Kuoleman säteen salaisuus
Aleksei Konstantinovitsh Tolstoi (1817–1875)
Insinööri Garin keksii tuhoisan hyperboloidin, voimakkaan polttokoneen, ja tavoittelee sen avulla maailmanherruutta. Tieteisromaani seuraa keksinnön ympärille kietoutuvaa kansainvälistä vehkeilyä, jossa vastakkain ovat amerikkalaiset miljardöörit, venäläiset pakolaiset ja Neuvosto-Venäjää puolustavat kommunistit.
Aleksei Tolstoin 'Kuoleman säteen salaisuus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2074. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
KUOLEMAN SÄTEEN SALAISUUS
Kirj.
Aleksei Tolstoi
Saksan kielestä suomentanut
Kaarlo Luoto
Helsingissä, Työväenjärjestöjen Tiedonantaja, 1928.
Kuoleman säteen salaisuus
Päähenkilöt:
INSINÖÖRI GARIN, hyperboloidin, voimakkaan polttokoneen keksijä.
ROLLING, amerikkalainen miljardööri, "maailman kemian kuningas."
ZOE MONTROSE, venäläinen pakolaissiirtolainen, nimitetty "Pariisin kauniimmaksi naiseksi".
SCHELGA, kommunistinen nuorisoliittolainen, valmis Neuvosto-Venäjän puolesta elämään ja kuolemaan.
TARASCHKIN, Schelgan ystävä.
SEMJONOV, venäläinen pakolaissiirtolainen ja Rollingin kätyri.
TIKLINSKY, eräs suuresta vastavallankumouksellisesta joukosta.
LENOIR, harvinainen kaksoisolento.
IVAN, siperialainen kulkuripoikanen, jonka selästä paljastui eräs salaisuus.
MANZEV, Siperiaan hävinnyt Garinin ystävä.
GASTON, pariisilainen apachi, huligaani, liikanimellä "Ankannenä."
JANSEN, huvipursi "Arizonan" kapteeni, Rollingin palveluksessa.
CZERMAK, Garinin apulaisinsinööri.
Työläisiä kaikista kansallisuuksista, amerikkalaisia rahamiehiä ja sellaisia, jotka niiksi aikovat tulla, venäläisiä työläisurheilijoita, valkoisia upseereja, pakolaissiirtolaisia, pariisilaisia huligaaneja, italialaisia merimiehiä ja paljon muita merkillisiä henkilöitä.
Tapahtumapaikka on maailma, jonka tehdaskonttoreissa ja siirtolaiskapakoissa alituiseen suunnitellaan sotaa Neuvosto-Venäjää vastaan – sekä maailma, jossa työläiset valmistautuvat puolustustaisteluun.
ENSIMÄINEN KIRJA.
Hiilikartiot.
I.
Hotelli Majesticin holvattu, valtavan tilava ja upea eteishalli, joka muistutti goottilaistyyliin rakennettua tuomiokirkkoa, kullattuine huonekaluineen, lattia paksuilla matoilla verhottu, oli näin aamiaisen aikaan, neljänneksen yli kahden jälkeen puolenpäivän, kerrassaan tyhjä yleisöstä.
Ovenvartijan paikalla, kristallilasisen kierto-oven pielessä oli vain palveluspoika, joka siinä komeili sadallakahdellakymmenellä kultanapilla koristetulla sinisellä nutullaan.
Aika ajoin käänsi hän katseensa pronssiseen seinävuoraukseen, jonka läpi oli maanalaisen putkipostin reikä ja josta kolahtaen tulla sujahti kranaatin muotoinen juoksuhylsy. Hän avasi sen ja asetti siinä olleen sinisen, lujasti yhteen kierretyn kirjekuoren avoimessa seinäkaapissa olevaan aakkosellisesti järjestettyyn osastoon. Sen tehtyään hän sieppasi puhelintorven ja virkkoi automaattisesti: "Ja, herra... Ei, herra... Heti, herra." Sitte hyökkäsi hän luukulle sulkien sen sisällä puhelimen ja avaten samassa jättiläismäisen suuren kirjan merkiten siihen numeron ja nimen. Tämä erinomainen ja ihmeteltävä poika liikkui tavalliselle eläjälle kerrassaan käsittämättömällä nopeudella.
Kaukana, toisessa päässä eteishallia, toisen kristallisen kierto-oven edessä seisoi ovenvartija, sisäänkäytävän "valtijas", sileäleukaiseksi ajeltu vanhus, kaksi metriä pitkä ja muistuttaen olennollaan rappeutunutta oopperalaulajaa. Silkkisukat verhosivat hänen pohkeitaan ja litteät jalkansa oli hän pujottanut metallisolkisiin kiiltokenkiin. Hän oli puettu moitteettoman aistikkaaseen hännystakkiin ja hänen kaulassaan riippui raskas ketju.
Reumatismiset kädet selän takana ristissä katseli hän peililasisen seinän läpi talvipuutarhaan. Hotellin vieraat aterioivat siellä parhaillaan kukkivien mandelipuuoksain alla lumivalkoiseksi katetuissa pöydissä, joita vihreät palmupuulehvät ympäröivät.
Naiset ovat kauniita – sitä vastaan ei voi väittää. Nuoremmat heistä näyttivät olevan haltioituneen innostuneita hajallaan leuhkavista, silkille välkehtivistä ja hyvätuoksuisista hiuksistaan, suunsa tuoreudesta, hipiästään ja silmistään, jotka toisilla olivat anglosaksilaisen siniset, toisilla etelä-ameriikkalaisen mustat ja toisilla kredliiniin vivahtavat ja ranskalaiseen tapaan "naurahtelevat". Vanhemmat naiset näyttivät koettavan peittää kauneutensa lakastumista erinomaisen komeasti pyntättyjen pukujensa huomiotaherättävällä loistolla. Siinä ymmärtävätkin pariisilaiset räätälit olla mestarillisen eteviä.
Naisten kohdalta on asia paikallaan ja oikein. Mutta ruokasalissa istuvista herroista ei vanha ovenvartija voinut sanoa samaa. Mistä hiton romuläjästä nämä rasvottuneet, lyhyet, mutta hienosti puetut nylkyrit ovat näin sodan jälkeen esiin ryömineet? Niin mistä, karvottuneet sormet sormuksilla lastattuina, tulehtuneine poskineen, joista hyvästi näki, mitenkä vaikeata niiden on olla parturin veitsen alaisena. Ne miekkoset juovat meluten aikaisesta aamusta seuraavaan aikaiseen aamuun kuohuvia viinejään. Pääasiallisesti ovat he meren yli tänne Ameriikasta ryömien tulleet – tuosta kirotusta maasta, jossa polvia myöten kahlataan kullassa, jossa ollaan siinä luulossa, että tämä vanha ja kunnollinen maailma on muutamilla paperilapuilla tyhjäksi ostettavissa niinkuin huutokaupassa.
II.
Hotellin portaiden eteen ajoi äänettömästi pitkä loistoauto. Sisäänkäytävän "valtijas" kiirehti kierto-ovelle kaulassaan riippuvien ketjujen kilistessä. Ensimäisenä astui sisälle matalakasvuinen, röyhkeä mies, kädet housuntaskuissa. Hänellä oli yllään musta viitta, päässään kova hattu syvään otsalle painettuna. Parta peitti hänellä melkein koko posket, ylettyen silmiin asti. Hänellä oli tohisevat sieraimet ja lihava nenä.
Hän jäi seisomaan keskelle hallia, odottaen naisseuralaistaan, jolla oli autonajajalle jotakin sanomista. Ovenvartija tunsi tämän jälessä tulijan aivan hyvästi. Hänhän oli Zoe Montrose, yksi Pariisin aistikkaammista naisista – josta porvarillinen sanomalehdistö, ottaessaan hänet puheeksi, mainitsi aina: "Pariisin kauniimmat lanteet..."
Hänen yllään oli valkoinen verkapuku, jonka hihat olivat kyynäspäihin asti koristettu pitkäkarvaisella, mustalla apinannahalla. Päässään oli hänellä aivan koristamaton pieni huopahattu, ollen Maitre Colleaun mestariluomus. Tämä kuuluisa hattutehtailija oli sitoutunut 30,000 frangin korvauksesta olemaan valmistamatta toista samanlaista hattua.
Zoe Montrose oli oikein kaunis, – hoikka ja hyväkasvuinen, kaula oli kapea, nenä nykerö, suu oli vain hiukan iso. Hänen harmaat silmänsä tekivät kylmän, mutta intohimoisen vaikutuksen.
Hän läheni sitä kovahattuista miestä:
– Emmekö söisi päivällistä, Rolling? Minulla on nälkä. Semjonov voi odottaa!
– Ei, vastasi puhuteltu, yhtä terävästi kuin lyhyesti, – minä tahdon hänen kanssaan keskustella vielä ennen päivällistä.
Zoe naurahti ja nytkäytti olkapäitään. Rolling, joka oli päättänyt siinä paikallaan seisten odottaa Semjonovia, jäi seisomaan ja odottamaan. Sivulla olevan sisäänkäytävän eteen, jonka vierellä palveluspoika työskenteli yli-inhimillisellä kätevyydellä, tulla tupsahti vuokra-auto ja kierto-ovesta tuli juosten heti sisälle nuori mies, yllään pitkälti auki oleva, liehuvan väljä viitta, kädessään keppi ja päässään pehmeä hattu. Hänen kesänkirjavainen muotonsa oli kovasti kiihtyneen jännittynyt ja vaaleat viikset näyttivät olevan ikäänkuin liimatut poskiin. Punertavia silmäripsiään siristellen juoksi hän suoraan Rollingin luokse, nähtävästi aikomuksella oikein kättelemällä häntä tervehtiä. Mutta Rolling sanoi tulijalle, itseään liikauttamatta ja käsiään housuntaskuista ottamatta:
– Te olette neljännestunnin myöhästynyt, Semjonov.
– Pidättivät minua niin kauan... Pyydän moninkertaisesti anteeksi... Ja se tapahtui sittenkin tämän meidän tärkeän asiamme vuoksi... Jaha – hyvää päivää, neiti Montrose. Antakaa anteeksi, mutta minä olen kerrassaan hengästynyt... Kaikki on järjestyksessä – he ovat suostuneet... He voivat jo huomisaamuna matkustaa Varsovaan...
– Jos te huudatte herkeän minä teitä kuuntelemasta, sanoi Rolling.
– Antakaa anteeksi – minä puhun kuiskaamalla. Varsovassa tulee olemaan kaikki valmiina, passit, asiakirjat, leimasimet sekä muut tarvittavat... Huhtikuun ensimäisenä päivänä voivat he jo kulkea rajan yli.
– Hyvä, virkkoi Rolling. Nyt minä lähden neiti Montrosen kanssa syömään päivällistä. Ajakaa te niiden kyseenalaisten herrojen luokse ja selittäkää heille, että minä haluan heidät nähdä tänään jälkeen kello neljän. Varottakaa myöskin, että jos minä havaitsen heidät kerskailijoiksi ja pettureiksi, jätän minä heidät poliisin käsiin. Muut lähemmät ohjeet ilmoitan minä teille tuntia ennen matkalle lähtöä.
Rolling viittasi Semjonoville vain silmäripsiään liikauttamalla. Sitte hän kääntyi ja kulki puoli askelta Zoe Montrosen edellä ruokasaliin.
III.
Varhaisella aamutunnilla pysähtyi kaksisoutuinen vene lähellä soutuklubin sijoituspaikkaa.
Kaksi miestä nousi veneestä ja siinä rannikolla sukeutui heidän kesken lyhyt keskustelu. Oikeastaan heistä puhui vain toinen – terävästi ja käskevästi, toisen katsellessa hiljaiseen, tummaan jokeen, jossa vesi oli tällä hetkellä kokolailla korkealla.
Krestovo-saaren paljaiden puulatvain takaa kohosi hiljalleen keväinen aamurusko yön tummasta sinestä. Luonnosta ei ollut kuultavana minkäänlaista loisketta eikä henkäystäkään.
Molemmat kumartuivat veneen yli ja sytyttivät tulitikun, jonka loiste valaisi heidän kasvonsa. Sitten se heistä, joka keskustelun aikana oli vaiti, otti veneestä eräänlaisen käärön ja hävisi sen kanssa metsään. Jälelle jäänyt hyppäsi veneeseen, työnsi sivulta ulos airot, jotka hankaimissaan narisivat ja souti tiehensä. Etenevän miehen varjokuva leikkasi aamuruskon valaiseman virtajuovan ja hävisi vastakkaisen rannan varjostoon. Veneen pysähdyspaikalta kuului heikko laineen loiske.
Urheiluseura Spartakuksen jäsen Taraschkin, nelihankaisen kilpaveneen ohjaaja, oli tänä yönä klubilla vahtivuorollaan. Ajattelematta nauttia nuoruudestaan ja keväästä, nopeasti ohi virtaavista elämän hetkistä, välittämättä ajatella nukkumista, istui Taraschkin käsivarret polvien ympärille kierrettyinä, kumartuneena yli venevalkaman uinuvan veden.
Niitä on kyllä asioita, joita pitää näin hiljaisena yönä ajatella. Kahtena kesänä perättäin ovat nuo kirotut moskovalaiset, joilla tuskin on nenässään hajuakaan oikein kunnollisesta vedestä, jotka yhdessä sammakkojen kanssa harjoittelevat soutua niissä moskovalaisissa lätäköissään, lyöneet kilpailuissa Leningradin soutuklubin sekä yksi-, neljä-, että kahdeksanhankaisilla veneillä. Se on kerrassaan loukkaavaa. Ja se mahdottomuus on kuitenkin täytynyt elää ja kärsiä.
Mutta jokainen urheilumies tietää kuitenkin, että tie voittoihin käy häviöiden kautta. Tämä tietoisuus ja ehkä myöskin kohoavan kevätaamun kiihoittava vaikutus voimakkaalla ruohon ja märän puun tuoksullaan kannustivat Taraschkinin henkistä olemusta, joka muutenkin jo jännityksellä oli kiintynyt harjoituksiin kesäkuulla pidettävien kilpailujen varalta.
Siinä venevalkamassa istuessaan näki hän, mitenkä kaksihankainen vene työnnettiin rannasta irti ja eteni tiehensä. Taraschkin pidättäytyi tavallisesti hyvin välinpitämättömänä jokapäiväisen elämän ilmauksille. Tässäkin näkemässään tapauksessa oli hänelle yksi ainoa seikka merkillepantavan kummallinen: ne molemmat, jotka tuolla rannalla seisoivat, olivat toistensa kanssa niin yhdennäköiset kuin airo saman veneen toisen airon kanssa. Molemmat olivat saman kokoiset, molemmilla oli samanlainen väljä viitta ja kummallakin tumma suippoparta. Taraschkin voi aivan hyvin huomata heidän kasvonsa, silloin kun he kumartuivat veneeseen ja sytyttivät tulitikun.
Mutta tasavallassahan ei ole vielä ketään kielletty yönaikana vesillä taikka maalla kaksoisolentonsa kanssa kuljeksimasta. Mahdollisesti olisi Taraschkin nämä huomionsa näistä kahdesta henkilöstä tummine piikkipartoineen kerrassaan unohtanut, ellei olisi sattunut eräs toinen merkillinen elämys. Se tapahtui soutuklubin läheisyydessä olevassa koivikkometsässä sijaitsevassa, puolilahoneessa ja autiossa maatalossa, jonka ikkunatkin olivat luukuilla suljettu.
IV.
Taraschkin oikoi jäseniään, tirkisteli vasten aurinkoa ja meni klubihuoneustolle lastuja keräämään. Kello oli jo tulossa kuusi.
Vasilji Vitaljevits Schelga tuli klubille. Portti narahti hänen jälkeensä ja kun hän ensin kuljetti vierellään polkupyöränsä pois pitkin kosteaa ruohokäytävää tuli hän Taraschkinin luokse.
Schelga oli joka tapauksessa oikea urheilija, lihaksikas, nopea liikkeinen, keskikokoinen ja jänteväkaulainen. Hänellä oli varma katsanto, sekä vakava ja varovainen luonne. Varsinaiseksi työkseen hän toimi rikosasiain osastolla etsivänä poliisina. Urheilua hän harrasti saadakseen siitä työssään tarvittavaa kestävyyttä. Ja erikoisesti hän piti siihen tarkotukseen sopivana soutua, siinä kun ponnistelu kehitti samalla tavalla kaikkia lihaksia ja ruumis sai sopusuhtaisesi ilmaa ja aurinkoa.
– No, mitä kuuluu, toveri Taraschkin? Toivottavasti tullaan kymmenentenä päivänä vetämään tankoon meidän lippu. Joko on kaikki kunnossa? kysyi Schelga, samalla kun asetti polkupyöränsä ulkoportaita vasten. – Minä tulin tänne vähän auttamaan. Katsohan nyt, mitenkä paljo täällä on likaa joka puolalla. Minkätähden ne teidän pojat eivät sitä huomaa?
Hän riisui puseronsa pois ja samalla kun edelleen puheli, alkoi hän lakaisemaan klubin pihaa, jossa valkamassa tehtyjen korjauksien jäleltä oli hujan hajan lastuja, hartsitynnörejä ja parrujen päitä.
– Tänään tulevat pojat tehtaasta ja korjaavat tämän roskan pois, – sanoi Taraschkin. Mutta mitenkäs se on, Vasilji Vitaljevitsch, annatteko merkitä itsenne soutajaksi kuusihankaiseen?
– Hm, mitenkä teillä on asiat – ankara kuri?
– Jos aikomuksenne on ottaa kilpailuun osaa, niin silloin on velvollisuus ahkerasti harjotella.
– En tiedä, en tosiaankaan tiedä – mitä tekisin, virkkoi Schelga, vierittäen pois hartsitynnöriä. – Toiselta puolelta asiaa ajatellen, pitäisi ne moskovalaiset ehdottomasti lyödä. Se on meidän pyhä velvollisuus. Mutta toinen puoli asiasta on se, että minä epäilen, josko minä voisin tässä kohden velvollisuuttani täyttää... Tiedättekös, meillä rikososastolla vilisee asioita aivan erikoisella vauhdilla – näyttää melkein siltä kuin amerikkalaisessa filmissä. Keskustelusta kiinnipitäen, kysäsi Taraschkin:
– Joko taasen on rosvoja liikkeellä?
– Ei, – parempaa, parempaa, – rikosjuttu oikein kansainvälistä luokkaa!
– Vahinko, ilmaisi Taraschkin, ilman sitä olisitte tietysti tullut kilpailemaan!
Tultuaan venevalkamaan, jossa jo koko virran leveydeltä välkähtivät veden pinnalla auringon säteet, kiinnitti Schelga luutaan varren ja alotettuaan lakaisemaan huusi hän puoliääneensä Taraschkinille:
– Tiedättekö varmasti ketä täällä lähiseuduilla, näissä kesähuviloissa asuu?
– Yleensä täällä ympäristössä asuu vain ihmisiä, joiden on täytynyt tänne talvehtia...
– Mutta onkos maaliskuun puolivälissä, silloin kun täällä korjaustyöt alotettiin, ketään tänne muuttanut?
Taraschkin veti kesänkirjavaisen naamansa poimuille, kynsi auringon polttamia olkapäitään ja yhtäaikaa raapi toisen jalan varpaan kynsillä toista jalkaansa. Tätä keinoa hän käytti, ei ainoastaan omaa ajatustaan tarkempaan toimintaan auttaakseen, mutta myöskin voittaakseen aikaa terävämpään ajatteluun. Ja mikähän siinä on lopullisesti takana, jonka vuoksi pitäisi muistella, jos kuka Pietarin asukkaista on maaliskuun aikana tänne kesäasunnoille muuttanut...
– Tuolla,... metsikössä... on autio, umpeen naulattu kesäasunto, sellainen, joka oikeastaan kuuluu jo romukasaan, sanoi Taraschkin, sekä jatkoi: – Minä muistelen, että noin neljä viikkoa takaperin minä näin sieltä nousevan savua. Minä arvelin ensin itsekseni, että lapset siellä mahdollisesti touhuavat omia joutaviaan. Ja siihen sanoi meidän perämies: – sehän on paras piilopaikka roistoille.
– Oletteko ketään sen talon asukkaista nähneet?
– Odottakaahan, Vasilji Vitaljevitsch! Todennäköisesti minä näin niitä ihmisiä viimeksi aivan tänä aamuna, – varmasti ne olivat niitä...
Sitten Taraschkin kertoi yksityiskohtia myöten tarkasti niistä kahdesta henkilöstä, jotka hän aamuhämärissä näki veneellä tulleen lähelleen liejuiselle rannalle.
Schelga kuunteli tarkkaavaisena ja sanoi vain aika-ajoin: – vai niin,... vai niin, – sulkien samalla silmänsä hyvin kapealle raolle.
– Mennäämpäs sinne ja näyttäkää minulle se kesähuvila, sanoi hän, katkaisten äkkiä keskustelun ja tunnustellen samalla tottuneella liikkeellä revolverinsa kädensijaa.
V.
Se kyseenalainen kesäasunto koivumetsikössä ei todellakaan enää ollut suuresta arvosta.
Ulkoportaat olivat kokonaan lahonneet ja niiden sideraudoidus riippui irrallisena. Ulkoikkunat olivat suljetut ja sitäpaitsi olivat ikkuna-aukot naulaten laudoitettu umpeen. Ikkunaruudut olivat puitteissaan suurimmaksi osaksi lyöty säpäleiksi. Katon vesikourujen jätteiden alla näkyi rakennuksen nurkissa jo vahvaa sammalta.
– Te olette oikeassa, – tämä talo on asuttu, – sanoi Schelga, kierrettyään varovaisesti rakennuksen ympäri ja puiden välistä sitä tarkasteltuaan... Tänään viimeksi on täällä ollut ihmisiä. Sisäänkäynti on takarappusien kautta, mutta mitä pirua ne ihmiset ovat sitte ikkunan kautta sisään ryömineet? Taraschkin, tulkaahan tänne, täällä ei ole kaikki asiat niinkuin olla pitäisi!
Schelga ja Taraschkin lähenivät takaportaita. Siellä näkyi selvästi hiekkasia jalan jälkiä. Vasemmalla puolella, ulkoseinällä, riippui aivan äskettäin irtirevitty ikkunaluukku. Sisimmäinen ikkuna oli avoinna. Ikkunan alla näkyi tuoreessa hiekassa samalla tavalla jalan jälkiä. Ja niitä oli kahdenlaisia jälkiä: isoja, huomattavasti raskaan ihmisen, ja pienempiä naulapohjilla painettuja.
– Tuolla ulkoportailla on vielä eri kengästä jälkiä! sanoi Schelga.
Hän kurkisti ikkunasta sisään, vihelti hiljakseen ja sitte huusi sisälle:
– Hei, setä, teillä on täällä ikkuna auki! Ettekö pelkää, että teidät kannetaan täältä tiehenne? Ei kukaan vastannut. Puolipimeästä huoneesta lemusi vastaan imelä, epämieluinen tuoksu.
Schelga huusi vielä kerran, edellistä äänekkäämmin. Kapusi ikkunalaudalle, veti esiin revolverinsa ja hyppäsi sitte keveästi huoneeseen sisälle. Hänen perässään ryömi Taraschkin.
Ensimäinen huone oli tyhjä. Lattialla oli vain hajallaan tiilen palasia ja saviteosten kappaleita. Puoliavoimesta ovesta tunki tuntuviin imelä ja vastenmielinen haju. Toinen huone näytti olevan keittiö. Liedellä, pöydällä ja tuoleilla oli "Primus"-öljykeittiöitä, fajanssitiilejä, lasisia ja metallisia tislauskattiloita, lasipurkkeja sekä laatikoita, sisältäen eräänlaisia valmisteita. Yksi "primuksista" sihisi vielä sammumaisillaan.
Schelga huuteli vielä kerran. Hän puisteli päätään ja avasi varovaisesti oven seuraavaan puolipimeään huoneeseen, joka sai niukan valonsa ikkunaluukkujen raoista sisääntunkevista auringon säteistä.
– Tuolla hän on! – sanoi Schelga. Huoneen perällä oli rautainen sänky. Siinä makasi selällään täysissä pukimissaan – mies. Hänen kätensä olivat pään taakse vedetyt ja sängyn rautatankoihin sidotut. Jalat olivat samalla tavalla köysillä sidotut. Nuttu ja paita oli rinnan kohdalta revitty. Pää oli luonnottoman paljo taaksepäin työnnetty ja parta oli epäjärjestyksessä.
– Ahaa, – ovat kiduttaneet hänet, kiduttaneet!... huudahti Schelga ja tarkasteli suomalaisen puukon päätä, joka oli sen ihmisen rintakuopasta syvälle ruumiiseen työnnetty.
– Vasilji Vitaljevitsch – hän on se sama, joka veneellä tuli. Siitä ei voi olla kun korkeintaan puolentoista tuntia, kun hänet on murhattu...
– Jääkää te tänne, pitäkää vartiota – mutta koskea ei saa, eikä ketään laskea sisälle, kuuletteko, Taraschkin?
Muutamia minuutteja myöhemmin tiedotti Schelga klubin puhelimessa:
– Määrään kaikilla rautatieasemilla... tarkastamaan kaikki matkustajat... Määrään kaikissa hotelleissa... tarkastamaan kaikki, jotka tänä aamuna kello kuuden ja kahdeksan välillä tulivat sisälle... Lähettäkää yksi asiamies ja poliisikoira minun käytettäväkseni!...
VI.
Siksi kunnes poliisikoira saapui, tutki Schelga kesähuvilaa, alottaen vintiltä pitäen.
Kaikkialla olivat paikat lian peitossa, joukossa särettyä lasia ja seinäpaperin riekaleita. Ikkunat olivat hämähäkin kudoksien peittämät ja huoneen nurkat kasvoivat tuoretta sientä, joka versoi perustuksessa. Huvila oli nähtävästi jo vuonna 1918 hylätty autioksi. Viimeisinä aikoina näytti käytetyn vaan keittiötä ja sitä huonetta, jossa oli rautainen sänky.
Epäilemättä ei täällä oltu varsinaisesti asuttu, vaan tänne oli tultu jotakin tekemään, jota piti peitellä ja salata. Tämä oli ensimäinen vaikutelma, jonka Schelga sai tutkimuksistaan. Lähempi tarkastelu keittiössä osotti, että täällä oli nähtävästi puuhailtu jonkinlaisilla kemiallisilla kokeilla. Schelga löysi eräästä sinkkisestä arkusta ison joukon puuhiiltä, tulikiveä ja aluminiumijauhetta, rautaoksiidia, natriumia ja keltaista fosforia. Näiden lisäksi oli vielä muutamia aineita, joita hän ei voinut määritellä. Tutkittuaan liedellä olevaa tuhkakasaa, joka oli nähtävästi syntynyt siinä suoritetuista kemiallisista kokeista, löysi hän pari vihkosta. Ne sisälsivät selostuksia epäorgaanisesta kemiasta, ja niissä oli muutamia lehtiä taitettu ikäänkuin hakumerkiksi. Näistä huomioistaan voi Schelga tehdä toisen, seuraavan määritelmän: Murhattu on puuhaillut aivan viattomilla ilotulituskokeilla. Vaikka asia näyttikin tämänlaisena selvältä, jäi hän kuitenkin epäilevän miettiväiseksi. Vielä kerran hän tutki kaikki murhatun vaatteet, mutta ei voinut kuitenkaan mitään uutta löytää. Nyt alkoi hän asiaa ajattelemaan kokonaan uudelta lähtökohdalta: Ikkunan alla olevat jalan jälet näyttävät, että molemmat murhaajat ovat kiertäneet ulkoportaat ja tunkeutuneet sisälle sellaista tietä, jolla onnistuminen on täytynyt näyttää hyvin epätietoiselta. Epäilemättä heidän on täytynyt olla varuillaan ja pelätä, että tuo mies täällä huvilassa ei kuulisi ikkunaluukkujen repimistä ja eikä asettuisi puolustavaan vastarintaan.
Siitä voi taasen tehdä johtopäätöksen, että murhaajilla on ollut päämääränä saada haltuunsa jotakin erinomaisen tärkeätä – taikka tuon miehen täällä yksinäisessä huvilassa murhata mistä hinnasta hyvänsä.
Jos taasen ajatellaan edelleen, että murhaajilla on ollut tarkotus hänet yksinkertaisesti surmata, niin silloin olisi se teko ollut muutenkin, ilman näin suurta epäonnistumisen vaaraa toteutettavissa. Esimerkiksi häntä olisi voinut täällä yksinäisellä huvilatiellä vaania ja teon olisi voinut suorittaa mitään hälinää tahi vastarintaa pelkäämättä. Toisekseen näytti tilanne, jossa murhattu löytyi, että häntä oli kidutettu. Häntä oli palavalla sikarilla poltettu, kädet oli väännetty ranteista pois paikoiltaan. Eikä hänelle oltu annettu heti kuolettavaa puukoniskua, vaan oli häneen pistelty useita pienempiä haavoja. Siis murhaajilla on nähtävästi ollut tarkotuksena saada sellaisia tietoja, joita vainaja ei halunnut ilmoittaa.
Mutta mitä sitte ne surmantuojat tahtoivat uhriltaan kiristää? Rahaako? On kuitenkin hyvin vaikea otaksua, että mies, joka tällätavoin autiossa metsätalossa öitään viettää, pitäisi mukanaan paljo rahoja. Paremminkin on ymmärrettävissä, että murhaajat aikoivat puristaa tietoonsa jonkin salaisuuden, joka on jollakin tavalla yhteydessä vainajan yöllisen puuhailun kanssa.
Tältä pohjalta lähtien päätti Schelga tarkastaa keittiön vielä kerran perusteellisesti. Hän veti uunin kupeelta pois ison arkun ja havaitsi sen alla neliömäisen kellariluukun. Näitä keittiön alla olevia kellarejahan tavataan usein tämänlaisissa kesäasunnoissa. Taraschkin sytytti kynttilän pätkän ja asettui vatsalleen lattialle, näyttääkseen valoa alas kellariin, johonka Schelga oli jo ryömien laskeutunut lahoja portaita myöten.
– Tulkaahan tänne alas sen kynttilän kanssa, sanoi Schelga... Täällähän hänellä on ollut todellinen laboratorio, kemiallinen keitinpaja.
Kellariaukio käsitti lähipitäen koko huvilan aluksen. Sen tiiliseinustalle oli pukeille asetettu lautoja, ollakseen siinä pöytien asemesta. Laudoille oli sijoitettu pieni moottori ja dynamo, lasipalloja ja lasiammeita, jonkalaisia tavallisesti käytetään sähköllä suoritettavia kemiallisia yhdistelmiä varten. Kaikilla pöydillä oli vielä hajallaan viilaajan työkaluja ja – tuhkakasoja. Kellarin katosta riippui iso petroleumilamppu.
– Täällä ne ovat työskennelleet! sanoi Schelga, tietoisella ymmärtämyksellä tarkastellen paksuja hirsiä ja rautalevyjä, jotka olivat kiinnitetyt kellarin seinään. Ne hirret ja levyt oli useista kohdin lävistetyt, muutamat kokonaan erilleen katkaistut, joissa leikkaukset ja reijät näyttivät vähän palaneilta.
Erääseen pystyyn asetettuun mäntylautaan oli kaivettu reikiä, joiden läpimitta oli vain noin kymmenes osa millimetriä ja jotka näyttivät ikäänkuin jollakin ohuella neulalla siihen lävistetyn. Keskelle samaa lautaa oli sellaisilla pistoreijillä kaiverrettu entisvenäläisiä kirjaimia, muodostaen nimen:
P. P. Garin.
Schelga käänsi laudan ympäri ja näki sen toisella puolella samat reijät muodostavan saman nimen. Millä ihmeellä taikka käsittämättömällä koneella lieneekään kolme tuumaa paksuun lautaan tuollaiset reijät kaivettu – tai ehkä poltettu?
– Piru kaikkiaan, kirosi Schelga... Ei P. P. Garin täällä olekaan puuhaillut millään ilotulitusvehkeillä.
– Mutta mitäs tämä on, Vasilji Vitaljevitsch, kysyi Taraschkin ja näyttäen noin puolentoista tuumaa korkeata hiilikartiota, joka näytti jostakin erikoisaineesta puristetulta.
– Mistä te tämän löysitte?
– Täällä on teille kokonainen arkullinen tuollaisia kappaleita!
Pyöriteltyään ja haisteltuaan kartiota käsissään, asetti Schelga sen pöydän laidalle. Pisti sytytetyn tulitikun sen syrjään ja vetäytyi itse kellarin etäisimpään nurkkaan. Tulitikku paloi loppuun, ja samalla leimahti pyramiidi häikäisevän kirkkaaseen, sinivalkoiseen tuleen, palaen viiden minuutin ja muutamien sekunttien ajan, nokea jättämättä ja aivan äänettömästi.
– Minä suosittelen tuollaisia kokeita jälleen uusimasta, sanoi Schelga... Ensiksikin voivat tuollaiset kartiot olla arkoja räjähtämään, taikka voivat myöskin kehittää myrkkykaasua. Ja sellaisessa tapauksessa olisi hyvin vaikeata meidän päästä ainoatakaan kertaa täältä kellarista pois. Oikein hyvä näin... No niin, mitä me nyt olemme saaneet selville? Koetetaampas siitä nyt jotakin kokonaista määritellä: Ensiksikin, tässä murhassa ei ole ollut kyseessä kosto, eikä ryöstö. Toisekseen voidaan murhatun nimi pitää varmuudella olevan P. P. Garin. Ja siinäpä onkin jo kaikki mikä meillä on tähän asti selvää. Te voitte väittää, jos haluatte, toveri Taraschkin, että P. P. Garin oli se, joka veneellä souti tiehensä. Sitä en minä kuitenkaan usko. Tuon nimensä tuohon lautaan on Garin itse omakätisesti kirjottanut. Se on sielutieteellisesti selvä. Jos minä, otaksutaan niin, tuollaisia merkillisiä keksintöjä täällä tekisin, niin varmaa on myöskin, että minä onnistumisen johdosta ensimäisessä innostuksessani oman nimeni kirjottaisin, eikä esimerkiksi: Taraschkin! Me tiedämme, että murhattu on tässä koepajassaan työskennellyt – ja niin ollen hän on itse se keksijä, toisin sanoen – Garin!
Schelga ja Taraschkin ryömivät kellarista ylös päivän valoon ja istuutuivat päivänpaisteiselle kohdalle ulkoportailla poltellen savukkeita ja jääden odottamaan poliisiasiamiehen ja koiran tuloa.
VII.
Ulkomaille menevien sähkösanomien vastaanottoluukulle Leningradin pää-postiasemalla, ilmestyi raajarikkoinen käsi, pitäen vapisevilla sormillaan ikkunan takana olevan virkailijan näkyvissä täytettyä sähkösanomakaavaketta. Sähköttäjä otti sen paperin, mutta ei heti ymmärtänyt siinä olevan sähkösanoman sisältöä. Häntä häiritsi siinä jonkinlainen merkillisyys. Hän vilkasi edessään olevaan käteen, jossa näytti olevan kuivuneen punertavat ja pahasti vääntyneet, mutta muuten hyvästi hoidetut sormet. Niin, ja neljä kynttä, sillä kädessä ei ole viidettä sormeakaan, ajatteli sähköttäjä, hillitsi itsensä ja alotti lukemaan kaavaketta:
Varsova. Marschallkowskaja. Semjonow. Tehtävä puoleksi
suoritettu. Insinööri matkustanut. Ei onnistunut saamaan
papereja. Odotan määräyksiä.
Stasij.Sähköttäjä veti punaisella kynällään viivan Varsova sanan alle. Sitte hän nousi seisomaan, sulki vastaanottoluukun ja jäi sen ikkunaristikon läpi tarkastelemaan sähkösanoman tuojaa. Hän oli kookas, keski-ikäinen mies, turvonneilla kasvoilla riippui harmaankeltainen iho, suuta peittävä huuliparta oli väriltään kellertävä. Silmät olivat kokonaan tulehtuneiden luomien poimujen taakse kätkeytyneet. Puhtaaksi ajeltua päätä peitti ruskea samettilakki.
– Mistä siinä on kysymys, kysyi hän karkeasti... Lähetättekö sen sähkösanoman?
– Tämä sähkösanoma on tehty salamerkinnällä, vastasi sähköttäjä.
– Mitä se on: – salamerkintä? Mitä te puhutte joutavia? Sehän on kaupallisia asioita koskeva sähkösanoma ja te olette sen velvollinen lähettämään! Minä näytän teille henkilöpaperini. Minä olen puolalaisen konsulaatin virkamies! Minä vedän teidät vastuuseen pienimmästäkin viivytyksestä!
Näin äkäili keltaharmaan värinen herra, ravistellen vihaisena päätään. Hän ei puhunut, mutta paremminkin haukahteli ja nelisorminen käsi vapisi yhä, samoinkuin sähkösanomaa antaessa.
– Tiedättekö te, porvari, täällä meidän tasavallassa on käytännössä toinen järjestys kuin teillä siellä Puolassa. Meillä pitää jokaisen porvarin olla poliittisesti selvän, ja minä näen – huolimatta, että te väitätte sähkösanoman olevan kaupallista laatua, – että tämä on sittenkin sisällöltään poliittinen ja kirjotettu salamerkinnällä. Te voitte minua vastaan tehdä valituksen, mutta ilman esimieheni lupaa minä en tätä sähkösanomaa lähetä!
Sähköttäjä hymyili. Mutta kellertävä herra kohotti kiivaana puheensa yhä äänekkäämmäksi, oikeastaan hän huusi raivostuneena. Sillä välillä otti eräs neitonen sähkösanoman huomaamatta pois ja vei sen sille pöydälle, jolla Vasilji Vitaljevitsch Schelga näinä päivinä tutki kaikki lähetettävät sähkösanomat. Heti kun hän silmättyään havaitsi osotteen: Varsova, Marschallkowskaja, läksi hän paikaltaan ja kiersi etuhuoneeseen sekä jäi seisomaan kiivailevan lähettäjän taakse.
– Hyvä, sanoi sähköttäjä sitte kun hän havaitsi Schelgan tekevän
maltittomia viittauksia riitelevän lähettäjän takana... Hyvä! Teidän
henkilöllisyyspaperinne on kunnossa. Minä lähetän tämän sähkösanoman.
Mutta mitä tulee siihen panjein [panje, kansallinen nimitys Puolassa,
tarkoittaa herra. Suom.] politiikkaan, saisitte hävetä sitä
puolustaessanne...Hän asetti huulensa ikäänkuin torvelle ja istuutui kirjottamaan sähkösanoman vastaanotetuksi. Puolalainen haukkoi rajusti ilmaa vieläkin suunniltaan ollen. Polki vuoroon toista ja toista jalkaansa, että hänellä kiiltokenkänsä narisi. Tarkkaavaisena silmäili Schelga hänen jalkojaan. Sitte hän meni ulko-ovelle ja viittasi vartiossa olevan apulaisetsivän luokseen ja sanoi puolalaista osoittaen:
– Seuratkaa!
Eilinen risteily poliisikoiran kanssa johti kesähuvilalta Krestovojoelle, jossa jälet hävisivät. Täällä olivat murhaajat nähtävästi astuneet veneeseen. Ja muuta uutta ei eilispäivän kuluessa saatu selville. Ne lurjukset näyttävät saaneen itsensä Leningradissa erittäin hyvin piilotetuksi. Eikä myöskään se sähkösanoma näyttänyt minkäänlaista lopullista selvyyttä. Mahdollisesti oli siitä sähkösanomasta mielenkiintoa ainoastaan Semjonoville Varsovassa... Ehkä ei se myöskään ollut todellakaan muuta kuin joltakin puolalaisen lähetystön asiamieheltä kaupallinen ilmoitus.
Sähköttäjä ojensi vastaanotostaan todistuksen puolalaiselle. Tämä kaivoi liivinsä taskua pieniä rahoja ottaakseen. Samalla silmänräpäyksellä läheni vastaanottoluukkua nopeilla askelilla kaunis, tummasilmäinen ja pujopartainen mies. Kädessään oli hänellä sähkösanomakaavake. Odotellessaan luukullepääsyvuoroaan, vilkasi hän rauhallisesti mutta epäluuloisesti riitelevän puolalaisen vatsaan.
Schelga havaitsi mitenkä pujopartainen herra äkkiä hätkähti hämmästyksestä. Hän huomasi puolalaisen nelisormisen käden ja vilkasi heti hänen kasvojaan.
Kumpaisenkin katseet kohtasivat toisensa. Nyt hämmästyi vuorostaan puolalainen niin, että laski alaleukansa putoamaan. Turvonneet silmäluomet avautuivat. Katseesta leimusi mielipuolisuuden hehku. Hänen kauhistuneet kasvonsa vaihtelivat väriä kuin kameleontti, jääden viimein lyijynharmaaksi.
Nyt vasta huomasi Schelga, että hänellä oli pujopartaisessa herrassa edessään eilen siellä Krestovon huvilalla murhatun kaksoisolento... Vasilji Vitaljevitsch oli havainnoistaan vieläkin niinkuin päähän lyötynä ja kadotti – urheilumiehelle kerrassaan anteeksiantamatonta – muutamia korvaamattoman tärkeitä sekuntteja.
Puolalainen kiljasi käheästi ja sujahti uskomattomalla nopeudella ulko-ovelle. Läheisyydessä seisova etsivä, jolla oli määräys seurata puolalaista etempänä, laski hänet vapaasti juoksemaan ohitseen, kunnes tämä pääsi kadulle ja lähti sitte häntä seuraamaan.
Murhatun kaksoisolento jäi rauhallisesti vastaanottoluukulle seisomaan. Hänen kylmissä, syvien varjojen ympäröimissä silmissään ei kuvastunut muuta kuin hämmästystä. Hän nytkäytti vain olkapäitään silloin kun puolalainen juoksi tiehensä ja antoi vastaanottajalle sähkösanomansa. Schelga luki sen kurkistaen hänen olkapäänsä yli:
Paris. Bulevard Batignolle, postitoimisto, N. 655.
Kokeita jatkettava viipymättä. Laji parannettava viisikymmentä
prosenttia. Toukokuun puolivälissä odotan ensimäistä lähetystä.
P. P.Tämä koskettelee tieteellistä työtä, jota varten minun toverini lähetettiin epäorgaanisen kemian laitoksesta Pariisiin, – sanoi hän sähköttäjälle, joka taaskin muodosteli huuliaan torvelle. Sitte otti hän taskustaan hitaasti esiin ja tottuneen koneellisesti savukekotelonsa, koputti savukettaan, sytytti ja alkoi rauhallisesti poltella. Schelga sanoi hänelle kohteliaasti:
– Sallitteko minun puhella kanssanne muutaman sanan?
Pujopartainen mies vilkasi nopeasti puhujaan, laski silmäripsensä vaipumaan ja vastasi äärimmäisen miellyttävästi:
– Olkaa hyvä!
– Minä olen etsivä rikososastolta, sanoi Schelga, näyttäen henkilöllisyystodistuksensa... Emmeköhän etsi mukavampaa paikkaa keskusteluamme varten.
– Onko aikomuksenne vangita minut?
– Ei jälkeäkään sellaisesta. Minä haluan vain teitä varottaa, sillä tuolla puolalaisella, joka tästä vastikään juoksi tiehensä, on varma aikomus surmata teidät, samalla tavalla kun hän eilen Krestovon saarella murhasi insinööri Garinin.
Pujopartainen mies ajatteli minuutin verran. Ei kohteliaisuutta enempää kuin rauhaakaan vivahdellut hänen kasvoillaan:
– Olkaa hyvä, sanoi hän... Mennään sitte. Minulla on neljännestunti vielä vapaata aikaa.
VIII.
Lähellä postiviraston taloa tavotti Schelga puolalaisen jälkeen lähteneen apulaisetsivän. Hänen huulensa vapisivat ja hänen poskillaan läikähti punaisia täpliä:
– Vasilji Vitaljevitsch, hän on livistänyt!
– Ja minkätähden te laskitte hänet pakenemaan?
– Häntä odotti auto, Vasilji Vitaljevitsch!
– Ja missä oli teidän moottoripyöränne?
– Tuolla se makaa, – sanoi etsivä ja näytti pyöräänsä, joka oli kadulla noin sadan askeleen päässä postivirastosta... Se heittiö hyppäsi pyörälle ja viilti veitsellä kumirenkaat puhki. Minä vihelsin – mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän jo autossaan ja ajoi tiehensä.
– Huomasitteko tarkastaa auton numeroa?
– En!
– Minkä tähden ette? Minä erotan teidät huolimattomuutenne tähden virastanne!
– Vasilji Vitaljevitsch, se numero oli tarkotuksellisesti lialla tuhrittu.
– Hyvä. Menkää rikososastolle, – kahdenkymmenen minuutin kuluttua olen minä siellä.
Schelga kiirehti pujopartaisen jälkeen ja tavotti hänet. Jonkun aikaa kävelivät he ääneti vierettäin. Viimein he kääntyivät Ammatillisten järjestöjen puistotielle.
– Te olette sen murhatun kanssa hämmästyttävän yhdennäköinen, sanoi Schelga.
– Sitä on minulle jo moneen kertaan sanottu. Minun nimeni on Pjankow-Pitkjewitsch, vastasi puhuteltu myöntyväisesti... Eilisistä iltalehdistä sain myöskin jo tiedon Garinin murhasta. Se on kauheata. Minä tunsin hänet hyvästi. Hän oli kunnollinen työmies, – huomattavan etevä kemisti. Minä kävin usein hänen luonaan, siellä koepajassaan Krestovon saarella. Hänellä oli valmistumaisillaan suuri keksintö sotakemian alalla. Onko teillä aavistusta eräänlaisesta savukynttilästä, hiilikartiosta?
– Mitä?... Te uskotte, että Garinin murha on jollakin tavalla yhteydessä Puolan poliittisten juonittelujen kanssa?
– Sitä minä en usko. Tähän murhaan johtavat perussyyt ovat uskottavasti paljo syvemmällä. Selostukset Garinin työstä ja keksinnöstä ovat joutuneet myöskin ameriikkalaiselle sanomalehdistölle. Nämä puolalaiset voivat täällä esittää korkeintaan jonkinlaista välittäjän, taikka kätyrin osaa.
Ammatillisten järjestöjen puistikossa esitti Schelga, että istuutuisivat penkille. Puistikkokatu oli ihmisistä tyhjä. Etäämpänä näkyi vain eräs talonmies tavanmukaisesti porttinsa edustalla lakaisupuuhissa. Schelga otti kirjetaskustaan venäläisistä ja ulkomaalaisista sanomalehdistä karsittuja leikkeleitä ja eritteli ne polvella levälleen.
– Te sanoitte, että Garin olisi ollut kemisti? Samoin, että maine hänen työstään olisi levinnyt aina ulkomaille asti. Tästä teidän maininnastanne saan minä muutamia johteita yhteen selväksi. Mutta sittenkin jää vielä eräitä seikkoja, jotka eivät ole minulle vielä kokonaan selvillä. Kas tässä, lukekaapas tuosta.
"... siitä mitä kerrotaan uudesta venäläisestä keksinnöstä seurataan Amerikassa erikoisella mielenkiinnolla. Oletetaan, että tässä on kysymyksessä jokin uusi hävityskone, jonka pitäisi huomattavasti ylittää kaikkien tähänastisten valtavuuden..."
Pitkjevitsch naurahteli toisella suupielellään ja antoi kätensä luisua taskuun savukekoteloa ottamaan:
– Merkillistä, sanotte te, – siitä minä en tiedä mitään. Ei, tämä ei voi ollenkaan koskea Garinia. Tämän täytyy olla jotakin muuta!
Schelga ojensi hänelle erään toisen sanomalehtileikkeleen, josta Pitkjevitsch luki seuraavan selostuksen:
"... Kuten tiedetään suunnitellaan amerikkalaisen laivaston pidettäväksi suuret manööverit Tyynellä valtamerellä, niin on tämän kysymyksen yhteydessä tehty sotaministerille kysymys, josko hänellä on tietoa siitä tavattomasta hävityskoneesta, jota parhaillaan Neuvosto-Venäjällä rakennetaan ja, joka ottaen huomioon neuvostovallan yhä lisääntyvän voimistumisen, vasta äsken päättyneen venäläis-japanilaisen välien kärjistymisen päättyessä tarjosi niin paljo levottomuuden aihetta..."
– Tämähän on varsin mielenkiintoista, – sanoi Pitkjevitsch ja otti Schelgan kädestä vielä kolmannen lehtileikkeleen ja luki siitä:
"... Kemian kuningas, multimiljonääri Rolling on matkustanut Europaan. Hänen matkansa on yhteydessä mahtavan trustin perustamisen kanssa, jonka kautta hiilen, pihkan ja keittosuolan tuotanto pitäisi järjestää yksiin käsiin"...
"Tämä kemianyrkki toivotaan jäävän pysyväiseksi uhkaukseksi jokaista valtaa vastaan, joka yrittäisi häiritä maailman tasapainoa. Tämä trusti tulee pakottamaan neuvostotasavallan ajattelemaan, josko sen hallitus saa edelleen häiritsemättä jatkaa kaikki rikkovaa propagandaansa."
Pitkjevitsch sanoi kulmakarvojaan vähän rypistellen:
– Jaha, tämä koskettelee suoranaisesti sitä asiaa, jonka kanssa Garin työskenteli ja puuhaili. Se on aivan helposti ymmärrettävissä, – että murha on myöskin tämän asian kanssa suoranaisessa yhteydessä!
Ja sitte hän luki Moskovan "Pravdasta":
"... Keksijäin osastolle on levinnyt tieto niistä mielenkiintoisista töistä, joilla eräässä leningradilaisessa yksityislaboratooriossa kokeillaan lämpösäteiden johtamiseksi suurempiin etäisyyksiin asti."
– Ja tämä, tämä koskettelee epäilemättä sitä murhattua Garin raukkaa, sanoi Pitkjevitsch.
– Oletteko urheilumies? – kysyi Schelga äkkiä ja otti hänen kätensä kääntäen siitä kämmenpuolen ylöspäin. Minä itse olen oikein intohimoinen urheilija.
– Tehän voitte nähdä, josko minulla on käsissäni rakkoja soutamisesta, toveri Schelga... Katsokaahan tuota: kaksi rakkoa, – se merkitsee, että minä olen huono soutaja. Todellisuudessa minä kaksi päivää takaperin soudin puolitoista tuntia yhtämittaa keskeytymättä, silloin kun minä toin Garinin veneellä Krestovon saarelle... Riittääkö teille tämä selitys?...
Schelga antoi hänen kätensä pudota ja nauroi:
– Te olette kylmäverinen mies, toveri Pitkjevitsch. Minun pitää paremmalla huomiolla seurata teidän puuhianne.
– Minä en jätä milloinkaan vakavaa taistelua kesken!
– Sanokaahan, Pitkjevitsch, oletteko jo kauemmin tuntenut tuon nelisormisen puolalaisen?
– Te haluatte tietää minkätähden minä sähkösanomakonttorissa hämmästyin huomattuani hänen nelisormisen kätensä? Teillä on terävä huomiokyky, toveri Schelga. Todellakin minä hämmästyin, oikeastaan vieläkin enemmän, – minä kauhistuin.
– Minkätähden?
– Tästä edelleen – minä en kerro teille mitään. Schelga työnsi alahuulensa pitkälle ja vilkasi pitkin puistokatua.
Pitkjevitsch puhui edelleen:
– Voinhan minä sentään teille enemmänkin sanoa: Hänellä ei ollut ainoastaan käsi kysymyksessä, vaan koko ruumis. Poikittain yli rinnan on hänellä oikein valtava arpi. Se on hänellä Garinin toimesta jo vuodelta 1919. Sen miehen nimi on Stasij Tiklinsky. Aikaisemmin oli hänellä pitkä parta.
Schelga kysyi:
– Sillä samalla keinollako kuollut Garin tälle Tiklinskylle saattoi sen arven, jolla hän kolme tuumaa paksun laudan poltti reijille?
Pitkjevitsch kääntyi äkkiä päin Schelgaa ja hetkisen katsoivat kumpainenkin silmästä silmään toisiaan, toinen rauhallisesti ja läpitunkevasti, toinen kirkkaan iloisesti ja avoimesti.
– Jaha, aijotteko te minut kuitenkin vangita, toveri Schelga?!
– En... Siihen jää aina vielä aikaa...
– Te olette oikeassa. Minä tiedän paljon tästä asiasta. Mutta on myöskin helposti ymmärrettävää, että teille ei ole mahdollista minkäänlaisilla pakkotoimenpiteillä minulta puristaa esille mitään, jota? minä en vapaasta tahdostani halua kertoa. Että minä en ole tähän rikokseen, murhaan osallinen, sen te tiedätte jo ilman muuta. Haluatteko avonaista peliä? Minun puolestani on taistelun ehdot seuraavat: Onnistuneen ottelun jälkeen kohtaamme toinen toisemme avonaisessa keskustelussa. Tämä asiamme muistuttaa sakkipeliä. Vastustajaa ei saa kuolettavasti lyödä. Mutta ohimennen sanoen: tällä ajalla kun olemme yhdessä keskustelleet, olette te jo kolme kertaa hoippunut kuoleman vaarassa, – minä vakuutan teille, että minä en nyt laske leikkiä. Olisi tässä teidän sijallanne istunut esimerkiksi Tiklinsky, olisi hänet tästä jonkun ajan perästä löydetty toivottomassa tilassa, kuolevana, kerrotunlainen täplä ruumiissaan. Mutta minä sanon vieläkin, että teitä vastaan en minä tule sellaista taidekeinoa käyttämään. Haluatteko tämänlaisen taistelun pelata loppuun?
– Siihen suostun, sanoi Schelga katse kirkkaan loistavana... Minä tulen tekemään ensimäisen hyökkäyksen.
– Ymmärrettävästi... Jos te ette olisi postivirastossa minua pidättänyt, en minä olisi teille tätä taistelua esittänyt. Ja mitä sitte tulee siihen nelisormiseen puolalaiseen, lupaan minä teille hänen etsinnässään olla apuna. Missä hänet tavannenkaan, ilmoitan siitä teille heti sähkösanomalla.
– Hyvä on. Mutta nyt, Pitkjevitsch, näyttäkääpäs minulle minkälainen ase teillä on, jonka turvin te voitte tuollaisen uhkauksen heittää?
Pitkjevitsch nyökäytti päällään ja naurahti... Olkaa hyvä, – kuten haluatte: mehän pelataan avoimilla korteilla.
Varovaisesti veti hän sivutaskustaan matalan metallirasian esille. Siinä oli säämiskänahkainen hansikas ja pieni metalliputki, ei mitenkään sormea paksumpi.
IX.
Tiellään takaisin poliisin rikosasiain osastolle, jäi Schelga äkkiä seisomaan, ikäänkuin hän olisi juossut jotakin näkymätöntä muuria vasten:
– Haa, – huudahti hän suuttuneena ja jalkaansa polkien... Kirottu vekkuli, senkin tuhannen kerä!
Nyt vasta huomasi Schelga, että häntä oli vedetty nenästä. Hänhän seisoi kahden askeleen päässä puolalaisesta, mutta ei vaan ymmärtänyt ottaa häntä kiinni. (Schelga ei enää epäillytkään, etteikö hän olisi ollut se etsitty murhaaja.) Hän puheli sen miehen kanssa, jolla epäilemättä oli käsissään kaikki murhaan johtavat langat, mutta joka keskustelun aikana osasi niin näppärästi vältellä, että hän ei sitä silloin ollenkaan päässyt huomaamaan. Tällä Pjankov-Pitkjevitschilla oli varmasti hallussaan jonkinlainen salaisuus... Nyt vasta selvisi äkkiä Schelgalle, minkälainen ääretön merkitys tällä salaisuudella voisi olla valtiolle... Hänellä oli jo Pjankov-Pitkjevitsch silmukassaan, – mutta se kirottu veijari livisti siitä nokkelasti tiehensä.
Schelga juoksi toiseen kerrokseen, omalle osastolleen. Puolipyöreän ja matalan ikkunan pielessä oli pöydällä sivultavalaistuna sanomalehtiin peitetty käärö. Ikkunakomerossa seisoi rauhallinen, paksu mies jaloissaan likaiset saappaat ja yllään ohut hellenuttu. Samalla kun hän piteli lakkia vatsallaan, kumarsi hän Schelgalle:
– Babitschev, talonisännöitsijä, sanoi hän ryyppyjen painamalla äänellään... Talon isännöitsijä Puschkarskajakatu kaksikymmentäneljä.
– Tekö toitte tämän paketin?
– Minä. Se on sieltä asunnosta N:o 13. Ei päätalossa, mutta sivurakennuksessa on tämä asunto, josta meidän talon vuokralainen on jo kaksi vuorokautta ollut kateissa. Tänään kutsuttiin miliisin miehet ovea auki murtamaan. Paikalla tehtiin lain määräämän talojärjestyksen mukainen pöytäkirja ja tämän paketin minä löysin jälestäpäin uunista. Miehen silmät tulivat kosteiksi ja posket punottuivat ja väkevä sekasotkujuomien löyhkä levisi huoneeseen.
– Mikä on sen hävinneen vuokralaisen nimi?
– Saveljev, Ivan Alexejevitsch.
Schelga avasi käärön. Siitä löytyi Pjankov-Pitkjevitschin valokuva, kampa, sakset ja pullo tummaa nestettä, joka oli selvästi hiusväriä.
– Mitä Saveljev teki töikseen?
– Hän oli tiedemies... Kun meillä talossa murtui eräässä osastossa johtoputki, kääntyi talokomitea hänen puoleensa. Silloin sanoi hän itse: "Minä olisin mielelläni teitä auttanut, mutta minähän olen – kemisti."
– Jättikö hän öisin usein asuntonsa?
– Öisin?... Ei. Ei ainakaan se ole tullut huomatuksi. Talonisännöitsijä piteli suutaan kiinni ja jatkoi hetken kuluttua:... Tuskin aamusittain päivä valkeni, kun hän läksi talosta. Se on joka tapauksessa tosi. Mutta yöllä, – ei milloinkaan. Eikä häntä koskaan nähty juovuksissa.
– Kävikö hänen luonaan tuttavia?
– Ei ole nähty ketään.
Schelga soitti Leningradin miliisiosastolle saadakseen sieltä lisäselvitystä. Ja aivan oikein sieltä tiedotettiin, että Puschkarskajakadun 24:ssä, sivurakennuksessa todellakin oli asunut insinööri Ivan Alexejevitsch Saveljev, kolmekymmentäkuusi vuotta vanha. Kemian insinööri. Hän oli helmikuussa sinne muuttanut. Hänelle oli henkilöllisyystodistuksen antanut Tambovin kaupungin miliisi.
Schelga sähkötti Tamboviin ja lähti sitten isännöitsijän kanssa autolla ruumishuoneelle, johon rikosasiaintutkijaosasto oli Krestovon saarelta tavatun ruumiin toimittanut ja jossa se nyt makasi jäille asetettuna. Talonisännöitsijä tunsi heti vuokralaisensa asunnosta N:o 13.
X
Samaan aikaan tuli aivan sattumalta se samainen mies, joka sanoi nimekseen Pjankov-Pitkjevitsch, umpinaisessa ajurin vaunussa eräälle Leningraadin Storonan rakentamattomalle kentälle. Lähellä pientä puistikkoa maksoi hän ajurin ja kulki sitte kävellen pitkin autioiden tonttien sivua. Katu oli tyhjä. Eräässä lauta-aidassa avasi hän pienen portin, käveli yli pihan, jossa asfalttijätteiden välissä jo ruoho rupesi kasvamaan, sekä nousi erään rakennuksen takapuolisesta käytävästä kapeita portaita myöten ylös viidenteen kerrokseen. Hän avasi oven kahdella avaimella. Tyhjän eteisen seinällä olevaan ainoaan naulaan ripusti hän päällysnuttunsa ja hattunsa. Sitte astui hän huoneeseen, jonka ikkunat olivat alhaalta puoliväliin asti liidulla valkoisiksi tuhrittu, istuutui leposohvalle ja peitti käsillään kasvonsa.
Huoneen pääasiallisena kalustona oli seinäkaappeja, joihin oli kirjoja sekä fysikaalisia laitteita sijoitettu. Vasta täällä yksinäisyydessä voi hän vihdoinkin jättäytyä vapaasti sen tavattoman jännityksen ja levottomuuden valtaan, joka melkein epätoivona oli häntä eilisestä asti kalvanut.
Kasvojen ympärille puristautuneet kädet vapisivat. Hän oli varsin tietoinen siitä, että kuolemanvaara ei häneltä vielä ollut ohitse. Hän tunsi olevansa piiritetty. Muutamat pikkuseikat puhuivat vielä hänen edukseen, mutta kaksikymmentäviisi prosenttia asioista näytti todellisuudessa, että kaikki tulee menemään kieroon.
– Kuinka varomatonta, voi kuinka varomatonta!... kuiskasi hän.
Hän asetti tyynyn päänsä alle, heittäytyi selälleen ja sulki silmänsä. Voimakkaasta ajattelusta jännittyneenä oli hänellä lihaksetkin kovin väsyneet. Nyt hän ojensi ne vapaiksi ja antoi levätä. Muutaman minuutin kuolemantapainen liikkumattomuus riitti virkistykseksi. Hän nousi ylös, kaatoi itselleen lasillisen Madeira-viiniä ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Sitte kun viinin vaikutus kulki kuumana aaltona hänen ruumiinsa läpi, teki hän sellaisen liikkeen kuin olisi ilmassa aikonut noin vaan huiskauttamalla pestä kätensä, käveli säännöllisen hitaasti läpi huoneen samalla punniten niitä mahdollisuuksia, joita hänelle oli vielä pelastukseksi jäänyt.
Hän kohotti vanhojen seinäpaperien repeämän reunoja varovaisesti erilleen ja veti sieltä takaa esille muutamia piirustuslehtisiä ja kääri ne yhteen. Sitte hän otti seinäkaapista kaikki fysikaaliset koelaitteet, valikoi muutamia kirjoja ja sulloi ne piirustuksien kanssa matkalaukkuun. Jokaisen minuutin hyväkseen käyttäen kantoi hän laukun rappuja alas puukellariin ja piilotti sen siellä puoliksi mädäntyneiden niinimattojen alle. Sitte nousi hän takaisin ylös asuntoonsa, otti pöytälaatikostaan revolverin ja pisti sen housujensa takataskuun.
Kello oli nyt neljännestä vailla viisi. Hän laskeusi vielä kerran pitkälleen ja poltti savukkeen toisensa jälkeen heitellen jääneet pätkät nurkkaan.
– Ymmärrettävästi eivät ne ole niitä löytäneet, – virkkoi hän itsekseen melkein huutamalla. Siinä innostuksessaan viskausi hän jalat hajallaan pois leposohvalta. Hän juoksi huoneessaan edestakaisin ja samalla pesi jälleen ilmassa käsiään. Alkavassa iltahämärässä veti hän jalkaansa lujat saappaat ja puki ylleen purjekankaasta tehdyn viitan ja lähti pois talosta.
XI.
Puoliyön aikaan soi puhelin kuudennentoista miliisiosaston vartiohuoneessa. Hätäinen ääni kuului puhuvan:
– Lähettäkää kiireesti apua Krestovo-saarelle kesähuvilaan, sinne missä toissapäivänä tapahtui murha...
Ääni herkesi puhelimessa kuulumasta. Vartiovuorollaan oleva miliisimies kirosi puhelimeen ja heitti torven kädestään. Sitte hän soitti puhelinkeskukseen ja pyysi tarkastusta. Sieltä vastattiin, että viimeinen puhelu oli otettu soutuklubin huoneustosta. Hän soitti sinne. Kauan sai puhelinkello helistä ennenkun klubilta vastattiin. Uninen ääni kysyi:
– Mitä te haluatte?
– Eikö sieltä äskettäin pyydetty apua?
– Kyllä täältä pyydettiin, vastasi haukotteleva ääni.
– Kuka sieltä soitti? Näittekö te hänet?
– Ei... Meillä ei ole sähköt kunnossa... Mutta hän sanoi, että avunpyyntö on toveri Schelgan käskystä – ja senvuoksi minä laskin hänet sisälle...
Noin puoli tuntia myöhemmin hyppäsi neljä miliisimiestä pois kuorma-autosta Krestovo-saarella sen umpeennaulatun kesähuvilan edustalla. Koivujen takaa välähteli vielä hämärästä myöhäinen purppuranpunainen iltarusko. Yön hiljaisuudessa kuului heikko ähkiminen. Päällyksettömään talonpoikaisturkkiin puettu mies lojui kasvot maata vasten ulkoportaiden läheisyydessä. Kun hänet siitä käännettiin selälleen – huomattiinkin, että hän oli yövartija. Hänen viereltään löytyi väkevällä nukutusaineella, Cloroformilla liotettu pumpulitukko.
Ulkoportaiden ovi oli selkosen selällään ja lukko oli siitä revitty pois. Kun miliisimiehet tunkeutuivat huvilaan sisälle kuulivat he puolitukehtuneen, huutavan äänen kellarista.
– Luukku, ottakaa luukku auki, toverit... Luukku on keittiössä!...
Keittiössä oli uunin läheisyyteen kasattu kokonainen vuori pöytiä, arkkuja ja raskaita säkkejä. Sitte vasta kun ne viskeltiin sivulle hajalleen, päästiin nostamaan luukku auki. Kellarista hyppäsi ylös Schelga, kokonaan tomun ja hämähäkin verkkojen ryvettämänä ja silmät pyörien villinä:
– Sukkelammin... tänne! – huusi hän ja katosi oven taakse... Valoa, nopeammin!
Siinä huoneessa, jossa oli rautainen sänky nähtiin taskulampun valossa lattialla kaksi tyhjäksi ammuttua revolveria ja ruskea samettilakki. Huoneessa katkusi ilettävä ja pistävä lemu. Myöskin murtoraudan jälkiä oli havaittavissa.
– Pitäkää varanne! – huusi Schelga. Älkää hengittäkö ja menkää tiehenne! Tämä tuoksu on kuolema!
Samalla kun hän vetäytyi takaisin ja miliisimiehet tunkeilivat hänen ympärillään, silmäili hän inhoavalla kauhulla lattialla pyörivää metalliputkea, joka oli noin ihmisen sormen suuruinen.
XII.
Niinkuin kaikki suurliikemiehet järjesti kemian kuningas Rolling liikeasiakkaitaan varten vastaanoton sitävarten erikseen vuokratussa toimitushuoneustossa. Odotussalissa oli hänellä kaksi sihteeriä, joiden tehtävänä oli siivilöidä puheillepyrkijät, ottaa selvä heidän asioistaan sekä luokitella ne eri tärkeysasteisiin. Heidän piti lukea jokaisen puheillepyrkijän ajatukset ja vastata kaikkiin kysymyksiin tavattomalla rakastettavuudella. Konekirjoittajattaret muuttivat Rollingin sanat kristalliksi. Tämän suuren elottomain aineiden kuninkaan, Rollingin ajatukset (jos ne laskuopillisesti punnittaisiin raha-arvon mukaan) maksavat keskimäärin noin viisikymmentätuhatta dollaria sekunnissa jokaista ajatusta kohden mikä kulkee hänen aivojensa läpi. Neljän konekirjoittajattaren mandelin muotoiset kynnet juoksivat taukoamatta neljän Underwood-koneen näppäimillä. Monilla napeilla koristeltu asiapoika, joka oli ikäänkuin kemian kuninkaan ajatusten ruumiillistunut materia, sukeltautui viipymättä esiin merkkikellon helähtäessä.
Rollingin vastaanottopaikka Malesherbes-puistokadulla oli tumma ja vakavan vaikutuksen tekevä huoneusto. Seinillä riippui tummia damasti-verhoja, lattioita peittivät tummat matot, huonekalujen nahkapäällykset olivat tummat, ja kauttaaltaan lasilla päällystetyillä tummilla pöydillä oli ilmoituslehti-kokoelmia, tiedonantoja sekä ruskealla härännahalla päällystettyjä kirjoja ja kemiallisten tehtaiden hintaluettelolta. Ruostunut pomminheittäjä, joka oli sotakentältä tuotu kotiin, oli nyt täyttävinään kamiinin suojuksen tehtävää.
Korkean ja tumman pähkinäpuisen oven takana istui "kaikkein pyhimmässään" kemian kuningas piirustuksien, ilmasto- y.m. karttojen ja valokuvien keskellä. Valmiiksi siivilöidyt asiakkaat astuskelivat kuulumattomin askelin odotushuoneen paksulla matolla, istuksivat nahkapäällyksisillä tuoleilla ja silmäilivät äänettömällä jännityksellä pähkinäpuiseen oveen, jonka takana istui kemian kuningas. Jo sitä ilmaakin, joka siellä täytti huoneet, piti jokaisen imeä itsensä täyteen, sillä sekin jo maksoi ajatus ja sekuntti viisikymmentätuhatta dollaria, – niin arvokkaita olivat tämän ihmisen ajatukset.
Mikä ihmissydän ei vavahtaisi, kun milloin tämän odotushuoneen äärimmäisessä hiljaisuudessa äkkiä siinä pähkinäpuisessa ovessa oleva kädensija, eräänlaisen käpälän kannattama pronssinen pallo, alkoi liikkua ja korkea ovi avautui, ja siitä näyttäytyi harmaaseen nuttuun pukeutunut pieni mies, jolla oli melkein koko kasvot peittävä parta ja jonka koko maailma tunsi. Hänen kasvojensa ilme oli ankara ja epäystävällinen, hänen olentonsa terävä kuin orjantappuran piikki. Hän suorastaan lävisti pistävällä katseellaan jokaisen, jota hän tarvitsi ja aikoi puhutella, sekä sanoi vahvasti amerikkalaisella murteellaan:
– Olkaa hyvä.
Jo ennen Rollingia on maailmassa ollut suuria ja kuuluisia miehiä. Mutta oletetaan, että tähän Malesherbes-puistokadun odotushuoneeseen tulisi esimerkiksi Dschingis-Chan, Kaarlo suuri, taikka vaikkapa itse Napoleon, niin varmasti he jo seuraavana silmänräpäyksenä luhistuisivat ja olisivat hiljaisina kuin "köyhä saatana"; äkkiä he muuttuisivat epävarmoiksi, naurahteleisivat vain hämillään ja kädenkäänteessä, kun tuskin ennättäisi minuuttiakaan kulua, istuisivat nämä samat suurmiehet, joiden maineesta olemme historian tunneilla niin paljo kuulleet, nyt hiljaisina ja ujoina heille osotettuun nahkapäällyksiseen tuoliin, jossa he silmiään räpäyttämättä ja katsettaan pähkinäpuu-ovesta hellittämättä vahtisivat milloinka ruskea, palloa kannattava pronssinen käpälä alkaisi liikkua.
XIII.
Kultaista lyijykynää sormiensa välissä pyöritellen, kysyi sihteeri äärimmäisen kohteliaasti:
– Suokaa anteeksi, herra, – mikä olikaan toki teidän nimenne?
– Eversti Schapovalov, venäläinen... pakolaissiirtolainen, kuten näette. Ja suurmaanomistaja.
Puhuteltu eversti kohotti kiivaasti olkapäitään ja pyyhki rypistyneellä nenäliinalla harmaita viiksiään.
Sihteeri lennätti kultaista lyijykynäänsä muistikirjan lehdellä ja kysyi varovaisesti ja hymyillen, ikäänkuin hänellä olisi ollut mielessään ainoastaan miellyttävimpiä ja ystävällisimpiä muistoja:
– Minkälainen tarkotus on pohjana teidän keskusteluunne, jota nyt haluatte herra Rollingin kanssa, – herra Schapovalov?
– Se on eräs erinomaisen tärkeä asia.
– Voinenko ehkä otteella herra Rollingille kyllin selvästi eritellä ja selittää, jos te ystävällisesti haluatte minulle koko asianne...
– Katsokaahan – tarkotus on... niinkuin sanotaan... asia on aivan yksinkertainen... Suunnitelma... molemminpuolinen etu...
– Se suunnitelma koskettelee nähtävästi näin ennakolta katsoen kemiallista taistelua bolshevikkeja vastaan, jos minä asianne oikein ymmärrän, – sanoi sihteeri.
– Aivan oikein... Minä haluaisin herra Rollingille esittää...
– Minä pelkään, – aloitti sihteeri, ja hänen miellyttävillä kasvoillaan näkyi aivankuin säälin ilme... Minä pelkään, että herra Rolling hyvin vähän jaksaa syventyä sellaiseen suunnitelmaan. Viime viikosta alkaen ovat venäläiset meille tuoneet satakaksikymmentäneljä suunnitelmaa kemiallisesta sodankäynnistä Neuvosto-Venäjää vastaan. Meillä on asiakirjalaukuissamme aivan erinomaisia esityksiä, joukossa myöskin verraton suunnitelma samanaikaisesta ilmahyökkäyksestä, aseena kaasu, Harkoviin, Moskovaan ja Leningradiin. Suunnittelija on sitäpaitsi tehnyt erinomaisen tarkan näytteen reunavaltioiden hyökkäysvoimista, – todellakin oikein, oikein mielenkiintoista. Hän on myöskin tehnyt aine- ja kustannusarvion. Sen mukaan tarvitaan 6850 tonnia sinappikaasua näiden pääkaupunkien asukkaiden täydelliseen tuhoamiseen...
Aivan punaisena äskettäin seuranneesta verihyökkäyksestä keskeytti eversti Schapovalov sihteerin selityksen:
– Mistä tässä on oikein kysymys, herra? Mikä on teidän nimenne? Minun suunnitelmani ei ole myöskään huono, mutta tämä kuulemani on kerrassaan erinomainen. Pitää vaan pian alottaa. Sanoista – toimintaan... Mitä vastuksia tässä on sitte oikeastaan vielä voitettava?...
– Kunnioitettava herra eversti, vastus on siinä, että herra Rolling ei toistaiseksi näe uhrauksilleen mitään hyötyä.
– Mitä hyötyä, – kysyi eversti?
– Kylvää 6850 tonnia sinappikaasua lentokoneista näiden kaupunkien yli, ei tuottaisi herra Rollingille mitään vaikeuksia, mutta siinähän pitää määritellä varmat kustannukset. Sota maksaa toki rahaa, eikö niin? Ja tässä esityksessä ei herra Rolling toistaiseksi näe mitään muuta kuin kustannuksia. Mutta hyöty, toisin sanoen, voitto tästä yrityksestä, se on jonkinlaisen kiusallisen sattuman kautta kaikissa näissä esityksissä kokonaan unohdettu...
– Mutta sehän on niin selvä asia, että sen vuoksi ei kannata sanaakaan hukata... Tulopuoli,... suurenmoiset tulot jokaiselle, joka vaan auttaa Venäjän takaisin sen lailliselle hallitukselle... Kultavuoria tulevat ne ihmiset saamaan, jotka tässä ovat avuliaina...
Niinkuin kotka suuntasi eversti katseensa sihteeriin, – ahaa... vai niin, vai pitää tulopuoli myöskin esittää?
– Aivan varmasti ja numeroilla todisteltuna, vasemmalla menot ja oikealla tulot, sitte viiva koko asian alle ja erotus yhteenlaskumerkillä varustettuna. Sellainen voi jo herra Rollingille tarjota joka tapauksessa mielenkiintoa.
– Vai niin, sanoi eversti haukkomalla. Pyöritteli tomuista hattua käsissään ja meni ovelle.
– Hyvä – vai tarvitsee hän hyötyä, no minä tulen hänelle esittämään myöskin hyödyn.
XIV.
Tuskin ennätti eversti lähteä tiehensä, kun sisäänkäytävän ovelta rupesi kuulumaan palveluspojan vastaanväittävä ääni. Joku toinen ääni kuului selittävän, että pojan saa viedä vaikka itse piru, – ja seuraavassa silmänräpäyksessä ilmaantui sihteerin eteen – Semjonov, yllään auki oleva viitta, kädessään hattu ja keppi ja hampaissaan pehmeäksi pureksittu sikaari.
– Hyvää huomenta, ystäväiseni, – sanoi hän sihteerille ja viskasi hattunsa ja keppinsä pöydälle... Laskekaa minut vuorojärjestyksestä välittämättä heti "kuninkaan" puheille.
Sihteerin kultainen lyijykynä jäi ilmassa pystyyn liikkumattomaksi.
– Mutta herra Rolling on tänään erikoisen kiinteästi asioissaan kiinni.
– Voi, ystäväiseni, joutavia... Minulla on tuolla autossani ulkona odottamassa eräs mies, joka on nyt aivan juuri Varsovasta saapunut... Sanokaa Rollingille, että me tulemme hänen puheilleen Garinin vuoksi.
Kulmakarvat hypähtivät sihteerillä ylöspäin. Hänen kiiltokenkänsä tuskin tapasivat paksua mattoa, kun hän kiirehti pähkinäpuisesta ovesta Rollingin luokse.
Kaksikymmenesosaa odottavista ihmisistä nousi tuoleiltaan ylös, ja kaikilta seisahtui hengitys hetkiseksi, sitten he istuutuivat jälleen nahkapäällyksisille istuimilleen. Heti samassa jo liiteli myöskin sihteeri ulos Rollingin huoneesta. Kulmakarvat olivat hänellä vielä äskeistäkin korkeammalla, kun hän kevyellä ravilla juoksi Semjonovin luokse ja johdatti hänet samaa kyytiä pähkinäpuisesta ovesta Rollingin "työhuoneeseen".
Semjonov jäi seisomaan vastapäätä kemian kuningasta. Venäläisessä ei näkynyt mitään erikoisempaa jännittyneisyyttä, ensiksikin siitä syystä, että hän oli synnynnäinen lakeijaluonne ja toiseksi, koska hän näillä minuuteilla oli kuninkaalle tärkeämpi kuin kuningas hänelle.
Rolling lävisti Semjonovin vihreellä katseellaan. Siitäkään hätkähtämättä istuutui Semjonov rauhallisesti häntä vastapäätä toiselle puolelle vihreätä pöytää.
Rolling virkkoi:
– No?
– Asia on selvitetty.
– Entä piirustukset?
– Tiedättekö, Rolling, – tässä on väliin pujahtanut joku erehdys...
– Minä kysyin: Missä ovat piirustukset?... Minä en näe niitä teillä, puristi Rolling armottomasti hampaidensa välistä esille ja löi kolmasti kämmenellään pöytään.
– Kuulkaahan nyt minua, Rolling. Me olemme yhdessä päässeet siihen tulokseen, että minä voin teille hankkia, ei ainoastaan piirustukset, mutta myöskin itsensä – koneen... Minä olen tavattomasti ponnistellut... minä olen ensin etsinyt ne ihmiset... lähetin ne Pietariin... ja he ovat tunkeutuneet Garinin työpajaan asti. Heillä on ollut mahdollisuus seurata sen koneen pätevyyttä käytännössä... Mutta sitten, hitto soikoon,... tuli odottamatta piruja siihen, väliin... Ensiksikin näyttäytyi, että on olemassa kaksi Garinia...
– Jotain sellaista minä oletin jo alunpitäen, – sanoi Rolling äristen.
– Meille onnistui toinen niistä kahdesta raivata sivuun.
– Murhattu?
– Kuten haluatte, – kyllä, eli jotain sen tapaista. Joka tapauksessa hän on nyt kuollut. Te ette kuitenkaan saa sen vuoksi pitää itseänne levottomana. Sen asian selvittely tapahtui Pietarissa, ja hän oli Venäjän alamainen... Lyhyesti: Se oli joutavanpäiväinen asia... Mutta sitten sukelsi esiin hänen kaksoisolentonsa... Me yritettiin tavattomilla ponnistuksilla...
– Lyhyesti sanoen: – se kaksoisolento – taikka Garin itse – elää. Ja vaikka minulta kiskoitte sellaiset suuret rahasummat, ette kyennyt minulle hankkimaan piirustuksia ja vielä vähemmin itseään konetta, – keskeytti Rolling kertojan jyrkästi.
– Jos haluatte, kutsun Stasij Tiklinskyn sisälle, – hän istuu tuolla ulkona autossa... Hän on itse ollut henkilökohtaisesti asiassa mukana ja voi teille kyllin tarkasti selittää...
– Minä en halua tuntea ketään Tiklinskyä, – minä tahdon omistaa ne piirustukset ja koneen... Minä olen hämmästyksissä teidän huolimattomuudestanne. Julkeattekin ilman muuta tulla minun luokseni tyhjin käsin...
Semjonov ei välittänyt sanojen kylmyydestä, – joka oli aivan satunnainen tässä huoneustossa, jossa tavallisesti vallitsi kiertotähtien sisäinen lämpö. Eikä hän välittänyt siitäkään, että Rolling jo kokonaan vaikeni ja sellaisella varmuudella ja niin murjovasti tähän tunkeilevaan venäläiseen vilkasi, jonka tarkotus piti ymmärtää, että niin joutuisaan kun mahdollista järjettömiin hävitä. Semjonov siristeli vain silmiään ja pisti pureksitun sikarin suuhunsa, sekä sanoi eloisasti:
– Jos te ette halua Tiklinskyä nähdä ja puhutella, niin eipä silloin tietenkään. Te hävitätte siinä kuitenkin itseltänne pienen huvin. Ja sitäpaitsi tässä on kysymys vielä muusta: Minä tarvitsen rahaa, Rolling, osapuille noin kaksikymmentätuhatta frangia. Haluatteko kirjottaa minulle pankkiosotuksen, vai annatteko puhtaassa rahassa?
Vaikka Rollingilla olikin oikein jättiläismäinen kokemus ihmistuntijana, ei hän ollut vielä eläissään tämänlaista hävittömyyttä tavannut. Hänelle puristautui eräänlainen heikon hien tapainen lihavalle nenälleen, kun hän koetti hillitä itseään ettei heittäisi Semjonoville mustepulloa päin kuonoa. Katsomatta siihen kuinka paljo sekuntteja tässä kului kallista työaikaa, jokainen sekuntti arvoltaan viisikymmentätuhatta dollaria. Itsensä hilliten käänsi hän kuitenkin itsensä ympäri aikoen painaa sähkökellon nappulaa.
Semjonov sanoi, katseellaan seuraten Rollingin käden liikkeitä:
– Tässä on kysymys nimittäin seuraavasta, kallis herra Rollin: Insinööri Garin on parhaillaan Pariisissa.
XV.
Rolling hypähti ylös. Hänen sieraimensa vapisivat ja silmien välissä kohosi suoni korkealle. Hän juoksi ovelle ja lukitsi sen avaimella. Sitten hän astuskeli aivan lähelle Semjonovia, löi kämmenellään nahkapäällyksisen tuolin selustaan ja tarrasi toisella kädellään pöydänreunaan ja kumartui samassa Semjonovin kasvojen yli:
– Te valehtelette!
– Minkätähden minä valehteleisin?... Asia on nyt näin: Stasij Tiklinsky on tavannut tämän Garinin kaksoisolennon Pietarin postikonttorissa juuri silloin kun tämä lähetti erään sähkösanoman... Hän pani muistiinsa siitä seuraavan osotteen: Pariisi, Batignollen puistikko. Eilen tuli sitten Tiklinsky Varsovasta tänne. Heti juoksimme yhdessä sinne Batignollen puistikolle ja siellä eräässä kahvilassa lyötiin nenät yhteen tämän Garinin kanssa, – taikka hänen kaksoisolentonsa kanssa... Piru tietää mikä tässä on oikein...
Rollingin katse hiipi Semjonovin kesänkirjavaisten kasvojen yli. Sitten ojentautui hän suoraksi ja puristi käheästi hengittäen keuhkoistaan:
– Te olette tämän tilanteen loistavasti järjestänyt, kun te aivan hyvin käsitätte, että me emme nyt ole Neuvosto-Venäjällä, mutta sen sijaan Pariisissa... Jos te yhdytte johonkin rikokseen, niin tietäkää, että minä en tule teitä pelastamaan pyövelin koneelta. Mutta jos te yritättekään minua pettää, tallaan minä teidät murskaksi!...
Rolling kääntyi istumapaikalleen takaisin ja avasi inhosta puistatellen pankkilomakekirjansa:
– Minä en anna kahtakymmentätuhatta... Viisi riittää aivan hyvin!
Hän kirjoitti pankki-osoituksen ja viskasi sen kynnellään napauttaen pöydän yli Semjonoville. Ja samassa hän oli jälleen innostuksestaan kylmennyt ja läpitunkemattoman kova elottoman kemian – kuningas.
Semjonov jätti kuninkaan työhuoneen pienen salaoven kautta.
XVI.
Oli helposti ymmärrettävissä, ettei mikään sattuman oikku Zoe Montrosesta tehnyt kemian kuninkaan rakastettua.
Ainoastaan puupäät ja sellaiset, jotka eivät tiedä mitä taistelu ja voitto merkitsee, näkevät joka kohdassa sattuman.
"Hitto soikoon, on niillä muutamilla onni, – piru ne vieköön"... sanotaan silloin kateudesta pakahtumaisillaan... "Jos ne yrittävät vaikka mitä, on niillä aina kaikessa onni mukana. Taskut niillä on täynnä rahaa ja naiset riippuvat niiden kaulassa, – sellaisia onnen sieniä ne ovat"...
Zoe Montrose oli älykäs ja päättäväinen nainen. Hänellä oli niin pitkälle laskeva terävä ymmärrys, että hän uskotteli ystävilleen ja ylläpiti lähimmällä ympäristöllään sellaista käsitystä, että hän on pelijumala Fortunan erikoisessa suosiossa.
Sillä neljänneksellä, Rue Sienalla, Seine-joen vasemmalla rannalla, jossa hän asui, pitivät rihkamatavarakauppojen, siirtomaa-, viini-, hiili- ja herkkuliikkeiden ihmiset hänet jonkinlaisena pyhimyksenä, joka vaeltaa vain onnen varjossa. Sillä korttelilla kerrattiin melkeinpä uskonnollisella innostuksella tarkoitukseen opeteltua ylistysselitystä: "Hänen jokapäiväisautonsa, hänen 24 hevosvoimainen musta Limousineautonsa, hänen matka-autonsa, hänen 8 hevosvoimainen ihana avovaununsa, hänen sähkövaununsa, jonka sisustus on sinipunervalla silkillä verhottu, kukkaismaljakoilla koristettu ja hopealla huoliteltu, mutta erikoisesti Deauvillen pelihuoneustossa voitettu puolitoistamiljoonaa Frangia"...
Puolet siitä pelivoitosta "sijoitti" hän verovaisuussyistä Pariisin sanomalehdistön "käytettäväksi".
Lokakuulta lähtien, jolloin Pariisin loistoelämä (sesonki) alkaa, kantoi sanomalehdistö "kaunista Zoe Montrosea" kilvellään, suitsutti hänelle kilvalla ylistystä. Alussa oli kylläkin eräs pikkuporvarillinen häväistyslehti hyökännyt Zoe Montrosea haukkumaan tämän entisten, köyhäksi kynittyjen rakastajain puolesta. "Se kaunis on liian kallis", – huusi tämä lehti. Tämän johdosta rupesi eräs vaikutusvaltainen tasavaltalaislehti aivan välittömästi jyrisemään sen häväistyksen johdosta "pikkuporvaristolle", jotka rihkama- ja viinikauppiaineen, joita parlamenttiin lähettävät, ja joiden käsitys ja katse ei ylety omaa hallituspiiriä kauemmaksi. Ja edelleen jylisi tämä suurporvariston lehti: "Ja vaikkapa Zoe Montrose onkin puijannut jonkun tusinan ulkomaalaisia aivan putipuhtaaksi, on hän saamansa rahat kylvänyt ympäri Pariisia. Meille on Zoe Montrose vain esimerkki elämänhalusta, tuosta ikuisesta toiminnasta, jossa yhdet kaatuvat ja toiset kohottavat itsensä"...
Kaikissa sanomalehdissä julaistiin Zoe Montrosen muotokuvia ja elämäkertoja:... Hänen isävainajansa oli Pietarissa keisarillisen oopperan jäsen. Kahdeksan vuotiaana tuli pikkuinen, ihastuttava Zoe tanssikouluun. Maailmansodan alkuaikoina lopetti hän harjoituksensa ja esiintyi yleisölle ensikerran tanssillaan sellaisella menestyksellä, jollaista ei tässä pohjoisessa pääkaupungissa oltu pitkiin aikoihin voitu merkitä. Mutta sitte tuli sota, – ja Zoe Montrosella kun oli nuori ja "lähimäisiään" kohtaan "säälistä ylitsevuotava sydän", pukeutui hän punasen-ristin sisarien yksinkertaiseen karttuunipukuun ja kiirehti rintamalle. Siiloin voi hänet tavata vaarallisimmilla taistelupaikoilla ja vihollisen ampumassa luotimyrskyssä kumartuneena haavoittuneiden sotilaiden viereen. Hän haavoittui, mutta ei kuitenkaan siitä saanut vakavampaa vahinkoa. Pietariin tuotuna oppi hän siellä tuntemaan erään ranskalaisessa lähetystössä palvelevan kapteenin. Niinä aikoina tapahtui vallankumous. Venäjä petti liittolaisensa. Zoe Montrosen sielu oli järkytetty Brest-Litovskin rauhansopimuksen ehdoista. Yhdessä ystävänsä, sen ranskalaisen kapteenin kanssa, pakeni hän etelään, jossa hän hevosen selässä ja kivääri kainalossa, niinkuin joku ihmeen ihana mutta vihastunut jumalatar taisteli bolshevikeja vastaan. Hänen ystävänsä kuoli lavantautiin. Ranskalaiset merisotilaat ottivat hänet torpeedoveneeseen ja toivat mukanaan Marseilleen. Nyt on hän Pariisissa. Hän teki erikoisen käynnin Ranskan presidentin luona ja rukoili häneltä lupaa saada jäädä Ranskan alamaiseksi. Hän tanssi sodassa kärsineiden Pohjois-Ranskan kotiin palaavien asukkaiden avustamiseksi. Ja kaikissa hyväntekeväisyyslaitoksissa tavataan Zoe Montrose. Hän on loistavan tähden kaltainen, joka on pudonnut Pariisin katukäytäville...
Tämä elämäkerta olikin suurin piirtein aivan oikea. Zoe mukautui kokolailla nopeasti pariisilaiseen elämään. Hän seurasi ohjetta: aina korkeammalle ja ylöspäin, vaikka kaikkein katkerimman taistelun kautta ja vaikkapa siitä pitäisi maksaa minkälainen hinta tahansa. Hän on tosiaankin keinotellut auttamattomaan häviöön asti jonkun tusinan rikkaita nylkyrejä. Sellaisia matalakasvuisia keikareja, joilla on tulehtuneet kasvot ja karvaiset sormensa täynnä sormuksia. Zoe oli kallishintainen nainen, ja ne miekkoset joutuivat kaikki taloudellisesti häviöön, kun heidän piti hänestä uhmaten pelata.
Zoe Montrose huomasi aivan heti, että ne nylkyrikeikarit eivät kuitenkaan kykene hänelle tarjoomaan pariisilaisen elämän hienoimpia mukavuuksia. Hän otti erään muotilehden toimittajan rakastajakseen, mutta petti häntä erään suurteollisuutta edustavan parlamenttimiehen kanssa ja tuli huomaamaan, että tärkeintä, hienointa on kuitenkin näin kahdennellakymmenennellä vuosisadalla ruumiillistunut – kemia.
Hän palkkasi itselleen sihteerin, jonka piti hänelle tiedoittaa kaikki eripuolilla maailmaa sattuneet kemian saavutukset, mutta antoi hänen suorittaakseen muitakin erikoisia tehtäviä. Tällä tavalla hän tuli myöskin tietämään kemian kuningas Rollingin suunnitellun euroopamatkan.
Silloin matkusti hän heti New Yorkiin. Sinne saavuttuaan osti hän itselleen erään suuren lehden toimittajan – ruumiineen ja sieluineen. Tämä uusi "ystävä" oli kokonaan vastuuvelvollisuutta vailla oleva henkilö. Pian kuitenkin rupesi New Yorkin lehdistö antamaan selostuksia Europan viisaimmasta ja kauneimmasta naisesta, joka on mukaansa tempaavan tanssitaitonsa yhdistänyt muodinmukaisimpaan tieteeseen – kemiaan. Sitä todistaakseen on hänellä illanvietoissa kaulallaan kovin jokapäiväiseksi käyneiden jalokivien asemesta lasista hiottu ja hohtavalla kaasulla täytetty pallo. Tätä palloa hän pitää amerikkalaisten mielikuvituksen vertauskuvana.
Kun Rolling astui jättiläismäiseen laivaan, jonka piti hänet tuoda Europaan, istui siellä yläkannella jo Zoe Montrose korituolissa kukkivien mandelipuiden ja palmun lehtien välissä, jotka merituulessa kahisivat. Rolling tiesi, että siinä oli Europan muodikkain nainen, – ottamatta huomioon, että hän oli myöskin hyvin miellyttävä. Rolling esitti, eikö hän rupeaisi hänelle rakastajattareksi. Zoe esitti puolestaan ehdoksi neljätoista kuukautta kestävän sopimuksen. Mutta jos suhde sitä ennen katkeaisi, velvottautui Rolling suorittamaan Zoelle miljoonan dollaria.
Tämä Rollingin uusi suhde, sekä sen ennenkuulumattoman sopimuksen sisältö tuli heti siellä aukealla valtamerellä radioteitse ympäri maailmaa tiedoitetuksi. Pariisissa olevan Eifel-tornin suuri vastaanottaja kokosi ilmasta tämän erikoisuutisen ja seuraavina päivinä olivat Zoe Montrose ja kemian kuningas Rolling kaikissa päiväkeskusteluissa yleisenä puheenaiheena kaikkialla Pariisissa.
XVII.
Eikä Rolling tehnytkään mitään virhesieppausta ottaessaan tämän rakastajattaren. Vielä valtamerilaivalla oli Zoe hänelle sanonut:
– Hyvä ystävä, olisi minun puolestani kovin tyhmää, pistää nenäni teidän liikeasioihinne. Mutta te tulette hyvin pian vakuutetuksi, että minä olen paljon parempi sihteeri kuin rakastajatar. Naisten touhut eivät herätä minussa vähintäkään mielenkiintoa. Minä olen kunnianhimoinen. Te olette suuri, kuuluisa mies, minä uskon teitä. Ja teidän pitää voittaa. Älkää milloinkaan unohtako, että minä olen ollut mukana venäläisessä vallankumouksessa. Olen ollut lavantaudissa ja olen taistellut. Eräänä päivänä istuin hevoseni selässä kivääri poikittain satulassa ja sillätavoin katselin mitenkä neljä punaista komissaaria hirtettiin siltapylväisiin. Minulla oli siihen aikaan ylläni venäläinen pusero, jota koristi murhatun tsaarin nimikirjaimet. Ne hetket jäivät minulle unohtumattomiksi. Siitä asti on minun sieluni täynnä vihaa... Kostaa, kostaa... armottomasti kostaa... Koko Venäjän haluaisin valaa myrkkykaasujen peittoon... Minä tahdon, että teistä tulee koko maailman valtias...
Zoe tempasi jääkylmällä intohimollaan Rollingin mukaansa. Tuo synkkä viha herätti hänessä kunnioituksen. Hän kosketti sormensa päällä Zoen nykerönenää ja sanoi:
– Pikkuiseni!... Suuren liikemiehen sihteeriksi on teillä liian paljo luonnetta, omintakeisuutta, – te olette sielullisesti liian jännittynyt... Politiikassa ja liike-elämässä te tulette edelleenkin jäämään vain asianharrastajaksi...
Rolling alotti Pariisissa neuvottelut kemikaalisen trustin järjestämiseksi. Hänen aikomuksensa oli, että Amerikan pitäisi luovuttaa tavattoman suuria pääomia vanhan maailman teollisuuden käytettäväksi. Hänen asiamiehensä ostelivat salaa osakkeita. Pariisissa nimitettiin häntä "amerikkalaiseksi puhveliksi". Ja todellisuudessa hän näyttikin europalaisen teollisuuden keskellä jättiläiseltä. Hän kävi suoraan päämääräänsä kohden. Hänen vilkaisunsa säde oli lyhyt. Hän näki vain yhden ainoan päämäärän edessään: koota omiin käsiinsä koko maailman kemiallisen teollisuuden johtolangat.
Zoe Montrose tutki ja oppi hyvin pian tuntemaan Rollingin luonteen, sekä sai kiinni hänen taistelunsa ja elämänsä ytimestä. Zoe ymmärsi helposti hänen vahvat ja heikot puolensa. Rolling oli perin heikko ymmärtämään politiikkaa ja lausui tyhmyyksiä vallankumouksesta ja bolshevismista. Huomaamatta piiritti Zoe Rollingin tärkeillä ja vaikutusvaltaisilla henkilöillä, johdatti hänet sanomalehtimiespiireihin, joissa Zoe itse tavallisesti johti keskusteluja. Hän lahjoi lehtien pakinoitsijoita, mutta heille ei Rolling osannut antaa minkäänlaista huomiota, vaikka ne osottautuivat tekevän hänelle parempia palveluksia kuin monet "lehtikanuunat", reportterit, jotka hyttysten tavalla tunkeutuvat jokapäiväisen elämän kaikkiin poimuihin.
Kun Zoe järjesti erään oikeistolaisen edustajan välityksellä Ranskan parlamentissa pidettäväksi pienen puheen, jossa selitettiin välttämättömäksi liittää amerikkalainen teollisuus Ranskan kemialliseen puolustukseen, ravisti Rolling ensikerran oikein miehekkäästi ja hyväntahtoisesti hänen kättään ja virkkoi:
– Oikein hyvästi tehty!... Minä palkkaan teidät sihteerikseni 27 dollarin viikkopalkalla.
Rolling alkoi jo uskoa Zoe Montrosesta olevan hyötyä ja uskoi hänelle vähitellen kaikki liikesalaisuutensa.
XVIII.
Zoe Montrose oli yhteydessä muutamien keisaripakolaisten kanssa. Erään heistä, Semjonovin, piti hän kiinteässä palveluksessaan. Tämä oli kemian insinööri ja oli sodan aikana lopettanut lukemisensa, ollen sitten armeijassa vänrikkinä. Hän oli valkoinen upseeri ja otti maanpakoon lähtiessään itselleen everstin arvon. Pariisissa hän elätti itseään vanhain tavarain kaupalla, alottaen myymällä katutyttöjen käytettyjä vaatteita.
Zoe Montroselle teki Semjonov joissakin määrin urkkijan tehtäviä. Hän toi Zoelle neuvostomaan aikakauskirjoja ja sanomalehtiä, kertoi hänelle kaikellaisia juoruja ja huhuja. Hän omasi notkean taipumuksen, oli säännöllinen, eikä säikähtänyt minkäänlaista tehtävää.
Zoen valtasi raivokas viha kuultuaan, että Neuvosto-Venäjälle perustetaan yksityisten toimesta valtiosta riippumaton kemiallinen teollisuus. Rolling rauhoitti häntä: – Joutavaa. Eihän siellä ole sellaiseen rahaa. Varmasti eivät sillä yrityksellään tule pääsemään sanomalehti-ilmoituksia pidemmälle.
Zoe ei kuitenkaan päässyt rauhottumaan. Semjonov hankki hänelle asiamiestensä välityksellä kaikki neuvostovaltion sanomalehdet. Erikoisella tarkkaavaisuudella hän luki sikäläiset tiedonannot ja uutiset. Eräänä päivänä näytti hän kovasti kiihtyneenä Rollingille muuatta uutista Moskovan "Pravdasta":
"Leningradissa työskennellään parhaillaan uuden koneen rakentamisessa, jolla tulee olemaan jättiläismäisen valtava hävitysvoima"...
Rolling nauroi:
– Joutavia. Ei kenellekään ihmiselle pälkähdä mieleen tuollaisen vuoksi säikähtyä... Te olette yksinkertaisesti tullut kovin hermostuneeksi, kallis ystäväiseni.
Zoe kutsui Semjonovin aamiaiselle, jolloin hän sai tältä kuulla mainitun uutisen perusteella seuraavan merkillisen historian:
Vuonna 1919, vähää ennen minun pakoani Pietarista, tapasin kadulla erään ystävän. Hän oli puolalainen. Ja me molemmat suoritimme samalla kertaa tutkinnon teknillisessä korkeakoulussa. Hänen nimensä on Stasij Tiklinsky. Kun hänet tapasin oli hänellä selässään säkki ja jalkansa oli hän käärinyt vanhoilla matonsiekaleilla. Viitassaan oli liitujuovia, jotka oli jätteitä elintarveliikkeiden edessä jonottamisesta... Yhdellä sanalla sanoen: hän oli silloisen ajan mukaisessa rappeutuneessa asussa. Mutta hänen kasvonsa olivat vilkkaat. Ja hän siristeli minulle iloisesti silmillään. Kysyin häneltä: Mitä kuuluu?... "Ka, mikäpä tässä", – sanoi hän ja jatkoi: "Minä olen parhaillaan erääseen liikeyritykseen kietoutunut, – tilulilulei. Miljooneja, – sanon sinulle. Oikeastaan satoja miljooneja, – kultaa luonnollisesti." Ja hän löi leveällä kädellään aivan mahdottomiin riekaleihin kuluneen viittansa taskua. Minä en tietenkään voinut siinä hänestä vapautua ja yritin hänelle kertoa. Mutta hän vaan nauroi. Ja niin me erosimme. Kaksi viikkoa myöhemmin menin minä Tiklinskyn luokse Vasilijevin saarelle, jossa hän asui. Minä muistelin hänen suunnittelemaansa kullansaantia ja ajattelin tarjota sille tulevalle miljonäärille puoli naulaa sokeria ja palasen suolattua lihaa. Minä menin hänen luokseen ja tapasinkin hänet melkein kuolemaisilleen haavoitettuna, käsi ja rinta oli hänellä sidottuna. Hämmästyneenä kysäsin:
– Kuka sinua on tuolla tavalla käsitellyt?
– Odotahan vähän. Kyllä jumalan äiti tästä vielä auttaa. Ja kunhan minä tästä tervehdyn, lyön minä hänet kuoliaaksi!
– Kenenkä?
– Garinin!
Ja hyvin peitetysti ja epäselvästi kertoi hän minulle, vaikkakin vastahakoisesti, paljastaen siten salaisuutensa. Sen mukaan oli eräs hänen aikaisempi tuttavansa, insinööri Garin, esittänyt, että ruvettaisiin kivihiilestä valmistamaan jonkinlaisia kartioita, jotakin konetta varten, jolla pitäisi olla tavattoman suuri hävitysvoima. Voittaakseen Tiklinskyn mukaansa siihen työhön, oli Garin hänelle luvannut mahdollisesta puhtaasta voitosta prosenttilaskulla osuuden. Heti alussa oli sitten Tiklinskyllä ollut aikomus, että kun kone rupeaa valmistumaan, pakenee hän Venäjältä pois Sveitsiin, hankkii siellä patentin ja ryhtyy itse niiden valmistusta johtamaan.
Tiklinsky oli silloin innostunut niiden kartioiden valmistukseen. Hänen ratkaistavakseen jäi määritelmä mahdollisimman pienestä ainemäärästä kehittää mahdollisimman korkea astemäärä lämpöä. Sen koneensa rakenteen piti Garin tarkasti omana salaisuutenaan. Hän ajatteli, että koneen rakenneperusteen salaisuus on kovin yksinkertainen, jonka jo vähäisin viittaus tai lyhyt silmäys voi paljastaa selväksi. Sitä peläten suoritti Garin kaikki kokeensa jossakin kaupungin ulkopuolella. Tiklinsky toimitti hänelle tarvittavat hiilikartiot, mutta ei milloinkaan onnistunut pääsemään henkilökohtaisesti näkemään kokeiden suoritusta.
Sellainen epäluottamus sai Tiklinskyn kerta toisensa jälkeen aivan raivoon. Usein riitelivät he keskenään. Tiklinsky etsi kuitenkin salaa selville sen paikan, missä Garin teki niitä kokeitaan. Se oli puoliksi lahonnut talo aution kadun varrella Pietarin Storonalla. Hitaasti seurasi hän Garinia aivan ylimpään kerrokseen asti, jossa tämä asusti aivan suojattomassa huoneessa. Vihdoinkin hän kuuli eräällä kerralla saman talon kellarista voimakasta sihinää, sellaista kuin höyrysäteen purkauksesta ja tunsi myöskin palavasta hiilikartiosta lähtevän omituisen tuoksun.
Varovaisesti ryömi hän alas kellariin, mutta ei kuitenkaan osannut olla tarpeeksi varovainen ja kompastui särkyneeseen tiilikiveen. Kolmekymmentä askelta edessään näki hän Garinin kasvot savuavan petroolilampun valossa. "Kuka siellä on", – kirkasi Garin hillittömänä. Hän oli aivan villinä suuttumuksesta. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä leikkasi Tiklinskyä viistoon rinnan yli ja käsivarteen häikäisevän kirkas säde, ei paksumpi kuin tavallinen sukkapuikko.
Vasta aamuhämärässä tuli Tiklinsky jälleen tajuihinsa ja huusi apua kenenkään sitä kuulematta. Neljän kontan ryömimällä pääsi hän kuitenkin pois kellarista yleensä vertavuotavana. Ohikulkijat nostivat hänet käsirattaille ja veivät hänet asuntoonsa. Kun hän sitten parani, alkoi Neuvosto-Venäjän ja Puolan välillä sota. Hänen piti ottaa pitkät koivet alleen ja oikeissa ajoin kiirehtiä rajan yli kotimaahan.
Tämä selitys teki Zoe Montroseen tavattoman voimakkaan vaikutuksen. Rolling hymyili epäluuloisena. Hän kun omasta puolestaan ei uskonut mihinkään muuhun kuin tukehduskaasun voimaan. Panssarilaivat, linnoitukset, kanuunat ja jättiläisarmeijat, – ne eivät olleet hänen mielestään mitään muuta kuin raakalaisajan ylimeneviä ilmiöitä. Lentokoneet ja kemia ovat ainoat kyllin pätevät sota-aseet. Ja jonkinlainen salaperäinen kone Leningradissa, joutavia, – ei mitään muuta kuin joutavia...
Mutta Zoe Montrose ei voinut rauhoittua. Hän lähetti Semjonovin Suomeen ja sieltä käsin hankkimaan lähempiä tietoja Garinista. Eräs valkoinen upseeri voitettiin rahalla asian palvelukseen ja lähetettiin suksilla salaa rajan yli Neuvosto-Venäjälle. Hänen onnistuikin koota kokonainen päiväkirja Garinista, mutta joutui takaisin tullessaan valtiollisen poliisin käsiin. Sitten lähetettiin eräs toinen mies samalle asialle. Hän pääsikin niin pitkälle, että onnistui puhutella Garinia. Ja hän esitti yhteistä työskentelemistä. Garin suhtautui häneen kuitenkin hyvin pidättyväisesti. Nähtävästi hän aavisti, että ulkomailla on ruvettu seuraamaan hänen työtään. Siitä koneestaan hän puhui kuitenkin samalla tavalla kuin ennenkin, – joka sen omistaa, häntä odottaa satumainen rikkaus ja valta. Kokeillessaan sillä koneellaan sai hän jo aivan erinomaisia tuloksia. Hän odotteli nyt lopputuloksia hiilikartio-kokeista, joita vielä tekivät muutamat hänen tiedemiesystävänsä ja apulaisensa.
