Kuninkaan tytär ja puoli valtakuntaa eli köyhän osa
Eino Railo (1884–1948)
Romaani on kuvaus vaatimattomien ihmisten arjesta ja elämänvaiheista merenrantakaupungissa. Teos seuraa pienen yhteisön jäseniä, heidän työntekoaan ja keskinäisiä suhteitaan rauhallisella otteella.
Eino Railon 'Kuninkaantytär ja puoli valtakuntaa eli köyhän osa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2078. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
KUNINKAANTYTÄR JA PUOLI VALTAKUNTAA ELI KÖYHÄN OSA
Hiljainen kertomus vaatimattomista ihmisistä
Kirj.
EINO RAILO
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1941.
ENSIMMÄINEN LUKU.
1
Lauri ja Santeri istuivat rahilla, seinän vierustalla, ja puhelivat. Siinä oli viihtyisää ja lämmintä, aurinko kun paistoi siihen ja se oli tuulelta suojassa. Tuntui kesäiseltä, vaikka oli jo syyskuun puoliväli. Kärpäset surahtelivat ja tappelivat paisteen lämmittämällä seinällä. Oli kuin hellepäivänä – hiukan raukeata ja unettavaa.
Raukeus ja rauha johtuivat siitäkin, että oli sunnuntai. Kirkonkello oli soinut, Santerin isä ja äiti olivat olleet kirkossa, kaikki oli hiljaista. Kadulta ei kuulunut muuta kuin joskus harvoin ohikulkijan jalankopsetta. Väliin ovi kävi jossakin, kyyhkynen alkoi kujertaa ja varpunen tiuskahdella vihaisesti. Sitten oli taas hyvän aikaa melkein risahtamattoman äänetöntä. Santerin kissan askeleet eivät hiljaisuutta häirinneet, kun se silmät rakosillaan, raukeana ja laiskana, tuli sisältä pihalle ja köllähti Santerin eteen kyljelleen alkaen pehmeästi kehrätä. Santeri kumartui ja ruoputteli sitä leuan alta.
– Se on sitten komea kissa... Ei ole muilla kissoilla asiaa tälle pihalle...
Hän kertoi, miten Mirri oli eräänä päivänä joutunut tappeluun muutaman kollikissan kanssa, mikä lienee ollut. Sitä olivat pysähtyneet katsomaan kaikki, jotka olivat sattuneet silloin pihalla liikkumaan. "Jotkut aikoivat hätistää ne pois, mutta isä sanoi, että älkääpä nyt – antakaahan kun katsotaan, kumpi voittaa". Ja niin ne kyyröttivät tuossa, juuri tuossa rekoolin portin kohdalla, nokakkain aivan matalina, kooten jalkoja alleen, että kohta hypätään, ja mouruten niin syvältä, että piha tärisi... Kissalla on monta ääntä – ei se tyydy vain naukumaan.
Mirri raotti silmiään ja käpristeli salaperäisesti häntänsä kärkeä kuin olisi ymmärtänyt itseään kehuttavan. Santeri jatkoi:
– Yhtäkkiä kolli hyökkäsi... Vaan ei Mirriä yllätetty. Siitä vatsaltaan, aivan jalkainsa sijoista, se ponnahti ilmaan kuin paras pallo – niin notkeasti ja korkealle, että se oli vasta ihme. Semmoista hyppyä ei tee muu eläin... Kolli meni sen alitse kuin viiva.
– Mitä Mirri silloin? kysyi Lauri, jota kuvaus oli alkanut jännittää.
– Jo ilmassa se käännälsi itsensä ja sitten kuin tiikeri kollin jälkeen, raapaisemaan sitä lautasista oikein siirottavilla roppakourilla. Eikä kolli kääntynyt vastustamaan, vaan meni kuin salama tuosta aidan ylitse kadulle.
– Mirrikö myös?
– Ei. Mirri jäi istumaan aidan harjalle ja alkoi muina miehinä nuolla etukäpäliänsä. Kaikki kävi niin nopeasti, että isällä oli suu auki vielä silloin, kun Mirri jo puhdisti kämmeniään. Vasta silloin hän lupsautti sen kiinni, sylkäisi ja kömpi huoneeseen.
Pojat nauroivat. Santerin ruskeat silmät hohtivat innostuneesti. Hän silitti Mirriä ja puheli:
– Intian kuningastiikeri sinä olet, Mirri Mirrulainen. Jos kasvaisit hevosen kokoiseksi ja minä kuljettaisin sinua nauhasta, niin ei tarvitsisi kysyä markkinatorin tiheimmässäkään väkijoukossa, pääseekö tästä. Nöyrästi kaikki antaisivat tietä – häviäisivät olemattomiin koko torilta. Poliisikin.
Santeri näki selvästi, miten hän kuljettaa nauhasta Mirriä, joka on hevosen kokoinen. Hänen tummat silmänsä loistivat ja kalpeille, laihoille, sieville ja sielukkaille kasvoille kohosi punaa. Lauri sanoi:
– Mirri onkin kuin tiikeri. Samanlainen ruumis, samanlaiset juovat kyljissä – sama eläin muuten, paitsi että on jäänyt noin pieneksi. Siellä minun kotipuolessani oli Vilmin torpassa kissa, joka nitisti jäniksen – otti kiinni – varmaankin hiipi ja hyökkäsi väijyksistä. Ei se ollut isompi kuin Mirri, mutta oli toisen värinen: ruosteenruskea ja epäsäännöllisesti kirjava, laikullinen. Sen ääni oli karhea kuin Palovaaran isännällä.
Santeri nyökkäsi. Niin, se on ollut komea kissa. Ja saattaa olla vieläkin, sillä Laurihan oli tullut sieltä "kotipuolestaan", mistä lieneekään jostakin Venäjän rajalta, tervahanhien maasta, vasta kolmisen viikkoa sitten. Siksi se aina kertoi, minkälaista siellä oli. Näitä kaupungin oloja Lauri ei vielä tuntenut, vaan oli arka ja ujo. Santeri ja hän olivat kuitenkin jo ystävystyneet, koska asuivat samassa pihassa ja olivat lisäksi kansakoulun samalla luokalla, neljännellä, vieläpä vierustovereina.
Lauri selitti hänelle usein, minkälainen mikin asia oli siellä hänen kaukaisessa kotipuolessaan. "Niin siellä tehdään ja niin pitää olla", hän aina lopetti vakuuttavasti. Santeri oli huomannut, että kaikki paras, mitä Lauri tiesi, oli siellä kaukana maalla, entisessä kodissa. Muu ei ollut mitään. Jos alkoi inttää vastaan, Lauri saattoi suuttua. Santeri oli huomannut Laurilla olevan odottamattoman paljon voimia. Kyssäselkä-Anttoni oli yrittänyt koulussa komentaa häntä kuten muitakin, mutta siitä ei ollut tullut mitään. Lauri ei ollut totellut, vaan oli katsonut Anttoniin niin, että tämä oli antanut hänen olla. Ja Sakkosen Mattia vastaan Lauri oli puolustanut Santeria. "Kuule, Matti", hän oli sanonut, "älä kiusaa pienempiäsi", ja Matti oli jättänyt Santerin rauhaan.
Santeri vilkaisi salavihkaa ystäväänsä. Näki vielä hänen kotikutoisesta takistaan ja pieksusaappaistaan, jotka haisivat tervalta, että maalaistollo se oli. Saman kuuli hänen puheestaankin, joka oli oudon leveätä ja rauhallista – aivan samanlaista kuin tervaukkojen puhe. Mutta silti Santeri ymmärsi Laurin olevan herraspoika. Tottakai, kun isä oli ollut pappi. Lauri oli kertonut isänsä kuolleen sinne kauas ja hänen täytyneen muuttaa äidin kanssa tänne merenrantakaupunkiin. Tervaveneessä he olivat tulleet kiluineen kampsuineen sieltä melkein rajalta mereen asti. Santeri kuvitteli heidän laskeneen kuin myötämäkeä. Kokka oli joskus tuuskahtanut syvälle kuohuun, mutta noussut taas, ja matkaa oli jatkettu niin että oli vilissyt. Kyllä Santeri koskenlaskun tunsi, sillä olihan hän katsellut usein Lassinkalliolta ja silloilta, kun ruskeat paltamot puikkivat kuohujen läpi, laskumiehet jämerinä melassa. Veneessä itsessään hän ei ollut kyllä ollut, mutta ehtisipä tuohon – kunhan vähän vanhenisi, ettei enää tarvitsisi kysyä kaikkeen äidin lupaa. Ja saisi kootuksi vähän rahaa, sillä tervamiehet soutivat Salmeen tervanräkyypaikalle ja sieltä ei päässyt kaupunkiin muuten kuin paketilla, mikä maksoi kymmenen penniä.
Syrjäsilmällä Santeri ja Lauri näkivät Tellun, kadun toiselle puolelle kuuluvan pörrökarvaisen, matalajalkaisen koiran, tulevan porttisolasta ja välinpitämättömänä kohauttavan jalkaansa kattorännin alla olevan vesitynnyrin laitaan päin. Santeria harmitti, sillä se oli äidin tynnyri, johon hän kokosi sadevettä talon peltikatolta. Oli kuin Tellu olisi ihan kiusalla tehnyt tuota mitä teki, sillä vaikka sitä olisi kuinka hätistelty, niin kyllä se hiipi siihen ainakin muutaman kerran viikossa. Ensin se vilkaisi ympärilleen yleiskatsauksen, oliko kaikki rauhallista, ja jos oli, nuuski aikansa ja toimitti tehtävänsä. Mutta jos äiti oli pihalla tai hänen äänensä kuului, niin Tellu otti hurskaan ilmeen ja nuuskiskeli muka aivan toisaalla – kivijalkaa tai kissanminttua tai mitä sattui, vieläpä kiusallisen huolellisesti. Vasta kun ääni lakkasi kuulumasta, se riensi äkkiä tynnyrin juurelle ja kiskaisi jalkansa korkealle. Sitten se niinkuin nytkin raapi maata takajaloillaan umpimähkään, kohotti päätänsä, irvisteli ja murahteli uhmaillen kuin olisi tuntenut olevansa vähintään hevosen kokoinen ja halunnut haastaa koko pihan väen ja kaikki eläimet, Santerin kissan ja alakartanon lihavat rotat, taisteluun elämästä ja kuolemasta. Näki, että ylpeys ihan paisutti sitä – mokomaakin villakääröä, jolle Mirrikin olisi antanut selkään, ellei olisi varonut likaamasta käpäliään.
Tellu oli kyllä huomannut Mirrin – Santeri näki tämän sen ilmeestä, kun se siinä nyt raapi maata mahtavasti ja uhmailevasti murahdellen kuin olisi ollut leijona –, mutta ei ollut tietääkseenkään. Eihän Mirriä sopinut ajaa nyt, kun läsnä oli sen isäntä, suutari Koskisen pojanvekara, joka muka piti tässä pihalla jonkinlaista isännyyttä. Ja näkyi tuossa istuvan se vieras poikakin, joka oli ilmestynyt tänne muutamia viikkoja sitten ja josta Tellu ei vielä tiennyt, oliko se ystävä vai vihollinen. Mieluummin edellinen, sillä vaikka sen haju oli outo, se ei ollut vihamielinen, ja se oli eilen nauranut Tellulle ja raksuttanut kutsuvasti kielellään. Mirri puolestaan oli täysin tietoinen Tellun läsnäolosta. Sen häntä oli liikahtanut salaperäisesti, kehrääminen lakannut, pää kohonnut hiukan ja silmät laskeneet kuin salamanleimauksessa, kumpaan pakopaikkaan olisi parasta yrittää, rekoolin tuomeenko vai katuaidan harjalle, siinä tapauksessa, että Tellu tekisi hyökkäyksen. Selvästi rekoolin tuomeen, sillä välillä oleva aita jo pysäyttäisi Tellun, mokoman villakuontalon, joka juuri ja juuri pääsi kynnyksen, mutta ei matalankaan aidan yli, ja jonka täytyi rientää tuon aidassa olevan reiän kohdalle päästäkseen sisäpuolelle – haukkumaan jo silloin puussa istuvaa Mirriä. Eipä sillä, ettei tästä hyvin ehtisi kapaista katuaidan päälle, mutta siinä oli se riski, että vieraat pojat saattoivat ruveta heittelemään kivillä kadun puolelta – tekivät varmasti niin, jos huomasivat kissan istuvan aidalla.
Pojat hymyilivät pitäessään silmällä Tellua ja toivoessaan, että se heistä huolimatta hyökkäisi. Mutta Tellu ei nyt suvainnut noudattaa heidän toivomustaan, vaan luotuaan pihalle viimeisen halveksivan yleiskatsauksen kääntyi ja mennä lynkytti takaisin kadulle tarkastamaan valtakuntansa ja alueensa muita totuttuja merkkipaikkoja. Santeri sanoi pettyneesti:
– Eipähän tullut nyt. Pelkäsi vissiin meitä.
Hän kertoi äidin vihaavan sitä, kun se likaa tynnyrin ja ahdistaa kissaa, mutta isän puolustavan sitä ja istuessaan pönttönsä nenässä ikkunan ääressä odottavan, että kun edes tulisi Tellu rähjäämään tuohon pihalle, niin olisihan ainakin sen verran vaihtelua. Lauri sanoi:
– Jos Tellu olisi hevosen kokoinen ja minä taluttaisin sen torille samalla kertaa kuin sinä Mirrin, niin kumman meistä luulisit väistyvän?
Santeri harkitsi. Hänen mieleensä kuvastui peloittava näky.
– Ei sitä tiedä, hän sanoi. – Tellu on sisukas ja väkevä. Jos se kasvaisi hevosen kokoiseksi, niin se olisi hirveä peto. Mutta samanlainen olisi Mirrikin. Sittenhän tuon näkisi, kun antaisi niiden tapella. Se olisi eri rymäkkää. Sitä ei uskaltaisi katsoa Parkkinenkaan.
Pojat näkivät tappelun tapahtuvan, totesivat hirmuisen rantajätkä Parkkisenkin pakenevan, ja liikahtelivat huomaamattaan jännityksestä. Sitten heidän ajatuksensa siirtyivät muualle ja kuvat katosivat. Santeri palasi äskeisiin mietteisiinsä ja näki päivän, jolloin Lauri oli tullut. Hän oli ollut utelias, sillä hän oli kuullut äitinsä vähän aikaisemmin puhuvan siitä. Tuohon pihan toisella puolella olevaan rakennukseen, jossa oli vain huone ja kouran kokoinen keittiö – Santerinkin kodissa oli vain huone ja keittiö –, piti tulla vuokralaisia, äiti oli sanonut. "Joku papinleski, kuka lienee". Eräänä päivänä pihalle olikin ilmestynyt kuormallinen huonekaluja, pieni, terhakka hattupäärouva, joka osasi heti sanoa miehille, mitä piti tehdä, ja tämä Lauri tässä. Iltapäivällä Lauri oli ilmestynyt istumaan portaille ja katsonut siitä tänne Santerin puolelle, sanomatta mitään. Eikä Santerikaan ollut puhunut vielä silloin, eipä ollut ollut vierasta juuri näkevinäänkään... "Kerkeääpä tuon", hän oli ajatellut; "saattaa olla ylpeä ja vielä vaikka ruveta hyppimään hänkseleille". Mutta ei se ollut. He joutuivat puheisiin vähän myöhemmin Tellun johdosta, joka juuri silloin sattui ajaa kahauttamaan Mirrin puuhun. Lauri oli tullut aidan luo ja sanonut arvostelevasti, "ettei noin lyhytjalkainen koira saa kissaa kiinni". Santeri oli myöntänyt niin olevan ja laskeutunut hänkin portailta. Siinä he sitten olivat tarkastelleet toisiaan, kunnes Lauri oli sanonut, "etteivät miehet minun kotipuolessani pidä tuollaisia kenkiä".
Santeri katseli kenkiään. Totta oli, että ne olivat ruojutkengät, jollaisia miehet – herroja lukuunottamatta – eivät täälläkään pitäneet arkioloissa, mutta suutarinpoikana Santeri tiesi ja ymmärsi, että ne olivat hyvät, paljoa paremmat jalkineet kuin Laurin pieksut, jotka olivat liian isot ja polkeutuneet vähän linttaan. Sen Santeri oli huomannut jo silloin, kun Lauri oli vihjannut hänen kenkiään ämmäin jalkineiksi, mutta ei ollut virkkanut mitään, vaan kaivellen kengänkärjellä hiekkaa hiukan ujostuksissaan kysynyt, että "tänäänkö sitä on tultu?" Isä oli tehnyt Santerille nämä kengät, vieläpä oikein parhaasta poksinahasta, jota oli saanut halvalla Kauralan mestarilta. Hän oli asettanut ruojuiden rinnukseen reikien ja nallien sijasta koukut, joihin nauhat saattoi mukavasti ja nopeasti pujottaa. Sellaisia koukkurintakenkiä ei täällä ollut vielä monella. Miehet eivät juuri välittäneet niistä, vaan ostivat, jos kykenivät, pyhäkengikseen risinkapatiineja, jotka saattoi vetää jalkaan kuin saappaan ja jotka venyvä risinka piti nilkasta kireällä. Sellaiset hänkin olisi tahtonut, mutta isä oli sanonut, etteivät ne ole hyviä. Risinka venyy ja väsyy pian ja kenkä alkaa hölkkyä. Santeri oli sitten nähnyt niin käyvän, sillä Ville, hänen veljensä, joka oli aikamies ja kultasepänsälli, oli ostanut sellaiset ja venyttänyt pian ne nilkoista yhtä avaroiksi kuin saappaat. Vaan mitäpä Villestä, joka joi ja rähjäsi ja piti kaikkia tavaroitaan huonosti.
Santeri herkistyi tarkkaamaan, kuuluisiko hänen selkänsä takaa, kamarista, kuorsausta. Sitä hän oli oikeastaan kuunnellut koko ajan tässä istuessaan ja toivonut Villen heräävän, pukeutuvan ja menevän pois. Lauantai-iltana Ville aina menee jonnekin juomaan, minne mennee ystäviensä luo, ja palaa myöhään yöllä, väliin aamupuolella, humalassa kotiin. Äiti ja Santeri pelkäävät häntä, sillä hän on juovuksissa vielä häijympi kuin selvänä, mutta isä sentään pitää hänet kurissa. Sunnuntait olisivat niin mieluisia ja hauskoja, ellei olisi Villeä. Vaikka tämä oli veli, Santeri tunsi vihaavansa häntä. Ville oli kerran lyönyt Santeria selkään niin kovasti, että maailma oli mustunut silmissä. Silloin isä oli puolestaan pieksänyt Villen, sillä vaikka isä oli jo vanha mies, hän oli silti väkevä kuin karhu. Santeri toivoi hartaasti Villen muuttavan heiltä ja koko kaupungista pois. Silloin heillä olisi hauskaa ja onnellista, varsinkin kun isän ansiot riittäisivät paremmin kuin nyt, jolloin Ville oli niitä jakamassa. Ei Ville antanut palkastaan äidille juuri milloinkaan – joi ja tuhlasi muuten kaikki. Jos hän menisi pois, Santeri saisi kamarin omaksi huoneekseen, jossa voisi lukea ja hommailla rauhassa. Lauri uskaltaisi silloin tulla hänen luokseen useammin, yhtä vapaasti kuin hän meni Laurin luokse.
Ei kuulunut liikettä – Ville varmaan nukkui vielä. Santeri näki mielessään isän ja äidin istuvan etuhuoneessa eli keittiössä ja odottavan Villen heräämistä samoin kuin hän tässä. Isällä on lasit nenällä ja hän silmäilee jumalansanaa, mutta äidillä on kädet helmassa ja huivi silmillä ja hän keinuttaa hiukan ruumistaan kuin olisi levoton. Syytä oli ollakin levoton, sillä Ville oli kohmelossa hyvin äreä ja raaka. "Ei sitä luulisi meidän pojaksemme", äiti oli kerran sanonut. Santeri pelkäsi häntä joskus niin, että ruumis väkisinkin vapisi. Vaikka kuinka olisi vakauttanut itseään, niin sittenkin hiljainen tärinä hiipi pitkin jäseniä. Vasta sitten, kun pääsi isän leveän selän taakse seinän puolelle, turvantunne palasi ja tärinä lakkasi.
"Pastuska" – niin täällä kaikki sanoivat – ilmestyi portaille ja kutsui Lauria sisään. Ja Lauri meni sanoen lähtiessään: "Tule hakemaan minua!" Santeri nyökkäsi. Kyllä hän. Heillä oli aikomuksena – ja siihen oli jo hankittu äitien lupa – mennä Nuottasaareen, jossa Lauri ei ollut vielä käynyt. Täällä oli paljon sellaista, joka oli Laurille uutta ja ansaitsi kyllä katsomista. Hän, Santeri, tunsi ja tiesi ne kaikki ja opasti kernaasti Lauria, joka oli arka ja pelkäsi "katurakkien" terävää kieltä, joskaan ei heidän nyrkkejään. Santerin laita oli päinvastoin: kieltä hän ei pelännyt, mutta kyllä nyrkkejä. Niinpä he siis yhdessä muodostivat sopivan parin: toinen haukkui, toinen tappeli, jos välttämättä tarvittiin. Tahallaan he kumpainenkaan eivät hakeneet riitaa. Mutta pojat olivat täällä sellaisia, että tappelutta ei päässyt, ei parhaalla tahdollakaan. Ekmanin Kalle löi Lauria tuliheinän varrella kasvoihin ihan aiheetta niin kovasti, että poskeen nousi makkara. Lauri ei saanut häntä silloin kiinni, mutta painoi asian mieleensä. Viikon kuluttua he tapasivat toisensa tässä aivan lähellä. Ekmanin Kalle myönsi hetken kuluttua saaneensa tuosta tuliheinän varrella annetusta iskusta täyden maksun, vieläpä korkoineen. Kummallista oli, ettei Lauri ollut puhunut mitään koko aikana. Oli vain nähtyään Kallen edessään sanaa sanomatta karannut tämän kimppuun ja pehmittänyt häntä nyrkeillään niin, että silmät olivat painuneet pilveen ja nenästä ja huulista oli tihkunut verta. Koulussa jo tiedettiin, että sitä maalaistolloa oli parasta varoa.
Santeri hymähti. Laurissa ei ollut mitään varomista, sillä hän ei tehnyt kirpullekaan pahaa, vaan antoi kaikkien olla rauhassa. Vain silloin, kun hänelle itselleen tehtiin ilkeyttä tai hän näki halpamaisuutta, hän kalpeni ensin, punastui sitten ja kuohahtaen vihasta kävi sokeasti kimppuun, kysymättä, oliko voimissa eroa, antoiko vai saiko selkäänsä. Sen jälkeen Lauri ei ollut tuota poikaa näkevinäänkään, ei tervehtinyt eikä puhutellut häntä, ei vastannut hänen kysymyksiinsä. Tämän Santeri oli jo ehtinyt uudesta ystävästään huomata. Se oli hänestä outoa, sillä hän itse unohti suuttumuksensa siinä samassa ja oli ystävä kuten ennenkin.
Lauri oli Santerin ylin ystävä, jonka seurassa hän oli aamusta iltaan, sekä kotona että koulussa. Hämmästyen hän oli huomannut Laurin tietävän asioita paljoa enemmän kuin hän, ja Laurilla olevan kotonaan kirjoja, joista hänellä, Santerilla, ei ollut aavistustakaan. Niin pian kuin Laurin elämä oli alkanut kulkea tottuneena uusiin oloihin, hän oli tiedustellut Santerilta, oliko täällä lainakirjastoa. Oli kaksikin – tiesihän Santeri sen –: toinen oikein kaupungin, toinen V.P.K:n. Molemmissa käytiin ja Lauri tarkasteli luettelokirjaa uteliaana. Hän sanoi koettavansa nimistä arvailla, mitkä olisivat mukavia, jännittäviä. Santeri ei ollut milloinkaan lainannut kirjoja, mutta hän piti silti lukemisesta. Nyt hänkin otti lainastosta Laurin neuvomia kirjoja ja mieltyi niihin kovin.
– Santeri-riepu, tule sisään! kuului äidin ääni ovelta.
2
"Miksi tuo eukko sanoo poikaa 'Santeri-rievuksi'?" havahtui itseltään kysymään suutari Koskinen, joka selaillessaan ikkunan ääressä sanaa oli sattunut kuulemaan, mitä vaimonsa oli virkkanut. Melkein poikkeuksetta, kotiväelle ja vieraille, Ristiina puhui "Santeri-rievusta" ja oli totuttanut kaikki tähän nimeen niin, ettei sitä kukaan kummeksinut. Ei Santeri itsekään huomannut siinä erikoista eikä ymmärtänyt vähimmälläkään tavalla siitä loukkaantua. "Niinkuin ihminen joskus käsittämättömästä syystä" – arveli Koskisen ukko nyt siinä ikkunanpielessä – "herää näkemään merkillistä siinä, jota ei ole aikaisemmin sen tavallisuuden vuoksi edes huomannut, minäkin nyt tässä kysyn, miksi aina 'Santeri-riepu'?"
Hän katseli syrjäsilmällä, kuinka Ristiina antoi Santerille kahvia ja istuutui hänen viereensä vartioimaan, kun poika joi. Eukon koko muodosta ja olemuksesta ilmeni tavatonta hellyyttä, kun hän milloin sipaisi kädellään hihaa, milloin ruskeata tukkaa, milloin nyppäsi jostakin tomuhiukkasen ja oikoi takin rintalievettä. Suu liikkui tietämättä samalla tavalla kuin pojan suu.
"Ristiina rakastaa poikaa niin, että on sulaa säälistä ja osanotosta häntä kohtaan, ja sanoo siksi 'Santeri-riepu'". Näin päätteli siinä mielessään suutari Aukusti Koskinen ja oli näkevinään, kuinka äidinrakkaus kimmelsi sateenkaarena heidän välillään. Silmälasithan ne tietenkin kävivät usvaan, mikä sitten muutti ikkunasta pilkoittavan auringonvalon tuollaiseksi koreaksi kimmellykseksi. "Eikähän ole ihmettelemistä, jos Ristiina on kiintynyt poikaan enemmän kuin mihinkään muuhun, sillä suuri tuska ja pelkohan meillä oli, että Jumala ottaisi pois hänet niinkuin oli ottanut kaikki muut Villen jälkeen syntyneet. Joku kuoli aivan pienenä, toiset elivät vuoden, pari, kolme, minkä jälkeen väsyivät leikkeihinsä, ummistivat silmänsä ja menivät pois. Olivat heikkoja ja köyhän hoito on sellaista kuin se on. Ei auttanut muu kuin taas mennä liiteriin höyläämään arkunlautoja, joita ei tarvittu paljoa niin pieneen arkkuun. Siinä ne sitten lepäsivät eivätkä heränneet, vaikka kuinka olisimme rukoilleet ja itkeneet. Kahdeksan pienokaista olen itse kantanut täältä kaukaa hautausmaalle, jossa ne nyt lepäävät rivissä ja odottavat pienet kädet ristissä ylösnousemusta. Siitä voi sitten ymmärtää ilomme, kun Ristiina vielä neljänkymmenen vanhana siunautui. Se oli suuren odotuksen, pelon ja rukouksen aikaa ja kun Santeri sitten tuli terveenä ja kauniina tähän maailman suutarinverstaaseen, pelko hänen elämänsä puolesta valtasi minut niin, että menin rovastin puheille. Kerroin hänelle kaikki ja sanoin: 'Mitenkähän olisi, herra rovasti, jos seurakunta esirukouksellaan tukisi meidän vanhempain rukousta? Ehkä Jumala silloin heltyy ja antaa meidän pitää tämän nuorimman lapsemme.' Ja rovasti, joka on höveli ja alhainen, sanoi heti, että tehdään niin. 'Ensi sunnuntaina kehoitan seurakuntaa rukouksellaan tukemaan teidän toivettanne'. Siitäpähän jäi Santeri eloon. Kitukasvuinen se on ja heikko, mutta uskon hänen kyllä kostuvan, kun pääsee vähän vanhemmaksi".
Koskisen mestari silmäsi kamariin päin, sillä sieltä kuului liikettä. "Nouseskelee vihdoinkin ylös", hän ajatteli masentuneesti. "Mistä lienee Ville oppinut tuollaisille tavoille, sillä ei minua eikä isä-vainajaani ole voitu moittia juoppoudesta, joskaan ei ole oltu ihan anhittomia. Ristiina vakuuttaa samoin, ettei hänen suvussaan ole ollut juoppoja. Mutta perehtyyhän siihen konstiin ilman isänperintöäkin. Sällit haettavat oppipojilla olutta ja juottavat huvikseen pojat juovuksiin. Kyllähän sen hyvin tiedän. Pitävät sitten iloa poikain kustannuksella – väliin sellaista, ettei sitä kehtaa edes muistella. Ovat sentään olot siinä suhteessa hiukan parantuneet – sekä olot että sällit, vieläpä mestarit".
Hänen silmiinsä kuvastui elämä kokonaisuudessaan, sellaisena, miksi hän oli oppinut sen tuntemaan päästyään näin vanhaksi, kahdenseitsemättä ikäiseksi. "Voi voi, kuinka se on vaikeaa ja kovaa, elämä näet, armotonta ja raakaa!" hän huokasi, mutta myönsi samalla, että "on siinä, onpa varmasti, vaikka ei tarkastelisi sitä sen korkeammasta tornista kuin suutarin istuinpöntön päästä, onnenviirujakin kuin kirkkaita rakoja synkissä pilvissä. Ihminen on oman onnensa vuoksi luotu sellaiseksi, että hän kurottelee käsiään noita valon viiruja kohden ja juo niistä virkistystä kuin janoinen vettä. Jumala halkaisee suutarinveitsellään pimeyden ja päästää taivaansa kirkkauden hetkeksi heloittamaan raosta".
Hänellä meni suu hymyyn muistaessaan siinä pihalle katsoessaan ja nähdessään insinöörin piikatytön vilahtavan keveästi ikkunan ohi, kuinka aikoinaan Ristiina oli samalla tavalla siitä livahtanut. Siitä oli pitkä aika – niin, kuinka pitkä? Villen ikä, kolmekymmentä ynnä pari vuotta lisää. Vanha Koskinen, isäukko, eli vielä silloin, tekipä työtäkin, mutta äiti oli jo kuollut. Resuista ja kömpelöä heidän elämänsä oli pyrkinyt olemaan siksi, ettei ollut ollut emäntää, joka olisi pitänyt komentoa. Siitä harmistuneena isä oli alkanut yhä useammin sekä vihjailla että sanoa suoraan, että "kun et sinä, Aukusti, jo ota vaimoa itsellesi". Aukusti muisti ajatelleensa, että "mistä ihmeestä minä sen ottaisin?" Hän oli hiljainen, ujo mies, ja ihan pelkäsi tyttöjä, joista äiti oli vielä kuolinvuoteellaan varoittanut, että "katsokin, poika, minkälaisen vaimon otat". Äidin eläessähän siitä ei ollut voinut olla puhettakaan, sillä mihin tässä ahtaudessa olisi miniän sijoittanut, mutta hänen poistuttuaan asia oli kieltämättä toinen. Isäukko oli tuuminut, että hän muuttaa tähän keittiöön sänkynsä ja vähät kapistuksensa, jolloin kamari jää sinulle ja nuorikolle. "Tapetaan luteet niin tarkkaan kuin osataan ja liisteröidään seiniin vanhoja sanomalehtiä, jotka saa ilmaiseksi, kun ajoissa alkaa kerätä. Tulee siisti huone sillä tavalla". Niin isä oli toimittanut, mutta Aukusti ei ollut puhunut mitään. Isä oli siinä ommellessaan muistellut, ketä sopivia tyttöjä naapuristossa olisi, ja arvostellut heidät kaikki mikäli tunsi sekä pituudelta että paksuudelta, ulkonäöltä ja ahkeruudelta. Aukusti oli huomannut silloin, ettei isä älynnyt heistä puhuessaan ratkaisevinta tosiasiaa, sitä näet, ettei kukaan heistä huolisi häntä, kömpelöä ja rumaa suutarinsälliä, vieläpä oikeastaan rajasuutaria, eikä pitäisi itseään niin halpana ja köyhänä, että tulisi tähän vanhaan, siivottomaan suutarinpöksään.
Niin he vain olivat elää junnanneet päivästä toiseen ja tehneet suutarintyötä. Pitkän päivän oli saanut tehdä, jos oli halunnut päästä edes niin isolle palkalle, että sai irti leivän ja suolan. Isäukko kun oli hyväntahtoinen, niin oli pyrkinyt antamaan kaikki puoli-ilmaiseksi. Köyhiltä naapureilta ei varsinkaan ottanut enempää kuin ehkä aineen hinnan. Sama heikkous vaivasi myös Aukustia. Ei hänkään ymmärtänyt pitää puoliaan, vaan pelkäsi aina veloittavansa liikaa. Miten siihen sitten vielä täysi-ikäistä naisihmistä kokonaan elätettäväksi?
Se asia oli kuitenkin järjestynyt omalla voimallaan kuten niin moni muukin juttu. Suutari hymyili taas onnellisena. Eräänä päivänä näet ikkunan ohi oli vilahtanut joku, jonka askeleiden kaiku oli ollut suutarille outo.
Suutari harhautui miettimään, kuinka istuessa siinä vuodesta, jopa vuosikymmenestä toiseen oli oppinut tuntemaan pihan ihmiset jo askelista, äänistä puhumattakaan. Silloin, monta kymmentä vuotta sitten, kun hän oli ollut vielä nuori, hän oli saattanut sanoa silmiä työstä nostamatta, kumpi niistä kahdesta vanhasta neidistä, jotka siihen aikaan asuivat vasemmanpuoleisessa katurakennuksessa, liikkui pihalla. Niitä ei sopinut vilkaista senkään vuoksi, etteivät ne pitäneet siitä – isä oli sanonut niin ja Aukusti ymmärsi sen muutenkin. Niistä, joita nyt asui katurakennuksissa portin molemmin puolin, suutari samoin tunsi askelista kaikki. Raskaat, harvat, jymähtelevät askeleet olivat insinöörin. Toisen kerran siinä mennä kipitti hänen sisarensa, se nuorena leskeksi jäänyt kaunis, vaalea rouva, jolla oli Elsa-niminen tytär ja muutaman vuoden ikäinen sairas pikku poika. Kertoivat insinöörin jääneen naimattomaksi voidakseen paremmin pitää huolta sisarestansa, jonka mies oli kuollut murhaajan käden kautta – suutari muisti siitä kerrotun sanomalehdessä – ja joka oli siitä säikähtänyt verensä liian araksi elääkseen omin turvin. Ei insinööri sentään ollut naimaton, vaikka ei ollut tuonut vaimoaan kotiinsa. Mutta mitäpä se suutariin kuului. Mahdottoman hyvä mies insinööri oli – hoiti sisartansa ja tämän lapsia hellästi kuin oma isä. Elsa oli Santerin ikäinen ja kävi herrasväen valmistavaa koulua, kai jo viimeistä luokkaa. Tuossa se usein hyppeli nuoraa ja leikki Santerin ja muiden lasten kanssa. Mutta pikku poika kuului olevan sairas – makailevan vuoteellaan selkä lastoitettuna. Kuolee pois pian, poika parka, niinkuin useimmat minunkin lapsistani ovat tehneet. Insinöörin luona soitettiin ja laulettiin alituiseen – rouva ja insinööri itse. Pihalla käydessään, jopa kulkiessaan kadulla, insinööri aina vihelteli, pihalla kovasti, raikuvasti, kadulla hiljaa, noin vain kuiskaamalla. Kotonaan hän puhalteli sellaista pilliä, jota kuuluivat sanovan huiluksi. Onpahan kuin ontto keppi, jonka kyljessä on reikiä. Ihmeellisiä lurituksia siitä lähti – kuin linnunlaulua ikään. Portin toisella puolen olevan katurakennuksen asukkaat suutari tunsi myös heidän askeleistaan. Tuomari itse, joka oli pieni ja laiha, mutta sukkela ja jäntevä kuin kärppä, meni keveästi hilppoen kuin olisi lentänyt. Hänen rouvansa kulki hitaammin ja raskaammin, vanha anoppi aivan verkkaisesti. Tuomarilla oli vain yksi lapsi, kymmenvuotias tytär nimeltä Lahja. Usein se hyppeli nuoraa ja leikki pihalla Santerin ja Elsan kanssa. Nimi sanoi lapsen olleen tervetullut taivaan lahja. Suutari ymmärsi, että siinä oli jotakin kaunista.
Ristiinahan se silloin oli vilahtanut ikkunan ohi. Kun askeleet olivat olleet oudot, suutarin oli täytynyt vasiten katsoa, kuka siitä meni. Hän oli ymmärtänyt, että se oli vanhojen neitien uusi piikatyttö. Maalta kai se oli tullut, kun sillä oli suoraselkäinen röijy ja pieksujen malliset ruojutkengät. Huivia piikatytöt kyllä pitivät siihen aikaan kaupungissakin, mutta eivät juuri enää pystykärkisiä kenkiä. "Kyllä se tuokin pian hankkii mustat koppakengät", hän oli hymähtänyt. Tyttö oli katsonut häneen – noin vain vilkaissut huivinsa alta – mennen palaten, ja hänestä oli yhtäkkiä tuntunut niin mukavalta, ettei milloinkaan siihen asti.
Illalla Ristiina oli tullut heille ja pyytänyt tarkastamaan vanhaa koppakenkäparia, jonka neidit olivat antaneet hänelle lahjaksi. Isä oli katsellut Ristiinaa ja ojentanut sitten kengät Aukustille, että "otahan sinä – tässä on jo niin hämärää, etten näe". Kyllä isä näki yhtä hyvin kuin hänkin, mutta kai Ristiina sitä miellytti ja se tahtoi heti toimittaa heitä yhteen. Siitä se sitten alkoi eikä sille voinut mitään. Oli kuin elämällä olisi ollut jokaiselle ihmiselle valmis kaava, johon se tunki hänet kuin tiilentekijä märän saven muottiin. Ei siinä oikeastaan itsellä ollut paljoa sanomista eikä tekemistä – ei muuta kuin kuljit valmista polkua ja ahtauduit, minne käskettiin.
Suutari huokasi ja katsoi kuvaansa, joka häämötti ikkunan alaruudusta, sen taustana kun oli pihan musta maa. "Tämmöinen olen", hän todisti itselleen, "kaljupäinen, harmaatukkainen, naaman alapuoli poskipäistä alkaen täynnä sakeata, harmaata partaa, joka valuu rinnalle saakka. Isonenäinen, melkein hampaaton, vatsa sylissä kuin tynnyri. Hartiat kumarat, iho kalvakka, etusormissa ja kämmensyrjissä pikilangan uurteita. Sellaiseksi tulee, kun istuu viitisenkymmentä vuotta suutarinpöntön kuopassa".
Hän vilkaisi salaa Ristiinaa, joka oli kaatanut Santerille lisää kahvia ja nyppi häntä rakkaasti milloin mistäkin, silitti ja kosketteli. "Ei ole Ristiinakaan entisensä näköinen", suutari huokasi, "ei. Letti oli tyttönä ihan niskan levyinen, mutta nyt on ohut kuin rotan häntä. Entiset tummat, loistavat silmät ovat himmentyneet. Poskista on kadonnut väri ja suusta hampaat, niin että huulet kuroutuvat suppuun kuin kukkaron aukko. Röijy on suoraselkäinen, vanha ja kulunut, hame samoin ja kengät – niin, kengät". Suutari tunsi piston sydämessään. Jo silloin, kun hän korjasi Ristiinalle niitä ensimmäisiä vanhoja rajoja, hän oli ajatellut, että "minä kun teen Ristiinalle kihlakengät, niin ne vasta ovatkin". Hän oli kuvitellut niitä alituiseen ja mietiskellyt, minkälaisesta nahasta tekisi ne. Poksia, parasta poksia hän hankkisi, tai vaikka ihan sauroota, se kun on mukaisaa ja pehmeätä. Mutta kärjet hän laittaisi parhaasta Wetterstenin lankkinahasta, joka on niin pehmeää, ettei vanhanakaan halkeile. Kannat hän tekisi kauttaaltaan pohjanahasta, oikeasta pultista, ja takoisi ne liisterillä ja rautalikeillä niin lujiksi, etteivät hevillä menisi vinoiksi. Reunat hän mustaisi ja kiillottaisi niin, että vaikka kuvansa näkisi. Ruojuiden suut ja rinnustimen reunat hän vuoraisi punaisella sahviaanilla. Eikä hän pohjaisi niitä puunauloilla, vaan kiinnittäisi päällisen pohjaan ompelemalla, sellaisella salaompeleella, ettei tyhmä edes huomannut, missä se oli. Kengistä tuli siten pehmeät kuin tohvelit ja hiljaiset kuin hiiri. Niillä oli eri mukavaa kävellä hipsutella. Niin tehtiin nykyään kaikki paremmat kengät. Ulkomailla käyneet sällit kai sen konstin olivat sieltä tuoneet. Sanoivat muuten, että kengät tehtiin siellä tehtaissa koneilla, että mikä sitä käsin sellaiselle ihmispaljoudelle ompelemaan... Saisi olla joka toinen mies suutarina...
Näin hän oli heti ensimmäisestä tapaamisesta alkaen haaveillut ihmekengistä, jotka hän valmistaisi Ristiinalle. Mutta miten oli käynyt? Suutari hymähti surumielisesti. Joka kerta kun hänen oli pitänyt kuluneiden kymmenien vuosien aikana ryhtyä tekemään noita mestarikenkiä, niin aina oli tullut tielle este. Ei edes hääkenkiä hän ollut saanut hommatuksi Ristiinalle, vaan tämän oli täytynyt tulla vihille neideiltä lainaamissaan jalkineissa, jotka olivat niin ahtaat, että tuskin seisoa saattoi. Häiden jälkeen esteet vain kasvoivat, niin että Ristiinan täytyi tyytyä tavallisiin, hät'hätää kokoon harsittuihin vasikannahkakenkiin. Eikä Ristiina ole, Jumala armahtakoon, saanut avioliittonsa aikana edes monta sellaistakaan paria, vaan on puolet ajastansa pitänyt kaikenlaisia vanhoja rajoja, joiden pahimmat reiät hän, Aukusti, oli kuronut umpeen. Sellaisia olivat ihmisen hyvät aikomukset ja päätökset. Ja kuitenkin hän oli vilpittömästi halunnut valmistaa Ristiinalle niin kauniit kengät, ettei keisarinnalla ehompia.
Sitten se asia oli lopullisesti myöhästynyt – käynyt tarpeettomaksi. Suutari vilkaisi vaimonsa jalkoja. Ne olivat muuttuneet tuollaisiksi jo heidän oltuaan avioliitossa kymmenisen vuotta: levenneet päkiäisen kohdalta, kasvattaneet ukkovarpaan nivelen reunaan ison kuhmun, tulleet niin muodottomiksi, ettei niitä olisi voinut tuntea entisen nuoren Ristiinan sieviksi jaloiksi. Alituinen lapsien kantaminen, pyykinpesu ja seisominen soikon ääressä kylmässä alakeittiössä, virutusmatkat jäälle ja kastuminen siellä... Tietäähän tuon! Ristiinan ennen niin lihavat ja pehmeät kädet olivat laihtuneet, kovottuneet. Sormien nivelet olivat rustottuneet ja jäykistyneet. Pohkeissa pullottivat suonet sormenpaksuisina, sinisinä makkaroina.
Suutari Aukusti Koskinen katsoi salaa vaimoansa, kun tämä siinä nyt tutki, minne Santeri-riepu aikoi mennä, ja varoitteli tulemaan takaisin ennen pimeää. Jos Santeri olisi elänyt äidin ohjeiden mukaan, hän olisi tuskin saanut kurkistaa portista kadulle. Ristiinan rakkaus miestänsä ja poikiansa kohtaan oli rajaton. Sen suutari oli valmis todistamaan koko maailman edessä. Palvelemisen henki oli hänessä niin tavattoman voimakas, ettei hän voinut hyvin, ellei saanut joka hetki tehdä jonkun hyväksi jotakin. Vaikka Ristiinan entisestä hyvästä ulkonäöstä ei ollut jäljellä juuri mitään, hän oli silti suutarin mielestä samanlainen kuin silloin ennen. Huonot vaatteet ja kuihtunut ulkomuoto ikäänkuin haihtuivat ja lävitse tunkeutui nuori Ristiina sellaisena, mikä hän oli ollut ensimmäisen kerran vilahtaessaan ikkunan ohi. Suutari Aukusti Koskista lämmitti tämä muisto ja hän tuijotti heltyneenä Raamattuunsa, näkemättä sen kirjaimista muuta kuin väräjävää sumua.
Nyt Santeri oli valmis, sieppasi lakkinsa ja meni pihan yli hakemaan Lauria. Santeri ja tuo uusi, totinen poika näkyivät olevan hyvät toverukset. Santeri oli pienikasvuinen, hento ja käveli vähän kumarassa. Niska oli ohut kuin linnunkaula. Takki ja housut olivat kuluneet – Ristiina oli jo kauan mietiskellyt, mistä saisi hänelle uuden puvun –, mutta kengät olivat hyvät.
Suutari hymähti. "Mistähän mahtoi johtua", hän mietti, "että kun. Ristiina oli kyseessä, hän, suutari, ei milloinkaan saanut tehdyksi niitä aikomiansa ihmekenkiä, mutta kun piti valmistaa hyvät jalkineet Santerille, hän suoritti työn siekailematta?" Ei hän siksi Ristiinaa laiminlyönyt, ettei olisi hänestä sydämestään pitänyt ja häntä kaikin puolin kunnioittanut. Kai se johtui siitä, että suutarilla ja hänen vaimollaan on aina huonoimmat jalkineet. Tai siitä, että oli niin oleva, että hänen, Ristiinan, Villen ja Santerin elämänkaava oli kertakaikkiaan sellainen. Olet kuin kala myllynkynässä: koetat potkia ja pyristellä, mutta ei auta; elämänvirran mukana täytyy mennä ja kadota iankaikkisuuden lampeen, johon mahtuu vettä vaikka kuinka paljon.
3
Ristiina huokasi niin syvältä, että ruumista pudistutti, ja jäi kädet ristissä katsomaan Santerin jälkeen. "Santeri-riepu!" hän huokasi uudelleen. "Hyvä Jumala! Siinä se ressukka menee! Voi-voi!"
Hänen ruskeat silmänsä loistivat kosteina ja lämpiminä ja hänen täytyi kuivata nenäänsä esiliinaan. Hän huomasi ukkonsa vilkaisevan häneen ja alkavan taas lukea sanaa sen näköisenä kuin olisi tiennyt eukkonsa ajatukset. Kyllä hän ne tiesikin. Eivät ne kiertäneet laajaa rinkiä, sen kuin Santeri-rievussa, Villessä, ukonköriläässä ja välillä pihan asukkaiden elämässä... Jumalassakin silloin tällöin... Jeesuksessa Ristuksessa... Ja huomisessa pyykinpesussa, joka pitää aloittaa hyvin varhain, että ehtisi saada kuivamaan ulos niin paljon kuin suinkin, kun näyttää riittävän vielä kauniita ilmoja. Tuomarin vanha rouva on juonikas. Sille pitää olla niin valkeata pyykkiä, ettei mikään tahdo kelvata. Kun noita jalkoja ei niin polttaisi... Kun seisoo soikon ääressä koko päivän, niin veri laskeutuu niihin ja alkaa pullistaa suonia, niin että ne mollottavat kuin köydet. Silloin on sietämätön olo, jota täytyy koettaa huojentaa edes nostelemalla sääriään kuin hevonen pilttuussa. Muuta ei voi tehdä – kukaan ei osaa neuvoa mitään lääkettä. Ole vain siinä siksi, kunnes suonesi puhkeavat ja veresi valuu kuiviin sinne jonnekin lihan ja nahan väliin, niin että jalat ovat kuin mustat säkit. Mitä tässä nyt sellaisia... Mistähän saisi Santerille vaatteet? Olisikohan vosmestarinnalla veljensä vanhoja? Siltä täytyy kysäistä ja maksaa pyykinpesulla. Siinä ei tarvitse rahaa, kun saa maksaa työllä. Eikä vosmestarinna paljoa vaadikaan – ei oikeastaan muuta kuin että aina pitää varata hänelle varmat pyykkipäivät. Vaikka itse pormestari olisi tilannut tai komessarootinna, niin ei saanut antaa pois hänen päiviään. Eikä Ristiina antanutkaan. Oman pihan väki oli aina omaa väkeä. Talvella komessarootinnan pyykkiä oli raskasta pestä. Talo oli toisessa päässä kaupunkia ja siellä oli kylmä alakeittiö. Jalkoja paleli eikä illalla hirvennyt lähteä kotiin muuten kuin kastamalla sukat kiehuvaan veteen ja kiskomalla ne jalkoihin niin kuumina kuin sieti. Sitten kengät ja töppöset päälle ja puolijuoksua kotiin. Vaikka olisi ollut kovakin pakkanen, niin eivät jalat ehtineet jäähtyä sillä välillä...
"Vaan en olisi uskonut kotoa lähtiessäni, jos joku olisi sanonut, että elämästäni tulee tällaista. Eihän ihminen tiedä eteensä. Enkähän minä ole tyytymätön, vaan otan nöyrästi vastaan kaikki, mitä annetaan. Se oli lämmin elokuun sunnuntai se minun lähtöpäiväni. Minä olin vanhin ja siskoja oli monta ja mökki pieni ja eläminen ahdasta. Äiti pyöri ympärillä ja päivitteli, että Ristiina-riepu, että maailmalleko sinä nyt... Pidä Jumala silmäisi edessä... Älä anna houkutella itseäsi syntiin... Jos otat miehen, niin katso hyvyyttä äläkä komeutta. Vaikka olisi nykä näköjään, niin kunhan on suka tapojaan. Ei Aukusti mikään nykä ole, vaan paremminkin köriläs, mutta suka se silti on ollut tavoiltaan. Vain kerran se on ollut päissään koko avioliiton aikana ja silloinkin siksi, että vieraat sällit juottivat viekkaudella. Sen isä ihan moitti sitä liiallisesta siivoudesta, että kun sinä, Aukusti, olet aina kuin rukkanen, yhtä pehmeä nurin tai oikein päin. Mutta Aukusti on siivo ja hyvätapainen viisauttaan eikä tyhmyyttään. Voi kun se tietää paljon asioita, se kun lukee jumalansanaa ja Kaikua ja Suometartakin, jota joskus lainaa Kauralan mestarilta. Kyllähän minua hirvitti ottaa sitä, kun se on tuommoinen ruma karvakölli, sillä olin ajatellut mieheni aivan toisenlaiseksi, mutta kun sillä oli tässä valmis verstas ja eläminen ja olin huomannut, että se oli hyvä, ahkera ja raitis mies, niin ajattelin, että äiti kyllä kehoittaisi tyytymään häneen eikä odottamaan parempaa. Ne paremmat – ei niistä sitäpaitsi aina tiedä, mitä ne tahtovat. Vaikka kyllä tuon toisaalta tietääkin. Ehtivät ne sen verran jo minullekin kieltä raksuttaa ja makeilla ja puhua vaikka mitä. Niin meidät sitten vihkiä humpsautettiin ja solmu oli ummessa. Kengät puristivat niin, etten koko pyhänä hetkenä ehtinyt ajatella juuri muuta kuin sitä. Semmoinen on ihminen: seisoo siinä niin hurskaan ja hartaan näköisenä, ettei ehommasta apua, ja miettiikin kuka tietää mitä... Vaikka kyllä minä rukoilinkin, että rakas Jumala..."
Ristiinan mielessä kuvasteli uudelleen se sunnuntain iltapäivä, jolloin hän lähti kotimökiltä taivaltamaan kirkonkylää ja isoa maantietä kohti. Siitä paikasta, josta vielä saattoi nähdä kotiveräjälle, hän kääntyi katsomaan viimeisen kerran. Siellä seisoi äiti pienenä ja kärsineenä, siellä isä jurona ja puhumattomana kuten aina, mutta silmännurkassa silti salaista huolta ja hellyyttä, jota ei milloinkaan kyennyt osoittamaan, siellä istuivat siskot ja veljet aidanselällä rivissä kuin pääskyset. Ilta-aurinko valaisi heitä ja paloi tulena mökin peräikkunassa. Sen Ristiina muisti yhtä elävästi kuin olisi katsonut sitä nyt, tällä hetkellä. Se liikutti hänen mieltänsä silloin niin, ettei hän ollut voinutkaan riistäytyä siitä irti, vaan oli jonkin matkaa kuljettuaan palannut takaisin, hiipinyt kuin varas puiden suojassa, ja uudelleen katsonut pientä köyhää kotia, katsonut yhä vain, koska oli tuntunut, ettei saanut siitä kyllikseen. Vasta sitten, kun ei kyyneliltä enää nähnyt muuta kuin auringon kimmellystä ja sateenkaaria, hän riistäytyi irti kotinsa lumouksesta ja pakeni juosten.
Se muisto itketti häntä aina itketti sitä enemmän, kun hän ei ollut käynyt kotonaan sen jälkeen. Hän oli luvannut ja aikonut lähtiessään tulevansa kotiin niin pian kuin saisi ansaituksi edes jotakin, mutta aina käynti vain oli siirtynyt. Se oli samanlainen asia kuin ne Aukustin lupaamat kauniit kengät, joita ei milloinkaan tehty. Koska hän, Ristiina, ei ollut kyennyt saamaan aikaan niin paljoa, että olisi äidin ja isän eläessä edes kerran käynyt siellä kaukaisessa salomökissä, hänen oli mahdotonta moittia Aukustia noista kengistä. Aukustin saamattomuus oli samaa kuin hänen omansa – he olivat yhtä hyviä molemmat. Kun hän joskus leikillään kysyi ukoltaan, että "milloin sinä teet ne lupaamasi kihlakengät?", Aukusti vastasi aina tyynesti ja asiallisesti: "Kyllä ne ovat valmiit sinä päivänä, jolloin lähdet käymään kotonasi".
Isä oli kuollut, äiti oli kuollut, ja heidät oli kätketty salopitäjän hautausmaahan. Siskot ja veljet olivat hajonneet maailmalle, Amerikkaan asti, eikä Ristiina tiennyt heistä mitään. Pari oli käynyt mennessään etelään hänen luonaan, mutta kun he olivat olleet täysikasvuisia, Ristiina ei ollut aluksi tuntenut heitä ja oudoiksi he olivat hänelle jääneet. Olivat katselleet ympärilleen, käyneet kamarissakin ja sanoneet: "Näinkö nyt elät?" Ristiina oli ollut nöyrä ja ujo. Hänellä oli huonommat pukineet kuin siskoilla, jotka kertoivat olleensa palveluksessa ja saaneensa säästetyksi vähän rahaa. Heille oli lähetetty tiketti Amerikasta. "Sinne me lähdemme, sillä siellä voi ansaita monta taalaa päivässä", he olivat sanoneet. Ristiina ei tiennyt, kuinka iso raha "taala" oli, mutta ei ilmaissut tietämättömyyttään. Hyvä on, kun ihmiset saavat hyvää palkkaa, sillä köyhyys on kovaa. Hän oli keittänyt kahvia puhtaaseen veteen, vieläpä pessyt pannun. Täytyihän toki, kun olivat omat siskot.
Ristiina huojutti hiljaa ruumistaan, kuten oli tehnyt jo kymmenisen vuotta. Ei hän sitä kyllä itse huomannut, ennenkuin heräsi siihen, että oli pysähtynyt – niinkuin ihminen herää kellon seisahtuessa. Lapset alkoivat vilahdella hänen mielessään – ensin Ville sellaisena kuin oli ollut kolttupäällisenä pienokaisena ja sitten muut pitkänä rivinä, viimeisenä Santeri. Ristiina muisti pikku vainajat hyvin tarkkaan: minkä näköinen kukin oli ollut sekä eläessään että nukkuessaan särkynein silmin arkussaan. Vaikka eihän se ollut mikään arkku, vaan kömpelö laatikko vain, jonka Aukustin-köriläs oli itse vasaroinut, kun ei voitu ostaa oikeata arkkua. Kauniita Ristiinan lapset olivat kuoltuaankin, toiset tullen isäänsä sini-, toiset häneen, Ristiinaan, ruskeasilmäisiä. Santeri-rievun Jumala on antanut elää näin kauan, vaikka se on ollut alkuaan heikompi ja hennompi kuin moni pois menneistä siskoistaan ja veljistään. Eikö ole kumma! Jumala varmaan aikoo Santerista jotakin erikoista – tekee hänestä vielä vaikka papin. Ei se Jumalalle mikään mahdottomuus ole. Ristiina oli eräänä päivänä kuullut Laurin sanovan, että vuoden kuluttua hän on jo lyseossa, ja silloin hänen mieleensä oli lennähtänyt ajatus, että mitähän jos Santerikin? Aikaisemmin hän ei ollut sellaista osannut kuvitella, vaan oli elänyt päivästä toiseen ja vain huolehtinut Santeri-rievun terveydestä. Mutta silloin oli yhtäkkiä hänelle kirkastunut se, että Santerin piti päästä isoon kouluun ja yrittämään parempaa elämää kohti kuin oli tämä suutarinhomma. Kunniallinen ja hyvä ammattihan tämäkin oli, mutta ei sitä nyt enää kolmannessa polvessa... Eihän Villekään ollut taipunut rupeamaan suutariksi, vaan oli mennyt kultasepän oppiin. "Siinä edes näkee ja saa pidellä kultaa", hän oli sanonut. Vaan kulta on multaa. Ei Ristiina siitä. Toista olisi nähdä oman pojan päässä valkoinen lakki niinkuin oli jo monilla vanhan leskiruustinnan pojilla tuolla naapurissa. Ristiina tunsi ne hyvin, kun oli pessyt siellä vuosikausia pyykkiä. Ne vasta olivat kauniita ja uljaita nuoria herroja, niin hienoja, ettei täällä muita sellaisia ollutkaan. Santeri ei kasvaisi niin pitkäksi kuin ne, mutta kyllä hänestä silti hieno ylioppilas tulisi, hänellä kun oli sievä muoto ja isot, loistavat, tummat silmät. Santeri kun olisi pappi ja nousisi saarnatuoliin ja sanoisi kuin rovastivainaja, että armo olkoon teille ja rauha..., niin se vasta olisi.
Ristiina oli kerran ottanut Aukustin kanssa puheeksi Santerin menon isoon kouluun. "Jopahan tehosi!" hän oli silloin ajatellut nähdessään Aukustin keskeyttävän työnsä, sysäävän lasit otsalleen ja alkavan leuka käden varassa tuijottaa pihalle kuten teki aina harkitessaan jotakin. "Nyt se alkaa junnata vastaan", Ristiina oli sitten sanonut itsekseen, "se kun ei milloinkaan myönny suoraan mihinkään, mitä minä esitän, vaikka olisi miten mieluista". Ja niinpähän oli käynyt. Aukusti oli alkanut selittää, että se oli kyllä helposti sanottu, jotta isoon kouluun, mutta mistä varat? Kahdeksan pitkää kouluvuotta vähintään oli käytävä, ennenkuin tuli tutentiksi. Mistä rahat kaikkiin niihin kustannuksiin, vaatteisiin ja ruokaan sekä paljoon muuhun, mitä sinä aikana tarvittiin? Eikä tutentti vielä pappi ollut, sillä papiksi tultiin vasta yliopistosta monen vuoden lukujen jälkeen. Mistä rahat siihen? Näin se vänkäsi ja selitteli paremminkin levittääkseen näkyville paljoa tietoaan kuin vastustaakseen itse asiaa. Siitä hän vain sanoi lopuksi, ruvetessaan taas ompelemaan: "Sittenhän tuon tietäisi, kun näkisi, sillä olisihan se..." Aukustin silmät olivat tuikkineet kirkkaasti koko päivän. Ristiina oli kyllä tiennyt hänen ajatuksensa. Se oli ollut onnellinen päivä ja siitä oli riittänyt lämmitystä eteenkin päin, tähän hetkeen saakka. Oli hyvä, että pastuskan Lauri sattui olemaan lukuhaluinen, sillä siitä Santerikin sai lisäintoa...
Kamarin ovi aukeni ja siitä tuli venytellen ja haukotellen Ville, punakka, roteva, parhaassa iässään oleva mies. Tylysti hän kysyi:
– Onko teillä kahvia?
4
Santeri meni puoleksi kävellen, puoleksi hypähdellen Laurin luo pihan toiselle puolelle. Ensin oli lasiveranta ja siitä ovet keittiöön ja kamariin. Santeri oli käynyt täällä jo monta kertaa. Verannan ikkunalaudalla oli kukkaruukkuja ja edessä lattialla ristikkojalkaisia kukkapöytiä. Pastuskalla oli Santerin äidin mielestä liian paljon kukkia. Mihin hän panee ne talveksi, kun tulee niin kylmä, ettei niitä voi enää pitää verannalla?
Santeri seisahtui keittiön ovelle ja kumarsi pastuskalle, joka istui ikkunan alla olevalla sohvalla, sen edessä olevan pyöreän pöydän ääressä, ja luki jotakin paksua kirjaa. Santerin mielessä vilahti epäilys, että se oli varmaan Raamattu tai saarnakirja. Kaikki vanhat ihmiset täällä lukivat, mikäli Santeri oli huomannut, jompaakumpaa, Santerin isä enimmäkseen ensiksi-, Laurin äiti viimeksimainittua. Raamatun lukemisen Santeri saattoi ymmärtää, sillä siinä kerrottiin paljon jännittäviä asioita, mutta saarnakirja, Luteeruksen postilla, joka isälläkin oli, oli hirmukuiva. Tuomarin Lahja oli näyttänyt hänelle Raamattua, jossa oli paljon kauniita kuvia. Sade- ja tuiskupäivinä sen katsominen oli hauskinta, mitä Santeri tiesi. Laurikin oli jo ollut Lahjan luona. Hän sanoi heidän ja äitinsä olevan vanhoja tuttavia; tuomari oli vuokrannut heille tämän huoneiston.
Pastuska äänsi hiukan lujemmin, että "Lauri!", katsahti Santeriin ystävällisesti lasiensa ylitse ja jatkoi lukemistaan. Arvattavasti tiesi, että poikain piti mennä Nuottasaareen. Sohvan päällinen oli isokukallista kangasta ja pöytäliina oli samanvärinen; keskellä oli öljylamppu. Santeri tiesi kokemuksesta, että sen ääressä oli illoin hauskaa lukea ja tarinoida. Siinä Lauri luki läksynsä ja katseli karttansa ja siinä äitinsä opasti häntä. Pastuska tuntui tietävän kaikki asiat. Joskus pastuska kirjoitti siinä jotakin mitä lienee kirjoittanut, kirjeitä tai muuta – Santeri ei oikein tiennyt. Kerran hän oli kuullut isän sanovan muutamasta Louhessa olleesta kirjoituksesta, että kunhan se vain ei olisi pastuskan tekemä. Siinä näet oli puhuttu sellaisista asioista, etteivät niistä täällä juuri monet voineet tietää – Laurin kotipuolen alituisista hallavuosista näet ja miten ihmisiä siellä pitäisi auttaa.
Santerin katse vaelteli ympäri huonetta. Valkoiset pitsiverhot reunustivat ikkunaa, jonka laudalla oli kukkia. Tuossa oli taulu, pienen puseroniekka pojan kuva. Tuolla nurkassa, puukehyksisen, kukallisen verhon takana, oli kokoonlykätty sänky - varmaan pastuskan vuode. Kello nakutti kaapin reunalla. Santeri ymmärsi, että täällä oli siistiä ja puhdasta kuin herrasväessä. Lattialla oli monirantuisia tilkkumattoja. Santerin kotona ei ollut mattoja eikä tällaisia kukallisia tapetteja, vaikka tapetit sielläkin kyllä jo oli.
Lauri tuli kamarista, otti lakkinsa ovenpielinaulasta ja niin lähdettiin. Samoin kuin Santerin äiti, pastuska varoitti tulemaan kotiin ennen pimeää. Kyllä he tulisivat, mutta jos he hiukan myöhästyisivät, ei tarvitsisi pelätä, sillä Santeri osaa sieltä kyllä kotiin vaikka ummessa silmin. Eivät he siellä muuten mitään tee – hiipivät vain kaukaa kaartaen sotaväen ampumavallin taa, ettei vahti huomaa, hakevat vallista kiväärinkuulia ja käveleskelevät laakealla rannalla, johon mereen laskeutuva aurinko paistaa. Sitä on mukavaa katsella. Santeri koetti miettiä, miten sanoisi, mutta ei osannut. Oli vain niin avaraa ja kirkasta ja... sellaista korkeata... vähän kuin kirkossa, kun soitettiin urkuja. Näin tyynellä meri vain läikkyi ja kohoili hiljaa, kuin olisi huokunut rauhallisesti. Pieni laine saapui määränsä mukaan rantaan ja kohahti siinä vaisusti. Mutta toista oli myrskyllä. Santeri oli ollut siellä kesällä uimassa, kun huima lounainen ryntäsi suoraan ulapalta. Jo kaukana vesi oli murtunut pohjaa myöten myllertäväksi aalloksi, joka sitten vyöryi korkeana, vaahtokitaisena, rantaa kohti. Pojat juoksivat sitä vastaan ja heittäytyivät siihen, kun se ryntäsi yhä matalammalle. Se vei mukanaan kuin lastun, mutta jätti viimein sievästi kellottamaan rannalle. Ylempänä oli heti kuiva, valkoinen hiekka, jonka aurinko oli paahtanut kuumaksi. Siihen oli välillä mukavaa heittäytyä loikomaan ja katselemaan suoraan ylös taivaan holviin, joka oli huimaavan korkea, niin korkea, että... Tuuli soi unettavasti ja tuiversi juolavehnätuppaita. Keväällä siellä kasvoi sieviä kukkia – ihan rantuna juuri sen kohdan yläpuolella, mihin aallot korkeintaan yltivät. Santeri ei tiennyt, mitä kukkia ne olivat; lyseolaiset olivat siellä käydessään sanoneet niitä harvinaisiksi. Tultuaan lyseolaiseksi Santerikin alkaisi kerätä kukkia ja prässätä niitä. Hän kävisi etsimässä niitä ulkosataman painolastiläjistä. Lyseolaiset olivat puhuneet, että sieltä voi löytää hyvin harvinaisia.
Pastuska jäi mietteissään katsomaan poikain jälkeen ja huokasi. Kuukausi sitten oltiin vielä siellä kaukana, ei enää pappilassa, vaan siinä sievässä talossa pienen järven rannalla, jonne oli vappuna muutettu. Se oli ollut väliaikaa, valmistumista tähän, missä nyt oltiin. Kun sitten tervavene laski Kiikelin rantaan täällä kaupungissa, niin päättyi lopullisesti elämän yksi jakso ja alkoi toinen, ihan uusi ja jyrkästi erilainen kuin edellinen. Oli kuin kaikki siihenastinen olisi pyyhkäisty pois. Ja niinhän se olikin. Vain kuvat siitä olivat jääneet mieleen, kuvat, jotka olivat väräjävän kauniita kuin katsottuina tyynen veden pinnasta.
Pastuska unohtui usein katsomaan niitä, tahtomattaan, huomaamattaan, arkisena lepohetkenäänkin, mutta varsinkin näin sunnuntaisin, jolloin oli tavattoman hiljaista. Vaikka pastuska ei tuntenutkaan vielä olevansa kotiutunut uusiin oloihinsa, niin tämä sunnuntairauha ainakin miellytti. Kaupungin toisesta päästä kumahteli kirkonkello kumeasti, harvakseen, juhlallisesti, melkein samalla tavalla kuin lahden takaa siellä kaukana. Täällä pyhitettiin lepopäivää, sen saattoi nähdä. Mustat kirkkosilkit ja isot, valkeaan liinaan käärityt virsikirjat lähtivät liikkeelle vanhojen merimiesten ja muiden pieneläjien taloista ja siirtyivät uskollisten jalkojen kantamina kirkkoon, jossa levittivät marunan ja hajuheinän tuoksua. Eipä taitanut olla paljoa eroa tämän ja kaukaisen kotipuolen ihmisissä, vaikka sieltä katsoen tämä merenrantakaupunki tuntui olevan suurta maailmaa. Eihän se sitä ollut. Täältä ei ulottunut näkemään edes suuren maailman reunaa. Se siirtyi aina kauemmaksi. Suuri maailma oli vain ihmisen mielessä. Saavutettuaan sen ihminen samalla pienensi sen itsensä kokoiseksi, oman mataluutensa mittaiseksi. Hyvä oli, että täällä oltiin vielä pienessä, lapsellisessa, hurskaassa maailmassa.
Pastuskaa miellytti erikoisesti se, että pihan keskellä oli puutarha. Ympärillä oli matala, vihreäksi maalattu säleristikkoaita, jossa oli valkoinen portti. Siellä kasvoi tuomi ja reunoilla oli syreenipensaita. Sitten oli käytävä ympäriinsä ja keskimmäisenä kukkapenkkejä. Perällä oli sälesohva. Se oli kaikki hyvin sievää. Pastuska muisti huoaten omaa pientä kukkapuutarhaansa siellä kaukana ja päätti joskus sen korvaukseksi hiukan hoitaa tätä. Ei se tosin tarvinnut paljoa hoitamista, sillä kaikki sen kasvit olivat monivuotisia. Insinööri kuului laitattaneen sen siihen sisarensa Allin ja tämän lasten iloksi. Väliin Alli kävi istumassa siellä – silloin, kun sälesohvalle paistoi aurinko. Lapsia oli kielletty menemästä sinne, sillä leikkiessään he olisivat pian tallanneet kukkapenkit. Niin että nyt kun oli jo syksy ja Alli lapsineen kävi siellä harvemmin, se oli joutunut varpusten ja tiaisten asuinpaikaksi. Tiaiset asuivat tuomessa, mutta varpuset tuossa yhdessä erikoisesti valitsemassaan syreenipensaassa, jossa riitelivät ja tiuskuivat niin, että niille täytyi nauraa. Ne olivat lihavia ja paksuja kuin mitkäkin mummot, täällä kun oli niille runsaasti kaikenlaista syömistä. Niin että kyllähän elämä kaiken sellaisen ulkonaisen puolesta varmaan alkoi mennä. Laurin oltua täällä viikon pastuska oli kysynyt eräänä iltana, peiteltyään hänet vuoteeseen, minkälaista Laurin olo nyt oli. Häntä oli ihan aristuttanut tuon kysymyksen tekeminen, sillä hän pelkäsi Laurin vastausta. Jos Lauri ei viihtyisikään uusissa oloissa, niin mitä sitten? Miten pastuska saisi niitä parannetuksi? Ei mitenkään, vaan niihin täytyi mukautua. Elämä valoi heidät muottiinsa kuin valuri metallin. Mutta Lauri ei ollut vastannut, vaan oli vain katsahtanut äitiinsä merkillisesti. Pian hänen tasainen hengityksensä oli ilmaissut hänen nukkuvan. "Ei hän sitten voi olla kovin ikävissään, koska nukkui noin pian", pastuska oli ajatellut ja tuntenut mielensä keventyvän. Kyllä Lauri tottuisi, sillä hän oli lapsi, jotka helposti unohtavat eiliset asiat, joten siitä ei huolta. Ja hän, pastuska itse, sai luvan tottua myös, niin vaikeaa kuin se olikin. Hän ei voinut unohtaa eilisiä eikä sen edellisiäkään asioita, vaan saattoi katsella niitä milloin vain halusi. Eikä siinä kysytty hänen haluansakaan, vaan nuo kuvat alkoivat itsestään valjeta hänen eteensä. Niistä näkyivät lapsuus ja koko elämä tapahtuma järjestyksessään, viimeisenä järven yksinäisessä kirkkosaaressa oleva musta rautaristi, jonka ympärillä parhaillaan suhisi elämänmurhe.
Näille ajatuksille ei saanut antaa valtaa, sillä ne eivät olleet terveellisiä. Pastuska pudisti tarmokkaasti päätänsä ja koetti taas lukea. Mutta silloin tuli mieleen se, jota ei saanut karkotetuksi: huoli toimeentulosta. Se oli kuin painajainen, jonka puristuksesta ei pääse irti millään. Pastuska tiesi eläkkeen riittämättömäksi ja oli tuuminut tuumimistaan, millä voisi ansaita lisää, mutta ei ollut huomannut soveliasta keinoa. Hän oli viisaampien neuvosta aikonut anoa ylimääräistä eläkettä ja pyytänyt piispaa puoltamaan anomusta. Hän oli kirjoittanut veljelleen ja odotti joka päivä vastausta. Kuta kauemmin se viipyi, sitä huolestuttavammalta tulevaisuus näytti ja sitä kireämmälle pastuska veti pienen kukkaronsa nauhoja, jotta laiha sisällys olisi riittänyt mahdollisimman kauan. Huomenna varmaan tulisi ainakin veljeltä kirje. Täytyi väkisin rauhoittua, malttaa, sillä hätääntyminen oli kaikista pahinta. Lauri vain ei saanut tietää mitään, vaan hänen piti kasvaa rauhassa tällaisilta huolilta, jotka jo nyt olivat liiaksi päässeet varjostamaan hänen lapsuuttaan.
Pastuska huokasi ja jäi kuuntelemaan kirkonkellon kaukaista kumahtelua, joka nyt kutsui iltakirkkoon. Hän lähti sinne, arvellen ehtivänsä kotiin Laurin tuloksi.
TOINEN LUKU.
1
Lauri ajatteli äitinsä huolia ja varsinkin toimeen tuloa omalla lapsellisella tavallaan enemmän kuin äiti tiesi. Olihan Lauri ollut tietoinen köyhyydestään siitä hetkestä alkaen, johon hänen muistinsa ulottui, ja kokenut siinä suhteessa enemmän kuin esimerkiksi Santeri. Tällä oli aina ollut vähin tarpeellinen toimeentulonsa ja turvanansa isä, joka vaikka ei omistanutkaan muuta kuin työkalunsa, ei toisaalta liioin ollut kenellekään velkaa. Tuo hämärä käsite "velka" oli jo varhain heittänyt varjoaan Laurin elämään, sillä hän oli huomannut sen tuottaneen isälle ja äidille suuria huolia. Määräpäiviksi täytyi koota ja kaivaa rahaa vaikka kivenraosta ja lähettää kirjeissä, joihin Helga-täti laittoi viisi isoa lakkasinettiä – lähettää, vaikka ne olisi kipeästi tarvittu kotona. Ellei tehty niin, posti toi jonkin ajan kuluttua kirjeen, joka aiheutti isälle syvää mielipahaa. Kyllä Lauri tunsi toimeentulon vaikeudet ja köyhyyden katkeruuden, vaikka lapsellisuudessaan unohtikin ne melkein samalla kuin ne olivat johtuneet mieleen.
Isän kuoltua elämä oli vähitellen pienessä pappilassa järjestynyt ja lähtenyt ujumaan myönnettyjen armovuosien läpi kuin hiljainen joki. Vain yksi kuohahdus oli joessa ollut: vararikko. Äiti sen oli päättäväisesti toimeenpannut päästäkseen irti noista iankaikkisista veloista. Lauri oli ollut äidin mukana, kun äiti oli lähtenyt puhumaan aikeestaan nimismiehelle, sille samalle tuomarille, joka nyt asui portinpielirakennuksessa. Saapuville oli tullut hänen rouvansa, herttainen Rosina-täti. Lauri oli katsellut Lahjan kanssa tämän tavaroita viereisessä huoneessa ja heristänyt korviaan kuultuaan sanan "konkurssi". Hän tunsi tuon sanan ja aavisti sen sisältävän jotakin nöyryyttävää, pahaa, sillä muuten ei kunnankirjurin rouva olisi käyttänyt sitä sillä tavalla. "Konkurssi siitä tulee", rouva oli sanonut ja ollut melkein kuin vahingoniloinen. Lauri oli sitten illalla, mentyään vuoteeseen, kysynyt, mikä "konkurssi" on. Äiti oli katsahtanut häneen erikoisesti, istuutunut vuoteen reunalle ja mietittyään hetkisen pää käden varassa sanonut, että "jos olet velkaa jollekin etkä voi maksaa rahassa ja siksi luovutat hänelle tavaroitasi, niin sitä sanotaan konkurssiksi". – "Hyvä on", Lauri oli vastannut miehevästi kuin olisi päässyt asiasta täyteen selvyyteen, ja alkanut ajatella riekonansojaan, joita oli renki-Pekan avulla ja opastamana viritellyt Joutsenpuron pajukkoon.
Nyt hän kuuli äidin esittelevän ajatustaan, että "hänen täytyy tehdä konkurssi, koska ei jaksa maksaa ei korkoja eikä pääomaa". Nimismies-setä kyseli ja tuumi. "Kaikkiaan nelisentuhatta. Hm. Vanhoja lukuvelkoja ja takuita. Hm. Ja ketkä ovat päävelkojia? Hyväillen aika! Entisiä luokkatovereita ja vielä upporikkaita miehiä – tunnenhan minä heidät. Onkohan tässä konkurssi tarpeen. Mitenkähän olisi, jos kirjoittaisin heille ja selittäisin asiat, ettei näet tyhjässä ole ottamista? Eiväthän nuo toki kehdanne huutokaupata köyhän lesken vähäistä irtainta".
Nimismies puheli alakuloisesti ja Rosina-täti päivitteli ja itki. Mutta äiti oli lujana. Hän kertoi isän saaneen suurimmalta velkojaltaan jonkin aikaa ennen kuolemaansa kirjeen, joka ei houkutellut minkäänlaisin pyytelemisiin. Konkurssi oli varsinkin tässä tapauksessa täysin laillinen ja rehellinen menettely. Kun se olisi suoritettu, olisi asia selvä. Äiti ei aikonut sitä hävetä ja pyysi uudelleen nimismies-setää ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin. "Niinkuin serkku tahtoo", nimismies-setä vastasi – hän sanoi äitiä aina "serkuksi", vaikka he eivät olleet sukulaisia –; "kyllähän minä... Onhan täällä korvessa saanut niihin toimituksiin perehtyä". Nimismies-sedän ääni oli ollut alistuvainen, alakuloinen.
Kun sitten pastorin kuolinpesän konkurssista tuli julkinen asia ja kyläläiset alkoivat puhua siitä, Lauri tajusi siinä olevan – äidin selittelyistä huolimatta – jotakin joskaan ei häpeällistä niin kuitenkin ujostuttavaa. Hän näki sen ihmisten katseesta ja kuuli heidän äänensä sävystä. Toisten osanotto ja sääli oli rehellistä, toisten sanoista ja ilmeistä kuulsi salattua vahingoniloa. Lauri oivalsi sen herkästi, kärsi siitä yksinäisyydessä ja tunsi vihaa tuollaisia ihmisiä kohtaan. Mutta niin kauan kuin konkurssi kehittyi vain asiakirjoina ja kalustoluetteloina, se aina välillä unohtui Laurin mielestä, sillä eihän vielä silloin kotona tapahtunut mitään erikoista. Vasta sitten kun oli alettu pitää huutokauppaa, Lauri oli järkyttyneenä todennut jotakin outoa, hirveää olevan tekeillä. Niinismies-setä oli ollut vasaramiehenä, kuvaillut myytävinä olevia esineitä ja tavaroita sukkelin sanoin ja leikillisin kääntein, ja rapsauttanut välillä tulen paperossiinsa pienellä kirkkaasti kiiltävällä, nelikulmaisen kotelon näköisellä tulikojeella, jonka kyljessä olevaa pontimennappia kun vain painalsi, niin heti kansi lensi auki, sisässä vasara iski nalliin ja väkiviinassa likoava sydän lehahti palamaan. Kanttori oli ollut saapuvilla "uskottuna miehenä", mutta mitä tällä tarkoitettiin, sitä Lauri ei ollut ymmärtänyt eikä ollut vieläkään siitä selvillä. Kanttori oli naurahdellut väkinäisesti nimismiehen kaskuille ja ollut hiukan hämillään kuin olisi ujostellut koko menoa. Väkeä oli tunkeillut nimismiehen ympärillä, toiset katsellen, koetellen ja arvostellen myytävänä olevaa esinettä, toiset töllistellen suu auki tuota tulikojetta. Se oli ollut suuri ihme Lauristakin, saati sitten sydän maalaisista, jotka saattoivat tulla penikulmien takaa vain nähdäkseen kukon.
Huutokaupan aikana Lauri oli yrittänyt olla ulkona, käydä puutarhassa, kuljeskella pientareilla ja aidan takana syömässä juolukoita, variksenmarjoja ja puolukoita – oli ollut myöhäinen syksy –, mutta ei ollut viihtynyt siellä ja oli palannut sisään. Hän ei ollut puhutellut ketään – mitäpä hän, pikkupoika, huutotouhuissaan häliseville aikuisille –, eikä kukaan ollut puhutellut häntä. Hän oli ollut kuin unissaan, mennyt huoneesta toiseen ja ihmetellyt, kuinka ujostelematta, ottamatta edes lakkia päästään ja pyyhkimättä jalkojaan, täällä nyt kulkivat ketkä tahansa, sellaisetkin, joilla ei ollut ollut aikaisemmin äidille minkäänlaista asiaa. Lauri tunsi, että tuollaisilla ihmisillä oli nyt valta, että ne olivat ikäänkuin voitonpuolella eivätkä malttaneet olla ilmaisematta iloaan. Viimein Lauri oli piiloutunut salin nurkkaan, sohvanpään taakse, vieraana ja orpona tässä paikassa, joka oli vielä äsken ollut hänen kotinsa. Sieltä hän oli huomioinut huutokaupan menoa ja unohtunut väliin kuvitelmiinsa, jotka olivat vieneet hänet kauas pois. Vasaran kopahdus sitten oli palauttanut hänet todellisuuteen ja hän oli kurkistanut nähdäkseen, mitä tavaraa nyt myytiin.
Lauri ei ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksi huonekaluista eikä muista kotiesineistä juuri mitään; ne olivat olleet paikoillaan kuin ainaiseksi siihen juurtuneina ja palvelleet käyttäjiänsä jokainen laatunsa mukaan. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanutkaan, että niistä pitäisi erota, että ne voitaisiin ikäänkuin kannot irroittaa juuristaan ja viedä pois. Vasta nyt, nähdessään, kuinka vieraat kädet häikäilemättä nostelivat ja koputtelivat niitä koetellen niiden lujuutta, ja kuunnellessaan niihin kohdistuvia vähäksyviä arvosteluja ja halveksivia huomautuksia, hänestä oli alkanut siellä salin nurkassa tuntua, että nuo poloiset esineet olivat jollakin tavalla eläviä ja rakkaita, että ne kärsivät ja häpesivät, kun niitä tuolla tavalla tylysti käsiteltiin – ikäänkuin riisuttiin alasti kaikkien ihmisten nähden. Muratti, jota äiti oli niin hellästi hoitanut ja joka oli naulain varassa kiipeillyt sohvan takana ikkunain välisellä seinällä, oli temmaistu irti ja retkotti nyt hervottomana, useat haarat katkenneina, sohvan selustalla. Sen oli ostanut kestikievarin emäntä. Laurille oli lentänyt mieleen hänen katsellessaan sitä monenlaisia muistoja, jotka olivat tehneet tuon kasvin hänelle erikoisen rakkaaksi. Nyt myytiin salin keinutuoli, jossa kerran oli istunut itse piispa, pitäen Lauria polvellaan ja silitellen hänen hiuksiaan. Lauri muisti sen selvästi, vaikka oli ollut silloin hyvin pieni. Se oli hänen varhaisimpia muistojaan. Piispa oli ollut lempeä, rauhallinen, ystävällinen ja Laurilla oli ollut turvallista hänen sylissään. Nyt jälkeenpäin tuota hetkeä muistellessaan Lauri arveli äidin tunteneen samaa, koska hän oli kertonut piispalle niin rohkeasti ja avomielisesti hallasta ja kurjuudesta, kansan ja omastakin köyhyydestään. Lopuksi Lauri oli arasti koskettanut piispan kultaista ristiä, minkä huomattuaan piispa oli hymyillen itse antanut sen hänen käteensä. Se oli ollut raskas, kaunis. Lauri oli käännellyt ja katsellut sitä. Äiti oli tarjonnut kahvia ja hiekkaleivoksia. Ne olivat olleet Laurin mielestä liian makeita – hän ei ollut tottunut syömään sellaisia.
Lauri oli jälkeenpäin nähnyt jossakin saman piispan kuvan ja kysynyt varmuudeksi äidiltä, oliko se juuri se piispa, jonka sylissä hän oli pienenä istunut. "Kyllä", äiti oli sanonut ja kertonut sitten kirjoittaneensa äskettäin hänelle kirjeen, jossa oli samoin kuin silloin kerran tehnyt selkoa huonosta asemastaan ja pyytänyt piispaa ilmoittamaan, voisiko tällainen leski, jolla ei ollut laillista eläkettä muuta kuin nimeksi, saada ylimääräistä eläkettä niiden köyhien olojen vuoksi, joissa hänen miehensä oli palvellut, palkkana tuskin muuta kuin hallanviemää viljaa. "Saatpa nähdä, Lauri", äiti oli vakuuttanut loistavin, toivovin silmin, "ettei sinun hyvä piispasi ole unohtanut meitä, vaan toimittaa meille apua. Milloin hyvänsä häneltä saattaa tulla kirje!"
Mitä nyt myytiin? Laurin mietteet olivat taas palanneet huutokauppaan. Isän kirjoja. Ihmiset katselivat niitä haluttomasti ja oudoksuen tarjoamatta mitään, ne kun olivat enimmäkseen vieraskielisiä. Isosta nahkakantisesta Raamatusta, jonka esilehdellä oli isän kaunis nimikirjoitus, kuitenkin alettiin kilpailla. Lauri, joka oli tähän saakka katsellut myyntiä melkein välinpitämättömänä, turtuneena, säpsähti nyt kuin heräten unesta. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että Raamattukin myytäisiin, sillä hän oli tottunut pitämään sitä omanaan. Hän oli lukenut sitä ihmeissään, kerrankin talvella viikkokausia joka ilta pienen lampun ääressä, etsien sieltä seikkailuja ja kummastelevin, kaihoisin silmin tuijottaen itämaille, jotka kuvastuivat hänen mieleensä heloittavana satumaana. Hän oli katsahtanut pyytävästi äitiin, joka oli saapuvilla ja oli huutanut silloin tällöin takaisin jotakin välttämätöntä. Kuultuaan äidin huutavan ihmiset vaikenivat ja siten äiti sai kaikki hyvin halvalla. Äiti ymmärsi Laurin katseen ja lisäsi hintaan hiukan, odottaen, että hänen sallittaisiin saada miesvainajansa Raamattu. Mutta naapurin monissa sormuksissa komeileva emäntä olikin mielistynyt kirjaan ja päättänyt ostaa sen. Siksi hän lisäsi äidin huutoon. Äiti puolestaan lisäsi vielä hintaan hiukan, mutta lakkasi surullisena, kun ei vain mainittu emäntä vaan nimismieskin yhä jatkoivat huutamista. Kiihkeän kilpailun jälkeen emäntä lopuksi luopui aikeestaan ja nimismies napautti kirjan omakseen. Laurista tuntui pahalta ja hän oli juuri pujahtamaisillaan ulos, kun nimismies äkkiä ojensi Raamatun hänelle ja sanoi: "Tämähän kuuluu sinulle, vai kuinka?" Lauri kiitti hämillään ja kömpelösti, otti kirjan kainaloonsa ja piiloutui taas sohvan taakse. Vilkaistessaan nimismies-setään hän oli ollut huomaavinaan tämän terävissä silmissä ystävällisen katseen ja toteavinaan hänen ankaran muotonsa pehmenneen melkeinpä surulliseksi.
Sitten huutokauppa oli jatkunut ja äiti oli pitänyt urheasti puoliaan, ostaen, mitä tarvitsi ja jaksoi. Äiti oli saanut rahaa pitäjäläisiltä, joista monet olivat nyt tulleet tuntonsa ajamina maksamaan monivuotisia rästejään. Äidin äiti ja veli olivat lähettäneet rahaa ja lopun olivat ystävät lainanneet. Lauri yhä tarkasteli ihmisiä ja mietiskeli asioita, joita oli heistä kuullut. Tuossa oli isonpappilan Ilmari, pitkä ja komea ylioppilas, joka ei ollutkaan mennyt Helsinkiin, vaan oli jäänyt tänne pappansa ja mammansa toveriksi syksyn pitkiksi pimeiksi. Ei hän mitään ostanut – katsoi vain kaikkea syvissä mietteissä, synkän näköisenä. Vihdoin toimitus loppui, ihmiset nostivat tavaransa ulos ja kuormasivat ne ajoneuvoihinsa. Tuossa meni sänky, jossa isä oli kuollut, tuossa hänen pieni, vaatimaton kirjoituspöytänsä, jonka ääressä hän oli piirustellut vihkoon outoja merkkejään, tuossa hänen vaatekaappinsa ja sievät tuolinsa. Useimmat kodin tutut, rakkaat huonekalut lähtivät näin eri haaroille pitäjää, köysissä kuin rikolliset, vielä portilta lähettäen jälkeensä epätoivoisen silmäyksen, että "Egyptin orjuuteenko meidät viedään, kolhiutumaan tylyissä oloissa ja välinpitämättömissä käsissä!" Laurista todellakin tuntui, kun hän muisteli niitä nyt, kuin ne olisivat olleet eläviä olentoja, jotka vihollinen oli vanginnut, sitonut käsistä ja jaloista, ja vienyt pois kidutettaviksi ja surmattaviksi. Lipaston jalka, kaapin pohjalaudassa oleva oksa – ne olivat kuin silmiä, joista loisti teuraspenkkiin sidotun naudan pohjatonta tuskaa ilmaiseva katse. Laurin mielikuvat olivat muuttuneet ja kasvaneet näin tuskallisiksi hänen katsoessaan pihalle isän huoneen ikkunasta. Hän oli kääntynyt pois ja vilkaissut ympärilleen: huonehan oli aivan tyhjä – sinne ei ollut jäänyt ainoatakaan esinettä. Autioituneet olivat muutkin huoneet, sillä eihän äiti ollut jaksanut eikä tahtonutkaan ostaa paljoa, koska piakkoin oli muutettava rantamaahan, jonne ei voinut kalustoa kuljettaa. Lauri käveli arasti huoneesta toiseen, Raamattunsa kainalossaan, hakien paikkaa, johon voisi asettaa sen; lattialle hän ei tahtonut laskea sitä. Hänen askeleensa kaikuivat matottomista lattioista ja häntä värisytti, sillä ovet olivat olleet auki melkein koko päivän ja ulkona oli kylmä.
Sitten tämä kaikki oli unohtunut, johtuen mieleen vain joskus, kun Lauri sattui naapuristossa huomaamaan oman kotinsa vanhan huonekalun. Se oli vaikuttanut säpsähdyttävästi kuin olisi yhtäkkiä aivan oudolla paikkakunnalla aavistamattansa tavannut hyvän ystävän, joka eleli siellä toisen renkinä, vaikeissa olosuhteissa. Laurin oli täytynyt salavihkaa käydä tuon entisen oman huonekalun luona ja hiukan silittää sitä kuin hyväilläkseen ja lohduttaakseen. Hänestä oli tuntunut, että se kaipasi kotiin. Hän oli kertonut äidille nähneensä "siellä" "sen" huonekalun; se oli jo likainen ja kolhiutunut ja russakoita tirkisteli sen raoista. Äiti oli pysähdyttänyt ompelukoneensa, miettinyt vähän ja sanonut: "Niin, sehän sen huusi ihan väkisin". Sitten äiti katsahti Lauriin silmälasiensa ylitse ja jatkoi työtänsä. Isän huoneen äiti kalusti uudelleen, sillä siihen tuli sinä samana syksynä asukas, nuori apulaispappi, joka äidin täytyi palkata armovuosien ajaksi.
2
Äiti siis erehtyi luullessaan voivansa pitää Lauria tietämättömänä siitä, että heidän elämisenmahdollisuutensa olivat pienet ja että niiden järjestäminen oli vielä kesken. Laurihan oli seurannut tällaisia seikkoja syrjästä niin kauan kuin muisti ja oppinut ymmärtämään niiden merkityksen. Äidin luulo johtui siitä, ettei Lauri milloinkaan puhunut noista asioista, vaan päinvastoin niiden johtuessa mieleen puristi huulensa entistä tiukemmin yhteen. Monista merkeistä hän huomasi uuden ympäristön, uusien naapurien, pian pääsevän selville heidän olevan köyhiä. Eivät rouvat, jos heillä oli vähänkään taatummasti rahaa, sillä tavalla puristaneet pennejä soikeiksi kuin pastuska teki, eivätkä tyytyneet niin perin vaatimattomaan ruokaan. Laurin käydessä äidin asioilla ruoka- ja maitomyymälässä sen vanha lihava hoitajaeukko mittasi maitoa ylen runsaasti, mutta koetti samalla kiertäen kaartaen kysellä jotakin pastuskan oloista. Se oli turhaa vaivaa, sillä Lauri ei vastannut muuta kuin ihan välttämättömimmän – enimmäkseen vain "ei" ja "on". Eukko ei kuitenkaan pahastunut, vaan ajatteli: "Poika on totinen ja ujo". Hän antoi Laurille tiskillä olevasta lasiastiasta paperipäällisen karamellin. Se oli kova, maistui sokerilta vain hyvin vaisusti eikä tahtonut sulaa millään. Vain kiitollisuus eukon ystävällisyydestä esti Lauria sylkäisemästä sitä pois.
– Sen akan kompiaiset ovat kovia kuin kivet, huomautti Santeri asiallisesti nähtyään Laurin pois viskaamasta päällyspaperista kysymyksen olevan hänelle ilmeisesti hyvin tutusta herkusta.
"Kompiainen" oli Laurille outo sana tässä merkityksessä. Hän tunsi sen kotiseudultaan vain vanhan, pitkäpartaisen, juopon kellosepän liikanimenä. Muutenkin pojat täällä puhuivat kummallisesti. Lauri nauroi heille mielessään tietämättä, että pojat irvistelivät hänen leveälle puheelleen ja matkivat sitä. Huomaamattaan hän oli jo nyt alkanut omaksua heidän murrettaan.
He olivat menossa Heinätorille, jossa syysmarkkinain valmistelut olivat parhaillaan käynnissä. Lauri ei ollut tiennyt sellaisista mitään, sillä eihän hän ollut ollut milloinkaan missään markkinoilla. Rahtimiesten hän vain oli kuullut talvella puhuvan ja hoilaavan "Kajaanin markkinoista" ja heidän usein palaavan niiltä juovuksissa. Allakasta hän oli kerran sattunut huomaamaan "eläinmarkkinoita" pidettävän jossakin ja oli tiedustellut äidiltä, tuotiinko niille tarjolle ulkomaidenkin eläimiä, leijonia, tiikereitä, kameeleja ja muita? Hänen mielessään tuo nimi oli aiheuttanut pitkän vilahdussarjan tällaisten eläinten kuvia. Ne kulkivat karavaanina, ensimmäisenä turbaanipää mies, joka selkä kumarassa kiskoi köydestä kameelia.
Santeri sen sijaan tiesi, mitä markkinat olivat. "Nämä syysmarkkinat", hän selitti, "ovat poikaa, mutta eivät talvimarkkinat, joille tulee vain isäntiä, mustalaisia ja hevoshuijareita".
Santerin ruskeat silmät alkoivat loistaa hänen selittäessään Laurille, minkälaisia markkinat ovat. "Tulee sirkus, voi tulla kaksikin, tulevat ampumateltta, eläinnäyttely, hoijakka, vahakapinetti, johon ei kyllä päästetä lapsia, ja vaikka mitä. Isoja, korkeita telttoja – sittenpähän saat nähdä! Ja soltut ja maalaistytöt tanssivat hurstipussissa, jossa Pylkäs-Kustu ja Oja-ukko soittavat. Ihmisiä on niin sakeasti, ettei väliin mahdu, ja äpyleitä saa kymmenellä pennillä monta kappaletta. Maalaiset ovat humalassa, ajavat kovasti ja joutuvat korttikaariin. Torilla kuulemma jo rakentavat hoijakkaa – lähtään kattoon!"
He menivät. Lauri arvasi, että ne isot pakkalaatikot, jotka olivat tänään ilmestyneet torille ja jotka he olivat nähneet tullessaan koulusta, olivat "hoijakan" osia. Kuului olevan sama laitos kuin "karuselli", jollaisen kuvan Lauri oli nähnyt. Se pyörii napansa ympäri kuin hyrrä, niin että ihmisten pitää kallistua sisään päin välttyäkseen lentämästä pois.
Hän kyseli Santerilta, paljonko hoijakalla ajaminen maksoi? Kymmenen penniä. Entä sirkukset ja muut teltat? Viidelläkolmatta niihin lapset pääsivät. Oliko Santeri käynyt niissä kaikissa? Ei, mutta Reimersin isossa sirkuksessa kyllä, ja eläinnäyttelyssä. Menisi paljon rahaa, jos kävisi kaikissa. Mutta kerran hän vielä käy – sitten, kun saa ansaituksi riittävästi. Silloin hän tulee tänne ja maksaa köyhäin poikain edestä... Ja tulkoot tytötkin mukaan, sillä ei silloin muutamia hilkkuja kitsastella!
Santeri nauroi hyvillämielin ja näki kulkevansa reiluna miehenä teltasta toiseen, kaikki ystävät jäljessä. Hän pysähtyy Luttisen eukon vehnäpöydän ääreen ja sanoo: "Minä ostan kaikki nämä vehnäset ja limunaatit!" Ja sitten on mukavaa katsoa, kun Luttisen akka aukoo pulloja niin että pamahtelee vain, ja limunaati kuohuu ja pojat ja tytöt juovat. Poliisi kysyisi, että kuka se on tuo mies, jolla on noin paljon rahaa? Santeri ei olisi kuulevinaan, kun Luttisen akka selittäisi, että se on sen suutari Koskisen poika, joka tässä taannoin tuli Amerikasta ja toi kontillisen kultaa tullessaan. Ihan selkä kumarassa sanovat sen kantaneen rahojaan asemalta ja julistaneen heti ensimmäiseksi kotiin päästyään isälleen, että mitä me enää viitsimme asua tällaisessa pienessä paikassa – ostetaan Susiteeti ja muutetaan sinne! Niin hän, Santeri, tekisi, jos olisi rahaa – antaisi kahmalollisen Laurillekin, jotta kaikilla olisi hyvä!
Torilla oli jo hoijakan paikka katsottuna, napa pystytettynä ja pohjalavaa asetettiin paikalleen. Santeri ja Lauri pysähtyivät ääreen ja alkoivat tehdä huomioita. Hyvin työ kävi – ei muuta kuin entisiin totuttuihin sijoihin kaikki: tuo rauta tähän ja tämä mutteri tuohon. Pakkalaatikoista nousi uljaita ratsuja, leijonia, tiikereitä, kaikilla kita auki ja satula selässä. Santeri nauroi tyytyväisenä. "Noilla sitä ratsastetaan niin, että maailma vilisee".
Santeri näki itsensä kiitävän hurjaa vauhtia hevosen – eipäs kuin jalopeuran – eipäs kuin tiikerin selässä, suuren sotajoukon eturintamassa. Peto menee hirmupitkin loikkauksin ihan kaarena ilmassa, mutta Santeri ei horjahda – tuskin välittää nojata jalustimiin – ritari istuu satulassa kuin olisi valettu raudasta – niinhän Laurin kirjassa sanottiin. Kyllä siinä vihollinen joutuu ihmeisiinsä, kun näkee Santerin ratsastavan tiikerillä! Eihän hevonen mitään, mutta jalopeura ja varsinkin tiikeri! Tuleppas siihen! Santeri oli aina hienosteeseen epäillyt, että tiikeri oli sittenkin voimakkaampi kuin leijona. Sen takajalat olivat tukevammat ja kaula paksumpi kuin jalopeuralla. Tämän takakoivet olivat epäilyttävän ohuet ja liian pitkät. Jos tiikeri oikein sysäisi sitä koko painollaan, niin tuskinpa ne pitäisivät. Voisivat vaikka katketa. Eikä Santeri ollut oikein varma leijonan harjastakaan. Komeahan se tosin oli, mutta oliko se tarpeellinen? No-jaa, ehkä silloin, kun tiikeri tavoittaisi sitä niskasta. Se kun oli niin tuuhea, tiikerin kitaan ei mahtuisi muuta kuin sitä. Siitä irtautuisi villoja ja pölyä, jotka menisivät tiikerille henkeen, niin että sen täytyisi ruveta hökimään kesken tappelua. Silloin leijona saattaisi äkkiä rohmaista kidan täydeltä tiikeriä. Komeahan leijona oli, kun katsoi sitä suoraan edestäpäin – kuin tuuheapartainen vanha mies, samannäköinen kuin kuvaraamatun Jehova, kun se nojaa pilven reunaan ja tirkistelee huvikseen alas maan päälle, että kuinka korkeaksi ne jo ovat sen Pääpelin tornin saaneet. On se toisaalta kuin – hi-hii – Santerin oma isä... "Kasvaakohan minulle yhtä pitkä parta kuin isälle?"
Santeri näki lapsellisia, poikamaisia päiväuniaan ja selitteli välillä asioita Laurille, jolle kaikki oli outoa. Jopahan alkoivat pystyttää isoa sirkustelttaa: tukihirret oli jo nostettu pystyyn. "Katso tuota isoa vaaleaveristä miestä!" Santeri sanoi Laurille; "se on ollut täällä ennenkin – sen nimi on Sakorski ja se nostaa julman raskaita painoja. Tuo pienempi tummaverinen mies on Jaksonni. Sekin on kamalan väkevä ja nostaa kokoisiaan rautapainoja. Mitaleja niillä on rinta täynnä, kun ne tulevat teltan ulkopuolelle houkuttelemaan ihmisiä sisään. Kuka vain voittaa Sakorskin painissa ja painonnostossa, sille sirkus maksaa sata markkaa".
Laurille tämä kaikki oli aivan uutta. Sitä tuli joka puolelta yhtaikaa, niin että hänen oli vaikeaa sulattaa sitä. Teltat olivat olleet hänen mielikuvituksessaan tähän saakka Raamatusta nähtyjä patriarkkain telttoja ja upeimmillaan samanlaisia kuin ne, joista kerrottiin Tuhannen ja yhden yön tarinoissa. Painin hän tunsi, mikäli sillä tarkoitettiin tavallista sylipainia. Mutta painonnostosta hän ei ollut kuullut. Eikä hän tiennyt, mitä sirkuksessa tehtiin. Santeri oli kyllä selittänyt, mutta ei Lauri ollut silti päässyt siitä oikeaan käsitykseen. Täytyisi mennä katsomaan – kun kehtaisi pyytää äidiltä rahaa. Hoijakkaan hän varmasti menisi, sillä hänellä oli itsellä siihen tarpeellinen lantti, parikin. Hän päätti ajaa leijonan selässä, sillä leijona oli sentään kaikista villieläimistä uljain. Laurin mielikuvitus lähti lentoon ja maalaili hänelle hurjia kuvia, mutta hän pysähdytti ne samalla kuin ne syntyivät. Ei sellaisesta kuvittelusta mitään hyötyä ollut, hän järkeili, mutta näki taas samalla itsensä ratsastamassa hevosen kokoisella leijonalla, jonka harja hulmusi kovasta vauhdista...
3
Markkinat tulivat ja menivät ja Lauri sai ajaa hoijakassa, käydä sirkuksessa ja syödä omenia enemmän kuin ennen, jolloin niitä lähetettiin kaukaa etelästä vain jouluksi. Nyt jälkeenpäin ajatellessa markkinat olivat kuin yksi ainoa humahdus, suuren aallon kohahdus, joka tuli, upotti itseensä, kuljetti mukanaan ja heitti hiekalle puolipyörryksissä. Kun siitä herättiin, vallitsi taas entinen hiljaisuus. Mieleen vain oli jäänyt kaipaus, joka haaveili jostakin värikkäästä, kiihkeästä, suuresta, toisenlaisesta kuin tämä yksitoikkoinen ja alakuloinen elämä, jossa ei ollut juuri minkäänlaisia nousukohtia. Satoi usein, joskus päiväkausia. Ei tarvinnut aamulla avata silmiään päästäkseen siitä selville, sillä veden solina kattorännissä ilmaisi sen. Se oli Laurista masentavaa ja tuntui sanovan, ettei tässä nyt auta muu kuin alistua ja olla näin siksi, kunnes tulee kirkkaampi sää. Toisaalta tuo sateen solina rännissä ja rummutus ikkunaruutuihin oli viihdyttävää. Lauri asettui kirjojensa ääreen ja siirtyi toisiin maailmoihin.
Yksi nousukohta kuitenkin oli, vieläpä sellainen, että se painui syvälle Laurin mieleen. Eräänä päivänä pian markkinain jälkeen Santeri ilmoitti, että Arkmanin kapteenin pojat olivat laittaneet tyhjänä olevaan talliinsa oman sirkuksen, jonka näytöksiin pääsisi viidellä pennillä. Arkmanin pojat olivat kyllä jo lyseolaisia ja siis "rottia", mutta kun Santeri oli vanhastaan ollut heidän leikkitoverinsa, he olivat luvanneet hänen tulla, vieläpä ottaa Laurin mukaan. Kuulusteltuaan hetkisen Santerilta, keitä nuo Arkmanin pojat olivat, äiti antoi luvan ja niin pojat läksivät tähän uuteen sirkukseen suurin odotuksin.
Kun talli oli pieni, näytöksestä oli ilmoitettu vain toimeenpanijani lähimmälle ystäväpiirille, joka Laurin ja Santerin tullessa jo täytti koko "katsomon". He pääsivät kuitenkin sulloutumaan joukkoon, joka ei ollut heistä tietääkseenkään, koska he eivät olleet lyseolaisia, vaan jotenkuten, isäntien tahdosta, tällä kerralla siedettäviä. Varsinainen valioyleisö oli lyseon ensi- ja toisluokkalaisia, noita Laurin mielestä peloittavan häikäilemättömiä ja lujanyrkkisiä poikia, joita tapasi vain täällä kaupungin oloissa. He nauroivat ja polttivat tupakkaa eli "hönivät", kuten he itse sanoivat. Savuke kulki suusta suuhun, sillä vain muutamalla oli niitä: konsulin Villellä, joka avoimesti ilmoitti lähtiessään kähveltäneensä laatikon pappansa tupakkapöydältä. Vallitsi huoleton iloisuus ja lämmin toveruus.
Alkajaisiksi soitettiin kuten oikeassa sirkuksessa. Soittovälineenä oli vanha posetiivi, joka miten lie eksynyt tänne pohjanperille – joko jäänyt italialaisilta velan pantiksi tai kulkeutunut laivassa. Sen muutamat äänipillit olivat vanhuuttaan aivan käheitä, kyeten kohdallaan vain tuhahtamaan "puh! puh-puh! pu-puuh!" Toiset pillit taas kiljuivat niin äärimmäisen räikeästi, että selkää karmi. Mutta vaikka näinkin, posetiivi silti antoi näytökselle aitoa sirkuksen tuntua ja katsomolle innostusta, houkutellen sen hoilaamaan täyttä kurkkua "Iloisia vaskiseppiä", joka oli välineen parhaiten säilynyt kappale:
Minä se olen, minä se olen
se kopparslaakari...
Mä taidan raudan takoa
ja panna vasken kii...
Olen kulkenut maita ja kaupunke (puh!)
ja korjanut vanhoja kastrulle (puh! puh!)...Tämä oli sama marssi, jota hoijakan posetiivi oli markkinoilla kiljunut kolme vuorokautta niin kimakasti, että ääni oli kuulunut läheisimmän pitäjän kirkolle, ja niin kalsean älyttömästi, että se oli suorastaan epäinhimillistä. Ei ollut siis ihme, jos pojat nousivat täydelliseen sirkusriemuun heti, kun posetiivin ensimmäiset pihahdukset kuultiin. Tunnelmaan vaikutti herkistävästi vielä se, että posetiivin vääntäjä oli olevinaan italialainen ja kauppaavinaan onnenlehtiä, joita muka häkissä hyppelevä ristinokkainen käpylintu osasi kaivaa laatikossa olevasta pakasta näkyville. "Osta, tyttö, onnenlehti, linttu antta!" italialainen sanoi houkuttelevasti ja oli sitten lukevinaan tuota lehteä: "Kiertotähti ilmoittaa, että tummasilmäinen poika rakastaa sinua. Älä kuitenkaan lahjoita hänelle sydäntäsi, sillä tulet onnelliseksi vain sinisilmäisen kanssa..."
Sitten seurasi voimistelua tangossa, renkaissa ja maassa. Remeksen pikkupojat olivat notkeita kuin käärmeet, sujuttaen vaikeuksitta jalat takaapäin olkapäilleen ja seisoen samalla käsillään. Olivat kummallisen näköisiä ollessaan siinä kuin renkaat, kasvot oudosti jalkojen välissä. Suoritettuaan liikesarjansa, loppuun he tekivät samanlaisen siron tervehdyshypähdyksen kuin oikeatkin sirkuslaiset ja ojensivat kätensä yleisöä kohti kuin sanoakseen, että "kas näin!" Kuolemanhyppyä ei kuitenkaan kukaan tehnyt, sillä siihen ei ahtaassa tallissa ollut tilaa, mutta sanottiin Remeksen poikain hivauttavan sellaisenkin, jos niikseen tuli. Lauri oli ihmeissään. Kyllä hän oli jo nähnyt kaupungin poikain kykenevän jos mihin, mutta tätä hän ei ollut sentään uskonut.
Jälleen soitettiin ja hoilattiin "Vaskiseppiä", minkä jälkeen tuli päänumero: hevosen kauppa. Lauri oli nähnyt sen isossa sirkuksessa ja ihmetteli, miten pojat osaisivat esittää sen. Mutta osasivatpa. Ensin tuli verhon takaa hovimestari, silinterihattu päässä (korvia myöten), frakki yllä (hihat ja helmat lyhennettyinä nuppineuloilla), kiiltonahkasaappaat jalassa ja viuhuva piiska kädessä. Muka sipaisten nokiviiksiään hän tervehti arv. yleisöä mitä kunnioittavimmin ja sanoi tulleensa ostamaan hevosta. Oliko saapuvilla ketään, jolla olisi hevonen myytävänä? Kyllä! Ja saman verhon takaa, josta hän itse oli tullut, ilmestyi hänen rinnalleen kaamean tyhmän näköinen mies, naama valkeaksi liiduttuna, huulet punattuina paksuiksi, tukka pörrötettynä takkuiseksi, kaulassa korviin saakka nouseva kaulus. "Minulla ole hevone", hän mongersi ruotsinvoittoisesti kuten ainakin sirkuslainen, "ja minä myydä se, jos sinä maksa hyvä hinta". – "Missä se ole se hevone?" kysyi hovimestari muuttaen hänkin puheensa sirkustyyliin. "Tuolla se ole, se hirnu, etkö kuule!", vastasi Pelle viitaten verhon taa, josta todellakin kuului intohimoinen, villi hevosen hirnunta. "Se on Haurun Hyyky!" kuiskasi Santeri silmät palaen jännityksestä; "se sitten vasta osaa!" Nyt Pelle talutti näyttämölle hevosen eli siis kontallaan kulkevan Hyykyn, jonka päälle oli heitetty loimi, töintuskin saaden sitä hillityksi, kun se hirnui ja potki yhtenään. "Tsho-tsho, heppa, tsho-tsho! Älä heittä perse niin kovasti, älä! Tsho-tsho! Naa-naa-naa! Soo-jaa! Soo-jaa! Tsho-tsho!"
Molemmat, sekä hovimestari että myyjä, puhuivat huutavalla, kimakalla äänellä aivan kuin oikeassa sirkuksessa ja esittivät osansa niin, että Lauri unohtui katselemaan heitä muistamattakaan oltavan Arkmanin tallissa. Mutta paras oli Haurun Hyyky, sillä hän oli eläytynyt hevosen osaan niin täydellisesti, että hevonen mikä hyvänsä olisi voinut pitää häntä mallinaan. Hänen liikkeensä, hirnumisensa ja korskumisensa olivat niin luonnollisia, että jos ummisti silmät, olisi voinut vannoa olevansa tallissa tai markkinatorilla. Näyttelijät yhä vain syventyivät tehtäväänsä, niin että kohtauksen huippu: hevosen iän katsominen siitä päästä, jossa ei ole hampaita, vaan häntä, ja hovimestarin tyrmistys saadessaan vasten kasvojansa äänekkään pöllähdyksen, joka on hevosen häntäpuolelle varsin luonteva, sai pojat kiemurtelemaan naurusta. Tallissa vallitsi hirmuinen hoilaus ja rähinä, ja kun hikinen ja tulipunainen Hyyky viimein ilmestyi loimensa alta ottamaan vastaan yleisön suosionosoituksia, nämä olivat suorastaan myrskyisät.
Nyt näyttämön eteen vedettiin pari kolme Arkmanin kapteenskan esiliinaa eli siis esirippu. Sillä aikaa kun yleisö taas hoilasi "Vaskiseppiä" ja vaipui sitten miellyttävän kauhuntunteen vallassa kuuntelemaan Friisin Nikolaita, joka oli alkanut tarinoida vähän liian rohkeita juttuja, näyttämöltä kuului askelten töminää, raskaan esineen raahausta ja muuta puuhaa. Kun esirippu vedettiin syrjään, yleisön edessä seisoi äskeinen italialainen, joka alkoi puhua ja osoitella vieressään olevasta laatikosta näkyvää Remeksen Ollin päätä: "Nyt me esittä teile, kunnioittava yleisö, ihmeeline naine. Hen on ilman käsi, ilman jalka, mutta taitta siit hoolimat hyppi, tanssi, laula kuin olis aivan tervis..."
