Metsästäjän tytär
Tulimaa, Ilmari (oik. Railo, Rudolf) (1869–1932)
Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu keskiaikaiseen Suomeen. Tarina seuraa metsästäjän tytärtä, joka joutuu ryöstetyksi ja päätyy matkalle halki valtakunnan aina Lappiin ja Viipurin linnaan saakka. Teos kuvaa entisajan elämää, eränkäyntiä ja uskonnollisia tapoja.
Ilmari Tulimaan 'Metsästäjän tytär' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2076. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.
METSÄSTÄJÄN TYTÄR
Kirj.
Ilmari Tulimaa
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1928.
SISÄLLYS:
I. Keväisillä hangilla.
II. Kosken Matin vieraina.
III. Kontion kourissa.
IV. Kesäisiä kuvia.
V. Syksyn saaliita.
VI. Karhunpeijaiset lappalaiskylässä.
VII. Neidon ryöstö.
VIII. Aslakin koti.
IX. Savolaisten seurassa.
X. Metsästäjä etsii tytärtään.
XI. Kilpakosijat.
XII. Piispa Hemmingin edessä.
XIII. Saimaan vesillä.
XIV. Viipurin linnassa.
XV. Jumalan tuomio.
XVI. Metsästäjän tyttären häät.
I
KEVÄISILLÄ HANGILLA
Nuori neito hiihteli Kuloveden valkoisella selällä, jossa lukemattomat lumikiteet sädehtivät pilvettömältä taivaalta paistavan auringon huikaisevassa valossa. Hiihtäjän keltaiset suortuvat, jotka vallattomina pursuilivat näädännahkalakin alta, kimaltelivat kuin kultaisessa kylvyssä. Tytön yläruumiin verhona oli vaaleanharmaa hirvenvasikan-nahkainen nuttu. Takin kaulus oli lumikolta saatu, ja samasta valkoisesta aineesta oli reunus edessä ja liepeessä. Hame oli ruskeanharmaata sarkaa. Helmojen alta sukeltelivat tasaisessa tahdissa poronnahkaiset jalkineet. Selässä tytöllä oli laukku, jonka kielen alta pisti esiin ketun hännän tumma tupsu.
Hiihtäjän katse oli kohdistettuna yhä lähenevään suureen, harmaaseen kivirakennukseen. Se oli matalalla niemekkeellä sijaitseva juhlallinen Jumalan huone, Sastamalan kirkko, joka on kyhätty suurista kivenjärkäleistä, sillä ihmiset olivat halunneet rakentaa Herralle huoneen, jonka tuli kestää ikuisiin aikoihin.
Niin pitkälle kuin neito muisti hän oli käynyt isänsä kera tuossa pyhäkössä joka sunnuntai, talvella hiihtäen, kesällä veneellä soutaen.
Hartain mielin hurskas tyttö katseli mahtavaa rakennusta, ja kun hän nousi rannalle, hän pysähtyi, taivutti polvensa ja teki ristinmerkin rintansa yli.
Nyt ei ollut kirkkopyhä, eikä tyttö tullut messua kuulemaan. Hänellä oli asiaa kirkon viereiseen pappilaan.
Kunnianarvoisa, harmaahapsinen pappi otti tytön ystävällisesti vastaan ja virkkoi:
– Oletpa sinä, lapseni, kiltti, kun keskellä viikkoa tulet vanhaa ukkoa katsomaan. – Tulit kuin pyhän Henrikin lähettämänä, – minä tässä juuri ajattelin isääsi ja sinua.
– Isäni lähetti nahkat arvoisalle isälle, tyttö sanoi ja avasi reppunsa. – Tämä ruskea on sielumessujen lukemiseksi tätini puolesta, – tämä näädännahka sovitusuhriksi – isä sanoi pastorin kyllä tietävän, ja tämä puoli kiihtelystä oravan-nahkoja on tämän vuoden kirkon saatavia.
– Ripusta, lapseni, ne tuohon vaarnaan, sanoi pappi silitellen punaturkin tuuheaa karvaa.
Yhä pitäen kädessään kaunista revonturkkia pappi huusi emännöitsijälleen: – Matleena, tuopa maitoa vieraallemme, – lämmitä sitä ensin!
Senjälkeen pastori jäi seisomaan ja siveli hajamielisesti ketunnahkaa.
Tyttö ihmetteli papin vakavuutta. Ainahan hänen rippi-isänsä oli puhellut kaikenlaista isällisen iloisesti, nyt näytti kuin vanhus ei löytäisi sanoja ollenkaan.
Emännöitsijä toi suuren tinapikarillisen maitoa, mutta ennenkuin tyttö alkoi sitä nauttia, hän otti pussistaan pari teertä, ojensi ne Matleenalle ja virkkoi: – Nämä linnut haluavat teidän illallispöytäänne.
– Vai haluavat, naurahti pyylevä emännöitsijä. – Saakoot sitten halunsa täytetyksi. Itsekö sinä, Maria, olet ampunut nämä?
– Niin, arvoisaa isää ja teitä varten ne sattuivat tänä aamuna jouseni eteen.
Kun emännöitsijä lähti lintuineen ja neito oli lämpimän juoman nauttinut, pappi sanoi:
– Sinä tulit kuin Jumalan lähettämänä, sillä minulla on sinulle ja isällesi hyvin tärkeää sanottavaa.
Neito katsoi kummastellen pastorin vakavia kasvoja ja virkkoi: – Puhukaa, isäni!
– Juuri ennen tuloasi ajattelin, miten saisin isällesi nopean sanan, ja silloin sinä saavuitkin.
Tyttö odotti suurin, kysyvin silmin, mitä erikoista papilla oli ilmoitettavana.
– Onko isäsi puhunut sinulle halustansa lähteä suurille salomaille, missä hän ennen nuorena miehenä on metsästellyt? Minulle hän niistä retkistä kerran ihannoiden kertoi.
– Luulen, että jos ei minua olisi, tai että jos olisin poika, hän parhaillaan salomaissa samoaisi.
– Nyt hänen täytyy lähteä sinne joksikin aikaa, ainakin vuosikaudeksi.
– Ja minun tietysti myöskin, enhän minä isääni yksin päästä. Mutta minkätähden meidän täytyy salolle muuttaa?
– Isäsi kertoo kyllä sinulle syyn. Hän käsittää, että teidän täytyy lähteä jo tänä iltana, kun sanot isällesi, että nuori Fincke on tullut viemään häntä Turkuun.
– Onko isäni tehnyt jotain sellaista, josta häntä tahdotaan – rangaista. – Mutta ei, se ei ole mahdollista, hänhän ei ole voinut tehdä mitään pahaa – koska tekin, isäni, tahdotte auttaa häntä.
Kirkonpaimen katseli lempeästi tytön hätääntyneitä, mutta silti suloisia kasvoja ja lausui hiljaisella äänellä:
– Isäsi erehtyi kerran ehtimään Jumalan edelle. – Taikka voihan se olla niinkin, että Jumala käytti isääsi kostonsa välikappaleena. – Hän on kuitenkin jo kolmetoista vuotta sovittanut tekoansa. – Tämä näädännahka on juuri niitä vuotuisia sovitusuhreja. Eikä Fincken pojalla enempää kuin kenelläkään maallikolla ole enää oikeutta ruveta kostajaksi, kun minä Jumalan palvelijana jo olen anteeksiannon julistanut. Mutta Finckellä on Turunlinnan voudin antama valtakirja vangita isäsi. Me olemme voimattomia estämään sitä. – Pako synkimpiin sydänmaihin on ainoa keino. – Sinä olet hurskas lapsi, hyvä tytär. En voi mitenkään nähdä, että sinut eroitetaan isästäsi, että hänet riistetään sinulta, siksi tahdon pelastaa isäsi. Minä tiedän, että hän sieltä korvestakin lähettää tänne uhrinsa. Ja minä rukoilen täällä niin kauan kuin elän pyhää Neitsyttä, pyhää Henrikkiä ja pyhää Olavia teidän puolestanne.
– Ilmoita nyt vain isällesi, että jos hän ei halua joutua Turunlinnaan tai hirsipuuhun, on hänen painuttava heti kauas salomaille.
– Voisiko isäparalleni koitua niin kova kohtalo? tyttö kysyi kalpeana mielenliikutuksesta.
– Kyllä, ja sentakia riennä nyt kotiin! Sano terveiseni isällesi, ja Neitsyt Maria ja Vapahtajamme olkoot kanssanne!
Neito laskeutui polvilleen rippi-isänsä eteen, ja vanha pappi laski siunaten kätensä kullankiiltävälle tukalle, johon valoluukun kalvon läpi tunkeutuneet auringonsäteet kirkkaimpina osuivat.
– Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua, pappi lausui, ja kohotti senjälkeen neitosen pystyyn.
– Te, rakas rippi-isäni, olette kovin hyvä. Ottakaa vastaan tällä hetkellä lupaukseni: Lupaan kirkolle joka vuosi, niin kauan kuin jousta käytän, vielä toisen näädännahan ja kolme kärpännahkaa isäni sovitusuhrin lisäksi.
– Kiitos tyttöseni! Sinulla on äitivainaasi lempeä sydän ja isäsi uljas luonne. Kyllä isälläsi on hyvä olla korvessakin tuollaisen tyttären keralla.
Hiihtäessään kotiinpäin neito ajatteli papin sanomaa. Tyttöä pöyristytti ajatus, että hänen hyvä isänsä vietäisiin Turun linnaan tai ehkäpä hirtettäisiin. – Mitähän isäni on mahtanut tehdä, josta häntä nyt tahdotaan rangaista? Ehkä hän on jotakuta heikompaa suojellakseen lyönyt vääryyden tekijän kuoliaaksi. – Niin – jotakin semmoista sen täytyy olla.
Tyttö muisti Pirkkalan markkinoilla kaksi vuotta takaperin sattuneen tapauksen: Eräs mies kohteli pahoin nuorta naista; silloin isä, ensin turhaan kehoitettuaan jättämään naisen rauhaan, löi nyrkillään ahdistajan maahan.
Tämä muisto sai tytön silmät kirkkaammin loistamaan, ja rohkeampi tunne alkoi läikähdellä rinnassa.
Pientä saarta sivuuttaessaan tytön mieleen tuli elävänä tuossa saaressa viime suvena sattunut tapaus. Hän seisoo keskellä saarta, niin silloin tulla taapertaa suuri metsokukko pää korkealla kohti häntä, jousen käyttäjää. Jo huomaa tytön, metsästäjän, ja jää ällistyneenä seisomaan. Pian olisi suuri lintu ollut kuoleman oma, mutta ei hennonnut metsän tyttö lähettää surman nuolta niin lähellä olevaan kulkijaan. Kohotettu kaari laskeutui alas ja nopeasti komea kukko poistui puiden suojaan.
Näissä ajatuksissaan neito ei huomannutkaan saaren kupeelta häntä kohden hiihtävää nuorta miestä. Viimein suksien suhina sai neidon kääntämään päänsä hiihtäjään päin, ja samassa molempain lylyjen nokat jo miltei hipoivat toisiansa.
Nuori mies tervehti reippaasti metsästäjän tytärtä, joka heti ensi silmäyksellä huomasi, ettei nuorukainen ollut paikkakuntalaisia. Puku ja varusteet osoittivat vieraan olevan asemies.
– Pari kysymystä, tyttö?
– Mitä haluatte tietää? vastasi neito kääntäen suksensa syrjään.
– Asutteko täällä päin?
– Kotini on tuolla! Ja neito viittasi sauvallaan itään, korkean maan rantaan päin.
– Osaatteko tekin käyttää jousta? nuorukainen kysyi, katsoen tytön tyhjää metsästyslaukkua ja kaunista kaarta.
– Olen käyttänyt sitä melkein syntymästäni asti.
– Sittenpä olettekin oikea metsänhaltiatar. Oletteko vienyt saaliinne kirkolle?
– Vein papille hänen saatavansa. Nuorukainen katseli ihastuneena neitosen kauniita kasvoja, kultaisia kiharoita ja solakkaa vartaloa.
– Arvatkaapa, mitä minä haluaisin tietää? hän virkkoi.
– En voi aavistaakaan, mutta sanon, jos vain osaan.
– Mikä teidän nimenne on?
– Mariaksi minut on kastettu, mutta Marjaksi isäni sanoo minua.
– Kaunis nimi. Saanko minäkin sanoa teitä Marjaksi?
– Kuinka vain haluatte, mutta eihän teillä tämän enempää ole siihen tilaisuutta.
Nuorukaisen katse tapasi immen suuret, loistavat silmät, ja hän tunsi ihmeellisen, lämpimän laineen läikähtävän rinnassaan. Hän ei ollut mielestään vielä koskaan tavannut näin miellyttävän näköistä tyttöä.
– Minäpä toivon saavani useinkin nähdä ja puhutella teitä, kaunis Marja. – Oletteko koskaan käynyt Turussa?
– Kävin siellä viime talvena Pyhän Henrikin messuilla. Myöskin aikaisemmin kolme vuotta takaperin kävin Turussa.
– Silloin minä olin Parisin yliopistossa.
– Pitikö teistä tulla pappi?
– Se oli enoni tahto, mutta mieleni paloi sotilasuralle. Olin pari vuotta Maunu-kuninkaan väessä ja nyt olen ollut lähes vuoden piispamme asemiehenä.
– Oletteko piispan asioilla täällä? Marja katsoi suoraan nuorukaista silmiin, joista kuvastui peittelemätön ihastus.
– Omillani vain. Olenkin teidän seurassanne unhottanut sen, mitä minun piti teiltä, Marja neito, kysyä. Satutteko tuntemaan Olavi-nimistä metsästäjää?
– Te olette...? Marja tunsi sydäntään hirmuisesti kouristavan. Tuo miellyttävä asemies olikin juuri se, joka on tullut hakemaan hänen isäänsä.
– Minä olen Martti Fincke ja olen tullut etsimään sitä miestä. On eräs perimysasia selvittämättä.
– Onko se vanhakin asia? tyttö kysyi ja pani suksensa liikkeelle. Nuori Fincke seurasi rinnalla ja vastasi: – Kolmentoista vuoden. Sen miehen kautta minä silloin kadotin isäni.
– Ja nyt aiotte?
– Saattaa hänet lain kouriin.
– Miksi häntä ei ole ennen siitä rangaistu?
– Isäni ilmoitti ainoastaan minulle surmaajansa.
– Eihän tuo mies liene aiheetta tehnyt tekoansa.
– Sitä en tiedä, mikä sen aiheutti. Kuitenkaan ei isääni oltu ryöstetty, kun hänet miltei kuoliaana kannettiin kotiimme Turkuun. Isäni viimeiset sanat olivat minulle: "Kun tulet mieheksi, kosta puolestani. Hän on metsästäjä Olavi, Sastamalasta!" – Tunnetteko sennimellistä miestä? Hän on nyt tietysti jo keski-ikäinen.
– Kyllä, mutta – hän on muuttanut täältä äskettäin pois.
– Tiedättekö mihin?
– Jonnekin Ulvilan puolelle – luullakseni.
Marjasta tuntui olo äärettömän tuskalliselta, hänen täytyi valehdellakin, jota syntiä hän ei ollut vielä koskaan ennen tehnyt.
– Kiitoksia, neitoseni! Lähden huomispäivänä Ulvilaan. Kumma, ettei pastorimme sitä tietänyt. Hän kyllä sanoi tuntevansa erään Olavi-nimisen kalastajan, mutta se kuuluu olevan ainoastaan hiukan vanhempi kuin minä. – Mutta, saanko tavata teitä huomisaamuna ennen lähtöäni? Kovin hauskaa olisi metsästellä teidän kanssanne. Kun olen toimittanut tehtäväni, tulen tänne tapaamaan teitä, ja sitten metsästelemme yhdessä, eikö niin.
– Kukapa tietää.
– Se on varma, mutta huomisaamuna tapaamme vielä kerran, sanotaan – tämän niemen rannalla.
– Jos pyhä Neitsyt niin tahtoo, tapaamme toisemme vielä, sanoi Marja vakavana. Sitten hän seisahtui ja jatkoi: – Nyt minun täytyy kiirehtiä kotiin, hyvästi!
– Sallikaa minun oikein kädestä pitäen sanoa hyvästi.
Marja ojensi kätensä.
– Teilläpä on voimakas kätönen ja kuitenkin niin soma. Nuori mies vei tytön käden kunnioittaen huulilleen, minkä neito kummeksien salli tapahtua, sillä hän ymmärsi, että nuorukainen tuolla teollaan halusi osoittaa mitä suurinta kohteliaisuutta.
– Näkemiin, Martti Fincke virkkoi, hellitti kätensä tytön kädestä ja jäi katselemaan, kun hänen uusi toverinsa lähti siroin ja voimakkain vedoin liukumaan hohtavalla hangella.
Metsän laitaan päästyään neito pysähtyi ja katsoi jälkeensä. Nuorukainen seisoi yhä samoilla sijoillaan ja heilutti kättään viimeiseksi tervehdykseksi.
Marja lähti edelleen hiihtämään metsäistä rantaa pitkin. Hänen ajatuksensa velloivat yhtenä mylläkkänä. Mikä ihmeellinen päivä tänään! Ensin hän saa papilta kehoituksen paeta ja sitten hän kohtaa juuri sen miehen, joka on tullut vangitsemaan armasta isää. Kuitenkin, vaikka tuolla nuorukaisella oli semmoinen kauhea kosto mielessä, Marja ajatteli häntä silti lämpöisin tuntein. Nuorukainen oli niin reipas ja uljaan näköinen, hänellä oli hyvät silmät ja varmasti hänellä on hyvä sydänkin. Kun hänellä vain ei olisi ollut semmoista julmaa tehtävää. – Mutta isääni hän ei saa koskaan tavata!
Kun Marja lähestyi rantapengertä pitkin kotiansa, juosta kipetti ruskeaturkkinen pystykorva mäen rinnettä alas iloisesti haukahdellen nuorelle emännälleen. Marja kumartui ja taputti koiraa kaulalle sanoen: – Onko Turolla tänään ollut hyvä päivä, onko?
Koira kieputti hyvillään häntäänsä ja haukahti ikäänkuin sanoakseen: – Onpa toki!
Samassa metsästäjäkin tulla huristi suksillaan alas loivaa rinnettä. Hän oli pitkä, väkevän näköinen, parrakas mies parhaissa voimissaan.
– Terve tuloa, isä, saaliinesi! Mielikki näkyy olleen anteliaalla tuulella.
– Hyvähän se on metsän emäntä ollut, ei sitä sovi moittia. Metsästäjä katseli hellästi tytärtään ja huomasi heti, että tällä oli jotain erikoista sydämellään.
Kun he saapuivat pienen harmaan kotimökin äärelle, sanoi tytär: – Isä, minä olisin toivonut, ettet olisi nyt saanut noin hyvää saalista.
– Sepä merkillinen toivomus.
– Sinunhan mielesi on tehnyt suurille salomaille, mutta kun nyt olet taas saanut noin komean turkin repolaiselta ja tuollaisen joukon oravia, niin et taida enää valittaakaan paremmista metsästysmaista.
– Mitä sinä, tyttö, oikein tarkoitat?
– Minä toivon, että lähtisimme Kuruun tai Ruovedelle, jossa sinä olet ennenkin elellyt.
– Mistä sinä, tyttöseni, olet nyt saanut semmoisia ajatuksia?
– Jos minä olisin poika, lähtisitkö sitten?
– Vaikka paikalla.
– Enkö minä mielestäsi ole kyllin hyvä metsästystoveriksesi, vaikka olenkin tyttö?
– Käytäthän sinä jousta kuin paras metsästäjä ja osaat ansoja virittää miltei ovelammin kuin isäsi. Mutta siellä synkissä salomaissa ei sinulla olisi muuta seuraa kuin metsän eläimet ja jokunen lappalainen.
– Ja sinä ja Turo; ei meille siellä ikävä tulisi.
– Raskisitko jättää tämän kodin ja lähteä samoilemaan tuntemattomiin salomaihin? kysyi isä, heidän astuessaan tuttuun tupaansa.
– Sinä siis lähtisit mielelläsi – omasta puolestasi?
– Kyllä minä, – mutta sinun tähtesi pidämme tätä edelleen kotinamme.
Marja aukaisi valoluukun, josta auringon kultasäteet pujahtivat sisään alkaen karkeloida tuvan lattialla.
Kuumasta tuhasta Marja nosti pöydälle kivivadin, jossa höyrysi tuoksuava lintukeitto.
Syötyään ääneti hetkisen Marja taas aloitti:
– Sinun täytyy lähteä juuri minun tähteni, sillä muuten minä kadotan sinut.
– Mitä sinä, tyttöseni, nyt puhut?
– Kun sinut viedään Turkuun, niin miten minun silloin käy.
– Turkuun! Mitähän varten sinne? Huoviksiko?
– Muistatko Fincken?
Metsästäjän käsi vaipui alas hänen juuri yrittäessään haukata teeren reidestä. Hän katsoi pitkään tytärtään ja sanoi viimein.
– Pappiko sinulle puhui?
– Niin. Nuori Fincke on täällä ja etsii sinua. Ymmärrät siis, että meidän täytyy lähteä pakoretkelle vielä tänä iltana. Olipa onni, että lähetit minut tällä kertaa viemään kirkon saatavat. – Mutta mitä sinä, isä, olet oikein tehnyt, kun sinua vainotaan? Eihän se toki ole ollut kunniatonta, koska kirkon isäkin sinua suojelee?
– Älä kysy sitä, kerron sen kyllä myöhemmin. Ole huoleti, mitään kunniatonta ei isäsi ole tehnyt. – Niin – sinun tähtesi olen valmis lähtemään salojen helmaan. Jos olisin yksin, en pakenisi. – Pyhä Henrik suokoon minun olla edelleenkin sinun turvanasi. – Aletaan vain heti varustautua matkalle!
Marja sulloi reppuun vaatteita, joiden joukossa oli äitivainajan hame. Sitä tyttö ensin hellästi siveli, ennenkuin kääri kokoon, sillä hame ja hopeinen rintasolki, molemmat äidin muistoja, olivat Marjan kallein maallinen omaisuus.
Tuvan edustalta metsästäjä otti kelkan, asetti siihen verkkonsa, keihäänsä, jousensa, nuolia, pari kirvestä ja suden-nahkaset sekä kimpun turkiksia. Marja toi huoneesta muutamia kuivia leipiä, pussillisen jauhoja, palvatun hirven lavan, padan ja vaatenyyttinsä. Sitten he yhdessä äänettöminä järjestelivät ja sitoivat kuorman.
Marja hypähti vielä tupaan, sanoi huoneelle äänettömän jäähyväisensä, pani oven jälkeensä kiinni, asetti repun selkäänsä, asettui suksilleen ja jäi odottamaan isää, joka vielä viimeisteli kuormaa.
Metsästäjän tytär loi vielä viimeisen silmäyksen laskevan auringon maille. Siellä oli Sastamalan kirkko, sinne jäi lempeä rippi-isä. Mutta huomisaamuna hiihtää tuolla niemen nenässä reipas Martti Fincke ja odottaa häntä turhaan. Hän ei saa koskaan puhella tuon nuoren miehen kanssa, joka oli niin ystävällinen ja uljaan näköinen, ja joka katsoi niin kauniisti. – Mitähän, jos olisin sanonut hänelle, että se, jota hän etsii, on minun isäni? Jos olisin pyytänyt kauniisti, että hän antaisi isäni olla rauhassa, niin eiköhän hän olisi mahtanut kuulla minua? – Mutta ei, ei – hän olisi voinut ruveta vihaamaan minua. Marjan mielessä välähti Fincken silmien kova kimallus, hänen kysyessään Olavi-metsästäjää, ja neito ajatteli: – Näin on parempi, hän ei saa koskaan enää nähdä minua eikä tietää kuka olen.
Kuuma kyynel vierähti tytön silmistä ja tahtomatta pääsi huokaus hänen rinnastaan.
– Ikävähän on jättää tämä pieni pesämme, mutta me saamme pian uuden. Rohkeutta vain, tyttöseni! Kas niin, nyt olemme valmiit lähtemään!
Iltaruskon punatessa takaista taivasta pakolaiset hiihtivät niemen poikki, saaren halki ja laskeutuivat sitten kuloveden itäiselle selälle ohjaten kulkunsa Nokian virtaa kohden.
Hanki oli järven selällä juuri parahultainen kelkan ja suksien luistaa. Turon käpälistä ei sen valkealle pinnalle jäänyt juuri merkkiäkään. Hämärästä metsästä vasemmalta kuului yksinäisen suden ulvahdus, jolloin Turon niskakarvat pörhistyivät, yrittipä se vastatakin, mutta isäntä komensi sen olemaan vaiti.
Metsästäjä Olavi Hartikka hiihti voimakkaasti kuormansa edessä ja paransi yhä kulkuaan; hän ajatteli tämän äkillisen pakoretken alkusyitä, tapahtumia 13 vuotta takaperin. Sen raskaan ajan tapahtumat kuvastuivat metsästäjän muistossa kaameina kuvasarjoina.
– Onko hän katunut tekoansa? On, kun hän katsele tytärtänsä, jolla on miehentappaja isänä. Mutta kun hän ajattelee ihanaa sisartansa, niin kaikkoaa kauas katumus. Hän kosti sisarensa surman, ja nyt poika etsii häntä saadaksensa kostaa isänsä puolesta. Onhan hän saanut kirkolta anteeksiannon ja tahtoo tekoansa sovittaa koko elämänsä ajan, mutta laki ei tunne armoa. Se etsii häntä yhä. – Hän ei pelännyt lain miekkaa. – Ainoastaan tyttärensä takia hän tahtoo elää.
Heikossa kuun valossa pakolaiset hiihtivät Nokian virran korkeaa rantapenkerettä. Emäkosken pauhu kuului, ja metsästäjä tunsi ruumiissaan samanlaista kylmää puistatusta kuin aina ennenkin sen ohi kulkiessaan. Se lauloi aina vain hänen sisarensa surullisesta kohtalosta.
Aamupuoleen yötä pakolaiset laskeutuivat Pyhäjärvelle ja suuntasivat kulkunsa Tammerkosken suuta kohti.
II
KOSKEN MATIN VIERAINA
Kosken talon emäntä tuli juuri aamulypsyltä navetasta ja oli menossa yli pihan, kun huomasi Nalkulasta päin lumisten peltojen kautta hiihtävän miehen ja naisen. Emäntä seisahtui odottamaan, sillä miehessä oli jotain tutunnäköistä. Pian hän tunsikin metsästäjä Olli Hartikan.
– Terve tulemastasi! Eipä ollakaan tavattu pariin vuoteen. – Mikäs tuuli nyt tänne toi? – Mutta voi Kiesus, kuinka sinun tyttösi on tullut pitkäksi ja kauniiksi! Aivan ilmetty äitinsä kuva! – Tulkaa nyt tupaan, saatte tästä aivan lämmintä maitoa.
Kaksiosaisen rakennuksen vasemmalla puolella oli perheen tupa. Siellä paloi valtavassa takassa aimo rovio levittäen savunsa läpinäkymättömäksi pilveksi avaran pirtin kattoon. Parin kyynärän korkeudella lattiasta savu ei kuitenkaan vielä ollenkaan haitannut silmiä.
Isäntä, keski-ikäinen, leveäharteinen, vahvaleukainen Kosken Matti, istui jakkaralla katsellen takkatuleen ja ajatellen tämänpäiväisiä tehtäviään.
Takavuosina olivat Matti ja Olli metsästelleet yhdessä Eräjärven ja Kuhmalahden puolella samoin kuin Kurun ja Ruoveden metsissäkin. Mutta sitten oli Matti, naituaan Kosken ainoan tyttären Annikin, jättänyt metsästelemisen hyvin vähiin. Hän oli nyt maanviljelijä, mylläri ja kauppias. Matista oli tullut varakas mies, mutta nuoruutensa hyvää toveria, Ollia, hän ei unohtanut, vaikka tämä olikin jäänyt köyhäksi. Niinpä nytkin nähdessään Olli Hartikan hän puristi lämpimästi vanhan metsästystoverinsa kättä ja lausui ilonsa jälleennäkemisestä.
Emäntä kantoi pöytään ruokaa: leipää, voita, piimää, palvatun lampaan reiden ja naurishaudikkaita. Mutta vaikka vieraat olivat hiihtäneet koko yön, ei ruoka tahtonut maistua. Molemmilla tuntui olevan rinnassa este, joka ei antanut palan painua.
– Älkää hyvät ystävät säästäkö ruokaa. Eihän se näy luistavan ollenkaan, vaikka olette hiihtäneet kuin hirven ajajat, virkkoi emäntä katsellen huolestuneena vieraittensa huonoa ruokahalua.
– Kuljemme tässä vielä parin yön hanget, niin eiköhän jo ala maistua, vastasi Hartikka.
– Mihin teillä sitten oikein on matka? kysyi isäntä.
– Aiomme käväistä Eräpyhässä ja ehkä vähän siitäkin edemmä.
– Joko kaikki Sastamalan oravat ja ketut ovat orrella?
– Ei ole ollut aikomuksemme lopettaa niitä sukupuuttoon. Täytyyhän niiden saada vähän rauhoitusaikaa.
Matti ei udellut enempää Hartikan matkoista, mutta omituiselta hänestä näytti vanhan ystävän katse ja olemus. – Jokin erikoisempi syy on saattanut isän tyttärineen matkalle. – Mutta mikä? – No, se olkoon heidän oma asiansa.
Maaliskuun aurinko loi lämmittäviä säteitään pehmittäen hangen kovan pinnan. Vesi tippui lotisten katoilta. Hevonen, joka jyväkuormineen saapui pihalle, hirnahteli iloisesti tapaamalleen toverille. Turo ja talon Musti juoksivat, leikkivät ja painiskelivat keskenään hyvinä ystävinä. Tammerkosken kohinassakin tuntui keväinen tunnelma, se odotteli vain valtavampia vesivyöryjä ylävesistä, jotka vielä kovissa kahleissaan makailivat.
Marja kulki pihan yli emännän saattamana vaateaittaan, jonka orret olivat taivuksissa monien hameiden, paitojen ja peitteiden painosta.
– Kas niin, tyttöseni, täällä saat nukkua rauhassa. Lepoahan sinä, hyvä lapsi, tarvitset koko pitkän yön hiihdettyäsi. – Käy vain noiden nahkasten väliin. Annas kun minä sinut oikein peitän, puheli herttainen emäntä.
– Voi, kun te olette hyvä, rakas täti, Marja sanoi. Ja äkkiä hän kietoi käsivartensa emännän kaulaan, painoi päänsä hänen olkaansa ja alkoi hillittömästi itkeä.
– Mikä sinun on, rakas lapsi? Onko joku ilkiö tehnyt tytölleni pahaa?
– Ei, ei minulle ole kukaan pahaa tehnyt, – minua vain itkettää, kun minulla ei ole äitiä, jota saisin halata.
– No, tyynny nyt! Käy nukkumaan, olet väsynyt. – Sinun pitää isäsi kanssa jäädä meille viikoksi, tai vaikka koko vuodeksi. – Saan sitten pitää sinua tyttärenäni. Minulla kun ei ole tyttöä ollenkaan, ainoastaan kolme pojan vesaa. – Niin mielelläni olisin ottanut tytön, mutta ei vain ole annettu. Emäntä silitteli Marjan silkinhienoa tukkaa kyykkysillään tytön vuoteen ääressä. – Koeta nyt, tyttöseni, päästä unen helmoihin.
Mutta Marja ei saanut unta silmiinsä. Yhä uudelleen hänen ajatuksensa kohdistuivat nuoreen Martti Finckeen.
– Miksi en saa enää nähdä häntä?
– Saat, jos Jumala tahtoo! Kuului kuin joku olisi aitan nurkasta lausunut sen.
Marja muisti äkkiä papin sanat: – Ei hiuskarvaakaan Hänen tahdottansa pidä teidän päästänne putoaman.
Ajatellen näiden sanojen merkitystä matkalainen vaipui uneen.
Marja näki unta, että Martti Fincke oli Koskelan poika. Emäntä kuiskasi hänelle, että Martti aikoo kosia häntä, mutta ei tahdo ennen pyytää, ennenkuin on kaatanut ensimmäisen karhunsa. Poika nyt juuri hioo keihästään aikoen vielä tänään lähteä noutamaan karhun-nahkaa, jonka sitten kihlajaisiksi antaa Marjalle. Silloin Marja meni kosken rannalle, jossa Martti istui rantakivellä hioen keihäänsä terää. Mutta keihäs oli niin mitättömän pieni, niin turhan näköinen, että Marja purskahti nauruun ja sanoi: Onko sinun karhusi oravan kokoinen, kun tuolla aiot keihästää sen?
– Kyllä tämä riittää, Martti virkkoi, ja jatkoi yhä hioen: – Tuletko sitten vaimokseni, kun tuon karhun taljan jalkojesi alle?
– Tulen, Marja vastasi.
– Vietämme häämme, kun pääskyset alkavat pesiänsä rakentaa, sanoi sulhasmies.
– Tehdään vain silloin mekin oma pesämme. Mutta nyt minun täytyy kiirehtiä kangaspuiden ääreen, sillä minun täytyy saada uusi hame häihimme.
– Sinä epäilit, etten tällä kykenisi karhua kaatamaan, mutta katsos nyt, Martti sanoi ja ojensi keihäänsä. Se oli äkkiä kasvanut valtavaksi. – Katsos, tätä voi käyttää siltanakin! Hän asetti keihäänsä yli kosken ja alkoi kävellä sitä myöten toiselle puolelle. Mutta päästyään keskelle koskea nuorukainen horjahti ja putosi kuohuihin.
Marja kirkaisi ja heräsi samalla.
Neito tunsi sydämensä lyövän rajusti. Miten merkillistä unta hän olikaan nähnyt! Hän alkoi taas ajatella eilistä kohtaamista ja tunsi sydämessään salaista riemua.
Hartikka ja Kosken Matti istuivat kahden pirtissä ja puhelivat hiljaisella äänellä. Vanhalle toverilleen metsästäjä kertoi, minkätähden he nyt olivat pakomatkalla.
– Mikäs teidän on korvessa asua, Matti virkkoi – ette siellä tarvitse nälkää nähdä. Minä ostan kyllä kaikki nahkasi ja kuivatut kalasi. – Ja nyt saat viedä mukanasi tavaraa niin paljon kuin voit ja haluat. – Joko tänä iltana lähdette?
– Niinpian kuin hanki alkaa kantaa. Kuljemme läpi yön ja aamulla olemme Muroleessa.
– Siis pohjoiseen tuleekin matka?
– Niin, mutta jos takaa-ajajia tulee, niin – – –
– Kyllä minä neuvon itään. Ole huoletta. – Koko meidän väki luuleekin teidän menevän Eräjärvelle, ja antaa heidän siinä luulossa ollakin.
– Oletko sinä käynyt Ruovedellä äskettäin?
– Eihän siitä ole kuin pari viikkoa, kun kävin siellä lappalaisiani verottamassa. – Mutta kalastamassa en ole sielläpäin käynyt kahteen kesään. – Kautun virran lähettyvillä minulla on kalasaunapahanen, saatte siinä aluksi asua, kunnes rakennat paremman.
– Mielelläni otan tarjouksesi vastaan. – Terve tuloa vain omille vesillesi ensi suvena!
– Kyllä tulen nahkavarastosi hakemaan, ja saamme sitten kalastellakin taas yhdessä. – Otanpa tuon kaimasikin mukaani.
Pirttiin astui näet Koskelan vanhin poika, Olavi, joka oli Hartikan kummipoika.
– Ja sitten, kummisetä, mennään yhdessä karhuja kaatamaan!
Mielihyvin metsästäjä katseli reipasta, rotevaa, kaksitoistavuotiasta miehen alkua ja virkkoi:
– Kyllä maar sinusta tuleekin karhun kaataja ja susien surmaaja.
Olavi pyysi nyt kummiansa pihalle katsomaan, kuinka hän jo osaa jousella ampua maaliin.
– Sinusta tulee kuin tuleekin vielä kelpo metsästäjä, Hartikka kehui katsellen pojan jousenkäyttöä.
– Pyynikillä on tänä talvena ollut paljon oravia, ja minä olen niitä saanut melkein koko kiihtelyksen, nuori Olavi kehui.
– Oletko jo ampunut lintuja lennosta?
– En vielä, mutta ensi kesänä yritän. – Kuulkaa, kummi, minä tulisin mielelläni nyt jo teidän kanssanne eräretkelle. Ottakaa minut mukaanne!
– En voi nyt viedä sinua, mutta pääset suvella isäsi kera.
Samassa isäntä saapui myllyltään jauhoisena. Kääntyen hänen puoleensa Hartikka virkkoi: – Poikasi veri vetää kovin metsämieheksi.
– Niin tekee, eikäpä se niin huono virka olekaan.
– Ei ole, vaikkei siinä rikkauksia kootakaan.
– Mitäs näistä maallisista tavaroista! Metsämiehellä on ilonsa ja nautintonsa, joista kokemattomalla ei ole aavistustakaan. – Ja kun tämän juntikan halu vetää metsien elämään, niin saat kuin saatkin tästä toisen apulaisen.
– Raskisitko lähettää hänet metsämiehen vaivoja kokemaan?
– Kyllä sinun kanssasi, sillä silloin tiedän, ettei poika joudu suden suuhun eikä karhun kitaan.
– On siis sovittu, että kun tuot pojan mukanasi, niin hän saa jäädä vuodeksi meidän luoksemme.
– Tuohon käteen!
Kun poika kuuli isänsä ja kumminsa sopimuksen, hän päästi riemunsa valloilleen. Hän olisi kyllä nyt jo niin äärettömän mielellään lähtenyt, mutta hyvä, kun pääsee edes kesällä. Iloisena ja ylpeänä metsästäjän alku riensi ilmoittamaan ja kehumaan nuoremmille veljilleen, mikä erinomainen onni häntä odotti.
Koskelan emäntä oli hyvin pahoillaan, kun vieraat tekivät lähtöä jo samana päivänä. Hän koetti jos jollain tavoin houkutella heitä jäämään, – jos ei viikoksi, niin ainakin huomiseen saakka. Mutta kaikki houkutukset olivat turhia. Hartikka oli järkähtämätön. Hän kiitteli emäntää kestityksestä ja toivotti hänelle, hänen lehmillensä, lampaillensa ja pojillensa hyvää kevättä ja kesää. Mikäs siinä emännänkään sitten muu auttoi kuin vastata jäähyväisiin. Hän syleili Marjaa, kuin tämä olisi ollut hänen oma tyttärensä, joka nyt lähtee kodistansa kokemaan tuntemattomia kohtaloita.
Isäntä toi aitasta nahkojen korvaukseksi nipun kuivia leipiä, pussillisen jauhoja, suolaa ja muutamia rautakappaleita. Emäntä myöskin toi aitastaan vähän vaatetavaraa, jotka kaikki Hartikka huolellisesti sälytti kuormaansa, joka nyt kävi tuntuvasti raskaammaksi. Mutta olihan keli hyvä, eikä vetäjäkään ollut vähäväkinen.
Pian olivat pakolaiset laajalla Näsinselällä. Ilta-aurinko lämmitti vielä vasenta korvaa, pakkasen nipistäessä jo oikeata.
– On meillä sentään onni, kun pakkanen tuli. Miten ikävä olisi kulkea, jos olisi suoja sää, isä virkkoi tyttärelleen.
Seuraavana päivänä levättiin auringon lämpimimmin paistaessa, ja toisena iltana pakolaiset saapuivat Kosken Matin erämajalle. Se oli aivan pieni, puoleksi rantatörmään kaivettu, turpeilla peitetty, luolamainen asunto. Lunta oli vielä puoliväliin ovea ja sen raoista oli sitä tuiskunnut sisällekin. Ensi työnä oli tulen laittaminen. Metsästäjä otti kirveensä, löysi läheltä kaatuneen ja kuivuneen hongan, ja alkoi pienentää polttopuita. Sillä aikaa Marja loi lumen pois sisältä ja tarkasteli uutta kotia. Eihän se ollut kovin häävi. Lattiana oli paljas maa, ovensuunurkassa muutamia laakeita kiviä, jotka edustivat uunia, sivuseinämillä matalat lauteet, joissa oli vanhoja sammalia vuoteiksi. Olipa vielä pöydäntapainenkin, halaistu männyn kappale, jonka oksat olivat jalkoina. Seinällä riippui pari verkon risaa ja orsilla oli muutamia vitsamertoja.
– Kyllähän me täällä tulemme toimeen, Marja sanoi rohkeana, kun isä toi puusylyyllisensä sisään.
– Täytyy tähän tyytyä, mutta pian tehdään tupa uusi, ja omahan se täytyy ollakin, sillä: oma tupa, oma lupa.
Tehtiin tuli ja savu täytti koko huoneen, vaikka ovi oli auki.
– Eikö tässä hönnissä ole räppänää ollenkaan? metsästäjä virkkoi.
Olihan se, mutta se oli ylhäältä katolta tukittu tuohilevyllä, jonka päälle oli pantu kiviä.
Kun savutie oli avattu, saattoi lattialla hyvin olla kyykkysillään ja valmistaa illallista.
Metsästäjä oli matkalla ampunut teeriparin, ja niistä saatiin ensimmäinen ateria Kautun virran varrella Kosken Matin erämajassa.
Metsästäjä katseli hellästi tytärtänsä, mutta tunsi samalla tuskaa, kun hänen oli täytynyt tuoda hänet tänne salojen sydämeen. Hän tunsi tehneensä suurta vääryyttä omalle, ainoalle lapsellensa, jolle hän tahtoi vain pelkkää hyvää.
– Kyllä sinä, lapseni, nyt jouduit kurjaan paikkaan, ja minä, sinun isäsi, olen siihen syypää. Voitko sinä enää pitääkään isästäsi? metsästäjä kysyi, katsellen hellästi tytärtänsä.
– Sinä olet minulle aina rakas ja hyvä. Älä, isä kulta, enää sure menneitä. Mehän elämme täällä uutta elämää. Sinä rakennat tänne uuden pirtin, ja minä autan sinua. Täällä metsästelemme ja kalastelemme, eikä meillä ole mitään hätää.
– Sinä olet kelpo tytär ja vielä enemmänkin; et ole minulle ainoastaan rakas lapsi, vaan myöskin hyvä toveri.
Turokin oli kuullut usein käytettävän itsestään toverinimitystä. Lakaten pureksimasta linnun luita koira loi nyt viisaat silmänsä isäntäänsä, heilutti häntäänsä ja haukahti, näin hänkin sanan sanoakseen.
– Niin, Turo on myös toveri, parashan sinä minulle olet Marjan jälkeen.
Koira pani päänsä isäntänsä polvelle ja silmiään tyytyväisesti siristäen otti vastaan päänsilityksen.
Oli aika ruveta levolle. Pakolaiset eivät olleet kolmeen vuorokauteen nukkuneet kuin nimeksi, siksi tuntuivatkin silmäluomet raskailta vaatien luonnollista oikeuttaan. Ja kun isä ja tytär asettuivat vaatimattomalle vuoteelleen sudennahkaisiin kääriytyneinä, kuuli Turo aivan heti, että hänen valtijansa vaelsivat jo unien mailla. Silloin hänkin asettui oven eteen käppyrään sulkien silmänsä, mutta varmana siitä, ettei kukaan kutsumaton vieras päässyt tupaan hänen tietämättään.
III
KONTION KOURISSA
Kahtena päivänä olivat pakolaiset kolmisin olleet metsällä. He olivat saaneet saaliikseen koko joukon oravan- ja näädännahkoja, olipa ilveskin saanut heittää turkkinsa metsänkävijöille. Lintuja he sen sijaan ampuivat ainoastaan sen verran kuin tarvitsivat ruoaksensa, ja niistä riitti kyllä myös aineksia nuolien sulituksiin.
Kolmantena päivänä Marja jäi kotiin suorittamaan erinäisiä kotitöitä. Metsästäjä oli Turon kanssa kahden saalistamassa. – Onhan meitä tänäänkin onnistanut, mutta otetaan vielä yksi orava, metsämies puheli toverilleen. – Etsi orava, Turo, sitten päästään Marjan luo!
Koira nosti päänsä, katsahti viisain silmin isäntäänsä ja lähti juosta vilistämään petäjikössä.
Hetkisen päästä Hartikka kuuli Turon vihaisesti haukkuvan ja ärhentelevän.
– Mikähän Turolla nyt on edessä, oravaa se ei kuitenkaan hauku, metsästäjä arveli ja hiihti kiireesti haukkua kohti.
– Arvasinkin, se on löytänyt itse metsän kuninkaan vuoteen!
Siinä oli tuulen kaatama valtava petäjä ja sen latvaoksien alla lumen peitossa nähtävästi nukkui korven kontio.
Hartikka pisti keihäänsä, jota hän käytti myös suksisauvanaan, oksien väliin lumeen ja huusi: – Ukko hoi, tule ulos!
Samassa lumi pölähti ja valtava uroskarhu syöksähti karjaisten esiin. Se nousi kahdelle jalalle ja katseli vihasta kiiluvin silmin miestä, joka uskalsi häiritä sen rauhaa. Sitten se iski kämmeniään vastakkain, että kuului kaikuva läjähdys, ja ärjäisi taas, niin että Turo vapisten peräytyi.
Mutta metsästäjä ei vähääkään säikähtänyt karhun karjaisua, vaan pusertaen molemmin käsin lujasti keihästään survaisi sen terän otson leveään rintaan. Silloin suksi luiskahti jalan alta, josta oli se seuraus, että keihäs ei sattunutkaan tarkoitettuun kohtaan, vaan haavoitti ainoastaan pedon lapaa.