XIX.
Eräänä sateisena sunnuntai-iltana kuvasteli ikkunain valot ja lukemattomat katulyhdyt Pariisin katujen asfaltilla. Tämä oli kevään alkua.
Niinkuin tummia kanavia myöten huristivat nahkapäällyksiset, märät autot läpi tämän valomeren ja syöksyivät erilleen. Tuuli kiskoi sateensuojat nurin. Pimeyden täytti kolkko kosteus, ja ihmiset tunkeutuivat kasvisliikkeisiin ja kahviloihin, ja kaikkialla vallitsi bentsinin ja hajuveden tuoksu sekä palaneen käry.
Sade virtasi talojen katoilla, parvekeristikoissa ja suurilla juovikkailla suojuksilla, joita oli pingotettu kahvilain edustalle. Huvitteluhuoneustojen valoilmoitukset lepattivat himmeinä hämäräksi valaistun sumun läpi.
Köyhemmät ihmiset, työläiset, kauppa-apulaiset, myyjättäret, pienemmät virkamiehet ja muut pikkupalkkaiset hajaantuivat kukin tämänlaisena päivänä omille teilleen noin miten kuten sattui. Varakkaat porvarit istuivat kotonaan mukavasti uuniensa edessä. Sunnuntai oli sellainen haukottelupäivä ja senvuoksi viskattu vietettäväksi, niin että se vaan jollakin tavalla kului loppuun.
Zoe Montrose istui jalat alleen vedettyinä leveällä leposohvalla kokonaisten untuvatyyny-vuorien välissä. Hän poltteli savukettaan ja katseli uunituleen. Rolling istui raskaassa nojatuolissa, yllään hännystakki ja jaloissaan kiiltokengät. Hänkin tupakoi ja tuijotti uunissa palaviin kivihiiliin, jalkansa oli hän oikaissut matalalle penkille.
Rollingin kasvot näyttivät hiilloksen valaisemina hehkuvan punaisilta. Lyhyt parransänki peitti täydellisesti hänen poskensa. Siinä uinaili maailman kaikkeuden valtias, tulehtuneet silmäluomet puoliksi suljettuna. Hän antautui täydellisesti tyynnyttävän joutilaisuuden valtaan, jonka toki kerran viikossa mielellään uhrasi, antaakseen aivoilleen ja hermoilleen lepoa ja tilaisuuden uusien voimien kokoomiseen.
Zoe Montrose ojensi kauniin ja paljaan käsivartensa, sekä sanoi:
– Rolling, päivällisajasta on jo kulunut kaksi tuntia.
– Niin on, – vastasi puhuteltu... Minä olen kanssanne samaa mielipidettä, että tämä ruuansulatus on nyt päättynyt.
Zoen läpinäkyvä, melkeinpä unelmoiva katse liukui hänen kasvojensa yli. Hiljaisella, mutta vakavalla äänellä mainitsi hän Rollingia nimeltä. Tämä vastasi lämmitetystä nojatuolistaan itseään liikauttamatta:
– No niin. Kyllä minä kuuntelen, pikkuiseni.
Sehän oli jo selvä lupaus keskustelun alkamiseksi. Zoe istuutui leposohvansa reunalle ja kiersi käsivartensa polviensa ympärille.
– Sanokaahan, Rolling, onko kemiallisissa työskentelyissä suuri räjähdysvaara olemassa?
– Kyllä on. Se on neljäs kivihiiliyhdistelmä. Trotyli on erinomaisen helposti räjähtävää ainetta. Kahdeksas yhdistelmä, pikrin-, hm... sanokaamme esimerkiksi kivihiilenpihka, josta leivotaan niitä puikkoja, joilla te tavallisesti poistatte päänsärkyänne, siinäkin pitää tehdä kokonainen sarja taannuttavia laimennuksia... Kivihiilen muodostumistiellä päänsärky-puikoksi, tahi pullolliseksi hajuvettä, vaikkapa sitä "kirkkaansinistä markiisinunelmaa", taikka muodostuessa aivan tavalliseksi valokuvakoneeksi, on siinä mukana aina sellaisia pirullisia tekijöitä kuten trotiiliä ja pikriinihappoa, sekä niinkin suurenmoista ainetta kuin brombenzolzyaniittia, klooripikriiniä ja muita sellaisia. Samoin myöskin sotakaasut, joiden vaikutuksesta pitää milloin nauraa, milloin itkeä ja toisinaan aivastella, mutta kuitenkin jos ottaa kaasunaamarin pois kasvoiltaan antaa itsensä alttiiksi jäädä elävänä mätänemään...
Kun Rollingilla oli näin sateisena sunnuntain iltapäivänä elämä muuten pitkäveteistä, antautui hän täydellä huvilla kertomaan suunnitelmistaan kemian suuresta tulevaisuudesta:
– Minä uskon, – sanoi hän ja maiskutti sikariaan kultaisten hampaidensa välissä,... minä uskon, että herra Sebaot taivaassa, loi maan ja kaikki siinä olevat elolliset – kivihiilestä ja keittosuolasta. Tästä ei tosin kyllä raamatussa puhuta mitään, mutta se voidaan hyvällä syyllä aavistaa. Kuka omistaa kivihiilen ja suolan hän hallitsee maailmaa. Saksalaiset antoivat v. 1914 alkaa sodan vain sen vuoksi, kun heidän käsissään oli yhdeksän kymmenesosaa maailman kemiallisesta teollisuudesta ja tahtoivat myöskin sen asemansa säilyttää... Mutta sitä löytyy ainetta, joka on vieläkin vaikuttavampaa: – Tetriliä.
– Ja mitä se on, Rolling?
– Samoin vain kivihiiltä! Benzin (C6 H6), taikka jos se täydellisesti eritellään on siinä (kivihiiltä, pihkaa ja bentsoolia), ja suolahapon (HNO2) kanssa 80 asteen lämmössä sekotettuna on se nitrobentsoolia. Nitrobentsoolin kemiallinen kaavake on C6 H5 NO2. Jos otetaan kaksi osaa happokaasua (O2) ja asetamme sen sijalle kaksi osaa vesihappoa (H2), joka on samaa kuin nitrobentsoolia ja kuumennetaan 80 asteen lämmössä valuraudasta vuoltujen lastujen ja vähäisen suolahappomäärän kanssa, saadaan siitä aniliinia (C6 H5 NO2). Jos taasen aniliinia sekoitetaan puuspriin kanssa viidenkymmenen ilmakehän paineessa, saadaan dimetyl-aniliinia. Kaivetaan suuri hauta, joka vielä ympäröidään multavallilla. Haudan sisälle kaivetaan vielä erikoinen kuoppa dimetyl-aniliinille, ja siellä toimitetaan sen taannuttaminen suolahapon kanssa. Tässä keitoksessa tarvittavaa lämpömittaria voidaan tarkastaa vaan kiikarin kanssa. Ja tulos siitä on – tetriili. Tämä tetriili on oikea aineellinen – perkele. Se voi aivan tuntemattomista syistä räjähtää keskellä valmistumistaan ja voi minuutissa muuttaa koko tehtaan yhdeksi soraläjäksi. Ikävä kyllä, meidän pitää sittenkin olla sen kanssa tekemisissä. Fosforin kanssa käsiteltynä antaa se sinistä väriä, – kristalliviolettia. Tämä seikka antoi minulle toissavuonna kauniin summan rahaa... Hm, – vai niin. Minä luulin, että te olisitte kemiaan enemmän syventynyt... Saksalaiset ymmärsivät hyvästi kivihiilen ja keittosuolan salaisuudet. He ovat olleet aivan ainoa kulttuurikansa meidän aikanamme. Vain yhdessä kohdassa he kuitenkin erehtyivät: He eivät näetsen jaksaneet mitenkään uskoa, että Amerikan Yhdysvallat kykenevät yhdeksän kuukauden kuluessa suorittamaan sellaisen suurtyön, kuin mikä oli Edgewoodin asevaraston rakentaminen. Ne olivat juuri saksalaiset, jotka avasivat silmämme. Me tultiin tietämään mihinkä meidän on rahamme sijoitettava ja nyt me tullaan hallitsemaan koko maailmaa. Saksalaiset eivät siihen enää kykene, sillä sodan jälkeen on raha meillä ja kemia on samoin meillä. Heille jää nyt ainoastaan työvoima. Me tullaan muuttamaan ensin Saksa ja sitten myöhemmin muut maat, joissa ymmärretään tehdä työtä, yhdeksi suureksi tehtaaksi. Sellaiset kansallisuudet, jotka eivät ymmärrä työntekoa, tulevat luonnonlain määräyksien mukaisesti kuolemaan, jossa tapauksessa me tulemme heitä auttamaan. Amerikkalainen lippu tulee liehumaan navalta navalle.
– Rolling, – keskeytti hänet Zoe... Te itse loihditte onnettomuuden esiin... Ihmiset muuttuvat silloin yksinkertaisesti kommunisteiksi... Tulee valkenemaan sellainen päivä, jolloin he kaikki selittävät, että he eivät enää tarvitse teitä ja alkavat työskentelemään vain omaksi hyväkseen... Voi voi! Minä olen sellaisessa kauhussa ollut jo kerran mukana... Ne tulevat yksinkertaisesti kieltäytymään antamasta teille miljoonianne takaisin.
– Silloin, kyyhkyläiseni, – silloin annan minä koko Europan, ylhäältä alkaen, uida sinappikaasussa!
– Rolling, te tulette varmasti myöhästymään! Zoe puristi käsivarsilla polviaan ja kumartui eteenpäin kalpeana kiihtymyksestä.
– Uskokaa minua, Rolling! Minun neuvonihan ei ole ollut milloinkaan huono! Minä kysyin teiltä, josko kemiallinen työskentely tarjoo suurta räjähdysvaaraa,... työläisten käsissä, vallankumouksellisten, kommunistien... Teidän vihamiestenne käsissä tulee se yleensä, – minä tiedän sen aivan varmasti, – olemaan hirmuinen voima teitä itseänne vastaan... Työläiset tulevat olemaan tilaisuudessa, – jo aivan etäältä käsin, – räjäyttämään teidän kemialliset laitoksenne ilmaan, samoin räjäyttämään ruutikellarinne, polttamaan lentokoneenne ja hävittämään kaasuvarastonne,... lyhyesti sanoen kaikki, mikä vain on räjähtävää ja palavaa!
Rolling laski jalkansa pois penkiltä, siristeli punertavia silmäluomiaan ja tarkasteli jonkun aikaa erikoisella huomaavaisuudella edessään olevaa nuorta naista.
– Jos minä oikein ymmärrän, tarkoitatte te, että...
– Niin, Rolling. Minä tarkoitan insinööri Garinin konetta... Kaikki mitä siitä on tiedoitettu olette te välinpitämättömästi laskeneet luistamaan ohitse. Mutta minä tiedän mitenkä vakava tämä asia on... Semjonov toi minulle erään varsin merkillisen kappaleen. Hän on saanut sen Venäjältä...
Zoe soitti. Palvelija astui sisälle. Hän sai emännältään jonkun määräyksen ja hetkisen kuluttua toi hän pienen männystä tehdyn arkun. Se sisälsi vain teräskappaleen, osapuille noin puolentoista tuumaa paksun. Zoe otti teräskappaleen käsiinsä ja piteli sitä uunista tulvivan valovirran edessä. Valoa vasten näki selvästi, että teräspalasen läpi oli jollakin hienolla työaseella sahattu hienokierteinen rako. Ja ikäänkuin pikakirjoituskynällä oli siihen viistoon täydellisen selvästi kaiverrettu: – "Garinin voimannäyte." Eräistä kirjaimista oli muutamia terässiruja pudonnut pois... Rolling tarkasteli kauan teräskappaletta.
– Näyttää sellaiselta niinkuin olisi vain kynää koeteltu, – sanoi hän puoliääneensä... Taikka niinkuin olisi neulalla kirjoitettu pehmeään voihin.
– Tämä on tehty kokeiltaessa Rollingin mallikoneella ja noin kolmenkymmenen askeleen etäisyydestä, – virkkoi Zoe... Semjonov päättelee, että Garin toivoo voivansa rakentaa niin voimakkaan, jolla voisi ainakin kahdenkymmenen kilometrin etäisyydestä sahata suurimmankin sotalaivan poikki niinkuin voikäärön... Suokaa anteeksi, Rolling, mutta minä pysyn siinä ajatuksessa, että te omistatte tämän hirvittävän koneen.
Rolling ei ollut suotta käynyt elämänkoulua Amerikassa. Hän oli sormenpäitään myöten tämänlaisia taisteluja varten harjaantunut.
Harjoitus kokoaa tunnetusti yleisen, ruumiin kaikille lihaksille jaetun voimajännityksen esille. Samoin alkoi myöskin Rollingilla mielikuvitus työskentelemään, jos hän aikoi johonkin erikoisempaan taisteluun ryhtyä. Hän oli heittäytynyt yrityksien neitseelliseen tiheikköön ja siellä tutkinut mikä olisi huomionarvoista. Seis! Täällä oli mielikuvituksen työ lopussa. Terve ymmärrys tuli esille, se teki päätelmiä, vertaili, punnitsi ja teki tarpeellisia ennakkosuunnitelmia: – seis!... Nyt tuli käytännöllinen ymmärrys vuorollaan esille. Nyt tehtiin laskelmia, tehtiin poistoja ja valmistettiin yhteenveto: – toimintaa, – seis! Sitten tuli esille – tahto, luja kuin lujin teräs, – Rollingin hirmuinen tahto, ja niinkuin puhvelihärkä hyökkäsi hän päämääräänsä kohden ja saavutti sen, samantekevä sitten mitä se tuli hänelle taikka toiselle maksamaan.
Tämänlainen esivalmistelu esitettiin ohimennen tällä hetkellä Rollingin sisimmässä. Yhdellä silmäyksellä tunkeutui hän tuntemattoman päämäärän tiheikön läpi ja terve ymmärrys sanoi hänelle: – Zoe on oikeassa. Käytännöllinen ymmärrys teki yhteenvedon: – edullisinta on tässä tapauksessa ryöstää piirustukset ja itse kone ja poistaa Garin kokonaan tieltä... Piste... Garinin kohtalo oli päätetty ja sinetöity, velkapuoli kirjanpidossa avattu ja nyt tuli esiin – tahto.
Rolling kohousi nojatuolistaan. Kaksin käsin hän kokosi hännystakkinsa helmukset ja levitti ne erilleen. Sitten hän lämmitteli takapuoltaan uunista virtaavassa lämpöhehkussa, joka menettely oli aivan suotta-aikojaan, sillä pienessä huoneessa oli muutenkin jo oikein lämmin... Työnnettyään hampaansa huomattavasti esille, sanoi hän:
– Huomenna, neljännestä vailla yksitoista odotan minä Semjonovia Malesherben puistikkokadulla.
XX.
Siitä illasta oli jo kulunut seitsemän viikkoa. Semjonov oli, niinkuin jo tiedetään, aikoinaan ilmaantunut Malesherben puistokadulla olevaan Rollingin virastoon ilman piirustuksia ja ilman konetta. Rolling oli jo melkein heittämäisillään mustepullon hänen silmilleen. Garin, – taikka hänen kaksoisolentonsa oli Leningradissa toimitettu nurkan taakse, murhattu... Garin, – taikka hänen kaksoisolentonsa, oli eilen nähty Pariisissa... Tapahtumat juoksivat täydellä höyryllä...
Täsmälleen kello yksi ajoi Zoe Montrose Malesherben puistokadulle ja antoi palveluspojan ilmoittaa, että hän odottaa autossaan Rollingia. Kolme ja puoli minuuttia yli yhden istuutui Rolling Zoen viereen tämän Limousine-autoon, ja nojaten leukansa keppinsä varaan puristi hän hampaidensa välistä esille:
– Garin on Pariisissa!
Zoe heittäytyi auton pehmeää selustaa vasten... Haluttoman äkäisenä vilkasi Rolling häneen:
– Semjonovin päänuppi on jo kauan sitte kuulunut oikeastaan mestauskoneeseen. Hän on huolimaton mies, halpapalkkainen murhaaja ja sen lisäksi huomattavassa määrässä – hullu, – sanoi Rolling... Minä olen häneen luottanut ja nyt minä olen joutunut hänen tähtensä aivan naurettavaan asemaan. Hän voi minut vielä kietoa täällä Pariisissa hyvin vastenmielisiin asioihin.
Sitten Rolling kertoi Zoelle kohtaamisensa ja keskustelunsa Semjonovin kanssa. Hän ei ollut onnistunut ryöväämään piirustuksia eikä konetta. Ja ne saamattomat vätykset, jotka Semjonov oli palkannut, murhasivat Garinin kaksoisolennon, mutta ei häntä itseään. Se kaksoisolennon ilmestyminen sekotti pahasti Rollingin laskelmat. Hän havaitsi, että hän on tekemisissä tavallista älykkäämmän ja toimeliakkaan vastustajan kanssa. Ehkäpä Garinilla lienee ollut aavistusta häntä vastaan tehtävästä murhayrityksestä, ja hän sen vuoksi veti mukanaan näkymään toisen miehen, joka oli hänen kanssaan kyllin yhdennäköinen, hävittääkseen sillä keinolla omat jälkensä... Se oli kaikki aivan epäselvänä. Mutta kaikkein käsittämättömintä oli kuitenkin Rollingille se, että mitä piruja sille Garinille oli tarpeellista nyt täällä Pariisissa sukeltautua näkyviin.
Limousine ajoi toisten autojen joukossa pitkin Champs-Elyséetä. Päivä oli leppoisan lämmin. Heikon ja sinertävän sumun läpi näki hyvästi tunnetut siivekkäät pronssioriit ja Grand-salongin lasisen puolipallo-tornin, suurien talojen puolipyöreät katot ja alaslasketut aurinkosuojukset ja kastanjapuiden tuuheat lehvälatvat.
Eteenpäin vyöryvissä autoissa ajoi pääasiallisesti vain kaikellaisia keinottelijoita ja nylkyreitä, jotka istuivat suoriksi ojennetuin koivin, toiset jalka toiselle polvelle heitettynä ja toiset taasen imivät kävelykeppinsä kädensijaa. Kaikki olivat enimmäkseen lyhytkasvuisia elostelijoita ja kaikilla keväthatut ja räikeänväriset kaulaliinat. He ajoivat Boulongnen puistikkoravintolaan syömään aamiaistaan, jokaisella mukanaan sievät tytöt, joita Pariisi palvelushaluisena tarjoo yllinkyllin ulkomaalaisten viihdykkeeksi.
Tämänlaisena suruttomana toukokuun päivänä, jaloa valuuttaa lompsassa, ilman mitään vaaraa tulla ryövätyksi, on kauniilla autolla eteenpäin kiitäminen Elyséen kenttää myöten tuuheiden lehväpuiden varjossa epäilemättä varsin miellyttävää. Kolmekymmentätuhatta poliisia, suuren vallankumousajan konventio jäsenien jälkeläisiä, suojelevat tässä järjestetyssä yhteiskunnassa rauhaa ja levollisuutta.
Etoilen torilla saavutti Zoe Montrosen Limousine-vaunun eräs vuokra-auto. Siinä istui Semjonov ja vierellään joku toinen mies, jolla oli lihavat kasvot, kellertävä ihon väri ja tomuiset viikset. Kumpaisenkin katse oli haltioituneen jännittyneenä suunnattu edellepäin, jossa he tarkastivat pienen ja vihreän Citroen-auton liikehtimistä. Se ajoi viistoon Etoile torin yli ja suuntautui maanalaisen rautatien pysäkkiä kohden ja sinne myöskin seisahtui.
Semjonov varotteli autonsa ajajaa pysyttelemään sen vihreän auton jäljissä, mutta se oli hyvin vaikea tehtävä sellaisessa autovilinässä. Viimeinkin he onnistuivat pääsemään lähemmäksi ja yrittivät katkaista kulun vihreältä autolta ajamalla poikittain sen eteen, mutta sepä ennättikin jo pysähtyä ja keskikasvuinen mies, kalpea ja piikkipartainen, hypähti vaunusta ja juoksi aseman aukolle häviten nopeasti maanalaiseen käytävään.
Tämä takaa-ajo suoritettiin Zoen ja Rollingin silmäin edessä ja kesti tuskin 2-3 minuuttia. Zoe huusi puhetorven läpi ajajalleen, käskien tämän kääntämään vaunu maanalaisen rautatien asema-aukolle. Ja melkein yhtäaikaisesti Semjonovin auton kanssa pääsivätkin he perille. Kepillään kovasti viittoen juoksi Semjonov Limousinen luokse, avasi kristallioven ja muiskutellen Zoen kädelle, sanoi kovin kiihtyneenä:
– Se oli Garin. Hän pääsi meiltä livistämään. Tänään vielä minä menen kuitenkin hänen luokseen Batingnolleen ja esitän hänelle rauhan solmiamista. Rolling, meidän pitää saada hänet voitetuksi. Kuinka paljo tahdotte Garinin koneen vallottamiseen uhrata? Te voitte olla aivan levollinen, sillä minä tulen tässä asiassa tarkasti toimimaan laillisuuden puitteissa. Mutta ylipäänsä, sallitteko, että esitän:... Stasij Tiklinsky, oikein säädyllinen ja siivo mies...
Ilman lupaa odottamatta huusi hän esiin Tiklinskyn, joka puolalaisella kohteliaisuudella tanssitteli itsensä loistavan Limousine-vaunun luokse, tempasi hatun päästään ja suuteli Zoen kättä.
Toiselle taikka toiselle kättään ojentamatta istui Rolling Limousinen perällä. Hänen silmänsä säkenöivät niinkuin amerikkalaisella puma-leijonalla pimeässä häkissään. Zoe Montrosesta tuntui myöskin kovin varomattomalta ja tyhmältä viivytellä sillätavalla ihmisjoukon näkyvissä. Hän esittikin, että ajettaisiin Seinen vasenta rantaa aamiaiselle "La Perouse" ravintolaan, jossa tähän aikaan vuodesta oli hyvin vähän kävijöitä.
XXI.
Tiklinsky oli ylpeä ja tunsi itsensä tavattomasti imarrelluksi saadessaan syödä aamiaisen näin säädyllisessä seurassa. Hän kumarteli säännöllisesti joka minuutti, kohenteli riippuvaa puolalais-aatelista huulipartaansa, tähysteli kosteilla silmillään Zoeen ja söi tavattoman ahneesti. Rolling istui selkä vasten ikkunaa vaiteliaana ja synkkänä. Zoe näytti jo rauhoittuneen. Hän hymyili ja silmää iskien huomautti tämän tästä ravintolan tarjoilijatytölle, että tämän pitäisi kaataa viiniä vieraiden laseihin. Kun sitten tuotiin kuohuviini, ryhtyi Tiklinsky kertomaan kokemuksiaan.
Hän repäsi suojusliinan pois kaulastaan, pyyhki puolalais-aateliset viiksensä ja alotti ranskaksi, mutta vahvalla puolalaissekasotkulla historiansa:
– Panje Rollingin asiassa ei me olla elämäämme säästetty... Me mentiin lähellä Laatokkaa venäläisen rajan yli...
– Kuka se on se me, – kysyi Rolling?
– Minä, – ja jos panje suvaitsee, – minun apulaiseni, eräs venäläinen Varsovasta. Hän on eräs Balachovitschin armeijan upseeri, oikein julma ihminen... Olkoon kirottu, niinkuin kaikki ryssät. Se lurjus tuotti minulle enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Minun määräykseni oli ottaa selville missä Garin tekee kokeitaan. Minä tarkastin erään puolilahonneen talon... Panje ja panjetar tietääkin jo sen... Siinä talossahan se kirottu raato, Garin, leikkasi koneellaan minut keskeltä melkein poikki. Sieltä kellarista minä löysin sen teräskappaleen, jonka panjetar Zoe sai minulta viime kuulla... Te voitte olla minun innostuksestani täysin vakuutettu.
– Garin oli sitten muuttanut niitä kokeitaan tekemään jossakin toisessa paikassa. Pitkiin aikoihin minä en maannut päivillä enkä öillä, sillä minä halusin olla panjen ja panjettaren luottamuksen arvoinen. Minä kylmetytin keuhkoni ja vatsani Krestovo-saaren suolla, – mutta minä saavutin kuitenkin päämääräni. Minä löysin Garinin. Kaksikymmenesseitsemäs päivä toukokuuta tunkeuduin minä sitten apulaiseni kanssa kesähuvilaan. Me sidottiin Garin rautasänkyyn kiinni ja tehtiin oikein huolellinen kotitarkastus... Mutta mitään ei löytynyt... Siinä oli tulla aivan hulluksi... Ei niin jälkeäkään koneesta... Mutta minä tiesin, että Garin piilotteli sitä siinä kesähuvilassa... Ja sen vuoksi kävi se apulaiseni vähän liian kovasti Gariniin käsiksi... Panje ja panjetar ymmärtävät kuitenkin meidän innostuksemme... Näyttäytyi jo aamurusko ja päivä alkoi vähitellen valkenemaan. Rupesi kuulumaan ihmisääniä... minä en sano, että me olisimme panje Rollingin määräyksestä sillä tavalla menetelleet, mutta se minun apulaiseni, se kirottu lurjus... hän ei jaksanut itseään hillitä...
Rolling tuijotti yhteenpuristetuin hampain edessään olevaan lautaseen, jolla oli voissa paistettuja multasieniä. Zoen toinen pikkuinen käsi lepäsi pöytäliinalla, mutta sen hohtavilla timanteilla, smaragdeilla ja safiireilla koristetut ja kauniiksi kiillotetut sormet liikkuivat vilkkaasti. Haltioituneena silmäili Tiklinsky tätä kättä, jonka koristeet maksoivat vähintäinkin satatuhatta dollaria.
– Panje ja panjetar tietävät jo, mitenkä minä postikonttorissa tapasin Garinin. Jumalan äiti auttakoon, – kuka siinä ei kauhistuisi, törmätessään yhtäkkiä sillätavalla yhteen aivan elävänä olevan kuolleen kanssa. Ja sitten vielä työntäytyi se kirottu miliisi minun kantapäilleni... Me oltiin jouduttu petoksen uhriksi. Se kirottu miekkonen, se Garin, oli laahannut tilalleen jonkun toisen. Minä päätin tutkia sen kesähuvilan vielä kerran uudestaan. Siellä täytyi olla jokin maanalainen huone. Vielä samana yönä menin minä sinne yksin. Yövartijan minä nukutin cloroformilla. Ja sitten minä ryömin ikkunasta sisälle... Panje Rollingin ei pidä millään tavalla käsittää minua väärin... Milloin Tiklinsky uhraa elämänsä, uhraa hän sen jonkin aatteen hyväksi... Yhtäkkiä minä kuulin sieltä kesähuvilasta sellaisen kolkutuksen ja ryskeen, että siinä pyrki väkisinkin tukka nousemaan kauhusta pystyyn... Niin, panje Rolling, silloin minä tajusin, että Jumala teitä johdatti silloin, kun te minut etsitte siltä venäläiseltä anastamaan sitä hirmuista konetta. Sellaista kauhistuttavaa vehettä, jota voisivat käyttää Puolaa ja koko sivistynyttä maailmaa vastaan... Se oli historiallinen minuutti, panjetar Zoe, – minä vannon sen teille puolalaisen aateliskunniani kautta... Niinkuin äkänen härkä, hyökkäsin minä keittiöön, josta se melu kuului. Ja siellä minä näin Garinin yhdessä nurkassa latomassa kaikellaisia laatikoita ja arkkuja yhteen läjään. Samassa kun hän huomasi minut, sieppasi hän nahkaisen matkalaukkunsa, jonka minä tunsin jo aikaisemmilta ajoilta, – ja sen sisällä oli se koneen malli piilotettuna. Samassa hän jo hyppäsi viereiseen huoneeseen. Minä vedin revolverini esille ja hyökkäsin häntä kohden. Hän ennätti kuitenkin työntämään jo ikkunan auki ja yritti siitä hypätä ulos. Minä laukaisin revolverini ja silloin hän juoksi laukku kädessään ja toisessa revolveri huoneen nurkkaan, asettui siellä sängyn taakse suojaan ja alkoi myöskin ampumaan. Siinä oli todenperäinen kaksintaistelu, panjetar Zoe. Yksi Garinin luoti meni minun lakkini läpi. Äkkiä hän tukki suunsa ja sieraimensa joillakin rievuilla ja samalla ojensi jonkinlaisen metalliputken minua kohden. Heti kuului laukaus, ei kovempi kuin jos oli kuohuviinipullon korkki laukaistu irti. Sillä sekunnilla minä tunsin heti, niinkuin tuhannen kynttä olisi raapinut sieraimissani, kaulassa ja henkitorvea. Tuntui aivan kuin olisi sisuksia revitty. Silmät täyttyivät pakosta kyynelillä, niin sietämätöintä oli se tuska. Sitten minä aloin aivastamaan ja rykimään, suolet kääntyivät sisälläni nurin, – ja suokaa anteeksi, panjetar Zoe, – minun täytyi oksentaa niin kovasti, että lopulta kaaduin maahan...
– Dichenil-chlorarcinia fosforin kanssa sekotettuna, noin viisikymmentä prosenttia. Halpaa tavaraa. Me asestetaan polisit sellaisilla kaasukynttilöillä, – selitti Rolling.
– Niin se on. Panje sanoi siinä totuuden. Se oli jonkinlainen kaasukynttilä... Onneksi hävitti ilmanveto sen kaasun pian pois. Minä tulin jälleen tuntoihini ja laahasin itseni puolikuoliaana asuntooni. Minä olin myrkytetty ja täysin murtunut. Poliisiasiamiehet etsivät minua jo kaikkialla kaupungissa, – silloin ei minulle jäänyt muuta keinoksi kuin paeta Leningradista, mikä meille lopulta suurilla ponnistuksilla ja vaaranalaisena onnistuikin.
Tiklinsky levitti kätensä ja antoi päänsä jäädä riipuksiin kertomuksensa päättäjäisiksi, ikäänkuin olisi tahtonut jättäytyä armoa taikka epäsuosiota odottamaan... Zoe kysyi:
– Oletteko aivan varma, että Garin on myöskin paennut Venäjältä?
– Hänen täytyi pakostakin hävitä. Muuten hän olisi joutunut tekemään poliisille selvää tästä jutusta.
– Mutta minkätähden hän sitten tuli juuri Pariisiin?
– Hän tarvitsee niitä kivihiilikartioita. Hänen koneensa on ilman niitä aivan kuin lataamaton kivääri. Garin itse on fysiikko, jotenka hänellä ei ole kemiasta ei sinisintä aavistusta. Minähän hänelle aikaisemmin hänen pyynnöstään valmistin niitä kivihiilikartioita. Myöhemmin sai hän, joka minun jälkeeni niitä teki, maksaa sen työnsä hengellään... Mutta Garinilla on vielä yksi apulainen täällä – Pariisissa. Juuri hänelle ja osotteella: Batingnollen-puistikko lähetti Garin sen sähkösanoman. Ja nyt on Garin tullut itse tänne, voidakseen täällä jatkaa työtään ja seurata niillä kivihiilikartioilla tehtäviä kokeita.
XXII.
– Mitä te olette saanut tietää Garinin keksijäapulaisesta?
– Hän asuu eräässä pienessä hotellissa. Me olimme siellä eilen ja saimme ovenvartijalta joitakin tietoja, – vastasi Semjonov... Se mies tulee ylipäänsä vain yöksi asuntoonsa. Eikä hänellä ole minkäänlaisia matkatavaroita. Hänellä on aina talosta lähtiessään purjekangasviitta, jollaisia tavallisesti Pariisissa käyttävät kaikki lääkärit, laboratoorio-ihmiset ja kemiaa tutkivat ylioppilaat. Todenperäisesti hän työskentelee jossakin siinä lähellä, – jossakin kokeilupajassa...
– Mitä piruja minulle kuuluu minkälaista viittaa hän pitää. Minkä näköinen mies hän on? Eikö hotellin ovenvartija sitä teille selittänyt, – kysyi Rolling äkäisenä?
Semjonov ja Tiklinsky katsoivat toisiaan silmiin. Sitte puolalainen asetti kätensä ristiin rinnalleen ja sanoi:
– Jos panje niin haluaa voidaan me vielä tänäpäivänä hankkia siitä herrasta tarkka henkilöselostus.
Rolling vaikeni kauan. Hänen kulmakarvansa vetäytyivät yhteen ja lihakset poskiluiden päällä pyörivät:
– Mitkä perusteet teillä on, kun te voitte päätellä, että se mies, jonka eilen näitte menevän kahvilaan Batingnollessa, on se sama joka hävisi maanalaisen rautatien käytävään, ja myöskin sama, – että se mies oli insinööri Garin. Tehän erehdyitte jo kerran ennenkin, Leningradissa, – eikö niin?
Puolalainen ja Semjonov vaihtoivat taaskin silmäyksiä keskenään. Tiklinsky hymyili hyvin itsetietoisen viisaana:
– Eihän panje Rolling kuitenkaan tahtone uskotella, että Garinilla olisi joka kaupungissa kaksoisolento?
Rolling huiskautti itsepintaisesti päätään. Zoe Montrose istui ikkunalla ja katseli välinpitämättömän näköisenä ulos, kädet käärittynä komeaan kärpännahkaiseen puuhkaan... Semjonov sanoi:
– Tiklinsky tuntee Garinin hyvästi. Jokin erehdys on tällä kerralla mahdoton. Muuten on tällä hetkellä tärkeämpää selvittää eräs toinen asia, Rolling. Jättäkää mieluummin tämä asia kokonaan meidän selvitettäväksemme. Eräänä päivänä tulemme yksinkertaisesti tuomaan ne piirustukset ja koneen teille sinne Malesherben puistokadulle, – taikka haluatteko te työskennellä meidän kanssamme yhdessä?
– Ei missään tapauksessa, – sanoi Zoe aivan äkkiä ja odottamatta, kuitenkaan kääntämättä katsettaan ikkunasta. Mister Rolling seuraa erikoisella mielenkiinnolla insinööri Garinin kokeita ja mister Rollingille olisi toivottavaa, että saisi siihen keksintöön omistusoikeuden, mutta mister Rolling työskentelee sen saadakseen ankarimman mukaan vain laillisuuden puitteissa. Jos mister Rolling olisi äsken sanaakaan uskonut Tiklinskyn kertomuksesta, olisi hän epäilemättä ja yhtään sekunttia viivyttelemättä puhelimella tiedoittanut poliisikomissaareille ja siten toimittanut sellaisen murtovarkaan ja lurjuksen viranomaisten käsiin. Mutta kun mister Rolling tietää aivan hyvin, että Tiklinsky on keksinyt historiansa tarkotuksella nylkeä sillä rahaa niin paljo kuin mahdollista, ei hänellä todellakaan ole mitään sitä vastaan, jos te edelleenkin hänelle teette pieniä ja merkityksettömiä palveluksia.
Nyt Rolling nauroi ensikerran koko aamiaisen aikana ja kaivoi liivinsä taskusta kultaisen hammastikun ja pisti sen hampaidensa väliin... Semjonov vetäytyi kokoon, niin että puolet hänen vartalostaan hävisi pöydän alle. Tiklinsky punastui korviensa viimeistä sipukkaa myöten, hiki kohosi hänen otsalleen ja posket jäivät lerpalleen riippumaan... Rolling sanoi:
– Teidän tehtävänne rajoittuu seuraavaan: hankkia minulle varma ja täydellinen selostus niihin kaikkiin kysymyksiin, joita minä teille annan tänään kello kolme puolen päivän jälkeen Malesherben puistokadulla. Teiltä odotetaan vain tavallisen ja säädyllisen etsivän poliisin työtä, – eikä yhtään enempää. Ei yhtään sanaa, eikä yhtään askelta – ilman minun erikoista määräystäni.
Lyhyellä nykäisyllä painoi hän päähänsä kovan liattunsa, vähän otsalle etunojoon, antoi pään nyökkäyksellä kyllin selvän viittauksen Semjonoville ja Tiklinskylle ja jätti Zoen kanssa yhdessä "La Perousen" ruokailuhuoneen.
XXIII.
Valkoinen ja hohtava, kristallilasi-seinäinen juna maanalaisen rautatien pohjois-etelälinjalla kiisi hiljaisella hurinalla Pariisin maanalaisissa käytävissä. Tunnelin käännöksissä suhisivat sähköjohdoissa riippuvat hämähäkin verkot vilauksessa ohitse, ja sementtimuurauksen onkaloissa, joita ohikiitävän junan valovirta vilauksella valaisi, painautuivat työmiehet seinää vasten suojaan. Pitkin tunnelin seinämiä näki kaikkialla mustalle pohjalle keltaisilla kirjaimilla maalattuna: "Dubonnet"... "Dubonnet", se oli erästä inhottavan hapanta juomaa, jota sillä tavalla suositeltiin. Jos kuka katseli junan ikkunasta ulos hän rupesi lopulta voimaan huonosti niiden harmaiden tunneliseinäin vilistessä ohi.
Pieni pysäyspaikka... Asema on hohtavilla kaakeleilla vuorattu ja näkymättömistä lähteistä virtaa häikäisevän kirkas valo. Värillisissä kulmauksissa näki valollisia ilmotuksia: – "Ihmeellisintä saippuaa"... "Katkeamattomia housunkannattimia"... "Hajuvettä kaikelle kansalle"... "Autorenkaita: Punainen perkele"... "Kumikantoja"... "Halpa loppuunmyynti Louvren yleisessä tavaratalossa"... "Kaunis kukkaistyttö"... "Lafayetten kuvakokoelma"... "Satatuhatta paitaa"...
Iloinen ja hälisevä ihmisjoukko, kauniita naisia, juoksutyttöjä, asiapoikia hohtavanappisine nuttuineen, ulkomaalaisia, nuoria miehiä ruumiinmukaisissa nutuissaan, työläisiä hikisissä paidoissaan, jotka riippuivat vyön varassa, – kaikki tunkeilivat junalle. Silmänräpäyksessä avautuivat vaunujen hohtolasiset ovet... Oh-hoh, kuului huokauksia, ja kokonainen aalto hattuja, joukottain pyöriviä silmiä, puoliavoimia suita, punaisia, hauskoja, äkäisiä, työntäytyi vaunuihin. Kädensijoissa riippuen puristi tiilenpunanuttuinen junailija vatsallaan työntäen yleisön vaunuihin sisälle. Raksahtaen painuivat ovet lukkoon, lyhyt vihellys ja niinkuin jokin tulinen nauha, sukeltautui juna uudelleen mustaan maanalaiseen holviin.
Tiklinsky ja Semjonov istuivat selät vasten ovea erään vaunun sivupenkillä tässä pohjois-etelän junassa. Puolalainen oli siinä määrin julmistunut, että olisi voinut luulla hänen siellä äskeisellä aamiaisella saaneen syödäkseen vain särettyä lasia:
– Minä pyydän teitä, panje, hyväntahtoisesti ottamaan huomioon, että minä olen aikoinani saanut hyvän kasvatuksen, hitto vieköön!... sata kertaa minun piti raivoani hillitä!... Niinkuin minä en olisi milloinkaan ennen miljardöörien kanssa syönyt suurusta!... Se koiran kuonolainen... Minä vihellän sellaiselle aamiaiselle!... Sellaisen ruuan voin minä itsekin "La Perousessa" tilata, enkä tarvitse antaa minkään tuonlaisen huoran itseäni häväistä! Esittää nyt Tiklinskylle rupeamista – etsiväksi poliisiksi!... Mokomakin, joutavanpäiväinen – lutka!
– No no!... Heretkää jo, panje Stasij. Te ette tunne Zoe neitiä... Hän on oikein hyvä nainen... kunnon toveri... Hän oli tällä kerralla vaan niin kovin kiihtynyt...
Semjonov muisteli Zoen määrätietoista ja älykästä työtä, ja kun hän äsken "La Perousessa" elettyä hetkeä ja tapahtumaa ajatuksissaan kertaili, täytyi hänen väkisinkin hymyillä...
Mutta Tiklinsky kiehui raivosta:
– Oikeastaan onkin se panjetar Zoe tottunut olemaan tekemisissä vain teidän hylkyläistenne, niiden pakolaisten kanssa... Mutta minä, minä olen puolalainen!... Minä pyydän teitä, panje, ottamaan sen asian huomioonne!... Ja Tiklinsky ojenteli huulipartaansa uhkaavasti eteenpäin ja puhalteli suurieleisesti keuhkojaan tyhjäksi... Minä olen suuren Puolan valtakunnan alamainen enkä salli itselleni osotettavan sellaista alentavaa kohtelua...
– No hyvä. Nyt sinä olet jo puhallellut huulipartaasi ja keventänyt sydäntäsi, – sanoi Semjonov lyhyen vaitiolon jälkeen... Ja kiinnitä nyt, Stasij, huomiosi siihen mitä minä sanon: – Meillehän maksetaan täysiarvoisella rahalla, – ja meiltähän vaaditaan – oikeastaan niin paljon kuin ei mitään! Meidän työmme on aivan vaaratonta ja myöskin – miellyttävää: saadaan mielinmäärin kuleksia kahviloissa ja kapakoissa. Minä, esimerkiksi, olen siihen tämänpäiväiseen keskusteluun läpikotaisin oikeastaan tyytyväinen... Sinä sanot: – etsivä. Ja minä sanon sinulle: meille tehtiin esitys jalointa lajia olevan vastaurkinnan suorittamisesta!
Sen penkin takana, jolla Tiklinsky ja Semjonov istuivat keskustelemassa, seisoi vaunun ovella, kyynärpäillään kupariseen poikkitankoon nojaten se sama mies, joka aikaisemmin Leningradissa keskusteli Schelgan kanssa Ammattijärjestöjen puistikossa ja esitti nimekseen Pjankov-Pitkjevitsch.
Hänellä oli viitan kaulus kohotettu pystyyn, jotenka se peitti kasvojen alaosan kokonaan. Hattu oli painettu syvään otsalle. Samalla kun hän siinä seisoi välinpitämättömän ja laiskan näköisenä, keppinsä luista kädensijaa suutaan vasten puristaen, kuunteli hän kuitenkin hyvin tarkkaavaisena kaikki Tiklinskyn ja Semjonovin keskustelun. Hän teki vielä hyvin kohteliaasti tilaa, kun nuo molemmat keskustelijat äkkiä hypähtivät paikoiltaan ja kiirehtivät pois vaunusta, sillä he olivat vähällä mennä tarkottamansa pysäyspaikan ohi. Kaksi asemaa myöhemmin, siis Montmartrella, jätti hänkin vaunun. Sitten hän kiirehti lähimmälle postiasemalle ja lähetti sieltä seuraavan sähkösanoman:
"U.S.S.R. – Leningrad. – Rikos-osasto. Schelga. Nelisorminen
täällä. Uhkaavia tapahtumia."XXIV.
Tultuaan ulos postikonttorista lähti hän kävelemään Clichyn puistikkokadun varjossa olevaa sivua.
Täällä tunki katukäytävälle jokaisesta kellari-ikkunasta, marmoripöytien ja korituolien suojaksi vedettyjen juovikkaiden verhojen takaa yökapakoiden hapan tuoksu. Viinurit puettuina lyhyisiin tarjoilunuttuihinsa, valkoisine esiliinoineen, kasvot pöhöttyneinä ja hiukset voiteista kiiltävänä, lakasivat katukäytäviä ja kaakeloituja kapakkain lattioita pöytien välistä käyttäen märkiä sahajauhoja, sekä asettivat edessä olevia suojuksia kokoon saadakseen tupakan savusta tunkkaantuneisiin huoneisiin enemmän ilmaa ja valoa.
Päiväseen aikaan teki Clichyn-puistikkokatu lakastuneen vaikutuksen. Se näytti samallaiselta kuin karnevaalikoristeet käyttämisensä jälkeen. Talot olivat korkeita ja rumia ja niissä oli kaikissa lukuisasti ravintoloita, kapakoita ja epäilyttäviä, vähän luottamusta herättäviä hotelleja. Kaikki kauppaliikkeet tämän kadun varrella olivat täynnään kaikellaista tavaraa katunaisille ja muille rakkaudestaan eläville tytöille. Kaikkialla oli sähköjohtoja sekä peltisiä laitteita valoilmoituksia varten. Täällä oli kuuluisan pelipaikan ja yöllisten rymyjen, "Moulin Rougen" sokkeloinen kylkirakennus. Katukäytävillä näki elokuvien ilmoituksia. Keskikadulla muodostivat kahteen suoraan riviin istutetut puut kujanteen. Mukavuuslaitoksien eli käymäläin seinät oli raaputeltu täyteen kaikellaisia kuvioita ja "mielilauseita". Kivisillä katukäytävillä, joita myöten oli jo vuosisatoja hälisten kuljettu, oli sadesuojuksilla peitettyjä näytekojuja... Kaikki tällä kadulla odotteli – yötä, jolloin sinne virtasi huvitteluhaluinen yleisö, töllistelijät ja uteliaat ihmiset suurilta Boulevardeilta, kaikilta kahdeltatoista Avenuelta, jotka Place Etoilelta haarautuivat ympäriinsä ikäänkuin säteet; porvariston korttelista Passyn rannikolta ja Saint Denisin rikollisten nurkista.
Silloin loimottavat valot, viinurit touhuavat juoksennellen edestakaisin vieraidensa välissä, jotka käsillään koputtavat pöytiin ja huutavat: "Pst, pst, – viinuri". Karusellit alkavat pyöriä ja niissä kiertää yhtenä vilinänä kultaisia sikoja, kultasarvisia härkiä, veneitä, keittokattiloita ja patoja. Seinämillä olevien tuhansien pikkupeilien särmikkäässä, säteilyssä ja höyryurkujen soidessa kiertää yhtenä ketjuna tyttöjä, joiden hameet ylettyvät tuskin polviin asti; nähtäviä kummastelevia porvareja; varkaita, toimintahalua osottavine huulipartoineen; japanilaisia ylioppilaita naamiomaisine ja ikuisesti hymyilevine kasvoineen; miehimysrakastelijain nuoria ystäviä ja synkkäkatseisia venäläisiä pakolais-siirtolaisia, jotka päivästä päivään odottavat bolshevismin kukistumista.
Moulin Rougen valoista hehkuva pyöreä kylkirakennus alkaa pyöriä. Talojen päätyjen yli rupee suhisten kiitämään taittuneita valonuolia. Yli maailman kuuluisien kapakkain komeat ja loistavat nimikilvet alkavat hehkumaan. Sellaiset kuin: – "Mehiläinen", – "Kuninkaan yöateria", – "Kiusaantunut rotta", – "Laulava harakka", y.m. Yöravintolain ja muiden huvipaikkojen avoimista ikkunoista vyöryy tuhatlukuisen, puistikolla kävelevän yleisön kuuluviin villi melu, – rummunjyminää, jazz-soittokuntain räminää foxtrotin, shimmyn ja charlestonin tahdissa.
Joukossa piipitettiin paperitorvilla, ja lörpöttelevät suut parpattivat, liehui paperilippuja niiden maiden väreillä, joiden raha oli Pariisissa huomattavassa arvossa... Maanalaisen rautatien käytäväaukosta työntäytyi yhä uusia ihmisjoukkoja, jotka olivat tulleet pohjois-eteläisen linjan junissa. Se on Montmartre. Se on Martren vuori, joka yöt läpeensä hohtaa tuhansissa iloisissa valoissaan hehkuaan kauaksi Pariisiin. Se on suruttomin soppi koko maailmassa. Täällä voi päästä helposti rahoistaan ja täällä voi Parin nauravan pariisilaistytön kanssa viettää todenperästä iloisen ja suruttoman yön.
Iloinen Montmartre, – Clichyn boulevardi, puistikkokatu, kahden pyöreän, samalla tavalla iloisen Paikan, Pigallen, ja Blanchen välissä. Vasemmalla Pigallen torista on leveä ja hiljainen Batingnollen puistikkokatu. Oikealla Blanche-torin takana alkaa Saint-Antoinen etukaupunki. Siellä elävät työläiset ja yleensä Pariisin köyhät. Täältä sekä Batingnollen puistikkokadulta, korkealta Montmartrelta ja Saint-Antoinesta, ovat aseistetut työläisjoukot jo useammin kuin yhden kerran laskeutuneet alas valloittaakseen Pariisin. Neljä kertaa on porvaristo onnistunut ajamaan kanuunoillaan heidät takaisin. Ja alinen osa kaupunkia, joka sijaitsee Seinevirran molemmin puolin pankkeineen, konttoreineen, mahtavine kauppataloineen, miljonäärejä varten varustettuine hotelleineen ja kolmellekymmenelle tuhannelle poliisille rakennettuine kasarmeineen. Neljä kertaa on sieltä tehty hyökkäys työläisiä vastaan, jotka ovat itsensä ja sydämensä jälleen löytäneet sieltä korkealta, jossa valot lepattavat ja maailmankuulut keinottelijat pitävät oviaan auki, jossa on kaikkialla näkyvissä rikkaan kaupunginosan mässäämällä jälkeensä jättämä sukupuolielämän leima: – Plache Pigalle, – Boulevard Clichy, – Plache Blanche.
XXV.
Tultuaan puistikkokadun puoliväliin asti kääntyi hän eräälle kapealle sivukadulle, jota myöten pääsee nousemaan korkealle Montmartrelle. Varovaisesti tarkasteli hän ympärilleen ja astui sitten sisälle erääseen synkkään kapakkaan, jonka vakituisina vieraina olivat katutytöt, autojen ajajat, ja puolinälkiintyneet pilalaulujen kirjoittajat ja muut sellaiset pahanilman linnut, jotka vanhasta tottumuksesta vielä pitivät leveitä housunlahkeita ja sienen muotoisia huopahattuja.
Hän pyysi itselleen lasin viiniä ja joitakin sanomalehtiä, sekä alotti lukemaan. Sinkkipellillä vuoratun tarjoilupöydän takana pesi kapakan isäntä vesisuihkun alla tarjoiluastioitaan. Tämä isäntä oli 110 kiloa painava viiksihuulinen ja hyvin punakka ranskalainen, ja hän puheli alituiseen, välittämättä siitä josko häntä kuunneltiin taikka ei:
– Te voitte puhua niin paljo kun teitä haluttaa, mutta Venäjä on meille saattanut hyvin paljon ikävyyksiä... (Hän tiesi, että tämä vieraansa, vaikka nimittikin itseään amerikkalais-ranskalaisella nimityksellä: mister Pierre, oli oikeastaan venäläinen...) Venäläiset pakolaiset eivät tuo meille enää mitään. Heidän taskunsa on jo tyhjänä... Mutta kaikeksi onneksi meillä on vielä kylliksi rahaa voidaksemme itsellemme kustantaa sen ylellisyyden, että annamme parille tuhannelle elämässään haaksirikkoutuneelle suojapaikan... (Hän oli siinä uskossa, että tällä vieraalla oli Montmartrella jonkinlainen pieni liikeyritys...) Mutta itsestään on luonnollista, että kaikella on oma loppunsa. Pakolaiset tulevat vielä päättämään kotimaahansa mennäkseen. Ohhoijaa, – me sovitamme heidät suuren isänmaansa kanssa. Me tunnustamme Neuvosto-Venäjän ja Pariisi tulee jälleen olemaan se vanha hyvä Pariisi. Minun täytyy sanoa suoraan, että sodasta ollaan saatu jo tarpeeksi asti. Kymmenen vuotta on vatsaamme jo vaivannut tämä sulatushäiriö. Neuvostovaltio tulee maksamaan niistä vanhoista venäläisistä valtiolainoista pikkutallettajille heidän osansa. Viisaasti, oikein viisaasti menetelty. Eläköön Neuvosto-Venäjä. Se ei aja mitään huonoa politiikkaa. Se bolshevisoi Saksan aivan erinomaisesti. Sille minä taputan käsiäni. Saksa bolshevisoituu ja riisuu sillä tavalla itse aseensa. Eikä meillä enää tarvita Saksan kemiallista teollisuutta ajatellessa tuntea vatsassamme mitään pakotusta... Täällä meidän korttelin talokarsinoissa pitävät minua bolsheviikkina!... Ohhoijaa, – mutta minä lasken oikein. Bolshevismi ei anna meille mitään huolta. Laskekaapas kerran oikein tarkasti, kuinka paljon hyviä ja kunnon porvareja ja kuinka paljon työläisiä meillä on Pariisissa... Hehheh, – me porvarit löydämme kyllä keinot, millä puolustetaan säästöjämme... Kun meidän työläisemme hihkuvat: "Eläköön Lenin", kuuntelen minä sitä aivan rauhallisena... Työläiset ovat kuin tynnöri täynnä käypää viiniä. Sekään ei anna itseään korkilla sulkea... Huutakoot vain: "Eläköön Neuvosto-Venäjä"... Edellisellä viikolla olin minäkin mukana hihkumassa. Minulla on kahdeksantuhannen kultafrangin arvosta venäläisiä arvopapereja... Ei, kyllä teidän pakolaisten täytyy sopia hallituksenne kanssa. Tähänastisista tyhmyyksistä on jo kylliksi... Meidän frangin arvo putoaa. Ne kirotut keinottelijat, ne ovat syöpäläisiä, jotka purevat ja imevät kaikkia kansallisuuksia, joilla vaan rahanarvo näyttää alkavan laskea. Ne kuumeiset korppikotkat ovat taaskin muuttaneet Saksasta tänne Pariisiin.
Laiha, purjekangasviittaan puettu mies, jonka vaaleatukkainen pää oli paljaana, astui kiireesti kapakkaan.
– Hyvää päivää, Garin, – sanoi hän sille, joka luki sanomalehtiä... Sinä voit onnitella. Oikein onnellinen sattuma!
Kiireesti kohosi Garin paikaltaan ja puristi vastatulleen kättä:
– Viktor!
– Aivan niin!... Minä olen rajattomasti tyytyväinen... Olen myöskin varma, että me saamme patentin!
– Ei missään tapauksessa!... Mennään nyt!
He astuivat kapakasta ulos vapaaseen ilmaan, kävelivät porrasmaista katua ylös, kääntyivät oikealle ja kävelivät noin kaksikymmentä minuuttia etukaupungin kömpelöiden talojen välissä ja rakentamattoman alueen yli, jossa talojen paikat oli ympäröity piikkilanka-aidoilla ja köyhyyttä todistavia pesuvaatteita riippui syyttävän näköisinä nuorilla tuulen liehuteltavana, ja viimein he sivuuttivat kotiteollisuuslaitoksien työhuoneet.
Päivä vaipui iltaan. Joukko väsyneitä työläisiä tuli heitä vastaan. Näytti siltä, kuin täällä ylhäällä eläisi kokonaan toinen ihmislaji. Täällä olivat kasvotkin kokonaan toisenlaisia, lujia, laihoja ja jänteisiä, käytti siltä, ikäänkuin romaanilainen rotu, joka halusi pelastautua lihottavalta ylellisyydeltä ja sukurappeutumiselta, olisi kiivennyt Pariisin yli tänne korkealle ja eläisi täällä levossa ja varmuudella odottamassa sen hetken tuloa, jolloin alakaupunki puhdistetaan kaikesta liastaan ja Ranskan valtiolaiva ohjataan jälleen elämän valtameren päivänpaisteeseen. Tänne näin, – sanoi Viktor, samalla kun hän amerikkalaisella avaimella aukasi oven matalaan ja pieneen kellarihuoneeseen.
XXVI.
Garin ja Viktor Lenoir astuivat pienenpuoleisen, tiilistä rakennetun uunin luokse, jossa oli rautainen kansi ja kaksi vetojohtoa. Uunin vierustalla oli pöytä ja sille oli kivihiilikartiot ladottu riviin. Uunilla, kannen alla, oli syrjällään paksu pronssinen rengas, jonka kehään oli asetettu kaksitoista fajanssi-lautasta. Lenoir sytytti yhdellä niillä olevan kynttilän, katsoi Gariniin erikoinen hymy suupielissään ja sanoi:
– Pjotr Petrovitsch, me olemme tunteneet toisemme jo viisitoista vuotta, eikö niin? Me olemme yhdessä jo monta kovaa pähkinää nakertaneet. Ja teillä on ollut tilaisuutta tulla vakuutetuksi, että minä olen kunniallinen mies. Kun minä pakenin Pietarista, – autoitte te minua. Ja siitähän minä päättelenkin, että te ette ajattele minusta huonoa. Mutta sanokaahan, minkätähden, – minkä pirun vuoksi, te salaatte sen koneenne minulta? Minä tiedän kuitenkin, että te olette ilman minun kartioitani sen koneenne kanssa aivan kyvytön... Menetellään siten, niinkuin ainakin hyvät toverukset...
Katsellessaan erikoisella tarkkuudella pronssirengasta fajanssilautasineen, kysyi Garin:
– Te siis haluatte, että minä paljastaisin teille keksintöni salaisuuden?
– Niin.
– Mutta haluaisitteko olla muutenkin tähän asiaan osallisena?
– Haluan.
– Kun se tulee tarpeelliseksi, – ja minä pelkään, että asian kehittyessä sellainen tarpeellisuus ilmaantuu, – täytyy teidän päästä kaikesta selville, voidaksenne sen viedä toivottavaan tulokseen.
Antaakseen enemmän painoa sanoilleen, tuki Garin puhettaan huomattavilla käsiliikkeillä.
Kääntämättä katsettaan pois Garinista, istuutui Lenoir uunin reunalla. Hänen suupielensä vapisivat:
– Kyllä, – sanoi hän päättävästi... Kyllä minä siihen suostun.
Hän veti nuttunsa taskusta jonkinlaisia riepuja ja pyyhki niillä hikeä otsaltaan:
– Minä en tahdo teitä pakottaa, Pjotr Petrovitsch, jotenka te katsotte minuun aivan suotta niin vihaisesti! Minä mursin tällä keskustelulla väliltämme sulun, kun te olitte tässä niin merkillisen omituinen. Ja tehän olette minulle elämässäni lähinnä oleva ihminen... Minä olin ensimäisellä ja te toisella vuosiluokalla teknillisessä korkeakoulussa... Jo silloin minulla oli suuri kunnioitus teihin... Te olette tavattoman kyvykäs, – oikein huomattavasti... Te olette pelottavan kylmäverinen. Teidän ymmärryksenne on eritelty, te olette uskalias ja peloittava. Te, olette pelottavan vaikutusvaltainen ihminen. Te olette julma, niinkuin kaikki suuret kyvyt. Teillä ei ole toisia ihmisiä kohtaan ollenkaan urkkijataipumuksia... Te kysyitte minulta äsken, josko minä olisin kaikkeen valmis. Tietysti minä olen valmis. Mitä siinä olisi vielä ylipäänsä puhumista? Minulla ei ole mitään menetettävää. Ilman teitä olisi minun elämäni vain koneellisesti uudistuvaa jokapäiväisyyttä, – jossakin tehtaassa, pitkää työpäivää elämäni loppuun asti. Mutta teidän mukananne, – alituista juhlaa, taikka perikato... Josko minä olen kaikkeen valmis!... Naurettavaa!... Mitä pitäisi tehdä? Ryöstääkö? Murhatako?
Hän lopetti puheensa hetkeksi. Garin räpäytti silmiään myönnytykseksi. Lenoir hymyili, – sekä jatkoi:
– Minä tunnen ranskalaisen rikoslain... Vai niin, – josko minä olisin suostuvainen teidän käytettävänänne olemaan vaaralle alttiina? Tietysti minä olen suostuvainen... Ohimennen sanoen: Minä olin mukana silloin kun saksalaisia vastaan tehtiin se kuuluisa hyökkäys kaksikymmenestoinen päivä toukokuuta v. 1915. Ajatelkaahan mielessänne, että meitä vastaan vyöryi maasta vihreän-keltainen pilvi, niinkuin jonkinlainen kuvastus ilmasta. Ei edes unissaankaan voi itselleen sellaista kuvitella. Tuhannet ihmiset juoksivat kentän poikki pelottavan kauhun valtaamina, heittivät aseensa luotaan ja repivät pois rautaiset päähineensä. Mutta se kaasu-aalto tapasi heidät kuitenkin, – ja sen mukana kuolema. Ne vähäiset, jotka saivat aikaa paeta, olivat kasvoiltaan tummanpunaisia, kieli riippui suusta ulkona ja silmät olivat palaneet... Se oli cloorikaasua. On aivan joutavaa enää puhua moraalisista käsitteistä. Ohhoh, – tämän sodan jälkeen emme me enää ole mitään lapsia.
– Sanalla sanoen, – virkkoi Garin ivallisesti, – teillä on käsitys, että porvarillinen siveellisyys on vain kiitollinen puljutuskeino ja jokainen on narri, joka sen vuoksi rupeaa nielemään vihreää kaasua. Kuitenkin ylipäänsä, antaakseni todellisuudelle oikeutta, pitää minun myöntää, että näitä kysymyksiä minä olen vähän ajatellut... No niin, minä siis katson, että te olette vapaasta tahdostanne halunnut päästä näissä asioissani osakkaaksi. Huomeniltana näytän minä täällä kuopassa koneeni vaikutuksen. Ja te valmistaudutte olemaan vähintäkään vastaanväittämättä minun määräyksieni alaisena... Mutta minulla on vielä sittekin yksi ehto.
– Minä olen kaikkeen suostuvainen!
– Te tiedätte, Viktor, että minä olen väärillä matkapapereilla tullut tänne Pariisiin. Sen vuoksi minun pitää muuttaa hotellia joka viikko. Kerran minun piti jo ottaa katutyttö toverikseni, eksyttääkseni sillä tavalla epäilykset itsestäni. Eilen taasen huomasin, että minua pidetään silmällä. Venäläisiä pakolaisia on palkattu siihen tehtävään. Nähtävästi minua pidetään jonakin bolshevikien asiamiehenä... Minun pitää saada ne urkkijat eksymään väärille jäljille.
– Mitä minun pitäisi tehdä?
– Teidän pitää naamioida itsenne minun näköisekseni. Jos teidät siepataan, pistätte vaan henkilöllisyyskirjanne esiin. Minä haluan esiintyä kahtena miehenä. Me ollaan molemmat yhtä pitkät, te laitatte itsellenne suippoparran ja sitte ostetaan molemmille samanlaiset puvut. Ja vielä tänä iltana te muutatte asunnostanne johonkin toiseen kaupungin osaan, jossa teitä ei ollenkaan tunneta. Sanotaan vaikka, – Montparnasseen... Lyödäänkö kättä asiasta?
Lenoir hyppäsi nopeasti pois uunin reunalta ja puristi lujasti Garinin kättä. Sitten hän alotti selittämään, mitenkä hänelle oli onnistunut niiden kartioiden teko sekottamalla rautaoksiidia, aluminiumia, jähmetettyä öljyä ja keltaista fosforia. Työstään näytteeksi asetti hän renkaalla oleville kahdelletoista fajanssilautaselle kivihiilikartiot ja sytytti ne langan avulla. Uunin yli kohosi häikäisevän kirkas valopatsas. Kuumuus ja valo oli siinä määrin sietämättömän voimakas, että heidän piti painua kuopan syvennykseen hakemaan suojaa.
– Erinomaista, – virkkoi Garin... Toivottavasti siitä ei jää savua?
– Siinä tapahtuu täydellinen palaminen pelottavan korkeassa kuumuudessa. Tarkotukseen käytetty aine on kemiallisesti puhdistettu.
– Hyvä. Te tulette näinä päivinä vielä näkemään ihmeen, – sanoi Garin... Mennään nyt syömään. Lähetetään joku asiamies hakemaan teidän tavaroitanne hotellissa. Me vietämme seuraavan yömme Seinen vasemmalla rannalla. Ja huomenna on Pariisissa nähtävänä kaksi Garinia... Onko teillä vielä toinen avain tähän kuoppaan?
XXVII.
Täällä ei ole kiiltäviä autojonoja, ei joutilaita ihmisiä, jotka kulkevat näyteikkunain edessä kaulojaan ojentelemassa, ei naisia, jotka sotkisivat ajatukset, eikä myöskään minkäänlaisia teollisuuskuninkaita.
Pinottain tuoreita lautoja, kokonaisia vuoria katupölkkyjä, jotka tuoksuivat pihkalle, sijaitsi keskellä katua. Savea ja kaduntasotuskoneita ja sinertävää likaa näkyi siellä. Katukäytävän vierellä oli johtoputkia, jotka näyttivät ikäänkuin palasiksi katkotulta jättiläiskäärmeeltä.
Ymmärrettävästi ei sileiksi nuoleksituilla keikareilla ollut täällä mitään etsimistä. Amerikkalaisella rikkaalla, joka vuosittain tekee matkustuskierroksensa, ei voisi täällä mitään hävittää.
New Yorkin elämä: hermostunutta liikarasitusta ylenmääräisestä pörssikeinottelusta; katarria sulatuskoneistossa, seurauksena rajattomasta jäätelön nauttimisesta.
Kissingen kylpylaitos: Kolmeviikkoinen käsittely luulosairaiden elimille vedellä, sähköllä ja kylvyillä.
Parisi: Yleinen tuuletus ja johtolaitos sukupuolisuusvoimille.
Narvan tullin esteaidan takana joutuisi sellainen keikari äärimmäiseen epätoivoon.
"On tämä kaunista", – hän sanoisi... "Myöskin meillä korjataan kanavia, mutta meidän työläisemme tekevät, sen työnsä niin, että sen kautta ei toisilta ihmisiltä häiriinny heidän huvituksensa... Te elätte pitkäikäisiksi, hyvä herrasväki!... Te rakennatte, teette työtä, – mutta kenelle lopullisesti? Kuka teistä saa hyvän ja lämpimän päivällisen syödäkseen? Sehän on aivan naurettavaa, mautonta ja epäinhimillistä, jo ajatellakin, että eräänä päivänä koko keittiön henkilökunta, keittäjät ja astianpesijät y.m. kokoontuvat herrasväen asemesta, istuutuvat pöytään ja alkavat herkutella... Se on pelättävämpää kuin paha uni... Sellaista minä en ymmärrä... Näkemiin."
Jos joku sellainen ulkomaalainen sattuisi huvilennollaan joutumaan myrskyn ajamana Leningradiin ja olisi pakotettu lentokoneellaan tekemään hätälaskun Narvan tullin esteaidan luona ja sattumalta tulisi esiin spartakisti-urheilija Taraschkin, niin siinä syntyisi varmasti hyvin mielenkiintoinen keskustelu. Taraschkin voisi vallitsevan sosialistisen järjestelmän nimissä tyynnyttää ulkomaalaisen uteliaisuutta pitämällä nyrkkiään tämän nenän alla. Ja vieras joutuisi siinä pitelemään päätään puuttuvien tietojen asemesta. Poikaset kokoontuisivat pian molempien ympärille, samoin savukekauppiaat, ja punalakkisten miliisimiesten uhkaavia askeleita rupeaisi kuulumaan kivityksellä kentän poikki, tarkotuksella tulla asettamaan riiteleviä. Ja kuka ties kuinka pitkälle siitä voisi juttu kehittyä... Mutta kaikeksi onneksi ei tänäpäivänä pudonnut pilvistä yhtään ulkomaalaista.
Vähän jälkeen tehtaan pillin huudon kulki spartakisti Taraschkin viistoon kentän poikki. Hän oli parhaimmalla tuulellaan. Johonkin sivustakatsojaan olisi hän pikemminkin voinut tehdä synkän vaikutuksen, mutta se johtuu siitä, että Taraschkin on enemmän sisäisesti kehittynyt mies, ja hänen hyvä tuulensa tuli näkyviin vaan sillä, että hän piti toista silmäänsä puoliksi kiinni puristettuna ja nenä vetäytyi lukemattomiin poimuihin.
Noin sata askelta raitiotiepysäkiltä kuuli hän kadun päällystyspölkkyjen välistä äänekästä riitelemistä ja kirkumista. Ymmärrettävästi kiinnostivat Taraschkin mieltä kaikki kaupungin asiat. Hän kurkisti puukasojen taakse ja näki siellä polvihousuihin ja paksuun nuttuun puettuina kolme poikaa, jotka tekivät hyökkäystä neljättä vastaan, joka oli avojaloin, ilman lakkia ja yllään jonkinlainen naisten nuttu ja sekin sellaiseksi revittynä, että oikein hämmästytti katsella. Äänettömänä puolusti hän itseään. Hänen laihat kasvonsa olivat täynnään naarmuja, pieni suu lujasti kiinni puristettuna ja ruskeat silmät salamoivat kuin suden pennulla.
Taraschkin sieppasi äkkiä kahta polvihousuista poikaa kauluksesta ja nostaen korkealle ilmaan, antoi samalla kolmannelle hyvän potkun. Sen saanut poika kiljui ja hävisi puukasojen väliin.
Ne molemmat toiset kirkuivat kaikellaisia uhkauksia ilmassa sätkytellessään. Mutta Taraschkin ravisteli heitä sitäkin lujemmin ja lopulta piti heidänkin olla vaiti.
– Minä olen jo usein huomannut mitenkä kaduilla hyökätään heikompien poikien kimppuun, – sanoi Taraschkin poikien murinaa seuraten... Katsokaakin, että minä en teitä toista kertaa tavoita... Ymmärrättekö?
Kun nyt kumpainenkin oli pakoitettu antamaan jonkinlaisen myönnytyksen, murisivat he: – Kyllä kyllä.
Taraschkin jätti pojat menemään, jotka edetessään vielä murisivat ja siitä erotti jotakin senlaista kuin: – joutuisipa se vielä kerran meidän käsiimme... Kädet housuntaskuissa hävisivät pojat näkyvistä.
Silläaikaa kun Taraschkin piti toisia kurissa, yritti neljäskin hävitä näyttämöltä, mutta ei päässyt kun järjestyksen pitäjä käännytti hänet aina takaisin. Vihdoin poikanen hiljakseen huokaillen istahti maahan ja peitti päänsä revityllä nutullaan.
Taraschkin kumartui pojan yli. Poika itki.
– Voi sinua ressukkaa, – sanoi Taraschkin... Missä sinä asut?
– Ei missään, – vastasi poika nuttunsa sisältä.
– Mitä se merkitsee: – ei missään? Onko sinulla äitiä?
– Ei.
– Eikä myöskään isää? Siis koditon orpolapsi!... Oikein hyvä.
Taraschkin jäi hetkiseksi seisomaan, poimut siintyivät hänen poskillaan ja hänellä oli jälleen molemmat silmät kokonaan auki... Poikanen surisi, kuin kärpänen, jotakin nuttunsa sisältä.
– Tahdotko syödäksesi? – kysyi Taraschkin.
– Tahdon.
– No, tule sitten minun kanssani klubille.
Poikanen yritti nousta ylös, mutta kaatui jälleen takaisin. Taraschkin otti hänet käsivarrelleen, – hän painoi tuskin neljääkymmentä naulaa. Hän kantoi pojan raitiovaunun pysäkille ja vaunun saavuttua nousi hänen kanssaan etusillalle. He ajoivat melkolailla kauan. Jo ennen vaunusta poistumista osti Taraschkin pojalle kappaleen vehnäleipää. Kuumeisella kiireellä pistelikin poika sitä hampaidensa väliin... Soutukoululle menivät he jalkaisin. Taraschkin jätti pojan portille odottamaan ja sanoi hänelle:
– Pidä varasi. Äläkä varasta.
– Ei, ainoastaan leipää.
Unisena katseli poika veteen, joka auringonpaisteessa kuvastelihe lakattujen veneiden kupeissa; hopealle vihertävää niittyä, joka omaa kauneuttaan näytteli joen pinnassa; kaksi- ja nelisoutuisia veneitä, jotka siitä kiitivät ohitse päivettyneiden ja voimakaslihaksisten käsivarsien soutamina. Hänen laihat kasvonsa näyttivät kovin väsyneiltä ja tylsiltä. Ennenkuin Taraschkin ennätti tulla takaisin, ryömi poikanen puukasan alle, joka oli siinä isolla aukeamalla klubin portin ja venevalkaman välillä. Hän oli siihen nähtävästi nukkunut aivan heti ja yhteen käppyrään vetäytyneenä.
Illalla veti Taraschkin hänet esille. Komensi virrassa pesemään pienen turparustinkinsa ja kätensä, sekä vei hänet sitten illalliselle. Poika istutettiin soutajien kanssa samaan pöytään. Taraschkin sanoi tovereilleen:
Mehän voimme pitää tämän lapsen täällä klubilla. Ei hän meitä köyhäksi syö. Me totutetaan poika veteen, ja muutenkin, mehän tarvitsemme täällä jonkun sukkelan poikasen. Ja kaiken lisäksi hän kun on aivan koditon.
Ja tietysti toverit olivat suostuvaisia. Jääköön hän. Poika kuunteli keskustelua rauhallisena ja söi siivolla, asettaen lusikkansa vähänväliä pois. Illallisen syötyään laskeutui hän rauhallisesti alas penkiltä: Hän ei ollut mistään hämmästynyt, sillä hän oli jo ennättänyt merkillisempääkin näkemään... Taraschkin vei hänet venevalkamaan, jossa käski sitten istumaan viereensä. Siinä kehittyi heidän välillään seuraava keskustelu.
– Tunnetko sinä politiikan alkeet eli politiikan yksi kertaa yksi.
– En, sitä minä en tunne.
– Ja mikä sinun nimesi on?
– Ivan.
– Mistä sinä olet kotoisin?
– Siperiasta. Yliseltä Amurilta.
– Kuinka kauan sinä olet täällä ollut?
– Eilen minä tulin.
– Millä tavalla sinä tulit tänne?
– Jalkaisin,... vaunun alla, riippumassa ja... laatikossa...
– Minkä vuoksi sinä olet tänne Leningradiin maleksinut?
– Se on minun asiani, – vastasi poika ja kääntyi kokonaan poispäin... Minä itse tiedän kyllä minkätähden minä olen tänne tullut...
– Kerro vaan minulle kaikki, – en minä tee sinulle mitään pahaa.
Poika ei kuitenkaan enää vastannut mitään, alkoi vain tapansa mukaan peittämään päätään nuttunsa riekaleisiin... Sinä iltana ei Taraschkin saanut häneltä mitään selville.
XXIX.
Kaksisoutuinen vene, mahongista tehty, kaunis ja kevyt kuin viulu, liukui tuskin huomattavasti niinkuin joku kapea juova peilikirkkaalla joen pinnalla. Molemmat airoparit luistivat lappealla sivullaan vettä myöten. Schelga ja Taraschkin, molemmilla valkoiset urheiluhousut, ja kumpainenkin yläruumis vyöhön asti paljaana, olkapäät ja selkä karkeana ja päivän paahtamana, istuivat liikkumattomina, polvet koukkuun vedettyinä.
Perämies oli vakava nuorukainen, päässään merimieslakki ja kaulassa huivi, katseli nopeusmittariaan.
– Siitä tulee ukkosilma, – sanoi Schelga.
Virralla oli kuuma. Ei yksikään lehti liikahtanut rannikon tuuheassa metsässä. Puut näyttivät venyttäneen itsensä tavallista pituuttaan pidemmäksi. Valo oli kristallikirkkaan sinistä, ilma oli auringosta niin kyllästytetty, että se näytti ikäänkuin kristallikimppuina virtaavan alas. Silmiä kirveli ja ohimoita pakotti puristavasti.
– Airot veteen, – komensi perämies. Soutajien ruumis kumartui yhtäkkiä yhteenpuristettujen polvien yli pitkälle eteenpäin, heittäytyen siitä heti taaksepäin, työntäen airot yhtäaikaa voimakkaasti veteen. Ruumis taaksepäin heitettynä, makasivat he pitkin venettä, jalat suorina työntäen luistinistuintaan.
– Yksi, – kaksi.
Airot näyttivät vedettäessä oikein notkistuvan ja vene viilsi niinkuin jonkinlainen terä veden pintaa.
– Yksi, – kaksi, – yksi, – kaksi, – yksi! – komensi perämies.
Mitaten ja nopeasti, samassa tahdissa sydänlyöntien ja hengityksen kanssa, työskentelivät kumpaisenkin soutajan vartalot, kiirehtien niinkuin ponnistusjouset. Innostuneessa ponnistuksessa työskentelivät miesten lihakset verenkierron kanssa rauhallisessa poljennossa.
Kilpavene viilsi eräiden huvisoutelijain ohitse, jossa joukossa soutumiehet paitahihasillaan avuttomina työskentelivät airojensa kanssa. Schelga ja Taraschkin katsoivat soutaessaan suoraan eteensä, aivan napaan perämiestä, jolla taasen katse oli kiinnitetty yksinomaan tasapainolinjaan. Huvivenheessä oleville ihmisille jäi tuskin aikaa huutaa ohitsekiitäville kilpasoutajille muutamia tunnustuksen sanoja:
– Hei, katsokaahan!... Hirmumiehiä!... Niinkuin puhaltamalla vettä myöten!... Sukkelia poikia!
He tulivat avoimelle merelle. Siellä saivat airot levätä vedessä muutaman minuutin liikahtamatta. Miehet kuivailivat hien kasvoiltaan.
– Yksi, – kaksi...
Purjehdusklubin luona kääntyivät he takaisin. Leningradin ammattiyhdistyksien kilpa-aluksien jättiläispurjeet riippuivat kuolleena liinana kristallikirkkaassa helteessä. Purjehdusklubin parvekkeella soitteli torvisoittokunta. Pitkin rannikkoa ripustetut isot liput ja pienet lippuset riippuivat liikkumattomina saloissaan. Päivän polttamat ihmiset heittäytyivät veneistään keskelle virtaa uimaan. Kuohuten roiskui vesi korkealle kirkkaaseen ilmaan.
Pujoteltuaan purjehdusklubin uimarien keskitse, liukui kilpavene Nevaa ylöspäin, livahti eräässä kohden sillan alitse ja pysyttelihe hyvänaikaa soutuklubi – "Nuolen" nelisoutuisen veneen perässä, mutta ajoi sitten ohitse, jolloin perämies huusi jälkeen jääneille:
– Pitäisikö teille heittää hinausköysi?
Sitten ojensivat he soutunsa Krestovo-saaren tuuheata rannikkoa kohden, jonka vihreän pensaikon takaa vilahteli punaisia huivia ja paljaita polvia, – siellä souti ohitse naisten alokasjoukkue... Vihdoin he pysähtyivät soutuklubin venevalkamassa.
Schelga ja Taraschkin hypähtivät maalle, asettivat varovaisesti kalliit aironsa siivotulle rannalle; kumartuivat veneensä yli ja nostivat sen perämiehen komennolla ylös vedestä ja kantoivat sen säilytysvajaan paikalleen. Sitten meni kumpainenkin soutaja ottamaan suihkukylvyn, jota Taraschkinin oli tapana sanoa "teräksen karkaisemiseksi", hankasivat siinä itseään kunnes olivat kauttaaltaan punaisena. Juotuaan päättäjäisiksi lasillisen sitruunasekoista teetä, tunsivat he itsensä niinkuin "uudesti syntyneeltä" – uuteen maailmaan, jonka he olivat ansainneet ja jossa vihdoinkin saadaan järjestys perusteellisesti parannetuksi.
XXX.
Klubi-huoneuston toisen kerroksen parvekkeella, jossa he vasta äsken joivat teensä, kertoi Taraschkin eilisen seikkailunsa pojan kanssa:
– Sukkela poika se on – ja kerrassaan ihastuttava. Minä toimitan hänet klubin kasvatiksi. Muuten olisi kovin sääli häntä, – joutuisi aivan hunningolle.
Hän kumartui parvekkeen reunan yli ja huusi:
– Iivana, tulehan tänne!
Heti alkoikin rappusissa kuulua paljaiden jalkain töpinä. Iivana ilmaantui parvekkeelle. Hänellä ei ollutkaan enää entistä riekaleista nuttuaan. Se oli täytynyt terveysviranomaisten määräyksestä polttaa keittiön uunissa. Nyt hänellä oli soutuhousut ja muuten paljasta yläruumistaan verhosi uskomattoman vanha verkaliivi, jonka ympärille hän oli kiertänyt kiinnipitimiksi ohuen nuoran lukemattomia kertoja.
– Tuossa hän onkin, – sanoi Taraschkin ja osotti poikaa... Minä olen häntä kovasti yllyttänyt heittämään tuon liivin pois, – mutta ei mistään hinnasta tässä maailmassa hän siihen suostu... Mitenkä sinä oikeastaan peset itseäsi? Minä kysyn sinulta, kuuletko?... Jos tuo olisi edes joku kunnollinen liivi, mutta tuonlainen likapesäke!
– Minä en voi itseäni pestä, – sanoi Iivana.
– Sinut pitää kuitenkin viedä kylpemään, sillä sinähän olet aivan musta ja likainen.
– Minä en voi pestä itseäni... Tuohon asti – minä voin, – sanoi poika ja näytti napaansa.
Hän astui jalalta toiselle ja siirtyi hiljakseen ovea kohden. Taraschkin raapi pojan päivettyneiden pohkeiden ihoa ja sanoi harmistuneena:
– Nähtävästi se on aivan toivotonta tästä asiasta sinulle puhua.
– Minkätähden sinä et sitte oikeastaan tahdo, – kysyi Schelga... Pelkäätkö sinä vettä?
Poika katsoi häntä vakavasti silmiin:
– En, vettä minä en pelkää ollenkaan.
– No mutta mikä sinulla on sitten syynä, että sinä et tahdo peseytyä?
Poika kohotteli vain olkapäitään ja hymyili.
– Kuulehan nyt, Iivana, – olkoon sen asian kanssa miten tahansa, – kun sinä et halua peseytyä, jääköön se minun puolestani, mutta pitää tuota liiviä, sitä me emme voi sinulle enää sallia. Riisu tuo ryysy pois ja ota minun liivini, – tässä.
Ja samalla jo Schelga alotti aukomaan liivinsä nappeja. Iivana pakeni takaperin. Hänen silmäteränsä pyörivät levottomina edestakaisin. Pikaisesti silmäsi hän Taraschkiniin ja lähenteli yhä parvekkeen lasiovea, joka oli avoinna tummaa sisäänkäytävää vasten.
– Vai niin, sillä tavalla ei sitä asiaa ajateltu, – sanoi Schelga, nousten paikaltaan, sulkien oven ja ottaen avaimen taskuunsa ja istuutuen jälleen ovea vastapäätä:
– No, riisuudu nyt.
– Poikanen näytti sillä hetkellä paremminkin pieneltä, villiltä eläimeltä. Hän seisoi nyt aivan oven edessä, pidellen selkäänsä vasten sen lasiruutuja. Hänen kulmakarvansa vetäytyivät yhteen. Äkkiä heitti hän yhdellä tempaisulla yltään ne riekaleet, jotka joskus olivat olleet liivinä ja ojensi kätensä Schelgaa kohden:
– No, anna nyt minulle omasi!
Mutta Schelga ei ollutkaan enää hyvään aikaan katsonut poikaan, vaan hänen olkapäänsä yli lasioveen.
– Antakaa nyt! – huusi poika entisellään... Mitä te nauratte. Ettehän te ole enää mikään pikkuinen lapsi.
– Merkillinen pojanvekkuli, – sanoi Schelga ja nauroi ääneensä... Käännä minulle selkäsi.
Sen kuultuaan pingotti poika niskaansa lasiovea vasten niinkuin jonkun äkkisysäyksestä.
– Käännä itsesi ympäri, sillä olenhan minä ilman sitäkin jo nähnyt mitä sinun selkääsi on kirjoitettu!
Taraschkin hypähti paikoiltaan seisomaan. Silloin poika sujahti niinkuin kerä parvekkeen kaiteen yli ja aikoi heittäytyä alas, mutta Taraschkin sai hänestä kiinni viimeisessä silmänräpäyksessä. Kun poika näki, ettei hänellä enää muuta keinoa ollut, tarttui hän terävillä hampaillaan Taraschkinia käteen.
– Hellitätkö minua puremasta, sinä villi poika!
Taraschkin puristi väkisin pojan itseään vasten ja silitti hänen partaveitsellä ajeltua päätään.
– On se aika villi tenava. Vapisee niinkuin hiiri. No, herkeä jo puremasta, emmehän me sinulle mitään pahaa tee.
Poika alkoi hänen käsissään rauhoittua, ainoastaan hänen sydämensä löi vielä kovasti kiihtyneenä. Äkkiä kuiskasi Taraschkin jotakin hänen korvaansa:
– Emme me sitä lue, eikä siitä mitään välitetä, – uudisti Taraschkin itkien ja nauraen. Sillä aikaa seisoi Schelga parvekkeen toisessa päässä ja pureksi kynsiään, sekä siristeli silmillään, niinkuin sellainen ihminen, jolla on joku arvoitus ratkaistavanaan. Äkkiä hypähti hän pojan luokse ja käänsi tämän selän itseensä päin välittämättä Taraschkinin vastaväitteistä.
Hämmästys, melkeinpä kauhu, kuvastui Schelgan kasvoissa. Piirtokynällä oli pojan laihaan selkään lapaluiden alle aivan lihaan asti tehty merkillinen piirros. Sitä oli hiki jo puoliksi kuluttanut, mutta siitä sai kuitenkin sen käsityksen, että se jotakin tietä tarkotti.
– Garin, – se on Garin, – huusi Schelga. Samassa silmänräpäyksessä saapui pihaan kuin lentämällä ähkäen ja sähisten moottoripyörä, jolta hyppäsi pois eräs Leningradin rikososaston etsiväpoliisi. Jo siellä alhaalla hän huusi:
– Toveri Schelga, – täällä on teille sähkösanoma! Se oli Garinin sähkösanoma Parisista.
XXXI.
Kultainen lyijykynä juoksi muistikirjan lehdellä:
– Mikä on teidän nimenne, herraseni?
– Pjankov-Pitkjevitsch.
– Ja mikä on teidän käyntinne tarkoitus?
– Ilmottakaa herra Rollingille, – sanoi Garin, – että minulla on määräys tulla neuvottelemaan siitä insinööri Garinin tunnetusta koneesta.
Silmänräpäyksessä hävisi sihteeri. Minuuttia myöhemmin astui Garin pähkinäpuisesta ovesta Rollingin työhuoneeseen. Hän kirjoitti. Papereista katsettaan kohottamatta esitti hän Garinia istumaan. Sitten hän sanoi, samalla tavalla tulijaan katsomatta:
– Pienemmät raha-asiani hoitaa minulle sihteerini, mutta, – ja samalla hän otti vasemmalla kädellään kuivasimen ja paineli kirjoituksensa kuivaksi, – sitäkin vähemmin minä olen halukas teitä kuulemaan. Minä annan teille kaksi minuuttia aikaa. Mitä uutta kuuluu insinööri Garinista?
– Insinööri Garin haluaa tietää, josko teillä on varmasti selvillä hänen koneensa tarkotus.
– Kyllä, vastasi Rolling... Niin pitkälle kun se kone teollisuustarkotuksissa voi tulla kysymykseen, on se minulle aina edelleen erikoisena mielenkiinnon esineenä. Minä olen meikäläisten teollisuusrenkaan johtokunnan jäsenien kanssa keskustellut asiasta, – ja he ovat sitä mieltä, että lunastettaisiin yksinoikeus siihen koneeseen, ostettaisiin sen patentti.
– Se kone ei ole suunniteltu teollisuustarkotuksia varten, – sanoi Garin terävästi... Se on hävityskone. Siitä huolimatta voi sitä kuitenkin käyttää metallitieteellisissä töissä ja myöskin vuoriteollisuudessa oikein hyvillä tuloksilla. Mutta insinööri Garinilla on tällä hetkellä kokonaan toinen suunnitelma.
– Poliittinenko?
– Vielä mitä... Politiikka ei innosta insinööri Garinia ollenkaan. Hän toivoo ainoastaan tapaavansa sellaisen yhteiskunnallisen hallituksen, joka lähinnä vastaisi hänen ajatussuuntaansa. Mutta politiikka, – se on vain naurettava vähäpätöisyys, onpahan jonkinlainen toimitettava... Selvästi ymmärtäen kaikkialla, – kaikissa viidessä länsimaassa.
– Ohhoh! – huudahti Rolling.
– Insinööri Garin ei ole kommunisti... Siltä näkökannalta voitte te olla aivan levollinen. Mutta hän ei ole myöskään mikään teikäläinen. Minä toistan: – hänellä on oikein suuria suunnitelmia. Ensiksi ratkaisee kuitenkin vaalin – paikka.
– Mikä paikka?
– Taistelualue.
– Mitenkä, – kenenkä kanssa?
– Amerikkalainen pääoma europpalaisen kanssa, eli toisin sanoen taistelu heikoista, yhäti vähenevistä fysikaalisista voimavarastoista.
– Hyvä, asetetaan ne kaikki esille, – sanoi Rolling.
– Nämä varastot hupenevat päivä päivältä pienemmiksi. Petroleumia riittää enää vain vuosikymmenen ajaksi. Kivihiiltä – ehkä vähän kauemmin. Äskeinen Europan sota oli vain alkua siihen otteluun, jota tullaan käymään ympäri maailmaa viimeiseen hengenvetoon asti – viimeisestä leipäpalasta.
– Ei nyt sentään sanota, että aivan – viimeisestä.
– Teille tulee henkilökohtaisesti kyllä riittämään petroleumia, vaikka hukuttaisitte siinä itsenne, – väitti edelleen, vakavana ja myöskin kunnioittavana. Mutta me, tarkotan koko maailman asutusta ja sitä yhä suurenemassa olevaa ja yhä lähempää uhkaavaa hätää. Te ajatte uutta taisteluasetta käytäntöön, – kemiaa. Amerikka heittää yksinään joka vuosi kemiallisiin valmisteisiin viisikymmentämiljoonaa dollaria. Se kun aikoo vanhan Europan hävittää sinappikaasulla, – ja minä uskon, että teillä tulee olemaan voitto. Mutta voimalähteet eivät siitä kuitenkaan lisäänny yhdelläkään kivihiilitonnilla eikä yhdelläkään vesisäiliön mitalla petroleumia. Tulee vielä ehdottomalla varmuudella senlainen hetki, jolloin höyrykattilat jäävät kylmiksi, bentsiini kuivuu ja tehtaat lepäävät hiljaisina ja valo sammuu kaupungeista. Kylmien liesien edessä kierii ruumiita. Maanviljelys taantuu jälleen muinaisille alkuasteilleen ja silloin maa ei enää kykene elättämään kahta miljaardia asukastaan.
– Tarkemmin asiaan, – sanoi Rolling kuivasti... Ihmiskunnan tulevien sukupolvien elatushuolet eivät kuulu minun liikeasioihini.
– Minä puhun Garinin määräyksestä ja uskallan kaiken sen, mikä on velvollisuuteni, myöskin esittää teille, – eikä yhtään sanaa jättää pois... Epäilemättä rajoittajana on kunkin aikakauden sivistys, mister Rolling, välittömänä on kuitenkin tyhjä ja autio ilma. Jos ei uusia jättiläiskokoisia fysikaalisia voimavarastoja keksitä, on tulevaisuudessa edessämme vain hautoja ja raunioita. Eikä se aika ole enää kovinkaan kaukana, sillä naftan ja kivihiilen väheneminen lisääntyy...
Rolling rypisteli kulmakarvojaan ja antoi huuliltaan kieltävän:
– Psst!
– Minä ymmärrän teitä kyllä, mister Rolling. Te luotatte lujasti niihin hämmästyttäviin kokeisiin, joita on Berlinissä tehty korkeajännitysvirran avulla atomien eritysalalla. Teillä on aivan oikein: villi ja vapiseva muinaisuus aikakautensa pimeissä luolissa nälän ja kylmän murjottavana, vaikkakin sille jo oli käytettäväksi tarjolla sellaiset luonnonvoimat kuin ruuti, höyrykoneet ja sähkö. Samanlaisessa asemessa olemme nyt mekin. Tulee olemaan ahdasta ja nälkää siitä huolimatta, että meitä ympäröi kaikkialla loppumattomat voimanlähteet... Atomien hajoaminen! Kun sen salaisuus lopullisesti selviää, eli toisin sanoen: tulee tuuletetuksi, silloin alkaa uusi kevät ympäri tätä maapalloa. Länsimaat ovat täynnään paradisillisia puistoja, – sanalla sanoen: tulee olemaan pirun ihanaa elämää... Mutta surut ihmiskunnan tulevaisuudesta eivät kuulu teidän liikeasioihinne. Ja me olemme olemassa, – se tahtoo sanoa: me haluamme olla olemassa. Niin, sinne asti kunnes meidän vuosisatamme aurinko laskee, mutta meidän edessämme on välitila, joka on täytetty jäätävällä yöllä. Me olemme viimeiset. Insinööri Garinin ohjelma onkin siinä, että nyt ihmiskunnan elämäniltana on tältä sivistykseltä puristettava viimeinen pisara. Mahdollisesti uutta maailman valtaa luotaessa, syntyykin jonkinlainen satumainen kaupunki, – puoli jumalaisella voimalla. Se on – ajateltavissa. Tärkeintä on tässä kuitenkin periaate: lopettaa tämän nykyajan ihmiskunnan historia hyvällä räminällä! Insinööri Garinin kone antaa teille mahdollisuudet huimimmat mielikuvitelmat ja kuumeisimmat unetkin saada todellistumaan. Ainoastaan atoomien voima – on hänen konettaan voimakkaampi. Toistaiseksi tahdotaan vain herättää siihen mielenkiintoa... Garinin kone on muuten jo valmis; se voidaan näyttää toteen, vaikka jo tänäpäivänä.
– Hm, – virkkoi Rolling.
– Sen lisäksi antaa tämä kone yhdeksänkymmentä mahdollisuutta sadasta, että sen kanssa ratkaistaan myöskin tulevaisuudessa se atoomien hajoituskysymys... Insinööri Garin on seurannut teidän toimintaanne ja havainnut, että teillä on hyvin paljon yrittelijäisyyshenkeä, – teiltä puuttuu ainoastaan riittävän suuri aate toteuttaaksenne... Kemiallisen teollisuuden keskitys, hyvä, – kemiallinen ilmasota, myöskin hyvä, – Europan muuttaminen Amerikan mantereelle, oikein hyvä. Mutta se on jo niin kovasti paljon käytetty tie, – kulunut ajatus... Insinööri Garin esittää itseään teidän kanssanne yhteistyöhön.
– Hän, taikka te – olette hullu.
Garin nauroi ja hieroi kiivaasti sormillaan nenäänsä:
– Katsokaahan, se on kuitenkin hyvä, että kuuntelitte minua ei ainoastaan kahta, vaan kymmenen ja puoli minuuttia. Joku vähemmin huomattava mies olisi jo aikoja sitten määrännyt minut ulos heitettäväksi.
– Minä selitän olevani halukas tarjoomaan insinööri Garinille koneestaan viisikymmentätuhatta frangia, – sanoi Rolling ja alotti jälleen kirjoituksensa.
– Teidän tarjouksenne olisi vain seuraavalla tavalla ymmärrettävissä. Te suunnittelette pääsemistä väkivallalla ja viekkaudella koneen omistajaksi, ja teillä on aikomus menetellä Garinin kanssa samalla tavalla kuten hänen apulaisensa kanssa Krestovon saarella.
Rolling laski nopeasti kynän kädestään. Ainoastaan puna, joka levisi hänen kalpean keltaisille kasvoilleen, ilmaisi hänen sisäisen kiihtymyksensä. Hän otti palavan sikarinsa tuhkarasiasta, nojasi itsensä tuolin selustaan ja katsoi sameilla ja ilmeettömillä silmillään Gariniin:
– Jos nyt etukäteen määritellään, että minä menettelen Garinin kanssa samalla tavalla, – niin mikä siitä olisi seuraus?
– Seurauksena selviäisi, – että Garin on nähtävästi erehtynyt.
– Missä asiassa?
– Nähtävästi siinä, kun hän ei ole tuntenut, että te olette aivan hyödytön ja vielä kaikkein pahinta lajia.
– Minä tekisin hyvin typerästi jos jakaisin Garinin kanssa puhtaan voiton, josta minä yksinänikin voin saada itselle kaikki sata prosenttia.
Rolling puhalsi sinistä savua rauhallisesti suustaan ja kuletteli sikariaan hitaasti edestakaisin nenänsä alla:
– No niin, – oikein vakavasti sanoen: Minä tarjoan satatuhatta frangia – ja sillä on meidän keskustelumme päättynyt.
– Todellako?... Näin ollen te yhä vieläkin jollakin tavalla eksytätte itseänne, mister Rolling. Te ette jää uskalluksen varaan. Teidän asiamiehenne, Semjonov ja Tiklinsky ovat nuuskineet selville missä Garin asuu. Antakaa hänet toki poliisille ilmi ja silloin Garin heti vangitaan bolshevistisena asiamiehenä. Sillä välillä voivat Semjonov ja Tiklinsky varastaa hänen piirustuksensa ja koneensa. Tämä kaikki yhteensä ei maksa teille enempää kuin viisituhatta frangia. Ja jollei Garin yritä uudelleen suunnitelmaansa toteuttaa, voi hän salateitse vetäytyä Puolan rajalle ja sieltä Venäjälle, jossa hänet yksinkertaisesti nitistetään hengiltä... Se on siistiä, yksinkertaista ja – halpahintaista. Minkävuoksi te sitte tuhlaisitte satatuhatta frangia?
Rolling nousi tuoliltaan ja vilkasi sivulta Gariniin, alkaen kävellä edestakaisin painaen tarkotuksellisesti kiiltokenkänsä syvälle pehmeään mattoon. Äkkiä veti hän kätensä housun taskusta ja näpäytti sormillaan äänekkään napsauksen:
– Vai halpahintaista peliä! Te valehtelette! Minä olen tässä punninnut viisi shakkivetoa, – viisi yhdistelmää... Minulla ei ole mitään vaaraa. Te olette yksinkertaisesti viheliäinen puoskari! Garinin asia on teillä nyt shakki! – ja matti! Hän tietää itse sen aivan hyvin – ja sentähden hän on teidät lähettänyt neuvottelemaan... Minä en anna hänen patentistaan en kahta louisdoria. Garin on nyt paljastunut ja pudonnut omaan loukkuunsa.
Rolling vilkasi nopeasti kelloonsa ja pisti sen takaisin liivinsä taskuun, sekä jatkoi:
– Ja laputtakaa nyt sinne missä saatana asuu. Garin kohosi myöskin istuimeltaan ja seisoi pää riipuksissa pöydän vierellä. Kun Rolling käski hänen menemään sinne missä saatana asuu, hiveli hän otsakulmia kädellään ja sanoi niinkuin sellainen ihminen, joka äkkiarvaamatta on joutunut jollakin tavalla pahanteostaan kiinni:
– Hyvä, – mister Rolling, minä olen suostuvainen teidän tarjoukseenne. Tehän sanoitte: satatuhatta frangia...
– Ei niin ainutta centimea! – kiljui Rolling... Katsokaa, että te joudutte tiehenne, taikka muuten minä annan heittää teidät ulos!
Garin pisti sormen kauluksensa väliin, ikäänkuin sitä venyttäen ja hänen silmänsä alkoivat pyöriä... Hän horjui... Rolling pauhasi:
– Ei mitään kujeiluja!... Ulos!
Garin röhisi ja kaatui puoli vartalonsa pituutta raskaasti kirjotuspöydälle. Hänen oikea kätensä löi pöydällä olleisiin kirjotettuihin papereihin ja puristi niistä suonenvedon tapaisesti yhteen. Rolling hypähti painamaan sähkökellon nappulaa... Heti ilmestyikin paikalle sihteeri.
– Heittäkää tuo ihminen ulos!
Sihteeri vetäytyi kokoon niinkuin pantteri. Hänen sirot viiksensä alkoivat liikkua ja ohuen nuttunsa alla jännittäytyivät lihakset niinkuin teräs... Mutta Garin meni jo pois pöydän luota ja kumarsi sivuttain säännöllisesti Rollingille, vetäytyen sitten takaperin ulos. Etuhuoneessa heräsi odottajien kesken tavaton kiihtymys... Garin juoksi sitten täyttä ravia marmoriportaita alas Malesherben puistokadulle asti. Hyppäsi siellä umpinaiseen vuokra-autoon, ilmotti jonkun osotteen, sulki vaunun molemmat ikkunat sekä veti niiden eteen vihreät verhot ja päästi sitten lyhyen mutta terävän naurun.
Hän veti nuttunsa taskusta rutistuneen paperin ja rupesi sitä varovaisesti oikomaan. Se silitettävä paperi oli muistikirjan lehti ja siihen oli Rollingin korkealla kirjotustyylillä merkitty esilläolevalta päivältä muutamia liikettä koskevia muistiinpanoja. Juuri sillä minuutilla, jolloin Garin astui sisälle, kirjotteli Rolling, nähtävästi aivan konemaisesti, paperille salaisia ajatuksiaan ja antaen ne siten ilmitulolle alttiiksi. Siinä oli kolme kertaa perättäin kirjotettu seuraavaa: "Rue Cobelin 63. Insinööri Garin."... Se oli Victor Lenoiren uusi osote, jonka Semjonov hetkistä aikaisemmin ilmoitti Rollingille puhelimella... Paperissa oli vielä merkitty: – 1,000 frangia – Semjonoville...
Olipa se onnen potku, – onnellinen tapaus, – kuiskaili Garin ja repäsi paperista varovaisesti pois sen osan, jossa oli tavallisia liikeasioita...
XXXII.
Kymmenen minuuttia myöhemmin hyppäsi Garin Mikon-puistikolla pois autosta. "Pantheon" kahvilan suuret peililasiset ikkunat oli nostettu ylös. Kahvilan puolipimeällä taustalla nousi Lenoir kasvissikermän takana olevalta paikaltaan ja napsautti sormillaan. Nopeasti istuutui Garin hänen luokseen, asettuen niin, että selkänsä jäi valon puolelle. Näytti siltä, niinkuin hän olisi istunut vastapäätä omaa kuvaistaan... Victor Lenoirella oli samanlainen suippoparta, tumma tukka, ja aivan samanlainen pehmeä hattu, solmittava perhoskaulaliina ja juovikas nuttu, – niinkuin Garinilla.
Katseellaan nauraen, sanoi Garin:
– Rolling on kaikkeen suostuvainen. Toistaiseksi suorittaa hän yksin kaikki juoksevat kustannukset. Ja sitte kun toiminta alotetaan: viisikymmentä prosenttia meille ja viisikymmentä hänelle.
– Joko sinä kirjotit sopimuksen alle?
– Me kirjotamme sen kahden eli kolmen päivän kuluttua. Koneen voimakkuuden todistelu pitää siirtää vähän tuonnemmaksi. Rolling asetti sellaisen ehdon, että hän kirjottaa ensin, sitte kun on omin silmin päässyt vakuutetuksi koneen pätevyydestä.
– Tarjoatko sinä pullon kuohuviiniä?
– Kaksi, kolme, – vaikka tusinan!...
– Ja sittekin se on vahinko, että se haikala saa niellä puolet meidän voitostamme, – sanoi Lenoir, ja kutsui sormellaan viitaten viinurin:
– Pullollinen Irroy shamppanjaa.
– Ilman pääomia emme kuitenkaan pääse lopullisesti omin voimin alkamaan, – vakuutti Garin... Hei, viinuri... Pankaa suolamandeli viiniin... Voi voi, Victor, jospa minun siperialainen yritykseni vain onnistuisi, – kymmenen Rollingia saataisiin lähettää vaikka helvettiin!
– Mikä siperialainen yritys?
Viinuri heitti hohtavan valkoisen liinan pöydälle, asetti sitte sille maljakollisen kukkia sekä kuohuviiniä varten pikarit, jotka olivat ohuinta hiottua lasia. Garin alotti polttamaan sikariaan, nojasi itsensä korituolin selustaan ja siinä istuessaan keinutellen alkoi kertoa:
– Voitko sinä muistaa Nikolai Christoforitsch Mantzevin, sen siperialaisen? Vuonna 1915 etsi hän minut Pietarissa käsiinsä ja pyysi minulta apua. Hän oli silloin vastikään tullut takaisin sieltä kaukaisesta idästä, johonka hänet oli sotajoukon mukana määrätty ja nyt hän halusi karata rintamalta.
– Eikös Mantzev ollut englantilaisen kullanetsintäyhtiön palveluksessa?
– Hän toimi Lena-, Aidan- ja Olekmajokien yläjuoksulla. Kyvykäs nuorimies, kestävä, tavattoman etevä ja tunsi oikein loistavasti paikalliset olosuhteet. Hän kertoi minulle todellisia ihmeitä niiltä matkoiltaan. Jo noin 70 centtimetrin syvyydellä oli hän löytänyt kultaa, joka oli 25-30 solotnikin arvoista. He kävelivät kultaa myöten niinkuin tunkiolla. Ja sitte muut olosuhteet, joissa kullankaivaminen pitäisi tulla tehtäväksi, ovat kerrassaan hämmästyttävät: Siellä löytyi kuparia, lyijyä ja antrasiittia suorastaan maanpinnalla. Mutta ei siinä vielä kaikki. Jakutit olivat hänelle näyttäneet jonkinlaista tavattoman raskasta – "rautaista kiveä". Sitä tutkittaessa havaittiin sen olevan molybdi-malmia, – paremminkin molybdia puhtaassa muodossa. Se on harvinaisuus ja tavattoman arvokasta. Ja siitä kivestä olivat he rakentaneet kaksi korkeaa suippokärkistä röykkiötä.
– Kuoleman säteen salaisuus.
Mutta kivihiili, malmi, molybdi ja myöskin kulta, – ne ovat kovin arvottomia meille, sillä niistähän saa irti vaan "pitkillä hampailla". Niiden hankinnan etuvalmistuksiin tarvittaisiin jo miljoonien suuruiset pääomat... Mutta sitte äkkiä ja aivan odottamatta oli hän tehnyt uuden ja ihmeellisen huomion. Silloin kun hän minulle löydöstään kertoi, tunsin kuinka minun taskuni täyttyivät kullalla... Minä toimitin sitte Mantzevin punaisen ristin hoteisiin ja aloitimme hiljalleen tekemään retkikuntaa varten alkuvalmistuksia.
– Mitä hän sitten sieltä löysi?
Tiedätkö, hänellä oli valokuvauskone mukanaan. Muuanna päivänä, lepotuntinsa aikana, kiinnitti hänen huomiotaan erään kallion sivupiirteet. Se näytti niinkuin huipusta olisi kohonnut kaksi sarvea taivasta kohden. Heidän oppaansa, jokin jakuutti, oli sanonut, että sen kallion nimi on – "Saatanankivi". Kallion pystysuoralla sivulla löytyi merkillinen piirustus, joka oli kaiken lisäksi kymmenen sylen korkeudella. On aivan käsittämätöntä, mitenkä se oli saatu sinne tehdyksi... Kiveen oli hakattu tavattoman vanhanaikainen ja pelottavan näköinen kuva sarvipäisestä perkeleestä.
Mantzev valokuvasi sen kallion etupuolen. Hänellä oli kuvalevyt puisessa arkussa, jonka hän asetti tasaiselle kivelle. Kun hän sitten seuraavana yönä aikoi kehittää sen kalliokuvan, muuttuikin se silmänräpäyksessä aivan mustaksi. Siinä ei ollut enää näkyvissä kallion piirteitä eikä pirun päätä. Mustalla levyllä näkyi vaan ristin muotoisena kaksi valoisampaa juovaa.
– Pilaantunut levy, – virkkoi Lenoir.
– Eikö mitä. Hän kokeili toista levyä samasta rasiasta ja se oli kunnossa. Päivää myöhemmin hän tutki käytetyn levyn uudelleen. Tällä kerralla hän huomasi niiden vaaleiden juovain lisäksi sen mustalla pohjalla tuskin huomattavia piirtoja, jotka näyttivät senlaisilta kuin mahonkipuun syyt. Hän koetti muistutella mihinkä oli lippaansa jättänyt siksi aikaa kun järjesti koneensa kuvan ottoa varten. Noin kymmenen minuutin ajan oli se vain maassa ollut. Tarkemmin tutkittua näytti siltä, niinkuin jonkinlaiset säteet olisivat tunkeutuneet arkun läpi, jossa ainoastaan ristin muotoinen kiinnityslaite oli niitä estänyt ja samoin mahonkipuun syiden kovempi reuna. Siis siinä voi tulla kysymykseen vain – alpha-säteet!
– Radiumia! – kuiskasi Lenoir, ja työnsi innoissaan shamppanjalasinsa kumoon.
Niin... Saatanankivi ja koko sen ympäristöseutu näytti olevan pihkamalmi-pitoista ja sata kertaa rikkaampaa kuin tähän asti tunnetut radiopitoiset kivet, myöskin puhtaampaa kuin bömiläiset radiumlähteet... Mantzevilla ei silloin ollut mitään fysikaalisia koneita mukanaan... Hän pani uuden levyn lippaaseensa ja asetti sen muutamien sekunttien ajaksi eräälle toiselle kalliolle, – ja sama syöpyminen uusiutui jälleen. Mantzev otti kiinni variksen ja sitoi sen kallioon muodostettuun onkaloon. Kahdenkymmenenkolmen minuutin kuluttua oli varis alpha-säteiden vaikutuksesta kuollut. Se oli radiumin ikuinen säteily!... Kaksi viikkoa viipyi hän kallion läheisyydessä ja hänen onnistui jo sillä ajalla koota tavalliseen pulloon senlaisen määrän tätä säteilevää voimaa, että rikkainkin radium-omistaja voisi siitä olla kateellinen.
Sinä voit ymmärtää, että minulle tuli Mantzevin kertomuksesta niin vaikea ollakseni, ikäänkuin istumalihaksiani olisi pistellyt sinappitaikina. Meillä oli vähän rahoja. Sota oli pelottavana uhkana edessämme. Kuitenkin 1916 talvella onnistui meidän päästä niin pitkälle, että Mantzev lähti Siperiaan – etujoukkona tekemään alkutöitä. Minulla oli aikomus päästä keväällä hänen kanssaan yhteyteen ja lähettää sinne pieni työjoukkokunta ja kenttä-laboratorio. Sen ohella tahdoin minä saada koneeni mallin valmiiksi, voidakseni sillä suorittaa maa- ja kiviporaukset. Mutta keväällä tulikin – vallankumous! Mantzev jäi toimettomana lojumaan Omskiin. Sitten tuli Koltschakin historian vuoro. Vuonna 1922 sain minä Mantzevilta Novo-Nikolajevskista lähetetyn sähkösanoman: "Älä kadota toivoasi". Mutta siitä ajasta lähtien on hän ollut minulle niinkuin maan päältä hävinnyt.
– Minkätähden et sitte itse yritä sitä seutua etsiä?
– No niin, siinäpä se onkin vaikeus: – Mantzev yksinään tietää millä seudulla Taigaa on se Saatanankivi.
XXXIII.
Yllään musta silkkipusero, jonkalaisia myyjättäret tavallisesti käyttävät, sekä lyhyt hame; puuteroituna ja kulmakarvat maalattuina, hyppäsi Zoe Montrose Saint Dennisin vanhalla portilla pois halvasta joukkoautosta. Sitten hän juoksi yli hälinöivän kadun suureen kahvila "Globukseen", jonka etusivu ylettyi kahdelle kadulle. Tämä kahvila oli oleskelu ja suojapaikka Montmartren laulajille ja vähemmin tunnetuille näyttelijöille, anarkismiin taipuville nuorille ihmisille ja kaikille sellaisille, jotka kymmenen souta taskussaan juoksentelevat puistokaduilla nuoleskellen kuumeisia huuliaan; naisia, jotka unelmoivat kengistä, silkkisistä alusvaatteista ja timanttisormuksista. Täällä oli varkaita, rahasta itseään myyviä naisia ja hauskoja vanhoja herroja.
Vihdoin löysi Zoe vapaan pöydän, jota etsi tunkeilevien katseiden häntä tähystellessä. Hän aloitti polttamaan ohutta savukettaan, heittäen toisen jalan toiselle polvelleen. Heti istuuduttuaan kulki aivan läheltä hänen ohitseen eräs mies kupan syömine jalkoineen ja murisi käheästi:
– Minkätähden niin vihaisena, pikkuiseni?
Zoe kääntyi hänestä pois. Eräs toinen, joka istui siinä lähellä, näytti hänelle kieltään. Eräs kolmas, joka tekeytyi ikäänkuin olisi erehtynyt, tuli Zoen pöytään ja kikerti:
– Ki-ki, – vihdoinkin!
Hänestä selvittäytyi Zoe hyvin lyhyeen.
Ympärillä olevat miehet oikein imeytyivät häneen katseillaan, siitä huolimatta, vaikka hän yrittikin tehdä kahmaisen vaikutuksen. "Globus"-kahvila oli yleensä siitä tunnettu, että siellä tunnusteltiin naisia hyvin herkällä nenällä... Zoe tilasi itselleen litran punaviiniä ja istui siinä täytetyn lasin ääressä pää käsien varaan nojattuna. Eräs vanha näyttelijä meni ohitse ja silitti hänen selkäänsä ja säälitteli:
– Ei ole ollenkaan hyvä, että sinä pikkuiseni alotat juopottelemalla.
Zoe oli jo polttanut kolme savuketta... Vihdoin tuli se, jota hän odotteli. Tämä vastasaapunut oli keski-ikäinen mies, ei mikään korkeakasvuinen. Hänellä oli kapea, epämuodostunut otsa ja jääkylmä katse. Hänen paksu huulipartansa oli kierretty ja värillinen kaulus painautui kiinni hänen paksuun kaulaansa. Yleensä hän oli moitteettoman siististi puettu, ilman liikanaista hienouden tavottelua... Tämä mies oli Gaston, liikanimeltään "Ankannenä". Entisyydeltään hän oli varas ja myöhemmällä ajalla erään pelätyn rosvoliiton jäsen. Sota-aikana pääsi hän armeijassa kohoamaan aliupseeriksi ja aseistariisumisen jälkeen hän antautui takaisin rauhan töihin... Hänestä tuli ilotyttöjen ja katunaisten – asiamies. Parisilaiset nimittävät sellaista ammattimiestä "Lundvikiksi", ja se hän olikin oikein suuressa mittakaavassa.
"Ankannenä" seurusteli tällä hetkellä lähemmin Susanna Bourgen kanssa. Mutta tyttö oli jo lakastunut. Hän vajosi siltä portaalta, jonka Zoe Montrose onnellisesti edellisenä vuonna sivuutti. Gaston-"Ankannenällä" oli tapana sanoa:
– Susannassa on hyvä aines, mutta hän ei osaa sitä milloinkaan käyttää oikein edukseen... Susanna ei osaa kehittyä ajan mukana. Niinkuin se mikä ihme olisi: pitää pitsihousuja ja kylpeä aamusittain maidossa! Ne ovat vanhentuneita keinoja, joilla voi houkutella ainoastaan maalta tulleita – palokuntalaisia... Ei sillä tavalla. Minä vannon sen sinappikaasun kautta, joka minulta Ysernin taistelussa poltti selkäni, että jos nykyaikainen ilotyttö haluaa olla hieno ja huomattava, pitää hänellä makuuhuoneessaan olla radio, hänen pitää opetella nyrkkeilemään ja hänen pitää olla kutkuttava ja pistelevä niinkuin piikkilanka ja hänellä pitää lihakset olla harjotettu kuin kahdeksantoista vuotiaalla pojalla. Pitää osata kävellä käsillään ja pitää uskaltaa hypätä veteen kahdenkymmenen metrin korkeudelta. Hänen pitää käydä fascistien kokouksissa ja puhella myrkkykaasuista, ja rakastajaa pitää hänen vaihtaa joka viikko, ettei ennättäisi tottua sikamaisuuksiin. Ja tämän minun Susannani voitte nähdä kellivän maitokylvyssä niinkuin norjalaisen lohen, joka uneksii neljä hehtaaria suuresta maatilasta. Susanna on mauton narri, jonka olkapäiden yli häämöttää uhkaavana – "langenneiden naisten turvakoti".
Zoe Montrosen seurassa koetti Gaston olla mahdollisimman huomaavainen. Milloin hän tapasi Zoen yöllisissä huvipaikoissa, pyysi hän kunnioittavasti tanssimaan ja suuteli hartaana kädelle, niinkuin tyttö olisi ollut Parisin ainoa nainen. Zoe tervehti Susanna Bourgea noin vain ohimennen, vaikka tunsikin hänet varsin hyvästi. Hän säilytti edelleenkin ystävyyssuhteensa Gastonin kanssa, jonka piti vieläkin aika ajoin hänelle suorittaa ilettäviä tehtäviä.
Zoe oli hänet tänään kiireellisesti kutsunut kahvila "Globukseen", esiintyen itse sinne katutytön houkuttelevassa muodossa. Nähtyään Zoen semmoisessa asussa likisti "Ankannenä" leukojaan yhteen, mutta käyttäytyi kuitenkin hyvin huomaavaisena.
Sillä aikaa kun Gaston ryypiskeli hapanta viiniään ja vilkuili piippunsa savun läpi, kuunteli hän rasittuneen tylsänä mitä seuralaisensa kertoi. Kun Zoe lopetti, napsautti Gaston sormillaan ja sanoi:
– Mutta se on kovin – vaarallista.
– Jos se onnistuu, Gaston, olette te ikipäiviksi rikas mies.
– Armollinen neiti, minä en ota nykyään minkäänlaisesta rahasta suorittaakseni, en kuivia enkä märkiä asioita. Ne ajat ovat jo ohitse. Nykyään työntäytyvät esille "apachit", katuhuligaanit, tehdäkseen poliisille palveluksia sillä aikaa, kun ammattivarkaat kustantavat sanomalehtiä, taikka puuhailevat politiikan kanssa. Ainoastaan alottelijat, maaseuduilta tulleet nuorukaiset ja poikaset, jotka ovat jotenkuten satimeen tarttuneet ja samoin myöskin asianharrastajat, ne ryöstävät ja murhaavat vielä nykyäänkin, – ja joutuvat heti poliisin siepattaviksi. Ei puhettakaan sellaisesta tehtävästä. Rauhallisen miehen pitää pysytellä tyynessä satamassa. Sen vuoksi, jos te aijotte minut rahalla lahjoa sellaista tekemään, kieltäännyn minä siitä. Mutta jos tehtävä olisi suoraan teille itsellenne, silloin koettaisin minä itse ruveta uhkapeliin, vaikka niskani katketkoon.
Zoe Montrose hymyili hellästi ja puhalteli savua kirsikanpunaisiksi maalatuilta huuliltaan. Hän asetti kauniin kätensä "Ankannenän" hihalle ja virkkoi:
– Minusta näyttää, että me sittenkin päästään toivottuun tulokseen, – eikö niin?
Gaston-"Ankannenän" sieraimet vapisivat ja viikset liikkuivat. Hän peitti sinertävillä luomillaan jonkunverran turvonneiden silmiensä sietämättömän kiillon:
– Tarkotatteko te sillä, että minä saan heittää Susannan pois palveluksestani?
– Kyllä, Gaston.
– Ja täysillä purjeilla ajaa satamaan?
– Kyllä, Gaston.
Hän kumartui pöydän yli ja puristi viinilasia nyrkissään:
– Ja minun huulipartani tulee saamaan teidän ihostanne tuoksun?
– Minä luulen, että sitä ei voi mitenkään välttää, Gaston.
– Sitten on hyvä.
Hän heittäytyi takaisin istuimellaan ja jatkoi:
– Sitten on hyvä, ja kaikki tulee tapahtumaan niinkuin tahdotte!
XXXIV.
Päivällinen oli jo syöty... Musta kahvi oli juotu ja satavuotinen konjakki ryypitty, Rollingin kaksi dollaria maksava – "Corona Coronas"-sikari poltettu puoliväliin, eikä tuhka siitä pudonnut. Nyt tuli tuskallisen ikävä hetki... Herätettiin kysymys: mitä tehdä, mihin mennä? Missä pirun kelkassa voisi väsyneitä hermojaan lepuuttaa ja saada jotakin hauskaa?
Rolling tuotatti itselleen kaikkien huvituspaikkain ohjelmat.
– Haluatteko tanssia?
– Ei, – vastasi Zoe, peittäen turkiksilla puoliksi kasvonsa.
"Teatter, teatter, teatter", – luki Rolling. Se on kovin ikävää: Kolme näytöstä paljasta keskustelua huvinäytelmässä, johon näyttelijät eivät ikävästä ja iletyksestä viitsi edes itseään naamioida ja näyttelijättäret kuuluisan muotiliikkeen valmistamissa puvuissaan kurkistelevat tyhjään katsomoon.
– Päivän kysymyksiä näyttämöllä, revue,... Olympiassa – sataviisikymmentä alastonta naista, ainoastaan kengät jalassa... Tekniikan ihme: puinen esirippu muodostettu sakkilaudaksi, jolla auetessa ja jälleen sulkeutuessa seisoo alastomia naisia. Tahdotteko? – ajetaan sinne.
– Rakas ystävä, nehän ovat kaikki vääräkoipisia, ne puistokatujen tytöt.
– Apollo... Siellä me emme ole vielä olleet!... Kaksisataa alastonta naista, ainoastaan... Sen me jätämme pois. Scala! Jälleen naisia... Niin niin... Sitäpaitsi on siellä maailman kuulut soitannolliset ilveilijät Pim ja Jack.
– Heistä puhutaan, – sanoi Zoe... Ajetaan sinne.
He ottivat näyttämön vieressä olevan "suojelijain" aition. Päivän kysymyksiä koskeva ohjelma oli parhaillaan juoksemassa. Näyttämöllä oli silinteripäinen ja hännystakkiin puettu nuorimies, joka ei voinut olla silmänräpäystäkään rauhallisena, sekä yli-ikäiseksi kypsynyt nainen, jolla oli punainen ja leveäreunainen hattu ja keppi. He pitivät keskenään hyvätahtoista keskustelua, joka oli tarkotettu hallitusta vastaan, sen viattomista poliisipäällikön näykkimisistään. Nainen koetti houkuttelevasti hymyillä niille ulkomaalaisille, joiden raha oli korkeassa kurssissa ja pyysi heitä, että he noin vaan ohimennen, ei sentään aivan tämän näytännön päätyttyä, lähtisivät pois Parisista ja kotiin mentyään antaisivat ystävilleen ja tuttavilleen hyvän neuvon tulla hauskaan Parisiin. Samoin pitäisi myöskin entisinä aikoina täällä majailleiden venäläisten vapaamielisten huomata nähdä se vaiva, että kävisivät tähän näyttämöön tutustumassa. Ja sitten kun he täällä istuisivat aitioissaan, voisi heille herätä ajatus hankkia Venäjälle kansanvaltainen ja perustuslaillinen ministeriö, jolloin voimakkaaseen Venäjään voisi juurtua vapaan arvostelun henki ja europpalainen notkeus ja hienostuneisuus. Siellä kuitenkin...
Pilailtuaan politiikasta, alkoi se nuori mies tanssimaan, jolla ajalla nainen huiski kepillään ja huusi alituiseen: hopla, hopla... Sitten tuli alastomia, puuteroituja tyttöjä näyttämölle juosten. He muodostivat elävän kuvan, jonka piti esittää hyökkäävää armeijaa. Orkesteri soitti huomiota ja muita torvisignaaleja.
– Tuon pitäisi vaikuttaa nuoriin ihmisiin, – sanoi Rolling.
– Milloin on niin paljo naisia näyttämöllä, ei muuten, – vastasi Zoe.
Esirippu putosi, mutta avautui hetken kuluttua jälleen. Näyttämöllä oli, rampista alkaen, puolet sen tilasta ottava ja tavattoman iso paksusta paperista tehty piano. Jazz-orkesterin puiset kolkuttimet alkoivat kalista... Pim ja Jack tulivat esille. Pim oli puettu tehtävänsä mukaisesti aivan mahdottomaan hännystakkiin ja liivinsä ylettyivät polviin asti, kengät olivat metrin pituiset ja housut kuin ruuvinaulat. Hänellä oli hyvätahtoisen lyhytjärkisen naamio. Heti esiintultuaan juoksi hän tiehensä, joka temppu herätti vaan iloisuutta ja palkittiin käsien paukkeella. Jack oli kauttaaltaan jauhoilla ryvetetty ja hänellä oli pieni huopalakki ja housunsa takamuksiin oli maalattu yölepakko.
Ensin he tekivät kaikkia mahdollisia kujeita saadakseen yleisön nauramaan aina tunnottomuuteen asti. Ja siinä he onnistuivatkin. Jack löi ensin Pimiä päin kuonoa, jolloin tältä pöllähti takamuksista iso tomupilvi. Sitten loi Jack Pimiä pääkuoreen, jolloin siitäkin kohosi tavattoman iso vyöryvä pilvi.
Jack sanoi: "Kuulehan, jos haluat niin minä soitan tällä pianolla." Siihen Pim nauroi kaikella voimallaan ja kehotti: soita vaan tällä pianolla, sekä asettui takaperin istumaan eräälle tuolille. Jack löi täydellä vauhdilla pianon kieliin, jolloin kone luhistui kasaan. Pim nauroi uudelleen minkä jaksoi. Jack löi toisen kerran koskettimiin, jolloin paperikoneen toinen syrjä hajosi... "Ei se tee mitään", – sanoi Jack ja löi samalla Pimiä vasten suuta, jolloin Pim lennähti rumpujen päristessä kierimään pitkin näyttämöä. Nousi ylös ja sanoi: "Ei se mitään tee", mutta sylkäsi samalla kätensä täyteen hampaita. Sitten hän otti taskustaan lapion ja luudan, jonkalaisia katujen puhdistuksessa käytetään ja rupesi itseään siivoomaan. Jack löi kolmannen kerran paperipianoon, jolloin se sortui lopullisesti ja sen sisältä tuli näkyviin oikea konsertti-soittokone. Huopalakki nenälleen painettuna alkoi Jack soittaa todellisen taiteellisesti ja antaumuksella Lisztin Campanellaa.
Zoe Montrosen kädet tulivat jääkylmiksi. Hän kuiskasi Rollingille:
– Hänhän on kerrassaan etevä taiteilija.
"Tuo nyt ei ole kerrassaan mitään", – sanoi Pim, kun Jack lopetti soittamisensa.
Samalla alkoi hän taskustaan vetää esille kaikenlaista kamaa. Sieltä tuli naisten housut, vanha kenkäraja, peräruiske-ruisku ja elävä kissa. Välillä taputti yleisö kovasti käsiään. Viimeiseksi löytyi Pimin taskusta oikea – viulu. Kääntäen tylsäjärkistä esittävän ja kärsineen näköisen naamionsa yleisöön päin, alkoi hän soittamaan Paganinin kuolematonta Etudea.
Zoe nousi paikaltaan, heitti sopelinnahkakauluksen ympärilleen ja hänen timanttinsa säteilivät:
– Mennään pois... Minä en voi tätä katsella... Ikävä kyllä, – minäkin olen ollut taiteilija...
– Mihinkä me sitte mentäisiin, pikkuiseni?
– Juoda minä haluan.
Muutamia minuutteja myöhemmin seisahtui Limousine-auto Montmartrella erään vanhan kadun varrella, jossa kymmenen ikkunan levyinen yöpesän julkiseinä oli kirkkaasti valaistu. Se oli "Kuninkaan yöateria"-niminen remupaikka. Matalan ja kapean salin katto oli peililasilla vuorattu, samoin olivat seinät melkein yhtenä peilinä, ainoastaan räikeän punaiset reunustat erottivat eri ruudut toisistaan. Sisällä vallitsi kuuma ja savuinen ilma. Tanssivat parit keinuivat siellä tungoksessa, paperinauha-, paperisilppuja selluloosa-pallosateessa. Naiset olivat vyötäisiin asti alastomina ja puristivat maalattuja poskiaan joko punaisia tai kalpeita, juopuneita ja kuluneen näköisiä taikka kiihtyneitä mieskasvoja vasten. Pianon jylinä kuului joukon yli. Viulut ulvoivat ja vikisivät. Kolme neekeriä työskenteli hien virratessa kasvoillaan varsinaisten jazz-koneidensa kanssa. He pieksivät jättiläismäisiin maljoihin, ammuivat autotorvilla, rämisyttivät lautoja, helistivät lautasia ja löivät suurta turkkilaista rumpua... Jonkun ihmisen kosteat kasvot likistäytyivät Zoe Montrosea vastaan, ja jonkun naisen käsivarsi kiertäytyi Rollingin kaulan ympärille.
– Antakaa tietä, antakaa tietä, lapset, – tietä lapset, kemian kuningas Rollingille.
Näin huuteli kapakan järjestyksen valvoja ja löysi vihdoin kovalla vaivalla kapean pöydän punaisen seinustan vierellä, johonka hän pyysi Rollingin ja Zoen ottamaan paikan. Selluloidipalloja, paperisilppua ja nauhoja lenteli sakeana kummankin vastatulleen yli.
– Ne ovat kiinnittäneet huomionsa teihin, – sanoi Rolling.
Silmäluomet puoliksi suljettuina ryyppi Zoe kuohuviiniään. Hänellä oli tukahduttavan kosteaa keveän silkkipukunsa alla, joka yläruumiista peitti tuskin rinnan... Yksi selluloidipallo lensi Zoelle poskeen. Hän käänsi hitaasti päätään. Eräät miehen silmät, tummat ja ikäänkuin juovalla reunustetut, tähystivät häntä synkällä ihastuksella. Zoe siirti itseään eteenpäin ja asetti paljaan käsivartensa pöydälle, jääden siinä asennossaan istumaan. Hän imi sitä katsetta itseensä, niinkuin viiniä. Eiköhän se ole samantekevä millä minä itseni saan juovuksiin, – ajatteli hän.
Näytti siltä niinkuin sen miehen kasvot olisivat näiden parin minuutin aikana tulleet kapeimmiksi. Zoe tuki käsillä leukaansa. Hän tunsi, minkävuoksi sen miehen kasvot tulivat kapeimmiksi. Oliko hän ne jo nähnyt jossakin ennen? Kuka hän on? Onko hän ranskalainen, – vaiko englantilainen? Hänen tummassa parrassaan oli paperisilppuja. Kaunis suu. Minä olen utelias, olisiko Rolling mustasukkainen, – ajatteli Zoe.
Eräs viinuri pujotteli itsensä tanssivien lävitse ja toi Zoelle paperilipun. Hän hämmästyi ja heittäytyi sohvan sivureunustalle, sekä vilkasi syrjittäin Rollingiin, joka veteli sikariaan. Hän luki:
Zoe, se sama mies, jota te sellaisella hellyydellä
silmäilette, on – Garin... Suudellen kättänne:
Semjonov.Hän tuli lipun luettuaan nähtävästi siinä määrin kalpeaksi, että sivullistenkin piti se huomata ja joku ääni hänen lähellään huusi muun hälinän keskeltä: "Katsokaahan, tuo daami voi pahoin"!... Mutta hän hillitsi kuitenkin itsensä ja sai voimansa kootuksi. Hän ojensi lasinsa viinurille, joka täytti sen shamppanjalla... Rolling kysyi:
– Mitä Semjonov teille kirjoitti?
– Minä sanon sen teille myöhemmin.
– Nähtävästi hän kirjotti jotakin tuosta herrasta, jota te niin säädyttömästi kurkistelitte. Hän on se sama, joka eilen kävi luonani. Minä ajoin hänet tiehensä.
– Rolling, ettekö te häntä sitte tuntenut?... Muistutelkaahan mielessänne mitä näitte Plase Etoilella... Hän on – Garin!
Rolling jäi vähän niinkuin ilmaa haukkomaan. Sitte hän otti sikarin suustaan ja hänen muotonsa näytti samanlaiselta kuin silloinkin, kun hän paksulla matolla juoksenteli edestakaisin punniten Garinia ja niitä viittä taistelumahdollisuus-yhdistelmää. Silloin hän näpäytti äänekkäästi sormillaan. Nyt hän kääntyi Zoen puoleen rumentuneet piirteet kasvoillaan:
– Ajetaan pois... Meidän pitää vakavasti keskustella!
Ovella mennessään kääntyi Zoe vielä kerran ympäri. Savun läpi ja yleisen mylläkän keskeltä näki hän vieläkin Garinin hehkuvat silmät. Äkkiä näytti niitä kasvoja olevan kahdet. Se näky oli hänestä niin selittämätön, että oikein päätä huimasi. Se toinen joka oli hänen edessään selkä tanssiviin päin, läheni häntä, ja molemmat katsoivat häneen... Vai oliko se peilikuvastus?...
Zoe puristi hetkiseksi silmänsä kiinni ja juoksi sitten kapakan kulunutta mattoa myöten autoonsa, jossa Rolling häntä jo odotteli. Heti kun ovi oli hänen jälkeensä sulkeutunut, kosketti Rolling hänen kättään:
– Minä en vielä kertonut teille kaikkea siitä eilisestä kohtauksesta sen oletetun Pjankov-Pitkjevitschin kanssa... Minulle jäi siitä vielä jotakin epäselväksi: Mitä hänellä oli tarpeellista näytellä sitä pahoinvointia? Eihän hän kuitenkaan voinut luulotella, että minä osottaisin jotakin myötätuntoa häntä kohtaan. Hänen koko käytöksensä on epäilyttävää... Minkätähden hän tuli minun luokseni?... Ja minkätähden hän kaatui pöydälleni?...
– Rolling, tätä kaikkea te ette kertonut minulle.
– En, en!... Hän kaatoi pöydällä olevan kellon... ja rutisti yhteen myttyyn siinä olleet paperit.
– Yrittikö hän varastaa teidän pöydällänne olleita papereja?
– Mitä?... Varastaa?... Rolling vaikeni hetkeksi.
– Ei... Ei se senlaista ollut. Hän kadotti tasapainonsa ja löi kädellään kirjotusmattoon, – siinä oli parisen irtonaista lehteä...
– Oletteko varma, että mitään ei ole kadonnut?
– Siinä oli oikeastaan aivan merkityksettömiä muistiinpanoja. Ne olivat rutistuneet ja minä heitin ne paperikoriin.
– Minä rukoilen teitä, muistutelkaa tarkkaan kaikki yksityisseikat siitä keskustelusta.
Limousine seisottui Seinekadulla. Rolling ja Zoe menivät makuuhuoneeseen. Zoe heitti nopeasti puvun yltään ja heittäytyi leveään, taiteellisesti valmistettuun sänkyyn. Se oli varmasti todellinen keisari Napoleon I:sen sänky ja koristettu kotkankynsi-leikkauksilla. Sängyn yläpuolella oli brokaadikatos...
Nyt kertoi Rolling Garinin kanssa eilen sattuneen keskustelun aivan pienimpiä yksityisseikkoja myöten. Samalla hän käveli edestakaisin ja riisui yltään vaatekappaleen toisensa jälkeen asettaen ne riippumaan kullatun tuolin selustalle.
Zoe kuunteli häntä kyynäspäihinsä nojaten... Rolling ryhtyi vetämään housuja jalastaan ja yritti siinä hypätä jalalla ja toisella. Niillä minuuteilla ei hän näyttänyt vähääkään – kuninkaalta. Sitte hän myöskin asettui vuoteeseen ja sanoi:
– Tämä on nyt lopullisesti kaikki mitä siellä eilen tapahtui.
Hän veti atlas-silkkisen peitteen ylös aina nenäänsä myöten. Kirkkaan sininen yölamppu valaisi tätä komeaa makuuhuonetta, pois heitettyjä vaatteita, kultaisia rakkauden jumalan kuvia, jotka seisoivat sängyn patsailla, ja valaisi Rollingin lihavan nenän, joka kurkisteli silkkisen peitteen alta. Hänen päänsä upposi syvälle tyynyyn, suu oli jäänyt puoliavoimeksi ja hän näytti vähä kerrassaan enemmän ja enemmän – kuolleelta.
Rollingin läheisyys häiritsi erikoisesti Zoen ajatuksia. Tuo nenä käänsi hänen ajatuksensa erääseen toiseen, aivan merkityksettömään muistelmaan. Hän ravisteli päätään, karkottaakseen mielestään muistelmia. Rollingin tilalla näytti tyynyllä olevan kokonaan toinen pää häneen tähystämässä. Hänelle kävi ylivoimaiseksi taistella ajatuksiaan vastaan, – hän sulki silmänsä ja hymyili. Mutta ne kalpeat, kiihtymystä kuvastavat Garinin kasvot sukeltautuivat jälleen esille... Eiköhän sittenkin olisi parempi puhelimella ilmottaa Gaston-"Ankannenälle", että hän saisi vielä odottaa!... Äkkiä hän hätkähti niinkuin naulan pistämänä: – Hänen kanssaan yhdessä istui hänen kaksoisolentonsa, – aivan niinkuin Leningraadissa.
Hän pujahti pois täkin alta ja veti sukat jalkaansa. Rolling murisi maatessaan. Zoe hyökkäsi hänen luokseen. Sitte hän kuitenkin mietti menetellä toisella tavalla ja juoksi pukeutumishuoneeseen. Hän puki kiireesti ylleen ja päällimmäiseksi veti sadenutun, jonka hän vyötti tiukasti vartaloaan myöten. Sitten hän meni takaisin makuuhuoneeseen hakemaan käsilaukkuaan, jossa oli hänen rahansa.
– Rolling, – huusi hän hiljakseen... Rolling, – me olemme hävinneet!
Mutta hän murisi vaan nukkuessaan, – se oli hänen vastauksensa... Zoe astui alas eteiseen ja pujahti ulos. Vain suurella vaivalla sai hän suljetuksi talon vanhanaikaisen portin... Seinekatu oli tyhjä ihmisistä. Kapeiden ja taitteisten kattojen yllä oli keltainen kuu. Alakuloisuus valtasi Zoen. Hän vilkasi alituiseen uinuvan kaupungin yli kalpeaan kuuhun... Jumalani, jumalani, mitenkä minä olen yksinäinen... Kuinka pelottavaa tämä on,... kuinka pimeää... Hän painoi molemmin käsin hattuaan syvemmälle otsalleen ja juoksi rantaa kohden.
XXXV.
N:o 63 Rue Cobelinin varrella oli vanha kaksikerroksinen talo. Sen yksi seinä oli tuettu viistoon asetetuilla tukipylväillä. Yksi seinistä rajotti rakentamatonta tonttia, jossa oli lautakilvessä luettavana: "rakennuspohja myytävänä". Tällä puolella oli ainoastaan yksi ikkuna ja sen piti antaa valoa toisen kerroksen vinttikamarille. Toinen, aivan ikkunaton seinä, oli erääseen puistoon päin. Katusivulle oli maapohjaan järjestetty kapakka hevosmiehiä ja autonajajia varten. Ensimäisessä kerroksessa oli niin sanottu "tuntihotelli". Toisen kerroksen huoneet ja vinttikamarit olivat vakituisten vuokralaisten hoteissa. Sinne päästiin kulkemaan pää-sisäänkäytävän ja pitkän tunnelin kautta.
Yöstä oli parhaillaan jo toinen tunti kulumassa. Rue Cobelinin varrella ei näkynyt enää yhtään valaistua ikkunaa. Kahvila oli jo suljettu ja kaikki tuolit nostettu pöydälle alaspäin.
Zoe jäi seisomaan portin edessä, jonka numeroa 63 valaisi pieni lyhty. Häneltä vaipui pää riipuksiin. Vihdoin hän kuitenkin kokosi voimansa ja soitti. Kuului selvästi kellon kilinä ja hetkistä myöhemmin avautui portti. Vähän etäämpää kuului talon vartija murisevan: – Yöllä pitäisi maata ja tulla ensin aikanaan kotiin.
Talonmies ei kuitenkaan kysynyt kuka tulija oli. Täällä vallitsi oikea kapakkajärjestys... Pelottava levottomuus valtasi Zoen. Hänen edessään ammotti matala ja pimeä tunneli. Karkealla seinällä, joka joskus oli ollut punaiseksi maalattu, paloi himmeä kaasuliekki... Semjonovin osoteselitys oli seuraava: Tunnelin päässä vasemmalla, kiertoportaita myöten, toinen kerros, vasemmalla n:o 2.
Keskellä tunnelia jäi Zoe seisomaan. Näytti siltä niinkuin etäämpänä vasemmalla olisi häntä joku tähystellyt, – mutta hävisi kuitenkin nopeasti... Jokohan pitäisi kääntyä takaisin?... Hän kuunteli, – ei kuitenkaan mitään kuulunut... Hän juoksi erääseen käänteeseen asti, jossa oli haiseva porrastuma. Siinä käytävä kapeni ja samalla alkoivat myöskin kierreportaat. Zoe käveli varpaillaan ja varotteli, ettei tarvitseisi sormillaan kosketella niljaisia käsipuita.
Talossa nukuttiin kaikkialla... Ensimäisessä kerroksessa johti porrasten päästä lohkeillut kivikaarinen aukko pimeään käytävään. Noustessaan ylemmäksi, kääntyi Zoe vielä kerran ympäri, – ja vieläkin tuntui niinkuin kaaripilarin takaa joku olisi häntä kurkistellut, mutta hävisi jälleen nopeasti... Ei se voinut mitenkään olla Gaston-"Ankannenä"... Ei, ei, – Gaston-"Ankannenä" ei toki voinut olla täällä. Hän ei voinut mitenkään olla täällä, sillä... hänellä ei ollut siihen aikaa...
Toisessa kerroksessa paloi portaanpäässä kaasuliekki valaisten ruskeita seiniä, joihin oli raaputeltu kaikenlaisia piirroksia, nimikirjotuksia sekä eräänlaisia vähemmin hillittyjä toivomuksia... Zoe mietti: Jollei Garin satu olemaan kotona, – odotan minä häntä aamuun asti. Jos hän on kotona, jään minä tänne sittenkin niin kauaksi, kunnes saan takaisin sen paperin, jonka hän Malesherben-puistokadulla otti itselleen... Kaksintaistelussa – vaikka kenenkä kanssa – tulen minä suoriutumaan voittajana.
Zoe veti hansikkaan kädestään, järjesti hiukset hattunsa alla ja kulki sitten käytävää myöten, kääntyen polven muotoisessa kulmauksessa vasemmalle. Viidennellä ovella oli keltaisella värillä maalattu numero – 2. Zoe painoi kädensijaa ovessa, joka avautui aivan helposti.
Avoimen ikkunan kautta virtasi kuuvalo pieneen huoneeseen. Lattialla oli matkalaukku levällään. Niinkuin hengettömiä valkeita tahroja oli erilaisia papereja ympäri lattiaa. Seinän vierustalla, pesupöydän ja kaapin välissä istui mies paitasillaan, jalat alleen vedettyinä ja polvet paljaina. Hänen paljaat jalkansa näyttivät olevan tavattoman suuret. Kuu valaisi hänen kasvojensa toista puolta. Näytti siltä kuin toinen, avoinna oleva silmä kiiltäisi. Mies hymyili yhteen puristetuin hampain.
Zoe tunsi ruumiissaan kauhun jäiset väreet... Hän vilkasi siihen liikkumattomaan ja nauravaan muotoon, – se oli Garin... Edellisenä aamuna oli hän kahvila "Globuksessa" sanonut Gaston-"Ankannenälle": Varasta Garinin piirustukset sekä kone ja murhaa hänet itsensä mikäli se suinkin on mahdollista. Illalla oli hän sitten savun ja huurun läpi, juotuaan ainoastaan lasillisen kuohuviiniä, nähnyt Garinin pelottavat silmät. Ja silloin oli hän silmänräpäyksessä ymmärtänyt, että sellaisen miehen kuin Garin, ei tarvitse muuta kuin kutsua ja hän olisi valmis jättämään kaikki, unohtamaan kaikki, ainoastaan häntä seuratakseen. Tänä yönä, kun hän vasta oikein tunsi edessä olevan vaaran ja lähti etsimään Gaston-"Ankannenää" häntä varottaakseen, ei hän vielä kuitenkaan ollut itsestään selvillä. Hän ei tietänyt mikä voima se oli, joka häntä sellaisella levottomuudella ajoi yöllisen Parisin läpi kapakasta toiseen ja pelipaikasta toiseen, missä vaan luuli Gastonin tapaavansa ja vihdoin sai hänet päättämään kulkunsa Rue Gobelinilla.
Mitä tunteita mahtoikaan tämä älykäs, kylmä ja julma nainen tuntea povessaan, kun hän tuli tänne makaavan miehen luokse, jonka hän itse oli tuominnut kuolemaan?
Zoen valtasi nyt kauhu. Jäykkänä tuijotti hän Garinin yhteen puristettuihin hampaisiin ja ulospullistuneisiin silmiin. Hän kiljasi hiljaa mutta käheästi, läheni häntä ja kumartui hänen ylitseen... Hän oli kuollut. Kasvot olivat sinisenä ja kaulassa näkyi sormen kynsien raapimat jälet. Se oli se sama laiha ja mukaansa vetävä muoto kiihottavine silmineen. Silkin pehmeällä suippoparralla oli vielä paperisilppuja... Zoe puristautui kiinni pesupöydän jääkylmään marmoriseen kanteen ja siitä tukien kohosi vaivalla seisomaan. Hän unohti, mitä varten oli sinne tullut. Katkera sylky täytti hänen suunsa: "Se vielä puuttuu; kaatua tänne tunnottomana." Hän tunsi tavatonta halua heittäytyä sänkyyn. Hän ponnisti viimeiset voimansa, saadakseen auki napit nuttunsa kauluksesta, joka tuntui häntä kuristavan ja kääntyi lähteäkseen pois... Ovella seisoi Garin.
Hän kohotti uhkaavasti sormensa. Zoe ymmärsi tarkotuksen ja painoi käsillä suutaan voidakseen olla kiljaisematta. Sydän löi hänellä tavattomasti.
– Hän elää!... Hän elää!...
– Minä en ole kuollut, – virkkoi Garin, edelleen uhaten:
– Victor Lenoiren, minun työtoverini te olette murhanneet... Ja Rollingin pitää vaeltaa ankaraan vankilaan...
– Hän elää!... Hän elää! – kuiskaili Zoe käheällä äänellä.
Garin otti häntä kyynäspäästä kiinni. Hän heitti päänsä taaksepäin ja antoi vartalonsa taipua eteenpäin ilman vähintäkään vastarintaa. Garin veti hänet itseään vasten ja tunsi, että hän tuskin jaksoi jaloillaan pysyä. Sen vuoksi kiersi hän käsivartensa Zoen olkapäiden ympäri:
– Mitä varten te olette täällä?
– Minä etsin Gastonia.
– Ketä? Ketä?
– ... sitä, jonka minä käskin murhaamaan teidät!...
Sekunnin ajaksi tuntui hänen kätensä herpautuvan heikommaksi. Sitte häntä puistatti suonenvedon tapainen lihasnytkähtely. Hän puristi Zoen itseään vasten, että hänen luunsa natisivat ja hän ähkyi hiljalleen:
– Jos Gaston olisi teidät surmannut, olisin minä lopettanut itseni.
– Minä en ymmärrä...
Niinkuin unessaolevan hervottomana uudisti Zoe hellästi ja helpottavalla äänellä kuiskaten:
– Minä itse – en ymmärrä...
Tämä merkillinen keskustelu tapahtui aivan oven edessä. Näytti siltä niinkuin kuu olisi asettunut ikkunan edessä olevalle kivikatolle ja valaisi siitä huoneeseen. Vasten seinää irvisteli Lenoir hampaitaan.
Garin sanoi hajamielisen tavalla:
– Murhaaja on tukipylväitä myöten kiivennyt ikkunaan ja siitä tullut sisälle!
– Armoa!
– Kenelle?... Rollingilleko?
– Ei, – mutta minulle.
– Te olette tullut tänne Rollingin neuvomana.
– Armoa, – uudisti Zoe.
– Katsokaahan, tuossa hän istuu – irvissä olevin hampain... Vilkaiskaa taaksenne... Minä uhrasin ystäväni saadakseni Rollingin kukistetuksi. Minä olen murhaaja samalla tavalla – kuin tekin... Armoa!... Ei, ei... Poliisin pitää löytää Rollingin määräykset tästä huoneesta...
Hän luuli kuulevansa jonkinlaista liikettä. Zoe teki nopean liikkeen ovea kohti. Hänen käsivarttaan kyynäspäästä kiinnipitäen kurkisti Garin kaaripilarin yli rappusille.
– Lähdetään nyt... Minä saatan teidät puiston läpi vapaalle puolelle... Kuuletteko, te vapiseva ja ihmeellinen nainen... Hänen silmänsä säihkyivät niinkuin leikkisällä mielipuolella:
– Meidän tiemme johtivat yhteen. Tunnetteko sen?... Rolling – taikka minä.
Päästyään portailta alas talon pohjakerrokseen kääntyi Garin vasemmalle. Käveltyään käytävän yli, tulivat he kapeille ja pimeille portaille, joita myöten pääsi suoraan puistoon johtavalle ovelle. Ääneti ja tarkkaavaisena katseli Zoe kun Garin sytytti vahakynttilän, avasi teräksisellä avaimella lukon ja painoi vartalonsa koko painolla portin auki, joka nähtävästi oli jo useat vuodet ollut käyttämättä.
– Niinkuin näette – oli minulla kaikki jo edeltäpäin ajateltu.
Hetkistä myöhemmin kävelivät he vapaassa luonnossa – Pimeän puiston lehväsoksien alla.
Melkein samaan aikaan saapui Rue Cobelin N:o 63 portille joukko poliiseja, joille Garin neljännestunti sitten ilmotti tapahtuneesta murhasta.
XXXVI.
"NELISORMINEN TÄÄLLÄ. UHKAAVIA TAPAHTUMIA."
(Parisi, vuosi, kuukausi ja päivä. Lähetetty: klo 5 ja 30 min. ill.)
Millä ihmeen perusteilla ja millä tarkotuksella Garin olisi tämän sähkösanoman lähettänyt Schelgalle? Jos se olisi jatkoa siihen shakkipeliin, jota Garin hänelle esitti Ammattijärjestöjen puistikossa? Tuntuu hyvin vaikeasti mahdolliselta, että se olisi ainoastaan – pelin vuoksi?... Ei.
Schelga muisti aivan hyvin Krestovon saarella häviämänsä shakkipelin "talonpojan". Sen keskustelun jälkeen siellä Ammattijärjestöjen puistikossa, ymmärsi Schelga varsin hyvin, että Pjankov-Pitkjevitseh menee ehdottomasti vielä kerran Krestovo-saaren kesähuvilaan, sieltä hakemaan joitakin sinne piilottamiaan kapineita. Vielä samana päivänä tunkeutui Schelga iltahämärissä kesähuvilaan. Hänen onnistuikin päästä sinne herättämättä vartijan huomiota. Hän laskeutui taskulampun valossa kellariluukusta alas. Mutta nyt oli "talonpoika" jo heti hävinnyt: Keittiössä seisoi kahden askeleen päässä - Pjankov-Pitkjevitsch. Ainoastaan yksi sekuntti ennen Schelgan tuloa, oli hän noussut kellarista raskaan matkalaukun kanssa ja nyt odotteli nurkkaan piiloutuneena kunnes Schelga laskeutuisi alas kellariin. Kolisten löi hän Schelgan jälkeen luukun kiinni ja alkoi laskuovelle kasaamaan laatikoita, laukkuja ja kivihiiliä täynnä olevia säkkejä. Schelga näki kohotetun taskulamppunsa valossa mitenkä luukun rakosista valui tomua hänen päälleen. Hän ajatteli silloin ehdottaa "rauhanneuvottelujen" alottamista. Mutta sillä hetkellä tuli siellä ylhäällä keittiössä aivan hiljaista. Sitten taas kuului pois rientäviä askeleita. Pamahteli laukauksia ja kuului villi kirkuminen. Se kahakka oli varmasti sen nelisormisen kanssa. Tuntia myöhemmin olivat sitten miliisin miehet saapuneet. Se oletettu Pjankov-Pitkjevitsch oli ne toimittanut paikalle... Peli oli selvä.
Sen jälkeen kun Schelga hävisi tämän "talonpojan", teki hän vuorostaan hyvän siirron. Kesähuvilasta päästyään kiirehti hän miliisikonttoriin ja sieltä autolla purjehdusklubille. Siellä hän herätti palvelusvuorolla olevan pörröisen ja käheä-äänisen matruusin ja kysyi häneltä:
– Mikä tuuli nyt on?
Luonnollisesti tarvitsematta edes asiaa ajatella, vastasi merimies:
– Lounas.
– Kuinka monta solmua?
– Viisi.
– Takaatteko, että kaikki kilpajahdit ovat ankkurissaan?
– Minä takaan.
– Kuka vartioi aluksia?
– Petjka, se vartija.
– Saanko minä toimittaa tarkastuksen?
– Kyllä, käskystänne, – tarkastus.
Matruusi pujahti merimiespuseroonsa ja hädintuskin löysi hihat, niin unisena hän vielä oli.
"Petjka", – huusi hän oikealla taklaasi-äänellään, samalla kun hän Schelgan kanssa nousi klubin parvekkeelle. Ei kukaan vastannut.
– Varmasti hän makaa jossakin ja silloin häntä saa koivista repiä, – sanoi merimies ja nosti kauluksensa pystyyn tuulen suojaksi:
– Minä äsken erehdyin yhden neljännessolmun... Tuulen voima on: Viisi ja yksi neljännes solmua, – eikä viisi.
Jonkun matkan päästä löysivät he vartijan eräästä pensaasta. Hän makasi siellä pitkin pituuttaan ja kuorsaten kovasti, pää käärittynä lammasnahkaturkkinsa kaulukseen. Merimies kiroili tottatehden. Yövartija könysi piilostaan ja nousi ylös. Yhdessä he kulkivat pitkin rantaa, jossa teräksenvärisestä siniseksi muuttuneessa vedessä keinui kokonainen mastometsä. Aallot kuohuivat ja Suomenlahdelta huokui ankara tuuli lakaisten rannikkoa.
– Oletteko varma, että kaikki alukset ovat paikoillaan? – kysyi Schelga vielä kerran.
– Orion puuttuu. Se on Pietarhovissa... Ja sen lisäksi ottivat metallityöläiset kaksi alusta mukanaan Strelnaan...
Schelga kulki pitkin valkaman reunaa ja löysi eräässä rautarenkaassa, jossa oli alus ollut kiinni kytketty, poikki leikatun köyden. Siitä oli vaan lyhyt pätkä jälellä, – ja siitä puuttui alus. Ilman näkyvää liikutusta tarkasteli palvelustatekevä matruusi katkaistua köydenpäätä. Hän raapi niskaansa ja painoi "Lounatmyssynsä" aivan nenälle asti, vaieten hetken. Sitten hän kulki satamaa pitkin lukien aluksia. Mutta tuuli painoi niitä yhteen ja heitteli niin kovasti, että niiden laskeminen oli hyvin vaikeaa siitä huolimatta vaikka olivatkin kiinni köytetyt. Lopulta hän tyytyi yleiseen kiroilemiseen, välittämättä siitä, että klubin järjestyskuri ankarasti kielsi keisarilliselta sota-ajalta perityt kiroilu- ja haukkumasanat pois käytännöstä.
– Josko niin, taikka näin, mutta oikein se ei ole! – ulvoi hän kurkkunsa täydeltä... Kuolemantuoja päin kuonoa... Bibigonda, meidän paras kilpajahti on poissa,... se on helvetissä... sen varkaan sielun repiköön perkele... Mokoma koiranpentu, rutto häneen valukoon... Petjka, kolmekymmentä kertaa perättäin pitäisi sinut hukuttaa tuohon sotkuiseen veteen... Mihinkä sinä oikein ällötit, kun et täällä pitänyt vartiota?... Sinä sekasikiö, – sinä kylähurja!... Bibigonda on poissa!
Petjka ähki syyllisen voimattomana, lyöden rukkasilla lanteitaan. Ja merimies ajoi edelleen täysillä purjeilla suur-venäläisen kansankielen tutkimattomiin syvyyksiin... Täällä ei ollut enää mitään tekemistä. Schelga ajoi satamaan.
Kului vähintäin kolme tuntia ennenkun Schelgan onnistui saada tschekan nopeakulkuinen purjekutteri käytettäväkseen ja pääsi sen kanssa merelle. Oli aikalailla kova aallonnousu. Kutteri työntäytyi vaikeasti eteenpäin vastatuulessa. Korkealle räiskyvä aaltojen kuohu sotki näköalan kaukoputken kohdalta. Vasta auringon noustua havaitsi Schelga suomalaisella vesialueella, kaukana erään majakan takana valkoisen purjeen. Siellä luotojen välissä teki kovanonnen Bibigonda parhaillaan käännöksen. Sen kansi näytti olevan tyhjä. Mutta kutterista annettiin pari laukausta, nähtävästi järjestyksen vuoksi ilmotuksena suomalaisille rannikkovirkamiehille... Schelgalle ei jäänyt muuta neuvoksi, kun kääntyä toimettomana takaisin epäonnistuneelta retkeltään.
Sillä tavalla oli Garinille onnistunut päästä pujahtamaan rajan yli karkuun. Silloin hän samana yönä vallotti Schelgalta pelissä toisen "talonpojan". Sen nelisormisen mukanaolo tässä pelissä oli vaan Garinille ja Schelgalle tunnettu. Siltä näkökannalta lähtien mietti Schelga paluumatkallaan satamaan yhtä jos toistakin.
Epäilemättä tulee Garin tässä tapauksessa sen koneensa ulkomailla myymään, taikka itse sitä jollakin tavalla käyttämään. Tämä salaperäinen keksintö oli nyt neuvostohallitukselta menetetty... Mutta kuka tietää, eikö se vielä sittenkin tulevaisina päivinä jolloinkin ja jollakin tavalla joutuisi näyttelemään ratkaisevaa osaa Neuvosto-Venäjän puolella sen taistellessa länsivaltioita vastaan. Ulkomailla ollessaan jää Garinille koneineen pysyväiseksi vaaraksi se – nelisorminen. Niin kauan kun Garinin taistelu sitä ihmistä vastaan on voitollisesti ratkaisematta, on hänen vaikea uskaltaa sitä konettaan saada päivänvaloon ja käytäntöön. Mutta jos voitto siinä taistelussa kallistuu Garinin puolelle, voi siitä siinä tapauksessa odottaa etuja. Joka tapauksessa olisi kuitenkin ollut tyhmintä, – vaikkakin Garinille edullisinta, – vangita viipymättä nelisorminen Leningradissa. Mutta Garin olisi silloin päässyt paljaalla kiitoksella... Näin ollen...
Loppuseuraus laskelmista oli yksinkertainen: Schelga ajoi satamasta suoraan asuntoonsa, muutti ensin kaikki vaatteensa ja ilmotti sitten rikosasiain osastolle, että se asia "selvisi itsestään." Suljettuaan puhelimen, asettui hän makaamaan. Hän nauroi itsekseen vieläkin, mitenkä nelisorminen on ollut kaasusta puolimyrkytetty ja mahdollisesti myöskin haavottunut ja sitte täytynyt suin päin kiirehtiä pakoon Leningradista. Se oli Schelgan vastasiirto pelissä ja vastaus "hävitetystä talonpojasta."
Nyt oli sähkösanoma saapunut perille: "Nelisorminen täällä. Uhkaavia tapahtumia." Sehän oli selvä huuto tulla avuksi. Garin kääntyi vastustajansa puoleen pyytäen apua vihollistaan vastaan. Mitä kauemmin Schelga tätä asiaa ajatteli, sitä selvemmäksi hänelle kävi: hänen pitää lentää Parisiin.
Hän kuulusteli puhelimella ensimäisten matkustajalentokoneiden lähtöaikoja. Sitten hän meni jälleen soutuklubin parvekkeelle, jossa Taraschkin ja Iivana istuivat iltahämärässä. Sen jälkeen kun kodittoman pojan selästä oli luettu siihen tehty piirros, oli hän muuttunut huomattavan hiljaiseksi, eikä jäänyt ollenkaan pois Taraschkinin viereltä.
Oranssin värisen joen haarautumassa oli äänekästä elämää. Kuului airojen loisketta ja naisten naurua. Asioita, jotka ovat yhtä vanhoja kuin tämä maailma, näyttäytyi ja tuli kuuluviin tänä lauhkeana yönä puiden lehväin alla saaren metsikössä, missä erilaiset linnut makuullaan huutelivat toisilleen, – satakieli lauloi... Kaikki elollinen, pitkän talven myrskyistä, lumesta ja sateesta heränneenä kiirehtivät jälleen elämään, ja se vaati iloista himoa leppoisan kesäyön hurmaavassa hämärässä... Taraschkin piteli toista käsivarttaan Iivanan olkapäiden ympärillä, nojaten samalla parvekkeen kaiteeseen liikkumattomana ja katseli virralle, jossa liukui joukko veneitä äänettömästi. Hänen vähemmin kauniilla kasvoillaan oli vakava, tärkeä ja rauhallinen ilme.
– No, Iivana, – sanoi Schelga, vetäen poikaa lähemmäksi itseään ja kumartuen hänen kasvojensa yli... Missä sinun on parempi ollaksesi: siellä Siperiassa, vaiko täällä? Siellä Olekmalla sinä olet uskottavasti elänyt puutteellisemmin kuin täällä, olet saanut olla nälässä.
Iivana vilkaisi Schelgaan, ilman silmiään räpäyttämättä. Siinä hämärässä näyttivät hänen silmänsä surullisilta, niinkuin aikaihmisellä.
Schelga otti liivinsä taskusta sokeripalan ja naputteli sillä poikaa hampaille, siksi kunnes sokeri hävisi hänen suuhunsa.
– Ja me, Iivana, – me kohtelemme poikia yleensä paremmin, kuin ne ihmiset siellä Olekmalla... Me emme pakota poikasia töihin, emmekä kirjota heidän selkäänsä kirjeitä, emmekä lähetä heitä seitsemäntuhannen virstan päähän rautatievaunun alla riippumassa... Näetkös mitenkä hyvä täällä saaressa on meidän luona? Ja tiedätkö, kenelle tämä kaikki kuuluu? Me olemme tämän lahjottaneet ikuisiksi ajoiksi – lapsille. Tämä kaikki on myöskin sinun... (Sen kuultuaan siristeli Iivana silmiään.) Sinä luulet, että minä pidän sinua narrina. Minä annan sinulle pioneerin kunniasanani, että kaikki viimeistä puunlehteä myöten, joki, linnut, veneet ja taivas kahdeksankymmentä virstaa ylöspäin, – kaikki on sinun! Ajatteleppas, kuinka rikkaaksi sinä olet äkkiä tullut. Ja sinä et ole vielä nähnyt kaikkea. Kaupunki, tehtaat, raitiotiet ja rautatiet, – ne kaikki kuuluvat samalla tavalla sinulle.
– Te sotkette sen pojan ajatukset kokonaan, – sanoi Taraschkin.
– Ylipäänsä, en minä häntä sotke... Sanohan, Iivana, oletko sinä jo kuullut jotakin tsaarista?
– Olen. Kyllä minä olen hänestä kuullut.
– Aikaisemmin kuuluivat nämä kaikki tsaarille, – mutta nyt ne kuuluvat sinulle. Sinulle, minulle ja Taraschkinille ja kaikille noille ihmisille, jotka tuolla alhaalla joella soutelevat veneillään, – ja muille ihmisille yhteisesti... Tästä ei tietenkään ole sinulle Olekmalla puhuttu mitään.
– Ei, – siitä ei minulle ole kerrottu.
– Kuinka sinä olet sinne Olekmalle tullut?... Onko sinulla siellä ollut sukulaisia?
– Ei ketään... Äiti kuoli lavantautiin ja isän ne murhasivat.
– Kuka oli sinun isäsi?
– Kasakka, – keihäsmies... Me olemme Altaivuorilta kotoisin.
– Ketä ne olivat, jotka surmasivat isäsi? Valkoisiako?
– Joitakin ihmisiä ne olivat, puhtaissa vaatteissa... Hevosilla ne tulivat. Minä näin isäni kuoliaana: hän makasi rotkossa ja muurahaiset söivät hänet...
– Ja mitä sinulle tapahtui?
– Minut ne löysivät metsästä, puoli nälkiintyneenä.
– Ne Oleman ihmisetkö sinut löysivät?
– Niin... Ja ne panivat minut olemaan keittiöpoikana... Minun piti kiivetä puissa käpyjä ja pähkinöitä hakemassa ja ottaa oravia kiinni syötäväksi...
– Mitä ne ihmiset tekivät siellä Olekmalla?... Etsivätkö ne kultaa?
– Kultaa myös, ymmärrettävästi.
– Vai niin, vai kultaa ymmärrettävästi myös... Ja kuinka paljo siinä joukossa oli ihmisiä?
– Minun kanssani seitsemän.
– Ketä ne olivat?
Iivana ei antanut minkäänlaista vastausta. Lyhyen vaitiolon jälkeen alkoi isoista, avoimista silmistään juosta suuria kyyneleitä.
Taraschkin nojautui osaaottavaisena häneen ja silitteli hänen päätään:
– Ymmärrä toki, pikkuiseni, eivät ne siellä, mutta me täällä ollaan sinun ystäviäsi. Vastaa meille, äläkä pelkää mitään. Me kyselemme sinulta sinun omaksi hyväksesi, eikä vahingoksesi.
– Minä tiedän sen, – vastasi Iivana... Minä tahdon kyllä vastata. Mutta ne kielsivät minua. Ne sanoivat: me löydetään sinut varmasti, vaikka sinä kaivautuisit maan sisään, – ja me lyödään sinut kuoliaaksi.
– Minkätähden?
– Jos minä kenellekään näytän selkäni... Ne sanoivat: Sinun pitää etsiä Leningradissa Pjotr Petrovitsch Garin, – minun piti oppia muistamaan hänen osotteensa... Vain yksin hänelle saat näyttää selkäsi.
– Ja kuka sinua pääasiallisesti uhkasi? – kysyi Schelga.
– Nikolai Christoforovitsch.
– Kuka se on se sellainen Nikolai Christoforovitsch.
– Mantzev... Hän on päällikkö.
– Ja tiedätkö sinä, mitä ne sinun selkääsi kirjottivat?
– En... Minä en osaa lukea.
– Osaisitko sinä, jos se olisi tarpeellista, näyttää sen saman tien, jota myöten sinä tulit.
– Minä voin näyttää siellä jokaisen tien.
– Ovatko ne ihmiset jo kauan tehneet siellä työtä?
– Kaksi vuotta on meillä ollut leiri Saatanankiven luona. Ne kaivoivat kokonaisen vuoren maata ylös. Ja sitten sinne laitettiin tehdas.
– Minkälainen tehdas?
– Semmoinen tavallinen... Kaivettiin maakuoppa, johonka asetettiin sulatusvehkeitä, kattiloita ja ahjo...
– Mistä ne sen kattilan ottivat?
– Nikolai Christoforovitsch antoi sen tuoda jostakin jokia myöten. Ja kuusi viikkoa ne hinasivat sitä Taigan metsän läpi.
– Jos minä oikein ymmärrän, niin se oli jonkinlainen kemiallinen tehdas.
– Voi olla mahdollista... Ne puhuivat aina keskenään jonkinlaisesta radiumista... Jostakin malmista... Ehkä ne puhdistavat sitä...
Suurella jännityksellä kuunteli Schelga ja Taraschkin pojan vastauksia. Schelga tutki vielä kerran erittäin huolellisesti Iivanan selän ja otti magnesiumsiteen avulla jonkinlaisen valokuvan siitä piirustuksesta.
– Ja nyt, Iivana, mene alas. Toveri Taraschkin pesee sinut saippuan kanssa. Ja sitte sinä saat mennä makuulle, – sanoi Schelga... Sinulla ei ole isää eikä äitiä, ainoastaan nälkäinen vatsa... Mutta nyt sinun pitää saada syödäksesi, aivan kaulaa myöten täyteen... Elä terveenä, opi ja kasva omaksi hyvinvoinniksesi... Suru on aivan tarpeeton... Maa on sitä varten olemassa, että eletään ja vaelletaan kädet lujasti lanteilla. Taraschkin neuvoo sinulle hyviä ihmistapoja... Voi hyvin... Noin kolmen päivän kuluttua minä tapaan Garinin ja kerron hänelle sinun asiasi.
Schelga nauroi, ja hetkistä myöhemmin hän kiiti, lyhdyn kirkkaasti valaistessa, polkupyörällään matalain pensaiden välistä kaupunkia kohden.
XXXVII.
Oli aamu ja kello puoli kahdeksan. Rolling heräsi tavallisessa järjestyksessä keisari-Napoleon-sängyssään.
Joskaan ei aivan iloisena antaakseen totuudelle sille kuuluvan kunnian, mutta kuitenkin täydellisesti ajatuksiensa ja tahtonsa herrana, – heitti hän nenäliinan lattialle. Hän istuutui silkkipäällyksisten tyynyjen väliin ja katseli ympärilleen. Viereinen sänky oli tyhjä, eikä huoneessa ketään. Zoen sänkyvaatteet olivat kylmät eikä ollenkaan rutistuneet.
Rolling kohosi ylös, nojaten pronssiseen kelloon, joka oli peruja Valois-ruhtinassuvun ajoilta. Hän katkasi lampuista sähkövirran ja soitti. Zoen kamarityttö tuli sisälle. Ohikatsellen kysyi Rolling häneltä:
– Madame?
Tyttö kohotti vain olkapäitään ja alkoi sitte pyörittämään päätään, niinkuin kissapöllö. Varpaillaan kävellen meni hän pukeutumishuoneeseen ja sieltä kiireesti koristeluhuoneeseen, katsoi kylpyhuoneen ovelta sisälle ja ilmestyi jälleen makuuhuoneeseen. Hänen sormensa vapisivat pidellessään esiliinansa reunuspitsejä:
– Madame ei ole missään!
– Kahvia, – sanoi Rolling...
Hän laski itse veden pesuammeeseen, pukeutui itsekseen ja kaatoi henkilökohtaisesti itse kannusta kahvia. Sillä aikaa kulki äänetön jännitys koko talon läpi, varpaankärjillä ja kuiskaamalla.
Asunnostaan ulos mennessä nykäsi Rolling kyynäspäällään ovenvartijaa, joka säikähtyneenä juoksi aukasemaan ovea. Hän käveli jalkaisin aina Solfennon sillalle asti ja otti siellä vuokra-auton... Hän tuli toimistoonsa kaksikymmentä minuuttia myöhästyneenä...
Tänä aamuna haiskahti Malesherben puistokadulla – ruudille. Sihteerin kasvoille näytti ärtyisyys täydellä antaumuksella painaneen leimansa. Kieroon vetäytyneellä naamalla tulivat puheillaolleet ulos pähkinäpuisesta ovesta.
"Mister Rolling on raivoava härkä", – sanoi eräs heistä päästyään katukäytävälle asti. Ja eräs toinen, jolla oli aikomus pyrkiä Rollingin puheille, kääntyi sen kuultuaan takaisin ja kysyi: "Mitä on tapahtunut?" Molemmat seisoivat keskellä jalankulkijain virtaa ja levittivät käsivarsiaan, todistaakseen sillä liikkeellä – käsittämättömyyttä.
Täsmälleen kello yksi vilkasi Rolling pöytäkelloaan ja katkasi lyijykynänsä. Hänelle oli nyt selvillä, että Zoe Montrose ei enää tule häntä hakemaan aamiaiselle. Hän odotteli vielä neljännestunnin. Tämän kauhistuttavan neljännestunnin kuluessa harmaantui sihteerin kastanjanruskeista ohimohiuksista – kaksi karvaa... Rolling ajoi nyt yksinään Griffon-ravintolaan aamiaiselle, – niinkuin tavallisesti, syömään aamiaistaan.
Herra Griffon oli hyvävartaloinen, voimakas mies. Ennen aikaan hän oli ollut kokki ja oluthallin omistaja, mutta nyt: ruuansulatuksen ja hienostuneen makuaistin suuren taidon – "ylikonsulentti". Hän otti Rollingin vastaan näyttämösankarin tapaisilla, laajoilla käsien liikkeillä.
Herra Griffonilla oli välähtelevä assyrialainen parta ja korkea jalo otsa. Hän seisoi tummanharmaa nuttu yllään, kohtalaisen tilavassa ravintolasalissaan, nojaten kädellään omaperäisen ja hopeaisen keittiölaitteen nurkkaukseen, joka oli jonkinlaisen uhripöydän tapainen, ja jonka kumpuisen kannen alla paistuivat hänen kuuluisat lampaanjalkansa ja papunsa.
Punanahkaisella sohvalla, joka kiersi kaikkia neljää seinää myöten, istuivat kapeiden pöytäin ääressä ravintolan vakituiset vieraat, jotka yleensä olivat Pariisin liikemaailmasta, – vähän naisia. Salin keskusta oli tyhjä, siellä oli ainoastaan uhripöytä. Omistajan tarvitsi ainoastaan kääntää päätään, kun hän jo pääsi selville vieraidensa pienimmistäkin makuvivahduksista. Ei minkäänlainen pieninkään tyytymättömyyden vivahdus vieraiden kasvoilla jäänyt häneltä huomaamatta. Ja vieläkin enemmän: hän arvasi etukäteen vatsanesteiden salaperäiset vaatimukset ja vatsan ihmeellisesti kiertelevän työn.
Samalla kun hän läheni ankara, melkeinpä isällinen ilme kasvoillaan, sanoi hän ihastuneella ja jonkun verran hellällä äänellä: "herra (taikka madame) teidän voimanne vaatii tänään lasillisen madeiraa ja hyvästi kuivattuja sieniä. Ja vaikka minulta leikattaisiin pää giljotiinissa, en sittenkään antaisi teille tänään punaviiniä. Simpukoita, vähän silputtuja papuja, nuoren kanan jalka ja parisen sparkelin vartta. Tämä sovitus tulee teille antamaan voimanne takaisin"... Senlaista puhetta ei voinut kukaan vastustaa. Korkeintaan olisi sen voinut ehkä tehdä joku patakoonialainen, joka on tottunut tavallisesti syömään peltorottia.
Herra Griffon ei tullut ollenkaan alamaisen nöyrällä kiireellä, – niinkuin olisi luullut, Rollingia vastaan. Ei... Täällä ruuansulatuksen akademiassa maksoivat kaikki samanlaisen hinnan, niin hyvin multi-miljonääri kuin vähäinen kirjanpitäjäkin, joka eteisessä jättää vettä tippuvan sateenvarjonsa ovenvartijan huostaan, – taikka sellainen, joka haukotellen nousee sikarinsavun täyttämästä Rolls-Royce-autostaan. Herra Griffon on tasavaltalainen ja ajattelija... Hyvätuulisesti hymyillen tarjosi hän Rollingille ruokaluettelon ja esitti: vähän melonia ja täytettyä merirapua sienien kanssa ja salvettua sorsaa... Griffonille oli tunnettua, että Rolling ei näin päivisin käyttänyt ollenkaan alkoholijuomia...
– Lasillinen viskyä soodan kanssa ja sitte jäähdyttäkää pullollinen Heidsicke-shamppanjaa, – sanoi Rolling.
Herra Griffon peräytyi yhden askeleen. Sekunnin ajan hämärsivät hänen silmänsä hämmästyksestä, pelosta ja iletyksestä: hänen ruokavieraansa alottaa ateriansa alkoholilla, joka turruttaa suun hienotuntoisimmat rakkulat ja suun limakalvon. Sitte hän haluaa jatkaa shamppanjalla, joka turvottaa vatsan. Herra Griffonin silmät tulivat surullisiksi. Kunnioittavasti kumarsi hän päätään Rollingille ja ajatteli samalla: tänään on tämä vieraani pilalla, ja sen vuoksi minä pysyn hänestä erilläni. Ja todellakin hän ei seuraavana aikana vilkaissut kertaakaan kemian kuninkaaseen, joka siinä yksinään ahmi aamiaistaan.
Kolmannen visky-lasillisen jälkeen alkoi Rolling käsiliinaansa solmiamaan. Hillittömällä voimalla varustettu mies, joka elää yhteiskunnan alhaisimmilla portailla, niinkuin esimerkiksi – Gaston-"Ankannenä", olisi koko päivän, iltaan asti, etsinyt Zoe Montrosea. Hakenut käsiinsä sen elukan, limaisen matelijan, joka on alhaison rapakosta ryöminyt esiin, ja olisi hänen sydänalansa pehmoiseen työntänyt linkkuveitsensä. Rolling oli kuitenkin velvollinen menettelemään toisella tavalla. Tuijottaessaan lautasellaan jäähtyvää merirapua ja sieniä, ei hän ollenkaan ajatellut iskeä sen kevytmielisen lutkan kuonoa verille, joka viime yönä karkasi lentoon hänen sängystään... Keltaisen viskyhöyryn täyttämissä Rollingin aivoissa rupesi kuohumaan valikoituja ja katkeria kostonajatuksia. Ne risteilivät hänen päässään ja kietoutuivat hänen aivoissaan, kunnes hän lopulta käsitti, että vasta tällä minuutilla selvisi kirkkaaksi, mitä se kaunis Zoe Montrose hänelle merkitsi... Tuskissaan hieroi hän käsiliinan kynsiensä alle lihaan asti...
Viinuri otti pois hänen pöydältään koskemattoman ruokalautasen ja kaatoi shamppanjaa lasiin. Rolling tempasi lasin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella, – kultaiset hampaansa kilahtivat lasin reunaan...
Ulkona hyppäsi Semjonov autosta ja juoksi sisälle. Hän huomasi heti Rollingin. Tempasi hatun päästään, kumartui pöydän yli ja rupesi kuiskaamaan, niin että sylki roiskui. Hän kertoi:
– Oletteko lukenut sanomalehtiä?... Minä olin juuri siellä... Se on hän... Me emme voineet sille mitään... Minä voin teille vaikka valalla vannoa... Me voimme näyttää alibin, – voimme todistaa missä olimme... Me vietimme koko yön Montmartrella... tyttöjen kanssa... on saatu selville, että murha on tehty kello kolmen ja neljän välillä tänä aamuna... Se on sanomalehdissä, – se on sanomalehdissä...
Semjonovin mullanväriset ja kiihtymyksestä vääntyneet kasvot hyppivät Rollingin silmäin edessä ylös ja alas.
Ne vieraat, jotka istuivat heihin selin, kääntyivät ympäri.
Viinuri lähestyi myöskin ja toi tuolin Semjonoville.
– Mitä piruja! – ärähti Rolling viskypilvestään... Te häiritsette minua ruokaillessani!
– Hyvä... suokaa anteeksi... te... Minä odotan teitä autossani tuolla kulmassa...
XXXVIII.
Viimeaikoina oli Parisin sanomalehdistö ollut varsin hiljaisena. Tyynen rauhallisuutensa vuoksi se muistutti peilikirkasta järveä. Porvaristo haukotteli lukiessaan lehdistä kirjallisuutta koskevia pääkirjoituksia, teatteriarvosteluja sisältäviä alakertoja sekä pakinoita näyttelijäin elämästä.
Tämän hyvinvointia kuvastavan rauhan häiritsi Parisin lehdistö aloittamalla myrskyn tapaisen hyökkäyksen keskiporvariston rahakukkaroja vastaan. Kun Rollingin kemiallinen liitto tuli muodostuneeksi ja sai kukistetuksi pienemmät vastustajansa, järjesti se uuden suuren ja yleisen taistelun. Rollingin yhtymä lahjoi sanomalehdet ja varusti sanomalehtimiehet kemiallista teollisuutta koskevilla tiedoilla. Poliittisia pääkirjotuksia varten hankittiin kerrassaan hämmästyttäviä asiakirjoja. Jos joku ei suostunut hyvällä yhteisessä kuorossa parpattamaan kemiallisen yhtymän eduksi, häneltä tukittiin suu tavalla taikka toisella. Useimmiten siitä oli seurauksena kaksi tahi kolme korvapuustia ja sitte kukistava kaksintaistelu.
Niin muodostui hiljaisuus Parisissa. Sanomalehtien painokset pienenivät jatkuvasti. Sen vuoksi olikin Rue Cobelinin varrella, numerossa 63 tapahtunut murha sanomalehdistölle kerrassaan pelastava löytö.
Kaikissa seitsemässäkymmenessäviidessä parisilaisessa sanomalehdessä oli jo seuraavana aamuna suurilla kirjaimilla varustettuine otsikkoineen uutisia tästä salaperäisestä ja pöyristyttävästä rikoksesta. Murhatun henkilöllisyyttä ei voitu määritellä sen vuoksi, kun kaikki hänen paperinsa oli varastettu. Hän oli asunto-hotellissaan elänyt vain nimellä: Josef Josef. Se ilmeni kuitenkin heti, että tässä ei ollut kyseessä mikään ryöstömurha, sillä vainajalla oli rahat ja kalleutensa koskemattomina taskuissaan. Ei myöskään voitu ajatella koston tässä olleen vaikuttimena. Vielä huolellisen tutkinnon jälkeenkin jäi tapahtuma salaperäisyyden verhoon. Sama salaisuuden sumu vallitsi rikoshuoneen ja koko talon ympärillä Rue Gobelinilla.
Puolipäivän aikaan ilmestyvät lehdet tiesivät kertoa uusia järkyttäviä tietoja murhasta: Kohtalokkaasta huoneesta löydettiin naisen hiusneula, joka oli kilpikonnan luuta ja koristettu viidellä isolla timantilla. Sen lisäksi havaittiin tomuisella lattialla selviä naisen kengän jälkiä. Tämän hiusneulan ympärille keskittyi todellisuudessa parisilaisten koko huomio ja touhu. Siitä neulasta saatiin johtopäätös, että murhaaja on nainen ja hän kuuluu joka tapauksessa hienoston piiriin.
Iltapäivälehdet sisälsivät Parisin kuuluisimpain naisten haastatteluja. Kaikki huusivat yhteen ääneen: Ei, ei, – ei, – murhaaja ei voi mitenkään olla ranskalainen nainen, mutta epäilemättä se on – saksalainen,... saksalainen "sika". Joku sanomalehti yritti kääntää tapahtuman johdosta yleisön huomiota – Moskovaan, mutta sen viittaukset olivat tuloksettomia. Olympia teatterin kuuluisa näyttelijätär, "Miina", laski yleisölle historiallisen korulauseen: "Minä olen valmis antautumaan sille miehelle, joka paljastaa tämän salaisuuden"... Ja "Miinalla" oli vaikutusta.
Sanalla sanoen: koko Parisi tiesi Rue Gobelinilla tapahtuneen murhan, mutta ei Rolling, joka istui Griffonin ravintolassa ja jonka olisi pitänyt tuntea asia kaikkein parhaiten. Hän oli niin vimmoissaan, että antoi senvuoksi Semjonovin istua vuokra-autossa odottamassa kokonaista kaksi tuntia. Vihdoin Rolling näyttäytyi epävarmana astellen määrätyssä kadun kulmauksessa. Hän ryömi äänettömänä vaunuun ja määräsi sitten ajamaan ruumishuoneelle. Auton tehdessä alituisesti käänteitään ja pannen istujat vääntelemään ruumistaan, kertoi Semjonov vimmaisena sanomalehtien uutisia.
Rollingin punaiset ja karvottuneet sormet alkoivat vapista kävelykeppinsä kädensijan ympärillä, kun hän sai kuulla sen viidellä timantilla koristetun hiusneulan löytymisestä. Ruumishuoneen lähellä teki Rolling jo liikkeen antaakseen ohjaajalle määräyksen vaunun kääntämisestä takaisin, mutta hillitsi kuitenkin itsensä viimeisellä silmänräpäyksellä ja veti ainoastaan kasvonsa kieroon hymyilyyn.
Ruumishuoneen ovella oli kova tungos. Joukossa oli turkiksiin puettuja naisia ja näyttelijättäriä, jotka riippuivat rasvottuneiden miestovereidensa käsivarsiin tarraantuneina. Kaikki työntäytyivät kuolinhuoneeseen, nähdäkseen päivänsankarin, joka siellä makasi niljakalla marmoripöydällä pää käännettynä puolimaanalaista ikkunaa kohden.
Vainajan isot ja sinertävät jalat, joiden varpaissa oli hyvin rumiksi muodostuneet kynnet, olivat erikoisen ilkeät katsella. Kuoleman kellertämillä kasvoilla oli ikäänkuin suonenvedon vääntämä kauhun ilme. Himokkaina tunkeilivat naiset tämän irvistelevän naamion ympärillä, huudahtelivat hiljaa ja kuhertivat, imien sitä itseensä innostuksesta pullistuneiden silmiensä ahnaalla katseella. Hän se on, – tuon näköinen hän on, sen timanttineulaisen naisen rakastaja!
Semjonov pujotteli Rollingin edellä niinkuin kyykäärme väkijoukon lävitse kuolleen viereen. Päättäväisenä vilkasi Rolling murhatun kasvoihin. Hän tarkasteli niitä vain sekunnin. Hänen silmänsä puristautuivat kiinni, lihava nenä vetäytyi poimuille ja kultaiset hampaat välähtelivät villinä.
– No! Katsokaas, hän se kuitenkin on. Hän se on, – kuiskaili Semjonov.
Tällä kerralla vastasi Rolling hänelle:
– Jälleen kaksoisolento!
Tuskin sai Rolling sen sanotuksi, kun hänen olkapäidensä takaa pujahti esiin vaaleatukkainen pää ja katsoi häntä kasvoihin senlaisella tarkkuudella kuin aikoisi ne valokuvata, kadoten seuraavassa silmänräpäyksessä jälleen yleisön sekaan.
Hän oli – Schelga.
XXXIX.
Rolling jätti Semjonovin jo ruumishuoneen edustalla ja ajoi sitten asuntoonsa Seinekadulle. Siellä oli kaikki ennallaan ja samassa järjestyksessä kun hänen lähtiessään aamulla. Siellä vallitsi edelleen äänetön kauhu. Zoe ei tullut takaisin. Ei puhelimellakaan hän ilmoittanut olopaikastaan, eikä muutenkaan antanut mitään elämän merkkiä itsestään.
Hän sulkeutui makuuhuoneeseensa, käveli matolla edestakaisin ja tuijotteli kenkiensä kärkiin. Sängyn vieressä, jossa hänellä oli tapana nukkua, jäi hän seisomaan ja raapi leukaansa. Sitten heittäytyi hän nopeasti sänkyyn selälleen ja ummisti silmänsä. Siinä hän muistutteli kaikkea, mikä häntä oli päivän kuluessa kiduttanut...
"Rolling, Rolling, – me olemme hukassa."
Niinhän Zoe sanoi hiljaisella, toivottomalla äänellä. Ja sehän tapahtui vasta viime yönä. Kesken sitä puhelua oli hän sitten äkkiä nukkunut. Hän oli jo silloin niin syvälle tiedottomuuteen vajonnut, että Zoen ääni ei häntä jaksanut herättää. Siitä jäi vaan, niinkuin unen läpi, eräänlainen kaiku hänen muistiinsa. Mutta sitä selvemmin kuului se epätoivon huudahdus nyt hänen korvissaan.
Se kaiku heitti Rollingin vuoteeltaan niinkuin ponnistusjousi. Aivan niin: – Garinin merkillinen pahoinvointi Malesherben puistokadun työhuoneessa kirjotuspöydän luona, Zoen kiihtymys "Kuninkaan yöateria"-kapakassa, hänen vaativa kyselynsä: aivan tarkkaan, aivan tarkkaan; – mitä papereja Garin mahtoikaan hänen työpöydältään ryöstää? – ja sitten: "Rolling, Rolling, me olemme hukassa"!... Hänen häviämisensä. Kaksoisolento kuolleena ruumishuoneessa. Timanteilla koristettu hiusneula... Hän muisti sen varmasti, että se oli juuri eilen, kun ne viisi timanttia hohtivat Zoen tuuheassa tukassa.
Tapahtumain sarjasta selvisi Rollingille seuraava päätelmä: Kääntääkseen iskun pois itsestään on Garin tarttunut vanhaan ja koeteltuun keinoon ryhtyen jälleen käyttämään kaksoisolentoa. Garin ryösti pöydältä muistiinpanot, jättääkseen ne sopivassa tilaisuudessa jollekin määrätylle tapahtumapaikalle saadakseen sillä tavalla poliisin huomion kiinnitetyksi Malesherben puistokadulle.
Vaikka Rolling olikin tunnettu kylmäverisyydestään, kulki hänen selkäänsä pitkin tällä hetkellä kylmät väreet... "Rolling, Rolling, me olemme hukassa"... Se merkitsi sitä, että Zoe näki etukäteen, oikeammin hän tiesi tämän suunnitellun murhan. Se tihutyö oli suoritettu aamulla kello kolmen ja neljän välillä ja puoli viideltä oli jo poliisit ilmaantuneet tapahtumapaikalle. Kun hän eilen illalla oli uneen vaipumassa, kuuli hän vielä kellon uunin reunustalla lyövän kolmeneljännestä kolmatta. Se oli hänen viimeinen puolitajuinen muistonsa ennen täydellistä uneenvaipumista. Sen jälkeen oli Zoe hävinnyt. Epäilemättä on hän juossut Rue Gobelinille voidakseen itse hävittää Rollingin muistiinpanojen tarjoamat jälet.
Mutta kuinka oli Zoe voinut tietää tämän suunnitellun murhan yksityisseikat? Ainoastaan siten, että hän itse oli sen järjestänyt!... Rolling läheni uunia ja nojasi kyynäspäillään sen reunustana olevaa marmorilevyä, peittäen samalla käsillään kasvonsa... Mutta minkätähden, – minkätähden hän sitten sellaisella epätoivolla kuiskasi: "Rolling, Rolling, – me olemme hukassa!" Eilen on täytynyt tapahtua jotakin odottamatonta, joka on luhistanut hänen suunnitelmansa. Mutta mitä? Ja millä minuutilla? Teatterissako? Kapakassako? Kotonako?
Hän on karannut pelastaakseen tilanteen, eli oikaistakseen jonkun virheen. Onko se hänelle onnistunut eli ei? Garin elää, Rollingin muistiinpanoja ei ole vielä julkisuuteen esitetty. Garinin kaksoisolento on murhattu. Onko se pelastukseksi vaiko tuhoksi? Kuka on murhaaja? Joku senlainen, jonka Zoe on siihen tehtävään palkannut, – taikka Garin itse? Mutta minkä tähden, minkä tähden Zoe on kadonnut?
Rolling, joka oli tottunut käyttämään suunnittelukykyään aivan toisenlaisiin tarkoituksiin, pingotti nyt sen aivan äärimmilleen tutkiakseen Zoen mielialoja. Hänen aivoissaan tuntui, ikäänkuin ne halkeaisi. Hän muisti eilispäivän ajalta Zoen käytöksessä jokaisen liikkeen toisensa jälkeen ja samoin jokaisen vivahduksen hänen puheestaan.
Hän tunsi sisimmässään ja hänen järkensä todisti sen, että jollei hän nyt siinä uunin edessä seisoessaan jaksa ajatuksissaan kohottaa pienintäkin seikkaa verhoavaa esirippua, on hän hävinnyt pelinsä ja edessä on varma häviö, – ja tuhoutuminen olisi sietämätöntä.
Jos kolme päivää sitä ennen, kun hän järjesti suuren hyökkäyksensä parisilaista osakekauppaa vastaan, olisi vain vihjailemalla kuiskailtu hänen nimeään tämän murhan yhteydessä, olisi se epäilemättä loihtinut esiin ennen kuulumattoman häväistysjutun. Se olisi tuonut ehdottomasti täyden – romahduksen... Sellainen hyökkäys Rollingia vastaan olisi myöskin ollut miljaardien isku hänen tuhansia eri yrityksiään vastaan Amerikassa, Kiinassa, Indiassa, Europassa ja afrikalaisissa siirtomaissa. Sen laajan kojeen työ olisi kaikkialla tullut häirityksi... Rautatiet, kaukaisten valtamerien laivalinjat, malmikaivokset, tehtaat, pankit, sadat tuhannet virkailijat, miljoonat työläiset ja kymmenet miljoonat tavarain ja arvopaperien omistajat, – kaikki olisivat tulleet elämänsä perusteissa järkytetyiksi, joko horjumaan, seisottumaan hiljaisina taikka myöskin jäämään todellisen kauhun valtaan.
Rolling oli tällä kerralla sellaisen ihmisen kaltainen, joka ei tiedä miltä puolelta hänen kylkiluidensa väliin työnnetään veitsi. Vaara oli kuitenkin kerrassaan kuolettava. Hänen mielikuvituksensa työskenteli niin suurella voimalla, kuin jos jokaisesta ajatusväreestä, mikä kulki hänen aivojensa läpi, maksettaisiin kymmenen miljoonaa dollaria sekuntilta. Tämä Rollingin neljännestunti uunin edessä olisi pitänyt samanarvoisena ikuistaa historiaan samanlaisilla kirjaimilla kuin Napoleonin maailman kuulu ajatustoiminta Austerlitzin taistelussa.
Kemian kuningas Rolling, tämä miljaardien kokooja, kansainvälisen rahayhtymän pää ja muutenkin melkein esimerkillinen ilmestys, antautui nyt elämänsä ratkaisevimmalla hetkellä, ja muutenkin ensi kerran elämässään, aivan joutavanpäiväiseen puuhailuun. Hän seisoi peilin edessä sieramet levällään, näkemättä omaa kuvaansa. Hän eritteli vain Zoen tekoja ja sanoja, sekä kuvaili tämän naisen sellaisena, kuin hän todellisuudessa näyttikin: hienostunut, kalpea muoto, tummankylmät silmät ja himokas suu. Hän tunsi hengessään Zoen kastanjaruskeiden silmäin polttavan hehkun ja hänen älyllä hallitun kätensä kosketuksen. Ja hänestä tuntui siltä, että hän Rolling, jonka ulkonainen olemus ei ollut mikään kehuttava, mutta jolla kuitenkin oli harkitseva äly muutamine kirjanpitäjä-ujouksineen, rajaton kunnianhimo ja vallanahneus, erittäin vastenmielisiä oikkuja sekä kalvava ajatus kuolemasta, – että hän näiden ominaisuuksiensa kanssa on muuttanut toiseen asuntoon, – sen älykkään, nuoren ja hulluuteen asti miellyttävän naisen sieluun. Mutta Zoe ei ollut täällä. Ja Rolling tunsi itsensä edelleen, ikäänkuin yölliselle ja likaiselle katukäytävälle heitetyksi. Sillä hetkellä hän myöskin herkesi olemasta itselleen tarpeellinen, sillä Zoe ei ollut hänen luonaan. Hän tuli äkkiä kodittomaksi. Mitä hänelle enää kuului maailman rahayhtymät, – hänelle, kärsivälle ihmiselle, jolle kasaantui murhe ja vastukset toisensa jälkeen.
Tämä kemian kuninkaan todellakin kummallinen tilanne tuli häirityksi, kun rupesi kuulumaan kahden kengänpohjan tassutus, joka keskeytymättä kuului matolla lähenevän. Makuuhuone oli alakerrassa ja puistoon päin oleva ikkuna oli jäänyt auki. Rollingin koko ruumis vapisi. Uunin rinnassa olevasta peilistä hän näki huoneeseen tulevan tanakan miehen, jolla oli paksut viikset ja epämuodostunut otsa. Tulija antoi päänsä olla vähän riipuksissa ja tähysti Rollingiin silmiään räpäyttämättä.
XL.
Mitä te tahdotte, – vikisi Rolling, kykenemättä vetämään housunsa takataskusta revolveriaan esille.
Nähtävästi se tanakka mies oli jotain sen tapaista vastaanottoa odottanut, sillä hän hypähti heti Rollingin yrityksen nähtyään paksujen ikkunaverhojen taakse. Sieltä hän kuroitti päätään esille ja varotti:
– Hiljaa! Älkää huutako! En minä ole tullut teitä murhaamaan enkä ryöstämään!
Sitten mies kohotti molemmat kämmenensä ylös ja sanoi:
– Minä olen täällä liikeasioissa.
– Mitähän liikeasioita ne voisivat olla?... Minä olen sellaisia asioita varten tavattavissa Malesherben puistokadulla 48 kello yhdentoista ja yhden välillä, menkää sinne... Te olette niinkuin jokin varas, taikka muu lurjus ja tunkeuduttu huoneeseen ikkunan kautta!
– Suokaa anteeksi, – vastasi mies kohteliaasti... Minun nimeni on Leclair, Gaston Leclair, ja minut tunnetaan myöskin liikanimellä "Ankannenä". Minä olen sotilaalliselta arvoltani kersantti ja omistan sotapiirustuksen Verdunin taistelusta. Minä en työskentele milloinkaan pikkuasioissa, enkä ole milloinkaan varastanut. Sen vuoksi minä neuvon teitä, mister Rolling, pyytämään minulta viipymättä anteeksi loukkauksenne, muussa tapauksessa ei meidän keskustelustamme tule mitään...
– Laputtakaa jo helvettiin! – sanoi Rolling, ollen jo entiselleen rauhoittunut.
– Jos minä nyt noudattaisin tätä määräystänne, niin siinä tapauksessa joutuisi eräs teille hyvin tunnettu neiti Montrose varmasti hukkaan.
Rollingin posket vavahtelivat sen kuultuaan ja hän läheni nopeasti vierastaan. Gaston sanoi kunnioittavasti, niinkuin hän piti sen velvollisuutenaankin miljardööriä puhutellessaan, – mutta hänen äänessään oli myöskin eräänlainen vivahdus ystävällisyyttä, johtuen velvollisuuden tunnosta puhuteltavan miehen rakastajatarta kohtaan:
– No niin, herra. Pyydättekö anteeksi?
– Tiedättekö missä neiti Montrose on piilossa?
– No niin, herra. Minä oletan, että päästäksemme jatkamaan keskustelua, te pyydätte minulta anteeksi.
– Minä pyydän anteeksi, – sanoi Rolling huutamalla.
– Minä hyväksyn teidän anteeksipyyntönne. Gaston etääntyi ikkunasta ja kohensi tottuneella liikkeellä kersanttiviiksiään. Vähän ensin kakisteltuaan sanoi hän:
– Zoe Montrose on kokonaan Parisin tuolla puolella ja murhaajan hoteissa.
– Missä hän on? – kysyi Rolling vapisevin huulin.
– Ville-d'Orveyssä, joka on lähellä Saint-Cloudin puistoa. Hän asuu siellä tilapäisasukkaiden hotellissa. Se on muutamien askelien päässä Gambettan museosta. Viime yönä minä seurasin heitä Ville-d'Orveyhyn asti ja tänään minä sain heidän tarkan osotteensa.
– Onko hän vapaaehtoisesti karannut sen miehen kanssa?
– Sepä se onkin sellainen asia, jonka minäkin haluaisin tietää, – sanoi Gaston vapisevin sieraimin ja hampaitaan purren.
– Sallitteko, herra Gaston?... Minä en oikein ymmärrä millä syillä te otatte osaa tähän juttuun? Mitä teillä on tekemistä neiti Montrosen kanssa? Minkä vuoksi te luikitte öisin hänen jäljillään ja urkitte hänen oleskelupaikkojaan?
– Riittää, – sanoi Gaston, tehden suurieleisen liikkeen kädellään, jättäen sen lopulta torjuvaan asentoon... Minä käsitän aivan hyvin, että teidän piti tämä kysymys tehdä minulle. Ja minä vastaan teille: – Minä olen rakastunut, – minä olen mustasukkainen...
– Vai – niin, virkkoi Rolling.
– Te haluatte tarkempia tietoja. Ja te saatte ne: Kun minä olin viime yönä eräässä kahvilassa, jossa pidän tapanani juoda lasillisen konjakkia kuuman veden kanssa, näin sieltä neiti Montrosen. Hän huristi siitä ohitse vuokra-autolla. Hänen kasvoillaan oli kauhistuksen ilme. Hypätä autoon ja lähteä hänen peräänsä oli minulle vain minuutin asia. Hän antoi auton pysähtyä Rue Gobelinilla n:o 63 edustalla...
Rolling siristeli silmiään, niinkuin häntä olisi puukolla pistetty ja antoi heti päänsä vaipua hervottomana alas. Gastonilta pääsi oikein miesmäinen – ulvonta... Hän jatkoi edelleen:
– Mustasukkaisena pois suunniltani ja epäluuloisena kävelin sen talon edustalla edestakaisin odotellen neiti Montrosen takaisin tuloa. Täsmälleen neljännestä vailla viisi tulikin neiti Montrose, mutta ei niinkuin sitä odotin, talon pääovesta, vaan takasivulla, puistoon päin olevasta portista. Hän nojasi kulkiessaan erään miehen olkapäähän. Sillä miehellä oli musta suippoparta ja yllään vaalea urheilupalttoo ja päässään harmaa hattu. Muun kaiken te jo tiedättekin...
Rolling vaipui kokoon istuimellaan, joka oli ristiretkien aikuinen. Hän istui kauan ääneti, puristaen kovasti tuolin leikkauksilla koristettuja nojareunuksia. Hän teki jälleen johtopäätöksiään: – Siinäpä se onkin se puuttuva rengas... Garin on murhaaja – ja Zoe on hänen kanssaan siinä työssä osallinen... Heidän rikoksellinen suunnitelmansa on nyt selvä: He surmasivat sen kaksoisolennon siellä Rue Gobelinilla, saadakseen Rollingin myöskin sotketuksi siihen likaiseen juttuun ja sitte sillä keinolla kiristää minulta rahoja sen uuden hävityskoneen rakentamista varten... Kuitenkin tämä kunniallinen kersantti ja rakastava narri, tämä Gaston, sai sattumalta sen rikoksen selville... Kaikki on nyt selvänä. Minun pitää nyt vaan päättäväisesti ja armotta käydä asiaan käsiksi.
Rollingin silmät hehkuivat vihasta. Hän hypähti niin kiivaasti istuimeltaan, että se kaatui lattialle.
– Minä ilmoitan asian puhelimella poliisille... Tahdotteko ajaa minun mukanani Ville-d'Orveyhyn?
Gaston hymyili ja hänen pitkä huulipartansa kohosi eteenpäin.
– Minä uskon, mister Rolling, että on edullisempaa olla sekoittamatta poliisia tähän juttuun. Me voimme tämän asian lusikoida selville omin voimin.
– Minä tahdon antaa vangita sen rikollisen ja hänen apulaisensa, että ne molemmat arvottomat joutuvat oikeuden käsiin.
Rolling ojensi itsensä suoraksi ja kohottautui vielä varpailleen. Hänen äänensä kalahteli niinkuin teräs. Gaston teki kädellään epämääräisen liikkeen.
– Aivan niin... Niinhän se oikeastaan on... Mutta minulla on tiedossani parisen ehdottomasti luotettavaa nuorta miestä,... sellaisia, joilla on jo jotakin valmista ja kaunista takanaan... Minä voin heidät tunnin kuluessa viedä kahdella autolla Ville-d'Orveyhyn... Ja poliisi,... minä vakuutan teille, että on parempi olla heitä ollenkaan mukaan vetämättä...
Mutta Rolling tohisi vielä vihoissaan ja otti uunin reunustalta puhelimen kuulotorven. Silloin sieppasi Gaston häntä kädestä kiinni salamantapaisella nopeudella:
– Älkää kutsuko poliisia.
– Minkä tähden ei?
– Sen tähden, kun mitään typerämpää ei enään voisi tehdä...
Rolling yritti uudelleen ottaa puhelimen, mutta Gaston esti sen jälleen:
– Teilläpä on kerrassaan merkillinen ymmärrys, herra Rolling... Ettekö te osaa mitään lukea minun puhumieni sanojen välistä?... Niitähän on asioita, joista ei milloinkaan puhuta suoraan... Minä rukoilen teitä, että älkää ilmoittako poliisille... Pirua kaikkiaan!... Sentähden, että jos te kutsutte poliisin, joutuu meidän molempien kaulat giljotiinin terän alle!
Rolling töytäsi vimmoissaan Gastonia rintaan ja heitti pois puhelimen torven. Gaston kääntyi nopeasti ja kuiskasi hänen korvaansa:
– Neiti Zoe Montrose pyysi minua teidän määräyksestänne mahdollisimman nopealla kyydillä toimittamaan erään venäläisen insinööri Garinin Rue Cobelinin varrelta, talosta n:o 63, – isä Abrahamin helmaan. Ja viime yönä toimitettiin se täydellisesti... Nyt minä tarvitsen 10,000 frangia, – jonka summan voitte antaa etumaksun muodossa minun – pikkuiselleni. Pankkiosotus on aivan mahdoton. Onko teillä kyseenalainen summa luonanne saatavissa?
– – –
Tuntia myöhemmin saapui Seinekadulle suljettu matka-auto. Rolling pujahti kiireesti siihen sisälle. Kun sitten auto tällä varsin kapealla kadulla teki käänteen, juoksi Schelga erään talon portin takaa esille ja tarrautui kenenkään huomaamatta vaunun perään, johon oli vararengas kiinnitetty.
Kone ajoi pitkin Seinen rantaa. Tultiin Mars-kentälle, jossa aikoinaan Robespierre jumalattaren kuva kädessään vannoi uhripöydän vieressä ja korkeimman olennon nimessä pakottavansa ihmisyyden tunnustamaan ikuisen rauhan ja oikeuden puolesta suuren yhteissopimuksen. Nyt on Mars-kentällä ruma ja tavattoman korkea Eifel-torni. Sen korkeuteen kohoavan suippoisen teräsrungon ääriviivoja valaisee sähkölamppujen paljous kahden ja puolen miljoonan kynttilän hehkulla. Nuolen muotoisina säteinä haarautuvat valojuovat toisistaan. Kaukana Parisissa voidaan nähdä, kun sähkö kirjoittaa tulikirjaimilla tornin kehykseen lakkaamatta: "Ostakaa Citroen liikkeeltä käytännöllisin ja halvin automobiili... Ostakaa kuuluisaa Citroen merkkiä."
Rollingin kone kääntyi Seinen oikealle rannalle ja ajoi sileää, mustalle peilille välähtelevää viertotietä myöten Versaillesta kohden. Vähän myöhemmin saavutti kaksi umpinaista vuokra-autoa Rollingin vaunun, jonka takana olevasta ikkunasta näkyi palavan sikarin punaisena hehkuva hiili.
XLI.
Yö oli tähdetön, kostea ja lämmin. Puiden lehdet alkoivat kahista matalasta katosta lattiaan asti ylettyvän ikkunan takana. Ja sitten oli jälleen hiljaista...
Tämä rauhallinen ja hämärtävä huone oli "Musta rastas"-nimisen hotellin ensimäisessä kerroksessa. Puistosta nouseva kostea ilma sekottui hajuveden tuoksuun. Seinällä oleva vanha damasti-verho oli sillä läpeensä kyllästetty, samoin askelien kuluttama matto ja – avara puinen sänky, joka monien vuosien vieriessä oli suojannut jo useamman rakastajattaren. Se oli vanha ja hyvä paikka rauhaisia lemmenhetkiä varten. Puut humisivat ikuisilta ajoilta. Tuuli toi puistosta tuoretta maan tuoksua, joka herätti tarpeellisen määrän ikävyyttä. Kerrotaan niinkin, että tässä huoneessa olisi maailman kuulu runoilija Béranger kirjoitellut lemmenlaulunsa ja muut runonsa. Ymmärrettävästi ovat ajat niiltä hetkiltä muuttuneet. Rakastavat parit eivät luonnollisesti hätäillessään enää jouda lempensä ohella ajattelemaan puiden lehväin kahisemista, sillä he tulevat nyt Parisin kiehuvasta vilinästä tänne salaa pakoon Citroen-auton merkkihuutojen ja häikäisevien lyhtyvalojen sokaisemina. Meidän päivinä ei ihmisiltä todellakaan voi enää niin paljoa vaatia, sillä nykyinen ilma ja elämä on nopeutta ja bentsiiniä varten olemassa. Ei nyt ennätetä kävellä runsaasti puettuina haaveilemassa lehtien peittämillä poluilla... "Halloo, pikkuiseni, – meillä on tunti ja kaksikymmentä minuuttia käytettävänämme." Ei voi mennä elokuviin, eikä myöhästyneenä tulla päivälliselle. Pitäisi maistella vähän viiniä ja sitte jäädä hetkiseksi vuoteelle pitkäkseen. Siitä ei tule mitään... Miina, tämä on hienostunutta sivistystä.
Mutta yö "Musta rastas"-hotellin ikkunan takana, lehmuksien tummat ja tuuheat lehvät ja sammakkojen hellä kurnutus, ne eivät ota kehitysaskelia europalaisen kulttuurin mukana. Oli oikein hiljaista ja rauhallista... Huoneen ovi narisi ja askeleita kuului matolla. Todennäköisesti miehen epäselvät vartalon ääriviivat tulivat näkyviin ja pysähtyivät keskelle huonetta. Hiljainen ääni puhui venäjän kielellä:
– Nyt pitää lopullisesti ratkaista. Kolmenkymmenen, viimeistään neljänkymmenen minuutin kuluttua tulee auto. Siis – joko – tahi?
Vuoteella liikahteli joku, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Hän astui lähemmäksi ja jatkoi:
– Zoe, olkaa toki järjissänne.
Vastauksen asemesta kuului vain lyhyt nauru... Garin kumartui Zoen kasvojen yli ja istuutui sitte sängyn jalkopäähän.
– Me voimme eilisen seikkailumme pyyhkiä kokonaan pois ja olla siitä välittämättä. Sehän oikeastaan ei tapahtunut meidän tahtomme mukaisesti. Sitten pienellä mielettömyydellä, – no, se on oikein, – mutta se tuli tässä vuoteessa lopullisesti täytetyksi. Se tuntunee nyt teistä kiusalliselta? Minä ajattelen samalla tavalla... No niin, – se unohdetaan. Mutta nyt alotetaan todella vakava yhteys. Minä en yksinkertaisesti tahdo toista naista! Niin voi tapahtua elämässä – ja sitä vastaan ei voi tehdä mitään. Minun järkeni, vereni ja tunteeni vaativat ainoastaan teitä! Se on julmaa ja kauheata...
– Se on järjetöntä ja – tyhmää, – vastasi Zoe.
– Minä olen teidän kanssanne samaa mieltä. Minä olen järjetön ihminen ja olen jäänyt kovin alkuperäiselle asteelle. Tänään minä ajattelin: Niin, nyt sinä istut täällä. Sinä tarvitset valtaa, rahaa ja kunniaa – omistaakseni teidät, Zoe! Sanalla sanoen: minä olen narri. Vieläkin enemmän: Kun te heräsitte, kirkastui minulle asemani selväksi. Minä en tahdo teistä enää erota, – niin, ja minä en tule teistä enää eroamaan.
– Vai niin! – sanoi Zoe.
– Vai niin, – se ei merkitse kerrassaan mitään. Minä ymmärrän aivan hyvin, että te, älykäs ja tavattoman itsenäinen nainen, olette kovasti loukkaantunut siitä, kun teitä pakotetaan. Mutta tällä kerralla ei sille voi mitään. Me emme nyt keskustele mistään näyttelyvastaanotosta keskenämme. Me olemme verisiteellä toisiimme liitetyt. Jos te menette takaisin Rollingin luokse, alotan minä taistelun! Ja kun minä kerran olen järjetön ihminen ja narri, on minulle myöskin mahdollista, että minä toimitan teidän, Rollingin ja itseni kaulat giljotinin terän alle.
– Sen te olette jo kerran sanonut. Te jamaatte puheitanne.
– Eikö sitä voi teille vieläkään saada vakuutetuksi?
– Mitä te tarjootte minulle Rollingin sijaan? Minä olen kallis nainen.
– Olivivyöhykkeen.
– Minkä?
– Olivivyöhykkeen. Hm. Sitä on tässä hyvin vaikea selittää. Sitä varten tarvittaisiin kokonainen vapaa ilta ja vielä kirja käteen... Kahdenkymmenen minuutin kuluttua pitää teidän lähteä ajamaan pois. Olivivyöhyke, eli olivivyö, – se tarkottaa ympäri maailman ylettyvää valtaa. Silloin minä voin teidän Rollinginne – palkata itselleni juoksupojaksi. Kahden vuoden kuluttua minä omistan sen olivivyön. Teistä ei silloin tule ainoastaan rikas nainen, vaan oikeammin sanottuna – rikkain nainen maailmassa. Se on tosin vielä ikävää. Mutta – valta! Hurmaava, ennen milloinkaan olematon ja tuntematon valta koko maailman yli. Meidän käsissämme on siihen paljoa täydellisemmät keinot kuin aikoinaan Dschingis-Chanilla. Te tulette vaatimaan itsellenne jumalallista kunnioitusta, – me annetaan vain määräys ja teille rakennetaan temppeleitä ja teidän kuvanne ympäröidään viiniköynnösseppeleillä...
– Voi jumalani, kylläpä on pikkuporvarillista!
– Nyt minä en enää leikittele. Jos teille sattuisi heräämään sellainen toivomus, voisitte aivan tulla jumalan, – taikka jos teille paremmin sopii, niin vaikka perkeleen valtionhoitajaksi. Jos te haluatte ihmisiä tuhota, – niinkuin toisinaan on sellaisia tapauksia ilmennyt, – on teillä valta kaiken ihmiskunnan yli. Minä teen teille läpikotaisin edullisen tarjouksen. Kahden vuoden taistelu, ei mitään pientä nuhinaa, mutta pelottavan valtava taistelu, – ja minä tulen saamaan sen olivivyön haltuuni. Te ette usko minua?... Nouskaa ylös ja mennään minun huoneeseeni niin minä näytän teille koneeni. Katsokaa ensin asia ja sanokaa sitte – joko – tahi. Minkätähden minä uhmaisin yksinäni, näyttäkää te myöskin, kuinka urhoollinen voitte olla.
Garin vaikeni yhden sekunnin ajan ja sanoi sitte melkein surulliseksi muuttuneella ja hellällä äänellä:
– Jos ette suostu, – niin menkää vain. Minä – en tule teitä ahdistamaan. Ratkaiskaa kysymys vapaaehtoisesti.
Zoe huokasi lyhyeen, asettui istumaan sängyn reunalle ja ryhtyi järjestämään hiuksiaan... Se oli hyvä enne.
– Tulevaisuudessa te lupaatte sen olivivyön, mutta mitä te tarjootte nyt minulle?
– Nyt – hyperboloidini ja hiilikartiot.
– Se ei ole paljon. Hyvä. Minä tahdon nähdä ne esineet. Mennään.
Garinin huoneeseen kuului ison ikkunan kohdalla oleva rautakaiteinen parveke. Ikkuna oli suljettu ja verhot vedetty alas. Seinän vierustalla oli kaksi puista arkkua... Hän oli jo tässä "Musta rastas"-hotellissa asunut kauemmin kuin viikon päivät... Garin sulki oven. Zoe istuutui kyynäspäihinsä nojaten ja varjosti toisella kädellä silmiään kattolampun räikeältä valolta. Hänen ruohonvihreä sadenuttunsa oli rypistynyt, hiukset huolimattomasti järjestetty ja kasvoilla oli väsynyt ilme, – joka teki hänen ulkonäössään vain edullisen vaikutuksen. Samalla kun Garin aukasi arkkunsa, vilkasi hän loistavilla ja mustareunuksisilla silmillään Zoeen.
– Tämä on minun koneeni, – sanoi hän ja asetti pöydälle kaksi metallilaatikkoa. Toinen oli aivan kapea ja putkipätkän luontoinen; toinen oli tasainen mutta kaksitoistakulmainen ja kolme kertaa niin iso kuin ensimäinen.
– Kukaan ei ole tätä vielä nähnyt. Te, Zoe, olette ensimäinen... Eräs apulaisistani sai uteliaisuutensa maksaa kalliisti...
Garin asetti molemmat arkut yhteen ja kiinnitti ne eräänlaisella kytkimellä. Putken suun hän osoitti rautauunin ristikkoa kohden ja kaksitoistakulmaisesta arkusta otti pois tiiviin kannen. Arkun sisällä oli syrjällään pronssinen rengas ja siinä kaksitoista fajanssilautasta.
– Tämä on vain – malli, – sanoi hän.
Sitten hän otti toisesta arkusta laatikollisen hiilikartioita:
– Tällä on mahdollisuus työskennellä tuskin tunnin aikaa yhtämittaa. Kone pitää olla mahdollisimman kestävästä aineesta tehty ja oikeastaan kymmenen kertaa voimakkaampi kuin tämä tässä. Mutta silloin olisi malli liian raskas minulle näin ollen, kun pitää yhtenään muuttaa asuntoa ja matkustella.
Nyt hän asetti pronssirenkaalla oleville lautasille kaksitoista hiilikartiota.
– Ulkopuolelta ei tästä näe mitään, eikä ymmärrä mitään. Kas tässä! Tämä piirustus näyttää koneen läpileikkauksen pituudeltaan.
Hän kumartui sen nojatuolin yli, jolla Zoe istui ja hengitti hänen hiuksiensa tuoksua. Siinä hän avasi piirustuskäärön, joka ei ollut tavallista kirjoitusarkin puolikasta isompi.
– Te tahdotte, Zoe, että myöskin minä uskallan tässä pelissä kaikkeni... Katsokaahan tänne... Tässä on koneeni perussuunnitelma.
– Tämä asia on niin yksinkertainen kuin – kaksi kertaa kaksi. On aivan puhdas sattuma, ettei kukaan ole tätä ajatusta saanut itselleen. Koko salaisuus on tässä hyperbolisessa peilissä (A), joka muodoltaan muistuttaa aivan tavallista valosäteiden taittopeiliä, – ja tässä Chammonit kappaleessa, joka samalla tavalla on hyperbolisen heijastimen muotoinen. Kuumuussäteiden kokoontuminen on minun hyperbolisessa peilissäni seuraava:
– Kun valosäteet lankeavat hyperbolisen peilin ulkopinnalle, niin kokoontuvat ne määrätyssä kohdassa polttopisteeksi. Sehän on aivan yleisesti tunnettua. Mutta sivullisille on tuntematonta vain se, kun minä siirrän polttopisteen tästä ensimäisestä polttopeilistä toiseen, jolla on aivan päinvastainen muoto kuin ensimäisellä, – ja sitte vielä kierrettävään polttopeiliin. Tämä viimeinen on hyvin vaikeasti sulavaa Chammonitti kiveä (B), mutta se on erinomaista kiilloittaa. Sitä on saatavana ehtymättömät varastot Olonezkaja kuvernementissä... Ja minkälainen on sitten säteen kulku?
– Kokoonnuttuaan peilissä (A) polttopisteeseen, lankeaa säteet hyperbolin ulkopinnalle (B) ja heijastuvat siitä, suurtieteellisesti sanoen, rinnattain, eli samaan suuntaan. Toisin selitettynä: polttoputki (B) kokoaa kaikki sille lankeavat säteet yhdeksi ainoaksi sädelangaksi, jonka paksuuden voi myöskin tarpeen mukaan määrätä. Polttoputkessa (B) on mikrometrinen kierrenaula, jonka avulla tapahtuu säteen paksuuden määrääminen. Sädelanka ei kadota mitään polttovoimastaan tunkeutuessaan ilman läpi. Käytännössä voi polttosäteen saada tavallisen sukkapuikon paksuiseksi...
Viimeisten sanojen aikana nousi Zoe seisomaan ja venytteli sorminiveliään, että ne naksahtelivat. Hän istuutui kuitenkin jälleen ja kiersi käsivartensa polvien ympärille.
Garin jatkoi:
– Ensimäisissä kokeissani minä käytin valolähteenä tavallisia kynttilöitä. Niidenkin avulla minä sain polttoputket (B) järjestellen säteen sukkapuikon paksuiseksi ja voin sillä helposti leikata tuumaa paksun laudan. Silloin minä pääsin käsittämään, että keksintöni käytännöllinen kysymys riippuu ainoastaan erikoisen suuresta voimalähteestä. Sellainen oli taasen mahdollisuus saada erilaisten voimakkaasti palavien aineiden kokoomuksesta. Kahden vuoden työn tuloksena tuli sitte tämä hiilikartio keksityksi ja tuli se maksamaan kahden apulaiseni hengen. Tämän hiilikartion valovoima on niin suuri, että tämänlaiseen koneeseen asetettuna, – kuten tässä näette, – ja sytytettynä, voi se muutamissa sekunteissa leikata poikki rautatiesillan kannatuspatsaat... Ajatelkaahan mitä mahdollisuuksia se tarjoo. Luonnossa ei löydy mitään, joka voisi tämän koneeni valosädettä vastustaa. Rakennukset, linnoitukset, lujimmat sotalaivat, kalliot, vuoret ja maan sisuksen minä voin tällä säteellä läpäistä, hävittää ja leikata mielinmäärin. Samoin minä voin lentokoneet tällä tavottaa ja tuhota haluamastani korkeudesta...
Garin lopetti äkkiä puheensa ja kohotti päänsä kuunnellakseen. Ikkunan takaa kuului hurinaa. Hiekka narisi ja automobiilin kone pysähtyi käymästä. Garin hypähti verhon taakse katsomaan ikkunasta. Zoe näki hänen vartalonsa liikkumattomana tomuisen ja vatermanvärisen sametin takana. Näkyi myöskin mitenkä hänen vartalonsa äkkiä vavahteli... Garin yskäsi verhojen takana.
– Kolme autoa ja kahdeksan miestä, – sanoi Garin kuiskaten... He tulevat meidän vuoksi. Minä uskon, että Rollingin auto on myöskin mukana. Nyt ei ole hotellissa muita saapuvilla kuin ovenvartijavaimo, meitä lukuunottamatta...
Hän otti kiireesti kaksi revolveria yölaatikosta ja pisti ne nuttunsa taskuun:
– Se on itsestään selvää, että minua nuo miehet eivät laske tästä talosta poistumaan elävänä...
Hän raapi kovasti nenäänsä, mutta iloisena:
– Nyt Zoe, päättäkää nopeasti, – joko – tahi. Tuskin on toista kiitollisempaa hetkeä, jolloin naisellinen itserakkaus voi ratkaista...
– Te olette tullut hulluksi!
Hänen kauniit kasvonsa leimusivat, näyttäen nuoremmalta:
– Pelastakaa itsenne!...
Garin heitti vain partaansa ulospäin:
– Kahdeksan miestä, – no, se on vain vähäpätöisyys.
Hän nosti koneensa ja ojensi sen suupuolen ovea vasten. Hänen kasvonsa muuttui äkkiä sinertäviksi ja ikäänkuin kutistuivat.
– Tulitikkuja, – kuiskasi hän... Minulla ei ole ollenkaan tulitikkuja...
Mahdollisesti hän sanoi sen tarkotuksellisesti, koetellakseen Zoen myötämielisyyttä. Voi olla myöskin, että hän ei todellakaan löytänyt taskustaan tulitikkuja, – ja silloin oli hänen elämänsä Zoesta riippuvainen. Hän vilkasi Zoeen niinkuin sellainen eläin, joka odottaa kuolemaansa. Ikäänkuin unessa otti Zoe tuolin selustalta käsilaukkunsa ja etsi siitä laatikollisen vahatikkuja. Hitaasti ja vaivaloisen näköisesti ojensi hän tulitikkulaatikon Garinille. Ottaessaan tikut vastaan, kosketti hänen sormensa Zoen kapeaa kättä ja tunsi sen olevan jääkylmän.
Kiertoportaiden alapäästä rupesi kuulumaan askeleita, jotka tuntuivat vähitellen lähenevän.
XLII.
Kaksi ihmistä jäi seisomaan oven taakse. Heidän hengityksensä kuului selvästi... Garin kysyi ranskan kielellä ja kovalla äänellä:
– Kuka siellä on?
– Sähkösanoma, – vastasi karkea ääni... Avatkaa ovi!
Zoe kosketti äänettömänä Garinia olkapäästä ja puisti kieltävästi päätään.
Garin tempasi hänet huoneen nurkkaan ja painoi väkisin lattiamatolle istumaan. Samalla hän pyörähti kiireesti koneensa luokse takaisin ja huusi:
– Työntäkää sähkösanoma oven raosta läpi sisäpuolelle!
– Kun teille sanotaan: Avatkaa ovi, pitää teidän se myöskin avata, – ulvoi sama ääni.
Toinen, varovaisemmalta kuulostava ääni kysyi;
– Onko rouva teidän luonanne?
– On, täällä hän on minun luonani.
– Antakaa hänet pois, – niin me laskemme teidät menemään menojanne...
– Minä huomautan teille vakavasti, – sanoi Garin pelottavalla äänellä, – jollette nyt laputa sieltä helvettiin, niin minuutin kuluttua ei teistä enää ole kukaan elossa!
– Hoh-hoh, – rallei... Hahahahaa... Hihihihi, – ulvoivat ja hirnuivat oven takana olijat.
He tunkeilivat ovella ja heti alkoi myöskin kuparinen kädensija liikkua. Ovipieltä painettiin ulkoapäin niin kovasti, että sen koristeista lohkeili palasia lattialle. Zoe tähysti lakkaamatta Garinin kasvojen ilmeitä.
Garin oli kalpea, mutta liikkui nopeasti ja päättävästi. Hän kyyristyi koneensa ääreen ja kiersi sen mikrometristä ruuvia. Sitten hän otti laatikosta tulitikun ja asetti sen koneensa viereen pöydälle, sekä veti revolverinsa esille. Nyt oikaisi hän itsensä odottamaan. Samassa kilahtikin jo ikkuna säpäleiksi ja paksut verhot alkoivat liikkua. Garin ampui äkkiä laukauksen ikkunaa kohden, kyykistyen samassa koneensa viereen. Hän raapasi tulen, sytytti koneensa hiilikartion ja sulki sen tiiviin kannen paikoilleen.
Hänen laukauksensa jälkeen kului jännittynyt sekuntti. Mutta heti alkoi kuitenkin yhteinen hyökkäys oven takana ja ikkunan puolelta yhtäaikaa. Ulkopuolella lyötiin ovea jollakin raskaalla esineellä, irrottaen siitä puusiruja. Ikkunapeite kiertyi kokoon ja putosi verhojen kanssa lattialle.
– Gaston, kiljaisi Zoe!
Ikkunan rautaisten ristikkojen läpi ryömi Gaston-"Ankannenä" huoneeseen tikari hampaissa... Ovi kesti vielä... Kalpeana kuin paperi, kiersi Garin vielä mikrometristä ruuvia. Koneesta välähti suhisten tulen liekki. Koneen suun kohdalla muuttui valopiiri vastakkaisella seinällä yhä pienemmäksi ja seinäpaperi alkoi savuta... Gaston hiipi pitkin seinäviertä, aikoen päästä hyökkäämään Gariniin käsiksi, mutta hänen täytyi samalla pitää silmällä edessään heiluvaa revolveria. Tikariaan hän piteli espanjalaiseen tapaan niin, että terä oli käännetty pitkin käsivartta itseensä päin... Valopiiri muuttui häikäiseväksi pisteeksi. Oven murtuma-aukoista alkoi näkymään viiksellisiä irvinaamoja... Garin sieppasi koneensa molemmin käsin ja ojensi sen suupuolen Gaston-"Ankannenää" kohden...
Zoe näki seuraavat tapahtumat: Gaston aukasi suunsa niinkuin huutaakseen, taikka haukkoakseen ilmaa. Rinnan yli viistoon ilmaantui hänelle savuava juova. Kädet näyttivät yrittävän kohota ylös, mutta vaipuivat jälleen hervottomina alas. Sitte kaatui Gaston lattialle. Hänen päänsä vieri niinkuin leivän kappale, olkapäiden kanssa muusta ruumiista katkaistuna erilleen.
Nyt käänsi Garin koneensa suunnan oveen päin. Sinne kääntyessään katkasi koneen valosäde kohdalle sattuneen sähköjohdon poikki. Huoneen katossa ollut hehkulamppu putosi lattialle. Häikäisevän kirkkaana ja ohuena, niinkuin neula, piirsi koneesta lähtevä säde oven yläreunaa pitkin. Puukappaleita putoili lattialle. Säde luisti yhä eteenpäin ja alemmaksi. Kuului lyhyt kiljaisu, niinkuin olisi – kissaa puristettu. Pimeässä eteisessä kuului joku kaatuvan lattialle. Edelleen kuului ihmisruumiin putoaminen. Säde tanssi kahden metrin korkeudelle asti lattiasta. Tuntui selvästi palaneen lihan käry... Äkkiä oli kaikki hiljaista, ainoastaan koneen liekki suhisi... Garin kohensi itseään ja sanoi heikosti kuuluvalla äänellä:
– He ovat kaikki – kuolleet...
Rikkinäisen ikkunan takana tavotti tuuli näkymättömän lehmuksen, jonka latva suhahteli yöllistä lepoaan.
Alhaalta pimeältä kadulta, jossa automobiilit olivat liikkumattomina, huusi joku Venäjän kielellä:
– Pjotr Petrovitsch, – elättekö vielä?
Garin näyttäytyi ikkunassa... Sama ääni jatkoi pimeästä:
– Huomatkaa, minä olen Schelga. Muistanette vielä meidän sopimuksemme... Minulla on Rollingin auto! Nyt pitää paeta. Pelastakaa koneenne. Sukkelaan. Minä odotan...
Ensimäisen kirjan loppu.
TOINEN KIRJA.
Olivivyöhykkeen läpi.
I.
Valkoisella ja vähän liikahtelevalla ikkunaverholla häilyi lehtipuun latvan varjo. Ikkunan takaa kuului alituinen sihinä ja rapina. Se johtui siitä, kun sairashuoneen puistossa tehtiin pitkin päivää kastelutyötä. Vesi suihkusi siirrettävästä johtoputkesta, muodosti auringon paisteessa sateenkaaren ja valui plataanipuun lehdiltä ikkunaruudulle.
Schelga uinaili korkeassa ja valkoiseksi maalatussa huoneessa. Päivänvalo pääsi sinne ainoastaan ikkunaverhojen läpi. Etäällä olevasta Parisista kuului yleisen hälinän synnyttämä hiljainen jymy. Aivan läheltä kuului puiden suhinaa ja lintujen laulua, sekä vesisuihkun yksitoikkoinen lätinä.
Jos sattui läheisyydestä kuulumaan auton surina, taikka käytävältä askeleita, avasi Schelga kiireesti silmänsä ja vilkasi levottomana ympärilleen ja kiinnitti katseensa lopulta oveen. Hän ei voinut liikuttaa itseään. Hänen molemmat käsivartensa olivat paksuissa kipsikääreissä, rinta ja pää olivat myöskin siteissä. Puolustautuakseen oli hänelle jäänyt vain silmät... Puutarhasta tulevat suloiset äänet tuudittivat hänet jälleen uinailuunsa.
Schelgan herätti Karmeliitti-sisar, kokonaan valkoisiin puettu nunna. Hän hoiteli voimakkailla käsillään sairasta ja auttoi varovaisesti hänen huulilleen teetä fajanssikupista. Hänen mentyään jäi huoneeseen laventelin tuoksu. Päivä kului uneksiessa ja levottomassa valveillaolossa. Tämä oli jo seitsemäs päivä siitä, kun Schelga löydettiin vertavuotavana ja tiedottomassa tilassa Fontainebleaun metsästä.
Tutkintotuomari oli käynyt Schelgaa kuulustelemassa jo kaksi kertaa ja hän oli tulkin välityksellä antanut seuraavan selostuksen:
– Kello yhdentoista aikana yöllä hyökkäsi minun kimppuuni kaksi miestä. Minä puolustauduin kepillä ja nyrkeilläni. Sitten tuli neljä revolverilaukausta ja mitä sitten tapahtui, en voi mitenkään muistaa.
– Näittekö selvästi niiden hyökkääjien kasvot?
– Heidän kasvonsa olivat kokonaan huiveilla peitetyt.
– Te siis puolustitte itseänne kepillä?
– Se oli vain yksinkertaisesti tavallinen puunoksa, jonka minä otin metsästä.
– Kuinka te jouduitte niin myöhäisenä aikana Fontainebleaun metsään.
– Minä olin tavallisella huvikävelylläni. Kävin katselemassa siellä olevaa vanhaa linnaa ja aikomukseni oli tulla metsän läpi takaisin, mutta minä eksyin.
– Kuinka te voitte selittää sen seikan, kun tapahtumapaikan lähellä tavattiin aivan tuoreet automobiilin jäljet?
– Se johtuu siitä, että ne hyökkääjät tulivat auton kanssa.
– Teidätkö ryöstääkseen, taikka – murhatakseen?
– Minä en usko enemmän toista kuin toistakaan niistä mahdollisuuksista. Minua ei tunne kukaan koko Parisissa. Minä en ole millään tavalla tekemisissä Venäjän lähetystön kanssa, eikä minulla ole myöskään suoritettavana minkäänlaisia poliittisia tehtäviä. Ja rahoja minulla on hyvin vähän.
– Näin ollen eivät ne lurjukset ole teitä odottaneetkaan, silloin kun seisoivat keskustelemassa kaksois-tammen alla. Siinä toinen heistä poltti sikaria ja toinen pudotti kalliin, helmellä koristetun kalvosimen napin.
– Todennäköisesti ne molemmat nuoret miehet olivat hienoston seurapiiristä ja mahdollisesti kilpa-ajoissa hävittäneet rahansa vetoja lyömällä, taikka pelipaikoissa uhkapelillä, ja nyt koettivat etsiä tilaisuutta, millä korjata huonoja raha-asioitaan. He nähtävästi toivoivat Fontainebleaun metsässä tapaavansa sattumalta jonkun miehen, jolla olisi tasku täynnä tuhannen frangin setelejä.
Toisessa kuulustelussa näytti tutkintotuomari Schelgalle jäljennöstä sähkösanomasta, jonka oli saanut Karmeliitti-sisarelta. Siihen vastasi Schelga:
– Se on salakirjoituksella. Sen sisältö tarkoittaa sitä, että pitäisi saada vangituksi eräs Venäjältä karannut suurrikoksellinen.
– Ettekö voi tästä antaa minulle tarkempaa selostusta?
– En... Se on salaisuus, josta minä en saa antaa tietoja.
Schelga vastaili kaikkiin kysymyksiin lyhyesti ja selvästi. Hänen kasvoillaan oli vakava, vaikka vähän tyhmälle vivahtava ilme. Tutkintotuomarin täytyi lopultakin, muun täydellisemmän puutteessa, jäädä uskomaan hänen selityksensä luotettavaisuuteen... Mutta vaara ei ollut vielä ohitse. Kaikkien sanomalehtien palstat olivat täynnä – vaaraa, nimittäin yksityiskohtaisia selostuksia Ville-d'Orveyssä tapahtuneesta kauheasta näytelmästä. Vaara väijyi oven takana ja samoin valkoisen ikkunaverhon takana, se tuuditteli itseään tuulessa ja vaani myöskin fajanssikupissa, jota Karmeliitti-sisaren rakastava käsi tarjosi hänen huulilleen.
Oli ainoastaan yksi pelastumisen mahdollisuus: – Saada kipsikapalot pois käsivarsista niin pian kuin suinkin mahdollista. Schelga näytti puoliunessaan säännöllisesti jäykistyvän liikkumattomaksi. Hän koetti silläkin tavalla tehdä salaista työtä kiirehtiäkseen murtuneiden ja haavoittuneiden jäseniensä paranemista.
II.
Lyhdyt oli sammutettu. Auto kulki hiljalleen. Garin kumartui ulos vaunun ikkunasta ja kuiskasi:
– Schelga, kääntäkää kadulta pois. Me olemme kohta aukealla paikalla... Tuolla...
Kone ajoi kolisten katuojan yli ja kulki sitten jonkun matkaa puiden välissä, kääntyi ympäri ja jäi seisomaan.
Tähtien valossa näkivät he edessään pitkänomaisen aukeaman. Puiden varjojen takaa näkyi epäselvästi kallio.
Auton kone oli vaiti... Paikalla tuoksui heinä voimakkaasti. Kallion suunnalta kuului uinailevan puron lirinä. Sen yläpuolella oli heikkoa sumua, joka näytti leijailevalta liinakankaalta ja hälveni vähitellen aukeaman perällä.
Garin hyppäsi vaunusta kostealle ruoholle ja ojensi kätensä Zoe Montroselle, joka siihen tukien tuli autosta hattu painettuna syvään silmille. Hän kohotti päätään tähtiä kohden ja kohotti olkapäitään.
– Tulkaa toki vihdoin ulos, – sanoi Garin terävällä äänellä.
Rolling ryömi pää edellä vaunusta. Hänen jäykän hattunsa varjossa välähteli kultainen hammas niinkuin koiran suussa.
Kivien välistä kuului veden loisketta... Rolling veti kädet pois taskuistaan. Hän oli jo pitkän aikaa puinut nyrkkiä, – luultavasti, ja alkoi puhumaan vahvasti englantilaisella murteellaan:
– Minä panen vastalauseeni, jos teillä on aikomus panna täällä toimeen jonkinlainen kuolemantuomio!... Oikeuden nimessä... Ihmisyyden nimessä... Amerikkalaisena minä panen vastalauseeni... ja kristittynä! Minä tarjoan hengestäni niin suuren lunastusrahan kun vain haluatte!
Zoe seisoi selin Rollingiin. Garin aukaisi suunsa ja hengitti syvään öistä kosteutta:
– Minä olisin voinut jo siellä teidät surmata...
– Siis – lunastusraha?
– Ei.
– Osanotto teidän...
Rolling vapisi niin että hänen jäykkä hattunsakin siitä liikahteli.
– Osanotto teidän eriskummalliseen yritykseenne?
– Niin... Koettakaahan muistutella, – mistä oli kysymys siellä Malesherben puistokadulla... Mitä minä silloin sanoin...
– Hyvä, – vastasi Rolling, nopeasti päättäen... Minä otan teidät vastaan huomenna. Minun pitää teidän ehdotustanne vielä kerran miettiä.
Zoe sanoi puoliääneensä:
– Rolling, olkaa puhumatta joutavia.
– Neitiseni, – virkkoi Rolling, työntäen kovaa hattuaan taaksepäin... Neitiseni, teidän menettelynne on ennen kuulumatonta... Petollista... Salakavalaa petosta!
Zoe vastasi edelleen puoliääneensä:
– Laputtakaa siitä helvettiin!... Puhukaa Garinin kanssa.
Sen jälkeen menivät Garin ja Rolling lähellä olevan kaksoistammen luokse. Siellä viritti toinen sähkölamppunsa. Kaksi päätä näkyi kumartuvan toisiaan vastaan. Heidän vierellään lensi valokehän lävitse maahan joku yötään viettävä pelästynyt lintu. Puron vesi lorisi juostessaan kivien yli.
– Mutta me emme ole täällä kolmisin... Täällä on vielä yksi todistaja, – huusi Rolling terävällä äänellä.
– – –
III.
– Kuka siellä? Kuka siellä? – mutisi Schelga vapisevalla äänellä ollen vielä nukuksissa. Sitten hän kuitenkin heräsi ja avasi silmänsä levälleen.
Hänen edessään istui valkoisella tuolilla ja hattu polvella, eräs hänen ystävänsä Moskovasta, Chlinov.
– Tätä kuperkeikkaa minä en osannut etukäteen aavistaa... Minulla ei oikeastaan ollut aikaa tämänlaista ajatella, – selitti Schelga... Minä nolasin tällä itseni oikein hyvästi... Vaikka eihän se enää äkäilemisellä parane.
– Teidän virheenne oli siinä, että otitte Rollingin mukaanne autoon, – sanoi Chlinov.
– Piru vieköön! Enhän minä häntä ottanut mukaan! Kun siellä hotellissa alkoi se ampuminen ja verilöyly, istui Rolling autossaan niinkuin rotta ja ravisteli itseään revolveri kummassakin kädessään. Minulla sitävastoin ei ollut minkäänlaista asetta. Minä kiipesin ylös parvekkeelle ja näin millä tavalla Garin suoriutui niistä lurjuksista. Sitten minä tiedotin tapahtuman mister Rollingille. Hänestä tuli heti arka ja hän sähisi vain ja puri hammasta. Ja hän kieltäytyi jyrkästi, kun pyysin hänen lähtemään autosta pois. Sitten hän yritti ampumaan Zoe Montrosea, mutta Garin ja minä käänsimme häneltä kädet nurin... Eikä meillä ollut enää aikaa hänen kanssaan pitemmältä touhuta. Minä hyppäsin ohjaajan paikalle ja – silloin sitä mentiin...
– Mutta kun te olitte siellä metsän aukeamassa, niin ettekö ollenkaan saanut selville, mistä he keskustelivat?
– Kyllä minä sen ymmärsin, että minusta siinä oli kysymys. Mutta mitä minä olisin voinut tehdä? Paetako? Te tiedätte, että minä olen toki urheilija... Ja sen lisäksi minä olin jo tehnyt suunnitelman valmiiksi... Minulla oli Garinille taskussani väärennetty passi ja oikein kymmenellä kirjallisella todistuksella varmennettu. Hänellä oli se kone kädessään... ja sitten autossa... Enhän minä voinut sellaisessa saattajan tilanteessa enää ajatella omaa nahkaani.
– Aivan niin... Ja sitten he pääsivät yksimielisyyteen?
– Rolling kirjoitti nimensä johonkin paperiin, – sen minä näin aivan selvästi. Sitten minä kuulin, kuinka hän puhui neljännestä todistajasta, – sillä hän kunnioitti minua. Asia näytti silloin minun kohdaltani jo menetetyltä. Minä astuin muutamia askeleita Zoe Montrosen luokse ja sanoin hänelle:
– Armollinen neiti, teidän kumpainenkaan seuralaisenne, niin Garin kun Rolling, eivät osaa yön aikana hoitaa autoa. Jos minut nyt murhataan niin ette pääse ajamaan täältä pois ja huomisaamuna on teillä jokaisella – käsiraudat.
– Tiedättekö mitä hän minulle vastasi? On siinäkin nainen elämässä... Olkapäänsä yli ja minuun vilkaisematta hän sanoi vain:
– "Hyvä, minä otan sen seikan huomioon."
– Ja kuinka kaunis hän on, – se pirutar!... No hyvä... Garin ja Rolling tulivat takaisin autoon. Olin olevinani, niinkuin ei olisi mitään minun tieteni tapahtunut. Zoe astui ensimäisenä autoon, ojensi sieltä päätään ulos ja viserti muutamia sanoja englannin kielellä niin kuin jonkinlainen lintu. Senjälkeen sanoi Garin minulle:
"Toveri Schelga, nyt täydellä vauhdilla kadulle ja länttä kohden."
– Minä viivyttelin vähän koneen käyntiin panossa ja siinäpä se olikin minun virheeni. Heillä oli vain se viivytyshetki käytettävänään. Jos kone olisi ollut jo käynnissä, eivät he olisi minulle voineet mitään, – he olisivat pelänneet... Hyvä, minä veivasin konetta käyntiin. Äkkiä tunsin päässäni ikäänkuin se olisi jäänyt luhistuvan kivitalon alle. He hyökkäsivät päälleni ja pääkuoreni ruski. Sitten näin lyhyeltä matkalta revolverin tulen ja minä kaaduin selälleni maahan... Näin vielä mitenkä Rollingin kiero kuono vilahti silmieni ohitse... On se amerikkalaiseksi aika koiranpentu... Neljä luotia hän ampui minun ruumiiseeni... Ja sitten kun minä avasin silmäni, havaitsin olevani tässä huoneessa...
Schelga väsyi pitkästä kertomuksestaan. Molemmat vaikenivat pitkän aikaa. Sitten kysyi Chlinov:
– Missähän Rolling nyt mahtaa olla?
– Mitä se kysymys merkitsee, että – missä... Luonnollisesti Parisissa! Sanelee sanomalehdille uutisia. Hänhän alotti vasta äsken ison hyökkäyksen kemian teollisuusrintamalla. Hän haali miljaardeja itselleen. Sen vuoksi minulla onkin jokaisen minuutin ajan sellainen ajatus, että tuosta ikkunasta minuun ammutaan vielä yksi luoti, – taikka teekupissa minulle annetaan myrkkyä. Epäilemättä he murhaavat minut!
– Minkätähden te sitte vielä vaikenette?... Siitä pitää antaa heti poliisille tieto.
– Rakas toveri, te olette hullu! Vaikenemisestani juuri johtuukin, että minä tällä silmänräpäyksellä vielä elän.
IV.
– No niin, Schelga, te näitte siis omin silmin sen koneen vaikutuksen.
– Kyllä näin. Ja minä sain sen vaikutuksen, että sitä vastaan ovat paljasta lasten leikkiä kaikki kanuunat, kaasut ja lentokoneet. Ja älkää unohtako, että tässä ei ole yksinomaan kysymys Garinista ja Rollingista. On muistettava tosiasiat: se kuolemaa tuottava kone ja miljaardit. Kaikkien näiden vuoksi on oltava varuillaan.
Chlinov veti ikkunaverhon ylös ja seisoi kauan avoimen ikkunan ääressä. Hän katseli smaragdinvihreää ruohoa ja mitenkä puiston siimeksessä vanha puutarhuri kuletteli metallista suihkuputkeaan paikasta toiseen, ja mitenkä mustat rastaat touhusivat märällä ruoholla kastematoja etsimässä.
– Kyllähän se niin on, että jos annetaan asiain juosta omaa menoaan, jos Garin ja Rolling kaatuvat tämän mahtinsa ja komeutensa kanssa, niin sitä pikemmin heille tulee loppu, – kun he itse sitä jouduttavat, – sanoi Chlinov... Tämän järjestelmän maailma tulee ehdottomasti häviämään... Ainoastaan nuo rastaat tuolla pihalla elävät järkevästi, mutta – ihminen!...
Chlinov kääntyi selin ikkunaan, ja jatkoi:
– Kivikauden ihmiset ovat tehneet enemmän... He maalailivat kiviluoliensa seinät todellisesta sisäisestä kehotuksesta, – eivätkä siitä vaatineet rahaa. He istuivat avoimen tulensa ääressä ja ajattelivat mammutteja ja ukkosta, sekä kaikkea muuta mikä heidän aikansa ihmisille oli kummallista, niinkuin kuolema ja myöskin he – itse... Jumal'-auta, se oli järkevää ja kummallista... Aivot olivat vielä pienet ja pääkuori paksu, mutta henkinen voima välähteli niissä päissä salaman tavalla!... Entäs nykyajan ihminen? Mihinkä, – piru vie, hän tarvitsee lentokoneen? Jos sellainen puistokatujen keikari voitaisiin asettaa paleolittisen ajan luolaihmisen eteen, kysyisi varmasti se karvainen setä: "Kerropas minulle, näivettynyt koiranpentu, mitä sinä olet tämän sadantuhannen vuoden kuluessa tehnyt ja ajatellut?" Siihen vastaisi tämä keikari: "Voi voi, tiedättekös, rakas muinaisaikojen iso-isä, minä olen järjestänyt elämäni vaan nauttimista varten. Minä istun samettisella klubituolilla ja minun edessäni vilahtelee valkealla liinakankaalla varjot, varjot ja varjot... Minä itse antaudun sukupuolielämän suloiseen uneen. Ja muu jälelle jääpä aika, – no, sitä on vielä, esimerkiksi sota – ja kaasuräjähdykset kaupungeissa, ikuinen taistelu. Sitten on vielä, suokaa anteeksi, – ilettävä työnteko. Mutta kaikella minun touhullani on lopullisesti sama päämäärä: saada hienoksi koristetun tyttösen kanssa istua nojatuolissa ja katsella kun 'elokuvien' varjot kiitävät ohitse"... "Vai sellaista", – vastaisi se muinainen iso-isä, samalla kun hän hehkuvilla silmillään mittailisi keikaria... "Minua miellyttää ajatella. Minä yksinkertaisesti istun täällä ja otan huomioon aivojeni toiminnan. Se on sittenkin mielenkiintoisempaa kuin sellainen apinoiminen."
Chlinov vaikeni. Hän tuijotti vain hymyillen eteensä, ikäänkuin olisi katsellut sinne kivikauden aikuiseen luolaan. Sitten hän ravisti päätään ja jatkoi:
– Mitä ne Garin ja Rolling sitte haluavat saavuttaa? Jonkinlaista kutkutusta. Nimittäkööt he itse sitä maailmaa hallitsevaksi vallaksi ja voimaksi, ei se kuitenkaan ole muuta kuin tyhjänpäiväistä kutkutusta. Viimeisessä sodassa tuli kolmekymmentä miljoonaa ihmistä tuhotuksi. Nämä molemmat liiketoverukset yrittävät tuhota kolmesataa miljoonaa ihmistä. Amerikkalaisia tavaroita tullaan kylvämään aivan vapaasti ympäri maailmaa. Rahaporvaristo istuu nyt sametilla, mutta sitte sen vähäiset jätteet tulevat kuluttamaan päivänsä kultabrokaatilla verhotuissa nojatuoleissa. Henkinen työvoima vajoaa syvään tiedottomuuden uneen. Työläiset voivat silloin syödä lämmintä päivällistä ainoastaan sunnuntaisin. Muina päivinä saavat tyytyä vain kahteen pikku voileipään. Aamiaisena on margariinia. Päivällisenä keitettyjä perunoita suolan kanssa. Sitä tulee jatkumaan niin kauan kun räjäytetään kaikki maailman ruutikellarit ja sota-aseet upotetaan valtamerellä yhdeksäntuhannen metrin syvyyteen; kun Garin suljetaan hullujenhuoneeseen ja Rollingista tulee – kansankomissariatin talousosastolle kirjanpitäjä... Luonnollisesti te olette oikeassa, Schelga: – pitää taistella. Meillä ei ole muuta keinoa... Minä olen valmis. Minä mietin kaikkia näitä asioita matkalla, tullessani tänne Parisiin... Meidän pitää saada Garinin kone Neuvosto-Venäjän omaisuudeksi.
– Me tulemme sen koneen saamaan, – sanoi Schelga, sulkien silmänsä.
– Kuinka me päästään tähän asiaan kiinni?
– Sillä tavalla kuten pitääkin. Nyt ensi aluksi tiedustelemalla.
– Millä suunnalla?
– Kaiken todennäköisyyden mukaan rakentaa Garin nyt parhaillaan kovalla kiireellä sitä konettaan. Siellä Ville-d'Ovrey'ssä oli hänellä mukanaan vain pienikokoinen mallikappale. Jos hän saa aikaa isomman koneen rakentamiseen, tulee hänen voittamisensa olemaan hyvin vaikea tehtävä. Aivan ensimäiseksi meidän pitää saada selville, missä hän sitä valmistaa.
– Me tarvitsemme rahaa tässä yrityksessä.
– Ajakaa vielä tänään Neuvosto-Venäjän lähetystöön Rue Grenelle ja puhukaa siellä meidän lähettiläsministerimme kanssa. Minä olen hänelle jo eräässä asiassa antanut tietoja. Rahaa me kyllä tulemme saamaan... Sitte toinen asia: Meidän pitää ottaa selville missä on Zoe Montrose. Se on erittäin tärkeä seikka. Hän on älykäs nainen, ja julma, mutta hänellä on hyvä mielikuvitus. Garin ja Rolling ovat kumpainenkin häneen sidotut kuolemaan asti. Näiden kahden miehen yhteistyö on alkuperältään Zoe Montrosen suunnittelema.
– Suokaa anteeksi, mutta naisten kanssa taistella, – siitä minä kieltäydyn.
– Alexei Semjonovitsch Chlinov, hän on voimakkaampi kuin me molemmat yhteensä. Hän tulee vielä vuodattamaan paljon verta. Ja kaunis hän on, kerrassaan houkutteleva... Pitäkää varanne hänen kanssaan...
V.
Kylpyamme oli pyöreä ja oikeastaan matala, sillä se oli lattiaan upotettu, reunat jokseenkin lattiapinnan kanssa tasan. Zoe Montrose nousi ammeesta ja käänsi selkänsä kamaritytölle, joka heitti hänen ylleen takkuisen pehmeän aamunutun. Sitten hän istuutui marmoripenkille yltyleensä meriveden kastelemana.
Meri oli kuin ohitse kiitävä auringon peili, hehkui juhlavalaistuksessa. Sen vihertävä välke kuvastui marmoriseiniin. Kylpyhuone keinui hiljalleen. Kamarityttö Fernanda kuivaili varovasti Zoen jalkoja, ikäänkuin joitakin kalleuksia. Veti sitten niihin sukat ja valkoiset tohvelit.
Zoe kohosi laiskasti seisomaan. Hänen ylleen puettiin erittäin hienot alusvaatteet. Teki oikeastaan mieli uskoa, että niitä vaatteita ei ole ollenkaan olemassa, – niin hienot ne olivat. Hänen kulmakarvansa osoittivat pelkoa, kun hän vilkasi peilin ohitse. Sitten hänelle vedettiin leveät valkoiset housut jalkaan ja ylleen kultanappinen merimiestakki. Se oli aivan niinkuin pitikin olla Välimerellä kulkevan kolmensadan tonnin kantoisen huvipurren omistajalla.
– Pannaanko ihomaalia, madame?
– Oletteko te tullut hulluksi? – vastasi Zoe haukotellen ja heittäen vielä silmäyksen kamarityttöön.
Hän nousi ylös kannelle, jossa häntä meriruohopöydällä odotti aamiainen valmiina. Siinä oli kahvia, tuoreita vehnäpullia, voita jäissä, rapuja ja hedelmiä.
Zoe istuutui pöytään. Hän mursi kappaleen hempeetä vehnäleipää, mutta unohti heti itsensä katsellessaan ympäristön komeaa näköalaa. Moottorilaivan kapea ja valkoinen runko viilsi peilikirkkaalla vedenkalvolla. Meri oli tyyni ja vaaleansininen. Huvilaivan jättäminä näkyi vähäisiä jälkiä, vähän tummempia kuin pilvetön taivas. Kannella tuntui tuoreuden tuoksua, sillä se oli aivan äskettäin pesty. Lämmin tuulenhenkäys leyhytteli hyväillen hänen jalkojaan. Pitkin laivan kaarevaa laitaa oleva laudoitus näytti ikäänkuin säämiskänahkaisilta hihnoilta. Sitä vasten oli asetettu punottuja korituoleja. Kannen keskustassa oli hopeanvärinen turkkilainen matto, jonka brokadikuviot näyttivät sinne tänne huolimattomasti heitetyiltä. Matolla oli myöskin korukirjailtuja tyynyjä. Komentosillalta alkaen oli peräpeiliin asti pingotettu sinisestä silkistä tehty telttakatos, ja sen reunusta oli koristettu hetuleilla ja tupsuilla.
Zoe huokasi ja alotti aamiaisensa.
Laivan kapteeni tuli varovaisesti Zoen luokse merimiehille ominaisilla leveän-huojuvilla askelilla. Hän oli norjalainen ja hänellä oli sileäksi ajeltu leuka ja siniset lapsen silmät. Kapteeni nosti kaksi sormea korviin asti painetun lakkinsa reunustalle ja sanoi:
– Hyvää huomenta madame Lamolle.
Zoe matkusti nyt sillä nimellä Ranskan lipun turvissa.
Kapteeni näytti kokonaan olevan lumivalkoiseksi silitetty. Hän oli vähän vääräsäärinen, niinkuin oikean merimiehen pitääkin olla, – ja siististi puettu. Zoe tarkasteli häntä, aloittaen lakin kultaisesta tammenlehvästä ja lopettaen silkkisiin sukkiin. Sitten hän sanoi tyytyväisenä:
– Hyvää huomenta, Jansen.
– Minulla on kunnia ilmoittaa: kurssi on länsiluoteinen. Niin ja niin monta astetta pituutta ja leveyttä. Avaruuden reunalla näkyy savuava Vesuvius. Emme viivy enää kahtakaan tuntia, kun saamme Neapelin näkyviin.
– Istukaa, Jansen.
Käsiliikkeellä viitaten, pyysi hän kapteenia syömään aamiaista kanssaan. Jansen istuutui korituoliin, joka hänen painostaan narisi kovasti. Hän kieltäytyi kiitellen syömästä aamiaista, sillä hänhän oli vasta äsken yhdeksän aikana ruokaillut. Kohteliaisuudesta hän otti kuitenkin kupillisen kahvia. Zoe katseli läpitunkevasti hänen päivettynyttä muotoaan ja vaaleita kulmakarvoja. Jansen punastui siitä ja hänen kätensä alkoi vapista, niin että kahvikuppi kalisi. Ennättämättä maistaa ollenkaan kahvistaan, asetti hän kupin jälleen pöydän valkoiselle liinalle:
– Meidän pitää vaihtaa suolaton vesi säiliöön ja koneeseen pitää ottaa lisää bentsiiniä, – sanoi hän silmiään kohottamatta.
– Mitä? Pitäisikö laskea Neapeliin? Kuinka ikävää. Jäädään mieluummin ulkolinjalle sitten kun teillä on kylliksi vettä ja bentsiiniä.
– Niinkuin käskette, ulkolinjalle, – sanoi kapteeni hiljaisella äänellä.
– Jansen, – teidän esi-isänne olivat merirosvoja?
– Niin olivat, madame.
– Kuinka mielenkiintoista se on mahtanutkaan olla! Seikkailuja, vaaroja, hurjia juominkeja ja kauniiden naisten ryöstöjä... Eikö teidän käy sääliksenne, kun ette ole mikään merirosvo?
Jansen vaikeni. Hänen vaaleanpunaiset kulmakarvansa vapisivat ja suu vetäytyi tiukkaan suppuun. Otsalle levisi poimuja.
– No, Jansen?
– Minä olen saanut hyvän kasvatuksen, madame.
– Sen minä uskon mielelläni.
– Mikä minussa näin ollen olisi, joka antaisi aiheen uskoa, että minä voisin tehdä jotakin laitonta?
– Hyi teitä, Jansen, – virkkoi Zoe... Noin voimakas, urhoollinen ja erinomaisen kehittynyt mies, – ja merirosvojen jälkeläinen. Ja senkötähden tuo kaikki, että kuljettaa ja ohjaa oikukasta naista tämänlaisen lämpöisen ja ikävän lätäkön yli. Hyi sentään!
– Mutta, madame!...
– Älkää tehkö minkäänlaisia tyhmyyksiä, Jansen... Minulla on kovin pitkäveteistä ja ikävää...
– Niinkuin käskette!
– Jos nyt sattuisi nousemaan oikein voimakas myrsky, niin antakaa tämän laivan juosta jollekin kalliolle.
– Niinkuin käskette. Antaa laivan juosta kalliolle...
– Te olette oikein tosissanne valmis niin tekemään!
– Jos minut käsketään niin tekemään.
Jansen vilkasi Zoeen. Hänen silmänsä olivat vähän kosteat, osittain loukkauksesta, mutta osittain myöskin eräästä toisesta syystä... Zoe venytteli itseään ja asetti kätensä Jansenin valkealle hihalle:
– En minä tee pilaa, Jansen. Minä olen nyt jo teidät tuntenut kolmen viikon ajan, mutta nyt vasta olen päässyt täysin selville, että te olette niitä ihmisiä, jotka voivat olla myöskin uskollisia.
Kapteeni puri hampaitaan yhteen... Zoe jatkoi:
– Ja jotka kaikesta huolimatta ovat valmiit tekemään sellaisia tekoja, mitkä voivat antaa elämälle eräänlaista vauhtia ja huumausta, välittämättä siitä, vaikka ne ovatkin toiselta puolelta kirjoitetun lain mukaan kiellettyjä...
Samalla silmänräpäyksellä rupesi komentosillan kirkkaaksi hiotuilla pronssiportailla näkymään juoksevat jalat. Jansen sanoi nopeasti:
– Madame, nyt on aika...
Alikapteeni astui portailta alas ja teki kunniaa:
– Madame Lamolle, kello on kolmea minuuttia vailla kaksitoista. Radiopuhelu on joka minuutti odotettavissa...
VI.
Tuuli puhalsi hänen hameeseensa niinkuin purjeeseen... Zoe meni yläkantta myöten torniin, jossa sijaitsi radio-sähkötyslaitteet. Hän kohotti päätään, siristeli silmiään ja hengitti syvään suolalle tuoksuvaa ilmaa. Komentosillalta katsellen näytti ikäänkuin lasille vivahtelevan meren yli olisi valettu mittaamattomat virrat auringonsäteitä. Tämä valo olisi yksinään kyennyt antamaan miljaardeille elämän.
Zoe ei voinut tätä kaikkea kyllikseen katsella, koettaen samalla kaikin keinoin säilyttää hyvätuulisuutta itsellään. Huvijahdin kapea runko kiiti kohotetulla vauhdilla tässä äärettömässä valovirrassa.
Rinta kohoili ja vavahteli ikäänkuin linnulla eläimellisestä onnesta saadessaan hengittää tässä kaikkeuden suuren valojuhlan keskellä. Zoesta tuntui siltä, että hänen tarvitseisi vain laskea tyytyväisyytensä irralleen, – niin silloin hän voisi myöskin vaikka lentää. Ihminen on kuitenkin ihmeellinen olio. Millä numeroilla voisikaan mitata kaikki hänen toivomattaan ja tahtomattaan tehdyt askeleet ja teot. Samoin hänen tahtonsa turmiolliset säteilyt ja hänen himokkaiden toivojensa vuotavan myrkyn. Zoesta tuntui sillä hetkellä ikäänkuin hänen sielunsa olisi hajonnut pieniksi sirpaleiksi. Kaikki hänen tuskallinen, epämieluisa ja tumma menneisyytensä tuntui haihtuvan jälelle ja pyrkivän tietoisuudesta johonkin karata...
– Minä olen nuori, nuori, minä olen nuori, – huudahteli hän itsekseen siinä keskellä auringon luomaa valovirtaa kauniin huvipurtensa kannella... Minä olen kaunis ja minä olen hyvä! Lentoon minä nousen, siepatakseni – onneni...
Lämmin tuulen leyhkä hyväili Zoen rintaa, kaulaa ja sääriä. Hän itse ikävöi aivan haltioituneena onneaan.
Zoe oli aivan voimaton irtautuakseen tuosta taivaan ja meren valtavasta valokylvystä. Vaivalla sai hän käännetyksi oven viileästä kädensijasta ja astui sitten kristallitorniin, jossa auringon puolella oli suojusverhot laskettu alas. Alikapteeni ojensi hänelle radion kuuloputket. Hän nojasi kyynäspäillään pöytään ja peitti sormilla silmänsä... Hänen sydämensä hehkui vieläkin. Hän sanoi:
– Saatte mennä.
Alikapteeni jätti madame Lamollen katsoen häneen mennessään vielä kerran kateellisen kierosti. Ei ainoastaan sen vuoksi, että hän oli pirullisen kaunis, solakka, hyväkasvuinen ja parhaimman aistin mukaan puettu, levitti ympärilleen tuoksun, joka ei ollut merimiehen nenälle aivan tavallista. Hän yksinkertaisesti kiihotti ympäristöään...
VII.
Kronometrikellon kaksoislyönnit helähtelivät kahtatoista, muistuttaen lasikelloa. Zoe hymyili. Oli kulunut vain kolme minuuttia siitä, kun hän kohosi nojatuolistaan silkkisen teltan alla.
"Pitää opetella jokaisesta minuutistaan tekemään ijankaikkisuuden pituinen", – ajatteli hän... "Pitää olla täysin tietoinen: edessä on vielä miljooneja minuutteja ja miljooneja ijankaikkisuuksia. Näyttää siltä, että tuskin yksi sydän voisi ennättää niitä kaikkia elämään...Ei, – sen pitää voida elää..."
Hän laski sormensa radiokoneen pienelle kääntönastalle, käänsi sitä vasemmalle saaden vastaanottajan asettumaan aaltopituudelle 137,5. Heti sen jälkeen kaikui kuulotorven mustasta tyhjyydestä hitaasti Rollingin kalsea ääni:
– Madame Lamolle,... madame Lamolle,... madame Lamolle... Kuuletteko,... kuuletteko... kuuletteko?
– Kyllä minä kuulen ja rauhoitu toki vihdoinkin...
– Onko teillä siellä kaikki järjestyksessä? Puuttuuko mitään? Josko teiltä mitään puuttuu? Minä pidän taas tänään itseäni onnellisena, saatuani kuulla teidän äänenne, tällä samalla tunnilla, kuten tavallista. Lähettäkää aallot samalla pituudella kun ennenkin... Ainoastaan kolmeneljännes meetteriä,... se tarkoittaa tätä päivää. Madame Lamolle, älkää etääntykö 10 astetta itäistä pituutta kauemmaksi, eikä 40 astetta pohjoista leveyttä. Pikainen jälleennäkeminen ei ole ollenkaan mahdottomuus. Meillä on täällä kaikki järjestyksessä. Liike käy loistavasti. Hän, jonka pitää vaieta, vaikenee... Antaisin mielelläni monta sataatuhatta dollaria, saadakseni teidän kanssanne istua uunin edessä, – niinkuin silloin kerran... Olkaa onnellinen ja säilykää terveenä... Hauskaa matkaa!...
Zoe laski kuulotorven kädestään. Hänen otsalleen vetäytyi syvä poimu. Hän katseli kronometrikellon viisaria, joka hiljalleen mateli eteenpäin numerotaulun elottomalla pinnalla ja sanoi hampaittensa välistä:
– Inhoittavaa!... Hänellä ei totta tosiaan ole vieläkään tarpeeksi asti naisia...
Tämä jokapäiväinen rakkaudentunnustus radion välityksellä oli kerrassaan mautonta, tyhjän kulmikasta ja ikävää, niinkuin Rolling itse ja suututti häntä jo tavattomasti. Rolling ei voinut eikä tahtonut jättää häntä rauhaan. Se olisi ollut hänelle ylivoimainen tehtävä... Hän olisi ollut aivan empimättä valmis tekemään vaikka minkälaisen rikoksen päästäkseen osalliseksi siitä onnesta, että viimeisenkin hengenvetonsa röhinällä saisi edes radion mikrofonilla Zoelle huutaa: Olkaa onnellinen ja säilykää terveenä... Hauskaa matkaa!...
Sen tunnetun murhan jälkeen Ville-d'Ovreyssä ja Fontainebleaun metsässä ja kiivaan automatkan jälkeen Havreen, Garinin ollessa ohjaajana kuun valaisemalla viertotiellä, ei Zoe ollut enää tavannut ollenkaan Rollingia. Sinä samana yönä ampui Rolling häntä ja koetti häntä loukata,... mutta oli sitten kuitenkin rauhoittunut. Näytti siltä, kun Rolling silloin autossa istui kumartuneena, että hän oikein itki.
Havressa vei Rolling Zoen "Arizona" nimiseen huvijahtiinsa ja seuraavana aamuna oli hän jo Biscayjan lahdella. Lissabonissa sai hän matkapassin "Lamollen" nimellä ja oli samalla koko maailman loistavimman huvilaivan omistaja. Lissabonista ajoi hän Välimerelle, jossa "Arizona" risteili Italian rannikon läheisyydessä, pysytellen länsipuolella 10 astetta itäistä pituutta ja pohjoispuolella 40 astetta pohjoista leveyttä.
Rolling järjesti nopeasti yhteyden huvilaivan ja Parisin lähellä, Meudonissa olevan yksityisen radioasemansa välille. Kapteeni Jansen tiedotti Rollingille kaikki matkan varrella tapahtuvat yksityisseikat... Kun kymmenentenä päivänä "Arizonan" vastaanottokoneella kuunneltiin ympärillä kuuluvia kipinöitä, sai se myöskin lyhyiltä aaltopituuksilta jotakin vieraskielistä puhetta. Siitä ilmoitettiin Zoelle. Hän erottikin siinä lopulta selvän äänen, joka oli vähällä seisottaa hänen sydämensä lyönnit:
– Zoe... Zoe... Zoe...
Niinkuin ison kärpäsen surina lasikuvun alla, helisi Garinin ääni kuuloputkessa. Hän uudisti vielä yhä jatkuvasti Zoen nimeä ja sitten määrällisen väliajan jälkeen:
– ... vastaa yhden ja kolmen välillä yöllä.
Ja sitte kuului edelleen:
–... Zoe... Zoe... Zoe... Ole varovainen... Ole varovainen...
Vielä samana yönä lensi erään naisen ääniaallot tumman meren yli ja yli nukkuvan Europan, Vähän-Aasian vanhanaikuisten palokaupunkien yli ja yli puuneulasten ja mädäntyneen pensasjätteen peittämien, laajojen Afrikan aukeain:
– Hänelle, joka määräsi yhden ja kolmen välillä vastaamaan...
Tätä huutoa uudisti Zoe niin monet kerrat, että lopulta hänen kielensä kangistui ja puhuminen kävi hyvin vaikeasti. Lopuksi hän sanoi:
–... Minä haluan tavata sinut. Huolimatta siitä, että se on minulta hyvin järjetöntä. Määrää joku haluamasi italialainen satama!... Älä huuda minua nimeltä. Minä kyllä tunnen sinut äänestä. Niin kovin hyvästi se on minulla muistissa...
VIII.
Samana yönä ja vielä samoilla minuuteilla, kun Zoe niin itsepintaisesti toisti puhettaan radioon, toivoen, että Garin sen jossakin – Europassa, Aasiassa, Afrikassa, taikka jossakin merellä saa vastaanottajallaan "Arizonan" sähkömagneton lähettäminä ääniaaltoina kuuluviinsa, soi puhelin jossakin kaukana. Se tapahtui kahdentuhannen kilometrin etäisyydessä, Parisissa, ja yöpöydällä sen Kultaisen kaksoissängyn vieressä, jossa Rolling nukkui yksinäisenä ja nenä silkkitäkin alla.
Rolling hypähti vuoteestaan ja sieppasi puhelimen kuulotorven. Semjonovin ääni puhui kiireisenä:
– Rolling,... hän puhuu!
– Kenenkä kanssa?
– Kuului kovin huonosti! Eikä hän maininnut mitään nimeä!
– Hyvä, ja kuunnelkaa edelleen! Antakaa selitys huomenna!
Rolling laski kuulotorven kädestään ja paneutui jälleen vuoteeseensa. Hän sammutti lampun ja sitten hänen kultahampaansa jäivät puremaan tyynyä.
Hänen määräyksensä ei ollut mikään helppo täytettävä: Piti saada selvä Garinin ja Zoen heikoista äänistä keskeltä todellisia ääniaaltojen myrskyjä, jotka huuhtoivat Europan yli foxtrottia, reklaamihuutoja, kirkkovirsiä, tietoja kansainvälisestä politiikasta, ooppera-esityksiä, orkesterimusiikkia, pörssiuutisia ja tunnettujen leikinlaskijain piloja.
Semjonov istui siinä tarkoituksessa päivät ja yöt Meudonissa. Ja lopulta hänen onnistuikin saada selville Zoen äänestä parisen lausetta. Nepä sitten riittivätkin täydellisesti herättämään Rollingin mustasukkaiset mielikuvitelmat.
Rolling tunsi itsensä kovin viheliäiseksi sen Fontainebleaun metsässä vietetyn seikkailun jälkeen. Schelga jäi elämään ja oli nyt pelottavana uhkauksena hänen elämässään. Garinin kanssa hän teki liikesopimuksen, vaikka tämä olikin valmis hänet huvikseen hirttämään, niinkuin neekerin, lähimpään puunoksaan. Mahdollisesti olisi Rolling silloin ollut itsepintaisempi: mieluummin valinnut kuoleman taikka vankilan ja mestauksen, kuin tämän liiton. Mutta Zoe mursi hänen tahtonsa. Vielä Garinin kanssa keskustellessaan koetti hän voittaa aikaa, toivoen, että se hullu nainen tulisi vielä järkiinsä, katuisi ja tulisi hänen luokseen takaisin... Todellakin Rolling itki silloin autossa. Hän itki kiinni puristetuin silmin ja vaieten – tämän naisen tähden... Tuskin pirukaan tietänee kuinka se kaikki tapahtui... Kevytmielisen ja rahalla ostettavan naisen tähden... Mutta hänen kyyneleensä olivat suolaisia ja tuskallisia... Yhdeksi sopimusehdoksi sai hän tingityksi seuraavan:... Pitempiaikainen matka Zoelle hänen huvijahdillaan.
Tämän hän piti välttämättömänä hävittääkseen Zoen jälet. Hän toivoi myöskin voivansa aikaa myöten saada tämän naisen järkiintymään ja jälleen vedetyksi itseensä. Siinä tarkoituksessa hän piti myöskin yllä jokapäiväistä radiopuhelua... Tämä hänen toivonsa oli miltei vieläkin typerämpää, kuin ne kyyneleensä siellä autossa.
Garinin kanssa tehdyn sopimuksen mukaan, piti Rollingin alottaa viipymättä yleinen hyökkäys "kemiallisella rintamalla". Samana päivänä, jolloin Zoe astui Havressa "Arizonaan", tuli Rolling junalla takaisin Parisiin. Hän tiedotti poliisille, että hän kävi Havressa ja sieltä paluumatkalla häneltä ryöstettiin auto ja rahat. Kolme naamioitua lurjusta oli muka hyökännyt hänen kimppuunsa ja nyt hänen piti tulla junalla.
Samaan aikaan ajaa huristi Garin, myöskin sopimuksen mukaisesti, itää kohden. Päästyään Luxemburgin rajan yli upotti hän Rollingin auton lähinnä sopivaan kanavaan.
Nyt alkoi "hyökkäys kemiallisella rintamalla". Parisissa vallitsi hurja kauhu. "Arvoituksellinen murhenäytelmä Ville-d'Ovreyssä." "Salaperäinen hyökkäys venäläisen kimppuun Fontainebleaun metsässä." "Kemian kuninkaan häpeämätön ryöstö." "Amerikkalaiset miljaardimiehet Europassa." "Saksan kansallisen teollisuuden kukistus." "Ranskan pelastus on armeijassa." "Pelastus on armeijassa"... "Ja vielä kerran armeijassa"... "Rolling vaiko – Moskova?"...
Tämä kaikki oli viisaasti ja salakavalasti sotkettu yhteen. Lopulta se myöskin teki vaikutuksensa: Parisilaiset kadottivat yksinkertaisesti kokonaan ymmärryksensä. Pörssissä huojui tavarain kurssi. Se vajosi pohjiaan myöten. Pörssin harmaiden patsaiden välissä, jossa hermostuneet kädet kirjoittelivat mustille tauluille liidulla numeroita, jotka jatkuvasti näyttivät osakkeiden arvon laskua,... pyyhkivät pois ja jälleen kirjottivat, pyyhkivät ja kirjottivat,... siellä erehdyttiin ja ulvottiin. Viimeisellä henkäykselläänkin ulvoivat siellä hulluiksi tulleet ihmiset, joilla silmät näyttivät pullistuvan ulos kuopistaan ja huulilla kuohui ruskea vaahto... Se oli elämää Parisin kapitaalimarkkinoilla.
Lopullinen romahdus tuli vielä kuitenkin puolivälissä torjutuksi. Suurteollisuusmiehet ja pankit pitivät itsepintaisesti kiinni osakenipuistaan hampaitaan purren. Ei ollut mikään helppo asia saada heitä sortumaan. Se ei ollut helppoa edes Rollingin – sarville. Voimakkain ja kaikkein vakavin leikkaus-isku tuli vihdoin – Garinin toimesta.
Niinkuin Schelga jo aivan oikein arvasi, rakensi Garin Saksassa täydellistä konetta mallinsa mukaan. Hän kulki kaupungista toiseen ja tilasi koneeseensa tarvittavia osia aina eri tehtaista. Hän piti yhteyttään Parisin kanssa yllä "Kölnischen Zeitung"-nimisen sanomalehden välityksellä yksityisillä ilmotuksilla. Rolling puolestaan huomautti leppymättömyydestään kahdella – kolmella ilmotusrivillä:
"Kaikki huomio kohdistettava aniliniin."
Garin vastasi siihen:
"Tulen olemaan aikaisemmin valmis, kun luulinkaan"... "Paikka on jo löydetty"... "Alotan"... "Odottamaton viivytys"...
Rolling kiirehti:
"Olen huolissani"... "Määrätkää tarkalleen päivä"...
Garin vastasi siihen:
"Laskekaa 35 päivää sopimuksen valmistumisesta"...
Näiden Garinin tiedonantojen aikana sattui se Semjonovin yöllinen puhelin-ilmoitus Rollingille. Hän raivosi vimmoissaan, että häntä – vedetään nenästä. Garinin salainen radio-yhteys "Arizonan" kanssa oli hänestä kaikkein vaarallisinta. Mutta siitä huolimatta ei hän paljastanut sanallakaan ajatuksiaan puhellessaan seuraavina päivinä madame Lamollen kanssa.
Mutta nyt, näinä unettomina yötunteina, alkoi hän uudelleen ajattelemaan verivihollisensa kanssa olevaa "pelisuhdettaan". Hän löysi vastustajan puolella heikkouksia. Hän tuli siihen tulokseen, kun havaitsi, että Garin ei ollut kyllin hyvästi suojattu. Ja pahin virhe oli Garinilla hänen suostumuksensa Zoen merimatkaan. Rollingille näytti "pelisarjan" päättyminen olevan jo ennakolta ratkaistu. Ja pelin "Matti" keskustellaan huvipursi "Arizonalle".
IX.
Mutta "Arizonalla" ei kaikki luistanutkaan niinkuin Rolling oli etukäteen laskenut. Hän muisteli Zoeta älykkäänä, rauhallisena, harkitsevana ja kylmänä, mutta uskollisena naisena. Hän tiesi mitenkä Zoe inhosi kaikkia tosi-naisellisia heikkouksia. Hän ei jaksanut sitä käsittää, että Zoen tunteet Gariniin, tuohon kerjäläisrosvoon, olisivat jatkuvasti kestäviä. Kauniin ja hauskan matkan Välimerellä pitäisi riittää saamaan nainen palautumaan järkiinsä.
Zoe oli todellakin ikäänkuin jonkinlaisessa kuumeessa silloin kun hän Havressa astui huvijahtiin. Häntä rauhotti kuitenkin parin päivän valtamerellä yksinäisyydessä ja päivänpaisteessa olo, – tuuli puhalsi hänen lävitseen. Hän heräsi, eli ja nukkui keskellä meren sinistä valoloistetta, rauhallisten aaltojen ikuisen kohinan seuraamana. Hän oli niin järkytetty, että vapisi kauttaaltaan, kun vaan muisti Lenoiren ruumiin lasimaiset silmät ja sen likaisen huoneen, jossa sen näki, sekä savuavan juovan "Ankannenän" rinnan poikki, aukeaman Fontainebleaun metsässä ja omat jäiset kätensä, – ja Rollingin äkkilaukaukset, jotka hän ampui ikäänkuin olisi tahtonut tappaa raivoavan koiran...
Ne tapahtumat olivat ohitse,... olivat ikuisesti ja yhdessä silloisen Zoen kanssa. Sen entisen Zoen kädet eivät olisi voineet näin helposti lämmetä... Hän tunsi itsessään heränneen uuden naisen, kunniallisen ja kokonaan tuntemattoman. Hän joutui heti kiihdyksiin, kun vaan ajattelikaan uutta nimeään: "madame Lamolle".
Zoen ymmärrys ei selvinnyt sellaiseksi kuin Rolling sitä toivoi. Hänen päätään huimasi jonkinlaisen mielikuvituksellisen onnen ennakkotunne. Hän uneksi meren keskellä olevasta saaresta, jossa on ihmeen kaunis kaupunki, korkeita palatseja, joiden portaat ylettyvät laineisiin asti, jossa on kauniita ihmisiä,... ja kaiken sen omistaisi hän,... koko maailman valtijatar...
Näin hän uneksi ja haaveili laivansa sinisen telttakatoksen alla nojatuolissaan. Se oli jatkoa siihen keskusteluun, joka hänellä oli Garinin kanssa Ville-d'Ovreyssä,... tuntia ennen murhia. Garin oli ainoa, joka häntä olisi voinut niinä hetkinä ymmärtää. Mutta Gariniin oli haihtumattomasti liittynyt muisto Lenoiren silmistä ja Gaston-"Ankannenän" hirveästä suusta. Ja Garinilla oli myöskin jääkylmät kädet... Sen vuoksi seisahtui Zoen sydän lyömästä, kun hän niin äkkiarvaamatta radion kuuloputkesta kuuli Garinin äänen sorinan. Siitä hetkestä alkaen hän huusi Garinia joka päivä, rukoili ja uhkaili. Hän tahtoi tavata Garinin,... mutta samalla hän kuitenkin pelkäsi häntä. Garin oli Zoelle likainen tahra siellä avaruuden sinertävän meren ja taivaan laen puhtauden keskellä. Hän tunsi sisäistä pakkoa kertoa Garinille mielettömistä toiveistaan. Hän halusi Garinilta kysyä: missä se hänen "olivivyönsä" viipyy? Kylmät väreet kulkivat Zoen selkää myöten, kun hän vain muisteli Garinin tummavarjoisia silmiä, hänen hymyilyään ja vihapiirteistä suutaan. Hän kuljeksi levottomana jahdillaan päästä toiseen ja turvautui aina lopulta kapteeni Janseniin, säilyttääkseen hänen avullaan viimeiset jätteet ymmärryksestään ja ruokahalustaan.
Eräänä päivänä vastasi Garin hänen kysymyksiinsä:
–. .. odota. Kaikki tulee niin tapahtumaan kuten sinä tahdot. Sinä tarvitset ainoastaan toivoa. Sinä voit toivoa itsellesi mahdottomimpiakin asioita,... se on hyvä... Minä tarvitsen sinua kaikkine hupsuine toiveinesi. Ilman sinua olisi minun työni vain – kuolema...
Tämä oli hänen viimeinen radiopuhelunsa, jonka myöskin Rolling todennäköisesti sai tietoonsa. Tänään odotti Zoe häneltä vastausta kysymykseensä: Minkä päivän Garin on määrännyt, jolloin häntä saisi odottaa laivalle tulevaksi.
Zoe meni kannelle ja nojasi aitaukseen. Jahdin kulku oli niin tasaista, että näytti tuskin ollenkaan liikkuvan. Tuuli oli kokonaan tyyntynyt. Meri heijasti valkoista valohohdetta. Idässä oli rannikko vielä näköpiirin ulkopuolella, mutta sen läheisyyttä todisti siellä leijaileva kevyt usva. Korkealle kohoava tuhkan sekainen savupatsas osotti missä on Vesuvius.
Kapteeni Jansen seisoi komentosillalla ja katseltuaan kaukoputkella ympäristöä, antoi kätensä hiljalleen vaipua alas. Zoe tunsi mitenkä kapteeni nyt häntä katseli ihastuksella. Ja kuinka hän olisi voinut olla katsomatta häntä, kun kerran meren ja taivaan ihmeet näytti olevan vain sitä varten olemassa, että madame Lamolle saisi tässä maitomaisessa avaruudessa nojata laivan aitaukseen ja niitä ihailla.
Mahdottomalta ja naurettavalta näytti nyt Zoelle se aika jolloin hän saatuaan tusinan silkkisukkia, eli puvun suuresta muotiliikkeestä, taikka oikein kokonaisen tuhannen-frangin setelin joltakin lyhytsormiselta ja kalpeaposkiselta nuorelta mieheltä, salli itsensä heihin kiintyä...
Hyi!... Parisi, kapakat, heikkoja tyttöjä, inhoittavia miehiä punottavine naamoineen ja katulöyhkää,... kuinka surkeaa... Likaryvetykset haisevissa kellarikuopissa... Rahaa, rahaa, rahaa!... Hyi,... kun tarkemmin ajattelee, mitä kaikkea ne viheliäiset ihmiset tavottelevat...
Garin sanoi hänelle silloin eräänä yönä: "Te tarvitsette vain toivoa – ja teistä tulee jumalan taikka perkeleen valtionhoitaja, – mitenkä vain itseänne huvittaa. Te saatte halun tuhota ihmisiä,... sellaistakin vaaditaan muun muassa... Te tulette saamaan vallan koko ihmiskunnan yli! Sellainen nainen kuin te, tulette kyllä keksimään mihinkä käytätte olivivyöhykkeen aarteita"...
Zoe ajatteli:
Vanhalla ajalla tehtiin keisareista jumalia. Todennäköisesti siitä oli asianomaisille itselleen huvia. Mutta ei se olisi meidän aikanakaan mikään huono ajanviete. Pitäähän ihraisen toki jollakin tavalla olla hyödyksi. Jumaluuden ruumiillistuminen,... olla elävä jumalatar, keskellä ennen kuulumatonta loistoa ja ylellisyyttä. Minkä tähden ei? Sanomalehdistö voisi minun jumalaksi tulemiseni nopeasti ja aivan helposti levittää kansojen tiedoksi. Ympäri koko tätä maailmaa hallitsee satumaisen kaunis nainen. Epäilemättä pitäisi sen seurauksena näyttäytyä kansalle sellaisella komeudella, että katselijoilta silmät pullistuisivat ulos kuopistaan. Pitäisi rakentaa komea kaupunki ja valikoida siihen asukkaiksi kauniimmat nuorukaiset, joita sitte luultavasti sanottaisiin jumalattaren rakastajiksi... Eikä taitaisikaan olla hullumpaa kutkutusta näyttäytyä niiden nälkiintyneiden poikain joukossa...
Zoe kohotti olkapäitään ja vilkaisi jälleen kapteeniin:
– Tulkaahan tänne!
Jansen oikein vavahti kutsun kuultuaan. Sitten hän läheni Zoeta astuskellen leveitä ja pehmeitä askeleitaan kuumaa kantta myöten.
– Kapteeni Jansen, oletteko te milloinkaan ajatellut, että minä olisin hullu?
– Sellaista minä en ajattele madame Lamolle,... enkä tule ajattelemaan, riippumatta siitä, mitä te käskenettekään minun tekemään.
– Paljon kiitoksia. Minä nimitän teidät jumalallisen Zoen-tähdistön komendantiksi.
Jansen siristeli vaaleilla silmäripsillään. Sitten hän teki kunniaa. Laski kätensä vaipumaan alas ja siristeli vielä kerran. Zoe nauroi ja myöskin Jansenin huulilla väreili hymy.
– Jansen, on olemassa mahdollisuuksia kaikkein mielettömimpäinkin toiveiden täyttymiselle,... kaiken, mitä nainen tämänlaisena kuumana päivällistuntina voi ajatella... Mutta ehtona on taistelu.
– Niinkuin käskette, – vastasi Jansen lyhyesti.
– Kuinka monta solmua on tämän laivan suurin nopeus?
– Neljäänkymmeneen asti.
– Voiko mitkään laivat tämän saavuttaa avonaisella merellä?
– Hyvin harvat... Vain hydroplanit, sellaiset vettä myöten liitävät lentokoneet...
– Hydroplani ei ole vaarallinen... Voi nimittäin olla mahdollista, että meidän on kestettävä sitkeä takaa-ajo.
– Määräättekö ottamaan täyden lastin juoksevaa lämmitysainetta, öljyä.
– Kyllä. Ja sitte säilykkeitä, suolatonta vettä ja shamppanjaa... Kapteeni Jansen, me antaudumme erittäin vaaralliseen yritykseen.
– Niinkuin käskette.
– Mutta kuulkaa: Minä olen voitosta varma.
Zoe ennätti tuskin lopettamaan lausettaan, kun lasikello löi puoli yhtä. Nopeasti käänsi hän radiokoneen päältä suojuskotelon syrjään ja istuutui paikalleen. Ei kuulunut mitään. Hän käänsi vastaanottajan kiertonastaa. Jostakin kuului pari tahtia foxtrotista. Hypistellen kärsimättömästi kulmakarvojaan, vilkasi hän kronometri-kelloon... Garin vaikeni... Hän alkoi jälleen liikuttelemaan kiertonastaa. Vain vaivalla sai hän vapisevat sormensa hallituksi... Vihdoin kuului pitkäveteinen ja tuntematon ääni, joka puhui Venäjän kielellä hiljaa hänen korvaansa:
... "elämä on arvokasta... Saapukaa perjantaina Neapeliin. Asettukaa hotelli Splendidiin ja odottakaa siellä lauantaina puoleen päivään asti uusia tietoja..."
Se oli tiedotuksen loppu ja oli lähetetty aaltopituudella 421. Lähettäjänä oli siis sama asema, jota Garin oli koko ajan käyttänyt. Kansainvälisen radiosopimuksen mukaan ei millään muulla asemalla ollut oikeutta käyttää sitä aaltopituutta.
X.
Sairaalan rautaiset ikkunaluukut suljettiin illalla kello kymmeneltä ja sammutettiin valot. Mutta siinä huoneessa, jossa Schelga nukkui, unohtui jo kolmantena iltana perättäin ikkunaluukut sulkematta. Schelga huomautti siitä Karmeliitti-sisarelle joka kerta. Hän sulki itse ikkunan ja tutki erikoisella huolella, että kiinnityshaat olivat kyllin pätevästi paikoillaan.
Schelgan tila oli viimeisten kolmen viikon kuluessa niin paljon parantunut, että hän voi jättää vuoteensa ja istua ikkunan edessä. Siinä hän oli plataanipuun tuuheita lehväksiä lähellä ja sai katsella mustien rastaiden touhua ja puutarhurin vesisuihkusta kohoavaa sateenkaarta.
Ikkunasta näki yli koko sairaalan pihan, jota ympäröi umpinainen kivimuuri. Kahdeksannellatoista vuosisadalla oli sillä paikalla vielä luostari, jonka vallankumous aikomaan hävitti. Munkit eivät pitäneet uteliaista katselemisista. Sen vuoksi olikin ympärysmuuri korkea ja pitkin pituutta oli sen harjalle sementillä muurattu lasipullojen kappaleita.
Muurin yli voisi päästä ainoastaan siten, että ulkopuolelta asetettaisiin tikapuut myöskin sisäpuolelle. Sairaalaa rajoittava katu oli porvariston asumaa ja varsin hiljainen. Ympäristöllä asetuttiin nähtävästi iltaisin jo kymmenen ajoissa makuulle. Siitä huolimatta oli katu aina kirkkaasti valaistu ja taukoamatta kuului poliisin edestakaisin astunta, jotenka kysymys tikapuiden käytöstä jää mahdottomaksi.
Jos muurin harjalle ei olisi lasin kappaleita kiinnitetty, voisi ketterä mies ilman tikapuitakin päästä sen yli pihaan. Schelga tarkasteli joka aamu ikkunastaan verhojen taakse kätkeytyneenä tätä muuria joka kohdalta. Ainoastaan siltä puolelta voi uhata vaara. Jos Rolling lähettäisi jonkun miehen, olisi hän vain siltä suunnalta odotettavissa. Sairaalan sisäpuolelta tullen se olisi kovin huomiota herättävää ja selvää. Että murhaaja tavalla taikka toisella tulee, siitä oli Schelga aivan varma.
Hän odotteli nyt poispääsyään varten vielä lääkärin tarkastusta. Oli yleisesti tunnettua, että lääkärillä oli tapana käydä laitoksella viisi kertaa viikossa. Tällä kerralla selvisi, että lääkäri olikin itse sairastunut. Ja Schelgalle selitettiin, että ilman lääkärin tarkastusta ei häntä voida mitenkään laskea pois sairaalasta. Siihen selitykseen hän sitten tyytyikin ilman vastusteluita. Hän tiedotti vain Neuvosto-Venäjän lähetystölle, että sieltä pitäisi tuoda ruokaa. Sairaalan muut eväät hän kaatoi vesijohdon likaviemäriin, mutta leivän hän syötti rastaille.
Mistään vaarasta ei vieläkään näyttänyt etukäteen olevan minkäänlaisia oireita. Mutta Schelga käsitti, että Rollingin täytyi yrittää vapautua hänestä, ainoasta todistajasta. Nämä ajatukset jännittivät hänen mieltään ja hermojaan siinä määrin, että lopulta hän ei enää voinut nukkua juuri nimeksikään. Sairaanhoitaja, Karmeliitti-sisar toi hänelle päivittäin sanomalehdet. Hän tutki ne huolellisesti ja leikkeli saksilla niistä talteensa kaikki sellaiset kohdat, joita piti jollakin tavalla asiataan koskevina. Chlinovin hän kielsi sairaalassa käymästä. Wolf, Chlinovin toveri ja hänen toinen apulaisensa, oli Saksassa Rheinin seuduilla hankkimassa tietoja siitä mitä Rolling puuhailee sikäläistä aniliiniteollisuutta vastaan.
Kun Schelga aamulla silmäili ympäri puistoa totuttuun tapaansa, vetäytyi hän äkkiä piiloon, ikkunaverhojen taakse. Hän tuli oikeastaan hyvälle tuulelle. Vihdoinkin! Pihan pohjoisella sivulla oli erään lehmuksen taakse asetettu muuria vasten tikapuut. Ne olivat siellä tuuhean puun takana tavallaan puutarhurilta piilossa. Tikkaiden yläpää oli noin kolmisenkymmentä senttimetriä muurin harjalla olevien lasisirpaleiden yläpuolella. Schelga äännähti itsekseen:
– Näppärästi ne koirat ovat sen järjestäneet!
Nyt hänen tarvitsi enää vain odottaa. Hän oli jo aikaisemmin suunnitellut valmiiksi mahdollisen puolustuksensa. Nyt hän rupesi tutkimaan "aseitaan". Vaikka oikea käsivarsi jo olikin siteistä vapaa, oli se vielä varsin heikko. Vasen oli vielä kovassa kipsikapalossaan ja sairaanhoitajattaren sitomana kiinni lujasti rinnalla. Tämä käsivarsi painoi kipsikapaloineen vähintäinkin viisitoista naulaa. Ja sepä se olikin Schelgan ainoa puolustusase tällä kerralla.
Sairaanhoitaja-sisaret olivat jälleen unohtaneet perättäin kolmena yönä sulkea Schelgan huoneen ikkunan. Neljäntenä iltana asettui hän jo kello yhdeksän aikana makuulle. Siinä loikoessaan hän kuuli mitenkä yläkerroksissa pantiin ikkunaluukut toinen toisensa jälkeen kiinni, mutta hänen ikkunansa jättivät taaskin auki. Kun sitten valot sammutettiin, hyppäsi hän vuoteeltaan ja alkoi oikealla kädellään repiä vasemmasta pois siteitä. Hampaitakin piti siinä työssä käyttää apuna.
Hän istuutui lepäämään ja kuunteli hengittämättä... Vihdoinkin oli vasen käsi vapaa... Hän voi sen koukistaa vain puoliväliin. Ähkien vihlovasta tuskasta koetteli hän tehdä muutamia liikkeitä. Olkapäässä ei tuntunut olevan mitään vikaa... Hän vilkasi puistoon. Sitä valaisi muurin yli katulyhty ja tikapuut olivat entisellä paikallaan lehmuksen alla. Siinä odotellessaan kääri hän vielä vuodepeitteen nyytiksi ja asetti sen lakanan alle. Hän oletti, että pimeän hämärässä huoneessa voisi sitä myhkyrää luulla ihmiseksi.
Ikkunan edustalla oli aivan rauhallista. Ainoastaan pisaroita kuului putoilevan maahan. Parisin yllä näkyi sini-punertava valohohde, niinkuin pohjanpalo. Suurien puistokatujen hälinä ei voinut kuulua tänne asti. Plataanipuun mustat lehdet riippuivat aivan liikkumattomina. Oli niin hiljaista, että jostakin etäämpää vinttikamarin ikkunasta kuului, ikäänkuin läpinäkyvänä naisen ääni:
"Mikko, kello on jo yksitoista."
Auton hurina kuului jostakin. Schelga kokosi huomiotaan siinä määrin, että hän luuli kuulevansa plataanipuun oksilla yöpyvien rastaiden sydämien sykinnän. Todennäköisesti kului hyvin pitkä aika. Vihdoin alkoi puutarhasta kuulumaan sellainen rapina ja kahina, ikäänkuin hioisi puulla kalkitukseen.
Schelga vetäytyi ikkunaverhojen takaa huoneen seinustalle. Hänen kipsissä oleva käsivartensa vaipui alas... "Kuka? Kuka hän mahtaneekaan olla", – ajatteli hän... "Eihän vain lopultakin Rolling itse?"
Lehdet kahisivat – ja rastaat tulivat levottomiksi. Schelga tuijotti ikkunasta himmeästi valaistulle alakerroksen parvekkeelle, josta ehdottomasti täytyi nyt jonkun ilmestyä.
"Ampumaan ne eivät rupea", – ajatteli Schelga... "Mutta ne voivat käyttää muita sikamaisuuksia, tukahduskaasua, taikka jotakin muuta sellaista..." Hetkistä myöhemmin hän näkikin alas ilmestyvän miehen pään, jota peitti syvälle painettu hattu. Schelga kohotti jo kipsikapaloisen käsivartensa ylös, voidakseen antaa kyllin voimakkaan iskun. Varjo kohosi jo olkapäitään myöten hänen ikkunansa kohdalle ja ojensi levällään olevat sormensa ylös...
– Schelga, toveri Schelga, – kuiskasi varjo venäjän kielellä... Minä se olen, älkää pelätkö.
Schelga oli kaikkeen muuhun valmistautunut, mutta ei tähän. Ei sanoihin, eikä myöskään ääneen. Hän kiljasi tahtomattaan ja ilmaisi sillä läsnäolonsa... Ihminen hyppäsi yhdellä heilahduksella sisälle yli ikkunalaudan ja ojensi sitten molemmat kätensä ikäänkuin puolustautuakseen... Hän oli – Garin.
– Minä ajattelinkin jo tätä, että te odotatte. Teidät aikovat murhata tänä yönä, – sanoi hän kiireesti... Mutta sehän olisi minun vahinkoni. Ymmärrättekö sitä? Minä uhmaan tällä hetkellä,... piru ties, mitä kaikkea minulla onkaan pelissä. Mutta minun täytyy pelastaa teidät. Mennään heti. Minulla on auto odottamassa...
Schelga vetäytyi pois ikkunapielestä. Kun Garin huomasi hänen kääreisen kätensä olevan lyöntiin kohotettuna, välähteli hänellä hampaat hyvätuulisen hymyn takaa:
– Kuulkaahan nyt Schelga,... jumalan nimessä, minä en ole teidän käteenne syyllinen. Muistatteko meidän sopimustamme Leningradissa? Minun pelini on kunniallista. Tuosta epämukavuudesta saatte kiittää sitä Rolling-sikaa. Minuun te voitte luottaa. Mennään nyt, joka sekuntti on kallis...
– Älkää nyt olko mikään narri, Schelga! Ja tekö olette olevinanne ankarain periaatteiden mies? Minä esitän teille: työskennellään yhdessä Rollingia vastaan... Kas niin,... lähdetään ajamaan...
Schelga ravisti päätään itsepintaisena:
– Minä en tahdo! Minä en lähde!
– Se on aivan samantekevä,... mutta ne murhaavat teidät.
– Sen minä haluan ensin nähdä.
– Rolling on lahjonut kaikki hoitajattaret, vartijat ja hallinnon... Teidät kuristetaan. Minä tiedän sen... Te ette elä tätä yötä pitemmälle... Te olette tietysti selittäneet tilanteen meidän lähetystölle? Hyvä niinkin... Lähettiläs tulee vaatimaan selitystä teidän murhasta... Äärimmäisessä tapauksessa tulee sitte Ranskan hallitus pyytämään anteeksi... Mutta sillä ei teidän asianne ole autettu. Rollingin täytyy raivata teidät, ainoan todistajan, pois tieltään... Hän ei tule mitenkään, eikä milloinkaan sitä sallimaan, että te astutte Neuvosto-Venäjän lähetystön kynnyksen yli...
– Minä jo sanoin, että minä – en lähde! Minä en tahdo!
Garin hengitti syvään, sekä vilkasi sitten taakseen ikkunasta ulos.
– Hyvä, sitte minä otan teidät mukaani tahtomattanne.
Hän astui askeleen taaksepäin ja pisti kätensä nuttunsa taskuun.
– Mitä te sillä tarkotatte, kun sanotte: ilman minun tahtoani?
– Se merkitsee – tätä!...
Garin tempasi samassa silmänräpäyksessä taskustaan lyhyen kaasulla täytetyn putken ja käänsi sen vasten Schelgan suuta, jolle ei jäänyt minkäänlaista aikaa edes huutaakseen. Hän tunsi vain mitenkä jokin öljymäinen neste virtasi hänen kasvoilleen... Hänen silmissään hämärsi vielä vain jonkinlainen kumipallo, jota Garin puristi kädessään... Viimein häneltä tukehtui hengitys kuumaan, sekavaan ja imelään hervottomuuteen...
Vihdoin sai Schelga sanotuksi:
– Hyvä, te viette minut täältä pois, mutta entä sitten?
– Minä piilotan teidät... lyhyeksi ajaksi... Älkää peljätkö mitään. Siksi aikaa vain kun minä en ole Rollingilta saanut toista puolta... Luetteko sanomalehtiä?... Rollingilla on onnea kun pirulla. Hän kahmii niinkuin lapiolla lykkien miljaardeja dollareja kokoon... Mutta hän ei voi toimia rehellisesti. Kuinka paljon tahdotte, Schelga? Nimittäkää joku haluamanne summa! Kymmenen, kaksikymmentä, eli vaikkapa viisikymmentä miljoonaa! Minä sitoudun kirjallisesti sen summan luovuttamaan teille.
Garin puhui hiljaisella äänellä, mutta nopeasti, niinkuin kuumeessa. Hänen laihtuneella muodollaan näkyi värähtelyä.
XI.
– Kuuluuko uutisia?
– Kuuluupa niinkin. Hyvää päivää, Wolf!
– Minä tulen suoraan asemalta ja olen nälissäni, niinkuin vuonna 1917.
– Näytätte olevan hyvällä tuulella, Wolf. Oletteko ehkä saanut jotakin tärkeää selville?
– Kyllä. Minä olen saanut paljo selville... Voidaanko täällä puhella keskenämme? Hyvä. Mutta nyt nopeasti ja – saksaksi. Päivällinen syödään Montmartrella.
Wolf istuutui Chlinovin viereen ratsastavan Henrik IV muistopatsaan kivijalustalle. Heidän takanaan oli Conciergerien tutkintovankilan musta torni. Heidän edessään oli Citée-saaren huippukärki, joka päättyi veden yli kumartuneeseen pajupensaaseen. Temppeliherrain ritarit ja hallinto saivat täällä aikoinaan vaeltaa polttoroviolle. Seinen monet sillat kuvastelivat itseään vedessä ja etäällä niiden yli näkyi laskeva aurinko oranssinkeltaisten tomusäteiden keskeltä. Rantaan kiinnitettyjen, rautaisien ja hiekalla täytettyjen kuorma-aluksien reunoilla oli ranskalaisia onkimassa. He olivat kaikki Rollingin hyökkäyksien ja Marokon sodan vuoksi taloudellisesti häviölle joutuneita ihmisiä. Seinen vasemmalla rannalla, pitkin sen graniitti-kivistä suojusaitaa oli etäälle aina ulkoministerin palatsiin asti vanhojen kirjojen kauppiaita haukottelemassa tavaravarastojensa vieressä. Heidän kirjojaan ei enää kukaan tässä kaupungissa tarvinnut. Siellä kulutti "vanha-Parisi" päivänsä menemään. Siellä pitkin rantaa, kirjojen, lintuhäkkien ja alakuloisten onkijain vierellä näki elähtäneitä ihmisiä riutunein katsein. Useimmilla heillä huuliparta peitti suuta, päässään oli heillä kuluneita olkihattuja ja heidän yllään hihattomia viittoja, jotka tuulessa lepattivat... Kerran oli tämä Parisi – heidän kaupunkinsa. Piru sentään, tuolla Conciergerien vankilassa ammui aikoinaan Danton niinkuin härkä, jota kuletetaan teurastettavaksi. Ranskan kansa lensi niinkuin onnestaan mielettömänä armeijaan. Tuolla oikealla, Louvren grafittikivisten kattojen takaa, jossa Tuilerien puisto vilkkaa niinkuin jokin leikkikalu, siellä on myöskin aikoinaan eletty kuumia päiviä. Siellähän kenraali Galifetin joukkojen ampumat kartessiluodit vinkuivat pitkin Rue Rivolia. Voi sentään, kuinka paljo Ranska on aikoinaan omistanut kultaa! Jokainen kivi täällä, jos niitä vain ymmärrettäisiin, – kertovat entisestä suuresta menneisyydestä. Entäs nyt,... ymmärtäneekö sitä itse pirukaan, mitä tässä on tapahtunut. Nyt on tämän kaupungin herrana se merentakainen hirviö,... Rolling. Kunnon porvaristolle ei jää muuta keinoa jälelle, kun pää riipuksissa istua täällä joella onkimassa... Voi sentään!...
Wolf täytti piippunsa väkevällä tupakalla ja sytytti sen, sekä alkoi kertomaan:
– Asia on nyt niin: Saksalainen aniliiniteollisuus on enää ainoa, joka ei halua amerikkalaisista tietää mitään ja viittaa niille vain kintaalla. Valtio on antanut sille teollisuushaaralla kahdenkymmenen miljoonan markan suuruisen avustuslainan. Ja nyt on Rollingin kaikki ponnistukset kohdistettu saksalaisen kemiateollisuuden kukistamiseksi.
– Hän pelaa viimeisen kortin varassa.
– Hän myy tämän kuun kahdeskymmeneskahdeksas päivä tavattoman suuren määrän aniliiniyhtiön osakkeita.
– Sehän onkin jo tärkeä uutinen, Wolf.
– Kyllä... Me olemme päässeet juoneen kiinni. Varmasti on Rollingin sormet pelissä, vaikkakaan eivät osakkeet ole vielä tähän päivään mennessä alentuneet pennilläkään. Ja tänään on jo kahdeskymmenes päivä. Ymmärrättekö nyt, mitä hän yksinään uskaltaa yrittää?
– Tässä tapauksessa pitää heillä olla jo kaikki valmiina.
– Minä uskon myös, että Garinilla on jo koneensa valmis.
– Missä ne aniliinitehtaat sijaitsevat?
– Rheinin varrella, lähellä N:n kaupunkia. Jos nyt Rollingille onnistuu kukistamaan nämä saksalaiset tehtaat, on hän silloin kaiken europalaisen teollisuuden valtias. Chlinov, me emme saa laskea romahdusta tapahtumaan. Meidän velvollisuutemme on pelastaa saksalainen aniliiniteollisuus.
Chlinov kohotti vain olkapäitään ja vaikeni. Wolf jatkoi:
– Minä ymmärrän, että minkä pitää tapahtua, se tapahtuu. Me emme kumpainenkaan kykene vastustamaan Amerikan hyökkäystä. Mutta piru tietää, että tämän asian mukana tulee odottamatta muut vieläkin vakavammat seikat esille...
– Tarkoitatteko – vallankumousta?
Chlinov vilkasi niinkuin jollakin tavalla yllätettynä sivulta toveriinsa. Wolfilla oli silmät pyöreänä ja keltaisen vihaisina.
– Wolf, – porvaristo ei voi Europaa pelastaa.
– Sen minä kyllä tiedän.
– Vai niin?
– Minulla oli matkoillani kyllin tilaisuuksia näkemään, mitenkä porvaristo,... ranskalaiset, saksalaiset, englantilaiset, italialaiset, ynnä muut, rikoksellisina ja kylmäverisinä myyvät tätä vanhaa maailmaa. Näin ollen tulee kulttuurin loppu – huutokaupassa.
Wolf tuli aivan punaiseksi sisäisestä harmista:
– Minä käännyin vallanpitäjien puoleen, selitin heille vaaran ja pyysin apua löytääkseni Garinin... Ja minä sanon teille hirveän todellisuuden. Minulle naurettiin vasten silmiä ja sanottiin:... piru sinut vieköön. Perästäpäin saavat kyllä sitä katua. Minä en ole niitä, joita myydään nipistelemällä.
– Mitä te saitte Rheinin varsilla selville?
– Minä sain tietää, että sikäläisillä aniliinitehtailla on suuria tilauksia. Värejä, hajuvesiä ja puolituotteita. Niiden valmistuminen on parhaillaan kaikkein vaarallisimmalla kohdalla. Siellä on myöskin valmistettavana viisisataa tonnia tetriliä ja tehän tiedätte minkälaista räjähdysainetta se on.
Chlinov hypähti seisalleen kiihtymyksestä. Keppi, johonka hän nojasi taipui kovasti. Hän kuitenkin rauhoittui ja istuutui jälleen kysyen:
– Mutta kenelle?
– Ilettäville lurjuksille, – jatkoi Wolf, siristellen kellertäviä silmiään kiinni auringon valolta... Eräässä sanomalehdessä oli tiedotus, jossa selitettiin välttämättömäksi työläisten siirtäminen pois näiden kirottujen tehtaiden läheisyydessä olevista asunnoistaan, Näissä aniliinitehtaissa työskentelee enemmän kuin sataviisikymmentätuhatta työläistä. Ajatelkaahan: sataviisikymmentätuhatta taistelijaa Europan vapauden puolesta. Se lehti, joka tämän tiedotuksen julkaisi, tuomittiin maksamaan rahasakko,... tietysti Rollingin toimenpiteestä.
– Wolf, me emme saa hävittää yhtään päivää toimettomana.
– Minulla on jo tämänpäiväiselle 11:sta junalle matkalippu tilattu.
– Me matkustamme Rheinille N:nään.
– Minäkin luulen, että ainoastaan sieltä me voimme löytää Garinin jälet.
– Katsokaahan nyt, mitä minä olen saanut aikaan. Chlinov veti taskustaan tukun sanomalehtileikkeleitä ja näytti niitä Wolfille.
– Minä olin toissapäivänä Schelgan luona. Vein hänelle hedelmiä ja viiniä. Vain kolme minuuttia sain olla hänen kanssaan keskustelussa. Sillä ajalla hän esitti päätelmiensä tuloksena, että Rolling ja Garin ovat ehdottomasti jollakin tavalla edelleen yhteydessä keskenään.
– Aivan ymmärrettävästi – ja päivittäin.
– Postin kauttako? Vaiko sähkösanomilla?
– Ei missään tapauksessa kummallakaan. Mutta ilman kaikkia kirjallisia jälkiä.
– Sitten tietysti – radiolla.
– Ei niinkään. Sillä vaikkapa puhelu olisi salamerkillä, tulisi se huudetuksi yli koko Europan... – Ei.
– Sitte kolmannen henkilön välitykselläkö? Ei. Minä ymmärrän, että teidän Schelganne on tarkka mies, – sanoi Wolf... Antakaa minulle ne sanomalehtileikkeleet.
Sitten hän asetti tukun polvelleen ja alotti tarkkaavaisesti lukemaan kappaleita toisensa jälkeen punaisella kynällä merkityistä kohdista.
"Kaikki huomio kohdistettava aniliiniin"... "Alotan"... "Paikka on jo löydetty"...
– Vai – "on paikka jo löydetty", – kuiskasi Wolf... Tämä lehti ilmestyy K:ssa. Se kaupunki on vuoren rinteellä ja lähellä N:ää.
Sitten hän jatkoi jälleen lukemistaan:
"Olen huolestunut"... "Määrätkää varma päivä"... "Lasketaan kolmekymmentäviisi päivää sopimuksen valmistumisesta"...
– Tässä keskustelussa voivat olla vain Rolling ja Garin... Sopimus tuli tehdyksi Fontainebleaun metsässä yöllä viime kuun 23. Siihen kun lasketaan lisää kolmekymmentäviisi päivää, saadaan tämän kuun 28 päivä. Se on se sama, jolloin aniliini-osakkeet pitäisi laskea liikkeelle...
– Jatkakaa, jatkakaa, Wolf... Tehän teitte tässä aivan suurenmoisen havainnon... Se on Garin, kyselee K:ssa. Seuraavana päivänä oli samassa lehdessä Rollingin vastaus:
"Laiva saapuvilla. Tulkaa kolmantena päivänä. Tiedot radiolla"...
– Ja täällä:... Neljä päivää sitten kyselee Rolling "jos valo on havaittavissa"... Siihen vastaa taasen Garin:
"Ympärillä autiota. Etäisyys 20 kilometriä"...
– Siis toisin sanoen: Garinin kone asetetaan vuorelle. Kahdenkymmenen kilometrin etäisyydestä voi valosäteellä tavata vain siinä tapauksessa, että se lähetetään hyvin korkealta.
Wolf hiveli otsallaan olevia poimuja, sekä virkkoi:
– Chlinov, meille jää kirotun vähän aikaa. Jos otetaan kahdenkymmenen kilometrin säteellä ympyrä, jonka keskuksena on tehdas, saadaan tutkia ympäristöä noin viidenkymmenen kilometrin laajuudelta... Eikö tällä välillä ole näkynyt muita lähempiä tietoja?
– Ei. Ja minulla oli sitäpaitsi aikomus soittaa puhelimella Schelgalle, sillä uskottavasti hänellä on vielä leikkauksia eiliseltä ja tältä päivältä.
Wolf nousi seisalleen. Voi helposti huomata, mitenkä hänellä kaikki lihakset jännittyivät. Chlinov esitti, että mentäisiin Seinen vasemmalle rannalle ja otettaisiin siellä jossakin kahvilassa puhelu Schelgalle. Wolf kulki niin kiivaasti sillan yli, että nykäsi ohimennessään erästä vanhanpuoleista miestä. Hänellä oli viallinen "kukonrinta", yllään "hanurihousut" ja likainen nuttu, joka oli mahdollisesti kastunut jonkun sodassa kaatuneen muistoa itkiessä. Vanhus ravisteli päätään ja tomuista hattuaan, ja katseli kauan tiehensä rientäneen ulkomaalaisen jälkeen, sekä mutisi:
"Voi teitä, ulkomaalaiset!... Kun on rahoja taskussaan, niin voi jo tuollalailla tyrkkien juosta niinkuin olisi kotona,... ja voi kiirehtiä aikanaan hempukoitaan tapaamaan... Voi teitä,... villit!"
Wolf joi kahvilassa vain lasillisen sodavettä sinkillä vuoratun tarjoilupöydän edessä seisoen. Puhelinkopin lasiovien läpi hän voi nähdä siellä olevan Chlinovin selän. Hän näki mitenkä Chlinov äkkiä tempasi olkapäänsä luonnottoman korkealle ja ikäänkuin luuhistui puhelintorven yli. Sitten ojentausi suoraksi ja tuli kopista ulos. Hänen kasvonsa olivat rauhalliset, mutta palttinanvalkoisena. Tultuaan Wolfin luo, virkkoi hän matalalla ja hämmenneellä äänellä:
– Sairaalasta vastasivat minulle, että Schelga on sieltä hävinnyt jäljettömiin. Kaikki mahdollinen on tehty hänen löytämisekseen... Minä luulen kuitenkin, että hänet on siellä murhattu.
XII.
Pirtin isoa uunia oli savustettu jo täydet kaksisataa vuotta. Uunilaitoksesta otti toisen puolen alaa liesi, jossa nyt paloi rätiseviä oksia. Uunin kahdella sivulla oli isoja rautakoukkuja, joihin aikoinaan oli ripustettu? makkaroita ja kinkkuja savustumaan. Uunia suojeli vielä sen kupeisiin hakatut kaksi kivistä "pyhäinkuvaa". Toisella sivulla riippui nyt yhdessä rautakoukussa Garinin keveä hattu ja toisessa rasvottunut upseerin lakki. Pirttiin antoi valoa vain liedellä palava tuli. Pöydän ympärillä istui neljä miestä. Heidän edessään oli olkikudoksella verhottu viinipullo ja täysinäiset lasit. Oli jo myöhäinen yö, oikeastaan jo aamu lähenemässä.
Kaksi miehistä oli kaupunkilaiseen tapaan puettu. Toisella heistä oli pöhöttynyt vartalo ja lyhyet, pystyssä törröttävät hiukset. Toisella oli pitkähköt ja vihaiselta näyttävät kasvot. Kolmas oli talon, "Meijeripihan" omistaja, kenraali Subotin. Hänellä oli yllään vain tahrainen liinapaita, jonka hihat oli kääritty kyynäspäihin asti. Hänen paljaaksi ajeltu päänsä oli alituisessa liikkeessä. Hänellä oli pensaan tapainen huuliparta ja hänen lihava naamansa oli viinin värjäämänä veripunainen.
Neljäs miehistä oli – Garin,... matkailijan puvussa. Hän laski välinpitämättömästi sormensa viinilasin reunalle:
– ... Niin on oikein hyvä. Mutta minä vaadin sen, että minun vangiltani ei saa hiuskarvaakaan vahingoittaa, siitä huolimatta vaikka hän onkin bolsheviikki. Hänelle on annettava ruokaa kolme kertaa päivässä, viiniä, hedelmiä ja kasviksia. Viikon kuluessa minä haen hänet pois ja vien – Belgian rajan yli...
– Se on kolmen neljännestunnin automatka, – huusi pitkänaamainen mies ja kumartui nopeasti eteenpäin.
– Asian pitää jäädä luottamuksen mukaisesti ankarimman salaiseksi... Minä ymmärrän, herra kenraali ja herrat upseerit, että minua kohdellaan joukossanne niinkuin ainakin aatelismiestä. Sen vuoksi minä myöskin odotan, että minä loukkaamattomana ja kuoliaaksi kidutetun tsaarin aikuisten tapojen mukaisesti voin teiltä vaatia sellaista apua, joka on puhtaasti ihanteellisista perusteista lähtöisin, sekä myöskin samanlaisena täytetään. Muussa tapauksessa en minä olisi teidän apuanne ollenkaan pyytänyt.
– Mehän olemme täällä kaikki korkeamman seurusteluluokan jäseniä, ja senvuoksi, mitä asiassa olisi enää selitettävää? – röhisi kenraali, sekä liikutteli samalla paljasta päänahkaansa ja tyhjensi lasinsa.
– Minä uudistan puoleltani ehdot: Maksan vangin täydestä hoidosta kymmenentuhatta frangia vuorokaudelta. Oletteko tyytyväisiä?
Kenraalin silmäinaluksissa oli ennestäänkin veren täyttämät pahkat, mutta ne pullistuivat vieläkin isommiksi ja hän antoi katseensa kiertää tovereissaan. Se miehistä, jolla oli korkeat poskiluut, veti nenänsä poimuille niinkuin hanurin. Ja pitkänaamainen sähisi hampaidensa välistä.
– Aivan niin, – sanoi Garin... Suokaa anteeksi, jalot herrat,... tässä on etuantina maksu kolmelta ensimmäiseltä päivältä...
Hän veti housunsa takataskusta nipun tuhannenfrangin setelejä ja heitti ne pöydälle, jossa ne sattuivat viinilätäkköön.
– Olkaa hyvä, herrat... Nämä eivät ole mitään unkarilaisia frangin setelejä, vaan suoraan Ranskan valtion pankista,... virallinen side vielä ympärillä.
Kenraali painautui lähemmäksi pöytää, otti setelinipun ja tarkasteli sitä lähemmin. Sitten hän pyyhkäsi vatsaansa ja alkoi lukemaan setelejä molempien sieramiensa kovasti tohistessa. Toiset hänen toverinsa tunkeilivat ympärillä ahnaina ja ilettävät silmät levällään.
Garin sanoi seisomaan nousten:
– Sallitteko, että minä tuon vankini tänne sisälle?
XIII.
Schelgan silmät oli vyöllä sidottu umpeen ja olkapäille oli heitetty autoilijain viitta. Hän tunsi liedestä tulevan lämmön ja hänen jalkansa alkoivat vapisemaan. Garin veti hänet tuolin luokse. Schelga istuutui heti ja laski kipsikääreisen kätensä polvelleen.
Herra kenraali ja molemmat toiset upseerit tähystivät Schelgaa sellaisella rakkaudella, joka näytti siltä, että eivät tarvitseisi muuta kun viittauksen ja hänestä ei olisi lyhyen ajan kuluttua muuta kuin luun jätteitä jälellä. Garin ei kuitenkaan antanut sellaista viittausta. Hän taputti vain Schelgaa olalle ja sanoi hyvätuulisena:
– Te ette tule olemaan minkään puutteessa. Täällä te olette kehittyneiden ihmisten luona, ja sitäpaitsi teistä on hyvästi maksettu. Teitä suojellaan täällä niinkuin munaa pääsiäispäivänä. Parin päivän kuluttua minä tulen ja vapautan teidät. Toveri Schelga, antakaa minulle kunniasananne, että te ette yritä täältä karkaamaan, ette mellastele, ettekä herätä mitenkään poliisin huomiota.
Schelga ravisteli kielteisesti alas painunutta päätään. Garin kumartui häntä lähemmäksi:
– Muussa tapauksessa minun on hyvin vaikea mennä takuuseen teidän mukavuudestanne täkäläisessä olinpaikassanne... No, annatteko minulle lupauksenne?
Schelga puhui puoliääneensä ja hitaasti:
– Minä annan kommunistina teille sanani... Kenraali veti heti ajellun päänahkansa poimuille ja toiset upseerit hymyilivät keskenään.
– Minä annan kommunistina teille sanani, että minä ensimäisessä parhaassa ja sopivassa tilaisuudessa murhaan teidät, Garinin. Minä annan sanani siitä, että minä ryöstän teiltä koneenne ja vien sen Moskovaan... Minä vakuutan, että kahdeskymmeneskahdeksas päivä...
Garin ei antanut hänen pitemmälle jatkaa puhettaan, vaan sieppasi häntä kaulasta kiinni.
– Etkö sinä vaikene, hullu!... Mieletön!... Hän kääntyi toisiin läsnäolijoihin päin ja sanoi käskevällä äänellä:
– Herrat upseerit, minä varotan teitä: tämä mies on kovin vaarallinen, sillä hänellä on mahdottomia harhaluuloja ajatuksissaan...
– Minä sanon, että on paras pitää häntä viinikellarissa vangittuna, – sanoi kenraali viinabassollaan. Viekää hänet pois.
Garin pyyhkäsi vain huulipartaansa. Upseerit tarttuivat Schelgaan kiinni, työnsivät hänet ulos eräästä sivuovesta ja laahasivat kellariin... Garin alkoi vetämään autohansikkaita käsiinsä:
– Yöllä kahdeskymmenesyhdeksäs tätä kuuta olen minä jälleen täällä. Teidän ylhäisyytenne voi jälleen kolmantenakymmenentenä jatkaa kokeilujaan kaniinin siitoksella ja voi myöskin ostaa ensiluokan lipun valtamerilaivalle, ja voi myöskin elää niinkuin espanjalainen parooni, vaikkapa oikein New Yorkin viidennellä avenuella...
– Ja mitä vakuuksia te tarjootte? – kysyi kenraali.
– Minä maksan puhtaalla rahalla.
– Kyllä kaiketi tuolle koiranpennulle pitää olla jonkinlaiset paperit?
– Olkaa hyvä ja etsikää hänelle asianmukainen matkapassi.
Garin otti taskustaan tavallisella käärelangalla köytetyn paperikäärön ja avasi sen. Ne olivat samat paperit, jotka hän varasti Schelgalta Montainebleaun metsässä. Hänellä ei ollut tähän mennessä vielä aikaa niitä tarkastella.
– Täällä onkin matkapassi, joka on nähtävästi minua varten aiottu. Erittäin huomaavaisesti tehty. Olkaa hyvä ja käyttäkää tätä, teidän ylhäisyytenne.
Garin heitti matkapassin pöydälle, mutta vilkasi siihen vielä kerran, ja sai siihen erikoisen mielenkiinnon. Hän työntäytyi lähemmäksi valoa jatkamaan tarkastustaan. Kulmakarvat vetäytyivät hänellä yhteen.
– Perkele sentään, – hän huudahti ja syöksyi ulos siitä sivuovesta, josta Schelga vietiin.
XIV.
Schelga lojui kellarin kivilattialle asetetulla patjalla. Savuava petroolilamppu valaisi kellaria, jossa ei muuta entisestään ollut kuin hämähäkin verkkoja ja tyhjiä tynnörejä. Garin etsi hyvänaikaa tähystellen Schelgan katsetta. Seisoessaan siinä Schelgan edessä hän puri huultaan:
– Minä olin liian kiivas, Schelga. Mutta älkää olko minulle siitä vihaisena... (Schelga veti suutaan hymyyn)... Minä uskon vieläkin, että me molemmat löydämme yhteisen kosketuspisteen toiminnallemme. Kyllä me vielä pääsemme sovintoon. Tahdotteko?
– Koettakaa sitä itse!
Garin puheli mairittelevasti, kokonaan toisella tavalla kun viisi minuuttia sitten. Schelgan huomio tuli sillä kun tulikin herätetyksi. Hän oli kuitenkin viime yönä kokemistaan jännityksistä ja niiden seurauksista niin herpaantunut, että koko ruumis tuntui olevan lamassa ja henkisesti myöskin kummallisesti väsähtänyt... Garin istuutui hänen viereensä patjalle ja alkoi tupakoimaan. Hänen kasvonsa näyttivät olevan hyvin miettiväiset, mutta muulta olennoltaan hän oli hyvinvoivan näköinen, hyvätuulinen ja sydämellinen...
"Mikä kumman tarkoitus tuolla lurjuksella nyt mahtaa olla mielessä? Mikä?" – ajatteli Schelga. Ja hänestä tuntui niinkuin jonkinlainen harso olisi laskeutunut hänen aivojensa peitteeksi.
– Meillä kummallakin on yhteinen vihollinen, – alotti vihdoin Garin... Teille hän on amerikkalaisen kapitalismin edustaja, joka aikoo suurisuuntaisesti tehdä koko Europan amerikalaiseksi siirtomaaksi. Ja hän on varustettu sellaisella vauhdikkuudella ja toimintatarmolla, jonkalaisen voivat omata vain amerikalaiset. Minä olen jonkun verran ajatellut tätä seikkaa. Se on kirotun mielenkiintoista. Tässä uusiutuu jokapäiväinen kokemus hallitsijamaan ja siirtomaan välisistä suhteista. Samoista syistä tapahtui aikomaan Rooman häviö. Ja niin tulevat myöskin amerikalaiset yankeet välttämättömästi tallaamaan europalaisten vanhat pyhyydet. Rolling on uusi – Kolumbus, mutta hänellä on vain päinvastainen purjehdussuunta. Kullan vuoksi, tuon vanhan viettelystavaran vuoksi, tuli hän valtameren yli tänne Europaan... Nyt me olemme "mexikolaisia sekasikiöitä"... Nyt he ikävöivät sitä salaperäistä kaupunkia – Eldoradoa... Se on luonnonlaki! Me europalaiset, meidän pitää taistella,... ja tullaan taistelemaan... ja vihdoin ymmärrettävästi – tuhoutumaan...
– Mitä te nyt puhutte?... Hullutuksia!
– Mitenkä niin hullutuksia?... Perusteellisesti käsitellen on se sittenkin oikein! Ainoastaan esitysmuoto oli liian – runollinen... No niin: Amerikalaiset eivät tarvitse Europaa vastaan taistellessaan ja päämäärään, eli voittoon päästäkseen, muuta kuin saada toimittaa tänne viljaa, lihaa, sokeria sekä muita elintarpeita. Ja niillä keinoilla he pakottavat Europan Amerikasta riippuvaiseksi. Jos tämä suunnitelma toteutuu edes osittain tämän keskustelun mukaisesti, niin kohta puhutaan asiasta kuitenkin lähemmin. Kehityksen kulkuhan on aivan selvä: Missä työ on halvinta?... Europassa... Senpä vuoksi: Tänne siis tehdaslaitokset... Edessä on vain yksi haitallinen vastus: Se on Venäjä. Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto. Se on jyväaitta, jossa saa seistä kaulaa myöten jyvävarastoissa. Venäjän loppumattomat aavikot voivat helposti tuottaa kaikille europalaisille kyllin riittävästi kanoja, munia ja vehnästä. Nyt on amerikalaiselle vallotusintoilulle ainoastaan kaksi tietä valittavana: tuhota Neuvosto-Venäjä mihinkään kykenemättömäksi, taikka yrittää yleistä saartoa. Neuvostoliiton kukistaminen ei ole vielä onnistunut ja saarto, joka kylläkin on helpompi toteuttaa, tulisi olemaan pitkäveteinen ja siitä pitäisi lopulta luopua... Sentähden ollaan Amerikassa hermostuneita.
– Mutta kun me ennätetään saada Neuvosto-Venäjän tuotanto tarkotuksenmukaisesti kohoamaan...
– Oikein, aivan oikein! Ja siihen minä olin nyt puheellani tulemassa... Venäjän pitää voittaa aikaa. Sen voi selittää toisellakin tavalla: Rollingille merkitsee vastustajan ajan voittaminen samaa, kuin jos häneltä itseltään väännettäisiin niskaa nurin.
– Schelga vilkasi nyt ensikerran Garinin hyvätuulisen kirkkaisiin silmiin.
– Entäs sitten?
– Tilanne on nyt sen verran muuttunut, että kysymys kuuluu: Jääkö Rolling elämään taikka – minä? Ainoastaan määrätty aika pitää meidän vielä toimia yhdessä...
– Kahteenkymmenenteenkahdeksanteen...
– Vai niin! Oletteko sen sanomalehdestä lukenut?
– Voi olla niin.
– Hyvä. Olkoon nyt vaikka kahteenkymmenenteenkahdeksanteen. Mutta sittenpä meidän pitääkin välttämättömästi hyökätä toistemme kurkkuun käsiksi. Jos Rolling voittaa, on se Neuvosto-Venäjälle kaksinkerroin kauheampi: Minun koneeni jäisi Rollingin omaisuudeksi ja silloin häntä vastaan taisteleminen olisi mielettömän yritystä. Neuvosto-Venäjä muuttuisi silloin myöskin yhdeksi soraläjäksi... Sen vuoksi, toveri Schelga, jos te nyt viikon ajan suostutte elämään hämähäkkien seuralaisena, lisäätte sillä tavattomasti minun voitonmahdollisuuttani.
Schelga ummisti silmänsä. Garin istui hänen vuoteensa jalkapäässä ja tupakoi kiivailla hengenvedoilla. Vihdoin sanoi Schelga:
– Mihinkä, piru vie, te tarvitsette minun suostumustani? Tehän tulette minua täällä pitämään ilman minun myönnytystänikin niin kauan kun teitä huvittaa. Sanokaa siis suoraan: Mitä te minulta haluatte?
– Siitä on jo pitkä aika kun te sillä tavalla puhuitte... Ja äsken, teidän uhkauksenne kommunistina,... jumalan nimessä, se koski minuun kovin kipeästi. Se suututti minua aivan pirullisella tavalla... Nyt minusta näyttää siltä, että te lopultakin alatte ymmärtämään... Me olemme tosin vihamiehiä, se on oikein... Mutta siitä huolimatta pitää meidän molempien työskennellä yhdessä... Ymmärtäkää minua toki tässä kohden, rakkaani... Teidän sanontatapanne mukaan minä olen – sekasikiö. Mutta minä olen itsenäinen yksilöllisyys suurimman mittakaavan mukaan... Eikä se voi toisin ollakaan. Se on liikeopin laki. Toiminta herättää vastatoiminnan. Keskustassa on:... tasapaino... Älkää naurako, Schelga... Minä Pjotr Petrovitsch Garin, sen voiman armosta, joka minut on luonut,... minun aivoni, aivan niin,... minun älykkäät aivoni ja minun tavaton intohimoni, jonka vuoksi minulla itselläni on toisinaan kuuma ja pelottavan vaikea ollakseni,... minun ahneuteni ja periaatteettomuuteni, joiden kaikkien hyveitteni ja vikojeni kanssa minä yksinkertaisen kirjaimellisesti olen yhteisen käsityksen mukaan aivan yhtä koko maailman vallankumouksellisen joukon kanssa.
– Uskomatonta,... tuollainen lurjus, – huudahti Schelga.
– Niinpä kyllä,... lurjus. Te ymmärsitte minut aivan oikein. Tämän maailman läheiset tapahtumat todistavat, että minun väitteeni kehityksen muuttumattomuudesta pitää paikkansa... Teidän katsantokantanne mukaan muodostuu uusi siveellisyysviisaus, eli toisin sanoen siveellisyyskäsite, joukkotajunnasta. Piru vie, te olette oikeassa, jos kohtakin te saatte sen totuuden maksaa omalla lihallanne. Mikä on tapahtumassa, ei ole muuta kun seuraus edellä johtavista syistä. Siitä on myöskin vastavaikutuksena seuraava: Minä Pjotr Petrovitsch, todellisuudessa liian herkkävoimainen henkilöllisyys, olen joukkotajunnan vastakohta. Minä olen irstas,... minä en toivo taistelua, mutta se on ikäänkuin sotainen määräys, että minun pitää antaa elämästäni jokainen sekuntti nautinnolle. Minä kiirehdin villin tavalla saamaan Rollingille esteitä, vaikkakin siinä hävitän kalliita sekuntteja. Te olette joukkoihminen ja olette myöskin sotaisesti ruumiillistunut aate. Minulla ei ole mitään määrättyä aatetta. Jonkinlaisista uskonnollisista periaatteista minä vihaan kaikkia aatteita. Minun päämääräni on hankkia itselleni aivan erikoinen asema ihmiskunnassa... Yksityiskohdittain en rupea sitä selostamaan, sillä te ikävystyisitte sellaisesta... Minä haluan luoda ympärilleni sellaisen ylellisyyden, että sen rinnalla muinaisen Semiraamin riippuvat puutarhat ja muut itämaiset tyhmyydet ovat niinkuin varjo paratiisin rinnalla. Minä pakotan lääketieteen, fysikan, kaiken teollisuuden ja tieteen itselleni alamaiseksi. Toisin selitettynä voi sen sanoa: Schelga, minä en ole minkään näkökannan mukaan teidän vihamiehenne;... minä olen yksinkertaisesti vain – lurjus. Te voitte rohkeasti pysyä vaatimuksissanne määrättyyn rajaan asti, kunnes me olemme kukistaneet Rollingin.
– Minkälaista apua te vielä minulta tahdotte tämän kellarissa istumiseni lisäksi?
– Teidän pitää tehdä minun mukanani pieni huvimatka merelle.
– Toisin selitettynä: Teillä on aikomus jatkaa minun vankeuttani?
– Niin on.
– Mitä te tarjoatte minulle hyvitykseksi, että minä en merelle vietäessä huuda ensimäiseksi näkyvissä olevaa poliisia avukseni?
– Minkälaisen summan vaan haluatte.
– Oikein järkevää, – sanoi Schelga ja kääntyi patjallaan ympäri.
– Ja suostutteko hyväksymään minun koneeni mallin?
Schelga kääntyi poispäin... Garin jatkoi:
– Te ette usko minua? Ajatelkaahan, että minä pettäisin teitä, enkä luovuttaisikaan teille mallia. Mutta ajatelkaa sitte asiaa vähän pitemmälle; tulisinko minä teitä todellisuudessa pettämään vaiko en?
Schelga nytkäytti vain olkapäitään.
– Minun koneeni perusajatus on aivan hupsun yksinkertainen. Minä en voisi sitä pitää kauan salassa, en maailman kaikilla yhdistetyillä voimillakaan. Se on kaikkien nerokkaiden keksintöjen kohtalo. Kahdennenkymmenennenkahdeksannen päivän jälkeen tulevat kaikki saksalaiset lehdet kertomaan punaisen säteen vaikutuksesta. Ja sen jälkeen rakentavat saksalaiset jo puolen vuoden kuluessa aivan samallaisia koneita. Siis minulla ei ole tässä mitään hävittävänä. Ottakaa vaan se koneeni malli ja viekää Venäjälle. Ja minullahan on sitäpaitsi vielä teidän passinne ja muut paperinne... Olkaa hyvä, minä en niitä enää tarvitse. Suokaa kuitenkin anteeksi, kun minä pengoin teidän taskujanne. Minä olen, katsokaahan, pelottavan utelias ihminen... Mutta mikäs kirjonahkainen poika tämä on, jonka valokuva teillä on?
– Hän on eräs turvaton nuorukainen, – vastasi Schelga.
Vaikka hänen päätään vielä pakotti aivan sietämättömästi, käsitti Schelga, että nyt vasta Garin esittikin pääasiansa, jonka vuoksi oli paljon puhunut ja myöskin tullut kellariin.
Garin jatkoi:
Valokuvan takana on sen ottamisen päivämäärä. Se on 12 päivä viime kuuta. Te olette siis näin muodoin valokuvannut pojan lähtönne edellisenä päivänä... Ja kun te otitte valokuvan mukaanne, oletan minä, että te tahdoitte tämän näyttää minulle... Oletteko tämän näyttänyt kenellekään Leningradissa?
– En, – vastasi Schelga.
– Ja missä tämä poika nyt oleksii? Katsohan mokomata,... minähän en huomannutkaan. Täällähän on hänen nimensä täydellisesti merkitty: Iivana Gussev. Soutuklubilla valokuvattu. Siis parvekkeella, eikö niin? Sehän on minullekin vanha tuttu paikka... No niin,... mitäs tämä poika teille kertoi? Ovatko ne löytäneet – radiumia?
– Kyllä he ovat sitä löytäneet.
– No, katsokaahan nyt, minä olen alusta pitäen luottanut Manzeviin... Onkos poika yhä vieläkin klubilla.
– On.
Garin oli päätellyt aivan oikein. Schelgan oli yksinkertaisesti sanoen mahdoton valehdella. Se tuntui hänestä tässäkin tapauksessa ikäänkuin epäpuhtaalta taistelukeinolta. Senpä vuoksi Garin tiesikin minuuttia myöhemmin aivan kokonaan Iivanan seikkailuhistorian ja soutuklubille tulon.
Garin nousi seisomaan ja hieroi innostuneena käsiään:
– No niin: kun me sitte kahdennenkymmenennenyhdeksännen yönä olemme autolla matkalla, on meillä koneen malli mukana. Te voitte valita mieleisenne paikan, mihinkä sen piilotatte. Tärkeimmän osan voitte siitä ottaa mukaanne... Riittääkö teille tämä vakuus? Oletteko suostuvainen?
– Kyllä minä siihen suostun.
– Täydellisesti?... Ettekä yritä tämän jälkeen minua hengiltä?
– En,... en ainakaan – lähiaikoina.
– Minä määrään teidät vietäväksi täältä kellarista pois. Täällä on liian kosteaa... Tulkaa pian terveeksi ja syökää itsenne täällä oikein voimakkaaksi. Tulee vielä sekin aika, jolloin te ojennatte aivan mielellänne minulle kätenne... Jolloin meidän – shakkipeli on päättynyt...
Garin siristeli hyvätuulisena silmiään ja poistui kellarista.
XV.
– Mikä on teidän etu- ja sukunimenne?
– Ratsumestari von Kulnewskij,... Aleksander Ivanowitsch Wolschinin rykmentistä.
Vastauksen antoi se upseeri, jolla oli korkeat poskiluut, ja hän seisoi vanhasta tottumuksesta sotilaallisessa huomio-asennossa.
– Millä tuloilla te elätte?
– Minä työskentelen päivät pääksytysten kaninsiitoksessa kenraali Subotinin luona. Saan päivässä kaksi sou'ta ja talosta täyden hoidon. Aikaisemmin olin autonajajana. Ansaitsin melkoisen hyvin. Rykmenttitoverini pyysivät minun lähtemään edustajaksi Venäjän keisariuden kannattajaan kongressiin. Mutta jo ensimäisessä istunnossa tuli sattumalta tenä eteen. Minä iskin eversti Scherstobitowia päin kuonoa, sen vuoksi kun hän rupesi kannattamaan suuriruhtinas Kyrilliä. Minulta otettiin pois edustajan valtakirja ja niin minä menetin myöskin edustuksen.
– Minä ehdotan teille erään vaarallisen työn. Suostutteko sellaiseen oikein hyvästä palkkiosta.
– Niinkuin käskette.
– Tässä on teille eräs valokuva ja tässä on teitä itseänne varten passi. Matkustakaa heti Leningradiin ja etsikää sieltä käsiinne tämä poika,... ja...
XVI.
Kului viisi päivää. Pieni rheiniläinen N:n kaupunki sijaitsi keskellä kosteanvihreää laaksoa ja lähellä kuuluisia aniliinitehtaita. Kaupungissa ei mikään häirinnyt yleistä rauhallisuutta ja hiljaisuutta.
Kapeilla ja mutkikkailla kaduilla kuului koulupoikain puupohjaisten kenkien hauska kalina ja kumahteli työläisten raskaat askeleet. Vaimot työnsivät edellään lastenvaunuja, ollen heillä yhteinen kulkusuunta joen rannikolle tuuheiden lehmuksien varjostoon... Eräästä parturituvasta pujahti omistaja kadulle valkoisessa työnutussaan ja toi tikapuut jalkakäytävälle. Hänen apulaisensa tuli perässä ja nousi tikapuille puhdistamaan liikkeen ilmoituskilpeä. Se oli reunastaan riippuva ja tuulen heiluteltava messinkinen lautanen ja valkoinen hevosen häntä. Kahvilassa pesivät parhaillaan suuria ikkunaruutuja. Tyhjillä oluttynnöreillä kuormitettu vaunu kulki jyristen katua myöten.
N:n oli vanha ja puhdas ahtaasti rakennettu kaupunki. Päivisin, jolloin aurinko lämmitti sen mukulakivi-katuja, näkyi vain siellä täällä jokunen kävelijä ja oli heillä tavallisesti vihreä hattu ja siinä linnun sulka. Vasta iltatunneilla rupesi näkymään enemmän elämää, kun työläiset ja työläisnaiset kiirehtivät tehtaista koteihinsa. Kahviloissa alkoivat hehkumaan valot. Vanha katulyhtyjen sytyttäjä kulki raskain askelin lyhdyltä lyhdylle, ja jumala ties, mistä lienee saanut ylleen ijänikuisen vanhan ja hihattoman viittansa. Kaupungin asukkaat lepäsivät jokapäiväisistä huolistaan ja murheistaan hyvällä omallatunnolla näinä rauhallisina öinä.
Kaupungin torilla oli päivisin elintarvemarkkinat. Ympäristön jyrkkäpäätyiset talot olivat peräisin jo kuudenneltatoista vuosisadalta. Keskellä toriaukeamaa oli matalan aidan ympäröimänä valurautainen muistopatsas. Se kuvasi miestä, jolla oli päässään kolmikulmahattu ja jaloissaan laajavartiset saappaat; kädessään oli kuvalla valurautainen, yhteenkääritty julistuskirja – porvarivapaudesta.
Niinkuin aikoinaan, silloin kuudennellatoista vuosisadalla, kulki nytkin ympäristön talojen porteista työläis- ja porvarinaisia koreja käsivarsillaan. Ennen muinoin oli heidän koreissaan lintuja, hedelmiä ja kasviksia,... se oli kyllin kaunis ja arvokas aihe vaikka mestarimaalaaja Snijderin tauluihin. Entäs nyt: Koreissa muutamia perunoita, sipulitupsu, lanttuja ja vähän harmaata leipää.
Ihmeellistä: Tämän kuluneen neljän vuosisadan aikana on Saksa kehittynyt,... piru ties, kuinka rikkaaksi. Sen pojat ovat saaneet nähdä suurta mahtavuutta ja kunniaa! Mitkä mittaamattomat toivot ja unelmat onkaan tällä ajalla loistaneet asukkaiden sinisistä silmistä,... sinisistä saksalaisista silmistä! Kuinka paljon onkaan tällä kuluneella ajalla kaadettu vaaleiden partain taakse – olutta! Kuinka monta biljoonaa kilovattia ihmisvoimaa lieneekään kehitetty!...
Entäs sitten?... Onko kaikki ollut suotta? Puhtaan valkoisessa keittiössä on kaakelikivellä tupsu sipulia, vaimojen ja äitien nälkäisten silmien katseltavana on vain vanhaa romua... Käsittämätöntä...
XVII.
Chlinov ja Wolf astuivat otsa hikisenä, kengät tomuisina ja nuttu käsivarrellaan holvattua siltaa myöten, joka oli rakennettu erään matalarantaisen joen yli. Sitten he nousivat lehmusten varjostamaa maantietä myöten N:n kaupunkia kohden.
Aurinko painui parhaillaan näköalan keskimmäisten vuorten taakse. Aniliinitehtaiden korkeista piipuista kohosi vielä savu kullanväriseen iltaruskoon. Tehdasrakennukset savutorvineen, tiilikattoiset talot ja rautatielinja, kaikki rajottuivat kaupungin läheisyydessä olevaan autioksi jääneeseen mäkeen.
– Minä olen aivan varma, että tuolla se on, – sanoi Wolf, jääden seisomaan ja osottaen kädellään erästä kallioröykkiötä, joka laskevan auringon valossa näkyi heidän edessään... Jos minun pitäisi valita noita tehtaita varten kyseenalaiseen tarkotukseen sopiva paikka, niin tuon minä ottaisin.
Chlinov pyyhki nenäliinalla hikeä otsaltaan ja virkkoi:
– Meillä on enää vain kolme päivää...
– Ei se tee mitään. Eteläpuolelta ei voi mikään vaara uhata, sieltä on liian pitkä etäisyys. Itäisen ja pohjoisen puolen olemme jo tutkineet – viimeistä kiveä myöten. Kolme päivää riittää meille kyllin.
Chlinov kääntyi katsomaan pohjoiseen, jossa näkyi metsäinen mäkiseutu ja siinä syviä varjopaikkoja. Sillä puolella oli Wolf ja Chlinov viimeisten viiden päivän ja yön aikana könynneet kaikki syvennykset ja kolkat tutkimassa, olisiko siellä mahdollisuus järjestää jotakin maataloa tahi lautakojua, jonka ikkunasta olisi vapaa näköala aniliinitehtaille.
Heillä ei ollut viitenä päivänä ja yönä aikaa kertaakaan riisua vaatteitaan. Keskiöillä he nukahtivat hetken aikaa missä kulloinkin sattuivat olemaan. Tottumuksesta herkesi jo jalkojakin pakottamasta. Kivisiä polkuja, aitojen yli ja samoin suoraan yli suosilmäkkeiden, kiersivät he kaupungin ympäristöä ainakin sadan kilometrin pituudelta. Mutta Garinin läsnäolosta ei ollut missään jälkeäkään havaittavissa. He kohtasivat kierroksellaan talonpoikia, karjakartanon omistajia, palvelijoita ympäristön maataloista, metsänvartijoita ja hoitajia, mutta heiltä tiedustellessa laskivat he huulensa lerpalleen ja levittivät hämmästyneinä käsiään:
"Täällä ympäristössä ei elä ainoatakaan vierasta. Kaikki täkäläiset ovat täällä asuneet jo monet vuodet ja me tunnemme heidät jokaisen..."
Nyt oli ainoastaan läntinen alue tutkimatta, Se oli myöskin kaikista vaikein. Kartan mukaan piti siellä olla ratsastustie ja jalkapolku kallioiselle ylänteelle, jossa oli "Kahlittu luuranko"-nimisen linnan kuuluisat rauniot. Linnan jätteiden vieressä oli yleisen tavan mukaan vierasmaja ja kapakka, ja silläkin oli raunioiden mukaan nimenä: "Kahlittu luuranko".
Raunioissa oli todellakin nähtävänä jätteitä maanalaisesta holvista. Ja yhdessä niistä oli jättiläismäinen luuranko istuvassa asennossa, ympäröitynä rappeutuneeseen muuriin kiinnitetyillä ruosteisilla ketjuilla. Jälestäpäin oli kaupungin puolesta tehty luurangon suojaksi rautainen aitaus. Raunioiden ja luurangon kuvia sai ostaa kaikkialta ympäristöstä. Niitä sai postikorteissa, paperiveitsissä ja savisissa oluttuopeissa. Kahdellakymmenellä pennillä sai valokuvauttaa itsensä luurangon vieressä, lähettääkseen sen paikallisena erikoisuutena tuttaville, taikka rakastetulle puolisolle. Sunnuntain aikoina oli raunioiden ympäristöllä vilkas ja kirjava elämä. Kaupungin asukkaat etsivät sieltä virkistystään ja silloin kävi "Kahlitun luurangon" kapakassa hyvä liike. Toisinaan kävi raunioilla vieraita pitempienkin matkojen takaa.
Sodan jälkeen oli kuitenkin yleinen mielenkiinto luurankoon kovasti vähentynyt...
Asukkaat olivat laiskistuneet. He eivät enää viitsineet vapaapäivinään kiivetä mäen jyrkänteitä. He pitivät itselleen mukavampana uneksia entisistä historiallisista muistoista alhaalla joen varrella lehmuksien siimeksessä viinipullojen ja valmiiden voileipien ääressä.
"Kahlittu luuranko"-kapakan isäntä ei voinut enää raunioista huolehtia samalla tavalla kuin entisinä aikoina. Nyt voi tapahtua hyvin usein, että tätä keskiaikaista luurankoa ei käyty viikkokausiin katsomassa. Se sai häiritsemättä katsella tyhjillä silmäreijillään vihreään laaksoon, josta hän kerran kohtalokkaana päivänä tuli rautaan puettuine joukkoineen joen yli. Hän oli silloin houkutellut ja kiihottanut seudun talonpoikia, kunnes linnan herra tuli joukkoineen ja pudotti hänet satulasta. Häiritsemättä katseli luuranko luteerilaista kirkkoa, jonka tornin huipussa oli kukko,... ja savutorvia ja aniliinitehtaita, joissa nyt valmistettiin suurin määrin räjähdysaineita, tetriliä, melinittiä, sekä muita samanlaisia. Yleensä sellaisia tavaroita, jotka olivat vieneet asukkailta entisen innostuksen "kahlittu luuranko"-postikortteihin ja muihin historiallisiin muistoihin,... ja ehkä myöskin elämään.
Sinne raunioille suuntasivat nyt Chlinov ja Wolf askeleensa. Ensin he kävivät torin varrella olevassa kahvilassa lepäilemässä. He tutkivat kauan seutukunnan karttaa ja kyselivät viinurilta eri kohtia. Nyt he saivat kuulla, että läntisellä puolella ei ollut mitään näkemisen arvoista näiden tunnettujen linnan raunioiden ja kapakan lisäksi, paitsi erään viime vuosina häviölle joutuneen kirjoituskonetehtailijan huvila. Se oli kallion läntisellä jyrkänteellä, mutta sitä ei voinut kaupungista päin nähdä. Tehtailija itse asui siinä vakituisesti.
XVIII.
Vasta lähellä aamunkoittoa näyttäytyi täysikuu. Linnan rauniot näyttäytyivät jyrkästi sen valossa epämääräiseltä kallio- ja kiviröykkiöltä. Lähempää katsellen voi nähdä jotakuinkin ehjinä säilyneiden holvien piirteet edessä olevaa syvennystä vasten, jossa taasen näki jätteitä entisistä linnoitusmuureista. Ne olivat nyt isolta osaltaan kaikenlaisen lepikon, rikkaruohon ja karhunmarjapensaiden peittäminä. Siellä oli myöskin selvästi nähtävinä neliskulmaisen tornin jätteet. Se oli linnan vanhinta osaa ja sitä pidettiin muinaisten "normandien" rakentamana. Postikorteissa oli se nimitetty "kidutustorniksi".
Aikoinaan oli itäisen sivustan yhdistänyt torniin ja linnan asuttavaan osaan pylväskäytävä. Nyt siitä oli jälellä vain yksi yksinäinen tiiliholvi. Muulta osaltaan oli käytävästä nähtävänä vain perustukset, vierineitä kiviä ja sinne tänne sortuneita hiekkakivisiä patsaan jätteitä. Tornin maakerroksessa oli ristiholvaus, joka oli rakennettu raakunkuoren muotoiseksi,... ja siellä oli se "kahlittu luuranko".
Wolf tarkasteli kauan ympäristöä, nojaten kyynäspäillään rauta-aitaan. Vihdoin hän kääntyi Chlinoviin päin ja sanoi:
– Katsokaahan nyt tänne!
Heidän edessään näkyi kuunvalossa koko laakso heikon usvan peittämänä. Kuunsäteet leikkivät virran pinnalla. Kaupunki näytti sieltä ylhäältä katsellen ikäänkuin Joltakin lastenlelulta. Sieltä ei näkynyt yhtään valaistua ikkunaa. Mutta kaupungin takana, aniliinitehtailla hehkui satoja valoja. Valkoinen savupilvi kohosi sieltä kohden taivasta. Punainen valo soihtusi joistakin savutorvista. Sieltä kuului myöskin aika ajoin junan veturin vihellyksiä ja ukkosen tapaista jyrinää.
– Minä olen sittenkin oikeassa. Ainoastaan täältä käsin voi sillä punaisella säteellä tehdä tuhoja noille tehtaille, – sanoi Wolf... Katsokaahan nyt: Tuolla on raaka-ainevarastot, tuolla maavallin takana on puolivalmisteet täältä päin – aivan vapaina. Tuo pitkä rakennus on tulikiven valmistusta varten. Sitä tehdään siellä venäläiseen tapaan rikkikiisusta. Ja sivumpana, noissa pyöreäkattoisissa rakennuksissa valmistetaan aniliinia,... ja muita perkeleellisiä aineita, jotka voivat räjähdellä kesken kaiken vain omasta halustaan.
– Niin on, Wolf. Mutta jos oletetaan, että Garin asettaa sen koneensa tänne kysymyksenalaisena yönä, niin pitäisi täällä jo näkyä jonkinlaisia jälkiä hänen ennakkovalmistuksistaan. Eikö niin?
– Meidän pitää tutkia nämä rauniot tarkasti. Minä otan osalleni tornin,... ottakaa te muuri ja holvi. Perusteellisesti ajatellen, ei oikeastaan Garinin tarkotukseen löydy sen parempaa kohtaa kuin on se, jossa istuu luuranko.
– Kello seitsemältä tavataan toisemme ravintolassa.
– Hyvä on...
XIX.
Wolf ja Chlinov istuivat aamulla kello seitsemän jälkeen "Kahlitun luurangon" puisella parvekkeella maitoa juomassa. Heidän yöllinen kiertelynsä oli jäänyt tuloksettomaksi. He istuivat nyt äänettöminä, pää käsien varaan nojattuna. Viimeisten päivien aikana olivat he tulleet toisensa niin hyvin tuntemaan, että kykenivät lukemaan toistensa ajatuksetkin. Chlinov oli vaikutuksille alttiimpi, mutta luotti myöskin vähemmin itseensä. Hän oli jo monta kertaa ennättänyt miettiä, että eiköhän sittenkin se yritys, jota varten hän ja Wolf läksivät Parisista, johtanut heitä aivan väärälle seutukunnalle. Hehän olivat saaneet matkallelähtöönsä ratkaisevat vaikutteet vain kahdesta eli kolmesta sanomalehdessä olleesta ilmoitusrivistä. Hän epäili, että jospa sittenkin he jäävät lopulta tässä yrityksessään – narratuiksi?
Tähän kysymykseen vastasi Wolf:
– Ihmisen ymmärrys on kylläkin rajoitettu. Mutta on kuitenkin joka asian onnistumiselle edullisempi luottaa ymmärrykseensä kun epäillä. Ja jos Garinin pirullinen juoni jäisi lopultakin ainoastaan meidän päähänpistoksemme, niin sitä parempi ja – jumalan kiitos. Mutta sittenkin me olemme täyttäneet vain velvollisuutemme.
Viinuri toi heille munista valmistetun ruuan ja kaksi lasia olutta. Vieraille näyttäytyi myöskin "Kahlitun luurangon" isäntä. Hän oli punakka ja paksu mies.
– Hyvvee huommenta, – sanoi hän leveällä murteellaan ja sylkäisten henkeä ahdistavan yskimisen jälkeen.
Hän odotteli rauhallisesti kunnes hänen vieraansa olivat vaimentaneet nälkäänsä. Sitten hän ojensi kätensä kohden laaksoa, joka avautui eteen vaaleansinertävänä ja sanoi:
– Minä olen täällä katsellut jo kaksikymmentä vuotta... Elämä kulkee täällä loppuaan kohden, sen sanon teille, herrasväki... Minä olin mukana sotaan lähtemässä. Tuolla tiellä, tuolla alhaalla, marssivat saksalaiset joukot, komeita saksalaisia rivejä,... muinaisia Siegfriedejä. Niin he vaelsivat vallottamaan maailmaa... Voimakkaina, aivan niinkuin roomalainen Tacitus aikoinaan germaaneista kirjotti. Miehiä, jotka levittivät kauhua jo siivekkäillä kypäreillään. Minä vakuutan teille, että ne siivet päässä, teki saksalaiset voimakkaiksi. No niin... Hei viinuri, vielä kaksi lasia olutta herrasväelle... Vuonna 1914 riensivät ne Siegfriedit jälleen vallottamaan maailmaa. Ainoastaan ne muinaiset kilvet puuttuivat heiltä. Muistattehan te vielä ne entisaikaiset saksalaiset sotavarusteet. Kilpeä pidettiin suun edessä, että sotahuuto ja kiljuminen kuului tavallistakin julmemmalta. Ja entäs ne ratsujoukot? Mitenkä tanakasti miehet istuivat satulassa? Ja mitä siitä on nyt tullut? kysyn minä. Vai olisimmeko me unohtaneet kuolemisen taidon joutuessamme veriseen taisteluun? Minä olen myöskin nähnyt mitenkä joukot palasivat sotakentiltä kotiin. Piru sentään, ratsumiehet istuivat yhtä pönäkästi satuloissaan kuten silloin entisinäkin aikoma... Saksalaisia ei voiteta milloinkaan taistelukentällä!... Vuoteessaan ja liesien ääressä, tulivat saksalaiset nyt miekalla lävistetyiksi...
Isäntä antoi innostuksesta levällään olevista silmistään katseen kiertää vieraissaan ja vilkasi sitten linnan raunioihin. Hänen kasvonsa muuttui tulenväriseksi. Hän veti taskustaan hitaasti esille nipun näköalakortteja ja löi niillä puhuessaan tämän tästä kämmeneensä:
– Te olitte tietysti kaupungissa? Minä kysyn teiltä: Näittekö siellä ainoatakaan saksalaista, joka olisi kasvultaan viittä ja puolta jalkaa pitempi. Ja huomasitteko panna merkille, että kun tuo köyhälistö kulkee tehtaista kotiinsa, ei heidän joukossaan ole ainoatakaan, joka uskaltaisi äänekkäästi huutaa sanan: – Saksa... Ja eräällä tavalla, josta tuskin heidän kansallista polveutumistaan voi ratkaista, puhuvat he olutlasiensa ääressä niin, että sylki suusta roiskuu – sosialismista...
Isäntä viskasi varsin näppärästi näköalakortit pöydälle niin, että ne muodostivat säännöllisen kaaren. Kortit olivat kaikki kuvia luurangosta. Mutta sen vieressä oli vielä siivekäskypärinen saksalainen. Se oli luuranko neljännentoista vuosisadan soturin vieressä, joka oli täydessä aikansa varustuksessa.
– Kaksikymmentäviisi penninkiä kappale ja kaksi markkaa viisikymmentä koko tusina, – sanoi isäntä ylenkatseellisen ylpeänä... Halvemmalla ette saa näitä mistään. Nämä ovat vielä oikeaa kestävää työtä sodan edelliseltä ajalta. Värivalokuvia... Ja uskokaa minua, tulisivatko nuo tuskin viiden ja puolen jalan korkuiset köyhälistön jäsenet ostamaan minulta näitä kortteja?... Hyi perkele!... Sitte se voisi tapahtua, jos minä olisin tässä luurangon vieressä antanut valokuvata – Karl Liebknechtin...
Hän tuli entistäänkin punaisemmaksi ja alkoi yht'äkkiä nauramaan:
– Sitä he voivat kuitenkin kauan odottaa... Viinuri! Laittakaa tälle herrasväelle alkuperäisiin kuoriin, kumpaiseenkin tusina näitä valokuvia... Niinhän se on hyvä herrasväki, että sitä pitää tässä jokaisen ponnistella eteenpäin sillätavalla kun parhaiten osaa... Ja nyt minä näytän teille keksintöni mallin, sillä on oikein patentti... Jo elokuulla myydään näitä "Kahlitun luurangon" hotellissa sadottain. Ja tämänlaisissa asioissa minä kuljen periaatteen vuoksi kehityksen mukana...
Isäntä poistui, mutta palasi pian takaisin, tuoden mukanaan ison arkun. Se oli tavallaan sikaarilaatikon tapainen. Kannessa oli polttopiirros ja sekin oli "kahlittu luuranko".
– Haluatteko koettaa? Tämä ei toimi ollenkaan huonosti, niinkuin yleensä kathodi-lamppuiset koneet.
Hän veti nopeasti johtolangat suoriksi, asetti kuuloputket paikoilleen ja kytki radio-vastaanottajan, joka oli tehty pöydän alle.
– Tämä maksaa kolme markkaa seitsemänkymmentäviisi penninkiä, ymmärrettävästi ilman kuuloputkia.
Hän antoi kuulolaitteen Chlinoville:
– Jos haluaa, voi tällä kuunnella Berlinistä, Hamburista ja Parisista. Minä yhdistän nyt Kölnin tuomiokirkkoon, siellä on parhaillaan messu. Sieltä saatte kuunnella urkuja,... se on erinomaista... Kiertäkää sitä nappulaa hiukan vasemmalle... No, jumalan nimessä, minusta näyttää, että siellä on taaskin se kirottu Stufer!
– Niin, kuka häiritsee, – kysyi Wolf kumartuen koneen yli.
– Se on rappeutunut kirjoituskonetehtailija Stufer, sellainen narri ja juoppo... Hän antoi kaksi vuotta takaperin laittaa huvilaansa radion. Ja sitten hän hävisi liikkeensä kanssa. Mutta jonkun aikaa takaperin alkoi se asema jälleen toimia...
Chlinovin silmät loistivat kummallisesti. Hän otti kuulotorvet pois korvistaan ja virkkoi:
– Wolf, maksakaa isännälle, niin lähdemme pois. Kun he pari minuuttia myöhemmin vihdoinkin pääsivät eroon puheliaasta isännästä ja pääsivät pihaportin ulkopuolelle, puristi Chlinov jääkylmillä sormillaan Wolfin kättä:
– Garin puhui äsken...
XX.
Stufer istui samana aamuna, noin tuntia aikaisemmin huvilansa puolipimeäksi verhotussa ruokailuhuoneessa. Aikaisemmin on jo mainittu, että huvila sijaitsi saman vuoren kukkulan läntisellä rinteellä. Stufer istui pöydän vieressä ja puheli sellaisen ihmisen kanssa, jota ei siinä ollut olemassakaan. Pöydällä oli ylt'yleensä sikarin pätkiä ja myöskin tuhkaa, samoin hänen kauluksellaan ja kaulaliinallaan. Muuten hänellä oli yllään vain alusvaatteensa. Hän raapi rintaansa ja veteli kädellään paljasta päälakeaan. Samalla hän tuijotti jättiläisjalustimessaan olevaa ainoaa sähkölamppua, nousi seisalleen ja oli haukkuvinaan jotakin henkilöä viimeisillä humalaisissa aivoissaan löytyvillä sanoilla.
Ruokahuoneen kello löi seitsemää juhlallisesti niinkuin tornikello. Samaan aikaan kuului pihassa pysähtyneen auto. Ruokailuhuoneeseen astui Garin. Hän oli aamuilman virkistämä ja nahkalakki oli hänellä takaraivollaan. Hän sanoi pilkallisesti ja hampaidensa välistä:
– Te olette mieheksi aika tekijä. Olette juopotelleet koko yön.
Stufer katsoi tulijaa kieroon pöhytyksestä verestävillä silmillään. Hänestä oli Garin mieluinen mies, sillä hän maksoi avokätisesti kaikesta. Garin vuokrasi huvilan, samoin sen viinikellarin kesäkuukausien ajaksi ja hyväksyi vuokran tinkimättä. Stuferille jäi kuitenkin oikeus hakea kellarista Rheinin viinin, ranskalaisen shampanjan ja liköörin jäännökset juodakseen. Toisinaan mietti Stufer, että mitähän se mies mahtaa oikein puuhailla? Keinottelee tietysti jollakin tavalla. Joka tapauksessa hän kiroili amerikkalaisia, jotka pari vuotta sitten ajoivat kilpailullaan Stuferinkin liikeyrityksen häviölle. Hänen mieleistään oli sekin, kun Garin halveksi kaikkia ja yleensä hallituksia, sekä nimitti muita ihmisiä lurjuksiksi. Garin toi autollaan sellaisia ruokia huvilaan, joita ei Stufer ollut edes parhaimpina päivinäänkään nähnyt. Nyt hän sai liemilusikalla vedellä leivälleen herkullista Strasburgin hanhenmaksasäilykettä ja venäläistä kaviaaria, olut oli parasta mitä oli saatavana, ja vielä oli hänen mieliherkkuaan, Camembertin juustoa, jonka pinnalla oikein ryömi pieniä matosia. Garinille oli taasen mieleistä Stuferin rappiotila. Hänen mielestään ei ollut ollenkaan mahdotonta tarpeen vaatiessa pitää isäntäänsä yhtämittaisessa humalassa.
– Te taasen näytätte sellaiselta, niinkuin olisitte koko yön rukoillut, – rähisi Stufer.
– Minä olen aikani kuluttanut erinomaisesti. Olin Kölnissä tyttöjen luona. Ja katsokaahan: Minä olen kaikesta huolimatta reipas ja iloinen, enkä istu pöydässä alushoususillani. Te turmelette itsenne, Stufer. Ottakaa se huomioonne... Mutta ohimennen sanoen: Minua varotettiin tästä teidän huvilastanne. Tämä on muka liian lähellä kemiallisia tehtaita. Sijaitsee niinkuin ruutikellarin vieressä.
– Mieletöntä, – ammui Stufer... Sen jutun takana piilee taaskin joku lurjus... Minun huvilassani te olette täydellisesti kaiken vaaran ulkopuolella.
– Niin onkin parempi... Mutta antakaa nyt minulle avain radioasemalle.
Garin meni avain kädessä puistoon, jossa oli antennimastot ja niiden alla ruohopeitteinen vaja. Paikalla vallitsi syvä hiljaisuus ja tuoksui petäjän pihkalle. Hoitamatta jätetyissä kukkaisriveissä oli pieniä keramiikista tehtyjä kuvapatsaita, mutta nekin olivat lintujen likaamia. Garin kohotti katseensa. Männyn oksien takana leijaili taivaalla kesäisiä pilvenhattaroita. Hän hymyili ja kohotti olkapäitään. Sitten hän avasi lasioven ja astui radio-vajaan. Siellä hän avasi ikkunan ja jäi joksikin aikaa ikkunapieleen nojaten seisomaan. Viimeisten levottomien öiden jäleltä tuntui nyt ruumiissa värähtelevän miellyttävä tunne. Hän oli viettänyt melkein kokonaan viimeiset kaksikymmentä tuntia autossaan. Hän kierteli erinäisissä kaupoissa, pankeissa ja tehtaissa järjestämässä asioitaan. Nyt kahdennenkymmenennenkahdeksannen päivän lähestyessä oli kuitenkin kaikki asiat selvillä.
Hän ajatteli Zoeta. Kuinka ihmeellistä: Siitä silmänräpäyksestä alkaen, jolloin hän ensikerran näki Zoen Montmartren yökapakassa, oli hänen koko elämänsä kiitänyt niinkuin unennäkö. Siitä hetkestä alkaen oli hänellä ollut vain taisteluja, vaaroja sekä verisiä yhteenottoja. Kaikki ne, samoinkuin hänen mieletön työnsäkin, olivat vilahtaen luistaneet ohitse ikäänkuin joku maisemakuva kiitävän vaunun ikkunasta katsellessa. Ne tapahtumat olivat menneet ohitse jättämättä minkäänlaista jälkeä hänen olemukseensa. Hänen silmiään oikein pimitti niitä seikkailuja muistellessa... Hänellä oli nyt vain yksi ainoa päämäärä: nainen... Zoe. Tähän päämääräänsä hän kulki ikäänkuin unessa. Yhtenä ainoana yönä hän sai olla Zoen lähellä. Silloin Ville d'Ovreyssä, jossa kosteat puiden lehdet kahisivat ikkunan takana. Se yö teki hänet kuuroksi, hurmasi ja vietteli, ja sokasi hänet ainiaaksi. Kuka voi perusteellisesti selittää, mikä mahtoikaan olla se voima, vaikuttavampi kuin kaikki maailman paino ja kuolemanpelko, voimakkaampi kuin elämänhimo... joka maailman puolentoista miljaardin suuruisesta ihmispaljoudesta valikoi juuri nämät kaksi ja pakotti heidät vapisemaan, kun heidän ruumiinsa kosketti toisiaan, kun silmä katsoi silmään ja vaati heidän suonenvedon tapaisesti puristamaan toistensa käsiä. Niin... mikä oli se voima, joka sai näyttämään, niinkuin ainoastaan, he kaksi olentoa olisivat tässä maailman kaikkeudessa odottaneet toisiaan, ikävöineet, ja toisiaan etsineet, päästäkseen molemminpuolisella kosketuksella täyttämään sitä luonnonlain velvotusta, joka poltti heidän kummankin sisimmässä.
Hän ei ollenkaan huomannut kuinka kauan hän seisoi siinä ikkunan pielessä. Hän oikasihe ja pudisti unelmoimiset pois itsestään. Sitten hän sytytti sikarin ja sitä poltellessaan hän yhdisti kaupungista tulevan sähkövirran aseman moottoriin, tutki radion laitteet, istuutui äänenvahvistajan eteen ja alkoi puhumaan lyhyillä otteilla ja kovalla äänellä:... Zoe. Zoe, Zoe... Kuuletko, kuuletko, kuuletko... Kaikki tulee tapahtumaan niinkuin sinä tahdot... Toivo, toivo jotakin oikein hullua, – sitä parempi. Oikeastaan sellaista minä tarvitsen... Sinut minä tarvitsen! Ilman sinua on minun työni – kuollut. Minä tulen näinä päivinä Neapeliin. Huomenna annan varmat tiedot... Älä ole huolissasi. Kaikki menee hyvästi...
Garin vaikeni hetkeksi, puri huultaan ja alotti jälleen uudestaan –... Zoe, Zoe, Zoe...
Hän ummisti silmänsä. Ja hänen äänensä värähteli, ikäänkuin hän olisi sanoillaan tahtonut kosketella Zoen elävää ruumista. Moottori surisi pehmeästi ja mastojen väliin kiinnitetyistä antennijohdoista sinkoili näkymättömiä salamoita toinen toisensa jälkeen.
Jos tällä hetkellä olisi kuljetettu vaikka kokonaista tykistöä ohitse, ei Garin olisi sitä kuullut. Hän ei kuullut sitäkään, kun aukeaman reunasta lähti parisen kiveä vierimään alas. Hän ei huomannut sitäkään, mitenkä ainoastaan viiden askeleen päässä radio-vajan sisäänkäytävästä pensaan oksat painuivat syrjään ja noin silmien korkeudelle ilmaantui sieltä häntä kohden ojennettuna revolveripiipun musta suu.
XXI.
Rolling asetti puhelimen kuulotorven korvalleen:
– Kyllä.
– Täällä puhuu Semjonov... Äsken juuri sain jälleen Garinin radio-puhelun kiinni. Sallitteko niin minä luen sen?
– Kyllä.
– Kaikki tulee tapahtumaan niinkuin sinä tahdot. Sinun pitää vaan ymmärtää vaatia, – alotti Semjonov lukemisensa.
Hänelle oli työlästä kääntää niin nopeasti Venäjän kielestä ranskaksi. Rolling kuunteli häntä antamatta itsestään huomata mitään kiihtymyksen merkkejä. Kuitenkin ne sanat, jotka hän puhelimessa kuuli ranskaksi, käänsi hän itselleen vielä Englannin kielelle ja ne tunkeutuivat hänen aivoihinsa niinkuin hehkuva rauta.
– Kaikkiko?
– Aivan niin, kaikki.
Rolling heitti pois puhelimen kuulotorven. Puristi käsillä ohimoitaan ja istui siinä aivan liikkumattomana muutaman minuutin ajan. Sitten hän otti puhelintorven uudelleen ja sanoi keskukseen:
– Yhdistäkää Meudoniin.
– Halloo! Onko siellä Semjonov?... Aivan oikein. Tehän siellä olette... Kirjoittakaa muistiin!
Sitten Rolling alkoi sanelemaan:
– Lähettäkää heti hakemaan seppää, joka voi laittaa lähetyskoneen varmasti 421 aaltopituudelle. Sitten huomenna, kymmenen minuuttia ennen sitä aikaa, jolloin te tänään saitte kiinni viimeisen radiopuhelun, lähettäkää seuraava:... Zoe, Zoe, Zoe... On sattunut odottamaton onnettomuus. Jos teille on ystävänne elämä kallis, niin nouskaa perjantaina Neapelissa maihin ja asettukaa asumaan Splendid-hotelliin. Odottakaa siellä lähempiä tietoja lauantain puolipäivään asti... Teidän pitää uudistaa tämä useampaan kertaan keskeytymättä... ymmärrättekö?... keskeytymättä, voimakkaalla ja selvällä äänellä. Loppu.
Rolling soitti huonekelloa. Sihteeri tuli kiirehtien esille ja odotti määräystä.
– Etsikää Tiklinsky käsiinne ja tuokaa hänet heti minun luokseni... Menkää sitten aivan heti lentoasemalle. Vuokratkaa sieltä, taikka samantekevä, ostakaa suljettu matkustaja-lentokone. Palkatkaa kaksi lentäjää. Kahdeskymmeneskahdeksas päivä pitää kaikki olla lentovalmiina.
XXII.
Wolf ja Chlinov viettivät sen päivän loppupuolen alhaalla kaupungissa. He kävelivät pitkin katuja ja kulkivat kahvilasta toiseen, lukien sanomalehtiä. He kävivät ajeluttamassa partansa siinä liikkeessä, jossa oli osotekilpenä se messinkinen lautanen ja valkoisen hevosen häntä. He kävivät myöskin katselemassa sitä taloa, jossa Goethe oli asustanut kolme päivää, sekä vanhaa pronssista kanuunaa, jolla kaupungin asukkaat seitsemännellätoista vuosisadalla puolustivat itseään Savoyen herttuan hyökkäyksiä vastaan.
Niinkuin kaikissa pikkukaupungeissa, olivat naiset täälläkin uteliaita ja huomaavaisia, sekä miehet puheliaita. Niihin moniin kysymyksiin, joita heille tehtiin, vastaili Wolf ylimalkaisesti. Hän sanoi toverinsa kanssa odottavansa vain huomista kello neljän aikana lähtevää junaa, eikä nyt oikein tiedä mitenkä kuluttaisi näin pitkän odotusajan. Asukkaissa heräsi isänmaallinen ylpeys ja he esittivät, hämärän tulosta huolimatta, että vieraiden pitäisi toki käydä näkemässä Goethen asuntoa ja pronssista kanuunaa. Mutta kun he kuulivat, että ne kumpikin on jo nähtyinä, jäivät he säälitellen puistelemaan päätään: Mitä ihmettä nyt voisi vielä näiden vieraiden viihdykkeeksi keksiä?
Kun yö ennätti päästä täydelliseen hiljaisuuteensa lähtivät Chlinov ja Wolf uudelleen vuorelle. Puoliyön ajaksi he ennättivät Stuferin puutarhan reunaan. He sopivat keskenään, että tarpeentullen selittäisivät olevansa eksyneitä matkailijoita, varsinkin siinä tapauksessa, jos poliisi sattuisi heihin kiinnittämään huomionsa. Mutta jos heidät satuttaisiin vangitsemaan, olisi se kaikkein paras sattuma. Silloin he voisivat selittää juurtajaksain asiansa ja ehkäpä taloa ruvettaisiin tutkimaan. Näin ollen voisi myöskin löytyä Garinin kone, joka heidän mielestään pitäisi ehdottomasti nyt olla tässä talossa. Vangitseminen; olisi sitäpaitsi vielä aivan vaaraton, sillä he kumpikin, voisivat saada koko kaupungin väestön todistajakseen. Wolf ja Chlinov olivat silloin pensaikossa ammutun laukauksen jälkeen olleet neljänkymmenen minuutin kuluttua takaisin kaupungissa. He huomasivat silloin heti lauaistua, mitenkä Garinin pääkuoresta lensi sirpaleita.
He kiipesivät matalan rauta-aidan yli ja kiersivät puistoaukeaman pensaiden taitse ja tulivat vihdoin talon edustalle. He jäivät seisomaan ja vilkaisivat toisiinsa ihmetellen ja ymmärtämättä, mitenkä he oikeastaan olivat sinne tulleet. Niinhyvin puistossa kun talon sisäpuolellakin oli kaikki oikeassa järjestyksessä. Muutamista ikkunoista näkyi valoa. Huoneista suoraan puistoon johtava kaksipuoleinen ovi oli avoinna. Rauhallinen valo kajasti sisältä kiviportaille, ruoholle ja kukkariville ja samoin lintujen likaamille keramiikkisille kuvapatsaille. Ulkoportaiden ylimmällä astimella istui jalat ristissä mies ja soitteli huilua. Hänen vieressään oli olkikudoksella verhottu viinipullo. Saman miehen näkivät he aikaisemmin odottamatta silloin, kun he itse olivat radiovajan lähellä olevalla polulla, ja jonka he näkivät heti silloin, kun laukaus pamahti, kiireesti juoksevan huvilalle. Nyt hän istui siinä aivan rauhallisena ja antoi "herra jumalankin olla hyvän miehen", niinkuin ei olisi mitään erikoista tapahtunut.
– Mennään hänen puheilleen, – kuiskasi Chlinov... Meidän pitää saada parempi selvyys.
Wolf murisi:
– Se on mahdotonta, että minä en olisi saanut sattumaan.
He lähenivät ulkoportaita. Ja vielä jonkun verran etäämpänä ollessa sanoi Chlinov hillityllä äänellä:
– Suokaa anteeksi, että häiritsemme,... mutta onkos täällä vihaisia koiria?
Stufer antoi huilunsa vaipua alas. Hän kääntyi portailla ympäri ja ojensi kaulaansa paremmin nähdäkseen tulijat, joista erotti vain epäselvän varjon:
– Kyllä on,... täällä ovat koirat hyvin vihaisia.
Chlinov selitti:
– Meillä oli todellisuudessa aikomus mennä katsomaan "Kahlitun luurangon" raunioita, mutta eksyttiin... Sallitteko meidän nyt tässä valon luona hiukan levähtää?
Stufer murisi siihen muutamia epäselviä sanoja. Wolf ja Chlinov astuivat kuitenkin hänen luokseen, kumarsivat ja istuutuivat portaiden alimmalle astimelle. Kumpainenkin oli hermostunut ja äärimmäisen jännittynyt. Stufer tarkasteli heitä korkealta istuimeltaan ja puhui puoliääneensä:
– Näin ohimennen sanottuna, kun minä vielä olin rikas mies, oli minullakin täällä puistossa vihaisia koiria vartiota pitämässä. Tunkeilevat vieraat olivat minulle öisinä aikoina kauhistus.
Chlinov puristi nopealla liikkeellä Wolfin kättä, tarkoittaen sillä, että nyt pitää hillitä itsensä... Huvilan isäntä jatkoi edelleen:
– Amerikalaiset saivat minut häviölle ja siitä lähtien on minun puistoni ollut kaikenlaisten vetelehtelijäin kävelypaikkana. Ei ole auttanut sekään, vaikka minä laitoin joka puolelle tauluja, joissa oli selvästi luettavana: Läpikulku on tuhannen markan sakon uhalla kielletty. Mutta Saksahan on lakannutkin olemasta sellainen maa, jossa kunnioitettaisiin lakia ja omaisuutta.
– Suokaa anteeksi, – mutisi Wolf... Tämä pirullinen pimeys täällä vuorella eksytti meidät...
– Sen jälkeen, kun minä jouduin vararikkoon, ovat ihmiset yksinkertaisesti unohtaneet, että minä vielä yleensä olen elossa. Minulle jäi ainoastaan tämä huiluni ja siinä mukana vähän viiniä kellariin. Ne ovat kalliisti maksetut viimeistä penniä myöten. Nyt minä juon tätä viiniäni, välittämättä terveydestäni, huolimatta siitä mitenkä käy maksalleni ja munuaisilleni.
Stufer sieppasi viereltään olkikudoksella vuoratun pullon ja kaatoi siitä lasiinsa sakeata punaviiniä. Hän puhkui ensin ennakkonautinnosta ja sitten vasta joi lasinsa tyhjäksi ja lopuksi pyyhki kädellä suunsa:
– Stufer viskattiin sen vararikon vuoksi elämän ulkopuolelle, mutta Stufer arvostelee asiat vieläkin oikein. Ottakaa se huomioon. Minä sanoin sillekin miehelle, joka vuokrasi tämän huvilani: Antakaa laittaa piikkilanka-aita puiston ympärille ja ottakaa vartija palvelukseenne. Hän ei totellut Stuferin puhetta ja – nyt hän on itse syyllinen...
Wolf otti kiven maasta ja heitti sen välinpitämättömästi menemään jonnekin edessäolevaan pimeyteen. Sitten hän kysyi:
– Onkos teille sitten sen vieraanne kanssa sattunut jotakin vastenmielistä, joitakin rettelöitä?
– Vain tänä aamuna... Sitäpaitsi ei minun taloudelliset etuni ole ollenkaan kytketty minkäänlaisiin säälintunteisiin. Minä voin kuluttaa lepohetkeni mukavasti niinkuin ennenkin vähääkään välittämättä jostakin lurjuksesta...
Hän vei huilun huulilleen ja puhalsi siitä muutamia korvia vihlovia ääniä. Äkkiä hän kaatoi jälleen lasiinsa viiniä ja joi sen ahnaasti. Sitten hän kopeloi nuttunsa taskusta esille piipun:
– Ja mitä se minulle lopullisesti kuuluu, josko hän elelee täällä taikka juopottelee rahojaan tyttöjen kanssa Kölnissä. Rahaa, rahaa!... Hän maksoi kaikki viimeistä penniä myöten... Siitä ei voi kukaan häntä syyttää. Mutta tiedättekö, minä tulin aikaa myöten huomaamaan, että hän on hyvin hermostunut herrasmies. Se käy jo siitäkin selville, kun joku hutilus viime yönä ampui harakoita, kokosi hän kaikki kapineensa ja sitten – hyvästi, näkemiin. Ja hetken päästä hän jo oli pitkän tien takana... Ei hänestä ollut mihinkään. Minä toivon kuitenkin hänelle joka tapauksessa onnellista matkaa.
– Onko hän sitten matkustanut ainiaaksi pois? – kysyi Chlinov äkkiä kovalla äänellä.
Stufer nousi ylös, mutta istuutui kuitenkin heti takaisin entiselle paikalleen. Avonaisesta ovesta virtaavassa valohohteessa näki selvästi hänen lihavat ja hymyilevät kasvonsa. Hänen ryhmyinen ja paljas päänahkansa alkoi jälleen heilumaan edestakaisin:
– Niin se on tämän asian kanssa. Hän varotti jo minua, että tänne tulee varmasti odottamatta ihmisiä, jotka kyselevät hänen matkalle lähtöään... Ja nyt hän on matkustanut pois, kunnioitettavat gentlemannit. Jos te ette minua usko, niin olkaa hyvä ja käykää sisään. Minä näytän teille hänen huoneensa. Jos te olette hänen ystäviään, on teillä siihen näkemiseen oikeus, siitä voitte olla vakuutetut... Se huonehan on maksettu...
Stufer yritti jälleen nousta seisaalleen, mutta hänen jalkansa eivät enää oikein kannattaneet. Eikä hänen puheestaan enää saanut mitään asiallista selville. Sen vuoksi Wolf ja Chlinov läksivät takaisin kaupunkiin. Matkalla eivät he puhuneet keskenään sanaakaan. Vain sillan yli mentäessä pysähtyi Wolf äkkiä seisomaan ja silmäsi jäykällä katseella Chlinoviin ja sanoi kädet nyrkkiin puristettuna:
– On se pirunmoinen mies tuo Garin... Minähän näin omilla silmilläni aivan selvästi mitenkä revolverin luoti tunkeutui hänen pääkuoreensa...
He menivät lyhdyn ohi, jonka valosäteet leikkivät sillan sivuilla tumman veden pinnalla...
– – –
Keskikokoinen ja tanakka mies, jolla oli harmahtavat hiukset ja paljas päälaki, heikkoja silmiä suojasi pyöreät siniset silmälasit, leikki hajamielisenä katkenneella paperiveitsellä. Hän seisoi kaakeliuunin vieressä ja kuunteli Chlinovin puhetta.
Chlinov oli Neuvosto-Venäjän lähetystön pienessä, kirkkaan punaisella kankaalla verhotussa vastaanottohuoneessa. Aikaisemmin hän oli siellä istunut punavärisen soikean pöydän takana sohvalla, sitten ikkunalaudalla ja nyt hän käveli edestakaisin.
Hän kertoi Garinista ja Rollingista. Hänen selostuksensa oli selvää ja huomiotaherättävää. Hän itse kuitenkin luuli, että niitä tavattomia ja repäiseviä asioita pidetään uskomattomina. Sanomalehtileikkeleet ja eräs lehdestä otettu valokuva olivat hänen ainoat todistusvälineensä:
– Oletetaan niin, että Wolf ja minä olemme erehtyneet, niin siinä tapauksessa ollaan vain onnellisia. Eihän siitä mitään vahinkoakaan olisi, jos meidän otaksumisemme pettäisivät. Mutta toinen puoli kaikista asianhaaroista johtaa meidät tekemään päätelmän, että ehdottomasti tapahtuu jonkinlainen onnettomuus. Ja se puolet, eli viisikymmentä prosenttia asianhaarojen varmuudesta, riittää velvottamaan meidän mielenkiintomme siihen. Te kun olette Neuvostoliiton lähettiläs, on teillä myöskin suuri mahdollisuus vaikuttaa ihmisiin, vakuuttaa heille ja avata heidän silmänsä tämänlaisen vaaran edessä... Tämä on katkeran vakavaa. Garinin kone on olemassa. Schelga on kosketellut sitä omin käsin... Meidän pitää viivyttelemättä tarttua asiaan, aivan tällä silmänräpäyksellä. Teillä, herra ministeri, ei ole aikaa käytettävänänne kun yksi päivä ja yksi yö. Huomisen jälkeisenä yönä se onnettomuus tulee tapahtumaan... Me olemme sopineet: että minä tulen teidän luoksenne tänne Berliniin kello neljän junassa ja sillä aikaa on Wolf N:n kaupungissa. Hänen tehtävänään on sen mukaan kun voi, varottaa edessä olevasta vaarasta tehdastyöläisiä, ammattilaisia, kaupungin asukkaita ja tehtaan hallintoa. Ymmärrettävästi ei kukaan usko häntä,... enempää kuin te minua...
Neuvostoliiton lähettiläs kohotti kulmakarvojaan, mutta oli edelleenkin vaiti. Hän pyöritteli vain sormiensa välissä paperiveistä sinne ja tänne.
Chlinov kohotti hitaasti kädet päähänsä ja puristi sitä kovasti. Hikisten sormien välistä törrötti hiustukot niinkuin pensaat. Hänen kasvonsa olivat laihtuneet, hikiset ja tomuiset. Hänen katseensa oli yhteen kohtaan tuijottava, niinkuin olisi jo katsellut sitä edessä olevaa onnettomuutta. Lähettiläs tarkasteli häntä huomaavaisena sinisten silmälasiensa takaa ja virkkoi vihdoin:
– Minkätähden te ette tullut aikaisemmin minun luokseni?
– Kuinka minä olisin voinut sen tehdä? Meiltähän puuttui kokonaan perusteet. Ja kaikesta huolimatta on vieläkin semmoisia hetkiä, jolloin tuntuu siltä, että minun pitäisi vihdoinkin päästä hereille ja saada ravistetuksi tämä asia mielestäni niinkuin jokin ilkeä uni... Piru vieköön sen miehen! Viikkokauden olemme, Wolf ja minä, olleet lepoa vailla. Emmekä ole tällä ajalla saaneet kertaakaan riisua vaatteitamme.
Lyhyen vaitiolon jälkeen sanoi lähettiläs hyvin vakavana:
– Toveri Chlinov! minä olen vakuutettu, että te ette ole mikään uneksija. Mutta minusta näyttää, että teillä on todellakin aivan erikoinen aate, syy huolestumiseenne.
Ministeri-lähettiläs kohotti käsivartensa, ikäänkuin sillä estääkseen Chlinovin pitemmälti osottamasta epätoivoaan, sekä jatkoi:
– Minulle on asiain todenperäisyydestä se viisikymmentä prosenttia kyllin riittävä vakuus tilanteen vakavuudesta. Minä matkustan huomenna, ja yritän tehdä kaiken mikä suinkin on minun voimilleni mahdollista.
– – –
Herrat toimittajat nauroivat paikallisen lehden toimituksessa, niin että kyyneleet juoksivat pitkin poskia. He pitivät Wolfia ja Chlinovia kaikeksi onneksi ainoastaan – hulluina... Piloillaan kysyivät:
– Oletteko olleet täkäläisen puoluekomitean puheilla?
– Kyllä me olimme. Mutta sielläkin kohottivat vain olkapäitään meille... He ajattelivat tietysti: mitähän tuulen tuomia nuokin ovat, kun vaativat kokonaista kaupunkia tyhjennettäväksi... On sekin mautonta hulluttelua... Tämähän on aivan kauhistuttavaa!
XXIII.
Varhain aamulla, kahdeskymmeneskahdeksas päivä kokoontui N:n kaupungin torille joukko asukkaita. He keskustelivat osittain epätoivoisina ja osittain peläten niistä kummallisista tiedotuksista, tiedotuksista, joita oli yön aikana liimattu katujen kulmiin eri puolille kaupunkia. Niitä varoittavia paperikappaleita katujen kulmiin kiinnitettäessä oli liimana käytetty myöskin pureksittua leipää. Ja niihin oli sujuvalla käsialalla lyijykynällä kirjoitettu:
"Ei hallitus, teollisuusministeriö eikä ammattikuntien johto halua ottaa huomioonsa meidän epätoivoista varotustamme. Me olemme ehdottoman varmat, että tänään uhkaa tehtaita, kaupunkia ja sen asukkaita täydellinen häviö. Me olemme koettaneet oikeissa ajoin sitä kaikilla keinoin estää. Turman tuoja on amerikalaisen pankkiirin palkkaama, emmekä me ole onnistuneet saamaan häntä kiinni. Pelastakaa itsenne! Paetkaa kaupungista ulos aukeille lakeuksille! Uskokaa meitä, teidän oman elämänne, lastenne elämän – ja jumalan nimessä!"
Poliisi sai selville, että Wolf oli kirjoittanut nämä varotusjulistukset ja etsi häntä vangitakseen. Hän oli kuitenkin hävinnyt jäljettömiin. Jo ennen puoltapäivää julkaisivat kaupungin viranomaiset vastavarotuksen. Siinä kiellettiin jättämästä kaupunkia, sillä nähtävästi rosvokopla aikoo saada ihmiset hylkäämään asuntonsa, päästäkseen sitten niitä ryöstämään. "Kaupungin asukkaat, ne lurjukset pitävät teitä narrinaan! Ajatelkaa asiaa tarkemmin! Vielä tämän päivän kuluessa tullaan ne veijarit vangitsemaan ja saattamaan oikeuden käsiin."
Kaupungin viranomaiset saavuttivat tarkoituksensa: Se kauhistuttava salaisuus näyttäytyi nyt vain yksinkertaisesti petokselliselta valheelta. Asukkaat rauhoittuivat hyvin pian ja alkoivat keskenään pilailla sillä "erittäin älykkäästi keksityllä petoshistorialla": "Se herrasväki olisi saanut kauniisti tonkia meidän asunnoissamme ja liikkeissämme sillä aikaa, kun me narrit olisimme koko yön viettäneet aukealla kentällä ja vapisseet kauhusta... Haha haha haha."
Tuli ilta, niinkuin tuhannet muut sitä ennen. Kaupungin talojen ikkunat hohtivat laskevan auringon valossa. Linnut vaikenivat jo puissa. Kostealla joen rannikolla alkoivat sammakot kurnuttamaan. Protestanttisen kirkon tornikello löi "rupisten ranskalaisten" kauhuksi "kahdeksan" ja soitti sitten tunnettua laulua: "Rheinin vahti". Kapakkain ikkunoista hohti rauhallinen valo kaduille. Vakituiset iltaistujat pyyhkivät ilman mihinkään kiirehtimättä partojaan oluen vaahdosta. Myöskin "Kahlitun luurangon" isäntä rauhottui vähitellen. Hän käveli parvekkeellaan edestakaisin ja kiroili hallitusta, juutalaisia ja – sosialisteja. Sitten hän komensi sulkemaan ikkunaluukut, jonka jälkeen hän ajoi polkupyörällä kaupunkiin – rakastettunsa luokse.
Samaan aikaan kiiti auto läntisen jyrkänteen vähän käytettyä tietä. Se kulki aivan äänettömästi ja siitä oli myöskin kaikki valot sammutettu. Iltarusko oli jo kokonaan haihtunut. Kuu kohosi vuoren takaa näkyviin ja tähdet tuikkivat heikosti. Aukeamalla näkyi siellä ja täällä joku keltainen valopilkku. Ainoastaan tehtaiden seutuvilla ei vielä ollut hiljaista.
Wolf ja Chlinov istuivat puron uoman poikki olevilla, äärimmäisillä liiman muurien jätteillä. He kiipesivät vielä kerran sinne raunioille ja könysivät tutkimassa jokaisen nurkkauksen ja myöskin neliskulmaisen tornin jätteet, mutta missään ei näkynyt vähäisintäkään jälkeä Garinin ennakkovalmistuksista. Hetkisen aikaa tuntui heistä, niinkuin auto olisi jossakin etäämpänä hurissut. He kuuntelivat jäykkinä, mutta eivät saaneet sen selvempää... Ilta oli erinomaisen rauhallinen ja tyyni. Ilma lemusi koiruoholle ja kaikkialla tämänlaisissa paikoissa kasvavalle saviheinälle. Heikko ilman henkäys toi eripuolilta laaksoa kukkien tuoksua.
– Minä tarkastin seutukunnan karttaa, – sanoi Chlinov... Jos laskeudutaan lännestä päin alas laaksoon, voidaan silloin kulkea rautatien yli väliaseman seutuvilla, jossa pysähtyy kello 5,30 juna. Ja minä uskon, että siellä on myöskin poliisi vartiota pitämässä.
Wolf vastasi surullisena:
– Omituisesti ja perin typerästi päättyi tämä meidän alottama juttu, rakas ystävä. Kovin vähän on vielä kulunut aikaa siitä, kun ihminen lopetti nelinkontin kulkemisen. Eikä näytä mitään oppineen miljoonien julmuuksien alaisena eläessään iäisyyteen haihtuneiden vuosisatojen kuluessa. On hirvittävän pelottavaa ajatellakin, kun tämänlaisella ihmispaljoudella ei ole minkäänlaisia suurempia harrastuksia eikä ihanteita. Ihmisiä ei vielä voi jättää elämään vapaina ilman johtajia,... ei. Näyttää siltä, kun ne haluaisivat niin kovin mielellään laskeutua jälleen neljälle jalalle...
– Minkätähden niin surullisena, Wolf?
– Minä olen väsynyt...
Wolf istui kivikasalla leuka käsien varassa ja puhui siinä:
– Mitenkä olisi voinut meille aikaisemmin päähän pälkähtääkään sellainen ajatus, että meidät tahdottaisiin tänäpäivänä vangita kaikkein pahimpina roistoina? Jospa te olisitte nähnyt mitenkä ne viranomaisten edustajat vilkuivat toisiinsa, kun minä astuin sisään selittääkseni heille ruumiineni ja sieluineni... Voi sentään, mikä narri olen! Te olette aivan oikeassa:... Ihmiset eivät saa tietää, mikä heitä on uhannut...
– Jos teidän laukauksenne ei...
– Piru sentään, jos minä en olisi ampunut harhaan... Minä olisin paikalla valmis istumaan kuritushuoneessa vaikka kymmenen vuotta, jos minä vaan saisin sille lurjukselle näyttää...
Rauniot antoivat kaiun Wolfin äänelle. Kolmenkymmenen askeleen päässä molemmista hiipi Garin, niinkuin soitimella metson ampuja, pysytellen särkyneen muurin varjossa. Hän näki selvästi kummankin syvänteen reunalla istuvan miehen hahmopiirteet. Jokainen sana kuului hänelle selvästi. Hän ryömi muurin jätteiden välissä ja tornin alakerroksessa olevan reiän läpi. Siellä päättyi holvi, jossa myöskin oli "kahlittu luuranko" komerossaan. Sinne hävisi Garin hiekkakivisen patsaan jäännöksen taakse... Kivi lähti vierimään alas ja ruostunut rauta kalahteli. Wolf hypähti seisaalleen:
– Kuulitteko mitään?
Chlinov kääntyi kivikasaa kohden, jonka taakse Garin katosi. Sitten he läksivät juoksemaan, kiertäen tornin ympäri.
– Tällä paikkakunnalla on kettuja, – sanoi Wolf.
– Eikö mitä... Minä luulen, että se oli vain yöpöllön huuto.
– Eiköhän ole parasta, että lähdemme täältä tiehemme. Mehän jo alamme kumpainenkin näkemään kummituksia.
Kun he pääsivät sille jyrkälle polulle, joka johtaa raunioilta vuorelle, kuulivat he uudelleen kahinaa, niinkuin jokin esine olisi pudonnut maahan ja alkanut vierimään. Wolffin koko ruumis vapisi. He kuuntelivat kauan hengittämättä. Heidän korvissaan tuntui siltä, kuin yön hiljaisuuskin olisi pitänyt kovaa ääntä. Selvästi he kuulivat vain parin yöpöllön huudot.
– Mennään pois!
– Mennään... Mutta kyllä tämä on typerää!
Tällä kerralla tekivät he nopeasti päätöksen yksinkertaisesti olla välittämättä koko asiasta ja läksivät astumaan alas laaksoon... Se pelastikin heidän henkensä...
XXIV.
Wolf ei ollenkaan pahasti erehtynyt vakuuttaessaan, että hän näki mitenkä luoti sattui Garinin päähän ja siitä sirpaleet sinkoilivat... Kun Garin lopetti uudistellen puhumasta lauseitaan radion lähettäjään, ojensi hän kätensä ottaakseen sikarinsa pöydän reunalta. Hänellä oli puheensa tarkkailua varten korvissaan vielä radiokoneen eboniitista valetut kuulotorvet. Ne räjähtivät yht'äkkiä tuhansiksi sirpaleiksi. Samalla kuuli Garin myöskin revolverilaukauksen pamahduksen ja tunsi vasemmalla puolella päätään äkkinäistä kipua. Vaistomaisesti heittäytyi hän samalla silmänräpäyksellä sivullepäin ja sitten heti lattialle vatsalleen. Ja siihen hän jäi kuuntelemaan jäykistyneenä. Hän kuuli, mitenkä Stufer huutaa melusi ja kuinka joidenkin poisjuoksevien askeleet kopisivat kivissä... Murhaajia!...
Kuka? Rolling vaiko – Schelga? Tätä arvotusta hautoi Garin ajatuksissaan vielä sittenkin, kun hän jo oli autossaan ja matkalla K:n. Mutta nyt vasta, kun hän raunioilla kuuli niiden kahden miehen keskustelun, sai hän arvotuksen selville: Schelga mokoma! Näppärä veitikka! Mutta kuitenkin,... olisiko hän ruvennut käyttämään sellaista luvatonta keinoa...
Hän raivasi pois patsaan jätteet, jotka peittivät lattiassa olevaa ruostunutta rautaluukkua ja laskeutui murtuneita portaita myöten alas "kiviseen säkkiin". Hänen piti käyttää sähkötaskulamppua apunaan voidakseen jotakin nähdä. Sokkelo oli yksityinen huone, jonka seinät olivat yhtä paksut kuin neliskulmaisen normandilaislinnan torninkin. Se oli aivan pimeä putka, vain kaksi ja puoli askelta pitkä ja yhtä leveä. Seinämuurissa oli vielä pronssinen rengas ja ketjua. Vastapäisellä seinällä oli dynamiittia sisältäviä peltilaatikoita. Garin oli jo aikaisemmin kaivanut koneensa suun kohdalle paksuun seinämuuriin reijän. Sitä ei kuitenkaan voinut ulkopuolelta huomata, kun sen kohdalla oli se tunnettu "kahlittu luuranko."
Garin sammutti taskulamppunsa ja työnsi koneensa suuta vähän sivulle. Sillä tavalla hän sai tilaa työntääkseen kätensä muurin aukosta ulos ja pääsi vetämään luurankoa reijän kohdalta syrjään. Hänen kosketuksestaan putosi luurangon pääkallo pois paikoiltaan ja vieri alas. Nyt oli reiän edus vapaa ja siitä selvästi näki tehtaiden valot. Garinilla oli varsin tarkat silmät. Hän erotti täältä asti tehtaalla liikkuvat ihmiset, jotka pienoisina pisteinä siellä etäällä kulkivat rakennuksien välissä. Hänen koko ruumiinsa vapisi. Hampaat olivat yhteen puristetut. Hän ei ollut etukäteen osannut ollenkaan arvata, kuinka raskasta hänellä tulisi olemaan näinä ratkaisevina minuutteina...
Hän asetti koneensa suun takaisin muurin aukkoon. Sitten hän avasi säiliön kannen ja tutki hiilikartiot. Vielä tätäkin toimitusta tehdessään vapisi hän päästä varpaisiin asti ja hampaat kalisivat.
Jos joukkomurhat herättäisivät syyllisten omantunnon, niin minkähänlaisia vaivoja mahtavatkaan asianosaiset kärsiä maailman suursodan jälkeen? Ja murhaajat ovat siksi itsepäisiä, että he eivät osaa edeltäpäin pelätä tekojensa seurauksia. Garinkin oli sellainen.
Hän ei vapissut omantunnon ennakkovaivoista, ei pelosta, eikä myöskään säälistä, sillä sitäkin tunteakseen olivat hänen uhrinsa liian etäällä. Ne eivät olleet hänellä syynä tähän kuumeentapaiseen puistatukseen. Paremminkin hän itse ymmärsi sen johtuvan siitä tietoisuudesta, että hän nyt yhdellä nappulan liikutuksella tulee olemaan koko ihmiskunnan vihollinen. Se oli siis näiden minuuttien tärkeydestä johtuvaa puhdasta esteettistä, kaunotieteellistä elämystä.
Hän otti sisäisen liikutuksensa pakottamana vielä hetkeksi kätensä pois koneen kiertonappulalta ja etsi taskustaan savukkeen. Sen liikunnon aikana ennätti hänen aivonsa vastata ja kehottaa häntä toimimaan vain järjestyksessä:
"Etkö sinä nyt nautikkaan?... Tämähän on sitä mielettömyyttä"!...
Sitten hän asetti magneettisytyttäjän toimimaan. Koneessa alkoi palamaan ja kiehumaan. Liekkikin tuli jo näkyviin. Hän alkoi hitaasti vääntämään etäisyysmittarin kiertonappulaa...
XXV.
Chlinov huomasi ensiksi korkealla taivaalla häilyvän valojuovan.
– Tuolla – on vielä yksi, – sanoi hän hiljaa.
He olivat tien puolivälissä raunioilta mennessään. He seisahtuivat ja jäivät katselemaan taivaalle. Edellistä vähän alempana välähti toinen valosuihku ja hehkui sitten puiden latvain yläpuolella. Siitä putoili ilotulituksen tapaisia säkenekimppuja maahan asti. Tulijuova aleni vähitellen...
– Katsokaahan, tuolla,... katsokaahan lintuja, ne palavat, – kuiskasi Wolf.
Metsikön yli lensi hätäisenä ja epävarmoilla siiven lyönneillä jokin lintu, nähtävästi sama yöpöllö, jonka huudot he kuulivat vähää aikaisemmin. Lintu lepatti vielä jonkun matkaa, mutta menetti tasapainonsa ja putosi alas.
– Linnut koskettivat johtoon.
– Mihinkä johtoon?
– Ettekö sitten näe tuota? Wolf.
Chlinov näytti hohtavaa valosäiettä, joka oli niin ohut kuin neula. Hehkuva juova vetäytyi ylhäältä alaspäin, linnan raunioilta anilinitehtaita kohden. Kulkiessa edelleen tietään, näkivät he palaneita lehtiä ja käppyräksi palaneita lintuja... Lopulta hehkui juova kirkkaana... ja poltti poikki erään paksun petäjän tumman rungon. – Se putoaa,... se laskeutuu, – huusi Wolf.
Hän ei kuitenkaan ennättänyt lausettaan lopettamaan. Kumpainenkin ymmärsi nyt aivan hyvästi, mikä tuo valojuova oli. Hämmästyksissään eivät he kyenneet muuta kun seuraamaan valojuovan liikuntoa.
Punainen säde kohtasi ensin tehtaan erästä savutorvea. Se huojui, katkesi keskeltä poikki ja kaatui maahan. Etäisyys oli kuitenkin niin suuri, että savutorven kaatumisesta johtunutta melua ei voinut kuulla.
Aivan heti kohosi savutorven vasemmalta puolelta, erään pitkän rakennuksen katon yläpuolella, valtava höyrypatsas. Se muuttui ruusunpunaiseksi ja sekottui savulla. Etäämpänä vasemmalla oli viisikerroksinen tehdasrakennus. Sen kaikki valaistut ikkunat pimenivät yht'äkkiä. Ylhäältä katon rajasta alas asti, pitkin rakennuksen julkisivua, tanssi valojuova sotkuisena vyyhtenä useampaan kertaan ja taas yhä uudestaan... Chlinov kiljasi kauhusta... Rakennus horjui, kallistui sivulle ja vihdoin sortui kasaan. Sen paikoilleen jääneet jätteet peittyivät paksuun savupilveen.
Nyt vasta läksivät Wolf ja Chlinov kiirehtimään takaisin vuorelle, minkä suinkin voimansa myöten antoivat. He menivät mutkittelevan polun ylitse ja kiipesivät pähkinä- ja muiden pensaiden yli rinteen jyrkimmältä kohdalta. Matkallaan he kaatuivat usein, luistivat alas ja kiipesivät uudestaan. He kiljuivat ja kirosivat,... toinen venäjäksi ja toinen saksaksi... Nyt heidän korviinsa kuului kamala jymäys, niinkuin maa olisi huokaissut.
He kääntyivät ympäri, katsomaan jälilleen. Anilinitehtaiden rakennukset ja laitokset, jotka ylettyivät useamman kilometrin pituudelle, olivat nyt kokonaan näkyvissä. Puolet tehtaan rakennuksista paloi keveissä liekeissä, niinkuin olisivat olleet vain paperista tehdyt. Koko alue alhaalla, kaupungin läheisyydessä, oli peittynyt harmaankeltaiseen savupilveen. Ja keskellä tätä yleistä sekasortoa tanssi punainen säde häikäisevänä tehtaan tärkeimmissä kohdissa, räjähtävien puolivalmisteiden varastoissa. Palon punerrus levittäytyi jo tehdasalueen isommalle osalle. Keltaiset, harmaanruskeat ja hopean valkoiset savupilvet kohosivat säkenien sekaisina taivaalle vuoren huippua korkeampina...
– Voi voi,... nyt on jo kovin myöhäistä, – huudahti Wolf.
Täältä ylhäältä näki selvästi kaupungista ulosjohtavalle tielle. Se näytti nyt ikäänkuin liituvalkoiselta nauhalta, jota myöten ryömi eteenpäin jonkinlainen elollinen sekasotku. Virran pinnalla kuvastui koko jättiläispalo ja siinä näkyi vielä lukematon määrä pieniä pisteitä, niinkuin rokonarpia. Kaupungin asukkaat koettivat pelastautua ja kiirehtivät aukeata kenttää kohden.
– Liian myöhään, liian myöhään! – Kiljui Wolf.
Sylkeä ja verta kuohui hänen suustaan ja valui alas leualle.
Oli todellakin liian myöhäistä enään ajatella minkäänlaista pelastusta. Kaupungin ja tehtaan välillä olevalla ruohokentällä oli pitkiä riviä tiilikattoisia rakennuksia. Nyt näytti siltä, että koko kenttä rakennuksineen kohoaa. Ja todellakin maa puhaltausi ylös. Heti sen jälkeen leimahti maan halkeamista esiin raivoisia tulikieliä. Tehtaasta vuotavat kaasut ja tuli muodostivat niin hirveitä liekkipatsaita, että semmoisia ei ole kukaan vielä ennen nähnyt. Siinä oli kokonaisia vuoria tulta, joka oli käsittämättömän, häikäisevän kirkasta ja sen hirmuinen valtavuus yhä vaan lisääntyi. Tulimeren sisäinen ponnistus pakotti siitä sivuilta ulospäin työntymään lieskoja, jotka olivat lieskuvien kartioiden muotoisia. Palavan kentän kohdalla näytti taivaan avaruuskin pakenevan korkeammalle. Ilman koko ääretön aukeama hehkui vihreänpunertavaa valoa. Jokainen oksa, ruohopensas, sekä kivetkin näyttivät vaipuvan tässä hirveässä näytelmässä, niinkuin täydellisessä auringon pimenemisessä. Myöskin kaksi jäykistynyttä mielipuolen katsetta vaipui alas, niin kauhistuttavaa oli katsella taivaalle.
Tuuli raivosi myrskynä, kuljettaen mukanaan kivensiruja ja oksia, sekä tempasi myöskin Wolfin ja Chlinovin jyrkänteeltä alas...
XXVI.
– Kapteeni Jansen, minä tahdon mennä maalle.
– Niinkuin käskette.
– Minä tahdon, että te tulette mukana.
Jansen punastui ilosta... Minuuttia myöhemmin laskettiin "Arizonan" kannelta välkkyvän hohtavaksi kiillotettu valkoinen, kuusiairoinen vene Neapelin lahden läpinäkyville laineille. Kolme punertavanruskeaksi päivettynyttä matruusia, kaikki tanskalaisia, jotka eivät menneisyydestään mielellään mitään tarinoineet, laskeutuivat köysiportaita myöten alas veneeseen ja istuutuivat soutupenkeille. He istuivat jäykkinä ja odottivat uusia määräyksiä.
Jansen odotti käskijäänsä. Zoe viivytteli,... hän vilkuili alituiseen epäröivänä edessä olevaan kaupunkiin. Neapeli välkehteli auringon paisteessa liituvalkoisena. Laivalle erotti selvästi kaupungin porrasmaisen aseman. Samoin lehväiset puistot ja puutarhat, joissa puiden latvat nyt kuumassa ilmassa olivat aivan liikkumattomina. Hän vilkui vaaleansinisiä pilvenhattaroita vasten kuvastuvaan Vesuviukseen. Sen tylsästä huippuaukosta kohosi nytkin savupatsas korkeuteen. Tulivuoren ympärillä oli valoisia kyliä, huviloita, puistoja sekä ennenmuinoin sulan laavan alle hautaantuneen Herculanumin kaupungin esiin kaivetut rauniot. Niiden kaivantohaudat ylettyivät kapeina juovina alas meren hietikkorannalle... Oli aivan tyyni ja meri peilikirkkaana.
Lahdella oli iso joukko laiskan näköisesti liikkuvia veneitä. Eräässä ohi kulkevassa veneessä seisoi pitkällä airolla melomassa korkeavartaloinen vanhus. Hän muistutti mestari maalaajan, Michelangelon erästä piirustusta. Hänellä valui harmaa parta rikkinäiselle ja joka puolelta ennestään paikatulle hihattomalle viitalle. Päätä peitti hänellä, niinkuin kruununa, harmaat kiharat. Olkapäillä riippui liinainen kerjäläispussi. Hän olikin maailman kuulu ammattikerjäläinen, – Beppo. Hän kierteli veneensä kanssa pitkin ja poikin almuja anomassa. Vasta eilen heitti Zoe hänelle laivan reunan yli kokonaisen nipun sadan liiran setelejä. Tänään hän ohjasi veneensä uudelleen "Arizonaa" kohden. Beppo oli viimeinen oikea, jumalien ja hengettärien rakastaman entisen Italian aikuinen kerjäläinen. Voi, kuinka ne ajat ovat palaamattomasti haihtuneet! Ei kukaan enää itke onnen kyyneleitä katsellessaan muinais-roomalaisia raunioita. Sotakentillä ovat maalarit turmeltuneet, jotka ennen helisevällä kullalla maksoivat, saadessaan Beppon maalata Pompeijissa Cecilia Jucunduksen talon raunioilla. Tämä maailma on muuttunut niin kovin ikäväksi.
Hitailla vedoilla meloi Beppo "Arizonan" kapean ja vihreälle hohtavan rungon sivulla. Hän kohotti kuvaa muistuttavan komean päänsä, uurteiset kasvonsa ja tuuheat kulmakarvansa ja silmäili ylös laivan kannelle, ojentaen kätensä. Hän odotti taaskin jotakin saadakseen. Zoe katseli alas ja sanoi italiaksi:
– Arvaa Beppo, onko oikein vaiko väärin?
– Oikein, signora. Zoe heitti hänelle nytkin nipun setelirahoja.
– Minä kiitän teitä, kaunis signora, – sanoi Beppo ja meloi tiehensä.
Zoe oli nyt tyytyväinen, eikä enää viivytellyt ja epäillyt. Hän oli etukäteen ajatellut sellaisen arparatkaisun, että jos tämä vanha kerjäläinen tulee uudelleen ja vastaa kysymykseen: oikein, niin silloin luistaa kaikki asiat hyvin päin. Arvan hyväenteisestä ratkaisusta huolimatta, alkoi häntä hetken kuluttua uudelleen piinata jonkinlainen paha aavistus. Kunhan eivät vain poliisit tekisi hänelle Splendid-hotellissa joitakin vaikeuksia? Mutta hänen korvissaan kaikui vieläkin radio-huuto:
"... jos teille on ystävänne elämä kallis..." Siinä ei ollut enää mitään miettimistä.
Zoe hyppäsi veneeseen ja Jansen tuli perässä asettuen pitämään peräsintä. Soutajat vetivät voimakkaasti ja he lähenivät nopeasti Neapelin sataman laituria. He erottivat jo talot, joiden portaille ja parvekkeille oli nuorille ripustettu pesuvaatteita ja kaikenlaisia ryysyjä. He näkivät jyrkännettä myöten porrastamalla kohoavat kapeat kadut, joilla temmelti puolialastomia lapsia. Ovien edustoilla oli naisia ja punertavakarvaisia vuohia. Talojen seinillä riippui epäilyttävien kapakkain osotekilpiä. Veden läheisyydessä oli simpukkakauppiaiden telttoja. Graniitti-kivisen laiturin mutkikkaaseen rinteeseen oli kiinnitetty kalastajien verkkoja.
Tuskin oli vene kiinnitetty laiturin vihreisiin pylväisiin, kun heitä vastaan hyökkäsi lukematon joukko kaupustelijoita, asiamiehiä ja ryysyläisiä, kuka heistä tarjoten koralleja, kuka rintaneuloja sekä muuta kamaa ostettavaksi ja kuka suositellen hotelleja. Ajurikin kiirehti parivaljakolla esille ja ilmassa piiskaansa paukutellen huuteli palvelustaan tarjoten. Katupojat heittelivät heidän edessään härkäpyllyä ja hyppelivät silmänkorkeuteen asti, pyydellen hoilaten rahaa "ihmeen kauniilta rouvalta". Jansen työnsi alaleukaansa esille.
– Splendid, – virkkoi Zoe ja istuutui ajurin rattaille.
XXVII.
Zoe kysyi hotellin ovenvartijalta, josko on saapunut postia madame Lamollen nimellä. Hänelle ojennettiin ilman lähettäjän nimeä oleva radio-jäljennös: "Odottakaa lauantai-iltaan asti."
Zoe kohotti vain olkapäitään, tilasi itselleen asunnon ja ajoi sitten kapteeni Jansenin kanssa katselemaan kaupunkia. Jansen esitti museoissa käyntiä.
He kulkivat tyhjien ja tomuisten salien läpi. Ikävystynein katsein kulki Zoe läpi huoneiden, joissa oli renesanssiajan ikuisesti tuijottavia ja mauttomia kaunotarten kuvia. Niissä oli naiset pyntätyt korkeilla liiveillä ja kirjosilkeillä, ja kellään ei ollut leikattua tukkaa. He olivat sen näköisiä, että varmasti eivät olleet jokapäivä peseytyneet mutta kuitenkin siitä ylpeilivät. Ja heillä oli niin valtavat olkapäät ja lanteet, että nykyään jokainen pariisilainen torimuija sellaisia häpeäisi.
Vieläkin ikävämpää oli katsella särkyneitä kuvapatsaita. Kiviä nimikirjotuksineen ja lapsellisia selityksiä porapeijilaisista kuvista. Kylläpä oli vanhan Rooman ja renesanssi-ajan ihmisillä huono makuaisti. Heillä ei ollut minkäänlaista ymmärrystä terävän älykkäästä – häikäilemättömyydestä. He olivat tyytyväisiä, kun saivat vedellä sekotettua viiniä ja keitettyä lampaan lihaa. Suutelivat säännöllisesti paksuja ja siveitä vaimojaan, olivat ylpeitä jalomielisyydestään, lihaksistaan ja sotaisesta urhoudestaan. Kunnioituksella hinasivat he menneisyyttä mukanaan vuosisatojen ajat. He eivät tietäneet, mitä on ajaa kilpa-autolla sata kilometriä tunnissa. He eivät ymmärtäneet auton, sähkön, lentokoneen, puhelimen, radion ja muotiräätälin avulla puristaa elämältä viimeistäkin pisaraa nautintojen taikajuomasta. He eivät ymmärtäneet käyttää pankkikirjaa, jonka avulla nykyään viidessätoista minuutissa nostetaan enemmän rahaa, kuin mitä oli koko vanhan Rooman arvo...
Jansen kulki Zoen perässä ainoastaan puoli askelta jälempänä. Hän oli kuparinpunainen kasvoiltaan, hänen pukunsa oli hohtavan valkoinen ja huolellisesti silitetty ja itse hän oli valmis vaikka minkälaiseen vallattomuuteen. Zoe sanoi:
– Jansen, me hukutamme tällä tavalla vain aikaa... Tämä on minulle kovin ikävystyttävää.
He ajoivat erääseen ravintolaan. Istuttuaan jonkun aikaa, nousi Zoe ja asetti ihmeenkauniin paljaan käsivartensa kapteenin olkapäälle. Sitten hän tanssi kasvot välinpitämättömän näköisinä shimmyä ja foxtrottia silmät puoliksi suljettuina. Hänen kauneutensa herätti läsnäolijain huomion... Tanssiminen toi ruokahalua ja myöskin juomisen tarpeen. Syödessä alkoivat kapteenin sieraimet vapisemaan ja hänen piti lakkaamatta katsella vain lautaselleen, ettei paljastaisi silmissään olevaa kiiltoa. Hän tiesi nyt minkälaisia ovat monimiljonäärien rakastajattaret. Ei milloinkaan vielä hänen kätensä ollut tanssiessa koskettanut niin hentoa, pitkää ja hermostunutta selkää, eikä hänen sieraimensa ollut milloinkaan ennen tuntenut niin pehmeän ihon ja herttaisen hajuveden tuoksua. Ja sitten hänen laulava, vähän pilkallinen äänensä... ja älykäs hän oli... hieno. Kun he poistuivat ravintolasta, kysyi Jansen:
– Missä te määräätte minun viettämään tämän yön,... jahdissa vaiko – hotellissa?
– Zoe vilkasi häneen nopeasti ja kummallisesti, mutta käänsi päänsä heti pois, eikä vastannut mitään.
XXVIII.
Viini ja tanssi juovuttivat Zoeta jonkun verran... Hei hulinaa... niinkuin minä olisin jollekulle selonteon velvollinen... Astuessaan hotellin eteishalliin, nojasi hän keveästi Jansenin raudan lujaan käsivarteen. Kun ovenvartija antoi avaimen, hymyili hän huonosti ajelluilla neapelilaisilla kasvoillaan. Zoe hämmentyi vähäsen, mutta kysyi sitten:
– Kuuluuko mitä uutta?
– Ei mitään, signora.
Zoe sanoi Jansenille:
– Menkää te tupakoimishuoneeseen ja poltelkaa siellä muutama savuke, ja jos teille tulee ikävä, niin tarinoikaa siellä,... minä soitan teille.
Zoe nousi kevein askelin portaiden punaista juoksumattoa myöten ylös. Jansen seisoi alhaalla. Portailla mennessään kääntyi Zoe ympäri ja hymyili hänelle. Kapteeni horjui niinkuin juopunut mennessään tupakkahuoneeseen. Siellä hän asettui istumaan lähelle puhelinta ja alkoi tupakoimaan: hän niin määräsi. Sitten hän heitti päänsä taaksepäin nojalleen ja alkoi mielikuvituksissaan arvailemaan: "... Nyt hän meni huoneeseensa... nyt heittää hattuaan pois... Nyt hän alottaa riisuutumaan, hitaasti, niinkuin tavallisesti, huolimattomasti liikkuen ja epäjärjestyksessä kuin vielä kasvavat tyttöset... Vaatteita putoilee lattialle, hän kävelee niiden yli ja menee peilin eteen... hän on viettelevä... nyt hän tarkastelee peilikuvaansa suurilla silmillään... Ja hän ei kiirehdi ollenkaan... Sellaisia ovat naiset... Hän nauttii tämänlaisesta kiusaamisesta... ajattelee: odottakoon... Niin niin, kapteeni Jansen saa odottaa, hän ymmärtää odottaa... Hänellä on puhelin yöpöydällään. Se on niin, että hän näkee sen sängystään... Hän nojaa kyynäspäähänsä ja ojentaa kättään puhelinta kohden..."
Puhelin ei kuitenkaan soinut. Jansen sulki silmänsä, ettei edes näkisi tuota kirottua puhelinta. Hyi sentään, mitenkä mies voi tällä tavalla rakastua johonkin naiseen... Mutta jos hän onkin äkkiä ruvennut lähemmin ajattelemaan ja katumaan...
Jansen ponnahti seisaalleen. Hänen edessään oli – Rolling. Kapteenista tuntui, että kaikki veri virtasi hänen kasvoihinsa.
– Kapteeni Jansen, – sanoi Rolling narisevalla äänellään... Madame Lamollen nimessä minä kiitän teitä... Hän ei tänään enää tarvitse teidän palvelustanne. Ja minä neuvon teitä siirtymään takaisin velvollisuuspaikallenne, laivalle...
– Kuten käskette, – sopersivat Jansenin huulet. Rolling oli kuluneen kuukauden aikana muuttunut kovasti. Hänen kasvonsa olivat tulleet tummemmiksi, silmät olivat painuneet syvemmälle ja mustanpunainen parta oli entistä enemmän levinnyt verhoamaan poskia. Hänellä oli yllään paksu päällysnuttu ja sen povitaskut pullottivat täynnä rahoja ja pankkiosotuksia... Jos Zoe olisi tällä silmänräpäyksellä ollut saapuvilla ja vain vilkaissut Janseniin suostumuksen merkiksi, olisi hän heti arvelematta hyökännyt Rollingiin käsiksi ja rusikoinut häntä lujilla nyrkeillään, ettei hänestä olisi jäänyt muuta jälelle kuin jonkinlainen luukasa.
– Tunnin kuluttua minä olen "Arizonalla", – sanoi Rolling.
Jansen kääntyi, otti pöydältä lakkinsa ja painoi sen syvään otsalleen. Sitten hän pujahti ulos, hyppäsi ajurin rattaille ja komensi:
– Satamaan.
Jansenista näytti siltä, niinkuin jokainen vastaantulija nauraisi hänelle vasten silmiä: No niin, nyt sinä sait kunnollisen korvatillikan... Rantaan päästyään hän hyppäsi suoraa päätä veneeseen ja ärähti:
– Soutakaa lurjukset!
Hän kiipesi juoksujalassa köysiportaita myöten ylös laivan kannelle ja ärjyi alikapteenille:
– Kansi on sen näköinen kuin olisi se navetta! Sitten hän sulkeutui omaan kojuunsa ja heittäytyi sänkyyn. Siinä hänen ajatuksensa askartelivat:
... Repiköön saatana mokoman miehen, tarttukoon häneen rutto ja koleera, tuollaiseen kissan raatoon, tuollaiseen mätäsilmään...
Ne hyväilynimitykset valehtelivat Jansenin merimiesaivoissa ja tarkottivat nähtävästi – Rollingia... Tälle viikinkien jälkeläiselle tuntui hyvin vaikealta kestää ja sietää tämänpäiväistä tappioon päättynyttä seikkailua. Rolling, hänen päällikkönsä, veti esteaidan hänen aikeidensa eteen. Se tarkotti samaa, kuin jos olisi suoraan sanonut:
... Laputa tiehesi, äläkä tunkeile toisten miesten rakastajattarien kimppuun...
Jansenin sisimmässä kiehui ja raivosi. Lyhyen ajan kuluessa ennätti hän tekemään kaksi aivan jyrkästi vastakkaista päätöstä. Mutta se oli sittenkin aivan – sietämätöntä... Viheltää kaikelle ja jättää "Arizona" kokonaan, eikä häntä Zoeta tuon koommin,... ei, sitä hän ei voinut tehdä.
Täsmälleen tuntia myöhemmin, kuului kannelta vartijan huuto. Alhaalta vastasi heikko ääni. Köysiportaat narisivat. Alikapteeni huusi äänekkäästi:
– Puhaltakaa merkki? kaikki miehet kannelle! Laivalle tuli sen omistaja. Nyt tuli kysymykseen, mitenkä Jansen saisi pelastetuksi viimeiset jätteet itsekunnioituksestaan. Hän voi sen näyttää ainoastaan siten, että kohtaa Rollingin, niinkuin ei rannalla olisi mitään heidän välillään tapahtunutkaan. Jansen astui arvokkaana ja rauhallisena komentosillalle. Rolling tuli hänen luokseen ja otti vastaan tiedotuksen laivan "erinomaisesta kunnosta" ja puristi kapteenin kättä. Virallinen puoli oli tällä tavalla suoritettu. Rolling sytytti sikarin,... mokomakin pieni "maarotta", joka paksulla ja tummalla puvullaan loukkasi "Arizonan" puhdasta siroutta ja neapelilaista taivasta.
Oli jo puoliyö. Mastojen ja köysien välistä näkyivät loistavat tähdet.
Kaupungista ja laivoista välkkyvät valot kuvastelivat mustassa, basalttivärisessä meren lahdessa. Kuului hinaajalaivan pillin huuto ja vaikeni jälleen. Etäämpänä keinui tulisia patsaita.
Näytti siltä, niinkuin Rolling olisi vajonnut ainoastaan nauttimaan sikaristaan. Hän puhalteli savun sivulle, jossa kapteeni Jansen hänen vieressään odotteli käsivarret riipuksissa.
– Madame Lamolle haluaa jäädä rannalle, – sanoi Rolling... Hänellä on nyt sellainen päähänpisto, mutta me amerikalaiset kunnioitamme naisten tahtoa, vaikkapa se olisi toisinaan liiaksikin pingotettu.
Kapteeni oli pakotettu päällikkönsä edessä nyökkäämään päällään ymmärtämyksen merkiksi. Rolling vei vasemman kätensä huulilleen ja imi vähäsen yhden sormensa ihoa:
– Minä jään huomiseen asti laivalle. Mahdollisesti viivyn myöskin koko huomisen päivän. Mutta minun täällä olostani ei saa antaa tietoa minkäänlaisille "kierosilmille"...
Imettyään jälleen kättään, vei hän sen tahtomattaan niin, että kajuutan ovesta tulviva tulen hohde valaisi sen...
– Niin, kierosilmät eivät saa nähdä minua... Nyt Jansen vilkasi Rollingin käteen ja näki siinä selviä verille asti viillettyjä sormen kynnen raapimia.
– Voinhan minä teidän uteliaisuutenne tyydyttää: Minä odotan tänne erästä miestä, joka ei ollenkaan aavista kohtaavansa minua täällä. Hän voi tulla millä tunnilla hyvänsä. Antakaa määräys, että minulle tuodaan viipymättä tieto, kun hän astuu laivan kannelle. Siinä on kaikki. Hyvää yötä.
Jansenilla oli "päävärkit" sekaisin. Hän ponnisteli suonenvedontapaisesti voidakseen ymmärtää tätä mahdotonta tilannetta... Madame Lamolle on jäänyt rannalle. Minkä vuoksi? Ettäkö olisi vain oikku... Sen voisi selittää toisin sanoen:... hän odottaa kapteeni... Ei... Ja nuo tuoreen veriset raapimisen jäljet hänen päällikkönsä kädessä... Siellä on jotakin tapahtunut... Ymmärrettävästi – on vain joutavaa puhetta jättää madame Lamolle rannalle odottamaan ja itse tulla laivalle pitämään vahtia jonkun narrin tulosta... Mutta jos Zoe makaa sittenkin hotellissa kaula poikki leikattuna? Taikka – jos hän on jo säkissä heitetty meren lahteen? Tuollaiset miljardöörit eivät tunne mitään esteitä raaimmillekaan yltiömäisyyksilleen...
Syödessä illallista seurustelukajuutassa, vaati Jansen itselleen viskyä ilman tavallista miedonnusta, sodavettä. Hän tahtoi sillä keinolla selvittää aivojaan. Alikapteeni kertoi hänelle sanomalehtien tärkeimpiä uutisia: – Saksalaisella anilinitehtaalla on tapahtunut aivan tavaton räjähdys. Se on hävittänyt lähellä olleen kaupungin ja tuhonnut yli kaksituhatta ihmistä.
"Arizonalle" oli hyvällä summalla palkattu kuuluisa italialainen viulunsoittaja, mestari Billini. Hänellä oli säestäjänä sopuisa saksalainen pianisti, nimeltään Schwarz. Sitten oli vielä vapaan suunnan taidemaalari, unkarilainen Tito. Tämän viimeisen suuruuden mukanaoloa ei Zoe muistanut ainoatakaan kertaa koko laivamatkalla... Nämä kaikki olivat seurustelukajuutassa ja söivät runsaasti, sekä joivat myöskin paljon. Siinä jutellessa otettiin uudelleen puheeksi tapahtunut räjähdys. Schwarz vakuutti, että se ei ollut muuta kuin amerikalaisen aikaan saama hävitys. Siihen sanoi alikapteeni:
– Joutavata. Meidän päällikölle onnistaa yksinkertaisesti kaikki. Anilinitehtaan häviöstä hän ansaitsee niin paljon, että hän voi ostaa koko Saksan kaikkine lakeuksineen, Hohenzollerien keisarisuvun ja sosialidemokraatit. Ja meillähän ei ole sen asian kanssa mitään tekemistä... Tämä kulaus on meidän päällikön terveydeksi.
Jansen vei sanomalehdet mukanaan omaan kajuuttaansa. Hän luki erikoisella tarkkuudella räjähdystä koskevan selostuksen, sekä otaksumiset sen syistä. Lehtien palstat vilisivät täynnä Rollingin nimiä. Muotikatsauksessa tiedotettiin, että seuraavana muotikautena tullaan käyttämään koko posket peittävää kokopartaa. Samoin tullaan käyttämään korkeita ja kovia hattuja, sekä kultaisia etuhampaita. "Excelsior", korkeutta kohti nimisessä lehdessä oli etusivulla "Arizonan" kuva,... ja soikiossa madame Lamollen ihanan pään kuva. Jansen menetti järkensä hillitsemiskyvyn. Hänen levottomuutensa kasvoi.
Kello kahden aikana yöllä lähti kapteeni kojustaan ulos ja näki Rollingin istuvan yläkannella nojatuolissa. Päällikkö piti silmällä jotakin... Jansen palasi takaisin kajuuttaansa. Riisui yltään kaikki vaatteet ja puki paljaalle iholleen ohuen hellepuvun. Lakin, kengät, rahalompsan ja revolverin asetti hän kumisäkkiin. Lasikello löi kolme. Rolling istui yhä vieläkin nojatuolissa. Kello neljä hän oli niinikään siellä. Mutta hänen vartalonsa ääriviivat eivät olleet niin täydelliset kuin aikaisemmin. Hänen päänsä oli olkapäätä vasten nojallaan. Hän nukkui. Minuuttia myöhemmin liukui Jansen ankkuriketjua myöten äänettömästi veteen ja ui rantaan.
XXIX.
– Madame Zoe, älkää olko suotta-aikojaan levoton. Puhelin- ja kellojohdot ovat leikatut poikki.
Zoe istuutui jälleen sängyn reunalle. Vihan hymy väreili hänen huulillaan. Stasij Tiklinsky istui keskellä huonetta nojatuolissa jalat suorina. Hän kierteli viiksiään; tarkasteli kiiltokenkiään ja nosteli vasta silitettyjä housunlahkeitaan ylemmäksi. Tupakoida ei hän sentään uskaltanut. Zoe kielsi sen jyrkästi. Ja Rolling oli määrännyt, että Zoeta kohtaan on säilytettävä ankarin kohteliaisuus.
Tiklinsky yritti kertomaan Zoelle Parisissa ja Varsovassa saamiaan lemmen voittoja, mutta Zoe vilkasi häneen niin ylenkatseellisella silmäyksellä, että hänen kielensä turtui heti puun jäykäksi. Ja niin hänelle ei jäänyt muuta kun olla vaiti. Kello oli jo melkein viisi aamulla. Zoen kaikki yritykset vapautuakseen, pettääkseen vartijansa, samoin kuin yritys vietellä hänet, jäivät tuloksettomiksi.
– Se on aivan samantekevä, minä ilmoitan asian poliisille, – sanoi Zoe.
– Hotellin palveluskunta on lahjottu suurilla summilla.
– Minä lyön ikkunan rikki ja huudan, kun näen kadulla ihmisiä ohikulkemassa.
Sillä tavalla kului aika. Kutsuttiinpa kerran lääkärikin, joka tutki ja määritteli Zoen hermostuneen tilanteen. Te olette ulkomaailmaan nähden sellaisessa asemassa, eli niinkuin sanotaan, rouvan asemessa, joka yrittää pettää miestään. Te olette – lain ulkopuolella. Kukaan ei teitä auta, eikä usko teitä. Olkaa sen vuoksi vain levollisena, vastarinta on turhaa ponnistelua.
Zoe puri hampaitaan, että narahteli ja sanoi venäjäksi:
– Hirviö! Puolalainen renki!...
Tiklinsky alkoi jo äkäilemään. Hänen huulipartansa näytti levenevän ja kohoilevan. Mutta hänellä ei ollut lupaa alottaa puolestaan mitään haukkumisia. Sen vuoksi hän vain murisi:
– Niin, kyllä se tunnetaan, mitenkä naiset kykenevät haukkumaan ja kiroilemaan, kun huomaavat, että heidän kauneutensa ei tee toivottua vaikutusta. Minulla on teitä sääli, madame Lamolle. Mutta meidän pitää luullakseni kokonainen päivä ja yö, ja ehkä kauemminkin olla tässä – "kohtauksessa". Heittäytykää mieluummin vuoteellenne. Rauhottakaa hermonne... Kaikki on turhaa... kaikki on turhaa, madame...
Kumma kyllä, tällä kerralla seurasi madame Lamolle hänen neuvoaan. Zoe heitti pehmeät tohvelinsa pois ja asettui vuoteelle. Laitteli patjan ja tyynyt itselleen mukaviksi ja sulki silmänsä. Silmäripsien alta hän kuitenkin tiirasi Tiklinskyn paksua ja äkäistä naamaa. Zoe haukotteli kerran, kahdesti ja asetti kätensä tukemaan poskea:
– Minä olen väsynyt... Katsotaan nyt mitä tapahtuu, – äännähteli hän hiljaa ja haukotteli vielä kerran. Tiklinsky etsi nojatuolissa mukavaa asentoa. Zoen hengitys kävi säännöllisesti. Jonkun ajan kuluttua hieroi vartija silmiään. Nousi pois tuolistaan ja käveli edestakaisin, jopa nojaili ovipieleenkin. Nähtävästi hän päätti seisoa pysyäkseen valveilla.
Tiklinsky oli typerä. Zoe houkutteli hänen paljastamaan mitä halusi tietää. Nyt Zoe odotteli, että hänen vartijansa nukkuisi. Oven edessä ei hän jaksaisi kovinkaan kauan seisoa. Niin kävikin. Tiklinsky tarkasti vielä kerran lukon ja meni sitten takaisin nojatuoliinsa.
Jo ensimäisten seuraavien minuuttien aikana vaipui hänen alaleukansa alas. Silloin pujotteli Zoe itsensä keveästi pois vuoteeltaan. Tottuneella nykäisyllä veti hän Tiklinskyn liivin taskusta huoneen avaimen, otti tohvelinsa ja asetti avaimen lukkoon. Se oli kuitenkin vaikeasti avattavissa. Ja kun Zoe väänsi voimakkaammin avainta, narahti lukko äkkiä kovasti. Tiklinsky kiljui, niinkuin pahassa unessa: – Kuka! Mitä!
Vihdoin selvisi Tiklinsky ja hypähti ylös nojatuolista. Zoe ennätti jo kuitenkin avata oven. Mutta Tiklinsky sieppasi häntä olkapäistä kiinni. Silloin puri Zoe häntä äkkiä käteen, puri oikein nautinnolla, niin että terävät hampaat upposivat syvälle lihaan. Se oikein huvitti Zoeta.
– Koiran narttu,... huora! – ulvoi Tiklinsky puolaksi.
Hän potkasi polvellaan Zoeta selkään ja heitti hänet lattialle, koettaen sitten työntää häntä jalallaan kauemmaksi huoneen perälle. Mutta jokin merkillinen seikka esti häntä siitä. Zoe näki mitenkä Tiklinskyn kaula muuttui yhä enemmän punaisemmaksi ja oli kovasti hikinen.
– Kuka siellä on? – kysyi Tiklinsky hätäisen käheällä äänellä. Hän koetti työntää ovea ruumiinsa painolla kiinni, mutta hänen jalkansa eivät ollenkaan pitäneet huoneen liukkaalla tammilattialla... Ovi avautui hitaasti, mutta varmasti. Hän haparoi kiireesti housunsa takataskusta revolveriaan ja pakeni äkkiä keskelle huonetta.
Ovella seisoi kapteeni Jansen. Hänen lihaksikkaaseen vartaloonsa oli liimaantunut kiinni valuvan märkä hellepuku. Silmänräpäyksen ajan katsoi hän kiinteästi Tiklinskyä silmiin. Ja sitten hän hyökkäsi jättiläisen vauhdilla puolalaisen kimppuun. Se isku, joka luultavasti oli alkuaan aiottu Rollingille, kaatoi Tiklinskyn maahan. Vielä kaksi iskua: Koko ruumiinsa painolla löi Jansen puolalaisen ojennettuun käteen ja heti täydellä oikean käden pituusvauhdilla ja hyvästi tähdätyllä paukulla leukaan. Kykenemättä päästämään ainuttakaan ääntä kaatui Tiklinsky matolle. Hänen kasvonsa olivat kokonaan muodottomiksi runneltuna.
Kolmannella liikkeellä kääntyi Jansen madame Lamollen puoleen, ollen vielä tehdystä työstään täydessä tulessa:
– Te määräätte, madame Lamolle.
– Jansen. Niin sukkelasti, kun suinkin on mahdollista, laivalle! Muuten me myöhästymme!
– Haluatteko te todellakin laivalle takaisin?
– Matkalla minä selitän teille kaikki. Nyt minä rukoilen teitä!
Niinkuin silloin ravintolassa, kiersi hän nytkin vasemman käsivartensa kapteenin kaulalle. Jättäen sentään selvästi suutelematta, vei hän huulensa hyvin lähelle Jansenin suuta ja kuiskasi:
– Taistelu on vasta alkanut, Jansen! Pelättävin on meillä vasta edessä! Ainoastaan te voitte auttaa minua!
– Hyvä!... Mennään laivalle!
XXX.
– Hei ajuri, aja hevosesi menemään semmoista kyytiä, kun suinkin pääsee... Nyt minä kuuntelen, madame Lamolle... No niin: Sillä aikaa kun minä istuin tupakkahuoneessa odottamassa...
– Minä nousin rappuja ylös ja menin huoneeseeni. Sitten riisuin hattuni ja päällysnuttuni pois...
– Sen minä tiedän.
– Mistä?
Jansenin käsi vapisi Zoen selän takana. Zoe vastasi siihen puoliksi hyväilevällä liikkeellä:
– Minä en ollenkaan huomannut, että eräs arkku, joka aikaisemmin oli viereisen huoneen oven kohdalla, olikin nyt poissa. Tuskin sain niin paljon aikaa, että aloin lähestymään peiliä... Silloin avattiin se viereisen huoneen ovi. Ja edessäni seisoi – Rolling. Mutta minä tiesin aivan varmasti, että hän vielä eilen oli Parisissa. Tiesin myöskin, että hän pelkää kuollakseen asti lentämistä... Siis, jos hän kuitenkin lähtee lentokoneella matkalle, on hänellä kysymys elämästä tahi kuolemasta... Nyt minä tiedän mitä hänellä oli mielessä. Mutta silloin minä en osannut muuta kuin raivostua. Houkutellapa minut ansaan... Ja silloin minä latelin hänelle sellaisia totuuksia, että hän piteli korviaan ja meni tiehensä.
– Hän tuli luokseni tupakkahuoneeseen ja lähetti minut laivalle...
Sen vuoksi kävikin näin... Sellainen narri minä olen... Viini, tanssi,... niin niin, rakas ystävä... jos kerran haluaa taistella ja jotakin suurta saavuttaa, silloin ei ole aikaa tyhmyyksille... Parin kolmen minuutin kuluttua tuli hän takaisin. Minä sanoin: Meidän täytyy puhua asiamme selväksi... Hän alotti ykisemään: "minun kalliimpani, minulla ei ole mitään selvitettävää". Ja sen hän sanoi sellaisella äänellä, jota en olisi uskonut häneltä milloinkaan kuulevani... Sitten hän sanoi vielä: "Te ette tule pääsemään tästä huoneesta, ennenkuin minä itse henkilökohtaisesti käyn teidät vapauttamassa"... Silloin minä raivostuin ja annoin hänelle parisen korvatillikkaa...
– Te olette oikea nainen, – sanoi Jansen ihastuneena.
– Eikö mitä, rakas ystävä. Se oli minun toinen tyhmyyteni... Mutta mikä arkahousu hän onkaan! Antoi minun iskeä itselleen kaikkiaan neljä korvatillikkaa... Hän seisoi vain siinä edessäni, huulet vapisevina ja liidun värisenä, yrittäen ainoastaan estää kättäni lyömästä. Se hänelle tuli kuitenkin hyvin kalliiksi... Ja lopuksi minun kolmas tyhmyyteni: Minä rupesin itkemään.
– Voi, minkälainen saamaton...
– Odottakaahan, Jansen. Rollingilla on oikein sairaaloinen kauhu kyyneleistä. Hän saa kyyneleitä nähdessään suonenvedon... Mieluummin hän olisi antanut itselleen iskeä vaikka neljäkymmentä korvatillikkaa. Sitten hän huusi puolalaisen avukseen. Se hyväkäs oli koko ajan seisonut oven takana. Tietysti he olivat keskenään sopineet, mitenkä menetellä. Puolalainen istuutui nojatuoliin. Rolling sanoi minulle: "Hänelle on annettu määräys äärimmäisessä tapauksessa ampua." Samassa hän jo meni tiehensä. Minulle ei jäänyt muuta keinoksi, kun rauhottua vähitellen ja ruveta asiata miettimään. Ensiksi minä otin puolalaisen työn alaiseksi. Ja tunnin kuluttua oli minulla Rollingin petollinen juoni täydellisesti pienimpiä kohtiaan myöten selvillä. Jansen, minun rakas Jansen, nyt on kysymys minun onnestani... Jos te ette auta minua, menetän minä kaikki... Pakottakaa ajuri ajamaan nopeammin, hänen pitää kiirehtiä hevostaan...
Ajuri ajoi pitkin rantalaituria, joka näin aamun ensiruskon sarastaessa oli aivan tyhjä. He pysähtyivät veteen johtavien graniitti-portaiden eteen, jossa kellui parisen venettä öljy-mustassa vedessä.
Vähän aikaa sen jälkeen nousi Jansen "Arizonan" peräpuolelta nuoratikkaita myöten äänettömästi kannelle, kantaen sylissään madame Lamollen kallista ruumista.
XXXI.
Rolling heräsi aamukylmän vaikutuksesta. Kansi oli kostea. Valot mastoissa olivat sammutetut. Lahden pohja ja kaupunki olivat vielä varjossa, mutta Vesuviuksen savupatsas oli nousevan auringon valossa ruusunpunainen.
Melkein peläten tarkasteli Rolling vartiomiehen tulta ja laivan rungon piirteitä. Hän lähestyi vahtimiestä, jääden hetkeksi hänen viereensä seisomaan, puhalteli nenänsä läpi ja kohosi komentosillalle. Heti sen jälkeen tuli myöskin Jansen kojustaan puhtaaksi pestynä ja sileissä vaatteissa: – Toivotan teille hyvää huomenta. Rolling puhalteli jälleen sieraimistaan, mutta tällä kerralla vähän kohteliaammin kuin vahtimiehen luona.
Rolling oli vaiti pitkän aikaa, kiersi vain keskeytymättä sormissaan nuttunsa nappia. Se oli semmoinen huono tottumus, jota Zoe aikoinaan koetti saada häneltä unohtumaan pois. Nyt oli kaikki yhdentekevää. Kaiken lisäksi voi todennäköisesti tulla Parisissa muotiin seuraavan muotikauden ajaksi yleinen tapa kiertää näppejään sormissa. Ja räätälit tulevat tietysti, mikäli mahdollista, keksimään vartavasten helposti kierrettäviä nappeja... Rolling kysyi murtuneena:
– Sukeltavatko hukkuneet jälleen esille?
– Jos niihin ei ole mitään painoja sidottu, – sanoi Jansen.
– Minä kysyn: jos mies on hukkunut mereen, niin tietysti hän on hukkunut?
– Toisinaan sattuu – varomaton liike, taikka laine heittää miehen reunan yli, ja sattuuhan sitä muitakin tapahtumia. Mutta kaikki ne kuuluvat hukkumisluokkaan. Viranomaisilla ei ole tapana työntää nenäänsä tämänlaisiin tapahtumiin.
Rolling nytkäytti olkapäitään:
– Se on kaikki, mitä minä halusin hukkumisesta tietää... Minä menen nyt kajuuttaani. Uudistan vain: jos jokin vene lähestyy, niin ei saa ilmottaa minun olevan laivalla. Ottakaa tulija vastaan ja ilmottakaa minulle heti.
Rolling meni pois. Jansen palasi myöskin kajuuttaansa, jossa sinisien ja suljettujen verhojen takana nukkui Zoe hänen vuoteessaan.
XXXII.
Kello kahdeksan aikana lähestyi "Arizonaa" vene. Resuinen mies veti airot veneeseen ja huusi:
– Onko jahti "Arizona"?
– On kuultu: On, – vastasi tanskalainen matruusi, kumartuen laidan yli.
– Onko teillä siellä arkussanne eräs Rolling, laivan omistaja?
– On kuultu: Kyllä!
Resuinen mies näytti nauraen ihmeen kauniit hampaansa ja huusi:
– Ota kiinni!
Sitten hän heitti näppärästi kirjeen laivan kannelle, vihelsi ja naksutti kielellään:
– Hei, matruusi, suolasilmä,... heitä sikari!... Silläaikaa kun tanskalainen mietti, mitä hän voisi kirjeen tuojalle viskata, souti hän jo tiehensä veneineen, jossa sitten tanssi muodikkaan foxtrotin, liidellen etäisyyteen kuumassa aamun päiväpaisteessa.
Matruusi otti kirjeen ja vei sen kapteenille. Niin kuului määräys ennakolta. Jansen siirti verhoja hiukan sivulle ja kumartui lähemmäksi nukkuvaa. Madame Lamolle avasi vielä aivan uniset silmänsä ja kysyi:
– Mitä? Joko hän on täällä?
Jansen ojensi hänelle vain kirjeen. Zoe luki sen nopeasti läpi:
"Minä olen kauheasti haavoitettu. Olkaa sääliväinen. Minä taistelin teidän etujenne puolesta niinkuin leijona, mutta mahdottomuus on tapahtunut: Madame Zoe on vapaana. Minä heittäydyn teidän jalkoihinne..."
Lukematta loppuun, repi Zoe kirjeen:
– Nyt me voimme häntä odottaa rauhallisesti...
Hän vilkasi tyynenä Janseniin ja ojensi hänelle kätensä:
– Rakas Jansen. Meidän pitää tulla yksimielisiksi. Te miellytätte minua. Ja minä tarvitsen teitä. Sen vuoksi – välttämätön tapahtua...
Hän huokasi keveästi:
– Minä tunnen, että teidän kanssanne minä saan vielä monta kertaa särkeä päätäni... Rakas ystävä, tässä elämässä on oikeastaan liikaa ja tarpeetonta – lempi, mustasukkaisuus ja uskollisuus. Minä tiedän ne – kannustavat. Se on pelottava voima. Naisessa ja miehessä piilee sähkömagneettia. Ja vaikka me oltaisiin samanaikaisesti eri puolilla maapalloa, niin magneettinen myrsky vetäisi sen toisen minun käsivarteeni. Hän murtaisi rautaristikot, kulkisi yli kuolleiden ja olisi valmis tekemään tuhansia muita ihmisiä onnettomaksi, voidakseen vain päästä painamaan ruumiinsa minun ruumiiseeni. Siinä piilee suuruus. Elimellinen voima. No niin, ja sitten aletaan rakentamaan pesää. Mies muuttuu vähitellen ikäväksi teereksi. Hyi,... niinkuin ei meidän elämämme minuutit olisikaan etukäteen lasketut! Minä olen yhtä vapaa voidakseni antautua, niinkuin hänkin, – ja ottaakseni. Pitäkää se mielessänne, Jansen. Päätetään yhteinen sopimus: joko minä joudun perikatoon,... taikka minusta tulee maailman valtijatar, kuuden länsimaan itseoikeutettu – keisarinna.
Jansenin kasvoissa nytkähteli ja hän puri huultaan. Zoeta miellytti se liike. Hän jatkoi:
– Te tulette olemaan minun tahtoni työkalu. Unohtakaa sellaisina silmänräpäyksinä, että minä – olen nainen. Minä olen haaveilija ja seikkailija,... ymmärrättekö sen? Kaikki on tälle pohjalle rakennettu. Minä tahdon, että maailma kuuluu minulle.
Näin sanoessaan hän teki kädellään laajan kaartavan liikkeen: – Ja se mies, se ainoa, joka tämän kaiken voi minulle antaa, pitäisi lyhyen ajan kuluttua tulla tänne "Arizonaan". Minä odotan häntä ja samoin Rolling odottaa häntä...
Jansen kohotti sormensa ja kääntyi ympäri. Zoe veti verhot kiinni. Jansen meni komentosillalle. Siellä seisoi Rolling reunustaan kiinni tarrautuneena. Hänen kiero ja yhteen puristettu suunsa ja kasvonsa olivat vihasta kiihdyksissä. Hän tuijotti vielä sumun vallassa olevaan lahden etäisyyteen.
– Tuolla hän on, – sai hän vaivalla puserretuksi huuliensa välistä ja osottaen kädellään.
Hänen sormensa riippui niinkuin jokin koukku veden yläpuolella:
– Tuolla, tuossa veneessä. Peläten, että matruusit hänet huomaavat, kiirehti hän väärillä säärillään ja tummaa rapua muistuttaen, komentosillan portaita myöten alas ja hävisi omaan kajuuttaansa. Sieltä hän vielä antoi puhelimella Jansenille määräyksen, että se mies, joka lähenee kuusiairoisella veneellä, on otettava laivaan.
XXXIII.
Ei ollut milloinkaan ennen sattunut, että Rolling olisi kiertänyt napit irti nutustaan. Mutta tällä kerralla hän repi kaikki kolme nappia pois. Niin kauan ja niin kovasti hän niitä kiersi. Hän seisoi keskellä kajuuttansa lattiaa, jota peitti komea persialainen matto. Seinät olivat vuoratut harvinaisella loistopuulla... Levottomana silmäili hän oven yläpuolella olevaa kelloa.
Sitten kun napit olivat revitty irti nutusta, alkoi hän pureksimaan kynsiään. Tällä hetkellä joutui Rolling aikaisemman viileytensä valtaan...
Hän kuuli kansivartijan huudot ja myöskin vastaukset veneestä. Ja hän vapisi kuullessaan yhden äänistä vastaavan: Garin.
Raskas vene löi laivan seinämään. Matruusit kiroilivat. Portaat narisivat. Kuului kiirehtiviä askeleita. Sitten huutoja: "Ottakaa kiinni"!... "Valmis"... "Varovaisesti"... "Mihinkä kannetaan"? "Alakannelle". Kuljetettiin jonkinlaista arkkua. Sitten tuli jälleen hiljaisuus.
Garin tuli koneensa kanssa suorastaan loukkuun! Vihdoinkin! Rolling painoi kädellä nenäänsä ja päästeli sähiseviä ja yskimisen tapaisia ääniä. Ne ihmiset, jotka hänet tunsivat, väittivät aina, että he eivät ole milloinkaan nähneet Rollingin nauravan. Se ei kuitenkaan pitänyt ehdottoman tarkasti paikkaansa, sillä Rolling nauroi mielellään, mutta ilman näkijöitä. Hän nauroi yksinään ja tavallisesti vain saatuaan tehdyksi suuren ja onnistuneen liikesieppauksen. Hän nauroi myöskin, niinkuin nyt,... koiramaisuudesta. Sitten hän soitti puhelimella kapteenille:
– Onko hän tullut laivalle?
– Kyllä.
– Johtakaa hänet alakajuuttaan ja sulkekaa ovi ulkoapäin kiinni. Koettakaa suorittaa se tehtävä nopeasti ja – ilman hälinää.
– Kuten käskette, – vastasi Jansen eloisasti. Taisi olla liiankin eloisasti. Rollingia ei miellyttänyt kapteenin äänensävy.
– Halloo, Jansen!
– Täällä on.
– Tunnin kuluttua pitää jahdin olla avonaisella merellä!
– Niinkuin käskette!
Ja jälleen tuntui Rollingista, niinkuin hän olisi kuullut Jansenin äänessä jonkinlaista pistelevää sävyä. Sellaista, niinkuin kadulla olisi jokin poikaviikari kääntynyt hänen selkänsä takana ympäri ja vääntänyt irvistellen nenäänsä ja narissut. Vääntänyt irvistellen nenäänsä!
Jahdilla alkoi heti kuulumaan edestakaisin juoksua. Ankkuriketjun nostokone kalisi. Matruusit alkoivat hälistä. Ikkunasta näki mitenkä vihreitä vesisuihkeita alkoi roiskumaan, ja rannikko rupesi kiertymään. Kajuuttaan tunkeutui kosteaa ilmaa. Ja nopeuden iloinen tunnelma valtasi koko "Arizonan" sen solakkaa runkoa myöten.
Ymmärrettävästi Rolling huomasi tehneensä suuren tyhmyyden, josta hänen pitää kalliisti maksaa. Mutta hän ei ollutkaan se entinen Rolling, kylmäverinen pelaaja ja vastustamaton "puhvelihärkä", joka säännöllisesti kävi kuuntelemassa joka sunnuntai saarnat. Zoe opetti hänet tuntemaan kaikki inhimilliset tuskat ja täytti hänen aivonsa sairaaloisella punaisella sumulla. Ja jos hän nyt menetteli niin taikka näin, ei hän sitä tehnyt yksinomaan sen vuoksi, että se olisi ollut hänelle taloudellisesti edullista. Hän toimi nyt sen tähden, että hänen tuskansa, öidensä valvomiset, viha ja kalvava mustasukkaisuus Garinia kohtaan tarvitsi jonkinlaisen purkautumiskohdan:... Garin piti ehdottomasti tuhota ja sitten hakea Zoe takaisin.
Näiden minuuttien sisäinen selvyys oli hänelle kerrassaan pelottava. Tuntui sellaiselta, niinkuin hän olisi vieressään nähnyt toisen Rollingin, joka sokeana ja siekailematta kiirehti tuhoaan kohden,... ja josta toinen Rolling koetti vielä pelastaa mitä pelastettavissa oli. Anilinitehtaiden räjähdyksestä johtunut tavaton seurauskin kulki nyt hänen muistissaan ohitse ikäänkuin jokin unennäkö. Hänen mieltään ei jaksanut kiinnostaa edes sekään, kuinka monia satoja miljoonia maailman rahamarkkinat hänelle luovuttivat anilinitehtaiden tuhon jälkeisenä päivänä. Silloin hän sopimuksen mukaan odotti Garinia Parisissa. Hän ei kuitenkaan saapunut näkyviin. Rolling arvasi senkin jo etukäteen. Ja kun Garin ei tullutkaan, lähti hän itse kolmantenakymmenentenä päivänä lentokoneella Neapeliin.
Nyt oli Zoe syrjäytetty. Rollingin ja Garinin välillä ei ollut enää kukaan häiritsemässä. Nyt astui Rolling pää kumarassa kajuutastaan jahdin keskikäytävälle. Garinin kanssa tehtävän loppuselvityksen oli hän jo ajatellut pienimpiä yksityisseikkoja myöten valmiiksi. Tässä ei ollut enää ollenkaan tarpeellista suinpäin kiirehtiä tämän asian kanssa. Hän sytytti hitaasti sikarin ja avasi sitten alakannelle johtavan oven. Siellä alhaalla olivat Garinin arkut, sisältäen hänen koneensa. Kaksi matruusia istui arkkujen kansilla, mutta hypähtivät seisaalleen huomattuaan Rollingin tulevan. Hän käski viemään arkut varastohuoneeseen.
Rolling kiersi vastapäätä olevan oven kädensijasta. Ovi avautui ja hän astui kiertoportaille, jotka johtivat alakajuuttaan. Kun hän piteli viimeisen oven vetoripaa kädessään, huomasi hän, että sikarista oli tuhka pudonnut pois. Hän hymyili itseensä tyytyväisenä. Hänen ajatuksensa olivat selviä ja veri kiersi suonissa säännöllisesti. Hän ei ollut pitkään aikaan tuntenut, eikä nauttinut tämänlaista sisäistä rauhaa.
Hän tempasi oven auki. Alla kristallilasisen holvauksen, josta valo virtasi huoneeseen, istuivat katse tulijaan suunnattuina,... Zoe, Garin ja Schelga. Rolling otti askeleen takaperin käytävälle. Häneltä salpautui hengitys. Hänen päässään menivät kaikki ajatusmeiningit – pirunkaulalle. Nenä alkoi hikoilemaan. Ja mikä oli kaikkein tavattominta,... Rolling hymyili. Hymyili surkuteltavasti ja typerästi, niinkuin se kirjanpitäjä, joka tavataan konttorikirjaa raaputtamassa. Sellainen tapaus sattui Rollingille 25 vuotta takaperin.
XXXIV.
Nyt tapahtui se kaikkein kauhein mikä häntä voikaan kohdata... Rolling joutui naurettavaan tilanteeseen.
Mitä siinä voisikaan enää tehdä? Purrako hammastaan, raivota ja ampuako?... Se olisi vain huonontanut asemaa, olisi ollut vieläkin tyhmempää. Kapteeni Jansen oli hänet pettänyt. Se oli nyt selvä. Laivan miehistö oli epäluotettavaa...
Ponnistellen kaikki voimansa, onnistui Rollingin viimeinkin hillitä ja kahlita kasvoltaan irvistävä hymyily. Hänen silmänsä saivat tiukan ilmeen, niinkuin olisivat olleet tinanappeja:
– Kas vaan! – sanoi hän ja kohotti tervehtien kättään... Garin! Mitä nyt kuuluu? Tekin siis tahdotte hiukan tuuleentua. Olkaa hyvä. Erittäin ilahduttavaa... Sittenkin, vaikka en minäkään täällä ole isäntä, vaan samalla tavalla itsekin vierailija...
Zoe vastasi hänelle pistelijään terävästi:
– Rolling. Te olette huono näyttelijä. Lopettakaa jo yleisöänne huvittamasta! Tulkaa sisälle ja istuutukaa. Täällä on teidän kaikki henkivihollisenne koolla. Ja te olette itse syypää, että teidän pitää tässä huvittavassa seurassa tehdä huvimatka täällä Välimerellä. Rolling silmäsi häneen vihalla:
– Madame Lamolle, suurissa asioissa ei ole yksityisiä vihollisia eikä ystäviä. Niissä vaan yritetään – uhkapelillä.
Rolling istuutui Zoen ja Garinin väliin, niinkuin kuninkaan valtaistuimelle. Sitten hän jatkoi:
– Hyvä!... Minä tunnustan, että olen hävinnyt pelin. Kuinka paljon minun on heti maksettava?
Garin vastasi silmät hehkuvina, ja nähtävästi valmiina laskemaan valloilleen tyytyväisyydestä lähtevän naurun:
– Täsmälleen puolet, vanha ystävä. Puolet, niinkuin Fontainebleaun metsässä siitä sovittiin. Täällä istuu todistaja.
Sillä hän tarkoitti Schelgaa, joka synkkäkatseisena rummutti pöytää sormiensa kynsillä. Garin jatkoi:
– Minä en tällä hetkellä ollenkaan halua lähteä tutkimaan teidän kassakirjaanne. Mutta noin yleisesti katsoen, silmämitan mukaan – miljaardi,... yksi miljaardi – dollareissa... Maksakaa se siirtomaa-pääomistanne. Sehän on teille lopullisesti vain pikkuseikka. Tehän kiskotte kuitenkin täältä Europasta pirunmoisen kuorman rahaa... Siis,... tuhannen miljoonaa dollaria lopullisena suorituksena.
Hetkeäkään arvelematta, alkoi Rolling:
– Minulle on hyvin vaikea saada semmoinen summa yhdellä kertaa irti. Mutta minä mietin asiaa. Tänään vielä minä matkustan Parisiin. Ja minä toivon, että jo perjantaina voin siitä summasta suorittaa teille isomman osan,... sanotaan – vaikkapa Marseillessa...
– Hei vaan! Ei sinne päinkään! – sanoi Garin. Mutta asia on niin, vanha ystävä, että te saatte vapautenne vasta sitten, kun olette suorittanut tämän summan kokonaan!
Schelga heitti Gariniin pikaisen silmäyksen, mutta ei virkkanut mitään. Rolling rypisteli otsaansa, niinkuin olisi tehnyt jonkin suuren tyhmyyden:
– Se merkitsee siis sitä, että te tahdotte minut pitää tässä laivassa vangittuna?
– Kyllä se sitä on.
– Minä muistutan teille, että minä olen Amerikan Yhdysvaltain alamaisena koskematon. Jos te sitä vastaan rikotte, tulee Amerikan laivasto puolustamaan minun vapauttani ja etujani!
– Sitä parempi, – huudahti Zoe suuttuneena ja intohimoisesti... Mitä pikemmin – sitä parempi!
Hän kohotti itseään, ojensi käsivartensa ja puristi nyrkkejään niin kovasti yhteen, että ne olivat aivan värittömät:
– Jos teidän laivastonne olisi meitä vastaan,... jos koko maailma olisi meitä vastaan,... sitä minä juuri tahdonkin!
Hänen lyhyt nuttunsa leyhähti kummallekin sivulle levälleen, niin raju oli hänen liikkeensä. Valkoinen merinuttu kultaisine nappeineen, pienet nyrkkiin puristetut kädet, jotka nyt näyttivät siltä, niinkuin ne pitäisivät välissään koko maailman kohtaloa; kiihtymyksestä synkät, harmaat silmät ja hänen ihmeen kauniiden, kiihtymyksestä särkyneiden kasvojensa piirteet, ne muodostivat yhteisesti hauskan, vaikkakin samalla julman kuvan.
– Minä taisin ehkä kuulla väärin, armollinen rouva, – sanoi Rolling... Onko teillä todellakin aikomus taistella Amerikan Yhdysvaltain sotalaivaston kanssa? Niinkö te tarkotitte?
Schelga lakkasi kynsillään rummuttamasta pöytää. Hän tuli nyt kuluneen kuukauden aikana ensikerran hyvälle tuulelle. Hän ojensi oikein jalkansa ja nojasi mukavasti nojatuolinsa selustaan, niinkuin teatterissa.
Zoe vilkasi Gariniin, ja hänen katseensa tuli yhä synkemmäksi:
– Mitä minulla on ollut sanomista, se on jo sanottu. Pjotr Petrovitsch, teillä on puhevuoro.
Garin pisti kätensä housun taskuihin ja asettui seisomaan kenkiensä koroille, keinutellen siinä itseään. Hänen hymyilevät huulensa olivat niin punaiset, että näyttivät siltä, kun olisivat vasta äsken maalatut. Hänen uskallettu kujeensa ei herättänyt ollenkaan luottamusta. Päinvastoin, näytti siltä, kuu hän ei olisi ollenkaan tosissaan. Zoe yksinään tiesi, kuinka teräksen luja oli tämän miehen toimintakyky, jonka ylivuotama ainoastaan leikki rikollisena tarmona:
– Ensiksikin, – sanoi hän ja siirti ruumiinsa painon kantapäiltä varpaiden varaan... me emme ylipäänsä himoitse mitään vihollisuutta yksinomaan amerikalaista kansallisuutta vastaan. Mutta joka tapauksessa tulemme huolehtimaan siitä, että jokainen laivasto, minkä maan tahansa, joka teitä yrittää puolustaa, tulee myöskin hävitetyksi. Toisekseen... Nyt hän siirti ruumiinsa painon varpailta jälleen kantapäille.
– Toisekseen, me emme ollenkaan suunnittele toimintaamme ja elämäämme sotaisen toiminnan varaan, eli siitä lähteväksi. Me olemme rauhallista siviliväkeä, eikä meillä ole mitään halua kalistella aseita. Kun Europan ja Amerikan sotavoimat myöntävät meille pyhänä pidetyn vapaan oikeuden, sallivat meidän valita mieleisemme maapaikan ja jos se on tarpeellista, myöskin itsenäisyysoikeudet tälle alueelle,... niin silloin annamme niiden olla kaikessa rauhassa, ainakin sotaisessa merkityksessä. Mutta päinvastaisessa tapauksessa, jos me emme saa vapauttamme, tullaan säälimättä käymään käsiksi ja hävittämään niin Amerikan kun Europankin kaikki maa- ja merivoimat, linnoitukset, laivastoasemat, sotilaslähetystöt ja kenraaliesikunnat sekä muut kaikki sille alalle kuuluvat laitokset... Minä toivon teidän muistavan anilinitehtaiden kohtaloa. Ja sehän riittänee teille todistamaan, että minä en tässä pyri laskettelemaan mitään satuja taivaan sinestä. Hän taputti Rollingia olkapäälle: – Hei vaan, ukkoseni. Olihan kerran semmoinen aika, jolloin olisitte voinut yhtiötoverina tulla minun yrityksiini osalliseksi. Mutta teiltä puuttui sellaiseen tarvittava mielikuvitus. Ja kaikki johtuu vaan siitä, että te ette omaa minkäänlaista korkeampaa kulttuuria. Ne ovat vain pikkuseikkoja, kun tuhoaa pörssikeinottelijoita ja ostelee tehtaita... Halpaa verotusta... Ja ainoan käyttökykyisen miehen te – hylkäsitte.
Rolling alkoi näyttämään kuolleelta, joka jo rupeaa olemaan mätänemistilassa. Vain kovalla vaivalla sai hän sähistyksi suustaan sanoja:
– Te olette – anarkisti!...
Schelga veteli tällä välillä terveellä kädellään hiuksiaan, mutta alkoi nyt nauramaan semmoisella voimalla, että ylhäälle, kattoikkunan taakse ilmestyi kapteeni Jansenin säikähtyneet kasvot... Garin pyörähti kantapäillään ympäri ja virkkoi:
– No niin! Täydellä höyryllä Marseilleen! Kirjottakaa pankkiosotus valmiiksi, Rolling.
XXXV.
Heti ensimäisinä päivinä kehittyi seuraavat tapahtumat: "Arizona" oli Marseillen ulkosatamassa ankkurissa.
Rolling kirjoitti kahdenkymmenen miljoonan Englannin punnan suuruisen pankkiosotuksen, jonka Garin ja Jansen kävivät esittämässä "Lyonin pankkiin". Pankin johtaja joutui siitä kauhun valtaan ja matkusti tuota pikaa Parisiin.
"Arizonalla" selitettiin yleisesti Rollingin sairastavan. Hän istui kajuutassa lukon ja salvan takana. Zoe valvoi lepäämättä, että hän todellakin pidettiin erillään. Kolmen ensimäisen päivän ja yön aikana otettiin "Arizonaan" juoksevia polttoaineita, juomavettä, säilykkeitä ja viinejä y.m. tarpeellista. Matruusit ja rannalta tulleet kafferi-neekerit ihmettelivät aikalailla, kun tämä siro ja kaunis jahti asettui hiekkasäkeillä lastatun lotjan viereen, ottaakseen siitä lastia. Se selitettiin siten, että "Arizona" menee Salomonin saarille, joissa vielä vilisee ihmissyöjiä, ja säkit tarvitaan puolustusvallitukseen. Todellisuudessa oli kuitenkin kapteeni Jansen ostanut aseita; kaksikymmentä karabiinia, revolvereja sekä kaasunaamareja.
Määrättynä päivänä esiintyivät Garin ja Jansen jälleen pankissa. Rahaministerin edustaja oli Parisista vartavasten saapunut tämän asian vuoksi Marseilleen. Rakastettavaisuutta tihkuvana ja vähintäkään epäilemättä pankkiosotuksen oikeaperäisyyttä, pyysi hän kaikesta huolimatta kuitenkin henkilökohtaisesti tavata itseään "suurta Rollingia". Hänet vietiin "Arizonaan".
Rolling otti hänet vastaan aivan sairaana, silmät syvälle painuneina. Vain vaivalla pääsi hän kohoamaan nojatuolistaan. Hän vakuutti itse kirjottaneensa kyseenalaisen pankkiosotuksen. Edelleen hän selitti aikovansa pitkälle matkalle jahdillaan ja pyysi nyt, että kaikki muodolliset seikat hänen pankkiosotuksensa kanssa selvitetään niin nopeasti kun mahdollista.
Ministerin edustaja nousi seisomaan ja pitäen toisella kädellään kiinni tuolin selustasta, piti puheen kansojen suuresta veljeydestä. Toisella kädellään hän teki yhtä valtavia liikkeitä kuin Camille Desmoulin "suuren vallankumouksen" aikoina. Hän puhui vielä Ranskan valtiorahaston kulttuurillisesta merkityksestä ja pyysi pankkiosotuksessa mainitun summan suorituksen lykkäystä. Rolling istui väsyksissä silmät suljettuina ja ravisti päätään kielteisesti. Vihdoin he saivat rahasuorituksen soviteltua niin, että "Lyonin pankki" maksaa kolmanneksen summasta Englannin punnissa ja loput ranskalaisissa frangeissa, päivän kurssin mukaan.
Vielä samana päivänä illan lähetessä, toi sotalaiva rahat "Arizonaan"... Sitten kun kaikki vieraat olivat jo poissa laivalta, nousi komentosillalle Garin ja Jansen. Jälkimäinen komensi:
– Kaikki miehet yläkannelle!
Miehistö asettui suoraan riviin. Sitten sanoi Jansen heille tiukalla ja voimakkaalla äänellä:
– Matruusit! Jahti "Arizona" lähtee erittäin vaaralliselle ja uskalletulle meriretkelle. Minä saisin olla vaikka kirottu, jos ottaisin taatakseni teidän elämänne, samoinkuin niiden toistenkin, jotka mukaan lähtevät. En voi mennä takuuseen edes isännän hengestä, enkä siitäkään, pysyykö tämä laiva ehjänä. Te tunnette minut, haikalan penikat... Minä kohotan palkkanne kaksinkertaiseksi, samoin muut ylimääräiset palkkiot. Kaikille, jotka pääsevät tulemaan elävinä ja terveinä kotiin, annetaan vielä elinkautinen eläke... Minä annan teille auringonlaskuun asti miettimisaikaa. Kuka haluaa, voi jättää laivan.
Illalla lähti "Arizonan" henkilökunnasta pois kahdeksan miestä. Mestari Bellinille, hänen säestäjälleen Schwarzille sekä "riippumattoman suunnan maalarille", unkarilaiselle Titolle annettiin kohteliaassa muodossa huomata, että he saavat nyt laputtaa vaikka pirun kattilaan. Kapteeni Jansen kulki itse vielä samana yönä satama-alueen eri kapakoista etsimässä kahdeksan uutta huimapäätä ja uskaliasta miestä poisjääneiden tilalle. Ja niin oli "Arizonalla" jälleen täysi miehistö.
Viisi päivää myöhemmin asettui "Arizona" Englannissa Southamptonin ulkosatamaan. Garin esitti kaupungissa Englannin pankille Rollingin kirjottaman uuden pankkiosotuksen, arvoltaan 20 miljoonaa puntaa. Työväen puolueen johtajat tekivät parlamentissa asiasta heikon välikysymyksen. Rahasumma maksettiin Garinille. Sanomalehdet valittelivat tapahtumaa. Useissa kaupungeissa panivat työläiset toimeen mielenosoituksia. Sanomalehtimiehiä hyökkäsi Southamptoniin, mutta Rolling ei laskenut ketään puheilleen. Täällä otettiin "Arizonaan" uudelleen juoksevia polttoaineita. Ja saatuaan täyden määrän lähti se jälleen merelle, suunnaten kulkunsa länteen.
Kahdentoista päivän perästä oli jahti Panaman kanavassa. Siellä kutsuttiin radio-puheluun "Rolling-anilin" trustin pääjohtaja Mac Linney. Rolling istui itse radio-puhelimen ääressä, mutta hänen ohimolleen oli suunnattu revolverin suu. Hän antoi siinä määräyksen, että Mac Linneyn on suoritettava määrättynä aikana hänen puolestaan 100 miljoonaa dollaria pankkiosotuksen tuojalle, joka on mister Garin.
Garin matkusti New Yorkiin ja palasi sieltä takaisin rahat mukanaan, mutta Mac Linney oli myöskin hänen seurassaan. Ja se oli paha "vikapisto". Rolling puheli johtajan kanssa vain viisi minuuttia, mutta Zoe, Garin ja Jansen olivat saapuvilla. Mac Linney matkusti pois siinä vahvassa uskossa, että asiat eivät nyt luista oikeassa järjestyksessä...
Nyt "Arizona" alkoi risteilemään aukealla Karabian merellä, ulottaen käyntinsä ulommaksikin Keski-Amerikan itärannikolta. Sillä aikaa matkusteli Garin Amerikassa pitkin ja poikin maata. Hän osteli koneita, tiedemiesten laitteita, kaikellaisia työ- ja muita tarvekaluja, terästä, sementtiä ja lasia y.m., sekä lähetti ne kaikki San Fransiskon satamaan laivattavaksi. Garinin asiamies teki sopimuksia insinöörien, teknikkojen ja työmiesten kanssa. Toinen asiamies matkusti Balkanin maihin, kootakseen siellä olevista valko-venäläisistä armeijain jätteistä viisisataa miestä poliisipalvelusta varten.
Tällä tavalla kului noin kuukausi. Rolling puheli joka päivä radion välityksellä New Yorkiin, Parisiin ja Berliniin. Hänen määräyksensä olivat tiukkoja ja peruuttamattomia. Anilinitehtaiden tuhon jälkeen loppui kokonaan saksalainen kemiateollisuus. Eikä se yrittänytkään enää kohota. Kaikissa sen alan tuotteissa nähtiin jo "Anilinrollingin" tehdasmerkki. Se oli keltainen rengas, jossa oli poikittain kolme mustaa juovaa. Yläreunassa oli sana: "Maailman" ja alareunassa "Rolling anilin Company". Tuntui siltä, että jokaisen europalaisen pitäisi ruveta kantamaan tätä tehtaan merkkiä, keltaista rengasta, jopa sielussaankin. Sillä tavalla hyökkäsi "Anilinrolling" saksalaisen kemia-teollisuuden savuavien raunioiden yli uusia valloituksia tekemään.
Miljoonittain väsyneitä ja katkeroituneita ihmisiä hinasi jokapäiväisyytensä lohduttomuuden lastia tässä raakalaisten maailmassa. Se oli aikomaan niin hyvä ja mukava, mutta nyt sen ihmiseläjillä on vain kyyneleitä, verta ja raivoavaa taistelua,... muutamilla juhlapitoja; joukoilla liikaa käyttämätöntä voimaa.
Siirtolaistulva leimahti pelottavana kohahduksena kaikkialla Europassa. Toiveet sammuivat. Rattoisuus ja elämänilo olivat poissa, eivätkä palanneet milloinkaan. Mittaamattomat henkiset arvot homehtuivat kirjastoissa. Keltainen "aurinko", jossa oli kolme poikittaista mustaa juovaa, loimusi jättiläiskaupunkien yllä. Se hehkui tehtaiden savutorvissa epätodellista valoaan. Reklaamia, ilmotuksia, jotka imivät verenkin ihmisten ruumiista. Ne kummittelivat haukotellen ohikulkijoille vastaan jokaisesta näyteikkunasta. Ihmisten kasvoihinkin näytti nälän kalvavat uurrokset, ikävyys ja epätoivo muodostavan vain keltaisia renkaita ja pyörylöitä. Saksan kansa näki nälkää ja teki työtä kieli riipuksissa. Englanti natisi ja ruski kaikista liitoksistaan, luokkataistelut järkyttivät sen sekaisin. Ranskassa kuohahti kuuluville kapinan huuto valtavana kuin maanalainen jylinä. Maiden valuutat kohosivat. Verokuormat suurenivat ja velat kasvoivat. Alueiden pyhää koskemattomuutta, velvollisuutta ja oikeuden kunnioitusta lyötiin keltaisella leimasimella päähän: Maksa pois.
Rahat juoksivat puroina, sitten virtoina ja viimein suurina jokina "Anilinrollingin" säiliöihin. Anilinitrustin johtajat elivät Europassa niinkuin kotonaan. He sekottivat itsensä jokaisen europalaisen valtion sisäisiin ja ulkonaisiin asioihin. Tuntui siltä, kuin olisivat salaisesta valtion häviöstä loihtineet esiin hallitusmuodon, jossa Rolling ja Mac Linney olivat piispoina ja anilin – jumalana.
Tämä on jotakuinkin kaikki, mitä yleisesti tapahtui elokuun kuluessa. Garin matkustaa huristeli edelleenkin Amerikan Yhdysvaltojen alueilla reunasta toiseen, mukanaan kokonainen esikunta insinöörejä, konekirjoittajattaria, edustajia ja kaksi yksityissihteeriä. Hän työskenteli kaksikymmentä tuntia päivässä. Ei milloinkaan hän kysynyt hintoja, eikä tinkinyt.
Mac Linney valvoi huolestuneena ja ihmetellen Garinin puuhia. Hän ei voinut ymmärtää, mihinkä ihmeeseen voi kaikkia noita tavaroita tarvita ja seurasi ihmeissään mitenkä Garin tuhlasi Rollingin miljooneja. Toinen Garinin sihteereistä, yksi konekirjottajatar ja kaksi edustajaa, olivat Mac Linneyn uskottuja ja lahjomia. He lähettivät päivittäin Mac Linneylle New Yorkiin perinpohjaiset tiedot Garinin yrityksistä. Siitä huolimatta oli hyvin vaikea saada mitään selvää tästä ostoksien, tilauksien ja sopimuksien tavattomasta paljoudesta.
Syyskuun alussa ilmestyi "Arizona" jälleen Panaman kanavaan. Garin tuli silloin laivalle, joka hetimiten lähti Tyynelle valtamerelle ja katosi lounaiseen suuntaan.
Kaksi viikkoa myöhemmin ajoi kahdeksan suurta kuormalaivaa samaan suuntaan, kapteeneilla suljetut määräykset mukanaan.
XXXVI.
Valtameri oli levoton. "Arizonalla" oli vedetty kaikki purjeet levälleen. Isopurje, kaikki kokkapurjeet, paitsi ei märssypurjetta. Jahdin solakka runko kiiti tuulen painamana täysissä purjeissa myrskyisellä merellä. Tämä ohut kotelo hävisi välillä aivan näkymättömiin aaltojen välissä. Tuuli ulvoi ja soi köysissä laivan kohotessa jälleen laineen harjalle. Silloin se näytti, ikäänkuin vaahtopärskeitä itsestään ravistelevan.
Kannella oleva mukavuuskalusto oli raivattu pois, luukut suljettu ja laivan veneet laskettu kannen korkeudelle sekä kiinnitetty varmuuspitimillä. Pitkin kumpaakin reunaparrasta olevat hiekkasäkit olivat niinikään köysillä sidotut paikoilleen. Laivan kokka- ja peräpuolelle oli yläkäytäville jo alkumatkassa rakennettu kaksi reijitettyä tornia. Ne olivat sisältäpäin ikäänkuin kattilan tapaisia kamareja. Nyt olivat nämä tornit peitetyt paksulla ja vedenpitävällä purjekankaalla. Näiden tornien vuoksi näytti "Arizona" puoleksi aseistetulta sotalaivalta. Korkealla olevalla komentosillalla seisoivat Garin ja Schelga. Sinne ylös heittelivät laineet vain kuohunsa pärskeitä. Kumpaisellakin miehellä oli yllään hihaton nahkaviitta. Schelgan käsi oli jo kipsikääreestä vapaa, mutta hän ei voinut sitä vielä muuhun käyttää, kun kaikkein keveimpiin tehtäviin, kuten tulitikun ottamiseen laatikosta ja syödessä haarukan pitoon.
Garin puhui:
– Ääretön valtameri ympärillä ja siinä kulkemassa vain tämänlainen mitätön laivanen on ihmisen järjen ja tahdon aineellinen kiteytymä. Ja ympäristön valtavuudesta huolimatta kulkee laiva eteenpäin... Toveri Schelga... me taistelemme... Ja katsokaapas, minkälaisia aaltovuoria...
Jättiläislaine löi laivan oikeanpuoleiseen kylkeen. Aallon harjanne kohosi ylös sähisten ja kuohui. Valkoisen vaahdon alla taipui vihreän lasin värinen vesipaljous yhä jyrkemmiksi vuoriksi. Pelätty meren pinta oli kuin täynnään suuria vaahtoisia lumppusäkkejä... Aallon harja kohosi yhä korkeammalle. "Arizona" kallistui vasemmalle sivulleen. Raivoava tuuli painoi purjeita ja kohotti laivan jälleen ylös. "Arizonan" punainen pohja oli keskusruotaa myöten paljaana näkyvissä. Näin vaappuen kulki laiva viistoon kuohuvassa vaahdossa. Kansi ja veneet katosivat näkyvistä ja kokka painui syvälle aallon sisään takamastoa myöten. Komentosilta oli kuin saarena sihisevässä kuohussa.
– Kaunis myrsky, – huusi Garin.
"Arizona" kohosi jälleen ylös kohdalleen ja vesi virtasi sen kannelta pois. Kokkapurjeiden lepattaessa ajoi se vähän kallellaan jälleen eteenpäin.
– Samalla tavalla on ihminen, toveri Schlega, suuressa ihmis-valtameressä... Minä olen ruvennut tätä laivaa rakastamaan oikein intohimoisesti. Me kun olemme molemmat niin toistemme kaltaiset. Kumpaisellakin on kulkiessaan rinta vasten tuulta! Hei, niin!
Schelga kohotti olkapäitään, eikä vastannut mitään. Garin oli aivan narrimaisuuteen asti itserakas, ja sellaisen ihmisen kanssa ei Schelgan mielestä kannattanut hänen narrimaisuuksistaan ruveta keskustelemaan eikä väittelemään... Jumaloikoon itseään tuo "yli-ihminen". Ei hän ja Rolling suotta löytäneetkään toisiaan täällä maailmassa: Katkerat viholliset keskenään. Ja siitä huolimatta voivat tuskin toinen enempää kun toinenkaan enää hengittää ilman toisensa apua. Viimeaikaisista tapahtumista päätellen näyttää siltä, kun "kemian kuningas" olisi omasta ruumiistaan synnyttänyt Garinin, tämän yritteliäisyydestä ja aatteista hehkuvan ihmisen, jota ilman edellinen vielä lepäsi Rollingin erämaana... Piru vieköön, mokomatkin salaperäisyydessä eläjät!
Oli oikeastaan hyvin vaikea ymmärtää: mitenkä Rolling säästyi, ettei häntä jo heitetty haikalojen ruuaksi. Hänhän oli jo tehtävänsä tehnyt ja velvollisuutensa täyttänyt. Garin ei vielä ollut saanut miljardia dollaria, mutta oli kuitenkin saanut jo kolmesataa miljoonaa. Nyt olisi jo aika hävittää kaikki jäljet sukelluttamalla ne veden alle... Mutta eikös mitä!... Jokin tuntematon tekijä sitoi vielä näitä kahta miestä toisiinsa...
Schelga ei myöskään ymmärtänyt sitä, minkä vuoksi häntä ei jo heitetty tiepuoleen rauhottumaan. Neapelissa oli Garin kylläkin häntä tarvinnut – yhtenä pelättävänä todistajana. Jos Garin olisi silloin Neapelissa tullut yksinään laivalle, niin varmasti olisi myöskin joutunut ikävyyksiin...
Schelga ei vielä tietänyt, että kapteeni Jansen oli jo silloin Garinin liittolainen...
Mutta poistaa kaksi vastustajaa yhdellä kertaa tieltään, olisi ollut Rollingille hyvin vaikea tehtävä. Se oli aivan selvää... Ja nyt oli Garin joka tapauksessa voittanut – pelin.
Mutta mihinkä ihmeeseen hän nyt vielä tarvitsi Schelgaa? Silloin kun "Arizona" vielä risteili Karabian merellä, valvottiin häntä lakkaamatta. Täällä avonaisella merellä ei kukaan häntä enää seurannut, eikä tarkastellut missä hän oli ja mitä teki. Hän sai aivan vapaasti liikkua ja tehdä mitä tahtoi ja kuunnella mitä halusi. Nyt hän vain mietti omassa sisimmässään, millä ihmeen tavalla hän veisi kokonaan vapautua tästä kurjasta tilanteesta.
Illallisen jälkeen istuutui mukana oleva pappi pianoa soittamaan,... ja madame Lamolle tanssi Jansenin kanssa. Rolling istui tapansa mukaan vielä jonkun aikaa pöydässä ja katseli tanssimista. Toiset seurueen jäsenet vetäytyivät tupakkahuoneeseen. Schelga nousi yksinään kannelle, poltellakseen siellä piippuaan. Kukaan ei sitä häneltä estänyt, eikä kukaan häntä seurannut vartioidakseen. Päivät kuluivat hyvin yksitoikkoisesti omaa tietään. Epätasainen valtameritie ei ottanut ollenkaan loppuakseen. Sen aallot vyöryivät tietään, niinkuin tuhansia, niinkuin miljoonia vuosia ennen.
Garin nousi tänään vastoin tavallista menettelyään Schelgan luokse komentosillalle. Siellä hän alotti keskustelun niin ystävällisessä muodossa, ikäänkuin ei olisi mitään heidän välillään tapahtunut sen jälkeen, jolloin he yhdessä istuivat Leningradissa Ammattijärjestöjen puistikon penkillä. Schelgan huomio heräsi tästä tapahtumasta. Garin puhui innostuneena laivasta, itsestään ja valtamerestä, mutta nähtävästi hänellä oli jokin erikoisasia mielessään, johon hän tahtoi tulla näin kautta rantain kierrellen, etäältä valmistellen.
Vihdoin hän sanoi nauraen ja silitellen partansa suippokärkeä:
– Minulla on teille esitettävänä eräs ehdotus, Schelga.
– Minkälainen?
– Muistatteko vielä, että me tehtiin sopimus pelataksemme toisiamme vastaan vaan kunniallista peliä?
– Kyllä minä muistan.
– Mutta ohimennen minulle johtui tässä mieleen eräs seikka:... Tekikö sen minulle teidän apulaisenne?... silloin, siellä pensaan takana... Jos hiuskarvan verran tähtäsivät paremmin,... olisi pääkuoreni ollut palasina.
– Siitä minä en tiedä mitään.
Garin kertoi lähemmin Stuferin huvilalla tehdystä murhayrityksestä. Schelga puisteli päätään kieltävästi:
– Sille minä en voi mitään. Mahdollisesti on voinut olla Wolf taikka Chlinov... Joka tapauksessa vain vahinko, että ampuivat ohitse.
– Sitä sanotaan toisella nimityksellä:... kohtaloksi.
– Niin,... kohtalo...
– Schelga, minä esitän teille valittavaksi...
Ja Garinin tinkimättömät ja kiukkuiset silmät näyttivät ikäänkuin lähenevän toisiaan. Hänen kasvonsa näytti aivan itsestään venyvän pitemmäksi:
– Niin, valittavaksi,... joko te luovutte näyttelemästä tuota periaatteilla ratsastusta,... ja pitämästä tuota kirottua neuvostohymyilyä huulillanne,... taikka minä heitän teidät yli laidan. Ymmärrättekö?
– Ymmärrän.
– Minä tarvitsen teitä... Minä tarvitsen teitä suureen ja tärkeään tehtävään... Me voimme sopia keskenämme... Te olette ainoa mies, johonka minä voin... luottaa.
Silloin tuli jättiläisaalto, suurempi kuin mitkään edelliset, hyökäten jahtia vasten. Räiskyvä kuohu peitti komentosillan. Se heitti Schelgan reunakaidetta vasten. Näkyi vain hänen esiinpullistuvat silmänsä, aukioleva suu ja sairas käsi sormet harallaan kuohujen keskeltä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo hävisi syöksyvään vesipaljouteen... Garin hyökkäsi hänen jälkeensä kuohujen keskelle.
XXXVII.
Schelga muisteli jälkeenpäin usein tätä välikohtausta. Oman henkensä uhalla sieppasi Garin hänen nuttunsa hihasta kiinni ja kannatti ylhäällä, ponnistellen raivoavaa aaltoa vastaan, kunnes se jälleen asettui. Sitten kävikin selville, että Schelga oli jäänyt riipuksiin komentosillan ulkopuolelle. Hänen keuhkonsa olivat jo täynnä vettä ja hän itse kerrassaan kyvytön. Hervottomana jäi hän kannelle. Matruusit nostivat hänet pois, hieroivat ja auttoivat hengittämään jälleen, sekä kantoivat viimein hänet omaan kajuuttaansa.
Sinne tuli myöskin heti jälkeenpäin Garin kokonaan uudelleen puettuna ja hyvällä tuulella. Hän antoi iloisena määräyksen tuoda lasillinen konjakkia ja kuumaa vettä. Sitten hän istuutui Schelgan luokse piippuaan poltellen ja aikomuksella jatkaa niin odottamatta keskeytynyttä keskustelua.
Schelga tarkasteli Garinin kaunismuotoisia kasvoja ja nojatuolissa lojuvaa laihaa vartaloa, sekä säännöllisiä ja siroja liikkeitä. Merkillinen, vastustamaton mies. Lurjus, heittiö ja seikkailija... Mutta sittenkin, joko ryyppäämänsä konjakin vaikutuksesta, taikka äskeisestä tapauksesta johtuneena, oli hän nyt Schelgasta – miellyttävä. Aivan niin, hän katseli mielellään, kun Garin istui siinä hänen edessään jalka heitettynä toisen polvelle, tupakoiden ja pakisten kaikenlaisista asioista. Garin ei myöskään näyttänyt vähääkään välittävän kovasta merenkäynnistä, joka heitteli ja roiskutti alituiseen vesisuihkuja katto-ikkunan laseja vasten, viskellen Schelgaa korkealle sängyssään, taikka tempaisten hänet itsensä pois nojatuolista...
Garin oli paljon muuttunut Leningradissa olonsa jälkeen. Hänestä oli tullut itseensäluottava, hymyilevä ja hyvinvoipa mies,... semmoinen joita vain tapaa täysin varmoissa, omahyväisissä ja älykkäissä ihmisissä. Hänellä oli sellainen olemus, niinkuin hänen suonissaan veren asemesta virtaisikin vain kalleinta kuohuviiniä... Hänessä näkyi kaikki se, mikä vain voi vaikuttaa täällä ihmisten keskuudessa!...
– Minkätähden te laskitte niin hyvän tilaisuuden menemään ohitse, – kysyi Schelga... Vai onko minun elämäni teille niin erikoisen välttämätön? Minä en ymmärrä teitä...
Garin heitti päänsä taaksepäin ja nauroi iloisesti ja avoimesti:
– Te olette kummallinen ihminen, Schelga... Minkätähden minun ylipäänsä pitäisi menetellä johdonmukaisesti?... Enhän minä ole mikään laskennon, enkä mittausopin professori... Mutta mihinkä me oikeastaan jäimme keskustelussamme?... Oivallista: Sehän oli vain semmoista pikku tarinaa ihmisyydestä – ja sitäkö te ette ymmärrä? Vaivatapa nyt mokomalla päätään: Mitähän pirun etuja se nyt minusta haluaa kiskoa, kun veti pois vedestä hukkumasta? Hitto vie, ei kerrassaan mitään! Ainoastaan mieltymyksestä, puhtaasti ihmisyydestä!... Ja sillä selvä!
– Mutta silloin kun te räjäytitte anilinitehtaat ilmaan, oli teissä itsessänne hyvin vähän ihmistä!
– Ei! – huudahti Garin... Ei! Ettekö te voi vieläkään ryömiä esille vanhentuneen siveysopin raunioista?... Voi Schelga, Schelga... Ottakaa vatsanlöysennysaineita ensi yöksi. Juokaa vattumehua ja hikoilkaa oikein kunnollisesti... Näyttää siltä, että teillä on seinällenne asetettu puitteisiin säännökset, joista voi aina lukea: Tämä on hyvä; tuo on paha, niinkuin viininmaistelijan luona. Hänenkin pitää sylkästä pois, maistaa toista, sylkästä pois ja pureksia välillä leivän kuorta, voidakseen sitten sanoa: Tämä viini on hyvää, tuo on huonoa. Mutta sittenkin riippuu hänen lausuntonsa joka tapauksessa siitä, minkälaisia rakkoja hänellä on kielessään. Niin se on viininmaistelijan asiain kanssa. Missä on teidän viininmaistelijanne siveellisessä mielessä? Eikö sen työ riipu yleisen mielipiteen viinilajista? Mutta millä kielellä hän maistelee viinejä?
– Kaikki mikä johtaa ja tarkoittaa työläisen ja talonpojan kohottamista, on hyvää, – sanoi Schelga... Mutta taasen kaikki se, mikä sitä vastustaa, on – huonoa.
– Erinomaista, ihmeellistä, sen minä tunnustani... Mutta mitä se teihin kuuluu? Oletteko te talonpoika ja käsin kiinni aurassa? Taikka oletteko tehtaan työläinen? Minkätähden te puolustatte niiden ihmisten etuja? Mikä teidät sitoo Neuvosto-Venäjään? Taloudelliset edutko?... Lörpötystä!... Minä tarjoan teille palkaksi viisikymmentä tuhatta dollaria... Minä puhun nyt aivan vakavasti... Ettekö halua ruveta työskentelemään minun kanssani?
– En, – sanoi Schelga rauhallisella äänellä.
– Siis sen vuoksi... Te ette siis ole ollenkaan taloudellinen, vaan jossakin määrin ihanteisiin sidottu? Aineellisuuden korkeammalle järjestykselle, kunniallisuudelle, kaikki tunnustus. Mutta minkätähden kaikki teikäläiset pelkäävät sitä sanaa, niinkuin kuolemaa? Ja mikä se oli, jonka tähden vanhoja tsaarillisen ajan vallankumouksellisia ajettiin kuritushuoneisiin?
– Pitäisikö minun teille selittää politiikan aakkoset?
– Taas samaa... Minä tunnen ne, aakkoset, jo ulkoapäin... Ja minä sanon vieläkin uudelleen:... se on oikein. Mutta ei kuitenkaan pidä siihen niin ankaran ahdasmielisesti takertua... Teidän määritelmänne ylettyy ja pitää paikkansa siihen pisteeseen asti, jolloin alkaa maailman vallankumous ... Oikein... Se aika lähenee nopeasti. Porvaristo alkaa jo kaivamaan omaa hautaansa... Hyvä on. Mutta vallankumous ei ole yksinomaan ihanteiden raivoava räjähdys. Toiselta puolelta katsellen: Jos taloudellinen elämä on oikein järkiperäistä – ei tule ollenkaan vallankumousta. Ensin hirtetään johtajat, niinkuin Pugatschev aikoinaan... Toisin sanoen: hän johti ja piti yllä ihanteita... Ja ihanteen siveellinen voima on – kielto! Te ette ole mitään muuta kuin kiukkuinen siveellisyyden, yleisen mielipiteen kannattaja... Siinä onkin kaikki, mitä minä halusin teille sanoa... Te haluatte kääntää tämän maailman seisomaan päälaellaan, sekottaa taloudellisen järjestyksen ja rakentaa – keskiaikaisia linnoituskaivantoja. Sen minä suon teille aivan mielelläni... Ja minä haluan myöskin kääntää tämän maailman päälaelleen, mutta omalla tavallani. Minä tahdon sen tehdä vain omilla voimillani. Minä käännän omalla tahdonlujuudellani maailman mullinmallin.
– Ohhoh!
– Niin se käy kuitenkin! Ottakaa se huomioon, Schelga! Ja kuulkaahan, mikä tämä ihminen on sitten oikeastaan? Tämä mitättömin pikkueliöistä, joka kauhulla riippuu tällä kumisevalla maapallolla ja kiitää tämän mukana ijäisessä pimeydessä. Vai onko aivot, tämä jumalainen laite, erikoisesti määrätty työskentelemään juuri salaperäisissä ajatusaineissa? Sellaisissa aineissa, eli vähäpätöisyyksissä, joihin kuitenkin sisältyy koko maailma... Voi voi, kyllä minä tiedän sen varmasti, että vielä tulee sellainenkin aika, jolloin tämä ihmisolio, tämä aivokeskus, haluaa vapautua täältä maapallolta ja lentää kevyenä hiukkasena äärettömään maailmankaikkeuteen, etsiäkseen sieltä asuinsijakseen täydellisempää maailmaa...
– On yksinkertaisen helppoa sinne ajella tämänlaisella loisto-jahdilla, jossa on vielä kuormana kultaa ja kaikenlaisia matka-arkkuja. Silloin voi myöskin jutella vaikka minkälaisia satuja... Mutta esimerkiksi – Putilovin tehtaalla te ette uskaltaisi minulle tällä tavalla tarinoida. Siellä teille opetettaisiin jotakin muuta parempaa, kuin näkemään tämän "todellisuuden osia!"...
– Pieksettäisiinkö minua siellä?
– Teidät revittäisiin siellä epäilemättä kappaleiksi, jos tuollaisia lörpötteleisitte!...
Garin nauroi iloisena:
– Vai niin! Te siis päättelette lujasti ja tinkimättömästi, että jokainen ihminen on velvollinen valitsemaan olinpaikakseen tuon taikka tämän – telineen, niinkuin minä äsken sitä nimitin. Ja väliasteita,... ei semmoisia ihmisiä, jotka haluavat elää kummankin luokan ulkopuolella, saisi ollenkaan olla olemassa?
– Ei... Niitä ei saisi olla olemassa. Velvollisuudella ei tässä ole mitään tekemistä, sitä ei tässä kysytä. Mutta sellaisia ihmisiä ei voi olla olemassa, eikä niitä ole milloinkaan ollut. Viimeistä kylän mökkipahasta myöten täytyy jokaisen ennemmin taikka myöhemmin tarttua jompaankumpaan sähkömagneettiin tahansa. Toiset kieltävälle ja toiset myöntävälle puolelle, toisin sanoen: toiset työläisiin ja toiset toisiin. Te ette voi käsittää, minkätähden minä kieltäydyn vastaanottamasta teidän rahatarjoustanne. Jos minä sen ottaisin, niin irrottaisin silloin itseni siitä hengestä, joka minua kiinnittää sähkömagneettiini,... työtätekevien puolueeseen. Se sähkömagneetin toinen napa, kapitalismi, porvarispuolue, ei vedä minua itseensä, vaan työntää pois päin... Ja minä riippuisin teidän viidenkymmenentuhannen dollarinne kanssa vain jollakin väliportaalla, tyhjyydessä. Toisin sanoen: Mitä te minulle esititte, on – minulle kuolema.
Garin kohensi itseään mukavampaan asentoon tuolissaan ja veti kiihkeästi piippuaan. Hänen, muuten kalpeat kasvonsa, punertuivat. Ja kuuntelematta Schelgaa pitemmälti, keskeytti hänet:
– Nyt minä erittelen teille – oman vallankumoukseni... Niin niin,... joko teikäläinen, taikka minun,... minunlaista ei voi tulla... Porvaristo tulee elämänsä myymään vain hyvin kalliista hinnasta. Ja te saatte vielä heissä purra hampaanne poikki. Mutta he ovat jo soitelleet loistoelämänsä säveleen loppuun. He ovat jo "taivaan valtakunnan pojan vuosilla", niinkuin minun lapsuus-hoitajattarellani oli tapana sanoa. Niin se on. Ensiksikin: Tämä elämä on muuttunut kovin pitkäveteiseksi... Rakas ystävä: Vai onko tämän valkoisen aasialaisen rodun päätarkoituksena ollut ensin kulkea antiikkisen, muinaiskulttuurin kultaisen portin lävitse, sitten renesanssin, eli jälleen heräämisen juhla-aikain kautta,... ja näin kolmetuhatta vuotta elettyään ja viimein hävitettyään kolmekymmentä miljoonaa ihmistä keskuudestaan, vajota viimein kurjaan sekasikiön asemaan? Sekö on ollut ihmisen päämäärä?... Tosiaankin täällä elokuvaihmisten maailmassa on saatanallisen ikävää kuleksia... Toisekseen: Tämä maailma pitää saada järjestykseen. Lähtökohtana on pidettävä hyödyllisen ihmistyön koneellistuttamisen järjestely, missä se vain on arvottomampaa kuin Stephensonin ensimmäisen junaveturin merkitys... Te vaaditte, että kaikki valta on annettava työläisille ja talonpojille ja kehitettävä suunnitelman mukainen talouselämä käytäntöön. Se voi olla mahdollista. Siitä voi olla vastaavia tuloksia. Sitä vastaan minä en ollenkaan väitä. Mutta minua se ei henkilökohtaisesti koskisi ollenkaan. Mitä semmoisesta tilanteesta olisi esimerkiksi minulle hyötyä? Pitäisikö minun olla jossakin työkomissariaatissa, taikka ammattikehitykseni mukaisessa johtavassa asemassa... taikka pitäisikö minun tyytyä vain katselemaan mitenkä reilusti pojat puskevat töissä. Minä en ole mikään hempeämielinen... Ei, mutta minä esitän toisenlaisen järjestyksen. Te olette minun vihamieheni, mutta kuunnelkaa kuitenkin. Minä vallotan itselleni maailman arvoaineiden lähteet. Ei yksikään savutorvi tule tupruamaan, ei yksikään laiva lähde satamasta, eikä pauku yksikään vasara... ilman minun määräystäni. Kaikki, aivan hengitysoikeuteen asti, pitää riippua keskushallinnon tahdosta. Ja keskuksena – olen minä. Minulle kuuluu kaikki maailman – kulta. Rahojeni etupuolelle minä lyötän seppeleellä ympäröidyn kuvani ja takapuolelle kukkien kaunistamana madame Lamollen kuvan. Kuvien yläpuolella pitää olla luettavana: "Rex", – kuningas. Sitten minä valikoin erikoisen valioluokan. Sanokaamme vaikkapa kaksi eli kolme miljoonaa paria, jotka muodostavat ylimysluokan. He voivat antautua valikoituun nautinnolliseen ja taiteelliseen elämään. Heitä varten laaditaan muinaisen Spartan esimerkin mukaan laki, joka estää heidät vaipumasta alkoholin turmeltavaksi. Sitten tulee määriteltäväksi, kuinka paljon tarvitaan työläisten käsiä, eli luovaa työtä, kulttuurin ylläpitämiseksi. Pannaan myöskin toimeen yleinen pestaus. Kohteliaisuuden vuoksi nimitämme niitä pestatuita – "tekijöiksi".
– Aivan ymmärrettävästi.
– Älkää keskeyttäkö minua... Nauretaan sitte vasta, kun tämä keskustelu päättyy... Te ette tule tekemään vallankumousta. Niin se on ystäväiseni... Kaikki vallankumouksen mahdollisuudet revitään juurineen pois. Jokaisella "tekijällä" tullaan rivijärjestyksensä mukaan tekemään aivoissa pieni leikkaus, jonkinlainen aivojen kuohitseminen. Se tehdään vain aivan sattumalta, tarkoitukseen sopivilla kemiallisilla keinoilla... Siinä tuntee vain jonkinlaista huimausta ja kun sitten tulee jälleen säännölliseen olotilaan, niin onkin jo – orja... Ja se tapahtui yksinkertaisesti pienellä pääkuoreen tehdyllä pistolla... Joukko heistä erotetaan sitte johonkin ihmeen kauniiseen saareen siitostarkoitusta varten... Ja sitten tulevat muut jälelle jääneet jollakin tavalla raivattaviksi tieltä pois,... he kun ovat uskaltaneet tulla ajalleen tarpeettomiksi... Siinä on teille "läpileikkaus", eli luonnos, tulevaisuuden ihmisyydestä,... Pjotr Garinin laatimana. Ne lihotetut aivo-kuohilaat, eivät pääse työnteossa yhtään vähemmällä kuin hevosetkaan. He eivät oikeastaan enää ole mitään ihmisiä. Heillä ei ole mitään muita huolia, kuin nälkä. He tuntevat itsensä onnellisiksi saadessaan rauhassa sulattaa nauttimansa ravinnon... Ja se valittujen joukko, ne yläluokan ihmiset, he ovat jo – puolijumalia. Minä vakuutan teille, ystäväni, että silloin eletään oikeaa kultaista vuosisataa, josta runoilijat alituiseen uneksivat. Maapallon liiasta kansoituksesta johtunut kauhun painostus tulee jo piakkoin pois pyyhityksi. Siitä seurauksena saadaan aivan rajattomat mahdollisuudet ja toimialat neroille. Maapallo muuttuu vähässä ajassa Edenin puutarhaksi. Syntyväisyys tullaan rajoittamaan. Parhaimmiston värväys tulee toimeenpantavaksi. Silloin ei tule olemaan mitään taistelua olemassaolosta. Se kaikki on silloin – harmaassa menneisyydessä. Silloin kehittyy ja kasvaa uusi, hienostunut ja kaunis ihmisrotu, uusi tuntemuksen ja ajatuksen elämä... Sillä aikaa kun kommunismi kohottaa hitaasti tätä kulttuuria huippuunsa,... olen minä jo ollut kymmenen vuotta määräni päässä... Piru vie,... nopeammin, kun kymmenessä vuodessa. Ja oikeastaan ei siinä aika enää näyttele minkäänlaista osaa, se on nyt jo niin vähäpätöinen tekijä...
– Fascistista mielikuvitusta, mutta joka tapauksessa – mielenkiintoista, – sanoi Schelga.
– Rakkaani, ei se ole mikään mielikuvitusunelma. Se on vain – eriskummallinen. Jollei nyt tuuli kaada meidän laivaamme, ollaan jo huomenna – saarella. Seuraavilla viikoilla te tulette jo näkemään, että minä en pilaile. Te tulette näkemään hyvin mielenkiintoisia ja odottamattomia asioita...
– Millä te aiotte aloittaa?... Rahanlyönnilläkö?
– Rahanlyönnilläkö? Vai niin, siveellisyysmies! Ei! Minä alotan puolustuksella. Saari linnotetaan. Joka tapauksessa tulevat minua vastaan tekemään hyökkäysyrityksiä. Ja sitte samanaikaisesti ruvetaan kiireen kaupalla tunkeutumaan – olivivyöhykkeen läpi. Ja siitä tulee olemaan seurauksena: amerikalaisen kultavaraston hävittäminen ja valutan horjuttaminen. Ottakaa se huomioon, että minä tulen hankkimaan kultaa mielinmäärin. Ja sitten minä alotan hyökkäykseni. Silloin tulee myöskin sota, katkerampi kuin vuonna 1914. Nyt tulee kysymykseen punainen säde kaasuja vastaan... Minun voittoni on varma. Sitte seuraa kansojen luokitus, värväys ja lopuksi puhdistus. Rakas ystävä: Meillä on kuitenkin yksi yhtymäkohta. Tämä maailma pitää saada keikautetuksi – päälaelleen, toisin sanoen, ylösalaisin. Tämä on käynyt kovin ikäväksi. Ja sen vuoksi minä käännän tämän – ylösalasin. Ja tiedättekö, että myöskin tuo "alkupisara" – Rolling, alkaa jo uskomaan minua?... Niin,... minä puhuin hänen kanssaan eilen... Ja ajatelkaahan asiaa, hän sanoi, että minä olen – fascisti, mutta paljoa rohkeampi kuin – Mussolini...
Garin nauroi taaskin. Schelga ummisti silmänsä. Ammattijärjestöjen puistikossa alkanut peli alkoi nyt muuttua hyvin vakavaksi. Schelgalla oli enää jälellä yksi ainoa tie ja kaikkein vaarallisin, päästäkseen pelissä voitolle... Mutta hyvä niinkin. Ja niin täytyy olla. Hän oikaisi itsensä suoraksi ja ojensi kätensä ottamaan savuketta. Garin tarkasteli häntä hymyillen ja kysyi:
– Joko olette päättänyt?
– Kyllä, kyllä minä olen päättänyt.
– Mainiota... Ja nyt minä näytän teille korttini: Minä tarvitsen teitä niin tärkeästi, kuin piikiveä tarvitaan tuluksissa säkenien saamiseksi. Schelga! Minä olen petoeläimien ympäröimänä. Mutta minun suunnitelmani tarvitsee onnistuakseen joustavuutta. Me saamme ottaa vielä hitonmoisen tiukalle, mutta sittenkin minä saavutan päämääräni, ja – te työskentelette minun kanssani yhdessä. Ja alussa me saamme taistella useampia Rollingeja vastaan... Niin, mutta ohimennen sanoen: Minä varotan teitä!... Olkaa varoillanne tuon Rollingin kanssa! Hän on kovin itsepäinen ja jos hän on päättänyt raivata jonkun pois tieltään,... niin hän sen tekee myös...
– Sitä minä ihmettelenkin, että te ette ole häntä vieläkään heittänyt yli laidan – haikaloille!
– Minä tarvitsen häntä – panttivankina!... Mutta missään tapauksessa ei hän tule olemaan minun luetteloissani niiden valittujen ylimysten joukossa...
Schelga vaikeni hetkisen. Sitten hän kysyi rauhallisella äänellä:
– Sanokaapas, Garin, onko teissä milloinkaan ollut kuppatautia?
– Niin hullustiko luulette olevan?... Ei!... Minä olen itsekin joskus ajatellut, että onkohan minun pääkuoreni sisällä kaikki ruuvit paikallaan... Kävinpä jo kerran sen luulon vuoksi lääkärinkin luona. Mutta hän sanoi, ettei ole muuta kuin – rasittuminen liiallisesta ajattelusta... No niin, ja nyt mennään illalliselle.
XXXVIII.
Ukkosen myrskypilvet hävisivät luoteeseen. Sininen valtameri muuttui erittäin helläksi ja hyväileväksi. Aaltojen mainingit välähtelivät kuin lasi. Delphinit leikkivät jahdin vanavedessä, uivat kilpaa sen kanssa ja heittelivät vedestä kiiltävinä ja iloisina kuperkeikkojaan. Purjeiden yläpuolella risteili kirkuen suuria kalalokkia... Kaukana etäisyydessä kohosi esiin kallioisen saaren ääriviivat vaalean sinisenä kangastuksena.
Mastokorissa vahtivuorollaan oleva matruusi huuti:... "Maata". Kannella olijat vapisivat. Siellä näkyi tuntemattoman tulevaisuuden maa. Se näytti nyt etäällä näköpiirin äärellä laajalle levinneeltä pilveltä. Täydellä vauhdilla ajoi "Arizona" maata kohden.
Matruusit olivat paljain jaloin ja pesivät laivan kantta. "Vanhanaikainen" aurinko valoi hohdettaan taivaan pohjattomuudesta ja heijasteli sitä valtameren kirkkaassa pinnassa... Garinin silmät olivat tummien varjojen ympäröimät. Hän nyppi partaansa ja koetti ponnistella kohottaakseen sitä hämäräverhoa, joka peitti saarella vietettävää tulevaisuutta... Jokaisen ihmisen historiallinen tehtävä on edeltäpäin määrätty, koskekoonpa se menneisyyttä taikka tulevaista elämää... Voi voi sentään, jos vaan voisi tulevaisuuteen katsahtaa!
XXXIX.
Leningradissa, Wasilijn saaren leveässä katuaukeassa näkyi syksyinen auringon lasku. Tummanpurppurainen rusko valaisi puurakennuksia, hinaajalaivoja ja kalastajaveneitä. Savu lepäsi sotkuisena lautapinojen seulan tapaisilla kupeilla. Tyhjien palatsien ikkunat hehkuivat kuin tulipalossa, taikka niinkuin kaikkien kerroksien ikkunoihin olisi sytytetty muuten hauskoja valoja. Niinkuin menneiden päivien varjot siellä ihmetteleisivät vieraina ja unhotettuina.
Rannikkolaiturin kivityksellä käveli matruuseja tyttöineen köysipylväiden ohitse. Siellä käveli tervaa tihkuvia perämiehiä ja keikarimaisia kapteeneja, hihat koristettuina kultana uhoilla. Pitkin rantaa istui kaupustelijanaisia, koreissaan auringonkukan siemeniä, omenoita ja vehnäpullia. Eräs juopunut piirsi katuun hoippuvilla jaloillaan mutkikkaita kaarteita ja äkäili katuvaunun kellonhelinästä. Kaikki elämä näytti nyt auringonlaskussa hitaiselta, melkeinpä liikkumattomalta.
Laiva läheni Nevaa savujuovien takaa, lännestä päin. Se ilmoitti huudahduksella Leningradiin saapumistaan ja samalla pitkän matkan päättymistä. Laivan valonheittäjä leikki vuoriakademian pylväissä, merikoulun seinämillä ja kävelijäin kasvoilla, kunnes se pysähtyi tulliviraston vedessä välkkyviin punaisiin ja valkoisiin pilareihin.
Se oli Stettinistä tuleva matkustajalaiva. Sen päästyä rantaan paikalleen, alkoi tavanmukainen tavarain tarkastus. Se suoritus antoi vastenmielisen tunnelman näin nelipäiväisen matkan päättäjäisiksi. Päästyään jo perille, erotti ainoastaan kapea polku rannikon rauhallisista katukivistä ja siinä vielä piti jäädä odottamaan ja antautua tavaroineen tarkastuksen alaiseksi.
Eräs ensimmäisen luokan matkustaja, passinsa mukaan ranskalaisen teollisuusliikkeen – "Metallurgique S. A:n" asiamies, seisoi yläkannella. Hän oli tummaihoinen, vihaisen näköinen ja hänellä oli korkeat poskiluut. Hän katseli välinpitämättömästi toimekasta edestakaisin juoksua ja touhuamista, sekä silmäili väliin kaupungille, joka vähitellen katosi pimeän peittoon. Ainoastaan Iisakin kirkon ja Pietari-Paavalin tuomiokirkon kupooleissa näkyi vielä hiukkasen valon kajastusta. Tämän jälkimäisen suippo torni kohosi terävänä taivasta kohden, ikäänkuin sitä lävistäen. Näytti siltä, kuin "Pietari suuri" olisi tätä kirkkoa rakennuttaessaan ajatellut sen tornin miekaksi. Kaksi vuosisataa on se täällä venäläisellä merenrajalla ollut uhkaamassa itää ja länttä. Ja näiden vuosisatojen ajan on sen konekello päivittäin juhlallisesti soitellut vanhaa venäläistä hymniä – "Kol slavenje". Vanhain skyttiläisten tavan mukaan kohoaa tämä miekka tsaarien ruumisarkkujen yli... Ja myöskin linnoitusvallien alle elävänä haudattujen yli.
Se vihaisen näköinen mies ojensi oikein kaulaansa tuomiokirkon tornia kohden. Näytti siltä, niinkuin hän olisi vapissut näkemästään, sellaisen vaeltajan tavalla, joka monien vuosien jälkeen saa jälleen näkyviinsä isänsä talon katon. Pietari-Paavalin linnoituksen tuomiokirkon kapean tornin huipusta, joka miekkana kohosi tsaarien ruumisarkkujen yläpuolella, oli jo viimeinenkin valohohde sammunut. Mutta nyt sieltä helähti Nevan pimeän rannikon yli konekellon soittamana juhlallinen virsi – "Kansainvälinen."
Miehen kädet puristuivat reunakaiteeseen ja hänen kurkustaan tunki esiin tukahutettu äännähdys, joka oli puoliksi röhinää ja puoliksi huutoa. Hän siristeli silmiään ja käänsi linnoitukselle selkänsä, Ja sitten hänen pitikin jo lähteä laivalta alas tullivirastoon. Allapäin hän lähestyi vastaanottajia. Kun häneltä kysyttiin nimeä, vastasi hän karkeasti: – Artur Levy.
Oli jo täysi yö, kun hän ruudukas huopa olkapäillään ja kädessään pieni matkalaukku, käveli Wasilijn saaren rantalaiturilla. Tähdet välkkyivät vain syksyisellä taivaalla. Mies ojensi vartaloaan ja pidätti rinnasta työntyvän huokauksen huulilleen. Hän tarkasteli ympäristön hiljaisia taloja ja laivaa, jossa mastojen välissä välkkyi valot ja kuului moottorin hiljainen käynti. Hän asteli siltaa kohden.
Häntä vastaan tuli hitaasti astuskellen eräs mies, yllään purjekankaasta tehty pusero. Ohimennessään hän vilkasi vastaansa tulijaa kasvoihin ja mutisi itsekseen:
– Jumalani.
Sitten hän huudahti äänekkäästi ja kysyvästi:
– Oletteko Alexander Ivanovitsch Wolschin? Mutta se mies, joka tullivirastossa sanoi nimekseen
Artur Levy, hoippui, oikeammin juoksi, taakseen katsomatta entistä nopeammin siltaa kohden.
XL.
Taraschkin piti Iivana Gussjevin luonaan asumassa. Häntä hoidettiin niinkuin poikaa taikka nuorempaa veljeä. Taraschkin opetti pojalle aakkoset ja ymmärtämään muitakin asioita, sekä selitti, että pitää myöskin valmistautua lähtemään syyskuulla kouluun. Pojan terävä ymmärrys, sydämellinen mukautuminen ja opinhalu oli oikein ihailtavaa.
Iltaisin sai poika syödäkseen vehnäleipää ja ylimääräisen annoksen makkaraa, ja teetä. Makkara oli Iivanan herkkua ja hän pisteli sitä kuorineen.
Syötiin taaskin illallinen ja Taraschkin alotti poltellessaan opetuskeskustelun:
– Sanotaan: Tieto on valoa ja tietämättömyys – pimeyttä. Ja tavallisesti aina tyhmäpäisiä opetetaan. Ymmärrätkö nyt minua, Iivana?
– Kyllä, varmasti minä ymmärrän, Vasilij Ivanovitsch.
– Sentähden on määränä, että sinusta tulee yhteiskuntaan hyödyllinen jäsen.
– Mitenkä?
– Sinä olet tyhmeliini, kun et sitä ymmärrä. Mikä on neuvostoliitto? Aikaisemmin, silloin kun sinä vielä imit äitisi rintaa, nimitettiin sitä Venäjän keisarikunnaksi. Se oli maailman rikkain maa, mutta sittemmin se jäi siinä kohden jälelle. Me hävitimme sen keisarikunnan ja nyt on kaikki valta työläisillä. Sosialistisessa ja poliittisessa elämässä on Neuvostoliitto johtavana valtana, mutta taloudellisella alalla ollaan vielä jälellä. Tämä maa vilisee täynnään kelvottomia heittiöitä, laiskureja, lurjuksia ja huligaaneja. Sen vuoksi me olemme alituisessa vaarassa, kun me vielä sen lisäksi olemme joka puolelta vihamielisten naapurien ympäröimänä. Ja heillä on teollisuuselämä paljoa pitemmälle kehittynyt, kuin meillä...
– Vasilij Ivanovitsch, olkaa hyvä ja selittäkää se vähän ymmärrettävimmin.
– En minä voi, poikaseni. Ja kuulehan nyt,... älä keskeytä minun ajatukseni juoksua... No, se nyt on se ja sama, sillä kyllä sinä vielä kerran sen ymmärrät... Se vaara, mikä meitä tällä tavalla uhkaa, johtuu siitä, että meiltä on hävinnyt kansallinen itsetietoisuus,... ja menetetty vallankumouksen? antamat saavutukset. Taikka jos minä selitän sen toisella tavalla: Porvarilliset valtiot pyrkivät siihen, että saisivat Neuvosto-Venäjästä itselleen siirtomaan, niinkuin esimerkiksi – Afrikasta ovat tehneet...
Hänen puheensa aikana hyrähteli kylmät väreet pitkin Iivanan selkää. Taraschkin luennoi edelleen:
– Sentähden pitää sinunkin aina ensiksi huolehtia siitä, että saadaan Neuvostoliiton taloudellinen ja aineellinen asema kohoamaan. Jollei niin tapahdu, tulee kansantaloudellisten periaatteiden taipumaton laki – syömään sinutkin... Toiset askartelevat tehtaissa kahdeksan tuntia ja juovat sitten itsensä humalaan oluesta, taikka oikein samogonka viinasta ja sitten rypevät liassa kuin siat... Eivätkö ne sellaiset ole jo valmiita vastaisen siirtomaan asukkaiksi? – kysyn minä. Ja heidän naisensa laahaavat viimeisetkin ryysynsä torille, vaihtaakseen niillä sieltä itselleen ruokatarpeita. Minäkin juon kyllä mielelläni,... mutta järkevästi... Kirjota tämä korvasi taakse, pane muistiisi, Vjanka, ja muistele tätä aina, jopa nukkuessasikin. Jos kenellä ei ole poliittista selvänäköisyyttä, on hän silloin oman valtionsa vihollinen. Niin kulmikkaaksi ja tärkeäksi on tämä kysymys muuttunut. Poliittisen tietoisuuden pitää olla valunut jokaiseen aivan sormenpäitä myöten, muussa tapauksessa ei voida tuotantoa kohottaa. Me ostamme talonpojille viikatteet Itävallasta, sillä me emme vieläkään kykene niitä itse valmistamaan tarpeellista määrää. Ja näiden viikatteiden vuoksi me joudumme aivan – hermostuttavaan tilanteeseen. Niin joudumme, huolimatta ruumiillisesta kulttuuristamme. Ja sen vuoksi, sinäkin poikaseni, joudut itkemään verisiä kyyneleitä, jollet sinä opi silmänräpäyksessä takomaan käyttökuntoista viikatetta...
Taraschkin joutui puheensa lopussa aivan kiihdyksiin. Iivana luki "poliittisia aakkosia" jostakin kohdasta ulkoa. Sitten he raivasivat astiansa pois ja asettuivat vuoteisiinsa.
Soutukausi läheni loppuaan. Viimeiset aurinkoiset päivät käytettiin niin hyvin kun voitiin, jollei muutakaan tehty niin katseltiin kuitenkin merta. Klubilla valmistauduttiin korjaamaan kalustoa talviteloilleen.
XLI.
Soutuklubin portilla seisoi tummaihoinen ja hyvin puettu porvari, pistellen kepillään maahan reikiä. Hän kohotti päätään ja katsoi läpitunkevasti lähestyvää Taraschkinia ja Iivanaa. Katse oli samalla niin läpitunkeva, että Taraschkin joutui tahtomattaan hämilleen ja Iivana painautui häneen kiinni. Vieras mies virkkoi:
– Minä olen teitä odottanut jo aamusta alkaen. Onko tämä poika Iivana Gussjev?
– Mitä se teihin kuuluu? – vastasi Taraschkin.
– Suokaa anteeksi, toveri,... minä unohdin esittää itseni: Minun nimeni on Artur Levy.
– Minä olen Parisista neuvostolähetystön salainen poliittinen asiamies. Riittääkö teille se tieto?
Taraschkin murisi jotakin käsittämätöntä. Artur Levy veti taskustaan valokuvan, jonka Garin aikaisemmin löysi Schelgalta:
– Te voitte vakuuttautua, että tämä on tuon pojan valokuva.
Taraschkinin täytyi se myöntää oikeaksi. Iivana yritti juosta tiehensä, mutta Artur Levy sieppasi tylysti häntä olkapäästä kiinni:
– Tämän valokuvan antoi minulle Schelga. Ja minulla on salainen määräys viedä poika Blagowjeschtschenskiin. Jos tässä vastustetaan, olen minä pakoitettu vangitsemaan teidät. Haluatteko alistua tähän määräykseen?
– Entä teidän valtakirjanne? – kysyi Taraschkin. Artur Levy näytti valtakirjansa. Se oli kirjoitettu Parisissa olevan neuvostolähetystön lomakkeelle ja varustettu kaikilla asianmukaisilla nimikirjoituksilla, leimoilla ja sineteillä. Taraschkin huokasi syvään ja kääri paperin takaisin poimuilleen:
– Piru hänen tiennee, mutta paperi näyttää olevan kunnossa. Mutta enköhän – minä voisi matkustaa hänen asemastaan? Pojan pitäisi vielä oppia...
Artur Levy näytti vihaisesti hymyillen hampaitaan:
– Älkää ollenkaan peljätkö. Poikaa kohdellaan hyvin. Ja lisäksi minä neuvon teitä olemaan lörpöttelemättä tästä asiasta joutavia ja kovin paljon, sillä tämä on salainen puuha ja tarkottaa vain neuvostovaltion parasta... Mennään nyt, poika.
XLII.
Taraschkin neuvoi poikaa lähettämään matkaltaan aina joitakin tietoja. Hänen levottomuutensa asettui sitten vasta, kun hän sai ensimäisen, Tscheljabinskista lähetetyn kortin. Iivana kirjoitti:
Kallis toveri, Taraschkin. Eläköön työ! Me matkustamme mukavasti
– ensimäisessä luokassa. Hoito on hyvä ja samoin kohtelu.
Moskovassa osti Artur Arturovitsch minulle uuden lippalakin,
pumpulilla vuoratun päällysnutun ja kengät. Minulla on ainoastaan
ikävä. Artur Arturovitsch ei puhu matkalla mitään, tupakoi vaan
alituiseen. Kaiken lisäksi minä tapasin Samaran asemalla erään
vanhan ystävän, sellaisen kodittoman. Suokaa anteeksi, mutta
minä annoin hänelle teidän osotteenne. Todennäköisesti hän
tulee teidän luoksenne. Te voitte häntä odottaa... Toverillisin
terveisin:
Iivana Gussjev.Iivanan toinen tiedonanto saapui Irkutskista ja oli edellisen kanssa jokseenkin saman sisältöinen. Heti samoina aikoina sai Taraschkin Blagowjetschschenskista Artur Levyn sähkösanoman: "Poika terveenä. Kaikki kunnossa."
XLIII.
Salainen metallinjalostusseura, S.A.M., kävi neuvotteluja pääasiallisesti saadakseen kaivosoikeudet Siperiassa Olekma-joen latvoilla. Siellä piti olla runsaasti harvinaista ja tavattoman arvokasta metallia, molybdi-pitoista lyijyä.
Alexander Ivanovitsch Volschin johdettiin aikaisemmin Parisissa S.A.M. yhtiön pääjohtajan puheille parhailla suosituksilla. Hänet nimitettiin yhtiön valtuutetuksi, sai valtakirjan ja muut tarpeelliset paperit Artur Levyn nimelle ja matkusti heti Neuvosto-Venäjälle. Tämä nimi keksittiin hänelle aivan vartavasten, hän kun oli niitä keisaripakolaisia.
Hänen välityksellään kulki kaikki kirjeenvaihto ja hän kävi myöskin yhtiönsä puolesta neuvotteluja Neuvostoliiton hallituksen kanssa kaivosoikeuksien saamisesta. Semmoiset valtuudet hänellä oli – Rollingilta, joka oikeastaan määräsi S.A.M. yhtiön asioista. Mutta ei kuitenkaan Rolling, enempää kuin johtokuntakaan, tietänyt siitä salaisesta tarkotuksesta, jonka vuoksi Garin halusi saada kaivosoikeudet.
Kun Volschin sai syyskuulla yhtiölleen toimintaoikeudet, kokosi hän teknikkoja ja siperialaisia kullankaivajia, kuormahevosia, mittauskoneita ja kaikenlaisia työkaluja. Sitten hän suuntasi seurueen ja varaston Olekma-joen laaksoon ja – Iivana Gussjev oli hänellä oppaana.
Isoimman osan matkasta kulkivat he lotjilla keskeytymättä yötä ja päivää. Kovin vaikeaa oli kulku vuorien solanteissa, joissa eräässäkin hävisi lotja ja hukkui kaksi miestä. Se sattui semmoisella kohdalla, jossa virta ryöppysi ahtaasta vuoren solasta jyrkkänä putouksena graniittilohkareiden yli. Virta kuletti kummankin työläisen ruumiit noin kymmenen virstan päähän ja heitti siellä maalle pahasti runneltuina ja riekaleissa. Eräässä toisessa paikassa täytyi matkueen kokonaan nousta pois lotjista ja vetää niitä köysillä virran jyrkänteistä ylös. Seurue alkoi napisemaan. Volschin oli kuitenkin kaikelle taipumaton. Eikä hän ilmaissut yhdelläkään sanalla osanottoaan näistä kärsimyksistä, kuitenkin hän maksoi hyvästi kaikista vähäpätöisyyksistäkin.
Eräänä päivänä huusi Iivana Gussjev äkkiä ja osoittaen punaista vuoren jyrkännettä, jossa virta teki äkkinäisen käänteen: – Artur Arturovitsch,... tuolla se on! Vuoren jyrkässä seinämässä ja korkealla veden yläpuolella näkyi kallioon hakattuna jonkinlainen sotilaan jättiläismäinen kuva, jota rajuilmat olivat huuhtoneet.
Iivanan selästä Schelgan ottamassa valokuvassa oli tämä kalliopiirros ja musteella kirjoitettu nimikirjoitus ensimäisenä.
Kuva oli hakattu kallioon terävällä meisselillä. Se kuvasi haarniskaan puettua ja viiksikästä soturia, jolla oli päässään pronsikypäri ja kädessä jousi ja nuoli. Jokin tuntematon kansa oli aikoinaan jättänyt muistomerkkinsä tänne siperialaisen joen rannikolle. Tämä oli yksi niistä lukuisista jäljistä, joita se oli jättänyt Uraalin vuorista Tyyneen valtamereen ja Kiinan rajalta etäälle pohjoiselle tundralle asti. Mutta mitä ajatusta oli tässä kalliokuvassa? Mitä sen piti merkitä? Ajan mukana hävinneitä ja unohtuneita sankarejako, vai tsaarien mahtavuutta, vai oliko se paikallisten asukkaiden noitamerkki? Taikka oliko se huomautuksena paikkakunnalla löytyvästä kultahiekasta, kuolemanlähteestä, eli arsenikista, taikka elämää antavasta radiopitoisesta vedestä; vai oliko se merkkinä seutukunnalla maansisässä löytyvästä "Alatirj"-kivestä, joka antaa kaikelle elolliselle terveyden, taikka myöskin hävittää sen,... kivestä, jonka tieteellinen nimi on nyt – radium.
Matkue seisattui rannalle. Hevoset, koneet ja ruokatavarat kuljetettiin maihin. Schelgan ottamassa valokuvassa oli nimikirjoituksen jälkeen vielä värillisellä kynällä piirretty eräänlainen kartta.
Se tarkoitti seuraavaa: Olekma-joen rantaa pitkin, sotilaan kuvasta mitattuna 2,356 askelta itä-koillisen suunnassa järven rantaan. Järven etelä-kaakkoisesta päästä on mitattava 3,800 askelta kaksoiskuuseen, siitä lähtien ja pitäen suuntana kiveä, johon on hakattu saatanan kuva.
Iivana tunsi tämän tienoon erittäin hyvin. Kun aamuhämärissä lähdettiin liikkeelle ja häneltä kysyttiin, ennätetäänkö päivän kuluessa matkan perille, niin vastasi hän myöntävästi. Ja aivan oikein, niin tapahtuikin. Koko päivä ponnisteltiin ankarasti. Ihmisten levättyä lähdettiin Olekman rannalta ja tunkeuduttiin "Taigan" metsikköön. Järven lähellä jouduttiin hyvin liejuiseen suohon. Siinä täytyi kaataa kuusia tielle poikittain. Ja sillä seudulla päästiin tuskin sata askelta eteenpäin tunnissa. Hevoset vajosivat liejuun ja niitä piti nostaa päästä ja hännästä, saadakseen ne ylös. Muudan teknikko aikoi kulkea varotuksista huolimatta erään myrkynvihreän aukeaman yli. Hänelle huudettiin: "Kääntykää ympäri, – vaara on tarjolla." Nähtiin vain, mitenkä hän astui parisen askelta takaperin, jolloin vihreä aukeama liikahti hänen jalkainsa alla ja hän itse vajosi silmänräpäyksessä vyötäisiään myöten maan sisään. Hän ennätti vielä huutaa: "Minä tukehdun." Sitten hän hävisi näkymättömiin pohjattomaan kuiluun ja vihreä ruoho sulkeutui jälleen hänen päänsä yläpuolella.
Tämä olikin vaivaloisin osa heidän tiestään. Se päättyi molempien kaksituhat-vuotisten kuusien luona. Ne kasvoivat liuskakivikummulla ja kohottivat latvansa suorina taivasta kohti. Täällä jättiläiskuusien luona levättiin ja tarkastettiin kärsitty häviö. Volschin ei ottanut koko viimeisellä matkalla kättään pois revolveritaskun lukolta. Nyt hän komensi jälleen: "Eteenpäin. Illallinen syödään matkan lopullisessa määrän päässä." Ylenmäärin rasittuneet ihmiset ja hevoset hinasivat vaivaloisesti itseään ja kuormiaan eteenpäin miltei läpipääsemättömässä iki-metsässä. Tämän tästä piti matkueen kiivetä tietä sulkevien kalliolohkareiden yli. Ja puut olivat kaikkialla ympäristössä jättiläiskorkuisia. Hevoset hävisivät toisinaan päätään myöten korkeaan ruohokkoon.
Tuli jo iltahämärä ja alkoi satamaan. Volschin määräsi tervasoihtuja sytytettäviksi ja niillä valaisemaan kuljettavaa tietä. Pimeässä tapasivat jonkun jalat luuhun, joka havaittiin olevan ihmisen sääriluu. Soihtujen tummanpunertaviksi valaisemat puunrungot, joita uudelleen ja uudelleen sukeltautui esiin metsiköstä, sammaleiden peittämät suuret kalliot ja puiden latvojen outo kahina pelotti väsyneitä ihmisiä.
Vihdoin kaikui sivultapäin, kokonaan toiselta suunnalta kuin mihinkä kulku oli ohjattu, Iivanan kirkas ääni:
– Tännepäin, tännepäin, toverit! Täällä on – Saatanankivi!
Kun he saapuivat metsän reunaan, ulvoi siellä voimakas tuuli.
Iivanakin hihkui iloissaan:
– Hei, hei, hei!
XLIV.
Niinä päivinä huokui voimakas pohjoinen tuuli ja harmaita pilviä leijaili erittäin matalalla metsän yläpuolella. Surullisina humisivat lähes sata jalkaa korkeat hongat ja setripuut taivuttelivat tummia latvojaan ja lehtikuusista satoi suuret joukot neulasia maahan. Ja vihdoin valui pilvistä, kuin ryyninä, jäinen sade. "Taigan" ikimetsä oli kylmä ja autio. Tuhansien virstojen laajuudelta humisi vain havupuut soiden ympärillä, kivisillä mäkirinteillä ja tulipohjaisilla kukkuloilla. Päivä päivältä yltyi pohjolan läpitunkemattomalta ja harmaalta taivaalta viheltävä, kylmä tuuli.
Tuntui siltä, että tässä yksinäisyydessä ei voisi muuta kuullakaan, kuin pohjatuulen kuolettavaa vinkumista ja puiden latvain kohinaa. Linnut olivat jo lentäneet pois ja muut eläimet samoin vetäytyneet muualle, tahi kaivautuneet piiloon. Ainoastaan kuolemaa etsiäkseen voi jokin ihminen tulla tälle seudulle.
Ja kuitenkin siellä eli ihminen. Hänellä oli yllään kellanpunertava, mutta hyvin risainen turkki, jonka hän oli hyvin alhaalta köyttänyt kiinni lehmuksen kuorella. Jaloissaan oli hänellä sateen liottamat huopatossut. Harmaat ja sateesta kosteat hiussuortuvat valuivat olkapäille asti. Vaivaloisesti laahusti hän eteenpäin, nojaten välillä kädessään olevaan kivääriin. Parran asemesta oli hänen kasvonsa täynnään tulehtuneita ja punertavia märkähaavoja. Silmäluomet olivat ulostyöntyneet ja nenä oli kokonaan syöpynyt pois. Hän kiersi vuoren rinnettä, kadoten tämän tästä korkealla olevien puunjuurien taakse. Sitten hän jäi aivan kumaraan seisomaan, vihelsi ja huuti:
– Phiuu... Maschka, Maschka!... Phiuu!
Kierrettyään vuoren rinteen, lähti hän jalkapolkua myöten laahustamaan poispäin. Näin hän tuli aukeamalle, jossa oli paljo puiden kantoja. Kokonainen muuri jättiläismäntyjä reunusti ja sulki aukeaman kolmelta puolelta. Honkien latvat huojuivat. Pilvien sarjat leijailivat ohitse. Kiivaana valui kylmä, sade. Siinä jättiläismetsän pylväsaukeamassa ei ihminen näyttänyt muurahaista suuremmalta. Metsän reunassa juoksi puro. Läheisyydessä näkyi maalla peitetty matala hirsisalvos. Etäämpänä oikealla oli paaluja ja seipäitä lehmuksen kuorella yhteen sidottuina, nähtävästi talliksi aitauksineen... Yksinäinen ihminen tarkasteli niitä kaikkia ja vihelteli ja huuteli uudelleen. Nummenheinikossa kohotti päätään – metsäpukki. Sillä oli vielä katkennut kiinnitysnuora hankaantuneella kaulallaan. Ihminen kohotti kiväärinsä, mutta silloin hävisi pukin pää jälleen heinikkoon. Ihminen ulvoi ja laskeutui kivelle istumaan. Kivääri vapisi hänen polviensa välissä ja häneltä vaipui pää riipuksiin. Pitkänajan kuluttua alkoi hän jälleen huutelemaan: – Maschka, Maschka!
Hänen sumuiset silmänsä katselivat turvonneiden luomien välistä metsikön aukeamalle, jossa oli jättiläishammasta muistuttava merkillisen muotoinen kivi. Kiven edustalla oli laudoilla vuorattu kuoppa. Seinät olivat jo vetäytyneet kieroon ja maasta luotu katto oli muutamin paikoin painunut alas. Korkea rautatorvi heilui tuulessa. Vesikouru, kummut, savikasat ja kuopat olivat jätteitä kaivostyöstä ja linnotuksesta. Ne rauniot täydensivät tämän autiuden kuvan.
Mainitussa kuopassa oli valtava määrä – radiummalmia. Varovaisenkin arvion mukaan oli tätä malmia niin paljon, että siitä saisi puhdasta radiumia ainakin noin kahdeksankymmentä kiloa. Toisin määriteltynä se olisi kahdeksankymmentä kertaa suurempi varasto kuin kaikki tähän asti maailmaan levitetyt radium-aarteet yhteensä. Ja sen rahallinen arvo olisi suunnilleen ainakin kaksisataaviisikymmentä miljoonaa kultaruplaa.
Joukko malminetsijöitä oli tämän radiumpaljouden kaivanut esiin. Saatanan kiven alapuolella oli tavattoman laajalle ylettyvä varasto malmia, joka sisälsi tätä kovin harvinaista metallia, jota maailman suurimmissa tieteellisissä tutkimuslaitoksissa on kussakin vain pienen pieni hiutale. Täältä voisi jo ensimäisessä panoksessa lähettää tonnittain radiumia, joka tulisi tekemään täyden ja mullistavan käänteen lääketieteessä, fysikassa ja samoin tekniikassa. Mahdollisesti päästäisiin myöskin lähemmäksi atoomien jakautumisen suurta unelmaa, ehkä näillä aarteilla selvitettäisiin sekin arvoitus.
Vanhus katseli sairaiden silmäluomiensa välistä, mitenkä tuuli ja sade yhä enemmän rikkoi hänen maakuoppansa kattoa. Ainoastaan vähän aikaa vielä ja – katto putoaa kokonaan alas, seinät luhistuvat ja vähitellen häviävät kokonaan. Ei jää jälelle mitään näytettä, joka kertoisi, kuka on saanut leposijansa tämän savi- ja kiviraunion alla. Hän oli viettänyt jo kuusi pitkää vuotta täällä paahtavassa auringonpaisteessa ja Siperian julmien talvien kylmyydessä. Hän oli maasta kaivanut ja koonnut nämä aarteet; omilla käsivarsillaan oli hän kaatanut puita ja tehnyt aukeaman metsään, rakentanut salvoksen kuoppa-asuntoonsa ja tehnyt malmin puhdistusta varten itselleen työpajan. Radium poltti ja syövytti kaikki hänen seurueensa seitsemän miestä niin, että heidän ruumiinsa mätänivät ja lahoivat elävänä. Kahdeksas oli nuori poikanen, jonka hän lähetti tuhansien virstojen takaa etsimään Garinia Europan Venäjältä. Nyt oli poikanenkin hävinnyt sille tielleen. Hänen lähdöstään oli kulunut jo kaksi vuotta.
Vanhus oli satumaisen rikas mies, mutta hän ei kyennyt enää korjaamaan edes kuoppa-asuntonsa sortuvaa kattoa. Hänellä ei ollut enää edes niin paljon voimia, että olisi voinut säilyttää tahtoa ja toimintatarmoa jotakin tehdäkseen. Hänelle ei jäänyt muuta jälelle, kun tyytyä näkemään mitenkä hänen viimeisetkin unelmansa vähitellen haihtuivat. Aivan viimeisenä toivona oli hänellä nyt – kesy metsäpukki. Sen oli vanhus säästänyt talvievääksi itselleen. Vähän kuivattua pukin lihaa ja survottuja sedripähkinöitä, sen varaston hän laski päivittäin vähän käytettynä riittävän itselleen kevääseen asti. Aikaisemmin hän vielä toivoi voivansa vähitellen parannella radium-haavat. Hän ei ollut vielä oikeastaan mikään vanha, ainoastaan neljäkymmentä vuotias, mutta tavattoman voimakkaat Alpha- ja Gammasäteet tuhosivat hänen terveytensä kokonaan. Viimeinen isku oli nyt hänelle tämä sattuma pukin kanssa. Se kirottu elukka kun katkasi kytkenuoransa, hyppäsi pois aituuksestaan ja juoksi tiehensä.
Silloin otti vanhus seinältä pyssynsä, johonka oli erikoissattumaa varten säästänyt viimeisen ruutipanoksen, aikoen ampua pukin. Sen vuoksi hän kulki sen jälessä, huuteli ja vihelteli. Mutta älykäs eläin ei laskenut häntä kyllin lähelle. Se tiesi, että isäntänsä lähestyminen toisi sille nyt kuoleman.
Pilvisarjat muuttuivat yhä tummemmiksi ja itsepäinen rajutuuli ulvoi ja huojutti mahtavia honkia. Ilta lähestyi. Vanhuksen sydän puristui kokoon pelosta... Hänen kokemuksensa olivat tähän mennessä olleet kovin raskaita. Suurimmillaan oli hänen murheensa, kun hän nyt ajatteli rakkaita omaisiaan ja heidän ihmiskasvojaan. He istuivat nyt kaikki pitkinä hämärätunteina uunin lämmittävän tulen edessä. Hänellä ei ollut nyt ollenkaan lämmittävää tulta, eikä ystäviä,... ympärillä vain erämaata.
Vanhus kääntyi ympäri ja katseli ryskävää metsän rinnettä. Sieltä levisi pimeys yhä lähemmäksi. Lumituisku pieksi hänen sairaita silmäluomiaan.
– Maschka, Maschka, – huuteli hän.
Jos pukki olisi ymmärtänyt ihmisellistä puhetta, olisivat he kaksi voineet keskenään tulla yksimielisiksi. Vanhus ei olisi syönyt häntä ja ehkäpä he olisivat jollakin tavalla päässeet yhdessä talven yli, lyhentäneet sitä, eikä kahden olisi niin pelottavaakaan.
Kevääseen mennessä olisi hän varmasti jossakin määrin toipunut,... mutta radiumin varastokuoppaa ei saisi kovin lähennellä. Hajoamistilassa olevasta metallista lähtee käsittämättömät määrät säteitä, sinkoillen maailman avaruuteen kymmenentuhannen virstan nopeudella sekunnissa... Kesän saavuttua, voisi taasen kokoilla pähkinöitä. Ja sitten, jos se olisi tarpeellista, vaikkapa neljänkontan ryömiä, kunnes vihdoin pääsisi ihmisten ilmoille. Olisi hyvin mukavaa olla vaikkapa – talonmiehenä jossakin. Silloin olisi rauhallinen olinpaikka ja saisi illan hämärtyessä istuskella porttinsa edustalla ja katsella ohitse kulkevia ihmisiä... Voi voi,... aarteet! Joutavaa uneksimista! Kirottuja kaikki – aarteet!
Vanhus kohosi vaivaloisesti paikaltaan. Vaatteet liimautuivat visvaisiin haavoihin. Hän laahasi itsensä polkua myöten talviasuntoaan kohden. Äkkiä jäi hän seisomaan. Hänestä kuulosti, ikäänkuin olisi myrskyn melun läpi kuullut ihmisellisiä ääniä. Hän seisoi kauan ja kuunteli. Hän ponnisteli voidakseen hengittää heikommin, ettei niin kovasti kuuluisi keuhkojen röhähtelevä vinkuminen.
"Hei, hei, hei", – kiljui ääni Saatanankiveltä.
Vanhus ähkyi. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneltulvasta ja ammolleen avautuneeseen suuhun ajoi myrsky lunta. Mutta nyt ei ollut enää metsän reuna eikä "hammaskivikään" näkyvissä, niin pimeä oli. Hän näki vain edessään olevat lumen valkaisemat puiden kannot.
– Hei... Man – zev! – kuului huutavan tuulen särkemä lapsen ääni. Ja nyt alkoi vasemmalta ja oikealta kuulumaan huutoja:
– Hei, hei, hei!... Manzev! Manzev!... Missä olette?... Vieläkö elätte?
Vanhus ravisti päätään. Levitti käsivartensa ja koetti huutaa soinnuttomalla äänellään:
– Kyllä,... minä elän!... Minä olen Manzev.
Kentän ruohikossa tuli pukkikin lähemmäksi. Se kohotti siroa päätään ja kuunteli arastellen, korvat oikosenaan niitä eriskummallisia ääniä, jotka häiritsivät hänen erämaanrauhaansa
XLV.
Talviasunnon savustuneet hirret eivät olleet ennen semmoista komeutta kokeneet. Kivitakassa loimusi iso valkea, jonka liekit melkein kattoon asti ylettyivät. Kattila porisi tulella. Äänekkäitä ihmisiä tuli ja meni, kantaen kuormakääröjä ja levitellen niitä. Hevoset hirnuivat ulkona, sillä niille ei vielä oltu annettu juomista. Kääröistä otettiin uusia peitteitä. Koneet ja aseet välähtelivät. Tuoksui ihmeen hyväilevästi jauhoille ja sianlihalle. Yhdessä kattilassa keitettiin teetä. Ja täyttyi talvimaja ihmeen herkullisella lemulla. Tästä kaikesta järkytettynä, istui Manzev lautapolansa reunalla äänettömänä. Eräs tanakka, parrakas mies, antoi hänelle kupillisen teetä ja sokeria, sekä kehoitti:
– Lämmittelehän nyt, vanhus raukka!
Kun hän sai ryyppiä tätä kauan sitten jo unhotettua juomaa ja maisteli makeaa sokeria, vapisi hänen ruumiinsa ja pitkin hänen sairaita jäseniään virtasi kyyneleet. Iivana Gussjev tuli hänen eteensä seisomaan. Poika oli poissa ollessaan kasvanut niin paljon, että tuskinpa häntä enää tunsikaan samaksi. Vanhuksen näkeminen teki Iivanan surulliseksi ja hän veti nenänsä poimuille:
– Nikolai Christoforowitsch, tunnetteko vielä minua?...
Manzev nyökäytti vain päätään myöntymykseksi.
– Minä en teitä enää tuntenut, te kun olette tullut niin tavattoman harmaaksi. Entäs ne toiset? Ja muistatteko, kuinka te minua uhkasitte, ettette jätä minua elämään, jollen minä löydä Pjotr Petrowitschia? Enkä minä häntä kuitenkaan löytänyt. En minä tahtonut teitä pettää ja olla sen vuoksi etsimättä, mutta kun minusta oli tullut – luokkatietoinen ihminen. Ja tehän tahdoitte jättää minut pimeyteen. Mutta en minä sentään ole teille vihainen, Nikolai Christoforowitsch.
Iivana toi Manzeville vielä teetä ja polvistui sitten hänen eteensä kertomaan, mitenkä hän joutui Taraschkinin turviin ja mitenkä hänen selästään keksivät kirjoituksen ja piirustuksen. Hän ei olisi niitä näyttänyt, mutta hänelle selittivät, että jokainen valtakunnan asukas on ensisijassa velvollinen omalle valtiolleen ja vasta toisella sille, joka hänelle on asian uskonut. Senpä vuoksi, Nikolai Christoforowitsch, en ole kunniattomasti menetellyt.
– Kuulehan nyt, – kysyi Manzev ja kumartui poikaa lähemmäksi... Ketä ne ovat nuo ihmiset, joita sinä toit tänne minun luokseni?
– Tässä on kysymyksessä eräänlainen erikoisoikeus, Nikolai Christoforowitsch, ja valtiolla on siitä suuri hyöty. Tuo mies tuolla, on päällikkö. Hänen nimensä on Artur Arturovitsch. Ja minulla on oikeus auttaa häntä parhaani mukaan. Minä olen täällä jossakin määrässä neuvostohallituksen edustaja. Tämän keskustelun aikana kuivuivat Manzevin silmistä kyyneleet. Turmeltuneissa kasvoissa olevat, mutta vielä nuoret silmät alkoivat liekehtiä kiukusta. Mutta hän ei puhunut mitään. Iivana toi hänelle savukkeen:
– No niin, nyt te näette, että luokkavihaa lukuunottamatta, minulla ei ole mitään teitä vastaan, Nikolai Christoforowitsch.
Hän haukotteli arvokkaasti ja meni takaisin laudoilleen makaamaan. Muutamat työläiset tupakoivat vielä, toiset jo nukkuivat tavarakääröille laskeutuneina. Mantzev huomasi, että Artur Arturowitsch katseli häntä tarkkaavaisesti. Hänen keuhkoissaan vihelsi jälleen ja vain kovalla vaivalla sai hän kysytyksi:
– Millä oikeudella te tulitte tänne minun alueelleni? Minulle virallisesti luovutetulle kaivospohjalle työskentelemään?
– Tämä alue ei ole teille otettu eikä luovutettu.
Manzevin silmiä pimensi minuutin ajan. Siitä selvittyään hän laskeutui makuupaikaltaan ja ryömi edessään olevan vieraan luokse, jolla oli niin hienon komeat keltaiset kengät, päällysnuttu paksusta kankaasta ja näädän nahkainen lakki.
– Ei, herra Levy. Kyllä tämä alue on minulle virallisesti vallattu.
Levy näytti vihaisesti hymyillen lujia hampaitaan ja kääntyi ympäri. Nähtyään, että kaikki toiset jo nukkuivat, sanoi hän hiljaisella äänellä:
– Tämä alue on vuonna 1921 virallisesti vallattu – insinööri Garinin nimelle. Minä olen hänen täysivaltainen asianhoitajansa, edustaja. Jos te haluatte saada täältä osanne, jos haluatte yleensä jäädä elämään,... niin te vaikenette.
Manzev tarttui Volschinia olkapäähän kiinni. Hänen märkähaavojen syömät kasvonsa vavahtelivat ilosta ja hänen hampaaton suunsa nyyhkytti ja hän yritti suudella Volschinia, mutta tämä työnsi hänet syrjään ja sanoi:
– Mennään. Meidän täytyy keskenämme puhua enemmän.
He menivät talvimajasta ulos. Yötuuli raivosi entisellään. He asettuivat majan tuulen suojaiselle seinämälle. Volschin kysyi:
– Kuinka paljo radiumia olette puhdistaneet?
– Vähintäinkin kahdeksankymmentä kiloa.
– Kuinka paljo? Etteköhän te ole tullut hulluksi?
– Kyllä,... sen minä uskon jo itsekin. Vaikka sitähän on niin vaikea määritellä, Artur Arturovitsch. Minun sisäisen elimistöni ovat nuo kirotut säteet kokonaan polttaneet,... maksan, keuhkot ja suolet. Puhdistustyössä tuhoutui seitsemän miestä. Minä salasin heiltä sen vaaran, joka heitä siinä työssä uhkasi. He itse luulivat, että heissä on – keripukki.
Heidän ruumiistaan liha yksinkertaisesti putoili pois. Ja niin he kuolivat. He aikoivat minutkin surmata, mutta minä olin joukon tervein mies... Minä en ole enää pitkään aikaan uskaltanut lähestyä varastokuoppaa. Ja piru tietää, mitä kaikkea siellä oli tällä välillä tapahtunut! Mahdollisesti on se radiumin paljous jo tämän ajan kuluessa kehittänyt itsestään aivan uusia – ainevoimia. On ehkä tapahtunut aineiden vapautumista. Eräänä yönä olin minä vähällä tulla hulluksi. Koko varastokuoppa kun alkoi silloin hehkumaan fosforitulessa. Sitten muodostui sen katon yläpuolelle pyöreä hohtava pilvi, joka irtaantui ja leijaili maata myöten. Tuuli kuljetti sen metsään, mutta siellä se hajaantui ukkosen laukauksen tapaisella jyrinällä... Ja vielä eräs seikka: Minä toin tuon pojan, Iivanan tänne mukanani. Älkää laskeko häntä varastokuopan läheisyyteen. Ja teille minä neuvon myöskin, että ainoastaan pakollisissa tapauksissa menette sinne. Kuka siellä työskentelee, hän tuhoutuu varmasti...
– Minä jätän kaiken jatkettavan työn teidän johdettavaksenne. Minun itseni pitää lähteä Blagowjeschtschenskiin takaisin, järjestämään kuljetusta.
– Milloinka te aiotte malmin kuljetuksen aloittaa?
– Aivan viipymättä.
– Mutta jo viikon kuluttua tulevat kaikki tiet aivan mahdottomiksi kulkea! Ja talven aikana ei voi "Taigan" kautta, enempää kuin vuoristotietäkään kulkea.
– Se on aivan yhdentekevää. Garinilla onkin aikomus, että malmi kuljetetaan täältä pois – lentokoneilla.
– Mitenkä?
– Voi, voi, isäseni! Te ette nähtävästi ollenkaan tiedä, minkälainen pohatta on Pjotr Petrowitsch Garinista paisunut. Hän leikkii nyt jo miljaardeilla. Hänellä on oma laivasto ja omat lentokoneet. Äskettäin hän selitti radion välityksellä, että hän on julistanut itsensä jonkin saaren itsenäiseksi valtijaaksi. Se saari pitäisi olla jossakin Tyynellä valtamerellä,... taikka tietäneekö pirukaan, missä se on. Ja siellä pitäisi hänellä olla jokin uhka-punainen säde... Kaikki sanomalehdet kirjoittelevat siitä... Älkää vapisko. Mitä minä kerron, on totta. – Garin, Garin, – huudahteli Manzev useampaan kertaan sydäntä vihlovalla ja syyttävällä äänellä... Minun läheisin ystäväni!... Yhdessä me nähtiin nälkää... Minä hoidin hänet lavantaudista terveeksi... Yhdessä tehtiin mielettömiä suunnitelmia... Kuulkaahan,... minä se olin, joka annoin hänelle ajatuksen hyperboloihin, sen polttokoneen keksimiseen... Ja myöskin siitä Tyynessämeressä olevasta saaresta minä kerroin hänelle... Hän on toteuttanut kaikki, mitä minä hänelle neuvoin... Hän on semmoinen norkoileva loiseläin, ymmärrättekö?... ja erinomainen kaunopuhuja... Hän jätti minut tänne kirottuun "Taigaan" mätänemään... Mitä minä voin enää elämältä odottaa? Lääkärin ja lämpimän – vuoteen... Vai lentokoneen kanssa kuljettaa pois minun radiumini? Mutta hänen pitäisi ensin kauniisti polvistua minun edessäni... Hän on ryövännyt minun aivoni... Hän on varastanut minun onneni.
Manzevin koko ruumis vapisi. Hänen yhteenpuristettujen huuliensa välissä särkyi sylkyrakkulat.
– Tämä pitää teidän sanoa hänelle itselleen, kun tapaatte hänet ensikerran, sanoi Volschin... Nyt alotetaan täällä vaan työt. Ja ensimäinen suunnitelma on seuraava: Metsäaukeama pitää raivata puhtaaksi kannoista ja tasottaa se, että siihen saadaan lentokoneille laskupaikka, kytkinkohta ja säilytysvajat... Älkää laskeko työläisiä liian aikaiseen varastokuopan luokse, etteivät sairastuisi ennenaikojaan. Sitten kun aika sallii, tulen minä takaisin ja tuon tullessani tarpeelliset koneet ja laitteet radiopuhelinta varten. Minä ajattelen, että puolentoista eli kahden kuukauden kuluttua pitäisi kaikki olla valmiina lentokoneiden tuloa varten...
– Minä olen ensimäinen, joka lennän mukana täältä pois... Ymmärrättekö? – hihkui Manzev naisen äänellä... Sen minä sanon teille... Lähetettäköön tänne jokin insinööri, taikka minun puolestani vaikka piru, eli muu saatanallinen herra työnjohtajaksi. Mutta minä lennän tieheni... Minä tarvitsen puhtaan vuoteen, kallista ja hyvää tupakkaa ja viiniä... Semmoista minä tahdon... Minä olen jo liian paljon kärsinyt...
XLVI.
Garin tiedotti "vanhan" ja "uuden" maailman sanomalehdistölle, että hän, Pierre Garry, on Tyynellämerellä, 130 astetta läntistä pituutta ja 24 astetta eteläistä leveyttä, vallannut saaren sekä sen rannikon edustalla olevat hiekkasärkät ja pikkusaaret, pinta-alaltaan noin 75 neliökilometriä. Hän selitti sen yksityiseksi omaisuudekseen ja vaati sille itsenäistä hallitusoikeutta, jota hän tulee tarpeen vaatiessa puolustamaan – viimeiseen veripisaraan asti.
Tästä tiedotuksesta johtunut ensimäinen vaikutus oli pilaa herättävä. Täällä Tyynenvaltameren eteläosassa olevalla saarella oli lauhkea ilmasto, eikä se ollut sen vuoksi aivan vailla huomiota. Aikaisemmin oli sen johdosta kehittynyt sekava kysymys, kenelle saari oikeastaan kuuluisi. Sitä himoitsi Amerikan Yhdysvallat, samoin Hollanti ja Espanja. Viimein molemmat viimeksimainitut jättivät sen Yhdysvalloille, haluamatta siitä pitemmälti riidellä,... murisivat, mutta luopuivat oikeudestaan – omaksi edukseen.
Saari ei oikeastaan ollut edes niiden kivihiilien arvoinen, joita kului matkalla sinne. Mutta periaatteelliset oikeudet on selvitettävä ennen kaikkea. Niinpä sitten lähtikin San Fransiskosta paikallinen vartiolaiva. Sen päälliköllä oli määräys vangita Pierre Garryn ja pystyttää saarelle rautainen masto, johonka pitäisi jättää liehumaan kestävä Amerikan Yhdysvaltain tähtilippu.
Sotalaiva lähti matkalle. Ja tämän tapahtuman johdosta tuli Garin yleisesti tunnetuksi ja – muotiin. Ilmestyi foxtrot-tanssilaji, nimeltään: "Garry parka". Säveleeseen sopivissa sanoissa kerrottiin, mitenkä pikkuinen Pierre Garry oli rakastunut niin kovasti kreolityttöön, että tahtoi välttämättä hänestä tehdä kuningattaren. Hän vei tytön pieneen saareen, jossa yhdessä tanssivat foxtrottia, kuningas ja kuningatar. Mutta sitten sanoi kuningatar: Garry parka, minulla on nälkä ja minä haluan aamiaisen. Garry vastasi huokaisten: tanssi vieläkin kanssani... Voi, voi, hänellä ei ole muuta kuin rantakuoriaisia ja kukkia... Mutta silloin tuli Amerikan sotalaiva. Sen kaunis kapteeni tarjosi kuningattarelle käsivartensa ja vei hänet laivalleen komealle aamiaiselle... Kuningatar nauroi iloissaan ja söi. Ja Garry parka jäi yksin huokailemaan...
Ja samalla tavalla jatkui tanssilaulu edelleen...
Sanalla sanoen: Garinista tehtiin pilaa. Kymmenen päivän kuluttua tuli sotalaivan kapteenilta radiotiedotus.
"Ankkuri heitettiin saarella olevien näkyvissä. Maallenousu aivan mahdoton, sillä saari on kauttaaltaan lujasti linnotettu. Pierre Garrylle, joka nimittää itseään saaren valtijaaksi, lähetin ultimatumin, eli uhkavaatimuksen. Hänelle myönnetty miettimisaika päättyy huomisaamuna kello seitsemän. Jollei hän siihen mennessä antaudu, alotan pommituksen." Se sisälsi jo muutakin eikä vain paljasta pilantekoa. Garry raukka näytti rakkaudestaan tulleen hulluksi. Vaan eipä seuraavana aamuna, eikä enää jälkeenpäinkään tullut mitään tietoja sotalaivalta. Kun lähtöasemalta tehtiin sille tiedusteluja, ei saatu minkäänlaista vastausta... Vai sillälailla!... Sotaministerin virastossa jokunen herra rypisteli oikein silmäkulmiaan asian johdosta.
Sitten ilmestyi sanomalehtiin pirullisen jännittävä Mac Linneyn haastattelu. Hän päätteli, että Pierre Garry ei ollut kukaan muu, kuin tunnettu venäläinen seikkailija, insinööri Garin. Hänen nimensä on aikaisemmin mainittu useiden rikostapahtumien yhteydessä, niinkuin Parisin lähellä Ville d'Ovreyssä tapahtuneen salaperäisen murhan, y.m. Mac Linney sanoi ihmettelevänsä saaren anastusta sitäkin enemmän, kun laivalla, jolla Garin ja hänen rakastettunsa sinne menivät, oli myöskin Rolling. Siis ei kukaan muu, kuin "Anilinrollingin" ylin päällikkö ja trustin puheenjohtaja. Rollingin kustannuksella oli Garin Europassa ja Amerikassa ostellut tavattoman suuria tavaramääriä sekä laivoja niiden kuljetusta varten. Niin kauan kun Garinin puuhailut tapahtuivat lainrajoissa, on hän, Mac Linney, siitä kaikesta vaiennut. Mutta nyt hän vakuuttaa, että "kemian kuninkaan" varsinainen luonnepiirre on mukautuminen lain velvotuksiin, jotenka on kokonaan epäilyksen ulkopuolella ja ehdottoman varmaa, että saaren julkea anastus on tapahtunut vastoin hänen tahtoaan. Päinvastoin on uskottavaa, että Garin pitää Rollingia saarella vankina, voidakseen pakottaa hänet olemaan apuna jättiläishuijauksessaan.
Nyt loppui pila kokonaan. Valtakunnan laki oli "jaloin tallattu". Etsiviä poliiseja lähetettiin apulaisineen ympäri valtakuntaa ottamaan selvää mitä kaikkia ostoksia Garin oli elokuun ajalla tehnyt. Tällä tavalla saatiin selville ostoksien laadut ja myöskin määriteltyä niihin käytetyt huiman suuret rahamäärät. Samalla koetti sotaministeriö etsiä joitakin jälkiä saarelle lähetetystä sotalaivasta, mutta siitä ei saatu mitään tietoja. Sen lisäksi tuli vielä julkisuuteen selostus saksalaisen anilinitehtaan räjähdyksestä. Sen julkaisi silminnäkijänä ollut todistaja, venäläinen oppinut Chlinov.
Melu yhä vaan kasvoi: Olihan ennen kuulumattoman hävitöntä, että joku seikkailija ostelee suuret määrät aseita ja sotatarpeita aivan hallituksen nenän edessä, anastaa siltä saaren ja julkeaa vielä pitää vankinaan Amerikan huomattavinta alamaista, sekä upottaa sotalaivan, ja kaiken lisäksi on se kelvoton vielä – joukkomurhaaja.
Sähkösanomatiedot kertoivat hämmästyttävän uutisen: Neljä keskikokoista ja uusinmallista ilmalaivaa lenti Havaijin saarien yli ja laski Porto Giloon ottamaan bentsiiniä ja vettä. Ne sivuuttivat Kurillin saaret ja sitten ottivat jälleen polttoainetta ja vettä Sahalinin saarella Port Alexandrovskissa. Sieltä ilmalaivat hävisivät viimein siperialaista Taigana metsikköä kohden. Kaikissa neljässä ilmalaivassa oli huomattavan selvästi näkyvissä kirjaimet P ja G...
Nyt oli asia jo aivan selvä: Garin on Moskovan asiamies... Siinä on teidän: "Garry parkanne"...
Yhdysvaltain parlamentti päätti ryhdyttäväksi ankarimpiin toimenpiteisiin. Niinpä sitten lähtikin –: "heittiön saarta" kohden kokonainen laivasto. Siihen kuului kahdeksan uusinta linjaristeilijää, kaikki vuoden 1926 mallin mukaan aseistettuja... Sanomalehdet käyttivät nyt yksinomaan nimitystä: – "Heittiön saari".
Vielä samana päivänä ottivat maailman kaikki radio-asemat lyhyt-aaltoisen sähkösanoman. Se oli muodollisesti heikko, mutta samassa määrässä hävyttömän julkea:
"Halloo! Täällä puhuu Kultasaaren asema, jota epäselvien tietojen vuoksi nimittävät heittiön saareksi... Halloo! Pierre Garry antaa kaikkien valtioiden hallituksille sen erittäin tärkeän neuvon, että pitäisivät itsensä erillään hänen sisäisistä asioistaan. Pierre Garry ei ollenkaan halua sotaa, mutta hän tulee puolustautumaan jokaista hyökkäystä vastaan. Jokainen laivasto, joka lähentelee Kultasaarta, joutuu saman kohtalon alaiseksi kuin tänne ensiksi tullut amerikalainen sotalaiva, joka upotettiin meren syvyyteen vajaan viidentoista sekunnin kuluessa... Pierre Garry neuvoo vilpittömästi maailman kaikkia kansoja luopumaan poliittisista vehkeilyistään ja tanssimaan huolettomina heille kirjotettua – foxtrottia."
XLVII.
Zoe istui ilmalaivan aluminiumisessa gondoolissa ja katseli ikkunaan kumartuneena kaukolasilla ympäristöä. Ilmalaiva ei näyttänyt juuri ollenkaan liikkuvan, vaikka risteilikin huimaa vauhtia hohtavalla taivaalla. Parituhatta metriä alapuolella levisi näkymättömiin asti läpikuultavan kirkkaana sinisenvihreä valtameri. Keskipisteenä oli saari epäsäännöllisinä piirteineen. Ylhäältä nähtynä oli sillä Afrikan ympärysmuoto, vaikkakin pienennetyssä mittakaavassa. Saaren eteläisellä, itäisellä ja koillisella rannikolla oli vaahtoavien vesipaljouksien ympäröiminä pieniä kivikkoisia saaritupsuja sekä hiekkasärkkiä. Länsipuolella oli valtameri puhdas. Sillä puolella saarta oli syvä lahden poukama, jossa aivan lähellä rantaa nyt valtamerilaivat ankkuroivat. Zoe luki laivat ja niitä oli – 24. Ne näyttivät sieltä ylhäältä jonkinlaisilta vedessä kelluvilta kovakuoriaisilta.
Saaren yli oli rakennettu teitä. Ne yhtyivät pitkinä säikeinä pohjoisrannalla. Siellä välähteli sietämättömän kirkkaana avara lasikatos. Se oli valtijaan palatsin katto, joka rakennus nyt oli valmistumaisillaan. Sen kolme parveketta oli suunnattu pienen, hiekkarantaisen lahden vesirajaan asti.
Saaren eteläosassa oli rakennuksia, jotka täältä ylhäältä katsellessa näyttivät lasten leikkikaluilta. Siinä oli maatalouspihoja, linnotuksia, suuria nostohepoja, raiteita ja pieniä kuormavaunuja. Siellä oli pyörimässä kymmeniä erilaisia tuulimoottoreja. Siellä kohosivat sähköaseman torvet ja vesipumput tekivät työtään. Tämän rakennusalueen keskipisteenä oli maakaivoksen pyöreä ja tumma aukko. Siitä lähti rannalle teräsnauhoja, joita myöten punaisina matoina juoksivat ruoppauskoneen kuljetuskaukalot. Kaivoksen aukon yläpuolella oli katkeamaton höyrypilvi.
Päivät ja yöt, läpi vuorokauden, tehtiin työtä kuudessa eri vuorossa. Garin oli jo pääsemäisillään maan graniittikerroksen läpi ja sitten hän pääsisi käsiksi – "olivivyöhön". Tämän miehen rohkeus lähenteli mielipuolisuutta... Zoe katseli kaivosaukon suusta kohoavaa höyrypilveä ja täysikultainen kaukolasi vapisi hänen kädessään. Hänestä tuntui aivan kauhealta nyt ajatella tätä näkemäänsä... Hän käänsi katseensa pois koko alueelta.
Pitkin tasaista merenlahdelman rannikkoa oli säännöllisissä riveissä työläisten leirin asuinrakennusten katot. Ihmiskuvioita, niin pieniä kuin muurahaiset, liikkui pitkin teitä. Automobiileja ja moottoripyöriä kulki edestakaisin. Saaren keskustassa oli sinertävä järvi, josta eteläänpäin virtasi mutkikas joki. Sen molemmilla rannoilla oli puutarhoja ja peltoja. Saaren itäinen osa oli kuin yhtenä smaragdinvihreänä mattona. Siellä oli aituuksien takana karja laitumella. Palatsista luoteeseen päin oli kallioiden välissä kirjavia kukkaislavoja, muodostaen ihmeellisiä kuvioita, lehdikön tapaisia majoja – sekä puuistutuksia.
Vielä puoli vuotta takaperin oli tämä alue yhtenä kuivana erämaana. Kaikkialla oli vain kivikkoja, piikkejä kasvavaa ruohoa ja merisuolasta harmaaksi kivettynyttä varvikkoa. Kuormalaivat toivat saarelle tuhansia tonneja kemiallisia apuneuvoja, joilla saatiin maan kasvullisuus kohoamaan. Samoin kaivettiin kaivoja sekä kastelukanavia. Zoe silmäili mielihyvällä ilmalaivan gondoolista tätä valtameren keskelle unohdettua maakappaletta, jota joka puolella ympäröi aaltojen valkoinen vaahto, ja joka nyt siellä alhaalla hohti komeutta ja kauneutta. Hän tunsi povessaan omahyväisen tunteen tästä näkemästään, niin että hän oikein jumaloi itseään, niinkuin ainakin nainen, joka on saanut omakseen harvinaisen kalleuden.
XLVIII.
Ennen muinoin oli seitsemän maailman ihmettä. Niistä on meille perintönä jäänyt vain – kolme: Dianan temppeli Efesossa, Semiramin ilmassa riippuvat puutarhat ja Rhodon saaren kuparinen jättiläiskuva. Jälelläolevat neljä ovat jo riidanalaisia. Ne kulkevat vain muistona historian pohjalta saatujen tietojen perusteella. Niiltä ajoilta lienee myöskin lähtöisin tarina Gibraltarin herkulespatsaista. Epäilemättä ovat aatteiden suuruus ja nerokkuus kehittyessään pahasti järkyttäneet ihmiskunnan mielikuvitusta.
Madame Lamolle muistutti joka päivä, että kahdeksantena maailman ihmeenä on pidettävä Kultasaaren maakaivosta... Valkoisen palatsin sali oli vasta valmistunut. Sen harvinaisen suurista ikkunoista oli valtava näköala aukealle valtamerelle. Illallista syötäessä kohotti Madame Lamolle shampanjalasinsa ja huudahti:
– Kaikelle ihmeelliselle, nerokkuudelle ja uhkarohkeudelle!
Läsnäoleva ja valikoitu seurue kohosi paikoiltaan ja kilisti lasillaan Zoen ja Garinin kanssa. Kaikki olivat työkuumeen ja yritteliäisyyden innoittamina. Kellään ei ollut aikaa ajatella uhkaavia vaaroja eikä mahdollisia epäonnistumisia.
Lukemattomat radio-vastaanottajat olivat tunkeilevia kuin kärpäset. He kytkivät koneillaan Kultasaaren muuhun maailmaan. Sylkästä mokomille! Lörpötelkööt siellä länsimaissa vaikka kuinka paljon, että täällä on elämä vain yhtä lain rikkomista. Täällä surisi maanalaisessa aukossa, jyrisi kuljetuskoneen nostokaukalot joka päivä ja yö yhä syvemmällä ja syvemmällä. Tunkeuduttiin lähemmäksi maan sisällä olevaa rajattoman loppumatonta kulta- ja platinavarastoa. Siperian kultahiekka, Kalifornian kultakaivokset ja Klondyken lumiaavikkojen kultasaaliit,... joutavaa pikku näpertelyä,... kotiteollisuutta. Niissä paikoissa etsitään niin mitättömiä kultajyviä, että tuskin niillä kykenee hyttystä ruokkimaan, ja huuhdotaan kultajyväsiä lian seasta... Täällä Kultasaarella sitävastoin on jalkain alla puhdasta kultaa jokapaikassa. Ei tarvitse muuta kun kaivautua maan graniittikerroksen ja kiehuvan olivivyöhykkeen läpi.
Vanhan käsityksen, että maapallo olisi sulaa, juoksevaa ainetta ja graniittikuorella verhottu, on uudempi tutkimus kokonaan kumonnut. Maan muodostumis- ja liikuntatiede, samoin myöskin tähtitiede ovat siihen antaneet vastatodistuksia. Maa on metallipallo, jonka läpimittatiheys on kahdeksan unssia, ja sisäinen liikuntapaine 273 astetta, peittää 2.7 paksuinen, hyytynyt ja kylmennyt graniitti ja Dioriittikuori. Se on toisin paikoin kuudenkymmenen kilometrin paksuinen. Maan kuoren ja hyytyneen keskuksen välissä on vyöhyke sulaa metallia. Se on atoomien hajoamisen tuotetta maan sydämessä.
Sula vyöhyke on erittäin syvällä. Siinä voidaan erottaa kolme kerrosta: Ylimmäinen pintakuori, jonka läpi on Kultasaarella jo päästy. Se on pääasiallisesti tulivuorien syöksymää laavaa ja kuonaa. Keskimmäinen kerros, jota nimitetään olivivyöhykkeeksi, sisältää rautaa, nikkeliä ja olivia, siis hajonneiden kiertotähtien ja meteorien alkuosasia. Ja maan kuoren sisäinen kerros on – kultaa, platinaa, circonia ja lyijyä. Näiden kolmen kerroksen alla on juoksevaan tilaan asti puhdistunut kaasuvyöhyke, nähtävästi puhdistunutta – heliumia. Sitten tulee maan sydän. Se on korkeimmassa atoomipaineessa olevia metalleja. Niitä, joista puhutaan Mendelejevin taulukon loppuosassa, ja joista atoomien hajoaminen varsinaisesti alkaa: siis urania ja thoriumia.
Minkätähden on maan sydämessä kiertotähtien sisäinen haihtumistila? Mitenkä tapahtuu aineiden hajoaminen maan sydämessä? Minkätähden on maan sydämen ja metallikuoren välissä vielä vyöhyke puhdistunutta heliumia?... Kultasaaren kaivoksen pitäisi kyetä vastaamaan näihin kysymyksiin.
Kaivoksen reunamien ylin osa vuorattiin paksulla teräksellä. Vaikeasti sulavia ja valtavan suuria teräslieriöitä upotettiin kaivokseen, aina sen syvyyden mukaan. Teräksisen torven piti olla kulkua suojaamassa niin syvälle, että vallitseisi jo kolmensadan asteen kuumuus. Kun oltiin kymmenen kilometriä maan pinnan alapuolella, sattuikin aivan odottamatta räjähdys. Siinä tuhoutui yhden vuoron työläiset ja kaksi hyperboloidia.
Muuten Garin oli erittäin tyytyväinen. Teräslieriöiden laskeminen alas kaivokseen ja niiden kiinnittäminen edellisiin, viivytti kokolailla muuta ulotettua kaivostyötä. Mutta kun syvemmällä oli kaivoksen seinä kuuma, jäähdytettiin se puristetulla ilmalla, ja muodosti se jäähtyessään aivan itsestään tavattoman lujan suojusseinämän. Se puristettiin yhteen seulan muotoiseksi lävistettynä.
Kaivoksen läpimitta ei ollut mikään iso. Ainoastaan kaksikymmentä metriä. Sen sisälle rakennettiin yhdistetyllä järjestelmällä ilmanvaihto- ja nostolaitosputket, lujituslaitteet ja sähköjohtoverkko. Sen sisällä oli myöskin aluminiumista tehty kaivo, jonka sisässä liikkuivat ruoppauskoneen kuljetuskaukalot, hihnapyörät ja muut siirtokorit. Siellä oli myöskin koneet juoksevaa ilmaa varten, sekä – hyperboloidit.
Kaikki siirto ja liikenne toimitettiin kaivoksessa sähkön avulla. Nostolaitteilla, johtosiirrolla ja koneilla suoritettiin kaikki sisään ja ulospäin kuljetus. Kaivoksen seinämiin kaivettiin syvennyksiä, joita voitiin käyttää varastohuoneina, koneiden sijoittamiseen sekä lepopaikkoina työläisille vapailla tunneillaan. Garin antoi vielä kaivaa aivan vapaaksi pääkaivoksesta, sen viereen toisen pienemmän. Se oli vain kuusi metriä läpimitaten ja sen sisällä oli sähköllä liikkuva ihmisten kuljetuslaite. Se kiiti puristetulla ilmalla luodin nopeudella.
Kaivostyön tärkeimpiä aloja oli poraus, joka suoritettiin hyperboloidin punaisen säteen avulla ja katkeamatta koneita vuorotellen. Erittäin tärkeä tehtävä oli myöskin kaivoksen jäähdytys, joka tapahtui juoksevassa tilassa olevan ilman avulla. Sitten oli vielä kivien poiskuljetus liikkuvien johtokaukaloiden välityksellä. Käytännössä oli aivan erikoisesti tarkoitukseen rakennettuja hyperboloideja kaksikymmentäkuusi kappaletta. Ne saivat voimavalonsa voltti-kaarilampuista ja chammoniittihiilistä, ja niillä lävistettiin sulattamalla maan sisuskallio. Juoksevassa tilassa oleva ilma jäähdytti sulan kiven silmänräpäyksessä, joka silloin murtui pieniksi rakeiksi ja juoksi kuljetuslaitoksen kaukaloihin. Polttoaineiden jätteet ja höyry painettiin pois johtoputkia myöten.
XLIX.
Kultasaaren palatsi rakennettiin madame Lamollen mielikuvituksellisen suunnitelman mukaan ja sijaitsi se saaren luoteisella rannalla.
Se oli jättiläisrakennus lasista, teräksestä, tummanpunaisesta kivestä ja marmorista. Siinä oli kaikkiaan viisisataa huonetta, joukossa useita erikoisia saleja. Etuseinämä kohosi jokseenkin vedenrajasta, ylös ja oli siinä kahdet leveät marmoriportaat. Meren aallot murtuivat portaiden käsipuihin ja jalukseen. Portaita koristi tavallisten kukkamaljakkojen ja kuvapatsaiden asemesta neljä reijitettyä tornia ja niitä tuki kultaiset pallot. Torneihin oli sijoitettu valmiiksi ladattuja hyperboloideja, torjumaan meren puolelta mahdollisesti tehtäviä hyökkäyksiä.
Portaat päättyivät ylhäällä avonaiseen pengermään. Palatsin sisälle johti siitä kaksi ovea, joita reunusti nelisivuiset ja kirkkaaksi hiotut pilarit. Rakennuksen kivinen julkisivu oli, niinkuin egyptiläisissä rakennuksissa, jonkunverran painostavasti ja hillitysti koristettu ja teki se kapeine ikkunoineen ja tasaisella katollaan ankaran ja synkän vaikutuksen.
Mutta sitä komeampi, voisi oikeastaan sanoa, ajanmukainen ja – kiemaileva oli palatsin pihanpuoleinen sivusta. Siellä oli kukkaislavoja, köynnöksiä pitkin muureja, aitaruusuja, rautaruohoa, orchideja, kääpiötammia, kukkivia sirenipensaita, mandelipuita ja liljoja. Rakennus itsekin oli tältä puolelta keveämmän näköinen. Siinä oli suuria, ranskalaisia ikkunoita, parvekkeita ja nurkkauksia. Niitä koristi vihreä ruoho ja kukkaset, sekä juovikkaat aurinkosuojukset.
Pihalta johti saarelle kaksi pronssista porttia...
Palatsi oli samalla myöskin ajateltu linnoitukseksi. Sivulla palatsista oli eräällä kalliotöyräällä majakan tapainen torni. Se oli sataviisikymmentä metriä korkea ja oli siinä seulan tapaiseksi muodostettuja aukkoja. Torniin pääsi vain maanalaista käytävää myöten, jonka toinen pää oli Garinin makuuhuoneessa. Tornin ylimmällä tasolla oli valtavan iso – hyperboloidi. Se voi kymmenessä sekunnissa upottaa suurimmankin panssarilaivan. Jokainen, jopa madame Lamollekin, oli kuoleman uhalla kielletty menemästä edes tornin jalustalle... Se oli Kultasaaren – ensimäinen lakipykälä.
Palatsin vasemmassa sivurakennuksessa oli Zoen yksityishuoneet, oikeassa sivustassa taasen Garinin ja Rollingin huoneet. Ketään muita ei palatsissa asunut. Se oli suunniteltu näin suureksi ja loistavaksi tulevaisuutta silmälläpitäen. Se rakennettiin siltä varalta, että jos kuolevaista sattuisi kohtaamaan semmoinen onni, että kutsuttaisiin Kultasaarelle katselemaan maailman valtijattaren loistavia kasvoja, niin heillekin olisi sija olemassa.
Zoe valmistautuikin jo esittämään maailman valtijattaren osaa. Puuhailuunsa oli hän kiintynyt korviaan myöten. Hän suunnitteli "etiketin", eli elämänohjelman hoviaan varten. Siinä tuli huomioonotetuksi isot ja pienemmät vastaanotot, aamiaiset, päivälliset, naamiaiset ja keskustelutunnit. Hänen näyttelijä- ja tanssijaominaisuutensa voivat mielin määrin levittäytyä ja loistaa. Mielilauseenaan hän toistikin, että oli syntynyt – maailman näyttämöä varten. Hovijärjestyksen, etiketin valvojaksi hän kutsui ja palkkasi kuuluisan tanssijohtajan, Dschagiljovin. Kun hänen kanssaan tehtiin Europassa sopimus, luvattiin hänelle "jumalaisen Zoen" timanteilla koristettu kultainen tähti kannettavaksi valkoisessa nauhassa. Hänet luvattiin vielä vanhan venäläisen tavan mukaan nimittää ja korottaa kamariherraksi.
Tämän sisäisen palatsilain lisäksi loi hän Garinin kanssa yhdessä toisen: "Kultaisen vuosisadan käskyt". Laki oli tarkotettu tulevaisuuden ihmiskunnalle. Se oli kuitenkin nyt vielä jonkinlainen yleinen luonnos-suunnitelma, eli perusajate, joka jäi odottamaan lakimiesten perinpohjaista ammattikäsittelyä. Garin oli vauhdikkaasti toimessa. Hänen täytyi elämänsä järjestää niin, että hän voi jokaisen vapaankin minuuttinsa käyttää hyödyksi. Hänen työhuoneessaan oli kaksi konekirjoittajatarta yötä päivää toiminnassa.
Garin tuli nytkin juuri kaivoksesta. Hän oli väsynyt ja hänen jäsenensä olivat työstä raukeina. Ryvettynyt hän oli myöskin ja haisi savulle ja koneöljylle. Hän söi kiireesti ja heittäytyi sitten valkoisella atlassilkillä päällystetylle sohvalle ja verhoutui siinä piippunsa savupilveen. Hovietiketissä selitettiin hänen käytöksensä ja puuhansa olevan lain ulkopuolella... Zoe käveli matolla edestakaisin ja ohuet sormet leikkivät kaulassa riippuvalla helmiketjulla. Hän yritti saada keskustelun syntymään Garinin kanssa, mutta hän tarvitsi muutaman hetken ajaksi täydellisen hiljaisuuden, voidakseen saada kuumeen tapaisessa toiminnassa kiihottuneet aivonsa jälleen selviksi ja ajatuskykyisiksi.
Zoen suunnitelmissa ei ollut hyvää eikä vihaista luonnetta. Eivät ne olleet julmia, mutta ei myöskään hyväsydämisiksi tarkotettuja. Ne olivat kaikki sen laatuisia ja sillä tavalla kehitettyjä, että niiden ei voinut luulla koskettelevan eläviä ihmisiä. Häntä kannusti ennen kaikkea terävä-älyisyys, joka nyt muodosteli kysymyksiä ja odotteli niihin vastauksia. Zoe oli vaitiolosta kiusaantunut. Tämä kuuma ja kylmä ja kapinoiva Zoe. Hänen suuret silmänsä tummentuivat, hänen hermostuneen selkänsä yli väreili keveä vilun tuntu, ja hän sanoi hiljaisella, mutta vihaa hehkuvalla äänellä Garinille: (Hän puhui venättä, että konekirjoittajaneiti ei sitä ymmärtäisi.)
– Te olette hupsu, Garin, ja oikein pelättävä mies. Minä käsittäisin aivan hyvin, vaikka rupeaisivat vaatimaan, että teiltä pitää elävänä nylkeä nahka ruumiistanne, voidakseen nähdä mitenkä te ensikerran näyttäisitte jostakin kärsivänne. Onko se sitten mahdollista, että te ette vihaa ketään, ettekä voi ketään rakastaa?
– Teitä lukuunottamatta, – vastasi hän nauraen ja näyttäen hampaitaan savupilven takaa. Mutta te olette läsnäollessannekin luoksepääsemätön. Te olette pyntännyt päänne täyteen herttaisia hullutuksia ja joutavuuksia... ja niille minun täytyy laskea hetkeni. Mutta minä olen kärsivällinen. Minä odotan, kunnes teidän kunnianhimonne on saanut täyden tyydytyksensä, on kylläinen. Ja joillakin perusteilla te olette oikeassa, minun rakkaani,... minä olen liian yleinen. Semmoiset aatteet, jotka eivät kastu läpi jokapäiväisen elämän kosteudesta, kadottavat kaiken kantavuutensa. Intohimo, se on – elämän kosteutta. Sitä teillä on ylenmäärin. Ja sitten intohimo, ja...
Garin katsoi syrjittäin Zoeen, joka seisoi hänen edessään liikkumattomana ja vihasta kalpeana.
– Niin, intohimo ja – veri! Se on vanha määritelmä. Mutta minkä vuoksi te tahdotte nylkeä nahkan juuri minun ruumiistani? Sen samanhan voisi tehdä jollekin toiselle. Eikä teidän terveydellenne ole aivan välttämätöntä, että teidän pitää saada nenäliinanne kastella semmoisessa kosteudessa!
– Garin! Minä en voi antaa ihmisille kovin paljoa anteeksi!
– Niinkuin esimerkiksi – venäläiselle vallankumoukselle?
– Niin.
– Taikka – niille pienille ja karvasormisille keikareille?
– Niin... Mutta minkätähden te minua muistutatte heistä?
– Te ette voi itsellenne antaa anteeksi!... Teidäthän sai viidensadan frangin maksulla tilata luokseen puhelimella? Eikö niin? Sitten te parsitte sukkelasti silkkisukkanne ja puritte langan poikki noilla jumalallisilla hampaillanne, ehtiäksenne sitä joutuisammin kapakkaan. Entä ne monet valvotut yöt?... käsilaukussa vain kaksi souta... Entäs pelko huomenesta,... mitä huominen päivä toisi mukanaan,... jos vaikka vajottaisiin vieläkin syvemmälle liejuun... Ja sitte se koirankuonolainen,... Rolling? Onko hän sitten mukamas parempi?
Zoe vastasi, katsoen häntä hymyillen suoraan silmiin:
– Tätä keskustelua minä en unohda, en vielä elämäni päättyessäkään...
– Jumalani! ja juurihan te syytitte minua yleisen olemukseni vuoksi...
– Jos minä pääsen kerran valtaan, niin annan hirttää teidät, niinkuin bolshevistisen komissaarin. Minä muistan vielä, mitenkä ihmisiä hirtettiin sillan pylväisiin...
Garin hypähti nopeasti ylös, sieppasi Zoeta kyynärpäistä kiinni ja veti hänet väkisin luokseen ja asetti polvelleen istumaan, sekä suuteli hänen taaksepäin heitettyjä kasvojaan ja suljettua suuta. Molemmat vaaleatukkaiset, ylenmäärin siistit ja välinpitämättömät konekirjoittajattaret, jotka olivat kuin nukkeja, käänsivät katseensa sivulle.
– Sinä tyhmä ja lystikäs nainen, ymmärrä toki vihdoinkin minua. Sinähän se olet, jota minä rakastan,... juuri sinua,... ainoata olentoa maailmassa... Vaikka sinä olisit ollut täisissä vaunuissa jo kaksikymmentä kertaa kuolemaisillasi, ei sinua olisi voitu ostaa niinkuin kaikkia muita letukoita... Olisitko sinä muuten ollut tilaisuudessa saavuttamaan inhimillisen rohkeuden voiman?... Jos sinä voisit kuningattarena kävellä tällä matolla, niin jalkoihisi heittäytyisin.
Zoe irrotti itsensä äänettömästi ja laittoi olkapään nykäyksellä pukunsa järjestykseen. Sitten hän meni keskelle lattiaa ja katseli sieltä yhä vieläkin villiä näköisenä Gariniin, joka sanoi:
– Kymmenen minuutin kuluttua pitää minun olla kaivoksessa... Sen vuoksi,... mihinkä me äsken jäimmekään?...
Hän saneli edelleen. Yön aikana tuli hänen sanelunsa koneella puhtaaksi kirjotetuksi ja aamulla madame Lamolle sai sen valmiina vuoteelleen.
Rolling kutsuttiin toisinaan olemaan asiantuntijana muutamissa kysymyksissä. Hänen asuntonsa oli varsin komea, joskaan huoneusto ei vielä ollut aivan valmis. Hän jätti sen tullakseen ainoastaan syömään. Hänen ylpeytensä ja tahtonsa olivat huomattavasti murtuneet. Viimeisen puolen vuoden aikana oli hän paljon laihtunut. Hän pelkäsi Garinia. Hän vältteli myöskin jäämistä Zoen kanssa kahdenkesken. Ei kukaan tietänyt, eikä kukaan välittänytkään, mitä hän päivän mittaan kulloinkin teki. Syntymästään asti hän ei ollut minkäänlaisia kirjoja lukenut. Ja nähtävästi hän ei myöskään pitänyt minkäänlaista päiväkirjaa. Kerrottiin vain, että hänellä on suuri into piippukokoelmille... Eräänä iltana tarkasteli Zoe ikkunasta, kuinka Rolling istui veden rajassa, viimeisen edellisellä marmoriportaalla. Murtuneena hän katseli valtamerelle, josta jonkun miljoonan vuotta aikaisemmin hänen herra esi-isänsä suurena, ihmishahmoisena sisiliskona, uskalsi ryömiä maalle. Se oli kaikki, mitä siitä entisestä ja niin mahtavasta "kemian kuninkaasta" oli enää jälellä... Ei ryöstön kautta menetetty kolmesataa miljoonaa dollaria, ei hänen vankeutensa Kultasaarella, eikä vielä Zoen menettäminenkään olisi voinut häntä niin voimattomaksi murtaa. Hän alkoi vähäpätöisenä konttoristina kaksikymmentäviisi vuotta takaperin, taisteli väsymättä ja voitti viimein ensimäisen paikan itselleen. Kuinka paljo vaivaa, kykyä ja tahdonvoimaa hän saikaan käyttää, voidakseen saada ihmiset pakotetuiksi tuomaan hänelle kultakolikkonsa. Sitten tuli suuri europalainen sota ja syntyi "Davesin sopimus". Tuntui siltä ikäänkuin kaikki ne voimat ja tapahtumat olisi loihdittu esille, järjestämään kullan juoksua "Anilinrollingin" arkkuihin.
Ja nyt tätä vallan ja onnen kaikkivaltiasta luojaa, tätä veripisaraa nostetaan aivan halutut määrät, niinkuin savea taikka tunkiota, köysirataa myöten juoksukaukaloissa! Sitä nostetaan kaivoksesta, kuin jotakin likavettä! Rollingin jalat jäivät nyt tyhjälle, eivät tavanneet mihinkä ponnistaisi. Sen vuoksi hän yksinkertaisesti lakkasi olemasta ja tuntemasta itseään ihmiseksi. Mahdollisesti hänelle ei todellakaan enää jää muuta tehtävää, kuin koota – piippuja.
Osittain itsepäisyydestä ja osittain Garinin lahjomana saneli hän kaikesta huolimatta päivittäin radiossa "Anilinrollingin" johtokunnalle määräyksensä. Johtokunnan herrain vastaukset olivat epämääräisiä. Oli aivan selvää, että he eivät enää uskoneet Rollingin vapaasta tahdostaan olevan Kultasaaren yksinäisyydessä. He kysyivät:
– Milloin herra johtaja tulee takaisin länsimaihin?
Hänen vakituinen vastauksensa kuului:
– Minun hermostoni paraneminen käy suotuisasti. Tulen pian takaisin.
Hänen määräyksestään luovutettiin vielä kerran viisi miljoonaa sterling-puntaa. Mutta kun hän kaksi viikkoa myöhemmin määräsi samanlaisen summan annettavaksi ja Garinin asiamies meni hänen pankkiosotustaan myymään, vangittiin mies. Se oli ensimäinen merkki länsimaiden alkamasta hyökkäyksestä Kultasaarta vastaan... Kahdeksan panssarihirviötä käsittävä laivasto risteili Tyynellä valtamerellä 22 sädepiirillä eteläistä leveyttä ja 130 astetta läntistä pituutta, odottelemassa hyökkäysmääräystä hävittämään – "Heittiön saarta".
L.
Kultasaaren kuusituhatta työläistä oli koottu sinne maailman kaikilta kolkilta. Garinin ensimäisenä apulaisena oli insinööri Czermak, jonka hän korotti kuvernöörin arvoon. Kultasaaren asukkaissa kun oli ihmisiä viidestätoista eri kansallisuudesta, jakoi kuvernööri uuden kaupungin myöskin viiteentoista osaan. Näin tuli jokaista eri kansallisuutta oleville erikoinen kaupunginosa asuttavaksi. Kaupunginosat, eli asutusryhmät erotettiin toisistaan - piikkilanka-aitauksella. Kuhunkin aitaukseen rakennettiin parakkeja, talousrakennuksia ja makuuhuoneet. Ne tehtiin jokaisen kansallisuuden kotoisia tottumuksia ja makua silmälläpitäen. Elintarpeiksi tuotettiin kaikenlaisia lihasäilykkeitä, keksiä, marmelaadeja, kaaleja, riisiä, höystettyjä kaloja, makkaroita y.m. Kaikki ne tilattiin amerikalaisista tehtaista, tarkotustaan vastaavilla leimoilla, joissa tavaraselostus oli jokaisen kansallisuuden omalla kielellä.
Kaksi kertaa kuukaudessa jaettiin yleisesti kaikille uudet työvaatteet. Ja samoin määrättiin vuodessa annettavaksi kaksi juhlapukua, jokaisen kansallisuuden vaatimuksia noudattaen. Niinpä slaavilaiset saivat raakasilkkisiä nuttuja, saksalaiset saivat pitkiä mustia nuttuja ja "silkkipytty"-hattuja, italialaiset silkkisiä alusvaatteita ja kiiltonahkakenkiä, neekerit saivat krokotiilin hampailla ja lasihelmillä koristettuja vyönauhoja, j.n.e.
Voidakseen näyttää kuhunkin kansallisuuteen kuuluville työläisille heidän alueitaan ympäröivät piikkilanka-aidat välttämättömiksi, palkkasi kuvernööri Czermak viisitoista provokaattoria, yhden kustakin kansallisuusryhmästä. Niiden tehtävänä oli lietsoa kansallisuusvihaa ja järjestää alituiseen riitoja ja tappeluja. Työpäivinä piti kansallisuuskahakkain olla rajotetumpia, mutta pyhäpäivinä saivat ne kehittyä täydellisiksi tappeluiksi nyrkeillä, jopa puukotuksiinkin asti.
Saaren poliisikunta muodostettiin valko-kenraali Wrangelin entisen hyökkäysarmeijan upseereista. Heidän virkapukunaan oli Zoen määräyksestä lyhyt valkoinen nuttu ja kullalla kirjaillut, vaaleankeltaiset ja säärien mukaiset ahtaat housut. He pitivät järjestystä yllä ja pitivät sen varan, että eivät eri kansallisuudet päässeet keskeisissä tappeluissa toisiaan kokonaan tuhoamaan.
Palkkaussuhteissa olivat työläiset monella tavalla länsimaiden kanssa yhteydessä. Jotkut heistä lähettivät ansaitsemansa rahat heti ensimäisellä laivalla kotimaahansa. Toiset jättivät ne hallinnon talletettaviksi. Saarella ei ollut oikeastaan mitään tilaisuutta hävittämään rahojaan. Vain sunnuntaisin oli eräässä syvennyksessä muutamia kapakoita ja maksuton huvittelupuisto. Eräässä pienessä metsikössä oli myöskin viisitoista, niin sanottua, "ilotaloa". Niissä ei kansallisuushenkeä vartioitu niin äärimmäisen ankarasti.
Sanalla sanoen: Garin suunnitteli nerokkaasti "alamaistensa" elämän kaikkien mahdollisten sattumien varalta,... myöskin "vallankumouksen". Kuvernööri Czermak käytti taasen kaiken älynsä toteuttaakseen suunnitelmat, että viidentoista eri kansallisuuden aineksien "atoomiyhdistys" olisi mahdoton. Hän teki työläisten yksimielisyyden mahdottomaksi tarkotusta varten järjestetyillä riidoilla ja tappeluilla.
Työläisille oli kyllä tunnettua, mitä tarkoitusta varten he kaivovat sitä tavatonta syvennystä maahan. Garin selitti kaikille, että työn päätyttyä saa jokainen työläinen viedä mukanaan niin paljon kultaa, kun suinkin jaksaa selässään pois viedä. Eikä saarella ollut yhtään ihmistä, joka ei olisi jännityksellä seurannut niiden teräsköysien juoksua, jotka kulettivat kaivoksen pohjasta soraa valtamereen, ja joka ei olisi hurmaantunut katsellessaan savu- ja höyrypatsaan nousua kaivoksen aukosta.
LI.
– "... Meidän työmme ja elämämme on nyt joutunut jännittävimpään asteeseensa. Minä olin kylläkin tietoinen tämän tilanteen kehityksestä ja olen myöskin jo varustautunut siltä varalta, mutta se ei kuitenkaan vähennä uhkaavaa vaaraa. Hyvä herrasväki, me olemme piiritetyt. Vastikään saatiin radiotiedotus, että amerikalaiset risteilijät ovat takavarikoineet ja selittävät sotasaaliiksi kaksi kuormalaivaa, jotka olivat tuomassa meille kaivoksen lujitusrautoja, säilykkeitä ja jäädytettyä lihaa. Sen mukaan:... sota on jo alkanut. Joka hetki voimme odottaa avonaista sotajulistusta... Minun ensimäisiä päämääriäni oli tämä sota. Mutta se alkaa nyt vähän liian aikaiseen, pikemmin kun minä luulinkaan. Länsimaissa ovat meistä pahasti hermostuksissaan. Meidän voitto on vaikea, mutta mahdollinen."
– "... Minä näen vihollistemme aikeiden läpi: He pelkäävät meitä ja sen vuoksi koettavat meitä kukistaa nälällä. Tähän on meidän vastauksemme: Saarella olevat elatustavarat riittävät kahdeksi viikoksi, lukuunottamatta elävää karjaa. Tämän neljäntoista päivän kuluessa pitää meidän murtaa piirityslinja ja saada elintarpeita saarelle. Tämäkin tehtävä on vaikea, mutta – mahdollinen toteuttaa."
– "... Näiden lisäksi: Minun asiamieheni, jonka piti myydä Rollingin rahaosotus amerikkalaiseen pankkiin, on vangittu. Ja kassassa ei meillä ole enää rahoja ollenkaan käytettävänä. Viimeinen rahaerä, 350 miljoonaa dollaria on käytetty jo viimeistä senttiä myöten. Viikon kuluessa pitää meidän saada rahoja palkkojen maksuun. Sillä jos me suoritamme ne maksulipuilla, tulevat työläiset ehdottomasti heti vaatimaan niiden lunastamista. Sen mukaan meidän on seitsemän päivän kiiluessa saatava rahoja. Se on vaikea tehtävä, mutta sekin on – mahdollinen."
– "... Minä lopetan. Teillä, Czermak, on puheenvuoro."
Tämä kokous pidettiin Garinin vielä valmistumattomassa ja tyhjässä työhuoneessa. Oli iltahämärä. Läsnä olivat Garin, Zoe, Czermak, Schelga ja Rolling. Garin puhui, niinkuin aina tavallisesti lyhyesti vaarastakin, ja henkevän lennokkaasti. Hän oli samalla huolettoman kevyt, hypähteli ja keinutteli koroillaan ja hymyili, pitäen käsiään housunsa taskuissa. Zoe johti puhetta, pitäen kädessään pientä vasaraa.
Czermak oli pieni mies, hermostunut ja pureskeli tatarilaista partaansa. Hän alotti:
– Kultasaaren lain toinen pykälä kuuluu: Kukaan ei saa yrittää tutkia hyperboloidin rakennussalaisuuksia. Jokainen, joka vain koskettaakin hyperboloidin peitettä, rangaistaan kuolemalla. Hänen ruumiinsa heitetään valtamereen.
– Niinpä kyllä, – sanoi Garin... Se on laki.
Czermak jatkoi:
– Voidaksemme viedä tämän yrityksemme tulokselliseen päätökseen, pitää teidän järjestää kolme hyperboloidia työskentelemään yhtäaikaa. Yksi rahan hankinnassa, toinen saarron murtamisessa ja kolmas saaren puolustuksessa. Ja näin ollen pitää teidän määrätä itsellenne kaksi apulaista näitä polttokoneita käyttämään.
Seurueen kesken syntyi hiljaisuus. Herrat tarkastelivat vain savukkeidensa savukierukkeita. Rolling tuijotti myöskin huomaavaisen näköisenä ja alottaen uuden piipullisensa. Zoe kääntyi Gariniin päin, joka siitä sai sanonta-aiheen:
– Hyvä, arvoisat vieraat. Julaistaan Kultasaaren lain toisen pykälän määräyksistä myönnettäväksi erikoisoikeudet... madame Lamollen ja...
Garin nauroi iloisena ja kumartui pöydän yli taputtaakseen Schelgaa olkapäälle:
– No, toveri Schelga, nythän meillä on tilaisuus nähdä, mitenkä te suhtaudutte yrityksiimme... Te olette se toinen ihminen, jolle minä uskon koneeni salaisuuden...
– Mutta minäpä en suhtaannu yritykseenne millään tavalla, – sanoi Schelga ja työnsi samalla Garinin käden pois olkapäältään... Minä kieltäydyn siitä tehtävästä!
– Kiellon perusteet?
– Minä en ole velvollinen selittämään mitään perusteita. Ajatelkaahan vähän lähemmin asiaa, niin perusteet selviävät teille itsestään.
– Minä määrään teidät hävittämään amerikalaisen sotalaivaston.
– Erittäin kaunis tehtävä. Siitä ei ole epäilystäkään... Mutta yksinkertaisesti... minä en voi.
– Minkä vuoksi ette?... Piru vie!
– Minkäkö vuoksi?... Se tie on kovin jyrkkä. Ja minun ei kannata liata käsiäni semmoisessa vähäpätöisessä tehtävässä...
– Kuulkaahan nyt minua, Schelga!
– Minä kuuntelen...
Garinin parran suippo kääntyi eteenpäin ja hänen hampaansa välkkyivät. Vain suurella vaivalla sai hän itsensä hillityksi. Sitten kysyi hän hiljaisella äänellä:
– Onko teillä joitakin aikeita?
– Minun aikeeni ja suunnitelmani ovat avoimet. Minä en salaa mitään. Ja minä en vastusta teidän taisteluanne, sen te tiedätte. Mutta minä kuitenkin torjun teidän tarjouksenne.
Tämä lyhyt välikeskustelu puheltiin venäjän kielellä. Zoeta lukuunottamatta, eivät toiset läsnäolijat sitä ymmärtäneet. Ja Schelga alkoi jälleen piirtämään kiekuroita edessään olevalle paperille... Sitten puhui Garin edelleen:
– No niin, siinä tapauksessa minä nimitän apulaisekseni hyperboloidia käyttämään ainoastaan – madame Lamollen. Jos te, armollinen rouva, siihen suostutte. "Arizonalla" on täysi höyry ja te voitte lähteä merelle jo huomisaamuna...
– Mutta mitä minun pitäisi tehdä?
– Kaikki laivat, mitä te tapaatte Tyynenvaltameren eteläpuolisilla kulkulinjoilla, pitää teidän – ryöstää. Viikon kuluessa meidän pitää saada riittävästi rahoja maksaaksemme työläisten palkat. Jos te jotenkuten satutte vähän myöhästymään, ei se haittaa, mutta teidän on kuitenkin radiolla ilmoitettava, että rahoja on jo varastossa ja palkat voidaan suorittaa...
LII.
Kello kaksikymmentäkolme huomattiin amerikalaisen ristelijälaivaston komentajalaivalta vieras esine etelänristin yläpään kohdalla.
Amerikalaisen sotalaivaston valonheittäjäin vaaleansiniset säteet risteilivät heti koko ympäristöä. Laivoista lähetetyt valokeilat näyttivät tavattomilta tähtien pyrstöiltä. Niiden kahdeksan linjalaivan kansilta katseltiin sadoilla kaukolaseilla ylös avaruuteen. Taivaalla näkyi selvästi lentokoneen metallinen runko ja läpinäkyvä potkuri. Siivissä näkyi myöskin kirkkaana kirjaimet P. ja G.
Tulimerkkejä suihkusi sotalaivoilta ja komentajalaivalta lähti kaksi vesitasoa liikkeelle ja nousivat ne jyrkässä kaaressa moottorien jyristessä ylös tähtiä kohden. Siitä risteilijästä, joka oli lähinnä komentajalaivaa, lähti niinikään kaksi lentokonetta yläilmoille. Koko laivasto lisäsi vauhtinsa äärimmilleen ja järjestäytyi täyteen taisteluasenteeseen.
Lentokoneen hurina kävi vähitellen yhä heikommaksi, se siirtyi yhä kauemmaksi. Äkkiä hävisi koko lentokone tähystelijäin näköpiiristä. Tahtomattaan alkoi jokainen tarkastelija pyyhkiä nenäliinalla kaukolasiaan, mutta sittenkin pysyi lentokone näkymättömissä yöllisellä taivaalla. Ei auttanut, vaikka valonheittäjät olisivat kuinka ahkerasti avaruutta risteilleet.
Sitten alkoi yht'äkkiä kuulumaan konekiväärin kylmän kuiva papatus. Nähtävästi oli Garinin lentokone havaittu jostakin takaa-ajavasta koneesta. Konekiväärin ääni katkesi kuitenkin yhtä äkisti kuin se alkoikin. Ja erään valonheittäjän vaaleansinisessä valokeilassa näkyi selvästi, mitenkä jokin lepattava ja hohtava siivekäs kiiti alas merta kohden. Kaukolaseilla katselijat ähkäisivät,... se oli vesitaso, joka syöksyi valtameren mustiin aaltoihin... Mitä oli tapahtunut?
Jälleen kuului konekiväärin – pakpakpakpakpak – yläilmoista. Mutta yhtä äkkiä kun edelliselläkin kerralla, herkesi nytkin papatus kuulumasta. Ja yksi toisensa jälkeen putoilivat vielä kaikki kolme vesitasoa alas. Ne tulivat pää edellä ja pyörivät kuin korkkiruuvit valonheittäjien sädekeilojen läpi ja syöksyivät valtamereen. Komentajalaivan kannelta tanssi kiivaana valosignaalit. Näköpiirin äärimmäisiä reunoja myöten välähtelivät vastausmerkit... Mitä tapahtui?
Sitten näkivät kaikki, mitenkä aivan alhaalla levisi musta repaleinen pilvi. Se kulki vasten tuulta ja viistoon yli laivaston kulkulinjan. Näkyi myöskin lentokone, joka laskeutui yhä alemmaksi ja peittyi viimein paksuun savupilveen. Komentajalaivasta annettiin valosignaalilla huomautus: "Olkaa varovaisia"... "Kaasua"... "Varokaa kaasua"... Ja melkein samalla ajalla putosi laivan kannelle, komentosillalle ja panssaritorneille kaasupommeja. Ne räjähtivät ja mädännykselle lemuava myrkkykaasu levittäytyi kaikkialle.
Ensimäisenä uhrina kaatui laivaston komentaja amiraali ja eräs kaksikymmentäkahdeksan vuotias upseeri. Tämä jälkimäinen oli olevinaan liian ylpeä ottaakseen kaasunaamaria. Hän ennätti tuskin kaulaansa tarttua kun jo seuraavassa silmänräpäyksessä turposi ja kasvot muuttuivat sinisiksi ja hän kaatui kuolleena kannelle. Seuraavien silmänräpäyksien aikana kaatuivat kaikki kannella olijat kuolleina maahan. Kaasunaamari oli tällä kerralla liian heikko. Komentajalaivalla raivosi aivan uusi ja tuntematon kaasu.
Apulais-amiraali otti komennon laivastolla. Risteilijä kääntyi äkkiä oikealle ja avasi tykkitulen. Kolme yhteislaukausta kajahti yöhön. Kolme ukkossalamaa leimahti kanuunien putkista ja valaisivat valtameren veripunaiseksi. Teräksiset perkeleet vinkuivat ja ulvahtelivat, ravistelivat sokeita päitään, lensivät sähisten, jumala ties mihinkä ja räjähtivät viimein valaisten tumman tähtitaivaan häikäisevän kirkkaaksi.
Yhteislaukauksien jälkeen lähti risteilijöistä vielä kuusi vesitasoa liikkeelle. Niissä oli ajajat sekä konekiväärimiehistö kaasunaamareilla varustettuina. Olihan aivan selvää, että niiden puutteessa ensimäisten lentokoneiden miehistöt tuhoutuivat lentäessään kaasupilvien läpi.
Nyt oli jo kysymyksessä Amerikan Yhdysvaltojen laivaston kunnia. Kaikki valot sammutettiin joka laivasta. Oli olemassa vain tähdet ja – valtameri. Kuuli vain mitenkä laineet löivät risteilijäin teräskylkiin ja niissä murtuivat. Korkeudesta kuului lentokoneiden hurina...
Vihdoinkin – pakpakpakpakpakpak –, se kuului yläilmoista. Ja leimahti myöskin parisen valoa. Kuului semmoinen paukaus, kuin pullon korkkia avattaessa. Siellä ilmoissa alkoi granaattihyökkäys. Keskitaivaalla loimusi harmaan, ruskean ja mustan kirjavana vyörynä pilven valopuolet. Siitä irtaantui tylsäkärkinen möhkäle, lentokone. Sen ympärillä liekehti tulisia kieliä. Se kiiti viistoon alas ja perässä näkyi loistava pyrstö. Vihdoin oli koko lentokone liekkien ympäröimänä ja putosi näköpiirin rajalla – mereen.
Puoli tuntia myöhemmin ilmoitti yhden risteilijöistä lähteneen lentokoneen hoitaja, että hän oli laskenut palavan koneen viereen ja ampunut konekiväärillä kuoliaaksi kaikki mukana olleet.
Amerikalainen sotalaivasto voitti, mutta se voitto oli sangen kalliisti ostettu: Neljä vesitaso-lentokonetta tuhoutui miehistöineen. Kaasu tappoi kaksikymmentäkahdeksan upseeria, joukossa laivaston amiraali, ja sitten satakolmekymmentä matruusia. Tässä häviössä oli erittäin kiusallista se, että Amerikan sotalaivasto tunsi itsensä ikäänkuin pingviiniksi, siivettömäksi linnuksi. Se oli kykenemätön puolustautumaan ilmasta tehtyä pirullista kaasuhyökkäystä vastaan. Hyökkääjä sai menetellä niinkuin tahtoi. Oli aivan välttämätöntä nyt vaatia hyvitystä tästä kunnian loukkauksesta, ja todistaa laivaston tykistön taistelukuntoisuus.
Siinä mielessä lähetti ali-amiraali vielä samana yönä Washingtoniin hallitukselle tiedotuksen tästä – "meritappelusta" kaikkia yksityiskohtia myöten. Ja oikein itsepintaisesti hän vaati – "heittiön saaren" – pommittamista.
Kaksikymmentäneljä tuntia myöhemmin saapui laivastoministerin vastaus:... "Ajakaa tunnetulle saarelle ja tasottakaa se valtameren aaltojen tasalle!"
LIII.
– Entäs nyt, – kysyi Garin, ikäänkuin keskustelua vaatien.
Hän asetti radion kuuloputket eteensä kirjoituspöydälle.
Pidettiin kokousta jälleen Garinin valmistumattomassa työhuoneessa. Läsnä olivat myöskin samat henkilöt kuin viime kerrallakin, paitsi madame Lamolle oli seurasta poissa.
Garin jatkoi:
– No niin, kunnioitettavat herrat... Minä voin teitä jo onnitella... Saaremme saartoa ei ole enää olemassa... Me olemme härnänneet – härän raivoihinsa... Yhdysvaltain hallitus on määrännyt laivastonsa pommittamaan meidän saarta.
Se tieto jännitti Rollingia niin, että hänen koko ruumiinsa alkoi vapisemaan. Hän kohosi nojatuolistaan seisomaan ja piippu putosi hänen hampaistaan, sinipunertavat huulet vetäytyivät kieroon niinkuin hän aikoisi jotakin puhua, mutta hän ei löytänyt oikeita alkusanoja.
– Mikä teillä on, ukkoseni? – kysyi Garin... Kiihottaako teitä – isänmaanne sotalaivaston läheneminen niin kovasti?... Ettekö te voi niin kauvan rauhallisesti odottaa, että näkisitte minut hirtettävän ensimäisen sotalaivanne mastoon? Vai pelottaako teitä se piakkoin alkava pommitus? Ja kyllä se olisi perin typerää, jos amerikalainen tykin luoti litistäisi teidät riekaleiksi ja jälelle jäisi vain märkä läntti. Vai alkaisiko teillä,... perkele sentään, omatuntonne – kapinoimaan?... Tapahtukoonpa mitä tahansa,... niin ryhdymme jo kahden päivän kuluessa teidän osanotollanne semmoisiin valmistuksiin, että pieksämme teidän isänmaanne ihmiset tuolla sotalaivoilla aivan perinpohjaisesti... Ei, hyvät herrat...
Garin kääntyi pois Rollingista, joka pudottautui tuolilleen istumaan, saamatta suustaan yhtään sanaa puhutuksi. Siinä istuessaan hän peitti haudan väriset kasvonsa vasta kuivaamillaan ja vapisevilla käsillään.
– Ei, hyvät herrat,... ilman mitään uhmailua voi nyt amerikalaisella dollarilla ansaita kolme – suomalaista penniä... Mutta meillä itsellämme on edessä jättiläismäinen uhkapeli. Meidän tiedustelijalentokone suoritti tehtävänsä kerrassaan loistavasti. Minä pyydän teitä nousemaan seisomaan ja siten kunnioittamaan niiden mukanaolleiden ja kaatuneiden kuuden sankarin muistoa... He olivat urhoollisia poikia... No niin, mutta sen tiedottaja ennätti radiopuhelimella kertoa yksityiskohtia myöten mitenkä oli käynyt amerikalaisille lentokoneille ja laivastolle... Siellä on kahdeksan uusimman mallista risteilijää, joilla jokaisella on neljä panssaritornia ja jokaisessa niissä kolme kanuunaa. Ne ovat nähtävästi niitä viimeisimpiä seitsemäntoista tuuman reikäisiä. Meidän lentokoneemme kanssa sattuneen taistelun jälkeen on heillä vielä vähintäinkin kaksitoista lentokonetta jälellä. Näiden lisäksi on heillä vielä laivastoon kuuluvat tarpeelliset miinanheittäjät, torpeedoveneet ja vedenalaiset laivat. Jos lasketaan jokaisen risteilijän ammuksien painoksi vähimmän mukaan 75 miljoonaa kiloa, niin voisi koko laivasto lähettää yhteislaukauksena tänne meidän saarelle pommeissa noin pyöreän määrän, miljaardin kiloa...
– Sitä parempi, sitä parempi, – kuiskaili Rolling.
– Lopettakaa jo nyyhkytyksenne, ukkoparka. Hävettää jo tuollainen... Sitäpaitsi, hyvät herrat, minä unohdin tässä hötäkässä teille ilmoittaa, että tämän Rollingin avustamana saatiin hänen tehtaistaan uusi aivan tuntematon kaasu. Sitä nimitetään – "mustaristi". Ja sitä, että hän asetti sen kaasun meidän käytettäväksemme, kiitän minä häntä kaikkien puolesta. Se kaasu on tähän asti pidetty ankarasti salassa. Nyt sen avulla meidän lentäjämme hävittivät neljä amerikalaista lentokonetta miehistöineen ja tekivät komentajalaivan taistelukyvyttömäksi.
– Ei ei! En minä ole teille antanut sitä kaasua,... "mustaristiä". En ole antanut käytettäväksenne, mister Garin... Te kiristitte minulta siihen määräyksen revolverilla uhaten. Tehän piditte revolverianne minun korvallisellani. Ja sillä tavalla minun täytyi lähettää määräys, että tänne saapui mustaristillä täytetty pallo... Se on totuus!
– Sylkäiskää totuudelle, setäseni!
– Minä panen vastalauseeni!
– Mutta se isänmaanne sotalaivasto ei ole vielä täällä...
Rolling haukkoi ilmaa ja peitti jälleen kasvonsa käsillään... Garin alkoi kehittämään saaren puolustussuunnitelmaa. Yhdysvaltain sotalaivaston hyökkäystä voitiin odottaa kolmen päivän kuluessa, mutta todennäköisesti se tulisi alkamaan päivän koittaessa.
LIV.
"Arizonalle" vedettiin – merirosvon lippu.
Ei se ollut sentään semmoinen, joita käytettiin seitsemännentoista vuosisadan romanttisella ajalla ja joissa lipuissa oli tavallisesti pääkallon kuva ja sen alla sääriluut ristissä. Nyt nähdään sellaiset merkit myrkkyjen, tenttu- ja markkulipullojen kupeissa.
Oikeastaan ei ylipäänsä "Arizonalle" vedetty mastoon minkäänlaista lippua. Ne kaksi seulan tapaisiksi reijitettyä hyperboloidien suojustornia antoivat laivalle sellaiset piirteet, että se ilman muuta huomattavan hyvästi erosi kaikista muista maailman laivoista. Jansen oli madame Lamollen määräyksien alaisena laivan kaikkivaltias komentaja.
Zoen entiset komeat salongit, makuuhuone, kylpylä, pukuhuone, seurustelusali, y.m. olivat nyt suljetut. Zoe asui ylhäällä kapteeni Jansenin kanssa yhdessä. Sieltäkin oli kaikki aikaisempi loisto, sinisilkkiset verhot, turkkilaiset matot, patjat ja nojatuolit, sekä muu sellainen raivattu pois. Laivan miehistö oli vieläkin sama, joka aikoinaan värvättiin. Marseillessa. Nyt oli joka miehellä aseinaan revolverit ja lyhyet kiväärit. Laivalla julistettiin sotatila ja sotalaki: Jokaisesta tietystä rikoksesta oli rangaistuksena – kuolema ampumalla. Merellä ajelun tarkoitus selitettiin miehistölle ja luvattiin ylimääräisenä palkkiona kymmenes osa jokaisesta laivasta mahdollisesti saatavasta ryöstösaaliista.
Kaikki käytettävissä olevat vapaat huoneet ja muut tilat laivalla olivat täynnä suuria peltikanistereja, joissa oli bentsiiniä ja toisissa suolatonta vettä. Tuuli kävi nyt sivulta ja huolimatta laivan raskaasta kuormituksesta, kulki se kuitenkin seitsemänkymmenen solmun nopeudella tunnissa. Siitä oli ansio erinomaisille Rolls-Royce-moottoreille. Niinkuin myrskylintu, lenti "Arizona" aallonharjanteita myöten vellovalla valtamerellä.
LV.
– Tuuli käy liian voimakkaaksi, kapteeni!
– Käärikää märssypurje kokoon.
– Kuten käskette, kapteeni!
– Kun huomaatte valoja,... herättäkää minut heti!
Jansen puristi silmänsä kiinni ja koetti tunkea katseensa sysimustan valtameriaavikon yli. Kuu ei ollut vielä kohonnut näkyviin ja tähtiä peitti paksu sumuharso. Kapteeni oli hermostunut. Siitä huolimatta hän tunsi jotain miellyttävääkin tässä matkassa. He olivat jo ajaneet viisi vuorokautta yhtämittaa koillista kohden. Veressä tuntui suloista keveyttä ja kutitusta. Ja mitenkäs muuten olisikaan voinut olla. Elihän vielä hänessä muinaisten esi-isäinsä merirosvohenki. Pään nyökkäyksellä hän jätti hyvästit sijaiselleen ja meni sitten kajuuttaansa.
Sisäänastuessaan värähtelivät hänen ruumiinsa kimmoiset lihakset. Hän tunsi hyvästi lihastensa värähtelyn ja vapisemisen, ja voimia kuluttavan myrkytyksen. Liikkumattomana seisoi hän katossa olevan puolipallon muotoisen himmeän lampun alla. Päässä tuntui oikein raskaalta ja sitä huimasi. Matala, mutta mukava, nahkalla ja kiillotetulla puulla vuorattu kajuutta, nyt jonkun verran karkeahko ja kylmä merimiehen asunto,... henki nuoren naisen läsnäoloa.
Todenperästä, siellä tuoksui niin riivatusti hajuvedelle. Voi riesan hylky kaikkiaan.
Muinaisten merirosvojen johtajanaiset käyttivät semmoisia hajuvesiä, että niistä olisi vielä tavallisen kuolleenkin perna ja maksa liikahdelleet... Tuossa on tuolin selustalle heitetty huolimattomasti pehmeä nuttu ja sen päällä on kultakirjoinen vyö. Vuoteen edessä lattialla on sukat ja sukkanauhat. Toinen sukka on vielä pysynyt aivan – säären muotoisena. Huh, hiisi sentään!...
Madame Lamolle nukkui hänen kajutassaan. Ja hänellä itsellään ei ollut tämän viiden vuorokauden aikana vielä kertaakaan tilaisuutta riisuutua vaatteistaan ja nukkua kunnollisesti. Hän torkahteli vähän aikaa missä kulloinkin sattui, toisinaan nahkapäällyksisellä sohvalla.
Zoe nukkui syrjällään. Hän oli nähtävästi tarkoituksellisesti ruvennut nukkumaan täysissä vaatteissaan, niinkuin kuuluukin oikealle merirosvonaiselle, mutta on sitten puolinukuksissa ja huomaamattaan kovalla vaivalla riisuutunut ja painautunut peitteen alle.
Zoen huulet olivat puoliavoinna. Meri-ilman ruskettamissa kasvoissa olivat posket unen punaamat. Kasvot olivat muuten viattoman näköiset ja rauhalliset. Toinen paljas käsivarsi oli pään alla. Oikea merirosvo-nainen.
Madame Lamollen päätös asua kapteenin kanssa samassa hytissä, oli kylläkin sodan vaatimuksien mukainen, mutta se saattoi samalla Jansenin ankaran koettelemuksen alaiseksi. Sotatilanteen kannalta nähtynä se oli aivan johdonmukaista. He ajoivat nyt rosvoretkelle ja kukaties vaikka – kuolemaan. Jos heidät saataisiin kiinni, niin joka tapauksessa heidät myöskin vierekkäin hirtettäisiin laivan rautamastoon. Mutta niin menetteleisivät vain ne toiset sieltä toisesta mailmasta heidän kanssaan. Ne, jotka nyt olivat Jansenille niin kaukana, kun se seitsemästoista vuosisatakin. Hän oli Kultasaaren kuningattaren, madame Lamollen alamainen... Ja hän rakasti kuningatartaan.
Lörpötelkööt vain sielutieteilijät, että – rakkaus on epämääräinen ja joutava juttu. Jansen oli kyllä tavannut tyttöjä satamien kapakoissa. Komeita naikkosia, jotka ikävissään ja merikurssista uteliaina heittäytyivät hänen kainaloonsa. Toiset hän niistä unohti heti, niinkuin jonkun mielenkiintoa vailla olevan kirjan sisällyksettömän sivun. Toiset taasen heistä säilyivät hänen muistossaan miellyttävinä, ja hän ajatteli heitä viettäessään rauhallisia vahtivuorotuntejaan lämpöisinä öinä tähtien valossa ja kävellessään edestakaisin komentosillalla.
Myöskin Neapelissa, silloin kun Jansen odotteli hotellin tupakkahuoneessa madame Lamollen soittoa, valtasi hänet semmoiset miellyttävät muistelmat eletyistä seikkailuista. Täysin tietoisesti hän silloin valmistautui hyppäämään päällikkönsä, työnantajansa rakastajattaren vuoteeseen. Mutta se hyppy jäi kuitenkin tekemättä.
Kaiken sen mukaan mitä Jansenista tiedettiin, on hänen aina pitänyt sitkeästi ponnistella päämääriensä saavuttamiseksi. Eikä hän suotta vakavina silmänräpäyksinään ojentanut leukaansa eikä jännittänyt lihaksiaan. Niin tapahtui nytkin, ikäänkuin sanoakseen: Tässä olen minä ja täällä on – nuori ja kaunis nainen, mutta meidän välillämme on este, joka pitää saada poistetuksi! Siltä näytti nyt Jansenin asiat. Mutta kuinka vaikeaa se sentään olikaan...
Niin oli jo kulunut puoli vuotta ja Jansenista oli hyvin vastenmielistä muistella, että hän kerran tanssi madame Lamollen kanssa ja piteli kättään hänen selässään. Oli ikäänkuin kokonaan jahdin toisesta päästä olisi kuulunut madame Lamollen pehmeä mutta soinnukas ääni, saaden hänen sisimmässään kiehahtamaan hiljaisen myrskyn. Kun hän ajatteli madame Lamollea, sellaisena kun hän oli hänet nähnyt tavallisesti punotussa korituolissa istumassa ja leuka käden varassa, katse harhaillen taivaan ja maan välillä, niin oikeinpa olisi voinut itkeä. Ei kuitenkaan tavallisia kyyneleitä, vaan itkeä jossakin syvimmässä sisimmässään, kaiken järkevyyden rajain tuolla puolen. Siellä kuului nyt laulavaa ja itkevää hellyyttä, täynnä alistuvaisuutta ja rakastavaisuutta.
Mahdollisesti niihin tunteisiin olivat syypäitä viikingit, merirosvot, ne Jansenin esi-isät. Ne merisankarit, joiden punaisissa veneissä oli terävät ja kukonheltan muotoiset kärjet, reunat koristettuna kilvillä ja saarnipuisissa mastoissa kynttilän suorat purjeet. Sillä tavalla he vaelsivat synnyinmaastaan ulos merelle. Ja Jansen oli heidän kaltaisensa. Jansen, muinaisten esi-isäinsä jälkeläinen, joka samoin kuin hekin, hyräili laulua sinisistä aalloista, ukkostaivaasta ja vaaleakutrisesta immestä, joka jäi kauaksi johonkin meren rannalle odottelemaan. Ehkäpä vieläkin odottaa ja silmäilee vettä pitkin etäisyyteen. Vuosia on ennättänyt kulua, pitkä sarja vuosia. Vieläkö tähystävät ne merensiniset immen silmät ja syvät kuin ukkospilvi?... Niiden monien vuosien takaisiin ja iän keräämiin muisteloihin vajosi Jansen parka.
Jansen kuvaili hengessään ja tulisessa innostuksessaan madame Lamollen ominaisuuksiksi kaikki huomattavimmat naiselliset hyveet, kuten viattomuuden, hyväsydämisyyden ja älykkyyden.
Tämä jälkimäinen ominaisuus oli kylläkin Zoessa paikallaan, jopa siinä määrin, että hän oli oikeastaan paljon älykkäämpi kuin tämä arvostelijansa.
Jansen oli niin syvästi rakastunut, että se hallitsi kokonaan hänen henkisen elämänsä ja mielikuvituksensa. Hymyily Zoen huulilta riitti juovuttamaan hänet täydellisesti. Ja tämän naisen paljas näyttäytyminen sekotti hänen ajatuksensa ja tunteensa. Hän ei osannut olla mustasukkainen, ei ajatellut mitään edellepäin, eikä myöskään katunut mitään.
Kun Jansen nyt seisoi kajutassaan, jossa tuoksui nahkalle ja hajuvedelle, silmäili hän ihastuksella ja epätoivolla edessään olevia rakkaita kasvoja, hän katseellaan ahmi rakastaan. Samalla hän pelkäsi, että madame Lamolle voisi herätä. Hän hiipi äänettömästi sohvalle ja laskeutui siihen pitkäkseen, sekä sulki sitten silmänsä... Laivan reunusseinämän takana velloi valtameri, kuohuili aaltojen aavikko... Muinaiset esi-isät lauloivat lauluaan vaaleakutrisesta immestä... Jansen heitti kädet päänsä taakse, kuten hänellä oli jo lapsena tapa nukkua. Onnellisuus tuuditteli hänet uneen.
LVI.
Radium-malmin lastaus saatiin lopetetuksi. Neljä ilmalaivaa otti kuormakseen jokainen sata säkkiä. Ne olivat kaikki vielä lyijypaperilla verhottuja. Aikaiseen aamun hämärtäessä lähtivät ne liikkeelle ja hävisivät näkyvistä lumiryöpyn ja pilvivuorien taakse.
Saatanankiven ympäristöä ei ollut enää tunteakaan entisestään. Sillä suunnalla, missä aikaisempi aukeama puhdistettiin kannoista ja kivistä, oli nyt lautasuojuksia ja radio-mastot. Purolla kohisi sähköasema. Tarvittavat raaka-aineet ja työläiset tuotiin tänne ilmojen kautta. Malmin kaivaus ja puhdistus oli täydessä käynnissä. Artur Levy lähetti Parisiin ja Blagovjeschtschenskiin täydellisen tilityksen erinomaisen runsaasta molybdin kaivamisesta. Mutta siitä, mitä todellisuudessa Saatanankiven luona tapahtui, ei osannut kukaan aavistella.
Kello oli noin 10 aamupäivällä. Lumimyrsky yhä vaan sakeni. Viimeinen niistä neljästä ilmalaivasta riippui vielä kiinni aukeaman yläpuolella. Lumimyrsky huojutti sen sikarin muotoista runkoa edestakaisin. Alhaalta katsellen se näytti, ikäänkuin ilmasta olisi maata kohden riippunut jokin iso rautainen lastiproomu. Laivan miehistön täytyi herkeämättä puhdistaa lunta pois side- ja suojusvanteilta.
– Kuulkaahan, Levy, – kiljui joku ilmalaivan gondoolista... Meidän pitää lentää, piru vie! Taikka muussa tapauksessa pitää laiva hinata takaisin suojukseen!
Artur Levy seisoi aivan laivan alla aluminiportaiden vieressä, joita myöten kiivettiin ylös. Hän kohotti vain olkapäitään ja virkkoi:
– Meillä on tiukka määräys tuoda poika millä hinnalla hyvänsä mukanamme. Ollaan juuri aikeissa lähteä häntä etsimään...
Iivana Gusjev oli edellisenä yönä hävinnyt jäljettömiin. Häntä etsittiin jo koko ympäristöltä. Lähetettiinpä jo erikoisia etsijäjoukkoja etäämmäksikin. Garin oli nimittäin jo useampaan kertaan muistuttanut, oikeastaan antanut ankaran määräyksen, että poika on ehdottomasti tuotava elävänä Kultasaarelle. Kun kysyttiin, josko Manzev tuotaisiin mukana, vastasi siihen Garin:
– En ole ollenkaan utelias häntä näkemään. Eikä Manzev olisi muutenkaan päässyt milloinkaan elävänä nauttimaan kylvystä, puhtaista alusvaatteista ja kalliista tupakasta. Ne olisivat häneltä ehdottomasti jääneet näkemättä... Hän makasi erään asuntovajan uuninpankolla kuolemaisillaan. Iivana Gusjev hoiti häntä. Levy, eli oikeastaan Volschin, arveli, että Manzev oli ehkä kuumehoureissaan lörpötellyt pojalle Garinin todelliset aikeet. Ja hänen mielestään oli poika nyt epäilemättä karannut seudulta, lähteäkseen tekemään ilmiantoa viranomaisille.
– Ei hän pääse kauaksi, – sanoivat ilmalaivan köysiä pitelevät työmiehet.
– Nythän on aivan säkkipimeä!
– Ei minkäänlainen hirvikään pääsisi tämänlaisessa lumimyrskyssä eteenpäin, sitä vähemmin ihminen!
Lumimyrskyn ulvonnan läpi kuului ihmisääni. Joku juoksi kiljuen ilmalaivaa kohden. Vähitellen selveni lumipilven takaa esille juoksijan hämärät piirteet. Tulija oli Manzev. Hän oli ilman hattua ja hänen risainen turkkinsa liehui ja lepatti kahden puolen hänen paljasta ja syöpynyttä ruumistaan.
– Minä lennän, minä lennän, – ammui hän ja yritti vielä jotakin jatkamaan, mutta ääni sekottui yhdeksi mölinäksi niinkuin kuuromykillä. Niin kangistunut oli jo hänen kielensä. Hänen leijonaa muistuttavat kasvonsa, tulehtuneet ja syvälle painuneet silmänsä olivat niin kamalan näköset, että Volschin hypähti säikähtyneenä ilmalaivan portailta alas. Työläiset sanoivat:
– Miten surkea ja säälittävä onkaan hänen elämänsä!...
– Hänhän puhui siellä uuninpankollakin aina, että häntä ei saa unohtaa.
– Mutta kuinka hänet voisi ottaa mukaan, sillä hänhän on kokonaan mädännyt!...
Manzev ojensi Levyä kohden käsivarsiensa paljaat luut, joista vielä toisinpaikoin riippui mädäntyneen lihan siekaleita. Yhä uudelleen ja uudelleen hän mumisi jotakin sanoakseen, mutta siitä ei kuulunut muuta kuin: "ba-ba-ba-ba-ba..."
– Mahdotonta, – sanoi Volschin ja käänsi Manzeville selkänsä... Seuraavalla kerralla te pääsette mukaan, – virkkoi hän vielä yli olkansa.
Jälleen vaati ilmalaivan komentaja pikaista lentoon lähtöä... Volschin vastusteli. Silloin ilmaantui Saatanankiven suunnalta korkeakasvuinen mies kauttaaltaan lumen ryvettämänä. Käsissään näytti hänellä olevan jokin turkkimytty. Kun hän pääsi Volschinin luokse, hymyili hän niin, että hampaat näkyivät ja sanoi partaansa pyyhkien:
– Pitäisikö hänet kantaa tuonne ylös?
– Mistä sinä hänet löysit?
– En kovin kaukaa, tuolta metsästä. Kallioiden välistä.
Volschin kohotti turkin lievettä ja kurkisti käärön sisälle. Jättiläismäisen miehen sylissä oli Iivana Gusjev yhdessä kyttyrässä. Hänen kasvonsa näyttivät olevan vaksista, huulet olivat lujasti yhteenpuristetut ja silmäluomet olivat myöskin tiiviisti suljetut.
– Elääkö hän?
– Hän hengittää. Ja kyllä hän tästä virkoaa... Kun hän tuli sinne kallioiden väliin, alkoi tuo lumipyry häntä viskellä sinne ja tänne. Minä luulin ensin, että siellä oli muka karhun pentu, joka koetti kuusen takaa hakea suojaa.
Volschin otti pojan syliinsä ja kiipesi ylös ilmalaivan gondooliin, vetäisten sen oven kovasti kiinni jälkeensä. Manzev vapisi, tarttui portaisiin, nojasi siihen pörröisen päänsä ja kiljui: – Minä myös, minä myös!
Muutamat kädet tempasivat hänet irti. Silloin hän istuutui valitellen lumelle ja huitoi resuisen turkkinsa hihojen jäännöksillä ilmaa.
– Lähtö... Kaikki on valmiina, – kuului komentajan huuto... Köydet irti!
Metallinen vene heilahteli. Moottorit sähisivät ja alkoivat rätisemään. Potkurit rupesivat pyörimään ja lähellä olevat ihmiset hypähtivät sivuille. Laiva alkoi kohoamaan pilviä kohden raivoisassa lumipyryssä. Joku työmiesten joukosta huuti:
– Onnea matkal...
Silloin hypähti Manzev ylös kinoksesta. Ei kukaan olisi voinut uskoa hänellä enää löytyvän semmoista päättäväisyyttä ja nopeutta. Äkkiä tarttui hän aluminiportaiden viimeiseen astimeen kiinni. Ilmalaiva veti hänet mukanaan. Sääret hajallaan ja turkin siekaleiden lepattaessa kohosi hän kohden taivasta. On aivan tietymätöntä, mitenkä kauaksi hän pääsi, mistä korkeudesta hän putosi ja mihinkä hän putosi. Joka tapauksessa hänellä oli helppo kuolema. Ja hänen sielunsa, – niin sanotaan,... jäi taivaan ja maan välille...
LVII.
– Kapteeni!... Kapteeni!...
Ja ovelta kuului koputus...
– Jansen!...
Madame Lamollen kiihtynyt ääni pisteli kuin neula kapteenin aivoissa. Päästyään irti unelmistaan ja tajuamaan, mistä on kysymys, hypähti hän ylös silmissä villi hohde. Madame Lamolle veti kiireesti sukkia jalkaansa. Hänen paitansa valui alas paljailta olkapäiltä.
– Hälyytys ja te makaatte, – sanoi hän. Jälleen koputettiin ovelle. Ulkopuolelta kuului alikapteenin ääni:
– Kapteeni!... Kapteeni, vasemmalla puolella valoja.
Jansen avasi oven. Kostea tuuli tunkeusi hänelle keuhkoihin. Häntä yskitti, mutta siitä välittämättä hän kiipesi komentosillalle. Yö oli pikimusta. Laivan vasemmalla puolella näkyi valtamerellä keinumassa kaksi valoa. Laskematta valoja pois näköpiiristään, hapuili Jansen kaulastaan riippuvaa pilliään. Sen tavattuaan puhalti hän tarkotuksellisen merkin. Esimiehet vastasivat siihen. Jansen sanoi:
– Viheltäkää kaikki miehet kannelle!... Purjeet kokoon!
Kuului vihellyksiä ja sitten miehistön huutoja. Keulasta ja perästä juoksi matruuseja esille. Niinkuin kissat, kiipesivät he mastoissa ja keinuivat raakapuilla. Valtavissa poimuissa putoilivat purjeet lyhyen ajan kuluessa alas ja käärittiin kokoon. Jansen komenti:
– Peräsin oikealle!... Täydellä vauhdilla eteenpäin!... Kaikki valot pois!...
"Arizona" kääntyi suunnassaan. Oikealla sivulla kohosi korkea laine ja roiskahti kannen yli. Valot sammutettiin. Jahdin runko vapisi äärimmäisessä nopeudessaan keskellä synkintä pimeyttä.
Molemmat huomatut valot kohosivat nopeasti aallokosta. Jonkun ajan kuluttua erottautui jo koko höyrylaiva kovasti savuavana, hämäränä varjokuvana. Se oli jättiläismäinen seka-höyrylaiva, kuljettaen kuormastoa ja matkustajia. Madame Lamolle nousi komentosillalle. Hän veti päähänsä tupsullisen viilakudoksisen myssyn ja kääri kaulaansa pehmeän villahuivin, sitoen sen kiinni selkänsä taakse. Hän näytti nyt ruumiinmukaisessa villapaidassaan vielä kehittymässä olevalta tyttöseltä. Jansen ojensi hänelle kaukoputken. Hän koetti katsoa sillä, mutta jahdin kovan keinumisen vuoksi ei voinutkaan mitään nähdä, vaan täytyi hänen nojata kätensä kapteenin olkapäähän. Jansen kuuli selvästi, mitenkä madame Lamollen sydän sykki lämpöisen villapaidan alla. – Me hyökkäämme, sanoi madame Lamolle. Samalla hän painautui lähemmäksi Jansenia ja katsoi häntä silmiin.
Vasta viidensadan metrin etäisyydeltä huomattiin höyrylaivalla "Arizona". Höyrylaivasta vilkutettiin lyhdyillä ja huudatettiin hätäsireeniä. Siitä huolimatta ajoi "Arizona" täydellä vauhdilla ja suorassa linjassa vastaan tulevaa laivaa kohden. Höyrylaivan täytyi hiljentää vauhtiansa ja alottaa tekemään käännettä sivulle, voidakseen välttää yhteentörmäystä.
– – –
Kaksi viikkoa myöhemmin kertoi "New York Heraldin" tapahtumassa mukana ollut kirjeenvaihtaja lehdessään seuraavaa:
... Neljännestä vailla viisi aamulla herättiin laivalla hätäsireenin ulvontaan. Matkustajat kiirehtivät kannelle. Valoisista hyteistä tultua näytti yö edessämme musteenpimeältä. Höyrylaivamme komentosillalla huomattiin jotakin levottomuutta. Jokainen koetti kaukoputkensa avulla etsiä jotakin selvittävää valtameren aukealta. Laivamme vähensi vauhtiaan. Äkkiä näimme seuraavan: Edessämme sukeltausi yön pimeästä esille eriskummallisen laivan piirteet. Se läheni suoraan meitä kohden täydellä vauhdilla. Perässä ja keulassa oli sillä eriskummalliset tornit, jotka näyttivät semmoisilta kuin vanhemman malliset nostokoneet. Joku mainitsi leikillään, että siinä se nyt on – "lentävä hollantilainen"... Minuutin kuluessa syntyi matkustajain kesken oikea pakokauhu. Salaperäinen alus seisahtui vasta sadan metrin päässä meistä. Kumea ääni huuti puhetorven avulla meille englannin kielellä:
– Seisottakaa heti!... Laskekaa höyry pois!
Siihen vastasi meidän kapteenimme:
– Ennenkuin jotakin käskyä totellaan, pitää toki tietää kuka käskee!
Jahdilta huudettiin jälleen:
– Käskijänä on – Kultasaaren kuningatar!
Me hämmästyimme kaikki... Mitä tämä nyt oli oikeastaan? Pilaako? Uusi julkeusko Pierre Garryltä?... Meidän kapteeni vastasi siihen:
– Minä tarjoan kuningattarelle vapaan kajuutan toisessa luokassa ja hyvän aamiaisen, jos hänellä on nälkä!
Tämän vastauksensa lainasi kapteeni tunnetusta foxtrot-laulusta "Garry parka". Kaikki molemmilla kansilla olevat ihmiset räjähtivät nauramaan. Samassa silmänräpäyksessä välähti jahdin kokkatornista ohut valonsäde. Se oli niin ohut kuin sukkapuikko, mutta häikäisevän kirkas. Se virtasi ilman häiriötä tornin kupeesta. Ei kukaan meistä osannut ajatella, että siinä oli hirvittävin ase mitä ihminen on voinut milloinkaan keksiä. Me olimme kaikki parhaalla tuulella.
Säde huiskasi ilmassa ensin jonkinlaisen silmukan ja putosi sitten luotisuoraan laivamme keulan kärkeen. Kuului pelottavaa sihinää ja heti nähtiin palavan teräksen vihreä liekki. Kokassa seisova matruusi kiljasi tuskasta. Hänet löydettiin perästäpäin täydellisesti hiiltyneenä. Laivan kärki ja muitakin kappaleita putosi yhdessä mereen. Säde kohosi ylös, mutta laskeutui heti jälleen ja tanssi vaakasuorassa linjassa pitkin laivaamme. Kovalla jytinällä kaatuivat laivamme molemmat mastot alas. Äärimmäisen pakokauhun valtaamina hätääntyivät matkustajat villiin juoksuun ja mellastukseen. Kaatuneen maston kappale haavoitti laivamme kapteenin.
Mitä sitten seurasi on jo tunnettua. Merirosvot lähestyivät soutuveneellä. He olivat aseistetut lyhyillä kivääreillä. Kiivettyään laivalle vaativat he käsiinsä rahoja. Sitten he kokosivat mukana olevat postiosotusrahat ja matkustajien taskuista kaikki puhtaan rahan, saaden siitä yhteensä täyden 10 miljoonaa dollaria.
Kun merirosvot menivät veneellä takaisin laivalleen, valaistiin siellä yläkansi hyvin kirkkaaksi. Me näimme selvästi, mitenkä seulan tavalla reijitetystä tornista tuli hoikkavartaloinen nainen, päässä nypläämällä tehty myssy ja juoksi komentosillalle. Hän asetti puhetorven suulleen ja huuti meille:
– Nyt olette vapaat jatkamaan matkaanne!
Rosvolaivan kapteeni, joka otti meiltä rahat, suuteli naista kädelle. Samassa kuului jahdilta hyvähuutoja ja käsien taputusta.
Sitten jahti teki käännöksen ja hävisi tavattomalla nopeudella näköpiiristämme.
LVIII.
Viimeisten päivien tapahtumat olivat varsin huomattavia. Ilmalaiva "P.G.5" hyökkäsi amerikalaisen laivaston kimppuun, Yhdysvaltain hallitus määräsi Kultasaaren pommitettavaksi. Ne seikat riittivät kiihottamaan saaren työläisten mielet aivan äärimmilleen.
Toimistoon tuli satamalla palkanmaksuvaatimuksia. Säästökassasta otettiin talletuksia pois. Työläiset neuvottelivat ja pitivät kokouksiaan piikkilanka-aituuksien sisäpuolella, vähääkään välittämättä keltavalko-pukuisista poliiseista. Ne kulkivat määrätyillä rajoillaan päättävin askelin ja kasvoillaan synkkä ilme. Saaren asuttu alue muistutti kiihottunutta mehiläispesää. Suotta ulvoivat kuparitorvet ja suotta kumisivat turkkilaiset rummut notkossa olevissa seurustelutaloissa. Kansan huvipuisto ja kapakat olivat niinikään tyhjinä. Viisitoista provokaattoria ponnisteli suonenvedontapaisesti saadakseen eri kansallisuudet keskenään riitaan ja tappeluun, mutta menestyksettä. Kaikki olivat niin huonolla tuulella, ettei kenenkään päähän voinut pälkähtää ruveta tappelemaan ja revittää suoliaan sen vuoksi ulos, että oli sattumalta joutunut asumaan piikkilanka-aituuksen takana. Kansallisuuksien välillä olevat raja-aidat olivat nyt vähäpätöisiä asioita.
Kuvernööri Czermak antoi naulata yltympäriinsä "hallituksen tiedonantoja". Niissä julistettiin saari piiritystilaan. Kokoukset ja yleiset neuvottelut olivat ankarasti kielletyt. Samoin kiellettiin oikeus vaatia palkkojaan. Asukkaita varotettiin myöskin hallituksen arvostelusta. "Jos joku asettuu hallitusta vastustamaan, saa kiven kaulaansa ja sitten – valtamereen. Työläisten pitää, aivan kun tähänkin asti, jatkaa työtään keskeytymättä ympäri vuorokauden. Joka taasen asettuu miehekkäästi ja luottamuksella hallitusta puolustamaan, häntä odottaa palkkiona satumainen rikkaus. Pikkumaisista ja vätystelevistä napisijoista osataan kyllä tehdä selvä. Pankaa mieleenne ja ajatelkaa, että me taistelemme jokaista vastaan, joka koettaa estää meidän rikkaaksi pääsemistämme."
Sen päivän aamuna, jolloin Yhdysvaltain laivaston hyökkäys oli odotettavissa, antoivat työläiset hallituksen julistuksesta välittämättä oman vaatimuksensa. Siinä selitettiin, että jollei tänään palkanmaksupäivänä suoriteta tiliä puoleen päivään mennessä, ja jollei Yhdysvaltain hallitukselle lähetetä selitystä, joka takaisi asukkaille edelleenkin rauhallisen elämän, niin pysäytetään juoksevaa ilmaa toimittavat koneet. Erikoisesti painostivat työläiset sitä, että he eivät halua jäädä hallituksen vuoksi sodan uhreiksi.
Jos juoksevaa ilmaa hankkivat koneet pysäytettäisiin, olisi se sama kuin räjäyttäisi kaivoksen hajalle. Mahdollisesti siitä voisi myöskin johtua kaivoksen pohjalla olevien sulien aineksien syöksy. Yleinen vaara oli uhkaamassa. Kuvernööri Czermak koetti julmistella ja pelotteli ampumisella. Keltavalkoiset poliisitkin alkoivat kokoontua kaivosaukon ympärille. Silloin laskeutui sata työläistä kaivokseen ja asettuivat siellä erääseen sivukaivantoon. Sieltä he ilmoittivat hallituksen toimistoon puhelimella seuraavan uhkauksen: "Kun me emme voi muutenkaan millään tavalla välttyä kuolemalta, niin räjäytämme itsemme ja koko saaren ilmaan kello neljä iltapäivällä."
Tämä oli kuitenkin neljän tunnin lykkäys. Insinööri-kuvernööri Czermak kutsui kaartinsa pois kaivosaukolta ja itse ajaa huristi moottoripyörällään palatsille. Hän tapasi Garinin keskustelussa Schelgan kanssa. Kumpainenkin oli kiihtymyksestä aivan punaisena. Kun Garin sai Czermakin näkyviinsä, hypähti hän kiivaana seisaalleen:
– Kuka teille on semmoisia hallitustyhmyyksiä neuvonut?
– Mutta...
– Vaijetkaa, mokoma!... Te olette virastanne irti! Menkää työhuoneeseenne ja napostelkaa ja hullutelkaa siellä edelleenkin niiden suurennuslasienne kanssa... Te olette – aasi!
Garin tempasi oven auki ja työnsi Czermakin ulos. Sitten hän tuli takaisin istumaan työpöytänsä viereen, jossa myöskin Schelga istui ja poltteli sikaria.
– Toveri Schelga, se hetki on tullut, jota minä jo etukäteen olen pelännyt. Te olette ainoa, joka voi tuon liikkeen hillitä. Pelastakaa tilanne! Tämä kuohunta, joka nyt on saarella alkanut, on paljoa vaarallisempi kuin kymmenen amerikalaista laivastoa!
– Niinpä kyllä, – vastasi Schelga... Nyt on todellakin viimeinen hetki tarttua asiaan kiinni.
– Älkää pitäkö minulle mitään siveellisyyssaarnaa... Minä nimitän teidät saaren kuvernööriksi. Te saatte erikoisen laajat valtuudet... Mutta jos te kieltäännytte...
Garin kirjoitti ja puhui samalla kertaa, mutta yhä äänekkäämmin. Hän heittäytyi pöydälle ja veti esiin revolverinsa.
– Niin, jos kieltäännytte, teen minä kanssanne lyhyen jutun... Minä ammun teidät!... Mitenkä se on:... Joko – tahi!
– Kieltäännyn! – virkkoi Schelga lyhyesti ja katsoi kieroon revolveriin.
Garin – laukasi.
– Kirottu lurjus! – ärjäsi Schelga.
– Se merkitsee, että te suostutte?
– Pankaa tuo ase pois kädestänne!
– Hyvä!
Garin heitti revolverin pöydän laatikkoon.
– Mitä te oikeastaan tahdotte? – kysyi Schelga. Sitäkö, että työläiset eivät räjäytä kaivosta? Hyvä... Ne eivät sitä räjäytä. Mutta se jää tekemättä vain yhdellä ehdolla.
– Minä suostun siihen jo etukäteen!
– Minä jään saarella edelleenkin yksityishenkilöksi, niinkuin tähänkin asti. Minä en ole teidän palvelijanne, enkä teidän suosikkinne. Se on ensimäkien ehto... Edelleen: Saarella olevien viidentoista eri kansallisuuden välillä olevat raja-aidat pitää vielä tänään hävittää pois. Ei saa jäädä mitään piikkilankaesteitä! Se on toinen...
– Siihen suostun.
– Provokaattorien kopla.
– Ei minulla ole mitään provokaattoreja, – keskeytti Garin.
– Te valehtelette!
– Hyvä!... Minä valehtelin... Mitä pitäisi heidän kanssaan tehdä?... Hukuttaako?
– Aivan niin, hukuttaa. Ja se pitää tapahtua jo seuraavana yönä!
– Se tulee tapahtumaan. Pitäkää siis ne – loiset jo hukutettuna.
Garin kirjotti lyijykynällä nopeasti muutamia sanoja muistikirjaansa.
– Viimeinen ehto: Te annatte minulle täydellisen takauksen, että minä saan vapaasti ja riippumattomasti seurustella työläisten kanssa. Ei saa olla mitään sekaantumista – kolmannelta taholta...
– Vai niin!
Schelga alkoi hitaasti siirtymään pois pöydän luota. Garin tarttui kiinni hänen käteensä.
– Minä suostun siihen myös... Ehkäpä vielä tulee semmoinenkin aika, että minä saan tehdä selvän tilin teidänkin kanssanne... Onko vielä mitä?
Schelga veteli silmät ummessa sikaristaan semmoisia savuja, että ei voinut ollenkaan nähdä hänen vaaleata huulipartaansa, eikä pystyä nenäänsä, vielä vähemmin kasvojensa viekasta ilmettä. Sitäpaitsi hän käänsi katseensa poispäin... Samassa silmänräpäyksessä soi puhelimen kello. Garin otti kuulotorven ja asetti korvalleen.
– Minäkö?... Mitenkä?... Radio?...
Hän heitti puhelimen torven pois ja sieppasi radion kuuloputket asettaen niiden pitimet päähänsä. Siinä kuunnellessaan pureksi hän sormiensa kynsiä. Hänen suunsa vetäytyi vähitellen yhä huomattavampaan hymyilyyn... Sitten hän sanoi Schelgalle:
– Te voitte rauhoittaa työläisiä. Huomenna maksetaan palkat. Madame Lamolle on hankkinut kymmenen miljoonaa dollaria. Minä lähetän huviajelulla olevan ilmalaivan hakemaan niitä rahoja "Arizonalta." Se ei ole tällä kertaa kauempana kun neljänsadan mailin päässä koillisella suunnalla!
– Se on hyvä, – sanoi Schelga... Näkemiin!... Tuhlaamatta sen enemmän sanoja, kiirehti Schelga pois huoneesta.
LIX.
Schelgalla eivät jalat tavanneet ollenkaan maahan, kun hän suojuksen kannatusköysistä kiikkuen heitti itsensä kaivoksen teräksiseen nostokoppaan. Schelga tunsi hetken ratkaisevan merkityksen siinä määrässä, että hän jännittyneenä puristi silmänsä kiinni ja hengitys seisahtui silmänräpäykseksi. Ja hän oli kun olikin kaivoksen kuljetuslaitteessa, joka kiiti aukossaan kahdeksantoista kilometrin nopeudella minuutissa.
Kaivoksen eri kerroksissa ei ollut jäähdytys ollenkaan yhdenlainen. Sen vuoksi pitikin kerroksesta toiseen, kuumien vyöhykkeiden läpi päästä pujahtamaan niin nopeasti kun mahdollista. Se taasen kävi päinsä vain tämänlaisella kiitävällä koneella.
Schelga seurasi tarkasti matkan pituutta osottavaa punaista nuolta. Se kun näytti kahdenkymmenen kilometrin syvyyden, seisotti hän koneen. Sillä kohdalla oli 37 sivuaukko. Vain kolmesataa metriä syvemmällä oli kaivantotyö täydessä käynnissä. Siellä surisi voimakkaat sähkö-kaarilamput hyperboloidien sulattaessa pohjaa yhä syvemmälle. Sieltä kuului myös yhtämittaisia lyhyitä räjähdyksiä, kun juoksevan ilman painekoneet tekivät jäähdytystä. Yhtämittaa kiertävän siirtolaitteen teräsköydet ja ketjut kilisivät kuljettaessaan kivillä ja malmilla täytettyjä kuormakaukaloita.
Syvennys 37 oli samanlainen kuin kaikki muutkin kaivoksen pääaukeamat. Se oli sisältä katsellen iso rautainen kuutio, jonka seinät, katto ja lattia olivat yhteen niitatut paksuista rautalevyistä. Seinien ympärillä kuohui juokseva ilma, jäähdyttäen kuumuudesta hehkuvaa graniittia. Sulana oleva vyöhyke oli nähtävästi lähempänä, kun mitä osattiin oikeastaan aavistaakaan, ja mitä sähkömagneettiset ja seismografit, maan liikuntoa mittaavat koneet osottivat. Ympärillä olevassa graniittikalliossa oli jo viidensadan asteen kuumuus. Jos juoksevaa ilmaa välittävät jäähdytyskoneet seisahtuisivat vaikka vain puoleksi tunniksi, niin kaikki elollinen muuttuisi siinä ajassa tuhkaksi.
Kaivossyvennyksen sisustana oli pieniä kojuja, penkkejä, pöytiä ja vesiruukkuja. Nelituntisella työvuorollaan nääntyivät työläiset semmoiseen tilanteeseen, että he pohjalta ylös tultuaan puolikuolleen tapaisina syöksyivät vesiastioille, kojuihin ja penkeille. Hetkisen levon jälkeen voitiin heidät vasta kuljettaa maan pinnalle.
Tämä 37:mäs syvennys oli alin oleskelupaikka. Ilmanvaihto- ja jäähdytyslaitteet toimivat säännöllisesti. Nauloilla liitetystä rautakatosta valaisi voimakas sähkölamppu räikeästi kahdenkymmenenviiden työläisen synkkiä, sairaaloisia ja turvonneita kasvoja. Näiden lisäksi oli ylimmäisessä aukon sivusyvennyksessä vielä seitsemänkymmentäviisi työläistä vapaavuorollaan. Sinne oli hyvä puhelinyhteys tästä 37:tä aukeamasta.
Schelga astui päättäväisen varmana kuljetuskoneesta työläisten luokse. Kaikki kääntyivät häntä katsomaan, mutta kukaan ei tervehtinyt. Ja kaikki olivat muutenkin vaiti. Heillä oli nähtävästi ratkaisevan vakava aikomus räjähdyttää kaivos, kuten olivat uhanneetkin.
– Kuka on tulkki. Minä puhun venäjäksi.
Odottaessaan vastausta istuutui Schelga pöydän ääreen, työntäen kyynärpäällään sivummalle marmelaadilaatikoita, englannin suolapurkkeja, puoliksi tyhjennettyjä viini- ja olutlaseja. Saaren hallitus oli tämänlaisissa asioissa varsin vapaamielinen ja avokätinen.
Sinertävän kalpea, kumara ja luiseva juutalainen, leuassaan vahva parransänki, läheni hitaasti pöytää. Hänellä oli hyvin ohut kaula ja riippuvat silmäinaluset ja hän muistutti suuressa määrin haavoittunutta lintua:
– Minä olen tulkki, – virkkoi hän.
Schelga alotti puhumaan:
–... Garin itse ja kaikki hänen yrityksensä tarkottavat vain äärimmäisen kapitalistisen aatteen toteuttamista. Kauemmaksi sille suunnalle kun nyt Garin aikoo, ei voi enää kukaan päästä. Hän aikoo muuttaa kaikki työläiset jonkinlaiseksi – eläinkansaksi. Se tapahtuisi aivojen kuohimisella, kemiallisesti turmelemalla aivot. Hän järjestäisi joistakin valituista yläluokan, elämän valtijaat. Hänen ohjelmaansa kuuluu myöskin syntyväisyyden rajotus, voidakseen pitää taloudellisen kehityksen tasapainossa, eli niinkuin sitä sanotaan, kultaisessa pisteessä... Porvaristo ei vielä ymmärrä Garinia, eikä hän itse liioin tee mitään, että hänen oma luokkansa häntä ymmärtäisi. Siihen hän on liian itserakas. Häntä pitävät nyt rosvona ja varkaana. Porvaristo ponnistelee nyt kaikin voimin tuhotakseen tuon miehen ja anastaakseen hänen yrityksensä. Mutta jos hänet nyt surmataan, niin mahdollisesti jo sadan vuoden perästä hänet julistetaan profeetaksi ja hänen aatteensa muutetaan rukouksiksi.
Mutta se on myöskin mahdollista, että Garin voittaa. Hänellä on hyperboloidi ja hänellä on – kultaa. Hänellä on aate ja hänellä on – saatanallinen tahdonvoima... Muulla porvaristolla ei ole sensijaan muuta kuin ainoa lippunsa ryvettyneitä riepuja ja he vapisevat entisten kultasaaliidensa vierellä. Mutta kyllä Garin heidät vielä opettaa... Nyt on pelättävissä ainoastaan se, että Garin ja amerikalaiset kapitalistit pääsevät yksimielisiksi, tekisivät sovinnon. Silloin, toverit,... silloin kävisi teidän kanssanne – huonosti. Ja siitä minä en missään tapauksessa menisi takuuseen, etteikö jo teiltä kuohittaisi aivoja. Etteikö syntyisi sellainen laki, jonka mukaan teidän pitäisi siihen alistua... Nyt te olette päättäneet kuolla tässä rautalaatikossa, täällä kaksikymmentä kilometriä maan alla, ja vain sen tähden, että Garin on joutunut ristiriitaan Amerikan kapitalistien kanssa. Se on lyhytnäköisyyttä! Ja se johtuu luokkatietoisuuden puutteesta! Mutta Garin ei solmia rauhaa amerikalaisen porvariston kanssa mistään hinnasta ja se on teidän onnenne. Katsokaas, Garin on elämänhaluinen ja vallanahne. Hän on itserakas ihminen, mutta ennen kaikkea vilpillinen ja juonikas! Hänellä on slaavilainen veri... Mitä nyt tehdä?... Ajatelkaa itse... Jos Garin voittaa, käy ensin huonosti, mutta te tulette – yksimielisiksi. Jos hän nyt häviää, käy teille vieläkin huonommin. Te ette tunne hintaanne, toverit!... Tunti takaperin tarjosi Garin minulle rajatonta valtaa tällä saarella. Mutta minä kieltäydyin sellaista ottamasta. Minä kieltäydyin hyvin yksinkertaisesta syystä... Garinilla on tornissa hyperboloidi. Ja hänellä on 500 miehinen henkikaarti. Mutta todellinen valta, toverit,... se on – teillä! Kuukauden kuluessa tulevat kuljetuskaukalot juoksuttamaan kultaa. Ei Garinille, mutta jos te tahdotte, niin teille itsellenne. Meidän tehtävänämme on järjestää se asia tuolla maan päällä käytäntöön. Luottakaa minuun, toverit! Jos te täydellä antaumuksella ja sydämenne pohjasta luotatte minuun, niin minä rupean teidän johtajaksenne tässä asiassa. Jos te minut siihen tehtävään yksimielisesti valitsette, niin minä tulen teille näyttämään mistä kohden ja milloinka tähän asiaan on tartuttava... Mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että te minuun luotatte...
Schelga lopetti puheensa ja tarkasteli työläisten synkkiä kasvoja. Miehet olivat häneen päin vapaasti kääntyneenä ja useat raapivat niskaansa.
– Jos te ette minuun vieläkään voi luottaa, selitän minä lisää.
Eräs nuori vyötäisiin asti alaston, savun mustaama ja leveäharteinen työläinen astui Schelgan luokse ja katsoi häntä suoraan sinisillä naakan silmillään. Mies tempasi housunsa ylemmäksi yhdellä nykäyksellä ja kääntyi sitten tovereihinsa päin:
– Minä luotan!
– Me luotamme, – sanoivat myöskin toiset.
Päätös tiedotettiin heti kilometrien päässä oleviin muihin kaivossyvennyksiin. Ja puhelintietä lenti niistä graniittikallion läpi huutoja vastaukseksi:
– Me luotamme!... Me luotamme!...
Se on hyvä, että minuun luotatte, – sanoi Schelga... Ja kuulkaa nyt vielä seuraavat ehdot: Kansallisuuksien välillä olevat piikkilankarajat hävitetään vielä tähän iltaan mennessä. Teille maksetaan palkkanne huomenna. Henkivartiokaarti voi edelleenkin olla palatsin ympärillä, sillä heistä ei meille tule olemaan vastusta. Ne viisitoista lurjusta, jotka ovat keskuudessanne toimineet provokaattoreina ja vihan kiihottajina ovat jo upotetut valtamereen... Ne olivat minun ensimäiset vaatimukseni Garinilta. Nyt on meidän päätehtävänämme seuraava:... saada niin nopeasti kun mahdollista – kulta käsiimme. Eikö niin, toverit?
– Sinä olet oikeassa... Me seuraamme sinua... Ole sinä johtaja, – huudahtelivat työläiset.
LX.
Yön aikana alkoi luoteiselta suunnalta näkymään valonheittäjien kirkkaita ja välähteleviä valojuovia. Kultasaaren satamassa ulvoivat laivojen puhallustorvet hätämerkkejä. Aamuhämärissä, jolloin meri oli vielä varjojen peittämänä, tuli näkyviin Yhdysvaltain lähenevän eskaaderin etumaiset laivat. Saaren yläpuolella alkoi risteilemään lentokoneita, välkkyen nousevan aamuruskon hehkussa.
Henkivartiokaarti rupesi niitä ampumaan, mutta lopetti sen kuitenkin hetkisen kuluttua. Saaren asukkaat kokoontuivat ryhmiin neuvottelemaan. Kaivosaukon yläpuolella kohosi savupilvi, niinkuin ennenkin. Suurista kuljetuslaivoista purettiin tavaroita yhtä rauhallisesti kun muinakin päivinä. Niiden nostokoneiden pitkät ulottimet keinuivat veden yläpuolella ristiin köytettyine tavarakääröineen heittäen ne sitten laajassa kaaressa etäälle rannikolle. Valtamerta peitti vielä sumuharso, mutta se oli muuten aivan tyyni ja peilikirkas. Kaikki värivivahdukset näyttivät luonnossa olevan erikoisen pehmeitä ja virkistyneitä. Korkealla ilmassa lauloivat lentokoneiden potkurit.
Aurinko kohosi kirkkaana kuin sileä pallo. Kaikki huomasivat savua nousevan näköpiirin rajalta. Savu kääriytyi siellä etäällä pitkäksi ja tasaiseksi pilveksi, joka liikkui kaakkoista ilmansuuntaa kohden... Kuolema tuli lähemmäksi.
Saarella muuttui elämä niin hiljaiseksi, että olisi luullut lintujenkin lakanneen laulamasta. Eräällä kohdalla saarta juoksi joukko ihmisiä rannalle, syöksyivät veneisiin ja soutivat ulos merelle. Mutta veneitä oli hyvin vähän saatavissa. Saari oli jokseenkin tasainen, joten se ei voinut tarjota mitään turvapaikkaa. Ei todellakaan ollut olemassa minkäänlaista kohtaa, johonka olisi voinut piiloutua. Asukkaat seisoskelivat ikäänkuin tunnottomina ja ääneti. Jotkut peittivät itsensä kasvoja myöten hiekkaan.
Ei palatsissakaan ollut minkäänlaista liikettä havaittavissa. Pronssiset portit pysyivät suljettuina. Pitkin punaista seinustaa astuskeli noin kymmenkunta kaartilaista. Heillä oli päässään leveäreunaiset hattunsa, yllään kultakirjoiset pukunsa ja lyhyet kiväärit selässään. Sivummalla oli torni reijityksestä melkein läpinäkyvine huippuineen, jossa oli iso hyperboloidi. Tornin huippu oli katselijoilta vielä kohoavan sumun peitossa. Mutta saarella oli hyvin vähän ihmisiä, jotka vielä jotakin tästä puolustuslaitteesta toivoivat. Harmaanruskea savu näköpiirin rajalla merellä näyttäytyi liian todellisena, ja liian uhkaavana.
Monet kääntyivät pelästyneenä kaivoksen aukkoa kohden. Siellä ulvahteli höyrypuhallin kolmannelle työvuorolle. Ihmisillä piti sittenkin olla vielä aikaa – työhön!... Kirottu kulta!... Palatsin katolla löi kello kahdeksan... Silloin kuului valtameren aukealta raskas ja paisuva ukkosen tapainen jylinä. Se oli Yhdysvaltain laivaston lähettämä ensimäinen yhteislaukaus. Kauhistuttavassa jännityksessä kului muutamia sekundeja. Ne tuntuivat iäisyyden pituisilta sillä aikaa kun useita satoja kiloja painavat kanuunien lähettämät ammukset vinkuen ja vonkuen lähenivät, nähtävästi enemmän sitä suuntaa, jossa...
LXI.
Silloin kun ensimäinen yhteislaukaus jyrähti, seisoi Rolling palatsin edessä vedestä kohoavan porrasaukeaman ylimmäisellä reunalla. Hän tempasi piipun suustaan ja vain suurella vaivalla sai itsensä hillityksi kuunnellessaan lentävien ammuksien valtavaa pauhua. Rollingista tuntui siinä seistessään, niinkuin hänen aivojaan kohden kiitäisi ei vähempää kun yhdeksänkymmentäkuusi panosta. Hän ennätti sentään miettiä: Ne ovat kaikki seitsemäntoista tuuman luoteja. Ne ovat teräksestä ja niiden sisällä on puoliksi räjähdyskaasua ja puoliksi meliniittiä, semmoisia aineita, jotka repivät vuoriakin kappaleiksi. Tuo yhteislaukauksen pauhaava jyrinä ja luotien ulvonta kuului niin tavattoman voitokkaalta. Tuntui siltä, niinkuin sydämen pitäisi lakata sykkimästä tuota valtavuutta kuunnellessa... Rolling vetäytyi palatsin punertavalle seinustalle. Hän oli jo aikoja sitten tämänlaisen pommituksen varalta etsinyt itselleen piilopaikan palatsin alla syvällä olevasta kellarista... Ensimäisen yhteislaukauksen ammukset räjähtivät kaukana merellä. Korkeita vesipatsaita kohosi niillä kohdilla taivasta kohden. Se oli harhalaukaus!
Nyt alkoi Rolling tarkastelemaan hyperboloiditornin huippua. Hän tiesi Garinin siellä istuneen jo eilisestä illasta lähtien. Hän näki selvästi, mitenkä tornin puolipallonmuotoinen huippu liikkui. Sen voi huomata huipun pitkinpäin olevista ja meridiaaneja muistuttavista liitospaltteista. Rolling asetti pihtilasit nenälleen ja katseli tuikean terävästi pää kenossa ylös. Tornin tylsäpäinen huippu liikkui hyvin nopeasti, milloin oikealle ja milloin vasemmalle. Oikealle kääntyessä näkyi huipun paltteista aivan selvästi hyperboloidin suu.
Kiduttavinta oli Rollingille se kiire millä Garin liikutteli hyperboloidia. Ja hiljaisuus. Ei minkäänlaista elollista ääntä kuulunut saarelta.
Mutta valtamereltä kuului valtavan laaja ja kumiseva jyrinä. Tuntui siltä kuin taivas olisi rakon tavalla halennut. Rolling asetti uudelleen lasit jännityksestä hionneelle nenälleen ja tirkisteli siihen suuntaan missä tiesi ystäväinsä laivaston olevan. Siellä kohosi kolme keltaisenvalkoista ja sienen muotoista savupilveä toisistaan erilleen. Niistä vasemmalla kääriytyi uusi savupilvi, muuttuen veripunaiseksi. Sitten kohosi neljäs savupilvi merestä. Ja neljäs hirvittävä ukkosenjyrinä kiiri kuuluviin.
Pihtilasit eivät ottaneet ollenkaan pysyäkseen Rollingin nenällä. Hän jäi kuitenkin urhoollisesti seisomaan ja katselemaan. Siellä näköpiirin rajalla kasvoi yhä uusia savusieniä. Viimein olivat kaikki kahdeksan Yhdysvaltain linjaristeilijää, sekä joukko muita laivoja lentäneet ilmaan.
Saarella, merellä ja koko ympäristössä oli jälleen hiljaista. Reijitetyssä tornissa huristi vain sähköllä käypä nostolaite alas. Kuului oven kiinnilyönti ja sitten erään tanssin säveleen huonosti viheltäminen. Ja heti sen jälkeen tuli porrasaukeamalle juosten – Garin. Hänen kasvonsa olivat kiusaantuneen ja väsyneen näköiset ja tukka pörrötti sotkuisena.
Huomaamatta Rollingia, riisui hän yltään päällimäiset vaatteet. Juoksi sitten portaiden alimmalle astuimelle ja veti siellä jaloistaan pois lohenväriset alushousut ja kovarintaisen paitansa. Katsellessaan merelle, jossa vieläkin hävinneen laivaston kohdalla kohosi savupilviä, raapi hän tyynenä kainalokuoppiaan. Hänen ihonsa oli valkoinen, niinkuin naisella. Hän oli hyvästi ravittu, mutta hänen alastomuudessaan oli jotakin ilettävää, häpeämättömyyttä.
Hän koetteli varpaillaan veden lämpöä ja kurkisteli naisten tavalla vesipeiliin. Heittäytyi sitten mereen ja ui vähän matkaa ulospäin, tullen kuitenkin nopeasti takaisin ja ylös vedestä.
Nyt vasta hän huomasi Rollingin ja huudahti:
– Hei vaan!... Mikä teillä on?... Menettekö myöskin uimaan? Vesi on kylmää,... piru vieköön!...
Garin nauroi äkkiä semmoista "puolihullun naurua", kokosi vaatteensa ja mitään arastelematta huiskutti hän vielä alushousuillaan Rollingille ja meni kaikessa hävettävässä alastomuudessaan palatsiin.
Rolling ei ollut vielä milloinkaan koko elinaikanaan saanut semmoista alentavaa loukkausta kokea. Inhosta ja täynnä vihaa, seisahtui hänellä sydän hetkeksi lyömästä. Tällä minuutilla tunsi hän pohjattomassa heikkoudessaan kaikki menneisyytensä vaivanalaiset saavutukset mitättömiksi. Hän muisti härkämäisen taistelunsa suuren maailman elämän ensimäisestä paikasta. Ja kaikkiko tuon hän olisi saavuttanut vain sen vuoksi, että joku sattumalta väliin juossut seikkailija saisi häntä pilkata. Tuonlainen kulkuri, joka oli voimakkaampi kuin hän, saisi häpeämättömällä alastomuudellaan häntä häväistä ja hänen häviöstään riemuita.
Hänen polvensa lysähtelivät niin, että hän tunsi painuvansa kokoon. Seisoessaan portaiden ylimmällä astuimella, josta katsoen alhaalla veden rajassa alimmaiset kivet meren kostuttamina välkkyivät, hän teki äkkiä elämänsä suurimman päätöksen. Hän riisui nutun päältään ja kääri sen päänsä ympärille, peittäen myöskin kasvonsa. Kuoleman väristys tuntui sentään vapisuttavan. Mutta hän voitti jälleen itsensä. Käsin ja jaloin tunnustellen kiipesi hän reunan yli, horjui ensin, mutta lenti sitten – tyhjyyteen. Raskaana, niinkuin säkki, putosi hänen ruumiinsa alhaalle kivikkoon.
Semmoinen oli kuuluisan Rollingin ja "kemian kuninkaan" – loppu.
LXII.
Tyynellä valtamerellä tapahtuneen laivaston tuho ja sen jättämä vaikutus oli kerrassaan – masentava. Ennen tuntematon ja kuulumaton. Mahtavat Amerikan Yhdysvallat saivat siinä nyrkin iskun vasten kasvojaan koko maailman nähden. Ja siitä iskusta kaikui nyt jälleen koko maailma. Saksan, Ranskan, Italian ja Englannin hallitukset, samoin kaikki maailman teollisuuspiirit, jäivät äkkiä kuuntelemaan sairaaloisessa hermostuneisuudessaan. Kävi kuten ihmiselle, jota on onnettomuus seurannut toisensa jälkeen, mutta jolla sitten mieliala muuttuu jostakin syystä jonkun verran luottavaisemmaksi. Heräsi hiljainen toivo, että ehkäpä ei Europan nyt tarvitsekaan maksaa Amerikalle sadankahdeksankymmenen miljoonan suuruista vuosikorkoaan. Ehkä ei nyt, ja ehkäpä ei enää milloinkaan. Tuolle Amerikalle, joka oli rahalainoillaan rasittanut Europan ja nyt nylki niistä korkoja, vaikka itse oli jo ennestäänkin kullasta pöhöttynyt.
Niinpä kyllä. "Mutta nyt näyttäytyi, että se hirviö lepäsi itsekin ontolla ja kumisevalla jalustalla", – oli eräässä lehdessä. Sekä lisää: "Ei se ole minun valtameren takaiselle ystävälleni niinkään helppoa, tämä koko maailman valloitus... Nähtävästi pääsee vanha Europa vielä pulastaan tällä kerralla selviämään ilman – vallankumousta."
Se oli ilmeinen viittaus – neuvostotasavaltaan.
Myöskin Aasiassa irvistelivät hampaitaan. Erikoisemmin kuitenkin Japanissa. "Chi-chi", – kirjoitettiin siellä... "Yhdysvaltain aikoma Fitschi-saaren valtaus laivastoasemakseen, lykkäytyy nyt nähtävästi tuonnemmaksi."
Tämän kaiken lisäksi kun vielä levisi tiedot "Arizonan" merirosvoseikkailuista, synnytti se lamauttavan vaikutuksen merikaupassa. Laivaliikenteen pitäjät kieltäytyivät ottamasta tavaroita lähettääkseen, kapteenit pelkäsivät lähteä merelle, vakuutusyhtiöt korottivat vakuutusmaksuja ja pankeissa oli täydellinen sekasorto. Vekselit ja velkakirjat jäivät lunastamatta ja monen monet suuret kauppaliikkeet joutuivat tuhon omaksi... Tässä tilanteessa kiirehtivät Englanti ja Hollanti pyrkimään tavaroineen ylivaltaan siirtomaiden markkinoilla.
Hävitty meritaistelu maksoi Yhdysvalloille sangen paljon rahaa. Amerikalainen itseluottamus,... taikka niinkuin sitä tavallisesti sanotaan, kansallisuusylpeys, sai ankaran kolauksen. Teollisuusmiehet vaativat koottavaksi kaikki meri- ja ilmastovoimat, sekä alettavaksi ehdottomaan voittoon vievän sodan. Voittoon – millä hinnalla hyvänsä. Amerikalaiset sanomalehdet uhkasivat, että he ilmestyvät surureunaisina siihen asti, kun Pierre Garry tuodaan rautahäkissä New Yorkiin.
Sanomalehdet ilmestyivät todellakin tuon laivastoa kohdanneen tuhon jälkeen "surupuvussa", mustareunaisina. Se ei kylläkään yhdeltä puolelta katsellen maksanut paljoa, mutta se teki lukijoihin painavan vaikutuksen. Pierre Garryn elämä on saatava ehdottomasti sähkötuolissa lopetettavaksi.
Tiheään asutuissa kaupungeissa ruvettiin pelkäämään kaikkialla olevan Garinin asiamiehiä. Uskoteltiin, että ne liikkuvat uhreja etsimässä, varustettuina taskukoneilla, joista lähettävät niitä kuoleman säteitään. Sattui jo useita tapahtumia, joissa aivan syyttömiä ihmisiä pieksettiin. Pakokauhun tapaisia kohtauksia nähtiin kaduilla, mutta varsinkin elokuvissa ja "pilvenpiirtäjissä". Yhdysvaltain hallitus jyrisi voimasanoja Washingtonissa, mutta – toiminta puuttui. Se johtui siitä, että tuhotusta laivastosta pääsi yksi ainoa torpeedovene takaisin, ja sen päällikkö antoi sotaministeriöön niin hirveitä yksityiskohtaisia tietoja, ettei niitä ollenkaan uskallettu julkaista yleisölle. Yhdysvaltain laivaston seitsentoista-tuumaiset kanuunat olivat näyttäytyneet aivan täydellisesti tehottomiksi. Eikä siellä "Heittiönsaarta" puolustamassa ollut kun yksi ainoa torni, josta virtasi se – kuoleman säde.
Kaikki nämä vastoinkäymiset, samoin vanhan Europan kieltäytyminen maksamasta korkojaan, sekä yhä hillittynä jatkuva moite, pakottivat Yhdysvaltain hallituksen kutsumaan Washingtoniin yleisen neuvottelukokouksen. Sen ohjelman perustuksena oli huuto:
"Kaikki ihmiset ovat saman jumalan lapsia! Riittää jo veljesriidat! Meidän pitää saada ihmiskunnalle rauhallinen kehitysmahdollisuus!"
Kun sitten ilmoitettiin kokouksen alkamispäivä, saivat sanomalehtien toimitukset ja kaikki maailman radioasemat yllättävän uutisen, että insinööri – Garin tulee henkilökohtaisesti olemaan mukana kokouksen avajaisissa.
LXIII.
Garin, Czermak ja Scheffer laskeutuivat sähkökoneella pääkaivoksen pohjalle. Tarkastusikkunan ohitse vilahteli loppumaton jakso putkia, johtoja, tukirakenteita, kuljetuskaivoja, seisotussiltoja ja rautaovia.
He kiitivät jo kahdeksannentoista maavyöhykkeen läpi. Kahdeksantoista kierroksen, jotka muodostivat tämän kiertotähden elinjuovat, niinkuin puunrungossa vuosirenkaat. Elimellinen elämä alkoi jo neljännessä, tuliperäisessä maakerrostumassa. Se polveutui paleotsoonisen aikajakson valtamerestä. Sen vedessä kehittyi eläviä soluja, jotka ilman eetterin ja valon kanssa yhdessä viettivät kihisevää elämäänsä. Silloinen neitseellisen puhdas valtameri oli kyllästytetty meille tuntemattomalla elinvoimalla. Sen vesi sisälti radiopitoisia suoloja sekä tavattomat määrät hiilihappoja... Se oli – "elämän vettä".
Valon ajamina ja eetterijäähän kiinnittyneinä, alkoivat paljaalle silmälle näkymättömät oliot kasvaa ja vapaasti lisääntyä valtameressä. Sitten metsooinisella aikajaksolla kohosi jo merestä aamuhämärissä hirvittävän isoja eläimiä. Nekin asuttivat tätä maata miljoonia vuosia ahnaina ja himoissaan kiljuen.
Yhä syvemmällä maan sisässä kaivoksen pohjalle päin, löytyi lintujen kivettymiä, sekä myöskin imettäväisten jätteitä. Sitten lähestyttiin jääkauden kerrostumaa. Silloin oli ihmiskunnalla vakava ja luminen huomenaika.
Kuljetuskone sujahti yhdeksännentoista maakerrostuman läpi. Sen muodosti aikoinaan liekkien ja ainemassojen sekasotku. Silloin oli arkeinen kehitysjakso, jolloin syntyi maapallon peruskallio. Se on tiheätä mustanpunertavaa ja hienojyväistä graniittia.
Garin pureksi levottomana kynsiään. Kaikki kolme olivat vaiti. Jokaisella riippui kaulassaan happisäkki. Hyperboloidin ja räjähdyksien synnyttämä jyrinä rupesi kuulumaan selvästi.
Nostokoppa kohtasi kirkkaan valojuovan. Siinä oli iso suppilo kokoomassa kaasuja ja sen yläpuolella paloi sähkölamppuja. Siihen pysähtyi myöskin miesten koneellinen kuljetus. Garin ja Scheffer verhosivat päänsä kumikypärällä, niinkuin sukeltajat. Lähdettyään nostokojusta, piti heidän tunkeutua kaasusuppilon kupeessa olevan pienen aukon läpi päästäkseen pystysuorassa asennossa oleville rautatikkaille. Niitä myöten piti laskeutua viisikerroksisen rakenteen läpi. Tikkaat päättyivät alapäässään jättiläismäisen männyn kävyn muotoiseen väliparvekkeeseen. Siellä touhusi miehiä työssä ollen vyötäisiään myöten alasti. Kaikilla oli pyöreät umpinaiset kypärät ja selässään happisäiliö. Heidän täytyi tehdä työnsä polvillaan ja kumartuneina koneidensa yli. Nämä miehet hoitelivat kaivoksen tärkeimmän työkalun,... hyperboloidin. Heidän täytyi alituiseen tarkastella kaivoksen sulana kohisevaan pohjaan ja tarpeen mukaan ohjata koneensa lähettämää sulatussädettä.
Tältäkin välisillalta johti samanlaiset pystysuorat rautatikkaat alas kaivoksen pohjalla olevalle viimeiselle renkaalle. Siellä oli juoksevaa ilmaa käyttävät jäähdytyskoneet. Kaikilla työläisillä oli siellä päästä jalkoihin asti ylettyvä, umpinainen ja tulenkestävä, kyllästytetystä huovasta tehty puku. Nämä miehet hoitelivat jäähdytyskoneita ja juoksukoneen kuormakaukaloita. Täällä oli työ kaikkein vaarallisinta. Vähänkin huolimattomalla ja kömpelöllä liikkeellä voi joutua hyperboloidin sulatussäteen kohdalle. Heidän alapuolellaan sulatti polttosäde kallion puolentoista tuhannen asteen kuumuudella. Sula kivimassa jäähdytettiin takaisin kovaksi juoksevalla ilmalla, jolloin se räjähteli ja halkeili kappaleiksi. Sieltä alhaalta sinkoili ylös kaasupilviä ja lasinsiruja.
Juoksulaite vei tunnin kuluessa kuormakaukaloilla kiveä pois kaivoksen pohjalta viisikymmentä tonnia. Työt edistyivät yleensä hyvin. Tähän kaivausjärjestelmään kuului vielä niinsanottu rautainen – "myyrä", joka kaivoi irtonaisen kiven pois. Se painui kaivoksen seinärenkaiden ja kiven juoksutuslaitteen kanssa yhdessä aina vaan syvemmälle maan uumeniin. Ne työskentelivät kaikki alimmaisessa renkaassa ja toimivat täydellisesti sopusuhtaisesti ylemmässä renkaassa olevien hyperboloidin ja kaasusuppilon kanssa. Kaivoksen pönkittäminen alkoi aivan heti "myyrän" perässä.
Scheffer otti kourallisen harmaata tomua ohitse kiitävästä kuormakaukalosta ja antoi Garmille, joka hieroskeli sitä sormiensa välissä. Kärsimättömällä liikkeellä vaati Garin itselleen lyijykynää. Sen saatuaan hän kirjoitti paperilehdelle:
– Kuona-laavaa!
Scheffer nyökäytti päätään. He kulkivat varovaisesti rengasmaisen kävelysillan reunaa myöten ja jäivät katselemaan itsetoimivan "myyrän" painamiskoneita. Ne olivat kiinnitetyt kaivoksen valettuun seinään ja teräsjalustimille. Tähän laitteeseen kuului myöskin ilmapuntari, maanliikunnon mittaaja, kompassi ja heiluri. Ne määräsivät voiman nopeuden ja minkälainen aine oli milläkin syvyysasteella. Näiden lisäksi oli vielä sähkömagneettisia mittauskoneita.
Scheffer osotti heiluria ja otti sitten Garinin kädestä savukekotelon ja kirjoitti sen kanteen saksalaisella täsmällisyydellä:
Paineen voiman nopeus on eilisestä tähän asti kohonnut yhdeksään
sataan. Tässä syvyydessä sen pitäisi oikeastaan vähentyä 0,98.
Sen sijaan saadaan nyt merkitä 1,07...Garin kirjoitti:
– Magneettia.
Scheffer vastasi:
– Magneetti on tästä aamusta lähtien ollut nollassa. Me olemme jo tunkeutuneet magneettikerroksen läpi.
Käsillä polviinsa nojaten kurkisteli Garin kauan aikaa yhä kapeammaksi käypään pohjaan. Kaivoksen äärimmäinen pohja oli melkein näkymättömissä. Siellä myöskin "myyrä" tunki itseään yhä syvemmälle maan sisään. Tästä aamusta alkaen tunkeuduttiin jo – olivivyöhykkeen läpi.
LXIV.
Se radium-malmi, joka Siperiasta tuotiin neljällä ilmalaivalla Kultasaarelle, järjestettiin heti viipymättä työnalaiseksi. Garinilla ei kylläkään vielä silloin ollut rahapulaa, mutta hän katselikin radiumin käyttöä pääasiallisesti kokonaan toiselta kannalta, eikä sillä rahaa ansaitakseen. Hänen hallussaan oli nyt semmoinen määrä radiumia, että se oli muulle maailmalle oikeastaan aivan uskomatonta. Garin aikoi todellisuudessa ryhtyä käyttämään omalla saarellaan radiumin erikoisia ominaisuuksia. Hän suunnitteli muun muassa sellaista kanuunien ja laivojen hävittäjää, jossa radium toimisi sähkön välityksellä. Hän tajusi siitä tulevan niin tehokkaan laitteen, että hänen hyperboloidinsa jäisi sen rinnalla aivan leikkikalun asemaan.
Totutulla vauhdillaan alkoi hän heti rakennuttamaan saaren itäiselle puolelle koepajaa sekä sähköasemaa. Sen hän suunnitteli niin suureksi, että se voisi kehittää kaksi miljoonaa ampperia.
Suuri kuormahöyry lähetettiin Hampurista hakemaan tarvittavia laitteita, koneita ja raaka-aineita. Saatiin todettua, että platina-barium yhdistettynä radiumsuolojen kanssa hehkuu loistavalla valolla. Sillä perusteella järjestettiin saaren valaisemiseksi "ikuinen lamppu". Se jaksoi antaa ympäristölleen kirkkaimman kuuvalon. Ulkona merellä oleville kaririutoille rakennettiin niinikään kaksi valotornia, majakkaa, joiden korkeus oli kaksisataa metriä. Niihin asetettiin myöskin samanlaiset valaistuslaitteet. Näissä kahdessa jättiläisvaloisessa kuussa oli valon synnyttäjänä myöskin alpfra-radium-hiukkasilla siroteltua platina-bariumia. Tämän lampun valovoiman laskettiin kestävän vähintäin kolme ja puoli tuhatta vuotta.
Garinin määräyksestä sovitteli insinööri Czermak lentokoneita varten radium-vesikaasumoottorin. Tämä kone otti käyttövoimansa välittömästi suoraan ilmasta. Se oli rakennettu sille perustalle, että typpi hajoaa joutuessaan kosketuksiin alpfa-hiukkasten, heliumin ja hapen kanssa. Näin rakennetun 100 hevosvoimaisen koneen voi sijottaa tavalliseen sikaarilaatikkoon...
Ilmalaivat lentivät jälleen Siperiaan hakemaan toista radium-kuormaa. Garin tiedotti koko maailmalle hallussaan olevasta radiumpaljoudesta. Sitten hän julisti suuripalkintoisen kirjoituskilpailun aineesta: "Atoomien keinotekoisen hajoamisen kysymys". Kolmen ensimäisen palkinnon saajalle tarjottiin samalla tilaisuus tulla Kultasaarelle, jossa heille olisi atoomi-fysikaalisissa tutkimuksissaan rajattomat välineet käytettävinään.
Mutta kohtalo ei sallinut Garinin viedä loppuun asti tätä aivan erinomaista suunnitelmaansa.
LXV.
– No, mitenkä sinä nyt voit, Iivana?
Schelga silitteli hyväillen pojan päätä. Iivana istui Schelgan pienessä asunnossa ja katseli aukealle merelle. Schelgan asunto oli rakennettu rantakivistä ja sivelty sileäksi vaaleankeltaisella savella. Ikkunasta näki suoraan merelle, jossa siniset aallot vyöryivät, vanhanaikaisina jo hämärän muinaisuuden esi-isien ajoilta asti. Nytkin ne heittivät valkoisia kuohujaan karikolle ja yksinäisen lahden hietikolle, jossa Schelgalla oli oma asuntonsa.
Iivana tuotiin ilmalaivalla saarelle puolikuolleena. Schelgan onnistui vain suurella vaivalla hoitaa hänet terveeksi. Iivana olisi tuskin jäänyt eloon, jollei hän olisi ollut hoitajalleen niin arvokas ja läheinen. Hän oli aivan paleltunut ja pahasti kylmettynyt. Sen lisäksi hän oli sielullisesti murtunut. Hän oli luottanut ihmisiin ja koettanut olla heille kaiken voimansa mukaan avulias. Ja tämä oli siitä kuitenkin tuloksena.
– Toveri Schelga, minä en enää voi matkustaa Venäjälle. Minut tuomitaan siellä.
– Jätä semmoinen, sinä tyhmeliini. Sinähän olet syytön.
Jos Iivana milloin istui rannalla, jos hän pyydysti rapuja, taikka kuleksi saaren ihmeitä katselemassa, taikka seurasi kaivostyön meluavaa kulkua, niin kaikkialla hän vähän väliä käänsi ikävöivän katseensa länteen. Siellä painui aurinko suurena pallona meren taakse. Siellä oli myöskin hänen aurinkonsa,... hänen synnyinmaansa.
– Ulkona on jo täysi pimeä ja yö, – sanoi hän hiljaisella äänellä... Meillä, siellä Leningradissa, on nyt – aamu. Toveri Taraschkin joi juuri teetä nisuleivän kanssa ja lähti työhön. Soutuklubilla, siellä Krestovo-saarella, tervataan veneitä. Kahden viikon kuluttua nostetaan klubille lippu. Leningradissa on hyvä elää... Ja ympärillä on meidän kansa,... venäläinen.
Iivana tuotiin saarelle vain Schelgan itsepintaisesta vaatimuksesta. Hän selitti pojan itselleen välttämättömäksi, asiapoikana. Garin taipuikin sitten mielellään tähän vaatimukseen. Hänen mielestään olisi ollut vaarallistakin jättää poika löytöpaikalle. Volschin oli jo oikeastaan pyytänyt saada raivata hänet tieltä pois, mutta Garin ei siihen suostunut. Schelga arvasi tämänkin asian oikein, mutta kun poika häntä muutenkin miellytti ja oli hänelle niinkin läheinen, halusi hän voittaa puolelleen tämän – Vanjuschka Gusjevin.
Kun poika oli jälleen terve, alkoi Schelga hänelle selitellä asioita ja tilannetta. Ja hän näki, kuten Taraschkin aikoinaan, että Iivana on vikkelä poika ja käsittää useimmat asiat yhdestä sanasta, on täydellisesti neuvostolle mukautuva ja erittäin työteliäs. Jos hän ei alituiseen ruikuttaisi Leningradiin, olisi hän ylipäänsä "kultainen poika".
Eräänä päivänä tuli Schelga kiihtyneenä huoneeseen, viheltäen kansainvälistä. Huomattuaan Iivanan, sanoi hän:
– No, poika,... no, Vanjuschka, kohta minä voin sinut lähettää kotiin Venäjälle. Et sinä ole sitävarten syntynyt, että sinusta tulisi Tyynen Valtameren saareen asukas!
– Kiitoksia paljon, Vasilij Vitalievitsch.
– Mutta sitä ennen pitää sinun suorittaa minulle eräs pikkuinen tehtävä.
– Minä olen valmis.
– Oletko sinä hyvä kiipeämään?
– Kuulehan, Vasilij Vitalievitsch, siellä Siperiassa minä kiipeilin sedripuiden latvoihin, niin korkealle, että sieltä ei oikein enää maata näkynyt.
– Sitten kun tulee sopiva aika, minä ilmoitan mikä se tehtävä on. Mutta älä nyt kuljeksi toimettomana ympäri saarta. Ota mieluummin onget itsellesi ja mene rannalle narraamaan kaloja.
LXVI.
Juoksulaitteen kuormakaukalot kulettivat kivirouhetta jo magneettikerrostuman läpi. Kaivoksen pohjalla kuului maan sisäisen valtameren kiehumissuhina. Kolmekymmentä metriä paksuksi jähmettyneet kaivoksen seinämät vapisivat ja heiluivat niin voimakkaasti, että luultiin niiden jo sillä hetkellä luhistuvan yhteen. Äärimmäisillä voimain ja koneiden ponnistuksilla saatiin kuitenkin seinämät jähmetetyksi entistäkin paksummiksi. Kuormakaukalot juoksuttivat nyt kaivoksen pohjalta pois kristallirautaa, nikkeliä ja olivia.
Sattui sitten eräs merkillinen tapahtuma. Siinä kohdassa meressä, johonka päättyi kaivoksesta tuleva juoksurata, ja jossa oli kivimassojen mereen kuljetusta varten teräsköydet ja kaatokoneiden kannatussillat, siinä ilmaantui eräänä yönä äkkiä tavaton valoilmiö. Seuraavien päivien ja öiden ajalla valon loimu vain lisääntyi. Viimein tavattomat määrät vettä, kiviä ja hiekkaa sekä osa kannatussillasta – lenti ilmaan. Räjähdys oli niin voimakas, että se pyyhkäsi lähirannikolla olevat työläisten asunnot niinkuin hirmumyrskyllä olemattomiin. Merestä kohosi tavattoman korkea aalto ja syöksyi saarelle, ollen vähällä tulvata kaivosaukosta sisälle.
Sen vuoksi täytyi tästä lähtien kaivoksesta nostettu kivi ja sora kaataa isoihin proomuihin ja kuljettaa kauaksi merelle ja siellä vasta tyhjentää. Sielläkin tapahtui vedenalaisia räjähdyksiä ja niin voimakkaita, että kuuluivat saarelle asti. Näitä räjähdyksiä ei voitu muuten selittää, kun että siellä tapahtui jälleen vielä aivan tutkimaton – atoomien hajaantuminen.
Edellistä tapahtumaa vähäisempi ei suinkaan ollut se, joka sattui vähän myöhemmin kaivoksen pohjalla. Koe- ja tutkimuspanoissa ei onnistuttu millään keinoilla estämään alpha- ja gammasäteiden vaikutusta, eli säteilyä. Ne aineet yritettiin kuumentaa korkeimpaan mahdolliseen kuumuuteen asti, ja sitten äkkiä jäähdyttää aina – miinus 250 asteeseen saakka, saadakseen siten mahdollisimman korkean paineen. Mutta hajoamisvoima jäi ennalleen. Atoomihiukkaset heittivät kuten ennenkin alphasäteitä, eli heliumia, ja vapaa, kielteisesti ladattu lähetti elektrooneja, eli gammasäteitä. Nähtävästi vaikuttaa näiden hajaantumisessa vielä jotkut aivan tuntemattomat voimat.
Ilmiö alkoi siten, että magneettiset mittauskoneet, jotka vähää ennen näyttivät nollaa, nyt osottivat yht'äkkiä tavattoman korkeaa jännitystä. Koneen osottaja ei päässyt enää pitemmälle, vaikka olisi ollut tarpeellista. Kaivoksen pohjalta kohosi esiin vavahteleva sinipunerva valo. Koko ilma näytti siitä pilaantuvan. Ilman typpi, joka heliumin alphahiukkasissa ja vesikaasussa hajoaa, sai yhtymän: hapon, joka hajoaa vesikaasun ja heliumin kanssa. Osa vapaasta vesikaasusta paloi hyperboloidin säteen vaikutuksesta. Tulikieliä kohosi kaivoksen pohjalta ja kuului lakkaamatta räjähdyksiä, ikäänkuin revolverin laukauksia. Työläisten yllä olevat tulenkestävät puvut paloivat läpi reijille. Tapahtuma oli nähtävästi jonkinlainen maan sisäisen valtameren pako ja nousu.
Kaivoksesta teräksisissä kuormakaukaloissa nousevassa kivisorassa havaittiin punertava ilmestys. Se oli siis mangan-malmia. Kuljetuslaitteiden rautaosissa ilmeni myrskyisä atoomien hajaantuminen, josta muodostui mangani-malmia. Monet työläiset saivat häkämyrkytyksen ja näkymättömät säteet polttivat heihin palohaavoja. Siitä huolimatta tunkeutui rautainen "myyrä" yhä vain syvemmälle olivivyöhykkeeseen vähenemättömällä vauhdilla.
Garin ei enää malttanut pitkiä aikoja pysyä poissa kaivoksesta. Ja nyt vasta hän alkoi epäilemään yrityksensä mahdottomuutta ja hulluutta. Ei hän, eikä kukaan osannut arvata, kuinka syvä on todellisuudessa tämä kiehuva valtameri. Mahdollisesti pitäisi vielä tunkeutua sata, kolmesataa ja ehkäpä viisisataa kilometriä, päästäkseen tämän sulan olivivyöhykkeen läpi. Tähänastista onnistumista todisti kuitenkin ja oli kaiken epäilyksen ulkopuolella viimeisin saavutus: Mittaus- ja tarkastuskoneet näyttivät, että kaivoksesta pois kuljetettava ruoppausaine sisälsi kovaa ja tavattoman voimakasta magneetti-malmia.
Mutta koko yritystä uhkasi myöskin nyt vaara. Siinä nimittäin, että kaivoksen seinämät, ensin teräksinen sisäpinta ja sen ulkopuolella oleva jäähdytetty kiviseinä, olivat suhteellisesti liian kovat ympäristön valtavan suurta sulan massan puristusta vastaan. Sulan maan puristus voisi milloin hyvänsä murtaa kaivoksen seinämät ja syöksyä sisään. Pelkoon olikin jo täysi syy, sillä kaivoksen seinissä oli jo näkyvissä halkeamia, joista virtasi kaasu sihisten sisälle. Sen vuoksi oltiin pakotettuja pienentämään kaivoksen läpileikkausta melkein puolella. Ja sen lisäksi piti vielä sisäpuolelle rakentaa valtavia ja mahdollisimman lujia pystysuoria tukilaitteita. Kaivoksen läpimitan supistamisesta johtui vielä se vastus, että rautainen tonkija "myyrä" piti asetella aivan uudelleen ja se työ tarvitsi pitkän ajan.
Ainoastaan "Arizonalta" saapuneet tiedot olivat lohdullisempia, oikeastaan iloisempia. Zoe ajoi jahdillaan Austraaliaan Melbournen satamaan ja ilmoitti paikalle saapumisensa sillä, että sytytti palamaan sikäläiset valtavan suuret kokospähkinävarastot. Samalla hän vaati kaupungilta, jos haluaa muita ja isompia vahinkoja välttää, lunnaiksi viisi miljoonaa Englannin puntaa.
Tämä uhkavaatimus esitettiin hyperboloidin tanssivan säteen pyyhkiessä satama-alueella ja puistokaduilla. Kahden tunnin kuluttua oli kaupunki jokseenkin tyhjä ja yksityispankit suorittivat vaaditun summan. Kun "Arizona" lähti Melbournesta jälleen merelle, pidätti sen eräs englantilainen sotalaiva avaten tulen. Kuuden tuuman luoti sattui jahdin vesilinjaan ja lävisti hyttiosaston seinät. Mutta "Arizona" puolestaan räjäytti hyperboloidin säteellä sotalaivan käden käänteessä ilmaan. Madame Lamolle johti tätä taistelua hyperboloidin tornista ja hoiti itse myöskin polttokonetta.
Nämä uutiset saivat Garinin hyvälle tuulelle. Häntä olikin viimeaikoina alituiseen kiusanneet synkät mietteet. Hänen sielullinen tilansa oli samanlainen kuin aikoinaan Leningradin esikaupungin yksinäisessä talossa. Nyt hän mietti ja hautoi ajatuksissaan vain yhtä kysymystä: Mitenkä hän voisi pelastaa itsensä, jos kaivosyritys sittenkin sattuisi epäonnistumaan? Mistä hän saisi rahaa työpalkkojen maksamiseen, voidakseen jatkaa töitään?... Hän tiesi sen aivan hyvin, että mikään kuoleman säde ei voinut vastustaa amerikalaisen – dollarin vaikutusta!
Kahdeskymmenesviidentenä päivänä toukokuuta oli Garin jälleen tapansa mukaan kaivoksessa. Hän seisoi "myyrän" sisäpuolisella rengassillalla ja tarkasteli erästä uutta ja mielestään varsin merkillistä ilmiötä. Ylempänä olevasta suppilosta, joka kokosi kaivokseen kerääntynyttä kaasua, satoi – elohopeaa. Silloin piti heti seisottaa hyperboloidi toiminnasta. Kaivoksen pohjan jäähdytystä vähennettiin. Juoksuradan kuljetuskaukalot olivat nyt jo päässeet olivikerrostuman läpi ja toivat esille puhdasta elohopeaa. Mendelejevin taulukon mukaan pitäisi seuraavana numerona olla kahdeksankymmentäyksi, eli elohopean jälkeen pitäisi tulla taliumia. Tämän saman taulun mukaan piti kullan jo olla numerolla seitsemänkymmentäyhdeksän ja sen atoomipainon – 197,2. Siis kullan piti olla ylempänä kuin elohopean.
Kun nyt jo voitiin nähdä, että tunkeuduttaessa edellisten metallikerrostumain läpi ei ollenkaan tavattu kultaa, ymmärsivät sen merkityksen vain Garin ja Scheffer. Garinilta jäi pää masennuksesta riipuksiin. Hänen jalkansa horjuivat. Schefferkin oli kovin hajamielisenä. Vain vaistomaisesti ojensi hän kätensä ottaakseen kiinni muutamia suppilosta putoavia elohopeapisaroita. Silmänräpäyksen kuluttua sieppasi hän äkkiä Garinia käsivarresta ja veti hänet mukanaan ylös johtaville rappusille. Sinne päästyään istuutuivat he hetkiseksi nostolaitteen kojuun ja ottivat päästään pois kumisuojukset. Scheffer polki lattiaa raskailla saappaillaan. Hänen luisevat ja lapsellisen ujot kasvonsa oikein hohtivat ilosta:
– Katsokaahan, Garin, tämähän on – kultaa, – kiljui hän hyvillä mielin... Me olemme yksinkertaisesti olleet – pässinpäitä!... Kulta ja elohopea kiehuvat tuolla maan sisällä rinnatusten! Kulta päällä ja elohopea alla... Mikä siitä on tulos? Elohopeakultaa!... Hän avasi kätensä ja näytti Garinille niitä juoksevassa tilassa olevia jyväsiä: Tämä elohopea näyttää kultayhtymältä. Tässä on teille yhdeksänkymmenen prosentin sekotus,... siis oikeata – rahakultaa!
LXVII.
Tämä oli aivan odottamaton onni. Kulta pulppusi maan uumenista, niinkuin raaka petroleumi parhaimmista lähteistä!... Syvyyskaivaminen lopetettiin heti. Rautainen "myyrä" purettiin ja nostettiin tehtävänsä tehneenä maan pinnalle. Kaivoksen aputukeet purettiin niinikään ja niiden sijaan vuorattiin kaivoksen sisäpuoli moninkertaisella terässeinämällä. Se oli kokonaisuudessaan valtavan paksu ja siis myöskin luja, ja samalla vielä varsin laaja pyöreä putki. Sen sisälle rakennettiin nyt täydelliset jäähdytyslaitteet.
Nyt tarvitsi vielä tutkia ja punnita, millä asteella siellä kaivoksen sisällä voi vahvistetusta elohopeahöyrystä helpoimmin erottaa puhtaan kullan. Sen piti tapahtua ulkoapäin tulevalla kuuman höyryn paineella... Garin laski: Kun teräskaivo on saatu painetuksi kyllin syvään kaivoksen pohjalle, voidaan elohopeakulta pakottaa nousemaan sitä myöten ylöspäin niin korkealle, että siitä ei olisi kun kaksikymmentäviisi kilometriä merenpinnan korkeuteen. Tältä viimiseltä välimatkalta nostettaisiin kulta suoraan maanpinnalle.
Kaivoksesta koilliseen suuntaan rakennettiin nopeasti elohopean puhdistamista varten erikoinen tehdas. Palatsin vasempaan kylkiäiseen, joka yhdisti ison hyperboloidi-tornin päärakennukseen, tehtiin porsliinitiileistä kullan sulatusta varten isot uunit. Ensimäisinä aikoina tarkasti Garin itse kullan sulatuksen päivittäiset tulokset. Hän sai keskimääräiseksi saavutukseksi kymmenentuhatta puutaa – puhdasta kultaa. Siis:... satamiljoonaa dollaria – päivässä!
"Arizona" sai määräyksen palata takaisin kotiin. Vastaukseksi siihen, onnitteli madame Lamolle Garinia. Sitten hän heti myöskin tiedotti... kaikille, kaikille, kaikille,... että hän on lopettanut merirosvouksen Tyynellä valtamerellä.
LXVIII.
Vähää ennen kun Yhdysvaltain pääkaupungissa piti alkaa se kuuluisa yleismaailmallinen konferenssi, saapui San Fransiskon satamaan perätysten viisi suurta valtamerien kuormalaivaa. Niillä oli jokaisella hollantilainen lippu. Ne sijottuivat toisten laivojen väliin, joita tuhansittain ankkuroi laajassa lahdelmassa ja oli sidottuina rantalaituriin, savuten ja tupruten siellä kesäauringon helteessä.
Kapteenit menivät heti maalle, kuten tavallista. Kaikki oli järjestyksessä. Laivojen kansilla kuivailivat matruusit housujaan. Siis tavallinen näky. Kansia pestiin myöskin. Tullivirkamiehet tulivat laivalle ja hämmästyivät aikalailla nähdessään lastina olevan hollantilaisen tavaran. Heille koetettiin kyllä uskotella, että lastina olevat keltaiset metallipötkyt eivät olleet muuta kuin puhdasta kultaa. Ne ovat täällä myytävänä ja niiden jokaisen paino on – viisi kiloa.
Tullivirkamiehet nauroivat makeasti moiselle "hauskalle pilalle" ja kysyivät:
– No, kuinka kallista se on tuo teidän kultanne,... hä?
– Sitä myydään nyt sattumalta aivan omista hinnoista, – vastasivat apulaiskapteenit.
Sama keskustelu tapahtui kaikilla viidellä laivalla yhtä aikaa.
– Ja mitenkä kallista se sitten on?
– Kaksi ja puoli dollaria – kilo.
– Ettepä te arvioi kultaanne kovin kalliiksi!
– Me myymme halvalla, sillä meillä on – paljon tavaraa, – vastailivat alikapteenit ja imivät piippujaan.
Ja niinpä kirjoittivat tullivirkamiehet kirjoihinsa seuraavaa: "Lastina: Keltaista metallia, jota nimittävät – kullaksi."
Virkamiehet nauroivat uudelleen ja nauroivat pois mennessäänkin. Nauruun ei kuitenkaan ollut mitään syytä.
Kaksi päivää myöhemmin oli kaikissa San Fransiskon aamulehdissä suuret ilmoitukset ja kaduilla olevissa ilmoituspylväissä isoja keltavalkoisia "plakaatteja" ja katukäytävilläkin niitä oli kaikkialla. Kaikissa oli luettavana seuraavaa:
Insinööri Pjotr Garin pitää sodan Kultasaaren
riippumattomuudesta jo päättyneenä. Hän suree myöskin kovasti
niitä uhreja, joita vastustaja on menettänyt. Nyt lähettää
hän hyvinvointinsa todisteeksi ja rauhallisen kaupankäynnin
aloittamiseksi Yhdysvaltain asukkaille viisi laivalastia
puhdasta – rahakultaa. Kulta on viidenkilon kappaleissa ja
maksaa se kaksi ja puoli dollaria kilo. Näitä kultakankeja
on saatavana kaikista tupakka- ja rohdoskaupoista, kaikista
sekatavarakaupoista, samoin sanomalehtimyymälöistä ja kenkien
puhdistajilta, j.n.e. Insinööri Garin pyytää jokaista
vakuuttautumaan tämän kullan puhtaudesta. Sitä on saatavana
edelleenkin rajattomat määrät... Kunnioituksella: Garin.Ymmärrettävästi ei kukaan ihminen ottanut ensin alussa uskoakseen "mokomaakin narrin ilmoituskujetta". Useimmissa liikepaikoissa pistivät isännät heille myytäviksi annetut kultakanget – piiloon. Siitä huolimatta alettiin kaupungilla jälleen yleisesti puhumaan Pjotr Garinista, merirosvosta ja satumaisesta heittiöstä, joka vieläkin yrittää häiritä siivojen ihmisten rauhaa... Iltalehdet vaativat Garinille lynchausta, joukon omankäden kuritusta, siis amerikalaiseen tapaan joukolla hirttämistä taikka polttamista. Kello viiden jälkeen iltapäivällä, kokoontui suuri ihmisjoukko ja lähti satamaan, aikomuksella muka upottaa Garinin kultalastissa olevat viisi laivaa. Tämä upotuspäätös tehtiin kaikella kiireellä pidetyssä joukkoneuvottelussa. Laivojen miehistö piti niinikään hirttää raitiotiepylväisiin. Vain suurella vaivalla saivat poliisit tämän mielettömän yrityksen estetyksi.
Samaan aikaan tekivät satamaviranomaiset tarkan tutkimuksen "kultalaivoilla". Mutta niiden paperit olivat täydessä järjestyksessä. Laivoja ei myöskään voinut millään tavalla pidättää, sillä ne olivat tunnetun hollantilaisen meriliikkeen omaisuutta. Kaikesta huolimatta vaativat viranomaiset kuitenkin kultakankien kauppaa kiellettäväksi, koska se kiihottaa asukkaat levottomiksi. Mutta kukaan virkamieskään ei lopullisesti voinut kauppaa vastustaa, kun hänen omien housujensa taskuun sujahti sattumalta muutamia kultakankeja. Ja kun tavaran väri ja paino olivat kuten ainakin puhtaalla kullalla ja kun kemialliset kokeet osoittivat, että se todellakin oli puhdasta kultaa, ei asialle enää voinut mitään. Kultakauppa jäi sen vuoksi edelleenkin avoimeksi. Sitä ei voinut millään syillä estää eikä lopettaa.
New Yorkin kolmenkymmenenkahden päivälehden toimitukseen ilmestyi vaiteliaita merimiehiä, jokaisella selässään säkillinen puheenalaisia kultakankeja. He sanoivat vain lyhyesti: "Toimitukselle lahjaksi". Miehet olivat "Arizonan" matruuseja. Toimittajat olivat täydessä kapinassa, kaikkien kolmenkymmenenkahden lehden toimituksissa oli yleinen pelottava valitus. Kutsuttiin kultaseppiä. Suunniteltiin veristä kostoa Pierre Garrylle. Mutta merkillistä kyllä, kaikissa kolmessakymmenessäkahdessa toimituksessa hävisivät ne kultakanget – tuntemattomalla tavalla.
San Fransiskossa katukäytäville suorastaan kylvettiin yön aikana kultakankeja. Kello yhdeksän aamulla ilmaantui kaikkien parturiliikkeiden, rohdos- ja tupakkakauppojen ikkunoihin ilmoituksia:... "Täällä myydään rahakultaa kaksi ja puoli dollaria kilo." Asukkaat vapisivat.
Kaikkein pahinta tässä jutussa oli, kun kukaan ei ymmärtänyt minkävuoksi tätä kultaa myytiin kilo juuri kahdella ja puolella dollarilla. Mutta olla tämänlaisessa tapauksessa myymättä, olisi ollut kerrassaan hulluutta... Kaupungissa alkoi mahdoton juokseminen ja syntyi häiriöitä. Monituhatpäinen ihmisjoukko tunkeutui satamaan kultalaivojen luokse ja kirkuivat: kankeja, kankeja,... kankeja! Sittemmin oli jo katukäytävilläkin kultakankeja myytävinä. Sinä päivänä seisahtui kaikki liikenne raitioteillä ja maanalaisilla rautateillä. Kaikissa konttoreissa ja kaupungin virastoissa oli yleinen sekamelska. Sen sijaan, että virkamiehet olisivat pysyneet töissään, juoksivat he nyt tupakkakaupasta toiseen kerjäämässä, että heillekin myytäisiin edes yksi kultakanki. Tavaravarastot ja liikkeet sulkivat huoneustonsa. Myyjät ja myyjättäret hajaantuivat kaikkiin suuntiin kultakankeja etsimään. Rosvot ja murtovarkaat tekivät samaan aikaan varsin onnistuneesti "töitään" kaikkialla kaupungissa.
Sitten levisi huhu, että kultakankeja onkin saatavissa vain rajotettu määrä, eikä yhtään kultalastissa olevaa laivaa enää tulisikaan näiden jälkeen. Kultakanget loppuivat kohta.
Jo kolmantena päivänä heräsi kaikkialla Amerikassa todellinen "kultakuume". Kaikkia länteen viepiä rautateitä myöten virtasi tulvanaan kaikenlaisia onnenonkijoita. Se oli epätoivoinen, levoton, elämässään pettynyt ja äärimmilleen kiihoittunut joukko, todellinen ihmispaljous. Vain tappelemalla sai enään paikkoja junista. Tässä inhimillisten heikkouksien aallokossa oli kaikki järkevyys kokonaan kadonnut.
Myöhästyneenä,... niinkuin aina tavallisesti,... tuli Washingtonista hallituksen määräys: "...Poliisijoukoilla on suljettava tiet niille laivoille, joissa on lastina niin sanottua kultaa. Kapteenit ja miehistöt ovat vangittavat ja laivat takavarikoitavat."
San Fransiskon satamaan oli jo kuitenkin ennättänyt kokoontua valtavan suuret ihmisjoukot onneaan etsimään. He olivat jättäneet ammattinsa ja virkansa ja kaikenlaiset muut puuhailunsa tullakseen hakemaan halpaa kultaa ja odottelivat nyt kultavuoroaan paahtavassa auringon helteessä. Kaupungista olivat kaikki elintarpeet loppuneet ikäänkuin heinäsirkkain hävittäminä. Tavattomat rasitukset ja viimein nälkä, tekivät ihmisjoukot villeiksi. Raivoissaan hyökkäsivät he poliisien kimppuun ja särkivät laivoja saartavan vartioketjun. Aseina käyttivät he revolvereja, puukkoja, kiviä ja nyrkkejä. Useita poliiseja tuli myöskin siinä rytäkässä heitetyksi mereen. Vangitut kapteenit ja miehistöt vapautettiin. Väkijoukot järjestivät itse Garinin kultalaivojen ympärille suojelusvartiot, jotka pitivät yllä kuria ja järjestystä.
Entisten lisäksi tuli vielä kolme suurta höyrylaivaa kultalastissa. Niiden purkaminen alotettiin heti. Laivojen nostokoneet viskelivät laiturille isoja kultakanki-nippuja, niinkuin halkoja. Ihmiset valtasi tavaton kiihko ja silmitön kauhu. He vapisivat jännityksestä, nähdessään semmoiset paljoudet tätä kiiltävää metallia, joka nyt todellakin virui loassa.
Samoina aikoina järjestivät Garinin asiamiehet amerikalaisen ilmoituksien välitysliikkeen salanimellä "Israelevitsch ja Moroson". Liike järjesteli kovapuhujia kaikkiin Amerikan suurempiin kaupunkeihin. Niitä laitettiin väkirikkaimpien katujen varsille. Sitten lauantai-iltana, neljänneksen yli viiden, jolloin työläiset palasivat tehtaista, kauppa-apulaiset ja konttorivirkailijat niinikään työpaikoiltaan koteihinsa, kaikui kovapuhujien välityksellä ympäri Amerikaa voimakas ääni. Se puhui "raakalaisella" korostuksella:
"Amerikalaiset! Teille puhuu insinööri Garin! Sama mies, joka selitettiin suojattomaksi, se sama, jonka nimellä te pelottelette lapsianne. Amerikalaiset! Minä olen tehnyt paljon pahaa, mutta kaikessa siinä on minulla silmieni edessä häilynyt vain yksi päämäärä: Ihmiskunnan onni. Minä omistin itselleni kappaleen maata, joutavan ja alastoman saaren, voidakseni siellä toteuttaa ennen kuulumattoman työn. Minä tunkeuduin maan sisään, aina sen neitseellisen koskemattomiin kultavarastoihin asti. Kolmenkymmenenkahden kilometrin syvyydessä maanpinnan alapuolella, tapasin minä kaivoksessani valtavan kerrostuman elohopeakultaa. Minun arvioni mukaan sisältää se varasto vähintäinkin miljaardin tonnia – kultaa. Amerikalaiset, jokainen yksilö pyrkii tarjoamaan tavaroitaan kaupaksi, mitä kullakin on. Minäkin tarjoan kaupaksi tavaraani,... kultaa. Kaikkialla on sillä sama hinta: kaksi ja puoli dollaria kilo. Siinä kaupassa minä ansaitsen itselleni vain kymmenen centtiä kilolta. Ja sehän on hyvin vaatimaton voitto. Mutta minkätähden minulta kielletään tavarani myynti? Missä on teidän kaupallinen vapautenne? Teidän hallituksenne polkee jalkoihinsa sen paljon huudetun vapauden ja kaupan vapaan kehityksen! Minä olen valmis milloin tahansa maksamaan sotakustannukset. Minä annan valtiolle, liikelaitoksille ja yksityisille henkilöille takaisin ne rahat, jotka 'Arizona' merimatkallaan anasteli laivoista ja pankeista. Minä pyydän vain yhtä: Antakaa minulle vapaus myydä – kultaa. Teidän hallituksenne kieltää sen minulta. Se on myöskin määrännyt laivani takavarikoitaviksi ja miehistöt vangittaviksi. Minä jätän nyt itseni Yhdysvaltain kaikkien kansallisuuksien yhteiseen suojelukseen."
Poliisivoimat hävittivät nämä kovapuhujat kaikkialta amerikalaisten kaupunkien kaduilta – jo seuraavana yönä... Hallitus houkutteli kansaa tulemaan muka järkiinsä seuraavanlaisella julistuksella:
"Jos otaksutaan, että kaikki se on oikein ja totta, mitä pelätty rosvo ja Neuvosto-Venäjältä paennut insinööri Garin tiedottaa ja mitä tähänastinen kokemus hänen puuhistaan opettaa, on kaikkien asetuttava sitä jyrkästi vastustamaan. Kultasaarella oleva kaivos on suljettava ja hävitettävä, se mahdollisuus, että joku yksityinen omistaa ehtymättömät kultavarastot, pitää saada estetyksi. Millä saataisiin työn arvo tulevaisuudessa mitatuksi, mitä merkitseisi elämän onni, jos kultaa kaivetaan maasta niinkuin savea. Vasten tahtoaankin joutuisi ihmiskunta silloin taantumaan takaisin muinaiseen alkuperäiseen villiin elämäänsä. Silloin palautuisi takaisin vaihtokauppa, villit elämän tavat ja sekasorto vallitseisi kaikkialla. Nykyinen talousjärjestelmä tuhoutuisi aivan kokonaan. Teollisuus ja kauppa kuolisivat. Ihmiskunnan ei tarvitseisi enää kehittää henkisiä kykyjään. Suuret kaupungit häviäisivät ja ruoho peittäisi rautatielinjat. Valot sammuisivat elokuvissa ja kansanpuistoissa. Ihmisten pitäisi jälleen alottaa kivikärkisellä keihäällä vallottamaan itselleen välttämättömät elintarpeensa... Ottakaa huomioon: Insinööri Garin on suurin provokaattori,... perkeleen apulainen. Hän on ottanut tehtäväkseen, asettanut päämääräkseen, tuhota meidän dollarimme arvon. Mutta se ei tule hänelle onnistumaan..."
Kuten näkyy oli Yhdysvaltain hallituksella surullinen kuva kultatulvasta ja sen vaikutuksesta. Mutta sellaisia ihmisiä oli hyvin vähän, jotka ottivat uskoakseen hallituksen ruikutusta. Mielettömyys valtasi koko kansan. Samoin kuin San Fransiskossa, lamautui kaikkialla muuallakin julkinen elämä aivan kokonaan. Vain rautateiden junat ja miljoonat autot huristivat länttä kohden. Mitä lähemmäksi ne saapuivat Tyynen valtameren rannikkoa, sitä kalliimmiksi muuttuivat elintarpeet. Ei voinut enää mistään saada niitä varten tarvittavia kuljetusvälineitä. Nälkäiset onnen onkijat tyhjensivät elintarvekaupat jo teiden varsilla. Naula, eli puoli kiloa sianlihaa maksoi jo kokonaisen sata dollaria. San Fransiskon kaduille kuoli ihmisiä nälkään ja janoon. Tavaton auringon helle teki nälkiintyneistä joukottain – hulluja.
Rautateiden risteyksissä ja kiskoilla makasi ruumiita joukottain. Ne olivat saaneet surmansa tunkeillessaan vaunuihin... Vuorien yli johtavilla sivuteillä ja metsissä, laahusteli pieniä joukkoja niitä onnellisia, jotka jo olivat saaneet kultasäkin selkäänsä ja palasivat koteihinsa. Yksin matkalle lähteneet ja jälelle jääneet, joutuivat säännöllisesti joko paikkakuntain vakinaisten asukkaiden, tahi ammattirosvojen ryöstettäviksi ja murhattaviksi. Vähitellen ruvettiin kultakankien omistajia oikein metsästämään. Heitä etsittiin ja ajettiin takaa jo lentokoneillakin.
Viimein päätti Yhdysvaltain hallitus ruveta käyttämään äärimmäisiä toimenpiteitä. Eduskunta teki sotajoukkojen kokoontumislain. Sen mukaan piti jokaisen 17 vuotiaasta 45 ikävuoden vanhoiksi asti olla asevelvollisia ja saapua harjoittelemaan sotaanlähtöä varten. Pakolaisia varten oli sotaoikeus olemassa. Seurauksena tästä hallituksen toimenpiteestä oli, että yksin New Yorkin parisensataa ihmistä ammuttiin. Rautatieasemille ilmaantui aseistettuja sotilasosastoja. Missä he suinkin ennättivät, hyökkäsivät he lähteviin juniin. He ampuivat pelotuslaukauksia ilmaan, mutta kaikesta huolimatta lähtivät junat tupaten täynnä matkalle. Rautatiet kun omisti yksityiset osakeyhtiöt, ottivat he asian myöskin oman edun kannalta ja heille oli edullisempaa olla välittämättä hallituksen kiellosta.
San Fransiskon satamaan saapui vieläkin Garinin lähettämänä viisi laivaa täydessä kultalastissa. Ja ulkoreitille, kaikkien satamalahdella olijain näkyviin, asettui "Arizona" ankkuriin. Siinä se nyt oli "kaikkien merien hirmu" ja suojeli molemmilla hyperboloideillaan kullan purkamista kuormalaivoista.
Tällainen oli tilanne Washingtonin yleisen konferenssipäivän lähetessä. Pörssissä ja kaikkialla osakemarkkinoilla tapahtui tavaton hintojen lasku. Vielä kuukausi aikaisemmin oli Yhdysvaltain hallussa puolet koko maailman kullasta. Maailman vallasta kuului siis puolet Yhdysvalloille. Entäs nyt? Saattoihan sanoa mitä tahansa, mutta todellisuudessa väheni amerikalaisen kullan arvo aivan mitättömiin. Ainoastaan; uskomattoman suurilla ponnistuksilla ja vaivoilla, monenkertaisilla tappioilla ja paljolla veren vuodatuksella voisi ehkä tässä pulassa jollakin tavalla päästä eteenpäin. Mutta sille kirotulle heittiölle, Garinille, voisi pälkähtää äkkiä mieleen, ruveta myymään kultaa yhdellä dollarilla kilo ja – ehkäpä lopulta viidellä centillä kilo. Entäs sitten? Vanhat senaattorit ja eduskuntamiehet kävelivät kauppahallien läpi silmät valkoisina ja katseet jäykkinä. Teollisuus- ja rahakuninkaat kohottelivat olkapäitään, levittelivät yhtenään käsivarsiaan ja kirkuivat: "Tämähän on jo maailman romahdus"... "Tämä on samanlaista, jos ajettaisiin jonkun pyrstötähden kanssa yhteen, jolla pyrstö olisi paljasta sinihappoa."... "Kuka on insinööri Garin", – kyselivät he edelleen... "Mitä hän lopultakin oikein tahtoo?" Tuhota elämän tässä maassa? Niinkö?... Lörpötystä! Tyhmyyttä!... On vain käsittämätöntä mihinkä hän oikeastaan pyrkii. Jos hän haluaa diktaattoriksi? No, ole vain hyvä, jos sinä todellakin olet maailman rikkain mies... Mitä te ajattelette diktaattorista? Jos oletetaan hänen toivovan, että eduskunta ja senaatti vaatisivat tämän alkavan konferenssin asettamaan hänet – keisariksi!... "Niin, se ei todellakaan olisi aivan mahdoton ajatus!"... "Sillä meillähän nousee jo muutenkin tämä kansanvaltainen eduskuntahallitus kurkusta ylös, aivan kuin – margariini"... "Maan ollessa tämänlaisen levottomuuden vallassa, rosvouksien ja sekasorron kuohuessa, olisi amerikalainen keisari täydellisillä diktaattorivaltuuksilla ja komeine henkivartiokaarteineen vain tervetullut"...
Tällaiset ajatukset risteilivät ja askarruttivat Yhdysvaltain suur-kapitalistien mieliä...
Kun sitten tuli yleisesti tiedoksi, että Garin aikoo olla henkilökohtaisesti konferenssissa läsnä, syntyi siitä Washingtonissa uusi liike. Kaikki tahtoivat edes vilaukselta nähdä hänet. Kokoussalissa syntyi hirmuinen tungos. Ihmisiä riippui toisissaan ja toistensa olkapäillä. Jokainen soppi oli täynnä ihmisiä, olkapää olkapäähän likistettynä. Kaikki patsaat ja ikkunain syvennyksetkin olivat täynnä uteliaita... Vihdoin saapui kokouksen johtokunta paikoilleen. Puheenjohtaja avasi suunsa puhuakseen, mutta kaikkien katseet olivat suunnattuna vain yhteen korkeaan, valkoiseen ja kullalla koristettuun oveen. Vihdoin se toki avautui. Sisälle astui pienipäinen, keskikokoinen ja muutenkin sopusuhtainen mies. Hän oli vain tavattoman kalpea. Hänellä oli tumma suippoparta ja tummia silmiä ympäröi tumma varjostus. Yllään hänellä oli vain tavallinen arkipäiväinen puku. Kengät olivat ruskeat ja paksupohjaiset, mutta ei enää mitkään uudet. Kaulassaan hänellä oli musta nauha, solmittu ikäänkuin perhoseksi ja vasemmassa kädessään hänellä oli uudet hansikkaat.
Hän jäi ensin seisomaan ja veti pitkään ilmaa sieraimillaan. Sitten hän äkkiä käänsi kokoukselle selkänsä ja kiipesi kevein askelin puhujalavalle. Päästyään ylös hän oikasi itsensä ja heitti katseensa eteenpäin. Vesipullo tuntui olevan tiellä keskellä pöytää, sillä hän työnsi sen sivummalle pöydän reunalle. Salissa oli niin hiljaista, että kuului selvästi veden loiskahtelu pullossa Garinin sitä liikuttaessa. Sitten hän alotti kuuluvalla äänellä, jossa oli vieras, eli niinkuin kansallisintoilijat nimittivät: "raakalainen korostus":
– Gentlemannit... Minä olen Garin... Minä hankin maailmalle – kultaa...
Kaikki kohottivat itseään yhtenä miehenä ja kiljuivat kuin yhdestä suusta:
– Eläköön mister Garin!... Eläköön diktaattori!
Ja ikkunain takana, ulkona, jossa seisoskeli miljoonaan nouseva ihmispaljous ja jossa myöskin oli aseisiin kutsutun sotaväen kaikkia ikäluokkia, jyrisi:
– Kultakankeja!... Kultakankeja!... Kultakankeja!...
LXIX.
"Arizona" palasi vast'ikään länsimaiselta matkataan Kultasaaren satamaan. Jansen esitti madame Lamollelle matkaselostustaan. Zoe lojui vielä vuoteellaan monien hepenepatjojen välissä. Hänellä oli nyt se "pieni vastaanotto". Puolihämärässä makuuluoneessa oli voimakas kukkain tuoksu. Sitä tulvi sisälle ikkunan alla olevasta puutarhasta. Zoen oikea käsi oli ojennettuna kamarineitoselle, joka parhaillaan kiillotti hänen sormiensa kynsiä. Vasemmassa kädessä oli hänellä peili, johonka hän puhellessaan katseli alituiseen:
– Mutta, rakas ystävä,... hän kadottaa kokonaan ymmärryksensä, se Garin, – sanoi Zoe Jansenille, kuultuaan tämän matkakertomuksen... Hän menettää kullalta arvon... Haluaa ruveta kerjäläisten diktaattoriksi...
Jansen istui kullatulla tuolilla madame Lamollen sängyn vieressä ja ihmetteli salaisesti sitä komeutta, joka oli niin lyhyessä ajassa tänne hankittu... Hän vastasi lakki polvellaan:
– Garin pyyti tavatessamme kertomaan teille terveisensä, madame Lamolle. Hän sanoi, että hän ei poikkea askeltakaan ennen viitotetulta polulta, hän ei poikkea ohjelmastaan. Sillä, kun hän sai kultamarkkinoilla lamaannuksen, voitti hän koko taistelun. Kapitalistit ojensivat häntä kohden aseensa. Hän voitti. Ja ensi viikolla valitsee senaatti hänet diktaattoriksi. Sitten hän kohottaa kullan hinnan taasen entiselleen.
– Millä tavalla?... Sitä minä en ymmärrä!
– Hän järjestää kullan vienti- ja tuontikiellon. Maahan ei saa tuoda, eikä maasta viedä kultaa. Jo yhden kuukauden kuluessa tulee kullalla olemaan entinen hintansa. Sitä ei ole vielä niin paljoa myyty halvalla hinnalla, kun mitä puhutaan.
– Ja entäs kultakaivos?
– Kultakaivos hävitetään!
Madame Lamolle antoi peilin pudota ja veti oikean kätensä pois kamarineitoselta. Hän alkoi tupakoimaan ja veti otsansa poimuille:
– Se on minulle täydellisesti käsittämätöntä!
Jansen vastasi:
– Kun te vedätte otsanne ryppyyn, puristuu minulla sydän kokoon. Kokonaiseen kuukauteen en minä ole saanut teitä nähdä. Puuhailkoon Garin politiikkansa kanssa. Minä olen antanut määräyksen, että "Arizona" on uudelleen laitettava kuntoon. Minä haluan vielä kerran niin mielelläni olla teidän kanssanne yhdessä komentosillalla, madame Lamolle!
Zoe nauroi ja ojensi kätensä, jota Jansen suuteli. Sitten Zoe jatkoi:
– Jääkö minun hovini hoitoon, minun unelmilleni ja minun mielikuvilleni – kultaa riittämiin asti?
– Garin pyytää teidän tekemään jonkinlaisen kustannusarvion. Tulee hyväksyttäväksi laki, joka määrää teidän käytettäväksenne niin paljon kultaa kuin ikinä tarvitsette ja haluatte.
– Minä tarvitsen oikein paljon, – sanoi Zoe päätään puistellen... Kuukauden kuluessa tulee jo minun hoviseurueeni. Tulee taiteilija Dschagiljow, tulee ooppera ja maalareja. Lokakuulla alotetaan juhlain vietto. Sitten minä alan rakennuttamaan. Työläissiirtolan, työpajojen ja kaivoksen sekä tavaravarastojen, kaikkien näiden köyhän näköisten sijalle pitää nousta ihmettelyn arvoisia rakennuksia. Ne pitää näkyä monen peninkulman päähän. Tämän palatsin minä jätän kasarmiksi. Kallioluodot ja hiekkasärkät yhdistetään silloilla saareen. Sinne luodoille rakennetaan pelihuviloita, rantakylpylöitä ja satamapaikkoja lentokoneille...
– Garin painosti erikoisesti, että on aivan samantekevää, kuinka paljon rahoja te tarvitsette. Tärkeintä on vain kullan rajottaminen. Katsokaahan, madame Lamolle, kulta menettää muuten – ihmishien hajun...
– Nyt minä jo ymmärrän, Jansen!...
LXX.
Tarkastettiin Kultasaaren Vallankumouskomitean (Valkom) laatimasta kehotusjulistuksesta ensimäinen luonnos. Schelga kirjoitti sen heinäkuun kahdeksannentoista päivän edellisenä yönä. Tämä vallankumouskehoitus oli seuraavan sisältöinen:
"Työläiset kaikkialla maailmassa! Teille on kaikille jo tunnettua sen sekasortoisen kauhun laajuus ja seuraukset, joiden alaisena Amerikan Yhdysvaltain kapitalistit ovat eläneet sen jälkeen, kun insinööri Garinin laivat saapuivat kultalastissa sikäläiseen satamaan. Kapitalismi horjuu, kun sen työnarvon mitta,... kulta, on vaarassa muuttua tavallisen tomun, eli tavallisen rakennusaineen arvoiseksi. Ei ole ollut ennakolta aikaa, eikä mahdollisuutta, muuttaa tätä vanhaa ja valtavan mutkikasta talousjärjestelmää uusien arvojen varaan ja uudelleen häiritsemättä kulkemaan. Nyt ovat kapitalistit tulleet Garinin kanssa yksimielisiksi: Senaatti valitsi hänet kaikkivaltiaaksi diktaattoriksi. Sen vuoksi antaa hän nyt työnarvon mitan,... kullan jäädä entiseen asemaansa. On nimittäin hyväksytty laki, jonka mukaan kullan tuotanto rajotetaan kymmeneen miljoonaan puutaan. (Puuta on 16 kiloa). Kultasaaren kaivos täytetään hiekalla ja tuhotaan. Jokainen kullan tuotantoyritys, missä se sitten pantaneekaan alulle, rangaistaan – kuolemalla. Ymmärrettävästi tulee se kymmenen miljoonaa kultapuutaa yksistään Garinin käytettäväksi. Hän kunnioittaa nyt niiden kapitalistien tahtoa, jotka häntä tukevat."
"Kultasaaren vallankumouskomitea tiedottaa kaikille alueella oleville työläisille, että kaivos ja samoin hyperboloidit otetaan kahdeksannentoista ja yhdeksännentoista päivän välisenä yönä työläisten omiin käsiin. Se tehtävä on suoritettava väkivaltaisen hyökkäyksen avulla. Kultavarastot, joita täällä on miljaardeja puutia, lankeaa itsestään työläisten omaisuudeksi. Mutta kulta ei enää tule olemaan työn arvon mittana, jonka muutoksen ilmoitamme tällä julistuksella. Tästälähtien on kulta vain halpa yksivärinen metalli. Me näemme kyllä, minkä säikähdyksen ja kauhun tämänlainen äkkinäinen muutos saa aikaan. Mutta me asetamme sitä tarmokkaammin ja nopeammin sijalle kaikkialla maailmassa käytettäväksi uuden työn arvon mitan. Se tulee olemaan keskimääräinen työtunti. Maailman ammattiliittojen keskusneuvosto määrää lähemmin perusarvon tälle uudelle työnarvon mitalle. Työtunnin jakamisen ja kokoamisen, eli varastoimisen, oikeus on ainoastaan kansainvälisellä ammattiliitolla."
"Kapitalismi tulee puolustautumaan. Me näemme edessämme ankaran ja verisen taistelun. Senpä vuoksi, mitä pikemmin me teemme hyökkäyksen, sitä lähempänä on meidän voittomme."
LXXI.
Kun tämä kehotusluonnos saatiin puhtaaksi kirjoitetuksi, luettiin se Vallankumouskomitean kaikille kuudelle jäsenelle Schelgan pienessä asunnossa yksinäisen merilahdelman rannalla.
– Ja nyt, toverit, tulee kaikkein tärkein, – sanoi Schelga... Taistelu!
Kaartin kasarmi oli saaren koillisella kulmalla, palatsista vähän matkan päässä oikealle. Se aika oli jo ohitse, jolloin nämät kelta-valkoiset vaieten ja valppaina astuskelivat kallioiden välissä taikka piikkilanka-aituuksien edessä meluisina ja kiihkoisina työtunteina. Nyt oli kaivostyöt jo lopetettu. Saarelle oli palannut syvä rauha ja pyhä hiljaisuus. Viikottain tuli satamaan vain yksi ainoa laiva, tuoden elintarpeita. Madame Lamollen rakennusyrityksiä ei oltu vielä aloitettu. Saarella levättiin kiireellisen toiminta- ja työkauden jälkeen. Aina pehmeän tuuheat ja smaragdinvihreät nurmikot komeankirjavine kukkaisistutuksineen, samoin kuin kaikki muukin elollinen, henkivät saarella vain onnellista elämää. Kuivuus ei kiusannut, eikä auringon hehkukaan ollut rasittavan helteinen.
Kuudesta tuhannesta työmiehestä oli jälelle jäänyt vain kuusisataa. Ne poismenneet jättivät saaren kullalla kuormitettuina. Tyhjiksi jääneissä työläisten asunnoissa vihelteli nyt tuuli. Huvipuisto ja seurustelutalot olivat suljetut. Tytöt jättivät myöskin saaren kaulaansa myöten kullassa.
Luonnollisesti ei kaartilaisilla ollut tässä rauhallisessa pyhätössä enää mitään tekemistä. Useimmat heistä jo ikävöivät suurkaupunkeihin, ikävöivät niiden meluavia yökahviloita ja iloisia naisia. He alkoivat pyytämään – lomia. Joutilaisuudessa alkoi kasvamaan tyytymättömyys ja riitaisuudet tulivat yleisiksi. Kasarmissa raivosi hurja uhkapeli kaikissa muodoissaan. Häviöt maksettiin erinimisillä seteleillä, sillä kullalla ei ollut mitään arvoa. Sitähän oli kasarmin seinuksella pinottain, niinkuin halkoja. Sitä oli niin paljon, että se inhotti. Siellä pelattiin rakastajattarista, aseista, käytetyistä piipuista, konjakkipulloista ja välillä myöskin – yksi, kaksi ja kolme, joka tarkotti: – "iske minua päin kuonoa". Iltasin olivat kasarmissa kaikki – tukkihumalassa. Kaartin pataljoonan komendantti, kenraali Supotin, ei voinut enää säilyttää kuria joukossaan. Kaartilaiset olivat kokonaan unohtaneet säädyllisyyden ja hyvät tavat.
Heinäkuun yhdeksäntenätoista päivänä kello 3 aamulla, ilmestyi Schelga viiden kookkaan ja nuoren kaivostyöläisen kanssa kaartin päävahtiin ja vangitsi siellä molemmat juopuneet sotilaat, joiden piti olla asevaraston edustalla vartiossa. Sieltä jaettiin heti sata kivääriä työläisille. He lähestyivät jakopaikkaa merkkilyhdyltä toiselle ja kallioiden suojassa piilotellen. Sitten he kulkivat ryömimällä sen aukeaman yli, jossa oli ikuisen radiumlampun korkea kannatusjalus.
Viisikymmentä miestä asettui kiväärien kanssa vartioon kaksikerroksisen kasarmirakennuksen ikkunain taakse. Toisten kanssa tunki Schelga pääkäytävästä sisälle. Hälinästä heränneenä tuli ensimäisenä esille kenraali Subotin alushoususillaan. Huomattuaan mistä nyt on kysymys, sävähti hän tulipunaiseksi kasvoiltaan ja horjui. Hänet lyötiin kuoliaaksi kiväärinperällä. Ulkoa kuului laukauksien pamahtelu ja särkyvien ikkunalasien helinä. Kaartilaiset asettuivat portaiden ylimmälle aukealle ja alkoivat ampumaan revolvereilla. Mutta he olivat kaikki vielä juovuksissa ja säikähdyksissään. Sitäpaitsi he olivat myöskin liiaksi yhteen tunkeutuneina voidakseen kunnolla ampua. Kolmella yhteislaukauksella putoili heitä runsaasti joko vertavuotavina ruumiina taikka puolikuolleina portaita myöten alas. Schelga huuti toisille komennuksia korpiäänellään ja hyökkäsi ensimäisenä pää kumarassa ylös portaille.
Lyhyen käsikähmän jälkeen antautuivat kaartin jätteet vangiksi. Pari heistä syöksyi ikkunasta pää edellä vuoren rinnettä alas syvyyteen. Tuntui kuitenkin siltä, niinkuin he olisivat jo aikaisemmin valmistaneet itsensä semmoisen hypyn varalta. Kun sitten vangitut kaartilaiset kysyivät:, mitä heidän kanssaan aiotaan tehdä, vastasi eräs Vallankumouskomitean jäsen, se nuorukainen, jolla oli kauniit naakan silmät:
– Me annamme teille niin paljon kultaa, kun teistä; kukin kykenee ottamaan mukaansa. Sitten teidät ajetaan laivalle ja saatte mennä mihinkä ikinä haluatte...
LXXII.
Jansen hypähti vuoteeltaan. Hänen ikkunansa takana kuului laukauksia ja huutoja. Pukeuduttuaan kiireesti, juoksi hän revolveri kädessään siihen palatsin osaan, jossa oli madame Lamollen huoneusto. Mutta hän ei enää ollutkaan makuuhuoneessaan. Ensimäkien kamarityttö, eräs ranskatar, seisoi sänkyverhon takana seinää vasten ja itki äänekkäästi, hampaat kalisten:
– Me olemme hävinneet, herra Jansen. Minä sanoin jo usein madame Lamollelle, että ei näin suuri rikkaus voi mitenkään mennä rankaisematta.
– Missä on madame Lamolle? – kiljui Jansen.
– Madame otti ison tornin avaimen ja lähti juoksemaan sinne maanalaista käytävää myöten.
Jansen kiiti portaita alas, hypäten kymmenen astuinta kerrallaan. Maanalaisen käytävän ovi oli auki. Hän juoksi edelleen kapeaa kellarikäytävää myöten, jota myöskin valaisivat radiumloistopallot. Sieltä hän löysi madame Lamollen nenäliinan maahan pudonneena. Silloin hän pysähtyi hetkiseksi juoksustaan ja pusersi nenäliinaa huulillaan. Tornin jaluskerrokseen johtava ovi oli niinikään avoinna. Siellä oli myöskin käytävä tornin sähköllä käypään nostolaitteeseen, jolla pääsi huippuun kohoamaan. Sekin ovi oli auki. Eikä kapeassa kellarikäytävässä näkynyt ketään.
Jansen kiirehti takaisin ja syöksyi Garinin työhuoneeseen. Sielläkään ei ollut ketään. Sitten hän hyökkäsi ikkunaan ja siitä katsoessaan huomasi hän madame Lamollen istumassa tornin kivijalan seinustalla. Jansen tunsi madame Lamollen isosta indialaisesta huivista, jonka hän oli heittänyt paitansa yli lisävaatteeksi. Pää kenossa katseli hän siinä istuessaan tornin reijitettyä huippua.
Jansen kiirehti hänen luokseen.
– Tornin nostokone, hissi, ei toimi. Me olemme hävinneet, – sanoi madame Lamolle tylsällä äänellä Jansenille... Mitä on tapahtunut? Minkätähden on tornin nostolaite rikottu?... Tuolla ylhäällä on joku! Katsokaahan nyt!... Siellä on joku!
– Hei hei, – kaikui tornin huippukatoksen alta kirkas ääni... Toveri Schelga, minä olen Gusjev! Minä kiipesin tänne ylös! Nyt on kaikki kunnossa.
Zoe kuiskasi:
– Nyt "Arizonaan" niin sukkelasti kuin suinkin mahdollista!
Zoe juoksi kivien välissä minkä jaksoi meren rantaa kohden. Hän jätätti Jansenin hyvän matkaa jälelle. Hän näki vain mitenkä tuuli sieppasi madame Lamollen harteilta kevyen indialaisen huivin. Hän tarttui kallion seinämään kiinni, korjatakseen olkapäilleen tuulessa lepattavaa huiviaan. Nähtävästi valkoinen huivi paljasti heidän molempien pakoyrityksen. Palatsista juoksi muutamia tummia varjoja katkasemaan heidän rantaan pääsyään. Välähteli ja kaikui laukauksia. Madame Lamolle vaipui polvilleen maahan, levitti sitten kätensä ja kaatui kyljelleen kosteaan hiekkaan.
Jansen nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi rantaa pitkin, laskien sitten hiekalle. Siinä lepäsi Zoen ruumis, missä merihohteen siniset pisarat särkyivät ja kuolivat.
Siitä Jansen kantoi vainajan satamaan. Häntä ei pidättänyt kukaan. Ja vielä samana yönä purjehti hän pienellä purjeveneellä yksinään merelle, vieden madame Lamollen ruumiin mukanaan. Hän kääri sen hellästi purjekankaaseen, että eivät meren aallot pääsisi kastelemaan. Niin lähti kapteeni Jansen viimeiselle merimatkalleen.
Kun Washingtonissa levisi tieto, että Vallankumouskomitea oli vallannut Kultasaaren, tunki kiukkuinen ihmisjoukko diktaattorin valkoiseen palatsiin repiäkseen Pierre Garryn, mutta häntä ei löytynyt mistään. Hän oli hävinnyt jäljettömiin.
Näin päättyi insinööri Garinin harvinainen ja erinomainen seikkailu.
Loppu.