.\n\nSattuipa sitten tuolla mainiolla matkalla, että urosten\nheinäntekohelteessä pyrkiessä yöksi lähimpään kievariin he kuulivat\nturilaan lentävän tien poikki ja pitävän tavanomaista surinaansa,\nMölhönen säikähtyi siitä niin, että keihäs oli pudota hänen vapisevista\nkäsistään ja tuskan hiki peitti koko hänen ruumiinsa. \"Kuunnelkaa,\nkuunnelkaa\", hän huusi tovereilleen, \"hyvä Isä sentään, minä kuulen\nrummutusta!\" Melhonen, joka kulki hänen takanaan ja haisteli ties mitä\nlemua, sanoi: \"Jotakin kamalaa on tekeillä, minä haistan ruutia.\" Nämä\npahaenteiset sanat kuultuaan miehuullinen Mölhönen kääntyi joukon\netunenästä käpälämäkeen, mutta sattui astumaan heinämiehiltä jääneen\nharavan piihin, niin että varsi lennähti pystyyn ja antoi hänelle kelpo\npaukauksen vasten naamaa. \"Armoa, armoa\", mylvi Mölhönen, \"ota minut\nvangiksi, minä antaun, minä antaun!\" Toiset kuusi juoksivat ja\nkaatuilivat Mölhösen yli yhteen kasaan ja huutelivat hekin: \"Jos sinä\nantaut, niin antaun minäkin, jos sinä antaut, niin antaun minäkin!\"\nVihdoin, kun ei minkäänlaista vihollista ilmautunut heitä köyttämään ja\npoisviemään, huomasivat sankarimme pettyneensä; ja jotta juttu ei\npääsisi ihmisten korviin ja aiheuttaisi tekemään heistä pilkkaa,\nvannoivat he juhlallisen valan pitääkseen sen omana tietonaan ja muilta\nsalassa, kunnes jonkun suu avautuisi noin vain vahingossa. Mutta\nseuraava hirmu ja vaaranpaikka, joka heitä sitten kohtasi, oli niin\nperäti kamala, ettei edellistä voi siihen verratakaan. Muutaman päivän\nkuluttua heidän tiensä kävi kesantopellon yli, ja siellä istui jänis ja\nnukkui päivänpaisteessa keskellä peltoa, korvat jäykästi korkeutta\nkohti ja lasimaiset silmät suoraan sankarijonoamme kohti tuijottavina.\nNoin hirvittävän villipedon nähdessään urhot pahasti pelästyivät ja\npitivät keskenään neuvoa, mikä keino pulasta pääsemiseksi olisi\nvähimmän vaarallinen. Sillä jos he yrittäisivät kääntyä pakosalle, oli\nenemmän kuin mahdollista, että hirviö lähtisi heidän peräänsä ja\nnielaisisi heidät karvoineen kynsineen. Siispä oli yksimielinen päätös:\n\"Meidän täytyy valmistua suureen ja hirvittävään kamppaukseen; rohkea\nse rokan syö!\" Kaikki seitsemän tarttuivat tanakasti keihään varteen,\nMölhönen etummaisena ja Pölhövuori perimmäisenä. Mölhönen tahtoi yhä\nseistä paikallaan keihäs tanassa, mutta taimpana seisova Pölhövuori\ntuli täyteen jaloa miehuullisuutta, vaati rynnättäväksi ja huusi joukon\njohtajalle:\n\n    \"Nimessä Sysmän, jo heiluta kalpaa,\n    emmehän oo mitään heimoa halpaa.\"\n\nMutta hänen edessään oleva Nenonen tiesi satuttaa naapurinsa arkaan\nkohtaan ja sanoi:\n\n    \"Nimessä hornan, kelpaa sun puhua,\n    itse sä säikyt jo paljasta huhua.\"\n\nKenonen huusi:\n\n    \"Ei puutu muuta kuin hiuskarva juuri,\n    ettei tuo peto oo pääpaha suuri.\"\n\nSitten tuli Saappaan vuoro lausua arvelunsa:\n\n    \"Jollei se itse, niin toki sen muori,\n    niin se on suori kuin Kyöpelin vuori.\"\n\nSuoppaalle tuli hyvä päähänpisto kutitella vähän tausmiestään:\n\n    \"Käyppäs, oi Saapas, eellinnä meitä,\n    terästä luontos ja keihäämme heitä.\"\n\nMutta Saapas ei kuullut sillä korvalla, vaan vastasi:\n\n    \"Kunnia kuuluu se Mölhöselle,\n    minulle liikaa on tämmöinen helle.\"\n\nSilloin tunsi Mölhönen aikalaisten ja kansakunnan luottamuksen\nkohottavan hänen luontoaan, hän puristi kahta tanakammin keihäänvarren\nlatvustaa ja haastoi arvokkaasti:\n\n    \"Käyppä siis taistohon pääpahaa vastaan\n    sankarin työtä se on ainoastaan.\"\n\nJa koko joukko samosi miehuullisesti hirviön kimppuun. Mölhönen\nsiunaili itseään ja huusi taivasta auttamaan häntä jalossa\nedesottamisessaan; mutta kun mitään tuliteräistä miekkaa heiluttavaa\nenkeliä ei näkynyt ja muu joukko työnsi häntä armotta eteenpäin, rupesi\nhän karjumaan suuressa hädässään: \"Hau! Hau! Hurlehau! Hauhau!\" Siitä\njänis havahtui, säikähti ja otti lipetin.\n\nMenestyksestään rohkaistuneena sysmäläissakki lähti etsimään uusia\nseikkailuja ja tuli leveälle virralle. Sen yli vievä silta oli jossain\nalempana näkymättömissä, joten miehiltämme nousi tie pystyyn. Virran\ntoisella rannalla askarteli mies, jolta he huutaen kysyivät neuvoa,\nmiten päästä tuon vaarallisen väylän yli. Mies sattui olemaan\nasikkalainen eikä oikein ymmärtänyt sysmäläistä, jonkavuoksi hän\nvastasi kotimurteellaan: \"Hah?\" (Häh, mitä?) Se kuulosti sankariemme\nkorviin kuin kehotus: \"Kahlaa!\" Koska kulku ei siis ollut sen\nvaikeampi, hyppäsi etumies Mölhönen virtaan ja rupesi kahlaamaan. Kohta\njalka ei enää tavannut pohjaa, ja uimataidoton kun oli, painui hän\npohjaan kuin kivi. Hattu jäi kuitenkin pinnalle uiskentelemaan, se\najautui toiseen rantaan ja sille kiipesi sammakko kurnuttaen kaunista\nsäveltään \"Kak, kak, kak!\" Tämän kuulivat toiselle rannalle jääneet\nkuusi ja haastelivat keskenään: \"Toverimme Mölhönen kahlasi kunnialla\nylitse ja kehottaa meitäkin kahlaamaan.\" Niinpä siis kaikki kuusi\nhyppäsivät virtaan, jossa heidät peri Mölhösen kohtalo. Sammakko\nsurmasi siis sysmäläisistä kuusi miestä, mikä on arvattava\nkunniakkaaksi päätökseksi heidän toimintarikkaalle elämäntyölleen.\n\n\n\n"]