Kolmannen kerran karjaisi metsän kuningas ja paiskasi sitten voimakkaalla käpälän iskulla vastustajansa hankeen. Keihäs kirposi miehen käsistä ja maailma musteni hänen silmissänsä. Sitä kesti kuitenkin ainoastaan jonkun silmänräpäyksen. Metsästäjä tunsi pian kontion kovan kouraisun vasemmassa olkapäässään, tunsi poskensa menneen halki, mutta kuuli myös Turon ärhentelevät yritykset isäntänsä pelastamiseksi.
Metsästäjä oli niin kovassa puristuksessa karhun käpälien alla, ettei voinut ollenkaan liikuttaa oikeaa kättään; kuolema jo kuvastui hänen silmäinsä edessä; silloin peto kääntyi antaakseen välillä surman iskun koiralle, joka niin äkäisenä nipisteli sen takakoipea. Mutta Turopa osasi välttää lyönnin, joka sattui pelkkään ilmaan.
Eipä ollut vielä kaikki toivo mennyttä! Metsästäjä sai nyt oikeaan käteensä pitkän puukkonsa ja kun kontio taas kääntyi katsomaan, vieläkö hänen pahimmassa vihollisessaan oli henkeä, ponnisti kuolemaan tuomittu mies heikentyneet voimansa äärimmilleen ja työnsi puukkonsa suoraan otson sydämeen.
Kuului valtava korahdus ja metsän kuulu kuningas kaatui hengetönnä kaatajansa jalkoihin.
Hartikka koetti nousta, mutta se oli mahdotonta. Vasen jalka tuntui aivan voimattomalta ja olikin mennyt poikki nilkan yläpuolelta. Oikea jalkaterä oli vielä kiinni suksen varpaallisessa, eikä sitä saanut karhun alta mitenkään poisvedetyksi. Ja vasen käsivarsi oli kuin halpautunut. Ponnisteltuaan hetkisen metsämies tunsi taas huimausta. Maailma musteni hänen silmissään ja hän vaipui tainnoksiin.
Hartikka heräsi, kun tunsi Turon nuolevan hänen kasvojaan.
– Nyt meille kävi nolosti, metsämies sanoi toverilleen ja yritti taas nousta, mutta ei jaksanut siirtää painavaa ruhoa pois jaloiltansa.
– Turo, kuule, mene heti kotiin ja hae Marja tänne!
Viisas koira ymmärsi käskyn ja lähti juoksemaan minkä käpälistä ennätti.
Marjalla oli lintukeitto kiehumassa, lisäksi hän oli tehnyt ohrajauhoista ja vedestä taikinan ja paistoi kuumien kivien päällä ohuita rieskoja. Hän odotti isää ja Turoa kotiin, sillä iltapäivä oli jo pitkälle kulunut. Vihdoin kuului rapinaa ovella ja Turon haukahdus. Iloisena Marja avasi oven ja odotti näkevänsä myös isänsä. Mutta Turo otti hampaillaan emäntänsä hameesta ja koetti vetää häntä ulos päästäen väliin uikuttavan ulvahduksen. Marja tajusi vihdoin, että oli tapahtunut jotain ikävää, ja ymmärsi, että isä oli metsässä haavoittuneena.
Ripeästi hän ryhtyi toimiin, etsi sidettä, ja sai käsiinsä Koskelan emännän antaman palttinaisen paidan. – Se mukaan. Sitten hän kaasi padasta kuumaa lientä pieneen leiliin, pisti sen ja kypsän linnun reppuunsa ja oli valmis lähtemään. Hän nousi jo suksilleen, mutta palasi sitten takaisin Turon levottomasti ympärillä häärätessä. – Mennään, mennään, mutta otetaan kelkka mukaan, sillä eihän isä miten voi tulla kotiin, muutoinhan hän olisikin jo täällä. Tyttö otti mukaan vielä nahkaset ja lähti sitten hiihtämään niin nopeasti kuin jaksoi koiran opastamana.
Pitkältä, kovin pitkältä tuntui Marjasta matka. Siitä ei näkynyt tulevan loppua ollenkaan. Noustiin yli harjun, laskeuduttiin suolle, mentiin poikki senkin, ja vielä yli mäen, jolloin oltiin mahtavassa petäjikössä. Tytön silmäin eteen kuvastui isän verinen, raadeltu ruumis. – Voi, hän on varmaan jo kuollut! – Pyhä Maria, anna minun saada isäni vielä elävänä, älä anna hänen kuolla! tyttö rukoili ja ponnisti yhä kovemmin eteenpäin.
Vihdoin hän huomasi illan hämyssä kaatuneen petäjän kupeella mustan möhkäleen.
– Voi, siinähän oli itse otso raatelemassa hänen isäänsä!
Marjan sydän tuntui nousevan kurkkuun, mutta hän hiihti yhä. Kun hän saapui aivan luo, oli Turo jo nuolemassa isäntänsä kasvoja, mutta kääntyi sitten tytön puoleen ja uikahti valittaen.
Äännähtämättä Marja laskeutui polvilleen isänsä pään puoleen ja näki kauhistuneena karhun kynsien kamalat jäljet. Oikeasta poskesta oli reväisty iso kappale. Yläruumiin verhot olivat riekaleina, ja kun Marja siirsi syrjään näädännahan, joka oli pantu osittaiseksi peitteeksi, huomasi hän rinnassa ja vasemmassa olkapäässä ammottavia haavoja, joista valunut veri oli tahrannut koko yläruumiin.
Kun hän pani kätensä isänsä rinnalle, hän tunsi iloksensa sydämen vielä sykkivän vaikka heikostikin, sillä metsästäjä oli menettänyt paljon verta.
Marja otti nyt lunta käteensä ja siveli hiljaa lumisella kädellään haavoittuneen otsaa.
Silloin metsästäjä avasi silmänsä ja sanoi heikosti: – Marja tyttöseni, sinäkö siinä olet?
– Minä! vastasi tyttö ja meni ottamaan nahkasten sisästä liemipullon. Kannattaen haavoittuneen päätä toisella kädellään, hän antoi isällensä juotavaa, sanoen: Juo nyt, isä, tätä lämmintä lientä, niin virkistyt ja saat voimia.
Sidottuaan ensin pahimmat haavat Marja sai, ponnistamalla voimansa äärimmilleen, pedon ruumiin vieritetyksi haavoittuneen jaloilta.
– Ovatko ne lainkaan minun jalkani, metsästäjä sanoi koettaen liikuttaa jalkojansa, siinä kuitenkaan onnistumatta, sillä ne olivat puutuneet.
– Minä en voi nostaa sinua tuohon kelkkaan, ennenkuin jalkasi ovat hiukan vetreytyneet. Sillä aikaa teen tulen, että saat lämmitellä, ennenkuin lähdemme.
Marja katkoi muutamia kuivia petäjänoksia, asetti niiden keskelle hienonhienoja risuja, vuoli pihkaisesta petäjän kyljestä ohuita lastuja, riipasi muutamia kourallisia rutikuivia männyn neulasia, jotka laski risupesään, otti sitten tuluspussin esille, löi tulusraudalla piikiveen, josta sinkoava kipinä sytytti taulapalasen; tästä tuli tarttui herkästi syttyviin sytykkeisiin, ja pian nuotion iloiset liekit leimahtelivat, levittäen miellyttävää lämpöä ja valoa pimenevässä metsässä.
Nyt oli Marja taas valmis isäänsä hoivaamaan, mutta kun hän tahtoi auttaa häntä ahkioon, ilmoitti metsästäjä, että hänen vasen jalkansa olikin poikki.
– En sitä tähän asti oikein uskonut, kun en tiedä millä hetkellä se katkesi, mutta poikki kuin poikki. – Tuosta noin, ja haavoittunut osoitti tyttärelleen vasenta nilkkaansa.
– Voi isä parkaani, mitä tuo peto on sinulle tehnyt! Marja surkutteli.
– Älä häntä moiti, ukko teki parhaansa, ei häntä sovi soimata. Mutta sinulle tulee nyt aika urakka; miten arvasit tuon ahkionkin tuoda?
– Kyllähän Turon puhetta toki sen verran ymmärsin.
Marja lohkaisi nyt mukanaan tuomallaan kirveellä kaatuneesta petäjästä sälöjä, ja pantuaan oravan-nahkoja pehmikkeeksi hän lastoitti jalan isän neuvojen mukaan.
Kun metsästäjä makasi mukavasti ahkiossa, hän sanoi: – Nyt sopisi kyllä muuten lähteäkin, mutta tuo ukon turkki.
– Antaa vainaan pitää turkkinsa.
– Kyllä muuten, mutta heti kun Turo alkoi vainuta otson läsnäolon, tulin minä luvanneeksi kontion turkin pyhälle Henrikille, – ymmärräthän – sovitukseksi. – Ja nyt minusta ei ole tuon turkin riisujaksi.
– Ei kai se minulle helppoa mahda olla, mutta tahdon yrittää. Ensin kuitenkin täytyy saada vähän vahvempaa puuta nuotioon. Ja Marja katkaisi petäjän latvaosasta pari sylen mittaista kappaletta, joiden päät asetti ristiin nuotioon.
Marja oli kyllä oppinut nylkemään pienempiä eläimiä, olipa hän joskus ketultakin turkin riisunut, mutta tällaista mahtavaa otusta ei tyttö ollut koskaan isänsä apulaisenakaan käsitellyt.
Siinä kysyttiin voimaa ja taitoa. Monesti kohoutui metsästäjä terveen käsivartensa nojaan ja oli lähteä avuksi tytöllensä, mutta tunsi heti, että se oli hänelle mahdotonta. Siinä maatessaan isä antoi kuitenkin hyviä ohjeita ja neuvoja nuorelle nylkijälle. Niitä noudattamalla ja jäntevien käsivarsiensa sekä taitonsa avulla onnistuikin Marja ensin mahdottomalta näyttävässä työssään. Puuhatessaan hän unhotti isänsä vaivat ja kivut, ja uskomattomain ponnistusten palkaksi hän voi viimein riemuiten levittää valtavan taljan valkoiselle hangelle.
Isäkin unhotti kipunsa tarkatessaan tyttärensä työtä. Hän ihaili tyttönsä reippaita ja notkeita liikkeitä, ja hänen rintansa täytti ylpeys ja riemu. – Ei maar tuollaista tyttöä monella metsästäjällä ole! hän virkkoi hyvillä mielin.
Sitten Marja leikkasi ohuita viipaleita karhun reidestä, pisti ne tikkuun ja paistoi tulen paahteessa, otti metsästäjän laukusta jonkun suolarakeen ja vei paistoksen isällensä, sanoen: – Sinun pitää nyt saada tuosta metsänkuninkaasta takaisin kaikki se voima, jonka se sinulta veikin.
– Syö sinäkin, lapseni, sillä kyllä sinäkin jo tarvitset illallista.
– En minä voi tuota syödä, mutta minulla on täällä keitettyä lintua.
Turo sai palkakseen otson sydämen ja muita herkullisia sisälmyksiä maarunsa täyteen, ja sen jälkeen oli koira niin tyytyväinen ja onnellinen kuin eläin ikinä voi olla.
– Joko sinä, lapseni, panit sappirakon tallelle?
– Jo isäni!
– Siitäpä ne saadaan parhaat voiteet paleltumiin ja muihinkin vammoihin.
Marja oli suoriutunut puuhistaan ja istui nyt jalat allaan paksulla kontion taljalla, katsoen väliin haavoissaan makaavaa isäänsä, väliin tulta kohennellen. Molemmat, isä ja tytär, tulivat ajatelleeksi, että Fincke-vainajan henki oli tämän kontion kostoksi lähettänyt. – Nyt on kuitenkin rikos sovitettu! Ja metsästäjän kasvoille levisi pitkästä aikaa tyyni, levollinen ilme. Vaikka haavoja pakotti ja jäsenissä polte porotti, niin rinnassa tuntui melkeinpä onnellinen tunne.
Marja tunsi puolestaan entistä enemmän rakastavansa isäänsä joka tuossa nyt avuttomana makasi. – Rakkaudesta minuun isä lähti tälle pakoretkelle. – Sentähden hän nyt oli lähellä kuolemaa, siksi hän nyt saa haavoissaan maata ja kipuja kärsiä. – Mutta hän paranee ja sitten on taas kaikki hyvin.
Marja kääntyi taas isänsä puoleen ja kysyi: – Vaivaavatko haavasi sinua kovin?
– Ei ollenkaan, minulla on nyt oikein hyvä olla. Mutta ajattelin juuri, että kyllä minä olin aika nuhjus, kun annoin itseni kontion kouriin, ikäänkuin tämä olisi ollut ensimmäiseni.
– Monesko se sinulla olikaan?
– Kuudestoista, muistaakseni, ja tämän kanssa piti näin käydä. Sinulle, tyttöni, tuli nyt paljon puuhaa ja vaivaa. Kyllä minun pitikin olla aika kötys.
– Sehän oli niin sallittu, isä. – Ei hiuskarvaakaan katkea ilman Jumalan tahtoa! Minä olen kuitenkin niin iloinen, isä, kun sinä sait pitää henkesi. Et usko, kuinka kauhistuin, kun näin sinun verisenä makaavan ja luulin olevan hengetönnä. – Hoidan sinua oikein mielelläni. Sinä oletkin nyt kuin minun lapseni, tyttö sanoi naurahtaen.
– Kun minä vain olisin pienempi, että jaksaisit lastasi hoidella; sinulle tulee aika työ vetää minut kotiin.
– Voimmeko nyt yöllä lähteäkään, kun kuustakaan ei ole paljon apua näin pilvisenä säänä.
– Emme tietysti lähde ennen aamua. Eihän meillä mitään hätää täälläkään ole.
Marja löi kirveellä muutamia vahvoja oksia petäjästä pitääkseen yllä hyvää nuotiota, meni sitten isänsä luo ja virkkoi: – Koeta nyt nukkua, pian kuluu yö, ja sitten vien sinut kotiin!
– Tuskinpa minä voin nukkua, mutta sinun täytyy vahvistaa itseäsi unella, että jaksat aamulla.
Kun Marja lisättyään puita nuotioon katsahti isäänsä, olikin tämä vaipunut syvään uneen. Mutta tytön oli mahdoton saada unta silmiinsä. Niinpä hän istui karhun taljalla ja hoiteli tulta. Syvä hiljaisuus vallitsi metsässä. Sitten kuului kaukaa huuhkajan ääni. Vielä kauempaa kuului suden ulvahdus. Silloin Turo nosti päätään ja liikautteli korviaan, mutta emäntänsä viittauksesta asettui taas makaamaan. Nuolenkantaman päässä juosta vilahti ilves. Turo nousi pystyyn ja haukahti, mutta lakkasi heti tytön käskystä ja paneutui maata Marjan viereen. Metsästäjän tytärtä eivät metsän eläimet peloittaneet, olihan hän niin monesti ennenkin metsän helmassa öitään viettänyt. Hän tiesi olevansa turvassa suojelevan nuotion ääressä, ja hän tiesi myöskin, että jumalan pyhät enkelit varjelivat häntä.
Siinä hän ajatteli niitä näitä ja suunnitteli huomispäivän töitä. Hänen täytyy palata päivemmällä tänne uudelleen ja ottaa paistit korven kuninkaasta tulevien päivien varalle. – Isähän pitää niin kovin kontion lihasta. Marjasta se ei kylläkään ole hyvää, mutta isästä se on herkkua. Marja muisti peijaisia, jotka viime vuonna pidettiin Sastamalan kirkolla. Siellä keitettiin karhun pää ja käpälät, miehet ryyppivät lientä ja kehuivat. Yrittipä Marjakin maistaa, mutta antoi ylen. Mutta isälle hän keittää noista käpälistä soppaa, ja se se taitaakin olla parasta lääkettä isälle, jonka juuri nuo samat käpälät ruhjoivat. – Niinhän kaikki metsästäjät uskovat, että kontion käpälistä valmistettu liemi antaa miehellekin karhun voimat.
Itäiseltä taivaalta näkyi jo aamurusko. Luonto alkoi herätä. Tikka etsi ensi-aamiaistaan koputellen hongan kylkeä; orava tuli pesästään ja loikki oksalta toiselle. Jopa löysi toverinsa ja sitten alkoi iloinen kisailu. Notkeat kiipeäjät kulkivat kierteisesti pitkin petäjän kylkeä leikkien hippaa sekä piilosilla oloa. Nyt tulivat tuuheahännät lähemmä ja kurkistelivat uteliaina nuotion ääressä istuvaa tyttöä, nylettyä pedon raatoa, sudennahkoihin kääriytynyttä miestä ja ketun näköistä otusta, joka makaili niin merkillisen rauhallisena. Oksalla olijat tirskahtelivat ikäänkuin kysellen: – Mitä te täällä teette?
Olipa tulla ikävä vastaus, sillä Marja otti jo isänsä oravajousen käteensä, mutta pani sen taas pois ajatellen: Annanpa teidän vielä nauttia elämästänne!
Kun Marja heitti uutta puuta tuleen, aukaisi metsästäjä silmänsä ja kysyi: – Etkö sinä, Marjaseni, yrittänytkään nukkua? Olisihan Turo kyllä vahtinut, ettei kukaan kutsumaton vieras olisi päässyt meitä häiritsemään.
– Hyvää huomenta, isä! Miltä nyt tuntuu?
– Kyllähän minun kelpaa, mutta sinun olisi myös pitänyt ottaa unesta voimia.
– Älähän siitä huoli, nyt on hyvä keli, minä vien sinut tuulena täältä.
Tyttären huolellisesti hoitaessa paranivat metsästäjän lihashaavat nopeasti, mutta luunmurtumat vaativat aikansa. Viikkoja vieri ja yhä oli vasen käsivarsi siteissä katkenneen solisluun takia, ja pari kuukautta kului, ennenkuin potilaalta jalkasiteet poistettiin.
Tällä välin oli Marjalla paljon hommaa. Hän kävi Turon kanssa metsästämässä oravia ja lintuja, pyydysti loukuilla ilveksiä ja revonlaudoilla Turon sukulaisia. Hänhän oli ollut koko nuoren ikänsä isänsä tarkka oppilas ja osasi kyllä itsenäisestikin toimia. Mutta hän ei voinut kerrallaan kauan olla metsällä eikä kulkea pitkiä matkoja, sillä sairaan hoito oli nyt tärkeämpi kuin runsaat saaliit.
Eräänä keväisenä iltana isä ja tytär istuivat hetkisen vaiti illallisensa jälkeen. Marja katseli matalassa takassa palavaa valkeaa ja loi viimein pitkän katseen isäänsä, joka istui matalalla lavitsalla.
– Minä arvaan, mikä nyt on Marjallani mielessä.
– Arvaapa sitten.
– Haluat kuulla tarinan tädistäsi.
Marja oli kylläkin ajatellut kohtausta nuoren Fincken kanssa. Mutta isän sisaren kohtalolla ja Martti Fincken tulolla Sastamalaan täytyi olla jotakin yhteyttä. Tyttö virkkoi:
– Tahdot siis nyt kertoa sen tarinan. Minä kuuntelen. Kerro, isä!
Metsästäjä oli vielä hetkisen vaiti ennenkuin aloitti:
– Lyyli sisareni oli minua kuutta vuotta nuorempi ja minä pidin aina hellää huolta hänestä. – Hän oli kaunis ja hyvä. Kun hän oli kahdeksantoistavuotias oli hänen määrä mennä miehelään, mutta sulho vietiin Maunu kuninkaan väkeen ja sortui sodassa ryssiä vastaan. Nuori morsian suri kovasti eikä halunnut enää mennä naimisiin. Parinkymmenen vanhana sisareni meni palvelukseen Nokian kartanoon. – Sinne tuli kerran kesällä lainlukija Fincke Turusta viipyen siellä viikon, pari. Hän esiintyi nuorena miehenä, jolla oli muka täysi oikeus katsella tyttöjä. Mesisellä kielellään lainlukija pani tytön pään pyörälle. Siskorukka uskoi petturin sanoja. – Aikansa huviteltuaan Fincke matkusti Turkuun luvaten tulla syksyllä morsiantansa hakemaan. Samana kesänä sinä jäit äidistäsi orvoksi ja sisareni tuli sinua hoitamaan.
– Muistan kuinka täti kohotti minut niin korkealle, että huusin sekä pelosta että ilosta. Täti vei minut myös vadelmia poimimaan, kantaen minua pahoissa louhikoissa. Mutta sitten hyvä tätini lähti äkkiä, etkä sinä tähän päivään asti ole kertonut, minne ja miksi hän katosi.
Isä jatkoi: Syksymmällä Lyyli kävi yhä rauhattomammaksi, ja kun odotettua ja luuloteltua sulhoa ei näkynyt, ei kuulunut, hän kertoi viimein minulle kaikki. Nokialta sain silloin myös tietää, että Finckellä oli vaimo ja poika Turussa. Tätä tietoa sisar-rukka ei kestänyt. – Hän hävisi eräänä syksyisenä yönä. – Emäkosken kalliolta hän syöksyi kohiseviin kuohuihin. Näin hän sovitti erhetyksensä ja sai levon. Mutta minä vannoin hirveän valan, että petturin täytyi myös kuolla. Menin Turkuun. Matkalla kuitenkin päätin, etten tapa häntä, vaan ainoastaan merkitsen hänet, saadakseni miehen aina muistamaan tekonsa kamalan seurauksen.
– Tapasin Fincken marraskuun pimeänä iltana hänen juuri aikoessaan talonsa portista pihalle. Ilmoitin lainlukijalle ensin, mikä seuraus oli hänen kesäisestä huvittelustaan. Mutta silloin hän rupesi röyhkeäksi ja syyti solvauksia ei ainoastaan minua, vaan vainajaakin vastaan. Tämä oli enemmän kuin saatoin kestää. Iskin hänet maahan ja survoin siihen kuin myrkyllisen käärmeen.
Marja peitti silmänsä ikäänkuin hän olisi nähnyt tuon kamalan tapahtuman.
– Kerroin rippi-isälle kaikki ja hän lupasi anteeksiannon, mutta vasta nyt, kun metsän kuninkaan kourista pelastuin, tiedän, että olen sovittanut tekoni. – Niin, Fincken poika on nyt täysi mies, ja ennen viimeistä hengenvetoaan isä on nähtävästi jättänyt pojalle perinnöksi minun kostamiseni.
Marjan silmäin eteen kuvastui Martti Fincke kauniine, rehellisine silmineen. Hän ajatteli: – Jos Martti tuntisi äsken kerrotun tarinan, ei hän voisi enää kostoa jatkaa.
Tytär ei ollut vielä kertonut isälleen mitään Finckestä, hän tahtoi säilyttää sen asian omana salaisuutenaan.
Isä jatkoi: – Nuorella Finckellä on kyllä oikeus kostoon. – Vaikealta minusta tuntui lähteä pakoon kuin arka jänis. Mutta enhän voinut jättää sinua.
Tytär virkkoi: – Minä tiedän, että hyvä pappimme sovittaa vielä sinut ja Fincken piispan avulla. Ja sitten saamme lähteä täältä taas vanhaan kotiimme.
– Ikävähän sinulla, lapseni, onkin asua näin kurjassa majassa.
– Kunhan paranet, niin tehdään uusi tupa. Eikö niin, isä?
– Uusipa tietenkin. Kun tästä vain pian pääsisi töihin.
– Kun kärsivällisesti odotat, niin pikemmin paranet.
– Kärsivällisyyttä tässä kyllä kysytään. Mutta hukassa oltaisiin, jos ei minulla olisi noin taitavaa ja reipasta tytärtä.
– Omapa on kasvattamasi.
– Enpä minä paljoakaan olisi kyennyt, jos et olisi Pyhän Neitsyen erityisessä suojeluksessa.
Marja luki Ave Marian latinaksi, niinkuin hänen rippi-isänsä oli opettanut sen hänelle.
Metsästäjä katseli hellästi hurskasta tytärtään ja lausui äänettömän kiitoksen Pyhälle Äidille, joka salli hänen pitää rakkaan tyttärensä luonaan täällä erämaassakin.
– Voitko sinä pitää isästäsi vielä nytkin, kun kuulit mitä olen tehnyt.
– Miten voisin sinua siitä tuomita. Sinähän olitkin vain aseena Jumalan kädessä. Kuitenkin olet itsekin pitänyt tekoasi rikoksena ja vuotuiset sovitusuhrit siitä kirkolle suorittanut. Ja minä olen luvannut lisätä uhriasi toisella näädän- ja kolmella kärpännahalla.
– Sinun tähtesi Jumala onkin sallinut minun elää sen tapahtuman jälkeen, ja sinun tähtesi kannattaakin elää. Ilman omaa Marjaani ei elämä olisi minulle minkään arvoista.
– Ja täällä korvessa me olemme ja elämme toinen toistamme varten, sinä minulle ja minä sinulle, eikö niin, isä-hyvä.
– Niin maar.
– Ja nyt on aika ruveta levolle. Tytär auttoi hellävaroin isänsä vuoteeseen, peitti hänet hyvin nahkasilla ja virkkoi: – Huomenna olet taas paljon terveempi kuin tänään. – Onko sinulla nyt hyvä olla?
– On lapseni! Kyllähän minun kelpaa sairastella, kun enkeli on hoitajana.
– No no, isä, ei saa liioitella! Marja torui, pani kätensä ristiin ja lausui Herran rukouksen. Se oli joka-ilta viimeinen tehtävä ennen levolle rupeamista.
Kevät teki tuloaan oikein täydellä todella; lumi suli, purot solisivat ja muuttolinnut parvittain palailivat etelän mailta pohjoisille pesimispaikoilleen.
Näinä kauneina auringonpaisteisina päivinä Marja usein lauleli toimitellen askareitaan ulkosalla turvekattoisen mökin edustalla.
Metsästäjä voimistui päivä päivältä. Hänen ei enää tarvinnut lojua vuoteessa, vaan hänkin kompuroi ovelle nauttimaan auringonpaisteesta ja tyttärensä lauluista.
Niinpiankuin kykeni hän alkoi istuskella mökin edustalla kevätauringon lämpimässä. Siinä hän vuoleskeli ja sulitteli nuolia, valmisteli mertoja ja rysiä lähestyvää hauinpyyntiä varten.
Likellä jo olikin paras hauinpyyntiaika. Sitä ei Hartikka mitenkään voinut jättää käyttämättä. Vaikka hänen toinen jalkansa olikin vielä siteessä, hän Marjan ja sauvan varassa pääsi ruuheen, joka, vaikka vanha, pienillä korjauksilla oli saatu auttavaan kuntoon. Sitten hän yhdessä tyttärensä kanssa laski ja koki pyydykset. Kevätahavassa halotut hauit kuivuivat pian kelpaavaksi kauppatavaraksi. Nyt oli kalakeitto ja haukipaistokset jokapäiväistä ruokaa metsänriistan tilalla, ja pian saatiin arvokkaampiakin veden antimia pataan pantavaksi.
IV
KESÄISIÄ KUVIA
Hartikka ei uskaltanut jäädä kesäksi kulkureitin varrelle. Siksi hän muutti keskelle metsää, pienen järven rannalle. Sen Marja nimitti Eräjärveksi. Se laski selkäveteen kapeaa kiemuraista jokea pitkin, jossa kevättulvien aikana oli runsaasti vettä, mutta jossa kesemmällä ruuhen pohja monessa paikassa kiviä kolusi.
Eräjärven rannalle päivänpuoleiseen sorapenkereeseen Hartikka teki kodan, joka oli heidän väliaikaisena asuntonaan, mutta alkoi sitten pyyntihommiensa lomassa rakentaa hirsistä pientä tupaa. Siinä oli tytärkin hyvänä apuna. Nurkkaukset tehtiin "koirankaulalle", permanto halaistuista hirsistä, ja katto oli varmasti vedenpitävä, sillä malkojen alle pantiin tuohilevyt.
Ennenkuin tupa valmistui, raivasivat Eräjärven asukkaat pellonkin. Kaadettiin kaski, ja kun siitä teki mieli jo samana kesänä saada satoa, kantoi Marja suuret kasat kuivia risuja, jotka poltettiin, että maahan saatiin höystyttävä tuhka. Pieni oli pelto, mutta kolmea lajia siementä siihen kylvettiin: naurista, ohraa ja pellavaa. Kaikkia näitä siemeniä Marja oli saanut Koskelasta.
Kun pelto oli kylvetty, Hartikka rakensi sen ympärille vahvan aidan, etteivät hirvet ensi hätään pääsisi sinne verottamaan. Ja kun lehti oli puissa rehevimmillään, Hartikka kaatoi ensi suvea varten uuden kasken. Sitten jatkettiin taas tuvan tekoa, ja pianhan pienoinen pesä tuli valmiiksi, jolloin Marja iloissaan saneli: – Nythän me olemme kuin talollisia ainakin. Meillä on talo, on pelto, oma kalavesi edessä, oma metsä ympärillä, meiltä ei puutu mitään.
– Etkö sinä, tyttöseni, kaipaa muita ihmisiä? Etkö ikävöi vanhoja tuttaviasi?
– En kaipaa ketään, kun vain saamme täällä rauhassa elellä. Ja mikäs meidän on nyt elellessä, kun sinä olet taas voimissasi. Täällä on veden riistaa, on metsän riistaa, aurinko lämmittää täällä yhtä ihanasti kuin muuallakin, tuntuupa minusta kuin se täällä olisi armaampikin. Entäs nuo livertelevät lintusemme! Nekin ottavat osaa iloomme, kun saimme tupamme valmiiksi. – Kuuletko, isä, ne kiittävät meitä, kun muutimme tänne. – Miten sinä, isä, osasitkin tämän kauniin paikan valita?
– Olin täällä kerran Matin kanssa ja silloin juttelimme leikillämme, että kun otamme kumpikin vaimon, niin tulemme tänne asumaan. Mutta enpä osannut aavistaa, että täällä todellakin tulisin vielä elelemään.
– Ja nyt, isä, syömme oikein juhla-aterian uuden tupamme kunniaksi. Saunan kiukaalla onkin sorsapaisti jo valmis, ja paistan vielä pari kaunista ahventa.
Väliaikainen luola-asunto oli nyt saunana, ja Marja meni sinne lopettamaan illallisvalmistuksensa.
Hetkisen kuluttua tyttö kantoi uuden tuvan honkaiselle pöydälle ruokiansa: lintu- ja kalapaistit, ohuita ohrakakkuja, tuokkosellisen mansikoita, toisen mustikoita ja viimeiseksi isän tekemän uuden uutukaisen katajaisen haarikan täynnä keväällä vuodatettua koivun mahlaa.
– Jopa sinä, tyttöseni, olet kattanut pöydän koreaksi, eihän piispan pidoissakaan liene tämän täydellisempää, isä kehui.
Mutta ennen ruoalle rupeamista tytär risti kätensä ja luki rukouksen. Isäkin toivoi, että Jumalan siunaus vallitsisi heidän uudessa asunnossaan.
Marjan tie vei usein heinäkuun aurinkoisina päivinä suuren veden rannalle. Siellä oli oiva uimapaikka. Hiekka hienoa, puhdasta, ja sen jatkona kaunis nurmikko, jonka keskellä oli luonnon muodostama pensasmaja. Siellä eivät tyttöä katselleet muut kuin rantatörmällä seisovain mäntyjen oksilla livertelevät lintuset ja joku utelias orava.
Tässä olisi ollut myöskin ihana asuinpaikka ja suuren veden rannalla kalastukseen nähden parempikin kuin Kotijärven Metsola. Mutta tuolta niemen nenitse kulki erätie ja heidänhän täytyi pysyä piilossa. Marja kävi kuitenkin kesälämpiminä usein tällä verrattomalla uimapaikalla. – Kukapa hänet täällä kohtasi! Ei tietänyt Marja neito, mihin seikkailuihin hänen täällä käymisensä oli vielä johtava.
Nuori lappalainen saapui ruuhellansa yli selän Kaitaniemen kainaloon. Hän veti veneensä rannalle ja lähti kävelemään niemen poikki. Kun hän pääsi rantapensaiden suojaan ja loi katseensa lahden poukamaan, hän näki nuolen kantaman päässä rannan hietikolla veden rajassa juoksevan hoikan, notkean tytön. Lappalaispojan hengitys taukosi, hän katseli silmää räväyttämättä nuorta, valkeaa impeä, jonka keltaiset hiukset sädehtivät auringon paisteessa. Nuorukainen luuli neitoa vedenimmeksi, joka oli noussut rannalle pitämään iloansa. Hän katseli lahdelle havaitakseen siellä ehkä toisiakin impysiä. – Ei ollut muita, tuo vedenneito vain siinä karkeloi. Syöksyi veteen, ui ja polskutteli vettä, ja taas antoi auringon valella säteitään valkealle varrelleen rannan puhtaalla hietikolla.
Viimein impi meni pensaiden suojaan, jolloin Lapin poika arveli: – Olisikohan se metsänneito, joka on tahtonut etsiä tuttavuutta vedenväen seurasta?
Pian neito sukelsi esiin pensaikosta ja lähti kulkemaan ylös petäjikkötörmälle.
– Sehän onkin ihmislapsi, pirkkalaisten tyttäriä, lappalainen ajatteli. Lämmin laine tulvahti nuorukaisen rintaan. Hän hiipi tytön perässä kadottamatta häntä näkyvistä, mutta pysyen kuitenkin itse piilossa.
Niin he kulkivat harjun poikki, yli kankaan, saapuivat suon reunaan, jossa tyttö tuki tuokkosen, meni suolle ja poimi tuokkosensa täyteen lakkoja. Koko ajan nuorukainen seurasi tyttöä silmillään, ei yksikään liike jäänyt häneltä huomaamatta, ja yhä ihanampi lämpö läikytteli hänen rintaansa.
Lappalaispoika seurasi yhä neitoa, kunnes näki tämän menevän kapean metsäjärven rannalle. Siinä tyttö astui ruuheen ja meloi toiselle rannalle, jossa näkyi pieni tupa suurten kuusien välissä. Nyt poika huomasi, kun tyttö oli keskellä järveä, parrakkaan miehen, joka istuen majan edustalla vuoleskeli jotakin ja huomattuaan tytön nousi, meni rantaan, otti kiinni ruuhen nokasta ja veti sen melojineen maalle.
Tyttö otti tuokkosensa ja kehoitti miestä syömään, joka nauraen, taputtaen ja silitellen neidon päätä pisti muutamia marjoja suuhunsa.
Kun nuorukainen näki miehen, hän tunsi kalvavan piston rinnassaan. Poika ajatteli ensin: siinä on mies, valkean tytön suuri, kauhea mies. Mutta tarkaten lähemmin heidän käytöstään poika tuli ajatelleeksi, että hehän voivatkin olla isä ja tytär. – Eihän noin nuorella tytöllä voi olla tuollaista vanhanlaista miestä. Tämä käsitys tuotti taas riemua nuorukaisen rintaan, ja hän päätti tulla tutuksi kultakutrin kanssa.
Seuraavana aamuna, kun Marja meni huoneesta ulos, sattui hänen silmiinsä heti urosteeri, joka oli lähellä olevan kuusen oksaan pistetty riippumaan. Marja katseli lintua. Se oli jousella ammuttu, mutta siipeen oli pistetty kimppu metsätähtiä.
Marjan ihmetellessä tätä näin tullutta saalista, isä tuli ulos, katsoi tytärtään, katsoi teertä ja virkkoi: – Se on Tapion väkeä, ehkä itse Nyyrikki, joka on ihastunut sinuun ja näin mielistelee sinua.
– Voiko tätä syödä?
– Pane pataan vain, muuten voimme saada hänen vihansa, jos halveksimme hänen lahjojansa. Meidän pitää elää hyvässä sovussa metsänväen kanssa, ja on meidän onnemme, että he ovat mielistyneet meihin. Kun makasin kontion kourissa ja kuoleman henkäys jo siveli kasvojani, ajattelin miten sinä tulet toimeen, kun minua ei enää ole. Mutta meillähän oli riistaa silloinkin enemmän kuin tarvitsimme, sillä Tapion väki rakastaa sinua. – Sinulla alkaakin olla jo tarkempi silmä ja käsi kuin isälläsi.
– Se on sinun ansiotasi, sinähän olet ollut opettajani.
– Mutta tarkka on ollut Nyyrikkikin, kun on satuttanut nuolensa linnun oikeaan silmään.
Marja kiinnitti kukat rintaansa sanoen naurussa suin isällensä: – Nyt minä olen Nyyrikin morsian! Alkoi sitten kyniä lintua ja kehoitti isää laittamaan tulen.
Seuraavana päivänä lappalainen ilmestyi äkkiä Marjan eteen aivan kuin maasta kohoten, kun tyttö palasi uimaretkeltään. Marja säpsähti ja ajatteli, että Tapion poika, ehkä juuri Nyyrikki, siihen ilmestyi. Pian hän kuitenkin huomasi miehen lappalaiseksi, jolla oli ulkonevat poskipäät, leveä nenä ja pienet tummat silmät.
He katselivat toisiansa hetkisen ääneti, lappalaispoika kohotetuin kasvoin, sillä tyttö oli häntä melkein päätänsä pitempi. Marja näki oitis, että nuorukainen katseli häntä ihailevin silmin ja ikäänkuin he olisivat olleet vanhoja tuttavia.
– Salliiko metsän impi itseään kädestä tervehtiä? nuorukainen virkkoi lapinsekaisella kielellä.
Marja ojensi kätensä ja kysyi: – Asutko täällä lähelläkin?
Poika viittasi koilliseen ja vastasi: – Tuolla, neljän auringonnousun takana on kotini; tulin käymään sukulaisissani, – ja tahdoin katsella tätäkin rantaa; luulin tätä puolta aivan asumattomaksi, mutta näenkin, että täällä asuu itse metsänhaltijan tytär.
– Isäni on vain metsästäjä.
– Isäsi olkoon aina metsänväen suosiossa!
– Elävätkö sinun vanhempasi?
– Eivät. Isäni ja äitini vaeltavat henkien mailla, mutta isäni isä elää vielä, ja hän on suuri tietäjä. Hän osaisi sinullekin ilmoittaa elämäsi juoksun katsomalla kannustansa ja kysymällä arvaltansa.
– Jumalass' on juoksun määrä, luojalla lykyn avaimet.
– Mutta tietäjälle on annettu ennustamisen lahjat. Isoisäni tiesi lähtiessäni matkalle, että kohtaisin hyvin kauniin metsien tytön. Nuorukainen loi mustista silmistään peittelemättömän ihastuneen katseen tytön suuriin siniharmaisiin silmiin.
Marja punastui, mutta peitti naurahtaen hämilläänolonsa ja kysyi: – Onko hän tuolla järven toisella puolella? Mikä hänen nimensä on?
– En minä häntä tarkoita. Siellä on kyllä serkkuni ja onhan niitä kaksikin, Laila ja Eila, Oulan tyttäriä. Niitähän minä tulin katsomaan, mutta he ovat surumielisiä, ja minä tahtoisin iloisen ja reippaan niinkuin sinä. Mikä sinun nimesi on?
– Marja.
– Kaunis nimi. Ihan vesi kielelle tulee, kun ajattelee nimeäsi.
– En minä ole syötäväksi aiottu, tyttö virkkoi nauraen.
Poika punastui ja soperteli: – Puraisisin ennen kieleni poikki kuin sanoisin sinusta jotakin tyhmää. Sitten hän jatkoi taas avomielisesti: – Iso-isälläni on ihmeen ihanat kaulakäädyt arkkusessaan ja ne hän lahjoittaa sille, jolle minä haluan ne antaa. Ne ripustaisin sinun kaulaasi, sillä siihen ne sopisivat.
– Eikö ne ole annettava Lailalle?
– Eivät ne sovi kenenkään muun kaulaan niin hyvin kuin sinun.
– Isäni odottaa, minun täytyy lähteä.
– Tuletko huomenna tähän aikaan?
– En minä voi täällä enää käydä uimassa, kun sinä olet täällä.
– Minä odotan harjun tällä puolen sillä aikaa kuin olet uimassa. – Tuletko, minulla on sinulle vielä paljon kerrottavaa?
Tyttö ei luvannut, mutta ei kieltänytkään.
Seuraavana päivänä nuorukainen antoi Marjalle kaksi kaunista kalaa, kuhan ja säynävän. Tyttö ei ensin tahtonut ottaa vastaan, mutta nuorukainen sanoi: – Vedenhaltija itse on lähettänyt ne sinulle, kun pyysin sinun nimellesi. Ethän voine olla ottamatta. Tyttö otti, kysyen nuorukaisen nimeä.
Kun lappalainen ilmoitti sen, Marja sanoi: – Kiitoksia, Aslak, vedenantimista, antakoon Ahti sinulle aina hyviä saaliita.
Aslak kertoi nyt, kuinka heidän järvissänsä oli runsaasti kaikenlaista kalaa, ja rupesi sitten kuvailemaan kotiansa, jossa oli pehmoiset taljat vuoteena, peurankielet ruokana ja poronmaito juomana. Kuinka heillä on avarat asuinsijat, on palvelijoita, on hyviä koiria ja mainioita ajokkaita. – Ei missään voi olla ihanampaa elämää kuin meillä! hän vakuutti.
– Oletko sinä hyvä jousimies? tyttö kysyi.
Aslak otti jousensa, joka riippui hänen selässään, sovitti nuolen ja katseltuaan ympärilleen huomasi tikan, joka noin kolmenkymmenen askeleen päässä nakutti puun kylkeä. Hän tähtäsi, ampui, ja tikka oli naulittuna puun kylkeen.
Nuorukainen katsahti tyttöön ylpeänä taidostaan ja odotti ylistystä.
Mutta Marja sanoi ainoastaan: – Sinulla on hyvä jousi, oletko itse tehnyt sen? Tyttö otti jousen käteensä. – Osaatko juoksevaan jänöseen tai lentävään sorsaan?
– Olen joskus osannut.
Samassa kuului tirskutusta kivirykelmästä. Salamannopeasti Marja sieppasi nuolen nuorukaisen viinestä ja melkein tähtäämättä ampui ilakoivan kärpänpoikasen alas kiveltä.
Poika katseli yhä ihastuneempana reipasta tyttöä ja kehui: – Sinä olet oikea metsänneito, olet parempi jousenkäyttäjä kuin minä.
Kun Marja saapui isänsä luo, hän näytti kaloja ja virkkoi: – Nämä sain Nyyrikiltä!
– Äläpäs nyt, tyttöseni, eihän Nyyrikki kalastele!
– Mutta metsässä minä sain nämä ja pojalla oli jousikin mukana.
– Mitä sinä, tyttö, nyt oikein höpiset?
Marjaa nauratti isänsä kummasteleva katse; hän kertoi lappalaispojan tarinan.
– Joko hän kosi sinua? isä kysyi synkännäköisenä.
Tyttö päästi helakan naurun ja sanoi: – Toivoisitko vävyksesi lappalaista?
– En kuuna päivänä, mutta sinähän olet jo sotkenut itsesi lappalaisen verkkoon.
– Hyi sinua, isä! Usko minua, minä en ikinä huoli lappalaista miehekseni, kuule, en ikinä. Miltä se nyt näyttäisikään, mies vaaksan mittainen, kiilusilmäinen. Kaikkea se isä pelkääkin!
– No enhän minä enää pelkää. Metsästäjä silitteli hellästi tyttärensä kaunista tukkaa. – Minä vain tulin ajatelleeksi seurauksia, kun sinä hänen kanssaan olet jo kahtena päivänä puhellut.
– Onhan hän ihminen. Hänen kanssaan on sentään hauskempi jutella kuin oravien tai lintusten.
– Ikäväähän sinun on täällä yksinäisyydessä, lapsi parka, ja minä olen johdattanut sinut tänne metsän korpeen maanpakoon.
– Enhän minä toki yksin ole, kun sinä olet kanssani, ja onhan meillä vielä Turo toverina.
Pystykorva nosti päätänsä maatessaan laiskana pää käpälien välissä.
– Makaa rauhassa, Turoseni, ei nyt mihinkään mennä, minä vain perkaan nämä kalat ja paistan, ja sitten maistetaan Nyyrikin antimia. Vai mitä, isä, kai nämä syödään?
– Onhan meillä kyllä omiakin pyytämiä, mutta eihän veden viljaa sovi hukkaan heittää, kun olet ne kerran tänne kuljettanut.
Yhä edelleen oli lämpimiä heinäkuun päiviä. Keskipäivän aikana Marja aikoi taas mennä laajan veden hiekkarannalle uimaan. Hän astui jo ruuheen meloakseen yli järven, mutta käänsikin ruuhensa pitkin järveä ja meloi sileän, veteen viettävän kallion juureen. Tältä kalliolta hän oli joskus ennenkin sukeltanut veteen, mutta tästä puuttui suuren veden viehätys. Vesi ei ollut niin valkoista, ei ollut hienoa hietaa, ei kaunista, pehmeää nurmikkoa. – Mutta eihän tätäkään sovi halveksia, kun tämä on oma kotijärvi.
Kun Marja oli pukeutunut, hän ajatteli: – Nyt Aslak odottaa. Sääli poikaa, kun saa odottaa turhaan. Olihan hänen kanssaan hauska puhella. Marja muisteli muutamia lappalaisia sanoja, joita Aslak sekakielessään usein käytti ja joiden merkityksen hän pian tuli ymmärtämään. Sitten tytölle tuli mieleen laulu eli joiku, jolla nuorukainen tulkitsi tunteitaan, kun he eilen olivat eronneet. Siinä joiussa oli niin liikuttavan kaihoisa sävel, että Marja olisi tahtonut oppia sen. – Mitähän, jos menisi vielä tuonne eiliselle kohtauspaikalle? – Aslak on varmasti vielä siellä. – Ei, isä ei pidä tästä seurustelusta. – Hän pelkää, että lappalainen voi viedä minut.