Santeri ja Lauri eläytyivät jokaiseen kohtaukseen kuin olisivat itse olleet suorittamassa niitä, vieläpä paremmin kuin äsken katsoessaan isoa Reimersin sirkusta. Oli kuin olisi tämä oma sirkus tarjonnut juuri puutteellisuutensa vuoksi suuremmat mahdollisuudet heidän mielikuvituksensa toiminnalle. Santeri oli Pelle ja näki kuin tähtien vilinänä kaikki ne kepposet ja sukkeluudet, joita hän tekisi maailman suurimman sirkuksen sahajauhopermannolla. Lauri oli hovimestari, jonka asu oli ylettömän hieno ja jonka piiskan paukahduksia totteli valioparvi ihania arabialaisjuoksijoita, juuri sellaisia, jotka valkopartainen Ilderim-sheikki omisti ja jotka tuottivat voiton jalolle Ben-Hurille ja ansaitun koston ilkeälle, halpamaiselle Messalalle, niinkuin kerrottiin unohtumattomassa Ben-Hur-romaanissa. Sekä Santerin että Laurin sielu ylevöitti, puhdisti ja laajensi tietämättään kaiken, mitä he näkivät tällä vaatimattomalla tallinäyttämöllä, ja täytti itsensä sillä ylevällä, jalolla nautinnolla, jota suuressa, kehittyneessä, kaikkitietävässä aikuisten maailmassa sanotaan "taiteeksi". Erona oli vain se, että heidän nautintonsa oli välittömämmin antautuvaa ja vastaanottavampaa kuin aikuisten.
4
Laurin äiti ymmärsi, mitä ei Lauri itse, että näet Lauri oli menettänyt entisen kotipiirinsä, mutta ei ollut vielä ehtinyt mukautua tähän uuteen eikä omaksua sitä. Lauri eli unelmissaan entisyydessä, johon vertasi kaikkea nykyistä, ja oli kuin kahden maailman välissä. Tulisi kulumaan, äiti arveli, pitkä aika, ennenkuin Lauri tuntisi olevansa uudessa ympäristössään täysin kotona. Elsa oli ehtinyt perehtyä uusiin oloihinsa, sillä hänhän oli asunut täällä jo kolmisen vuotta, mutta Laurin tulo ja yhteiset lapselliset muistot herättivät hänenkin mielessään sarjan kuvia, joita hän kaipasi. Se oli Elsan sydämen varhaisin kokemusmaailma, joka oli sitten yhtäkkiä särkynyt ja luhistunut.
Lauri oli heti tultuaan mennyt äidin kanssa käymään Alli-tädin luo, jota hän siellä kaukana oli mielessään rakastanut ja palvonut. Alli-täti oli ottanut hänen päänsä valkoisiin, pehmeisiin, lämpimiin käsiinsä, kohottanut sitä ylöspäin, katsonut suurin sinisilmin häntä tutkivasti ja kumartuen sitten suudellut häntä ihan suulle. "Rakas pikku Lauri... Tervetuloa... Miten miehekäs sinä jo olet... Ja yhtä totinen kuin ennen... Tuntuu niin turvalliselta kun sinä olet täällä..." Alli-täti painoi Laurin päätä pehmeätä, tuoksuvaa poveansa vastaan ja melkein nauroi ja itki samalla kertaa. Lauria ujostutti niin, että hän oli punainen. Oikeastaan hänen olisi pitänyt suuttua, varsinkin kun Elsa oli näkemässä mokomaa taputtelua, mutta eihän sitä sentään voinut tehdä, kun Alli-täti tarkoitti vain hyvää. Naiset ovat sellaisia lepertelijöitä! Toisaalta Lauria miellytti se, että Alli-tädistä muka tuntui niin turvalliselta nyt, kun Lauri oli täällä. Mitä Alli-täti oli tarkoittanut sanoessaan niin? Lauri ei ymmärtänyt sitä ja kysyi myöhemmin asiaa äidiltä. Tämä selitti, että Alli-täti oli kai tahtonut ilmaista siten tyytyväisyytensä sen johdosta, että he kaikki olivat taas koolla ja että Lauri oli päässyt tänne kaupunkiin, jossa olivat koulut häntä odottamassa. Olisihan ollut murheellista, jos Laurin olisi varattomuuden vuoksi täytynyt jäädä kasvamaan sinne sydänmaahan ja metsistyä siellä. Siksi isän kuolema oli ollut hänelle niin helppo, kun hän tiesi poismenonsa aiheuttavan sen, että Lauri pakostakin joutuisi muuttamaan rantamaahan. Lauri ei vastannut mitään, mutta hän muisti rakkaan pikku pappilan ja sen korkean, kolmihaaraisen koivun, isän miettiväisen, sinisen, syvän katseen, kun se siirtyi hebrean koukeroista häneen, ja vaatimattoman rautaristin yksinäisellä saarella, jonka honkien suhinaa hän oli siellä käydessään unohtunut kuuntelemaan. Vaikka hän ymmärsikin asian olevan niin kuin äiti sanoi, hän ei silti voinut olla loukkaantumatta kotiseutunsa puolesta. Jos hän olisi saanut valita sen ja tämän kaupungin välillä, hän ei olisi epäröinyt... Mutta, mutta, hän samalla jo empi, kyllä hänen silti olisi täytynyt päästä kouluun...
Alli-tädin luona tuoksui täsmälleen samalta kuin ennen siellä kaukana Einar-sedän eläessä. Koti oli muutenkin melkein samanlainen: samat huonekalut entisessä järjestyksessä, piano, poronsarvet ja pyssyt... Einar-sedän valokuvia oli kaikkialla ja seinällä hänen luonnolliseen kokoon maalattu muotokuvansa – niin elävä ja tutun terävästi katsova, miehekkäästi, pidättyvästi hymyilevä, että huomatessaan sen odottamattaan Lauri ihan säikähti. Sitten hänen lapsensieluunsa tulvahtivat lukemattomat muistot siitä, kuinka he kaksi olivat olleet veljiä kuin oikeat miehet ainakin ja Einar-setä usein vakavasti kysynyt, "mitenkä se on, Lauri, luulisitko kannattavan virittää riekon ansoja sinne Meriläissuon vesakkoon?" Kuinka turvallista isällä ja hänellä, Laurilla, oli ollut aina silloin, kun suuri, jalo Einar-setä oli ollut mukana suojelemassa isää tyhmien, häijyjen ihmisten syrjivältä käytökseltä.
Kuinka pitkäksi Elsa oli kasvanutkaan. Hän ikäänkuin liukui omasta huoneestaan valovirran mukana saapuville, vaaleat hiukset kimaltaen kultaisen pehmeinä ja tuuheina. Lauria ujostutti eikä hän ymmärtänyt eikä voinutkaan sanoa mitään; hän puristi vain Elsan kättä ja kumarsi kömpelösti. Elsa oli aivan rauhallinen, hillitty, hieno. Laurista tuntui, että hän oli kuin aikainen, vakavampi kuin äitinsä, jollakin tavalla ylhäinen. Ei tarvinnut kuvitella paljoa ennenkuin hän jo oli kuin prinsessa tai enkeli, kultakimalletta hiuksissa ja silminä kaksi tähteä. Elsa sanoi: "Nytkö sinä olet tullut, Lauri!" Hänen äänensä oli muuttunut. Siitä oli vähentynyt sen entinen kirkas kovuus ja sijaan oli tullut matalampaa, rauhallista, melkein kuin kissamaisesti kehräävää pehmeyttä. Sitten hän pyysi Lauria omaan huoneeseensa.
Siellä oli paljon Elsan entisiä tavaroita. Lauri tunsi ne heti ja hänen kätensä sipaisi jotakuta niistä vaistomaisesti kuin tervehtiäkseen niitä. Ikkunan ääressä Elsalla oli oma pöytä ja siinä sinikantisia koulukirjoja. "Sinä tulet tietenkin valmistavaan kouluun ja samalle luokalle kuin minä?" Elsa hymyili ja sanoi kysyvästi. Lauri säpsähti. "E-ei", hän vastasi epäröivästi, "äiti on ilmoittanut minut kansakouluun". – "Niinkö, sepä ikävää", huokasi Elsa; "luulin meistä tulevan luokkatovereita. Kaikki herrasväen lapset käyvät valmistavaa koulua. Äiti on sanonut niin. Olen jo kertonut sinusta tovereilleni ja he odottavat sinua. Pyydä äidiltäsi, että saat tulla meidän kouluumme. Sieltä mennään sitten suoraan sekä lyseoon että naiskouluun".
Elsa puhui arvokkaasti ja huolellisesti, käyttäen lauseita, joita oli kuullut ympäristöstään. Lauri tunsi vaistomaisesti hänen sanoihinsa sisältyvän jotakin, joka ei miellyttänyt häntä. Se johtui varmaan tuosta herrasväki-sanasta. Siellä kaukana ihmiset kyllä puhuivat sekä "herrasväestä" että "parempain ihmisten lapsista", mutta Lauri ei ollut osannut ajatella niitä asioita sen syvemmin. Oli ollut vain muuten itsestään selvää, että hänen piti päästä kouluun ja hänen leikkitoveriensa jäädä vaille kouluopetusta. Maailmanjärjestys määräsi niin eikä siitä ollut kukaan tyytymätön. Mutta nyt se, että herrasväen lapset menivät toiseen kouluun kuin mihin Lauri ja Santeri tulisivat, ilmaisi Laurille hämärästi olevan kahdenlaisia ihmisiä. Hän aavisti, että tässä oli jotakin, josta Santeri ei pitäisi.
Lauri oli hämillään eikä osannut vastata Elsalle muuta kuin "en tiedä". Sitten hän tuli katsoneeksi Elsan tukkaa, joka oli sidottu leveällä, isoksi rusetiksi kohoavalla silkkinauhalla, hänen sievää leninkiään, sukkiaan ja siroja kenkiään – Elsan koko hienostunutta, kaunista olemusta, ja vilkaisi hämillään tervattuihin pieksuihinsa ja kotikutoisiinsa. Kuinka ylpeä hän olikaan ollut pieksuistaan, jotka olivat itsensä mestarisuutarin, Haukilan Kallen, tekemät, saman, joka oli ollut toisena miehenä tuomassa heitä tervaveneellä tänne merenrantaan, ja vaatteistaan, jotka Jooseppi-räätäli, se mainion mukava mies, oli ommella hurauttanut tuossa tuokiossa. Hän oli kyllä jo heti kaupunkiin tultuaan alkanut aavistaa, etteivät ne täällä uusissa oloissa olleetkaan sitä, mitä hän oli luullut, mutta näin selvästi kuin nyt tässä ympäristössä, Alli-tädin hyväntuoksuisessa kodissa ja Elsan seurassa, hän ei ollut niiden soveltumattomuutta huomannut. Hän ymmärsi nyt, mitä Santeri oli tarkoittanut hymyillessään hiukan ongelmallisesti silloin, kun he olivat ensimmäisen kerran tavatessaan salavihkaa tarkastelleet toisiaan. Samoin hän oivalsi, miksi Elsan kasvoille oli äsken, kun hän oli nähnyt Laurin, ilmestynyt hiukan hämmästynyt, pettynyt ilme. Hän oli odottanut näkevänsä toisenlaisen Laurin.
Lauri oli jo nähnyt "herrasväen lapsia", näitä kaupungin hienoja poikia, joita Santeri sanoi "rotiksi", "rotta-rinkuloiksi, pahan hengen kinkuloiksi". Ne pitivät polvihousuja ja olkihattuja ja jos mitä hienouksia. Niiden käyttöön hän, Lauri, ei alistuisi millään, ei millään! Ennen vaikka tuosta poikki! Jos hän suostuisi, hm. Kesken näitä valojaan hän alkoi epäröidä, sillä hän tunsi yhtäkkiä pieksuistansa uhoavan tervan ja rasvan hajun räikeästi poikkeavan huoneessa vallitsevasta tuoksusta. Tietenkin olisi, hän jo myönsi, hauskempaa, jos Elsan luona käydessä olisi toisenlaiset kengät ja puku...
He puhelivat entisistä kodeista ja Lauri kertoi, minkälaista siellä kaukana oli ollut. Elsa tahtoi tietää tarkkaan siitä, mikä koski heidän vanhoja leikkipaikkojaan, mutta Lauri ei kyennyt vastaamaan hänen kaikkiin kysymyksiinsä. Eihän Lauri voinut sanoa, oliko veräjän viereisen ison koivun alla vielä "niin kauniita, niin ka-auniita metsätähtiä", ja vieläkö siinä mättäässä, joka oli rantatien oikealla puolella heti veräjästä tultua, oli "yhtä paljon ja yhtä suuria mustikoita kuin ennen". Elsa muisteli haaveillen leikkipaikkojaan ja koki uudelleen entisen onnensa. Sitten hän yhtäkkiä unohti ne ja alkoi näyttää Laurille tavaroitaan, tärkeimpänä muistoalbumi, johon piti liimata kaunis kuva ja kirjoittaa toivotus. "Runo siihen pitää kirjoittaa, runo", hän toimitti, pitäen kirjaa edessään niin kaukana kuin kädet ulottuivat ja katsellen huulet supussa ja silmät tiirallaan kyyhkystä, joka kuljetti nokastaan riippuvaa, lemmikeitä pursuten täynnä olevaa koria. "Eikö se ole herttainen!" hän sanoi. "Kirjoitathan, Lauri, runon, sano, kirjoitathan! Etkö osaa... Kyllä sinä osaat, joka olet niin viisas ja aina vain luet ja luet".
Laurin ei auttanut muu kuin luvata. Omiin voimiin luottaen hän ei kuitenkaan tehnyt sitä, vaan ajatellen äitiä, jonka tiesi kykenevän sepittämään runoja milloin vain näitä tarvittiin. Ja tuollaisen kiiltokuvan hän ostaisi Elsan neuvon mukaan pikku Bergdahlilta, jonka jo tunsi, koska oli käynyt ostamassa sieltä vihkonsa, paperinsa, kuminsa ja kynänsä. Minkälaisista kukista Elsa piti eniten? Kieloista, kieloista! Niitä ei ollut meidän puolellamme järveä, mutta Niettussaarella ja toisen puolen koskien rannoilla niitä oli. Muistatko? Kun löysi sellaisen, tuntui niin kauniilta, niin ihanalta, aivan samalta kuin niiden tuoksu...
Ovi aukeni ja Alli-täti työnsi siitä saapuville vaunut, joissa istui kalpea lapsi. "Lennart tahtoo tulla katsomaan Lauria, josta Elsa on niin paljon puhunut. Hän kuuli teidän äänenne ja alkoi ojennella käsiään. 'Tahtoo, tahtoo!' hän sanoi. Tule, Lauri, tervehtimään Lennarttia".
Alli-täti kohotteli pieluksia sairaan lapsen selän tueksi. Lauri meni ujosti vaunujen viereen ja näki edessään melkein luonnottoman suuret, tummat silmät, jotka kiintyivät tarkastamaan häntä vakavasti, kiinteästi, laihojen, kalpeiden kasvojen ilmaistessa herkästi mielessä ailahtelevia tunteita. Sitten niiden ilme asettui hymyksi ja pieni, säälittävän hento käsi alkoi hiipiä varovaisesti Lauria kohti. Lauri otti sen ruskeaan, tanakkaan kouraansa ja piti sitä siinä. He katsoivat näin toisiinsa hetkisen, Lauri ujona ja osaamatta sanoa mitään, lapsi silmät pyöreinä teeskentelemättömästä, kummastuneesta uteliaisuudesta. Lopuksi Lennart kysyi vakavasti:
– Mitä varten sinulla on noin pitkä tukka?
He nauroivat kaikki. Laurin äiti ei ollut vielä ehtinyt viemään häntä parturille eikä ollut täällä kaupunkioloissa itse tahtonut Laurin metsistynyttä tukkaa lyhentää, koska häneltä pyrki jäämään näkyviin liian jyrkkiä saksien jälkiä. Laurin äiti selitti tämän, mutta Lennart vastasi:
– Laurilla ei ole partaa. Minun äitini leikkaa minun hiukseni. Isot miehet vain käyvät parturissa. Sitten kun opin kävelemään ja tulen suureksi, minäkin käyn parturissa. Osaatko laulaa?
Lauri oli hämillään ja vastasi kieltelevästi... "Vain vähän. Elsahan osaa laulaa hyvästi..."
– Elsa laulaa, vahvisti Lennart. – Joskus kun olen hyvin kipeä, hän laulaa minulle vaikka miten paljon. Kun tulen suureksi ja osaan kävellä, minäkin laulan. Nyt en jaksa, vaikka osaisin.
Lennart puhui pikkuvanhasti sanoin ja lausein, joita oli kuullut säälivien ihmisten suusta vuoteensa viereltä. Lauri katsahti äitiinsä ja Alli-tätiin ja huomasi heidän olevan alakuloisen näköisiä. Hänen tuli tukala olo. Hän tunsi hämärästi, että äitiä ja Alli-tätiä olivat liikuttaneet nuo Lennartin sanat siitä, että "kun tulen suureksi ja osaan kävellä", sillä hän aavisti, ettei Lennart tulisi kävelemään milloinkaan, kun oli noin laiha ja kalpea, samanlainen kuin Laurin näkemät kymmenet pettuleivän kuihduttamat pienokaiset, joissa oli elävää vain silmät. Kukaan ei uskonut niiden paranevan, vaan kaikki ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta odottivat niiden kuolemaa. Arkut tehtiin valmiiksi niiden vielä eläessä. Siihen vain höylänlastuja ja jotakin riepua lakanaksi sekä viimeiseksi lapsi huonoimmassa paidanrepaleessaan. Kopkop! sanoi vasara lyötäessä kantta kiinni. Maaliksi tervaa ja nokea, jos oltiin oikein hienoja, mutta tahritun näköisiksi ne silti jäivät. Äiti itki, kun ei ollut lääkäriä, ei lääkkeitä, ei sairaalaa, ei edes vaatimattominta sairastupaa, kun lapset ja aikaiset saivat kuolla hoidotta kuin eläimet, kärsien hiljaa kuin ne, silmissä sanaton alistuvaisuus. Lauri tahtoi välttämättä rohkaista Lennarttia ja sanoi:
– Sitten menemme yhdessä Nuottasaareen...
– Ja otamme Santerin mukaan! lisäsi Lennart innokkaasti. – Santeri on niin mukava. Hän osaa kertoa satuja.
Äiti ja Alli-täti menivät pois ja jättivät lapset leikkimään. Alli-rouva itki pastuskalle murhettaan, että kun Lennart ei parane. Kaikki lääkärit on käyty, kaikki lääkkeet koetettu, mikään ei auta. Kukaan ei tiedä, mikä lasta vaivaa, mistä hänen heikkoutensa johtuu. On kuin vain hänen päänsä kasvaisi, muun ruumiin pysyessä pienenä ja hentona. Jalat varsinkin ovat heikot eivätkä ota kantaakseen. Ikäisekseen hän on henkisesti liian kehittynyt, pikkuvanha. Tuntuu kummalliselta kuulla hänen puhuvan. Hän keskustelee veljeni kanssa kuin aikuinen. Kun hän tulee suureksi, niin hänkin muka laulaa ja soittaa ja laittaa kaunista musiikkia. Siitä hän aina puhuu, että kun hän tulee suureksi... Miksikähän Lennartin piti jäädä tuollaiseksi? "Joskus sielussani kytee aavistus, että olisikohan se jonkinlaista käsittämätöntä seurausta siitä, etten silloin aina saattanut... että Lennart syntyi vähän niinkuin vasten tahtoani... etten todestaan toivonut häntä".
Alli-rouva itki ja kuiskutti ja kertoi jotakin pastuskan korvaan. "Siitä se varmaan johtui ja on siis minun syytäni. Kuka tietää, vaikka olisin sillä aiheuttanut Einarin harha-askeleenkin".
Pastuska laski pienen, lujan kätensä Allin kädelle, katsoi häntä silmiin kiinteästi ja sanoi melkein käskevästi:
– Pois tuollaiset sairaalloiset ajatukset! Älä milloinkaan enää päästä niitä mieleesi, sillä ne ovat aiheettomia, vääriä. Niitä hautoessasi teet syntiä, sillä Jumala on hyvä ja osaa mitata kurinsa määrän lempeästi. On turhaa tutkia Lennartin sairauden siveellisiä ja muita sellaisia syitä, koska ne ovat meiltä salattuja. Pääasia on hoitaa ja rakastaa häntä. Eihän vielä tiedä, miten voi käydä. Ehkä tapahtuu käänne ja hän alkaa vahvistua. Toivoa ei saa heittää, vaan edelleen on kaikkea koetettava. Ole rohkea, Alli-rakas! Ei voi tietää, minkä syvän ja suuren asian valmistusta lapsenkin kärsimys voi olla...
Lasten kamarista alkoi kuulua Elsan kirkasta laulua: "Nouse, laulu, kaiu! Nouse taivohon! Rinnastani poista murhe rauhaton!"
5
Eihän aina satanut, vaan oli kirkkaitakin päiviä. Laurin ja Santerin lähtiessä kouluun aurinko joskus valaisi kattoja ja pihatuomen latvaa, jossa oli vielä kellastuneita lehtiä ja mustia marjaterttuja. Varpuset tuiskuttivat touhuissaan ja koettivat kaikki asettua syreenipensaan latvaan, jonne vinosti tulevat auringonsäteet sattuivat. Siinä ne pörhistelivät höyheniään ja sysivät toisiaan pois parhaimmilta paikoilta. Maa oli kuurassa ja ilmassa tuntui hyväätekevä, virkistävä raikkaus, joka huomaamatta lisäsi pontta jäseniin.
– Kohta tulee luistinjäätä, huomautti Santeri. – Minkälaiset luistimet sinulla on?
Lauri ei vastannut. Hän oli nähnyt Santerin luistimet. Ne kiinnitettiin kenkiin niissä itsessään olevalla mukavalla vieterivivulla, jonka kun väänsi paikalleen, niin leuat puristuivat kiinni kengänpohjien reunoihin. Kengän kantaan oli kiinnitetty erikoinen reiällinen levy, johon luistimen kannassa oleva nasta sovitettiin. Lauri ei ollut nähnyt ennen tuollaisia luistimia ja oli kaukaisen kateuden vallassa kysynyt, mistä Santeri oli ne saanut.
– Isältä tietysti, Santeri oli vastannut. Lauri näki mielessään eräitä äskeisten vuosien ensimmäisiä pakkaspäiviä, jolloin laaja kotiulappa jäätyi. Oli ollut tyyntä ja satamatonta, joten jäästä oli tullut aivan sileää. Sellaisena se oli pysynyt viikon verran, ensimmäiseen tuiskuun saakka. Oli jännittävää, suurenmoista, retkeillä pitkin rantoja ja kokea renki-Pekan asettamia mateenkoukkuja. Jää oli niin kirkasta, että sen läpi saattoi nähdä, oliko kala tarrannut koukkuun. Sitten Lauri näki erään kylän miehistä tulevan järven yli luistelemalla, mikä oli harvinaista, sillä siellä kotiseudulla ei luisteltu paljoa. Tuollaisia uudenaikaisia luistimia kuin Santerin ei tunnettu, vaan käytettiin vain "puuluistimia" eli sellaisia, joissa terä oli kiinnitetty puusta tehtyyn jalansijaan. Luistin sidottiin jalkaan erikoisesti suunnitelluilla nahkaviilekkeillä. Muunlaisia luistimiahan ei olisi voinutkaan kiinnittää pehmeäpohjaisiin pieksuihin, joita siellä yleisimmin käytettiin ja jollaiset Laurilla yhäkin oli.
Laurin oli vallannut kiihkeä halu oppia luistelemaan ja hän oli tehnyt parhaansa saadakseen hankituksi luistimet. Nähtyään sittemmin Santerin uudenaikaiset kiitimet hän oli ymmärtänyt, kuinka huonot nuo hänen silloiset puukolhonsa olivat olleet. Surkeinta oli, ettei niissä ollut ollut minkäänlaisia hihnalaitteita ja ettei silloin ollut kukaan kyennyt laittamaan niihin sellaisia. Ei ollut ollut sopivaa nahkaa, ei pikilankaa, ei suutaria, ei miestä, joka olisi edes tiennyt, minkälaisia noiden sidelaitteiden piti olla. Kääntyi Lauri kenen puoleen tahansa, se oli turhaa, sillä kaikilla sattui olemaan muita kiireitä. He vain sanoivat, ettei tuollaiseen kannata tuhlata kallista pohjanahkaa eikä mänttiä, koska voi millä hetkellä hyvänsä ruveta tuiskuamaan ja luistinkeli loppua siinä samassa.
Mutta Lauri ei ollut hellittänyt, vaan oli koettanut sitoa luistimia jalkaansa nuoralla, vieläpä sokeritoppanuoralla, kun ei sen parempaa ollut. Ja kilistämällä siteitä puupalikalla kiertäen hän olikin saanut luistimensa kiinni siksi lujasti, että kykeni liukumaan niillä ja jotenkuten potkia kahnuttamaankin. Hän ymmärsi nyt, ajatellessaan Santerin luistimia ja kenkiä, miten perin vaillinaiset, kummalliset, naurettavat, hänen nuorin ja palikoin kiinni kötöstetyt kiitimensä olivat olleet. Häntä nauratti ajatellessaan sitä. Täällä ei olisi voinut sellaisia käyttää, sillä ne olisivat herättäneet isoa iloa. Mutta siellähän ei ollut näitä tärkeästi virnisteleviä kaupungin poikia, vaan saattoi rauhassa käyttää minkälaisia luistimia tahansa. Lauri muisti elävästi, kuinka hän oli heti aamiaisen jälkeen mennyt rantaan, köyttänyt luistimet sanomattomalla ähinällä ja puhinalla jalkaan ja lähtenyt liukumaan pitkin Isonhiedan rantajäätä, jossa ei tarvinnut pelätä hukkuvansa, vaikka olisi pudonnutkin. Iltahämyyn saakka hän oli viipynyt siellä ihan yksin, tutkien kaikki rannan kaarteet, luistellen ylöspäin Joutsenpuroa, joka suupuolessaan hauskasti polveili niittyrantojen välitse, painuen sen rantapensaikoiden pimentoon, jossa haukkasi paleltuneita, jäätyneitä pihlajanmarjoja, säikähtäen metsäkanaparven äkillistä lähtöä lentoon, ja jälleen palaten järven rantaan mielessä viehättäviä kuvia kesän leikeistä tällä samalla paikalla. Mitään niin hauskaa kuin nämä muutamat luistelupäivät silloin kerran Lauri ei voinut muistaa.
Hän tunsi, että hänen täytyi saada samanlaiset luistimet ja kengät kuin Santerilla oli. Se oli välttämätöntä. Hänen täytyi puhua siitä äidille, joka varmaan keksisi keinon niiden hankkimiseksi. Santerin isä ehkä tekisi kengät halvemmalla kuin ne kaupasta ostaen maksaisivat. Hän oli kysellyt Santerilta vieteriluistinten hintoja ja saanut kuulla niiden olevan kalliita – siinä viiden markan paikkeilla. Miten Santerin isä oli jaksanut hankkia ne? Siten, että Santeri oli antanut puolestaan omat säästörahansa, joita oli ollut nelisen markkaa. Mistä hän oli saanut ne? Leikkaamalla kantoja Kauralan mestarin verstaassa. Mitä sellainen työ oli? Kengänkannan muotoisella raudalla lyötiin pohjanahasta pala, johon sitten liisteröitiin kaikenlaista nahansilppua. Reuna leikattiin laidasta tasaiseksi. Kun kanta oli näin kasvatettu riittävän paksuksi, se oli valmis käytettäväksi saappaan tekoon. Kymmenen penniä kappaleelta niistä mestari maksoi. Jos silpuissa oli isompia nahanviiluja, kanta kasvoi nopeasti, mutta jos se täytyi liimailla aivan mitättömistä paloista, työ kävi hitaasti. "Mutta kyllä siinä sentään palkoille pääsee".
Lauria nauratti tämä Santerin viimeinen lause, sillä hän muisti kuulleensa aikaisten työmiesten joskus sanoneen niin. Hän kysyi, osaisiko ehkä hänkin tehdä tuota työtä ja riittäisikö sitä hänelle? "Jo vain", Santeri vastasi; "sitä osaa tyhmempikin kuin sinä ja sitä riittää meille molemmille. Isä on sanonut, ettei siten tehty kanta kestä ja että tuollainen on vuskutyötä, mutta mitäpä se muille kuuluu." Joululomalla Santeri aikoi mennä leikkaamaan kantoja, sillä hän tahtoi saada hankituksi hyvät sukset, oikeat haapavetiset. Muilla ei juuri kehdannut hiihtää. Oliko Laurilla suksia ja minkälaiset?
Laurilla oli sukset. Äiti oli pitänyt tärkeänä, että ne tuotiin kaupunkiin. Ne olivat tosin vain puolankalaismalliset, mutta Lauri tiesi kokemuksesta, että ne olivat silti hyvät, erinomaisen joustavat ja sopivasti jalkavat. Ne olivat nyt etehisessä odottamassa talven tuloa. Sauvat kyllä olivat puutteelliset – Santeri oli jo ehtinyt tarkastaa ne –, sillä ne olivat liian paksut ja niissä oli vain vitsasommat, mutta ehtisihän tuonnempana tehdä uudet. Santeri oli kertonut – ja Lauri tiesi sen jo muutenkin –, että tässä lähellä asui vanha, punatukkainen, kyssäselkäinen puuseppä, joka muutamasta kymmenestä pennistä höyläsi pojille suksisauvoja. Sommat oli parasta tehdä rottingista, jota sai Faban kaupasta halvalla, ja piikit maksoivat Snellmanin rautakaupassa viisi penniä kappale. Santerin kuvauksen mukaan hiihtovarusteisiin kuuluivat vielä paulakengät ja tupsuniekat paulat, mutta kun Lauri ei ollut milloinkaan nähnyt sellaisia, hänen käsityksensä niistä jäi hämäräksi. "Ehtiipä nuo ihmeet nähdä", hän ajatteli. Sitäpaitsi Santeri oli sanonut, että "pieksusi ovat hyvät hiihtokengät". Santeri oli kertonut pyytäneensä isää tekemään hänelle pieksut, oikein sellaiset tukkimiehen jalkineet, joiden varsi ulottui polvien yläpuolelle. Lauri oli nyökännyt. Sellaisia pieksuja hän oli nähnyt paljon. Tukkilaiset niitä pitivät. Varsien suussa oli punainen sahviaanireunus ja takana polvitaipeen kohdalla halkeama, jonka saattoi kuroa nahkanauhalla kiinni kuin kengän rinnuksen. Nauhain päässä killui pieni nahkatupsu. Istuessaan tukkilaiset oikoivat ja venyttelivät saappaanvarsiaan, tirskauttelivat mällisylkyjä ja olivat ylpeitä eivätkä ottaneet hattua päästään. Äitiä ne sentään tottelivat: elleivät ottaneet pois päähinettään, äiti meni ja antoi sen heille käteen. Muuan isokokoinen lentojätkä oli sanonut äitiä niin kipakaksi "ämmäksi", "että sitä pitää ihan pelätä".
Tärkeintä oli nyt saada hankituksi luistimet ja niihin sopivat kengät, samanlaiset kuin Santerilla. Lauri tahtoi välttämättä vieteriluistimet, mikäli mahdollista oikeat "nurmikset", mutta tinki kuitenkin vaatimuksestaan pois nikkelöinnin. Santeri oli kertonut rikkailla pojilla olevan nikkelöityjä luistimia, jotka eivät siis milloinkaan ruostuneet. Ja kai ne olivat muutenkin parempia, koska kuuluivat leikkaavan jäätä kuin leipää. Laurista tuo nikkelöinti oli turhaa komeutta, jota hän ei kehtaisi näyttääkään, koska tunsi, ettei se hänelle sopinut. Kyllä hän tyytyisi tavallisiin vieteriluistimiin, mutta vain sellaisiin. Ruuviluistimiin ei millään. Santeri oli näet kertonut olevan sellaisiakin luistimia, jotka niissä itsessään olevilla ruuveilla kiinnitettiin kengän kantaan ja päkiäiseen. Ne olivat lähes puolta halvempia kuin vieteriluistimet. Lauri oli saanut sen käsityksen, ettei kukaan oikea mies huolinut ruuviluistimista, että luisteleminen niillä oli jollakin tavalla ujostuttavaa, nöyryyttävää, miehiselle miehelle alentavaa. Santeri ei voinut selittää, mistä tämä johtui, mutta niin vain oli, ja Lauri omaksui tämän käsityksen.
Lauri oli eräänä iltana kysynyt äidiltä, eikö hänkin voisi saada samanlaisia kenkiä kuin Santerilla oli. "Ne olisivat sitten sopivat luistinkengiksikin", hän oli lisännyt. Äiti ei ollut sanonut muuta kuin että "kyllähän sinun pitäisi ne saada – ja luistimet myös", ja katsahtanut sitten häneen ompelukoneensa takaa silmälasiensa ylitse. Lauri osasi lisätä äidin sanoihin sen, minkä tämä oli jättänyt lausumatta, että näet "kunhan tulisi ensin se piispan kirje". Muita kirjeitä oli jo tullut ja ne olivat helpottaneet äidin asemaa, mutta ei vielä tätä tärkeätä piispan kirjettä, jonka saapumisesta pantiin riippumaan jokseenkin kaikki ulottumattomissa olevat asiat. Lauri kuvitteli sen olevan kooltaankin laaja ja mahtava, ja lukittu viidellä isolla lakkasinetillä, kaikissa kirkon kuva. Kun se kerran tulisi, niin se olisi eri täräys, jonkinlainen "käsky kävi keisari Augustukselta, että koko maailma piti verolle laskettaman". Heh!
Päivät kuluivat syksyn huomaamatta muuttuessa kylmemmäksi ja pimeämmäksi. Lauri kotiutui ympäristöönsä vähitellen yhä laajemmalta, kunnes oli tutustunut kaikkiin Santerin sen arvoisiksi suosittelemiin paikkoihin. Ainoatakaan niistä hän ei kuitenkaan voinut pitää yhtä mieluisana kuin oli kaukainen kotiseutu, jota hän edelleen kiihkeästi ikävöi. Jos se joskus unohtuikin, se palasi pian takaisin ja teki hänet onnelliseksi aiheuttamansa kaipuun surumielisellä, tunteellisella väreilyllä. Unessa se avautui kokonaan ja otti Laurin syliinsä, sallien hänen taas nähdä tummat metsät, siniset vaarat, metsälammet, järvien aavat ulapat ja louhikkoiset rannat, ikuisesti kohisevat kosket, ja murheellisen, yksinäisen saaren, jossa vainajat asuivat.
KOLMAS LUKU.
1
Helga-tädin muutettua pois Lauri oli ollut äidin palkkaaman nuoren apulaispastorin ohjattavana. Paavo hänen nimensä oli. Pian asui isän entisessä kamarissa, jonka äiti oli sisustanut uudelleen häntä varten. Hän oli vankka, lihava, hyväntuulinen savolainen, josta pian tuli Laurin ystävä. Enimmäkseen hän istuskeli kirjoituspöytänsä ääressä, poltteli paksuja beirutskipaperosseja, häämöttäen savun seasta kuin mustapartainen enkeli pilvistä, valmisteli saarnaansa, jonka piti vuorollansa voimallisesti ja pontevasti, ja puhutteli ystävällisesti ja neuvovasti hurskastelevia akkoja ja vanhojapiikoja, joita alkoi äidin ihmeeksi käydä pikkupappilassa pitäjän peräkulmilta saakka, pahimmankin rospuuton aikana. Tuntikausia ne istuivat Paavon huoneessa haikeasti puhua niekutellen ja kaakatellen uskon asioista, joita Paavo koetti selittää heille minkä osasi, väliin haukotellen kyllästyneesi. ja ilmeisesti toivoen akkojen menevän "hornantuuttiin". Äiti ne usein toimitti ulos, joko pyytämällä Paavon saliin tai sanomalla suoraan, ettei pastorilla ollut enempää aikaa heitä varten. Lauri oli päässyt ymmärtämään siitä, mitä oli kuullut äidin puhuvan ruustinnan kanssa, ettei kumpainenkaan hyväksynyt tätä Paavon osaksi koitunutta naisten ylenmääräistä ihailua, koska siitä saattoi aiheutua juoruja. Paavon tultua ruokailemaan saliin, jonne äiti aina kattoi hänelle erikseen, Lauri tuli usein saapuville kirjoineen ja alkoi järkeillä hänen kanssaan kullakin kerralla erikoisesti hautomistaan asioista. Tämä huvitti Paavoa, joka järkeili vastaan, kertoi ja selitteli kaikenlaista. Laurin mielestä Paavo tiesi paljon ja osasi selittää rauhallisesti. Lauri totesi kyllä, että Paavolla oli koko ajan tärkeimpänä asiana syöminen – Lauri ei ollut vielä siihen saakka tavannut toista, jonka suussa ruoka olisi näyttänyt maistuvan niin hyvältä –, mutta kuten sanottu hänelle jäi suupalojen väliin niin paljon aukkoa, että ehti pudottaa siitä muutamia sanoja. Kalastamaan ja metsästämään Paavo ei lähtenyt, mutta kyllä muuten soittelemaan ja uimaan. Hän souti niin, että kokassa kohisi, ja ui kuin jättiläiskala. Renki-Pekka sanoi, että ihmekö tuo, kun on silkkaa rasvaa koko mies: eihän se pääsisikään uppoamaan. Erikoisempaa jumalisuutta tai hartautta Lauri ei Paavossa huomannut. Lieneekö tuo edes ruokaansa siunannut, vaikka oli pappi. Virkaansa hän kuului hoitaneen hyvin.
Paavo tuli neuvoneeksi Lauria tämän lapsellisissa lukupuuhissa siihen saakka, kunnes kylässä alkoi toimintansa kansakoulu. Se toimi rovasti-sedän rakennuttamassa Tähtelässä vapaaehtoisin voimin, varsinaisena opettajana ja johtajattarena isonpappilan Aina-neiti ja tämän apulaisina itse rovasti ja kanttori. Lauri oli saanut äidin ja rovastilaisten puheista sen käsityksen, että tässä oli kysymys suuresta ja kalliista asiasta, jonka hyväksi oli uhrattava niin paljon kuin suinkin, koska siten varustauduttiin parhaiten jonkin tulossa olevan "pahan päivän" varalle. Se uhkasi koko Suomea, isänmaata, tuo "paha päivä" – miten, sitä Lauri ei käsittänyt. Hänen mielikuvitukseensa maalautui vain outo, peloittava näky viimeisestä tuomiosta, jolloin maa ja taivas "hukkuvat".
Kansakoulu oli uutta ja erikoista. Lauri meni sinne aluksi arkana ja pyhällä mielellä kuin kirkkoon. Useimmat kouluiässä olevat kylän lapset oli tuotu sinne ja istuivat penkeillään säikähtyneen näköisinä. Mutta vähitellen tottumus karkoitti pelon ja mielikuvitus alkoi askarrella Aina-tädin esittämissä asioissa. Maailma, joka oli siihen saakka rajoittunut kotiin ja kirkonkylään, alkoi vähitellen Aina-tädin karttakepin avulla laajentua, ulottuen pian Suomen ja siitä koko Euroopan ääriviivoihin, meriin, vuoriin, jokiin ja suuriin kaupunkeihin. Laurihan oli tuosta kaikesta jo jonkin verran selvillä, mutta silti, ehkäpä Aina-tädin sattuvien kuvausten johdosta, maailman suuruus ja siihen mahtuvien asioiden suunnaton paljous nyt valkenivat hänelle niin aavistamattoman jylhinä, että hän tunsi masentuvansa ajatellessaan niitä. "Kuka voi oppia kaiken, mitä niihin kuuluu?" hän kysyi itsekseen ja tunsi hämärää halua paeta jonnekin syvään korpeen, jossa ei tarvitsisi tietää mitään tällaista, vaan saisi olla onnellinen eläessään rikkumattomassa rauhassa kesät, talvet, ja asuessaan lahden poukamaan, lirisevän korpipuron suuhun, rakennetussa savupirtissä. Vaistomaisesti Lauri oli tuntenut pelkäävänsä suurta maailmaa, mutta samalla myös kiihkeästi kaipaavansa sinne.
2
Lauri oli selvillä suuresta maailmasta siksi, että oli ensimmäisenä armovuosikesänä yhtäkkiä päässyt äidin mukana pitkälle matkalle, joka ulotettiin kauas etelään, aina Viipuriin saakka. Lähimpänä aiheena oli jokin vararikosta johtuva asia, johon äiti tahtoi saada selvityksen itseltään vanhalta tuomarilta. Nimismies-sedän neuvot tuntuivat riittämättömiltä; ilmeisesti oli kysymyksessä pulma, jonka kykeni ratkaisemaan vain itse vanha tuomari, sama, joka piti käräjät. Se oli äidin vakaumus ja siksi hän teki äkkipäätöksen ja lähti tapaamaan tuota lähimmässä kaupungissa, 120 km:n päässä, asuvaa ylimmän lainopillisen viisauden edustajaa. Samalla hän tahtoi ulottaa matkansa meren rantaan ja rautatielle saakka, mennäkseen tervehtimään vanhaa äitiänsä, veljeänsä ja sisartansa, jotka asuivat Viipurissa. Lauri oli kuullut äidin puhuvan ruustinna-tädin kanssa, että hänen täytyi päästä hiukan "tuuluttelemaan".
Heti saatuaan tietää pääsevänsä mukaan Lauri tunsi kohenevansa sekä omissa että muiden silmissä. Paikatessaan hänen pieksujaan – sen hienompia kenkiä Laurilla ei näet ollut – renki-Pekka puheli kunnioittavaisesti, että "lieneekö tässä pitäjässä ainoatakaan, joka olisi käynyt Viipurissa asti" ja että "kun sieltä palaat, niin saat sanoa olevasi eri mies". Karjakko-Kustaava hirvitteli, että "niinkö kaukana se Viipuri on!" Vaikka molemmat olivat ihan vakavia, Lauria silti vaivasi pieni epäilys, että he tekivät hänestä pilaa. Se oli elokuun päivä, ei vielä syksyinen, mutta sinne päin. Tuuli kohisutti pihan isoja haapoja ja koivuja; väliin satoi, mutta sitten taas aurinko paistoi. Oli sellainen sää, jolloin metsot istuvat haluttomasti puissa, koska eivät pidä niiden huojumisesta, ja joutuvat helposti satimiin, jos nämä ovat oikeissa paikoissa. Kesken valmistuskiireiden Lauri muisti tätä ja hänen halutti juosta katsomaan niitä kahta uutta sadinta, jotka hän oli Pekan kanssa saanut viritetyiksi edellisenä päivänä maantien länsipuolella pitkin suon rantaa järveä kohti vievälle polulle. Ei hän tietenkään nyt sinne joutanut – jännityksissään vain sellaista kuvitteli, että aika olisi kulunut huvennuin ja lähdön hetki pian koittanut.
Se koitti. Oma, pieni, ruskea, uskollinen, iäkäs ruuna Laukki alkoi vetää vanhoja, mutta nyt erikoisen hyvin rasvattuja kiesejä merenrantaa kohti, etuistuimella pieni tarmokas rouva ja tämän pieni, utelias, vaitelias, kaikkea tyystin tarkasteleva poika, ja takaistuimella pieni, kesakkonaamainen, punatukkainen, uskollisista uskollisin kyytipoika Alpe, jonka hevosmiestaidon ja neuvokkuuden varaan koko matkue oli oikeastaan uskottu. Vain kiesit olivat normaalia kokoa – muu kaikki: hevonen, ihmiset, matkatavarat, normaalia pienempää. Mutta sehän ei haitannut, sillä he eivät tienneet sitä itse. Alpe, joksi käytäntö oli supistanut hienon Albert-nimen, oli äidin ylin luottamusmies kotioloissakin. Lauri oli huomannut äidin aina puolustavan Alpea ja syrjäyttävän Pekkaa, mikä ehkä johtui siitä, että Alpe oli yksi äidin monista ja monenlaatuisista turvateista, peritty äskeisiltä hallavuosilta. Kyytipojaksi hän oli erikoisen sopiva pienuutensa ja laihuutensa vuoksi. "Ei Laukkia voi vaatia raahaamaan raskasta Pekkaa ensin merenrantaan ja sieltä vastamäkeen takaisin", äiti oli selittänyt Laurille tämän tiedustaessa, miksi Alpe eikä Pekka. Äiti puhui Laukista kuin ihmisestä, jonka mielipidettä oli kuultava ja oikeuksia kunnioitettava. Laukki oli hänen morsiuslahjansa isänkodista, jostakin rovastilasta, jossa myös he nyt tulisivat käymään, ja siksi sillä oli Laurin kotona suuri sananvalta, jota se kuitenkin käytti vain joskus harvoin äksyillessään.
Nuo loppumattoman pitkät vastamäet... Ennenkuin alkoi mennä junnata niitä ylös, Laukki seisahtui juurelle, katsahti äitiin kuin olisi nuhdellen kysynyt, "oliko sinne tuomariin lähtö todellakin välttämätön?", pudisti päätänsä, niin että vanhat pislaipäitset, suitset, silat ja mäkivyöt helähtivät, puhalsi korskuen ja sitten... Laurista tuntui ihan epätoivoiselta, mutta mikä auttoi. Mäen laella seisahduttiin taas huokaamaan ja katsomaan näköalaa. Se oli huikaisevan laaja – silmänkantamattomiin sinisiä saloja kuin pehmeitä jättiläisaaltoja.
– – –
Siellä koulussa, maantieteen tunnilla, Lauri ikäänkuin tunsi seisovansa tuollaisella korkealla mäellä ja katsovansa kauas, hyvin kauas suureen maailmaan, "luvattuun maahan". Niinkuin Mooses Nebon vuorella, kahden kesken Jumalan kanssa. Lauri tunsi hämärästi, että tuollainen yksinäinen hetki kuin Mooseksella silloin oli jotakin vakavaa, pyhää. Sääli, ettei Mooses päässyt "luvattuun maahan". Sitä ei riittänyt korvaamaan se, että itse Herra hautasi hänet. Rovasti-setä selitti tuota "luvattua maata" ja oli vakavan, melkein murheellisen näköinen sanoessaan, että ylen harvat ihmisistä pääsevät sinne. Se häämöttää kyllä kauniina katsoessamme sitä sydämen Nebo-vuorelta, mutta pakenee, haihtuu pois virvatulena, kun lähdemme tavoittamaan sitä. Kädet ojossa riennämme sen jäljessä, kun yhtäkkiä kompastumme ja putoamme...
Rovasti-setä oli empinyt ennenkuin oli sanonut, minne putoamme... Eikä hän ollut sanonutkaan sitä, vaan oli kuin heräten hymyillyt ja alkanut puhua leikkiä, jotakin aivan muuta. Mutta Lauri oli ymmärtänyt hänen tarkoituksensa. Hauta se on, johon ihminen putoaa kesken kiireensä. Niinkuin Einar-setä, seppä ja isä olivat tehneet.
Tuollaisilta korkeilta paikoilta Lauri katseli historiaakin, kuuluisia tapahtumia, ensimmäistä ristiretkeä ja Kupittaan lähdettä, jossa suomalaisia pakanoita kastettiin. Kun Aina-täti selitteli niitä ja hän luki niistä Maamme-kirjasta, ne valkenivat hänelle kuin taulut. Tuomas-piispan miekka välähti jossakin Nevajoella päin kuin salama. Laurin mielikuvitus ja pienet ajatukset ponnistelivat saadakseen selkeän käsityksen jostakin tärkeästä, viehättävästä, suuresta asiasta, johon kaikki nuo kuvat kuuluivat, mutta hänen voimansa olivat siihen vielä riittämättömät. Saavutukseksi jäi vain hämärä, onnea tuottava, miehekäs, uljas tunne.
Hän oli puhunut asioista parhaan ystävänsä, kestikievarin Ilmarin kanssa ja he olivat ymmärtäneet toisensa. Ilmari oli osannut täyttää Laurin sydämen syvällä onnella. Lauri ei osannut selittää, miksi Ilmari oli hänestä niin "mukava poika", vaan antautui kokonaan sen viihtymyksen valtaan, jota tunsi hänen seurassaan. Ilmarin hento olemus, nauru, puhe, katse ja liikkeet olivat Laurista erikoisesti miellyttäviä. Hän tunsi ollessaan Ilmarin seurassa jonkinlaista autuasta uhraavaisuudenhalua ja olisi ollut hänen puolestaan valmis vaikka mihin. Tästä ystävyydestä oli itsekkyys kaukana, sillä sen suurin onni oli juuri kaiken luovuttamisessa toisen hyväksi. Voileipä, vehnäspala, taskussa likaantunut kivikova karamelli maistuivat vasta silloin oikein hyvältä, kun sai jakaa ne Ilmarin kanssa, joka taas puolestaan oli täysin onnellinen ainoastaan, jos sai jakaa kalleimman aarteensa Laurin kanssa tai lahjoittaa sen hänelle kokonaan. Antamisen ilo, uskollisuus, valmius astumaan rintamaan toisen puolesta – kaikki nämä korkeat inhimilliset ominaisuudet lämmittivät pienten miesten mieltä, rikastuttaen heidän elämäänsä tältä kohdalta sädehtivän kauniiksi.
Tähän toveruuteen, lasten puhtaaseen, onnea tuottavaan ystävyyteen, tuli lisäksi vieno, salaisesti suloinen, kuin sokerin makuinen tunnelma, jonka tyttöjen läsnäolo herätti. Se asiahan sisältyi elämään ja luontoon, joiden mukana lapset uivat kuin virrassa ajattelematta ja kyselemättä, miksi tuo oli noin ja tämä näin. Ei Lauri enempää kuin muutkaan pojat tai tytöt tulleet ajatelleiksi, mikä herätti tuollaisen tunnelman; he vain joutuivat tietämättään sen valtaan. Siitä syntyi koko olemuksen hyvänolon tunnetta, joka teki onnelliseksi ja aiheutti väliin voimannäytön halua ja miehekästä uljastelua, kovaäänistä puhetta ja ylimielisyyttä.
Tämä Laurin ensimmäinen varsinainen koulu painui niin tarkoin hänen mieleensä, että hän aiheen tullen saattoi vaipua katselemaan sitä kuin kuvaa, jossa yksityiskohdatkin erottuvat selvästi. Hän näki vanhan rovastin opettamassa uskontoa ja kuuli hänen hyväntahtoisesti, rauhallisesti, hiukan leikillisesti selittelevän, mitä "härän nostamisella kaivosta" tarkoitetaan. Aina-täti opetti kirkkaalla äänellä ja kirjoitteli numeroita rautapellinkappaleelle, jonka oli nostanut uunin edestä sen reunalle, mustaa taulua kun ei ollut varojen puutteessa vielä saatu hankituksi. Kanttori opetti laulua, lyöden ääniraudalla peukalon kynteen, hyräillen sointuvasti ja hymähdellen lasten ujoille ja epävarmoille yrityksille. Kevättutkinnossa Ilmari lausui pontevasti Vänrikin markkinamuiston aivan ulkoa, tarvitsematta kirjaa ollenkaan. Katsellessaan ensimmäistä todistustaan Lauri tunsi hämärästi, että se oli arvokas paperi, ja pyysi äitiä tallettamaan sen huolellisesti.
3
Tullessaan kaupungin isoon kansakouluun Lauri siis tiesi, minkälaista koulu on, eikä hämmästellyt muuta kuin oppilaiden paljoutta ja pihalla vallitsevaa tavatonta vilinää ja ääntä. Sen hän myös huomasi, että kaupungin lapset olivat paljoa vilkkaampia ja – hänen teki mielensä sanoa – häijympiä kuin Tähtelän koulun hiljaiset, arat pikku miehet ja naiset. Kaupungin pojat olivat lujanyrkkisiä, halukkaita tappelemaan ja kärkkäitä nolaamaan uusia, tuntemattomia tulokkaita. Heillä oli syövyttäviä, purevia haukkumasanoja ja he osasivat nauraa ja hihittää harmittavan pilkallisesti. Ja kaupungin tytöt olivat vilkkaampia, sievemmin puettuja, ujostuttavampia kuin Tähtelän tytöt. Laurilla oli aluksi omat vaikeutensa toveriensa joukossa, jotka eivät voineet olla lausumatta nauravia arvostelujaan hänen maalaisasustaan ja oudosta, leveästä puheenparrestaan, eivätkä ottamatta selvää hänen voimistaan. Mutta kun he olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa, muutamilla todistuksena siitä pilveen painuva silmä tai verta itkevä nenä, välit tasaantuivat ja alkoi syntyä hyvää toveruutta, jopa ystävyyttä. Laurin tarkasteleva katse siirtyi toverista toiseen, pojasta tyttöön – hänen luokkansa oli sekaluokka – ja pani tyynesti merkille kaikki.
Hänen katseensa oli nyt terävämpi kuin ennen, johtuen tuosta Elsan huomautuksesta, että herrasväen lapset kävivät valmistavaa eivätkä kansakoulua. Huomautusta oli sittemmin alleviivannut se, että Santerin äiti oli eräänä päivänä, keskustellessaan Laurin kanssa, tullut sanoneeksi tätä "parempain ihmisten" lapseksi. Oli siis todellakin, koska kaikki näyttivät sanovan noin, olemassa kahdenlaisia ihmisiä, parempia ja huonompia. Ja nämä toverit tässä olivat jälkimmäisten lapsia. Laurille alkoi näiden hämärien määritelmien takaa häämöttää jotakin yhteiskunnallista, joka loukkasi hänen oikeudentuntoaan. Hän tunsi "sääty"-sanan ja lausuili mielessään "pappissääty", "talonpoikaissääty", "aatelissääty", "herrassääty". Mutta mihin sitten kuuluivat Santeri ja muut luokkatoverit? Lauri koetti sovittaa heitä kaikkiin tuntemiinsa säätyihin, mutta huomasi ihmeekseen, ettei se käynyt päinsä. Lähinnä he olivat talonpoikia, mutta eivät kuitenkaan, sillä eihän heillä ollut maata, jota olisivat viljelleet. He olivat työmiehiä, mutta muodostivatko he tällaisina oman säätynsä, sitä Lauri ei tiennyt. Hän ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan "työmiessäädystä".
Laurin seuraava kokemus oli, että hän huomasi Santerin ja muidenkin toveriensa pitävän häntä kuuluvana "herrassäätyyn" eli toiseen kuin he itse. He ilmaisivat tämän monella tavalla, mutta aina arasti, vihjaavasti, hienotunteisesti. Olipa Lauri joutunut kuulemaan heidän olevan keskuudessaan ylpeitä siitä, että Lauri oli tullut heidän kouluunsa, vaikka oli herraspoika. Tämä oli Laurista ujostuttavaa, kummallista, eikä hän pitänyt siitä, vaan oli kuin ei olisi tiennyt sellaisesta mitään. Ja harvoinhan se tulikaan hänen mieleensä, mutta silti joskus. Käytyään sitten toveriensa luona hän tunsi yhtäkkiä todellakin kuuluvansa eri säätyyn, eri maailmaan, kuin he. "Ilo-Haukka" eli Ilmari Halonen, jonka silmät olivat heleästi, kirkkaasti siniset, hampaat eheät ja valkoiset, ja mieli aina nauravasti iloinen, vei hänet kerran kotiinsa. Ennenkuin hän aukaisi oven, hän vilkaisi Lauriin hiukan arasti, puolustelevasti, anteeksipyytävästi – "että tällaista meillä on". Lauri ymmärsi hänet täydelleen ja tuli huomaamattaan nyökäyttäneeksi päätään, vaikka Ilo-Haukka ei ollut mitään kysynytkään. Yhdessä ainoassa huoneessa siinä asui iso perhe. Lauri tunsi selvästi köyhyyden ummehtuneen hajun ja oli hämillään. Samoin oli hämillään Ilo-Haukka. Haihduttaakseen ujouttaan hän alkoi näytellä aarteitaan ja unohtui siinä nauramaan sillä raikkaalla, sydämellisellä tavalla, josta Lauri niin piti. Näin köyhää ei Laurin kotona ollut. Sitäpaitsi täältä puuttui jotakin – Lauri ei oikein tiennyt mitä, mutta siinä juuri oli ero Laurin maailman ja tämän välillä. Kerran myös hänen ensimmäinen riitatoverinsa, kyssäselkä-Anttoni, vei hänet kotiinsa. Lauri osti kymmenellä pennillä rusinoita, joita sai ison tötteröllisen, ja näitä pureskellen he lopuksi päätyivät Anttonin luo. Hänenkin perheensä asui vain yhdessä huoneessa, joka kuitenkin oli ilmavampi ja siistimpi kuin Ilo-Haukan. Sielläkin vallitsi tuo ummehtunut haju, jonka Lauri oli todennut uhoavan Santerin ja kaikkienkin toveriensa vaatteista. Ehkä se levisi sukista, joita molemmissa oli nuoralla kuivamassa. Tultuaan kotiin Lauri katsahti ympärilleen ja tunsi olevansa kokonaan toisenlaisessa ympäristössä kuin missä äsken oli käynyt. Nyt hän myös selvästi totesi, ettei hänen kotonaan vallinnut sama haju kuin toverien kodeissa. Seisoessaan siinä hän muisti Anttonin ilmeen, kun Anttoni oli näytellyt hänelle aarteitaan. Anttoni osasi peltisepän töitä, sillä hänen vanhempi veljensä oli peltiseppä. Hänen hymynsä oli lämmin, miellyttävä, ja kirkasti hänen karkeat, rumat piirteensä. Anttoni oli hyväsydäminen ja kiltti, vaikka pitikin tarpeellisena näyttää uusille tulokkaille, kuka oli herra.
Siinä kodin kynnyksellä seisoessaan Lauri tuli ensimmäisen kerran ajatelleeksi, että hän tahtoi päästä samaan kouluun, jota Elsa ja Lahja kävivät, koska se oli hänen oikea koulunsa. Hän ei kyennyt perustelemaan tätä, vaan tunsi sen vain haluna, vetovoimana maailmaan, johon vaistomaisesti aavisti kuuluvansa.
Illalla hän sanoi äidille:
– Kuule, äiti, enkö minäkin pääsisi Elsan kouluun?
Äiti katsoi häneen pitkään ja kysyi puolestaan:
– Miksi niin? Onhan oma koulusi hyvä ja opettajattaresi etevä ja ystävällinen.
– Niin, mutta...
– Elsan koulu on kallis – kaksikymmentä markkaa lukukaudelta.
Ja äiti lisäsi huoaten:
– Eikä piispalta kuulu mitään... Ei ole kai vielä ehtinytkään. Sellaiset puuhat vaativat aikansa...
Lauri ei puhunut mitään. Tämä ei ollut ainoa asia, jonka toteutuminen oli joutunut riippumaan tuosta salaperäisestä piispan kirjeestä. Sen tuloa odottivat uudet kengät, uudet vaatteet, luistimet. Sitä ei kannattanut ajatella, sillä se ei saapuisi milloinkaan. Varmempaa oli ryhtyä leikkaamaan kantoja Santerin kanssa, sillä siitä saisi omaa rahaa.
Hän kuuli tuttua haukuntaa ja meni katsomaan ikkunasta. Tellu oli ajaa suhauttanut Mirrin puuhun ja äyväsi nyt sen juurella. Santeri oli tullut katsomaan sitä omalle rappuselleen ja nähtyään Laurin ikkunassa heilautti kättään ja nauroi. Tellu ymmärsi naurun koskevan sitä ja lähti arvokkaasti, vain kerran paheksuvasti katsahtaen kumpaankin poikaan, ressuttelemaan porttia kohti. Siellä se toimitti viralliset tehtävänsä tyynesti ja perusteellisesti, vähääkään välittämättä Mirristä ja pojista, ja alkoi sitten, kääntyen pihaan päin, kuopia takajaloillaan ja urista pää pystyssä ja hampaat irvessä kuin haastaakseen koko maailman lopulliseen, ratkaisevaan kamppailuun. "Kyllä täällä voimia riittää!"
Mutta Tellu erehtyi, jos luuli tekevänsä uhmailullaan Mirriin jotakin vaikutusta. Olematta häntä näkevinään Mirri nuoli käpälänsä ja pesi naamansa niin tarkoin, ettei milloinkaan paremmin, ja jäi sitten silmät rakosillaan, kielenkärki hiukan näkyvissä huulien välistä ja häntä siististi jalkojen suojana oksalleen ottamaan pientä ettonetta.
4
Syötyään Lauri meni tänä samana päivänä – se oli lauantai ja loma – Santerin luo. Nähtyään hänen tulonsa Koskisen ukko, joka juuri lopetteli viikon töitä, sylkäisi piikit huulensa reunalta, heitti vasaransa ja sanoi:
– Tulehan, poika, niin otetaan kenkien mitta... Hän heitti jalkahihnan irti, otti pöydältä paperisuikaleen ja liikauttaen vieressään olevaa jakkaraa kehoitti:
– Istu tuohon... Äitisi käski eilen hankkia aineet ja tehdä sinulle kengät, samanlaiset kuin Santerilla on.
Lauri oli melkein pökertyä ilosta, sillä tämä oli äkillinen yllätys. Oli hyvin äidin tapaista tuumia asioita hiljaisuudessa, virkkamatta kellekään mitään, ja sitten äkkiä päättää, että näin on tehtävä. Koskisen ukko kai näki Laurin hämmästyksen, koska sanoi selittävästi:
– Etkös tiennytkään... Kai sentään tarvitset kovapohjaiset kengät, kun tulee pian luistelun aika, sillä eihän pehmeäpohjaisiin pieksuihin voi kiinnittää luistimia. Niillä on sitäpaitsi paha kävellä mukulakivikaduilla. Jalkapohjasi ovat varmaan olleet hellät?
Olivathan ne olleet aluksi ennenkuin olivat tottuneet. Äiti oli kysynyt siitä ja Lauri oli myöntänyt. Siksi äiti oli tietenkin päättänyt, että Laurin täytyi saada uudet kengät. Sitä varten hän kai oli istunut myöhään yöhön ja kirjoittanut jotakin mitä lie, jonka oli sitten vienyt Stenvikin maisterille, Louhen toimittajalle, painettavaksi lehteen. Siitä tulisi rahaa sen verran, että pikkupojan kenkiin, jotka eivät täten teetettyinä maksaisikaan paljoa.
Suutari mittasi Laurin jalkaterää paperisuikaleella, repäisi tähän sopiviin paikkoihin merkin ja puheli puoleksi itsekseen:
– Helliksi, he-elliksi siitä tulevat jalkapohjat, kun kävelee kivikossa noin ohutpohjaisilla pieksuilla. Ammattinsa on osannut se mies, joka on tehnyt sinulle nuo pieksut. Haukilan Kalleko sen oli nimi? Jaa-ha. Vai Haukilan Kalle. Osasikohan tuo tehdä mustankengän saappaat? Vai osasi. Siellä taisi olla useita suutareita siellä kotipuolessasi? Vai oli. Tottakai. Mistäs ihmiset olisivat kenkiä saaneet, ellei olisi ollut suutareita. Se on niin, että suutarien työn päällä seisoo koko maailma. Ensin on maa, sitten ovat kengät ja vasta viimeiseksi ihminen. Kysy sitten, onko suutari tärkeä mies. Mitenkäs se onkaan – tehdäänkö kantoihin samalla luistimen kiinnityssijat? Vai käytätkö sinä ruuviluistimia? Etkö. Jaha. Parempi onkin, sillä ne lohkaisevat helposti koko kannan irti. Ovat sitäpaitsi matalanpuoleisia ja tylppäkärkisiä, niin että niillä kuuluu olevan vaikeaa potkaista, kun ryhtyy tekemään amerikaanaria tai muita kierukoita. Eikö sinulla ole vielä luistimia? No, kai ne tulevat hankittaviksi, kun kerran kengät tehdään niitä varten. Käydessäni eilen ostamassa kengäkset ostin samalla kantalevyt ja ruuvit, jotta saadaan laittaa kengät luistelukuntoon. Eivät ne kalliita olleetkaan. Saat ne ilmaiseksi, sillä olethan avustanut Santeria lukemisessa...
Santeri oli tullut kamarista ja kuunteli isänsä puhetta hymyillen, ruskeissa silmissä lämmin loiste. Ristiinakin sattui tulemaan saapuville, meni suoraan hellan ääreen, tiristi paksun lakin alla hautuvasta pannusta hiukan sumppia kuppiin, kaataa tupsautti äkillisellä liikkeellä tilkan maitoa joukkoon, hamuili sokeriastiasta murun huuliensa väliin ja sanoi juontinsa ohessa:
– Kun riittäisi kaunista ilmaa vielä tunnin, pari, niin saisi vosmestarinnan vaatteet sisään yhtä valkoisina kuin parhaasta kesäpyykistä. Hoh-hoijaa, kun jalkoja taas polttaa. Tule, Santeri-riepu, juomaan kahvia. Riittää tätä sumppivettä sinullekin, Aukusti. Miten se on, Lauri, sinä et taida huolia tällaisesta köyhän sakkaisesta kahvista? Että huolit? Annetaan sinulle tämä eheä, kultareunainen kuppi. Aukusti tuo tyytynee vanhaan korvattomaan kololaitaansa, josta on hörppinyt kahvinsa avioliittomme ensimmäisestä aamusta alkaen. Hyvin se on kestänyt ja kestänee vieläkin. Ota, Santeri, tuosta kaapista korppuja. Siellä on vielä kolme penninkorppua, yksi teille jokaiselle. Minun täytyy mennä vääntämään loppuja ja ripustamaan nuorille. Käsiä kolottaa, kun täytyy vääntää lujasti. Vosmestarinnan piikatyttö on hölläkätinen. Pane, Aukusti, sitten perunat tulelle. Tultuani kiehautan itse kastiketta...
Ristiina meni. Aukusti jäi kuppi kädessään katsomaan hänen jälkeensä. Se oli tuttua. Hän oli nähnyt jo monen kymmenen vuoden aikana Ristiinan menevän juuri noin ja kuullut hänen puhua purpattavan samalla tavalla, odottamatta vastausta. Itse hän oli samoin kuin nyt jäänyt mietteissään katsomaan hänen jälkeensä, nuorin ajatuksin niin kauan kuin oli ollut nuori, väsähtänein, surumielisin, sitten kun oli vanhentunut. Sellaista oli ollut elämä. Nyt se oli heidän kohdalleen hiljaista myötämaata hautaa kohti, joka väliin kuvasteli silmiin hyvin läheiseltä. Mutta ennenkuin siihen pudottiin, olisi pitänyt saada Santeri-riepu mieheksi ja niin pitkälle, että ylettyisi hampaillaan leipäorteen. On hänellä nyt hyvä ystävä, tuo Lauri, jonka kanssa menevät rinnakkain ylöspäin vievää nuorten polkua. Heillä on vielä pitkä nousu suoritettavana ennenkuin pääsevät kaarensa korkeimmalle kohdalle. Minkälaisia ollevat silloin ja mitä nähnevät tuolta elämänsä katonharjalta? Sitä ei voi tietää. "Emmekä minä ja Ristiina saakaan tietää sitä, sillä Santerin noustua tuonne korkeuteen me olemme jo vaipuneet hautaamme. Eipä tiedä, vaikka pojista tulisi isojakin herroja. Ihmeellisempiä asioita on kuultu. Kyllä niillä siihen päätä on, kun olisi vain varoja, millä saada alkuvauhtia. En välitä ottaa Laurin kengistä tekopalkkaa – aineiden hinnat vain. Sanon pastuskalle saaneeni aineet niin halvalla, ihan tuttavan kaupalla, että kannattaa tehdä näin vähällä. Köyhä kun tukee toistansa, niin sillä tavalla mennä junnataan eteenpäin yhteisvoimin. Tarkoin kuuluu pastuska laskevan lanttinsa, niin että ei kai niitä hänen pussissaan liikoja ole. Jokin rahanlähde hänellä kuitenkin on siitä päättäen, että rahaposteljooni haeskeli häntä eilen. On ehkä sukulaisia, jotka avustavat. Kumma, että se on tuonut poikansa kansakouluun, vaikka on selvästi parempia ihmisiä... Näkyvät olevan tuttavia vosmestarinnan ja tuomarin väen kanssa – kuuluvat asuneen samalla paikkakunnalla. Tietäneekö vosmestarinna, että hänen veljellään insinöörillä on tullut kaikessa hiljaisuudessa hankituksi oma perhe? Tuskin vain. Kukaan ei ole niin sydämetön, että menisi sanomaan sitä hänelle. Vaikka kyllä se asia olisi juoruakoista herkkupala. Lapsia lienee jo ainakin kaksi. Mitenkäkö hän on tullut menetelleeksi niin? Miksi ei ole mennyt naimisiin lastensa äidin kanssa? Se on kumma juttu, mutta insinöörillä on siinä puolustuksensakin. Nuorena miehenä hän muutti tuohon, missä nytkin asuu, ja lystiä pidettiin. Ei muuta kuin alituinen soiton ja laulun pauhu. Sitten sallimus lähetti hänelle liian kaunismuotoisen palvelustytön, joka oli lisäksi hyvä kuin enkeli. Heti kun näin hänet, ymmärsin hänen joutuneen suden suuhun. Insinööri oli kuin hulluna hänen jälkeensä. Ne kengät, jotka aikoinani olin suunnitellut Ristiinalle, jouduinkin tekemään Emmalle, josta pian tuli täysihöyheninen röökynä. Se oli kummallinen tyttö. Vaikka kaikki tiesivät, minkälainen kohtalo häntä odotti, ja Ristiina säälitteli ja puhutteli häntä, niin hän vain hymyili onnellisena ja tuijotti eteensä kuin olisi nähnyt kaunista unta. Kun sitten vosmestarinnan kuultiin muuttavan veljensä luo ja samaan aikaan alkoi selvästi näkyä, mitä Emma odotti, niin silloin koko piha ihmettelemään, että mitenkähän tytön nyt käy. Mutta Emma vain hymyili onnellisena ja katosi eräänä päivänä näkyvistä, kukaan ei tiennyt, minne. Insinööri kai sen tiesi, mutta eihän sitä häneltä voinut kysyä. Kai hänestäkin sentään tuntui ikävältä, kun ei Emma enää ollutkaan portilla häntä vastaanottamassa – päättäen siitä, että hän oli väliin murheellisen näköinen. Emmasta vain ei kuulunut mitään. Vasta muutaman viikon kuluttua Ristiina sai sattumalta eräältä tuttavalta kuulla, missä Emma asui. Insinööri oli vuokrannut hänelle kaukaa, toiselta puolelta jokea, oikein herrasasunnon ja sisustanut sen kuin linnunpesän. Siellä kuului olevan kaksi sänkyä kuin perheissä ja täydellinen talous. Sinne insinööri pujahtaa milloin vain silmä välttyy ja elää siellä Emman kanssa kuin aviomies. Ristiina on käynyt Emman luona ja sanoo tämän olevan hyvin onnellinen. Oli parempi, ettei insinööri mennyt Emman kanssa lailliseen avioliittoon, sillä siinä tapauksessa hänen olisi ollut vaikeata auttaa yhtäkkiä leskeksi joutunutta, turvatonta ja vähän säikähtynyttä sisartaan. Emma oli ymmärtänyt, että tässä tarvittiin hänen uhriaan, ja oli vakuuttunut siitä, että kerran, oikean ajan tullen, insinööri antaa hänelle ja lapsilleen nimensä ja tunnustaa heidät omikseen. Saattaa käydä niin, saattaa olla käymättä. Elämän tapahtumia, oikeuden ja vääryyden määriä, ei voi tietää edeltäpäin. Mennään vain yhdessä mylläkässä kuin mäkeä alas ja ollaan sekapäisiä elämän kirjavasta vilinästä. Ei tuomarikaan aina jaksa olla niin siisti kuin miltä näyttää. Kyllästyy varmaan anoppiinsa ja menee Susiteettiin tapaamaan toisia muka yhtä onnettomia. Vaan Rosina-rouva on lempeä ja hoitelee ukkonsa hellästi terveeksi. Sitten elämä maistuu entistä ehommalta, saattaapa syttyä uusi rakkauden puuska. Täytyyhän olla koskipaikkoja ja käväistä kivellä, jotta tietäisi, miten hyvä on kulkea suvannossa..."
Suutari oli unohtunut muutamiksi silmänräpäyksiksi mittapaperi kädessä tuijottamaan eteensä. Hänellä oli sellainen tapa tai olisiko tuo ihan vika. Ajatukset silloin läksivät liikkeelle omin valloin ja harhailivat milloin missäkin, hyppien asiasta toiseen. Niistä kuvastuivat suutarin toiveet ja pettymykset ja niissä hän tarkasteli itseään syrjästä – tuota parrakasta, tyhmänä pidettyä, kömpelöä Aukusti Koskista, joka istui rumpunsa syvennyksessä aamuvarhaisesta myöhäiseen iltaan, paikkasi kenkiä, piti silmällä pihan ihmisiä ja ajatteli asioita sitkeästi, omalta erikoiskannaltaan. Jos ihmiset olisivat tienneet, miten kauas hänen mielikuvituksensa lensi, minne saakka hän matkusti, mitä näki ja koki, niin he olisivat ihmetelleet. Mutta onneksi he eivät sitä tienneet, sillä muuten he olisivat alkaneet katsoa suutaria pitkään.
Santeri ja Lauri olivat tällä välin supisseet ja hihittäneet keskenään omia asioitaan, mitä lienevät olleet. Lauri tutki uteliaasti suutarin pyöreätä työpöytää, jossa oli peltisiä, matalareunaisia laatikoita ja näissä jos minkälaisia plikejä, nauloja, neuloja ja naskaleita. Santeri ei osannut sanoa, mitä niillä kaikilla tehtiin. Ei isä niitä juuri käyttänyt – ne olivat aina olleet siinä tuollaisina. Erikoisesti Lauria kiinnosti pyöreä lasipallo, joka näytti olevan täynnä vettä ja riippui vasituisessa telineessä keskellä pöytää. Sitä nähtävästi saattoi nostaa ja laskea, vääntää molemmille puolille ja siirtää telineineen pöydän reunoille, miten vain tahtoi. Laurista se oli salaperäinen eikä hän voinut ymmärtää, mitä sillä tehtiin, vaikka olisi miten harkinnut. Nyt hän sai kysytyksi siitä itseltään mestarilta.
5
Suutarimestari Aukusti Koskisen silmät välähtivät kummallisesti hänen kuultuaan Laurin kysymyksen. Hän katsoi tutkivasti ensin Lauriin ja sitten palloon, otti tämän käteensä ja tirkisteli sen läpi valoa kohden. Silloin pallo näytti hohtavan ja siitä säteili hänen kasvoilleen kirkasta valoa. Laurista tuntui kuin suutari olisi ollut noita, joka tarkasteli taikanäkimellään taivaanrantaa hakien kätkettyjä aarteita.
Suutari ojensi pallon Laurille ja sanoi:
– Katso itse, mutta varo, ettet pudota. Jos tämä pallo särkyy, syntyy korvaamaton vahinko, sillä se, jonka siunaus siinä asuu, on kuollut jo kauan sitten.
Laurista pallo oli odottamattoman painava – kai siksi, että se oli aivan täynnä vettä – lyhyttä, korkilla suljettua kaulaansa myöten, josta se oli nahkaisella nauhalla kiinnitetty telineeseensä. Vettä kai se oli tuo aine tuolla sisässä. Mitä muuta se olisi ollut? Ei ainakaan viinaa, sillä tämän hajun Lauri tunsi. Varovasti hän nosti sen silmiensä kohdalle ja katsoi sen läpi ikkunaan päin.
Todellakin kuin taikaa. Ikkuna isoni reunattomaksi ja siitä alkoi tulvia sisään värisevää valoa, joka oli kuin elävä vesivirta, pinnassa auringon kimalletta ja säihkyä. Silmänräpäyksen verran Laurista tuntui kuin hän olisi siirrähtänyt kotiseudun vilajavan virran rannalle ja saanut uudelleen kokea kaiken sen autuuden, minkä kerran siellä kaukana erämaan ja korven keskellä, kosken pauhatessa ja lintujen laulaessa. Sitten virran pinnalla alkoi karkeloida pieniä kirkkaita häivähdyksiä kuin ilmakeijukaisia, jotka leikkien riensivät ylös ja alas, loppumattomasti tanhuten kuin surviaiset kesäiltana. Valoportin reunoilta saapui väliin mahtavia, perättäisiä, samankeskeisiä, punasinerviä valorenkaita, jotka tulivat vyöryen ja supistuen, kunnes vuorollaan katosivat. Sitten ne saattoivat särkyä tuhansiksi helmiksi, jotka nyt säteilivät kirkkaasti kuin olisi jokainen ollut oma valokipinänsä...
Lauri laski pallon ja pyyhkäisi silmiänsä, joihin oli ilmestynyt vettä. Suutarimestari katsoi häneen totisena, nauramattomana, ja selitti:
– Kuten näet, se on taikapallo, joka välittää katsojalleen salatun kirkkauden. Näithän, miten ikkuna suureni niin, että valoa tuli kuin koskesta, vieläpä kirkasta valoa, vaikka on pilvistä ja iltapäivä.
– Mihin tätä sitten käytetään? kysyi Lauri.
– No, tähänpä tähän valon antamiseen, selitti suutari. – Katsos nyt, kun pistän tulen tuohon lamppuun. Huomaat, ettei se kykene valaisemaan tänne polvelleni, jonka päällä kaikki suutarintyö tehdään. Siispä täytyy ottaa avuksi taikapallo. Kun se asetetaan näin ja näin, sopivasti polven ja lampun väliin, niin se kokoaa valon yhteen lyhteeseen ja ohjaa tämän polveen, täsmälleen sille kohdalle, johon juuri teen ompeletta tai isken plikiä. Niin kumma laitos se on. Ilman sitä ei suutarintyöstä tulisi mitään. Katsohan nyt pallon läpi lampun liekkiä.
Lauri totteli. Äsken niin totinen, pieni liekki ihan hulmusi. Lauri kysyi, oliko pallon sisässä todellakin vettä?
– Jaa, selitti suutari, vettähän se kyllä on, mutta ei suinkaan tavallista. Sitä saa vain apteekista, sillä sen täytyy olla ehdottomasti puhdasta. Jos kaataa palloon tavallista kaivovettä, niin jo viikon kuluttua se samenee ja tulee täyteen limaisia lankoja. Apteekin vesi sensijaan pysyy aina kirkkaana, jos vain korkki on tiivis, ettei saasta pääse ulkopuolelta tunkeutumaan. Kyllä kai se on niin, ettei tavallinen maailmanvesi ole riittävän puhdasta tällaiseen pyhään tarkoitukseen, vaan että siihen tarvitaan siunattua vettä. Miten apteekkari sitä tekee, sitä en tiedä, mutta toiset kumminkin väittävät hänen lukevan sen päälle lukuja ja tekevän temppuja.
Suutari vaikeni, katsoi salamyhkäisesti molempia poikia, kynsi partaansa ja puheli edelleen selittävästi, mietteisiinsä vaipuneena:
– Mutta eihän taikapallo tyydy vain ohjaamaan tavallista valoa polvelleni, ei, vaan se välittää kirkkautta myös mieleen. Isävainaja sanoikin, ettei tämä mikään tavallinen lasipallo ole, vaan sellainen, josta näkyy vaikka mitä, kun vain osaa katsoa. Työskennellessäni tässä yksikseni unehdun joskus tuijottamaan palloon ja sen kimallukseen ja niin pian kuin silmäni ovat menneet vesikiehteeseen alan nähdä jos jotakin. Mutta enimmäkseen näkyy polku, joka johtaa kukkaniityn läpi ja jota myöten Santeri astuu tulevaisuuttansa kohti, jaloissa uudet kengät. Äidin kanssa siinä katsomme häntä... Aina kun mieli tuntuu hiukan maahan painuneelta, ryhdyn katselemaan taikapalloa, ja useimmiten se kirkastaa mielen.
Joopa-joo – jokaisella ihmisellä on oma taikapallonsa. Vai mitä, Santeri?
Santerin silmät loistivat ja hän nykäisi Lauria kyljestä:
– Älä usko isää, hän sanoi, sillä isä juttelee tuosta pallostaan vaikka mitä ihmeitä – pitkiä satuja. Kaikilla suutareilla on samanlainen pallo. Väliin isä ei ryhdy mihinkään ennenkuin on katsonut pallostaan, mitä sieltä näkyy. Joskus hän kertoo satua, joka ei lopu milloinkaan, sillä kun kysyn, miten sitten kävi, hän sanoo, että "katsotaan pallosta", ja tuijotettuaan siihen hetkisen alkaa jatkaa.
– Mikä satu se on?
– Se on satu köyhästä suutarinpojasta, joka nai kuninkaantyttären ja sai tämän myötäjäisinä puoli valtakuntaa.
– Kuinka pitkälle poika on jo päässyt? Santeri nauroi:
– Vaikka isä aloitti satunsa jo viime talvena, ollaan vasta kuninkaan kaupungin portilla. Isä jaarittelee niin hitaasti, ettei päästä eteenpäin.
Kääntyen isäänsä päin Santeri kysyi:
– Miten luulet käyvän? Saako suutarinpoika kuninkaantyttären?
Suutari havahtui ja vastasi:
– Jaa kuninkaantyttären? Sitä en tosiaankaan tiedä. Satuhan on sellainen, että niin pitäisi käydä, mutta aivan varmaa se ei silti ole. Elämänsadussa päinvastoin useimmiten käy niin, etteivät köyhät suutarinpojat saa kuninkaantytärtä, valtakunnasta puhumattakaan. Juuri kun he ojentavat kättään, että "nyt minä sen poimin", edessä ei olekaan mitään ja hyppyset haukkaavat tyhjää ilmaa. Pallo ei ole vielä näyttänyt, miten tässä tapauksessa käy. Koetetaanpa katsoa yhdessä. Tulkaahan pojat tänne. Aij-jai, miten kovasti se nyt hulmuaa, näettekös! Eikö se rupea ollenkaan tyyntymään – no vihdoinkin. Kuuletteko pientä, hiljaista sihinää? Ei se ole lampun sihinää niinkuin tyhmät suutarit luulevat, vaan se kuuluu pallon sisästä, jossa henget juuri järjestävät kuntoon elämänkiikaria. Katsokaa nyt! Eikö olekin tuolla kaukana upea kaupunki – muurit vain jaspista ja timanttia kuin taivaallisessa Jerusalemissa. Takaa loistaa korkeita torneja ja tuolta kaukaa, korkealta vuorelta, kuninkaan linna. Se on tehty puhtaasta kullasta ja hopeasta ynnä lasista. Näettekö, pojat, miten se säihkyy – ihan kuin katinkulta auringossa. Mutta missä onkaan suutarinpoika? Tuossahan se vasta mennä töllistelee kontti selässä ja kerjuusauva kädessä, seisoskelee ja ihmettelee, että ohhoh! Jopa on kaupunkia ja linnaa riittävästi – o-on! Mutta mitä ihmettä! Siinähän on kaksi poikaa. Kenenkä poika tämä toinen onkaan? Katsotaanpa tarkkaan. Sillä on aivan samanlaiset kengät kuin suutarinpojalla, erona vain se, että ovat ihka uudet. Ja vaatteet – hm. Kunhan ei olisi köyhä papinpoika, jotka myös joskus, mikäli saduissa kerrotaan, lähtevät maailmalle kosimaan kuninkaantytärtä ja puolta valtakuntaa. Menevätkö nyt nämä molemmat kosimaan samaa prinsessaa? Siltä näyttää. Mutta mitä tästä eteenpäin tapahtuu, sitä ei pallo vielä kerro. Huomaatteko, miten se pimenee ja peittää salaisuutensa...
NELJÄS LUKU.
1
Lauri kertoi äidille suutarin taikapallosta ja totesi äidin ensin nauravan ja sitten vaipuvan mietteisiin. Lauri kyllä ymmärsi pallon tehtävänä olevan valon kokoamisen yhteen paikkaan aivan niin kuin suutari oli selittänyt, mutta silti hän kuvitteli, että se samalla oli taikaesine, joka näytti salattuja asioita. Tietenkin suutari oli laskenut leikkiä puhuessaan siitä ja katsoessaan palloon siinä mielessä, mutta kun tuo leikki oli ollut niin vakavaa ja toden tuntuista, siitä oli jäänyt Laurin mieleen hämärää lumousta. Hän kertoi pallosta Elsalle ja Lennartille sekä sadusta, jota suutari oli alkanut tarinoida, ja huomasi molempien silmien laajenevan ja heidän alkavan nähdä ihmeellisiä, loistavia näkyjä. Lennart pyysi, että hänetkin vietäisiin katsomaan taikapalloa, ja alkoi itkeä Alli-tädin sanottua, että se tuskin kävisi päinsä, koska suutarin keittiössä oli niin ahdasta. Lauri tuumi, että pallohan voitaisiin kyllä tuoda tänne, Lennartin vuoteen viereen, mutta kuka sitten kertoisi satua, sillä suutarimestari tuskin tulisi mukana? Laurilla oli se tunne, ettei suutari osaisi kertoa täällä, vieraassa ympäristössä. Silloin Elsa sanoi, että Santeri kyllä osaa. Santeri oli jo ennen kertonut Elsalle ja Lennartille satuja ja muistaisi varmasti myös tämän uuden, varsinkin jos saisi katsoa taikapalloon. Sovittiin sitten niin ja päätettiin, että tuomarin Lahjaa pyydetään mukaan, koska hän on niin kiltti ja osaa laulaa. Alli-rouva antoi suostumuksensa kaikkeen. Lennartin iso pää painui väsyneenä pielukselle ja hänen tummat silmänsä sulkeutuivat. Hänen kasvoillensa kuitenkin levisi onnellinen hymy.
Tämä oli sellainen päätös, joita lapset tekevät, mutta jotka voivat jäädä pitkiksi ajoiksi toimeenpanematta. Että näin kävi tässäkin tapauksessa, johtui siitä, että tuli yhtäkkiä kirkkaita, tyyniä pakkaspäiviä ja sikäli mitä parhainta luistinjäätä. Laurin uudet kengät olivat jo valmiit ja hän piti niitä parhaillaan, mutta luistimia ei ollut. Hän oli tutkinut tarkoin Santerin vieteriluistimet ja päätellyt, että hänelle piti olla numeroa suuremmat. Mutta mistä rahat – neljä markkaa viisikymmentä penniä ja vielä kantaremmit viisikymmentä? Lauri ei ollut puhunut asiasta äidille, mutta tiesi tämän kyllä arvanneen hänen huolensa. Pulma oli sitä ikävämpi, kun Elsalla ja Lahjalla oli molemmilla huikaisevan hienot, korkearuojuiset luistinkengät, joihin pienet, niklatut luistimet sopivat kuin valetut. Sitäpaitsi heillä oli kummallakin pienet, vyötärön mukaiset turkit ja samantyylinen lakki. Niihin pukeutuneina he olivat Laurin mielestä kuin prinsessoja eli olentoja, joita hän kuvitteli korkeimman inhimillisen kauneuden edustajiksi.
Mutta asialle ei voinut mitään. Lauri ymmärsi, että kun rahaa ei kerran ollut, hänen velvollisuutensa oli alistua, olla luistelematta. Tuo taito ei ollut elämässä välttämätön. Kuninkaantyttären ja puoli valtakuntaa saattoi saada vallan hyvin osaamatta sitä. Eihän sitäpaitsi Lennart oppisi milloinkaan luistelemaan. Elsan, Lahjan, Santerin ja Laurin puhuessa luistelemisesta hänen vuoteensa ympärillä hän kuunteli heidän hälinäänsä miettiväisenä, vakavana, hiljaisena. Kun se sitten hetkeksi vaikeni, hän sanoi tyytyväisesti ja luottavaisesti myös opettelevansa luistelemaan "sitten kun tulen terveeksi ja suureksi". Se oli Lennartin huomautus jokaiseen asiaan, tuo "tuleminen terveeksi". Hän piti sitä itsestään selvänä, sillä koska muut kävelivät ja juoksivat, niin tietysti hänkin. Hän leikki Elsan pienillä, kirkkailla luistimilla, asetellen niitä heikkoihin, käpertyneisiin jalkateriinsä ja unohtuen kiitämään satumaisen nopeasti käsittämättömän pitkiä matkoja. "Minne luistelet, Lennart?" kysyi joskus hänen äitinsä. "Siihen kauniiseen linnaan, josta olet kertonut ja jossa tulen terveeksi", vastasi sairas lapsi järkevästi ja pikkuvanhasti. "Kuka sinut parantaa?" – "Minun oma isäni, joka asuu siellä linnassa, siellä kaukana, kaukana".
Lauri aavisti hämärästi, ettei hänen sopinut puhua luistimista mitään, kaikista vähiten valittaa sitä, ettei ollut rahaa niiden ostoon. Toisilta luisteleminen jäi sairauden, toisilta rahan puutteen vuoksi. Kyllä hän ehtisi tulevaisuudessa hankkia itselleen vaikka kultaluistimet. Hän nielaisi katkeruutensa, teki ison voileivän ja alkoi lujamielisesti ja tyynesti lukea Metsäsissiä, jännittävintä intiaaniromaania, minkä siihen saakka oli tavannut. Huomenna oli loma ja jää kuului jo kestävän. Santeri, Elsa ja Lahja suunnittelivat retkeä jonnekin kauas Mustaansalmeen saakka, mutta menkööt. Hän ei välitä, vaan lähtee kävelylle yksin – oikeaan metsään, jossa kenties olisi edes hiukan samanlaista kuin siellä kotipappilan metsässä. Salonkikivääri olisi hyvä olemassa, mutta mistä sen otti, kun ei ollut sitä kirottua rahaa. Joskus hän hankkii itselleen sellaisenkin – vielä paremman kuin nämä täällä, joita lyseolaisilla oli. Lauri oli nähnyt sellaisen, olipa saanut tähdätäkin sillä. Serkulla, joka asui toisessa päässä kaupunkia ja oli jo yläluokkalainen, oli salonkikivääri. Hän oli luvannut ottaa Laurin mukaansa lähtiessään joskus ampumaan kaupungin ulkopuolelle. Hän oli kiltti, tuo iso serkku. Tuli joskus Laurin luo ja puheli veljellisesti, katseli Laurin kaikki aarteet, järjesteli hänen postimerkkialbumiansa, antoipa uusia "sorttejakin". Muistaessaan hänen salonkikivääriään Lauri kohotti tietämättään kätensä ampuma-asentoon, muuttui jättimäiseksi turkismetsästäjä Rosenholziksi, tähtäsi pakenevaa Don Estevania ja odotti, kunnes tämän hevonen kääntäisi näkyviin päänsä. Nyt! Laurin liipaisinsormi koukistui silmänräpäyksessä: puks! Hevonen kaatui ja Don Estevan, julma ja kavala espanjalainen, suistui satulasta.
Illalla Alli-täti lähetti kutsumaan Lauria, joka vastasi piikatytölle, että "saatanhan minä tulla". Äitikin tuli ja yhdessä he menivät, Laurilla nyt yllään uudet, siistit vaatteet, jotka oli tehty kaukana Viipurissa asuvan enon vanhoista puvuista. Sitä ei kyllä kukaan voinut tietää, sillä nehän oli ratkottu yksiksi kappaleiksi ja pesty. Ne olivat niin hyvää ja kallista kangasta, ettei äiti itse rohjennut ryhtyä tekemään niistä pukua, peläten niiden menevän pilalle, vaan kääntyi lähellä asuvan isopartaisen räätäli Korhosen puoleen tiedustellen, mitä hän ottaisi, jos tekisi Laurille puvun kuin herralle ainakin ja lisäisi tykötarpeet omasta takaa? Korhonen taisi silloin olla – Lauri epäili sitä huoneen tuoksustakin – vähän juovuksissa ja vaipui laajoihin kulttuurihistoriallisiin muistelmiin, kuinka hän ollessaan parhaimmillaan oli tehnyt pukuja mm. Muhoksen rovastin pojille, varsinkin sille Artturi-herralle, joka nyt asui Helsingissä korkeasti oppineena miehenä. "Niin että kun minä olen vanhastaan ollut tässä kaupungissa oppineen säädyn räätäli, niin voinpa ottaa tämänkin nuoren herran hoitooni", hän selitti leveästi ja toimitti, "ettei tämä paljoa maksa, minulla kun sattuu olemaan hyvää aikaa, että kyllä me siitä pastuskan kanssa sovimme". Hän otti jo samalla mitat "nuoresta herrasta", mikä arvonimi tuntui Laurista sekä ujostuttavalta että miellyttävältä. Siitä tuli niin hieno puku, ettei Laurilla ollut aikaisemmin sellaista ollutkaan, ja hänen kiinteästä tahdostaan juuri samanlainen kuin aikuisilla herroilla eli takista kaksirivinen ja housuista pitkät. Räätäli oli vakavana kysynyt, tehdäänkö liiveihin povitasku, joka näet on tarpeellinen lompakon säilyttämistä varten, ja oli tehnyt sen, vaikka äiti oli nauraen sanonut, ettei sitä tarvita. Lauri oli salassa hyvillään, että räätäli oli menetellyt ehdotuksensa mukaan, sillä tuollainen napilla suljettava liivien povitasku oli sentään miehekäs olemassa ja vaikka tyhjäkin pullistutti hiukan rintaa. Laurilla oli sitäpaitsi isän muistikirja, se sama, johon hän oli aloittanut elämänsä ensimmäistä kirjallista tuotetta: romaania kahdesta pojasta, jotka joutuivat elättämään itseään metsästyksellä ja kalastuksella. Kun sen kansissa oli erikoiset taskut, joissa saattoi säilyttää – kuten Lauri tekikin – tärkeitä asiakirjoja ja muita papereita, se oli melkein kuin lompakko ja omansa pidettäväksi liivien povitaskussa. Mennessään pihan yli Lauri siis asiallisista syistä tajusi olevansa "nuori herra", jolle hienot vaatteet ikäänkuin valoivat rintaan eräänlaista uutta rohkeutta ja joka tunsi sydämen kohdalla lompakon miellyttävää painoa.
Alli-tädillä taisi olla nimi- tai syntymäpäivä tai jokin muu sellainen ystävien kokoontumisaihe, sillä siellä oli muitakin vieraita: tuomari-setä terävänä, kärppämäisenä, vilkkaana ja iloisena kuten aina, hänen ankaran näköinen anoppinsa "Eranderin tantti", joksi häntä yleensä sanottiin, ja suloinen, lempeä, vienosti haasteleva vaimonsa "Rosina-täti", joka oli äidin parhaita, uskollisimpia ystäviä. Sitten siellä oli outoja, tuntemattomia ihmisiä, joiden ulkomuotoa Lauri ei ehtinyt painaa mieleensä siinä heille ujostellen ja kömpelösti kumartaessaan ja kopsauttaessaan kantapäitä yhteen. Alli-tädin veli, jota Lauri vasta nyt pääsi ensimmäisen kerran tarkastamaan läheltä, oli iso, vanttera, tummaverinen mies, jonka ruskeat silmät katsoivat hiukan kieroon ja kasvoilla väreili lämmin, hyväntahtoinen kajastus. Laurin mentyä Elsan kamariin, jossa hän tapasi Lahjan ja Santerin, "eno", joksi kaikki sanoivat Alli-tädin veljeä, tuli vähän ajan kuluttua sinne ja istuuduttuaan Lennartin vuoteen ääreen alkoi tarinoida lasten kanssa siten, että nämä pian unohtivat hänen olevan aikuinen. Kuinka olikaan, he alkoivat puhella luistelemisesta ja eno sanoi, että "kyllä Alli-täti uskaltaa laskea Elsan jäälle, kun mukana on niin varma mies kuin Lauri". Se oli kiusallinen seikka, sillä nyt tuli väkisin ilmi, ettei Laurilla ollutkaan luistimia. "Ei ole sattunut pikkurahaa päälleni", Lauri mutisi hämillään käyttäen kotiseudulla kuulemaansa sanantapaa, jolla eräs isäntä oli torjunut palvelijainsa rahanpyynnöt, "eikä siis ole vielä tullut ostetuksi luistimia". Hän lisäsi totuudenmukaisesti: "Maalla minulla kyllä oli sellaiset, mutta ne eivät oikein sopineet jalkaani, kun ei ollut soveliaita kenkiä". – "Mutta nythän sinulla näyttää olevan ihan uudet luistinkengät – näytäppäs", sanoi eno ja kumartui tarkastelemaan Laurin kenkiä. "Ovat vissiin Koskisen mestarin tekemät, kun ovat niin hyvät. Eivät täällä muut tee niin mallikkaita eikä kestäviä. Ja kannoissa on luistimen kiinnityskolo. Kyllä se nyt on sillä tavalla, että sinun täytyy saada luistimet, sillä muuten ei Alli-täti rohkene laskea Elsaa jäälle. Santerihan tulee mukaan, mutta kun on kaksi tyttöä, Lahja ja Elsa, niin pitää olla kaksi vartijaakin. Mitenkähän olisi, jos lainaisit minulta sen verran pikkurahaa, esimerkiksi viitosen, että saisit ostetuksi luistimet? Voithan antaa siitä velkakirjan, jonka lunastat sitten, kun saat ansaituksi. Ei se miesten kesken tavaton asia ole, vaan päinvastoin varsin tavallinen. Menet heti aamulla Santerin kanssa ostamaan luistimet, niin että olet aamiaisen jälkeen valmis lähtemään. Kas niin..."
Eno kaivoi kukkaron taskustaan ja siitä ihka uuden viiden markan setelin, jonka painoi Laurin käteen. "Velkakirjan voit kirjoittaa myöhemmin... Sanot vain, että siltä ja siltä olen lainaksi saanut viisi markkaa, jotka maksan takaisin vaadittaessa... Leikkikäähän nyt, lapset, hauskinta, mitä tiedätte..."
Hän raksutti mukavasti kielellään Lennartille, jonka molempia pieniä käsiä oli pitänyt isossa lämpimässä kourassaan, silitti hänen päätänsä, nousi ja meni saliin. Hetken kuluttua sieltä alkoi kuulua huilunsoittoa, jota Alli-täti säesti pianolla. Se oli Laurista kuin linnun kaihoisaa huutoa – hän ei tiennyt, minkä linnun, mutta linnun kuitenkin, joka ikävöi erämaan yksinäisyydessä ja valittaa sydäntäsärkevästi. Lauri kuunteli sitä lumoutuneena kädessänsä seteli, jota ei muistanut pistää taskuunsa. Vasta sitten, kun soitto oli loppunut, hän aukaisi hitaasti liivinsä, otti sen povitaskusta isän muistikirjan, kätki viitosensa sen varmimpaan soppeen, pisti taskun nappiin ja samoin liivit, ja kysäisi Santerilta ohimennen, kuinka varhain aamulla rautakauppa avattiin.
2
Siitä tuli hauskoja päiviä niin kauan kuin jää oli kierää. Laurin mieleen jäi kuvia vilisevästä luistelijaparvesta, jossa vanhatkin vielä yrittelivät parastansa hyvin topakan näköisinä. Se punaviiksinen, pitkä ja hontelo herra, joka möi uusia, hienoja kulkuneuvoja, polkupyöriä, luisteli vanhan kansan välineillä. Hänellä oli saappaat, joiden varret ulottuivat yli polvien, puolireiteen saakka, ja ilmeisesti aivan niitä varten tehdyt "puuluistimet", jotka saattoi nopeasti kiinnittää erikoisilla sopivilla remmilaitteilla. Saatuaan luistimet jalkaan herra nousi seisomaan – hän oli istunut jäälle kuljetetulla pakkilaatikolla –, korjasi silmälasejansa, katsahti ulapalle kuin arvioidakseen, olikohan hänen käytettävissään riittävästi kiitomatkaa, ja lähti liukumaan tyynesti, pitkin, kaarevin viilloin. Lauri ja muut pikkupojat, jotka olivat henkeä pidättäen katselleet hänen valmistuksiaan, tunsivat olevansa nujerrettuja. He pyrähtivät isosaappaisen jälkeen ja potkia kahnuttivat parhaansa mukaan, mutta se oli turhaa; isosaappainen vain työnteli menemään pitkin kaarin kauas selkäjäälle ja jätti heidät kuin paikalleen. He palasivat takaisin kertomaan, kuinka mahdottoman nopeasti isosaappainen luisteli, ja suurentelivat hänen taitoaan parhaansa mukaan.
Mutta maallinen kunnia on olemassa vain tullakseen kukistetuksi. Jo seuraavana päivänä, joka sattui olemaan sunnuntai, niin että koululaisetkin pääsivät aamupäivällä luistelemaan, punaviiksinen mestariluistelija sai kokea tämän. Laurin ihmeeksi jäälle ilmestyi luistelija, jota ei ollut siellä aikaisemmin ollut ja jonka vain muutamat tunsivat. Suhisten kulkeva kuiske ilmoitti lopuksi Laurillekin, että hän oli äsken Amerikasta palannut oluttehtailijan poika "Jammu", jolla kodikkaalla nimellä hän tuntui tuttaviensa piirissä kulkevan. Santerin silmät repesivät suuriksi kuin hän olisi säikähtänyt, kun joku tiesi Jammun olleen Amerikassa suutarinopissa. "Aikooko se perustaa tänne suutarinliikkeen ja ruveta valmistamaan ja korjaamaan kenkiä?" Santeri kysyi kummastuneena, sillä hänestä tuntui oudolta kuvitella tuollaista herraa istumassa suutarinrummulla, puraisin kourassa. "Ehei!" toiset siihen nauroivat; "ei tarvitse mennä Amerikkaan opetellakseen rajasuutariksi. Hän kuuluu perustavan tänne tehtaan, jossa koneet tekevät kenkiä. Ei tarvitse muuta kuin pistää toisesta päästä sisään pulttia ja päällistä, niin toisesta tulee ulos uunilämpimiä kenkiä niin että sähinä käy". Santeri oli epäilevän näköinen, mutta ei puhunut enempää – tarkasteli vain tuota uutta ihmesuutaria.
Tämä oli ottanut pienestä, mukana tuomastaan matkalaukusta ruojutkengät, joiden pohjiin oli kiinnitetty ainakin nelisenkymmentä senttiä pitkät, ihan suorat, näin kauempaa katsoen kuin rautaiset kepit tai putket, jotka Santeri heti ymmärsi luistimiksi, vaikka ei ollut sen tyylisiä milloinkaan nähnyt. Jammu riisui kenkänsä ja veti niiden sijaan nämä luistinniekka-jalkineet, jotka kiristi nyöreillä niin lujalle, etteivät vähääkään hölkkyneet. Kun hän sitten nousi seisomaan ja riisui palttoonsa, hänen nähtiin pukeutuneen samanlaisiin mustiin, ihonmyötäisiin trikoisiin kuin ne, joita puolalainen painija Sakorski oli sirkuksessa käyttänyt. Jammu ei kyllä ollut yhtä solakka eikä komea kuin Sakorski, koska oli hoikkasäärinen ja melkoisesti pulleavatsainen, mutta trikoot ovat aina trikoot ja tekivät poikiin aidon sirkuksen vaikutuksen. Ja kun Jammu sitten kallistui melkein suoraksi kulmaksi, nosti kätensä ristiluiden päälle ja alkoi laajoin potkuin pyyhkiä pitkin moitteettoman kirkasta jäätä, katselijajoukossa humahti kuin helluntain epistolassa ja kaikki kääntyivät kysyvästi katsoman punaviiksistä vanhan luistelukauden edustajaa, että entäs nyt? Silloin punaviiksinen lähti viiltelemään Jammun jälkeen, mutta tavoittamatta häntä. Päinvastoin Jammu palasi häntä vastaan ja alkoi kiertää hänen ympärillään laajaa piiriä aivan kuin häntä ei olisi ollutkaan. Milloinkaan ei uusien aseiden vanhoille tuottama tappio ole ollut selvempi eikä musertavampi. Ja kun Lauri tarkasteli punaviiksisen isoja saappaita ja hänen käyränokkaisia luistimiaan, ja vertasi niitä ja niiden ääriviivoja Jammun siroihin kenkiin, tärähtämättömästi liukuviin luistimiin ja hienoihin trikoisiin, hän huomasi yhtäkkiä nauravansa punaviiksisen kömpelöille, hassuille ja pöyhkeille varusteille. Samoin tekivät toisetkin pojat. Heidän puheenaiheenaan ja ihanteenaan olivat tämän jälkeen Jammun "skyskraaparit", "pilvenpiirtäjät", joiksi tästä tärkeästä asiasta perillä olevat niitä yleensä sanoivat.
Nämä luistelupäivät ja -illat olivat Laurille ja hänen lapsiympäristölleen unohtumattomia. He tekivät retken Hietasaareen ja luistelivat pitkin kapeaa Mustaasalmea, jonka rantaleppien kuuraisessa, valkoisessa siimeksessä oli erikoisen runollista. Sieltä siepattiin paleltuneita, jäätyneitä pihlajanmarjoja, joiden lieventynyt karvaus ja miellyttävä raikkaus viihdyttivät makuhermoja ja tyydyttivät janoa. Autiot huvilat herättivät hämärää kesän kaihoa. Tai he menivät kaupungin läheisyydessä oleville pienille järville, jotka houkuttelivat orpoudellaan ja yksinäisyydellään, odottaen alituiseen, eikö tulisi elävä olento, lintu, ihminen, rikkomaan sen ympäristön, surullisen männikön, vaivaisen vesakon ja pajukon alakuloista hiljaisuutta. Kun sitten lasten iloiset äänet alkoivat kajahdella sen rannoilla ja pienet parit ryhtyivät harjoittelemaan "ytterkanttia" tai muuta yhteisluistelua, posket punaisina, katseessa raikkaan ilman suoma terve terävyys, olemuksessa viattomuuden kauneus, järvi silitti jäästänsä pois pienimmänkin roson ja koristautui satumaisen ihanilla huurrekukkasilla ja kidetimanteilla. Se henkäys, joka silloin tällöin suhahti rannan männyissä ja karisti vesakosta huurretta, ei ollut tavallista tuulta, vaan elämän ja luonnon itsetiedotonta onnea, joka täytti syvältä lasten rinnan.
Sitten alkoi tulla lunta. Yhtenä yönä sitä satoi niin paljon, ettei luistelu enää käynyt. Santeri kertoi, että herroilla oli joskus ollut luistinrata, mutta ettei sinne ollut päästetty muita kuin osakkaita. Kosken rannoilla sensijaan saattoi talvellakin luistella, sillä koski nosti yhä uutta uhkuvettä, joka jäätyi silkinsileäksi. Täytyi vain varoa, ettei joutunut komolle kohdalle, sillä silloin tyhjän päälle jäänyt jää saattoi äkkiä murtua ja viedä luistelijan mukanaan syvällä virtaavaan veteen ja sitä tietä pelastumattomiin. Siksi lapsia ei sinne mielellään päästetty, mikä merkitsi, että pojat menivät luvatta.
Lauri tunsi miettiessään "luistinrataa", että hänen saavuttamattomissaan oli paljon uutta ja houkuttelevaa ihanuutta. Mutta kerran hän valloittaisi sen, ottaisi sen omakseen samalla tavalla kuin sadussa suutarinpojasta ja kuninkaantyttärestä. Suutari oli taas eräänä iltana asettanut taikapallonsa lamppua vastaan ja tirkisteltyään siihen hyvän aikaa sanonut sieltä nyt näkyvän jotakin. Molemmat köyhät pojat ovat saapuneet kaupungin portille ja lukevat parhaillaan sen yläpuolelle kiinnitettyä julistusta. Mitäkö tuossa julistuksessa sanotaan? Suutari hieroi silmiään ja tirkisteli uudelleen. "Ei saa selvää näin kaukaa", hän ilmoitti, "on niin hienoa ränttiä. Täytyy siirtää huomiseen ja tarkastaa päivän valossa. Ellei siinäkään erottaisi, täytyy odottaa, milloin aurinko sattuisi näyttäytymään. Sen valossa voi lukea hienoimmankin räntin. Mutta arvattavasti tuossa julistuksessa luetellaan, millä ehdoilla kuninkaantytär ja puoli valtakuntaa ovat saatavissa. Eihän niitä toki ilmaiseksi anneta eikä ensimmäiselle kysyjälle".
3
Sitten levisi yhtäkkiä tieto, että vanhalla Söderholmin mummulla oli luonansa apina, oikea elävä marakatti, jonka italialainen oli jättänyt hänen hoidettavakseen lähtiessään suinpäin matkustamaan etelään, kotimaahansa. Se oli Laurista ja muistakin lapsista eriskummallista, kovin houkuttelevaa, ja he tahtoivat välttämättä nähdä eläimen. Lennart tuli surulliseksi kuultuaan siitä, sillä hän ymmärsi, että hänen kohdalleen olisi käynti katsomassa tuota ihmeotusta erikoisen hankala, mutta häntä lohdutettiin sanomalla, että hänet voidaan varsin hyvin viedä sinne kelkalla. Silloin Lennartin silmät alkoivat loistaa ja hän kuvitteli apinaa ihmeolennoksi, joka kuului hänen satuvaltakuntansa eriskummallisimpiin luomuksiin. Lennartillahan oli oma salaperäinen maailmansa, josta hän haki huvinsa silloin, kun kitkaan ei ehtinyt leikkimään hänen kanssaan. Hänellä oli koulunsa, jossa oli kiltti opettaja, "sellainen, joka opettaa", ja toverinsa: Marita, jolla oli harmaa kolttu, ja Maidanpoika, jolla oli valkoinen piippalakki. Ja paljon, paljon muita. Milloin Lennart vain tahtoi, ne tulivat hänen luokseen ja alkoivat leikkiä tai pitää koulua, puhellen kaikki Lennartin pikkuvanhoja ajatuksia hänen omalla äänellään.
Söderholmin mummulla oli oma pieni asuntonsa muutaman pihan perällä lähellä tullia. Se oli todellinen noita-akan tölli: katto korkea ja jyrkkä, seinät matalat, ikkunat, joita oli vain kaksi, laajuudeltaan kyynärää leveät ja korkeat, kaikki omituisesti vanhaa ja homehtunutta, vihreäksi sammaltanutta, harmaaksi syöpyneitä. Etuikkunan alla oli leijonankitapensas. Ovi vei ensin ikkunattomaan etehiseen, jossa häämötti, päivä kun tunkeutui väkisin sisään oven raoista, kaikenlaista rojua, astioita, halkoja, vanha arkku, ullakolle johtavat tikapuut. Itsensä tuvan ovi oli aina lukossa eikä auennut ennenkuin tulija oli ilmoittanut asiansa. Silloin saattoi kuulla, kuinka sisäpuolella ratuutettiin lukkoa, nosteltiin hakoja ja vedettiin irti salpoja. Sitten ovi aukeni raolleen ja siitä tirkisti kaksi pientä, vanhaa, vetistävää silmää, joiden katse kuitenkin oli merkillisen terävä. Ne kuuluivat valkotukkaiselle, kumaralle, kääpiömäiselle mummulle, jonka kasvot olivat täynnä tuhansia ryppyjä ja kädet niin kolotuksen runtelemat, että ne olivat vääntyneet ranteista siirottamaan ulospäin kuin myyrän käpälät. Vain vastahakoisesti ja suuresti epäillen mummu päästi sisään ketään, mutta teki sen viimein, sillä kun hän harjoitti nuuskan valmistusta ammatikseen, hänen ei sopinut karkoittaa ostajia. Vierasta pyydettiin istumaan siksi ajaksi, mikä kului nuuskan hakemiseen etehisessä olevasta säilytyspaikasta.
Söderholmin mummu oli asuntonsa seudun lapsien mielestä eriskummallinen, peljättävä, heidän kuitenkaan voimatta selittää, miksi. Kai se johtui siitä, että hän oli tölleilleen ja kissoineen todellakin kuin satukirjoista otettu noita-akka. Lauri ei ollut ollut monta päivää kaupungissa, kun Santeri oli jo ehtinyt selittää hänelle mummusta kaikki, mitä tiesi. He olivat sattuneet menemään mummun portin ohi ja silloin Santeri oli pysähtynyt ja kertonut, kuka ja minkälainen ihminen asui tuolla töllissä pihan perällä. Muita rakennuksia ei tontilla ollutkaan; perunapelto ja aita katua vastaan vain. Lauri oli heti huomannut, että tässä oli juuri samanlainen mökki kuin noidilla Grimmin saduissa, joita hän oli toisin ajoin ahkerasti lueskellut. Niissä noidat kyllä asuivat synkässä metsässä, johon lapset eksyivät, mutta hyvin tämä tölli näytti sopivan kaupunkiympäristöönkin. Santeri kertoi, että mummulla oli musta kissa, sellainen oikein säihkyväkarvainen peto, jonka silmät ja punainen kita loistivat tulena. Lauri päätteli heti, että tämähän oli selvä noidan merkki. Mikäli hän tiesi, ei noitaa yleensä voinut ajatella olevaksi ilman isoa mustaa kissaa. Sellainen oli muuten Turun linnan tonttu-ukollakin, mikä oli lisätodistus mustan kissan kuulumisesta salaperäisten voimien palvelijakuntaan. Hän huomautti tästä Santerille ja sitten he nauroivat molemmat. Ei ollut olemassa noitia muualla kuin saduissa. Kieltää ei kuitenkaan voinut, että tästä valistuneesta vakaumuksesta huolimatta selkää karsi hieman. Lauri oli kotiseudulla joskus melkein uskonut taikuuteen, jota siellä harjoitettiin paljon. Kerran oli pirttiin tuotu vanha ruotilaiseukko, jota yleensä oli sanottu taikuriämmäksi. Kun hän oli hetkisen tuijotellut Lauria terävillä silmillään, Lauria oli alkanut peloittaa ja hän oli juossut sisään. Pihalla häntä oli pyörryttänyt ja koko illan oli ollut paha olo.
Nyt kun kerrottiin, että mummulla oli hoidokkinaan apina, Santeri alkoi tiedustella isältään, mikä se oli tuo Söderholmin mummu, kun se oli niin kummallisen näköinen ja kaikki sitä vähän pelkäsivät. Lauri oli silloin saapuvilla ja valmistautui uteliaana kuuntelemaan, tietäisikö suutarimestari mummusta mitään. "St!" sanoi suutari ja katsoi varoen ympärilleen. "Älä puhu niin kovasti, sillä Söderholmin mummu kuulee joka sanan, mikä hänestä sanotaan, vaikka se tapahtuisi missä. Mikäkö hän on? Otetaanpas taikapallo ja katsotaan, sillä siitähän kaikki näkyy selvästi kuin peilistä". Hän pyöritteli palloa lampun liekin edessä ja puheli. "Ei näy vielä, ei vielä, mutta nyt... nyt selkenee. Tuossahan tuo mummu seisoo möljän päässä ja huiskuttaa liinaa laivan jälkeen, joka täysin purjein mennä höllöttää itätuulen viemänä. Parkkilaiva Salmi näkyy olevan – sen Vapriitiuksen laivoja. Ei mummu näämmä olekaan mummu, vaan nuori, näpsäkkä nainen, joka huitoo liinalla hyvästiä miehelleen. Neljän vuoden reissu taitaa olla Söderholmin puosulla edessä. Ei ole ihmettelemistä, jos nuori, vasta ensimmäisiä kuukausiaan avioliitossa oleva vaimo heiluttaakin ikävöivästi liinaa ja kuivaa vyöliinalla silmiään. Näkyy siinä olevan muitakin vaimoja, äitejä, sisaria ja morsiamia. Niin ne täältä ennen lähtivät miehet kaukomerille omien porvarien laivoissa, viipyivät poissa vuosikausia, jäivätpä joskus ainaiseksi sille tielleen. Mitä nyt? Kas, kuinka kaikki muuttuu ja pallossa alkaa keinahdella ja leimahdella kuin olisi hirmumyrsky ja ukonilma. Laiva keikkuu niin että mastojen kärjet melkein hipovat aaltoja. Miehet ovat rikissä reivaamassa ja kapteeni näyttää komentavan. Näinkö oikein, vain valehtelivatko silmäni? Totisesti! Tuostahan on raa'an kärjestä mies poissa, juuri siitä kohdasta, jossa Söderholmin puosu äsken oli. Hän suistui pohjattomiin kuohuihin, joista Jeesus Ristus hänet viimeisenä päivänä herättää. Katsotaanpa kotiin, miten hänen nuoren vaimonsa asiat ovat. Tuossa samassa pienessä tuvassa kuin nytkin hän jo silloin asui. Aij-jai, kuinka siellä on kaikki uutta ja siistiä. Tottakai, kun Söderholm oli saanut sen valmiiksi juuri häihinsä. Kaksi isoa näkinkenkää näkyy olevan piirongin päällä, laatikkopeilin molemmin puolin. Eikös kaunis Jenny – Söderholmin mummua sanottiin nuorena siksi – olekaan kotona? Niin, nythän on syksy-yö ja hän on tietenkin vuoteessaan. Kurkistetaanpa sinne. Hyväinen aika! Täällähän nukkuu äitinsä vieressä pikku vauva, muutaman kuukauden ikäinen poika, jonka tuloa maailmaan isä ei ehtinyt jäädä odottamaan eikä näkemään. Elämä on kovaa ja armotonta, pojat! Tuuli jymisyttää tuvan kattoa ja vesi valuu virtana ikkunan ruuduissa. Kaunis Jenny herää, liittää kätensä ristiin ja alkaa rukoilla merellä olevien puolesta. Sen rukouksen kohdalla oli merimiesten vaimoilla ennenvanhaan virsikirjassaan aina merkki. Vaikka turhaa se oli, sillä kyllä he sen ulkoa osasivat. Nyt hän alkaa itkeä ja ottaa syliinsä lapsen, jota puristaa rintaansa vastaan ja keinuttaa hellästi. Kas, kun salama löi kaikki sinertävän valkeaksi! Jo muuttuu taas kuva uudeksi. Jälleen kaunis Jenny seisoo möljän päässä ja huiskuttaa liinaa taivaanrantaan painuvan laivan jälkeen. Hän ei ole enää niin kaunis kuin ennen, sillä viisitoista vuotta jättää jälkensä, varsinkin kun täytyy tehdä kovaa työtä. Ketä hän nyt saattelee? Tähdätäänhän pallo laivaa kohti. Niinpähän näkyy olevan kuin arvasin, että poikaansa hän hyvästelee. Merelle, merelle on palanut pojan mieli niin, ettei mikään ole voinut häntä pidättää, ei isän kuolema eivätkä äidin kyynelet. Kuinka tässä nyt käy? Pallo näyttää vuosia yhtenään, yhä uusia vuosia, mutta aina on vain Söderholmin leski yksin. Hän odottaa aamusta iltaan ja yöllä herätessään poikaansa kotiin eikä usko, kun sanotaan, ettei poika voi tulla, koska meni haaksirikossa kuten muutkin miehet kaukana Intian merellä. Kaunis Jenny muuttuu kumaraiseksi mummuksi, jonka kädet kolotus on kummallisesti väännellyt. Hän pelkää ihmisiä ja puhelee ollessaan yksin miehensä ja poikansa kanssa aivan kuin nämä olisivat elossa ja asuisivat hänen luonansa. Kaikki hänellä on samalla tavalla kuin kauan sitten pojan lähtiessä merelle. Pallosta näyttäisi siltä kuin näkinkengät olisivat yhä piirongin päällä. Ja eikös tuossa vuoteen vieressä ole kehto, vieläpä ihan samanlaisena kuin vauvan aikoinaan siinä keinuessa? Ikkunan edessä on pieni pöytä ja siinä kumollaan pullo, jonka sisässä on täysin rikattu rekatti. Merimiehet osasivat ennen rakennella sellaisia. Ei Söderholmin mummu noita ole, ei. Mistä sellaisia hullutuksia olette saaneet? Hän on päinvastoin hyvä ihminen, joka on itkenyt, kärsinyt ja ikävöinyt koko pitkän elämänsä. Eihän täällä murheen ja vaivan laaksossa kukaan voi kerskata onnensa suuruudesta, mutta vähiten luulisin siihen olevan syytä Söderholmin mummulla. Enempää ei pallo näy haluavan hänestä kertoa, mutta tärkeimmistä seikoista olette jo saaneet tiedon. Kun menette katsomaan apinaa, niin ostakaa minulle hilkulla nuuskaa ja sanokaa terveisiä. Silloin kun hän oli vielä kaunis Jenny, ei tällainen ruma rajasuutari rohjennut vilkaistakaan häneen, mutta elämä on sittemmin hävittänyt eron väliltämme, niin että olemme nyt suunnilleen yhtä kauniita. Kirkossa joskus satumme samaan penkkiin ja palailemme silloin yhdessä kotiin. Hän puhelee siitä, mitä hän sitten tekee, kun hänen poikansa tulee. Sanoo odottavansa joka päivä... Ihmekö tuo, sillä kaikkihan aina odotamme jotakin sellaista, joka olisi onnemme täyttymys ja kukkura, mutta tuleeko se? Ei milloinkaan, joten Söderholmin mummu on tuossa odotuksessaan jokseenkin yhtä viisas kuin me. Hohhoija-jaa! Kyllä tällainen taikapallo, joka näyttää menneet ja tulevat, salatut ja julkiset, on hyvä koje, vai kuinka, Lauri?"
Suutari hieraisi silmiänsä, joihin oli kihahtanut vettä, ja siirsi vakavana pallon tavalliseen paikkaansa, vilkaisten samalla poikiin salaperäisesti. Nämä nauroivat, sillä he tietenkin ymmärsivät suutarin laskevan leikkiä. Mutta heitä itketti samalla, sillä suutarin kuvauksesta oli tuulahtanut jotakin hyvin surullista ja samalla viehättävää, houkuttelevaa, romanttista. Merelle – niin, merelle täältä mentiin vieläkin, sen he tiesivät, mutta oliko välttämätöntä hukkua sinne? Eikö voinut olla hukkumatta ja tulla tuollaiseksi vankaksi, tukevaniskaiseksi, ahavoituneeksi kapteeniksi, joita täällä oli useita ja joita kaikki tuntuivat kovasti kunnioittavan? Merikapteenit olivat paljoa enemmän kuin sotakapteenit. Siitä pojat olivat aivan "nakutettuja", kuten Santeri sanoi.
4
Sitten he lähtivät katsomaan apinaa: Lauri, Santeri, Elsa ja Lahja sekä heidän kuljettamanaan pienessä reslassa Lennart. Kuultuaan, kuka ja mikä Söderholmin mummu oli, Alli-täti laittoi koriin tuliaisia, jotka piti antaa mummulle. Nuuskaa oli ostettava, jotta mummu muuttuisi senkin puolesta suopeaksi. Oli sunnuntain aamupäivä ja hyvin kirkasta. Lunta oli jo kertynyt paljon. Lennarttia jännitti niin, että silmäterät loistivat suurina ja pohjattomina. Hänelle oli näytetty apinan kuvia, joten hän tiesi, minkälainen otus oli kysymyksessä. Hän ei pitänyt noista kuvista, vaan tunsi pelkäävänsä niiden esittämää eläintä. Siitä huolimatta hän tahtoi nähdä sen.
Tultuaan portille lapset seisahtuivat katsomaan mummun pientä tupaa, jonka katolla oli niin vahvasti lunta, että sillä oli kuin lakki päässä. Ilmeinen tontun asunto, noita-akan mökki. Lennart vilkaisi kysyvästi, turvaavasti, Lauriin, sillä hänen mieleensä johtui se tupa, joka sijaitsi synkässä metsässä ja jonka ikkunat oli tehty sokerista ja seinät piparkakkutaikinasta. Sen luohan Hannu ja Maija saapuivat harhailtuaan eksyksissä ja sinnehän noita-akka houkutteli heidät sitten, kun he olivat nälissään syöneet sokeri-ikkunaa ja piparkakkuseinää. Mutta kun Lauri ei näyttänyt pelkäävän, niin ei Lennartkaan.
He menivät varovaisesti, mieli hiukan juhlistuneena, tuvan ovelle ja siitä esteettä etehiseen, jonne nostivat Lennartin resloineen päivineen. Ketään muita lapsia ei onneksi ollut saapuvilla. Jos näet katsojia oli mummun mielestä liian monta, hän ei päästänyt sisään. Kesti melko kauan, ennenkuin lukko alkoi kirskua ja salvat peräytyä, mutta sitten kuitenkin ovi aukeni raolleen ja mummun terävästi tarkasteleva pää pistäytyi ulos. Silloin Elsa ojensi hänelle tuliaiskorin, sanoi äidin lähettäneen sen, ja kysyi asiallisesti, "saisiko nähdä apinaa?" Santeri tahtoi ostaa nuuskaa ja samoin Lahja, jonka oma mummu, isonenäinen Eranderin tantti, joskus nuuskasi täydellä todella. Söderholmin mummu oli aluksi äreän näköinen ja valmistautui kieltämään lapsilta pääsyä sisään, mutta hänen ilmeensä muuttui ystävälliseksi heti, kun hän oli tottunut etehisen hämyyn ja erottanut pienen reslan ja siinä istuvan ja avomielisen kummastuneesti tuijottavan lapsen. Hän peräytyi kynnykseltä, avasi oven kokonaan ja viittasi lapsia tulemaan. Nämä astuivat arkoina sisään ja nostivat samalla Lennartin resloineen keskelle tupaa.
Lauri näki sen olevan juuri sellainen kuin noita-akkojen tuvat tunnetusti ovat ja suutari oli äsken kuvannut. Tuolla oli vuode, tuossa takka ja siinä kolmijalkapata, noidan kattila, joissa nämä keittivät lapsia. Tuossa oli piironki, sen päällä laatikkopeili, ja tämän molemmin puolin kaksi isoa näkinkenkää. Niitä merimiehet toivat kaukaisista maista. Tuossa oli suutarin mainitsema pieni pöytä ja siinä todellakin kumollaan pullo, jonka sisässä näkyi olevan pieni, siro, kuin tuli- tai vieläkin ohuemmista tikuista tehty riki ja laiva. Ja ovensuunurkassa istui orrella pieni apina, joka alkoi tirskua kummallisesti heti, kun lapset kääntyivät katsomaan sitä.
Laurin sydämen täytti syvä sääli. Apinan silmät olivat suuret, tummat, surulliset, ja sen kädet laihat, ohutsormiset, hennot kuin kapalovauvalla. Se katseli levottomasti puoleen ja toiseen, kirskui omituisesti ja taputti malttamattomasti orttansa kuin odottaen jotakin – tietenkin tuomisia, joita oli tottunut lapsilta saamaan. Nivusten ympärillä sillä oli tukeva nahkavyö, jossa selän puolella olevasta messinkirenkaasta se oli ohuella rautaketjulla kiinnitetty seinään. Kun lapset eivät ensin uskaltaneet mennä lähemmäksi ojentamaan sille tuomiaan rusinoita, se kirskui yhä kiihkeämmin, tärisytti orttansa ja irvisteli vihaisesti. Silloin Santeri meni aivan sen luo ja ojensi sille pivossansa rusinoita. Hengähtämättä lapset katsoivat, kuinka apina tällöin tarttui vasemmalla kädellään Santeria peukalosta ja alkoi oikealla näppärästi poimia rusinoita suuhunsa. Mutta sehän ei syönytkään niitä, vaan kätki ne kuin mällit molempiin poskiinsa, kunnes nämä pullottivat täynnä. Silloin apina oli niin hassun näköinen, että lasten täytyi nauraa.
Saatuaan rusinat poskeensa apina yhtäkkiä hyppäsi aivan ääreen siirtyneen Santerin olkapäälle ja kai palkitakseen häntä antimista alkoi tarkkaavaisesti sormeilla Santerin hiuksia. Järjestyksessä se käänteli niitä molemmin käsin, nipisti jotakin hyppysiinsä ja pisti suuhunsa. "Se hakee pupuja!" Lennart huusi innostuneena ja kaikki nauroivat ja hälisivät. Santeri oli ylpeän näköinen, kun huomasi jaksavansa olla pelkäämättä ja oli joutunut tällaisen huolenpidon kohteeksi. "Vahinko, että kävin eilen saunassa ja annoin äidin siivota tukkani oikein hienopiikammalla", hän sanoi; "muuten Maka olisi saanut eri lihavia oravia".
Maka oli apinan nimi. Lapset eivät olleet tulleet ajatelleeksi, että sillä oli oma erikoinen nimensä. Lennart hoki: "Maka, Maka". Silloin apina alkoi ojennella pieniä käsiään häntä kohti kuin pyrkiäkseen hänen luokseen. Kun Lennart oli vakuuttanut, ettei pelkäisi, Lauri lykkäsi reslan orren alle. Tuskin hän oli saanut sen siihen, kun Maka jo hypätä tupsautti Lennartin syliin, halasi häntä ja kallisti päänsä hänen poskeaan vastaan. Lennart äänteli pelkäävästi ja hätääntyneesti, mutta ei kuitenkaan huutanut, ja pian Maka alkoi etsiä oravia hänenkin hiuksistaan. Mutta silloin Elsa sanoi loukkaantuneesti: "Ei meidän Lennartin päässä ole pupuja!"
– Kylläpä Maka nyt on hyvällä tuulella! ihmetteli mummu, joka oli saanut nuuskapakettinsa kuntoon ja tuli saapuville. – Enimmäkseen se on äreä ja pian puraisee ja kynsäisee, jos tuntematon menee ulottuville. Minuun se on leppynyt, kun annan sille ruokaa, mutta ei se noin tyytyväinen ole minunkaan seurassani. Ihan se hiipii Lennartin lähelle kuin ennen isäntänsä turviin. Voi voi, kuinka olen pahoillani, kun annoin sen jäädä luokseni, sillä mitä nyt teen sille.
Ja mummu kertoi pienen marakatin historian. Se oli sen vanhan posetiivarin, Giovannin, apina, sen saman, joka nousi kevään mukana yhä pohjoisemmaksi ja laskeutui sieltä taas syksyn kera etelämmäksi, kunnes varmaan joutui viettämään talven kotimaassaan. Mennessään ja palatessaan, keväin, syksyin, se oli tottunut asumaan ne muutamat yönsä, mitkä paikkakunnalla viipyi, Söderholmin mummun tuvassa. Mistä lienee sinne ensimmäisen kerran osunut, sitä mummu ei tiennyt. Sinne sille tuli joskus kirjeitä – oli varmaan ilmoittanut mummun asunnon osoitteekseen. "Se oli kiltti, valkopartainen ukko, joka posetiivin vingutuksellaan toi kevään ja vei samalla keinolla kesän pois syksyllä. Kyllähän lapset hänet tunsivat. Tuossa hän nukkui olkipatjalla ovinurkassa apinansa kanssa, tämän käsivarret kaulassaan kuin olisi Maka ollut lapsi ja ukko sen äiti. Äiti ei hellemmin puhuttele pienokaistaan kuin vanha posetiivari pientä marakattiaan. Aluksi hän pelkäsi, että Murre – tämä musta kissa tässä näet – voisi tehdä pahaa apinalle, mutta ei Murre koske sellaisiin eläimiin, joiden näkee olevan hoitajilleen rakkaita ja kuuluvan taloon..."
Tällöin – kai sen johdosta, että kuuli nimensä – uunin alla olevasta halkosäiliöstä ilmestyi näkyviin mahtava musta kissa. Seisahtuen keskelle lattiaa se katsahti läsnäoleviin ylhäisesti, keltaisin silmin, venytti tyynesti vuorotellen jokaista neljää jalkaansa, haukotteli niin, että kita loisti punaisena ja hampaat valkoisina, ja asteli arvokkaasti, häntä aivan pystyssä muuten, paitsi kärjestä hiukan sujuneena, uunin luona olevalle maitokupillensa, josta suvaitsi maistaa pienen lirauksen. Lakkimatta enempää, sillä maito kai oli myrtynyttä, se istahti kupin viereen, kokosi häntänsä siististi ympärilleen ja alkoi pestä kasvojansa hitaasti ja perusteellisesti. Lauri pani merkille, että Murre oli katsonut heihin jokaiseen – nopeasti, sivumennen, mutta silti äärimmäisen tarkasti –; apinan vain se oli jättänyt katsomatta, erottanut tahallaan muista, ikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan. Lauria pöyristytti hiukan, sillä hän aavisti Murrella olevan Makaa kohtaan salaista kaunaa, aiheutunutta ehkä siitä, että Maka jonkin verran kavensi sitä hyvyyttä, joka muuten olisi tullut eheänä Murren hyväksi, ja siitäkin, että Maka oli eriskummallinen otus, Murrelle käsittämätön, melkein kuin ihminen, mutta enempi silti eläin. Mutta tästä ei Murrella ollut oikeutta Makaa vihata, sillä se itse oli vielä oudompi ja lisäksi salaperäinen, peloittava, kekälesilmäinen noidan apuri...
"Kun posetiivari sitten kuluneena syksynä" – mummu se näin naristen jatkoi kertomustaan, korjasi väliin huivinsa nipukoita, niiskautti, katsahti lapsiin terävästi ja puhui pehmeästi hampaattomalla kukkarosuulla – "tuli tänne pohjoisesta posetiivi selässä ja Maka olkapäällä, häntä oli odottamassa kirje. Luettuaan sen posetiivari tuli kuin tuskaan. Rakas omainen oli sairaana siellä kaukana etelässä, tyttären tytär, silmäterä. Hänen täytyi heti lähteä sinne – nopeasti, viivyttelemättä. Posetiivin hän saattoi kuljettaa matkatavarana, mutta apinaa ei. Sen viemisessä varsinkin valtakunnista toisiin oli vaikeuksia ja viivytyksiä, joihin hänellä ei nyt ollut aikaa. Posetiivari otti apinan syliinsä ja hyväillen sitä puheli sille kuin lapselle omalla kielellään mitä lienee puhellut. Ja Maka piti ukkoa kaulasta pienillä käsillään lujasti kuin olisi pelännyt putoavansa, visersi aina väliin vastaukseksi ja itki, todellakin itki niin, että sen pieni ruskea naama oli märkänä. Ukko vaatimalla vaati minua pitämään Makaa täällä ensi kevääseen saakka, antoi rahaa ruokaa varten ja neuvoi, miten sitä oli hoidettava. Sitten se otti povestaan Neitsyt Maarian kuvan, asetti sen tuohon jakkaralle ja polvistuttuaan sen eteen alkoi rukoilla sitä kädet ristissä ja itkeä. Ja eikös Maka hypännyt siinä sen olkapäälle ja ruvennut sekin kumartelemaan samoin kuin isäntänsä, vieläpä tekemään käsillään merkkejä. Eihän minun auttanut muu kuin suostua ja niin hän laittoi tuon orren ja kiinnitti Makan ketjusta seinään. Sitten hän otti posetiivinsa, hyväili vielä kerran apinaansa ja meni. Ensi keväänä hän lupasi palata hakemaan sitä".
"Kun hän oli riistänyt kaulastaan Makan käsivarret ja mennyt, Maka parkaisi surkeasti ja loikkasi hänen jälkeensä, mutta kun ketju oli lujasti seinässä kiinni, se jäi riippumaan sen varaan ja taisi satuttaakin itseään. Huomattuaan olevansa kiinni se kiepsahti takaisin orrelleen ja alkoi tarkasti tutkia ketjuaan ja seinässä olevaa rengaskoukkua, jossa oli kiinni. Pienillä sormillaan se koetteli nivustensa nahkavyötä ja ketjua ja rengasta, ja todettuaan, niinkuin näytti, olevansa auttamattomasti vankina vieraassa paikassa, ainoan ystävän hylkäämänä, se kyyristyi tuohon orren päähän seinää vastaan ja kuin ihminen painoi kasvot käsiinsä. Se ei päästänyt ääntäkään eikä katsonut ympärilleen, vaan pysyi siinä liikkumattomana koko sen päivän ja yön. Kun aamulla koetin houkutella sitä rusinoilla, se ensin sähähti ja raapaisi vihaisesti minuun päin, mutta otti sitten pivostani muutaman, kai kovan nälän hiukaamana, ja kätki ne poskiinsa, kuullessaan minun nukkuvan se kaivaa niitä sieltä ja nakertelee. On se viime aikoina jo kotiutunut ja tullut minulle ystävällisemmäksi. Kai se johtuu siitäkin, että se on huomannut myös minun odottelevan poismennyttä, poikaani näet, joka lähtiessään lupasi varmasti palata ja palaakin. Kerranko nyt merimies joutuu olemaan pitkiä aikoja vierailla mailla ja välillä unohtamaan omaisensa. Mieheni kyllä hukkui oikein laillisesti ja siitä tuli aikanaan tieto, niin ettei siinä ole sen enempää epäilemistä, mutta pojastani ei ole tullut milloinkaan varmaa sanomaa. Kerrotaan muka koko laivan menneen miehineen päivineen. Saattaa olla totta, mutta voi olla valetta. Ovat vain kaikki mielistyneet vieraisiin maihin ja jääneet sinne. Kerran poikani kuitenkin herää muistamaan, että kah! Minullahan on Suomessa vanha äiti! Täytyy lähteä katsomaan häntä. Ihan välttämättä! Hän kaappaa arkustaan muutaman kahmalollisen kultaa, pukeutuu pyhävaatteisiin, sieppaa uuden hylkeennahkaisen matkalaukkunsa ja lähtee tulilaivallaan tulemaan. Minulla on alkanut kuvastella mielessä sellainen aavistus, että se tapahtuu ensi keväänä. Samaan aikaan kuin posetiivari apinaansa, poikani tulee hakemaan minua..."
Maka oli lämpimän raukaisemana lakannut elehtimästä ja kyyristynyt Lennartin turviin. Tämä uskalsi tuskin hengittääkään, sillä niin mieluinen hänestä nyt oli pieni, orpo apinaraukka, joka uskollisesti odotti isäntäänsä. Keväällä isäntä tulisi ja silloin Maka pääsisi vapaaksi, irti tuosta ketjusta, jolla se oli kiinnitetty seinään. Silloin isäntä veisi sen omaan kotimaahansa, sinne kauas, kauas, jossa se oli syntynyt ja elivät ehkä sen äiti ja siskot ja veljet. Kyyneleet alkoivat vuotaa Lennartin poskille ja hän silitti hiljaa, hellästi pienen eläimen tuuheata turkkia. Raottaen silmiään Maka silloin osoitti selkäänsä ja kynsi sitä itse kuin näyttääkseen, mitä halusi. Silloin Lennart alkoi ruoputella sitä hiljaa niskasta ja siitä pitkin selkää hännän juureen saakka, ja Maka siristi nautinnosta silmiänsä.
VIIDES LUKU.
1
Oli maankaatotuisku, oikea nöyrä ilma. Lunta tuli savuna, niin että silmät sokenivat ja hengitys pyrki pysähtymään. Väliin tuulenpuuska tuli pyörteenä ja kieputti lunta kuin valkoista villahahtuvaa.
Pojilla oli hauskaa, sillä pyryilma oli jännittävää, erikoista, virkistävää. He vetivät naapukan korvilleen ja nahkakintaat käsiin, napittivat tiukasti takkikulunsa ja alkoivat reuhata nietoksissa, leikkien "kukkoa linnan päällä". Koulun pihalle lumi lapioitiin isoihin kasoihin. Santeri huomasi kiivetä tuollaisen lumivuoren huipulle ja kiljaista sieltä, että "minä kukko linnan päällä!" Muuta ei tarvittu. Toverit ryhtyivät heti rynnäkköön häntä vastaan syöstäkseen hänet alas. Syntyi kahakka, lumi tuiskahteli, pojat olivat valkeita kuin lumiukot. Yksin tai kaksin, väliin useampikin toisiinsa kietoutuneina, he tulla tuuskahtelivat lumirinnettä alas, ryhtyäkseen heti hyökkäykseen sitä vastaan, joka sillä kerralla oli jäänyt kukoksi linnan päälle.
Laurikin innostui leikkiin, teki tarmokkaita hyökkäyksiä, pyllähteli mukkelismakkelis rinnettä alas, hautautui lumeen, kaivautui näkyviin, oli kukkona vuoronsa ja heitteli tovereitaan Tarpeian kalliolta, kuten hän sanoi, siihen saakka, kunnes sai itse kyydin, kyntäen lumirinteeseen nenällään vaon. Koulun kellon kutsuessa luokkiin hän oli palavissaan ja hengästynyt sekä kovasti janoissaan. Mennessään luokkaan hän joi etehisessä olevasta sankosta kiihkeästi, osaamatta pitää vaarallisena sitä, että vedessä oli jääsiruja. Kylmyytensä takia vesi päinvastoin tuntui erikoisen virkistävältä.
Oli piirustusta. Valkohiuksinen, vanha, kiusaantunut opettajatar koetti opettaa näille pikku miehille ja naisille jonkinlaista kuvioiden piirtämistä, luultavasti olematta itsekään selvillä tämän taidon kasvatusopillisesta tarkoituksesta. Lapset olivat ikävystyneitä, sillä he olisivat halunneet piirustaa jotakin vapaasti, ellei muuta, niin ukkoja ja akkoja. Mutta sellainen ei ollut luvallista. Vanha opettajatar oli ankara ja rankaisi tottelemattomia kätevästi ja tottuneesti salamannopeasti läimähtävällä korvapuustilla. Kuudesluokkalaisetkin pelkäsivät häntä, vaikka olivat Laurin mielestä jo isoja miehiä.
Lauri koetti piirtää noita kuvioita parhaansa mukaan, mutta ei kyennyt, sillä hänellä oli niin vilu, että kädet tärisivät ja hampaat kalisivat. Opettajatar kulki pitkin käytävää tarkastamassa lasten yrityksiä. Nyt hän seisahtui katsomaan Laurin vihkoa. Hetken kuluttua Lauri tunsi opettajattaren käden kaulallaan ja kuuli sitten hänen sanovan: "Sinun on nyt parasta mennä kotiin. Santeri, mene saattamaan Lauria. Hän on sairas". Opettajattaren tavallisesti tuima ääni oli nyt säikähtynyt, lempeä, säälivä. Hän tuli saattamaan heitä etehiseen ja sanoi siellä: "Hyvä isä! Eikö sinulla ole päällystakkia? Juoskaa, että pysyisitte edes siten lämpiminä. Hyvä Jumala, tätä köyhäin lasten kurjuutta!"
Laurista tuntui siltä kuin häntä olisi lyöty sydänalaan, sillä siinä oli kipeä kohta, joka veti häntä kumaraan. Santeri talutti häntä käsivarresta ja koetti jouduttaa hänen kulkuaan, mutta Lauri ei voinut juosta, sillä tuohon arkaan kohtaan alkoi pistää kuin veitsellä. Hän koetti vetää syvään henkeä, sillä hänestä tuntui, että kipu katoaisi, jos saisi edes kerran hengitetyksi oikein pohjaa myöten. Mutta kun hän yritti vetää hiukankaan syvemmälle, niin silloin pisti kuin olisi miekka isketty ruumiiseen. Ei voinut hengittää lujemmin, vaan täytyi jo läähättää lyhyesti. Ei voinut pysyä suorassa, vaan piti olla vinosti kumarassa, jolloin kipu oli hiukan lievempi.
Santeri ymmärsi Laurin nyt olevan todella kipeä ja hätääntyi. Hän tuki Lauria voimainsa mukaan ja auttoi häntä kinoksissa. Kun tuisku intoutui puhaltamaan kuin häijyyksissään, hän meni tuulen puolelle, että Laurilla olisi ollut edes hiukan suojaa. Avasipa hän kerran pikku takkinsa varjostaakseen sen liepeillä Lauria, joka näytti melkein tukehtuvan sakeaan pyryyn. Laurilla oli kuitenkin vielä sen verran voimia, että hän sai tarratuksi Santeria rinnuksista ja komennetuksi, että "takki nappiin, sinä pöllö!" Sitten he taas lähtivät paarustamaan eteenpäin. Ei ollut enää matkaa kuin kolmisen kadunristeystä. Se ei ollut paljon, mutta kun pisti yhä pahemmin ja jaloista väheni voima niin, etteivät ne enää oikein jaksaneet ottaa askelia, Laurin silmissä pimeni ja hän alkoi hoiperrella. Silloin Santeri pujahti hänen eteensä ja kumartuen otti hänet selkäänsä kuin säkin sekä lähti taakkansa painosta huolimatta urhoollisesti kantamaan häntä kotiin. Katu oli autio – he olivat ainoat kulkijat –, tuuli vinkui ja lumi ryöppysi. Santeri ponnisteli jalosti, mutta pieni ruumis ei jaksanut enempäänsä. Täytyi levätä. Mutta silloin Lauri havahtui ymmärtämään, missä oli. Hän laskeutui jaloilleen ja alkoi taas kävellä käsivarsi Santerin harteilla. Laurista tuntui, ettei hän kykenisi milloinkaan palkitsemaan Santerille sitä veljellistä rakkautta ja auttavaisuutta, jota tämä oli nyt osoittanut. Portilta Santeri taas kantoi hänet kotiin, kalpeaksi säikähtyneen, muka silti heti toimitarmoisen ja tilanteesta selvillä olevan pastuskan hoiviin. Kerrottuaan, miten Lauri oli tullut tunnilla kipeäksi, ja riisuttuaan häneltä kengät Santeri sanoi menevänsä takaisin kouluun, mutta tulevansa, jos saisi, illalla katsomaan Lauria. Tämä hymyili raukeasti ja kiitollisena.
Kuultuaan Laurilta hänen juoneen palavissaan jäistä vettä ja rintaan pistävän kipeästi pastuska ymmärsi heti, mikä oli kysymyksessä. Hänen mieleensä tuli se tuiskuillen pakkassunnuntai, jolloin Laurin isä oli saanut vilustumisesta kuolemantautinsa, ja pelko kouraisi hänen sydäntään. Mutta ei! Hän ei suostunut lannistumaan, vaan tahtoi taistella poikansa elämän puolesta sekä rukouksilla että järkevällä hoidolla, ja niin hän ensimmäiseksi riensi tuomarin puolelle pyytämään, että palvelustyttö saisi mennä hakemaan lääkäriä. "Kiireesti! Nyt heti! Pyydä tulemaan niin pian kuin suinkin! Neuvo tarkkaan osoite ja sano nimi!"
Lauri tunsi pistoksen vain yltyvän – pitävän vähän aikaa väliä ja sitten taas tuikkaavan kuin hehkuvalla neulalla. Hengitys kävi yhä vaikeammaksi, sillä hän ei uskaltanut vetää syvempään. Jo yritys sinne päin avasi rinnassa kuin tuskan valtakunnan, jonne ei uskaltanut edes kurkistaa. Väliin hän vaipui horrokseen, josta heräsi sen verran, että kuuli outoa miehen ääntä, rauhallista, turvallista, ja näki vuoteensa ääressä valkotukkaisen, tuuheakulmaisen, totisesti ja tutkivasti katselevan vanhuksen, joka uhosi sakeasti tupakalta. Ukko puhui äidin kanssa ruotsia ja pisti Laurin kainaloon pienen lasiputken, jonka Lauri ymmärsi kuumemittariksi. Seuraavan kerran Lauri heräsi siihen, että hänen rintansa päälle asetettiin jäätävän kylmä pussi ja hänet käärittiin villaisiin vöihin ja peitteisiin. Sitten äidin ja tohtorin puhe taas häipyi pois ja Lauri tunsi vaipuvansa jonnekin hyvin syvälle, jossa oli pimeätä ja yksinäistä. Hän ajatteli sairastuneensa samaan tautiin kuin isä ja kuolevansa siihen. Tuo ajatus ei peloittanut häntä, vaan hän tunsi iloitsevansa siitä, että saisi nähdä isän. Kun hän katsoi oikein tarkkaan, niin eikö isä tullut tuossa häntä kohti? Tuli. Nyt hän kumartui Laurin puoleen niin lähelle, että Lauri näki selvästi hänen siniharmaat silmänsä, joiden katse oli niin lämmin ja ystävällinen, hänen tuuhean tukkansa ja sakeat kulmakarvansa. Hänen partansa kutitti Laurin kasvoja aivan samoin kuin lapsena.
Sitten hourekuvat valtasivat Laurin sielun muutamaksi vuorokaudeksi melkein kokonaan. Aamupäivin ja jonkin aikaa kääreen vaihtamisen jälkeen hän oli selkeämpi, mutta niin heikko, ettei jaksanut enempää kuin kuiskata jotakin. Hengitys oli lyhyttä läähätystä ja keuhkoista alkoi kuohua huulille veristä limaa, muodostaen siihen ruskeita ilmarakkoja. Hän ei jaksanut enää liikauttaa käsiäänkään, vaan makasi kuin lanka. Mutta hourekuvat välkehtivät vain sitä eloisammin, vieden Laurin mukanaan ihmeellisiin maailmoihin, sellaisiin, ettei hän olisi voinut päästä niihin ollessaan terveenä ja täydellä ymmärryksellä? Väliin ne olivat tuskallisia, kiduttavia, mutta onneksi harvemmin. Silloin Laurin valtasi niin suuri hätä, että hän heikkoudestaan huolimatta alkoi pyrkiä pois vuoteesta ja riuhtoili äidin sylissä. Mutta sitten ne taas muuttuivat tyyniksi ja seesteisiksi, kuvastaen suurta rauhaa. Laurista tuntui tällöin, että hänet erotti jostakin tuntemattomasta vain pieni askel, että hän jo seisoi ovella, raoitti sitä ja kohotti jalkaansa astuakseen kynnyksen yli. Jostakin syystä hän ei kuitenkaan ottanut tuota ratkaisevaa askelta, vaan kääntyi ovelta pois ja katseli uteliaana sitä, mitä oli sen tällä puolella, eli elämää ja maailmaa sellaisena kuin oli oppinut ajattelemaan sitä.
Nautittuaan muutaman päivän tohtorin antamia katkeria tippoja Lauri huomasi hourekuvien alkavan muuttaa väriään ja luonnettaan. Hän ei ollut enää selvillä, hourailiko kuumeessa vai näkikö eriskummallisia unia. Sen hän vain totesi, että nuo tipat lievensivät tuskaa ja vaikuttivat ihmeellisen rauhoittavasti. Oli kuin olisi vaipunut untuvapieluksille ja jäänyt siihen katselemaan kesätaivaan pilvenhattaroita. Se oli erikoisen kummallista, että koko olevaisuus oli loistavan vihreä, ihanasti välkkyvä, täynnä vienosti henkäilevää rakkautta. Eläimet, jotka olivat todellisuudessa inhoittavia, olivat nyt miellyttäviä, ystävällisiä, kesyjä. Lauri huomasi voivansa leikkiä ilman pelkoa ja inhoa krokotiileillä ja käärmeillä. Ne tulivat hänen luokseen, katselivat häntä kirkkain, viisain silmin, ja olivat kaikki hohtavan vihreitä.
Yhtäkkiä näky vaihtui. Lauri oli olevinaan Santerin kanssa tässä kotikadulla, tuolla kauempana, jossa asui vanha kummallinen kirjanpainaja. Oli tavattoman tyyntä ja rauhallista, omituisesti liikahtamatonta ja kirkasta. Kirjanpainajan myymälän ovessa oli vanhanaikainen soittokello, joka kilahti, jos ovea avattiin. Lauri ja Santeri olivat kiusoitelleet ukkoa avaamalla ohi mennessä hänen oveaan ja siis rämäyttämällä sen kelloa. Tehtyään sen he olivat pujahtaneet viereiseen porttikäytävään ja kurkistelleet sieltä, kun ukko oli tullut ovelleen katsomaan, kuka oli soittanut. Samoin Lauri näki nyt hiipivänsä Santerin kanssa ovelle ja äkkiä avaavansa ja sulkevansa sen. Kello rämähti rumasti autiossa talossa, jossa asuivat vain tämä vanha kirjanpainaja ja hänen sairas vaimonsa. Pojat kuuntelivat porttikäytävässä ja tirkistelivät kattorännin ja nurkan välistä. Nyt kuului askelia. Ovi aukeni ja ukko ilmestyi portaille paitahihasillaan, silmälasit työnnettyinä otsalle, harmaa tukka korvallisilla pörröisenä ja päälaki kaljuna ja kiiltävänä. Hän katsoi pitkin katua ensin toisaalle ja sitten toisaalle, vilkaisi taivaalle, joka heloitti kirkkaana ja erikoisen, ihmeellisen rauhallisena, ja huokaisten sekä kynsäisten korvallistaan palasi jälleen sisään. Mutta Laurilla syntyi epäilys, että ukko varmasti tiesi heidän piilopaikkansa ja oli selvillä, että taas olivat pikkupojat ikävissään soittaneet hänen ovikelloaan, kun ei heillä ollut muutakaan tekemistä. Lisäksi Lauri kuvitteli, ettei ukko, päinvastoin kuin pojat luulivat, suuttunutkaan tästä vallattomuudesta, vaan nauroi sille kuten ainakin vanha ja viisas, joka kenties oli itse ollut pikkupoikana vallaton, muisteli nyt muinaisia kepposiaan ja nautti niistä vieläkin. Hänellähän ei ollut enää mitään tekemistä, sillä kukaan ei painattanut hänen kummallisilla kirjasimillaan riviäkään, kukaan ei ostanut hänen arkkiveisujaan eikä "Ruomin viulujaan". Hänellä oli vanhassa autiossa talossaan, vuoteeseen vangitun kivulloisen vaimonsa kanssa, sietämättömän ikävää, niin yksitoikkoista, että hän väliin odottamalla odotti ja vahti katupeilistään, eivätkö edes pikkupojat tulisi rämäyttämään ovikelloa tai kysymään kaikkea hullua, mitä keksivät, muka ostaakseen sitä...
Sitten kuva taas muuttui. Lauri oli katsovinaan isoa, melkein pihan kokoista tarjotinta, jonka keskellä oli toisekseen kuin maalaus, mutta toisekseen kuin tämä oman pihan puutarha aitoineen, pensaineen, tuomineen. Yhtäkkiä Mirri ja Tellu lähtivät mennä vilistämään pitkin sen reunaa, edellinen paeten, jälkimmäinen ajaen, ja kiisivät niin nopeasti, ettei niitä voinut enää erottaa, vaan ne olivat kuin viivaa vain. Tarjotin pieneni aivan tavalliseksi ja tuo viiva kiersi viuhuen sen laitaa. Kohta koko tarjotin alkoi pyöriä vonkuen omasta vauhdistaan niin, että Laurin korviin koski ja hänet valtasi tuskallinen pahoinvointi. Kaikki pimeni taas ja Lauri vaipui jonnekin pohjattomaan syvyyteen, jossa kaksi inhoittavaa noitaa alkoi vääntää hänestä köyttä, hokien kuin nokkela poika vetehissadussa: "Kelaan, kelaan tämän järven kuiviin..."
2
Oli alkamassa kuudes vuorokausi, jolloin Laurin taudissa oli tuleva joko kuolema tai tapahtuva käänne parempaan päin. Pastuska oli ulkonaisesti tyyni ja toimelias siitä huolimatta, että oli paljosta valvomisesta äärimmäisen väsynyt ja sielullisesti tuskainen, epätoivoinen. Suorittaessaan askareitaan hän itsepintaisesti riiteli Jumalaa vastaan sanoen herkeämättä: "Ei! Se ei saa tapahtua! Niin suurta vääryyttä ei minulle saa tehdä! Se olisi kohtuutonta, julmaa! En ole rikkonut niin paljoa, että olisin ansainnut sitä! Se olisi liika kivi minun kuormaani!"
Tuli ilta ja kääre vaihdettiin taas. Se viilensi kuumetta ja vaivutti Laurin horroksiin. Huone oli melkein pimeä, sillä pieni yölamppu ei kyennyt paljoa sitä valaisemaan. Pienen ikkunan ruutuja vastaan pyrytti helisevää pakkaslunta ja väliin tuuli humahti uhkaavasti. Oli näet jälleen jäätävä pyryilma. Kuinka pastuska vihasikaan pakkasta ja sen aiheuttamaa kurjuutta, josta varsinkin köyhät joutuivat kärsimään. Pastuskalla ei ollut varaa ostaa muita puita kuin rimoja, jotka kyllä olisivat olleet hyviä, jos olisivat olleet kuivia. Mutta kun ne olivat melkein säännöllisesti märkiä, koska olivat sahattuja vesilikotukeista vain muuatta kuukautta aikaisemmin, ne eivät palaneet kunnollisesti, vaan pihisivät ja kituivat loppumattomasti, antamatta lämmintä. Kun oli niitä uunissa, tulta oli hoidettava kuin sairasta, vaalittava mitä huolellisimmin ja hellimmin, ettei vaisusti lepattava liekki vain pääsisi sammumaan. "Ei pitäisi myydä sellaisia puita!" – "No, eihän ole pakko ostaa!" "Onpahan pakko, koska ei ole varaa parempiin! Pitäisi edes huolehtia rimojen kuivaamisesta ja myydä vain sellaisia, jotka palavat hyvin ja lämmittävät. Mutta kun ei saa edes valita, vaan täytyy ottaa järjestyksessä siitä pinosta, joka on vuorossa. Tällaisia vesiliekoja täällä kaikki köyhät polttavat, puhaltaen niiden sytyttämiseksi keuhkoistaan kuin väsyneistä palkeista viimeisenkin hengen ja nääntyen polvilleen takkansa ääreen".
Pastuskan sydän oli kapinallinen ja hän moitti Jumalaa siitä, että tämä vain kasasi ihmisten tielle kärsimyksiä, virkistämättä heitä juuri milloinkaan onnella. "Onni, onni!" hän huokasi istuessaan poikansa vuoteen ääressä, "vain tämä onni, rakas Jumala, poikani paraneminen, ja muussa kaikessa olen valmis kärsimään siihen saakka, kunnes lyyhistyn kuolleena taakkani alle. Olenhan sairastanut osaltani hänenkin puolestaan ja ansainnut hänen terveytensä. Etkö muista, kuinka monta kymmentä vuotta sitten, tähän samaan aikaan, syksyn ollessa pimeimmillään, sairastin niin, että kuolema varmaan kävi lähelläni? Vaikka olin nuori tyttö, olin jo saanut kokea, miten äkkiä suru ja ilo, onni ja onnettomuus, vaihtuvat elämässä. Veli ensin lavantaudissa aivan menehtymäisillään. Sitten sisar ja äiti sekä lopuksi pikkuveljet. Päivin hoidin taloutta, öin sairaita, kunnes vuorostani kaaduin vuoteeseen..."
Pastuska muisti, kuinka hän oli ollut erikoisesti epätoivoissaan pienen Heikki-veljensä vuoksi. Samoin kuin nyt poikansa, hän oli silloin valvonut veljensä vuoteen ääressä. Pelko, että hän kuolisi, kouristi sydäntä, mutta sitä rakkaammalta melkein tuntui hänen hoitamisensa. Yhtäkkiä maailma alkoi pyöriä silmissä ja hän kaatui veljen vuoteelle. Kuinka kauan hän makasi siinä, sitä hän ei tiennyt; aikanaan hän heräsi pikku veljen itkuun ja valitukseen. Seuraavina kolmena päivänä hän pyörtyi useita kertoja ja oli tainnoksissa tuntikausia...
Lauri liikahti ja valitti vaisusti. Pastuska säpsähti. Nythän lähestyivät ratkaisevat tunnit, nyt alkaisi taistelu kuolemaa vastaan todenteolla. Häntä vapisutti kauhu ja hän vilkaisi ympärilleen kuin olisi pelännyt kuoleman jo tulleen näkyvänä saapuville. Hän kumartui tarkastamaan poikaansa. Kuume, kuume! Taas nousemassa! Posket hehkuivat ja hengitys oli läähättävää, heikkoa. Katse oli harhaileva, samea.
Pastuska lysähti vuoteen ääreen polvilleen ja aloitti sen ainoan taistelun poikansa hengen puolesta, johon kykeni – rukouksen taistelun. Hän ei kapinoinut enää kuten äsken, vaan antautui ehdoitta, suostui rukoilemaan kuin se, jolla ei ole mitään ja joka ei kykene mihinkään. Hän ei vedonnut köyhyyteen eikä kärsimyksiin, vaan pyysi poikansa henkeä vain ansaitsemattomana armona, jota ylenpalttinen hyvyys vuodattaa olemuksensa tutkimattoman luonnon mukaan. Hän ei osannut löytää rukoukselleen sanoja, vaan ilmaisi sielunsa avunhuudon vain huokauksin ja kyynelin, pelkkänä mykkänä tuskana, anojan ojennettuna kätenä ja paljonpuhuvana silmäyksenä. Hänen ajatuksensa eivät oikeastaan toimineet, vaan ryhmittyivät liikkumattomina, polvistuneina, sen alttarin ääreen, jonka edustama salaisuus määrää ihmisestä. Kuta kauemmin hän oli vaipuneena sen juurelle ja kuta pitemmälle yö kului, sitä palavammaksi tämän orvon, pienen, köyhän äidin rukous kävi ja sitä urhoollisemmaksi, sankarillisemmaksi, hänen kamppailunsa poikansa hengen puolesta. Hänen sielussaan valkeni ihmeellisiä näkyjä kuin kalevantulia; siellä myrskysi väkevästi kuin ukonilmalla, jolloin salama näyttää halkaisevan taivaan, ja siellä satoi hereästi ja lämpimästi kuin keväällä, jolloin aurinko on voittanut ja tuo kesää. Pilvien takaa alkoi kuultaa jotakin kirkasta, aluksi himmeätä, mutta vähitellen seestyvämpää. Sydän katsoi siihen sanomattoman toivon vallassa, ilahtuen murheen pilvistä huolimatta, ja jostakin alkoi leyhähdellä rauhan henkäyksiä...
Silloin pastuska muisti, mitä pikku Lennart oli sanonut kuultuaan Laurin olevan vaarallisesti sairaana. Alli-rouva sitä oli päivällä kertonut käydessään katsomassa Lauria. Kesken itkuansa he olivat hymyilleet sille, mutta oliko siinä mitään hymyilemistä? Ollessaan Lennartin luona leikkimässä Santeri oli sanonut, ettei Lauri kuole. Santerin isä oli katsonut taikapalloaan ja nähnyt Laurin siellä täysikasvuisena. Ei hän siis nyt voinut kuolla. Pastuska oli vasta silloin kuullut suutarimestari Koskisen taikapallosta ja oli kysellyt siitä ihmeissään. Santeri oli selittänyt, mitä sillä varsinaisesti tehtiin, mutta kertonut samalla isänsä joskus tirkistelevän siihen ja tarinoivan, mitä muka siinä näki. "Kuka nyt sellaista uskoo!", Santeri oli muka nauranut, mutta oli samalla tuntenut pistoksen sydämessään. Ei ollut oikein saattaa isän puheita tällä tavalla epäilyksen alaisiksi. Pastuska ei voinut ymmärtää, miksi tuo taikapallo nyt niin itsepäisesti tunkeutui hänen mieleensä, miksi se kuvastui hänen silmiinsä ja alkoi hulmuta kirkkaasti kuin olisi palanut – ollut aurinko – toivon tähti...
Pastuska ei tiennyt, oliko hän ylivoimaisen väsymyksen ja tuskan uuvuttamana vaipunut horroksiin. Joka tapauksessa hän säpsähti äkkiä hereille kuin unesta ja jäi samalla kuuntelemaan jäykistyneenä kuin olisi kivettynyt. Laurin rinnan tutuksi käynyttä, tuskallista rahinaa ei enää kuulunut! Pastuskan käsi hiipi empien ja vapisten hänen otsalleen. Se oli viileämpi kuin muutama tunti sitten. Ja samalla hän tunsi kädessään Laurin hengähdyksen – pienen huounnan, joka ei tullut syvältä, mutta oli rauhallinen. Pastuska nousi tarkastamaan poikaansa lähempää ja totesi hänen nukkuvan rauhallisesti ja kuumeen ilmeisesti laskeutuneen. Käänne parantumiseen päin oli tapahtunut.
Herätessään muutaman tunnin kuluttua Lauri tunsi olevansa niin heikko, ettei suu tahtonut jaksaa pysyä kiinni, mutta ajatuksiltaan selkeä. Houremielteet olivat kadonneet. Hän koetti kääntää päätänsä nähdäkseen, oliko äiti vuoteessaan, ja totesi silloin äidin nukkuvan polvillaan hänen sänkynsä ääressä, käsivarsi pään alla. Lauri hiivitti kätensä hitaasti ja varovaisesti – ei ollut voimiakaan nopeampiin liikkeisiin – äidin käden viereen ja laski sormensa hiljaa sen päälle. Heti siitä alkoi virrata häneen sitä erikoista lämpöä ja rauhaa, joka oli tuottanut hänelle siitä asti, kun hän muisti, ihanaa tyydytystä. Nytkin hän koki sitä – tunsi rauhan hiipivän sairaaseen rintaansa ja nukkui taas.
3
Asia oli tosiaankin niin, että palattuaan silloin Laurin sairastumispäivänä koulusta ja kerrottuaan isälleen ja äidilleen Laurin tulleen kovasti kipeäksi Santeri oli murheissaan pyytänyt isäänsä katsomaan taikapallosta, miten Laurin käy. Suutarilla oli näet ollut silloin lampussa tuli ja pallo sen edessä, kokoamassa valonsäteitä kengänpohjaan, johon hän parhaillaan iski plikejä. Santerille oli tuo ajatus noussut mieleen juuri siksi, että pallo oli siinä edessä kuin sitä varten.
Suutari kyseli silloin tarkkaan, minkälaista Laurin sairaus oli, ja kuultuaan asian pudisti huolestuneena päätänsä. "Täytyy tosiaankin katsoa pallosta, onko sairaus elämäksi vai kuolemaksi", hän puheli, siirsi pois työnsä ja alkoi tuijottaa palloon totisena ja vilpittömänä kuin olisi suorittanut vakavaa hommaa. "Aina sinä kujeilet noiden lasten kanssa!", torui Ristiina, mutta suutari ei ollut millänsäkään, vaan käännettyään mälliään puheli:
– Se on silläviisiin, että jos Jumala tahtoo näyttää ihmisen kohtalot edeltäpäin, niin helppoa se hänelle on. Kelpaa siihen välineeksi vaikka tällainen suutarin lasipallokin. Luoja kun kerran henkäisee siihen, niin kohta siinä näkyy juuri se, mitä tahdotaan. Sanot, ettei tämä ole mikään taikapallo ja että sillä vain huiputan lapsia. Kuka voi tietää, ettei Jumala joskus anna pallolle pyhän taikuuden voimaa? Ei kukaan, vaan hän voi tehdä sen milloin hyvänsä. Ja ottaa myös pois, milloin haluaa, jos niikseen tulee. Joka katsoo siihen epäuskoisesti ja pilkallisesti, hän ei näe mitään, mutta joka katsoo uskoen, rukoillen ja hartaasti pyytäen, hänen silmänsä aukenevat ja hän näkee salattuja ihmeitä. Siis aivan samoin kuin uskon asioissa muutenkin. Epäuskoinen ei aavistakaan, mitä ihmeitä uskovaisen silmä näkee, kun Jumala joskus pyyhkäisee siihen voidettaan. Lapset kun ovat vielä viattomia, heidän silmänsä ovat terävämmät kuin aikuisten, joiden näkimiä peittää synnin sumu. Lapsi lattialla leikkii ja puhelee näkymättömien olentojen kanssa kuin istuisivat ne siinä hänen vieressään. Ja ehkä istuvatkin. En ainakaan minä uskalla kiistää sitä. Muistan kerrotun, kuinka muuan vuosi sitten jossain maaseudulla kolmivuotias pikku poika eksyi metsään. Oli leikkinyt veräjällä muiden lasten kanssa ja siitä sitten marjain jäljessä ulkoutunut erilleen ja painunut yhä syvemmälle metsään. Mustikan luota aina toisen marjan luo. Kyllähän sen ymmärtää. Se päivä, yö, seuraava päivä ja yö haettiin, mutta turhaan. Kaikki luulivat lapsen jo menehtyneen ja lakkasivat etsimästä, paitsi äiti. Hän ei voinut uskoa lapsensa kuolleen ja kulki siksi metsää ristiin rastiin, levähtämättä, vaikka oli kaatua väsymyksestä. Ja löysi lapsensa nukkumasta puun siimeksestä. Eikä pikku miehellä ollut minkäänlaista hätää. Miten hän oli tullut toimeen ja mitä kärsinyt, miten paljon pelännyt ja itkenyt, sitä ei voitu tietää, sillä kolmivuotias ei osannut selittää mitään. Väsyttyään hän tietenkin nukahti siihen paikkaan, missä silloin sattui olemaan. Väkisin tulee ajatelleeksi, että äijäpahalla oli varmaan ollut varjelijansa, jonka hän oli nähnyt ja joka oli ehkä lopulta taluttanut hänet äidin tielle. Ehkä hän oli vielä selittämättömällä tavalla ohjannut äidin askeleita... Kuule, Santeri, nyt täällä hulmuaa kummallisesti. Annahan kun katson. Kaksi siinä on nuorukaista, mutta nyt ne ovat jo päässeet kaupungin portista sisään ja seisovat kuninkaan linnan edessä. Siinä on paljon ihmisiä, joilla on kukkia käsissä ja jotka kohisevat ilosta. Kas, toinen nuorukaisista on varmasti Lauri, mutta toisen kasvot ovat hämärät. Muistuttavat sentään sinun kasvoistasi, Santeri. Teillä on valkoinen lakki ja tyttö tuossa kiinnittää kukkia ensin Laurin ja sitten sinun rintaasi. Isossa julistuksessa, joka on naulattu tuonne linnan päätyyn, lukee, että "joka tappaa lohikäärmeen, sille annan tyttäreni ja puoli valtakuntaa". Mikähän lohikäärme se mahtaa olla? On tainnut tehdä paljon pahaa ja lienee hyvin vaarallinen, kun sen surmasta luvataan noin suuri palkinto. Ihan on kuin Pyhän Yrjön tarinaa. Mutta kyllä tästä jo selviää, ettei Lauri kuole, sillä eihän häntä muuten näytettäisi tutenttina. On tämä kummallista. Kun katsoo enemmän, niin on kuin kaikki yhtäkkiä pimenisi ja taas valkenisi. Silloin sinua ei enää näy ja kun kysyn, missä olet, niin vastataan, että olet saanut koko valtakunnan ja mennyt ottamaan sitä haltuusi. Ymmärrä sitten tämä! Lauri tuossa jo käy prinsessaa vastaan kädet ojossa...
– Ole hupsimatta siinä, vanha mies! torui nyt Ristiina. – Ihanhan tuppaat ennustelemaan kuin tulevaisten asioiden näkijä ja kertomaan satuja kuin vanha ämmä. En minäkään usko Laurin kuolevan, sillä hän on sitkeän näköinen.
Santeri alkoi lukea läksyjänsä, mutta suutari unohtui istumaan pallonsa ääreen ja tuijottamaan siihen. Niinpä niin! Se, mitä hän oli ollut äsken näkevinään, oli todellisuudessa vain hänen omaa haavettansa, jota hän kantoi elämänsä rakkaimpana suunnitelmana. Että näet Santerista tulisi ylioppilas ja hän valloittaisi itselleen kuninkaantyttären ja puoli valtakuntaa. Niin suurta vaivannäköä ei suutari voisi kokea, ettei valkolakki korvaisi sitä moninkertaisesti. Tämä suunnitelma oli astunut ensimmäisen pienen linnunpojan askeleen toteutumistaan kohti silloin, kun Lauri oli ilmestynyt Santerin elämään. Hänen oli "parempain ihmisten lapsena" – suutari oli tottunut sanomaan näin – määrä mennä herrain kouluun ja hänen rinnallaan Santeri saattaisi pujahtaa samaan paikkaan ikäänkuin huomaamatta ja kenenkään ehtimättä kieltää. Suutarista näet tuntui, että Santerin meno tuollaiseen kouluun oli ikäänkuin luvatonta isottelua hänen puoleltaan, että nuo koulut olivat vain "parempia ihmisiä" eivätkä hänenlaisiaan rajasuutareita varten. Ajallinen elämä oli sellaista; vasta iankaikkisuudessa ihmisten välinen ero haihtui ja rajasuutari sai laulaa ylistysvirttä samasta kirjasta kuin keisari. Mutta kun Lauri oli Santerin kanssa kuin veli, ilman pienintäkään sääty-ylpeyttä tai muuta "herraslaakaisuutta", suutari oli saanut siitä rohkeutta ja alkanut tuumia, että pojat voisivat ehkä kulkea samanlaisena vaunuparina isossakin koulussa. Laurin kuolema olisi siis merkinnyt suutarille kovaa iskua ja siksi – säälin ja osanoton lisäksi – hänen sydämensä kieltäytyi näkemästä taikapallosta mitään sellaista.
Kun sitten Lauri oli alkanut toipua ja kaipasi ystäviään, pastuska paistoi ohukaisia, pieksi kermasta "pappilan hätävaraa" eli "himlamaatia", "taivaallista ruokaa", ja kutsui Santerin, Elsan, Lennartin ja Lahjan Laurin luo vieraisille. Erikoisena yllätyksenä hänellä oli se, että suutari toi taikapallonsa ja asetti sen pikku pöydälle kynttilän eteen. Silloin, kun siitä tahdottiin katsoa satuja, kynttilä oli sytytettävä, jotta sen valo kimaltelisi pallon läpi. Santeri oli luvannut toimia sadunkertojana, sillä hänen niitä tiedettiin parhaiten osaavan. Lennart siitä oli puhunut, koska Santeri oli ollut hänen luonaan palloineen tarinoimassa. Tuodessaan pallon suutari oli ollut nauramaton kuin kirkossa ja sanonut, huomattuaan pastuskan hymyilevän: "Pastuska on hyvä ja katsoo itsekin tähän sitten, kun kynttilä on sytytetty ja lapset alkavat kuunnella Santerin satua". Sitten hän oli muljauttanut silmiään salamyhkäisesti ja mennyt totisena. Katsoessaan hänen jälkeensä pastuska oli kuitenkin ollut näkevinään hänen selkäpuolestaan eräänlaista naurun hytinää.
Siitä tuli kerrassaan mainio ilta. Alli-täti, Rosina-täti ja vanha Eranderin tantti saapuivat myös ja asettuivat kodikkaasti käsitöineen äidin sohvapöydän ympärille. Kun he enimmäkseen puhuivat ruotsia ja syventyivät omiin juttuihinsa, he eivät lapsia häirinneet, vaan nämä saattoivat samoin painua omiin maailmoihinsa. Lauri oli tuettu pieluksilla puoleksi istuvaan asentoon ja saattoi siitä nähdä kaikki vieraansa ja kuulla heidän puheensa. Hän oli vielä niin heikko, ettei puhunut paljoa, vaan seurasi kaiken menoa kuin syrjäinen. Alli-täti oli tuonut sellaista sokerikaakkua, jota "kotipuolessa" käytettiin hautajaisissa. Se vain leivottiin siellä erikoisiksi teevadin kokoisiksi leiviksi. Taskisen vanha mummu niitä oli mestari leipomaan. Lauri tunnusti olevansa viallinen siihen syntiin, että oli ajatellut heti, kun kirkonkylässä oli kuollut joku arvokkaampi ihminen, nyt saatavan sokerileipiä. Hän oli täysin tietoinen tällaisen mielijohteen sopimattomuudesta ja karkoittikin sen heti, mutta mitäpä se auttoi, kun se oli kerran käynyt saapuvilla, rynnäten huomaamatta ovesta sisään kuin musta koira. Taskisen mummu vispasi taikinaa tyynesti ja hartaasti, melkein pyhäisen näköisenä, ja lapset odottivat vesi kielellä, kenelle hän lopuksi antaisi vispilän nuoltavaksi. Mummu oli siinä suhteessa tutkimaton, ilmaisematta pienimmälläkään tavalla, kenen aikoi tällä kerralla tehdä onnelliseksi.
Sitten Lauria nauratti hänen katsoessaan, kuinka äiti oli istuessaan hyvin arvokas rouva, joka puhui viisaasti ja tärkeästi, mutta kuinka hän noustuaan tarjoilemaan vierailleen samalla muuttui kuin palvelustytöksi, nyykistää niksauttaen jokaiselle kuten sellainen tekee, varsinkin jos sattuu olemaan vasta maalta tullut. Vieraatkin nauroivat sille ja äiti myös, selittäen koettavansa vaihtelun vuoksi täten toimia kahtena henkilönä. Eranderin tantti tuntui tapansa mukaan – äiti siitä oli tullut maininneeksi – moittivan ankarasti miehiä, jotka muka olivat maailmassa kaiken pahuuden alkuna. Jos Eranderin tantti olisi saanut määrätä, ei miehillä olisi ollut paljoa sanomista. Lähestyessään häntä, kun hän istui korkealla valtaistuimellaan kärpännahkaviitassa, kruunu päässä ja valtikka kädessä – sellaiseksi Eranderin tantti muuttui Laurin mielikuvituksessa heti alettuaan moittia miehiä – he olisivat saaneet laskeutua jo ovella polvilleen ja kontata siitä valtaistuimen juurelle, jossa tantti olisi ojentanut heille ukkovarpaansa suudeltavaksi. Hyi! Alli- ja Rosina-täti kuuntelivat häntä aran ja suloisen näköisinä, tuntien kai olevansa jossakin suhteessa miesten kanssasyyllisiä.
Kun rouvat olivat juoneet kahvia ja lapset saaneet sokerikaakkua ja punaista, kuohuvaa limonaatia, joka pisti nenään niin kirpeän virkistävästi, Rosina-täti sanoi:
– No, lapset, nyt on teidän suoritettava ohjelmanne!
Hän oikein taputti käsiään ja katsoi lapsiin niin ystävällisesti kuin vain hän osasi. Laurin mielestä Rosina-tädin ääni oli erikoisen pehmeä ja miellyttävä. Oli hyvin hänen tapaistaan toimeenpanna jotakin erikoista ja siten yllättää seurapiirinsä. Nytkin hän siis oli tehnyt niin ja tuonut jotakin lisää siihen, minkä Lauri jo tiesi olevan tulossa. Aivan oikein. Lahja nousi seisomaan, punastui hiusmartoa myöten, silitti ujosti esiliinaa ja alkoi lausua Pientä mierolaista. Lauri ei muistanut aikaisemmin huomanneensa, että Lahjalla oli suuret, haaveelliset silmät, joita hän ummisti tuontuostakin tunteellisesti; että hänellä oli poskessa kuoppa, joka syntyi ja katosi sikäli kuin pullea pieni poski ja suu liikkuivat; ja että hänen tumma, kaunis tukkansa oli nyt jaettu kahteen ruusukkeilla somistettuun palmikkoon. Lahjan nenä oli nykerö, suu sievä, huulet punaiset ja hampaat helmenkirkkaat. Mikä lienee ollut, ettei Lauri ollut aikaisemmin pannut tuota kaikkea näin selvästi merkille. Ehkä tämän nyt oli aiheuttanut se, että Lahja oli niin erikoisen kukoistavan ja terveen näköinen, suoranainen vastakohta Laurin riutuneelle muodolle. Ja vielä se, että Lahjan äänessä oli nyt – sitäkään Lauri ei ollut aikaisemmin huomannut – hänen äitinsä äänen pehmeyttä ja suloa.
Rosina-täti oli varmaan opettanut Lahjalle, miten tämä runo oli lausuttava. Sitäpaitsi – Lauri ajatteli sitä huoaten – Lahjan ja Elsan koulussa lausuntoa harjoitettiin erikoisesti äidinkielen tunnilla. Kaikki saivat vuorollansa esittää valitsemansa runon. Laurin koulussa ei sellaista harrastettu – ei sattunut olemaan siihen kiinnostuneita opettajia. Ja Laurin täytyi myöntää, että vain harvat hänen tovereistaan siellä olivat kykeneviäkään tällaiseen. Tytöt sittenkin enemmän kuin pojat, jotka olivat siihen liian ujoja, kömpelöitä, haluttomia. He pitivät tuollaista miehiselle miehelle sopimattomana hommana. Lauriinkin heidän ujoutensa oli tarttunut, mutta silti hän tunsi sisimmässään tavattomasti pitävänsä runonlausunnasta. Ihaillen, sydämessä värisevä tunne, hän kuunteli Lahjan ilmeikästä kuvausta pienen mierolaisen kohtalosta. Hän ei ollut aikaisemmin eläytynyt siihen niin kuin nyt, ei, vaikka se oli luettu koulussa lukukirjasta, ja tunsi heltyvänsä itkun partaalle.
Lumouksen särki Lennartin äänekäs itkunpurskahdus. Hän ei voinut sietää runon aiheuttamaa liikutusta, vaan ratkesi nyyhkyttämään ääneen, kyynelien vieriessä virtana pitkin poskia. Alli-täti riensi rauhoittamaan häntä ja hetkisen aikaa huoneessa vallitsi tämän välikohtauksen aiheuttama hälinä ja säikähtynyt tunnelma. Eranderin tantti huomautti Rosina-tädille, että Pieni mierolainen oli liian surullinen runo tällaiseen tilaisuuteen, varsinkin kun se vaikuttaa lapsiin erikoisen järkyttävästi. Rosina-täti puolustelihen sillä, että Lahja lausui juuri sen tavattoman hyvin. Äiti ja Alli-täti asettuivat Eranderin tantin kannalle, mutta äiti huomautti samalla, etteihän asialla ole enää merkitystä, Lennart kun jo nauraa. Santeri näet oli alkanut lohduttaa Lennarttia irvistelemällä hassusti, vääntämällä nenäänsä irti, poksauttelemalla poskiaan kuin olisi kiskonut korkkeja pulloista ja "ajeeraamalla" monella muulla tavalla, niin että pian kaikki nauroivat. Sitten ohjelma jatkui Elsan laululla.
– Mitä minä nyt laulaisin? Elsa tuumi pikkuvanhasti, tietoisena laajasta lauluvalikoimastaan ja esiintymisvarmuudestaan. Hän oli alkanut pitää hiuksiaan kurissa pitkällä, puoliympyrän muotoisella kammalla, jonka pisti paikoilleen kuljettamalla sitä otsasta ylemmäksi. Otsa paljastui silloin puhtaana ja korkeana ja kulmakarvojen tummahkot kaaret pääsivät kohoamaan kauniisti. – Ehkä laulan ensimmäiseksi 'Mun varsan' on niin sorja', sitten 'Juokse porosein' ja kolmanneksi 'Olet päilyväinen, taivaansininen'. Kelpaavatko ne?
Tottakai. Elsa lauloi kirkkaalla lapsenäänellään puhtaasti, raikkaasti ja tunteellisesti, vienon punan vähitellen kohotessa hänen vaaleille poskilleen. Elsassa oli jotakin ylhäistä, viileätä, siroa, kun hän seisoi siinä luontevasti ja vapaasti, solakkana kuin kukan varsi. Elsan nenä ei ollut nykerö kuin Lahjan, vaan päinvastoin hieman kaareva, melkein ylpeä. Leuka oli erinomaisen sirosti muodostunut, sen verran ulkoneva kuin syrjäpiirteiden sopusuhtaisuus salli. Kun hän oli laulanut viimeisen laulunsa, Lahja huokasi:
– Voi, kun tulisi taas kesä ja pääsisi maalle, soutelemaan rantaleppien varjoon ja poimimaan lumpeita...
– Silloin apina pääsisi kotiin, huomautti Lennart surullisesti.
Kaihoisa tunnelma keskeytyi siihen, että Rosina-täti sytytti taikapallon edessä olevaan kynttilään tulen ja kävi sohvan takaa nurkasta hakemassa Santerin, jolla kaikkien hämmästykseksi oli nyt punainen piippalakki, isot silmälasit, tuuhea, valkoinen parta ja punainen mekko. Rosina-täti hänet oli pukenut tällaiseksi laulun aikana, kenenkään sitä huomaamatta. Santeria näytti ujostuttavan, mutta sitten hän rohkaisihen, meni taikapallonsa viereen, kumarsi ja alkoi puhua taattuun sirkustyyliin:
– Hyve päive, arvoisa herrasväki. Sallika minu esittä itseni teile. Minä ole se kuuluisa professori Tietäväine, ku tunte kaikki, salaisuudet, mennet ja tulevat asjat. Ja teme pallo tess ole se ihmeeline taikapallo, kun neyttä sisältäns kaikki mitä te vai tahto. Ei tarvitse muut ku katso vain riittävästi kauan, niin jo kuva nouse kuin yks pilvi ja anta vastaukse.
Sitten Santeri teki samanlaisia: kumarruksia ja hypähdyksiä kuin sirkuksissa on tapana ja kehoitti käymään pallon ääreen ja katsomaan. Laurin hämmästykseksi silloin ovesta tuli pieni, vanha, kumara mummu, päässä syvälle silmien eteen vedetty huivi, hartioilla saali ja kädessä keppi. Mummu mennä köpitti taikapallon luo, istahti sen ääreen ja alkoi tirkistellä siihen kiinteästi, keinutellen samalla itseään ja hyräillen kummallisesti. Lauri kyllä huomasi heti, että äitihän se oli, mutta silti hänen esiintymisensä, keinumisensa ja hyräilemisensä tekivät aidosti noita-akkamaisen ja sikäli hiukan pöyristyttävän vaikutuksen. Santeri esitteli:
– Katso nyt, hyve herrasväki, Sibylla, se kuuluisa noita, joka taita kertto hauskin satu, mikä on milloinka kuultu... Olkka hilja, kaikki, nyt se alkka...
4
Professori Tietäväinen on luvannut – Sibylla alkoi puhua –, että kertoisin teille hauskimman sadun, mikä on milloinkaan kuultu. Sitä lupausta en usko voivani täyttää, sillä maailman hauskimmat sadut ovat jo aikoja sitten loppuneet satukuninkaan varastosta, jossa niitä säilytetään. Siellä on jäljellä vain tavallisia, jokapäiväisiä elämänsatuja, jollainen tämäkin on. Kerrottuani kuitenkin, että se tulisi tarinoitavaksi sairaan pikkupojan toipumisjuhlassa, jossa olisivat saapuvilla Elsa ja Lennart, Lahja ja Santeri – kaikki kilttejä lapsia –, satukuningas kampaili miettiväisesti sormillaan pitkää partaansa ja sanoi että "hm". – "Lisätään nyt sitten siihen vähän kielon tuoksua ja mettiäisen pörinää, mesileipää ja aamukastetta, perhosen siipien kultapölyä ja pääskysen viserrystä, kedon kukkia ja makeita unia, niin ehkä se miellyttää lapsia enemmän", hän puheli ja otti samalla varastonsa eri lokeroista – se oli kuin apteekki tuo hänen varastonsa – erilaisia pulloja, joista tupsautti aina uutta tuoksua kädessänsä olevaan satukirjaan. Saa nyt sitten nähdä, onko siinä noita tuoksuja ja värejä, vai ovatko ne haihtuneet pois matkallani satukuninkaan linnasta tänne. Minun on määrä kertoa koko tarina sellaisena kuin se näkyy tästä professori Tietäväisen taikapallosta, johon nyt alan tirkistellä. Katsokaa tekin siihen, sillä professori Tietäväinen on selittänyt, että jokainen, joka katsoo tähän palloon riittävän kauan, alkaa lopuksi nähdä ihmeellisiä asioita. Kun sen kuvat rupeavat hulmuamaan teidänkin silmissänne, teidän on helpompi ymmärtää kertomustani.
– Voi, kuinka ihana metsä täältä näkyy! sanoi Sibylla sitten, tuijotettuaan palloon hetken aikaa, lasten odottaessa jännittyneinä. – Siellä on korkeita, valkovartisia koivuja, joiden pitkät ritvat liikkuvat kesän lauhassa tuulessa kuin hiukset; siellä on juhlallisia petäjiä, joiden latvoissa tuuli suhisee salaperäisesti, kertoen ihmeellisiä asioita; siellä on tummia, murheellisia kuusia, jotka seisovat liikkumattomina, vakavina, odottaen suurta ihmettä. Puiden välitse siivilöityy auringon säteitä, jotka luovat maahan kirkkaita päiviä ja kisailevat ritvojen varjokuvioiden kanssa. Maassa on tuoretta, vehmasta ruohoa ja siinä ihania, tuoksuvia kukkia, joiden monivärisillä kelloilla keijukaiset soittelevat hurmaavaa musiikkia, säestykseksi kaikkialta helisevään linnunlauluun. Siellä täällä on puiden juurilla pimentoja, sammaltanein kiviä, jäkälöityneitä kantoja, pieniä mustia aukkoja. Ne ovat merkkejä tonttujen asunnoista, sillä tämä on lumometsä, jossa tontut asuvat. Metsän läpi johtaa hiekkainen polku, täynnä havuneulasia ja hiljaa sipiseviä muurahaisia. Se kiertelee hauskasti ja johtaa kulkijansa milloin harjulle, milloin notkoon, väliin järven, väliin kosken rannalle. Aina se yllättää kauniilla näköalalla tai levähdyspaikan viehätyksellä, houkutellen istahtamaan kivelle tai kannolle ja vaivuttaen mielen haaveilemaan jostakin, jota on koko elämänsä ajan etsinyt, mutta ei ole milloinkaan saavuttanut.
– Mutta kuka kulkee nyt tuota polkua? Sehän on nuorukainen, paimenpoika, joka tunsi sydämessään vastustamattoman kaipuun jonnekin kauas, pois siitä, missä hän nyt oli, tuonne, jossa kutsuivat Suloiset vuoret ja elämän kaukainen, siintävä lumometsä. Sinne hän tahtoi päästä, sillä vasta sieltä hän uskoi saavuttavansa sen, joka tyydyttäisi hänen kaipuunsa. Hän oli miettinyt tätä palavasti ja tuuminut, miten löytäisi tien tuohon lumometsään, tapaisi portin, jonka takaa alkaisi sinne varmasti vievä tie. Välillä hän soitteli pajupilliään kesäpäivän raukeassa lämmössä, kun kuuma ilma auersi kangasmailla ja karja hakeutui rantojen viileyteen, soitteli ja nukahti oman soittonsa lumoon. Unessa hänelle kerran ilmestyi ihana prinsessa, kuin valkoisiin pukeutunut enkeli, kruunu päässä ja kädessä valtikka. Käskevästi prinsessa viittasi häntä tulemaan ja ymmärtäen, että jokaisessa elämänsadussa täytyy olla prinsessa, jota on toteltava silloin, kun hän ilmestyy, paimenpoika nousi ja alkoi kulkea sille suunnalle, josta prinsessa oli viitannut. Hän kulki ja kulki, kunnes herättyään eräänä aamuna huomasi olevansa uudessa, oudossa metsässä, jonka siimekseen häntä houkuttelevasti kutsui edestä aukeava tie. Nuorukainen ymmärsi nyt löytäneensä haaveilemansa tien kaipuun kaukaiseen maahan ja alkoi kulkea sitä sielussa pyhä innostus. Väkevästi hän astui vastamäet, tunkeutui pelkäämättä läpi synkkien pimentojen, ui kuohuvat kosket, purjehti siintävät ulapat, joiden avaruus ihanasti nostatti hänen sieluaan, kaatoi keihäin karhut, tappoi kirvein sudet, polki jalkoihinsa kateuden kähisevät kyyt. Hän vahvistui ja kasvoi, niin että hänestä tuli sorea, uljas mies, jota oli vaikea tuntea entiseksi paimenpojaksi. Mutta yhä hän vain sai kulkea polkuansa eteenpäin, halki loppumattomalta näyttävän lumometsän, päämäärä aina siellä jossakin kaukana.
– Eräänä aamuna, jolloin hän tunsi kaipuunsa polttoa yhtä kovasti kuin sen ilmestyessä ensimmäisen kerran, hän kapsahti seisaalleen puun juurelta, jossa oli viettänyt yönsä. Näin ihanaa tienoota kuin nyt hän ei ollut tähän saakka nähnyt. Puiden välistä, mikäli näytti, lähempää kuin milloinkaan aikaisemmin, loistivat kirkkaina ja kutsuvina Suloisten vuorien vehmaat rinteet. Nuorukainen tai nuorimies, ritari, jollainen hän nyt oli, ymmärsi vihdoinkin lähestyvänsä sitä paikkaa, jossa saisi nähdä ihanteensa ja osoittautua, oliko sen arvoinen. Se oli oleva hänen ratkaisevimman koettelemuksensa hetki, jolloin hänen oli suoritettava elämänsä suurin urotyö. Sitä hän ei tosin itse tiennyt, kun hän nyt lähti miekka kädessä tunkeutumaan synkän korven läpi noita silloin tällöin näkyviin vilahtavia Suloisia vuoria kohti, mutta hän aavisti hämärästi tänä päivänä tapahtuvan jotakin, jota hän oli odottanut tuon ikänsä.
– Yhtäkkiä korven pimennosta alkoi kajahdella ukkosen jyrinän kaltaista huutoa, joka käski hänen luopua turhasta yrityksestä ja palata pois niin kauan kuin oli aikaa ja se oli mahdollista. "Voimasi ja kykysi ovat riittämättömiä, uskosi ja luottamuksesi horjuvat, vaivut epäilyksien suohon!" Niin tuo ääni huusi ja vakuutti, puhuen yhä uhkaavammin. Ritari kuuli jalkainsa juuresta lukemattomien kyiden ilkeätä sihinää, joka hyydytti hänen vertansa, mutta silti hän ei hetkeäkään epäröinyt. Huolimatta pelostaan, ukkosena räikkyvistä uhkauksista ja ivanaurusta, sähisevistä kateuden ja halpamaisuuden käärmeistä, jotka kietoutuivat hänen jalkoihinsa ja killuen puiden oksista koettivat pistää häntä kypärän silmikon läpi, huolimatta ulvovista susista, mörisevistä karhuista ja kavalasti puiden takaa ja toistensa suojasta hänen kinttujansa tapailevista ketuista hän raivasi itselleen tien raastavan ohdaketiheikön läpi ja pääsi lopuksi nousemaan kummulle, jonka huipulla oli pieni kappeli. Kuta lähemmäksi sitä hän tuli, sitä jylisevämmäksi kävi meteli hänen ympärillään. Huutaen, kiroten, ivaten tuhansin eri äänin, pimeyden henget koettivat estää hänen kulkuaan, kiihtyen kuvaamattomaan raivoon, kun hän ei totellut, vaan miekka valmiina iskuun jatkoi vain nousuansa.
Samalla hetkellä kun hän astui kynnyksen yli, melu vaikeni kuin katkaistuna ja vuoron sai yllättävä, risahtamaton hiljaisuus. Ei edes linnun viserrystä, tuulen suhinaa tai muutakaan luonnon ääntä kuulunut, vaan koko olevaisuus, joka nyt kylpi puolipäivän auringon loisteessa, näytti pysähtyneen hengitystä pidättäen odottamaan jotakin. Ritari tunsi sielussaan kummastunutta herkkyyttä ja katsoi oudostellen ympärilleen. Missä hän oli, miksi hän oli tullut tänne, mitä varten oli olemassa tämä aarniometsän yksinäisyyteen rakennettu pieni pyhäkkö? Hän meni lähemmäksi alttaria ja näki silloin, että siinä oli pieni häkki, jossa orrellaan istui mehiläisen kokoinen, ihmeellisen värinen, kimaltelevin, untuvaisin siipisulin koristautunut lintunen. Ihmeissään ritari katseli lintua, voimatta ymmärtää, miksi se oli siinä ja pitikö hänen ehkä vapauttaa se. Hänen miettiessään sitä sääli rupesi yhä enemmän lämmittämään hänen sydäntään ja hän alkoi nostaa kättänsä avatakseen häkin. Milloinkaan hänen käsivartensa ei ollut ollut niin raskas kuin tällä hetkellä, niin haluton nousemaan. Hän sai ponnistaa voimansa äärimmilleen ennenkuin sai sormensa alttarin reunalle ja siitä vähitellen häkin ovelle.
Se poltti hänen sormiaan kuin tulinen rauta, mutta hän avasi sen...
Samassa kuului huumaava jyrähdys ja kaikki pimeni. Äskeiset äänet aloittivat uhkaavan haukuntansa ja kiroamisensa, ja rankka sade ja viuhuvat vihurit pieksivät ritaria kuin olisivat olleet raivottaria. Maa tärähti, kuului rytinää, ja samassa jo valkeni niin paljon, että saattoi nähdä. Kappeli oli kadonnut ja ritari huomasi seisovansa tasaisella tanterella, ympärillänsä synkkä korpi. Yhtäkkiä tanner alkoi tömistä raskaista askelista ja korven pimennosta ilmestyi saapuville hirveä jättiläinen, joka kiristellen hampaitaan sanoi: "Olet uskaltanut avata häkin ja päästää vapauteen vankini. Sen saat maksaa hengelläsi. Valmistaudu siis taisteluun!" Ja hän pyöritti raskasta nuijaansa päänsä yläpuolella niin, että ilma vinkui, ja suuntasi ritariin musertavan iskun. Mutta ritari tunsi jalon uljuuden paisuttavan rintaansa ja vastasi iskuun niin tuimalla sivalluksella, että oli kuin salama olisi halkaissut avaruuden. Niin alkoi taistelu, jossa ritarin voimat ja miekkailutaito joutuivat mahdollisimman kovalle koetukselle, mutta jonka hän lopuksi kuitenkin voitti. Kuolettavan iskun kohtaamana jättiläinen rojahti maahan kuin mahtava petäjä ja päästäen hirveän huudon heitti henkensä...
– Siinä samassa taas kaikki pimeni ja manner järkkyi kuin olisi aaltoillut. Sitten oli kaikki hiljaa, kunnes kaukaa alkoi kuulua vaisua soittoa. Samalla kuin se vahveni, päiväkin kirkastui, kunnes ritari taas saattoi nähdä ympärilleen. Hän huomasi seisovansa ihanasti kimaltelevan linnan edessä, joka oli rakennettu Suloisten vuorien laaksoon, keskelle unelmankaunista puistoa. Siellä oli puita, joiden oksia painoivat kultaiset hedelmät, toisia, jotka parhaillaan kukkivat, levittäen hurmaavaa tuoksua, ja kolmansia, joiden ritvat keinuivat hiljaa lauhasti leyhyilevässä suvituulessa. Siellä oli ruohokenttiä, joiden ikuisesti tuoretta vihreyttä somistivat milloinkaan lakastumattomat kukkaset ja joita kastelivat sinne tänne virtailevat, säteilevästi hiekkapohjaiset, auringonvalossa kimaltelevat, unettavasti lirisevät ja miettiväisesti polveilevat puroset. Mehiläiset lentelivät suristen kukasta kukkaan ja nukahtivat väliin raskaina hunajasta ja uupuneina päivän suloisesta raukeudesta sinikellojen kupuun, keinuen siinä tuulenhenkäyksen tuudittamina. Tikka pärrytti puun kylkeä ja oravat raksuttivat toisilleen iloisia tarinoita, kunnes köllähtivät oksan selkään makeasti uinumaan, levittäen tuuhean häntänsä peitteekseen. Pikkulinnut lauloivat herkeämättä ja perhoset puuteroivat siipiään aina entistä kauniimmiksi. Minne vain katsoi, sieltä hymyili onnelan virheetön kauneus, unelmoidun maailman haaveksittu autuus.
– Ritari luuli näkevänsä unta eikä rohjennut aluksi liikahtaakaan. Mutta huomattuaan sitten linnan oven olevan auki kuin odottamassa hän läksi astumaan sitä kohti. Hän nousi marmoriportaita ja tuli ovelle, jonka molemmin puolin oli kaksi loistopukuista vartijaa. Hän astui suureen eteishalliin ja näki vartijajoukon asettuneen kujanteeksi kuin odottamaan tulijaa. Kenenkään virkkamatta sanaakaan hän alkoi mennä kujanteen läpi ja nousta perältä kohoavia portaita, kunnes tuli suureen pilarisaliin, joka oli täynnä juhlapukuista kansaa. Hänen tullessaan se vaieten ja syvään kumartaen antoi tietä, niin että hän pääsi etenemään salin toisessa päässä olevaa valtaistuinta kohti. Hänen tultuaan lähemmäksi sillä istuva prinsessa nousi ja tuli häntä vastaan, ja silloin ritari huomasi hänen olevan tuo sama, joka oli hänen ollessaan paimenpoika ilmestynyt hänelle unessa ja viitannut häntä seuraamaan. Sitten prinsessa ojensi hänelle kätensä ja he menivät yhdessä korokkeelle, jossa oli valtaistuin paimenpoikaakin varten. Hän näet sai prinsessan ja puoli valtakuntaa palkinnoksi siitä, että oli epäröimättä seurannut prinsessan kutsua ja saapunut vapauttamaan häntä jättiläisen vallasta. He asuivat ja elivät sen jälkeen onnellisina tuossa linnassaan, joka oli Suloisten vuorien kauneimmassa laaksossa, ja asunevat vieläkin, mikäli eivät ole kuolleet. Sen pituinen se.
Sibylla otti silmälasinsa pois, sillä tosiasiassa hän oli lukenut satunsa paperista eikä taikapallosta. Lauri oli ollut unelmissaan mukana kaikessa ja kamppaillut jalosti pahaa jättiläistä vastaan. Santerin silmät loistivat tummina ja haaveellisina, sillä hänkin oli kokenut samanlaisia ritarimielteitä kuin Lauri. Elsa ja Lahja olivat olleet valkeapukuisia, tähtisilmäisiä prinsessoja ja katselivat vieläkin uneksivasti jonnekin kauas olemattomuuteen. Lennart sensijaan oli rehellisesti nukahtanut, sillä hänestä satu oli ollut ikävä. Vieraat hyvästelivät ja Eranderin tantti sanoi:
– Kiitos, kiitos, rakas Anna! Satusi oli oikein kaunis, oikein kaunis!
5
Lauri ei mennyt enää kouluun tällä lukukaudella, sillä sitä oli jäljellä vain kolmisen viikkoa. Ja tähän kouluun hän ei menisi milloinkaan. Se oli sairauden aikana kypsynyt hänellä peruuntumattomaksi päätökseksi.
Jos hänen olisi pitänyt selittää tämän päätöksen syyt, hän olisi joutunut pulaan, sillä varsinaisia selviä syitä hänellä ei ollut. Hänellä ei ollut koulustaan epäedullisia kokemuksia, vaan hän oli viihtynyt siellä erittäin hyvin. Punapartainen johtaja, joka ei käyttänyt pojille juuri muita rangaistuksia kuin karttakeppiä – voimistelutunnilla köydenpätkää –, oli ollut hänen ilmeinen ystävänsä. Luokan johtajatar, lempeä, vanha täti, oli itse hyvyys. Toverit olivat kaikki "mukavia poikia", Santeri varsinkin, vieläpä erittäin hienotunteisia ja liikuttavasti uskollisia. Ainoa, niihin nähden Laurin mieleen oli hiipinyt epäilyksiä, koski itse opetusta. Päästyään Elsan läksyistä selville, mitä valmistavassa koulussa luettiin ja mitä oppikouluun pääsemiseksi vaadittiin, Lauri oli huomannut joutuneensa hatarammalle puolelle. Elsan koulussa kaikki oli täsmällistä ja tarkkaa, Laurin koulussa ylimalkaista. Ja se hätäännytti Lauria, sillä hän tahtoi välttämättä päästä isoon kouluun.
Tämän hän olikin osannut selittää äidille, kun he keskustelivat äidin kanssa muutosta valmistavaan kouluun. Äiti oli silloin sanonut, että "ota Elsan kielioppivihko ja lue se, niin sittenhän varmasti tiedät osaavasi, mitä vaaditaan", ja vielä, että "Elsan maantieteen lukaiset pian yksinkin", mutta ei ollut raatsinut jatkaa väitteitään pitemmälle, koska oli huomannut Laurin tulevan järkyttyneeksi. "Mutta minä tahdon Elsan kouluun!" oli nyt se ainoa, selittämätön ja tärkein peruste, jonka Lauri kykeni esittämään, ja se vaikutti äitiin. Pastuskalle valkeni siinä, hänen katsoessaan Laurin hätää ja kuunnellessaan hänen pyyntöjään, että Lauri tietämättänsä pyrki siihen elämänpiiriin, johon kuului vanhoilta sukuperinteiltään ja kulttuurivaistoiltaan. Oli tehty väärin, kun ei ollut heti sijoitettu häntä tuohon uomaan. Pastuskalla oli koko syksyn ollut tunne, että Laurin kohdalla oli jotakin vinossa, mutta hän ei ollut hyväksynyt sitä arvelua, että tämä johtui Laurin sijoittamisesta kansakouluun. Hän oli oikein säpsähtänyt tuosta ajatuksesta, kun se oli ensimmäisen kerran – Alli-rouvan ja Elsan puheiden johdosta – pistäytynyt hänen mieleensä. Etteikö kansakoulu kelpaisi Laurille yhtä hyvin kuin muillekin Suomen lapsille! Mutta vähitellen hän oli oppinut ymmärtämään, että elämän käytäntö oli väkevämpi kuin hänen ihanteensa ja että Laurilta tuli riistetyksi jotakin hänelle laillisesti kuuluvaa, kun hänet pidätettiin hänelle luontaisesti kuuluvasta kouluympäristöstä. Näiden mietteiden lopputuloksena oli, että Laurin muuttoaie toiseen kouluun kevätlukukauden alusta hyväksyttiin.
Sitten asia unohtui Laurilta siihen päivään saakka, jolloin Santeri toi hänelle kansakoulun joulututkinnosta todistuksen. Siihen punapartainen johtaja oli merkinnyt poissaolotunnit ja kirjoittanut "eronnut sairauden tähden". Antaessaan todistuksen Santeri kysyi hiljaisella, hieman alakuloisella äänellä:
– Etkö siis enää tulekaan kouluun minun kanssani?
He istuivat sohvapöydän ääressä ja lampussa oli tuli. Oli keskipäivälläkin niin pimeää, ettei valotta nähnyt lukea. Lauri leikkaili kiiltopaperista joulukuusen koristeita. Kuultuaan Santerin kysymyksen hän nosti katseensa työstään ja silmäsi ystäväänsä vakavasti, tutkivasti. Ja nyt hän alkoi lapsen hämärällä tavalla aavistaa, että hänen eroamisensa tästä koulusta ja siirtymisensä "parempain ihmisten" kouluun merkitsi myös jotakin muuta kuin vain tuota asiaa sinänsä. Siihen sisältyi jotakin, joka loukkasi Santeria. Oli kuin he olisivat olleet yhdessä matkalla, Santeri oppaana, auttajana ja uskollisena ystävänä, johon Laurin oli häätynyt monesti turvautua, ja nyt Lauri oli kuitenkin valmis hylkäämään ystävänsä ja jättämään hänet vaeltamaan yksin. Se oli kurjaa kiittämättömyyttä ei vain Santeria vaan tämän isää ja äitiäkin kohtaan, jotka olivat olleet Laurille yhtä ystävällisiä kuin konsanaan omalle pojalleen. Laurilla oli paha olla ja hän kysyi:
– Etkö sinäkin voisi muuttaa valmistavaan kouluun?
Santeri mietti tummat silmät suurina ja kosteina. Vastaus Laurin kysymykseen oli kyllä selvä – kieltävä –, mutta hämärää oli juuri se, miksi se oli niin selvä. Eihän kukaan kieltänyt Santeria menemästä sinne ja isä kyllä uurastaisi kokoon lukukausimaksun, mutta siitä huolimatta oli jotakin, joka teki aikeen mahdottomaksi. Santeri ei saanut itselleen selvitetyksi sitä, mutta vaistosi silti jollakin tavalla, että samoin kuin Laurin luonnollinen, perinteellinen ympäristö oli siellä, missä olivat Elsa ja Lahja, hänen ympäristönsä oli kansakoulu. Millään hinnalla hän ei olisi tahtonut erota sieltä, jättää tovereitansa ja mennä tuonne herraslasten kouluun, jossa tuntisi olonsa vieraaksi ja yksinäiseksi. Santeri ei kuitenkaan vastannut muuta kuin:
– E-en... Ei minua haluta sinne.
– Sieltä pääsee varmasti lyseoon, koska se on lyseon rehtorin oma koulu, selitti nyt Lauri.
– Pääsköön... En minä siitä. Välipä tuolla, vaikka ei pääsisikään...
Santerin ääni oli alakuloinen ja siitä kuulsi uhmaa. Lauri mietti kuin kuumeessa ja huomasi sitten sanoa:
– Onhan sillä väliä... Näes kun pääsemme molemmat lyseoon, niin silloinhan olemme taas samassa koulussa ja saamme olla yhdessä kuten ennenkin. Minä autan sinua lukemaan sen, minkä itsekin luen, ja niin suoriudut tutkinnosta varmasti...
Santerin ilme kirkastui, mutta hän ei sanonut mitään, vaan lähti pois. Lauri kuitenkin huomasi siitä, miten hän nyökkäsi lähtiessään, hänen sydämessään olevan yhä alakuloisuutta. Tuossa nyökkäyksessä oli hieman jäykkyyttä ja vierastumista, ja katse oli verhoutunut. Laurin oli edelleen paha olla, mutta hän ei päässyt selville, miten muuten voisi parantaa aiheuttamaansa mielipahaa kuin siten, että kouluerosta huolimatta edelleen pysyisi Santerin ystävänä ja matkatoverina. Muuta keinoa ei ollut, sillä omasta koulusuunnitelmastaan hän ei millään ehdolla tahtonut luopua.
Lauri leikkaili kiiltopaperista kirjaimia ja sommitteli niistä lausetta "Kunnia olkoon..." erikoiseen kuusen latvaviiriin. Hän valmisti paperirenkaista erivärisiä ketjuja, joita aikoi ripustella oksien kärkien väliin. Silkkipaperista hän osasi tehdä ruusuja, jotka sidottuina sopiviin paikkoihin herättivät mielikuvan kukkivasta kuusesta. Mikään ei ollut Laurista niin mieluista kuin tällainen yksinäinen askartelu. Mutta väliin hän vilkaisi ulos pimeälle pihalle ja suutarin himmeästi valaistuun akkunaan ja tunsi silloin suurta mielipahaa. Oli kuin suutarimestarin alakuloisesti nuhteleva katse olisi tunkeutunut hänen sieluunsa.
KUUDES LUKU.
1
Suutarimestari Aukusti Koskinen istui vanhaan muuttumattomaan tapaansa pönttönsä koverossa kuin muna kupissaan ja valmisti pikilankaa. Se oli salaperäinen toimitus, jota ei sentään joka mies osannut. Pehmeä kaksisäikeinen pellavalanka – erikoinen suutarinlanka – kiinnitettiin vasemman käden peukalon kärkeen. Sitten käsi koukistettiin ja lankaa alettiin vyyhdetä: ensin alas kyynärpään taitse; sitten ylös ja peukalon hankasen kautta taas alas ja kyynärpään taitse; niin edelleen jokaisesta sormenvälistä ja palaamalla takaisin peukalon kärkeen niin usein, kuinka moninkertaista halusi langasta tehdä. Kun viimeinen paluu oli suoritettu, loppupäätä pideltiin kiinni peukalolla ja etusormella, vyyhti katkaistiin peukalon kohdalta ja kehitettiin auki. Ihme ja kumma: siitä tuli juuri niin monisäikeinen kuin oli haluttu ja osuvasti niin pitkä kuin täysikäiselle miehelle sopi, kun hän oikaisi molemmat kätensä leveimmilleen. Nyt ei tarvinnut muuta kuin punoa sen verran, että säikeet alkoivat hyvin kiertyä, ja lopuksi pietä koko siima pikilapulla. Sitten jo sopi istahtaa pöntön kuppiin ja raapien langan päitä suutarinveitsellä irroittaa niistä liikoja kuituja, niin että sai ne viimein punotuksi hiuksenhienoiksi kärjiksi, joille antoi välttämätöntä jäykkyyttä mukaan liitetty sianharjas. Uudenaikaiset hutilukset kyllä käyttivät neuloja, mutta suutari Koskinen ei. Hän ei hyväksynyt niitä, sillä niillä ei saanut ensiluokkaista ompeletta, niille kun piti porata aina paksumpi reikä kuin sianharjakselle, joka meni ohuimmankin naskalin reiästä kuin käärme. Koskinen oli keskustellut tästä asiasta ammattiveljensä Kostamon kanssa, joka ompeli Kauralan verstaassa, ja ihan tulistunut, kun Kostamo, vaikka oli vanha ja kokenut jalkinetyöntekijä, jonka olisi luullut jo perehtyneen ammattiinsa, oli kehdannut ihan takitilaan puolustaa neuloja. "Johan nyt on h–tti!" Koskinen oli äkämystynyt ja lyönyt kädessään olevan saapasrajan lattiaan niin, että pöytä oli hypähtänyt, "kun vanha mies puolustaa tuollaista uudenaikaista hulluutta!" Hän oli aikonut haukkua Kostamon pataluhaksi, mutta oli onneksi kuullut Ristiinan varoittavan rykäisyn ja saanut hillityksi itsensä. Kostamo oli jo kyyristänyt hartiansa ja valmistautunut ottamaan vastaan Koskiselta joskus ennenkin saamaansa kohennusta, kun huomasikin ukonilman tällä kertaa painuvan taivaanrannan taakse purkautumatta ja alkoi puhella muista asioista niin vilpittömästi ja rauhallisesti kuin ei olisi riitaa ollutkaan. "Turhaan makeilet siinä!" tuhisi mielessään Koskinen, "sillä pölkkypää olet ja sellaiseksi jäät. Ole miten sulava tahansa, minua et kuitenkaan saa luopumaan sianharjaksista, et, vaikka tappaisit. Sellainen poika on vielä vanhoillaan suutari Aukusti Koskinen, niin että nyt sen tiedät, mokoma ammatin kehittäjä!"
Hän sai harjaksen paikoilleen ja alkoi ommella Santerille tuleviin uusiin paulakenkiin hienoa päällissaumaa. Pojille eivät enää kelvanneet rehelliset pieksut hiihtokengiksi, vaan siihen tarkoitukseen tarvittiin paulakengät. Suutari hymyili hyväntahtoisesti, sillä äskeinen pikilangasta ja harjaksista johtunut tulistuminen alkoi jo lauhtua ja vanha vakinainen hyvänahkaisuus saada ääntänsä kuuluville. Pohjoisesta päin paulakenkämuoti oli kulkeutunut tänne poromiesten ja koululaisten mukana. Oli niin komeaa kulkea kippuranokkaisissa ruojutkengissä, housut nilkasta sidottuina kirjavilla tupsuniekkavöillä. Paulakengät piti olla, jos mieli vähänkään olla mies. Ilman niitä ei hiihdosta tullut mitään.
Koskinen oli huomannut Santerin saaneen paulakenkätaudin heti, kun joululoma oli alkanut. Rahaa hän ei ollut pyytänyt eikä sitä olisi suutarilla ollutkaan, kun leipäjauhot olivat pahimmilleen loppuneet ja oli pitänyt ostaa sadan kilon säkki, joka maksoi kuusitoista markkaa. Ristiina oli tullut siihen kokemukseen, että leivän hankkiminen täten oli kaikista kannattavinta. Siihen olivat suutarin käteiset menneet ja se, minkä nyt ennen joulua ehti ansaita, tarvittiin juhlaa varten. Ymmärrettyään tämän Santeri oli lakannut puhumasta paulakengistä ja ollut alakuloinen.
Mutta sitten hän oli palannut asiaan huomauttamalla, että voisi itse ansaita kenkiin tarvittavat rahat menemällä Kauralan verstaaseen leikkaamaan kantoja. Pian hän saisi kokoon niin monta markkaa kuin kengäksiin tarvittaisiin. Isä sitten ompelisi ne. Suutari oli kyllä huomauttanut, että "annahan nyt olla", että "olo pimeässä ja ummehtuneessa verstaassa on epäterveellistä varsinkin sinulle, joka olet saanut olla kuukausimääriä koulussa", mutta Santeri oli ollut itsepäinen ja mennyt. Huomenna oli jouluaatto.
Suutari oli pahoitellut sitä, että Santeri uhrasi näin joululomaansa asiaan, jonka hoitaminen oikeastaan kuului hänelle, ja miettinyt, miten voisi korvata Santerille tämän vaivat. Hän huomasikin sopivan keinon. Hän hankkisi kengäkset velaksi – tuttu nahkuri uskoisi ne hänelle kyllä – ja ompelisi Santerin poissa ollessa hänelle nuo kengät joululahjaksi. Siten Santerille säästyisivät hänen ansaitsemansa markat johonkin muuhun, esimerkiksi haapavetisten suksien ostoon, joiden suutari tiesi sisältyvän Santerin haaveisiin korkeimmasta mahdollisesta maallisesta onnesta. Tästä kaikesta johtui, että suutari nyt ompeli paulakenkiä ja että Ristiinan oli täytynyt tehdä erikoinen pyykkiurakka Rosina-rouvan kanssa paulain kutomisesta. Rosina-rouvalla näet oli kutomakone, jolla hän ja vanha Branderin tantti ansaitsivat sieviä summia lisäksi tuomarin kai verraten laihoihin tuloihin. Mikäli eivät siis odottamattomat esteet tehneet näitä aikeita tyhjiksi, Santeri tulisi saamaan hyvän joululahjan. Ja nuo esteet saivat pitää kiirettä, sillä paulat kai olivat jo valmiit ja kengistä toinen kokonaan ja toinen viimeistä saumaa vaille.
Suutaria hykähdytti mielihyvä hänen kuvitellessaan Santerin ällistystä, kun saisi huomenna upo-uudet kengät ja paulat, edelliset tehdyt parhaan peräpohjalaisen mallin mukaan niinkuin Jokiperän talon pirtissä asuvan laestadiolaissaarnaaja Skinnarin poika – tuollainen jätkämies, joka oleskeli vanhempainsa luona välittämättä mennä töihin, koska isänsä sai saarnoillaan nyhdetyksi ihmisten kukkarosta heille kaikille riittävän leivän – oli neuvonut, jälkimmäiset kudotut sinisestä villalangasta ja koristetut isoilla tupsuilla. Hänellä oli täysi työ pidätellä itseään, ettei olisi edeltäpäin kertonut lahjastaan. Tosiasia oli, että hän oli eilen illalla muka tuijotellut taikapalloon ja vihjaillut, että siellä näyttää olevan pikkupoikia laskemassa suksilla mäkeä ja että yhdellä heistä on uudet paulakengät – erikoisen hyvästi tehdyt ovatkin! – ja kauniit siniset paulat. Mutta Santeri ei ollut onneksi ymmärtänyt häntä, vaan oli katsahtanut häneen uneksivan, alakuloisen näköisenä kuin olisi ajatellut muuta.
Suutari huokasi. Hän oli arvannut Santerin ajatukset. Ne olivat samoja kuin hänen omansakin, jotka heräsivät hautomaan sitä asiaa joka kerta, kun hän sattui katsomaan pihan toiselle puolelle pastuskan akkunaan. Lauri oli jo terve, mutta ei ollut vielä päässyt ulos, koska oli niin heikko. Ei ollut osannut kävellä noustuaan ensimmäisen kerran vuoteestaan. Santeri niin oli kertonut. Silloin Santeri oli käynyt Laurin luona joka päivä leikkimässä, koska Laurilla tuli aika pitkäksi. Tietäähän tuon, kun makaa kuin lanka. Kyllä Santeri oli ollut, vaikka suutari oli hänen isänään jäävi sanomaan sitä, Laurille joka suhteessa uskollinen ystävä. Se oli myönnettävä. Sen oli nähnyt monesta asiasta ja varsinkin siitä urhoudesta, jota hän oli osoittanut tuodessaan Laurin kotiin silloin sairastumispäivänä. Mutta joululoman aikana Santeri oli vähentänyt käyntinsä melkein anhittomiin. Suutari oli ensin vain katsonut tuota ja ihmetellyt, mutta oli viimein kysynyt, "etkö sinä enää käykään Laurin luona?" Santeri oli kierrellyt ja kaarrellut, mutta oli lopuksi kertonut Laurin menevän toiseen kouluun, "siihen, jossa herraslapset käyvät". Suutari oli tiukannut, oliko Lauri sitten tullut "ylpiäksi" Santeria kohtaan, ja käskenyt, kun Santeri ei voinut moittia Lauria siitä, hänen käydä tämän luona kuten ennenkin. Samassa olikin Santeria tultu hakemaan Laurin luo ja niin tämä asia oli näyttänyt Santerin mielestä unohtuvan.
Mutta suutari tiesi, ettei se ollut unohtunut, vaan karvasteli sydämessä sekä Santerilla että hänelläkin, suutarilla, joka elämää kokeneena ymmärsi sen syvällisyyden. Eihän ollut tapahtunut mitään, ei kerrassaan mitään, mutta silti elämä oli osoittanut epäämättömän selvästi toisten olevan "parempain ihmisten" lapsia ja vaativan omat erikoiset koulunsa, ja toisten taas kuuluvan alempaan katraaseen, jolla silläkin täytyi olla sille sopivat koulut. Suutari tunsi hämärästi, että Laurin muutto herraskouluun merkitsi sellaisten aitojen näkyville välähtämistä, jotka jakavat elämää eri osastoihin ja erottelevat ihmisiä toisistaan siitä huolimatta, että nämä kaikki ovat nahkansa alta veljiä ja sisaria. Sille ei voinut mitään, sillä niin oli ollut luomisesta saakka, mutta surullista se oli joka tapauksessa.
2
Santeri oli todellakin joutunut paulakenkähurmion valtaan ja tahtoi ansaita ne itse, kun isällä ei ollut nyt liikenevää rahaa. Äiti kyllä olisi ollut valmis hankkimaan sitä hänelle pesemällä pyykkiä vaikka yötkin, mutta sitä Santeri ei sallinut. Äiti oli jo ilmankin niin väsynyt, että melkein horjui, ja sitäpaitsi kipeä. Hän ei voinut syödä juuri ollenkaan, sillä rinnanalustaa poltti kovasti. "Tuota se tekee, jos vähänkään haukkaa!" hän huokasi aina syötyään, tarkoittaen sydänalan korvennusta. Mutta työtänsä Ristiina ei heittänyt, vaan uurasti viimeiseen nipukkaan saakka. Joulun lähestyessä sitä olikin paljon jo tässä kotipihassa, jossa kaikki tahtoivat saada puhdasta jouluksi sekä vaatteiden että siivouksen puolesta.
Raskaimpana taakkana sekä suutarilla että hänen eukollaan oli se, josta he eivät paljoa puhuneet keskenäänkään, saati sitten muille: Ville näet, heidän esikoisensa, kultasepänsälli, joka tuli ja meni heidän pikku kodissaan kuin vihamielinen, mykkä vieras. Syksystä alkaen Ville oli yhä lisännyt juontiaan, niin että palkka kului siihen jo melkein kaikki. Heti kun hän oli lauantaina saanut viikkorahansa, hän riensi ostamaan viinaa, jonka nauttimisen aloitti niin pian kuin työ oli loppunut. Sitä juhlaa kesti niin kauan kuin ainetta riitti, minkä jälkeen alkoi raskas nukkuminen ja kohmelon parantaminen, jotta olisi kyennyt maanantai-aamuna työhön. Mutta jos viinaa oli sattunut säästymään tai rahaa sen verran, että kykeni ostamaan olutta, niin kohmelon parantamista jatkui vielä maanantainakin. Tiistai-aamuna vasta Ville oli tällöin kykenevä työhön, niin kykenevä kuin saattoi olla kultasepän tehtäviin silloin, kun kädet vapisivat kuin horkassa. Koko viikon Ville oli tympeä, pahantuulinen, puhumaton, ärjyen äidilleen, jos tahtoi jotakin, kyräten isälleen, jolle ei sentään uskaltanut ärjyä, ja kohdellen töykeästi ja tuuppien Santeri-riepua, jos tämä sattui hänen tielleen. Perhe sai elää Villen vuoksi ainaisessa pelossa, että mitä nyt tapahtuu, ja vanha isä laskea voimiaan, että vieläkö jaksaisi tuota hurjimusta hillitä, jos hän alkaisi humalapäissään mellastaa. Ainoa huojennus oli se, ettei Ville vielä kehdannut eikä uskaltanut tuoda juomatovereitaan tänne äitinsä luo, vaan hoiti juopottelunsa muualla, missä milloinkin, tullen kotiin vasta yömyöhällä tai varhain aamulla tai ei ollenkaan, jos oli sattunut nukkumaan jonnekin ystäväinsä luo. Mutta ei ollut toisaalta suurta iloa siitäkään, että hän joi muualla, sillä hänen kotiintulonsa odottaminen vasta surkeaa ja tuskallista oli. Yön hiljaisuudessa Ristiina kuuli, kuinka Ville tuli horjuvin, tuupertelevin askelin portista, kaakerteli öristen ja kiroillen ovelle, jota ei heti löytänyt, hamuili avainta tavaten sen vasta, kun oli "maalannut" ovea hyvän aikaa, kömpi koluten sisään ja painui kolistellen suutarinpönttöä ja -pöytää kamariin, jossa riisuutumatta kaatui vuoteelleen ja alkoi kuorsata. Se oli aina erikoisesti pelättävää, että jos hän sattui jostakin syystä suuttumaan Santeri-rievulle, jonka pieni vuode oli ahtauden vuoksi enimmäkseen kamarissa, ja alkoi tuuppia häntä. Silloin Aukustin täytyi nousta asettelemaan häntä jos ei muuten niin käsirysyssä, mikä saattoi päättyä vaikka miten kaameasti. Juopuneellahan ei ole järkeä ja Ville oli paljoa väkevämpi kuin isänsä, vaikka ei ollut näihin saakka käyttänyt voimiansa, koska sentään oli jollakin tavalla hämärästi vielä kunnioittanut isäänsä. Santeri-riepua ja häntä, Ristiinaa, ajatellen Aukusti aina tällaisina odotusöinä valvoi samoin kuin Ristiina. He koettivat kyllä salata tätä valvomistansa, sillä keitä hävetti tunnustaa toisilleen, että heillä oli tällainen poika, mutta eihän sitä voinut salata. Pieni rykäisy ja hengityksen tahti ilmaisivat Aukustin valvovan. Ristiinan taas useimmiten pettivät hänen kyyneleensä ja itkuntyrskähdyksensä, joita hän ei voinut pidättää, kun murheen mitta tuli kukkuralleen. Silloin hän tunsi, kuinka Aukustin iso, kova käsi hiipi hänen puoleensa ja alkoi lohduttavasti, rauhoittavasti, niin hellästi, ettei sitä olisi mokomasta karhusta uskonut, silittää hänen käsivarttaan. Joskus kun Ristiinan suru oli niin raskasta, ettei hän jaksanut tästäkään tyyntyä, vaan tyrski yhä, Aukusti alkoi kuiskaten haastella. Ei pitänyt katsoa Villeä auttamattomasti eksyneeksi lampaaksi, joka on uhmapäissään eronnut laumasta ja joutunut susien suuhun, vaan oli yhä luotettava siihen, että Jumala kerran kuulisi heidän rukouksensa ja muuttaisi Villen mielen. Ristiina tulisi vielä näkemään sen hetken, jolloin Ville tunnustaisi vikansa ja parantaisi elämänsä. Aukusti oli varma siitä. Se puhe lopuksi tyynnytti Ristiinan ja kirkasti hänen mieltänsä.
Ristiina iloitsi siitä, että Aukusti oli niin hanakasti ryhtynyt ompelemaan Santeri-rievulle paulakenkiä. Tosin häntä salaisuudessa, melkein kuin tietämättä, vihlaisi pikkukatkerasti se, ettei Aukusti ollut milloinkaan edes yrittänyt ryhtyä tekemään hänelle niitä ihmekenkiä, jotka oli silloin avioon mentäessä luvannut ja joista Ristiina oli sitten tuon ikänsä haaveillut kuin taivaallisista hääkengistä, mutta ei hän silti antanut tämän vanhan osattomuuden häiritä iloa, jota tunsi Santerin puolesta. Ristiina oli aikoja sitten ymmärtänyt jääneensä ilman hääkenkiä siksi, että osaisi alusta alkaen suunnata elämänsä kulumaan vain kieltäymyksissä. Kun hän lepäsi tässä vanhan ukkokahmunsa vieressä pimeässä yössä ja mietti elämäänsä, niin sen ainoaksi onnettomuudeksi siivilöityi lopuksi vain Ville, hänen kaikesta huolimatta rakas, rakas, onneton poikansa, jonka puolesta hän oli itkenyt loppumattomat kyyneleet ja itkisi siihen saakka, kunnes Jumala kääntäisi hänen itkunsa iloksi. Muusta kaikesta, ylinnä Santeri-rievusta, Ristiina oli velkaa vain kiitosta, vieläpä niin paljon, ettei saisi sitä milloinkaan maksetuksi. Vähäistähän se onni tosin oli syrjäisten ja parempiosaisten mielestä, mutta riitti silti Ristiinalle, joka oli jo tullut tuntemaan ihmisten elämää sen verran, että tiesi onnettoman sydämen voivan löytyä yhtä hyvin ja melkein paremminkin pitsikuin piikkopaidan alta. Pesijättärenä hän oli päässyt näkemään isoisten elämää alusvaatteiden kannalta eli niin läheltä kuin suinkin ja oli usein joutunut miettimään, miten kohokuorista se oli.
Ristiina oli hiljaa ja kuunteli Aukustin hengitystä. Mahtoikohan ukko nukkua vai teeskentelikö nukkuvansa? Luultavasti valvoi kuten Ristiinakin, sillä heillähän oli nyt odotusyö. Huomenna oli jouluaatto. Ville ei ollut tullut illalla kotiin, mistä oli saattanut arvata hänen jo aloittaneen joulunviettonsa. Ristiina oli houkutellut Santeria nukkumaan täällä keittiössä heidän kanssaan, mutta Santeri oli kuitenkin jäänyt kamariin. Oli sanonut, ettei hän enää muka pelännyt Villeä. Ei pelännyt! Vai ei! Aukusti ei varmasti nukkuisi ennenkuin kuulisi Villen kuorsauksen. Voi voi, sitä ukkoa, miten höperöksi se on tullut Santeri-rievun vuoksi! Muuta ei ajattele kuin häntä vain. Tirkistelee lasipalloonsa ja sieltä muka näkee, missä Santeri milloinkin on. Nyt hän muka on päässyt lyseoon, jossa Laurin kanssa siirtyy luokalta toiselle, milloinkaan palvelematta kahta vuotta. On kasvanut pitkäksi, komeaksi nuorukaiseksi, jolla on tumma, kihara tukka. Santeri pitkäksi, joka on lyhyt kuin nappula ja jääneekin sellaiseksi! Mutta Aukusti näkee pallostaan asiat sellaisina, millaisiksi ne toivoo. Nyt Santeri lähtee Helsinkiin hakemaan valkoista lakkia. Asemalla ihan kuhisee ihmisiä. "'Älä tuppaudu sinne herrojen joukkoon!', minä supatan Aukustille, 'ettei Santerin tarvitse ujostella meitä, kun me olemme vain tällainen suutari ja hänen akkansa!' – 'Ettäkö Santeri häpeäisi isäänsä ja äitiänsä, johan nyt!' vastaa Aukusti, ottaa minua kädestä ja vie ihan sinne, jossa pojat seisovat ja hyvästelevät omaisiaan ja heilojaan. Eikä Santeri meitä ujostele, vaan kaikkien nähden kiittelee ja hyvästelee. Lauri samoin tulee hyvästelemään, nauraa ja on iloinen. Ja kauppaneuvos, jonka poikaa Santeri on avustanut luvuissa, tulee luo ihan kuin vertainen ja sanoo, että 'Santerin isä ja äitikö tässä ovat!', ja että 'kyllä saattekin olla ylpeitä, kun teillä on tällainen poika!' Kättelee Aukustia niin alhaisesti kuin vertainen ja minua myös, enkä minä, akankahmu, edes älyä nyykistää polviani. Sellaisia Aukusti näkee taikapallostaan ja juttelee niitä minulle ja ilahduttaa omaansa ja minun sydäntäni".
Ristiinaa vihloi siinä ohessa pieni katkeruus siitä, että Lauri aikoi mennä toiseen kouluun. Mutta samalla hän ajatteli, että kylläpähän ero häipyy sitten, kun vuoden kuluttua ovat taas, jos Jumala suo, samassa koulussa. Olisi hyvä, jos pojat vain voisivat pysyä ystävinä, sillä heistä voisi olla suurta apua toisilleen...
Ristiinan mietteet keskeytyivät siihen, että ulko-ovelta alkoi kuulua tuttua haparoimista. Sitten sisäovi aukeni ja Ville tuli sisään ja haki tietä kamariin. Pilkkosen pimeässä juopuneen oli vaikeata löytää sitä. Ristiina ihmetteli, että Ville oli tullut näin ajoissa ja että hän koetti hiipiä noin hiljaa...
3
Santeri tunsi hyvin Kauralan verstaan, sillä olihan hän leikannut kantoja siellä. Hän oli sitäpaitsi, isän kiireinä aikoina työskennellessä siellä, vienyt hänelle kahvia. Äiti oli sekoittanut kahviin valmiiksi kerman – maitoahan se tietenkin vain oli –, kaatanut kahvin pulloon, pistänyt pullon sukkaan ja käskenyt viedä. Kotonakin isä teki Kauralan töitä silloin, kun ei omia sattunut olemaan, joten hän oli Kauralan vakinaisia miehiä. He olivat tuttavia nuoruudesta saakka ja yhtä matalalta lähteneitä. Erona oli vain ollut eri henki: Kauralalla eteenpäin pyrkivä, yritteliäs, toimelias, Koskisella paikallaan pysyvä, osaansa tyytyvä, rauhallinen, saamaton.
Santerin tullessa Kauralan mestari itse sattui olemaan myymälässään. Hän katsahti ovikellon kilahtaessa lasiensa ylitse ja tunsi heti Santerin, mutta ei sanonut mitään, vaan ajatteli, että "mitähän tuolla Koskisen ruskeasilmäisellä pojanvekaralla mahtanee olla asiaa?" Santeri älysi sanoa "päivää", mihin mestari vastasi murahtamalla epäselvästi "...ää" ja muljauttamalla sitten kysyvästi silmiään. Silloin Santeri rohkeni kysyä, pääsisikö hän "leikkaamaan kantoja", mihin mestari vastasi puolestaan tiedustamalla, "onko sinulla työn puute?" Kun Santeri oli sitten selittänyt, miksi nyt tarvitsi ansiotyötä, ja mestari puolestaan kysellyt, minkälaisia paulakenkien tuli olla ollakseen "niinkuin oikeilla poromiehillä", ehdoista sovittiin. Kantain piti olla kaksi senttiä korkeita, tiukasti liisteröityjä. Pienetkin nahanpalat oli käytettävä tarkoin, ahnehtimatta aina vain isoja paloja. Vaikka kanta kasvoi niistä hitaasti, niin kyllä niilläkin ahkera mies sentään pääsi palkoilleen. Huolellisesti oli myös valvottava, että samaan kerrokseen tuli tasapaksua nahkaa, sillä vain siten kannasta tuli kestävä. Jos pani rinnakkain eripaksuisia paloja ja mätti vain niiden päälle uusia kerroksia, niin kannasta tuli hötö, kestämätön, helposti linttautuva. "Niinpä-niin", myönteli Santeri kuunnellessaan mestarin kenkätieteellistä esitystä, "kyllähän tuon tietää, minäkin kun olen tullut jonkin verran perehtyneeksi jalkinetyöhön". Mestarin silmät muljahtivat kummallisesti hänen kuultuaan tämän ammattitietoisen lauseen ja hän lähti myymälänsä takana, sen välittömässä yhteydessä, olevaan verstaaseen, viitaten Santeria seuraamaan.
Verstas oli pihan puolella – laaja, pitkä, moni-ikkunainen huone. Toisella päätyseinällä oli yhtenäinen, pitkä pöytä, jonka ääressä työskenteli seisaallaan kolme miestä, keskimmäisenä Kostamo, vanha, kontiomainen suutari, jonka kanssa Santerin isä oli joutunut periaatteelliseen erimielisyyteen siitä, oliko pikilangassa käytettävä harjasta vai neuloja. Santeri ei oikein ymmärtänyt, miksi Kostamo tovereineen työskenteli seisaallaan, mutta arveli sen kai johtuvan siitä, että tässä asennossa oli mukavampi ja tehoisampi takoa rauta- ja messinkiplikejä pöytään kiinnitetyn lautalestin varassa oleviin kengänpohjiin. Rautalestiin yltäessään niiden kärjet kääntyivät mutkalle ja kotkautuivat lujasti kiinni. Santeri ei kyllä hyväksynyt rautapiikeillä tehtyjä pohjia, sillä ennenpitkää piikin reikä väljentyi ja pohja pääsi irti. Pliki itse saattoi kaivautua sisäänpäin ja ruveta kalvamaan jalkaa. Mutta niillä tehdyt kengät olivat toisaalta halvempia – naisten tavallisia arkikenkiä enimmäkseen –, joten niitä kysyttiin halukkaasti. Ja kun niitä ei pyritty sen enempää huolittelemaan, niitä saattoi antaa sellaisen vanhan kahmunkin kuin Kostamon tehtäväksi, joka ei olisi enää parempaan työhön kyennytkään. Isä tätä oli selitellyt ja nämä asiat vilahtivat kuin kuvina Santerin mielessä heti hänen astuessaan verstaaseen ja silmätessään sinne, jossa Kostamo parhaillaan äjötti nauloja kantaan, sieppoen niitä uskomattoman nopeasti lerpalle työntämältään alahuulelta.
Pitkällä ikkunaseinällä, sopivasti valoon asetettuina, oli sitten kolme pyöreää suutarinpöytää, jokaisen ympärillä neljä "rumpua", suutarinpönttöä, keskustasta koveraa kuin munakuppi. Pöydällä oli suutarintavaraa: lestejä, veitsiä, vasaroita, nauloja, purasimia, naskaleita, värjäys- ja kiilloitusaineita, kiilloitusrautoja, liisteriä, jos jotakin, ja keskellä telineessään taikapallo. Mutta Santeri tiesi ja huomasi pöydän yläpuolella riippuvista isoista öljylampuista, ettei noilla taikapalloilla ollut täällä virkaa, vaan että ne olivat vain ikäänkuin ammatin salaperäisinä tunnuksina. Näki, ettei niitä ollut käytetty, sillä ne olivat himmeitä ja pölyisiä.
Ikkunaa vastapäätä olevalla seinällä, oven molemmin puolin, oli kaikenlaisia kengäksiä varastoituna: isoja, lattialla seisovia pohjanahkarullia, monenlaisia päällisnahkoja, vuorivaatetta, nyörejä, nalleja, sanalla sanoen kaikkea, mitä jalkineiden teossa tarvitaan. Väljällä lattialla oli isoja ompelukoneita, joiden neula meni paksunkin nahan läpi aivan huoleti. Toisella päätyseinällä oli kaikenlaisia lestejä ja varsien painimia, naisten pienistä jaloista miesten mahdottomiin lottosiin saakka. Samassa seinässä olevasta ovesta päästiin mestarin kotipuolelle. Kun siihen joskus ilmestyi hänen tyttärensä, niin oli kuin aurinko olisi noussut. Kaikkialla vallitsi kirpeä parkin ja nahan sekä musteen haju.
Tuttavana talossa Santeri siirsi neuvoa odottamatta pimentoseinältä itselleen pienen pöydän niin lähelle keskimmäistä suutarinpöytää kuin tämän ääressä istuvilta sälleiltä suinkin rohkeni, sai mestarilta pari kolme valmiiksi teroitettua suutarinveistä, liisteritörpön ja polvilleen leikkauslaudan, ja oli valmis työhön. Mestari toi hänelle kopallisen kaikenlaisia nahansilppuja ja löi sitten entiseen tapaan erikoisella kengänkannan muotoisella raudalla pohjanahasta kantojen muotoisia kappaleita, joiden päälle nahansilppuja oli sopimuksen mukaan liimattava niin paljon, että kanta kasvoi kahden sentin paksuiseksi. Reunoista oli huolellisesti tasattava liika pois. Sitten ei ollut muuta kuin ryhtyä työhön. Mestari loi verstaaseen vakaan yleissilmäyksen ja poistui.
Oli maanantai-aamu ja sikäli luonnollisista syistä painostava tunnelma. Suutareita oli saapuvilla tusinan verran eli lähes koko se määrä, mikä saliin mahtuikin. Kaikkia synkisti alkavan työviikon ensimmäisten tuntien valossa epätoivoiselta näyttävä pituus. Lisäksi tuli kaikilla perheellisillä alati kalvava, unissakin unohtumaton huoli toimeentulosta, palkan riittämättömyydestä, loppumattomasta ja enimmäkseen tappioita tuottavasta leipätaistelusta. Parilla naimattomalla sällillä oli omat erikoishuolensa, joita piti yllä sunnuntaihumalan vielä raskaasti mojottava kohmelo. Kaikilla yhteensä oli elämänhuolia niin kirjava valikoima, ettei Santerin silppukorissa ollut läheskään niin monenlaatuista nahkaa. Ähkäisten tympeästä haluttomuudesta suutarit tarttuivat työkaluihinsa kuin kuritushuonevangit ja alkoivat tehdä kuka mitäkin. Santeri otti ensimmäisen kantalapun ja ryhtyi liimaamaan siihen nahansilppuja. Nyt, kun hän istui täällä pimeässä verstaassa, häntä hieman kadutti, sillä olihan joululoma. Mutta samassa hän jo miehistäytyi, sillä hän ei tahtonut jänistää, koska se oli halveksittavaa.
Sitten mestarin ovi aukeni ja siitä tuli mestari itse ja hänen jäljessään oudon näköinen, kurja ja laiha mies, jolla ei ollut pukunaan muuta kuin tippuvia ryysyjä. Mestarilla oli käsivarrellaan puku ja alusvaatteita, jotka hän antoi miehelle käskien hänen pukeutua niihin. "Palkastasi pidätetään vähitellen se pieni hinta, joka sinun on näistä suoritettava", mestari selitti hyväntahtoisesti ja kysyi sitten kovalla äänellä, ottaisiko suutareista kukaan tätä Pömpeliä huonemiehekseen. Kukaan ei aluksi sanonut mitään, mutta Santeri huomasi heidän ilmeistään Römperin olevan heille tuttu. Kunhan ei vain isäkin olisi joskus hänestä puhunut – Santeri siinä alkoi muistella. Vasta sitten, kun mestari oli kysynyt toisen kerran ja sanonut Römperin kyllä maksavan makuusijastaan jotakin pientä, Kostamo kuului ääntävän, että jos paljas penkki kelvannee, niin saa tulla hänen luokseen, varsinkin kun on vanha tuttava. Mestarin huomautettua tähän, ettei "Römperi ole ennenkään höyhenpatjoilla maannut", asia oli sovittu ja mestari poistui.
Vieraan tulo piristi mielialaa ja kaikki alkoivat uteliaina seurailla Römperin toimenpiteitä. Tämä lausuili hyvät päivät melkein joka miehelle, sillä hän näkyi olevan tuttu lähes kaikille, vastaili harvakseen ja välttelevästi kysymyksiin, joita hänelle alettiin tehdä, ja ryhtyi varastoseinän hämyisessä loukossa hamuilemaan ylleen mestarin antamia vaatteita. Santeri näki hänen olevan surkean laiha, pillikinttuinen, kaikin puolin kurjassa kunnossa. Puku oli niin väljä, että se riippui hänen harteillaan kuin variksenpelätillä. Mutta se oli kuitenkin ehyt ja puhdas verrattuna niihin riekaleisiin, jotka tippuivat hänen päältään ja joita hän nyt katseli neuvottomana, mitä niille tekisi. Välillä hän jo vilkaisi vieressään loimuavaan pesävalkeaan, polttaisiko nuo täineen kaikkineen, mutta ei ehtinyt tehdä päätöstä, sillä saapuville tullut ja ryysyjä arvostelevasti kääntelevä Kostamo sanoi harkitsevasti.
– Älä huoli polttaa niitä, vaikka eivät olekaan hääppösiä. Tuo ne illalla meille, niin äiti pesee ne ja kuroo umpeen isoimpia reikiä. Sitten niitä sopii taas pitää, kun haluaa vaihtaa pukua kuin herroissa. Ovat nämä niin kummallisia malliltaan, että tekee mieli kysyä, mistä ne ovat kotoisin?
– Pietaristahan ne..., vastasi tyynesti Römperi. – Parisen vuotta sitten ostin ne siellä semmoisesta paikasta, jossa myydään vanhoja vaatteita. Ne olivat silloin eheät ja hyvät – haisivatkin niin hienolta, ettei tahtonut voida aluksi niitä pitää –, mutta ovat sitten kuluneet ja nuhrautuneet, kun kotimatka venyi...
– Joopa-joo! jahkaili Kostamo, nuhrautuvathan ne maailmanrannan nuohoojilla hyvätkin vaatteet. Minkähänlainen ryssä lie noita verhoinaan kantanut?
– Rikas se on ollut, vastasi Römperi, joka nyt oli sijoittunut istumaan omalle rummulleen ja alkanut teroittaa pöydältä löytämiään suutarinveitsiä. – Sen tiedän siitä, että takin ripustimessa oli Pietarin kai suurimman räätälinliikkeen nimi. Niistä pystyvät tilaamaan vain upporikkaat.
– Lieneekö noita paljon sellaisia pohattoja Venäjällä? tiedusteli Kostamo kovalla äänellä, sillä hän oli jo mennyt paikalleen ja puhui sieltä, kauempaa.
– Kyllä niitä on, raatoja, ilmoitti Römperi, mutta on siellä, sen puolesta, riittävästi Latsaruksiakin. Täällä Suomessa ei osata kuvitellakaan, minkälaista ryssän elämä on varsinkin silloin, kun aletaan huvitella.
– Olet tainnut sinäkin yrittää sitä sen verran, mihin reissusällin kynnet pystyvät? tiedusteli joku.
– Olenhan minä, myönsi Römperi. – En tahdo kieltää sitä. Ja melko paljoon siellä meikäläinenkin pääsee käsiksi, sen puolesta, kun ei ole kovin rantturuokainen. Viina on aina halpaa ja hyvää ja...
Römperi sanoi jotakin ruokotonta, joka jysähti Santerin korvissa ja meni sen tien, jättämättä jälkeä. Suutarit nauroivat hämillään ja keskustelu taukosi. Römperi kuului virkkavan mestarin käskeneen hänen ruveta tekemään miesten parhaita rantikenkiä, antaneen sitä varten mitat ja neuvoneen pyytämään varastosta aineet. Varastonhoitaja toi ne hänelle ja Römperi aloitti työnsä vapisevin käsin, mutta niin tottuneesti ja taitavasti, että näki hänen olevan etevä ammattimies. Työskennellessään hän vastaili sällien kysymyksiin ja teki tiliä matkoistaan, jotka näyttivät ulottuneen ei vain Pietariin, vaan Saksaan ja Ruotsiin. Santeri kuunteli kuten muutkin, ummisti silmänsä liian ruokaisissa kohdissa eikä nauranut silloinkaan, kun toiset hohottivat vesissä silmin. Mestari pistäytyi katsomassa ovelta, mutta ei sanonut mitään, kai arvellen miesten täytyvän saada tyydyttää uteliaisuuttansa ja työskentelevän myöhemmin tämänkin hetken edestä. Kappalepalkanhan sitäpaitsi useimmat saivat.
Römperi kertoi yhä Pietarin oloista, vieläpä sellaista, ettei Santeri ymmärtänyt kaikkea.
– Niissä on joka ilta komiat paalit, puhui Römperi, karkelot oikein. Soittokunta soittaa ja taamit istuvat seinänvierustoilla. Ei muuta kuin valitset ja alat tanssia. Ei siinä sen pitempiä tutustelemisia tarvita. Ovella perittyyn pääsymaksuun sisältyy tällainen valintaoikeus.
– Oikeinko ne ovat ihmisen näköisiä? hirvitteli Kostamo.
– Jaa ihmisenkö? vastasi Römperi. – Tottakai, vieläpä kauniita ovat. Ja nuoria. Viidestätoista alkaen tuskin kolmenkymmenen sivu. Vaatteet, joita tosin on vain nimeksi, ovat koreita ja kalliita. Silkkiä enimmäkseen...
– Mahtaa olla saastainen paikka! kuului joku suutareista sanovan.
– Ei ollenkaan! vakuutti Römperi. – Järjestys siellä on erinomainen, sillä nämä laitokset ovat viranomaisten suojeluksessa ja maksavat heille korkeata veroa. Ja nurkassa on Vapahtajan kuva, kuten ryssällä aina. Kun saat tanssista tarpeeksi ja lähdet taamisi kanssa sisähuoneisiin, taami tekee ristinmerkin...
– Älä nyt! Kyllä on, räähkä, jumalaton!
– Ei se pilkalla sitä, vaan kiitokseksi, kun on saanut sen illan ansion turvatuksi. Ihminen ja varsinkin ryssä on sellainen. Tuollaisella tytöllä saattaa olla huollettavia – äiti, isä, veli. Sitä ei tiedä. Ei pidä tuomita...
Römperi puhui nyt vakavasti ja kaikki olivat totisia. Kostamo sanoi huoaten:
– Niin, kukapa heidän sisällisen ihmisensä niin tarkoin tietää. Mutta onnettomia nuo tyttöraukat joka tapauksessa ovat...
– Se on eri asia, myönsi Römperi. – Minne sitten joutunevat, kun nuoruus loppuu ja kauneus katoaa... Hampaattomina akkoina tekemään roskatöitä tai kerjäämään pitkin Venäjän maanteitä. Siellä on mahdottoman paljon kulkureita. Huomasin sen kerjäillessäni itseni Saksan puolelle.
Römperi kertoi, miten hän oli vähitellen, väliin salamatkustajana tavarajunissa, väliin jalkapatikassa, siirryskellyt Itämerenmaakuntiin ja niiden kautta etelään, kunnes oli viimein junaan piiloutuneena joutunut kauas Saksan puolelle. Hän todisti:
– Saksan poliisi on kova. Passitti minut työlaitoksesta toiseen. Kaikissa tein kenkiä, Lopuksi onnistuin pääsemään Tanskaan ja sieltä Ruotsiin. Niissä oli kohta leppoisampaa...
Keskustelu taukosi. Kostamo alkoi takoa intohimoisesti nauloja edessänsä olevaan kengänpohjaan, sieppoen niitä näppärästi lerpalleen työntämältään huulelta. Muutkin suutarit syventyivät kiinteästi työhönsä, tuntien, että oli tähän toviin jaariteltu tarpeeksi. Mutta kaikkien mielikuvituksessa välähteli kiihoittavia kuvia Pietarista ja siellä pidetyistä paaleista, joihin tavalliset sällit saivat ottaa osaa kuten herrat ainakin. Ja ohesta kuului tuontuostakin tuo selittämätön ja samalla paljon selittävä sana, että "ihminen on sellainen..."
4
Santerinkin mielessä liikahteli Römperin kertomusten luomia kuvia, mutta toisenlaisia kuin ne, joihin sällit katselivat sielunsa silmillä. Santeri kyllä aavisti, etteivät Römperin paalit olleet hyväksyttäviä, mutta ei tiennyt tarkemmin, miksi eivät. Hänen lapsellisuutensa ja viattomuutensa suojelivat häntä. Hän näki mielikuvituksessaan kauniin salin, jossa pataljoonan soittokunta soitti ja hienot herrat ja naiset tanssivat samalla tavalla kuin kuuluivat tekevän täällä Susiteetissa. Santeri ei tietenkään ollut sitä nähnyt, mutta oli kuullut kerrottavan siitä. Tytöillä oli silloin samanlaiset hienot leningit kuin morsiamilla, joita näytettiin ikkunasta, kun ihmiset kadulta huusivat. Santeri oli ollut monta kertaa katsomassa morsiamia. Kauniita ne olivat. Santeri tiesi, minkälaiset kengät hienolla morsiamella piti olla: valkoiset sahviaanikengät, täynnä kultatähtiä. Isän oli kerran pitänyt tehdä sellaiset, kun oli yhtäkkiä ilmestynyt niin monta morsianta, ettei suutareita ollut riittänyt siihen hätään. Kyllähän isä oli siihen kyennyt. Ainoa haitta tällaisten valkoisten sahviaanikenkien teossa oli se, että käsien piti olla ehdottomasti kuivat ja puhtaat. Vähänkään likaisesta ja hikisestä kädestä jäi heti nahan pintaan tahra. Isä oli vastustellut, mutta se ei ollut auttanut. Kauralan mestari oli lähettänyt sanan, että piti heti mennä ottamaan kauppaneuvoksen neidin jalasta hääkengän mitta ja tehdä ne viivyttelemättä. Hääkengät oli tilattu Tukholmasta, mutta eivät olleet saapuneetkaan. Ja häät olivat jo kolmen päivän päästä! Voi hyväinen aika! Isä oli ihan hytissyt hädissään ja tapaillut kömpelösti takkia päälleen. "Ei kai tässä auta... Täytyy vissiin mennä kauppaneuvokselle. Kuule, Ristiina, kumpi niistä pihaportaista vie keittiön puolelle? Jaa peremmällä oleva? Niinpä kai".
Palattuaan isä oli kertonut käynnistään yhtä ihmeissään kuin olisi pistäytynyt taivaan valtakunnassa ottamassa kengänmittaa ylimmältä enkeliltä. "Menin keittiöön ja sanoin piialle olevani suutari Koskinen, joka on lähetetty ottamaan Rikiina-neidiltä kengänmittaa. Piika minua katsoo päästä kantapäihin, että miten nyt tuollaista törkymöykkyä voi viedä sisähuoneisiin, mutta lähtee sitten menemään ja käskee tulemaan. Siinä oli ensin pienempiä huoneita, jokainen korea ja tuoksuva kuin unissa, ja sitten iso sali. Sellaista salia ei ole monta. Kun oli seinillä kultareunaisia kuvia ja lattiasta kattoon ulottuvia peilejä ja katossa kaksi kynttiläruunua, joissa kimalteli ristalleja kuin jääpalasia ihan tuhansittain! Pökerryin siinä aluksi, kun vastaani alkoi tulla muuan eri ruma mies, että mitenkä ne ovat päästäneet tuollaisen partaturrin tänne hienoon saliin, mutta huomasin onneksi ajoissa, että sehän olin minä itse. 'Älkää menkö pahki peiliin!' piika jo äsähti ja saatteli minua eteenpäin kamaria kohti, josta kuului iloista naurua kuin linnun viserrystä. Keskilattialla minua pyörrytti, mutta selvisin siitä kuitenkin, ja niin tulin kamariin. Voi taivas! Siinä istui Rikiina-neiti nojatuolissa ja nauraa kikatteli vieressään seisovalle nuorelle herralle, joka vissiin oli hänen sulhasensa. Sohvassa istuivat itse kauppaneuvos ja kauppaneuvoksetar, jolle Ristiina käy kerran kuussa pesemässä pyykkiä. Piian sanottua, kuka minä olin, ne kaikki puhuttelivat minua hyvin höylisti ja kauppaneuvoksetar kysyi, kuinka Ristiina jaksaa. 'Hyvinhän se muuten, paitsi jaloistaan', vastasin siihen ja laskeusin polvilleni Rikiina-neidin eteen, näet ottaakseni mitat. Oli ihan kuin siinä taikapallon sadussa, jossa suutarinpoika polvistuu rinsessan eteen voittaakseen hänet ja puoli valtakuntaa. Rikiina-neiti nauroi ja niin tekivät muutkin, ja sulhanen sanoi, että 'olet taas laskenut uuden uhrin jalkojesi juureen!' Hän toi jakkaran neidin jalkain alle, ettei tämän olisi tarvinnut laskea kylmälle lattialle pieniä 'lalusiansa', joista oli nyt tipauttanut pois somat, punaiset, tupsuniekat sahviaanitohvelit. Voi armias! miten pienet nuo jalat olivat – niin pienet kuin lapsella tai sillä sadun rinsessalla tai Tuhkimolla, jonka kenkä ei mennyt jalkaan sittenkään, vaikka häijyt sisaret lyhensivät puukolla varpaitaan. Ja sukka! Se vasta hieno ja sileä ja kaunis oli! Silkkiäpä silkkiä! Mitäpä muuta sellaisen neidin yllä olisi! Ja kaikki tuoksui niin hyvältä, hienolta ja puhtaalta, että oli kuin olisin ollut apilaspientareella. Mittailin siinä sitten tuota sievää jalkaa suutarien tavalliseen tapaan ja ajattelin mielessäni niiden mukaan tehtävää kenkää. Huomasin siitä tulevan niin pieni, että se tuntui uskomattomalta, ja otin varmuudeksi uuden mitan. Sama juttu! Kenkä ei siitä isontunut, vaan päinvastoin pieneni äskeisestäkin. Kun siinä tulin kynsäisseeksi korvallistani, kauppaneuvos kysäisi, 'mikä vikana?' Sanoin silloin, etten ollut milloinkaan tehnyt aikuiselle ihmiselle niin pieniä kenkiä kuin näistä näytti tulevan, ja että olin epävarma, kykeninkö niitä ollenkaan valmistamaan. Suutarin täytyi sentään saada mahtumaan kengän sisään ainakin etusormensa pää, sillä muuten työ kävi kovin hankalaksi. Silloinkos kaikki nauramaan, että kas! kuinka se Koskinen osaakin imarrella. Rikiina-neiti käänteli ja väänteli jalkaansa ja katseli sitä ihastuneena. Näki selvästi, että hän tykkäsi puheestani, mikä ei olekaan kumma, sillä yleensä naiset pitävät siitä, että heidän jalkojansa kehutaan pieniksi. Ammattiinsa perehtynyt suutari ei milloinkaan unohda tätä ottaessaan mittaa nuorten naisten ja vanhojen tyttöjen jaloista. Tukevammat, vanhahkot rouvat eivät enää ota sellaista kehumista vakavasti, vaan saattavat suutahtaa, pitäen sitä pilkkana, joten heitä käsitellessä on parasta olla varovainen. No niin! Kauppaneuvos hykerteli käsiään, kehui minua viisaaksi ja sanoi, että 'tulkaahan tänne, Koskinen!' Menin hänen jäljessään konttorin puolelle ja siellä kauppaneuvos aukaisi piironkinsa lahvun, kaatoi piripintaisen konjakkiryypyn ja sanoi, että 'Koskinen ottaa tuosta vahvistusta, jotta jaksaa tehdä neidin kengistä oikein hyvät!' Mikäpä siinä! Jumalanviljaahan konjakki on ristityn suussa! Lähtiessäni kauppaneuvos hyvästeli kädestä ja painoi sivumennen viitosen kouraani. Kyllä se on höyli mies, niinkuin sen puolesta kaikki tietävät".
Santeri sovitteli kantaan kokonaista ehyttä kerrosta tästä valkeasta kultatähtisahviaanista ja näki mielessään isän polvillaan Rikiina-neidin jalkain juuressa. Se oli jo vanha asia, jonka Santeri tunsi vain siksi, että oli kuullut niin usein isänsä kertovan siitä. Väliin näet, kun Kostamo pistäytyi jaarittelemassa isän luona, he riehaantuivat kerskailemaan, kumpi oli tehnyt ylhäisemmälle ihmiselle kengät. Kostamolla oli lyötävänä pöytään melkoinen valtti, kaupungin entinen pormestari. Tämä oli tilannut Kauralan mestarilta sellaiset kengät, etteivät ne painaisi hänen liikavarpaitaan, ja siitäkö mestarille tuli pula! "Millä h–n konstilla minä sellaiset kengät teen!" mestari oli tuohtunut pauhaamaan, mutta Kostamo oli sanonut, että "älkäähän huoliko, minä käyn ottamassa mitat ja katson samalla, missä varpaissa sillä on sarvet". Kostamo oli mennytkin ja tutkinut, ihan kartoittanut pormestarin liikavarpaat. Kengänpäällisiin hän oli sitten painanut niiden kohdalle erikoiset syvennykset, jotka asettuivat liikavarpaiden päälle kuin hattu ainakin. Eivätpä olleetkaan sitten uudet kengät kiusanneet herra pormestaria! Koskinen myönsi, että pormestari oli ylhäinen henkilö. Epäilemättä. Mutta ei hän silti niin ylhäinen ollut kuin kauppaneuvoksen Rikiina-neiti. Tämä oli ensinnäkin samaa säätyä kuin pormestari – aivan yhtä korkeaa – sitä ei kukaan voinut kieltää. Mutta toiseksi hän oli paljoa ylhäisempi siksi, että oli niin huikaisevan kaunis, juuri yhtä ihana kuin enkelit ovat parhaimmillaan – ne ylimmät naispuoliset arkkienkelit, "näetkös, Kostamo!" "Minä tulin huomaamaan sen siinä hänen jalkainsa juuressa, kun otin mittaa jalasta ja pohkean pyöreys pistäisi silmiini hameen reunan hiukan nousahtaessa!" Kostamon ei auttanut muuta kuin myöntyä. "Totta on, totta!" hän sanoi. Pormestari oli ruma kuin sika, haisi sikarille ja röhisi. Ei häntä voinut ulkonaisessa katsannossa juuri ylhäiseksi kehua!
Santeri silitteli kultatähtisahviaania ja ajatteli, että siitä tulisi Elsalle kauniit kengät, juuri sellaiset, jotka Elsalle kuuluivat. Lahjalle taas sopisivat sinisestä, hopealla tähditetystä sahviaanista tehdyt kengät. Kopassa oli sellaistakin nahkaa. Santeri laittoi siitä kerroksen kantaansa ja ihaili sitä, sillä se oli kaunista, jollakin tavalla lämpimämpää kuin tuo valkoinen, joka oli kylmää, juhlallista. Se sopi enkeleille, jollainen Elsa oli, mutta ei ihmisille, jollainen oli Lahja. Näille sopi paremmin sininen kenkä. Santeri näki mielikuvituksessaan, kuinka Elsa ja Lahja kävelivät pitkin taivaankaarta ja olivat yliluonnollisen näköisiä, läpikuultavia, Elsa valkoisissa, Lahja vaaleansinisissä harsopuvuissa, samanlaisissa kuin ne, joihin kuvaraamatun enkelit olivat pukeutuneet.
Hän heräsi mietteistään ja kuvitteluistaan siihen, että suutarit alkoivat syödä päivällistään. Useimmilla oli evästä mukana – vain harvat lähellä asuvat menivät kotiinsa syömään. Kostamolla oli eväänsä pienessä, vanhuuttaan risaisessa sankakorissa. Eiväthän leivänkannikka, voinokare, pari kolme silakkaa ja kylmää perunaa sekä pieni pullollinen maitoa isoa koria vaatineetkaan. Kulkivat ne toki mukana pienessäkin tilassa. Nähdessään, ettei Römperillä ollut eväitä, Kostamo pyysi häntä oman korinsa ääreen. "Ruokkihan Vapahtaja neljätuhatta miestä seitsemällä leivällä ja muutamalla kalalla. Ilman ihmettä minä kykenen ravitsemaan sinut ja itseni tällä tukevalla kannikalla ja näillä muutamilla elttaantuneilla silakoilla. Alahan jauhaa!" He istuutuivat Kostamon pöydälle ja aterioitsivat toverillisesti. Römperi puhui palojen lomassa:
– Näin paikoillaan asuva ihminen kuin sinäkin, Kostamo, ei tule tuntemaan nälän autuutta, koska on aina edes jollakin tavalla hampain kiinni kannikan reunassa. Vasta se, joka kuten minä olen tehnyt kuljeksii kuukausi- ja vuosikaupalla maailmanrannalla ja on niin köyhä, ettei edes muista, minkä näköistä raha on, tietää, miten maittavaa kulkurisällin rehellinen ja rajaton nälkä on. Näet kävellä reppastessa pitkin pölyistä, hikistä, viivasuoraa ruununsarkaa, nälän kaivellessa sisikuntaa, mielessä alkaa näkyä sellaisia ruokapöytiä, ettei Pietarin parhaissa hotelleissakaan. Se on sitten vasta ihme, miten elävästi nälkäinen kuvittelee itsensä herkkujen ääreen, vieläpä sellaisten, joita ei ole milloinkaan nähnyt ja joiden nimeä ei tiedä. Rasvaisia ne vain ovat ja hyvin valmistettuja, höyryävät ja tuoksuvat niin viekoittelevasta että sieraimet värisevät kuin nuuskivalla koiralla. Kuta kiukkuisempi nälkä, sitä nautinnollisempia nämä olemattomat herkkupöydät. Tottahan nälkäisen on hauskaa edes saada katsella niitä, sillä onhan se pieni korvaus ruoan puutteesta – eräänlainen aatteellinen ravitsemustapa, jota ei pidä vähäksyä. Kun sitten saa vaikka vain tällaista kannikka- ja silakkaruokaa, niin voi huomata sen olevan vaatimattomuudestaan huolimatta juuri tuollaista taivaallista herkkua, jota popsi äsken nälkähurmiossa. Ei ole sen parempaa eikä nautinnollisempaa asiaa kuin kulkurisällin nälkä...
– Ja varsinkin jano! puuttui esitykseen Kostamo. – Jano kun patoutuu pölyisellä maantiellä hellepäivinä oikein polttavaksi, niin ensimmäinen kulaus olutta on silloin yhtä paljon kuin taivaan autuus. Vai kuinka?
– Niin on! Römperi myönsi hartaasti.
Sällit saivat syödyksi, röyhtelivät kuuluvasti ja kallistuivat kuka minnekin pienelle ettoneelle. Santeri vain jatkoi kantojen leikkelyä, sillä hän aikoi poistua aikaisemmin kuin muut ja syödä vasta kotona.
5
Santerin aika kului nopeasti, niin että joulun aaton aatto oli yhtäkkiä käsissä. Silloin hän päätti lopettaa työnsä ja periä palkkansa. Kuultuaan sen Kauralan mestari tarkasteli kannat asiallisesti, moittien toisia liian ohuiksi, toisia pehmeiksi, ja laski niiden luvun. Niitä oli neljäkymmentä. Santerin saatava oli siis neljä markkaa. Moitteistaan huolimatta mestari kaivoi kukkarostaan kaksi hopeista kahden markan rahaa ja hypitteli niitä kämmenellään miettiväisesti. "Niin että paulakengätkö sinä ostat?" hän kysyi, ja kuultuaan Santerin myöntävän vastauksen sanoi: "Mutta eivätkö ne maksa viisi markkaa? Niin ainakin olin kuulevinani tänä aamuna torilla, jossa niitä näkyi olevan Puhakan ukon pöydällä pieksujen joukossa". – "Saattavat maksaa", Santeri myönsi, "vaan jospa isä antaa lisän". – "Muistelen tässä", mestari puhui kuin unissaan, "kuin olisin kerran jäänyt isällesi velkaa – miten lienevät sattuneet rahat olemaan niin isoja ja särkymättömiä sillä kerralla ja sitten asia on ollut unohduksissa. Siinä se oli markan paikkeilla. Voinhan suorittaa sen sinulle nyt. Ei sinun tarvitse puhua siitä isällesi, sillä ilmoitan kyllä siitä hänelle itse". Ja mestari kaivoi kukkarostaan hopeisen markanrahan ja antoi sitten koko summan Santerille.
Se oli uskomatonta, päätä huimaavaa. Hilkkua enempää ei Santeri muistanut milloinkaan omistaneensa samalla kertaa. Ja nyt yhtäkkiä viisi markkaa: kaksi raskasta, tukevaa hopeista kaksimarkkasta, joista näki heti, että ne olivat todellisia rahoja, ja vielä lisäksi yksimarkkanen, jota myös oli katseltava ja kohdeltava kunnioituksella, koska siinäkin piili suuri voima. Yhteensä ne olivat niin painavia, että Santerista tuntui hänen mennessään kotiin siltä kuin ne olisivat kallistaneet häntä vinoon. Jos astahti hiukan töksähdyttämällä, niin saattoi kuulla, kuinka ne kilahtivat toisiaan vastaan aavistuksen verran, mutta siksi kuuluvasti kuitenkin, että ilmoittivat olemassaolostaan. Niistä levisi Santerin koko olemukseen niin tavaton itsetietoisuuden lisä ja luottamuksen kasvu, että ryhti suoristui ja askel muuttui varmaksi, terävästi iljankoiseen katuun iskeväksi, horjumattomaksi. Voima ihan pullistutti suonia ja kiristi jänteitä, niin että täytyi osoittaa sitä jotenkin: potkaisemalla jäätynyttä hevosenkikaraa, juoksahtamalla yhtäkkiä, kapuamalla kattoränniä myöten pitkin seinää. Sitten taas saattoi rauhoittua ja kulkea tyynesti, vihellellen jotakin olematonta säveltä.
Santerin tullessa aaton aattona kotiin kello oli siinä kuuden paikkeilla. Isä oli jo pannut työnsä pois, riisunut esiliinansa ja istui pöntöllään vilpittömän näköisenä, Raamattu polvillaan, siihen ohjautuneena taikapallon valo. Santeri kertoi onnellisena, kuinka paljon rahaa oli saanut, vieläpä senkin, mitä Kauralan mestari oli sanonut velastaan. "Vai niin", isä myhähti kummastuneesti, mutta ei ryhtynyt vaatimaan omaa velkamarkkaansa takaisin. Hän ehdotti, että Santeri antaisi rahansa hänen taiteensa, mutta Santeri ei suostunut, vaan pisti ne kamarin lipastosta hänen käyttöönsä luovutettuun omaan laatikkoonsa. Isän kanssa järkeillessä ja kuunnellessa hänen kertomuksiaan Römperistä, joka oli kaupungin kuuluisimpia ja juopoimpia sällejä, ilta kului pian yhdeksään. Silloin Santeri meni nukkumaan ja vaelsi kohta ylen onnellisena kaukana unen mailla. Isä ja äiti vain valvoivat vuoteessaan pimeässä odottaen Villeä kotiin.
Sitten Ville tuli, vieläpä aikaisemmin kuin he olivat odottaneet. Ristiina kuuli hänen hiipivän käsikopelolla, välttäen huonekalujen kolistelemista, kamarin ovelle, avaavan sen niin, ettei lukko kalahtanut eikä kirahtanut, ja sulkevan sen yhtä hiljaa. Sitten ei kuulunut muuta kuin vähän lattian natinaa ja jotakin muuta, jonka laatua Ristiina ei voinut selittää. Hän odotti jännittyneenä, milloin Ville heittäytyisi vuoteeseensa, mutta siitä syntyvää ääntä ei nyt kuulunutkaan. Ristiinan ja Aukustin – sillä tämäkin seurasi poikansa hiipimistä pää koholla pieluksesta – hämmästykseksi kamarin ovi aukeni uudelleen ja Ville hiipi hiljaa kuin aave heidän ohitseen ulko-ovelle ja ulos. Pakkaslumiset portaat narisivat hänen raskaiden askeliensa alla, yöllinen pimeä piha kumahti heikosti kerran, pari, ja niin Ville oli mennyt.
Ristiina ei voinut käsittää, mitä tämä merkitsi, mutta sitten hänelle valkeni salamana kaikki. Hän hyppäsi vuoteestaan ja malttamatta vetää kenkiä jalkaan edes nilkkasilleen ryntäsi ulos Villen jälkeen ja portille. Kuului yksi ainoa viiltävä huuto: "Ville!", joka leikkasi yötä kipeästi. Ristiina seisoi portilla ja katsoi katua tuonne ja tänne, mutta ketään ei näkynyt. Ville oli osannut pujahtaa näkymättömiin nopeasti ja ovelasti kuin ainakin varas. Kylmä alkoi jäätää Ristiinan kohmuraisia, kolottavia jalkoja ja hänen täytyi kiiruhtaa sisään, mutta ennenkuin meni vuoteeseen hän sytytti kynttilän ja hiipi kamariin. Santerin laatikko oli vähän auki – Ville ei ollut painanut sitä perille asti kiinni kai peläten sen loksahtavan – ja siinä etualalla Santerin pieni kukkaro aukinaisena ja typötyhjänä. Ristiina seisoi kuin suolapatsas, voimatta muutamaan hetkeen liikahtaa. Sitten hän kohotti kynttilää ja katsoi Santeri-riepua, joka nukkui pienessä sängyssään fiikuksen varjossa syvässä unessa, aavistamattakaan, mikä onnettomuus hänelle oli tapahtunut. Ristiina hiipi hänen luokseen ja kohautti hellästi peitettä ylemmäksi.
Päästyään vuoteeseensa Ristiina ratkesi niin hillittömään itkuun, että koko sänky alkoi tutista hänen tyrskeestään. Silloin Aukusti hiivitti ison, raskaan kätensä hänen olkapäälleen ja kysyi vakavasti, masentuneesti:
– Ville vei siis Santerin markat?
– Niin teki.
– Hän kuuli aamulla ennen lähtöään Santerin iloitsevan rahoistaan, jotka saisi tänä iltana. Kun omat rahat loppuivat kesken – arvatenkin korttipelissä – hän muisti ne ja hiipi kotiin varastamaan ne Santerin laatikosta. Näin tässä ilmeisesti on käynyt. Juomari on sekä tunnoton että viekas.
– Mutta mitä nyt teemme? kysyi Ristiina hätääntyneenä. – Emmehän voi antaa Santerin tietää, että oma veli on varastanut hänen rahansa. Se olisi hänelle liian suuri suru ja häpeä.
– Oikeassa olet; emme voi, vahvisti Aukusti. – Lasketaanpa, sattuisiko meiltä löytymään viittä markkaa, kun raapimme kaikki kokoon.
He sytyttivät uudelleen kynttilän ja alkoivat laskea – pennejäkään halveksimatta.
– Eikös vain pitänyt jäädä markkaa ja hilkkua vaille! pahoitteli suutari. – Mistä ne nyt siepataan siihen mennessä, kun Santeri herää?
– Sattuisikohan pastuskalla olemaan? arvaili Ristiina. – Hän kyllä antaisi, kun kuulee asian, ja uskoo velaksi. Jollei vain tarvitse joulunsa viettoon kaikkia pennosiaan.
– Kyllä insinööri lainaa minulle ja tuomarikin, sanoi suutari luottavaisesti, mutta koetetaan kuitenkin ensin pastuskalta. On vähän kuin kätevämpää köyhän kääntyä köyhän puoleen. Rikkaalta jos kysyy, niin tämä valittaa suuria menojaan ja epäilee tuhlauksesta.
– Mutta miten tässä käy, kun Santeri herää niin aikaisin? Ehdinkö saada rahoja ajoissa hänen kukkaroonsa? Ne täytyy sitäpaitsi käydä maitokaupassa vaihtamassa kaksi- ja yksimarkkasiksi, sillä niistähän Santeri-riepu erikoisesti iloitsi, ne kun muka olivat niin tukevan ja rikkaan näköisiä.
– Älähän huoli, vaan kuule, kun sanon sinulle, puhui nyt suutari ihastuneena omaan ajatukseensa. – Santerin kengät ja paulathan ovat valmiit. Viedään ne jo nyt hänen laatikkoonsa ja sanotaan aamulla, kun hän löytää ne sieltä, joulu-ukon käyneen tuomassa ne sinne ja vieneen rahat. Päivällä sitten järjestät Santerin kukkaroon nuo hopealantit ja annamme ne illalla joululahjaksi. Sanomme joulu-ukon nähneen taikapallostaan Santerin tarvitsevan haapavetiset ja tullen katumapäälle palauttaneen ottamansa rahat sitä varten.
Suutari nauraa hihitti keksinnölleen ja meni hakemaan kengät etehisen konttorista. Sitten he molemmat hiipivät kamariin heristäen toisilleen kättä kuin kepposen teossa olevat lapset: "Ole hiljaa!" Lattia pyrki natisemaan eikä laatikko, joka oli iskeytynyt vinoon Ristiinan sitä äsken hätäisesti painaessa kiinni, tahtonut aueta. Lopuksi kengät kuitenkin saatiin sinne. Sitten he hiipivät Santerin vuoteen ääreen ja jäivät siihen hetkiseksi katsomaan häntä. Santerin suu oli hymyssä, minkä suutari tulkitsi merkiksi siitä, että Santeri oli juuri saanut paulakenkänsä jalkaan ja oli lähtemässä hiihtämään haapavetisillään.
He hiipivät takaisin vuoteeseensa ja sammuttivat kynttilän. Pimeyden mukana palasi mieleen Ville ja ryhtyi taas kalvamaan sydäntä murhe. Ristiinan poskia pitkin valuivat kyyneleet taukoamatta. Hän ajatteli, että suru on kuin tauti, joka jäytää ja kalvaa, kunnes saa sydämeen reiän. Siitä sitten alkaa vuotaa verta, kunnes ruumis on kalpea, läpinäkyvä. Tällaisia surun kalvamia ovat useimmat ihmiset – läpikuultavia ilmakuvia, jotka kuolema lopuksi kaataa pienellä henkäisyllä. Jokaisella on oma salainen jäytäjänsä, joka tekee työtänsä uupumatta kuin seinärautio – porailee sieluun kanaviansa ja nakuttelee toisille poraajille sanomiansa, että "minkä murheen asialla te siellä olette ja tuntuuko poranne terä uppoavan hyvin?" – "Hyvin se uppoaa", vastaa toinen, "sillä tällä kohdalla on suruun omaakin syytä, mikä heikontaa sydämen vastustuskykyä ja tekee sen hauraaksi. Ei tarvita enää paljoa, kun jo koko rakennus luhistuu".
Aukusti tiesi Ristiinan itkun ja ajatteli hänen elämäänsä. Se oli ollut osattoman elämää, totisesti! Ei edes miehensä ollut ilahduttanut häntä läheskään kaikella, millä olisi voinut, vaan oli jättänyt tekemättä nekin hääkengät. Pojalleen oli ommella sukaissut paulakengät niinkuin ei mitään, mutta vaimolleen ei aloittanutkaan. Selvää oli, ettei sellaisesta tylyydestä päässyt rangaistuksetta.
SEITSEMÄS LUKU.
1
Jouluaatto valkeni vihdoinkin mitähän lienee ollut vasta siinä kymmenen korvissa ja haluttomasti silloinkin, taivas kun oli pilvessä ja lumia viskeli harvakseen ja rauhallisesti. Mitäpä tässä turhanpäiten valkenemisen vaivaa näkemään, kun pian oli kuitenkin uusi pimeä vastassa. Parasta oli pitää samaa katkeamatonta hämärää, joulun sivu, niin pitkälle, että varmasti sitten tietää, mikä on pimeää, mikä päivää.
Nämä olivat oikeastaan suutari Koskisen aatteita, joita hän haudoskeli pönttönsä nenässä jouluaaton aamupuhteena, korjaillessaan kenkärajoja ja miettiessään, miten masentavaa maailman meno oli. Villestä ei ollut kuulunut mitään eikä kuuluisikaan, sillä rahojen anastus pitäisi hänet kyllä toistaiseksi poissa. Ulkonainen rauhahan tosin silloin säilyi, mutta mitä hyötyä siitä oli, kun sydäntä kalvoi. Ristiina oli ottanut koppansa ja lähtenyt jo hyvissä ajoin kiertämään pesupaikkojansa, joista tiesi saavansa jouluanteja. Vosmestarinna ja tuomarin rouva lähettäisivät myös jotakin ja samoin pastuska, mikäli viimeksimainitulla sattuisi olemaan yli oman tarpeen. Mutta saattoi hyvinkin olla, sillä Kaijasen postiljooni kuului tuoneen hänelle eräänä päivänä kirjeen, jossa oli ollut lakkasinetti. Lieneekö nyt sitten ollut se piispan kirje, josta Lauri oli puhunut Santerille ja jota pastuska kuului odotelleen koko syksyn? Poikavekarat keskenään joskus ilvehtivät, että "tässä on sinulle piispan kirje".
Suutaria hymähdytti hänen muistaessaan sitä. Hän korjaili epätoivoisen rikkinäistä kenkää ja ajatteli, ettei tämä kannata ollenkaan: menee koko päivä ilman palkkaa, sillä eihän vosmestarinnan piikatytöllä, jonka ne ovat, ole millä maksaa. Vasta maalta tullut tyttö, jonka vosmestarinna sai aluksi pukea päästä jalkoihin saakka. Tällaiset resut! Suutarin oli tehnyt mieli sanoa, ettei niitä voi korjata, mutta ei ollut raskinut, tyttö kun oli katsonut rukoilevasti. Kun ei ollut varaa ostaa uusia, täytyi tyytyä tällaisiin. Ja annahan kun se saa ne jalkaansa ja unohtuu ajattelemaan tulevaista onneansa, niin samassa jo kurjimmatkin resut muuttuvat kultakengiksi, joilla tanssia hipsutellaan lasilattialla. Arkena Tuhkimo, unelmissa kultakenkäinen kuninkaantytär.
Tellu näkyi ilmestyvän portille ja nuuskiskelevan vilpittömän näköisenä sitä nurkkaa, jonka juurella kesin on Ristiinan saavi. On se saanut kinosta siinä hiukan kirjavoitetuksi – tottakai, kun käy harva se päivä. Jopahan nosti taas jalkaa. Sitä se vain ei unohda milloinkaan. Nyt se kynsii takajaloilla iljannetta, murisee ja on uljaan näköinen. Ei näy Mirriä, jotta saisivat lämpimikseen juosta kahauttaa rekoolin ympäri...
Suutari jäi katsomaan, kuinka Mirri hiipi tuomarin kivijalan reiästä pahaa aavistamatta pihalle ja alkoi sametinpehmein askelin mennä peräpihaa kohti. Tellu jäykistyi ensin ja alkoi sitten väristä kiihkosta, kunnes ponnahtaen hyppyyn syöksyi Mirrin jälkeen. Tutkimattomaksi salaisuudeksi jää, oliko Mirri niin suuri lurjus, että vaikka oli nähnyt Tellun portilla ja tiesi sen tulevan jäljessään kuin pyörivä pallo, ei kuitenkaan ollut vihamiehestään tietävinään, vaan laskien kylmäverisesti tarpeelliset välimatkat pujahti tikapuille turvalliseen korkeuteen juuri kun Tellun verenhimoiset hampaat olivat tarraamaisillaan sen häntään. Siellä se istui nyt puhdistaen käpäliänsä ja olematta huomaavinaankaan raivosta tärisevää ja rähisevää Tellua, jonka kiukku muuttui ihan itkuksi tämän ainaisen häväistyksen vuoksi. Laurin kalpeat kasvot näkyivät ilmestyvän ikkunaan; hänkin katsoo Mirriä ja Tellua ja nauraa. Laiha ja kalpea näkyy poika yhä olevan. Lieneekö tuo vielä ollut ulkona lainkaan. Portaan pielessä on pieni kuusi. Nostavat sen tietenkin pian sisään ja koristavat. Tuomarilla ja vosmestarinnalla on myös kuusi valmiina vietäväksi sisään. Suutari ei ole milloinkaan pitänyt joulukuusta, sillä tätä ei hänen nuoruudessaan ollenkaan tunnettu. Ja herroissa sen pito on vieläkin tavallisempaa kuin yhteisen kansan keskuudessa.
– Joulupa joulu! suutari siinä jahkaili. Ristiina oli luvannut hankkia keruullaan niin paljon rahaa, että Santerin kukkaro saataisiin yhtä täyteen kuin ennenkin, vieläpä vaihtaa rahat kahden ja yhden markan lanteiksi. Suutaria nauratti hänen muistellessaan, miten Santeri oli heti herättyään hypännyt laatikkonsa ääreen hakemaan kukkaroaan. Hän oli ähissyt ja puhissut, kun laatikko ei ollut tahtonut aueta, sillä suutari oli yöllä kurillaan lykännyt sen vähän vinoon. Kuunneltuaan sitä aikansa suutari oli sitten mennyt hätään ja sanonut, että "mikä sille laatikolle on tullut, kun se ei aukea", ja kiskaissut sen ulos. Santeri oli heti siinä nokallaan ottamassa kukkaroaan, mutta tätäpä ei laatikossa ollutkaan, vaan paulakengät. "Vooo-i!" Santeri oli sanonut ihastuneena ja ottanut kengät. "Kyllä ovat hyvät!" Sitten hän oli ottanut paulat ja ihan punastunut innosta. "Entä kukkaro? Missä se on?" – "Joulu-ukko on varmaan ottanut sen kenkien maksuksi".
Siitä Santeri ei pitänyt, sillä mikäli hän tiesi, joulu-ukko ei milloinkaan ottanut tuomisistaan maksua. Eiväthän ne silloin lahjoja olisikaan, jos niistä maksettaisiin. Hän olisi tarvinnut markkansa suksien ostoon, sillä hänen suksensa olivat huonot. Suutari oli siihen huomauttanut, ettei pidä moittia joulu-ukkoa, sillä tämä tietää kyllä, mitä tekee. Emmehän me hänen aikomuksiaan tunne. Santeri oli sanonut tähän asiallisesti, ettei ainakaan kukkaroa olisi saanut viedä, vaikka veikin rahat. Santeri ei ollut enää aikoihin uskonut joulu-ukkoon ja uumoili isän sormia koko jutun takaa. Mutta hän ei puhunut siitä tällä kerralla enempää, sillä hänellä oli tulinen kiire koettelemaan uusia kenkiään ja paulojaan. Uljailta ne näyttivätkin vitivalkoisella lumella, kun Santeri potkaisi vauhtia ja liukui miehekkäästi portista ulos. Mitä hän mahtanee sanoa illalla, kun löytää kukkaronsa laatikosta!
– Joopa-joo! huokasi suutari aatteellisesti ja katseli ulos hämärään talvipäivään. Puutarhassa oli lunta melkein aidan tasalle, min ettei Mirrin kannattanut lähteä etsimään pakopaikkaa sieltä, koska olisi joutunut huppuroimaan lumessa korvankärkiään myöten. Vaikka ei siinä olisi tarvinnut takaa-ajajaa pelätä, sillä eihän Tellu-ressukka olisi päässyt noin syvässä lumessa mihinkään. Syreenien latvat ovat sentään vielä niin korkealla, että varpuset ja tiaiset saattavat istua niiden oksilla turvallisesti. Siinä ne nytkin tiuskivat toisilleen ja riitelevät parhaista sijoista. Jos on varpunen äkäinen ja topakka, juro ja pahantuulinen, niin vasta on puoliaan pitävä ja terhakka talitiainen. Suutarin täytyi naurahtaa molemmille katsoessaan niitä, kun ne siinä riitelivät, pörhistelivät höyheniään ja tiuskivat vihaisesti.
– Kas, kun Ristiina jo tulla kaahottaa! suutari totesi sitten nähdessään vaimonsa saapuvan pihaan. – On sillä kopassaan tuomisia, koska kantaa sitä ihan vääränä, mutta suu on silti pahasta mielestä kierossa. Ville tietenkin...
Ristiina kolisteli sisään, tömisti lumen kengistään – isoista, vanhoista lottosista, joita suutari ei ollut ehtinyt korjaamaan –, puistaisi nuttuansa ennenkuin ripusti sen naulaan, ja sanoi selittävästi:
– Ihan oli pilvenä akkoja kauppaneuvoksen pihalla hakemassa joululeipää...
Suutari nyökkäsi. Arvaapa sen. Köyhät tulevat maaltakin tänne osille, kun tietävät, etteivät isot porvarit kysele joululeipää antaessaan, onko kaupunkilainen vai turvetöllin asukas. Oli kuulunut, että porvarit jo lopettaisivat tämän vanhan joulutapansa, mutta eivätpähän näy tehneen sitä, eivät ainakaan kaikki. Oli tullut edellisinä jouluina ilmi, että ihan talonemännät pukeutuivat ryysyihin ja tulivat kaupunkiin pyytelemään jouluapua. Ei suutari oikein voinut tätä uskoa, mutta toisaalta... Mene tiedä, vaikka olisi sellaisiakin. Ihmisen ahneudella ei ole rajaa enempää kuin tyhmyydelläkään. Mitähän hyvää Ristiina nyt lie saanut? Ei hän mikään tavallinen pyytäjä ole, vaan tulee noutamaan melkein kuin palkkaansa. Lienevätkö huomanneet antaa kahvia ja sokeria? Se on ollut kauppaneuvoksettaren tavallinen joululahja Ristiinalle.
Suutari oli utelias, mutta ei pitänyt sopivana ilmaista sitä kysymällä, saati menemällä kaivelemaan Ristiinan koppaa. Sitä ei ollut hyvä tehdä senkään puolesta, että Ristiina ei sietänyt sitä, saattoipa napsauttaa kynsille, jos äreimmilleen sattui. Sitä ei ihmistä tiedä, minkä puuskan se milloinkin puhaltaa. Niinkuin Ristiinakin. On siinä päivästä toiseen hyväntuulisena ja lempeänä kuin itse hyvyys, niin ettei outo voisi aavistaakaan hänessä sisua olevan, kunnes sitten äkkiarvaamatta suuttuu kuin ampiainen jostakin mitättömästä asiasta niin, että täytyy ihan pelätä. Silloin on parasta antaa hänen sähähdellä rauhassa. Aikansa sitä tehtyään hän jo unohtaa suuttumuksensa ja tulee entiselleen.
Ristiina nosteli anteja kopasta pöydälle ja puheli:
– Olisihan tässä syömisen hyvyyttä jos minkä verran, mutta eihän siitä ole ehyttä iloa, kun ovat asiat vinossa.
– Miten niin? kysyi suutari, arvaten, mitä oli tulossa.
– Sitenpä vain, että Ville kuuluu olleen viime yön korttikaarissa. Muuan akka sen jo ehätti minulle joululahjaksi kertomaan.
– Vai siellä, sanoi suutari keventyneenä. – Minä jo pelkäsin hänen tehneen muille pahaa.
– Ei se vielä ole tehnyt sitä muille kuin meille, Santerille ja itselleen. Missä nyt lienee, sillä aamuvarhaisella ne jo toimitetaan putkasta kadulle. Osaisikohan tuota lähteä etsimään?
– Sinäkö siis menisit haeskelemaan häntä? Suutarin ääni oli vakava, kunnioittava.
– Tottakai, Ristiina vastasi ja katsahti ihmettelevästi mieheensä. – Onhan Ville minun poikani.
2
Avatessaan silmänsä korttikaarin oljilla Ville ei ensin voinut ymmärtää, missä oli. Hänellä oli niin kylmä, että hän luuli joutuneensa nukkumaan jonnekin ulos, latoon ehkä, koska liikahtaessa oljet kahisivat hänen allaan. Päätä pakotti kuin kattilaa takoen ja ruumis tuntui ruhjoutuneelta ja kipeältä. Ankara pahoinvointi ellotti sydänalaa.
Sitten hänelle selvisi, mikä paikka tämä oli ja mikä aika: poliisin putka ja jouluaaton varhainen aamu. Hän vyörähti ähkäisten inhosta kasvoilleen kuin haluten piiloutua, kahmaisi olkia molempiin kouriinsa ja sanoi kiristellen hampaitaan:
– Olet jouluoljilla, kuuletko, Ville, jouluoljilla! Hän valahti hervottomaksi ja makasi siten hetkisen. Sitten hän kääntyi kyljelleen ja kohottaen päätänsä koetti katsella ympärilleen sen verran kuin oven ristikosta häämöttävä valo salli. Ei epäilemistäkään. Hän oli yksin. Kaverit olivat livistäneet raukkamaisesti silloin, kun olisi pitänyt antaa poliisia päihin, ja jättäneet hänet yksin ylivoiman käsiin. Mutta helposti häntä ei ollut sittenkään saatu lannistetuksi. Vasta lyötynä patukalla pyörryksiin hänet oli voitu tuoda tänne, mutta sen oli täytynyt tapahtua kantamalla. Sen verran hän muisti rytäkästä. Kuin paareja häntä oli kannettu, kun ei niin myöhällä ollut enää ainoaakaan ajuria liikkeellä...
Hän alkoi samalla muistella eilispäivää. Tuli mennyksi heti, kun oli saanut vaivaisen palkkansa, sinne muutamaan laitakaupungin tölliin, jossa ei olla kovin tarkkoja viinan myynnille, onko se laillista vai ei. Sinne kokoontui kavereita ja taisi siellä käydä asialla joku tyttökin. Ainahan niitä on siellä missä miehiäkin jakamassa myötä- ja vastoinkäymistä. Ville hymähti ivallisesti. Pian siinä kuluivat päivä ja rahat – juomisessa, pelaamisessa ja kisaamisessa –, kuluivat ja loppuivat kesken. Täytyi lähteä hankkimaan jostakin lisää...
Silloin Ville oli yhtäkkiä muistanut Santerin iloinneen aamulla siitä, että saisi tänään palkkansa. Saatana sen oli tietenkin hänen mieleensä johdattanut saattaakseen hänet kiusaukseen. Ville oli selvästi silmissään nähnyt Santerin laatikon sisustan ja hänen kukkaronsa, sillä muualla Santeri ei voinut sitä säilyttää. Laatikon lukko oli rikki... Jo näin ajatellessaan Ville oli ollut matkalla kotiinsa päin, sotkeutuneena kiusauksen verkkoon niin auttamattomasti, että pyristely oli turhaa. Humala humisi hänen päässään, pelihimo piti häntä lumouksessaan, vietit kaikki olivat vereslihalla ja janosivat pohjattomina yhä uutta tyydytystä. Vain sen verran oli vielä häpeäntuntoa jäljellä, että hän koetti valehdella itselleen: "En, en minä varasta, vaan lainaan seuraavaan palkkaani saakka. Silloin maksan takaisin jokaisen pennin, vieläpä korkoineen. Runsaan koron maksankin, sillä en suinkaan minä niin kurja mies ole, että varastan pikku veljeltäni hänen kovalla työllä ansaitsemiansa rahoja. Johan nyt! Annan ne takaisin vaikka kaksinkertaisina. Silloin hän vasta tuleekin iloiseksi. On uskonut menettäneensä ne ainaiseksi ja nyt ne tulevatkin takaisin tuplaten. Sellaisia ihmeitä Ville osaa tehdä, jos niikseen tulee!"
Hän alkoi pitää itseään erikoisen hyvänä ja jalona miehenä, joka varasti pikku veljensä rahat oikeastaan vain tuottaakseen hänelle sitä suuremman ilon. Viina hellytti hänen sydäntänsä niin tunteelliseksi, että hän itki rankasti kompuroidessaan pimeässä kotiansa kohti, tuiskutuulen vinkuessa. Kylmä ahdisti, ihmiset sortivat, kukaan ei ymmärtänyt häntä, ei antanut hänen pyrkimyksilleen minkäänlaista arvoa, ja kuitenkin hän oli pohjaltaan oikeassa, joi vain suruunsa, oli hyvä, uljas... Traagillisen itsekorostuksen vallassa hän näin kaunisteli tekoansa, jonka kuitenkin olisi suorittanut joka tapauksessa, näyttipä se hänestä minkälaiselta tahansa.
Mutta entä Santeri herää ja alkaa huutaa? Isä tulee apuun ja äiti alkaa itkeä ja väännellä käsiään? Nämä mahdollisuudet harmittivat Villeä ja tukahduttivat tunteellisuuden. Hän sisuuntui ja mietti, että "isän olisi parasta pysyä rauhassa". Ville ei ollut vielä tähän saakka välittänyt näyttää ukolle, kuka Koskisen huushollissa oli varsinainen voimamies, mutta se täytyisi tehdä, ellei ukko muuten pysyisi asemillaan. Santerista ei ole vastusta sen enempää kuin että huitaisee hänet vain nurkkaan. Ja äiti – hm – äiti saa myös oppia ymmärtämään Villen olevan aikuinen mies, joka tekee mitä tahtoo. "Ja ymmärtää myös, mitä tekee!" Ville aivan karjahti näin, kiihtyen äkkiä kovasti. Ei häntä tarvitse akkain tulla neuvomaan! Kyllä hän tietää ja on nähnyt sekä kokenut enemmän kuin tuollainen vanha suutarinämmä!
Lujasti päättäneenä anastaa rahat hiljaisuudessa tai – ellei se onnistuisi – väkisin, Ville hiipi kotiinsa ja suoritti suunnitelmansa juopuneen kylmällä, tunteettomalla viekkaudella. Hän kuuli kyllä piilouduttuaan viereiseen porttikäytävään äitinsä vihlaisevan huudon, mutta ei välittänyt siitä. "Ämmä huutelee turhia!" hän päätteli; "enhän minä näitä rahoja varasta, vaan ainoastaan lainaan ne muutamaksi päiväksi. Menisi sisään siitä pakkasesta värjöttämästä. Aina ne hätäilevät pikkuasioista niinkuin nyt muutaman markan lainasta... Pöhöh!"
Ville näki siinä pahnoilla maatessaan tämän kaiken hyvin selvinä kuvina. Vaikka hän koetti koko sisullansa tukea ylpeyttänsä ja vahvistaa paatuneisuuttansa, se ei tahtonut onnistua. Ylpeys pyrki luhistumaan sietämättömäksi nöyryytykseksi ja häpeäksi, paatumus särkymään tunnon pohjaan saakka ulottuviksi kuiluiksi, joissa kiehui tulinen tuska. Hän ähki ja kieritteli pahnoilla, kouritteli niitä ja kirosi synkeästi. "Olet jouluoljilla, kuuletko, Koskisen Ville, jouluoljilla! Ensimmäisen kerran elämässäsi sait kokea tällaisen kunnian..."
Sitten hän yhtäkkiä alkoi miettiä, mistä mahtoi johtua, että hänellä oli ollut lapsuudesta saakka, niin kauan kuin muisti, hillitön, voittamaton taipumus kaikkeen pahaan. Puolueettomasti ja asiallisesti hän siinä totesi pohjaluonteensa syvimmän suunnan ja saattoi rehellisesti sanoa aina vihanneensa hyvää ja rakastaneensa pahaa. Edellinen, esiintyipä se missä muodoissa tahansa, oli ollut hänelle syvästi vastenmielistä. Lahjasta hän ei ollut voinut kiittää muuten kuin murahtamalla; hän oli mieluummin näpistänyt kuin pyytänyt, valehdellut kuin puhunut totta; kilttiys oli ollut hänestä ämmämäistä ja ikävää, halpamaisuus ja ilkeys mieluista; hän oli tehnyt petosta, missä oli voinut, – koulussa, leikeissä, kotona; miesten tavoille hän oli perehtynyt jo kymmenvuotiaana; väkijuomiin ja kaikkien intohimojen hillittömään tyydyttämiseen hänellä oli voittamaton halu; nähdessään ikäisiään tyttöjä vaaleissa sunnuntaipuvuissa hänen teki mieli ryvettää ne saastaan. "Olen hirviö, auttamaton hirviö!" hän mumisi ja kysyi samalla vaativasti, uhmaavasti: "Kenen syy? Kuka on minut tällaiseksi luonut? Miksi en tunne viehtymystä hyviin tapoihin kuten muut? Miksi paha ei ole minulle edes kiusaus, vaan luonnollinen, ainoa asiaan kuuluva tie? Miksi juon itseni joka kerta siaksi, menetän pelissä vaatteenikin ja olen joukossa aina se, joka menen pisimmälle ja lopuksi joudun kaikkien halveksimaksi? Olenhan todellakin huomannut, ettei roikassa ole niin suurta juoppoa ja lurjusta, ettei hän pitäisi minua vielä suurempana ja uskoisi minun voivan tehdä sitäkin, mihin eivät enää hänenkään voimansa ja rohkeutensa riitä. Eikö minussa ole ainoatakaan hyvän itua?"
Häntä karmaisi ilkeästi, kipeästi, ja hän heittäysi taas suulleen oljille, "jouluoljille, jouluoljille!" Häntä kiukutti sanomattomasti, että tuo sana oli johtunut hänen mieleensä. Siellä se oli nyt kuin piikki, joka upottuaan näkymättömiin lihan sisään pistää kipeästi joka kerta liikahtaessa vaikka kuinka vähän, kirvelee ja harmittaa. "Jouluoljet!" Hänelle ei ole joulua eikä jouluolkia, vaan korkeintaan hyvä helttari viinaa, pakka uusia kortteja ja nätti tyttö joutavien, pitkien pyhien ratoksi. Siinä hänen joulunsa ja jouluenkelinsä, että sen tiedätte, kaikki tekopyhät määkijät! Raakuuden ja uhman aalto tulvahti Villen sisuun niin, että hänet valtasi hurja halu tehdä jotakin ennenkuulumatonta, viiltävän räikeätä, rienaavaa... Hän alkoi hoilata kohti kurkkuaan käheällä, selkää karmivalla, eläimellisellä äänellä jouluvirttä "Enkeli taivaan...", joka oli kieltäytynyt unohtumasta hänen muististansa, niin paljon kuin sinne olikin kasautunut saastaisia lauluja.
Silloin oven lukko kirahti ja ovi aukeni. Ovelle ilmestyi vanha Salmelan konstaapeli, joka ikänsä vuoksi toimi enimmäkseen poliisikamarin kotimiehenä ja joutui siksi myös hoitelemaan juopuneita. Hän tuli Villen luo, tempasi hänet kummastuttavan voimakkaasti ja reippaasti pystyyn – oli tottunut tekemään tässä tarpeelliset liikkeet – ja sanoi:
– Vaikene, ellet tahdo hankkia lisää sakkoja! Miten on niin kunnon mies kuin isäsi voinut saada tuollaisen pojan! Ala mennä siitä! Pääset pois, kunhan kuittaat haasteen.
– Minkä haasteen?
– Raastupaan tietysti. Mätkivät sinulle pyhien jälkeen juopumussakkoja.
Villeä leikkasi taas kipeästi. Hän lähti menemään Salmelan mukana, töhersi nimensä siihen, mihin Salmela osoitti tukevalla etusormella, ja oli vapaa. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti ovesta ulos, Salmela puistaisi kämmenellä häntä selästä, huomauttaen samalla selittävästi:
– Isäsi ja äitisi vuoksi karistan takistasi pois nämä roskat. Muuten ihmiset näkevät sinun viettäneen yösi jouluoljilla. Kas niin! Lähdehän nyt. Toivotan kaikesta huolimatta hyvää ja siunausrikasta joulujuhlaa. Vaikka tämä kokemuksesi onkin murheellinen, ei se silti miestä tapa, varsinkaan jos on kääntyäkseen opiksi. Monelle muullekin on tämä ovi, josta nyt menet, johtanut parempaan elämään.
Ville totesi seisovansa kadulla ja hytisevänsä vilusta. Hän oli takkisillaan, sillä hän oli menettänyt viime yönä korttipelissä palttoonsa. Kenkänsä hän oli hävittänyt myös ja saanut sijaan nämä irvistelevät rötisköt, jotka hänellä nyt oli jalassa. Rahat hän oli tuhlannut niin tarkkaan, ettei omistanut enää kukkaroakaan. Hän nosti takkinsa kauluksen pystyyn, tunki kätensä taskuihin ja lähti kävellä paarustamaan pehmeässä, yhä lisääntyvässä lumessa umpimähkään, ilman päämäärää. Ajatukset vain takoivat eri mahdollisuuksia.
– Täytyisi saada viinaa edes sen verran, että kohmeloryypyiksi. Ja sitten ruokaa, ruokaa... Kun meni eilinen päivä niin tarkkaan juomiseen ja muuhun, että syömisen puoli jäi melkein hoitamatta, niin nyt alkaa heikottaa. Menisiköhän sinne Taskisen Tiltun luo, jossa oltiin viimeksi eilen? Turhaa se on, sillä olen sinne jo entuudesta velkaa ja eilen taisi tulla vielä särjetyksi jotakin. Tiltu ei anna mitään ilman rahaa, ei vaikka polvillaan kerjäisi. Ja minä kun en kerjää keneltäkään, saati mokomalta porttolan mankolta. Minua ei paineta polvilleen niinkään helposti, ehei, pojat! Menisikö kotiin? Siellä kyllä annettaisiin ruokaa, mutta äiti höystäisi sitä liiaksi silmävesillään. Pahus, kun sen ämmän pitikin arvata minun ottaneen Santerin rahat! Ei hän kyllä enää juuri mitään puhu, vaan itkee vain, mutta sepä minulla erikoisesti käykin sisulle, tuo vesitteleminen. En mene kotiin ainakaan vielä, vaan koetan nuohota tuttavia ja eilisiä kavereita. Ehkä joku heistä vippaisi edes markan. Vaikka eivät ne sitä mielellään tee, niillä kun on kaikilla mukamas se joulun vietto... "Kakaroille ja akalle pitää olla joulutuomisia, niin että emme voi nyt lainata, hyvä mies!" Tietäähän tuon. Heti kun avaat heidän ovensa, kaikki säikähtävät niin, että valahtavat kalpeiksi. "Koskisen Ville! Mitähän se nyt tahtoo? Kunhan ei houkuttelisi isää mukaansa!" Näin siellä säikähtänyt akka ajattelee ja tuijottaa minuun kauhistuneena kuin olisin sielunvihollinen. Voi jumalauta, kun on nälkä! Menisiköhän katsomaan Pelastusarmeijaan, jossa kuuluvat jakavan köyhille ilmaiseksi hernekeittoa? Siitä vasta nauru syntyisi, kun saisivat kuulla Koskisen Villen olleen armosoppaa ahmimassa. Taskisen Tiltu ja tytöt kikattaisivat kuollakseen ja kyselisivät, että "pitikö sinun ensin tunnustaa syntisi?" Ei tarvinnut eikä tarvitse, sillä itse minä syntitaakkani kannan! Tapan laukkuryssän, ryöstän sen laukun ja ladon syntini siihen karttuunien ja huivien joukkoon. Siinä niitä on hyvä kantaa. Vain vähän kumaraan täytyy painua ja siinä kaikki. Keikkuen ne silti kulkevat sen vertaiset synnit kuin minulla on. En minä mikään järin suuri syntinen ole, päinvastoin kuin ehkä luullaan. Varsinaista suurempaa rötöstä ei ole tullut vielä tehdyksi, vaikka monesti on kyllä hyppysiäni oudosti kutkuttanut...
Hän mietti hajanaisesti, uhkamielisesti ja riidanhaluisesti, nousten kapinaan kaikkia vastaan ja hautoen synkkää, epäselvää koston mielialaa, joka asui hänen sielunsa pohjalla kuin latautumistaan latautuva ukonpilvi, valliten häntä täydelleen ja etsien vain purkautumisen tilaisuutta. Hän kulki katua sinne, toista tänne, kaarteli tuttavien asuntojen lähistöllä, mutta saamatta menneeksi sisään. Hän seisoskeli narinkassa katselemassa vesi kielellä, kuinka Suorsan eukko möi siellä kuumaa hernesoppaa isosta, turkkeihin ja peitteisiin kääritystä saavista. Viluiset hampparit osteskelivat sitä lautasittain – jättimäinen, punapartainen Parkkinen, joka kantoi kerralla kolme sadan kilon säkkiä: yhden hampaissaan ja yhden kummassakin kainalossaan; hänen eroamaton toverinsa, lyhyt mutta tanakka, iloluontoinen Puran Kustu; vaahtosuinen, synkästi pälyilevä Hullu-Matti... He nielivät ahneesti kuumaa, höyryävää keittoa – ottivatpa toisen ja kolmannenkin lautasellisen, sillä olihan nyt joulu. Ville katsoi tuota syrjästä kateellisena, vesi suussa, sieraimissa herneen ja läskin makea, rasvainen tuoksu. Hänen täytyi koota koko ylpeytensä, ettei olisi nöyrtynyt kerjäämään Parkkiselta edes hilkkua, yhden lautasellisen hintaa, tai Suorsan eukolta itseltään, joka varmaan olisi antanut, sillä hän oli sääliväinen ja armahtavainen, hurskas ihminen, isän ja äidin vanha hyvä ystävä. Vaan ei millään, ei millään! Ylpeys ei antanut myöten ja niin Ville taas lähti paarustamaan pois päin, hartiat jo kohmettuneina ja jalat tunnottomina kuin jääpuikot...
Tuli jo hämärä ja pian pimeä. Ville oli harhaillut monta tuntia ja tunsi väsyvänsä yhä enemmän. Tuontuostakin hän pysähtyi katsomaan matalien pikkutalojen ikkunoista sisään, miten siellä valmistauduttiin joulun viettoon. Kaikkialla puuhattiin innokkaasti hellan ääressä keittämis- ja paistamishommissa, äidit ja tyttäret palavissaan ja punaposkisina, pienemmät siskot häärien malttamattomina ympärillä, isät paitahihasillaan joutilaina levähdellen. Niin vaatimatonta ja köyhää suojaa ei Ville nähnyt, ettei siellä olisi ollut edes jonkinlaista joulun ja rauhan merkkiä. Tietoisuus siitä vihlaisi kipeästi Villen sydäntä, nöyryyttäen ja samalla ärsyttäen sitä entistä sisukkaammaksi. Harhaillessaan ajattelematta, minne meni, hän havahtui siihen, että seisoi tulliportin lähellä erikseen olevan Kostamon töllin ikkunan takana, katsomassa sisään sen pienistä himmeistä ruuduista. Nöyränä, matalana, harmaana tölli oli siinä nietoksiin vaipuneena kuin polvillaan, lunta ympärillä ikkunalautaan saakka, lunta katolla paksuna riippuvareunaisena kinoksena, harjalla hajoamassa oleva mustunut savupiippu, ristinurkat toisin paikoin lahoneina, kokonaisuus ränstyneenä ja luhistuvana. Kostamon akka oli saanut irti riisiryynejä, sillä muista aineista ei voinut olla keitetty se valkoinen puuro, jota hän nyt hellan ääressä hämmensi. Vieressä kuhisi Kostamon kakaroita kuinka monta lienee ollutkaan. Paitsi riisipuuroa, joulun merkkinä oli kynttilä, jonka valopiirissä näkyivät Kostamo itse saunapuhtaana, leuassa paperilappu partapuukon jäljeltä, ja vieras mies, jonka Ville arvasi Römperiksi, juoppoudestaan ja matkoistaan kuuluksi sälliksi. Selväpähän oli vielä. Kostamon akka ei suvainnut juomista eikä juoma-aineita, joihin Kostamo ei ollutkaan erikoisemman menevä. Römperi ilmeisesti kertoi seikkailujaan, koska Kostamo löi kourin polviinsa ja nauroi pää kenossa ja suu auki. Jotakin kodikasta ja leppoisaa tuulahti Villen mieleen tästä vaatimattomasta elämänkuvasta, vieläpä sellaista, että se vei hänen ajatuksensa omaan kotiin, jossa kai myös parhaillaan riisipuuro kypsyi ja isä tarinoi Santerin kanssa. Mutta oliko siellä kodikasta ja naurettiinko siellä, vai oltiinko totisia ja mietittiin, missä mahtoi olla Ville, Koskisen vanhusten ainainen murheen aihe ja pikku veljen pelkäämä raakimus.
Ville äännähti tuskallisesti ja lähti kulkemaan. Lunta tuli nyt sakeasti ja kävely oli hankalaa, sillä katukäytäviä ei kukaan välittänyt puhdistaa jouluaattona, koska silloin ei ollut ketään liikkeellä. Hän huomasi pysähtyvänsä eräälle portille ja katsovansa pihan perällä olevaa pientä tölliä, jonka ikkunanruuduissa valo hulmuili himmeästi. Söderholmin mummun tölli se oli – Ville tunsi sen kyllä. Tahtomattaan hän tuli kaahlanneeksi ikkunan taakse katsoakseen, minkälaista nuuskamummun joulunvietto oli. Huolimatta kurjasta tilastaan Villen täytyi hymyillä sille, mitä näki. Mummulla oli takassa valkea ja kolmijalalla parhaillaan kuumenemassa kahvipannu. Itse hän istui takan lähelle siirtämänsä pöydän ääressä, jonka keskellä paloi joulukynttilä, ja luki kirjaa, nenän kärjellä suuret pyöreät silmälasit. Raamattu kai se oli tuo kirja, Ville siinä päätteli, sillä sitähän ne jouluna vanhat ämmät lueskelevat – ja ukot sen puolesta myös, mikäli Ville saattoi omasta isästään päätellä. Kirjan toisella puolella istui kissa, edessään maitokuppi, ja toisella marakatti, edessään rusinoita, joita oli jo tukkinut poskipussinsa täyteen. Seurueen leimana oli niin suuri sopu ja rauha, että se taas vihlaisi Villeä kipeästi. Hänen osattomuudentunteensa herkistyi ja hän kaipasi yhtäkkiä kiihkeästi kotiin, jossa tiesi itseään palavasti odotettavan ja jonka joulurauhasta puuttui vain se, että hän oli poissa ja tällaisilla jäljillä. Silmänräpäyksen ajan hän tunsi uhmansa ja paatuneisuutensa horjahtavan, mutta kohensi sisuansa taas ja lähti kaahlaamaan edelleen kinosten halki.
Kuinka kauan hän kulki näin, mieli myrtyneenä lopullisesti ja ruumis kontistuneena, sitä hän ei tiennyt. Varsin varhaista tai myöhäistäkään ei ollut, sillä joulukynttilät paloivat vielä ja jouluillallista syötiin. Lunta tuli yhä sakeammin ja väsymys oli melkein kaataa. Ei, hänen täytyi lähteä kotiin, niin nöyryyttävää kuin se olikin! Tämä ajatus kieltäytyi poistumasta hänen mielestään, vaikka hän olisi kuinka koettanut karkoittaa sitä, mutta sisu ei silti taipunut, vaan kuljetti häntä toiselle suunnalle. Kadut olivat aivan autioita... Tuolta kuitenkin lähestyi ihmisen haamu, lumesta ihan valkoisena. Nainen näkyy olevan, koska on huivi päässä ja saali harteilla. Miten, tutusti hänen kätensä vippasee saalin reunan alta, kun hän kaahlaa kinoksissa. Ville pysähtyy ja katsoo tulijaa yhä tarkemmin. Sitten hänen sydämessään jysähtää oudosti ja hän yrittää kääntyä ja paeta, mutta se on myöhäistä, sillä tulija on jo tuossa, tarttuu häntä käsivarresta ja puhelee äänellä, jossa ilo ja itku kummallisesti riitelevät:
– Jumalalle kiitos, että löysin sinut! Odottelimme sinua koko pitkän päivän ja katsoimme tuontuostakin portille päin, eikö Ville jo tule, jotta saataisiin aloittaa joulu. Aioimme jo ryhtyä syömään joulupuuroa, kun minä sanoin isälle, että odotetaan sentään vielä hetkinen Villeä, ehkä hän tulee. "Odotetaan vain!" isäsi sanoi siihen ja samoin arveli Santeri. "Menen vaikka vilkaisemaan portilta, olisiko hän tulossa", tuumin sitten, sieppasin nutun ja saalin sekä lähdin isäsi kielloista huolimatta. Mutta eihän portilta näkynyt kissaakaan, vaan katu oli autio ja tyhjä kuin ennen luomista. Olin palata takaisin, kun samassa ääni sisässäni sanoi, että "katsoisit nyt edes, jos hiukkaakaan rakastat poikaasi, tuosta nurkasta toisellekin kadulle". Minä silloin sinne, ja kun ei sieltäkään ketään näkynyt, taas toiseen ja kolmanteen nurkkaan. Niin olen etsinyt sinua ympäri kaupunkia, mielessä hätä sekä sinusta että isästä, jonka pelkäsin lähteneen vuorostaan etsimään minua, kun en saapunut heti kotiin. Jumalalle kiitos, että löysin sinut! Lähdetään nyt kiireesti kotiin, ettei isäsi vain rupea hätäilemään eikä hulluttelemaan!
Ristiina talutti tahdottomana seuraavaa poikaansa kuin tämä olisi ollut eksyksissä harhaillut ja vihdoinkin löydetty lapsi, ja hyrisi itkusta ja tyytyväisyydestä. "Vähät minä muusta, kunhan vain saan kotiin Ville-rievun!" Ville kuuli hänen mutisevan itkunsa ja niiskutuksensa lomassa. "Kun vain ei olisi kylmetyttänyt itseään... Täytyy hetipaikalla juottaa hänelle runsaasti kuumaa ja lämmittää jalat kuumalla vedellä. Kunhan terveys saadaan varjelluksi, niin kaikki muu selviytyy kyllä. Ei Jumala ole kuljetellut Ville-riepua kokonaista päivää kinoksissa ilman tarkoitusta eikä vielä huvikseen lähettänyt minua, onnetonta jalkavaivaista, tarpomaan nietoksissa hänen jäljessään. Kyllä nyt on tapahtumassa jotakin, on totisesti, mitä sitten lienee. Vaan ei se voi olla kääntymistä huonompaan päin, sillä perille saakka tässä on jo ajettu siihen suuntaan. Parempaan päin vain on enää tietä kuljettavana, mikäli ei meinata kuolla kesken matkaa... Jumalalle kiitos, että löysin poikani! Tulehan nyt kiireesti, ettet ihan lopullisesti kohmetu! Mennään, mennään, sillä isä ja Santeri voivat ruveta pelkäämään!"
Ville tunsi olevansa kuin sokea, jota hänen äitinsä taluttaa ja joka ei voi muuta kuin seurata häntä, koska olisi ilman hänen apuaan turvaton ja tuhoutuisi elämän tuiskuun ja pakkaseen. Vanha, pieni äiti, päätä lyhempi kuin poikansa, mutta niin terhakka, luja ja toimelias! Jalat niin huonot, että ovat hajoamassa yksiksi suoniksi, mutta niiden varassa vain seisoo aamusta iltaan, vieläpä tarpoo talven ummet etsiessään poikaansa. Villen tyrmistyneissä aivoissa hämärsi jotakin kaukaista aavistusta sellaisesta joskus kuullusta tarinasta, että joku on eksynyt ja ollut menehtymäisillään, mutta tullut viimeisessä silmänräpäyksessä pelastetuksi, että äiti on uhrannut kaikkensa ja osoittanut aina vain rakkautta, vieläpä silloinkin, kun poika on varastanut pikkuveljensä rahat ja viettänyt joulunsa pahnoilla, jouluoljilla kaupungin putkassa!
Se karmaisi niin ilkeästi ja kipeästi, että äidinrakkauden hetkeksi sulattama sisu taas jäätyi. Ville kompuroi äitinsä jäljessä sisään ja jäi ovensuuhun seisomaan. Hän ei ottanut lakkia päästään, ei riisunut takkia yltään, ei tömistänyt lunta kurjista jalkineistaan, ei rientänyt lieden ääreen lämmittelemään kohmettuneita käsiään, vaan seisoi vain siinä paikallaan ja tuijotti kulmainsa alta synkästi eteensä. Hänen näköpiiriinsä mahtui kuitenkin koko huone: hellalla odottava kannellinen puuropata, pyhäasuun pukeutunut isä, joka katsoi häneen vakavasti silmälasiensa yli, polvillaan kirja, johon taikapallon valo oli ohjattu, ja pienellä jakkaralla istuva Santeri, jonka äsken niin iloinen, naurava ilme vähitellen muuttui vaivoin hillityksi peloksi. Ville ikäänkuin imi olemuksellaan tämän pienen, köyhän huoneen koko hengen, sen hurskaan, puhtaan koruttomuuden, ja tunsi ensimmäisen kerran selvästi, mitä vaille oli jäänyt eläessään tämän pienen piirin ulkopuolella tylynä, raakana, rakkaudettomana. Mutta tämä heltyminen nosti taas vastaansa vanhaa paatuneisuutta niin paljon, että hyvän illan sijasta Ville, vihdoinkin saatuaan tehdyksi ja äännetyksi jotakin, viskasi lakkinsa nurkkaan ja sanoi karmeasti:
– Terveisiä jouluoljilta!
Se oli kuin piiskan isku. Äidin huulille noussut rakkauden sana kuoli pois. Isä kumarsihe kuin olisi isku osunut hänen hartioihinsa. Santerin katseeseen ilmestyi kauhua ja hänen huulensa alkoivat vavista. Mutta kun Ville sitten riisui märän takkinsa, niin äiti kuitenkin riensi ottamaan sitä häneltä, ja kun hän istuutui isän lähelle ja alkoi aukoa kurjien kenkäinsä nauhoja, niin isä kumartui auttamaan häntä ja kiskoi pois nuo jalkaan melkein jäätyneet rötisköt. Äiti toi kamarista puhtaat alusvaatteet ja pyysi Villeä kiireesti vaihtamaan ne ylleen. Kun Ville ei saanut kohmettuneilla sormillaan auki nappeja, äiti auttoi häntä pukeutumisessa kuin ennen lapsena. Hän toimitti hänelle ison kupillisen kuumaa vettä ja melkein pakotti hänet juomaan sen. Hän toi hänen eteensä sitä koko ämpärillisen ja nosti hänen jalkansa siihen. Sitten hän toi kamarista Villen peitteen ja kääri sen hänen ympärilleen. Kaiken tämän tehtyään äänettömänä, virkkamatta nuhteen sanaa, Ristiina ammensi puuroa kivikuppeihin, laittoi niihin ison voisilmän ja antoi ne miehensä, Santerin ja Villen käteen nöyrästi kuin olisi ollut heidän palvelijansa. Itse hän otti pienimmän kupin ja pienimmän voinokareen, ja istahtaen pöydän nurkan ääreen alkoi syödä siinä alistuvaisesti kuin olisi nauttinut armopalaa. He söivät näin syvän äänettömyyden vallassa, murheen leijaillessa näkymättömänä pilvenä heidän ympärillään.
Ville nieleksi palojaan koneellisesti, tuijottaen lattiaan rävähtämättömin silmin. Hänen ei tarvinnut katsoa äitiään, isäänsä eikä Santeria tietääkseen, että heidän olemuksensa oli yhtä ainoata moitetta, murhetta, paheksumista. Jos he olisivat toruneet häntä sanoin, sitä olisi ollut helpompi kestää, mutta kun he eivät tehneet niin, vaan päinvastoin osoittivat hänelle kaikin tavoin vain rakkautta, se kävi sietämättömäksi. Sitä ei voinut ryhtyä vastustamaan kuten puhetta karjumalla eikä väittelemällä, vaan se täytyi ottaa vastaan näin alistumalla, antautumalla äidin hoitoon kuten ennen lapsena.
Ville tuijotti lattiaan ja tunsi tavatonta, ennen kokematonta polttoa tunnossaan. Oli kuin siellä olisi vähitellen vedetty jotakin yhä kireämmälle, niin että pian olisi käsissä hetki, jolloin sen täytyisi katketa. Villeä kauhistutti ajatellessa tuota silmänräpäystä, sillä hän aavisti silloin särkyvän jotakin, joka oli hänessä keskeisintä itseä. Hän lentäisi sirpaleiksi kuin saviastia lyötäessä kiveen eikä olisi enää sen jälkeen oma herransa, vaan jonkun tuntemattoman voiman kuljetettava. Siihen hän ei tahtonut alistua, ei millään, ja vahvisti siksi sisuansa taisteluun sitä vastaan. Hän tahtoi edelleen ja aina olla oma herransa ja määrätä ajatuksensa ja tekonsa juuri sellaisiksi kuin itse halusi. Mutta kun tunnon poltto kävi yhä tulisemmaksi, taistelu sitä vastaan vaati yhä suurempaa ponnistusta, niin suurta, että hikikarpalot alkoivat kihota otsalle ja ruumis täristä. Oliko se vilua ja sen lähtöä? Hän ihmetteli sitä, mutta ymmärsi, ettei se sitä ollut. Saatana koetti pitää hänessä puoliaan niin sitkeästi, ettei ruumis enää jaksanut kestää sen kouristusta, vaan alkoi täristä ja hiota tuskasta. Mutta ei, hän ei tahtonut lannistua eikä särkyä, vaan usutti sisuansa jatkuvaan paatumukseen. Näin hän istui yksinään, otsasuonet pullollaan, luihusti tuijotellen ympärilleen, kenenkään uskaltamatta puhutella häntä.
Santeri siinä vähitellen lapsellisuudessaan unohti pelkonsa ja alkoi jutella isänsä kanssa. Paulakenkänsä hänellä oli jalassa ja hän kertoi, miten hyvä niillä oli hiihtää. "Sukset vain ovat huonot!" hän nurisi; "senkin saita joulu-ukko, kun vei kukkaroni! Neljällä, viidellä markalla kuuluu saavan melko hyviä suksia – joskaan ei ihan haapavetisiä, niin ainakin läheltä niitä". – "Mene katsomaan laatikkoasi!" sanoi siihen isä, "sillä saattaahan olla, että tarkastit sen aamulla liian hätäisesti. Joulu-ukko oli ehkä tunkiessaan sinne kenkiä ja pauloja painanut sen johonkin paitasi laskokseen piiloon".
Santeri pujahti kuin kärppä kamariin, kiskoi auki laatikkonsa ja kopeloi sen sisustaa. Hän ihan säikähti, kun paidan läpi tuntui jotakin kovaa, ja hamuili sen vapisevin käsin esille. Ei ollut epäilystäkään: se oli hänen kukkaronsa. Hän palasi takaisin keittiöön ja avasi sen: siellä oli kuin olikin kaksi raskasta kaksimarkkasta ja yksi kirkas, uusi yksimarkkanen. Hän seisoi siinä ällistyneenä, voimatta ymmärtää, miten tämä oli mahdollista. Hän oli näet vieläkin varma siitä, että oli aamulla katsonut laatikkonsa tarkkaan ja todennut kukkaronsa kadonneen.
– Siinä näet nyt! nauroi isä. – Joko et aamulla huomannut kukkaroasi tai on joulu-ukko tullut katumoihinsa ja tuonut sen takaisin.
– Älkää te siinä! hätisti Santeri. – Itse olette ollut joulu-ukko!
Suutarin silmät kiilsivät vaivoin hillitystä ilosta. Ristiina ei ollut huomaavinaan koko tapahtumaa, vaan pyöri selin Santeriin ja askaroi hellan ääressä. Ville katsoi pitkään Santeriin ja hänen kädessään olevaan kukkaroon, katsoi isäänsä ja viimeiseksi äitiinsä. Sitten hän painoi pään käsiinsä ja huokasi vaikeasti.
3
Lauri ei ollut ollut vielä monta päivää ylhäällä, kun äiti tuli silmät ilosta sädehtien hänen luokseen ja näytti kirjettä, jonka tietenkin äsken keittiössä käynyt postinkantaja oli tuonut. "Tänä vuonna on joulu-ukko varhain liikkeellä!" äiti nauroi; "koeta arvata, keneltä tämä kirje on!"
– Enolta kai tai mummulta, sillä eihän meille muilta kirjeitä tule, tuumi Lauri.
– Ei ole, sillä siinä tapauksessahan siinä olisi viisi lakkasinettiä, sanoi äiti. – Arvaa uudelleen!
– Ellei se ole enolta, sen täytyy olla Helga-tädiltä, harkitsi Lauri.
– Väärin arvattu! riemuitsi äiti. – Vielä kerran!
– Silloin sen täytyy olla piispalta, päätteli nyt Lauri.
– Niin se onkin! nauroi äiti ja oli niin iloinen, että olisi hypellyt, ellei olisi ollut vanha ja arvokas papinrouva. "Kuule nyt, kun luen sinulle", hän sanoi ja istuutui Laurin viereen.
Ja sitten äiti luki Laurille seuraavan kirjeen:
"Arvoisa Rouva! Mielelläni olen teitä auttamassa, kun hyvin ansaitsette apua, minkä vanhastaan perheenne kohtaloiden seuraajana tiedän. Pyydän anteeksi, että vastaukseni on viipynyt, mutta kiiruhdan samalla ilmoittamaan jo tehneeni ja toivottavasti ajoissa sen, minkä tässä asiassa voinkin. Olen kirjoittanut senaatin kirkollistoimituskunnan päällikölle, josta ylimääräisen eläkkeen suominen teille ja pojallenne lähinnä riippuu, tukenut anomustanne puoltolauseellani ja parhaani mukaan selittänyt toimintaanne ja huonoja elinmahdollisuuksianne kaukana nälkämaassa. Luulisin voivani vakuuttaa, että ellei odottamatonta, voittamatonta estettä satu, anomuksenne otetaan huomioon ja te tulette saamaan eläkkeen. Sehän on kyllä kovin pieni, mutta vakinaisena silti huomattava tuki. Muuta en ole voinut tehdä, sillä minun on katsottava, millä tavalla ja missä asioissa olen liikkeellä. Tämä ei ole puoleltani piittaamattomuutta, vaan johtuu virka-asemastani. Sitten rohkenisin neuvoa teitä anomaan joka vuosi alammaisella kirjeellä avustusta H. M. Keisarin käsikassasta. Anomus osoitetaan Suomen Ministerivaltiosihteerin kansliaan. Sitä en kyllä voi luvata tukea, sillä näitä anomuksia menee Suomesta paljon, mutta uskoisin sieltä tulevan avustusta ainakin joskus. Suurihan sekään ei ole, mutta apuna silti.
"Toivotan teille Jumalan siunausta. Olette luottamuksella toiminut perheenne hyväksi. Tehkää niin eteenkinpäin. Jumala on orpojen ja leskien isä. Kyllä hän edelleen auttaa. Olkoon Jumala meidän kanssamme! Kernaasti otan osaa huoliinne ja autan parhaani mukaan neuvoillani. Kunnioituksella Teidän ja mies-vainajanne altis ystävä –".
Äiti ei saanut luetuksi kirjettä aivan loppuun, sillä liikutus tukahdutti hänen äänensä. Lauri otti kirjeen, tarkasteli sitä tyystin ja harkitsi:
– Piispa kirjoittaa sievää käsialaa, mutta ei silti niin sievää kuin minun isäni. Mitä muuten itket, sillä tämähän on kovasti kiltti kirje?
– Itken ilosta, vastasi äiti, koska huomaan, ettemme ole ilman ystäviä. On minulla toinenkin ilon aihe, se kirje, jonka Kaijasen postiljooni toi toissa päivänä. En ole näyttänyt sitä sinulle vielä. Siinä on viisi lakkasinettiä, joten ymmärrät, ettei se saapunut tyhjänä. Kaijasen ukko oli hyvillään ojentaessaan sen minulle ja sanoi olevan hauskaa tuoda ihmisille joulun aattopäivinä sellaisia kirjeitä. Et voi arvata, keneltä se on...
Äiti haki laatikostaan kirjeen, jossa todellakin oli viisi jykevää, punaista sinettiä, avasi sen ja luki:
"Arvoisa Rouva! Ristisiteessä teille lähetetään ne kappaleet Uutta Suometarta, joissa teidän kertomuksenne ovat julkaistuina. Näistä kertomuksista sekä Oulun-kirjeestä tässä seuraa maksu: 53 markkaa. 'Naapurin Karuliinan muistelmaa' en vielä ole ehtinyt lukea, mutta arvattavasti sekin julkaistavaksi soveltuu. Kunnioituksella V. Löfgren".
– Kuka hän on? Lauri kysyi ihmetellen.
– Uuden Suomettaren päätoimittaja, äiti selitti, kuuluisa mies. Oikein sydäntä kouristi nähdessäni kirjeen tulevan häneltä, sillä en ole tiennyt kirjoituksieni kelvanneen saati ilmestyneen. Mutta kouristus muuttui pomppimiseksi, kun käteeni kopeutui niin paljon rahaa.
– Oletko sinä siis nyt kirjailija? Lauri kysyi ihaillen, silmät suurina.
– En suinkaan minä niin korkeaan arvoon kelpaa, äiti huokasi, mutta sen myönnän, että palavasti haluaisin olla kirjailija. Kunpa olisi rohkeutta ja aikaa yrittää jotakin suurempaa – sellaista, josta ilmenisi kaikki, mitä tiedän elämästä ja tunnen...
– Anna nyt minun lukea nuo kertomukset, Lauri pyysi.
Ne olivat Laurin mielestä tavattoman "mukavia", kai kahdesta syystä: siksi, että ne olivat äidin kirjoittamia ja että niissä kuvattiin sen iäksi jääneen onnelan eli entisen kotiseudun elämää. Ihan tuollaista siellä oli ollut kuin äiti selitti. Lauri luki ja ihmetteli samalla, kelpaako siis tavallinen pieni elämä kertomuksen aiheeksi. Vaikka eiväthän Sakeus Pyöriänkään kertomukset sen kummempia olleet. Jos niin oli, niin kyllä Laurikin luuli kykenevänsä kirjailijaksi. Mutta ei hän tuntenut erikoisempaa halua tavallisen arkielämän esittämiseen, vaan tahtoi kuvata ihmeellisempiä asioita: suuria sankareita ja jännittäviä seikkailuja, vähän sellaisia kuin ne, joista kerrottiin Välskärin tarinoissa tai intiaaniromaaneissa. Kas se olisi jotakin! Mutta siihen ei kykenisi kuka tahansa kynäniekka – hm – tuskinpa Lauri itsekään. Paremmin hän ehkä onnistuisi kotiseudun luonnon kuvaajana... "Eräs metsästysretki"... Hm. Ei se tuntunut hyvältä – paremminkin laihalta. Siinä loppuisi sanominen niin pian. Merkillistä, miten äiti saattoi muistaa kaikki pikkuasiatkin ja kertoa ja kertoa, mitä oli ajatellut keväällä ottaessaan sisäakkunoita pois ja mitä syksyllä sovittaessaan niitä taas paikalleen. Mieluista luettavaa se vain oli, vaikka siinä ei tapahtunutkaan mitään jännittävää. Ja tuommoisesta sitten maksettiin rahaa, vieläpä noin paljon...
Voisikohan äidiltä pyytää viittä markkaa, että saisi maksetuksi luistinvelkansa Elsan enolle...? Tuntui väliin ikävältä, kun ei ollut saanut sitä edes lyhennetyksi. Lauri ei ollut milloinkaan kuullut kenenkään pikkupojan olleen sillä tavalla juhlallisesti velkaa aikamiehelle kuin hän nyt Elsan enolle. Oikein että "täten tunnustan tämän velkakirjan haltijalta lainaksi saaneeni viisi Suomen markkaa, minkä summan sitoudun maksamaan vaadittaessa takaisin". Niin se oli kirjoitettu ihan vakavasti ja insinööri-setä oli pistänyt totisena sen kirjoituspöytänsä laatikkoon. Ei hän tosin ollut sanonut sitä irti, mutta selväähän oli, että velka oli maksettava niin pian kuin mahdollista. Hän olisi siitä edestä vaikka ilman joululahjoja. Äiti oli kyllä kovin tarkka rahalle, mutta tämä oli kunnia-asia. Hänen täytyi puhua siitä äidin kanssa.
Äiti ymmärsi asian ja tuumi, että kun nuo Löfgrenin rahat olivat tulleet jokseenkin kuin lahjaksi, osa niistä voitiin luovuttaa perheen velkojen maksuksi. Niinpä siis Laurilla oli, hänen toivuttuaan mennessään ensimmäistä kertaa vierailemaan Alli-tädin hio, tuossa isän lompakkomaisessa muistikirjassa uusi, puhdas viiden markan seteli. Niin pian kuin Alli-täti oli saanut syleillyksi häntä ja painetuksi hänen päätänsä pehmeää, lämmintä, tuoksuvaa poveansa vastaan, samalla itkaisten ilosta, että "Jumala oli sinut, Lauri-pojuni, pelastanut elämälle", Lauri meni varovasti insinöörin kamariin, jossa tämä ystävällinen, tummapintainen mies istui paitahihasillaan karttojensa ja paperiensa ääressä. "Kah! Lauri!" hän sanoi huomatessaan ovelle ilmestyneen pikkumiehen, joka seisoi siinä heikkona, laihana, valjuna ja arkana. "Tulehan lähemmäksi, jotta saan tarkastaa, joko pian kelpaat asevelvolliseksi", hän sanoi ja koetteli isoilla, lihavilla, lämpimillä ja ystävällisillä kourillaan Laurin harteita ja käsivarsia. "Laihoja nämä ovat, laihoja", hän pahoitteli, "mutta kummako se, kun olet kestänyt sellaisen sairauden. Sanon suoraan, että jos se olisi tullut minuun, en istuisi tässä, sillä vaikka olen kuten tiedät tavallisen tukeva mies, en olisi sen hyökkäystä kestänyt. Siitäpä siis voit päätellä omien voimaisi suuruuden". Hän hymyili ja iski mukavasti silmää sekä kyseli Laurin vointia. Selvittyään tästä kuulustelusta Lauri sitten vakavasti kaivoi liiviensä povitaskusta isän lompakon – hän jätti lyhyyden vuoksi pois sanan "muistikirja", koska se oli tarpeeton – ja avaten sen viisimarkkasen kohdalta kysyi samaan tyyliin kuin tihunnin maksajat isän kansliassa, "mikä se minun velkani nyt olikaan?" – "On tässä ollut", hän jatkoi samaan tapaan, "sairautta, niin on velan suoritus viivästynyt..." – "Jahah!" sanoi insinööri asiallisesti ja hänen silmänsä välähtivät, "vai aiot sinä maksaa velkasi! Se on oikein, sillä niin tekee mies! Mutta kun sillä ei ole minun puolestani kiirettä ja sinä ehkä haluat ostaa äidillesi hoitajanpalkaksi pienen joululahjan, niin annetaan suorituksen siirtyä joulun jälkeen. Kyllähän sellaisesta aina miesten kesken sovitaan. Sitäpaitsi" – hän aukoi ja katseli laatikkojaan – "velkakirjasi ei näy kopeutuvan tässä käsiini, niin etten senkään vuoksi voi ottaa suoritusta vastaan, koska velkakirja täytyy maksettaessa palauttaa... Sinullahan on sievä lompakko. Isältäkö olet sen perinyt? Joopa-joo! Ihan näkyy olevan uusi viisimarkkanen. Äiti antoi? Niinpä niin. Se on näppärä ihminen tuo sinun äitisi. Niitä ei ole monta sellaista. Kirjoittelee kertomuksia pääkaupungin suurimpiin lehtiin. Tiedätkö, Lauri, että sinun pieni äitisi on erinomaisen lahjakas. Sinun täytyy ostaa hänelle hyvä joululahja. Kuule, tehdäänpä niin, että minä annan sinulle lisäksi kympin ja että sitten valitset lahjan Alli-tädin kanssa. Katsos, äitisi on hoitanut siksi paljon Alli-tätiä ja Lennarttia, että minäkin haluan palkita häntä. Mutta älä vain virka tästä äidillesi mitään! Jos hän kysyy, maksoitko velkasi, niin sano – hm – en tarkoita, että sinun pitäisi sanoa suoraan maksaneesi velkaasi, sillä sehän olisi valehtelemista, vaan ilmoita – hm – kuten asia on eli että 'kyllä siitä sovittiin'. Niinkuin aivan oikein sovittiinkin".
Insinööri oli riemuitsevan näköinen selvittyään näin taitavasti siitä moraalisesta pulmasta, että oli ollut vähällä kehoittaa Lauria valehtelemaan äidilleen. Lauri otti vastaan hänen ojentamansa kympin, asetti sen huolellisesti viitosen viereen ja hautasi lompakon jälleen liiviensä povitaskuun. Siellä oli nyt viisitoista markkaa eli niin suuri summa, että se todellakin loi, lämmittäessään sydämen kohtaa, koko olemukseen erikoista varallisuuden ja turvallisuuden tunnetta. Insinööri otti takin ylleen ja he lähtivät yhdessä "naisten puolelle", kuten insinööri miehekkäästi sanoi.
Sinne olivat ilmestyneet tuomari ja Rosina-täti sekä Eranderin tantti – niin, nämähän taisivat olla sellaiset pienet ylimääräiset joulunaluskutsut, joita toimeenpannaan talvipäivän ikävyyden haihduttamiseksi noin vain ilman sen suurempia valmisteluja. Naiset olivat ryhmittyneet sohvapöydän ympärille lampun valopiiriin, mutta tuomari ja insinööri istuivat syrjempänä, hämärässä, katsellen sieltä naisiin, kuunnellen heidän vilkasta puhettansa ja puuttuen siihen joskus syvällä bassollansa, mikä kaikki sointui kuin eräänlainen kuoro, kun huomasi kuunnella sitä syrjästä siltä kannalta. Lauri kumarsi tuomari-sedälle, joka ojensi hänelle kätensä ja vetäen hänet luokseen katseli häntä läheltä ja kyseli vointia. Lauri saattoi kuulla hänen äänestään todellista, herkkää osanottoa, aivan kuin insinöörinkin äskeisestä puheesta, johon kuitenkin aidon ystävällisyyden taakse piiloutui – Lauri aavisti sitä – salaista leikillisyyttä. Lauri kohotti katseensa ja katsoi tuomari-setää silmiin aivan siitä läheltä, hänen sylistään. Hänestä näytti silloin, kuin tuomari-sedän silmissä olisi ollut surullinen ilme. Se oli kummallista, outoa, harvinaista, sillä samoin kuin insinööri, tuomarikin oli erinomaisen iloinen mies, aina naurava ja leikkiä laskeva. Lauri muisti kuitenkin nyt, että viime aikoina oli ollut toisin, että äiti oli kerran kummastellut, mikä tuomaria vaivasi, kun hän luullessaan olevansa yksin oli niin vakavan, jopa alakuloisen näköinen. Rosina-tätikin sitä oli kerran valittanut keskustellessaan viereisessä huoneessa äidin kanssa – Lauri oli sattunut kuulemaan sen. He olivat välillä alentaneet puheensa supatukseksi. Rosina-tädin silmissä oli ollut kyyneleitä, kun he olivat tulleet keittiöön, ja äiti oli katsellut häntä pelkäävän ihmettelevästi, huolestuneesti, juuri siten kuin hänellä oli tapana, kun hän halusi auttaa, mutta ei tiennyt, mitä olisi ollut tehtävä. Lauri muisti tämän nyt, vaikka se oli ollut unohduksissa kauan.
Lauri meni Elsan huoneeseen ja istuutui, sillä häntä heikotti kovin. Noustuaan sairasvuoteeltaan hän ei ollut aluksi osannut kävellä ja vieläkin vähän runsaampi jalkeilla olo väsytti häntä. Elsan kamarissa oli kaikki kuten ennenkin:. Elsa ylhäisenä, vaaleana, puhtaana, Lennart vaunuissaan kuihtuneena, suurisilmäisenä, surullisena. Vieraana oli myös Lahja – punahuulinen, raikas Lahja, poskessa kuoppa. Lauri katseli heitä kaikkia ja tunsi yhtäkkiä olevansa onnellinen. Oli kuin olisi onnen tunne sopinut erikoisen hyvin hänen raukeuteensa, joka aiheutti sen, että hän vaipui sen valtaan vastustamatta kuin olisi nukahtanut kesätuulen unettavaan leyhähdykseen. Lennart katsoi häneen pitkään, tutkivasti, ja sanoi:
– Sinä olet kasvanut...
Omituista, että Lennart huomasi sen. Niin oli käynyt – Lauri oli sairaus- ja toipumisviikkoinaan todellakin hiukan kasvanut. Äiti oli sanonut niin. Lauri oli tullut siitä iloiseksi, sillä hän tahtoi kasvaa pitkäksi voidakseen pitää puoliaan. Hän oli pelännyt jäävänsä yhtä pienikokoiseksi kuin äiti. Lennart jatkoi:
– Ja sinä olet parantunut. Minäkin sairastan, mutta en kasva. Enkä minä parane milloinkaan. Sitten kun saat olla ulkona, menemme katsomaan Hännykkää. Minulla on ikävä sitä.
Se oli Lennartin puheentapaa. Hän puhui lasten asioista aikuisten tyyliin. Hänen sielussaan liikkui pitkiä kuvasarjoja, joita hän katseli haaveillen ja vaitonaisena tuntikausia. Sitten hän saattoi ilmaista niiden pääkohdat erillisinä, toisiinsa kuulumattomina toteamuksina. Mietittyään hetkisen hän sanoi:
– Pikku Hännykällä on hyvin suuret silmät, jotka aina hakevat sen isäntää. Miksi Santeri ei ole tullut? Menkää hakemaan Santeria!
Mutta kukaan ei nyt mennyt hakemaan Santeria, sillä tämän tiedettiin olevan verstaassa leikkaamassa kantoja. "Sitäpaitsi hän tulee niin kauheasti nahalta ja kengänvoiteilta", Elsa huomautti. "Äiti ei pidä tuosta hajusta. Enkä minäkään".
Elsa totesi tämän aivan tyynesti, ilman pienintäkään Santeriin kohdistuvaa varsinaista moitteen sävyä. Mutta silti huomautuksessa oli jotakin, joka loukkasi Lauria ja näkyi loukkaavan Lahjaakin. Äiti oli kerran kieltänyt Lauria oleskelemasta niin paljon Santerin luona. "Miksi niin?" Lauri oli kysynyt. "Siksi, että vaatteesi alkavat haista nahalta", äiti oli sanonut. "Mitä pahaa se sitten on?" Lauri oli kysynyt. "Ei se pahaa ole", äiti oli selittänyt, "vaan epämiellyttävää". Lauri oli miettinyt asiaa ja todennut verstaan hajuun kätkeytyvän jotakin muuta kuin se – enemmän, syvempää, ikävämpää, jonkinlaista eroavaisuutta, työväkeen kuuluvaa ja herrasväkeen kuulumatonta, jota hän ei osannut ilmaista oikein eikä sattuvasti. Lahja sanoi silmät säihkyen:
– Santeri ei voi mitään sille, että hänen vaatteensa tulevat nahalle. Hän on siitä huolimatta yhtä hyvä kuin muutkin.
– Minäkin pidän Santerista, Elsa sanoi tähän rauhallisesti ja hienosti, mutta en nahan enkä kengänmusteen hajusta. Santeri tietää sen ja kiltisti joko muuttaa tai tuulottaa takkiaan ennenkuin tulee tänne.
Lauri nyökkäsi. Niin – Elsa ei tarkoittanut pahaa. Ja Santeri oli niin hieno poika, että oli kenenkään sanomatta ymmärtänyt nahanhajun soveltumattomuuden Alli-tädin saliin. Hän olisi vaikka ryöminyt, jos Elsa olisi käskenyt. Lahja ei voinut sietää Santeria arvosteltavan pienimmälläkään tavalla, vaan leimahti heti, jos kuuli vihjaustakaan siihen suuntaan.
Lauri näki paikaltaan saliin, jossa Alli-täti juuri istuutui pianon ääreen ja insinööri-setä lurautti huilustaan ensimmäiset koe-askelmat. Tuomari-setä tuijotti raskasmielisen näköisenä lattiaan ja naiset vaikenivat odottaen soiton alkamista.
4
Joulu meni sitten rauhallisesti ja hyvin, kuten oli meneväkin. Aatto-iltana Lauri kävi viskaamassa Koskisen ovesta kirjan, josta arveli Santerin pitävän ja jonka saattoi antaa siksi, että omisti itse sen entuudestaan. Se, jolta hän oli nyt saanut sen, ei ollut tiennyt tätä. Se oli Juho Vesainen. Lauri oli lukenut sen ihmettelyn ja jännityksen vallassa, sillä sissijoukon retkeilyssä pitkin pohjoisia vesireittejä kauas Jäämeren ja Valkeanmeren rannoille, karjalaisten satumaahan, jonka nykyisiä asukkaita Lauri tunsi, oli hänelle rakasta erämaan sävyä ja tunnelmaa. Häntä järkytti kuitenkin liiaksi se, että Juho Vesaisen täytyi kuolla kesken riemuvoittoansa. Sitä ei parantanut se, että hänen vastustajansakin kuoli. Miten siis olisi pitänyt käydä? Lauri ei voinut neuvoa sitä, sillä Vesaisen jääminen eloon ja vain Ahman kuolema tuntui hämärästi riittämättömältä, tyydyttämättömältä. Ehkä sittenkin oli parasta niin kuin kirjailija itse oli asettanut kaiken tapahtumaan.
Laurin joulu oli erikoinen monessa suhteessa. Joulun aluspäivinä äidille tuotiin ilmoitus asemalta, että siellä oli hänelle osoitettu lähetys. Niin pian kuin pääsi, äiti meni hakemaan sitä ja palasi oikein ajurilla, sillä tuo lähetys oli iso laatikko. Ja kun se avattiin, se ilmaisi sisältävänsä melkeinpä kaikkia ajateltavissa olevia herkkuja ruoasta namusiin saakka. Helga-täti sen oli lähettänyt. Päällimmäisenä oli kirje, jossa Helga-täti yhä uudelleen kiitteli äitiä silloin aikoinaan häneltä saamastaan ystävyydestä ja lähetti Laurille tuhansia terveisiä. Kävi ilmi, että äiti oli tullut kirjoittaneeksi Helgallekin Laurin sairaudesta ja heikkoudesta, ja että Helga oli nimenomaan tämän vuoksi varannut lähetykseensä Lauria varten parhaita tietämiään syötäviä.
– Jopa nyt tuli joulu! sanoi Lauri silmäillessään tuota kaikkea. Ja siihen arvosteluun yhtyi Santeri, jonka Lauri oli sijoittanut viereensä herkkupöytään uskollisena ystävänä jakamaan hänen kanssaan sen nautintoja, Lauri luki parhaillaan Dickensin Jouluaattoa, jonka oli saanut äidiltä, ja oli huomannut tulevansa sitä nälkäisemmäksi kuta pitemmälle ehti. Vesi kihosi kielelle lukiessa kaikista niistä herkuista, joita "joulun henki" siinä oli varannut ystävilleen. Lauri oli tähän saakka tottunut pitämään joulua enemmän aatteellisena kuin aineellisena juhlana ja oli hiukan kummastunut, kun se tässä kirjassa, hyvän tahdon aatteesta huolimatta, esitettiin voittopuolisesti aineellisessa ominaisuudessa. Mutta miellyttävää epäilemättä oli lukea tästäkin puolesta, sillä se oli kuvattu niin hyvin, että lukijalle ennenpitkää tuli kiihkeä, mehukas nälkä. Lauri selitti tätä Santerille, joka kuultuaan asian sanoi hyväksyvästi:
– Näkyy olevan mukava kirja. Minäkin luen sen sitten, kun se joutaa sinulta.
Tällöin oli joulupäivä. He olivat kahden, sillä äiti oli mennyt kirkkoon. Santerilla oli uudet paulakengät. Niiden tupsut heilahtelivat mukavasti joka kerta, kun jalka liikahti. Tuli siksi tuontuostakin siirretyksi jalkaa ja katsotuksi noita tupsuja, kun ne silloin niin miehekkäästi heiluivat. Lauri huomasi sen ja päätti mielessään, että hänenkin oli saatava sellaiset. Sukset hänellä oli ja ne syksylliset pieksut kelpasivat kyllä hätätilassa hiihtokengiksi, mutta paulakengät olisivat silti toista. Hänen suksisauvansa olivat myös huonot – liian raskaat, sommat kömpelöt; nekin oli saatava uudet. Santerilla oli vielä viisimarkkasensa jäljellä, mutta Laurilta se oli eilen mennyt. Se, että insinöörisetä oli lähettänyt hänelle hänen velkakirjansa joululahjaksi, ei sitä asiaa parantanut, vaikka olikin kyllä niin reilusti tehty kuin vain häneltä voi odottaa. Ja olihan ollut niin tavattoman hauskaa olla antamassa äidille lahjaa. Vaatteita Alli-täti oli noilla viidellätoista markalla ostanut, sillä niitä äiti tarvitsi kipeästi. Äiti oli luullut Laurin maksaneen velkansa insinöörille, mutta Lauri olikin ostanut äidille lahjan. Se oli hieno temppu. Mutta se ei saanut estää hankkimasta paulakenkiä eikä sauvoja.
He neuvottelivat asiasta perinpohjin. Heti ensimmäisenä arkena Santeri aikoi mennä ostamaan uudet sukset. Neljällä markalla sai jo melko hyvät, joskaan ei haapavetisiä, niin ainakin torniolaisten ja niiden väliltä. Hän oli käynyt urheilukaupan pihalla katsomassa, kun siellä otettiin suksia vastaan ja lajiteltiin makasiiniin. Siellä oli ollut sellaisia. Sitten kun Lauri pääsisi ulos niinkuin ennenkin, he menisivät yhdessä sen punatukkaisen puusepän luo, joka teki halvalla hyviä suksisauvoja. Ja kyttyräselkä-Anttoni, heidän yhteinen koulutoverinsa, hankkisi veljeltään, joka oli läkkiseppä, hyvät hulkit. Piikit sai muutamalla pennillä rautakaupasta. Isä osaa ommella paulakengät "näiden mallien mukaan" – Santeri näytti jalkaansa – ja "kengäkset sinä kai saat jotenkin irti".
Elämä oli ihanaa. Pojat nauttivat sekä suunnitelmistaan että joulupöydän herkuista. Sitäpaitsi he tiesivät, illallakin tulevan olemaan erikoisen hauskaa, sillä heidät oli pyydetty tuomarin luo. Lahja oli nimenomaan käynyt käskemässä Santeria illalla heille vieraisille. Santeri oli siitä kovin iloinen. Tuomarin luona käytiin harvemmin kuin Alli-tädin luona, mikä siihen sitten lienee ollut syynä. Kukaan ei voinut sanoa, etteikö siellä olisi oltu ystävällisiä niin lapsille kuin aikuisillekin, mutta silti sieltä tuulahti vastaan hiukan eristynyt, vähän kuin torjuva ilmanala. Tuomari-sedästä se ei johtunut, sillä ainakin aikaisemmin hän oli ollut iloisista iloisin, eikä liioin Rosina-tädistä, sillä hän oli Laurin mielestä suloinen. Eranderin tanttihan oli hiukan ankaransävyinen, mutta Lauri oli huomannut äidin pitävän häntä erikoisen kunnollisena ja viisaana ihmisenä, suoranaisena oraakkelina, jonka ennustuksiin saattoi epäröimättä luottaa. Totta kuitenkin oli, että kun hän loi nojatuolistaan, kutimensa takaa ja isojen, pyöreiden silmälasiensa ylitse, ovelle tulijaa kohti silmäyksen, tämä oli siksi ankara, että asianomainen tarkasti salamannopeasti omantuntonsa varmistautuakseen, ettei siellä vain mahtanut olla jotakin erikoisia sovitustoimenpiteitä vaativaa rikkeintä. Mutta kun oli selviydytty tästä alkutarkastuksesta, olo vanhan rouvan seurassa, kuunnellessa hänen kärkeviä ja meheviä puheitaan, tuli pian kodikkaaksi.
Seurustellessaan näin Laurin kanssa siinä pimentyvänä joulupäivänä herkkujen ääressä ja joulukuusen siimeksessä, pulloposkisen enkelin kiltti katse kiireellänsä, Santeri kävi aina välillä vilkaisemassa ikkunasta pihan toiselle puolelle, oman kotinsa ikkunaan. Valoa näkyi vain keittiöstä, mutta ei kamarista, vaikka oli jo sivu puolen päivän. Laurin katsottua häneen kysyvästi Santeri selitti vain vahtivansa, joko Ville olisi noussut. Ville oli ollut eilen omilla retkillään ja murjottanut sitten mykkänä ja pahantuulisena koko illan, niin että heidän joulunsa oli siitä ihan painostanut. Sitten Ville oli kömpinyt kamariin ja nukkui kai siellä vieläkin, koska sieltä ei näkynyt valoa. Santeri ei juuri halunnut mennä kotiin ennenkuin Ville olisi poistunut, sillä kohmelossa Ville oli hänelle niin äreä, että sai pelätä.
Lauri nyökkäsi. Hän oli kuullut tuosta ja sitäpaitsi nähnyt humalaisia. Siellä kotiseudullakin vaikka kuinka paljon. Hänen mielessään kajasteli sarja toinen toistaan irvokkaampia kuvia viinamäen vainiolta – murheellisen lystillisiä, itkettävän naurattavia... Hän mietti hetkisen ja kysyi:
– Miksikähän ne juovat?
Santeri harkitsi asiaa ja vastasi:
– En tiedä. Jos näkisivät itsensä humalaisina, niin ehkä jättäisivät juomisensa. Ne ovat silloin kovasti rumia.
– Niin ovat, Lauri vahvisti ja tutki uudelleen mielessään noita kuvia, joita oli joskus kummastellen, peläten ja inhoten katsellut.
Mutta Villestä huolimatta tämä joulu oli sekä Santerista että Laurista hauskin ja onnellisin mitä he muistivat. He olivat saaneet lahjoja, jotka tuottivat pysyvää hyvää mieltä ja tekivät tulevaisuuden ajattelemisen hauskaksi. Laurin äiti oli lahjojen lisäksi saanut jotakin sellaista rohkaisua ja tunnustusta, joka virkisti ja ilahdutti häntä enemmän kuin mikään aineellinen anti olisi voinut tehdä. Ja Santerin äiti oli samoin tuntenut sydämessään syntyvän selittämätöntä uskoa ja luottamusta siihen, että huonolle suunnalle oli jo kuljettu riittävästi ja että jos kulun mieli jatkua ollenkaan, sen oli pakko suuntautua parempaan päin. Siksi hänkin aloitti Tapanin jälkeisen harmaan, usvaisen pakkasarjen reippaasti kuin olisi ollut vielä nuori.
Miksi insinööri-sedän täytyi viipyä jouluaattona niin kauan virastossaan, sitä Alli-rouva ei voinut käsittää, mutta siitä koitunut ikävyys haihtui pian, kun hän vihdoin kotiutui eikä sentään kovin myöhään. Hän tuli kuormattuna lahjoilla ja herkuilla kuin todellinen "joulun henki" ja ilmaisi veljenrakkauttaan loppumattoman hyväntuulisesti, herttaisesti ja hellästi. Lennart huusi ilosta hänen tullessaan ja ojensi molemmat kätensä häntä kohti. Mutta illan kuluessa Alli-rouva huomasi, kuinka veli joskus, luullessaan, ettei kukaan katsonut häntä, vaipui mietteisiinsä ja muuttui neuvottoman, alakuloisen näköiseksi, kuin ei olisi tiennyt, mitä hänen piti tehdä. Silloin Alli-rouva tunsi, kuinka huoneessa leyhähti jotakin hämärää ja suruisaa, ongelmallista, sitä samaa, joka oli viime aikoina vieraillut hänen omassa sydämessään tulevan murheen aavistuksena. Ei tarvinnut kysyä, mistä se aavistus johtui, sillä tuolta lapsen vuoteesta katsovat suuret suruiset silmät ilmaisivat sen muutenkin. Joka kerta Alli-rouvan katsahtaessa sinne tai kumartuessa lapsensa puoleen tai vain ajatellessa häntä oli kuin pilvi olisi peittänyt päivän ja elämän kimmeltävä maisema tummunut murheisen hämyiseksi. Alli-rouva tiesi, mikä oli tulossa, mutta ei tahtonut tunnustaa itselleen totuutta, vaan torjui sen pois ja piilotti poikansa syliinsä kuin olisi aikonut väkivallalla puolustaa häntä kuolemaa vastaan.
Tuomari-sedän kamarissa oli kaikki samanlaista kuin oli ollut ennen siellä kotiseudulla; oli kuin olisi sama huone siirretty sieltä tänne. Tuossa oli taulu, jossa punanenäinen ukko puhalsi piipunsavua papukaijan häkkiin, ja vieressä toinen, josta näki hänen pistäneen nenänsä liian lähelle häkkiä, sillä papukaija oli onnistunut iskemään siihen ison haavan, jota ukko nyt säikähtyneenä tarkasteli kuvastimen ääressä. Seinällä olivat poronsarvet ja niissä riippumassa haulikko ja messinkitorvi, jolla tuomari osasi puhaltaa mukavia lurituksia. Samat olivat kirjoituspöytä, kirjakaappi, sohva ja piippuhylly, sama pieni reikä sohvan vahakankaisessa päällisessä. Ja sama oli erikoistuoksu täällä kuin sielläkin – se tuoksu, joka seurasi tämän perheen mukana. Tuomari-setä vain oli vakavampi kuin enimmäkseen ennen ja Rosina-täti kalpeampi. Eranderin tantti oli tavallista äreämpi, niin että äidin kasvoilla oli se ilme, jonka ne saivat silloin, kun hänen piti olla erikoisen varovainen siinä, mitä sanoi. Alli-täti oli vaitelias, mutta puhui välillä vilkkaasti ja nauroi hermostuneesti. Insinööri-setä oli tuonut huilunsa mukaan. Aikoi kai myöhemmin soittaa. Tuomari-sedällä tai oikeammin Eranderin tantilla oli kummallinen, matala, pieni pöytäpiano, josta lähti arkoja, hentoja, helliä ääniä kuin olkipillistä. Insinööri-setä soitteli sillä mielellään, sillä se oli hänestä – hän oli kerran sanonut niin – kuin tervehdys vuosisadan takaa. Kerran oli itse Eranderin tantti yhtäkkiä istahtanut sen ääreen. Se oli ollut odottamatonta, juhlallista. Kaikki olivat vaienneet ja kuunnelleet ensin ihmeissään ja sitten liikuttuneina, kun tantti oli alkanut silmät ummessa ulkoa soittaa jotakin hentoa, suloista vanhanaikaista sävellystä, jossa oli helissyt sekä lintujen viserrystä että paimenten lurituksia. Insinööri-setä oli ollut ihan haltioissaan ja pyytänyt tanttia soittamaan saman kappaleen vielä kerran ja sitten muita niin monta kuin muisti.
Lahjan pienessä huoneessa oli kodikasta. He pelasivat siellä uutta matkustuspeliä, Lennartin katsoessa kuvaraamattua. Kuvat Lennart selitti omaan eriskummalliseen tapaansa. Lahjan posket punoittivat, sillä huoneessa oli hyvin lämmintä, ja hänen silmänsä loistivat. Hän näytteli heille joululahjojaan, mutta osoitti puheensa enimmäkseen Santerille, joka oli täällä ujo ja hiljainen. Lauri tunsi taas yhtäkkiä vienoa, rauhallista onnea ja tuli sen johdosta puristaneeksi Lennarttia kädestä niin, että Lennart katsahti häneen kummastuneena.
KAHDEKSAS LUKU.
1
Tapanin jälkipäivänä Alli-rouvan täytyi suostua siihen, että Lennart vietiin katsomaan Söderholmin mummun apinaa. Hän oli saanut tehdä tämän käynnin aikaisemmin syksyllä useasti, kun ei ollut vielä kovin kylmää, mutta ei enää sydäntalven pakkassäiden aikana. Nyt hän kuitenkin oli kärttänyt lupaa niin väsymättömästi, että Alli-rouvan oli lopuksi täytynyt antaa se, huolimatta usvapakkasesta. Santeri, Elsa ja Lahja lähtivät viemään häntä. Laurille sää oli vielä liian ankara, joten hänen täytyi jäädä kotiin ja tyytyä katselemaan lähtijöitä ikkunasta. Lennart oli puettu ja kääritty niin paksusti, että hän oli kuin mytty, jonka toisesta päästä loisti kaksi suurta, tummaa, surullista silmää. Laurin mielestä – ja samaa sanoi äiti – Lennart oli talven kuluessa entisestään heikontunut. Ruumis oli laihtunut ja kuihtunut, mutta pää oli kasvanut niin isoksi, että hoikka kaula tuskin jaksoi kannattaa sitä. Hän oleskeli omissa lapsenmaailmoissaan ja unelmissaan, joilla ei ollut paljoa yhteistä todellisuuden kanssa, ja ikäänkuin liukui vähitellen, huomaamatta, itsekin niihin, pois äitinsä ja ympäristönsä ulottuvilta. Vaikka hänen äitinsä olisi itkenyt hänen vuoteensa ääressä kuinka kauan tahansa, syleillyt ja suudellut häntä miten paljon tahansa, hän ei näyttänyt suostuvan jäämään tähän olevaisuuteen, vaan oli aina menossa pois hiljaa, liukumalla, tietämättänsä, eläen vain ohi kiitävässä hetkessä kuten lapsi ainakin ja kummastellen äitinsä kyyneliä.
Lennart ei ollut maailmoissaan suinkaan yksin, vaan hänellä oli niissä omat leikkitoverinsa, jotka hän oli itse luonut. Olihan se pieni tyttönen, jonka nimi oli Marita ja jolla oli harmaa kolttu, valkoinen esiliina ja punainen piippalakki. Hänellä oli veli nimeltä Maidanpoika, jolla oli valkoinen lakki ja siniset vaatteet. He olivat Lennartin alituisia seuralaisia, joita hän puhutteli hellästi ja joiden kanssa hän leikki pitkiä leikkejä. Väliin hänelle tuli vieraaksi Koulun Matti, joka asui siinä koulussa, jota Marita ja Maidanpoika kävivät siellä "kaukana, kaukana!" ja jossa oli se opettaja, "joka opettaa". Koulun Matti oli isompi kuin Marita ja Maidanpoika ja toimi joskus heidän opettajanaan. Useimmiten he olivat kuitenkin kaikki oppilaita Lennartin omassa koulussa.
Yhtä todellisia kuin nämä satulapset Lennartille olivat myös eräät eläimet. Sammakko istui aina hänen vuoteensa vieressä ja katsoi häneen uskollisesti isoilla mulkosilmillään. "Sammukka, sammukka!" Lennart puhutteli sitä hellästi ja oli syödessään antavinaan sillekin. Toinen yhtä uskollinen eläinseuralainen oli "ovara". Sekin sai kaikesta syötävästä osansa ja oli sikäli etuoikeutetussa asemassa, että sai tulla nukkumaan Lennartin vuoteeseen, johon Lennart painuessaan itse levolle pienellä nyrkillään muka pehmusti sille sijan. Sammakko sensijaan ei saanut tulla vuoteeseen, vaan sen käskettiin mennä "kiven alle nukkumaan". Ja se totteli heti. Kurkistaen vuoteen laidan yli lattialle Lennart osoitti Laurille, missä sammakko meni ja missä sen nukkumakivi oli. Lennart ilmeisesti näki tuon kaiken aivan selvästi.
Mutta väkevämmän vaikutuksen kuin yksikään näistä satueläimistä, vieläpä syvemmän kuin Tellu ja Mirri, jotka joskus tuotiin huvittamaan Lennarttia – tietysti eri aikoina –, Lennarttiin teki Söderholmin mummun hoidokki. Nähtyään sen ensimmäisen kerran Lennart oli järkyttynyt, liikuttunut, samalla kertaa sekä rakastunut että säikähtynyt, ja muisteli sitä sitten päivät päästänsä. Lennart ei halunnut sanoa sitä "apinaksi", Makaksi eikä "marakatiksi", vaan etsi sille vaistomaisesti oman mielikuvituksensa mukaista nimeä. Käydessään katsomassa sitä toisen kerran hän sanoi sitä "Hännykäksi", arvattavasti sen tärkeän osuuden johdosta, joka hännällä oli marakatin ulkomuodossa. "Hännykkä" tuli sitten marakatin pysyväksi nimeksi Lennartin ja hänen ympäristönsä keskuudessa. Samoin kuin satulapset, Sammukka ja Ovara, sekin kuului Lennartin kuviteltuun seurueeseen. Hänen syödessään ne kaikki olivat saapuvilla, istuen piirissä hänen ympärillään. Syöttämisestä pitivät huolta Marita ja Maidanpoika, mutta Koulun Matti toimi kokkina. Kaikkien piti olla tottelevaisia ja syödä kiltisti, mitä annettiin; elleivät ne tehneet niin, Lennart saattoi läpsäyttää niitä lusikallaan ja nuhdella niitä lempeästi juuri samoin sanoin, joita hänen äitinsä oli käyttänyt koettaessaan saada häntä itseä syömään edes hiukkasen. Koko ajan Lennart oli näkevinään "Hännykän itkevän", mikä mielikuva johtui pikku apinan suurista, kosteista, tummanruskeista silmistä ja surullisesta, levottomasta, kaipaavasta katseesta. "Älä itke, Hännykkä!" hän puheli sille lohduttavasti; "isäsi tulee pian sinua noutamaan ja sitten pääset omaan kotiin". Hännykkäkin sai maata Lennartin vuoteessa, Ovaran vieressä. Elsa oli antanut niille molemmille nukentyynynsä ja -peitteensä.
Lennartin mielikuvituksen maailmassa oli vielä paljon muita olentoja. Erikoisen aseman siinä oli saavuttanut "kenkeli" eli enkeli siksi, että hänellä oli seinällä vuoteensa vieressä, niin alhaalla, että hän saattoi katsoa sitä milloin halusi, pieni taulu, joka kuvasi suojelusenkeliä ja lasta. Äiti oli nähnyt sen kirjakaupassa ja arvaten Lennartin pitävän siitä ostanut sen hänelle, vieläpä antanut kehystää sen. Elsan mielestä se oli "hirveän kaunis". Elsa näet oli jo niin iso, että hän saattoi sanoa, mikä oli kaunista, mikä rumaa. Lennartinkin mielestä se oli kaunis, joka suhteessa hurmaava, päättäen siitä, että hän saattoi katsella sitä joka päivä pitkät tovit. Suloinen lapsi siinä huolettomana ja iloisena ajeli perhosia ja poimi kukkia. Nyt perhonen lentää kuilun reunalle ja lapsi seuraa sitä. Askel vielä ja lapsi putoaa kuiluun. Mutta sitä hän ei tee, sillä hänen vierellänsä kulkee varjelijana ihana, valkosiipinen ja valkoisiin pukeutunut suojelusenkeli, jolla on otsallaan kirkas tähti. Lennart oli nähnyt kuvaraamatussa paljon enkeleitä, mutta ainoakaan niistä ei ollut niin suloinen kuin tämä. Äiti sai epätoivoon asti kertoa "kenkeleistä" ja vakuuttaa Lennartille, että hänelläkin oli suojelusenkelinsä. "Estäisikö hän minut putoamasta, jos vyöryisin vuoteen reunalle?" Lennart kysyi ja äiti vastasi hämillään myöntävästi, lisäten kuitenkin enkelin tekevän niin vain siinä tapauksessa, että iän uhkaisi pudota vahingossa. Lennart oli liian pieni ymmärtääkseen sellaista. Hänestä "kenkelit" olivat yleensä olemassa estääkseen pieniä ja varsinkin sairaita lapsia loukkaamasta itseään. Enkelit oleskelivat tämän jälkeen alituiseen Lennartin luona. Hän puheli niille samoin kuin satuolennoilleen ja sanoi "kotienkeliksi" sitä, joka oli annettu erikoisesti hänen hoitajakseen.
Enkelitaulun vieressä Lennartilla oli kaksi muuta taulua, jotka olivat koruttomampia kuin se, mutta silti yhtä liikuttavia. Elsa oli ottanut ne Koitto-lehdestä, jota kaikki koululaiset lukivat. Toinen esitti lumisadetta ja pikkulintuja, noita samoja pihasyreenien tiaisia, jotka nakersivat nuoraan ripustettua talipalasta. Alla oli seuraava säkeistö:
"Sinulla lämmin koto on ja hoitoa ja ruokaa!"
Näin pikkulinnut lumessa ja pakkasessa huokaa.
"Meill', lapsikulta, leivästäs siroita muruja,
Niin kevään tullen kiitämme sua kiitoslaululla!"Lennart osasi sen ulkoa. Joka kerta kun hän katsoi taulua, hänen huulensa liikkuivat. Kuinka sakeasti lumihiutaleita tipahtelikaan ja kuinka viluisen näköisiä olivatkaan nuo kolme pikku raukkaa, jotka pörröisinä kyyröttivät lumisella oksalla. Sensijaan nuo, jotka olivat lintulaudalla ja keinuivat nuoraan ripustetussa makupalassa, olivat reippaampia. Lennartin kiltti eno oli nähtyään taulun laittanut hänen ikkunaansa lintulaudan ja siihen paljon hyvää talia ja hampunsiemeniä. Syreenipensaan varpusilla ja tiaisilla oli siinä puuttumaton syötävä ja Lennartilla kiintoisaa katseltavaa. Varpusista hän ei kuitenkaan pitänyt, sillä hän huomasi niiden olevan riitaisia ja sortavan tiaisia, ajaen ne heti pois, jos ne uskalsivat lentää laudalle samalla kertaa kuin he. Tiaiset olivat iloisia ja tiitteriä. Santeri oli kertonut sadun, miten tiainen oli voittanut karhun. Lennart oli nauranut sille.
Kolmannelle taululle Lennart itki joka kerta, kun sai katsella sitä rauhassa pitemmän aikaa ja miettiä sitä. Se esitti leijonaa, joka makasi häkissä, pieni rottakoira käpäliensä välissä. Etualalla oli iso, ilkeä rotta, juuri sellainen, jonka Lennart oli kerran nähnyt pihalla, kun se juoksi kivijalan juurta alakartanoon päin. Elsa oli kertonut, että leijona oli vangittu kaukana, kaukana kotimaassaan Afrikassa, siellä, jossa asuu neekereitä ja Hännyköitä, ja tuotu tänne pohjoiseen. Se oli pantu isoon häkkiin ja asetettu suureen puistoon, jossa ihmiset kävivät katsomassa sitä. Sitten ilkeät rotat huomasivat sen häkkiin jäävän lihanmuruja ja alkoivat ihan parvina vierailla siellä, häiriten leijonaa päivin ja öin, jopa joskus purren sen käpäliä. Koettaessaan karkoittaa rottia vartijat viimein pistivät häkkiin leijonan toveriksi pienen rottakoiran, ajatellen, että jos leijona vain sietäisi sitä, se kyllä pitäisi rotat loitolla. Nähtyään koiran, joka oli kuin Tellu, mutta lyhytkarvainen, leijona oli lähestynyt sitä juhlallisesti ja kumartunut nuuskimaan sitä. Nuuskittuaan se oli koskettanut koiraa suunnattoman isolla käpälällään ja kaatanut sen selälleen. Koira oli tärissyt ja vinkunut hiljaa, mutta ei ollut lähtenyt pakoon. Tarkastettuaan koiran näin leijona oli mennyt takaisin nurkkaansa ja laskeutunut uudelleen levolle. Kun sitten oli tullut ruoan aika ja hämärä, ja rotat olivat taas alkaneet tunkeilla häkkiin, siellä syntyi ankara ottelu. Pieni rottakoira ryntäsi niitä vastaan uljaasti, tappoi isoimmat ja ajoi loput pakosalle. Leijona katseli sitä ihmeissään ja veti tappelun loputtua pienen suojelijansa varovaisesti luoksensa, nuolaisi sitä rakkaasti, sijoitti sen käpäliensä väliin ja alkoi kehrätä tyytyväisenä. Siitä alkaen se sai rotilta rauhan ja rakasti suuresti urhoollista, pientä rottakoiraa. "Kuten näet", Elsa selitti lopuksi, "leijonan silmistä valuu kyyneleitä. Levätessään tuossa se näet on tullut ajatelleeksi olevansa vanki ja muistaneeksi kaukaista kotimaatansa. Sille on sen johdosta tullut niin ikävä, että sen täytyy itkeä. Se ei voi milloinkaan päästä kotiinsa, vaan sen täytyy kuolla kaukana vieraalla maalla, rautahäkkiin suljettuna vankina. Mutta sitä rakkaampi sille on pieni rottakoira, sen ainoa ystävä".
Lennart näki selvästi, kuinka kyyneleet virtasivat leijonan silmännurkasta sen poskelle. Hän olisi tahtonut lohduttaa sitä ja maata sen käpälien välissä. Hän ei pelkäisi, sillä tuo hyvä, kiltti leijona ei tekisi hänelle pahaa. Aina kun hän katseli taulua, hänen pieni sydämensä heltyi niin, että kyyneleitä alkoi valua hänenkin silmistään. Niin he itkivät yhdessä, hän ja leijona ja kaikki satuolennot: Marita, Maidanpoika, Sammukka, Ovara, Hännykkä ja Kotienkeli sekä pikkulinnut.
2
Heti kuu he saapuivat nuuskamummun pimeään etehiseen, mummu aukaisi oven ja käski heidät sisään. Hän oli sattunut näkemään ikkunasta heidän tulonsa ja tuntenut heidät.
Lapset, katsoivat Hännykän orrelle, mutta se oli nyt tyhjä. Vain kahleketju riippui renkaastaan. Hämmästyneinä lapset alkoivat katsella ympärilleen ja näkivät vihdoin takan lähellä tuolilla korin, joka oli aivan kuin pikkulapsen vuode. Mentyään lähemmäksi he totesivat Hännykän makaavan siinä kuin lapsi peiton alla, pieni pää pieluksella. Nuuskamummu oli laittanut sille niin puhdasta kuin se olisi ollut ihminen.
Lennartilta riisuttiin päällysvaatteet ja hänet asetettiin istumaan tuolille korin ääreen niin, että hän saattoi nähdä Hännykän. Tämä ei liikkunut, mutta kun Lennartin käsi hiipi varovaisesti sitä kohti, ensin korin reunalle ja sitten peitteelle, Hännykän pienenpieni koura kohosi peitteen alta ja tuli sitä vastaan, sulkeutuen siihen kuin turvaan. Toinen koura hiipi vieressä seisovan Santerin puoleen ja haki suojaa ja apua tämän kädestä. Sitten Hännykkä katsoi vuoroin molempiin ja sen suurista, ruskeista, tunteellisista silmistä kuulsi kova kärsimys. Santeri tunsi sen käden olevan kuuma.
– Hännykkä on kovasti sairas, sanoi mummu, joka oli syrjempää katsonut lapsia. – Joulupäivänä täällä kävi ihmisiä alvariinsa sitä katsomassa, joten ovi joutui olemaan paljon auki. Siitä kävi varmaan vetoa, joka vilustutti pikku raukan. Tapanina se ei enää jaksanut kököttää orrellaan, vaan putosi siitä riippumaan ketjustaan. Laitoin sen silloin tähän vuoteeseen. Keuhkoissa sillä varmaan on jotakin, koska se yskii ja henkitorvi hyrisee. Kuulettehan. Ja kuumetta sillä on. Se osaa itse näyttää, missä sillä on kipu.
Mummu tuli korin ääreen, silitti Hännykän päätä ja kysyi:
– Missä lapsella pippa, missä?
Silloin Hännykkä painoi pienellä kourallaan kylkeänsä ja yskäisi samalla kärsivästi. Mummu selitti:
– Sillä on kylmälämmittävä kääre rinnan ympärillä ja se onkin rauhoittunut siitä. Mutta pelkään silti Hännykän pian lähtevän sinne, missä ei ole lunta eikä pakkasta, vaan aina kirkas kesä, sinne, jonne minäkin tästä pian joudan. Ehkä on parempi, että hän kuolee ensin, sillä kuka sitä raukkaa hoitaisi, jos minä menisin pois ennen sitä. Kun poikani ei palannut, niin Jumala lähetti Hännykän hänen sijaansa. Väliin tulen ajatelleeksi, että eräänlainen ihminen Hännykkäkin on. Etkö olekin, pikku ressukka?
Hännykkä kuunteli tarkkaavaisesti ja koetti visertää vastaukseksi, mutta ei saanut enää ääntä. Rinta korisi ja kova yskänkohtaus tärisytti sen ruumista. Se katseli rukoilevasti ympärilleen ja pienet karvaiset kädet vapisivat heikkoudesta peitteen reunalla. Lennart ja tytöt alkoivat itkeä ja Santeri tunsi kurkussaan karvaan, raskaan puristuksen. Hän kuitenkin miehisti itsensä, sillä hän ei tahtonut itkeä. Nuuskamummu silitti Hännykän peitettä kolotuksen vääntelemillä, kuhmuraisilla käsillään ja puheli edelleen:
– Ihmeellistä on, että minulle lähetettiin elämäni ehtoona tällainen kummallinen lapsi. Olen miettinyt miettimästä päästyänikin, mitä se mahtaa merkitä, mutta en voi ymmärtää. Väliin tuntuu siltä kuin se olisi tarkoitettu pilkaksi, mutta eihän nyt sentään. Mieheni vietiin pois oltuamme yhdessä vain muutaman kuukauden. Sitten vietiin pois poikani melkein heti kun hän oli käynyt rippikoulun. Kaivattuani heitä koko ikäni minulle annettiin vihdoin korvaukseksi Hännykkä. Ja kai sekin on huomattu liian paljoksi, koska hänetkin nyt viedään. Sitten olen ihan yksin ja valmis lähtemään. Kevään tullen ikäväni aina on kasvanut sietämättömäksi. Ehkä Hännykän poismeno on merkkinä siitä, että lähtöni lähestyy. Voi ressukka-parkaa, kuinka se on kipeä. Pitäisiköhän hakea sille lääkäri? Vaan kun ne kuulevat sairaan olevan apina, ne tuskin tulevat. Voivat vielä ottaa pahakseen, kun pyydetään auttamaan eläintä.
Lennart vain katsoi rakasta Hännykkäänsä vedet silmissä, puhumatta, pieni karvainen käsi omassansa. Eikä sitten tapahtunut mitään. Mummu lakkasi puhumasta, musta Murre istui keskellä lattiaa ja nuoli käpäliänsä sekä pesi silmiänsä, Elsa ja Lahja supisivat keskenään ja Santeri tarkasteli hajamielisesti kaikkea, mitä huoneessa oli. Sitten Murre lähti liikkeelle, katsoi jokaista keltaisin silmin ja tultuaan lopuksi Santerin luo sysäsi tämän jalkaa päällään ja kyljellään sekä alkoi kuuluvasti kehrätä. Silloin nuuskamummu havahtui mietteistään ja sanoi:
– Paljon on turhaa maailmassa, mutta turhinta kaikesta on kuolleiden odottaminen palaaviksi. Yhtä varmasti kuin ne eivät palaa, elävät menevät niiden luo. Vainajain odotus ei ole turhaa, sillä he tietävät elävien kerran saapuvan heidän luoksensa. Nyt, hyvät lapset, teidän täytyy mennä. Sanokaa äidillenne kiitokset joulutuomisista. Lähetän sitten sanan, miten Hännykkä jaksaa. Sano, Lennart, sille nyt hyvästit.
3
Santeri touhusi lähtöä suksien ostoon. Isä kyllä sanoi, että "osaatkohan sinä yksin", että "jahka minä tulen mukaasi", mutta Santeri vastasi, että "on tässä ennenkin suksia nähty" ja että "mitä isä suksista ymmärtää, kun ei taida kunnolla hiihtääkään". – "Vaan ne voivat antaa sinulle huonot, kun näkevät, että olet pikkupoika ja vielä ominpäin ostamassa". – "Koettakootpa!" Santeri uhmaili. "Ei, kyllä minä nyt lähden!" hän sitten päätti rutosti ja oli mennyt, ennenkuin Koskisen mestari ehti huomaamaankaan. Koskinen jäi kynsimään partansa juuria ja miettimään, että kyllä olisi ollut kokemus hyvä olemassa oppaana tällaisella matkalla, mutta minkä teet pojalle, joka lähtee äkkiä kuin paukka uunista.
Santeri juosta kipaisi siihen ainoaan liikkeeseen, jossa suksia oli myytävänä. Isä, joka tunsi ja tiesi kaupungin kaikki vanhemmat ihmiset, erinomattainkin porvarit, oli kertonut, että liikkeen omistaja, Vapriitiuksen maisteri, oli rikkaan laivanreetarin ainoa poika. Isällä oli ollut useita purjelaivoja, joista yhtä, Salmi-nimistä parkkia, oli monta vuotta kuljettanut merikoulun isopartainen, ystävällinen, lievästi liikkaava johtaja. Käydessään tämän luona merikoulussa ottamassa kengänmittaa – nilkun jalan kengän piti olla erilainen – Koskinen oli nähnyt ukon kamarin seinällä Salmi-laivan kuvan. Vapriitiuksen nuori herra oli kouluutettu tutentiksi ja oli sitten lukenut itsensä maisteriksi. Kuului olevan hyvin oppinut mies ja sikäli herraksi erikoinen, että kannatti suomenkielistä koulua. Suomenkielisten lasten piti maisterin mielestä päästä säätyyn ja asemaan katsomatta opintielle, jos heillä vain oli siihen todellisia lahjoja, ja siksi oli heitä varten perustettava tarpeellisia kouluja. Aatettaan maisteri koetti tukea mm. lahjoittamalla suomalaiselle lyseolle varoja rahastoksi, jonka koroilla piti avustaa köyhiä, lahjakkaita oppilaita. Siitä oli kerrottu Kaiussa ja se oli liikuttanut Koskisen mestaria, joka liitti asian Santerin tulevaisuutta koskeviin haaveisiinsa. Kovasti ihmiset kunnioittivat Vapriitiuksen maisteria hänen täten yhteistä kansaa edesauttavan harrastuksensa vuoksi. Se ei kuitenkaan estänyt heitä ihmettelemästä sitä, että maisteri saattoi oppineisuudestaan ja viisaudestaan huolimatta tyytyä olemaan ja elämään korkean kivijalan päälle rakennetussa talossaan noin vain yksinäisenä vanhana poikana, hissukseen, yrittämättä isänsä tavoin mitään suurempaa. Laivat olivat hävinneet kuten tosin muutkin purjelaivat ajan käänteen ja uuden kehityksen mukana, tervankauppa oli loppunut ja koko entinen suurliike kutistunut pieneksi puotimyynniksi, tavaroina lakritsitangot ja muut makeiset, kaikenlainen kalastuksessa tarpeellinen rihkama, poronhoidon tuotteet – sarvet, kallokaskengät – ja sen sellainen. Kun hiihtoinnostus alkoi levitä, maisteri harrastui siihen ja ryhtyi välittämään ja pitämään kaupan suksia ja kaikkea, mitä hiihtoon kuuluu. Siitä myöten hän rupesi sanomaan liikettään "urheilukaupaksi" ja käytti tuota nimeä sanomalehti-ilmoituksissaan. Usein hänet näki pihallansa puuhailemassa, näin talvin pukeutuneena lyhyeen lammasnahkaturkkiin, valkoinen, suuta reunustava liuhuparta mukavasti väpättäen. Koskisen mestari jahkaili usein, että mikä siinä lie ollut, kun se Vapriitiuksen maisteri oli jättäytynyt naimattomaksi ja kun sen elämä muutenkin oli kuivunut tuollaiseksi pikkutuherrukseksi. Sanoivathan tosin akat hänellä olleen rakkautensa, mutta kaiken jääneen kesken. Eikö liene tyttö lopultakaan ollut sopiva vai oliko tullut jotakin väliin, sitä ei tiennyt kukaan. Jossakin pohjan puolessa kertoivat maisterilla olevan kaikessa hiljaisuudessa perillisen kasvamassa. Joopa-joo! Koskisen mestari huokasi asiallisesti muistellessaan siinä pikilankaa tehdessään näitä seikkoja.
Santerin saapuessa pihalle, jossa olevasta makasiinista suksia myytiin, siellä ei ollut keitään muita kuin kaksi Santerille outoa miestä, jotka parhaillaan järjestivät juuri ostettuja suksia telineille niiden mallin, koon ja arvon mukaan. He varmaan olivat suksien erikoistuntijoita, jotka maisteri oli ottanut palvelukseensa. Karskin, tylyn näköisiä he olivat Santerin mielestä, jopa niin, ettei hän hyvään aikaan uskaltanut heitä puhutella. Santeri toivoi hartaasti ottaneensa isän mukaan ja ajatteli jo palata hakemaan häntä, kun toinen miehistä kysyi – ei suoraan Santerilta vaan toveriltaan –, "mitä tuolla pojalla on asiaa?" Sen jälkeen molemmat keskeyttivät työnsä ja katsoivat Santeriin sekä kysyvästi että samalla – niin Santerista tuntui – melkein uhkaavasti. Hän oli tottunut siihen, että jos poikaset menivät uteliaina seuraamaan miesten ja naistenkin töitä vähän lähempää, heille harvemmin heitettiin ystävällistä sanaa, mutta useammin tylyä torumista, johon sisältyi epäluuloisuutta mahdollisesti suunnitteilla olevien kepposten johdosta ja yleensä rankaisevaa sävyä siitä, mitä oli joko tehty tai pian tultaisiin tekemään. Jos käsi sattui koskemaan aitaan tai mihin hyvänsä läheisyydessä olevaan esineeseen, siitä saatiin aihetta ärjäisyyn, että "anna sen aidan olla!" tai "mitä siinä turhaa toljotatte!" Kun pojat sitten kuittasivat nämä ystävällisyydet huutamalla turvallisen välimatkan päästä puhuttelijoilleen mojovia haukkumasanoja ja solvauksia, miehet tyytyivät kääntämään mälliään ja muljauttamaan silmiään, mutta akat alkoivat päivitellä, että "herra-je-estas, minkälaisia kakaroita!", ja etsiä virheitä ja harha-askeleita erittäinkin poikien äitien elämästä. "Sehän on sen poika, sen, joka –! Tietääpä sen, mitä sellaisesta sikiöstä voi kasvaa!"
Rohkaisten itsensä Santeri sai sanotuksi tulleensa ostamaan suksia. Sen kuultuaan toinen miehistä rähähti nauramaan, että vai suksia! "Eihän tuommoinen nappula, joka ei vielä saa itse housujaan auki, tarvitse suksia!" He laskettelivat Santerista tällaista ja muunlaista, mielestään kai hyvin onnistunutta leikkiä, koska nauroivat pitkään molemmat. Viimein kuitenkin toinen kysyi, oliko Santerilla rahaa, ja lisäsi opettavaisesti, ettei tämä ollut sellainen paikka, josta annetaan pojannappuloille suksia ilmaiseksi. Ei, vaan jos kuka halusi saada täältä sukset, hänen oli ostettava ne selvällä rahalla. Sitten miehet taas ryhtyivät järjestelemään suksiaan, mutta naureskelivat edelleen sille ihmeelliselle aatteelle, että tullaan pyytämään suksia ilmaiseksi. He olivat jo päässeet siihen uskoon, että se oli Santerin tarkoitus.
Mutta kun Santeri sai sitten arkuudestaan ja pelostaan huolimatta ilmoitetuksi todellakin haluavansa ostaa sukset, alkoi uusi "leikillinen" tutkiminen, "minkä malliset sukset?" Vaikka Santeri ilmaisi suksien malleihin ja lajeihin nähden suurta asiantuntemusta, miehet eivät kuitenkaan tunnustaneet sitä, koska olivat alunperin asettuneet sille kannalle, ettei "tuollainen nappula" suksista mitään ymmärrä. He tekivät tyhjäksi Santerin koko suksitiedon ja naureskelivat omille sukkeluuksilleen, joita pitivät erinomaisen sattuvina. Pitkän väittelyn jälkeen toinen miehistä otti neljän markan telineeltä sekamalliset torniolais-haapavetiset ja heitti ne Santerin eteen. "Nämä ovat sinulle sopivimmat!" hän sanoi eikä Santeri uskaltanut mukista vastaan, vaikka ei pitänytkään vasemman jalan suksen ulkonäöstä, vaan ojensi miehelle vapisevin käsin kalliit kaksimarkkasensa. Jotakin hänen katseessaan ja ilmeessään sentään oli, joka sanoi miehille heidän ehkä menneen pilassaan liian pitkälle, sillä he eivät nauraneet enää ja se, joka oli saanut rahat, jäi katsomaan niihin, muistamatta pistää niitä heti säilyyn.
Santeri riensi kotiin niin kiireesti kuin voi, sydämessä kyllä innostusta ja riemastusta siitä, että oli vihdoinkin saanut haaveilemansa sukset, mutta sen rinnalla ja taustalla hämärää, haikeata mielipahaa, loukkaantumisen tunnetta, kipeää pahastumista osaksensa tulleen kohtelun johdosta. Nuo miehet olivat samanlaisia kuin Ville: ynseitä ja kovia, tylyjä lapsille, raakoja. Näin selviksi sanoiksi Santeri ei osannut saada kokemustaan, mutta jotakin tällaista hän uumoili epäselvästi pienessä sydämessään, joka kärsi siitä, että ihmisarvoa oli loukattu. Viha leimahti hetkiseksi Santerin mielessä. Hän puri hammasta ja ajatteli, että "odottakaahan, kun minä kerran kostan!", mutta sitten hän tunsi suksien raikasta tervanhajua ja unohtaen suuttumuksensa antautui kokonaan ilon valtaan. "Seekatin Ittellästi!" hän kirota napsautti tarkoittaen jälkimmäisellä sanalla miehistä toista, joka peräpohjalaisena sanoi niin eikä "itselläsi". "Ittellästi, Ittellästi!" Santeri haukkui häntä mielessään ja pilkkasi pistävästi mokomaa, joka puhui noin hassusti. Se tuotti tyydytystä ja rauhoitti. "Seekatti" taas oli eräs niitä omatekoisia kiroussanoja, jotka syntyivät kenenkään voimatta sanoa miten, olivat aikansa ahkerassa käytännössä ja hävisivät, antaakseen sijaa uudelle vielä mojovammalle tunnussanalle, sellaiselle kuin "sentoki", "raahkana", "ruutana" jne... Pojat eivät myöntäneet niiden olevan varsinaisia kymmenissä käskyissä kiellettyjä kirosanoja, vaan pitivät niitä vain puheen vahvistuksina, jotka olivat hyviä olemassa erinäisissä pontta vaativissa tilanteissa ja elämän kuohukohdissa.
Kotona täytyi isälle tehdä tarkka tili koko matkasta. Kuultuaan sen vaiheet ja Santerin kiivaat syytökset miehiä vastaan Koskisen mestari sanoi, että tietääpä nuo, tuollaiset! Monelle niistä on heikompiensa ja varsinkin lasten kiusaaminen ja nokitteleminen mielityötä. Saavat olleiksi viisaita ja uljaita edes lasten kustannuksella, kun eivät muuhun kykene. Älä ole milläsikään, vaan heitä mielestäsi koko juttu! Mutta entä sukset? Jaaha! Vai tällaiset. Näyttäväthän ne olevan aika sujakat ja sopivasti jalkavat, minkälaisiksi sitten osoittautunevat käytännössä.
Santeria ilahdutti isän kiitos, mutta silti hän jäi hiukan epävarmaksi sen todellisesta sisällyksestä. Aivan ehdoton ja ihastuneesti tuleva se ei ollut, sen Santeri ymmärsi. Katsellessaan hänenkin epäilemäänsä vasemman jalan susta isä näet oli vain hymähdellyt ja jaahatellut epävarmasti. Mutta Santerin huoli haihtui, kun isä tarkastettuaan sukset veti helmastaan esiin pohjanahkaiset mäystimet, joissa oli oikein mänttinahkaiset siteet, ja lisäksi valmiiksi leikatut ja nyljetyt kalossinpohjat, joista tiettävästi tuli parhaat päläät. Pian isä oli laittanut kaikki kuntoon ja niin oli vihdoin suksiunelma täydellisesti toteutunut. Santerin täytyi ottaa sauvansa ja oikein siinä lattialla koetella hiihtoliikkeitä. Onnellisena hän sitten painui nukkumaan ja uhitteli vielä unen portilla sille Ittellästi-miehelle, että "ähäh.! Saitko pitkän nenän!"
4
Siihen mennessä kun Laurin voimat palasivat entiselleen, hänen jalkaansa ilmestyivät uudet paulakengät ja nilkkoihinsa hienot, siniset, tupsuniekat paulat. Äidin ja Rosina-tädin yhteistä puuhaa se oli. Laurin ei ollut tarvinnut niitä erikoisemmin pyydelläkään, sillä niiden välttämättömyys oli tullut selväksi sekä äidille että Rosina-tädille muutenkin ja lopullisesti sen jälkeen, kun Santeri oli saanut kyseelliset komeat vehkeet. Eihän Lauri toki saanut olla huonompi. Omasta puolestaan Rosina-täti lahjoitti paitsi pauloja samanvärisestä langasta kudotun, umpinaisen, pään yli ylle vedettävän, vasemmasta olkapäästä napitettavan päällyspaidan, joka oli niin villava ja lämmin, että korvasi palttoon. Sen veroisia varusteita Laurilla ei ollut aikaisemmin ollutkaan. Kinttaat ja naapukka eli reuhka tarkastettiin ja havaittiin kunnollisiksi. Samoin olivat tarkoitukseensa sopivat sukset, vaikka olivatkin yleensä hiukan halveksittua puolankalaismallia. Mutta Lauri piti niistä, sillä ne olivat sen mainion mukavan, ystävällisen ja puheliaan Lummevaaran Iikan tekemät, jonka kanssa saattoi keskustella vaikka kuinka kauan, hänen jäämättä milloinkaan vastausta tai jutun aihetta vaille. Lauri oli sitäpaitsi tottunut hiihtämään niillä. Niiden mäystimiä ei kuitenkaan voitu täällä uusissa, kehittyneissä oloissa hyväksyä. Renki-Pekka oli tehnyt ne vanhojen pieksunrajojen syrjistä, jotka tunnetusti ovat kovottunutta, jäykkää nahkaa, ja Laurin mielestä ne olivat olleet erinomaiset kuten kaikki, mitä Pekka teki. Mutta Santeri ei hyväksynyt niitä. "Mäystinten pitää olla tällaiset!" hän selitti ja näytti omiansa, "ja sidotut mänttinauhalla". Elleivät ne olleet sellaisia kuin hänellä, koko hiihtotaito oli yleensä harhateillä. Uskoihan Lauri, mitä Santeri sanoi, ja niinpä häädyttiin kääntymään Koskisen ukon puoleen. Ja aivan oikein! Tämän ei tarvinnut muuta kuin katsoa taikapalloonsa ja mutista salaperäisiä, epäselviä lukuja ja manauksia, joilla oli viime aikoina alkanut vahvistaa pallon voimaa, kun hän jo löysi esiliinansa alta valmiit, kovasta pultista leikatut mäystimet. "Tunsin selvästi, kun pallon henki sujautti ne sinne jalkaini välistä", hän selitti totisena. Santeri nauroi ja Laurikin sen verran, minkä piti sopivana, kun oli kysymys vanhasta miehestä ja vielä Santerin isästä. "Aina te ajeeraatte tuolla pallolla!" Santeri torui; "ei siinä mitään henkeä ole. Ja nuo mäystimet te ostitte eilen itse!" – "So-so, poika!" kohensi häntä isä Koskinen. "Vai ettei pallossa ole henkeä! Eikö Alatiinin taikalampussa ja sormuksessa ollut henki? Ja entä siinä vanhassa riikapalsamiruukussa, jonka kalastaja veti verkollaan virrasta ja itse kuningas Salomo oli hartsannut ja sinetöinyt kiinni kuin riilakkapullon? Etkö muista, miten siitä alkoi pursuta valkoista usvaa kuin pyykkitiinusta pakkasella? Mitä parempia kapineita ne sitten olivat pitämään sisässänsä henkiä kuin minun taikapalloni? Eivät ollenkaan parempia, vaan päinvastoin huonompia. Niitä piti ensin hieraista kerta pari kunnollisesti, jos mieli hengen astua niistä ulos. Sitten sai kestää hirmusäikäyksen, kun henki ilmestyi yhtäkkiä eteesi vallan jumalattomalla rytinällä ja kolinalla. Ja nyt sitä piti puhutella kauniisti, sillä se ei tykännyt, että sitä kutsuttiin apuun kaikenlaisten joutavien rakkausjuttujen takia, se kun enimmäkseen makasi laiskana, köllötteli, sohvallaan siellä, missä tuollaiset henget asuvat. No – onko nyt hauskaa äkseerata pahantuulisten hirmuhenkien kanssa ja passuuttaa itseänsä mokomilla koljateilla? Paljoa rattoisempaahan on kurkistaa tähän minun taikapallooni ja antaa ajatusten liitää sinne, missä ei ole enää mitään toivomisen varaa, koska siellä on jo entuudesta kaikki, vieläpä sekin, jota silmä ei ole nähnyt, korva ei ole kuullut ja joka ei ole edes ihmisen sydämeen astunut. Ne henget, jotka asuvat siellä, eivät ilmesty rytisten eivätkä kolisten eivätkä ketään säikytellen, vaan tulevat hiljaa kuin tuulen henkäys ja kirkkaina kuin aurinko. Eikö olekin kumma pallo, tämä minun taikapalloni näet?"
– Aina sinä noita poikia hupsutat ja huiputat! torui nyt Ristiina kaappinsa luota, johon oli ilmestynyt alakeittiöstä kesken pesun juomaan häthätää kupillisen haaleata, laihaa sumppia.
– Enhän minä huiputa! puolustelihe suutari, vaan puhun selvää totta. Vai rohkenetko väittää, ettei taikapalloni lävitse tuleva valo olisi kotoisin taivaasta? Et rohkene! Sieltä se tulee, mistä kaikki muukin kirkkaus! Niin että nyt sen tiedät!
Laurin suksien päläät todettiin myös kelpaamattomiksi, sillä ne oli tehty tuohesta. Koskisen mestarin kätköistä löydettiin vielä vanhat kalossit, joiden pohjista tulee, kun malttaa nylkeä niistä irti vuorit, ensiluokkaiset päläät. Pitää vain muistaa jättää ne keskeltä hiukan koholle, sillä kun päläs tällöin aina vähän aaltoilee ja kupluilee jalan alla, siihen ei voi tarttua eikä karttua jäätä.
Täkäli olivat siis varusteet valmiita, mutta entä sauvat? Santerin huulille kihosi sääliväinen hymy, kun Lauri näytti hänelle Pekan tekemiä sompasauvoja. Eihän niitä ollut höylätty laudasta, vaan ne oli vain vuoltu koivunvesasta, juuri sen paksuisesta kuin sauvan piti olla. Sompa oli tehty väännetystä koivun vitsasta. Lauri tiesi, miten vaikea konsti vitsan vääntäminen on ja sen sitominen sauvan kärkeen ympyriäiseksi sommaksi, mutta ei puhunut mitään, koska arveli, ettei Santeri kaupunkilaisylpeydessään siitä huolimatta pitäisi hänen sauvojaan minkään arvoisina. Niissähän ei ollut minkäänlaista piikkiä, ei edes hevosenkengän naulaa! Sellaista ei näet tarvittu siellä kotipuolen pehmeälumisilla teillä eikä tolilla. Täällä suuren maailman koviksi ajetuilla jäätikköiljanteilla ne taas olivat välttämättömiä, sillä piikitön sauva luiskahti ja oli käyttökelvoton. Kaikki näkökohdat todistivat täten yksimielisesti ja ehdottomasti, että Laurin oli saatava uudet, kaupunkilaismalliset, läkkipeltihulkilla kärjestä ja somman kohdalta lujitetut, piikkiniekat sauvat. Ryhdyttiin siis siekailematta toimiin tämän päämäärän saavuttamiseksi. Se oli hauskaa, jännittävää hommaa, miellyttävää varsinkin siksi, että Laurin liivien povitaskussa – etteivät varkaat näet pääsisi aivan helposti hänen rahoihinsa käsiksi – säilytettyyn lompakkoon – se oli enemmän lompakko kuin muistikirja – lompakkoon, kuten Lauri jo nykyisin sanoi, oli hänen syntymäpäivänsä johdosta siinä tammikuun loppupuolella lennähtänyt Viipurista saakka uusi, puhdas viisimarkkanen. Se oli mummun lohdutus ja rohkaisu kovan sairauden johdosta ja sitä oli seurannut se nimenomainen määräys, että Lauri sai tehdä sillä mitä ikinä itse tahtoi. Kun se oli siellä lompakossa, tuntui niin varakkaalta ja turvalliselta. Konstiko oli siis ryhtyä hommaamaan uusia sauvoja.
Ensin pojat menivät Kyssä-Anttonin luo. Anttoni sattui olemaan kotona ja hämmästyi ja ujostui, kun Lauri yhtäkkiä ilmestyi hänen eteensä ja alkoi puhua kuin ennenkin, vaikka oli jo muuttanut herraslasten kouluun. He istuutuivat Anttonin tuijulampun ääreen, jonka vaisussa valossa Aattoni näytti yrittäneen laskea läksyesimerkkejään, ja aloittivat neuvottelut. Päästyään selville Laurin ajatuksesta, että tarkoitus oli Anttonin kautta pyytää hänen veljeään valmistamaan läkkipellistä suksisauvain kärkihulkit, Anttoni sanoi oitis, että "pahustako siinä velimiestä tarvitaan! Menen huomenna verstaaseen ja teen ne itse, sillä kyllä minusta sen verran läkkiseppää löytyy. Velimies on sitäpaitsi hiukan juomatuurissa, niin ettei ole varmuutta, milloin hän tulisi tehneeksi nuo hulkit. Eikä sinun, Lauri, tarvitse maksaa niistä mitään, sillä sen vertaisen peltipalan, mikä niihin tarvitaan, löydän verstaan roskalaarista, ja tinaa niihin menee niin vähän, ettei siitä osaa määrätä hintaa. Työstä taas en ota sinulta maksua, koska olet, Lauri, herraspojaksi helvetin reilu mies!"
Anttoni lämpeni puhuessaan ja Lauri punastui ilosta kuultuaan tämän odottamattoman ja arvokkaan tunnustuksen. He innostuivat keskustelemaan läkkisepän ammatista, johon Anttoni oli päättänyt veljensä esimerkin mukaan antautua. Loma-aikoina hän jo nyt työskenteli veljen verstaassa ja osasi tehdä pellistä kaikenlaista. "Se on hyvä ammatti", Anttoni siinä puheli kokeneesti ja miehekkäästi, "ja lisäksi hauska. Tehdään pääräreitä ja viinahelttareita ja leipurin vormuja ja kirkkojen ja talojen kattoja, vesirännejä, jos jotakin". – "Tehdäänkö kahvipannuja?" Lauri kysyi. – "Ei, niitä ei tehdä, sillä vaskisepät, pahukset, ovat anastaneet itselleen kupariastiain teon. Ja kun kupari on kalliimpaa kuin läkkipelti ja sitä pitää muovailla takomalla, niin eivätkö, mokomat, ole olevinaan viinimpiä ammattilaisia kuin läkkisepät! Hoh-hoh! Läkkisepän ammatti on kuitenkin paljoa hienompaa kuin homehtuneen kuparin kilkutteleminen ämmille sumppipannuiksi. Kyllä se on parasta, pojat, että rupeatte läkkisepiksi heti, kun olette päässeet koulusta. Sen kun teette, niin siinä on sitten suora latu edessä. Vai mitä, Santeri? Et suinkaan sinä rupea rajasuutariksi niinkuin isäsi on tyhmyydessään tehnyt? Ja Lauri? Läkkisepän ammatti on parempi kuin papin virka, jos niin, että aikoisit nousta isäsi jälkiä pönttöön paasaamaan".
Anttoni puhui vakuuttuneesti ja Santeri ja Lauri olivat hämillään. Läkkisepän ammattia he eivät ainakaan olleet ajatelleet urakseen, mikäli olivat tässä suhteessa suunnitelleet mitään. Toisaalta heitä hymyilytti Anttonin totisuus, kun hän näin puhui oman aatteensa puolesta. He hyvästelivät, kiittelivät ja lähtivät toiseen paikkaan, kuulustelemaan itse sauvoja. Matkalla Santeri kertoi Anttonin veljestä, läkkisepästä, joka oli kyssäselkä kuten Anttoni, että hän oli – isä siitä oli jutellut – ahkera ja taitava työmies. Vastikään hän oli laittanut kirkkoon uuden peltikaton ja kullannut tornin pallon niin kirkkaaksi, että se kuului loistavan kauas merelle kuin aurinko. Rahaa isä oli sanonut sillä olevan säästössä tuhansin markoin. Se on kova puuhaamaan työväen puolesta. Ainoa vika kuuluu olevan, että se joskus riivautuu juomaan, mutta ei se kaikkia rahojaan juo. Akkaa sillä ei ole, vaan se asuu äitinsä ja Anttonin kanssa. Kyssä-Kustaaksi sitä enimmäkseen sanotaan.
Lauri kuunteli ja ihmetteli. Kuinka monenlaisia ja kummallisia ihmiset saattoivat ollakaan! Hän ei ollut oppinut vielä tuntemaan Kyssä-Kustaata, mutta useita muita eriskummallisuuksia hän jo tunsi: Parkkisen, Puran Kustun, Hullun Matin, Tippana-Liisan, Tuorelinskan, Kempeleen keisarin, Lundkvistin Villen – kokonaisen rivistön omituisia henkilöitä, joista paheen tullen äiti aina hymähti surumielisesti ja vaipui ajatuksiinsa. Ja Laurin tiedusteluihin, keitä ja mitä nuo tuollaiset oudot ja hiukan peloittavat ihmiset olivat, äiti selitti, ettei hän tuntenut heitä eikä tiennyt heidän sukuaan eikä lähtöään. Hän vain aavisti tai oli aivan varmakin siitä, että heidän elämänsä oli muodostunut tuollaiseksi jostakin erikoisesta syystä, joka oli kuin onnettomuus tai järkkymätön sallimus tai kohtalo tai miksi sitä sanoisi. He olivat arvattavasti koettaneet aikansa taistella sitä vastaan, mutta masentuneet, väsyneet sitten ja lähteneet menemään virran mukana. Lauri oli äidin selityksistä hämärästi ymmärtänyt, että ihmisen osa saattoi olla hänen omatta syyttäänkin hyvin murheellinen ja että tällaiset kohtalot olivat elämässä enemmistönä. Hän oli keskustellut tästä äidin kanssa ja hämmästynyt äidin vakuutuksesta, että elämänkohtalot olivat kauttaaltaan murheellisia, silloinkin, kun niitä seuraili ulkoa nähden mitä suurin onni. "Mutta" – äiti oli lisännyt – "murheen läpi silti aina kuultaa onnen rusko". Lauri ei ymmärtänyt tätä kaikkea selkeästi, mutta aavisti kuitenkin äidin tarkoituksen.
Pojat tulivat sitten pieneen, syrjäkadun varrella olevaan taloon, jonka seinässä oli taidokkaasti tehty ja aikoinaan koreaksi maalattu puusepän kyltti. Saattoi kuvitella sen periytyvän niiltä ajoilta, jolloin puuseppä oli ollut nuori, toivorikas sälli, aloittanut oman liikkeen, mennyt avioliittoon ja uskonut vahvasti onneen. Nuo kyltin reunassa olevat kehysleikkaukset, jotka olivat olevinaan vähän niinkuin ruusuja tai ainakin jonkinlaisia kukkia, ilmaisivat sitä. Ne oli maalattu vihreällä ja vaaleanpunaisella, mutta aika oli virtyttänyt värit melkein tuntemattomiksi. Toisin paikoin oli näkyvissä pelkkä ilman harmaaksi syömä, halkeillut puu, jossa oli hienoa villavaa nöhtää kuten vanhassa hautaristissä. Keskelle jätetty nimen ala oli myös virttynyt ja halkeillut niin, ettei nimen alkuaan rohkeista, kauniista kirjaimista ollut jäljellä muuta kuin vähän haamua. Kaikesta näki, että kerran saapuvilla ollut onni oli vähitellen virttynyt ja haurastunut, tippunut pois muru murulta, kulunut ja nöhtäytynyt elämän syömäksi. Koko pohja ja ruusunpunaiset kehyskukat olivat halkeilleet ja ränstyneet, niin ettei onnen entisellä odottajalla ja omistajalla ollut enää varmaa kiinnipitopaikkaa, vaan se saattoi pudota kyltin mukana vanhuuttaan kitisevästä, lahosta kannattimestaan katuun ja särkyä siinä lopullisesti pirstaleiksi. Se silmänräpäys, jolloin tämä tapahtuisi, ei voinut enää olla kaukana, sillä niin ränstynyt oli koko kylttilaitos.
Talo oli pieni kuin tulitikkulaatikko, asetettu korkealle kivijalalle. Pojat menivät portista pihalle, jota ympäröivät puuvaja- ja muut rakennukset olivat myös merkillisen pienikokoisia. Tuskin oli ovea, josta olisi päässyt sisään kumartumatta syvään. Tuli ajatelleeksi, että sen, joka oli ne rakentanut, täytyi itsensäkin olla pieni, että hän oli tehnyt täällä kaikki omien mittojensa mukaisiksi. Pojat hiipivät hiukan pelonalaisina pienen, pimeän etehisen läpi ja tulivat ovelle, jonka takaa kuului höyläämisen suihkavaa ääntä. Avattuaan varovaisesti oven ja tunkeuduttuaan sen raosta sisään he tulivat pieneen verstashuoneeseen ja seisahtuivat ujoina ovensuuhun.
Katosta riippui pieni lamppu, jonka kupulasin savu ja puunpöly olivat lianneet himmeäksi, mutta jonka valossa sentään näki jotakin, sitten kun silmät olivat tottuneet. Perällä oli höyläpenkki ja pitkin seiniä kaikenlaisia puusepän työkaluja: höyliä, talttoja, puristimia, sahoja. Ikkunan edessä oli sorvi ja sen kohdalla seinässä kokoelma sorvausrautoja. Keskellä lattiaa oli puolitekoinen kaapintapainen. Kaikki oli eriskummallisen pientä, mutta niinhän täytyikin olla, sillä jos esimerkiksi kaappi olisi ollut muuatta senttiä leveämpi, se ei olisi mahtunut ovesta.
Poikien tullessa sisään höylääminen oli lakannut ja pojat tiesivät olevansa tarkastuksen alaisina. Sitten kun heidän silmänsä olivat tottuneet huoneen hämyyn, he erottivat höyläpenkin äärestä heitä katselevan ukkelin, jota he nyt puolestaan unohtuivat silmäilemään uteliaina ja huvittuneina. Santerihan hänet kyllä tunsi, mutta ei Lauri, joka oli hänestä vain kuullut. Suksisauvain tekijänä ukkeli näet oli tunnettu poikain maailmassa. Santeri oli sanonut Laurille, että "se on halju äijä, joka puhelee puuta heinää ja kertoo aina tyttärestään ja sen ihmesuksista".
Nyt he jo näkivät tarkemmin, minkälainen tonttu ukkeli oli. Hän oli todellakin niin pienikokoinen, että jos mentiin vielä siitä alemmaksi, jouduttiin kääpiöiden pariin. Käsivarret kuitenkin olivat pitemmät kuin hänelle olisi kuulunut ja kädet samoin isommat. Ukkelin seisoessa tuossa käsivarret ulottuivat polvien alapuolelle ja kämmenet riippuivat niissä kuin lapiot. Höylätessä ne olivat venyneet ja kasvaneet sellaisiksi. Monta kymmentä vuotta jatkunut pitkän höylän lykkääminen oikean käsivarren voimalla oli kasvattanut oikean olkapään ja lapaluun lihakset niin isoiksi, että ukkeli näytti ensimmäisellä silmäyksellä kyttyräselkäiseltä, vaikka hän ei todellisuudessa ollut sellainen. Samaa harhaluuloa aiheutti se, että kaula oli kovin lyhyt ja pää sikäli kuin uponneena olkapäiden väliin ja aina mukavasti kekallaan. Leukaa reunusti takkuuntunut, osin jo harmaantunut, mutta osin vielä alkuperäisen punavärinsä säilyttänyt parta, joka oli ajeltu pois ylähuulelta. Kasvot olivat täynnä kesakolta. Silmät tirkistelivät ystävällisesti pienen pystynenän molemmilta puolilta. Päälaen puolta peitti tuuhea, punainen, kihara tukka, joka seisoi joka haaralle omin voimin kuin neekerillä ja oli pituudesta päättäen saanut kasvaa pitemmän aikaa omin valloin, muistamattakaan, minkä näköisiä keritsimet ovat. Tarkasteltuaan aikansa poikia, jotka tuijottivat häneen suu kummastuksesta auki, ukkelin silmistä tuikahti nauru. Hän siirsi taitavalla ja nopealla kielen ja alaleuan liikkeellä tupakkapurun oikeasta poskesta vasempaan, triiskautti sylkyä etuhampaiden raosta aikamoisen suihkun, joka osuvasti tähdättynä saavutti melkein kokonaisuudessaan sitä varten esille asetetun astian, vanhan paistinvormun, kuten Lauri päätteli, ja istahtaen höyläpenkille sanoi:
– Sööterholmin muijan Maka se kuuluu kuolleen. Se oli vahinko, sillä sehän oli tämän kaupungin ainoa apina. Piti minunkin mennä sitä ihme-elävää katsomaan, vaan ehtipähän kuolla sitä ennen. Minulla kun on aina huono onni. Mutta on täällä sentään vielä jokunen ihme elossakin niinkuin se Lunteliinin kapteenskan papukaija. Tiedättekö, mitä se sanoo, kun tulee katsojia?
Ukkeli tirkisteli poikiin kysyvästi ja selitti, kun nämä eivät osanneet vastata:
– "Eetu, sinä sika!" Niin se sanoo. Arvatkaa, mistä se sen on oppinut! Lunteliinin kapteenin nimi on Eetu. Kyllä minä muuten teidän asianne arvaan. Sauvat tietenkin pitää olla. Molemmilleko vai yhdelle? Viisikymmentä penniä ne maksavat ja ylihuomenna ne jo saa. Pitäisi perustaa sauvatehdas, sillä ei mene sitä päivää, ettei täällä käy pikkupoikia kärttämässä sauvoja. Ne ovat kaikista tärkeimpiä esineitä, mitä puuseppä osaa nykyisin tehdä. Aij-jai, kuinka sileitä ja ohuita ja keveitä niiden pitää olla. Lakataanko ne mustiksi vai ruskeiksi? Kyllä mustat ovat viinimmät. Jos minä viitsisin vielä hiihtää, niin värjäisin suksetkin mustiksi. Uskokaa jos tahdotte, pojat, mutta kehumatta sanoen minä olin nuorempana sellainen hiihtäjä, ettei ollut rinnalle tulemista. Tällaisilla käsivarsilla kun lykkelee näin pientä ja keveätä roskaa, niin arvaa sen, että siinä katkeaa pitempikin taival. Ilma vain vinkuu, kun tämä nenä sitä halkaisee. Vaan sitten hiihtäminen jäi...
– Miksi? Lauri uskalsi kysyä.
– Siihen oli montakin syytä, puuseppä vastasi muuttuen alakuloiseksi. – Innostuin hiihtämiseen niin, että minun piti valmistaa itselleni maailman parhaat sukset. Mietiskelin ja suunnittelin niitä aina ja arvostelin kaikki koivut sen mukaan, minkälaiset sukset niistä näytti tulevan. Vaan kun minulla ei ollut milloinkaan liikenevää rahaa sellaisten tarvispuiden ostoon, noiden ihmesuksien teko siirtyi aina tuonnemmaksi. Kun sitten tuli otetuksi muija, niin silloin ei ollut enää aikaa suksien ajattelemiseenkaan. Täytyi vain aamuvarhaisesta myöhään iltaan lykätä lautaa sileäksi ja lyödä läjään köyhän kansan huonekaluja, jotta eukko ja pikku Maiju olisivat saaneet jokapäiväisen leipänsä. Siinä ovat vuodet menneet ja Maiju on aikoja sitten kadonnut kauas etelään, Helsinkiin, minne lienee...
Pojat eivät rohjenneet sanoa mitään. Ukko heilutteli hetkisen laihoja pillikinttujaan, triiskautti osuvasti ja tuumiskeli:
– Maijulle sentään tein ihmesukset ja samanlaiset sauvat. Se on tainnut olla elämäni suurin työ. Ainakin se on ainoa, jota nyt vanhana muistelen. Mikään ei tunnu niin tärkeältä kuin se – eivät ne monet kupumahapiirongit, jotka olen tehnyt kapteenien rouville heidän ukkojensa ulkomailta tuomista mahongeista, vaalnöteistä ja muista kalliista puulajeista, eivät lippaat, arkut, sängyt, eivät mitkään. Aina vain ovat silmissäni pikku Maijun sauvat ja sukset sekä hän itse, kun hän punaposkisena ja kauniina kuin Jumalan kukkanen ahkerasti hiihteli ja laski mäkeä tuossa kadulla. Ei olisi uskonut hänen käyneen niinkuin kävi. Vapahtaja sanoo, ettei varpunenkaan putoa oksalta ilman Jumalan tahtoa. Niinpä siis on tyytyminen siihen. Mutta se varpunen oli silti hyvin onneton ja sen isä ja äiti ehkä vielä onnettomampia. Miten lienee, sen nuoren herran laita, joka teki meidän Maijusta varpusen ja pudotti hänet oksalta, sitä en tiedä. Luulisi kuitenkin tunnon vihlaisevan, kun muistaa taittaneensa sellaisen Jumalan kukkasen. Helsinkiinhän Maiju häipyi – pakeni tätä kaupunkia ja sen ihmisiä. Äitinsä meni maanrakoon ja minä tässä yksin höyläilen jos en muuta, niin lapsille sompasauvoja. On tehdessäni niitä vähän kuin uudelleen laittelisin Maijulle ihmesuksia. Eivät ne hukassa ole, vaan tallessa tuolla liiterin lakassa. Katselin niitä tässä eräänä päivänä oikein kädestä. Eivät ne enää olleetkaan erinomaisen ihmeellisen näköisiä. Tavalliset lapsen pienet sukset vain. Kärjet olivat oienneet ja jalkavuus oli hävinnyt; toinen oli sitäpaitsi vääntynyt kieroksi. Aika himmentää ja vanhattaa kaikki. Joka päivä odotan tuon kyltin pudota rämähtävän katuun ja särkyvän. Silloin lasken höylän kädestäni. Tule hakemaan keppisi vaikka jo huomen-aamulla. Voinhan höylätä ne tänä iltana. Hyvästi, hyvästi! Jumalan haltuun, pojat!
5
Niin Lauri sai sauvansa ja oli nyt kaikin puolin hiihtokykyinen oikein uudenaikaisessa, kaupunkilaisessa mielessä. Santeri ja hän kävivät ahkerasti hiihtelemässä ja ottivat väliin mukaan Elsan ja Lahjan. Mutta ei tytöistä ollut heidän mielestään tähän urheiluun, sillä hiihtäminen vaati enemmän käsivoimia kuin tytöillä oli. Siksi heidän mukaantulonsa rajoittui muutamaan harvaan kertaan. He menestyivät paremmin lyseolaisten kelkkamäessä, joka oli rakennettu jäälle kaupungin rantaan.
Santerille jäi tämän talven hiihtoharrastuksesta mieleen erikoinen muisto. Näet kun hän oli käyttänyt uusia suksiaan jonkin aikaa, niin että ne olivat päässeet välillä sulamaan ja taas jäätymään, vasemman jalan suksi alkoi menettää jalkavuuttansa ja oikaista kärkeänsä. Toisenkin suksen kärki suoristui melkein kokonaan. Ennenpitkää vasen suksi koski maahan koko pituudeltaan kuin lättänä jalka ja meni lopuksi niin pitkälle, että pullistui maahan päin. Kun sen kärki samalla oikeni, se oli aivan käyttökelvoton. Santeri ymmärsi, että hänelle oli kuin olikin myyty aivan kehnot sukset, joista ei olisi kannattanut maksaa neljää penniä, saati sitten neljää markkaa. Hän valitti siitä isälleen ja tämä pohti mahdollisuutta, oliko mentävä Vapriitiukselle ja pyydettävä vaihtamaan ne samanhintaisiin kunnollisiin. Mutta kun kaupasta oli jo kulunut parisen viikkoa ja suksia oli ahkerasti käytetty, ei tuntunut uskottavalta, että tuollaiseen vaihtoon olisi suostuttu. "Älähän ole milläsikään!" isä Koskinen koetti lohduttaa Santeri-riepua. – "Maailmassa käy usein niin, että köyhät suutarinpojat tulevat petetyiksi kaupoissa, joita niin harvoin tekevät ja joihin siis ovat tottumattomia. Itse rehellisinä ja luottavaisina he uskovat ihmisistä vain hyvää ja saavat siis maksaa raskaita oppirahoja silloin, kun joutuvat tunnottomien lurjusten käsiin. Sitäpaitsi sinun on muistettava, että nuo miehet tuskin pettivät sinua tahallisesti. He näet olivat ottaneet sukset vastaan sellaisina kuin mekin ne ensimmäisen kerran näimme eli siis varsin kunnollisina, huomaamatta talvisessa hämärässä vasemman suksen olevan jalkava vasten tahtoaan, paahtamalla sellaiseksi ahdistettu. Suksien tekijä tässä on vetänyt nenästä meitä kaikkia. Arvelenpa vähän niin, että tässä on sinua, Santeri-poikani, ojentanut ja kohentanut korkeampi voima. Olit hiukan ylpeähkön mallinen silloin lähtiessäsi suksien ostoon, malttamatta odottaa minua ja kuunnella neuvojani. Siitä nyt tämä nenäpiuvi. Niin Luoja kouluuttaa ihmistä. Ei auta muu kuin pitää kokemus hyvänään ja koettaa paahtamalla ja painamalla parantaa suksien tekovikoja. Eivätköhän ne siitä kokolailla korjaannukin, kunhan pannaan tervaa ja tulta liikkeelle ja pistetään ne oikein kiveriin painimiin".
Helpostihan isä Koskinen sai lohdutetuksi poikansa, mutta vaikeampaa oli hänen itsensä sulattaa tätä asiaa. Hän ei voinut olla hautomatta sitä, että Santeri-riepu oli uhrannut osan joululomastaan ansaitakseen rahat, jotka nyt olivat menneet melkein hukkaan. "Jos Santeri-riepu olisi ollut rikas, hyvästi puettu poika, niin nuo miehet eivät olisi kiusoitelleet häntä siten kuin tekivät, ja olisivat valikoineet hänelle parhaat sukset, mitkä heillä varastossaan oli. Ja jos sukset olisivat sattuneet olemaan siitä huolimatta huonot ja rikkaan pojan papalle olisi ilmoitettu, että 'poikasi sai niin mitättömät sukset, vaikka maksoi täyden hinnan', niin pappa olisi mennyt Vapriitiuksen maisterin luo niin että keppi olisi viuhunut ja sanonut, että 'senkö täytisen kalikoita sinä myyt suksina ja huiputat ihmisiä, mokoma liuhuparta!' Ja maisteri olisi pokkuroinut ja lepytellyt, että 'näkyy tulleen vahinko', että 'vaihdetaan uudet, vaihdetaan!' Mutta jos Koskisen suutari menisi valittamaan siitä, miten hänen poikaansa oli kohdeltu, niin luultavasti ensin väitettäisiin, että 'valehtelet, ei täältä ole sinun pojallesi suksia myyty', ja sanottaisiin sitten, kun täytyisi myöntää suksien olevan sieltä, että 'kauppa on tehty ja pysyy'. Se on näet köyhän osa sellainen vielä tähän maailman aikaan. Muuttuneeko milloinkaan paremmaksi, sen Luoja tiennee. Kyllähän ne täälläkin ovat alkaneet puhua kovasti, että työväen pitää nousta valvomaan etujaan. Pitää muka liittyä yhteen ja vaatia parempaa palkkaa ja lyhempää työpäivää. Yksimielisyys on voimaa, ne sanovat. Elleivät herrat suostu, niin tehdään lakko. Kun pistetään kaikki pyörät seisomaan, niin eiköhän isännille tule viikon päästä hätä. Niin ne saarnaavat ja uhkailevat – Kyssä-Kustaat ja muut nuoremman polven puuha- ja tietomiehet. Oma sanomalehti niiden kuulemma pitää saada, että pääsevät esteettömästi ajamaan kansan asiaa. Valistusta työväellekin, koulut avoimiksi köyhänkin lapsille. Selvä se, että niin täytyy tapahtua ennemmin tai myöhemmin. Tyhmäkin ymmärtää, ettei maailma voi aina pysyä samanlaisena eikä lahoa paikalleen kuin vanha lato, jota ei milloinkaan korjata. Sen täytyy kehittyä ja parantua, niin että köyhäin osa alkaa sisältää muutakin kuin silkkaa pettua – vähän voita ja maitoa sekä silloin tällöin pullaa kahvin kanssa. Oikeus ja kohtuus se on, sen kyllä Aukusti Koskinen selvästi tajuaa. Onpa se lisäksi Jeesuksen käskyn mukaista, tottakai, sillä kuka oli köyhäin ystävä, ellei juuri hän. Jumalan poikana hän oli tullut tänne sitäkin vääryyttä korjaamaan, että köyhän osan muka pitäisi olla aina yhtä kapea. Täyden kannatukseni minä sille puuhalle annan, se on varmaa. Köyhä on melkein kuin se suutarinpoika, joka on lähtenyt tavoittelemaan kuninkaantytärtä ja puolta valtakuntaa. Aavistan, että hän tulee saavuttamaan päämääränsä ja perimään palkintonsa".
Santerin vastoinkäyminen täten osaltaan ruokki Koskisen mestarin mielessä niitä yhteiskunnallisia herätteitä, joita sinne oli viime vuosina vähitellen alkanut hiipiä. Vaikka hän viettikin elämäänsä yksinäisyydessä oman pönttönsä nenässä, niin hän tutustui silti aikansa rientoihin enemmän kuin monet kokouksissa kulkevat siksi, että luki kaikkea, mitä sai käsiinsä, ja hautoi lukemaansa työskennellessään. Joskus sunnuntaisin, lämpimän vuodenajan aikana, hän saattoi iltapäivällä vaeltaa raskain, kontiomaisin askelin pelastusarmeijan talolle, jota vastapäätä olevan talon nurkka oli miesten suosittu kokouspaikka. Omistaja itse, vanha merimies, nojasi seinään kuin olisi pönkittänyt sitä, ja oli vähän niinkuin puheenjohtajan asemassa, ja hänen ympärillään seisoskeli joukko vanhempia työmiehiä velton ja joutilaan näköisinä, mutta todellisuudessa erittäin tarkkaavaisina ja vastaanottavaisina. Syljettiin pitkiä aatteellisia sylkyjä, järkeiltiin ja pohdittiin ennenkaikkea herrain kunnallispolitiikkaa ja sen epäonnistuneita otteita, esimerkiksi kelpaamattomaksi todettua, kallishintaista ruoppaajaa, joka oli nyt nostettu sataman rantaäyräälle ruostumaan ja odottamaan tietymätöntä tulevaisuutta. Usein siinä tuli keskustelun alaiseksi työmiehen päivän pituus ja palkan pienuus sekä se, millä keinoilla kerrottiin muualla maailmassa koetettavan auttaa näitä epäkohtia. Koskinen ei kyllä puuttunut muiden puheisiin, vaan ainoastaan kuunteli ja harkitsi, mutta silti hänestä uhosi eräänlaista pätevää viisautta, joka vaikutti. Oli kuin olisivat Pelastusarmeijan laulu ja soitanto olleet miesten keskustelulle ei vain tausta ja säestys vaan myös kiihoitin, sillä edustivathan ne pauhullaan liikkuvampaa, uudenaikaisempaa olotilaa kuin tavallinen hiljainen, nukkuva kadunristeys, jollaiseen miehet eivät olisi välittäneet kokoontua. Oven auetessa sieltä remahti kuulumaan helisevä kitaransoitto, torvien kimakka räikkynä, kertosäkeiden voimakas laulaminen "niinkuin vetten pauhu", pateettinen kehoitus tunnustaa syntinsä, voittaa itsensä, kukistua kokonaan ja polvistua katumuspenkin ääreen, kunnes oven sulkeutuessa kaikki kuin leikkautui poikki ja vaimeni vaisuksi muminaksi, sorinaksi, korkeammalle kajahtavaksi sävelen tai torvenpuhalluksen katkelmaksi, joka oli väliin kuin valitus, väliin kuin riemun kirkaisu. Koskisen mestarin kulmakarvat silloin sekä nousivat että laskivat aatteellisesti ja hän totesi mielessään, että Jumala oli taas hetkiseksi raoittanut oveansa ja kehoittanut ihmisiä saapumaan luokseen jos ei muuta tietä niin vaihteeksi armeijan oven kautta. Niin kauan kuin ovi oli auki, miehet eivät jutelleet, vaan kuuntelivat jumalanpalveluksen menoa. Sehän ei tosin heihin kuulunut, he kun olivat tavallisia säädyllisiä luterilaisia, mutta eihän silti sopinut kohdella sopimattomasti näitä uudentyylisiä lahkolaisiakaan, vaikka ne olivatkin muuttaneet jumalanpalveluksen sirkukseksi. Täytyi näet tunnustaa niiden olevan niin palavia ristittyjä, että olivat saaneet rikotuksi monet paatuneimmatkin tunnot. Moni sellainen, joka oli jo heitetty toivottomana helvetin kekäleenä pimeyden haltuun, soitteli tai lauloi tai todisti parhaillaan tuolla sisässä uutena, onnellisena ihmisenä. Se oli kumma kohta se – ihmisen särkyminen aivan sirpaleiksi ja liimautuminen niin uudeksi, ettei voinut tunteakaan entiseksi.
YHDEKSÄS LUKU.
1
Lauri oli nyt sitten uudessa koulussa, siinä, josta pääseminen lyseoon oli aivan varma, koska valmistaminen juuri tuohon tutkintoon oli tämän koulun nimenomainen tehtävä. Sattuma sääsi niin, että Laurin sekä vanha että uusi koulu aloittivat kevätlukukautensa samana päivänä, vieläpä samalla tunnilla, ja että Lauri, Elsa, Lahja ja Santeri tapasivat toisensa portissa lähtiessään kouluun. He pysähtyivät juttelemaan, mutta olivat kuitenkin hiukan hämillään. Vihdoin Santeri sanoi, että "täytyi joutua", kääntyi omalle suunnalleen ja pujahti nurkan taakse vilkaisemattakaan ystäviinsä, jotka yhä seisoivat portilla ja katsoivat hänen jälkeensä. Lauri kuuli tunnostaan hiljaisia moitteita siitä, että oli näin ikäänkuin hyljännyt ystävänsä, melkein pettänyt hänet ja siis palkinnut hyvän pahalla. Mutta hän ei toisaalta ymmärtänyt, mitä hänen olisi ollut tehtävä, sillä hän tajusi hämärästi nyt päässeensä sinne, jonne kuului.
Uudessa koulussa oli kaikki erilaista kuin entisessä. Lauri hämmästyi aluksi siitä, että luokkahuoneet, joita oli kaksi, ja koko koulukalusto olivat paljoa vaatimattomampia kuin kansakoulussa. Äidin selityksestä hän sitten ymmärsi, että kun koulu oli yksityinen ja yksityisessä talossa, ei muuten voinut ollakaan. Kelvollista ja käytännöllistä silti kaikki oli. Toinen suuri ero entisen ja nykyisen koulun välillä oli oppilaissa. Lauri huomasi usein kaipaavansa entisiä tovereitaan, ei vain Santeria, jota kyllä tapasi edelleen joka päivä, vaan muita: Anttonia, Ilo-Haukkaa, Sakko-Mattia – kaikkia. Heissä oli jotakin sellaista, joka oli Laurille tuttua sieltä kaukaiselta kotiseudulta, kodikkaan tuttavallista, avomielistä, reilua – Lauri ei osannut sanoa täsmällisesti, mitä, mutta kuitenkin. Ollessaan kansakoulussa ja kaivatessaan tänne hän ei ollut huomannut sitä niin kuin nyt täällä uudessa koulussa ja katsoessaan taakseen sinne vanhaan. Se, mitä Lauri hämärästi näin tunsi ja mille hän ei osannut antaa täsmällistä nimeä, oli tietoisuutta siitä, että hänen perusolemuksensa eräs oleellinen osa kuului lähtemättömästi, täydellä synnynnäisellä ja yhteiskunnallisella veljeydellä, siihen syvään rivistöön, jonka hänen pienet kansakoulutoverinsa tulisivat vuorollaan miehittämään. Kaikessa siinä, mikä tarkoitti köyhän osan kohentamista ja ihmisarvon nostamista, hän jo nyt haaveili hämärästi ritari Urhoollisen tehtävästä, kristityn lesken ja tämän lasten johtamisesta pimeyden vaarojen läpi pyhälle virralle, niinkuin kerrottiin äidin eräässä kummallisessa, vanhassa kirjassa. Ei, Lauri ei aikonut milloinkaan rikkoa sitä avointa, luottavaista toveruutta, joka oli syntynyt hänen ja kansakoulupoikien välillä, vaan tahtoi pitää siinä suhteessa kaiken samanlaisena kuin ennen.
Hän ei voinut väittää, etteikö hänen uusissa tovereissaan olisi ollut juuri tuota samaa voittavaa ominaisuutta kuin entisissäkin. Mutta se ei ehkä ollut heissä niin näkyvillä siksi, että se ikäänkuin katosi toisten ominaisuuksien alle. Nämä olivat sitä samaa "hienoutta", jota Lauri huomaamattansa ihaili Elsassa ja Lahjassa ja jota oli useimmissa hänen uusissa tovereissaan. Se sai Laurin tuntemaan olevansa kömpelö ja ujo, menemään hämilleen mitättömistäkin syistä ja vetäytymään syrjään, jos se vain oli mahdollista. Hän toivoi hartaasti, vaikka ei tietoisesti, kerran tulevansa samanlaiseksi kuin nuo reippaat, iloiset, hienot pojat, jotka olivat aina hyvin puettuja ja seurustelivat vapaasti ja ujostelematta kaikkien kanssa. Lauri tiesi kansakoulupoikien halveksivan, jopa vihaavan tällaista "hienoutta" ja melkein kuin tahallaan, sen vastapainoksi, heittäytyvän raaemmiksi kuin olivatkaan. Sitä Lauri ei hyväksynyt, sillä jo hänen vanhan sivistysverensä ääni nousi sitä vastaan.
Tytöt olivat "hienompia" kuin pojat niin täällä kuin entisessäkin koulussa. Kansakoulussa Lauri ei ollut ehtinyt erikoisemmin tutustua tyttötovereihinsa, mutta oli kuitenkin tietämättään tuntenut sitä vienoa vaikutusta, jota henki näistä ujoista, parhaillaan kypsymisen kynnykselle astuvista pikku naisista, ja omalla tavallaan ihaillut jonkun Helmin ja Siirin kauneutta. Elsaa ja Lahjaa hän ei tullut ajatelleeksi "tyttöinä", koska he olivat hänelle liian tuttuja ja läheisiä ollakseen muuta kuin vain "Elsa" ja "Lahja". Mutta uudessa koulussa, jossa tytöt istuivat eri luokkahuoneessa kuin pojat, hän tuli näkemään parisenkymmentä samanlaista hienoa pikku naista kuin Elsa ja Lahja, ja pakostakin tutustumaan heihin. Pojat joutuivat tyttöjen veitikkamaisen tarkastuksen kohteiksi joka päivä mm. mennessään luokkaansa, sillä sinne päästiin vain tyttöjen luokkahuoneen kautta. Se oli ankara paikka, sillä pikku naiset voittivat pian sen vähän ujouden, mikä heissä ehkä aluksi oli ollut, ja alkoivat lausua ohikulkijoista nenäkkäitä, kiusoittelevia huomautuksia, painaakseen sen jälkeen päänsä yhteen ja kikattaakseen tunnettuun "tipatyyliin". Vallaton Antonia, jolla oli maailman sievin pystynenä, pienin suu ja kirkkain nauru, oli niin ylimielinen, että alkoi huudella ujolle ja aralle, pitkälle ja hontelolle Väinölle suoranaisia rakkaudentunnustuksia, sellaisia kuin että "voi, rakas Väinö, kuinka sinä olet söötti!" jne., jopa vallan käydä häneen käsiksi, raahata häntä tyttöjen joukkoon ja houkutella, että "kulta, söötti Väinö, tule nyt tänne, että saamme ihailla sinua!" Kun Väinö ei kehdannut käyttää voimiansa, sillä eihän tyttöjen kanssa voi tapella, hänellä oli työ ja tuska päästä erilleen pienistä kiusanhengistään. Elsa ei tällaista hyväksynyt ja katsoi korkealta paheksuvasti. Lauri meni luokkaansa kiireesti ja ujosti, sillä hän suorastaan pelkäsi tyttöjä, mutta hänelle tytöt eivät sanoneet mitään. Hän tiesi tyttöjen kiusoittelevan Elsaa hänellä ja oli siitä omituisesti iloinen. Väliin Elsa hiukan kartteli häntä ja hän puolestaan Elsaa, mutta sitten he unohtivat kaiken sellaisen ja alkoivat keskustella joko yhteisestä kotiseudusta tai päivän läksyistä tai menosta illalla hiihtämään tai kävelemään.
Opettajistansa Lauri alkoi pitää heti ensimmäisestä tutustumisesta. "No mutta missä sinä olet viipynyt?" kysyi leikillisesti laskennon opettaja, joka opetti isossa koulussa suomea ja latinaa ja jota Lauri tiesi lyseolaisten sekä kunnioittavan että pelkäävän. Hän pudisti Lauria tukevasti kädestä, nauroi myhäillen viiksiensä takaa, jotka peittivät hänen suunsa, ja sanoi moneen kertaan "tervetuloa!" Laurista tuntui kuin hän olisi ollut täysin selvillä äidistä ja tämän olosuhteista. Se mahtava koulumies, joka oli isossa koulussa rehtorina ja uskonnon opettajana ja josta äiti puhui samanlaisella sävyllä kuin suurista jumalanmiehistä ja saarnaajista, opetti täällä valmistavassa koulussa maantiedettä. Se oli Laurista kummallista, sillä tuon aineen olisi luullut olleen vierasta suuria hengenkysymyksiä hautovalle, aatteelliselle rehtorille. Mutta niin vain ei ollut. Mietiskelevä ilme isoissa haaleansinisissä silmissä ja silloin tällöin salaa vilahtava hymy suupielissä hän syventyi Euroopan kaikkien valtakuntien pääkaupunkeihin, valtameriin ja niitä yhdistäviin salmiin, ja sellaisiin muihin pääpiirteisiin, jotka pistävät silmään heti, kun aletaan katsella pallokarttaa. Rehtorista tämä kaikki oli ilmeisesti sangen kiintoisaa. Huvittuneen näköisenä hän kutsui milloin minkin pikku nappulan kartan ääreen, antoi hänelle käteen kepin ja lähti matkustamaan hänen kanssaan esimerkiksi Helsingistä Euroopan, Afrikan ja Aasian ympäri ja pohjoistietä takaisin. Järjestelmällisesti siinä nimettiin ja näytettiin kaikki tärkeimmät niemet, salmet ja meret, eikä minkäänlainen hataruus kelvannut. Lauri saattoi pian huomata, että tässä koulussa vallitsi tiukka johdonmukaisuus ja suunnitelmallisuus, että vissit asiat oli osattava ja muistettava tarkoin. Ensimmäisen kerran elämässään hän tuli kokemaan, miten tärkeätä tietämisessä on järjestys.
Muutkin opettajat saavuttivat Laurin myötätunnon – varsinkin uskontoa opettava vanha neiti, joka oli äidin tuttava ja jota äiti sanoi "merkkihenkilöksi naiskasvatuksen alalla". Tuo oli Laurille hämärää eikä hän siitä välittänytkään. Tärkeämpää oli, että mainittu täti osasi tehdä uskonnon lapsille sangen kiintoisaksi. Lauri ja samoin monet hänen tovereistaan aavistivat joskus olevansa lähellä sellaisia asioita, jotka olivat elämässä hyvin tärkeitä, vaikka he eivät voineetkaan täsmällisesti ilmaista, mitä tällöin oikeastaan tunsivat.
Kaikenkaikkiaan koulu täytti ne odotukset, joita Lauri oli Elsan ja Lahjan kuvausten perusteella sille asettanut. Hän tunsi nyt olevansa henkilö, jonka pääsystä isoon kouluun huolehdittiin mahdollisimman pätevästi, ja se tuotti suurta tyydytystä. Äidinkielen tunnit, joista osa käytettiin runonlausuntaan, aiheuttivat hänen lapsensydämessään epämääräistä isänmaallista innostusta, uljuus- ja suomalaisuusmielteitä, joiden päätekijöinä olivat Maamme-kirjan tiedot ja opetukset. Oltuaan uudessa koulussaan muutaman viikon Lauri saattoi sanoa Santerille, että "sinun pitää osata kielioppi toisin kuin kansakoulussa opetetaan, jos aiot lyseoon". Hän lainasi Santerille kielioppivihkonsa ja luetutti hänellä sen säännöt ulkoa. Sitten hän pänttäsi Santerin päähän maantieteensä. Ainoa aine, jossa Santeri ei tarvinnut opetusta, oli laskento, sillä Santeri osasi laskea paremmin kuin Lauri.
Laurin ja Santerin opiskellessa Koskisten kamarissa suutarimestari ei uskaltanut pohjata kenkiä, ettei olisi takomisellaan häirinnyt "herroja rohvessoreita", kuten hän joskus sanoi. Ristiinan mielestä olo näinä opiskeluhetkinä tunnahti hiukan kirkolta ja hän käveli varpaillaan sen vähän, minkä rohkeni silloin liikkua. Aukusti saattoi pian hätistää olemaan hiljaa, jos meni pari kertaa lattian yli ja natisutti sitä. Vaikka Aukusti oli yleensä lauha ja rauhallinen kuin lammas, hän voi äkkiä suutahtaa Santeri-rievun puolesta. Kun Ristiina kerran uteliaisuudessaan ja tyhmyydessään meni katselemaan Santerin kirjoja, että "minkä näköisiä kirjoja sillä nyt on", niin Aukusti tuli ja käsipuolesta heilautti syrjemmäksi, että "sinä älä, Ristiina, koske Santerin papereihin – voit vielä sekoittaa ne!" Eihän noista nyt sormi osaa ottanut, vaikka heitä vähän hypistelikin! Ristiina oli pahastunut siitä, että hänen miehensä tällä tavalla anasti Santeri-rievun omakseen, suomatta hänelle edes sen vertaa, että olisi saanut joskus päätä silittää. Aukustin osuus Santerissa oli kuitenkin perin pieni, jos tarkkaa jakoa tahdottiin. Loukkaantuneena Ristiina joskus näin uhitteli, mutta sitten pikku suuttumus unohtui ja heidän molempain rakkaus yhtyi haaveilemaan Santeri-rievulle sitä tulevaisuutta, joka kimmelteli taikapallosta niin tavattoman kirkkaana ja lumoavana.
2
Hännykän kuolema oli tapahtuma, jonka merkityksestä Lennart ei ollut oikein selvillä. Hän ymmärsi kyllä, ettei Hännykkää enää ollut ja ettei sitä siis voinut mennä katsomaan. Mutta tämä ei surettanut häntä erikoisemmin, sillä nyt hän oli sijoittanut Hännykän lopullisesti ja kokonaan luoksensa, leikkitoveriensa joukkoon. Hännykän eläessä se oli muka aina täytynyt hakea Söderholmin mummun luota ja lähettää sinne takaisin, mutta nyt se oli aina täällä, juuri siinä paikassa, minkä Lennart sille milläkin hetkellä osoitti. Tuossa se istui kiltisti Maritan, Maidanpojan ja Koulun Matin vieressä, katsellen kirkkaasti ja uskollisesti, kun opettaja opetti niitä kaikkia. Lennart näki sen selvästi ja puheli sekä oppilaille että opettajalle. Väliin hän sanoi äidilleen, että "nyt tuli 'kenkeli' huoneeseen", ja alkoi hymyillä ja kuiskailla tälle salaperäiselle olennolle, jonka käsiin piiloitti omat pienenpienet, sinisenkalvakat kätösensä.
Kuta pitemmälle kevät kului, sitä syvemmälle sairas lapsi vaipui näihin eriskummallisiin, mutta aina herttaisiin, suloisiin, ylimaallisiin kuvitelmiin. Kun hänen äitinsä koetti saada häntä syömään ja hyväilyillä ja puhuttelulla riistää häntä irti tuosta haavemaailmasta, hän katsoi äitiinsä kummastuneena, hymyili väsyneesti tai alkoi itkeä. Nähdessään sitten äitinsä rupeavan itkemään hän ojensi kätensä ja taputti lapsellisen, kömpelön lohduttavasti hänen poskiansa.
Alli-rouva viipyi rukouksissa yhä kauemmin pienen sairaan vuoteen ääressä, mutta ei saanut sydämeensä sitä vakaumusta, että hänen pikku poikansa tulisi pelastumaan ja parantumaan. Päinvastoin hän huomasi päivä päivältä yhä selvemmin, kuinka Lennart liukui hiljaa kuin ääneti soljuvan virran mukana pois tästä olevaisuudesta rajaa kohti. Hetki, jolloin hän tulisi "terveeksi" ja kykenisi astumaan pienillä jaloillaan rajan yli, ei voisi olla enää kaukana. Alli-rouva kumartui lapsensa puoleen ja tunsi siinä itkiessään, kuinka pienet kätöset kulkivat hellästi kosketellen hänen kasvoillaan ja ohimolla tuntui vaisu huoahdus kuin olisi ylimaallinen olento siinä hengittänyt. Lapsen viimeinen, rakkain halu oli saada pistää molemmat kätensä "kenkelin" käteen. Kun hän lopuksi alkoi uskoa, että oman äidin kädet olivat juuri tuon salaperäisen "kenkelin" kädet ja että oma äiti ja "kenkeli" olivat sama olento, Alli-rouva sai tästä pyhää, kirkasta lohdutusta. Kun Lennart eräänä iltana, saatuaan kätösensä äitinsä käsiin, huokasi hiljaa kuin lopullisesti väsyneenä, hymyili vaisusti ja ummisti silmänsä nukkuakseen pois ainaiseksi, Alli-rouvan kyyneleet saivat lohdun kimmellystä siitä tietoisuudesta, että äidin syli oli ollut sairaalle lapselle samalla enkelin syli.
Vaikka pikku Lennartin kuolemaa oli jo odotettu, se oli silti yllättävä, järkyttävä tapahtuma. Hiljainen suru levisi kuin hämy pihan kaikkiin koteihin ja niiden asukkaiden sydämeen. Ristiina itki ja muisteli omia pienokaisiaan, jotka Aukusti itse oli kantanut täältä saakka hautausmaalle, mukanansa ainoana surijana ja saattajana vain hän, Ristiina, pienen vainajan oma äiti, joka olisi mielellään laskeutunut hautaan tuon vaatimattoman arkun mukana, asettunut lepoon sen viereen, suojellut sitä molemmilla käsivarsillaan ja antanut peittää itsensä hiekalla, iäksi siten sulkeutuakseen surunsa yksinäiseen kammioon. Aukusti katseli hänen kyyneleitään, kun ne tippuivat siinä sumppipannun ääressä, ainaisen pyykinpesun lyhyenä, kiirehtivänä välihetkenä, ryppyisille, jo kuopalle menneille poskille, ja muisti, että juuri noin Ristiina oli itkenyt omiakin lapsiaan. Hänen kyyneltensä lähteet olivat niin ehtymättömät, että uuden surun tullessa niistä kumpusi kalliita vesiä melkein viljemmältä kuin edellisellä kerralla. Ristiinan murhe oli Aukustista jollakin tavalla pyhää. Hän vaikeni sen ääressä ja alkoi mielessään nähdä kuvia lähteestä, josta saa alkunsa iankaikkisen elämän hopeinen virta. Hän siirsi pallonsa niin, että kevätauringon säteet sattuivat siihen, ja näki hetkisen kuluttua sanomattoman viehkeän niityn, joka oli täynnä suloisia kukkasia. Pienet keijukaiset, joista muuan oli samannäköinen kuin Lennart, karkeloivat kukkien vaiheilla, ja heidän hoitajattarenaan oli ihana valkoinen "kenkeli", joka oli aivan kuin Alli-rouva. Väliin kaikki hulvahti kimaltelevaksi helmimereksi, kunnes selveni taas ja oli tällöin uusi ihmeellinen autuaiden kenttä, jossa asuivat rakastetut pienet vainajat, Ristiinan ja Aukustin lapset ja uusimpana tulokkaana Lennart – vielä vähän ujona ja seisten syrjässä sormi suupielessä, katsomassa toisten leikkiä.
Ristiina leikkasi morsiusmyrtistään, jonka oli onnistunut pitämään hengissä kuluneet kolmisenkymmentä vuotta, tuuheimmat oksat ja vei ne Lennartille hänen huoneeseensa, jossa hän lepäsi valkoisessa, hienossa arkussaan. Hän asetti ne varovasti pienen vainajan käteen ja liittäen kolotuksen runtelemat sormensa ristiin nyykisti vanhanaikaisesti kuin pikku tyttö. Sitten hän kääntyi Alli-rouvan puoleen ja laskien kätensä tämän käsivarrelle viivähti hetkisen sanomatta mitään, nyykisti taas ja meni, sitaisten huiviaan kireämmälle ja niiskauttaen ovella kerran.
Lennartilla oli arkussaan pieniä, vaatimattomia talvikukkia – myrtinlehtiä ja muuta viheriää – pihan toisiltakin perheiltä. Niihin kaikkiin yhtyi muisto niistä pienistä vainajista, jotka kerran olivat samalla tavalla lähteneet pois ja elivät nyt vain kaukaisina, kirkkaina kuvina. Käsien sitoessa noita pieniä kukkavihkoja nuo kuvat olivat yhtäkkiä tulleet elävämmiksi kuin pitkiin aikoihin ja avanneet sydämen haavat vuotamaan verta ja murheen lähteet kumpuilemaan suloisen-katkeria kyyneleitä. Rakas pieni olento tuli niin eläväksi, että äidin rintaa vastaan turvaan painunut pää alkoi lämmittää povea kuten kauan sitten ja vaisu huounta taas ilmaista onnettaren suoneen unta suojatilleen. Pienen elämän vaiheet muistuivat mieleen yksityiskohdittain niin tarkoin, että ensimmäinen huuto oli nyt yhtä selvä ja riemastuttava kuin kauan sitten synnytyksen hetkellä, ja elon haihtuminen pois viimeisenä vaisuna henkäyksenä yhtä musertava kuin silloin kerran, kuolon enkelin käydessä hakemassa pois hänet, joka täten säästyi siltä, mikä elämässä on varmaa, eli onnettomuuksilta, katkerilta vastoinkäymisiltä, synneiltä. Mutta lohduttiko äitiä tämä, vaikka hän tiesikin sen? Ei, vaan kaipaus asui sydän lokerossa kuin tulikuuma kerä, välittämättä lohdutuksesta, jonka vasta ajan pitkä, viileä taival teki tehoisaksi.
Elsa oli saapuvilla veljensä kuollessa ja värisi jostakin oudosta tunteesta, joka oli kuin pyhää pelkoa. Hän oli aikaisemmin päivällä kumartunut pikku veljensä puoleen ja painanut huulensa tämän otsaan. Lennart oli silloin havahtunut unestaan muutamaksi hetkiseksi, katsellut etsien ja tuntenut siskonsa, jonka kiharat riippuivat hänen kasvoillaan. Vieno hymy oli lehahtanut hänen muodolleen ja tummien silmien lämpimään katseeseen ilmestynyt niin rakastava, tähtikirkas tuike, että Elsan lapsensydän oli tuntenut kokeneensa ja saaneensa jotakin, jota ei tulisi milloinkaan unohtamaan. Kalpeana, hienona, pikkuvanhana, vain kyyneltyneet silmät elon merkkeinä, hän oli seisonut veljensä päänpohjissa, kunnes oli tämän lakattua hengittämästä yhtäkkiä horjahtanut ja kaatunut pyörtyneenä vieressä istuvan enonsa syliin. Silloin tämä tukeva, väkevä mies oli menettänyt itsehillintänsä ja alkanut itkeä niin, että hartiat olivat tärisseet.
Tämä kaikki painui syvälle Elsan mieleen ja lisäsi sitä vakavaa, hienoa henkevyyttä, joka oli hänelle luontaisesti ominaista jo lapsuudesta saakka. Hän pukeutui pikkuvanhasti täydelliseen aikaihmisten surupukuun ja esiintyi koulussa niin hillitysti, vakavasti ja arvokkaasti, että vallattomimmatkin toverit hiljenivät hänen ollessaan saapuvilla. Lauri tunsi Elsan siirtyneen jonnekin kauemmas ja ylemmäs, jossa ei ollut ollut ennen, ja tunsi hänen seurassaan arkuutta, joka haihtui vasta sitten, kun nauru jälleen alkoi kirkastaa Elsan kasvoja. Santeri tunsi samoin jääneensä Elsasta entistä kauemmaksi eikä käynyt enää hänen luonaan. Hänen erikoistehtävänsä satujen kertojana Lennartille ja taikapallon näyttäjänä oli nyt loppunut. Kaihoten hän väliin muisteli iltahetkiä pikkupojan luona, jolloin olivat saapuvilla Marita ja Maidan poika, Koulun Matti, Hännykkä, Sammukka ja monet muut näkymättömät olennot, ja jolloin katseltiin taikapallon lävitse kimaltelevaa ihmeellistä satumaailmaa.
3
Niin pian kuin hautajaisten aiheuttama jännitys hellitti, Alli-rouva vaipui siihen, mitä hänen veljensä, Laurin äiti ja Rosina-täti eniten pelkäsivät, eli näet pohtimaan sitä, miksi Lennartin oli pitänyt kuolla. Miksi ei riittänyt se, että Einar oli kuollut niin äkkiä, hirveällä tavalla, katumattomana, äskeisen suuren syntinsä vielä ollessa tuoreimmillaan, sovittamattomana? Oliko Alli-rouva itse ehkä jollakin teollaan aiheuttanut jotakin, joka vaati uutta rangaistusta?
Nämä tällaiset kysymykset ja itsesyytökset alkoivat vaivata Alli-rouvaa yhä enemmän, jopa niin, että hän antautui mies-vainajansa ja poikansa muistelemiseen tavalla, joka herätti hänen ystävissään pelonsekaisia ajatuksia. Hän otti esiin kaikki mies-vainajansa kuvat ja järjesti ne näkyville niin kauniisti kuin osasi. Niiden rinnalle hän asetti Lennartin kuvia, joista yhdestä, mielestään onnistuneimmasta, hankki samanlaisen suurennuksen kuin miehensäkin kuvasta. Kaikki tälle kuuluneet, persoonallisesti ominaiset esineet hän asetti myös saapuville kuin museossa. Lennartin vuode, hänen taulunsa ja leikkikalunsa, saivat olla samassa järjestyksessä kuin olivat olleet hänen kuollessaan. Alli-rouva järjesti näin muistonsa nähtäville kuin ne olisivat olleet pyhäinjäännöksiä, ja saapui joka päivä, milloin vain jouti askareiltaan, tähän huoneeseen ja omistautui muistojensa palvontaan syyttävin ja pyytävin rukouksin, huokauksin ja kyynelin. Veli koetti turhaan pitää tätä kaikkea kohtuudessa ja viedä häntä ihmisten joukkoon, elävän elämän pariin. Alli-rouva pahastui jo tällaisesta yrityksestäkin, sillä hän piti nyt ilon tunteita, silloinkin kun ne pyrkivät pulpahtamaan ilmoille omasta luonnollisesta halustaan, loukkauksena vainajiaan ja surunsa ankaraa pyhyyttä vastaan. Ei, ilo oli hänelle elämässä kuollut. Hänen täytyi vain päästä selville syyllisyytensä laadusta voidakseen, mikäli Jumala sallisi sen tapahtuvan, omistautua katumukseen ja aiheuttamansa pahennuksen korjaamiseen.
Alli-rouvan uskonnollisuus, joka oli hänen rippikouluajoistaan saakka ollut arkaa, pyhästi värjyvää ja taipuvaista hurmiotunnelmiin, syveni Lennartin kuoleman johdosta äärimmäisen herkäksi. Se ilmeni nyt, paitsi vainajain muiston oudon hartaana palvomisena, rukouselämänä, joka kiihkeimmillään aiheutti hänen sielussaan hurmioon vivahtavaa tunnekuohua. Tämän tilan saavuttaminen tuli hänelle suorastaan pyrkimykseksi, sillä kun hän siinä pääsi ikäänkuin elävään, läheiseen kosketukseen sekä rakkaidensa että Jeesuksen Kristuksen kanssa, se tuotti hänelle erikoista tyydytystä ja lohdutusta. Hän oli ollut aina ahkera kirkossa kävijä ja haki nyt entistä enemmän sen tyynen palvelusmenon suomaa rauhaa. Mutta pian kävi niin, ettei tämä enää tyydyttänyt häntä, koska hän huomasi sen oikeastaan kehoittavan häntä ristin ja kuorman kantamisessa välttämättömään itsehillintään ja nöyryyteen. Alli-rouva nähtiin tämän jälkeen, aina verhoutuneena synkkään, mustaan huntuun, hihhulien kokouksissa, merkeistä päättäen usein joutuneena kiihkeän, tärisyttävän tunnekuohun valtaan. Ja siellä, uskonsisarten yksityisemmässä sisäpiirissä, syntien tunnustamisen ja sielunpaljastusten tuskallisina ja samalla nautinnollisina hetkinä, hän pääsi vihdoinkin tietämään, miksi Jumala oli vitsonut häntä niin ankarasti, että oli riistänyt häneltä hänen ainoan poikansa.
Miten sokea hän oli ollutkaan – oman pohjattoman itsekkyytensä niin täydellisesti sokaisema, että oli kulkenut yksin näkemättömänä siinä, missä kaikki muut olivat olleet näkeviä ja tietäviä. Miksi ei kukaan ollut tullut sanomaan hänelle, mitä hän oli aiheuttanut? Vaikeata se oli ollut uskonsisarillekin, mutta lopuksi oli eräs heistä rohkaissut luontonsa ja sanonut, ettei voinut enää vaieta. Vaieta mistä? Alli-rouva ei voinut kieltää tulleensa ajatelleeksi, kun oli katsellut ympärillään kuhisevia uskonsisaria ja nähnyt heidän melkein kuin lipovan huuliaan, että "kaikesta päättäen teillä on nyt oikein herkullinen juoru kielellänne, niin makea, että täytyy pidättää sitä kauan ja maistella kyllikseen ennenkuin laukaisee". Vastenmielisyys noita puhtauden ihanteita kohtaan sai hetkeksi vallan hänen mielessään ja hän oli jo nousemaisillaan ja lähtemäisillään, kun kuitenkin jäi paikalleen päästäkseen asian perille ja siten sen kiusan ulottuvilta. Mutta tehdessään näin Alli-rouva tunsi punastuvansa ja kätkeytyi, halveksien itseään, tumman huntunsa suojaan.
Se oli hänelle todella tyrmistyttävä tieto. Mennessään kotiin hän tunsi jalkojensa vapisevan heikkoudesta. Kuultuaan sen hän oli noussut äkkiä ja lähtenyt. Ovelta hän oli kääntynyt katsomaan tuota seuruetta, joka oli niin suurella nautinnolla pistänyt häntä suoraan sydämeen. Hän ymmärsi kyllä, että heidän ilmoittamansa asia oli tosi, sillä muuten he eivät olisi voineet kertoa siitä niin tarkkoja yksityiskohtia, mutta silti häntä oli loukannut se into, jolla he, kääriytyen kristillisen siveyden viittaan, olivat syventyneet siihen. Alli-rouva tunsi jotakin pyhimmästä yksityiselämästään joutuneen noiden akkojen hampaisiin ja totesi siinä ovella käyneensä tässä paikassa viimeisen kerran.
Nyt hän istui veljensä huoneessa yksin, kevätyön hämyssä. Veli oli jossakin poissa – Alli-rouva tiesi nyt, missä. Tähän saakka hän oli luullut veljen viipyneen, kun tuli kotiin vasta myöhään yöllä tai anivarhain aamulla, klubissa tai jossakin korttiseurassa, samoissa piireissä, joista Rosinan tuomari niin usein palasi surkuteltavassa tilassa. Alli-rouva oli ollut sitä ajatellessaan ylpeä veljensä puolesta, sillä hän ei ollut voinut todeta tässä milloinkaan juopumuksen merkkejä. Päinvastoin hän oli ollut ainakin niinä kertoina, jolloin Alli-rouva oli hoitaessaan Lennarttia yllättänyt veljensä yöllä tämän juuri hiipiessä hiljaa kotiin, erinomaisen virkeä eikä ollut tuoksahtanut edes oluelta. Alli-rouva oli kerran suorastaan kummastellut veljen onnellista, muhoilevaa ilmettä ja nauranut hänelle, kun hän hämillään kuin koulupoika oli tapaillut kömpelöitä, epäonnistuneita puolusteluja viipymiselleen. Eihän hän ollut millään tavalla tilivelvollinen sisarelleen, joka oli häntä paljoa nuorempi. Mutta veli oli aina ollut häntä kohtaan sellainen. Alli-rouvan varhaisimpiin lapsuudenmuistoihin kuului veljen harvinaisen lämmin, melkeinpä kiihkeä kiintymys häneen, pikku siskoon, joka sitten, isän ja äidin kuoltua, oli turvautunut veljeen kuin toiseen isään. Alli-rouvan toivomukset olivat veljelle käskyjä, jotka tämä täytti mitä tarkimmin, mikäli se vain oli hänelle mahdollista. Suloisimmat muistot tästä Alli-rouvalla oli kihlausajaltaan, jolloin veli otti osaa hänen onneensa niinkuin se olisi kukoistanut hänelle itselleen.
Nyt vasta Alli-rouvan silmät olivat auenneet näkemään sen, jota hän ei ollut onnellisessa, tiedottomassa itsekkyydessään tullut ajatelleeksikaan. Veli oli uhrautunut hänen hyväkseen niin kokonaan, että oli kieltänyt itseltään oman kodin suoman avoimen perheonnen. Hän oli ollut juuri astumaisillaan siihen, kun Einarin kuolema oli tehnyt Alli-rouvan orvoksi ja lisäksi toisin ajoin järkyttänyt hänen hermojaan niin, että veli oli säikähtänyt. Suvussa kulki mielisairauden suoni kuin marmorissa verinen juova. Se saattoi olla yhdessä sukupolvessa näkymättömissä, mutta pysyi siitä huolimatta mukana veriperinnön arvoituksellisissa kätköissä, puhjetakseen aikanaan ilmi, vieläpä juuri siinä oksassa, joka kukoisti erikoisen kauniisti ja uhkui sielullisten lahjain hienointa tuoksua. Alli-rouvaa värisytti hänen ajatellessaan, että ehkä tuo hänen kiihkeä rukousvimmansa ja hurmionkaipuunsa olikin osalta epänormaalia, terveeseen sielunelämään kuulumatonta hengen järkytystä?
Niin se oli. Alli-rouva ymmärsi nyt kaiken aivan selvästi. Itsekkyydessään hän oli ajanut veljensä, joka ei tietenkään ollut voinut kieltää rakkaudenkaipuutansa, siihen vapaaseen suhteeseen, josta Alli-rouvalle oli kerrottu, siihen syntiin, jota merkitsi tällainen laillistamaton, kielletty rakkaus – Alli-rouva ei hirvinnyt sanoa ääneen sitä pöyristyttävän rumaa nimeä, jolla uskonsisaret olivat leimanneet veljen menettelyn rikokseksi kuudetta käskyä vastaan – ja joka näin ollen lankesi Alli-rouvan tunnolle. Hän oli saanut miehensä kuolemasta sen uskon, että juuri tämä synti rangaistiin erikoisen ankarasti, säälimättömästi, ja oli sairaalloisesti kuvitellut ja liioitellut kostavan Jumalan aatetta tässä suhteessa. Einar oli saanut hyvittää harha-askeleensa hengellään; hän, Alli-rouva, oli saanut hyvittää itsekkyytensä poikansa hengellä. Eikö hän ollut monta kertaa pelännyt veljen yhtäkkiä menevän naimisiin ja jättävän hänet, orvon siskonsa, turvattomaksi? Oli, sitä juuri hän oli usein pelännyt. Se ajatus oli ahdistanut häntä kuin painajainen, sillä hänestä oli tuntunut mahdottomalta luopua tästä kodista ja veljen sisar-emännöitsijän arvokkaalta paikalta. Hän ei voisi tulla toimeen pienellä eläkkeellään eikä sillä rahalla, jonka veli mahdollisesti edelleen antaisi hänelle, mutta jota hänen olisi silloin niin vaikeata ottaa vastaan. Koko elämänsä ajan hän oli näin ollut veljensä taakkana – tuon rakkaan, ison, höperön veljen, joka oli valmis vaikka mihin, kunhan siitä vain oli iloa hänen hurmaavan kauniille, hemmoitellulle, herttaiselle pikku siskolleen, jollaisena Alli-rouva yhä väikkyi hänen silmissään. Mitä hänen oli nyt tehtävä, miten koetettava hyvittää kaikkea ainakin niin pitkälle kuin oli ihmisvoimin mahdollista?
Hän säpsähti, sillä ulkoa, kevätrousteikkoiselta katukäytävältä, kuului askelten ääntä. Veli oli tulossa kotiin. Alli-rouva oli tullut tähän huoneeseen odottamaan häntä, kysymään häneltä itseltään suoraan, miten asia oli, ja sanelemaan hänelle sen tuomion, minkä kuudennen käskyn rikkominen ansaitsi. Mutta miettiessään tässä omaa osuuttansa ja syytänsä hän oli yhtäkkiä ymmärtänyt, että menettelemällä siten hän vain lisäisi syyllisyyttänsä ja syntiänsä. Hänelle selvisi, ettei hän voisi eikä saisi nyt kysyä veljeltään mitään tätä asiaa koskevaa, vaan että hänen oli toistaiseksi oltava kuin olisi siitä yhtä tietämätön kuin tähänkin saakka. Tuonnempana kyllä osoittautuisi, mikä olisi oikea tie.
Hän aikoi pujahtaa omaan huoneeseensa ennenkuin veli kerkeäisi sisään, mutta oli epäröidessään viivähtänyt sen verran, ettei ehtinyt. Veli oli jo etehisessä, kun hän yritti hiipiä salin läpi, huomasi hänet ja sanoi iloisesti:
– Kas, pikku sisko on vielä ylhäällä. Luulin sinun menneen aikoja sitten nukkumaan. Suo anteeksi, että taas viivyin näin myöhään ja annoin sinun odottaa. Mutta kun ei tahdo päästä lähtemään toisista seuroista...
Hän hykersi käsiään ja tuli lähelle. Alli-rouva näki hämystä huolimatta suuren onnen loistavan hänen kasvoiltaan. Väkijuomien hajua ei tuntunut. Veli otti häntä molemmin väkevin käsin olkapäistä, kumartui katsomaan silmiin ja sanoi huolestuneena:
– Täällähän on itketty! Voi-voi sentään! Täytyisi saada elämä järjestetyksi siten, ettet joutuisi olemaan niin paljon yksin. Varsinkin näin kevätilloin tulee mietityksi ja kuvitelluksi kaikenlaista tarpeetonta.
Alli-rouva ajatteli, että hän tulee päinvastoin piakkoin olemaan yksin enemmän kuin ennen, mutta ei sanonut muuta kuin että ruokasalissa oli vähän voileipää.
– Niinkö! veli virkkoi ihastuneena. – Tule seurakseni ja haukkaa sinäkin pieni yöpala. Se virkistää, rauhoittaa ja antaa unta.
He menivät ja istuutuivat pöytään, Alli-rouva hienona, pehmeänä, kauniina ilmavassa, valkoisessa yöröijyssään, vaalea, tuuhea tukka kahtena tukevana palmikkona, veli kookkaana, jykevänä, hyväntuulisena, osaaottavaisena, puheliaana. Katsoessaan sisartaan hän ajatteli, että "ihan on samanlainen kuin ennen tyttönä", ja "on sääli, kuinka paljon hienoa, jaloa, uhrautuvaista rakkautta hänessä palaa tyhjään, kun joutui leskeksi niin nuorena". – "Kuule, Alli", hän sanoi sitten ja noustuaan meni astiakaapille, jonka ovia alkoi aukoa ja sisuksia kaivella isoin, kömpelöin käsin, – "mitenkähän olisi, jos joisimme tässä kevätyön hämyssä kahdenkesken pienen maljan meidän molempain onneksi"... Hän laskeutui kyykylleen ja kaiveli kaapin alaosaa kuin kontio muurahaispesää... "Täällä piti muistaakseni olla pikku karahvi sherryä... Mitä helkkaria...! Tämähän on viinietikkaa...! Tuossa se on. Otetaanpa kaksi hienoa kristallilasia. Kas niin! Ihan alkoi hengästyttää. Talvin aina lihoo – tottakai, jotta olisi liikapainoa pudotettavana pois kesin, linjoja viedessä ja kartoittaessa..."
Hän istuutui jysähtäen, kaatoi laseihin ja kohottaen omaansa sanoi:
– Terveydeksemme, sisko! Minulla on tähän pikku maljaan aivan erikoinen aihe, jonka kerron sinulle toiste. Silloin ymmärrät, miten hauskaa minulla oli tällä hetkellä. Kippis!
Hän nousi ja tarttuen siskoaan olkapäistä kosketti huulillaan hänen otsaansa sekä sanoi:
– Älä sure äläkä murehdi, pikku sisko, sillä kaikki kyllä selviää! Hyvää yötä ja nuku hyvin!
Alli-sisko ajatteli katsoessaan hänen jälkeensä, että se nainen, jonka veljen väkevät kädet sulkevat syleilyynsä, on varmaan rajattoman onnellinen.
4
Alli-rouvan huomiot tuomarista ja siitä tilasta, jossa hän joskus – ja viime aikoina yhä useammin – horjui yömyöhällä kotiinsa, olivat valitettavasti aivan oikeita. Useammin kuin edellisinä vuosina – tuomarilla oli ollut pienet tapansa jo nuoresta alkaen, vaikka hän oli taitavana miehenä osannut pitää ne näihin saakka kurissa – hän unohtui virka-aikansa jälkeen kaupungille, klubiin, Seurahuoneelle, vanhaan, syrjäiseen kestikievariin, jolla oli tämän arvon johdosta anniskeluoikeudet ja jossa elämän katkeamattomaan arkeen ikävystyneet ja kyllästyneet herrasmiehet saattoivat kaikessa hiljaisuudessa ja huomaamattomuudessa päästää luontonsa irralleen. Olihan kaupungissa kaksi ulkoravintolaa ja vielä molemmat sellaisia, että ne pidettiin auki talvellakin, mutta niihin mentiin harvemmin, sillä tulo niistä yömyöhällä saattoi olla hankalanpuoleista, jos sattui olemaan huono sää. Oli vielä Seurahuone, iso, juhlallinen, ulkomaalaisen arkkitehdin rakentama ylen komea, renessanssityylinen rakennus, jossa kävijöiltä vaadittiin melkeinpä mannermaisia tapoja ja ainakin ruotsinkielen taitoa; vain keittiön puolelle, syrjäkadulta vievästä pikku ovesta, päästettiin alempaa kansaa ja niitä, joilla ei ollut kovia kaulassa eikä narisevia jalassa. Oli vielä Seuraklubi, johon kuului vain ruotsinkielisiä, ja Suomalainen klubi, johon suomenkieliset herrat kokoontuivat. Näillä keitailla erämaassa oli yksi yhteinen piirre, se näet, että niihin oli tuotettu Ruotsista tarjoilijattaret. Miespuolista tarjoilijaa ei ollut ainoassakaan, vaan kaikissa vieraita palvelivat kuningatarmaiset, solakat, tähtisilmäiset ja korkearintaiset ruotsittaret, ns. "buffat", joilla kokonaisuudessaan katsottuna ja arvosteltuna on ollut Suomen kaupungeissa melkoinen sivistystehtävä. Olisi aivan väärin asettua heihin nähden moittivalle kannalle, sillä elämän säädyllisyydessä he olivat kauttaaltaan korkeammalla tasolla kuin miesservitöörit. Kun he astuivat hienoina ja sivistyneinä pöydän ääreen ottamaan vastaan tilauksia, niin raa'at puheet hiljenivät ja moukkamaisinkin herrasmies tunsi ikuisen naisellisuuden pehmentävää, sivistävää läsnäoloa. Ei tuollaiselle hienolle neidille kehdannut karjua eikä kirota, ei väittää vääräksi hänen laskuaan eikä heittää tätä hänelle vasten silmiä. Ei liioin kehdannut olla avoimesti humalassa, vaan edes koetti hillitä itseään ja käyttäytyä mahdollisimman moitteettomasti ja ryhdikkäästi. Hyvin useat näistä muukalaisista kaunottarista, jotka olivat valinneet tällaisen vaarallisen elämänuran, osoittivat siveellistä kuntoansa sillä, että joutuivat hienoihin, hyviin naimisiin, tuottamaan jälkeläisiä kaupunkien parhaille ja rikkaimmille, monesti tosin rappeutuneimmille porvarisuvuille. Voidaan ymmärtää, mitä lujuutta oli tarvittu ja mitä taisteluja oli ollut kestettävä, ennenkuin tie oli avautunut avioalttarin ääreen. Mutta ennakkoluulot kumoutuivat, tuo tie avautui ja vähintään yhtä suuri prosentti näistä morsiamista osoitti aviopuolisona todellista kuntoa kuin ns. "parempien säätyjen" tytöistä. Ja mikäli oli kysymys juhlapöydän kattamisesta ja tarjoilun järjestämisestä suvun suurissa juhlissa, tuo kunto oli suurempi kuin tavallisilla porvarineidoilla, sillä olihan tämä juuri ent. buffain erikoisalaa, johon he olivat perehtyneet suuressa maailmassa.
Kaiken tämän lisäksi tuli se, että näiden melkein poikkeuksetta kauniiden vierasmaalaisten naisten mukana lehahti pikkukaupunkien kuivaan ja nuhteettomaan elämään eräänlaatuista romantiikkaa, jolla oli toisin ajoin vastustamaton viehätyksensä. Klubi, vieläpä julkinen ravintolakin, oli eristetty, pyhitetty paikka, jonne rouvilta ja anopeilta oli pääsy kielletty ja jossa miehet siis saattoivat "hengähtää vapaasti", kuten jotkut "sorretuimmat" joskus runollisesti lausahtivat. Elämä pikkukaupungissa oli pitkiä aikoja kuin kulkua kameelimiehenä Saharan erämaassa. Kuukausia kestäneen laahustamisen jälkeen ole vaisuuden arkihiekassa nousi vihdoin eteen keidas, klubi, ja avautuivat sen varjoisat, viihtyisät suojat solisevine, virvoittavine lähteineen. Tultuasi sinne sait vielä kokea sen autuuden, että vastaasi astui paratiisin impi, muhamettilaisen "houri", haltijatar Paribanu, suorimmittain sanottuna ruotsalaissyntyinen "buffa", joka viehättävästi hymyillen tarjoutui tyydyttämään kaikkia toivomuksiasi, istuipa seuraksesi, jos puolestasi kohteliaasti pyysit häntä varaamaan lasin itsellensäkin. Tuossa romantiikassa oli sen verran kuudennen käskyn rikkomisen häivähdystä, että lankeemuksen vaara vilahti mielessä synnillisen makeana ja viettelevänä, ahdistamatta kuitenkaan omaatuntoa sen vakavammin kuin mitä kaukainen palohaavan mahdollisuus voi tehdä. Eihän ole pakko koskea tuliseen rautaan, vaan voihan tyytyä katselemaan juuri niin läheltä, että sen lämpö tuntuu hyvältä ja säihkyvät tähdet näyttävät kauneimmilta.
"Sellaista on elämä", tuomari hymähti herätessään eräänä surumielisenä kevään iltapäivänä mietteistä, joiden pääsisällys oli suunnilleen sitä, mitä edellä on esitetty. "Sellaista on elämä", hän uudisti vielä, hamuili paperit salkkuunsa ja alkoi miettiä lähtöä kotiin. Virkatunnit olivat jo aikoja sitten loppuneet ja virkatoverit hajonneet kukin taholleen, mutta hän oli jäänyt pöytänsä ääreen muka vielä työskentelemään. Ei hän mitään tehnyt, vaan piti asiakirjoja vain näön vuoksi edessään, saadakseen rauhan kyselyiltä. Hän ajatteli ajattelemistaan kaikkea sitä, mikä oli vienyt hänet siihen, missä hän nyt oli. "Ei, kyllä hänen nyt täytyi lähteä kotiin, sillä muuten Rosina voi taas hermostua..."
Hän veti palttoon ylleen, otti salkkunsa ja keppinsä ja lähti. "Missä hän nyt oli sitten?" Se kysymys jäi hänen mieleensä ja hän jauhoi ja selvitteli sitä kävellessään haluttomasti ja väsyneesti kaupungin halki pitkin sen pisintä katua sinne kauas etelätullin puoleen, jossa hänen asuntonsa oli. Miten oli kysymykseen vastattava? Hän oli kuulevinaan tunnostaan paremman ja huonomman minänsä keskustelun, jonka aiheena oli juuri tuo asia. Edellinen perusteli selvästi ja johdonmukaisesti sitä väitettänsä, että tuomari oli luisunut vähitellen siveelliseen välinpitämättömyyden tilaan, jossa kaikki oli oikeastaan samantekevää, ja arvokasta ainoastaan silloin, kun se kykeni jollakin tavalla huvittamaan. Jälkimmäinen löi kaiken tällaisen itsesyyttelyn turhaksi ja taputellen häntä veljellisesti olkapäälle sanoi, että "olet vain hiukan väsynyt ja tarvitset vaihtelua. Hetkinen hyvien toverien seurassa virkistää paljon!"
Hän mietti niin kiihkeästi, että huomaamattansa pysähtyi. "Niin se on!" hän sitten ääneensä ilmaisi tulleensa varmaan johtopäätökseen. "Niin se on! Minusta on selvästi kulunut pois jotakin, jonka puuttuminen nyt aiheuttaa elämäni alakuloisen harmauden. Tuo kuluminen on tapahtunut vuosien varrella, vähän yhdessä, huomattavasti kymmenessä, paljon kahdessa- ja liian paljon kolmessakymmenessä vuodessa. Nyt olen kuin tyhjä kuori, josta elämän kimalteleva sudenkorento on aikoja sitten lentää pyrähtänyt tiehensä – tuollainen inhoittava, monijalkainen, ahneleukainen toukka, joka asuu ja saalistaa elämän lätäkössä ja on peloittavan näköinen hirviö, mutta jolla on kuitenkin ruman kuorensa alla satukimalteinen, aurinkoon pyrkivä sielu. Silloin kun sen kaipuu on täyttynyt, se lennähtää pois kamalasta maallisesta vaipastaan ja jättää tämän tyhjänä, toivottomana, kuolleena, lätäkköönsä. Vaikka eihän se ole minusta sillä tavalla kauniisti lennähtänyt", hän hymähti, "vaan on kuollut sisässäni vähitellen ja jäänyt syntymättömäksi".
Hän ajatteli, ettei se mitään ole, vaikka ruumis alkaa rappeutua siinä puolen vuosisadan paikkeilla, kuten hänelläkin oli tehnyt, sillä sehän oli luonnon järjestykseen kuuluva ilmiö. Se vasta oli vaarallista, jos henki alkoi rappeutua samalla kertaa sillä tavoin, että kuihtui se, mikä oli ennen antanut aatteellista ja ihanteellista nousua ja ryhtiä. Ei ole ratkaisevaa merkitystä sillä, vaikka muisti heikkenee niin, ettei äkikseltä tapaa edes tuttujen nimiä, vaan kuolemantuntuista on se, jos eräänä päivänä huomaa tylsyneensä todelliselle onnelle. Silloin on tapahtunut hengen kuolema, josta ei taida olla ylösnousua. Sinulla on vaimo niinkuin minulla Rosina, aina kiltti, suloinen, rakastettava, kaikessa huoltava, hellä, anteeksiantava. Sinä tunnustat nämä hänen ominaisuutensa ja lisäksi vielä hänen ruumiillisen kauneutensa, joka kerran juovutti sinut intohimolla. Mutta kaikesta tästä huolimatta tunnet eräänä päivänä kauhistuen, ettet enää rakastakaan häntä, että päinvastoin olet häneen sydämesi pohjasta kyllästynyt. Toisin ajoin vihaat häntä. Samalla kuin toteat tämän, huomaat itsessäsi muitakin muutoksia. Et esimerkiksi innostu enää mistään, vaan irvistelet päinvastoin sydämessäsi "aatteille" ja "uskonnolle" ja "Jumalalle" ja "taiteelle" ja kaikelle tuollaiselle roskalle, jolle höynämäiset ihmiset antavat koreita nimiä. Etkä edes irvistele, sillä sehän olisi sielun elämän merkki, vaan olet täydellisesti välinpitämätön ja kylmä, ihmettelemättä mitään olevaisuuden ilmiötä, oli se miten ennenkuulumaton tahansa. Olet ulkonaisesti säädyllisen näköinen ja tapainen, et loukkaa kenenkään käsityksiä etkä tunteita, paljastat pääsi Maamme-laululle ja käyt kirkossa jouluaattona, mutta tämän teet aivan koneellisesti, todellisen olemuksesi, sielullisen ja siveellisen tyhjiösi, ulkopuolella, apinamaisesti matkittuina tapoina. Todellisuudessa olet tuollainen tyhjä tonkan kuori, kahdella jalalla koikkelehtiva hirviö, joka olisi huvinsa vuoksi valmis mihin rikokseen tahansa, ellei siitä seuraisi epämukava rangaistus ja paljon muuta hankaluutta.
Tuomari näki itsensä kulkemassa tuollaisena tyhjänä kuorena ja kuvitteli pitkät viiksensä sen väkeviksi, raateleviksi leuoiksi. Hän totesi, ettei tällainen inhoittava mielikuva aiheuttanut hänessä minkäänlaisia vastenmielisyyden tunteita, ja kysyi itseltään, "olenko hullu?" Sitten hän alkoi tutkia itseään järjestelmällisesti ja kysyä sielunsa joka sopukalta, eikö siellä asuisi mitään inhimillistä, lämmintä onnen kaipuuta, mutta kaikista kumisi vastaan armoton tyhjyys. Kaikki oli kulunutta, loppuun palanutta, ikuisesti sammunutta – Rosinankin sopukka, jossa olevalle alttarille hän oli ennen tuonut joka päivä uusia kukkia. Kuinka oli mahdollista, että runous saattoi kadota elämästä näin tyystin, että näköalat saattoivat olla pysyväisesti näin toivottoman alakuloisia, harmaita, sumuisia, masentavia?
Kyllä hän tiesi, mitä hänelle sanottaisiin, jos hän tunnustaisi sielunsa tyhjyyden jollekin ystävälle. "Pitää tahdonvoimallaan tempautua irti liejusta ja ryhtyä johonkin työhön, joka tuottaa iloa ja tyydytystä". Hyvä oli sanoa näin, mutta teeppäs se, kun tahdonvoimalla ei ollut tukikohtaa, josta se olisi ponnistanut. Vene ei liiku, vaikka teet tyhjin käsin miten tarmokkaita soutuliikkeitä tahansa. Täytyy olla airot ja kangeta vene niiden avulla eteenpäin...
"Tukikohta, tukikohta", tuomari pysähtyi siinä taas miettimään. Hän aavisti hämärästi tulleensa ajattelussaan sellaiseen kohtaan, jossa piili koko tämän kysymyksen ydin. Tyhjyys, hengen kuolleisuus, inhimillisen tunne-elämän sammuminen, tylsyminen siinä suhteessa niin, että vain fysiologiset toiminnat olivat jäljellä – miten oli tuo turtunut tila voitettavissa, miten saavutettavissa jälleen se tukikohta, joka oli ollut nuoruudessa olemuksen aironvetojen ponnistuksen paikkana ja kulunut vähitellen pois? "Täytyisi, täytyisi" – tuomari haparoitsi sopivaa sanaa – "syntyä uudelleen". Niin hän tuli ajatelleeksi siinä vanhan kievarin nurkalla, epäröidessään, menisikö sinne vai kotiinsa. Totta oli, että hän oli virastosta lähtiessään vakavasti aikonut mennä kotiin ja olla koko illan perheensä seurassa niinkuin ennen, kauan sitten, jolloin muu ei olisi tullut hänen mieleensäkään. Mutta jo hänen laskeutuessaan portaita sielun takalistossa oli siinnyt päätös, että kyllä hän sittenkin menee pistäytymään kievariin. Kulkiessaan kotiin päin hän oli koko ajan virallisen siveellisesti sillä kannalla, että kotiin tässä nyt astellaan, kallistamatta korvaansa tuolle takaliston mielipiteelle, mutta tuli kuitenkin seisahtuneeksi kievarin nurkkaukseen. Siinä sitten viinan muisto lehahti eläväksi kitalaessa, kielellä ja koko hermostossa, vaatien kiukkuisesti ja makean viettelevästi tyydytystä. Kun siihen yhtyi silmäin verkkokalvoon jäänyt kuva komeasta Hildurista, joka herätti naisellisuuden kiihkeätä kaipuuta, tuomari tunsi olevansa myyty mies ja pujahti kievarin portista sisään kuin varas.
KYMMENES KUKU.
1
Sitten kun Lauri oli tottunut uuteen kouluunsa ja tutustunut tovereihinsa ja kun hiihdon hurma oli hiukan vähentynyt, hänet valtasi postimerkkien kokoamisen innostus. Hän oli ensin huomioinut syrjästä ja kummastellut sitä tavatonta harrastusta, jota toverit tässä puuhassa osoittivat, nähnyt sitten muutamia hyvin järjestettyjä kokoelmia ja vähitellen itse joutunut tämän lumouksen valtaan. Kansakoulussa sitä ei ollut tunnettukaan, mutta valmistavan koulun viimeisellä luokalla se raivosi kuin yleinen pelihimo.
Ensimmäisenä ja vaikeana hankaluutena siinä nousi eteen Laurin ainainen vastus: rahan puute. Äiti tuntui odottamattoman haluttomalta luovuttamaan pääomaa varsinaisen albumin ostoon, jota ilman taas Laurin mielestä postimerkkien kokoamista ei yleensä voinut harjoittaa. Äidin ehdotuksen, että hän kokoaisi niitä aluksi esimerkiksi vahakantiseen vihkoon, johon itse sievästi viivoittaisi sopivat ruudut ja kirjoittaisi kauniisti eri valtakuntien nimet, hän hylkäsi ylevästi halveksien. Näki ja kuuli kaikesta, ettei äiti ymmärtänyt postimerkkien kokoamisesta mitään. Sitten äiti oli suostuvainen uhraamaan aatteen hyväksi 3 markkaa, mikä oli pienimmän ja mitättömimmän albumin hinta, ja siihen Lauri tyytyi. Siitähän sai tuollaiseen vankkaan, tilavaan vihkoon, jonka paperi oli tukevaa ja hyvää, postimerkkien kuvia ja kauniisti tekstattuja valtakuntien nimiä ja vaakunoita. Ahkerasti työskenneltyään Lauri vihdoin saattoi sanoa omistavansa kunnollisen, joskin hiukan erikoisen albumin. Toverit hymyilivät sille, mutta kun Lauri itse oli tyytyväinen siihen, oli kaikki hyvin.
Mutta itse merkkien kokoamisessa vasta pula syntyi, sillä siinäkin tarvittiin rahaa, vieläpä loppumattomasti. Lauri ymmärsi olevan sopimatonta sijoittaa äidin vähiä pennejä, jotka työllä ja tuskalla riittivät ruokaan, mutta vain harvoin vaatteisiin ja tuskin milloinkaan edes sallittuun vaatimattomimpaan ylellisyyteen, sellaiseen tavaraan kuin vanhoihin postimerkkeihin, ja mietti keinoja, miten voisi hankkia niitä ilman rahaa. Siinäkin hänelle tuli äiti – tuo verraton, kekseliäs, aina kiltti pikku äiti – avuksi. Kuultuaan näet Laurilta, että merkkejä saattoi hankkia myös vaihtamalla ja että varsinkin vanhat suomalaiset olivat niin haluttuja, että yhdellä sellaisella saattoi saada kymmeniä ulkolaisia "sortteja", äiti meni tietävän näköisenä lipastolleen ja alkoi kaivella sen laatikoita. Hetkisen kuluttua hän nosteli laatikoiden syvyydestä useita pakkoja vanhan näköisiä kirjekuoria, joissa kaikissa oli postimerkki, vieläpä enimmäkseen sellainen, ettei Lauri ollut niitä nähnytkään. "Ehkä voit näillä hankkia itsellesi ulkolaisia ja tarvitsethan sitäpaitsi näitäkin kokoelmaasi", sanoi äiti ja alkoi leikellä kuorista merkkejä.
Lauri tuli kiinnostuneena ääreen. Kuinka kummallisia kirjekuoria – pitkiä ja kapeita, sinertäviä, punertavia. Tuossa oli kokonainen nippu, kaikissa äidin nimi ja osoite. Käsiala oli aina sama ja Laurille tuttu. Missä hän oli sitä nähnyt? Hän muisteli kiinteästi ja huomasi yhtäkkiä, että sehän oli isän käsialaa hänen nuoruutensa ajoilta – sujuvaa, siroa, isot kirjaimet kaunispiirteisiä, varmasti pyöräytettyjä. Vanhempana isän käsi oli alkanut vavista ja silloin käsiala oli muuttunut aivan toiseksi. Siitä Laurilla oli paljon näytteitä, mm. siinä mieluisessa lompakkomuistikirjassa – tai oikeastaan vain "lompakossa", jota hän säilytti liiviensä povitaskussa. Lauri otti muutaman kuoren ja tarkasteli sen postileimaa. "Helsingfors" siinä luki. Isä oli siis kirjoittanut nuo kirjeet ylioppilaana Helsingistä. Lauri laski kirjeen takaisin muiden joukkoon ja meni jälleen oman pöytänsä ääreen. Hänestä tuntui, että äidin piti nyt saada olla rauhassa.
Äiti oli tuskin huomannut hänen koskeneen kirjeisiin, sillä hän oli unohtunut lukemaan erästä niistä. Näkyi olevan pitkä, mutta kauttaaltaan sirosti, hienosti kirjoitettu. Kuinka onnellisen näköinen äiti olikaan! Oli kuin hänen kasvonsa olisivat hohtaneet. Sitten hohde muuttui surumieliseksi ruskoksi ja vähitellen vakavaksi murheeksi, joka sai kyyneleet tippumaan poskille. Silloin Lauri meni äitinsä luo ja sanoi:
– Kuule, äiti, älä lue noita vanhoja kirjeitä, koska alat itkeä niistä! Pistetään ne takaisin laatikkoon. Tuo merkki vain otetaan vielä.
Oli kuin äiti ei olisi kuullut häntä, sillä hän näytti katsovan kauas, kaiken läsnä olevan toiselle puolelle, kymmenien vuosien taakse, silloin kukoistaneeseen nuoren rakkauden kevääseen. Miten paljon tuomenkukkia ja kieloja hän näkikään, miten kirkas valaistus leijailikaan vanhan pappilan ympärillä, sen kotiulapalla ja kaukaa sinertävillä vaaroilla. Jälleen tuli eläväksi katse, jonka lumo oli vastustamaton. Sitten vuodet vilahtivat ohitse nopeasti kuin silmänräpäys ja sieluun nousi yksinäisen kalmansaaren kuva, humiseva honka ja vaatimaton musta risti, juurellansa kuihtunut havuseppele. Oliko tuo kaikki todella tapahtunutta vai oliko se unta? Ehkä se oli unta, sillä miten muuten voisi yhteen ajan rahtuseen, iankaikkisuuden silmänräpäykseen, mahtua niin pitkälti elämää, niin rajattomasti onnea ja mittaamattomasti murhetta. Ainakin nyt, katsoessa ja tutkiessa sen kimmeltäviä kukkuloita ja tummia laaksoja, helteisiä kirkkoteitä ja hallaisia soita, lukemattomia varjoja ja välissä vilahtelevia valoviiruja, tuntui siltä...
2
Lauri oli päässyt postimerkkiasioista sen verran selville, ettei vaihtanut vanhempia suomalaisiaan sentään aivan arvostelukyvyttömästi, vaan otti kokeneemmilta selvää niiden arvosta. Siinä yhteydessä hän sitten pääsi tietämään sen salaperäisen lähteen, josta poikien albumeihin virtasivat kauniit ulkomaiset postimerkkisarjat, sellaiset, joissa ei ollut leimaa, vaan jotka olivat näöltään aivan koskemattomia ja käyttämättömiä, liimakin vielä jäljellä. Ne olivat enimmäkseen siirtomaiden merkkejä, kuten jo ilmaisivat niissä olevat etelämaiset kuvat: norsut, turbaanipääruhtinaat, pyramiidit jne. Laurilla samoin kuin muillakin pojilla oli hienot epäilyksensä, olivatko ne todella oikeita, laillisia postimerkkejä, mutta kun isommissa albumeissa oli niiden kuvia, nuo epäilykset vaimenivat. Jotkut viisaat selittivät tuollaisia merkkejä voidun myydä arkeittain puhtaina niiden nimellishinnasta. Tavattoman kauniita ne albumissa olivat, kun ne asetettiin siististi riviinsä, ja jo sen vuoksi Lauri halusi saada niitä.
Jo kauemman aikaa hän oli kysellyt tovereiltaan, mistä niitä saisi ja voisiko niitä hankkia vaihtamalla suomalaisiin merkkeihin, mutta oli kohdannut joka haaralla kummallista salaperäisyyttä. Pienet postimerkkiliikemiehet olivat niin perillä ammatistaan, etteivät ilmaisseet tavaranhankkijaansa; jos he näet olisivat tehneet sen ja tavaraa olisi siis virrannut markkinoille rajattomasti, sen hinta olisi tietenkin laskenut. Ne, jotka tiesivät tuon saantipaikan, olivat yhteisen edun vuoksi luvanneet toisilleen pitää sen salassa ja muodostivat täten jonkinlaisen vapaamuurariveljeskunnan, jolla oli hoidettavanaan yhteinen salaisuus. Vaikutti tavattoman kiihoittavalta, kun he näiden asioiden tullessa puheeksi vaikenivat ja vilkuttivat salaperäisesti silmiään. Lisäksi heillä oli muitakin liikesalaisuuksia. Lauri tiesi ulkomailla olevan erikoisia liikkeitä, jotka vaihtoivat ja möivät postimerkkejä. Ei tarvinnut muuta kuin lähettää niille valikoima suomalaisia, niin sai takaisin pussillisen ulkomaalaisia – tosin enimmäkseen roskamerkkejä, mutta joukossa jonkin paremman. Tällaisten liikkeiden osoitteet kuuluivat myös tuon vapaamuurarijärjestön salaisuuksiin, joita ei hevillä ilmaistu.
Pitempiaikainen liikekumppanuus järjestön erään jäsenen kanssa, jonka nimi oli Sulo, johti kuitenkin lopulta siihen, että Lauri vihittiin järjestön kaikkiin salaisuuksiin ja pääsi sen jäseneksi. Laurin hämmästys ei ollut vähäinen hänen saadessaan kuulla, että kaupungin syvällisin tekijä postimerkkikaupan alalla oli muuan takkupartainen, silmälasipäinen, sangen omalaatuisen näköinen, hirveän ruotsinvoittoista suomea mongertava puhelinmonttööri, jonka Lauri oli nähnyt monta kertaa puhelinpylväiden kärjessä järjestelemässä sekautunutta lankametsää tai kiinnittämässä uutta lankaa entisten rinnalle. Tämä oli vaikuttava esimerkki siitä, miten suuresti todellisuus joskus saattaa poiketa edeltäpäin muodostetuista mielikuvista. Monttöörillä oli tietysti nimi, mutta sitä ei poikain kesken käytetty, vaan tyydyttiin hänen yksityistä liikealaansa kuvaavaan yleisnimeen "Postimerkkiukki". Kun tämä nimi mainittiin, Laurin mieleen tuli korkean pylvään päässä tuhansien lankojen keskellä pitkiä käsivarsia oikova ja kummallisesti mölähtelevä partaniekka orangutangi eikä suinkaan hänen kuvittelemansa hieno vanha museomies, joka iltatakkiin pukeutuneena kääntelee jättiläisalbuminsa kauniita lehtiä. Vasta sen jälkeen tuon ihmisapinan vaiheilla alkoi välähdellä mielteitä ulkomaisista postimerkkisarjoista.
Postimerkkiukki, joka siis oli poikain elämässä tärkeä salatekijä – eikä vain postimerkkien kauppiaana vaan lisäksi vielä sähköasioiden tuntijana, halpojen ja voimakkaiden patterien rakentajana –, asui pienessä keittiössä ja kamarissa erään syrjäisen kadun varrella. Sinne sai mennä illalla siinä kuuden, seitsemän seuduissa. Piti pyyhkiä jalat hyvin, sillä ukin vaimo oli äreä ja tarkka puhtaudesta, piti kumartaa kohteliaasti ja kysyä, saisiko ostaa postimerkkejä. Jos ukki sattui olemaan kotona eikä ollut humalassa, eukko tavallisesti ohjasi pojat keittiön takana olevaan ukin valtakuntaan, jossa kauppoja sitten tehtiin paremmalla tai huonommalla menestyksellä.
Laurin ensimmäinen käynti Postimerkkiukin luona sattui varhaiskevään sumuiseksi, koleaksi illaksi. Tuntui siltä kuin olisi lähdetty maantieteelliselle löytöretkelle tuntemattomiin maihin tai etsimään aarniometsästä uutta ihmisapinaa tai muuta hirviötä tai tekemään kauppoja julman neekerikuninkaan luo, joka kun vain osoitti sormella silmiään, niin se oli kuolemantuomio. Sulo – rauhallinen, sinisilmäinen, tanakka mies, jollainen on hyvä olemassa toverina elämän vaarallisilla seikkailumatkoilla – oli retken päällikkönä ja oppaana. Lauri oli sen valkoisena metsästäjänä eli siis postimerkkien myyjänä ja ostajana. Santeri, jota oli erikoisesti luotettavana miehenä pyydetty mukaan, edusti kuvaannollisesti sanoen valkoisen metsästäjän "pyssynkantajaa", uskottua palvelijaa, joka käveli isäntänsä vieressä sormi liipaisimella ja silmä terävänä kuin haukalla. Jännitys ja tuntemattoman pelkoko lienee aiheuttanut sen, että Santeri – tunnetusta rohkeudestaan huolimatta – tuli vatsastaan niin kipeäksi, että häätyi viivyttämään retkikuntaa puolisen tuntia. Tultiin siitä sentään perille, kolisteltiin pimeässä etehisessä, päästiin keittiöön ja meneteltiin saatujen ohjeiden mukaan. Kärsineen näköinen, vanhemmanpuoleinen nainen silmäili poikia väsyneenä ja kyllästyneenä, mutta vei heidät sitten sanomatta sanaakaan kaikkein pyhimmän ovelle, itsensä Postimerkkiukin vapisuttavaan läheisyyteen. Huone oli niin täynnä tupakansavua, että Laurilla välähti mielessä epäröivä kysymys, oliko siihen ehkä sukellettava kädet ylhäällä ja pää edellä. Ikkunan edessä oli pieni pöytä ja sen ääressä keinutuoli, jossa istui savupilvien alkulähde, isopartainen, peloittavan näköinen kummitus, aarniometsien keskeinen hirviö, neekerikuningas ym. ym. eli ns. Postimerkkiukki. Ilmeisesti tottuneena siihen kunnioitukseen, jota ympäristön kansat hänelle osoittivat kumarrusten ja tuomisten muodossa, hän ei luonut poikiin silmäystäkään, vaan siirsi tuolinsa lähemmäksi pöytää, avasi eteensä laajan kartongin, joka oli täynnä postimerkkejä, jokaisen alla hinta, murahti haudankolkolla äänellä "Uruguay", kallistui keinahtelemaan ja alkoi kiihkeästi vedellä jo puoleksi sammunutta piippuaan. Kun sitten Lauri ja Sulo olivat puolestaan esittäneet tavaransa ja ukko oli valinnut niistä parhaimmat ja tehnyt silmät välähdellen yöapinamaisesti sangattomien lasien takaa niin alhaisen tarjouksen kuin suinkin kehtasi, alkoi tuota summaa vastaavan määrän valikoiminen. Arkin arkilta ukki käänsi poikien ihailevien silmien eteen, mumisten jokaisen kohdalla haudanomaisen kolkosti kunkin maan nimen, ja niin siirtyi poikien omaisuudeksi joukko enemmän tai vähemmän arvottomia merkkejä ja näiden kuvia, hurmaten heidät kauneilla väreillään ja ns. "harvinaisuudellaan". Kun summa oli täynnä, ukki lupsautti albuminsa kiinni ja niin oli kaupanteko sillä kertaa loppunut.
3
Selvää oli, ettei Santeri voinut säästyä postimerkkitartunnalta, vaikka pitikin postimerkkien kokoilua paremmin "rotille" kuuluvana urheiluna. Vähitellen hän alkoi seurailla Laurin puuhia yhä kiinnostuneemmin ja haaveilla omasta albumistaan. Huomattuaan sen Lauri antoi ystävälleen auliisti kaikenlaisia "sortteja", joista hänellä vain sattui olemaan ylimääräisiä kappaleita, ja auttoi häntä albumin valmistamisessa. Ennenpitkää Santerilla oli melkoinen kokoelma, jonka hankkiminen oli suuresti vahvistanut hänen tietojansa maapallon valtakunnista. Usein hän istui illoin isänsä seurassa suutaripöydän ääressä ja näytteli hänelle aarteitansa. Isän tiedonhalun johdosta silloin saattoi syntyä kiintoisa keskustelu jostakin kaukaisesta maasta, jonka postimerkki oli löytänyt tiensä Santerin eriskummalliseen albumiin.
Eräänä iltana saapuvilla oli myös Ville – synkkänä, puhumattomana, kohmeloisena, niinkuin oli enimmäkseen ollut joulusta pitäen. Ristiinakin oli kotona, mikä merkitsi sitä, että hän oli päässyt kaupungilta pesusoikkonsa äärestä inhimillisen työpäivän loputtua. Usein näet rouvat venyttivät päivää niin pitkäksi kuin mahdollista, "jotta saataisiin tänään kaikki valmiiksi, ettei tarvitsisi enää huomenna pestä". He eivät tulleet näin kiirehtiessään ajatelleiksi, että sama työn joutuminen ja työpäivän jatkuminen, joka oli heille niin suuri, oli päinvastoin työn tekijättärelle hyvin rajoitettu ilo. Vai mitä hauskuutta saattoi pitkästä työpäivästä kaatumaan saakka väsyneelle vanhalle eukolle tuottaa tieto, että kun hän jaksaa raataa vielä pari tuntia, hänen ei tarvitse tulla seuraavana päivänä työhön ollenkaan? Ei mitään, sillä merkitseehän se vain sitä, että hän jatkamalla tätä päivää suorittaa huomisenkin työn, ja työskentelee siten kaksi päivää yhden päivän palkalla. Eivät rouvat tosin sitä ajatelleet, vaan menettelivät näin tietämättään, koettaen vain säästämisinnossaan saada pesun niin halvaksi kuin mahdollista. Jos sitten joskus omatunto leikkasi, että "on tainnut tuo Ristiina-parka joutua tekemään liian pitkiä päiviä", niin tuollaisen vaivan sai helposti parannetuksi siten, että Ristiinan tullessa seuraavan kerran meni puhuttelemaan häntä keittiöön, tarjosi hänelle kolme kuppia kahvia, kysyi Koskisen mestarin ja Santerin vointia, ja lopuksi antoi ylimääräisesti markan sekä päivälliseltä jääneen paistin luun, jossa oli vielä lihansiru siellä täällä. "Siitä tulee erinomaisen hyvää luusoppaa", rouva neuvoi toimekkaasti ja tunsi olevansa hurskas ja Jumalan edessä ansioitunut ihminen, kun piti näin jalosti ja anteliaasti huolta köyhistä. "Joo-joo!" Ristiina huokasi miettiessään tällaista samalla kuin koetti saada parsituksi Aukustin ja Santerin sukkia edes entisille kuvilleen, joskaan ei entisen veroisiksi.
Villen asiat olivat kulkeneet siitä jouluisesta anastuksesta alkaen vain alaspäin. Omantunnon silloiset vihlaukset olivat aluksi tärisyttäneet häntä niin, että riivaaja oli jo ollut hätäytymäisillään ja lähtemäisillään hänestä suurella raivolla ja parkunalla. Mutta viimeisessä silmänräpäyksessä se oli kuitenkin saanut vahvistetuksi sisuansa ja usutetuksi Villen nousemaan heräämistä ja tunnon särkymistä vastaan. Villen täristys oli tällöin muuttunut entistä synkemmäksi ja kovemmaksi paatumukseksi. Nyt kun hän tiesi tuntonsa palavan salassa kuin se olisi ollut ahjo, johon Jumala alituiseen heitti kihvelillä hänen syntejänsä – ne olivat todella mustia kuin sydet ja niitä näytti riittävän vaikka masuunin polttamiseen –, hän koetti piilottaa ahjon liekkiä ja vaimentaa sen kuumuutta lyömällä ulkopuolelle kuin miilun peitoksi niin paljon uutta syntiä, raakuutta ja saastaa kuin suinkin ehti ja osasi. Entinen säädyllisyys, jota tosin ei ollut ollut paljoa, mutta suku kuitenkin, oli hävinnyt lopullisesti ja hänestä oli tullut raakuudessa rypevä, vain siitä ikäänkuin tukea hakeva. Väliin hän itsekin ihmetteli, miten hän saattoi olla sellainen kuin oli. Jos tunto leikkasi kuin salama ja hänet valtasi melkein vastustamaton halu mennä johonkin julkiseen paikkaan, torille, kirkkoon, missä vain olisi paljon ihmisiä, huutaa siellä julki kurjuutensa ja pyytää rangaistusta ja anteeksiantoa, niin hän säikähtyneenä tästä halusta, jota piti ämmämäisenä heikkoutena, haki horjuvalle syntisisulleen, rakkaalle riivaajalleen, tukea mikäli mahdollista entistä rehevämmästä raakuudesta. Näin Ville eli särkyneessä tilassa, ulkoa yhtenä, sisältä kahtena, tunnontuskan ja synninraivon raastamana riepuna, joka saattoi revetä millä hetkellä hyvänsä. Tarvittiin vain toiseen tai toiseen puoleen pieni lisäys, ja repivä voima kasvaisi niin, että riepu halkeaisi.
Ville oli parhaansa mukaan koettanut sammuttaa sisäistä ahjoansa väkijuomilla, mutta epäonnistunut. Kuta ahkerammin hän löi löylyä viinalla ja kylpi sen huumaavassa kuumuudessa, sitä raivokkaammin ahjo paloi löylyn haihduttua lauteilta eli hänen aivoistaan. Lisäksi tästä oli se seuraus, että hänen työkykynsä väheni vähenemistään. Vanha kultaseppä, jonka verstaassa hän oli käynyt opin ja palveluksessa edelleen työskenteli, oli yhä useammin pahoitellen arvostellut hänen töitänsä ja moittinut häntä alituisesta juopottelusta. "Tämä on niin hieno ammatti, että tätä tehdessä pitää olla aivan raitis. Ei saa olla edes kohmeloa. Kultasepällä täytyy olla työn ja juomisen ajat tarkoin erillään. Ne eivät saa olla rinnakkain, vaan ehdottomasti jäljekkäin, välissä useita tyhjiä nukkumispäiviä". Kun nuhteet eivät auttaneet, vaan johtivat siihen, että Ville tuli isännälleen hävyttömäksi, verstaan ovi aukeni hänelle hiljaa narahtaen viimeisen kerran ja painui hänen mentyään kiinni äänettömästi, ilmaisematta minkäänlaista murhetta hänen lähtönsä vuoksi. Seisahtaessaan pihalla ja vilkaistessaan taakseen verstaan oveen Ville tunsi olevansa jonkin verran tyrmistynyt. Näinkö tämä nyt päättyikin? Karjuessaan äsken mestarille hän oli tehnyt niin muuten vain, osoittaakseen miehuuttaan, mutta silmänräpäystäkään ajattelematta luopumista työpaikastaan, jossa oli työskennellyt poikasesta alkaen. Hän oli vain tahtonut ilmoittaa mestarille tietävänsä itse määrätä juomisensa ja työnsä ajat. Ei häntä tarvitse tulla neuvomaan. Eikä hän ole mikään juoppo, niinkuin mestari kehtasi kaikkien kuullen sanoa. Kyllä hän tietää pitää kohtuuden rajat, joita ei ole milloinkaan ylittänyt. Mestari oli muutenkin pyrkinyt hänen kimppuunsa ja moittinut aivan suotta hänen töitänsä. Ikäänkuin hän ei osaisi kultasepän ammattia paremmin kuin itse mestari! Mutta kyllä hän nyt antoi ukon kuulla kunniansa. Joo! Köyhä mutta koppava! Muistaa se vielä kuollessaankin ne totuudet, jotka Koskisen Ville kerran laukaisi hänelle vasten naamaa koko verstaan kuullen. Ettei hopea aina olekaan niin hyvää kuin leimassa sanotaan! Häh!
Villen sisällinen olemus meurusi näin hurjan myrskyn vallassa hänen seisoessaan siinä pihalla ja tuijottaessaan kämmenelleen, jossa lepäsi viattomana ja vaatimattomana 50 pennin raha, tolppa oikein, ainoa jäännös, mikä hänellä oli ollut palkastansa saatavana. Oli näet tullut poimituksi palkka ulos melkein sikäli kuin sitä oli kertynyt sisään, ukko kun oli hyvänahkainen ja antoi etukäteenkin, jos vain mies oli raitis. "Raitis! Kuka s–na lie keksinyt tuon kirotun sanan, jota nyt vatkutetaan kaikkialla kuin olisivat varikset sitä vaakkumassa. Eikö kunniallinen mies saa enää nauttia rehellistä ryyppyä rauhassa? Miksi ei valtio, joka sallii poltettavan viinaa ja myytävän sitä, pidä huolta siitä, että ihmiset saisivat juoda poliisin ja raittiusintoilijain häiritsemättä? Vielä tässä pitäisi ryhtyä juomalakkoon! Sen ne intoilijat ovat viimeksi keksineet. Osasi mestari olla pirullinen, kun pisti minut hakkaamaan pellistä juomalakkolaisten merkkiä. Nuoli, joka muka lävistää olutpullon. Minä vain en ruvennut mokomaa merkkiä valmistamaan. Teettäköön moista työtä nuorimmilla oppipojillaan älköönkä arvokkaimmilla sälleillään. Mutta se oli piikki, piru vieköön, ja pistävä olikin – Koskisen Ville hakkaamassa juomalakon merkkiä! Römperinkin rintamuksessa kuuluu sellainen nähdyn. Mitä h–ttiä minä nyt ryhdyn tekemään, sillä tällä viisikymmenpennisellä ei saa irti muuta kuin Armiro-laatikon? Isäukon kukkaro on tyhjempi kuin puhallettu rakko, enkähän minä sentään niin kurja liene, että kerjään elantoni häneltä. Vielä ovat maksamatta Santerilta anastamani – ei, vaan varastamani, tunnusta suoraan, Ville, varastamani rahat. Aina on ollut viinan ja oluen osto tärkeämpää kuin tuon velan suoritus. Joka lauantai-ilta äiti on selvästi odottanut, että toisin hänelle edes ne rahat. Mutta en ole tuonut, en uhallakaan! Mitenkähän olisi, jos menisin huomenna mestarin luo ja pyytäisin päästä takaisin työhön? Sanoisin olleeni eilen juovuksissa – ja niinhän olenkin –, katuvani kovasti ja lupaavani ryhtyä raittiiksi – ottavani juomalakon merkin rintaani. Ha-ha! Ei sitten millään! Koskisen Ville kun ei näet nöyrry! Köyhä mutta koppava!"
Raivoissaan hän käännähti ja heitti viisikymmenpennisen verstaan ovea kohti. Mutta tämä pysyi tunteettomasti suljettuna eikä tällä mielenosoituksella ollut muuta seurausta kuin että Ville oli nyt tuota rahaa köyhempi. Hän poistui kadulle ja lähti kulkemaan ilman päämäärää, mielessä sinne yhtäkkiä lennähtänyt peloittava ajatus. Oli kuin joku olisi mumissut vakavalla, matalalla äänellä: "Saattaa tulla hetki, jolloin olet nöyryytetty niin, että otat tuon rahan katuojan saastasta hampaillasi, jos se vain asetetaan ehdoksi sen saamiselle". Villeä pöyristytti, mutta hän terästytti toisaalta vastapainoksi uhmaansa. "Se päivä ei valkene!" hän vannoi ja lisäsi, leikaten kämmensyrjällä kurkkuaan: "Ennen vaikka tuosta poikki!"
Elämä sitten aloitti, kuten oli luvannut, Villen nöyryyttämisen. Se tapahtui järjestelmällisesti ja perinpohjaisesti, mutta toistaiseksi, mikäli saattoi päätellä, tuloksettomasti. Ville tosin joutui olemaan mahdollisimman nöyryyttävissä tilanteissa ja asemissa, mutta mitäpä niistä, kun hänen sisunsa pysyi taittumattomana ja hän haki riivaajallensa tukea yhä uudesta raakuudesta. Hän meni siinä niin pitkälle, että jäljellä olivat vain ne teot, joiden eri laadut, asteet ja seuraamukset luetellaan rikoslaissa.
Ensin hän koetti saada työtä niiltä parilta kultasepältä, jotka kaupungissa vain olivatkin hänen entisen oman liikkeensä lisäksi. Mutta ne olivat pieniä verstaita, joissa ei kaikiste riittänyt työtä niiden ainoallekaan sällille. Mestarien ilmeestä ja vähän sanoistakin, näiden varovaisuudesta huolimatta, saattoi muuten ymmärtää Ville Koskisen olevan juuri se mies, jonka he jättäisivät kaikista hakijoista viimeiseksi. Entisen mestarinsa luo hän ei yrittänytkään.
"Ei sitten millään!"
Tästä oli seurauksena, että hänen täytyi turvautua satunnaisiin töihin, joissa tarvittiin enemmän voimia kuin ammattitaitoa. Hän työskenteli sahalla lankunkantajana ja hanttimiehenä ja sai kohtuullista palkkaa, mutta menetti työnsä, kun ei voinut alistua säännöllisyyteen. Hän piti itseään työläistovereihinsa nähden melkeinpä herrana, mutta saattoi pian huomata näiden päinvastoin halveksivan häntä "juoppona sällirenttuna", joka oikeastaan pitäisi karkoittaa kunniallisten sahatyöläisten joukosta. Sitten hän oli jouten viikon verran ja näki nälkää, minkä pakotuksesta häätyi menemään kotiin, toivoen saavansa äidiltä ruokaa. Sitä hän saikin, mutta se oli höystettyä katkerimmalla mausteella, mitä Villelle saattoi tässä tilanteessa tarjota: hiljaisella, sanattomalla, murehtivalla ja yhä vain toivovalla äidin ja isän rakkaudella. Palat olivat tarttua Villen kurkkuun ja sydän oli lakata lyömästä. Ville tunsi tunnon lieskan roihuavan sydämen porttien yläpuolelle ja kokoili raivoissaan synnin likaa tukahduttaakseen tuon lieskan. Hän puhui viiltävän ivallisesti itsestään: "Tällainen hamppari minä nyt olen"; "kyllä kai te olette kasvattaneet minua jollakin tavalla huonosti, kun minusta on tullut moinen roisto"; "eivät nämä minun taipumukseni ole tietenkään taivaasta tipahtaneet, vaan ovat teistä periytyneet"; "minkähänlainen lurjus tuosta Santerista mahtaa tulla" jne. Isä Aukusti keskeytti työnsä ja jäi suu ammollaan kuuntelemaan poikansa pirullisen ilkeyden ilmauksia. Kun ne olivat siihen vaiheeseen loppuneet, hän sanoi kuin huomautukseksi niihin: "Niin, jotakin syntiä on täytynyt olla minussa ja Ristiinassa, kun meitä on rangaistu sinulla, poikani. Jumala armahtakoon sinua sillä hetkellä, kun hän herättää sinut ymmärtämään syntisi". Ristiina ei sanonut mitään, sillä hänen ainoana aseenaan olivat kyyneleet. Juuri silloin, kun Ville viilsi kuin puukolla hänen sydäntään, hän saattoi tuoda Villen kouraan kahvikupposta ja tarjota hänelle sokeria. Hän teki näin sekä rakkaudesta että siksi, ettei rohjennut pyytää Villeä ottamaan kahvia keittiöpöydältä, koska Ville olisi voinut saada siitä aiheen johonkin uuteen raakuuteen. Santeri aina tällöin hiipi hiljaa ulos. Hän ei uskaltanut mennä kamariin, sillä Ville olisi voinut tulla sinne, suuttua häneen jostakin ja tuupata kovasti, lyödäkin, kuten oli monesti tehnyt. Siksi Santeri hiipi ulos ja meni Laurin luo. Sinne hän oli aina tervetullut selityksittäkin, mutta joskus hän sentään kohautti olkapäitään ja sanoi: "Ville siellä taas..." – "Jaa-ha", virkkoi siihen Lauri, joka ymmärsi asian jo tästä. Ville oli hänelle samanlainen elämän vakinainen, muuttumaton ilmiö kuin taivaankappaleet.
Joskus Ville pyrki porvareille makasiini- ja lossaustyöhön, jota talviseen aikaan tosin oli vain sen verran, mitä jauho- ja suolalastien purkaminen rautatievaunuista vaati. Kun Parkkinen oli tämän työalan kuningas, kuten kaikki sanattoman sopimuksen mukaan tunnustivat, Villen täytyi pyytää työtä Parkkiselta. "Onko herralla puute?" punapartainen jättiläinen kysyi jäätävän ivallisesti, tuskin huomattavasti alleviivaten "herra"-sanaa, ja virkkoi, kuunneltuaan Villen epäselviä mutinoita, hänen voivan tulla lossaamaan, jos luulee jaksavansa. "Satun tietämään, että olet Koskisen Aukustin rappiolle joutunut poika, niin siksi otan sinut roikkaan. Isäsi vuoksi siis – ei itsesi vuoksi". Villeä kiukutti sanomattomasti hänen huomatessaan sekä tästä että myöhemmin muustakin näiden satamajätkien pitävän itseään kunniallisina, reilusti itseään elättävinä miehinä, mutta halveksivan Villeä rappiolle joutuneena renttuna, jolle hänen entinen ammattinsa, sana "kulta", antoi hiukan herraskaista ja siksi sitä epäilyttävämpää vivahdusta. Mutta ylpeydestään huolimatta hänen oli pakko tehdä heidän töitänsä ja kuunnella heidän pistopuheitansa silloin, kun ei ollut muuta ansiotilaisuutta.
Tänään aamupäivällä hän oli ollut purkamassa suolalastia Parkkisen ja muiden jätkien kanssa. Parkkinen, joka itse huhtoi levähtämättä, ei armahtanut ketään, vaan katsoi tarkkaan, että jokainen kantoi osuutensa. He olivat näet ottaneet purkamisen urakalle. Kun sitten työ oli suoritettu, he olivat väsyneinä istuutuneet makasiinin aurinkoiselle seinustalle tupakoimaan ja juomaan olutta, jota Parkkinen oli varannut sinne risullisen urakan lopettajaisiksi. Yhtäkkiä Parkkinen oli kieltänyt antamasta Villelle olutta. Kun Ville oli tiedustanut syytä tähän, Parkkinen oli sanonut, että "sinä kuulut varastaneen rahaa veljeltäsi ja olevan piru hänelle ja vanhemmillesi". – "Me olemme tosin vain", Parkkinen oli jatkanut, "tavallisia jätkiä, mutta pidämme siitä huolimatta itseämme liian hyvinä tekemään työtä varkaan kanssa samassa porukassa. Niin että ala talsia ja vähän h–n kiireesti! Palkkaosuutesi tästä urakasta vien äidillesi, jolle tietenkin olet velkaa sen määrän niin moninkertaisena, ettet kykene maksamaan sitä milloinkaan – ketale!"
Tuo sana oli viiltänyt Villen sisua syvemmin kuin mikään teräsase milloinkaan olisi voinut tehdä. Samean raivon vallassa hän oli hapuillut puukkoa, mutta pidättänyt kuitenkin kättänsä nähdessään Parkkisen sinisissä silmissä valppaan, teräksisen välähdyksen. Huulet vavisten hän oli vain kysynyt: "Mistä tiedät minun varastaneen veljeltäni?" – "Itse olit kertonut siitä sille likalle, joka ne sitten samana yönä peri sinulta maksuna tavarastaan". Parkkinen oli vastannut näin kylmästi, noussut olutkorinsa äärestä, tullut luo, kääntänyt Villen hartioista eteensä selin ja antanut hänelle takamuksiin niin hirveän potkun, että hän oli lentänyt puolipyörtyneenä rähmälleen kadulle. Jätkäroikan ivanauru oli kaikunut hänen korvissaan, kun hän oli lopuksi selvinnyt siitä jaloilleen ja tiehensä.
Tässä hän nyt istui – synkkänä, puhumattomana, juopuneena ja samalla jo takahumalaisena ja kohmeloisena siitä viinasta, jota tuo sama tyttö, joka oli kertonut hänen varkaudestaan, oli hänelle juottanut lohdutukseksi. Hän oli oikeastaan mennyt tytön luo tappaakseen hänet, mutta oli luopunut aikomuksestaan, koska saapuvilla oli ollut ihmisiä. Tyttö ei ollut kieltänyt kertoneensa tuota asiaa. "Itsehän siitä kerskailit et vain minulle vaan muillekin, joita täällä silloin oli viettämässä joulun alkajaisia. Enkä minä ole sanonut sinun varastaneen, vaan ainoastaan lainanneen. Parkkinen, joka oli täällä eilen illalla humalaisena, on valehdellut minun sanoneen niin". Tyttö oli selvästi pelännyt Villeä, näytellyt itseään niin, että Ville oli pehmentynyt, ja tarjonnut viinaa, sanoen, ettei se tällä kerralla maksanut mitään. Lopuksi tyttö oli kuitenkin vienyt Villen viimeiset markat.
Tässä hän nyt istui niin alas vaipuneena kuin oli mahdollista. Vain kosto, jota hän suunnitteli Parkkista vastaan, tarvittiin vielä hänen siirtymisekseen vankilan asukkaaksi. Sisäisesti ei puuttunut mitään, vaan hän oli sinne enemmän kuin kypsä.
Santeri siinä keskusteli vilkkaasti isänsä kanssa ja näytteli hänelle uusia sorttejaan. Ville ehti mietteidensä lomassa kuunnella heidän puhettaan niin paljon, että ymmärsi Santerin saaneen tänään Laurilta merkin, jota tuntui pitävän hyvin arvokkaana. Santeri näytti sitä isälleen. Se oli vielä irtonaisena hänen kädessään. Pastuska oli löytänyt niitä muutaman vanhoista kirjekuoristaan ja Lauri oli antanut yhden Santerille. "Kun sinä olet niin hyvä mies!" hän oli ilmoittanut lahjansa perusteluksi. Se oli vaaleanpunainen, ohut kuin silkkipaperista tehty, reunaripsit isot ja harvassa.
Santeri oli niin iloinen, että hyppi. Hän tuli onnensa yltäkylläisyydessä näyttämään sitä Villelle.
Ville otti merkin, katseli sitä hetken ja repi sen sitten.
4
Taas kuten ennenkin pastuska joutui Alli-rouvan uskotuksi. Kun hän oli myös Rosina-rouvan uskottu ja Ristiinakin oli alkanut vakinaisesti valitella hänelle huoliaan, hänestä oli tullut koko pihan rippiäiti. Sitäpaitsi maitokaupan muija oli yhä useammin kysynyt pastuskan neuvoa milloin mihinkin asiaan, ei vain maallisiin vaan hengellisiinkin. Ja kun vähitellen tuli tietoon, että pastuska oli sen herännäisrovastin tytär sieltä eräästä pitäjästä, niin ennenpitkää yksi ja toinen tuon pitäjän kaupunkiin muuttaneista asukkaista, varsinkin jos sattui olemaan rovastin rippikoululapsi, hakeutui pastuskan luo puhelemaan menneistä, rakkaista asioista. Laurista tämä oli aivan luonnollista. Näin oli siellä oikeassa kotipuolessa tultu kysymään äidin neuvoa ja näin oli tietysti jatkuva muuallakin. Tottakai, koska, äiti oli kerran maailman viisain ja paras ihminen.
Alli-rouva tahtoi päästä selville, miten hänen oli meneteltävä, että tekisi oikein ja toimisi samalla veljensä onneksi. Neuvottelut siitä jatkuivat pitkän aikaa, sillä pastuska sanoi heti, ettei tässä auttanut hätiköidä, vaan piti miettiä niin kauan, että mielen kaikki sakka ehtisi laskeutua pohjalle. Sitten, mielen näin kirkastuttua, oikea tie selvenisi itsestään. Lauri kuuli sivumennen näitä heidän neuvottelujaan ja kummasteli itsekseen, että mikä "mielen sakka". Äiti se aina keksi tuollaisia outoja sanoja. Ikäänkuin mieli olisi mikään pullo, johon sakka laskeutuu pohjalle. Mutta hän ei ajatellut näitä Alli-tädin käyntejä sen enempää, sillä hän valmisteli parhaillaan postimerkkilähetystä Pariisiin, erääseen liikkeeseen, jonka nimen ja osoitteen Sulo oli ilmoittanut hänelle mitä tarkimmin säilytettävänä salaisuutena ja joka kuului lähettävän korvaukseksi hyvin harvinaisia, täällä aivan tuntemattomia sortteja.
Eräänä päivänä sitten Alli-täti tuli hakemaan pastuskaa, joka pukeutui kohta parhaisiinsa, ja niin lähdettiin kaupungille. Kaikesta näki heidän tekevän niin kuin olivat ennakolta sopineet. Alli-rouva meni solakkana, hentona ja hienona, pastuska lyhyenä, tanakkana, vaatimattomana, mutta siistinä. He kulkivat kaupungin toiseen päähän, jossa oli kirkko ja muita isoja, kauniita rakennuksia. Sieltä vei kolme siltaa suuren joen suuhaarojen yli, joissa ylimaan ruskeat vedet nousivat viimeisen kerran vaahtopäätaisteluun ennenkuin vaipuivat meren ikuiseen rauhaan. Siellä oli valkoista, korkeata, ilmavaa, toisenlaista kuin heidän omassa kaupunginosassaan, jossa asui vain pikkuväkeä. Siltain toisella puolella oli paljon pieniä puutaloja, sijoittuneina hauskasti korkeana pilaristona kasvavaan hongikkoon. Alli-rouva katseli niitä uteliaasti ja etsien, kunnes vihdoin löysi sen, jota haki.
Se oli pieni puutalo, jossa saattoi olla vain kolmisen huonetta, keittiö ja etehinen. Alli-rouva vilkaisi tarkastelevasti ikkunoihin. Ne tekivät puhtaan, raikkaan vaikutuksen, sillä niissä oli valkoiset pitsiverhot ja paljon kukkia. Ruusuissa oli jo isot ummut ja kaktukset olivat kuin tulessa. Saattoi nähdä niitä hoidetun sillä rakkaudella, jota kukille liikenee vain onnelliselta ihmiseltä. Ikkunaverho heilahti hiukan ja sen takana vilahti ihmisen varjo. Heidän tulonsa oli huomattu.
He menivät sisään. Etehisessä heitä odotti suurien siniharmaiden silmien säikähtynyt katse. Vapisevat huulet saivat vaivoin vastatuksi Alli-rouvan tervehdykseen ja polvet jaksoivat tuskin kannattaa omistajansa hentoa olemusta. Käsi nousi, mutta ei tiennyt, ojentuako tervehdykseen vai torjuako jotakin, joka kenties uhkasi.
He seisoivat siinä muutaman silmänräpäyksen sanattomina, kunnes pastuska ryhtyi tavallisella neuvokkuudellaan toimimaan ja sanoi suoraan ja niin ystävällisesti, ettei hänen tarkoituksestaan voinut erehtyä:
– Älä pelkää, Emma! Olemme tulleet tuomaan sinulle onnea!
Emman silmien tumma pelko vaihtui ilon kirkkaudeksi ja hän nyykisti pastuskalle niin pehmeästi kuin vain nuori nainen voi. Samassa alkoi sisähuoneesta kuulua lapsen itkua. Emma pyysi hiljaa heitä riisumaan päällysvaatteensa ja tulemaan sisään sekä riensi lapsensa luo.
Mentyään sitten sisään he tapasivat siellä pienen pojan, joka oli siinä neljän vuoden vaiheilla ja niin ilmeisesti Alli-rouvan veljen näköinen, ettei tarvinnut kysyä, kenen lapsi hän oli. Mutta kun lisäksi hänen nimensä oli Lennart ja hän oli muutenkin pienen orpanavainajansa kuva, Alli-rouvan sydän suli ja hän sulki pikkumiehen syliinsä. "Oletko tullut takaisin, pojuseni?" hän kuiskasi, "onko kuolema luovuttanut sinut elämälle uudelleen?" Samat olivat tummat, viisaat silmät, samat hiukset ja pään muoto – vain terveys oli toinen, parempi: lapsen lämpöä ja verta uhkuva, pulleasti kimmoisa, tanakka. Alli-rouva ei tiennyt, miten monta kertaa hän sulki lapsen syliinsä, suuteli ja hyväili häntä, loitonsi häntä nähdäkseen hänet paremmin ja veti hänet taas syliinsä. Pikku mies antoi tyynesti tämän tapahtua ja kohdisti harkitsevasti huomionsa ihailijattarensa rintaneulaan, jota tavoitteli lihaviin kätösiinsä kesken tulisimpiakin hyväilyjä.
Pienen lapsen äkäinen huuto palautti Alli-rouvan tietoisuuteen siitä, että huoneessa oli toinenkin pienokainen. Hän meni vuoteen ääreen, jossa ehkä kuukauden vanha pikku neiti ilmaisi äänekkäitä, tarmokkaita vaatimuksia ja vastalauseita. Vaatimukset koskivat ruokaa. Oli jo kulunut kolme tuntia siitä, kun sitä oli hänelle viimeksi annettu, eikä hän voinut ymmärtää, miksi sitä ei taas tarjottu, vaikka laillinen ruoka-aika oli jo ainakin puoli tuntia sitten sivuutettu. Kurkussa tuntui kiusallinen jano ja pieni vatsa puristui kokoon niin, että seinät koskivat toisiinsa. Ja mitä huolimattomuutta se oli, että hänen annettiin maata tällä tavalla märissä ja muutenkin epämiellyttävässä asussa olevissa vaatteissa? Koettaisivatpa aikaihmiset virua pari tuntia sellaisissa, sidottuina käsistä ja jaloista niin, etteivät kykenisi liikkumaan, niin saisivat kokea, ettei olo kapalovauvana ollut leikkiä. Niinpä vauvan kasvot vetäytyivätkin täysin riittävistä syistä mitä ankarimman siveellisen suuttumuksen ja moitteen ilmeeseen. Hän alkoi huutaa tasaisesti ja voimakkaasti, vetäen joka huudon jälkeen syvään henkeä. Varmemmaksi vakuudeksi hän puristi kätensä nyrkkiin ja huitoi kiukkuisesti. Vastalauseisiin kuului vielä sarja pontevia potkuja, jolloin pieni ruumis oikeni lengoksi ja jäi kaarena niskan varaan, muodostaen moitteettoman "sillan", jollaisia siihen saakka olivat tehneet vain sellaiset kuuluisat painijat kuin Pytlasinski ym., ja joista koulupojat olivat näinä aikoina jo alkaneet saada hiukan hajua.
Alli-neidin protestit – se oli hänen nimensä sen mukaan mitä hänen äitinsä ehti siinä hädässä sanomaan – näyttivät aluksi kaikuvan kuuroille korville, sillä ennenkuin päästiin ruokapuoleen, oli muu maallinen hoito suoritettava. "Tso-so-so!" höpötti jo pastuska joukkoon ja alkoi kehua neidin jalkoja, että "voi kultaseni, kuinka sinulla on pienet jalat, vielä pienemmät kuin Tuhkimolla. Kun tulet suureksi, niin niihin ostetaan silkkisukat ja korkeakantaiset kultakengät, niin!" Pastuska sitten selitti miesten väittävän, että tyttölapset lakkaavat huutamasta, jos kehuu niiden jalkoja pieniksi. Ha-ha! He hymyilivät kaikki kolme miesten ikuiselle tyhmyydelle, mutta huomasivat hämmästyneinä lapsen todellakin lakanneen huutamasta. Mahdollista kuitenkin on, ettei tämä aiheutunut jalkojen pienuuden kehumisesta, vaan siitä, että Emma oli, kääriessään kapaloa ja sitaistessaan viimeisiä solmuja, samalla aukaissut omia näppejään ja paljastanut elämän lähteet ollakseen valmiina heti, kun nostaisi pienen valtijattaren syliinsä, ja että lapsi oli vaistonnut juhlahetken vihdoinkin alkavan. "Tuo se oli, josta se sai viimeksi; nyt on siis tämän vuoro". Emma se näin muisteli lähteidensä ammennusvuoroja ja siinä samassa jo lapsi alkoi juoda syvin, rauhallisin siemauksin.
Ennenkuin voitiin ajatellakaan sen asian puhumista, jota varten oli tultu, täytyi saada tarkka selko siitä, kuinka paljon lapsi oli painanut syntyessään. "Vai kolme kiloa ja kahdeksansataa!" sanoi pastuska ja ihmetteli hyväksyvästi: "Olipa se aika pallukka!" Kun oli sitten kuultu äidillä riittävän ruokaa enemmän kuin tarpeeksi, lapsen lähteneen kasvamaan tasaisesti, sen vatsan olevan erinomaisessa kunnossa ja kaiken siis luonnistavan niin hyvin kuin toivoa voi, lähestyttiin sitä silmänräpäystä, jolloin tulijain oli vihdoinkin ilmoitettava asiansa. Syntyi hiljaisuus ja Emma painoi päänsä lapsensa puoleen, punan noustessa hitaasti hänen kasvoilleen.
Alli-rouva katseli salavihkaa ympärilleen. Huoneessa oli kaksi vuodetta kuten avioparilla ainakin. Se oli siisti ja sivistynyt. Lipaston päällä kuvastimen edessä oli joitakin esineitä, joiden täytyi kuulua insinöörille. Ovesta näkyvä viereinen huone oli ruokasali. Palvelustyttö liikkui siellä varpaillaan kattaen kahvipöytää. Emma oli ehtinyt antaa hänelle siitä määräyksen jo nähdessään heidän tulevan. Tämä oli siis hänen ison, kömpelön pikkuveljensä salainen onnenpesä, jonne hän pujahti kuten luuli kenenkään tietämättä varastamaan elämältä sitä, jota ei rohjennut, ei tahtonut jostakin syystä nauttia julkisesti. Alli-rouva huomasi ajattelevansa ja ymmärtävänsä, kuinka romanttista tämä kaikki oli, kuinka viemaavan onnellista, hurmaavaa, Paratiisin omenan makuista juuri siksi, että se oli näin salaista, kiellettyä. Miten onnellinen hänen veljensä oli ollutkaan hiipiessään tänne ehkä moneksi niistä päivistä tai viikoistakin, jotka oli sanonut sisarelleen olleensa matkoilla, tai pujahtaessaan tänne niiksi yön tunneiksi, jotka oli sanonut viettäneensä klubissa tai herrojen kutsuissa. Miten vaikeaa hänen oli ollut monesti riistäytyä irti tästä huoneesta joutuakseen kotiin edes ennen aamunkoittoa, selittämään sisarelleen poissaoloaan jollakin tekosyyllä ja pikkuvalheella. Nyt Alli-rouva ymmärsi, miksi veli oli silloin yöllä tahtonut juoda heidän molempien onneksi maljan. Siksi, että tuo äitinsä rinnoilla lepäävä pienokainen oli syntynyt juuri sinä yönä. Katsoessaan siinä punastunutta Emmaa Alli-rouva ymmärsi, kuinka tarpeetonta veljen oli ollut ollenkaan salata suhdettaan häneen. Kuinka väärin hän oli menetellyt hyvyydessään ja heikkoudessaan sisartansa kohtaan, kun oli tehnyt tästä yhden syyn siihen, ettei ollut tunnustanut avioliittoaan julkisesti ja laillistanut sitä. Alli-rouva oli siten joutunut osasyylliseksi suhteeseen, jolle hänen ankarat uskonsisarensa olivat antaneet tuomitsevan, ruman nimen. Veli ei ollut ajatellut muuta kuin että siskoa pitää sääliä ja säästää. Emma kun on aivan oppimaton ja sivistymätön maalaistyttö, jota hienon Allin ehkä pitäisi hävetä.
Alli-rouva katseli Emmaa ja punastui veljensä ja itsensä puolesta. Hänen kokenut silmänsä huomasi Emman olemuksen uhkuvan sitä nimetöntä viehätystä, joka vangitsee miehiä enemmän kuin mikään muu ominaisuus. Insinööri oli löytänyt hänessä täyteläisen inhimillisen onnen, tyytymyksen, jossa ei ole osuutta sivistyksellä eikä suvulla. Kun hän kykeni valmistamaan tälle onnelleen turvallisen pesän, oli väärin peitellä ja salata sitä ennakkoluulojen vuoksi. Olihan sitäpaitsi täten hiljaisuudessa kasvanut Alli-tädille toinen Lennart, jonka puoleen hänen äidillinen sydämensä jo nyt kurottautui kuin olisi oma rakas vainaja noussut pienestä haudastaan.
– Emma, hän sanoi ja laski kätensä kälynsä käsivarrelle, olemme tulleet luoksesi ehdottamaan, että menisit veljeni kanssa lailliseen avioliittoon ja muuttaisit hänen luokseen.
Emma säpsähti, kohotti hitaasti päätänsä, katsoi Alli-rouvaan suurin, kummastunein, ihastunein silmin, ja sanoi:
– Jos insinööri vain niin tahtoo, niin mielelläni.
Mutta ellei hän tahdo, jään yhtä hyvin tänne. Annan kaikki, mitä hän haluaa, enkä vaadi häneltä mitään, en mitään.
5
Kevätpäivän tasauksen jälkeen olevaisuus alkoi muuttua päivä päivältä yhä kirkkaammaksi ja auringon paiste yhä lämpimämmäksi. Lumi suli pois rekoolista, syreenien nuput alkoivat paisua ja varpuset tiuskuttaa kuin vimmassa. Suutari Koskisen seinämällä, jota aurinko erikoisesti lämmitti, surahteli jo kärpäsiä ja Mirri otti siinä pitkiä, makeita ettoneunia, milloinkaan kuitenkaan unohtamatta sitä mahdollisuutta, että Tellu saattaisi tulla pihaan. Ristiina oli katsahtanut arvostelevasti räystäisiin, olisiko jo syytä asettaa tynnyri entiselle paikalleen kokoamaan kevätvettä, mutta ei ollut kuitenkaan tehnyt sitä vielä. Ja kun tynnyri ei ollut sovitulla, vanhalla paikallaan, ei Tellukaan pitänyt tarpeellisena ulottaa tarkastusretkeään pihaan joka päivä, vaan kävi siellä vain silloin tällöin ja tyytyi silloin yleissilmäykseen ja tunnustelevaan yleisnuuskaukseen, pieneen keskiasteisesti uhkaavaan irvistykseen ja muutamaan huolimattomaan raapaisuun.
Kevät raukaisi hiukan itsekutakin ja herätti sitäpaitsi eloon kevättunteita. Tästä olivat tietoisia kaikki, mutta erikoisesti sen tunsi Kauralan verstaassa syystalvesta asti ahkerasti työskennellyt Römperi. Hänessä kun näet virtasi enemmäksi kuin puoleksi hilpeätä kulkurinverta, hänen oli kevään tullen tavattoman vaikeata pysyä asemillaan, varjoisessa ja pölyisessä suutarinverstaassa. Avara maailma houkutteli niin vahvasti, että hän alkoi liikahdella levottomasti pönttönsä kupissa ja vilkuilla alituiseen ulos.
Suuri ihme oli ollut, että Römperi oli pysynyt raittiina miehenä koko talven ja työskennellyt moitteettoman ahkerasti. Hänen ammattitaitonsahan oli tunnetusti ensiluokkainen. Kun kävi ilmi, että hän oli äskeiselläkin matkallaan oppinut kenkien teossa uuden pienen niksin, mestari suosi häntä erikoisesti ja maksoi hänelle hyvänpuoleista palkkaa. Pian oli Römperi saanut mestarin antaman puvun maksuun, vieläpä teettänyt itselleen uuden sekä lisäksi hyvän palttoon. Ollen luonteeltaan taipuvainen herraslaakaisuuteen hän hankki ennenpitkää kovat kaulaansa – ei tosin ihan irtonaista liinakaulusta, vaan tuollaisen ikäänkuin luusta – mikä sen aineen nimi nyt olikaan? – tehdyn laitteen, jossa olivat etumus ja kaulus valmiiksi yhdessä ja jonka saattoi milloin tahtoi pesaista puhtaaksi saippualla ja vedellä. Siihen hän osti hienon, sidotun kravatin, joksi näitä siihen aikaan rehellisesti sanottiin, ja oli tällaisena kelvollinen esiintymään minkä ammattiyhdistyksen tanssiaisissa tahansa. Tätä pätevyyttä lisäsi se, että hän rupesi harjaamaan tukkaansa ylöspäin, niin että se seisoi kuin kukon heltta, ja Kostamon lasten kivikynällä polttaen kivertämään viiksiensä kärkiä samaan suuntaan eli Saksan keisarin tunnettuun malliin. Römperin hienoudesta puuttui vain kävelykeppi, mutta sitä hän ei kuitenkaan katsonut työläisenä voivansa käyttää, koska se oli herrain tunnusmerkki. Noin parin kuukauden kuluttua siitä, jolloin hän oli ilmestynyt laihana ryysykulkurina Kauralan verstaaseen, häntä ei olisi enää tuntenut samaksi mieheksi.
Tieto Römperin kokeneisuudesta ja viisaudesta alkoi vähitellen levitä verstaan miesten mukana yhä laajempiin piireihin ja herättää suurta uteliaisuutta. Kyllähän uusi aika ja sen aatteet olivat jo jossakin määrässä tunkeutuneet näille perukoille saakka, mutta silti tuo tieto oli vielä sangen kaukaista ja sumuista. Sosialismin suuret nimet kuvastelivat mielessä raamatullisessa valossa eli pitkäpartaisina profeettoina, jotka käyräpääsauva kädessä johdattivat työväen lammaslaumaa Jordanin virralle saamaan uuden elämän kastetta. Mutta Römperi oli ollut suuressa maailmassa, hengittänyt saman mantereen ilmaa kuin mainitut profeetat ja oli siis senkin puolesta kypsempi kuin omat paikkakuntalaiset selittämään kommunistista manifestia ja muita työväen vapautumisen evankeliumeja. Eikä Römperi pitänytkään kynttiläänsä vakan alla, vaan selitteli maltillisesti ja asiallisesti kaikkea, mitä tiesi, ja väliin sellaistakin, mitä ei tiennyt. Jos hän huomasi jonkun kuulijansa silmissä – sillä täällä oli kyllä sellaisiakin miehiä, jotka tunsivat asioita syvemmältä ja olivat harkinneet niitä suomalaisen sitkeällä itsepäisyydellä – epäilyksen pilkahduksen, hän teki hänet aseettomaksi sellaisin varautuvin ja varovaisin lausein kuin että "mikäli minä olen kuullut" tai "enhän minä ole tullut tuohon niin tarkkaan itse perehtyneeksi, vaan niin ovat tietävämmät miehet sanoneet" tai "saatan kyllä olla väärässä" tai "miten te itse luulette" jne. Se riisui kuulijat aseettomiksi ja teki heidät myötämielisiksi, varsinkin kun Römperi tällöin usein vetosi kuulijainsa omaan tietoon ja nöyrtyi kuuntelemaan heidän pitkäpiimäisiä selityksiään hiljaa ja malttavaisesti, hyväksyen ne tavallisesti kokonaisuudessaan, mikä teki selittäjän tyytyväiseksi ja iloiseksi. Kaikesta miellyttävintä Römperissä oli lopuksi se, etteivät paikkakunnan työväen kellokkaat voineet syyttää häntä vähimmässäkään määrässä sieluksi, joka olisi pyrkinyt johtoon tai minkäänlaiseen etuiluun. Ei sinne päinkään, sillä pian nähtiin, että jos Römperiä ehdotettiin johonkin luottamustoimeen, jossa olisi pitänyt rehkiä muutenkin kuin suullaan, hän ehdottomasti kieltäytyi. Ei hän katsonut kykenevänsä sellaisiin tehtäviin, sillä ne vaativat pysyvämmin sijoittunutta elämää kuin mihin hänet oli luotu. Hänen osuutensa yhteisen asian edesauttamisessa rajoittui vain siihen, että hän kylvi herätystä liikkumattomiin, nukkuviin joukkoihin, ja repeli auki heidän umpeen räämettyneitä silmiään. Seliteltyään tätä Römperi saattoi lopuksi hymyillä niin arvoituksellisesti ja irvokkaasti, ettei voinut tietää, mitä hänestä oikein ajattelisi. Hän saattoi olla vakavissaan ja oli tässä tapauksessa niinkuin sanotaan "liika viisas", tai hän oli suuri lurjus ja koiransilmä, maailmanmatti ja kelmi, jolle oikeastaan olisi pitänyt antaa naseva tärsky vasten suuta. Kukaan ei kuitenkaan tullut sitä antaneeksi.
Sanomattakin on selvää, että Römperillä oli hyvä menestys naisväen keskuudessa. Suuressa maailmassa matkustelleena ja sen elämään perehtyneenä hänellä oli omat samalla valloittavan hienot ja perillevievästi ujostelemattomat menettely- ja seurustelutapansa, jotka pian herättivät naisten keskuudessa pelkäävää, mutta myös salaisesti toivovaa ja jo etukäteen antautuvaa ja tainnuksiin menevää ihmettelyä. Römperi ei tyytynyt siihen, että sai kävellä rinnalla puolen metrin päässä, kyynärpäiden tuntuman ulkopuolella, vaan tarrasi lupaa kysymättä tottuneesti kiinni kynkästä, johon sovitti käsivartensa yhtä lujasti ja tiiviisti kuin olisi sitonut rautalenkillä tukkilautan puomia. Näin oli hänen selityksensä mukaan tapana Pietarissa ja muualla suuressa maailmassa. Yhteenhitsautuneena valittunsa kanssa, pää aina niin kohteliaasti tämän puoleen kääntyneenä ja painuneena, että keisariviiksien ylös kipertynyt kärki kutkutti immen sierainta, Römperi luotsasi onnetartansa pitkin askelin ensin yleisellä kävelypaikalla ja sitten vähitellen yhä syrjemmäksi, jossa eivät tunkeilevat, uteliaat ihmiset häirinneet hänen tunteidensa ilmauksia.
Römperi itsekin ihmetteli pitkällistä raittiuttansa, mutta ymmärsi toisaalta, mistä se joissakin määrin johtui. Hän tiesi olevansa niitä juoppoja, joilla on ihanteena raitis, terve elämä, mutta joiden tahto on liian heikko saavuttamaan tätä. Hänen elämänsä punaisena lankana oli taistelu juoppoutta vastaan ja sortuminen siihen yhä uudelleen. Nuoresta asti, täällä ja muualla, hän oli kynsin hampain kiivennyt ylös alennuksensa alhosta ja vähitellen saavuttanut aseman, joka olisi tuonut hänelle pysyvää, eheätä onnea, jos hän vain olisi voinut sen pitää. Mutta juuri kun kaikki näytti olevan hyvin, hän lankesikin aivan odottamatta vanhaan paheeseensa niin perinpohjin, ettei hänelle jäänyt ehyttä lankaakaan ylle. Se oli kuin myrsky, joka nousten yhtäkkiä, kesken mitä kauneinta säätä, jolloin lauha onnentuuli pullisti purjeita, ryntäsi hänen elämänpurtensa kimppuun ja runteli sen niin perinpohjin, että hän jäi alastomana haaksirikkoisena virumaan elämänmeren autiolle, kolkolle rantakarikolle, pahoin kolhiutuneena sen kiviin ja melkein hautautuneena sen likaan ja saastaan. Herätessään siitä vähitellen, joskus pitkällisen sairauden tai työlaitoksissa vietetyn pidätyksen jälkeen, hän tunsi ihmettelevänsä sitä, että hänen oli taas käynyt näin hullusti, ja pelkäävänsä sitä salaista voimaa, joka kulki hänen rinnallansa ja osasi niin taitavasti asettaa hänen eteensä lankeemisen ansan. Kuta kauemmin hän nyt seurasi tämänkertaisen nousunsa kulkua, sitä pelokkaammin hän ajatteli sitä silmänräpäystä, jolloin kiusaaja hänen huomaamattansa taas osaisi herättää hänen viinanhimonsa niin roihuavaan liekkiin, ettei sitä voisi sammuttaa muulla kuin viinalla itsellään. Römperi tunsi kokemuksesta kaikki tuollaista lankeemusta edeltävät merkit; yksi niistä oli juuri tämä pelko.
Että hän oli pysynyt miehenä näinkin kauan, johtui osaksi siitä, että hän asui edelleen Kostamon luona. Kummasteltiin, kuinka hän saattoi tyytyä nukkumaan kovalla penkillä, vain takkikulu päänalaisenaan ja raanunrisa peitteenään, vaikka olisi nyt kyennyt hankkimaan itselleen paremmat olinsijat, – ihmeteltiin, eikä voitu hänen vaatimattomuuttaan selittää. Römperi itse oli ainoa, joka tiesi syyn. Olo Kostamon perheen yhteydessä, melkein sen jäsenenä, suojeli häntä hänen himoansa vastaan. Jo ensimmäisenä iltana, katsellessaan syrjästä Kostamon ukon lapsellisen vilpitöntä ja hurskasta elämää, hänen eukkonsa tyytyväisyyttä kaikkein vähimpään ja lastensa vakavaa, hiljaista kunnollisuutta, Römperi ihmetteli mielessään, että vielä siis löytyi näin katkismusmaisia, huoneentaulun mukaisia ihmisiä. Ne olivat kyllä hänelle tuttuja sieltä kaukaisesta korpipitäjästä, josta hän oli alkuaan syntyisin ja josta oli poikasena lähtenyt kerjuulle, joutuakseen sitten suutarinoppiin tänne kaupunkiin, mutta ne olivat ehtineet unohtua hänen rähjätessään maailmanrannalla, jossa harvoin elettiin huoneentaulun mukaan. Kun ne nyt perheenä tulivat hänen jokapäiväiseksi seurakseen, Römperi tunsi salaisen hyvän tahtonsa saavan tukea siitä hengestä, joka perheessä vallitsi ja oli sanan kirjaimellisessa mielessä korutonta ja itsetiedottomasti kaunista. Jos se henki ei olisi Römperiä ympäröinyt joka ilta, hän olisi varmasti – hän tunsi sen – jo aikoja sitten langennut ja häipynyt jälleen kiertämään maailmanrantaa.
Kostamon kaikki viisi lasta olivat tulossa aikuisiksi. Neljä vanhinta teki jo ansiotyötä, mutta nuorin, tytär Viija, oli vielä kansakoulussa, samalla luokalla kuin Santeri-riepu. Vähitellen hän alkoi kysellä Römperiltä yhtä ja toista läksyistään ja silloin kävi selville se nolo tosiasia, ettei Römperi osannut kirjoittaa. Lukea hän taisi, mutta perin jäykästi, sillä sen jälkeen, kun hän oli suorittanut kotipitäjässään rippikoulun, hän ei ollut lukenut juuri mitään – enintään tienviittoja ja kilometrien lukumääriä. Kaiken, mitä hän tiesi – ja hänen tietomääränsä oli hänen asemaansa nähden kunnioitettava –, hän oli oppinut kuulemalla ja näkemällä. Kirjoitustaitoa hän ei ollut tarvinnut milloinkaan sen enempää kuin mikä sisältyi eräisiin fantastisiin koukeroihin, joiden piti esittää nimeä "Johan Grönberg", mutta joista vain hän itse sai selon. Mainitun nimen hän muuten oli saanut samalla kuin kisällinkirjansa, sillä tuon korkean arvon antajat olivat olleet sitä mieltä, ettei "Jussi Haverinen" kelvannut hienon suutarinsällin nimeksi. Jouduttuaan tutustumaan Viijaan lähemmin myös siksi, että lainasi hänen kivikynäänsä käpristääkseen viiksiensä kärkiä, Römperi samalla joutui Viijan oppilaaksi, vaikutteenaan tässä eräs asia, joka oli yhtäkkiä, kymmenien vuosien kuluttua, alkanut kolkuttaa hänen tuntoansa. Se oli myös tukemassa häntä hänen kamppaillessaan yhä väkevämmäksi käyvää viinanhimoa vastaan.
6
Eräänä sunnuntai-iltana Römperi oli lähtenyt Kostamon seuraksi, kun tämä oli pistäytynyt tarinoimaan Koskisen mestarin luo. "Tule vain mukaan", Kostamo oli sanonut Römperille, "sillä kyllä Koskinen sinua mielellään vieraana pitää, kun olet paljon maailmaa kulkenut ja osaat kertoa vaikka mitä. Se on niin tiedolle ahne se Koskinen, että lukee kaikki vanhat aviisitkin kahteen kertaan. Se vain varo, ettet puhu järki rumia etkä väitä neuloja pikilangassa paremmiksi kuin harjaksia. Se on ainoa asia, josta olen huomannut Koskisen ukon suuttuvan". Saatuaan nämä ohjeet Römperi oli ikävissään ja peläten viettelijähenkensä saavan vallan, jos hän jäisi pois Kostamon seurasta, lähtenyt Koskisen luo ja saanutkin siellä hyvän ja hövelin vastaanoton. Ville kun kuorsasi kohmeloissaan kamarissa, heidän täytyi istua etuhuoneessa, vanhan tutun suutaripöydän ympärillä, keskellänsä taikapallo, jolla Koskinen oli heidän tullessaan ohjaillut himmeähkön lamppunsa valoa Raamattunsa lehdille. Santeri ja Lauri puuhailivat jotakin keittiöpöydän ääressä ja Ristiina torkkui hellan lämpimässä hohteessa, miettien, pitäisikö Kostamolle ja tuolle vieraalle keittää kupilliset sumppia. Keskustelu ulottui hyvin laajalle ja Römperi kehitteli ja levitteli tietojaan, tehden sen kuitenkin tavalliseen hiljaiseen, vaatimattomaan tapaansa. Välillä hän pysähtyi katsomaan Lauria pitkään, kuin tämä olisi erikoisesti herättänyt hänen uteliaisuuttaan. Kun Lauri sitten meni, Römperi tiedusti sivumennen, kenenkä poika hän oli. Auliisti Koskinen silloin selitti Laurin asiat, jotka tunsi jo tällöin tarkoin.
Kuultuaan Laurin nimen ja että hän oli papin poika sieltä jostakin tervapitäjästä, Römperi vaipui mietteisiinsä ja oli lopun iltaa harvasanainen. Maatessaan sitten Kostamon ovensuupenkillä pimeässä hän vaipui perinpohjin miettimään sitä, minkä tuo tieto ilmaisi hänelle ja nosti lukemattomina kuvina unohduksen maailmasta hänen äkkiä havahtuneen sielunsa polttavaksi todellisuudeksi. Kuinka kummallisesti, yllättävästi, sallimus tai kohtalo tai sattuma johtelee ihmisten tapaamisia. Tuo kaukainen pitäjä oli hänen kotipaikkakuntansa, josta hän oli rippikoulunsa jälkeen häipynyt maailmanrannalle. Laurin nimi oli sama kuin sillä papilla, jonka palvelukseen Römperi oli myöhemmin kuullut äitinsä Kustaava Haverisen joutuneen. Laurin äiti oli arvattavasti tuon papin leski. Ei siis tarvinnut muuta kuin mennä puhuttelemaan häntä, jos tahtoi tarkempia tietoja Kustaava Haverisesta. Häneltä niitä varmasti saisi, sillä Kustaava oli kai palvellut pastuskan luona koko sen ajan, minkä tämä oli pappilassa asunut ja karjaa pitänyt. Römperin äiti näet oli karjapiika eikä osannut sanottavasti muuta. Ehkä sentään leipoa tavallista hapanta rukiista reikäleipää.
Römperi huomasi yhtäkkiä siinä aprikoidessaan, että hänen äitinsä saattoi olla kuollut. Se oli voinut aivan hyvin tapahtua hänen tietämättään, sillä Kustaava Haverinen oli niitä ihmisiä, joiden kuolemasta ei ilmoiteta sanomalehdissä. Siellä kotipitäjässä ei kukaan tiennyt, missä hän, Römperi, oleskeli, eikä hän itsekään ollut voinut ilmoittaa varmaa, pysyväistä osoitetta, sillä sellaista ei hänellä, kulkurilla, ollut. Tervamiehet olivat ehkä levittäneet hänestä kuulopuhetta, että "siitä on tullut maailmanrannalla renttuileva juoppo sälli". Muut olivat unohtaneet tämän mainetodistuksen heti sen kuultuaan, mutta äidin sydämeen se varmaan oli pistänyt, äidit kun rakastavat rappiollekin joutuneita lapsiaan. Täällä merenrantamaassa ei taas kukaan tiennyt hänen olevan tuollaisen ylimaan akan äpärä. Kyllä eukko sai senkin puolesta kuolla rauhassa.
Mutta äiti saattoi elääkin. Römperi laski vuosia. Niin, äiti oli nyt siinä viidenkahdeksatta korvissa eli siis työhön kykenemätön vanha akka, joka elätti itseään kerjuulla tai kiersi pitäjää ruodilla. Määräaika talossa ja sitten kyyti toiseen. Römperi muisti tämän asian hyvin, sillä hän oli itse ollut kiertävänä ruotilaispoikana. Kykenemättömillä vanhuksilla ja lapsilla oli tämä osa. Väliin heitä sattui yhteen matkueeseen niin useita, että heidät täytyi sulloa heinähäkkiin. Heidän ryysynsä haisivat ja heissä oli täitä niin että tippui. Kaikki inhosivat heitä ja odottivat vain, että vanhat kuolisivat ja nuoret saataisiin sijoitetuiksi vakinaisiksi huutolaislapsiksi. Römperi oli ollut sellaisena, vieläpä hyväin ihmisten luona. Ei hän voinut muistella huutolaisaikojaan eikä heitä katkeruudella. Mutta hän olikin nuori poika. Toista oli äidin, vanhan, voimattoman eukon. Hänen viimeiset askeleensa elämän koleikkoisella polulla olivat varmasti olleet raskaat.
Römperillä oli niin vaikea olo, että hänen täytyi nousta istumaan. Kummallista, kuinka hän oli saattanut unohtaa äitinsä niin pian ja niin kokonaan, kymmeniksi vuosiksi. Kuitenkin hän oli rakastanut äitiään pienenä ja nuorena omalla tavallaan, vaikka muisti kyllä toisaalta olleensa hänelle usein häijy. Kuultuaan tervamiesten kuvauksia suuresta maailmasta, joka tuli vastaan jo tuossa kolmen vuorokauden koskenlaskun päässä, hänet oli vallannut hehkuva halu lähteä sinne. Ja vaikka äiti olisi kuinka kieltänyt ja kehoittanut vain jäämään rengiksi siihen taloon, jossa silloin oli, hän oli lähtenyt. Nähtyään, ettei kielto auttanut, äiti oli ottanut pyhähuivinsa nurkasta, siihen tekemästään solmusta, ainoan, viimeisen markkansa ja antanut sen hänelle. Saman huivin nurkkaan hän sitten oli pyyhiskellyt silmiään, kun poika oli häipynyt syysiltaan korpitielle. Se oli ollut sama talo, jossa hän oli ollut huutolaisena ja äiti oli palvellut silloin, kun oli saanut hänet. Sanottiin, että sen isäntä oli hänen isänsä. Kuka tuon niin varmaan tietää, sillä äiti ei puhunut siitä milloinkaan.
Maailmanrannalla hän muisteli alkuaikoina usein äitiään ja ajatteli, että hänelle pitäisi kirjoittaa. Mutta kun ei osannut kirjoittaa! Römperi muisti, kuinka hän oli jo silloin päättänyt opetella tuon herrain taidon, jotta voisi lähestyä äitiään omakätisellä kirjeellä. Se oli ollut hänelle hyvin mieluisa ja uljas ajatus, mutta ei ollut toteutunut milloinkaan, ei tähän hetkeen saakka. Heti kun ryhtyi ajattelemaan sitä tarkemmin, sen vaikeudet tuntuivat ylen suurilta. Römperi ei silloin osannut lukea kunnolla muuta kuin katkismusta ja raamatunhistoriaa – latinaista ei mitään. Siitä oli pitkä askel kirjoittamiseen. Sitäpaitsi opettelu jäi alkuunsa siksi, että aina tuli väliin muita kiireitä, muutaman vuoden kuluttua varsinkin juominen, olut, kirottu olut, jolla rykäri osasi poimia pois rahat melkein penneinä.
Ruvettuaan saamaan vähän palkkaa Römperi oli laajentanut kirjoitushaavettaan sillä, että oli aikonut lähettää äidilleen rahaa. Se oli ollut hänestä innostuttava suunnitelma, jonka jo paljas harkitseminen oli tuottanut suurta tyydytystä ja hurskasta mieltä. Mutta tosiasiassa suunnitelma ei milloinkaan edistynyt aietta pitemmälle. Jos Römperi sai joskus rahaa niin paljon, että olisi voinut antaa siitä osan äidilleen, hän riehaantui juomaan sitä enemmän eli niin kauan kuin rahaa riitti. Sitten tuli kohmelon sairastaminen ja palkan otto etukäteen, jotta olisi saanut irti välttämättömät parannusryypyt. Ja viimein tuli retkeily yhä kauemmaksi, omituinen uuden näkemisen ja kokemisen kiihko, joka vain yltyi siitä, kuta enemmän sitä tyydytti.
Joskus hän tapasi sattumalta kotipuolen tervamiehiä, kysäisi äidistään ja lähetti terveisiä. Ja kerran tuli tältä samalta pastuskalta sana siihen suutarinliikkeeseen, jossa Römperi silloin palveli – mistä lienee saanut tietää sen –, että hänellä oli terveisiä äidiltä, että tulla tapaamaan sinne, missä hän asui. Vaan ei Römperi voinut eikä tahtonutkaan mennä, sillä hänellä sattui olemaan parhaillaan kova kohmelo, jota hän juuri paranteli oluella. Hän sieppasi pöydältä limpunpuoliskon, kääräisi sen paperiin, antoi lähetille, käski viedä pastuskalle ja sanoa, että tämä olisi toimitettava Haverisen Kustaavalle terveisiksi hänen pojaltaan, joka nyt syö näin valkoista leipää. Niin että olla huoletta vain. Se limpunpuolikas – kuiva ja hiukan homehtunut, kun oli kauan virunut siinä pöydällä kärpästen kynsissä – oli ainoa anti, minkä Römperi oli saanut äidilleen lähetetyksi, mikäli pastuska vei sitä perille. Ei edes sitä yhtä lähtiessä saatua markkaa hän ollut maksanut.
Jos olisi ollut valoa, niin katsojat, jos sellaisia olisi ollut saapuvilla, olisivat nähneet hänen liikkumattomilla kasvoillaan silmänräpäyksen ajan hymyn tai paremminkin irvistyksen vilahdusta. Siinä samassa ne kuitenkin jäykistyivät entiseen tulkitsemattomaan liikkumattomuuteensa. Römperi ajatteli, että hän korvaa nyt tuon silloin tekemättä jääneen käynnin. Tuntui olevan korkeampien voimien tahto, että hänen oli tavattava tuo pastuska, jonka palveluksessa hänen äitinsä oli ollut. Ehkäpä siitä aukeisi tie, joka veisi hänen elämänhaaveensa toteutumiseen: jos ei äidin tapaamiseen, niin ainakin kirjeen kirjoittamiseen, ehkäpä rahojen lähettämiseen. Olihan Römperi vihdoinkin päättänyt opetella kirjoittamaan ja oli siinä tarkoituksessa jo piirrellyt koukeroita Kostamon tyttären kivitaululle.
Römperistä tuntui olo yhtäkkiä mieluisalta. Hänelle valkeni muistellessa äitiä ja suunnitellessa hänen auttamistaan, että siinä hänellä oli jotakin, joka tuki häntä taistelussa ainaista, kalvavaa viinanhimoa vastaan. Äitiä ajatellessa tuntui aivan selvästi, kuinka kielen tyvellä asuva janon kaltainen, kaipaava tunne väheni. Siihen mieluisaan tunnelmaan hän nukkui.
YHDESTOISTA LUKU.
1
Ville itsekin tyrmistyi tekonsa johdosta, sillä hän ymmärsi kuin olisi salama valaissut koko asian, että vaikka tuon postimerkin repiminen oli ulkonaisesti perin pieni asia, se oli siveelliseltä kannalta niin huono teko, että sitä voi sanoa suureksi rikokseksi. Hän jäi jäykistyneenä katsomaan noita muutamia keveitä silkkipaperin palasia, kun ne putosivat hänen hyppysistään ja leijuivat hiljaa ilmassa, saavuttaen lattian tuossa hiukan sivummalla. Hän kuuli Santeri-rievun parahtavan kuin tuskasta ja samalla heti katkaisevan äänensä ja taistelevan itkuansa vastaan, joka kuitenkin purkautui vastustamattomana, sydäntäsärkevänä nyyhkytyksenä. Hän vilkaisi äitiinsä ja näki tämän lujittavan neuvottomana huiviansa, kasvoilla kauhistunut, epäilevä ilme, että "eihän tuo nyt voine olla totta". Sitten äiti meni Santerin luo ja vei hänet lempeällä väkivallalla mukanaan kamariin. Mutta isä, vanha rajasuutari Aukusti Koskinen, istui vaiti ollen ja katsoi poikaansa, tuota synkkää miestä, joka jurotti tuossa kuin murhan suorittanut pahantekijä. Hänen vanhassa sydämessään raivosi nyt ankarampi myrsky kuin milloinkaan ennen, mutta samalla hän sai jostakin kirkasta voimaa sen hillitsemiseen. Hän ymmärsi kesken tunteidensa taistelun, että jos hän nyt antaisi vihallensa vallan, hän vain pahentaisi asiaa lisäämällä oman rikoksensa poikansa rikokseen. Mutta jotakin hänen oli tehtävä...
Hän nousi ja Villen katsoessa säikähtyneenä otti naulasta tämän lakkireuhkan. Tarjoten sitä pojalleen, joka oli kuin peläten noussut seisomaan, hän sanoi, painaen samalla etusormellaan tämän rintaa:
– Kun nyt lähdet, et voi tulla takaisin, ennenkuin tämän sormenjäljen poltto ajaa sinut tänne. Se on suunnilleen tuon postimerkin laajuinen kohta, mutta niin palava kuin siitä olisi syösty rintaasi tulinen rauta. Minä säälin sinua, onneton poikani, sillä sinun olosi tulee pian olemaan kovin tuskallinen. Äskeisellä teolla haastoit päällesi Jumalan vihan. Rukoilemme häntä, äitisi ja minä, että hän armossaan soisi sinulle anteeksi. Jos niin käy, niin tiedä, että hänen armonsa on todella suuri...
Ville kuunteli isäänsä peläten, kauhistuneena, ja siirtyili hänen sormensa edestä yhä lähemmäksi ovea, kunnes kääntyi siinä äkkiä ja katosi keväthämyiseen iltaan. Portilla hän oli kuulevinaan äidin huutavan samalla tavalla kuin silloin talvella, kun hän varasti Santeri-rievun rahat, ja hänen teki mieli kääntyä takaisin ja siinä samassa selittää ja sovittaa kaikki, nöyrtyä ja pyytää anteeksi. Mutta hän ei kuitenkaan tehnyt sitä, sillä hänen sisunsa ei ollut vieläkään taittunut. Riivaaja asui hänessä edelleenkin, mutta nyt kyllä jo vavisten ja aavistaen tuhoansa. Saatanakin oli tyrmistynyt tuosta postimerkin repimisestä, sillä se oli todella halpamainen, katala teko, juuri sellainen, joita se oli oppinut pelkäämään siksi, että oli huomannut niiden "täyttävän mitan". Nuo tuollaiset teot olivat riivaajan kokemuksen mukaan huippukohtia, jolloin ihmisen kohtalo ratkaistiin lopullisesti, mutta ei läheskään aina riivaajan tahdon mukaan. Rumahinen aavisti nytkin pahaa, sillä se tunsi vanhan suutarin sormenjäljen omassa rinnassaan kiusallisena pistona, joka ei kuulunut sen normaaliin elämään.
Ville ei ollut kulkenut monta korttelinpituutta, kun hän jo oli tuntevinaan tuskallista polttoa siinä paikassa, johon isän sormi oli painanut. Hän tunsi sitä niin selvästi, että hänen täytyi yskäistä ja koettaa takin alta tuota kohtaa, että oliko se todellakin kipeä. Isän silmät olivat olleet niin omituiset, etteivät milloinkaan ennen sellaiset. Santeri-rievun itkunparahdus kaikui korvissa yhtä tuoreena kuin äsken. Eikö se aikonut lakatakaan? Eikö äiti voinut heittää tuota ainaista huivinsa sitomista ja sen nurkkien nykimistä? Mitä tuossa tarvitsee tuijottaa noin omituisesti kuin olisi hullu! Isä-ukko on kuin mikäkin rohveetta, saarnaa ja tuijottaa kuin ei olisi nähnyt poikaansa ennen. Mistähän saisi viinaa? Parkkisen pahalainen pidätti rahat ja potki hänet pois porukasta. Se maksetaan hänelle vielä. Mikä helvetti pistää rintaan tuolla tavalla... Ukko tuikkasi siihen kovemmin kuin luulikaan.
Ville tunsi todellakin kipeätä pistoa siinä kohdassa, johon isän sormi oli sattunut. Hän tiesi kuitenkin, ettei se ollut ulkonaista kipua, sellaista kuin keuhkojen pistos tai lihasrepeämä tai muu, sillä olisihan se tuntunut erikoisesti silloin, kun hengitti syvään tai venytteli rintalihaksiaan. Ville tiesi varsin hyvin, että kipeä kohta oli hänen sisällisen ihmisensä rinnassa. Hän näki selvästi tuon kaamean, ankaran olennon, joka oli kuin hän itse eikä kuitenkaan ollut, joka seisoi hänen edessään ja levittäen paidanrinnustaan näytti palavaa, punaisena kiiluvaa, hehkuvaa pistettä, isän sormenjälkeä. Ville vapisi katsoessaan sitä. Hän oli tehnyt paljon pahaa – rikkonut kaikki muut käskyt paitsi sitä, joka kieltää tappamasta –, mutta ainoastakaan synnistä ei ollut jäänyt tällaista merkillistä jälkeä. Syvän naarmun olivat kyllä raapaisseet tuntoon nekin, mutta eivät tällaista kuin tämä mitättömän postimerkin repiminen. Se on nyt tuo tulinen nasta, joka kiiluu ja palaa rinnassa, ja nuo entiset naarmut asettuvat sen ympärille kuin ahjon säihkyksi. Pian palaa koko rinta. Liekit syövät pois keuhkot ja sydämen – kylkiluut vain varjostuvat mustina näkyviin. On kuin olisi tulta rautaliistoista tehdyssä korissa...
Hän kulkee kuin unessa, tietämättä, minne. Kuljettaako häntä joku? Väliin tuntuu kuin joku sanoisi käskevästi: "Älä mene sinne!" tai "tule tänne!" Hän ei tietenkään halua totella tuota ääntä, sillä hän on aina vastustanut kaikkia käskyjä juuri siksi, että ne ovat käskyjä, mutta nyt on toisin, nyt täytyy tehdä niinkuin sanotaan. Minne hän sitten menee? Mikä paikka tämä onkaan? Ovi aukenee hänen kohdallaan ja siitä tulvahtaa ulos laulua ja soittoa kuin löylyä saunasta. Häntä ihan kauhistuttaa. Onko hän, jumalattomuudestaan kuulu Koskisen Ville, tosiaankin ollut huomaamattaan suistumassa armeijan ovesta sisään kuin hauki rysään! Ei sitten millään, ei! Armon kerjäläiseksi hän ei alennu milloinkaan, ei! Mutta hän on kuitenkin seisahtunut siihen ovelle, siinä kun on hiukan tungosta. On kuin isän tulinen sormi työntäisi häntä nyt tätä ovea kohti samoin kuin äsken siellä kotona. Hän ei tahdo peräytyä sen edestä, mutta silloin se tökkää kipeästi ja alkaa kuin tulinen rauta sähisten painua rintalastaan. Ville koettaa pujahtaa syrjään, mutta siinä on molemmin puolin ihmisiä, jotka katsovat häneen moittivasti ja sanovat: "Älkää tyrkkikö! Jokainen vuorollaan!" Ville ymmärtää, että armeijassa alkaa kohtasillään suuri herätyskokous, kuten ne sanovat. Väkeä tulee paljon. Tulista jumalansormen paikkaa syntisten rinnassa polttaa, polttaa. Ei hän, Ville, ole menossa sinne, sillä mitäpä hän tekisi siellä – ei mitään. Saisi vain kaupunki nauramista kuullessaan Koskisen Villen ryömineen armonpenkkiin. Hän vilkaisee kuitenkin toisten olkapäiden ylitse sisään. Paljon näkyy olevan väkeä. Ville ei ole uskoa silmiään. Eikö tuo iso, kumarassa istua ryhöttävä mies ole Parkkinen? On totisesti! On tullut tänne sovittamaan syntejään, mokoma toisen palkan pidättäjä. Olisipa hauskaa nähdä Parkkisen ryömivän armonpenkkiin! Sitä Villen täytyy päästä katsomaan. Hän valehtelee itselleen, ettei hän muuten menisi tuonne kokoushuoneeseen, mutta täytyyhän hänen, kun siellä näkyy olevan Parkkinen. Ei raski jättää katsomatta, kun Parkkinen tulee liikutuksiin ja alkaa itkeä kollottaa. Onhan siellä, näämmä, muutamia huivipäätyttöjäkin, jotka Ville tuntee erikoisen hyvästi. Ellei Ville menisi mukaan, seurakunta jäisi epätäydelliseksi. Isän tulinen sormi porautuu hitaasti hänen rintaansa ja pakottaa hänet menemään sisään. Siellä se kuljettaa häntä yhä lähemmäksi lavaa ja armonpenkkiä aivan kuin olisi tietänyt, että siellä oli vielä tyhjä paikka. Ville kulkee kuin turparenkaasta talutettu sonni, joka aavistaa olevansa menossa teurastuspenkkiin, mutta ei jaksa harata riittävästi vastaan. Riivaaja hänen rinnassaan hätäilee ja kehoittaa lähtemään pois, pilkkaa ja nauraa jo varalta, että "Koskisen Ville ryömii armonpenkkiin! Ha-ha!", mutta se ei auta. Tulinen ahjo palaa, polttavat kipinät lentelevät ympäriinsä, kylkiluut varjostuvat tummina ahjon ympärillä, sisällinen ihminen vääntelehtii tuskasta ja avaa jo suunsa vaikeroidakseen ääneen...
Ville rysähtää voimattomana paikalleen ja painuu niin kumaraan, että pää aivan riippuu polvien välissä. Nyt kokouksen meno on jo täydessä vauhdissa. Lauletaan ja soitetaan niin tahdikkaasti ja huumaavasti, että kylmä vilu tärisyttää Villeä ja kurkkuun kohoaa karvas, puristava tunne. Herra Jumala! Olenko minä sairas? Mikä minua vaivaa? Olenko tulossa hulluksi? Kuka tuolta tulee? Se on kuin isä, mutta ei ole isä, vaan joku ankara mies, joka tuijottaa läpitunkevasti ja osoittaa sormella. Nyt se saapuu lähemmäksi ja avaa suunsa – nyt se on ihan edessä ja sanoo, huutaa, huutaa: "Sinä helvetin kekäle – miksi revit pikkuveljesi postimerkin?" Rinnan liekki riehahtaa palamaan kuin jättiläisrovio ja Villen valtaa hätä. Hän nousee yhtäkkiä seisomaan ja näkee ja tuntee, kuinka riivaaja irtautuu hänestä kuin oksentaisi hän sen ulos kuin rupikonnan. Se tekee suunnattomasti kipeää. Ville tuntee, ettei hän voi kestää sitä, vaan että hänen täytyy murtua, luhistua tässä kaikkien nähden kuin tyhjä säkki. Hänellä vilahtaa mielessä vielä viimeinen uhmaileva, pilkallinen ajatus, etteihän tässä ollut hänen määrä tulla liikutuksiin, vaan Parkkisen... Mutta tämä oli hänen riivaajansa viimeinen rynnistys. Hirveästi parkaisten ja koristen se irtaannutti kyntensä Villestä, joka huitoi oudosti käsillään kuin olisi ollut hukkumassa, horjui laahustavin, voimattomin askelin armonpenkkiin, rysähti sen ääreen polvilleen ja alkoi takoa sitä molemmin nyrkein sanomattoman tuskan vallassa, koristen ja voihkien. Rinnan tuli oli nyt hehkuvimmillaan ja tuotti kuvaamattomia kipuja, koko olevaisuus kuulosti jylisevän yhtä ainoata sanaa, rankaisevan ja kostavan Jumalan nimeä, ja koko olemus antautui alastomaksi riisuutuneena, salaisinta sielunsopukkaa myöten valaistuna, aseettomana, tahdottomana, nöyränä, itkevänä, tuon rangaistuksen ja koston alaiseksi. Tämä oli juuri sitä, minkä hän oli täysin ansainnut ja mitä hän harvoina parempina hetkinään oli salaisesti, kaukaisesti, toivonut: tämä riisuutuminen alastomaksi ja ansiottomaksi koko maailman nähden, luopuminen täydellisesti omasta itsestä ja sen vähäisimmästäkin vihjeestä. Tunto sanoi, että vain sitä tietä oli löydettävissä armo ja pelastus ja päästävissä liimailemaan särkyneen vanhan ihmisen sirpaleista uutta ihmistä, jonka rinnassa ei olisi enää synninpoltteen hehkuvaa ahjoa, sormenpään tai postimerkin kokoista palavaa kohtaa, vaan turvallisen, seesteisen rauhan lempeä paiste.
Villen näin huutaessa ja koristessa mielipuolen tavoin yleisö säikähti ja alkoi liikahdella levottomasti. Monet kalpenivat valkeiksi kuin liina ja koettivat kurkkuansa, samalla rykien oudosti. Parkkinen oli miettiväisen, vakavan näköinen ja katseli tarkkaavaisesti Villeä, joka näytti nyt olevan aivan tietämätön ympäristöstään. Kokouksen johtaja, nuori, palavasilmäinen majuri, oli viitannut kuoroa jatkamaan soittoa ja laulua ja laskeutunut Villen luo, jonka viereen oli polvistunut. Käsivarsi Villen hartioilla ja otsa katumuspenkissä hän kuiskaili hartaasti siitä, mitä ihminen yli kaiken tarvitsee: Jumalan ikuisesta, sammumattomasta rakkaudesta ja hänen milloinkaan ehtymättömästä pelastavasta armostaan, joka uudistaa kurjimmankin syntisen.
2
Tullessaan silloin virastosta palatessaan kestikievarin tarjoiluhuoneeseen tuomari seisahti sen kynnykselle ja loi koko huoneeseen tympeytyneen, haluttoman silmäyksen. Hän ajatteli siinä silmänräpäyksessä saman ajatuksen kuin kymmeniä kertoja ennen eli että "minä hullu, kun taas tulin tänne enkä mennyt kotiin". Mielessä vilahtivat Rosina – nuhtelevasti katsovana, suloisena, surevana, mutta täynnä ylenpalttista anteeksiantoa ja hyvyyttä – ja Lahja, hänen pieni tyttärensä, jonka surullinen, pyytävä katse oli alkanut yhä kauemmin viipyä tuomarin sydämessä. "Miksi tulen ja miten saatan tulla tähän kolkkoon huoneeseen, kun minulla kerran on oma kaunis koti ja perhe?" hän kysyi, mutta ei voinut antaa vastausta. Hänessä oli ikäänkuin jotakin katkennutta, irtautuneen pontimen aiheuttamaa velttoutta, välinpitämättömyyttä, joka salli hänen ajelehtia milloin minkin mielijohteen mukana.
Koolla oli taas tavallinen seura, jonka tuomari niin hyvin tunsi ja jota hän halveksi aivan yhtä paljon kuin itseänsäkin. Laiha ja pitkä kollega, joka ei olisi suurin surmin mennyt kotiinsa milloinkaan, jos vain olisi voinut järjestää asiansa niin, selaili muistikirjaansa. Tuomari arvasi, mistä oli kysymys: huomenna oli uudistettava vekseli tai ehkä useampiakin. Hän ei tiennyt muiden vekseleistä mitään – vain omistaan. Hän ei voinut enää kieltäytyä kenenkään tämän vekseliseurueen papereista, sillä hänen itsensä oli täytynyt pyytää heidän nimeään. Miten hän oli luisunut tähän alennuksentilaan ja riippuvaisuuteen, siitä hän oli kyllä selvillä. Se oli tuo kummallinen kyllästyminen siihen hyvään, jonka omisti, joka oli aluksi saanut hänet viipymään tässä ja muissa seuroissa ja aiheuttanut vähitellen yhä suurempia menoja. Nämä olivat kasvaneet varsinkin sitten, kun Hildur oli kuin huomaamatta liukunut mukaan tähän koko peliin, joka koski melko läheltä hänen, tuomarin, elämää – Hildur, joka nyt saapui seurueen luo solakkana ja kauniina ottamaan vastaan herrojen päivällistilauksia. Hildur heitti tuomariin silmäyksen, johon sisältyi tietoisuus yhteisestä salaisuudesta, ja hymyili hänelle silmänräpäyksen ajan siten kuin hymyillään vain tietylle ystävälle. Tuomari piti katseensa verhottuna ja antoi tilauksensa niin kylmästi ja virallisesti, että hänen edessään pöytää pyyhkäisevä ja sulavasti liikkuva kaunis käsi pysähtyi silmänräpäykseksi ja alkoi sitten melkein huomaamattomasti täristä. Ehkä se myös pysähtyi siihen siksi, että tuomari olisi ehtinyt nähdä sormuksen, jonka oli aivan äsken lahjoittanut Hildurille. Ei se erikoisemman ylellinen ollut, mutta kultaa kuitenkin ja somistettu puolijalokivellä. Täytyi myöntää, katsoessa sitä Hildurin sormessa, että se oli kaunis ja lisäsi käden kauneutta. Se ei ollut kovin kallis, mutta lohkaisihan sen hinta melkoisen loven siihen uuteen vekseliin, joka hänen oli täytynyt tehdä tuon kurjan, juopon kollegan kanssa. Hänelle ei tuomari ollut vielä siihen saakka antanut nimeään, mutta oli huomannut silloin häätyvänsä tekemään sen. Kollega oli saanut jostakin vihiä hänen suhteestaan Hilduriin ja oli siis saapa – varovaisuuden vuoksi – suun kiinnipitämisrahoja. Se sopi hyvin senkin puolesta, että tuomari itsekin tarvitsi silloin käteistä. Oli syntynyt klubissa kiusallinen pelivelka, joka oli suoritettava täsmälleen. Miehen kunnia ei ollut milloinkaan niin suuressa vaarassa kuin kysymyksen ollessa peliveloista. Sai tehdä melkein mitä vain ja se annettiin mielellään anteeksi, kunhan vain tiedettiin, että "se mies maksaa aina täsmällisesti pelivelkansa". Se oli arvosana, joka korotti saajansa miehekkyyden, luotettavuuden ja kunniallisuuden huipulle.
Tuomari hymähti pilkallisesti ja katkerasti ajatellessaan näin. Tällä tavalla ne olivat vähitellen syntyneet nuo hänen vekselinsä, joista hän itse oli suoraan, tunnustajana tai siirtäjänä, vastuussa. Niiden summa hänellä oli tiedossa, sillä lankeamispäivistä täytyi pitää tarkka huoli, mutta se muiden hallussa oleva vekselimäärä, johon hän oli antanut nimensä asettajaksi, oli hänelle tuntematon. Ne oli alunalkuaan kirjoitettu jonakin lämpimän viinaveljeyden hetkellä, jolloin asiat otettiin suurenmoisesti, kompastelematta pieniin vähäpätöisyyksiin, ja niissä häätyi sitten pysyä, ellei irtautunut niistä maksamalla ne itse. Niinkin oli jo kerran täytynyt tehdä, koska itse asianomainen oli lyönyt rukkaset pöytään, mutta se oli ollut mahdollista vain siten, että oli otettu vakinainen laina. Sitä oli sentään helpompi hoitaa kuin vekseleitä. Kun ummisti silmänsä tulevaisuudelta ja eli vain päivän kerrallaan, kaikki tämä vielä jotenkuten meni. Mutta kerran siitä oli tietenkin tuleva loppu.
Häntä suorastaan nauratti ajatellessa, miten tällaisen pikkukaupungin herrat veljeytyivät klubeissaan ja korttiseuroissaan niin, että kirjoittivat nimeään pitkin ja poikin, ollenkaan ajattelematta tulevaista tilipäivää. He olivat kuin keilarivi, kun vararikon armoton pallo sattuu yhden kylkeen: kaatuessaan tämä vie kumoon koko kaartin. On se aika rymäys! Silloin haaskalinnut – asianajajat –, jotka ovat äsken olleet kaikkien kaatuneiden rakkaimpia veljiä ja innostuttaneet heitä ahveerien tekoon, kiiruhtavat paikalle ja alkavat hääriä tottuneiden ruumiinryöstäjien tavoin. Tuomari tiesi sen hyvin siksi, että oli itse toiminut tuollaisena haaskalintuna. "Sympaattisempiakin tehtäviä voi olla", hän siinä lausahti itsekseen pilkallisen arvostelevasti. Samalla kuitenkin vihlaisi sielua pelkäävästi, että käyköhän sinulle itsellesi siten? Jos tuo onneton, kurja kollega nakkaa ketaransa pystyyn, niin silloin kellistyy hänkin, tuomari. Sama on asia, jos kaatuu tuo tai tuo tai tuo keila...
Tuomari kaatoi itselleen kolmannen ryypyn ja kumosi sen ahnaasti. Hänellä oli tullut viime aikoina tavaksi tilata päivällisaterialleen kokonainen pieni viinakarahvi. Se tuli halvemmaksi kuin osto yksin ryypyin. Siinä oli sitäpaitsi osava ja riittävä annos haihduttamaan pahinta katkeruutta niistä ikävistä ajatuksista, joita hän nykyisin haudoskeli aamusta iltaan. Tuota sormusta hänen ei olisi pitänyt lahjoittaa Hildurille! Kuinka hän oli saattanutkaan olla niin h–n typerä, sitä hän ei voinut nyt jälkeenpäin, tyynnyttyään kiihkostaan, ollenkaan ymmärtää. Hänen oli pitänyt saada Hildurilta se yö, vaikka se olisi maksanut hengen, mutta päästyään sitten tahtonsa perille hän oli huomannut, ettei koko juttu ollut ollutkaan moisen ponnistelun eikä rahan arvoinen. Mitä se oli sitäpaitsi maksanut hänelle rahan lisäksi: itsekunnioituksen ja tunnonrauhan, hyvän maineen – kaiken, mikä oli ennen antanut hänelle oikeuden ryhdistäytyä miesten seurassa. Nyt hän ei enää voinut tehdä sitä, sillä kaikki tiesivät, miten hänen laitansa oli. Tuo kurja, hontelo kollegakin katsoi voivansa laskea leikkiä hänen kustannuksellaan – piti itseään parempana miehenä. Hänellä, tuomarilla, oli se vika, että hän tuli humalassa liian avomieliseksi ja haasteli syvät salaisuutensa kelle vain, joka sattui olemaan lähinnä. Hän epäili itseään siitä, että oli kerran ripittäytynyt kapakan aamusiivoojalle, jollekin eukolle, joka oli tuijottanut häneen ihmeissään ja sitten alkanut nauraa suu niin isosti ammollaan, että tuomari oli pelännyt putoavansa siihen. Hildurille hän tietysti oli puhunut vaikka mitä – valittanut, pää hänen paksujen reisiensä varassa, miten onneton hän muka oli ollut avioliitossaan, kuinka hänen vaimonsa ei muka ymmärtänyt hänen syvintä olemustansa, kuinka hän oli elämässä yksin, yksin! Mitä hemmetin roskaa saattaakaan tuollaisissa tilaisuuksissa lennähtää rappiolla olevan miehen mieleen ja suuhun!
"Rappiolla olevan". Nuo sanat vihlaisivat niin kipeästi, että täytyi taas ottaa ryyppy. Se ei kuitenkaan kyennyt sammuttamaan sitä liekkinä roihuavaa tosiasiaa, että hän oli rappiolla. Siitä ei päässyt mihinkään. Häntä piti pystyssä vielä toistaiseksi ulkokuori, mutta vain yhtä lujasti kuin seinäpaperi seinää. Ennenpitkää hän kaatua romahtaisi ja veisi mukanaan perheensä, Rosinan, Lahjan, anopin.
Että näiden nimet tulivatkaan mainituiksi tässä saastaisessa, alhaisessa ympäristössä! Tuomari koetti välttää sitä mikäli suinkin mahdollista sekä oman itsekkyyden – jotta näet säästyisi niiden aiheuttamilta tunnonvaivoilta – että heidän viattomuutensa ja puhtautensa vuoksi. Jos hänen kerran oli pakko rypeä näin, niin hän tahtoi tehdä sen yksin, sekoittamatta siihen vaimoaan ja lastaan. Se oli sellaista langenneen, rappioituneen, humalaisen logiikkaa! Ikäänkuin hän voisi olla sekoittamatta heitä onnettomuuteensa. Sehän oli mahdotonta! Rosinan ja Lahjan surullinen, pyytävä, ikävöivä katse seurasi häntä kaikkialle, hänen syvimmän alennushetkensä silmänräpäykseen ja syöpyi polttavana hänen sydämeensä. Se tuotti niin kovaa tuskaa, että siinä oli kestämistä sellaisellakin miehellä kuin hän, joka lauhasta ulkoasustaan huolimatta oli salassa tavattomasti paatunut, kylmä, julma, aivan tunnoton, valmis mihin konnuuksiin tahansa, kunhan ne vain pysyivät piilossa.
Se sormusjuttu oli vanha asia, jonka hän oli alkuaan ajatellut aivan toisin. Hän oli tiennyt Rosinan rakastavan kauniita sormuksia ja oli päättänyt silloin, kun Lahja oli syntynyt, että niin pian kuin hän saa liikaa rahaa, hän ostaa Rosinalle sormuksen. Hän ei ollut onneksi ilmaissut tätä päätöstään, vaan oli pitänyt sen salaisuutenaan, voidakseen yllättää vaimonsa. Aluksi hän oli asein miettinyt sen toteuttamista, mutta rahaa oli aina ollut liian vähän. Sen hankkiminen vekselillä tällaiseen tarkoitukseen olisi ollut hänestä hulluutta. Niin olivat vuodet kuluneet, mutta Rosinan sormukseen ei ollut, milloinkaan riittänyt rahaa. Sen ostaminen oli niitä asioita, jotka aina siirretään huomiseen, koska niitä ei voi tänään toteuttaa. Kunnes tuli tämä rappiolle luisuminen ja sen yhtenä merkkinä muka rakastuminen Hilduriin, buffaan, joka oli jo ehtinyt jakaa hyvyyttään kuka tietääkään kuinka monelle. Hän aavisti korttitoverien nauraneen hänelle, joka oli ollut niin kokematon ja naivi, että oli heti tarrannut Hildurin koukkuun, jonka tämä oli osannut heittää taitavasti ja varustaa mielikuvitusta kiihoittavalla makealla syötillä! Hyi h–tti! Kun silloin tuli mieleen tuo vanha sormuksenosto, niin hetipäs kelpasi vekseli rahan hankkimiseen siihenkin. Ja Hildur sai sormuksensa, jolla voisi todistaa oikeutensa tuomariin. Niin oli alkuaan kaunis aikomus muuttunut todistuskappaleeksi avioerojutussa, jonka Rosina saattaisi aloittaa milloin tahtoisi, jos tietäisi tai saisi joltakin sydämettömältä ihmiseltä tietää, mitä oli tapahtunut.
Tuomari ähkäisi tuskasta. Ei, tämä ei voinut jatkua näin, vaan hänen piti nousta, välttämättä ponnistautua jaloilleen, palata Rosinan luo, ryhtyä ahkerasti työhön ja jälleen saavuttaa ihmisten ja oman itsensä kunnioitus. Kuinka hän saattoi viipyä hetkeäkään tällaisessa seurassa, jossa ei löytynyt sen korkeampaa aatteellisuutta eikä terävämpää älyä kuin mitä mahtui hävyttömiin juttuihin? Nämä haalistuneet, pölyiset, kuluneet pietarilaiset plyyshihuonekalut, joihin oli tarttunut vuosikymmenien tupakankatku, nuo seiniltä irvistelevät kamalat painokuvat, reikäiset seinäpaperit, vuotaneen veden tekemiä "maailmankarttoja" täynnä olevat likaiset katot, kuluneet kynnykset ja risaiset linoleumit! Tuo tiskinsä takana istuva ja kristillistä sanomalehteä tutkiva ravintoloitsija-akka, joka ottaessaan tarjoilijattaria palvelukseensa vaati heitä olemaan "ystävällisiä herroille", jotta herrat kävisivät täällä mieluummin ja useammin! Se oli kaikki huonosti naamioitua yhteiskunnallista ja siveellistä rappeutuneisuutta, kehystä ja taustaa hänelle itselleen, joka käsittämättömän itsensätuhoamisvietin vallassa oli siinä kuin keskuksena, siitä huolimatta, että tiesi sen tyhjyyden ja arvottomuuden. Ei, hänen oli irtauduttava siitä, astuttava ulos noista kehyksistä, jätettävä keskus tyhjäksi ja pyydettävä esimerkiksi tuota pirun kollegaa asettumaan hänen paikalleen. Ha-ha!
Tuomari oli jo vahvasti juovuksissa ja nauroi kovalla äänellä omalle mielikuvalleen. Hänen piti nyt toteuttaa päätöksensä ja aloittaa nousunsa tästä alennustilastaan lähtemällä kotiin, mutta hän ei lähtenytkään. Tosiasiassa hän ei ollut silmänräpäystäkään uskonut tekevänsä niin, vaan oli salatajunnassaan tiennyt olevansa täällä niin kauan kuin suinkin, viimeiseksi Hildurin kamarissa. Sieltä Hildur lopuksi toimittaisi hänet aamuhämärissä kotiin, saattajana kapakan kuski, joka oli tottunut tällaisiin tehtäviin. Tämä oli tuomarin tie, niin varmasti kuin hän nyt istui tässä ryyppäämässä konjakkia ja riitelemässä tuon kirotun kollegan kanssa, joka keekoili sivistyksellään. Hän kuvitteli vain noita nousua koskevia hyviä päätöksiään siksi, että olo tuntui silloin niin hemmetin siveelliseltä ja hurskaalta. Se virkisti, vaikka olikin vain kuvittelua. Oliko mitään voimaa, joka kykenisi nostamaan hänet rappiotilasta, vai oliko tämä hänen kohtalonsa? Sitä ei voinut tietää. Tuollainen voima saattoi ilmestyä ja muuttaa hänet, mutta se voi myös olla ilmestymättä. Maailmassa oli suuri paljous ihmisiä, joiden selvänä kohtalona oli luisuminen rappiolle, ponnistelivat he vastaan vaikka irvissä hampain.
Tuomari filosofoi itsetykönänsä lakkaamatta, mutta oli silti alituiseen äänessä ulospäin. Erikoisesti hän vihasi vekselitoveriansa, tuota pitkää kollegaa, jolla ei ollut rahaa tilata mitään ja joka siksi kulki pöydästä toiseen ja kysyi, "vieläkö teillä on tuossa pullossa mitään?" – "Kyllä siinä on, tuohan lasisi", hänelle vastattiin olkapäitä kohauttaen ja vilkaisten häneen säälivästi, sillä hänellä ei ollut vekseleistä huolimatta tai juuri niiden vuoksi milloinkaan rahaa. Hän oli todella kurja mies. Niin rappiolla kuin hän ei tuomari sentään myöntänyt olevansa, ei. "Mutta siitä huolimatta se ylpeilee ja tuppautuu pistelemään Hildurilla, jota on kuulemma turhaan koettanut pyydystää. Rukkaset oli saanut! Oli tietenkin liian köyhä. Jos hän alkaa nyt mahtailla, niin sanon hänelle kerrankin suorat sanat. Olen nyt sillä tuulella..."
Tunnit kuluivat yhä nopeammin. Tuomari oli kuullut vanhan ruman kailettikellon hakkaavan äsken kaksitoista ja oli nyt ällistynyt siitä, että se näytti olevan jo kaksi. Kollega tuolta sinkosi hänelle jotakin sukkeluutta mukamas, mutta hänpä sanookin sille sanan, joka tukkii hänen suunsa. Ha-ha! Kaikki nauravat kovalla äänellä ja kollega nousee raivostuneena seisomaan. Tuomaria hävettää hirveästi, että he, vanhat herrat, seisovat tässä vastakkain kuin tappelua hankkivat kukot, mutta eihän hän voi peräytyä. Kunnia näet ei anna myöten. Kollega heittää hänelle lasistaan olutta päin kasvoja. Tuomari tulistuu tästä häväistyksestä niin, että ryntää nyrkit pystyssä kollegan kimppuun. Tämä horjahtaa taaksepäin ja kaatuu pöytänsä päälle, sysäten siitä lampun lattialle. Kuuluu lasin helinää ja samassa kohoavat jo lattialta korkeat liekit. Tuomari tuntee horjahtavansa, kaatuvansa, saavansa kovan iskun ja painuvansa pimeyteen. Hätäiset huudot ja askelten töminä saattelevat häntä tiedottomuuden portille.
3
Alli-rouvan oli nyt hyvä olla. Käytyään näet Emman luona ja havaittuaan voivansa mielellään sanoa häntä koko maailman edessä kälykseen, hän iloitsi siitä ajatuksesta, että pian saisi nähdä hänet veljensä puolisona tämän omassa kodissa. Hän itse muuttaisi Elsan kanssa keittiön takana oleviin kahteen huoneeseen ja kalustaisi ne samanlaisiksi kuin entinen erämaan koti siellä kaukana, Einarin eläessä. Niin hän tekisi. Siten tulisi korjatuksi se synti, johon hän oli ajanut veljensä estäessään liialla surullaan ja heikkoudellaan tämän menemästä lailliseen, kristilliseen avioliittoon, synti, jolle uskonsisaret olivat antaneet niin pöyristyttävän raa'an, ruman nimen.
Alli-rouva punastui itsekseen eikä tahtonut lausua tuota sanaa edes ajatuksissaan. Sitten kun veljen avioliitto olisi järjestyksessä ja kaikki sikäli hyvin, hän lähtisi Elsan kanssa toivioretkelle Einarin haudalle. Se oli ollut hänen aikomuksensa alusta alkaen – käynti rukoilemassa Einarin ristin juurella joka kesä –, mutta hän ei ollut tehnyt sitä vielä kertaakaan. Se oli jäänyt vain hurskaaksi aikomukseksi. Mutta nyt hän lähtisi, sillä käynti siellä kuului hänen parannuksenharjoitukseensa. Alli-rouva oli oppinut miehensä kuoleman jälkeen paljon ja hautoi nyt selitystä, joka toisaalta lisäsi hänen omaa syyllisyyttään, mutta tuotti toisaalta tyydytystä keventämällä Einarin erehdystä.
Sellaista hän ei ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksikaan – että näet miehet ja miksi eivät naisetkin saattoivat ikäänkuin omatta syyttään ajautua tuollaisiin tekoihin kuin Einar. Alli-rouva oli usein kummastellut sitä, ettei Einar ollut uskottomuutensa aikana eikä jälkeen kertaakaan osoittanut häntä kohtaan sellaista tylyyttä tai kylmyyttä, joka olisi ilmaissut hänen rakkautensa loppuneen. Päinvastoin hän oli ollut juuri silloin erikoisen hellä ja samalla omituisesti murheellinen. Alli-rouva tiesi nyt olleensa eräässä suhteessa soveltumaton Einarin puolisoksi. Hän oli aluksi säikähtänyt tämän hurjaa tulisuutta ja kykenemättä omalta puoleltaan vastaamaan siihen ja tempautumaan nuoren intohimon pyörremyrskyyn torjunut miehensä pois niin usein kuin oli voinut. Hän oli ollut kylmä, jopa kykenemätön, ja loukannut miestänsä alistumalla hänen tahtoonsa vain vastahakoisesti ja joskus suorastaan moittien häntä siveettömyydestä. Vasta nyt hän ymmärsi tyhmyytensä ja tietämättömyytensä, oman selvän syyllisyytensä. Einarin patoutunut miehinen voima oli – saamatta tyydytystä hänestä – purkautunut Helgaa kohti, josta hehkui vastaan samanlainen veren hurja pyyde. Alli-rouva ymmärsi sen nyt. Jos hän olisi tiennyt silloin tuollaisen olevan mahdollista, ehkä tavallistakin, ja paljon riippuvan vaimon käyttäytymisestä miestänsä kohtaan, hän olisi menetellyt toisin – ollut hänelle ei vain vaimo, vaan myös rakastajatar.
Tämän hän tahtoi käydä sanomassa miehelleen hänen haudallaan. Olihan tietenkin aivan tarpeetonta matkustaa sinne tässä tarkoituksessa, sillä yhtä hyvin tuon kaiken saattoi sanoa sydämessään milloin ja missä tahansa, koska Einar oli hengessä aina Alli-rouvan seurassa, mutta silti asia tuli ikäänkuin täsmällisemmin, tarkemmin, suoritetuksi, kun hän menisi Einarin haudalle. Siellä hänen lemmenmuistonsa uudistuisivat niin tuoreina kuin kaikki olisi tapahtunut juuri silloin. Hän kävisi kaikkialla, mihin vain Einarilla ja hänellä liittyisi jokin yhteinen salaisuus – ja Einarin tulisesta maltittomuudesta johtui, että hänellä oli muistissaan monta sellaista paikkaa. Hän saattoi vieläkin nähdä ne silmissään – nuo mutkittelevat polut, jotka kiertelivät ja kaartelivat yhä kauemmaksi lehtojen kätköön, kuusikoiden tummaan pimentoon, rantahietikoille kesäpäivän helteeseen ja paatsamain ja leppien salaperäiseen varjoon, jossa Einaria ei voinut mikään pidättää. Hän asuisi heidän entisessä kodissaan ja siinä huoneessa, joka oli nähnyt heidän onnensa pyhimmät salaisuudet, ja rukoilisi polvillaan anteeksi sitä, että oli liiassa pyhyydessään – saiko sanoa niin? – jäänyt vieraaksi elämän verevälle, hyrskyävälle virralle. Rangaistakseen itseään hän kävisi postikonttorissa, Helgan huoneessa, jossa silloisena kaameana hallayönä vilu vei hänen hennon onnensa ja tuotti syyllisyyden, jonka vain kuolema saattoi sovittaa. Oman osuuden perinpohjainen tutkiminen ja tunnustaminen ja sikäli Einarin vian vähentäminen tuotti Alli-rouvalle kärsimyksen katkeransuloista lohtua.
Hän herahti itkuun. Tutkiessaan elämäänsä hän oli äsken huomannut uuden seikan, joka varmaan oli johtunut hänen virheellisestä käytöksestään ja kykenemättömyydestään siihen, mitä avioliitto todella vaatii. Lennart oli syttynyt elämään hänessä silloin, kun hän oli ollut passiivisimmassa, torjuvimmassa asenteessaan miestänsä kohtaan. Nyt hän kyseli itseltään, voiko täten elämäntulen ulkopuolitse vastaanotettu lapsi saada perinnökseen välttämätöntä fyysillistä elinvoimaa? Eikö ole niin, että hän on siittynyt keinotekoisesti ja kehittynyt kuin hautomalaitoksessa sekä jäänyt sikäli vaille sitä veren kuumuutta, joka palaa elämän syttymisen silmänräpäyksessä juovuttavana, hukuttavana tulena? Siksi Lennart oli ollut niin kituvainen, kykenemätön kasvamaan voimakkaaksi, terveeksi olennoksi.
Tämä oli vaikea kohta, sillä se lisäsi liian raskaan kiven Alli-rouvan muutenkin painavaan kuormaan. Hän puhui näistä sieluntuskistaan usein pastuskalle, joka silloin katseli häntä huolestuneena ja koetti parhaansa mukaan selitellä Alli-rouvan murheita aiheettomiksi ainakin sikäli, mikäli Alli-rouva johteli niitä omasta syyllisyydestään. Pastuska koetti avata hänen silmiään huomaamaan, miten elämän kulku yleensä vaati, mennäkseen oikeata uomaa, raitista iloisuutta ja laajalle katsovaa tervettä järkeä. Suuri elämäntaidon salaisuus oli se, että osasi alistua ja rukoilla anteeksiantamusta kaikesta, mitä oli tehnyt väärin. Itse ei voinut tehdä mitään tekemättömäksi, mutta sovituksen harrastus saattoi yhtäkkiä tuoda syvän, seestyneen rauhan. Ei pastuska ymmärtänyt tuollaisia hienoja syyllisyysongelmia, joita Alli-rouva pohti. Ne ehkä olivat aiheellisia joidenkin kohdalla, mutta tuskin Alli-rouvan, joka oli sitäpaitsi ollut niihin aikoihin nuori ja lapsellinen, puhdas kuin pulmunen ja viaton kuin sirkkunen. Jos Einar saisi tietää hänen tällaisista huolistaan, hän toruisi. Me saamme ja meidän tulee surra rakkaita vainajiamme, mutta tätä surua ei saa kasvattaa turhilla, väärillä uskotteluilla sellaiseksi, että se tekee vainajille vääryyttä ja häiritsee heidän lepoaan.
Pastuskan raittiista, järkevästä ja huumorinvälkkeisestä suhtautumisesta elämään johtui, että vaikka hän oli syvästi uskonnollinen, hän ei voinut hyväksyä Alli-rouvan vaipumista siinä suhteessa suoranaiselle hurmioasteelle. "Nuo sinun uskonsisaresi, rakas Alli", hän saattoi sanoa terävästi, "joiden kokouksissa olet alkanut kulkea, ovat enimmäkseen naimattomia, vanhemmalla puolella olevia naisia. Kun menet seuraavan kerran heidän pariinsa, niin kuuntele, mainitaanko siellä ollenkaan Jumalan nimeä. Jos tehdäänkin niin, se tapahtuu ylen harvoin verrattuna siihen, miten usein siellä mainitaan Jeesuksen nimi. Tietämättänsä nuo uskonsisaret palvelevat ja rakastavat Jeesusta taivaallisena ylkänänsä, joka ikäänkuin korvaa heille sen, mitä vaille he ovat jääneet. Täten heidän tunteissaan sekoittuvat heidän huomaamattaan maallinen ja taivaallinen rakkaus. En soisi sinun kulkevan noissa seuroissa, jotka sitäpaitsi ovat juorujen pesiä, vaan toivoisin sinun tyytyvän Raamattuusi ja kirkkoosi. Viimeksimainittuun me kaikki joskus kyllästymme, mutta yhtäkkiä se tulee taas tuoreeksi ja me riennämme iloiten juomaan sen kirkasta, raitista vettä".
Alli-rouvan uskonnollinen herkkyys oli tavaton, mutta silti hän saattoi kuunnella pastuskan puhetta tyynesti. Hän oli jo kokenut sen verran, että tiesi pastuskan olevan oikeassa. Hänen omissakin uskonnollisissa tunteissaan oli sekä sitä hurmiota, josta hän oli nauttinut rakkaudessaan Einariin ja jonka jano yhtäkkiä saattoi kuumasti leimahtaa hänen vielä nuoressa olemuksessaan, että eräänlaista mystillistä ihannemiehen kaipuuta, joka väkevien kiihtymystilojen vallitessa pyrki väkisin antamaan Vapahtajalle Einarin piirteet. Hän oli koettanut torjua noita mielikuvia, mutta ne palailivat uudelleen omatahtoisesti, hänen voimatta muuta kuin rukoilla niitäkin anteeksi. Nyt kun uskonsisaret olivat loukanneet Alli-rouvan hienotunteisuutta, hän olikin eristäytynyt heistä ja todennut mielensä tyyntyvän ja näköalojensa selkenevän. Siitä hän kuitenkin piti kiinni, että tahtoi mennä toivioretkelle miehensä haudalle, sillä tuo retki kuvastui hänen mielessään ihanana, valkeana, pyhänä välkkeenä, josta hän toivoi sydämelleen suurta huojennusta.
4
Mutta kun Alli-rouvan piti ryhtyä puhumaan veljelleen Emmasta ja ettei hänen puoleltaan ollut estettä tämän tulolle taloon sen oikeana rouvana ja emäntänä, se ei ollutkaan niin helppoa kuin hän ensin oli luullut. Hän meni sitä varten veljensä huoneeseen ja istuutui hänen sohvalleen, mutta ei löytänyt sopivia sanoja. Veli näki kyllä siskolla olevan jotakin vaikeampaa sanottavaa, sillä pieni käsi leikki hermostuneesti sohvatyynyn tupsuilla, mutta mitä se oli, siitä ei tullut lopultakaan selkoa. Viimein veli istuutui hänen viereensä ja kysyi isällisesti ja suojelevasti:
– Sinulla on jotakin sydämelläsi? Etkö voi uskoutua minulle?
Silloin Alli-rouva sai kuiskatuksi:
– Tiedän kaikki sinusta ja Emmasta...
Veli antoi sisarensa käden pudota turvallisesta kourastaan ja tuijotti mietteissään ulos, jossa kevään kirkkaus taisteli voitokkaasti illan yhä heikkenevää hämyä vastaan. Nyt siis oli tullut tuo selityksen hetki, jota hän oli niin kauan ja viime aikoina jo kiihkeästi odottanut. Oliko hän ehkä menetellyt väärin väittäessään askelta, jonka kuitenkin tiesi kerran ottavansa, ja oliko se todellakin, perimmäisen ja puhtaimman vilpittömyyden nimessä, tapahtunut vain siskon huonojen hermojen ja suojantarpeen vuoksi? Insinöörin täytyi tällä hetkellä syyttää itseään siitä, että hänen ensimmäisenä, alkuperäisenä vaikuttimenaan oli ollut ihastus Emmaan ilman muita aikomuksia kuin mitä saattaa olla nuorella, elinvoimaisella herrasmiehellä, joka tultuaan yöllä klubista kotiin yhtäkkiä säpsähtäen muistaa, että keittiössä nukkuu nuori kaunis tyttö, joka on palvellessaan isäntäänsä alkanut pitää huolta esiliinansa puhtaudesta ja punastua ja kalveta aiheettomasti, vain siksi, että liikkui hänen läheisyydessään. Vaadittiin suurta tahdonlujuutta olla menemättä tuonne keittiöön ja ottamatta muka asiakseen vaikka vain veden hakemista sieltä. Mutta kun insinööri alkoi olla kotona iltakaudet menemättä enää klubiin ja kun hän pyrki yhä useammin seurusteluun ja puheisiin Emman kanssa, heidän suhteensa kehittyi vähitellen niin, ettei insinööri enää jaksanut vastustaa kiusausta, vaan koputti eräänä yön hetkenä Emman oveen. Hänen suureksi hämmästyksekseen se aukeni ja hämyssä hänen edessään seisoi Emma, mutta itkevänä, nyyhkyttävänä. "Tiesin sen päättyvän tähän", hän oli sanonut, "ja siksi aukaisin oven. Olen liian halpa rouvaksenne – ottakaa siis minut näin. En pyydä enkä vaadi mitään". Insinööri oli tyrmistynyt, sillä tällaista hän ei ollut odottanut. Kaikki kevytmielisyys oli tipotiessään ja ensimmäisen kerran tämän insinöörille jo entuudesta niin tutun leikin alkamisesta hänen tuntoonsa nousi vakava vastuunalaisuus. Hänelle valkeni siinä kirkkaammin kuin milloinkaan aikaisemmin vastaavanlaatuisissa tapauksissa, kuinka ratkaisevaa kaikki se, mitä hän nyt tekisi, tulisi olemaan Emmalle, tälle orvolle, yksinäiselle, turvattomalle tytölle, joka oli kauneutensa vuoksi kaikkien susien saalistettavana. Hän oli niin Emman kyyneleiden ja alistuvaisuuden yllättämä, ettei sanonut mitään, vaan peräytyi ovelta hiljaa ja vaipui omassa huoneessaan syviin mietteisiin.
Insinööri hymyili itsekseen. Mitä oli tuon yöllisen kohtauksen jälkeen tapahtunut, oli oikeastaan hyvin omituista ja odottamatonta. Hän oli silloin yön hetkellä ymmärtänyt pitävänsä Emmasta toisella tavalla kuin oli siihen saakka luullut – rakastavansa häntä. Siitä johtui, että hän tahtoi nyt säilyttää tytön tulevaisuutta varten. Hän ei tosin selvästi tiennyt, mikä tuo tulevaisuus olisi, sillä hänen korvissaan kaikuva pilkallinen lause "meni naimisiin piikansa kanssa" oli säikähdyttänyt häntä ajattelemasta avointa avioliittoa, joka tietenkin olisi ollut Emmaa kohtaan oikeinta ja rehellisintä menettelyä. Emman tulevaisuus oli siis oleva – insinööri häpesi nyt muistellessaan silloisia ristiriitojaan – "jalkavaimon" asema. Kuka lienee keksinytkään tuon ruman sanan.
Hän oli silloin kuten sanottu muuttanut menettelyänsä Emmaa kohtaan. Lähentely ei tullut kysymykseenkään, vaan tilalle tuli joka suhteessa sama kohtelu kuin sivistyneille naisille. Emman ei enää tarvinnut lukita keittiön ovea, sillä insinööri ei tullut koettelemaan, oliko se auki. Hän antoi Emmalle lahjoja ja rahaa, niin että Emma saattoi pukeutua säätyläisnaisten tavoin. Näin heidän elämänsä jatkui muutaman kuukauden, ehkä puolisen vuotta, niin nuhteettomasti kuin suinkin siitä huolimatta, että insinöörillä oli haikea, polttava ikävä Emman puoleen. Ja niin sitä olisi jatkunut edelleen, kai siihen saakka, jolloin insinööri olisi pyytänyt Emmaa vaimokseen, ellei Emma itse olisi tehnyt siitä loppua.
Insinööri oli huomannut monesta merkistä saavuttaneensa Emman rakkauden ja totesi nyt ihmeekseen Emman näyttävän melkein kuin pettyneeltä, kun hän ei enää käyttäytynytkään yhtä tuttavallisesti ja huolettomasti kuin ennen. Ilmeistä oli, että Emma toivoi nyt sitä, mitä vielä äsken oli pelännyt. Ja kun hän oli täydellinen luonnonlapsi ja sellaisena kykenemätön salaamaan tunteitaan ja mielialojaan, hän ajelehti kaipuunsa mukana insinööriä kohti kuin lastu virrassa. Hän odotti insinööriä päivälliselle kotiin niin kiihkeästi, että juoksi monta kertaa portille katsomaan, "eikö se jo tule". Koko talo tiesi Emman rakastuneen isäntäänsä ja odotti jännittyneenä, miten peli päättyisi.
Eräänä yönä insinööri heräsi siihen, että joku liikkui hänen huoneessaan. Oli talvi ja pimeää, kylmää. Hän kuunteli, mutta hetken aikaan ei kuulunut mitään. Luullen erehtyneensä hän käänsi kylkeä nukkuakseen uudelleen, kun samassa jo kuului ääntä, joka oli kuin hiljainen, tukahtunut nyyhkytys. Aavistaen, mitä se merkitsi, insinööri nousi kiireesti ja raapaisi tulta. Oven edessä oli polvillaan Emma, pää käsiin painuneena, nyyhkyttäen. Hänellä oli yllään valkoinen yöröijynsä ja hänen tuuhea, pellavainen tukkansa oli kahtena pitkänä palmikkona, jotka riippuivat hänen molemmilta olkapäiltään. Valon leimahtaessa hän loi insinööriin kyyneleisen, rukoilevan katseen.
Insinööri muisti, ettei hän ollut sytyttänyt toista tikkua.
Emma oli ottanut hänet eikä hän Emmaa. Niin oli asia, jos puhuttiin totta. Ja Emman syytä oli sekin, ettei avioliittoa otettu puheeksikaan. Emma ei vaatinut mitään, vaan antoi kaikki mitä suinkin voi. Oli kuin häntä olisi erikoisesti viehättänyt rakastetun omistaminen salassa, kuin olisi ajatus heidän suhteensa tulemisesta julkiseksi pelästyttänyt häntä. Emma oli rakkaudessaan ihan villi ja tuotti insinöörille sellaista onnea, että häntä yhä värisytti. Antautumisen, uhrautumisen, palvomisen vaisto oli Emmassa korkeimmassa määrässä, mutta samalla siihen liittyi määrätietoista onnenpyrkimystä, raikasta ja luonnollista elämäntahtoa, joka piti kaiken tuoreena ja esti kyllästymisen. Ei milloinkaan pahaa sanaa, ei itkua eikä juonittelua, vaan alati tyyni äidillisyys, jonka alla paloi sammumaton, tulinen, aina janoava rakkaus. Insinööri ei ollut entisissä tilapäisissä suhteissaan kokenut mitään tällaista – ei ollut aavistanut elämänonnen voivan olla näin suurta, mahtavaa, itseensä upottavaa ja mukaansa tempaavaa.
Häntä melkein huimasi istuessaan siinä siskonsa vieressä ja muistellessaan onnensa vaiheita lyhyinä, salamankirkkaina kuvina. Kun sitten Alli-paran oli käynyt onnettomasti ja hän tarvitsi tukea, niin Emma oli heti ollut valmis uhrautumaan. "Sinun pitää ottaa hänet luoksesi ja minä muutan pois", hän oli sanonut. "Aika sitten selvittää kaikki. Millä vastaat, jos hän jääneenä elämään omin neuvoin vaikka vielä menee sekaisin, kuten pelkäät? Tulet sitten aina joskus minun luokseni". Näin oli asia. Emma oli järjestänyt niin, sillä hän pelkäsi Alli-siskoa. "En ole kyllin hieno sinun rouvaksesi enkä siskosi kälyksi. Enhän osaa edes kirjoittaa". Se oli totta. Insinööri oli ollut niin ihastunut Emman ulkonaiseen ja sielulliseen olemukseen, ettei ollut tullut ottaneeksi selkoa hänen tiedoistaan. Vasta viime aikoina hän oli alkanut opettaa Emmalle kirjoitustaitoa. Hän oli liikuttavan harras ja ahkera oppilas. Lapsen nauttiessa rintaa hän saattoi piirustella kömpelöitä kirjaimia paperinkappaleelle. Emma tahtoi sivistyä ja oppia hienoa käytöstä ollakseen kelvollinen insinöörin rouvaksi silloin, kun tästä ehkä tulisi todella kysymys. Nyt oli tullut sen asian aika.
– Mitä siis sanot? insinööri kuuli kysyvänsä.
– Että olet tehnyt väärin sekä Emmaa että minua kohtaan menetellessäsi niin kuin tiedät, sanoi Alli-rouva. – En ole ansainnut sellaista uhria sinun ja vielä vähemmän Emman puolelta.
Insinööri vihelsi jotakin säveltä, mikä lienee ollut, ja kysyi:
– Valittiko Emma?
– Ei, vaan sanoi tyytyvänsä siihen, minkä sinä tahdot.
– Mitä aiot tai mitä haluaisit minun tekevän, kysyi insinööri.
– Että menisit naimisiin Emman kanssa.
Alli-rouva selitti, miten oli aikonut järjestää heidän yhteisen elämänsä. Hän sanoi arasti:
– Tiedät, ettei minulla ole varoja elämään yksinäni. Muuten muuttaisin pois, sillä tunnenhan nyt olevani haittana.
Insinööri otti hänen kätensä isoon, tukevaan kouraansa, katsoi häneen lämpimästi kummallisilla, tummilla silmillään ja sanoi:
– On vahinko, että olet sisareni, sillä muuten olisin mennyt aikoja sitten kanssasi naimisiin. Olemme aina kuuluneet yhteen. Kaipaisin sinua kovin, jos muuttaisit pois. Uskon, että tulet toimeen Emman kanssa, varsinkin kun hän tuo mukanaan uuden Lennartin. Huomenna menen itse rovastin kansliaan ottamaan kuulutusta. Mennään ensin yhdessä Emman luo puhumaan kaikesta hänen kanssaan...
Hän nauroi ääneen ja hykersi käsiään:
– Kun meidät pudotetaan kirkon katosta, niin se on eri rojaus. Kunhan eivät menisi juorusiskoilta ällistyksestä leuat sijoiltaan. Ja ällistyy siitä itse kunnon rovastikin ja ilahtuu, sillä voinhan sanoa sinulle hänen nuhdelleen minua tästä asiasta kahdenkesken. Tomera äijä se on. Huomautti aivan oikein, että jos sivistyneistö, jonka pitäisi olla esikuvana, antautuu tällaisiin vapaisiin suhteisiin, niin mitä sitten voidaan vaatia yhteiseltä kannalta. Vastasin hänelle vain, että asia kyllä järjestyy aikanaan. Rovasti voi olla huoletta. En välittänyt selitellä hänelle menettelyni perusteita.
Hän nousi ja tuumi kysyvästi, tummissa silmissä humoristinen välke:
– Kuulehan! Etkö menisi pyytämään pastuskaa tänne, sillä kai me tässä vietämme yhtäkkiä pienet kihlajaiset. Juodaan kahvia ja minä kaivan ruokasalin kaapista lisäksi sen pienen sherrykarahvin. Emmahan tässä olisi varsinainen toinen osallinen, mutta mitenkäpä hänet ehdittäisiin hakea tähän kiireeseen niin kaukaa. Menehän kutsumaan pastuskaa, sillä olen vakuuttunut siitä, että juuri hän eikä kukaan muu on ollut neuvonantajanasi. Hän ansaitsee siis kahvikupposen ja pikku napsun puhemiehen-palkakseen. Naisista ei ole mikään niin hauskaa kuin ihmisten naittaminen. Käske Lauri-poika tänne ja tulkoot myös Santeri ja Lahja. Täytyyhän tällaisella hetkellä lapsillakin olla hauskaa. Näin äsken, että Elsalla oli ikävä. Tuomari taitaa olla siinä kunnossa, ettei hänestä ole naisten seuraan. Missä hitossa se karahvi taas on ja pahusko tuon viinietikan aina toimittaa käteeni. Puuh-puuh! miten tämä kumarassa olo hengästyttää lihavaa miestä.
KAHDESTOISTA LUKU.
1
Se oli vielä varhaiskevättä, jolloin Römperi ilmestyi pastuskan keittiöön, – sunnuntain aamupäivä muuten ja säädyllinen aika sikäli, että jumalanpalvelus – suomenkielinen näet – oli jo silloin päättynyt. Ruotsinkielisestä kaupunkilaiset eivät erikoisemmin välittäneet, sillä se ei koskenut suomenkielistä kansaa. "Kuka tuon nyt antaisi pyhäpäiväänsä pilata!" lausahti vähän ylimielisesti maitokaupan muija, joka käytyään aamulla kirkossa arveli jo sillä suorittaneensa asevelvollisuutensa ja voivansa olla lopun päivää vapaana.
Pastuska katsahti kummastuneena outoa tulijaa, joka ilmeisesti oli tehnyt parhaansa siistiytyäkseen mahdollisimman hyvään vierailukuntoon. Maailmanmiehen tavoin hän esitteli itsensä. "Johan Kröönperi", hän sanoi herraskaisemmin kuin tavallisesti, jolloin suomalaisesti sujuva "Römperi" oli vallitsevana muotona, ja lisäsi selittävästi, kun pastuskan ilme yhä oli kummastuneesti odottava: "Kustaava Haverisen poika, pastuska varmaan muistaa, entinen Jussi Haverinen sieltä kaukaa, josta tekin".
Asia selvisi. Kirkas muisti välähti pastuskan katseesta ja hän käski vieraansa istumaan, arvaten tämän asian. "Haluatte kai tietoja äidistänne?" hän kysyi ja jäi tarkastelemaan Römperin ylös käpertyviä viiksiä ja oudosti liikkumatonta ilmettä. "Niin olisi tarkoitus", Römperi vastasi ja pyöritteli knallihattuaan. "Oltuani paljon ulkomailla", hän jatkoi vaatimattomasti, mutta silti hieman ylpeästi, "olen ollut hänestä erossa niin kauan, etten tällä hetkellä tiedä edes sitä, onko hän elossa. Pastuska, jonka palveluksessa hän kai enimmäkseen oli, tuon tietänee".
Pastuska sanoi Kustaavan olleen elossa ja terveenä silloin, kun pastuska oli muuttanut ylimaasta rantamaahan. Hänen mieleensä kuvastui vanhan Kustaavan elämä niin kirkkaana, yksityiskohtaisena ja totena, että hän ehti muutaman sekunnin kuluessa jo silmätä moniin niistä murheen kuiluista, joita oli avautunut sen vaihtelevan polun varrelle. Jos pastuska olisi kertonut Römperille kaiken, mitä nuo elämänkuvat sisälsivät, siitä olisi syntynyt niin vakava tarina, ettei tuo ovenpielessä istuva outo mies olisi voinut kuunnella sitä. Ei sen puolesta, että Kustaavalla olisi ollut erikoisempaa häpeilemistä, koska oli elänyt ja toiminut suuressa, avoimessa, auttamattomassa inhimillisyydessä, vaan siksi, että onnettoman äidin tarina on liian polttava kerrottavaksi kaikessa alastomuudessa pojalle, joka on unohtanut äitinsä niin kokonaan kuin häntä ei olisi ollutkaan.
– Niin, kyllä vein perille sen kuivaneen ja homehtuneen limpunkannan, jonka silloin kerran lähetitte äidillenne, sanoi nyt pastuska terävästi ja katsahti Römperiin tutkivasti.
Römperin kasvot värähtivät sen verran, että vain niiden ilmeiden tuntija olisi voinut huomata sen. Hän kysyi:
– Mitä äiti sanoi?
Pastuska muisteli. Niin, se oli ollut hiukan vaikea hetki. Kustaava oli antanut hänelle nimenomaan asiaksi ottaa selvää Jussista, viedä terveisiä ja katsoa, minkälaista hänen elämänsä oli. Se oli silloin sillä matkalla, jonka hän oli tehnyt Laurin kanssa kauas Etelä-Suomeen, Viipuriin asti. Helposti hän olikin saanut selville, missä liikkeessä Jussi työskenteli, ja oli mennyt sinne tapaamaan häntä, mutta siellä oli sanottu kierrellen ja kaarrellen, ettei Jussista nyt ole rouvan puheille, koska hän on ryyppäystuurillaan. Vähän aikaa keskusteltuaan mestarin kanssa pastuska oli päässyt riittävästi tietämään, minkälainen mies Kustaavan pojasta oli kehittynyt kaupungin sivistyneissä oloissa, ja lähettänyt hänelle äidin terveiset. Kun sitten oppipoika oli tuonut sanomalehteen käärityn limpunpuolikkaan vietäväksi Kustaavalle, pastuska oli ensin säikähtänyt, että ihankohan Jussi pilkalla tuollaista... Tarkemmin ajatellen hän oli kuitenkin huomannut, ettei se voinut olla pilkkaa, vaan johtunutta juopuneen päähänpistosta, johon luultavimmin sisältyi aivan vilpittömiä tunteita. Hän oli siis kuljettanut limpunkannan eväskorissaan uskollisesti perille saakka, ajatellen joka kerta, kun se kopeutui sieltä käteen, levottomana Kustaavaa ja sitä tilintekoa, jonka oli hänelle velkaa. Pastuska oli jo suunnitellut antaa oman tuomisensa Jussin lahjana ja kertoa, kuinka Jussi muka elää kaupungissa hyvissä oloissa ja muistaa äitiään, jonka pian aikoo pyytää luokseen pitääkseen huolta hänen vanhuudenpäivistään. Mutta vaikka tällainen petos olisikin ollut hurskas, pastuska ei kuitenkaan ollut rohjennut ryhtyä siihen, sillä Kustaava olisi voinut innostua ja lähteä suinpäin tapaamaan poikaansa. Silloin syntyvä pettymys olisi ollut liian suuri. Ei, parempi oli pysyä turvallisessa, kohtuullisessa totuudessa, semminkin kun Kustaavalla itsellään oli kutakuinkin selvillä, minkälaista Jussin elämä oli. Tervamiesten kautta siitä oli kulkeutunut riittävästi tietoja.
Avatessaan matkalaukkuaan pastuska oli levottomana kuunnellut, kuuluisiko keittiön puolelta Kustaavan ääntä. Jopahan kuului. Ovi aukeni varovasti ja Kustaava ilmestyi kynnykselle. Pastuskan muistellessa ilmettä ja hymyä, joka oli silloin väreillyt Kustaavan vanhoilla, ryppyisillä kasvoilla, hänen sydäntänsä viilsi vieläkin. Oli julmaa kaataa kylmää vettä siihen odotuksen ja toivon lämpöön, joka loisti tuosta ihmisparan hymystä, alati kaipaavan äidin hellän-herkästä ilmeestä. Pastuska pyysi istumaan, käski tuoda kahvia ja ojensi tuliaishuivin. Kustaava kiitti, niiskautti, mainitsi jotakin lehmistä, mutta odotti joka silmänräpäys, mitä pastuska ilmoittaisi Jussista. Pastuska ei rohjennut nostaa katsettaan matkalaukustaan, vaan sanoi hiljaa sen suojasta, että "Jussihan se lähetti terveisiä ja... ja... tämän tällaisen tuliaisleivän..." Nähdessään Kustaavan kiihkeästä odotuksesta tuikkivan katseen hän kiiruhti lisäämään: "En saanut tavatuksi Jussia, hän kun sattui olemaan sillä kertaa huonovointinen. Kai sillä on ollut menoja lääkkeisiin ja sellaiseen, kun se ei kyennyt lähettämään arvokkaampia tuliaisia. Mutta paljon terveisiä se toimitti ja käski sanoa, että 'tällaista leipää hän nyt syö'. Tarkoitti kai aikovansa kerran hankkia samanlaista äidilleenkin..."
Pastuska huokasi helpotuksesta, sillä Jussin terveiset oli saatettu perille paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoa – tosina, mutta silti sääliväisinä. Kustaavan isot, kuhmuraiset kädet vapisivat hänen avatessaan pakettiaan ja silmistä alkoi hiljaa vyöryä isoja, kirkkaita vesiä. Saatuaan käärön auki hän piti limpunkantaa käsi suorana edessään, niin että se oli kuin puolikuu hänen elämänsä taivaalla, katseli sitä hetkisen ja laski sen sitten helmaansa. Vaiettuaan hetkisen hän kysyi: "Olikohan se kovastikin sairaana ja oliko sillä edes hoitajaa?", mihin pastuska kiiruhti vastaamaan, että "ei se kovasti" ja "kyllä mestari sanoi sen tulevan hoidetuksi". – "Onhan tuo hyvä", tuumi tähän Kustaava, "että on hoitoa, sillä kurjaksi käy muuten olo sairaana ja vielä vieraissa". Hän näpisti limpun syrjää, mutta se oli niin kovaa, ettei siitä lohjennut mitään. "Millä maksan maammon maidon", hän mutisi sitten, sillä Kustaava oli kuin elävä kansanrunous- ja sananlaskukirja, lujitti huiviaan ja meni kumaraisena, maahan lyötynä, hyljättynä. Vieläkin itku ryntäsi pastuskan kurkkuun hänen muistaessaan Kustaavan poistumista, hänen nöyryytettyä, kiittämättömyydellä ja tylyydellä masennettua ja lyötyä olemustansa. Niin, Römperihän oli kysynyt, mitä äiti oli sanonut saatuaan limpunkannan. Pastuska vastasi:
– Kiitteli ja ihmetteli, että vai on Jussi saanut kiinni näin valkoisesta kannikasta. Taisi se sanoa itsekseen vielä jotakin sellaista kuin että "millä maksan maammon maidon?" Kustaavalla oli aina joka asiaan sattuvat sanat, kuten tiedätte.
– Niin oli, vahvisti Römperi. – Täytyyhän myöntää, ettei kuivaneella ja homehtuneella limpunkannalla voi maksaa äidinmaidosta edes yhtä pisaraa. Missä äiti mahtanee olla nyt ja mihin hänelle voisi kirjoittaa?
– Kuulin hänen jääneen pikkupappilaan edelleen, uuden pastorin karjakoksi, mutta joutuneen pian lähtemään pois, en tiedä, mistä syystä. Kun Kustaava on jo vanha ja heikko, en luulisi hänen enää olevan missään vakinaisessa paikassa.
– Millä hän sitten nyt elää? Römperi kysyi, äänensä yhä asiallisena ja kylmänä.
– Kun kotipitäjässänne ei ole köyhäintaloa ja olo ruotilaisena on kovaa ja orjallista varsinkin niin sattuvasanaiselle ja halkipuheiselle eukolle kuin äitinne on, pitäisin todennäköisimpänä, että hän elättää itseänsä kerjuulla. Ellei hän heikkouden vuoksi kykene enää liikkumaan, hän odottaa jonkin mökkirähjän ovensuupenkillä kuolemaa, ollen kuhisten täynnä täitä ja mädäten elävältä. Niinkuin tiedätte avuttomille vanhuksille siellä usein käyvän. Jos siis tahdotte maksaa edes pisaran maammonne maidosta, niin lähettäkää hänelle rahaa. Ellette tee sitä nyt, jolloin ehkä vielä ehditte korvata vaikka vain hitusen elämänne pituisesta laiminlyönnistä, vaan tuhlaatte äidillenne kuuluvan avun muuhun, esimerkiksi juomiseen, niin tietäkää Jumalan silloin katsovan mittanne tulleen täyteen.
Römperi oli kuunnellessaan pastuskan ankaria sanoja mennyt kalpeaksi ja noussut seisomaan. Viimeiset sanat "mitan täyttymisestä" ikäänkuin tölmäsivät häntä rintaan, niin että hän horjahti. Hän kääntyi ja poistui hyvästiä sanomatta. Pastuska katsoi hänen kumaraa, epävarmaa kulkuansa ja ajatteli, että hänessä oli tällä hetkellä paljon samaa kuin äidissäkin silloin kerran, kun äiti meni pihan toiselle puolelle kädessä poikansa lähettämä limpunpuolikas.
2
Römperi ei ollut poistunut jäähyväisittä siksi, että olisi suuttunut pastuskan suorista sanoista, kaukana siitä, sillä hän ymmärsi täydelleen pastuskan hyvän tarkoituksen. Hän unohti hyvästelemisen siksi, että oli niin tyrmistynyt. Milloinkaan aikaisemmin hän ei näet ollut nähnyt suhdettaan äitiinsä niin räikeässä ja selvässä valaistuksessa kuin nyt. Hän ei ollut muistanut koko tuota limppujuttua, koska oli lähettänyt lahjansa ollessaan juovuksissa ja vailla täyttä ymmärrystä. Että sen nyt piti nousta niin monen vuoden takaisesta unohduksesta, oli enemmän kuin kummallista – oli sallimuksen viittaus. Römperistä tuntui siltä kuin se olisi kulkenut ilmassa tuossa hänen edessään, hehkuen kuin hiili ja käännellen itseään kuin näyttääkseen, että "näin kuiva ja kova minä olen, käpristynyt ja homehtunut". Se siinä ihan ilkkui ja lähenteli suuta, että "koetahan puraista, saatko eloa. Jos et saa vielä terveillä hampaillasi, niin minkä verran luulet lohjenneen irti äitisi hampaattomilla ikenillä? Ainoa lahja, minkä eläessäsi olet äidillesi antanut, olen minä, niin kurja limpunkanta, ettei sitä syö kukaan. Kyllä mahtoi tulla pirtissä hauskaa, kun kuultiin, minkälaisen lahjan Kustaava oli saanut pojaltaan, josta aina puhui ja jonka uskoi, elävän hyvin. Ei sinun kunniaasi pelastanut sekään, että Kustaava valehteli saaneensa huivin sinulta ja limpun pastuskalta – kuivaneen eväslimpun jäännöksen. Pian se valhe tuli oikaistuksi – heti, kun sisäkkö pääsi pirttiin räplättämään. Se oli äidille katkera hetki". Täten limpunkanta kuulosti ilkkuvan Römperille, ja kun tämä mielessään katsoi sitä, se oli kuin ihmisen naama, nähtynä syrjästä, väkäleukainen ja hampaatonta suuta aukova.
Tämä kävi Römperin hermoille niin, että ne alkoivat huutaa viinaa kuin tuskassa. Römperi oli niin lähellä lankeemistaan, että pieninkin töytäys olisi riittänyt sysäämään hänet kuiluun, jonka reunalla hän hurjin elein koetti pysyä tasapainossa, mutta sitä sattumaa ei onneksi tullut. Hän saavutti tasapainonsa tuumiskelemalla äitinsä auttamista, sillä tällä keinolla hänen siveellinen olemuksensa taas vähitellen voimistui. Hän syventyi suunnitelmiinsa niin, että ne olivat kuin ihania unia, joiden näkeminen virkisti ja nuorensi hänen sieluansa ja ruumistansa. Rahaa hän lähettäisi seuraavasta tilistä; nyt oli kukkaro tyhjä, sillä oli ollut erinäisiä menoja. Kyllä äiti sen verran odottaisi, kun oli kerran odottanut tähän saakka. Hän asettaisi nyt elämänsä kuntoon ja kohdalleen, lopettaisi juomisen ja hankkisi vakinaisen asunnon. Sen pitäisi olla niin tilava, että hänellä itsellä olisi siinä oma huone ja verstas ja äidillä huone. Sitäpaitsi pitäisi olla erillinen pieni keittiö. Ei tuollainen rakennus maksaisi ylettömiä, kun huoneet olisivat pieniä. Kovalla säästäväisyydellä ja lopettamalla tupakanpolton siihen tarvittavat pennoset kyllä saisi kootuiksi. Saattaisi olla viisainta ostaa tuollainen tölli valmiina, sillä silloin se tulisi halvimmalla. Kai siihen jostakin kiristäisi rahat irti – ainakin yhtä hyvin kuin ryhtyessä rakennuttamaan aivan alusta. Sitten kun kaikki olisi kunnossa, hän matkustaisi hakemaan äitiään – menisi tervamiesten apulaisena ja palaisi äidin kanssa samanlaisena. Kyllä hän tervansoudun tunsi, sillä olihan hän vanha tervahanhi. Saattaisi olla miellyttävää kävellä kotipitäjän kirkonkylässä ja näytellä itseänsä. Akat osoittaisivat sormella ja sanoisivat: "Se on se entinen Jussi Haverinen, vanhan Kustaavan äpärä, josta kuuluu tulleen iso herra. Sanotaan sen kulkeneen Venähet, Saksat, Ruotsit. Ei sen nimi ole enää Haverinen, vaan Römperi. Sällillä pitää näet olla viini nimi". Hän käskisi äidin pukeutua pyhäröijyyn ja -huiviin ja pistää jalkaan ne hienot kengät, jotka hän veisi täältä tuliaisiksi. Sitten hän näyttäisi äitiään kirkonpihalla, kun sunnuntaina soitettaisiin yhteen. Nähtyään hänet rovasti varmasti tulisi paiskaamaan kättä. Saatuaan oman verstaan hän alkaisi työskennellä siinä, sillä siten ansaitsisi paremmin kuin tekemällä työtä muille. Perisi itse kaikki voittorosentit tarvitsematta jakaa niitä ahneen ja saidan mestarin kanssa. Akkaa Römperi ei pitänyt tarpeellisena ainakaan niin kauan kuin äiti eläisi. Äiti kyllä kykenisi vielä töihin sen verran, että keittäisi hänelle puurot ja perunat. Töllissä pitäisi olla niin laaja tontti, että siitä tulisi kahdelle hengelle vuoden perunat. Ei tulisi silloin elämä kalliiksi, kun olisi ilmaiset perunat ja tyytyisi särpimeksi suolasilakkaan. Römperi ei ollut herkkusuu ja suolasilakat janottivat niin ihanasti. Ikävää kyllä, hänelle ei olut sopinut. Jos hän joi sitä yhdenkään pullollisen, niin järki sameni ja tahto heikkeni niin, että täytyi vain saada lisää, lisää, aivan loppumattomasti. Hänen ruumiissaan asui niin hirmuinen jano, ettei toinen ihminen voinut sitä aavistaakaan. Nytkin se paloi kuin tuli, sillä viinamato oli herännyt kuultuaan mainittavan suolasilakkaa ja olutta. Ei – saat olla ilman nyt, vanha kiusaaja ja kuolla janoon. Viinattomuutta saa kestää niin kauan, ettei ruumis enää viinaa kaipaa. Sitten tulevaisuudessa, kun roska olisi kokonaan uudistunut ja viinanhimo hävinnyt, sopisi ottaa silloin tällöin pieni napsu ja puolikas olutta. Römperi ei hirvinnyt tuomita itseään elinikäiseen anhittomuuteen – ei millään, mutta kohtuudessa hän tahtoi pysyä aina. Se oli hänen jalo päämääränsä, mutta toistaiseksi oli ehdoton raittius välttämätön.
Römperi kyllä aavisti, että tuo ajatus hänen ehdottomuuspäätöksensä väliaikaisuudesta oli viinamadon kuiskutusta ja merkitsi tosiasiassa viinanhimon voittoa, mutta hän ei silti kyennyt nousemaan lopullisen, jyrkän kieltäymyksen kannalle. Hämärästi hän oli selvillä siitäkin, ettei tämä tällainen omin voimin yrittäminen ja itsensä pettäminen hyödyttänyt muuta kuin sen verran, että sai pidennetyksi tuurinsa väliaikaa ja härnätyksi siten himoaan niin, että se veti viinaa kuin kuuma kiuas vettä. Jos mieli onnistua taistelussa viinamatoa vastaan, täytyi muuttua sielultaan, syntyä uudelleen. Sen Römperi ymmärsi hyvin. Mutta otappas ja yritä sitä! Se ei olekaan, hitto vieköön, helppo tehtävä. Käärme ryömii ulos nahastansa ja luikertelee tiehensä uutena, mutta ihmiselle se on mahdotonta. Akat ja papit sanovat Jumalan voivan aikaansaada tuollaisiakin ihmeitä, mikä ei olekaan Jumalan töiksi paljon – tottakai hän, kaikkivoipa, kykenee vaikka kääntämään ihmisen nurin kuin rukkasen –, mutta omalle kohdalleen Römperi ei ollut huomannut hänen ainakaan toistaiseksi ryhtyneen minkäänlaisiin uudistushommiin. Römperi oli juonut nuoruudesta saakka, tuntematta milloinkaan vähintäkään tunnonkohmeloa. Vasta äsken, kun pastuska oli ottanut puheeksi sen limpunkannan, tunnossa oli leimahtanut kipeä, nöyryyttävä vihlaisu. Pirun pieni juttu tuo, mutta silti kiusallinen...
Römperi oli saapunut, haudoskellessaan näitä mietteitään, VPK:n talolle ja pysähtynyt, sillä siinä kuhisi mustanaan ihmisiä. Sali oli ilmeisesti täynnä, mutta lisää tunki ovesta. Römperi hankki tilaa totutulla häikäilemättömyydellään ja tuli virran viemänä saliin, jossa meni kylmäverisesti istumaan eturiviin, sinne kai arvohenkilöitä varten vapaiksi jätetyille sijoille. Jotkut katselivat häntä tämän johdosta paheksuen, mutta he eivät tunteneet Römperiä, jos luulivat tämän heistä välittävän. Työväkeen kuuluvat, jotka tunsivat hänet ja hänen maineensa, hiukan tirskuivat ja vaihtoivat tarkoittelevia silmäyksiä, mutta muiden mielestä Römperi oli komea kuin Saksan keisari.
Römperi tiesi hyvin, mikä kokous tämä oli: ensimmäinen suuri, julkinen yritys juomalakon aloittamiseksi. Sällit olivat puhuneet verstaassa jo viikkomääriä siitä, kuinka Suomessa kuulutaan pian ryhdyttävän juomalakkoon. Aatteen oli keksinyt muuan tohtori... Jaa, tuossahan se menee pöydän taakse ja alkaa avata kokousta. Römperi tunsi hyvin kaikki kokousmenot, sillä hän oli liittynyt Helsingissä ollessaan ammattiyhdistykseen ja järjestyneisiin sekä ollut innokkaasti ja hartaasti mukana riennoissa. Tuurin väliajan näet. Vuorollaan tuuri sitten oli pyyhkäissyt hänet kuin hyökyaalto minne sattui, jopa maan rajojen ulkopuolelle. Lakko-aatteen Römperi tunsi hyvin, sillä siitä oli ammattiyhdistyksessä paljon keskusteltu. Se oli työväen ase työnantajia vastaan. Hän oli ollut lakossa monta kertaa... Ahaa – sitä se nyt selittää tuo herra tuolla, että mikä lakko on. Oikein se puhuu. Työväestä se riippuu, miten yhteiskunnan hyrrät pyörivät. Jos työmies nostaa kätensä pois ja sanoo, että nietu, niin herrat haukkovat henkeä kuin kalat kuivalla ja kysyvät, että huru? Jaa että lakko sovitettava myös aatteellisille aloille? Olisi lakattava siitä, mikä tunnetusti tuottaa ihmiskunnalle onnettomuutta? Niinpä kai, hyvähän se olisi. Tämä lakkaaminen olisi saatava uudenaikaisen "lakon" muotoon, joukkoliikkeeksi, joka innostaisi kaikkia ja tempaisi mukaansa. Samoin kuin varsinaisissa lakoissa tässäkin olisi valvottavana suuria taloudellisia etuja eli niiden miljoonien markkojen säästö, jotka siihen saakka olivat menneet väkijuoma- ja oluttehtailijain sekä kapakoitsijani taskuun. (Römperi aavisti, että jos hänenkin juomansa rahat olisivat säästyneet ja tulleet käytetyiksi parempaan, hänellä olisi takanansa olemista). Mutta juomalakko on kannatettava asia ei vain taloudellisessa, vaan nimenomaan aatteellisessa, siveellisessä mielessä. Ajatelkaa ensinnäkin sitä onnea, minkä kodit saavuttavat sillä, etteivät perheen ylläpitäjät enää käy kapakoissa eivätkä tuo väkijuomia kotiin, että rahaa on enemmän kuin ennen käytettäväksi lasten kasvattamiseen ja kouluuttamiseen. Ajatelkaa sitten sitä siveellistä tyydytystä, minkä tuottaa jyrkkä irtisanoutuminen koko kansaa jäytävästä paheesta, ja sitä sielun avartumista ja nousua pois arkielämän aatteettomuudesta, jota merkitsee marssiminen rintarinnan tällaisessa suuressa armeijassa korkealla liehuvan ihanteiden lipun jäljessä. Me olemme pieni ja vähäinen, muiden silmissä arvoton kansa, mutta ryhtymällä juomalakkoon me tulemme arvollisiksi nousemaan suurten sivistyskansojen rinnalle. Jokainen saapuvilla oleva kansalainen siis ilmoittautukoon jäseneksi juomalakkoon ja luvatkoon pyhästi noudattaa siten tekemäänsä päätöstä. Merkiksi siitä, että hän on liittynyt aatteemme kannattajaksi, hänelle annetaan rintaneula, joka esittää nuolen lävistämää olutpulloa.
Puhuja lopetti ja häntä palkittiin innokkain taputuksin. Römperi oli liikuttunut, sillä asia koski häntä läheltä. Hän jos kukaan tunsi viinan vaikutukset ja osasi arvostella, oliko juomalakko tarpeellinen vai ei. Kyllä se oli tarpeellinen. Römperi tunsi saavansa siitä uuden tuen kiusallista kitalaen polttoa vastaan, joka vaivasi häntä sitä kiihkeämmin, kuta kauemmin hän malttoi olla vaimentamatta sitä oluella. Tohtorin puhuessa väkijuomain turmiollisuudesta Römperi oli nähnyt suoranaisia hurmionäkyjä, joissa oli keskeisimpänä tekijänä rykelmä koreita pulloja, kimaltelevia pikareita, vaahtoavia tuoppeja ja mahtavia tynnyreitä. Tässä oli hänen oikeutensa ja vuoronsa näyttää kansalle tietä ja samalla kansan avulla itse varjeltua lankeamasta uudelleen viinamäen työhön.
Kun yleisö ujosteli ilmoittautumisessaan aatteen kannattajaksi, Römperi nousi ja astui juhlallisesti sinne, missä lupaus oli tehtävä ja pyhä lakkomerkki saatava. Salista kuului ihmettelevä kohahdus, kun nähtiin paikkakunnan kuuluisimman tuurijuopon ja kulkurisällin ensimmäisenä ilmoittautuvan juomalakkoon ja armeijaan, jonka suoritettavaksi oli määrätty ennenkuulumaton hyökkäys viinan valtaa vastaan. Vaikka vain paljas merkin ottaminen käsitettiin lupauksen antamiseksi ja lakkoon liittymiseksi, Römperi nosti varmuuden vuoksi kuin valan tekijä kaksi sormea ylös siksi ajaksi, mikä neidillä meni työntäessä merkin tylsää ja karkeata neulaa hänen palttoonsa rinnukseen. Saatuaan merkin Römperi kääntyi yleisön puoleen, joka oli jännittyneenä seurannut hänen liittymistään riveihin, ja kohottaen kätensä sanoi: "Älkää ujostelko, vaan seuratkaa minua, sillä minä olen asiantuntija!"
3
Ville oli polvillaan katumuspenkin ääressä vielä sittenkin, kun kokous oli loppunut ja yleisö tungeksi ulos. Majuri, joka oli rukoillut hänen vierellään ja mennyt taas johtamaan kokousta, tuli hänen luokseen ja koskettaen häntä olkapäähän pyysi nousemaan. Ville säpsähti hereille kuin syvästä unesta, nousi ja katsoi ympärilleen kuin aluksi älyämättä, missä oli. Mutta sitten hän muisti kaiken ja koetti säikähtyneenä rintaansa. Huojentunut ilme kirkasti nyt hänen kasvojansa, sillä hän totesi, ettei rinnassa ollut enää isän sormen polttavaa jälkeä. Hän saattoi hengittää syvään ja huoata helpotuksesta, sillä kipua ei enää tuntunut.
Se oli hänen ensimmäinen vaikutelmansa siirryttyään tuosta äskeisestä mystillisestä tilasta järjelliseen tietoisuuteen olevaisuudesta ja ihmisistä. Hän tiesi ja tunsi suorittaneensa ankaran taistelun, ja melkein siinä nyt koetteli jäseniänsä, olivatko ne ehyet. Hän tarkasti sydäntänsä ja tunsi sen olevan toinen kuin vielä äsken. Erikoisesti hän ymmärsi tämän siitä, että hän kaipasi sanomattoman rakkaasti ja hellästi isää, äitiä ja pientä, heikkoa Santeri-riepua, joita kaikkia hän oli kohdellut niin pahoin.
Ensimmäiseksi hänen oli riennettävä heidän luokseen. Se valkeni Villelle siinä kuin käskyksi, jota oli mukisematta noudatettava. Hän ojensi majurille kätensä ja tiedusti, saisiko hän huomenna tulla keskustelemaan hänen kanssaan. "Kyllä", vastasi majuri, "olette tervetullut huomenna ja aina, pimeällä ja valoisalla, yöllä ja päivällä, Jumalan armon ja Kristuksen rakkauden nimessä. Lukekaa tätä jo tänä iltana ja saavuttakoon rauhan ja anteeksisaannin uni teidät polvillanne". Hän ojensi Villelle Uuden Testamentin ja lisäsi: "Tämä on Jumalan ensimmäinen näkyvä lahja teille uuden syntymisenne johdosta. Pankaa merkille, mikä on toinen, sillä tavallisesti Jumala evästää seuraajiansa ja usein odottamattomalla tavalla".
Ville meni ulos, mutta pysähtyi häkeltyneenä ja tyrmistyneenä ulkoportaille, sillä siinä häntä tervehti rähisevä joukko hänen entisiä ystäviään – huivipäätyttöjä ja jos minkälaisia hamppareita. "Miltä tuntui olo armonpenkissä?" siinä huudettiin. "Joko aiot huomenna todistaa?" – "Ilmoita ajoissa, että minäkin tiedän tulla!" – "Älä sentään huoli ilmoittaa, mitä teit silloin jouluaaton vastaisena yönä!" Valikoituina ja erikoisesti myrkytettyinä nuolina täten singottiin Koskisen Villelle vasten kasvoja hänen äskeinen, mutta nyt jo niin kaukaiselta kajastava elämänsä. Tuntiessaan niiden tuottaman tuskan Ville ensin kalpeni ja puri hammasta, mutta voitti jo samassa suuttumuksensa ja alkoi mennä. Kun rähisevä, humalainen joukko ei väistynyt, vaan sulki häneltä tien, Ville sanoi rauhallisesti mutta lujasti: "Päästäkää! Minun täytyy mennä!" Kun virnottava ja kompaileva sakki ei vielä tällöinkään antanut tietä, armeijan talon nurkan takaa pistäytyi paikalle valtava hahmo, joka kuin karhu molemmin levein kämmenin paiskeli syrjään pahimmat rähisijät ja käski jyrkästi muiden olla hiljaa. Hämmästyen Ville näki ja kuuli, että sehän oli Parkkinen. "Tule nyt!" sanoi Parkkinen samassa Villelle, "niin saattelen sinua vähän matkaa, jotta saat mennä rauhassa. Ymmärrän näet, että vaikka nämä rakit tässä ansaitsevat selkäsaunan niin hyvin, että sen antaminen olisi ristityllekin vain ansioksi, sinun on sentään vaikeanpuoleista ruveta tappelemaan heidän kanssaan puoli tuntia sen jälkeen, kun olet noussut armeijan armonpenkistä. En olisi uskonut sinussa olevan niin paljon miestä, että uskalsit mennä kaikkien nähden siihen paikkaan. Minä en ole vielä saanut itseeni sitä sisua, että olisin kyennyt siihen, vaikka olen kyllä parhaani mukaan koettanut synninteolla härnätä Jumalaa pakottamaan minua kontalleni. Mutta taitaa olla niin, että Parkkinen on mahdoton uskoon ja armoon. Nyt kun asiasi ovat tällä tolalla ja sinusta voi vielä tulla mies, niin tässä ovat pidättämäni rahasi, joita en ole vielä ehtinyt juoda enkä viedä äidillesi. Maksa niillä velkasi pikkuveljelle!" Ja Parkkinen kääntyi syrjäkadulle ja poistui tuttuun tapaansa kävellä haasottaen hiukan kumarassa, jalat haarallaan ja kädet heiluen kuin niittäjällä. Ville tuijotti vuoroin kourassaan oleviin rahoihin, vuoroin hänen jälkeensä, ja muisti majurin sanoja eväistä, joita Jumala antaa seuraajilleen. Sitten hänet valtasi kiire päästä hyvittämään kaikkea sitä, mitä oli tehnyt pahaa, ja hän lähti juoksemaan kotiansa kohti. Ihmiset kääntyivät kummastuneina katsomaan hänen jälkeensä, sillä hänen menonsa oli kuvaavaa joko hullulle tai humalaiselle, mutta hän ei ehtinyt välittämään siitä. Hänelle oli noussut eteen mielikuva, että hänen syntinsä olivat kuin korkea vuori, joka hänen pitää hajoittaa hampaillaan. Jos mieli saada se maan tasalle, hänen täytyi ryhtyä työhön heti, viivyttelemättä silmänräpäystäkään, ettei elämän ainoakaan hetki menisi hukkaan. Niin kauan kuin sitä riitti, hänen täytyi kiiruhtaa juosten takaisin omia jälkiään, saastasta toiseen, rikoksesta rikokseen, ja niellä ne kuin koira oksennuksensa. Se kohta, jolloin tämän pitkän tien päästä kohoaisi näkyviin viimeinen synnin viitta, oli kaukana, ja siksi täytyi jo alusta alkaen ottaa luja vauhti.
Villen ilmestyessä isänsä verstaan ovensuuhun oli jo myöhäinen ilta. Isän ja äidin vuoteelta kuuluva tuttu rykäisy ja kahaus ilmaisivat vanhempien tavallisuuden mukaan valvovan ja odottavan häntä. Tosinhan isä oli ojentanut hänelle lakin ja siten käskenyt hänet pois, mutta hänen sanoihinsa oli sisältynyt lupa saada palata heti, kun tunto todella ajaisi. Toivoen ja rukoillen, että Jumala viivyttelemättä painaisi tulisen rautansa siihen kohtaan, johon isän sormi oli koskenut, ja ahdistaisi hänet kotiin, vanhukset olivat odottaneet häntä kuten ennenkin – satoja kertoja. Ville oli kyllä tiennyt sen ja kokenut sen tullessaan vihdoin kotiin, mutta ei ollut tähän hetkeen saakka antanut sen vaikuttaa sydämeensä. Mutta nyt oli toisin. Tuo vaisu, tuttu rykäisy ja olkien kahina ikäänkuin valaisivat Villelle vaatimattoman, köyhän vuoteen, jossa ei ollut muuta kuin irtonaisia olkia karkean raidin alla, päällyksetön pielus ja vanha raanukulu peitteenä, ja siinä lepäävät vanhat ihmiset, hänen isänsä ja äitinsä, hänen elämänsä aloittajat ja antajat. Ville näki heidät siinä pimeästä huolimatta ja tunsi yhtäkkiä pyhää kunnioitusta ja palavaa rakkautta heitä kohtaan – suurempaa ja herkempää kuin milloinkaan ennen. Se tuli hänen päällensä niin äkillisenä tunteen laineena, että hän horjahti ja joutui ottamaan askeleen kamariin päin. Silloin hän kuuli, miten äiti, joka nukkui lattian puolella, kapsahti istumaan kuten aina Villen tullessa kotiin humalaisena, ja sanoi sopottaen:
– Liiku hiljaa, kun menet kamariin, ettei Santeri-riepu herää. Se säikähtäisi tulostasi, kun on ruvennut pelkäämään sinua. Santeri oli siitä merkkinsä menettämisestä niin pahoillaan, ettei tahtonut mitenkään tyyntyä. On se kuitenkin jo vähän aikaa nukkunut.
Kuullessaan tätä Ville tunsi, kuinka epätoivo varmasti ja kylmästi hiipi hänen kurkkuaan kohti. Oli mahdotonta saada sovitetuksi osaakaan siitä, mitä hän oli tehnyt yksistään Santerille, omalle pienelle veljelleen, joka kuitenkin oli hänelle luontainen rakkauden kohde. Mistä häneen oli tullut se tylyys ja raakuus, joka ei sallinut milloinkaan sanoa ystävällistä sanaa, hyväillä eikä antaa lahjaa? Voisiko hän päästä siitä niin kokonaan, että rakkaus ja kaikkinainen hyvänsuonti tulisivat hänen varsinaiseksi luonteekseen, joka ohjaisi hänen askeleensa ja tekonsa? Se tuntui niin epävarmalta ja epätoivoiselta, että Villen täytyi voihkaista.
Silloin äiti tuli entistä levottomammaksi siitä, miten Villen laita oli. Joko hän oli tolkuttomasti juovuksissa, jolloin saattoi seistä toljottaa tuolla tavalla samassa paikassa ja itsekseen märehtiä ja kiroilla jotakin asiaa, tai häntä vaivasi jokin muu, ehkä kipu. Ristiina hamuili pimeässä hänen luokseen ja tunnusteli häntä käsillään, mutta ei ehtinyt sanoa mitään ennenkuin Ville äänsi yhden ainoan sanan: "Äiti!", ja lysähti lattialle siihen paikkaan kuin olisi mennyt hervottomaksi.
Ristiina säikähti ensin, sillä hänen mieleensä lensi ajatus, että Ville oli ehkä tehnyt rikoksen, koska käyttäytyi noin. Mutta sitten hän huomasi, ettei niin voinut olla, vaan että Villen äänen sävy ilmaisi jotakin muuta, sitä, jota Ristiina oli niin kauan toivonut tapahtuvaksi: uhman ja häijyyden särkymistä, tunnon heräämistä.
Ristiinan sydäntä hiipaisi niin sanomaton ilo, että hän huomaamattaan kirkaisi. Hän kumartui Villen puoleen, joka nyt syleili hänen polviaan ja itki tukahtuneesti, ja sanoi:
– Aukusti, nouse ja ota valkea! Tuhlaajapoika on tullut takaisin isänsä luo.
Mutta Aukusti oli jo suutaripöytänsä ääressä ja viritti tulta sen lamppuun. Saatuaan tämän palamaan hän tirkisteli valoon tottumattomana hajanaisesti Ristiinaan päin ja näki Villen tämän jalkain juuressa. Aukusti meni hänen luokseen ja tarttuen häntä kädestä sanoi:
– Ville-poikani, tulehan istumaan. En kiellä itkemästä, vaan päinvastoin kehoitan. Jää kun sulaa, siitä näet tulee vettä, sitä enemmän, kuta enemmän jäätä. Ja kun jää ja routa ovat sulaneet, niin silloin auringon lämpö tunkeutuu syvälle ja alkaa kasvattaa nuorta ruohoa ja kevään kukkasia. Avaa sydämesi, poikani, ja kerro meille kaikki. Riisu itsesi alastomaksi, sillä siten pääset irti kaikesta entisestä. En enää uskonut saavani kokea tätä iloa, mutta eipähän näy Jumala vielä lopettaneen ihmeitänsä. Missä hän sinut tapasi?
Sillä aikaa kun Ville katkonaisesti kuiskaili illan kokemuksista ja sisunsa särkymisestä, Ristiina pisti hellaan valkean ja kahvipannun tulelle. "Juotettua vasikkaa kun ei satu tällä kertaa olemaan, niin täytyy tyytyä sumppiveteen", hän siinä hyvillä mielin virkkoi miesten puheen väliin. "Tuhlaajapojan paluu on sellainen tapahtuma, että kannattaa sitä muutamalla kahvikupillisella juhlia. Jäi toki päivällä jokunen penninkorppu ja tilkkanen maitoa, ihan kuin olisi aavistettu niitä illalla tarvittavan. Kyllä nyt Santeri-riepu tulee iloiseksi, kun saa yhtäkkiä Jumalan lahjana oman ison veljen. Annetaan sen raukan nukkua, sillä se oli niin uupunut mielipahastaan, että oli ihan heikko. Huomenna täytyy koettaa saada Laurilta hänelle samanlainen merkki kuin se, jonka hän äsken menetti. Kuinka suuria asioita voikaan vanha postimerkki aikaansaada ja miten kummallisia teitä Jumala kuljettelee ihmisen kohtaloita!"
4
Herätessään pyörryksistä tuomari huomasi olevansa kotonaan, omassa vuoteessaan. Pää oli surkeasti kipeä ei vain kohmelosta vaan kai saadusta iskustakin. Oliko ehkä kollega lyönyt häntä? Vai oliko hän itse juovuksissa horjahtanut ja satuttanut päänsä tuolin selustaan? Todennäköisimmin niin. Mikä hirveä häpeä ja häväistysjuttu ja kuinka alhaalle hän olikaan jo joutunut!
Nämä olivat lyhyitä salamanvälähdyksiä, mutta riittivät täyttämään tuomarin mielen niin suunnattomalla kyllästymisellä elämään, että hän ummisti silmänsä ja toivoi, ettei tarvitsisi avata niitä milloinkaan. Mutta sellaiset toivomuksethan eivät yleensä toteudu. Hetken kuluttua hän tunsi, kuinka pienet, lämpimät ja pehmeät kädet varovasti nostivat hänen otsaltaan siteen ja laskivat sen kohta jälleen takaisin, mutta nyt kylmänä ja vilvoittavana. Tuomari tiesi, kenen kädet ne olivat, ja avasi silmänsä. Silloin hän kohtasi tummat, surumieliset lapsensilmät ja kuiskasi sanomattoman raskaan syyllisyyden tunnossa:
"Lahja!"
Missä tilassa Lahja oli nähnyt hänet ja mitä oli lapselle selitetty? Se kysymys leimahti viiltävänä tuomarin mieleen ja täytti tämän niin kipeällä pelolla ja häpeällä, että hänen täytyi jälleen sulkea silmänsä. Hän ei voinut sietää lapsensa katsetta, ei mitenkään.
Mutta silloin Lahja vastasi hänen puhutteluunsa. "Rakas isä!" hän sanoi, "miten voit nyt? Kun sinut tuotiin yöllä kotiin ja sanottiin sinun langenneen ja loukanneen itseäsi pahasti, olimme kuolla säikähdyksestä ja lähetimme kiireesti hakemaan tohtoria. Oli sitten niin helpottavaa kuulla, että olit saanut vain tavallisen kuhmun ja virkoaisit kyllä. Siitä asti olemme äidin kanssa valvoneet vuoteesi ääressä. Tiedätkö, että yöllä on ollut suuri tulipalo? Vanha kestikievari on palanut perustusta myöten. Mummu sanoi, että saikin palaa, mokoma pahuuden pesä!"
Tuomarin sydämeltä vyörähti kuormallinen kiviä hänen kuullessaan Lahjan sanat. Oli siis oltu niin inhimillisiä, että oli armahdettu lasta. Kaikista suurin rangaistus olisi ollut se, että hänet olisi alennettu hänen oman lapsensa silmissä. Hän itse olisi kyllä ansainnut sen, mutta se olisi ollut kohtuuton siksi, että se olisi kohdistunut vähintään yhtä paljon viattomaan lapseen. Tuomarin kasvot vääristyivät siitä sielullisesta tuskasta, jota hän tunsi ajatellessaan Lahjan siinä tapauksessa tuntemaa murhetta. Lahja näki tämän ja kiiruhti huolestuneena kysymään:
– Tuntuuko tuskaa? Vaihdetaanko taas käärettä? Äiti meni apteekkiin hakemaan tohtorin määräämää salvaa ja rauhoittavaa lääkettä. Kyllä hän pian tulee. Silloin saat tuota lääkettä heti.
Käärettä kohentaessaan hän sopotti suu supussa:
– Kun sinä aina viivytkin niin myöhään noissa kokouksissasi! Äiti valvoo ja odottaa sinua ja pelkää, että tullessasi niistä lankeat ja loukkaat itseäsi. Lupaa minulle, ettet enää ota niin paljon työtä ja että tulet joka päivä kotiin päivälliselle. Lupaathan!
Lahja ojensi pienen, sievän, pehmeän kätensä ja katsoi isäänsä suurin, tummin silmin, joista nyt leimusi suuttumus. Tuomari katsoi niihin syvälle ja ihaili niistä loistavaa kauneutta ja puhtautta. "Mikä pohjaton kuilu erottaakaan lapsen aikuisesta", hän siinä ajatteli, "kuilu, jonka ylitse ei aikuinen voi enää milloinkaan päästä". Hän puristi lapsensa kättä ja sanoi:
– Todellakin, kultaseni! Lupaan sinulle pyhästi, mitä äsken pyysit, ja enemmänkin. Elämän yöt ovat vaarallisia ja sen kadut liukkaita. Niillä voi langeta ja satuttaa itsensä pahasti. Parasta on tulla ajoissa kotiin, jossa on turvallista. Onneksi en luule langenneeni niin hullusti, etten pääsisi nousemaan – ellen omin voimin, niin ainakin sinun ja äidin auttamana. Sinun pienet kätesi hoitavat niin hellästi.
– En minä osaa hoitaa niin hyvin kuin äiti, väitti Lahja. – Äiti hoitaa niin suloisesti, että on oikein hauskaa sairastaa. Kyllähän sen tiedät.
– Totta on, myönsi tuomari, äidin hoidokkina on hyvä olla.
Samassa Rosina jo tuli kotiin. Tuomari näki hänen liikkeistään, ilmeistään ja katseestaan hänen tietävän paljon enemmän kuin Lahja ja ummisti häveten silmänsä. Mutta vaikka he jäivät Lahjan pian mentyä kouluun kahden, ei Rosina kajonnut sanallakaan mihinkään yölliseen asiaan, vaan puuhaili rauhallisesti miehensä hoitamisessa ja muissa askareissaan. Tuomarin tuntoa poltti ja hän mietti, miten pääsisi jälleen vaimonsa luo sillä tavalla kuin ennen.
Vaimonsa luo? Tämäkö oli todella hänen halunsa nyt? Hän ihmetteli sitä itse, sillä vielä eilen hän oli tuntenut onnettomuudekseen juuri sen, ettei hänellä ollut tuota halua, ettei hän osannut eikä jaksanut pitää arvossa sitä hyvää, mitä hänellä oli, vaan ajelehti valheiden ja virvatulien jäljessä. Oliko hänessä nyt tapahtunut muutos? Oliko eilisen illan kapinallinen, katkera mieliala sen merkki ja oliko käynti kuilun reunalla, melkeinpä sen pohjalla, herättänyt hänen viimeiset siveelliset reservinsä? Ehkä niin. Miten hyvänsä, hän tunsi nyt kiihkeätä halua selvittää kaikki salaiset riippuvaisuussuhteensa ja palata siihen kunnialliseen, siveelliseen vapauteen, jossa ennen oli elänyt. Hän tahtoi irtautua ympäristöstä, johon oli vähitellen vajonnut, ja kohota entiseen seesteiseen ilmapiiriin, jossa vallitsi tunnonrauha.
Oli kuin Rosina olisi arvannut hänen ajatuksensa, sillä hän loi häneen tuontuostakin pitkän, tutkivan silmäyksen. Sitten hän toi hänelle tohtorin määräämää lääkettä, joka tietenkin oli tarkoitettu kohmelon parantamiseksi, vaikka Rosina ei sitä ymmärtänyt. Tuomari kyllä tunsi tohtorinsa, sen vanhan lurjuksen, joka sekoitti konjakkia kaikkiin lääkkeisiinsä, mikäli se suinkin soveltui. Rosina oli hienotunteinen kuten aina. Hän vältti kaikkea, mikä olisi voinut vivahtaakin sille, että hän odotti mieheltään tunnustuksia ja selityksiä. Siksi hän ei nyt istuutunut vuoteen viereen, varsinkaan kun se olisi voinut näyttää lähentelyltä. Rosina oli huomannut miehensä rakkauden kylmentyneen eikä millään ehdolla tahtonut tarjoutua eikä tuppautua hänelle. Hehän olivat asuneet erillään jo vuoden verran: Rosina ja Lahja yhdessä entisessä makuuhuoneessa, hän tässä omassa kamarissaan. Heidän elämänsä oli ollut särkynyttä, kurjaa.
Tämä vaitiolo oli sietämätöntä! Tuomari ponnisti ajatuksiaan keksiäkseen jonkin aiheen, josta voisi aloittaa keskustelun luontevasti, rauhallisesti, ystävällisesti, mutta sitä ei tietenkään löytynyt, sillä huono omatunto ja häpeä takoivat niin, ettei aivoissa päässyt elämään muu kuin oma syyllisyys. Ikäänkuin taas arvaten miehensä ajatukset Rosina silloin alkoi puhua lempeällä, pehmeällä, suloisella äänellään:
– Maitokaupassa kertoivat vanhan kestikievarin palaneen yöllä. Kuulinhan minäkin tuutauksen... Sanoivat sen pitkän maisterin juovuksissa kaataneen lampun ja tulen päässeen siitä irti ja saaneen heti suuren vauhdin. Maisteri kuului ilmestyneen ikkunaan ja ryhtyneen pitämään puhetta sekä kieltäytyneen pelastautumasta. Eräs hänen oppilaistaan, joku vankka yläluokkalainen, joka kuuluu palokuntaan, oli väkisin, kantamalla, raahannut hänet ulos. Herroja sieltä oli löytynyt aika liuta... Asianajaja S. – tiedäthän – oli päässyt viime tingassa ikkunasta. Sanoivat hänen olleen alusvaatteisillaan ja saaneen vain palttoon niiden päälle. Se ikkuna kuuluu Hildurin kamariin. Hildur itse oli pelastunut portaiden kautta hyvin keveissä ja vaillinaisissa pukimissa. Hänen kaikki vaatteensa ja tavaransa kuuluivat palaneen. Vain sormissa olleet sormukset olivat säilyneet...
Tuomaria viilsi ja huimasi. Rosina puhui niin rauhallisesti ja ulkokohtaisesti, ettei sitä olisi voinut uskoa mahdolliseksi, jos hän todella olisi tiennyt oman miehensä olleen niiden joukossa, jotka oli täytynyt pelastaa kantamalla. Mutta Rosinasta ei aina saanut selvää. Hän voi kätkeä surunsa ja tuskansa, jos vain tuotti siten huojennusta rakkailleen. Hän saattoi hyvinkin tietää – niin, tiesi varmasti –, että tuomari oli tuotu kotiin palavasta kievarista, jossa oli juovuspäissään satuttanut itsensä. Senhän arvasi jo hänen vaatteistaan, jotka tietenkin haisivat savulta. Missä hänen pukunsa oli? Tuomari vilkaisi ympärilleen. Tietysti! Rosina oli tuntenut savun hajun ja vienyt puvun tuultumaan. Tuolilla tuossa oli valmiina toinen puku, hienosti silitettynä ja harjattuna. Rosina osasi kaikkea ja teki työtä ahkerasti aamusta iltaan. Anoppi myös oli ahkera ja taitava. Yhdessä he hoitivat kodin ja pitivät vielä pientä kutomoliikettä. Väsymättä eukon kädet liikuttivat kutomakoneen kampia. He olivat sanan todellisessa merkityksessä ahkeria, kunnollisia naisia, älykkäitä, sivistyneitä. Ja Rosina lisäksi kaunis, suloinen, naisellinen, äidillinen. Hän, tuomari, oli heihin verrattuna kurja olento. Vai oli asianajaja ollut Hildurin luona. Ilmanko sillä oli ollut muka kiire kotiin. Tuomari muisti nyt Hildurinkin kadonneen verraten aikaisin ja toisen buffan ilmestyneen passaamaan. Hän oli jo monesta merkistä alkanut epäillä Hildurin uskollisuutta. Hyvä! Nyt hänellä oli ase häntä vastaan, jos hän yrittäisi kiristää tuomaria, kun tämä tekisi lopun suhteestaan häneen. Asianajaja kyllä pitäisi huolta siitä, että Hildurin suu pysyisi kiinni. Sormuksensa hän vaatisi takaisin. Ehdottomasti. Sitä todistuskappaletta hän ei jättäisi Hildurin käsiin. Asianajaja saisi pitää huolta siitä, että se palautettaisiin tuomarille. Mutta hänenhän piti vastata jotakin Rosinan selostukseen. Hän sanoi kylmästi ja valheellisesti:
– Joutikin palaa!
Rosina katsahti häneen pettyneesti, kummastuneesti, ja aikoi virkkaa jotakin, mutta ei virkkanutkaan. Saatettuaan loppuun siistimisensä hän meni ja sanoi ovelta:
– On parasta, että koetat nukkua. Olen lähettänyt ilmoituksen lääninhallitukseen, että olet sairas. Kahvin aikana tulen herättämään sinut. Ehkä silloin jo voit paremmin.
Rosina osasi olla toisin ajoin ja sopivissa kohdissa jäätävän asiallinen. Kunpa voisikin nukahtaa muutamaksi tunniksi, niin ehkä sitten kykenisi kirkkaammin aivoin ajattelemaan, mitä olisi tehtävä selviytyäkseen tästä alennustilasta ja siveellisestä umpikujasta. Jos olisi huutaa Rosinaa takaisin ja kertoa hänelle avomielisesti kaikki? Tuomari tunsi halua siihen, mutta epäröi toisaalta. Ripittäytyminen nyt, kuilun pohjalla, kaikki lankeemukset visvaisina ja haisevina, merkitsisi sitä, että hän vyöryttäisi koko taakkansa myös Rosinan harteille, hänenkin kannettavakseen, vaikka hän oli viaton. Se ei ollut oikein eikä miehekästä. Hän kyllä ripittäytyisi aikanaan, mutta vasta sitten, kun hän olisi ehtinyt osoittaa olevansa sittenkin mies ja nousseensa pois alennuksensa kuilusta.
Itseinho kohosi kurkkuun asti ja aiheutti sellaista ellotusta, että tuomarin täytyi voihkaista. Hän kulautti tohtorin päänkipulääkettä toisen annoksen ja hautautuen peitteisiinsä toivoi armahtavan unen saapumista. "Tällaisessa raadollisuuden tilassa ihminen tuntee selkeästi tarvitsevansa hänen apuaan, jota sanomme Jumalaksi. Paatuneinkin kieltäjä oivaltaa silloin hänen välttämättömyytensä ja läsnäolonsa".
KOLMASTOISTA LUKU.
1
Eräänä päivänä todettiin Emman saapuneen takaisin insinöörin luo, mutta ei enää palvelijattarena, vaan rouvana ja tällaisen asussa ja tyylisenä. Hänen katoamisestaanhan oli kulunut jo nelisen vuotta, enemmänkin, mikä aika muuttaa melkoisesti nuorta naista, varsinkin jos tämä ehtii sen kuluessa tulla kahden lapsen äidiksi. Ristiina tarkasteli Emmaa terävästi ja tuumi sitten, että "se on koreampi kuin ennen – niinkuin kypsä marja on kauniimpi kuin raakila – ja pehmeämpi. Eikä se näy tulleen ylpeäksi, vaikka onkin päässyt rouvaksi".
Emma oli jo tulopäivänään juoksaissut Ristiinan luo. "Täytyi tulla katsomaan, kuinka täällä jaksetaan, kun ei ole nähty pitkään aikaan. Päivää, mestari! Miten te voitte? Onpahan ohimoille lisääntynyt lunta! Ettekö ottaisi yksintein mittaa jalastani, sillä tarvitsen pian vilpoiset, matalat kesäkengät? Voi, kuinka Santeri on kasvanut! Ihanko isoon kouluun sinä aiot? Kohtahan tässä on toukokuun loppu käsissä ja silloin nähdään, pääsetkö. Kyllä sinä varmasti pääset, kun olet niin ahkera, kiltti ja viisas. Tutkintopäivänä sitten paistan ohukaisia teille kaikille isoon kouluun menijöille, sinulle, Elsalle, Laurille ja Lahjalle. Kyllä silloin kannattaa pitää oikein jymyjuhlat!"
Emma oli tällainen – voitti hyvyydellään ja kauneudellaan kaikkien sydämen. Pian hän oli tuttu pastuskan ja tuomarin väen kanssa ja lennähti näiden luo yhtäkkiä milloin sattui, rupatteli hauskasti, hymyili onnellisena ja oli taas mennyt. Pikku Lennart ilmestyi taapertelemaan pihalle, suutarin ikkunan eteen, ja oli niin insinöörin näköinen, että "ihan pahaa teki", kuten Eranderin tantti sanoi. Hän kai tarkoitti tällä sanalla sitä, että katsoi Lennartin syntyneen luvallisuuden ja säädyllisyyden ulkopuolella. Kuultuaan pastuskalta, ettei Emma ollut nimenomaan vaatinut kirkollista vihkimistä, vaan oli sanonut tyytyvänsä tekemään niin kuin insinööri tahtoi, Eranderin tantti oli suutahtanut ja tuuminut, että "köysissä hän veisi jokaisen miehenroikaleen papin eteen ja vannotuttaisi heillä vihkivalan vähintään kolmeen kertaan – en muuta tule ja sano!" Hän oli hyvillään siitä, että insinööri oli ymmärtänyt vihkimisen tärkeyden paremmin kuin Emma, joka "ei älynnyt naisen velvollisuuksista ja oikeuksista muuta kuin että oli aina oltava miehille mieliksi". Eranderin tantti oli selvillä naisen aseman epäkohdista ja naisen vapautumispyrkimyksistä, sillä hän luki sekä Idunia että Kotia ja yhteiskuntaa. Emma taas ei tiennyt näistä lehdistä eikä niiden edustamista aatteista pöykösenpölähtävää, vaan totteli vain naisen keskeisintä luontoa: rakkautta ja ehdotonta, harkitsematonta antautumista noudattamaan sen käskyjä. "Sitähän ne miehenpahukset juuri tahtovat!" murisi Eranderin tantti happamasti, "ja sillä insinööri on niin ihastunut Emmaan". Sanottuaan tämän toteamuksen hän niekutteli ja hymähteli niin merkitsevästi ja paheksuvasti, että saattoi selvästi huomata Emman menneen hänen mielestään rakkaudessaan aivan harhaan. Asia oli sitä arveluttavampi, kun hän moitti omaa tytärtään, lempeätä ja suloista Rosinaa, samasta asiasta. "Ei se kelpaa, vaan miestä on tartuttava kiinni otsatukasta kuin vikuria hevosta ja talutettava vakavasti ja varmasti elämänpolkua pitkin. Silloin hän ei pääse horjahtamaan syrjään eikä uppoamaan tien vieressä oleviin hetteisiin eikä mutahautoihin".
Insinöörin perhe-elämä järjestyi nyt niin hyväksi ja onnelliseksi kuin toivoa voi. Hänen tähän saakka kalseahko makuuhuoneensa muuttui muutamassa viikossa eräänlaiseksi hämyiseksi, valkeaksi kammioksi, jossa valtava aviovuode julisti keskeisellä asemallaan ja leveällä peitteellään elämän ja luonnon syvimmän tarkoituksen pyhyyttä ja puhtautta. Insinöörin makuukamariin oli saattanut mennä kuka tahansa kenenkään pitämättä sitä sopimattomana, mutta kun se nyt muuttui Emman ja hänen yhteiseksi kaikkein pyhimmäksi, sinne eivät asiattomat enää rohjenneet kurkistaakaan. Jos joku oli saapuvilla Emman itsensä mennessä sinne, Emma ei voinut olla punastumatta. Alli-rouva katsahti sinne joskus kaihoavasti ja vaihtoi Emman kanssa ymmärtävän silmäyksen, joka aiheutti heleän punan leviämistä molempien valkealle kaulalle.
Lennart-vainajan taulut ja muut leikkikalut olivat päässeet jälleen kunniaan. Uusi pikku Lennart tuijotti pyörein silmin leijonaa, rottaa ja rottakoiraa sekä lumituiskussa värjötteleviä tiaisia, ja oli väsymätön kuuntelemaan kaikkea sitä, mitä Alli-rouva ja Elsa niiden johdosta kertoivat. Mutta pian nämä huomasivat, että uusi Lennart oli monessa suhteessa erilainen kuin entinen. Hänen mielikuvituksensa ei elävöittänyt itselleen lemmikkiolentoja eikä hän osannut puhua yhtä pikkuvanhasti eikä viisaasti kuin vainajain valtakuntaan pois lennähtänyt sairas enkeli. Elsa huokasi pettymyksestä, sillä hän ymmärsi vainajan vieneen ainiaaksi mukanansa Sammukan, Hännykän ja Kenkelin. Ei uusi Lennart liioin pitänyt laulusta eikä soitosta yhtä paljon kuin entinen, vaan saattoi Elsan laulaessa unohtua puuhailemaan jotakin ja keskeyttää laulun. Kun kävi näin eikä Lennart milloinkaan pyytänyt Elsaa laulamaan, laulu vähitellen vaikeni lastenkamarissa kokonaan. Insinööri, jolle se oli puoli elämää, suri, ettei hänen poikansa ollut perinyt hänen soitannollisia lahjojaan, vaan oli siinä suhteessa tullut äitiinsä.
Saattoi olla, että uuden Lennartin erilaisuus verrattuna entiseen oli se seikka, joka ensimmäiseksi viritti Elsan tunteet vieroviksi hänen tätiään kohtaan. Tämän ohella vierominen aiheutui myös siitä, että Emma, tullessaan taloon rouvaksi, sysäsi tahtomattaankin Alli-rouvan syrjään siitä keskeisestä asemasta, jossa tämä oli siihen saakka ollut. Elsa piti tätä vääryytenä äitiään kohtaan ja muutenkin ikävänä asiana, sillä hänen terävä silmänsä havaitsi Emman puheessa, käytöksessä ja menettelytavoissa vivahduksia, jotka loukkasivat hänen herkkää, kultivoitunutta aistiansa. Emma-täti ei kyennyt ottamaan vastaan vieraita niin hienosti ja kauniisti kuin Elsan äiti, ei keskustelemaan heidän kanssaan sillä tavalla kuin äiti, ei soittamaan eikä laulamaan. Vaikka Elsa myönsi Emma-tädin olevan hyvin kaunis ja suloinen, niin hän silti piti, että Emma-tädin kädet ja jalat olivat liian isot ja että hän nauroi liian äänekkäästi ja oli joskus huolimaton peseytymisessään ja pukeutumisessaan. Vaikka Elsa oli vielä lapsi, hän oli kuitenkin sekä synnynnäisesti että äitinsä vaikutuksesta äärimmäisen herkkä ja tarkka tällaisissa asioissa ja ilmaisi arvostelunsa ja moitteensa pään ylhäisellä asenteella, hienolla, kylmällä ilmeellä ja poistumalla arvokkaasti, taaksensa katsomatta.
Elsan tunteisiin voi vielä vaikuttaa eräs tekijä, josta hän itse ei tietänyt mitään ja jonka osuuden vain hänen äitinsä aavisti. Elsa oli varhaiskypsä ja jo tullut niihin vuosiin, jolloin ensimmäinen vieno naisellisuus ilmaisee saapumistaan. Nuo itsetiedottomat, hienot tunteet olivat kiihkeänä lapsen-rakkautena kohdistuneet enoon, joka kaikissa suhteissa täytti Elsan ihanteelleen asettamat vaatimukset ja jonka siis Elsa näki ei todellisuuden vaan unelmiensa mukaisena, uutena isänänsä, johon hän sovitti kaiken entiseen isään kohdistuvan kaipauksen ja romantiikan. Kun nyt osoittautui, että eno antoi varsinaisen suuren rakkautensa aivan vieraalle naiselle, syrjäyttäen sekä Elsan että tämän äidin, Elsan valtasi hämärä mustasukkaisuus ja melkein viha naista kohtaan, joka oli aiheuttanut enon "uskottomuuden". Taustalla väreili tätä mustasukkaisuutta vahvistavana tekijänä itsetiedoton, hiukan inhon sekainen ja pöyristyvä, mutta samalla kaukaisen viettelevä tunne siitä, että kodin ilmapiiriin oli Emma-tädin mukana tullut jotakin, jota siinä ei ollut ennen ollut: aistillisuutta, kuumaa intohimoa. Elsa ei ollut voinut välttyä joskus näkemästä, kuinka insinööri hyvästeli vaimonsa suudelmin, ja oli loukkautunut ja pelästynyt siitä, että nämä suudelmat olivat niin erilaisia kuin ne, joita eno joskus painoi äidin otsaan.
Tästä Elsan asenteesta syntyi se ainoa pilvi, joka varjosti insinöörin uutta onnea. Sopusointua, iloisuutta ja rakkautta kaipaavana luonteena insinööri kärsi, jos huomasi ympäristössään ristiriitoja. Kun hän oli kiintynyt Elsaan kuin omaan lapseensa ja seurasi ihaillen ja jännittyneenä tämän harvinaisen, ylimyksellisen kauneuden kehittymistä, häntä pahoitti syvästi se, että nämä kaksi hänelle niin rakasta olentoa elivät epäsoinnussa. Emma oli vaistonnut herkästi jo ensimmäisestä tapaamisesta Elsan taholta uhoavan häntä kohtaan kylmää tuulta ja oli siitä murheissaan. Kun tällainen tilanne oli hänen pehmeälle, herttaiselle luonteelleen sietämätön, hän ryhtyi heti kaikin keksiminsä lepytyskeinoin houkuttelemaan Elsaa puoleensa, mutta aluksi ne näyttivät kilpistyvän siitä jäämuurista, jonka Elsa oli kohottanut heidän välilleen. Alli-rouva oli ihmeissään Elsan käytöksestä, mutta kun se ei milloinkaan ylittänyt sopivaisuuden rajoja, hänellä ei ollut aihetta puuttua siihen. Kun hän lisäksi vaistosi Elsan ottaneen torjuvan ilmeensä ikäänkuin puolustaakseen äitiään uutta tulokasta vastaan ja hänen menettelyynsä saattavan olla vielä syvempiä, kehitysiästä johtuvia syitä, hän ei voinut pahastua tyttäreensä, vaan päätteli ajan kyllä tuottavan parannuksen tähän kipeään asiaan. Hän neuvotteli siitä veljensä ja Emman kanssa, mutta eivät nämäkään tienneet muuta neuvoa kuin että oli odotettava. "Elsa kasvattaa minua", Emma sanoi surumielisesti, "ja sitähän tarvitsenkin. Joka päivä tunnen monesta seikasta olevani vieras tässä ympäristössä ja uudessa asemassani. Melkein kadun, että lähdin pois pienestä kodistani". Mutta samassa hän jo nauroi, pyysi anteeksi sanojaan ja tuumi toivorikkaasta "Saattepa nähdä, että Elsasta ja minusta tulee vielä hyvät ystävät!"
2
Juomalakkolaisilla oli oma lippunsa, jonka kantajaksi aatteen isä, tohtori, nimitti Römperin. "Teidän liittymisenne lakkoon on asiallemme niin suuri voitto, että olette sen tähden oikeutettu sen lipun kantajaksi", hän selitti. Kun sitten kokouksen loputtua lähdettiin mielenosoituskulkueena marssimaan kaupungille, järjestyneinä nelihenkisiksi riveiksi, oli todellakin komeaa nähdä Römperin astelevan etunenässä, pönäkästi kantaen kevättuulessa kauniisti hulmuavaa lippua. Hän tunsi itsekin saavansa tästä luottamustehtävästä uusia voimia jatkaakseen taisteluansa, jonka kireydestä ei ulkopuolisilla ollut aavistustakaan. "Luulevat tietysti, että minä olen raitis aivan ilmaiseksi, ja minulla kun on sisuksissani kovempi jano kuin konsanaan Eleaasarin kameeleilla", Römperi ajatteli ja näki mielikuvituksessaan pelkkiä kuohuvia oluttuoppeja, joiden kylmää, kosteata kylkeä pitkin vaahto valui houkuttelevasti. Tämä lipunkantajan kunnia kuitenkin lievitti sitä sen verran, että hän tunsi jaksavansa taistella himoaan vastaan vielä toistaiseksi.
Juomalakkokokouksesta ja kulkueesta oli sitten kaupungin sanomalehdessä laaja, innostunut, tunnustusta uhkuva kuvaus, jossa erikoisesti mainittiin lipunkantaja, jalkinetyöntekijä Joh. Grönberg. Römperi luki sen itse, sillä lehti tuli Kostamolle, mutta ei tuntenut ensin nimeään, kun se oli painettu siihen niin herraskaisen oudosti ja viinisti. Uskoi hän sen kuitenkin sitten, kun Kostamo oli vakuuttanut, että "kai se sinun nimesi on, koska kerran olit lipunkantajana ja Römperin Jussi olet. Herrat kirjoittelevat monesti ihmisten rehelliset nimet päishiiteen". Ensimmäistä kertaa hänen nimensä ei kyllä lehdissä ollut, sillä se oli joutunut niihin sekä koti- että ulkomailla juopumussakkojen, irtolaisuuden ym. sellaisten ylitsekäymisten johdosta, joissa merkitsi enemmän poliisin pikkumaisuus kuin itse asia. Mutta kun se oli ollut kotimaassa tähän saakka enimmäkseen "Johan" tai "Jussi" eikä tuntemattomaksi lyhennetty "Joh.", Römperi ei ollut huomannut sitä tällä kertaa omakseen. Hän luki kuvauksen tarkkaan, tunsi polttavaa janoa ja köllähti Kostamon penkille kyljelleen. Sitten hän alkoi miettiä, miten sommittelisi tuon äidille aikomansa kirjeen, ja päätti lopultakin kirjoituttaa sen Kostamon tyttärellä. Hänen kätensä näet oli alkanut tutista viinanhimosta niin, että se haittasi työnteossa, saati sitten kirjoittamisessa. Römperi tiesi tämän olevan viinamadon metkuja. Vaikka vapiseminen selvästi johtui viinan vaikutuksesta, se lakkasi, jos antoi madolle uuden ryypyn. Niin kauan kuin tuore viina vaikutti, kädet olivat niin väkevät, että harjas osui hapuilematta reikään. (Römperikin oli sitä mieltä, että vain harjaksilla sai tehdyksi kaikista hienoimman ompeleen).
Muutaman päivän kuluttua mainittu lehti saapui pastuskan ja Laurin vanhaan kotiin, jossa nyt hallitsi entinen apulaispastori, Laurin hyvä ystävä ja auttelija hänen lapsellisissa opinnoissaan. Kun Kustaava oli jonkin aikaa ollut hänenkin palveluksessaan, hän oli tullut pääpiirteissään tuntemaan Kustaavan elämänvaiheet ja tietämään, että Kustaavalla oli poika nimeltä Jussi, joka renttuili maailmanrannalla Johan Grönberg-nimisenä suutarinsällinä. Pastori alkoi aavistaa, luettuaan juomalakkokuvauksen, ettei tuo "jalkinetyöntekijä Joh. Grönberg", lakkokulkueen erikoisesti mainittu lipunkantaja, voinut juuri olla muu kuin Kustaavan poika. Oliko niin pienessä kaupungissa toista, johon ammatti ja nimi sekä takaa kuultava välttämättömyys liittyä juomalakkoon saattaisivat soveltua näin hyvin? Tuskin. Tästä oli syytä ilmoittaa eukkoparalle, sillä tuottaisihan hänelle iloa saada pojastansa näinkin hyviä uutisia.
Pastori tiesi, missä nyttemmin kerjuulla elävä Kustaava piti pääkortteeria, jonne aina palasi pitäjän eri puolille tekemiltään retkeilyiltä: sisarensa Riitun tai oikeammin tämän vävyn mökissä kirkonkylän takamaalla. Siellä, ovensuupenkillä, Kustaava sai makailla ja kerätä voimia uusia palanpyyntimatkoja varten. Olipa hänestä hyötyäkin, sillä hän toi melkein aina kerjäyspussissaan Riitun tyttärenlapsille, joita mökissä kuhisi melkein yhtä sakeassa kuin russakoita, maukkaita herrasleivänkantoja, vehnästäkin silloin tällöin. Riitulle, jonka hampaattomista ikenistä ei piippu irtautunut muulloin kuin yön syvimmän unen hetkellä vahingossa, hän toi venäjänlehtiä, joita oli pyydellyt kauppiailta, ja joskus puoleksi palaneita vaakunatupakan perskoja, joita rovasti oli kaivellut tilavasta syöskumipiipustaan ja toimittanut pirttiin renkien ja pitäjäläisten vapaasti poltettaviksi. Tupakka oli tärkeä tuominen myös Kustaavan ja Riitun veljelle, pitkälle, ämmämäiselle, paitsi vanhuuttaan muutenkin heikkovoimaiselle Heikille, joka asui sisarensa mökissä huonemiehenä, valliten toista ovensuupenkkiä. Riitu asui karsinaikkunan alla ja vävy perheineen peremmällä, isäntäväen varsinaisilla alueilla. Heikki tuskaantui väliin lapsiin, joiden melu saattoi kasvaa sietämättömäksi, ja torui talon isäntää, Tuomasta, että "heitä sinä pois se joutava lasten hommuu", että "kun on kakaroita kuin kärppiä vilisten nurkat täynnä". Mutta ei Aliina, Riitun tytär, huomannut lapsionnensa tästä kehoituksesta vähenevän, vaan pinnisteli niin usein kuin kuukausiin ja vuosiin suinkin sai mahtumaan täyteläisessä äidillisyyden tilassa ja lahjoitti isänmaalle ja kunnalle säännöllisten välimatkojen päästä pirteitä pellavapäitä, joista aikoinaan varttui vantteria akkoja ja tanakoita tukkimiehiä.
Kustaava istui penkillään, polvillaan Heikin tupakanhakkuulauta, ja suki hiusvähiään sianharjaksista tehdyllä su'alla, jota tavallisimmin käytettiin hamppujen viimeiseen puhdistamiseen päistäreistä, mutta jonka Kustaava oli huomannut hyvin käteväksi välineeksi silloin, kun hiuksissa laiduntavan täikannan vähentäminen kävi välttämättömäksi. Suka oli niin tiheä, että se vei mukanaan kaiken, sekä elollisen että kuolleen, täit ja niiden munat, mitä vain hiuksissa sattui olemaan, ja niin terävä, että raappi miellyttävästi ja piristävästi päänahkaa. Laudalle tippuneen saaliin Kustaava tappoi isolla, leveällä, mustareunaisella kynnellä niin, että vain ritinä, pirske ja napse kuului. Juuri kun hän oli suorittamassa tätä lopputeurastusta, jossa muuten tarvittiin melkoista vikkelyyttä, toiset täit kun olivat laihoja ja pirteitä sekä puikkivat pakoon kuin oravat, ovi aukeni ja pastorin pirttiakan tytär toi Kustaavan kummastukseksi hänelle sanomalehden. "Pastori käski", tuoja selitti, "lukemaan tarkoin sen kirjoituksen, jonka hän on erikoisesti lehteen merkinnyt. Siinä mainitaan Jussi, teidän poikanne".
Kustaava hätkähti, vei su'an hyllylle ja Heikin tupakkalaudan paikoilleen, letitti häthätää suortuvansa hiirenhännälle ja alkoi touhuten hakea Riitun silmälaseja, isoja, pyöreitä "rilloja", jotka suurensivat kirpun lehmän kokoiseksi, lukeakseen tuon merkillisen kirjoituksen. Itsellään hänellä ei laseja ollutkaan, vaan hän oli aina lainaillut niitä toisilta. Oli kuin hän olisi pitänyt omien lasien hankkimista hänenlaiselleen köyhälle ihmisparalle sopimattomana suurenteluna.
Juomalakko? Lipunkantajana jalkinetyöntekijä Joh. Grönberg? Kustaavan päässä pyrki olevaisuus horjahtelemaan ja pyörähtelemään. Kyllä se varmaan oli hänen poikansa. Sillä oli siistit vaatteet, kun se kelpasi lipunkantajaksi. Eikä se enää juonut, koska oli juomalakossa. Ehkä Jumala oli vihdoinkin herättänyt Jussin ymmärtämään, miten kauhea synti juominen on. Kustaavan mielessä leimahti yhtäkkiä kirkkaaksi kymmenien vuosien takainen menneisyys, aika, jolloin hän oli joutunut saamaan Jussin. Väkisellä hänelle oli se lahja annettu eikä omasta tahdosta. Rakkautta olisi hänen puolellaan kyllä ollut, mutta kun ei ollut rikkautta, niin mitäpä sillä teki. Olipahan kuin rasvana kärryissä, että luisti paremmin lapsenteko. Ei Jussin isällä ollut alunalkuaankaan vakavia tarkoituksia – leikittelipähän vain huvikseen tyttöparalla. Ei Kustaava ollut ensimmäinen maailmassa, jolle niin kävi, eikä sitä kannattanut enää surra. Jumala oli kyllä antanut sen asian anteeksi. Siitä Kustaava oli täysin vakuuttunut. Vaan sitä kannatti surra, että pojasta, sellaisten kärsimysten ja nöyryytysten palkasta, oli tullut hulttio ja maailmanrannan kiertäjä. Itselleen Kustaava tunnusti, että näin oli, mutta muille hän kyllä Jussia puolusti. Ei Jussi tosin ollut milloinkaan auttanut äitiään – homehtunut limpunkanta oli ainoa, minkä hän oli Kustaavalle lähettänyt –, mutta sitä ei tiedä, mitä esteitä ihmisen hyville teoille milloinkin nousee. Vanha Erkki osaa kyllä pettää viisaammatkin kuin Jussin. Se limpunkanta saattoi sitten olla kova! Aluksi Kustaava koetti liottaa sitä kahvissa, sen harvan kerran kun sattui tätä saamaan, mutta se oli kuin luuta eikä pehmentynyt muuten kuin vähän pinnalta. Silloin Kustaava kätki sen arkkuunsa ja piteli sitä kädessään ja nuuhkaisi, kun se joskus sunnuntai-aamuina, hänen ottaessaan arkusta sunnuntaihametta, pyörähti kolinkolia näkyviin. Olihan se sentään oman pojan lähettämä. Joskus hän jykersi sen laidasta murusen, jonka sitten liotti suussansa ja nautti hartaana kuin pyhän ehtoollisen. Oikein kädet ristissä, limpunkanta sylissä, hän silloin istui arkkunsa ääressä ja rukoili hartaasti Jumalaa onnettoman poikansa puolesta. Kauan, monta vuotta, hänellä oli limpunkanta täten pyhänä muistoesineenä, jonka ääressä hän vietti hiljaisia rukoushetkiä. Hän ei hävittänyt sitä sittenkään, vaikka russakat pääsivät selville, että Kustaavan tyhjyydestään kuulussa arkussa oli kaikista vastaväitteistä huolimatta jotakin, ja ryntäsivät tutkimaan asiaa sakeina parvina. Aivan oikein! Leipäähän siellä oli, valkoista kaupunkilaisleipää, joka maistui pettuun tottuneen erämaantorakan suussa kuin taivaan manna. Olisi luullut, ettei koko pitäjässä ollut russakoille muuta syötävää kuin se, sillä semmoisia laumoja niitä sen kimppuun hyökkäsi. Kustaavan ja russakoiden jykerryksistä sekä ajanhampaan vaikutuksesta se vähitellen halkeili, hajosi ja aukeni muruiksi ja tomuksi, joka täytyi puistaa pois, koska pölyytti vaatteita. Mutta Kustaavan muistista kannikka ei milloinkaan unohtunut. Jussi olisi tuskin voinut keksiä toista lahjaa, joka olisi painunut siihen niin syvään kuin tuo kuivettunut, homehtunut limpunkannikka.
Kustaava muisteli Jussia, kuinka se oli rintalapsena mieluinen. Hän rakasti sitä niin, että olisi antanut vaikka ristiinnaulita itsensä, jos olisi sillä voinut hankkia sille ainaisen onnen. Ja nyt hänet valtasi niin haikea ikävä, että hän pillahti itkemään. Vanha ruumis aivan hytki ja nytki, kun hän tyrski siinä kumarassa. Hän tahtoi nähdä Jussin vielä viimeisen kerran. Se päätös leimahti siinä itkun takaa kuin tulenlieska pimeässä yössä ja ajoi Kustaavan liikkeelle, puuhaamaan uutta kerjuumatkaa, jonka ulottaisi kauas rantamaahan. Jalat olivat kyllä jo heikot ja horjuvat, ja vaatteet vain rykelmä eriskummallisia ryysyjä, jotka oli ripustettu variksenpelättimen päälle, mutta siitä huolimatta Kustaava uskoi jaksavansa taivaltaa tuon parinkymmenen penikulman pituisen matkan. Olihan Aliinan mies vuollut hänelle äsken uuden kerjuusauvan ja olihan tieto Jussista tullut hänelle ihmeen kautta, kuin kyyhkysen tuoma öljypuun lehti. Kun hän itse vain uskoisi jaksavansa suorittaa matkansa, niin Jumala varmaan antaisi sen tapahtua. Jumala ei voisi olla niin julma, että estäisi sen.
3
Kustaava kerjäili ensin kirkonkylässä pussinsa täyteen kannikoita, jotta olisi varma riittävistä leipäeväistä. Onnistuipa hän saamaan sieltä täältä voinokareenkin, jonka sulloi pieneen rasiaan. Suolakalaa ja maitotilkan hän saisi pyydellyksi tienvarsitaloista, joissa lisäksi annettaisiin vanhan lämmitellä uuninpankolla ja nukkua ovensuupenkillä. Näin varhaiskeväällä pyrki olemaan metsäpaikoissa hölsekeliä, mutta suurimmalta osalta kai maantie olisi kuivaa. Jos odottaisi kuukauden verran, niin ehkä pääsisi menemään tervalastin päällä. Mutta ei se ollut varmaa, sillä tervamiehet eivät ottaneet mielellään joutilasta liikalastia. Eikä Kustaava nyt malttanut odottaa niin kauan, sillä hänellä oli kiire. Rinnassa joku hoputti lähtemään, että "joudu, joudu, muuten myöhästyt!" Kustaava ei sanonut Riitulle aikeistaan mitään, vaan hankki hiljaisuudessa kaiken varalta, kun aikoi vieraisiin pitäjiin, nimismiehen passin ja lähti eräänä päivänä kuten ennenkin, käytettyään kättänsä Riitun, Aliinan, Tuomaan ja Heikin kourassa sekä lasten päälaella. "Jumala tiennee, näenkö teitä enää!" hän huokasi itsekseen, mutta ei sanonut sitä ääneen, ja alkoi mennä polkua pitkin kylää kohti. Kustaavan jalat olivat huonot, jalkaterät varsinkin ja niissä ukkovarpaan nivel, joka oli kasvanut niin paksuksi kuhmuksi, ettei tahtonut mahtua minkäänlaisiin kenkiin. Kustaavalla ei ollut pohjattuja jalkineita niinkuin olisi tullut, kun oli käveltävä kovaa somertietä, vaan pehmeäpohjaiset pieksukengät, joiden läpi tuntui pienikin kivi, mutta hän oli tottunut kulkemaan sellaisissa. Tuomas oli paikannut ja tervannut ne, niin että ne olivat nyt Kustaavan mielestä kovasti hyvät, jopa hienot.
Toivorikkaana ja reippaana, mielestään erittäin hyvin varustautuneena, Kustaava lyöttäytyi postimiehen mukaan ja pääsi hänen veneessään järven yli emäjoen niskaan, josta maantie alkoi viedä kohti rantamaata, hänen poikansa nykyistä olinpaikkaa. Siinä järven rannassa, johon postimies laski veneensä, hän levähti vielä ennen matkaansa ja katseli samalla ulapan toiselle puolelle jäänyttä kirkonkylää, jossa oli asunut suurimman osan elämäänsä. Tuolla oli isoja tuossa pikkupappila, tuon ison koivun kohdalla, jonka erottaa vanhoillakin silmillä. Siellä oli se maailma, jonka piirissä Kustaava oli iloinnut pienet ilonsa ja itkenyt suuret surunsa, näistä suurimpana Jussi-poikansa. Voi, kuinka olikaan hyvä Jumala armollinen, kun oli vielä viimeisellä hetkellä herättänyt Jussin tunnon ja tuottanut vanhalle äidille niin sanomattoman suuren ilon. Polvillaan ihan häntä täytyi siitä kiittää. Ja Kustaava kääntyi siitä istualtaan kiven nojaan polvilleen ja rukoili taas hartaasti Jussin puolesta. Hänellä oli se tunne, että vain tässä asennossa hän saattoi ilmaista tarpeeksi syvää nöyryyttä Jumalaa kohtaan ja riittävästi kiittää häntä hänen mittaamattomasta armostaan ja hyvyydestään. Noustuaan siitä ja lähdettyään keppinsä nojassa kulkemaan kohti kaukaista päämääräänsä hän tunsi olevansa rikas. Hänen sielussaan kimalteli jotakin niin kaunista, ettei hän ollut milloinkaan sellaista nähnyt. Hän ei osannut selittää, mitä se oli, mutta siitä hän oli selvillä, että se merkitsi kaikkien onnenhaaveiden täyttymistä. Kustaavan katse loisti yleensäkin kirkkaana silloin, kun hänen mielensä oli hyvä ja hänen kultaisen sielunsa lämpö oli lehahtanut hehkumaan, mutta milloinkaan se ei ollut tuikkinut niin tähtimäisesti kuin nyt, kun kymmeniä vuosia turtuneena ollut ja laiminlyöty äidinrakkaus oli odottamattoman herätteen ansiosta jälleen puhjennut tuhkan alta ja alkanut palaa ihmeellisen loistavalla ja kuumalla liekillä.
Katse alati kohdistuneena tuohon sydämensä näkyyn, joka oli samalla kuin kointähti taivaanrannalla, Kustaava aloitti voimia vaativan pitkän matkansa. Kuta kauemmin hän tuijotti tuohon tähteen, sitä selvemmin hän näki, miten hyvin hänen pojallaan nyt oli asiat, miten hän oli parantunut juoppoudestaan ja noussut semmoiseen arvoon, että hänet valittiin lipunkantajaksi, ensimmäiseksi mieheksi yrityksessä, joka kyllä oli Kustaavalle hämärä, mutta jonka suuren aatteellisuuden ja ihanteellisuuden hän aavisti. Jussilla oli ymmärrettävästi nyt vaimo ja lapsia ja oma talo ja liike, sillä muuten häntä ei olisi nostettu tuollaiseen arvoon eikä kunniaan. Sen Kustaava selvästi oivalsi. Se, ettei hän ollut vielä muistanut äitiään, johtui siitä, ettei hän ollut ehtinyt tekemään sitä monien kiireidensä vuoksi. Saattoipa hänellä olla niin herraskainen vaimo, ettei hän kehdannut kutsua äitiään luokseen, koska tämä oli tällainen hirveä täiturkki ja ryysykäärö. Kustaava aikoikin ensitöikseen siistiytyä perinpohjin ennenkuin menisi Jussin luo. Hän hakisi ensimmäiseksi sen entisen pastuskan, joka kuului asuvan samassa talossa kuin muutkin Kustaavan pitäjästä pois muuttaneet herrasväet – tuomari ja vosmestarinna. Pastuska, joka oli niin alhainen ja hyvä, hommaisi hänelle heti uudet vaatteet ja kengät sekä toimittaisi hänet saunaan, jotta saisi noita ikuisia täitä vähennetyksi. Silloin hänestä tulisi liittävän siisti ja puhdas näyttäytymään Jussille ja tämän hienolle vaimolle, suutarimestarin matamille. Kyllä mahtaa Jussi ihastua nähdessään yhtäkkiä ja odottamattaan edessään oman vanhan äitinsä, jota tietenkin oli aina muistellut ja rakastanut, mutta joka oli elämän monenlaisten kiireiden vaoksi jäänyt unohduksiin. Kustaava ei kantanut Jussille tästä kaunaa, sillä miten oli hän itse menetellyt? Tervamiesten mukana toimitetut suulliset terveiset eivät vuosien varrella paljoa merkinneet, varsinkaan jos jäivät viemättä perille, kuten kai useimmiten tapahtui. Toista olisi ollut, jos hän olisi pyytänyt pastuskaa tuontuostakin kirjoittamaan Jussille ja pyytämään, että vastaa nyt vanhalle äidillesi ja lähetä edes jokunen markka, kun on raukka joutumassa mierolle. Eipä tullut Kustaavalla milloinkaan tehdyksi niin. Siitä saattoi osaltaan olla seurauksena, että Jussin terveiset rajoittuivat tuohon limpunkantaan. Ei Kustaavan kannattanut ylpeillä paremmuudestaan poikansa rinnalla, vaan pikemminkin hänen tuli myöntää olleensa ehkä alkusyinä siihen, että Jussi oli heti uponnut korviaan myöten maailmanrannan suohon, sen turhuuteen ja pohjattomiin synnin hetteisiin. Sitäkin varten hänen täytyi päästä tapaamaan Jussia, jotta voisi pyytää häneltä anteeksi tätä raskasta syyllisyyttä. Kuta kauemmin Kustaava pohti Jussin kohtaloa, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli siitä, että oli itse sen pääasiallinen aiheuttaja. Hyvä Jumala! Hän oli saanut lapsensa avioliiton ulkopuolella eli huorinteon kautta ja oli siis luonnoltaan sellainen, että Jussiin oli jo perisynnin mukana siirtynyt paljon pahaa taipumusta. Niin sen täytyi olla! Hän oli näin ollen turmellut sekä itsensä että poikansa ja toimittanut molemmat kadotuksen tielle. Täytyi palavasti rukoilla Jumalaa suomaan suuresta armostaan ja Poikansa sovintokuoleman vuoksi anteeksi nämä raskaat synnit.
Jumala varmaan pani taivaastaan merkille, että kaukaisen erämaanpitäjän ja rantamaan väliselle maantielle, sen kevätkuloiselle reunalle, jäi oudostuttavan paljon polvien jälkiä ja että tuon tien varrelta kuului alituiseen hätääntynyttä rukoushuohotusta. Vanha Kustaavahan siellä kiiruhti katsomaan ainoata, rakastettua poikaansa, jota ei ollut nähnyt kymmeniin vuosiin ja jolta oli saanut äidinmaitonsa hinnaksi vain kuivaneen limpunkannan. Ja nyt vielä Kustaava pitää itseään syyllisenä poikansa kohtaloon ja rukoilee sitäkin anteeksi. Taivasten Herra hymähti ihmeissään ja alkoi ajatuksissaan katsella Kustaava-rievun tiliä. Paljonhan siellä oli velkaa: ajatuksensyntejä, kiivastumista, haukkumista ja niin paljon rumia sanoja, ettei olisi uskonut niitä suomenkielessä olevankaan, likaisuutta, täitä... Mutta tuota Jussin asiaa, jota Kustaava suri suurimpana syntinään, sinne ei ollut merkitty. Herra muistikin siinä samassa antaneensa viedä sen kokonaisuudessaan ynnä lisänä tuntuvat huorisakot sen tekopyhän isännän tilille, joka oli vietellyt Kustaavan. Pitkältä ei näkynyt muuten olevan siihen, jolloin tuon isännän tilinteon hetki koittaisi. Kustaava menisi iankaikkisuuteen vapaana ainakin siitä synnistä. Ja nuo muut – pienet kotivarkaudet ja sellaiset – hm? Se oli kaikki niin peräti inhimillistä, tietämättömyydessä tehtyä, melkein kuin luonnon pakosta aiheutunutta, lapsen suuttumusta ja leikkikalujen viskelyä hujanhajan. Katsotaanpas saamapuolta. Hyväinen aika! Eihän täällä ole kuin muutama harva vienti: "Täysi määrä inhimillisiä onnettomuuksia"; "Pojan surkea kiittämättömyys"; "Kerjuusauva"; "Hyvä sydän"; "Iloinen mieli"; "Kiltti lapsille"; "Raskas raadanta vanhuuteen saakka". Nämä olivat painavia asioita, se oli myönnettävä. Herra vilkaisi sitten Jussin tiliä, mutta sulki sen samalla sanomatta mitään ja mietti. Vihdoin hänen kasvonsa valkenivat niin, että olevaisuus kirkastui kevätauringon paisteeksi, ja hän tuumi itsekseen: "Kustaava on totisesti ansainnut korvauksen kärsimyksistään!"
Kun Kustaavalta kyseltiin taloissa ja taipaleillakin, mihin kauas eukkoriepu oli matkalla, hän empi aluksi vastatessaan ja kierteli, sillä häntä pelotti, että jos jo täällä hyvinkin tiedetään, minkälainen mies Jussi on, ja aletaan estellä, ettei sen luo ole menemistä. Mutta sitten toivorikas rohkeus virisi hänen rinnassaan ja hän vastasi kysyjille, katseessaan lapsellinen kirkkaus ja kasvoillaan herttainen hymy, menevänsä tapaamaan kaupungissa asuvaa poikaansa. Tästä syntyi tavallisesti pitkä keskustelu, jonka kuluessa Kustaava – puolustaessaan sydämessään poikaansa – tuli antaneeksi Jussista ja hänen elämästään ja oloistaan sitä paremman kuvan, kuta kauemmin hän ajatteli ja esitteli asiaa tältä kannalta. Lopuksi hän eläytyi Jussin oloihin niin, että osasi kuvata ne juurtajaksaen, pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Kummallisinta oli, että hän nyt todella itse uskoi kaiken olevan niin kuin kuvasi. Hän tunsi selvästi nähneensä Jussin, tämän vaimon Anna Kaisan ja heidän lapsensa: pojat Heikin ja Antin sekä tyttäret Eevan ja Liisan, joille oli keksinyt tällaiset nimet ja joiden ulkonäön kuvasi tarkkaan. Vain silloin hän häkeltyi hiukan, kun kysyttiin, miten niin hyvissä oloissa elävä poika salli äitinsä kantaa kerjuusauvaa, mutta tointui kohta ja alkoi selittää, ettei poika tiennyt äitinsä tilasta, vaan luuli hänen elävän entisissä hyvissä oloissa. Mutta kaikki muuttuisi Kustaavan päästyä perille. Ihmiset katsoivat häneen pitkään, ottivat hänet usein kärryilleen, antoivat hänelle ruokaa, yösijan ja joskus lantin matkaevääksi. Puhellessaan näin ja uskoessaan mielikuviensa todellisuuteen Kustaava tunsi sanomatonta onnea. Vähitellen kaikki katkerat muistot haihtuivat ja eletty elämä muuttui auringonpaisteiseksi laaksoksi, jonka läpi suikertelevaa onnenpolkua Kustaava oli kulkenut tänne saakka.
Kuljettuaan kauan, kai kuukauden verran, Kustaava saapui eräänä lämpimänä kevätpäivänä paikalle, johon näkyi korkea kirkontorni ja paljon rakennuksia. Kustaava tiesi ja arvasi nyt tulleensa perille ja tuon olevan se kaupunki, jonne hänen matkansa oli pitänyt. Kirkontornin kullattu pallo ja valkeat talot loistivat hänen mielestään niin kauniisti, että ellei se olisi ollut syntiä hän olisi sanonut tulleensa taivaalliseen kaupunkiin. Tuolla siis oli Jussin talo, johon hän oli kohta saapuva. Sanomaton onni täytti hänen sydämensä.
Kustaava oli niin liikuttunut, että häntä alkoi väsyttää ja pyörryttää. Siinä oli oikealla kädellä vanha kiviaita, hautausmaan aita, minkä Kustaava arvasi siitä, että sen takaa näkyi ristejä. Aidan juurella kasvoi jo vehmasta ruohoa ja siihen paistoi aurinko lämmittävästi. "Entä kun menen ja nakkaudun tuonne hetkiseksi levähtämään ennenkuin lähden kaupunkiin hakemaan pastuskaa. Jaksan sitten paremmin". Niin Kustaava teki – meni ja etsi sopivan, pehmoisen ruohikon, asetti kerjuupussinsa päänalaiseksi, risti kätensä ja vaipui sitten niihin onnen kuvitelmiin, joissa nykyisin asui enemmän kuin todella olevaisessa. Hetken kuluttua hän jo nukkui kuin kesken leikkiänsä uinahtanut lapsi.
4
Hän oli nukkunut hyvin syvästi ja nähnyt kaunista unta poikansa lapsista, varsinkin nuorimmasta, Elisasta, josta oli tullut hänen erikoinen mielikkinsä. He olivat juuri joen äyräällä noukkimassa mesimarjoja, kun Kustaava heräsi siihen, että joku oli kompastua häneen, astui hänen ylitseen, horjui edelleen muutaman askeleen ja kaatui sitten vatsalleen sekä jäi makaamaan siihen suulleen, öristen ja kiroilen rumasti. Kustaava ei nähnyt hänen kasvoistaan muuta kuin viiksien toisen kärjen ja pitkän sängen peittämän posken. Miehen vaatteet olivat repaleiset ja nuhraantuneet, ja hattukulussa oli iso reikä, josta piipotti takkuista tukkaa. Kustaavalla kävi miestä sääliksi. Oli nähtävästi tullut tänne rauhalliseen paikkaan ja lämpimään paisteeseen nukkumaan pois kohmeloaan. Tuollainen saattaisi hänen Jussinsakin olla, mutta olipa, Jumalalle kiitos, herännyt ajoissa. Mies varmaan tunsi Jussin ja voisi ehkä antaa hänestä tietoja. Kustaavaa oikein sykähdytti. Olipa tämä nyt mukava sattuma.
– Kuulkaahan! Kustaava siinä jo yritti ja sanoi kovemmin, kun mies ei vastannut: – Kuulkaahan, voisitteko sanoa, missä täällä asuu suutarinsälli Jussi Haverinen, ei kun tuota Juuhan Römperi, se sama, jonka kerrottiin kantaneen juomalakkolaisten lippua?
Kustaava huomasi miehen hätkähtävän ja yrittävän nostaa päätänsä, mutta painavan sen samalla takaisin turpeeseen. Siitä asennosta hän örisi tylysti:
– Kuka te sitten olette ja mitä Römperi teihin kuuluu?
– Minähän olen hänen äitinsä sieltä kaukaa Jumalan selän takaa ja olen tullut katsomaan häntä, hänellä kun kuuluu olevan täällä niin hyvät olot: oma talo, suutarinliike, vaimo, neljä lasta, kaikki, mitä "jokapäiväisessä leivässä" luetellaan.
Kustaava sanoi näin päästäkseen selville, tunsiko mies Römperiä. Jos tunsi, niin alkoi kai myöntää tai väittää vastaan. Mutta mies vain hätkähti ja sanoi:
– Vai niin sillä on. Mitä te hänestä vielä tiedätte?
Nyt Kustaava alkoi kuvailla laajasti ja avomielisesti, minkälainen mies Jussi oli ja kuinka hän oli muistanut äitiänsä lahjoilla, lähettämällä kerrankin niin ison ja kauniin vehnälimpun, että siitä oli riittänyt syömistä viikkokausiksi. Sitten se oli hyötynyt vuosi vuodelta ja tullut rikkaaksi, kuten sanottu. Viimeksi se oli pyytänyt äitinsä tänne luokseen, pois nälkäseudun kurjuudesta. "Semmoinen hyvä poika minulla on ja tässä nyt olen. Te varmaan opastatte minut ensin sen pitäjän entisen pastuskan ja sitten poikani luo?"
Mies kääntyi varovasti, veti hattunsa silmilleen, piti kämmentä suunsa edessä ja tarkasteli Kustaavaa juomisesta verestävin, mutta jostakin syystä nyt seestynein, säikähdyksestä pyörein ja terävin silmin. Tavaton hämmästys kuvastui hänen kasvoiltaan, jotka seuraavassa silmänräpäyksessä jo vetäytyivät vilahdusmaiseen, katkeraan irvistykseen, samalla taas palautuakseen entiseen liikkumattomuuteensa. Kustaava oli noussut istumaan ja tuijotti eteensä onnellisen, kirkastuneen näköisenä. Hän oli katsahtanut miestä kasvoihin, mutta ne olivat hänelle vieraat. Eri komea mies oli hänen Jussinsa – ei tuollainen tursistunut sika. Miten hyvä hänen olonsa nyt olikaan. Hän tunsi saaneensa korvauksen kaikesta, mikä oli jäänyt elämässä vajaaksi, ja aikoi juuri ilmaista ilonsa yltäkylläisyyttä tuolle miehelle, kun hänen vanha sydämensä samalla lakkasi lyömästä.
Römperi tyrmistyi nähdessään äitinsä kaatuvan hervottomana pitkälleen ja siirtyi tarkastamaan häntä lähempää. Kuoleman tulohetkellä mielessä vallinnut autuus kuvastui Kustaavan jäykistyviltä kasvoilta ja särkyvistä, elottomista silmistä. Römperi tunsi ja muisti äitinsä piirteet. Epäilemättä vainaja oli hänen äitinsä, joka jonkin kummallisen kutsun johdosta oli lähtenyt tapaamaan häntä, muka kaikessa "jokapäiväisen leivän" ylellisyydessä elävää poikaansa. "Semmoinen hyvä poika minulla on". Römperin sydäntä raateli kumea tuska. Hän ei ollut sittenkään saanut kirjoitetuksi äidilleen eikä lähetetyksi edes yhtä hilkkua siksi, että oli taas langennut juomaan – hän, juomalakon lipunkantaja!
Sitten Römperi säikähti. Jos hänet tavattaisiin tästä ruumiin viereltä, niin siitä seuraisi pidätys ja tutkinto. Niistä hän ei olisi nyt oikein välittänyt, sillä tuloksena voisi hänen kohdalleen olla tuomio yleiseen työhön. Hänen täytyi laittautua tiehensä ennenkuin ihmisiä tuli. Ja entä jos saadaan tietää vainajan olevan hänen äitinsä? Siitäkin voi seurata tutkimuksia ja vaatimus hautajaiskulujen suorittamisesta. Pakoon täytyi lähteä, kauan aiotulle pitkälle reissulle...
Römperi sieppasi äitinsä kerjuupussin. Näkyy olevan leipää ja voitakin... Ryysyjä. Mitä tuossa on? Römperi avasi huivin nurkassa olevan solmun ja löysi siitä rahaa: markkoja, hilkkuja, lantteja. Hän pisti ne kylmästi taskuunsa, sillä olihan hän vainajan rintaperillinen. "Hyvästi, äiti! 'Semmoinen hyvä poika sinulla on'!"
Römperi pujahti nopeasti hautausmaan aidan yli ja lähti menemään pitkin pääkäytävää aivan muuna miehenä. Mutta sitten hänen sydämessään jysähti ja hän palasi vielä takaisin, sillä hänen oli vaikeata erota äidistään näin. Hän hiipi aidan vierustaa äitinsä kohdalle ja kurkisti siitä varovasti. Eukko lepäsi rauhallisesti, onnellisen näköisenä kuten ainakin se, joka on kaikkien maallisten huolien ulkopuolella. Kuinka suunnattoman repaleinen hän oli – kuin variksenpelätti, ja haisi siltä, miltä tuossa tilassa olevat kerjäläiset haisevat. Römperi tiesi ja tunsi sen kyllä, sillä se haju oli joskus lähtenyt hänestäkin ja lähtisi taas pian, jos viime viikkojen menoa jatkuisi. Mutta miten onnellisen näköinen äiti silti oli ollut kuvaillessaan, kuinka hyvä poika hänellä oli. Hän oli kaikesta päättäen saanut kuolla onnensa huipulla, joutumatta näkemään sitä Römperi-nimistä todellisuutta, joka kohmeloisena maata rötkötti hänen vieressään. Jumala on sentään hyvä ja armahtaa köyhää ja kurjaa ihmisparkaa. Jos on olemassa kuoleman jälkeistä elämää, niin äiti on parhaillaan siellä, taivaallisessa hääsalissa, kuten sanotaan, ylkänsä rinnalla. "Hyvästi, äiti!" Römperi kuiskasi ja riisti itsensä lopullisesti irralleen tuosta ryysymytystä, jonka vaikutuksen elämäänsä nyt vasta oikein ymmärsi.
Hän meni hautausmaalta lähellä olevalle asemalle ja sen ohi rautatien suuntaan, etelään, johtavaa katua. Päästyään kaupungin ulkopuolelle hän nousi radalle ja alkoi kulkea sitä siihen tuttuun tahtiin, jonka oli maailmanrannalla oppinut. Kiskojen liitteen kohdalla näet pölkyt olivat lähempänä toisiaan kuin välillä; täytyi siis muistaa, että siinä oli otettava lyhempi askel. Sen oppi kyllä, jos asteli rataa myöten niin kauan, että siitä kertyi yhteensä vuosia. Silloin saattoi ajatella häiriintymättä niinkuin nytkin.
Römperi ymmärsi, että vaikka hänellä ei ollut ollut äitinsä kanssa mitään tekemistä, hän oli kuitenkin pysynyt edes jollakin tavalla elämässä kiinni vain siksi, että hänellä oli äiti. Kurjimpina hetkinään varsinkin hän oli saanut lohtua siitä ajatuksesta, että hän lakkaa kerran juomasta ja laittaa äidilleen kunnollisen kodin – menee hakemaan häntä ja hämmästyttää koko kirkonmäen, että näin hieno mieskö se onkin tuo Römperi, jota on haukuttu maankaatojuopoksi! Kaikki nuo nousukuvitelmat, joita hän tuurinsa väliaikoina kehitteli moniin eri suuntiin kuin satua, perustuivat siihen tosiasiaan, että hänellä oli äiti eli ihanne, johon saattoi kiinnittää ne kuin purjeet. Nyt ei sitä ihannetta ollut, mistä oli seurauksena, että hän tunsi ajelehtivansa ilman minkäänlaista peräsintä, satamaa ja ankkuria. Olipa hän lisäksi, kun ajatteli tarkemmin, mitä oli äsken tehnyt, käyttänyt kymmenien vuosien jälkeen sattunutta tapaamista hyväkseen siten, että oli äitinsä kuoltua ryöstänyt hänen rahansa. Kaikkien entisten ansioidensa lisäksi hänestä oli siis tullut äitinsä ruumiin ryöstäjä. Se oli niin yllättävä ja juhlallinen ajatus, että Römperin kävelyn tahti sotkeutui ja hän oli kiskojen liitteen kohdalla kompastua. Hän seisahtui ja otti taskustaan nuo rahat ja laski ne. Kolmekymmentä markkaa niitä oli, kuten Juudaksen penninkejä. Oli kuin hän olisi myynyt äitinsä. Kaikkia vielä! Se kuitenkin oli selvää, että hän oli äitinsä ruumiin ryöstäjä. Siitä ei päässyt mihinkään. Se oli niin harvinainen tulos kauan haaveillusta ja kuvitellusta tapaamisesta, että Römperin liikkumattomilla kasvoilla vilahti kaamea irvistys.
Hän kuuli junan tulevan ja laskeutui vallilta sen vierelle. Siihen tuli maantie kaupungista. Römperi läksi ajatuksissaan astumaan sitä ja päätyi hetken kuluttua roska- ja romuläjälle, joka oli vuosien kuluessa tähän kasautunut. Kaikki, jolla ei enää tehty mitään ja jota ei kannattanut viedä edes sulattimoon siksi, että se oli paljasta ruostetta ja likaa, oli vedetty siihen kaupungista. Yhteiskunta oli oksentanut tänne kelvottoman sakkansa ja kuonansa. Römperin kasvoilla vilahti kolkko irvistys, sillä hän oivalsi täydelleen tilanteen vertauskuvallisuuden. "Semmoinen hyvä poika minulla on".
Römperi poikkesi romuläjälle ja potkiskeli sitä. Pellinpalat ja läkkiastiat rämähtivät ilkeästi ja säikäyttivät lentoon läheisessä männyssä pesimäpuuhissa askartelevan varispariskunnan. Tämä oli tunnettua raatolintujen aluetta, jonne niitä syksyin kokoontui ahmimaan teuraseläinten jätteitä. Römperi tunsi paikan hyvin, sillä hän oli joskus kesillä renttuillut täällä porttojen kanssa juopottelemassa.
Hänet valtasi yhtäkkiä ellottava tietoisuus siitä, miten rumaa, iljettävää, hänen elämänsä oli ollut. Ja tulisi olemaan. Hän oli kykenemätön nousemaan. Se oli nyt lopullisesti ja ehdottomasti selvää. Miksi siis jatkaa olotilaa, jonka arvottomuuden tiesi ja joka oli kuin viittaukseksi siitä, mitä oli tehtävä, tuonut hänet tänne roskaläjälle? Kas, kun olivat erehdyksestä heittäneet tuohon melkoisen pätkän puhelinlankaa. Mitähän, jos tekisi siitä silmukan ja koettaisi, juoksisiko tuo hyvin? Toisen päänhän voisi kiinnittää noiden välisten pesimäpuun oksaan, joka näkyy olevan niin alhaalla, että siihen yltää mukavasti. Tuo ruumiin ryöstö taisi olla se usein mainittu viimeinen pisara... "Semmoinen hyvä poika minulla on".
– – –
Kustaavan pussista löytyneestä nimismiehen passista nähtiin selkeästi, kuka tuo hautausmaan aidan vierestä löytynyt eukkoriepu oli. Römperihän taas oli paikkakunnan tunnetuimpia henkilöitä, niin että sikäli oli asia selvä häneenkin nähden. Mutta etsiessään kirkonkirjoista rovasti ei löytänytkään häntä "Römperien" joukosta. Ilmeisesti tätä nimeä ei ollut milloinkaan laillisesti vahvistettu, vaan se oli ollut vain "taiteilijanimi", joka todennäköisesti oli otettu vain kisällikirjaan. Paljon ei tarvittu tutkimuksia ennenkuin kävi selville, mikä nimi oli "Römperin" takana. "Haverinen". Mutta sehän oli sama kuin tuolla kuolleena löydetyllä eukolla. Rovasti kiinnostui asiaan ja syventyi sisäänmuuttaneiden kirjaan. Asia selvisi epäämättömäksi: Römperi oli kuin olikin tuon vanhan kerjäläisvaimon poika. Lopuksi rovasti muisti, että hänen arvoisa tuttavansa pastuska oli kotoisin Kustaavan passissa mainitusta seurakunnasta ja tiedusteli, tunsiko hän Kustaavaa.
Pastuska kävi katsomassa vainajia ja itki Kustaavan kohtaloa. Tämän osa oli painanut hänen tuntoaan, sillä hän tiesi Kustaavan jääneen orvoksi silloin, kun hän, pastuska, muutti pois. Mutta hän oli ollut voimaton auttamaan Kustaavaa enempää. Römperin hän saattoi todistaa Kustaavan pojaksi. Hän kertoi tämän käynnistä ja aikeista kirjoittaa äidilleen ja kutsua hänet luokseen. Molemmat jäivät siihen uskoon, että Römperi oli tehnytkin näin ja Kustaava sen johdosta lähtenyt pitkälle matkalleen.
Äiti ja poika haudattiin vierekkäin siten, että poika tuli sen rajan toiselle puolelle, josta alkoi itsensämenettäjien nurkkaus, äiti taas rajan siunatulle puolelle. Ei se muuten täällä enää niin tarkkaa ollut. Rovasti, jota pastuskan kuvaus vainajista oli liikuttanut, tuli itse toimittamaan hautauksen. Saapuvilla oli paljon kansaa: pastuska, Kostamo, Kauralan mestari, suutarinsällejä ja useimmat niistä, jotka olivat kuuluneet juomalakkoon. He tahtoivat saattaa lipunkantajansa kunnialla hautaan siitä huolimatta, että tiesivät hänen elämänsä loppuviikkoina noudattaneen lupaustaan vähemmän tunnollisesti.
Römperin taskusta löydetyt rahat riittivät hyvin molempain vaatimattomiin hautauskustannuksiin, jotka Kustaava siis tuli suorittaneeksi sekä omasta että poikansa puolesta.
NELJÄSTOISTA LUKU.
1
Tuomari katseli korkealla kaartuvalta sillalta allansa pauhaavaan koskeen ja harkitsi elämäänsä. Palttoon taskussa oikea käsi hypisteli hermostuneesti sormusta, jossa oli halpa puolijalokivi, mutta joka kuitenkin oli kultaa.
Hildur oli antanut sen pois sangen pienillä pyytelemisillä – viskannut huolettomasti pöydän yli ja sanonut, että "tuossa!" Tuomari epäili, että tähän myöntyväisyyteen oli syynä taustalta häämöttävä asianajaja, jonka kanssa Hildur taisi puheista päättäen olla pienissä "muhinoissa". Hildur ei ehkä siksi välittänyt pitää tätä tuoreinta lemmenpanttiaan, sillä todistihan se häntä vastaan. Asianajaja tiesi kyllä, kuka oli sen hänelle lahjoittanut.
Saatuaan sormuksen tuomari oli heti lähtenyt, sanottuaan kylmät, viralliset hyvästit. Mennessään hän oli ihmetellyt, kuinka helpoksi tämä vielä vähää ennen niin vaikealta tuntunut ero oli käynyt. Se tietenkin johtui siitä, ettei tällaisissa – tuomari empi hiukan ennenkuin mielessään lausui tuon sanan – "kevytmielisissä" suhteissa ollut vakavaa, pysyvää kiintymystä. Tosiasiassa ei erotessa katkennut mitään. Vapauduttiin vain jostakin, joka oli koko ajan painanut, ja tunnettiin suurta helpotusta. Ovelta hän oli katsahtanut Hilduriin. Tämän katse oli ollut surullinen, sitä ei voinut kieltää. Mutta olihan hänellä lohduttajansa. Mikä tullee Hildurin kohtaloksi, kun vanhenee ja rumenee, sitä ei uskalla ajatella.
Kadulla – ja jo aikaisemminkin sormusta muistaessa – tuomarin mielessä oli vilahtanut eräs niistä halpamaisuuksista, joita ihmisen sydämessä on loppumattomasti, mutta jotka pääsevät muuttumaan teoiksi ja todellisuudeksi verraten harvoin siksi, että parempi olemus tarraa niitä ajoissa niskasta kiinni ja nutistaa ne. Matta oikeastaan ne ovat – tuomari siinä jahkaili – jo tuollaisina vilahduksina olevaisuuteen astuneita sielullisia ja siveellisiä tosiasioita, joita täytyy hävetä yhtä paljon kuin jos ne olisivat tapahtuneet käytännössä. Ihmisen huonoudesta johtui, ettei niitä hävetty ansion mukaan niin kauan kuin ne pysyivät salaisina ajatusrikoksina. Jumala ne kuitenkin tuomitsi aivan kuin tapahtuneet teot.
Tuomarin mielessä oli vilahtanut sellainen halpamaisuus, että hän lahjoittaa Hildurilta pois perimänsä sormuksen, pestyään sen ensin kuumalla vedellä ja saippualla, Rosinalle, joka ilostuu ja uskoo hänen ostaneen sen uudistuneen rakkautensa merkiksi. Tuomari oli mennyt ihan kylmäksi todettuaan, että tuollainen kataluus oli syntynyt hänen sydämessään. Miten tekopyhä hän olikaan, kun muisti kuitenkin, että sormus sentään oli pestävä ensin. Häntä yökötti ajatellessa, että todellakin pistäisi sen Rosinan sormeen, ehkä oikein suudellen häntä samalla, ja että Rosina sitten pitäisi sitä. Kaikenlaisia roistomaisuuksia niitä saattaakin pujahtaa miehen päähän!
Mutta oliko siinä oikeastaan ihmettelemistä ja olisiko tällainen teko ollut läheskään niin ruma kuin monet niistä, joita hän oli todella vaimoaan kohtaan tehnyt? Ne eivät vain olleet astuneet hänen eteensä täydessä arvottomuudessaan siksi, että hänen tuntonsa oli ollut silloin turtunut, eloton, välinpitämätön, kuin liejun peittämä jää. Voiko ihminen väsyä olemaan siveellinen, puhdas, kaikin puolin rehti ja kunnollinen niinkuin hän sentään luuli suurin piirtein olleensa, ja kaivata eräänlaista vapautta, viehättyä synnin romantiikkaan? Tuomari melkein uskoi niin. Vasta kun se puoli elämästä oli osoittautunut rumaksi, saastaiseksi valheeksi ja ihminen polttanut kyntensä, hän saattoi palata "vaivaisena kokeneena" takaisin puhtaaseen piiriin, jonka arvon nyt täydelleen ymmärsi. Jotakin tällaista tapahtui alituiseen. Tuomari oli pannut sen usein merkille, viimeksi omassa itsessään. Hän oli totisesti saanut tarpeekseen tuosta toisesta – kurkkuaan myöten – ja tahtoi nousta – nousta Jumalan avulla. Tunnosta kuului kuiskaus, että päätöksen toimeenpano tuskin luonnistaisi ilman hänen apuaan. Tuomari kuunteli tuota kuiskausta niin kiihkeästi kuin olisi ollut kuolemaisillaan janoon ja saanut nyt tietää virvoittavan lähteen olevan vieressä. Ei muuta kuin polvistut sen partaalle ja juot.
Pudotessaan koskeen sormus ei kyennyt tekemään kuohuun pienintäkään jälkeä. Se vain katosi sinne kuin tomuhiukkanen. Tuomari hankasi nenäliinalla hyppysiään, joista juuri oli pudottanut sen, ja lähti kotiin päin. Joku tuntui kysyvän, luuliko hän täten hävittäneensä tuon sormuksen elämästään? Sitä todellakin kannatti ajatella. Tuskin se hävisi enempää kuin monet muutkaan menneet asiat, jotka yhtäkkiä alkoivat purkaa liekkejä ja savua kuin lattian välitäytteessä kauan salassa kytenyt tuli.
Kestikievarin palo oli selitetty tapaturmasta johtuneeksi niinkuin totta olikin. Lamppu oli kaatunut, öljy valunut lattialle ja syttynyt. Niin kyllä. Hienotunteisesti oli painettu villaisella se, miksi lamppu oli kaatunut, mutta juorupuheiden kautta se oli kyllä tullut tunnetuksi. Tuomari alkoi hikoilla häpeästä aina, kun tuo kaamea tilanne muistui mieleen. Meno virastoon sitten, kun otsan kuhmu oli laskeutunut niin, että sijalla oli vain sinivihreä jälki, oli tuskallinen kuin Golgatan tie. Näki selvästi kaikkien virkatoverien tietävän, miksi hän oli ollut poissa ja mistä saanut tuon sinivihreän mustelman otsaansa. He olivat kuitenkin niin hienotunteisia, etteivät olleet tietävinään mitään. Osaksi tämä haluttomuus sekaantua tuomarin asiaan johtui siitäkin, että he kaikki istuivat enemmän tai vähemmän hauraassa lasikaapissa. Heillä oli oma koiransa haudattavana. Tällaisessa pikkukaupungissa tunnettiin toistensa salaisuudet ja häpeät uskomattoman tarkkaan. Yhteinen saunoittaja niitä jo suuren juomarahan toivossa supatti korvaan. Meno esittelylle kuvernöörin virkahuoneeseen oli Golgatantien korkein kynnys. Tietenkin kuvernööri tunsi asian. Lääninsihteeri oli tarinoinut sen hänelle heti, ensimmäisenä herkullisena aamu-uutisena. Mutta kuvernööri oli vastannut tervehdykseen tavalliseen tapaansa ja vain kerran katsahtanut häneen tutkivasti. Toivo oli herännyt tuomarin mielessä, että ehkäpä elämä alkaa kaikesta huolimatta vähitellen sujua. Mutta se ei ollut sujunut. Kievarin jutulla oli sittenkin vakavat seurauksensa sikäli, että se vei hiljaisuudessa kollegan kansalaismaineen kokonaan ja tuomarin sädekehästä valitettavan suuren sirpaleen. He olivat poltettuja miehiä, joiden nimeä eivät pankit mielellään kuljetelleet papereissaan, kirjoitettiinpa ne pitkin tai poikin. Parin viikon kuluttua kollegan täytyi lyödä rukkasensa pöytään, sillä hän ei kyennyt hoitamaan asioitaan. Parhainkaan viinaveli ei suostunut enää kirjoittamaan nimeään uudistuksiin, vaan sanoi mieluummin maksavansa osuutensa ja panevansa sen uloshakuun. "Täytyyhän sinun kuitenkin selvittää asiasi", he puhelivat muka veljellisesti ja auttavaisesti; "parasta siis on, että sessaat nyt rehellisesti ja pääset siten tasapainoon". Ja he lisäsivät leikillisesti: "Ei sinun kunniasi kuitenkaan siitä suuresti kärsi, se kun on kololaita entuudestaan!" Saman tosiasian sai tuomarikin pian kokea: hänkään ei kyennyt uusimaan papereitaan, vaan ne menivät protestiin toinen toisensa jälkeen. Niissä oli muuten useita sellaisia, joista hän ei itse ollut saanut mitään, vaikka oli niissä hyväksyjänä tai siirtäjänä. Ne olivat niitä, joita oli kirjoiteltu klubissa pikkutunneilla väkevästi elpyneen, toverihengen vaikutuksesta. Tuomari epäili monen korttihummerin nyt maksattavan pelivelkansa hänellä. Kun pankkivelka oli äsken joutunut uusittavaksi ja tuomari oli käynyt puhumassa siitä, ennen niin veljellinen tirehtööri oli muuttunut kummallisen kalseaksi. Hänen silmiinsä oli ilmestynyt tuo kylmä, kova, lasimainen kiilto, jonka tuomari oli huomannut yleiseksi rahamiesten katseessa, ja hänen äänensä oli virallinen, kun hän lopuksi huomautti "pankin tarvitsevan rahansa". Ja vaikka pankki olisikin suostunut uusimaan, niin mistä takaajat, kun entiset eivät kelvanneet – kollega oli yhtenä – eikä uudeksi suostunut kukaan. Peli oli menetetty auttamattomasti. Laki- ja yhteiskuntamiehenä, joka ei suinkaan ollut tyhmimpiä Israelissa, tuomari oli oivaltanut tämän selvästi ja turhan viivykin välttämiseksi tehnyt vararikkoanomuksen. Se oli ollut raskas hetki, mutta olihan tuo tullut kestetyksi.
Se oli täytynyt ilmoittaa Rosinalle edeltäpäin, että tämä olisi tiennyt varustautua iskun varalle. "Kuule, Rosina!" hän oli sanonut ja koettanut olla tyyni, "voitko tulla huoneeseeni, sillä minulla on tärkeätä sanottavaa". Rosina oli tullut nöyrästi ja kuuliaisesti, seisahtunut keskelle lattiaa ja sanonut rauhallisesti, että "oletko miettinyt tarkkaan, onko sinulla todella syytä sanoa tuota asiaasi minulle?" Tuomari oli ymmärtänyt vaimonsa oikein: tämä ei ollut tahtonut kuulla tunnustuksia hänen likaisista lankeemuksistaan. Rosina osasi olla ylpeä ja pitää kiinni arvostaan naisena ja äitinä. "Olen kyllä, ra-rakas Rosina", tuomari oli sammallellut, "miettinyt asian perinpohjin ja se on sellainen, että sinun täytyy saada se tietää. Istuhan tuohon!" Ja kun Rosina oli istuutunut nojatuolin reunalle aivan kuin olisi ollut vennonvieraassa huoneessa sekä valmistautunut kuulemaan, mistä oli kysymys, tuomari tunsi yhtäkkiä joutuneensa tuomioistuimen eteen. Häkellellen hän kuitenkin sai kuvatuksi asiainsa huonouden ja vararikon välttämättömyyden sekä nöyryytettynä ja masentuneena pyydellyksi anteeksi sitä, että oli saattanut heidät tällaiseen onnettomuuteen. Hänen teki kiihkeästi mieli ottaa Rosinaa kädestä ja päästä häntä sielullisesti, inhimillisesti, lähemmäksi, sen muurin samalle puolelle, jonka itse oli heidän välilleen nostanut, mutta hän ei uskaltanut koskea Rosinaan. Tämän olemuksessa ja ilmeessä oli jotakin, joka torjui hänet ehdottomasti. Tuomari tunsi tuolla hetkellä, Rosinan itkiessä hiljaa, likaisuutensa ja halpamaisuutensa selvemmin kuin milloinkaan aikaisemmin.
Sitten Rosina oli sanonut jo kauan odottaneensa jotakin tällaista ja olevansa valmis ottamaan vastaan kaikki, tuli mitä tuli. Onneksi tuomari saattoi ilmoittaa, ettei vararikko koskisi Rosinan pientä kutomoliikettä, koska se oli Eranderin tantin nimissä. Tuomari oli järjestänyt sen siten alusta alkaen, sillä hän oli halunnut estyä vastaamasta koneiden velaksi jääneistä hinnoista ja mahdollisista tappioista. Tämä tieto vaikutti Rosinaan huojentavasti. Hän virkkoi melkein iloisesti: "Pahimmassa tapauksessa voimme elää sillä, mitä ansaitsemme kutomisella!" Hän oli ottanut kertoakseen asian äidilleen, Eranderin tantille, jonka ankaraa muotoa ja terävää kieltä tuomari pelkäsi enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
Tuomari hymähti astellessaan siinä hiljalleen kotiinsa päin. Jos oli kaikki muu harannut vastaan kuin jousiäes, niin kyllä oli korvaukseksi sujunut hyvin vararikko. Raastuvanoikeus oli vasten hänen toivomustaan – tietenkin kiusatakseen häntä, vanhaa yhteistä veljeä ja pelitoveria – määrännyt pesän toimitsijaksi tuon Hildurin asianajajan ja tämäkös oli ryhtynyt työskentelemään tarmokkaasti kuten ainakin ruumiinryöstäjä. Pesäkirjoitus oli tehty niin tarkkaan, ettei tuomari ollut moista nähnytkään, ja niin pikkumaisesti, että se oli ollut ennenkuulumatonta. Ellei tuomari olisi ollut niin hyvä lakimies kuin oli, tuo asianajaja olisi vääntänyt suoran vääräksi ja tehnyt Rosinalle ja Lahjalle suuren vahingon. Pienet vihjaukset, joita neuvotteluissa silloin tällöin tuomarilta lipsahti ja jotka olivat sivullisille käsittämättömiä, aiheuttivat kuitenkin sen, että asianajaja lopuksi veti kyntensä sisään. Hänellä näet oli asioita, jotka polttelivat käsiä ja muuttuivat hänelle pakkokuolaimiksi heti, kun hän huomasi niiden olevan – odottamatonta kyllä – tuomarin tiedossa. Tuomari puolestaan oli pelännyt asianajajan ryhtyvän kaipaamaan Hildurin sormusta, jonka tiesi jälleen olevan tuomarin hallussa, mutta kai asianajajan mielestä lopultakin ne asiat olivat painavampia, jotka tuomari tiesi hänestä, kuin päinvastoin, koska hän ei vihjannutkaan sormukseen. Tuomari hymähteli ivaten itseään ja asianajajaa. "Se oli kahden lakimiesketun jaakopinpainia!"
Tänään sitten oli tapahtunut eräs asia, jota tuomari oli kauan pelännyt. Kuvernööri oli esittelyn jälkeen pyytänyt viipymään, ryähdellyt ja ollut hämillään, pääsemättä ääneen. Lopuksi hän oli alkanut katkonaisesti selittää, että "kun on teille sattunut sellainen valitettava vastoinkäyminen... Vararikkohan on laillinen asia eikä siitä sinänsä mitään. Valitan sitä teidän ja perheenne puolesta. Eihän se ole virkavirhe... Mutta tuomari ymmärtää, että näin keskeisessä, korkeassa virastossa, hallituspaikassa, sellainen hiukan – en sano sitä pahassa tarkoituksessa – merkkaa miestä. Virkamiehen tulisi kuitenkin olla joka suhteessa kansalle esimerkkinä – tuomari tietenkin ymmärtää tämän yhtä hyvin kuin minä. Kun kaupungilla lisäksi liikkuu kaikenlaisia juoruja... On onnetonta joutua sillä tavalla ihmisten hampaisiin, sillä ne ovat tunnottomia ja säälimättömiä... Yksityisesti ajattelin esittää herra tuomarille, että siirtyminen syrjäisempään paikkaan saattaisi olla hyödyksi. Kun ei ole enää silmissä, niin ei ole mielessäkään. Kruununvoudin virka ei nyt voi vararikon vuoksi tulla kysymykseen, mutta pian tulee avoimeksi nimismiehen virka Y:n pitäjässä. Mitenkähän olisi, jos hakisitte sitä? Sehän on radan varressa ja väkirikas paikkakunta, ympärillä varakas maakunta, niin että siellä on teidänlaiselle hyvälle lakimiehelle asianajoa niin paljon kuin ehditte ja jaksatte ottaa vastaan. Puhun yksityisenä henkilönä, sillä minullahan ei ole laillista oikeutta pakottaa teitä, mutta kuitenkin... Siinä tapauksessa, että suostuisitte, kaikki järjestyisi hyvin. Minun olisi turvallista tietää, että järjestysvalta ja yleisen syyttäjän toimi ovat tuolla suurella paikkakunnalla taatuissa käsissä..."
Tuomari oli mumissut tekevänsä "niinkuin herra kuvernööri tahtoo", kiittänyt, kumartanut ja poistunut. Nyt oli asia ilmoitettava Rosinalle. Mennessään portista sisään hän huomasi Lahjan vilkuttavan ja nauravan katupeilistä. Lapsi istui sen ääressä melkein aina odottamassa häntä kotiin. Väliin hän juoksi portille vastaan huomattuaan isänsä tulevan. Tuomari kysyi itseltään, mitä hän oli oikeastaan tehnyt, kun oli saavuttanut näin suuren rakkauden? Kai oli niin, että hän oli saanut sen lahjaksi, tosiasiassa ansaitsematta sitä mitenkään. Hiljaiset ajatukset olivat armottomia ja lausuivat säälimättömän totuuden.
2
Lahja oli vastassa ovella, vei touhuten kepin nurkkaan, hatun ja palttoon naulakkoon ja salkun kirjoituspöydälle. Hän toimitti samalla puheliaasti:
– On niin hauskaa, kun tulet näin säännöllisesti. Saamme syödä yhdessä. Äiti on laittanut eri hyvää ruokaa, juuri sellaista, josta olit ennen kovasti pitänyt, tiedäthän, vasikanfileepaistia ja Charlotan-kaakkua sekä lakkahilloa!
Hän katsoi isäänsä loistavin silmin. Hyvän olon tunne läikähti mieluisasti tuomarin sydämessä. Hän sanoi vaimolleen istuutuessaan pöytään:
– Täällä kuuluu Lahjan puheen mukaan olevan juhlapäivällinen...
– Niin on, sillä onhan juhlapäiväkin – meidän hääpäivämme.
Rosina punehtui hiukan sanoessaan näin. Tuomari virkkoi nolostuneena, alakuloisena:
– Suo anteeksi, rakas Rosina! Minua tahditonta hölmöä, kun en muistanut sitä edes onnittelulla, saati asiaankuuluvalla lahjalla... Mutta ehkä sinulle kelpaa sellaiseksi eräs uutinen, jonka tuon mukanani. Aavistan vähän niin sen mukaan, mikäli tunnen sinua.
Rosina oli kalvennut. Hän änkytti:
– Eihän se vain ole taas jotakin ikävää? Sitähän on meille tullut jo tarpeeksi.
Tuomari vastasi empien:
– Miten tuo lienee... Mutta sittenkin luulen sinun ilostuvan siitä.
He söivät vaieten, kunnes Lahja sanoi kärsimättömästi:
– No miksi et kerro jo! Pakahdun uteliaisuudesta.
Tuomari katsoi häneen miettiväisesti ja sanoi:
– Niin, saathan sinäkin sen kuulla. Olethan jo nähnyt paljon ja ymmärrät... Tiedättehän molemmat, että nämä huonekalumme ja koko kotimme ovat nyt käytettävänämme vain toistaiseksi, että ne pian viedään huutokauppakamariin. Saamme pitää niistä vain ne, jotka jaksamme ostaa takaisin. Se on sama juttu kuin silloin Laurin kodissa. Muistat sen hyvin, Lahja. Ja kun tällaista tapahtuu, niin se kiihoittaa kovasti ihmisten uteliaisuutta. Siitä puhutaan paljon ja siihen onnettomuuteen joutuneita ihmisiä sekä säälitään että vielä enemmän arvostellaan. Eikö totta, Lahja? Kai olet koulussasi huomannut sen?
Lahja punastui ja vastasi viivytellen:
– E-en muusta kuin siitä, että rehtori sanoi kyllä odottavansa lukukausimaksua siksi, kunnes isä voisi lähettää sen.
– Siinäpä se! Hän on hyvä mies ja tarkoitti parastasi, niin ettei siitä sen enempää. Ajattelin sanoa, että kun olemme sikäli ja kai vähän muutenkin – hän vilkaisi tutkivasti Lahjaan, joka taas punastui ja tuijotti itsepäisesti lautaseensa – joutuneet ihmisten puheenaiheeksi, saattaisi muutto toiseen ympäristöön tuntua helpotukselta. Eikö niin, Rosina?
Rosina-rouva nyökkäsi. Kyyneleitä kimalteli hänen silmissään. Pääsy pois täältä tuntuisi tosiaankin suurelta huojennukselta. Oli katkeraa liikkua kadulla kuin varas ja vältellä ihmisten uteliaisuutta, kylmyyttä ja ilkeyttäkin. Hän sanoi miettiväisesti: – Ehkä voisimme aloittaa siellä alusta? Tuomari katsoi vaimoansa ja huomasi hänen pukeutuneen paremmin kuin tavallisesti arkena. Rinnassaan hänellä oli pienenpieni myrtinoksa, joka periytyi – tuomari tiesi sen – Rosinan häämyrtistä. Kuuma katumuksen ja entisen puhtaan, seesteisen, suuren onnen kaipuu tulvahti hänen sydämeensä niin voimakkaasti, että pöydällä lepäävä käsi alkoi vavista. Hän hillitsi itseänsä ja mumisi:
– Voimme, jos vain sinä, Rosina, voit – unohtaa ja...
Hänen kätensä hiipi kuin itsestään Rosinan kättä kohti, joka puolestaan hakeutui samalla tavalla vastaan. Ollen melkein yhtymäisillään ne kuitenkin pysähtyivät empien... Tuomari täydensi äskeisen kuiskauksensa:
– Unohtaa ja antaa anteeksi...
Lahjan silmäripsien raosta tippui kyyneliä. Äkkiä hän tarttui isänsä ja äitinsä käteen ja yhdisti ne niin, että äidin käsi sulkeutui isän isoon, voimakkaaseen kouraan kuin arka, suojaa etsivä, hätääntynyt pikkulintu turvalliseen piilopaikkaan. Tuomaria värisytti ja hän kuiskasi itsekseen:
– Kuinka sanomattoman onnellinen olenkaan nyt!
Rosina-rouva tunsi elämänrohkeutensa palaavan. Kaikki, mitä oli tapahtunut ja menetetty, oli samantekevää, kun tämä elämän keskeisin, väkevin tekijä, rakkaus, oli syttynyt palamaan uudelleen. Sen turvin he kolme muodostivat lujan linnoituksen, jota vastaan ulkopuolisen maailman hyrskyt ryntäsivät turhaan. Hän tahtoi unohtaa kaikki niin tyyten kuin mitään ikävää ei olisi milloinkaan tapahtunutkaan. Hän liikautti kättään miehensä lujassa, lämpimässä kourassa ja sanoi kyyneltensä lomasta naisellisen asiaankuulumattomasti – tai ehkä se sittenkin johtui siitä? -:
– Kuinka hienosti myrtti alkoi yhtäkkiä tuoksua! Aivan kuin ensimmäisenä hääpäivänämme!
3
Suutarimestari Koskinen istui pönttönsä päässä kuin muna kupissaan ja laitteli puolipohjia muutaman naapuristossa palvelevan tyttörukan linttaan poljettuihin kenkiin. Ei niitä olisi oikeastaan kannattanut enää korjata, mutta kun se valitti, ettei ole rahaa uusien ostoon. Koskinen aavisteli hiljalleen, että taitaa niin ollen korjauspaikka jäädä laihaksi.
Mirri siinä heräili, nousi auringon kuumentamalta makuusijaltaan, haukotteli, venytteli hyvässä järjestyksessä jokaisen jalkansa, ja tuli suutarin luo pukkaamaan häntä sääreen. Suutari tiesi siitä Mirrin vaativan maito- ja kahviosuuttansa; suutari oli juonut kahvia juuri vähää ennen ja tästä aiheutuneesta kupin kilinästä Mirri kai oli herännyt. Ilman sitä se olisi nukkunut niin kauan kuin aurinko olisi sen turkkia lämmittänyt. "Vaan et sinä yhdellä pyytämisellä mitään saa, mokoma laiskuri! Monta kertaa saat anoa ruokaasi kuten muutkin köyhät ja lopuksi tehdä temppuja. Kas niin!"
Suutari kohotti hyppysensä niin korkealle, että Mirri ylti koskettamaan niihin kuonollansa. Sitten Mirri kuljetti itseään niin, että hyppyset kyntivät kuonosta alkaen otsan, päälaen, niskan, selkärangan ja hännän aina tämän viimeiseen nipukkaan saakka. Mirri oli niin tarkka, että jos kyntäminen keskeytyi, se oli aloitettava alusta.
Suutaria nauratti. "Täytynee antaa äijäpahalle tilkka maitoa. Se kun on tullut vanhoilla päivillään niin rantturuokaiseksi, ettei huoli enää kuoritusta maidosta. Ristiina on sitä kohtaan niin nöyrä, että ottaa aamulla ensimmäiseksi erilleen kissan osuuden. Me ihmiset saamme tyytyä siihen, mitä jää, kun Ristiina on lopusta ensin kuorinut kerman".
Hän kaatoi kissan osuuden kuppiin ja sanoi "kiskis!" Mirri tuli ja maistoi hienosti kielenkärjellään, joka pipotti sievästi näkyvissä sen juhlallisten viiksien keskikohdalta. Mutta sitten se katsoi suutaria nuhtelevasti ja naukaisi kerran karheasti. Suutaria nauratti taas. "Ahah! Eipähän kelvannut. Mistä täytisestä se lie kahville oppinut? Ristiina on tietysti antanut sille joskus maitoon lirauksen ja se on vähitellen päässyt siitä makuun. Kohta kai pitää olla sokeria, vai mitä?"
Hän kaatoi pannusta kissankuppiin hiukan kahvia ja odotti. Aivan oikein. Mirri maistoi sitä, nuoleksi huuliansa ja vilkaisi sitten isäntäänsä kuin sanoakseen, että "juohan tätä mieluummin kuin selkäänsä ottaa", kakkiminen sujui kuitenkin haluttomasti ja keskeytyi. Mirri vilkaisi taas nuhtelevasti isäntäänsä ja naukaisi uudelleen karheasti, melkeinpä hiukan loukkautuneesti. Suutari nauroi ääneen. "Tiesinhän sen! Ilman sokeria ei kahvimaito mene!"
Kissa sai maitoonsa pöläyksen sokeria ja nyt ihan ryntäsi syömään. Häntä seisoi pystysuorassa ja sen pää värisi tunteellisesti. Suutari katsoi sitä ja nuhteli itseään, että "kun vanha mies ajeeraa kissan kanssa kuin lapsi!"
Oli kevät ja suloisesti lämmittävä auringonpaiste. Siitä tämä suutarimestari Koskisen kömmänä oli hyvä, että siihen pääsi aurinko. Pastuska tuolla toisella puolella asui ainaisessa varjossa. Keskikesällä tosin aurinkoa tuli liiaksi, mutta olipahan vastapainoksi sitä kylmempää keskitalvella. Elämässä maksettiin kaikki tasatiliin. Kun painuit hautaasi, niin olit varmasti kaikesta kuitti.
Parin viikon kuluttua Santerin pitäisi yrittää isoon kouluun. Lauri, Elsa ja Lahja sinne tietysti pääsevät iltikseen, kun ovat erikoisesti olleet sitä varten valmistettavina, mutta Santerin on toista. Ellei Lauri olisi päntännyt Santerin päähän sitä samaa, mitä itse opiskeli, niin kuinkahan kävisi. Suutarin täytyi tunnustaa, että Lauri koetti tunnontarkasti palkita Santerille sitä hyvää, mitä uskoi tältä saaneensa. Olipa hän lahjoittanut Santerille uuden samanlajisen, mutta vielä arvokkaamman merkin sen sijaan, jonka Ville oli repinyt. Elämä oli eriskummallisempaa kuin ihminen saattoi kuvitella.
Se oli merkillinen se Villen kotiinpaluu-ilta. Suutari muisteli sitä usein kuin kaunista unta, joka oli muuttunut todellisuudeksi ja jäänyt sellaisena olevaisuuteen kaikkien nähtäväksi. He olivat siinä himmeän lampun valossa juoneet tuhlaajapojan tulokahvit ja sitten kiittäneet Jumalaa hänen armostaan. Se oli ollut nyt helppoa, sillä sydän oli ollut kiitollisuutta talvillaan. Väliin se ei luonnistanut, sillä henki oli joskus kalsea ja kapinallinen eikä taipunut nöyrtymään. Mutta nyt polvet painuivat lattiaan itsestään, väkisin, sillä tuntui siltä, että kiitos tulee vain siten riittävällä nöyryydellä edeskannetuksi. Ville oli heikko kuin lanka, itkeskeli ja yhä uudelleen pyyteli anteeksi. Kaikesta näki, että Jumala oli mojauttanut sitä isolla kurikalla. Sairaaksi se tulikin, vuoteenomaksi. Väliin sen puheet olivat kuin houriota, kunnes se ikäänkuin säpsähti hereille ja katseli kummastuneena ympärilleen. Sitten se taas kuin muisti jotakin ja säikähtäen painoi päänsä tyynyyn.
Suutari oli ollut erikoisen utelias näkemään, minkälaiseksi Villen ja Santerin ensimmäinen kohtaus muodostuisi, ja oli siksi pitänyt nousun ajan tullen kamarin ovea auki. Tapansa mukaan Santeri oli yhtäkkiä herännyt, räpytellyt silmiään kummastuneesti kuin ei olisi aluksi käsittänyt, missä oli, ja päästyään siitä selville ikäänkuin hiukan nolostunut ja alkanut haukotella ja kiskotella. Sitten sen katse oli kohdistunut Villeen, joka oli noussut vuoteessaan istumaan ja katsonut surullisesti, kiinteästi veljeensä. Edellisen päivän postimerkkijuttu oli silloin leimauksena muistunut Santerin mieleen ja hänen ilmeensä oli tullut vihaiseksi, kovaksi, halveksivaksi. Hän oli hypännyt kiireesti housuihinsa, kenkinyt nopeasti, temmannut liivit ja takin, ja ollut jo tulossa pois kamarista kuin pyrkien pakenemaan, kun Ville oli viimeisessä silmänräpäyksessä saanut äänestä kiinni ja ojentaen kätensä sanonut pyytävästi: "Santeri!" Sillä oli ollut sen verran vaikutusta, että Santeri oli pysähtynyt ja kääntynyt katsomaan Villeä. Santerin asennosta oli saattanut huomata hänen pelänneen Villen olevan juovuksissa tai ainakin kohmelossa ja valmistautuneen pujahtamaan pakoon heti, kun Ville liikahtaisikaan. Tämähän oli heille kaikille tuttu tilanne: Ville ärjymässä kohmeloisena, Santeri varpaillaan valmiina pakenemaan ja isä täällä oven takana varuillaan, sekaantuakseen asiaan Santerin puolesta, jos tarvittaisiin. Ville oli silloin sanonut uudelleen pyytävästi: "Santeri, tulehan tänne! Minulla on sinulle oikeata asiaa!" Nyt Santeri oli kääntynyt ja lähestynyt epäröiden veljeänsä. Hänen tultuaan lähelle Ville oli vetänyt hänet lempeästi luoksensa, Santerin olematta oikein selvillä, oliko hänen harattava vastaan vai suostuttava, ja sanonut matalalla, vapisevalla äänellä katkonaisesti ja häpeilevästi: "Santeri-riepu, kuulehan, minä olen todellakin ollut sinulle häijy veli, jota sinulla on syytä vihata sydämestäsi. Kaikista halpamaisuuksistani sinua kohtaan oli kuitenkin pahin se eilinen postimerkkijuttu. Voitko antaa minulle anteeksi pahuuteni ja erikoisesti sen, sillä se polttaa nyt herkeämättä tuntoani? Lupaan olla sinulle tämän jälkeen todellinen hyvä iso veli ja mikäli mahdollista korvata kaikki. Tässä ovat aluksi rahat, jotka varastin sinulta silloin joulun aaton aattoyönä..."
Vapisevin käsin Ville kaivoi esiin kukkaronsa ja siitä viisi kirkasta hopearahaa, jotka melkein hyppelivät hänen kämmenellään, kun hän punehtuen ja käsi täristen ojensi niitä veljelleen. Nähdessään Santerin empivän Ville sanoi: "Älä pelkää ottaa näitä rahoja, sillä olen ansainnut ne rehellisesti kantamalla jauhosäkkejä, kuten Parkkinen tietää todistaa. Olethan saapa ne minulta ja niiden luovuttaminen sinulle keventää tuntoani. Sano, voimmeko nyt yrittää elää rakkaudessa kuin veljien pitää? Saatatko sietää minua ollenkaan? Jos saatat, niin saisit nähdä, että meillä olisi hauskaa yhdessä".
Santeri oli ollut kovasti hämillään, mutta selvästi näki, että hänen suuri, lämmin lapsensydämensä oli sulanut Villen ensimmäisistä sanoista. Hän oli änkyttänyt, sillä kurkkuun tuppaava itku oli estänyt hänen puhettaan. Lopuksi hän oli ottanut rahat ja siinä ujostuksissaan laskenut ne kuin asiallisessa kaupassa, että oliko niitä todella viisi markkaa. Sitten hän oli paiskannut Villelle kättä ja lyönyt muka leikiksi, että "joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään!" Villen kasvoille oli lehahtanut iloisempi ilme ja hän oli vielä kerran vetänyt pientä veljeään puoleensa. Sitten Santeri oli hypähdellyt tiehensä mieli iloisena kuin oravalla ja askel keveänä kuin västäräkillä. Markat hän oli antanut äidin haltuun, käytettäviksi tuleviin tutkintovarustuksiin. Siitä, että äiti oli jo aikaisemmin maksanut Villen velan, ei nyt puhuttu mitään.
Suutari lyödä napsautti piikatytön kengänpohjaan viimeisen naulan ja alkoi raapia raspilla sisäpuolta tasoittaakseen siellä liian korkealle pistävät kärjet. Sellainen oli ollut Villen paluu isänsä huoneeseen – suuri ihme, jota oli sitten jatkunut keskeytymättä. Suutari oli aina vain pelännyt – tottumuksesta kai –, että Ville olisi tullessaan kotiin entinen, tyly ja raaka mies, että hänen heräämisensä ja muuttumisensa olisi vain kaunis uni, joka kerran päättyisi vastakohtaansa, masentavaan ja tympäisevään todellisuuteen. Mutta niin ei käynyt. Ville oli tullessaan kotiin aina sama uusi ihminen, melkeinpä päivä päivältä parempi. Kai tämä johtui siitä, että vastakohta entiseen syveni sikäli kuin uusi henki ehti vaikuttaa. Suutari tiesi kokemuksesta, että henki heijastui kasvoista, ilmeestä, enemmän kuin luultiinkaan. Hurskaan ihmisen kasvoilla asui rauha, kuulas kirkkaus, jotavastoin syntisen naama oli hänen sielunsa selvä kuvastin. Oli kuin Ville olisi herätessään pessyt kasvonsa ensimmäisen kerran, jatkanut sitten tätä puhdistusta ja saanut joka pesulla aina uuden likakerroksen irtautumaan. Siten alla oleva uusi ihminen pääsi kuultamaan yhä enemmän näkyviin...
Tuoltahan Ville näkyi tulevan. Suutari katseli häntä mielihyvällä. Hän oli nyt pelastusarmeijalainen, kadetti, ja käytti armeijan univormua ja merkkejä. Häntä olisi tuskin tuntenut siksi hamppariksi, joka vielä muutamia kuukausia sitten oli tehnyt heidän elämänsä helvetiksi.
4
Ville oli pohjaltaan tarmokas, yritteliäs luonne. Hän ei voinut olla toimettomana, vaan halusi työtä. Jotakin tästä luonteesta oli ilmennyt hänen suruttomuutensa aikana mm. tavallista tarmokkaampana ja perinpohjaisempana synnintekona, huonona elämänä. Ville oli aina kokonaan ja "rehellisesti" sitä, mitä oli, ja vihasi kaikkea teeskentelyä ja tekopyhyyttä. Erikoinen luonteen vika oli ollut se, että hän oli nuoruudesta saakka tuntenut vastustamatonta viehtymystä pahaan, kapinaan kaikkea vastaan, minkä muut hyväksyivät, ja haluttomuutta, vastenmielisyyttä, hyvää kohtaan. Tästä hän oli ollut itsekin hämärästi tietoinen. Isä ja äiti olivat sentään jaksaneet avata hänen silmänsä siinä suhteessa edes raolleen.
Uskonnollisesta heräämisestä aiheutunut sielun tuska oli tuonut tämänkin kohdan hänen tuntonsa tutkittavaksi. Miten oli? Oliko tuo pahuuden salaperäinen vietti menettänyt voimansa ja riivaaja todellakin tullut ajetuksi ulos hänen sisimmästänsä. Hän oli luullut niin, sillä tuo kaamea korahdus siellä armeijan katumuspenkin ääressä ei voinut olla lähtöisin ihmisen omasta kurkusta. Se oli pakenevan nujerretun perkeleen kirous, kun sen pää poljettiin rikki ja se savustettiin kuin ruma, niljakas käärme ulos ihmisparan sielullisesta sisälmystöstä. Silmänräpäykseksi oli tuolla henkisen murtumisen ja antautumisen järkyttävällä hetkellä hänen eteensä kuvastunut yökön siivin pois lentävä, raivoissaan hampaita kiristelevä saatana. Salin seinät eivät olleet sitä estäneet, vaan se oli lentänyt vain, kunnes oli yhtäkkiä kadonnut. Se oli peto, jonka kanssa ei ollut leikittelemistä. Sitä vastaan piti olla aina varuillaan, sillä se saattoi yhtäkkiä, jos ihminen vaipui synnin uneen, lennähtää suusta sisään ja iskeä toiset kynnet sydämeen, toiset maksaan. Näiden irroittaminen ei ollut helppo tehtävä.
Ville tunsi kyllä selvästi taipumustensa muuttuneen. Entisen synkän ja pimeän sijasta hänen mielessään väreili nyt jotakin seesteistä, kirkasta. Sitä Ville ei tahtonut mistään hinnasta menettää, eipä edes nähdä sen vähääkään himmentyvän. Isä oli varoittanut häntä muistamaan, että tuo aluksi niin kirkkaana palava autuuden heijastus ihmisen sieluun hyvin usein ja tavallisimmin ajan kuluessa tummuu, menettää loistoansa. Ihminen on sellainen, että hän pilaa kaikki, mitä saa käsiinsä. Ville huomasi hämmästyen isänsä olevan syvällisesti perehtynyt tällaisiin asioihin. Hän ei ollut tiennyt sitä aikaisemmin. Ehkäpä isä oli välttänyt puhumasta hänelle niistä, koska oli huomannut hänen pilkallisen ja kieltävän henkensä. Nyt isä tuli hänelle avuksi ja sanoi, että oli alkamassa autuuden tien vaikea kulku. Pitää aina vain anoa ja kilvoitella. Isä oli hymähtänyt surumielisesti ja tuuminut olevansa kelvoton neuvomaan ketään.
Ensimmäinen todistus armeijan lavalla oli ollut Villelle uusi vaikea koettelemus. Kaikki, mitä hänessä oli vielä vanhan ihmisen jäännöstä, oli koonnut viimeisen ryhtinsä ja rynnännyt estämään häntä tästä "järjettömyydestä", "mielettömyydestä", "julkisesta itsensä ja vanhempiensa häväisemisestä", "ihmisarvonsa alentamisesta", "antautumisesta aseettomana kaikkien pilkattavaksi". Totta oli, että ihminen luopui tuolla hetkellä hyvin paljosta, koska riisuutui silloin kaikkien edessä sekä alastomaksi että aseettomaksi. Jos joku halusi lyödä häntä korvalle, hänen oli tarjottava molemmat posket eikä puolustauduttava. Mutta Ville aavisti toisaalta, taistellessaan vanhaa aatamia vastaan, että tähän alastomuuteen ja puolustautumattomuuteen sisältyi kummallinen, salamyhkäinen totuus: uuden entistä suuremman voiman synty, ja hän tahtoi päästä kokemaan sitä.
Hänen jalkansa olivat lyijynraskaat hänen noustessaan lavalle ja hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa saadakseen kohotetuksi katseensa yleisöön. Salissa vallitsi haudanhiljaisuus. Tuolla olivat vielä äsken tirskuneet Villen vanhat ystävät huivipäätytöt, mutta nyt hekin olivat vaiti, vieläpä pelästyneen näköisiä. Tuossa makasi katumuspenkillä heistä yksi, joka äsken oli yhtäkkiä kirkaissut kuin mieletön, alkanut väännellä käsiään ja huutaa, että hän on kaupannut ruumistaan, ja lysähtänyt siihen hervottomana. Se oli järkyttänyt Villeä niin, että häntä oli tärisyttänyt ankara sisäinen vilu, mutta samalla se oli täyttänyt hänen vastustamattomalla todistamisen innostuksella. Täällä vaikutti, kuten kaikki näkivät, Jumalan henki, joka yksistään ja ainoastaan voi vapahtaa syntisen hänen paheistaan ja tehdä hänestä mahdollisen autuuteen. Vahvana asui tämä vakaumus, tämä pyhä tunto, tällä hetkellä Villen mielessä ja hän alkoi puhua – ensimmäisen kerran elämässään muille kuin sakin jäsenille ja juopottelutovereille. Isä ja äiti olivat tulleet kuulemaan ja näkemään, kun heidän tuhlaajapoikansa ylenantoi vanhan itsensä, ja heidän silmistään tuikki rohkaisevan, vahvistavan myötärukouksen henki. Parkkinen, tuo kummallinen rantajätkä, joka saattoi kaahlata synnin liejussa ja nousta siitä pelastuksen kalliolle, joka joi ja rukoili, kirosi ja itki samalla istumalla, oli tullut saapuville ja tuijotti Villeen suu jännityksestä auki, hengittäen raskaasti, silmät palaen kiihkeästä odotuksesta. Sitten Ville kuuli aloittavansa siitä – oli kuin joku olisi kuiskannut hänelle sanat suuhun –, miten kaikki läsnäolevat tunsivat hänet ja tiesivät, minkälaista hänen elämänsä oli ollut. Hän oli tehnyt kaikkia mahdollisia huonon elämän syntejä aina siihen rajaan saakka, jonka toiselta puolen alkaa poliisin kirjoissa olevan rikollisen elämä. Syntiensä laatua hän ei voinut tässä säädyllisyyssyistä lähemmin kuvailla eikä se ollut tarpeellistakaan, läsnäolijat kun tiesivät ne muutenkin. Jumalan erikoista, arvattavasti hänen vanhempiensa rukousten vuoksi suotua armoa ja johdatusta oli, että hän säilyi astumasta tuon rajan yli. Lähelle sitä hän oli monta kertaa joutunut, jopa laskenut jalkansa sen päälle, mutta oli kuin olisi joku samalla temmannut hänet takaisin ja antanut vielä armonaikaa.
Epäilemättä kaikki tunsivat hänen julkiset syntinsä alkaen törkeistä paheista aina käytöksen raakuuteen ja ihmisten – varsinkin isän, äidin ja pikkuveljen – tylyyn, kovaan kohteluun. Hänen salaisista synneistään, joista ei voitu puhua punastumatta, oli kai enimmäkseen totta, mitä kuiskittiin. Mutta sitä ei tiennyt kukaan, että hänellä oli ollut kulkiessaan synnin tietä koko ajan sydämessään kipeä kohta, pieni palava piste, joka ei ollut suostunut sammumaan, vaikka sitä olisi valellut viinalla kuinka paljon tahansa. Törkeimmänkin teon hetkellä se oli hehkunut ja kiilunut pimeyden alta ja aiheuttanut joskus kipeillä pistoillaan ylimääräistä uhmaa ja yhä iskostuneempaa paatumusta. Villestä ainakin tuntui siltä ja hän ymmärsi syntisen olevan niin kurkkua myöten kurja ja saatanan sitoma, että hän käyttää tuntonsa herätteitäkin uusien saastaisuuksien verukkeiksi.
Mutta vaikka hänen kohdalleen huonon elämän seuraukset olivat aivan ilmeiset, niin että hän menetti työpaikkansa, irtautui oikeasta ammatistaan ja joutui ajelehtivalle kannalle, hän ei ymmärtänyt ottaa siitä oppia, vaan murjotti paatuneena aamusta iltaan ja uhmaili tuntoansa. Eräänä päivänä hän sitten teki jotakin ulkonaisilta mitoiltaan kyllä pientä, mutta silti sisällisesti niin järkyttävää, halpamaista, anteeksiantamatonta, että Jumala salli sillä hänen mittansa täyttyä. Ei ollut enää mahdollisuutta jatkaa entistä linjaa, vaan vastaan oli yhtäkkiä tullut tienhaara. Joko oli mentävä vasemmalle, kohti lopullista, iankaikkista kadotusta, tunto ainaiseksi turtuneena, kuolleena, Jumalan silmä sammuneena, tahi oli päättäväisesti käännyttävä oikealle, ylenannettava vanha sisunsa ja heittäydyttävä Jumalan armon varaan alastomana, kurjana raukkana, rukoillen, että hän synnyttäisi ihmisparan uudelleen. Muuta valintaa ei ollut. "Silloin tunsin, kuinka tuo sydämessäni palava kohta sai vielä viimeisen kerran Jumalan armon ahjosta uutta sytykettä ja alkoi roihuta niin, että pian koko olemukseni muuttui tulisoihduksi. Sisälmyksissäni asuvalle riivaajalle, joka oli lapsuudesta saakka hallinnut minua ja usuttanut minua pahaan, tuli liian kuumat oltavat. Se lähti äkkiä pakoon parkaisten hirveästi, kuten kaikki silloin täällä olleet kuulitte. Näin, kuinka se levitti siipensä ja lennähti tiehensä kiristellen hampaitaan. Tuohon vaivuin kuin lanka voimattomana, niin alastomana ja ansiottomana, etten uskaltanut edes liittää käsiäni ristiin ja katsahtaa Jumalan puoleen. Hirvittävät rikkiliekit vain näyttivät lyövän helvetin porttien yläpuolelle..."
Ville oli melkein unohtanut, missä oli, ja kuvannut särkymisensä silmänräpäystä maalailevasti, kaunopuheisesti. Nyt hän kertoi, miten oli tointunut tuosta sairauden kaltaisesta tyrmistyksestä ja saanut sydämeensä varmuuden armon osallisuudesta. Sanomaton vapahduksen ja onnen tunne, salaperäinen, kimalteleva riemu, täytti hänet ja hän aivan vapisi kiihkosta päästä voimainsa mukaan edes vähän hyvittämään sitä paljoa pahaa, jota oli tehnyt. Samalla kuin hän nyt pyysi läsnäolijoilta, erittäin mainiten isältään, äidiltään ja pikkuveljeltään, anteeksi heille tuottamiaan suruja ja ikävyyksiä, hän todisti kaiken kertomansa perusteella suuresta onnestansa ja rukoili, että heistä jokainen pääsi siitä osalliseksi...
Ville muisti ajatelleensa tullessaan alas lavalta vanhaan maalliseen tapaan, että jos tämä puhe olisi pidetty iltamassa, yleisö olisi taputtanut käsiään. Samassa hän oli jo moittinut itseään tästä ajatuksesta ja aavistanut, miten uudellakin tiellä väijyivät omat kiusauksensa ja syntinsä. Sitten oli suuri kuoro alkanut laulaa riemulaulua, jota oli säestänyt itse majuri hopeatorvella. Kuin pasuuna sen kirkas ääni oli räikkyen kohonnut kaiken yläpuolelle ja julistanut uljaasti, rohkeasti Jumalan asian voittoa. Kas se oli jotakin Villelle! Päästä johtamaan taistelua ja puhaltaa signaali tuolla isolla torvella – signaali, kristittyjen aamuherätys, ryntäysmerkki, iltahuuto!
Hän oli antautunut koko sielullaan uuteen tehtäväänsä. Mutta ennenkuin hänet voitiin ottaa armeijaan, hänen täytyi hankkia kannuksensa eli osoittautua luotettavaksi ja arvolliseksi. Sitä ennen hänen oli siis vanhaan tapaan ansaittava leipänsä ammattityöllään. Tämä seikka ja lisäksi tunnon käsky toimitti Villen heti tyyntymisensä jälkeen käymään entisen kultaseppämestarinsa luona. Meno sinne oli perin raskas, mutta Ville voitti itsensä miehuullisesti. Ukko istui verstaassaan vanhalla paikallaan ja takoi seitsenhaaraista kynttiläjalkaa, sen pyhän mallin mukaista, jonka Titus ryösti Jerusalemista ja jonka kuva kuului säilyneen. Seurakuntalaiset halusivat lahjoittaa sellaisen sielunpaimenelleen, joka oli ollut heidän jalkainsa kynttilänä monta kymmentä vuotta. Ukko oli innostunut ja liikuttunut siitä, että häneen asetettiin sellainen luottamus, ja oli alkanut suorittaa tilausta pyhänä elämäntyönä. Ville oli autellut häntä takomalla lehtiä ja muita sellaisia pieniä pintakoristeita. Villen tultua hänen pöytänsä luo ja änkytettyä arasti ja häpeilevästi ensin nöyrän anteeksipyynnön siitä entisestä ja sitten kysymyksen, voisiko mestari antaa hänelle työtä, ukko oli tarkastanut häntä tuimasti tuuheiden kulmien alta ja sanonut sitten: "Siinähän pöytäsi on odottanut sinua koko ajan, mokoma pöllöpää! Osaisitkohan takoa näitä pieniä koristeita? Minun hyppyseni ovat kai tulleet vanhuuttaan jo hiukan kömpelöiksi, tämä kun ei minulta enää käy. Olen tässä muistanut sinua".
Siinä oli suurta, ansaitsematonta hyvyyttä tuossa – rakkautta. Ville oli koettanut katsoa koristeita, mutta ei ollut voinut erottaa niitä selvästi. "Eiköhän noita saisi luonnistumaan", hän oli kuitenkin sanonut ja jäänyt työhön jo samalla. Siitä oli koitunut sanomaton siunaus. Ukko oli maksanut korkeampaa palkkaa kuin ennen – "teet parempaa työtä ja ahkerammin kuin suruttomuutesi aikana", hän oli murahtanut suorittaessaan ensimmäistä tiliä. Ville oli voinut antaa säännöllisesti ja riittävästi rahaa äidilleen ja hankkia itselleen ihmisenmoisia vaatteita. Suurimman ilon hän oli tuottanut perheelle ja itselleen ostamalla kunnollista kangasta, josta tehtäisiin Santerille puku, kun hänen piti lähteä suorittamaan tutkintoa isoon kouluun. Omituista, miten suuria iloja saattoi kätkeytyä vallan tavallisiin, pieniin asioihin, ja "miten suuria suruja myös, sen puolesta", hän säpsähti siinä ikäänkuin oikaisemaan itseään.
Hän tarttui torveensa ja alkoi innokkaasti harjoitella.
5
Suutarimestari Koskinen näki Villen tulevan ja loi häneen tarkastelevan silmäyksen. He vaihtoivat muutaman sanan ja Ville tiristi itselleen tilkan sumppivettä. Suutari näki ystävällisyyden ja avomielisyyden loistavan Villen silmistä ja tunsi sen huokuvan häntä kohden kuin se olisi ollut takkavalkean lämpöä. Mirri oli syöntinsä raukaisemana köllähtänyt lattialle uudelleen eikä välittänyt Villen tullessa edes raoittaa silmiään. Viiksien tärinä vain oli ilmaissut sen kyllä tietäneen jonkun tulleen. Mutta jos tulija olisi ollut entinen Ville, Mirri olisi karannut sähähtäen uunille ja mourunnut sieltä niin, ettei kenellekään sillä tavalla. Se oli suututtanut Villeä niin, että hän oli uhannut tappaa Mirrin. Santeri oli pelännyt tätä ja ollut siitä levoton. Nyt oli toisin. Luomakuntakin vihasi ja pakeni paheellista ihmistä.
Suutari otti piikatytön toisen kengän ja alkoi kiskoa irti vanhoja repaleisia pohjia. "Millähän poluilla tuo kanta on kulunut noin linttaan", hän siinä aprikoitsi, mutta tuntien sääliä tyttöä kohtaan vastaili kysymykseensä lempeästi. "Sehän juoksee askareissaan ja emäntänsä asioilla varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka, joutamatta istahtamaan siunaamaakaan hetkeksi. Vähemmälläkin yhdet kengät polkeutuvat linttaan ja vielä tällaiset huonotekoiset. Mikähän poropeukalo, joku maalaismestari, lie harsinut nämä kokoon. Onpahan siinä, pysyvätkö ollenkaan kuvallaan. Jos tyttöparka sitten illalla viivähtää portilla puhuttelemassa sitä satulasepän oppipoikaa, joka juttelee niin mukavia, niin onko tämä nyt mikään asia? Kaikkea vielä. Kyllä siinä iässä sydän hyppää kurkkuun jokaisella, kun tulee tyttö tai poika tuntuman päähän".
Kamarista alkoi kuulua ensin käheitä torven pihauksia, jotka sitten tiivistyivät kirkkaaksi, korkeaksi ääneksi kuin kurjen huuto keväällä. Santeri ja Lauri näkyivät tulevan kotiin syventyneinä vakavaan keskusteluun. "Aika vilosohveja nuo vekarat", arvioi mestari ja hymyili leppoisasti. "Mitähän siinä nyt tuumitaan – olisi soma tietää? Ahah! Nyt erottiin. Lauri vaeltaa ovelleen melkein kuin vanha mies. Se ei ole sittenkään oikein toipunut. Kasvaminen on pysähtynyt. Hyvä on, että pääsee maalle sinne jonnekin rikkaisiin tuttaviinsa, vai sukulaisiako lienevät, juomaan lämmintä maitoa ja syömään kesävoita. Ehkä silloin nesteet alkavat paisua kuin ojat keväällä ja mies turpua ja patvia. Hyvä olisi Santerinkin päästä jonnekin, mutta minnepä hän! Noh, kyllä täälläkin on terveellistä. Täytyy toimittaa poikaa niin paljon kuin suinkin tuonne merenrantaan kirmaamaan ja uimaan muiden vekarain kanssa ja varustaa hänelle hartsuja mukaan. Se käy päinsä nyt, kun Ville maksaa puolestaan. On Santeri vähän puhellut aikovansa mennä taas leikkaamaan kantoja, mutta äiti penää vastaan. Sanoo, ettei hän enää päästä Santeri-riepua sinne pimeään verstaaseen raakain sällien joukkoon, jotka saattavat ruveta puhumaan vaikka mistä. Onhan se vähän niinkin – sopivampia kesänviettopaikkoja voisi pikkupojalle löytää. Mutta ei meitä suutarismiehiä silti pidä halveerata, sillä meissä asuu paljon viisautta. Santeria harmittaa yhä se talvellinen suksien osto. Tuli, poikaparka, petetyksi siinä kerrassaan. Nyt kun on tullut lämmintä, sukset ovat vääntyneet aivan kieroiksi ja pullopohjaisiksi, kelpaamattomiksi. Santeri tahtoisi ajoissa ansaita uudet suksirahat. Ja onhan rahalla satakin reikää, sen puolesta. Kyllä ne pennit, jotka ansaitsee leikkaamalla kantoja, saa kulumaan ostamatta suksia. Ei sitä tarvitse pelätä – heh!"
Santeri tuli sisään ja iski isälleen humoristisesti silmää, kun kamarista kuului samalla huikean kirkas "kurjenhuuto". Ville siellä harjoitteli mitä lienevät olleet Sankeyn lauluja. Väliin hän laulaa hujautteli: "Portista he riemuiten käyvät pestyinäää Kaaaritsan veeerelläää!" Joopa-joo! Suutaria, joka oli vanhanaikainen virsikirjakristitty, tuppasi tämä torvella laulaminen hiukan naurattamaan. Santeria myös. Hän vilkaisi kamariin päin, iski taas isälleen silmää, sanoi että "tuut-tuut" ja joi sumppia. Santeri saattoi väliin ilmeillä ja pelehtiä niin, että jos suutari olisi ollut nuorempi, hän olisi nauranut sille katketakseen. Mutta kun hän oli näin vanha ja vielä isä, ei auttanut heittäytyä kokonaan hytkymään, vaan täytyi pidättää osa naurusta sisälliseksi tärinäksi.
Kyllä Santeri sentään voisi mennä verstaaseen joiksikin tunneiksi, ainakin sadepäivinä, sillä onhan sieltä nyt poissa se Römperi, jolla kuului Kostamon kertoman mukaan olleen kaiken maailman jutut. Tunsihan Koskinen hänet sen puolesta hyvin itsekin. Se oli se entinen Jussi Haverinen, kuten nyt oli tullut yleisesti tiedoksi. Eikähän siinä salaamista ollut. Harvat tiesivät sitä, että ne mahtavat saappaat, joita punaviiksinen polkupyöränkauppias käytteli luistinkenkinä, olivat juuri tuon saman Haverisen kisällityö. Kukaan muu ei ollut ollut niin hurjapäinen, että olisi suostunut tekemään moisia seitsemän penikulman jalkineita. Mutta Haverinen oli sanonut tekevänsä kaikki niin kuin herra tahtoo ja vielä parhaista saatavissa olevista aineista. Se oli hyvä ammattimies, mutta muuten ihan maankaatovintiö. Siitäkin se oli erilainen kuin muut, ettei itse nauranut milloinkaan. Piti kai sen turhana, palkattomana työnä. Hirtti lopuksi itsensä sinne romukasalle. Siinäkin sillä oli mielessä sukkeluus – että näet hänpä joutaa tästä jo romukasaan! Sääli! Miten sitten Jumala menetellee tuollaisen sällirievun kanssa? Sitä ei voi tietää, sillä Jumalalla on erilainen kyynäräkeppi kuin meillä.
"Tuut-tuut!" kuului kamarista kireätä pihinää, joka sitten otti selviä äänennykäyksiä, mutta raukeni kuitenkin vähän naurattavasti laskeutuvaksi, veltoksi lörinäksi. Santeria tämä huvitti. Hän asetti kädet peräkkäin eteensä, pullisti poskensa ja oli olevinaan armeijan majuri, joka innoissaan johtaa kokousta. "Oletko siivolla siinä, poika! Hi-hii!" Kas, kun Lahja näkyy juoksevan portille avopäin ja ilman takkia. Siitä arvaa tuomarin olevan tulossa. Tuossa ne jo saapuvat. Lapsi puristaa isäänsä niin, että tämän on hankalaa kävellä. Siinä talossa on ollut suuria syntejä, suruja ja vastoinkäymisiä – kuiskivat tuomarista kaikenlaista –, mutta kirkastuvanpahan näkyy taivas. Kuuluvat muuttavan kesällä kokonaan pois – nimismieheksi mihin se nyt taas olikaan. Taitaa olla pakkomuutto, mutta parempi niin monessa suhteessa. Lahjan kertovat tulevan asumaan Elsan toveriksi vosmestarinnan luo. Kaikkihan elämässä järjestyy tavalla tai toisella. Mikään ei jää seisomaan sellaisenaan, vaan kulkee ajan virran mukana. Jos asiat eivät järjesty muuten, niin onpahan kuolema mestari, joka oikoo mitkä mutkat tahansa.
"Siinä taas Eranderin mummo hiiviskelee alakartanoon. On tässä minulla kumma virka, kun saan pitää silmällä ihmisten käyntiä mokomassa paikassa. Mutta enhän voi sille mitään, sillä en voi olla huomaamatta heitä. Eranderin tantti vihoittelee minulle suotta, että 'tuo suutari se aina vahtii, mitä ihmiset tekevät'. Enpähän vahdi. Mutta mihin panen silmäni? Saisivat päinvastoin maksaa minulle viisi penniä kerrasta. Ei se olisi paljon sellaisesta huvista. Koputtaisin silloin ikkunaan, että älkää menkö! Siellä ovat näet entiset jonossa. He-heh!"
Suutaria naurattivat makeasti hänen omat mietteensä, jotka yhtäkkiä saattoivat ottaa perin merkillisiä käänteitä. Insinöörin Emma siinä kävi pihalla hakemassa pois lapsenpyykkiänsä. Se vasta oli suloinen ihminen varsinkin nyt, kun se oli äitiytynyt ja saanut kasvatusta. Oli valittanut Ristiinalle, jota se salassa pitää rippiäitinään, että kun Elsa ei oikein vielä suostu häneen. Ristiina oli sanonut, että sittenhän Emma olisikin liian onnellinen. Sitä ei ole ihmiselle suotu, vaan jokaisella täytyy olla ristinsä – kivi laukussansa, jota pitää kantaa. Kyllä se sitten selviytyy, kun lapsi pääsee jostakin luulosta, joka sitä kiusaa. Ymmärrettävästi Elsa on pahoillaan siitä, ettei hänen äitinsä ole enää insinöörin kodin rouvana. Elsa on lapsi eikä tiedä kaikkia tällaiseen asiaan vaikuttavia tekijöitä. Lähtevät – vosmestarinna ja Elsa – kesäksi sinne kauas, jossa vosmestari on haudattuna, eli samaan paikkaan, jossa Laurin isä on ollut pappina. Insinööri taas menee kesäisille työmailleen.
"Tuut-turu-ruttut-tuut!" Suutarimestari Koskisesta tuntui siltä, kuin hän olisi ollut tämän pihan ihmisten yhteinen isä, joka tässä luetteli perheensä jäseniä. Nyt ne olivat vielä koolla, mutta muutaman viikon kuluttua jo kaikki hajallaan ja kodit autioina. