[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f873XbviQpQhrd2yjzJd_x6Hg0E_3gRO4r85iPjjwahY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2074,"Kuoleman säteen salaisuus","Tolstoi, Aleksei Konstantinovitsh",1817,1875,"2074-tolstoi-aleksei-konstantinovitsh-kuoleman-sateen-salaisuus","2074__Tolstoi_Aleksei_Konstantinovitsh__Kuoleman_säteen_salaisuus",null,"romaani",[],[],"fi",1927,1928,83498,568254,true,[],[],[],"Insinööri Garin keksii tuhoisan hyperboloidin, voimakkaan polttokoneen, ja tavoittelee sen avulla maailmanherruutta. Tieteisromaani seuraa keksinnön ympärille kietoutuvaa kansainvälistä vehkeilyä, jossa vastakkain ovat amerikkalaiset miljardöörit, venäläiset pakolaiset ja Neuvosto-Venäjää puolustavat kommunistit.","Aleksei Tolstoin 'Kuoleman säteen salaisuus' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2074. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KUOLEMAN SÄTEEN SALAISUUS\n\nKirj.\n\nAleksei Tolstoi\n\n\nSaksan kielestä suomentanut\n\nKaarlo Luoto\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nTyöväenjärjestöjen Tiedonantaja,\n1928.\n\n\n\n\n\n\nKuoleman säteen salaisuus\n\nPäähenkilöt:\n\nINSINÖÖRI GARIN, hyperboloidin, voimakkaan polttokoneen keksijä.\n\nROLLING, amerikkalainen miljardööri, \"maailman kemian kuningas.\"\n\nZOE MONTROSE, venäläinen pakolaissiirtolainen, nimitetty \"Pariisin\nkauniimmaksi naiseksi\".\n\nSCHELGA, kommunistinen nuorisoliittolainen, valmis Neuvosto-Venäjän\npuolesta elämään ja kuolemaan.\n\nTARASCHKIN, Schelgan ystävä.\n\nSEMJONOV, venäläinen pakolaissiirtolainen ja Rollingin kätyri.\n\nTIKLINSKY, eräs suuresta vastavallankumouksellisesta joukosta.\n\nLENOIR, harvinainen kaksoisolento.\n\nIVAN, siperialainen kulkuripoikanen, jonka selästä paljastui eräs\nsalaisuus.\n\nMANZEV, Siperiaan hävinnyt Garinin ystävä.\n\nGASTON, pariisilainen apachi, huligaani, liikanimellä \"Ankannenä.\"\n\nJANSEN, huvipursi \"Arizonan\" kapteeni, Rollingin palveluksessa.\n\nCZERMAK, Garinin apulaisinsinööri.\n\nTyöläisiä kaikista kansallisuuksista, amerikkalaisia rahamiehiä ja\nsellaisia, jotka niiksi aikovat tulla, venäläisiä työläisurheilijoita,\nvalkoisia upseereja, pakolaissiirtolaisia, pariisilaisia huligaaneja,\nitalialaisia merimiehiä ja paljon muita merkillisiä henkilöitä.\n\nTapahtumapaikka on maailma, jonka tehdaskonttoreissa ja\nsiirtolaiskapakoissa alituiseen suunnitellaan sotaa Neuvosto-Venäjää\nvastaan -- sekä maailma, jossa työläiset valmistautuvat\npuolustustaisteluun.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN KIRJA.\n\nHiilikartiot.\n\n\n\n\nI.\n\n\nHotelli Majesticin holvattu, valtavan tilava ja upea eteishalli, joka\nmuistutti goottilaistyyliin rakennettua tuomiokirkkoa, kullattuine\nhuonekaluineen, lattia paksuilla matoilla verhottu, oli näin aamiaisen\naikaan, neljänneksen yli kahden jälkeen puolenpäivän, kerrassaan tyhjä\nyleisöstä.\n\nOvenvartijan paikalla, kristallilasisen kierto-oven pielessä oli\nvain palveluspoika, joka siinä komeili sadallakahdellakymmenellä\nkultanapilla koristetulla sinisellä nutullaan.\n\nAika ajoin käänsi hän katseensa pronssiseen seinävuoraukseen, jonka\nläpi oli maanalaisen putkipostin reikä ja josta kolahtaen tulla sujahti\nkranaatin muotoinen juoksuhylsy. Hän avasi sen ja asetti siinä olleen\nsinisen, lujasti yhteen kierretyn kirjekuoren avoimessa seinäkaapissa\nolevaan aakkosellisesti järjestettyyn osastoon. Sen tehtyään hän\nsieppasi puhelintorven ja virkkoi automaattisesti: \"Ja, herra... Ei,\nherra... Heti, herra.\" Sitte hyökkäsi hän luukulle sulkien sen sisällä\npuhelimen ja avaten samassa jättiläismäisen suuren kirjan merkiten\nsiihen numeron ja nimen. Tämä erinomainen ja ihmeteltävä poika liikkui\ntavalliselle eläjälle kerrassaan käsittämättömällä nopeudella.\n\nKaukana, toisessa päässä eteishallia, toisen kristallisen kierto-oven\nedessä seisoi ovenvartija, sisäänkäytävän \"valtijas\", sileäleukaiseksi\najeltu vanhus, kaksi metriä pitkä ja muistuttaen olennollaan\nrappeutunutta oopperalaulajaa. Silkkisukat verhosivat hänen pohkeitaan\nja litteät jalkansa oli hän pujottanut metallisolkisiin kiiltokenkiin.\nHän oli puettu moitteettoman aistikkaaseen hännystakkiin ja hänen\nkaulassaan riippui raskas ketju.\n\nReumatismiset kädet selän takana ristissä katseli hän peililasisen\nseinän läpi talvipuutarhaan. Hotellin vieraat aterioivat siellä\nparhaillaan kukkivien mandelipuuoksain alla lumivalkoiseksi katetuissa\npöydissä, joita vihreät palmupuulehvät ympäröivät.\n\nNaiset ovat kauniita -- sitä vastaan ei voi väittää. Nuoremmat\nheistä näyttivät olevan haltioituneen innostuneita hajallaan\nleuhkavista, silkille välkehtivistä ja hyvätuoksuisista hiuksistaan,\nsuunsa tuoreudesta, hipiästään ja silmistään, jotka toisilla\nolivat anglosaksilaisen siniset, toisilla etelä-ameriikkalaisen\nmustat ja toisilla kredliiniin vivahtavat ja ranskalaiseen tapaan\n\"naurahtelevat\". Vanhemmat naiset näyttivät koettavan peittää\nkauneutensa lakastumista erinomaisen komeasti pyntättyjen pukujensa\nhuomiotaherättävällä loistolla. Siinä ymmärtävätkin pariisilaiset\nräätälit olla mestarillisen eteviä.\n\nNaisten kohdalta on asia paikallaan ja oikein. Mutta ruokasalissa\nistuvista herroista ei vanha ovenvartija voinut sanoa samaa. Mistä\nhiton romuläjästä nämä rasvottuneet, lyhyet, mutta hienosti puetut\nnylkyrit ovat näin sodan jälkeen esiin ryömineet? Niin mistä,\nkarvottuneet sormet sormuksilla lastattuina, tulehtuneine poskineen,\njoista hyvästi näki, mitenkä vaikeata niiden on olla parturin veitsen\nalaisena. Ne miekkoset juovat meluten aikaisesta aamusta seuraavaan\naikaiseen aamuun kuohuvia viinejään. Pääasiallisesti ovat he meren yli\ntänne Ameriikasta ryömien tulleet -- tuosta kirotusta maasta, jossa\npolvia myöten kahlataan kullassa, jossa ollaan siinä luulossa, että\ntämä vanha ja kunnollinen maailma on muutamilla paperilapuilla tyhjäksi\nostettavissa niinkuin huutokaupassa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nHotellin portaiden eteen ajoi äänettömästi pitkä loistoauto.\nSisäänkäytävän \"valtijas\" kiirehti kierto-ovelle kaulassaan riippuvien\nketjujen kilistessä. Ensimäisenä astui sisälle matalakasvuinen, röyhkeä\nmies, kädet housuntaskuissa. Hänellä oli yllään musta viitta, päässään\nkova hattu syvään otsalle painettuna. Parta peitti hänellä melkein\nkoko posket, ylettyen silmiin asti. Hänellä oli tohisevat sieraimet ja\nlihava nenä.\n\nHän jäi seisomaan keskelle hallia, odottaen naisseuralaistaan,\njolla oli autonajajalle jotakin sanomista. Ovenvartija tunsi tämän\njälessä tulijan aivan hyvästi. Hänhän oli Zoe Montrose, yksi Pariisin\naistikkaammista naisista -- josta porvarillinen sanomalehdistö,\nottaessaan hänet puheeksi, mainitsi aina: \"Pariisin kauniimmat\nlanteet...\"\n\nHänen yllään oli valkoinen verkapuku, jonka hihat olivat kyynäspäihin\nasti koristettu pitkäkarvaisella, mustalla apinannahalla. Päässään oli\nhänellä aivan koristamaton pieni huopahattu, ollen Maitre Colleaun\nmestariluomus. Tämä kuuluisa hattutehtailija oli sitoutunut 30,000\nfrangin korvauksesta olemaan valmistamatta toista samanlaista hattua.\n\nZoe Montrose oli oikein kaunis, -- hoikka ja hyväkasvuinen, kaula oli\nkapea, nenä nykerö, suu oli vain hiukan iso. Hänen harmaat silmänsä\ntekivät kylmän, mutta intohimoisen vaikutuksen.\n\nHän läheni sitä kovahattuista miestä:\n\n-- Emmekö söisi päivällistä, Rolling? Minulla on nälkä. Semjonov voi\nodottaa!\n\n-- Ei, vastasi puhuteltu, yhtä terävästi kuin lyhyesti, -- minä tahdon\nhänen kanssaan keskustella vielä ennen päivällistä.\n\nZoe naurahti ja nytkäytti olkapäitään. Rolling, joka oli päättänyt\nsiinä paikallaan seisten odottaa Semjonovia, jäi seisomaan ja\nodottamaan. Sivulla olevan sisäänkäytävän eteen, jonka vierellä\npalveluspoika työskenteli yli-inhimillisellä kätevyydellä, tulla\ntupsahti vuokra-auto ja kierto-ovesta tuli juosten heti sisälle nuori\nmies, yllään pitkälti auki oleva, liehuvan väljä viitta, kädessään\nkeppi ja päässään pehmeä hattu. Hänen kesänkirjavainen muotonsa oli\nkovasti kiihtyneen jännittynyt ja vaaleat viikset näyttivät olevan\nikäänkuin liimatut poskiin. Punertavia silmäripsiään siristellen\njuoksi hän suoraan Rollingin luokse, nähtävästi aikomuksella oikein\nkättelemällä häntä tervehtiä. Mutta Rolling sanoi tulijalle, itseään\nliikauttamatta ja käsiään housuntaskuista ottamatta:\n\n-- Te olette neljännestunnin myöhästynyt, Semjonov.\n\n-- Pidättivät minua niin kauan... Pyydän moninkertaisesti anteeksi...\nJa se tapahtui sittenkin tämän meidän tärkeän asiamme vuoksi...\nJaha -- hyvää päivää, neiti Montrose. Antakaa anteeksi, mutta minä\nolen kerrassaan hengästynyt... Kaikki on järjestyksessä -- he ovat\nsuostuneet... He voivat jo huomisaamuna matkustaa Varsovaan...\n\n-- Jos te huudatte herkeän minä teitä kuuntelemasta, sanoi Rolling.\n\n-- Antakaa anteeksi -- minä puhun kuiskaamalla. Varsovassa tulee\nolemaan kaikki valmiina, passit, asiakirjat, leimasimet sekä muut\ntarvittavat... Huhtikuun ensimäisenä päivänä voivat he jo kulkea rajan\nyli.\n\n-- Hyvä, virkkoi Rolling. Nyt minä lähden neiti Montrosen kanssa\nsyömään päivällistä. Ajakaa te niiden kyseenalaisten herrojen luokse\nja selittäkää heille, että minä haluan heidät nähdä tänään jälkeen\nkello neljän. Varottakaa myöskin, että jos minä havaitsen heidät\nkerskailijoiksi ja pettureiksi, jätän minä heidät poliisin käsiin. Muut\nlähemmät ohjeet ilmoitan minä teille tuntia ennen matkalle lähtöä.\n\nRolling viittasi Semjonoville vain silmäripsiään liikauttamalla. Sitte\nhän kääntyi ja kulki puoli askelta Zoe Montrosen edellä ruokasaliin.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nVarhaisella aamutunnilla pysähtyi kaksisoutuinen vene lähellä\nsoutuklubin sijoituspaikkaa.\n\nKaksi miestä nousi veneestä ja siinä rannikolla sukeutui heidän kesken\nlyhyt keskustelu. Oikeastaan heistä puhui vain toinen -- terävästi ja\nkäskevästi, toisen katsellessa hiljaiseen, tummaan jokeen, jossa vesi\noli tällä hetkellä kokolailla korkealla.\n\nKrestovo-saaren paljaiden puulatvain takaa kohosi hiljalleen keväinen\naamurusko yön tummasta sinestä. Luonnosta ei ollut kuultavana\nminkäänlaista loisketta eikä henkäystäkään.\n\nMolemmat kumartuivat veneen yli ja sytyttivät tulitikun, jonka loiste\nvalaisi heidän kasvonsa. Sitten se heistä, joka keskustelun aikana oli\nvaiti, otti veneestä eräänlaisen käärön ja hävisi sen kanssa metsään.\nJälelle jäänyt hyppäsi veneeseen, työnsi sivulta ulos airot, jotka\nhankaimissaan narisivat ja souti tiehensä. Etenevän miehen varjokuva\nleikkasi aamuruskon valaiseman virtajuovan ja hävisi vastakkaisen\nrannan varjostoon. Veneen pysähdyspaikalta kuului heikko laineen loiske.\n\nUrheiluseura Spartakuksen jäsen Taraschkin, nelihankaisen kilpaveneen\nohjaaja, oli tänä yönä klubilla vahtivuorollaan. Ajattelematta nauttia\nnuoruudestaan ja keväästä, nopeasti ohi virtaavista elämän hetkistä,\nvälittämättä ajatella nukkumista, istui Taraschkin käsivarret polvien\nympärille kierrettyinä, kumartuneena yli venevalkaman uinuvan veden.\n\nNiitä on kyllä asioita, joita pitää näin hiljaisena yönä ajatella.\nKahtena kesänä perättäin ovat nuo kirotut moskovalaiset, joilla tuskin\non nenässään hajuakaan oikein kunnollisesta vedestä, jotka yhdessä\nsammakkojen kanssa harjoittelevat soutua niissä moskovalaisissa\nlätäköissään, lyöneet kilpailuissa Leningradin soutuklubin sekä\nyksi-, neljä-, että kahdeksanhankaisilla veneillä. Se on kerrassaan\nloukkaavaa. Ja se mahdottomuus on kuitenkin täytynyt elää ja kärsiä.\n\nMutta jokainen urheilumies tietää kuitenkin, että tie voittoihin\nkäy häviöiden kautta. Tämä tietoisuus ja ehkä myöskin kohoavan\nkevätaamun kiihoittava vaikutus voimakkaalla ruohon ja märän puun\ntuoksullaan kannustivat Taraschkinin henkistä olemusta, joka muutenkin\njo jännityksellä oli kiintynyt harjoituksiin kesäkuulla pidettävien\nkilpailujen varalta.\n\nSiinä venevalkamassa istuessaan näki hän, mitenkä kaksihankainen vene\ntyönnettiin rannasta irti ja eteni tiehensä. Taraschkin pidättäytyi\ntavallisesti hyvin välinpitämättömänä jokapäiväisen elämän ilmauksille.\nTässäkin näkemässään tapauksessa oli hänelle yksi ainoa seikka\nmerkillepantavan kummallinen: ne molemmat, jotka tuolla rannalla\nseisoivat, olivat toistensa kanssa niin yhdennäköiset kuin airo saman\nveneen toisen airon kanssa. Molemmat olivat saman kokoiset, molemmilla\noli samanlainen väljä viitta ja kummallakin tumma suippoparta.\nTaraschkin voi aivan hyvin huomata heidän kasvonsa, silloin kun he\nkumartuivat veneeseen ja sytyttivät tulitikun.\n\nMutta tasavallassahan ei ole vielä ketään kielletty yönaikana vesillä\ntaikka maalla kaksoisolentonsa kanssa kuljeksimasta. Mahdollisesti\nolisi Taraschkin nämä huomionsa näistä kahdesta henkilöstä tummine\npiikkipartoineen kerrassaan unohtanut, ellei olisi sattunut eräs toinen\nmerkillinen elämys. Se tapahtui soutuklubin läheisyydessä olevassa\nkoivikkometsässä sijaitsevassa, puolilahoneessa ja autiossa maatalossa,\njonka ikkunatkin olivat luukuilla suljettu.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTaraschkin oikoi jäseniään, tirkisteli vasten aurinkoa ja meni\nklubihuoneustolle lastuja keräämään. Kello oli jo tulossa kuusi.\n\nVasilji Vitaljevits Schelga tuli klubille. Portti narahti hänen\njälkeensä ja kun hän ensin kuljetti vierellään polkupyöränsä pois\npitkin kosteaa ruohokäytävää tuli hän Taraschkinin luokse.\n\nSchelga oli joka tapauksessa oikea urheilija, lihaksikas, nopea\nliikkeinen, keskikokoinen ja jänteväkaulainen. Hänellä oli varma\nkatsanto, sekä vakava ja varovainen luonne. Varsinaiseksi työkseen hän\ntoimi rikosasiain osastolla etsivänä poliisina. Urheilua hän harrasti\nsaadakseen siitä työssään tarvittavaa kestävyyttä. Ja erikoisesti hän\npiti siihen tarkotukseen sopivana soutua, siinä kun ponnistelu kehitti\nsamalla tavalla kaikkia lihaksia ja ruumis sai sopusuhtaisesi ilmaa ja\naurinkoa.\n\n-- No, mitä kuuluu, toveri Taraschkin? Toivottavasti tullaan\nkymmenentenä päivänä vetämään tankoon meidän lippu. Joko on kaikki\nkunnossa? kysyi Schelga, samalla kun asetti polkupyöränsä ulkoportaita\nvasten. -- Minä tulin tänne vähän auttamaan. Katsohan nyt, mitenkä\npaljo täällä on likaa joka puolalla. Minkätähden ne teidän pojat eivät\nsitä huomaa?\n\nHän riisui puseronsa pois ja samalla kun edelleen puheli, alkoi hän\nlakaisemaan klubin pihaa, jossa valkamassa tehtyjen korjauksien jäleltä\noli hujan hajan lastuja, hartsitynnörejä ja parrujen päitä.\n\n-- Tänään tulevat pojat tehtaasta ja korjaavat tämän roskan pois,\n-- sanoi Taraschkin. Mutta mitenkäs se on, Vasilji Vitaljevitsch,\nannatteko merkitä itsenne soutajaksi kuusihankaiseen?\n\n-- Hm, mitenkä teillä on asiat -- ankara kuri?\n\n-- Jos aikomuksenne on ottaa kilpailuun osaa, niin silloin on\nvelvollisuus ahkerasti harjotella.\n\n-- En tiedä, en tosiaankaan tiedä -- mitä tekisin, virkkoi Schelga,\nvierittäen pois hartsitynnöriä. -- Toiselta puolelta asiaa ajatellen,\npitäisi ne moskovalaiset ehdottomasti lyödä. Se on meidän pyhä\nvelvollisuus. Mutta toinen puoli asiasta on se, että minä epäilen,\njosko minä voisin tässä kohden velvollisuuttani täyttää... Tiedättekös,\nmeillä rikososastolla vilisee asioita aivan erikoisella vauhdilla --\nnäyttää melkein siltä kuin amerikkalaisessa filmissä. Keskustelusta\nkiinnipitäen, kysäsi Taraschkin:\n\n-- Joko taasen on rosvoja liikkeellä?\n\n-- Ei, -- parempaa, parempaa, -- rikosjuttu oikein kansainvälistä\nluokkaa!\n\n-- Vahinko, ilmaisi Taraschkin, ilman sitä olisitte tietysti tullut\nkilpailemaan!\n\nTultuaan venevalkamaan, jossa jo koko virran leveydeltä välkähtivät\nveden pinnalla auringon säteet, kiinnitti Schelga luutaan varren ja\nalotettuaan lakaisemaan huusi hän puoliääneensä Taraschkinille:\n\n-- Tiedättekö varmasti ketä täällä lähiseuduilla, näissä kesähuviloissa\nasuu?\n\n-- Yleensä täällä ympäristössä asuu vain ihmisiä, joiden on täytynyt\ntänne talvehtia...\n\n-- Mutta onkos maaliskuun puolivälissä, silloin kun täällä korjaustyöt\nalotettiin, ketään tänne muuttanut?\n\nTaraschkin veti kesänkirjavaisen naamansa poimuille, kynsi auringon\npolttamia olkapäitään ja yhtäaikaa raapi toisen jalan varpaan kynsillä\ntoista jalkaansa. Tätä keinoa hän käytti, ei ainoastaan omaa ajatustaan\ntarkempaan toimintaan auttaakseen, mutta myöskin voittaakseen aikaa\nterävämpään ajatteluun. Ja mikähän siinä on lopullisesti takana, jonka\nvuoksi pitäisi muistella, jos kuka Pietarin asukkaista on maaliskuun\naikana tänne kesäasunnoille muuttanut...\n\n-- Tuolla,... metsikössä... on autio, umpeen naulattu kesäasunto,\nsellainen, joka oikeastaan kuuluu jo romukasaan, sanoi Taraschkin,\nsekä jatkoi: -- Minä muistelen, että noin neljä viikkoa takaperin minä\nnäin sieltä nousevan savua. Minä arvelin ensin itsekseni, että lapset\nsiellä mahdollisesti touhuavat omia joutaviaan. Ja siihen sanoi meidän\nperämies: -- sehän on paras piilopaikka roistoille.\n\n-- Oletteko ketään sen talon asukkaista nähneet?\n\n-- Odottakaahan, Vasilji Vitaljevitsch! Todennäköisesti minä näin niitä\nihmisiä viimeksi aivan tänä aamuna, -- varmasti ne olivat niitä...\n\nSitten Taraschkin kertoi yksityiskohtia myöten tarkasti niistä kahdesta\nhenkilöstä, jotka hän aamuhämärissä näki veneellä tulleen lähelleen\nliejuiselle rannalle.\n\nSchelga kuunteli tarkkaavaisena ja sanoi vain aika-ajoin: -- vai\nniin,... vai niin, -- sulkien samalla silmänsä hyvin kapealle raolle.\n\n-- Mennäämpäs sinne ja näyttäkää minulle se kesähuvila, sanoi hän,\nkatkaisten äkkiä keskustelun ja tunnustellen samalla tottuneella\nliikkeellä revolverinsa kädensijaa.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSe kyseenalainen kesäasunto koivumetsikössä ei todellakaan enää ollut\nsuuresta arvosta.\n\nUlkoportaat olivat kokonaan lahonneet ja niiden sideraudoidus\nriippui irrallisena. Ulkoikkunat olivat suljetut ja sitäpaitsi\nolivat ikkuna-aukot naulaten laudoitettu umpeen. Ikkunaruudut olivat\npuitteissaan suurimmaksi osaksi lyöty säpäleiksi. Katon vesikourujen\njätteiden alla näkyi rakennuksen nurkissa jo vahvaa sammalta.\n\n-- Te olette oikeassa, -- tämä talo on asuttu, -- sanoi Schelga,\nkierrettyään varovaisesti rakennuksen ympäri ja puiden välistä sitä\ntarkasteltuaan... Tänään viimeksi on täällä ollut ihmisiä. Sisäänkäynti\non takarappusien kautta, mutta mitä pirua ne ihmiset ovat sitte ikkunan\nkautta sisään ryömineet? Taraschkin, tulkaahan tänne, täällä ei ole\nkaikki asiat niinkuin olla pitäisi!\n\nSchelga ja Taraschkin lähenivät takaportaita. Siellä näkyi selvästi\nhiekkasia jalan jälkiä. Vasemmalla puolella, ulkoseinällä, riippui\naivan äskettäin irtirevitty ikkunaluukku. Sisimmäinen ikkuna oli\navoinna. Ikkunan alla näkyi tuoreessa hiekassa samalla tavalla jalan\njälkiä. Ja niitä oli kahdenlaisia jälkiä: isoja, huomattavasti raskaan\nihmisen, ja pienempiä naulapohjilla painettuja.\n\n-- Tuolla ulkoportailla on vielä eri kengästä jälkiä! sanoi Schelga.\n\nHän kurkisti ikkunasta sisään, vihelti hiljakseen ja sitte huusi\nsisälle:\n\n-- Hei, setä, teillä on täällä ikkuna auki! Ettekö pelkää, että teidät\nkannetaan täältä tiehenne? Ei kukaan vastannut. Puolipimeästä huoneesta\nlemusi vastaan imelä, epämieluinen tuoksu.\n\nSchelga huusi vielä kerran, edellistä äänekkäämmin. Kapusi\nikkunalaudalle, veti esiin revolverinsa ja hyppäsi sitte keveästi\nhuoneeseen sisälle. Hänen perässään ryömi Taraschkin.\n\nEnsimäinen huone oli tyhjä. Lattialla oli vain hajallaan tiilen palasia\nja saviteosten kappaleita. Puoliavoimesta ovesta tunki tuntuviin imelä\nja vastenmielinen haju. Toinen huone näytti olevan keittiö. Liedellä,\npöydällä ja tuoleilla oli \"Primus\"-öljykeittiöitä, fajanssitiilejä,\nlasisia ja metallisia tislauskattiloita, lasipurkkeja sekä laatikoita,\nsisältäen eräänlaisia valmisteita. Yksi \"primuksista\" sihisi vielä\nsammumaisillaan.\n\nSchelga huuteli vielä kerran. Hän puisteli päätään ja avasi\nvarovaisesti oven seuraavaan puolipimeään huoneeseen, joka sai niukan\nvalonsa ikkunaluukkujen raoista sisääntunkevista auringon säteistä.\n\n-- Tuolla hän on! -- sanoi Schelga. Huoneen perällä oli rautainen\nsänky. Siinä makasi selällään täysissä pukimissaan -- mies. Hänen\nkätensä olivat pään taakse vedetyt ja sängyn rautatankoihin sidotut.\nJalat olivat samalla tavalla köysillä sidotut. Nuttu ja paita oli\nrinnan kohdalta revitty. Pää oli luonnottoman paljo taaksepäin\ntyönnetty ja parta oli epäjärjestyksessä.\n\n-- Ahaa, -- ovat kiduttaneet hänet, kiduttaneet!... huudahti Schelga ja\ntarkasteli suomalaisen puukon päätä, joka oli sen ihmisen rintakuopasta\nsyvälle ruumiiseen työnnetty.\n\n-- Vasilji Vitaljevitsch -- hän on se sama, joka veneellä tuli.\nSiitä ei voi olla kun korkeintaan puolentoista tuntia, kun hänet on\nmurhattu...\n\n-- Jääkää te tänne, pitäkää vartiota -- mutta koskea ei saa, eikä\nketään laskea sisälle, kuuletteko, Taraschkin?\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin tiedotti Schelga klubin puhelimessa:\n\n-- Määrään kaikilla rautatieasemilla... tarkastamaan kaikki\nmatkustajat... Määrään kaikissa hotelleissa... tarkastamaan kaikki,\njotka tänä aamuna kello kuuden ja kahdeksan välillä tulivat sisälle...\nLähettäkää yksi asiamies ja poliisikoira minun käytettäväkseni!...\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSiksi kunnes poliisikoira saapui, tutki Schelga kesähuvilaa, alottaen\nvintiltä pitäen.\n\nKaikkialla olivat paikat lian peitossa, joukossa särettyä lasia ja\nseinäpaperin riekaleita. Ikkunat olivat hämähäkin kudoksien peittämät\nja huoneen nurkat kasvoivat tuoretta sientä, joka versoi perustuksessa.\nHuvila oli nähtävästi jo vuonna 1918 hylätty autioksi. Viimeisinä\naikoina näytti käytetyn vaan keittiötä ja sitä huonetta, jossa oli\nrautainen sänky.\n\nEpäilemättä ei täällä oltu varsinaisesti asuttu, vaan tänne oli tultu\njotakin tekemään, jota piti peitellä ja salata. Tämä oli ensimäinen\nvaikutelma, jonka Schelga sai tutkimuksistaan. Lähempi tarkastelu\nkeittiössä osotti, että täällä oli nähtävästi puuhailtu jonkinlaisilla\nkemiallisilla kokeilla. Schelga löysi eräästä sinkkisestä arkusta ison\njoukon puuhiiltä, tulikiveä ja aluminiumijauhetta, rautaoksiidia,\nnatriumia ja keltaista fosforia. Näiden lisäksi oli vielä muutamia\naineita, joita hän ei voinut määritellä. Tutkittuaan liedellä\nolevaa tuhkakasaa, joka oli nähtävästi syntynyt siinä suoritetuista\nkemiallisista kokeista, löysi hän pari vihkosta. Ne sisälsivät\nselostuksia epäorgaanisesta kemiasta, ja niissä oli muutamia lehtiä\ntaitettu ikäänkuin hakumerkiksi. Näistä huomioistaan voi Schelga tehdä\ntoisen, seuraavan määritelmän: Murhattu on puuhaillut aivan viattomilla\nilotulituskokeilla. Vaikka asia näyttikin tämänlaisena selvältä, jäi\nhän kuitenkin epäilevän miettiväiseksi. Vielä kerran hän tutki kaikki\nmurhatun vaatteet, mutta ei voinut kuitenkaan mitään uutta löytää. Nyt\nalkoi hän asiaa ajattelemaan kokonaan uudelta lähtökohdalta: Ikkunan\nalla olevat jalan jälet näyttävät, että molemmat murhaajat ovat\nkiertäneet ulkoportaat ja tunkeutuneet sisälle sellaista tietä, jolla\nonnistuminen on täytynyt näyttää hyvin epätietoiselta. Epäilemättä\nheidän on täytynyt olla varuillaan ja pelätä, että tuo mies täällä\nhuvilassa ei kuulisi ikkunaluukkujen repimistä ja eikä asettuisi\npuolustavaan vastarintaan.\n\nSiitä voi taasen tehdä johtopäätöksen, että murhaajilla on ollut\npäämääränä saada haltuunsa jotakin erinomaisen tärkeätä -- taikka tuon\nmiehen täällä yksinäisessä huvilassa murhata mistä hinnasta hyvänsä.\n\nJos taasen ajatellaan edelleen, että murhaajilla on ollut tarkotus\nhänet yksinkertaisesti surmata, niin silloin olisi se teko ollut\nmuutenkin, ilman näin suurta epäonnistumisen vaaraa toteutettavissa.\nEsimerkiksi häntä olisi voinut täällä yksinäisellä huvilatiellä\nvaania ja teon olisi voinut suorittaa mitään hälinää tahi vastarintaa\npelkäämättä. Toisekseen näytti tilanne, jossa murhattu löytyi, että\nhäntä oli kidutettu. Häntä oli palavalla sikarilla poltettu, kädet oli\nväännetty ranteista pois paikoiltaan. Eikä hänelle oltu annettu heti\nkuolettavaa puukoniskua, vaan oli häneen pistelty useita pienempiä\nhaavoja. Siis murhaajilla on nähtävästi ollut tarkotuksena saada\nsellaisia tietoja, joita vainaja ei halunnut ilmoittaa.\n\nMutta mitä sitte ne surmantuojat tahtoivat uhriltaan kiristää? Rahaako?\nOn kuitenkin hyvin vaikea otaksua, että mies, joka tällätavoin autiossa\nmetsätalossa öitään viettää, pitäisi mukanaan paljo rahoja. Paremminkin\non ymmärrettävissä, että murhaajat aikoivat puristaa tietoonsa jonkin\nsalaisuuden, joka on jollakin tavalla yhteydessä vainajan yöllisen\npuuhailun kanssa.\n\nTältä pohjalta lähtien päätti Schelga tarkastaa keittiön vielä kerran\nperusteellisesti. Hän veti uunin kupeelta pois ison arkun ja havaitsi\nsen alla neliömäisen kellariluukun. Näitä keittiön alla olevia\nkellarejahan tavataan usein tämänlaisissa kesäasunnoissa. Taraschkin\nsytytti kynttilän pätkän ja asettui vatsalleen lattialle, näyttääkseen\nvaloa alas kellariin, johonka Schelga oli jo ryömien laskeutunut lahoja\nportaita myöten.\n\n-- Tulkaahan tänne alas sen kynttilän kanssa, sanoi Schelga...\nTäällähän hänellä on ollut todellinen laboratorio, kemiallinen\nkeitinpaja.\n\nKellariaukio käsitti lähipitäen koko huvilan aluksen. Sen\ntiiliseinustalle oli pukeille asetettu lautoja, ollakseen siinä\npöytien asemesta. Laudoille oli sijoitettu pieni moottori ja dynamo,\nlasipalloja ja lasiammeita, jonkalaisia tavallisesti käytetään sähköllä\nsuoritettavia kemiallisia yhdistelmiä varten. Kaikilla pöydillä oli\nvielä hajallaan viilaajan työkaluja ja -- tuhkakasoja. Kellarin katosta\nriippui iso petroleumilamppu.\n\n-- Täällä ne ovat työskennelleet! sanoi Schelga, tietoisella\nymmärtämyksellä tarkastellen paksuja hirsiä ja rautalevyjä, jotka\nolivat kiinnitetyt kellarin seinään. Ne hirret ja levyt oli useista\nkohdin lävistetyt, muutamat kokonaan erilleen katkaistut, joissa\nleikkaukset ja reijät näyttivät vähän palaneilta.\n\nErääseen pystyyn asetettuun mäntylautaan oli kaivettu reikiä, joiden\nläpimitta oli vain noin kymmenes osa millimetriä ja jotka näyttivät\nikäänkuin jollakin ohuella neulalla siihen lävistetyn. Keskelle samaa\nlautaa oli sellaisilla pistoreijillä kaiverrettu entisvenäläisiä\nkirjaimia, muodostaen nimen:\n\n    P. P. Garin.\n\nSchelga käänsi laudan ympäri ja näki sen toisella puolella samat reijät\nmuodostavan saman nimen. Millä ihmeellä taikka käsittämättömällä\nkoneella lieneekään kolme tuumaa paksuun lautaan tuollaiset reijät\nkaivettu -- tai ehkä poltettu?\n\n-- Piru kaikkiaan, kirosi Schelga... Ei P. P. Garin täällä olekaan\npuuhaillut millään ilotulitusvehkeillä.\n\n-- Mutta mitäs tämä on, Vasilji Vitaljevitsch, kysyi Taraschkin ja\nnäyttäen noin puolentoista tuumaa korkeata hiilikartiota, joka näytti\njostakin erikoisaineesta puristetulta.\n\n-- Mistä te tämän löysitte?\n\n-- Täällä on teille kokonainen arkullinen tuollaisia kappaleita!\n\nPyöriteltyään ja haisteltuaan kartiota käsissään, asetti Schelga sen\npöydän laidalle. Pisti sytytetyn tulitikun sen syrjään ja vetäytyi itse\nkellarin etäisimpään nurkkaan. Tulitikku paloi loppuun, ja samalla\nleimahti pyramiidi häikäisevän kirkkaaseen, sinivalkoiseen tuleen,\npalaen viiden minuutin ja muutamien sekunttien ajan, nokea jättämättä\nja aivan äänettömästi.\n\n-- Minä suosittelen tuollaisia kokeita jälleen uusimasta, sanoi\nSchelga... Ensiksikin voivat tuollaiset kartiot olla arkoja\nräjähtämään, taikka voivat myöskin kehittää myrkkykaasua. Ja\nsellaisessa tapauksessa olisi hyvin vaikeata meidän päästä ainoatakaan\nkertaa täältä kellarista pois. Oikein hyvä näin... No niin, mitä me\nnyt olemme saaneet selville? Koetetaampas siitä nyt jotakin kokonaista\nmääritellä: Ensiksikin, tässä murhassa ei ole ollut kyseessä kosto,\neikä ryöstö. Toisekseen voidaan murhatun nimi pitää varmuudella\nolevan P. P. Garin. Ja siinäpä onkin jo kaikki mikä meillä on tähän\nasti selvää. Te voitte väittää, jos haluatte, toveri Taraschkin,\nettä P. P. Garin oli se, joka veneellä souti tiehensä. Sitä en minä\nkuitenkaan usko. Tuon nimensä tuohon lautaan on Garin itse omakätisesti\nkirjottanut. Se on sielutieteellisesti selvä. Jos minä, otaksutaan\nniin, tuollaisia merkillisiä keksintöjä täällä tekisin, niin varmaa on\nmyöskin, että minä onnistumisen johdosta ensimäisessä innostuksessani\noman nimeni kirjottaisin, eikä esimerkiksi: Taraschkin! Me tiedämme,\nettä murhattu on tässä koepajassaan työskennellyt -- ja niin ollen hän\non itse se keksijä, toisin sanoen -- Garin!\n\nSchelga ja Taraschkin ryömivät kellarista ylös päivän valoon ja\nistuutuivat päivänpaisteiselle kohdalle ulkoportailla poltellen\nsavukkeita ja jääden odottamaan poliisiasiamiehen ja koiran tuloa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nUlkomaille menevien sähkösanomien vastaanottoluukulle Leningradin\npää-postiasemalla, ilmestyi raajarikkoinen käsi, pitäen vapisevilla\nsormillaan ikkunan takana olevan virkailijan näkyvissä täytettyä\nsähkösanomakaavaketta. Sähköttäjä otti sen paperin, mutta ei heti\nymmärtänyt siinä olevan sähkösanoman sisältöä. Häntä häiritsi siinä\njonkinlainen merkillisyys. Hän vilkasi edessään olevaan käteen, jossa\nnäytti olevan kuivuneen punertavat ja pahasti vääntyneet, mutta muuten\nhyvästi hoidetut sormet. Niin, ja neljä kynttä, sillä kädessä ei ole\nviidettä sormeakaan, ajatteli sähköttäjä, hillitsi itsensä ja alotti\nlukemaan kaavaketta:\n\n    Varsova. Marschallkowskaja. Semjonow. Tehtävä puoleksi\n    suoritettu. Insinööri matkustanut. Ei onnistunut saamaan\n    papereja. Odotan määräyksiä.\n\n                                               Stasij.\n\nSähköttäjä veti punaisella kynällään viivan _Varsova_ sanan alle. Sitte\nhän nousi seisomaan, sulki vastaanottoluukun ja jäi sen ikkunaristikon\nläpi tarkastelemaan sähkösanoman tuojaa. Hän oli kookas, keski-ikäinen\nmies, turvonneilla kasvoilla riippui harmaankeltainen iho, suuta\npeittävä huuliparta oli väriltään kellertävä. Silmät olivat kokonaan\ntulehtuneiden luomien poimujen taakse kätkeytyneet. Puhtaaksi ajeltua\npäätä peitti ruskea samettilakki.\n\n-- Mistä siinä on kysymys, kysyi hän karkeasti... Lähetättekö sen\nsähkösanoman?\n\n-- Tämä sähkösanoma on tehty salamerkinnällä, vastasi sähköttäjä.\n\n-- Mitä se on: -- salamerkintä? Mitä te puhutte joutavia? Sehän on\nkaupallisia asioita koskeva sähkösanoma ja te olette sen velvollinen\nlähettämään! Minä näytän teille henkilöpaperini. Minä olen puolalaisen\nkonsulaatin virkamies! Minä vedän teidät vastuuseen pienimmästäkin\nviivytyksestä!\n\nNäin äkäili keltaharmaan värinen herra, ravistellen vihaisena päätään.\nHän ei puhunut, mutta paremminkin haukahteli ja nelisorminen käsi\nvapisi yhä, samoinkuin sähkösanomaa antaessa.\n\n-- Tiedättekö te, porvari, täällä meidän tasavallassa on käytännössä\ntoinen järjestys kuin teillä siellä Puolassa. Meillä pitää jokaisen\nporvarin olla poliittisesti selvän, ja minä näen -- huolimatta, että\nte väitätte sähkösanoman olevan kaupallista laatua, -- että tämä on\nsittenkin sisällöltään poliittinen ja kirjotettu salamerkinnällä. Te\nvoitte minua vastaan tehdä valituksen, mutta ilman esimieheni lupaa\nminä en tätä sähkösanomaa lähetä!\n\nSähköttäjä hymyili. Mutta kellertävä herra kohotti kiivaana puheensa\nyhä äänekkäämmäksi, oikeastaan hän huusi raivostuneena. Sillä välillä\notti eräs neitonen sähkösanoman huomaamatta pois ja vei sen sille\npöydälle, jolla Vasilji Vitaljevitsch Schelga näinä päivinä tutki\nkaikki lähetettävät sähkösanomat. Heti kun hän silmättyään havaitsi\nosotteen: Varsova, Marschallkowskaja, läksi hän paikaltaan ja kiersi\netuhuoneeseen sekä jäi seisomaan kiivailevan lähettäjän taakse.\n\n-- Hyvä, sanoi sähköttäjä sitte kun hän havaitsi Schelgan tekevän\nmaltittomia viittauksia riitelevän lähettäjän takana... Hyvä! Teidän\nhenkilöllisyyspaperinne on kunnossa. Minä lähetän tämän sähkösanoman.\nMutta mitä tulee siihen panjein [panje, kansallinen nimitys Puolassa,\ntarkoittaa herra. Suom.] politiikkaan, saisitte hävetä sitä\npuolustaessanne...\n\nHän asetti huulensa ikäänkuin torvelle ja istuutui kirjottamaan\nsähkösanoman vastaanotetuksi. Puolalainen haukkoi rajusti ilmaa\nvieläkin suunniltaan ollen. Polki vuoroon toista ja toista jalkaansa,\nettä hänellä kiiltokenkänsä narisi. Tarkkaavaisena silmäili Schelga\nhänen jalkojaan. Sitte hän meni ulko-ovelle ja viittasi vartiossa\nolevan apulaisetsivän luokseen ja sanoi puolalaista osoittaen:\n\n-- Seuratkaa!\n\nEilinen risteily poliisikoiran kanssa johti kesähuvilalta\nKrestovojoelle, jossa jälet hävisivät. Täällä olivat murhaajat\nnähtävästi astuneet veneeseen. Ja muuta uutta ei eilispäivän kuluessa\nsaatu selville. Ne lurjukset näyttävät saaneen itsensä Leningradissa\nerittäin hyvin piilotetuksi. Eikä myöskään se sähkösanoma näyttänyt\nminkäänlaista lopullista selvyyttä. Mahdollisesti oli siitä\nsähkösanomasta mielenkiintoa ainoastaan Semjonoville Varsovassa...\nEhkä ei se myöskään ollut todellakaan muuta kuin joltakin puolalaisen\nlähetystön asiamieheltä kaupallinen ilmoitus.\n\nSähköttäjä ojensi vastaanotostaan todistuksen puolalaiselle.\nTämä kaivoi liivinsä taskua pieniä rahoja ottaakseen. Samalla\nsilmänräpäyksellä läheni vastaanottoluukkua nopeilla askelilla\nkaunis, tummasilmäinen ja pujopartainen mies. Kädessään oli hänellä\nsähkösanomakaavake. Odotellessaan luukullepääsyvuoroaan, vilkasi hän\nrauhallisesti mutta epäluuloisesti riitelevän puolalaisen vatsaan.\n\nSchelga havaitsi mitenkä pujopartainen herra äkkiä hätkähti\nhämmästyksestä. Hän huomasi puolalaisen nelisormisen käden ja vilkasi\nheti hänen kasvojaan.\n\nKumpaisenkin katseet kohtasivat toisensa. Nyt hämmästyi vuorostaan\npuolalainen niin, että laski alaleukansa putoamaan. Turvonneet\nsilmäluomet avautuivat. Katseesta leimusi mielipuolisuuden hehku.\nHänen kauhistuneet kasvonsa vaihtelivat väriä kuin kameleontti, jääden\nviimein lyijynharmaaksi.\n\nNyt vasta huomasi Schelga, että hänellä oli pujopartaisessa herrassa\nedessään eilen siellä Krestovon huvilalla murhatun kaksoisolento...\nVasilji Vitaljevitsch oli havainnoistaan vieläkin niinkuin päähän\nlyötynä ja kadotti -- urheilumiehelle kerrassaan anteeksiantamatonta --\nmuutamia korvaamattoman tärkeitä sekuntteja.\n\nPuolalainen kiljasi käheästi ja sujahti uskomattomalla nopeudella\nulko-ovelle. Läheisyydessä seisova etsivä, jolla oli määräys seurata\npuolalaista etempänä, laski hänet vapaasti juoksemaan ohitseen, kunnes\ntämä pääsi kadulle ja lähti sitte häntä seuraamaan.\n\nMurhatun kaksoisolento jäi rauhallisesti vastaanottoluukulle seisomaan.\nHänen kylmissä, syvien varjojen ympäröimissä silmissään ei kuvastunut\nmuuta kuin hämmästystä. Hän nytkäytti vain olkapäitään silloin kun\npuolalainen juoksi tiehensä ja antoi vastaanottajalle sähkösanomansa.\nSchelga luki sen kurkistaen hänen olkapäänsä yli:\n\n    Paris. Bulevard Batignolle, postitoimisto, N. 655.\n\n    Kokeita jatkettava viipymättä. Laji parannettava viisikymmentä\n    prosenttia. Toukokuun puolivälissä odotan ensimäistä lähetystä.\n\n                                                P. P.\n\nTämä koskettelee tieteellistä työtä, jota varten minun toverini\nlähetettiin epäorgaanisen kemian laitoksesta Pariisiin, -- sanoi\nhän sähköttäjälle, joka taaskin muodosteli huuliaan torvelle. Sitte\notti hän taskustaan hitaasti esiin ja tottuneen koneellisesti\nsavukekotelonsa, koputti savukettaan, sytytti ja alkoi rauhallisesti\npoltella. Schelga sanoi hänelle kohteliaasti:\n\n-- Sallitteko minun puhella kanssanne muutaman sanan?\n\nPujopartainen mies vilkasi nopeasti puhujaan, laski silmäripsensä\nvaipumaan ja vastasi äärimmäisen miellyttävästi:\n\n-- Olkaa hyvä!\n\n-- Minä olen etsivä rikososastolta, sanoi Schelga, näyttäen\nhenkilöllisyystodistuksensa... Emmeköhän etsi mukavampaa paikkaa\nkeskusteluamme varten.\n\n-- Onko aikomuksenne vangita minut?\n\n-- Ei jälkeäkään sellaisesta. Minä haluan vain teitä varottaa, sillä\ntuolla puolalaisella, joka tästä vastikään juoksi tiehensä, on varma\naikomus surmata teidät, samalla tavalla kun hän eilen Krestovon\nsaarella murhasi insinööri Garinin.\n\nPujopartainen mies ajatteli minuutin verran. Ei kohteliaisuutta enempää\nkuin rauhaakaan vivahdellut hänen kasvoillaan:\n\n-- Olkaa hyvä, sanoi hän... Mennään sitte. Minulla on neljännestunti\nvielä vapaata aikaa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nLähellä postiviraston taloa tavotti Schelga puolalaisen jälkeen\nlähteneen apulaisetsivän. Hänen huulensa vapisivat ja hänen poskillaan\nläikähti punaisia täpliä:\n\n-- Vasilji Vitaljevitsch, hän on livistänyt!\n\n-- Ja minkätähden te laskitte hänet pakenemaan?\n\n-- Häntä odotti auto, Vasilji Vitaljevitsch!\n\n-- Ja missä oli teidän moottoripyöränne?\n\n-- Tuolla se makaa, -- sanoi etsivä ja näytti pyöräänsä, joka oli\nkadulla noin sadan askeleen päässä postivirastosta... Se heittiö\nhyppäsi pyörälle ja viilti veitsellä kumirenkaat puhki. Minä vihelsin\n-- mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän jo autossaan ja ajoi\ntiehensä.\n\n-- Huomasitteko tarkastaa auton numeroa?\n\n-- En!\n\n-- Minkä tähden ette? Minä erotan teidät huolimattomuutenne tähden\nvirastanne!\n\n-- Vasilji Vitaljevitsch, se numero oli tarkotuksellisesti lialla\ntuhrittu.\n\n-- Hyvä. Menkää rikososastolle, -- kahdenkymmenen minuutin kuluttua\nolen minä siellä.\n\nSchelga kiirehti pujopartaisen jälkeen ja tavotti hänet. Jonkun aikaa\nkävelivät he ääneti vierettäin. Viimein he kääntyivät Ammatillisten\njärjestöjen puistotielle.\n\n-- Te olette sen murhatun kanssa hämmästyttävän yhdennäköinen, sanoi\nSchelga.\n\n-- Sitä on minulle jo moneen kertaan sanottu. Minun nimeni on\nPjankow-Pitkjewitsch, vastasi puhuteltu myöntyväisesti... Eilisistä\niltalehdistä sain myöskin jo tiedon Garinin murhasta. Se on\nkauheata. Minä tunsin hänet hyvästi. Hän oli kunnollinen työmies, --\nhuomattavan etevä kemisti. Minä kävin usein hänen luonaan, siellä\nkoepajassaan Krestovon saarella. Hänellä oli valmistumaisillaan suuri\nkeksintö sotakemian alalla. Onko teillä aavistusta eräänlaisesta\nsavukynttilästä, hiilikartiosta?\n\n-- Mitä?... Te uskotte, että Garinin murha on jollakin tavalla\nyhteydessä Puolan poliittisten juonittelujen kanssa?\n\n-- Sitä minä en usko. Tähän murhaan johtavat perussyyt ovat\nuskottavasti paljo syvemmällä. Selostukset Garinin työstä ja\nkeksinnöstä ovat joutuneet myöskin ameriikkalaiselle sanomalehdistölle.\nNämä puolalaiset voivat täällä esittää korkeintaan jonkinlaista\nvälittäjän, taikka kätyrin osaa.\n\nAmmatillisten järjestöjen puistikossa esitti Schelga, että\nistuutuisivat penkille. Puistikkokatu oli ihmisistä tyhjä. Etäämpänä\nnäkyi vain eräs talonmies tavanmukaisesti porttinsa edustalla\nlakaisupuuhissa. Schelga otti kirjetaskustaan venäläisistä ja\nulkomaalaisista sanomalehdistä karsittuja leikkeleitä ja eritteli ne\npolvella levälleen.\n\n-- Te sanoitte, että Garin olisi ollut kemisti? Samoin, että maine\nhänen työstään olisi levinnyt aina ulkomaille asti. Tästä teidän\nmaininnastanne saan minä muutamia johteita yhteen selväksi. Mutta\nsittenkin jää vielä eräitä seikkoja, jotka eivät ole minulle vielä\nkokonaan selvillä. Kas tässä, lukekaapas tuosta.\n\n\"... siitä mitä kerrotaan uudesta venäläisestä keksinnöstä seurataan\nAmerikassa erikoisella mielenkiinnolla. Oletetaan, että tässä on\nkysymyksessä jokin uusi hävityskone, jonka pitäisi huomattavasti\nylittää kaikkien tähänastisten valtavuuden...\"\n\nPitkjevitsch naurahteli toisella suupielellään ja antoi kätensä luisua\ntaskuun savukekoteloa ottamaan:\n\n-- Merkillistä, sanotte te, -- siitä minä en tiedä mitään. Ei, tämä ei\nvoi ollenkaan koskea Garinia. Tämän täytyy olla jotakin muuta!\n\nSchelga ojensi hänelle erään toisen sanomalehtileikkeleen, josta\nPitkjevitsch luki seuraavan selostuksen:\n\n\"... Kuten tiedetään suunnitellaan amerikkalaisen laivaston\npidettäväksi suuret manööverit Tyynellä valtamerellä, niin on\ntämän kysymyksen yhteydessä tehty sotaministerille kysymys,\njosko hänellä on tietoa siitä tavattomasta hävityskoneesta, jota\nparhaillaan Neuvosto-Venäjällä rakennetaan ja, joka ottaen huomioon\nneuvostovallan yhä lisääntyvän voimistumisen, vasta äsken päättyneen\nvenäläis-japanilaisen välien kärjistymisen päättyessä tarjosi niin\npaljo levottomuuden aihetta...\"\n\n-- Tämähän on varsin mielenkiintoista, -- sanoi Pitkjevitsch ja otti\nSchelgan kädestä vielä kolmannen lehtileikkeleen ja luki siitä:\n\n\"... Kemian kuningas, multimiljonääri Rolling on matkustanut Europaan.\nHänen matkansa on yhteydessä mahtavan trustin perustamisen kanssa,\njonka kautta hiilen, pihkan ja keittosuolan tuotanto pitäisi järjestää\nyksiin käsiin\"...\n\n\"Tämä kemianyrkki toivotaan jäävän pysyväiseksi uhkaukseksi jokaista\nvaltaa vastaan, joka yrittäisi häiritä maailman tasapainoa. Tämä trusti\ntulee pakottamaan neuvostotasavallan ajattelemaan, josko sen hallitus\nsaa edelleen häiritsemättä jatkaa kaikki rikkovaa propagandaansa.\"\n\nPitkjevitsch sanoi kulmakarvojaan vähän rypistellen:\n\n-- Jaha, tämä koskettelee suoranaisesti sitä asiaa, jonka kanssa Garin\ntyöskenteli ja puuhaili. Se on aivan helposti ymmärrettävissä, -- että\nmurha on myöskin tämän asian kanssa suoranaisessa yhteydessä!\n\nJa sitte hän luki Moskovan \"Pravdasta\":\n\n\"... Keksijäin osastolle on levinnyt tieto niistä mielenkiintoisista\ntöistä, joilla eräässä leningradilaisessa yksityislaboratooriossa\nkokeillaan lämpösäteiden johtamiseksi suurempiin etäisyyksiin asti.\"\n\n-- Ja tämä, tämä koskettelee epäilemättä sitä murhattua Garin raukkaa,\nsanoi Pitkjevitsch.\n\n-- Oletteko urheilumies? -- kysyi Schelga äkkiä ja otti hänen\nkätensä kääntäen siitä kämmenpuolen ylöspäin. Minä itse olen oikein\nintohimoinen urheilija.\n\n-- Tehän voitte nähdä, josko minulla on käsissäni rakkoja soutamisesta,\ntoveri Schelga... Katsokaahan tuota: kaksi rakkoa, -- se merkitsee,\nettä minä olen huono soutaja. Todellisuudessa minä kaksi päivää\ntakaperin soudin puolitoista tuntia yhtämittaa keskeytymättä, silloin\nkun minä toin Garinin veneellä Krestovon saarelle... Riittääkö teille\ntämä selitys?...\n\nSchelga antoi hänen kätensä pudota ja nauroi:\n\n-- Te olette kylmäverinen mies, toveri Pitkjevitsch. Minun pitää\nparemmalla huomiolla seurata teidän puuhianne.\n\n-- Minä en jätä milloinkaan vakavaa taistelua kesken!\n\n-- Sanokaahan, Pitkjevitsch, oletteko jo kauemmin tuntenut tuon\nnelisormisen puolalaisen?\n\n-- Te haluatte tietää minkätähden minä sähkösanomakonttorissa\nhämmästyin huomattuani hänen nelisormisen kätensä? Teillä on terävä\nhuomiokyky, toveri Schelga. Todellakin minä hämmästyin, oikeastaan\nvieläkin enemmän, -- minä kauhistuin.\n\n-- Minkätähden?\n\n-- Tästä edelleen -- minä en kerro teille mitään. Schelga työnsi\nalahuulensa pitkälle ja vilkasi pitkin puistokatua.\n\nPitkjevitsch puhui edelleen:\n\n-- Voinhan minä sentään teille enemmänkin sanoa: Hänellä ei ollut\nainoastaan käsi kysymyksessä, vaan koko ruumis. Poikittain yli rinnan\non hänellä oikein valtava arpi. Se on hänellä Garinin toimesta jo\nvuodelta 1919. Sen miehen nimi on Stasij Tiklinsky. Aikaisemmin oli\nhänellä pitkä parta.\n\nSchelga kysyi:\n\n-- Sillä samalla keinollako kuollut Garin tälle Tiklinskylle saattoi\nsen arven, jolla hän kolme tuumaa paksun laudan poltti reijille?\n\nPitkjevitsch kääntyi äkkiä päin Schelgaa ja hetkisen katsoivat\nkumpainenkin silmästä silmään toisiaan, toinen rauhallisesti ja\nläpitunkevasti, toinen kirkkaan iloisesti ja avoimesti.\n\n-- Jaha, aijotteko te minut kuitenkin vangita, toveri Schelga?!\n\n-- En... Siihen jää aina vielä aikaa...\n\n-- Te olette oikeassa. Minä tiedän paljon tästä asiasta. Mutta on\nmyöskin helposti ymmärrettävää, että teille ei ole mahdollista\nminkäänlaisilla pakkotoimenpiteillä minulta puristaa esille mitään,\njota? minä en vapaasta tahdostani halua kertoa. Että minä en ole\ntähän rikokseen, murhaan osallinen, sen te tiedätte jo ilman muuta.\nHaluatteko avonaista peliä? Minun puolestani on taistelun ehdot\nseuraavat: Onnistuneen ottelun jälkeen kohtaamme toinen toisemme\navonaisessa keskustelussa. Tämä asiamme muistuttaa sakkipeliä.\nVastustajaa ei saa kuolettavasti lyödä. Mutta ohimennen sanoen: tällä\najalla kun olemme yhdessä keskustelleet, olette te jo kolme kertaa\nhoippunut kuoleman vaarassa, -- minä vakuutan teille, että minä en\nnyt laske leikkiä. Olisi tässä teidän sijallanne istunut esimerkiksi\nTiklinsky, olisi hänet tästä jonkun ajan perästä löydetty toivottomassa\ntilassa, kuolevana, kerrotunlainen täplä ruumiissaan. Mutta minä\nsanon vieläkin, että teitä vastaan en minä tule sellaista taidekeinoa\nkäyttämään. Haluatteko tämänlaisen taistelun pelata loppuun?\n\n-- Siihen suostun, sanoi Schelga katse kirkkaan loistavana... Minä\ntulen tekemään ensimäisen hyökkäyksen.\n\n-- Ymmärrettävästi... Jos te ette olisi postivirastossa minua\npidättänyt, en minä olisi teille tätä taistelua esittänyt. Ja mitä\nsitte tulee siihen nelisormiseen puolalaiseen, lupaan minä teille hänen\netsinnässään olla apuna. Missä hänet tavannenkaan, ilmoitan siitä\nteille heti sähkösanomalla.\n\n-- Hyvä on. Mutta nyt, Pitkjevitsch, näyttäkääpäs minulle minkälainen\nase teillä on, jonka turvin te voitte tuollaisen uhkauksen heittää?\n\nPitkjevitsch nyökäytti päällään ja naurahti... Olkaa hyvä, -- kuten\nhaluatte: mehän pelataan avoimilla korteilla.\n\nVarovaisesti veti hän sivutaskustaan matalan metallirasian esille.\nSiinä oli säämiskänahkainen hansikas ja pieni metalliputki, ei\nmitenkään sormea paksumpi.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nTiellään takaisin poliisin rikosasiain osastolle, jäi Schelga äkkiä\nseisomaan, ikäänkuin hän olisi juossut jotakin näkymätöntä muuria\nvasten:\n\n-- Haa, -- huudahti hän suuttuneena ja jalkaansa polkien... Kirottu\nvekkuli, senkin tuhannen kerä!\n\nNyt vasta huomasi Schelga, että häntä oli vedetty nenästä. Hänhän\nseisoi kahden askeleen päässä puolalaisesta, mutta ei vaan ymmärtänyt\nottaa häntä kiinni. (Schelga ei enää epäillytkään, etteikö hän olisi\nollut se etsitty murhaaja.) Hän puheli sen miehen kanssa, jolla\nepäilemättä oli käsissään kaikki murhaan johtavat langat, mutta joka\nkeskustelun aikana osasi niin näppärästi vältellä, että hän ei sitä\nsilloin ollenkaan päässyt huomaamaan. Tällä Pjankov-Pitkjevitschilla\noli varmasti hallussaan jonkinlainen salaisuus... Nyt vasta selvisi\näkkiä Schelgalle, minkälainen ääretön merkitys tällä salaisuudella\nvoisi olla valtiolle... Hänellä oli jo Pjankov-Pitkjevitsch\nsilmukassaan, -- mutta se kirottu veijari livisti siitä nokkelasti\ntiehensä.\n\nSchelga juoksi toiseen kerrokseen, omalle osastolleen. Puolipyöreän ja\nmatalan ikkunan pielessä oli pöydällä sivultavalaistuna sanomalehtiin\npeitetty käärö. Ikkunakomerossa seisoi rauhallinen, paksu mies\njaloissaan likaiset saappaat ja yllään ohut hellenuttu. Samalla kun hän\npiteli lakkia vatsallaan, kumarsi hän Schelgalle:\n\n-- Babitschev, talonisännöitsijä, sanoi hän ryyppyjen painamalla\näänellään... Talon isännöitsijä Puschkarskajakatu kaksikymmentäneljä.\n\n-- Tekö toitte tämän paketin?\n\n-- Minä. Se on sieltä asunnosta N:o 13. Ei päätalossa, mutta\nsivurakennuksessa on tämä asunto, josta meidän talon vuokralainen on\njo kaksi vuorokautta ollut kateissa. Tänään kutsuttiin miliisin miehet\novea auki murtamaan. Paikalla tehtiin lain määräämän talojärjestyksen\nmukainen pöytäkirja ja tämän paketin minä löysin jälestäpäin uunista.\nMiehen silmät tulivat kosteiksi ja posket punottuivat ja väkevä\nsekasotkujuomien löyhkä levisi huoneeseen.\n\n-- Mikä on sen hävinneen vuokralaisen nimi?\n\n-- Saveljev, Ivan Alexejevitsch.\n\nSchelga avasi käärön. Siitä löytyi Pjankov-Pitkjevitschin valokuva,\nkampa, sakset ja pullo tummaa nestettä, joka oli selvästi hiusväriä.\n\n-- Mitä Saveljev teki töikseen?\n\n-- Hän oli tiedemies... Kun meillä talossa murtui eräässä osastossa\njohtoputki, kääntyi talokomitea hänen puoleensa. Silloin sanoi hän\nitse: \"Minä olisin mielelläni teitä auttanut, mutta minähän olen\n-- kemisti.\"\n\n-- Jättikö hän öisin usein asuntonsa?\n\n-- Öisin?... Ei. Ei ainakaan se ole tullut huomatuksi.\nTalonisännöitsijä piteli suutaan kiinni ja jatkoi hetken kuluttua:...\nTuskin aamusittain päivä valkeni, kun hän läksi talosta. Se on\njoka tapauksessa tosi. Mutta yöllä, -- ei milloinkaan. Eikä häntä\nkoskaan nähty juovuksissa.\n\n-- Kävikö hänen luonaan tuttavia?\n\n-- Ei ole nähty ketään.\n\nSchelga soitti Leningradin miliisiosastolle saadakseen sieltä\nlisäselvitystä. Ja aivan oikein sieltä tiedotettiin, että\nPuschkarskajakadun 24:ssä, sivurakennuksessa todellakin oli asunut\ninsinööri Ivan Alexejevitsch Saveljev, kolmekymmentäkuusi vuotta vanha.\nKemian insinööri. Hän oli helmikuussa sinne muuttanut. Hänelle oli\nhenkilöllisyystodistuksen antanut Tambovin kaupungin miliisi.\n\nSchelga sähkötti Tamboviin ja lähti sitten isännöitsijän kanssa autolla\nruumishuoneelle, johon rikosasiaintutkijaosasto oli Krestovon saarelta\ntavatun ruumiin toimittanut ja jossa se nyt makasi jäille asetettuna.\nTalonisännöitsijä tunsi heti vuokralaisensa asunnosta N:o 13.\n\n\n\n\nX\n\n\nSamaan aikaan tuli aivan sattumalta se samainen mies, joka sanoi\nnimekseen Pjankov-Pitkjevitsch, umpinaisessa ajurin vaunussa eräälle\nLeningraadin Storonan rakentamattomalle kentälle. Lähellä pientä\npuistikkoa maksoi hän ajurin ja kulki sitte kävellen pitkin autioiden\ntonttien sivua. Katu oli tyhjä. Eräässä lauta-aidassa avasi hän\npienen portin, käveli yli pihan, jossa asfalttijätteiden välissä jo\nruoho rupesi kasvamaan, sekä nousi erään rakennuksen takapuolisesta\nkäytävästä kapeita portaita myöten ylös viidenteen kerrokseen. Hän\navasi oven kahdella avaimella. Tyhjän eteisen seinällä olevaan ainoaan\nnaulaan ripusti hän päällysnuttunsa ja hattunsa. Sitte astui hän\nhuoneeseen, jonka ikkunat olivat alhaalta puoliväliin asti liidulla\nvalkoisiksi tuhrittu, istuutui leposohvalle ja peitti käsillään\nkasvonsa.\n\nHuoneen pääasiallisena kalustona oli seinäkaappeja, joihin oli kirjoja\nsekä fysikaalisia laitteita sijoitettu. Vasta täällä yksinäisyydessä\nvoi hän vihdoinkin jättäytyä vapaasti sen tavattoman jännityksen ja\nlevottomuuden valtaan, joka melkein epätoivona oli häntä eilisestä asti\nkalvanut.\n\nKasvojen ympärille puristautuneet kädet vapisivat. Hän oli varsin\ntietoinen siitä, että kuolemanvaara ei häneltä vielä ollut ohitse.\nHän tunsi olevansa piiritetty. Muutamat pikkuseikat puhuivat vielä\nhänen edukseen, mutta kaksikymmentäviisi prosenttia asioista näytti\ntodellisuudessa, että kaikki tulee menemään kieroon.\n\n-- Kuinka varomatonta, voi kuinka varomatonta!... kuiskasi hän.\n\nHän asetti tyynyn päänsä alle, heittäytyi selälleen ja sulki silmänsä.\nVoimakkaasta ajattelusta jännittyneenä oli hänellä lihaksetkin kovin\nväsyneet. Nyt hän ojensi ne vapaiksi ja antoi levätä. Muutaman minuutin\nkuolemantapainen liikkumattomuus riitti virkistykseksi. Hän nousi ylös,\nkaatoi itselleen lasillisen Madeira-viiniä ja tyhjensi sen yhdellä\nsiemauksella. Sitte kun viinin vaikutus kulki kuumana aaltona hänen\nruumiinsa läpi, teki hän sellaisen liikkeen kuin olisi ilmassa aikonut\nnoin vaan huiskauttamalla pestä kätensä, käveli säännöllisen hitaasti\nläpi huoneen samalla punniten niitä mahdollisuuksia, joita hänelle oli\nvielä pelastukseksi jäänyt.\n\nHän kohotti vanhojen seinäpaperien repeämän reunoja varovaisesti\nerilleen ja veti sieltä takaa esille muutamia piirustuslehtisiä ja\nkääri ne yhteen. Sitte hän otti seinäkaapista kaikki fysikaaliset\nkoelaitteet, valikoi muutamia kirjoja ja sulloi ne piirustuksien kanssa\nmatkalaukkuun. Jokaisen minuutin hyväkseen käyttäen kantoi hän laukun\nrappuja alas puukellariin ja piilotti sen siellä puoliksi mädäntyneiden\nniinimattojen alle. Sitte nousi hän takaisin ylös asuntoonsa, otti\npöytälaatikostaan revolverin ja pisti sen housujensa takataskuun.\n\nKello oli nyt neljännestä vailla viisi. Hän laskeusi vielä kerran\npitkälleen ja poltti savukkeen toisensa jälkeen heitellen jääneet\npätkät nurkkaan.\n\n-- Ymmärrettävästi eivät ne ole niitä löytäneet, -- virkkoi hän\nitsekseen melkein huutamalla. Siinä innostuksessaan viskausi hän jalat\nhajallaan pois leposohvalta. Hän juoksi huoneessaan edestakaisin ja\nsamalla pesi jälleen ilmassa käsiään. Alkavassa iltahämärässä veti hän\njalkaansa lujat saappaat ja puki ylleen purjekankaasta tehdyn viitan ja\nlähti pois talosta.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nPuoliyön aikaan soi puhelin kuudennentoista miliisiosaston\nvartiohuoneessa. Hätäinen ääni kuului puhuvan:\n\n-- Lähettäkää kiireesti apua Krestovo-saarelle kesähuvilaan, sinne\nmissä toissapäivänä tapahtui murha...\n\nÄäni herkesi puhelimessa kuulumasta. Vartiovuorollaan oleva miliisimies\nkirosi puhelimeen ja heitti torven kädestään. Sitte hän soitti\npuhelinkeskukseen ja pyysi tarkastusta. Sieltä vastattiin, että\nviimeinen puhelu oli otettu soutuklubin huoneustosta. Hän soitti sinne.\nKauan sai puhelinkello helistä ennenkun klubilta vastattiin. Uninen\nääni kysyi:\n\n-- Mitä te haluatte?\n\n-- Eikö sieltä äskettäin pyydetty apua?\n\n-- Kyllä täältä pyydettiin, vastasi haukotteleva ääni.\n\n-- Kuka sieltä soitti? Näittekö te hänet?\n\n-- Ei... Meillä ei ole sähköt kunnossa... Mutta hän sanoi, että\navunpyyntö on toveri Schelgan käskystä -- ja senvuoksi minä laskin\nhänet sisälle...\n\nNoin puoli tuntia myöhemmin hyppäsi neljä miliisimiestä pois\nkuorma-autosta Krestovo-saarella sen umpeennaulatun kesähuvilan\nedustalla. Koivujen takaa välähteli vielä hämärästä myöhäinen\npurppuranpunainen iltarusko. Yön hiljaisuudessa kuului heikko\nähkiminen. Päällyksettömään talonpoikaisturkkiin puettu mies lojui\nkasvot maata vasten ulkoportaiden läheisyydessä. Kun hänet siitä\nkäännettiin selälleen -- huomattiinkin, että hän oli yövartija. Hänen\nviereltään löytyi väkevällä nukutusaineella, Cloroformilla liotettu\npumpulitukko.\n\nUlkoportaiden ovi oli selkosen selällään ja lukko oli siitä revitty\npois. Kun miliisimiehet tunkeutuivat huvilaan sisälle kuulivat he\npuolitukehtuneen, huutavan äänen kellarista.\n\n-- Luukku, ottakaa luukku auki, toverit... Luukku on keittiössä!...\n\nKeittiössä oli uunin läheisyyteen kasattu kokonainen vuori pöytiä,\narkkuja ja raskaita säkkejä. Sitte vasta kun ne viskeltiin sivulle\nhajalleen, päästiin nostamaan luukku auki. Kellarista hyppäsi ylös\nSchelga, kokonaan tomun ja hämähäkin verkkojen ryvettämänä ja silmät\npyörien villinä:\n\n-- Sukkelammin... tänne! -- huusi hän ja katosi oven taakse... Valoa,\nnopeammin!\n\nSiinä huoneessa, jossa oli rautainen sänky nähtiin taskulampun valossa\nlattialla kaksi tyhjäksi ammuttua revolveria ja ruskea samettilakki.\nHuoneessa katkusi ilettävä ja pistävä lemu. Myöskin murtoraudan jälkiä\noli havaittavissa.\n\n-- Pitäkää varanne! -- huusi Schelga. Älkää hengittäkö ja menkää\ntiehenne! Tämä tuoksu on kuolema!\n\nSamalla kun hän vetäytyi takaisin ja miliisimiehet tunkeilivat hänen\nympärillään, silmäili hän inhoavalla kauhulla lattialla pyörivää\nmetalliputkea, joka oli noin ihmisen sormen suuruinen.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nNiinkuin kaikki suurliikemiehet järjesti kemian kuningas Rolling\nliikeasiakkaitaan varten vastaanoton sitävarten erikseen vuokratussa\ntoimitushuoneustossa. Odotussalissa oli hänellä kaksi sihteeriä,\njoiden tehtävänä oli siivilöidä puheillepyrkijät, ottaa selvä heidän\nasioistaan sekä luokitella ne eri tärkeysasteisiin. Heidän piti lukea\njokaisen puheillepyrkijän ajatukset ja vastata kaikkiin kysymyksiin\ntavattomalla rakastettavuudella. Konekirjoittajattaret muuttivat\nRollingin sanat kristalliksi. Tämän suuren elottomain aineiden\nkuninkaan, Rollingin ajatukset (jos ne laskuopillisesti punnittaisiin\nraha-arvon mukaan) maksavat keskimäärin noin viisikymmentätuhatta\ndollaria sekunnissa jokaista ajatusta kohden mikä kulkee hänen\naivojensa läpi. Neljän konekirjoittajattaren mandelin muotoiset kynnet\njuoksivat taukoamatta neljän Underwood-koneen näppäimillä. Monilla\nnapeilla koristeltu asiapoika, joka oli ikäänkuin kemian kuninkaan\najatusten ruumiillistunut materia, sukeltautui viipymättä esiin\nmerkkikellon helähtäessä.\n\nRollingin vastaanottopaikka Malesherbes-puistokadulla oli tumma\nja vakavan vaikutuksen tekevä huoneusto. Seinillä riippui tummia\ndamasti-verhoja, lattioita peittivät tummat matot, huonekalujen\nnahkapäällykset olivat tummat, ja kauttaaltaan lasilla päällystetyillä\ntummilla pöydillä oli ilmoituslehti-kokoelmia, tiedonantoja sekä\nruskealla härännahalla päällystettyjä kirjoja ja kemiallisten tehtaiden\nhintaluettelolta. Ruostunut pomminheittäjä, joka oli sotakentältä tuotu\nkotiin, oli nyt täyttävinään kamiinin suojuksen tehtävää.\n\nKorkean ja tumman pähkinäpuisen oven takana istui \"kaikkein\npyhimmässään\" kemian kuningas piirustuksien, ilmasto- y.m. karttojen\nja valokuvien keskellä. Valmiiksi siivilöidyt asiakkaat astuskelivat\nkuulumattomin askelin odotushuoneen paksulla matolla, istuksivat\nnahkapäällyksisillä tuoleilla ja silmäilivät äänettömällä jännityksellä\npähkinäpuiseen oveen, jonka takana istui kemian kuningas. Jo sitä\nilmaakin, joka siellä täytti huoneet, piti jokaisen imeä itsensä\ntäyteen, sillä sekin jo maksoi ajatus ja sekuntti viisikymmentätuhatta\ndollaria, -- niin arvokkaita olivat tämän ihmisen ajatukset.\n\nMikä ihmissydän ei vavahtaisi, kun milloin tämän odotushuoneen\näärimmäisessä hiljaisuudessa äkkiä siinä pähkinäpuisessa ovessa oleva\nkädensija, eräänlaisen käpälän kannattama pronssinen pallo, alkoi\nliikkua ja korkea ovi avautui, ja siitä näyttäytyi harmaaseen nuttuun\npukeutunut pieni mies, jolla oli melkein koko kasvot peittävä parta\nja jonka koko maailma tunsi. Hänen kasvojensa ilme oli ankara ja\nepäystävällinen, hänen olentonsa terävä kuin orjantappuran piikki. Hän\nsuorastaan lävisti pistävällä katseellaan jokaisen, jota hän tarvitsi\nja aikoi puhutella, sekä sanoi vahvasti amerikkalaisella murteellaan:\n\n-- Olkaa hyvä.\n\nJo ennen Rollingia on maailmassa ollut suuria ja kuuluisia miehiä.\nMutta oletetaan, että tähän Malesherbes-puistokadun odotushuoneeseen\ntulisi esimerkiksi Dschingis-Chan, Kaarlo suuri, taikka vaikkapa\nitse Napoleon, niin varmasti he jo seuraavana silmänräpäyksenä\nluhistuisivat ja olisivat hiljaisina kuin \"köyhä saatana\"; äkkiä\nhe muuttuisivat epävarmoiksi, naurahteleisivat vain hämillään ja\nkädenkäänteessä, kun tuskin ennättäisi minuuttiakaan kulua, istuisivat\nnämä samat suurmiehet, joiden maineesta olemme historian tunneilla\nniin paljo kuulleet, nyt hiljaisina ja ujoina heille osotettuun\nnahkapäällyksiseen tuoliin, jossa he silmiään räpäyttämättä ja\nkatsettaan pähkinäpuu-ovesta hellittämättä vahtisivat milloinka ruskea,\npalloa kannattava pronssinen käpälä alkaisi liikkua.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKultaista lyijykynää sormiensa välissä pyöritellen, kysyi sihteeri\näärimmäisen kohteliaasti:\n\n-- Suokaa anteeksi, herra, -- mikä olikaan toki teidän nimenne?\n\n-- Eversti Schapovalov, venäläinen... pakolaissiirtolainen, kuten\nnäette. Ja suurmaanomistaja.\n\nPuhuteltu eversti kohotti kiivaasti olkapäitään ja pyyhki rypistyneellä\nnenäliinalla harmaita viiksiään.\n\nSihteeri lennätti kultaista lyijykynäänsä muistikirjan lehdellä\nja kysyi varovaisesti ja hymyillen, ikäänkuin hänellä olisi ollut\nmielessään ainoastaan miellyttävimpiä ja ystävällisimpiä muistoja:\n\n-- Minkälainen tarkotus on pohjana teidän keskusteluunne, jota nyt\nhaluatte herra Rollingin kanssa, -- herra Schapovalov?\n\n-- Se on eräs erinomaisen tärkeä asia.\n\n-- Voinenko ehkä otteella herra Rollingille kyllin selvästi eritellä ja\nselittää, jos te ystävällisesti haluatte minulle koko asianne...\n\n-- Katsokaahan -- tarkotus on... niinkuin sanotaan... asia on aivan\nyksinkertainen... Suunnitelma... molemminpuolinen etu...\n\n-- Se suunnitelma koskettelee nähtävästi näin ennakolta katsoen\nkemiallista taistelua bolshevikkeja vastaan, jos minä asianne oikein\nymmärrän, -- sanoi sihteeri.\n\n-- Aivan oikein... Minä haluaisin herra Rollingille esittää...\n\n-- Minä pelkään, -- aloitti sihteeri, ja hänen miellyttävillä\nkasvoillaan näkyi aivankuin säälin ilme... Minä pelkään, että herra\nRolling hyvin vähän jaksaa syventyä sellaiseen suunnitelmaan. Viime\nviikosta alkaen ovat venäläiset meille tuoneet satakaksikymmentäneljä\nsuunnitelmaa kemiallisesta sodankäynnistä Neuvosto-Venäjää vastaan.\nMeillä on asiakirjalaukuissamme aivan erinomaisia esityksiä, joukossa\nmyöskin verraton suunnitelma samanaikaisesta ilmahyökkäyksestä,\naseena kaasu, Harkoviin, Moskovaan ja Leningradiin. Suunnittelija\non sitäpaitsi tehnyt erinomaisen tarkan näytteen reunavaltioiden\nhyökkäysvoimista, -- todellakin oikein, oikein mielenkiintoista. Hän\non myöskin tehnyt aine- ja kustannusarvion. Sen mukaan tarvitaan 6850\ntonnia sinappikaasua näiden pääkaupunkien asukkaiden täydelliseen\ntuhoamiseen...\n\nAivan punaisena äskettäin seuranneesta verihyökkäyksestä keskeytti\neversti Schapovalov sihteerin selityksen:\n\n-- Mistä tässä on oikein kysymys, herra? Mikä on teidän nimenne? Minun\nsuunnitelmani ei ole myöskään huono, mutta tämä kuulemani on kerrassaan\nerinomainen. Pitää vaan pian alottaa. Sanoista -- toimintaan... Mitä\nvastuksia tässä on sitte oikeastaan vielä voitettava?...\n\n-- Kunnioitettava herra eversti, vastus on siinä, että herra Rolling ei\ntoistaiseksi näe uhrauksilleen mitään hyötyä.\n\n-- Mitä hyötyä, -- kysyi eversti?\n\n-- Kylvää 6850 tonnia sinappikaasua lentokoneista näiden kaupunkien\nyli, ei tuottaisi herra Rollingille mitään vaikeuksia, mutta siinähän\npitää määritellä varmat kustannukset. Sota maksaa toki rahaa, eikö\nniin? Ja tässä esityksessä ei herra Rolling toistaiseksi näe mitään\nmuuta kuin kustannuksia. Mutta hyöty, toisin sanoen, voitto tästä\nyrityksestä, se on jonkinlaisen kiusallisen sattuman kautta kaikissa\nnäissä esityksissä kokonaan unohdettu...\n\n-- Mutta sehän on niin selvä asia, että sen vuoksi ei kannata sanaakaan\nhukata... Tulopuoli,... suurenmoiset tulot jokaiselle, joka vaan auttaa\nVenäjän takaisin sen lailliselle hallitukselle... Kultavuoria tulevat\nne ihmiset saamaan, jotka tässä ovat avuliaina...\n\nNiinkuin kotka suuntasi eversti katseensa sihteeriin, -- ahaa... vai\nniin, vai pitää tulopuoli myöskin esittää?\n\n-- Aivan varmasti ja numeroilla todisteltuna, vasemmalla menot\nja oikealla tulot, sitte viiva koko asian alle ja erotus\nyhteenlaskumerkillä varustettuna. Sellainen voi jo herra Rollingille\ntarjota joka tapauksessa mielenkiintoa.\n\n-- Vai niin, sanoi eversti haukkomalla. Pyöritteli tomuista hattua\nkäsissään ja meni ovelle.\n\n-- Hyvä -- vai tarvitsee hän hyötyä, no minä tulen hänelle esittämään\nmyöskin hyödyn.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nTuskin ennätti eversti lähteä tiehensä, kun sisäänkäytävän ovelta\nrupesi kuulumaan palveluspojan vastaanväittävä ääni. Joku toinen\nääni kuului selittävän, että pojan saa viedä vaikka itse piru, -- ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä ilmaantui sihteerin eteen -- Semjonov,\nyllään auki oleva viitta, kädessään hattu ja keppi ja hampaissaan\npehmeäksi pureksittu sikaari.\n\n-- Hyvää huomenta, ystäväiseni, -- sanoi hän sihteerille ja viskasi\nhattunsa ja keppinsä pöydälle... Laskekaa minut vuorojärjestyksestä\nvälittämättä heti \"kuninkaan\" puheille.\n\nSihteerin kultainen lyijykynä jäi ilmassa pystyyn liikkumattomaksi.\n\n-- Mutta herra Rolling on tänään erikoisen kiinteästi asioissaan kiinni.\n\n-- Voi, ystäväiseni, joutavia... Minulla on tuolla autossani ulkona\nodottamassa eräs mies, joka on nyt aivan juuri Varsovasta saapunut...\nSanokaa Rollingille, että me tulemme hänen puheilleen Garinin vuoksi.\n\nKulmakarvat hypähtivät sihteerillä ylöspäin. Hänen kiiltokenkänsä\ntuskin tapasivat paksua mattoa, kun hän kiirehti pähkinäpuisesta ovesta\nRollingin luokse.\n\nKaksikymmenesosaa odottavista ihmisistä nousi tuoleiltaan ylös, ja\nkaikilta seisahtui hengitys hetkiseksi, sitten he istuutuivat jälleen\nnahkapäällyksisille istuimilleen. Heti samassa jo liiteli myöskin\nsihteeri ulos Rollingin huoneesta. Kulmakarvat olivat hänellä vielä\näskeistäkin korkeammalla, kun hän kevyellä ravilla juoksi Semjonovin\nluokse ja johdatti hänet samaa kyytiä pähkinäpuisesta ovesta Rollingin\n\"työhuoneeseen\".\n\nSemjonov jäi seisomaan vastapäätä kemian kuningasta. Venäläisessä ei\nnäkynyt mitään erikoisempaa jännittyneisyyttä, ensiksikin siitä syystä,\nettä hän oli synnynnäinen lakeijaluonne ja toiseksi, koska hän näillä\nminuuteilla oli kuninkaalle tärkeämpi kuin kuningas hänelle.\n\nRolling lävisti Semjonovin vihreellä katseellaan. Siitäkään\nhätkähtämättä istuutui Semjonov rauhallisesti häntä vastapäätä toiselle\npuolelle vihreätä pöytää.\n\nRolling virkkoi:\n\n-- No?\n\n-- Asia on selvitetty.\n\n-- Entä piirustukset?\n\n-- Tiedättekö, Rolling, -- tässä on väliin pujahtanut joku erehdys...\n\n-- Minä kysyin: Missä ovat piirustukset?... Minä en näe niitä teillä,\npuristi Rolling armottomasti hampaidensa välistä esille ja löi kolmasti\nkämmenellään pöytään.\n\n-- Kuulkaahan nyt minua, Rolling. Me olemme yhdessä päässeet\nsiihen tulokseen, että minä voin teille hankkia, ei ainoastaan\npiirustukset, mutta myöskin itsensä -- koneen... Minä olen tavattomasti\nponnistellut... minä olen ensin etsinyt ne ihmiset... lähetin ne\nPietariin... ja he ovat tunkeutuneet Garinin työpajaan asti. Heillä on\nollut mahdollisuus seurata sen koneen pätevyyttä käytännössä... Mutta\nsitten, hitto soikoon,... tuli odottamatta piruja siihen, väliin...\nEnsiksikin näyttäytyi, että on olemassa kaksi Garinia...\n\n-- Jotain sellaista minä oletin jo alunpitäen, -- sanoi Rolling äristen.\n\n-- Meille onnistui toinen niistä kahdesta raivata sivuun.\n\n-- Murhattu?\n\n-- Kuten haluatte, -- kyllä, eli jotain sen tapaista. Joka tapauksessa\nhän on nyt kuollut. Te ette kuitenkaan saa sen vuoksi pitää itseänne\nlevottomana. Sen asian selvittely tapahtui Pietarissa, ja hän oli\nVenäjän alamainen... Lyhyesti: Se oli joutavanpäiväinen asia...\nMutta sitten sukelsi esiin hänen kaksoisolentonsa... Me yritettiin\ntavattomilla ponnistuksilla...\n\n-- Lyhyesti sanoen: -- se kaksoisolento -- taikka Garin itse -- elää.\nJa vaikka minulta kiskoitte sellaiset suuret rahasummat, ette kyennyt\nminulle hankkimaan piirustuksia ja vielä vähemmin itseään konetta, --\nkeskeytti Rolling kertojan jyrkästi.\n\n-- Jos haluatte, kutsun Stasij Tiklinskyn sisälle, -- hän istuu tuolla\nulkona autossa... Hän on itse ollut henkilökohtaisesti asiassa mukana\nja voi teille kyllin tarkasti selittää...\n\n-- Minä en halua tuntea ketään Tiklinskyä, -- minä tahdon omistaa\nne piirustukset ja koneen... Minä olen hämmästyksissä teidän\nhuolimattomuudestanne. Julkeattekin ilman muuta tulla minun luokseni\ntyhjin käsin...\n\nSemjonov ei välittänyt sanojen kylmyydestä, -- joka oli aivan\nsatunnainen tässä huoneustossa, jossa tavallisesti vallitsi\nkiertotähtien sisäinen lämpö. Eikä hän välittänyt siitäkään, että\nRolling jo kokonaan vaikeni ja sellaisella varmuudella ja niin\nmurjovasti tähän tunkeilevaan venäläiseen vilkasi, jonka tarkotus piti\nymmärtää, että niin joutuisaan kun mahdollista järjettömiin hävitä.\nSemjonov siristeli vain silmiään ja pisti pureksitun sikarin suuhunsa,\nsekä sanoi eloisasti:\n\n-- Jos te ette halua Tiklinskyä nähdä ja puhutella, niin eipä silloin\ntietenkään. Te hävitätte siinä kuitenkin itseltänne pienen huvin.\nJa sitäpaitsi tässä on kysymys vielä muusta: Minä tarvitsen rahaa,\nRolling, osapuille noin kaksikymmentätuhatta frangia. Haluatteko\nkirjottaa minulle pankkiosotuksen, vai annatteko puhtaassa rahassa?\n\nVaikka Rollingilla olikin oikein jättiläismäinen kokemus\nihmistuntijana, ei hän ollut vielä eläissään tämänlaista hävittömyyttä\ntavannut. Hänelle puristautui eräänlainen heikon hien tapainen\nlihavalle nenälleen, kun hän koetti hillitä itseään ettei heittäisi\nSemjonoville mustepulloa päin kuonoa. Katsomatta siihen kuinka paljo\nsekuntteja tässä kului kallista työaikaa, jokainen sekuntti arvoltaan\nviisikymmentätuhatta dollaria. Itsensä hilliten käänsi hän kuitenkin\nitsensä ympäri aikoen painaa sähkökellon nappulaa.\n\nSemjonov sanoi, katseellaan seuraten Rollingin käden liikkeitä:\n\n-- Tässä on kysymys nimittäin seuraavasta, kallis herra Rollin:\n_Insinööri Garin on parhaillaan Pariisissa_.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nRolling hypähti ylös. Hänen sieraimensa vapisivat ja silmien välissä\nkohosi suoni korkealle. Hän juoksi ovelle ja lukitsi sen avaimella.\nSitten hän astuskeli aivan lähelle Semjonovia, löi kämmenellään\nnahkapäällyksisen tuolin selustaan ja tarrasi toisella kädellään\npöydänreunaan ja kumartui samassa Semjonovin kasvojen yli:\n\n-- Te valehtelette!\n\n-- Minkätähden minä valehteleisin?... Asia on nyt näin: Stasij\nTiklinsky on tavannut tämän Garinin kaksoisolennon Pietarin\npostikonttorissa juuri silloin kun tämä lähetti erään sähkösanoman...\nHän pani muistiinsa siitä seuraavan osotteen: _Pariisi, Batignollen\npuistikko_. Eilen tuli sitten Tiklinsky Varsovasta tänne. Heti\njuoksimme yhdessä sinne Batignollen puistikolle ja siellä eräässä\nkahvilassa lyötiin nenät yhteen tämän Garinin kanssa, -- taikka hänen\nkaksoisolentonsa kanssa... Piru tietää mikä tässä on oikein...\n\nRollingin katse hiipi Semjonovin kesänkirjavaisten kasvojen yli. Sitten\nojentautui hän suoraksi ja puristi käheästi hengittäen keuhkoistaan:\n\n-- Te olette tämän tilanteen loistavasti järjestänyt, kun te aivan\nhyvin käsitätte, että me emme nyt ole Neuvosto-Venäjällä, mutta sen\nsijaan Pariisissa... Jos te yhdytte johonkin rikokseen, niin tietäkää,\nettä minä en tule teitä pelastamaan pyövelin koneelta. Mutta jos te\nyritättekään minua pettää, tallaan minä teidät murskaksi!...\n\nRolling kääntyi istumapaikalleen takaisin ja avasi inhosta puistatellen\npankkilomakekirjansa:\n\n-- Minä en anna kahtakymmentätuhatta... Viisi riittää aivan hyvin!\n\nHän kirjoitti pankki-osoituksen ja viskasi sen kynnellään napauttaen\npöydän yli Semjonoville. Ja samassa hän oli jälleen innostuksestaan\nkylmennyt ja läpitunkemattoman kova elottoman kemian -- kuningas.\n\nSemjonov jätti kuninkaan työhuoneen pienen salaoven kautta.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nOli helposti ymmärrettävissä, ettei mikään sattuman oikku Zoe\nMontrosesta tehnyt kemian kuninkaan rakastettua.\n\nAinoastaan puupäät ja sellaiset, jotka eivät tiedä mitä taistelu ja\nvoitto merkitsee, näkevät joka kohdassa sattuman.\n\n\"Hitto soikoon, on niillä muutamilla onni, -- piru ne vieköön\"...\nsanotaan silloin kateudesta pakahtumaisillaan... \"Jos ne yrittävät\nvaikka mitä, on niillä aina kaikessa onni mukana. Taskut niillä on\ntäynnä rahaa ja naiset riippuvat niiden kaulassa, -- sellaisia onnen\nsieniä ne ovat\"...\n\nZoe Montrose oli älykäs ja päättäväinen nainen. Hänellä oli niin\npitkälle laskeva terävä ymmärrys, että hän uskotteli ystävilleen ja\nylläpiti lähimmällä ympäristöllään sellaista käsitystä, että hän on\npelijumala Fortunan erikoisessa suosiossa.\n\nSillä neljänneksellä, Rue Sienalla, Seine-joen vasemmalla rannalla,\njossa hän asui, pitivät rihkamatavarakauppojen, siirtomaa-,\nviini-, hiili- ja herkkuliikkeiden ihmiset hänet jonkinlaisena\npyhimyksenä, joka vaeltaa vain onnen varjossa. Sillä korttelilla\nkerrattiin melkeinpä uskonnollisella innostuksella tarkoitukseen\nopeteltua ylistysselitystä: \"Hänen jokapäiväisautonsa, hänen 24\nhevosvoimainen musta Limousineautonsa, hänen matka-autonsa, hänen 8\nhevosvoimainen ihana avovaununsa, hänen sähkövaununsa, jonka sisustus\non sinipunervalla silkillä verhottu, kukkaismaljakoilla koristettu ja\nhopealla huoliteltu, mutta erikoisesti Deauvillen pelihuoneustossa\nvoitettu puolitoistamiljoonaa Frangia\"...\n\nPuolet siitä pelivoitosta \"sijoitti\" hän verovaisuussyistä Pariisin\nsanomalehdistön \"käytettäväksi\".\n\nLokakuulta lähtien, jolloin Pariisin loistoelämä (sesonki) alkaa,\nkantoi sanomalehdistö \"kaunista Zoe Montrosea\" kilvellään, suitsutti\nhänelle kilvalla ylistystä. Alussa oli kylläkin eräs pikkuporvarillinen\nhäväistyslehti hyökännyt Zoe Montrosea haukkumaan tämän entisten,\nköyhäksi kynittyjen rakastajain puolesta. \"Se kaunis on liian kallis\",\n-- huusi tämä lehti. Tämän johdosta rupesi eräs vaikutusvaltainen\ntasavaltalaislehti aivan välittömästi jyrisemään sen häväistyksen\njohdosta \"pikkuporvaristolle\", jotka rihkama- ja viinikauppiaineen,\njoita parlamenttiin lähettävät, ja joiden käsitys ja katse ei ylety\nomaa hallituspiiriä kauemmaksi. Ja edelleen jylisi tämä suurporvariston\nlehti: \"Ja vaikkapa Zoe Montrose onkin puijannut jonkun tusinan\nulkomaalaisia aivan putipuhtaaksi, on hän saamansa rahat kylvänyt\nympäri Pariisia. Meille on Zoe Montrose vain esimerkki elämänhalusta,\ntuosta ikuisesta toiminnasta, jossa yhdet kaatuvat ja toiset kohottavat\nitsensä\"...\n\nKaikissa sanomalehdissä julaistiin Zoe Montrosen muotokuvia ja\nelämäkertoja:... Hänen isävainajansa oli Pietarissa keisarillisen\noopperan jäsen. Kahdeksan vuotiaana tuli pikkuinen, ihastuttava Zoe\ntanssikouluun. Maailmansodan alkuaikoina lopetti hän harjoituksensa ja\nesiintyi yleisölle ensikerran tanssillaan sellaisella menestyksellä,\njollaista ei tässä pohjoisessa pääkaupungissa oltu pitkiin aikoihin\nvoitu merkitä. Mutta sitte tuli sota, -- ja Zoe Montrosella kun oli\nnuori ja \"lähimäisiään\" kohtaan \"säälistä ylitsevuotava sydän\",\npukeutui hän punasen-ristin sisarien yksinkertaiseen karttuunipukuun\nja kiirehti rintamalle. Siiloin voi hänet tavata vaarallisimmilla\ntaistelupaikoilla ja vihollisen ampumassa luotimyrskyssä kumartuneena\nhaavoittuneiden sotilaiden viereen. Hän haavoittui, mutta ei kuitenkaan\nsiitä saanut vakavampaa vahinkoa. Pietariin tuotuna oppi hän siellä\ntuntemaan erään ranskalaisessa lähetystössä palvelevan kapteenin.\nNiinä aikoina tapahtui vallankumous. Venäjä petti liittolaisensa.\nZoe Montrosen sielu oli järkytetty Brest-Litovskin rauhansopimuksen\nehdoista. Yhdessä ystävänsä, sen ranskalaisen kapteenin kanssa, pakeni\nhän etelään, jossa hän hevosen selässä ja kivääri kainalossa, niinkuin\njoku ihmeen ihana mutta vihastunut jumalatar taisteli bolshevikeja\nvastaan. Hänen ystävänsä kuoli lavantautiin. Ranskalaiset merisotilaat\nottivat hänet torpeedoveneeseen ja toivat mukanaan Marseilleen. Nyt\non hän Pariisissa. Hän teki erikoisen käynnin Ranskan presidentin\nluona ja rukoili häneltä lupaa saada jäädä Ranskan alamaiseksi. Hän\ntanssi sodassa kärsineiden Pohjois-Ranskan kotiin palaavien asukkaiden\navustamiseksi. Ja kaikissa hyväntekeväisyyslaitoksissa tavataan Zoe\nMontrose. Hän on loistavan tähden kaltainen, joka on pudonnut Pariisin\nkatukäytäville...\n\nTämä elämäkerta olikin suurin piirtein aivan oikea. Zoe mukautui\nkokolailla nopeasti pariisilaiseen elämään. Hän seurasi ohjetta:\naina korkeammalle ja ylöspäin, vaikka kaikkein katkerimman taistelun\nkautta ja vaikkapa siitä pitäisi maksaa minkälainen hinta tahansa.\nHän on tosiaankin keinotellut auttamattomaan häviöön asti jonkun\ntusinan rikkaita nylkyrejä. Sellaisia matalakasvuisia keikareja,\njoilla on tulehtuneet kasvot ja karvaiset sormensa täynnä sormuksia.\nZoe oli kallishintainen nainen, ja ne miekkoset joutuivat kaikki\ntaloudellisesti häviöön, kun heidän piti hänestä uhmaten pelata.\n\nZoe Montrose huomasi aivan heti, että ne nylkyrikeikarit eivät\nkuitenkaan kykene hänelle tarjoomaan pariisilaisen elämän hienoimpia\nmukavuuksia. Hän otti erään muotilehden toimittajan rakastajakseen,\nmutta petti häntä erään suurteollisuutta edustavan parlamenttimiehen\nkanssa ja tuli huomaamaan, että tärkeintä, hienointa on kuitenkin näin\nkahdennellakymmenennellä vuosisadalla ruumiillistunut -- kemia.\n\nHän palkkasi itselleen sihteerin, jonka piti hänelle tiedoittaa kaikki\neripuolilla maailmaa sattuneet kemian saavutukset, mutta antoi hänen\nsuorittaakseen muitakin erikoisia tehtäviä. Tällä tavalla hän tuli\nmyöskin tietämään kemian kuningas Rollingin suunnitellun euroopamatkan.\n\nSilloin matkusti hän heti New Yorkiin. Sinne saavuttuaan osti hän\nitselleen erään suuren lehden toimittajan -- ruumiineen ja sieluineen.\nTämä uusi \"ystävä\" oli kokonaan vastuuvelvollisuutta vailla oleva\nhenkilö. Pian kuitenkin rupesi New Yorkin lehdistö antamaan selostuksia\nEuropan viisaimmasta ja kauneimmasta naisesta, joka on mukaansa\ntempaavan tanssitaitonsa yhdistänyt muodinmukaisimpaan tieteeseen\n-- kemiaan. Sitä todistaakseen on hänellä illanvietoissa kaulallaan\nkovin jokapäiväiseksi käyneiden jalokivien asemesta lasista hiottu\nja hohtavalla kaasulla täytetty pallo. Tätä palloa hän pitää\namerikkalaisten mielikuvituksen vertauskuvana.\n\nKun Rolling astui jättiläismäiseen laivaan, jonka piti hänet tuoda\nEuropaan, istui siellä yläkannella jo Zoe Montrose korituolissa\nkukkivien mandelipuiden ja palmun lehtien välissä, jotka merituulessa\nkahisivat. Rolling tiesi, että siinä oli Europan muodikkain nainen, --\nottamatta huomioon, että hän oli myöskin hyvin miellyttävä. Rolling\nesitti, eikö hän rupeaisi hänelle rakastajattareksi. Zoe esitti\npuolestaan ehdoksi neljätoista kuukautta kestävän sopimuksen. Mutta jos\nsuhde sitä ennen katkeaisi, velvottautui Rolling suorittamaan Zoelle\nmiljoonan dollaria.\n\nTämä Rollingin uusi suhde, sekä sen ennenkuulumattoman sopimuksen\nsisältö tuli heti siellä aukealla valtamerellä radioteitse ympäri\nmaailmaa tiedoitetuksi. Pariisissa olevan Eifel-tornin suuri\nvastaanottaja kokosi ilmasta tämän erikoisuutisen ja seuraavina\npäivinä olivat Zoe Montrose ja kemian kuningas Rolling kaikissa\npäiväkeskusteluissa yleisenä puheenaiheena kaikkialla Pariisissa.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nEikä Rolling tehnytkään mitään virhesieppausta ottaessaan tämän\nrakastajattaren. Vielä valtamerilaivalla oli Zoe hänelle sanonut:\n\n-- Hyvä ystävä, olisi minun puolestani kovin tyhmää, pistää nenäni\nteidän liikeasioihinne. Mutta te tulette hyvin pian vakuutetuksi,\nettä minä olen paljon parempi sihteeri kuin rakastajatar. Naisten\ntouhut eivät herätä minussa vähintäkään mielenkiintoa. Minä olen\nkunnianhimoinen. Te olette suuri, kuuluisa mies, minä uskon teitä. Ja\nteidän pitää voittaa. Älkää milloinkaan unohtako, että minä olen ollut\nmukana venäläisessä vallankumouksessa. Olen ollut lavantaudissa ja olen\ntaistellut. Eräänä päivänä istuin hevoseni selässä kivääri poikittain\nsatulassa ja sillätavoin katselin mitenkä neljä punaista komissaaria\nhirtettiin siltapylväisiin. Minulla oli siihen aikaan ylläni venäläinen\npusero, jota koristi murhatun tsaarin nimikirjaimet. Ne hetket jäivät\nminulle unohtumattomiksi. Siitä asti on minun sieluni täynnä vihaa...\nKostaa, kostaa... armottomasti kostaa... Koko Venäjän haluaisin valaa\nmyrkkykaasujen peittoon... Minä tahdon, että teistä tulee koko maailman\nvaltias...\n\nZoe tempasi jääkylmällä intohimollaan Rollingin mukaansa. Tuo synkkä\nviha herätti hänessä kunnioituksen. Hän kosketti sormensa päällä Zoen\nnykerönenää ja sanoi:\n\n-- Pikkuiseni!... Suuren liikemiehen sihteeriksi on teillä liian\npaljo luonnetta, omintakeisuutta, -- te olette sielullisesti liian\njännittynyt... Politiikassa ja liike-elämässä te tulette edelleenkin\njäämään vain asianharrastajaksi...\n\nRolling alotti Pariisissa neuvottelut kemikaalisen trustin\njärjestämiseksi. Hänen aikomuksensa oli, että Amerikan pitäisi\nluovuttaa tavattoman suuria pääomia vanhan maailman teollisuuden\nkäytettäväksi. Hänen asiamiehensä ostelivat salaa osakkeita. Pariisissa\nnimitettiin häntä \"amerikkalaiseksi puhveliksi\". Ja todellisuudessa\nhän näyttikin europalaisen teollisuuden keskellä jättiläiseltä. Hän\nkävi suoraan päämääräänsä kohden. Hänen vilkaisunsa säde oli lyhyt. Hän\nnäki vain yhden ainoan päämäärän edessään: koota omiin käsiinsä koko\nmaailman kemiallisen teollisuuden johtolangat.\n\nZoe Montrose tutki ja oppi hyvin pian tuntemaan Rollingin\nluonteen, sekä sai kiinni hänen taistelunsa ja elämänsä ytimestä.\nZoe ymmärsi helposti hänen vahvat ja heikot puolensa. Rolling\noli perin heikko ymmärtämään politiikkaa ja lausui tyhmyyksiä\nvallankumouksesta ja bolshevismista. Huomaamatta piiritti Zoe\nRollingin tärkeillä ja vaikutusvaltaisilla henkilöillä, johdatti\nhänet sanomalehtimiespiireihin, joissa Zoe itse tavallisesti johti\nkeskusteluja. Hän lahjoi lehtien pakinoitsijoita, mutta heille ei\nRolling osannut antaa minkäänlaista huomiota, vaikka ne osottautuivat\ntekevän hänelle parempia palveluksia kuin monet \"lehtikanuunat\",\nreportterit, jotka hyttysten tavalla tunkeutuvat jokapäiväisen elämän\nkaikkiin poimuihin.\n\nKun Zoe järjesti erään oikeistolaisen edustajan välityksellä\nRanskan parlamentissa pidettäväksi pienen puheen, jossa selitettiin\nvälttämättömäksi liittää amerikkalainen teollisuus Ranskan kemialliseen\npuolustukseen, ravisti Rolling ensikerran oikein miehekkäästi ja\nhyväntahtoisesti hänen kättään ja virkkoi:\n\n-- Oikein hyvästi tehty!... Minä palkkaan teidät sihteerikseni 27\ndollarin viikkopalkalla.\n\nRolling alkoi jo uskoa Zoe Montrosesta olevan hyötyä ja uskoi hänelle\nvähitellen kaikki liikesalaisuutensa.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nZoe Montrose oli yhteydessä muutamien keisaripakolaisten kanssa.\nErään heistä, Semjonovin, piti hän kiinteässä palveluksessaan. Tämä\noli kemian insinööri ja oli sodan aikana lopettanut lukemisensa,\nollen sitten armeijassa vänrikkinä. Hän oli valkoinen upseeri ja otti\nmaanpakoon lähtiessään itselleen everstin arvon. Pariisissa hän elätti\nitseään vanhain tavarain kaupalla, alottaen myymällä katutyttöjen\nkäytettyjä vaatteita.\n\nZoe Montroselle teki Semjonov joissakin määrin urkkijan tehtäviä. Hän\ntoi Zoelle neuvostomaan aikakauskirjoja ja sanomalehtiä, kertoi hänelle\nkaikellaisia juoruja ja huhuja. Hän omasi notkean taipumuksen, oli\nsäännöllinen, eikä säikähtänyt minkäänlaista tehtävää.\n\nZoen valtasi raivokas viha kuultuaan, että Neuvosto-Venäjälle\nperustetaan yksityisten toimesta valtiosta riippumaton kemiallinen\nteollisuus. Rolling rauhoitti häntä: -- Joutavaa. Eihän siellä ole\nsellaiseen rahaa. Varmasti eivät sillä yrityksellään tule pääsemään\nsanomalehti-ilmoituksia pidemmälle.\n\nZoe ei kuitenkaan päässyt rauhottumaan. Semjonov hankki hänelle\nasiamiestensä välityksellä kaikki neuvostovaltion sanomalehdet.\nErikoisella tarkkaavaisuudella hän luki sikäläiset tiedonannot ja\nuutiset. Eräänä päivänä näytti hän kovasti kiihtyneenä Rollingille\nmuuatta uutista Moskovan \"Pravdasta\":\n\n\"Leningradissa työskennellään parhaillaan uuden koneen rakentamisessa,\njolla tulee olemaan jättiläismäisen valtava hävitysvoima\"...\n\nRolling nauroi:\n\n-- Joutavia. Ei kenellekään ihmiselle pälkähdä mieleen tuollaisen\nvuoksi säikähtyä... Te olette yksinkertaisesti tullut kovin\nhermostuneeksi, kallis ystäväiseni.\n\nZoe kutsui Semjonovin aamiaiselle, jolloin hän sai tältä kuulla\nmainitun uutisen perusteella seuraavan merkillisen historian:\n\nVuonna 1919, vähää ennen minun pakoani Pietarista, tapasin kadulla\nerään ystävän. Hän oli puolalainen. Ja me molemmat suoritimme samalla\nkertaa tutkinnon teknillisessä korkeakoulussa. Hänen nimensä on\nStasij Tiklinsky. Kun hänet tapasin oli hänellä selässään säkki ja\njalkansa oli hän käärinyt vanhoilla matonsiekaleilla. Viitassaan\noli liitujuovia, jotka oli jätteitä elintarveliikkeiden edessä\njonottamisesta... Yhdellä sanalla sanoen: hän oli silloisen ajan\nmukaisessa rappeutuneessa asussa. Mutta hänen kasvonsa olivat vilkkaat.\nJa hän siristeli minulle iloisesti silmillään. Kysyin häneltä: Mitä\nkuuluu?... \"Ka, mikäpä tässä\", -- sanoi hän ja jatkoi: \"Minä olen\nparhaillaan erääseen liikeyritykseen kietoutunut, -- tilulilulei.\nMiljooneja, -- sanon sinulle. Oikeastaan satoja miljooneja, -- kultaa\nluonnollisesti.\" Ja hän löi leveällä kädellään aivan mahdottomiin\nriekaleihin kuluneen viittansa taskua. Minä en tietenkään voinut siinä\nhänestä vapautua ja yritin hänelle kertoa. Mutta hän vaan nauroi.\nJa niin me erosimme. Kaksi viikkoa myöhemmin menin minä Tiklinskyn\nluokse Vasilijevin saarelle, jossa hän asui. Minä muistelin hänen\nsuunnittelemaansa kullansaantia ja ajattelin tarjota sille tulevalle\nmiljonäärille puoli naulaa sokeria ja palasen suolattua lihaa. Minä\nmenin hänen luokseen ja tapasinkin hänet melkein kuolemaisilleen\nhaavoitettuna, käsi ja rinta oli hänellä sidottuna. Hämmästyneenä\nkysäsin:\n\n-- Kuka sinua on tuolla tavalla käsitellyt?\n\n-- Odotahan vähän. Kyllä jumalan äiti tästä vielä auttaa. Ja kunhan\nminä tästä tervehdyn, lyön minä hänet kuoliaaksi!\n\n-- Kenenkä?\n\n-- Garinin!\n\nJa hyvin peitetysti ja epäselvästi kertoi hän minulle, vaikkakin\nvastahakoisesti, paljastaen siten salaisuutensa. Sen mukaan oli\neräs hänen aikaisempi tuttavansa, insinööri Garin, esittänyt, että\nruvettaisiin kivihiilestä valmistamaan jonkinlaisia kartioita, jotakin\nkonetta varten, jolla pitäisi olla tavattoman suuri hävitysvoima.\nVoittaakseen Tiklinskyn mukaansa siihen työhön, oli Garin hänelle\nluvannut mahdollisesta puhtaasta voitosta prosenttilaskulla osuuden.\nHeti alussa oli sitten Tiklinskyllä ollut aikomus, että kun kone rupeaa\nvalmistumaan, pakenee hän Venäjältä pois Sveitsiin, hankkii siellä\npatentin ja ryhtyy itse niiden valmistusta johtamaan.\n\nTiklinsky oli silloin innostunut niiden kartioiden valmistukseen. Hänen\nratkaistavakseen jäi määritelmä mahdollisimman pienestä ainemäärästä\nkehittää mahdollisimman korkea astemäärä lämpöä. Sen koneensa rakenteen\npiti Garin tarkasti omana salaisuutenaan. Hän ajatteli, että koneen\nrakenneperusteen salaisuus on kovin yksinkertainen, jonka jo vähäisin\nviittaus tai lyhyt silmäys voi paljastaa selväksi. Sitä peläten\nsuoritti Garin kaikki kokeensa jossakin kaupungin ulkopuolella.\nTiklinsky toimitti hänelle tarvittavat hiilikartiot, mutta ei\nmilloinkaan onnistunut pääsemään henkilökohtaisesti näkemään kokeiden\nsuoritusta.\n\nSellainen epäluottamus sai Tiklinskyn kerta toisensa jälkeen aivan\nraivoon. Usein riitelivät he keskenään. Tiklinsky etsi kuitenkin salaa\nselville sen paikan, missä Garin teki niitä kokeitaan. Se oli puoliksi\nlahonnut talo aution kadun varrella Pietarin Storonalla. Hitaasti\nseurasi hän Garinia aivan ylimpään kerrokseen asti, jossa tämä asusti\naivan suojattomassa huoneessa. Vihdoinkin hän kuuli eräällä kerralla\nsaman talon kellarista voimakasta sihinää, sellaista kuin höyrysäteen\npurkauksesta ja tunsi myöskin palavasta hiilikartiosta lähtevän\nomituisen tuoksun.\n\nVarovaisesti ryömi hän alas kellariin, mutta ei kuitenkaan osannut\nolla tarpeeksi varovainen ja kompastui särkyneeseen tiilikiveen.\nKolmekymmentä askelta edessään näki hän Garinin kasvot savuavan\npetroolilampun valossa. \"Kuka siellä on\", -- kirkasi Garin\nhillittömänä. Hän oli aivan villinä suuttumuksesta. Ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä leikkasi Tiklinskyä viistoon rinnan yli ja\nkäsivarteen häikäisevän kirkas säde, ei paksumpi kuin tavallinen\nsukkapuikko.\n\nVasta aamuhämärässä tuli Tiklinsky jälleen tajuihinsa ja huusi apua\nkenenkään sitä kuulematta. Neljän kontan ryömimällä pääsi hän kuitenkin\npois kellarista yleensä vertavuotavana. Ohikulkijat nostivat hänet\nkäsirattaille ja veivät hänet asuntoonsa. Kun hän sitten parani, alkoi\nNeuvosto-Venäjän ja Puolan välillä sota. Hänen piti ottaa pitkät koivet\nalleen ja oikeissa ajoin kiirehtiä rajan yli kotimaahan.\n\nTämä selitys teki Zoe Montroseen tavattoman voimakkaan vaikutuksen.\nRolling hymyili epäluuloisena. Hän kun omasta puolestaan ei uskonut\nmihinkään muuhun kuin tukehduskaasun voimaan. Panssarilaivat,\nlinnoitukset, kanuunat ja jättiläisarmeijat, -- ne eivät olleet hänen\nmielestään mitään muuta kuin raakalaisajan ylimeneviä ilmiöitä.\nLentokoneet ja kemia ovat ainoat kyllin pätevät sota-aseet. Ja\njonkinlainen salaperäinen kone Leningradissa, joutavia, -- ei mitään\nmuuta kuin joutavia...\n\nMutta Zoe Montrose ei voinut rauhoittua. Hän lähetti Semjonovin\nSuomeen ja sieltä käsin hankkimaan lähempiä tietoja Garinista. Eräs\nvalkoinen upseeri voitettiin rahalla asian palvelukseen ja lähetettiin\nsuksilla salaa rajan yli Neuvosto-Venäjälle. Hänen onnistuikin koota\nkokonainen päiväkirja Garinista, mutta joutui takaisin tullessaan\nvaltiollisen poliisin käsiin. Sitten lähetettiin eräs toinen mies\nsamalle asialle. Hän pääsikin niin pitkälle, että onnistui puhutella\nGarinia. Ja hän esitti yhteistä työskentelemistä. Garin suhtautui\nhäneen kuitenkin hyvin pidättyväisesti. Nähtävästi hän aavisti, että\nulkomailla on ruvettu seuraamaan hänen työtään. Siitä koneestaan hän\npuhui kuitenkin samalla tavalla kuin ennenkin, -- joka sen omistaa,\nhäntä odottaa satumainen rikkaus ja valta. Kokeillessaan sillä\nkoneellaan sai hän jo aivan erinomaisia tuloksia. Hän odotteli nyt\nlopputuloksia hiilikartio-kokeista, joita vielä tekivät muutamat hänen\ntiedemiesystävänsä ja apulaisensa.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nEräänä sateisena sunnuntai-iltana kuvasteli ikkunain valot ja\nlukemattomat katulyhdyt Pariisin katujen asfaltilla. Tämä oli kevään\nalkua.\n\nNiinkuin tummia kanavia myöten huristivat nahkapäällyksiset, märät\nautot läpi tämän valomeren ja syöksyivät erilleen. Tuuli kiskoi\nsateensuojat nurin. Pimeyden täytti kolkko kosteus, ja ihmiset\ntunkeutuivat kasvisliikkeisiin ja kahviloihin, ja kaikkialla vallitsi\nbentsinin ja hajuveden tuoksu sekä palaneen käry.\n\nSade virtasi talojen katoilla, parvekeristikoissa ja suurilla\njuovikkailla suojuksilla, joita oli pingotettu kahvilain edustalle.\nHuvitteluhuoneustojen valoilmoitukset lepattivat himmeinä hämäräksi\nvalaistun sumun läpi.\n\nKöyhemmät ihmiset, työläiset, kauppa-apulaiset, myyjättäret, pienemmät\nvirkamiehet ja muut pikkupalkkaiset hajaantuivat kukin tämänlaisena\npäivänä omille teilleen noin miten kuten sattui. Varakkaat porvarit\nistuivat kotonaan mukavasti uuniensa edessä. Sunnuntai oli sellainen\nhaukottelupäivä ja senvuoksi viskattu vietettäväksi, niin että se vaan\njollakin tavalla kului loppuun.\n\nZoe Montrose istui jalat alleen vedettyinä leveällä leposohvalla\nkokonaisten untuvatyyny-vuorien välissä. Hän poltteli savukettaan\nja katseli uunituleen. Rolling istui raskaassa nojatuolissa, yllään\nhännystakki ja jaloissaan kiiltokengät. Hänkin tupakoi ja tuijotti\nuunissa palaviin kivihiiliin, jalkansa oli hän oikaissut matalalle\npenkille.\n\nRollingin kasvot näyttivät hiilloksen valaisemina hehkuvan punaisilta.\nLyhyt parransänki peitti täydellisesti hänen poskensa. Siinä uinaili\nmaailman kaikkeuden valtias, tulehtuneet silmäluomet puoliksi\nsuljettuna. Hän antautui täydellisesti tyynnyttävän joutilaisuuden\nvaltaan, jonka toki kerran viikossa mielellään uhrasi, antaakseen\naivoilleen ja hermoilleen lepoa ja tilaisuuden uusien voimien\nkokoomiseen.\n\nZoe Montrose ojensi kauniin ja paljaan käsivartensa, sekä sanoi:\n\n-- Rolling, päivällisajasta on jo kulunut kaksi tuntia.\n\n-- Niin on, -- vastasi puhuteltu... Minä olen kanssanne samaa\nmielipidettä, että tämä ruuansulatus on nyt päättynyt.\n\nZoen läpinäkyvä, melkeinpä unelmoiva katse liukui hänen kasvojensa yli.\nHiljaisella, mutta vakavalla äänellä mainitsi hän Rollingia nimeltä.\nTämä vastasi lämmitetystä nojatuolistaan itseään liikauttamatta:\n\n-- No niin. Kyllä minä kuuntelen, pikkuiseni.\n\nSehän oli jo selvä lupaus keskustelun alkamiseksi. Zoe istuutui\nleposohvansa reunalle ja kiersi käsivartensa polviensa ympärille.\n\n-- Sanokaahan, Rolling, onko kemiallisissa työskentelyissä suuri\nräjähdysvaara olemassa?\n\n-- Kyllä on. Se on neljäs kivihiiliyhdistelmä. Trotyli on erinomaisen\nhelposti räjähtävää ainetta. Kahdeksas yhdistelmä, pikrin-, hm...\nsanokaamme esimerkiksi kivihiilenpihka, josta leivotaan niitä\npuikkoja, joilla te tavallisesti poistatte päänsärkyänne, siinäkin\npitää tehdä kokonainen sarja taannuttavia laimennuksia... Kivihiilen\nmuodostumistiellä päänsärky-puikoksi, tahi pullolliseksi hajuvettä,\nvaikkapa sitä \"kirkkaansinistä markiisinunelmaa\", taikka muodostuessa\naivan tavalliseksi valokuvakoneeksi, on siinä mukana aina sellaisia\npirullisia tekijöitä kuten trotiiliä ja pikriinihappoa, sekä niinkin\nsuurenmoista ainetta kuin brombenzolzyaniittia, klooripikriiniä ja\nmuita sellaisia. Samoin myöskin sotakaasut, joiden vaikutuksesta pitää\nmilloin nauraa, milloin itkeä ja toisinaan aivastella, mutta kuitenkin\njos ottaa kaasunaamarin pois kasvoiltaan antaa itsensä alttiiksi jäädä\nelävänä mätänemään...\n\nKun Rollingilla oli näin sateisena sunnuntain iltapäivänä elämä muuten\npitkäveteistä, antautui hän täydellä huvilla kertomaan suunnitelmistaan\nkemian suuresta tulevaisuudesta:\n\n-- Minä uskon, -- sanoi hän ja maiskutti sikariaan kultaisten\nhampaidensa välissä,... minä uskon, että herra Sebaot taivaassa,\nloi maan ja kaikki siinä olevat elolliset -- kivihiilestä ja\nkeittosuolasta. Tästä ei tosin kyllä raamatussa puhuta mitään, mutta\nse voidaan hyvällä syyllä aavistaa. Kuka omistaa kivihiilen ja suolan\nhän hallitsee maailmaa. Saksalaiset antoivat v. 1914 alkaa sodan\nvain sen vuoksi, kun heidän käsissään oli yhdeksän kymmenesosaa\nmaailman kemiallisesta teollisuudesta ja tahtoivat myöskin sen\nasemansa säilyttää... Mutta sitä löytyy ainetta, joka on vieläkin\nvaikuttavampaa: -- Tetriliä.\n\n-- Ja mitä se on, Rolling?\n\n-- Samoin vain kivihiiltä! Benzin (C6 H6), taikka jos se täydellisesti\neritellään on siinä (kivihiiltä, pihkaa ja bentsoolia), ja suolahapon\n(HNO2) kanssa 80 asteen lämmössä sekotettuna on se nitrobentsoolia.\nNitrobentsoolin kemiallinen kaavake on C6 H5 NO2. Jos otetaan kaksi\nosaa happokaasua (O2) ja asetamme sen sijalle kaksi osaa vesihappoa\n(H2), joka on samaa kuin nitrobentsoolia ja kuumennetaan 80 asteen\nlämmössä valuraudasta vuoltujen lastujen ja vähäisen suolahappomäärän\nkanssa, saadaan siitä aniliinia (C6 H5 NO2). Jos taasen aniliinia\nsekoitetaan puuspriin kanssa viidenkymmenen ilmakehän paineessa,\nsaadaan dimetyl-aniliinia. Kaivetaan suuri hauta, joka vielä\nympäröidään multavallilla. Haudan sisälle kaivetaan vielä erikoinen\nkuoppa dimetyl-aniliinille, ja siellä toimitetaan sen taannuttaminen\nsuolahapon kanssa. Tässä keitoksessa tarvittavaa lämpömittaria voidaan\ntarkastaa vaan kiikarin kanssa. Ja tulos siitä on -- tetriili. Tämä\ntetriili on oikea aineellinen -- perkele. Se voi aivan tuntemattomista\nsyistä räjähtää keskellä valmistumistaan ja voi minuutissa muuttaa koko\ntehtaan yhdeksi soraläjäksi. Ikävä kyllä, meidän pitää sittenkin olla\nsen kanssa tekemisissä. Fosforin kanssa käsiteltynä antaa se sinistä\nväriä, -- kristalliviolettia. Tämä seikka antoi minulle toissavuonna\nkauniin summan rahaa... Hm, -- vai niin. Minä luulin, että te olisitte\nkemiaan enemmän syventynyt... Saksalaiset ymmärsivät hyvästi kivihiilen\nja keittosuolan salaisuudet. He ovat olleet aivan ainoa kulttuurikansa\nmeidän aikanamme. Vain yhdessä kohdassa he kuitenkin erehtyivät: He\neivät näetsen jaksaneet mitenkään uskoa, että Amerikan Yhdysvallat\nkykenevät yhdeksän kuukauden kuluessa suorittamaan sellaisen suurtyön,\nkuin mikä oli Edgewoodin asevaraston rakentaminen. Ne olivat juuri\nsaksalaiset, jotka avasivat silmämme. Me tultiin tietämään mihinkä\nmeidän on rahamme sijoitettava ja nyt me tullaan hallitsemaan koko\nmaailmaa. Saksalaiset eivät siihen enää kykene, sillä sodan jälkeen\non raha meillä ja kemia on samoin meillä. Heille jää nyt ainoastaan\ntyövoima. Me tullaan muuttamaan ensin Saksa ja sitten myöhemmin muut\nmaat, joissa ymmärretään tehdä työtä, yhdeksi suureksi tehtaaksi.\nSellaiset kansallisuudet, jotka eivät ymmärrä työntekoa, tulevat\nluonnonlain määräyksien mukaisesti kuolemaan, jossa tapauksessa me\ntulemme heitä auttamaan. Amerikkalainen lippu tulee liehumaan navalta\nnavalle.\n\n-- Rolling, -- keskeytti hänet Zoe... Te itse loihditte onnettomuuden\nesiin... Ihmiset muuttuvat silloin yksinkertaisesti kommunisteiksi...\nTulee valkenemaan sellainen päivä, jolloin he kaikki selittävät, että\nhe eivät enää tarvitse teitä ja alkavat työskentelemään vain omaksi\nhyväkseen... Voi voi! Minä olen sellaisessa kauhussa ollut jo kerran\nmukana... Ne tulevat yksinkertaisesti kieltäytymään antamasta teille\nmiljoonianne takaisin.\n\n-- Silloin, kyyhkyläiseni, -- silloin annan minä koko Europan, ylhäältä\nalkaen, uida sinappikaasussa!\n\n-- Rolling, te tulette varmasti myöhästymään! Zoe puristi käsivarsilla\npolviaan ja kumartui eteenpäin kalpeana kiihtymyksestä.\n\n-- Uskokaa minua, Rolling! Minun neuvonihan ei ole ollut milloinkaan\nhuono! Minä kysyin teiltä, josko kemiallinen työskentely tarjoo\nsuurta räjähdysvaaraa,... työläisten käsissä, vallankumouksellisten,\nkommunistien... Teidän vihamiestenne käsissä tulee se yleensä, -- minä\ntiedän sen aivan varmasti, -- olemaan hirmuinen voima teitä itseänne\nvastaan... Työläiset tulevat olemaan tilaisuudessa, -- jo aivan etäältä\nkäsin, -- räjäyttämään teidän kemialliset laitoksenne ilmaan, samoin\nräjäyttämään ruutikellarinne, polttamaan lentokoneenne ja hävittämään\nkaasuvarastonne,... lyhyesti sanoen kaikki, mikä vain on räjähtävää ja\npalavaa!\n\nRolling laski jalkansa pois penkiltä, siristeli punertavia\nsilmäluomiaan ja tarkasteli jonkun aikaa erikoisella huomaavaisuudella\nedessään olevaa nuorta naista.\n\n-- Jos minä oikein ymmärrän, tarkoitatte te, että...\n\n-- Niin, Rolling. Minä tarkoitan insinööri Garinin konetta... Kaikki\nmitä siitä on tiedoitettu olette te välinpitämättömästi laskeneet\nluistamaan ohitse. Mutta minä tiedän mitenkä vakava tämä asia on...\nSemjonov toi minulle erään varsin merkillisen kappaleen. Hän on saanut\nsen Venäjältä...\n\nZoe soitti. Palvelija astui sisälle. Hän sai emännältään jonkun\nmääräyksen ja hetkisen kuluttua toi hän pienen männystä tehdyn\narkun. Se sisälsi vain teräskappaleen, osapuille noin puolentoista\ntuumaa paksun. Zoe otti teräskappaleen käsiinsä ja piteli sitä\nuunista tulvivan valovirran edessä. Valoa vasten näki selvästi,\nettä teräspalasen läpi oli jollakin hienolla työaseella sahattu\nhienokierteinen rako. Ja ikäänkuin pikakirjoituskynällä oli siihen\nviistoon täydellisen selvästi kaiverrettu: -- \"Garinin voimannäyte.\"\nEräistä kirjaimista oli muutamia terässiruja pudonnut pois... Rolling\ntarkasteli kauan teräskappaletta.\n\n-- Näyttää sellaiselta niinkuin olisi vain kynää koeteltu, -- sanoi hän\npuoliääneensä... Taikka niinkuin olisi neulalla kirjoitettu pehmeään\nvoihin.\n\n-- Tämä on tehty kokeiltaessa Rollingin mallikoneella ja noin\nkolmenkymmenen askeleen etäisyydestä, -- virkkoi Zoe... Semjonov\npäättelee, että Garin toivoo voivansa rakentaa niin voimakkaan,\njolla voisi ainakin kahdenkymmenen kilometrin etäisyydestä sahata\nsuurimmankin sotalaivan poikki niinkuin voikäärön... Suokaa anteeksi,\nRolling, mutta minä pysyn siinä ajatuksessa, että te omistatte tämän\nhirvittävän koneen.\n\nRolling ei ollut suotta käynyt elämänkoulua Amerikassa. Hän oli\nsormenpäitään myöten tämänlaisia taisteluja varten harjaantunut.\n\nHarjoitus kokoaa tunnetusti yleisen, ruumiin kaikille lihaksille\njaetun voimajännityksen esille. Samoin alkoi myöskin Rollingilla\nmielikuvitus työskentelemään, jos hän aikoi johonkin erikoisempaan\ntaisteluun ryhtyä. Hän oli heittäytynyt yrityksien neitseelliseen\ntiheikköön ja siellä tutkinut mikä olisi huomionarvoista. Seis! Täällä\noli mielikuvituksen työ lopussa. Terve ymmärrys tuli esille, se teki\npäätelmiä, vertaili, punnitsi ja teki tarpeellisia ennakkosuunnitelmia:\n-- seis!... Nyt tuli käytännöllinen ymmärrys vuorollaan esille. Nyt\ntehtiin laskelmia, tehtiin poistoja ja valmistettiin yhteenveto: --\ntoimintaa, -- seis! Sitten tuli esille -- tahto, luja kuin lujin teräs,\n-- Rollingin hirmuinen tahto, ja niinkuin puhvelihärkä hyökkäsi hän\npäämääräänsä kohden ja saavutti sen, samantekevä sitten mitä se tuli\nhänelle taikka toiselle maksamaan.\n\nTämänlainen esivalmistelu esitettiin ohimennen tällä hetkellä\nRollingin sisimmässä. Yhdellä silmäyksellä tunkeutui hän tuntemattoman\npäämäärän tiheikön läpi ja terve ymmärrys sanoi hänelle: -- Zoe on\noikeassa. Käytännöllinen ymmärrys teki yhteenvedon: -- edullisinta on\ntässä tapauksessa ryöstää piirustukset ja itse kone ja poistaa Garin\nkokonaan tieltä... Piste... Garinin kohtalo oli päätetty ja sinetöity,\nvelkapuoli kirjanpidossa avattu ja nyt tuli esiin -- tahto.\n\nRolling kohousi nojatuolistaan. Kaksin käsin hän kokosi hännystakkinsa\nhelmukset ja levitti ne erilleen. Sitten hän lämmitteli takapuoltaan\nuunista virtaavassa lämpöhehkussa, joka menettely oli aivan\nsuotta-aikojaan, sillä pienessä huoneessa oli muutenkin jo oikein\nlämmin... Työnnettyään hampaansa huomattavasti esille, sanoi hän:\n\n-- Huomenna, neljännestä vailla yksitoista odotan minä Semjonovia\nMalesherben puistikkokadulla.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nSiitä illasta oli jo kulunut seitsemän viikkoa. Semjonov oli, niinkuin\njo tiedetään, aikoinaan ilmaantunut Malesherben puistokadulla olevaan\nRollingin virastoon ilman piirustuksia ja ilman konetta. Rolling oli jo\nmelkein heittämäisillään mustepullon hänen silmilleen. Garin, -- taikka\nhänen kaksoisolentonsa oli Leningradissa toimitettu nurkan taakse,\nmurhattu... Garin, -- taikka hänen kaksoisolentonsa, oli eilen nähty\nPariisissa... Tapahtumat juoksivat täydellä höyryllä...\n\nTäsmälleen kello yksi ajoi Zoe Montrose Malesherben puistokadulle ja\nantoi palveluspojan ilmoittaa, että hän odottaa autossaan Rollingia.\nKolme ja puoli minuuttia yli yhden istuutui Rolling Zoen viereen tämän\nLimousine-autoon, ja nojaten leukansa keppinsä varaan puristi hän\nhampaidensa välistä esille:\n\n-- Garin on Pariisissa!\n\nZoe heittäytyi auton pehmeää selustaa vasten... Haluttoman äkäisenä\nvilkasi Rolling häneen:\n\n-- Semjonovin päänuppi on jo kauan sitte kuulunut oikeastaan\nmestauskoneeseen. Hän on huolimaton mies, halpapalkkainen murhaaja ja\nsen lisäksi huomattavassa määrässä -- hullu, -- sanoi Rolling... Minä\nolen häneen luottanut ja nyt minä olen joutunut hänen tähtensä aivan\nnaurettavaan asemaan. Hän voi minut vielä kietoa täällä Pariisissa\nhyvin vastenmielisiin asioihin.\n\nSitten Rolling kertoi Zoelle kohtaamisensa ja keskustelunsa Semjonovin\nkanssa. Hän ei ollut onnistunut ryöväämään piirustuksia eikä konetta.\nJa ne saamattomat vätykset, jotka Semjonov oli palkannut, murhasivat\nGarinin kaksoisolennon, mutta ei häntä itseään. Se kaksoisolennon\nilmestyminen sekotti pahasti Rollingin laskelmat. Hän havaitsi,\nettä hän on tekemisissä tavallista älykkäämmän ja toimeliakkaan\nvastustajan kanssa. Ehkäpä Garinilla lienee ollut aavistusta häntä\nvastaan tehtävästä murhayrityksestä, ja hän sen vuoksi veti mukanaan\nnäkymään toisen miehen, joka oli hänen kanssaan kyllin yhdennäköinen,\nhävittääkseen sillä keinolla omat jälkensä... Se oli kaikki aivan\nepäselvänä. Mutta kaikkein käsittämättömintä oli kuitenkin Rollingille\nse, että mitä piruja sille Garinille oli tarpeellista nyt täällä\nPariisissa sukeltautua näkyviin.\n\nLimousine ajoi toisten autojen joukossa pitkin Champs-Elyséetä.\nPäivä oli leppoisan lämmin. Heikon ja sinertävän sumun läpi näki\nhyvästi tunnetut siivekkäät pronssioriit ja Grand-salongin lasisen\npuolipallo-tornin, suurien talojen puolipyöreät katot ja alaslasketut\naurinkosuojukset ja kastanjapuiden tuuheat lehvälatvat.\n\nEteenpäin vyöryvissä autoissa ajoi pääasiallisesti vain kaikellaisia\nkeinottelijoita ja nylkyreitä, jotka istuivat suoriksi ojennetuin\nkoivin, toiset jalka toiselle polvelle heitettynä ja toiset taasen\nimivät kävelykeppinsä kädensijaa. Kaikki olivat enimmäkseen\nlyhytkasvuisia elostelijoita ja kaikilla keväthatut ja räikeänväriset\nkaulaliinat. He ajoivat Boulongnen puistikkoravintolaan syömään\naamiaistaan, jokaisella mukanaan sievät tytöt, joita Pariisi\npalvelushaluisena tarjoo yllinkyllin ulkomaalaisten viihdykkeeksi.\n\nTämänlaisena suruttomana toukokuun päivänä, jaloa valuuttaa lompsassa,\nilman mitään vaaraa tulla ryövätyksi, on kauniilla autolla eteenpäin\nkiitäminen Elyséen kenttää myöten tuuheiden lehväpuiden varjossa\nepäilemättä varsin miellyttävää. Kolmekymmentätuhatta poliisia, suuren\nvallankumousajan konventio jäsenien jälkeläisiä, suojelevat tässä\njärjestetyssä yhteiskunnassa rauhaa ja levollisuutta.\n\nEtoilen torilla saavutti Zoe Montrosen Limousine-vaunun eräs\nvuokra-auto. Siinä istui Semjonov ja vierellään joku toinen mies,\njolla oli lihavat kasvot, kellertävä ihon väri ja tomuiset viikset.\nKumpaisenkin katse oli haltioituneen jännittyneenä suunnattu\nedellepäin, jossa he tarkastivat pienen ja vihreän Citroen-auton\nliikehtimistä. Se ajoi viistoon Etoile torin yli ja suuntautui\nmaanalaisen rautatien pysäkkiä kohden ja sinne myöskin seisahtui.\n\nSemjonov varotteli autonsa ajajaa pysyttelemään sen vihreän auton\njäljissä, mutta se oli hyvin vaikea tehtävä sellaisessa autovilinässä.\nViimeinkin he onnistuivat pääsemään lähemmäksi ja yrittivät\nkatkaista kulun vihreältä autolta ajamalla poikittain sen eteen,\nmutta sepä ennättikin jo pysähtyä ja keskikasvuinen mies, kalpea ja\npiikkipartainen, hypähti vaunusta ja juoksi aseman aukolle häviten\nnopeasti maanalaiseen käytävään.\n\nTämä takaa-ajo suoritettiin Zoen ja Rollingin silmäin edessä ja kesti\ntuskin 2-3 minuuttia. Zoe huusi puhetorven läpi ajajalleen, käskien\ntämän kääntämään vaunu maanalaisen rautatien asema-aukolle. Ja melkein\nyhtäaikaisesti Semjonovin auton kanssa pääsivätkin he perille.\nKepillään kovasti viittoen juoksi Semjonov Limousinen luokse, avasi\nkristallioven ja muiskutellen Zoen kädelle, sanoi kovin kiihtyneenä:\n\n-- Se oli Garin. Hän pääsi meiltä livistämään. Tänään vielä minä\nmenen kuitenkin hänen luokseen Batingnolleen ja esitän hänelle rauhan\nsolmiamista. Rolling, meidän pitää saada hänet voitetuksi. Kuinka\npaljo tahdotte Garinin koneen vallottamiseen uhrata? Te voitte olla\naivan levollinen, sillä minä tulen tässä asiassa tarkasti toimimaan\nlaillisuuden puitteissa. Mutta ylipäänsä, sallitteko, että esitän:...\nStasij Tiklinsky, oikein säädyllinen ja siivo mies...\n\nIlman lupaa odottamatta huusi hän esiin Tiklinskyn, joka puolalaisella\nkohteliaisuudella tanssitteli itsensä loistavan Limousine-vaunun\nluokse, tempasi hatun päästään ja suuteli Zoen kättä.\n\nToiselle taikka toiselle kättään ojentamatta istui Rolling Limousinen\nperällä. Hänen silmänsä säkenöivät niinkuin amerikkalaisella\npuma-leijonalla pimeässä häkissään. Zoe Montrosesta tuntui myöskin\nkovin varomattomalta ja tyhmältä viivytellä sillätavalla ihmisjoukon\nnäkyvissä. Hän esittikin, että ajettaisiin Seinen vasenta rantaa\naamiaiselle \"La Perouse\" ravintolaan, jossa tähän aikaan vuodesta oli\nhyvin vähän kävijöitä.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nTiklinsky oli ylpeä ja tunsi itsensä tavattomasti imarrelluksi\nsaadessaan syödä aamiaisen näin säädyllisessä seurassa. Hän kumarteli\nsäännöllisesti joka minuutti, kohenteli riippuvaa puolalais-aatelista\nhuulipartaansa, tähysteli kosteilla silmillään Zoeen ja söi tavattoman\nahneesti. Rolling istui selkä vasten ikkunaa vaiteliaana ja synkkänä.\nZoe näytti jo rauhoittuneen. Hän hymyili ja silmää iskien huomautti\ntämän tästä ravintolan tarjoilijatytölle, että tämän pitäisi kaataa\nviiniä vieraiden laseihin. Kun sitten tuotiin kuohuviini, ryhtyi\nTiklinsky kertomaan kokemuksiaan.\n\nHän repäsi suojusliinan pois kaulastaan, pyyhki puolalais-aateliset\nviiksensä ja alotti ranskaksi, mutta vahvalla puolalaissekasotkulla\nhistoriansa:\n\n-- Panje Rollingin asiassa ei me olla elämäämme säästetty... Me mentiin\nlähellä Laatokkaa venäläisen rajan yli...\n\n-- Kuka se on se me, -- kysyi Rolling?\n\n-- Minä, -- ja jos panje suvaitsee, -- minun apulaiseni, eräs\nvenäläinen Varsovasta. Hän on eräs Balachovitschin armeijan upseeri,\noikein julma ihminen... Olkoon kirottu, niinkuin kaikki ryssät. Se\nlurjus tuotti minulle enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Minun määräykseni\noli ottaa selville missä Garin tekee kokeitaan. Minä tarkastin erään\npuolilahonneen talon... Panje ja panjetar tietääkin jo sen... Siinä\ntalossahan se kirottu raato, Garin, leikkasi koneellaan minut keskeltä\nmelkein poikki. Sieltä kellarista minä löysin sen teräskappaleen,\njonka panjetar Zoe sai minulta viime kuulla... Te voitte olla minun\ninnostuksestani täysin vakuutettu.\n\n-- Garin oli sitten muuttanut niitä kokeitaan tekemään jossakin\ntoisessa paikassa. Pitkiin aikoihin minä en maannut päivillä enkä\nöillä, sillä minä halusin olla panjen ja panjettaren luottamuksen\narvoinen. Minä kylmetytin keuhkoni ja vatsani Krestovo-saaren suolla,\n-- mutta minä saavutin kuitenkin päämääräni. Minä löysin Garinin.\nKaksikymmenesseitsemäs päivä toukokuuta tunkeuduin minä sitten\napulaiseni kanssa kesähuvilaan. Me sidottiin Garin rautasänkyyn\nkiinni ja tehtiin oikein huolellinen kotitarkastus... Mutta mitään\nei löytynyt... Siinä oli tulla aivan hulluksi... Ei niin jälkeäkään\nkoneesta... Mutta minä tiesin, että Garin piilotteli sitä siinä\nkesähuvilassa... Ja sen vuoksi kävi se apulaiseni vähän liian kovasti\nGariniin käsiksi... Panje ja panjetar ymmärtävät kuitenkin meidän\ninnostuksemme... Näyttäytyi jo aamurusko ja päivä alkoi vähitellen\nvalkenemaan. Rupesi kuulumaan ihmisääniä... minä en sano, että me\nolisimme panje Rollingin määräyksestä sillä tavalla menetelleet, mutta\nse minun apulaiseni, se kirottu lurjus... hän ei jaksanut itseään\nhillitä...\n\nRolling tuijotti yhteenpuristetuin hampain edessään olevaan lautaseen,\njolla oli voissa paistettuja multasieniä. Zoen toinen pikkuinen käsi\nlepäsi pöytäliinalla, mutta sen hohtavilla timanteilla, smaragdeilla\nja safiireilla koristetut ja kauniiksi kiillotetut sormet liikkuivat\nvilkkaasti. Haltioituneena silmäili Tiklinsky tätä kättä, jonka\nkoristeet maksoivat vähintäinkin satatuhatta dollaria.\n\n-- Panje ja panjetar tietävät jo, mitenkä minä postikonttorissa\ntapasin Garinin. Jumalan äiti auttakoon, -- kuka siinä ei kauhistuisi,\ntörmätessään yhtäkkiä sillätavalla yhteen aivan elävänä olevan\nkuolleen kanssa. Ja sitten vielä työntäytyi se kirottu miliisi minun\nkantapäilleni... Me oltiin jouduttu petoksen uhriksi. Se kirottu\nmiekkonen, se Garin, oli laahannut tilalleen jonkun toisen. Minä\npäätin tutkia sen kesähuvilan vielä kerran uudestaan. Siellä täytyi\nolla jokin maanalainen huone. Vielä samana yönä menin minä sinne\nyksin. Yövartijan minä nukutin cloroformilla. Ja sitten minä ryömin\nikkunasta sisälle... Panje Rollingin ei pidä millään tavalla käsittää\nminua väärin... Milloin Tiklinsky uhraa elämänsä, uhraa hän sen jonkin\naatteen hyväksi... Yhtäkkiä minä kuulin sieltä kesähuvilasta sellaisen\nkolkutuksen ja ryskeen, että siinä pyrki väkisinkin tukka nousemaan\nkauhusta pystyyn... Niin, panje Rolling, silloin minä tajusin, että\nJumala teitä johdatti silloin, kun te minut etsitte siltä venäläiseltä\nanastamaan sitä hirmuista konetta. Sellaista kauhistuttavaa vehettä,\njota voisivat käyttää Puolaa ja koko sivistynyttä maailmaa vastaan...\nSe oli historiallinen minuutti, panjetar Zoe, -- minä vannon sen\nteille puolalaisen aateliskunniani kautta... Niinkuin äkänen härkä,\nhyökkäsin minä keittiöön, josta se melu kuului. Ja siellä minä näin\nGarinin yhdessä nurkassa latomassa kaikellaisia laatikoita ja arkkuja\nyhteen läjään. Samassa kun hän huomasi minut, sieppasi hän nahkaisen\nmatkalaukkunsa, jonka minä tunsin jo aikaisemmilta ajoilta, -- ja\nsen sisällä oli se koneen malli piilotettuna. Samassa hän jo hyppäsi\nviereiseen huoneeseen. Minä vedin revolverini esille ja hyökkäsin\nhäntä kohden. Hän ennätti kuitenkin työntämään jo ikkunan auki ja\nyritti siitä hypätä ulos. Minä laukaisin revolverini ja silloin hän\njuoksi laukku kädessään ja toisessa revolveri huoneen nurkkaan,\nasettui siellä sängyn taakse suojaan ja alkoi myöskin ampumaan.\nSiinä oli todenperäinen kaksintaistelu, panjetar Zoe. Yksi Garinin\nluoti meni minun lakkini läpi. Äkkiä hän tukki suunsa ja sieraimensa\njoillakin rievuilla ja samalla ojensi jonkinlaisen metalliputken minua\nkohden. Heti kuului laukaus, ei kovempi kuin jos oli kuohuviinipullon\nkorkki laukaistu irti. Sillä sekunnilla minä tunsin heti, niinkuin\ntuhannen kynttä olisi raapinut sieraimissani, kaulassa ja henkitorvea.\nTuntui aivan kuin olisi sisuksia revitty. Silmät täyttyivät pakosta\nkyynelillä, niin sietämätöintä oli se tuska. Sitten minä aloin\naivastamaan ja rykimään, suolet kääntyivät sisälläni nurin, -- ja\nsuokaa anteeksi, panjetar Zoe, -- minun täytyi oksentaa niin kovasti,\nettä lopulta kaaduin maahan...\n\n-- Dichenil-chlorarcinia fosforin kanssa sekotettuna, noin\nviisikymmentä prosenttia. Halpaa tavaraa. Me asestetaan polisit\nsellaisilla kaasukynttilöillä, -- selitti Rolling.\n\n-- Niin se on. Panje sanoi siinä totuuden. Se oli jonkinlainen\nkaasukynttilä... Onneksi hävitti ilmanveto sen kaasun pian pois. Minä\ntulin jälleen tuntoihini ja laahasin itseni puolikuoliaana asuntooni.\nMinä olin myrkytetty ja täysin murtunut. Poliisiasiamiehet etsivät\nminua jo kaikkialla kaupungissa, -- silloin ei minulle jäänyt muuta\nkeinoksi kuin paeta Leningradista, mikä meille lopulta suurilla\nponnistuksilla ja vaaranalaisena onnistuikin.\n\nTiklinsky levitti kätensä ja antoi päänsä jäädä riipuksiin\nkertomuksensa päättäjäisiksi, ikäänkuin olisi tahtonut jättäytyä armoa\ntaikka epäsuosiota odottamaan... Zoe kysyi:\n\n-- Oletteko aivan varma, että Garin on myöskin paennut Venäjältä?\n\n-- Hänen täytyi pakostakin hävitä. Muuten hän olisi joutunut tekemään\npoliisille selvää tästä jutusta.\n\n-- Mutta minkätähden hän sitten tuli juuri Pariisiin?\n\n-- Hän tarvitsee niitä kivihiilikartioita. Hänen koneensa on ilman\nniitä aivan kuin lataamaton kivääri. Garin itse on fysiikko, jotenka\nhänellä ei ole kemiasta ei sinisintä aavistusta. Minähän hänelle\naikaisemmin hänen pyynnöstään valmistin niitä kivihiilikartioita.\nMyöhemmin sai hän, joka minun jälkeeni niitä teki, maksaa sen työnsä\nhengellään... Mutta Garinilla on vielä yksi apulainen täällä --\nPariisissa. Juuri hänelle ja osotteella: Batingnollen-puistikko lähetti\nGarin sen sähkösanoman. Ja nyt on Garin tullut itse tänne, voidakseen\ntäällä jatkaa työtään ja seurata niillä kivihiilikartioilla tehtäviä\nkokeita.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\n-- Mitä te olette saanut tietää Garinin keksijäapulaisesta?\n\n-- Hän asuu eräässä pienessä hotellissa. Me olimme siellä eilen ja\nsaimme ovenvartijalta joitakin tietoja, -- vastasi Semjonov... Se mies\ntulee ylipäänsä vain yöksi asuntoonsa. Eikä hänellä ole minkäänlaisia\nmatkatavaroita. Hänellä on aina talosta lähtiessään purjekangasviitta,\njollaisia tavallisesti Pariisissa käyttävät kaikki lääkärit,\nlaboratoorio-ihmiset ja kemiaa tutkivat ylioppilaat. Todenperäisesti\nhän työskentelee jossakin siinä lähellä, -- jossakin kokeilupajassa...\n\n-- Mitä piruja minulle kuuluu minkälaista viittaa hän pitää. Minkä\nnäköinen mies hän on? Eikö hotellin ovenvartija sitä teille selittänyt,\n-- kysyi Rolling äkäisenä?\n\nSemjonov ja Tiklinsky katsoivat toisiaan silmiin. Sitte puolalainen\nasetti kätensä ristiin rinnalleen ja sanoi:\n\n-- Jos panje niin haluaa voidaan me vielä tänäpäivänä hankkia siitä\nherrasta tarkka henkilöselostus.\n\nRolling vaikeni kauan. Hänen kulmakarvansa vetäytyivät yhteen ja\nlihakset poskiluiden päällä pyörivät:\n\n-- Mitkä perusteet teillä on, kun te voitte päätellä, että se mies,\njonka eilen näitte menevän kahvilaan Batingnollessa, on se sama joka\nhävisi maanalaisen rautatien käytävään, ja myöskin sama, -- että\nse mies oli insinööri Garin. Tehän erehdyitte jo kerran ennenkin,\nLeningradissa, -- eikö niin?\n\nPuolalainen ja Semjonov vaihtoivat taaskin silmäyksiä keskenään.\nTiklinsky hymyili hyvin itsetietoisen viisaana:\n\n-- Eihän panje Rolling kuitenkaan tahtone uskotella, että Garinilla\nolisi joka kaupungissa kaksoisolento?\n\nRolling huiskautti itsepintaisesti päätään. Zoe Montrose istui\nikkunalla ja katseli välinpitämättömän näköisenä ulos, kädet käärittynä\nkomeaan kärpännahkaiseen puuhkaan... Semjonov sanoi:\n\n-- Tiklinsky tuntee Garinin hyvästi. Jokin erehdys on tällä kerralla\nmahdoton. Muuten on tällä hetkellä tärkeämpää selvittää eräs toinen\nasia, Rolling. Jättäkää mieluummin tämä asia kokonaan meidän\nselvitettäväksemme. Eräänä päivänä tulemme yksinkertaisesti tuomaan\nne piirustukset ja koneen teille sinne Malesherben puistokadulle, --\ntaikka haluatteko te työskennellä meidän kanssamme yhdessä?\n\n-- Ei missään tapauksessa, -- sanoi Zoe aivan äkkiä ja odottamatta,\nkuitenkaan kääntämättä katsettaan ikkunasta. Mister Rolling seuraa\nerikoisella mielenkiinnolla insinööri Garinin kokeita ja mister\nRollingille olisi toivottavaa, että saisi siihen keksintöön\nomistusoikeuden, mutta mister Rolling työskentelee sen saadakseen\nankarimman mukaan vain laillisuuden puitteissa. Jos mister Rolling\nolisi äsken sanaakaan uskonut Tiklinskyn kertomuksesta, olisi\nhän epäilemättä ja yhtään sekunttia viivyttelemättä puhelimella\ntiedoittanut poliisikomissaareille ja siten toimittanut sellaisen\nmurtovarkaan ja lurjuksen viranomaisten käsiin. Mutta kun mister\nRolling tietää aivan hyvin, että Tiklinsky on keksinyt historiansa\ntarkotuksella nylkeä sillä rahaa niin paljo kuin mahdollista, ei\nhänellä todellakaan ole mitään sitä vastaan, jos te edelleenkin hänelle\nteette pieniä ja merkityksettömiä palveluksia.\n\nNyt Rolling nauroi ensikerran koko aamiaisen aikana ja kaivoi liivinsä\ntaskusta kultaisen hammastikun ja pisti sen hampaidensa väliin...\nSemjonov vetäytyi kokoon, niin että puolet hänen vartalostaan hävisi\npöydän alle. Tiklinsky punastui korviensa viimeistä sipukkaa myöten,\nhiki kohosi hänen otsalleen ja posket jäivät lerpalleen riippumaan...\nRolling sanoi:\n\n-- Teidän tehtävänne rajoittuu seuraavaan: hankkia minulle varma\nja täydellinen selostus niihin kaikkiin kysymyksiin, joita minä\nteille annan tänään kello kolme puolen päivän jälkeen Malesherben\npuistokadulla. Teiltä odotetaan vain tavallisen ja säädyllisen etsivän\npoliisin työtä, -- eikä yhtään enempää. Ei yhtään sanaa, eikä yhtään\naskelta -- ilman minun erikoista määräystäni.\n\nLyhyellä nykäisyllä painoi hän päähänsä kovan liattunsa, vähän\notsalle etunojoon, antoi pään nyökkäyksellä kyllin selvän viittauksen\nSemjonoville ja Tiklinskylle ja jätti Zoen kanssa yhdessä \"La Perousen\"\nruokailuhuoneen.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nValkoinen ja hohtava, kristallilasi-seinäinen juna maanalaisen\nrautatien pohjois-etelälinjalla kiisi hiljaisella hurinalla\nPariisin maanalaisissa käytävissä. Tunnelin käännöksissä suhisivat\nsähköjohdoissa riippuvat hämähäkin verkot vilauksessa ohitse, ja\nsementtimuurauksen onkaloissa, joita ohikiitävän junan valovirta\nvilauksella valaisi, painautuivat työmiehet seinää vasten suojaan.\nPitkin tunnelin seinämiä näki kaikkialla mustalle pohjalle keltaisilla\nkirjaimilla maalattuna: \"Dubonnet\"... \"Dubonnet\", se oli erästä\ninhottavan hapanta juomaa, jota sillä tavalla suositeltiin. Jos kuka\nkatseli junan ikkunasta ulos hän rupesi lopulta voimaan huonosti niiden\nharmaiden tunneliseinäin vilistessä ohi.\n\nPieni pysäyspaikka... Asema on hohtavilla kaakeleilla vuorattu ja\nnäkymättömistä lähteistä virtaa häikäisevän kirkas valo. Värillisissä\nkulmauksissa näki valollisia ilmotuksia: -- \"Ihmeellisintä\nsaippuaa\"... \"Katkeamattomia housunkannattimia\"... \"Hajuvettä kaikelle\nkansalle\"... \"Autorenkaita: Punainen perkele\"... \"Kumikantoja\"...\n\"Halpa loppuunmyynti Louvren yleisessä tavaratalossa\"... \"Kaunis\nkukkaistyttö\"... \"Lafayetten kuvakokoelma\"... \"Satatuhatta paitaa\"...\n\nIloinen ja hälisevä ihmisjoukko, kauniita naisia, juoksutyttöjä,\nasiapoikia hohtavanappisine nuttuineen, ulkomaalaisia, nuoria miehiä\nruumiinmukaisissa nutuissaan, työläisiä hikisissä paidoissaan,\njotka riippuivat vyön varassa, -- kaikki tunkeilivat junalle.\nSilmänräpäyksessä avautuivat vaunujen hohtolasiset ovet... Oh-hoh,\nkuului huokauksia, ja kokonainen aalto hattuja, joukottain pyöriviä\nsilmiä, puoliavoimia suita, punaisia, hauskoja, äkäisiä, työntäytyi\nvaunuihin. Kädensijoissa riippuen puristi tiilenpunanuttuinen junailija\nvatsallaan työntäen yleisön vaunuihin sisälle. Raksahtaen painuivat\novet lukkoon, lyhyt vihellys ja niinkuin jokin tulinen nauha,\nsukeltautui juna uudelleen mustaan maanalaiseen holviin.\n\nTiklinsky ja Semjonov istuivat selät vasten ovea erään vaunun\nsivupenkillä tässä pohjois-etelän junassa. Puolalainen oli siinä\nmäärin julmistunut, että olisi voinut luulla hänen siellä äskeisellä\naamiaisella saaneen syödäkseen vain särettyä lasia:\n\n-- Minä pyydän teitä, panje, hyväntahtoisesti ottamaan huomioon,\nettä minä olen aikoinani saanut hyvän kasvatuksen, hitto vieköön!...\nsata kertaa minun piti raivoani hillitä!... Niinkuin minä en olisi\nmilloinkaan ennen miljardöörien kanssa syönyt suurusta!... Se koiran\nkuonolainen... Minä vihellän sellaiselle aamiaiselle!... Sellaisen\nruuan voin minä itsekin \"La Perousessa\" tilata, enkä tarvitse antaa\nminkään tuonlaisen huoran itseäni häväistä! Esittää nyt Tiklinskylle\nrupeamista -- etsiväksi poliisiksi!... Mokomakin, joutavanpäiväinen --\nlutka!\n\n-- No no!... Heretkää jo, panje Stasij. Te ette tunne Zoe neitiä... Hän\non oikein hyvä nainen... kunnon toveri... Hän oli tällä kerralla vaan\nniin kovin kiihtynyt...\n\nSemjonov muisteli Zoen määrätietoista ja älykästä työtä, ja kun hän\näsken \"La Perousessa\" elettyä hetkeä ja tapahtumaa ajatuksissaan\nkertaili, täytyi hänen väkisinkin hymyillä...\n\nMutta Tiklinsky kiehui raivosta:\n\n-- Oikeastaan onkin se panjetar Zoe tottunut olemaan tekemisissä\nvain teidän hylkyläistenne, niiden pakolaisten kanssa... Mutta minä,\nminä olen puolalainen!... Minä pyydän teitä, panje, ottamaan sen\nasian huomioonne!... Ja Tiklinsky ojenteli huulipartaansa uhkaavasti\neteenpäin ja puhalteli suurieleisesti keuhkojaan tyhjäksi... Minä olen\nsuuren Puolan valtakunnan alamainen enkä salli itselleni osotettavan\nsellaista alentavaa kohtelua...\n\n-- No hyvä. Nyt sinä olet jo puhallellut huulipartaasi ja keventänyt\nsydäntäsi, -- sanoi Semjonov lyhyen vaitiolon jälkeen... Ja kiinnitä\nnyt, Stasij, huomiosi siihen mitä minä sanon: -- Meillehän maksetaan\ntäysiarvoisella rahalla, -- ja meiltähän vaaditaan -- oikeastaan\nniin paljon kuin ei mitään! Meidän työmme on aivan vaaratonta ja\nmyöskin -- miellyttävää: saadaan mielinmäärin kuleksia kahviloissa ja\nkapakoissa. Minä, esimerkiksi, olen siihen tämänpäiväiseen keskusteluun\nläpikotaisin oikeastaan tyytyväinen... Sinä sanot: -- etsivä. Ja\nminä sanon sinulle: meille tehtiin esitys jalointa lajia olevan\nvastaurkinnan suorittamisesta!\n\nSen penkin takana, jolla Tiklinsky ja Semjonov istuivat\nkeskustelemassa, seisoi vaunun ovella, kyynärpäillään kupariseen\npoikkitankoon nojaten se sama mies, joka aikaisemmin Leningradissa\nkeskusteli Schelgan kanssa Ammattijärjestöjen puistikossa ja esitti\nnimekseen Pjankov-Pitkjevitsch.\n\nHänellä oli viitan kaulus kohotettu pystyyn, jotenka se peitti kasvojen\nalaosan kokonaan. Hattu oli painettu syvään otsalle. Samalla kun hän\nsiinä seisoi välinpitämättömän ja laiskan näköisenä, keppinsä luista\nkädensijaa suutaan vasten puristaen, kuunteli hän kuitenkin hyvin\ntarkkaavaisena kaikki Tiklinskyn ja Semjonovin keskustelun. Hän teki\nvielä hyvin kohteliaasti tilaa, kun nuo molemmat keskustelijat äkkiä\nhypähtivät paikoiltaan ja kiirehtivät pois vaunusta, sillä he olivat\nvähällä mennä tarkottamansa pysäyspaikan ohi. Kaksi asemaa myöhemmin,\nsiis Montmartrella, jätti hänkin vaunun. Sitten hän kiirehti lähimmälle\npostiasemalle ja lähetti sieltä seuraavan sähkösanoman:\n\n    \"U.S.S.R. -- Leningrad. -- Rikos-osasto. Schelga. Nelisorminen\n    täällä. Uhkaavia tapahtumia.\"\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nTultuaan ulos postikonttorista lähti hän kävelemään Clichyn\npuistikkokadun varjossa olevaa sivua.\n\nTäällä tunki katukäytävälle jokaisesta kellari-ikkunasta,\nmarmoripöytien ja korituolien suojaksi vedettyjen juovikkaiden\nverhojen takaa yökapakoiden hapan tuoksu. Viinurit puettuina lyhyisiin\ntarjoilunuttuihinsa, valkoisine esiliinoineen, kasvot pöhöttyneinä ja\nhiukset voiteista kiiltävänä, lakasivat katukäytäviä ja kaakeloituja\nkapakkain lattioita pöytien välistä käyttäen märkiä sahajauhoja, sekä\nasettivat edessä olevia suojuksia kokoon saadakseen tupakan savusta\ntunkkaantuneisiin huoneisiin enemmän ilmaa ja valoa.\n\nPäiväseen aikaan teki Clichyn-puistikkokatu lakastuneen vaikutuksen. Se\nnäytti samallaiselta kuin karnevaalikoristeet käyttämisensä jälkeen.\nTalot olivat korkeita ja rumia ja niissä oli kaikissa lukuisasti\nravintoloita, kapakoita ja epäilyttäviä, vähän luottamusta herättäviä\nhotelleja. Kaikki kauppaliikkeet tämän kadun varrella olivat täynnään\nkaikellaista tavaraa katunaisille ja muille rakkaudestaan eläville\ntytöille. Kaikkialla oli sähköjohtoja sekä peltisiä laitteita\nvaloilmoituksia varten. Täällä oli kuuluisan pelipaikan ja yöllisten\nrymyjen, \"Moulin Rougen\" sokkeloinen kylkirakennus. Katukäytävillä näki\nelokuvien ilmoituksia. Keskikadulla muodostivat kahteen suoraan riviin\nistutetut puut kujanteen. Mukavuuslaitoksien eli käymäläin seinät oli\nraaputeltu täyteen kaikellaisia kuvioita ja \"mielilauseita\". Kivisillä\nkatukäytävillä, joita myöten oli jo vuosisatoja hälisten kuljettu, oli\nsadesuojuksilla peitettyjä näytekojuja... Kaikki tällä kadulla odotteli\n-- yötä, jolloin sinne virtasi huvitteluhaluinen yleisö, töllistelijät\nja uteliaat ihmiset suurilta Boulevardeilta, kaikilta kahdeltatoista\nAvenuelta, jotka Place Etoilelta haarautuivat ympäriinsä ikäänkuin\nsäteet; porvariston korttelista Passyn rannikolta ja Saint Denisin\nrikollisten nurkista.\n\nSilloin loimottavat valot, viinurit touhuavat juoksennellen\nedestakaisin vieraidensa välissä, jotka käsillään koputtavat pöytiin\nja huutavat: \"Pst, pst, -- viinuri\". Karusellit alkavat pyöriä ja\nniissä kiertää yhtenä vilinänä kultaisia sikoja, kultasarvisia härkiä,\nveneitä, keittokattiloita ja patoja. Seinämillä olevien tuhansien\npikkupeilien särmikkäässä, säteilyssä ja höyryurkujen soidessa kiertää\nyhtenä ketjuna tyttöjä, joiden hameet ylettyvät tuskin polviin asti;\nnähtäviä kummastelevia porvareja; varkaita, toimintahalua osottavine\nhuulipartoineen; japanilaisia ylioppilaita naamiomaisine ja ikuisesti\nhymyilevine kasvoineen; miehimysrakastelijain nuoria ystäviä ja\nsynkkäkatseisia venäläisiä pakolais-siirtolaisia, jotka päivästä\npäivään odottavat bolshevismin kukistumista.\n\nMoulin Rougen valoista hehkuva pyöreä kylkirakennus alkaa pyöriä.\nTalojen päätyjen yli rupee suhisten kiitämään taittuneita valonuolia.\nYli maailman kuuluisien kapakkain komeat ja loistavat nimikilvet\nalkavat hehkumaan. Sellaiset kuin: -- \"Mehiläinen\", -- \"Kuninkaan\nyöateria\", -- \"Kiusaantunut rotta\", -- \"Laulava harakka\", y.m.\nYöravintolain ja muiden huvipaikkojen avoimista ikkunoista vyöryy\ntuhatlukuisen, puistikolla kävelevän yleisön kuuluviin villi melu,\n-- rummunjyminää, jazz-soittokuntain räminää foxtrotin, shimmyn ja\ncharlestonin tahdissa.\n\nJoukossa piipitettiin paperitorvilla, ja lörpöttelevät suut\nparpattivat, liehui paperilippuja niiden maiden väreillä, joiden\nraha oli Pariisissa huomattavassa arvossa... Maanalaisen rautatien\nkäytäväaukosta työntäytyi yhä uusia ihmisjoukkoja, jotka olivat tulleet\npohjois-eteläisen linjan junissa. Se on Montmartre. Se on Martren\nvuori, joka yöt läpeensä hohtaa tuhansissa iloisissa valoissaan\nhehkuaan kauaksi Pariisiin. Se on suruttomin soppi koko maailmassa.\nTäällä voi päästä helposti rahoistaan ja täällä voi Parin nauravan\npariisilaistytön kanssa viettää todenperästä iloisen ja suruttoman yön.\n\nIloinen Montmartre, -- Clichyn boulevardi, puistikkokatu, kahden\npyöreän, samalla tavalla iloisen Paikan, Pigallen, ja Blanchen välissä.\nVasemmalla Pigallen torista on leveä ja hiljainen Batingnollen\npuistikkokatu. Oikealla Blanche-torin takana alkaa Saint-Antoinen\netukaupunki. Siellä elävät työläiset ja yleensä Pariisin köyhät.\nTäältä sekä Batingnollen puistikkokadulta, korkealta Montmartrelta\nja Saint-Antoinesta, ovat aseistetut työläisjoukot jo useammin kuin\nyhden kerran laskeutuneet alas valloittaakseen Pariisin. Neljä kertaa\non porvaristo onnistunut ajamaan kanuunoillaan heidät takaisin. Ja\nalinen osa kaupunkia, joka sijaitsee Seinevirran molemmin puolin\npankkeineen, konttoreineen, mahtavine kauppataloineen, miljonäärejä\nvarten varustettuine hotelleineen ja kolmellekymmenelle tuhannelle\npoliisille rakennettuine kasarmeineen. Neljä kertaa on sieltä tehty\nhyökkäys työläisiä vastaan, jotka ovat itsensä ja sydämensä jälleen\nlöytäneet sieltä korkealta, jossa valot lepattavat ja maailmankuulut\nkeinottelijat pitävät oviaan auki, jossa on kaikkialla näkyvissä\nrikkaan kaupunginosan mässäämällä jälkeensä jättämä sukupuolielämän\nleima: -- Plache Pigalle, -- Boulevard Clichy, -- Plache Blanche.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nTultuaan puistikkokadun puoliväliin asti kääntyi hän eräälle kapealle\nsivukadulle, jota myöten pääsee nousemaan korkealle Montmartrelle.\nVarovaisesti tarkasteli hän ympärilleen ja astui sitten sisälle\nerääseen synkkään kapakkaan, jonka vakituisina vieraina olivat\nkatutytöt, autojen ajajat, ja puolinälkiintyneet pilalaulujen\nkirjoittajat ja muut sellaiset pahanilman linnut, jotka vanhasta\ntottumuksesta vielä pitivät leveitä housunlahkeita ja sienen muotoisia\nhuopahattuja.\n\nHän pyysi itselleen lasin viiniä ja joitakin sanomalehtiä, sekä alotti\nlukemaan. Sinkkipellillä vuoratun tarjoilupöydän takana pesi kapakan\nisäntä vesisuihkun alla tarjoiluastioitaan. Tämä isäntä oli 110 kiloa\npainava viiksihuulinen ja hyvin punakka ranskalainen, ja hän puheli\nalituiseen, välittämättä siitä josko häntä kuunneltiin taikka ei:\n\n-- Te voitte puhua niin paljo kun teitä haluttaa, mutta Venäjä on\nmeille saattanut hyvin paljon ikävyyksiä... (Hän tiesi, että tämä\nvieraansa, vaikka nimittikin itseään amerikkalais-ranskalaisella\nnimityksellä: mister Pierre, oli oikeastaan venäläinen...) Venäläiset\npakolaiset eivät tuo meille enää mitään. Heidän taskunsa on jo\ntyhjänä... Mutta kaikeksi onneksi meillä on vielä kylliksi rahaa\nvoidaksemme itsellemme kustantaa sen ylellisyyden, että annamme parille\ntuhannelle elämässään haaksirikkoutuneelle suojapaikan... (Hän oli\nsiinä uskossa, että tällä vieraalla oli Montmartrella jonkinlainen\npieni liikeyritys...) Mutta itsestään on luonnollista, että kaikella\non oma loppunsa. Pakolaiset tulevat vielä päättämään kotimaahansa\nmennäkseen. Ohhoijaa, -- me sovitamme heidät suuren isänmaansa kanssa.\nMe tunnustamme Neuvosto-Venäjän ja Pariisi tulee jälleen olemaan se\nvanha hyvä Pariisi. Minun täytyy sanoa suoraan, että sodasta ollaan\nsaatu jo tarpeeksi asti. Kymmenen vuotta on vatsaamme jo vaivannut\ntämä sulatushäiriö. Neuvostovaltio tulee maksamaan niistä vanhoista\nvenäläisistä valtiolainoista pikkutallettajille heidän osansa.\nViisaasti, oikein viisaasti menetelty. Eläköön Neuvosto-Venäjä.\nSe ei aja mitään huonoa politiikkaa. Se bolshevisoi Saksan aivan\nerinomaisesti. Sille minä taputan käsiäni. Saksa bolshevisoituu ja\nriisuu sillä tavalla itse aseensa. Eikä meillä enää tarvita Saksan\nkemiallista teollisuutta ajatellessa tuntea vatsassamme mitään\npakotusta... Täällä meidän korttelin talokarsinoissa pitävät minua\nbolsheviikkina!... Ohhoijaa, -- mutta minä lasken oikein. Bolshevismi\nei anna meille mitään huolta. Laskekaapas kerran oikein tarkasti,\nkuinka paljon hyviä ja kunnon porvareja ja kuinka paljon työläisiä\nmeillä on Pariisissa... Hehheh, -- me porvarit löydämme kyllä keinot,\nmillä puolustetaan säästöjämme... Kun meidän työläisemme hihkuvat:\n\"Eläköön Lenin\", kuuntelen minä sitä aivan rauhallisena... Työläiset\novat kuin tynnöri täynnä käypää viiniä. Sekään ei anna itseään korkilla\nsulkea... Huutakoot vain: \"Eläköön Neuvosto-Venäjä\"... Edellisellä\nviikolla olin minäkin mukana hihkumassa. Minulla on kahdeksantuhannen\nkultafrangin arvosta venäläisiä arvopapereja... Ei, kyllä teidän\npakolaisten täytyy sopia hallituksenne kanssa. Tähänastisista\ntyhmyyksistä on jo kylliksi... Meidän frangin arvo putoaa. Ne kirotut\nkeinottelijat, ne ovat syöpäläisiä, jotka purevat ja imevät kaikkia\nkansallisuuksia, joilla vaan rahanarvo näyttää alkavan laskea. Ne\nkuumeiset korppikotkat ovat taaskin muuttaneet Saksasta tänne Pariisiin.\n\nLaiha, purjekangasviittaan puettu mies, jonka vaaleatukkainen pää oli\npaljaana, astui kiireesti kapakkaan.\n\n-- Hyvää päivää, Garin, -- sanoi hän sille, joka luki sanomalehtiä...\nSinä voit onnitella. Oikein onnellinen sattuma!\n\nKiireesti kohosi Garin paikaltaan ja puristi vastatulleen kättä:\n\n-- Viktor!\n\n-- Aivan niin!... Minä olen rajattomasti tyytyväinen... Olen myöskin\nvarma, että me saamme patentin!\n\n-- Ei missään tapauksessa!... Mennään nyt!\n\nHe astuivat kapakasta ulos vapaaseen ilmaan, kävelivät porrasmaista\nkatua ylös, kääntyivät oikealle ja kävelivät noin kaksikymmentä\nminuuttia etukaupungin kömpelöiden talojen välissä ja rakentamattoman\nalueen yli, jossa talojen paikat oli ympäröity piikkilanka-aidoilla\nja köyhyyttä todistavia pesuvaatteita riippui syyttävän näköisinä\nnuorilla tuulen liehuteltavana, ja viimein he sivuuttivat\nkotiteollisuuslaitoksien työhuoneet.\n\nPäivä vaipui iltaan. Joukko väsyneitä työläisiä tuli heitä vastaan.\nNäytti siltä, kuin täällä ylhäällä eläisi kokonaan toinen ihmislaji.\nTäällä olivat kasvotkin kokonaan toisenlaisia, lujia, laihoja ja\njänteisiä, käytti siltä, ikäänkuin romaanilainen rotu, joka halusi\npelastautua lihottavalta ylellisyydeltä ja sukurappeutumiselta, olisi\nkiivennyt Pariisin yli tänne korkealle ja eläisi täällä levossa\nja varmuudella odottamassa sen hetken tuloa, jolloin alakaupunki\npuhdistetaan kaikesta liastaan ja Ranskan valtiolaiva ohjataan jälleen\nelämän valtameren päivänpaisteeseen. Tänne näin, -- sanoi Viktor,\nsamalla kun hän amerikkalaisella avaimella aukasi oven matalaan ja\npieneen kellarihuoneeseen.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nGarin ja Viktor Lenoir astuivat pienenpuoleisen, tiilistä rakennetun\nuunin luokse, jossa oli rautainen kansi ja kaksi vetojohtoa. Uunin\nvierustalla oli pöytä ja sille oli kivihiilikartiot ladottu riviin.\nUunilla, kannen alla, oli syrjällään paksu pronssinen rengas, jonka\nkehään oli asetettu kaksitoista fajanssi-lautasta. Lenoir sytytti\nyhdellä niillä olevan kynttilän, katsoi Gariniin erikoinen hymy\nsuupielissään ja sanoi:\n\n-- Pjotr Petrovitsch, me olemme tunteneet toisemme jo viisitoista\nvuotta, eikö niin? Me olemme yhdessä jo monta kovaa pähkinää\nnakertaneet. Ja teillä on ollut tilaisuutta tulla vakuutetuksi, että\nminä olen kunniallinen mies. Kun minä pakenin Pietarista, -- autoitte\nte minua. Ja siitähän minä päättelenkin, että te ette ajattele\nminusta huonoa. Mutta sanokaahan, minkätähden, -- minkä pirun vuoksi,\nte salaatte sen koneenne minulta? Minä tiedän kuitenkin, että te\nolette ilman minun kartioitani sen koneenne kanssa aivan kyvytön...\nMenetellään siten, niinkuin ainakin hyvät toverukset...\n\nKatsellessaan erikoisella tarkkuudella pronssirengasta\nfajanssilautasineen, kysyi Garin:\n\n-- Te siis haluatte, että minä paljastaisin teille keksintöni\nsalaisuuden?\n\n-- Niin.\n\n-- Mutta haluaisitteko olla muutenkin tähän asiaan osallisena?\n\n-- Haluan.\n\n-- Kun se tulee tarpeelliseksi, -- ja minä pelkään, että asian\nkehittyessä sellainen tarpeellisuus ilmaantuu, -- täytyy teidän päästä\nkaikesta selville, voidaksenne sen viedä toivottavaan tulokseen.\n\nAntaakseen enemmän painoa sanoilleen, tuki Garin puhettaan\nhuomattavilla käsiliikkeillä.\n\nKääntämättä katsettaan pois Garinista, istuutui Lenoir uunin reunalla.\nHänen suupielensä vapisivat:\n\n-- Kyllä, -- sanoi hän päättävästi... Kyllä minä siihen suostun.\n\nHän veti nuttunsa taskusta jonkinlaisia riepuja ja pyyhki niillä hikeä\notsaltaan:\n\n-- Minä en tahdo teitä pakottaa, Pjotr Petrovitsch, jotenka te\nkatsotte minuun aivan suotta niin vihaisesti! Minä mursin tällä\nkeskustelulla väliltämme sulun, kun te olitte tässä niin merkillisen\nomituinen. Ja tehän olette minulle elämässäni lähinnä oleva ihminen...\nMinä olin ensimäisellä ja te toisella vuosiluokalla teknillisessä\nkorkeakoulussa... Jo silloin minulla oli suuri kunnioitus teihin...\nTe olette tavattoman kyvykäs, -- oikein huomattavasti... Te olette\npelottavan kylmäverinen. Teidän ymmärryksenne on eritelty, te olette\nuskalias ja peloittava. Te, olette pelottavan vaikutusvaltainen\nihminen. Te olette julma, niinkuin kaikki suuret kyvyt. Teillä ei ole\ntoisia ihmisiä kohtaan ollenkaan urkkijataipumuksia... Te kysyitte\nminulta äsken, josko minä olisin kaikkeen valmis. Tietysti minä olen\nvalmis. Mitä siinä olisi vielä ylipäänsä puhumista? Minulla ei ole\nmitään menetettävää. Ilman teitä olisi minun elämäni vain koneellisesti\nuudistuvaa jokapäiväisyyttä, -- jossakin tehtaassa, pitkää työpäivää\nelämäni loppuun asti. Mutta teidän mukananne, -- alituista juhlaa,\ntaikka perikato... Josko minä olen kaikkeen valmis!... Naurettavaa!...\nMitä pitäisi tehdä? Ryöstääkö? Murhatako?\n\nHän lopetti puheensa hetkeksi. Garin räpäytti silmiään myönnytykseksi.\nLenoir hymyili, -- sekä jatkoi:\n\n-- Minä tunnen ranskalaisen rikoslain... Vai niin, -- josko minä\nolisin suostuvainen teidän käytettävänänne olemaan vaaralle alttiina?\nTietysti minä olen suostuvainen... Ohimennen sanoen: Minä olin\nmukana silloin kun saksalaisia vastaan tehtiin se kuuluisa hyökkäys\nkaksikymmenestoinen päivä toukokuuta v. 1915. Ajatelkaahan mielessänne,\nettä meitä vastaan vyöryi maasta vihreän-keltainen pilvi, niinkuin\njonkinlainen kuvastus ilmasta. Ei edes unissaankaan voi itselleen\nsellaista kuvitella. Tuhannet ihmiset juoksivat kentän poikki\npelottavan kauhun valtaamina, heittivät aseensa luotaan ja repivät pois\nrautaiset päähineensä. Mutta se kaasu-aalto tapasi heidät kuitenkin, --\nja sen mukana kuolema. Ne vähäiset, jotka saivat aikaa paeta, olivat\nkasvoiltaan tummanpunaisia, kieli riippui suusta ulkona ja silmät\nolivat palaneet... Se oli cloorikaasua. On aivan joutavaa enää puhua\nmoraalisista käsitteistä. Ohhoh, -- tämän sodan jälkeen emme me enää\nole mitään lapsia.\n\n-- Sanalla sanoen, -- virkkoi Garin ivallisesti, -- teillä on käsitys,\nettä porvarillinen siveellisyys on vain kiitollinen puljutuskeino ja\njokainen on narri, joka sen vuoksi rupeaa nielemään vihreää kaasua.\nKuitenkin ylipäänsä, antaakseni todellisuudelle oikeutta, pitää\nminun myöntää, että näitä kysymyksiä minä olen vähän ajatellut... No\nniin, minä siis katson, että te olette vapaasta tahdostanne halunnut\npäästä näissä asioissani osakkaaksi. Huomeniltana näytän minä täällä\nkuopassa koneeni vaikutuksen. Ja te valmistaudutte olemaan vähintäkään\nvastaanväittämättä minun määräyksieni alaisena... Mutta minulla on\nvielä sittekin yksi ehto.\n\n-- Minä olen kaikkeen suostuvainen!\n\n-- Te tiedätte, Viktor, että minä olen väärillä matkapapereilla tullut\ntänne Pariisiin. Sen vuoksi minun pitää muuttaa hotellia joka viikko.\nKerran minun piti jo ottaa katutyttö toverikseni, eksyttääkseni sillä\ntavalla epäilykset itsestäni. Eilen taasen huomasin, että minua\npidetään silmällä. Venäläisiä pakolaisia on palkattu siihen tehtävään.\nNähtävästi minua pidetään jonakin bolshevikien asiamiehenä... Minun\npitää saada ne urkkijat eksymään väärille jäljille.\n\n-- Mitä minun pitäisi tehdä?\n\n-- Teidän pitää naamioida itsenne minun näköisekseni. Jos teidät\nsiepataan, pistätte vaan henkilöllisyyskirjanne esiin. Minä haluan\nesiintyä kahtena miehenä. Me ollaan molemmat yhtä pitkät, te laitatte\nitsellenne suippoparran ja sitte ostetaan molemmille samanlaiset\npuvut. Ja vielä tänä iltana te muutatte asunnostanne johonkin toiseen\nkaupungin osaan, jossa teitä ei ollenkaan tunneta. Sanotaan vaikka, --\nMontparnasseen... Lyödäänkö kättä asiasta?\n\nLenoir hyppäsi nopeasti pois uunin reunalta ja puristi lujasti Garinin\nkättä. Sitten hän alotti selittämään, mitenkä hänelle oli onnistunut\nniiden kartioiden teko sekottamalla rautaoksiidia, aluminiumia,\njähmetettyä öljyä ja keltaista fosforia. Työstään näytteeksi asetti hän\nrenkaalla oleville kahdelletoista fajanssilautaselle kivihiilikartiot\nja sytytti ne langan avulla. Uunin yli kohosi häikäisevän kirkas\nvalopatsas. Kuumuus ja valo oli siinä määrin sietämättömän voimakas,\nettä heidän piti painua kuopan syvennykseen hakemaan suojaa.\n\n-- Erinomaista, -- virkkoi Garin... Toivottavasti siitä ei jää savua?\n\n-- Siinä tapahtuu täydellinen palaminen pelottavan korkeassa\nkuumuudessa. Tarkotukseen käytetty aine on kemiallisesti puhdistettu.\n\n-- Hyvä. Te tulette näinä päivinä vielä näkemään ihmeen, -- sanoi\nGarin... Mennään nyt syömään. Lähetetään joku asiamies hakemaan teidän\ntavaroitanne hotellissa. Me vietämme seuraavan yömme Seinen vasemmalla\nrannalla. Ja huomenna on Pariisissa nähtävänä kaksi Garinia... Onko\nteillä vielä toinen avain tähän kuoppaan?\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nTäällä ei ole kiiltäviä autojonoja, ei joutilaita ihmisiä, jotka\nkulkevat näyteikkunain edessä kaulojaan ojentelemassa, ei naisia, jotka\nsotkisivat ajatukset, eikä myöskään minkäänlaisia teollisuuskuninkaita.\n\nPinottain tuoreita lautoja, kokonaisia vuoria katupölkkyjä,\njotka tuoksuivat pihkalle, sijaitsi keskellä katua. Savea ja\nkaduntasotuskoneita ja sinertävää likaa näkyi siellä. Katukäytävän\nvierellä oli johtoputkia, jotka näyttivät ikäänkuin palasiksi\nkatkotulta jättiläiskäärmeeltä.\n\nYmmärrettävästi ei sileiksi nuoleksituilla keikareilla ollut täällä\nmitään etsimistä. Amerikkalaisella rikkaalla, joka vuosittain tekee\nmatkustuskierroksensa, ei voisi täällä mitään hävittää.\n\nNew Yorkin elämä: hermostunutta liikarasitusta ylenmääräisestä\npörssikeinottelusta; katarria sulatuskoneistossa, seurauksena\nrajattomasta jäätelön nauttimisesta.\n\nKissingen kylpylaitos: Kolmeviikkoinen käsittely luulosairaiden\nelimille vedellä, sähköllä ja kylvyillä.\n\nParisi: Yleinen tuuletus ja johtolaitos sukupuolisuusvoimille.\n\nNarvan tullin esteaidan takana joutuisi sellainen keikari äärimmäiseen\nepätoivoon.\n\n\"On tämä kaunista\", -- hän sanoisi... \"Myöskin meillä korjataan\nkanavia, mutta meidän työläisemme tekevät, sen työnsä niin, että\nsen kautta ei toisilta ihmisiltä häiriinny heidän huvituksensa...\nTe elätte pitkäikäisiksi, hyvä herrasväki!... Te rakennatte,\nteette työtä, -- mutta kenelle lopullisesti? Kuka teistä saa hyvän\nja lämpimän päivällisen syödäkseen? Sehän on aivan naurettavaa,\nmautonta ja epäinhimillistä, jo ajatellakin, että eräänä päivänä koko\nkeittiön henkilökunta, keittäjät ja astianpesijät y.m. kokoontuvat\nherrasväen asemesta, istuutuvat pöytään ja alkavat herkutella... Se on\npelättävämpää kuin paha uni... Sellaista minä en ymmärrä... Näkemiin.\"\n\nJos joku sellainen ulkomaalainen sattuisi huvilennollaan joutumaan\nmyrskyn ajamana Leningradiin ja olisi pakotettu lentokoneellaan\ntekemään hätälaskun Narvan tullin esteaidan luona ja sattumalta\ntulisi esiin spartakisti-urheilija Taraschkin, niin siinä syntyisi\nvarmasti hyvin mielenkiintoinen keskustelu. Taraschkin voisi\nvallitsevan sosialistisen järjestelmän nimissä tyynnyttää ulkomaalaisen\nuteliaisuutta pitämällä nyrkkiään tämän nenän alla. Ja vieras joutuisi\nsiinä pitelemään päätään puuttuvien tietojen asemesta. Poikaset\nkokoontuisivat pian molempien ympärille, samoin savukekauppiaat, ja\npunalakkisten miliisimiesten uhkaavia askeleita rupeaisi kuulumaan\nkivityksellä kentän poikki, tarkotuksella tulla asettamaan riiteleviä.\nJa kuka ties kuinka pitkälle siitä voisi juttu kehittyä... Mutta\nkaikeksi onneksi ei tänäpäivänä pudonnut pilvistä yhtään ulkomaalaista.\n\nVähän jälkeen tehtaan pillin huudon kulki spartakisti Taraschkin\nviistoon kentän poikki. Hän oli parhaimmalla tuulellaan. Johonkin\nsivustakatsojaan olisi hän pikemminkin voinut tehdä synkän vaikutuksen,\nmutta se johtuu siitä, että Taraschkin on enemmän sisäisesti kehittynyt\nmies, ja hänen hyvä tuulensa tuli näkyviin vaan sillä, että hän\npiti toista silmäänsä puoliksi kiinni puristettuna ja nenä vetäytyi\nlukemattomiin poimuihin.\n\nNoin sata askelta raitiotiepysäkiltä kuuli hän kadun\npäällystyspölkkyjen välistä äänekästä riitelemistä ja kirkumista.\nYmmärrettävästi kiinnostivat Taraschkin mieltä kaikki kaupungin asiat.\nHän kurkisti puukasojen taakse ja näki siellä polvihousuihin ja paksuun\nnuttuun puettuina kolme poikaa, jotka tekivät hyökkäystä neljättä\nvastaan, joka oli avojaloin, ilman lakkia ja yllään jonkinlainen\nnaisten nuttu ja sekin sellaiseksi revittynä, että oikein hämmästytti\nkatsella. Äänettömänä puolusti hän itseään. Hänen laihat kasvonsa\nolivat täynnään naarmuja, pieni suu lujasti kiinni puristettuna ja\nruskeat silmät salamoivat kuin suden pennulla.\n\nTaraschkin sieppasi äkkiä kahta polvihousuista poikaa kauluksesta ja\nnostaen korkealle ilmaan, antoi samalla kolmannelle hyvän potkun. Sen\nsaanut poika kiljui ja hävisi puukasojen väliin.\n\nNe molemmat toiset kirkuivat kaikellaisia uhkauksia ilmassa\nsätkytellessään. Mutta Taraschkin ravisteli heitä sitäkin lujemmin ja\nlopulta piti heidänkin olla vaiti.\n\n-- Minä olen jo usein huomannut mitenkä kaduilla hyökätään heikompien\npoikien kimppuun, -- sanoi Taraschkin poikien murinaa seuraten...\nKatsokaakin, että minä en teitä toista kertaa tavoita... Ymmärrättekö?\n\nKun nyt kumpainenkin oli pakoitettu antamaan jonkinlaisen myönnytyksen,\nmurisivat he: -- Kyllä kyllä.\n\nTaraschkin jätti pojat menemään, jotka edetessään vielä murisivat ja\nsiitä erotti jotakin senlaista kuin: -- joutuisipa se vielä kerran\nmeidän käsiimme... Kädet housuntaskuissa hävisivät pojat näkyvistä.\n\nSilläaikaa kun Taraschkin piti toisia kurissa, yritti neljäskin hävitä\nnäyttämöltä, mutta ei päässyt kun järjestyksen pitäjä käännytti hänet\naina takaisin. Vihdoin poikanen hiljakseen huokaillen istahti maahan ja\npeitti päänsä revityllä nutullaan.\n\nTaraschkin kumartui pojan yli. Poika itki.\n\n-- Voi sinua ressukkaa, -- sanoi Taraschkin... Missä sinä asut?\n\n-- Ei missään, -- vastasi poika nuttunsa sisältä.\n\n-- Mitä se merkitsee: -- ei missään? Onko sinulla äitiä?\n\n-- Ei.\n\n-- Eikä myöskään isää? Siis koditon orpolapsi!... Oikein hyvä.\n\nTaraschkin jäi hetkiseksi seisomaan, poimut siintyivät hänen poskillaan\nja hänellä oli jälleen molemmat silmät kokonaan auki... Poikanen\nsurisi, kuin kärpänen, jotakin nuttunsa sisältä.\n\n-- Tahdotko syödäksesi? -- kysyi Taraschkin.\n\n-- Tahdon.\n\n-- No, tule sitten minun kanssani klubille.\n\nPoikanen yritti nousta ylös, mutta kaatui jälleen takaisin. Taraschkin\notti hänet käsivarrelleen, -- hän painoi tuskin neljääkymmentä naulaa.\nHän kantoi pojan raitiovaunun pysäkille ja vaunun saavuttua nousi hänen\nkanssaan etusillalle. He ajoivat melkolailla kauan. Jo ennen vaunusta\npoistumista osti Taraschkin pojalle kappaleen vehnäleipää. Kuumeisella\nkiireellä pistelikin poika sitä hampaidensa väliin... Soutukoululle\nmenivät he jalkaisin. Taraschkin jätti pojan portille odottamaan ja\nsanoi hänelle:\n\n-- Pidä varasi. Äläkä varasta.\n\n-- Ei, ainoastaan leipää.\n\nUnisena katseli poika veteen, joka auringonpaisteessa kuvastelihe\nlakattujen veneiden kupeissa; hopealle vihertävää niittyä, joka omaa\nkauneuttaan näytteli joen pinnassa; kaksi- ja nelisoutuisia veneitä,\njotka siitä kiitivät ohitse päivettyneiden ja voimakaslihaksisten\nkäsivarsien soutamina. Hänen laihat kasvonsa näyttivät kovin väsyneiltä\nja tylsiltä. Ennenkuin Taraschkin ennätti tulla takaisin, ryömi\npoikanen puukasan alle, joka oli siinä isolla aukeamalla klubin portin\nja venevalkaman välillä. Hän oli siihen nähtävästi nukkunut aivan heti\nja yhteen käppyrään vetäytyneenä.\n\nIllalla veti Taraschkin hänet esille. Komensi virrassa pesemään pienen\nturparustinkinsa ja kätensä, sekä vei hänet sitten illalliselle.\nPoika istutettiin soutajien kanssa samaan pöytään. Taraschkin sanoi\ntovereilleen:\n\nMehän voimme pitää tämän lapsen täällä klubilla. Ei hän meitä köyhäksi\nsyö. Me totutetaan poika veteen, ja muutenkin, mehän tarvitsemme täällä\njonkun sukkelan poikasen. Ja kaiken lisäksi hän kun on aivan koditon.\n\nJa tietysti toverit olivat suostuvaisia. Jääköön hän. Poika kuunteli\nkeskustelua rauhallisena ja söi siivolla, asettaen lusikkansa\nvähänväliä pois. Illallisen syötyään laskeutui hän rauhallisesti alas\npenkiltä: Hän ei ollut mistään hämmästynyt, sillä hän oli jo ennättänyt\nmerkillisempääkin näkemään... Taraschkin vei hänet venevalkamaan,\njossa käski sitten istumaan viereensä. Siinä kehittyi heidän välillään\nseuraava keskustelu.\n\n-- Tunnetko sinä politiikan alkeet eli politiikan yksi kertaa yksi.\n\n-- En, sitä minä en tunne.\n\n-- Ja mikä sinun nimesi on?\n\n-- Ivan.\n\n-- Mistä sinä olet kotoisin?\n\n-- Siperiasta. Yliseltä Amurilta.\n\n-- Kuinka kauan sinä olet täällä ollut?\n\n-- Eilen minä tulin.\n\n-- Millä tavalla sinä tulit tänne?\n\n-- Jalkaisin,... vaunun alla, riippumassa ja... laatikossa...\n\n-- Minkä vuoksi sinä olet tänne Leningradiin maleksinut?\n\n-- Se on minun asiani, -- vastasi poika ja kääntyi kokonaan poispäin...\nMinä itse tiedän kyllä minkätähden minä olen tänne tullut...\n\n-- Kerro vaan minulle kaikki, -- en minä tee sinulle mitään pahaa.\n\nPoika ei kuitenkaan enää vastannut mitään, alkoi vain tapansa mukaan\npeittämään päätään nuttunsa riekaleisiin... Sinä iltana ei Taraschkin\nsaanut häneltä mitään selville.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nKaksisoutuinen vene, mahongista tehty, kaunis ja kevyt kuin viulu,\nliukui tuskin huomattavasti niinkuin joku kapea juova peilikirkkaalla\njoen pinnalla. Molemmat airoparit luistivat lappealla sivullaan vettä\nmyöten. Schelga ja Taraschkin, molemmilla valkoiset urheiluhousut, ja\nkumpainenkin yläruumis vyöhön asti paljaana, olkapäät ja selkä karkeana\nja päivän paahtamana, istuivat liikkumattomina, polvet koukkuun\nvedettyinä.\n\nPerämies oli vakava nuorukainen, päässään merimieslakki ja kaulassa\nhuivi, katseli nopeusmittariaan.\n\n-- Siitä tulee ukkosilma, -- sanoi Schelga.\n\nVirralla oli kuuma. Ei yksikään lehti liikahtanut rannikon tuuheassa\nmetsässä. Puut näyttivät venyttäneen itsensä tavallista pituuttaan\npidemmäksi. Valo oli kristallikirkkaan sinistä, ilma oli auringosta\nniin kyllästytetty, että se näytti ikäänkuin kristallikimppuina\nvirtaavan alas. Silmiä kirveli ja ohimoita pakotti puristavasti.\n\n-- Airot veteen, -- komensi perämies. Soutajien ruumis kumartui\nyhtäkkiä yhteenpuristettujen polvien yli pitkälle eteenpäin,\nheittäytyen siitä heti taaksepäin, työntäen airot yhtäaikaa\nvoimakkaasti veteen. Ruumis taaksepäin heitettynä, makasivat he pitkin\nvenettä, jalat suorina työntäen luistinistuintaan.\n\n-- Yksi, -- kaksi.\n\nAirot näyttivät vedettäessä oikein notkistuvan ja vene viilsi niinkuin\njonkinlainen terä veden pintaa.\n\n-- Yksi, -- kaksi, -- yksi, -- kaksi, -- yksi! -- komensi perämies.\n\nMitaten ja nopeasti, samassa tahdissa sydänlyöntien ja hengityksen\nkanssa, työskentelivät kumpaisenkin soutajan vartalot, kiirehtien\nniinkuin ponnistusjouset. Innostuneessa ponnistuksessa työskentelivät\nmiesten lihakset verenkierron kanssa rauhallisessa poljennossa.\n\nKilpavene viilsi eräiden huvisoutelijain ohitse, jossa joukossa\nsoutumiehet paitahihasillaan avuttomina työskentelivät airojensa\nkanssa. Schelga ja Taraschkin katsoivat soutaessaan suoraan eteensä,\naivan napaan perämiestä, jolla taasen katse oli kiinnitetty yksinomaan\ntasapainolinjaan. Huvivenheessä oleville ihmisille jäi tuskin aikaa\nhuutaa ohitsekiitäville kilpasoutajille muutamia tunnustuksen sanoja:\n\n-- Hei, katsokaahan!... Hirmumiehiä!... Niinkuin puhaltamalla vettä\nmyöten!... Sukkelia poikia!\n\nHe tulivat avoimelle merelle. Siellä saivat airot levätä vedessä\nmuutaman minuutin liikahtamatta. Miehet kuivailivat hien kasvoiltaan.\n\n-- Yksi, -- kaksi...\n\nPurjehdusklubin luona kääntyivät he takaisin. Leningradin\nammattiyhdistyksien kilpa-aluksien jättiläispurjeet riippuivat\nkuolleena liinana kristallikirkkaassa helteessä. Purjehdusklubin\nparvekkeella soitteli torvisoittokunta. Pitkin rannikkoa ripustetut\nisot liput ja pienet lippuset riippuivat liikkumattomina saloissaan.\nPäivän polttamat ihmiset heittäytyivät veneistään keskelle virtaa\nuimaan. Kuohuten roiskui vesi korkealle kirkkaaseen ilmaan.\n\nPujoteltuaan purjehdusklubin uimarien keskitse, liukui kilpavene\nNevaa ylöspäin, livahti eräässä kohden sillan alitse ja pysyttelihe\nhyvänaikaa soutuklubi -- \"Nuolen\" nelisoutuisen veneen perässä, mutta\najoi sitten ohitse, jolloin perämies huusi jälkeen jääneille:\n\n-- Pitäisikö teille heittää hinausköysi?\n\nSitten ojensivat he soutunsa Krestovo-saaren tuuheata rannikkoa kohden,\njonka vihreän pensaikon takaa vilahteli punaisia huivia ja paljaita\npolvia, -- siellä souti ohitse naisten alokasjoukkue... Vihdoin he\npysähtyivät soutuklubin venevalkamassa.\n\nSchelga ja Taraschkin hypähtivät maalle, asettivat varovaisesti kalliit\naironsa siivotulle rannalle; kumartuivat veneensä yli ja nostivat sen\nperämiehen komennolla ylös vedestä ja kantoivat sen säilytysvajaan\npaikalleen. Sitten meni kumpainenkin soutaja ottamaan suihkukylvyn,\njota Taraschkinin oli tapana sanoa \"teräksen karkaisemiseksi\",\nhankasivat siinä itseään kunnes olivat kauttaaltaan punaisena. Juotuaan\npäättäjäisiksi lasillisen sitruunasekoista teetä, tunsivat he itsensä\nniinkuin \"uudesti syntyneeltä\" -- uuteen maailmaan, jonka he olivat\nansainneet ja jossa vihdoinkin saadaan järjestys perusteellisesti\nparannetuksi.\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nKlubi-huoneuston toisen kerroksen parvekkeella, jossa he vasta äsken\njoivat teensä, kertoi Taraschkin eilisen seikkailunsa pojan kanssa:\n\n-- Sukkela poika se on -- ja kerrassaan ihastuttava. Minä toimitan\nhänet klubin kasvatiksi. Muuten olisi kovin sääli häntä, -- joutuisi\naivan hunningolle.\n\nHän kumartui parvekkeen reunan yli ja huusi:\n\n-- Iivana, tulehan tänne!\n\nHeti alkoikin rappusissa kuulua paljaiden jalkain töpinä. Iivana\nilmaantui parvekkeelle. Hänellä ei ollutkaan enää entistä riekaleista\nnuttuaan. Se oli täytynyt terveysviranomaisten määräyksestä polttaa\nkeittiön uunissa. Nyt hänellä oli soutuhousut ja muuten paljasta\nyläruumistaan verhosi uskomattoman vanha verkaliivi, jonka ympärille\nhän oli kiertänyt kiinnipitimiksi ohuen nuoran lukemattomia kertoja.\n\n-- Tuossa hän onkin, -- sanoi Taraschkin ja osotti poikaa... Minä olen\nhäntä kovasti yllyttänyt heittämään tuon liivin pois, -- mutta ei\nmistään hinnasta tässä maailmassa hän siihen suostu... Mitenkä sinä\noikeastaan peset itseäsi? Minä kysyn sinulta, kuuletko?... Jos tuo\nolisi edes joku kunnollinen liivi, mutta tuonlainen likapesäke!\n\n-- Minä en voi itseäni pestä, -- sanoi Iivana.\n\n-- Sinut pitää kuitenkin viedä kylpemään, sillä sinähän olet aivan\nmusta ja likainen.\n\n-- Minä en voi pestä itseäni... Tuohon asti -- minä voin, -- sanoi\npoika ja näytti napaansa.\n\nHän astui jalalta toiselle ja siirtyi hiljakseen ovea kohden.\nTaraschkin raapi pojan päivettyneiden pohkeiden ihoa ja sanoi\nharmistuneena:\n\n-- Nähtävästi se on aivan toivotonta tästä asiasta sinulle puhua.\n\n-- Minkätähden sinä et sitte oikeastaan tahdo, -- kysyi Schelga...\nPelkäätkö sinä vettä?\n\nPoika katsoi häntä vakavasti silmiin:\n\n-- En, vettä minä en pelkää ollenkaan.\n\n-- No mutta mikä sinulla on sitten syynä, että sinä et tahdo peseytyä?\n\nPoika kohotteli vain olkapäitään ja hymyili.\n\n-- Kuulehan nyt, Iivana, -- olkoon sen asian kanssa miten tahansa, --\nkun sinä et halua peseytyä, jääköön se minun puolestani, mutta pitää\ntuota liiviä, sitä me emme voi sinulle enää sallia. Riisu tuo ryysy\npois ja ota minun liivini, -- tässä.\n\nJa samalla jo Schelga alotti aukomaan liivinsä nappeja. Iivana pakeni\ntakaperin. Hänen silmäteränsä pyörivät levottomina edestakaisin.\nPikaisesti silmäsi hän Taraschkiniin ja lähenteli yhä parvekkeen\nlasiovea, joka oli avoinna tummaa sisäänkäytävää vasten.\n\n-- Vai niin, sillä tavalla ei sitä asiaa ajateltu, -- sanoi Schelga,\nnousten paikaltaan, sulkien oven ja ottaen avaimen taskuunsa ja\nistuutuen jälleen ovea vastapäätä:\n\n-- No, riisuudu nyt.\n\n-- Poikanen näytti sillä hetkellä paremminkin pieneltä, villiltä\neläimeltä. Hän seisoi nyt aivan oven edessä, pidellen selkäänsä vasten\nsen lasiruutuja. Hänen kulmakarvansa vetäytyivät yhteen. Äkkiä heitti\nhän yhdellä tempaisulla yltään ne riekaleet, jotka joskus olivat olleet\nliivinä ja ojensi kätensä Schelgaa kohden:\n\n-- No, anna nyt minulle omasi!\n\nMutta Schelga ei ollutkaan enää hyvään aikaan katsonut poikaan, vaan\nhänen olkapäänsä yli lasioveen.\n\n-- Antakaa nyt! -- huusi poika entisellään... Mitä te nauratte. Ettehän\nte ole enää mikään pikkuinen lapsi.\n\n-- Merkillinen pojanvekkuli, -- sanoi Schelga ja nauroi ääneensä...\nKäännä minulle selkäsi.\n\nSen kuultuaan pingotti poika niskaansa lasiovea vasten niinkuin jonkun\näkkisysäyksestä.\n\n-- Käännä itsesi ympäri, sillä olenhan minä ilman sitäkin jo nähnyt\nmitä sinun selkääsi on kirjoitettu!\n\nTaraschkin hypähti paikoiltaan seisomaan. Silloin poika sujahti\nniinkuin kerä parvekkeen kaiteen yli ja aikoi heittäytyä alas, mutta\nTaraschkin sai hänestä kiinni viimeisessä silmänräpäyksessä. Kun poika\nnäki, ettei hänellä enää muuta keinoa ollut, tarttui hän terävillä\nhampaillaan Taraschkinia käteen.\n\n-- Hellitätkö minua puremasta, sinä villi poika!\n\nTaraschkin puristi väkisin pojan itseään vasten ja silitti hänen\npartaveitsellä ajeltua päätään.\n\n-- On se aika villi tenava. Vapisee niinkuin hiiri. No, herkeä jo\npuremasta, emmehän me sinulle mitään pahaa tee.\n\nPoika alkoi hänen käsissään rauhoittua, ainoastaan hänen sydämensä löi\nvielä kovasti kiihtyneenä. Äkkiä kuiskasi Taraschkin jotakin hänen\nkorvaansa:\n\n-- Emme me sitä lue, eikä siitä mitään välitetä, -- uudisti\nTaraschkin itkien ja nauraen. Sillä aikaa seisoi Schelga parvekkeen\ntoisessa päässä ja pureksi kynsiään, sekä siristeli silmillään,\nniinkuin sellainen ihminen, jolla on joku arvoitus ratkaistavanaan.\nÄkkiä hypähti hän pojan luokse ja käänsi tämän selän itseensä päin\nvälittämättä Taraschkinin vastaväitteistä.\n\nHämmästys, melkeinpä kauhu, kuvastui Schelgan kasvoissa. Piirtokynällä\noli pojan laihaan selkään lapaluiden alle aivan lihaan asti tehty\nmerkillinen piirros. Sitä oli hiki jo puoliksi kuluttanut, mutta siitä\nsai kuitenkin sen käsityksen, että se jotakin tietä tarkotti.\n\n-- Garin, -- se on Garin, -- huusi Schelga. Samassa silmänräpäyksessä\nsaapui pihaan kuin lentämällä ähkäen ja sähisten moottoripyörä, jolta\nhyppäsi pois eräs Leningradin rikososaston etsiväpoliisi. Jo siellä\nalhaalla hän huusi:\n\n-- Toveri Schelga, -- täällä on teille sähkösanoma! Se oli Garinin\nsähkösanoma Parisista.\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nKultainen lyijykynä juoksi muistikirjan lehdellä:\n\n-- Mikä on teidän nimenne, herraseni?\n\n-- Pjankov-Pitkjevitsch.\n\n-- Ja mikä on teidän käyntinne tarkoitus?\n\n-- Ilmottakaa herra Rollingille, -- sanoi Garin, -- että minulla\non määräys tulla neuvottelemaan siitä insinööri Garinin tunnetusta\nkoneesta.\n\nSilmänräpäyksessä hävisi sihteeri. Minuuttia myöhemmin astui Garin\npähkinäpuisesta ovesta Rollingin työhuoneeseen. Hän kirjoitti.\nPapereista katsettaan kohottamatta esitti hän Garinia istumaan. Sitten\nhän sanoi, samalla tavalla tulijaan katsomatta:\n\n-- Pienemmät raha-asiani hoitaa minulle sihteerini, mutta, --\nja samalla hän otti vasemmalla kädellään kuivasimen ja paineli\nkirjoituksensa kuivaksi, -- sitäkin vähemmin minä olen halukas teitä\nkuulemaan. Minä annan teille kaksi minuuttia aikaa. Mitä uutta kuuluu\ninsinööri Garinista?\n\n-- Insinööri Garin haluaa tietää, josko teillä on varmasti selvillä\nhänen koneensa tarkotus.\n\n-- Kyllä, vastasi Rolling... Niin pitkälle kun se kone\nteollisuustarkotuksissa voi tulla kysymykseen, on se minulle aina\nedelleen erikoisena mielenkiinnon esineenä. Minä olen meikäläisten\nteollisuusrenkaan johtokunnan jäsenien kanssa keskustellut asiasta,\n-- ja he ovat sitä mieltä, että lunastettaisiin yksinoikeus siihen\nkoneeseen, ostettaisiin sen patentti.\n\n-- Se kone ei ole suunniteltu teollisuustarkotuksia varten, --\nsanoi Garin terävästi... Se on hävityskone. Siitä huolimatta voi\nsitä kuitenkin käyttää metallitieteellisissä töissä ja myöskin\nvuoriteollisuudessa oikein hyvillä tuloksilla. Mutta insinööri\nGarinilla on tällä hetkellä kokonaan toinen suunnitelma.\n\n-- Poliittinenko?\n\n-- Vielä mitä... Politiikka ei innosta insinööri Garinia ollenkaan. Hän\ntoivoo ainoastaan tapaavansa sellaisen yhteiskunnallisen hallituksen,\njoka lähinnä vastaisi hänen ajatussuuntaansa. Mutta politiikka, -- se\non vain naurettava vähäpätöisyys, onpahan jonkinlainen toimitettava...\nSelvästi ymmärtäen kaikkialla, -- kaikissa viidessä länsimaassa.\n\n-- Ohhoh! -- huudahti Rolling.\n\n-- Insinööri Garin ei ole kommunisti... Siltä näkökannalta voitte te\nolla aivan levollinen. Mutta hän ei ole myöskään mikään teikäläinen.\nMinä toistan: -- hänellä on oikein suuria suunnitelmia. Ensiksi\nratkaisee kuitenkin vaalin -- paikka.\n\n-- Mikä paikka?\n\n-- Taistelualue.\n\n-- Mitenkä, -- kenenkä kanssa?\n\n-- Amerikkalainen pääoma europpalaisen kanssa, eli toisin sanoen\ntaistelu heikoista, yhäti vähenevistä fysikaalisista voimavarastoista.\n\n-- Hyvä, asetetaan ne kaikki esille, -- sanoi Rolling.\n\n-- Nämä varastot hupenevat päivä päivältä pienemmiksi. Petroleumia\nriittää enää vain vuosikymmenen ajaksi. Kivihiiltä -- ehkä vähän\nkauemmin. Äskeinen Europan sota oli vain alkua siihen otteluun, jota\ntullaan käymään ympäri maailmaa viimeiseen hengenvetoon asti --\nviimeisestä leipäpalasta.\n\n-- Ei nyt sentään sanota, että aivan -- viimeisestä.\n\n-- Teille tulee henkilökohtaisesti kyllä riittämään petroleumia, vaikka\nhukuttaisitte siinä itsenne, -- väitti edelleen, vakavana ja myöskin\nkunnioittavana. Mutta me, tarkotan koko maailman asutusta ja sitä yhä\nsuurenemassa olevaa ja yhä lähempää uhkaavaa hätää. Te ajatte uutta\ntaisteluasetta käytäntöön, -- kemiaa. Amerikka heittää yksinään joka\nvuosi kemiallisiin valmisteisiin viisikymmentämiljoonaa dollaria. Se\nkun aikoo vanhan Europan hävittää sinappikaasulla, -- ja minä uskon,\nettä teillä tulee olemaan voitto. Mutta voimalähteet eivät siitä\nkuitenkaan lisäänny yhdelläkään kivihiilitonnilla eikä yhdelläkään\nvesisäiliön mitalla petroleumia. Tulee vielä ehdottomalla varmuudella\nsenlainen hetki, jolloin höyrykattilat jäävät kylmiksi, bentsiini\nkuivuu ja tehtaat lepäävät hiljaisina ja valo sammuu kaupungeista.\nKylmien liesien edessä kierii ruumiita. Maanviljelys taantuu jälleen\nmuinaisille alkuasteilleen ja silloin maa ei enää kykene elättämään\nkahta miljaardia asukastaan.\n\n-- Tarkemmin asiaan, -- sanoi Rolling kuivasti... Ihmiskunnan tulevien\nsukupolvien elatushuolet eivät kuulu minun liikeasioihini.\n\n-- Minä puhun Garinin määräyksestä ja uskallan kaiken sen, mikä on\nvelvollisuuteni, myöskin esittää teille, -- eikä yhtään sanaa jättää\npois... Epäilemättä rajoittajana on kunkin aikakauden sivistys,\nmister Rolling, välittömänä on kuitenkin tyhjä ja autio ilma. Jos\nei uusia jättiläiskokoisia fysikaalisia voimavarastoja keksitä, on\ntulevaisuudessa edessämme vain hautoja ja raunioita. Eikä se aika\nole enää kovinkaan kaukana, sillä naftan ja kivihiilen väheneminen\nlisääntyy...\n\nRolling rypisteli kulmakarvojaan ja antoi huuliltaan kieltävän:\n\n-- Psst!\n\n-- Minä ymmärrän teitä kyllä, mister Rolling. Te luotatte lujasti\nniihin hämmästyttäviin kokeisiin, joita on Berlinissä tehty\nkorkeajännitysvirran avulla atomien eritysalalla. Teillä on aivan\noikein: villi ja vapiseva muinaisuus aikakautensa pimeissä luolissa\nnälän ja kylmän murjottavana, vaikkakin sille jo oli käytettäväksi\ntarjolla sellaiset luonnonvoimat kuin ruuti, höyrykoneet ja sähkö.\nSamanlaisessa asemessa olemme nyt mekin. Tulee olemaan ahdasta ja\nnälkää siitä huolimatta, että meitä ympäröi kaikkialla loppumattomat\nvoimanlähteet... Atomien hajoaminen! Kun sen salaisuus lopullisesti\nselviää, eli toisin sanoen: tulee tuuletetuksi, silloin alkaa uusi\nkevät ympäri tätä maapalloa. Länsimaat ovat täynnään paradisillisia\npuistoja, -- sanalla sanoen: tulee olemaan pirun ihanaa elämää... Mutta\nsurut ihmiskunnan tulevaisuudesta eivät kuulu teidän liikeasioihinne.\nJa me olemme olemassa, -- se tahtoo sanoa: me haluamme olla olemassa.\nNiin, sinne asti kunnes meidän vuosisatamme aurinko laskee, mutta\nmeidän edessämme on välitila, joka on täytetty jäätävällä yöllä. Me\nolemme viimeiset. Insinööri Garinin ohjelma onkin siinä, että nyt\nihmiskunnan elämäniltana on tältä sivistykseltä puristettava viimeinen\npisara. Mahdollisesti uutta maailman valtaa luotaessa, syntyykin\njonkinlainen satumainen kaupunki, -- puoli jumalaisella voimalla. Se on\n-- ajateltavissa. Tärkeintä on tässä kuitenkin periaate: lopettaa tämän\nnykyajan ihmiskunnan historia hyvällä räminällä! Insinööri Garinin kone\nantaa teille mahdollisuudet huimimmat mielikuvitelmat ja kuumeisimmat\nunetkin saada todellistumaan. Ainoastaan atoomien voima -- on hänen\nkonettaan voimakkaampi. Toistaiseksi tahdotaan vain herättää siihen\nmielenkiintoa... Garinin kone on muuten jo valmis; se voidaan näyttää\ntoteen, vaikka jo tänäpäivänä.\n\n-- Hm, -- virkkoi Rolling.\n\n-- Sen lisäksi antaa tämä kone yhdeksänkymmentä mahdollisuutta sadasta,\nettä sen kanssa ratkaistaan myöskin tulevaisuudessa se atoomien\nhajoituskysymys... Insinööri Garin on seurannut teidän toimintaanne ja\nhavainnut, että teillä on hyvin paljon yrittelijäisyyshenkeä, -- teiltä\npuuttuu ainoastaan riittävän suuri aate toteuttaaksenne... Kemiallisen\nteollisuuden keskitys, hyvä, -- kemiallinen ilmasota, myöskin hyvä, --\nEuropan muuttaminen Amerikan mantereelle, oikein hyvä. Mutta se on jo\nniin kovasti paljon käytetty tie, -- kulunut ajatus... Insinööri Garin\nesittää itseään teidän kanssanne yhteistyöhön.\n\n-- Hän, taikka te -- olette hullu.\n\nGarin nauroi ja hieroi kiivaasti sormillaan nenäänsä:\n\n-- Katsokaahan, se on kuitenkin hyvä, että kuuntelitte minua ei\nainoastaan kahta, vaan kymmenen ja puoli minuuttia. Joku vähemmin\nhuomattava mies olisi jo aikoja sitten määrännyt minut ulos\nheitettäväksi.\n\n-- Minä selitän olevani halukas tarjoomaan insinööri Garinille\nkoneestaan viisikymmentätuhatta frangia, -- sanoi Rolling ja alotti\njälleen kirjoituksensa.\n\n-- Teidän tarjouksenne olisi vain seuraavalla tavalla ymmärrettävissä.\nTe suunnittelette pääsemistä väkivallalla ja viekkaudella koneen\nomistajaksi, ja teillä on aikomus menetellä Garinin kanssa samalla\ntavalla kuten hänen apulaisensa kanssa Krestovon saarella.\n\nRolling laski nopeasti kynän kädestään. Ainoastaan puna, joka levisi\nhänen kalpean keltaisille kasvoilleen, ilmaisi hänen sisäisen\nkiihtymyksensä. Hän otti palavan sikarinsa tuhkarasiasta, nojasi\nitsensä tuolin selustaan ja katsoi sameilla ja ilmeettömillä silmillään\nGariniin:\n\n-- Jos nyt etukäteen määritellään, että minä menettelen Garinin kanssa\nsamalla tavalla, -- niin mikä siitä olisi seuraus?\n\n-- Seurauksena selviäisi, -- että Garin on nähtävästi erehtynyt.\n\n-- Missä asiassa?\n\n-- Nähtävästi siinä, kun hän ei ole tuntenut, että te olette aivan\nhyödytön ja vielä kaikkein pahinta lajia.\n\n-- Minä tekisin hyvin typerästi jos jakaisin Garinin kanssa puhtaan\nvoiton, josta minä yksinänikin voin saada itselle kaikki sata\nprosenttia.\n\nRolling puhalsi sinistä savua rauhallisesti suustaan ja kuletteli\nsikariaan hitaasti edestakaisin nenänsä alla:\n\n-- No niin, -- oikein vakavasti sanoen: Minä tarjoan satatuhatta\nfrangia -- ja sillä on meidän keskustelumme päättynyt.\n\n-- Todellako?... Näin ollen te yhä vieläkin jollakin tavalla eksytätte\nitseänne, mister Rolling. Te ette jää uskalluksen varaan. Teidän\nasiamiehenne, Semjonov ja Tiklinsky ovat nuuskineet selville missä\nGarin asuu. Antakaa hänet toki poliisille ilmi ja silloin Garin\nheti vangitaan bolshevistisena asiamiehenä. Sillä välillä voivat\nSemjonov ja Tiklinsky varastaa hänen piirustuksensa ja koneensa. Tämä\nkaikki yhteensä ei maksa teille enempää kuin viisituhatta frangia.\nJa jollei Garin yritä uudelleen suunnitelmaansa toteuttaa, voi hän\nsalateitse vetäytyä Puolan rajalle ja sieltä Venäjälle, jossa hänet\nyksinkertaisesti nitistetään hengiltä... Se on siistiä, yksinkertaista\nja -- halpahintaista. Minkävuoksi te sitte tuhlaisitte satatuhatta\nfrangia?\n\nRolling nousi tuoliltaan ja vilkasi sivulta Gariniin, alkaen kävellä\nedestakaisin painaen tarkotuksellisesti kiiltokenkänsä syvälle pehmeään\nmattoon. Äkkiä veti hän kätensä housun taskusta ja näpäytti sormillaan\näänekkään napsauksen:\n\n-- Vai halpahintaista peliä! Te valehtelette! Minä olen tässä punninnut\nviisi shakkivetoa, -- viisi yhdistelmää... Minulla ei ole mitään\nvaaraa. Te olette yksinkertaisesti viheliäinen puoskari! Garinin asia\non teillä nyt shakki! -- ja matti! Hän tietää itse sen aivan hyvin --\nja sentähden hän on teidät lähettänyt neuvottelemaan... Minä en anna\nhänen patentistaan en kahta louisdoria. Garin on nyt paljastunut ja\npudonnut omaan loukkuunsa.\n\nRolling vilkasi nopeasti kelloonsa ja pisti sen takaisin liivinsä\ntaskuun, sekä jatkoi:\n\n-- Ja laputtakaa nyt sinne missä saatana asuu. Garin kohosi myöskin\nistuimeltaan ja seisoi pää riipuksissa pöydän vierellä. Kun Rolling\nkäski hänen menemään sinne missä saatana asuu, hiveli hän otsakulmia\nkädellään ja sanoi niinkuin sellainen ihminen, joka äkkiarvaamatta on\njoutunut jollakin tavalla pahanteostaan kiinni:\n\n-- Hyvä, -- mister Rolling, minä olen suostuvainen teidän\ntarjoukseenne. Tehän sanoitte: satatuhatta frangia...\n\n-- Ei niin ainutta centimea! -- kiljui Rolling... Katsokaa, että te\njoudutte tiehenne, taikka muuten minä annan heittää teidät ulos!\n\nGarin pisti sormen kauluksensa väliin, ikäänkuin sitä venyttäen ja\nhänen silmänsä alkoivat pyöriä... Hän horjui... Rolling pauhasi:\n\n-- Ei mitään kujeiluja!... Ulos!\n\nGarin röhisi ja kaatui puoli vartalonsa pituutta raskaasti\nkirjotuspöydälle. Hänen oikea kätensä löi pöydällä olleisiin\nkirjotettuihin papereihin ja puristi niistä suonenvedon tapaisesti\nyhteen. Rolling hypähti painamaan sähkökellon nappulaa... Heti\nilmestyikin paikalle sihteeri.\n\n-- Heittäkää tuo ihminen ulos!\n\nSihteeri vetäytyi kokoon niinkuin pantteri. Hänen sirot viiksensä\nalkoivat liikkua ja ohuen nuttunsa alla jännittäytyivät lihakset\nniinkuin teräs... Mutta Garin meni jo pois pöydän luota ja kumarsi\nsivuttain säännöllisesti Rollingille, vetäytyen sitten takaperin ulos.\nEtuhuoneessa heräsi odottajien kesken tavaton kiihtymys... Garin juoksi\nsitten täyttä ravia marmoriportaita alas Malesherben puistokadulle\nasti. Hyppäsi siellä umpinaiseen vuokra-autoon, ilmotti jonkun\nosotteen, sulki vaunun molemmat ikkunat sekä veti niiden eteen vihreät\nverhot ja päästi sitten lyhyen mutta terävän naurun.\n\nHän veti nuttunsa taskusta rutistuneen paperin ja rupesi sitä\nvarovaisesti oikomaan. Se silitettävä paperi oli muistikirjan lehti ja\nsiihen oli Rollingin korkealla kirjotustyylillä merkitty esilläolevalta\npäivältä muutamia liikettä koskevia muistiinpanoja. Juuri sillä\nminuutilla, jolloin Garin astui sisälle, kirjotteli Rolling, nähtävästi\naivan konemaisesti, paperille salaisia ajatuksiaan ja antaen ne siten\nilmitulolle alttiiksi. Siinä oli kolme kertaa perättäin kirjotettu\nseuraavaa: \"Rue Cobelin 63. Insinööri Garin.\"... Se oli Victor Lenoiren\nuusi osote, jonka Semjonov hetkistä aikaisemmin ilmoitti Rollingille\npuhelimella... Paperissa oli vielä merkitty: -- 1,000 frangia --\nSemjonoville...\n\nOlipa se onnen potku, -- onnellinen tapaus, -- kuiskaili Garin ja\nrepäsi paperista varovaisesti pois sen osan, jossa oli tavallisia\nliikeasioita...\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin hyppäsi Garin Mikon-puistikolla pois\nautosta. \"Pantheon\" kahvilan suuret peililasiset ikkunat oli nostettu\nylös. Kahvilan puolipimeällä taustalla nousi Lenoir kasvissikermän\ntakana olevalta paikaltaan ja napsautti sormillaan. Nopeasti istuutui\nGarin hänen luokseen, asettuen niin, että selkänsä jäi valon puolelle.\nNäytti siltä, niinkuin hän olisi istunut vastapäätä omaa kuvaistaan...\nVictor Lenoirella oli samanlainen suippoparta, tumma tukka, ja aivan\nsamanlainen pehmeä hattu, solmittava perhoskaulaliina ja juovikas\nnuttu, -- niinkuin Garinilla.\n\nKatseellaan nauraen, sanoi Garin:\n\n-- Rolling on kaikkeen suostuvainen. Toistaiseksi suorittaa hän yksin\nkaikki juoksevat kustannukset. Ja sitte kun toiminta alotetaan:\nviisikymmentä prosenttia meille ja viisikymmentä hänelle.\n\n-- Joko sinä kirjotit sopimuksen alle?\n\n-- Me kirjotamme sen kahden eli kolmen päivän kuluttua. Koneen\nvoimakkuuden todistelu pitää siirtää vähän tuonnemmaksi. Rolling asetti\nsellaisen ehdon, että hän kirjottaa ensin, sitte kun on omin silmin\npäässyt vakuutetuksi koneen pätevyydestä.\n\n-- Tarjoatko sinä pullon kuohuviiniä?\n\n-- Kaksi, kolme, -- vaikka tusinan!...\n\n-- Ja sittekin se on vahinko, että se haikala saa niellä puolet meidän\nvoitostamme, -- sanoi Lenoir, ja kutsui sormellaan viitaten viinurin:\n\n-- Pullollinen Irroy shamppanjaa.\n\n-- Ilman pääomia emme kuitenkaan pääse lopullisesti omin voimin\nalkamaan, -- vakuutti Garin... Hei, viinuri... Pankaa suolamandeli\nviiniin... Voi voi, Victor, jospa minun siperialainen yritykseni vain\nonnistuisi, -- kymmenen Rollingia saataisiin lähettää vaikka helvettiin!\n\n-- Mikä siperialainen yritys?\n\nViinuri heitti hohtavan valkoisen liinan pöydälle, asetti sitte sille\nmaljakollisen kukkia sekä kuohuviiniä varten pikarit, jotka olivat\nohuinta hiottua lasia. Garin alotti polttamaan sikariaan, nojasi\nitsensä korituolin selustaan ja siinä istuessaan keinutellen alkoi\nkertoa:\n\n-- Voitko sinä muistaa Nikolai Christoforitsch Mantzevin, sen\nsiperialaisen? Vuonna 1915 etsi hän minut Pietarissa käsiinsä ja\npyysi minulta apua. Hän oli silloin vastikään tullut takaisin sieltä\nkaukaisesta idästä, johonka hänet oli sotajoukon mukana määrätty ja nyt\nhän halusi karata rintamalta.\n\n-- Eikös Mantzev ollut englantilaisen kullanetsintäyhtiön palveluksessa?\n\n-- Hän toimi Lena-, Aidan- ja Olekmajokien yläjuoksulla. Kyvykäs\nnuorimies, kestävä, tavattoman etevä ja tunsi oikein loistavasti\npaikalliset olosuhteet. Hän kertoi minulle todellisia ihmeitä niiltä\nmatkoiltaan. Jo noin 70 centtimetrin syvyydellä oli hän löytänyt\nkultaa, joka oli 25-30 solotnikin arvoista. He kävelivät kultaa myöten\nniinkuin tunkiolla. Ja sitte muut olosuhteet, joissa kullankaivaminen\npitäisi tulla tehtäväksi, ovat kerrassaan hämmästyttävät: Siellä\nlöytyi kuparia, lyijyä ja antrasiittia suorastaan maanpinnalla. Mutta\nei siinä vielä kaikki. Jakutit olivat hänelle näyttäneet jonkinlaista\ntavattoman raskasta -- \"rautaista kiveä\". Sitä tutkittaessa havaittiin\nsen olevan molybdi-malmia, -- paremminkin molybdia puhtaassa muodossa.\nSe on harvinaisuus ja tavattoman arvokasta. Ja siitä kivestä olivat he\nrakentaneet kaksi korkeaa suippokärkistä röykkiötä.\n\n-- Kuoleman säteen salaisuus.\n\nMutta kivihiili, malmi, molybdi ja myöskin kulta, -- ne ovat kovin\narvottomia meille, sillä niistähän saa irti vaan \"pitkillä hampailla\".\nNiiden hankinnan etuvalmistuksiin tarvittaisiin jo miljoonien suuruiset\npääomat... Mutta sitte äkkiä ja aivan odottamatta oli hän tehnyt uuden\nja ihmeellisen huomion. Silloin kun hän minulle löydöstään kertoi,\ntunsin kuinka minun taskuni täyttyivät kullalla... Minä toimitin sitte\nMantzevin punaisen ristin hoteisiin ja aloitimme hiljalleen tekemään\nretkikuntaa varten alkuvalmistuksia.\n\n-- Mitä hän sitten sieltä löysi?\n\nTiedätkö, hänellä oli valokuvauskone mukanaan. Muuanna päivänä,\nlepotuntinsa aikana, kiinnitti hänen huomiotaan erään kallion\nsivupiirteet. Se näytti niinkuin huipusta olisi kohonnut kaksi sarvea\ntaivasta kohden. Heidän oppaansa, jokin jakuutti, oli sanonut, että\nsen kallion nimi on -- \"Saatanankivi\". Kallion pystysuoralla sivulla\nlöytyi merkillinen piirustus, joka oli kaiken lisäksi kymmenen sylen\nkorkeudella. On aivan käsittämätöntä, mitenkä se oli saatu sinne\ntehdyksi... Kiveen oli hakattu tavattoman vanhanaikainen ja pelottavan\nnäköinen kuva sarvipäisestä perkeleestä.\n\nMantzev valokuvasi sen kallion etupuolen. Hänellä oli kuvalevyt\npuisessa arkussa, jonka hän asetti tasaiselle kivelle. Kun hän\nsitten seuraavana yönä aikoi kehittää sen kalliokuvan, muuttuikin\nse silmänräpäyksessä aivan mustaksi. Siinä ei ollut enää näkyvissä\nkallion piirteitä eikä pirun päätä. Mustalla levyllä näkyi vaan ristin\nmuotoisena kaksi valoisampaa juovaa.\n\n-- Pilaantunut levy, -- virkkoi Lenoir.\n\n-- Eikö mitä. Hän kokeili toista levyä samasta rasiasta ja se oli\nkunnossa. Päivää myöhemmin hän tutki käytetyn levyn uudelleen. Tällä\nkerralla hän huomasi niiden vaaleiden juovain lisäksi sen mustalla\npohjalla tuskin huomattavia piirtoja, jotka näyttivät senlaisilta kuin\nmahonkipuun syyt. Hän koetti muistutella mihinkä oli lippaansa jättänyt\nsiksi aikaa kun järjesti koneensa kuvan ottoa varten. Noin kymmenen\nminuutin ajan oli se vain maassa ollut. Tarkemmin tutkittua näytti\nsiltä, niinkuin jonkinlaiset säteet olisivat tunkeutuneet arkun läpi,\njossa ainoastaan ristin muotoinen kiinnityslaite oli niitä estänyt\nja samoin mahonkipuun syiden kovempi reuna. Siis siinä voi tulla\nkysymykseen vain -- alpha-säteet!\n\n-- Radiumia! -- kuiskasi Lenoir, ja työnsi innoissaan shamppanjalasinsa\nkumoon.\n\nNiin... Saatanankivi ja koko sen ympäristöseutu näytti olevan\npihkamalmi-pitoista ja sata kertaa rikkaampaa kuin tähän asti\ntunnetut radiopitoiset kivet, myöskin puhtaampaa kuin bömiläiset\nradiumlähteet... Mantzevilla ei silloin ollut mitään fysikaalisia\nkoneita mukanaan... Hän pani uuden levyn lippaaseensa ja asetti sen\nmuutamien sekunttien ajaksi eräälle toiselle kalliolle, -- ja sama\nsyöpyminen uusiutui jälleen. Mantzev otti kiinni variksen ja sitoi sen\nkallioon muodostettuun onkaloon. Kahdenkymmenenkolmen minuutin kuluttua\noli varis alpha-säteiden vaikutuksesta kuollut. Se oli radiumin ikuinen\nsäteily!... Kaksi viikkoa viipyi hän kallion läheisyydessä ja hänen\nonnistui jo sillä ajalla koota tavalliseen pulloon senlaisen määrän\ntätä säteilevää voimaa, että rikkainkin radium-omistaja voisi siitä\nolla kateellinen.\n\nSinä voit ymmärtää, että minulle tuli Mantzevin kertomuksesta\nniin vaikea ollakseni, ikäänkuin istumalihaksiani olisi pistellyt\nsinappitaikina. Meillä oli vähän rahoja. Sota oli pelottavana\nuhkana edessämme. Kuitenkin 1916 talvella onnistui meidän päästä\nniin pitkälle, että Mantzev lähti Siperiaan -- etujoukkona tekemään\nalkutöitä. Minulla oli aikomus päästä keväällä hänen kanssaan yhteyteen\nja lähettää sinne pieni työjoukkokunta ja kenttä-laboratorio. Sen\nohella tahdoin minä saada koneeni mallin valmiiksi, voidakseni\nsillä suorittaa maa- ja kiviporaukset. Mutta keväällä tulikin --\nvallankumous! Mantzev jäi toimettomana lojumaan Omskiin. Sitten\ntuli Koltschakin historian vuoro. Vuonna 1922 sain minä Mantzevilta\nNovo-Nikolajevskista lähetetyn sähkösanoman: \"Älä kadota toivoasi\".\nMutta siitä ajasta lähtien on hän ollut minulle niinkuin maan päältä\nhävinnyt.\n\n-- Minkätähden et sitte itse yritä sitä seutua etsiä?\n\n-- No niin, siinäpä se onkin vaikeus: -- Mantzev yksinään tietää millä\nseudulla Taigaa on se Saatanankivi.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nYllään musta silkkipusero, jonkalaisia myyjättäret tavallisesti\nkäyttävät, sekä lyhyt hame; puuteroituna ja kulmakarvat maalattuina,\nhyppäsi Zoe Montrose Saint Dennisin vanhalla portilla pois halvasta\njoukkoautosta. Sitten hän juoksi yli hälinöivän kadun suureen kahvila\n\"Globukseen\", jonka etusivu ylettyi kahdelle kadulle. Tämä kahvila\noli oleskelu ja suojapaikka Montmartren laulajille ja vähemmin\ntunnetuille näyttelijöille, anarkismiin taipuville nuorille ihmisille\nja kaikille sellaisille, jotka kymmenen souta taskussaan juoksentelevat\npuistokaduilla nuoleskellen kuumeisia huuliaan; naisia, jotka\nunelmoivat kengistä, silkkisistä alusvaatteista ja timanttisormuksista.\nTäällä oli varkaita, rahasta itseään myyviä naisia ja hauskoja vanhoja\nherroja.\n\nVihdoin löysi Zoe vapaan pöydän, jota etsi tunkeilevien katseiden häntä\ntähystellessä. Hän aloitti polttamaan ohutta savukettaan, heittäen\ntoisen jalan toiselle polvelleen. Heti istuuduttuaan kulki aivan\nläheltä hänen ohitseen eräs mies kupan syömine jalkoineen ja murisi\nkäheästi:\n\n-- Minkätähden niin vihaisena, pikkuiseni?\n\nZoe kääntyi hänestä pois. Eräs toinen, joka istui siinä lähellä, näytti\nhänelle kieltään. Eräs kolmas, joka tekeytyi ikäänkuin olisi erehtynyt,\ntuli Zoen pöytään ja kikerti:\n\n-- Ki-ki, -- vihdoinkin!\n\nHänestä selvittäytyi Zoe hyvin lyhyeen.\n\nYmpärillä olevat miehet oikein imeytyivät häneen katseillaan, siitä\nhuolimatta, vaikka hän yrittikin tehdä kahmaisen vaikutuksen.\n\"Globus\"-kahvila oli yleensä siitä tunnettu, että siellä tunnusteltiin\nnaisia hyvin herkällä nenällä... Zoe tilasi itselleen litran punaviiniä\nja istui siinä täytetyn lasin ääressä pää käsien varaan nojattuna. Eräs\nvanha näyttelijä meni ohitse ja silitti hänen selkäänsä ja säälitteli:\n\n-- Ei ole ollenkaan hyvä, että sinä pikkuiseni alotat juopottelemalla.\n\nZoe oli jo polttanut kolme savuketta... Vihdoin tuli se, jota hän\nodotteli. Tämä vastasaapunut oli keski-ikäinen mies, ei mikään\nkorkeakasvuinen. Hänellä oli kapea, epämuodostunut otsa ja jääkylmä\nkatse. Hänen paksu huulipartansa oli kierretty ja värillinen kaulus\npainautui kiinni hänen paksuun kaulaansa. Yleensä hän oli moitteettoman\nsiististi puettu, ilman liikanaista hienouden tavottelua... Tämä mies\noli Gaston, liikanimeltään \"Ankannenä\". Entisyydeltään hän oli varas\nja myöhemmällä ajalla erään pelätyn rosvoliiton jäsen. Sota-aikana\npääsi hän armeijassa kohoamaan aliupseeriksi ja aseistariisumisen\njälkeen hän antautui takaisin rauhan töihin... Hänestä tuli ilotyttöjen\nja katunaisten -- asiamies. Parisilaiset nimittävät sellaista\nammattimiestä \"Lundvikiksi\", ja se hän olikin oikein suuressa\nmittakaavassa.\n\n\"Ankannenä\" seurusteli tällä hetkellä lähemmin Susanna Bourgen kanssa.\nMutta tyttö oli jo lakastunut. Hän vajosi siltä portaalta, jonka Zoe\nMontrose onnellisesti edellisenä vuonna sivuutti. Gaston-\"Ankannenällä\"\noli tapana sanoa:\n\n-- Susannassa on hyvä aines, mutta hän ei osaa sitä milloinkaan käyttää\noikein edukseen... Susanna ei osaa kehittyä ajan mukana. Niinkuin se\nmikä ihme olisi: pitää pitsihousuja ja kylpeä aamusittain maidossa! Ne\novat vanhentuneita keinoja, joilla voi houkutella ainoastaan maalta\ntulleita -- palokuntalaisia... Ei sillä tavalla. Minä vannon sen\nsinappikaasun kautta, joka minulta Ysernin taistelussa poltti selkäni,\nettä jos nykyaikainen ilotyttö haluaa olla hieno ja huomattava, pitää\nhänellä makuuhuoneessaan olla radio, hänen pitää opetella nyrkkeilemään\nja hänen pitää olla kutkuttava ja pistelevä niinkuin piikkilanka ja\nhänellä pitää lihakset olla harjotettu kuin kahdeksantoista vuotiaalla\npojalla. Pitää osata kävellä käsillään ja pitää uskaltaa hypätä veteen\nkahdenkymmenen metrin korkeudelta. Hänen pitää käydä fascistien\nkokouksissa ja puhella myrkkykaasuista, ja rakastajaa pitää hänen\nvaihtaa joka viikko, ettei ennättäisi tottua sikamaisuuksiin. Ja\ntämän minun Susannani voitte nähdä kellivän maitokylvyssä niinkuin\nnorjalaisen lohen, joka uneksii neljä hehtaaria suuresta maatilasta.\nSusanna on mauton narri, jonka olkapäiden yli häämöttää uhkaavana --\n\"langenneiden naisten turvakoti\".\n\nZoe Montrosen seurassa koetti Gaston olla mahdollisimman huomaavainen.\nMilloin hän tapasi Zoen yöllisissä huvipaikoissa, pyysi hän\nkunnioittavasti tanssimaan ja suuteli hartaana kädelle, niinkuin tyttö\nolisi ollut Parisin ainoa nainen. Zoe tervehti Susanna Bourgea noin\nvain ohimennen, vaikka tunsikin hänet varsin hyvästi. Hän säilytti\nedelleenkin ystävyyssuhteensa Gastonin kanssa, jonka piti vieläkin aika\najoin hänelle suorittaa ilettäviä tehtäviä.\n\nZoe oli hänet tänään kiireellisesti kutsunut kahvila \"Globukseen\",\nesiintyen itse sinne katutytön houkuttelevassa muodossa. Nähtyään\nZoen semmoisessa asussa likisti \"Ankannenä\" leukojaan yhteen, mutta\nkäyttäytyi kuitenkin hyvin huomaavaisena.\n\nSillä aikaa kun Gaston ryypiskeli hapanta viiniään ja vilkuili\npiippunsa savun läpi, kuunteli hän rasittuneen tylsänä mitä\nseuralaisensa kertoi. Kun Zoe lopetti, napsautti Gaston sormillaan ja\nsanoi:\n\n-- Mutta se on kovin -- vaarallista.\n\n-- Jos se onnistuu, Gaston, olette te ikipäiviksi rikas mies.\n\n-- Armollinen neiti, minä en ota nykyään minkäänlaisesta rahasta\nsuorittaakseni, en kuivia enkä märkiä asioita. Ne ajat ovat jo ohitse.\nNykyään työntäytyvät esille \"apachit\", katuhuligaanit, tehdäkseen\npoliisille palveluksia sillä aikaa, kun ammattivarkaat kustantavat\nsanomalehtiä, taikka puuhailevat politiikan kanssa. Ainoastaan\nalottelijat, maaseuduilta tulleet nuorukaiset ja poikaset, jotka ovat\njotenkuten satimeen tarttuneet ja samoin myöskin asianharrastajat, ne\nryöstävät ja murhaavat vielä nykyäänkin, -- ja joutuvat heti poliisin\nsiepattaviksi. Ei puhettakaan sellaisesta tehtävästä. Rauhallisen\nmiehen pitää pysytellä tyynessä satamassa. Sen vuoksi, jos te aijotte\nminut rahalla lahjoa sellaista tekemään, kieltäännyn minä siitä. Mutta\njos tehtävä olisi suoraan teille itsellenne, silloin koettaisin minä\nitse ruveta uhkapeliin, vaikka niskani katketkoon.\n\nZoe Montrose hymyili hellästi ja puhalteli savua kirsikanpunaisiksi\nmaalatuilta huuliltaan. Hän asetti kauniin kätensä \"Ankannenän\" hihalle\nja virkkoi:\n\n-- Minusta näyttää, että me sittenkin päästään toivottuun tulokseen, --\neikö niin?\n\nGaston-\"Ankannenän\" sieraimet vapisivat ja viikset liikkuivat. Hän\npeitti sinertävillä luomillaan jonkunverran turvonneiden silmiensä\nsietämättömän kiillon:\n\n-- Tarkotatteko te sillä, että minä saan heittää Susannan pois\npalveluksestani?\n\n-- Kyllä, Gaston.\n\n-- Ja täysillä purjeilla ajaa satamaan?\n\n-- Kyllä, Gaston.\n\nHän kumartui pöydän yli ja puristi viinilasia nyrkissään:\n\n-- Ja minun huulipartani tulee saamaan teidän ihostanne tuoksun?\n\n-- Minä luulen, että sitä ei voi mitenkään välttää, Gaston.\n\n-- Sitten on hyvä.\n\nHän heittäytyi takaisin istuimellaan ja jatkoi:\n\n-- Sitten on hyvä, ja kaikki tulee tapahtumaan niinkuin tahdotte!\n\n\n\n\nXXXIV.\n\n\nPäivällinen oli jo syöty... Musta kahvi oli juotu ja satavuotinen\nkonjakki ryypitty, Rollingin kaksi dollaria maksava -- \"Corona\nCoronas\"-sikari poltettu puoliväliin, eikä tuhka siitä pudonnut. Nyt\ntuli tuskallisen ikävä hetki... Herätettiin kysymys: mitä tehdä, mihin\nmennä? Missä pirun kelkassa voisi väsyneitä hermojaan lepuuttaa ja\nsaada jotakin hauskaa?\n\nRolling tuotatti itselleen kaikkien huvituspaikkain ohjelmat.\n\n-- Haluatteko tanssia?\n\n-- Ei, -- vastasi Zoe, peittäen turkiksilla puoliksi kasvonsa.\n\n\"Teatter, teatter, teatter\", -- luki Rolling. Se on kovin ikävää:\nKolme näytöstä paljasta keskustelua huvinäytelmässä, johon näyttelijät\neivät ikävästä ja iletyksestä viitsi edes itseään naamioida ja\nnäyttelijättäret kuuluisan muotiliikkeen valmistamissa puvuissaan\nkurkistelevat tyhjään katsomoon.\n\n-- Päivän kysymyksiä näyttämöllä, revue,... Olympiassa --\nsataviisikymmentä alastonta naista, ainoastaan kengät jalassa...\nTekniikan ihme: puinen esirippu muodostettu sakkilaudaksi, jolla\nauetessa ja jälleen sulkeutuessa seisoo alastomia naisia. Tahdotteko?\n-- ajetaan sinne.\n\n-- Rakas ystävä, nehän ovat kaikki vääräkoipisia, ne puistokatujen\ntytöt.\n\n-- Apollo... Siellä me emme ole vielä olleet!... Kaksisataa alastonta\nnaista, ainoastaan... Sen me jätämme pois. Scala! Jälleen naisia...\nNiin niin... Sitäpaitsi on siellä maailman kuulut soitannolliset\nilveilijät Pim ja Jack.\n\n-- Heistä puhutaan, -- sanoi Zoe... Ajetaan sinne.\n\nHe ottivat näyttämön vieressä olevan \"suojelijain\" aition. Päivän\nkysymyksiä koskeva ohjelma oli parhaillaan juoksemassa. Näyttämöllä\noli silinteripäinen ja hännystakkiin puettu nuorimies, joka ei voinut\nolla silmänräpäystäkään rauhallisena, sekä yli-ikäiseksi kypsynyt\nnainen, jolla oli punainen ja leveäreunainen hattu ja keppi. He pitivät\nkeskenään hyvätahtoista keskustelua, joka oli tarkotettu hallitusta\nvastaan, sen viattomista poliisipäällikön näykkimisistään. Nainen\nkoetti houkuttelevasti hymyillä niille ulkomaalaisille, joiden raha\noli korkeassa kurssissa ja pyysi heitä, että he noin vaan ohimennen,\nei sentään aivan tämän näytännön päätyttyä, lähtisivät pois Parisista\nja kotiin mentyään antaisivat ystävilleen ja tuttavilleen hyvän neuvon\ntulla hauskaan Parisiin. Samoin pitäisi myöskin entisinä aikoina\ntäällä majailleiden venäläisten vapaamielisten huomata nähdä se vaiva,\nettä kävisivät tähän näyttämöön tutustumassa. Ja sitten kun he täällä\nistuisivat aitioissaan, voisi heille herätä ajatus hankkia Venäjälle\nkansanvaltainen ja perustuslaillinen ministeriö, jolloin voimakkaaseen\nVenäjään voisi juurtua vapaan arvostelun henki ja europpalainen notkeus\nja hienostuneisuus. Siellä kuitenkin...\n\nPilailtuaan politiikasta, alkoi se nuori mies tanssimaan, jolla\najalla nainen huiski kepillään ja huusi alituiseen: hopla, hopla...\nSitten tuli alastomia, puuteroituja tyttöjä näyttämölle juosten. He\nmuodostivat elävän kuvan, jonka piti esittää hyökkäävää armeijaa.\nOrkesteri soitti huomiota ja muita torvisignaaleja.\n\n-- Tuon pitäisi vaikuttaa nuoriin ihmisiin, -- sanoi Rolling.\n\n-- Milloin on niin paljo naisia näyttämöllä, ei muuten, -- vastasi Zoe.\n\nEsirippu putosi, mutta avautui hetken kuluttua jälleen. Näyttämöllä\noli, rampista alkaen, puolet sen tilasta ottava ja tavattoman iso\npaksusta paperista tehty piano. Jazz-orkesterin puiset kolkuttimet\nalkoivat kalista... Pim ja Jack tulivat esille. Pim oli puettu\ntehtävänsä mukaisesti aivan mahdottomaan hännystakkiin ja liivinsä\nylettyivät polviin asti, kengät olivat metrin pituiset ja housut kuin\nruuvinaulat. Hänellä oli hyvätahtoisen lyhytjärkisen naamio. Heti\nesiintultuaan juoksi hän tiehensä, joka temppu herätti vaan iloisuutta\nja palkittiin käsien paukkeella. Jack oli kauttaaltaan jauhoilla\nryvetetty ja hänellä oli pieni huopalakki ja housunsa takamuksiin oli\nmaalattu yölepakko.\n\nEnsin he tekivät kaikkia mahdollisia kujeita saadakseen yleisön\nnauramaan aina tunnottomuuteen asti. Ja siinä he onnistuivatkin. Jack\nlöi ensin Pimiä päin kuonoa, jolloin tältä pöllähti takamuksista iso\ntomupilvi. Sitten loi Jack Pimiä pääkuoreen, jolloin siitäkin kohosi\ntavattoman iso vyöryvä pilvi.\n\nJack sanoi: \"Kuulehan, jos haluat niin minä soitan tällä pianolla.\"\nSiihen Pim nauroi kaikella voimallaan ja kehotti: soita vaan tällä\npianolla, sekä asettui takaperin istumaan eräälle tuolille. Jack löi\ntäydellä vauhdilla pianon kieliin, jolloin kone luhistui kasaan. Pim\nnauroi uudelleen minkä jaksoi. Jack löi toisen kerran koskettimiin,\njolloin paperikoneen toinen syrjä hajosi... \"Ei se tee mitään\", --\nsanoi Jack ja löi samalla Pimiä vasten suuta, jolloin Pim lennähti\nrumpujen päristessä kierimään pitkin näyttämöä. Nousi ylös ja sanoi:\n\"Ei se mitään tee\", mutta sylkäsi samalla kätensä täyteen hampaita.\nSitten hän otti taskustaan lapion ja luudan, jonkalaisia katujen\npuhdistuksessa käytetään ja rupesi itseään siivoomaan. Jack löi\nkolmannen kerran paperipianoon, jolloin se sortui lopullisesti ja\nsen sisältä tuli näkyviin oikea konsertti-soittokone. Huopalakki\nnenälleen painettuna alkoi Jack soittaa todellisen taiteellisesti ja\nantaumuksella Lisztin Campanellaa.\n\nZoe Montrosen kädet tulivat jääkylmiksi. Hän kuiskasi Rollingille:\n\n-- Hänhän on kerrassaan etevä taiteilija.\n\n\"Tuo nyt ei ole kerrassaan mitään\", -- sanoi Pim, kun Jack lopetti\nsoittamisensa.\n\nSamalla alkoi hän taskustaan vetää esille kaikenlaista kamaa. Sieltä\ntuli naisten housut, vanha kenkäraja, peräruiske-ruisku ja elävä kissa.\nVälillä taputti yleisö kovasti käsiään. Viimeiseksi löytyi Pimin\ntaskusta oikea -- viulu. Kääntäen tylsäjärkistä esittävän ja kärsineen\nnäköisen naamionsa yleisöön päin, alkoi hän soittamaan Paganinin\nkuolematonta Etudea.\n\nZoe nousi paikaltaan, heitti sopelinnahkakauluksen ympärilleen ja hänen\ntimanttinsa säteilivät:\n\n-- Mennään pois... Minä en voi tätä katsella... Ikävä kyllä, -- minäkin\nolen ollut taiteilija...\n\n-- Mihinkä me sitte mentäisiin, pikkuiseni?\n\n-- Juoda minä haluan.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin seisahtui Limousine-auto Montmartrella\nerään vanhan kadun varrella, jossa kymmenen ikkunan levyinen yöpesän\njulkiseinä oli kirkkaasti valaistu. Se oli \"Kuninkaan yöateria\"-niminen\nremupaikka. Matalan ja kapean salin katto oli peililasilla vuorattu,\nsamoin olivat seinät melkein yhtenä peilinä, ainoastaan räikeän\npunaiset reunustat erottivat eri ruudut toisistaan. Sisällä vallitsi\nkuuma ja savuinen ilma. Tanssivat parit keinuivat siellä tungoksessa,\npaperinauha-, paperisilppuja selluloosa-pallosateessa. Naiset\nolivat vyötäisiin asti alastomina ja puristivat maalattuja poskiaan\njoko punaisia tai kalpeita, juopuneita ja kuluneen näköisiä taikka\nkiihtyneitä mieskasvoja vasten. Pianon jylinä kuului joukon yli. Viulut\nulvoivat ja vikisivät. Kolme neekeriä työskenteli hien virratessa\nkasvoillaan varsinaisten jazz-koneidensa kanssa. He pieksivät\njättiläismäisiin maljoihin, ammuivat autotorvilla, rämisyttivät\nlautoja, helistivät lautasia ja löivät suurta turkkilaista rumpua...\nJonkun ihmisen kosteat kasvot likistäytyivät Zoe Montrosea vastaan, ja\njonkun naisen käsivarsi kiertäytyi Rollingin kaulan ympärille.\n\n-- Antakaa tietä, antakaa tietä, lapset, -- tietä lapset, kemian\nkuningas Rollingille.\n\nNäin huuteli kapakan järjestyksen valvoja ja löysi vihdoin kovalla\nvaivalla kapean pöydän punaisen seinustan vierellä, johonka hän pyysi\nRollingin ja Zoen ottamaan paikan. Selluloidipalloja, paperisilppua ja\nnauhoja lenteli sakeana kummankin vastatulleen yli.\n\n-- Ne ovat kiinnittäneet huomionsa teihin, -- sanoi Rolling.\n\nSilmäluomet puoliksi suljettuina ryyppi Zoe kuohuviiniään. Hänellä oli\ntukahduttavan kosteaa keveän silkkipukunsa alla, joka yläruumiista\npeitti tuskin rinnan... Yksi selluloidipallo lensi Zoelle poskeen.\nHän käänsi hitaasti päätään. Eräät miehen silmät, tummat ja ikäänkuin\njuovalla reunustetut, tähystivät häntä synkällä ihastuksella. Zoe\nsiirti itseään eteenpäin ja asetti paljaan käsivartensa pöydälle,\njääden siinä asennossaan istumaan. Hän imi sitä katsetta itseensä,\nniinkuin viiniä. Eiköhän se ole samantekevä millä minä itseni saan\njuovuksiin, -- ajatteli hän.\n\nNäytti siltä niinkuin sen miehen kasvot olisivat näiden parin minuutin\naikana tulleet kapeimmiksi. Zoe tuki käsillä leukaansa. Hän tunsi,\nminkävuoksi sen miehen kasvot tulivat kapeimmiksi. Oliko hän ne jo\nnähnyt jossakin ennen? Kuka hän on? Onko hän ranskalainen, -- vaiko\nenglantilainen? Hänen tummassa parrassaan oli paperisilppuja. Kaunis\nsuu. Minä olen utelias, olisiko Rolling mustasukkainen, -- ajatteli Zoe.\n\nEräs viinuri pujotteli itsensä tanssivien lävitse ja toi Zoelle\npaperilipun. Hän hämmästyi ja heittäytyi sohvan sivureunustalle, sekä\nvilkasi syrjittäin Rollingiin, joka veteli sikariaan. Hän luki:\n\n    Zoe, se sama mies, jota te sellaisella hellyydellä\n    silmäilette, on -- _Garin_... Suudellen kättänne:\n\n                                         Semjonov.\n\nHän tuli lipun luettuaan nähtävästi siinä määrin kalpeaksi, että\nsivullistenkin piti se huomata ja joku ääni hänen lähellään huusi\nmuun hälinän keskeltä: \"Katsokaahan, tuo daami voi pahoin\"!...\nMutta hän hillitsi kuitenkin itsensä ja sai voimansa kootuksi.\nHän ojensi lasinsa viinurille, joka täytti sen shamppanjalla...\nRolling kysyi:\n\n-- Mitä Semjonov teille kirjoitti?\n\n-- Minä sanon sen teille myöhemmin.\n\n-- Nähtävästi hän kirjotti jotakin tuosta herrasta, jota te niin\nsäädyttömästi kurkistelitte. Hän on se sama, joka eilen kävi luonani.\nMinä ajoin hänet tiehensä.\n\n-- Rolling, ettekö te häntä sitte tuntenut?... Muistutelkaahan\nmielessänne mitä näitte Plase Etoilella... Hän on -- Garin!\n\nRolling jäi vähän niinkuin ilmaa haukkomaan. Sitte hän otti sikarin\nsuustaan ja hänen muotonsa näytti samanlaiselta kuin silloinkin, kun\nhän paksulla matolla juoksenteli edestakaisin punniten Garinia ja\nniitä viittä taistelumahdollisuus-yhdistelmää. Silloin hän näpäytti\näänekkäästi sormillaan. Nyt hän kääntyi Zoen puoleen rumentuneet\npiirteet kasvoillaan:\n\n-- Ajetaan pois... Meidän pitää vakavasti keskustella!\n\nOvella mennessään kääntyi Zoe vielä kerran ympäri. Savun läpi ja\nyleisen mylläkän keskeltä näki hän vieläkin Garinin hehkuvat silmät.\nÄkkiä näytti niitä kasvoja olevan kahdet. Se näky oli hänestä niin\nselittämätön, että oikein päätä huimasi. Se toinen joka oli hänen\nedessään selkä tanssiviin päin, läheni häntä, ja molemmat katsoivat\nhäneen... Vai oliko se peilikuvastus?...\n\nZoe puristi hetkiseksi silmänsä kiinni ja juoksi sitten kapakan\nkulunutta mattoa myöten autoonsa, jossa Rolling häntä jo odotteli. Heti\nkun ovi oli hänen jälkeensä sulkeutunut, kosketti Rolling hänen kättään:\n\n-- Minä en vielä kertonut teille kaikkea siitä eilisestä kohtauksesta\nsen oletetun Pjankov-Pitkjevitschin kanssa... Minulle jäi siitä vielä\njotakin epäselväksi: Mitä hänellä oli tarpeellista näytellä sitä\npahoinvointia? Eihän hän kuitenkaan voinut luulotella, että minä\nosottaisin jotakin myötätuntoa häntä kohtaan. Hänen koko käytöksensä on\nepäilyttävää... Minkätähden hän tuli minun luokseni?... Ja minkätähden\nhän kaatui pöydälleni?...\n\n-- Rolling, tätä kaikkea te ette kertonut minulle.\n\n-- En, en!... Hän kaatoi pöydällä olevan kellon... ja rutisti yhteen\nmyttyyn siinä olleet paperit.\n\n-- Yrittikö hän varastaa teidän pöydällänne olleita papereja?\n\n-- Mitä?... Varastaa?... Rolling vaikeni hetkeksi.\n\n-- Ei... Ei se senlaista ollut. Hän kadotti tasapainonsa ja löi\nkädellään kirjotusmattoon, -- siinä oli parisen irtonaista lehteä...\n\n-- Oletteko varma, että mitään ei ole kadonnut?\n\n-- Siinä oli oikeastaan aivan merkityksettömiä muistiinpanoja. Ne\nolivat rutistuneet ja minä heitin ne paperikoriin.\n\n-- Minä rukoilen teitä, muistutelkaa tarkkaan kaikki yksityisseikat\nsiitä keskustelusta.\n\nLimousine seisottui Seinekadulla. Rolling ja Zoe menivät\nmakuuhuoneeseen. Zoe heitti nopeasti puvun yltään ja heittäytyi\nleveään, taiteellisesti valmistettuun sänkyyn. Se oli varmasti\ntodellinen keisari Napoleon I:sen sänky ja koristettu\nkotkankynsi-leikkauksilla. Sängyn yläpuolella oli brokaadikatos...\n\nNyt kertoi Rolling Garinin kanssa eilen sattuneen keskustelun aivan\npienimpiä yksityisseikkoja myöten. Samalla hän käveli edestakaisin ja\nriisui yltään vaatekappaleen toisensa jälkeen asettaen ne riippumaan\nkullatun tuolin selustalle.\n\nZoe kuunteli häntä kyynäspäihinsä nojaten... Rolling ryhtyi vetämään\nhousuja jalastaan ja yritti siinä hypätä jalalla ja toisella. Niillä\nminuuteilla ei hän näyttänyt vähääkään -- kuninkaalta. Sitte hän\nmyöskin asettui vuoteeseen ja sanoi:\n\n-- Tämä on nyt lopullisesti kaikki mitä siellä eilen tapahtui.\n\nHän veti atlas-silkkisen peitteen ylös aina nenäänsä myöten. Kirkkaan\nsininen yölamppu valaisi tätä komeaa makuuhuonetta, pois heitettyjä\nvaatteita, kultaisia rakkauden jumalan kuvia, jotka seisoivat sängyn\npatsailla, ja valaisi Rollingin lihavan nenän, joka kurkisteli\nsilkkisen peitteen alta. Hänen päänsä upposi syvälle tyynyyn, suu oli\njäänyt puoliavoimeksi ja hän näytti vähä kerrassaan enemmän ja enemmän\n-- kuolleelta.\n\nRollingin läheisyys häiritsi erikoisesti Zoen ajatuksia. Tuo nenä\nkäänsi hänen ajatuksensa erääseen toiseen, aivan merkityksettömään\nmuistelmaan. Hän ravisteli päätään, karkottaakseen mielestään\nmuistelmia. Rollingin tilalla näytti tyynyllä olevan kokonaan toinen\npää häneen tähystämässä. Hänelle kävi ylivoimaiseksi taistella\najatuksiaan vastaan, -- hän sulki silmänsä ja hymyili. Mutta ne\nkalpeat, kiihtymystä kuvastavat Garinin kasvot sukeltautuivat jälleen\nesille... Eiköhän sittenkin olisi parempi puhelimella ilmottaa\nGaston-\"Ankannenälle\", että hän saisi vielä odottaa!... Äkkiä hän\nhätkähti niinkuin naulan pistämänä: -- Hänen kanssaan yhdessä istui\nhänen kaksoisolentonsa, -- aivan niinkuin Leningraadissa.\n\nHän pujahti pois täkin alta ja veti sukat jalkaansa. Rolling murisi\nmaatessaan. Zoe hyökkäsi hänen luokseen. Sitte hän kuitenkin mietti\nmenetellä toisella tavalla ja juoksi pukeutumishuoneeseen. Hän puki\nkiireesti ylleen ja päällimmäiseksi veti sadenutun, jonka hän vyötti\ntiukasti vartaloaan myöten. Sitten hän meni takaisin makuuhuoneeseen\nhakemaan käsilaukkuaan, jossa oli hänen rahansa.\n\n-- Rolling, -- huusi hän hiljakseen... Rolling, -- me olemme hävinneet!\n\nMutta hän murisi vaan nukkuessaan, -- se oli hänen vastauksensa...\nZoe astui alas eteiseen ja pujahti ulos. Vain suurella vaivalla sai\nhän suljetuksi talon vanhanaikaisen portin... Seinekatu oli tyhjä\nihmisistä. Kapeiden ja taitteisten kattojen yllä oli keltainen kuu.\nAlakuloisuus valtasi Zoen. Hän vilkasi alituiseen uinuvan kaupungin yli\nkalpeaan kuuhun... Jumalani, jumalani, mitenkä minä olen yksinäinen...\nKuinka pelottavaa tämä on,... kuinka pimeää... Hän painoi molemmin\nkäsin hattuaan syvemmälle otsalleen ja juoksi rantaa kohden.\n\n\n\n\nXXXV.\n\n\nN:o 63 Rue Cobelinin varrella oli vanha kaksikerroksinen talo. Sen yksi\nseinä oli tuettu viistoon asetetuilla tukipylväillä. Yksi seinistä\nrajotti rakentamatonta tonttia, jossa oli lautakilvessä luettavana:\n\"rakennuspohja myytävänä\". Tällä puolella oli ainoastaan yksi ikkuna ja\nsen piti antaa valoa toisen kerroksen vinttikamarille. Toinen, aivan\nikkunaton seinä, oli erääseen puistoon päin. Katusivulle oli maapohjaan\njärjestetty kapakka hevosmiehiä ja autonajajia varten. Ensimäisessä\nkerroksessa oli niin sanottu \"tuntihotelli\". Toisen kerroksen huoneet\nja vinttikamarit olivat vakituisten vuokralaisten hoteissa. Sinne\npäästiin kulkemaan pää-sisäänkäytävän ja pitkän tunnelin kautta.\n\nYöstä oli parhaillaan jo toinen tunti kulumassa. Rue Cobelinin varrella\nei näkynyt enää yhtään valaistua ikkunaa. Kahvila oli jo suljettu ja\nkaikki tuolit nostettu pöydälle alaspäin.\n\nZoe jäi seisomaan portin edessä, jonka numeroa 63 valaisi pieni lyhty.\nHäneltä vaipui pää riipuksiin. Vihdoin hän kuitenkin kokosi voimansa\nja soitti. Kuului selvästi kellon kilinä ja hetkistä myöhemmin avautui\nportti. Vähän etäämpää kuului talon vartija murisevan: -- Yöllä pitäisi\nmaata ja tulla ensin aikanaan kotiin.\n\nTalonmies ei kuitenkaan kysynyt kuka tulija oli. Täällä vallitsi oikea\nkapakkajärjestys... Pelottava levottomuus valtasi Zoen. Hänen edessään\nammotti matala ja pimeä tunneli. Karkealla seinällä, joka joskus oli\nollut punaiseksi maalattu, paloi himmeä kaasuliekki... Semjonovin\nosoteselitys oli seuraava: Tunnelin päässä vasemmalla, kiertoportaita\nmyöten, toinen kerros, vasemmalla n:o 2.\n\nKeskellä tunnelia jäi Zoe seisomaan. Näytti siltä niinkuin etäämpänä\nvasemmalla olisi häntä joku tähystellyt, -- mutta hävisi kuitenkin\nnopeasti... Jokohan pitäisi kääntyä takaisin?... Hän kuunteli, -- ei\nkuitenkaan mitään kuulunut... Hän juoksi erääseen käänteeseen asti,\njossa oli haiseva porrastuma. Siinä käytävä kapeni ja samalla alkoivat\nmyöskin kierreportaat. Zoe käveli varpaillaan ja varotteli, ettei\ntarvitseisi sormillaan kosketella niljaisia käsipuita.\n\nTalossa nukuttiin kaikkialla... Ensimäisessä kerroksessa johti\nporrasten päästä lohkeillut kivikaarinen aukko pimeään käytävään.\nNoustessaan ylemmäksi, kääntyi Zoe vielä kerran ympäri, -- ja vieläkin\ntuntui niinkuin kaaripilarin takaa joku olisi häntä kurkistellut,\nmutta hävisi jälleen nopeasti... Ei se voinut mitenkään olla\nGaston-\"Ankannenä\"... Ei, ei, -- Gaston-\"Ankannenä\" ei toki voinut olla\ntäällä. Hän ei voinut mitenkään olla täällä, sillä... hänellä ei ollut\nsiihen aikaa...\n\nToisessa kerroksessa paloi portaanpäässä kaasuliekki valaisten ruskeita\nseiniä, joihin oli raaputeltu kaikenlaisia piirroksia, nimikirjotuksia\nsekä eräänlaisia vähemmin hillittyjä toivomuksia... Zoe mietti: Jollei\nGarin satu olemaan kotona, -- odotan minä häntä aamuun asti. Jos hän on\nkotona, jään minä tänne sittenkin niin kauaksi, kunnes saan takaisin\nsen paperin, jonka hän Malesherben-puistokadulla otti itselleen...\nKaksintaistelussa -- vaikka kenenkä kanssa -- tulen minä suoriutumaan\nvoittajana.\n\nZoe veti hansikkaan kädestään, järjesti hiukset hattunsa alla ja kulki\nsitten käytävää myöten, kääntyen polven muotoisessa kulmauksessa\nvasemmalle. Viidennellä ovella oli keltaisella värillä maalattu numero\n-- 2. Zoe painoi kädensijaa ovessa, joka avautui aivan helposti.\n\nAvoimen ikkunan kautta virtasi kuuvalo pieneen huoneeseen. Lattialla\noli matkalaukku levällään. Niinkuin hengettömiä valkeita tahroja oli\nerilaisia papereja ympäri lattiaa. Seinän vierustalla, pesupöydän ja\nkaapin välissä istui mies paitasillaan, jalat alleen vedettyinä ja\npolvet paljaina. Hänen paljaat jalkansa näyttivät olevan tavattoman\nsuuret. Kuu valaisi hänen kasvojensa toista puolta. Näytti siltä kuin\ntoinen, avoinna oleva silmä kiiltäisi. Mies hymyili yhteen puristetuin\nhampain.\n\nZoe tunsi ruumiissaan kauhun jäiset väreet... Hän vilkasi siihen\nliikkumattomaan ja nauravaan muotoon, -- se oli Garin... Edellisenä\naamuna oli hän kahvila \"Globuksessa\" sanonut Gaston-\"Ankannenälle\":\nVarasta Garinin piirustukset sekä kone ja murhaa hänet itsensä mikäli\nse suinkin on mahdollista. Illalla oli hän sitten savun ja huurun läpi,\njuotuaan ainoastaan lasillisen kuohuviiniä, nähnyt Garinin pelottavat\nsilmät. Ja silloin oli hän silmänräpäyksessä ymmärtänyt, että sellaisen\nmiehen kuin Garin, ei tarvitse muuta kuin kutsua ja hän olisi valmis\njättämään kaikki, unohtamaan kaikki, ainoastaan häntä seuratakseen.\nTänä yönä, kun hän vasta oikein tunsi edessä olevan vaaran ja lähti\netsimään Gaston-\"Ankannenää\" häntä varottaakseen, ei hän vielä\nkuitenkaan ollut itsestään selvillä. Hän ei tietänyt mikä voima se\noli, joka häntä sellaisella levottomuudella ajoi yöllisen Parisin läpi\nkapakasta toiseen ja pelipaikasta toiseen, missä vaan luuli Gastonin\ntapaavansa ja vihdoin sai hänet päättämään kulkunsa Rue Gobelinilla.\n\nMitä tunteita mahtoikaan tämä älykäs, kylmä ja julma nainen tuntea\npovessaan, kun hän tuli tänne makaavan miehen luokse, jonka hän itse\noli tuominnut kuolemaan?\n\nZoen valtasi nyt kauhu. Jäykkänä tuijotti hän Garinin yhteen\npuristettuihin hampaisiin ja ulospullistuneisiin silmiin. Hän kiljasi\nhiljaa mutta käheästi, läheni häntä ja kumartui hänen ylitseen...\nHän oli kuollut. Kasvot olivat sinisenä ja kaulassa näkyi sormen\nkynsien raapimat jälet. Se oli se sama laiha ja mukaansa vetävä\nmuoto kiihottavine silmineen. Silkin pehmeällä suippoparralla oli\nvielä paperisilppuja... Zoe puristautui kiinni pesupöydän jääkylmään\nmarmoriseen kanteen ja siitä tukien kohosi vaivalla seisomaan. Hän\nunohti, mitä varten oli sinne tullut. Katkera sylky täytti hänen\nsuunsa: \"Se vielä puuttuu; kaatua tänne tunnottomana.\" Hän tunsi\ntavatonta halua heittäytyä sänkyyn. Hän ponnisti viimeiset voimansa,\nsaadakseen auki napit nuttunsa kauluksesta, joka tuntui häntä\nkuristavan ja kääntyi lähteäkseen pois... _Ovella seisoi Garin_.\n\nHän kohotti uhkaavasti sormensa. Zoe ymmärsi tarkotuksen ja painoi\nkäsillä suutaan voidakseen olla kiljaisematta. Sydän löi hänellä\ntavattomasti.\n\n-- Hän elää!... Hän elää!...\n\n-- Minä en ole kuollut, -- virkkoi Garin, edelleen uhaten:\n\n-- Victor Lenoiren, minun työtoverini te olette murhanneet... Ja\nRollingin pitää vaeltaa ankaraan vankilaan...\n\n-- Hän elää!... Hän elää! -- kuiskaili Zoe käheällä äänellä.\n\nGarin otti häntä kyynäspäästä kiinni. Hän heitti päänsä taaksepäin ja\nantoi vartalonsa taipua eteenpäin ilman vähintäkään vastarintaa. Garin\nveti hänet itseään vasten ja tunsi, että hän tuskin jaksoi jaloillaan\npysyä. Sen vuoksi kiersi hän käsivartensa Zoen olkapäiden ympäri:\n\n-- Mitä varten te olette täällä?\n\n-- Minä etsin Gastonia.\n\n-- Ketä? Ketä?\n\n-- ... sitä, jonka minä käskin murhaamaan teidät!...\n\nSekunnin ajaksi tuntui hänen kätensä herpautuvan heikommaksi. Sitte\nhäntä puistatti suonenvedon tapainen lihasnytkähtely. Hän puristi Zoen\nitseään vasten, että hänen luunsa natisivat ja hän ähkyi hiljalleen:\n\n-- Jos Gaston olisi teidät surmannut, olisin minä lopettanut itseni.\n\n-- Minä en ymmärrä...\n\nNiinkuin unessaolevan hervottomana uudisti Zoe hellästi ja\nhelpottavalla äänellä kuiskaten:\n\n-- Minä itse -- en ymmärrä...\n\nTämä merkillinen keskustelu tapahtui aivan oven edessä. Näytti siltä\nniinkuin kuu olisi asettunut ikkunan edessä olevalle kivikatolle ja\nvalaisi siitä huoneeseen. Vasten seinää irvisteli Lenoir hampaitaan.\n\nGarin sanoi hajamielisen tavalla:\n\n-- Murhaaja on tukipylväitä myöten kiivennyt ikkunaan ja siitä tullut\nsisälle!\n\n-- Armoa!\n\n-- Kenelle?... Rollingilleko?\n\n-- Ei, -- mutta minulle.\n\n-- Te olette tullut tänne Rollingin neuvomana.\n\n-- Armoa, -- uudisti Zoe.\n\n-- Katsokaahan, tuossa hän istuu -- irvissä olevin hampain...\nVilkaiskaa taaksenne... Minä uhrasin ystäväni saadakseni Rollingin\nkukistetuksi. Minä olen murhaaja samalla tavalla -- kuin tekin...\nArmoa!... Ei, ei... Poliisin pitää löytää Rollingin määräykset tästä\nhuoneesta...\n\nHän luuli kuulevansa jonkinlaista liikettä. Zoe teki nopean liikkeen\novea kohti. Hänen käsivarttaan kyynäspäästä kiinnipitäen kurkisti Garin\nkaaripilarin yli rappusille.\n\n-- Lähdetään nyt... Minä saatan teidät puiston läpi vapaalle\npuolelle... Kuuletteko, te vapiseva ja ihmeellinen nainen... Hänen\nsilmänsä säihkyivät niinkuin leikkisällä mielipuolella:\n\n-- Meidän tiemme johtivat yhteen. Tunnetteko sen?... Rolling -- taikka\nminä.\n\nPäästyään portailta alas talon pohjakerrokseen kääntyi Garin\nvasemmalle. Käveltyään käytävän yli, tulivat he kapeille ja pimeille\nportaille, joita myöten pääsi suoraan puistoon johtavalle ovelle.\nÄäneti ja tarkkaavaisena katseli Zoe kun Garin sytytti vahakynttilän,\navasi teräksisellä avaimella lukon ja painoi vartalonsa koko painolla\nportin auki, joka nähtävästi oli jo useat vuodet ollut käyttämättä.\n\n-- Niinkuin näette -- oli minulla kaikki jo edeltäpäin ajateltu.\n\nHetkistä myöhemmin kävelivät he vapaassa luonnossa -- Pimeän puiston\nlehväsoksien alla.\n\nMelkein samaan aikaan saapui Rue Cobelin N:o 63 portille joukko\npoliiseja, joille Garin neljännestunti sitten ilmotti tapahtuneesta\nmurhasta.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\n\n\"NELISORMINEN TÄÄLLÄ. UHKAAVIA TAPAHTUMIA.\"\n\n(Parisi, vuosi, kuukausi ja päivä. Lähetetty: klo 5 ja 30 min. ill.)\n\nMillä ihmeen perusteilla ja millä tarkotuksella Garin olisi tämän\nsähkösanoman lähettänyt Schelgalle? Jos se olisi jatkoa siihen\nshakkipeliin, jota Garin hänelle esitti Ammattijärjestöjen puistikossa?\nTuntuu hyvin vaikeasti mahdolliselta, että se olisi ainoastaan -- pelin\nvuoksi?... Ei.\n\nSchelga muisti aivan hyvin Krestovon saarella häviämänsä shakkipelin\n\"talonpojan\". Sen keskustelun jälkeen siellä Ammattijärjestöjen\npuistikossa, ymmärsi Schelga varsin hyvin, että Pjankov-Pitkjevitseh\nmenee ehdottomasti vielä kerran Krestovo-saaren kesähuvilaan, sieltä\nhakemaan joitakin sinne piilottamiaan kapineita. Vielä samana päivänä\ntunkeutui Schelga iltahämärissä kesähuvilaan. Hänen onnistuikin päästä\nsinne herättämättä vartijan huomiota. Hän laskeutui taskulampun valossa\nkellariluukusta alas. Mutta nyt oli \"talonpoika\" jo heti hävinnyt:\nKeittiössä seisoi kahden askeleen päässä - Pjankov-Pitkjevitsch.\nAinoastaan yksi sekuntti ennen Schelgan tuloa, oli hän noussut\nkellarista raskaan matkalaukun kanssa ja nyt odotteli nurkkaan\npiiloutuneena kunnes Schelga laskeutuisi alas kellariin. Kolisten löi\nhän Schelgan jälkeen luukun kiinni ja alkoi laskuovelle kasaamaan\nlaatikoita, laukkuja ja kivihiiliä täynnä olevia säkkejä. Schelga näki\nkohotetun taskulamppunsa valossa mitenkä luukun rakosista valui tomua\nhänen päälleen. Hän ajatteli silloin ehdottaa \"rauhanneuvottelujen\"\nalottamista. Mutta sillä hetkellä tuli siellä ylhäällä keittiössä aivan\nhiljaista. Sitten taas kuului pois rientäviä askeleita. Pamahteli\nlaukauksia ja kuului villi kirkuminen. Se kahakka oli varmasti sen\nnelisormisen kanssa. Tuntia myöhemmin olivat sitten miliisin miehet\nsaapuneet. Se oletettu Pjankov-Pitkjevitsch oli ne toimittanut\npaikalle... Peli oli selvä.\n\nSen jälkeen kun Schelga hävisi tämän \"talonpojan\", teki hän\nvuorostaan hyvän siirron. Kesähuvilasta päästyään kiirehti hän\nmiliisikonttoriin ja sieltä autolla purjehdusklubille. Siellä hän\nherätti palvelusvuorolla olevan pörröisen ja käheä-äänisen matruusin ja\nkysyi häneltä:\n\n-- Mikä tuuli nyt on?\n\nLuonnollisesti tarvitsematta edes asiaa ajatella, vastasi merimies:\n\n-- Lounas.\n\n-- Kuinka monta solmua?\n\n-- Viisi.\n\n-- Takaatteko, että kaikki kilpajahdit ovat ankkurissaan?\n\n-- Minä takaan.\n\n-- Kuka vartioi aluksia?\n\n-- Petjka, se vartija.\n\n-- Saanko minä toimittaa tarkastuksen?\n\n-- Kyllä, käskystänne, -- tarkastus.\n\nMatruusi pujahti merimiespuseroonsa ja hädintuskin löysi hihat, niin\nunisena hän vielä oli.\n\n\"Petjka\", -- huusi hän oikealla taklaasi-äänellään, samalla kun hän\nSchelgan kanssa nousi klubin parvekkeelle. Ei kukaan vastannut.\n\n-- Varmasti hän makaa jossakin ja silloin häntä saa koivista repiä, --\nsanoi merimies ja nosti kauluksensa pystyyn tuulen suojaksi:\n\n-- Minä äsken erehdyin yhden neljännessolmun... Tuulen voima on: Viisi\nja yksi neljännes solmua, -- eikä viisi.\n\nJonkun matkan päästä löysivät he vartijan eräästä pensaasta. Hän\nmakasi siellä pitkin pituuttaan ja kuorsaten kovasti, pää käärittynä\nlammasnahkaturkkinsa kaulukseen. Merimies kiroili tottatehden.\nYövartija könysi piilostaan ja nousi ylös. Yhdessä he kulkivat pitkin\nrantaa, jossa teräksenvärisestä siniseksi muuttuneessa vedessä keinui\nkokonainen mastometsä. Aallot kuohuivat ja Suomenlahdelta huokui ankara\ntuuli lakaisten rannikkoa.\n\n-- Oletteko varma, että kaikki alukset ovat paikoillaan? -- kysyi\nSchelga vielä kerran.\n\n-- Orion puuttuu. Se on Pietarhovissa... Ja sen lisäksi ottivat\nmetallityöläiset kaksi alusta mukanaan Strelnaan...\n\nSchelga kulki pitkin valkaman reunaa ja löysi eräässä rautarenkaassa,\njossa oli alus ollut kiinni kytketty, poikki leikatun köyden. Siitä\noli vaan lyhyt pätkä jälellä, -- ja siitä puuttui alus. Ilman näkyvää\nliikutusta tarkasteli palvelustatekevä matruusi katkaistua köydenpäätä.\nHän raapi niskaansa ja painoi \"Lounatmyssynsä\" aivan nenälle asti,\nvaieten hetken. Sitten hän kulki satamaa pitkin lukien aluksia. Mutta\ntuuli painoi niitä yhteen ja heitteli niin kovasti, että niiden\nlaskeminen oli hyvin vaikeaa siitä huolimatta vaikka olivatkin kiinni\nköytetyt. Lopulta hän tyytyi yleiseen kiroilemiseen, välittämättä\nsiitä, että klubin järjestyskuri ankarasti kielsi keisarilliselta\nsota-ajalta perityt kiroilu- ja haukkumasanat pois käytännöstä.\n\n-- Josko niin, taikka näin, mutta oikein se ei ole! -- ulvoi hän\nkurkkunsa täydeltä... Kuolemantuoja päin kuonoa... Bibigonda, meidän\nparas kilpajahti on poissa,... se on helvetissä... sen varkaan sielun\nrepiköön perkele... Mokoma koiranpentu, rutto häneen valukoon...\nPetjka, kolmekymmentä kertaa perättäin pitäisi sinut hukuttaa tuohon\nsotkuiseen veteen... Mihinkä sinä oikein ällötit, kun et täällä pitänyt\nvartiota?... Sinä sekasikiö, -- sinä kylähurja!... Bibigonda on poissa!\n\nPetjka ähki syyllisen voimattomana, lyöden rukkasilla lanteitaan. Ja\nmerimies ajoi edelleen täysillä purjeilla suur-venäläisen kansankielen\ntutkimattomiin syvyyksiin... Täällä ei ollut enää mitään tekemistä.\nSchelga ajoi satamaan.\n\nKului vähintäin kolme tuntia ennenkun Schelgan onnistui saada\ntschekan nopeakulkuinen purjekutteri käytettäväkseen ja pääsi sen\nkanssa merelle. Oli aikalailla kova aallonnousu. Kutteri työntäytyi\nvaikeasti eteenpäin vastatuulessa. Korkealle räiskyvä aaltojen kuohu\nsotki näköalan kaukoputken kohdalta. Vasta auringon noustua havaitsi\nSchelga suomalaisella vesialueella, kaukana erään majakan takana\nvalkoisen purjeen. Siellä luotojen välissä teki kovanonnen Bibigonda\nparhaillaan käännöksen. Sen kansi näytti olevan tyhjä. Mutta kutterista\nannettiin pari laukausta, nähtävästi järjestyksen vuoksi ilmotuksena\nsuomalaisille rannikkovirkamiehille... Schelgalle ei jäänyt muuta\nneuvoksi, kun kääntyä toimettomana takaisin epäonnistuneelta retkeltään.\n\nSillä tavalla oli Garinille onnistunut päästä pujahtamaan rajan yli\nkarkuun. Silloin hän samana yönä vallotti Schelgalta pelissä toisen\n\"talonpojan\". Sen nelisormisen mukanaolo tässä pelissä oli vaan\nGarinille ja Schelgalle tunnettu. Siltä näkökannalta lähtien mietti\nSchelga paluumatkallaan satamaan yhtä jos toistakin.\n\nEpäilemättä tulee Garin tässä tapauksessa sen koneensa ulkomailla\nmyymään, taikka itse sitä jollakin tavalla käyttämään. Tämä\nsalaperäinen keksintö oli nyt neuvostohallitukselta menetetty...\nMutta kuka tietää, eikö se vielä sittenkin tulevaisina päivinä\njolloinkin ja jollakin tavalla joutuisi näyttelemään ratkaisevaa osaa\nNeuvosto-Venäjän puolella sen taistellessa länsivaltioita vastaan.\nUlkomailla ollessaan jää Garinille koneineen pysyväiseksi vaaraksi se\n-- nelisorminen. Niin kauan kun Garinin taistelu sitä ihmistä vastaan\non voitollisesti ratkaisematta, on hänen vaikea uskaltaa sitä konettaan\nsaada päivänvaloon ja käytäntöön. Mutta jos voitto siinä taistelussa\nkallistuu Garinin puolelle, voi siitä siinä tapauksessa odottaa etuja.\nJoka tapauksessa olisi kuitenkin ollut tyhmintä, -- vaikkakin Garinille\nedullisinta, -- vangita viipymättä nelisorminen Leningradissa. Mutta\nGarin olisi silloin päässyt paljaalla kiitoksella... Näin ollen...\n\nLoppuseuraus laskelmista oli yksinkertainen: Schelga ajoi satamasta\nsuoraan asuntoonsa, muutti ensin kaikki vaatteensa ja ilmotti\nsitten rikosasiain osastolle, että se asia \"selvisi itsestään.\"\nSuljettuaan puhelimen, asettui hän makaamaan. Hän nauroi itsekseen\nvieläkin, mitenkä nelisorminen on ollut kaasusta puolimyrkytetty ja\nmahdollisesti myöskin haavottunut ja sitte täytynyt suin päin kiirehtiä\npakoon Leningradista. Se oli Schelgan vastasiirto pelissä ja vastaus\n\"hävitetystä talonpojasta.\"\n\nNyt oli sähkösanoma saapunut perille: \"Nelisorminen täällä. Uhkaavia\ntapahtumia.\" Sehän oli selvä huuto tulla avuksi. Garin kääntyi\nvastustajansa puoleen pyytäen apua vihollistaan vastaan. Mitä kauemmin\nSchelga tätä asiaa ajatteli, sitä selvemmäksi hänelle kävi: hänen pitää\nlentää Parisiin.\n\nHän kuulusteli puhelimella ensimäisten matkustajalentokoneiden\nlähtöaikoja. Sitten hän meni jälleen soutuklubin parvekkeelle, jossa\nTaraschkin ja Iivana istuivat iltahämärässä. Sen jälkeen kun kodittoman\npojan selästä oli luettu siihen tehty piirros, oli hän muuttunut\nhuomattavan hiljaiseksi, eikä jäänyt ollenkaan pois Taraschkinin\nviereltä.\n\nOranssin värisen joen haarautumassa oli äänekästä elämää. Kuului\nairojen loisketta ja naisten naurua. Asioita, jotka ovat yhtä vanhoja\nkuin tämä maailma, näyttäytyi ja tuli kuuluviin tänä lauhkeana\nyönä puiden lehväin alla saaren metsikössä, missä erilaiset linnut\nmakuullaan huutelivat toisilleen, -- satakieli lauloi... Kaikki\nelollinen, pitkän talven myrskyistä, lumesta ja sateesta heränneenä\nkiirehtivät jälleen elämään, ja se vaati iloista himoa leppoisan\nkesäyön hurmaavassa hämärässä... Taraschkin piteli toista käsivarttaan\nIivanan olkapäiden ympärillä, nojaten samalla parvekkeen kaiteeseen\nliikkumattomana ja katseli virralle, jossa liukui joukko veneitä\näänettömästi. Hänen vähemmin kauniilla kasvoillaan oli vakava, tärkeä\nja rauhallinen ilme.\n\n-- No, Iivana, -- sanoi Schelga, vetäen poikaa lähemmäksi itseään ja\nkumartuen hänen kasvojensa yli... Missä sinun on parempi ollaksesi:\nsiellä Siperiassa, vaiko täällä? Siellä Olekmalla sinä olet\nuskottavasti elänyt puutteellisemmin kuin täällä, olet saanut olla\nnälässä.\n\nIivana vilkaisi Schelgaan, ilman silmiään räpäyttämättä. Siinä\nhämärässä näyttivät hänen silmänsä surullisilta, niinkuin aikaihmisellä.\n\nSchelga otti liivinsä taskusta sokeripalan ja naputteli sillä poikaa\nhampaille, siksi kunnes sokeri hävisi hänen suuhunsa.\n\n-- Ja me, Iivana, -- me kohtelemme poikia yleensä paremmin, kuin\nne ihmiset siellä Olekmalla... Me emme pakota poikasia töihin,\nemmekä kirjota heidän selkäänsä kirjeitä, emmekä lähetä heitä\nseitsemäntuhannen virstan päähän rautatievaunun alla riippumassa...\nNäetkös mitenkä hyvä täällä saaressa on meidän luona? Ja tiedätkö,\nkenelle tämä kaikki kuuluu? Me olemme tämän lahjottaneet ikuisiksi\najoiksi -- lapsille. Tämä kaikki on myöskin sinun... (Sen kuultuaan\nsiristeli Iivana silmiään.) Sinä luulet, että minä pidän sinua narrina.\nMinä annan sinulle pioneerin kunniasanani, että kaikki viimeistä\npuunlehteä myöten, joki, linnut, veneet ja taivas kahdeksankymmentä\nvirstaa ylöspäin, -- kaikki on sinun! Ajatteleppas, kuinka rikkaaksi\nsinä olet äkkiä tullut. Ja sinä et ole vielä nähnyt kaikkea. Kaupunki,\ntehtaat, raitiotiet ja rautatiet, -- ne kaikki kuuluvat samalla tavalla\nsinulle.\n\n-- Te sotkette sen pojan ajatukset kokonaan, -- sanoi Taraschkin.\n\n-- Ylipäänsä, en minä häntä sotke... Sanohan, Iivana, oletko sinä jo\nkuullut jotakin tsaarista?\n\n-- Olen. Kyllä minä olen hänestä kuullut.\n\n-- Aikaisemmin kuuluivat nämä kaikki tsaarille, -- mutta nyt ne\nkuuluvat sinulle. Sinulle, minulle ja Taraschkinille ja kaikille\nnoille ihmisille, jotka tuolla alhaalla joella soutelevat veneillään,\n-- ja muille ihmisille yhteisesti... Tästä ei tietenkään ole sinulle\nOlekmalla puhuttu mitään.\n\n-- Ei, -- siitä ei minulle ole kerrottu.\n\n-- Kuinka sinä olet sinne Olekmalle tullut?... Onko sinulla siellä\nollut sukulaisia?\n\n-- Ei ketään... Äiti kuoli lavantautiin ja isän ne murhasivat.\n\n-- Kuka oli sinun isäsi?\n\n-- Kasakka, -- keihäsmies... Me olemme Altaivuorilta kotoisin.\n\n-- Ketä ne olivat, jotka surmasivat isäsi? Valkoisiako?\n\n-- Joitakin ihmisiä ne olivat, puhtaissa vaatteissa... Hevosilla ne\ntulivat. Minä näin isäni kuoliaana: hän makasi rotkossa ja muurahaiset\nsöivät hänet...\n\n-- Ja mitä sinulle tapahtui?\n\n-- Minut ne löysivät metsästä, puoli nälkiintyneenä.\n\n-- Ne Oleman ihmisetkö sinut löysivät?\n\n-- Niin... Ja ne panivat minut olemaan keittiöpoikana... Minun piti\nkiivetä puissa käpyjä ja pähkinöitä hakemassa ja ottaa oravia kiinni\nsyötäväksi...\n\n-- Mitä ne ihmiset tekivät siellä Olekmalla?... Etsivätkö ne kultaa?\n\n-- Kultaa myös, ymmärrettävästi.\n\n-- Vai niin, vai kultaa ymmärrettävästi myös... Ja kuinka paljo siinä\njoukossa oli ihmisiä?\n\n-- Minun kanssani seitsemän.\n\n-- Ketä ne olivat?\n\nIivana ei antanut minkäänlaista vastausta. Lyhyen vaitiolon jälkeen\nalkoi isoista, avoimista silmistään juosta suuria kyyneleitä.\n\nTaraschkin nojautui osaaottavaisena häneen ja silitteli hänen päätään:\n\n-- Ymmärrä toki, pikkuiseni, eivät ne siellä, mutta me täällä ollaan\nsinun ystäviäsi. Vastaa meille, äläkä pelkää mitään. Me kyselemme\nsinulta sinun omaksi hyväksesi, eikä vahingoksesi.\n\n-- Minä tiedän sen, -- vastasi Iivana... Minä tahdon kyllä vastata.\nMutta ne kielsivät minua. Ne sanoivat: me löydetään sinut varmasti,\nvaikka sinä kaivautuisit maan sisään, -- ja me lyödään sinut kuoliaaksi.\n\n-- Minkätähden?\n\n-- Jos minä kenellekään näytän selkäni... Ne sanoivat: Sinun pitää\netsiä Leningradissa Pjotr Petrovitsch Garin, -- minun piti oppia\nmuistamaan hänen osotteensa... Vain yksin hänelle saat näyttää selkäsi.\n\n-- Ja kuka sinua pääasiallisesti uhkasi? -- kysyi Schelga.\n\n-- Nikolai Christoforovitsch.\n\n-- Kuka se on se sellainen Nikolai Christoforovitsch.\n\n-- Mantzev... Hän on päällikkö.\n\n-- Ja tiedätkö sinä, mitä ne sinun selkääsi kirjottivat?\n\n-- En... Minä en osaa lukea.\n\n-- Osaisitko sinä, jos se olisi tarpeellista, näyttää sen saman tien,\njota myöten sinä tulit.\n\n-- Minä voin näyttää siellä jokaisen tien.\n\n-- Ovatko ne ihmiset jo kauan tehneet siellä työtä?\n\n-- Kaksi vuotta on meillä ollut leiri Saatanankiven luona. Ne kaivoivat\nkokonaisen vuoren maata ylös. Ja sitten sinne laitettiin tehdas.\n\n-- Minkälainen tehdas?\n\n-- Semmoinen tavallinen... Kaivettiin maakuoppa, johonka asetettiin\nsulatusvehkeitä, kattiloita ja ahjo...\n\n-- Mistä ne sen kattilan ottivat?\n\n-- Nikolai Christoforovitsch antoi sen tuoda jostakin jokia myöten. Ja\nkuusi viikkoa ne hinasivat sitä Taigan metsän läpi.\n\n-- Jos minä oikein ymmärrän, niin se oli jonkinlainen kemiallinen\ntehdas.\n\n-- Voi olla mahdollista... Ne puhuivat aina keskenään jonkinlaisesta\nradiumista... Jostakin malmista... Ehkä ne puhdistavat sitä...\n\nSuurella jännityksellä kuunteli Schelga ja Taraschkin pojan vastauksia.\nSchelga tutki vielä kerran erittäin huolellisesti Iivanan selän ja otti\nmagnesiumsiteen avulla jonkinlaisen valokuvan siitä piirustuksesta.\n\n-- Ja nyt, Iivana, mene alas. Toveri Taraschkin pesee sinut saippuan\nkanssa. Ja sitte sinä saat mennä makuulle, -- sanoi Schelga... Sinulla\nei ole isää eikä äitiä, ainoastaan nälkäinen vatsa... Mutta nyt sinun\npitää saada syödäksesi, aivan kaulaa myöten täyteen... Elä terveenä,\nopi ja kasva omaksi hyvinvoinniksesi... Suru on aivan tarpeeton...\nMaa on sitä varten olemassa, että eletään ja vaelletaan kädet lujasti\nlanteilla. Taraschkin neuvoo sinulle hyviä ihmistapoja... Voi hyvin...\nNoin kolmen päivän kuluttua minä tapaan Garinin ja kerron hänelle sinun\nasiasi.\n\nSchelga nauroi, ja hetkistä myöhemmin hän kiiti, lyhdyn kirkkaasti\nvalaistessa, polkupyörällään matalain pensaiden välistä kaupunkia\nkohden.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\n\nOli aamu ja kello puoli kahdeksan. Rolling heräsi tavallisessa\njärjestyksessä keisari-Napoleon-sängyssään.\n\nJoskaan ei aivan iloisena antaakseen totuudelle sille kuuluvan kunnian,\nmutta kuitenkin täydellisesti ajatuksiensa ja tahtonsa herrana, --\nheitti hän nenäliinan lattialle. Hän istuutui silkkipäällyksisten\ntyynyjen väliin ja katseli ympärilleen. Viereinen sänky oli tyhjä,\neikä huoneessa ketään. Zoen sänkyvaatteet olivat kylmät eikä ollenkaan\nrutistuneet.\n\nRolling kohosi ylös, nojaten pronssiseen kelloon, joka oli peruja\nValois-ruhtinassuvun ajoilta. Hän katkasi lampuista sähkövirran ja\nsoitti. Zoen kamarityttö tuli sisälle. Ohikatsellen kysyi Rolling\nhäneltä:\n\n-- Madame?\n\nTyttö kohotti vain olkapäitään ja alkoi sitte pyörittämään päätään,\nniinkuin kissapöllö. Varpaillaan kävellen meni hän pukeutumishuoneeseen\nja sieltä kiireesti koristeluhuoneeseen, katsoi kylpyhuoneen ovelta\nsisälle ja ilmestyi jälleen makuuhuoneeseen. Hänen sormensa vapisivat\npidellessään esiliinansa reunuspitsejä:\n\n-- Madame ei ole missään!\n\n-- Kahvia, -- sanoi Rolling...\n\nHän laski itse veden pesuammeeseen, pukeutui itsekseen ja kaatoi\nhenkilökohtaisesti itse kannusta kahvia. Sillä aikaa kulki äänetön\njännitys koko talon läpi, varpaankärjillä ja kuiskaamalla.\n\nAsunnostaan ulos mennessä nykäsi Rolling kyynäspäällään ovenvartijaa,\njoka säikähtyneenä juoksi aukasemaan ovea. Hän käveli jalkaisin aina\nSolfennon sillalle asti ja otti siellä vuokra-auton... Hän tuli\ntoimistoonsa kaksikymmentä minuuttia myöhästyneenä...\n\nTänä aamuna haiskahti Malesherben puistokadulla -- ruudille.\nSihteerin kasvoille näytti ärtyisyys täydellä antaumuksella painaneen\nleimansa. Kieroon vetäytyneellä naamalla tulivat puheillaolleet ulos\npähkinäpuisesta ovesta.\n\n\"Mister Rolling on raivoava härkä\", -- sanoi eräs heistä päästyään\nkatukäytävälle asti. Ja eräs toinen, jolla oli aikomus pyrkiä\nRollingin puheille, kääntyi sen kuultuaan takaisin ja kysyi: \"Mitä\non tapahtunut?\" Molemmat seisoivat keskellä jalankulkijain virtaa\nja levittivät käsivarsiaan, todistaakseen sillä liikkeellä --\nkäsittämättömyyttä.\n\nTäsmälleen kello yksi vilkasi Rolling pöytäkelloaan ja katkasi\nlyijykynänsä. Hänelle oli nyt selvillä, että Zoe Montrose ei enää\ntule häntä hakemaan aamiaiselle. Hän odotteli vielä neljännestunnin.\nTämän kauhistuttavan neljännestunnin kuluessa harmaantui sihteerin\nkastanjanruskeista ohimohiuksista -- kaksi karvaa... Rolling ajoi nyt\nyksinään Griffon-ravintolaan aamiaiselle, -- niinkuin tavallisesti,\nsyömään aamiaistaan.\n\nHerra Griffon oli hyvävartaloinen, voimakas mies. Ennen aikaan hän\noli ollut kokki ja oluthallin omistaja, mutta nyt: ruuansulatuksen\nja hienostuneen makuaistin suuren taidon -- \"ylikonsulentti\". Hän\notti Rollingin vastaan näyttämösankarin tapaisilla, laajoilla käsien\nliikkeillä.\n\nHerra Griffonilla oli välähtelevä assyrialainen parta ja korkea jalo\notsa. Hän seisoi tummanharmaa nuttu yllään, kohtalaisen tilavassa\nravintolasalissaan, nojaten kädellään omaperäisen ja hopeaisen\nkeittiölaitteen nurkkaukseen, joka oli jonkinlaisen uhripöydän\ntapainen, ja jonka kumpuisen kannen alla paistuivat hänen kuuluisat\nlampaanjalkansa ja papunsa.\n\nPunanahkaisella sohvalla, joka kiersi kaikkia neljää seinää myöten,\nistuivat kapeiden pöytäin ääressä ravintolan vakituiset vieraat,\njotka yleensä olivat Pariisin liikemaailmasta, -- vähän naisia.\nSalin keskusta oli tyhjä, siellä oli ainoastaan uhripöytä. Omistajan\ntarvitsi ainoastaan kääntää päätään, kun hän jo pääsi selville\nvieraidensa pienimmistäkin makuvivahduksista. Ei minkäänlainen\npieninkään tyytymättömyyden vivahdus vieraiden kasvoilla jäänyt häneltä\nhuomaamatta. Ja vieläkin enemmän: hän arvasi etukäteen vatsanesteiden\nsalaperäiset vaatimukset ja vatsan ihmeellisesti kiertelevän työn.\n\nSamalla kun hän läheni ankara, melkeinpä isällinen ilme kasvoillaan,\nsanoi hän ihastuneella ja jonkun verran hellällä äänellä: \"herra\n(taikka madame) teidän voimanne vaatii tänään lasillisen madeiraa\nja hyvästi kuivattuja sieniä. Ja vaikka minulta leikattaisiin pää\ngiljotiinissa, en sittenkään antaisi teille tänään punaviiniä.\nSimpukoita, vähän silputtuja papuja, nuoren kanan jalka ja parisen\nsparkelin vartta. Tämä sovitus tulee teille antamaan voimanne\ntakaisin\"... Senlaista puhetta ei voinut kukaan vastustaa. Korkeintaan\nolisi sen voinut ehkä tehdä joku patakoonialainen, joka on tottunut\ntavallisesti syömään peltorottia.\n\nHerra Griffon ei tullut ollenkaan alamaisen nöyrällä kiireellä,\n-- niinkuin olisi luullut, Rollingia vastaan. Ei... Täällä\nruuansulatuksen akademiassa maksoivat kaikki samanlaisen hinnan,\nniin hyvin multi-miljonääri kuin vähäinen kirjanpitäjäkin, joka\neteisessä jättää vettä tippuvan sateenvarjonsa ovenvartijan\nhuostaan, -- taikka sellainen, joka haukotellen nousee sikarinsavun\ntäyttämästä Rolls-Royce-autostaan. Herra Griffon on tasavaltalainen\nja ajattelija... Hyvätuulisesti hymyillen tarjosi hän Rollingille\nruokaluettelon ja esitti: vähän melonia ja täytettyä merirapua sienien\nkanssa ja salvettua sorsaa... Griffonille oli tunnettua, että Rolling\nei näin päivisin käyttänyt ollenkaan alkoholijuomia...\n\n-- Lasillinen viskyä soodan kanssa ja sitte jäähdyttäkää pullollinen\nHeidsicke-shamppanjaa, -- sanoi Rolling.\n\nHerra Griffon peräytyi yhden askeleen. Sekunnin ajan hämärsivät hänen\nsilmänsä hämmästyksestä, pelosta ja iletyksestä: hänen ruokavieraansa\nalottaa ateriansa alkoholilla, joka turruttaa suun hienotuntoisimmat\nrakkulat ja suun limakalvon. Sitte hän haluaa jatkaa shamppanjalla,\njoka turvottaa vatsan. Herra Griffonin silmät tulivat surullisiksi.\nKunnioittavasti kumarsi hän päätään Rollingille ja ajatteli samalla:\ntänään on tämä vieraani pilalla, ja sen vuoksi minä pysyn hänestä\nerilläni. Ja todellakin hän ei seuraavana aikana vilkaissut kertaakaan\nkemian kuninkaaseen, joka siinä yksinään ahmi aamiaistaan.\n\nKolmannen visky-lasillisen jälkeen alkoi Rolling käsiliinaansa\nsolmiamaan. Hillittömällä voimalla varustettu mies, joka elää\nyhteiskunnan alhaisimmilla portailla, niinkuin esimerkiksi --\nGaston-\"Ankannenä\", olisi koko päivän, iltaan asti, etsinyt Zoe\nMontrosea. Hakenut käsiinsä sen elukan, limaisen matelijan, joka\non alhaison rapakosta ryöminyt esiin, ja olisi hänen sydänalansa\npehmoiseen työntänyt linkkuveitsensä. Rolling oli kuitenkin velvollinen\nmenettelemään toisella tavalla. Tuijottaessaan lautasellaan\njäähtyvää merirapua ja sieniä, ei hän ollenkaan ajatellut iskeä sen\nkevytmielisen lutkan kuonoa verille, joka viime yönä karkasi lentoon\nhänen sängystään... Keltaisen viskyhöyryn täyttämissä Rollingin\naivoissa rupesi kuohumaan valikoituja ja katkeria kostonajatuksia. Ne\nristeilivät hänen päässään ja kietoutuivat hänen aivoissaan, kunnes\nhän lopulta käsitti, että vasta tällä minuutilla selvisi kirkkaaksi,\nmitä se kaunis Zoe Montrose hänelle merkitsi... Tuskissaan hieroi hän\nkäsiliinan kynsiensä alle lihaan asti...\n\nViinuri otti pois hänen pöydältään koskemattoman ruokalautasen ja\nkaatoi shamppanjaa lasiin. Rolling tempasi lasin ja tyhjensi sen\nyhdellä siemauksella, -- kultaiset hampaansa kilahtivat lasin reunaan...\n\nUlkona hyppäsi Semjonov autosta ja juoksi sisälle. Hän huomasi heti\nRollingin. Tempasi hatun päästään, kumartui pöydän yli ja rupesi\nkuiskaamaan, niin että sylki roiskui. Hän kertoi:\n\n-- Oletteko lukenut sanomalehtiä?... Minä olin juuri siellä... Se on\nhän... Me emme voineet sille mitään... Minä voin teille vaikka valalla\nvannoa... Me voimme näyttää alibin, -- voimme todistaa missä olimme...\nMe vietimme koko yön Montmartrella... tyttöjen kanssa... on saatu\nselville, että murha on tehty kello kolmen ja neljän välillä tänä\naamuna... Se on sanomalehdissä, -- se on sanomalehdissä...\n\nSemjonovin mullanväriset ja kiihtymyksestä vääntyneet kasvot hyppivät\nRollingin silmäin edessä ylös ja alas.\n\nNe vieraat, jotka istuivat heihin selin, kääntyivät ympäri.\n\nViinuri lähestyi myöskin ja toi tuolin Semjonoville.\n\n-- Mitä piruja! -- ärähti Rolling viskypilvestään... Te häiritsette\nminua ruokaillessani!\n\n-- Hyvä... suokaa anteeksi... te... Minä odotan teitä autossani tuolla\nkulmassa...\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\n\nViimeaikoina oli Parisin sanomalehdistö ollut varsin hiljaisena. Tyynen\nrauhallisuutensa vuoksi se muistutti peilikirkasta järveä. Porvaristo\nhaukotteli lukiessaan lehdistä kirjallisuutta koskevia pääkirjoituksia,\nteatteriarvosteluja sisältäviä alakertoja sekä pakinoita näyttelijäin\nelämästä.\n\nTämän hyvinvointia kuvastavan rauhan häiritsi Parisin lehdistö\naloittamalla myrskyn tapaisen hyökkäyksen keskiporvariston\nrahakukkaroja vastaan. Kun Rollingin kemiallinen liitto tuli\nmuodostuneeksi ja sai kukistetuksi pienemmät vastustajansa, järjesti se\nuuden suuren ja yleisen taistelun. Rollingin yhtymä lahjoi sanomalehdet\nja varusti sanomalehtimiehet kemiallista teollisuutta koskevilla\ntiedoilla. Poliittisia pääkirjotuksia varten hankittiin kerrassaan\nhämmästyttäviä asiakirjoja. Jos joku ei suostunut hyvällä yhteisessä\nkuorossa parpattamaan kemiallisen yhtymän eduksi, häneltä tukittiin suu\ntavalla taikka toisella. Useimmiten siitä oli seurauksena kaksi tahi\nkolme korvapuustia ja sitte kukistava kaksintaistelu.\n\nNiin muodostui hiljaisuus Parisissa. Sanomalehtien painokset pienenivät\njatkuvasti. Sen vuoksi olikin Rue Cobelinin varrella, numerossa 63\ntapahtunut murha sanomalehdistölle kerrassaan pelastava löytö.\n\nKaikissa seitsemässäkymmenessäviidessä parisilaisessa sanomalehdessä\noli jo seuraavana aamuna suurilla kirjaimilla varustettuine\notsikkoineen uutisia tästä salaperäisestä ja pöyristyttävästä\nrikoksesta. Murhatun henkilöllisyyttä ei voitu määritellä sen vuoksi,\nkun kaikki hänen paperinsa oli varastettu. Hän oli asunto-hotellissaan\nelänyt vain nimellä: Josef Josef. Se ilmeni kuitenkin heti, että\ntässä ei ollut kyseessä mikään ryöstömurha, sillä vainajalla oli\nrahat ja kalleutensa koskemattomina taskuissaan. Ei myöskään voitu\najatella koston tässä olleen vaikuttimena. Vielä huolellisen tutkinnon\njälkeenkin jäi tapahtuma salaperäisyyden verhoon. Sama salaisuuden sumu\nvallitsi rikoshuoneen ja koko talon ympärillä Rue Gobelinilla.\n\nPuolipäivän aikaan ilmestyvät lehdet tiesivät kertoa uusia järkyttäviä\ntietoja murhasta: Kohtalokkaasta huoneesta löydettiin naisen\nhiusneula, joka oli kilpikonnan luuta ja koristettu viidellä isolla\ntimantilla. Sen lisäksi havaittiin tomuisella lattialla selviä naisen\nkengän jälkiä. Tämän hiusneulan ympärille keskittyi todellisuudessa\nparisilaisten koko huomio ja touhu. Siitä neulasta saatiin johtopäätös,\nettä murhaaja on nainen ja hän kuuluu joka tapauksessa hienoston piiriin.\n\nIltapäivälehdet sisälsivät Parisin kuuluisimpain naisten haastatteluja.\nKaikki huusivat yhteen ääneen: Ei, ei, -- ei, -- murhaaja ei\nvoi mitenkään olla ranskalainen nainen, mutta epäilemättä se on\n-- saksalainen,... saksalainen \"sika\". Joku sanomalehti yritti\nkääntää tapahtuman johdosta yleisön huomiota -- Moskovaan, mutta\nsen viittaukset olivat tuloksettomia. Olympia teatterin kuuluisa\nnäyttelijätär, \"Miina\", laski yleisölle historiallisen korulauseen:\n\"Minä olen valmis antautumaan sille miehelle, joka paljastaa tämän\nsalaisuuden\"... Ja \"Miinalla\" oli vaikutusta.\n\nSanalla sanoen: koko Parisi tiesi Rue Gobelinilla tapahtuneen murhan,\nmutta ei Rolling, joka istui Griffonin ravintolassa ja jonka olisi\npitänyt tuntea asia kaikkein parhaiten. Hän oli niin vimmoissaan, että\nantoi senvuoksi Semjonovin istua vuokra-autossa odottamassa kokonaista\nkaksi tuntia. Vihdoin Rolling näyttäytyi epävarmana astellen määrätyssä\nkadun kulmauksessa. Hän ryömi äänettömänä vaunuun ja määräsi sitten\najamaan ruumishuoneelle. Auton tehdessä alituisesti käänteitään ja\npannen istujat vääntelemään ruumistaan, kertoi Semjonov vimmaisena\nsanomalehtien uutisia.\n\nRollingin punaiset ja karvottuneet sormet alkoivat vapista\nkävelykeppinsä kädensijan ympärillä, kun hän sai kuulla sen viidellä\ntimantilla koristetun hiusneulan löytymisestä. Ruumishuoneen lähellä\nteki Rolling jo liikkeen antaakseen ohjaajalle määräyksen vaunun\nkääntämisestä takaisin, mutta hillitsi kuitenkin itsensä viimeisellä\nsilmänräpäyksellä ja veti ainoastaan kasvonsa kieroon hymyilyyn.\n\nRuumishuoneen ovella oli kova tungos. Joukossa oli turkiksiin\npuettuja naisia ja näyttelijättäriä, jotka riippuivat rasvottuneiden\nmiestovereidensa käsivarsiin tarraantuneina. Kaikki työntäytyivät\nkuolinhuoneeseen, nähdäkseen päivänsankarin, joka siellä makasi\nniljakalla marmoripöydällä pää käännettynä puolimaanalaista ikkunaa\nkohden.\n\nVainajan isot ja sinertävät jalat, joiden varpaissa oli hyvin rumiksi\nmuodostuneet kynnet, olivat erikoisen ilkeät katsella. Kuoleman\nkellertämillä kasvoilla oli ikäänkuin suonenvedon vääntämä kauhun ilme.\nHimokkaina tunkeilivat naiset tämän irvistelevän naamion ympärillä,\nhuudahtelivat hiljaa ja kuhertivat, imien sitä itseensä innostuksesta\npullistuneiden silmiensä ahnaalla katseella. Hän se on, -- tuon\nnäköinen hän on, sen timanttineulaisen naisen rakastaja!\n\nSemjonov pujotteli Rollingin edellä niinkuin kyykäärme väkijoukon\nlävitse kuolleen viereen. Päättäväisenä vilkasi Rolling murhatun\nkasvoihin. Hän tarkasteli niitä vain sekunnin. Hänen silmänsä\npuristautuivat kiinni, lihava nenä vetäytyi poimuille ja kultaiset\nhampaat välähtelivät villinä.\n\n-- No! Katsokaas, hän se kuitenkin on. Hän se on, -- kuiskaili Semjonov.\n\nTällä kerralla vastasi Rolling hänelle:\n\n-- _Jälleen kaksoisolento!_\n\nTuskin sai Rolling sen sanotuksi, kun hänen olkapäidensä takaa pujahti\nesiin vaaleatukkainen pää ja katsoi häntä kasvoihin senlaisella\ntarkkuudella kuin aikoisi ne valokuvata, kadoten seuraavassa\nsilmänräpäyksessä jälleen yleisön sekaan.\n\nHän oli -- Schelga.\n\n\n\n\nXXXIX.\n\n\nRolling jätti Semjonovin jo ruumishuoneen edustalla ja ajoi sitten\nasuntoonsa Seinekadulle. Siellä oli kaikki ennallaan ja samassa\njärjestyksessä kun hänen lähtiessään aamulla. Siellä vallitsi\nedelleen äänetön kauhu. Zoe ei tullut takaisin. Ei puhelimellakaan\nhän ilmoittanut olopaikastaan, eikä muutenkaan antanut mitään elämän\nmerkkiä itsestään.\n\nHän sulkeutui makuuhuoneeseensa, käveli matolla edestakaisin ja\ntuijotteli kenkiensä kärkiin. Sängyn vieressä, jossa hänellä oli tapana\nnukkua, jäi hän seisomaan ja raapi leukaansa. Sitten heittäytyi hän\nnopeasti sänkyyn selälleen ja ummisti silmänsä. Siinä hän muistutteli\nkaikkea, mikä häntä oli päivän kuluessa kiduttanut...\n\n\"Rolling, Rolling, -- me olemme hukassa.\"\n\nNiinhän Zoe sanoi hiljaisella, toivottomalla äänellä. Ja sehän tapahtui\nvasta viime yönä. Kesken sitä puhelua oli hän sitten äkkiä nukkunut.\nHän oli jo silloin niin syvälle tiedottomuuteen vajonnut, että Zoen\nääni ei häntä jaksanut herättää. Siitä jäi vaan, niinkuin unen läpi,\neräänlainen kaiku hänen muistiinsa. Mutta sitä selvemmin kuului se\nepätoivon huudahdus nyt hänen korvissaan.\n\nSe kaiku heitti Rollingin vuoteeltaan niinkuin ponnistusjousi. Aivan\nniin: -- Garinin merkillinen pahoinvointi Malesherben puistokadun\ntyöhuoneessa kirjotuspöydän luona, Zoen kiihtymys \"Kuninkaan\nyöateria\"-kapakassa, hänen vaativa kyselynsä: aivan tarkkaan, aivan\ntarkkaan; -- mitä papereja Garin mahtoikaan hänen työpöydältään\nryöstää? -- ja sitten: \"Rolling, Rolling, me olemme hukassa\"!... Hänen\nhäviämisensä. Kaksoisolento kuolleena ruumishuoneessa. Timanteilla\nkoristettu hiusneula... Hän muisti sen varmasti, että se oli juuri\neilen, kun ne viisi timanttia hohtivat Zoen tuuheassa tukassa.\n\nTapahtumain sarjasta selvisi Rollingille seuraava päätelmä:\nKääntääkseen iskun pois itsestään on Garin tarttunut vanhaan ja\nkoeteltuun keinoon ryhtyen jälleen käyttämään kaksoisolentoa. Garin\nryösti pöydältä muistiinpanot, jättääkseen ne sopivassa tilaisuudessa\njollekin määrätylle tapahtumapaikalle saadakseen sillä tavalla poliisin\nhuomion kiinnitetyksi Malesherben puistokadulle.\n\nVaikka Rolling olikin tunnettu kylmäverisyydestään, kulki hänen\nselkäänsä pitkin tällä hetkellä kylmät väreet... \"Rolling, Rolling,\nme olemme hukassa\"... Se merkitsi sitä, että Zoe näki etukäteen,\noikeammin hän tiesi tämän suunnitellun murhan. Se tihutyö oli\nsuoritettu aamulla kello kolmen ja neljän välillä ja puoli viideltä\noli jo poliisit ilmaantuneet tapahtumapaikalle. Kun hän eilen illalla\noli uneen vaipumassa, kuuli hän vielä kellon uunin reunustalla lyövän\nkolmeneljännestä kolmatta. Se oli hänen viimeinen puolitajuinen\nmuistonsa ennen täydellistä uneenvaipumista. Sen jälkeen oli Zoe\nhävinnyt. Epäilemättä on hän juossut Rue Gobelinille voidakseen itse\nhävittää Rollingin muistiinpanojen tarjoamat jälet.\n\nMutta kuinka oli Zoe voinut tietää tämän suunnitellun murhan\nyksityisseikat? Ainoastaan siten, että hän itse oli sen järjestänyt!...\nRolling läheni uunia ja nojasi kyynäspäillään sen reunustana olevaa\nmarmorilevyä, peittäen samalla käsillään kasvonsa... Mutta minkätähden,\n-- minkätähden hän sitten sellaisella epätoivolla kuiskasi: \"Rolling,\nRolling, -- me olemme hukassa!\" Eilen on täytynyt tapahtua jotakin\nodottamatonta, joka on luhistanut hänen suunnitelmansa. Mutta mitä? Ja\nmillä minuutilla? Teatterissako? Kapakassako? Kotonako?\n\nHän on karannut pelastaakseen tilanteen, eli oikaistakseen jonkun\nvirheen. Onko se hänelle onnistunut eli ei? Garin elää, Rollingin\nmuistiinpanoja ei ole vielä julkisuuteen esitetty. Garinin\nkaksoisolento on murhattu. Onko se pelastukseksi vaiko tuhoksi? Kuka on\nmurhaaja? Joku senlainen, jonka Zoe on siihen tehtävään palkannut, --\ntaikka Garin itse? Mutta minkä tähden, minkä tähden Zoe on kadonnut?\n\nRolling, joka oli tottunut käyttämään suunnittelukykyään aivan\ntoisenlaisiin tarkoituksiin, pingotti nyt sen aivan äärimmilleen\ntutkiakseen Zoen mielialoja. Hänen aivoissaan tuntui, ikäänkuin ne\nhalkeaisi. Hän muisti eilispäivän ajalta Zoen käytöksessä jokaisen\nliikkeen toisensa jälkeen ja samoin jokaisen vivahduksen hänen\npuheestaan.\n\nHän tunsi sisimmässään ja hänen järkensä todisti sen, että jollei\nhän nyt siinä uunin edessä seisoessaan jaksa ajatuksissaan kohottaa\npienintäkin seikkaa verhoavaa esirippua, on hän hävinnyt pelinsä ja\nedessä on varma häviö, -- ja tuhoutuminen olisi sietämätöntä.\n\nJos kolme päivää sitä ennen, kun hän järjesti suuren hyökkäyksensä\nparisilaista osakekauppaa vastaan, olisi vain vihjailemalla kuiskailtu\nhänen nimeään tämän murhan yhteydessä, olisi se epäilemättä\nloihtinut esiin ennen kuulumattoman häväistysjutun. Se olisi tuonut\nehdottomasti täyden -- romahduksen... Sellainen hyökkäys Rollingia\nvastaan olisi myöskin ollut miljaardien isku hänen tuhansia eri\nyrityksiään vastaan Amerikassa, Kiinassa, Indiassa, Europassa ja\nafrikalaisissa siirtomaissa. Sen laajan kojeen työ olisi kaikkialla\ntullut häirityksi... Rautatiet, kaukaisten valtamerien laivalinjat,\nmalmikaivokset, tehtaat, pankit, sadat tuhannet virkailijat, miljoonat\ntyöläiset ja kymmenet miljoonat tavarain ja arvopaperien omistajat,\n-- kaikki olisivat tulleet elämänsä perusteissa järkytetyiksi, joko\nhorjumaan, seisottumaan hiljaisina taikka myöskin jäämään todellisen\nkauhun valtaan.\n\nRolling oli tällä kerralla sellaisen ihmisen kaltainen, joka ei tiedä\nmiltä puolelta hänen kylkiluidensa väliin työnnetään veitsi. Vaara oli\nkuitenkin kerrassaan kuolettava. Hänen mielikuvituksensa työskenteli\nniin suurella voimalla, kuin jos jokaisesta ajatusväreestä, mikä\nkulki hänen aivojensa läpi, maksettaisiin kymmenen miljoonaa dollaria\nsekuntilta. Tämä Rollingin neljännestunti uunin edessä olisi pitänyt\nsamanarvoisena ikuistaa historiaan samanlaisilla kirjaimilla kuin\nNapoleonin maailman kuulu ajatustoiminta Austerlitzin taistelussa.\n\nKemian kuningas Rolling, tämä miljaardien kokooja, kansainvälisen\nrahayhtymän pää ja muutenkin melkein esimerkillinen ilmestys,\nantautui nyt elämänsä ratkaisevimmalla hetkellä, ja muutenkin\nensi kerran elämässään, aivan joutavanpäiväiseen puuhailuun. Hän\nseisoi peilin edessä sieramet levällään, näkemättä omaa kuvaansa.\nHän eritteli vain Zoen tekoja ja sanoja, sekä kuvaili tämän naisen\nsellaisena, kuin hän todellisuudessa näyttikin: hienostunut, kalpea\nmuoto, tummankylmät silmät ja himokas suu. Hän tunsi hengessään Zoen\nkastanjaruskeiden silmäin polttavan hehkun ja hänen älyllä hallitun\nkätensä kosketuksen. Ja hänestä tuntui siltä, että hän Rolling, jonka\nulkonainen olemus ei ollut mikään kehuttava, mutta jolla kuitenkin\noli harkitseva äly muutamine kirjanpitäjä-ujouksineen, rajaton\nkunnianhimo ja vallanahneus, erittäin vastenmielisiä oikkuja sekä\nkalvava ajatus kuolemasta, -- että hän näiden ominaisuuksiensa kanssa\non muuttanut toiseen asuntoon, -- sen älykkään, nuoren ja hulluuteen\nasti miellyttävän naisen sieluun. Mutta Zoe ei ollut täällä. Ja\nRolling tunsi itsensä edelleen, ikäänkuin yölliselle ja likaiselle\nkatukäytävälle heitetyksi. Sillä hetkellä hän myöskin herkesi olemasta\nitselleen tarpeellinen, sillä Zoe ei ollut hänen luonaan. Hän tuli\näkkiä kodittomaksi. Mitä hänelle enää kuului maailman rahayhtymät,\n-- hänelle, kärsivälle ihmiselle, jolle kasaantui murhe ja vastukset\ntoisensa jälkeen.\n\nTämä kemian kuninkaan todellakin kummallinen tilanne tuli häirityksi,\nkun rupesi kuulumaan kahden kengänpohjan tassutus, joka keskeytymättä\nkuului matolla lähenevän. Makuuhuone oli alakerrassa ja puistoon päin\noleva ikkuna oli jäänyt auki. Rollingin koko ruumis vapisi. Uunin\nrinnassa olevasta peilistä hän näki huoneeseen tulevan tanakan miehen,\njolla oli paksut viikset ja epämuodostunut otsa. Tulija antoi päänsä\nolla vähän riipuksissa ja tähysti Rollingiin silmiään räpäyttämättä.\n\n\n\n\nXL.\n\n\nMitä te tahdotte, -- vikisi Rolling, kykenemättä vetämään housunsa\ntakataskusta revolveriaan esille.\n\nNähtävästi se tanakka mies oli jotain sen tapaista vastaanottoa\nodottanut, sillä hän hypähti heti Rollingin yrityksen nähtyään paksujen\nikkunaverhojen taakse. Sieltä hän kuroitti päätään esille ja varotti:\n\n-- Hiljaa! Älkää huutako! En minä ole tullut teitä murhaamaan enkä\nryöstämään!\n\nSitten mies kohotti molemmat kämmenensä ylös ja sanoi:\n\n-- Minä olen täällä liikeasioissa.\n\n-- Mitähän liikeasioita ne voisivat olla?... Minä olen sellaisia\nasioita varten tavattavissa Malesherben puistokadulla 48 kello\nyhdentoista ja yhden välillä, menkää sinne... Te olette niinkuin jokin\nvaras, taikka muu lurjus ja tunkeuduttu huoneeseen ikkunan kautta!\n\n-- Suokaa anteeksi, -- vastasi mies kohteliaasti... Minun nimeni on\nLeclair, Gaston Leclair, ja minut tunnetaan myöskin liikanimellä\n\"Ankannenä\". Minä olen sotilaalliselta arvoltani kersantti ja omistan\nsotapiirustuksen Verdunin taistelusta. Minä en työskentele milloinkaan\npikkuasioissa, enkä ole milloinkaan varastanut. Sen vuoksi minä\nneuvon teitä, mister Rolling, pyytämään minulta viipymättä anteeksi\nloukkauksenne, muussa tapauksessa ei meidän keskustelustamme tule\nmitään...\n\n-- Laputtakaa jo helvettiin! -- sanoi Rolling, ollen jo entiselleen\nrauhoittunut.\n\n-- Jos minä nyt noudattaisin tätä määräystänne, niin siinä tapauksessa\njoutuisi eräs teille hyvin tunnettu neiti Montrose varmasti hukkaan.\n\nRollingin posket vavahtelivat sen kuultuaan ja hän läheni nopeasti\nvierastaan. Gaston sanoi kunnioittavasti, niinkuin hän piti sen\nvelvollisuutenaankin miljardööriä puhutellessaan, -- mutta hänen\näänessään oli myöskin eräänlainen vivahdus ystävällisyyttä, johtuen\nvelvollisuuden tunnosta puhuteltavan miehen rakastajatarta kohtaan:\n\n-- No niin, herra. Pyydättekö anteeksi?\n\n-- Tiedättekö missä neiti Montrose on piilossa?\n\n-- No niin, herra. Minä oletan, että päästäksemme jatkamaan\nkeskustelua, te pyydätte minulta anteeksi.\n\n-- Minä pyydän anteeksi, -- sanoi Rolling huutamalla.\n\n-- Minä hyväksyn teidän anteeksipyyntönne. Gaston etääntyi ikkunasta\nja kohensi tottuneella liikkeellä kersanttiviiksiään. Vähän ensin\nkakisteltuaan sanoi hän:\n\n-- Zoe Montrose on kokonaan Parisin tuolla puolella ja murhaajan\nhoteissa.\n\n-- Missä hän on? -- kysyi Rolling vapisevin huulin.\n\n-- Ville-d'Orveyssä, joka on lähellä Saint-Cloudin puistoa. Hän asuu\nsiellä tilapäisasukkaiden hotellissa. Se on muutamien askelien päässä\nGambettan museosta. Viime yönä minä seurasin heitä Ville-d'Orveyhyn\nasti ja tänään minä sain heidän tarkan osotteensa.\n\n-- Onko hän vapaaehtoisesti karannut sen miehen kanssa?\n\n-- Sepä se onkin sellainen asia, jonka minäkin haluaisin tietää, --\nsanoi Gaston vapisevin sieraimin ja hampaitaan purren.\n\n-- Sallitteko, herra Gaston?... Minä en oikein ymmärrä millä syillä te\notatte osaa tähän juttuun? Mitä teillä on tekemistä neiti Montrosen\nkanssa? Minkä vuoksi te luikitte öisin hänen jäljillään ja urkitte\nhänen oleskelupaikkojaan?\n\n-- Riittää, -- sanoi Gaston, tehden suurieleisen liikkeen kädellään,\njättäen sen lopulta torjuvaan asentoon... Minä käsitän aivan hyvin,\nettä teidän piti tämä kysymys tehdä minulle. Ja minä vastaan teille: --\nMinä olen rakastunut, -- minä olen mustasukkainen...\n\n-- Vai -- niin, virkkoi Rolling.\n\n-- Te haluatte tarkempia tietoja. Ja te saatte ne: Kun minä olin\nviime yönä eräässä kahvilassa, jossa pidän tapanani juoda lasillisen\nkonjakkia kuuman veden kanssa, näin sieltä neiti Montrosen. Hän huristi\nsiitä ohitse vuokra-autolla. Hänen kasvoillaan oli kauhistuksen ilme.\nHypätä autoon ja lähteä hänen peräänsä oli minulle vain minuutin asia.\nHän antoi auton pysähtyä Rue Gobelinilla n:o 63 edustalla...\n\nRolling siristeli silmiään, niinkuin häntä olisi puukolla pistetty ja\nantoi heti päänsä vaipua hervottomana alas. Gastonilta pääsi oikein\nmiesmäinen -- ulvonta... Hän jatkoi edelleen:\n\n-- Mustasukkaisena pois suunniltani ja epäluuloisena kävelin sen talon\nedustalla edestakaisin odotellen neiti Montrosen takaisin tuloa.\nTäsmälleen neljännestä vailla viisi tulikin neiti Montrose, mutta ei\nniinkuin sitä odotin, talon pääovesta, vaan takasivulla, puistoon päin\nolevasta portista. Hän nojasi kulkiessaan erään miehen olkapäähän.\nSillä miehellä oli musta suippoparta ja yllään vaalea urheilupalttoo ja\npäässään harmaa hattu. Muun kaiken te jo tiedättekin...\n\nRolling vaipui kokoon istuimellaan, joka oli ristiretkien aikuinen. Hän\nistui kauan ääneti, puristaen kovasti tuolin leikkauksilla koristettuja\nnojareunuksia. Hän teki jälleen johtopäätöksiään: -- Siinäpä se onkin\nse puuttuva rengas... Garin on murhaaja -- ja Zoe on hänen kanssaan\nsiinä työssä osallinen... Heidän rikoksellinen suunnitelmansa on\nnyt selvä: He surmasivat sen kaksoisolennon siellä Rue Gobelinilla,\nsaadakseen Rollingin myöskin sotketuksi siihen likaiseen juttuun ja\nsitte sillä keinolla kiristää minulta rahoja sen uuden hävityskoneen\nrakentamista varten... Kuitenkin tämä kunniallinen kersantti ja\nrakastava narri, tämä Gaston, sai sattumalta sen rikoksen selville...\nKaikki on nyt selvänä. Minun pitää nyt vaan päättäväisesti ja armotta\nkäydä asiaan käsiksi.\n\nRollingin silmät hehkuivat vihasta. Hän hypähti niin kiivaasti\nistuimeltaan, että se kaatui lattialle.\n\n-- Minä ilmoitan asian puhelimella poliisille... Tahdotteko ajaa minun\nmukanani Ville-d'Orveyhyn?\n\nGaston hymyili ja hänen pitkä huulipartansa kohosi eteenpäin.\n\n-- Minä uskon, mister Rolling, että on edullisempaa olla sekoittamatta\npoliisia tähän juttuun. Me voimme tämän asian lusikoida selville omin\nvoimin.\n\n-- Minä tahdon antaa vangita sen rikollisen ja hänen apulaisensa, että\nne molemmat arvottomat joutuvat oikeuden käsiin.\n\nRolling ojensi itsensä suoraksi ja kohottautui vielä varpailleen. Hänen\näänensä kalahteli niinkuin teräs. Gaston teki kädellään epämääräisen\nliikkeen.\n\n-- Aivan niin... Niinhän se oikeastaan on... Mutta minulla on\ntiedossani parisen ehdottomasti luotettavaa nuorta miestä,...\nsellaisia, joilla on jo jotakin valmista ja kaunista takanaan... Minä\nvoin heidät tunnin kuluessa viedä kahdella autolla Ville-d'Orveyhyn...\nJa poliisi,... minä vakuutan teille, että on parempi olla heitä\nollenkaan mukaan vetämättä...\n\nMutta Rolling tohisi vielä vihoissaan ja otti uunin reunustalta\npuhelimen kuulotorven. Silloin sieppasi Gaston häntä kädestä kiinni\nsalamantapaisella nopeudella:\n\n-- Älkää kutsuko poliisia.\n\n-- Minkä tähden ei?\n\n-- Sen tähden, kun mitään typerämpää ei enään voisi tehdä...\n\nRolling yritti uudelleen ottaa puhelimen, mutta Gaston esti sen jälleen:\n\n-- Teilläpä on kerrassaan merkillinen ymmärrys, herra Rolling... Ettekö\nte osaa mitään lukea minun puhumieni sanojen välistä?... Niitähän on\nasioita, joista ei milloinkaan puhuta suoraan... Minä rukoilen teitä,\nettä älkää ilmoittako poliisille... Pirua kaikkiaan!... Sentähden, että\njos te kutsutte poliisin, joutuu meidän molempien kaulat giljotiinin\nterän alle!\n\nRolling töytäsi vimmoissaan Gastonia rintaan ja heitti pois puhelimen\ntorven. Gaston kääntyi nopeasti ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n-- Neiti Zoe Montrose pyysi minua teidän määräyksestänne mahdollisimman\nnopealla kyydillä toimittamaan erään venäläisen insinööri Garinin\nRue Cobelinin varrelta, talosta n:o 63, -- isä Abrahamin helmaan.\nJa viime yönä toimitettiin se täydellisesti... Nyt minä tarvitsen\n10,000 frangia, -- jonka summan voitte antaa etumaksun muodossa\nminun -- pikkuiselleni. Pankkiosotus on aivan mahdoton. Onko teillä\nkyseenalainen summa luonanne saatavissa?\n\n-- -- --\n\nTuntia myöhemmin saapui Seinekadulle suljettu matka-auto. Rolling\npujahti kiireesti siihen sisälle. Kun sitten auto tällä varsin kapealla\nkadulla teki käänteen, juoksi Schelga erään talon portin takaa esille\nja tarrautui kenenkään huomaamatta vaunun perään, johon oli vararengas\nkiinnitetty.\n\nKone ajoi pitkin Seinen rantaa. Tultiin Mars-kentälle, jossa aikoinaan\nRobespierre jumalattaren kuva kädessään vannoi uhripöydän vieressä\nja korkeimman olennon nimessä pakottavansa ihmisyyden tunnustamaan\nikuisen rauhan ja oikeuden puolesta suuren yhteissopimuksen. Nyt on\nMars-kentällä ruma ja tavattoman korkea Eifel-torni. Sen korkeuteen\nkohoavan suippoisen teräsrungon ääriviivoja valaisee sähkölamppujen\npaljous kahden ja puolen miljoonan kynttilän hehkulla. Nuolen\nmuotoisina säteinä haarautuvat valojuovat toisistaan. Kaukana Parisissa\nvoidaan nähdä, kun sähkö kirjoittaa tulikirjaimilla tornin kehykseen\nlakkaamatta: \"Ostakaa Citroen liikkeeltä käytännöllisin ja halvin\nautomobiili... Ostakaa kuuluisaa Citroen merkkiä.\"\n\nRollingin kone kääntyi Seinen oikealle rannalle ja ajoi sileää,\nmustalle peilille välähtelevää viertotietä myöten Versaillesta kohden.\nVähän myöhemmin saavutti kaksi umpinaista vuokra-autoa Rollingin\nvaunun, jonka takana olevasta ikkunasta näkyi palavan sikarin punaisena\nhehkuva hiili.\n\n\n\n\nXLI.\n\n\nYö oli tähdetön, kostea ja lämmin. Puiden lehdet alkoivat kahista\nmatalasta katosta lattiaan asti ylettyvän ikkunan takana. Ja sitten oli\njälleen hiljaista...\n\nTämä rauhallinen ja hämärtävä huone oli \"Musta rastas\"-nimisen hotellin\nensimäisessä kerroksessa. Puistosta nouseva kostea ilma sekottui\nhajuveden tuoksuun. Seinällä oleva vanha damasti-verho oli sillä\nläpeensä kyllästetty, samoin askelien kuluttama matto ja -- avara\npuinen sänky, joka monien vuosien vieriessä oli suojannut jo useamman\nrakastajattaren. Se oli vanha ja hyvä paikka rauhaisia lemmenhetkiä\nvarten. Puut humisivat ikuisilta ajoilta. Tuuli toi puistosta tuoretta\nmaan tuoksua, joka herätti tarpeellisen määrän ikävyyttä. Kerrotaan\nniinkin, että tässä huoneessa olisi maailman kuulu runoilija Béranger\nkirjoitellut lemmenlaulunsa ja muut runonsa. Ymmärrettävästi ovat ajat\nniiltä hetkiltä muuttuneet. Rakastavat parit eivät luonnollisesti\nhätäillessään enää jouda lempensä ohella ajattelemaan puiden lehväin\nkahisemista, sillä he tulevat nyt Parisin kiehuvasta vilinästä\ntänne salaa pakoon Citroen-auton merkkihuutojen ja häikäisevien\nlyhtyvalojen sokaisemina. Meidän päivinä ei ihmisiltä todellakaan voi\nenää niin paljoa vaatia, sillä nykyinen ilma ja elämä on nopeutta ja\nbentsiiniä varten olemassa. Ei nyt ennätetä kävellä runsaasti puettuina\nhaaveilemassa lehtien peittämillä poluilla... \"Halloo, pikkuiseni,\n-- meillä on tunti ja kaksikymmentä minuuttia käytettävänämme.\" Ei\nvoi mennä elokuviin, eikä myöhästyneenä tulla päivälliselle. Pitäisi\nmaistella vähän viiniä ja sitte jäädä hetkiseksi vuoteelle pitkäkseen.\nSiitä ei tule mitään... Miina, tämä on hienostunutta sivistystä.\n\nMutta yö \"Musta rastas\"-hotellin ikkunan takana, lehmuksien tummat\nja tuuheat lehvät ja sammakkojen hellä kurnutus, ne eivät ota\nkehitysaskelia europalaisen kulttuurin mukana. Oli oikein hiljaista\nja rauhallista... Huoneen ovi narisi ja askeleita kuului matolla.\nTodennäköisesti miehen epäselvät vartalon ääriviivat tulivat näkyviin\nja pysähtyivät keskelle huonetta. Hiljainen ääni puhui venäjän kielellä:\n\n-- Nyt pitää lopullisesti ratkaista. Kolmenkymmenen, viimeistään\nneljänkymmenen minuutin kuluttua tulee auto. Siis -- joko -- tahi?\n\nVuoteella liikahteli joku, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Hän\nastui lähemmäksi ja jatkoi:\n\n-- Zoe, olkaa toki järjissänne.\n\nVastauksen asemesta kuului vain lyhyt nauru... Garin kumartui Zoen\nkasvojen yli ja istuutui sitte sängyn jalkopäähän.\n\n-- Me voimme eilisen seikkailumme pyyhkiä kokonaan pois ja olla\nsiitä välittämättä. Sehän oikeastaan ei tapahtunut meidän tahtomme\nmukaisesti. Sitten pienellä mielettömyydellä, -- no, se on oikein, --\nmutta se tuli tässä vuoteessa lopullisesti täytetyksi. Se tuntunee\nnyt teistä kiusalliselta? Minä ajattelen samalla tavalla... No niin,\n-- se unohdetaan. Mutta nyt alotetaan todella vakava yhteys. Minä en\nyksinkertaisesti tahdo toista naista! Niin voi tapahtua elämässä -- ja\nsitä vastaan ei voi tehdä mitään. Minun järkeni, vereni ja tunteeni\nvaativat ainoastaan teitä! Se on julmaa ja kauheata...\n\n-- Se on järjetöntä ja -- tyhmää, -- vastasi Zoe.\n\n-- Minä olen teidän kanssanne samaa mieltä. Minä olen järjetön ihminen\nja olen jäänyt kovin alkuperäiselle asteelle. Tänään minä ajattelin:\nNiin, nyt sinä istut täällä. Sinä tarvitset valtaa, rahaa ja kunniaa\n-- omistaakseni teidät, Zoe! Sanalla sanoen: minä olen narri. Vieläkin\nenemmän: Kun te heräsitte, kirkastui minulle asemani selväksi. Minä en\ntahdo teistä enää erota, -- niin, ja minä en tule teistä enää eroamaan.\n\n-- Vai niin! -- sanoi Zoe.\n\n-- Vai niin, -- se ei merkitse kerrassaan mitään. Minä ymmärrän aivan\nhyvin, että te, älykäs ja tavattoman itsenäinen nainen, olette kovasti\nloukkaantunut siitä, kun teitä pakotetaan. Mutta tällä kerralla ei\nsille voi mitään. Me emme nyt keskustele mistään näyttelyvastaanotosta\nkeskenämme. Me olemme verisiteellä toisiimme liitetyt. Jos te menette\ntakaisin Rollingin luokse, alotan minä taistelun! Ja kun minä kerran\nolen järjetön ihminen ja narri, on minulle myöskin mahdollista, että\nminä toimitan teidän, Rollingin ja itseni kaulat giljotinin terän alle.\n\n-- Sen te olette jo kerran sanonut. Te jamaatte puheitanne.\n\n-- Eikö sitä voi teille vieläkään saada vakuutetuksi?\n\n-- Mitä te tarjootte minulle Rollingin sijaan? Minä olen kallis nainen.\n\n-- Olivivyöhykkeen.\n\n-- Minkä?\n\n-- Olivivyöhykkeen. Hm. Sitä on tässä hyvin vaikea selittää. Sitä\nvarten tarvittaisiin kokonainen vapaa ilta ja vielä kirja käteen...\nKahdenkymmenen minuutin kuluttua pitää teidän lähteä ajamaan pois.\nOlivivyöhyke, eli olivivyö, -- se tarkottaa ympäri maailman ylettyvää\nvaltaa. Silloin minä voin teidän Rollinginne -- palkata itselleni\njuoksupojaksi. Kahden vuoden kuluttua minä omistan sen olivivyön.\nTeistä ei silloin tule ainoastaan rikas nainen, vaan oikeammin\nsanottuna -- rikkain nainen maailmassa. Se on tosin vielä ikävää. Mutta\n-- valta! Hurmaava, ennen milloinkaan olematon ja tuntematon valta\nkoko maailman yli. Meidän käsissämme on siihen paljoa täydellisemmät\nkeinot kuin aikoinaan Dschingis-Chanilla. Te tulette vaatimaan\nitsellenne jumalallista kunnioitusta, -- me annetaan vain määräys\nja teille rakennetaan temppeleitä ja teidän kuvanne ympäröidään\nviiniköynnösseppeleillä...\n\n-- Voi jumalani, kylläpä on pikkuporvarillista!\n\n-- Nyt minä en enää leikittele. Jos teille sattuisi heräämään sellainen\ntoivomus, voisitte aivan tulla jumalan, -- taikka jos teille paremmin\nsopii, niin vaikka perkeleen valtionhoitajaksi. Jos te haluatte ihmisiä\ntuhota, -- niinkuin toisinaan on sellaisia tapauksia ilmennyt, -- on\nteillä valta kaiken ihmiskunnan yli. Minä teen teille läpikotaisin\nedullisen tarjouksen. Kahden vuoden taistelu, ei mitään pientä nuhinaa,\nmutta pelottavan valtava taistelu, -- ja minä tulen saamaan sen\nolivivyön haltuuni. Te ette usko minua?... Nouskaa ylös ja mennään\nminun huoneeseeni niin minä näytän teille koneeni. Katsokaa ensin asia\nja sanokaa sitte -- joko -- tahi. Minkätähden minä uhmaisin yksinäni,\nnäyttäkää te myöskin, kuinka urhoollinen voitte olla.\n\nGarin vaikeni yhden sekunnin ajan ja sanoi sitte melkein surulliseksi\nmuuttuneella ja hellällä äänellä:\n\n-- Jos ette suostu, -- niin menkää vain. Minä -- en tule teitä\nahdistamaan. Ratkaiskaa kysymys vapaaehtoisesti.\n\nZoe huokasi lyhyeen, asettui istumaan sängyn reunalle ja ryhtyi\njärjestämään hiuksiaan... Se oli hyvä enne.\n\n-- Tulevaisuudessa te lupaatte sen olivivyön, mutta mitä te tarjootte\nnyt minulle?\n\n-- Nyt -- hyperboloidini ja hiilikartiot.\n\n-- Se ei ole paljon. Hyvä. Minä tahdon nähdä ne esineet. Mennään.\n\nGarinin huoneeseen kuului ison ikkunan kohdalla oleva rautakaiteinen\nparveke. Ikkuna oli suljettu ja verhot vedetty alas. Seinän vierustalla\noli kaksi puista arkkua... Hän oli jo tässä \"Musta rastas\"-hotellissa\nasunut kauemmin kuin viikon päivät... Garin sulki oven. Zoe istuutui\nkyynäspäihinsä nojaten ja varjosti toisella kädellä silmiään\nkattolampun räikeältä valolta. Hänen ruohonvihreä sadenuttunsa\noli rypistynyt, hiukset huolimattomasti järjestetty ja kasvoilla\noli väsynyt ilme, -- joka teki hänen ulkonäössään vain edullisen\nvaikutuksen. Samalla kun Garin aukasi arkkunsa, vilkasi hän loistavilla\nja mustareunuksisilla silmillään Zoeen.\n\n-- Tämä on minun koneeni, -- sanoi hän ja asetti pöydälle kaksi\nmetallilaatikkoa. Toinen oli aivan kapea ja putkipätkän luontoinen;\ntoinen oli tasainen mutta kaksitoistakulmainen ja kolme kertaa niin iso\nkuin ensimäinen.\n\n-- Kukaan ei ole tätä vielä nähnyt. Te, Zoe, olette ensimäinen... Eräs\napulaisistani sai uteliaisuutensa maksaa kalliisti...\n\nGarin asetti molemmat arkut yhteen ja kiinnitti ne eräänlaisella\nkytkimellä. Putken suun hän osoitti rautauunin ristikkoa kohden ja\nkaksitoistakulmaisesta arkusta otti pois tiiviin kannen. Arkun sisällä\noli syrjällään pronssinen rengas ja siinä kaksitoista fajanssilautasta.\n\n-- Tämä on vain -- malli, -- sanoi hän.\n\nSitten hän otti toisesta arkusta laatikollisen hiilikartioita:\n\n-- Tällä on mahdollisuus työskennellä tuskin tunnin aikaa yhtämittaa.\nKone pitää olla mahdollisimman kestävästä aineesta tehty ja oikeastaan\nkymmenen kertaa voimakkaampi kuin tämä tässä. Mutta silloin olisi malli\nliian raskas minulle näin ollen, kun pitää yhtenään muuttaa asuntoa ja\nmatkustella.\n\nNyt hän asetti pronssirenkaalla oleville lautasille kaksitoista\nhiilikartiota.\n\n-- Ulkopuolelta ei tästä näe mitään, eikä ymmärrä mitään. Kas tässä!\nTämä piirustus näyttää koneen läpileikkauksen pituudeltaan.\n\nHän kumartui sen nojatuolin yli, jolla Zoe istui ja hengitti hänen\nhiuksiensa tuoksua. Siinä hän avasi piirustuskäärön, joka ei ollut\ntavallista kirjoitusarkin puolikasta isompi.\n\n-- Te tahdotte, Zoe, että myöskin minä uskallan tässä pelissä\nkaikkeni... Katsokaahan tänne... Tässä on koneeni perussuunnitelma.\n\n-- Tämä asia on niin yksinkertainen kuin -- kaksi kertaa kaksi. On\naivan puhdas sattuma, ettei kukaan ole tätä ajatusta saanut itselleen.\nKoko salaisuus on tässä hyperbolisessa peilissä (A), joka muodoltaan\nmuistuttaa aivan tavallista valosäteiden taittopeiliä, -- ja tässä\nChammonit kappaleessa, joka samalla tavalla on hyperbolisen heijastimen\nmuotoinen. Kuumuussäteiden kokoontuminen on minun hyperbolisessa\npeilissäni seuraava:\n\n-- Kun valosäteet lankeavat hyperbolisen peilin ulkopinnalle, niin\nkokoontuvat ne määrätyssä kohdassa polttopisteeksi. Sehän on aivan\nyleisesti tunnettua. Mutta sivullisille on tuntematonta vain se, kun\nminä siirrän polttopisteen tästä ensimäisestä polttopeilistä toiseen,\njolla on aivan päinvastainen muoto kuin ensimäisellä, -- ja sitte\nvielä kierrettävään polttopeiliin. Tämä viimeinen on hyvin vaikeasti\nsulavaa Chammonitti kiveä (B), mutta se on erinomaista kiilloittaa.\nSitä on saatavana ehtymättömät varastot Olonezkaja kuvernementissä...\nJa minkälainen on sitten säteen kulku?\n\n-- Kokoonnuttuaan peilissä (A) polttopisteeseen, lankeaa säteet\nhyperbolin ulkopinnalle (B) ja heijastuvat siitä, suurtieteellisesti\nsanoen, rinnattain, eli samaan suuntaan. Toisin selitettynä:\npolttoputki (B) kokoaa kaikki sille lankeavat säteet yhdeksi\nainoaksi sädelangaksi, jonka paksuuden voi myöskin tarpeen mukaan\nmäärätä. Polttoputkessa (B) on mikrometrinen kierrenaula, jonka\navulla tapahtuu säteen paksuuden määrääminen. Sädelanka ei kadota\nmitään polttovoimastaan tunkeutuessaan ilman läpi. Käytännössä voi\npolttosäteen saada tavallisen sukkapuikon paksuiseksi...\n\nViimeisten sanojen aikana nousi Zoe seisomaan ja venytteli\nsorminiveliään, että ne naksahtelivat. Hän istuutui kuitenkin jälleen\nja kiersi käsivartensa polvien ympärille.\n\nGarin jatkoi:\n\n-- Ensimäisissä kokeissani minä käytin valolähteenä tavallisia\nkynttilöitä. Niidenkin avulla minä sain polttoputket (B) järjestellen\nsäteen sukkapuikon paksuiseksi ja voin sillä helposti leikata tuumaa\npaksun laudan. Silloin minä pääsin käsittämään, että keksintöni\nkäytännöllinen kysymys riippuu ainoastaan erikoisen suuresta\nvoimalähteestä. Sellainen oli taasen mahdollisuus saada erilaisten\nvoimakkaasti palavien aineiden kokoomuksesta. Kahden vuoden työn\ntuloksena tuli sitte tämä hiilikartio keksityksi ja tuli se maksamaan\nkahden apulaiseni hengen. Tämän hiilikartion valovoima on niin suuri,\nettä tämänlaiseen koneeseen asetettuna, -- kuten tässä näette,\n-- ja sytytettynä, voi se muutamissa sekunteissa leikata poikki\nrautatiesillan kannatuspatsaat... Ajatelkaahan mitä mahdollisuuksia se\ntarjoo. Luonnossa ei löydy mitään, joka voisi tämän koneeni valosädettä\nvastustaa. Rakennukset, linnoitukset, lujimmat sotalaivat, kalliot,\nvuoret ja maan sisuksen minä voin tällä säteellä läpäistä, hävittää ja\nleikata mielinmäärin. Samoin minä voin lentokoneet tällä tavottaa ja\ntuhota haluamastani korkeudesta...\n\nGarin lopetti äkkiä puheensa ja kohotti päänsä kuunnellakseen. Ikkunan\ntakaa kuului hurinaa. Hiekka narisi ja automobiilin kone pysähtyi\nkäymästä. Garin hypähti verhon taakse katsomaan ikkunasta. Zoe näki\nhänen vartalonsa liikkumattomana tomuisen ja vatermanvärisen sametin\ntakana. Näkyi myöskin mitenkä hänen vartalonsa äkkiä vavahteli... Garin\nyskäsi verhojen takana.\n\n-- Kolme autoa ja kahdeksan miestä, -- sanoi Garin kuiskaten... He\ntulevat meidän vuoksi. Minä uskon, että Rollingin auto on myöskin\nmukana. Nyt ei ole hotellissa muita saapuvilla kuin ovenvartijavaimo,\nmeitä lukuunottamatta...\n\nHän otti kiireesti kaksi revolveria yölaatikosta ja pisti ne nuttunsa\ntaskuun:\n\n-- Se on itsestään selvää, että minua nuo miehet eivät laske tästä\ntalosta poistumaan elävänä...\n\nHän raapi kovasti nenäänsä, mutta iloisena:\n\n-- Nyt Zoe, päättäkää nopeasti, -- joko -- tahi. Tuskin on toista\nkiitollisempaa hetkeä, jolloin naisellinen itserakkaus voi ratkaista...\n\n-- Te olette tullut hulluksi!\n\nHänen kauniit kasvonsa leimusivat, näyttäen nuoremmalta:\n\n-- Pelastakaa itsenne!...\n\nGarin heitti vain partaansa ulospäin:\n\n-- Kahdeksan miestä, -- no, se on vain vähäpätöisyys.\n\nHän nosti koneensa ja ojensi sen suupuolen ovea vasten. Hänen kasvonsa\nmuuttui äkkiä sinertäviksi ja ikäänkuin kutistuivat.\n\n-- Tulitikkuja, -- kuiskasi hän... Minulla ei ole ollenkaan\ntulitikkuja...\n\nMahdollisesti hän sanoi sen tarkotuksellisesti, koetellakseen Zoen\nmyötämielisyyttä. Voi olla myöskin, että hän ei todellakaan löytänyt\ntaskustaan tulitikkuja, -- ja silloin oli hänen elämänsä Zoesta\nriippuvainen. Hän vilkasi Zoeen niinkuin sellainen eläin, joka odottaa\nkuolemaansa. Ikäänkuin unessa otti Zoe tuolin selustalta käsilaukkunsa\nja etsi siitä laatikollisen vahatikkuja. Hitaasti ja vaivaloisen\nnäköisesti ojensi hän tulitikkulaatikon Garinille. Ottaessaan tikut\nvastaan, kosketti hänen sormensa Zoen kapeaa kättä ja tunsi sen olevan\njääkylmän.\n\nKiertoportaiden alapäästä rupesi kuulumaan askeleita, jotka tuntuivat\nvähitellen lähenevän.\n\n\n\n\nXLII.\n\n\nKaksi ihmistä jäi seisomaan oven taakse. Heidän hengityksensä kuului\nselvästi... Garin kysyi ranskan kielellä ja kovalla äänellä:\n\n-- Kuka siellä on?\n\n-- Sähkösanoma, -- vastasi karkea ääni... Avatkaa ovi!\n\nZoe kosketti äänettömänä Garinia olkapäästä ja puisti kieltävästi\npäätään.\n\nGarin tempasi hänet huoneen nurkkaan ja painoi väkisin lattiamatolle\nistumaan. Samalla hän pyörähti kiireesti koneensa luokse takaisin ja\nhuusi:\n\n-- Työntäkää sähkösanoma oven raosta läpi sisäpuolelle!\n\n-- Kun teille sanotaan: Avatkaa ovi, pitää teidän se myöskin avata, --\nulvoi sama ääni.\n\nToinen, varovaisemmalta kuulostava ääni kysyi;\n\n-- Onko rouva teidän luonanne?\n\n-- On, täällä hän on minun luonani.\n\n-- Antakaa hänet pois, -- niin me laskemme teidät menemään menojanne...\n\n-- Minä huomautan teille vakavasti, -- sanoi Garin pelottavalla\näänellä, -- jollette nyt laputa sieltä helvettiin, niin minuutin\nkuluttua ei teistä enää ole kukaan elossa!\n\n-- Hoh-hoh, -- rallei... Hahahahaa... Hihihihi, -- ulvoivat ja\nhirnuivat oven takana olijat.\n\nHe tunkeilivat ovella ja heti alkoi myöskin kuparinen kädensija\nliikkua. Ovipieltä painettiin ulkoapäin niin kovasti, että sen\nkoristeista lohkeili palasia lattialle. Zoe tähysti lakkaamatta Garinin\nkasvojen ilmeitä.\n\nGarin oli kalpea, mutta liikkui nopeasti ja päättävästi. Hän kyyristyi\nkoneensa ääreen ja kiersi sen mikrometristä ruuvia. Sitten hän otti\nlaatikosta tulitikun ja asetti sen koneensa viereen pöydälle, sekä\nveti revolverinsa esille. Nyt oikaisi hän itsensä odottamaan. Samassa\nkilahtikin jo ikkuna säpäleiksi ja paksut verhot alkoivat liikkua.\nGarin ampui äkkiä laukauksen ikkunaa kohden, kyykistyen samassa\nkoneensa viereen. Hän raapasi tulen, sytytti koneensa hiilikartion ja\nsulki sen tiiviin kannen paikoilleen.\n\nHänen laukauksensa jälkeen kului jännittynyt sekuntti. Mutta heti alkoi\nkuitenkin yhteinen hyökkäys oven takana ja ikkunan puolelta yhtäaikaa.\nUlkopuolella lyötiin ovea jollakin raskaalla esineellä, irrottaen\nsiitä puusiruja. Ikkunapeite kiertyi kokoon ja putosi verhojen kanssa\nlattialle.\n\n-- Gaston, kiljaisi Zoe!\n\nIkkunan rautaisten ristikkojen läpi ryömi Gaston-\"Ankannenä\" huoneeseen\ntikari hampaissa... Ovi kesti vielä... Kalpeana kuin paperi, kiersi\nGarin vielä mikrometristä ruuvia. Koneesta välähti suhisten tulen\nliekki. Koneen suun kohdalla muuttui valopiiri vastakkaisella seinällä\nyhä pienemmäksi ja seinäpaperi alkoi savuta... Gaston hiipi pitkin\nseinäviertä, aikoen päästä hyökkäämään Gariniin käsiksi, mutta hänen\ntäytyi samalla pitää silmällä edessään heiluvaa revolveria. Tikariaan\nhän piteli espanjalaiseen tapaan niin, että terä oli käännetty pitkin\nkäsivartta itseensä päin... Valopiiri muuttui häikäiseväksi pisteeksi.\nOven murtuma-aukoista alkoi näkymään viiksellisiä irvinaamoja...\nGarin sieppasi koneensa molemmin käsin ja ojensi sen suupuolen\nGaston-\"Ankannenää\" kohden...\n\nZoe näki seuraavat tapahtumat: Gaston aukasi suunsa niinkuin\nhuutaakseen, taikka haukkoakseen ilmaa. Rinnan yli viistoon ilmaantui\nhänelle savuava juova. Kädet näyttivät yrittävän kohota ylös, mutta\nvaipuivat jälleen hervottomina alas. Sitte kaatui Gaston lattialle.\nHänen päänsä vieri niinkuin leivän kappale, olkapäiden kanssa muusta\nruumiista katkaistuna erilleen.\n\nNyt käänsi Garin koneensa suunnan oveen päin. Sinne kääntyessään\nkatkasi koneen valosäde kohdalle sattuneen sähköjohdon poikki. Huoneen\nkatossa ollut hehkulamppu putosi lattialle. Häikäisevän kirkkaana ja\nohuena, niinkuin neula, piirsi koneesta lähtevä säde oven yläreunaa\npitkin. Puukappaleita putoili lattialle. Säde luisti yhä eteenpäin ja\nalemmaksi. Kuului lyhyt kiljaisu, niinkuin olisi -- kissaa puristettu.\nPimeässä eteisessä kuului joku kaatuvan lattialle. Edelleen kuului\nihmisruumiin putoaminen. Säde tanssi kahden metrin korkeudelle asti\nlattiasta. Tuntui selvästi palaneen lihan käry... Äkkiä oli kaikki\nhiljaista, ainoastaan koneen liekki suhisi... Garin kohensi itseään ja\nsanoi heikosti kuuluvalla äänellä:\n\n-- He ovat kaikki -- kuolleet...\n\nRikkinäisen ikkunan takana tavotti tuuli näkymättömän lehmuksen, jonka\nlatva suhahteli yöllistä lepoaan.\n\nAlhaalta pimeältä kadulta, jossa automobiilit olivat liikkumattomina,\nhuusi joku Venäjän kielellä:\n\n-- Pjotr Petrovitsch, -- elättekö vielä?\n\nGarin näyttäytyi ikkunassa... Sama ääni jatkoi pimeästä:\n\n-- Huomatkaa, minä olen Schelga. Muistanette vielä meidän\nsopimuksemme... Minulla on Rollingin auto! Nyt pitää paeta. Pelastakaa\nkoneenne. Sukkelaan. Minä odotan...\n\nEnsimäisen kirjan loppu.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA.\n\nOlivivyöhykkeen läpi.\n\n\n\n\nI.\n\n\nValkoisella ja vähän liikahtelevalla ikkunaverholla häilyi lehtipuun\nlatvan varjo. Ikkunan takaa kuului alituinen sihinä ja rapina. Se\njohtui siitä, kun sairashuoneen puistossa tehtiin pitkin päivää\nkastelutyötä. Vesi suihkusi siirrettävästä johtoputkesta, muodosti\nauringon paisteessa sateenkaaren ja valui plataanipuun lehdiltä\nikkunaruudulle.\n\nSchelga uinaili korkeassa ja valkoiseksi maalatussa huoneessa.\nPäivänvalo pääsi sinne ainoastaan ikkunaverhojen läpi. Etäällä olevasta\nParisista kuului yleisen hälinän synnyttämä hiljainen jymy. Aivan\nläheltä kuului puiden suhinaa ja lintujen laulua, sekä vesisuihkun\nyksitoikkoinen lätinä.\n\nJos sattui läheisyydestä kuulumaan auton surina, taikka käytävältä\naskeleita, avasi Schelga kiireesti silmänsä ja vilkasi levottomana\nympärilleen ja kiinnitti katseensa lopulta oveen. Hän ei voinut\nliikuttaa itseään. Hänen molemmat käsivartensa olivat paksuissa\nkipsikääreissä, rinta ja pää olivat myöskin siteissä. Puolustautuakseen\noli hänelle jäänyt vain silmät... Puutarhasta tulevat suloiset äänet\ntuudittivat hänet jälleen uinailuunsa.\n\nSchelgan herätti Karmeliitti-sisar, kokonaan valkoisiin puettu nunna.\nHän hoiteli voimakkailla käsillään sairasta ja auttoi varovaisesti\nhänen huulilleen teetä fajanssikupista. Hänen mentyään jäi\nhuoneeseen laventelin tuoksu. Päivä kului uneksiessa ja levottomassa\nvalveillaolossa. Tämä oli jo seitsemäs päivä siitä, kun Schelga\nlöydettiin vertavuotavana ja tiedottomassa tilassa Fontainebleaun\nmetsästä.\n\nTutkintotuomari oli käynyt Schelgaa kuulustelemassa jo kaksi kertaa ja\nhän oli tulkin välityksellä antanut seuraavan selostuksen:\n\n-- Kello yhdentoista aikana yöllä hyökkäsi minun kimppuuni kaksi\nmiestä. Minä puolustauduin kepillä ja nyrkeilläni. Sitten tuli neljä\nrevolverilaukausta ja mitä sitten tapahtui, en voi mitenkään muistaa.\n\n-- Näittekö selvästi niiden hyökkääjien kasvot?\n\n-- Heidän kasvonsa olivat kokonaan huiveilla peitetyt.\n\n-- Te siis puolustitte itseänne kepillä?\n\n-- Se oli vain yksinkertaisesti tavallinen puunoksa, jonka minä otin\nmetsästä.\n\n-- Kuinka te jouduitte niin myöhäisenä aikana Fontainebleaun metsään.\n\n-- Minä olin tavallisella huvikävelylläni. Kävin katselemassa siellä\nolevaa vanhaa linnaa ja aikomukseni oli tulla metsän läpi takaisin,\nmutta minä eksyin.\n\n-- Kuinka te voitte selittää sen seikan, kun tapahtumapaikan lähellä\ntavattiin aivan tuoreet automobiilin jäljet?\n\n-- Se johtuu siitä, että ne hyökkääjät tulivat auton kanssa.\n\n-- Teidätkö ryöstääkseen, taikka -- murhatakseen?\n\n-- Minä en usko enemmän toista kuin toistakaan niistä\nmahdollisuuksista. Minua ei tunne kukaan koko Parisissa. Minä en ole\nmillään tavalla tekemisissä Venäjän lähetystön kanssa, eikä minulla ole\nmyöskään suoritettavana minkäänlaisia poliittisia tehtäviä. Ja rahoja\nminulla on hyvin vähän.\n\n-- Näin ollen eivät ne lurjukset ole teitä odottaneetkaan, silloin\nkun seisoivat keskustelemassa kaksois-tammen alla. Siinä toinen\nheistä poltti sikaria ja toinen pudotti kalliin, helmellä koristetun\nkalvosimen napin.\n\n-- Todennäköisesti ne molemmat nuoret miehet olivat hienoston\nseurapiiristä ja mahdollisesti kilpa-ajoissa hävittäneet rahansa\nvetoja lyömällä, taikka pelipaikoissa uhkapelillä, ja nyt koettivat\netsiä tilaisuutta, millä korjata huonoja raha-asioitaan. He nähtävästi\ntoivoivat Fontainebleaun metsässä tapaavansa sattumalta jonkun miehen,\njolla olisi tasku täynnä tuhannen frangin setelejä.\n\nToisessa kuulustelussa näytti tutkintotuomari Schelgalle jäljennöstä\nsähkösanomasta, jonka oli saanut Karmeliitti-sisarelta. Siihen vastasi\nSchelga:\n\n-- Se on salakirjoituksella. Sen sisältö tarkoittaa sitä, että pitäisi\nsaada vangituksi eräs Venäjältä karannut suurrikoksellinen.\n\n-- Ettekö voi tästä antaa minulle tarkempaa selostusta?\n\n-- En... Se on salaisuus, josta minä en saa antaa tietoja.\n\nSchelga vastaili kaikkiin kysymyksiin lyhyesti ja selvästi. Hänen\nkasvoillaan oli vakava, vaikka vähän tyhmälle vivahtava ilme.\nTutkintotuomarin täytyi lopultakin, muun täydellisemmän puutteessa,\njäädä uskomaan hänen selityksensä luotettavaisuuteen... Mutta vaara\nei ollut vielä ohitse. Kaikkien sanomalehtien palstat olivat täynnä\n-- vaaraa, nimittäin yksityiskohtaisia selostuksia Ville-d'Orveyssä\ntapahtuneesta kauheasta näytelmästä. Vaara väijyi oven takana ja samoin\nvalkoisen ikkunaverhon takana, se tuuditteli itseään tuulessa ja vaani\nmyöskin fajanssikupissa, jota Karmeliitti-sisaren rakastava käsi\ntarjosi hänen huulilleen.\n\nOli ainoastaan yksi pelastumisen mahdollisuus: -- Saada kipsikapalot\npois käsivarsista niin pian kuin suinkin mahdollista. Schelga näytti\npuoliunessaan säännöllisesti jäykistyvän liikkumattomaksi. Hän koetti\nsilläkin tavalla tehdä salaista työtä kiirehtiäkseen murtuneiden ja\nhaavoittuneiden jäseniensä paranemista.\n\n\n\n\nII.\n\n\nLyhdyt oli sammutettu. Auto kulki hiljalleen. Garin kumartui ulos\nvaunun ikkunasta ja kuiskasi:\n\n-- Schelga, kääntäkää kadulta pois. Me olemme kohta aukealla\npaikalla... Tuolla...\n\nKone ajoi kolisten katuojan yli ja kulki sitten jonkun matkaa puiden\nvälissä, kääntyi ympäri ja jäi seisomaan.\n\nTähtien valossa näkivät he edessään pitkänomaisen aukeaman. Puiden\nvarjojen takaa näkyi epäselvästi kallio.\n\nAuton kone oli vaiti... Paikalla tuoksui heinä voimakkaasti. Kallion\nsuunnalta kuului uinailevan puron lirinä. Sen yläpuolella oli heikkoa\nsumua, joka näytti leijailevalta liinakankaalta ja hälveni vähitellen\naukeaman perällä.\n\nGarin hyppäsi vaunusta kostealle ruoholle ja ojensi kätensä Zoe\nMontroselle, joka siihen tukien tuli autosta hattu painettuna syvään\nsilmille. Hän kohotti päätään tähtiä kohden ja kohotti olkapäitään.\n\n-- Tulkaa toki vihdoin ulos, -- sanoi Garin terävällä äänellä.\n\nRolling ryömi pää edellä vaunusta. Hänen jäykän hattunsa varjossa\nvälähteli kultainen hammas niinkuin koiran suussa.\n\nKivien välistä kuului veden loisketta... Rolling veti kädet pois\ntaskuistaan. Hän oli jo pitkän aikaa puinut nyrkkiä, -- luultavasti, ja\nalkoi puhumaan vahvasti englantilaisella murteellaan:\n\n-- Minä panen vastalauseeni, jos teillä on aikomus panna täällä\ntoimeen jonkinlainen kuolemantuomio!... Oikeuden nimessä... Ihmisyyden\nnimessä... Amerikkalaisena minä panen vastalauseeni... ja kristittynä!\nMinä tarjoan hengestäni niin suuren lunastusrahan kun vain haluatte!\n\nZoe seisoi selin Rollingiin. Garin aukaisi suunsa ja hengitti syvään\nöistä kosteutta:\n\n-- Minä olisin voinut jo siellä teidät surmata...\n\n-- Siis -- lunastusraha?\n\n-- Ei.\n\n-- Osanotto teidän...\n\nRolling vapisi niin että hänen jäykkä hattunsakin siitä liikahteli.\n\n-- Osanotto teidän eriskummalliseen yritykseenne?\n\n-- Niin... Koettakaahan muistutella, -- mistä oli kysymys siellä\nMalesherben puistokadulla... Mitä minä silloin sanoin...\n\n-- Hyvä, -- vastasi Rolling, nopeasti päättäen... Minä otan teidät\nvastaan huomenna. Minun pitää teidän ehdotustanne vielä kerran miettiä.\n\nZoe sanoi puoliääneensä:\n\n-- Rolling, olkaa puhumatta joutavia.\n\n-- Neitiseni, -- virkkoi Rolling, työntäen kovaa hattuaan taaksepäin...\nNeitiseni, teidän menettelynne on ennen kuulumatonta... Petollista...\nSalakavalaa petosta!\n\nZoe vastasi edelleen puoliääneensä:\n\n-- Laputtakaa siitä helvettiin!... Puhukaa Garinin kanssa.\n\nSen jälkeen menivät Garin ja Rolling lähellä olevan kaksoistammen\nluokse. Siellä viritti toinen sähkölamppunsa. Kaksi päätä näkyi\nkumartuvan toisiaan vastaan. Heidän vierellään lensi valokehän lävitse\nmaahan joku yötään viettävä pelästynyt lintu. Puron vesi lorisi\njuostessaan kivien yli.\n\n-- Mutta me emme ole täällä kolmisin... Täällä on vielä yksi todistaja,\n-- huusi Rolling terävällä äänellä.\n\n-- -- --\n\n\n\n\nIII.\n\n\n-- Kuka siellä? Kuka siellä? -- mutisi Schelga vapisevalla äänellä\nollen vielä nukuksissa. Sitten hän kuitenkin heräsi ja avasi silmänsä\nlevälleen.\n\nHänen edessään istui valkoisella tuolilla ja hattu polvella, eräs hänen\nystävänsä Moskovasta, Chlinov.\n\n-- Tätä kuperkeikkaa minä en osannut etukäteen aavistaa... Minulla ei\noikeastaan ollut aikaa tämänlaista ajatella, -- selitti Schelga...\nMinä nolasin tällä itseni oikein hyvästi... Vaikka eihän se enää\näkäilemisellä parane.\n\n-- Teidän virheenne oli siinä, että otitte Rollingin mukaanne autoon,\n-- sanoi Chlinov.\n\n-- Piru vieköön! Enhän minä häntä ottanut mukaan! Kun siellä\nhotellissa alkoi se ampuminen ja verilöyly, istui Rolling autossaan\nniinkuin rotta ja ravisteli itseään revolveri kummassakin kädessään.\nMinulla sitävastoin ei ollut minkäänlaista asetta. Minä kiipesin ylös\nparvekkeelle ja näin millä tavalla Garin suoriutui niistä lurjuksista.\nSitten minä tiedotin tapahtuman mister Rollingille. Hänestä tuli heti\narka ja hän sähisi vain ja puri hammasta. Ja hän kieltäytyi jyrkästi,\nkun pyysin hänen lähtemään autosta pois. Sitten hän yritti ampumaan\nZoe Montrosea, mutta Garin ja minä käänsimme häneltä kädet nurin...\nEikä meillä ollut enää aikaa hänen kanssaan pitemmältä touhuta. Minä\nhyppäsin ohjaajan paikalle ja -- silloin sitä mentiin...\n\n-- Mutta kun te olitte siellä metsän aukeamassa, niin ettekö ollenkaan\nsaanut selville, mistä he keskustelivat?\n\n-- Kyllä minä sen ymmärsin, että minusta siinä oli kysymys. Mutta\nmitä minä olisin voinut tehdä? Paetako? Te tiedätte, että minä olen\ntoki urheilija... Ja sen lisäksi minä olin jo tehnyt suunnitelman\nvalmiiksi... Minulla oli Garinille taskussani väärennetty passi ja\noikein kymmenellä kirjallisella todistuksella varmennettu. Hänellä oli\nse kone kädessään... ja sitten autossa... Enhän minä voinut sellaisessa\nsaattajan tilanteessa enää ajatella omaa nahkaani.\n\n-- Aivan niin... Ja sitten he pääsivät yksimielisyyteen?\n\n-- Rolling kirjoitti nimensä johonkin paperiin, -- sen minä näin\naivan selvästi. Sitten minä kuulin, kuinka hän puhui neljännestä\ntodistajasta, -- sillä hän kunnioitti minua. Asia näytti silloin minun\nkohdaltani jo menetetyltä. Minä astuin muutamia askeleita Zoe Montrosen\nluokse ja sanoin hänelle:\n\n-- Armollinen neiti, teidän kumpainenkaan seuralaisenne, niin Garin\nkun Rolling, eivät osaa yön aikana hoitaa autoa. Jos minut nyt\nmurhataan niin ette pääse ajamaan täältä pois ja huomisaamuna on teillä\njokaisella -- käsiraudat.\n\n-- Tiedättekö mitä hän minulle vastasi? On siinäkin nainen elämässä...\nOlkapäänsä yli ja minuun vilkaisematta hän sanoi vain:\n\n-- \"Hyvä, minä otan sen seikan huomioon.\"\n\n-- Ja kuinka kaunis hän on, -- se pirutar!... No hyvä... Garin ja\nRolling tulivat takaisin autoon. Olin olevinani, niinkuin ei olisi\nmitään minun tieteni tapahtunut. Zoe astui ensimäisenä autoon, ojensi\nsieltä päätään ulos ja viserti muutamia sanoja englannin kielellä niin\nkuin jonkinlainen lintu. Senjälkeen sanoi Garin minulle:\n\n\"Toveri Schelga, nyt täydellä vauhdilla kadulle ja länttä kohden.\"\n\n-- Minä viivyttelin vähän koneen käyntiin panossa ja siinäpä se olikin\nminun virheeni. Heillä oli vain se viivytyshetki käytettävänään. Jos\nkone olisi ollut jo käynnissä, eivät he olisi minulle voineet mitään,\n-- he olisivat pelänneet... Hyvä, minä veivasin konetta käyntiin. Äkkiä\ntunsin päässäni ikäänkuin se olisi jäänyt luhistuvan kivitalon alle. He\nhyökkäsivät päälleni ja pääkuoreni ruski. Sitten näin lyhyeltä matkalta\nrevolverin tulen ja minä kaaduin selälleni maahan... Näin vielä mitenkä\nRollingin kiero kuono vilahti silmieni ohitse... On se amerikkalaiseksi\naika koiranpentu... Neljä luotia hän ampui minun ruumiiseeni... Ja\nsitten kun minä avasin silmäni, havaitsin olevani tässä huoneessa...\n\nSchelga väsyi pitkästä kertomuksestaan. Molemmat vaikenivat pitkän\naikaa. Sitten kysyi Chlinov:\n\n-- Missähän Rolling nyt mahtaa olla?\n\n-- Mitä se kysymys merkitsee, että -- missä... Luonnollisesti\nParisissa! Sanelee sanomalehdille uutisia. Hänhän alotti vasta äsken\nison hyökkäyksen kemian teollisuusrintamalla. Hän haali miljaardeja\nitselleen. Sen vuoksi minulla onkin jokaisen minuutin ajan sellainen\najatus, että tuosta ikkunasta minuun ammutaan vielä yksi luoti, --\ntaikka teekupissa minulle annetaan myrkkyä. Epäilemättä he murhaavat\nminut!\n\n-- Minkätähden te sitte vielä vaikenette?... Siitä pitää antaa heti\npoliisille tieto.\n\n-- Rakas toveri, te olette hullu! Vaikenemisestani juuri johtuukin,\nettä minä tällä silmänräpäyksellä vielä elän.\n\n\n\n\nIV.\n\n\n-- No niin, Schelga, te näitte siis omin silmin sen koneen vaikutuksen.\n\n-- Kyllä näin. Ja minä sain sen vaikutuksen, että sitä vastaan ovat\npaljasta lasten leikkiä kaikki kanuunat, kaasut ja lentokoneet. Ja\nälkää unohtako, että tässä ei ole yksinomaan kysymys Garinista ja\nRollingista. On muistettava tosiasiat: se kuolemaa tuottava kone ja\nmiljaardit. Kaikkien näiden vuoksi on oltava varuillaan.\n\nChlinov veti ikkunaverhon ylös ja seisoi kauan avoimen ikkunan ääressä.\nHän katseli smaragdinvihreää ruohoa ja mitenkä puiston siimeksessä\nvanha puutarhuri kuletteli metallista suihkuputkeaan paikasta toiseen,\nja mitenkä mustat rastaat touhusivat märällä ruoholla kastematoja\netsimässä.\n\n-- Kyllähän se niin on, että jos annetaan asiain juosta omaa menoaan,\njos Garin ja Rolling kaatuvat tämän mahtinsa ja komeutensa kanssa, niin\nsitä pikemmin heille tulee loppu, -- kun he itse sitä jouduttavat,\n-- sanoi Chlinov... Tämän järjestelmän maailma tulee ehdottomasti\nhäviämään... Ainoastaan nuo rastaat tuolla pihalla elävät järkevästi,\nmutta -- ihminen!...\n\nChlinov kääntyi selin ikkunaan, ja jatkoi:\n\n-- Kivikauden ihmiset ovat tehneet enemmän... He maalailivat\nkiviluoliensa seinät todellisesta sisäisestä kehotuksesta, --\neivätkä siitä vaatineet rahaa. He istuivat avoimen tulensa ääressä\nja ajattelivat mammutteja ja ukkosta, sekä kaikkea muuta mikä heidän\naikansa ihmisille oli kummallista, niinkuin kuolema ja myöskin he --\nitse... Jumal'-auta, se oli järkevää ja kummallista... Aivot olivat\nvielä pienet ja pääkuori paksu, mutta henkinen voima välähteli niissä\npäissä salaman tavalla!... Entäs nykyajan ihminen? Mihinkä, -- piru\nvie, hän tarvitsee lentokoneen? Jos sellainen puistokatujen keikari\nvoitaisiin asettaa paleolittisen ajan luolaihmisen eteen, kysyisi\nvarmasti se karvainen setä: \"Kerropas minulle, näivettynyt koiranpentu,\nmitä sinä olet tämän sadantuhannen vuoden kuluessa tehnyt ja\najatellut?\" Siihen vastaisi tämä keikari: \"Voi voi, tiedättekös, rakas\nmuinaisaikojen iso-isä, minä olen järjestänyt elämäni vaan nauttimista\nvarten. Minä istun samettisella klubituolilla ja minun edessäni\nvilahtelee valkealla liinakankaalla varjot, varjot ja varjot... Minä\nitse antaudun sukupuolielämän suloiseen uneen. Ja muu jälelle jääpä\naika, -- no, sitä on vielä, esimerkiksi sota -- ja kaasuräjähdykset\nkaupungeissa, ikuinen taistelu. Sitten on vielä, suokaa anteeksi, --\nilettävä työnteko. Mutta kaikella minun touhullani on lopullisesti sama\npäämäärä: saada hienoksi koristetun tyttösen kanssa istua nojatuolissa\nja katsella kun 'elokuvien' varjot kiitävät ohitse\"... \"Vai sellaista\",\n-- vastaisi se muinainen iso-isä, samalla kun hän hehkuvilla\nsilmillään mittailisi keikaria... \"Minua miellyttää ajatella. Minä\nyksinkertaisesti istun täällä ja otan huomioon aivojeni toiminnan. Se\non sittenkin mielenkiintoisempaa kuin sellainen apinoiminen.\"\n\nChlinov vaikeni. Hän tuijotti vain hymyillen eteensä, ikäänkuin olisi\nkatsellut sinne kivikauden aikuiseen luolaan. Sitten hän ravisti\npäätään ja jatkoi:\n\n-- Mitä ne Garin ja Rolling sitte haluavat saavuttaa? Jonkinlaista\nkutkutusta. Nimittäkööt he itse sitä maailmaa hallitsevaksi vallaksi\nja voimaksi, ei se kuitenkaan ole muuta kuin tyhjänpäiväistä\nkutkutusta. Viimeisessä sodassa tuli kolmekymmentä miljoonaa ihmistä\ntuhotuksi. Nämä molemmat liiketoverukset yrittävät tuhota kolmesataa\nmiljoonaa ihmistä. Amerikkalaisia tavaroita tullaan kylvämään aivan\nvapaasti ympäri maailmaa. Rahaporvaristo istuu nyt sametilla,\nmutta sitte sen vähäiset jätteet tulevat kuluttamaan päivänsä\nkultabrokaatilla verhotuissa nojatuoleissa. Henkinen työvoima vajoaa\nsyvään tiedottomuuden uneen. Työläiset voivat silloin syödä lämmintä\npäivällistä ainoastaan sunnuntaisin. Muina päivinä saavat tyytyä vain\nkahteen pikku voileipään. Aamiaisena on margariinia. Päivällisenä\nkeitettyjä perunoita suolan kanssa. Sitä tulee jatkumaan niin kauan\nkun räjäytetään kaikki maailman ruutikellarit ja sota-aseet upotetaan\nvaltamerellä yhdeksäntuhannen metrin syvyyteen; kun Garin suljetaan\nhullujenhuoneeseen ja Rollingista tulee -- kansankomissariatin\ntalousosastolle kirjanpitäjä... Luonnollisesti te olette oikeassa,\nSchelga: -- pitää taistella. Meillä ei ole muuta keinoa... Minä\nolen valmis. Minä mietin kaikkia näitä asioita matkalla, tullessani\ntänne Parisiin... Meidän pitää saada Garinin kone Neuvosto-Venäjän\nomaisuudeksi.\n\n-- Me tulemme sen koneen saamaan, -- sanoi Schelga, sulkien silmänsä.\n\n-- Kuinka me päästään tähän asiaan kiinni?\n\n-- Sillä tavalla kuten pitääkin. Nyt ensi aluksi tiedustelemalla.\n\n-- Millä suunnalla?\n\n-- Kaiken todennäköisyyden mukaan rakentaa Garin nyt parhaillaan\nkovalla kiireellä sitä konettaan. Siellä Ville-d'Ovrey'ssä oli hänellä\nmukanaan vain pienikokoinen mallikappale. Jos hän saa aikaa isomman\nkoneen rakentamiseen, tulee hänen voittamisensa olemaan hyvin vaikea\ntehtävä. Aivan ensimäiseksi meidän pitää saada selville, missä hän sitä\nvalmistaa.\n\n-- Me tarvitsemme rahaa tässä yrityksessä.\n\n-- Ajakaa vielä tänään Neuvosto-Venäjän lähetystöön Rue Grenelle ja\npuhukaa siellä meidän lähettiläsministerimme kanssa. Minä olen hänelle\njo eräässä asiassa antanut tietoja. Rahaa me kyllä tulemme saamaan...\nSitte toinen asia: Meidän pitää ottaa selville missä on Zoe Montrose.\nSe on erittäin tärkeä seikka. Hän on älykäs nainen, ja julma, mutta\nhänellä on hyvä mielikuvitus. Garin ja Rolling ovat kumpainenkin häneen\nsidotut kuolemaan asti. Näiden kahden miehen yhteistyö on alkuperältään\nZoe Montrosen suunnittelema.\n\n-- Suokaa anteeksi, mutta naisten kanssa taistella, -- siitä minä\nkieltäydyn.\n\n-- Alexei Semjonovitsch Chlinov, hän on voimakkaampi kuin me molemmat\nyhteensä. Hän tulee vielä vuodattamaan paljon verta. Ja kaunis hän on,\nkerrassaan houkutteleva... Pitäkää varanne hänen kanssaan...\n\n\n\n\nV.\n\n\nKylpyamme oli pyöreä ja oikeastaan matala, sillä se oli lattiaan\nupotettu, reunat jokseenkin lattiapinnan kanssa tasan. Zoe Montrose\nnousi ammeesta ja käänsi selkänsä kamaritytölle, joka heitti hänen\nylleen takkuisen pehmeän aamunutun. Sitten hän istuutui marmoripenkille\nyltyleensä meriveden kastelemana.\n\nMeri oli kuin ohitse kiitävä auringon peili, hehkui\njuhlavalaistuksessa. Sen vihertävä välke kuvastui marmoriseiniin.\nKylpyhuone keinui hiljalleen. Kamarityttö Fernanda kuivaili varovasti\nZoen jalkoja, ikäänkuin joitakin kalleuksia. Veti sitten niihin sukat\nja valkoiset tohvelit.\n\nZoe kohosi laiskasti seisomaan. Hänen ylleen puettiin erittäin hienot\nalusvaatteet. Teki oikeastaan mieli uskoa, että niitä vaatteita ei\nole ollenkaan olemassa, -- niin hienot ne olivat. Hänen kulmakarvansa\nosoittivat pelkoa, kun hän vilkasi peilin ohitse. Sitten hänelle\nvedettiin leveät valkoiset housut jalkaan ja ylleen kultanappinen\nmerimiestakki. Se oli aivan niinkuin pitikin olla Välimerellä kulkevan\nkolmensadan tonnin kantoisen huvipurren omistajalla.\n\n-- Pannaanko ihomaalia, madame?\n\n-- Oletteko te tullut hulluksi? -- vastasi Zoe haukotellen ja heittäen\nvielä silmäyksen kamarityttöön.\n\nHän nousi ylös kannelle, jossa häntä meriruohopöydällä odotti aamiainen\nvalmiina. Siinä oli kahvia, tuoreita vehnäpullia, voita jäissä, rapuja\nja hedelmiä.\n\nZoe istuutui pöytään. Hän mursi kappaleen hempeetä vehnäleipää,\nmutta unohti heti itsensä katsellessaan ympäristön komeaa näköalaa.\nMoottorilaivan kapea ja valkoinen runko viilsi peilikirkkaalla\nvedenkalvolla. Meri oli tyyni ja vaaleansininen. Huvilaivan jättäminä\nnäkyi vähäisiä jälkiä, vähän tummempia kuin pilvetön taivas. Kannella\ntuntui tuoreuden tuoksua, sillä se oli aivan äskettäin pesty. Lämmin\ntuulenhenkäys leyhytteli hyväillen hänen jalkojaan. Pitkin laivan\nkaarevaa laitaa oleva laudoitus näytti ikäänkuin säämiskänahkaisilta\nhihnoilta. Sitä vasten oli asetettu punottuja korituoleja. Kannen\nkeskustassa oli hopeanvärinen turkkilainen matto, jonka brokadikuviot\nnäyttivät sinne tänne huolimattomasti heitetyiltä. Matolla oli myöskin\nkorukirjailtuja tyynyjä. Komentosillalta alkaen oli peräpeiliin asti\npingotettu sinisestä silkistä tehty telttakatos, ja sen reunusta oli\nkoristettu hetuleilla ja tupsuilla.\n\nZoe huokasi ja alotti aamiaisensa.\n\nLaivan kapteeni tuli varovaisesti Zoen luokse merimiehille ominaisilla\nleveän-huojuvilla askelilla. Hän oli norjalainen ja hänellä oli\nsileäksi ajeltu leuka ja siniset lapsen silmät. Kapteeni nosti kaksi\nsormea korviin asti painetun lakkinsa reunustalle ja sanoi:\n\n-- Hyvää huomenta madame Lamolle.\n\nZoe matkusti nyt sillä nimellä Ranskan lipun turvissa.\n\nKapteeni näytti kokonaan olevan lumivalkoiseksi silitetty. Hän oli\nvähän vääräsäärinen, niinkuin oikean merimiehen pitääkin olla, -- ja\nsiististi puettu. Zoe tarkasteli häntä, aloittaen lakin kultaisesta\ntammenlehvästä ja lopettaen silkkisiin sukkiin. Sitten hän sanoi\ntyytyväisenä:\n\n-- Hyvää huomenta, Jansen.\n\n-- Minulla on kunnia ilmoittaa: kurssi on länsiluoteinen. Niin ja\nniin monta astetta pituutta ja leveyttä. Avaruuden reunalla näkyy\nsavuava Vesuvius. Emme viivy enää kahtakaan tuntia, kun saamme Neapelin\nnäkyviin.\n\n-- Istukaa, Jansen.\n\nKäsiliikkeellä viitaten, pyysi hän kapteenia syömään aamiaista\nkanssaan. Jansen istuutui korituoliin, joka hänen painostaan narisi\nkovasti. Hän kieltäytyi kiitellen syömästä aamiaista, sillä hänhän\noli vasta äsken yhdeksän aikana ruokaillut. Kohteliaisuudesta hän\notti kuitenkin kupillisen kahvia. Zoe katseli läpitunkevasti hänen\npäivettynyttä muotoaan ja vaaleita kulmakarvoja. Jansen punastui\nsiitä ja hänen kätensä alkoi vapista, niin että kahvikuppi kalisi.\nEnnättämättä maistaa ollenkaan kahvistaan, asetti hän kupin jälleen\npöydän valkoiselle liinalle:\n\n-- Meidän pitää vaihtaa suolaton vesi säiliöön ja koneeseen pitää ottaa\nlisää bentsiiniä, -- sanoi hän silmiään kohottamatta.\n\n-- Mitä? Pitäisikö laskea Neapeliin? Kuinka ikävää. Jäädään mieluummin\nulkolinjalle sitten kun teillä on kylliksi vettä ja bentsiiniä.\n\n-- Niinkuin käskette, ulkolinjalle, -- sanoi kapteeni hiljaisella\näänellä.\n\n-- Jansen, -- teidän esi-isänne olivat merirosvoja?\n\n-- Niin olivat, madame.\n\n-- Kuinka mielenkiintoista se on mahtanutkaan olla! Seikkailuja,\nvaaroja, hurjia juominkeja ja kauniiden naisten ryöstöjä... Eikö teidän\nkäy sääliksenne, kun ette ole mikään merirosvo?\n\nJansen vaikeni. Hänen vaaleanpunaiset kulmakarvansa vapisivat ja suu\nvetäytyi tiukkaan suppuun. Otsalle levisi poimuja.\n\n-- No, Jansen?\n\n-- Minä olen saanut hyvän kasvatuksen, madame.\n\n-- Sen minä uskon mielelläni.\n\n-- Mikä minussa näin ollen olisi, joka antaisi aiheen uskoa, että minä\nvoisin tehdä jotakin laitonta?\n\n-- Hyi teitä, Jansen, -- virkkoi Zoe... Noin voimakas, urhoollinen\nja erinomaisen kehittynyt mies, -- ja merirosvojen jälkeläinen. Ja\nsenkötähden tuo kaikki, että kuljettaa ja ohjaa oikukasta naista\ntämänlaisen lämpöisen ja ikävän lätäkön yli. Hyi sentään!\n\n-- Mutta, madame!...\n\n-- Älkää tehkö minkäänlaisia tyhmyyksiä, Jansen... Minulla on kovin\npitkäveteistä ja ikävää...\n\n-- Niinkuin käskette!\n\n-- Jos nyt sattuisi nousemaan oikein voimakas myrsky, niin antakaa\ntämän laivan juosta jollekin kalliolle.\n\n-- Niinkuin käskette. Antaa laivan juosta kalliolle...\n\n-- Te olette oikein tosissanne valmis niin tekemään!\n\n-- Jos minut käsketään niin tekemään.\n\nJansen vilkasi Zoeen. Hänen silmänsä olivat vähän kosteat, osittain\nloukkauksesta, mutta osittain myöskin eräästä toisesta syystä... Zoe\nvenytteli itseään ja asetti kätensä Jansenin valkealle hihalle:\n\n-- En minä tee pilaa, Jansen. Minä olen nyt jo teidät tuntenut kolmen\nviikon ajan, mutta nyt vasta olen päässyt täysin selville, että te\nolette niitä ihmisiä, jotka voivat olla myöskin uskollisia.\n\nKapteeni puri hampaitaan yhteen... Zoe jatkoi:\n\n-- Ja jotka kaikesta huolimatta ovat valmiit tekemään sellaisia\ntekoja, mitkä voivat antaa elämälle eräänlaista vauhtia ja huumausta,\nvälittämättä siitä, vaikka ne ovatkin toiselta puolelta kirjoitetun\nlain mukaan kiellettyjä...\n\nSamalla silmänräpäyksellä rupesi komentosillan kirkkaaksi hiotuilla\npronssiportailla näkymään juoksevat jalat. Jansen sanoi nopeasti:\n\n-- Madame, nyt on aika...\n\nAlikapteeni astui portailta alas ja teki kunniaa:\n\n-- Madame Lamolle, kello on kolmea minuuttia vailla kaksitoista.\nRadiopuhelu on joka minuutti odotettavissa...\n\n\n\n\nVI.\n\n\nTuuli puhalsi hänen hameeseensa niinkuin purjeeseen... Zoe meni\nyläkantta myöten torniin, jossa sijaitsi radio-sähkötyslaitteet.\nHän kohotti päätään, siristeli silmiään ja hengitti syvään suolalle\ntuoksuvaa ilmaa. Komentosillalta katsellen näytti ikäänkuin\nlasille vivahtelevan meren yli olisi valettu mittaamattomat\nvirrat auringonsäteitä. Tämä valo olisi yksinään kyennyt antamaan\nmiljaardeille elämän.\n\nZoe ei voinut tätä kaikkea kyllikseen katsella, koettaen samalla kaikin\nkeinoin säilyttää hyvätuulisuutta itsellään. Huvijahdin kapea runko\nkiiti kohotetulla vauhdilla tässä äärettömässä valovirrassa.\n\nRinta kohoili ja vavahteli ikäänkuin linnulla eläimellisestä\nonnesta saadessaan hengittää tässä kaikkeuden suuren valojuhlan\nkeskellä. Zoesta tuntui siltä, että hänen tarvitseisi vain laskea\ntyytyväisyytensä irralleen, -- niin silloin hän voisi myöskin vaikka\nlentää. Ihminen on kuitenkin ihmeellinen olio. Millä numeroilla\nvoisikaan mitata kaikki hänen toivomattaan ja tahtomattaan tehdyt\naskeleet ja teot. Samoin hänen tahtonsa turmiolliset säteilyt ja hänen\nhimokkaiden toivojensa vuotavan myrkyn. Zoesta tuntui sillä hetkellä\nikäänkuin hänen sielunsa olisi hajonnut pieniksi sirpaleiksi. Kaikki\nhänen tuskallinen, epämieluisa ja tumma menneisyytensä tuntui haihtuvan\njälelle ja pyrkivän tietoisuudesta johonkin karata...\n\n-- Minä olen nuori, nuori, minä olen nuori, -- huudahteli hän itsekseen\nsiinä keskellä auringon luomaa valovirtaa kauniin huvipurtensa\nkannella... Minä olen kaunis ja minä olen hyvä! Lentoon minä nousen,\nsiepatakseni -- onneni...\n\nLämmin tuulen leyhkä hyväili Zoen rintaa, kaulaa ja sääriä. Hän itse\nikävöi aivan haltioituneena onneaan.\n\nZoe oli aivan voimaton irtautuakseen tuosta taivaan ja meren\nvaltavasta valokylvystä. Vaivalla sai hän käännetyksi oven viileästä\nkädensijasta ja astui sitten kristallitorniin, jossa auringon puolella\noli suojusverhot laskettu alas. Alikapteeni ojensi hänelle radion\nkuuloputket. Hän nojasi kyynäspäillään pöytään ja peitti sormilla\nsilmänsä... Hänen sydämensä hehkui vieläkin. Hän sanoi:\n\n-- Saatte mennä.\n\nAlikapteeni jätti madame Lamollen katsoen häneen mennessään vielä\nkerran kateellisen kierosti. Ei ainoastaan sen vuoksi, että hän oli\npirullisen kaunis, solakka, hyväkasvuinen ja parhaimman aistin mukaan\npuettu, levitti ympärilleen tuoksun, joka ei ollut merimiehen nenälle\naivan tavallista. Hän yksinkertaisesti kiihotti ympäristöään...\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKronometrikellon kaksoislyönnit helähtelivät kahtatoista, muistuttaen\nlasikelloa. Zoe hymyili. Oli kulunut vain kolme minuuttia siitä, kun\nhän kohosi nojatuolistaan silkkisen teltan alla.\n\n\"Pitää opetella jokaisesta minuutistaan tekemään ijankaikkisuuden\npituinen\", -- ajatteli hän... \"Pitää olla täysin tietoinen: edessä\non vielä miljooneja minuutteja ja miljooneja ijankaikkisuuksia.\nNäyttää siltä, että tuskin yksi sydän voisi ennättää niitä kaikkia\nelämään...Ei, -- sen pitää voida elää...\"\n\nHän laski sormensa radiokoneen pienelle kääntönastalle, käänsi sitä\nvasemmalle saaden vastaanottajan asettumaan aaltopituudelle 137,5. Heti\nsen jälkeen kaikui kuulotorven mustasta tyhjyydestä hitaasti Rollingin\nkalsea ääni:\n\n-- Madame Lamolle,... madame Lamolle,... madame Lamolle...\nKuuletteko,... kuuletteko... kuuletteko?\n\n-- Kyllä minä kuulen ja rauhoitu toki vihdoinkin...\n\n-- Onko teillä siellä kaikki järjestyksessä? Puuttuuko mitään? Josko\nteiltä mitään puuttuu? Minä pidän taas tänään itseäni onnellisena,\nsaatuani kuulla teidän äänenne, tällä samalla tunnilla, kuten\ntavallista. Lähettäkää aallot samalla pituudella kun ennenkin...\nAinoastaan kolmeneljännes meetteriä,... se tarkoittaa tätä päivää.\nMadame Lamolle, älkää etääntykö 10 astetta itäistä pituutta kauemmaksi,\neikä 40 astetta pohjoista leveyttä. Pikainen jälleennäkeminen ei\nole ollenkaan mahdottomuus. Meillä on täällä kaikki järjestyksessä.\nLiike käy loistavasti. Hän, jonka pitää vaieta, vaikenee... Antaisin\nmielelläni monta sataatuhatta dollaria, saadakseni teidän kanssanne\nistua uunin edessä, -- niinkuin silloin kerran... Olkaa onnellinen ja\nsäilykää terveenä... Hauskaa matkaa!...\n\nZoe laski kuulotorven kädestään. Hänen otsalleen vetäytyi syvä poimu.\nHän katseli kronometrikellon viisaria, joka hiljalleen mateli eteenpäin\nnumerotaulun elottomalla pinnalla ja sanoi hampaittensa välistä:\n\n-- Inhoittavaa!... Hänellä ei totta tosiaan ole vieläkään tarpeeksi\nasti naisia...\n\nTämä jokapäiväinen rakkaudentunnustus radion välityksellä oli\nkerrassaan mautonta, tyhjän kulmikasta ja ikävää, niinkuin Rolling itse\nja suututti häntä jo tavattomasti. Rolling ei voinut eikä tahtonut\njättää häntä rauhaan. Se olisi ollut hänelle ylivoimainen tehtävä...\nHän olisi ollut aivan empimättä valmis tekemään vaikka minkälaisen\nrikoksen päästäkseen osalliseksi siitä onnesta, että viimeisenkin\nhengenvetonsa röhinällä saisi edes radion mikrofonilla Zoelle huutaa:\nOlkaa onnellinen ja säilykää terveenä... Hauskaa matkaa!...\n\nSen tunnetun murhan jälkeen Ville-d'Ovreyssä ja Fontainebleaun metsässä\nja kiivaan automatkan jälkeen Havreen, Garinin ollessa ohjaajana\nkuun valaisemalla viertotiellä, ei Zoe ollut enää tavannut ollenkaan\nRollingia. Sinä samana yönä ampui Rolling häntä ja koetti häntä\nloukata,... mutta oli sitten kuitenkin rauhoittunut. Näytti siltä, kun\nRolling silloin autossa istui kumartuneena, että hän oikein itki.\n\nHavressa vei Rolling Zoen \"Arizona\" nimiseen huvijahtiinsa ja\nseuraavana aamuna oli hän jo Biscayjan lahdella. Lissabonissa sai\nhän matkapassin \"Lamollen\" nimellä ja oli samalla koko maailman\nloistavimman huvilaivan omistaja. Lissabonista ajoi hän Välimerelle,\njossa \"Arizona\" risteili Italian rannikon läheisyydessä, pysytellen\nlänsipuolella 10 astetta itäistä pituutta ja pohjoispuolella 40 astetta\npohjoista leveyttä.\n\nRolling järjesti nopeasti yhteyden huvilaivan ja Parisin\nlähellä, Meudonissa olevan yksityisen radioasemansa välille.\nKapteeni Jansen tiedotti Rollingille kaikki matkan varrella\ntapahtuvat yksityisseikat... Kun kymmenentenä päivänä \"Arizonan\"\nvastaanottokoneella kuunneltiin ympärillä kuuluvia kipinöitä, sai se\nmyöskin lyhyiltä aaltopituuksilta jotakin vieraskielistä puhetta. Siitä\nilmoitettiin Zoelle. Hän erottikin siinä lopulta selvän äänen, joka oli\nvähällä seisottaa hänen sydämensä lyönnit:\n\n-- Zoe... Zoe... Zoe...\n\nNiinkuin ison kärpäsen surina lasikuvun alla, helisi Garinin ääni\nkuuloputkessa. Hän uudisti vielä yhä jatkuvasti Zoen nimeä ja sitten\nmäärällisen väliajan jälkeen:\n\n-- ... vastaa yhden ja kolmen välillä yöllä.\n\nJa sitte kuului edelleen:\n\n--... Zoe... Zoe... Zoe... Ole varovainen... Ole varovainen...\n\nVielä samana yönä lensi erään naisen ääniaallot tumman meren yli ja\nyli nukkuvan Europan, Vähän-Aasian vanhanaikuisten palokaupunkien yli\nja yli puuneulasten ja mädäntyneen pensasjätteen peittämien, laajojen\nAfrikan aukeain:\n\n-- Hänelle, joka määräsi yhden ja kolmen välillä vastaamaan...\n\nTätä huutoa uudisti Zoe niin monet kerrat, että lopulta hänen kielensä\nkangistui ja puhuminen kävi hyvin vaikeasti. Lopuksi hän sanoi:\n\n--... Minä haluan tavata sinut. Huolimatta siitä, että se on minulta\nhyvin järjetöntä. Määrää joku haluamasi italialainen satama!... Älä\nhuuda minua nimeltä. Minä kyllä tunnen sinut äänestä. Niin kovin\nhyvästi se on minulla muistissa...\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSamana yönä ja vielä samoilla minuuteilla, kun Zoe niin itsepintaisesti\ntoisti puhettaan radioon, toivoen, että Garin sen jossakin --\nEuropassa, Aasiassa, Afrikassa, taikka jossakin merellä saa\nvastaanottajallaan \"Arizonan\" sähkömagneton lähettäminä ääniaaltoina\nkuuluviinsa, soi puhelin jossakin kaukana. Se tapahtui kahdentuhannen\nkilometrin etäisyydessä, Parisissa, ja yöpöydällä sen Kultaisen\nkaksoissängyn vieressä, jossa Rolling nukkui yksinäisenä ja nenä\nsilkkitäkin alla.\n\nRolling hypähti vuoteestaan ja sieppasi puhelimen kuulotorven.\nSemjonovin ääni puhui kiireisenä:\n\n-- Rolling,... hän puhuu!\n\n-- Kenenkä kanssa?\n\n-- Kuului kovin huonosti! Eikä hän maininnut mitään nimeä!\n\n-- Hyvä, ja kuunnelkaa edelleen! Antakaa selitys huomenna!\n\nRolling laski kuulotorven kädestään ja paneutui jälleen vuoteeseensa.\nHän sammutti lampun ja sitten hänen kultahampaansa jäivät puremaan\ntyynyä.\n\nHänen määräyksensä ei ollut mikään helppo täytettävä: Piti saada selvä\nGarinin ja Zoen heikoista äänistä keskeltä todellisia ääniaaltojen\nmyrskyjä, jotka huuhtoivat Europan yli foxtrottia, reklaamihuutoja,\nkirkkovirsiä, tietoja kansainvälisestä politiikasta, ooppera-esityksiä,\norkesterimusiikkia, pörssiuutisia ja tunnettujen leikinlaskijain piloja.\n\nSemjonov istui siinä tarkoituksessa päivät ja yöt Meudonissa. Ja\nlopulta hänen onnistuikin saada selville Zoen äänestä parisen\nlausetta. Nepä sitten riittivätkin täydellisesti herättämään Rollingin\nmustasukkaiset mielikuvitelmat.\n\nRolling tunsi itsensä kovin viheliäiseksi sen Fontainebleaun metsässä\nvietetyn seikkailun jälkeen. Schelga jäi elämään ja oli nyt pelottavana\nuhkauksena hänen elämässään. Garinin kanssa hän teki liikesopimuksen,\nvaikka tämä olikin valmis hänet huvikseen hirttämään, niinkuin\nneekerin, lähimpään puunoksaan. Mahdollisesti olisi Rolling silloin\nollut itsepintaisempi: mieluummin valinnut kuoleman taikka vankilan ja\nmestauksen, kuin tämän liiton. Mutta Zoe mursi hänen tahtonsa. Vielä\nGarinin kanssa keskustellessaan koetti hän voittaa aikaa, toivoen,\nettä se hullu nainen tulisi vielä järkiinsä, katuisi ja tulisi hänen\nluokseen takaisin... Todellakin Rolling itki silloin autossa. Hän itki\nkiinni puristetuin silmin ja vaieten -- tämän naisen tähden... Tuskin\npirukaan tietänee kuinka se kaikki tapahtui... Kevytmielisen ja rahalla\nostettavan naisen tähden... Mutta hänen kyyneleensä olivat suolaisia ja\ntuskallisia... Yhdeksi sopimusehdoksi sai hän tingityksi seuraavan:...\nPitempiaikainen matka Zoelle hänen huvijahdillaan.\n\nTämän hän piti välttämättömänä hävittääkseen Zoen jälet. Hän toivoi\nmyöskin voivansa aikaa myöten saada tämän naisen järkiintymään ja\njälleen vedetyksi itseensä. Siinä tarkoituksessa hän piti myöskin yllä\njokapäiväistä radiopuhelua... Tämä hänen toivonsa oli miltei vieläkin\ntyperämpää, kuin ne kyyneleensä siellä autossa.\n\nGarinin kanssa tehdyn sopimuksen mukaan, piti Rollingin alottaa\nviipymättä yleinen hyökkäys \"kemiallisella rintamalla\". Samana päivänä,\njolloin Zoe astui Havressa \"Arizonaan\", tuli Rolling junalla takaisin\nParisiin. Hän tiedotti poliisille, että hän kävi Havressa ja sieltä\npaluumatkalla häneltä ryöstettiin auto ja rahat. Kolme naamioitua\nlurjusta oli muka hyökännyt hänen kimppuunsa ja nyt hänen piti tulla\njunalla.\n\nSamaan aikaan ajaa huristi Garin, myöskin sopimuksen mukaisesti, itää\nkohden. Päästyään Luxemburgin rajan yli upotti hän Rollingin auton\nlähinnä sopivaan kanavaan.\n\nNyt alkoi \"hyökkäys kemiallisella rintamalla\". Parisissa vallitsi\nhurja kauhu. \"Arvoituksellinen murhenäytelmä Ville-d'Ovreyssä.\"\n\"Salaperäinen hyökkäys venäläisen kimppuun Fontainebleaun metsässä.\"\n\"Kemian kuninkaan häpeämätön ryöstö.\" \"Amerikkalaiset miljaardimiehet\nEuropassa.\" \"Saksan kansallisen teollisuuden kukistus.\" \"Ranskan\npelastus on armeijassa.\" \"Pelastus on armeijassa\"... \"Ja vielä kerran\narmeijassa\"... \"Rolling vaiko -- Moskova?\"...\n\nTämä kaikki oli viisaasti ja salakavalasti sotkettu yhteen. Lopulta se\nmyöskin teki vaikutuksensa: Parisilaiset kadottivat yksinkertaisesti\nkokonaan ymmärryksensä. Pörssissä huojui tavarain kurssi. Se\nvajosi pohjiaan myöten. Pörssin harmaiden patsaiden välissä, jossa\nhermostuneet kädet kirjoittelivat mustille tauluille liidulla\nnumeroita, jotka jatkuvasti näyttivät osakkeiden arvon laskua,...\npyyhkivät pois ja jälleen kirjottivat, pyyhkivät ja kirjottivat,...\nsiellä erehdyttiin ja ulvottiin. Viimeisellä henkäykselläänkin ulvoivat\nsiellä hulluiksi tulleet ihmiset, joilla silmät näyttivät pullistuvan\nulos kuopistaan ja huulilla kuohui ruskea vaahto... Se oli elämää\nParisin kapitaalimarkkinoilla.\n\nLopullinen romahdus tuli vielä kuitenkin puolivälissä torjutuksi.\nSuurteollisuusmiehet ja pankit pitivät itsepintaisesti kiinni\nosakenipuistaan hampaitaan purren. Ei ollut mikään helppo asia saada\nheitä sortumaan. Se ei ollut helppoa edes Rollingin -- sarville.\nVoimakkain ja kaikkein vakavin leikkaus-isku tuli vihdoin -- Garinin\ntoimesta.\n\nNiinkuin Schelga jo aivan oikein arvasi, rakensi Garin Saksassa\ntäydellistä konetta mallinsa mukaan. Hän kulki kaupungista toiseen\nja tilasi koneeseensa tarvittavia osia aina eri tehtaista. Hän\npiti yhteyttään Parisin kanssa yllä \"Kölnischen Zeitung\"-nimisen\nsanomalehden välityksellä yksityisillä ilmotuksilla. Rolling puolestaan\nhuomautti leppymättömyydestään kahdella -- kolmella ilmotusrivillä:\n\n\"Kaikki huomio kohdistettava aniliniin.\"\n\nGarin vastasi siihen:\n\n\"Tulen olemaan aikaisemmin valmis, kun luulinkaan\"... \"Paikka on jo\nlöydetty\"... \"Alotan\"... \"Odottamaton viivytys\"...\n\nRolling kiirehti:\n\n\"Olen huolissani\"... \"Määrätkää tarkalleen päivä\"...\n\nGarin vastasi siihen:\n\n\"Laskekaa 35 päivää sopimuksen valmistumisesta\"...\n\nNäiden Garinin tiedonantojen aikana sattui se Semjonovin yöllinen\npuhelin-ilmoitus Rollingille. Hän raivosi vimmoissaan, että häntä --\nvedetään nenästä. Garinin salainen radio-yhteys \"Arizonan\" kanssa\noli hänestä kaikkein vaarallisinta. Mutta siitä huolimatta ei hän\npaljastanut sanallakaan ajatuksiaan puhellessaan seuraavina päivinä\nmadame Lamollen kanssa.\n\nMutta nyt, näinä unettomina yötunteina, alkoi hän uudelleen\najattelemaan verivihollisensa kanssa olevaa \"pelisuhdettaan\". Hän\nlöysi vastustajan puolella heikkouksia. Hän tuli siihen tulokseen,\nkun havaitsi, että Garin ei ollut kyllin hyvästi suojattu. Ja pahin\nvirhe oli Garinilla hänen suostumuksensa Zoen merimatkaan. Rollingille\nnäytti \"pelisarjan\" päättyminen olevan jo ennakolta ratkaistu. Ja pelin\n\"Matti\" keskustellaan huvipursi \"Arizonalle\".\n\n\n\n\nIX.\n\n\nMutta \"Arizonalla\" ei kaikki luistanutkaan niinkuin Rolling oli\netukäteen laskenut. Hän muisteli Zoeta älykkäänä, rauhallisena,\nharkitsevana ja kylmänä, mutta uskollisena naisena. Hän tiesi mitenkä\nZoe inhosi kaikkia tosi-naisellisia heikkouksia. Hän ei jaksanut sitä\nkäsittää, että Zoen tunteet Gariniin, tuohon kerjäläisrosvoon, olisivat\njatkuvasti kestäviä. Kauniin ja hauskan matkan Välimerellä pitäisi\nriittää saamaan nainen palautumaan järkiinsä.\n\nZoe oli todellakin ikäänkuin jonkinlaisessa kuumeessa silloin kun hän\nHavressa astui huvijahtiin. Häntä rauhotti kuitenkin parin päivän\nvaltamerellä yksinäisyydessä ja päivänpaisteessa olo, -- tuuli puhalsi\nhänen lävitseen. Hän heräsi, eli ja nukkui keskellä meren sinistä\nvaloloistetta, rauhallisten aaltojen ikuisen kohinan seuraamana. Hän\noli niin järkytetty, että vapisi kauttaaltaan, kun vaan muisti Lenoiren\nruumiin lasimaiset silmät ja sen likaisen huoneen, jossa sen näki, sekä\nsavuavan juovan \"Ankannenän\" rinnan poikki, aukeaman Fontainebleaun\nmetsässä ja omat jäiset kätensä, -- ja Rollingin äkkilaukaukset, jotka\nhän ampui ikäänkuin olisi tahtonut tappaa raivoavan koiran...\n\nNe tapahtumat olivat ohitse,... olivat ikuisesti ja yhdessä silloisen\nZoen kanssa. Sen entisen Zoen kädet eivät olisi voineet näin helposti\nlämmetä... Hän tunsi itsessään heränneen uuden naisen, kunniallisen\nja kokonaan tuntemattoman. Hän joutui heti kiihdyksiin, kun vaan\najattelikaan uutta nimeään: \"madame Lamolle\".\n\nZoen ymmärrys ei selvinnyt sellaiseksi kuin Rolling sitä toivoi. Hänen\npäätään huimasi jonkinlaisen mielikuvituksellisen onnen ennakkotunne.\nHän uneksi meren keskellä olevasta saaresta, jossa on ihmeen kaunis\nkaupunki, korkeita palatseja, joiden portaat ylettyvät laineisiin asti,\njossa on kauniita ihmisiä,... ja kaiken sen omistaisi hän,... koko\nmaailman valtijatar...\n\nNäin hän uneksi ja haaveili laivansa sinisen telttakatoksen alla\nnojatuolissaan. Se oli jatkoa siihen keskusteluun, joka hänellä\noli Garinin kanssa Ville-d'Ovreyssä,... tuntia ennen murhia. Garin\noli ainoa, joka häntä olisi voinut niinä hetkinä ymmärtää. Mutta\nGariniin oli haihtumattomasti liittynyt muisto Lenoiren silmistä\nja Gaston-\"Ankannenän\" hirveästä suusta. Ja Garinilla oli myöskin\njääkylmät kädet... Sen vuoksi seisahtui Zoen sydän lyömästä, kun hän\nniin äkkiarvaamatta radion kuuloputkesta kuuli Garinin äänen sorinan.\nSiitä hetkestä alkaen hän huusi Garinia joka päivä, rukoili ja uhkaili.\nHän tahtoi tavata Garinin,... mutta samalla hän kuitenkin pelkäsi\nhäntä. Garin oli Zoelle likainen tahra siellä avaruuden sinertävän\nmeren ja taivaan laen puhtauden keskellä. Hän tunsi sisäistä pakkoa\nkertoa Garinille mielettömistä toiveistaan. Hän halusi Garinilta kysyä:\nmissä se hänen \"olivivyönsä\" viipyy? Kylmät väreet kulkivat Zoen\nselkää myöten, kun hän vain muisteli Garinin tummavarjoisia silmiä,\nhänen hymyilyään ja vihapiirteistä suutaan. Hän kuljeksi levottomana\njahdillaan päästä toiseen ja turvautui aina lopulta kapteeni Janseniin,\nsäilyttääkseen hänen avullaan viimeiset jätteet ymmärryksestään ja\nruokahalustaan.\n\nEräänä päivänä vastasi Garin hänen kysymyksiinsä:\n\n--. .. odota. Kaikki tulee niin tapahtumaan kuten sinä tahdot.\nSinä tarvitset ainoastaan toivoa. Sinä voit toivoa itsellesi\nmahdottomimpiakin asioita,... se on hyvä... Minä tarvitsen sinua\nkaikkine hupsuine toiveinesi. Ilman sinua olisi minun työni vain --\nkuolema...\n\nTämä oli hänen viimeinen radiopuhelunsa, jonka myöskin Rolling\ntodennäköisesti sai tietoonsa. Tänään odotti Zoe häneltä vastausta\nkysymykseensä: Minkä päivän Garin on määrännyt, jolloin häntä saisi\nodottaa laivalle tulevaksi.\n\nZoe meni kannelle ja nojasi aitaukseen. Jahdin kulku oli niin\ntasaista, että näytti tuskin ollenkaan liikkuvan. Tuuli oli kokonaan\ntyyntynyt. Meri heijasti valkoista valohohdetta. Idässä oli rannikko\nvielä näköpiirin ulkopuolella, mutta sen läheisyyttä todisti siellä\nleijaileva kevyt usva. Korkealle kohoava tuhkan sekainen savupatsas\nosotti missä on Vesuvius.\n\nKapteeni Jansen seisoi komentosillalla ja katseltuaan kaukoputkella\nympäristöä, antoi kätensä hiljalleen vaipua alas. Zoe tunsi mitenkä\nkapteeni nyt häntä katseli ihastuksella. Ja kuinka hän olisi voinut\nolla katsomatta häntä, kun kerran meren ja taivaan ihmeet näytti\nolevan vain sitä varten olemassa, että madame Lamolle saisi tässä\nmaitomaisessa avaruudessa nojata laivan aitaukseen ja niitä ihailla.\n\nMahdottomalta ja naurettavalta näytti nyt Zoelle se aika jolloin hän\nsaatuaan tusinan silkkisukkia, eli puvun suuresta muotiliikkeestä,\ntaikka oikein kokonaisen tuhannen-frangin setelin joltakin\nlyhytsormiselta ja kalpeaposkiselta nuorelta mieheltä, salli itsensä\nheihin kiintyä...\n\nHyi!... Parisi, kapakat, heikkoja tyttöjä, inhoittavia miehiä\npunottavine naamoineen ja katulöyhkää,... kuinka surkeaa...\nLikaryvetykset haisevissa kellarikuopissa... Rahaa, rahaa, rahaa!...\nHyi,... kun tarkemmin ajattelee, mitä kaikkea ne viheliäiset ihmiset\ntavottelevat...\n\nGarin sanoi hänelle silloin eräänä yönä: \"Te tarvitsette vain toivoa\n-- ja teistä tulee jumalan taikka perkeleen valtionhoitaja, -- mitenkä\nvain itseänne huvittaa. Te saatte halun tuhota ihmisiä,... sellaistakin\nvaaditaan muun muassa... Te tulette saamaan vallan koko ihmiskunnan\nyli! Sellainen nainen kuin te, tulette kyllä keksimään mihinkä käytätte\nolivivyöhykkeen aarteita\"...\n\nZoe ajatteli:\n\nVanhalla ajalla tehtiin keisareista jumalia. Todennäköisesti siitä oli\nasianomaisille itselleen huvia. Mutta ei se olisi meidän aikanakaan\nmikään huono ajanviete. Pitäähän ihraisen toki jollakin tavalla olla\nhyödyksi. Jumaluuden ruumiillistuminen,... olla elävä jumalatar,\nkeskellä ennen kuulumatonta loistoa ja ylellisyyttä. Minkä tähden\nei? Sanomalehdistö voisi minun jumalaksi tulemiseni nopeasti ja\naivan helposti levittää kansojen tiedoksi. Ympäri koko tätä maailmaa\nhallitsee satumaisen kaunis nainen. Epäilemättä pitäisi sen seurauksena\nnäyttäytyä kansalle sellaisella komeudella, että katselijoilta silmät\npullistuisivat ulos kuopistaan. Pitäisi rakentaa komea kaupunki ja\nvalikoida siihen asukkaiksi kauniimmat nuorukaiset, joita sitte\nluultavasti sanottaisiin jumalattaren rakastajiksi... Eikä taitaisikaan\nolla hullumpaa kutkutusta näyttäytyä niiden nälkiintyneiden poikain\njoukossa...\n\nZoe kohotti olkapäitään ja vilkaisi jälleen kapteeniin:\n\n-- Tulkaahan tänne!\n\nJansen oikein vavahti kutsun kuultuaan. Sitten hän läheni Zoeta\nastuskellen leveitä ja pehmeitä askeleitaan kuumaa kantta myöten.\n\n-- Kapteeni Jansen, oletteko te milloinkaan ajatellut, että minä olisin\nhullu?\n\n-- Sellaista minä en ajattele madame Lamolle,... enkä tule\najattelemaan, riippumatta siitä, mitä te käskenettekään minun tekemään.\n\n-- Paljon kiitoksia. Minä nimitän teidät jumalallisen Zoen-tähdistön\nkomendantiksi.\n\nJansen siristeli vaaleilla silmäripsillään. Sitten hän teki kunniaa.\nLaski kätensä vaipumaan alas ja siristeli vielä kerran. Zoe nauroi ja\nmyöskin Jansenin huulilla väreili hymy.\n\n-- Jansen, on olemassa mahdollisuuksia kaikkein mielettömimpäinkin\ntoiveiden täyttymiselle,... kaiken, mitä nainen tämänlaisena kuumana\npäivällistuntina voi ajatella... Mutta ehtona on taistelu.\n\n-- Niinkuin käskette, -- vastasi Jansen lyhyesti.\n\n-- Kuinka monta solmua on tämän laivan suurin nopeus?\n\n-- Neljäänkymmeneen asti.\n\n-- Voiko mitkään laivat tämän saavuttaa avonaisella merellä?\n\n-- Hyvin harvat... Vain hydroplanit, sellaiset vettä myöten liitävät\nlentokoneet...\n\n-- Hydroplani ei ole vaarallinen... Voi nimittäin olla mahdollista,\nettä meidän on kestettävä sitkeä takaa-ajo.\n\n-- Määräättekö ottamaan täyden lastin juoksevaa lämmitysainetta, öljyä.\n\n-- Kyllä. Ja sitte säilykkeitä, suolatonta vettä ja shamppanjaa...\nKapteeni Jansen, me antaudumme erittäin vaaralliseen yritykseen.\n\n-- Niinkuin käskette.\n\n-- Mutta kuulkaa: Minä olen voitosta varma.\n\nZoe ennätti tuskin lopettamaan lausettaan, kun lasikello löi puoli\nyhtä. Nopeasti käänsi hän radiokoneen päältä suojuskotelon syrjään ja\nistuutui paikalleen. Ei kuulunut mitään. Hän käänsi vastaanottajan\nkiertonastaa. Jostakin kuului pari tahtia foxtrotista. Hypistellen\nkärsimättömästi kulmakarvojaan, vilkasi hän kronometri-kelloon... Garin\nvaikeni... Hän alkoi jälleen liikuttelemaan kiertonastaa. Vain vaivalla\nsai hän vapisevat sormensa hallituksi... Vihdoin kuului pitkäveteinen\nja tuntematon ääni, joka puhui Venäjän kielellä hiljaa hänen korvaansa:\n\n... \"elämä on arvokasta... Saapukaa perjantaina Neapeliin. Asettukaa\nhotelli Splendidiin ja odottakaa siellä lauantaina puoleen päivään asti\nuusia tietoja...\"\n\nSe oli tiedotuksen loppu ja oli lähetetty aaltopituudella 421.\nLähettäjänä oli siis sama asema, jota Garin oli koko ajan käyttänyt.\nKansainvälisen radiosopimuksen mukaan ei millään muulla asemalla ollut\noikeutta käyttää sitä aaltopituutta.\n\n\n\n\nX.\n\n\nSairaalan rautaiset ikkunaluukut suljettiin illalla kello kymmeneltä\nja sammutettiin valot. Mutta siinä huoneessa, jossa Schelga nukkui,\nunohtui jo kolmantena iltana perättäin ikkunaluukut sulkematta. Schelga\nhuomautti siitä Karmeliitti-sisarelle joka kerta. Hän sulki itse\nikkunan ja tutki erikoisella huolella, että kiinnityshaat olivat kyllin\npätevästi paikoillaan.\n\nSchelgan tila oli viimeisten kolmen viikon kuluessa niin paljon\nparantunut, että hän voi jättää vuoteensa ja istua ikkunan edessä.\nSiinä hän oli plataanipuun tuuheita lehväksiä lähellä ja sai katsella\nmustien rastaiden touhua ja puutarhurin vesisuihkusta kohoavaa\nsateenkaarta.\n\nIkkunasta näki yli koko sairaalan pihan, jota ympäröi umpinainen\nkivimuuri. Kahdeksannellatoista vuosisadalla oli sillä paikalla vielä\nluostari, jonka vallankumous aikomaan hävitti. Munkit eivät pitäneet\nuteliaista katselemisista. Sen vuoksi olikin ympärysmuuri korkea ja\npitkin pituutta oli sen harjalle sementillä muurattu lasipullojen\nkappaleita.\n\nMuurin yli voisi päästä ainoastaan siten, että ulkopuolelta\nasetettaisiin tikapuut myöskin sisäpuolelle. Sairaalaa rajoittava\nkatu oli porvariston asumaa ja varsin hiljainen. Ympäristöllä\nasetuttiin nähtävästi iltaisin jo kymmenen ajoissa makuulle. Siitä\nhuolimatta oli katu aina kirkkaasti valaistu ja taukoamatta kuului\npoliisin edestakaisin astunta, jotenka kysymys tikapuiden käytöstä jää\nmahdottomaksi.\n\nJos muurin harjalle ei olisi lasin kappaleita kiinnitetty, voisi\nketterä mies ilman tikapuitakin päästä sen yli pihaan. Schelga\ntarkasteli joka aamu ikkunastaan verhojen taakse kätkeytyneenä tätä\nmuuria joka kohdalta. Ainoastaan siltä puolelta voi uhata vaara. Jos\nRolling lähettäisi jonkun miehen, olisi hän vain siltä suunnalta\nodotettavissa. Sairaalan sisäpuolelta tullen se olisi kovin huomiota\nherättävää ja selvää. Että murhaaja tavalla taikka toisella tulee,\nsiitä oli Schelga aivan varma.\n\nHän odotteli nyt poispääsyään varten vielä lääkärin tarkastusta. Oli\nyleisesti tunnettua, että lääkärillä oli tapana käydä laitoksella\nviisi kertaa viikossa. Tällä kerralla selvisi, että lääkäri olikin\nitse sairastunut. Ja Schelgalle selitettiin, että ilman lääkärin\ntarkastusta ei häntä voida mitenkään laskea pois sairaalasta. Siihen\nselitykseen hän sitten tyytyikin ilman vastusteluita. Hän tiedotti\nvain Neuvosto-Venäjän lähetystölle, että sieltä pitäisi tuoda ruokaa.\nSairaalan muut eväät hän kaatoi vesijohdon likaviemäriin, mutta leivän\nhän syötti rastaille.\n\nMistään vaarasta ei vieläkään näyttänyt etukäteen olevan minkäänlaisia\noireita. Mutta Schelga käsitti, että Rollingin täytyi yrittää vapautua\nhänestä, ainoasta todistajasta. Nämä ajatukset jännittivät hänen\nmieltään ja hermojaan siinä määrin, että lopulta hän ei enää voinut\nnukkua juuri nimeksikään. Sairaanhoitaja, Karmeliitti-sisar toi hänelle\npäivittäin sanomalehdet. Hän tutki ne huolellisesti ja leikkeli\nsaksilla niistä talteensa kaikki sellaiset kohdat, joita piti jollakin\ntavalla asiataan koskevina. Chlinovin hän kielsi sairaalassa käymästä.\nWolf, Chlinovin toveri ja hänen toinen apulaisensa, oli Saksassa\nRheinin seuduilla hankkimassa tietoja siitä mitä Rolling puuhailee\nsikäläistä aniliiniteollisuutta vastaan.\n\nKun Schelga aamulla silmäili ympäri puistoa totuttuun tapaansa,\nvetäytyi hän äkkiä piiloon, ikkunaverhojen taakse. Hän tuli oikeastaan\nhyvälle tuulelle. Vihdoinkin! Pihan pohjoisella sivulla oli erään\nlehmuksen taakse asetettu muuria vasten tikapuut. Ne olivat siellä\ntuuhean puun takana tavallaan puutarhurilta piilossa. Tikkaiden\nyläpää oli noin kolmisenkymmentä senttimetriä muurin harjalla olevien\nlasisirpaleiden yläpuolella. Schelga äännähti itsekseen:\n\n-- Näppärästi ne koirat ovat sen järjestäneet!\n\nNyt hänen tarvitsi enää vain odottaa. Hän oli jo aikaisemmin\nsuunnitellut valmiiksi mahdollisen puolustuksensa. Nyt hän rupesi\ntutkimaan \"aseitaan\". Vaikka oikea käsivarsi jo olikin siteistä vapaa,\noli se vielä varsin heikko. Vasen oli vielä kovassa kipsikapalossaan ja\nsairaanhoitajattaren sitomana kiinni lujasti rinnalla. Tämä käsivarsi\npainoi kipsikapaloineen vähintäinkin viisitoista naulaa. Ja sepä se\nolikin Schelgan ainoa puolustusase tällä kerralla.\n\nSairaanhoitaja-sisaret olivat jälleen unohtaneet perättäin kolmena\nyönä sulkea Schelgan huoneen ikkunan. Neljäntenä iltana asettui\nhän jo kello yhdeksän aikana makuulle. Siinä loikoessaan hän kuuli\nmitenkä yläkerroksissa pantiin ikkunaluukut toinen toisensa jälkeen\nkiinni, mutta hänen ikkunansa jättivät taaskin auki. Kun sitten valot\nsammutettiin, hyppäsi hän vuoteeltaan ja alkoi oikealla kädellään repiä\nvasemmasta pois siteitä. Hampaitakin piti siinä työssä käyttää apuna.\n\nHän istuutui lepäämään ja kuunteli hengittämättä... Vihdoinkin oli\nvasen käsi vapaa... Hän voi sen koukistaa vain puoliväliin. Ähkien\nvihlovasta tuskasta koetteli hän tehdä muutamia liikkeitä. Olkapäässä\nei tuntunut olevan mitään vikaa... Hän vilkasi puistoon. Sitä valaisi\nmuurin yli katulyhty ja tikapuut olivat entisellä paikallaan lehmuksen\nalla. Siinä odotellessaan kääri hän vielä vuodepeitteen nyytiksi ja\nasetti sen lakanan alle. Hän oletti, että pimeän hämärässä huoneessa\nvoisi sitä myhkyrää luulla ihmiseksi.\n\nIkkunan edustalla oli aivan rauhallista. Ainoastaan pisaroita\nkuului putoilevan maahan. Parisin yllä näkyi sini-punertava\nvalohohde, niinkuin pohjanpalo. Suurien puistokatujen hälinä ei\nvoinut kuulua tänne asti. Plataanipuun mustat lehdet riippuivat\naivan liikkumattomina. Oli niin hiljaista, että jostakin etäämpää\nvinttikamarin ikkunasta kuului, ikäänkuin läpinäkyvänä naisen ääni:\n\n\"Mikko, kello on jo yksitoista.\"\n\nAuton hurina kuului jostakin. Schelga kokosi huomiotaan siinä määrin,\nettä hän luuli kuulevansa plataanipuun oksilla yöpyvien rastaiden\nsydämien sykinnän. Todennäköisesti kului hyvin pitkä aika. Vihdoin\nalkoi puutarhasta kuulumaan sellainen rapina ja kahina, ikäänkuin\nhioisi puulla kalkitukseen.\n\nSchelga vetäytyi ikkunaverhojen takaa huoneen seinustalle. Hänen\nkipsissä oleva käsivartensa vaipui alas... \"Kuka? Kuka hän mahtaneekaan\nolla\", -- ajatteli hän... \"Eihän vain lopultakin Rolling itse?\"\n\nLehdet kahisivat -- ja rastaat tulivat levottomiksi. Schelga tuijotti\nikkunasta himmeästi valaistulle alakerroksen parvekkeelle, josta\nehdottomasti täytyi nyt jonkun ilmestyä.\n\n\"Ampumaan ne eivät rupea\", -- ajatteli Schelga... \"Mutta ne voivat\nkäyttää muita sikamaisuuksia, tukahduskaasua, taikka jotakin muuta\nsellaista...\" Hetkistä myöhemmin hän näkikin alas ilmestyvän miehen\npään, jota peitti syvälle painettu hattu. Schelga kohotti jo\nkipsikapaloisen käsivartensa ylös, voidakseen antaa kyllin voimakkaan\niskun. Varjo kohosi jo olkapäitään myöten hänen ikkunansa kohdalle ja\nojensi levällään olevat sormensa ylös...\n\n-- Schelga, toveri Schelga, -- kuiskasi varjo venäjän kielellä... Minä\nse olen, älkää pelätkö.\n\nSchelga oli kaikkeen muuhun valmistautunut, mutta ei tähän. Ei\nsanoihin, eikä myöskään ääneen. Hän kiljasi tahtomattaan ja ilmaisi\nsillä läsnäolonsa... Ihminen hyppäsi yhdellä heilahduksella sisälle\nyli ikkunalaudan ja ojensi sitten molemmat kätensä ikäänkuin\npuolustautuakseen... Hän oli -- Garin.\n\n-- Minä ajattelinkin jo tätä, että te odotatte. Teidät aikovat murhata\ntänä yönä, -- sanoi hän kiireesti... Mutta sehän olisi minun vahinkoni.\nYmmärrättekö sitä? Minä uhmaan tällä hetkellä,... piru ties, mitä\nkaikkea minulla onkaan pelissä. Mutta minun täytyy pelastaa teidät.\nMennään heti. Minulla on auto odottamassa...\n\nSchelga vetäytyi pois ikkunapielestä. Kun Garin huomasi hänen kääreisen\nkätensä olevan lyöntiin kohotettuna, välähteli hänellä hampaat\nhyvätuulisen hymyn takaa:\n\n-- Kuulkaahan nyt Schelga,... jumalan nimessä, minä en ole teidän\nkäteenne syyllinen. Muistatteko meidän sopimustamme Leningradissa?\nMinun pelini on kunniallista. Tuosta epämukavuudesta saatte kiittää\nsitä Rolling-sikaa. Minuun te voitte luottaa. Mennään nyt, joka\nsekuntti on kallis...\n\n-- Älkää nyt olko mikään narri, Schelga! Ja tekö olette olevinanne\nankarain periaatteiden mies? Minä esitän teille: työskennellään yhdessä\nRollingia vastaan... Kas niin,... lähdetään ajamaan...\n\nSchelga ravisti päätään itsepintaisena:\n\n-- Minä en tahdo! Minä en lähde!\n\n-- Se on aivan samantekevä,... mutta ne murhaavat teidät.\n\n-- Sen minä haluan ensin nähdä.\n\n-- Rolling on lahjonut kaikki hoitajattaret, vartijat ja hallinnon...\nTeidät kuristetaan. Minä tiedän sen... Te ette elä tätä yötä\npitemmälle... Te olette tietysti selittäneet tilanteen meidän\nlähetystölle? Hyvä niinkin... Lähettiläs tulee vaatimaan selitystä\nteidän murhasta... Äärimmäisessä tapauksessa tulee sitte Ranskan\nhallitus pyytämään anteeksi... Mutta sillä ei teidän asianne ole\nautettu. Rollingin täytyy raivata teidät, ainoan todistajan, pois\ntieltään... Hän ei tule mitenkään, eikä milloinkaan sitä sallimaan,\nettä te astutte Neuvosto-Venäjän lähetystön kynnyksen yli...\n\n-- Minä jo sanoin, että minä -- en lähde! Minä en tahdo!\n\nGarin hengitti syvään, sekä vilkasi sitten taakseen ikkunasta ulos.\n\n-- Hyvä, sitte minä otan teidät mukaani tahtomattanne.\n\nHän astui askeleen taaksepäin ja pisti kätensä nuttunsa taskuun.\n\n-- Mitä te sillä tarkotatte, kun sanotte: ilman minun tahtoani?\n\n-- Se merkitsee -- tätä!...\n\nGarin tempasi samassa silmänräpäyksessä taskustaan lyhyen kaasulla\ntäytetyn putken ja käänsi sen vasten Schelgan suuta, jolle ei jäänyt\nminkäänlaista aikaa edes huutaakseen. Hän tunsi vain mitenkä jokin\nöljymäinen neste virtasi hänen kasvoilleen... Hänen silmissään hämärsi\nvielä vain jonkinlainen kumipallo, jota Garin puristi kädessään...\nViimein häneltä tukehtui hengitys kuumaan, sekavaan ja imelään\nhervottomuuteen...\n\nVihdoin sai Schelga sanotuksi:\n\n-- Hyvä, te viette minut täältä pois, mutta entä sitten?\n\n-- Minä piilotan teidät... lyhyeksi ajaksi... Älkää peljätkö mitään.\nSiksi aikaa vain kun minä en ole Rollingilta saanut toista puolta...\nLuetteko sanomalehtiä?... Rollingilla on onnea kun pirulla. Hän kahmii\nniinkuin lapiolla lykkien miljaardeja dollareja kokoon... Mutta\nhän ei voi toimia rehellisesti. Kuinka paljon tahdotte, Schelga?\nNimittäkää joku haluamanne summa! Kymmenen, kaksikymmentä, eli vaikkapa\nviisikymmentä miljoonaa! Minä sitoudun kirjallisesti sen summan\nluovuttamaan teille.\n\nGarin puhui hiljaisella äänellä, mutta nopeasti, niinkuin kuumeessa.\nHänen laihtuneella muodollaan näkyi värähtelyä.\n\n\n\n\nXI.\n\n\n-- Kuuluuko uutisia?\n\n-- Kuuluupa niinkin. Hyvää päivää, Wolf!\n\n-- Minä tulen suoraan asemalta ja olen nälissäni, niinkuin vuonna 1917.\n\n-- Näytätte olevan hyvällä tuulella, Wolf. Oletteko ehkä saanut jotakin\ntärkeää selville?\n\n-- Kyllä. Minä olen saanut paljo selville... Voidaanko täällä puhella\nkeskenämme? Hyvä. Mutta nyt nopeasti ja -- saksaksi. Päivällinen\nsyödään Montmartrella.\n\nWolf istuutui Chlinovin viereen ratsastavan Henrik IV muistopatsaan\nkivijalustalle. Heidän takanaan oli Conciergerien tutkintovankilan\nmusta torni. Heidän edessään oli Citée-saaren huippukärki, joka\npäättyi veden yli kumartuneeseen pajupensaaseen. Temppeliherrain\nritarit ja hallinto saivat täällä aikoinaan vaeltaa polttoroviolle.\nSeinen monet sillat kuvastelivat itseään vedessä ja etäällä\nniiden yli näkyi laskeva aurinko oranssinkeltaisten tomusäteiden\nkeskeltä. Rantaan kiinnitettyjen, rautaisien ja hiekalla täytettyjen\nkuorma-aluksien reunoilla oli ranskalaisia onkimassa. He olivat\nkaikki Rollingin hyökkäyksien ja Marokon sodan vuoksi taloudellisesti\nhäviölle joutuneita ihmisiä. Seinen vasemmalla rannalla, pitkin sen\ngraniitti-kivistä suojusaitaa oli etäälle aina ulkoministerin palatsiin\nasti vanhojen kirjojen kauppiaita haukottelemassa tavaravarastojensa\nvieressä. Heidän kirjojaan ei enää kukaan tässä kaupungissa tarvinnut.\nSiellä kulutti \"vanha-Parisi\" päivänsä menemään. Siellä pitkin\nrantaa, kirjojen, lintuhäkkien ja alakuloisten onkijain vierellä näki\nelähtäneitä ihmisiä riutunein katsein. Useimmilla heillä huuliparta\npeitti suuta, päässään oli heillä kuluneita olkihattuja ja heidän\nyllään hihattomia viittoja, jotka tuulessa lepattivat... Kerran oli\ntämä Parisi -- heidän kaupunkinsa. Piru sentään, tuolla Conciergerien\nvankilassa ammui aikoinaan Danton niinkuin härkä, jota kuletetaan\nteurastettavaksi. Ranskan kansa lensi niinkuin onnestaan mielettömänä\narmeijaan. Tuolla oikealla, Louvren grafittikivisten kattojen takaa,\njossa Tuilerien puisto vilkkaa niinkuin jokin leikkikalu, siellä on\nmyöskin aikoinaan eletty kuumia päiviä. Siellähän kenraali Galifetin\njoukkojen ampumat kartessiluodit vinkuivat pitkin Rue Rivolia. Voi\nsentään, kuinka paljo Ranska on aikoinaan omistanut kultaa! Jokainen\nkivi täällä, jos niitä vain ymmärrettäisiin, -- kertovat entisestä\nsuuresta menneisyydestä. Entäs nyt,... ymmärtäneekö sitä itse\npirukaan, mitä tässä on tapahtunut. Nyt on tämän kaupungin herrana se\nmerentakainen hirviö,... Rolling. Kunnon porvaristolle ei jää muuta\nkeinoa jälelle, kun pää riipuksissa istua täällä joella onkimassa...\nVoi sentään!...\n\nWolf täytti piippunsa väkevällä tupakalla ja sytytti sen, sekä alkoi\nkertomaan:\n\n-- Asia on nyt niin: Saksalainen aniliiniteollisuus on enää ainoa,\njoka ei halua amerikkalaisista tietää mitään ja viittaa niille vain\nkintaalla. Valtio on antanut sille teollisuushaaralla kahdenkymmenen\nmiljoonan markan suuruisen avustuslainan. Ja nyt on Rollingin kaikki\nponnistukset kohdistettu saksalaisen kemiateollisuuden kukistamiseksi.\n\n-- Hän pelaa viimeisen kortin varassa.\n\n-- Hän myy tämän kuun kahdeskymmeneskahdeksas päivä tavattoman suuren\nmäärän aniliiniyhtiön osakkeita.\n\n-- Sehän onkin jo tärkeä uutinen, Wolf.\n\n-- Kyllä... Me olemme päässeet juoneen kiinni. Varmasti on Rollingin\nsormet pelissä, vaikkakaan eivät osakkeet ole vielä tähän päivään\nmennessä alentuneet pennilläkään. Ja tänään on jo kahdeskymmenes päivä.\nYmmärrättekö nyt, mitä hän yksinään uskaltaa yrittää?\n\n-- Tässä tapauksessa pitää heillä olla jo kaikki valmiina.\n\n-- Minä uskon myös, että Garinilla on jo koneensa valmis.\n\n-- Missä ne aniliinitehtaat sijaitsevat?\n\n-- Rheinin varrella, lähellä N:n kaupunkia. Jos nyt Rollingille\nonnistuu kukistamaan nämä saksalaiset tehtaat, on hän silloin kaiken\neuropalaisen teollisuuden valtias. Chlinov, me emme saa laskea\nromahdusta tapahtumaan. Meidän velvollisuutemme on pelastaa saksalainen\naniliiniteollisuus.\n\nChlinov kohotti vain olkapäitään ja vaikeni. Wolf jatkoi:\n\n-- Minä ymmärrän, että minkä pitää tapahtua, se tapahtuu. Me emme\nkumpainenkaan kykene vastustamaan Amerikan hyökkäystä. Mutta piru\ntietää, että tämän asian mukana tulee odottamatta muut vieläkin\nvakavammat seikat esille...\n\n-- Tarkoitatteko -- vallankumousta?\n\nChlinov vilkasi niinkuin jollakin tavalla yllätettynä sivulta\ntoveriinsa. Wolfilla oli silmät pyöreänä ja keltaisen vihaisina.\n\n-- Wolf, -- porvaristo ei voi Europaa pelastaa.\n\n-- Sen minä kyllä tiedän.\n\n-- Vai niin?\n\n-- Minulla oli matkoillani kyllin tilaisuuksia näkemään, mitenkä\nporvaristo,... ranskalaiset, saksalaiset, englantilaiset, italialaiset,\nynnä muut, rikoksellisina ja kylmäverisinä myyvät tätä vanhaa maailmaa.\nNäin ollen tulee kulttuurin loppu -- huutokaupassa.\n\nWolf tuli aivan punaiseksi sisäisestä harmista:\n\n-- Minä käännyin vallanpitäjien puoleen, selitin heille vaaran ja\npyysin apua löytääkseni Garinin... Ja minä sanon teille hirveän\ntodellisuuden. Minulle naurettiin vasten silmiä ja sanottiin:... piru\nsinut vieköön. Perästäpäin saavat kyllä sitä katua. Minä en ole niitä,\njoita myydään nipistelemällä.\n\n-- Mitä te saitte Rheinin varsilla selville?\n\n-- Minä sain tietää, että sikäläisillä aniliinitehtailla on suuria\ntilauksia. Värejä, hajuvesiä ja puolituotteita. Niiden valmistuminen\non parhaillaan kaikkein vaarallisimmalla kohdalla. Siellä on myöskin\nvalmistettavana viisisataa tonnia tetriliä ja tehän tiedätte\nminkälaista räjähdysainetta se on.\n\nChlinov hypähti seisalleen kiihtymyksestä. Keppi, johonka hän nojasi\ntaipui kovasti. Hän kuitenkin rauhoittui ja istuutui jälleen kysyen:\n\n-- Mutta kenelle?\n\n-- Ilettäville lurjuksille, -- jatkoi Wolf, siristellen kellertäviä\nsilmiään kiinni auringon valolta... Eräässä sanomalehdessä\noli tiedotus, jossa selitettiin välttämättömäksi työläisten\nsiirtäminen pois näiden kirottujen tehtaiden läheisyydessä\nolevista asunnoistaan, Näissä aniliinitehtaissa työskentelee\nenemmän kuin sataviisikymmentätuhatta työläistä. Ajatelkaahan:\nsataviisikymmentätuhatta taistelijaa Europan vapauden puolesta.\nSe lehti, joka tämän tiedotuksen julkaisi, tuomittiin maksamaan\nrahasakko,... tietysti Rollingin toimenpiteestä.\n\n-- Wolf, me emme saa hävittää yhtään päivää toimettomana.\n\n-- Minulla on jo tämänpäiväiselle 11:sta junalle matkalippu tilattu.\n\n-- Me matkustamme Rheinille N:nään.\n\n-- Minäkin luulen, että ainoastaan sieltä me voimme löytää Garinin\njälet.\n\n-- Katsokaahan nyt, mitä minä olen saanut aikaan. Chlinov veti\ntaskustaan tukun sanomalehtileikkeleitä ja näytti niitä Wolfille.\n\n-- Minä olin toissapäivänä Schelgan luona. Vein hänelle hedelmiä ja\nviiniä. Vain kolme minuuttia sain olla hänen kanssaan keskustelussa.\nSillä ajalla hän esitti päätelmiensä tuloksena, että Rolling ja Garin\novat ehdottomasti jollakin tavalla edelleen yhteydessä keskenään.\n\n-- Aivan ymmärrettävästi -- ja päivittäin.\n\n-- Postin kauttako? Vaiko sähkösanomilla?\n\n-- Ei missään tapauksessa kummallakaan. Mutta ilman kaikkia kirjallisia\njälkiä.\n\n-- Sitten tietysti -- radiolla.\n\n-- Ei niinkään. Sillä vaikkapa puhelu olisi salamerkillä, tulisi se\nhuudetuksi yli koko Europan... -- Ei.\n\n-- Sitte kolmannen henkilön välitykselläkö? Ei. Minä ymmärrän, että\nteidän Schelganne on tarkka mies, -- sanoi Wolf... Antakaa minulle ne\nsanomalehtileikkeleet.\n\nSitten hän asetti tukun polvelleen ja alotti tarkkaavaisesti lukemaan\nkappaleita toisensa jälkeen punaisella kynällä merkityistä kohdista.\n\n\"Kaikki huomio kohdistettava aniliiniin\"... \"Alotan\"... \"Paikka on jo\nlöydetty\"...\n\n-- Vai -- \"on paikka jo löydetty\", -- kuiskasi Wolf... Tämä lehti\nilmestyy K:ssa. Se kaupunki on vuoren rinteellä ja lähellä N:ää.\n\nSitten hän jatkoi jälleen lukemistaan:\n\n\"Olen huolestunut\"... \"Määrätkää varma päivä\"... \"Lasketaan\nkolmekymmentäviisi päivää sopimuksen valmistumisesta\"...\n\n-- Tässä keskustelussa voivat olla vain Rolling ja Garin... Sopimus\ntuli tehdyksi Fontainebleaun metsässä yöllä viime kuun 23. Siihen kun\nlasketaan lisää kolmekymmentäviisi päivää, saadaan tämän kuun 28 päivä.\nSe on se sama, jolloin aniliini-osakkeet pitäisi laskea liikkeelle...\n\n-- Jatkakaa, jatkakaa, Wolf... Tehän teitte tässä aivan suurenmoisen\nhavainnon... Se on Garin, kyselee K:ssa. Seuraavana päivänä oli samassa\nlehdessä Rollingin vastaus:\n\n\"Laiva saapuvilla. Tulkaa kolmantena päivänä. Tiedot radiolla\"...\n\n-- Ja täällä:... Neljä päivää sitten kyselee Rolling \"jos valo on\nhavaittavissa\"... Siihen vastaa taasen Garin:\n\n\"Ympärillä autiota. Etäisyys 20 kilometriä\"...\n\n-- Siis toisin sanoen: Garinin kone asetetaan vuorelle. Kahdenkymmenen\nkilometrin etäisyydestä voi valosäteellä tavata vain siinä tapauksessa,\nettä se lähetetään hyvin korkealta.\n\nWolf hiveli otsallaan olevia poimuja, sekä virkkoi:\n\n-- Chlinov, meille jää kirotun vähän aikaa. Jos otetaan kahdenkymmenen\nkilometrin säteellä ympyrä, jonka keskuksena on tehdas, saadaan tutkia\nympäristöä noin viidenkymmenen kilometrin laajuudelta... Eikö tällä\nvälillä ole näkynyt muita lähempiä tietoja?\n\n-- Ei. Ja minulla oli sitäpaitsi aikomus soittaa puhelimella\nSchelgalle, sillä uskottavasti hänellä on vielä leikkauksia eiliseltä\nja tältä päivältä.\n\nWolf nousi seisalleen. Voi helposti huomata, mitenkä hänellä kaikki\nlihakset jännittyivät. Chlinov esitti, että mentäisiin Seinen\nvasemmalle rannalle ja otettaisiin siellä jossakin kahvilassa puhelu\nSchelgalle. Wolf kulki niin kiivaasti sillan yli, että nykäsi\nohimennessään erästä vanhanpuoleista miestä. Hänellä oli viallinen\n\"kukonrinta\", yllään \"hanurihousut\" ja likainen nuttu, joka oli\nmahdollisesti kastunut jonkun sodassa kaatuneen muistoa itkiessä.\nVanhus ravisteli päätään ja tomuista hattuaan, ja katseli kauan\ntiehensä rientäneen ulkomaalaisen jälkeen, sekä mutisi:\n\n\"Voi teitä, ulkomaalaiset!... Kun on rahoja taskussaan, niin voi jo\ntuollalailla tyrkkien juosta niinkuin olisi kotona,... ja voi kiirehtiä\naikanaan hempukoitaan tapaamaan... Voi teitä,... villit!\"\n\nWolf joi kahvilassa vain lasillisen sodavettä sinkillä vuoratun\ntarjoilupöydän edessä seisoen. Puhelinkopin lasiovien läpi hän voi\nnähdä siellä olevan Chlinovin selän. Hän näki mitenkä Chlinov äkkiä\ntempasi olkapäänsä luonnottoman korkealle ja ikäänkuin luuhistui\npuhelintorven yli. Sitten ojentausi suoraksi ja tuli kopista ulos.\nHänen kasvonsa olivat rauhalliset, mutta palttinanvalkoisena. Tultuaan\nWolfin luo, virkkoi hän matalalla ja hämmenneellä äänellä:\n\n-- Sairaalasta vastasivat minulle, että Schelga on sieltä hävinnyt\njäljettömiin. Kaikki mahdollinen on tehty hänen löytämisekseen... Minä\nluulen kuitenkin, että hänet on siellä murhattu.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nPirtin isoa uunia oli savustettu jo täydet kaksisataa vuotta.\nUunilaitoksesta otti toisen puolen alaa liesi, jossa nyt paloi\nrätiseviä oksia. Uunin kahdella sivulla oli isoja rautakoukkuja,\njoihin aikoinaan oli ripustettu? makkaroita ja kinkkuja savustumaan.\nUunia suojeli vielä sen kupeisiin hakatut kaksi kivistä \"pyhäinkuvaa\".\nToisella sivulla riippui nyt yhdessä rautakoukussa Garinin keveä hattu\nja toisessa rasvottunut upseerin lakki. Pirttiin antoi valoa vain\nliedellä palava tuli. Pöydän ympärillä istui neljä miestä. Heidän\nedessään oli olkikudoksella verhottu viinipullo ja täysinäiset lasit.\nOli jo myöhäinen yö, oikeastaan jo aamu lähenemässä.\n\nKaksi miehistä oli kaupunkilaiseen tapaan puettu. Toisella heistä oli\npöhöttynyt vartalo ja lyhyet, pystyssä törröttävät hiukset. Toisella\noli pitkähköt ja vihaiselta näyttävät kasvot. Kolmas oli talon,\n\"Meijeripihan\" omistaja, kenraali Subotin. Hänellä oli yllään vain\ntahrainen liinapaita, jonka hihat oli kääritty kyynäspäihin asti. Hänen\npaljaaksi ajeltu päänsä oli alituisessa liikkeessä. Hänellä oli pensaan\ntapainen huuliparta ja hänen lihava naamansa oli viinin värjäämänä\nveripunainen.\n\nNeljäs miehistä oli -- Garin,... matkailijan puvussa. Hän laski\nvälinpitämättömästi sormensa viinilasin reunalle:\n\n-- ... Niin on oikein hyvä. Mutta minä vaadin sen, että minun vangiltani\nei saa hiuskarvaakaan vahingoittaa, siitä huolimatta vaikka hän onkin\nbolsheviikki. Hänelle on annettava ruokaa kolme kertaa päivässä,\nviiniä, hedelmiä ja kasviksia. Viikon kuluessa minä haen hänet pois ja\nvien -- Belgian rajan yli...\n\n-- Se on kolmen neljännestunnin automatka, -- huusi pitkänaamainen mies\nja kumartui nopeasti eteenpäin.\n\n-- Asian pitää jäädä luottamuksen mukaisesti ankarimman salaiseksi...\nMinä ymmärrän, herra kenraali ja herrat upseerit, että minua kohdellaan\njoukossanne niinkuin ainakin aatelismiestä. Sen vuoksi minä myöskin\nodotan, että minä loukkaamattomana ja kuoliaaksi kidutetun tsaarin\naikuisten tapojen mukaisesti voin teiltä vaatia sellaista apua, joka\non puhtaasti ihanteellisista perusteista lähtöisin, sekä myöskin\nsamanlaisena täytetään. Muussa tapauksessa en minä olisi teidän apuanne\nollenkaan pyytänyt.\n\n-- Mehän olemme täällä kaikki korkeamman seurusteluluokan jäseniä, ja\nsenvuoksi, mitä asiassa olisi enää selitettävää? -- röhisi kenraali,\nsekä liikutteli samalla paljasta päänahkaansa ja tyhjensi lasinsa.\n\n-- Minä uudistan puoleltani ehdot: Maksan vangin täydestä hoidosta\nkymmenentuhatta frangia vuorokaudelta. Oletteko tyytyväisiä?\n\nKenraalin silmäinaluksissa oli ennestäänkin veren täyttämät pahkat,\nmutta ne pullistuivat vieläkin isommiksi ja hän antoi katseensa kiertää\ntovereissaan. Se miehistä, jolla oli korkeat poskiluut, veti nenänsä\npoimuille niinkuin hanurin. Ja pitkänaamainen sähisi hampaidensa\nvälistä.\n\n-- Aivan niin, -- sanoi Garin... Suokaa anteeksi, jalot herrat,...\ntässä on etuantina maksu kolmelta ensimmäiseltä päivältä...\n\nHän veti housunsa takataskusta nipun tuhannenfrangin setelejä ja heitti\nne pöydälle, jossa ne sattuivat viinilätäkköön.\n\n-- Olkaa hyvä, herrat... Nämä eivät ole mitään unkarilaisia frangin\nsetelejä, vaan suoraan Ranskan valtion pankista,... virallinen side\nvielä ympärillä.\n\nKenraali painautui lähemmäksi pöytää, otti setelinipun ja tarkasteli\nsitä lähemmin. Sitten hän pyyhkäsi vatsaansa ja alkoi lukemaan setelejä\nmolempien sieramiensa kovasti tohistessa. Toiset hänen toverinsa\ntunkeilivat ympärillä ahnaina ja ilettävät silmät levällään.\n\nGarin sanoi seisomaan nousten:\n\n-- Sallitteko, että minä tuon vankini tänne sisälle?\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSchelgan silmät oli vyöllä sidottu umpeen ja olkapäille oli heitetty\nautoilijain viitta. Hän tunsi liedestä tulevan lämmön ja hänen jalkansa\nalkoivat vapisemaan. Garin veti hänet tuolin luokse. Schelga istuutui\nheti ja laski kipsikääreisen kätensä polvelleen.\n\nHerra kenraali ja molemmat toiset upseerit tähystivät Schelgaa\nsellaisella rakkaudella, joka näytti siltä, että eivät tarvitseisi\nmuuta kun viittauksen ja hänestä ei olisi lyhyen ajan kuluttua muuta\nkuin luun jätteitä jälellä. Garin ei kuitenkaan antanut sellaista\nviittausta. Hän taputti vain Schelgaa olalle ja sanoi hyvätuulisena:\n\n-- Te ette tule olemaan minkään puutteessa. Täällä te olette\nkehittyneiden ihmisten luona, ja sitäpaitsi teistä on hyvästi maksettu.\nTeitä suojellaan täällä niinkuin munaa pääsiäispäivänä. Parin päivän\nkuluttua minä tulen ja vapautan teidät. Toveri Schelga, antakaa minulle\nkunniasananne, että te ette yritä täältä karkaamaan, ette mellastele,\nettekä herätä mitenkään poliisin huomiota.\n\nSchelga ravisteli kielteisesti alas painunutta päätään. Garin kumartui\nhäntä lähemmäksi:\n\n-- Muussa tapauksessa minun on hyvin vaikea mennä takuuseen teidän\nmukavuudestanne täkäläisessä olinpaikassanne... No, annatteko minulle\nlupauksenne?\n\nSchelga puhui puoliääneensä ja hitaasti:\n\n-- Minä annan kommunistina teille sanani... Kenraali veti heti ajellun\npäänahkansa poimuille ja toiset upseerit hymyilivät keskenään.\n\n-- Minä annan kommunistina teille sanani, että minä ensimäisessä\nparhaassa ja sopivassa tilaisuudessa murhaan teidät, Garinin. Minä\nannan sanani siitä, että minä ryöstän teiltä koneenne ja vien sen\nMoskovaan... Minä vakuutan, että kahdeskymmeneskahdeksas päivä...\n\nGarin ei antanut hänen pitemmälle jatkaa puhettaan, vaan sieppasi häntä\nkaulasta kiinni.\n\n-- Etkö sinä vaikene, hullu!... Mieletön!... Hän kääntyi toisiin\nläsnäolijoihin päin ja sanoi käskevällä äänellä:\n\n-- Herrat upseerit, minä varotan teitä: tämä mies on kovin vaarallinen,\nsillä hänellä on mahdottomia harhaluuloja ajatuksissaan...\n\n-- Minä sanon, että on paras pitää häntä viinikellarissa vangittuna, --\nsanoi kenraali viinabassollaan. Viekää hänet pois.\n\nGarin pyyhkäsi vain huulipartaansa. Upseerit tarttuivat Schelgaan\nkiinni, työnsivät hänet ulos eräästä sivuovesta ja laahasivat\nkellariin... Garin alkoi vetämään autohansikkaita käsiinsä:\n\n-- Yöllä kahdeskymmenesyhdeksäs tätä kuuta olen minä jälleen täällä.\nTeidän ylhäisyytenne voi jälleen kolmantenakymmenentenä jatkaa\nkokeilujaan kaniinin siitoksella ja voi myöskin ostaa ensiluokan lipun\nvaltamerilaivalle, ja voi myöskin elää niinkuin espanjalainen parooni,\nvaikkapa oikein New Yorkin viidennellä avenuella...\n\n-- Ja mitä vakuuksia te tarjootte? -- kysyi kenraali.\n\n-- Minä maksan puhtaalla rahalla.\n\n-- Kyllä kaiketi tuolle koiranpennulle pitää olla jonkinlaiset paperit?\n\n-- Olkaa hyvä ja etsikää hänelle asianmukainen matkapassi.\n\nGarin otti taskustaan tavallisella käärelangalla köytetyn paperikäärön\nja avasi sen. Ne olivat samat paperit, jotka hän varasti Schelgalta\nMontainebleaun metsässä. Hänellä ei ollut tähän mennessä vielä aikaa\nniitä tarkastella.\n\n-- Täällä onkin matkapassi, joka on nähtävästi minua varten aiottu.\nErittäin huomaavaisesti tehty. Olkaa hyvä ja käyttäkää tätä, teidän\nylhäisyytenne.\n\nGarin heitti matkapassin pöydälle, mutta vilkasi siihen vielä kerran,\nja sai siihen erikoisen mielenkiinnon. Hän työntäytyi lähemmäksi valoa\njatkamaan tarkastustaan. Kulmakarvat vetäytyivät hänellä yhteen.\n\n-- Perkele sentään, -- hän huudahti ja syöksyi ulos siitä sivuovesta,\njosta Schelga vietiin.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nSchelga lojui kellarin kivilattialle asetetulla patjalla. Savuava\npetroolilamppu valaisi kellaria, jossa ei muuta entisestään ollut\nkuin hämähäkin verkkoja ja tyhjiä tynnörejä. Garin etsi hyvänaikaa\ntähystellen Schelgan katsetta. Seisoessaan siinä Schelgan edessä hän\npuri huultaan:\n\n-- Minä olin liian kiivas, Schelga. Mutta älkää olko minulle siitä\nvihaisena... (Schelga veti suutaan hymyyn)... Minä uskon vieläkin, että\nme molemmat löydämme yhteisen kosketuspisteen toiminnallemme. Kyllä me\nvielä pääsemme sovintoon. Tahdotteko?\n\n-- Koettakaa sitä itse!\n\nGarin puheli mairittelevasti, kokonaan toisella tavalla kun viisi\nminuuttia sitten. Schelgan huomio tuli sillä kun tulikin herätetyksi.\nHän oli kuitenkin viime yönä kokemistaan jännityksistä ja niiden\nseurauksista niin herpaantunut, että koko ruumis tuntui olevan lamassa\nja henkisesti myöskin kummallisesti väsähtänyt... Garin istuutui hänen\nviereensä patjalle ja alkoi tupakoimaan. Hänen kasvonsa näyttivät\nolevan hyvin miettiväiset, mutta muulta olennoltaan hän oli hyvinvoivan\nnäköinen, hyvätuulinen ja sydämellinen...\n\n\"Mikä kumman tarkoitus tuolla lurjuksella nyt mahtaa olla mielessä?\nMikä?\" -- ajatteli Schelga. Ja hänestä tuntui niinkuin jonkinlainen\nharso olisi laskeutunut hänen aivojensa peitteeksi.\n\n-- Meillä kummallakin on yhteinen vihollinen, -- alotti vihdoin\nGarin... Teille hän on amerikkalaisen kapitalismin edustaja, joka aikoo\nsuurisuuntaisesti tehdä koko Europan amerikalaiseksi siirtomaaksi. Ja\nhän on varustettu sellaisella vauhdikkuudella ja toimintatarmolla,\njonkalaisen voivat omata vain amerikalaiset. Minä olen jonkun verran\najatellut tätä seikkaa. Se on kirotun mielenkiintoista. Tässä uusiutuu\njokapäiväinen kokemus hallitsijamaan ja siirtomaan välisistä suhteista.\nSamoista syistä tapahtui aikomaan Rooman häviö. Ja niin tulevat myöskin\namerikalaiset yankeet välttämättömästi tallaamaan europalaisten\nvanhat pyhyydet. Rolling on uusi -- Kolumbus, mutta hänellä on\nvain päinvastainen purjehdussuunta. Kullan vuoksi, tuon vanhan\nviettelystavaran vuoksi, tuli hän valtameren yli tänne Europaan...\nNyt me olemme \"mexikolaisia sekasikiöitä\"... Nyt he ikävöivät\nsitä salaperäistä kaupunkia -- Eldoradoa... Se on luonnonlaki! Me\neuropalaiset, meidän pitää taistella,... ja tullaan taistelemaan... ja\nvihdoin ymmärrettävästi -- tuhoutumaan...\n\n-- Mitä te nyt puhutte?... Hullutuksia!\n\n-- Mitenkä niin hullutuksia?... Perusteellisesti käsitellen on se\nsittenkin oikein! Ainoastaan esitysmuoto oli liian -- runollinen...\nNo niin: Amerikalaiset eivät tarvitse Europaa vastaan taistellessaan\nja päämäärään, eli voittoon päästäkseen, muuta kuin saada toimittaa\ntänne viljaa, lihaa, sokeria sekä muita elintarpeita. Ja niillä\nkeinoilla he pakottavat Europan Amerikasta riippuvaiseksi. Jos tämä\nsuunnitelma toteutuu edes osittain tämän keskustelun mukaisesti,\nniin kohta puhutaan asiasta kuitenkin lähemmin. Kehityksen kulkuhan\non aivan selvä: Missä työ on halvinta?... Europassa... Senpä vuoksi:\nTänne siis tehdaslaitokset... Edessä on vain yksi haitallinen vastus:\nSe on Venäjä. Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto. Se on\njyväaitta, jossa saa seistä kaulaa myöten jyvävarastoissa. Venäjän\nloppumattomat aavikot voivat helposti tuottaa kaikille europalaisille\nkyllin riittävästi kanoja, munia ja vehnästä. Nyt on amerikalaiselle\nvallotusintoilulle ainoastaan kaksi tietä valittavana: tuhota\nNeuvosto-Venäjä mihinkään kykenemättömäksi, taikka yrittää yleistä\nsaartoa. Neuvostoliiton kukistaminen ei ole vielä onnistunut ja saarto,\njoka kylläkin on helpompi toteuttaa, tulisi olemaan pitkäveteinen\nja siitä pitäisi lopulta luopua... Sentähden ollaan Amerikassa\nhermostuneita.\n\n-- Mutta kun me ennätetään saada Neuvosto-Venäjän tuotanto\ntarkotuksenmukaisesti kohoamaan...\n\n-- Oikein, aivan oikein! Ja siihen minä olin nyt puheellani\ntulemassa... Venäjän pitää voittaa aikaa. Sen voi selittää toisellakin\ntavalla: Rollingille merkitsee vastustajan ajan voittaminen samaa, kuin\njos häneltä itseltään väännettäisiin niskaa nurin.\n\n-- Schelga vilkasi nyt ensikerran Garinin hyvätuulisen kirkkaisiin\nsilmiin.\n\n-- Entäs sitten?\n\n-- Tilanne on nyt sen verran muuttunut, että kysymys kuuluu: Jääkö\nRolling elämään taikka -- minä? Ainoastaan määrätty aika pitää meidän\nvielä toimia yhdessä...\n\n-- Kahteenkymmenenteenkahdeksanteen...\n\n-- Vai niin! Oletteko sen sanomalehdestä lukenut?\n\n-- Voi olla niin.\n\n-- Hyvä. Olkoon nyt vaikka kahteenkymmenenteenkahdeksanteen. Mutta\nsittenpä meidän pitääkin välttämättömästi hyökätä toistemme kurkkuun\nkäsiksi. Jos Rolling voittaa, on se Neuvosto-Venäjälle kaksinkerroin\nkauheampi: Minun koneeni jäisi Rollingin omaisuudeksi ja silloin häntä\nvastaan taisteleminen olisi mielettömän yritystä. Neuvosto-Venäjä\nmuuttuisi silloin myöskin yhdeksi soraläjäksi... Sen vuoksi, toveri\nSchelga, jos te nyt viikon ajan suostutte elämään hämähäkkien\nseuralaisena, lisäätte sillä tavattomasti minun voitonmahdollisuuttani.\n\nSchelga ummisti silmänsä. Garin istui hänen vuoteensa jalkapäässä ja\ntupakoi kiivailla hengenvedoilla. Vihdoin sanoi Schelga:\n\n-- Mihinkä, piru vie, te tarvitsette minun suostumustani? Tehän tulette\nminua täällä pitämään ilman minun myönnytystänikin niin kauan kun teitä\nhuvittaa. Sanokaa siis suoraan: Mitä te minulta haluatte?\n\n-- Siitä on jo pitkä aika kun te sillä tavalla puhuitte... Ja äsken,\nteidän uhkauksenne kommunistina,... jumalan nimessä, se koski minuun\nkovin kipeästi. Se suututti minua aivan pirullisella tavalla... Nyt\nminusta näyttää siltä, että te lopultakin alatte ymmärtämään... Me\nolemme tosin vihamiehiä, se on oikein... Mutta siitä huolimatta\npitää meidän molempien työskennellä yhdessä... Ymmärtäkää minua toki\ntässä kohden, rakkaani... Teidän sanontatapanne mukaan minä olen\n-- sekasikiö. Mutta minä olen itsenäinen yksilöllisyys suurimman\nmittakaavan mukaan... Eikä se voi toisin ollakaan. Se on liikeopin\nlaki. Toiminta herättää vastatoiminnan. Keskustassa on:... tasapaino...\nÄlkää naurako, Schelga... Minä Pjotr Petrovitsch Garin, sen voiman\narmosta, joka minut on luonut,... minun aivoni, aivan niin,... minun\nälykkäät aivoni ja minun tavaton intohimoni, jonka vuoksi minulla\nitselläni on toisinaan kuuma ja pelottavan vaikea ollakseni,... minun\nahneuteni ja periaatteettomuuteni, joiden kaikkien hyveitteni ja\nvikojeni kanssa minä yksinkertaisen kirjaimellisesti olen yhteisen\nkäsityksen mukaan aivan yhtä koko maailman vallankumouksellisen joukon\nkanssa.\n\n-- Uskomatonta,... tuollainen lurjus, -- huudahti Schelga.\n\n-- Niinpä kyllä,... lurjus. Te ymmärsitte minut aivan oikein.\nTämän maailman läheiset tapahtumat todistavat, että minun\nväitteeni kehityksen muuttumattomuudesta pitää paikkansa... Teidän\nkatsantokantanne mukaan muodostuu uusi siveellisyysviisaus, eli toisin\nsanoen siveellisyyskäsite, joukkotajunnasta. Piru vie, te olette\noikeassa, jos kohtakin te saatte sen totuuden maksaa omalla lihallanne.\nMikä on tapahtumassa, ei ole muuta kun seuraus edellä johtavista\nsyistä. Siitä on myöskin vastavaikutuksena seuraava: Minä Pjotr\nPetrovitsch, todellisuudessa liian herkkävoimainen henkilöllisyys,\nolen joukkotajunnan vastakohta. Minä olen irstas,... minä en toivo\ntaistelua, mutta se on ikäänkuin sotainen määräys, että minun pitää\nantaa elämästäni jokainen sekuntti nautinnolle. Minä kiirehdin villin\ntavalla saamaan Rollingille esteitä, vaikkakin siinä hävitän kalliita\nsekuntteja. Te olette joukkoihminen ja olette myöskin sotaisesti\nruumiillistunut aate. Minulla ei ole mitään määrättyä aatetta.\nJonkinlaisista uskonnollisista periaatteista minä vihaan kaikkia\naatteita. Minun päämääräni on hankkia itselleni aivan erikoinen asema\nihmiskunnassa... Yksityiskohdittain en rupea sitä selostamaan, sillä te\nikävystyisitte sellaisesta... Minä haluan luoda ympärilleni sellaisen\nylellisyyden, että sen rinnalla muinaisen Semiraamin riippuvat\npuutarhat ja muut itämaiset tyhmyydet ovat niinkuin varjo paratiisin\nrinnalla. Minä pakotan lääketieteen, fysikan, kaiken teollisuuden\nja tieteen itselleni alamaiseksi. Toisin selitettynä voi sen sanoa:\nSchelga, minä en ole minkään näkökannan mukaan teidän vihamiehenne;...\nminä olen yksinkertaisesti vain -- lurjus. Te voitte rohkeasti pysyä\nvaatimuksissanne määrättyyn rajaan asti, kunnes me olemme kukistaneet\nRollingin.\n\n-- Minkälaista apua te vielä minulta tahdotte tämän kellarissa\nistumiseni lisäksi?\n\n-- Teidän pitää tehdä minun mukanani pieni huvimatka merelle.\n\n-- Toisin selitettynä: Teillä on aikomus jatkaa minun vankeuttani?\n\n-- Niin on.\n\n-- Mitä te tarjoatte minulle hyvitykseksi, että minä en merelle\nvietäessä huuda ensimäiseksi näkyvissä olevaa poliisia avukseni?\n\n-- Minkälaisen summan vaan haluatte.\n\n-- Oikein järkevää, -- sanoi Schelga ja kääntyi patjallaan ympäri.\n\n-- Ja suostutteko hyväksymään minun koneeni mallin?\n\nSchelga kääntyi poispäin... Garin jatkoi:\n\n-- Te ette usko minua? Ajatelkaahan, että minä pettäisin teitä, enkä\nluovuttaisikaan teille mallia. Mutta ajatelkaa sitte asiaa vähän\npitemmälle; tulisinko minä teitä todellisuudessa pettämään vaiko en?\n\nSchelga nytkäytti vain olkapäitään.\n\n-- Minun koneeni perusajatus on aivan hupsun yksinkertainen. Minä en\nvoisi sitä pitää kauan salassa, en maailman kaikilla yhdistetyillä\nvoimillakaan. Se on kaikkien nerokkaiden keksintöjen kohtalo.\nKahdennenkymmenennenkahdeksannen päivän jälkeen tulevat kaikki\nsaksalaiset lehdet kertomaan punaisen säteen vaikutuksesta. Ja sen\njälkeen rakentavat saksalaiset jo puolen vuoden kuluessa aivan\nsamallaisia koneita. Siis minulla ei ole tässä mitään hävittävänä.\nOttakaa vaan se koneeni malli ja viekää Venäjälle. Ja minullahan on\nsitäpaitsi vielä teidän passinne ja muut paperinne... Olkaa hyvä,\nminä en niitä enää tarvitse. Suokaa kuitenkin anteeksi, kun minä\npengoin teidän taskujanne. Minä olen, katsokaahan, pelottavan utelias\nihminen... Mutta mikäs kirjonahkainen poika tämä on, jonka valokuva\nteillä on?\n\n-- Hän on eräs turvaton nuorukainen, -- vastasi Schelga.\n\nVaikka hänen päätään vielä pakotti aivan sietämättömästi, käsitti\nSchelga, että nyt vasta Garin esittikin pääasiansa, jonka vuoksi oli\npaljon puhunut ja myöskin tullut kellariin.\n\nGarin jatkoi:\n\nValokuvan takana on sen ottamisen päivämäärä. Se on 12 päivä viime\nkuuta. Te olette siis näin muodoin valokuvannut pojan lähtönne\nedellisenä päivänä... Ja kun te otitte valokuvan mukaanne, oletan minä,\nettä te tahdoitte tämän näyttää minulle... Oletteko tämän näyttänyt\nkenellekään Leningradissa?\n\n-- En, -- vastasi Schelga.\n\n-- Ja missä tämä poika nyt oleksii? Katsohan mokomata,... minähän en\nhuomannutkaan. Täällähän on hänen nimensä täydellisesti merkitty:\nIivana Gussev. Soutuklubilla valokuvattu. Siis parvekkeella, eikö niin?\nSehän on minullekin vanha tuttu paikka... No niin,... mitäs tämä poika\nteille kertoi? Ovatko ne löytäneet -- radiumia?\n\n-- Kyllä he ovat sitä löytäneet.\n\n-- No, katsokaahan nyt, minä olen alusta pitäen luottanut Manzeviin...\nOnkos poika yhä vieläkin klubilla.\n\n-- On.\n\nGarin oli päätellyt aivan oikein. Schelgan oli yksinkertaisesti sanoen\nmahdoton valehdella. Se tuntui hänestä tässäkin tapauksessa ikäänkuin\nepäpuhtaalta taistelukeinolta. Senpä vuoksi Garin tiesikin minuuttia\nmyöhemmin aivan kokonaan Iivanan seikkailuhistorian ja soutuklubille\ntulon.\n\nGarin nousi seisomaan ja hieroi innostuneena käsiään:\n\n-- No niin: kun me sitte kahdennenkymmenennenyhdeksännen yönä olemme\nautolla matkalla, on meillä koneen malli mukana. Te voitte valita\nmieleisenne paikan, mihinkä sen piilotatte. Tärkeimmän osan voitte\nsiitä ottaa mukaanne... Riittääkö teille tämä vakuus? Oletteko\nsuostuvainen?\n\n-- Kyllä minä siihen suostun.\n\n-- Täydellisesti?... Ettekä yritä tämän jälkeen minua hengiltä?\n\n-- En,... en ainakaan -- lähiaikoina.\n\n-- Minä määrään teidät vietäväksi täältä kellarista pois. Täällä\non liian kosteaa... Tulkaa pian terveeksi ja syökää itsenne täällä\noikein voimakkaaksi. Tulee vielä sekin aika, jolloin te ojennatte\naivan mielellänne minulle kätenne... Jolloin meidän -- shakkipeli on\npäättynyt...\n\nGarin siristeli hyvätuulisena silmiään ja poistui kellarista.\n\n\n\n\nXV.\n\n\n-- Mikä on teidän etu- ja sukunimenne?\n\n-- Ratsumestari von Kulnewskij,... Aleksander Ivanowitsch Wolschinin\nrykmentistä.\n\nVastauksen antoi se upseeri, jolla oli korkeat poskiluut, ja hän seisoi\nvanhasta tottumuksesta sotilaallisessa huomio-asennossa.\n\n-- Millä tuloilla te elätte?\n\n-- Minä työskentelen päivät pääksytysten kaninsiitoksessa kenraali\nSubotinin luona. Saan päivässä kaksi sou'ta ja talosta täyden\nhoidon. Aikaisemmin olin autonajajana. Ansaitsin melkoisen hyvin.\nRykmenttitoverini pyysivät minun lähtemään edustajaksi Venäjän\nkeisariuden kannattajaan kongressiin. Mutta jo ensimäisessä istunnossa\ntuli sattumalta tenä eteen. Minä iskin eversti Scherstobitowia päin\nkuonoa, sen vuoksi kun hän rupesi kannattamaan suuriruhtinas Kyrilliä.\nMinulta otettiin pois edustajan valtakirja ja niin minä menetin myöskin\nedustuksen.\n\n-- Minä ehdotan teille erään vaarallisen työn. Suostutteko sellaiseen\noikein hyvästä palkkiosta.\n\n-- Niinkuin käskette.\n\n-- Tässä on teille eräs valokuva ja tässä on teitä itseänne varten\npassi. Matkustakaa heti Leningradiin ja etsikää sieltä käsiinne tämä\npoika,... ja...\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nKului viisi päivää. Pieni rheiniläinen N:n kaupunki sijaitsi keskellä\nkosteanvihreää laaksoa ja lähellä kuuluisia aniliinitehtaita.\nKaupungissa ei mikään häirinnyt yleistä rauhallisuutta ja hiljaisuutta.\n\nKapeilla ja mutkikkailla kaduilla kuului koulupoikain puupohjaisten\nkenkien hauska kalina ja kumahteli työläisten raskaat askeleet.\nVaimot työnsivät edellään lastenvaunuja, ollen heillä yhteinen\nkulkusuunta joen rannikolle tuuheiden lehmuksien varjostoon... Eräästä\nparturituvasta pujahti omistaja kadulle valkoisessa työnutussaan ja\ntoi tikapuut jalkakäytävälle. Hänen apulaisensa tuli perässä ja nousi\ntikapuille puhdistamaan liikkeen ilmoituskilpeä. Se oli reunastaan\nriippuva ja tuulen heiluteltava messinkinen lautanen ja valkoinen\nhevosen häntä. Kahvilassa pesivät parhaillaan suuria ikkunaruutuja.\nTyhjillä oluttynnöreillä kuormitettu vaunu kulki jyristen katua myöten.\n\nN:n oli vanha ja puhdas ahtaasti rakennettu kaupunki. Päivisin, jolloin\naurinko lämmitti sen mukulakivi-katuja, näkyi vain siellä täällä\njokunen kävelijä ja oli heillä tavallisesti vihreä hattu ja siinä\nlinnun sulka. Vasta iltatunneilla rupesi näkymään enemmän elämää,\nkun työläiset ja työläisnaiset kiirehtivät tehtaista koteihinsa.\nKahviloissa alkoivat hehkumaan valot. Vanha katulyhtyjen sytyttäjä\nkulki raskain askelin lyhdyltä lyhdylle, ja jumala ties, mistä lienee\nsaanut ylleen ijänikuisen vanhan ja hihattoman viittansa. Kaupungin\nasukkaat lepäsivät jokapäiväisistä huolistaan ja murheistaan hyvällä\nomallatunnolla näinä rauhallisina öinä.\n\nKaupungin torilla oli päivisin elintarvemarkkinat. Ympäristön\njyrkkäpäätyiset talot olivat peräisin jo kuudenneltatoista\nvuosisadalta. Keskellä toriaukeamaa oli matalan aidan ympäröimänä\nvalurautainen muistopatsas. Se kuvasi miestä, jolla oli päässään\nkolmikulmahattu ja jaloissaan laajavartiset saappaat; kädessään\noli kuvalla valurautainen, yhteenkääritty julistuskirja --\nporvarivapaudesta.\n\nNiinkuin aikoinaan, silloin kuudennellatoista vuosisadalla, kulki\nnytkin ympäristön talojen porteista työläis- ja porvarinaisia\nkoreja käsivarsillaan. Ennen muinoin oli heidän koreissaan lintuja,\nhedelmiä ja kasviksia,... se oli kyllin kaunis ja arvokas aihe vaikka\nmestarimaalaaja Snijderin tauluihin. Entäs nyt: Koreissa muutamia\nperunoita, sipulitupsu, lanttuja ja vähän harmaata leipää.\n\nIhmeellistä: Tämän kuluneen neljän vuosisadan aikana on Saksa\nkehittynyt,... piru ties, kuinka rikkaaksi. Sen pojat ovat saaneet\nnähdä suurta mahtavuutta ja kunniaa! Mitkä mittaamattomat toivot\nja unelmat onkaan tällä ajalla loistaneet asukkaiden sinisistä\nsilmistä,... sinisistä saksalaisista silmistä! Kuinka paljon onkaan\ntällä kuluneella ajalla kaadettu vaaleiden partain taakse -- olutta!\nKuinka monta biljoonaa kilovattia ihmisvoimaa lieneekään kehitetty!...\n\nEntäs sitten?... Onko kaikki ollut suotta? Puhtaan valkoisessa\nkeittiössä on kaakelikivellä tupsu sipulia, vaimojen ja äitien\nnälkäisten silmien katseltavana on vain vanhaa romua...\nKäsittämätöntä...\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nChlinov ja Wolf astuivat otsa hikisenä, kengät tomuisina ja nuttu\nkäsivarrellaan holvattua siltaa myöten, joka oli rakennettu erään\nmatalarantaisen joen yli. Sitten he nousivat lehmusten varjostamaa\nmaantietä myöten N:n kaupunkia kohden.\n\nAurinko painui parhaillaan näköalan keskimmäisten vuorten taakse.\nAniliinitehtaiden korkeista piipuista kohosi vielä savu kullanväriseen\niltaruskoon. Tehdasrakennukset savutorvineen, tiilikattoiset talot\nja rautatielinja, kaikki rajottuivat kaupungin läheisyydessä olevaan\nautioksi jääneeseen mäkeen.\n\n-- Minä olen aivan varma, että tuolla se on, -- sanoi Wolf, jääden\nseisomaan ja osottaen kädellään erästä kallioröykkiötä, joka laskevan\nauringon valossa näkyi heidän edessään... Jos minun pitäisi valita\nnoita tehtaita varten kyseenalaiseen tarkotukseen sopiva paikka, niin\ntuon minä ottaisin.\n\nChlinov pyyhki nenäliinalla hikeä otsaltaan ja virkkoi:\n\n-- Meillä on enää vain kolme päivää...\n\n-- Ei se tee mitään. Eteläpuolelta ei voi mikään vaara uhata, sieltä on\nliian pitkä etäisyys. Itäisen ja pohjoisen puolen olemme jo tutkineet\n-- viimeistä kiveä myöten. Kolme päivää riittää meille kyllin.\n\nChlinov kääntyi katsomaan pohjoiseen, jossa näkyi metsäinen mäkiseutu\nja siinä syviä varjopaikkoja. Sillä puolella oli Wolf ja Chlinov\nviimeisten viiden päivän ja yön aikana könynneet kaikki syvennykset\nja kolkat tutkimassa, olisiko siellä mahdollisuus järjestää jotakin\nmaataloa tahi lautakojua, jonka ikkunasta olisi vapaa näköala\naniliinitehtaille.\n\nHeillä ei ollut viitenä päivänä ja yönä aikaa kertaakaan riisua\nvaatteitaan. Keskiöillä he nukahtivat hetken aikaa missä kulloinkin\nsattuivat olemaan. Tottumuksesta herkesi jo jalkojakin pakottamasta.\nKivisiä polkuja, aitojen yli ja samoin suoraan yli suosilmäkkeiden,\nkiersivät he kaupungin ympäristöä ainakin sadan kilometrin pituudelta.\nMutta Garinin läsnäolosta ei ollut missään jälkeäkään havaittavissa.\nHe kohtasivat kierroksellaan talonpoikia, karjakartanon omistajia,\npalvelijoita ympäristön maataloista, metsänvartijoita ja hoitajia,\nmutta heiltä tiedustellessa laskivat he huulensa lerpalleen ja\nlevittivät hämmästyneinä käsiään:\n\n\"Täällä ympäristössä ei elä ainoatakaan vierasta. Kaikki täkäläiset\novat täällä asuneet jo monet vuodet ja me tunnemme heidät jokaisen...\"\n\nNyt oli ainoastaan läntinen alue tutkimatta, Se oli myöskin kaikista\nvaikein. Kartan mukaan piti siellä olla ratsastustie ja jalkapolku\nkallioiselle ylänteelle, jossa oli \"Kahlittu luuranko\"-nimisen linnan\nkuuluisat rauniot. Linnan jätteiden vieressä oli yleisen tavan mukaan\nvierasmaja ja kapakka, ja silläkin oli raunioiden mukaan nimenä:\n\"Kahlittu luuranko\".\n\nRaunioissa oli todellakin nähtävänä jätteitä maanalaisesta holvista.\nJa yhdessä niistä oli jättiläismäinen luuranko istuvassa asennossa,\nympäröitynä rappeutuneeseen muuriin kiinnitetyillä ruosteisilla\nketjuilla. Jälestäpäin oli kaupungin puolesta tehty luurangon suojaksi\nrautainen aitaus. Raunioiden ja luurangon kuvia sai ostaa kaikkialta\nympäristöstä. Niitä sai postikorteissa, paperiveitsissä ja savisissa\noluttuopeissa. Kahdellakymmenellä pennillä sai valokuvauttaa itsensä\nluurangon vieressä, lähettääkseen sen paikallisena erikoisuutena\ntuttaville, taikka rakastetulle puolisolle. Sunnuntain aikoina oli\nraunioiden ympäristöllä vilkas ja kirjava elämä. Kaupungin asukkaat\netsivät sieltä virkistystään ja silloin kävi \"Kahlitun luurangon\"\nkapakassa hyvä liike. Toisinaan kävi raunioilla vieraita pitempienkin\nmatkojen takaa.\n\nSodan jälkeen oli kuitenkin yleinen mielenkiinto luurankoon kovasti\nvähentynyt...\n\nAsukkaat olivat laiskistuneet. He eivät enää viitsineet vapaapäivinään\nkiivetä mäen jyrkänteitä. He pitivät itselleen mukavampana uneksia\nentisistä historiallisista muistoista alhaalla joen varrella lehmuksien\nsiimeksessä viinipullojen ja valmiiden voileipien ääressä.\n\n\"Kahlittu luuranko\"-kapakan isäntä ei voinut enää raunioista huolehtia\nsamalla tavalla kuin entisinä aikoina. Nyt voi tapahtua hyvin usein,\nettä tätä keskiaikaista luurankoa ei käyty viikkokausiin katsomassa.\nSe sai häiritsemättä katsella tyhjillä silmäreijillään vihreään\nlaaksoon, josta hän kerran kohtalokkaana päivänä tuli rautaan puettuine\njoukkoineen joen yli. Hän oli silloin houkutellut ja kiihottanut\nseudun talonpoikia, kunnes linnan herra tuli joukkoineen ja pudotti\nhänet satulasta. Häiritsemättä katseli luuranko luteerilaista kirkkoa,\njonka tornin huipussa oli kukko,... ja savutorvia ja aniliinitehtaita,\njoissa nyt valmistettiin suurin määrin räjähdysaineita, tetriliä,\nmelinittiä, sekä muita samanlaisia. Yleensä sellaisia tavaroita,\njotka olivat vieneet asukkailta entisen innostuksen \"kahlittu\nluuranko\"-postikortteihin ja muihin historiallisiin muistoihin,... ja\nehkä myöskin elämään.\n\nSinne raunioille suuntasivat nyt Chlinov ja Wolf askeleensa. Ensin he\nkävivät torin varrella olevassa kahvilassa lepäilemässä. He tutkivat\nkauan seutukunnan karttaa ja kyselivät viinurilta eri kohtia. Nyt he\nsaivat kuulla, että läntisellä puolella ei ollut mitään näkemisen\narvoista näiden tunnettujen linnan raunioiden ja kapakan lisäksi,\npaitsi erään viime vuosina häviölle joutuneen kirjoituskonetehtailijan\nhuvila. Se oli kallion läntisellä jyrkänteellä, mutta sitä ei voinut\nkaupungista päin nähdä. Tehtailija itse asui siinä vakituisesti.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nVasta lähellä aamunkoittoa näyttäytyi täysikuu. Linnan rauniot\nnäyttäytyivät jyrkästi sen valossa epämääräiseltä kallio- ja\nkiviröykkiöltä. Lähempää katsellen voi nähdä jotakuinkin ehjinä\nsäilyneiden holvien piirteet edessä olevaa syvennystä vasten, jossa\ntaasen näki jätteitä entisistä linnoitusmuureista. Ne olivat nyt isolta\nosaltaan kaikenlaisen lepikon, rikkaruohon ja karhunmarjapensaiden\npeittäminä. Siellä oli myöskin selvästi nähtävinä neliskulmaisen\ntornin jätteet. Se oli linnan vanhinta osaa ja sitä pidettiin\nmuinaisten \"normandien\" rakentamana. Postikorteissa oli se nimitetty\n\"kidutustorniksi\".\n\nAikoinaan oli itäisen sivustan yhdistänyt torniin ja linnan asuttavaan\nosaan pylväskäytävä. Nyt siitä oli jälellä vain yksi yksinäinen\ntiiliholvi. Muulta osaltaan oli käytävästä nähtävänä vain perustukset,\nvierineitä kiviä ja sinne tänne sortuneita hiekkakivisiä patsaan\njätteitä. Tornin maakerroksessa oli ristiholvaus, joka oli rakennettu\nraakunkuoren muotoiseksi,... ja siellä oli se \"kahlittu luuranko\".\n\nWolf tarkasteli kauan ympäristöä, nojaten kyynäspäillään rauta-aitaan.\nVihdoin hän kääntyi Chlinoviin päin ja sanoi:\n\n-- Katsokaahan nyt tänne!\n\nHeidän edessään näkyi kuunvalossa koko laakso heikon usvan peittämänä.\nKuunsäteet leikkivät virran pinnalla. Kaupunki näytti sieltä ylhäältä\nkatsellen ikäänkuin Joltakin lastenlelulta. Sieltä ei näkynyt yhtään\nvalaistua ikkunaa. Mutta kaupungin takana, aniliinitehtailla hehkui\nsatoja valoja. Valkoinen savupilvi kohosi sieltä kohden taivasta.\nPunainen valo soihtusi joistakin savutorvista. Sieltä kuului myöskin\naika ajoin junan veturin vihellyksiä ja ukkosen tapaista jyrinää.\n\n-- Minä olen sittenkin oikeassa. Ainoastaan täältä käsin voi sillä\npunaisella säteellä tehdä tuhoja noille tehtaille, -- sanoi Wolf...\nKatsokaahan nyt: Tuolla on raaka-ainevarastot, tuolla maavallin takana\non puolivalmisteet täältä päin -- aivan vapaina. Tuo pitkä rakennus on\ntulikiven valmistusta varten. Sitä tehdään siellä venäläiseen tapaan\nrikkikiisusta. Ja sivumpana, noissa pyöreäkattoisissa rakennuksissa\nvalmistetaan aniliinia,... ja muita perkeleellisiä aineita, jotka\nvoivat räjähdellä kesken kaiken vain omasta halustaan.\n\n-- Niin on, Wolf. Mutta jos oletetaan, että Garin asettaa sen\nkoneensa tänne kysymyksenalaisena yönä, niin pitäisi täällä jo näkyä\njonkinlaisia jälkiä hänen ennakkovalmistuksistaan. Eikö niin?\n\n-- Meidän pitää tutkia nämä rauniot tarkasti. Minä otan osalleni\ntornin,... ottakaa te muuri ja holvi. Perusteellisesti ajatellen, ei\noikeastaan Garinin tarkotukseen löydy sen parempaa kohtaa kuin on se,\njossa istuu luuranko.\n\n-- Kello seitsemältä tavataan toisemme ravintolassa.\n\n-- Hyvä on...\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nWolf ja Chlinov istuivat aamulla kello seitsemän jälkeen \"Kahlitun\nluurangon\" puisella parvekkeella maitoa juomassa. Heidän yöllinen\nkiertelynsä oli jäänyt tuloksettomaksi. He istuivat nyt äänettöminä,\npää käsien varaan nojattuna. Viimeisten päivien aikana olivat he\ntulleet toisensa niin hyvin tuntemaan, että kykenivät lukemaan\ntoistensa ajatuksetkin. Chlinov oli vaikutuksille alttiimpi, mutta\nluotti myöskin vähemmin itseensä. Hän oli jo monta kertaa ennättänyt\nmiettiä, että eiköhän sittenkin se yritys, jota varten hän ja Wolf\nläksivät Parisista, johtanut heitä aivan väärälle seutukunnalle. Hehän\nolivat saaneet matkallelähtöönsä ratkaisevat vaikutteet vain kahdesta\neli kolmesta sanomalehdessä olleesta ilmoitusrivistä. Hän epäili, että\njospa sittenkin he jäävät lopulta tässä yrityksessään -- narratuiksi?\n\nTähän kysymykseen vastasi Wolf:\n\n-- Ihmisen ymmärrys on kylläkin rajoitettu. Mutta on kuitenkin joka\nasian onnistumiselle edullisempi luottaa ymmärrykseensä kun epäillä.\nJa jos Garinin pirullinen juoni jäisi lopultakin ainoastaan meidän\npäähänpistoksemme, niin sitä parempi ja -- jumalan kiitos. Mutta\nsittenkin me olemme täyttäneet vain velvollisuutemme.\n\nViinuri toi heille munista valmistetun ruuan ja kaksi lasia olutta.\nVieraille näyttäytyi myöskin \"Kahlitun luurangon\" isäntä. Hän oli\npunakka ja paksu mies.\n\n-- Hyvvee huommenta, -- sanoi hän leveällä murteellaan ja sylkäisten\nhenkeä ahdistavan yskimisen jälkeen.\n\nHän odotteli rauhallisesti kunnes hänen vieraansa olivat vaimentaneet\nnälkäänsä. Sitten hän ojensi kätensä kohden laaksoa, joka avautui eteen\nvaaleansinertävänä ja sanoi:\n\n-- Minä olen täällä katsellut jo kaksikymmentä vuotta... Elämä kulkee\ntäällä loppuaan kohden, sen sanon teille, herrasväki... Minä olin\nmukana sotaan lähtemässä. Tuolla tiellä, tuolla alhaalla, marssivat\nsaksalaiset joukot, komeita saksalaisia rivejä,... muinaisia\nSiegfriedejä. Niin he vaelsivat vallottamaan maailmaa... Voimakkaina,\naivan niinkuin roomalainen Tacitus aikoinaan germaaneista kirjotti.\nMiehiä, jotka levittivät kauhua jo siivekkäillä kypäreillään. Minä\nvakuutan teille, että ne siivet päässä, teki saksalaiset voimakkaiksi.\nNo niin... Hei viinuri, vielä kaksi lasia olutta herrasväelle...\nVuonna 1914 riensivät ne Siegfriedit jälleen vallottamaan maailmaa.\nAinoastaan ne muinaiset kilvet puuttuivat heiltä. Muistattehan te\nvielä ne entisaikaiset saksalaiset sotavarusteet. Kilpeä pidettiin\nsuun edessä, että sotahuuto ja kiljuminen kuului tavallistakin\njulmemmalta. Ja entäs ne ratsujoukot? Mitenkä tanakasti miehet istuivat\nsatulassa? Ja mitä siitä on nyt tullut? kysyn minä. Vai olisimmeko me\nunohtaneet kuolemisen taidon joutuessamme veriseen taisteluun? Minä\nolen myöskin nähnyt mitenkä joukot palasivat sotakentiltä kotiin.\nPiru sentään, ratsumiehet istuivat yhtä pönäkästi satuloissaan kuten\nsilloin entisinäkin aikoma... Saksalaisia ei voiteta milloinkaan\ntaistelukentällä!... Vuoteessaan ja liesien ääressä, tulivat\nsaksalaiset nyt miekalla lävistetyiksi...\n\nIsäntä antoi innostuksesta levällään olevista silmistään katseen\nkiertää vieraissaan ja vilkasi sitten linnan raunioihin. Hänen kasvonsa\nmuuttui tulenväriseksi. Hän veti taskustaan hitaasti esille nipun\nnäköalakortteja ja löi niillä puhuessaan tämän tästä kämmeneensä:\n\n-- Te olitte tietysti kaupungissa? Minä kysyn teiltä: Näittekö siellä\nainoatakaan saksalaista, joka olisi kasvultaan viittä ja puolta jalkaa\npitempi. Ja huomasitteko panna merkille, että kun tuo köyhälistö\nkulkee tehtaista kotiinsa, ei heidän joukossaan ole ainoatakaan, joka\nuskaltaisi äänekkäästi huutaa sanan: -- Saksa... Ja eräällä tavalla,\njosta tuskin heidän kansallista polveutumistaan voi ratkaista,\npuhuvat he olutlasiensa ääressä niin, että sylki suusta roiskuu --\nsosialismista...\n\nIsäntä viskasi varsin näppärästi näköalakortit pöydälle niin,\nettä ne muodostivat säännöllisen kaaren. Kortit olivat kaikki\nkuvia luurangosta. Mutta sen vieressä oli vielä siivekäskypärinen\nsaksalainen. Se oli luuranko neljännentoista vuosisadan soturin\nvieressä, joka oli täydessä aikansa varustuksessa.\n\n-- Kaksikymmentäviisi penninkiä kappale ja kaksi markkaa viisikymmentä\nkoko tusina, -- sanoi isäntä ylenkatseellisen ylpeänä... Halvemmalla\nette saa näitä mistään. Nämä ovat vielä oikeaa kestävää työtä sodan\nedelliseltä ajalta. Värivalokuvia... Ja uskokaa minua, tulisivatko nuo\ntuskin viiden ja puolen jalan korkuiset köyhälistön jäsenet ostamaan\nminulta näitä kortteja?... Hyi perkele!... Sitte se voisi tapahtua,\njos minä olisin tässä luurangon vieressä antanut valokuvata -- Karl\nLiebknechtin...\n\nHän tuli entistäänkin punaisemmaksi ja alkoi yht'äkkiä nauramaan:\n\n-- Sitä he voivat kuitenkin kauan odottaa... Viinuri! Laittakaa\ntälle herrasväelle alkuperäisiin kuoriin, kumpaiseenkin tusina näitä\nvalokuvia... Niinhän se on hyvä herrasväki, että sitä pitää tässä\njokaisen ponnistella eteenpäin sillätavalla kun parhaiten osaa... Ja\nnyt minä näytän teille keksintöni mallin, sillä on oikein patentti...\nJo elokuulla myydään näitä \"Kahlitun luurangon\" hotellissa sadottain.\nJa tämänlaisissa asioissa minä kuljen periaatteen vuoksi kehityksen\nmukana...\n\nIsäntä poistui, mutta palasi pian takaisin, tuoden mukanaan ison arkun.\nSe oli tavallaan sikaarilaatikon tapainen. Kannessa oli polttopiirros\nja sekin oli \"kahlittu luuranko\".\n\n-- Haluatteko koettaa? Tämä ei toimi ollenkaan huonosti, niinkuin\nyleensä kathodi-lamppuiset koneet.\n\nHän veti nopeasti johtolangat suoriksi, asetti kuuloputket paikoilleen\nja kytki radio-vastaanottajan, joka oli tehty pöydän alle.\n\n-- Tämä maksaa kolme markkaa seitsemänkymmentäviisi penninkiä,\nymmärrettävästi ilman kuuloputkia.\n\nHän antoi kuulolaitteen Chlinoville:\n\n-- Jos haluaa, voi tällä kuunnella Berlinistä, Hamburista ja Parisista.\nMinä yhdistän nyt Kölnin tuomiokirkkoon, siellä on parhaillaan messu.\nSieltä saatte kuunnella urkuja,... se on erinomaista... Kiertäkää sitä\nnappulaa hiukan vasemmalle... No, jumalan nimessä, minusta näyttää,\nettä siellä on taaskin se kirottu Stufer!\n\n-- Niin, kuka häiritsee, -- kysyi Wolf kumartuen koneen yli.\n\n-- Se on rappeutunut kirjoituskonetehtailija Stufer, sellainen narri ja\njuoppo... Hän antoi kaksi vuotta takaperin laittaa huvilaansa radion.\nJa sitten hän hävisi liikkeensä kanssa. Mutta jonkun aikaa takaperin\nalkoi se asema jälleen toimia...\n\nChlinovin silmät loistivat kummallisesti. Hän otti kuulotorvet pois\nkorvistaan ja virkkoi:\n\n-- Wolf, maksakaa isännälle, niin lähdemme pois. Kun he pari minuuttia\nmyöhemmin vihdoinkin pääsivät eroon puheliaasta isännästä ja pääsivät\npihaportin ulkopuolelle, puristi Chlinov jääkylmillä sormillaan Wolfin\nkättä:\n\n-- Garin puhui äsken...\n\n\n\n\nXX.\n\n\nStufer istui samana aamuna, noin tuntia aikaisemmin huvilansa\npuolipimeäksi verhotussa ruokailuhuoneessa. Aikaisemmin on jo mainittu,\nettä huvila sijaitsi saman vuoren kukkulan läntisellä rinteellä. Stufer\nistui pöydän vieressä ja puheli sellaisen ihmisen kanssa, jota ei siinä\nollut olemassakaan. Pöydällä oli ylt'yleensä sikarin pätkiä ja myöskin\ntuhkaa, samoin hänen kauluksellaan ja kaulaliinallaan. Muuten hänellä\noli yllään vain alusvaatteensa. Hän raapi rintaansa ja veteli kädellään\npaljasta päälakeaan. Samalla hän tuijotti jättiläisjalustimessaan\nolevaa ainoaa sähkölamppua, nousi seisalleen ja oli haukkuvinaan\njotakin henkilöä viimeisillä humalaisissa aivoissaan löytyvillä\nsanoilla.\n\nRuokahuoneen kello löi seitsemää juhlallisesti niinkuin tornikello.\nSamaan aikaan kuului pihassa pysähtyneen auto. Ruokailuhuoneeseen\nastui Garin. Hän oli aamuilman virkistämä ja nahkalakki oli hänellä\ntakaraivollaan. Hän sanoi pilkallisesti ja hampaidensa välistä:\n\n-- Te olette mieheksi aika tekijä. Olette juopotelleet koko yön.\n\nStufer katsoi tulijaa kieroon pöhytyksestä verestävillä silmillään.\nHänestä oli Garin mieluinen mies, sillä hän maksoi avokätisesti\nkaikesta. Garin vuokrasi huvilan, samoin sen viinikellarin\nkesäkuukausien ajaksi ja hyväksyi vuokran tinkimättä. Stuferille\njäi kuitenkin oikeus hakea kellarista Rheinin viinin, ranskalaisen\nshampanjan ja liköörin jäännökset juodakseen. Toisinaan mietti Stufer,\nettä mitähän se mies mahtaa oikein puuhailla? Keinottelee tietysti\njollakin tavalla. Joka tapauksessa hän kiroili amerikkalaisia, jotka\npari vuotta sitten ajoivat kilpailullaan Stuferinkin liikeyrityksen\nhäviölle. Hänen mieleistään oli sekin, kun Garin halveksi kaikkia ja\nyleensä hallituksia, sekä nimitti muita ihmisiä lurjuksiksi. Garin\ntoi autollaan sellaisia ruokia huvilaan, joita ei Stufer ollut edes\nparhaimpina päivinäänkään nähnyt. Nyt hän sai liemilusikalla vedellä\nleivälleen herkullista Strasburgin hanhenmaksasäilykettä ja venäläistä\nkaviaaria, olut oli parasta mitä oli saatavana, ja vielä oli hänen\nmieliherkkuaan, Camembertin juustoa, jonka pinnalla oikein ryömi\npieniä matosia. Garinille oli taasen mieleistä Stuferin rappiotila.\nHänen mielestään ei ollut ollenkaan mahdotonta tarpeen vaatiessa pitää\nisäntäänsä yhtämittaisessa humalassa.\n\n-- Te taasen näytätte sellaiselta, niinkuin olisitte koko yön\nrukoillut, -- rähisi Stufer.\n\n-- Minä olen aikani kuluttanut erinomaisesti. Olin Kölnissä tyttöjen\nluona. Ja katsokaahan: Minä olen kaikesta huolimatta reipas ja iloinen,\nenkä istu pöydässä alushoususillani. Te turmelette itsenne, Stufer.\nOttakaa se huomioonne... Mutta ohimennen sanoen: Minua varotettiin\ntästä teidän huvilastanne. Tämä on muka liian lähellä kemiallisia\ntehtaita. Sijaitsee niinkuin ruutikellarin vieressä.\n\n-- Mieletöntä, -- ammui Stufer... Sen jutun takana piilee taaskin joku\nlurjus... Minun huvilassani te olette täydellisesti kaiken vaaran\nulkopuolella.\n\n-- Niin onkin parempi... Mutta antakaa nyt minulle avain radioasemalle.\n\nGarin meni avain kädessä puistoon, jossa oli antennimastot ja niiden\nalla ruohopeitteinen vaja. Paikalla vallitsi syvä hiljaisuus ja\ntuoksui petäjän pihkalle. Hoitamatta jätetyissä kukkaisriveissä\noli pieniä keramiikista tehtyjä kuvapatsaita, mutta nekin olivat\nlintujen likaamia. Garin kohotti katseensa. Männyn oksien takana\nleijaili taivaalla kesäisiä pilvenhattaroita. Hän hymyili ja kohotti\nolkapäitään. Sitten hän avasi lasioven ja astui radio-vajaan. Siellä\nhän avasi ikkunan ja jäi joksikin aikaa ikkunapieleen nojaten\nseisomaan. Viimeisten levottomien öiden jäleltä tuntui nyt ruumiissa\nvärähtelevän miellyttävä tunne. Hän oli viettänyt melkein kokonaan\nviimeiset kaksikymmentä tuntia autossaan. Hän kierteli erinäisissä\nkaupoissa, pankeissa ja tehtaissa järjestämässä asioitaan. Nyt\nkahdennenkymmenennenkahdeksannen päivän lähestyessä oli kuitenkin\nkaikki asiat selvillä.\n\nHän ajatteli Zoeta. Kuinka ihmeellistä: Siitä silmänräpäyksestä\nalkaen, jolloin hän ensikerran näki Zoen Montmartren yökapakassa,\noli hänen koko elämänsä kiitänyt niinkuin unennäkö. Siitä hetkestä\nalkaen oli hänellä ollut vain taisteluja, vaaroja sekä verisiä\nyhteenottoja. Kaikki ne, samoinkuin hänen mieletön työnsäkin, olivat\nvilahtaen luistaneet ohitse ikäänkuin joku maisemakuva kiitävän vaunun\nikkunasta katsellessa. Ne tapahtumat olivat menneet ohitse jättämättä\nminkäänlaista jälkeä hänen olemukseensa. Hänen silmiään oikein pimitti\nniitä seikkailuja muistellessa... Hänellä oli nyt vain yksi ainoa\npäämäärä: nainen... Zoe. Tähän päämääräänsä hän kulki ikäänkuin\nunessa. Yhtenä ainoana yönä hän sai olla Zoen lähellä. Silloin Ville\nd'Ovreyssä, jossa kosteat puiden lehdet kahisivat ikkunan takana. Se yö\nteki hänet kuuroksi, hurmasi ja vietteli, ja sokasi hänet ainiaaksi.\nKuka voi perusteellisesti selittää, mikä mahtoikaan olla se voima,\nvaikuttavampi kuin kaikki maailman paino ja kuolemanpelko, voimakkaampi\nkuin elämänhimo... joka maailman puolentoista miljaardin suuruisesta\nihmispaljoudesta valikoi juuri nämät kaksi ja pakotti heidät\nvapisemaan, kun heidän ruumiinsa kosketti toisiaan, kun silmä katsoi\nsilmään ja vaati heidän suonenvedon tapaisesti puristamaan toistensa\nkäsiä. Niin... mikä oli se voima, joka sai näyttämään, niinkuin\nainoastaan, he kaksi olentoa olisivat tässä maailman kaikkeudessa\nodottaneet toisiaan, ikävöineet, ja toisiaan etsineet, päästäkseen\nmolemminpuolisella kosketuksella täyttämään sitä luonnonlain\nvelvotusta, joka poltti heidän kummankin sisimmässä.\n\nHän ei ollenkaan huomannut kuinka kauan hän seisoi siinä ikkunan\npielessä. Hän oikasihe ja pudisti unelmoimiset pois itsestään. Sitten\nhän sytytti sikarin ja sitä poltellessaan hän yhdisti kaupungista\ntulevan sähkövirran aseman moottoriin, tutki radion laitteet, istuutui\näänenvahvistajan eteen ja alkoi puhumaan lyhyillä otteilla ja kovalla\näänellä:... Zoe. Zoe, Zoe... Kuuletko, kuuletko, kuuletko... Kaikki\ntulee tapahtumaan niinkuin sinä tahdot... Toivo, toivo jotakin oikein\nhullua, -- sitä parempi. Oikeastaan sellaista minä tarvitsen... Sinut\nminä tarvitsen! Ilman sinua on minun työni -- kuollut. Minä tulen näinä\npäivinä Neapeliin. Huomenna annan varmat tiedot... Älä ole huolissasi.\nKaikki menee hyvästi...\n\nGarin vaikeni hetkeksi, puri huultaan ja alotti jälleen uudestaan --...\nZoe, Zoe, Zoe...\n\nHän ummisti silmänsä. Ja hänen äänensä värähteli, ikäänkuin hän olisi\nsanoillaan tahtonut kosketella Zoen elävää ruumista. Moottori surisi\npehmeästi ja mastojen väliin kiinnitetyistä antennijohdoista sinkoili\nnäkymättömiä salamoita toinen toisensa jälkeen.\n\nJos tällä hetkellä olisi kuljetettu vaikka kokonaista tykistöä ohitse,\nei Garin olisi sitä kuullut. Hän ei kuullut sitäkään, kun aukeaman\nreunasta lähti parisen kiveä vierimään alas. Hän ei huomannut sitäkään,\nmitenkä ainoastaan viiden askeleen päässä radio-vajan sisäänkäytävästä\npensaan oksat painuivat syrjään ja noin silmien korkeudelle ilmaantui\nsieltä häntä kohden ojennettuna revolveripiipun musta suu.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nRolling asetti puhelimen kuulotorven korvalleen:\n\n-- Kyllä.\n\n-- Täällä puhuu Semjonov... Äsken juuri sain jälleen Garinin\nradio-puhelun kiinni. Sallitteko niin minä luen sen?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Kaikki tulee tapahtumaan niinkuin sinä tahdot. Sinun pitää vaan\nymmärtää vaatia, -- alotti Semjonov lukemisensa.\n\nHänelle oli työlästä kääntää niin nopeasti Venäjän kielestä ranskaksi.\nRolling kuunteli häntä antamatta itsestään huomata mitään kiihtymyksen\nmerkkejä. Kuitenkin ne sanat, jotka hän puhelimessa kuuli ranskaksi,\nkäänsi hän itselleen vielä Englannin kielelle ja ne tunkeutuivat hänen\naivoihinsa niinkuin hehkuva rauta.\n\n-- Kaikkiko?\n\n-- Aivan niin, kaikki.\n\nRolling heitti pois puhelimen kuulotorven. Puristi käsillä ohimoitaan\nja istui siinä aivan liikkumattomana muutaman minuutin ajan. Sitten hän\notti puhelintorven uudelleen ja sanoi keskukseen:\n\n-- Yhdistäkää Meudoniin.\n\n-- Halloo! Onko siellä Semjonov?... Aivan oikein. Tehän siellä\nolette... Kirjoittakaa muistiin!\n\nSitten Rolling alkoi sanelemaan:\n\n-- Lähettäkää heti hakemaan seppää, joka voi laittaa lähetyskoneen\nvarmasti 421 aaltopituudelle. Sitten huomenna, kymmenen minuuttia ennen\nsitä aikaa, jolloin te tänään saitte kiinni viimeisen radiopuhelun,\nlähettäkää seuraava:... Zoe, Zoe, Zoe... On sattunut odottamaton\nonnettomuus. Jos teille on ystävänne elämä kallis, niin nouskaa\nperjantaina Neapelissa maihin ja asettukaa asumaan Splendid-hotelliin.\nOdottakaa siellä lähempiä tietoja lauantain puolipäivään asti... Teidän\npitää uudistaa tämä useampaan kertaan keskeytymättä... ymmärrättekö?...\nkeskeytymättä, voimakkaalla ja selvällä äänellä. Loppu.\n\nRolling soitti huonekelloa. Sihteeri tuli kiirehtien esille ja odotti\nmääräystä.\n\n-- Etsikää Tiklinsky käsiinne ja tuokaa hänet heti minun luokseni...\nMenkää sitten aivan heti lentoasemalle. Vuokratkaa sieltä, taikka\nsamantekevä, ostakaa suljettu matkustaja-lentokone. Palkatkaa kaksi\nlentäjää. Kahdeskymmeneskahdeksas päivä pitää kaikki olla lentovalmiina.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nWolf ja Chlinov viettivät sen päivän loppupuolen alhaalla kaupungissa.\nHe kävelivät pitkin katuja ja kulkivat kahvilasta toiseen, lukien\nsanomalehtiä. He kävivät ajeluttamassa partansa siinä liikkeessä, jossa\noli osotekilpenä se messinkinen lautanen ja valkoisen hevosen häntä.\nHe kävivät myöskin katselemassa sitä taloa, jossa Goethe oli asustanut\nkolme päivää, sekä vanhaa pronssista kanuunaa, jolla kaupungin asukkaat\nseitsemännellätoista vuosisadalla puolustivat itseään Savoyen herttuan\nhyökkäyksiä vastaan.\n\nNiinkuin kaikissa pikkukaupungeissa, olivat naiset täälläkin uteliaita\nja huomaavaisia, sekä miehet puheliaita. Niihin moniin kysymyksiin,\njoita heille tehtiin, vastaili Wolf ylimalkaisesti. Hän sanoi toverinsa\nkanssa odottavansa vain huomista kello neljän aikana lähtevää junaa,\neikä nyt oikein tiedä mitenkä kuluttaisi näin pitkän odotusajan.\nAsukkaissa heräsi isänmaallinen ylpeys ja he esittivät, hämärän tulosta\nhuolimatta, että vieraiden pitäisi toki käydä näkemässä Goethen asuntoa\nja pronssista kanuunaa. Mutta kun he kuulivat, että ne kumpikin on jo\nnähtyinä, jäivät he säälitellen puistelemaan päätään: Mitä ihmettä nyt\nvoisi vielä näiden vieraiden viihdykkeeksi keksiä?\n\nKun yö ennätti päästä täydelliseen hiljaisuuteensa lähtivät Chlinov\nja Wolf uudelleen vuorelle. Puoliyön ajaksi he ennättivät Stuferin\npuutarhan reunaan. He sopivat keskenään, että tarpeentullen\nselittäisivät olevansa eksyneitä matkailijoita, varsinkin siinä\ntapauksessa, jos poliisi sattuisi heihin kiinnittämään huomionsa.\nMutta jos heidät satuttaisiin vangitsemaan, olisi se kaikkein paras\nsattuma. Silloin he voisivat selittää juurtajaksain asiansa ja ehkäpä\ntaloa ruvettaisiin tutkimaan. Näin ollen voisi myöskin löytyä Garinin\nkone, joka heidän mielestään pitäisi ehdottomasti nyt olla tässä\ntalossa. Vangitseminen; olisi sitäpaitsi vielä aivan vaaraton, sillä he\nkumpikin, voisivat saada koko kaupungin väestön todistajakseen. Wolf ja\nChlinov olivat silloin pensaikossa ammutun laukauksen jälkeen olleet\nneljänkymmenen minuutin kuluttua takaisin kaupungissa. He huomasivat\nsilloin heti lauaistua, mitenkä Garinin pääkuoresta lensi sirpaleita.\n\nHe kiipesivät matalan rauta-aidan yli ja kiersivät puistoaukeaman\npensaiden taitse ja tulivat vihdoin talon edustalle. He jäivät\nseisomaan ja vilkaisivat toisiinsa ihmetellen ja ymmärtämättä,\nmitenkä he oikeastaan olivat sinne tulleet. Niinhyvin puistossa\nkun talon sisäpuolellakin oli kaikki oikeassa järjestyksessä.\nMuutamista ikkunoista näkyi valoa. Huoneista suoraan puistoon johtava\nkaksipuoleinen ovi oli avoinna. Rauhallinen valo kajasti sisältä\nkiviportaille, ruoholle ja kukkariville ja samoin lintujen likaamille\nkeramiikkisille kuvapatsaille. Ulkoportaiden ylimmällä astimella\nistui jalat ristissä mies ja soitteli huilua. Hänen vieressään oli\nolkikudoksella verhottu viinipullo. Saman miehen näkivät he aikaisemmin\nodottamatta silloin, kun he itse olivat radiovajan lähellä olevalla\npolulla, ja jonka he näkivät heti silloin, kun laukaus pamahti,\nkiireesti juoksevan huvilalle. Nyt hän istui siinä aivan rauhallisena\nja antoi \"herra jumalankin olla hyvän miehen\", niinkuin ei olisi mitään\nerikoista tapahtunut.\n\n-- Mennään hänen puheilleen, -- kuiskasi Chlinov... Meidän pitää saada\nparempi selvyys.\n\nWolf murisi:\n\n-- Se on mahdotonta, että minä en olisi saanut sattumaan.\n\nHe lähenivät ulkoportaita. Ja vielä jonkun verran etäämpänä ollessa\nsanoi Chlinov hillityllä äänellä:\n\n-- Suokaa anteeksi, että häiritsemme,... mutta onkos täällä vihaisia\nkoiria?\n\nStufer antoi huilunsa vaipua alas. Hän kääntyi portailla ympäri ja\nojensi kaulaansa paremmin nähdäkseen tulijat, joista erotti vain\nepäselvän varjon:\n\n-- Kyllä on,... täällä ovat koirat hyvin vihaisia.\n\nChlinov selitti:\n\n-- Meillä oli todellisuudessa aikomus mennä katsomaan \"Kahlitun\nluurangon\" raunioita, mutta eksyttiin... Sallitteko meidän nyt tässä\nvalon luona hiukan levähtää?\n\nStufer murisi siihen muutamia epäselviä sanoja. Wolf ja Chlinov\nastuivat kuitenkin hänen luokseen, kumarsivat ja istuutuivat portaiden\nalimmalle astimelle. Kumpainenkin oli hermostunut ja äärimmäisen\njännittynyt. Stufer tarkasteli heitä korkealta istuimeltaan ja puhui\npuoliääneensä:\n\n-- Näin ohimennen sanottuna, kun minä vielä olin rikas mies, oli\nminullakin täällä puistossa vihaisia koiria vartiota pitämässä.\nTunkeilevat vieraat olivat minulle öisinä aikoina kauhistus.\n\nChlinov puristi nopealla liikkeellä Wolfin kättä, tarkoittaen sillä,\nettä nyt pitää hillitä itsensä... Huvilan isäntä jatkoi edelleen:\n\n-- Amerikalaiset saivat minut häviölle ja siitä lähtien on minun\npuistoni ollut kaikenlaisten vetelehtelijäin kävelypaikkana. Ei ole\nauttanut sekään, vaikka minä laitoin joka puolelle tauluja, joissa\noli selvästi luettavana: Läpikulku on tuhannen markan sakon uhalla\nkielletty. Mutta Saksahan on lakannutkin olemasta sellainen maa, jossa\nkunnioitettaisiin lakia ja omaisuutta.\n\n-- Suokaa anteeksi, -- mutisi Wolf... Tämä pirullinen pimeys täällä\nvuorella eksytti meidät...\n\n-- Sen jälkeen, kun minä jouduin vararikkoon, ovat ihmiset\nyksinkertaisesti unohtaneet, että minä vielä yleensä olen elossa.\nMinulle jäi ainoastaan tämä huiluni ja siinä mukana vähän viiniä\nkellariin. Ne ovat kalliisti maksetut viimeistä penniä myöten. Nyt\nminä juon tätä viiniäni, välittämättä terveydestäni, huolimatta siitä\nmitenkä käy maksalleni ja munuaisilleni.\n\nStufer sieppasi viereltään olkikudoksella vuoratun pullon ja kaatoi\nsiitä lasiinsa sakeata punaviiniä. Hän puhkui ensin ennakkonautinnosta\nja sitten vasta joi lasinsa tyhjäksi ja lopuksi pyyhki kädellä suunsa:\n\n-- Stufer viskattiin sen vararikon vuoksi elämän ulkopuolelle, mutta\nStufer arvostelee asiat vieläkin oikein. Ottakaa se huomioon. Minä\nsanoin sillekin miehelle, joka vuokrasi tämän huvilani: Antakaa laittaa\npiikkilanka-aita puiston ympärille ja ottakaa vartija palvelukseenne.\nHän ei totellut Stuferin puhetta ja -- nyt hän on itse syyllinen...\n\nWolf otti kiven maasta ja heitti sen välinpitämättömästi menemään\njonnekin edessäolevaan pimeyteen. Sitten hän kysyi:\n\n-- Onkos teille sitten sen vieraanne kanssa sattunut jotakin\nvastenmielistä, joitakin rettelöitä?\n\n-- Vain tänä aamuna... Sitäpaitsi ei minun taloudelliset etuni ole\nollenkaan kytketty minkäänlaisiin säälintunteisiin. Minä voin kuluttaa\nlepohetkeni mukavasti niinkuin ennenkin vähääkään välittämättä jostakin\nlurjuksesta...\n\nHän vei huilun huulilleen ja puhalsi siitä muutamia korvia vihlovia\nääniä. Äkkiä hän kaatoi jälleen lasiinsa viiniä ja joi sen ahnaasti.\nSitten hän kopeloi nuttunsa taskusta esille piipun:\n\n-- Ja mitä se minulle lopullisesti kuuluu, josko hän elelee täällä\ntaikka juopottelee rahojaan tyttöjen kanssa Kölnissä. Rahaa, rahaa!...\nHän maksoi kaikki viimeistä penniä myöten... Siitä ei voi kukaan häntä\nsyyttää. Mutta tiedättekö, minä tulin aikaa myöten huomaamaan, että\nhän on hyvin hermostunut herrasmies. Se käy jo siitäkin selville, kun\njoku hutilus viime yönä ampui harakoita, kokosi hän kaikki kapineensa\nja sitten -- hyvästi, näkemiin. Ja hetken päästä hän jo oli pitkän tien\ntakana... Ei hänestä ollut mihinkään. Minä toivon kuitenkin hänelle\njoka tapauksessa onnellista matkaa.\n\n-- Onko hän sitten matkustanut ainiaaksi pois? -- kysyi Chlinov äkkiä\nkovalla äänellä.\n\nStufer nousi ylös, mutta istuutui kuitenkin heti takaisin entiselle\npaikalleen. Avonaisesta ovesta virtaavassa valohohteessa näki selvästi\nhänen lihavat ja hymyilevät kasvonsa. Hänen ryhmyinen ja paljas\npäänahkansa alkoi jälleen heilumaan edestakaisin:\n\n-- Niin se on tämän asian kanssa. Hän varotti jo minua, että tänne\ntulee varmasti odottamatta ihmisiä, jotka kyselevät hänen matkalle\nlähtöään... Ja nyt hän on matkustanut pois, kunnioitettavat\ngentlemannit. Jos te ette minua usko, niin olkaa hyvä ja käykää sisään.\nMinä näytän teille hänen huoneensa. Jos te olette hänen ystäviään, on\nteillä siihen näkemiseen oikeus, siitä voitte olla vakuutetut... Se\nhuonehan on maksettu...\n\nStufer yritti jälleen nousta seisaalleen, mutta hänen jalkansa eivät\nenää oikein kannattaneet. Eikä hänen puheestaan enää saanut mitään\nasiallista selville. Sen vuoksi Wolf ja Chlinov läksivät takaisin\nkaupunkiin. Matkalla eivät he puhuneet keskenään sanaakaan. Vain\nsillan yli mentäessä pysähtyi Wolf äkkiä seisomaan ja silmäsi jäykällä\nkatseella Chlinoviin ja sanoi kädet nyrkkiin puristettuna:\n\n-- On se pirunmoinen mies tuo Garin... Minähän näin omilla silmilläni\naivan selvästi mitenkä revolverin luoti tunkeutui hänen pääkuoreensa...\n\nHe menivät lyhdyn ohi, jonka valosäteet leikkivät sillan sivuilla\ntumman veden pinnalla...\n\n-- -- --\n\nKeskikokoinen ja tanakka mies, jolla oli harmahtavat hiukset ja paljas\npäälaki, heikkoja silmiä suojasi pyöreät siniset silmälasit, leikki\nhajamielisenä katkenneella paperiveitsellä. Hän seisoi kaakeliuunin\nvieressä ja kuunteli Chlinovin puhetta.\n\nChlinov oli Neuvosto-Venäjän lähetystön pienessä, kirkkaan punaisella\nkankaalla verhotussa vastaanottohuoneessa. Aikaisemmin hän oli\nsiellä istunut punavärisen soikean pöydän takana sohvalla, sitten\nikkunalaudalla ja nyt hän käveli edestakaisin.\n\nHän kertoi Garinista ja Rollingista. Hänen selostuksensa oli selvää ja\nhuomiotaherättävää. Hän itse kuitenkin luuli, että niitä tavattomia ja\nrepäiseviä asioita pidetään uskomattomina. Sanomalehtileikkeleet ja\neräs lehdestä otettu valokuva olivat hänen ainoat todistusvälineensä:\n\n-- Oletetaan niin, että Wolf ja minä olemme erehtyneet, niin\nsiinä tapauksessa ollaan vain onnellisia. Eihän siitä mitään\nvahinkoakaan olisi, jos meidän otaksumisemme pettäisivät. Mutta\ntoinen puoli kaikista asianhaaroista johtaa meidät tekemään\npäätelmän, että ehdottomasti tapahtuu jonkinlainen onnettomuus. Ja\nse puolet, eli viisikymmentä prosenttia asianhaarojen varmuudesta,\nriittää velvottamaan meidän mielenkiintomme siihen. Te kun olette\nNeuvostoliiton lähettiläs, on teillä myöskin suuri mahdollisuus\nvaikuttaa ihmisiin, vakuuttaa heille ja avata heidän silmänsä\ntämänlaisen vaaran edessä... Tämä on katkeran vakavaa. Garinin kone\non olemassa. Schelga on kosketellut sitä omin käsin... Meidän pitää\nviivyttelemättä tarttua asiaan, aivan tällä silmänräpäyksellä. Teillä,\nherra ministeri, ei ole aikaa käytettävänänne kun yksi päivä ja yksi\nyö. Huomisen jälkeisenä yönä se onnettomuus tulee tapahtumaan... Me\nolemme sopineet: että minä tulen teidän luoksenne tänne Berliniin\nkello neljän junassa ja sillä aikaa on Wolf N:n kaupungissa. Hänen\ntehtävänään on sen mukaan kun voi, varottaa edessä olevasta vaarasta\ntehdastyöläisiä, ammattilaisia, kaupungin asukkaita ja tehtaan\nhallintoa. Ymmärrettävästi ei kukaan usko häntä,... enempää kuin te\nminua...\n\nNeuvostoliiton lähettiläs kohotti kulmakarvojaan, mutta oli edelleenkin\nvaiti. Hän pyöritteli vain sormiensa välissä paperiveistä sinne ja\ntänne.\n\nChlinov kohotti hitaasti kädet päähänsä ja puristi sitä kovasti.\nHikisten sormien välistä törrötti hiustukot niinkuin pensaat. Hänen\nkasvonsa olivat laihtuneet, hikiset ja tomuiset. Hänen katseensa oli\nyhteen kohtaan tuijottava, niinkuin olisi jo katsellut sitä edessä\nolevaa onnettomuutta. Lähettiläs tarkasteli häntä huomaavaisena\nsinisten silmälasiensa takaa ja virkkoi vihdoin:\n\n-- Minkätähden te ette tullut aikaisemmin minun luokseni?\n\n-- Kuinka minä olisin voinut sen tehdä? Meiltähän puuttui kokonaan\nperusteet. Ja kaikesta huolimatta on vieläkin semmoisia hetkiä, jolloin\ntuntuu siltä, että minun pitäisi vihdoinkin päästä hereille ja saada\nravistetuksi tämä asia mielestäni niinkuin jokin ilkeä uni... Piru\nvieköön sen miehen! Viikkokauden olemme, Wolf ja minä, olleet lepoa\nvailla. Emmekä ole tällä ajalla saaneet kertaakaan riisua vaatteitamme.\n\nLyhyen vaitiolon jälkeen sanoi lähettiläs hyvin vakavana:\n\n-- Toveri Chlinov! minä olen vakuutettu, että te ette ole mikään\nuneksija. Mutta minusta näyttää, että teillä on todellakin aivan\nerikoinen aate, syy huolestumiseenne.\n\nMinisteri-lähettiläs kohotti käsivartensa, ikäänkuin sillä estääkseen\nChlinovin pitemmälti osottamasta epätoivoaan, sekä jatkoi:\n\n-- Minulle on asiain todenperäisyydestä se viisikymmentä prosenttia\nkyllin riittävä vakuus tilanteen vakavuudesta. Minä matkustan huomenna,\nja yritän tehdä kaiken mikä suinkin on minun voimilleni mahdollista.\n\n-- -- --\n\nHerrat toimittajat nauroivat paikallisen lehden toimituksessa, niin\nettä kyyneleet juoksivat pitkin poskia. He pitivät Wolfia ja Chlinovia\nkaikeksi onneksi ainoastaan -- hulluina... Piloillaan kysyivät:\n\n-- Oletteko olleet täkäläisen puoluekomitean puheilla?\n\n-- Kyllä me olimme. Mutta sielläkin kohottivat vain olkapäitään\nmeille... He ajattelivat tietysti: mitähän tuulen tuomia nuokin ovat,\nkun vaativat kokonaista kaupunkia tyhjennettäväksi... On sekin mautonta\nhulluttelua... Tämähän on aivan kauhistuttavaa!\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nVarhain aamulla, kahdeskymmeneskahdeksas päivä kokoontui N:n kaupungin\ntorille joukko asukkaita. He keskustelivat osittain epätoivoisina ja\nosittain peläten niistä kummallisista tiedotuksista, tiedotuksista,\njoita oli yön aikana liimattu katujen kulmiin eri puolille kaupunkia.\nNiitä varoittavia paperikappaleita katujen kulmiin kiinnitettäessä oli\nliimana käytetty myöskin pureksittua leipää. Ja niihin oli sujuvalla\nkäsialalla lyijykynällä kirjoitettu:\n\n\"Ei hallitus, teollisuusministeriö eikä ammattikuntien johto halua\nottaa huomioonsa meidän epätoivoista varotustamme. Me olemme ehdottoman\nvarmat, että tänään uhkaa tehtaita, kaupunkia ja sen asukkaita\ntäydellinen häviö. Me olemme koettaneet oikeissa ajoin sitä kaikilla\nkeinoin estää. Turman tuoja on amerikalaisen pankkiirin palkkaama,\nemmekä me ole onnistuneet saamaan häntä kiinni. Pelastakaa itsenne!\nPaetkaa kaupungista ulos aukeille lakeuksille! Uskokaa meitä, teidän\noman elämänne, lastenne elämän -- ja jumalan nimessä!\"\n\nPoliisi sai selville, että Wolf oli kirjoittanut nämä\nvarotusjulistukset ja etsi häntä vangitakseen. Hän oli kuitenkin\nhävinnyt jäljettömiin. Jo ennen puoltapäivää julkaisivat kaupungin\nviranomaiset vastavarotuksen. Siinä kiellettiin jättämästä kaupunkia,\nsillä nähtävästi rosvokopla aikoo saada ihmiset hylkäämään asuntonsa,\npäästäkseen sitten niitä ryöstämään. \"Kaupungin asukkaat, ne lurjukset\npitävät teitä narrinaan! Ajatelkaa asiaa tarkemmin! Vielä tämän päivän\nkuluessa tullaan ne veijarit vangitsemaan ja saattamaan oikeuden\nkäsiin.\"\n\nKaupungin viranomaiset saavuttivat tarkoituksensa: Se kauhistuttava\nsalaisuus näyttäytyi nyt vain yksinkertaisesti petokselliselta\nvalheelta. Asukkaat rauhoittuivat hyvin pian ja alkoivat keskenään\npilailla sillä \"erittäin älykkäästi keksityllä petoshistorialla\":\n\"Se herrasväki olisi saanut kauniisti tonkia meidän asunnoissamme ja\nliikkeissämme sillä aikaa, kun me narrit olisimme koko yön viettäneet\naukealla kentällä ja vapisseet kauhusta... Haha haha haha.\"\n\nTuli ilta, niinkuin tuhannet muut sitä ennen. Kaupungin talojen\nikkunat hohtivat laskevan auringon valossa. Linnut vaikenivat jo\npuissa. Kostealla joen rannikolla alkoivat sammakot kurnuttamaan.\nProtestanttisen kirkon tornikello löi \"rupisten ranskalaisten\" kauhuksi\n\"kahdeksan\" ja soitti sitten tunnettua laulua: \"Rheinin vahti\".\nKapakkain ikkunoista hohti rauhallinen valo kaduille. Vakituiset\niltaistujat pyyhkivät ilman mihinkään kiirehtimättä partojaan oluen\nvaahdosta. Myöskin \"Kahlitun luurangon\" isäntä rauhottui vähitellen.\nHän käveli parvekkeellaan edestakaisin ja kiroili hallitusta,\njuutalaisia ja -- sosialisteja. Sitten hän komensi sulkemaan\nikkunaluukut, jonka jälkeen hän ajoi polkupyörällä kaupunkiin --\nrakastettunsa luokse.\n\nSamaan aikaan kiiti auto läntisen jyrkänteen vähän käytettyä tietä. Se\nkulki aivan äänettömästi ja siitä oli myöskin kaikki valot sammutettu.\nIltarusko oli jo kokonaan haihtunut. Kuu kohosi vuoren takaa näkyviin\nja tähdet tuikkivat heikosti. Aukeamalla näkyi siellä ja täällä joku\nkeltainen valopilkku. Ainoastaan tehtaiden seutuvilla ei vielä ollut\nhiljaista.\n\nWolf ja Chlinov istuivat puron uoman poikki olevilla, äärimmäisillä\nliiman muurien jätteillä. He kiipesivät vielä kerran sinne raunioille\nja könysivät tutkimassa jokaisen nurkkauksen ja myöskin neliskulmaisen\ntornin jätteet, mutta missään ei näkynyt vähäisintäkään jälkeä Garinin\nennakkovalmistuksista. Hetkisen aikaa tuntui heistä, niinkuin auto\nolisi jossakin etäämpänä hurissut. He kuuntelivat jäykkinä, mutta\neivät saaneet sen selvempää... Ilta oli erinomaisen rauhallinen ja\ntyyni. Ilma lemusi koiruoholle ja kaikkialla tämänlaisissa paikoissa\nkasvavalle saviheinälle. Heikko ilman henkäys toi eripuolilta laaksoa\nkukkien tuoksua.\n\n-- Minä tarkastin seutukunnan karttaa, -- sanoi Chlinov... Jos\nlaskeudutaan lännestä päin alas laaksoon, voidaan silloin kulkea\nrautatien yli väliaseman seutuvilla, jossa pysähtyy kello 5,30 juna. Ja\nminä uskon, että siellä on myöskin poliisi vartiota pitämässä.\n\nWolf vastasi surullisena:\n\n-- Omituisesti ja perin typerästi päättyi tämä meidän alottama juttu,\nrakas ystävä. Kovin vähän on vielä kulunut aikaa siitä, kun ihminen\nlopetti nelinkontin kulkemisen. Eikä näytä mitään oppineen miljoonien\njulmuuksien alaisena eläessään iäisyyteen haihtuneiden vuosisatojen\nkuluessa. On hirvittävän pelottavaa ajatellakin, kun tämänlaisella\nihmispaljoudella ei ole minkäänlaisia suurempia harrastuksia eikä\nihanteita. Ihmisiä ei vielä voi jättää elämään vapaina ilman\njohtajia,... ei. Näyttää siltä, kun ne haluaisivat niin kovin\nmielellään laskeutua jälleen neljälle jalalle...\n\n-- Minkätähden niin surullisena, Wolf?\n\n-- Minä olen väsynyt...\n\nWolf istui kivikasalla leuka käsien varassa ja puhui siinä:\n\n-- Mitenkä olisi voinut meille aikaisemmin päähän pälkähtääkään\nsellainen ajatus, että meidät tahdottaisiin tänäpäivänä vangita\nkaikkein pahimpina roistoina? Jospa te olisitte nähnyt mitenkä ne\nviranomaisten edustajat vilkuivat toisiinsa, kun minä astuin sisään\nselittääkseni heille ruumiineni ja sieluineni... Voi sentään, mikä\nnarri olen! Te olette aivan oikeassa:... Ihmiset eivät saa tietää, mikä\nheitä on uhannut...\n\n-- Jos teidän laukauksenne ei...\n\n-- Piru sentään, jos minä en olisi ampunut harhaan... Minä olisin\npaikalla valmis istumaan kuritushuoneessa vaikka kymmenen vuotta, jos\nminä vaan saisin sille lurjukselle näyttää...\n\nRauniot antoivat kaiun Wolfin äänelle. Kolmenkymmenen askeleen päässä\nmolemmista hiipi Garin, niinkuin soitimella metson ampuja, pysytellen\nsärkyneen muurin varjossa. Hän näki selvästi kummankin syvänteen\nreunalla istuvan miehen hahmopiirteet. Jokainen sana kuului hänelle\nselvästi. Hän ryömi muurin jätteiden välissä ja tornin alakerroksessa\nolevan reiän läpi. Siellä päättyi holvi, jossa myöskin oli \"kahlittu\nluuranko\" komerossaan. Sinne hävisi Garin hiekkakivisen patsaan\njäännöksen taakse... Kivi lähti vierimään alas ja ruostunut rauta\nkalahteli. Wolf hypähti seisaalleen:\n\n-- Kuulitteko mitään?\n\nChlinov kääntyi kivikasaa kohden, jonka taakse Garin katosi. Sitten he\nläksivät juoksemaan, kiertäen tornin ympäri.\n\n-- Tällä paikkakunnalla on kettuja, -- sanoi Wolf.\n\n-- Eikö mitä... Minä luulen, että se oli vain yöpöllön huuto.\n\n-- Eiköhän ole parasta, että lähdemme täältä tiehemme. Mehän jo alamme\nkumpainenkin näkemään kummituksia.\n\nKun he pääsivät sille jyrkälle polulle, joka johtaa raunioilta\nvuorelle, kuulivat he uudelleen kahinaa, niinkuin jokin esine olisi\npudonnut maahan ja alkanut vierimään. Wolffin koko ruumis vapisi. He\nkuuntelivat kauan hengittämättä. Heidän korvissaan tuntui siltä, kuin\nyön hiljaisuuskin olisi pitänyt kovaa ääntä. Selvästi he kuulivat vain\nparin yöpöllön huudot.\n\n-- Mennään pois!\n\n-- Mennään... Mutta kyllä tämä on typerää!\n\nTällä kerralla tekivät he nopeasti päätöksen yksinkertaisesti olla\nvälittämättä koko asiasta ja läksivät astumaan alas laaksoon... Se\npelastikin heidän henkensä...\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nWolf ei ollenkaan pahasti erehtynyt vakuuttaessaan, että hän näki\nmitenkä luoti sattui Garinin päähän ja siitä sirpaleet sinkoilivat...\nKun Garin lopetti uudistellen puhumasta lauseitaan radion lähettäjään,\nojensi hän kätensä ottaakseen sikarinsa pöydän reunalta. Hänellä oli\npuheensa tarkkailua varten korvissaan vielä radiokoneen eboniitista\nvaletut kuulotorvet. Ne räjähtivät yht'äkkiä tuhansiksi sirpaleiksi.\nSamalla kuuli Garin myöskin revolverilaukauksen pamahduksen ja tunsi\nvasemmalla puolella päätään äkkinäistä kipua. Vaistomaisesti heittäytyi\nhän samalla silmänräpäyksellä sivullepäin ja sitten heti lattialle\nvatsalleen. Ja siihen hän jäi kuuntelemaan jäykistyneenä. Hän kuuli,\nmitenkä Stufer huutaa melusi ja kuinka joidenkin poisjuoksevien\naskeleet kopisivat kivissä... Murhaajia!...\n\nKuka? Rolling vaiko -- Schelga? Tätä arvotusta hautoi Garin\najatuksissaan vielä sittenkin, kun hän jo oli autossaan ja matkalla\nK:n. Mutta nyt vasta, kun hän raunioilla kuuli niiden kahden miehen\nkeskustelun, sai hän arvotuksen selville: Schelga mokoma! Näppärä\nveitikka! Mutta kuitenkin,... olisiko hän ruvennut käyttämään sellaista\nluvatonta keinoa...\n\nHän raivasi pois patsaan jätteet, jotka peittivät lattiassa olevaa\nruostunutta rautaluukkua ja laskeutui murtuneita portaita myöten alas\n\"kiviseen säkkiin\". Hänen piti käyttää sähkötaskulamppua apunaan\nvoidakseen jotakin nähdä. Sokkelo oli yksityinen huone, jonka seinät\nolivat yhtä paksut kuin neliskulmaisen normandilaislinnan torninkin. Se\noli aivan pimeä putka, vain kaksi ja puoli askelta pitkä ja yhtä leveä.\nSeinämuurissa oli vielä pronssinen rengas ja ketjua. Vastapäisellä\nseinällä oli dynamiittia sisältäviä peltilaatikoita. Garin oli jo\naikaisemmin kaivanut koneensa suun kohdalle paksuun seinämuuriin\nreijän. Sitä ei kuitenkaan voinut ulkopuolelta huomata, kun sen\nkohdalla oli se tunnettu \"kahlittu luuranko.\"\n\nGarin sammutti taskulamppunsa ja työnsi koneensa suuta vähän sivulle.\nSillä tavalla hän sai tilaa työntääkseen kätensä muurin aukosta ulos ja\npääsi vetämään luurankoa reijän kohdalta syrjään. Hänen kosketuksestaan\nputosi luurangon pääkallo pois paikoiltaan ja vieri alas. Nyt oli reiän\nedus vapaa ja siitä selvästi näki tehtaiden valot. Garinilla oli varsin\ntarkat silmät. Hän erotti täältä asti tehtaalla liikkuvat ihmiset,\njotka pienoisina pisteinä siellä etäällä kulkivat rakennuksien välissä.\nHänen koko ruumiinsa vapisi. Hampaat olivat yhteen puristetut. Hän\nei ollut etukäteen osannut ollenkaan arvata, kuinka raskasta hänellä\ntulisi olemaan näinä ratkaisevina minuutteina...\n\nHän asetti koneensa suun takaisin muurin aukkoon. Sitten hän avasi\nsäiliön kannen ja tutki hiilikartiot. Vielä tätäkin toimitusta\ntehdessään vapisi hän päästä varpaisiin asti ja hampaat kalisivat.\n\nJos joukkomurhat herättäisivät syyllisten omantunnon, niin\nminkähänlaisia vaivoja mahtavatkaan asianosaiset kärsiä maailman\nsuursodan jälkeen? Ja murhaajat ovat siksi itsepäisiä, että he eivät\nosaa edeltäpäin pelätä tekojensa seurauksia. Garinkin oli sellainen.\n\nHän ei vapissut omantunnon ennakkovaivoista, ei pelosta, eikä myöskään\nsäälistä, sillä sitäkin tunteakseen olivat hänen uhrinsa liian etäällä.\nNe eivät olleet hänellä syynä tähän kuumeentapaiseen puistatukseen.\nParemminkin hän itse ymmärsi sen johtuvan siitä tietoisuudesta, että\nhän nyt yhdellä nappulan liikutuksella tulee olemaan koko ihmiskunnan\nvihollinen. Se oli siis näiden minuuttien tärkeydestä johtuvaa puhdasta\nesteettistä, kaunotieteellistä elämystä.\n\nHän otti sisäisen liikutuksensa pakottamana vielä hetkeksi kätensä pois\nkoneen kiertonappulalta ja etsi taskustaan savukkeen. Sen liikunnon\naikana ennätti hänen aivonsa vastata ja kehottaa häntä toimimaan vain\njärjestyksessä:\n\n\"Etkö sinä nyt nautikkaan?... Tämähän on sitä mielettömyyttä\"!...\n\nSitten hän asetti magneettisytyttäjän toimimaan. Koneessa alkoi\npalamaan ja kiehumaan. Liekkikin tuli jo näkyviin. Hän alkoi hitaasti\nvääntämään etäisyysmittarin kiertonappulaa...\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nChlinov huomasi ensiksi korkealla taivaalla häilyvän valojuovan.\n\n-- Tuolla -- on vielä yksi, -- sanoi hän hiljaa.\n\nHe olivat tien puolivälissä raunioilta mennessään. He seisahtuivat ja\njäivät katselemaan taivaalle. Edellistä vähän alempana välähti toinen\nvalosuihku ja hehkui sitten puiden latvain yläpuolella. Siitä putoili\nilotulituksen tapaisia säkenekimppuja maahan asti. Tulijuova aleni\nvähitellen...\n\n-- Katsokaahan, tuolla,... katsokaahan lintuja, ne palavat, -- kuiskasi\nWolf.\n\nMetsikön yli lensi hätäisenä ja epävarmoilla siiven lyönneillä\njokin lintu, nähtävästi sama yöpöllö, jonka huudot he kuulivat\nvähää aikaisemmin. Lintu lepatti vielä jonkun matkaa, mutta menetti\ntasapainonsa ja putosi alas.\n\n-- Linnut koskettivat johtoon.\n\n-- Mihinkä johtoon?\n\n-- Ettekö sitten näe tuota? Wolf.\n\nChlinov näytti hohtavaa valosäiettä, joka oli niin ohut kuin\nneula. Hehkuva juova vetäytyi ylhäältä alaspäin, linnan raunioilta\nanilinitehtaita kohden. Kulkiessa edelleen tietään, näkivät he\npalaneita lehtiä ja käppyräksi palaneita lintuja... Lopulta hehkui\njuova kirkkaana... ja poltti poikki erään paksun petäjän tumman rungon.\n-- Se putoaa,... se laskeutuu, -- huusi Wolf.\n\nHän ei kuitenkaan ennättänyt lausettaan lopettamaan. Kumpainenkin\nymmärsi nyt aivan hyvästi, mikä tuo valojuova oli. Hämmästyksissään\neivät he kyenneet muuta kun seuraamaan valojuovan liikuntoa.\n\nPunainen säde kohtasi ensin tehtaan erästä savutorvea. Se huojui,\nkatkesi keskeltä poikki ja kaatui maahan. Etäisyys oli kuitenkin niin\nsuuri, että savutorven kaatumisesta johtunutta melua ei voinut kuulla.\n\nAivan heti kohosi savutorven vasemmalta puolelta, erään pitkän\nrakennuksen katon yläpuolella, valtava höyrypatsas. Se muuttui\nruusunpunaiseksi ja sekottui savulla. Etäämpänä vasemmalla oli\nviisikerroksinen tehdasrakennus. Sen kaikki valaistut ikkunat pimenivät\nyht'äkkiä. Ylhäältä katon rajasta alas asti, pitkin rakennuksen\njulkisivua, tanssi valojuova sotkuisena vyyhtenä useampaan kertaan ja\ntaas yhä uudestaan... Chlinov kiljasi kauhusta... Rakennus horjui,\nkallistui sivulle ja vihdoin sortui kasaan. Sen paikoilleen jääneet\njätteet peittyivät paksuun savupilveen.\n\nNyt vasta läksivät Wolf ja Chlinov kiirehtimään takaisin vuorelle,\nminkä suinkin voimansa myöten antoivat. He menivät mutkittelevan\npolun ylitse ja kiipesivät pähkinä- ja muiden pensaiden yli rinteen\njyrkimmältä kohdalta. Matkallaan he kaatuivat usein, luistivat alas ja\nkiipesivät uudestaan. He kiljuivat ja kirosivat,... toinen venäjäksi ja\ntoinen saksaksi... Nyt heidän korviinsa kuului kamala jymäys, niinkuin\nmaa olisi huokaissut.\n\nHe kääntyivät ympäri, katsomaan jälilleen. Anilinitehtaiden rakennukset\nja laitokset, jotka ylettyivät useamman kilometrin pituudelle,\nolivat nyt kokonaan näkyvissä. Puolet tehtaan rakennuksista paloi\nkeveissä liekeissä, niinkuin olisivat olleet vain paperista\ntehdyt. Koko alue alhaalla, kaupungin läheisyydessä, oli peittynyt\nharmaankeltaiseen savupilveen. Ja keskellä tätä yleistä sekasortoa\ntanssi punainen säde häikäisevänä tehtaan tärkeimmissä kohdissa,\nräjähtävien puolivalmisteiden varastoissa. Palon punerrus levittäytyi\njo tehdasalueen isommalle osalle. Keltaiset, harmaanruskeat ja hopean\nvalkoiset savupilvet kohosivat säkenien sekaisina taivaalle vuoren\nhuippua korkeampina...\n\n-- Voi voi,... nyt on jo kovin myöhäistä, -- huudahti Wolf.\n\nTäältä ylhäältä näki selvästi kaupungista ulosjohtavalle tielle. Se\nnäytti nyt ikäänkuin liituvalkoiselta nauhalta, jota myöten ryömi\neteenpäin jonkinlainen elollinen sekasotku. Virran pinnalla kuvastui\nkoko jättiläispalo ja siinä näkyi vielä lukematon määrä pieniä\npisteitä, niinkuin rokonarpia. Kaupungin asukkaat koettivat pelastautua\nja kiirehtivät aukeata kenttää kohden.\n\n-- Liian myöhään, liian myöhään! -- Kiljui Wolf.\n\nSylkeä ja verta kuohui hänen suustaan ja valui alas leualle.\n\nOli todellakin liian myöhäistä enään ajatella minkäänlaista pelastusta.\nKaupungin ja tehtaan välillä olevalla ruohokentällä oli pitkiä riviä\ntiilikattoisia rakennuksia. Nyt näytti siltä, että koko kenttä\nrakennuksineen kohoaa. Ja todellakin maa puhaltausi ylös. Heti sen\njälkeen leimahti maan halkeamista esiin raivoisia tulikieliä. Tehtaasta\nvuotavat kaasut ja tuli muodostivat niin hirveitä liekkipatsaita,\nettä semmoisia ei ole kukaan vielä ennen nähnyt. Siinä oli kokonaisia\nvuoria tulta, joka oli käsittämättömän, häikäisevän kirkasta ja sen\nhirmuinen valtavuus yhä vaan lisääntyi. Tulimeren sisäinen ponnistus\npakotti siitä sivuilta ulospäin työntymään lieskoja, jotka olivat\nlieskuvien kartioiden muotoisia. Palavan kentän kohdalla näytti taivaan\navaruuskin pakenevan korkeammalle. Ilman koko ääretön aukeama hehkui\nvihreänpunertavaa valoa. Jokainen oksa, ruohopensas, sekä kivetkin\nnäyttivät vaipuvan tässä hirveässä näytelmässä, niinkuin täydellisessä\nauringon pimenemisessä. Myöskin kaksi jäykistynyttä mielipuolen\nkatsetta vaipui alas, niin kauhistuttavaa oli katsella taivaalle.\n\nTuuli raivosi myrskynä, kuljettaen mukanaan kivensiruja ja oksia, sekä\ntempasi myöskin Wolfin ja Chlinovin jyrkänteeltä alas...\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\n-- Kapteeni Jansen, minä tahdon mennä maalle.\n\n-- Niinkuin käskette.\n\n-- Minä tahdon, että te tulette mukana.\n\nJansen punastui ilosta... Minuuttia myöhemmin laskettiin\n\"Arizonan\" kannelta välkkyvän hohtavaksi kiillotettu valkoinen,\nkuusiairoinen vene Neapelin lahden läpinäkyville laineille. Kolme\npunertavanruskeaksi päivettynyttä matruusia, kaikki tanskalaisia, jotka\neivät menneisyydestään mielellään mitään tarinoineet, laskeutuivat\nköysiportaita myöten alas veneeseen ja istuutuivat soutupenkeille. He\nistuivat jäykkinä ja odottivat uusia määräyksiä.\n\nJansen odotti käskijäänsä. Zoe viivytteli,... hän vilkuili alituiseen\nepäröivänä edessä olevaan kaupunkiin. Neapeli välkehteli auringon\npaisteessa liituvalkoisena. Laivalle erotti selvästi kaupungin\nporrasmaisen aseman. Samoin lehväiset puistot ja puutarhat, joissa\npuiden latvat nyt kuumassa ilmassa olivat aivan liikkumattomina. Hän\nvilkui vaaleansinisiä pilvenhattaroita vasten kuvastuvaan Vesuviukseen.\nSen tylsästä huippuaukosta kohosi nytkin savupatsas korkeuteen.\nTulivuoren ympärillä oli valoisia kyliä, huviloita, puistoja sekä\nennenmuinoin sulan laavan alle hautaantuneen Herculanumin kaupungin\nesiin kaivetut rauniot. Niiden kaivantohaudat ylettyivät kapeina\njuovina alas meren hietikkorannalle... Oli aivan tyyni ja meri\npeilikirkkaana.\n\nLahdella oli iso joukko laiskan näköisesti liikkuvia veneitä.\nEräässä ohi kulkevassa veneessä seisoi pitkällä airolla melomassa\nkorkeavartaloinen vanhus. Hän muistutti mestari maalaajan,\nMichelangelon erästä piirustusta. Hänellä valui harmaa parta\nrikkinäiselle ja joka puolelta ennestään paikatulle hihattomalle\nviitalle. Päätä peitti hänellä, niinkuin kruununa, harmaat kiharat.\nOlkapäillä riippui liinainen kerjäläispussi. Hän olikin maailman kuulu\nammattikerjäläinen, -- Beppo. Hän kierteli veneensä kanssa pitkin ja\npoikin almuja anomassa. Vasta eilen heitti Zoe hänelle laivan reunan\nyli kokonaisen nipun sadan liiran setelejä. Tänään hän ohjasi veneensä\nuudelleen \"Arizonaa\" kohden. Beppo oli viimeinen oikea, jumalien\nja hengettärien rakastaman entisen Italian aikuinen kerjäläinen.\nVoi, kuinka ne ajat ovat palaamattomasti haihtuneet! Ei kukaan enää\nitke onnen kyyneleitä katsellessaan muinais-roomalaisia raunioita.\nSotakentillä ovat maalarit turmeltuneet, jotka ennen helisevällä\nkullalla maksoivat, saadessaan Beppon maalata Pompeijissa Cecilia\nJucunduksen talon raunioilla. Tämä maailma on muuttunut niin kovin\nikäväksi.\n\nHitailla vedoilla meloi Beppo \"Arizonan\" kapean ja vihreälle hohtavan\nrungon sivulla. Hän kohotti kuvaa muistuttavan komean päänsä, uurteiset\nkasvonsa ja tuuheat kulmakarvansa ja silmäili ylös laivan kannelle,\nojentaen kätensä. Hän odotti taaskin jotakin saadakseen. Zoe katseli\nalas ja sanoi italiaksi:\n\n-- Arvaa Beppo, onko oikein vaiko väärin?\n\n-- Oikein, signora. Zoe heitti hänelle nytkin nipun setelirahoja.\n\n-- Minä kiitän teitä, kaunis signora, -- sanoi Beppo ja meloi tiehensä.\n\nZoe oli nyt tyytyväinen, eikä enää viivytellyt ja epäillyt. Hän\noli etukäteen ajatellut sellaisen arparatkaisun, että jos tämä\nvanha kerjäläinen tulee uudelleen ja vastaa kysymykseen: oikein,\nniin silloin luistaa kaikki asiat hyvin päin. Arvan hyväenteisestä\nratkaisusta huolimatta, alkoi häntä hetken kuluttua uudelleen piinata\njonkinlainen paha aavistus. Kunhan eivät vain poliisit tekisi hänelle\nSplendid-hotellissa joitakin vaikeuksia? Mutta hänen korvissaan kaikui\nvieläkin radio-huuto:\n\n\"... jos teille on ystävänne elämä kallis...\" Siinä ei ollut enää\nmitään miettimistä.\n\nZoe hyppäsi veneeseen ja Jansen tuli perässä asettuen pitämään\nperäsintä. Soutajat vetivät voimakkaasti ja he lähenivät nopeasti\nNeapelin sataman laituria. He erottivat jo talot, joiden portaille ja\nparvekkeille oli nuorille ripustettu pesuvaatteita ja kaikenlaisia\nryysyjä. He näkivät jyrkännettä myöten porrastamalla kohoavat kapeat\nkadut, joilla temmelti puolialastomia lapsia. Ovien edustoilla\noli naisia ja punertavakarvaisia vuohia. Talojen seinillä riippui\nepäilyttävien kapakkain osotekilpiä. Veden läheisyydessä oli\nsimpukkakauppiaiden telttoja. Graniitti-kivisen laiturin mutkikkaaseen\nrinteeseen oli kiinnitetty kalastajien verkkoja.\n\nTuskin oli vene kiinnitetty laiturin vihreisiin pylväisiin, kun heitä\nvastaan hyökkäsi lukematon joukko kaupustelijoita, asiamiehiä ja\nryysyläisiä, kuka heistä tarjoten koralleja, kuka rintaneuloja sekä\nmuuta kamaa ostettavaksi ja kuka suositellen hotelleja. Ajurikin\nkiirehti parivaljakolla esille ja ilmassa piiskaansa paukutellen\nhuuteli palvelustaan tarjoten. Katupojat heittelivät heidän edessään\nhärkäpyllyä ja hyppelivät silmänkorkeuteen asti, pyydellen hoilaten\nrahaa \"ihmeen kauniilta rouvalta\". Jansen työnsi alaleukaansa esille.\n\n-- Splendid, -- virkkoi Zoe ja istuutui ajurin rattaille.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nZoe kysyi hotellin ovenvartijalta, josko on saapunut postia madame\nLamollen nimellä. Hänelle ojennettiin ilman lähettäjän nimeä oleva\nradio-jäljennös: \"Odottakaa lauantai-iltaan asti.\"\n\nZoe kohotti vain olkapäitään, tilasi itselleen asunnon ja ajoi sitten\nkapteeni Jansenin kanssa katselemaan kaupunkia. Jansen esitti museoissa\nkäyntiä.\n\nHe kulkivat tyhjien ja tomuisten salien läpi. Ikävystynein katsein\nkulki Zoe läpi huoneiden, joissa oli renesanssiajan ikuisesti\ntuijottavia ja mauttomia kaunotarten kuvia. Niissä oli naiset pyntätyt\nkorkeilla liiveillä ja kirjosilkeillä, ja kellään ei ollut leikattua\ntukkaa. He olivat sen näköisiä, että varmasti eivät olleet jokapäivä\npeseytyneet mutta kuitenkin siitä ylpeilivät. Ja heillä oli niin\nvaltavat olkapäät ja lanteet, että nykyään jokainen pariisilainen\ntorimuija sellaisia häpeäisi.\n\nVieläkin ikävämpää oli katsella särkyneitä kuvapatsaita. Kiviä\nnimikirjotuksineen ja lapsellisia selityksiä porapeijilaisista\nkuvista. Kylläpä oli vanhan Rooman ja renesanssi-ajan ihmisillä huono\nmakuaisti. Heillä ei ollut minkäänlaista ymmärrystä terävän älykkäästä\n-- häikäilemättömyydestä. He olivat tyytyväisiä, kun saivat vedellä\nsekotettua viiniä ja keitettyä lampaan lihaa. Suutelivat säännöllisesti\npaksuja ja siveitä vaimojaan, olivat ylpeitä jalomielisyydestään,\nlihaksistaan ja sotaisesta urhoudestaan. Kunnioituksella hinasivat\nhe menneisyyttä mukanaan vuosisatojen ajat. He eivät tietäneet, mitä\non ajaa kilpa-autolla sata kilometriä tunnissa. He eivät ymmärtäneet\nauton, sähkön, lentokoneen, puhelimen, radion ja muotiräätälin avulla\npuristaa elämältä viimeistäkin pisaraa nautintojen taikajuomasta.\nHe eivät ymmärtäneet käyttää pankkikirjaa, jonka avulla nykyään\nviidessätoista minuutissa nostetaan enemmän rahaa, kuin mitä oli koko\nvanhan Rooman arvo...\n\nJansen kulki Zoen perässä ainoastaan puoli askelta jälempänä. Hän oli\nkuparinpunainen kasvoiltaan, hänen pukunsa oli hohtavan valkoinen ja\nhuolellisesti silitetty ja itse hän oli valmis vaikka minkälaiseen\nvallattomuuteen. Zoe sanoi:\n\n-- Jansen, me hukutamme tällä tavalla vain aikaa... Tämä on minulle\nkovin ikävystyttävää.\n\nHe ajoivat erääseen ravintolaan. Istuttuaan jonkun aikaa, nousi Zoe ja\nasetti ihmeenkauniin paljaan käsivartensa kapteenin olkapäälle. Sitten\nhän tanssi kasvot välinpitämättömän näköisinä shimmyä ja foxtrottia\nsilmät puoliksi suljettuina. Hänen kauneutensa herätti läsnäolijain\nhuomion... Tanssiminen toi ruokahalua ja myöskin juomisen tarpeen.\nSyödessä alkoivat kapteenin sieraimet vapisemaan ja hänen piti\nlakkaamatta katsella vain lautaselleen, ettei paljastaisi silmissään\nolevaa kiiltoa. Hän tiesi nyt minkälaisia ovat monimiljonäärien\nrakastajattaret. Ei milloinkaan vielä hänen kätensä ollut tanssiessa\nkoskettanut niin hentoa, pitkää ja hermostunutta selkää, eikä hänen\nsieraimensa ollut milloinkaan ennen tuntenut niin pehmeän ihon\nja herttaisen hajuveden tuoksua. Ja sitten hänen laulava, vähän\npilkallinen äänensä... ja älykäs hän oli... hieno. Kun he poistuivat\nravintolasta, kysyi Jansen:\n\n-- Missä te määräätte minun viettämään tämän yön,... jahdissa vaiko --\nhotellissa?\n\n-- Zoe vilkasi häneen nopeasti ja kummallisesti, mutta käänsi päänsä\nheti pois, eikä vastannut mitään.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nViini ja tanssi juovuttivat Zoeta jonkun verran... Hei hulinaa...\nniinkuin minä olisin jollekulle selonteon velvollinen... Astuessaan\nhotellin eteishalliin, nojasi hän keveästi Jansenin raudan lujaan\nkäsivarteen. Kun ovenvartija antoi avaimen, hymyili hän huonosti\najelluilla neapelilaisilla kasvoillaan. Zoe hämmentyi vähäsen, mutta\nkysyi sitten:\n\n-- Kuuluuko mitä uutta?\n\n-- Ei mitään, signora.\n\nZoe sanoi Jansenille:\n\n-- Menkää te tupakoimishuoneeseen ja poltelkaa siellä muutama savuke,\nja jos teille tulee ikävä, niin tarinoikaa siellä,... minä soitan\nteille.\n\nZoe nousi kevein askelin portaiden punaista juoksumattoa myöten ylös.\nJansen seisoi alhaalla. Portailla mennessään kääntyi Zoe ympäri\nja hymyili hänelle. Kapteeni horjui niinkuin juopunut mennessään\ntupakkahuoneeseen. Siellä hän asettui istumaan lähelle puhelinta\nja alkoi tupakoimaan: hän niin määräsi. Sitten hän heitti päänsä\ntaaksepäin nojalleen ja alkoi mielikuvituksissaan arvailemaan: \"... Nyt\nhän meni huoneeseensa... nyt heittää hattuaan pois... Nyt hän alottaa\nriisuutumaan, hitaasti, niinkuin tavallisesti, huolimattomasti liikkuen\nja epäjärjestyksessä kuin vielä kasvavat tyttöset... Vaatteita putoilee\nlattialle, hän kävelee niiden yli ja menee peilin eteen... hän on\nviettelevä... nyt hän tarkastelee peilikuvaansa suurilla silmillään...\nJa hän ei kiirehdi ollenkaan... Sellaisia ovat naiset... Hän nauttii\ntämänlaisesta kiusaamisesta... ajattelee: odottakoon... Niin niin,\nkapteeni Jansen saa odottaa, hän ymmärtää odottaa... Hänellä on puhelin\nyöpöydällään. Se on niin, että hän näkee sen sängystään... Hän nojaa\nkyynäspäähänsä ja ojentaa kättään puhelinta kohden...\"\n\nPuhelin ei kuitenkaan soinut. Jansen sulki silmänsä, ettei edes näkisi\ntuota kirottua puhelinta. Hyi sentään, mitenkä mies voi tällä tavalla\nrakastua johonkin naiseen... Mutta jos hän onkin äkkiä ruvennut\nlähemmin ajattelemaan ja katumaan...\n\nJansen ponnahti seisaalleen. Hänen edessään oli -- Rolling. Kapteenista\ntuntui, että kaikki veri virtasi hänen kasvoihinsa.\n\n-- Kapteeni Jansen, -- sanoi Rolling narisevalla äänellään... Madame\nLamollen nimessä minä kiitän teitä... Hän ei tänään enää tarvitse\nteidän palvelustanne. Ja minä neuvon teitä siirtymään takaisin\nvelvollisuuspaikallenne, laivalle...\n\n-- Kuten käskette, -- sopersivat Jansenin huulet. Rolling oli kuluneen\nkuukauden aikana muuttunut kovasti. Hänen kasvonsa olivat tulleet\ntummemmiksi, silmät olivat painuneet syvemmälle ja mustanpunainen\nparta oli entistä enemmän levinnyt verhoamaan poskia. Hänellä oli\nyllään paksu päällysnuttu ja sen povitaskut pullottivat täynnä rahoja\nja pankkiosotuksia... Jos Zoe olisi tällä silmänräpäyksellä ollut\nsaapuvilla ja vain vilkaissut Janseniin suostumuksen merkiksi, olisi\nhän heti arvelematta hyökännyt Rollingiin käsiksi ja rusikoinut häntä\nlujilla nyrkeillään, ettei hänestä olisi jäänyt muuta jälelle kuin\njonkinlainen luukasa.\n\n-- Tunnin kuluttua minä olen \"Arizonalla\", -- sanoi Rolling.\n\nJansen kääntyi, otti pöydältä lakkinsa ja painoi sen syvään otsalleen.\nSitten hän pujahti ulos, hyppäsi ajurin rattaille ja komensi:\n\n-- Satamaan.\n\nJansenista näytti siltä, niinkuin jokainen vastaantulija nauraisi\nhänelle vasten silmiä: No niin, nyt sinä sait kunnollisen\nkorvatillikan... Rantaan päästyään hän hyppäsi suoraa päätä veneeseen\nja ärähti:\n\n-- Soutakaa lurjukset!\n\nHän kiipesi juoksujalassa köysiportaita myöten ylös laivan kannelle ja\närjyi alikapteenille:\n\n-- Kansi on sen näköinen kuin olisi se navetta! Sitten hän sulkeutui\nomaan kojuunsa ja heittäytyi sänkyyn. Siinä hänen ajatuksensa\naskartelivat:\n\n... Repiköön saatana mokoman miehen, tarttukoon häneen rutto ja\nkoleera, tuollaiseen kissan raatoon, tuollaiseen mätäsilmään...\n\nNe hyväilynimitykset valehtelivat Jansenin merimiesaivoissa ja\ntarkottivat nähtävästi -- Rollingia... Tälle viikinkien jälkeläiselle\ntuntui hyvin vaikealta kestää ja sietää tämänpäiväistä tappioon\npäättynyttä seikkailua. Rolling, hänen päällikkönsä, veti esteaidan\nhänen aikeidensa eteen. Se tarkotti samaa, kuin jos olisi suoraan\nsanonut:\n\n... Laputa tiehesi, äläkä tunkeile toisten miesten rakastajattarien\nkimppuun...\n\nJansenin sisimmässä kiehui ja raivosi. Lyhyen ajan kuluessa ennätti\nhän tekemään kaksi aivan jyrkästi vastakkaista päätöstä. Mutta se\noli sittenkin aivan -- sietämätöntä... Viheltää kaikelle ja jättää\n\"Arizona\" kokonaan, eikä häntä Zoeta tuon koommin,... ei, sitä hän ei\nvoinut tehdä.\n\nTäsmälleen tuntia myöhemmin, kuului kannelta vartijan huuto. Alhaalta\nvastasi heikko ääni. Köysiportaat narisivat. Alikapteeni huusi\näänekkäästi:\n\n-- Puhaltakaa merkki? kaikki miehet kannelle! Laivalle tuli sen\nomistaja. Nyt tuli kysymykseen, mitenkä Jansen saisi pelastetuksi\nviimeiset jätteet itsekunnioituksestaan. Hän voi sen näyttää ainoastaan\nsiten, että kohtaa Rollingin, niinkuin ei rannalla olisi mitään heidän\nvälillään tapahtunutkaan. Jansen astui arvokkaana ja rauhallisena\nkomentosillalle. Rolling tuli hänen luokseen ja otti vastaan\ntiedotuksen laivan \"erinomaisesta kunnosta\" ja puristi kapteenin\nkättä. Virallinen puoli oli tällä tavalla suoritettu. Rolling sytytti\nsikarin,... mokomakin pieni \"maarotta\", joka paksulla ja tummalla\npuvullaan loukkasi \"Arizonan\" puhdasta siroutta ja neapelilaista\ntaivasta.\n\nOli jo puoliyö. Mastojen ja köysien välistä näkyivät loistavat tähdet.\n\nKaupungista ja laivoista välkkyvät valot kuvastelivat mustassa,\nbasalttivärisessä meren lahdessa. Kuului hinaajalaivan pillin huuto ja\nvaikeni jälleen. Etäämpänä keinui tulisia patsaita.\n\nNäytti siltä, niinkuin Rolling olisi vajonnut ainoastaan nauttimaan\nsikaristaan. Hän puhalteli savun sivulle, jossa kapteeni Jansen hänen\nvieressään odotteli käsivarret riipuksissa.\n\n-- Madame Lamolle haluaa jäädä rannalle, -- sanoi Rolling... Hänellä on\nnyt sellainen päähänpisto, mutta me amerikalaiset kunnioitamme naisten\ntahtoa, vaikkapa se olisi toisinaan liiaksikin pingotettu.\n\nKapteeni oli pakotettu päällikkönsä edessä nyökkäämään päällään\nymmärtämyksen merkiksi. Rolling vei vasemman kätensä huulilleen ja imi\nvähäsen yhden sormensa ihoa:\n\n-- Minä jään huomiseen asti laivalle. Mahdollisesti viivyn myöskin\nkoko huomisen päivän. Mutta minun täällä olostani ei saa antaa tietoa\nminkäänlaisille \"kierosilmille\"...\n\nImettyään jälleen kättään, vei hän sen tahtomattaan niin, että kajuutan\novesta tulviva tulen hohde valaisi sen...\n\n-- Niin, kierosilmät eivät saa nähdä minua... Nyt Jansen vilkasi\nRollingin käteen ja näki siinä selviä verille asti viillettyjä sormen\nkynnen raapimia.\n\n-- Voinhan minä teidän uteliaisuutenne tyydyttää: Minä odotan tänne\nerästä miestä, joka ei ollenkaan aavista kohtaavansa minua täällä. Hän\nvoi tulla millä tunnilla hyvänsä. Antakaa määräys, että minulle tuodaan\nviipymättä tieto, kun hän astuu laivan kannelle. Siinä on kaikki. Hyvää\nyötä.\n\nJansenilla oli \"päävärkit\" sekaisin. Hän ponnisteli\nsuonenvedontapaisesti voidakseen ymmärtää tätä mahdotonta tilannetta...\nMadame Lamolle on jäänyt rannalle. Minkä vuoksi? Ettäkö olisi vain\noikku... Sen voisi selittää toisin sanoen:... hän odottaa kapteeni...\nEi... Ja nuo tuoreen veriset raapimisen jäljet hänen päällikkönsä\nkädessä... Siellä on jotakin tapahtunut... Ymmärrettävästi -- on vain\njoutavaa puhetta jättää madame Lamolle rannalle odottamaan ja itse\ntulla laivalle pitämään vahtia jonkun narrin tulosta... Mutta jos Zoe\nmakaa sittenkin hotellissa kaula poikki leikattuna? Taikka -- jos hän\non jo säkissä heitetty meren lahteen? Tuollaiset miljardöörit eivät\ntunne mitään esteitä raaimmillekaan yltiömäisyyksilleen...\n\nSyödessä illallista seurustelukajuutassa, vaati Jansen itselleen viskyä\nilman tavallista miedonnusta, sodavettä. Hän tahtoi sillä keinolla\nselvittää aivojaan. Alikapteeni kertoi hänelle sanomalehtien tärkeimpiä\nuutisia: -- Saksalaisella anilinitehtaalla on tapahtunut aivan tavaton\nräjähdys. Se on hävittänyt lähellä olleen kaupungin ja tuhonnut yli\nkaksituhatta ihmistä.\n\n\"Arizonalle\" oli hyvällä summalla palkattu kuuluisa italialainen\nviulunsoittaja, mestari Billini. Hänellä oli säestäjänä sopuisa\nsaksalainen pianisti, nimeltään Schwarz. Sitten oli vielä vapaan\nsuunnan taidemaalari, unkarilainen Tito. Tämän viimeisen suuruuden\nmukanaoloa ei Zoe muistanut ainoatakaan kertaa koko laivamatkalla...\nNämä kaikki olivat seurustelukajuutassa ja söivät runsaasti, sekä\njoivat myöskin paljon. Siinä jutellessa otettiin uudelleen puheeksi\ntapahtunut räjähdys. Schwarz vakuutti, että se ei ollut muuta kuin\namerikalaisen aikaan saama hävitys. Siihen sanoi alikapteeni:\n\n-- Joutavata. Meidän päällikölle onnistaa yksinkertaisesti kaikki.\nAnilinitehtaan häviöstä hän ansaitsee niin paljon, että hän voi\nostaa koko Saksan kaikkine lakeuksineen, Hohenzollerien keisarisuvun\nja sosialidemokraatit. Ja meillähän ei ole sen asian kanssa mitään\ntekemistä... Tämä kulaus on meidän päällikön terveydeksi.\n\nJansen vei sanomalehdet mukanaan omaan kajuuttaansa. Hän luki\nerikoisella tarkkuudella räjähdystä koskevan selostuksen, sekä\notaksumiset sen syistä. Lehtien palstat vilisivät täynnä Rollingin\nnimiä. Muotikatsauksessa tiedotettiin, että seuraavana muotikautena\ntullaan käyttämään koko posket peittävää kokopartaa. Samoin tullaan\nkäyttämään korkeita ja kovia hattuja, sekä kultaisia etuhampaita.\n\"Excelsior\", korkeutta kohti nimisessä lehdessä oli etusivulla\n\"Arizonan\" kuva,... ja soikiossa madame Lamollen ihanan pään kuva.\nJansen menetti järkensä hillitsemiskyvyn. Hänen levottomuutensa kasvoi.\n\nKello kahden aikana yöllä lähti kapteeni kojustaan ulos ja näki\nRollingin istuvan yläkannella nojatuolissa. Päällikkö piti silmällä\njotakin... Jansen palasi takaisin kajuuttaansa. Riisui yltään kaikki\nvaatteet ja puki paljaalle iholleen ohuen hellepuvun. Lakin, kengät,\nrahalompsan ja revolverin asetti hän kumisäkkiin. Lasikello löi kolme.\nRolling istui yhä vieläkin nojatuolissa. Kello neljä hän oli niinikään\nsiellä. Mutta hänen vartalonsa ääriviivat eivät olleet niin täydelliset\nkuin aikaisemmin. Hänen päänsä oli olkapäätä vasten nojallaan. Hän\nnukkui. Minuuttia myöhemmin liukui Jansen ankkuriketjua myöten\näänettömästi veteen ja ui rantaan.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\n-- Madame Zoe, älkää olko suotta-aikojaan levoton. Puhelin- ja\nkellojohdot ovat leikatut poikki.\n\nZoe istuutui jälleen sängyn reunalle. Vihan hymy väreili hänen\nhuulillaan. Stasij Tiklinsky istui keskellä huonetta nojatuolissa jalat\nsuorina. Hän kierteli viiksiään; tarkasteli kiiltokenkiään ja nosteli\nvasta silitettyjä housunlahkeitaan ylemmäksi. Tupakoida ei hän sentään\nuskaltanut. Zoe kielsi sen jyrkästi. Ja Rolling oli määrännyt, että\nZoeta kohtaan on säilytettävä ankarin kohteliaisuus.\n\nTiklinsky yritti kertomaan Zoelle Parisissa ja Varsovassa saamiaan\nlemmen voittoja, mutta Zoe vilkasi häneen niin ylenkatseellisella\nsilmäyksellä, että hänen kielensä turtui heti puun jäykäksi. Ja niin\nhänelle ei jäänyt muuta kun olla vaiti. Kello oli jo melkein viisi\naamulla. Zoen kaikki yritykset vapautuakseen, pettääkseen vartijansa,\nsamoin kuin yritys vietellä hänet, jäivät tuloksettomiksi.\n\n-- Se on aivan samantekevä, minä ilmoitan asian poliisille, -- sanoi\nZoe.\n\n-- Hotellin palveluskunta on lahjottu suurilla summilla.\n\n-- Minä lyön ikkunan rikki ja huudan, kun näen kadulla ihmisiä\nohikulkemassa.\n\nSillä tavalla kului aika. Kutsuttiinpa kerran lääkärikin, joka tutki\nja määritteli Zoen hermostuneen tilanteen. Te olette ulkomaailmaan\nnähden sellaisessa asemassa, eli niinkuin sanotaan, rouvan asemessa,\njoka yrittää pettää miestään. Te olette -- lain ulkopuolella. Kukaan\nei teitä auta, eikä usko teitä. Olkaa sen vuoksi vain levollisena,\nvastarinta on turhaa ponnistelua.\n\nZoe puri hampaitaan, että narahteli ja sanoi venäjäksi:\n\n-- Hirviö! Puolalainen renki!...\n\nTiklinsky alkoi jo äkäilemään. Hänen huulipartansa näytti levenevän\nja kohoilevan. Mutta hänellä ei ollut lupaa alottaa puolestaan mitään\nhaukkumisia. Sen vuoksi hän vain murisi:\n\n-- Niin, kyllä se tunnetaan, mitenkä naiset kykenevät haukkumaan ja\nkiroilemaan, kun huomaavat, että heidän kauneutensa ei tee toivottua\nvaikutusta. Minulla on teitä sääli, madame Lamolle. Mutta meidän pitää\nluullakseni kokonainen päivä ja yö, ja ehkä kauemminkin olla tässä\n-- \"kohtauksessa\". Heittäytykää mieluummin vuoteellenne. Rauhottakaa\nhermonne... Kaikki on turhaa... kaikki on turhaa, madame...\n\nKumma kyllä, tällä kerralla seurasi madame Lamolle hänen neuvoaan. Zoe\nheitti pehmeät tohvelinsa pois ja asettui vuoteelle. Laitteli patjan\nja tyynyt itselleen mukaviksi ja sulki silmänsä. Silmäripsien alta hän\nkuitenkin tiirasi Tiklinskyn paksua ja äkäistä naamaa. Zoe haukotteli\nkerran, kahdesti ja asetti kätensä tukemaan poskea:\n\n-- Minä olen väsynyt... Katsotaan nyt mitä tapahtuu, -- äännähteli\nhän hiljaa ja haukotteli vielä kerran. Tiklinsky etsi nojatuolissa\nmukavaa asentoa. Zoen hengitys kävi säännöllisesti. Jonkun ajan kuluttua\nhieroi vartija silmiään. Nousi pois tuolistaan ja käveli edestakaisin,\njopa nojaili ovipieleenkin. Nähtävästi hän päätti seisoa pysyäkseen\nvalveilla.\n\nTiklinsky oli typerä. Zoe houkutteli hänen paljastamaan mitä halusi\ntietää. Nyt Zoe odotteli, että hänen vartijansa nukkuisi. Oven edessä\nei hän jaksaisi kovinkaan kauan seisoa. Niin kävikin. Tiklinsky\ntarkasti vielä kerran lukon ja meni sitten takaisin nojatuoliinsa.\n\nJo ensimäisten seuraavien minuuttien aikana vaipui hänen alaleukansa\nalas. Silloin pujotteli Zoe itsensä keveästi pois vuoteeltaan.\nTottuneella nykäisyllä veti hän Tiklinskyn liivin taskusta huoneen\navaimen, otti tohvelinsa ja asetti avaimen lukkoon. Se oli kuitenkin\nvaikeasti avattavissa. Ja kun Zoe väänsi voimakkaammin avainta, narahti\nlukko äkkiä kovasti. Tiklinsky kiljui, niinkuin pahassa unessa: --\nKuka! Mitä!\n\nVihdoin selvisi Tiklinsky ja hypähti ylös nojatuolista. Zoe ennätti jo\nkuitenkin avata oven. Mutta Tiklinsky sieppasi häntä olkapäistä kiinni.\nSilloin puri Zoe häntä äkkiä käteen, puri oikein nautinnolla, niin että\nterävät hampaat upposivat syvälle lihaan. Se oikein huvitti Zoeta.\n\n-- Koiran narttu,... huora! -- ulvoi Tiklinsky puolaksi.\n\nHän potkasi polvellaan Zoeta selkään ja heitti hänet lattialle,\nkoettaen sitten työntää häntä jalallaan kauemmaksi huoneen perälle.\nMutta jokin merkillinen seikka esti häntä siitä. Zoe näki mitenkä\nTiklinskyn kaula muuttui yhä enemmän punaisemmaksi ja oli kovasti\nhikinen.\n\n-- Kuka siellä on? -- kysyi Tiklinsky hätäisen käheällä äänellä. Hän\nkoetti työntää ovea ruumiinsa painolla kiinni, mutta hänen jalkansa\neivät ollenkaan pitäneet huoneen liukkaalla tammilattialla... Ovi\navautui hitaasti, mutta varmasti. Hän haparoi kiireesti housunsa\ntakataskusta revolveriaan ja pakeni äkkiä keskelle huonetta.\n\nOvella seisoi kapteeni Jansen. Hänen lihaksikkaaseen vartaloonsa oli\nliimaantunut kiinni valuvan märkä hellepuku. Silmänräpäyksen ajan\nkatsoi hän kiinteästi Tiklinskyä silmiin. Ja sitten hän hyökkäsi\njättiläisen vauhdilla puolalaisen kimppuun. Se isku, joka luultavasti\noli alkuaan aiottu Rollingille, kaatoi Tiklinskyn maahan. Vielä kaksi\niskua: Koko ruumiinsa painolla löi Jansen puolalaisen ojennettuun\nkäteen ja heti täydellä oikean käden pituusvauhdilla ja hyvästi\ntähdätyllä paukulla leukaan. Kykenemättä päästämään ainuttakaan ääntä\nkaatui Tiklinsky matolle. Hänen kasvonsa olivat kokonaan muodottomiksi\nrunneltuna.\n\nKolmannella liikkeellä kääntyi Jansen madame Lamollen puoleen, ollen\nvielä tehdystä työstään täydessä tulessa:\n\n-- Te määräätte, madame Lamolle.\n\n-- Jansen. Niin sukkelasti, kun suinkin on mahdollista, laivalle!\nMuuten me myöhästymme!\n\n-- Haluatteko te todellakin laivalle takaisin?\n\n-- Matkalla minä selitän teille kaikki. Nyt minä rukoilen teitä!\n\nNiinkuin silloin ravintolassa, kiersi hän nytkin vasemman käsivartensa\nkapteenin kaulalle. Jättäen sentään selvästi suutelematta, vei hän\nhuulensa hyvin lähelle Jansenin suuta ja kuiskasi:\n\n-- Taistelu on vasta alkanut, Jansen! Pelättävin on meillä vasta\nedessä! Ainoastaan te voitte auttaa minua!\n\n-- Hyvä!... Mennään laivalle!\n\n\n\n\nXXX.\n\n\n-- Hei ajuri, aja hevosesi menemään semmoista kyytiä, kun suinkin\npääsee... Nyt minä kuuntelen, madame Lamolle... No niin: Sillä aikaa\nkun minä istuin tupakkahuoneessa odottamassa...\n\n-- Minä nousin rappuja ylös ja menin huoneeseeni. Sitten riisuin\nhattuni ja päällysnuttuni pois...\n\n-- Sen minä tiedän.\n\n-- Mistä?\n\nJansenin käsi vapisi Zoen selän takana. Zoe vastasi siihen puoliksi\nhyväilevällä liikkeellä:\n\n-- Minä en ollenkaan huomannut, että eräs arkku, joka aikaisemmin oli\nviereisen huoneen oven kohdalla, olikin nyt poissa. Tuskin sain niin\npaljon aikaa, että aloin lähestymään peiliä... Silloin avattiin se\nviereisen huoneen ovi. Ja edessäni seisoi -- Rolling. Mutta minä tiesin\naivan varmasti, että hän vielä eilen oli Parisissa. Tiesin myöskin,\nettä hän pelkää kuollakseen asti lentämistä... Siis, jos hän kuitenkin\nlähtee lentokoneella matkalle, on hänellä kysymys elämästä tahi\nkuolemasta... Nyt minä tiedän mitä hänellä oli mielessä. Mutta silloin\nminä en osannut muuta kuin raivostua. Houkutellapa minut ansaan...\nJa silloin minä latelin hänelle sellaisia totuuksia, että hän piteli\nkorviaan ja meni tiehensä.\n\n-- Hän tuli luokseni tupakkahuoneeseen ja lähetti minut laivalle...\n\nSen vuoksi kävikin näin... Sellainen narri minä olen... Viini,\ntanssi,... niin niin, rakas ystävä... jos kerran haluaa taistella ja\njotakin suurta saavuttaa, silloin ei ole aikaa tyhmyyksille... Parin\nkolmen minuutin kuluttua tuli hän takaisin. Minä sanoin: Meidän täytyy\npuhua asiamme selväksi... Hän alotti ykisemään: \"minun kalliimpani,\nminulla ei ole mitään selvitettävää\". Ja sen hän sanoi sellaisella\näänellä, jota en olisi uskonut häneltä milloinkaan kuulevani... Sitten\nhän sanoi vielä: \"Te ette tule pääsemään tästä huoneesta, ennenkuin\nminä itse henkilökohtaisesti käyn teidät vapauttamassa\"... Silloin minä\nraivostuin ja annoin hänelle parisen korvatillikkaa...\n\n-- Te olette oikea nainen, -- sanoi Jansen ihastuneena.\n\n-- Eikö mitä, rakas ystävä. Se oli minun toinen tyhmyyteni... Mutta\nmikä arkahousu hän onkaan! Antoi minun iskeä itselleen kaikkiaan neljä\nkorvatillikkaa... Hän seisoi vain siinä edessäni, huulet vapisevina ja\nliidun värisenä, yrittäen ainoastaan estää kättäni lyömästä. Se hänelle\ntuli kuitenkin hyvin kalliiksi... Ja lopuksi minun kolmas tyhmyyteni:\nMinä rupesin itkemään.\n\n-- Voi, minkälainen saamaton...\n\n-- Odottakaahan, Jansen. Rollingilla on oikein sairaaloinen kauhu\nkyyneleistä. Hän saa kyyneleitä nähdessään suonenvedon... Mieluummin\nhän olisi antanut itselleen iskeä vaikka neljäkymmentä korvatillikkaa.\nSitten hän huusi puolalaisen avukseen. Se hyväkäs oli koko ajan\nseisonut oven takana. Tietysti he olivat keskenään sopineet, mitenkä\nmenetellä. Puolalainen istuutui nojatuoliin. Rolling sanoi minulle:\n\"Hänelle on annettu määräys äärimmäisessä tapauksessa ampua.\" Samassa\nhän jo meni tiehensä. Minulle ei jäänyt muuta keinoksi, kun rauhottua\nvähitellen ja ruveta asiata miettimään. Ensiksi minä otin puolalaisen\ntyön alaiseksi. Ja tunnin kuluttua oli minulla Rollingin petollinen\njuoni täydellisesti pienimpiä kohtiaan myöten selvillä. Jansen, minun\nrakas Jansen, nyt on kysymys minun onnestani... Jos te ette auta minua,\nmenetän minä kaikki... Pakottakaa ajuri ajamaan nopeammin, hänen pitää\nkiirehtiä hevostaan...\n\nAjuri ajoi pitkin rantalaituria, joka näin aamun ensiruskon sarastaessa\noli aivan tyhjä. He pysähtyivät veteen johtavien graniitti-portaiden\neteen, jossa kellui parisen venettä öljy-mustassa vedessä.\n\nVähän aikaa sen jälkeen nousi Jansen \"Arizonan\" peräpuolelta\nnuoratikkaita myöten äänettömästi kannelle, kantaen sylissään madame\nLamollen kallista ruumista.\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nRolling heräsi aamukylmän vaikutuksesta. Kansi oli kostea. Valot\nmastoissa olivat sammutetut. Lahden pohja ja kaupunki olivat vielä\nvarjossa, mutta Vesuviuksen savupatsas oli nousevan auringon valossa\nruusunpunainen.\n\nMelkein peläten tarkasteli Rolling vartiomiehen tulta ja laivan rungon\npiirteitä. Hän lähestyi vahtimiestä, jääden hetkeksi hänen viereensä\nseisomaan, puhalteli nenänsä läpi ja kohosi komentosillalle. Heti sen\njälkeen tuli myöskin Jansen kojustaan puhtaaksi pestynä ja sileissä\nvaatteissa: -- Toivotan teille hyvää huomenta. Rolling puhalteli\njälleen sieraimistaan, mutta tällä kerralla vähän kohteliaammin kuin\nvahtimiehen luona.\n\nRolling oli vaiti pitkän aikaa, kiersi vain keskeytymättä sormissaan\nnuttunsa nappia. Se oli semmoinen huono tottumus, jota Zoe aikoinaan\nkoetti saada häneltä unohtumaan pois. Nyt oli kaikki yhdentekevää.\nKaiken lisäksi voi todennäköisesti tulla Parisissa muotiin seuraavan\nmuotikauden ajaksi yleinen tapa kiertää näppejään sormissa. Ja räätälit\ntulevat tietysti, mikäli mahdollista, keksimään vartavasten helposti\nkierrettäviä nappeja... Rolling kysyi murtuneena:\n\n-- Sukeltavatko hukkuneet jälleen esille?\n\n-- Jos niihin ei ole mitään painoja sidottu, -- sanoi Jansen.\n\n-- Minä kysyn: jos mies on hukkunut mereen, niin tietysti hän on\nhukkunut?\n\n-- Toisinaan sattuu -- varomaton liike, taikka laine heittää miehen\nreunan yli, ja sattuuhan sitä muitakin tapahtumia. Mutta kaikki ne\nkuuluvat hukkumisluokkaan. Viranomaisilla ei ole tapana työntää\nnenäänsä tämänlaisiin tapahtumiin.\n\nRolling nytkäytti olkapäitään:\n\n-- Se on kaikki, mitä minä halusin hukkumisesta tietää... Minä menen\nnyt kajuuttaani. Uudistan vain: jos jokin vene lähestyy, niin ei saa\nilmottaa minun olevan laivalla. Ottakaa tulija vastaan ja ilmottakaa\nminulle heti.\n\nRolling meni pois. Jansen palasi myöskin kajuuttaansa, jossa sinisien\nja suljettujen verhojen takana nukkui Zoe hänen vuoteessaan.\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\nKello kahdeksan aikana lähestyi \"Arizonaa\" vene. Resuinen mies veti\nairot veneeseen ja huusi:\n\n-- Onko jahti \"Arizona\"?\n\n-- On kuultu: On, -- vastasi tanskalainen matruusi, kumartuen laidan\nyli.\n\n-- Onko teillä siellä arkussanne eräs Rolling, laivan omistaja?\n\n-- On kuultu: Kyllä!\n\nResuinen mies näytti nauraen ihmeen kauniit hampaansa ja huusi:\n\n-- Ota kiinni!\n\nSitten hän heitti näppärästi kirjeen laivan kannelle, vihelsi ja\nnaksutti kielellään:\n\n-- Hei, matruusi, suolasilmä,... heitä sikari!... Silläaikaa kun\ntanskalainen mietti, mitä hän voisi kirjeen tuojalle viskata, souti\nhän jo tiehensä veneineen, jossa sitten tanssi muodikkaan foxtrotin,\nliidellen etäisyyteen kuumassa aamun päiväpaisteessa.\n\nMatruusi otti kirjeen ja vei sen kapteenille. Niin kuului määräys\nennakolta. Jansen siirti verhoja hiukan sivulle ja kumartui lähemmäksi\nnukkuvaa. Madame Lamolle avasi vielä aivan uniset silmänsä ja kysyi:\n\n-- Mitä? Joko hän on täällä?\n\nJansen ojensi hänelle vain kirjeen. Zoe luki sen nopeasti läpi:\n\n\"Minä olen kauheasti haavoitettu. Olkaa sääliväinen. Minä taistelin\nteidän etujenne puolesta niinkuin leijona, mutta mahdottomuus\non tapahtunut: Madame Zoe on vapaana. Minä heittäydyn teidän\njalkoihinne...\"\n\nLukematta loppuun, repi Zoe kirjeen:\n\n-- Nyt me voimme häntä odottaa rauhallisesti...\n\nHän vilkasi tyynenä Janseniin ja ojensi hänelle kätensä:\n\n-- Rakas Jansen. Meidän pitää tulla yksimielisiksi. Te miellytätte\nminua. Ja minä tarvitsen teitä. Sen vuoksi -- välttämätön tapahtua...\n\nHän huokasi keveästi:\n\n-- Minä tunnen, että teidän kanssanne minä saan vielä monta kertaa\nsärkeä päätäni... Rakas ystävä, tässä elämässä on oikeastaan liikaa\nja tarpeetonta -- lempi, mustasukkaisuus ja uskollisuus. Minä tiedän\nne -- kannustavat. Se on pelottava voima. Naisessa ja miehessä\npiilee sähkömagneettia. Ja vaikka me oltaisiin samanaikaisesti eri\npuolilla maapalloa, niin magneettinen myrsky vetäisi sen toisen minun\nkäsivarteeni. Hän murtaisi rautaristikot, kulkisi yli kuolleiden ja\nolisi valmis tekemään tuhansia muita ihmisiä onnettomaksi, voidakseen\nvain päästä painamaan ruumiinsa minun ruumiiseeni. Siinä piilee\nsuuruus. Elimellinen voima. No niin, ja sitten aletaan rakentamaan\npesää. Mies muuttuu vähitellen ikäväksi teereksi. Hyi,... niinkuin\nei meidän elämämme minuutit olisikaan etukäteen lasketut! Minä olen\nyhtä vapaa voidakseni antautua, niinkuin hänkin, -- ja ottaakseni.\nPitäkää se mielessänne, Jansen. Päätetään yhteinen sopimus: joko minä\njoudun perikatoon,... taikka minusta tulee maailman valtijatar, kuuden\nlänsimaan itseoikeutettu -- keisarinna.\n\nJansenin kasvoissa nytkähteli ja hän puri huultaan. Zoeta miellytti se\nliike. Hän jatkoi:\n\n-- Te tulette olemaan minun tahtoni työkalu. Unohtakaa sellaisina\nsilmänräpäyksinä, että minä -- olen nainen. Minä olen haaveilija ja\nseikkailija,... ymmärrättekö sen? Kaikki on tälle pohjalle rakennettu.\nMinä tahdon, että maailma kuuluu minulle.\n\nNäin sanoessaan hän teki kädellään laajan kaartavan liikkeen: -- Ja se\nmies, se ainoa, joka tämän kaiken voi minulle antaa, pitäisi lyhyen\najan kuluttua tulla tänne \"Arizonaan\". Minä odotan häntä ja samoin\nRolling odottaa häntä...\n\nJansen kohotti sormensa ja kääntyi ympäri. Zoe veti verhot kiinni.\nJansen meni komentosillalle. Siellä seisoi Rolling reunustaan kiinni\ntarrautuneena. Hänen kiero ja yhteen puristettu suunsa ja kasvonsa\nolivat vihasta kiihdyksissä. Hän tuijotti vielä sumun vallassa olevaan\nlahden etäisyyteen.\n\n-- Tuolla hän on, -- sai hän vaivalla puserretuksi huuliensa välistä ja\nosottaen kädellään.\n\nHänen sormensa riippui niinkuin jokin koukku veden yläpuolella:\n\n-- Tuolla, tuossa veneessä. Peläten, että matruusit hänet huomaavat,\nkiirehti hän väärillä säärillään ja tummaa rapua muistuttaen,\nkomentosillan portaita myöten alas ja hävisi omaan kajuuttaansa. Sieltä\nhän vielä antoi puhelimella Jansenille määräyksen, että se mies, joka\nlähenee kuusiairoisella veneellä, on otettava laivaan.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nEi ollut milloinkaan ennen sattunut, että Rolling olisi kiertänyt napit\nirti nutustaan. Mutta tällä kerralla hän repi kaikki kolme nappia\npois. Niin kauan ja niin kovasti hän niitä kiersi. Hän seisoi keskellä\nkajuuttansa lattiaa, jota peitti komea persialainen matto. Seinät\nolivat vuoratut harvinaisella loistopuulla... Levottomana silmäili hän\noven yläpuolella olevaa kelloa.\n\nSitten kun napit olivat revitty irti nutusta, alkoi hän pureksimaan\nkynsiään. Tällä hetkellä joutui Rolling aikaisemman viileytensä\nvaltaan...\n\nHän kuuli kansivartijan huudot ja myöskin vastaukset veneestä. Ja hän\nvapisi kuullessaan yhden äänistä vastaavan: Garin.\n\nRaskas vene löi laivan seinämään. Matruusit kiroilivat. Portaat\nnarisivat. Kuului kiirehtiviä askeleita. Sitten huutoja: \"Ottakaa\nkiinni\"!... \"Valmis\"... \"Varovaisesti\"... \"Mihinkä kannetaan\"?\n\"Alakannelle\". Kuljetettiin jonkinlaista arkkua. Sitten tuli jälleen\nhiljaisuus.\n\nGarin tuli koneensa kanssa suorastaan loukkuun! Vihdoinkin! Rolling\npainoi kädellä nenäänsä ja päästeli sähiseviä ja yskimisen tapaisia\nääniä. Ne ihmiset, jotka hänet tunsivat, väittivät aina, että he eivät\nole milloinkaan nähneet Rollingin nauravan. Se ei kuitenkaan pitänyt\nehdottoman tarkasti paikkaansa, sillä Rolling nauroi mielellään, mutta\nilman näkijöitä. Hän nauroi yksinään ja tavallisesti vain saatuaan\ntehdyksi suuren ja onnistuneen liikesieppauksen. Hän nauroi myöskin,\nniinkuin nyt,... koiramaisuudesta. Sitten hän soitti puhelimella\nkapteenille:\n\n-- Onko hän tullut laivalle?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Johtakaa hänet alakajuuttaan ja sulkekaa ovi ulkoapäin kiinni.\nKoettakaa suorittaa se tehtävä nopeasti ja -- ilman hälinää.\n\n-- Kuten käskette, -- vastasi Jansen eloisasti. Taisi olla liiankin\neloisasti. Rollingia ei miellyttänyt kapteenin äänensävy.\n\n-- Halloo, Jansen!\n\n-- Täällä on.\n\n-- Tunnin kuluttua pitää jahdin olla avonaisella merellä!\n\n-- Niinkuin käskette!\n\nJa jälleen tuntui Rollingista, niinkuin hän olisi kuullut Jansenin\näänessä jonkinlaista pistelevää sävyä. Sellaista, niinkuin kadulla\nolisi jokin poikaviikari kääntynyt hänen selkänsä takana ympäri ja\nvääntänyt irvistellen nenäänsä ja narissut. Vääntänyt irvistellen\nnenäänsä!\n\nJahdilla alkoi heti kuulumaan edestakaisin juoksua. Ankkuriketjun\nnostokone kalisi. Matruusit alkoivat hälistä. Ikkunasta näki mitenkä\nvihreitä vesisuihkeita alkoi roiskumaan, ja rannikko rupesi kiertymään.\nKajuuttaan tunkeutui kosteaa ilmaa. Ja nopeuden iloinen tunnelma\nvaltasi koko \"Arizonan\" sen solakkaa runkoa myöten.\n\nYmmärrettävästi Rolling huomasi tehneensä suuren tyhmyyden, josta\nhänen pitää kalliisti maksaa. Mutta hän ei ollutkaan se entinen\nRolling, kylmäverinen pelaaja ja vastustamaton \"puhvelihärkä\", joka\nsäännöllisesti kävi kuuntelemassa joka sunnuntai saarnat. Zoe opetti\nhänet tuntemaan kaikki inhimilliset tuskat ja täytti hänen aivonsa\nsairaaloisella punaisella sumulla. Ja jos hän nyt menetteli niin taikka\nnäin, ei hän sitä tehnyt yksinomaan sen vuoksi, että se olisi ollut\nhänelle taloudellisesti edullista. Hän toimi nyt sen tähden, että\nhänen tuskansa, öidensä valvomiset, viha ja kalvava mustasukkaisuus\nGarinia kohtaan tarvitsi jonkinlaisen purkautumiskohdan:... Garin piti\nehdottomasti tuhota ja sitten hakea Zoe takaisin.\n\nNäiden minuuttien sisäinen selvyys oli hänelle kerrassaan pelottava.\nTuntui sellaiselta, niinkuin hän olisi vieressään nähnyt toisen\nRollingin, joka sokeana ja siekailematta kiirehti tuhoaan kohden,... ja\njosta toinen Rolling koetti vielä pelastaa mitä pelastettavissa oli.\nAnilinitehtaiden räjähdyksestä johtunut tavaton seurauskin kulki nyt\nhänen muistissaan ohitse ikäänkuin jokin unennäkö. Hänen mieltään ei\njaksanut kiinnostaa edes sekään, kuinka monia satoja miljoonia maailman\nrahamarkkinat hänelle luovuttivat anilinitehtaiden tuhon jälkeisenä\npäivänä. Silloin hän sopimuksen mukaan odotti Garinia Parisissa. Hän ei\nkuitenkaan saapunut näkyviin. Rolling arvasi senkin jo etukäteen. Ja\nkun Garin ei tullutkaan, lähti hän itse kolmantenakymmenentenä päivänä\nlentokoneella Neapeliin.\n\nNyt oli Zoe syrjäytetty. Rollingin ja Garinin välillä ei ollut enää\nkukaan häiritsemässä. Nyt astui Rolling pää kumarassa kajuutastaan\njahdin keskikäytävälle. Garinin kanssa tehtävän loppuselvityksen oli\nhän jo ajatellut pienimpiä yksityisseikkoja myöten valmiiksi. Tässä\nei ollut enää ollenkaan tarpeellista suinpäin kiirehtiä tämän asian\nkanssa. Hän sytytti hitaasti sikarin ja avasi sitten alakannelle\njohtavan oven. Siellä alhaalla olivat Garinin arkut, sisältäen hänen\nkoneensa. Kaksi matruusia istui arkkujen kansilla, mutta hypähtivät\nseisaalleen huomattuaan Rollingin tulevan. Hän käski viemään arkut\nvarastohuoneeseen.\n\nRolling kiersi vastapäätä olevan oven kädensijasta. Ovi avautui ja\nhän astui kiertoportaille, jotka johtivat alakajuuttaan. Kun hän\npiteli viimeisen oven vetoripaa kädessään, huomasi hän, että sikarista\noli tuhka pudonnut pois. Hän hymyili itseensä tyytyväisenä. Hänen\najatuksensa olivat selviä ja veri kiersi suonissa säännöllisesti. Hän\nei ollut pitkään aikaan tuntenut, eikä nauttinut tämänlaista sisäistä\nrauhaa.\n\nHän tempasi oven auki. Alla kristallilasisen holvauksen, josta valo\nvirtasi huoneeseen, istuivat katse tulijaan suunnattuina,... Zoe,\nGarin ja Schelga. Rolling otti askeleen takaperin käytävälle. Häneltä\nsalpautui hengitys. Hänen päässään menivät kaikki ajatusmeiningit\n-- pirunkaulalle. Nenä alkoi hikoilemaan. Ja mikä oli kaikkein\ntavattominta,... Rolling hymyili. Hymyili surkuteltavasti ja typerästi,\nniinkuin se kirjanpitäjä, joka tavataan konttorikirjaa raaputtamassa.\nSellainen tapaus sattui Rollingille 25 vuotta takaperin.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\n\nNyt tapahtui se kaikkein kauhein mikä häntä voikaan kohdata... Rolling\njoutui naurettavaan tilanteeseen.\n\nMitä siinä voisikaan enää tehdä? Purrako hammastaan, raivota ja\nampuako?... Se olisi vain huonontanut asemaa, olisi ollut vieläkin\ntyhmempää. Kapteeni Jansen oli hänet pettänyt. Se oli nyt selvä. Laivan\nmiehistö oli epäluotettavaa...\n\nPonnistellen kaikki voimansa, onnistui Rollingin viimeinkin hillitä\nja kahlita kasvoltaan irvistävä hymyily. Hänen silmänsä saivat tiukan\nilmeen, niinkuin olisivat olleet tinanappeja:\n\n-- Kas vaan! -- sanoi hän ja kohotti tervehtien kättään... Garin! Mitä\nnyt kuuluu? Tekin siis tahdotte hiukan tuuleentua. Olkaa hyvä. Erittäin\nilahduttavaa... Sittenkin, vaikka en minäkään täällä ole isäntä, vaan\nsamalla tavalla itsekin vierailija...\n\nZoe vastasi hänelle pistelijään terävästi:\n\n-- Rolling. Te olette huono näyttelijä. Lopettakaa jo yleisöänne\nhuvittamasta! Tulkaa sisälle ja istuutukaa. Täällä on teidän kaikki\nhenkivihollisenne koolla. Ja te olette itse syypää, että teidän pitää\ntässä huvittavassa seurassa tehdä huvimatka täällä Välimerellä. Rolling\nsilmäsi häneen vihalla:\n\n-- Madame Lamolle, suurissa asioissa ei ole yksityisiä vihollisia eikä\nystäviä. Niissä vaan yritetään -- uhkapelillä.\n\nRolling istuutui Zoen ja Garinin väliin, niinkuin kuninkaan\nvaltaistuimelle. Sitten hän jatkoi:\n\n-- Hyvä!... Minä tunnustan, että olen hävinnyt pelin. Kuinka paljon\nminun on heti maksettava?\n\nGarin vastasi silmät hehkuvina, ja nähtävästi valmiina laskemaan\nvalloilleen tyytyväisyydestä lähtevän naurun:\n\n-- Täsmälleen puolet, vanha ystävä. Puolet, niinkuin Fontainebleaun\nmetsässä siitä sovittiin. Täällä istuu todistaja.\n\nSillä hän tarkoitti Schelgaa, joka synkkäkatseisena rummutti pöytää\nsormiensa kynsillä. Garin jatkoi:\n\n-- Minä en tällä hetkellä ollenkaan halua lähteä tutkimaan teidän\nkassakirjaanne. Mutta noin yleisesti katsoen, silmämitan mukaan\n-- miljaardi,... yksi miljaardi -- dollareissa... Maksakaa se\nsiirtomaa-pääomistanne. Sehän on teille lopullisesti vain pikkuseikka.\nTehän kiskotte kuitenkin täältä Europasta pirunmoisen kuorman rahaa...\nSiis,... tuhannen miljoonaa dollaria lopullisena suorituksena.\n\nHetkeäkään arvelematta, alkoi Rolling:\n\n-- Minulle on hyvin vaikea saada semmoinen summa yhdellä kertaa irti.\nMutta minä mietin asiaa. Tänään vielä minä matkustan Parisiin. Ja\nminä toivon, että jo perjantaina voin siitä summasta suorittaa teille\nisomman osan,... sanotaan -- vaikkapa Marseillessa...\n\n-- Hei vaan! Ei sinne päinkään! -- sanoi Garin. Mutta asia on niin,\nvanha ystävä, että te saatte vapautenne vasta sitten, kun olette\nsuorittanut tämän summan kokonaan!\n\nSchelga heitti Gariniin pikaisen silmäyksen, mutta ei virkkanut mitään.\nRolling rypisteli otsaansa, niinkuin olisi tehnyt jonkin suuren\ntyhmyyden:\n\n-- Se merkitsee siis sitä, että te tahdotte minut pitää tässä laivassa\nvangittuna?\n\n-- Kyllä se sitä on.\n\n-- Minä muistutan teille, että minä olen Amerikan Yhdysvaltain\nalamaisena koskematon. Jos te sitä vastaan rikotte, tulee Amerikan\nlaivasto puolustamaan minun vapauttani ja etujani!\n\n-- Sitä parempi, -- huudahti Zoe suuttuneena ja intohimoisesti... Mitä\npikemmin -- sitä parempi!\n\nHän kohotti itseään, ojensi käsivartensa ja puristi nyrkkejään niin\nkovasti yhteen, että ne olivat aivan värittömät:\n\n-- Jos teidän laivastonne olisi meitä vastaan,... jos koko maailma\nolisi meitä vastaan,... sitä minä juuri tahdonkin!\n\nHänen lyhyt nuttunsa leyhähti kummallekin sivulle levälleen, niin\nraju oli hänen liikkeensä. Valkoinen merinuttu kultaisine nappeineen,\npienet nyrkkiin puristetut kädet, jotka nyt näyttivät siltä, niinkuin\nne pitäisivät välissään koko maailman kohtaloa; kiihtymyksestä synkät,\nharmaat silmät ja hänen ihmeen kauniiden, kiihtymyksestä särkyneiden\nkasvojensa piirteet, ne muodostivat yhteisesti hauskan, vaikkakin\nsamalla julman kuvan.\n\n-- Minä taisin ehkä kuulla väärin, armollinen rouva, -- sanoi\nRolling... Onko teillä todellakin aikomus taistella Amerikan\nYhdysvaltain sotalaivaston kanssa? Niinkö te tarkotitte?\n\nSchelga lakkasi kynsillään rummuttamasta pöytää. Hän tuli nyt\nkuluneen kuukauden aikana ensikerran hyvälle tuulelle. Hän ojensi\noikein jalkansa ja nojasi mukavasti nojatuolinsa selustaan, niinkuin\nteatterissa.\n\nZoe vilkasi Gariniin, ja hänen katseensa tuli yhä synkemmäksi:\n\n-- Mitä minulla on ollut sanomista, se on jo sanottu. Pjotr\nPetrovitsch, teillä on puhevuoro.\n\nGarin pisti kätensä housun taskuihin ja asettui seisomaan kenkiensä\nkoroille, keinutellen siinä itseään. Hänen hymyilevät huulensa olivat\nniin punaiset, että näyttivät siltä, kun olisivat vasta äsken maalatut.\nHänen uskallettu kujeensa ei herättänyt ollenkaan luottamusta.\nPäinvastoin, näytti siltä, kuu hän ei olisi ollenkaan tosissaan. Zoe\nyksinään tiesi, kuinka teräksen luja oli tämän miehen toimintakyky,\njonka ylivuotama ainoastaan leikki rikollisena tarmona:\n\n-- Ensiksikin, -- sanoi hän ja siirti ruumiinsa painon kantapäiltä\nvarpaiden varaan... me emme ylipäänsä himoitse mitään vihollisuutta\nyksinomaan amerikalaista kansallisuutta vastaan. Mutta joka tapauksessa\ntulemme huolehtimaan siitä, että jokainen laivasto, minkä maan tahansa,\njoka teitä yrittää puolustaa, tulee myöskin hävitetyksi. Toisekseen...\nNyt hän siirti ruumiinsa painon varpailta jälleen kantapäille.\n\n-- Toisekseen, me emme ollenkaan suunnittele toimintaamme ja elämäämme\nsotaisen toiminnan varaan, eli siitä lähteväksi. Me olemme rauhallista\nsiviliväkeä, eikä meillä ole mitään halua kalistella aseita. Kun\nEuropan ja Amerikan sotavoimat myöntävät meille pyhänä pidetyn vapaan\noikeuden, sallivat meidän valita mieleisemme maapaikan ja jos se on\ntarpeellista, myöskin itsenäisyysoikeudet tälle alueelle,... niin\nsilloin annamme niiden olla kaikessa rauhassa, ainakin sotaisessa\nmerkityksessä. Mutta päinvastaisessa tapauksessa, jos me emme saa\nvapauttamme, tullaan säälimättä käymään käsiksi ja hävittämään niin\nAmerikan kun Europankin kaikki maa- ja merivoimat, linnoitukset,\nlaivastoasemat, sotilaslähetystöt ja kenraaliesikunnat sekä muut\nkaikki sille alalle kuuluvat laitokset... Minä toivon teidän muistavan\nanilinitehtaiden kohtaloa. Ja sehän riittänee teille todistamaan, että\nminä en tässä pyri laskettelemaan mitään satuja taivaan sinestä. Hän\ntaputti Rollingia olkapäälle: -- Hei vaan, ukkoseni. Olihan kerran\nsemmoinen aika, jolloin olisitte voinut yhtiötoverina tulla minun\nyrityksiini osalliseksi. Mutta teiltä puuttui sellaiseen tarvittava\nmielikuvitus. Ja kaikki johtuu vaan siitä, että te ette omaa\nminkäänlaista korkeampaa kulttuuria. Ne ovat vain pikkuseikkoja, kun\ntuhoaa pörssikeinottelijoita ja ostelee tehtaita... Halpaa verotusta...\nJa ainoan käyttökykyisen miehen te -- hylkäsitte.\n\nRolling alkoi näyttämään kuolleelta, joka jo rupeaa olemaan\nmätänemistilassa. Vain kovalla vaivalla sai hän sähistyksi suustaan\nsanoja:\n\n-- Te olette -- anarkisti!...\n\nSchelga veteli tällä välillä terveellä kädellään hiuksiaan, mutta\nalkoi nyt nauramaan semmoisella voimalla, että ylhäälle, kattoikkunan\ntaakse ilmestyi kapteeni Jansenin säikähtyneet kasvot... Garin pyörähti\nkantapäillään ympäri ja virkkoi:\n\n-- No niin! Täydellä höyryllä Marseilleen! Kirjottakaa pankkiosotus\nvalmiiksi, Rolling.\n\n\n\n\nXXXV.\n\n\nHeti ensimäisinä päivinä kehittyi seuraavat tapahtumat: \"Arizona\" oli\nMarseillen ulkosatamassa ankkurissa.\n\nRolling kirjoitti kahdenkymmenen miljoonan Englannin punnan suuruisen\npankkiosotuksen, jonka Garin ja Jansen kävivät esittämässä \"Lyonin\npankkiin\". Pankin johtaja joutui siitä kauhun valtaan ja matkusti tuota\npikaa Parisiin.\n\n\"Arizonalla\" selitettiin yleisesti Rollingin sairastavan. Hän istui\nkajuutassa lukon ja salvan takana. Zoe valvoi lepäämättä, että hän\ntodellakin pidettiin erillään. Kolmen ensimäisen päivän ja yön\naikana otettiin \"Arizonaan\" juoksevia polttoaineita, juomavettä,\nsäilykkeitä ja viinejä y.m. tarpeellista. Matruusit ja rannalta\ntulleet kafferi-neekerit ihmettelivät aikalailla, kun tämä siro\nja kaunis jahti asettui hiekkasäkeillä lastatun lotjan viereen,\nottaakseen siitä lastia. Se selitettiin siten, että \"Arizona\" menee\nSalomonin saarille, joissa vielä vilisee ihmissyöjiä, ja säkit\ntarvitaan puolustusvallitukseen. Todellisuudessa oli kuitenkin kapteeni\nJansen ostanut aseita; kaksikymmentä karabiinia, revolvereja sekä\nkaasunaamareja.\n\nMäärättynä päivänä esiintyivät Garin ja Jansen jälleen pankissa.\nRahaministerin edustaja oli Parisista vartavasten saapunut tämän asian\nvuoksi Marseilleen. Rakastettavaisuutta tihkuvana ja vähintäkään\nepäilemättä pankkiosotuksen oikeaperäisyyttä, pyysi hän kaikesta\nhuolimatta kuitenkin henkilökohtaisesti tavata itseään \"suurta\nRollingia\". Hänet vietiin \"Arizonaan\".\n\nRolling otti hänet vastaan aivan sairaana, silmät syvälle painuneina.\nVain vaivalla pääsi hän kohoamaan nojatuolistaan. Hän vakuutti itse\nkirjottaneensa kyseenalaisen pankkiosotuksen. Edelleen hän selitti\naikovansa pitkälle matkalle jahdillaan ja pyysi nyt, että kaikki\nmuodolliset seikat hänen pankkiosotuksensa kanssa selvitetään niin\nnopeasti kun mahdollista.\n\nMinisterin edustaja nousi seisomaan ja pitäen toisella kädellään\nkiinni tuolin selustasta, piti puheen kansojen suuresta veljeydestä.\nToisella kädellään hän teki yhtä valtavia liikkeitä kuin Camille\nDesmoulin \"suuren vallankumouksen\" aikoina. Hän puhui vielä\nRanskan valtiorahaston kulttuurillisesta merkityksestä ja pyysi\npankkiosotuksessa mainitun summan suorituksen lykkäystä. Rolling istui\nväsyksissä silmät suljettuina ja ravisti päätään kielteisesti. Vihdoin\nhe saivat rahasuorituksen soviteltua niin, että \"Lyonin pankki\" maksaa\nkolmanneksen summasta Englannin punnissa ja loput ranskalaisissa\nfrangeissa, päivän kurssin mukaan.\n\nVielä samana päivänä illan lähetessä, toi sotalaiva rahat\n\"Arizonaan\"... Sitten kun kaikki vieraat olivat jo poissa laivalta,\nnousi komentosillalle Garin ja Jansen. Jälkimäinen komensi:\n\n-- Kaikki miehet yläkannelle!\n\nMiehistö asettui suoraan riviin. Sitten sanoi Jansen heille tiukalla ja\nvoimakkaalla äänellä:\n\n-- Matruusit! Jahti \"Arizona\" lähtee erittäin vaaralliselle ja\nuskalletulle meriretkelle. Minä saisin olla vaikka kirottu, jos\nottaisin taatakseni teidän elämänne, samoinkuin niiden toistenkin,\njotka mukaan lähtevät. En voi mennä takuuseen edes isännän hengestä,\nenkä siitäkään, pysyykö tämä laiva ehjänä. Te tunnette minut, haikalan\npenikat... Minä kohotan palkkanne kaksinkertaiseksi, samoin muut\nylimääräiset palkkiot. Kaikille, jotka pääsevät tulemaan elävinä ja\nterveinä kotiin, annetaan vielä elinkautinen eläke... Minä annan teille\nauringonlaskuun asti miettimisaikaa. Kuka haluaa, voi jättää laivan.\n\nIllalla lähti \"Arizonan\" henkilökunnasta pois kahdeksan miestä. Mestari\nBellinille, hänen säestäjälleen Schwarzille sekä \"riippumattoman\nsuunnan maalarille\", unkarilaiselle Titolle annettiin kohteliaassa\nmuodossa huomata, että he saavat nyt laputtaa vaikka pirun kattilaan.\nKapteeni Jansen kulki itse vielä samana yönä satama-alueen eri\nkapakoista etsimässä kahdeksan uutta huimapäätä ja uskaliasta miestä\npoisjääneiden tilalle. Ja niin oli \"Arizonalla\" jälleen täysi miehistö.\n\nViisi päivää myöhemmin asettui \"Arizona\" Englannissa Southamptonin\nulkosatamaan. Garin esitti kaupungissa Englannin pankille Rollingin\nkirjottaman uuden pankkiosotuksen, arvoltaan 20 miljoonaa puntaa.\nTyöväen puolueen johtajat tekivät parlamentissa asiasta heikon\nvälikysymyksen. Rahasumma maksettiin Garinille. Sanomalehdet\nvalittelivat tapahtumaa. Useissa kaupungeissa panivat työläiset toimeen\nmielenosoituksia. Sanomalehtimiehiä hyökkäsi Southamptoniin, mutta\nRolling ei laskenut ketään puheilleen. Täällä otettiin \"Arizonaan\"\nuudelleen juoksevia polttoaineita. Ja saatuaan täyden määrän lähti se\njälleen merelle, suunnaten kulkunsa länteen.\n\nKahdentoista päivän perästä oli jahti Panaman kanavassa. Siellä\nkutsuttiin radio-puheluun \"Rolling-anilin\" trustin pääjohtaja Mac\nLinney. Rolling istui itse radio-puhelimen ääressä, mutta hänen\nohimolleen oli suunnattu revolverin suu. Hän antoi siinä määräyksen,\nettä Mac Linneyn on suoritettava määrättynä aikana hänen puolestaan 100\nmiljoonaa dollaria pankkiosotuksen tuojalle, joka on mister Garin.\n\nGarin matkusti New Yorkiin ja palasi sieltä takaisin rahat mukanaan,\nmutta Mac Linney oli myöskin hänen seurassaan. Ja se oli paha\n\"vikapisto\". Rolling puheli johtajan kanssa vain viisi minuuttia, mutta\nZoe, Garin ja Jansen olivat saapuvilla. Mac Linney matkusti pois siinä\nvahvassa uskossa, että asiat eivät nyt luista oikeassa järjestyksessä...\n\nNyt \"Arizona\" alkoi risteilemään aukealla Karabian merellä, ulottaen\nkäyntinsä ulommaksikin Keski-Amerikan itärannikolta. Sillä aikaa\nmatkusteli Garin Amerikassa pitkin ja poikin maata. Hän osteli koneita,\ntiedemiesten laitteita, kaikellaisia työ- ja muita tarvekaluja,\nterästä, sementtiä ja lasia y.m., sekä lähetti ne kaikki San Fransiskon\nsatamaan laivattavaksi. Garinin asiamies teki sopimuksia insinöörien,\nteknikkojen ja työmiesten kanssa. Toinen asiamies matkusti Balkanin\nmaihin, kootakseen siellä olevista valko-venäläisistä armeijain\njätteistä viisisataa miestä poliisipalvelusta varten.\n\nTällä tavalla kului noin kuukausi. Rolling puheli joka päivä radion\nvälityksellä New Yorkiin, Parisiin ja Berliniin. Hänen määräyksensä\nolivat tiukkoja ja peruuttamattomia. Anilinitehtaiden tuhon jälkeen\nloppui kokonaan saksalainen kemiateollisuus. Eikä se yrittänytkään\nenää kohota. Kaikissa sen alan tuotteissa nähtiin jo \"Anilinrollingin\"\ntehdasmerkki. Se oli keltainen rengas, jossa oli poikittain kolme\nmustaa juovaa. Yläreunassa oli sana: \"Maailman\" ja alareunassa\n\"Rolling anilin Company\". Tuntui siltä, että jokaisen europalaisen\npitäisi ruveta kantamaan tätä tehtaan merkkiä, keltaista rengasta,\njopa sielussaankin. Sillä tavalla hyökkäsi \"Anilinrolling\" saksalaisen\nkemia-teollisuuden savuavien raunioiden yli uusia valloituksia tekemään.\n\nMiljoonittain väsyneitä ja katkeroituneita ihmisiä hinasi\njokapäiväisyytensä lohduttomuuden lastia tässä raakalaisten maailmassa.\nSe oli aikomaan niin hyvä ja mukava, mutta nyt sen ihmiseläjillä\non vain kyyneleitä, verta ja raivoavaa taistelua,... muutamilla\njuhlapitoja; joukoilla liikaa käyttämätöntä voimaa.\n\nSiirtolaistulva leimahti pelottavana kohahduksena kaikkialla Europassa.\nToiveet sammuivat. Rattoisuus ja elämänilo olivat poissa, eivätkä\npalanneet milloinkaan. Mittaamattomat henkiset arvot homehtuivat\nkirjastoissa. Keltainen \"aurinko\", jossa oli kolme poikittaista\nmustaa juovaa, loimusi jättiläiskaupunkien yllä. Se hehkui tehtaiden\nsavutorvissa epätodellista valoaan. Reklaamia, ilmotuksia, jotka\nimivät verenkin ihmisten ruumiista. Ne kummittelivat haukotellen\nohikulkijoille vastaan jokaisesta näyteikkunasta. Ihmisten kasvoihinkin\nnäytti nälän kalvavat uurrokset, ikävyys ja epätoivo muodostavan\nvain keltaisia renkaita ja pyörylöitä. Saksan kansa näki nälkää ja\nteki työtä kieli riipuksissa. Englanti natisi ja ruski kaikista\nliitoksistaan, luokkataistelut järkyttivät sen sekaisin. Ranskassa\nkuohahti kuuluville kapinan huuto valtavana kuin maanalainen\njylinä. Maiden valuutat kohosivat. Verokuormat suurenivat ja velat\nkasvoivat. Alueiden pyhää koskemattomuutta, velvollisuutta ja oikeuden\nkunnioitusta lyötiin keltaisella leimasimella päähän: _Maksa pois_.\n\nRahat juoksivat puroina, sitten virtoina ja viimein suurina jokina\n\"Anilinrollingin\" säiliöihin. Anilinitrustin johtajat elivät Europassa\nniinkuin kotonaan. He sekottivat itsensä jokaisen europalaisen valtion\nsisäisiin ja ulkonaisiin asioihin. Tuntui siltä, kuin olisivat\nsalaisesta valtion häviöstä loihtineet esiin hallitusmuodon, jossa\nRolling ja Mac Linney olivat piispoina ja anilin -- jumalana.\n\nTämä on jotakuinkin kaikki, mitä yleisesti tapahtui elokuun kuluessa.\nGarin matkustaa huristeli edelleenkin Amerikan Yhdysvaltojen\nalueilla reunasta toiseen, mukanaan kokonainen esikunta insinöörejä,\nkonekirjoittajattaria, edustajia ja kaksi yksityissihteeriä. Hän\ntyöskenteli kaksikymmentä tuntia päivässä. Ei milloinkaan hän kysynyt\nhintoja, eikä tinkinyt.\n\nMac Linney valvoi huolestuneena ja ihmetellen Garinin puuhia. Hän ei\nvoinut ymmärtää, mihinkä ihmeeseen voi kaikkia noita tavaroita tarvita\nja seurasi ihmeissään mitenkä Garin tuhlasi Rollingin miljooneja.\nToinen Garinin sihteereistä, yksi konekirjottajatar ja kaksi edustajaa,\nolivat Mac Linneyn uskottuja ja lahjomia. He lähettivät päivittäin\nMac Linneylle New Yorkiin perinpohjaiset tiedot Garinin yrityksistä.\nSiitä huolimatta oli hyvin vaikea saada mitään selvää tästä ostoksien,\ntilauksien ja sopimuksien tavattomasta paljoudesta.\n\nSyyskuun alussa ilmestyi \"Arizona\" jälleen Panaman kanavaan. Garin tuli\nsilloin laivalle, joka hetimiten lähti Tyynelle valtamerelle ja katosi\nlounaiseen suuntaan.\n\nKaksi viikkoa myöhemmin ajoi kahdeksan suurta kuormalaivaa samaan\nsuuntaan, kapteeneilla suljetut määräykset mukanaan.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\n\nValtameri oli levoton. \"Arizonalla\" oli vedetty kaikki purjeet\nlevälleen. Isopurje, kaikki kokkapurjeet, paitsi ei märssypurjetta.\nJahdin solakka runko kiiti tuulen painamana täysissä purjeissa\nmyrskyisellä merellä. Tämä ohut kotelo hävisi välillä aivan\nnäkymättömiin aaltojen välissä. Tuuli ulvoi ja soi köysissä laivan\nkohotessa jälleen laineen harjalle. Silloin se näytti, ikäänkuin\nvaahtopärskeitä itsestään ravistelevan.\n\nKannella oleva mukavuuskalusto oli raivattu pois, luukut suljettu\nja laivan veneet laskettu kannen korkeudelle sekä kiinnitetty\nvarmuuspitimillä. Pitkin kumpaakin reunaparrasta olevat hiekkasäkit\nolivat niinikään köysillä sidotut paikoilleen. Laivan kokka- ja\nperäpuolelle oli yläkäytäville jo alkumatkassa rakennettu kaksi\nreijitettyä tornia. Ne olivat sisältäpäin ikäänkuin kattilan tapaisia\nkamareja. Nyt olivat nämä tornit peitetyt paksulla ja vedenpitävällä\npurjekankaalla. Näiden tornien vuoksi näytti \"Arizona\" puoleksi\naseistetulta sotalaivalta. Korkealla olevalla komentosillalla seisoivat\nGarin ja Schelga. Sinne ylös heittelivät laineet vain kuohunsa\npärskeitä. Kumpaisellakin miehellä oli yllään hihaton nahkaviitta.\nSchelgan käsi oli jo kipsikääreestä vapaa, mutta hän ei voinut sitä\nvielä muuhun käyttää, kun kaikkein keveimpiin tehtäviin, kuten\ntulitikun ottamiseen laatikosta ja syödessä haarukan pitoon.\n\nGarin puhui:\n\n-- Ääretön valtameri ympärillä ja siinä kulkemassa vain tämänlainen\nmitätön laivanen on ihmisen järjen ja tahdon aineellinen kiteytymä. Ja\nympäristön valtavuudesta huolimatta kulkee laiva eteenpäin... Toveri\nSchelga... me taistelemme... Ja katsokaapas, minkälaisia aaltovuoria...\n\nJättiläislaine löi laivan oikeanpuoleiseen kylkeen. Aallon harjanne\nkohosi ylös sähisten ja kuohui. Valkoisen vaahdon alla taipui vihreän\nlasin värinen vesipaljous yhä jyrkemmiksi vuoriksi. Pelätty meren pinta\noli kuin täynnään suuria vaahtoisia lumppusäkkejä... Aallon harja\nkohosi yhä korkeammalle. \"Arizona\" kallistui vasemmalle sivulleen.\nRaivoava tuuli painoi purjeita ja kohotti laivan jälleen ylös.\n\"Arizonan\" punainen pohja oli keskusruotaa myöten paljaana näkyvissä.\nNäin vaappuen kulki laiva viistoon kuohuvassa vaahdossa. Kansi ja\nveneet katosivat näkyvistä ja kokka painui syvälle aallon sisään\ntakamastoa myöten. Komentosilta oli kuin saarena sihisevässä kuohussa.\n\n-- Kaunis myrsky, -- huusi Garin.\n\n\"Arizona\" kohosi jälleen ylös kohdalleen ja vesi virtasi sen kannelta\npois. Kokkapurjeiden lepattaessa ajoi se vähän kallellaan jälleen\neteenpäin.\n\n-- Samalla tavalla on ihminen, toveri Schlega, suuressa\nihmis-valtameressä... Minä olen ruvennut tätä laivaa rakastamaan oikein\nintohimoisesti. Me kun olemme molemmat niin toistemme kaltaiset.\nKumpaisellakin on kulkiessaan rinta vasten tuulta! Hei, niin!\n\nSchelga kohotti olkapäitään, eikä vastannut mitään. Garin oli aivan\nnarrimaisuuteen asti itserakas, ja sellaisen ihmisen kanssa ei Schelgan\nmielestä kannattanut hänen narrimaisuuksistaan ruveta keskustelemaan\neikä väittelemään... Jumaloikoon itseään tuo \"yli-ihminen\". Ei hän\nja Rolling suotta löytäneetkään toisiaan täällä maailmassa: Katkerat\nviholliset keskenään. Ja siitä huolimatta voivat tuskin toinen enempää\nkun toinenkaan enää hengittää ilman toisensa apua. Viimeaikaisista\ntapahtumista päätellen näyttää siltä, kun \"kemian kuningas\" olisi\nomasta ruumiistaan synnyttänyt Garinin, tämän yritteliäisyydestä ja\naatteista hehkuvan ihmisen, jota ilman edellinen vielä lepäsi Rollingin\nerämaana... Piru vieköön, mokomatkin salaperäisyydessä eläjät!\n\nOli oikeastaan hyvin vaikea ymmärtää: mitenkä Rolling säästyi, ettei\nhäntä jo heitetty haikalojen ruuaksi. Hänhän oli jo tehtävänsä tehnyt\nja velvollisuutensa täyttänyt. Garin ei vielä ollut saanut miljardia\ndollaria, mutta oli kuitenkin saanut jo kolmesataa miljoonaa. Nyt olisi\njo aika hävittää kaikki jäljet sukelluttamalla ne veden alle... Mutta\neikös mitä!... Jokin tuntematon tekijä sitoi vielä näitä kahta miestä\ntoisiinsa...\n\nSchelga ei myöskään ymmärtänyt sitä, minkä vuoksi häntä ei jo heitetty\ntiepuoleen rauhottumaan. Neapelissa oli Garin kylläkin häntä tarvinnut\n-- yhtenä pelättävänä todistajana. Jos Garin olisi silloin Neapelissa\ntullut yksinään laivalle, niin varmasti olisi myöskin joutunut\nikävyyksiin...\n\nSchelga ei vielä tietänyt, että kapteeni Jansen oli jo silloin Garinin\nliittolainen...\n\nMutta poistaa kaksi vastustajaa yhdellä kertaa tieltään, olisi ollut\nRollingille hyvin vaikea tehtävä. Se oli aivan selvää... Ja nyt oli\nGarin joka tapauksessa voittanut -- pelin.\n\nMutta mihinkä ihmeeseen hän nyt vielä tarvitsi Schelgaa? Silloin\nkun \"Arizona\" vielä risteili Karabian merellä, valvottiin häntä\nlakkaamatta. Täällä avonaisella merellä ei kukaan häntä enää seurannut,\neikä tarkastellut missä hän oli ja mitä teki. Hän sai aivan vapaasti\nliikkua ja tehdä mitä tahtoi ja kuunnella mitä halusi. Nyt hän vain\nmietti omassa sisimmässään, millä ihmeen tavalla hän veisi kokonaan\nvapautua tästä kurjasta tilanteesta.\n\nIllallisen jälkeen istuutui mukana oleva pappi pianoa soittamaan,...\nja madame Lamolle tanssi Jansenin kanssa. Rolling istui tapansa mukaan\nvielä jonkun aikaa pöydässä ja katseli tanssimista. Toiset seurueen\njäsenet vetäytyivät tupakkahuoneeseen. Schelga nousi yksinään kannelle,\npoltellakseen siellä piippuaan. Kukaan ei sitä häneltä estänyt,\neikä kukaan häntä seurannut vartioidakseen. Päivät kuluivat hyvin\nyksitoikkoisesti omaa tietään. Epätasainen valtameritie ei ottanut\nollenkaan loppuakseen. Sen aallot vyöryivät tietään, niinkuin tuhansia,\nniinkuin miljoonia vuosia ennen.\n\nGarin nousi tänään vastoin tavallista menettelyään Schelgan luokse\nkomentosillalle. Siellä hän alotti keskustelun niin ystävällisessä\nmuodossa, ikäänkuin ei olisi mitään heidän välillään tapahtunut sen\njälkeen, jolloin he yhdessä istuivat Leningradissa Ammattijärjestöjen\npuistikon penkillä. Schelgan huomio heräsi tästä tapahtumasta.\nGarin puhui innostuneena laivasta, itsestään ja valtamerestä, mutta\nnähtävästi hänellä oli jokin erikoisasia mielessään, johon hän tahtoi\ntulla näin kautta rantain kierrellen, etäältä valmistellen.\n\nVihdoin hän sanoi nauraen ja silitellen partansa suippokärkeä:\n\n-- Minulla on teille esitettävänä eräs ehdotus, Schelga.\n\n-- Minkälainen?\n\n-- Muistatteko vielä, että me tehtiin sopimus pelataksemme toisiamme\nvastaan vaan kunniallista peliä?\n\n-- Kyllä minä muistan.\n\n-- Mutta ohimennen minulle johtui tässä mieleen eräs seikka:... Tekikö\nsen minulle teidän apulaisenne?... silloin, siellä pensaan takana...\nJos hiuskarvan verran tähtäsivät paremmin,... olisi pääkuoreni ollut\npalasina.\n\n-- Siitä minä en tiedä mitään.\n\nGarin kertoi lähemmin Stuferin huvilalla tehdystä murhayrityksestä.\nSchelga puisteli päätään kieltävästi:\n\n-- Sille minä en voi mitään. Mahdollisesti on voinut olla Wolf taikka\nChlinov... Joka tapauksessa vain vahinko, että ampuivat ohitse.\n\n-- Sitä sanotaan toisella nimityksellä:... kohtaloksi.\n\n-- Niin,... kohtalo...\n\n-- Schelga, minä esitän teille valittavaksi...\n\nJa Garinin tinkimättömät ja kiukkuiset silmät näyttivät ikäänkuin\nlähenevän toisiaan. Hänen kasvonsa näytti aivan itsestään venyvän\npitemmäksi:\n\n-- Niin, valittavaksi,... joko te luovutte näyttelemästä tuota\nperiaatteilla ratsastusta,... ja pitämästä tuota kirottua\nneuvostohymyilyä huulillanne,... taikka minä heitän teidät yli laidan.\nYmmärrättekö?\n\n-- Ymmärrän.\n\n-- Minä tarvitsen teitä... Minä tarvitsen teitä suureen ja tärkeään\ntehtävään... Me voimme sopia keskenämme... Te olette ainoa mies,\njohonka minä voin... luottaa.\n\nSilloin tuli jättiläisaalto, suurempi kuin mitkään edelliset, hyökäten\njahtia vasten. Räiskyvä kuohu peitti komentosillan. Se heitti\nSchelgan reunakaidetta vasten. Näkyi vain hänen esiinpullistuvat\nsilmänsä, aukioleva suu ja sairas käsi sormet harallaan kuohujen\nkeskeltä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo hävisi syöksyvään\nvesipaljouteen... Garin hyökkäsi hänen jälkeensä kuohujen keskelle.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\n\nSchelga muisteli jälkeenpäin usein tätä välikohtausta. Oman henkensä\nuhalla sieppasi Garin hänen nuttunsa hihasta kiinni ja kannatti\nylhäällä, ponnistellen raivoavaa aaltoa vastaan, kunnes se jälleen\nasettui. Sitten kävikin selville, että Schelga oli jäänyt riipuksiin\nkomentosillan ulkopuolelle. Hänen keuhkonsa olivat jo täynnä vettä ja\nhän itse kerrassaan kyvytön. Hervottomana jäi hän kannelle. Matruusit\nnostivat hänet pois, hieroivat ja auttoivat hengittämään jälleen, sekä\nkantoivat viimein hänet omaan kajuuttaansa.\n\nSinne tuli myöskin heti jälkeenpäin Garin kokonaan uudelleen\npuettuna ja hyvällä tuulella. Hän antoi iloisena määräyksen tuoda\nlasillinen konjakkia ja kuumaa vettä. Sitten hän istuutui Schelgan\nluokse piippuaan poltellen ja aikomuksella jatkaa niin odottamatta\nkeskeytynyttä keskustelua.\n\nSchelga tarkasteli Garinin kaunismuotoisia kasvoja ja nojatuolissa\nlojuvaa laihaa vartaloa, sekä säännöllisiä ja siroja liikkeitä.\nMerkillinen, vastustamaton mies. Lurjus, heittiö ja seikkailija...\nMutta sittenkin, joko ryyppäämänsä konjakin vaikutuksesta, taikka\näskeisestä tapauksesta johtuneena, oli hän nyt Schelgasta --\nmiellyttävä. Aivan niin, hän katseli mielellään, kun Garin istui\nsiinä hänen edessään jalka heitettynä toisen polvelle, tupakoiden\nja pakisten kaikenlaisista asioista. Garin ei myöskään näyttänyt\nvähääkään välittävän kovasta merenkäynnistä, joka heitteli ja roiskutti\nalituiseen vesisuihkuja katto-ikkunan laseja vasten, viskellen\nSchelgaa korkealle sängyssään, taikka tempaisten hänet itsensä pois\nnojatuolista...\n\nGarin oli paljon muuttunut Leningradissa olonsa jälkeen. Hänestä oli\ntullut itseensäluottava, hymyilevä ja hyvinvoipa mies,... semmoinen\njoita vain tapaa täysin varmoissa, omahyväisissä ja älykkäissä\nihmisissä. Hänellä oli sellainen olemus, niinkuin hänen suonissaan\nveren asemesta virtaisikin vain kalleinta kuohuviiniä... Hänessä näkyi\nkaikki se, mikä vain voi vaikuttaa täällä ihmisten keskuudessa!...\n\n-- Minkätähden te laskitte niin hyvän tilaisuuden menemään ohitse,\n-- kysyi Schelga... Vai onko minun elämäni teille niin erikoisen\nvälttämätön? Minä en ymmärrä teitä...\n\nGarin heitti päänsä taaksepäin ja nauroi iloisesti ja avoimesti:\n\n-- Te olette kummallinen ihminen, Schelga... Minkätähden minun\nylipäänsä pitäisi menetellä johdonmukaisesti?... Enhän minä ole mikään\nlaskennon, enkä mittausopin professori... Mutta mihinkä me oikeastaan\njäimme keskustelussamme?... Oivallista: Sehän oli vain semmoista pikku\ntarinaa ihmisyydestä -- ja sitäkö te ette ymmärrä? Vaivatapa nyt\nmokomalla päätään: Mitähän pirun etuja se nyt minusta haluaa kiskoa,\nkun veti pois vedestä hukkumasta? Hitto vie, ei kerrassaan mitään!\nAinoastaan mieltymyksestä, puhtaasti ihmisyydestä!... Ja sillä selvä!\n\n-- Mutta silloin kun te räjäytitte anilinitehtaat ilmaan, oli teissä\nitsessänne hyvin vähän ihmistä!\n\n-- Ei! -- huudahti Garin... Ei! Ettekö te voi vieläkään ryömiä esille\nvanhentuneen siveysopin raunioista?... Voi Schelga, Schelga... Ottakaa\nvatsanlöysennysaineita ensi yöksi. Juokaa vattumehua ja hikoilkaa\noikein kunnollisesti... Näyttää siltä, että teillä on seinällenne\nasetettu puitteisiin säännökset, joista voi aina lukea: Tämä on hyvä;\ntuo on paha, niinkuin viininmaistelijan luona. Hänenkin pitää sylkästä\npois, maistaa toista, sylkästä pois ja pureksia välillä leivän kuorta,\nvoidakseen sitten sanoa: Tämä viini on hyvää, tuo on huonoa. Mutta\nsittenkin riippuu hänen lausuntonsa joka tapauksessa siitä, minkälaisia\nrakkoja hänellä on kielessään. Niin se on viininmaistelijan asiain\nkanssa. Missä on teidän viininmaistelijanne siveellisessä mielessä?\nEikö sen työ riipu yleisen mielipiteen viinilajista? Mutta millä\nkielellä hän maistelee viinejä?\n\n-- Kaikki mikä johtaa ja tarkoittaa työläisen ja talonpojan\nkohottamista, on hyvää, -- sanoi Schelga... Mutta taasen kaikki se,\nmikä sitä vastustaa, on -- huonoa.\n\n-- Erinomaista, ihmeellistä, sen minä tunnustani... Mutta mitä se\nteihin kuuluu? Oletteko te talonpoika ja käsin kiinni aurassa? Taikka\noletteko tehtaan työläinen? Minkätähden te puolustatte niiden ihmisten\netuja? Mikä teidät sitoo Neuvosto-Venäjään? Taloudelliset edutko?...\nLörpötystä!... Minä tarjoan teille palkaksi viisikymmentä tuhatta\ndollaria... Minä puhun nyt aivan vakavasti... Ettekö halua ruveta\ntyöskentelemään minun kanssani?\n\n-- En, -- sanoi Schelga rauhallisella äänellä.\n\n-- Siis sen vuoksi... Te ette siis ole ollenkaan taloudellinen, vaan\njossakin määrin ihanteisiin sidottu? Aineellisuuden korkeammalle\njärjestykselle, kunniallisuudelle, kaikki tunnustus. Mutta minkätähden\nkaikki teikäläiset pelkäävät sitä sanaa, niinkuin kuolemaa? Ja mikä\nse oli, jonka tähden vanhoja tsaarillisen ajan vallankumouksellisia\najettiin kuritushuoneisiin?\n\n-- Pitäisikö minun teille selittää politiikan aakkoset?\n\n-- Taas samaa... Minä tunnen ne, aakkoset, jo ulkoapäin... Ja minä\nsanon vieläkin uudelleen:... se on oikein. Mutta ei kuitenkaan\npidä siihen niin ankaran ahdasmielisesti takertua... Teidän\nmääritelmänne ylettyy ja pitää paikkansa siihen pisteeseen asti,\njolloin alkaa maailman vallankumous ... Oikein... Se aika lähenee\nnopeasti. Porvaristo alkaa jo kaivamaan omaa hautaansa... Hyvä on.\nMutta vallankumous ei ole yksinomaan ihanteiden raivoava räjähdys.\nToiselta puolelta katsellen: Jos taloudellinen elämä on oikein\njärkiperäistä -- ei tule ollenkaan vallankumousta. Ensin hirtetään\njohtajat, niinkuin Pugatschev aikoinaan... Toisin sanoen: hän johti\nja piti yllä ihanteita... Ja ihanteen siveellinen voima on -- kielto!\nTe ette ole mitään muuta kuin kiukkuinen siveellisyyden, yleisen\nmielipiteen kannattaja... Siinä onkin kaikki, mitä minä halusin teille\nsanoa... Te haluatte kääntää tämän maailman seisomaan päälaellaan,\nsekottaa taloudellisen järjestyksen ja rakentaa -- keskiaikaisia\nlinnoituskaivantoja. Sen minä suon teille aivan mielelläni... Ja\nminä haluan myöskin kääntää tämän maailman päälaelleen, mutta omalla\ntavallani. Minä tahdon sen tehdä vain omilla voimillani. Minä käännän\nomalla tahdonlujuudellani maailman mullinmallin.\n\n-- Ohhoh!\n\n-- Niin se käy kuitenkin! Ottakaa se huomioon, Schelga! Ja kuulkaahan,\nmikä tämä ihminen on sitten oikeastaan? Tämä mitättömin pikkueliöistä,\njoka kauhulla riippuu tällä kumisevalla maapallolla ja kiitää\ntämän mukana ijäisessä pimeydessä. Vai onko aivot, tämä jumalainen\nlaite, erikoisesti määrätty työskentelemään juuri salaperäisissä\najatusaineissa? Sellaisissa aineissa, eli vähäpätöisyyksissä, joihin\nkuitenkin sisältyy koko maailma... Voi voi, kyllä minä tiedän sen\nvarmasti, että vielä tulee sellainenkin aika, jolloin tämä ihmisolio,\ntämä aivokeskus, haluaa vapautua täältä maapallolta ja lentää kevyenä\nhiukkasena äärettömään maailmankaikkeuteen, etsiäkseen sieltä\nasuinsijakseen täydellisempää maailmaa...\n\n-- On yksinkertaisen helppoa sinne ajella tämänlaisella\nloisto-jahdilla, jossa on vielä kuormana kultaa ja kaikenlaisia\nmatka-arkkuja. Silloin voi myöskin jutella vaikka minkälaisia satuja...\nMutta esimerkiksi -- Putilovin tehtaalla te ette uskaltaisi minulle\ntällä tavalla tarinoida. Siellä teille opetettaisiin jotakin muuta\nparempaa, kuin näkemään tämän \"todellisuuden osia!\"...\n\n-- Pieksettäisiinkö minua siellä?\n\n-- Teidät revittäisiin siellä epäilemättä kappaleiksi, jos tuollaisia\nlörpötteleisitte!...\n\nGarin nauroi iloisena:\n\n-- Vai niin! Te siis päättelette lujasti ja tinkimättömästi, että\njokainen ihminen on velvollinen valitsemaan olinpaikakseen tuon\ntaikka tämän -- telineen, niinkuin minä äsken sitä nimitin. Ja\nväliasteita,... ei semmoisia ihmisiä, jotka haluavat elää kummankin\nluokan ulkopuolella, saisi ollenkaan olla olemassa?\n\n-- Ei... Niitä ei saisi olla olemassa. Velvollisuudella ei tässä\nole mitään tekemistä, sitä ei tässä kysytä. Mutta sellaisia ihmisiä\nei voi olla olemassa, eikä niitä ole milloinkaan ollut. Viimeistä\nkylän mökkipahasta myöten täytyy jokaisen ennemmin taikka myöhemmin\ntarttua jompaankumpaan sähkömagneettiin tahansa. Toiset kieltävälle\nja toiset myöntävälle puolelle, toisin sanoen: toiset työläisiin ja\ntoiset toisiin. Te ette voi käsittää, minkätähden minä kieltäydyn\nvastaanottamasta teidän rahatarjoustanne. Jos minä sen ottaisin, niin\nirrottaisin silloin itseni siitä hengestä, joka minua kiinnittää\nsähkömagneettiini,... työtätekevien puolueeseen. Se sähkömagneetin\ntoinen napa, kapitalismi, porvarispuolue, ei vedä minua itseensä, vaan\ntyöntää pois päin... Ja minä riippuisin teidän viidenkymmenentuhannen\ndollarinne kanssa vain jollakin väliportaalla, tyhjyydessä. Toisin\nsanoen: Mitä te minulle esititte, on -- minulle kuolema.\n\nGarin kohensi itseään mukavampaan asentoon tuolissaan ja veti\nkiihkeästi piippuaan. Hänen, muuten kalpeat kasvonsa, punertuivat. Ja\nkuuntelematta Schelgaa pitemmälti, keskeytti hänet:\n\n-- Nyt minä erittelen teille -- oman vallankumoukseni... Niin niin,...\njoko teikäläinen, taikka minun,... minunlaista ei voi tulla...\nPorvaristo tulee elämänsä myymään vain hyvin kalliista hinnasta.\nJa te saatte vielä heissä purra hampaanne poikki. Mutta he ovat jo\nsoitelleet loistoelämänsä säveleen loppuun. He ovat jo \"taivaan\nvaltakunnan pojan vuosilla\", niinkuin minun lapsuus-hoitajattarellani\noli tapana sanoa. Niin se on. Ensiksikin: Tämä elämä on muuttunut\nkovin pitkäveteiseksi... Rakas ystävä: Vai onko tämän valkoisen\naasialaisen rodun päätarkoituksena ollut ensin kulkea antiikkisen,\nmuinaiskulttuurin kultaisen portin lävitse, sitten renesanssin, eli\njälleen heräämisen juhla-aikain kautta,... ja näin kolmetuhatta vuotta\nelettyään ja viimein hävitettyään kolmekymmentä miljoonaa ihmistä\nkeskuudestaan, vajota viimein kurjaan sekasikiön asemaan? Sekö on ollut\nihmisen päämäärä?... Tosiaankin täällä elokuvaihmisten maailmassa\non saatanallisen ikävää kuleksia... Toisekseen: Tämä maailma pitää\nsaada järjestykseen. Lähtökohtana on pidettävä hyödyllisen ihmistyön\nkoneellistuttamisen järjestely, missä se vain on arvottomampaa kuin\nStephensonin ensimmäisen junaveturin merkitys... Te vaaditte, että\nkaikki valta on annettava työläisille ja talonpojille ja kehitettävä\nsuunnitelman mukainen talouselämä käytäntöön. Se voi olla mahdollista.\nSiitä voi olla vastaavia tuloksia. Sitä vastaan minä en ollenkaan\nväitä. Mutta minua se ei henkilökohtaisesti koskisi ollenkaan. Mitä\nsemmoisesta tilanteesta olisi esimerkiksi minulle hyötyä? Pitäisikö\nminun olla jossakin työkomissariaatissa, taikka ammattikehitykseni\nmukaisessa johtavassa asemassa... taikka pitäisikö minun tyytyä\nvain katselemaan mitenkä reilusti pojat puskevat töissä. Minä en\nole mikään hempeämielinen... Ei, mutta minä esitän toisenlaisen\njärjestyksen. Te olette minun vihamieheni, mutta kuunnelkaa kuitenkin.\nMinä vallotan itselleni maailman arvoaineiden lähteet. Ei yksikään\nsavutorvi tule tupruamaan, ei yksikään laiva lähde satamasta, eikä\npauku yksikään vasara... ilman minun määräystäni. Kaikki, aivan\nhengitysoikeuteen asti, pitää riippua keskushallinnon tahdosta. Ja\nkeskuksena -- olen minä. Minulle kuuluu kaikki maailman -- kulta.\nRahojeni etupuolelle minä lyötän seppeleellä ympäröidyn kuvani ja\ntakapuolelle kukkien kaunistamana madame Lamollen kuvan. Kuvien\nyläpuolella pitää olla luettavana: \"_Rex_\", -- kuningas. Sitten minä\nvalikoin erikoisen valioluokan. Sanokaamme vaikkapa kaksi eli kolme\nmiljoonaa paria, jotka muodostavat ylimysluokan. He voivat antautua\nvalikoituun nautinnolliseen ja taiteelliseen elämään. Heitä varten\nlaaditaan muinaisen Spartan esimerkin mukaan laki, joka estää heidät\nvaipumasta alkoholin turmeltavaksi. Sitten tulee määriteltäväksi,\nkuinka paljon tarvitaan työläisten käsiä, eli luovaa työtä,\nkulttuurin ylläpitämiseksi. Pannaan myöskin toimeen yleinen pestaus.\nKohteliaisuuden vuoksi nimitämme niitä pestatuita -- \"tekijöiksi\".\n\n-- Aivan ymmärrettävästi.\n\n-- Älkää keskeyttäkö minua... Nauretaan sitte vasta, kun tämä\nkeskustelu päättyy... Te ette tule tekemään vallankumousta. Niin se on\nystäväiseni... Kaikki vallankumouksen mahdollisuudet revitään juurineen\npois. Jokaisella \"tekijällä\" tullaan rivijärjestyksensä mukaan tekemään\naivoissa pieni leikkaus, jonkinlainen aivojen kuohitseminen. Se\ntehdään vain aivan sattumalta, tarkoitukseen sopivilla kemiallisilla\nkeinoilla... Siinä tuntee vain jonkinlaista huimausta ja kun sitten\ntulee jälleen säännölliseen olotilaan, niin onkin jo -- orja... Ja se\ntapahtui yksinkertaisesti pienellä pääkuoreen tehdyllä pistolla...\nJoukko heistä erotetaan sitte johonkin ihmeen kauniiseen saareen\nsiitostarkoitusta varten... Ja sitten tulevat muut jälelle jääneet\njollakin tavalla raivattaviksi tieltä pois,... he kun ovat uskaltaneet\ntulla ajalleen tarpeettomiksi... Siinä on teille \"läpileikkaus\", eli\nluonnos, tulevaisuuden ihmisyydestä,... Pjotr Garinin laatimana. Ne\nlihotetut aivo-kuohilaat, eivät pääse työnteossa yhtään vähemmällä\nkuin hevosetkaan. He eivät oikeastaan enää ole mitään ihmisiä.\nHeillä ei ole mitään muita huolia, kuin nälkä. He tuntevat itsensä\nonnellisiksi saadessaan rauhassa sulattaa nauttimansa ravinnon... Ja se\nvalittujen joukko, ne yläluokan ihmiset, he ovat jo -- puolijumalia.\nMinä vakuutan teille, ystäväni, että silloin eletään oikeaa kultaista\nvuosisataa, josta runoilijat alituiseen uneksivat. Maapallon liiasta\nkansoituksesta johtunut kauhun painostus tulee jo piakkoin pois\npyyhityksi. Siitä seurauksena saadaan aivan rajattomat mahdollisuudet\nja toimialat neroille. Maapallo muuttuu vähässä ajassa Edenin\npuutarhaksi. Syntyväisyys tullaan rajoittamaan. Parhaimmiston värväys\ntulee toimeenpantavaksi. Silloin ei tule olemaan mitään taistelua\nolemassaolosta. Se kaikki on silloin -- harmaassa menneisyydessä.\nSilloin kehittyy ja kasvaa uusi, hienostunut ja kaunis ihmisrotu, uusi\ntuntemuksen ja ajatuksen elämä... Sillä aikaa kun kommunismi kohottaa\nhitaasti tätä kulttuuria huippuunsa,... olen minä jo ollut kymmenen\nvuotta määräni päässä... Piru vie,... nopeammin, kun kymmenessä\nvuodessa. Ja oikeastaan ei siinä aika enää näyttele minkäänlaista osaa,\nse on nyt jo niin vähäpätöinen tekijä...\n\n-- Fascistista mielikuvitusta, mutta joka tapauksessa --\nmielenkiintoista, -- sanoi Schelga.\n\n-- Rakkaani, ei se ole mikään mielikuvitusunelma. Se on vain --\neriskummallinen. Jollei nyt tuuli kaada meidän laivaamme, ollaan jo\nhuomenna -- saarella. Seuraavilla viikoilla te tulette jo näkemään,\nettä minä en pilaile. Te tulette näkemään hyvin mielenkiintoisia ja\nodottamattomia asioita...\n\n-- Millä te aiotte aloittaa?... Rahanlyönnilläkö?\n\n-- Rahanlyönnilläkö? Vai niin, siveellisyysmies! Ei! Minä alotan\npuolustuksella. Saari linnotetaan. Joka tapauksessa tulevat minua\nvastaan tekemään hyökkäysyrityksiä. Ja sitte samanaikaisesti ruvetaan\nkiireen kaupalla tunkeutumaan -- olivivyöhykkeen läpi. Ja siitä tulee\nolemaan seurauksena: amerikalaisen kultavaraston hävittäminen ja\nvalutan horjuttaminen. Ottakaa se huomioon, että minä tulen hankkimaan\nkultaa mielinmäärin. Ja sitten minä alotan hyökkäykseni. Silloin tulee\nmyöskin sota, katkerampi kuin vuonna 1914. Nyt tulee kysymykseen\npunainen säde kaasuja vastaan... Minun voittoni on varma. Sitte seuraa\nkansojen luokitus, värväys ja lopuksi puhdistus. Rakas ystävä: Meillä\non kuitenkin yksi yhtymäkohta. Tämä maailma pitää saada keikautetuksi\n-- päälaelleen, toisin sanoen, ylösalaisin. Tämä on käynyt kovin\nikäväksi. Ja sen vuoksi minä käännän tämän -- ylösalasin. Ja\ntiedättekö, että myöskin tuo \"alkupisara\" -- Rolling, alkaa jo uskomaan\nminua?... Niin,... minä puhuin hänen kanssaan eilen... Ja ajatelkaahan\nasiaa, hän sanoi, että minä olen -- fascisti, mutta paljoa rohkeampi\nkuin -- Mussolini...\n\nGarin nauroi taaskin. Schelga ummisti silmänsä. Ammattijärjestöjen\npuistikossa alkanut peli alkoi nyt muuttua hyvin vakavaksi. Schelgalla\noli enää jälellä yksi ainoa tie ja kaikkein vaarallisin, päästäkseen\npelissä voitolle... Mutta hyvä niinkin. Ja niin täytyy olla. Hän\noikaisi itsensä suoraksi ja ojensi kätensä ottamaan savuketta. Garin\ntarkasteli häntä hymyillen ja kysyi:\n\n-- Joko olette päättänyt?\n\n-- Kyllä, kyllä minä olen päättänyt.\n\n-- Mainiota... Ja nyt minä näytän teille korttini: Minä tarvitsen teitä\nniin tärkeästi, kuin piikiveä tarvitaan tuluksissa säkenien saamiseksi.\nSchelga! Minä olen petoeläimien ympäröimänä. Mutta minun suunnitelmani\ntarvitsee onnistuakseen joustavuutta. Me saamme ottaa vielä hitonmoisen\ntiukalle, mutta sittenkin minä saavutan päämääräni, ja -- te\ntyöskentelette minun kanssani yhdessä. Ja alussa me saamme taistella\nuseampia Rollingeja vastaan... Niin, mutta ohimennen sanoen: Minä\nvarotan teitä!... Olkaa varoillanne tuon Rollingin kanssa! Hän on kovin\nitsepäinen ja jos hän on päättänyt raivata jonkun pois tieltään,...\nniin hän sen tekee myös...\n\n-- Sitä minä ihmettelenkin, että te ette ole häntä vieläkään heittänyt\nyli laidan -- haikaloille!\n\n-- Minä tarvitsen häntä -- panttivankina!... Mutta missään tapauksessa\nei hän tule olemaan minun luetteloissani niiden valittujen ylimysten\njoukossa...\n\nSchelga vaikeni hetkisen. Sitten hän kysyi rauhallisella äänellä:\n\n-- Sanokaapas, Garin, onko teissä milloinkaan ollut kuppatautia?\n\n-- Niin hullustiko luulette olevan?... Ei!... Minä olen itsekin\njoskus ajatellut, että onkohan minun pääkuoreni sisällä kaikki ruuvit\npaikallaan... Kävinpä jo kerran sen luulon vuoksi lääkärinkin luona.\nMutta hän sanoi, ettei ole muuta kuin -- rasittuminen liiallisesta\najattelusta... No niin, ja nyt mennään illalliselle.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\n\nUkkosen myrskypilvet hävisivät luoteeseen. Sininen valtameri muuttui\nerittäin helläksi ja hyväileväksi. Aaltojen mainingit välähtelivät\nkuin lasi. Delphinit leikkivät jahdin vanavedessä, uivat kilpaa sen\nkanssa ja heittelivät vedestä kiiltävinä ja iloisina kuperkeikkojaan.\nPurjeiden yläpuolella risteili kirkuen suuria kalalokkia... Kaukana\netäisyydessä kohosi esiin kallioisen saaren ääriviivat vaalean sinisenä\nkangastuksena.\n\nMastokorissa vahtivuorollaan oleva matruusi huuti:... \"Maata\". Kannella\nolijat vapisivat. Siellä näkyi tuntemattoman tulevaisuuden maa. Se\nnäytti nyt etäällä näköpiirin äärellä laajalle levinneeltä pilveltä.\nTäydellä vauhdilla ajoi \"Arizona\" maata kohden.\n\nMatruusit olivat paljain jaloin ja pesivät laivan kantta.\n\"Vanhanaikainen\" aurinko valoi hohdettaan taivaan pohjattomuudesta ja\nheijasteli sitä valtameren kirkkaassa pinnassa... Garinin silmät olivat\ntummien varjojen ympäröimät. Hän nyppi partaansa ja koetti ponnistella\nkohottaakseen sitä hämäräverhoa, joka peitti saarella vietettävää\ntulevaisuutta... Jokaisen ihmisen historiallinen tehtävä on edeltäpäin\nmäärätty, koskekoonpa se menneisyyttä taikka tulevaista elämää... Voi\nvoi sentään, jos vaan voisi tulevaisuuteen katsahtaa!\n\n\n\n\nXXXIX.\n\n\nLeningradissa, Wasilijn saaren leveässä katuaukeassa näkyi syksyinen\nauringon lasku. Tummanpurppurainen rusko valaisi puurakennuksia,\nhinaajalaivoja ja kalastajaveneitä. Savu lepäsi sotkuisena lautapinojen\nseulan tapaisilla kupeilla. Tyhjien palatsien ikkunat hehkuivat kuin\ntulipalossa, taikka niinkuin kaikkien kerroksien ikkunoihin olisi\nsytytetty muuten hauskoja valoja. Niinkuin menneiden päivien varjot\nsiellä ihmetteleisivät vieraina ja unhotettuina.\n\nRannikkolaiturin kivityksellä käveli matruuseja tyttöineen\nköysipylväiden ohitse. Siellä käveli tervaa tihkuvia perämiehiä ja\nkeikarimaisia kapteeneja, hihat koristettuina kultana uhoilla. Pitkin\nrantaa istui kaupustelijanaisia, koreissaan auringonkukan siemeniä,\nomenoita ja vehnäpullia. Eräs juopunut piirsi katuun hoippuvilla\njaloillaan mutkikkaita kaarteita ja äkäili katuvaunun kellonhelinästä.\nKaikki elämä näytti nyt auringonlaskussa hitaiselta, melkeinpä\nliikkumattomalta.\n\nLaiva läheni Nevaa savujuovien takaa, lännestä päin. Se ilmoitti\nhuudahduksella Leningradiin saapumistaan ja samalla pitkän matkan\npäättymistä. Laivan valonheittäjä leikki vuoriakademian pylväissä,\nmerikoulun seinämillä ja kävelijäin kasvoilla, kunnes se pysähtyi\ntulliviraston vedessä välkkyviin punaisiin ja valkoisiin pilareihin.\n\nSe oli Stettinistä tuleva matkustajalaiva. Sen päästyä rantaan\npaikalleen, alkoi tavanmukainen tavarain tarkastus. Se suoritus antoi\nvastenmielisen tunnelman näin nelipäiväisen matkan päättäjäisiksi.\nPäästyään jo perille, erotti ainoastaan kapea polku rannikon\nrauhallisista katukivistä ja siinä vielä piti jäädä odottamaan ja\nantautua tavaroineen tarkastuksen alaiseksi.\n\nEräs ensimmäisen luokan matkustaja, passinsa mukaan ranskalaisen\nteollisuusliikkeen -- \"Metallurgique S. A:n\" asiamies, seisoi\nyläkannella. Hän oli tummaihoinen, vihaisen näköinen ja hänellä\noli korkeat poskiluut. Hän katseli välinpitämättömästi toimekasta\nedestakaisin juoksua ja touhuamista, sekä silmäili väliin kaupungille,\njoka vähitellen katosi pimeän peittoon. Ainoastaan Iisakin kirkon ja\nPietari-Paavalin tuomiokirkon kupooleissa näkyi vielä hiukkasen valon\nkajastusta. Tämän jälkimäisen suippo torni kohosi terävänä taivasta\nkohden, ikäänkuin sitä lävistäen. Näytti siltä, kuin \"Pietari suuri\"\nolisi tätä kirkkoa rakennuttaessaan ajatellut sen tornin miekaksi.\nKaksi vuosisataa on se täällä venäläisellä merenrajalla ollut\nuhkaamassa itää ja länttä. Ja näiden vuosisatojen ajan on sen konekello\npäivittäin juhlallisesti soitellut vanhaa venäläistä hymniä -- \"Kol\nslavenje\". Vanhain skyttiläisten tavan mukaan kohoaa tämä miekka\ntsaarien ruumisarkkujen yli... Ja myöskin linnoitusvallien alle elävänä\nhaudattujen yli.\n\nSe vihaisen näköinen mies ojensi oikein kaulaansa tuomiokirkon tornia\nkohden. Näytti siltä, niinkuin hän olisi vapissut näkemästään,\nsellaisen vaeltajan tavalla, joka monien vuosien jälkeen saa jälleen\nnäkyviinsä isänsä talon katon. Pietari-Paavalin linnoituksen\ntuomiokirkon kapean tornin huipusta, joka miekkana kohosi tsaarien\nruumisarkkujen yläpuolella, oli jo viimeinenkin valohohde sammunut.\nMutta nyt sieltä helähti Nevan pimeän rannikon yli konekellon\nsoittamana juhlallinen virsi -- \"Kansainvälinen.\"\n\nMiehen kädet puristuivat reunakaiteeseen ja hänen kurkustaan tunki\nesiin tukahutettu äännähdys, joka oli puoliksi röhinää ja puoliksi\nhuutoa. Hän siristeli silmiään ja käänsi linnoitukselle selkänsä, Ja\nsitten hänen pitikin jo lähteä laivalta alas tullivirastoon. Allapäin\nhän lähestyi vastaanottajia. Kun häneltä kysyttiin nimeä, vastasi hän\nkarkeasti: -- Artur Levy.\n\nOli jo täysi yö, kun hän ruudukas huopa olkapäillään ja kädessään pieni\nmatkalaukku, käveli Wasilijn saaren rantalaiturilla. Tähdet välkkyivät\nvain syksyisellä taivaalla. Mies ojensi vartaloaan ja pidätti rinnasta\ntyöntyvän huokauksen huulilleen. Hän tarkasteli ympäristön hiljaisia\ntaloja ja laivaa, jossa mastojen välissä välkkyi valot ja kuului\nmoottorin hiljainen käynti. Hän asteli siltaa kohden.\n\nHäntä vastaan tuli hitaasti astuskellen eräs mies, yllään\npurjekankaasta tehty pusero. Ohimennessään hän vilkasi vastaansa\ntulijaa kasvoihin ja mutisi itsekseen:\n\n-- Jumalani.\n\nSitten hän huudahti äänekkäästi ja kysyvästi:\n\n-- Oletteko Alexander Ivanovitsch Wolschin? Mutta se mies, joka\ntullivirastossa sanoi nimekseen\n\nArtur Levy, hoippui, oikeammin juoksi, taakseen katsomatta entistä\nnopeammin siltaa kohden.\n\n\n\n\nXL.\n\n\nTaraschkin piti Iivana Gussjevin luonaan asumassa. Häntä hoidettiin\nniinkuin poikaa taikka nuorempaa veljeä. Taraschkin opetti pojalle\naakkoset ja ymmärtämään muitakin asioita, sekä selitti, että pitää\nmyöskin valmistautua lähtemään syyskuulla kouluun. Pojan terävä\nymmärrys, sydämellinen mukautuminen ja opinhalu oli oikein ihailtavaa.\n\nIltaisin sai poika syödäkseen vehnäleipää ja ylimääräisen annoksen\nmakkaraa, ja teetä. Makkara oli Iivanan herkkua ja hän pisteli sitä\nkuorineen.\n\nSyötiin taaskin illallinen ja Taraschkin alotti poltellessaan\nopetuskeskustelun:\n\n-- Sanotaan: Tieto on valoa ja tietämättömyys -- pimeyttä. Ja\ntavallisesti aina tyhmäpäisiä opetetaan. Ymmärrätkö nyt minua, Iivana?\n\n-- Kyllä, varmasti minä ymmärrän, Vasilij Ivanovitsch.\n\n-- Sentähden on määränä, että sinusta tulee yhteiskuntaan hyödyllinen\njäsen.\n\n-- Mitenkä?\n\n-- Sinä olet tyhmeliini, kun et sitä ymmärrä. Mikä on neuvostoliitto?\nAikaisemmin, silloin kun sinä vielä imit äitisi rintaa, nimitettiin\nsitä Venäjän keisarikunnaksi. Se oli maailman rikkain maa, mutta\nsittemmin se jäi siinä kohden jälelle. Me hävitimme sen keisarikunnan\nja nyt on kaikki valta työläisillä. Sosialistisessa ja poliittisessa\nelämässä on Neuvostoliitto johtavana valtana, mutta taloudellisella\nalalla ollaan vielä jälellä. Tämä maa vilisee täynnään kelvottomia\nheittiöitä, laiskureja, lurjuksia ja huligaaneja. Sen vuoksi me olemme\nalituisessa vaarassa, kun me vielä sen lisäksi olemme joka puolelta\nvihamielisten naapurien ympäröimänä. Ja heillä on teollisuuselämä\npaljoa pitemmälle kehittynyt, kuin meillä...\n\n-- Vasilij Ivanovitsch, olkaa hyvä ja selittäkää se vähän\nymmärrettävimmin.\n\n-- En minä voi, poikaseni. Ja kuulehan nyt,... älä keskeytä minun\najatukseni juoksua... No, se nyt on se ja sama, sillä kyllä sinä vielä\nkerran sen ymmärrät... Se vaara, mikä meitä tällä tavalla uhkaa, johtuu\nsiitä, että meiltä on hävinnyt kansallinen itsetietoisuus,... ja\nmenetetty vallankumouksen? antamat saavutukset. Taikka jos minä selitän\nsen toisella tavalla: Porvarilliset valtiot pyrkivät siihen, että\nsaisivat Neuvosto-Venäjästä itselleen siirtomaan, niinkuin esimerkiksi\n-- Afrikasta ovat tehneet...\n\nHänen puheensa aikana hyrähteli kylmät väreet pitkin Iivanan selkää.\nTaraschkin luennoi edelleen:\n\n-- Sentähden pitää sinunkin aina ensiksi huolehtia siitä, että saadaan\nNeuvostoliiton taloudellinen ja aineellinen asema kohoamaan. Jollei\nniin tapahdu, tulee kansantaloudellisten periaatteiden taipumaton laki\n-- syömään sinutkin... Toiset askartelevat tehtaissa kahdeksan tuntia\nja juovat sitten itsensä humalaan oluesta, taikka oikein samogonka\nviinasta ja sitten rypevät liassa kuin siat... Eivätkö ne sellaiset ole\njo valmiita vastaisen siirtomaan asukkaiksi? -- kysyn minä. Ja heidän\nnaisensa laahaavat viimeisetkin ryysynsä torille, vaihtaakseen niillä\nsieltä itselleen ruokatarpeita. Minäkin juon kyllä mielelläni,...\nmutta järkevästi... Kirjota tämä korvasi taakse, pane muistiisi,\nVjanka, ja muistele tätä aina, jopa nukkuessasikin. Jos kenellä ei\nole poliittista selvänäköisyyttä, on hän silloin oman valtionsa\nvihollinen. Niin kulmikkaaksi ja tärkeäksi on tämä kysymys muuttunut.\nPoliittisen tietoisuuden pitää olla valunut jokaiseen aivan sormenpäitä\nmyöten, muussa tapauksessa ei voida tuotantoa kohottaa. Me ostamme\ntalonpojille viikatteet Itävallasta, sillä me emme vieläkään kykene\nniitä itse valmistamaan tarpeellista määrää. Ja näiden viikatteiden\nvuoksi me joudumme aivan -- hermostuttavaan tilanteeseen. Niin\njoudumme, huolimatta ruumiillisesta kulttuuristamme. Ja sen vuoksi,\nsinäkin poikaseni, joudut itkemään verisiä kyyneleitä, jollet sinä opi\nsilmänräpäyksessä takomaan käyttökuntoista viikatetta...\n\nTaraschkin joutui puheensa lopussa aivan kiihdyksiin. Iivana luki\n\"poliittisia aakkosia\" jostakin kohdasta ulkoa. Sitten he raivasivat\nastiansa pois ja asettuivat vuoteisiinsa.\n\nSoutukausi läheni loppuaan. Viimeiset aurinkoiset päivät käytettiin\nniin hyvin kun voitiin, jollei muutakaan tehty niin katseltiin\nkuitenkin merta. Klubilla valmistauduttiin korjaamaan kalustoa\ntalviteloilleen.\n\n\n\n\nXLI.\n\n\nSoutuklubin portilla seisoi tummaihoinen ja hyvin puettu porvari,\npistellen kepillään maahan reikiä. Hän kohotti päätään ja katsoi\nläpitunkevasti lähestyvää Taraschkinia ja Iivanaa. Katse oli samalla\nniin läpitunkeva, että Taraschkin joutui tahtomattaan hämilleen ja\nIivana painautui häneen kiinni. Vieras mies virkkoi:\n\n-- Minä olen teitä odottanut jo aamusta alkaen. Onko tämä poika Iivana\nGussjev?\n\n-- Mitä se teihin kuuluu? -- vastasi Taraschkin.\n\n-- Suokaa anteeksi, toveri,... minä unohdin esittää itseni: Minun\nnimeni on Artur Levy.\n\n-- Minä olen Parisista neuvostolähetystön salainen poliittinen\nasiamies. Riittääkö teille se tieto?\n\nTaraschkin murisi jotakin käsittämätöntä. Artur Levy veti taskustaan\nvalokuvan, jonka Garin aikaisemmin löysi Schelgalta:\n\n-- Te voitte vakuuttautua, että tämä on tuon pojan valokuva.\n\nTaraschkinin täytyi se myöntää oikeaksi. Iivana yritti juosta tiehensä,\nmutta Artur Levy sieppasi tylysti häntä olkapäästä kiinni:\n\n-- Tämän valokuvan antoi minulle Schelga. Ja minulla on salainen\nmääräys viedä poika Blagowjeschtschenskiin. Jos tässä vastustetaan,\nolen minä pakoitettu vangitsemaan teidät. Haluatteko alistua tähän\nmääräykseen?\n\n-- Entä teidän valtakirjanne? -- kysyi Taraschkin. Artur Levy näytti\nvaltakirjansa. Se oli kirjoitettu Parisissa olevan neuvostolähetystön\nlomakkeelle ja varustettu kaikilla asianmukaisilla nimikirjoituksilla,\nleimoilla ja sineteillä. Taraschkin huokasi syvään ja kääri paperin\ntakaisin poimuilleen:\n\n-- Piru hänen tiennee, mutta paperi näyttää olevan kunnossa. Mutta\nenköhän -- minä voisi matkustaa hänen asemastaan? Pojan pitäisi vielä\noppia...\n\nArtur Levy näytti vihaisesti hymyillen hampaitaan:\n\n-- Älkää ollenkaan peljätkö. Poikaa kohdellaan hyvin. Ja lisäksi minä\nneuvon teitä olemaan lörpöttelemättä tästä asiasta joutavia ja kovin\npaljon, sillä tämä on salainen puuha ja tarkottaa vain neuvostovaltion\nparasta... Mennään nyt, poika.\n\n\n\n\nXLII.\n\n\nTaraschkin neuvoi poikaa lähettämään matkaltaan aina joitakin tietoja.\nHänen levottomuutensa asettui sitten vasta, kun hän sai ensimäisen,\nTscheljabinskista lähetetyn kortin. Iivana kirjoitti:\n\n    Kallis toveri, Taraschkin. Eläköön työ! Me matkustamme mukavasti\n    -- ensimäisessä luokassa. Hoito on hyvä ja samoin kohtelu.\n    Moskovassa osti Artur Arturovitsch minulle uuden lippalakin,\n    pumpulilla vuoratun päällysnutun ja kengät. Minulla on ainoastaan\n    ikävä. Artur Arturovitsch ei puhu matkalla mitään, tupakoi vaan\n    alituiseen. Kaiken lisäksi minä tapasin Samaran asemalla erään\n    vanhan ystävän, sellaisen kodittoman. Suokaa anteeksi, mutta\n    minä annoin hänelle teidän osotteenne. Todennäköisesti hän\n    tulee teidän luoksenne. Te voitte häntä odottaa... Toverillisin\n    terveisin:\n\n                                            Iivana Gussjev.\n\nIivanan toinen tiedonanto saapui Irkutskista ja oli edellisen kanssa\njokseenkin saman sisältöinen. Heti samoina aikoina sai Taraschkin\nBlagowjetschschenskista Artur Levyn sähkösanoman: \"Poika terveenä.\nKaikki kunnossa.\"\n\n\n\n\nXLIII.\n\n\nSalainen metallinjalostusseura, S.A.M., kävi neuvotteluja\npääasiallisesti saadakseen kaivosoikeudet Siperiassa Olekma-joen\nlatvoilla. Siellä piti olla runsaasti harvinaista ja tavattoman\narvokasta metallia, molybdi-pitoista lyijyä.\n\nAlexander Ivanovitsch Volschin johdettiin aikaisemmin Parisissa\nS.A.M. yhtiön pääjohtajan puheille parhailla suosituksilla. Hänet\nnimitettiin yhtiön valtuutetuksi, sai valtakirjan ja muut tarpeelliset\npaperit Artur Levyn nimelle ja matkusti heti Neuvosto-Venäjälle.\nTämä nimi keksittiin hänelle aivan vartavasten, hän kun oli niitä\nkeisaripakolaisia.\n\nHänen välityksellään kulki kaikki kirjeenvaihto ja hän kävi myöskin\nyhtiönsä puolesta neuvotteluja Neuvostoliiton hallituksen kanssa\nkaivosoikeuksien saamisesta. Semmoiset valtuudet hänellä oli --\nRollingilta, joka oikeastaan määräsi S.A.M. yhtiön asioista. Mutta\nei kuitenkaan Rolling, enempää kuin johtokuntakaan, tietänyt\nsiitä salaisesta tarkotuksesta, jonka vuoksi Garin halusi saada\nkaivosoikeudet.\n\nKun Volschin sai syyskuulla yhtiölleen toimintaoikeudet, kokosi\nhän teknikkoja ja siperialaisia kullankaivajia, kuormahevosia,\nmittauskoneita ja kaikenlaisia työkaluja. Sitten hän suuntasi seurueen\nja varaston Olekma-joen laaksoon ja -- Iivana Gussjev oli hänellä\noppaana.\n\nIsoimman osan matkasta kulkivat he lotjilla keskeytymättä yötä ja\npäivää. Kovin vaikeaa oli kulku vuorien solanteissa, joissa eräässäkin\nhävisi lotja ja hukkui kaksi miestä. Se sattui semmoisella kohdalla,\njossa virta ryöppysi ahtaasta vuoren solasta jyrkkänä putouksena\ngraniittilohkareiden yli. Virta kuletti kummankin työläisen ruumiit\nnoin kymmenen virstan päähän ja heitti siellä maalle pahasti\nrunneltuina ja riekaleissa. Eräässä toisessa paikassa täytyi\nmatkueen kokonaan nousta pois lotjista ja vetää niitä köysillä\nvirran jyrkänteistä ylös. Seurue alkoi napisemaan. Volschin oli\nkuitenkin kaikelle taipumaton. Eikä hän ilmaissut yhdelläkään sanalla\nosanottoaan näistä kärsimyksistä, kuitenkin hän maksoi hyvästi kaikista\nvähäpätöisyyksistäkin.\n\nEräänä päivänä huusi Iivana Gussjev äkkiä ja osoittaen punaista\nvuoren jyrkännettä, jossa virta teki äkkinäisen käänteen: -- Artur\nArturovitsch,... tuolla se on! Vuoren jyrkässä seinämässä ja korkealla\nveden yläpuolella näkyi kallioon hakattuna jonkinlainen sotilaan\njättiläismäinen kuva, jota rajuilmat olivat huuhtoneet.\n\nIivanan selästä Schelgan ottamassa valokuvassa oli tämä kalliopiirros\nja musteella kirjoitettu nimikirjoitus ensimäisenä.\n\nKuva oli hakattu kallioon terävällä meisselillä. Se kuvasi haarniskaan\npuettua ja viiksikästä soturia, jolla oli päässään pronsikypäri\nja kädessä jousi ja nuoli. Jokin tuntematon kansa oli aikoinaan\njättänyt muistomerkkinsä tänne siperialaisen joen rannikolle. Tämä\noli yksi niistä lukuisista jäljistä, joita se oli jättänyt Uraalin\nvuorista Tyyneen valtamereen ja Kiinan rajalta etäälle pohjoiselle\ntundralle asti. Mutta mitä ajatusta oli tässä kalliokuvassa? Mitä\nsen piti merkitä? Ajan mukana hävinneitä ja unohtuneita sankarejako,\nvai tsaarien mahtavuutta, vai oliko se paikallisten asukkaiden\nnoitamerkki? Taikka oliko se huomautuksena paikkakunnalla löytyvästä\nkultahiekasta, kuolemanlähteestä, eli arsenikista, taikka elämää\nantavasta radiopitoisesta vedestä; vai oliko se merkkinä seutukunnalla\nmaansisässä löytyvästä \"Alatirj\"-kivestä, joka antaa kaikelle\nelolliselle terveyden, taikka myöskin hävittää sen,... kivestä, jonka\ntieteellinen nimi on nyt -- radium.\n\nMatkue seisattui rannalle. Hevoset, koneet ja ruokatavarat kuljetettiin\nmaihin. Schelgan ottamassa valokuvassa oli nimikirjoituksen jälkeen\nvielä värillisellä kynällä piirretty eräänlainen kartta.\n\nSe tarkoitti seuraavaa: Olekma-joen rantaa pitkin, sotilaan kuvasta\nmitattuna 2,356 askelta itä-koillisen suunnassa järven rantaan. Järven\netelä-kaakkoisesta päästä on mitattava 3,800 askelta kaksoiskuuseen,\nsiitä lähtien ja pitäen suuntana kiveä, johon on hakattu saatanan kuva.\n\nIivana tunsi tämän tienoon erittäin hyvin. Kun aamuhämärissä lähdettiin\nliikkeelle ja häneltä kysyttiin, ennätetäänkö päivän kuluessa\nmatkan perille, niin vastasi hän myöntävästi. Ja aivan oikein, niin\ntapahtuikin. Koko päivä ponnisteltiin ankarasti. Ihmisten levättyä\nlähdettiin Olekman rannalta ja tunkeuduttiin \"Taigan\" metsikköön.\nJärven lähellä jouduttiin hyvin liejuiseen suohon. Siinä täytyi\nkaataa kuusia tielle poikittain. Ja sillä seudulla päästiin tuskin\nsata askelta eteenpäin tunnissa. Hevoset vajosivat liejuun ja niitä\npiti nostaa päästä ja hännästä, saadakseen ne ylös. Muudan teknikko\naikoi kulkea varotuksista huolimatta erään myrkynvihreän aukeaman\nyli. Hänelle huudettiin: \"Kääntykää ympäri, -- vaara on tarjolla.\"\nNähtiin vain, mitenkä hän astui parisen askelta takaperin, jolloin\nvihreä aukeama liikahti hänen jalkainsa alla ja hän itse vajosi\nsilmänräpäyksessä vyötäisiään myöten maan sisään. Hän ennätti vielä\nhuutaa: \"Minä tukehdun.\" Sitten hän hävisi näkymättömiin pohjattomaan\nkuiluun ja vihreä ruoho sulkeutui jälleen hänen päänsä yläpuolella.\n\nTämä olikin vaivaloisin osa heidän tiestään. Se päättyi molempien\nkaksituhat-vuotisten kuusien luona. Ne kasvoivat liuskakivikummulla ja\nkohottivat latvansa suorina taivasta kohti. Täällä jättiläiskuusien\nluona levättiin ja tarkastettiin kärsitty häviö. Volschin ei ottanut\nkoko viimeisellä matkalla kättään pois revolveritaskun lukolta. Nyt hän\nkomensi jälleen: \"Eteenpäin. Illallinen syödään matkan lopullisessa\nmäärän päässä.\" Ylenmäärin rasittuneet ihmiset ja hevoset hinasivat\nvaivaloisesti itseään ja kuormiaan eteenpäin miltei läpipääsemättömässä\niki-metsässä. Tämän tästä piti matkueen kiivetä tietä sulkevien\nkalliolohkareiden yli. Ja puut olivat kaikkialla ympäristössä\njättiläiskorkuisia. Hevoset hävisivät toisinaan päätään myöten korkeaan\nruohokkoon.\n\nTuli jo iltahämärä ja alkoi satamaan. Volschin määräsi tervasoihtuja\nsytytettäviksi ja niillä valaisemaan kuljettavaa tietä. Pimeässä\ntapasivat jonkun jalat luuhun, joka havaittiin olevan ihmisen sääriluu.\nSoihtujen tummanpunertaviksi valaisemat puunrungot, joita uudelleen ja\nuudelleen sukeltautui esiin metsiköstä, sammaleiden peittämät suuret\nkalliot ja puiden latvojen outo kahina pelotti väsyneitä ihmisiä.\n\nVihdoin kaikui sivultapäin, kokonaan toiselta suunnalta kuin mihinkä\nkulku oli ohjattu, Iivanan kirkas ääni:\n\n-- Tännepäin, tännepäin, toverit! Täällä on -- Saatanankivi!\n\nKun he saapuivat metsän reunaan, ulvoi siellä voimakas tuuli.\n\nIivanakin hihkui iloissaan:\n\n-- Hei, hei, hei!\n\n\n\n\nXLIV.\n\n\nNiinä päivinä huokui voimakas pohjoinen tuuli ja harmaita pilviä\nleijaili erittäin matalalla metsän yläpuolella. Surullisina humisivat\nlähes sata jalkaa korkeat hongat ja setripuut taivuttelivat tummia\nlatvojaan ja lehtikuusista satoi suuret joukot neulasia maahan. Ja\nvihdoin valui pilvistä, kuin ryyninä, jäinen sade. \"Taigan\" ikimetsä\noli kylmä ja autio. Tuhansien virstojen laajuudelta humisi vain\nhavupuut soiden ympärillä, kivisillä mäkirinteillä ja tulipohjaisilla\nkukkuloilla. Päivä päivältä yltyi pohjolan läpitunkemattomalta ja\nharmaalta taivaalta viheltävä, kylmä tuuli.\n\nTuntui siltä, että tässä yksinäisyydessä ei voisi muuta kuullakaan,\nkuin pohjatuulen kuolettavaa vinkumista ja puiden latvain kohinaa.\nLinnut olivat jo lentäneet pois ja muut eläimet samoin vetäytyneet\nmuualle, tahi kaivautuneet piiloon. Ainoastaan kuolemaa etsiäkseen voi\njokin ihminen tulla tälle seudulle.\n\nJa kuitenkin siellä eli ihminen. Hänellä oli yllään kellanpunertava,\nmutta hyvin risainen turkki, jonka hän oli hyvin alhaalta köyttänyt\nkiinni lehmuksen kuorella. Jaloissaan oli hänellä sateen liottamat\nhuopatossut. Harmaat ja sateesta kosteat hiussuortuvat valuivat\nolkapäille asti. Vaivaloisesti laahusti hän eteenpäin, nojaten välillä\nkädessään olevaan kivääriin. Parran asemesta oli hänen kasvonsa\ntäynnään tulehtuneita ja punertavia märkähaavoja. Silmäluomet olivat\nulostyöntyneet ja nenä oli kokonaan syöpynyt pois. Hän kiersi vuoren\nrinnettä, kadoten tämän tästä korkealla olevien puunjuurien taakse.\nSitten hän jäi aivan kumaraan seisomaan, vihelsi ja huuti:\n\n-- Phiuu... Maschka, Maschka!... Phiuu!\n\nKierrettyään vuoren rinteen, lähti hän jalkapolkua myöten laahustamaan\npoispäin. Näin hän tuli aukeamalle, jossa oli paljo puiden kantoja.\nKokonainen muuri jättiläismäntyjä reunusti ja sulki aukeaman kolmelta\npuolelta. Honkien latvat huojuivat. Pilvien sarjat leijailivat ohitse.\nKiivaana valui kylmä, sade. Siinä jättiläismetsän pylväsaukeamassa\nei ihminen näyttänyt muurahaista suuremmalta. Metsän reunassa juoksi\npuro. Läheisyydessä näkyi maalla peitetty matala hirsisalvos. Etäämpänä\noikealla oli paaluja ja seipäitä lehmuksen kuorella yhteen sidottuina,\nnähtävästi talliksi aitauksineen... Yksinäinen ihminen tarkasteli\nniitä kaikkia ja vihelteli ja huuteli uudelleen. Nummenheinikossa\nkohotti päätään -- metsäpukki. Sillä oli vielä katkennut kiinnitysnuora\nhankaantuneella kaulallaan. Ihminen kohotti kiväärinsä, mutta silloin\nhävisi pukin pää jälleen heinikkoon. Ihminen ulvoi ja laskeutui kivelle\nistumaan. Kivääri vapisi hänen polviensa välissä ja häneltä vaipui\npää riipuksiin. Pitkänajan kuluttua alkoi hän jälleen huutelemaan: --\nMaschka, Maschka!\n\nHänen sumuiset silmänsä katselivat turvonneiden luomien välistä\nmetsikön aukeamalle, jossa oli jättiläishammasta muistuttava\nmerkillisen muotoinen kivi. Kiven edustalla oli laudoilla vuorattu\nkuoppa. Seinät olivat jo vetäytyneet kieroon ja maasta luotu katto oli\nmuutamin paikoin painunut alas. Korkea rautatorvi heilui tuulessa.\nVesikouru, kummut, savikasat ja kuopat olivat jätteitä kaivostyöstä ja\nlinnotuksesta. Ne rauniot täydensivät tämän autiuden kuvan.\n\nMainitussa kuopassa oli valtava määrä -- radiummalmia. Varovaisenkin\narvion mukaan oli tätä malmia niin paljon, että siitä saisi puhdasta\nradiumia ainakin noin kahdeksankymmentä kiloa. Toisin määriteltynä se\nolisi kahdeksankymmentä kertaa suurempi varasto kuin kaikki tähän asti\nmaailmaan levitetyt radium-aarteet yhteensä. Ja sen rahallinen arvo\nolisi suunnilleen ainakin kaksisataaviisikymmentä miljoonaa kultaruplaa.\n\nJoukko malminetsijöitä oli tämän radiumpaljouden kaivanut esiin.\nSaatanan kiven alapuolella oli tavattoman laajalle ylettyvä varasto\nmalmia, joka sisälsi tätä kovin harvinaista metallia, jota maailman\nsuurimmissa tieteellisissä tutkimuslaitoksissa on kussakin vain pienen\npieni hiutale. Täältä voisi jo ensimäisessä panoksessa lähettää\ntonnittain radiumia, joka tulisi tekemään täyden ja mullistavan\nkäänteen lääketieteessä, fysikassa ja samoin tekniikassa. Mahdollisesti\npäästäisiin myöskin lähemmäksi atoomien jakautumisen suurta unelmaa,\nehkä näillä aarteilla selvitettäisiin sekin arvoitus.\n\nVanhus katseli sairaiden silmäluomiensa välistä, mitenkä tuuli ja sade\nyhä enemmän rikkoi hänen maakuoppansa kattoa. Ainoastaan vähän aikaa\nvielä ja -- katto putoaa kokonaan alas, seinät luhistuvat ja vähitellen\nhäviävät kokonaan. Ei jää jälelle mitään näytettä, joka kertoisi,\nkuka on saanut leposijansa tämän savi- ja kiviraunion alla. Hän oli\nviettänyt jo kuusi pitkää vuotta täällä paahtavassa auringonpaisteessa\nja Siperian julmien talvien kylmyydessä. Hän oli maasta kaivanut ja\nkoonnut nämä aarteet; omilla käsivarsillaan oli hän kaatanut puita ja\ntehnyt aukeaman metsään, rakentanut salvoksen kuoppa-asuntoonsa ja\ntehnyt malmin puhdistusta varten itselleen työpajan. Radium poltti\nja syövytti kaikki hänen seurueensa seitsemän miestä niin, että\nheidän ruumiinsa mätänivät ja lahoivat elävänä. Kahdeksas oli nuori\npoikanen, jonka hän lähetti tuhansien virstojen takaa etsimään Garinia\nEuropan Venäjältä. Nyt oli poikanenkin hävinnyt sille tielleen. Hänen\nlähdöstään oli kulunut jo kaksi vuotta.\n\nVanhus oli satumaisen rikas mies, mutta hän ei kyennyt enää korjaamaan\nedes kuoppa-asuntonsa sortuvaa kattoa. Hänellä ei ollut enää edes niin\npaljon voimia, että olisi voinut säilyttää tahtoa ja toimintatarmoa\njotakin tehdäkseen. Hänelle ei jäänyt muuta jälelle, kun tyytyä\nnäkemään mitenkä hänen viimeisetkin unelmansa vähitellen haihtuivat.\nAivan viimeisenä toivona oli hänellä nyt -- kesy metsäpukki. Sen oli\nvanhus säästänyt talvievääksi itselleen. Vähän kuivattua pukin lihaa\nja survottuja sedripähkinöitä, sen varaston hän laski päivittäin vähän\nkäytettynä riittävän itselleen kevääseen asti. Aikaisemmin hän vielä\ntoivoi voivansa vähitellen parannella radium-haavat. Hän ei ollut\nvielä oikeastaan mikään vanha, ainoastaan neljäkymmentä vuotias, mutta\ntavattoman voimakkaat Alpha- ja Gammasäteet tuhosivat hänen terveytensä\nkokonaan. Viimeinen isku oli nyt hänelle tämä sattuma pukin kanssa. Se\nkirottu elukka kun katkasi kytkenuoransa, hyppäsi pois aituuksestaan ja\njuoksi tiehensä.\n\nSilloin otti vanhus seinältä pyssynsä, johonka oli erikoissattumaa\nvarten säästänyt viimeisen ruutipanoksen, aikoen ampua pukin. Sen\nvuoksi hän kulki sen jälessä, huuteli ja vihelteli. Mutta älykäs eläin\nei laskenut häntä kyllin lähelle. Se tiesi, että isäntänsä lähestyminen\ntoisi sille nyt kuoleman.\n\nPilvisarjat muuttuivat yhä tummemmiksi ja itsepäinen rajutuuli ulvoi\nja huojutti mahtavia honkia. Ilta lähestyi. Vanhuksen sydän puristui\nkokoon pelosta... Hänen kokemuksensa olivat tähän mennessä olleet kovin\nraskaita. Suurimmillaan oli hänen murheensa, kun hän nyt ajatteli\nrakkaita omaisiaan ja heidän ihmiskasvojaan. He istuivat nyt kaikki\npitkinä hämärätunteina uunin lämmittävän tulen edessä. Hänellä ei\nollut nyt ollenkaan lämmittävää tulta, eikä ystäviä,... ympärillä vain\nerämaata.\n\nVanhus kääntyi ympäri ja katseli ryskävää metsän rinnettä. Sieltä\nlevisi pimeys yhä lähemmäksi. Lumituisku pieksi hänen sairaita\nsilmäluomiaan.\n\n-- Maschka, Maschka, -- huuteli hän.\n\nJos pukki olisi ymmärtänyt ihmisellistä puhetta, olisivat he kaksi\nvoineet keskenään tulla yksimielisiksi. Vanhus ei olisi syönyt häntä\nja ehkäpä he olisivat jollakin tavalla päässeet yhdessä talven yli,\nlyhentäneet sitä, eikä kahden olisi niin pelottavaakaan.\n\nKevääseen mennessä olisi hän varmasti jossakin määrin toipunut,...\nmutta radiumin varastokuoppaa ei saisi kovin lähennellä.\nHajoamistilassa olevasta metallista lähtee käsittämättömät määrät\nsäteitä, sinkoillen maailman avaruuteen kymmenentuhannen virstan\nnopeudella sekunnissa... Kesän saavuttua, voisi taasen kokoilla\npähkinöitä. Ja sitten, jos se olisi tarpeellista, vaikkapa neljänkontan\nryömiä, kunnes vihdoin pääsisi ihmisten ilmoille. Olisi hyvin mukavaa\nolla vaikkapa -- talonmiehenä jossakin. Silloin olisi rauhallinen\nolinpaikka ja saisi illan hämärtyessä istuskella porttinsa edustalla\nja katsella ohitse kulkevia ihmisiä... Voi voi,... aarteet! Joutavaa\nuneksimista! Kirottuja kaikki -- aarteet!\n\nVanhus kohosi vaivaloisesti paikaltaan. Vaatteet liimautuivat\nvisvaisiin haavoihin. Hän laahasi itsensä polkua myöten talviasuntoaan\nkohden. Äkkiä jäi hän seisomaan. Hänestä kuulosti, ikäänkuin olisi\nmyrskyn melun läpi kuullut ihmisellisiä ääniä. Hän seisoi kauan ja\nkuunteli. Hän ponnisteli voidakseen hengittää heikommin, ettei niin\nkovasti kuuluisi keuhkojen röhähtelevä vinkuminen.\n\n\"Hei, hei, hei\", -- kiljui ääni Saatanankiveltä.\n\nVanhus ähkyi. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneltulvasta ja ammolleen\navautuneeseen suuhun ajoi myrsky lunta. Mutta nyt ei ollut enää metsän\nreuna eikä \"hammaskivikään\" näkyvissä, niin pimeä oli. Hän näki vain\nedessään olevat lumen valkaisemat puiden kannot.\n\n-- Hei... Man -- zev! -- kuului huutavan tuulen särkemä lapsen ääni. Ja\nnyt alkoi vasemmalta ja oikealta kuulumaan huutoja:\n\n-- Hei, hei, hei!... Manzev! Manzev!... Missä olette?... Vieläkö elätte?\n\nVanhus ravisti päätään. Levitti käsivartensa ja koetti huutaa\nsoinnuttomalla äänellään:\n\n-- Kyllä,... minä elän!... Minä olen Manzev.\n\nKentän ruohikossa tuli pukkikin lähemmäksi. Se kohotti siroa päätään ja\nkuunteli arastellen, korvat oikosenaan niitä eriskummallisia ääniä,\njotka häiritsivät hänen erämaanrauhaansa\n\n\n\n\nXLV.\n\n\nTalviasunnon savustuneet hirret eivät olleet ennen semmoista komeutta\nkokeneet. Kivitakassa loimusi iso valkea, jonka liekit melkein kattoon\nasti ylettyivät. Kattila porisi tulella. Äänekkäitä ihmisiä tuli ja\nmeni, kantaen kuormakääröjä ja levitellen niitä. Hevoset hirnuivat\nulkona, sillä niille ei vielä oltu annettu juomista. Kääröistä\notettiin uusia peitteitä. Koneet ja aseet välähtelivät. Tuoksui ihmeen\nhyväilevästi jauhoille ja sianlihalle. Yhdessä kattilassa keitettiin\nteetä. Ja täyttyi talvimaja ihmeen herkullisella lemulla. Tästä\nkaikesta järkytettynä, istui Manzev lautapolansa reunalla äänettömänä.\nEräs tanakka, parrakas mies, antoi hänelle kupillisen teetä ja sokeria,\nsekä kehoitti:\n\n-- Lämmittelehän nyt, vanhus raukka!\n\nKun hän sai ryyppiä tätä kauan sitten jo unhotettua juomaa ja maisteli\nmakeaa sokeria, vapisi hänen ruumiinsa ja pitkin hänen sairaita\njäseniään virtasi kyyneleet. Iivana Gussjev tuli hänen eteensä\nseisomaan. Poika oli poissa ollessaan kasvanut niin paljon, että\ntuskinpa häntä enää tunsikaan samaksi. Vanhuksen näkeminen teki Iivanan\nsurulliseksi ja hän veti nenänsä poimuille:\n\n-- Nikolai Christoforowitsch, tunnetteko vielä minua?...\n\nManzev nyökäytti vain päätään myöntymykseksi.\n\n-- Minä en teitä enää tuntenut, te kun olette tullut niin tavattoman\nharmaaksi. Entäs ne toiset? Ja muistatteko, kuinka te minua uhkasitte,\nettette jätä minua elämään, jollen minä löydä Pjotr Petrowitschia? Enkä\nminä häntä kuitenkaan löytänyt. En minä tahtonut teitä pettää ja olla\nsen vuoksi etsimättä, mutta kun minusta oli tullut -- luokkatietoinen\nihminen. Ja tehän tahdoitte jättää minut pimeyteen. Mutta en minä\nsentään ole teille vihainen, Nikolai Christoforowitsch.\n\nIivana toi Manzeville vielä teetä ja polvistui sitten hänen eteensä\nkertomaan, mitenkä hän joutui Taraschkinin turviin ja mitenkä hänen\nselästään keksivät kirjoituksen ja piirustuksen. Hän ei olisi niitä\nnäyttänyt, mutta hänelle selittivät, että jokainen valtakunnan asukas\non ensisijassa velvollinen omalle valtiolleen ja vasta toisella sille,\njoka hänelle on asian uskonut. Senpä vuoksi, Nikolai Christoforowitsch,\nen ole kunniattomasti menetellyt.\n\n-- Kuulehan nyt, -- kysyi Manzev ja kumartui poikaa lähemmäksi... Ketä\nne ovat nuo ihmiset, joita sinä toit tänne minun luokseni?\n\n-- Tässä on kysymyksessä eräänlainen erikoisoikeus, Nikolai\nChristoforowitsch, ja valtiolla on siitä suuri hyöty. Tuo mies tuolla,\non päällikkö. Hänen nimensä on Artur Arturovitsch. Ja minulla on oikeus\nauttaa häntä parhaani mukaan. Minä olen täällä jossakin määrässä\nneuvostohallituksen edustaja. Tämän keskustelun aikana kuivuivat\nManzevin silmistä kyyneleet. Turmeltuneissa kasvoissa olevat, mutta\nvielä nuoret silmät alkoivat liekehtiä kiukusta. Mutta hän ei puhunut\nmitään. Iivana toi hänelle savukkeen:\n\n-- No niin, nyt te näette, että luokkavihaa lukuunottamatta, minulla ei\nole mitään teitä vastaan, Nikolai Christoforowitsch.\n\nHän haukotteli arvokkaasti ja meni takaisin laudoilleen makaamaan.\nMuutamat työläiset tupakoivat vielä, toiset jo nukkuivat\ntavarakääröille laskeutuneina. Mantzev huomasi, että Artur Arturowitsch\nkatseli häntä tarkkaavaisesti. Hänen keuhkoissaan vihelsi jälleen ja\nvain kovalla vaivalla sai hän kysytyksi:\n\n-- Millä oikeudella te tulitte tänne minun alueelleni? Minulle\nvirallisesti luovutetulle kaivospohjalle työskentelemään?\n\n-- Tämä alue ei ole teille otettu eikä luovutettu.\n\nManzevin silmiä pimensi minuutin ajan. Siitä selvittyään hän laskeutui\nmakuupaikaltaan ja ryömi edessään olevan vieraan luokse, jolla oli niin\nhienon komeat keltaiset kengät, päällysnuttu paksusta kankaasta ja\nnäädän nahkainen lakki.\n\n-- Ei, herra Levy. Kyllä tämä alue on minulle virallisesti vallattu.\n\nLevy näytti vihaisesti hymyillen lujia hampaitaan ja kääntyi ympäri.\nNähtyään, että kaikki toiset jo nukkuivat, sanoi hän hiljaisella\näänellä:\n\n-- Tämä alue on vuonna 1921 virallisesti vallattu -- insinööri Garinin\nnimelle. Minä olen hänen täysivaltainen asianhoitajansa, edustaja. Jos\nte haluatte saada täältä osanne, jos haluatte yleensä jäädä elämään,...\nniin te vaikenette.\n\nManzev tarttui Volschinia olkapäähän kiinni. Hänen märkähaavojen syömät\nkasvonsa vavahtelivat ilosta ja hänen hampaaton suunsa nyyhkytti ja hän\nyritti suudella Volschinia, mutta tämä työnsi hänet syrjään ja sanoi:\n\n-- Mennään. Meidän täytyy keskenämme puhua enemmän.\n\nHe menivät talvimajasta ulos. Yötuuli raivosi entisellään. He\nasettuivat majan tuulen suojaiselle seinämälle. Volschin kysyi:\n\n-- Kuinka paljo radiumia olette puhdistaneet?\n\n-- Vähintäinkin kahdeksankymmentä kiloa.\n\n-- Kuinka paljo? Etteköhän te ole tullut hulluksi?\n\n-- Kyllä,... sen minä uskon jo itsekin. Vaikka sitähän on niin vaikea\nmääritellä, Artur Arturovitsch. Minun sisäisen elimistöni ovat nuo\nkirotut säteet kokonaan polttaneet,... maksan, keuhkot ja suolet.\nPuhdistustyössä tuhoutui seitsemän miestä. Minä salasin heiltä sen\nvaaran, joka heitä siinä työssä uhkasi. He itse luulivat, että heissä\non -- keripukki.\n\nHeidän ruumiistaan liha yksinkertaisesti putoili pois. Ja niin he\nkuolivat. He aikoivat minutkin surmata, mutta minä olin joukon\ntervein mies... Minä en ole enää pitkään aikaan uskaltanut lähestyä\nvarastokuoppaa. Ja piru tietää, mitä kaikkea siellä oli tällä välillä\ntapahtunut! Mahdollisesti on se radiumin paljous jo tämän ajan kuluessa\nkehittänyt itsestään aivan uusia -- ainevoimia. On ehkä tapahtunut\naineiden vapautumista. Eräänä yönä olin minä vähällä tulla hulluksi.\nKoko varastokuoppa kun alkoi silloin hehkumaan fosforitulessa. Sitten\nmuodostui sen katon yläpuolelle pyöreä hohtava pilvi, joka irtaantui\nja leijaili maata myöten. Tuuli kuljetti sen metsään, mutta siellä se\nhajaantui ukkosen laukauksen tapaisella jyrinällä... Ja vielä eräs\nseikka: Minä toin tuon pojan, Iivanan tänne mukanani. Älkää laskeko\nhäntä varastokuopan läheisyyteen. Ja teille minä neuvon myöskin,\nettä ainoastaan pakollisissa tapauksissa menette sinne. Kuka siellä\ntyöskentelee, hän tuhoutuu varmasti...\n\n-- Minä jätän kaiken jatkettavan työn teidän johdettavaksenne. Minun\nitseni pitää lähteä Blagowjeschtschenskiin takaisin, järjestämään\nkuljetusta.\n\n-- Milloinka te aiotte malmin kuljetuksen aloittaa?\n\n-- Aivan viipymättä.\n\n-- Mutta jo viikon kuluttua tulevat kaikki tiet aivan mahdottomiksi\nkulkea! Ja talven aikana ei voi \"Taigan\" kautta, enempää kuin\nvuoristotietäkään kulkea.\n\n-- Se on aivan yhdentekevää. Garinilla onkin aikomus, että malmi\nkuljetetaan täältä pois -- lentokoneilla.\n\n-- Mitenkä?\n\n-- Voi, voi, isäseni! Te ette nähtävästi ollenkaan tiedä, minkälainen\npohatta on Pjotr Petrowitsch Garinista paisunut. Hän leikkii nyt\njo miljaardeilla. Hänellä on oma laivasto ja omat lentokoneet.\nÄskettäin hän selitti radion välityksellä, että hän on julistanut\nitsensä jonkin saaren itsenäiseksi valtijaaksi. Se saari pitäisi\nolla jossakin Tyynellä valtamerellä,... taikka tietäneekö pirukaan,\nmissä se on. Ja siellä pitäisi hänellä olla jokin uhka-punainen\nsäde... Kaikki sanomalehdet kirjoittelevat siitä... Älkää vapisko.\nMitä minä kerron, on totta. -- Garin, Garin, -- huudahteli Manzev\nuseampaan kertaan sydäntä vihlovalla ja syyttävällä äänellä...\nMinun läheisin ystäväni!... Yhdessä me nähtiin nälkää... Minä\nhoidin hänet lavantaudista terveeksi... Yhdessä tehtiin mielettömiä\nsuunnitelmia... Kuulkaahan,... minä se olin, joka annoin hänelle\najatuksen hyperboloihin, sen polttokoneen keksimiseen... Ja myöskin\nsiitä Tyynessämeressä olevasta saaresta minä kerroin hänelle... Hän\non toteuttanut kaikki, mitä minä hänelle neuvoin... Hän on semmoinen\nnorkoileva loiseläin, ymmärrättekö?... ja erinomainen kaunopuhuja...\nHän jätti minut tänne kirottuun \"Taigaan\" mätänemään... Mitä minä\nvoin enää elämältä odottaa? Lääkärin ja lämpimän -- vuoteen... Vai\nlentokoneen kanssa kuljettaa pois minun radiumini? Mutta hänen pitäisi\nensin kauniisti polvistua minun edessäni... Hän on ryövännyt minun\naivoni... Hän on varastanut minun onneni.\n\nManzevin koko ruumis vapisi. Hänen yhteenpuristettujen huuliensa\nvälissä särkyi sylkyrakkulat.\n\n-- Tämä pitää teidän sanoa hänelle itselleen, kun tapaatte hänet\nensikerran, sanoi Volschin... Nyt alotetaan täällä vaan työt. Ja\nensimäinen suunnitelma on seuraava: Metsäaukeama pitää raivata\npuhtaaksi kannoista ja tasottaa se, että siihen saadaan lentokoneille\nlaskupaikka, kytkinkohta ja säilytysvajat... Älkää laskeko työläisiä\nliian aikaiseen varastokuopan luokse, etteivät sairastuisi\nennenaikojaan. Sitten kun aika sallii, tulen minä takaisin ja tuon\ntullessani tarpeelliset koneet ja laitteet radiopuhelinta varten. Minä\najattelen, että puolentoista eli kahden kuukauden kuluttua pitäisi\nkaikki olla valmiina lentokoneiden tuloa varten...\n\n-- Minä olen ensimäinen, joka lennän mukana täältä pois...\nYmmärrättekö? -- hihkui Manzev naisen äänellä... Sen minä sanon\nteille... Lähetettäköön tänne jokin insinööri, taikka minun puolestani\nvaikka piru, eli muu saatanallinen herra työnjohtajaksi. Mutta minä\nlennän tieheni... Minä tarvitsen puhtaan vuoteen, kallista ja hyvää\ntupakkaa ja viiniä... Semmoista minä tahdon... Minä olen jo liian\npaljon kärsinyt...\n\n\n\n\nXLVI.\n\n\nGarin tiedotti \"vanhan\" ja \"uuden\" maailman sanomalehdistölle, että\nhän, Pierre Garry, on Tyynellämerellä, 130 astetta läntistä pituutta\nja 24 astetta eteläistä leveyttä, vallannut saaren sekä sen rannikon\nedustalla olevat hiekkasärkät ja pikkusaaret, pinta-alaltaan noin 75\nneliökilometriä. Hän selitti sen yksityiseksi omaisuudekseen ja vaati\nsille itsenäistä hallitusoikeutta, jota hän tulee tarpeen vaatiessa\npuolustamaan -- viimeiseen veripisaraan asti.\n\nTästä tiedotuksesta johtunut ensimäinen vaikutus oli pilaa herättävä.\nTäällä Tyynenvaltameren eteläosassa olevalla saarella oli lauhkea\nilmasto, eikä se ollut sen vuoksi aivan vailla huomiota. Aikaisemmin\noli sen johdosta kehittynyt sekava kysymys, kenelle saari oikeastaan\nkuuluisi. Sitä himoitsi Amerikan Yhdysvallat, samoin Hollanti ja\nEspanja. Viimein molemmat viimeksimainitut jättivät sen Yhdysvalloille,\nhaluamatta siitä pitemmälti riidellä,... murisivat, mutta luopuivat\noikeudestaan -- omaksi edukseen.\n\nSaari ei oikeastaan ollut edes niiden kivihiilien arvoinen, joita\nkului matkalla sinne. Mutta periaatteelliset oikeudet on selvitettävä\nennen kaikkea. Niinpä sitten lähtikin San Fransiskosta paikallinen\nvartiolaiva. Sen päälliköllä oli määräys vangita Pierre Garryn ja\npystyttää saarelle rautainen masto, johonka pitäisi jättää liehumaan\nkestävä Amerikan Yhdysvaltain tähtilippu.\n\nSotalaiva lähti matkalle. Ja tämän tapahtuman johdosta tuli Garin\nyleisesti tunnetuksi ja -- muotiin. Ilmestyi foxtrot-tanssilaji,\nnimeltään: \"Garry parka\". Säveleeseen sopivissa sanoissa kerrottiin,\nmitenkä pikkuinen Pierre Garry oli rakastunut niin kovasti\nkreolityttöön, että tahtoi välttämättä hänestä tehdä kuningattaren.\nHän vei tytön pieneen saareen, jossa yhdessä tanssivat foxtrottia,\nkuningas ja kuningatar. Mutta sitten sanoi kuningatar: Garry parka,\nminulla on nälkä ja minä haluan aamiaisen. Garry vastasi huokaisten:\ntanssi vieläkin kanssani... Voi, voi, hänellä ei ole muuta kuin\nrantakuoriaisia ja kukkia... Mutta silloin tuli Amerikan sotalaiva.\nSen kaunis kapteeni tarjosi kuningattarelle käsivartensa ja vei hänet\nlaivalleen komealle aamiaiselle... Kuningatar nauroi iloissaan ja söi.\nJa Garry parka jäi yksin huokailemaan...\n\nJa samalla tavalla jatkui tanssilaulu edelleen...\n\nSanalla sanoen: Garinista tehtiin pilaa. Kymmenen päivän kuluttua tuli\nsotalaivan kapteenilta radiotiedotus.\n\n\"Ankkuri heitettiin saarella olevien näkyvissä. Maallenousu aivan\nmahdoton, sillä saari on kauttaaltaan lujasti linnotettu. Pierre\nGarrylle, joka nimittää itseään saaren valtijaaksi, lähetin\nultimatumin, eli uhkavaatimuksen. Hänelle myönnetty miettimisaika\npäättyy huomisaamuna kello seitsemän. Jollei hän siihen mennessä\nantaudu, alotan pommituksen.\" Se sisälsi jo muutakin eikä vain paljasta\npilantekoa. Garry raukka näytti rakkaudestaan tulleen hulluksi. Vaan\neipä seuraavana aamuna, eikä enää jälkeenpäinkään tullut mitään\ntietoja sotalaivalta. Kun lähtöasemalta tehtiin sille tiedusteluja, ei\nsaatu minkäänlaista vastausta... Vai sillälailla!... Sotaministerin\nvirastossa jokunen herra rypisteli oikein silmäkulmiaan asian johdosta.\n\nSitten ilmestyi sanomalehtiin pirullisen jännittävä Mac Linneyn\nhaastattelu. Hän päätteli, että Pierre Garry ei ollut kukaan muu,\nkuin tunnettu venäläinen seikkailija, insinööri Garin. Hänen nimensä\non aikaisemmin mainittu useiden rikostapahtumien yhteydessä, niinkuin\nParisin lähellä Ville d'Ovreyssä tapahtuneen salaperäisen murhan, y.m.\nMac Linney sanoi ihmettelevänsä saaren anastusta sitäkin enemmän, kun\nlaivalla, jolla Garin ja hänen rakastettunsa sinne menivät, oli myöskin\nRolling. Siis ei kukaan muu, kuin \"Anilinrollingin\" ylin päällikkö ja\ntrustin puheenjohtaja. Rollingin kustannuksella oli Garin Europassa\nja Amerikassa ostellut tavattoman suuria tavaramääriä sekä laivoja\nniiden kuljetusta varten. Niin kauan kun Garinin puuhailut tapahtuivat\nlainrajoissa, on hän, Mac Linney, siitä kaikesta vaiennut. Mutta\nnyt hän vakuuttaa, että \"kemian kuninkaan\" varsinainen luonnepiirre\non mukautuminen lain velvotuksiin, jotenka on kokonaan epäilyksen\nulkopuolella ja ehdottoman varmaa, että saaren julkea anastus on\ntapahtunut vastoin hänen tahtoaan. Päinvastoin on uskottavaa, että\nGarin pitää Rollingia saarella vankina, voidakseen pakottaa hänet\nolemaan apuna jättiläishuijauksessaan.\n\nNyt loppui pila kokonaan. Valtakunnan laki oli \"jaloin tallattu\".\nEtsiviä poliiseja lähetettiin apulaisineen ympäri valtakuntaa ottamaan\nselvää mitä kaikkia ostoksia Garin oli elokuun ajalla tehnyt. Tällä\ntavalla saatiin selville ostoksien laadut ja myöskin määriteltyä niihin\nkäytetyt huiman suuret rahamäärät. Samalla koetti sotaministeriö etsiä\njoitakin jälkiä saarelle lähetetystä sotalaivasta, mutta siitä ei\nsaatu mitään tietoja. Sen lisäksi tuli vielä julkisuuteen selostus\nsaksalaisen anilinitehtaan räjähdyksestä. Sen julkaisi silminnäkijänä\nollut todistaja, venäläinen oppinut Chlinov.\n\nMelu yhä vaan kasvoi: Olihan ennen kuulumattoman hävitöntä, että\njoku seikkailija ostelee suuret määrät aseita ja sotatarpeita aivan\nhallituksen nenän edessä, anastaa siltä saaren ja julkeaa vielä pitää\nvankinaan Amerikan huomattavinta alamaista, sekä upottaa sotalaivan, ja\nkaiken lisäksi on se kelvoton vielä -- joukkomurhaaja.\n\nSähkösanomatiedot kertoivat hämmästyttävän uutisen: Neljä keskikokoista\nja uusinmallista ilmalaivaa lenti Havaijin saarien yli ja laski Porto\nGiloon ottamaan bentsiiniä ja vettä. Ne sivuuttivat Kurillin saaret ja\nsitten ottivat jälleen polttoainetta ja vettä Sahalinin saarella Port\nAlexandrovskissa. Sieltä ilmalaivat hävisivät viimein siperialaista\nTaigana metsikköä kohden. Kaikissa neljässä ilmalaivassa oli\nhuomattavan selvästi näkyvissä kirjaimet P ja G...\n\nNyt oli asia jo aivan selvä: Garin on Moskovan asiamies... Siinä on\nteidän: \"Garry parkanne\"...\n\nYhdysvaltain parlamentti päätti ryhdyttäväksi ankarimpiin\ntoimenpiteisiin. Niinpä sitten lähtikin --: \"heittiön saarta\" kohden\nkokonainen laivasto. Siihen kuului kahdeksan uusinta linjaristeilijää,\nkaikki vuoden 1926 mallin mukaan aseistettuja... Sanomalehdet käyttivät\nnyt yksinomaan nimitystä: -- \"Heittiön saari\".\n\nVielä samana päivänä ottivat maailman kaikki radio-asemat\nlyhyt-aaltoisen sähkösanoman. Se oli muodollisesti heikko, mutta\nsamassa määrässä hävyttömän julkea:\n\n\"Halloo! Täällä puhuu Kultasaaren asema, jota epäselvien tietojen\nvuoksi nimittävät heittiön saareksi... Halloo! Pierre Garry antaa\nkaikkien valtioiden hallituksille sen erittäin tärkeän neuvon, että\npitäisivät itsensä erillään hänen sisäisistä asioistaan. Pierre Garry\nei ollenkaan halua sotaa, mutta hän tulee puolustautumaan jokaista\nhyökkäystä vastaan. Jokainen laivasto, joka lähentelee Kultasaarta,\njoutuu saman kohtalon alaiseksi kuin tänne ensiksi tullut amerikalainen\nsotalaiva, joka upotettiin meren syvyyteen vajaan viidentoista sekunnin\nkuluessa... Pierre Garry neuvoo vilpittömästi maailman kaikkia kansoja\nluopumaan poliittisista vehkeilyistään ja tanssimaan huolettomina\nheille kirjotettua -- foxtrottia.\"\n\n\n\n\nXLVII.\n\n\nZoe istui ilmalaivan aluminiumisessa gondoolissa ja katseli ikkunaan\nkumartuneena kaukolasilla ympäristöä. Ilmalaiva ei näyttänyt juuri\nollenkaan liikkuvan, vaikka risteilikin huimaa vauhtia hohtavalla\ntaivaalla. Parituhatta metriä alapuolella levisi näkymättömiin asti\nläpikuultavan kirkkaana sinisenvihreä valtameri. Keskipisteenä oli\nsaari epäsäännöllisinä piirteineen. Ylhäältä nähtynä oli sillä\nAfrikan ympärysmuoto, vaikkakin pienennetyssä mittakaavassa. Saaren\neteläisellä, itäisellä ja koillisella rannikolla oli vaahtoavien\nvesipaljouksien ympäröiminä pieniä kivikkoisia saaritupsuja sekä\nhiekkasärkkiä. Länsipuolella oli valtameri puhdas. Sillä puolella\nsaarta oli syvä lahden poukama, jossa aivan lähellä rantaa nyt\nvaltamerilaivat ankkuroivat. Zoe luki laivat ja niitä oli -- 24.\nNe näyttivät sieltä ylhäältä jonkinlaisilta vedessä kelluvilta\nkovakuoriaisilta.\n\nSaaren yli oli rakennettu teitä. Ne yhtyivät pitkinä säikeinä\npohjoisrannalla. Siellä välähteli sietämättömän kirkkaana avara\nlasikatos. Se oli valtijaan palatsin katto, joka rakennus nyt oli\nvalmistumaisillaan. Sen kolme parveketta oli suunnattu pienen,\nhiekkarantaisen lahden vesirajaan asti.\n\nSaaren eteläosassa oli rakennuksia, jotka täältä ylhäältä katsellessa\nnäyttivät lasten leikkikaluilta. Siinä oli maatalouspihoja,\nlinnotuksia, suuria nostohepoja, raiteita ja pieniä kuormavaunuja.\nSiellä oli pyörimässä kymmeniä erilaisia tuulimoottoreja. Siellä\nkohosivat sähköaseman torvet ja vesipumput tekivät työtään. Tämän\nrakennusalueen keskipisteenä oli maakaivoksen pyöreä ja tumma aukko.\nSiitä lähti rannalle teräsnauhoja, joita myöten punaisina matoina\njuoksivat ruoppauskoneen kuljetuskaukalot. Kaivoksen aukon yläpuolella\noli katkeamaton höyrypilvi.\n\nPäivät ja yöt, läpi vuorokauden, tehtiin työtä kuudessa eri vuorossa.\nGarin oli jo pääsemäisillään maan graniittikerroksen läpi ja sitten\nhän pääsisi käsiksi -- \"olivivyöhön\". Tämän miehen rohkeus lähenteli\nmielipuolisuutta... Zoe katseli kaivosaukon suusta kohoavaa höyrypilveä\nja täysikultainen kaukolasi vapisi hänen kädessään. Hänestä tuntui\naivan kauhealta nyt ajatella tätä näkemäänsä... Hän käänsi katseensa\npois koko alueelta.\n\nPitkin tasaista merenlahdelman rannikkoa oli säännöllisissä riveissä\ntyöläisten leirin asuinrakennusten katot. Ihmiskuvioita, niin\npieniä kuin muurahaiset, liikkui pitkin teitä. Automobiileja ja\nmoottoripyöriä kulki edestakaisin. Saaren keskustassa oli sinertävä\njärvi, josta eteläänpäin virtasi mutkikas joki. Sen molemmilla\nrannoilla oli puutarhoja ja peltoja. Saaren itäinen osa oli kuin\nyhtenä smaragdinvihreänä mattona. Siellä oli aituuksien takana karja\nlaitumella. Palatsista luoteeseen päin oli kallioiden välissä kirjavia\nkukkaislavoja, muodostaen ihmeellisiä kuvioita, lehdikön tapaisia\nmajoja -- sekä puuistutuksia.\n\nVielä puoli vuotta takaperin oli tämä alue yhtenä kuivana erämaana.\nKaikkialla oli vain kivikkoja, piikkejä kasvavaa ruohoa ja merisuolasta\nharmaaksi kivettynyttä varvikkoa. Kuormalaivat toivat saarelle tuhansia\ntonneja kemiallisia apuneuvoja, joilla saatiin maan kasvullisuus\nkohoamaan. Samoin kaivettiin kaivoja sekä kastelukanavia. Zoe silmäili\nmielihyvällä ilmalaivan gondoolista tätä valtameren keskelle unohdettua\nmaakappaletta, jota joka puolella ympäröi aaltojen valkoinen vaahto,\nja joka nyt siellä alhaalla hohti komeutta ja kauneutta. Hän tunsi\npovessaan omahyväisen tunteen tästä näkemästään, niin että hän oikein\njumaloi itseään, niinkuin ainakin nainen, joka on saanut omakseen\nharvinaisen kalleuden.\n\n\n\n\nXLVIII.\n\n\nEnnen muinoin oli seitsemän maailman ihmettä. Niistä on meille\nperintönä jäänyt vain -- kolme: Dianan temppeli Efesossa, Semiramin\nilmassa riippuvat puutarhat ja Rhodon saaren kuparinen jättiläiskuva.\nJälelläolevat neljä ovat jo riidanalaisia. Ne kulkevat vain muistona\nhistorian pohjalta saatujen tietojen perusteella. Niiltä ajoilta lienee\nmyöskin lähtöisin tarina Gibraltarin herkulespatsaista. Epäilemättä\novat aatteiden suuruus ja nerokkuus kehittyessään pahasti järkyttäneet\nihmiskunnan mielikuvitusta.\n\nMadame Lamolle muistutti joka päivä, että kahdeksantena maailman\nihmeenä on pidettävä Kultasaaren maakaivosta... Valkoisen palatsin sali\noli vasta valmistunut. Sen harvinaisen suurista ikkunoista oli valtava\nnäköala aukealle valtamerelle. Illallista syötäessä kohotti Madame\nLamolle shampanjalasinsa ja huudahti:\n\n-- Kaikelle ihmeelliselle, nerokkuudelle ja uhkarohkeudelle!\n\nLäsnäoleva ja valikoitu seurue kohosi paikoiltaan ja kilisti lasillaan\nZoen ja Garinin kanssa. Kaikki olivat työkuumeen ja yritteliäisyyden\ninnoittamina. Kellään ei ollut aikaa ajatella uhkaavia vaaroja eikä\nmahdollisia epäonnistumisia.\n\nLukemattomat radio-vastaanottajat olivat tunkeilevia kuin kärpäset. He\nkytkivät koneillaan Kultasaaren muuhun maailmaan. Sylkästä mokomille!\nLörpötelkööt siellä länsimaissa vaikka kuinka paljon, että täällä on\nelämä vain yhtä lain rikkomista. Täällä surisi maanalaisessa aukossa,\njyrisi kuljetuskoneen nostokaukalot joka päivä ja yö yhä syvemmällä ja\nsyvemmällä. Tunkeuduttiin lähemmäksi maan sisällä olevaa rajattoman\nloppumatonta kulta- ja platinavarastoa. Siperian kultahiekka,\nKalifornian kultakaivokset ja Klondyken lumiaavikkojen kultasaaliit,...\njoutavaa pikku näpertelyä,... kotiteollisuutta. Niissä paikoissa\netsitään niin mitättömiä kultajyviä, että tuskin niillä kykenee\nhyttystä ruokkimaan, ja huuhdotaan kultajyväsiä lian seasta... Täällä\nKultasaarella sitävastoin on jalkain alla puhdasta kultaa jokapaikassa.\nEi tarvitse muuta kun kaivautua maan graniittikerroksen ja kiehuvan\nolivivyöhykkeen läpi.\n\nVanhan käsityksen, että maapallo olisi sulaa, juoksevaa ainetta ja\ngraniittikuorella verhottu, on uudempi tutkimus kokonaan kumonnut. Maan\nmuodostumis- ja liikuntatiede, samoin myöskin tähtitiede ovat siihen\nantaneet vastatodistuksia. Maa on metallipallo, jonka läpimittatiheys\non kahdeksan unssia, ja sisäinen liikuntapaine 273 astetta, peittää\n2.7 paksuinen, hyytynyt ja kylmennyt graniitti ja Dioriittikuori. Se\non toisin paikoin kuudenkymmenen kilometrin paksuinen. Maan kuoren ja\nhyytyneen keskuksen välissä on vyöhyke sulaa metallia. Se on atoomien\nhajoamisen tuotetta maan sydämessä.\n\nSula vyöhyke on erittäin syvällä. Siinä voidaan erottaa kolme kerrosta:\nYlimmäinen pintakuori, jonka läpi on Kultasaarella jo päästy. Se on\npääasiallisesti tulivuorien syöksymää laavaa ja kuonaa. Keskimmäinen\nkerros, jota nimitetään olivivyöhykkeeksi, sisältää rautaa, nikkeliä\nja olivia, siis hajonneiden kiertotähtien ja meteorien alkuosasia. Ja\nmaan kuoren sisäinen kerros on -- kultaa, platinaa, circonia ja lyijyä.\nNäiden kolmen kerroksen alla on juoksevaan tilaan asti puhdistunut\nkaasuvyöhyke, nähtävästi puhdistunutta -- heliumia. Sitten tulee maan\nsydän. Se on korkeimmassa atoomipaineessa olevia metalleja. Niitä,\njoista puhutaan Mendelejevin taulukon loppuosassa, ja joista atoomien\nhajoaminen varsinaisesti alkaa: siis urania ja thoriumia.\n\nMinkätähden on maan sydämessä kiertotähtien sisäinen haihtumistila?\nMitenkä tapahtuu aineiden hajoaminen maan sydämessä? Minkätähden on\nmaan sydämen ja metallikuoren välissä vielä vyöhyke puhdistunutta\nheliumia?... Kultasaaren kaivoksen pitäisi kyetä vastaamaan näihin\nkysymyksiin.\n\nKaivoksen reunamien ylin osa vuorattiin paksulla teräksellä. Vaikeasti\nsulavia ja valtavan suuria teräslieriöitä upotettiin kaivokseen, aina\nsen syvyyden mukaan. Teräksisen torven piti olla kulkua suojaamassa\nniin syvälle, että vallitseisi jo kolmensadan asteen kuumuus. Kun\noltiin kymmenen kilometriä maan pinnan alapuolella, sattuikin aivan\nodottamatta räjähdys. Siinä tuhoutui yhden vuoron työläiset ja kaksi\nhyperboloidia.\n\nMuuten Garin oli erittäin tyytyväinen. Teräslieriöiden laskeminen alas\nkaivokseen ja niiden kiinnittäminen edellisiin, viivytti kokolailla\nmuuta ulotettua kaivostyötä. Mutta kun syvemmällä oli kaivoksen\nseinä kuuma, jäähdytettiin se puristetulla ilmalla, ja muodosti se\njäähtyessään aivan itsestään tavattoman lujan suojusseinämän. Se\npuristettiin yhteen seulan muotoiseksi lävistettynä.\n\nKaivoksen läpimitta ei ollut mikään iso. Ainoastaan kaksikymmentä\nmetriä. Sen sisälle rakennettiin yhdistetyllä järjestelmällä\nilmanvaihto- ja nostolaitosputket, lujituslaitteet ja sähköjohtoverkko.\nSen sisällä oli myöskin aluminiumista tehty kaivo, jonka sisässä\nliikkuivat ruoppauskoneen kuljetuskaukalot, hihnapyörät ja muut\nsiirtokorit. Siellä oli myöskin koneet juoksevaa ilmaa varten, sekä --\nhyperboloidit.\n\nKaikki siirto ja liikenne toimitettiin kaivoksessa sähkön avulla.\nNostolaitteilla, johtosiirrolla ja koneilla suoritettiin kaikki sisään\nja ulospäin kuljetus. Kaivoksen seinämiin kaivettiin syvennyksiä,\njoita voitiin käyttää varastohuoneina, koneiden sijoittamiseen sekä\nlepopaikkoina työläisille vapailla tunneillaan. Garin antoi vielä\nkaivaa aivan vapaaksi pääkaivoksesta, sen viereen toisen pienemmän. Se\noli vain kuusi metriä läpimitaten ja sen sisällä oli sähköllä liikkuva\nihmisten kuljetuslaite. Se kiiti puristetulla ilmalla luodin nopeudella.\n\nKaivostyön tärkeimpiä aloja oli poraus, joka suoritettiin hyperboloidin\npunaisen säteen avulla ja katkeamatta koneita vuorotellen.\nErittäin tärkeä tehtävä oli myöskin kaivoksen jäähdytys, joka\ntapahtui juoksevassa tilassa olevan ilman avulla. Sitten oli vielä\nkivien poiskuljetus liikkuvien johtokaukaloiden välityksellä.\nKäytännössä oli aivan erikoisesti tarkoitukseen rakennettuja\nhyperboloideja kaksikymmentäkuusi kappaletta. Ne saivat voimavalonsa\nvoltti-kaarilampuista ja chammoniittihiilistä, ja niillä lävistettiin\nsulattamalla maan sisuskallio. Juoksevassa tilassa oleva ilma jäähdytti\nsulan kiven silmänräpäyksessä, joka silloin murtui pieniksi rakeiksi ja\njuoksi kuljetuslaitoksen kaukaloihin. Polttoaineiden jätteet ja höyry\npainettiin pois johtoputkia myöten.\n\n\n\n\nXLIX.\n\n\nKultasaaren palatsi rakennettiin madame Lamollen mielikuvituksellisen\nsuunnitelman mukaan ja sijaitsi se saaren luoteisella rannalla.\n\nSe oli jättiläisrakennus lasista, teräksestä, tummanpunaisesta kivestä\nja marmorista. Siinä oli kaikkiaan viisisataa huonetta, joukossa\nuseita erikoisia saleja. Etuseinämä kohosi jokseenkin vedenrajasta,\nylös ja oli siinä kahdet leveät marmoriportaat. Meren aallot murtuivat\nportaiden käsipuihin ja jalukseen. Portaita koristi tavallisten\nkukkamaljakkojen ja kuvapatsaiden asemesta neljä reijitettyä tornia\nja niitä tuki kultaiset pallot. Torneihin oli sijoitettu valmiiksi\nladattuja hyperboloideja, torjumaan meren puolelta mahdollisesti\ntehtäviä hyökkäyksiä.\n\nPortaat päättyivät ylhäällä avonaiseen pengermään. Palatsin sisälle\njohti siitä kaksi ovea, joita reunusti nelisivuiset ja kirkkaaksi\nhiotut pilarit. Rakennuksen kivinen julkisivu oli, niinkuin\negyptiläisissä rakennuksissa, jonkunverran painostavasti ja hillitysti\nkoristettu ja teki se kapeine ikkunoineen ja tasaisella katollaan\nankaran ja synkän vaikutuksen.\n\nMutta sitä komeampi, voisi oikeastaan sanoa, ajanmukainen ja\n-- kiemaileva oli palatsin pihanpuoleinen sivusta. Siellä oli\nkukkaislavoja, köynnöksiä pitkin muureja, aitaruusuja, rautaruohoa,\norchideja, kääpiötammia, kukkivia sirenipensaita, mandelipuita ja\nliljoja. Rakennus itsekin oli tältä puolelta keveämmän näköinen. Siinä\noli suuria, ranskalaisia ikkunoita, parvekkeita ja nurkkauksia. Niitä\nkoristi vihreä ruoho ja kukkaset, sekä juovikkaat aurinkosuojukset.\n\nPihalta johti saarelle kaksi pronssista porttia...\n\nPalatsi oli samalla myöskin ajateltu linnoitukseksi. Sivulla\npalatsista oli eräällä kalliotöyräällä majakan tapainen torni. Se\noli sataviisikymmentä metriä korkea ja oli siinä seulan tapaiseksi\nmuodostettuja aukkoja. Torniin pääsi vain maanalaista käytävää myöten,\njonka toinen pää oli Garinin makuuhuoneessa. Tornin ylimmällä tasolla\noli valtavan iso -- hyperboloidi. Se voi kymmenessä sekunnissa upottaa\nsuurimmankin panssarilaivan. Jokainen, jopa madame Lamollekin, oli\nkuoleman uhalla kielletty menemästä edes tornin jalustalle... Se oli\nKultasaaren -- ensimäinen lakipykälä.\n\nPalatsin vasemmassa sivurakennuksessa oli Zoen yksityishuoneet,\noikeassa sivustassa taasen Garinin ja Rollingin huoneet. Ketään muita\nei palatsissa asunut. Se oli suunniteltu näin suureksi ja loistavaksi\ntulevaisuutta silmälläpitäen. Se rakennettiin siltä varalta, että jos\nkuolevaista sattuisi kohtaamaan semmoinen onni, että kutsuttaisiin\nKultasaarelle katselemaan maailman valtijattaren loistavia kasvoja,\nniin heillekin olisi sija olemassa.\n\nZoe valmistautuikin jo esittämään maailman valtijattaren osaa.\nPuuhailuunsa oli hän kiintynyt korviaan myöten. Hän suunnitteli\n\"etiketin\", eli elämänohjelman hoviaan varten. Siinä tuli\nhuomioonotetuksi isot ja pienemmät vastaanotot, aamiaiset,\npäivälliset, naamiaiset ja keskustelutunnit. Hänen näyttelijä- ja\ntanssijaominaisuutensa voivat mielin määrin levittäytyä ja loistaa.\nMielilauseenaan hän toistikin, että oli syntynyt -- maailman näyttämöä\nvarten. Hovijärjestyksen, etiketin valvojaksi hän kutsui ja palkkasi\nkuuluisan tanssijohtajan, Dschagiljovin. Kun hänen kanssaan tehtiin\nEuropassa sopimus, luvattiin hänelle \"jumalaisen Zoen\" timanteilla\nkoristettu kultainen tähti kannettavaksi valkoisessa nauhassa. Hänet\nluvattiin vielä vanhan venäläisen tavan mukaan nimittää ja korottaa\nkamariherraksi.\n\nTämän sisäisen palatsilain lisäksi loi hän Garinin kanssa yhdessä\ntoisen: \"Kultaisen vuosisadan käskyt\". Laki oli tarkotettu\ntulevaisuuden ihmiskunnalle. Se oli kuitenkin nyt vielä jonkinlainen\nyleinen luonnos-suunnitelma, eli perusajate, joka jäi odottamaan\nlakimiesten perinpohjaista ammattikäsittelyä. Garin oli vauhdikkaasti\ntoimessa. Hänen täytyi elämänsä järjestää niin, että hän voi jokaisen\nvapaankin minuuttinsa käyttää hyödyksi. Hänen työhuoneessaan oli kaksi\nkonekirjoittajatarta yötä päivää toiminnassa.\n\nGarin tuli nytkin juuri kaivoksesta. Hän oli väsynyt ja hänen jäsenensä\nolivat työstä raukeina. Ryvettynyt hän oli myöskin ja haisi savulle\nja koneöljylle. Hän söi kiireesti ja heittäytyi sitten valkoisella\natlassilkillä päällystetylle sohvalle ja verhoutui siinä piippunsa\nsavupilveen. Hovietiketissä selitettiin hänen käytöksensä ja puuhansa\nolevan lain ulkopuolella... Zoe käveli matolla edestakaisin ja ohuet\nsormet leikkivät kaulassa riippuvalla helmiketjulla. Hän yritti saada\nkeskustelun syntymään Garinin kanssa, mutta hän tarvitsi muutaman\nhetken ajaksi täydellisen hiljaisuuden, voidakseen saada kuumeen\ntapaisessa toiminnassa kiihottuneet aivonsa jälleen selviksi ja\najatuskykyisiksi.\n\nZoen suunnitelmissa ei ollut hyvää eikä vihaista luonnetta. Eivät ne\nolleet julmia, mutta ei myöskään hyväsydämisiksi tarkotettuja. Ne\nolivat kaikki sen laatuisia ja sillä tavalla kehitettyjä, että niiden\nei voinut luulla koskettelevan eläviä ihmisiä. Häntä kannusti ennen\nkaikkea terävä-älyisyys, joka nyt muodosteli kysymyksiä ja odotteli\nniihin vastauksia. Zoe oli vaitiolosta kiusaantunut. Tämä kuuma ja\nkylmä ja kapinoiva Zoe. Hänen suuret silmänsä tummentuivat, hänen\nhermostuneen selkänsä yli väreili keveä vilun tuntu, ja hän sanoi\nhiljaisella, mutta vihaa hehkuvalla äänellä Garinille: (Hän puhui\nvenättä, että konekirjoittajaneiti ei sitä ymmärtäisi.)\n\n-- Te olette hupsu, Garin, ja oikein pelättävä mies. Minä käsittäisin\naivan hyvin, vaikka rupeaisivat vaatimaan, että teiltä pitää elävänä\nnylkeä nahka ruumiistanne, voidakseen nähdä mitenkä te ensikerran\nnäyttäisitte jostakin kärsivänne. Onko se sitten mahdollista, että te\nette vihaa ketään, ettekä voi ketään rakastaa?\n\n-- Teitä lukuunottamatta, -- vastasi hän nauraen ja näyttäen hampaitaan\nsavupilven takaa. Mutta te olette läsnäollessannekin luoksepääsemätön.\nTe olette pyntännyt päänne täyteen herttaisia hullutuksia ja\njoutavuuksia... ja niille minun täytyy laskea hetkeni. Mutta minä\nolen kärsivällinen. Minä odotan, kunnes teidän kunnianhimonne on\nsaanut täyden tyydytyksensä, on kylläinen. Ja joillakin perusteilla te\nolette oikeassa, minun rakkaani,... minä olen liian yleinen. Semmoiset\naatteet, jotka eivät kastu läpi jokapäiväisen elämän kosteudesta,\nkadottavat kaiken kantavuutensa. Intohimo, se on -- elämän kosteutta.\nSitä teillä on ylenmäärin. Ja sitten intohimo, ja...\n\nGarin katsoi syrjittäin Zoeen, joka seisoi hänen edessään\nliikkumattomana ja vihasta kalpeana.\n\n-- Niin, intohimo ja -- veri! Se on vanha määritelmä. Mutta minkä\nvuoksi te tahdotte nylkeä nahkan juuri minun ruumiistani? Sen samanhan\nvoisi tehdä jollekin toiselle. Eikä teidän terveydellenne ole\naivan välttämätöntä, että teidän pitää saada nenäliinanne kastella\nsemmoisessa kosteudessa!\n\n-- Garin! Minä en voi antaa ihmisille kovin paljoa anteeksi!\n\n-- Niinkuin esimerkiksi -- venäläiselle vallankumoukselle?\n\n-- Niin.\n\n-- Taikka -- niille pienille ja karvasormisille keikareille?\n\n-- Niin... Mutta minkätähden te minua muistutatte heistä?\n\n-- Te ette voi itsellenne antaa anteeksi!... Teidäthän sai viidensadan\nfrangin maksulla tilata luokseen puhelimella? Eikö niin? Sitten te\nparsitte sukkelasti silkkisukkanne ja puritte langan poikki noilla\njumalallisilla hampaillanne, ehtiäksenne sitä joutuisammin kapakkaan.\nEntä ne monet valvotut yöt?... käsilaukussa vain kaksi souta...\nEntäs pelko huomenesta,... mitä huominen päivä toisi mukanaan,...\njos vaikka vajottaisiin vieläkin syvemmälle liejuun... Ja sitte se\nkoirankuonolainen,... Rolling? Onko hän sitten mukamas parempi?\n\nZoe vastasi, katsoen häntä hymyillen suoraan silmiin:\n\n-- Tätä keskustelua minä en unohda, en vielä elämäni päättyessäkään...\n\n-- Jumalani! ja juurihan te syytitte minua yleisen olemukseni vuoksi...\n\n-- Jos minä pääsen kerran valtaan, niin annan hirttää teidät, niinkuin\nbolshevistisen komissaarin. Minä muistan vielä, mitenkä ihmisiä\nhirtettiin sillan pylväisiin...\n\nGarin hypähti nopeasti ylös, sieppasi Zoeta kyynärpäistä kiinni ja\nveti hänet väkisin luokseen ja asetti polvelleen istumaan, sekä\nsuuteli hänen taaksepäin heitettyjä kasvojaan ja suljettua suuta.\nMolemmat vaaleatukkaiset, ylenmäärin siistit ja välinpitämättömät\nkonekirjoittajattaret, jotka olivat kuin nukkeja, käänsivät katseensa\nsivulle.\n\n-- Sinä tyhmä ja lystikäs nainen, ymmärrä toki vihdoinkin minua.\nSinähän se olet, jota minä rakastan,... juuri sinua,... ainoata\nolentoa maailmassa... Vaikka sinä olisit ollut täisissä vaunuissa\njo kaksikymmentä kertaa kuolemaisillasi, ei sinua olisi voitu ostaa\nniinkuin kaikkia muita letukoita... Olisitko sinä muuten ollut\ntilaisuudessa saavuttamaan inhimillisen rohkeuden voiman?... Jos\nsinä voisit kuningattarena kävellä tällä matolla, niin jalkoihisi\nheittäytyisin.\n\nZoe irrotti itsensä äänettömästi ja laittoi olkapään nykäyksellä\npukunsa järjestykseen. Sitten hän meni keskelle lattiaa ja katseli\nsieltä yhä vieläkin villiä näköisenä Gariniin, joka sanoi:\n\n-- Kymmenen minuutin kuluttua pitää minun olla kaivoksessa... Sen\nvuoksi,... mihinkä me äsken jäimmekään?...\n\nHän saneli edelleen. Yön aikana tuli hänen sanelunsa koneella puhtaaksi\nkirjotetuksi ja aamulla madame Lamolle sai sen valmiina vuoteelleen.\n\nRolling kutsuttiin toisinaan olemaan asiantuntijana muutamissa\nkysymyksissä. Hänen asuntonsa oli varsin komea, joskaan huoneusto ei\nvielä ollut aivan valmis. Hän jätti sen tullakseen ainoastaan syömään.\nHänen ylpeytensä ja tahtonsa olivat huomattavasti murtuneet. Viimeisen\npuolen vuoden aikana oli hän paljon laihtunut. Hän pelkäsi Garinia. Hän\nvältteli myöskin jäämistä Zoen kanssa kahdenkesken. Ei kukaan tietänyt,\neikä kukaan välittänytkään, mitä hän päivän mittaan kulloinkin\nteki. Syntymästään asti hän ei ollut minkäänlaisia kirjoja lukenut.\nJa nähtävästi hän ei myöskään pitänyt minkäänlaista päiväkirjaa.\nKerrottiin vain, että hänellä on suuri into piippukokoelmille...\nEräänä iltana tarkasteli Zoe ikkunasta, kuinka Rolling istui veden\nrajassa, viimeisen edellisellä marmoriportaalla. Murtuneena hän\nkatseli valtamerelle, josta jonkun miljoonan vuotta aikaisemmin hänen\nherra esi-isänsä suurena, ihmishahmoisena sisiliskona, uskalsi ryömiä\nmaalle. Se oli kaikki, mitä siitä entisestä ja niin mahtavasta \"kemian\nkuninkaasta\" oli enää jälellä... Ei ryöstön kautta menetetty kolmesataa\nmiljoonaa dollaria, ei hänen vankeutensa Kultasaarella, eikä vielä Zoen\nmenettäminenkään olisi voinut häntä niin voimattomaksi murtaa. Hän\nalkoi vähäpätöisenä konttoristina kaksikymmentäviisi vuotta takaperin,\ntaisteli väsymättä ja voitti viimein ensimäisen paikan itselleen.\nKuinka paljo vaivaa, kykyä ja tahdonvoimaa hän saikaan käyttää,\nvoidakseen saada ihmiset pakotetuiksi tuomaan hänelle kultakolikkonsa.\nSitten tuli suuri europalainen sota ja syntyi \"Davesin sopimus\". Tuntui\nsiltä ikäänkuin kaikki ne voimat ja tapahtumat olisi loihdittu esille,\njärjestämään kullan juoksua \"Anilinrollingin\" arkkuihin.\n\nJa nyt tätä vallan ja onnen kaikkivaltiasta luojaa, tätä veripisaraa\nnostetaan aivan halutut määrät, niinkuin savea taikka tunkiota,\nköysirataa myöten juoksukaukaloissa! Sitä nostetaan kaivoksesta, kuin\njotakin likavettä! Rollingin jalat jäivät nyt tyhjälle, eivät tavanneet\nmihinkä ponnistaisi. Sen vuoksi hän yksinkertaisesti lakkasi olemasta\nja tuntemasta itseään ihmiseksi. Mahdollisesti hänelle ei todellakaan\nenää jää muuta tehtävää, kuin koota -- piippuja.\n\nOsittain itsepäisyydestä ja osittain Garinin lahjomana saneli hän\nkaikesta huolimatta päivittäin radiossa \"Anilinrollingin\" johtokunnalle\nmääräyksensä. Johtokunnan herrain vastaukset olivat epämääräisiä. Oli\naivan selvää, että he eivät enää uskoneet Rollingin vapaasta tahdostaan\nolevan Kultasaaren yksinäisyydessä. He kysyivät:\n\n-- Milloin herra johtaja tulee takaisin länsimaihin?\n\nHänen vakituinen vastauksensa kuului:\n\n-- Minun hermostoni paraneminen käy suotuisasti. Tulen pian takaisin.\n\nHänen määräyksestään luovutettiin vielä kerran viisi miljoonaa\nsterling-puntaa. Mutta kun hän kaksi viikkoa myöhemmin määräsi\nsamanlaisen summan annettavaksi ja Garinin asiamies meni hänen\npankkiosotustaan myymään, vangittiin mies. Se oli ensimäinen merkki\nlänsimaiden alkamasta hyökkäyksestä Kultasaarta vastaan... Kahdeksan\npanssarihirviötä käsittävä laivasto risteili Tyynellä valtamerellä\n22 sädepiirillä eteläistä leveyttä ja 130 astetta läntistä pituutta,\nodottelemassa hyökkäysmääräystä hävittämään -- \"Heittiön saarta\".\n\n\n\n\nL.\n\n\nKultasaaren kuusituhatta työläistä oli koottu sinne maailman kaikilta\nkolkilta. Garinin ensimäisenä apulaisena oli insinööri Czermak, jonka\nhän korotti kuvernöörin arvoon. Kultasaaren asukkaissa kun oli ihmisiä\nviidestätoista eri kansallisuudesta, jakoi kuvernööri uuden kaupungin\nmyöskin viiteentoista osaan. Näin tuli jokaista eri kansallisuutta\noleville erikoinen kaupunginosa asuttavaksi. Kaupunginosat, eli\nasutusryhmät erotettiin toisistaan - piikkilanka-aitauksella.\nKuhunkin aitaukseen rakennettiin parakkeja, talousrakennuksia ja\nmakuuhuoneet. Ne tehtiin jokaisen kansallisuuden kotoisia tottumuksia\nja makua silmälläpitäen. Elintarpeiksi tuotettiin kaikenlaisia\nlihasäilykkeitä, keksiä, marmelaadeja, kaaleja, riisiä, höystettyjä\nkaloja, makkaroita y.m. Kaikki ne tilattiin amerikalaisista tehtaista,\ntarkotustaan vastaavilla leimoilla, joissa tavaraselostus oli jokaisen\nkansallisuuden omalla kielellä.\n\nKaksi kertaa kuukaudessa jaettiin yleisesti kaikille uudet työvaatteet.\nJa samoin määrättiin vuodessa annettavaksi kaksi juhlapukua, jokaisen\nkansallisuuden vaatimuksia noudattaen. Niinpä slaavilaiset saivat\nraakasilkkisiä nuttuja, saksalaiset saivat pitkiä mustia nuttuja\nja \"silkkipytty\"-hattuja, italialaiset silkkisiä alusvaatteita\nja kiiltonahkakenkiä, neekerit saivat krokotiilin hampailla ja\nlasihelmillä koristettuja vyönauhoja, j.n.e.\n\nVoidakseen näyttää kuhunkin kansallisuuteen kuuluville työläisille\nheidän alueitaan ympäröivät piikkilanka-aidat välttämättömiksi,\npalkkasi kuvernööri Czermak viisitoista provokaattoria, yhden kustakin\nkansallisuusryhmästä. Niiden tehtävänä oli lietsoa kansallisuusvihaa\nja järjestää alituiseen riitoja ja tappeluja. Työpäivinä piti\nkansallisuuskahakkain olla rajotetumpia, mutta pyhäpäivinä saivat ne\nkehittyä täydellisiksi tappeluiksi nyrkeillä, jopa puukotuksiinkin asti.\n\nSaaren poliisikunta muodostettiin valko-kenraali Wrangelin\nentisen hyökkäysarmeijan upseereista. Heidän virkapukunaan oli\nZoen määräyksestä lyhyt valkoinen nuttu ja kullalla kirjaillut,\nvaaleankeltaiset ja säärien mukaiset ahtaat housut. He pitivät\njärjestystä yllä ja pitivät sen varan, että eivät eri kansallisuudet\npäässeet keskeisissä tappeluissa toisiaan kokonaan tuhoamaan.\n\nPalkkaussuhteissa olivat työläiset monella tavalla länsimaiden\nkanssa yhteydessä. Jotkut heistä lähettivät ansaitsemansa rahat heti\nensimäisellä laivalla kotimaahansa. Toiset jättivät ne hallinnon\ntalletettaviksi. Saarella ei ollut oikeastaan mitään tilaisuutta\nhävittämään rahojaan. Vain sunnuntaisin oli eräässä syvennyksessä\nmuutamia kapakoita ja maksuton huvittelupuisto. Eräässä pienessä\nmetsikössä oli myöskin viisitoista, niin sanottua, \"ilotaloa\". Niissä\nei kansallisuushenkeä vartioitu niin äärimmäisen ankarasti.\n\nSanalla sanoen: Garin suunnitteli nerokkaasti \"alamaistensa\" elämän\nkaikkien mahdollisten sattumien varalta,... myöskin \"vallankumouksen\".\nKuvernööri Czermak käytti taasen kaiken älynsä toteuttaakseen\nsuunnitelmat, että viidentoista eri kansallisuuden aineksien\n\"atoomiyhdistys\" olisi mahdoton. Hän teki työläisten yksimielisyyden\nmahdottomaksi tarkotusta varten järjestetyillä riidoilla ja tappeluilla.\n\nTyöläisille oli kyllä tunnettua, mitä tarkoitusta varten he kaivovat\nsitä tavatonta syvennystä maahan. Garin selitti kaikille, että työn\npäätyttyä saa jokainen työläinen viedä mukanaan niin paljon kultaa,\nkun suinkin jaksaa selässään pois viedä. Eikä saarella ollut yhtään\nihmistä, joka ei olisi jännityksellä seurannut niiden teräsköysien\njuoksua, jotka kulettivat kaivoksen pohjasta soraa valtamereen, ja\njoka ei olisi hurmaantunut katsellessaan savu- ja höyrypatsaan nousua\nkaivoksen aukosta.\n\n\n\n\nLI.\n\n\n-- \"... Meidän työmme ja elämämme on nyt joutunut jännittävimpään\nasteeseensa. Minä olin kylläkin tietoinen tämän tilanteen kehityksestä\nja olen myöskin jo varustautunut siltä varalta, mutta se ei kuitenkaan\nvähennä uhkaavaa vaaraa. Hyvä herrasväki, me olemme piiritetyt.\nVastikään saatiin radiotiedotus, että amerikalaiset risteilijät ovat\ntakavarikoineet ja selittävät sotasaaliiksi kaksi kuormalaivaa, jotka\nolivat tuomassa meille kaivoksen lujitusrautoja, säilykkeitä ja\njäädytettyä lihaa. Sen mukaan:... sota on jo alkanut. Joka hetki voimme\nodottaa avonaista sotajulistusta... Minun ensimäisiä päämääriäni oli\ntämä sota. Mutta se alkaa nyt vähän liian aikaiseen, pikemmin kun minä\nluulinkaan. Länsimaissa ovat meistä pahasti hermostuksissaan. Meidän\nvoitto on vaikea, mutta mahdollinen.\"\n\n-- \"... Minä näen vihollistemme aikeiden läpi: He pelkäävät meitä\nja sen vuoksi koettavat meitä kukistaa nälällä. Tähän on meidän\nvastauksemme: Saarella olevat elatustavarat riittävät kahdeksi\nviikoksi, lukuunottamatta elävää karjaa. Tämän neljäntoista päivän\nkuluessa pitää meidän murtaa piirityslinja ja saada elintarpeita\nsaarelle. Tämäkin tehtävä on vaikea, mutta -- mahdollinen toteuttaa.\"\n\n-- \"... Näiden lisäksi: Minun asiamieheni, jonka piti myydä Rollingin\nrahaosotus amerikkalaiseen pankkiin, on vangittu. Ja kassassa ei\nmeillä ole enää rahoja ollenkaan käytettävänä. Viimeinen rahaerä, 350\nmiljoonaa dollaria on käytetty jo viimeistä senttiä myöten. Viikon\nkuluessa pitää meidän saada rahoja palkkojen maksuun. Sillä jos me\nsuoritamme ne maksulipuilla, tulevat työläiset ehdottomasti heti\nvaatimaan niiden lunastamista. Sen mukaan meidän on seitsemän päivän\nkiiluessa saatava rahoja. Se on vaikea tehtävä, mutta sekin on --\nmahdollinen.\"\n\n-- \"... Minä lopetan. Teillä, Czermak, on puheenvuoro.\"\n\nTämä kokous pidettiin Garinin vielä valmistumattomassa ja tyhjässä\ntyöhuoneessa. Oli iltahämärä. Läsnä olivat Garin, Zoe, Czermak,\nSchelga ja Rolling. Garin puhui, niinkuin aina tavallisesti lyhyesti\nvaarastakin, ja henkevän lennokkaasti. Hän oli samalla huolettoman\nkevyt, hypähteli ja keinutteli koroillaan ja hymyili, pitäen käsiään\nhousunsa taskuissa. Zoe johti puhetta, pitäen kädessään pientä vasaraa.\n\nCzermak oli pieni mies, hermostunut ja pureskeli tatarilaista\npartaansa. Hän alotti:\n\n-- Kultasaaren lain toinen pykälä kuuluu: Kukaan ei saa yrittää tutkia\nhyperboloidin rakennussalaisuuksia. Jokainen, joka vain koskettaakin\nhyperboloidin peitettä, rangaistaan kuolemalla. Hänen ruumiinsa\nheitetään valtamereen.\n\n-- Niinpä kyllä, -- sanoi Garin... Se on laki.\n\nCzermak jatkoi:\n\n-- Voidaksemme viedä tämän yrityksemme tulokselliseen päätökseen,\npitää teidän järjestää kolme hyperboloidia työskentelemään yhtäaikaa.\nYksi rahan hankinnassa, toinen saarron murtamisessa ja kolmas saaren\npuolustuksessa. Ja näin ollen pitää teidän määrätä itsellenne kaksi\napulaista näitä polttokoneita käyttämään.\n\nSeurueen kesken syntyi hiljaisuus. Herrat tarkastelivat vain\nsavukkeidensa savukierukkeita. Rolling tuijotti myöskin huomaavaisen\nnäköisenä ja alottaen uuden piipullisensa. Zoe kääntyi Gariniin päin,\njoka siitä sai sanonta-aiheen:\n\n-- Hyvä, arvoisat vieraat. Julaistaan Kultasaaren lain toisen pykälän\nmääräyksistä myönnettäväksi erikoisoikeudet... madame Lamollen ja...\n\nGarin nauroi iloisena ja kumartui pöydän yli taputtaakseen Schelgaa\nolkapäälle:\n\n-- No, toveri Schelga, nythän meillä on tilaisuus nähdä, mitenkä te\nsuhtaudutte yrityksiimme... Te olette se toinen ihminen, jolle minä\nuskon koneeni salaisuuden...\n\n-- Mutta minäpä en suhtaannu yritykseenne millään tavalla, -- sanoi\nSchelga ja työnsi samalla Garinin käden pois olkapäältään... Minä\nkieltäydyn siitä tehtävästä!\n\n-- Kiellon perusteet?\n\n-- Minä en ole velvollinen selittämään mitään perusteita. Ajatelkaahan\nvähän lähemmin asiaa, niin perusteet selviävät teille itsestään.\n\n-- Minä määrään teidät hävittämään amerikalaisen sotalaivaston.\n\n-- Erittäin kaunis tehtävä. Siitä ei ole epäilystäkään... Mutta\nyksinkertaisesti... minä en voi.\n\n-- Minkä vuoksi ette?... Piru vie!\n\n-- Minkäkö vuoksi?... Se tie on kovin jyrkkä. Ja minun ei kannata liata\nkäsiäni semmoisessa vähäpätöisessä tehtävässä...\n\n-- Kuulkaahan nyt minua, Schelga!\n\n-- Minä kuuntelen...\n\nGarinin parran suippo kääntyi eteenpäin ja hänen hampaansa välkkyivät.\nVain suurella vaivalla sai hän itsensä hillityksi. Sitten kysyi hän\nhiljaisella äänellä:\n\n-- Onko teillä joitakin aikeita?\n\n-- Minun aikeeni ja suunnitelmani ovat avoimet. Minä en salaa mitään.\nJa minä en vastusta teidän taisteluanne, sen te tiedätte. Mutta minä\nkuitenkin torjun teidän tarjouksenne.\n\nTämä lyhyt välikeskustelu puheltiin venäjän kielellä. Zoeta\nlukuunottamatta, eivät toiset läsnäolijat sitä ymmärtäneet. Ja Schelga\nalkoi jälleen piirtämään kiekuroita edessään olevalle paperille...\nSitten puhui Garin edelleen:\n\n-- No niin, siinä tapauksessa minä nimitän apulaisekseni hyperboloidia\nkäyttämään ainoastaan -- madame Lamollen. Jos te, armollinen rouva,\nsiihen suostutte. \"Arizonalla\" on täysi höyry ja te voitte lähteä\nmerelle jo huomisaamuna...\n\n-- Mutta mitä minun pitäisi tehdä?\n\n-- Kaikki laivat, mitä te tapaatte Tyynenvaltameren eteläpuolisilla\nkulkulinjoilla, pitää teidän -- ryöstää. Viikon kuluessa meidän pitää\nsaada riittävästi rahoja maksaaksemme työläisten palkat. Jos te\njotenkuten satutte vähän myöhästymään, ei se haittaa, mutta teidän on\nkuitenkin radiolla ilmoitettava, että rahoja on jo varastossa ja palkat\nvoidaan suorittaa...\n\n\n\n\nLII.\n\n\nKello kaksikymmentäkolme huomattiin amerikalaisen ristelijälaivaston\nkomentajalaivalta vieras esine etelänristin yläpään kohdalla.\n\nAmerikalaisen sotalaivaston valonheittäjäin vaaleansiniset säteet\nristeilivät heti koko ympäristöä. Laivoista lähetetyt valokeilat\nnäyttivät tavattomilta tähtien pyrstöiltä. Niiden kahdeksan linjalaivan\nkansilta katseltiin sadoilla kaukolaseilla ylös avaruuteen. Taivaalla\nnäkyi selvästi lentokoneen metallinen runko ja läpinäkyvä potkuri.\nSiivissä näkyi myöskin kirkkaana kirjaimet P. ja G.\n\nTulimerkkejä suihkusi sotalaivoilta ja komentajalaivalta lähti kaksi\nvesitasoa liikkeelle ja nousivat ne jyrkässä kaaressa moottorien\njyristessä ylös tähtiä kohden. Siitä risteilijästä, joka oli lähinnä\nkomentajalaivaa, lähti niinikään kaksi lentokonetta yläilmoille.\nKoko laivasto lisäsi vauhtinsa äärimmilleen ja järjestäytyi täyteen\ntaisteluasenteeseen.\n\nLentokoneen hurina kävi vähitellen yhä heikommaksi, se siirtyi yhä\nkauemmaksi. Äkkiä hävisi koko lentokone tähystelijäin näköpiiristä.\nTahtomattaan alkoi jokainen tarkastelija pyyhkiä nenäliinalla\nkaukolasiaan, mutta sittenkin pysyi lentokone näkymättömissä yöllisellä\ntaivaalla. Ei auttanut, vaikka valonheittäjät olisivat kuinka ahkerasti\navaruutta risteilleet.\n\nSitten alkoi yht'äkkiä kuulumaan konekiväärin kylmän kuiva papatus.\nNähtävästi oli Garinin lentokone havaittu jostakin takaa-ajavasta\nkoneesta. Konekiväärin ääni katkesi kuitenkin yhtä äkisti kuin se\nalkoikin. Ja erään valonheittäjän vaaleansinisessä valokeilassa näkyi\nselvästi, mitenkä jokin lepattava ja hohtava siivekäs kiiti alas merta\nkohden. Kaukolaseilla katselijat ähkäisivät,... se oli vesitaso, joka\nsyöksyi valtameren mustiin aaltoihin... Mitä oli tapahtunut?\n\nJälleen kuului konekiväärin -- pakpakpakpakpak -- yläilmoista. Mutta\nyhtä äkkiä kun edelliselläkin kerralla, herkesi nytkin papatus\nkuulumasta. Ja yksi toisensa jälkeen putoilivat vielä kaikki kolme\nvesitasoa alas. Ne tulivat pää edellä ja pyörivät kuin korkkiruuvit\nvalonheittäjien sädekeilojen läpi ja syöksyivät valtamereen.\nKomentajalaivan kannelta tanssi kiivaana valosignaalit. Näköpiirin\näärimmäisiä reunoja myöten välähtelivät vastausmerkit... Mitä tapahtui?\n\nSitten näkivät kaikki, mitenkä aivan alhaalla levisi musta\nrepaleinen pilvi. Se kulki vasten tuulta ja viistoon yli laivaston\nkulkulinjan. Näkyi myöskin lentokone, joka laskeutui yhä alemmaksi\nja peittyi viimein paksuun savupilveen. Komentajalaivasta annettiin\nvalosignaalilla huomautus: \"Olkaa varovaisia\"... \"Kaasua\"... \"Varokaa\nkaasua\"... Ja melkein samalla ajalla putosi laivan kannelle,\nkomentosillalle ja panssaritorneille kaasupommeja. Ne räjähtivät ja\nmädännykselle lemuava myrkkykaasu levittäytyi kaikkialle.\n\nEnsimäisenä uhrina kaatui laivaston komentaja amiraali ja eräs\nkaksikymmentäkahdeksan vuotias upseeri. Tämä jälkimäinen oli olevinaan\nliian ylpeä ottaakseen kaasunaamaria. Hän ennätti tuskin kaulaansa\ntarttua kun jo seuraavassa silmänräpäyksessä turposi ja kasvot\nmuuttuivat sinisiksi ja hän kaatui kuolleena kannelle. Seuraavien\nsilmänräpäyksien aikana kaatuivat kaikki kannella olijat kuolleina\nmaahan. Kaasunaamari oli tällä kerralla liian heikko. Komentajalaivalla\nraivosi aivan uusi ja tuntematon kaasu.\n\nApulais-amiraali otti komennon laivastolla. Risteilijä kääntyi äkkiä\noikealle ja avasi tykkitulen. Kolme yhteislaukausta kajahti yöhön.\nKolme ukkossalamaa leimahti kanuunien putkista ja valaisivat valtameren\nveripunaiseksi. Teräksiset perkeleet vinkuivat ja ulvahtelivat,\nravistelivat sokeita päitään, lensivät sähisten, jumala ties mihinkä ja\nräjähtivät viimein valaisten tumman tähtitaivaan häikäisevän kirkkaaksi.\n\nYhteislaukauksien jälkeen lähti risteilijöistä vielä kuusi vesitasoa\nliikkeelle. Niissä oli ajajat sekä konekiväärimiehistö kaasunaamareilla\nvarustettuina. Olihan aivan selvää, että niiden puutteessa ensimäisten\nlentokoneiden miehistöt tuhoutuivat lentäessään kaasupilvien läpi.\n\nNyt oli jo kysymyksessä Amerikan Yhdysvaltojen laivaston kunnia. Kaikki\nvalot sammutettiin joka laivasta. Oli olemassa vain tähdet ja --\nvaltameri. Kuuli vain mitenkä laineet löivät risteilijäin teräskylkiin\nja niissä murtuivat. Korkeudesta kuului lentokoneiden hurina...\n\nVihdoinkin -- pakpakpakpakpakpak --, se kuului yläilmoista. Ja leimahti\nmyöskin parisen valoa. Kuului semmoinen paukaus, kuin pullon korkkia\navattaessa. Siellä ilmoissa alkoi granaattihyökkäys. Keskitaivaalla\nloimusi harmaan, ruskean ja mustan kirjavana vyörynä pilven valopuolet.\nSiitä irtaantui tylsäkärkinen möhkäle, lentokone. Sen ympärillä\nliekehti tulisia kieliä. Se kiiti viistoon alas ja perässä näkyi\nloistava pyrstö. Vihdoin oli koko lentokone liekkien ympäröimänä ja\nputosi näköpiirin rajalla -- mereen.\n\nPuoli tuntia myöhemmin ilmoitti yhden risteilijöistä lähteneen\nlentokoneen hoitaja, että hän oli laskenut palavan koneen viereen ja\nampunut konekiväärillä kuoliaaksi kaikki mukana olleet.\n\nAmerikalainen sotalaivasto voitti, mutta se voitto oli sangen\nkalliisti ostettu: Neljä vesitaso-lentokonetta tuhoutui miehistöineen.\nKaasu tappoi kaksikymmentäkahdeksan upseeria, joukossa laivaston\namiraali, ja sitten satakolmekymmentä matruusia. Tässä häviössä oli\nerittäin kiusallista se, että Amerikan sotalaivasto tunsi itsensä\nikäänkuin pingviiniksi, siivettömäksi linnuksi. Se oli kykenemätön\npuolustautumaan ilmasta tehtyä pirullista kaasuhyökkäystä vastaan.\nHyökkääjä sai menetellä niinkuin tahtoi. Oli aivan välttämätöntä nyt\nvaatia hyvitystä tästä kunnian loukkauksesta, ja todistaa laivaston\ntykistön taistelukuntoisuus.\n\nSiinä mielessä lähetti ali-amiraali vielä samana yönä Washingtoniin\nhallitukselle tiedotuksen tästä -- \"meritappelusta\" kaikkia\nyksityiskohtia myöten. Ja oikein itsepintaisesti hän vaati -- \"heittiön\nsaaren\" -- pommittamista.\n\nKaksikymmentäneljä tuntia myöhemmin saapui laivastoministerin\nvastaus:... \"Ajakaa tunnetulle saarelle ja tasottakaa se valtameren\naaltojen tasalle!\"\n\n\n\n\nLIII.\n\n\n-- Entäs nyt, -- kysyi Garin, ikäänkuin keskustelua vaatien.\n\nHän asetti radion kuuloputket eteensä kirjoituspöydälle.\n\nPidettiin kokousta jälleen Garinin valmistumattomassa työhuoneessa.\nLäsnä olivat myöskin samat henkilöt kuin viime kerrallakin, paitsi\nmadame Lamolle oli seurasta poissa.\n\nGarin jatkoi:\n\n-- No niin, kunnioitettavat herrat... Minä voin teitä jo onnitella...\nSaaremme saartoa ei ole enää olemassa... Me olemme härnänneet --\nhärän raivoihinsa... Yhdysvaltain hallitus on määrännyt laivastonsa\npommittamaan meidän saarta.\n\nSe tieto jännitti Rollingia niin, että hänen koko ruumiinsa alkoi\nvapisemaan. Hän kohosi nojatuolistaan seisomaan ja piippu putosi hänen\nhampaistaan, sinipunertavat huulet vetäytyivät kieroon niinkuin hän\naikoisi jotakin puhua, mutta hän ei löytänyt oikeita alkusanoja.\n\n-- Mikä teillä on, ukkoseni? -- kysyi Garin... Kiihottaako teitä --\nisänmaanne sotalaivaston läheneminen niin kovasti?... Ettekö te voi\nniin kauvan rauhallisesti odottaa, että näkisitte minut hirtettävän\nensimäisen sotalaivanne mastoon? Vai pelottaako teitä se piakkoin\nalkava pommitus? Ja kyllä se olisi perin typerää, jos amerikalainen\ntykin luoti litistäisi teidät riekaleiksi ja jälelle jäisi vain\nmärkä läntti. Vai alkaisiko teillä,... perkele sentään, omatuntonne\n-- kapinoimaan?... Tapahtukoonpa mitä tahansa,... niin ryhdymme jo\nkahden päivän kuluessa teidän osanotollanne semmoisiin valmistuksiin,\nettä pieksämme teidän isänmaanne ihmiset tuolla sotalaivoilla aivan\nperinpohjaisesti... Ei, hyvät herrat...\n\nGarin kääntyi pois Rollingista, joka pudottautui tuolilleen istumaan,\nsaamatta suustaan yhtään sanaa puhutuksi. Siinä istuessaan hän peitti\nhaudan väriset kasvonsa vasta kuivaamillaan ja vapisevilla käsillään.\n\n-- Ei, hyvät herrat,... ilman mitään uhmailua voi nyt amerikalaisella\ndollarilla ansaita kolme -- suomalaista penniä... Mutta\nmeillä itsellämme on edessä jättiläismäinen uhkapeli. Meidän\ntiedustelijalentokone suoritti tehtävänsä kerrassaan loistavasti.\nMinä pyydän teitä nousemaan seisomaan ja siten kunnioittamaan\nniiden mukanaolleiden ja kaatuneiden kuuden sankarin muistoa...\nHe olivat urhoollisia poikia... No niin, mutta sen tiedottaja\nennätti radiopuhelimella kertoa yksityiskohtia myöten mitenkä oli\nkäynyt amerikalaisille lentokoneille ja laivastolle... Siellä on\nkahdeksan uusimman mallista risteilijää, joilla jokaisella on\nneljä panssaritornia ja jokaisessa niissä kolme kanuunaa. Ne ovat\nnähtävästi niitä viimeisimpiä seitsemäntoista tuuman reikäisiä. Meidän\nlentokoneemme kanssa sattuneen taistelun jälkeen on heillä vielä\nvähintäinkin kaksitoista lentokonetta jälellä. Näiden lisäksi on heillä\nvielä laivastoon kuuluvat tarpeelliset miinanheittäjät, torpeedoveneet\nja vedenalaiset laivat. Jos lasketaan jokaisen risteilijän ammuksien\npainoksi vähimmän mukaan 75 miljoonaa kiloa, niin voisi koko laivasto\nlähettää yhteislaukauksena tänne meidän saarelle pommeissa noin pyöreän\nmäärän, miljaardin kiloa...\n\n-- Sitä parempi, sitä parempi, -- kuiskaili Rolling.\n\n-- Lopettakaa jo nyyhkytyksenne, ukkoparka. Hävettää jo tuollainen...\nSitäpaitsi, hyvät herrat, minä unohdin tässä hötäkässä teille\nilmoittaa, että tämän Rollingin avustamana saatiin hänen tehtaistaan\nuusi aivan tuntematon kaasu. Sitä nimitetään -- \"mustaristi\". Ja\nsitä, että hän asetti sen kaasun meidän käytettäväksemme, kiitän\nminä häntä kaikkien puolesta. Se kaasu on tähän asti pidetty\nankarasti salassa. Nyt sen avulla meidän lentäjämme hävittivät neljä\namerikalaista lentokonetta miehistöineen ja tekivät komentajalaivan\ntaistelukyvyttömäksi.\n\n-- Ei ei! En minä ole teille antanut sitä kaasua,... \"mustaristiä\". En\nole antanut käytettäväksenne, mister Garin... Te kiristitte minulta\nsiihen määräyksen revolverilla uhaten. Tehän piditte revolverianne\nminun korvallisellani. Ja sillä tavalla minun täytyi lähettää määräys,\nettä tänne saapui mustaristillä täytetty pallo... Se on totuus!\n\n-- Sylkäiskää totuudelle, setäseni!\n\n-- Minä panen vastalauseeni!\n\n-- Mutta se isänmaanne sotalaivasto ei ole vielä täällä...\n\nRolling haukkoi ilmaa ja peitti jälleen kasvonsa käsillään...\nGarin alkoi kehittämään saaren puolustussuunnitelmaa. Yhdysvaltain\nsotalaivaston hyökkäystä voitiin odottaa kolmen päivän kuluessa, mutta\ntodennäköisesti se tulisi alkamaan päivän koittaessa.\n\n\n\n\nLIV.\n\n\n\"Arizonalle\" vedettiin -- merirosvon lippu.\n\nEi se ollut sentään semmoinen, joita käytettiin seitsemännentoista\nvuosisadan romanttisella ajalla ja joissa lipuissa oli tavallisesti\npääkallon kuva ja sen alla sääriluut ristissä. Nyt nähdään sellaiset\nmerkit myrkkyjen, tenttu- ja markkulipullojen kupeissa.\n\nOikeastaan ei ylipäänsä \"Arizonalle\" vedetty mastoon minkäänlaista\nlippua. Ne kaksi seulan tapaisiksi reijitettyä hyperboloidien\nsuojustornia antoivat laivalle sellaiset piirteet, että se ilman muuta\nhuomattavan hyvästi erosi kaikista muista maailman laivoista. Jansen\noli madame Lamollen määräyksien alaisena laivan kaikkivaltias komentaja.\n\nZoen entiset komeat salongit, makuuhuone, kylpylä, pukuhuone,\nseurustelusali, y.m. olivat nyt suljetut. Zoe asui ylhäällä kapteeni\nJansenin kanssa yhdessä. Sieltäkin oli kaikki aikaisempi loisto,\nsinisilkkiset verhot, turkkilaiset matot, patjat ja nojatuolit, sekä\nmuu sellainen raivattu pois. Laivan miehistö oli vieläkin sama, joka\naikoinaan värvättiin. Marseillessa. Nyt oli joka miehellä aseinaan\nrevolverit ja lyhyet kiväärit. Laivalla julistettiin sotatila ja\nsotalaki: Jokaisesta tietystä rikoksesta oli rangaistuksena --\nkuolema ampumalla. Merellä ajelun tarkoitus selitettiin miehistölle\nja luvattiin ylimääräisenä palkkiona kymmenes osa jokaisesta laivasta\nmahdollisesti saatavasta ryöstösaaliista.\n\nKaikki käytettävissä olevat vapaat huoneet ja muut tilat laivalla\nolivat täynnä suuria peltikanistereja, joissa oli bentsiiniä ja\ntoisissa suolatonta vettä. Tuuli kävi nyt sivulta ja huolimatta\nlaivan raskaasta kuormituksesta, kulki se kuitenkin seitsemänkymmenen\nsolmun nopeudella tunnissa. Siitä oli ansio erinomaisille\nRolls-Royce-moottoreille. Niinkuin myrskylintu, lenti \"Arizona\"\naallonharjanteita myöten vellovalla valtamerellä.\n\n\n\n\nLV.\n\n\n-- Tuuli käy liian voimakkaaksi, kapteeni!\n\n-- Käärikää märssypurje kokoon.\n\n-- Kuten käskette, kapteeni!\n\n-- Kun huomaatte valoja,... herättäkää minut heti!\n\nJansen puristi silmänsä kiinni ja koetti tunkea katseensa sysimustan\nvaltameriaavikon yli. Kuu ei ollut vielä kohonnut näkyviin ja tähtiä\npeitti paksu sumuharso. Kapteeni oli hermostunut. Siitä huolimatta\nhän tunsi jotain miellyttävääkin tässä matkassa. He olivat jo ajaneet\nviisi vuorokautta yhtämittaa koillista kohden. Veressä tuntui suloista\nkeveyttä ja kutitusta. Ja mitenkäs muuten olisikaan voinut olla. Elihän\nvielä hänessä muinaisten esi-isäinsä merirosvohenki. Pään nyökkäyksellä\nhän jätti hyvästit sijaiselleen ja meni sitten kajuuttaansa.\n\nSisäänastuessaan värähtelivät hänen ruumiinsa kimmoiset lihakset.\nHän tunsi hyvästi lihastensa värähtelyn ja vapisemisen, ja voimia\nkuluttavan myrkytyksen. Liikkumattomana seisoi hän katossa olevan\npuolipallon muotoisen himmeän lampun alla. Päässä tuntui oikein\nraskaalta ja sitä huimasi. Matala, mutta mukava, nahkalla ja\nkiillotetulla puulla vuorattu kajuutta, nyt jonkun verran karkeahko ja\nkylmä merimiehen asunto,... henki nuoren naisen läsnäoloa.\n\nTodenperästä, siellä tuoksui niin riivatusti hajuvedelle. Voi riesan\nhylky kaikkiaan.\n\nMuinaisten merirosvojen johtajanaiset käyttivät semmoisia hajuvesiä,\nettä niistä olisi vielä tavallisen kuolleenkin perna ja maksa\nliikahdelleet... Tuossa on tuolin selustalle heitetty huolimattomasti\npehmeä nuttu ja sen päällä on kultakirjoinen vyö. Vuoteen edessä\nlattialla on sukat ja sukkanauhat. Toinen sukka on vielä pysynyt aivan\n-- säären muotoisena. Huh, hiisi sentään!...\n\nMadame Lamolle nukkui hänen kajutassaan. Ja hänellä itsellään ei ollut\ntämän viiden vuorokauden aikana vielä kertaakaan tilaisuutta riisuutua\nvaatteistaan ja nukkua kunnollisesti. Hän torkahteli vähän aikaa missä\nkulloinkin sattui, toisinaan nahkapäällyksisellä sohvalla.\n\nZoe nukkui syrjällään. Hän oli nähtävästi tarkoituksellisesti\nruvennut nukkumaan täysissä vaatteissaan, niinkuin kuuluukin oikealle\nmerirosvonaiselle, mutta on sitten puolinukuksissa ja huomaamattaan\nkovalla vaivalla riisuutunut ja painautunut peitteen alle.\n\nZoen huulet olivat puoliavoinna. Meri-ilman ruskettamissa kasvoissa\nolivat posket unen punaamat. Kasvot olivat muuten viattoman näköiset\nja rauhalliset. Toinen paljas käsivarsi oli pään alla. Oikea\nmerirosvo-nainen.\n\nMadame Lamollen päätös asua kapteenin kanssa samassa hytissä, oli\nkylläkin sodan vaatimuksien mukainen, mutta se saattoi samalla Jansenin\nankaran koettelemuksen alaiseksi. Sotatilanteen kannalta nähtynä se\noli aivan johdonmukaista. He ajoivat nyt rosvoretkelle ja kukaties\nvaikka -- kuolemaan. Jos heidät saataisiin kiinni, niin joka tapauksessa\nheidät myöskin vierekkäin hirtettäisiin laivan rautamastoon. Mutta\nniin menetteleisivät vain ne toiset sieltä toisesta mailmasta heidän\nkanssaan. Ne, jotka nyt olivat Jansenille niin kaukana, kun se\nseitsemästoista vuosisatakin. Hän oli Kultasaaren kuningattaren, madame\nLamollen alamainen... Ja hän rakasti kuningatartaan.\n\nLörpötelkööt vain sielutieteilijät, että -- rakkaus on epämääräinen ja\njoutava juttu. Jansen oli kyllä tavannut tyttöjä satamien kapakoissa.\nKomeita naikkosia, jotka ikävissään ja merikurssista uteliaina\nheittäytyivät hänen kainaloonsa. Toiset hän niistä unohti heti,\nniinkuin jonkun mielenkiintoa vailla olevan kirjan sisällyksettömän\nsivun. Toiset taasen heistä säilyivät hänen muistossaan miellyttävinä,\nja hän ajatteli heitä viettäessään rauhallisia vahtivuorotuntejaan\nlämpöisinä öinä tähtien valossa ja kävellessään edestakaisin\nkomentosillalla.\n\nMyöskin Neapelissa, silloin kun Jansen odotteli hotellin\ntupakkahuoneessa madame Lamollen soittoa, valtasi hänet semmoiset\nmiellyttävät muistelmat eletyistä seikkailuista. Täysin tietoisesti\nhän silloin valmistautui hyppäämään päällikkönsä, työnantajansa\nrakastajattaren vuoteeseen. Mutta se hyppy jäi kuitenkin tekemättä.\n\nKaiken sen mukaan mitä Jansenista tiedettiin, on hänen aina pitänyt\nsitkeästi ponnistella päämääriensä saavuttamiseksi. Eikä hän suotta\nvakavina silmänräpäyksinään ojentanut leukaansa eikä jännittänyt\nlihaksiaan. Niin tapahtui nytkin, ikäänkuin sanoakseen: Tässä olen minä\nja täällä on -- nuori ja kaunis nainen, mutta meidän välillämme on\neste, joka pitää saada poistetuksi! Siltä näytti nyt Jansenin asiat.\nMutta kuinka vaikeaa se sentään olikaan...\n\nNiin oli jo kulunut puoli vuotta ja Jansenista oli hyvin vastenmielistä\nmuistella, että hän kerran tanssi madame Lamollen kanssa ja piteli\nkättään hänen selässään. Oli ikäänkuin kokonaan jahdin toisesta päästä\nolisi kuulunut madame Lamollen pehmeä mutta soinnukas ääni, saaden\nhänen sisimmässään kiehahtamaan hiljaisen myrskyn. Kun hän ajatteli\nmadame Lamollea, sellaisena kun hän oli hänet nähnyt tavallisesti\npunotussa korituolissa istumassa ja leuka käden varassa, katse\nharhaillen taivaan ja maan välillä, niin oikeinpa olisi voinut itkeä.\nEi kuitenkaan tavallisia kyyneleitä, vaan itkeä jossakin syvimmässä\nsisimmässään, kaiken järkevyyden rajain tuolla puolen. Siellä\nkuului nyt laulavaa ja itkevää hellyyttä, täynnä alistuvaisuutta ja\nrakastavaisuutta.\n\nMahdollisesti niihin tunteisiin olivat syypäitä viikingit, merirosvot,\nne Jansenin esi-isät. Ne merisankarit, joiden punaisissa veneissä oli\nterävät ja kukonheltan muotoiset kärjet, reunat koristettuna kilvillä\nja saarnipuisissa mastoissa kynttilän suorat purjeet. Sillä tavalla\nhe vaelsivat synnyinmaastaan ulos merelle. Ja Jansen oli heidän\nkaltaisensa. Jansen, muinaisten esi-isäinsä jälkeläinen, joka samoin\nkuin hekin, hyräili laulua sinisistä aalloista, ukkostaivaasta ja\nvaaleakutrisesta immestä, joka jäi kauaksi johonkin meren rannalle\nodottelemaan. Ehkäpä vieläkin odottaa ja silmäilee vettä pitkin\netäisyyteen. Vuosia on ennättänyt kulua, pitkä sarja vuosia. Vieläkö\ntähystävät ne merensiniset immen silmät ja syvät kuin ukkospilvi?...\nNiiden monien vuosien takaisiin ja iän keräämiin muisteloihin vajosi\nJansen parka.\n\nJansen kuvaili hengessään ja tulisessa innostuksessaan madame Lamollen\nominaisuuksiksi kaikki huomattavimmat naiselliset hyveet, kuten\nviattomuuden, hyväsydämisyyden ja älykkyyden.\n\nTämä jälkimäinen ominaisuus oli kylläkin Zoessa paikallaan, jopa\nsiinä määrin, että hän oli oikeastaan paljon älykkäämpi kuin tämä\narvostelijansa.\n\nJansen oli niin syvästi rakastunut, että se hallitsi kokonaan hänen\nhenkisen elämänsä ja mielikuvituksensa. Hymyily Zoen huulilta riitti\njuovuttamaan hänet täydellisesti. Ja tämän naisen paljas näyttäytyminen\nsekotti hänen ajatuksensa ja tunteensa. Hän ei osannut olla\nmustasukkainen, ei ajatellut mitään edellepäin, eikä myöskään katunut\nmitään.\n\nKun Jansen nyt seisoi kajutassaan, jossa tuoksui nahkalle ja\nhajuvedelle, silmäili hän ihastuksella ja epätoivolla edessään olevia\nrakkaita kasvoja, hän katseellaan ahmi rakastaan. Samalla hän pelkäsi,\nettä madame Lamolle voisi herätä. Hän hiipi äänettömästi sohvalle ja\nlaskeutui siihen pitkäkseen, sekä sulki sitten silmänsä... Laivan\nreunusseinämän takana velloi valtameri, kuohuili aaltojen aavikko...\nMuinaiset esi-isät lauloivat lauluaan vaaleakutrisesta immestä...\nJansen heitti kädet päänsä taakse, kuten hänellä oli jo lapsena tapa\nnukkua. Onnellisuus tuuditteli hänet uneen.\n\n\n\n\nLVI.\n\n\nRadium-malmin lastaus saatiin lopetetuksi. Neljä ilmalaivaa otti\nkuormakseen jokainen sata säkkiä. Ne olivat kaikki vielä lyijypaperilla\nverhottuja. Aikaiseen aamun hämärtäessä lähtivät ne liikkeelle ja\nhävisivät näkyvistä lumiryöpyn ja pilvivuorien taakse.\n\nSaatanankiven ympäristöä ei ollut enää tunteakaan entisestään. Sillä\nsuunnalla, missä aikaisempi aukeama puhdistettiin kannoista ja kivistä,\noli nyt lautasuojuksia ja radio-mastot. Purolla kohisi sähköasema.\nTarvittavat raaka-aineet ja työläiset tuotiin tänne ilmojen kautta.\nMalmin kaivaus ja puhdistus oli täydessä käynnissä. Artur Levy lähetti\nParisiin ja Blagovjeschtschenskiin täydellisen tilityksen erinomaisen\nrunsaasta molybdin kaivamisesta. Mutta siitä, mitä todellisuudessa\nSaatanankiven luona tapahtui, ei osannut kukaan aavistella.\n\nKello oli noin 10 aamupäivällä. Lumimyrsky yhä vaan sakeni. Viimeinen\nniistä neljästä ilmalaivasta riippui vielä kiinni aukeaman yläpuolella.\nLumimyrsky huojutti sen sikarin muotoista runkoa edestakaisin. Alhaalta\nkatsellen se näytti, ikäänkuin ilmasta olisi maata kohden riippunut\njokin iso rautainen lastiproomu. Laivan miehistön täytyi herkeämättä\npuhdistaa lunta pois side- ja suojusvanteilta.\n\n-- Kuulkaahan, Levy, -- kiljui joku ilmalaivan gondoolista... Meidän\npitää lentää, piru vie! Taikka muussa tapauksessa pitää laiva hinata\ntakaisin suojukseen!\n\nArtur Levy seisoi aivan laivan alla aluminiportaiden vieressä, joita\nmyöten kiivettiin ylös. Hän kohotti vain olkapäitään ja virkkoi:\n\n-- Meillä on tiukka määräys tuoda poika millä hinnalla hyvänsä\nmukanamme. Ollaan juuri aikeissa lähteä häntä etsimään...\n\nIivana Gusjev oli edellisenä yönä hävinnyt jäljettömiin. Häntä\netsittiin jo koko ympäristöltä. Lähetettiinpä jo erikoisia\netsijäjoukkoja etäämmäksikin. Garin oli nimittäin jo useampaan kertaan\nmuistuttanut, oikeastaan antanut ankaran määräyksen, että poika on\nehdottomasti tuotava elävänä Kultasaarelle. Kun kysyttiin, josko Manzev\ntuotaisiin mukana, vastasi siihen Garin:\n\n-- En ole ollenkaan utelias häntä näkemään. Eikä Manzev olisi\nmuutenkaan päässyt milloinkaan elävänä nauttimaan kylvystä, puhtaista\nalusvaatteista ja kalliista tupakasta. Ne olisivat häneltä ehdottomasti\njääneet näkemättä... Hän makasi erään asuntovajan uuninpankolla\nkuolemaisillaan. Iivana Gusjev hoiti häntä. Levy, eli oikeastaan\nVolschin, arveli, että Manzev oli ehkä kuumehoureissaan lörpötellyt\npojalle Garinin todelliset aikeet. Ja hänen mielestään oli poika\nnyt epäilemättä karannut seudulta, lähteäkseen tekemään ilmiantoa\nviranomaisille.\n\n-- Ei hän pääse kauaksi, -- sanoivat ilmalaivan köysiä pitelevät\ntyömiehet.\n\n-- Nythän on aivan säkkipimeä!\n\n-- Ei minkäänlainen hirvikään pääsisi tämänlaisessa lumimyrskyssä\neteenpäin, sitä vähemmin ihminen!\n\nLumimyrskyn ulvonnan läpi kuului ihmisääni. Joku juoksi kiljuen\nilmalaivaa kohden. Vähitellen selveni lumipilven takaa esille juoksijan\nhämärät piirteet. Tulija oli Manzev. Hän oli ilman hattua ja hänen\nrisainen turkkinsa liehui ja lepatti kahden puolen hänen paljasta ja\nsyöpynyttä ruumistaan.\n\n-- Minä lennän, minä lennän, -- ammui hän ja yritti vielä jotakin\njatkamaan, mutta ääni sekottui yhdeksi mölinäksi niinkuin kuuromykillä.\nNiin kangistunut oli jo hänen kielensä. Hänen leijonaa muistuttavat\nkasvonsa, tulehtuneet ja syvälle painuneet silmänsä olivat niin kamalan\nnäköset, että Volschin hypähti säikähtyneenä ilmalaivan portailta alas.\nTyöläiset sanoivat:\n\n-- Miten surkea ja säälittävä onkaan hänen elämänsä!...\n\n-- Hänhän puhui siellä uuninpankollakin aina, että häntä ei saa unohtaa.\n\n-- Mutta kuinka hänet voisi ottaa mukaan, sillä hänhän on kokonaan\nmädännyt!...\n\nManzev ojensi Levyä kohden käsivarsiensa paljaat luut, joista vielä\ntoisinpaikoin riippui mädäntyneen lihan siekaleita. Yhä uudelleen ja\nuudelleen hän mumisi jotakin sanoakseen, mutta siitä ei kuulunut muuta\nkuin: \"ba-ba-ba-ba-ba...\"\n\n-- Mahdotonta, -- sanoi Volschin ja käänsi Manzeville selkänsä...\nSeuraavalla kerralla te pääsette mukaan, -- virkkoi hän vielä yli\nolkansa.\n\nJälleen vaati ilmalaivan komentaja pikaista lentoon lähtöä... Volschin\nvastusteli. Silloin ilmaantui Saatanankiven suunnalta korkeakasvuinen\nmies kauttaaltaan lumen ryvettämänä. Käsissään näytti hänellä olevan\njokin turkkimytty. Kun hän pääsi Volschinin luokse, hymyili hän niin,\nettä hampaat näkyivät ja sanoi partaansa pyyhkien:\n\n-- Pitäisikö hänet kantaa tuonne ylös?\n\n-- Mistä sinä hänet löysit?\n\n-- En kovin kaukaa, tuolta metsästä. Kallioiden välistä.\n\nVolschin kohotti turkin lievettä ja kurkisti käärön sisälle.\nJättiläismäisen miehen sylissä oli Iivana Gusjev yhdessä kyttyrässä.\nHänen kasvonsa näyttivät olevan vaksista, huulet olivat lujasti\nyhteenpuristetut ja silmäluomet olivat myöskin tiiviisti suljetut.\n\n-- Elääkö hän?\n\n-- Hän hengittää. Ja kyllä hän tästä virkoaa... Kun hän tuli sinne\nkallioiden väliin, alkoi tuo lumipyry häntä viskellä sinne ja tänne.\nMinä luulin ensin, että siellä oli muka karhun pentu, joka koetti\nkuusen takaa hakea suojaa.\n\nVolschin otti pojan syliinsä ja kiipesi ylös ilmalaivan gondooliin,\nvetäisten sen oven kovasti kiinni jälkeensä. Manzev vapisi, tarttui\nportaisiin, nojasi siihen pörröisen päänsä ja kiljui: -- Minä myös,\nminä myös!\n\nMuutamat kädet tempasivat hänet irti. Silloin hän istuutui valitellen\nlumelle ja huitoi resuisen turkkinsa hihojen jäännöksillä ilmaa.\n\n-- Lähtö... Kaikki on valmiina, -- kuului komentajan huuto... Köydet\nirti!\n\nMetallinen vene heilahteli. Moottorit sähisivät ja alkoivat rätisemään.\nPotkurit rupesivat pyörimään ja lähellä olevat ihmiset hypähtivät\nsivuille. Laiva alkoi kohoamaan pilviä kohden raivoisassa lumipyryssä.\nJoku työmiesten joukosta huuti:\n\n-- Onnea matkal...\n\nSilloin hypähti Manzev ylös kinoksesta. Ei kukaan olisi voinut uskoa\nhänellä enää löytyvän semmoista päättäväisyyttä ja nopeutta. Äkkiä\ntarttui hän aluminiportaiden viimeiseen astimeen kiinni. Ilmalaiva veti\nhänet mukanaan. Sääret hajallaan ja turkin siekaleiden lepattaessa\nkohosi hän kohden taivasta. On aivan tietymätöntä, mitenkä kauaksi\nhän pääsi, mistä korkeudesta hän putosi ja mihinkä hän putosi.\nJoka tapauksessa hänellä oli helppo kuolema. Ja hänen sielunsa, -- niin\nsanotaan,... jäi taivaan ja maan välille...\n\n\n\n\nLVII.\n\n\n-- Kapteeni!... Kapteeni!...\n\nJa ovelta kuului koputus...\n\n-- Jansen!...\n\nMadame Lamollen kiihtynyt ääni pisteli kuin neula kapteenin aivoissa.\nPäästyään irti unelmistaan ja tajuamaan, mistä on kysymys, hypähti\nhän ylös silmissä villi hohde. Madame Lamolle veti kiireesti sukkia\njalkaansa. Hänen paitansa valui alas paljailta olkapäiltä.\n\n-- Hälyytys ja te makaatte, -- sanoi hän. Jälleen koputettiin ovelle.\nUlkopuolelta kuului alikapteenin ääni:\n\n-- Kapteeni!... Kapteeni, vasemmalla puolella valoja.\n\nJansen avasi oven. Kostea tuuli tunkeusi hänelle keuhkoihin. Häntä\nyskitti, mutta siitä välittämättä hän kiipesi komentosillalle.\nYö oli pikimusta. Laivan vasemmalla puolella näkyi valtamerellä\nkeinumassa kaksi valoa. Laskematta valoja pois näköpiiristään, hapuili\nJansen kaulastaan riippuvaa pilliään. Sen tavattuaan puhalti hän\ntarkotuksellisen merkin. Esimiehet vastasivat siihen. Jansen sanoi:\n\n-- Viheltäkää kaikki miehet kannelle!... Purjeet kokoon!\n\nKuului vihellyksiä ja sitten miehistön huutoja. Keulasta ja perästä\njuoksi matruuseja esille. Niinkuin kissat, kiipesivät he mastoissa ja\nkeinuivat raakapuilla. Valtavissa poimuissa putoilivat purjeet lyhyen\najan kuluessa alas ja käärittiin kokoon. Jansen komenti:\n\n-- Peräsin oikealle!... Täydellä vauhdilla eteenpäin!... Kaikki valot\npois!...\n\n\"Arizona\" kääntyi suunnassaan. Oikealla sivulla kohosi korkea laine\nja roiskahti kannen yli. Valot sammutettiin. Jahdin runko vapisi\näärimmäisessä nopeudessaan keskellä synkintä pimeyttä.\n\nMolemmat huomatut valot kohosivat nopeasti aallokosta. Jonkun ajan\nkuluttua erottautui jo koko höyrylaiva kovasti savuavana, hämäränä\nvarjokuvana. Se oli jättiläismäinen seka-höyrylaiva, kuljettaen\nkuormastoa ja matkustajia. Madame Lamolle nousi komentosillalle. Hän\nveti päähänsä tupsullisen viilakudoksisen myssyn ja kääri kaulaansa\npehmeän villahuivin, sitoen sen kiinni selkänsä taakse. Hän näytti\nnyt ruumiinmukaisessa villapaidassaan vielä kehittymässä olevalta\ntyttöseltä. Jansen ojensi hänelle kaukoputken. Hän koetti katsoa sillä,\nmutta jahdin kovan keinumisen vuoksi ei voinutkaan mitään nähdä,\nvaan täytyi hänen nojata kätensä kapteenin olkapäähän. Jansen kuuli\nselvästi, mitenkä madame Lamollen sydän sykki lämpöisen villapaidan\nalla. -- Me hyökkäämme, sanoi madame Lamolle. Samalla hän painautui\nlähemmäksi Jansenia ja katsoi häntä silmiin.\n\nVasta viidensadan metrin etäisyydeltä huomattiin höyrylaivalla\n\"Arizona\". Höyrylaivasta vilkutettiin lyhdyillä ja huudatettiin\nhätäsireeniä. Siitä huolimatta ajoi \"Arizona\" täydellä vauhdilla ja\nsuorassa linjassa vastaan tulevaa laivaa kohden. Höyrylaivan täytyi\nhiljentää vauhtiansa ja alottaa tekemään käännettä sivulle, voidakseen\nvälttää yhteentörmäystä.\n\n-- -- --\n\nKaksi viikkoa myöhemmin kertoi \"New York Heraldin\" tapahtumassa mukana\nollut kirjeenvaihtaja lehdessään seuraavaa:\n\n... Neljännestä vailla viisi aamulla herättiin laivalla hätäsireenin\nulvontaan. Matkustajat kiirehtivät kannelle. Valoisista hyteistä tultua\nnäytti yö edessämme musteenpimeältä. Höyrylaivamme komentosillalla\nhuomattiin jotakin levottomuutta. Jokainen koetti kaukoputkensa avulla\netsiä jotakin selvittävää valtameren aukealta. Laivamme vähensi\nvauhtiaan. Äkkiä näimme seuraavan: Edessämme sukeltausi yön pimeästä\nesille eriskummallisen laivan piirteet. Se läheni suoraan meitä kohden\ntäydellä vauhdilla. Perässä ja keulassa oli sillä eriskummalliset\ntornit, jotka näyttivät semmoisilta kuin vanhemman malliset\nnostokoneet. Joku mainitsi leikillään, että siinä se nyt on -- \"lentävä\nhollantilainen\"... Minuutin kuluessa syntyi matkustajain kesken oikea\npakokauhu. Salaperäinen alus seisahtui vasta sadan metrin päässä\nmeistä. Kumea ääni huuti puhetorven avulla meille englannin kielellä:\n\n-- Seisottakaa heti!... Laskekaa höyry pois!\n\nSiihen vastasi meidän kapteenimme:\n\n-- Ennenkuin jotakin käskyä totellaan, pitää toki tietää kuka käskee!\n\nJahdilta huudettiin jälleen:\n\n-- Käskijänä on -- Kultasaaren kuningatar!\n\nMe hämmästyimme kaikki... Mitä tämä nyt oli oikeastaan? Pilaako? Uusi\njulkeusko Pierre Garryltä?... Meidän kapteeni vastasi siihen:\n\n-- Minä tarjoan kuningattarelle vapaan kajuutan toisessa luokassa ja\nhyvän aamiaisen, jos hänellä on nälkä!\n\nTämän vastauksensa lainasi kapteeni tunnetusta foxtrot-laulusta \"Garry\nparka\". Kaikki molemmilla kansilla olevat ihmiset räjähtivät nauramaan.\nSamassa silmänräpäyksessä välähti jahdin kokkatornista ohut valonsäde.\nSe oli niin ohut kuin sukkapuikko, mutta häikäisevän kirkas. Se virtasi\nilman häiriötä tornin kupeesta. Ei kukaan meistä osannut ajatella, että\nsiinä oli hirvittävin ase mitä ihminen on voinut milloinkaan keksiä. Me\nolimme kaikki parhaalla tuulella.\n\nSäde huiskasi ilmassa ensin jonkinlaisen silmukan ja putosi sitten\nluotisuoraan laivamme keulan kärkeen. Kuului pelottavaa sihinää\nja heti nähtiin palavan teräksen vihreä liekki. Kokassa seisova\nmatruusi kiljasi tuskasta. Hänet löydettiin perästäpäin täydellisesti\nhiiltyneenä. Laivan kärki ja muitakin kappaleita putosi yhdessä mereen.\nSäde kohosi ylös, mutta laskeutui heti jälleen ja tanssi vaakasuorassa\nlinjassa pitkin laivaamme. Kovalla jytinällä kaatuivat laivamme\nmolemmat mastot alas. Äärimmäisen pakokauhun valtaamina hätääntyivät\nmatkustajat villiin juoksuun ja mellastukseen. Kaatuneen maston kappale\nhaavoitti laivamme kapteenin.\n\nMitä sitten seurasi on jo tunnettua. Merirosvot lähestyivät\nsoutuveneellä. He olivat aseistetut lyhyillä kivääreillä. Kiivettyään\nlaivalle vaativat he käsiinsä rahoja. Sitten he kokosivat mukana olevat\npostiosotusrahat ja matkustajien taskuista kaikki puhtaan rahan, saaden\nsiitä yhteensä täyden 10 miljoonaa dollaria.\n\nKun merirosvot menivät veneellä takaisin laivalleen, valaistiin siellä\nyläkansi hyvin kirkkaaksi. Me näimme selvästi, mitenkä seulan tavalla\nreijitetystä tornista tuli hoikkavartaloinen nainen, päässä nypläämällä\ntehty myssy ja juoksi komentosillalle. Hän asetti puhetorven suulleen\nja huuti meille:\n\n-- Nyt olette vapaat jatkamaan matkaanne!\n\nRosvolaivan kapteeni, joka otti meiltä rahat, suuteli naista kädelle.\nSamassa kuului jahdilta hyvähuutoja ja käsien taputusta.\n\nSitten jahti teki käännöksen ja hävisi tavattomalla nopeudella\nnäköpiiristämme.\n\n\n\n\nLVIII.\n\n\nViimeisten päivien tapahtumat olivat varsin huomattavia. Ilmalaiva\n\"P.G.5\" hyökkäsi amerikalaisen laivaston kimppuun, Yhdysvaltain\nhallitus määräsi Kultasaaren pommitettavaksi. Ne seikat riittivät\nkiihottamaan saaren työläisten mielet aivan äärimmilleen.\n\nToimistoon tuli satamalla palkanmaksuvaatimuksia. Säästökassasta\notettiin talletuksia pois. Työläiset neuvottelivat ja pitivät\nkokouksiaan piikkilanka-aituuksien sisäpuolella, vähääkään välittämättä\nkeltavalko-pukuisista poliiseista. Ne kulkivat määrätyillä\nrajoillaan päättävin askelin ja kasvoillaan synkkä ilme. Saaren\nasuttu alue muistutti kiihottunutta mehiläispesää. Suotta ulvoivat\nkuparitorvet ja suotta kumisivat turkkilaiset rummut notkossa olevissa\nseurustelutaloissa. Kansan huvipuisto ja kapakat olivat niinikään\ntyhjinä. Viisitoista provokaattoria ponnisteli suonenvedontapaisesti\nsaadakseen eri kansallisuudet keskenään riitaan ja tappeluun, mutta\nmenestyksettä. Kaikki olivat niin huonolla tuulella, ettei kenenkään\npäähän voinut pälkähtää ruveta tappelemaan ja revittää suoliaan sen\nvuoksi ulos, että oli sattumalta joutunut asumaan piikkilanka-aituuksen\ntakana. Kansallisuuksien välillä olevat raja-aidat olivat nyt\nvähäpätöisiä asioita.\n\nKuvernööri Czermak antoi naulata yltympäriinsä \"hallituksen\ntiedonantoja\". Niissä julistettiin saari piiritystilaan. Kokoukset ja\nyleiset neuvottelut olivat ankarasti kielletyt. Samoin kiellettiin\noikeus vaatia palkkojaan. Asukkaita varotettiin myöskin hallituksen\narvostelusta. \"Jos joku asettuu hallitusta vastustamaan, saa kiven\nkaulaansa ja sitten -- valtamereen. Työläisten pitää, aivan kun\ntähänkin asti, jatkaa työtään keskeytymättä ympäri vuorokauden. Joka\ntaasen asettuu miehekkäästi ja luottamuksella hallitusta puolustamaan,\nhäntä odottaa palkkiona satumainen rikkaus. Pikkumaisista ja\nvätystelevistä napisijoista osataan kyllä tehdä selvä. Pankaa mieleenne\nja ajatelkaa, että me taistelemme jokaista vastaan, joka koettaa estää\nmeidän rikkaaksi pääsemistämme.\"\n\nSen päivän aamuna, jolloin Yhdysvaltain laivaston hyökkäys oli\nodotettavissa, antoivat työläiset hallituksen julistuksesta\nvälittämättä oman vaatimuksensa. Siinä selitettiin, että jollei tänään\npalkanmaksupäivänä suoriteta tiliä puoleen päivään mennessä, ja jollei\nYhdysvaltain hallitukselle lähetetä selitystä, joka takaisi asukkaille\nedelleenkin rauhallisen elämän, niin pysäytetään juoksevaa ilmaa\ntoimittavat koneet. Erikoisesti painostivat työläiset sitä, että he\neivät halua jäädä hallituksen vuoksi sodan uhreiksi.\n\nJos juoksevaa ilmaa hankkivat koneet pysäytettäisiin, olisi se sama\nkuin räjäyttäisi kaivoksen hajalle. Mahdollisesti siitä voisi myöskin\njohtua kaivoksen pohjalla olevien sulien aineksien syöksy. Yleinen\nvaara oli uhkaamassa. Kuvernööri Czermak koetti julmistella ja\npelotteli ampumisella. Keltavalkoiset poliisitkin alkoivat kokoontua\nkaivosaukon ympärille. Silloin laskeutui sata työläistä kaivokseen\nja asettuivat siellä erääseen sivukaivantoon. Sieltä he ilmoittivat\nhallituksen toimistoon puhelimella seuraavan uhkauksen: \"Kun me emme\nvoi muutenkaan millään tavalla välttyä kuolemalta, niin räjäytämme\nitsemme ja koko saaren ilmaan kello neljä iltapäivällä.\"\n\nTämä oli kuitenkin neljän tunnin lykkäys. Insinööri-kuvernööri\nCzermak kutsui kaartinsa pois kaivosaukolta ja itse ajaa huristi\nmoottoripyörällään palatsille. Hän tapasi Garinin keskustelussa\nSchelgan kanssa. Kumpainenkin oli kiihtymyksestä aivan punaisena. Kun\nGarin sai Czermakin näkyviinsä, hypähti hän kiivaana seisaalleen:\n\n-- Kuka teille on semmoisia hallitustyhmyyksiä neuvonut?\n\n-- Mutta...\n\n-- Vaijetkaa, mokoma!... Te olette virastanne irti! Menkää\ntyöhuoneeseenne ja napostelkaa ja hullutelkaa siellä edelleenkin niiden\nsuurennuslasienne kanssa... Te olette -- aasi!\n\nGarin tempasi oven auki ja työnsi Czermakin ulos. Sitten hän tuli\ntakaisin istumaan työpöytänsä viereen, jossa myöskin Schelga istui ja\npoltteli sikaria.\n\n-- Toveri Schelga, se hetki on tullut, jota minä jo etukäteen olen\npelännyt. Te olette ainoa, joka voi tuon liikkeen hillitä. Pelastakaa\ntilanne! Tämä kuohunta, joka nyt on saarella alkanut, on paljoa\nvaarallisempi kuin kymmenen amerikalaista laivastoa!\n\n-- Niinpä kyllä, -- vastasi Schelga... Nyt on todellakin viimeinen\nhetki tarttua asiaan kiinni.\n\n-- Älkää pitäkö minulle mitään siveellisyyssaarnaa... Minä nimitän\nteidät saaren kuvernööriksi. Te saatte erikoisen laajat valtuudet...\nMutta jos te kieltäännytte...\n\nGarin kirjoitti ja puhui samalla kertaa, mutta yhä äänekkäämmin. Hän\nheittäytyi pöydälle ja veti esiin revolverinsa.\n\n-- Niin, jos kieltäännytte, teen minä kanssanne lyhyen jutun... Minä\nammun teidät!... Mitenkä se on:... Joko -- tahi!\n\n-- Kieltäännyn! -- virkkoi Schelga lyhyesti ja katsoi kieroon\nrevolveriin.\n\nGarin -- laukasi.\n\n-- Kirottu lurjus! -- ärjäsi Schelga.\n\n-- Se merkitsee, että te suostutte?\n\n-- Pankaa tuo ase pois kädestänne!\n\n-- Hyvä!\n\nGarin heitti revolverin pöydän laatikkoon.\n\n-- Mitä te oikeastaan tahdotte? -- kysyi Schelga. Sitäkö, että\ntyöläiset eivät räjäytä kaivosta? Hyvä... Ne eivät sitä räjäytä. Mutta\nse jää tekemättä vain yhdellä ehdolla.\n\n-- Minä suostun siihen jo etukäteen!\n\n-- Minä jään saarella edelleenkin yksityishenkilöksi, niinkuin tähänkin\nasti. Minä en ole teidän palvelijanne, enkä teidän suosikkinne. Se\non ensimäkien ehto... Edelleen: Saarella olevien viidentoista eri\nkansallisuuden välillä olevat raja-aidat pitää vielä tänään hävittää\npois. Ei saa jäädä mitään piikkilankaesteitä! Se on toinen...\n\n-- Siihen suostun.\n\n-- Provokaattorien kopla.\n\n-- Ei minulla ole mitään provokaattoreja, -- keskeytti Garin.\n\n-- Te valehtelette!\n\n-- Hyvä!... Minä valehtelin... Mitä pitäisi heidän kanssaan tehdä?...\nHukuttaako?\n\n-- Aivan niin, hukuttaa. Ja se pitää tapahtua jo seuraavana yönä!\n\n-- Se tulee tapahtumaan. Pitäkää siis ne -- loiset jo hukutettuna.\n\nGarin kirjotti lyijykynällä nopeasti muutamia sanoja muistikirjaansa.\n\n-- Viimeinen ehto: Te annatte minulle täydellisen takauksen, että minä\nsaan vapaasti ja riippumattomasti seurustella työläisten kanssa. Ei saa\nolla mitään sekaantumista -- kolmannelta taholta...\n\n-- Vai niin!\n\nSchelga alkoi hitaasti siirtymään pois pöydän luota. Garin tarttui\nkiinni hänen käteensä.\n\n-- Minä suostun siihen myös... Ehkäpä vielä tulee semmoinenkin aika,\nettä minä saan tehdä selvän tilin teidänkin kanssanne... Onko vielä\nmitä?\n\nSchelga veteli silmät ummessa sikaristaan semmoisia savuja, että ei\nvoinut ollenkaan nähdä hänen vaaleata huulipartaansa, eikä pystyä\nnenäänsä, vielä vähemmin kasvojensa viekasta ilmettä. Sitäpaitsi hän\nkäänsi katseensa poispäin... Samassa silmänräpäyksessä soi puhelimen\nkello. Garin otti kuulotorven ja asetti korvalleen.\n\n-- Minäkö?... Mitenkä?... Radio?...\n\nHän heitti puhelimen torven pois ja sieppasi radion kuuloputket\nasettaen niiden pitimet päähänsä. Siinä kuunnellessaan pureksi hän\nsormiensa kynsiä. Hänen suunsa vetäytyi vähitellen yhä huomattavampaan\nhymyilyyn... Sitten hän sanoi Schelgalle:\n\n-- Te voitte rauhoittaa työläisiä. Huomenna maksetaan palkat. Madame\nLamolle on hankkinut kymmenen miljoonaa dollaria. Minä lähetän\nhuviajelulla olevan ilmalaivan hakemaan niitä rahoja \"Arizonalta.\" Se\nei ole tällä kertaa kauempana kun neljänsadan mailin päässä koillisella\nsuunnalla!\n\n-- Se on hyvä, -- sanoi Schelga... Näkemiin!... Tuhlaamatta sen enemmän\nsanoja, kiirehti Schelga pois huoneesta.\n\n\n\n\nLIX.\n\n\nSchelgalla eivät jalat tavanneet ollenkaan maahan, kun hän suojuksen\nkannatusköysistä kiikkuen heitti itsensä kaivoksen teräksiseen\nnostokoppaan. Schelga tunsi hetken ratkaisevan merkityksen siinä\nmäärässä, että hän jännittyneenä puristi silmänsä kiinni ja hengitys\nseisahtui silmänräpäykseksi. Ja hän oli kun olikin kaivoksen\nkuljetuslaitteessa, joka kiiti aukossaan kahdeksantoista kilometrin\nnopeudella minuutissa.\n\nKaivoksen eri kerroksissa ei ollut jäähdytys ollenkaan yhdenlainen. Sen\nvuoksi pitikin kerroksesta toiseen, kuumien vyöhykkeiden läpi päästä\npujahtamaan niin nopeasti kun mahdollista. Se taasen kävi päinsä vain\ntämänlaisella kiitävällä koneella.\n\nSchelga seurasi tarkasti matkan pituutta osottavaa punaista nuolta.\nSe kun näytti kahdenkymmenen kilometrin syvyyden, seisotti hän\nkoneen. Sillä kohdalla oli 37 sivuaukko. Vain kolmesataa metriä\nsyvemmällä oli kaivantotyö täydessä käynnissä. Siellä surisi\nvoimakkaat sähkö-kaarilamput hyperboloidien sulattaessa pohjaa yhä\nsyvemmälle. Sieltä kuului myös yhtämittaisia lyhyitä räjähdyksiä, kun\njuoksevan ilman painekoneet tekivät jäähdytystä. Yhtämittaa kiertävän\nsiirtolaitteen teräsköydet ja ketjut kilisivät kuljettaessaan kivillä\nja malmilla täytettyjä kuormakaukaloita.\n\nSyvennys 37 oli samanlainen kuin kaikki muutkin kaivoksen pääaukeamat.\nSe oli sisältä katsellen iso rautainen kuutio, jonka seinät, katto\nja lattia olivat yhteen niitatut paksuista rautalevyistä. Seinien\nympärillä kuohui juokseva ilma, jäähdyttäen kuumuudesta hehkuvaa\ngraniittia. Sulana oleva vyöhyke oli nähtävästi lähempänä, kun mitä\nosattiin oikeastaan aavistaakaan, ja mitä sähkömagneettiset ja\nseismografit, maan liikuntoa mittaavat koneet osottivat. Ympärillä\nolevassa graniittikalliossa oli jo viidensadan asteen kuumuus. Jos\njuoksevaa ilmaa välittävät jäähdytyskoneet seisahtuisivat vaikka\nvain puoleksi tunniksi, niin kaikki elollinen muuttuisi siinä ajassa\ntuhkaksi.\n\nKaivossyvennyksen sisustana oli pieniä kojuja, penkkejä, pöytiä ja\nvesiruukkuja. Nelituntisella työvuorollaan nääntyivät työläiset\nsemmoiseen tilanteeseen, että he pohjalta ylös tultuaan puolikuolleen\ntapaisina syöksyivät vesiastioille, kojuihin ja penkeille. Hetkisen\nlevon jälkeen voitiin heidät vasta kuljettaa maan pinnalle.\n\nTämä 37:mäs syvennys oli alin oleskelupaikka. Ilmanvaihto-\nja jäähdytyslaitteet toimivat säännöllisesti. Nauloilla\nliitetystä rautakatosta valaisi voimakas sähkölamppu räikeästi\nkahdenkymmenenviiden työläisen synkkiä, sairaaloisia ja turvonneita\nkasvoja. Näiden lisäksi oli ylimmäisessä aukon sivusyvennyksessä vielä\nseitsemänkymmentäviisi työläistä vapaavuorollaan. Sinne oli hyvä\npuhelinyhteys tästä 37:tä aukeamasta.\n\nSchelga astui päättäväisen varmana kuljetuskoneesta työläisten luokse.\nKaikki kääntyivät häntä katsomaan, mutta kukaan ei tervehtinyt. Ja\nkaikki olivat muutenkin vaiti. Heillä oli nähtävästi ratkaisevan vakava\naikomus räjähdyttää kaivos, kuten olivat uhanneetkin.\n\n-- Kuka on tulkki. Minä puhun venäjäksi.\n\nOdottaessaan vastausta istuutui Schelga pöydän ääreen, työntäen\nkyynärpäällään sivummalle marmelaadilaatikoita, englannin\nsuolapurkkeja, puoliksi tyhjennettyjä viini- ja olutlaseja. Saaren\nhallitus oli tämänlaisissa asioissa varsin vapaamielinen ja avokätinen.\n\nSinertävän kalpea, kumara ja luiseva juutalainen, leuassaan vahva\nparransänki, läheni hitaasti pöytää. Hänellä oli hyvin ohut kaula ja\nriippuvat silmäinaluset ja hän muistutti suuressa määrin haavoittunutta\nlintua:\n\n-- Minä olen tulkki, -- virkkoi hän.\n\nSchelga alotti puhumaan:\n\n--... Garin itse ja kaikki hänen yrityksensä tarkottavat vain\näärimmäisen kapitalistisen aatteen toteuttamista. Kauemmaksi sille\nsuunnalle kun nyt Garin aikoo, ei voi enää kukaan päästä. Hän aikoo\nmuuttaa kaikki työläiset jonkinlaiseksi -- eläinkansaksi. Se tapahtuisi\naivojen kuohimisella, kemiallisesti turmelemalla aivot. Hän järjestäisi\njoistakin valituista yläluokan, elämän valtijaat. Hänen ohjelmaansa\nkuuluu myöskin syntyväisyyden rajotus, voidakseen pitää taloudellisen\nkehityksen tasapainossa, eli niinkuin sitä sanotaan, kultaisessa\npisteessä... Porvaristo ei vielä ymmärrä Garinia, eikä hän itse liioin\ntee mitään, että hänen oma luokkansa häntä ymmärtäisi. Siihen hän on\nliian itserakas. Häntä pitävät nyt rosvona ja varkaana. Porvaristo\nponnistelee nyt kaikin voimin tuhotakseen tuon miehen ja anastaakseen\nhänen yrityksensä. Mutta jos hänet nyt surmataan, niin mahdollisesti jo\nsadan vuoden perästä hänet julistetaan profeetaksi ja hänen aatteensa\nmuutetaan rukouksiksi.\n\nMutta se on myöskin mahdollista, että Garin voittaa. Hänellä on\nhyperboloidi ja hänellä on -- kultaa. Hänellä on aate ja hänellä on\n-- saatanallinen tahdonvoima... Muulla porvaristolla ei ole sensijaan\nmuuta kuin ainoa lippunsa ryvettyneitä riepuja ja he vapisevat entisten\nkultasaaliidensa vierellä. Mutta kyllä Garin heidät vielä opettaa...\nNyt on pelättävissä ainoastaan se, että Garin ja amerikalaiset\nkapitalistit pääsevät yksimielisiksi, tekisivät sovinnon. Silloin,\ntoverit,... silloin kävisi teidän kanssanne -- huonosti. Ja siitä\nminä en missään tapauksessa menisi takuuseen, etteikö jo teiltä\nkuohittaisi aivoja. Etteikö syntyisi sellainen laki, jonka mukaan\nteidän pitäisi siihen alistua... Nyt te olette päättäneet kuolla tässä\nrautalaatikossa, täällä kaksikymmentä kilometriä maan alla, ja vain\nsen tähden, että Garin on joutunut ristiriitaan Amerikan kapitalistien\nkanssa. Se on lyhytnäköisyyttä! Ja se johtuu luokkatietoisuuden\npuutteesta! Mutta Garin ei solmia rauhaa amerikalaisen porvariston\nkanssa mistään hinnasta ja se on teidän onnenne. Katsokaas, Garin\non elämänhaluinen ja vallanahne. Hän on itserakas ihminen, mutta\nennen kaikkea vilpillinen ja juonikas! Hänellä on slaavilainen\nveri... Mitä nyt tehdä?... Ajatelkaa itse... Jos Garin voittaa, käy\nensin huonosti, mutta te tulette -- yksimielisiksi. Jos hän nyt\nhäviää, käy teille vieläkin huonommin. Te ette tunne hintaanne,\ntoverit!... Tunti takaperin tarjosi Garin minulle rajatonta valtaa\ntällä saarella. Mutta minä kieltäydyin sellaista ottamasta. Minä\nkieltäydyin hyvin yksinkertaisesta syystä... Garinilla on tornissa\nhyperboloidi. Ja hänellä on 500 miehinen henkikaarti. Mutta todellinen\nvalta, toverit,... se on -- teillä! Kuukauden kuluessa tulevat\nkuljetuskaukalot juoksuttamaan kultaa. Ei Garinille, mutta jos te\ntahdotte, niin teille itsellenne. Meidän tehtävänämme on järjestää se\nasia tuolla maan päällä käytäntöön. Luottakaa minuun, toverit! Jos te\ntäydellä antaumuksella ja sydämenne pohjasta luotatte minuun, niin\nminä rupean teidän johtajaksenne tässä asiassa. Jos te minut siihen\ntehtävään yksimielisesti valitsette, niin minä tulen teille näyttämään\nmistä kohden ja milloinka tähän asiaan on tartuttava... Mutta\nainoastaan siinä tapauksessa, että te minuun luotatte...\n\nSchelga lopetti puheensa ja tarkasteli työläisten synkkiä kasvoja.\nMiehet olivat häneen päin vapaasti kääntyneenä ja useat raapivat\nniskaansa.\n\n-- Jos te ette minuun vieläkään voi luottaa, selitän minä lisää.\n\nEräs nuori vyötäisiin asti alaston, savun mustaama ja leveäharteinen\ntyöläinen astui Schelgan luokse ja katsoi häntä suoraan sinisillä\nnaakan silmillään. Mies tempasi housunsa ylemmäksi yhdellä nykäyksellä\nja kääntyi sitten tovereihinsa päin:\n\n-- Minä luotan!\n\n-- Me luotamme, -- sanoivat myöskin toiset.\n\nPäätös tiedotettiin heti kilometrien päässä oleviin muihin\nkaivossyvennyksiin. Ja puhelintietä lenti niistä graniittikallion läpi\nhuutoja vastaukseksi:\n\n-- Me luotamme!... Me luotamme!...\n\nSe on hyvä, että minuun luotatte, -- sanoi Schelga... Ja kuulkaa nyt\nvielä seuraavat ehdot: Kansallisuuksien välillä olevat piikkilankarajat\nhävitetään vielä tähän iltaan mennessä. Teille maksetaan palkkanne\nhuomenna. Henkivartiokaarti voi edelleenkin olla palatsin ympärillä,\nsillä heistä ei meille tule olemaan vastusta. Ne viisitoista lurjusta,\njotka ovat keskuudessanne toimineet provokaattoreina ja vihan\nkiihottajina ovat jo upotetut valtamereen... Ne olivat minun ensimäiset\nvaatimukseni Garinilta. Nyt on meidän päätehtävänämme seuraava:...\nsaada niin nopeasti kun mahdollista -- kulta käsiimme. Eikö niin,\ntoverit?\n\n-- Sinä olet oikeassa... Me seuraamme sinua... Ole sinä johtaja, --\nhuudahtelivat työläiset.\n\n\n\n\nLX.\n\n\nYön aikana alkoi luoteiselta suunnalta näkymään valonheittäjien\nkirkkaita ja välähteleviä valojuovia. Kultasaaren satamassa ulvoivat\nlaivojen puhallustorvet hätämerkkejä. Aamuhämärissä, jolloin meri\noli vielä varjojen peittämänä, tuli näkyviin Yhdysvaltain lähenevän\neskaaderin etumaiset laivat. Saaren yläpuolella alkoi risteilemään\nlentokoneita, välkkyen nousevan aamuruskon hehkussa.\n\nHenkivartiokaarti rupesi niitä ampumaan, mutta lopetti sen kuitenkin\nhetkisen kuluttua. Saaren asukkaat kokoontuivat ryhmiin neuvottelemaan.\nKaivosaukon yläpuolella kohosi savupilvi, niinkuin ennenkin. Suurista\nkuljetuslaivoista purettiin tavaroita yhtä rauhallisesti kun\nmuinakin päivinä. Niiden nostokoneiden pitkät ulottimet keinuivat\nveden yläpuolella ristiin köytettyine tavarakääröineen heittäen ne\nsitten laajassa kaaressa etäälle rannikolle. Valtamerta peitti vielä\nsumuharso, mutta se oli muuten aivan tyyni ja peilikirkas. Kaikki\nvärivivahdukset näyttivät luonnossa olevan erikoisen pehmeitä ja\nvirkistyneitä. Korkealla ilmassa lauloivat lentokoneiden potkurit.\n\nAurinko kohosi kirkkaana kuin sileä pallo. Kaikki huomasivat savua\nnousevan näköpiirin rajalta. Savu kääriytyi siellä etäällä pitkäksi ja\ntasaiseksi pilveksi, joka liikkui kaakkoista ilmansuuntaa kohden...\nKuolema tuli lähemmäksi.\n\nSaarella muuttui elämä niin hiljaiseksi, että olisi luullut lintujenkin\nlakanneen laulamasta. Eräällä kohdalla saarta juoksi joukko ihmisiä\nrannalle, syöksyivät veneisiin ja soutivat ulos merelle. Mutta veneitä\noli hyvin vähän saatavissa. Saari oli jokseenkin tasainen, joten se\nei voinut tarjota mitään turvapaikkaa. Ei todellakaan ollut olemassa\nminkäänlaista kohtaa, johonka olisi voinut piiloutua. Asukkaat\nseisoskelivat ikäänkuin tunnottomina ja ääneti. Jotkut peittivät\nitsensä kasvoja myöten hiekkaan.\n\nEi palatsissakaan ollut minkäänlaista liikettä havaittavissa.\nPronssiset portit pysyivät suljettuina. Pitkin punaista seinustaa\nastuskeli noin kymmenkunta kaartilaista. Heillä oli päässään\nleveäreunaiset hattunsa, yllään kultakirjoiset pukunsa ja lyhyet\nkiväärit selässään. Sivummalla oli torni reijityksestä melkein\nläpinäkyvine huippuineen, jossa oli iso hyperboloidi. Tornin huippu\noli katselijoilta vielä kohoavan sumun peitossa. Mutta saarella oli\nhyvin vähän ihmisiä, jotka vielä jotakin tästä puolustuslaitteesta\ntoivoivat. Harmaanruskea savu näköpiirin rajalla merellä näyttäytyi\nliian todellisena, ja liian uhkaavana.\n\nMonet kääntyivät pelästyneenä kaivoksen aukkoa kohden. Siellä ulvahteli\nhöyrypuhallin kolmannelle työvuorolle. Ihmisillä piti sittenkin olla\nvielä aikaa -- työhön!... Kirottu kulta!... Palatsin katolla löi kello\nkahdeksan... Silloin kuului valtameren aukealta raskas ja paisuva\nukkosen tapainen jylinä. Se oli Yhdysvaltain laivaston lähettämä\nensimäinen yhteislaukaus. Kauhistuttavassa jännityksessä kului muutamia\nsekundeja. Ne tuntuivat iäisyyden pituisilta sillä aikaa kun useita\nsatoja kiloja painavat kanuunien lähettämät ammukset vinkuen ja vonkuen\nlähenivät, nähtävästi enemmän sitä suuntaa, jossa...\n\n\n\n\nLXI.\n\n\nSilloin kun ensimäinen yhteislaukaus jyrähti, seisoi Rolling palatsin\nedessä vedestä kohoavan porrasaukeaman ylimmäisellä reunalla. Hän\ntempasi piipun suustaan ja vain suurella vaivalla sai itsensä\nhillityksi kuunnellessaan lentävien ammuksien valtavaa pauhua.\nRollingista tuntui siinä seistessään, niinkuin hänen aivojaan kohden\nkiitäisi ei vähempää kun yhdeksänkymmentäkuusi panosta. Hän ennätti\nsentään miettiä: Ne ovat kaikki seitsemäntoista tuuman luoteja. Ne ovat\nteräksestä ja niiden sisällä on puoliksi räjähdyskaasua ja puoliksi\nmeliniittiä, semmoisia aineita, jotka repivät vuoriakin kappaleiksi.\nTuo yhteislaukauksen pauhaava jyrinä ja luotien ulvonta kuului niin\ntavattoman voitokkaalta. Tuntui siltä, niinkuin sydämen pitäisi\nlakata sykkimästä tuota valtavuutta kuunnellessa... Rolling vetäytyi\npalatsin punertavalle seinustalle. Hän oli jo aikoja sitten tämänlaisen\npommituksen varalta etsinyt itselleen piilopaikan palatsin alla syvällä\nolevasta kellarista... Ensimäisen yhteislaukauksen ammukset räjähtivät\nkaukana merellä. Korkeita vesipatsaita kohosi niillä kohdilla taivasta\nkohden. Se oli harhalaukaus!\n\nNyt alkoi Rolling tarkastelemaan hyperboloiditornin huippua. Hän\ntiesi Garinin siellä istuneen jo eilisestä illasta lähtien. Hän näki\nselvästi, mitenkä tornin puolipallonmuotoinen huippu liikkui. Sen voi\nhuomata huipun pitkinpäin olevista ja meridiaaneja muistuttavista\nliitospaltteista. Rolling asetti pihtilasit nenälleen ja katseli\ntuikean terävästi pää kenossa ylös. Tornin tylsäpäinen huippu liikkui\nhyvin nopeasti, milloin oikealle ja milloin vasemmalle. Oikealle\nkääntyessä näkyi huipun paltteista aivan selvästi hyperboloidin suu.\n\nKiduttavinta oli Rollingille se kiire millä Garin liikutteli\nhyperboloidia. Ja hiljaisuus. Ei minkäänlaista elollista ääntä kuulunut\nsaarelta.\n\nMutta valtamereltä kuului valtavan laaja ja kumiseva jyrinä. Tuntui\nsiltä kuin taivas olisi rakon tavalla halennut. Rolling asetti\nuudelleen lasit jännityksestä hionneelle nenälleen ja tirkisteli siihen\nsuuntaan missä tiesi ystäväinsä laivaston olevan. Siellä kohosi kolme\nkeltaisenvalkoista ja sienen muotoista savupilveä toisistaan erilleen.\nNiistä vasemmalla kääriytyi uusi savupilvi, muuttuen veripunaiseksi.\nSitten kohosi neljäs savupilvi merestä. Ja neljäs hirvittävä\nukkosenjyrinä kiiri kuuluviin.\n\nPihtilasit eivät ottaneet ollenkaan pysyäkseen Rollingin nenällä. Hän\njäi kuitenkin urhoollisesti seisomaan ja katselemaan. Siellä näköpiirin\nrajalla kasvoi yhä uusia savusieniä. Viimein olivat kaikki kahdeksan\nYhdysvaltain linjaristeilijää, sekä joukko muita laivoja lentäneet\nilmaan.\n\nSaarella, merellä ja koko ympäristössä oli jälleen hiljaista.\nReijitetyssä tornissa huristi vain sähköllä käypä nostolaite alas.\nKuului oven kiinnilyönti ja sitten erään tanssin säveleen huonosti\nviheltäminen. Ja heti sen jälkeen tuli porrasaukeamalle juosten --\nGarin. Hänen kasvonsa olivat kiusaantuneen ja väsyneen näköiset ja\ntukka pörrötti sotkuisena.\n\nHuomaamatta Rollingia, riisui hän yltään päällimäiset vaatteet.\nJuoksi sitten portaiden alimmalle astuimelle ja veti siellä\njaloistaan pois lohenväriset alushousut ja kovarintaisen paitansa.\nKatsellessaan merelle, jossa vieläkin hävinneen laivaston kohdalla\nkohosi savupilviä, raapi hän tyynenä kainalokuoppiaan. Hänen ihonsa\noli valkoinen, niinkuin naisella. Hän oli hyvästi ravittu, mutta hänen\nalastomuudessaan oli jotakin ilettävää, häpeämättömyyttä.\n\nHän koetteli varpaillaan veden lämpöä ja kurkisteli naisten tavalla\nvesipeiliin. Heittäytyi sitten mereen ja ui vähän matkaa ulospäin,\ntullen kuitenkin nopeasti takaisin ja ylös vedestä.\n\nNyt vasta hän huomasi Rollingin ja huudahti:\n\n-- Hei vaan!... Mikä teillä on?... Menettekö myöskin uimaan? Vesi on\nkylmää,... piru vieköön!...\n\nGarin nauroi äkkiä semmoista \"puolihullun naurua\", kokosi vaatteensa ja\nmitään arastelematta huiskutti hän vielä alushousuillaan Rollingille ja\nmeni kaikessa hävettävässä alastomuudessaan palatsiin.\n\nRolling ei ollut vielä milloinkaan koko elinaikanaan saanut semmoista\nalentavaa loukkausta kokea. Inhosta ja täynnä vihaa, seisahtui hänellä\nsydän hetkeksi lyömästä. Tällä minuutilla tunsi hän pohjattomassa\nheikkoudessaan kaikki menneisyytensä vaivanalaiset saavutukset\nmitättömiksi. Hän muisti härkämäisen taistelunsa suuren maailman elämän\nensimäisestä paikasta. Ja kaikkiko tuon hän olisi saavuttanut vain sen\nvuoksi, että joku sattumalta väliin juossut seikkailija saisi häntä\npilkata. Tuonlainen kulkuri, joka oli voimakkaampi kuin hän, saisi\nhäpeämättömällä alastomuudellaan häntä häväistä ja hänen häviöstään\nriemuita.\n\nHänen polvensa lysähtelivät niin, että hän tunsi painuvansa kokoon.\nSeisoessaan portaiden ylimmällä astuimella, josta katsoen alhaalla\nveden rajassa alimmaiset kivet meren kostuttamina välkkyivät, hän teki\näkkiä elämänsä suurimman päätöksen. Hän riisui nutun päältään ja kääri\nsen päänsä ympärille, peittäen myöskin kasvonsa. Kuoleman väristys\ntuntui sentään vapisuttavan. Mutta hän voitti jälleen itsensä. Käsin ja\njaloin tunnustellen kiipesi hän reunan yli, horjui ensin, mutta lenti\nsitten -- tyhjyyteen. Raskaana, niinkuin säkki, putosi hänen ruumiinsa\nalhaalle kivikkoon.\n\nSemmoinen oli kuuluisan Rollingin ja \"kemian kuninkaan\" -- loppu.\n\n\n\n\nLXII.\n\n\nTyynellä valtamerellä tapahtuneen laivaston tuho ja sen jättämä\nvaikutus oli kerrassaan -- masentava. Ennen tuntematon ja kuulumaton.\nMahtavat Amerikan Yhdysvallat saivat siinä nyrkin iskun vasten\nkasvojaan koko maailman nähden. Ja siitä iskusta kaikui nyt jälleen\nkoko maailma. Saksan, Ranskan, Italian ja Englannin hallitukset,\nsamoin kaikki maailman teollisuuspiirit, jäivät äkkiä kuuntelemaan\nsairaaloisessa hermostuneisuudessaan. Kävi kuten ihmiselle, jota on\nonnettomuus seurannut toisensa jälkeen, mutta jolla sitten mieliala\nmuuttuu jostakin syystä jonkun verran luottavaisemmaksi. Heräsi\nhiljainen toivo, että ehkäpä ei Europan nyt tarvitsekaan maksaa\nAmerikalle sadankahdeksankymmenen miljoonan suuruista vuosikorkoaan.\nEhkä ei nyt, ja ehkäpä ei enää milloinkaan. Tuolle Amerikalle, joka oli\nrahalainoillaan rasittanut Europan ja nyt nylki niistä korkoja, vaikka\nitse oli jo ennestäänkin kullasta pöhöttynyt.\n\nNiinpä kyllä. \"Mutta nyt näyttäytyi, että se hirviö lepäsi itsekin\nontolla ja kumisevalla jalustalla\", -- oli eräässä lehdessä. Sekä\nlisää: \"Ei se ole minun valtameren takaiselle ystävälleni niinkään\nhelppoa, tämä koko maailman valloitus... Nähtävästi pääsee vanha Europa\nvielä pulastaan tällä kerralla selviämään ilman -- vallankumousta.\"\n\nSe oli ilmeinen viittaus -- neuvostotasavaltaan.\n\nMyöskin Aasiassa irvistelivät hampaitaan. Erikoisemmin kuitenkin\nJapanissa. \"Chi-chi\", -- kirjoitettiin siellä... \"Yhdysvaltain aikoma\nFitschi-saaren valtaus laivastoasemakseen, lykkäytyy nyt nähtävästi\ntuonnemmaksi.\"\n\nTämän kaiken lisäksi kun vielä levisi tiedot \"Arizonan\"\nmerirosvoseikkailuista, synnytti se lamauttavan vaikutuksen\nmerikaupassa. Laivaliikenteen pitäjät kieltäytyivät ottamasta tavaroita\nlähettääkseen, kapteenit pelkäsivät lähteä merelle, vakuutusyhtiöt\nkorottivat vakuutusmaksuja ja pankeissa oli täydellinen sekasorto.\nVekselit ja velkakirjat jäivät lunastamatta ja monen monet suuret\nkauppaliikkeet joutuivat tuhon omaksi... Tässä tilanteessa kiirehtivät\nEnglanti ja Hollanti pyrkimään tavaroineen ylivaltaan siirtomaiden\nmarkkinoilla.\n\nHävitty meritaistelu maksoi Yhdysvalloille sangen paljon rahaa.\nAmerikalainen itseluottamus,... taikka niinkuin sitä tavallisesti\nsanotaan, kansallisuusylpeys, sai ankaran kolauksen. Teollisuusmiehet\nvaativat koottavaksi kaikki meri- ja ilmastovoimat, sekä alettavaksi\nehdottomaan voittoon vievän sodan. Voittoon -- millä hinnalla hyvänsä.\nAmerikalaiset sanomalehdet uhkasivat, että he ilmestyvät surureunaisina\nsiihen asti, kun Pierre Garry tuodaan rautahäkissä New Yorkiin.\n\nSanomalehdet ilmestyivät todellakin tuon laivastoa kohdanneen tuhon\njälkeen \"surupuvussa\", mustareunaisina. Se ei kylläkään yhdeltä\npuolelta katsellen maksanut paljoa, mutta se teki lukijoihin painavan\nvaikutuksen. Pierre Garryn elämä on saatava ehdottomasti sähkötuolissa\nlopetettavaksi.\n\nTiheään asutuissa kaupungeissa ruvettiin pelkäämään kaikkialla olevan\nGarinin asiamiehiä. Uskoteltiin, että ne liikkuvat uhreja etsimässä,\nvarustettuina taskukoneilla, joista lähettävät niitä kuoleman\nsäteitään. Sattui jo useita tapahtumia, joissa aivan syyttömiä ihmisiä\npieksettiin. Pakokauhun tapaisia kohtauksia nähtiin kaduilla, mutta\nvarsinkin elokuvissa ja \"pilvenpiirtäjissä\". Yhdysvaltain hallitus\njyrisi voimasanoja Washingtonissa, mutta -- toiminta puuttui. Se\njohtui siitä, että tuhotusta laivastosta pääsi yksi ainoa torpeedovene\ntakaisin, ja sen päällikkö antoi sotaministeriöön niin hirveitä\nyksityiskohtaisia tietoja, ettei niitä ollenkaan uskallettu julkaista\nyleisölle. Yhdysvaltain laivaston seitsentoista-tuumaiset kanuunat\nolivat näyttäytyneet aivan täydellisesti tehottomiksi. Eikä siellä\n\"Heittiönsaarta\" puolustamassa ollut kun yksi ainoa torni, josta\nvirtasi se -- kuoleman säde.\n\nKaikki nämä vastoinkäymiset, samoin vanhan Europan kieltäytyminen\nmaksamasta korkojaan, sekä yhä hillittynä jatkuva moite, pakottivat\nYhdysvaltain hallituksen kutsumaan Washingtoniin yleisen\nneuvottelukokouksen. Sen ohjelman perustuksena oli huuto:\n\n\"Kaikki ihmiset ovat saman jumalan lapsia! Riittää jo veljesriidat!\nMeidän pitää saada ihmiskunnalle rauhallinen kehitysmahdollisuus!\"\n\nKun sitten ilmoitettiin kokouksen alkamispäivä, saivat sanomalehtien\ntoimitukset ja kaikki maailman radioasemat yllättävän uutisen, että\ninsinööri -- Garin tulee henkilökohtaisesti olemaan mukana kokouksen\navajaisissa.\n\n\n\n\nLXIII.\n\n\nGarin, Czermak ja Scheffer laskeutuivat sähkökoneella pääkaivoksen\npohjalle. Tarkastusikkunan ohitse vilahteli loppumaton jakso putkia,\njohtoja, tukirakenteita, kuljetuskaivoja, seisotussiltoja ja rautaovia.\n\nHe kiitivät jo kahdeksannentoista maavyöhykkeen läpi. Kahdeksantoista\nkierroksen, jotka muodostivat tämän kiertotähden elinjuovat, niinkuin\npuunrungossa vuosirenkaat. Elimellinen elämä alkoi jo neljännessä,\ntuliperäisessä maakerrostumassa. Se polveutui paleotsoonisen aikajakson\nvaltamerestä. Sen vedessä kehittyi eläviä soluja, jotka ilman eetterin\nja valon kanssa yhdessä viettivät kihisevää elämäänsä. Silloinen\nneitseellisen puhdas valtameri oli kyllästytetty meille tuntemattomalla\nelinvoimalla. Sen vesi sisälti radiopitoisia suoloja sekä tavattomat\nmäärät hiilihappoja... Se oli -- \"elämän vettä\".\n\nValon ajamina ja eetterijäähän kiinnittyneinä, alkoivat paljaalle\nsilmälle näkymättömät oliot kasvaa ja vapaasti lisääntyä valtameressä.\nSitten metsooinisella aikajaksolla kohosi jo merestä aamuhämärissä\nhirvittävän isoja eläimiä. Nekin asuttivat tätä maata miljoonia vuosia\nahnaina ja himoissaan kiljuen.\n\nYhä syvemmällä maan sisässä kaivoksen pohjalle päin, löytyi lintujen\nkivettymiä, sekä myöskin imettäväisten jätteitä. Sitten lähestyttiin\njääkauden kerrostumaa. Silloin oli ihmiskunnalla vakava ja luminen\nhuomenaika.\n\nKuljetuskone sujahti yhdeksännentoista maakerrostuman läpi. Sen\nmuodosti aikoinaan liekkien ja ainemassojen sekasotku. Silloin oli\narkeinen kehitysjakso, jolloin syntyi maapallon peruskallio. Se on\ntiheätä mustanpunertavaa ja hienojyväistä graniittia.\n\nGarin pureksi levottomana kynsiään. Kaikki kolme olivat vaiti.\nJokaisella riippui kaulassaan happisäkki. Hyperboloidin ja räjähdyksien\nsynnyttämä jyrinä rupesi kuulumaan selvästi.\n\nNostokoppa kohtasi kirkkaan valojuovan. Siinä oli iso suppilo\nkokoomassa kaasuja ja sen yläpuolella paloi sähkölamppuja. Siihen\npysähtyi myöskin miesten koneellinen kuljetus. Garin ja Scheffer\nverhosivat päänsä kumikypärällä, niinkuin sukeltajat. Lähdettyään\nnostokojusta, piti heidän tunkeutua kaasusuppilon kupeessa olevan\npienen aukon läpi päästäkseen pystysuorassa asennossa oleville\nrautatikkaille. Niitä myöten piti laskeutua viisikerroksisen rakenteen\nläpi. Tikkaat päättyivät alapäässään jättiläismäisen männyn kävyn\nmuotoiseen väliparvekkeeseen. Siellä touhusi miehiä työssä ollen\nvyötäisiään myöten alasti. Kaikilla oli pyöreät umpinaiset kypärät\nja selässään happisäiliö. Heidän täytyi tehdä työnsä polvillaan\nja kumartuneina koneidensa yli. Nämä miehet hoitelivat kaivoksen\ntärkeimmän työkalun,... hyperboloidin. Heidän täytyi alituiseen\ntarkastella kaivoksen sulana kohisevaan pohjaan ja tarpeen mukaan\nohjata koneensa lähettämää sulatussädettä.\n\nTältäkin välisillalta johti samanlaiset pystysuorat rautatikkaat alas\nkaivoksen pohjalla olevalle viimeiselle renkaalle. Siellä oli juoksevaa\nilmaa käyttävät jäähdytyskoneet. Kaikilla työläisillä oli siellä päästä\njalkoihin asti ylettyvä, umpinainen ja tulenkestävä, kyllästytetystä\nhuovasta tehty puku. Nämä miehet hoitelivat jäähdytyskoneita ja\njuoksukoneen kuormakaukaloita. Täällä oli työ kaikkein vaarallisinta.\nVähänkin huolimattomalla ja kömpelöllä liikkeellä voi joutua\nhyperboloidin sulatussäteen kohdalle. Heidän alapuolellaan sulatti\npolttosäde kallion puolentoista tuhannen asteen kuumuudella. Sula\nkivimassa jäähdytettiin takaisin kovaksi juoksevalla ilmalla, jolloin\nse räjähteli ja halkeili kappaleiksi. Sieltä alhaalta sinkoili ylös\nkaasupilviä ja lasinsiruja.\n\nJuoksulaite vei tunnin kuluessa kuormakaukaloilla kiveä pois kaivoksen\npohjalta viisikymmentä tonnia. Työt edistyivät yleensä hyvin. Tähän\nkaivausjärjestelmään kuului vielä niinsanottu rautainen -- \"myyrä\",\njoka kaivoi irtonaisen kiven pois. Se painui kaivoksen seinärenkaiden\nja kiven juoksutuslaitteen kanssa yhdessä aina vaan syvemmälle maan\nuumeniin. Ne työskentelivät kaikki alimmaisessa renkaassa ja toimivat\ntäydellisesti sopusuhtaisesti ylemmässä renkaassa olevien hyperboloidin\nja kaasusuppilon kanssa. Kaivoksen pönkittäminen alkoi aivan heti\n\"myyrän\" perässä.\n\nScheffer otti kourallisen harmaata tomua ohitse kiitävästä\nkuormakaukalosta ja antoi Garmille, joka hieroskeli sitä sormiensa\nvälissä. Kärsimättömällä liikkeellä vaati Garin itselleen lyijykynää.\nSen saatuaan hän kirjoitti paperilehdelle:\n\n-- Kuona-laavaa!\n\nScheffer nyökäytti päätään. He kulkivat varovaisesti rengasmaisen\nkävelysillan reunaa myöten ja jäivät katselemaan itsetoimivan \"myyrän\"\npainamiskoneita. Ne olivat kiinnitetyt kaivoksen valettuun seinään\nja teräsjalustimille. Tähän laitteeseen kuului myöskin ilmapuntari,\nmaanliikunnon mittaaja, kompassi ja heiluri. Ne määräsivät voiman\nnopeuden ja minkälainen aine oli milläkin syvyysasteella. Näiden\nlisäksi oli vielä sähkömagneettisia mittauskoneita.\n\nScheffer osotti heiluria ja otti sitten Garinin kädestä savukekotelon\nja kirjoitti sen kanteen saksalaisella täsmällisyydellä:\n\n    Paineen voiman nopeus on eilisestä tähän asti kohonnut yhdeksään\n    sataan. Tässä syvyydessä sen pitäisi oikeastaan vähentyä 0,98.\n    Sen sijaan saadaan nyt merkitä 1,07...\n\nGarin kirjoitti:\n\n-- Magneettia.\n\nScheffer vastasi:\n\n-- Magneetti on tästä aamusta lähtien ollut nollassa. Me olemme jo\ntunkeutuneet magneettikerroksen läpi.\n\nKäsillä polviinsa nojaten kurkisteli Garin kauan aikaa yhä\nkapeammaksi käypään pohjaan. Kaivoksen äärimmäinen pohja oli melkein\nnäkymättömissä. Siellä myöskin \"myyrä\" tunki itseään yhä syvemmälle\nmaan sisään. Tästä aamusta alkaen tunkeuduttiin jo -- olivivyöhykkeen\nläpi.\n\n\n\n\nLXIV.\n\n\nSe radium-malmi, joka Siperiasta tuotiin neljällä ilmalaivalla\nKultasaarelle, järjestettiin heti viipymättä työnalaiseksi. Garinilla\nei kylläkään vielä silloin ollut rahapulaa, mutta hän katselikin\nradiumin käyttöä pääasiallisesti kokonaan toiselta kannalta, eikä\nsillä rahaa ansaitakseen. Hänen hallussaan oli nyt semmoinen määrä\nradiumia, että se oli muulle maailmalle oikeastaan aivan uskomatonta.\nGarin aikoi todellisuudessa ryhtyä käyttämään omalla saarellaan\nradiumin erikoisia ominaisuuksia. Hän suunnitteli muun muassa sellaista\nkanuunien ja laivojen hävittäjää, jossa radium toimisi sähkön\nvälityksellä. Hän tajusi siitä tulevan niin tehokkaan laitteen, että\nhänen hyperboloidinsa jäisi sen rinnalla aivan leikkikalun asemaan.\n\nTotutulla vauhdillaan alkoi hän heti rakennuttamaan saaren itäiselle\npuolelle koepajaa sekä sähköasemaa. Sen hän suunnitteli niin suureksi,\nettä se voisi kehittää kaksi miljoonaa ampperia.\n\nSuuri kuormahöyry lähetettiin Hampurista hakemaan tarvittavia\nlaitteita, koneita ja raaka-aineita. Saatiin todettua, että\nplatina-barium yhdistettynä radiumsuolojen kanssa hehkuu loistavalla\nvalolla. Sillä perusteella järjestettiin saaren valaisemiseksi\n\"ikuinen lamppu\". Se jaksoi antaa ympäristölleen kirkkaimman kuuvalon.\nUlkona merellä oleville kaririutoille rakennettiin niinikään\nkaksi valotornia, majakkaa, joiden korkeus oli kaksisataa metriä.\nNiihin asetettiin myöskin samanlaiset valaistuslaitteet. Näissä\nkahdessa jättiläisvaloisessa kuussa oli valon synnyttäjänä myöskin\nalpfra-radium-hiukkasilla siroteltua platina-bariumia. Tämän lampun\nvalovoiman laskettiin kestävän vähintäin kolme ja puoli tuhatta vuotta.\n\nGarinin määräyksestä sovitteli insinööri Czermak lentokoneita varten\nradium-vesikaasumoottorin. Tämä kone otti käyttövoimansa välittömästi\nsuoraan ilmasta. Se oli rakennettu sille perustalle, että typpi hajoaa\njoutuessaan kosketuksiin alpfa-hiukkasten, heliumin ja hapen kanssa.\nNäin rakennetun 100 hevosvoimaisen koneen voi sijottaa tavalliseen\nsikaarilaatikkoon...\n\nIlmalaivat lentivät jälleen Siperiaan hakemaan toista radium-kuormaa.\nGarin tiedotti koko maailmalle hallussaan olevasta radiumpaljoudesta.\nSitten hän julisti suuripalkintoisen kirjoituskilpailun aineesta:\n\"Atoomien keinotekoisen hajoamisen kysymys\". Kolmen ensimäisen\npalkinnon saajalle tarjottiin samalla tilaisuus tulla Kultasaarelle,\njossa heille olisi atoomi-fysikaalisissa tutkimuksissaan rajattomat\nvälineet käytettävinään.\n\nMutta kohtalo ei sallinut Garinin viedä loppuun asti tätä aivan\nerinomaista suunnitelmaansa.\n\n\n\n\nLXV.\n\n\n-- No, mitenkä sinä nyt voit, Iivana?\n\nSchelga silitteli hyväillen pojan päätä. Iivana istui Schelgan pienessä\nasunnossa ja katseli aukealle merelle. Schelgan asunto oli rakennettu\nrantakivistä ja sivelty sileäksi vaaleankeltaisella savella. Ikkunasta\nnäki suoraan merelle, jossa siniset aallot vyöryivät, vanhanaikaisina\njo hämärän muinaisuuden esi-isien ajoilta asti. Nytkin ne heittivät\nvalkoisia kuohujaan karikolle ja yksinäisen lahden hietikolle, jossa\nSchelgalla oli oma asuntonsa.\n\nIivana tuotiin ilmalaivalla saarelle puolikuolleena. Schelgan onnistui\nvain suurella vaivalla hoitaa hänet terveeksi. Iivana olisi tuskin\njäänyt eloon, jollei hän olisi ollut hoitajalleen niin arvokas ja\nläheinen. Hän oli aivan paleltunut ja pahasti kylmettynyt. Sen lisäksi\nhän oli sielullisesti murtunut. Hän oli luottanut ihmisiin ja koettanut\nolla heille kaiken voimansa mukaan avulias. Ja tämä oli siitä kuitenkin\ntuloksena.\n\n-- Toveri Schelga, minä en enää voi matkustaa Venäjälle. Minut\ntuomitaan siellä.\n\n-- Jätä semmoinen, sinä tyhmeliini. Sinähän olet syytön.\n\nJos Iivana milloin istui rannalla, jos hän pyydysti rapuja, taikka\nkuleksi saaren ihmeitä katselemassa, taikka seurasi kaivostyön meluavaa\nkulkua, niin kaikkialla hän vähän väliä käänsi ikävöivän katseensa\nlänteen. Siellä painui aurinko suurena pallona meren taakse. Siellä oli\nmyöskin hänen aurinkonsa,... hänen synnyinmaansa.\n\n-- Ulkona on jo täysi pimeä ja yö, -- sanoi hän hiljaisella äänellä...\nMeillä, siellä Leningradissa, on nyt -- aamu. Toveri Taraschkin joi\njuuri teetä nisuleivän kanssa ja lähti työhön. Soutuklubilla, siellä\nKrestovo-saarella, tervataan veneitä. Kahden viikon kuluttua nostetaan\nklubille lippu. Leningradissa on hyvä elää... Ja ympärillä on meidän\nkansa,... venäläinen.\n\nIivana tuotiin saarelle vain Schelgan itsepintaisesta vaatimuksesta.\nHän selitti pojan itselleen välttämättömäksi, asiapoikana. Garin\ntaipuikin sitten mielellään tähän vaatimukseen. Hänen mielestään olisi\nollut vaarallistakin jättää poika löytöpaikalle. Volschin oli jo\noikeastaan pyytänyt saada raivata hänet tieltä pois, mutta Garin ei\nsiihen suostunut. Schelga arvasi tämänkin asian oikein, mutta kun poika\nhäntä muutenkin miellytti ja oli hänelle niinkin läheinen, halusi hän\nvoittaa puolelleen tämän -- Vanjuschka Gusjevin.\n\nKun poika oli jälleen terve, alkoi Schelga hänelle selitellä asioita\nja tilannetta. Ja hän näki, kuten Taraschkin aikoinaan, että Iivana\non vikkelä poika ja käsittää useimmat asiat yhdestä sanasta, on\ntäydellisesti neuvostolle mukautuva ja erittäin työteliäs. Jos hän ei\nalituiseen ruikuttaisi Leningradiin, olisi hän ylipäänsä \"kultainen\npoika\".\n\nEräänä päivänä tuli Schelga kiihtyneenä huoneeseen, viheltäen\nkansainvälistä. Huomattuaan Iivanan, sanoi hän:\n\n-- No, poika,... no, Vanjuschka, kohta minä voin sinut lähettää kotiin\nVenäjälle. Et sinä ole sitävarten syntynyt, että sinusta tulisi Tyynen\nValtameren saareen asukas!\n\n-- Kiitoksia paljon, Vasilij Vitalievitsch.\n\n-- Mutta sitä ennen pitää sinun suorittaa minulle eräs pikkuinen\ntehtävä.\n\n-- Minä olen valmis.\n\n-- Oletko sinä hyvä kiipeämään?\n\n-- Kuulehan, Vasilij Vitalievitsch, siellä Siperiassa minä kiipeilin\nsedripuiden latvoihin, niin korkealle, että sieltä ei oikein enää maata\nnäkynyt.\n\n-- Sitten kun tulee sopiva aika, minä ilmoitan mikä se tehtävä on.\nMutta älä nyt kuljeksi toimettomana ympäri saarta. Ota mieluummin onget\nitsellesi ja mene rannalle narraamaan kaloja.\n\n\n\n\nLXVI.\n\n\nJuoksulaitteen kuormakaukalot kulettivat kivirouhetta jo\nmagneettikerrostuman läpi. Kaivoksen pohjalla kuului maan sisäisen\nvaltameren kiehumissuhina. Kolmekymmentä metriä paksuksi jähmettyneet\nkaivoksen seinämät vapisivat ja heiluivat niin voimakkaasti, että\nluultiin niiden jo sillä hetkellä luhistuvan yhteen. Äärimmäisillä\nvoimain ja koneiden ponnistuksilla saatiin kuitenkin seinämät\njähmetetyksi entistäkin paksummiksi. Kuormakaukalot juoksuttivat nyt\nkaivoksen pohjalta pois kristallirautaa, nikkeliä ja olivia.\n\nSattui sitten eräs merkillinen tapahtuma. Siinä kohdassa meressä,\njohonka päättyi kaivoksesta tuleva juoksurata, ja jossa oli\nkivimassojen mereen kuljetusta varten teräsköydet ja kaatokoneiden\nkannatussillat, siinä ilmaantui eräänä yönä äkkiä tavaton valoilmiö.\nSeuraavien päivien ja öiden ajalla valon loimu vain lisääntyi. Viimein\ntavattomat määrät vettä, kiviä ja hiekkaa sekä osa kannatussillasta\n-- lenti ilmaan. Räjähdys oli niin voimakas, että se pyyhkäsi\nlähirannikolla olevat työläisten asunnot niinkuin hirmumyrskyllä\nolemattomiin. Merestä kohosi tavattoman korkea aalto ja syöksyi\nsaarelle, ollen vähällä tulvata kaivosaukosta sisälle.\n\nSen vuoksi täytyi tästä lähtien kaivoksesta nostettu kivi ja sora\nkaataa isoihin proomuihin ja kuljettaa kauaksi merelle ja siellä\nvasta tyhjentää. Sielläkin tapahtui vedenalaisia räjähdyksiä ja niin\nvoimakkaita, että kuuluivat saarelle asti. Näitä räjähdyksiä ei\nvoitu muuten selittää, kun että siellä tapahtui jälleen vielä aivan\ntutkimaton -- atoomien hajaantuminen.\n\nEdellistä tapahtumaa vähäisempi ei suinkaan ollut se, joka sattui vähän\nmyöhemmin kaivoksen pohjalla. Koe- ja tutkimuspanoissa ei onnistuttu\nmillään keinoilla estämään alpha- ja gammasäteiden vaikutusta, eli\nsäteilyä. Ne aineet yritettiin kuumentaa korkeimpaan mahdolliseen\nkuumuuteen asti, ja sitten äkkiä jäähdyttää aina -- miinus 250\nasteeseen saakka, saadakseen siten mahdollisimman korkean paineen.\nMutta hajoamisvoima jäi ennalleen. Atoomihiukkaset heittivät kuten\nennenkin alphasäteitä, eli heliumia, ja vapaa, kielteisesti ladattu\nlähetti elektrooneja, eli gammasäteitä. Nähtävästi vaikuttaa näiden\nhajaantumisessa vielä jotkut aivan tuntemattomat voimat.\n\nIlmiö alkoi siten, että magneettiset mittauskoneet, jotka vähää\nennen näyttivät nollaa, nyt osottivat yht'äkkiä tavattoman korkeaa\njännitystä. Koneen osottaja ei päässyt enää pitemmälle, vaikka olisi\nollut tarpeellista. Kaivoksen pohjalta kohosi esiin vavahteleva\nsinipunerva valo. Koko ilma näytti siitä pilaantuvan. Ilman typpi, joka\nheliumin alphahiukkasissa ja vesikaasussa hajoaa, sai yhtymän: hapon,\njoka hajoaa vesikaasun ja heliumin kanssa. Osa vapaasta vesikaasusta\npaloi hyperboloidin säteen vaikutuksesta. Tulikieliä kohosi kaivoksen\npohjalta ja kuului lakkaamatta räjähdyksiä, ikäänkuin revolverin\nlaukauksia. Työläisten yllä olevat tulenkestävät puvut paloivat\nläpi reijille. Tapahtuma oli nähtävästi jonkinlainen maan sisäisen\nvaltameren pako ja nousu.\n\nKaivoksesta teräksisissä kuormakaukaloissa nousevassa kivisorassa\nhavaittiin punertava ilmestys. Se oli siis mangan-malmia.\nKuljetuslaitteiden rautaosissa ilmeni myrskyisä atoomien hajaantuminen,\njosta muodostui mangani-malmia. Monet työläiset saivat häkämyrkytyksen\nja näkymättömät säteet polttivat heihin palohaavoja. Siitä huolimatta\ntunkeutui rautainen \"myyrä\" yhä vain syvemmälle olivivyöhykkeeseen\nvähenemättömällä vauhdilla.\n\nGarin ei enää malttanut pitkiä aikoja pysyä poissa kaivoksesta. Ja nyt\nvasta hän alkoi epäilemään yrityksensä mahdottomuutta ja hulluutta.\nEi hän, eikä kukaan osannut arvata, kuinka syvä on todellisuudessa\ntämä kiehuva valtameri. Mahdollisesti pitäisi vielä tunkeutua sata,\nkolmesataa ja ehkäpä viisisataa kilometriä, päästäkseen tämän sulan\nolivivyöhykkeen läpi. Tähänastista onnistumista todisti kuitenkin\nja oli kaiken epäilyksen ulkopuolella viimeisin saavutus: Mittaus-\nja tarkastuskoneet näyttivät, että kaivoksesta pois kuljetettava\nruoppausaine sisälsi kovaa ja tavattoman voimakasta magneetti-malmia.\n\nMutta koko yritystä uhkasi myöskin nyt vaara. Siinä nimittäin, että\nkaivoksen seinämät, ensin teräksinen sisäpinta ja sen ulkopuolella\noleva jäähdytetty kiviseinä, olivat suhteellisesti liian kovat\nympäristön valtavan suurta sulan massan puristusta vastaan. Sulan maan\npuristus voisi milloin hyvänsä murtaa kaivoksen seinämät ja syöksyä\nsisään. Pelkoon olikin jo täysi syy, sillä kaivoksen seinissä oli jo\nnäkyvissä halkeamia, joista virtasi kaasu sihisten sisälle. Sen vuoksi\noltiin pakotettuja pienentämään kaivoksen läpileikkausta melkein\npuolella. Ja sen lisäksi piti vielä sisäpuolelle rakentaa valtavia ja\nmahdollisimman lujia pystysuoria tukilaitteita. Kaivoksen läpimitan\nsupistamisesta johtui vielä se vastus, että rautainen tonkija \"myyrä\"\npiti asetella aivan uudelleen ja se työ tarvitsi pitkän ajan.\n\nAinoastaan \"Arizonalta\" saapuneet tiedot olivat lohdullisempia,\noikeastaan iloisempia. Zoe ajoi jahdillaan Austraaliaan Melbournen\nsatamaan ja ilmoitti paikalle saapumisensa sillä, että sytytti palamaan\nsikäläiset valtavan suuret kokospähkinävarastot. Samalla hän vaati\nkaupungilta, jos haluaa muita ja isompia vahinkoja välttää, lunnaiksi\nviisi miljoonaa Englannin puntaa.\n\nTämä uhkavaatimus esitettiin hyperboloidin tanssivan säteen pyyhkiessä\nsatama-alueella ja puistokaduilla. Kahden tunnin kuluttua oli kaupunki\njokseenkin tyhjä ja yksityispankit suorittivat vaaditun summan.\nKun \"Arizona\" lähti Melbournesta jälleen merelle, pidätti sen eräs\nenglantilainen sotalaiva avaten tulen. Kuuden tuuman luoti sattui\njahdin vesilinjaan ja lävisti hyttiosaston seinät. Mutta \"Arizona\"\npuolestaan räjäytti hyperboloidin säteellä sotalaivan käden käänteessä\nilmaan. Madame Lamolle johti tätä taistelua hyperboloidin tornista ja\nhoiti itse myöskin polttokonetta.\n\nNämä uutiset saivat Garinin hyvälle tuulelle. Häntä olikin viimeaikoina\nalituiseen kiusanneet synkät mietteet. Hänen sielullinen tilansa oli\nsamanlainen kuin aikoinaan Leningradin esikaupungin yksinäisessä\ntalossa. Nyt hän mietti ja hautoi ajatuksissaan vain yhtä kysymystä:\nMitenkä hän voisi pelastaa itsensä, jos kaivosyritys sittenkin sattuisi\nepäonnistumaan? Mistä hän saisi rahaa työpalkkojen maksamiseen,\nvoidakseen jatkaa töitään?... Hän tiesi sen aivan hyvin, että mikään\nkuoleman säde ei voinut vastustaa amerikalaisen -- dollarin vaikutusta!\n\nKahdeskymmenesviidentenä päivänä toukokuuta oli Garin jälleen tapansa\nmukaan kaivoksessa. Hän seisoi \"myyrän\" sisäpuolisella rengassillalla\nja tarkasteli erästä uutta ja mielestään varsin merkillistä ilmiötä.\nYlempänä olevasta suppilosta, joka kokosi kaivokseen kerääntynyttä\nkaasua, satoi -- elohopeaa. Silloin piti heti seisottaa hyperboloidi\ntoiminnasta. Kaivoksen pohjan jäähdytystä vähennettiin. Juoksuradan\nkuljetuskaukalot olivat nyt jo päässeet olivikerrostuman läpi ja\ntoivat esille puhdasta elohopeaa. Mendelejevin taulukon mukaan pitäisi\nseuraavana numerona olla kahdeksankymmentäyksi, eli elohopean jälkeen\npitäisi tulla taliumia. Tämän saman taulun mukaan piti kullan jo olla\nnumerolla seitsemänkymmentäyhdeksän ja sen atoomipainon -- 197,2. Siis\nkullan piti olla ylempänä kuin elohopean.\n\nKun nyt jo voitiin nähdä, että tunkeuduttaessa edellisten\nmetallikerrostumain läpi ei ollenkaan tavattu kultaa, ymmärsivät sen\nmerkityksen vain Garin ja Scheffer. Garinilta jäi pää masennuksesta\nriipuksiin. Hänen jalkansa horjuivat. Schefferkin oli kovin\nhajamielisenä. Vain vaistomaisesti ojensi hän kätensä ottaakseen\nkiinni muutamia suppilosta putoavia elohopeapisaroita. Silmänräpäyksen\nkuluttua sieppasi hän äkkiä Garinia käsivarresta ja veti hänet mukanaan\nylös johtaville rappusille. Sinne päästyään istuutuivat he hetkiseksi\nnostolaitteen kojuun ja ottivat päästään pois kumisuojukset. Scheffer\npolki lattiaa raskailla saappaillaan. Hänen luisevat ja lapsellisen\nujot kasvonsa oikein hohtivat ilosta:\n\n-- Katsokaahan, Garin, tämähän on -- kultaa, -- kiljui hän hyvillä\nmielin... Me olemme yksinkertaisesti olleet -- pässinpäitä!... Kulta\nja elohopea kiehuvat tuolla maan sisällä rinnatusten! Kulta päällä ja\nelohopea alla... Mikä siitä on tulos? Elohopeakultaa!... Hän avasi\nkätensä ja näytti Garinille niitä juoksevassa tilassa olevia jyväsiä:\nTämä elohopea näyttää kultayhtymältä. Tässä on teille yhdeksänkymmenen\nprosentin sekotus,... siis oikeata -- rahakultaa!\n\n\n\n\nLXVII.\n\n\nTämä oli aivan odottamaton onni. Kulta pulppusi maan uumenista,\nniinkuin raaka petroleumi parhaimmista lähteistä!... Syvyyskaivaminen\nlopetettiin heti. Rautainen \"myyrä\" purettiin ja nostettiin tehtävänsä\ntehneenä maan pinnalle. Kaivoksen aputukeet purettiin niinikään\nja niiden sijaan vuorattiin kaivoksen sisäpuoli moninkertaisella\nterässeinämällä. Se oli kokonaisuudessaan valtavan paksu ja siis\nmyöskin luja, ja samalla vielä varsin laaja pyöreä putki. Sen sisälle\nrakennettiin nyt täydelliset jäähdytyslaitteet.\n\nNyt tarvitsi vielä tutkia ja punnita, millä asteella siellä kaivoksen\nsisällä voi vahvistetusta elohopeahöyrystä helpoimmin erottaa\npuhtaan kullan. Sen piti tapahtua ulkoapäin tulevalla kuuman höyryn\npaineella... Garin laski: Kun teräskaivo on saatu painetuksi kyllin\nsyvään kaivoksen pohjalle, voidaan elohopeakulta pakottaa nousemaan\nsitä myöten ylöspäin niin korkealle, että siitä ei olisi kun\nkaksikymmentäviisi kilometriä merenpinnan korkeuteen. Tältä viimiseltä\nvälimatkalta nostettaisiin kulta suoraan maanpinnalle.\n\nKaivoksesta koilliseen suuntaan rakennettiin nopeasti elohopean\npuhdistamista varten erikoinen tehdas. Palatsin vasempaan kylkiäiseen,\njoka yhdisti ison hyperboloidi-tornin päärakennukseen, tehtiin\nporsliinitiileistä kullan sulatusta varten isot uunit. Ensimäisinä\naikoina tarkasti Garin itse kullan sulatuksen päivittäiset tulokset.\nHän sai keskimääräiseksi saavutukseksi kymmenentuhatta puutaa --\npuhdasta kultaa. Siis:... satamiljoonaa dollaria -- päivässä!\n\n\"Arizona\" sai määräyksen palata takaisin kotiin. Vastaukseksi siihen,\nonnitteli madame Lamolle Garinia. Sitten hän heti myöskin tiedotti...\nkaikille, kaikille, kaikille,... että hän on lopettanut merirosvouksen\nTyynellä valtamerellä.\n\n\n\n\nLXVIII.\n\n\nVähää ennen kun Yhdysvaltain pääkaupungissa piti alkaa se kuuluisa\nyleismaailmallinen konferenssi, saapui San Fransiskon satamaan\nperätysten viisi suurta valtamerien kuormalaivaa. Niillä oli jokaisella\nhollantilainen lippu. Ne sijottuivat toisten laivojen väliin,\njoita tuhansittain ankkuroi laajassa lahdelmassa ja oli sidottuina\nrantalaituriin, savuten ja tupruten siellä kesäauringon helteessä.\n\nKapteenit menivät heti maalle, kuten tavallista. Kaikki oli\njärjestyksessä. Laivojen kansilla kuivailivat matruusit housujaan.\nSiis tavallinen näky. Kansia pestiin myöskin. Tullivirkamiehet\ntulivat laivalle ja hämmästyivät aikalailla nähdessään lastina olevan\nhollantilaisen tavaran. Heille koetettiin kyllä uskotella, että lastina\nolevat keltaiset metallipötkyt eivät olleet muuta kuin puhdasta kultaa.\nNe ovat täällä myytävänä ja niiden jokaisen paino on -- viisi kiloa.\n\nTullivirkamiehet nauroivat makeasti moiselle \"hauskalle pilalle\" ja\nkysyivät:\n\n-- No, kuinka kallista se on tuo teidän kultanne,... hä?\n\n-- Sitä myydään nyt sattumalta aivan omista hinnoista, -- vastasivat\napulaiskapteenit.\n\nSama keskustelu tapahtui kaikilla viidellä laivalla yhtä aikaa.\n\n-- Ja mitenkä kallista se sitten on?\n\n-- Kaksi ja puoli dollaria -- kilo.\n\n-- Ettepä te arvioi kultaanne kovin kalliiksi!\n\n-- Me myymme halvalla, sillä meillä on -- paljon tavaraa, --\nvastailivat alikapteenit ja imivät piippujaan.\n\nJa niinpä kirjoittivat tullivirkamiehet kirjoihinsa seuraavaa:\n\"Lastina: Keltaista metallia, jota nimittävät -- kullaksi.\"\n\nVirkamiehet nauroivat uudelleen ja nauroivat pois mennessäänkin.\nNauruun ei kuitenkaan ollut mitään syytä.\n\nKaksi päivää myöhemmin oli kaikissa San Fransiskon aamulehdissä suuret\nilmoitukset ja kaduilla olevissa ilmoituspylväissä isoja keltavalkoisia\n\"plakaatteja\" ja katukäytävilläkin niitä oli kaikkialla. Kaikissa oli\nluettavana seuraavaa:\n\n    Insinööri Pjotr Garin pitää sodan Kultasaaren\n    riippumattomuudesta jo päättyneenä. Hän suree myöskin kovasti\n    niitä uhreja, joita vastustaja on menettänyt. Nyt lähettää\n    hän hyvinvointinsa todisteeksi ja rauhallisen kaupankäynnin\n    aloittamiseksi Yhdysvaltain asukkaille viisi laivalastia\n    puhdasta -- rahakultaa. Kulta on viidenkilon kappaleissa ja\n    maksaa se kaksi ja puoli dollaria kilo. Näitä kultakankeja\n    on saatavana kaikista tupakka- ja rohdoskaupoista, kaikista\n    sekatavarakaupoista, samoin sanomalehtimyymälöistä ja kenkien\n    puhdistajilta, j.n.e. Insinööri Garin pyytää jokaista\n    vakuuttautumaan tämän kullan puhtaudesta. Sitä on saatavana\n    edelleenkin rajattomat määrät... Kunnioituksella: Garin.\n\nYmmärrettävästi ei kukaan ihminen ottanut ensin alussa uskoakseen\n\"mokomaakin narrin ilmoituskujetta\". Useimmissa liikepaikoissa\npistivät isännät heille myytäviksi annetut kultakanget -- piiloon.\nSiitä huolimatta alettiin kaupungilla jälleen yleisesti puhumaan\nPjotr Garinista, merirosvosta ja satumaisesta heittiöstä, joka\nvieläkin yrittää häiritä siivojen ihmisten rauhaa... Iltalehdet\nvaativat Garinille lynchausta, joukon omankäden kuritusta, siis\namerikalaiseen tapaan joukolla hirttämistä taikka polttamista. Kello\nviiden jälkeen iltapäivällä, kokoontui suuri ihmisjoukko ja lähti\nsatamaan, aikomuksella muka upottaa Garinin kultalastissa olevat\nviisi laivaa. Tämä upotuspäätös tehtiin kaikella kiireellä pidetyssä\njoukkoneuvottelussa. Laivojen miehistö piti niinikään hirttää\nraitiotiepylväisiin. Vain suurella vaivalla saivat poliisit tämän\nmielettömän yrityksen estetyksi.\n\nSamaan aikaan tekivät satamaviranomaiset tarkan tutkimuksen\n\"kultalaivoilla\". Mutta niiden paperit olivat täydessä järjestyksessä.\nLaivoja ei myöskään voinut millään tavalla pidättää, sillä ne olivat\ntunnetun hollantilaisen meriliikkeen omaisuutta. Kaikesta huolimatta\nvaativat viranomaiset kuitenkin kultakankien kauppaa kiellettäväksi,\nkoska se kiihottaa asukkaat levottomiksi. Mutta kukaan virkamieskään\nei lopullisesti voinut kauppaa vastustaa, kun hänen omien housujensa\ntaskuun sujahti sattumalta muutamia kultakankeja. Ja kun tavaran väri\nja paino olivat kuten ainakin puhtaalla kullalla ja kun kemialliset\nkokeet osoittivat, että se todellakin oli puhdasta kultaa, ei asialle\nenää voinut mitään. Kultakauppa jäi sen vuoksi edelleenkin avoimeksi.\nSitä ei voinut millään syillä estää eikä lopettaa.\n\nNew Yorkin kolmenkymmenenkahden päivälehden toimitukseen ilmestyi\nvaiteliaita merimiehiä, jokaisella selässään säkillinen puheenalaisia\nkultakankeja. He sanoivat vain lyhyesti: \"Toimitukselle lahjaksi\".\nMiehet olivat \"Arizonan\" matruuseja. Toimittajat olivat täydessä\nkapinassa, kaikkien kolmenkymmenenkahden lehden toimituksissa oli\nyleinen pelottava valitus. Kutsuttiin kultaseppiä. Suunniteltiin\nveristä kostoa Pierre Garrylle. Mutta merkillistä kyllä, kaikissa\nkolmessakymmenessäkahdessa toimituksessa hävisivät ne kultakanget --\ntuntemattomalla tavalla.\n\nSan Fransiskossa katukäytäville suorastaan kylvettiin yön\naikana kultakankeja. Kello yhdeksän aamulla ilmaantui kaikkien\nparturiliikkeiden, rohdos- ja tupakkakauppojen ikkunoihin\nilmoituksia:... \"Täällä myydään rahakultaa kaksi ja puoli dollaria\nkilo.\" Asukkaat vapisivat.\n\nKaikkein pahinta tässä jutussa oli, kun kukaan ei ymmärtänyt\nminkävuoksi tätä kultaa myytiin kilo juuri kahdella ja puolella\ndollarilla. Mutta olla tämänlaisessa tapauksessa myymättä, olisi\nollut kerrassaan hulluutta... Kaupungissa alkoi mahdoton juokseminen\nja syntyi häiriöitä. Monituhatpäinen ihmisjoukko tunkeutui satamaan\nkultalaivojen luokse ja kirkuivat: kankeja, kankeja,... kankeja!\nSittemmin oli jo katukäytävilläkin kultakankeja myytävinä. Sinä päivänä\nseisahtui kaikki liikenne raitioteillä ja maanalaisilla rautateillä.\nKaikissa konttoreissa ja kaupungin virastoissa oli yleinen sekamelska.\nSen sijaan, että virkamiehet olisivat pysyneet töissään, juoksivat he\nnyt tupakkakaupasta toiseen kerjäämässä, että heillekin myytäisiin edes\nyksi kultakanki. Tavaravarastot ja liikkeet sulkivat huoneustonsa.\nMyyjät ja myyjättäret hajaantuivat kaikkiin suuntiin kultakankeja\netsimään. Rosvot ja murtovarkaat tekivät samaan aikaan varsin\nonnistuneesti \"töitään\" kaikkialla kaupungissa.\n\nSitten levisi huhu, että kultakankeja onkin saatavissa vain rajotettu\nmäärä, eikä yhtään kultalastissa olevaa laivaa enää tulisikaan näiden\njälkeen. Kultakanget loppuivat kohta.\n\nJo kolmantena päivänä heräsi kaikkialla Amerikassa todellinen\n\"kultakuume\". Kaikkia länteen viepiä rautateitä myöten virtasi\ntulvanaan kaikenlaisia onnenonkijoita. Se oli epätoivoinen, levoton,\nelämässään pettynyt ja äärimmilleen kiihoittunut joukko, todellinen\nihmispaljous. Vain tappelemalla sai enään paikkoja junista. Tässä\ninhimillisten heikkouksien aallokossa oli kaikki järkevyys kokonaan\nkadonnut.\n\nMyöhästyneenä,... niinkuin aina tavallisesti,... tuli Washingtonista\nhallituksen määräys: \"...Poliisijoukoilla on suljettava tiet niille\nlaivoille, joissa on lastina niin sanottua kultaa. Kapteenit ja\nmiehistöt ovat vangittavat ja laivat takavarikoitavat.\"\n\nSan Fransiskon satamaan oli jo kuitenkin ennättänyt kokoontua valtavan\nsuuret ihmisjoukot onneaan etsimään. He olivat jättäneet ammattinsa ja\nvirkansa ja kaikenlaiset muut puuhailunsa tullakseen hakemaan halpaa\nkultaa ja odottelivat nyt kultavuoroaan paahtavassa auringon helteessä.\nKaupungista olivat kaikki elintarpeet loppuneet ikäänkuin heinäsirkkain\nhävittäminä. Tavattomat rasitukset ja viimein nälkä, tekivät\nihmisjoukot villeiksi. Raivoissaan hyökkäsivät he poliisien kimppuun\nja särkivät laivoja saartavan vartioketjun. Aseina käyttivät he\nrevolvereja, puukkoja, kiviä ja nyrkkejä. Useita poliiseja tuli myöskin\nsiinä rytäkässä heitetyksi mereen. Vangitut kapteenit ja miehistöt\nvapautettiin. Väkijoukot järjestivät itse Garinin kultalaivojen\nympärille suojelusvartiot, jotka pitivät yllä kuria ja järjestystä.\n\nEntisten lisäksi tuli vielä kolme suurta höyrylaivaa kultalastissa.\nNiiden purkaminen alotettiin heti. Laivojen nostokoneet viskelivät\nlaiturille isoja kultakanki-nippuja, niinkuin halkoja. Ihmiset\nvaltasi tavaton kiihko ja silmitön kauhu. He vapisivat jännityksestä,\nnähdessään semmoiset paljoudet tätä kiiltävää metallia, joka nyt\ntodellakin virui loassa.\n\nSamoina aikoina järjestivät Garinin asiamiehet amerikalaisen\nilmoituksien välitysliikkeen salanimellä \"Israelevitsch ja\nMoroson\". Liike järjesteli kovapuhujia kaikkiin Amerikan suurempiin\nkaupunkeihin. Niitä laitettiin väkirikkaimpien katujen varsille.\nSitten lauantai-iltana, neljänneksen yli viiden, jolloin työläiset\npalasivat tehtaista, kauppa-apulaiset ja konttorivirkailijat niinikään\ntyöpaikoiltaan koteihinsa, kaikui kovapuhujien välityksellä ympäri\nAmerikaa voimakas ääni. Se puhui \"raakalaisella\" korostuksella:\n\n\"Amerikalaiset! Teille puhuu insinööri Garin! Sama mies, joka\nselitettiin suojattomaksi, se sama, jonka nimellä te pelottelette\nlapsianne. Amerikalaiset! Minä olen tehnyt paljon pahaa, mutta\nkaikessa siinä on minulla silmieni edessä häilynyt vain yksi päämäärä:\nIhmiskunnan onni. Minä omistin itselleni kappaleen maata, joutavan ja\nalastoman saaren, voidakseni siellä toteuttaa ennen kuulumattoman työn.\nMinä tunkeuduin maan sisään, aina sen neitseellisen koskemattomiin\nkultavarastoihin asti. Kolmenkymmenenkahden kilometrin syvyydessä\nmaanpinnan alapuolella, tapasin minä kaivoksessani valtavan kerrostuman\nelohopeakultaa. Minun arvioni mukaan sisältää se varasto vähintäinkin\nmiljaardin tonnia -- kultaa. Amerikalaiset, jokainen yksilö pyrkii\ntarjoamaan tavaroitaan kaupaksi, mitä kullakin on. Minäkin tarjoan\nkaupaksi tavaraani,... kultaa. Kaikkialla on sillä sama hinta: kaksi\nja puoli dollaria kilo. Siinä kaupassa minä ansaitsen itselleni vain\nkymmenen centtiä kilolta. Ja sehän on hyvin vaatimaton voitto. Mutta\nminkätähden minulta kielletään tavarani myynti? Missä on teidän\nkaupallinen vapautenne? Teidän hallituksenne polkee jalkoihinsa sen\npaljon huudetun vapauden ja kaupan vapaan kehityksen! Minä olen valmis\nmilloin tahansa maksamaan sotakustannukset. Minä annan valtiolle,\nliikelaitoksille ja yksityisille henkilöille takaisin ne rahat, jotka\n'Arizona' merimatkallaan anasteli laivoista ja pankeista. Minä pyydän\nvain yhtä: Antakaa minulle vapaus myydä -- kultaa. Teidän hallituksenne\nkieltää sen minulta. Se on myöskin määrännyt laivani takavarikoitaviksi\nja miehistöt vangittaviksi. Minä jätän nyt itseni Yhdysvaltain kaikkien\nkansallisuuksien yhteiseen suojelukseen.\"\n\nPoliisivoimat hävittivät nämä kovapuhujat kaikkialta amerikalaisten\nkaupunkien kaduilta -- jo seuraavana yönä... Hallitus houkutteli kansaa\ntulemaan muka järkiinsä seuraavanlaisella julistuksella:\n\n\"Jos otaksutaan, että kaikki se on oikein ja totta, mitä pelätty\nrosvo ja Neuvosto-Venäjältä paennut insinööri Garin tiedottaa ja mitä\ntähänastinen kokemus hänen puuhistaan opettaa, on kaikkien asetuttava\nsitä jyrkästi vastustamaan. Kultasaarella oleva kaivos on suljettava\nja hävitettävä, se mahdollisuus, että joku yksityinen omistaa\nehtymättömät kultavarastot, pitää saada estetyksi. Millä saataisiin\ntyön arvo tulevaisuudessa mitatuksi, mitä merkitseisi elämän onni, jos\nkultaa kaivetaan maasta niinkuin savea. Vasten tahtoaankin joutuisi\nihmiskunta silloin taantumaan takaisin muinaiseen alkuperäiseen villiin\nelämäänsä. Silloin palautuisi takaisin vaihtokauppa, villit elämän\ntavat ja sekasorto vallitseisi kaikkialla. Nykyinen talousjärjestelmä\ntuhoutuisi aivan kokonaan. Teollisuus ja kauppa kuolisivat. Ihmiskunnan\nei tarvitseisi enää kehittää henkisiä kykyjään. Suuret kaupungit\nhäviäisivät ja ruoho peittäisi rautatielinjat. Valot sammuisivat\nelokuvissa ja kansanpuistoissa. Ihmisten pitäisi jälleen alottaa\nkivikärkisellä keihäällä vallottamaan itselleen välttämättömät\nelintarpeensa... Ottakaa huomioon: Insinööri Garin on suurin\nprovokaattori,... perkeleen apulainen. Hän on ottanut tehtäväkseen,\nasettanut päämääräkseen, tuhota meidän dollarimme arvon. Mutta se ei\ntule hänelle onnistumaan...\"\n\nKuten näkyy oli Yhdysvaltain hallituksella surullinen kuva\nkultatulvasta ja sen vaikutuksesta. Mutta sellaisia ihmisiä oli hyvin\nvähän, jotka ottivat uskoakseen hallituksen ruikutusta. Mielettömyys\nvaltasi koko kansan. Samoin kuin San Fransiskossa, lamautui kaikkialla\nmuuallakin julkinen elämä aivan kokonaan. Vain rautateiden junat\nja miljoonat autot huristivat länttä kohden. Mitä lähemmäksi ne\nsaapuivat Tyynen valtameren rannikkoa, sitä kalliimmiksi muuttuivat\nelintarpeet. Ei voinut enää mistään saada niitä varten tarvittavia\nkuljetusvälineitä. Nälkäiset onnen onkijat tyhjensivät elintarvekaupat\njo teiden varsilla. Naula, eli puoli kiloa sianlihaa maksoi jo\nkokonaisen sata dollaria. San Fransiskon kaduille kuoli ihmisiä nälkään\nja janoon. Tavaton auringon helle teki nälkiintyneistä joukottain\n-- hulluja.\n\nRautateiden risteyksissä ja kiskoilla makasi ruumiita joukottain.\nNe olivat saaneet surmansa tunkeillessaan vaunuihin... Vuorien yli\njohtavilla sivuteillä ja metsissä, laahusteli pieniä joukkoja niitä\nonnellisia, jotka jo olivat saaneet kultasäkin selkäänsä ja palasivat\nkoteihinsa. Yksin matkalle lähteneet ja jälelle jääneet, joutuivat\nsäännöllisesti joko paikkakuntain vakinaisten asukkaiden, tahi\nammattirosvojen ryöstettäviksi ja murhattaviksi. Vähitellen ruvettiin\nkultakankien omistajia oikein metsästämään. Heitä etsittiin ja ajettiin\ntakaa jo lentokoneillakin.\n\nViimein päätti Yhdysvaltain hallitus ruveta käyttämään äärimmäisiä\ntoimenpiteitä. Eduskunta teki sotajoukkojen kokoontumislain. Sen\nmukaan piti jokaisen 17 vuotiaasta 45 ikävuoden vanhoiksi asti\nolla asevelvollisia ja saapua harjoittelemaan sotaanlähtöä varten.\nPakolaisia varten oli sotaoikeus olemassa. Seurauksena tästä\nhallituksen toimenpiteestä oli, että yksin New Yorkin parisensataa\nihmistä ammuttiin. Rautatieasemille ilmaantui aseistettuja\nsotilasosastoja. Missä he suinkin ennättivät, hyökkäsivät he lähteviin\njuniin. He ampuivat pelotuslaukauksia ilmaan, mutta kaikesta huolimatta\nlähtivät junat tupaten täynnä matkalle. Rautatiet kun omisti yksityiset\nosakeyhtiöt, ottivat he asian myöskin oman edun kannalta ja heille oli\nedullisempaa olla välittämättä hallituksen kiellosta.\n\nSan Fransiskon satamaan saapui vieläkin Garinin lähettämänä viisi\nlaivaa täydessä kultalastissa. Ja ulkoreitille, kaikkien satamalahdella\nolijain näkyviin, asettui \"Arizona\" ankkuriin. Siinä se nyt oli\n\"kaikkien merien hirmu\" ja suojeli molemmilla hyperboloideillaan kullan\npurkamista kuormalaivoista.\n\nTällainen oli tilanne Washingtonin yleisen konferenssipäivän lähetessä.\nPörssissä ja kaikkialla osakemarkkinoilla tapahtui tavaton hintojen\nlasku. Vielä kuukausi aikaisemmin oli Yhdysvaltain hallussa puolet koko\nmaailman kullasta. Maailman vallasta kuului siis puolet Yhdysvalloille.\nEntäs nyt? Saattoihan sanoa mitä tahansa, mutta todellisuudessa väheni\namerikalaisen kullan arvo aivan mitättömiin. Ainoastaan; uskomattoman\nsuurilla ponnistuksilla ja vaivoilla, monenkertaisilla tappioilla ja\npaljolla veren vuodatuksella voisi ehkä tässä pulassa jollakin tavalla\npäästä eteenpäin. Mutta sille kirotulle heittiölle, Garinille, voisi\npälkähtää äkkiä mieleen, ruveta myymään kultaa yhdellä dollarilla\nkilo ja -- ehkäpä lopulta viidellä centillä kilo. Entäs sitten?\nVanhat senaattorit ja eduskuntamiehet kävelivät kauppahallien läpi\nsilmät valkoisina ja katseet jäykkinä. Teollisuus- ja rahakuninkaat\nkohottelivat olkapäitään, levittelivät yhtenään käsivarsiaan ja\nkirkuivat: \"Tämähän on jo maailman romahdus\"... \"Tämä on samanlaista,\njos ajettaisiin jonkun pyrstötähden kanssa yhteen, jolla pyrstö olisi\npaljasta sinihappoa.\"... \"Kuka on insinööri Garin\", -- kyselivät he\nedelleen... \"Mitä hän lopultakin oikein tahtoo?\" Tuhota elämän tässä\nmaassa? Niinkö?... Lörpötystä! Tyhmyyttä!... On vain käsittämätöntä\nmihinkä hän oikeastaan pyrkii. Jos hän haluaa diktaattoriksi? No,\nole vain hyvä, jos sinä todellakin olet maailman rikkain mies...\nMitä te ajattelette diktaattorista? Jos oletetaan hänen toivovan,\nettä eduskunta ja senaatti vaatisivat tämän alkavan konferenssin\nasettamaan hänet -- keisariksi!... \"Niin, se ei todellakaan olisi\naivan mahdoton ajatus!\"... \"Sillä meillähän nousee jo muutenkin\ntämä kansanvaltainen eduskuntahallitus kurkusta ylös, aivan kuin\n-- margariini\"... \"Maan ollessa tämänlaisen levottomuuden vallassa,\nrosvouksien ja sekasorron kuohuessa, olisi amerikalainen keisari\ntäydellisillä diktaattorivaltuuksilla ja komeine henkivartiokaarteineen\nvain tervetullut\"...\n\nTällaiset ajatukset risteilivät ja askarruttivat Yhdysvaltain\nsuur-kapitalistien mieliä...\n\nKun sitten tuli yleisesti tiedoksi, että Garin aikoo olla\nhenkilökohtaisesti konferenssissa läsnä, syntyi siitä Washingtonissa\nuusi liike. Kaikki tahtoivat edes vilaukselta nähdä hänet.\nKokoussalissa syntyi hirmuinen tungos. Ihmisiä riippui toisissaan\nja toistensa olkapäillä. Jokainen soppi oli täynnä ihmisiä, olkapää\nolkapäähän likistettynä. Kaikki patsaat ja ikkunain syvennyksetkin\nolivat täynnä uteliaita... Vihdoin saapui kokouksen johtokunta\npaikoilleen. Puheenjohtaja avasi suunsa puhuakseen, mutta kaikkien\nkatseet olivat suunnattuna vain yhteen korkeaan, valkoiseen ja kullalla\nkoristettuun oveen. Vihdoin se toki avautui. Sisälle astui pienipäinen,\nkeskikokoinen ja muutenkin sopusuhtainen mies. Hän oli vain tavattoman\nkalpea. Hänellä oli tumma suippoparta ja tummia silmiä ympäröi tumma\nvarjostus. Yllään hänellä oli vain tavallinen arkipäiväinen puku.\nKengät olivat ruskeat ja paksupohjaiset, mutta ei enää mitkään uudet.\nKaulassaan hänellä oli musta nauha, solmittu ikäänkuin perhoseksi ja\nvasemmassa kädessään hänellä oli uudet hansikkaat.\n\nHän jäi ensin seisomaan ja veti pitkään ilmaa sieraimillaan. Sitten\nhän äkkiä käänsi kokoukselle selkänsä ja kiipesi kevein askelin\npuhujalavalle. Päästyään ylös hän oikasi itsensä ja heitti katseensa\neteenpäin. Vesipullo tuntui olevan tiellä keskellä pöytää, sillä hän\ntyönsi sen sivummalle pöydän reunalle. Salissa oli niin hiljaista, että\nkuului selvästi veden loiskahtelu pullossa Garinin sitä liikuttaessa.\nSitten hän alotti kuuluvalla äänellä, jossa oli vieras, eli niinkuin\nkansallisintoilijat nimittivät: \"raakalainen korostus\":\n\n-- Gentlemannit... Minä olen Garin... Minä hankin maailmalle --\nkultaa...\n\nKaikki kohottivat itseään yhtenä miehenä ja kiljuivat kuin yhdestä\nsuusta:\n\n-- Eläköön mister Garin!... Eläköön diktaattori!\n\nJa ikkunain takana, ulkona, jossa seisoskeli miljoonaan nouseva\nihmispaljous ja jossa myöskin oli aseisiin kutsutun sotaväen kaikkia\nikäluokkia, jyrisi:\n\n-- Kultakankeja!... Kultakankeja!... Kultakankeja!...\n\n\n\n\nLXIX.\n\n\n\"Arizona\" palasi vast'ikään länsimaiselta matkataan Kultasaaren\nsatamaan. Jansen esitti madame Lamollelle matkaselostustaan. Zoe lojui\nvielä vuoteellaan monien hepenepatjojen välissä. Hänellä oli nyt se\n\"pieni vastaanotto\". Puolihämärässä makuuluoneessa oli voimakas kukkain\ntuoksu. Sitä tulvi sisälle ikkunan alla olevasta puutarhasta. Zoen\noikea käsi oli ojennettuna kamarineitoselle, joka parhaillaan kiillotti\nhänen sormiensa kynsiä. Vasemmassa kädessä oli hänellä peili, johonka\nhän puhellessaan katseli alituiseen:\n\n-- Mutta, rakas ystävä,... hän kadottaa kokonaan ymmärryksensä, se\nGarin, -- sanoi Zoe Jansenille, kuultuaan tämän matkakertomuksen... Hän\nmenettää kullalta arvon... Haluaa ruveta kerjäläisten diktaattoriksi...\n\nJansen istui kullatulla tuolilla madame Lamollen sängyn vieressä ja\nihmetteli salaisesti sitä komeutta, joka oli niin lyhyessä ajassa tänne\nhankittu... Hän vastasi lakki polvellaan:\n\n-- Garin pyyti tavatessamme kertomaan teille terveisensä, madame\nLamolle. Hän sanoi, että hän ei poikkea askeltakaan ennen\nviitotetulta polulta, hän ei poikkea ohjelmastaan. Sillä, kun hän sai\nkultamarkkinoilla lamaannuksen, voitti hän koko taistelun. Kapitalistit\nojensivat häntä kohden aseensa. Hän voitti. Ja ensi viikolla valitsee\nsenaatti hänet diktaattoriksi. Sitten hän kohottaa kullan hinnan taasen\nentiselleen.\n\n-- Millä tavalla?... Sitä minä en ymmärrä!\n\n-- Hän järjestää kullan vienti- ja tuontikiellon. Maahan ei saa tuoda,\neikä maasta viedä kultaa. Jo yhden kuukauden kuluessa tulee kullalla\nolemaan entinen hintansa. Sitä ei ole vielä niin paljoa myyty halvalla\nhinnalla, kun mitä puhutaan.\n\n-- Ja entäs kultakaivos?\n\n-- Kultakaivos hävitetään!\n\nMadame Lamolle antoi peilin pudota ja veti oikean kätensä pois\nkamarineitoselta. Hän alkoi tupakoimaan ja veti otsansa poimuille:\n\n-- Se on minulle täydellisesti käsittämätöntä!\n\nJansen vastasi:\n\n-- Kun te vedätte otsanne ryppyyn, puristuu minulla sydän kokoon.\nKokonaiseen kuukauteen en minä ole saanut teitä nähdä. Puuhailkoon\nGarin politiikkansa kanssa. Minä olen antanut määräyksen, että\n\"Arizona\" on uudelleen laitettava kuntoon. Minä haluan vielä kerran\nniin mielelläni olla teidän kanssanne yhdessä komentosillalla, madame\nLamolle!\n\nZoe nauroi ja ojensi kätensä, jota Jansen suuteli. Sitten Zoe jatkoi:\n\n-- Jääkö minun hovini hoitoon, minun unelmilleni ja minun\nmielikuvilleni -- kultaa riittämiin asti?\n\n-- Garin pyytää teidän tekemään jonkinlaisen kustannusarvion. Tulee\nhyväksyttäväksi laki, joka määrää teidän käytettäväksenne niin paljon\nkultaa kuin ikinä tarvitsette ja haluatte.\n\n-- Minä tarvitsen oikein paljon, -- sanoi Zoe päätään puistellen...\nKuukauden kuluessa tulee jo minun hoviseurueeni. Tulee taiteilija\nDschagiljow, tulee ooppera ja maalareja. Lokakuulla alotetaan juhlain\nvietto. Sitten minä alan rakennuttamaan. Työläissiirtolan, työpajojen\nja kaivoksen sekä tavaravarastojen, kaikkien näiden köyhän näköisten\nsijalle pitää nousta ihmettelyn arvoisia rakennuksia. Ne pitää näkyä\nmonen peninkulman päähän. Tämän palatsin minä jätän kasarmiksi.\nKallioluodot ja hiekkasärkät yhdistetään silloilla saareen. Sinne\nluodoille rakennetaan pelihuviloita, rantakylpylöitä ja satamapaikkoja\nlentokoneille...\n\n-- Garin painosti erikoisesti, että on aivan samantekevää, kuinka\npaljon rahoja te tarvitsette. Tärkeintä on vain kullan rajottaminen.\nKatsokaahan, madame Lamolle, kulta menettää muuten -- _ihmishien\nhajun_...\n\n-- Nyt minä jo ymmärrän, Jansen!...\n\n\n\n\nLXX.\n\n\nTarkastettiin Kultasaaren Vallankumouskomitean (Valkom) laatimasta\nkehotusjulistuksesta ensimäinen luonnos. Schelga kirjoitti\nsen heinäkuun kahdeksannentoista päivän edellisenä yönä. Tämä\nvallankumouskehoitus oli seuraavan sisältöinen:\n\n\"Työläiset kaikkialla maailmassa! Teille on kaikille jo tunnettua\nsen sekasortoisen kauhun laajuus ja seuraukset, joiden alaisena\nAmerikan Yhdysvaltain kapitalistit ovat eläneet sen jälkeen, kun\ninsinööri Garinin laivat saapuivat kultalastissa sikäläiseen satamaan.\nKapitalismi horjuu, kun sen työnarvon mitta,... kulta, on vaarassa\nmuuttua tavallisen tomun, eli tavallisen rakennusaineen arvoiseksi. Ei\nole ollut ennakolta aikaa, eikä mahdollisuutta, muuttaa tätä vanhaa\nja valtavan mutkikasta talousjärjestelmää uusien arvojen varaan ja\nuudelleen häiritsemättä kulkemaan. Nyt ovat kapitalistit tulleet\nGarinin kanssa yksimielisiksi: Senaatti valitsi hänet kaikkivaltiaaksi\ndiktaattoriksi. Sen vuoksi antaa hän nyt työnarvon mitan,... kullan\njäädä entiseen asemaansa. On nimittäin hyväksytty laki, jonka mukaan\nkullan tuotanto rajotetaan kymmeneen miljoonaan puutaan. (Puuta\non 16 kiloa). Kultasaaren kaivos täytetään hiekalla ja tuhotaan.\nJokainen kullan tuotantoyritys, missä se sitten pantaneekaan alulle,\nrangaistaan -- kuolemalla. Ymmärrettävästi tulee se kymmenen miljoonaa\nkultapuutaa yksistään Garinin käytettäväksi. Hän kunnioittaa nyt niiden\nkapitalistien tahtoa, jotka häntä tukevat.\"\n\n\"Kultasaaren vallankumouskomitea tiedottaa kaikille alueella\noleville työläisille, että kaivos ja samoin hyperboloidit otetaan\nkahdeksannentoista ja yhdeksännentoista päivän välisenä yönä työläisten\nomiin käsiin. Se tehtävä on suoritettava väkivaltaisen hyökkäyksen\navulla. Kultavarastot, joita täällä on miljaardeja puutia, lankeaa\nitsestään työläisten omaisuudeksi. Mutta kulta ei enää tule olemaan\ntyön arvon mittana, jonka muutoksen ilmoitamme tällä julistuksella.\nTästälähtien on kulta vain halpa yksivärinen metalli. Me näemme kyllä,\nminkä säikähdyksen ja kauhun tämänlainen äkkinäinen muutos saa aikaan.\nMutta me asetamme sitä tarmokkaammin ja nopeammin sijalle kaikkialla\nmaailmassa käytettäväksi uuden työn arvon mitan. Se tulee olemaan\nkeskimääräinen työtunti. Maailman ammattiliittojen keskusneuvosto\nmäärää lähemmin perusarvon tälle uudelle työnarvon mitalle. Työtunnin\njakamisen ja kokoamisen, eli varastoimisen, oikeus on ainoastaan\nkansainvälisellä ammattiliitolla.\"\n\n\"Kapitalismi tulee puolustautumaan. Me näemme edessämme ankaran ja\nverisen taistelun. Senpä vuoksi, mitä pikemmin me teemme hyökkäyksen,\nsitä lähempänä on meidän voittomme.\"\n\n\n\n\nLXXI.\n\n\nKun tämä kehotusluonnos saatiin puhtaaksi kirjoitetuksi, luettiin se\nVallankumouskomitean kaikille kuudelle jäsenelle Schelgan pienessä\nasunnossa yksinäisen merilahdelman rannalla.\n\n-- Ja nyt, toverit, tulee kaikkein tärkein, -- sanoi Schelga...\nTaistelu!\n\nKaartin kasarmi oli saaren koillisella kulmalla, palatsista vähän\nmatkan päässä oikealle. Se aika oli jo ohitse, jolloin nämät\nkelta-valkoiset vaieten ja valppaina astuskelivat kallioiden välissä\ntaikka piikkilanka-aituuksien edessä meluisina ja kiihkoisina\ntyötunteina. Nyt oli kaivostyöt jo lopetettu. Saarelle oli palannut\nsyvä rauha ja pyhä hiljaisuus. Viikottain tuli satamaan vain yksi\nainoa laiva, tuoden elintarpeita. Madame Lamollen rakennusyrityksiä\nei oltu vielä aloitettu. Saarella levättiin kiireellisen toiminta- ja\ntyökauden jälkeen. Aina pehmeän tuuheat ja smaragdinvihreät nurmikot\nkomeankirjavine kukkaisistutuksineen, samoin kuin kaikki muukin\nelollinen, henkivät saarella vain onnellista elämää. Kuivuus ei\nkiusannut, eikä auringon hehkukaan ollut rasittavan helteinen.\n\nKuudesta tuhannesta työmiehestä oli jälelle jäänyt vain kuusisataa.\nNe poismenneet jättivät saaren kullalla kuormitettuina. Tyhjiksi\njääneissä työläisten asunnoissa vihelteli nyt tuuli. Huvipuisto\nja seurustelutalot olivat suljetut. Tytöt jättivät myöskin saaren\nkaulaansa myöten kullassa.\n\nLuonnollisesti ei kaartilaisilla ollut tässä rauhallisessa pyhätössä\nenää mitään tekemistä. Useimmat heistä jo ikävöivät suurkaupunkeihin,\nikävöivät niiden meluavia yökahviloita ja iloisia naisia. He alkoivat\npyytämään -- lomia. Joutilaisuudessa alkoi kasvamaan tyytymättömyys\nja riitaisuudet tulivat yleisiksi. Kasarmissa raivosi hurja uhkapeli\nkaikissa muodoissaan. Häviöt maksettiin erinimisillä seteleillä, sillä\nkullalla ei ollut mitään arvoa. Sitähän oli kasarmin seinuksella\npinottain, niinkuin halkoja. Sitä oli niin paljon, että se inhotti.\nSiellä pelattiin rakastajattarista, aseista, käytetyistä piipuista,\nkonjakkipulloista ja välillä myöskin -- yksi, kaksi ja kolme, joka\ntarkotti: -- \"iske minua päin kuonoa\". Iltasin olivat kasarmissa kaikki\n-- tukkihumalassa. Kaartin pataljoonan komendantti, kenraali Supotin,\nei voinut enää säilyttää kuria joukossaan. Kaartilaiset olivat kokonaan\nunohtaneet säädyllisyyden ja hyvät tavat.\n\nHeinäkuun yhdeksäntenätoista päivänä kello 3 aamulla, ilmestyi Schelga\nviiden kookkaan ja nuoren kaivostyöläisen kanssa kaartin päävahtiin\nja vangitsi siellä molemmat juopuneet sotilaat, joiden piti olla\nasevaraston edustalla vartiossa. Sieltä jaettiin heti sata kivääriä\ntyöläisille. He lähestyivät jakopaikkaa merkkilyhdyltä toiselle ja\nkallioiden suojassa piilotellen. Sitten he kulkivat ryömimällä sen\naukeaman yli, jossa oli ikuisen radiumlampun korkea kannatusjalus.\n\nViisikymmentä miestä asettui kiväärien kanssa vartioon kaksikerroksisen\nkasarmirakennuksen ikkunain taakse. Toisten kanssa tunki Schelga\npääkäytävästä sisälle. Hälinästä heränneenä tuli ensimäisenä esille\nkenraali Subotin alushoususillaan. Huomattuaan mistä nyt on kysymys,\nsävähti hän tulipunaiseksi kasvoiltaan ja horjui. Hänet lyötiin\nkuoliaaksi kiväärinperällä. Ulkoa kuului laukauksien pamahtelu ja\nsärkyvien ikkunalasien helinä. Kaartilaiset asettuivat portaiden\nylimmälle aukealle ja alkoivat ampumaan revolvereilla. Mutta he olivat\nkaikki vielä juovuksissa ja säikähdyksissään. Sitäpaitsi he olivat\nmyöskin liiaksi yhteen tunkeutuneina voidakseen kunnolla ampua.\nKolmella yhteislaukauksella putoili heitä runsaasti joko vertavuotavina\nruumiina taikka puolikuolleina portaita myöten alas. Schelga huuti\ntoisille komennuksia korpiäänellään ja hyökkäsi ensimäisenä pää\nkumarassa ylös portaille.\n\nLyhyen käsikähmän jälkeen antautuivat kaartin jätteet vangiksi.\nPari heistä syöksyi ikkunasta pää edellä vuoren rinnettä alas\nsyvyyteen. Tuntui kuitenkin siltä, niinkuin he olisivat jo aikaisemmin\nvalmistaneet itsensä semmoisen hypyn varalta. Kun sitten vangitut\nkaartilaiset kysyivät:, mitä heidän kanssaan aiotaan tehdä, vastasi\neräs Vallankumouskomitean jäsen, se nuorukainen, jolla oli kauniit\nnaakan silmät:\n\n-- Me annamme teille niin paljon kultaa, kun teistä; kukin kykenee\nottamaan mukaansa. Sitten teidät ajetaan laivalle ja saatte mennä\nmihinkä ikinä haluatte...\n\n\n\n\nLXXII.\n\n\nJansen hypähti vuoteeltaan. Hänen ikkunansa takana kuului laukauksia ja\nhuutoja. Pukeuduttuaan kiireesti, juoksi hän revolveri kädessään siihen\npalatsin osaan, jossa oli madame Lamollen huoneusto. Mutta hän ei enää\nollutkaan makuuhuoneessaan. Ensimäkien kamarityttö, eräs ranskatar,\nseisoi sänkyverhon takana seinää vasten ja itki äänekkäästi, hampaat\nkalisten:\n\n-- Me olemme hävinneet, herra Jansen. Minä sanoin jo usein madame\nLamollelle, että ei näin suuri rikkaus voi mitenkään mennä\nrankaisematta.\n\n-- Missä on madame Lamolle? -- kiljui Jansen.\n\n-- Madame otti ison tornin avaimen ja lähti juoksemaan sinne\nmaanalaista käytävää myöten.\n\nJansen kiiti portaita alas, hypäten kymmenen astuinta kerrallaan.\nMaanalaisen käytävän ovi oli auki. Hän juoksi edelleen kapeaa\nkellarikäytävää myöten, jota myöskin valaisivat radiumloistopallot.\nSieltä hän löysi madame Lamollen nenäliinan maahan pudonneena. Silloin\nhän pysähtyi hetkiseksi juoksustaan ja pusersi nenäliinaa huulillaan.\nTornin jaluskerrokseen johtava ovi oli niinikään avoinna. Siellä oli\nmyöskin käytävä tornin sähköllä käypään nostolaitteeseen, jolla pääsi\nhuippuun kohoamaan. Sekin ovi oli auki. Eikä kapeassa kellarikäytävässä\nnäkynyt ketään.\n\nJansen kiirehti takaisin ja syöksyi Garinin työhuoneeseen. Sielläkään\nei ollut ketään. Sitten hän hyökkäsi ikkunaan ja siitä katsoessaan\nhuomasi hän madame Lamollen istumassa tornin kivijalan seinustalla.\nJansen tunsi madame Lamollen isosta indialaisesta huivista, jonka hän\noli heittänyt paitansa yli lisävaatteeksi. Pää kenossa katseli hän\nsiinä istuessaan tornin reijitettyä huippua.\n\nJansen kiirehti hänen luokseen.\n\n-- Tornin nostokone, hissi, ei toimi. Me olemme hävinneet, -- sanoi\nmadame Lamolle tylsällä äänellä Jansenille... Mitä on tapahtunut?\nMinkätähden on tornin nostolaite rikottu?... Tuolla ylhäällä on joku!\nKatsokaahan nyt!... Siellä on joku!\n\n-- Hei hei, -- kaikui tornin huippukatoksen alta kirkas ääni... Toveri\nSchelga, minä olen Gusjev! Minä kiipesin tänne ylös! Nyt on kaikki\nkunnossa.\n\nZoe kuiskasi:\n\n-- Nyt \"Arizonaan\" niin sukkelasti kuin suinkin mahdollista!\n\nZoe juoksi kivien välissä minkä jaksoi meren rantaa kohden. Hän jätätti\nJansenin hyvän matkaa jälelle. Hän näki vain mitenkä tuuli sieppasi\nmadame Lamollen harteilta kevyen indialaisen huivin. Hän tarttui\nkallion seinämään kiinni, korjatakseen olkapäilleen tuulessa lepattavaa\nhuiviaan. Nähtävästi valkoinen huivi paljasti heidän molempien\npakoyrityksen. Palatsista juoksi muutamia tummia varjoja katkasemaan\nheidän rantaan pääsyään. Välähteli ja kaikui laukauksia. Madame Lamolle\nvaipui polvilleen maahan, levitti sitten kätensä ja kaatui kyljelleen\nkosteaan hiekkaan.\n\nJansen nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi rantaa pitkin, laskien\nsitten hiekalle. Siinä lepäsi Zoen ruumis, missä merihohteen siniset\npisarat särkyivät ja kuolivat.\n\nSiitä Jansen kantoi vainajan satamaan. Häntä ei pidättänyt kukaan. Ja\nvielä samana yönä purjehti hän pienellä purjeveneellä yksinään merelle,\nvieden madame Lamollen ruumiin mukanaan. Hän kääri sen hellästi\npurjekankaaseen, että eivät meren aallot pääsisi kastelemaan. Niin\nlähti kapteeni Jansen viimeiselle merimatkalleen.\n\nKun Washingtonissa levisi tieto, että Vallankumouskomitea oli vallannut\nKultasaaren, tunki kiukkuinen ihmisjoukko diktaattorin valkoiseen\npalatsiin repiäkseen Pierre Garryn, mutta häntä ei löytynyt mistään.\nHän oli hävinnyt jäljettömiin.\n\nNäin päättyi insinööri Garinin harvinainen ja erinomainen seikkailu.\n\nLoppu.\n\n\n\n"]