Marjan mieleen muistui äkkiä solakka, kaunis nuorukainen. Hän huokasi raskaasti.
– En mene koskaan miehelle, en kenellekään, kaikkein vähimmin lappalaiselle.
Aamulla aikaiseen Marja riensi läpi metsän uimapaikalleen. Seistessään rannan hienolla hiedalla hän tunsi luonnon ihanuuden tunkevan läpi ruumiinsa ja sielunsa. Vaistomaisesti hän lankesi polvilleen, risti kätensä, katsoi kirkkaan siniselle taivaalle ja lähetti kiitosrukouksen Jumalalle, joka on luonut kauniin maan, vedet, metsät, laululintuset, lämpimän auringon ja kaiken tämän ihanuuden. Sitten tyttö astui peilikirkkaaseen veteen. Se tuntui näin aikaiseen kylmemmältä, mutta tuo kylmyyskin virkisti nyt niin suloisesti ruumista.
Uituaan tavallista kauemmas tyttö ei huomannutkaan veneen tuloa. Vihdoin hän kuuli airojen loiskeen ja katsottuaan huomasi Aslakin huopaavan venettään.
– Buore baeive!
– Ibmel antakoon! vastasi uimari.
– Minä näin tultuani tuonne niemen kärkeen vedenneidon pään kaukana selällä, ja kun pelkäsin, ettet jaksakaan uida takaisin rantaan, tulin tarjoamaan apua. Pidä nyt kiinni veneen perästä, niin soudan sinut lähemmä rantaa.
– Ei, hyvä saamepoika, etkö tiedä, etteivät vedenneidot voi hukkua. Nyt saat mennä takaisin tuonne niemen toiselle puolelle, että minä saan rauhassa uida rantaan.
– Mutta jospa et jaksakaan uida?
Vene oli tullut aivan lähelle. Marja heitti kädellään vettä nuorukaisen silmille ja painui äkisti veden alle.
Lappalainen jäi katsomaan hätäännyksissään siihen kohtaan, johon impi katosi. Ei näy mitään! – Se oli sittenkin vedenneito, joka hänelle Marjan haahmossa ilmestyi.
Marja nousi pinnalle kymmenkunnan sylen päässä ja huusi: – Ala mennä jo, ja pian!
– Marja se oli sittenkin. – Minun Marjani! riemuitsi nuorukainen. Ja nyt hän souti ripein vedoin niemen kärkeä kohti ja sen toiselle puolelle. Neidon pieninkin toivomus oli lakina lappalaispojalle.
Hetkisen kuluttua, kun Marja asteli petäjikkökangasta, Aslak juoksi sivulta ja pyysi:
– Marja neito, salli minun puhua sananen.
Neito seisahtui. – Mitä Aslak tahtoisi sanoa?
– Marja, tule vaimokseni!
Tyttö ei nauranut. Nuorukaisen pyyntö tuli sielun syvyydestä.
Marja katseli säälien nuorukaista. Olisihan hän suonut tuolle vilpittömälle nuorelle lappalaiselle kaikkea hyvää, mutta ei sentään toki itseään.
– Sinä olet kyllä hyvä poika, mutta sinulle sopii paremmin saametyttö puolisoksesi. Johan sille kaikki kylänne koiratkin nauraisivat, kun vaimosi katsoisi sinuun alas. Ei, silmäin täytyy toki olla samalla tasalla, miehen mieluimmin vähän ylempänä.
Aslak oli tämän kuullessaan äärettömän onnettoman näköinen, mutta rohkaisi vielä mielensä ja virkkoi: – Minä pidän sinusta enemmän kuin kaikista saamenaisista yhteensä. Kuule, ihana impi, saat olla ruhtinatar majassani, kaikki tulevat palvelemaan ja kunnioittamaan sinua. Saat parhaat vaatteet ja hienoimmat nahat yllesi, kultaiset käädyt kaulaasi, jollaisia ei ole Ruotsin kuningattarellakaan. – Tule vaimokseni, ihana Marja, tulethan!
Nuorten huomaamatta Hartikka oli astunut aivan heidän lähelleen ja ärjäisi:
– Ei ikinä tyttärestäni tule lappalaispakanan vaimoa. Kuuletko, metsästäjä karjaisi vielä kovemmin, – ei sinulle, eikä kellekään heimosi miehelle, vaikka hän olisi kokonaan kullasta valettu. – Ja nyt, laputa näiltä mailta. – Älä tule enää tälle rannalle, muutoin lyön pääsi mäsäksi petäjän kylkeen, ja silloin varmasti lakkaat lipottelemasta suutasi.
Aslak loi mustista silmistään kipenöitsevän katseen isoon mieheen ja sanoi: – En pelkää uhkauksia! Kääntyen sitten Marjan puoleen hän sanoi lempeästi: – Burist, vielä minä toivon sinut tapaavani. En unhota sinua! Pieni mies kääntyi ja katosi niemelle päin.
Isä otti tytärtään käsivarresta ja virkkoi: – Onko tuo sinusta mikään mies?
– Kai hän on parhaita miehiä oman heimonsa keskuudessa, mutta eihän hän silti minulle kelpaa. – Oikeinko sinä, isä, luulit, että minä olisin hänestä huolinut, kun olit sille raukalle niin äkäinen.
– No, enhän minä nyt tyttöstäni luule niin tyhmäksi, minua vain niin äköitti, kun tuollainen kääpiö uskaltaa katsoakaan tämmöiseen tyttöön.
Kun he istuivat majansa edustalla, Marja virkkoi:
– Sinun morsiamesi taisi olla kaunis tyttö?
– Oli, hän oli Sastamalan kaunein tyttö.
– Kerro, isä, miten kosit häntä? Tunsitko äitini kauan, ennenkuin pyysit puolisoksesi?
– Ensi kerran tapasin äitisi Pirkkalan syksymarkkinoilla. Joka kerta, kun siellä kohtasimme toisemme, yhtyivät katseemme, mutta en vielä uskaltanut puhua hänelle sanaakaan. – Olimme sitten koko talven Kosken Matin kanssa metsästelemässä, jolloin juuri tulin nämä seudut tuntemaan, mutta aina illalla nuotiolla tulivat kauniin tytön suuret silmät eteeni. Seuraavana keväänä tapasin hänet Sastamalan kirkolla. Tyttö oli tullut entistäkin ihanammaksi. Kun katsoin häntä silmiin, huomasin, ettei tyttökään ollut unhottanut minua, sillä hän hymyili kuin vanhalle ystävälle. – Silloin rohkenin tarjota hänelle näädännahan tuliaisiksi talvisilta eräretkiltä.
– Ottiko hän sen mielellään?
– Ottipa niinkin, vieläpä kiittikin kauniisti.
– Ja sitten sinä kosit?
– En vielä sillä kertaa, en uskaltanut.
– Kerro, kerro!
– Parin viikon päästä, kun erään sateisen päivän jälkeen kävelin tietäni, tuli tyttöni erään puron kohdalla vastaan. Puro oli paisunut ja tyttö katseli, miten hän pääsisi yli. Silloin menin kiiruusti toiselle puolelle ja pyysin saada kantaa hänet yli. Tyttö salli, ja voi kuinka se kantamus tuntui ihanalle! Kun laskin hänet maahan, kysyin hänen nimeänsä. Nimi Maria hänen suustansa kuului kauneimmalta, mitä olin konsaan kuullut.
– Ja sitten?
– Sanoin minäkin nimeni, jolloin Maria virkkoi: "Sinulla on sievä nimi". Silloin minä sanoin: "Maria ja Olavi, nehän hyvin sopivat pariksi". "Sopivat kyllä", äitisi vastasi, ja niin oli liittomme solmittu.
– Ja te olitte onnellisia, hyvin onnellisia!
– Niin olimme. Vuoden päästä synnyit sinä. Ja silloin oli äitisi onnellisin, kun hän sinua vaali.
– Kiitos isä kertomastasi! Se oli niin kovin kaunista.
– Nyt sinä olet yhtä vanha ja yhtä kaunis, kuin äitisi ensikerran tavatessamme.
– Voi kun meillä olisi täällä ihana elellä, jos äitikin vielä eläisi.
– Niin olisi, niin olisi. Metsästäjän rinnasta pääsi raskas huokaus.
– Oliko sinulla hyvin ikävä silloin, kun äiti kuoli? Vaikka mitäpä sitä kysynkään. Muistanhan vielä aivan hyvin, kuinka sinä vain istuit pää käsien varassa, istuit, surit ja huokailit. – Voi isä parka, kyllä olet saanut paljon kärsiä!
– Mutta nyt sinä olet minun lohdutuksenani ja ilonani. Ja nyt hyvin ymmärrät, miksi äsken olin sille pikisilmälle niin äkäinen.
– Luulit kääpiön ryöstävän jättiläisen tyttären, Marja virkkoi nauraen. – Mutta, jos en minä saa yhtä komeata miestä kuin äitini sai, niin sitten olen ilman.
– Tuohon käteen, tyttöni! – Se on sovittu!
Isä lähti nyt tyttärineen katselemaan peltoansa.
Kaikki oli hyvässä kasvuntouhussa; nauriinlehdet leveinä rehoittivat; ohra työnsi tähkää ja pellavassa pilkotti jo jokunen pieni sininen kukka.
Isä ja tytär katselivat tyytyväisin silmin pientä viljelysmaatansa, katselivat hetkisen ääneti. Sitten tytär sanoi:
– Isä, meidän pitää hankkia lehmä!
– Vai tekee lapsen mieli maitoa?
– Niin, maitoa ja voita, ja luulenpa, että sinullekin voikakku maistuisi.
– No, mikäs siinä, ala vain katsella heinämaita. Nyt onkin heinä-aika parhaillaan. Ja kun on syöty, niin ruvetaan heti toimeen.
– Isä ei näy tietävänkään.
– Mitä niin?
– Että tänään on sunnuntai.
– En kylläkään, mutta sinä näyt muistavan kaikki.
He olivat puhellessaan saapuneet tupaan, jolloin tytär vastasi:
– Enhän minäkään tietäisi, jos ei olisi tätä allakkaa. Näin sanoessaan tyttö otti majan seinältä sileäksi vuollun seitsenkulmaisen kyynärän mittaisen kepakon ja painoi puukollaan sunnuntaisärmälle pyhäloven, joka oli arkimerkkejä tuntuvasti suurempi.
– Kaksikymmentä vuotta takaperin, juuri tällaisena kauniina heinäkuun päivänä, oli elämäni suurin sunnuntai, metsästäjä virkkoi katsellen avonaisesta ovesta peilikirkasta järven pintaa ja vastakkaisen rannan koivikkoa.
– Silloinko sinut vihittiin äidin kanssa?
– Niin, silloinhan ne olivat meidän häämme. Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika, mutta se päivä on elävänä edessäni kuin eilinen päivä.
– Sen muiston kunniaksi nyt syödään oikein juhla-ateria, Marja virkkoi kantaen ruokaa pöydälle.
Aterian jälkeen Marja luki isämeidän rukouksen ja uskontunnustuksen, toimittaen näin jumalanpalveluksen Metsolan mökissä.
– Sinusta olisi voinut tulla vaikka pappi, jos olisit pojaksi syntynyt, isä virkkoi, ihaillen tyttärensä taitoa.
– Olisitko iloisempi ja onnellisempi, jos olisin poika?
– Enhän toki, päinvastoin, juuri siksi, että olet tyttö, on elämä niin miellyttävää täällä maanpakolaisuudessakin.
– Onko sinusta täällä ikävä olla?
– Kuules Marja, omasta puolestani elämä täällä metsien kohdussa minua hyvin miellyttää; minä olen tänne halunnut jo aikaa sitten, sillä täällä on elämä oikeata metsämiehen elämää. Täällä ovat kaikki niin hyviä ystäviä, linnut, oravat, näädät, yksinpä sudet ja korven kontiotkin.
– Oliko sekin, joka tuon arven jätti? Marja kysyi silitellen isänsä poskessa olevaa arpea, johon parta ei enää juurtunut.
– Sehän se vasta ystävän teon tekikin. Sen kontion tulen aina pitämään kiitollisessa muistossa. – Niin, kunhan Matti tulee tänne, hän saa toimittaa nahkan pyhälle Henrikille.
– Koskahan Kosken Matti tullee?
– Hän tulee tänne vasta syksyllä muikunpyynnin ajaksi.
– Jospa hän voisi tuoda vasikan tullessaan, niin saisimme siitä jo ensi kesänä lehmän.
– Kyllä se saadaan. Minä vien sanan Muroleen Heikille ja hän kyllä saattaa sen Koskelaan. Mutta eikös vuohi sovi meille paremmin, silloin saat sitä jo pitkin syksyä ja talvea lypsää?
– Sopii kyllä. Kyllä sinä olet sentään viisas mies, isä kulta. – Voi kuinka meille tulee hauskaa! Kuules Turo, sinäkin saat uuden toverin!
Koira kieputti häntäänsä ja otti osaa emäntänsä iloon.
Seuraavana päivänä Hartikka otti raudan kappaleen ja takoi siitä sirpin, ja sillä Marja alkoi katkoa rehua uuden tulokkaan tarpeiksi.
Aikaisemmin metsästäjä oli rakentanut aitan nahkoja ja kapakaloja varten. Nyt hän kyhäsi pienen läävänkin odottamaan uutta asukkia.
V
SYKSYN SAALIITA
Koivu karisteli keltaisia lehtiään maan hyväksi, kun Kosken Matti vanhimman poikansa Olavin kera saapui Kautun virralle nuottineen ja kala-astioineen. Marja oli siellä odottanut jo useana päivänä, kun eräänä tihkusateisena iltapäivänä vihdoinkin odotetut tulivat. Suuri oli tytön ilo, kun hän näki veneessä toisvuotiaan kilin. Sitäkös hän rannalla hyväili ja taputteli, antoipa palan kallista kakkuakin, jolla hän heti saavutti nuoren vuohen ystävyyden.
Rannalla olevaan kalasaunaan jätettiin nuotta, astiat ja suolasäkki, mutta kuttu pääsi takaisin veneeseen, ja sitten soudettiin joelle ja sitä myöten Eräjärvelle.
Matilla oli vielä paitsi kuttua tuomisina säkillinen leipää, toinen ohrajauhoja, pytyllinen voita, suolaa ja rautaa.
Marja ei ollut koskaan nähnyt niin paljon leipäviljaa, ja siksi hän panikin heti padan tulelle ja rupesi keittämään puuroa.
Tällä välin olivat miehet katsomassa nahkoja. Matti ihmetteli, kuinka Olli oli ennättänyt kevättalvella saada niin paljon oravannahkoja.
– Nämähän ovat melkein kaikki Marjan kolkkaamia.
– Sinä taisitkin vain makailla, virkahti Matti nauraen.
– Se ei olekaan naurun asia, vaikka makailinkin, ja metsästäjä kertoi karhuseikkailunsa.
– Johan minun olisikin pitänyt arvata, kun näin tuon arpesi, että olet saanut otella itse otson kanssa.
Hartikka levitti suuren karhun taljan ja sanoi: – Kelpaisikohan tämä pyhälle Henrikille?
– Hänellekö olet luvannut tämän?
– Niin, otatko sinä toimittaaksesi sen Turkuun?
– Kyllä, mielelläni. Vien sen Heikin messuna itse piispa Hemmingille.
– Sinä olet kunnon toveri; tuon näädännahan saat hyvän, vanhan veljeyden muistoksi.
– Ollaanhan sitä hyviä veljiä ilmankin.
– Minulla ei ole nyt kylläkään tavaraa niin paljon, että se vastaisi sinun tuomiasi, mutta eiköhän talvi antane sen verran, että pääsen velastani.
– Eihän tässä vielä osaa sanoa, kumpi meistä jää velkaa, kili on näet kumminlahja tyttärellesi.
– Mitäs minä sitten annan tälle ristilapselleni, metsästäjä sanoi laskien suuren kätensä Olavin päälaelle, kun tämä aitassa katseli kahta kaunista ketunnahkaa.
– Siinähän on lahjaa enemmän kuin kylliksi, kun opetat tästä metsämiehen.
– Vieläkös se Olli poika pitää kiinni talvellisista sopimuksista.
– Niin, jos setä vain minut huolii. Pidättehän, kummi, minut, niinkuin lupasitte, poika sanoi terhakasti.
– Mielellänikin, mutta onko äiti antanut suostumuksensa?
– Kovallehan se otti, mutta mikäs siinä auttoi, kun tämä on sellainen jukopää, että kyllä osaa pitää puolensa. Kovahan tällä on halu erämieheksi.
– Niin, kun isä on kertonut sellaisia mukavia juttuja teidän entisistä eräretkistänne, nuori Olli sanoi kummikaimalleen.
– Eihän se ihme ole, jos erämiehen veri vetää korpien helmaan, virkkoi Metsolan isäntä.
– Puurolle miehet, puurolle! kuului Marjan huuto. Kohta istuttiin nelisin pöydässä, jossa oli paistettua kalaa, lintua, naurishaudikkaita, keskellä pöytää puukupissa höyryävä puuro ja sen keskellä keltainen voisilmä. Matti oli vielä asettanut pöydälle suuren leivän ja kaatanut leilistä maitoa haarikkaan.
Kun Marja puuroa pistellessä sai kuulla, että Olavi jää tänne koko talveksi, pani hän lusikkansa pöydälle ja syleili vastaan rimpuilevaa poikaa.
Isät nauroivat ja Matti sanoi: – Vahinko, että noiden ikä on päinvastainen kuin pitäisi olla.
– Tytöllä on kyllä oikea ikä, mutta Olavi poika viivytteli tuloaan, metsästäjä sanoi naurussa suin.
– Kyllä tästä vielä mies varttuu, virkkoi Marja.
– Odotatko niin kauan? kysyi Matti.
– Mikäs siinä. Kelpaisinko sinulle, Olavi?
– Kyllä – tädiksi, poika sanoi totisena ja pisti puuroa suuhunsa.
– Kuule, Olavi, anna minun olla edes siskosi; täti tuntuu niin vanhalta ja minä olen mielestäni vielä nuori.
– Ole sitten sisko, mutta olisi se paljon mukavampaa, jos sinäkin olisit poika. Voi, kuinka hauskaa meillä silloin olisi!
– Kyllä meillä tulee hauskaa, vaikka olenkin vain tyttö, jahka totut minuun, niinkuin isäkin on tottunut.
– Ja tulet kunnioittamaan tätä siskoasi, sillä hän ampuu tarkasti kuin paras metsästäjä. Kuulithan, että ne kymmenet oravannahat ovat Marjan jousella saatuja, pojan isä selitti.
Olavi loi heti kunnioittavamman katseen tyttöön ja sanoi: Näytäpä minulle jousesi!
Nuorten keskustellessa keskenään Hanikalla oli jo monesti eräs kysymys huulilla, mutta se vain jäi kysymättä. Kun miehet sitten illan pimetessä istuivat takkavalkean ääressä, Matti virkkoi kysymättä:
– Ole huoleti, ei turkulainen sinua täältä osaa hakea.
– Eikö siellä koskella muilla ole tietoa minun täälläolostani? kysyi Hartikka.
– Kyllä, Siukoilan Manu sai kesällä kuulla eräältä lappalaisäijältä, että eräs metsästäjä tyttö-huiskaleensa kanssa on elellyt viime hankiaisista saakka Ruoveden metsissä, mutta kun Manu tätä kertoi minulle, sanoi hän, ettei hän hiisku siitä kenellekään, sillä hän muistaa muinoisen hyväntyösi.
– Onpa ilo kuulla, että on tullut jotain hyvääkin tehneeksi.
Muikun veto luonnisti erittäin hyvin. Kun viikko oli vierinyt, olivat astiat täynnä, ja joka päivä muikkukeitto höyrysi kalasaunan tulilla.
Miehet tekivät uuden pytyn metsolaisten kala-astiaksi, ja täyteen sekin ladottiin ja suolattiin hopean hohtavia kaloja.
Kalastuksen jälkeen käytiin metsällä, että Mattikin sai uudistaa vanhoja metsämuisteluksia ja saisi myöskin metsänviljaa kotiin vietäväksi.
Tuli sitten eropäivä, syötiin jäähyväisateria aikaisena lokakuun aamuna. Hartikka lähti saattamaan ystäväänsä Muroleelle saakka, josta hän seuraavana päivänä maitse palasi nuorten luo Metsolaan.
Talvea odotellessa meni syksy pyydyksiä valmisteltaessa; vuoltiin ja suliteltiin nuolia, tehtiin uusia jousia. Tekipä Hartikka valtavan jousen hirvenkin pyydystämiseksi.
Hirvi oli jo ennättänyt käydä Marjan lehdeshaasialla syömässä kutun talvivaroja. Silloin metsästäjä päätti pyydystää pahantekijän.
Suuri jousi asetettiin haasiaan sille kohdalle, jossa hirvi oli aterioinut. Jousi viritettiin ja rihma, jonka piti laukaista, asetettiin taitavasti varpujen alle hirven jalan jäljelle. Vielä metsästäjä tarkasti, että nuolen suunta oli osuvasti suuren eläimen rinnan korkeudelle. Sitten hän kolmesti kiersi haasian myötäpäivään, ja viimeisen kierroksen tehtyään luki hirven pyytösanat. Sen jälkeen hän äänettömänä, taakseen katsomatta asteli kotiin. Nuoret kulkivat hiljaa perässä uskaltamatta hekään ääntä päästää.
Tuvassa metsästäjä sanoi: – En tiedä, onnistummeko, kun nainen oli mukana.
– Minäpä en olekaan nainen näillä retkillä, vaan erämiehen onnen tuoja. Saatpa nähdä, että onnistut, mutta – ainoastaan siitä syystä, kun minäkin olin mukana.
Aamulla varhain maan ollessa vahvassa kuurassa menivät kaikki, Turo neljäntenä, taikka oikeammin ensimmäisenä katsomaan, oliko saatu sarvipäätä. Saavuttiin haasialle; jousi oli lauennut, mutta saalis oli poissa, eikä nuolta näkynyt missään. Kun he tarkastivat ympäristöä, havaittiin, että hirvi oli, jousen lauetessa tehnyt valtavan hypyn, jolloin nuori männyn vesakin oli ruhjoutunut. Hartikka käski Turoa haistamaan jälkiä ja menemään jäljestä. Koira lähtikin heti juoksemaan ja Olavi ketteränä perässä. Pian kuului pojan riemukas huuto.
Noin kahdensadan askeleen päässä makasi komea sarvipää sammunein silmin. Nuoli oli sattunut suoraan sydämeen. Sen varsi oli hirven juostessa katkennut, niin että ainoastaan pitkä terä oli haavassa.
– Aivankuin isä olisi ollut tähtäämässä, Marja virkkoi.
– Tähtäsinhän minä, etkös eilen nähnyt, isä vastasi. – Mutta jotain tämän täytyy merkitä, kun se niin hyvin luonnisti. – Tapio oli kyllä nyt antelias, mutta mene tiedä, mitä se vielä vaatii palkakseen, ennenkuin talven yli päästään.
– Ei suinkaan tämä muuta merkitse, kuin että meille tulee tavallista parempi metsästysvuosi, kun talvi näin komeasti aloitetaan, Marja virkkoi.
Olavi seurasi tarkasti kummikaimansa tointa, kun eläin nyljettiin, jolloin poika sai auttaa kykynsä mukaan.
– Mitä me näin paljolla lihalla nyt teemme? Marja kysyi.
– No ei tätä vain tänne metsäänkään jätetä mätänemään, päätti poika.
– Ei suinkaan, ei jätetä, vakuutti isäkin.
– Minäpä tiedän, Marja virkkoi, annetaan toinen puoli naapurillemme Oulan perheelle. Siellä on nykyään huonot pyytäjät, kun vanhukset sairastelevat. Luulen, että tytöt siellä usein saavat nähdä nälkää.
– Saatte huomenna viedä koko etupuolikkaan heille, sanoi metsästäjä. – Ja nyt lapset, kun syötte hirven paistia, tulette tekin nopeiksi kuin hirvi.
– Kyllä minä vain puoleni pidän, – sanoi Olavi – hirven liha on minusta kaikkein parasta herkkua. – Tuosta paistetaan oikein maukas kappale päivälliseksi! ja poika läpsäytti hirven pakaraa kämmenellään.
Hirven reidet palvattiin. Kuumennettiin saunan kiuas tulikuumaksi, ripustettiin lihat orsille, sitten lyötiin löylyä, ja kuumassa löylyssä kypsyivät lihat mureiksi ja herkullisiksi.
Muutamana päivänä oli ollut niin kova pakkanen, että selkävedetkin jo olivat kantavassa jäässä. Pienellä ahkiolla liukasta jäätä myöten vetivät Maria ja Olavi hirvenpuolikasta Oulan kodalle.
Oula ja hänen vaimonsa olivat yksin kodassa. Vanhukset istua nököttivät nuotionsa ääressä huonoina ja raihnaisina. Oula ei säryltään enää kyennyt pyydyksilleen. Tyttäret, minkä vähän saalista saivat, eivät voineet ylläpitää kovinkaan rasvaisia päiviä.
Kun tulijat olivat vanhuksille lausuneet tervehdyksensä, tulivat tyttäretkin kotaan, jolloin Marja ilmoitti, mitä heillä oli tuomisina. Sekös synnytti ilon lappalaisperheessä!
Kiiruusti laittoivat tyttäret padan tulelle ja keittivät aimo kimpaleen hirven lapaa. Keittämisen kestäessä Oula veti sieraimiinsa ahneesti lihan ihanaa höyryä ja alkoi sitten nuorelle metsämiehen alulle kertoilla vanhoja muisteluksiaan. Olihan hänkin, Oula, ollut etevä kyttä, oli pyytänyt lukemattomat määrät sekä pieniä että suuria metsänotuksia; olipa hän kerran kaatanut karhunkin. Tätä kehuessaan ukon sieraimet niin omituisesti värähtelivät, josta Olavi ymmärsi, että ukkorahjus puhui puutaheinää. Mutta hän ei hennonnut lausua epäilyksiään vanhalle, raihnaiselle miehelle.
Kun liha oli kystä, aloitti kodan väki aterian, ja riistan tuojatkin saivat ruveta ruoalle.
Laila ojensi ensin puukupilla lientä isälleen, mutta ennenkuin Oula alkoi ryystäillä kuppinsa reunasta tuoksuavaa lientä, hän läikäytti siitä hiukan lattialle, toisin sanoen maahan, suosittaaksensa kodan haltiaväkeä.
Liha syötiin viimeiseen mureneen, paitsi ne siruset, jotka Oula tarjosi haltioille. Runsaan aterian jälkeen perheen jäsenten kasvoilla oli ylen onnellinen ilme. Mutta yhtä onnellisen näköisiä olivat myöskin Olli ja Marja, sillä olivathan he luoneet iloa ja tyytyväisyyttä köyhälle väelle.
Olli oli kotaa katsellessaan huomannut kodan perällä nahkapussissa pyöreän esineen. Kysyttyään, mikä siellä on, hän sai kuulla, että se oli Oulan taika-seula.
– Setä hyvä, käyttäkää vähän tuota kojetta.
Vanha lappalainen tunsi itsensä yhä onnellisemmaksi, kun häneltäkin vielä jotakin pyydettiin. Hän aikoi nousta vikkelästi, mutta särky jäsenissä ehkäisi oitis nuorekkaan liikkeen ja vaivalloisesti äijä kömpi päästämään pussista rumpunsa.
Ensin hän lämmitti rummun kalvoa tulen ääressä, koetti sitä välillä hiljaa luuvasarallaan, lämmitti uudelleen ja taas tunnusteli rummun ääntä. Tätä tehdessään ukko oli hyvin tärkeän näköinen ja unohti siinä särkynsäkin.
– Jopa on vireessä, vireessä on, Oula virkkoi, asettui vasemmalle polvelleen, otti seulan vasempaan käteensä, pani kolmiomaisen arvan rummun keskelle ja alkoi vasarallaan hiljalleen naputella rumpua, samalla alkaen vanhan miehen särisevällä äänellä lapiksi joikua:
Metsän eläin, hyvä hirvi,
voi, oi, naa naa!
Sarviniekka, pitkä koipi,
voi nana nannannaa!
Tulit miehen jousen eteen,
voi, oi, naa naa!
Satuit siihen seisomahan,
voi nana nannannaa!
Siihen sorruit soma sonni,
voi, oi, naa naa!
Lankesit latusellesi,
voi nana nannannaa!
Nytpä meillä ilon päivä,
voi, oi, naa naa!
Onnen päivä aurinkoinen,
voi nana nannannaa!
Saimme lihaa yltä kyltä,
voi, oi, naa naa!
Lientä hyvää lipotella,
voi nana nannannaa!Arpa hypellessään asettui vihdoin hirven kuvalle, ja silloin Oula lakkasi joikumasta.
– Isäsi saa vielä toisenkin sarvipään, Oula sanoi Marjalle. – Hän on metsänneidolle mieluinen mies.
Tämän jälkeen muistivat Metsolan nuoret useinkin ilahduttaa Oulan väkeä metsän antimilla. He kävivät siellä vähintään kerran viikossa, ja joka kerta heillä oli runsaat viemiset mukanaan, milloin metso, milloin teeripari, milloin jäniksiä. Kun sitten Oulan ennustus toteutui ja muutaman viikon päästä ensimmäisestä hirvestä nuoret metsolaiset taaskin kuljettivat hirven puolikkaan lappalaisille, oli Oulan väen ilo entistäkin ehompi ja vanhus unohti hetkiseksi vaivansa, sillä olihan hänelläkin ansionsa tästä saaliista. Hirvipaisti oli suurta herkkua, hän kehui nuortuvansa ja pystyvänsä pian itsekin taas pyydystelemään.
Ukko otti uudelleen rumpunsa ja säesti hirvijoikuansa, ja nyt nuoret vieraat ymmärsivät joiun sisällyksen, sillä useilla käynneillään he olivat oppineet yhä paremmin ymmärtämään Lailan ja Eilan äidinkieltä.
Olavi oli metsästäjän ja Marjan tarkka oppilas. Hän sai oppia kuinka revon käpälälaudat asetettiin, kuinka ilvesloukut viritettiin ja kuinka susihaudat peitettiin.
Marja oli mestari matkimaan eläinten ääniä. Hän osasi kukertaa kuin teeri, kotkottaa kuin metsokukko, hän taisi oravan, näädän ja kärpän äänet, ja tämän verrattoman taidon avulla hän loihti saaliin saatavilleen. Samoin tytön käsi ja silmä oli kehittynyt hyvin tarkaksi. Olavi sanoi usein: – Ethän sinä tähtää ollenkaan ja kuitenkin melkein aina osaat.
– Eihän ole aikaa tähtäillä, sillä lintu huomaa pian ja lentää tiehensä. Ammu sitä sitten!
– Miten kuitenkin saat aina sattumaan?
– Minä vain tahdon, että nuolen on osuttava, ja silloin se osuu. Kyllä opit sen konstin, kun tarpeeksi harjoittelet.
Olavi ihaili ja kunnioitti molempia opettajiansa. Hän ei enää ajatellut, että olisi hauskempi jos Marja olisi ollut poika, sillä tyttö piti pojasta sisarellista ja äidillistä huolta ja oli samalla verraton toveri.
Olavi tahtoi tulla yhtä eteväksi ja taitavaksi kuin hänen opettajansakin, eikä väsynyt harjoittelemasta metsästysretkien lomassa. Ja ilokseen poika huomasi, että lyhyemmillä matkoilla hänen ei tarvinnut juuri ollenkaan tähdätä, ja kuitenkin nuoli osui keskelle pilkkaa.
Pitkät, pimeät syysillat takkatulen ääressä olivat Olavista myöskin hyvin hauskoja, sillä metsästäjä kertoi silloin vanhoja metsästysseikkailujaan ja tarinoita eläimistä. Ja ne kertomukset vasta hauskoja olivat, joissa Olavin isäkin oli ollut mukana.
VI
KARHUNPEIJAISET LAPPALAISKYLÄSSÄ
Noin peninkulman päässä pohjoiseen Oulan yksinäiseltä kodalta oli lappalaiskylä, jossa asui kolme perhekuntaa.
Oli keskitalvi, kun sieltä tuotiin sana Hartikalle tulla karhun kaadantaan. Lappalaiset olivat mieltyneet Hartikkaan, kun hän, vaikka olikin pirkkalainen, ei heitä veroittanut, ei kohdellut ylimielisesti, eikä ollut tunkeutunut heidän pyyntipaikoilleen, vaan päinvastoin oli kaikissa tilaisuuksissa osoittanut heidän heimonsa jäsenille avuliaisuutta.
Syksyllä, ensi lumien aikana, oli eräs lappalainen kiertänyt karhun, ja nyt, kun oli päätetty mesikämmen pyytää, tahdottiin suurelle metsästäjälle osoittaa erityinen kunnia, ja niin pyydettiin hänet tähän ylen tärkeään tilaisuuteen.
Kun metsolaiset määräaamuna saapuivat kylän suurimpaan kotaan, olivat sinne jo keräytyneet kaikki miehet. Naisia ei kodassa ollut ollenkaan. Lappalaisten kasvoilla kuvastui selvä hämmästys, kun he näkivät Marjan. Onneksi isä huomasi tilanteen ja vetäen tyttärensä takaisin kuiskasi: – Tietäjä aikoo juuri kysyä arvalta, miten metsästys onnistuu, ja silloin ei saa olla ketään naista joukossa. Mene tuonne toiseen kotaan naisten luo!
– Kai minä sentään saan tulla metsään kanssanne?
– Luulen, ettet saa. Valmista sinä vain toisten naisten kanssa keittopadat kuntoon.
– Jo ovat nämä miehet koko oltavia, niinkuin minä en vastaisi yhtä lappalaismiestä!
– Paljon enemmänkin, mutta maassa maan tavalla. He pitävät sinua täällä metsämiesten toimiin kuulumattomana, vaikka oletkin tyttäreni.
Naisten kodasta kuului aika puheenhelinä, mutta se lakkasi samassa, kun Marja astui sisälle. Vanhat ja nuoret naiset katselivat ihmetyksissään vaaleakasvoista, punaposkista tyttöä, jolla oli keltaiset kiharat ja joka oli enemmän kuin päätä pitempi pisintä lappalaisnaista. Eiväthän useimmat heistä olleet koskaan nähneet hämäläistä naista, vaikka kylläkin pirkkalaisia miehiä.
Tulijan lausuma tervehdys: – Buorre baivve! lähensi kuitenkin lapittaret heti vieraaseen; vastattiin lämpimästi, ja tyttäret tekivät tilaa Marjalle, joka ujostelematta istuutui lappalaistapaan naispiiriin.
Talontytär hypisteli ensin arkaillen ja sitten ihastellen vieraan kiiltävän hienoja kultaisia kutreja ja kehoitti toisiakin koettamaan niitä. Nuoret naiset eivät koskaan olleet nähneet tuollaisia hiuksia, ja jokainen tahtoi sivellä ihmeellistä tukkaa.
Kun Laila ja Eilakin saapuivat kotaan, tuntui Marjasta olo hauskemmalta, mutta kovin hänen mielensä olisi tehnyt katsella miesten valmistuksia sekä päästä katsomaan kontion kaatoa.
Hartikan astuessa oppilaansa kera uudelleen kotaan, tietäjä lämmitti valkean ääressä parhaillaan rumpuaan. Se oli soikiomainen ja isompi, ja siinä oli enemmän kuvia kuin Oulan rummussa. Rummun sivulla riippui vaskisia renkaita, jotka kilisivät rumpua käänneltäessä.
Ja tuntui rumpu olevan vireessä, ja pieni, terhakka, teräväsilmäinen, noin neljissäkymmenissä oleva tietäjä alkoi tiedustaa arvalta, jonka ympärys oli täynnä pieniä vaskisia renkaita, metsänkuninkaan pyydystyksen menestystä.
Hiljalleen, harvassa tahdissa, tietäjä löi rumpuaan, mutta kiihdytti yhä lyöntiään huulten höpistessä käsittämättömiä sanoja. Viimein arpa seisahtui metsänneidon kuvan kohdalle.
Arpoja lakkasi rummuttamasta ja eräs miehistä virkkoi:
– Neida vaatii uhria!
– Niin vaatii, on uhrattava! vastasivat useat.
– Mitähän se tahtoo?
– Kai se vaskea vaatii!
– Kyllä se sitä haluaa.
– Tyytyyhän se siihen.
– Sitä on annettava!
Näin miehet haastelivat ja katsoivat toisiansa, kuka ottaisi uhratakseen vaskisen helyn.
Viimein naapurin isäntä irroitti vyöstään vaskisen renkaan, joka oli kirkkaaksi kiilloitettu. Se kiinnitettiin nyt rummun sivulle toisten piiriin lisäämään rummun arvoa ja tehokkuutta.
– Ei tämä uhri vielä riitä, väkevin miehistä saa luovuttaa kolme karvaansa, tietäjä virkkoi.
Kaikki katsoivat Hartikkaan ja tietäjä kysyi:
– Haluatko pyyntimme onnistuvan?
Metsästäjä nyökkäsi.
Silloin tietäjä tuli Hartikan luo, valikoi mustasta, kähärästä parrasta kolme karvaa, yhden leuan alta ja toiset poskipuolelta, nyppäsi ne irti ja solmisi uuteen renkaaseen. Sitten tietäjä lämmitti uudelleen rummun kalvoa ja kosketti sitä karhun kulmahampaalla, joka riippui muiden korujen kera hänen rinnallansa.
– Hyvä on! noita virkkoi, laskeutui uudelleen vasemmalle polvelleen, otti vasaran, jonka varsi oli päällystetty syntymättömän poron koipinahalla, ja mumisten käsittämätöntä mongerrusta alkoi taas hypittää arpaa auringon kuvalta.
Yhä kiihtyi rummutus ja arpa hyppi edestakaisin rummun pinnalla; kolmesti se tuli auringon kuvalle lähtien siitä heti liikkeelle. Arpojan pää alkoi nuokkua ja heilua, vaahtoa pursui suupielistä, mutta vasaran iskut seurasivat yhä tiheämmässä tahdissa. Viimein arpa lähti, oltuaan kolmannen kerran auringolla, loikkimaan suoraan puun kautta kohti karhua, johon se ikäänkuin tarrautui kiinni. Silloin tietäjä lopetti rummuttamisensa. Hänen kasvonsa laukesivat jännityksestään, niille levisi ylpeä varmuus, hän hypähti notkeasti seisoalleen ja sanoi mahtavasti:
– Metsä luovuttaa kuninkaansa meidän saaliiksemme!
Iloinen puheenporina alkoi, nyt oltiin varmoja saaliista, ja kaikki lähtivät ulos kodasta.
– Suksille! tietäjä komensi, ripustaen rummun kaulaansa.
Lappalaiset ihmettelivät kovasti Hartikan valtavaa keihästä. He silittelivät sen siloista vartta ja katselivat kunnioittavasti kiiltävää, pitkää terää, josta juuri pilvistä päässeen auringon kilo kuvastui.
– Taivas on itse valinnut tämän vieraamme kontion kaatajaksi, katsokaa hänen keihäänsä kärkeä, kuinka se loistaa! tietäjä virkkoi.
Eihän Hanikalla tietenkään ollut mitään sitä vastaan, että hänelle uskottiin kunniakkain tehtävä. Päinvastoin, hän olisi ihmetellyt, jos tällä kertaa rohkeimpaan toimeen olisi valittu joku toinen.
Lähdettiin liikkeelle. Ensimmäisenä hiihti karhun kiertäjä, toisena tietäjä ja kolmantena Hartikka, äsken valittu karhun kaataja. Näin määräsi vanha tapa metsälle lähdön. Perässä hiihtivät muut lappalaiset, ja jonon päätti nuori Olavi. Hänelläkin oli keihäänsä, mutta se ei ollut karhun pistämistä varten, johon se olisi ollut liian hento, niinkuin mies itsekin. Mutta Olavi oli juuri se, joka hiihtäjistä oli kaikkein suurimmassa jännityksessä. Tämähän oli hänen nuoren elämänsä merkittävimpiä päiviä. Turo seurasi aivan Olavin kintereillä ja muut lappalaiskoirat jäljessä, tehden kuitenkin aina tämän tästä pieniä poikkeuksia sivulle. Joku piski alkoi haukkua oravaa, eräs ärhenteli metsolle, joka kuusen oksalla kummissaan kuunteli sitä, mutta kun miehet eivät välittäneet niistä sen enempää, palasivat haukkujat taas takaisin.
Aurinko meni pilveen, mutta pilkisti pian taas esille. Tietäjä katsoi taivaalle ja hymyili tyytyväisenä. – Se menee pilveen vielä kerran ja sitten, kun se taas pääsee piilostansa, on saalis saavutettu. Niin ilmoitti arpa.
Saavuttiin paikalle. Kiertäjä osoitti miehille pesän. Se oli juurineen kaatuneen kuusen tyven kulmauksessa. Vielä oli valmistuksia, ennenkuin mesikämmentä sopi herättää. Tietäjä lähti kiertämään kaatunutta kuusta. Hän kiersi kolmesti pesän myötäpäivään ja kolmesti vastapäivään, jolla aikaa miehet koirineen seisoivat hiljaa paikoillaan. Sitten asettuivat miehet kehään ja koirat päästettiin pesälle. Isäntänsä kehoituksesta Turo juoksi suoraan kuusen nurkkaukselle ja alkoi vimmatusti haukkua. Toiset yhtyivät siihen muodostaen kelpo kuoron. Silloin Hartikka astui suksiltaan ja pitäen valmiina keihästään molemmin kourin läheni vahvassa lumessa pesää. Juuri kun metsästäjä pääsi lähelle kontion makuupaikkaa, vetäytyi pilven hattara syrjään ja päästi taivaan kultapyörän vapaana paistamaan ja olemaan todistajana metsänkuninkaan herätessä ja sen viimeisessä hengenvedossa.
Turo alkoi käpälillään raapia lunta, koirat haukkuivat yhä terhakammin ja miehet huusivat: – Ukko ulos!
Nyt liikahti lumikasa ja seuraavassa silmänräpäyksessä ponnahti mustanhallava otus esille. Sen syöksy oli niin äkillinen, että Turo siitä pyörähti nurinniskoin eikä voinut vähään aikaan hengittääkään. Sitten kontio nousi takajaloilleen ja päästi sellaisen karjahduksen, että nuoremmat lappalaiset ja Olavi tunsivat kylmien väreiden karmivan selkäpiitänsä.
Otso huomasi aivan edessään miehen ja päästäen uuden karjahduksen aikoi syöksähtää tuon pelkäämättömän olennon kimppuun, joka oli uskaltanut tulla koirineen häiritsemään hänen rauhaansa. Mutta odottamatta karhun hyökkäystä metsästäjä sysäsi valtavalla voimalla keihäänsä terän suoraan korven kuninkaan sydämeen. Sysäys oli niin voimakas, että karhu keikahti selälleen, vetäen samassa miehenkin mukanaan päälleen. Mutta sukkelaan pääsi metsästäjä siitä jaloilleen temmaten samassa keihäänsäkin kontion rinnasta. Vielä nousi metsän kuningas pystyyn ja aikoi karjaista, mutta se päättyikin korahdukseen. Kontio vaipui lumeen kyljelleen sammunein silmin; jalon eläimen veri punasi hangen valkeata pintaa.
Metsästäjä kohotti keihäänsä verisen terän ylös ja huusi: – Hei miehet, metsän kuningasta katsomaan!
Silloin lappalaiset päästivät iloisen huudon ja ryntäsivät saaliin luo ihaillen kontion kokoa ja metsästäjän tavatonta taitoa ja voimaa.
Laitettiin nuotio ja kun se paloi iloisimmillaan, tietäjä leikkasi palasen karhun oikeasta korvasta ja karvoja haavan kohdalta rinnasta, heitti ne tuleen ja mumisi jotakin.
Sen jälkeen hän otti rumpunsa ja saatuaan sen vireeseen alkoi joikua saaliin kunniaksi:
Korven poika, metsän miesi,
voi, voi, naa naa,
miesi metsän,
nannanna naa naa!
Otso oiva, otus uljain,
voi, voi, naa naa,
otus uljain,
nannanna naa naa!
Saavuit sorja kylähämme,
voi, voi, naa naa,
kylähämme,
nannanna naa naa!
Sua hyvin hoitelemme,
voi, voi, naa naa,
hoitelemme,
nannanna naa naa!
Tulet vielä toisen kerran,
voi, voi, naa naa,
toisen kerran,
nannanna naa naa!
Olet aina tervetullut,
voi, voi, naa naa,
tervetullut,
nannanna nannan naa!Kaikki miehet seisoivat saaliin ympärillä hartaina kuin ainakin uskonnollista menoa suoritettaessa. Kertaukseen ottivat kaikki osaa, kohottaen keihäänsä.
Tuotiin ahkio, jonka pohjalle asetettiin kuusenhavuja hyvään järjestykseen. Sitten nostettiin miehissä kallis saalis havuvuoteelle, jonka jälkeen lähdettiin korven kuningasvainaata kuljettamaan kotia kohti.
Kun saavuttiin kylään, tulivat naiset ja lapset riemuiten saaliin ympärille. Olavi kertoi Marjalle, kuinka kummin keihäs oli metsän kuninkaalta hengen ottanut. Silloin neito loi isäänsä ihailevan katseen ja oli ylpeä isästänsä. Äidit, joilla oli pikku poikia, veivät nämä metsästäjän luo ja pyysivät, että kontion kaataja panisi kätensä poikasten pään päälle, että hänen voimaansa tulisi miehenaluillekin. Hartikka nosti poikia korkealle ja virkkoi: – Noin suureksi, noin pitkäksi! ja pojat kirkuivat ihastuksissaan väkevän miehen käsissä.
Hartikka oli erittäin hyvällä mielellä, sillä nyt hän oli aivan varma, että hänen vanha rikoksensa oli täydellisesti anteeksi annettu. Pyhä Henrik oli saanut sovitusnahkan. Ja kun tämä metsän kuningas oli hänen käsiinsä niin helposti sortunut, oli se sen merkki, että hänen uhrinsa oli otettu suosiollisesti vastaan, ja ettei vainaja enää vaatinut kostoa.
Kun nylkeminen alkoi, oli naisten mentävä omaan kotaansa valmistamaan keittotulia.
Hartikka ei ottanut osaa otson nylkemiseen eikä saaliin paloittelemiseen, sillä siinä lappalaiset käyttivät omia tapojaan. Yhtään luuta ei rikottu, vaan jäsenet krokettiin taitavasti nivelpaikoista. Naiset saivat omaan pataansa kontion takamuksia, mutta miesten pataan pantiin ainoastaan etupuolta, käpälät sekä sydän.
Keittämisen aikana joikui tietäjä, jolloin kertosäkeeseen yhtyivät kaikki miehet, samoin Olavikin heleällä äänellään.
Joiku kuvaili metsänkuninkaan vaellusta ja elämää sekä kunniakasta kuolemaa, josta kuitenkin Ibmel hänet herättää, ja siksi he eivät hänen luitansa riko, vaan ainoastaan lihan nauttivat.
Iloisina, onnellisina vietettiin mesikämmenen peijaisia. Verestä ja rasvasta valmistettu esikeitto nautittiin lihan kypsymistä odotellessa suurella mielihyvällä. Liha keitettiin tasaisella, pienellä tulella, liemi ei saanut ollenkaan kuohua yli, siitä piti tarkkaa vaaria itse tietäjä. Syödessä heitti sensijaan kukin sirusen lihasta tuleen uhriksi saivoille, ja kodan isäntä tipautteli kupistaan lientä maahan suositellakseen kodan haltijata. Syödessä ei saanut veistä käyttää ollenkaan, sormet ja hampaat olivat ainoat syöntineuvot. Sydän annettiin kokonaan kontion kaatajalle, mutta Hartikka repäisi siitä kolmannen osan karhun kiertäjälle, ja toisen kolmanneksen tietäjälle, ja tämä palanen sitoi Saije-tietäjän ja metsästäjän sydämen keskenään veljellisillä siteillä, mistä metsästäjä ei vielä ollut tietoinen, mutta Saije sitä selvemmin. Eikä Hartikan tarvinnut suinkaan kohteliaisuuttaan katua. Sen hän sai vielä tämän talven aikana kokea.
Liha, mikä sillä kerralla keitettiin, syötiin kaikki viimeistä murenetta myöten, mutta luita ei heitetty koirille, vaan pantiin visusti huomiseksi talteen.
Peijaisten jälkeen olivat kaikki ylen kylläisiä ja nyt alkoivat luistaa tarinat ja joiut kaikua. Hartikkaa pyydettiin myös laulamaan, mutta hän sanoi mieluimmin kuuntelevansa, sillä hän ei ollut saanut, laulunlahjaa.
Mutta nuoresta Olavista kaikki kehuivat tulevan hyvän joikujan, sillä poika veteli säkeet kuin paras joikuja.
Peijaispaikalle jäivät kaikki yöksi, paitsi Laila ja Eila, jotka kiiruhtivat kotiin viemään vanhuksille varaamansa liha-annokset.
Seuraavana päivänä jatkettiin peijaisia, ja iltapäivällä olivat kaikki luut puhtaita. Ne asetettiin hyvään, luonnolliseen järjestykseen metsän reunaan kaivettuun kuoppaan havujen päälle. Luut peitettiin vielä havuilla, joiden päälle nostettiin kiviä, etteivät koirat ja ketut päässeet luita penkomaan. Niin saivat mesikämmenen luut jäädä odottamaan, kunnes Ibmel loisi niihin taas uutta lihaa ja päästäisi kontion uudelleen metsiä samoilemaan.
VII
NEIDON RYÖSTÖ
Aslak ei voinut unhottaa Marjaa. Rauhattomana hän samoili suuren Keiteleen rannoilla. Lapin poika kyllä metsästeli ja kalasteli kuin ennenkin, hänen silmänsä ja kätensä olivat saalista pyytäessä entistäkin tarkemmat, ja aina hän toi runsasta riistaa kotiinsa. Mutta nuorukaisen iloinen mieli oli kadonnut. Yksin ollessaan Aslak usein joikui, mutta nyt eivät olleet metsän eläimet, eivät koirat, eivätkä porot hänen laulujensa sisällyksenä, vaan metsän ihana impi ja veden haltiatar, kultakutrinen neito.
Isoisä, vanha tietäjä Sorve, kysyi kerran: – Miksi et tuonut veljeni pojan tytärtä, Lailaa, mukanasi, vai eikö hän tahtonut?
– Kyllä hän olisi tullut, mutta – –
– Sinä olisit mieluummin ottanut nuoremman, niinkö?
– En, isoisä, en kumpaakaan!
– Senkötähden, että ovat köyhiä?
– Enhän minä ole rikasta etsinyt, onhan meillä muutenkin varoja.
– Niin on, niin on, mutta eihän lisä luotaan lykkää. – Mutta sanopa nyt isoisällesi, miksi olet niin alakuloinen.
– Et sinä voi sitä kuitenkaan auttaa!
– Tiedäthän taitoni. Vanha Sorve kyllä keinot keksii. Kerro vain kaikki peittelemättä.
Aslak epäröi ensin, mutta kun hän katsoi vanhuksen kasvoja, joihin pitkä ikä oli luonut lukemattomia ryppyjä, hän ajatteli: – Ehkä isoisä sittenkin osaa antaa hyvän neuvon, hänhän on niin äärettömän viisas! Ja niin nuorukainen kertoi ihmeellisestä tytöstä, joka eleli saman järven rannalla kuin Oula tyttärineen.
Pojan silmät loistivat, posket hehkuivat, kun hän kuvasi metsästäjän tyttären suloja. – Mutta hänen isänsä on sellainen julmettu, ettei hän ikinä anna tytärtänsä meikäläiselle! Aslak päätti kertomuksensa.
Vanha Sorve oli hetkisen ääneti. Sitten hän otti rumpunsa ja rupesi kysymään neuvoa arvalta. Viisas tietäjä oli kyllä heti selvillä, minkä neuvon hän antaisi rakkaalle perilliselleen, mutta hän tahtoi saada tämän itsekin näkemään, mitä arpa asiasta arveli.
Arpa osoitti tietä sille suunnalle, mihin talviaurinko laskee, sitten se käväisi metsänneidon kohdalla ja palasi takaisin, poikki järven, kautta metsän, keskelle rumpua. Aslak seurasi tarkoin arvan kulkua ja hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaammin. Isoisän ajatukset arvan välityksellä selkenivät hänelle. Kun tietäjä lopetti arpomisen ja katsoi poikaan, hän näki Aslakin silmäin palosta ja poskien hehkusta, että tämä oli käsittänyt, mitä arpa neuvoi. Hän virkkoi:
– Kai sinä ymmärsit arvan kielen? Asiahan on selvä, sinä menet ja ryöstät neidon!
– Sen teen! poika vastasi. – Kun tulee ensi hankikeli, niin lähden porolla noutamaan hänet.
– Oikein poikani, kaikki hyvät saivot olkoot kanssasi! Tiedätkö poikani, sinä tulet noudattamaan minun isäni esimerkkiä.
– Ryöstikö hänkin vaimon itselleen?
– Aivan, sinisilmäisen hämäläistytön.
– Häneltä on siis sisareni perinyt silmänsä ja ruskean tukkansa?
– Niin kai.
– Miksi minulle ei tullut edes vaaksan verran vartta lisää perinnöksi hämäläisiltä?
– Älä vartesi vähyyttä sure. Siinä pien' pisteleikse, missä suur' käänteleikse. – Ja nyt näytän aarteen, josta morsiamesi tulee iloitsemaan enemmän kuin jos olisit jättiläinen kooltasi.
Vanhus meni ison kodan perälle ja nosti syrjään poron- ja hirventaljat, jotka muodostivat tietäjän makuupaikan. Niiden alla oli sammalia, ja kun tietäjä veti niitä syrjään, ilmestyi näkyviin laakea kivi. – Autappa tämän nostamisessa! isoisä pyysi. Ja kun he nostivat kiven syrjään ja Sorve siirsi sammalet pois, tuli näkyviin vaskiarkkunen. Tämän he nostivat taljojen päälle. Sitten tietäjä painoi vapisevilla sormillaan erästä nastaa, jolloin kansi aukeni, ja Aslakin silmien eteen avautui joukko kulta- ja hopeakoruja.
– Kas tässä! vanhus sanoi ja veti esille kaulanauhan, joka oli hienoa kultakudosta. Siitä riippui säihkyviä timantteja, rubiineja ja safiireja, jotka näyttivät antavan henkeä ja elämää ihanalle korulle. Se oli aikoinaan koristanut mahtavan Bolgaarian kuningattaren kaulaa, mutta oli sitten varastettu ja oli ollut Novgorodin ruhtinattarien kalleimpana aarteena. Kolmannen ruhtinattaren kaulaa kaunistettuaan se seurasi hänen mukanansa hautaan; sieltä se ryöstettiin ja joutui viimein Sorven isoisälle, joka oli ollut lappalaisten mahtavin tietäjä ja intohimoinen kalleuksien kokooja. Tällä ihanalla kaulakäädyllä Sorve aikoi valloittaa hämäläisneidon sydämen poikansa pojalle. Hän jatkoi: – Tämän kun panet tyttösi kaulaan, niin hänen ruumiinsa ja sielunsa kuuluu sinulle. Arkussa oli vielä kultaisia sekä hopeisia rintasolkia, hopeinen rannerengas, jonka yhtyneet päät olivat siivellisiä naisten yläruumiita. Vielä oli arkkusessa muutamia roomalaisia ja arabialaisia rahoja.
– Kun minun henkeni saivona vaeltaa, jäävät nämä kaikki sinulle, mutta tuon kalleimman korun saat antaa tytöllesi silloin kun haluat!
Tämän sanottuaan tietäjä otti arkusta punaisen kangaspalaseen käärityn kämmenen korkuisen esineen. Se oli mustasta kivestä muovailtu olento, jonka alapuoli oli monessa kiemurassa oleva käärme, mutta yläpuoli kuvasi naisen ruumista. Sen pää oli ilman kasvoja.
Tämä oli Sorven pyhä seita. Se oli myöskin kaukaa kaakosta kulkeutunut monia vaiheita nähnyt jumala, joka oli kokenut vuosituhansien historian. Lähes kolmetuhatta vuotta takaperin se oli ollut babylonialaisen perheen kotijumalana. Sieltä se oli viety Bolgaariaan, josta joutui Permaan ja viimein Sorven isälle, joka, samoin kuin nyt poikakin, sitä seitana palveli.
Lappalainen asetti seidan kivilaaralle, asettui polvilleen sen eteen ja taivutti päänsä aivan maahan kiinni. Siinä asennossa oli tietäjä kotvan aikaa. Hän rukoili itselleen ja perheelleen samaa onnea ja menestystä, jota seita oli aina antanut hänelle.
Vaistomaisesti poikakin laskeutui polvilleen ja kosketti otsallaan kodan maapermantoa.
– Oikein poikani, kun minä täällä saivona vaeltelen, saat sinä tästä pyhän kotiseidan, jonka veroista ei ole koko maailmansa, sillä tämän on itse Ibmel valmistanut.
Aarteet asetettiin jälleen paikoilleen, ja punaisen kangaskappaleen sisällä pääsi Sorven pyhä seitakin vaskiarkkuun sammalien, kiven ja vuodetaljojen alle.
Tästedes ajatteli Aslak yksinomaan pitkän, ihanan hämäläis-immen ryöstämistä. Viimein oli hänellä suunnitelma valmiina, jonka hän kertoi isoisälleen. Tämä hyväksyi sen täydellisesti ja sanoi: – Sinä olet sangen ovela! Tytön pelastajana sinä saavutat hänen suosionsa ja ihailunsa. Minä tahdon opettaa sinulle, rakas poikani, kaikki taitoni ja jakaa kaikki tietoni. Sinusta tulee minun jälkeeni suuri tietäjä, niin että tulevat sukupolvet vielä kertovat maineestasi.
Marja puuhaili yksin tuvassa. Hän oli keittänyt padallisen nauriita ja alkoi kyniä koppeloa, valmistaakseen hyvän aterian metsämiehille, jotka olivat jo eilen lähteneet hiukan pitemmälle retkelle.
Tytön kyniessä ja hyräillessä astui sisään keski-ikäinen, laiha, kuivettunut lappalainen, joka lausuttuaan tervehdyksensä, ilmoitti, että kun hän porollaan ajoi Oulan kodan kautta, oli Oula hyvin huonona. – Ehkä parhaillaan saivot vievät häntä luoksensa. Ja nyt Laila pyytää Marjaa, joka on aina ollut heille niin avulias, tulemaan katsomaan Oulaa ja ehkä parantamaankin hänet, sillä Oulan tyttäret uskovat, että kun Marja vain voitelisi sairaan otsaa ja huulia, niin hän voisi parantua.
Marja oli valmis lähtemään. Hän pisti puoleksi kynityn linnun reppuunsa, pani sinne vielä muutamia naurishaudikkaita, sekä pienen tuohirasian, jossa oli karhun ihrasta ja sapesta valmistettua voidetta. – Eihän tämä kylläkään voi kuolemasta pelastaa, mutta otanpahan tyttöjen mieliksi, Marja ajatteli.
Kun he olivat hiihtäneet selän toiselle puolelle ja pääsivät pienen saaren kupeelle, huomasi Marja siellä kaksi poroa valjaissa pulkkien edessä. Hän pysähtyi ja katseli mielihyvin lähinnä olevaa siroa porohärkää ja poronnahoilla sisustettua pulkkaa ja ajatteli: Mahtaisipa olla hauskaa ajella tuolla!
Nuori lappalainen, joka oli toisen poron luona, virkkoi: – Kyllä näillä poroilla tällä kelillä pääsee.
Marja ajatteli: – Tuopa osaa ajatukseni lukea! Samassa lennähti takaa suopunki tytön ympärille, se kiristi hänen käsivartensa kupeita vasten, ja ennenkuin hän ennätti huutaa, oli suun yli kiedottu villavaate. Takana oleva lappalainen nosti sitten Marjan pulkkaan, johon sitoi vankinsa, hyppäsi itsekin samaan ahkioon ja lähti ajamaan kovaa vauhtia pitkin kovettunutta keväthankea. Toinen poromies seurasi heti jäljestä. Mentiin vinhaa vauhtia ensin pohjoiseen, ja kun tultiin toiselle, suuremmalle selälle, käännyttiin itää kohti. Siellä yhtyi seuraan vielä kolmaskin poromies, mutta tämä pysytteli niin kaukana jäljessä, ettei ainakaan tyttö voinut hänestä mitään tietää.
Kun ilta saapui, alkoi ensimmäinen poro väsyä, eihän sen ollut tähän asti koskaan tarvinnut kahta henkeä vetää. Viimein poro pysähtyi kokonaan, mutta silloin olikin päivänmatka tehty.
Marjalla oli hyvin vaikea olla sidottuna ahtaaseen ahkioon, etenkin kun mies, vaikka olikin kevyt, painoi hänen jalkojansa. Tyttö tunsi vihan kiehuvan sisässään tuntemattomia ryöstäjiä kohtaan, mutta hän oli aivan voimaton ja avuton. Viimein puutui hänen sielunsakin, hänen ajatuksensa eivät enää jaksaneet raivota, ja niin hän alkoi katsoa tyynenä kohtaloansa, mikä se sitten mahtoi ollakaan. – Mutta lappalaisten orjana hän ei vain ikinä rupeaisi olemaan.
Kun levähdyspaikassa miehet olivat päästäneet uhrinsa siteistä, Marja katseli heitä salamoivin silmin ja kysyi, mitä he hänestä oikein tahtoivat. Mutta miehet eivät vastanneet siihen mitään, aivan kuin tyttö ei olisi kysynytkään. Nuorempi lappalaisista alkoi heti valmistaa nuotiota salon lapsen kätevyydellä, toinen sen sijaan katseli neitoa pienillä, mustilla silmillään, seuraten tarkasti tytön pienimpiäkin liikkeitä.
Marja katseli ympärilleen, ja kun hänen jäsenensä olivat vetreytyneet, hän ajatteli siepata ahkiosta suksensa ja lähteä pakoon. Mutta tarkemmin harkittuaan hän huomasi sen mahdottomaksi, sillä miehet poroineen olisivat kuitenkin saavuttaneet hänet. – Entä, jos lähtisinkin metsän kautta; eihän poroilla tiheässä metsässä pääse niin hyvin kuin suksilla.
Samassa nuorempi miehistä otti pulkastaan eväslaukkunsa, jolloin Marja huomasi hänelläkin olevan sukset mukana. – Tuollainen sukkela poika on varmasti hyvä hiihtäjä, minä en pääse hänen edestänsä kovinkaan pitkälle. – Ei auta nyt pakoa ajatella, mutta kyllä siihen vielä joskus tulee tilaisuutta, nyt minä vain pilaisin asemani, tyttö ajatteli.
Molemmat lappalaiset olivat hyvin vaiteliaita keskenäänkin, siinä ei puhuttu muuta kuin mikä oli välttämätöntä valmistautuessa nuotion ääressä yötä viettämään. Marjalta he eivät kysyneet mitään, eivätkä vastanneet hänen uudistettuun kysymykseensä, mihin he häntä veivät, mutta olivat kyllä muuten palvelevaisia ja kohteliaita. Kun asetuttiin ruoalle, tarjosi lappalaisnuorukainen tytölle savustettua poron kieltä, jota Marja empimättä rupesi syömään, sillä täytyihän hänen pysyä voimissa. Sitten miehet taittoivat kuusen havuja nuotion ääreen, levittivät poron taljoja oksien päälle ja kehoittivat tyttöä nukkumaan, sillä aamulla ennen päivännousua oli jatkettava matkaa. Nuorempi mies oikaisi myöskin nuotion ääreen, toisen jäädessä vartioimaan.
Pian Marja nukkui eikä tietänyt mitään, kun nuotiolle tuli kolmas poromies, Aslak, joka hellästi katseltuaan nukkuvaa neitoa vetäytyi sitten syrjään valvovan toverin kanssa puhumaan sydämensä valtiattaresta.
Aamulla aikaiseen, kun päivän ensi kajastus loi valoa keväisille hangille, herätti vuorollaan vartiolla oleva nuori lappalainen nukkujat. Nyt ei Marjaa sidottu pulkkaan, lappalainen ainoastaan sanoi, että jos tyttö vähääkään haittaa heidän matkaansa, on hänet pakko sitoa.
Levänneillä poroilla mentiin taas vinhaa vauhtia, yli järven selkien, yli kankaiden ja poikki metsien, aina vain koillista kohti. Aamuauringon häikäisevässä valaistuksessa, myriadien timanttien kimallellessa olisi Mariasta matka ollut hyvinkin ihanaa lentävän poron laukatessa, jos tämä matka olisi tapahtunut hänen vapaasta tahdostaan, tai jos hän edes tietäisi pian taas pääsevänsä takaisin kotiin isänsä luo. – Missähän he luulevat minun nyt olevan?
Marjaa hymähdytti kesken surua ja harmia, kun hän muisti, mitä hän ajatteli nähdessään eilen tuon poron, joka nyt huimaa laukkaa kiiti eteenpäin. Nyt hän saa tässä istua ikäväkseen, eikä hänellä ole aavistustakaan, mihin tämä ajo päättyy.
Päivemmällä, kun hanki alkoi pehmetä, levättiin ja aterioitiin, mutta heti iltapakastuksen alkaessa taas samaa lentoa jatkettiin matkaa, siksi kunnes porojen voimat pettivät ja ne vaativat yön lyhyttä lepoa.
Tänä iltana oli Marja paljon murheellisempi kuin eilen, sillä nyt tuntui, että äärettömät matkat eroittivat hänet rakkaasta Metsolasta.
– Miten isäparka onkaan mahtanut surra minun katoamistani, ja Olavi ja Turo ja kili, kaikki he kaipaavat minua? – Isä on varmasti Olavin ja Turon kanssa lähtenyt etsimään kadonnutta Marjaa, mutta mistä he osaavat minua etsiä, kun kukaan ei ole nähnyt meitä. – Ja kuka sillä aikaa syöttää kuttu rukkaa.
Neidon silmistä tipahteli kuumia kyyneleitä. Silloin sanoi nuori lappalainen: – Älä sure, hyvin sinua pidetään siellä, jonne mennään.
– Mihin te sitten minua oikein viette? Marja tutki, mutta lappalainen vaikeni.
Seuraavana aamuna, kun he olivat ainoastaan hiukan matkaa ajaneet järven kimaltelevaa selkää pitkin, syöksähti äkkiä vasemmalta metsän reunasta poromies huutaen: – Seis, seis! Silloin lähtivät Marjan kuljettajat ajamaan täyttä vauhtia pakoon, eellimmäinen suoraan eteenpäin, mutta nuori seuralainen käänsi poronsa oikealle, joutuen siten kumpikin eri haaralle. Marjan ajaja koetti yhä kiirehtiä poroaan, mutta pian takaa-ajaja saavutti heidät ja ajoi rinnalle. Marja tunsi Aslakin, joka, kohottaen kirveensä, huusi: – Kuole, kurja naisryöstäjä! Silloin mies kierähti sukkelasti hangelle, Marjan huutaessa: – Aslak, älä tapa häntä!
Aslak äänsi poroille ja molemmat ajokkaat pysähtyivät. Notkeana hän hypähti sitten pulkastaan ja kirves kädessä kysyi ajajalta teennäisen vihaisena: – Mihin sinä tätä neitoa aioit viedä? Itsellesikö?
Mies, kyyröttäen yhä hangella, vastasi: – Mitä minä, vanha mies, tuollaisella ruikelolla. Tuohan se halusi tämän vaimokseen; minä olen vain hänen palvelijansa, ja nyt se jätti minut tähän pulaan.
Aslak heristi nyrkkiään kaukana viilettelevän pakenijan jälkeen ja huusi: – Odota, sinä julkea naisvaras, kyllä sinut vielä joskus tapaan!
Sitten hän kääntyi Marjan puoleen, joka oli ihmetellyt Aslakin rohkeutta ja reippautta, ja kysyi: – Ovatko nuo sinun ryöstäjäsi pahoinkin pidelleet sinua?
– Ei, hyvä Aslak, en minä enää tahdo heitä moittia, kun sinä pelastit minut. Kiitos, Aslak! Kun Marja samassa loi nuorukaiseen lämpimän katseen, tunsi tämä onnen täyttävän rintansa. – Sinä kai saatat nyt minut kotiini? neito jatkoi puristaen nuoren miehen kättä.
– Hyvin mielelläni, mutta – mutta, minun kotini on tuskin päivän matkan päässä; huomisaamuna olemme siellä. – Tule, Marja, hetkiseksi vieraakseni! Ylihuomenna saatan sinut sitten kotiisi. Nuorukainen katsoi rukoilevasti neitoa.
Marja oli noussut pulkasta ja epäröi. Hänen teki mieli ennenkaikkia kotiin, isänsä luo, niin pian kuin mahdollista, mutta olihan hän velvollinen osoittamaan kiitollisuuttaan Aslakille, joka oli pelastanut hänet kauheasta vaarasta.
Silloin Marjan ryöstäjä kääntyi Aslakin puoleen ja tarjoutui Aslakin palvelukseen, koska hänen isäntänsä oli hänet niin raukkamaisesti jättänyt, ja esitti sitten, että hän menisi kyllä viemään sanaa Marjan isälle ja opastaisi hänet tänne hakemaan tytärtään, niin neidolla ei silloin olisi mitään kiirettä kotiin.
– Voiko sinuun luottaa? Aslak kysyi.
– Saatte tappaa minut, jos en tee mielenne mukaan. Aslak sanoi silloin Marjalle: – Tehdään niin. Tämä mies menee noutamaan isäsi tänne, niin minun ei tarvitse lähteä sinua saattamaan, minä kun en nykyjään sellaiselle retkelle oikein joutaisikaan, vaikka sinun tähtesi kyllä teen mitä vain haluat. Et suinkaan sinä tuonkaan kanssa uskaltaisi nyt kotiisi palata, enkä minä uskoisikaan sinua hänen haltuunsa. Ja minun taas kaikissa tapauksissa täytyisi ensin käydä kotonani, ennenkuin olisin valmis sinua saattamaan.
Eihän Marjalla näin ollen ollut muuta valitsemisen mahdollisuutta; hän kyllä epäili, ettei mies noutaisikaan isää, mutta kun Aslak lupasi miehelle poron palkaksi, jos hän rehellisesti täyttää tehtävänsä, jolloin miehen kasvot osoittivat selvää iloa, tuli Marjakin vakuutetuksi, että mies täyttäisi lupauksensa.
Neito kääntyi nyt mieheen päin ja virkkoi: – Eihän teidän tarvitse isälleni ilmoittaa, että te itse juuri olitte ryöstäjäni, ettette herätä hänessä epäluottamusta. Isä antaa teille sitten myöskin runsaan palkkion vaivoistanne, kun hän tapaa minut elossa ja terveenä.
Aslak otti vyössä olevasta pussosesta vaskirenkaan ja antoi sen miehelle virkkaen: – Tämä on etumaksu, mutta toimitettuasi asian hyvin loppuun saakka saat poron, niinkuin lupasin. Nyt saat mennä!
Marja kiirehti vielä sanomaan: – Olavi kai tulee myöskin mukaan. Sanokaa isälle, että vievät kutun siksi ajaksi Oulan tyttärien hoitoon.
Lappalainen nyökkäsi tytölle ja hypisteli ylen tyytyväisenä kiiltävää vaskirengasta. Hänen pienet silmänsä loistivat ihastuksesta. – Sanoitko ajoporon, vai vaatimen? hän kysyi.
– Saat valita parhaan, kunhan suoritat tehtäväsi hyvin!
Silloin lappalainen hyppäsi ketterästi pulkkaan, jossa hän vankinsa kanssa oli äsken ajanut, pyöräytti ajokkaan ympäri ja lähti vinhaa vauhtia ajamaan äskeisiä jälkiä, joita poro oli sorkistaan jättänyt kovalle hangelle. Aslak riemuitsi. Kaikki oli käynyt laskelmien mukaan. Neito, hänen ihana impensä, oli nyt tuossa kaukana ankarasta isästään, hänen kanssaan kahden, täydellisesti hänen vallassaan, vieläpä tuntien kiitollisuuttakin häntä kohtaan. Hänen apurinsa käyttäytyi äärettömän taitavasti. Neito ei osannut epäillä mitään.
Marja olikin nyt täysin levollinen. – Muutaman päivän päästä ovat isä ja Olavi täällä, he metsästelevät näillä riistarikkailla mailla viikon päivät ja palaavat sitten kotiin viimeisillä hankikelillä. – Nyt hän saa myöskin nähdä rikkaan lappalaisen elämää porokarjoineen ja lukuisine palvelijoineen. Ryöstöstä johtunut tuska, suru, harmi ja viha oli nyt kaikki unohdettu. Hän virkkoi:
– Sinä olet kerrassaan hyvä poika, kiitos vieläkin pelastuksesta! Ja tyttö loi poikaan kiitollisen ja lämpimän katseen, josta tämä tunsi sydämensä sulavan, jopa hänestä tuntui aivan kuin hän olisi ansainnutkin tytön kiitollisuuden.
– Nyt sinä, Marja neito, saat ajaa tätä härkääni, se on hyvin säyseä ja oppinut; minä seison suksillasi perässä! Aslak oli näet ottanut tytön sukset ennen palvelijansa lähtöä.
Marja ihaili kaunista ajokasta, jonka länget olivat koristetut punaisella ja keltaisella kankaalla; ahkiokin oli maalattu punaiseksi ja sisustettu hyvin vaaleilla poronnahoilla. Aslak oli itsekin parhaissa pukimissaan; punasella ja keltasella oli hänen poronnahkapeskinsä reunustettu, valkeat jalkineet samoinkuin nelinurkkainen lakkikin olivat Lapin koreilla väreillä somistetut.
– Olitko sinä menossa kosioretkelle, kun olet niin varustuksissasi? neito sanoi hilpeästi naurahtaen.
– Melkeinpä, sillä isoisäni, suuri tietäjä, näki rummustansa, että tapaisin hyvin kauniin tytön.
– Se jäi nyt tapaamatta, kun kohtasit minut.
– Nythän hänet vasta tapasinkin.
– Kuule, Aslak, et usko kuinka Laila on tullut kauniiksi. Sinun pitää tulla häntä katsomaan ja kosimaan.
– Teen kaikki, mitä toivot. Ja nyt lähdetään!
Marja oli katsonut, miten lappalainen oli lähtenyt ajamaan ja heittäytyi notkeana pulkkaan ajohihna kädessään.
Samassa poro lähti villinä laukkaamaan. Se oli mielestänsä seisonut paikoillaan jo liian kauan, ja siksi se nyt oikein halustaan juoksi päästäkseen mitä pikimmin toveriensa luo. Aslak piti pulkan perään kiinnitetystä hihnasta kiinni, eikä liukkailla suksilla seisova mies poron kuormaa paljoakaan lisännyt. Nopeasti kuin nuoli poro porhalsi järven koillista kulmaa kohti.
VIII
ASLAKIN KOTI
Auringon laskiessa saapui Aslak vihdoin ryöstetyn neidon kera kotiinsa Keiteleen pohjoisrannalle. Kun eräs saari oli sivuutettu, keksi Marjan silmä muutamia lappalaiskotia, joista suurimpaan Aslak johti matkatoverinsa.
Kodan sisustus osoitti rikkaan lappalaisen asumusta. Etualalla riippui jousia ja keihäitä oli pystyssä; sivuseinämällä oli suden-, karhun- ja porontaljoja makuusijoina; perällä riippuivat punaisella ja keltaisella koristetut peskit, hameet ja muut vaatteet. Vaskisia renkaita välkkyi siellä täällä seinäin kannattimissa koristuksina sekä osoittamassa talon arvoa ja vaurautta. Keskellä kotaa tulisijan yllä riippuvaa pataa hämmenti nuori tyttö, joka, vaikkakin varreltaan pieni, oli hyvin muodostunut. Kasvoissa oli ainoastaan osaksi lappalaispiirteitä, silmät olivat harmaansiniset ja tukka, joka oli kahdella paksulla palmikolla, oli ruskea, posket sileät, punertavat ja leuka pyöreä. Nenä oli hiukan leveämpi kuin oli luvallista noin somien poskien välissä, mutta suu pehmeine huulineen oikein suloisen näköinen.
Tyttö oli veljensä morsianta odotellessaan pukeutunut parhaimpiinsa. Hän oli hyvin utelias näkemään, millaisen vaimon Aslak oikein tuo, kun tämä oli sitä niin kovin ylistellyt. Sisar oli varma, että tänä iltana he tulevat, sillä isoisä oli hengessään nähnyt heidän olevan jo lähimailla, olipa sen arpakin ilmoittanut.
Parhaillaan nytkin istui vanha Sorve tulen toisella puolella ja hyrisi hiljaa, rummuttaen seulaansa, kun ovinahka taipui syrjään ja sisälle astui pitkä vieras tyttö, joka rohkealla äänellä toivotti: – Buorre baivve!
Vanha ukko nousi ketterästi ottamaan odotettua vierasta vastaan ja tervehti ystävällisesti poikansa pojan valittua. Aile oli sen sijaan vieraan ko'osta niin hämillään, ettei hän ensin osannut edes tervehdykseen vastata. Mutta kun samassa velikin tuli sisälle, riensi sisar riemuiten häntä vastaan ja alkoi sukkelalla kielellään kysellä matkan kuulumisia.
Vanha tietäjä katseli arvostelevasti nuorta, pitkää tyttöä ja ajatteli: – Mikähän pani pojan tuollaista hongankolistajaa haluamaan? Olisihan täällä oman heimon keskuudessa ollut sopivampiakin! Mutta kun Marja loi suuret, kirkkaat sinisilmänsä ukkoon, tuntui hänestä kuin kesäinen taivas olisi lähestynyt häntä ja Sorve arveli: – Ei ole ihme, jos rakas pojanpoikani on noihin silmiin uppoutunut.
Vanhus veti nahkakasasta tuuhean suden taljan lähemmä valkeata ja kehoitti vierasta istuutumaan ja alkoi sitten hyvällä suomenkielellä puhella Marjan kanssa. Ja riittihän heillä puheenainetta, toinen oli vanha metsämies ja toinen metsien tyttö.
Kun Marja ihmetteli, miten isäntä osasi niin hyvin hänen kieltänsä, vaikka he asuivat näin äärettömän kaukana, kertoi vanhus, että hän oli nuorempana paljonkin kulkenut etelässä, oli käynyt aina suuren meren rannalla saakka.
Ailekin rupesi rakentamaan tuttavuutta veljensä morsiamen kanssa. Hän ihaili Marjan kasvoja, silmiä ja kultaisia kutreja. Pieni impi ei enää pelännyt veljensä valitun pituutta, hän iloitsi vain, että Aslak oli onnistunut saamaan noin erikoisen morsiamen, sillä hän ei epäillyt ollenkaan, ettei vieras huolisi hänen jalosta veljestään. Sitä paitsi hän tiesi, että Marja oli köyhä, kun heillä sen sijaan oli niin paljon rikkautta, ettei sen määrää osannut arvatakaan. Rakkaan veljensä tähden tahtoi Aile heti ruveta rakastamaan tulevaa kälyään, ja hän alkoi kohdella Marjaa kuin hyvää sisarta ainakin.
Kuului porokoirain haukuntaa; porot ajettiin juuri aitaukseen.
Seudun lappalaiset olivat kaikki metsästäjiä ja kalastajia. Tässä kyläkunnassakin oli ainoastaan Sorvella poroja, parisatapäinen karja. Oli hänellä aikoinaan ollut paljon suurempikin lauma, mutta muutama vuosi takaperin oli ollut äärettömät lumikinokset, jotka kevätpuolella kovettuaan tekivät ruoansaannin poroille mahdottomaksi, ja silloin kuoli suurin osa poroja nälkään.
Sisä-Suomessa ei muutoin poronhoito ollutkaan välttämätöntä lappalaisille, sillä metsä ja vedet antoivat riistaa yllinkyllin.
Palvelijat tulivat kotaan ja ihmettelivät outoa, vierasta tyttöä. He aavistivat, että siinä se nyt oli se nuoren isännän morsian ja arvostelivat häntä itsekseen kukin makunsa mukaan.
– Kovin on hoikka, kuiskasi eräs keski-ikäinen mies vierustoverilleen.
– Niin on ja kasvot kapeat kuin ketulla, vastasi nuorempi ja loi samalla ihastuneen katseen pyöreänpullukkaan talon tyttäreen.
Aile ojensi isoisälleen, Marjalle ja veljelleen puukupilla poron maidosta, rasvasta ja poron sisäelimistä valmistettua keittoa. Sitä ryypättiin kupin laidasta ja terävällä tikulla pistettiin maksa-, keuhko- ja munuaisnokareita suuhun.
Kun Aslak löysi kupistaan erittäin herkullisen näköisen palasen, ei hän vienytkään sitä omaan suuhunsa, vaan tuikkasi sen lähellä istuvan Marjan punaisten huulien väliin.
– Katsos, kuinka Aslak tytöstä pitää, virkkoi äskenmainittu mies toverilleen, jonka kanssa samasta kupista vetivät makeata keittoa.
– Pistäisinpä minäkin tämän mieluummin Ailen suuhun kuin omaani, vaikka tämä rasvapala onkin näin herkullisen näköinen, vastasi toveri hiljaa.
– Älä kuuseen kurota, ettet katajaan kapsahda! virkkoi toinen.
– Eipä ei, siksipä se täytyykin lutkauttaa omasta kurkusta alas.
Kun oli syöty, aloitti Aslak joikumisensa. Ihana ateria antoi aiheen laulaa porosta. Poro sai siinä ylistyksensä syntymästään pataan saakka.
Kertosäkeeseen yhtyivät toiset, ja joiun tenhosta iloitsi ei ainoastaan koko kota, vaan vieläpä taivaan tähdetkin, jotka kodan aukosta tirkistelivät sisälle luonnonlasten iloa kuunnellakseen.
Joiun loputtua tarinoitiin vielä hetkinen, sitten Aslak pisti tulisijaan muutamia vahvempia päkelöitä, jotka hiljalleen palaen levittivät lämpöä ihmislapsille näiden asettuessa taljoillensa kulkeakseen unien maille.
Isäänsä odotellessaan Marja kävi Aslakin kanssa ahkerasti metsästelemässä. Sehän olikin Marjan mielityötä, siihen hän oli tottunut; sitävastoin ei Aile, enempää kuin muutkaan lappalaistytöt, juuri näille retkille kyennyt. Ne olivat näet miesten toimia.
Aslak antoi Marjalle ikiomaksi oman, parhaimman jousensa, joka oli tytöstä melkein yhä hyvä kuin isän tekemä, Metsolan oravain tunnettu tuhoaja.
Näillä eräretkillä Aslak puhui usein Marjalle kuinka tytön pitäisi tänne jäädäkin elämään tätä ihanaa elämää. Hän puhui aina selvemmin ja useammin rakkaudestaan Marjaan, mutta tyttö löi joka kerta asian leikiksi ja sanoi: – Miltä se nyt näyttäisikään, kun Aslakilla olisi näin pitkä vaimo! Sillehän kaikki harakatkin nauraisivat. Sinun on saatava sellainen suloinen vaimo kuin sisaresi, ja sellainen on juuri Laila.
Mutta tällaiset estelyt kiihdyttivät vain nuoren miehen mieltä. Kun Aslak joskus pienen eron jälkeen näki Marjasta vaikka vain hameen liepeen, alkoi hänen sydämensä kiivaammin tykyttää ja poskensa hehkua. Lukemattomilla palveluksillaan nuorukainen osoitti helliä tunteitaan rakastetulleen, mutta neito otti ne vastaan kuin veljeltään eikä rakastajaltaan.
Viidentenä päivänä Marjan tulon jälkeen Aslak pyysi isoisältään kultaiset käädyt, ja kun Marja istui suorimassa tuuheata tukkaansa, pisti Aslak kalliit käädyt neidon kaulaan.
Marjalta pääsi ihmetyksen huudahdus; hän katseli loistavaa korua, kannatti käsissään sen sädehtiviä jalokiviä, ja hänen silmänsä suurenivat entistäkin suuremmiksi, herkät sieraimet vavahtelivat ja huulilla karehteli onnellinen hymy.
– Voi kuinka kaunis, kuinka äärettömän ihana! Marja huudahti. – Minulleko sinä tämän lahjoitat?
– Ainoastaan sinulle, yksin sinulle! Aslak kuiskasi kuumeisena.
Marja katsahti nuorukaiseen, jonka silmät hehkuivat intohimon liekissä, ja hän ajatteli: – Näillä ketjuilla hän tahtoi kietoa minut; tällä kalliilla korulla hän aikoi ostaa minut, ja jos minä otan nämä vastaan, olen sitoutunut häneen. Onnen hymy hävisi neidon huulilta, hän otti käädyt kaulastaan ja ojensi ne nuorukaiselle sanoen: – Minä en ole kelvollinen kantamaan niitä, ne kuuluvat jollekin sukusi tyttärelle.
Aslak oli äsken taivaassa, kun hän näki neidon onnen, nyt hänet sysättiin sieltä kuin tuonen kylmille tuville; hänen kasvonsa muuttuivat harmaiksi, hän voihkasi ja sopersi: – Oi, kuinka olisit tehnyt minut onnelliseksi, jos olisit pitänyt ne kaulassasi. – Miksi et niitä huoli? Ota ne, ota! Pidä niitä edes hetkinen!
– Ei, Aslak hyvä, en minä voi pitää niitä, minä olen vain halpa metsästäjän tytär, ja nuo kuuluvat kuningattarelle.
– Oi, sinä olet enemmän kuin kymmenen kuningatarta. Nämä kuuluvat sinulle!
Kun Aile näki veljensä tuskan, tuli hänkin Marjan luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja pyysi: – Älä tee Aslakia onnettomaksi, ota kaulaasi nuo kuningattaren ketjut. Aslak ansaitsee tulla onnelliseksi, ja hän on niin onneton, ellet sinä yhtään pidä hänestä. Anna näiden olla kaulassasi edes tämän päivää!
Aile ojensi kätensä, sai ketjut ja suikautti ne uudelleen Marjan kaulaan. – Pidä, rakas Marja, niitä edes hetkinen kaulallasi! Sinä olet nyt niin kaunis. Katso kuinka nuo kivet loistavat, nekin tietävät, että ne ovat nyt sillä paikalla, jossa niiden pitääkin olla.
Marja ei voinut kauemmin pahoittaa sisarusten mieltä ja salli ketjujen hetkiseksi jäädä kaulallensa, jolloin Aslakin kasvot taas alkoivat onnesta loistaa, ja hän loi kiitollisen katseen sisareensa, ikäänkuin tämä olisi hänet kuoleman kuilusta pelastanut.
Samassa tuli Sorve kotaan. Kun hän näki Marjan kaulalla sädehtivät vitjat ja Aslakin loistavat kasvot, hän vilkutti poikansapojalle ymmärtävästi pienillä silmillään, ikäänkuin sanoen: jopa olet saanut suopungin vaatimesi kaulaan.
Seuraavana päivänä Marja näki ulkona nuoren lappalaisen, joka oli ollut häntä ryöstämässä. Mies oli kyllä etempänä, mutta tytön tarkka silmä tunsi hänet heti. Marja ihmetteli, miten tuo mies uskalsi näille maille tulla. Vaaniko hän häntä uudelleen? Mutta hän ei puhunut asiasta kenellekään, päätti vain pitää varansa.
Samana päivänä saapui sananviejä, mutta yksin ja kertoi, että Marjan isä, kuultuaan tyttärensä olevan turvassa, oli tullut oikein hyvälle mielelle ja pyysi, että Aslak hoitaisi vain tyttöä hyvin; hän ei sanonut voivansa lähteä heti tyttöään hakemaan, kun hänellä oli karhu kierrossa, mutta saapuisi heti kun mesikämmeneltä olisi nahka riisuttu.
Marja ihmetteli miehen kertomusta karhusta, sillä eihän isällä hänen tieten ollut kontiota kierroksessa. – Mutta onhan hän voinut saada taaskin kutsun lappalaisten kierrokselle. – Ja silloin on isällä kylläkin syytä lykätä matkaansa. – Kaikissa tapauksissa on isä täällä parin kolmen päivän kuluttua! Näin lohdutellen itseään Marja tuli tyytyväiseksi, jopa iloiseksikin.
Hiihdellessään vähän myöhemmin erään kodan läheisyydessä Marja huomasi taaskin nuoremman ryöstäjänsä, joka meni kotaan. Mies ei nähnyt tyttöä, vaikka katselikin ympärilleen. Marjassa heräsi uteliaisuus. – Miten tuo mies voikaan täällä noin vapaasti liikkua, Aslakin kylässä? Tyttö hiipi hiljaa kodan taakse ja koetti kuunnella. Hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaammin, sillä hän kuuli sisällä molempain ryöstäjäinsä juttelevan. Marja ei eroittanut tarkkaan kaikkea puhetta, mutta pääsi pian selville, että molemmat miehet olivat Sorven miehiä ja aikoivat pyytää Aslakilta enemmän palkkaa. Ensin ei Marja ymmärtänyt mistä palkasta heillä oli puhe, mutta sitten hän kuuli mainittavan kookasta metsän impeä, johon nuori isäntä oli hullaantunut. Ja silloin neito käsitti täydellisesti, että Aslak itse olikin palkannut nämä miehet ryöstämään hänet, jotta hän itse sitten jalomielisenä pelastajana saavuttaisi hänen kiitollisuutensa ja viimein saisi hänet itsensäkin.
Neidossa kuohahti hirveä suuttumus kavalaan lappalaiseen. Hän käänsi suksensa ja hiihti hiljaa Sorven kodalle. Mutta rinnassa riehui myrsky. Tuolle petturille hän oli osoittanut suosiotaan, oli kohdellut häntä hyvänä toverina, ystävänä, veljenä, ja hän oli kuitenkin myrkyllinen käärme, jonka pää pitäisi murskata. Suuttunut neito iski sauvallaan lujasti hankeen, aivankuin juuri siinä olisi ollut tuon vihatun käärmeen pää. – Nyt, kun isälle ei tietystikään ole mitään sanaa viety – taas iski tyttö hankeen lujasti – ei hän osaa kuunaan minua täältä hakea; siispä minun täytyy karata.
Tämä päätös rauhoitti neidon mieltä, tunsipa hän jonkinlaista tyydytystäkin sydämessään ajatellessaan Aslakin pettymystä ja tuskaa, kun hän on täältä hävinnyt. – Tässä täytyy vain menetellä viisaasti!
Kun Aslak kohtasi Marjan, oli neito hänelle mahdollisimman ystävällinen, nauroi ja puheli iloisesti, niin että nuorukaisen rinta oli riemusta revetä. Aslak ajatteli:
– Oli siinä kultakäädyssä sittenkin ihmeellinen taika! – Sinä olet minun! Sinä olet minun! lauloi Aslakin sydän, ja hänellä oli hurja halu siinä paikassa pusertaa tuo tyttö, hänen unelmiensa morsian, rintaansa vasten; mutta hän hillitsi halunsa. – Vielä tulee aika, tulee mansikoidenkin aika! hän tuumi ja rupesi puhumaan poroista. Mutta sitten Aslak muuttui vakavaksi ja kertoi, että sudet olivat äsken vieneet yhden poron ja että he lähtevät miehissä ajamaan ryöstäjiä takaa. Miehet juuri valmistautuvat lähtemään ja hänen täytyy mennä johtamaan ajoa. He voivat viipyä vaikka huomisiltaan saakka. – Kuule, päivän parin kuluttua voi isäsikin jo olla täällä!
Marjan silmä koveni, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi: – Toivon onnea ajolle! Lähdenkö minäkin mukaan, enkös minäkin miestä vastaa?
– Ei käy päinsä, Marja. Ole sinä vain täällä Ailen seurana. Voithan aamulla mennä metsälle ja ampua koppelon iloksesi.
Miehet lähtivät suurella touhulla luodetta kohti suden jälkiä seuraamaan, ainoastaan eräs vanhahko mies vanhan vaarin kera jäi poroja vartioimaan.
Marja onnitteli itseään. Tuo susiretkihän tuli kuin tilaten. Sillä aikaa hän ennättää etelää kohti jos kuinka pitkälle. Ottakoonpa mokoma voro sitten häntä enää kiinni!
Marja varustautui heti matkaile. Hän ripusti vyöhönsä tuluspussin ja pienen kirveen, pyysi selkäreppuunsa Ailelta kimpaleen poron paistia, varusti muutamia nuolia ja tarkasti jousensa.
– Minne aiot lähteä? Aile kysyi.
– Miesten jälkeen!
– Taidatpa sittenkin olla rakastunut veljeeni, kun et voi yhtä hetkeä olla hänestä erossa?
– Onko se sinusta ihme, onhan Aslak pulska poika!
Aile otti silloin Marjaa kaulasta ja virkkoi: – Olen niin iloinen, kun olet alkanut pitää veljestäni. Kyllä hän ansaitseekin hyvän vaimon, ja ainoastaan sinä voit tehdä hänet onnelliseksi.
Aile oli aivan vilpitön, hänellä ei ollut aavistustakaan, miten Marjan ryöstö oli oikein tapahtunut. Hän oli aina ollut siinä uskossa, että Aslak oli pelastanut Marjan ryöstäjäin käsistä matkallaan kosimaan Marjaa. Sentähden Marja kohtelikin Ailea kuin tähänkin asti hyvänä ystävättärenä, jopa hän tunsi lämmintä kiintymystäkin suloiseen lappalaisimpeen. Kun Marja nyt jätti tämän kodan, kuten luuli, ainiaaksi, loi hän vielä viimeiseksi lämpimän katseen pieneen impeen, joka sanoi hyvästiksi: – Älä vain suden suuhun mene!
Marja hiihti aluksi miesten jälkiä, mutta kääntyi metsässä ensin länteen, sitten lounaaseen ja viimein etelään pitäen iltapäivän aurinkoa oppaanaan. Noin peninkulman päässä hän laskeutui metsästä rannalle ja lähti keveällä ja vapautuneella mielellä hiihtämään suuren Keiteleen valkeata pintaa. Jokainen suksen työntö vei hänet etemmäksi petturin pesästä, jokainen sauvan liike lähemmä armasta kotia, josta hän jo lähes kaksi viikkoa oli ollut poissa. Hiihtäessään hyvää kyytiä Marja oli ajatuksissaan Metsolassa isän, Olavin ja Turon seurassa, muistipa hän käydä kutunkin luona.
Tuli ilta, mutta pimeätä ei tullut ollenkaan, sillä iltayöstä kuu alkoi valaista valkoista tietä ja keli vain parani. Marja hiihti yhä kohti Väinämöisen viikatetta, kuun seuratessa uskollisena vasemmalla puolella. Paljon oli tyttö jo taivalta taittanut, ennenkuin hänen jäsenensä tunsivat levon tarvetta. Otava osoitti jo puolta yötä, kun vihdoin väsymys kävi niin valtavaksi, että hänen täytyi katsella levähdyspaikkaa. Eräs pieni metsäinen saari kutsui neitoa suojaansa, sinne hän nousikin, teki nuotion puiden suojaan ja haukkasi evästänsä, jolloin ystävällinen kuu myhäili hänelle kuin vanhalle tuttavalleen ainakin. Tyttö ajatteli taas isäänsä, joka voi olla häntä yhä etsimässä. – Hänkin ehkä vielä valvoo, hän voi juuri nyt katsella kuuta ja tähtiä, kysellen niiltä, missä hänen tyttärensä on. – Sanokaa isälle, hyvä kuu ja te kirkkaat tähdet, että minä olen tallella, olen teidän turvattinne, olen Jumalan pyhien varjeluksessa. – Isä meidän – –.
Sitten neito sulki silmänsä ja nukahti havuvuoteelleen virkistävään uneen.
IX
SAVOLAISTEN SEURASSA
Kymmenkunta miestä hiihteli öisessä kuutamossa etelästä pitkin valkeaa Keitelettä. Heidän suksisauvainsa keihäskärjet, jouset, kirveet ja pitkät puukot osoittivat, että he eivät olleet aivan rauhallisilla retkillä. Edessä hiihtävä keski-ikäinen mies oli uljaan näköinen, niinkuin joukon johtajan tulee ollakin. Hän oli kookkaampi tovereitaan ja hänen varustuksensa olivat jykevää tekoa. Tuommoisen valtavan keihään edessä ei vihollisen ollut turvallinen olla. Entä tuo kiiltävä, leveä kirveen terä, joka oli kuin mestauspiilu! Sen ulottuvilla täytyi vastustajan varmasti vavista.
Joukon johtajan silmä keksi hienon savun nousevan pienoiselta saarelta. Onkohan tuolla jonkun kalastajan kota! arveli johtaja ääneen.
– Käydään katsomassa, virkkoi hänen rinnalleen tullut vilkkaan näköinen nuorempi mies. Ja niin joukko joutui Marjan nuotiolle.
– Mitä ihmettä, täällähän lepää itse metsän impi, Tapiolan taattu tyttö! sanoi kuiskaten iloinen savolainen.
– Annetaan väsyneen maata, virkkoi johtaja. – Ei herätetä metsän piikaa.
– Voi sun tulukset ja rukkaset, kun on sorja tyttö! kuiskasi nuori ihailija. – Kohennetaan vähän tulta, että Tapion tyttö tarkenee, hän jatkoi, ja pisti muutamia risuja nuotioon, jossa ainoastaan vahvat pökkelöt hiljalleen kytivät. Samassa savolainen kumartui katsoakseen lähempää nukkujan kasvoja, mutta silloin neito heräsi ja hypähti oitis pystyyn.
Tytön ensimmäinen ajatus oli, että lappalaiset olivat saavuttaneet hänet, mutta jo toisena silmänräpäyksenä hän huomasi erehdyksensä. Eiväthän nuo lappalaisia olleet, vaan hänen omia heimolaisiaan, ja tyttö huoahti helpotuksesta.
– Hyvää huomenta, metsän ihanin impi! virkkoi tulen kohentaja. – Ei ollut tarkoitukseni sinua herättää, jatkoi hän kuin anteeksi pyytäen.
– Hyvää huomenta! Keitä te olette ja mihin teillä on matka? kysyi neito rohkeasti.
– Olemme Savosta Keiteleen lappalaisia verottamassa, virkkoi johtaja, tullen hänkin lähemmä.
– Savolaisia! tyttö ajatteli hiukan säikähdyksissään; hän tiesi, että hämäläiset ja savolaiset olivat käyneet ainaista sotaa keskenään; hän oli kuullut, kuinka savolaiset olivat vieneet Hämeen tyttöjä orjiksensa ja vaimoiksensa. Ja nyt hän oli joutunut noiden vainolaisten valtaan! Mutta hän ei tahtonut osoittaa pelkoaan ja sanoi naurahtaen: – Vai lappalaisten luo, minä sieltä juuri palaan.
– Kenen luona olet ollut? kysyi johtaja.
– Sorven!
– Sorven, Sorven! kuului miesten kertaus. Hehän olivat juuri etsimässä samaa lappalaista, jonka rikkaudesta ja mahtavuudesta he olivat kuulleet puhuttavan aina Saimaan rannoille saakka, ja jonka aarteet juuri olivatkin saaneet heidät lähtemään tälle kaukaiselle retkelle.
Johtaja alkoi kysellä tytöltä, miten hän oli Sorven luo joutunut ja kuinka hän nyt täällä oli yksinään.
Marja kertoi ryöstöstään ja paostaan. Hänen kertoessaan savolaiset, jotka olivat piirissä neidon ympärillä, ihastelivat reipasta ja kaunista tyttöä yhä enemmän. Neljä nuorta miestä alkoi jo ajatella, että tuosta tytöstäpä tulisikin oikein ehtoinen emäntä, kaunis kassapää katsella.
– Tämän ryöväyksen saa Sorve maksaa, johtaja sanoi. – Sinä lähdetkin nyt meidän oppaaksemme, ja minä vakuutan, että niinkauan kuin minä, Maunu Hakkarainen, jaksan tätä kättäni liikuttaa, olet sinä suojeluksessani, eikä sinulle tapahdu pienintäkään pahaa.
– Minä yhdyn Hakkaraisen valaan! virkkoi iloinen savolainen, jonka sydän oli ensiksi syttynyt hänen nähtyään metsän immen.
– Ja minä! Minä myös! kuului pitkin piiriä.
– Noin kauniin tytön puolesta menisin vaikka tuliseen koskeen! innostui eräs nuorista miehistä.
– Kun Konttisen kourat siellä korventuisivat, niin milläs sitten tytön puolesta taistelisit, virnaili sukkelin savolainen.
Marja ymmärsi, ettei hänellä ainakaan toistaiseksi olisi mitään hätää savolaisten seurassa, mutta hänellä ei ollut mitään halua mennä takaisin näkemään ryöstäjäänsä. Hän sanoi: – Eihän teillä minusta muuta ole kuin vastusta, ja ilman opastakin te kyllä osaatte Sorven kylään, kun vain hiihdätte järven pohjoisimpaan pohjukkaan.
– Mutta sinä olet lukemattomissa vaaroissa jäätyäsi yksiksesi, voisit joutua susien suihin tai kontion kitaan, ja onhan niitä monia muitakin tuollaisen saaliin himoajia, selitti Hakkarainen.
– Mutta kuinkas minä sitten pääsen kotiini, jos minä teitä seuraan? neito kysyi.
– Kyllähän siihen aina keinot keksitään; kun sinä nyt meitä avustat, niin me kyllä sinulle velkamme maksamme: lähden tästä kerran vaikka pirkkalaisten markkinoille, niin silloin saat kotipuolellesi varman saattajan.
– Jos lupaatte, että saatatte minut Pirkkalaan, niin tulen nyt mukaanne, virkkoi Marja.
– Sen lupaan! vakuutti Hakkarainen. – Luvataan, luvataan! huusivat nuoret miehet, mutta ajattelivat: – Kun hän mieltyy minuun, niin Häme silloin kadottaa kultakutrin.
Ennen lähtöä haukattiin pikku aamiainen, jolloin savolaiset kilvan tarjoilivat eväitään nuorelle neidolle maistiaisiksi. Kuka tarjosi ohraista voikakkua, ken paistettua siikaa, ken riekon rintaa, ja kaikki niin iloisen autuaina, että Marja ei voinut olla hymyilemättä heidän tarjoilulleen ja palvelevaisuudelleen.
Nuoremmat savolaiset olivat äärettömän onnellisia näin saatuaan uuden toverin, jonka itse taivas oli heidän tiellensä tipauttanut.
– Jos minä vielä hitusenkaan syön, niin minä halkean, sanoi Marja naurahtaen. – Ja silloin te olette minun – murhaajiani, hän lopetti koomillisen totisena.
– Varjelkoon pyhä neitsyt! virkkoi iloisin savolainen, ja pani kiiruusti eväänsä konttiin. – Minä en ainakaan ota sitä syntiä päälleni, niin totta kuin olen Eenokki Lipiäinen.
– Katsos, kuinka Lipiäinen jo lipoo kieltänsä, mutta älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! virkkoi nuori mies, joka kahdesti oli tytölle voikakkuaan tarjonnut.
– Konttisen konttiin ei vain kuulu tulevan eväiden latojaa, mikähän vika tässä veljessä mahtanee olla, mutta mitäs sinä minulle sitä aina ärtyilet.
– Jokos ne kukkopojat alkavat taas tapella, ei nyt olla soitimella, virkkoi johtaja myhäillen. – Ja nyt suksille!
Miehet olivat valmiina, ja aamun ensi sarastuksessa liukui hiihtäjäin jono valkoista lakeutta pitkin.
Maria ihmetteli matkaa, jonka hän oli ennättänyt illalla tehdä. – Eihän tästä tule loppua ollenkaan.
Keskipäivä levättiin eräässä saaressa. Syötyä ottivat useimmat miehet päivällisunet auringon suloisessa lämmössä. Hakkarainen ja Lipiäinen eivät yrittäneetkään nukahtaa. Eipä Marjankaan silmiin uni tullut. Hän ajatteli, että mitähän Aslak nyt arvelee, kun hän tulee tällaisen miesjoukon kera. Nyt hän voisi kostaa, vaikka kuinka kovasti. Mutta ei, hän ei tahdo kostaa. – Mitä iloa minulle siitä olisi. Aslak teki sen kaikessa tapauksessa rakkaudesta minuun, ja siksi minä annan sen hänelle anteeksi.
Kun aurinko alkoi painua lännen taivaalle, jatkettiin taas matkaa, ja taivaan kultapyörän vieriessä mäntyjen latvain tasalla saapuivat hiihtäjät lappalaiskylään.
Sudenajajat eivät olleet vielä palanneet, siksi kylä oli niin hiljainen. Pari naista oli erään kodan edustalla, ja kun he näkivät järven puolelta kauhean miesjoukon tulevan, puikahtivat he vavisten sisälle.
Sorve istui tulisijan edessä rummultaan kysymässä, kuinka sudenajo menestyi. Kun Marja työntyi sisään, ilostui vanhus, sillä hän, niinkuin Ailekin, luuli, että Marja oli ollut sudenajajain mukana ja että he nyt olivat onnellisesti saapuneet, niinkuin arpakin oli ilmoittanut. Suuri oli siis ukon hämmästys, kun kauhean iso mies työntäytyi sisälle Marjan perässä. Sorve oli varma, että siinä on nyt tytön isä, ja sennäköinen, että se ei jätä kostamatta tyttärensä ryöstöä.
– Päivää, Sorve! – Tulepa pistämään kättä! – Sano nyt toki tervetulleeksi! lausui Hakkarainen mahtavalla äänellään.
Lipiäinenkin kahden toverinsa kera tuli kotaan ja jatkoi: – Tule, tule, pikkuinen äijä, lapaasi näyttämään! Emme me puraisematta nielaise, vaikka olemmekin siitä maasta kotoisin, jossa sika nahkoineen syödään.
Sorve oli niin hämmästynyt, ettei vähään aikaan kyennyt sanaa suustaan saamaan eikä ylös nousemaan.
– Mistä kaukaa vieraat ovat? hän kysyi viimein vavisten ja kompuroiden seisoalleen. Tietäjä näet tekeytyi raihnaiseksi äijäksi, vaikka olikin aina hyvin reipas ja ketterä liikkeissään.
– Savostapa tietenkin. Etkö sinä mahtava Lapin ruhtinas ole savolaisia vielä nähnyt, kun noin vapiset? vastasi savolaisjohtaja.
– Mitä – mitä te tänne tulitte? kysyi Sorve jo vähän vapaammin.
– Nauttimaan vieraanvaraisuudestasi! ilmoitti johtaja.
– Ja nyt saatkin panna parasta pataan, kun saat näin isoisia vieraita! virkkoi Lipiäinen.
– Heti, heti! Kyllä Sorven kodissa aina hyvät vieraat hyvinä pidetään. – Onko teitä montakin?
– Onhan meitä monta pitkävatsaista, mutta kyllä silti yhden poron lihat täksi illaksi riittää, virkkoi lipeäkielinen savolainen.
Sorve lähti kodasta ulos Hakkaraisen seuraamana, mutta Lipiäinen ja eräs nuori savolainen jäivät tytöille seuraa pitämään. Nuorukainen oli heti iskenyt silmänsä pyöreäposkiseen lapinimpeen. – Tuossa se vasta saalis on, sen kun hän vain Savoon saa, niin muuta hän ei kaipaakaan.
Kun Marja huomasi nuoren savolaisen ihailevan katseen kohdistuneen talon tyttäreen, hän sanoi Ailelle: – Tuo poika ei kunnolleen sisälle päässyt, kun jo ihastui sinuun.
Aile loi aran silmäyksen vaaleatukkaiseen nuorukaiseen ja sanoi: – Kaunis poika siinä onkin, kysypä, mikä hänen nimensä on. Marja kääntyi nuoren miehen puoleen ja sanoi: – Tämä talon tytär haluaa kysyä sinun nimeäsi.
Poika tuli aivan Ailen luo ja esitti: – Nimeni on Lauri Laitinen. Saanko ottaa sinua kädestä. – Voi, kun sinulla onkin soma ja pehmyt kätönen. Silitätkö tällä joskus minun poskiani?
Marjaa nauratti Laitisen lemmenkuhertelu ja hän tulkitsi tytölle ihailijan sanat.
– Mikä on soman immen nimi? kysyi Laitinen yhä pitäen tytön kättä omassaan.
– Aile! vastasi tyttö.
– Sinä ymmärrätkin jo savonkieltä. – Tule kanssani Savoon, niin minä opetan sinulle lisää, opit puhumaan oikeata kieltä.
Marja tulkitsi nämä sanat siten, että nuorukainen pyysi Ailea vaimoksensa.
Aile katsoi vuoroin Marjaan, vuoroin ihailijaansa. Hänen poskensa punoittivat ja silmänsä loistivat ja hän sanoi viimein tulkilleen: – Hän on niin hyvän näköinen, minä pidän hänestä!
Samassa kuului ulkoa koirain haukuntaa, miesten huutoa ja kiroilua savon ja saamen kielellä.
Marja ja Lipiäinen riensivät ulos ja näkivät, että sudenajajat olivat palanneet neljine suden taljoineen ja pitivät nyt kovaa mekastusta, kun näkivät, että sillä aikaa oli tullut paljon pahempia vieraita kuin susia. Sudet voivat viedä ainoastaan jonkun poron, mutta nämä ylimääräiset verottajat vievät vaivalla saadut nahat ja niistäkin aina parhaimmat.
Aslakin ääni kuului terävänä: – Eihän teille kuulu meidän verottamisemme, me olemme tänä talvena jo maksaneet veromme.
– Vaikka olisitte ne jo viidesti maksaneet, niin nyt ne on kuitenkin maksettava ja tällä kertaa oikeille verottajille, lausui Hakkarainen jyrkkänä.
– Millä oikeudella sitä vaaditte?
Hakkarainen räjähti nauramaan ja virkkoi:
– Tuommoinen naisen varas kysyy: millä oikeudella! Sitten hän tömähytti keihästään tantereeseen ja sanoi: – Tällä oikeudella!
Aslak huomasi nyt vasta Marjan ja hätkähti. Neito oli siis jo saanut tietää hänen osallisuutensa ja kertonut tuolle jättiläiselle ryöstöstään. – Nyt ne vievät kaikki, vievät Marjankin!
Aslakin rinnan täytti raivo, hän tempasi keihäänsä ja huusi miehilleen heidän omalla kielellään: – Tapellaan, ei anneta noille rosvoille edes yhtä oravannahkaa. Päälle pojat!
Aslak ei katsonut, seurasivatko hänen miehensä. Hän syöksyi silmittömässä raivossaan keihäs ojolla kohti Hakkaraista, mutta valtavalla keihäällään huitaisten tämä kaasi hyökkääjän. Isku katkaisi Aslakin vasemman olkavarren, ja maailma musteni hetkiseksi lappalaisen silmissä.
– Kaikki poikaset tässä yrittävät nenälle hyppiä! sanoi Hakkarainen sylkäisten.
Lappalaiset tämän nähtyään olivat kaikki kuin puulla päähän lyötyjä. Mitä heidän auttoi ruveta tappelemaan, kun heidän parhaimpansa tuli oitis raajarikoksi.
Vanha Sorve tuli Hakkaraisen luo ja sanoi: – Poika oli tyhmä, mutta täytyyhän lapsille antaa anteeksi. Te saatte kyllä nahkanne, minä takaan sen. Tulkaa nyt välipalaa ottamaan, kunnes poronpaisti joutuu! Sorve tahtoi kohteliaisuudella sovittaa poikansapojan vastarinnan. Hänenkin sisimmässänsä kyliä kiehui ja kuohui, mutta vanha viisas osasi hillitä itsensä. – Jos kiellät rosvolta peskisi, niin hän vie hengen, ja onhan henki parempi kuin kymmenen peskiä.
Hakkarainen antoi miehilleen määräyksen riisua kaikki lappalaiset aseista ja viedä aseet Sorven kotaan, josta lappalaiset saisivat ne vasta heidän lähdettyään. Sitten hän antoi käskyn, että aamulla aikaisin heille oli tuotava ahkiollinen nahkoja.
Sorve lupasi, mutta toivoi, että kaikki manalan henget veisivät nuo susimaiset savolaiset hornan kitaan.
Yöllä Marja kuuli Ailen ihailijan kuiskailevan Hakkaraisen kanssa. Nuorukainen lupasi luopua kaikesta muusta saaliista, jos vain saisi ottaa tytön mukaansa.
Pienen estelyn jälkeen Hakkarainen antoi suostumuksensa.
Marja ilmoitti Ailelle tietonsa ja sanoi: – Jos tahdot pelastua, niin pakene tänä yönä.
Aamulla herätessään Marja näki, että Aile oli siinä vielä hänen vieressään. – Tyttö siis tahtoi tulla ryöstetyksi. Omapa on asiansa! – Ja onhan minunkin matkani silloin hauskempi.
Miehet olivat jo lähtövalmiina, kun Hakkarainen äkkiä sanoi Sorvelle: – Minä tiedän, että sinulla on muutakin ryöstettyä tavaraa hallussasi, ei ainoastaan tämä neitonen. Näytäpä aarteesi!
Sorve alkoi kovasti vapista, hän luuli pääsevänsä näistä miehistä, samoin kuin oli tähänkin asti päässyt niin monista muista verottajista, mutta nyt häneltä vaadittiin hänen kultansa ja hopeansa.
– Ei minulla mitään aarteita ole, ei enempää kuin mitä näkyy. – Te olette saaneet kaikki parhaat nahkamme; nyt me olemme puti puhtaita.
– Mitä löpiset, äijä! sanoi johtaja. – Tänne heti kulta-arkkusi. – Te olette ryöstäneet meikäläisen naisen, ja hänen painonsa kultaa ei olisi liikaa siitä hyvitykseksi.
Äijä vapisi yhä enemmän ja katseli pelokkain silmin savolaishirviötä, että puhuiko se aivan tosissaan vai leikkiäkö vain laski. Mutta hän näki ison miehen niinkuin muidenkin vieraiden kasvoissa vaatijan ankaran ilmeen. – Perityt aarteet isältä ja isoisältä, nyt ne menisivät noille rosvoille!
– Pian arkkusi esille! karjasi Hakkarainen jo kärsimättömänä.
– Ei minulla ole mitään aarteita! äijä virkkoi ääni käheänä.
– Me saamme siis aarteen, jota sinulla ei ole ja joka siis ei sinulle kuulu, virkkoi Lipiäinen. – Niinkö, ukko?
– Ei minulla mitään aarretta ole, toisti Sorve vain kuin pökertyneenä.
– No, kyllä me löydämme sen, sanoi johtaja. – Hänninen ja Lipiäinen, kaivakaa aarrearkku esille!
Lipiäinen pani silmänsä kiinni, pyörähti ympäri nuuskien joka taholle, ja kun hän tiesi olevansa kodan peräosaan päin, hän virkkoi: – Jo tuntuu, jo! Sitten hän aukaisi silmänsä, sylki oikean käden sormiinsa, työnsi kätensä kodan eri suuntiin, ja kun hän vihdoin työnsi kätensä kodan peräosaan päin, jätti hän käden suoraksi, taivutti ruumistaan eteenpäin, niin että hänen täytyi ottaa askel eteenpäin ja virkkoi: – Tänne vetää niin riivatusti, täällä aarre on!
– Ei siellä mitään ole, ei ole! höpisi Sorve.
– Eihän siellä sinun aarrettasi olekaan, se on meidän, mitä täällä on, sanoi Lipiäinen, vieden kasvonsa aivan äijän kasvoihin kiinni. Sitten hän alkoi Hännisen kanssa nostella nahkasia sivuun, kunnes tuli esille kuivia sammaleita, jotka Lipiäinen pyyhkäisi syrjään sanoen toverilleen: – Nostapa tuo kivi pois, katsotaan, mitä sen alla oikein on. Taitaa olla tietäjän isä sinne haudattuna. – Ei ole mitään vainaata, ei edes lappalainen mahdu noin pieneen arkkuun, virkkoi aarteen kaivaja nostaen arkkusen nahkasien päälle.
– Ja nyt katsotaan, mitä tämä oikein sisältää, ettei sieltä vain hyppää sammakko silmille tai käärme sylkäise, puheli Lipiäinen tarkastaessaan, miten kansi avataan. – Nyt miehet, varokaa silmiänne! Ja samassa kansi avautui.
Savolaisten silmät olivat repeytyä ihastuksesta heidän nähtyään ihanat helyt, jotka loistivat ja sädehtivät, että silmiä häikäisi.
– Mikäs tuon punaisen kankaan sisässä mahtaa olla? arveli eräs miehistä.
– Katsotaan, katsotaan, se taitaa olla Sorven jumala, virkkoi Lipiäinen ja aukoili varovasti myttyä.
Kun seita tuli esille mustankiiltävänä, nauroi Lipiäinen ja virkkoi: – Tämähän onkin äijän muija. Katsos ukko, kun se on mielissään nähdessään nuoria ja pulskia miehiä näin paljon!
Sorve oli vallan lamaantuneena. Hän ei kyennyt ääntä päästämään, kun hänen kalleutensa kaivettiin esille; mutta nyt, kun hänen jumalaansa ivailtiin, hän pääsi turtuneisuudestaan; hänen sisunsa kuohahti, huulet vavahtelivat, sormet puristuivat, koko ruumis nytkähteli kuin vilutautisen, silmät kiiluivat kuin mielipuolella ja tietäjä alkoi päästää suustansa hirveitä manauksia: – Seita suuri, seita pyhä, rankaise näitä, revi heitä, rusenna heidän luunsakin! Saivot sokaiskoot silmänne, kielenne kangistukoon, kipu teidät kuluttakoon, tauti tappakoon!
– Älä räkätä äijä, alaleukasi tipahtaa tiehensä, sanoi Lipiäinen.
– Anna ukon uikuttaa, täytyyhän hänelläkin huvinsa olla, virkkoi Hakkarainen.
– Sinä iso savolainen, sinä et tule näkemään vaimoasi etkä lapsiasi, horna sinut nielee, ennenkuin – –
– Suus kiinni, noita! ärjäsi Hakkarainen, ojentaen suuren nyrkkinsä Sorven suun eteen.
Korut ja rahat asetettiin takaisin lippaaseen, sinne joutui Sorven seitakin peitteensä sisään, arkkunen pantiin kiinni, jonka jälkeen Hakkarainen pisti aarteen konttiinsa sanoen: – Kotona sitten jaamme sisällyksen.
Aslak oli ryöstön aikana aivan hiljaa, ikäänkuin vorot olisivat ottaneet haltuunsa ainoastaan pohjattoman padan. Hänen käsivarttansa pakotti, mutta kovempi pakotus oli päässä ja tuska suurempi tuntui raastavan rintaa. Mitä hän enää välitti kullasta ja hopeasta tai kärpän- ja näädännahoista, kun aarteista kallein, jonka hän jo luuli omistavansa, livahti hänen käsistänsä. Surullisin ja haikein silmin hän katseli neitoa, joka paheksuen syrjästä silmäili savolaisten saalistusta.
Marja aukoili jo suutansa aikoen vastustaa tätä julkeata ryöstöä, mutta kun hän katsoi miesten ahnaita silmiä ja häikäilemätöntä käytöstä, hän nipisti huulensa kiinni ja lähti ulos jo ennen Sorven manausta.
Ulkona hääräili Aile täysissä tamineissaan nuoren rakastajansa keralla. Impi valjasti parhaillaan siroa ajokasta ahkion eteen ja oli niin innoissaan, ettei huomannut Marjaa, ennenkuin tämä oli aivan lähellä. – Eikös ole hauskaa, kun minäkin tulen mukaanne! sanoi saametyttö silmät iloa tulvillaan.
– Merkillinen lapitar, Marja ajatteli, – on iloinen, vaikka kotia ryöstetään. Sanoi sitten ääneen: – Sinä siis lähdet mielelläsi?
– Niin – Lauri on hyvä mies, minä pidän hänestä ja hän minusta.
– Mutta ettehän te osaa toistenne kieltäkään!
– Kyllä me ymmärrämme toisiamme, ja minä opin pian Laurin kielen. Saamelainen oppii helposti savoa. "Rakas Marja – rakas Lauri!" Eikö se ole savon- ja hämeenkieltä? Teillä hämäläisillä ja savolaisilla onkin sama kieli, tai melkein sama.
– Niin, se on suomenkieltä.
– Saamen ja suomen! sehän on kuin oltaisiin sukua; ja minä olenkin Laurille sukua, koska minusta tulee hänen vaimonsa. – Nyt minun täytyy sanoa Aslakille hyvästi. – Ole sinä, Marjaseni, kiltti ja pyydä veljeäni tänne.
Aslakin silmät saivat heti eloa, kun Marja kädellänsä viitaten pyysi häntä tulemaan pihalle.
Veli suuttui kovin sisarelleen, kun tämä ilmoitti lähtevänsä savolaisten mukaan. – Rosvojen, ryöstäjien kanssa, ja vapaaehtoisesti! Voi sisko rukka, mikä sinut on lumonnut?
– Tämä Lauri vain. Katsopa häntä, onko hän rosvon näköinen, onko hän mikään huono mies!
Aslak loi silmänsä nuoreen, reippaaseen, Marjan mittaiseen mieheen, joka rehellisillä, avonaisilla sinisilmillään vastasi katseeseen.
Lapinpoika huokasi raskaasti. Hän kadotti ensin unelmiensa lemmityn, hänen kotinsa ryöstettiin tyhjäksi, ja nyt häneltä menee viimeinenkin ilo, rakas, ainoa sisar. Ja hän oli voimaton estämään mitään.
Kyyneleet alkoivat vuotaa pitkin nuoren miehen poskia, ja taaskin hän päästi haikean huokauksen.
Silloin Aile kiersi käsivartensa veljensä kaulaan ja virkkoi: – Älä sure, rakas, kallis veljeni. Sinäkin tulet vielä onnelliseksi, iloitse nyt, kun minä olen omani löytänyt!
Marjakin tuli liikutetuksi, hän käsitti, mikä herkytti kyyneleet nuoren lappalaisen silmistä. Hän tunsi tarvetta lohduttaa kovaosaista nuorukaista. Ojentaen kätensä hän sanoi: – Hyvästi, Aslak, ota minunkin onnitteluni elämäsi tielle. Jumala ja pyhä neitsyt Maria olkoot kanssasi ja antakoot sinulle siunauksensa!
Aslak tarttui ensin kiihkeästi ojennettuun käteen, mutta laskeutui sitten polvilleen, syleili terveellä kädellään tytön jalkoja ja painoi kasvonsa neidon hameen helmoihin.
Savolaiset lähtivät liikkeelle Sorven kirousten evästäminä. Etujoukon muodosti kolme hiihtäjää, heitä seurasi Aile pulkassaan, onnellinen Laitinen hiihtäen rinnalla; sitten kulki saaliskuorma voimakkaan porohärän vetämänä: sitä talutti vanha lappalainen, joka oli palkattu toimeensa Lipiäisen neuvosta, sillä – palkattu tekee paremman työn kuin pakotettu. Jälkijoukon etunenässä, lähellä kallista nahkakuormaa hiihti joukon johtaja ja hänen rinnallaan ahnekatseinen Hänninen, tehden laskelmia saalisosastaan.
Marjan uskolliset ritarit Lipiäinen ja Konttinen olivat asettuneet tytön kummallekin puolelle, ensinmainitun lasketellessa sukkeluuksiaan, joille neidon täytyi usein nauraa, vaikka hän ryöstön jälkeen inhosi savolaisia ja melkein kammoi heitä, etenkin Hakkaraista.
Konttisen teki mieli pistellä sukkelampisanaista kilpailijaansa, mutta ei uskaltanut, sillä Marja oli sanonut, että hän ei halunnut kuulla heidän riitelevän. Kun he sitten vähän myöhemmin joutuivat tytöstä erilleen, Lipiäinen kehaisi toverilleen, että hän sai olla paremmalla puolella Marjaa.
– Mitä sinä oikein tarkoitat? kysyi Konttinen.
– Etkös tiedä, että Eva luotiin Aatamin vasemmanpuolisesta kylkiluusta ja Marjahan asettui minun vasemmalle puolelleni. Se on enne, poika, se merkitsee jotakin.
– Et ikinä sinä tätä tyttöä saa.
– Mikä on esteenä, eihän minulla ennestään vaimoa ole.
– Marjalla on tarkat silmät, hän näkee millainen sinä olet ollut ja tulet aina olemaan.
– Kuules veikko, minä huomaan, että meidän täytyy tuosta tytöstä vielä tapella.
– Niin luulen minäkin. Olen valmis vaikka heti paikalla.
– Ei, hyvä veli, ei nyt matkalla. Katsos, kun kaksi koiraa tappelee samasta luusta, silloin –
– Tulee kolmas ja vie luun, ja tappelijat saavat tyytyä haavojensa nuolemiseen.
– Niin juuri, siksi ollaan nyt matkalla hyviä veljiä ja pidetään tyttöön nähden yhtä puolta. Vaalitaan häntä yksimielisesti kuin silmäterää.
– Kättä päälle!
– Sovittu on!
Marja ihmetteli kilpaveljeksissä tapahtunutta muutosta. Levähdyspaikassa kumpikin koetti parhaansa mukaan palvella neitoa. Kun toiset nuoret vasta ajattelivat osoittaa palvelustaan tytöille, ennättivät entiset riitaveljekset sen jo panna täytäntöön. Yhdessä he taittoivat kuusen oksia Marjan alle nuotion äärellä, yhdessä he kuivailivat ja lämmittivät heiniä tytön lappalaisupokkaisiin, valitsivat eväistä parhaita paloja neidon valkeitten hampaiden purtaviksi, korjailivat ja voitelivat ihailemansa immen suksia, tehden kaikki nämä palvelus- ja huomaavaisuusteot sulassa sovinnossa.
Hakkarainen ja toiset vanhemmat miehet naureskelivat kilpakosijain verrattomalle veljellisyydelle ja koettivat arvailla, kummanko lopulta onnistuisi saada tyttö omaksensa.
Illallisen jälkeen tytöt asettuivat vierekkäin nukkumaan lämmittäen näin toisiansa. Mutta juuri kun uni tuntui nuorista makeimmalta, oli noustava ylös. Pitkä oli edessä matka, ja aikainen aamukeli oli parasta matkan katkaisijaa.
Ihana oli hiihto, kun aurinko loi kultaansa avaralle aukealle. Miljoonat timanttihelmet kaunistivat Keiteleen valkeata vaippaa. Suksien sihahtelu ja sauvojen hilske hangessa helisi ja soi niin somasti kiihdyttäen yhä kulkua.
Aile kehoitti Marjaa pistämään sauvansa somman ahkion perään, huitasi sitten ja äännähti porolleen, joka samassa lähti laukkaamaan huimaa vauhtia, ja pian olivat he jättäneet toiset kauas taaksensa. Meni peninkulma, toinenkin, ja vasta kaukana rannalla poro seisahtui, jolloin tytöt jäivät katsomaan pitkäksi venynyttä jonoa, joka näytti hitaasti lähenevän.
Ensimmäisenä ehätti Laitinen tyttöjen luo hyvin hengästyneenä, mutta silmät loistaen katsellessaan morsiamensa hymyileviä kasvoja. Seuraava oli Lipiäinen, jolta Marja kysyi: – Mihin veljesi jätit?
– Katsos tuota, kun ei pysynytkään perässä. Pitääkö minun mennä noutamaan häntä?
– Olisiko vahinko, jos ei jaksaisi tänne lainkaan? kysäisi Laitinen.
– Vahinkopa tietenkin, parasta toveria.
Kaikkien saavuttua jatkettiin vielä maitse matkaa, kunnes aurinko oli noussut niin korkealle, että hangen pinta pehmeni.
Levähdettäessä keskipäivän lämpimässä kuului metsässä äkisti humahdus, tuli toinen tuntuvampi, ja kun katsottiin lännen taivaalle nähtiin, kuinka paksut pilvet alkoivat tavoitella aurinkoa, jonka kohta nielivätkin harmaaseen kitaansa. Pian oli koko taivas mahtavien lumipilvien peitossa. Lunta tuli, satoi oikein sakeasti, ilman täydeltä tupruten.
– Nyt Sorve aukaisi lumisen tuulisolmun, virkkoi Lipiäinen naurahtaen.
– Älä naura, jos aukaisee kaikki solmunsa, niin hukutaan vielä lumeen, sanoi Konttinen totisena.
– Kyllä saa lunta tulla, ennenkuin suksimies siihen hukkuu, virkkoi Hakkarainen.
– Jopa saa! Saa sitä olla monta sauvan mittaa, ennenkun nämä pojat lumeen hautaantuvat, vahvisti eräs vanhemmista miehistä.
Mutta lumen tulo ei näyttänyt lainkaan lakkaavan, sitä tuli yhtä mittaa koko iltapäivän, tuli vielä iltayönkin, matkalaisten yhä odotellessa lumiryöpyn lakkaamista päivällislepopaikassaan puiden suojassa. Vanhemmatkaan miehet eivät sanoneet muistavansa tällaista lumen tuloa tähän vuodenaikaan.
Marja, Aile ja Lauri istuivat kolmisin ahkion reunalla ja haastelivat keskenään.
– Aile olisi nyt kai mieluimmin isoisänsä luona, sanoi Lauri morsiamelleen Marjan välityksellä.
– Ikävä minun siellä, kun Lauri olisi täällä, vastasi Aile.
– Ihmettelen vain, kuinka voit jättää kotisi ja lähteä aivan outoihin oloihin, sanoi Marja.
– Sulhoni koti on minun kotini. Siellä hyvä, missä hän. Laurihan on näistä kaikista reippain ja kaunein. Ja minä olen niin onnellinen, kun hän valitsi minut eikä sinua.
– Sulhasesi onkin näistä miehistä paras ja minä toivon, että te tulette aina elämään onnellisina.
– Kenen sinä otat mieheksesi? Ota tuo laulajapoika, joka aina on niin iloinen ja melkein yhtä reipas kuin Laurikin, virkkoi Aile sivellen kätösellään Laitisen kättä.
– En minä huoli näistä kenestäkään, minä lähden niin pian kuin mahdollista isäni luokse.
– Se on ikävää. Toivoin, että olisimme saaneet elää samoilla seuduilla, kun sinä et kerran veljestäni huolinut. Voi, miksi et mennyt Aslakille, hänhän oli sinulle niin hyvä ja hän rakasti sinua enemmän kuin mitään maailmassa. Voi, kuinka minä säälin Aslakia. Tuo ilkeä mies vielä katkaisi hänen käsivartensa. Surma hänet syököön tällä matkalla!
– Sinä toivot sellaista, vaikka hän juuri lupasi saattaa minut kotimaille.
– Kun häntä ei enää ole, niin sinun matkasi jää ja sinä rupeat Lipiäisen vaimoksi.
– Ei Aile hyvä, en minä millään ehdolla jää Savoon; lähden vaikka ypöyksin kotiin.
Lappalaistyttö muuttui totiseksi, katsoi pitkään Marjaan ja sanoi: – Ei sinun tarvitse yksin mennä, jos ei iso mies lähde, niin pyydän Lauria saattamaan sinua.
Oli levätty, oli syöty ja nukuttu tämän tavattoman lumipyryn kestäessä. Ja kun vihdoin lumitulva taukosi, oli jo aamuyö, jolloin lähdettiin jatkamaan matkaa. Mutta nyt oli kulkeminen hyvin vaivalloista. Suksimies tosin siinä jotenkuten pääsi eteenpäin, mutta porot saivat kahlata vatsaansa myöten ja päästiin ainoastaan matamalla etenemään. Jotkut jo esittivät, että jätetään porot ja tasataan nahkat selkätaakoiksi, mutta ei sekään saanut enemmistön kannatusta, etenkin kun Lipiäinen vakuutti, että lumitulvan raja vielä tavataan, kun pari päivää tätä tarsitaan.
Kolmena päivänä oli kulku niin hidasta, että vanhalla hyvällä kelillä olisi yhtenä päivänä pidemmälle ehditty, mutta sitten olikin vastus voitettu. Sillä kun saavuttiin eräälle järvelle, oli lumitulvan raja saavutettu. Tämä koroitti miesten silmissä Lipiäisen arvoa ja alettiin uskoa miehellä olevan myöskin tietäjän lahjoja.
– Onhan sitä täytynyt jotakin oppia, kun Lapista palaa, myönteli totisena nuori tietomies.
Nyt kelpasi taas kulkea vanhalla, kovalla hangella, ja pian oli järven selkä katkaistu.
Päätettiin leiriytyä keskipäivän ajaksi Kihokosken niskan äärelle.
Kun kosken kohina alkoi kuulua, muisti Hänninen Sorven ennustuksen Hakkaraiselle ja tunsi hätkähdyksen sydämessään. Hänninen oli koko aamupäivän ollut rauhaton; hän kypsytteli mielessään katalaa aietta.
Saavuttiin leiriytymispaikalle. Hakkarainen seisoi suksillaan, kontti selässä ja antoi määräyksiään. Silloin virkkoi Hänninen mielevänä:
– Kuules veli, minä olen ajatellut muuttaa tänne asumaan, tunnen näet tämän paikan jo ennestäänkin. Tules katsomaan, sopiiko tuo kosken suu talon paikaksi!
– Mitäpä se minun katsomisestani paranee, Hakkarainen arveli.
– Kyllä paljonkin. Aina hyvän ystävän neuvo niin tärkeässä asiassa on tarpeen.
– No, saatanhan tulla, myöntyi Hakkarainen.
Miehet hiihtivät alemma ja näyttäen pientä tasannetta Hänninen sanoi: – Eikös olekin tässä erinomainen talon paikka?
– On kyllä, vaikka mieluummin minä rakentaisin tuonne niskan kohdalle, jos olisi pakko tulla tänne erämaahan asumaan.
– Minusta taas tämä paikka on kuin luotu minulle. Tules tänne rantaan. Tästä on muorin erinomaisen hyvä ottaa vettä ja hyvä tästä on juodakin. Hänninen laskeutui vatsalleen laakealle kivelle, josta jää ja lumi oli sulanut pois.
Noustuaan ylös hän sanoi myhäillen: – Jopa on hyvää vettä, kelpaa sitä juoda.
– Pitääpä minunkin juoda, sanoi Hakkarainen.
– Tältä kiveltä se käykin hyvin, ei muuta kuin latkii vain.
– Tuo kontti tuntuu tekevän kiusaa, päästänpä sen selästäni.
Hakkarainen heitti konttinsa hangelle, mutta jos hän olisi sillä hetkellä luonut katseensa Hännisen silmiin, ei hän niin vain olisi asettunut kosken kivelle.
Kun Hakkarainen oli pari nielaisua vettä vetänyt sisäänsä, kohosi Hännisen käsi keihäineen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä työntyi keihään terä Hakkaraisen hartiain läpi.
Väkevän miehen suusta kuului korahdus, joka tukehtui veteen; pää painui sinne kokonaan, ja paholaisen ripeänä kamala toveri tarttui kuolevan jalkoihin. Liukasta kiveä myöten liukui ruumis virran vietäväksi.
– Kauanhan se Hänninen sitä talonpaikkaansa katsottaa, sanoi Lipiäinen, kun miehiä ei kuulunut, vaikka aterioiminen oli jo puolivälissä.
– Taisivat jäädä virtaan kalastelemaan, arveli Konttinen. – Tuovat sieltä vielä aikamoisen lohenmullon jälkiruoaksemme.
– Mutta, pojat, mitäs jos ne ovat yksissä tuumin vieneet aarteemme, lausui eräs vanhemmista miehistä.
Kaikki hätkähtivät.
– Mahdotonta, sanoi Piirainen, – kyllä Hakkaraiseen voi luottaa.
– Lähdetään mekin katsomaan sitä talon paikkaa, tule Heikki! kehoitti Lipiäinen.
Viisi, kuusi miestä jätti syöntinsä ja käveli kosken vartta alaspäin. Siinä, laakean kiven kupeella, oli miesten jalkain jälkiä, mutta miehiä ei näkynyt, ei kuulunut. Äkkiä pisti Lipiäisen tarkkaan silmään punainen pilkku hangessa lähellä kiveä. Hän katsoi virtaa alas ja näki Hakkaraisen toisen suksen jään reunassa. Nopeasti nuori mies käsitti, mikä murhenäytelmä äsken oli tällä paikalla tapahtunut.
– Voi katalaa miestä, h...n Hännistä! Pitihän sen arvata, että sillä on ollut paholaisen juonet mielessä. Miksi en liittynyt heidän seuraansa kolmanneksi, niin ei olisi näin käynyt!
– Mitä on tapahtunut? kysyivät miehet hätäännyksissään.
– Ettekö näe, tässä on Hakkarainen juonut, ja tähän se paholaisen sikiö on hänet keihäällään pistänyt, työntänyt virtaan ja sitten paennut aarteen kanssa.
– Mutta ei kauaksi, sanoivat miehet hammasta purren.
– Niin, ei kauaksi. Nyt ajamaan petoa takaa, sanoi Lipiäinen.
Käytiin hakemassa sukset ja keihäät, ja kaikki nuoremmat miehet, Laurikin, lähtivät murhamiehen ja varkaan jälkeen.
Hänninen oli saanut hyvän etumatkan, hän oli kestävä ja hyvä hiihtäjä, ja hänellä oli kallis aarre hallussaan; kannatti siitä hyvästä ponnistellakin. Hän kiisi kuin siivillä aukeiden lumikenttien yli, poikki metsien ja järvenselkien, kohti itää, aina vain eteenpäin, niinkauaksi kuin mahdollista toisista, joiden hän kyllä tiesi lähtevän takaa-ajoon.
Hänninen ei ahneudessaan käsittänyt, että hänen takaa-ajajansa olivat miehiä, jotka eivät jättäisi kesken, vaikka täytyisi koko viikko hiihtää hänen jäljestänsä. Jos hän olisi älynnyt sen, ei hän olisikaan tehnyt näin hirveää tekoa. Mutta – suu vetää suden ritahan, kieli revon lautasehen.
Lipiäinen hiihti eellimmäisenä murhamiehen jäljessä. Kauan meni, ennenkuin rosvo saatiin näkyviin. Iltamyöhä oli jo käsissä, kun vihdoinkin harvaa petäjikköä kasvavan suoaukean toisella puolella näkyi ensi vilahdus Hännisen selästä, ja kun Lipiäinen ja Laitinen olivat päässeet aukean yli, oli siinä Hakkaraisen tuohikontti aarrearkkuineen.
Lipiäinen nosti kontin puun oksaan, ja takaa-ajoa jatkettiin Laitisen ollessa nyt etunenässä.
Kun Hänninen oli jättänyt himotun aarteen ja näin keventänyt kulkuaan, hän lähti hiihtämään ponnistaen viimeiset voimansa. Hän arveli, että hänen vainoojansa saatuaan aarteen jättävät hänet rauhaan. Mutta pian hän taas kuuli takaansa turmiota ennustavan suksien suihkeen, ja silloin hänen voimansa herpautuivat kokonaan. Ei luistanut enää suksi, ei ollut käsissä tarmoa, ei pontta jaloissa. Hän tunsi jo kuoleman henkäyksen kasvoillaan, tunsi piston rinnassaan ja vaipui hervottomana maahan.
Samassa olivat ensimmäiset takaa-ajajatkin siinä.
– Ylös, kurja salamurhaaja! Nyt lähdetään uudelleen katsomaan talonpaikkasi tanhuita.
Tultuaan kontin kohdalle olivat toiset miehet pysähtyneet siihen. Lipiäinen asetti kontin Hännisen selkään ja komensi hiihtämään samoja latuja takaisin.
Raskasta oli Hännisen kulku, mutta kutitus takana hiihtävän keihään kärjestä pani hänen suksensa sujuvammin liikkumaan, ja kun aamuaurinko alkoi kullata petäjäin kylkiä, saavuttiin vihdoin taas koskelle.
Salamurhaajan ja aarrevarkaan tuomio oli lyhyt ja selvä. Rangaistus oli pantava toimeen tihutyöpaikalla. Joku esitti, että Hännisen on saatava samanlainen kuolema kuin hänen uhrinsakin, mutta toiset pitivät sitä liian suurena kunnianosoituksena, että noin kehno mies pääsisi samaan hautaan kuin heidän johtajansa. Lipiäisen ehdotus sai sitten yleisen hyväksymisen: – Koska murhamies on täältä katsellut itselleen talonpaikkaa, niin killukoon nyt omassa pihapuussaan!
Kaikki miehet, paitsi Laitinen, lähtivät kosken suulle, jossa tuomio pantiin toimeen. Ailekin olisi lähtenyt katsomaan näytelmää, mutta kun Marja sanoi sen olevan liian rumaa nähtävää, hän jäi Marjan luo sekä pyysi sulhoansakin jäämään.
– Jää sinä vain naisten seuraksi ja aarteen vartiaksi, silloin sinulla onkin kolme aarretta hallussasi, mutta muista, ettet livistä niiden kanssa tiehesi, sanoi Lipiäinen leikkisästi.
Kun rangaistus oli pantu toimeen, ruvettiin valitsemaan uutta johtajaa. Alussa ei tahdottu päästä yksimielisyyteen, yksi esitti yhtä toinen toista. Entisen vertaista ei ollut kenessäkään. Lipiäinen ei esittänyt ketään, näytti vain mietteisiinsä vaipuneelta. Viimein eräs vanhemmista, Piirainen nimeltään, sanoi: – Ei meistä vanhemmista kukaan ole tämän Lipiäisen Eenokin vertainen, siinä on mies mielevä, taattu!
– Onhan mies vähän vaillinainen, kun sillä ei ole vielä edes vaimoakaan, sanoi eräs eukollinen.
– Eihän teillä kellään ole akkaa mukana, niin että siitä ei liene etua. Laitisella on vähän niinkuin sinnepäin, mutta kun hän on nuorin joukosta, ei kai hän tulle kysymykseen, vastasi Piirainen ja jatkoi silmää vilkuttaen: – Taitaa muuten tämän Eenokinkin mielitietty olla yhtä lähellä.
– Voipi olla! myöntelivät miehet.
– Älkää noita nyt niin vain naittako, siinä on monta mutkaa matkassa, sanoi Konttinen punaiseksi lehahtaen.
Loppupäätökseksi tuli, että Lipiäinen sai kaikkien muiden paitsi Konttisen äänen. Jokainen puristi uuden johtajan kättä, ja Lipiäinen lupasi panna päänsä pantiksi, että kaikki pääsevät terveenä kotiin.
– Mutta tuota aarretta minä en ota selkääni kahdestakaan syystä; ensiksikin, sen kanssa voin minäkin menettää henkeni.
– No, no, eihän täällä toista Hännistä ole! kuului joukosta.
– Toiseksi, se on liian raskas kantaa, minulla näette ei ole Hakkaraisvainaan hartioita.
– Kyllä täällä selkiä löytyy, kannetaan vuorotellen.
– Tai pannaan arkku poron pulkkaan, niin silloin se ei paina hartioita, esitti Piirainen.
– On keino parempi! Esitän, että aarre jaetaan tällä paikalla. Kotona se käy hankalammaksi, siellä vaimot ja tyttäret arvostelevat jakoa. Tässä me sovimme paremmin, puhui Lipiäinen varmana.
– Tehdään jako heti, osa neniä myöten! kuului yleinen hyväksyminen.
Lipiäinen aukaisi arkun, otti sieltä ensiksi kuningattaren kaulakäädyt ja antoi auringon kimallella sen säihkyvissä jalokivissä.
– Eihän tuohon voi katsoakaan, kun noin säihkyy! tokaisi Piirainen.
Lipiäinen esitti: – Annetaan tämä Marja neidolle; hän meidät johti Sorven luo, hän ansaitsee parhaiten tämän ihanan korun. – Eikä meistä kukaan muu voikaan tätä kantaa, hän lisäsi nauraen.
Ei kuulunut myönnytystä, ei kieltoa. Jokainen miehistä ajatteli: – Katsos Lipiäistä, miten osaa etujaan valvoa, minkä antaa tytölle, sen antaa itselleen.
Viimein myönsi yksi ja toinen: – Annetaan, ottakoon!
Silloin Marja nousi seisomaan ja puhui: – Tuota kaulaketjua minä en pane kuunaan kaulaani. Minulla olisi ollut tilaisuus jo saada se, kun Sorven pojanpoika isoisänsä suostumuksella asetti sen kaulaani, mutta en siitä silloin huolinut, enkä huoli nytkään. Se on saatu ryöstämällä, ja semmoinen koru ei ikinä tule kaulaani kaunistamaan.
– Onko se ryöstettyä, mikä on lappalaisilta otettu!
– Me emme ole mitään voroja, vaan rehellisiä savolaisia.
– Tyttö puhuu kuin ymmärtämätön lapsi ainakin, sanottiin joukosta.
– Ota nyt! suostutteli Lipiäinen.
– Pitäisihän tuollaisen kelvata, kehoitti Konttinenkin.
– En huoli, en en! Mikään ei saa minua ottamaan ei edes pienintä rahaa tuosta arkusta, jonka tähden kaksi miestä jo on henkensä heittänyt.
Marjan mieleen pälkähti äkkiä hyvä aatos. Hän esitti:
– Kuulkaa miehet, te voitte parantaa tekoanne, kun annatte edes tuon kaulanauhan Ailelle, joka kuuluukin nyt joukkoonne.
– Mutta Laitinen ei luvannut huolia mitään, kun vain saa pitää tytön, vastattiin.
– Vaikka, antakaa sittenkin kaulanauha Ailelle, sillä se kuuluu perintönä hänelle.
Marja loi kirkkaat silmänsä miehestä mieheen; vaativana tytön katse viimein pysähtyi Lipiäisen silmiin.
Nuori johtaja ei voinut kauemmin vastustaa tuon ihmeellisen tytön toivomusta. Hän sanoi: – Luulen todellakin, että Sorven saivot eivät lakkaa meitä vainoamasta, ennenkuin teemme tämän uhrauksen. Ja kun kerran Marja ei näistä huoli, niin onkin luonnollista antaa nämä toiselle kassapäälle kaunoiselle, joka on joukossamme. – Annetaan siis nämä Laitisen morsiamelle kihlakaluiksi!
– Annetaan, annetaan! huudettiin nyt yksimielisesti.
Sitten esitettiin ja päätettiin, että Lipiäinen antaa kullekin osansa harkintansa mukaan. Kaikki lupasivat tyytyä hänen ratkaisuunsa.
Niinpä Lipiäinen rupesi jakamaan. Hän aloitti vanhimmasta, antoi yhdelle kultasoljen, toiselle rannerenkaan, sanoen aina leikillisen huomautuksen. Piirainen sai makedonialaisen kultarahan, jota antaessaan jakaja sanoi: – Mene ja osta tällä itsellesi hyvä vaimo!
– Mitähän yksinäinen mies vaimolla tekee, vastasi Piirainen vakavissaan.
Kaikki nauroivat ääneen.
Kun viimeinenkin hopearaha oli arkusta otettu, oli siellä vielä jäljellä punaiseen tilkkuun kääritty Sorven seita.
– Mitäs tälle Sorven jumalalle tehdään? Tämä jäi kyllä minun ainoaksi osakseni koko arkun sisällyksestä, mutta en minä tästäkään huoli toverikseni, sillä tämä on niin kovin musta muodoltaan, sanoi Lipiäinen ottaen kääreestä Sorven seidan.
– Antakaa se minulle! huusi Aile.
– Mitä se tyttö huutaa! kysyi Lipiäinen.
– Hän pyytää sitä itselleen, mutta älkää antako, heittäkää se koskeen, virkkoi Marja.
– Niin, eihän ristityn miehen vaimolla saa olla pakanallista jumalaa. Koskeen lappalaisen seita!
– Koskeen, koskeen Sorven jumala! huusivat miehet. Ja sinne sen Eenokki Lipiäinen heitti.
Tuntui kuin olisi koski kovemmin kohahtanut nielaistessaan satoja vuosia vanhan saaliin.
– Vielä olisi aarteesta arkku jäljellä. – Kuka ansaitsee arkkusen? kysyi johtaja.
– Eiköhän se mahtane kuulua sinulle, sanoi eräs miehistä.
– Niinhän sanotaan kylläkin, että luu jakajan käteen ja hyvä luuhan tämä onkin, kun on puhdasta vaskea; kuitenkin raskin tästä luopua ja esitän, että tämä annetaan Hakkaraisen leskelle. Suostutteko?
– Kyllä, omasipa luovutat, vastasivat miehet ja ihmettelivät Lipiäisen epäitsekästä tavaran jakoa.
Mutta Lipiäinen oli tyytyväinen, sillä Marjan kaunis ja hyväksyvä katse riitti hänelle kyllä täksi kerraksi.
Seuraavat päivät toivat kevään auringon ja länsituulen yhteisellä voimalla. Talven valta oli kokonaan murrettu. Ei ollut enää yökylmiäkään, sen sijaan satoi vettä usein yöllä ja päivällä heloitti aurinko täydeltä terältään. Lumi suli, purot hankien alla solisivat, katkaisivatpa väliin tien, että sai kierrellen kaarrellen etsiä ylimenopaikkaa. Järvien selät olivat jo mustina, ja ennenkuin vesi imeytyi jään alle, saivat retkeilijät hiihtää vahvassa sohjussa. Kävi vielä niin onnettomasti, että kuormaporo katkaisi jalkansa eräässä railossa, jolloin nahkat tasattiin ja kukin sai selässään viedä oman osuutensa.
Piirainen kyllä vaati Ailen poroa nahkain vetäjäksi, mutta sen sai Laitinen estetyksi selittämällä, että tämä poro oli niin nuori ja heikko, että voi korkeintaan vetää tuollaisen keveän tytön.
– Saa tuo tytön huiskalekin ottaa näistä osan selkäänsä, koska tässä vanhain miestenkin täytyy selkä vääränä vaeltaa.
– Heittäkää hankeen taakkanne, niin on helpompi kulkeaksenne. Kuka teidän on käskenyt kääriä kokoon kaikki pohjolan perut, vastasi Marja terävästi.
– Älä sinä, Piirainen, suututa meidän ehtoista emäntäämme, muuten saat ruveta ilman illallista nukkumaan, virkkoi joukon johtaja ja jatkoi pontevasti: – Eteenpäin vain, joka askel vie lähemmäksi kotia!
Marjaa alkoi yhä enemmän arveluttaa matka, joka vei liiaksi auringon nousua kohti, yhä edemmäksi rakkaasta isästä ja armaasta kodista. Hän olisi jo päiviä sitten eronnut joukosta ja lähtenyt yksin länttä kohti, jos ei Laitinen olisi luvannut lähteä saattamaan häntä kotimaille päin heti kun he vain ovat saaneet papin siunauksen. Vielä selitti Laitinen, että ainoastaan heiltä on kulkureitti Hämeeseen ja Satakuntaan. Täältä erämaasta sinne ei susikaan osaisi, ja jos Marja lähtisi yksin, niin varmasti hän joutuisi suden suuhun tai karhun kitaan. Marjan täytyi tyytyä Laitisen lupauksiin, eihän hän todellakaan voinut yksin lähteä tuntemattomalle tielle.
X
METSÄSTÄJÄ ETSII TYTÄRTÄÄN
Metsästäjä ja hänen nuori oppilaansa hiihtivät tyytyväisinä kotiin, sillä Mielikki, metsän emäntä, oli ollut hyvin antelias. Mikko Repolaista ei viisautensa ollut pelastanut, hän oli ahneuden antanut sokaista itsensä; kolme kaunista näätää oli myös saanut luovuttaa turkkinsa erämiehille. Olavi oli yhdestä erittäin ylpeä, sillä hän oli ampunut kultarinnan tämän juuri loikatessa puusta toiseen, ja tästä saavutuksestaan hän tiesi saavansa Marjankin arvonannon. Turolla oli taas ilo keksiä korven kuninkaan pesä, mutta Hartikka ei ruvennut karhua tällä kertaa kaatamaan, sillä hän tahtoi vuorostaan tuottaa iloa lappalaisille ystävilleen ja yhdessä heidän kanssaan pitää peijaisia. Ja nyt hän päätti vaatia, että Marjakin saisi olla miesten mukana.
– Hei, Marja! huusi Olavi innoissaan, aukaistessaan oven. – Sinäkin pääset kontiota pyytämään!
Mutta tupa oli tyhjä. Poika riensi saunaan, – ei sielläkään, eikä kutunkaan luona. Pian hän kuitenkin huomasi, että Marja oli lähtenyt suksillaan, ja tunsi pettymystä, hänellä kun oli niin paljon kerrottavaa.
– Marja on kai lähtenyt Oulan kodalle, sanoi Olavi kummilleen, kun metsästäjäkin saapui Metsolan pihalle.
– Mihinkäs muuannekaan, jos ei kerran kotona ole. Ehkä hän luuli meidän jääneen metsälle toiseksikin yöksi.
– Menenkö hakemaan häntä?
– Antaa olla, tottapa aamulla palaa. Marjalla on siellä hauska tyttöjen kera.
– On ikävä, kun Marja ei ole kotona.
– Niin on, mutta koetetaan kärsiä, sanoi metsästäjä naurahtaen pojan rauhattomuudelle.
Kun ei Marjaa aamullakaan näkynyt ei kuulunut, lähti Olavi hakemaan, mutta palasi hengästyksissään takaisin ja kertoi hätääntyneenä, ettei Marja ollut Oulalla käynytkään, sen jälkeen kuin he yhdessä muutama päivä takaperin olivat siellä olleet.
Metsästäjä säpsähti: – Marja on hukassa, tytär on kadonnut! Tuhannet ajatukset myllersivät surevan isän päässä.
Kiiruusti hän varustautui etsimään kadonnutta lastansa ja sanoi uskolliselle koiralleen: – Turo, etsi Marja!
Viisas koira lähti oitis seuraamaan suksen latuja. Jäällä, jossa hanki oli kovempaa, niitä tuskin huomasikaan. Mutta porkkien jäljistä Hartikka huomasi, että siinä oli hiihtänyt joku vieraskin mies. Selän toisella rannalla, pienen saaren kupeella, Turo seisahtui ja haukahteli kuin harmissaan: tässä nyt ollaan, tähän on Marja tullut, mutta mihin hän tästä on lähtenyt, en osaa sanoa. Hartikka ja Olavi tulivat paikalle ja huomasivat porojen sorkkien jäljet.
Silloin metsästäjälle selvisi, että se kirottu pikisilmä oli ryöstänyt hänen tyttärensä. Hartikka puri hampaitaan ja vannoi sydämessään hakevansa tyttärensä lappalaisen luota, vaikka tämä tuhannella jousella häntä siitä estäisi.
Olavin silmistä valuivat vedet virtanaan. – Kuinka on joku voinut olla niin julma, että on vienyt heiltä Marjan, kauas pois tietymättömiin?
Kauan ei metsästäjä jäänyt aprikoimaan. Hän päätti lähteä heti ajamaan takaa sutta, joka oli vienyt hänen ainoan karitsansa.
Kun Olavi sai kuulla, ettei hän pääse mukaan etsintäretkelle, tuli hän hyvin pahoilleen. Poika pyysi ja rukoili, mutta kummi oli järkähtämätön. Hän ei uskaltanut ottaa mukaan ystävänsä poikaa, sillä eihän voinut tietää, mitä vaaroja tuntemattomassa pohjolassa oli tarjona.
Oulalta metsästäjä sai tietää, että Aslakin koti oli monen päivämatkan päässä pohjoisessa suuren veden rannalla. Muita tietoja ei äijä voinutkaan antaa, sillä hän ei ollut siellä asti koskaan käynyt.
Hartikka pyysi, että Oula perheineen muuttaisi Metsolaan siksi ajaksi, kun hän on poissa; he saisivat käyttää hyväkseen siellä olevia ruokavaroja.
Oulan tyttäret olivat heti valmiit muuttamaan, ja Laila lupasi hoitaa kuttua, että Marja tullessaan takaisin tapaisi hoidokkinsa hyvässä kunnossa.
Kyynelsilmin erosi Olavi kummistaan ja lähti laukku nahkoja täynnä Muroleeseen, josta hänen piti Heikin mukana mennä kotiinsa Koskelaan.
Metsästäjä seurasi poron jälkiä Kasilan selälle; siellä jakaantuivat jäljet kahteen haaraan, toiset pohjoiseen ja toiset enemmän itää kohti. Hartikka valitsi pohjoisen suunnan ja joutui erääseen lappalaiskotaan. Siellä selitettiin, että aamulla aikaiseen oli kaksi poromiestä kulkenut ohi, mutta heillä ei ollut naista mukana. Hartikka kääntyi takaisin ja lähti kulkemaan itäisiä jälkiä. Illalla myöhään hän saapui nuotiopaikalle. Turo ilmaisi haukunnallaan tuntevansa Marjan olopaikan, ja metsästäjä oli varma, että hän nyt oli tyttärensä jäljillä. Levähtämättä he jatkoivat takaa-ajoa. Hartikka ei tuntenut väsymystä, ei levon tarvetta, ei muistanut edes ruokaakaan. Huoli tyttärestä antoi metsästäjälle uskomattomia voimia ja hän hiihti uupumatta.
Hartikka näki jäljistä, että porot olivat juosseet kovaa vauhtia, mutta hän tiesi saavuttavansa heidät, jos ei ennen, niin ainakin perillä. Hän puristi sauvaansa yhä kovemmin kouriinsa ja lykkäsi lylyjään yhä vinhemmin.
Turokin käsitti jo, miksi seurattiin porojen jälkiä, eikä metsästäjän illan hämärtäessä tarvinnut enää tutkia tietä, sillä Turo ohjasi nyt kulkua.
Lopulta kuitenkin metsästäjänkin jättiläisvoimat herpaantuivat; hänen täytyi aamuyöstä levähtää ja koota uusia voimia ruoasta ja unesta.
Tuli sitten se valtava lumipyry, joka oli tuottanut iloa Aslakille. Hyvä keli meni piloille, jäljet hävisivät. Metsästäjä oli raivoissaan, hän kirosi taivasta, joka tuotti tällaisen esteen, ja manasi lappalaisen, jonka tiesi noituneen tämän lumitulvan.
Vuorokauden hiihdettyään mahtavassa petäjikössä, jonka latvat näyttivät pilviä piirtävän, metsästäjä pääsi lumitulvan rajalle. Siitä alkoi taas vanha hanki, mutta porojen jäljet olivat tyyten hävinneet.
Oli aikainen aamu. Kevätaurinko loi kultiaan petäjien kylkiin ja pani hangen tuhannet miljoonat timanttihelmet sädehtimään. Kaikkialla mahtavan luonnon helmassa vallitsi hiljaisuus ja rauha. Ei kuitenkaan metsästäjän rinnassa. Siellä myllersi ja raastoi tuska ja huoli tyttären kohtalosta. Mutta Hartikan tahto oli lannistumaton. Hänen täytyi löytää tyttärensä, vaikka hänen pitäisi hakea koko ikänsä.
Metsästäjä alkoi nousta harjun rinnettä; hänellä oli sellainen tunne, että tuolta harjun laelta hän näkee jonkun lappalaiskodan, josta hän saa opastusta Marjan jäljille.
Kuului viuhaus ja samassa metsästäjä tunsi nuolen tunkeutuneen kylkeensä. Hän pysähtyi ja haparoiden käsillään sai kiinni nuolen varresta; mutta hänen oli mahdotonta temmata sitä pois, sillä nuolen kärki oli juuttunut kylkiluiden väliin, ja haavoittuneen omalla otteella olisi varsi voinut katketa.
Lappalainen oli luullut, että siinä oli taaskin eräs noita kirottuja pirkkalaisia, jotka kiskoivat heiltä veroina vaivalla saadut kallisarvoiset nahkat. Nyt hän sai tuolle isolle verottajalle kostetuksi. Ja lappalainen laski harjua alas päästäen ilmoille villin voitonnaurun. Turo hyökkäsi rajusti haukkuen jäljestä, mutta isännän kutsu palautti koiran takaisin.
– Älä ole tyhmä; sillä pakanalla on nuoli sinunkin varallesi. Meidän täytyy nyt siivosti pyrkiä vihollistemme pakeille.
Hartikka oli varma, että ampuja oli juuri Marjan ryöstäjä ja että tämän asunto oli harjanteen toisella puolella. Siellä oli siis hänen lemmikkinsäkin. Mutta miten hän nyt pelastaisi tyttärensä, kun itse tarvitsi apua.
Metsästäjä hiihti vaivalloisesti harjun laelle ja näki pohjoisessa avaran maiseman. Metsän takana levisi valkoinen järven selkä ja sen rannalta, eräältä niemekkeeltä, nousi hieno savupatsas taivasta kohti.
– Oletko sinä, Marjaseni, siellä, ja voitko tulla taas isäparkaasi auttamaan! Metsästäjä hymähti katkerasti. Hän oli tullut tytärtänsä pelastamaan, mutta tarvitsikin nyt itse apua. Sitten sumeni maailma hänen silmissään ja hän vaipui suksilleen.
Tietäjä Saije oli vieraana Aikion luona. Hän pistäytyi pihalle ja kuuli metsän takaa etelästä päin koiran haukuntaa, joka väliin muuttui valittavaksi ulvonnaksi. Saije kuunteli ja ajatteli: – Missä ja milloin olenkaan kuullut tuon saman koiran äänen?
Samassa tuli Aikion nuorempi veli, Jaamba, metsästä ja kehaisi: – Tänne oli tulossa kutsumaton vieras, mutta tämä poika pysähdyttikin hänen retkensä. Nyt hänen piskinsä veisaa jäähyväislaulua.
– Millainen se mies oli? kysyi Saije yhä tarkaten koiran ulvontaa.
– Kauhean iso mies, mustapartainen, baerkeleen pirkkalainen.
– Lähdetäänpä katsomaan.
– Mitä mokomasta katsoo, kai sudet sen sieltä korjaavat.
Saijen mieleen tuli metsästäjä Hartikka, ja kun koiran haukunta taas selvästi kuului, oli hän varma, että Jaamba oli ampunut hänen ystävänsä, kuulun karhun kaatajan.
– Sinä teit pahan työn! sanoi Saije ankarasti nuorelle miehelle. Tule nyt veljesi kera kiireesti ahkio mukana, minä lähden edeltä päin sinne katsomaan, voinko vielä pelastaa ystäväni.
– Voiko pirkkalainen olla ystäväsi?
– Hän ei ole pirkkalainen, vaan kuuluisa metsämies, saamelaisten ystävä.
Turo tunsi heti Saijen ja vinkuen läheni häntä.
– Teen kaikki, mitä voin ja herätän isäntäsi henkiin, sanoi Saije koettaen kädellään metsästäjän heikkoa sydämen lyöntiä.
Tietäjä leikkasi nuolen kohdalta vaatteet halki, vetäisi nuolen taitavasti haavasta, antoi paksun veren vuotaa siitä pois, asetti sitten haavalle kuusen pihkasta ja karhun rasvasta valmistetun voiteen, jota oli sivelty rakkolevylle, ja laittoi viimein tiukan siteen omasta vyöstänsä.
Lääkitsemisen aikana mutisi tietäjä lukujaan ja lausui lappalaisia loitsujaan. Nähdessään veljesten saapuvan Saije korotti ääntänsä ja päätti sitomisensa.
Silloin metsästäjä aukaisi silmänsä, tunsi Saijen ja kysyi oitis: – Mihin se karhu hävisi? Olipa vähällä, ettei vienyt henkeä aivan kokonaan, mutta enemmän kuin puolet se ainakin vei, koska tuntuu niin voimattomalta.
Saije ymmärsi, että metsästäjä vaeltaessaan kuolon varjon mailla ennätti jo siellä taistella kontion kera. Hän virkkoi hymyillen: – Kontiothan ovat sinun ystäviäsi, eivät ne sinua vahingoita. Tästä kulki eräs jousimies, joka luuli sinua vihollisekseen ja aikoi henkesi viedä, mutta onneksi minä ennätin ajoissa auttamaan. Saat muuten kiittää etupäässä koiraasi, että vielä näet auringon.
Nyt metsästäjä muisti äskeisen tapahtuman ja sanoi: – Niin, se oli Sorve tietäjän poika, joka ryösti tyttäreni ja aikoi nyt surmata minut. Asuuko hän täällä lähellä?
Saije kääntyi veljesten puoleen ja kysyttyään heiltä Sorvesta ilmoitti sinne olevan ainakin parin päivän matkan.
Hartikka tunsi riemun valtaavan sydämensä. Nyt hän sinne ainakin pian pääsee, koska täällä tiedetään Marjan ryöstäjän kotipaikka. Innoissaan metsästäjä yritti nousta jaloilleen; hän aikoi heti lähteä jatkamaan matkaansa. Mutta pystyyn päästyään rupesi metsämiehen päätä huimaamaan ja hän vaipui takaisin hangelle.
Silloin miehet nostivat haavoittuneen ahkioon ja lähtivät kuljettamaan häntä Aikion asuntoon.
Siellä metsästäjä sai maata monta pitkää viikkoa. Kuumehoureissaan hän etsi yhä tytärtään ja taisteli Aslakin kanssa, joka sai nuolensa aina osumaan häneen, mutta Sorven poika väisti aina taitavasti hänen nuolensa ja nauroi pirullista nauruaan joka kerta, kun metsästäjä ampui harhaan.
Väsymättä Saije-tietäjä hoiti sairasta ja teki parhaansa metsästäjän parantamiseksi. Tietäjä alkoi jo joutua epätoivoon, kun hänen lääketaitonsa ei näyttänyt tepsivän. Hän kysyi neuvoa arvalta, hän luki loihtujaan ja joikui laulujaan, mutta kaikki näytti turhalta. Viimein hän lankesi loveen ja siitä herätessään hän valmisti juoman lehtipuiden silmuista, hauen sapesta ja haukan verestä. Tätä juomaa Saije keitti koko keväisen yön, ja kun hän sitä sitten antoi sairaan juoda, nukkui tämä rauhallisesti koko päivän kuumehoureiden häiritsemättä. Illalla oli kuume poissa, ja sairas puheli järkevästi lääkärinsä kanssa.
Saije kertoi, että hän oli lähettänyt nuoren Jaamban hakemaan Marjaa tänne isänsä luo. Jaamba oli jo palannut tuoden tiedon, että Marja voi Sorven luona oikein hyvin ja että Aslak oli luvannut itse tuoda Marjan tänne, sillä kun kerran tyttö ei mielisuosiolla suostunut rupeamaan Aslakin vaimoksi, ei tämä tahtonut häntä väkisin ottaa.
Näin puhui Saije rauhoittaakseen isää ja jouduttaakseen hänen tervehtymistään. Hän oli kyllä jo kuullut savolaisten ryöstöretkestä, mutta tahtoi siitä ilmoittaa vasta sitten, kun metsästäjä oli päässyt voimiinsa.
Metsästäjän sairauden aikana oli kevät kulunut. Suvi suloinen oli jo alkamassa, kun Saije vihdoinkin katsoi sopivaksi ilmoittaa Marjan kohtalon. Hän tiesi, että metsästäjä ei odota päivääkään, kun saa tietää tyttärensä olevan Savossa, ja hän katsoi Hartikan nyt kyllin kestäväksi niin pitkälle matkalle.
Metsästäjä suuttui parantajalleen, kun tämä nyt vasta ilmoitti totuuden, mutta leppyi pian kun käsitti tietäjän hyvän tarkoituksen. Sitten hän harmitteli, kun ei tällä kertaa kyennyt suorittamaan edes palkkiota lääkärilleen, mutta Saije sanoi, että olisipa hän kehno mies, jos odottaisi palkkaa ystävyyden teosta.
Saije-tietäjä kysyi vielä arvalta, miten metsästäjän matka onnistuisi, ja selitti, että hän saa vielä kokea monta kovaa, ennenkuin tapaa tyttärensä.
– Vaivat ja vastukset eivät vähääkään peloita minua, kunhan vain löydän tyttäreni.
XI
KILPAKOSIJAT
Kymmenen auringonnousun jälkeen Sorven kylästä lähdettyä saapui savolainen retkikunta vihdoinkin Haukiveden rannoille Hakkaraiskylään.
Kun Hakkaraisen pyylevä emäntä sai kuulla miehensä surullisen kohtalon, hän menosi ja päivitteli, itki ja voihki koko päivän. Mutta jo toisena päivänä, kun Piirainen lohdutellen leskeä luovutti kultakolikkonsa emännälle, Hakkaratar alkoi katsella elämää valoisammalta puolelta ja sanoi Piiraiselle: – Sinusta on lopultakin tullut järkevä mies, eihän sitä pitkän päälle olekaan hyvä yksin elää.
Niin tuli Piiraisestakin aviomies, neljän valmiin lapsen isä ja ison talon isäntä.
Laitinen vei Lipiäisen luvalla Marjankin kotiinsa. Kun äiti Laitinen näki pienen lappalaistytön ja pitkän, solakan kultakutri-immen astuvan poikansa kanssa kynnyksen yli, löi hän kätensä yhteen ja virkkoi: – Voi Maaria ja pyhä Henrikki, vallan kaksi vaimoako sinä olet Pohjolasta tuonut!
– Ei äitiseni, en kahta, mutta yhden hyvän.
– Oletpa sinä sieltä löytänytkin oikein sievän ja soman ja yhtä pitkän kuin itsekin olet.
Äiti riensi halailemaan Marjaa ja jatkoi: – Terve tultua, kyllä minä sinut oikein mielelläni miniäkseni otan. Eipä täällä olisikaan tämän vertaista ollut, ja sinulla on oikein piikakin mukana, kyllähän meille sopii kaksikin naista. No eipäs olisi uskonut tuosta pojasta, se kun on ollut niin ujo, ettei tähän asti ole ollenkaan tyttöjä katsellut, ja nyt toi kotiin näin korean tytön.
Marja yritti hämillään monestikin selittää emännän väärinkäsityksen, mutta tämä vain pärpätti:
– Ja punastelee, niin että on makonen kuin mesimansikka. Älä yhtään ujostele, sinä saat pojastani oikein hyvän miehen, ja kyllä kai sinä osaatkin pitää poikani hyvänä. Oikein mielelläni otan sinut tyttärekseni. Jeesus ja Maaria sinua siunatkoon! – Mutta tässä minä nyt suutani soitan, panenpa heti maidon lämpiämään, että saatte lämmintä sisäänne.
Samassa ketterä emäntä pyörähti ja aikoi mennä ulos, mutta Lauri ehätti väliin ja virkkoi: – Äiti on erehtynyt, katsos tässä on morsiameni, tämä tässä! Katsos äityeni, eikö olekin soma? Ja hänellä on niin ihana nimikin, Aile. Tule nyt tervehtimään morsiantani! Tämä pitkä tyttö on Marja, kotoisin Hämeestä, ja hän on täällä ainoastaan vieraanamme.
Emäntä katseli poikaansa suu auki, ja kun hän vihdoin ymmärsi, miten asiat olivat, hän lyyhähti penkille istumaan ja äännähti: – Lappalaiskakaranko sinä aiot kotiimme tuoda! No, jo sinä olet aivan mieletön mies!
Sitten emäntä jäi penkille hiljaa istumaan kädet sylissä ja pyöritteli peukaloitaan, luomatta katsettakaan poikansa valittuun.
Lauri oli tulisessa tuskassa. Hän huomasi menetelleensä tyhmästi tuodessaan tuon vieraan tytön sisään yhtaikaa Marjan kanssa. Marja olisi saanut olla ensin hetkisen pihalla, ettei äiti olisi häneen oitis ensi silmäyksessä ihastunut.
Aile ymmärsi heti, mitä oli tapahtunut; kyynelkarpalot tipahtelivat tytön poskipäitä alas.
Marja oli ymmällä, mutta viimein hän meni emännän luo ja kertoi, millainen aarre Aile oikein oli. Vaikka Aile on pieni, niin on hän soma kuin kaunis kukka. Eikä hän ole ollenkaan lappalaisen näköinen, kun saa oikeat savolaiset vaatteet päällensä. Ja tytöllä on kaulaketjutkin, joita ei ole monella kuningattarellakaan. Mutta vielä arvokkaampi on Ailen sydän, joka on kultaakin kalliimpi. Sen sijaan hän, Marja, ei olisi ollenkaan sopiva puoliso Laurille, eikä hän voisi koskaan tehdä nuorta isäntää onnelliseksi, niinkuin Aile. Olkansa yli hän sanoi Ailelle lapiksi: – Riisu päällysvaatteesi, pyyhi kyyneleesi ja pane ketjut kaulaasi.
Lauri auttoi Ailea riisuutumisessa, asetti kalliin korun morsiamensa kaulaan, otti häntä kädestä ja talutti kihlattunsa emännän luo, jolloin Marja virkkoi: – Katsokaa nyt, emäntä kulta, miten suloisen miniän saatte!
Emäntä nosti päänsä hitaasti ja kohdisti katseensa pieneen impyeen. Hän näki suloisennäköiset kasvot, näki jalokivien säihkyvän. Vähitellen pettyneen äidin kasvot kirkastuivat. Ailen arvo kohosi joka silmänräpäys, ja hän virkkoi naurahtaen: – Tämähän taitaakin olla itse Lapin ruhtinaan tytär! Luoden sitten äidillisen katseen poikaansa hän jatkoi: – Niin, eihän minulla ole mitään valintaasi vastaan. Ja osoittaen sanansa tosiksi emäntä syleili pientä morsianta.
– Taitaapa ollakin tämmöinen pikkuruinen miniä hyvinkin mukava? hän sanoi katsahtaen Marjaan, joka vahvisti: – Tottahan toki! – Ennen lyhyt rikan maasta kuin pitkä tähden taivaasta. – Emäntä tulee varmasti olemaan miniäänsä yhtä tyytyväinen kuin poikanne morsiameensa.
Samassa tuli isäntä kotiin kalanpyydyksiltään, ja tuohikontillinen haukia todisti kalamiehen hyväksi Ahdin ystäväksi.
Vanha Laitinen kehui oitis pojan oivaa saalista nähdessään Ailen helyineen.
Emännän valmistaessa kalakeittoa Lauri kertoi isälleen Lapinretken vaiheet.
– Vai sai Hakkarainen niin ikävän lopun. Olisi sellaisen miehen luullut sentään ansaitsevan paremmankin kuoleman, sanoi vanha Laitinen.
– Marja sanoo, että tämä meidän retkemme oli ryöstöretki ja että rangaistukseksi meitä kohtasi sellainen isku, Lauri virkkoi.
– Mikä ryöstöretki Lapinmatka on! Onhan niitä ennenkin tehty, eikä ainoatakaan miestä ole menetetty. Ne on niitä akkain ja pappien puheita. – Mitä muuta saalista sait? Nahkoja, minkä verran?
– En yhtään nahkaa, ainoastaan Ailen ja poron.
– Et ainoatakaan nahkaa!
– En, isäni. Sovin Hakkaraisen kanssa, että jos saan tuoda Ailen, niin luovun kaikesta muusta saaliista.
– Vainajan kanssa tehdyt välipuheet eivät mitään merkitse. Menen heti Lipiäisen luo, mutta tuossahan mies tuleekin. – Päivää, retkikunnan kotiin saattaja! – Kuules nyt, miksi meidän poika ei saanut ainoatakaan näädän- ja majavannahkaa, vaikka saitte sieltä suuren saaliin.
– Sitäkö hän valittelee? kysyi Lipiäinen ja loi paheksuvan katseen Lauriin.
– En ollenkaan, isä tuossa vain turhia haastaa.
– Ei se kelpaa, poika ei itse ymmärrä valvoa etuaan. Tavarat on tasattava miestä myöten.
– Mutta miten tuo tyttö tasataan, se tuli Laurille kokonaan?
– Mitä minä tytöstä. Olisihan noita naisia ollut täälläkin; ei niitä Lapista tarvitse noutaa.
Lipiäinen viittasi Ailen luokseen ja osoittaen kaulaketjua kysyi Laitiselta: – Minkä arvoisiksi arvioit nuo käädyt?
Laitinen hypisteli kaulakoristetta ja virkkoi: – Taitavat hyvinkin olla yhden oravakiihtelyksen arvoiset.
– Ehei ukkoseni, koko nahkasaalis, jonka toimme, ei vastaa tuota korua. En minäkään voi tarkalleen arvioida tämän arvoa, mutta sen vakuutan, että Novgorodin ruhtinas antaisi noista niin paljon majavannahkoja, etteivät tähän tupaan mahtuisi, ja Ruotsin kuningas antaisi vaikka koko Säämingin salon, kun saisi ripustaa ne kuningattarensa kaulaan.
– Puhutko oikein tosissasi?
– Luulen puhuvani.
– Voivat olla kalliitkin, vaikka sinä tietysti liioittelet tapasi mukaan.
– En tällä kertaa!
– Miksi et itse havitellut näitä tulevalle kullallesi?
– Minä tarjosinkin niitä sille, jota toivoin omakseni, mutta kun hän kammosi niitä, niin ajattelin, että jos korut ovat kalliit, niin on tyttö vielä sata kertaa kalliimpi, ja niin ne joutuivat poikasi morsiamelle, puhui Lipiäinen hiljaa ainoastaan isännän kuullen.
– Ymmärrän, sinä olet iskenyt silmäsi tuohon hämäläistyttöön. No, sen saaminen ei tuottane sinulle vaikeuksia.
– Siinä tytössä sitä onkin kesyttämistä, mutta sitä halutumpi saalis, mitä vaikeampi pyytää.
Seuraavana päivänä tuli Konttinenkin katsomaan Marjaa. Hänellä oli puhemies mukana, mutta kun emäntä näki, mistä oli kysymys, kiirehti hän ilmoittamaan, että Marja oli jo lupautunut Lipiäisen Eenokille. Silloin Konttinen palasi nolona takaisin. Marjakaan ei väittänyt emännän ilmoitusta vääräksi. Hän ajatteli, että pääsihän tuosta noin helpolla.
Lipiäinen oli jokapäiväinen vieras Laitisessa. Mutta vaikka Marja mielellään kuunteli savolaisen iloisia puheita ja kauniita lauluja, hän ei tuntenut sydämellisempää kiintymystä lannistumattomaan ihailijaansa.
Konttinenkin alkoi taas rohkeasti käydä Laitisella, sillä hän oli nuorelta Laurilta kuullut, ettei Marja vielä ollut lupautunut Eenokille.
Oli kaunis kesäinen päivä. Koivut olivat täydessä lehdessä, linnut livertelivät ja perhoset leijailivat valkein, keltaisin ja kirjavin purjein kukkaisen kentän yllä. Rauha vallitsi luonnossa, ilmassa, metsässä ja niityllä. Mutta metsän reunassa niityn laidalla seisoi kaksi miestä, joiden silmistä salamat sinkoilivat ja suusta valuvat sanat pistivät kuin käärmeet.
Nuoret miehet olivat Konttinen ja Lipiäinen, jotka kohtasivat toisensa niittypolulla koivikon rinnassa. Molemmat olivat menossa tapaamaan sydämensä valittua.
– Sinä voit jo jättää nämä reissut, sanoi Lipiäinen.
– Sinultako minun on lupa kysyttävä, missä kuljen ja mihin menen? vastasi Konttinen.
– Silloin ainakin, kun aiot mennä Marjan luona käymään.
– Mitä Marja sinulle sen paremmin kuuluu, ei hän vielä ole sinun morsiamesi, eikä siksi tulekaan.
– Sinäkös luulet hänet saavasi?
– Ehkäpä, en ole vielä kosinut, mutta sinä olet sen seitsemän kertaa ja aina rukkaset saanut, sanoi Konttinen ivallisesti nauraen.
– Mille sinä mies naurat kuin paha harakka?
– No, rukkasillesi! Eiväthän ne kohta mahdu aittaasikaan. Sinä luulet joka tytön lumoavasi lauluillasi, mutta etpä minun tyttöäni. Nyt minä lähden Marjan luo kihlat mukanani, niin että parasta, kun sinä pyörrät takaisin homeiseen pirttiisi.
– Et totta vie otakaan sitä tyttöä, et niinkauan kuin minä elän. Ja minä sanon nyt sinulle, että jos askeleenkaan astut kosimisaikeissa, niin suohon sinut laulan.
– Vai laulat, hahhah! Eihän tuommoinen piipittäjä vastaa edes tupasirkkaakaan.
– Tuosta saat piipitystä! Silmänräpäyksessä Lipiäinen iski toveriaan vasten suuta. Eihän laulaja voinut kestää, että toinen halvensi hänen parhainta lahjaansa.
Miehet iskivät yhteen kuin metsokukot soitimella. Milloin nyrkki sattui kasvoihin, siihen nousi kuhmu tai levisi sinelmä, toisen ikenet vuosivat verta, toiselta hurme nenästä huppelehti. Viimein he kierivät maassa ja toisen käsi tapaili toisen kurkkua. Kumpikaan ei enää sanaa sanonut, silmät vain puhuivat veristä vihaa, niistä tuho uhkui, ne säteilivät surmaa. Viimein sai Lipiäinen pitkät sormensa lujaan kouraisuun kilpailijansa kaulaan. Jo alkoivat sumeta Konttisparan silmät, käsi kirposi kuristajansa ranteesta. Vielä joku silmänräpäys – ja hirveä teko olisi täyttynyt.
Silloin viimeisessä hetkessä Marja astui esille. Hän oli ollut koivikossa tekemässä vastaksia ja nähdessään Lipiäisen hirmuisessa työssään toverinsa päällä hän huudahti:
– Sinä hirviö!
Äänen kuultuaan murhamies irroitti heti kätensä uhrinsa kurkusta, nousi ylös, katsoi kuin mielipuoli ensin Marjaan ja sitten säikähtyneenä maassa makaavaa toveriaan.
– Tapoitko sinä hänet? tyttö huudahti kauhuissaan. – Onko hän jo kuollut?
Lipiäinen pudisti uhriaan yhä kovemmin, ja viimein kuului kakistus Konttisen suusta, silmiin alkoi tulla eloa ja hän nousi istumaan katsellen harhaillen ympärilleen. Pian hän virkosi täydelleen, nousi seisomaan ja koetteli kädellään kaulaansa.
– Mitä varten te tappelitte? tutki tyttö.
– Sinusta me tappelimme, sanoi Lipiäinen häpeissään, kääntyen tytöstä poispäin.
– Vai minusta! Olenko minä mikä koppelo, josta teidän täytyy kukkoina kiistellä. Luulitko sinä, aika mies, että kun olet toverisi surmannut, niin minä lemmessä lennän sinun syliisi, palkaksi voittajalle. Jos olisinkin sinusta tähän asti hiukan pitänyt, niin nyt vallan inhoan sinua, veljenmurhaaja!
Marja lähti pois jättäen miehet mietteisiinsä. Lipiäinen katsoi ensin haikein mielin tytön jälkeen, kääntyi sitten toverinsa puoleen ja virkkoi:
– Annatko anteeksi? Olinpa tehdä teon, jota olisin saanut ikäni katua.
Konttinen tarttui ojennettuun käteen ja vastasi: – Emme kumpikaan saa sitä tyttöä, mutta koetetaan kestää.
– Koetetaan, mutta vaikeaa se on, kun on ajatellut häntä yötä ja päivää.
Tämän jälkeen Marja yhä useammin otti Laitisen kanssa puheeksi Hämeeseen lähdön. Mutta Laitinen siirti matkan aina tuonnemmaksi, kesäkiireet olivat esteenä. – Tehdään ensin heinä, sitten sinä saatat meidät papin pakinoille Savilahteen, ja jos sieltä ei ole ketään Hämeeseen menijää, lähden minä saattamaan sinua, puheli Lauri vakuuttavasti.
Marjan täytyi taipua tähän suunnitelmaan. Hän auttoi Ailen kanssa talonväkeä kaikissa töissä, mutta mieluimmin hän kävi kalastelemassa vanhan isännän kanssa. Sehän oli tutuinta työtä, ja isäntä otti mielihyvin toverikseen tuon reippaan tytön; näytti kuin silloin aina olisi ollut parempi onnikin mukana. Näillä kalastusmatkoilla Marja kertoili mielellään metsästysretkistä, joita hän oli tehnyt isänsä kanssa. Vanha Laitinen kuunteli mielihyvin immen tarinoita ja mielistyi tyttöön yhä enemmän, sekä ajatteli, että Lauri olisi saanut naida juuri tämän tytön, eikä tuollaista mitättömän näköistä lappalaista.
Kerran hän sanoi pojalleen: – Etkös ole jo saanut kylliksesi siitä ipanasta? Jätä hänet ja nai oikea nainen, joka on saatavillasi.
Mutta Lauri oli yhä enemmän mieltynyt pikku morsioonsa ja virkkoi: – Enhän minä voi omaani jättää. Me olemme jo Jumalan edessä toisiimme vihityt, papin siunaus vain puuttuu.
– Ei sitten taidetakaan saada tuota reipasta tyttöä jäämään tähän kylään.
– Niinpä näyttää, että ei.
– Mikäs sitä Eenokkia oikein vaivannee, kun ei ole meillä käynyt koko viikkoon, sanoi emäntä, joka kuuli miehensä viimeisen lauseen.
– Laulaja on saanut soitimella siksi pahoja vammoja, että täytyy niitä yksinäisyydessä haudella, Lauri sanoi naurahdellen.
– Konttinenko on ollut hänen taistelutoverinaan? emäntä kysäsi.
– Sehän on selvä. Molemmat hoitelevat haavojaan.
– Voi Eenokkiparkaa! Kun ei edes hänkään kykene voittamaan tuota tytön huiskeloa. Minä olen tuolle hämettärelle kohta oikein vihainen. Hylätäpä nyt sellainenkin mies kuin Eenokki-laulaja!
XII
PIISPA HEMMINGIN EDESSÄ
Vanha piispa Hemming saapui tarkastamaan etäistä Savon seurakuntaa. Koko tuon pitkän matkan Turusta Savoon hän ratsasti hevosen selässä. Eikä piispa vanhus tällä matkalla rasittunut sen enempää kuin hänen nuoret huovinsakaan.
Savilahden seurakunnan paimen otti mahtavan esimiehensä kunnioittavasti vastaan.
Kun tulo-ateria oli pappilassa syöty, tarkasti piispa tilikirjat kirkon tiluksista, jonka jälkeen käytiin tarkastamassa sakastissa olevat puvut ja muu kirkon kalusto.
Piispan tarkka silmä huomasi kohta, että alttarivaatteet ja messupuvut eivät olleet kyllin puhtaat, messupuvussa oli vielä päällepäätteeksi repeytynyt kieleke. Näistä vioista ja puutteellisuuksista huomauttaessaan piispa loi nuhtelevan katseen pappiin ja lausui: – Et ole kirkon tavaroista pitänyt hyvää huolta! Katsokin, että nämä ovat puhtaat ja ehjät Olavin päiväksi.
– Kyllä, armollinen herra, nöyrin palvelijasi ei tee enää koskaan itseään syypääksi näihin rikkomuksiin.
Kirkolle kuuluvat maat sen sijaan olivat hyvässä viljelyksessä ja siitä sai pappi tunnustuksen ja kiitoksen. Mutta kun piispa sai kuulla, että sellaisinakin suurina juhlapäivinä kuin pyhän Neitsyen, Laurin, Henrikin ja Olavin päivinä olivat monet seurakuntalaisista tehneet työtä, eikä rikollisia oltu rangaistu, julmistui piispa-vanhus ja määräsi, että sielunpaimenen on täst'edes tarkoin vaadittava, että kaikki sunnuntait ja suuret juhlapäivät ovat pyhänä pidettävät.
Pappi koetti häivyttää ankaran piispan huomiota omista rikkomuksistaan ja kertoi, mitä vaikeuksia hänellä oli suuren seurakuntansa hoitamisessa. Esimerkiksi viime talvena hän ei saanut hevosta Jukaraisen talosta, kun hän oli matkalla toimittamaan viimeistä voitelua eräälle kuolevalle, ja niin kävi, että hän ei sen vuoksi ennättänyt ajoissa perille.
– Jukaraista on sakotettava 3:lla markalla, vai onko se jo peritty.
– Ei, herra piispa, enhän ole tietänytkään, että siitä on niin suuri sakko; mutta kyllä peritään, kyllä peritään.
– Eihän sinulla näy olevan selvillä ei velvollisuutesi, eikä oikeutesi, lausui piispa.
– Ei ole, herra paratkoon! Ei ole, mutta sitävartenhan armollinen piispa onkin tarkastuksella, että neuvoo meitä pienempiä paimenia. Näin sanoessaan pappi vilkutti silmää piispan seuralaiselle Johannes-kaniikille.
– No, ethän sinä, Aabraham veliseni, sentään niitä huonompia paimenia olekaan, sanoi piispa Hemming lepytellen ja taputti pappia olkapäähän. Saathan sinä virkasi pitää, mutta on paimenia, joita on pitänyt ajaa pois Herramme lammashuoneesta. – On pitänyt, on!
Savilahdelta piispa matkusti vielä etemmäksi itään, ja samaan aikaan kuin piispan vene saapui Säämingin salon rantaan, oli Laitisen nuori pari matkalla Savilahden kirkolle vihittäväksi. Vanhukset ja Marja olivat myös mukana. Sieltä sitten oli Marjan määrä päästä oman heimonsa luo. Marja oli äärettömän onnellinen, sillä nythän hän oli matkalla isänsä luo.
Kun saavuttiin Säämingin kylään, odotti heitä iloinen yllätys, sillä ei ainoastaan pappi, vaan itse piispa, korkea kirkkoruhtinas, olivat siellä aivankuin heitä varten.
Isossa Inkisen talossa majaili piispa Hemming. Siellä pidettiin nyt neuvottelut, sinne tuotiin lapset ristittäviksi, siellä vihittiin useita pareja piispan tuoman matka-alttarin edessä.
Laitiset tulivat mahtavan piispan eteen, isä taluttaen poikaansa ja äiti morsianta. Vanha Laitinen esitti rohkeasti, että itse piispa, joka on armollisesti suvainnut tulla aivan heidän kotinsa kuuluville, antaisi siunauksensa hänen pojallensa ja tälle tytölle, jonka poika eräretkiltään on löytänyt.
Piispa katseli mielihyvin avokatseista nuorukaista ja loi sitten silmänsä pieneen, punastelevaan morsiameen, joka ei uskaltanut kohottaa silmiänsä tuohon ankaran näköiseen harmaaparta herraan.
– Katso minuun, lapseni, kehoitti piispa lempeällä äänellä.
– Aile koetti, mutta ei voinut katsoa pitkään noiden tuuheiden kulmakarvojen alta tuikkiviin teräviin silmiin.
– Mikä sinun nimesi on, sinähän et olekaan savolaisia?
– En, minä olen saamelainen, isoisäni on Sorve ja nimeni on Aile, vastasi tyttö hiljaisella äänellä. Hän oli oppinut jo auttavasti suomea.
– Tyttö on lappalaisia, mutta ei ole oikeata lappalaistyyppiä, ainoastaan pikkuinen kuin lapsi, sanoi piispa latinaksi kaniikki Johannekselle.
– Niin, ja taitaa ollakin vielä vallan pakana, vastasi kaniikki samoin latinan kielellä.
– Onko sinut kastettu? kysyi piispa.
Aile ei ymmärtänyt, mitä sana kastettu merkitsi, ja oli hämillään vaiti.
Nyt vasta sulhanen ja vanhemmat huomasivat, että eihän Aile todellakaan ollut kristitty, vaikka hän kyllä Marjan opettamana tiesi uskonnosta enemmän kuin he.
Marja joutui nyt avuksi, niiasi syvään piispan edessä ja selitti, ettei Ailea kylläkään ole kastettu, kun hän tähän asti ei ole pappia nähnytkään, mutta hän osaa Isämeidän rukouksen, Neitsyt Marian rukouksen ja uskontunnustuksen.
Piispa nyökäytti ystävällisesti päätään Marjalle ja virkkoi hymyillen: – Sinä taidatkin olla tämän morsiamen opettaja.
– Olen ollut, herra piispa.
– Mistä olet itse oppinut, eihän niitä täällä osaa tuskin sadaskaan savolainen.
– Sastamalan kirkkoherralta, armollinen piispa.
– Vai sieltä päin sinä oletkin. Tahdon sinua vielä myöhemmin puhutella. Selvitetään ensin tämä lappalaistytön asia. Ja piispa kysyi Ailelta:
– Ryöstikö tuo sulhanen sinut sieltä heimosi luota?
– Ei, mielelläni minä hänelle tulin.
– Mielelläänpä tietenkin, noin pulskalle pojalle.
Emäntä Laitinen pyyhkäisi huivinnurkalla silmäkulmaansa. – Kyllä tuo piispa on oikein mukava herra, hän ajatteli, mutta tunsi samalla ylpeyttä rinnassaan, kun itse piispakin hänen poikaansa kehui.
– Niin, ennenkuin teidät vihitään, on tämä morsian ensin kastettava, lausui piispa. – Ja se on toimitettava heti. Kirkkoherra Aabraham ja tämä satakunnan neito saavat olla kummeina.
Kasteen jälkeen piispa toimitti juhlallisesti nuoren parin avioliittoon vihkimisen. Inkisen talosta oli tullut Herran huone; avara pirtti oli puolillaan kansaa katsomassa kirkkoruhtinaan itsensä suorittamaa pyhää toimitusta.
Vihkimisen aikana oli piispan silmä kiintynyt morsiamen kaulassa olevaan kalliiseen kaulanauhaan, ja kun vihkiminen oli päättynyt, jolloin sulhanen suoritti siitä kirkolle tulevan maksun, halusi piispa tarkastaa lähemmin tuota kallisarvoista koristetta. Hän ei ollut edes kuningattarellakaan nähnyt moista kaulakäätyä ja kysyi, mistä morsian oli semmoisen saanut.
Aile ei ruvennut kertomaan savolaisten ryöstöretkestä, vaan sanoi ainoastaan: – Se on perua isoisältäni, mutta en tiedä, mistä hän on sen saanut.
Kirkonmiehet katselivat ja tutkivat korua ja piispa sanoi: – Tämä on varmaan ollut jonkun itämaisen ruhtinattaren kaulakoristeena.
– Ihmeellinen taideteos, myönsi Johannes kaniikki, ja jatkoi sitten latinaksi: – On synti, että täällä sydänmailla noin mitättömän näköinen nainen kantaa sitä; näiden käätyjen pitäisi päästä loistamaan kuninkaan hovissa.
Piispa mietti hetkisen ja sanoi sitten kääntyen Aabrahamin puoleen: – Säämingin salon takana Haukiveden rannalla on Itkosen tila, joka on testamentattu kirkolle?
– Niin on, ja vuosi sitten kuoli Itkosen leskikin.
– Onko veljellä mitään sitä vastaan, jos se otetaan pois sinun kirkkosi tiluksista?
– Mitäs minulla, kaukanahan se on kirkolta, myydä se täytyy.
Piispa viittasi Laitista lähemmä ja virkkoi:
– Tämän nuorikon kaulanauha sopii paremmin jollekin ruhtinattarelle kuin hänelle. Luovuttakaa se kirkolle ja nuori pari saa silloin Itkosen ison tilan ikuiseksi omaisuudekseen.
– Annetaan pois, virkkoi Aile, – enhän minä näitä voisi pitää kuitenkaan, ennenkuin piispa tulee taas tänne ensi suvena.
– Niinkö, pitäisikö minun itseni tulla tulevana kesänä lastasi ristimään, vai mitä tarkoitat, lapseni? kysyi piispa myhäillen.
Aile punastui korvia myöten ja painoi päänsä alas, mutta otti sitten omin käsin käädyt kaulastaan ja katsoi kysyvänä mieheensä ja vanhuksiin.
Viimein vanha Laitinen lausui: – Onhan meillä kyllä maata ja vettä kotona näillekin, mutta eihän lisä luotaan lykkää. Tehdään vain vaihtokaupat, vai mitä sinä, poika, arvelet?
– Somathan ne olisi olemassa oman kullan kaulassakin, mutta eihän niistä leivän lisää ole, vastasi Lauri.
– No anna jo piispalle korusi, ennenkuin ennättää katua, kuiskasi vanha Laitinen miniälleen.
– Fincke, tulepas tänne kauppakirjat tekemään! kutsui piispa huovien alipäällikköä, joka tällä matkalla oli toiminut piispan kirjurina.
Kun Marja kuuli Fincke-nimen, hän säpsähti, ja kun hän käänsi päätänsä, osuivat nuorten katseet vastakkain. Tyttö näki edessään nuo kasvot, jotka olivat seuranneet hänen sielunsa silmiä kaikkina näinä vaiherikkaina kuukausina. Hän lehahti kasvoiltaan punaiseksi ja lämmin laine läikähti hänen rinnassaan.
Martti Fincke oli heti, saavuttuaan pirttiin kaste- ja vihkimistoimitusta katsomaan, nähnyt Marjan, ja katsellut häntä herkeämättä. Pyhistä toimituksista hän ei kuullut juuri mitään, eikä hän nähnyt avarassa huoneessa muita kuin tuon unelmiensa immen, jota hän ei ollut voinut Kuloveden hangella kohtaamisensa jälkeen päiväksikään unhottaa. Nuori mies tunsi äärettömän onnen tulvahtavan sydämeensä nähdessään äkkiarvaamatta täällä kaukana Savossa kaipaamansa. Hän odotti kärsimättömästi kirkollisten toimitusten loppua saadakseen puristaa tytön käsiä ja ehkä vaihtaa jonkun sanasen hänen kanssaan. – Nyt piti vielä tulla viivykkiä mokomankin kauppakirjan vuoksi.
– Mikäs nyt sihteeriä vaivaa, kun kahdesti täytyy sanani sanella, vai joko nämä savottaret ovat saaneet pääsi pyörälle? virkkoi piispa naurahtaen. – Melkeinpä minä arvaankin, kuka noista impysistä on valloittanut Martti-pojan.
Tämän välipuhelun jälkeen piispa jatkoi taas ruotsinkielellä saneluaan, ja kirjuri oli nyt tarkkana, ettei piispan enää tarvinnut toistaa sanojaan.
Piispan sanat kuullessaan Marja lehahti entistäkin punaisemmaksi ja vetäytyi häveten vähän taemmas, ikäänkuin hänet olisi tavattu pahanteosta.
Tytär oli hetkiseksi unhottanut isänsä, mutta nyt pulpahtivat taas kaikki asiat mieleen, kaikki, säälimättömän ankarina. Mutta äkisti Marjaa päähän pälkähti ajatus, jonka hän tahtoi panna täytäntöön. Ensin hän kuitenkin tiedusti Johannes-kaniikilta, joka näytti yhtä lempeältä ja hyvältä kuin hänen oma rippi-isänsä, voisikohan piispa itse ottaa hänet salaripille.
Kauppakirjan valmistuttua ystävällinen pappi kuiskasi piispalle Marjan toivomuksen.
– Hänellä täytyy olla jotakin erikoista sydämellään, annetaan vain tytölle tilaisuus puhua! virkkoi piispa.
Kaniikki alkoi oitis tyhjentää huonetta, ja viimein avarassa pirtissä ei ollut muita kuin halpa metsästäjän tytär ja korkea kirkkoruhtinas.
Ilta-auringon viime säteiden tunkiessa ikkuna-aukosta pirttiin nuori neito laskeutui polvilleen piispa vanhuksen eteen ja kertoi, mitä varten hän ja hänen isänsä olivat paenneet metsien helmaan, kertoi kuinka he olivat jo luulleet kärsineensä rangaistuksen, kun isä oli ollut puolikuoliaana kontion kourissa, josta kuitenkin pyhän Henrikin avulla pelastui ja siitä kiitollisuuden osoitteeksi lähetti Turun kirkkoon saman karhunnahan. Mutta vielä eivät koettelemukset loppuneetkaan, sillä hän, Marja, joutui ryöstettynä Lappiin, josta taas savolaisten mukana joutui tänne, ja nyt isäparka etsii häntä siellä kaukana ja suree itsensä kuoliaaksi.
– Paljon olette saaneet kärsiä, ihmisparat! – No, mitä sinä, lapseni, nyt toivot minulta? kysyi piispa silittäen Marjan silkinhienoa tukkaa.
– Anteeksiantoa isälleni.
– Jumala on jo isäsi rikoksen anteeksi antanut hänen katumuksensa ja kärsimystensä vuoksi sekä hänen rakkautensa tähden tyttäreensä.
– Sitten pyydän vielä, että hyvä piispa armollisesti sovittaisi isäni ja Fincken, sillä ilman piispan välitystä Fincke ei voi antaa anteeksi isälleni.
– Martti Fincke onkin täällä; ehkä sinä itse voisit taivuttaa hänet sovintoon?
– Ei, herra piispa, en mitenkään tohdi hänelle siitä asiasta puhua, hän voisi ruveta vihaamaan minua. Mutta armollinen piispa kykenee tekemään sen paremmin, kun selitätte, minkä johdosta isäni teki hänet orvoksi.
– Hyvä on, tyttöseni, minä koetan parastani.
– Mutta ei ennen kuin olette päässyt takaisin Turkuun. Siellä pyhän Henrikin alttarin ääressä hän kuulee teitä parhaiten. Sitä pyydän vielä, herra piispa!
– Tehdään niin, lapseni. Kyllä minä uskon, että tämä asia tulee vielä Jumalan ja Hänen pyhiensä avulla hyväksi, puhui piispa niin lempeällä äänellä kuin mahdollista. Sitten hän nosti tytön polvistuneesta asennosta ylös ja jatkoi: – Sinun mielesi tekee kai nyt kotiin, isäsi luo?
– Kyllä, jos armollinen piispa ei pahastuisi, niin pyytäisin, että ottaisitte minut paluumatkallenne mukaanne Hämeeseen saakka, niin ei Laitisen tarvitse lähteä minua saattamaan.
– Sehän sopii, etenkin jos osaat ratsastaa.
– Osaan kyllä! Voi kuinka armollinen piispa on hyvä, aivan yhtä hyvä kuin oma isänikin.
Samassa koputettiin ovelle, ja piispan käskiessä sisään astui pirttiin sotilaspukuinen mies, joka ojensi piispalle käärön.
Piispa mursi sinetit ja luettuaan kirjeen virkkoi sanansaattajalle: – Käskekää Fincke tänne!
Kirjuria odotellessaan ja katsellessaan tyttöä, jonka kasvoilla loisti onnellinen hohde kirkkoruhtinaan armollisesta suosiosta, piispa vanhuksen päähän pälkähti oiva ajatus. Hän lausui puoliääneen: – Niinpä teen. Tämä ajatus on tullut Herralta!
Fincken tultua pirttiin piispa sanoi: – Suomen nuori kuningas, Eerikki Maununpoika, on äskettäin saapunut Viipuriin. Tässä on hänen sanomansa. Nyt tahdon lähettää vastauksen luotettavan miehen mukana, sillä asia on tärkeä, ja siksi lähetän sinut. Tämä siveä neito, Maria, on matkalla Hämeeseen. Hän tulee yhdeksi soutajaksesi Saimaan etelärannalle, sieltä viet hänet Viipuriin, josta kuninkaan laivastossa pääsette Turkuun. Kohtelet tätä neitoa huomaavaisesti ja kunnioittavasti, sillä hän on minun erityisessä suojeluksessani. Turussa sitten taas tapaamme toisemme. Ymmärrätkö?
– Aivan hyvin, herra piispa. Teidän toivomuksenne on minulle laki.
Martti Fincke oli kuunnellut herransa puhetta kuin suloisinta soittoa. Hän oli ajatellut Marjaa monen monet pitkät kuukaudet. Eihän hän ollut voinut häntä juuri hetkeksikään unhottaa. Tällä matkalla hän oli päättänytkin, että niin pian kuin he pääsevät takaisin Turkuun, hän pyytää piispalta lupaa päästä vielä uudelleen Satakuntaan, mutta tällä kertaa etsiäkseen etupäässä unelmiensa neitoa. – Ja hän kohtaakin hänet täällä! Vieläpä enemmänkin. Pihalla hän äsken juuri toivoi, että tyttö tulisi pian ulos, saadakseen vihdoinkin hänen kanssaan puhella. Ennättipä hän surra, että heidän pian taas täytyi erota, – kun piispa antoikin hänelle kunniakkaan tehtävän ja matkatoveriksi tuon ihmeellisen tytön.
– Sinähän tunnetkin hyvin Eerikki kuninkaan? piispa kysyi.
– Minulla oli kunnia tutustua Eerikki Maununpoikaan ollessani Maunu-kuninkaan miehenä, vastasi Fincke kumartaen, kiitti piispaa hänen osoittamastaan luottamuksesta ja lupasi hänen korkea-arvoisuutensa täydelliseksi tyydytykseksi suorittaa hänelle uskotun tehtävän. – Mutta eihän tämän neitosen tarvinne soutaa? Otan soutumiehiä tarpeeksi? sanoi Martti lopuksi.
Piispa naurahti ja virkkoi: – No, saat katsoa, ettei tyttö liiaksi rasitu.
Marja ei voinut olla sanomatta: – Kyllä minä jaksan soutaa yhtähyvin kuin joku toinenkin.
– Sen uskonkin, sanoi piispa hymyillen. – Ja sinä, lapseni, saat soutaa alihangoilla, että tämä nuori mies perää pitäessään hyvin näkee jaksamisesi. Mutta koska matkalle lähdette jo aamulla aikaiseen, niin Maria saa nyt mennä nukkumaan. Me jäämme vielä kirjoittamaan kirjettä kuninkaalle.
Piispa-vanhus laski siunaten kätensä Marjan päälaelle ja luki latinaksi Herran siunauksen.
Marja lähti hyvän piispan luota äärettömän onnellisena. Nyt hän pääsee jo aamulla lähtemään kotimatkalle; muutama viikko vielä, niin hän on taas isänsä luona. Isä on saanut anteeksiannon ja piispa sovittaa isän ja Fincken, jolloin he saavat muuttaa takaisin vanhaan kotiin. – Oi, kuinka tuo vanha, rakas piispa on hyvä! Kuinka nyt rakastankaan Pyhää Neitsyttä, sillä hän on varmasti saattanut piispan minulle ja isälle suosiolliseksi!
Ero Ailesta ja Laitisista oli hyvin raskasta. Nuoret naiset syleilivät ja itkivät hyvästellessään, ja vanha emäntä tunsi kurkussaan jotain, eikä saanut sanaista arkkuaan levälleen, vaikka hänellä mielestään oli niin paljon tyttö-huiskelolle puhuttavaa. Parhaimman eväskalakukoistaan hän antoi Marjan konttiin, pistäen sinne vielä ohrakakun, voivakkasen ja palvatun lampaan takajalan.
XIII
SAIMAAN VESILLÄ
Saimaan laajat vedet lepäsivät aamun suloisessa rauhassa. Peilikirkkaaseen pintaan kuvastuivat sataisten saarten hymyilevät lehtorannat, eikä sitä rikkonut muu kuin siellä täällä tuikkaava kalanen, joka tavoitteli pudonnutta hyönteistä ruoaksensa, tai molskahtava hauki, joka aamunälkäänsä ajoi takaa hätääntynyttä särkeä.
Kaunista oli katsella luontoa Saimaan salmilla, ja nautinnokseen sitä silmäilikin kolmihankaisen veneen peränpitäjä, mutta aina uudelleen hänen täytyi luoda katseensa edessään soutavaan tyttöön, joka siinä veteli päivän polttamin käsivarsin.
Puhumatta mitään nuorukainen tyytyi ensin vain katselemaan neitoa. Hänen rintansa oli niin tulvillaan iloa ja onnea, ettei hän tahtonut uskoa tämän totta olevankaan. Toista vuotta oli hänen sielunsa silmissä väikkynyt Kuloveden hankien tyttö. Yhäti hän oli ajatuksissaan nähnyt kultakutrien kehystämät kasvot ja etenkin nuo ihmeellisen loistavat silmät. Hän oli rukoillut Pyhää Neitsyttä, että hän saisi vielä edes kerran nähdä nuo kasvot. Ja nyt tämä tyttö oli hänen matkatoverinsa moniksi päiviksi, viikoiksi – niin, miks'ei koko elämän iäksi!
Saadakseen neidon kohottamaan silmänsä nuorukainen alkoi jutella:
– Ette tulleetkaan silloin sinne saaren kupeelle?
Marja loi suuret, kirkkaat silmänsä kysyjään ja vastasi:
– Minä olin sinä aamuna metsästysretkellä kaukana Näsijärven rannalla, niin etten voinut saapua. Tyttö naurahti väkinäisesti, hän pelkäsi Fincken arvaavan kuka hän on. – Mutta hän ei saa sitä vielä tietää. Auta Pyhä Neitsyt minua!
Martti Fincke katseli kuin lumottuna tyttöä. – Hän on vieläkin kauniimpi kuin eilen, nuorukainen ajatteli. Saadakseen uuden valovälkkeen tytön silmistä perämies kysyi:
– Miten metsästysretkenne onnistui?
– Erinomaisesti. Kolkkasimme oravia, pyysimme kettuja, ilveksiä, jopa karhujakin.
– Isänne taitaa olla oikein uljas metsästäjä, olisipa hauska tavata häntä.
Marja tunsi sydäntänsä kouristavan, mutta hän pakotti äänensä levolliseksi vastatessaan:
– Isäni on niin uljas metsämies, ettei hänellä ole vertaista. Ja tytön silmistä läikähti lämmin katse, joka sai nuoren miehen tuntemaan huumausta päässään ja rinnassaan.
Keskustelu jatkui. Marja kertoi karhuseikkailun ja ryöstönsä.
– Se ilkiö! Kuoleman hän siitä olisi ansainnut! nuorukainen virkkoi tuohtuneena.
– Kyllä hän muuten oli hyvä poika.
– Lappalainen, lättänenä!
Marjaa hykäytteli nuorukaisen kiihtymys; hän virkkoi: – Ottihan Laitinenkin lappalaistytön.
– Sehän on eri asia, jos joku Laitinen nai lappalaisen, mutta sellainen neito kuin te ei saa ikinä joutua lappalaiselle!
– Mitäpä siitä, kenelle tällainen köyhä tyttö menee! Pääasia että saa hyvän ja rakkaan.
– Lappalaispoika siis, vaikka olikin hyvä, ei kuitenkaan ollut rakas?
– Ei, ja minä annoin isälleni lupauksen, etten huoli kenestäkään, josta hän ei pidä.
– Kertokaapa nyt, neito hyvä, miten pääsitte Savoon ryöstäjänne käsistä.
Marja kertoi seikkailurikkaan savolaisretken, antaen peränpitäjän kehoituksesta airojensa levätä.
– Kumma, ettei Laitinen tai joku toisista savolaisista älynnyt kiinnittää neitoa taloonsa.
– Eivätpä älynneet. Olisiko ollut toivottavaa, että minut pikku Ailen sijasta olisi liitetty Laitiseen? Marja kysyi naurussa suin.
– Silloin tämä matka tuntuisi hyvin ikävältä.
– Eikö olisi hauskempi, jos tässä minun sijastani soutaisi joku huoveistanne, silloin venekin kulkisi kovemmin? Marja alkoi taas soutaa voimakkain vedoin.
Fincke jatkoi: – Silloin ei päivä olisi näin kirkas, vesi näin tyyni, tuoksu näin ihanaa, eikä elämällä tätä nautintoa.
– Nyt ei muuta kuin esittäisitte sen laulaen, silloin olisitte kuin Lipiäinen, Marja virkkoi nauraen.
– Joku savolais-ihailijoistanneko?
– Niin juuri. Sääli poika parkaa!
– Miksi ette mennyt hänelle?
– Kun tiesin, etten ole otettu hänen kylkiluistansa. Tahtoen estää nuorukaista jatkamasta Marja kysyi:
– Mitä piispa niillä Ailen kaulaketjuilla tekee, eihän hänellä ole puolisoakaan?
– Piispa lähettää ne minun mukanani Suomen kuninkaan puolisolle. Eiväthän kuningattaren kaulaketjut olisi sopineetkaan tuollaiselle pienoiselle tytön tyllerölle. Se on toista, jos sinä olisit onnistunut saamaan ne kaulaasi.
– Onhan niitä minulle tarjottu kahdestikin. Ensi kerralla Ailen veli tarjosi ne minulle, mutta kun minä olisin ollut hintana, niin en tietenkään voinut ottaa niitä vastaan.
– Ja toisen kerran?
– Ne olivat savolaisjoukon päällikön käsissä, ja hän tarjosi niitä minulle, mutta en huolinut, koska ne olivat rosvottua tavaraa.
– Kuinka ne sitten Ailelle joutuivat, vai oliko Laitinen joukon johtaja?
Marja kertoi, miten kävi ensimmäiselle johtajalle ja tämän murhaajalle juuri noiden samaisten kaulakäätyjen vuoksi ja kuinka sitten Lipiäinen antoi ne Ailelle Marjan vaatimuksesta.
– Kun savolainen ei onnistunut niillä sitomaan sinua itseensä?
– Niin.
– Hyvä, ettei päässyt tarkoituksensa perille!
– Nyt herra ohjaa päin mäntyä! huusi kokkatuhdolla soutava savolaisopas. – Tuonne, herra, tuon saaren vasemman puoleista kylkeä kohti, hän neuvoi ja osoitti suuntaa kädellään. – Ja eikös siellä haukatakin, päivä on jo korkealla ja tuntuu tuo mahakin mainitsevan, että ruoka-aika on käsissä?
Saaressa oli runsaasti mansikoita, joista saatiin oivallinen kalakukon jälkiruoka.
– Tässä saaressa olisi hauska asua. Tähän laittaisin pienen mökin ja tuossa olisi venevalkama, lausuili nuori Fincke.
– Ei suinkaan tätä kukaan omista. Olkaa hyvä, ottakaa ja asukaa!
– Mutta ihmisen ei ole hyvä yksinään olla, hän tarvitsee avun.
– Onhan niitä apuja tännekin tulemaan.
– Kunpa Pyhä Neitsyt soisi, että se olisi juuri hän, jota olen ajatellut. Näin sanoessaan Fincke katsoi hellästi solakkaa neitoa, joka luonnon lapsen vapaudella puheli ja seurusteli ujostelematta hänen kanssansa. Martti Fincke tunsi rakastavansa tätä tyttöä, jota hän kylläkään ei ollut tuntenut kuin muutamia hetkiä, ja kuitenkin hänestä tuntui, että hänen suloinen matkatoverinsa oli jo vuosien vanha tuttu. Olihan hän jo moniakin neitoja ulkomailla, Ruotsissa ja Turussa katsellut ihailevin silmin, mutta kukaan ei ollut häntä näin lumonnut. Tässä salon immessä oli jotain erikoisen luonnonraikasta, puhdasta, melkein pyhää. Tyttö on välttänyt vaaroja, kestänyt koetuksia, joita ainoastaan puhdassydäminen, mutta samalla terästahtoinen voi särkymättä kestää. Hänen täytyy olla itse Neitsyt Marian lemmikkejä. – Siunattu piispa, joka annoit minulle tämmöisen aarteen hoivatakseni, ajatteli nuori mies ja vannoi sydämessään pyhän valan, että hän antaa vaikka henkensä, ennenkuin sallii Marjalle tulla pienintäkään harmia tai ikävyyttä.
Matkaa jatkettiin, puheltiin ja tutustuttiin yhä enemmän, mutta piispan sanansaattajan käytös saaresta lähdettyä muuttui paljon kunnioittavammaksi; hän ei enää käyttänyt puheessaan rohkeata lähentelemistä, vaan keskusteli tytön kanssa kuin vertaisensa. Hän kehui piispa Hemminkiä, joka, vaikka ankara, oli oikeudenmukainen ja hurskas mies. Vielä kertoi Martti kuninkaista Maunu Eerikinpojasta ja Eerikki Maununpojasta, joka nyt oli Viipurissa.
– Meillä on nyt keväästä alkaen aivan oma kuningas, sillä viime keväänä huhtikuun 28 päivänä Maunu kuningas luovutti Jönköpingissä pojalleen Eerikille koko Suomen ja kaakkoisen Ruotsin. Mutta on toivottavaa, että kuninkaamme jää nyt Suomeen asumaan, ja silloin tulee Turusta kuninkaan kaupunki. Minäkin rupean taas kuninkaan mieheksi.
– Voitteko jättää hyvän piispan? Marja sanoi nuhtelevalla äänellä.
– Piispa on sentään jo niin vanha, kuningas taas nuori kuin minäkin. Ja vaikka piispa on mahtava herra, niin kuningas on aina kuningas.
– Vanhatpa juuri tarvitsevat nuorten turvaa. En minä vain teinä jättäisi hyvää piispaamme.
– Mutta jos piispa itse toivoo, että minä suomalaisena miehenä menisin nuoren kuninkaan palvelukseen?
– Silloin on kyllä hänen toivomustansa noudatettava. – Saankohan minäkin Viipurissa nähdä kuninkaan?
– Aivan varmasti. Saatte mahdollisesti puhutellakin häntä.
– Osaako hän Suomea?
– Ei, mutta kyllä minä olen tulkkina.
– Voi, kuinka hauskaa! Minulla onkin eräs pyyntö kuninkaalle.
– Mikä se on?
– En voi vielä sanoa sitä.
– Mutta täytyyhän se tulkille ilmoittaa!
– Minun pitää saada silloin toinen tulkki.
– En siis saa luottamustanne?
– Kyllä, kun kuningas on ensin kuullut minua.
– Siinä on siis jotain salaperäistä, mutta en ole utelias. – Kas niin, nyt on saatu tuultakin, onkin melkein myötäinen. – Hei kokkamies, masto pystyyn!
Nyt lasketeltiin hyvällä purjetuulella Saimaan saarista vettä pitkin. Soutajat saivat hetkiseksi panna aironsa pois, mutta perämiehellä oli sensijaan kovempi työ, sillä tuuli oli laitamyötäinen.
Hetkinen oltiin perässä puhelematta, kuunneltiin vain savolaisoppaan meheviä leikkipuheita. Viimein Martti virkkoi tytölle:
– Turusta on vielä pitkä matka Sastamalaan ja Näsijärven rannoille. Kai minä saan tulla teitä saattamaan?
– Puhutaan siitä, kunhan Turkuun päästään. Se olisi kuitenkin kaikitenkin teille liian suuri vaiva. Osannenhan minä sieltä kotipuolelle yksinkin.
– Mutta minulla olisi sielläpäin tehtäviä. En ole vielä tavannut isäni surmaajaa!
Marjalta pääsi tahtomatta tuskaisa: ah!
– Mikä teille tuli? Martti kysyi hätääntyneenä.
– Ei mikään, ajattelin vain tuota mies parkaa, joka ehkä on kovastikin katunut tekoansa ja kuitenkin on vieläkin siitä vastuussa. Säälin häntä.
– Mutta se kosto on jätetty minulle perinnöksi. Isäni ei saa haudassa rauhaa, ennenkuin täytän hänen pyyntönsä.
– Eikö pyhässä kirjassa sanota: Kosto on Jumalan.
– Kyllä, mutta Hän käyttää ihmistä välikappaleena, ja minä tunnen tunnossani, että Jumala itse käskee minua suorittamaan tämän työn.
Marjan teki mieli langeta nuoren miehen jalkoihin, rukoilla isänsä puolesta ja pyytää anteeksiantoa, mutta hän ei uskaltanut, hän pelkäsi Fincken heti alkavan inhota häntäkin, ja hän tahtoi edes tämän matkan säilyttää uuden, ihanan ystävyyden, jollaista hän ei ennen ollut saanut tuntea.
Puhelu taukosi, tuuli alkoi tyyntyä. Marja laski aironsa veteen, toiset noudattivat esimerkkiä, ja kohta kokka kohisi veneen kiitäessä päin etelän ilmoja. Kuljettiin suurta Saimaata. Illan varjot laskeutuivat jo vesille tuottamatta silti pimeyttä Pohjolan kesäyöhön.
Viimein, kun puoliyö jo alkoi lähetä, perämies laski erään lehtevän saaren nurmiseen rantaan, johon asetuttiin nauttimaan tarpeellista lepoa.
Mutta kauan meni, ennenkuin Marja sai unen päästä kiinni. Monenlaiset mietteet myllersivät nuoren neidon mielessä. Kun hän vihdoin nukahti, ajoivat Hakkarainen ja Lipiäinen häntä takaa. Hän juoksi ja juoksi, hyppi yli kaatuneitten petäjien, yli kivien ja kantojen, mutta takaa-ajajat lähenivät yhä kummallakin pitkä keihäs kädessä. Hän läheni väkevää virtaa ja ajatteli: – Kun vain saavutan tuon virran, olen turvassa, sillä miehet eivät uskalla hypätä virtaan minun perässäni. Mutta vaikka hän kuinka juoksi, niin tuo pelastuksen vuo ei lähentynyt. Viimein hänen jalkansa sotkeutuivat risuihin ja hän kaatui. Siinä hän odotti kauheiden keihäiden lävistävän ruumiinsa ja sulki silmänsä. Mutta ei kuulunut mitään ääntä eikä liikettä; hän avasi silmänsä ja nousi seisoalleen. Hakkarainen ja Lipiäinen olivat kadonneet, sensijaan tuli esille Martti Fincke hymyillen ja katsellen häneen rakkaasti, ja pian tunsi Marja olevansa voimakkaiden käsivarsien syleilyssä. Ihanan onnen hurmiossa hän loi silmänsä nuorukaisen silmiin; ne tuntuivat niin kummasti lämmittävän ja aivan häikäisivät häntä, niin että hänen täytyi sulkea silmänsä. Mutta nuoren miehen silmät säteilivät hivelevää lämpöä hänen silmäluomiensakin läpi. Marja virkkoi: – Sinullapa on ihmeelliset silmät, kun ne niin lämmittävät!
Marja heräsi. Taivaan kultapyörä paistoi suoraan hänen silmiinsä. Hän hypähti pystyyn, sillä Martti seisoi sivulla katsellen häntä. Miehet olivat jo lähtövalmiina, Martti odotti vain immen heräämistä. Hän ei mitenkään hennonnut herättää neitoa ajatellen: – Piispahan itse käski hoitaa tyttöä huolella ja ritarillisesti.
– Hyvää huomenta! Martti tervehti. – Näitte kai kaunista unta, kun olitte niin onnellisen näköinen nukkuessanne?
– Hyvin kaunista!
– Saan kai kuulla sen veneessä?
– Ette saakaan, ei kaikkia tyttöjen unia miehille kerrota.
– Toivon kuitenkin, että saan vielä kuulla sen. Saanko? Näin kysyessään hän ennätti ajatella: jos tyttö vastaa myöntävästi, voitan hänen rakkautensa.
– Enhän minä voi estää toivomasta. Toivokaa vain!
Nuoret olivat eilisiltasesta täydellisesti rauhoittuneet. He puhelivat taas rattoisasti keskenään, kumpikin tuntien, että he olivat tänään toisillensa enemmän kuin eilen. Ihana oli Martin ja Marjan vesimatka; se kului pian kuin siivillä lentäen.
XIV
VIIPURIN LINNASSA
Lappeesta lähdettiin ratsain jatkamaan matkaa. Martti oli hankkinut Marjalle tämän pyynnöstä miehen puvun, että hän voisi ratsastaa kuin mies, sillä kolme vuotta takaperin hän oli näin saanut ratsastella Sastamalasta aina Turkuun asti ja sieltä taas kotiin takaisin.
Piispan lähettinä kuninkaan asialla Finckellä oli oikeus saada hevosia vapaasti käytettäväkseen. Välillä vaihdettiin siis hevoset, ja viiden peninkulman taival katkaistiin niin pian, että Marja vallan hämmästyi, kun Viipurinlinnan mahtava torni oli jo edessä.
Marja katseli kunnioittavasti uljasta linnaa, kun he Turunsillalla odottivat nostosillan laskemista. Marjasta, metsien vapaasta tytöstä, tuntui kauhealta olla hetkinen suljettuna noiden jykevien muurien sisälle. Sinne hän nyt kuitenkin oli menossa siksi kunnes pääsisi laivalla jatkamaan matkaansa. Ja Marja loi ihastuneen katseen kuninkaan komeihin laivoihin, jotka majesteetillisina lepäsivät tyynessä satamassa.
Kun linnan päällikön, Niilo Tuurenpoika Bjelken, alivoudin emäntä sai kuulla Marjan olevan piispan suojatti, hän otti tytön erikoiseen hoitoonsa ja vei hänet asuntoonsa.
Mutta Martti Fincke kiiruhti viemään kuninkaalle piispa Hemmingin kirjettä ja lahjaa.
Kuningas Eerikki Maununpoika otti sydämellisesti vastaan piispan lähetin. Hän muisti hyvin Fincken, joka hänen isänsä ratsumiehenä reippaudellaan ja hienolla käytöksellään oli saavuttanut naisten ihailun ja miesten kunnioituksen. Armollisesti kuningas istutti piispan sanantuojan viereensä ja käski tuomaan pöytään parasta pommerilaista.
Luettuaan kirjeen kuningas sanoi: – No, katsotaanpa sitten lahjaa.
– Mutta, jopa on rakas piispamme sittenkin löytänyt kalleuden! Tulkaapa, hyvä drotsi ja hyvät herrat, lähemmä katsomaan tätä ihmeteosta!
Drotsi Niilo Tuurenpoika, Viipurin linnan mahtava isäntä, katseli korua ja virkkoi:
– On totisesti siinä oikea kuningattaren kaulanauha! Kuningas riiputti kaulakäätyä kädessään ja lausui: – Näitä pitäisi saada koettaa jonkun nuoren naisen kaulaan nähdäkseni, miltä nämä oikein näyttävät. Voisiko drotsi esittää sopivan kaulan?
– Enpä osaa, teidän majesteettinne, omat tyttäreni ovat vielä liian nuoria.
Fincke rohkaisi silloin itsensä ja virkkoi: – Salliiko teidän majesteettinne minun tuoda tänne erään tytön, jonka kaulaan näitä käätyjä ehkä voisi koetella?
– Onko hän sama piispan suojatti, josta piispa kirjeessään mainitsee?
– On, herra kuningas.
– Antakaa hänen sitten tulla tänne, mutta nyt tänä iltana on kai jo myöhäistä.
– Eikä hän voisikaan tulla teidän majesteettinne eteen, ennenkuin hän on saanut uuden puvun.
– Hanki hänelle huomenna puku ja tuo hänet sitten tänne.
Seuraavana aamuna Martti meni Marjan kanssa salmen toisella puolella olevaan kaupunkiin.
Muutamaa vuotta takaperin venäläiset olivat perinpohjin hävittäneet ja polttaneet nuoren kaupungin. Nyt, v. 1357, oli Viipuri kyllä taas uudelleen rakennettu, mutta ei vielä paljoakaan kaupungilta näyttänyt. Kukkulaniemekkeen salmen puoliselle rinteelle oli rakennettu sikin sokin muutamia pieniä kalastajien, kauppiaitten ja käsityöläisten taloja, joiden välisiä kiemuraisia kujia myöten juuri ajettiin lehmiä itäpuolella oleville hakamaille, kun Martti ja Marja erään linnan neidon opastamina astuivat Pausulan puotiin.
Kauppias näytteli ensin kallista damastia ja atlaskia, mutta levitteli sitten myöskin alstedilaiset, yperiläiset ja hynderleviläiset kankaat esille.
Kauan metsien tyttö katseli ja hypisteli ihania kankaita. Hän ei osannut valita niistä, kun niitä oli niin paljon. Silloin tuli vieras neito avuksi, ja niin sai kauppias mitata valkoista damastia juhlapuvuksi ja vaalean vihreätä yperiläistä jokapäiväiseksi.
– Mutta millä minä nuo kalliit kankaat maksan, eihän minulla ole tyhjää enempää? virkkoi Marja, kun kauppias oli käärinyt kankaat.
Martti oli varustautunut tämän kysymyksen varalle ja lausui:
– Kuningas maksaa nämä, sillä näin hän sanoi: "Joka on tämän kaulanauhan kuninkaalle luovuttamiseen ottanut osaa, hänen pitää myös saada kuninkaallinen palkinto". Ja te juuri olette ratkaisevimmin järjestänyt kaulanauhan kohtalon. Jos nyt kieltäydytte ottamasta näistä kankaista valmistettuja pukuja, niin silloin loukkaatte kuningastamme.
– Enhän toki mitenkään tahdo vastustaa kuninkaan toivomuksia, myönteli Marja.
Illalla Martti Fincke vei Marjan kuninkaan luo. Hän iloitsi ja ylpeili Marjan kauneudesta, joka nyt, kun tytöllä oli yllään kaunis, valkea puku, pääsi täydellisesti oikeuksiinsa.
Kuningas keskusteli parhaillaan linnan mahtavan isännän drotsi Niilo Tuurenpojan kanssa, nuorten aatelisten tarinoidessa hiljaisella äänellä ryhmissä eri tahoilla suurta salia, kun Marja astui sisään. Hämillään ja punastuneena neito jäi ensin seisomaan, mutta kun Martti kehoitti häntä astumaan lähemmä kuningasta, Marja voitti ujoutensa ja astui pelkäämättä aivan kuninkaan eteen niiaten syvään niinkuin häntä oli neuvottu.
Puheen sorina lakkasi, ja Bjelken miehet luulivat, että tuo ihana nainen ei voinut olla kukaan muu kuin kuningatar, joka äkkiarvaamatta oli saapunut Viipurin linnaan tervehtimään puolisoaan.
Pian he kuitenkin pääsivät erhetyksestään, kun piispan sanansaattajan täytyi tulkita kuninkaan kysymykset.
Kuninkaan silmiin tuli lämmin loiste ja suu hymyili, kun hän katsoi ja puhutteli metsien tyttöä, joka ylevästi kuin prinsessa kantoi kaunista päätänsä.
Kuningas otti nyt kuningattaren kaulanauhan ja sanoi: – Olen kutsunut sinut tänne katsoakseni, miltä nämä näyttävät kauniissa kaulassa, että tiedän, voiko puolisoni käyttää näitä.
Marjalle selitettiin kokeilun tarkoitus, ja hän taivutti päänsä, kun kuningas omin käsin asetti käädyt tytön valkealle kaulalle. Ja kas, kalliit kivet, ikäänkuin vasta nyt tuntien olevansa oikealla paikallaan, alkoivat säteilynsä karkelon.
Kuningas iloitsi kuin ainakin nuori poika, joka näkee jotakin harvinaisen kaunista, ja virkkoi:
– Kyllä teidän piispanne on erinomainen asiantuntija. Ainoastaan kuningattarelle nämä kuuluvat.
Fincke kertoi nyt, kuinka Marja olisi saanut nuo käädyt kahdestikin omaksensa, mutta hinta oli tytöstä liian kallis.
– Ymmärrän, sanoi kuningas, – hintana täytyi olla tyttö itse. Niin, tämä neito näkyy olevan harvinaisen kaunis ja hyvä, hänen täytyy saada kelpo mies. Kuningas katsoi hymyillen piispan lähettiä ja jatkoi: – Ja koska semmoinen onkin tyttöä aivan lähellä, niin toivon vain, että saamme täällä Viipurin linnassa viettää iloisia häitä. – – –
– No Fincke, olet kai jo kosinut tyttöä? kysyi kuningas.
– En ole vielä, herra kuningas.
– Et vielä, ja tuollaisen tytön kera kuljet päivät ja yöt! Kuules, nyt minä annan sinulle oikein kuninkaallisen neuvon: kosi tyttöä vielä tänä iltana, muuten voit myöhästyä. Etkö näe, miten miesteni silmät lemmestä palavat, eivätkä drotsinkaan nuoret miehet sokeita ole, kuningas virkkoi hymyillen.
– Kuningas tulee tässä asiassa kyllä olemaan minuun tyytyväinen, vastasi Martti. – Kiitän sydämestäni teidän majesteettianne kuninkaallisesta neuvostanne.
– Saat nyt päästää kuningattareni käädyt morsiamesi kaulasta ja kiittää häntä minun puolestani tästä kauniista iltahetkestä.
Samana iltana Martti noudatti kuninkaan kehoitusta, noudattipa mielelläänkin.
Se tapahtui elokuun 3 päivän iltana. Marja ja Martti istuivat linnan vallin nurmella katsellen, kuinka aurinko suurena kultapyöränä vieri hiljalleen latokartanon taakse.
– En voi mitään luvata, ennenkuin olen tavannut isäni ja ennenkuin hän on nähnyt teidät.
– Mutta pidäthän sinä minusta, rakastathan minua, niinkuin minäkin sinua.
– Vaikka, en voi sinulle lupautua, ennenkuin näen isäni. – Olen luvannut isälleni, etten mene miehelle, jota hän ei hyväksy.
– Mutta eihän hänellä voi olla mitään minua vastaan. Kyllä hän siunaa liittomme, sitten kun hän tapaa meidät.
– Jos pidät minusta, niin et pyydä minua, ennenkuin näet isäni ja hän suostuu liittoomme, – jos vielä silloin huolit minusta.
– Minä rakastan sinua ja tahdon ottaa sinut vaimokseni, vaikka isäsi olisi kyssäselkäinen, muodoton kääpiö. – Kuule, kun kuningaskin niin kovin toivoo, että häämme vietettäisiin täällä Viipurin linnassa. Rupeatko sinä vastustamaan kuninkaamme tahtoa!
– Kyllä hänkin luopuu siitä toivomuksestaan, kun selität hänelle, että isäni yksin on naittajani.
Martti huokasi ja katseli katselemistaan tytön suloisia kasvoja. Hetkisen vaiti oltuaan hän virkkoi: – Sano kuitenkin, että rakastat minua.
– Kyllä, rakastan sinua!
Martin täytyi tyytyä tähän. Olihan hän kuitenkin onnellisin mies tällä hetkellä Viipurin linnassa. Marja rakastaa häntä, rakastaa, rakastaa! Hän oli sen jo ennenkin nähnyt tytön silmistä, mutta nyt hän sai sen kuulla ihanimmasta suusta, mitä on olemassa. Kuninkaan tähden oli kyllä ikävä, kun hän ei voinut toteuttaa hänen toivomustaan saada hää-iloja täällä linnassa. Mutta kun he pääsevät Turkuun, haettaa hän Marjan isän sinne, ja sitten heillä on kuitenkin onni saada kuningas kunniavieraaksi, kun itse piispa vihkii heidät.
Illalla myöhään, kun Martti Fincke meni käymään linnan portille, pyrki linnaan eräs metsästäjä koirineen. Hän oli pitkä, laiha, parrakas mies. Kun hän astui porttikäytävästä pihaan, pysähtyi hän äkkiä kuin ukkosen lyömänä, nähtyään Fincken.
– Mikäs miehelle tuli, kun noin säikähti? kysyi Martti ja astui miehen eteen.
Metsästäjä tapaili sanojaan: – Te muistutatte – kovin – erästä miestä, – jonka näin – aikoja sitten. Te olette vain paljon nuoremman näköinen.
– Kuka hän oli, mikä hänen nimensä oli?
– Tuomarin sijainen Fincke, vastasi metsästäjä aivan kuin sanat olisivat tulleet puserretusta kurkusta.
Martti Fincken kasvot vaalenivat mielenjärkytyksestä. Vihdoinkin hän tapasi isänsä murhaajan, sillä tuo mies se oli. – Kiitetty olkoon pyhä Henrik, kun annoit hänet käsiini! lausui nuorukainen ajatuksissaan, ja kysyi sitten ankarasti?
– Sinäkö tapoit Fincken?
Hartikan pää painui alas; hän oivalsi, että tämä nuorukainen oli Fincken poika, joka kostoa varten oli etsinyt häntä.
– Et voi kieltää! Kuule siis: olen vannonut, että niin pian kun tapaan isäni murhaajan, – toimitan hänet hirteen!
Tämän sanottuaan Martti pyysi paria keihäsmiestä vartioimaan vierasta ja meni sitten linnanisännän puheille.
Hetkisen kuluttua tuli vanginvartija ja vei Hartikan vankikomeroon. Vanha vanginvartija oli niin hyväntahtoinen, että salli metsästäjän ottaa koiransa mukanaan, sillä – täytyyhän vanginkin saada jotain iloa viime hetkinään.
Murheellinen oli miehen mieli hänen istuessaan kosteassa vankiluolassa toverinaan uskollinen Turo. Hän luuli täältä lopultakin löytävänsä tyttärensä, mutta kohtasikin kuoleman. Marja on ehkä täältäkin ennättänyt lähteä, eikä hän saa lemmikkiänsä tavata, ei enää kertaakaan katsella tyttönsä suloisia kasvoja, ei kuulla hänen ääntänsä, ei silittää hänen tukkaansa. – Ja kuinka hän on ponnistellut tavoittaakseen tyttärensä. Pikaisena kuvasarjana kulki Hartikan sielun silmäin edessä hänen etsintäretkensä vaiheet siitä päivästä alkaen, kun hän Ollin kanssa metsästysretkeltä palattuaan ei tavannutkaan Marjaa kotona. Silmänräpäyksessä hän hiihti poikki järvien ja metsien harjanteelle, johon väijyvän lappalaisen nuoli hänet kaasi, toisen silmänräpäyksen hän poti uudelleen kuumeensa Saije-tietäjän hoidossa, joutui Sorven kodalle, jossa Sorve kirosi hänet kauheasti, sillä vanhan tietäjän mielestä oli Marja syypää heidän onnettomuuteensa. Marjan tähden oli heidät ryöstetty putipuhtaaksi, poika ruhjottu, tytär viety. Sitten Hartikka näki itsensä soutamassa pitkin järviä, laskemassa kuohuvia koskia, vetämässä venettään yli kannaksien, etsien, aina etsien armasta tytärtänsä. Kysellen kalamiehiltä, tutkien taloista hän joutui lopulta Laitisen taloon; ja taas hän näki itsensä veneineen Saimaan laajoilla vesillä, kulkemassa kuluneen päivän Lappeesta tänne linnaan, jossa luuli vihdoinkin saavansa sulkea syliinsä päivänpaisteensa, ja nyt – hän istuu vankiluolassa – hirsipuuta odottamassa.
Hartikan rinnasta kohosi raskas huokaus, kyynelkarpalot tippuivat silmistä partaisille poskille, ja hän sanoi puoliääneen: – Voi pyhä Jumalan pojan äiti, salli minun ensin nähdä rakas tyttäreni, ainoastaan kerran sulkea hänet syliini, sitten olen valmis kuolemaankin!
Turvautuminen pyhään Neitsyeen antoi vangille sen verran lohtua, että hän sai silmänsä kiinni, ja uni, jonka hän näki, oli ihmeellinen:
Hän istui Sastamalassa tupansa edustalla kauniina kesäiltana ja näki kuinka rannasta päin astuu Marja pitäen kädestä nuorta Finckeä. He tulevat hänen eteensä ja Marja sanoo onnesta loistaen: Hän on antanut sinulle anteeksi, sillä hän rakastaa minua! Annatko sinä minun mennä hänelle?
– Miten mieletöntä unta, sanoi Hartikka herätessään. Kuitenkin hän oli iloisempi, kun oli edes unissaan nähnyt tyttärensä. Sitten hän silitti Turon päätä ja sanoi uskolliselle toverilleen: Turo parka, meistäkin tulee pian ero; sinäkin jäät orvoksi, mutta etsi Marja ja ole hyvä hänelle.
Turo nuoli isäntänsä kättä ja kieputteli häntäänsä ikäänkuin sanoakseen: ei ole vielä kaikki toivo kadonnut, on oltava rohkea viimeiseen saakka.
XV
JUMALAN TUOMIO
Aamulla Martti Fincke kertoi kuninkaalle ja kokoontuneille herroille, miten hän lapsena salamurhaajan käden kautta oli kadottanut isänsä ja kysyi: – Mikä rangaistus kohtaa murhaajaa, sitten kun hänet tavataan, sillä hän on tähän asti välttänyt lain kouran ollen pakosalla?
– Hirsipuupa tietenkin! kuningas vastasi.
– Kuningas siis korkeimpana tuomarina tuomitsee hänet kuolemaan heti kun hänet on tavattu.
– Niin teen.
– Hän on nyt täällä linnassa.
– Tuokaa hänet tänne, niin hän saa kuulla tuomionsa heti, ja ennen auringon laskua on isäsi veri kostettu!
Tultuaan kuninkaan eteen Hartikka kumarsi ensin, mutta seisoi sitten suorana kuin salon honka. Hänen musta tukkansa oli ohimoilta käynyt harmaaksi, samoin oli parrassa runsaasti harmaita karvoja.
Kuningas odotti näkevänsä paatuneen pahantekijän, mutta hänen edessänsä seisoikin surun sortama, mutta ylväs mies, jonka kasvoista näkyi sielun aateluus ja silmistä kovia kärsimyksiä kokeneen ilme.
Kysymykseen, oliko vanki surmannut syyttäjänsä isän, Hartikka vastasi empimättä myöntävästi.
– Minkätähden?
– Pikaisuudessani.
– Onko mitään, millä voisit puolustaa tekoasi?
Metsästäjä mietti hetkisen. Pitäisikö hänen nyt kertoa kaikki? – Ei, hän ei voi, eikä tahdokaan vetää sisarvainaan kohtaloa puolustuksekseen. Se ei häntä kuitenkaan voisi auttaa. Hän vastasi:
– En tahdo puolustaa tekoani, jota kyllä olen katunut ja jonka johdosta olen saanut paljon kärsiä.
Linnan isäntä Niilo Tuurenpoika katseli kuningasta ja tarkasteli vankia. Hän näki, että kuningas hyvin vastenmielisesti tuomitsisi kuolemaan tuollaisen uljaan metsästäjän. Kuningas oli kyllä antanut lupauksensa Finckelle ja tämän kasvot olivat järkähtämättömät. Drotsin teki kuitenkin mieli pelastaa kuningas tuomitsemasta; hän kysyi:
– Salliiko kuningas minun ruveta syytetyn puolustajaksi?
Kuningas myöntyi.
Bjelke puhui silloin, että tuollainen uljas erämies ei ole voinut syyttä suotta surmata ketään; hänellä on täytynyt olla siihen pätevät vaikuttimet. Antakaamme siis Jumalan tuomion ratkaista, tahtooko Hän tämän miehen hengen. – Ennen kuninkaan tuloa linnaan teki eräs sotamiehistäni rikoksen, josta hän oikeastaan olisi heti ansainnut kuoleman, sillä hän haavoitti pikapäissään lähes kuolettavasti erästä toveriaan, joka vielä nyt makaa haavoissaan. Esitän, että nämä miehet, jotka näyttävät yhtä vahvoilta, saavat keskenään taistella keihäillä, koska molemmat osaavat parhaiten käyttää sitä asetta; saavat taistella siksi, kunnes toinen kaatuu, vaikka voivathan siinä molemmatkin menettää henkensä; mutta se onkin silloin Jumalan tahto.
Kuningas kuunteli mielihyvin linnan herran esitystä ja suostui siihen heti. Kaikki toisetkin, paitsi Fincke, kannattivat Bjelken viisasta neuvoa. He iloitsivat tästä ratkaisusta. Nythän oli sitäpaitsi tilaisuus saada nähdä harvinainen näytelmä.
Hartikalle tulkittiin kuninkaan päätös. Kun hänet vietiin takaisin vankikoppiinsa, hän virkkoi: – Sinäkö, Turoseni, äsken sanoit, ettei vielä kaikki toivo ole mennyttä. – Ja jos nyt kuolenkin, niin onhan kuolemani kunniallisempi kuin hirsipuussa roikkuessa.
Iltapuolella oli kaikki valmiina. Tornin juuri-penkereellä oli istuimia kuningasta, drotsia ja muita herroja sekä linnan vallasnaisia varten. Alapuolella pihalla oli noin parinkymmenen neliösylen laajuinen riuku-aitaus, jossa taistelu oli ratkaistava. Ympärillä oli sekä linnanväkeä että kaupunkilaisia katsomassa harvinaista tuomiota, jossa itse taivaan Jumala oli valittu ratkaisemaan, kumpaisen vangin oli kuoltava.
Taistelijat tuotiin aitaukseen; he olivat molemmat kookkaita miehiä, metsästäjä kuitenkin lähes paria tuumaa pitempi. Hänen vastustajansa oli ainakin 10 vuotta nuorempi, hyvin vahvan ja jäyhän näköinen, kasvot jonkinverran raa'an näköiset. Kummankin taistelijan yläruumis oli vyötäisiä myöten paljaana. Hartikan laihassa, mutta jäntevässä ruumiissa näyttivät lihakset raudan lujilta, ja valtava arpi vasemmassa olkapäässä osoitti, että mies oli ennenkin ollut kovassa koetuksessa. Vastustajat seisoivat noin neljän sylen päässä toisistaan, katsellen ja arvostellen toisiansa.
Sitten kuuluttaja luki korkealla äänellä kuninkaan julistuksen, jossa ilmoitettiin kummankin miehen rikos. Kummatkin ansaitsivat hirsipuun, mutta kuningas oli jättänyt Jumalan ratkaistavaksi, tahtoiko hän ainoastaan toisen vai molempain hengen.
Molemmille annettiin käteen vahva, pitkäteräinen keihäs. Kuningas viittasi kädellään, ja airut lausui: – Saatte alkaa!
Taistelijat tarttuivat molemmin käsin keihäänsä varteen ja lähestyivät toisiaan lyhyin, varovaisin askelin. Hartikka käsitti, että nyt oli käytettävä toisenlaista taistelutapaa kuin karhua vastaan; nyt ei sopinut oitis työntää tuhoavaa pistoa, joka silmänräpäyksessä pilaisi koko taistelun. Hän odotti siis ensin toisen aloitetta; samoin teki sotilaskin, ja niin he seisoivat usean silmänräpäyksen vastakkain kiinteästi katsellen toisiansa silmiin. Sotilas oli kyllä ennenkin ollut taistelussa mies miestä vastaan, mutta hän ei ollut ennen nähnyt vastassaan noin tyynen ja pelottoman näköistä miestä. Hän tiesi tuon toisen ennenkin pidelleen käsissään keihästä, vaikkapa vain taistelussa karhuja vastaan. Sotilas oli sodassa ollessaan peloittavalla karjaisullaan aina lamauttanut vastustajansa, mutta se ei nyt kelvannut säikyttämään miestä, joka oli tottunut karhun karjaisuihin.
Äkkiä sotilas hyppäsi sivulle ja tuikkasi salaman nopeasti keihäänsä, mutta jotakin tämmöistä metsästäjä odottikin ja väisti yhtä nopeasti keihäällään toisen piston. Sitten seurasi työntöjä, survaisuja ja väistöjä molemmin puolin. Hartikka oppi pian sotilasmaisen keihään käytön eikä vääjännyt vähääkään vastustajansa edessä; ainoastaan toisen kiertoliike pakotti hänetkin kehää kiertämään. Ottelu näytti muodostuvan pitkälliseksi.
Katselijoista olivat toiset sotilaan puolella, toiset metsästäjän. Kaupunkilaisista useimmat toivoivat metsästäjälle voittoa, mutta linnaväen myötätunto oli enimmäkseen sotilaan puolella sotilasarvon vuoksi. Kuningas toivoi oikein hartaasti metsämiehelle menestystä, samoin drotsikin, mutta Fincke uskoi varmasti isänsä murhaajan nyt saavan palkkansa, sillä täytyihän Jumalan toki olla oikeudenmukainen.
Kuului koiran äkäistä haukuntaa. Turo oli jotenkin päässyt vapaaksi, juoksi aitauksen sisäpuolelle ja alkoi haukkua sotilaan takana yrittäen tarttua isäntänsä vastustajan jalkaan.
– Turo, pois! metsästäjä komensi. Koira tottelikin ja väistyi etummaisten katselijain jalkoihin, mutta murisi siellä ja seurasi tarkasti miesten taistelua.
Marjalla ei ollut pienintä aavistusta, että toinen taistelijoista oli hänen isänsä; hän ei tahtonut nähdä miesten teurastavan toisiansa, ja jäi siksi vanhan vaivaisen muorin kera hoitamaan linnan alipäällikön lapsukaisia.
Ulkoa ei kuulunut vähään aikaan mitään ääntä, mutta äkkiä tunki ikkunan kautta sisälle tuttu haukunta, Turon ääni. Marja tunsi sydämensä jysähtävän, hän laski sylistään lapsen lattialle ja riensi portaita alas, juoksi näytelmäpaikkaa kohti, tunkeutui läpi sullotun joukon ja näki taistelijat aivan läheltä. Heti Marja tunsi isänsä, mutta ei uskaltanut ääntä päästää, sillä herättämällä isänsä huomion hän olisi sillä voinut tuottaa surman hänelle. Marja näki, kuinka veri juoksi hänen rakkaan isänsä kupeesta, jota keihään kärki oli sipaissut, mutta hän näki myös isänsä kasvot yhä tyyninä. Silloin tytär risti kätensä ja lähetti äänettömän, palavan rukouksen Jumalan pojan äidille ja pyhälle Olaville, että he antaisivat voiton hänen isällensä.
Väistäessään taaskin vastustajansa survaisua metsästäjän silmä sattui vihollisen olkapään yli osumaan tyttärensä kasvoihin. Nyt sai Hartikka uutta toivoa, uutta elämisen intoa ja hän sai myöskin täyden varmuuden, että pyhä Henrik, jota hän oli rukoillut ennen taistelun alkamista, soisi hänelle voiton.
Metsästäjä puristi keihään vartta yhä lujemmin vahvoihin kouriinsa ja luopumatta äärimmäisestä tarkkaavaisuudesta alkoi, käyttäen kokemustaan hyväkseen, yhä tuimemmin hyökkäillä, toivoen sotilaan väsyvän. Tyttärensä näkemisestä hän sai uusia voimia, sillä tämä taistelu oli myöskin taistelua hänen tyttärensä onnesta. Marja tarvitsi vielä isäänsä. Hänen täytyi päästä voitolle.
Katselijat, jotka alussa äänettöminä seurasivat taistelua, alkoivat vähitellen taistelun kehittyessä osoittaa äänekkäästi suosiotaan suojatilleen, yllyttäen ja rohkaisten kumpikin puolue omaansa.
– Pistä, Heikki, syvempään toinen kerta, kohta on luukasasta viimeinenkin veritippa vuotanut.
– Onhan meidän mies pahemmastakin paikasta selviytynyt!
– Niin, viisi ryssääkin keihästi kerran, eikä ennättänyt kuin kerran välillä sylkäistä.
– Mutta metsästäjäpä ei olekaan mikään ryssä; noin vain leikillään torjuu tuon karvarinnan hyökkäykset.
– Onhan se poika ennenkin karhuja kaatanut! Meidän huviksemme vain viivyttelee ennenkuin pistää petoa sydämeen.
– Kyllä minä teille huvit näytän! sähähti sotilas, väisti metsästäjän piston ja samassa teki rajun hyökkäyksen. Mutta torjumatta keihäällään iskua Hartikka hyppäsi salaman nopeasti sivulle. Puhkaisten keihäällään tyhjää ilmaa sotilas suistui suulleen maahan.
Kaikki luulivat nyt, että taistelu oli päättynyt, että metsästäjä keihäällään lävistäisi kaatuneen vastustajansa, joka itsekin jo odotti surmanpistoa. Mutta Hartikka sanoi: – Nouse mies, rinta rintaa vasten meidän on taisteltava!
Ympäriltä kuului kummastuksen humaus.
– Tuo metsästäjähän on kuin hienoin aatelismies ainakin, sääli, jos hän nyt joutuu jalomielisyytensä uhriksi.
– Ei ole pelkoa, sanoi drotsi, – kyllä hän näkyy tuntevan voimansa.
Mutta Fincke jäi enimmän ihmettelemään metsästäjän käsittämätöntä armonosoitusta. Hän ajatteli: Olisinkohan minä voinut noin menetellä? Tokkopa vain.
Sotilas ei kuitenkaan tuntenut tästä kunnioitusta vastustajaansa kohtaan, vaan sen sijaan raivostui ja kävi villillä vimmalla metsästäjän kimppuun. Saatuaan tehdyksi uuden haavan vastustajansa vasempaan olkapäähän kontion tuottaman arven alapuolelle, hän tuli, nähtyään uutta verta, raivoisan pedon kaltaiseksi. Mutta Hartikka ei tuntenut vielä haavoistaan haittaa; järkähtämättömän tyynenä hän torjui toisen hurjat hyökkäykset.
Viimein, kun kokonainen tunti oli kulunut taistelun alkamisesta, alkoivat sotilaan silmät harhailla; hän alkoi uskoa, että tuo metsästäjä pysyi noitakeinoilla noin järkähtämättömänä, voittamattomana. Hänhän oli tullut Lapista ja lappalaiset ovat noitia. Kun tämä ajatus tuli sotilaan päähän, hän alkoi pitää itseään menneenä miehenä ja tunsi voimainsa vähenevän. Vielä hän kuitenkin teki viimeisen rajun ryntäyksen, mutta taaskin hypähti metsästäjä sivuun pitäen keihästään yhä ojennettuna päin hyökkääjää, ja niin syöksyi sotilas suoraan vastustajansa keihääseen; terä tunki läpi vasemman käsivarren hauislihaksen, jolloin keihäs kirposi sotilaan käsistä. Hartikka väänsi miehen maahan, survaisi samalla keihästään ja niin naulitsi sotilaan käsivarresta kiinni tantereeseen. Sitten hän otti vastustajansa keihään oikeaan käteensä pitäen vasemmalla kiinni omastaan, mutta empi hetkisen. Oli määrä taistella siihen asti, kunnes toinen henkensä heittäisi; henkiin jäänyt oli saapa armon.
Nyt ei enää ollut ketään sotilaan puolella. Jo silloin, kun metsästäjä armahti häntä, antaen vastustajalleen tilaisuuden uuteen koitokseen, luopuivat sotilaan kannattajat hänestä. Nyt, kun Heikki makasi voitettuna ja naulittuna maahan kiinni, huusivat katsojat raivoissaan: – Pistä se raukka kuoliaaksi! – Hän on ansainnut kuoleman! – Jumala niin tahtoo!
– Eläköön metsästäjä! huusivat toiset.
– Tee loppu, älä kiduta enää! huusi drotsi!
Jo kohotti metsästäjä keihään, silloin kuului tytön rukoileva ääni: – Isä, älä tapa!
Pisto jäi tekemättä, sen sijaan metsästäjä mursi käsissään keihään varren, heitti palaset menemään, kääntyi sitten kuninkaan puoleen ja virkkoi: – Vapauttakaa minut pyövelin tehtävästä, en ole siihen tottunut!
Sinä aikana sotilas sai oikealla kädellään kiskaistuksi keihään irti maasta ja käsivarrestaan, nousi ylös ja yritti pistää Hartikkaa takaapäin, mutta kirkaisu Marjan suusta sai metsästäjän viime tingassa kääntymään ja väistämään vaaran. Silmänräpäyksessä hän riisti aseen sotilaan kädestä ja antoi keihäänvarren ponnella viholliselleen sellaisen töytäyksen, että tämä kellahti selälleen maahan, jääden siihen makaamaan hievahtamattomaksi.
Hartikan silmät leimusivat hetkisen vihasta ja hän astui jo askeleen keihäs koholla.
– Tapa se roisto! Tapa, tapa! huusi kansa kiihkeästi.
– Ei, isä, älä tapa! pyyti Marja; sitten hän hyppäsi aidan yli ja syöksyi isänsä syliin.
Isän ja tyttären kohtaus äskeisellä taistelutantereella oli niin liikuttava, että monet katselivat sitä vesissä silmin.
Marja pyyhki esiliinallaan veristä olkapäätä, jossa ison, ruman arven alapuolella oli syvä haava. Tyttö sitoi sen esiliinastaan repäisemällään kaistaleella. Sitten hän tarkasti myös kupeessa olevaa haavaa; se oli ainoastaan ihonaarmu, jossa veri oli jo tyrehtynyt. Hartikka silitteli kädellään tyttärensä tukkaa ja virkkoi onnellisena: – Tapasinhan sinut viimeinkin. Jumalan kiitos, ja kiitos myös Neitsyt Marialle ja pyhälle Henrikille!
– Isäni, rakas isäni, Marja soperteli liikutettuna, kun hän näin läheltä katsoi isänsä laihtunutta vartaloa ja kuoppaisia poskia. – Voi rakas isäni, miten oletkaan mahtanut kärsiä!
Kuningas ja muut herrat katsoivat ihmetellen piispan turvatin ja metsästäjän kohtausta. Heti hekin huomasivat, että murhasta syytetty metsästäjä, joka nyt Jumalan tuomion kautta vapautui rikoksensa lopullisesta seurauksesta, oli tytön isä, ja nyt he käsittivät myöskin, miksi tyttö, vaikka rakastikin Finckeä, oli kieltäytynyt menemästä tälle vaimoksi.
Kuningas kutsutti molemmat eteensä. Hän tahtoi nyt saada kaikki seikat selville.
Metsästäjä jäi suorana seisomaan kuninkaan eteen, mutta Marja lankesi polvilleen, risti kätensä, katsoi kauniilla silmillään kuningasta ja rukoili armahdusta isälleen.
Kun drotsi oli tulkinnut Marjan sanat, kuningas virkkoi: – Jumalan tuomio on jo ratkaissut sen, isäsi on vapaa!
Silloin Marja, katsahtaen Martti Finckeen pyysi, että kuningas armollisesti sovittaisi Fincken ja hänen isänsä. – Piispakin oli kyllä luvannut Turkuun saavuttuaan tehdä sen, mutta kun he ovat nyt tässä kaikin, niin kuningas voisi vielä paremmin saada sen aikaan.
– Kerropa, kaunokaiseni, nyt, mikä sai isäsi menettämään malttinsa, kerro aivan peittelemättä. Herra Finckenkin on saatava tietää se. Mutta nouse ensin seisoallesi, tyttöseni!
Marja kertoi nyt koko tapauksen kulun, kertoi vielä, niinkuin piispallekin, isänsä saamasta rangaistuksesta kontion kourissa, näyttäen samalla syvää arpea siteen yläpuolella ja yli posken ulottuvaa punaista juovaa. – Isäni on kyllin katunut äkkipikaisuudessa tehtyä tekoansa, hän on siitä saanut äärettömästi kärsiä; minä en osaa kuvitellakaan hänen kärsimyksiänsä näinä kuukausina minua etsiessänsä, mutta hänen harmaat hiuksensa ja tuo syvä arpi, joka on hänen kyljessänsä, todistavat hänen kärsimystensä ja surujensa suuruuden.
Kuultuaan Marjan kertomuksen Martti Fincke tuli järkytetyksi. Tuo tyttö, jota hän rakasti enemmän kuin elämäänsä, enemmän kuin mitään maailmassa, olikin hänen isänsä surmaajan tytär. Ihmeellisiä teitä Jumala oli vienyt hänet tuon ihastuttavan tytön tuttavuuteen, sillä jos hän ei olisi jäänyt orvoksi metsästäjän kautta, ei hän ehkä koskaan olisi tullut tuntemaan tämän tytärtä. Oli Jumalan johdatusta, että kaikki oli näin käynyt. Martilla oli kyyneleet silmissä nähdessään isän ja tyttären hellän suhteen. Hän käsitti myös täydellisesti metsästäjän teon perusteen; olihan hänen isänsä saattanut miehen sisaren kuolemaan. Hänen tehtävänsä oli sovittaa sekin rikos.
Kuultuaan nyt Marjan kertomuksen nuorukainen heltyi ja sanoi Hartikalle:
– Pyhä Olavi varjelkoon minua katkaisemasta hiuskarvaakaan päästänne, sillä minä rakastan tytärtänne!
Hartikka katseli ihmetellen nuorta, komeata miestä, katsoi sitten tytärtänsä ikäänkuin ei tahtoisi uskoa korviansa.
– Niin, Marja virkkoi, – me rakastamme toisiamme, hän on pyytänyt minua vaimoksensa, mutta en ole lupautunut, ennenkuin sinä, isäni, annat siihen suostumuksesi.
– Ettekö siis tietänyt, että Marja oli minun tyttäreni, kun eilisiltana tapasitte minut linnan portilla, kysyi Hartikka Finckeltä.
– Kuinka olisin voinut aavistaakaan sitä; tulin tietämään sen vasta äsken taistelunne lopussa.
Kuninkaalle oli tulkittu kaikki, ja nyt hän virkkoi iloisena ja tyytyväisenä: – Saamme siis kuitenkin tässä linnassa viettää häitä! Airut, julista kansalle, että kuningas käskee kaikkia viikon kuluttua tänne viettämään piispan sanansaattajan ja piispan turvatin, metsästäjän tyttären, häitä.
Kuultuaan kutsun väkijoukko päästi suuren riemuhuudon. Sitten huudettiin: morsian ja sulhanen esille! Eiväthän kaikki edes tietäneet, kuka sulhanen oli.
Marja katsahti onnellisena isäänsä ja sanoi: – Annatko suostumuksesi?
– Kuinka voisin vastustaa kuninkaan ja kansan tahtoa, ja kaipa se on Jumalankin tahto.
– Yksi seikka on vielä esteenä, Martti sanoi, – valani.
Siihen vastasi drotsi: – Onko sinun valasi suurempi kuin Jumalan tuomio. Tuolla alhaalla valasi äsken juuri tehtiin mitättömäksi. Eikö niin, arvoisa isä? sanoi linnan isäntä kääntyen papin puoleen.
– Olet päässyt valastasi, poikani! Ja minä kirkon halpana palvelijana vapautan sinut siitä ainiaaksi. Amen!
Martti suuteli papin kättä; nyt vasta hänen kasvonsa kirkastuivat, nyt ei ollut enää mitään esteitä heidän liitollensa. Martti otti Marjaa kädestä, talutti morsiamensa kuninkaan luo ja kiitti kuningasta hänen hyvyydestään ja suosiostaan. Sen jälkeen nuori pari astui metsästäjän eteen pyytämään hänen siunaustaan.
Hartikka laski kätensä molempain pään päälle ja lausui:
– Pyhä Jumalan Äiti suokoon teille, rakkaat lapset, siunauksensa koko elämänne ajaksi!
Tämä kaikki tapahtui kansanjoukon silmäin edessä, ja nyt toivottivat kaikki onnea nuorelle parille.
Kiittäen sulhanen kumarsi ja morsian niiaili kansalle.
Tällöin Marjan katse kiintyi aitauksen keskellä yksinään maassa istuvaan sotilaaseen, joka pää painuksissa piteli kädellään haavoittunutta käsivarttaan. Heti Marja jätti sulhasensa siihen, laskeutui nopeasti penkereeltä alas haavoittuneen luo, riipaisi yltään esiliinansa tähteen ja sitoi onnettoman käsivarren. Auttoi sitten miestä seisomaan ja lausui kirkkaalla äänellään penkereellä seisoville tuomareille:
– Onhan tämäkin mies jo rikoksensa sovittanut, antakaa hänellekin anteeksi!
Kuultuaan tulkinnan kuningas virkkoi: – Kun tuollainen esirukoilija pyytää, niin on mahdoton olla kuurona. Annetaan hänelle armo! Näin sanoessaan kuningas katsahti pyytävästi drotsiin.
Linnan päällikkö nyökäytti päätänsä kuninkaalle ja sanoi voitetulle sotamiehelle:
– Kuninkaamme armosta sinä, Heikki, saat vapautesi. Mene Jääskeen, paranna haavasi ja viljele kotitalosi maita; sotilaaksi sinusta ei enää ole.
Silloin Heikki laskeutui maahan polvilleen, painoi metsästäjän tyttären hameen helman huuliaan vasten ja virkkoi:
– Sinä olet itse Jumalan enkeli! Neitsyt Maria siunatkoon sinua, sulhastasi ja isääsi!
– Eläköön metsästäjän tytär! huusi kansanjoukko, ja eräs lähellä oleva porvari virkkoi vaimolleen: – Siinä sitä vasta on tyttö, sai itse paholaisenkin polvilleen!
– Mene nyt oitis! kuiskasi Marja miehelle, joka heti nöyränä nousi ja poistui, kansan väistyessä hänen tieltänsä.
Kuningas sanoi nyt Hartikalle: – Ihmeellisen tyttäresi ja oman miehekkyytesi vuoksi haluaisin saada sinut omaan väkeeni. Tule henkivartiakseni!
Metsästäjän estelyihin, ettei hän sotilaan ammatista mitään ymmärrä, kun on ikänsä elellyt metsäneläinten parissa, kuningas vastasi, ettei sen, joka äsken voitti etevän ja kookkaan sotilaan, tarvitse taitoaan hävetä.
Päätökseksi tuli, että metsästäjä otti pestin yhdeksi vuodeksi kuninkaan väkeen, jolloin kuningas antoi määräyksen heti vaatettaa uuden sotilaan.
XVI
METSÄSTÄJÄN TYTTÄREN HÄÄT
Seuraavina päivinä käytiin pyytämässä metsänriistaa, ja nyt vasta metsästysretki oli Marjasta hauskaa, kun isäkin oli mukana.
Toisena metsästyspäivänä ruokailtaessa sileällä kalliolla Fincke kertoi kuninkaalle talvisista karhunmetsästyksistä Suomen suurilla saloilla. Kuningas sanoi ensi talvena aikovansa hänkin olla karhun kaadannassa mukana, sillä hän tahtoi joka suhteessa tulla tuntemaan valtakuntaansa. Silloin Fincke esitti, että kuningas asettuisi vakinaisesti asumaan Suomeen.
– Ehkäpä toiveesi toteutuu. Olen mielistynyt tähän maahan ja kansaan. On vain ikävä, kun en ymmärrä teidän outoa kieltänne.
– Jos kuningas suvaitsee, niin minä kyllä avustan teidän majesteettianne suomenkielen oppimisessa.
– Aloitetaan sitten aivan heti! Ja painettuaan mieleensä muutamia suomalaisia sanoja kuningas sanoi katsoen Marjaan: – Tule tänne, kaunis tyttö!
Marja nousi heti isänsä vierestä ja katsoi kauniilla silmillään kuningasta, joka omisti ensimmäiset oppimansa suomalaiset sanat hänelle.
Kuningas pyysi sitten omalla kielellään tyttöä ojentamaan hänelle juotavaa.
Marja täytti heti pyynnön, jolloin kuningas virkkoi hymyillen Finckelle: – Morsiamesihan ymmärtää jo ruotsia.
– Hänkin tahtoo oppia kuninkaansa kielen, Fincke sanoi.
– No, sittenpä tästä hyvä tulee; minä tahdon oppia alamaisteni kielen ja he minun kieleni. Kyllä tulemme olemaan tyytyväisiä toisiimme.
Hetkisen kuluttua kuningas kysyi Niilo Bjelkeltä: – Eikö rajan tuolla puolen asu myös suomalaisia?
– Kyllä, teidän majesteettinne, ne kuuluvat vain, ikävä kyllä, Novgorodin vallan alle.
– Me vapautamme heidätkin ryssän vallan alta. Vai mitä sanoo drotsi?
– Isänne, Maunu kuningas, on kyllä jo koettanut, vaikka menestyksettä, mutta uskon, että pyhän Olavin avulla te, herra kuningas, onnistutte siinä paremmin.
– Niin, kunhan tässä kerjetään, tulee vielä Laatokkakin olemaan meidän vesiämme! nuori kuningas lausui poikamaisen innostuneena.
Kuka tietää, mitä nuori kuningas olisikaan tehnyt, jos ei hänen olisi täytynyt jo kahden kuukauden kuluttua luopua kuninkuudestaan.
Pian kului viikko, Marjan ja Martin lemmen ja onnen viikko.
Vihkiminen toimitettiin kaupungin äskettäin valmistuneessa isossa kirkossa hyvin juhlallisesti, niinkuin kaikki katoliset pyhät sakramentit. Papit messusivat, kuoripojat lauloivat, pyhä savu täytti avaran Herran huoneen. Morsiuspari oli onnen hurmiossa, ja koko kaupunki sekä linna iloitsi heidän onnestansa. Viipurilaiset eivät mielestänsä olleet koskaan nähneet noin kaunista paria, eivätkä niin juhlallista vihkimystä.
Sen jälkeen hääsaattue meni linnaan, ja sinne saapui myös koko pienen kaupungin väestö, sillä olihan kuningas kutsunut heidät kaikki häihin.
Kaksi sepänsälliä kulki rinnakkain etummaisten joukossa. Toinen virkkoi: – En ole syönyt koko vuorokauteen, olen näet säästänyt näitä häitä varten mahaani.
– Minä olen paastonnut puolitoista vuorokautta, mutta kylläpä kuuluukin linnassa kystä olevan, neljä hirveä ja kolme härkää on kokonaisina paistettu ja kalakukkoja suuria kuin veneitä.
– Niin, ja olutta kokonaisia lampia, vaikka uisi!
– Morsian kuuluukin olevan Lapin kuninkaan tytär.
– Älä hupsi, sehän on erään metsästäjän tytär, mutta kun isä kerran pelasti tuon kuninkaanne karhun kidasta, niin kuningas nyt tahtoo pitää tytölle näin komeat häät.
– Sulhanen on kuitenkin piispan poika.
Sällien takana oleva kauppias Pausula, joka käveli pyylevän vaimonsa rinnalla, tarttui nyt edellä kulkevain puheeseen ja virkkoi:
– Mitä ne pojat vohnivat, eihän piispalla voi poikaa olla, kun hänellä ei saa olla vaimoakaan.
– Ei vaimoakaan! Piispa on sitten siinä asiassa yhtä köyhä kuin mekin.
– Se vain erona, että te vielä voitte saada eukon, mutta piispa ei saa sellaista ikinä!
– Piispa parka! sanoi kauppiaan puoliso syvään huokaisten.
Astuttiin linnan portista sisälle. Jopa levisivät viipurilaisten silmät heidän nähdessään pihalla pitkät pöydät ruokaa kukkuroillaan. Bjelken miehet ohjasivat vieraat pöytien ääreen, ja nyt alkoi linnanpihalla hääateria, josta puhuttiin vielä seuraavan sukupolven aikana.
Mutta linnan suuressa salissa olivat ruokapöydät katetut kuningasta, morsiusparia, kuninkaan lähimpiä miehiä, linnan arvohenkilöitä, pappeja sekä kaupungin pormestaria ja raatimiehiä varten. Morsiamen isä sai myöskin kunnian istua isoisten pöydässä.
Linnan pappi siunasi ensin hääaterian, ja sitten käytiin ruokiin käsiksi, täällä salissa yhtä halukkaasti kuin alhaalla linnan pihassakin.
Viinimaljoja tyhjennettiin ehtimiseen: kuningas Eerikki Maununpojan kunniaksi, morsiusparin onneksi, drotsin ja hänen puolisonsa sekä Viipurin linnan onneksi; juotiin malja Viipurin kasvavan kaupungin menestykseksi, ja vihdoin juotiin tulevaisuuden sekä kaikkien hyvien toiveiden malja.
Tämän jälkeen leikittiin ja karkeloitiin myöhään yöhön asti.
Seuraavina päivinä vietettiin linnassa kuningas Eerikki Maununpojan lähtiäisiä, mutta niin linnan kuin kaupunginkin väki piti juhlia edelleenkin vain metsästäjän tyttären hääjuhlan jatkona. Näinä päivinä solmittiin monta lemmenliittoa Viipurin neitosten ja kuninkaan miesten kesken; siksipä olikin mieli haikea molemmin puolin, kun eräänä päivänä kuninkaan laivoja varustettiin lähtökuntoon. Ainoa lohdutus oli toive, että ensi suvena taas tavattaisiin, sillä kuningas oli luvannut tulla vuoden päästä uudelleen katsomaan karjalaista valtakuntaansa, jonka muhkeassa linnassa hän oli saanut viettää muutamia unohtumattomia päiviä.
Elokuun sumuisena aamuna seisoi nuori pari kuninkaan laivan kannella katsellen linnaa, jonka tornin yläosa lymysi näkymättömänä usvapilven sisässä. Marja ja Martti loivat kaihoisan jäähyväiskatseen linnaan, jossa he olivat saaneet toisensa. Sitten he katsoivat toisiansa hellästi silmiin, sillä se oli nautintoa, jota he eivät olleet saaneet läheskään tarpeekseen edellisten päiväin juhlahumujen vuoksi.
Aurinko alkoi vähitellen puhkoa sumukerroksia; nousi pienoinen tuuli, joka lakaisi sumun lopullisesti pois. Kohta syntyi kiireistä touhua: ankkurit nostettiin, purjeet vedettiin, ja kuninkaan laiva lähti hitaasti, ikäänkuin viivytellen, sillekin nähtävästi rakkaaksi käyneestä Viipurin satamasta. Mutta tuntiessaan kantavansa itse kuningasta, iloisia miehiä ja onnellista paria, se sai tuulta purjeisiinsa ja lähti majesteetillisesti liitämään merelle satamaan kerääntyneen kansanjoukon onnentoivotusten saattelemana.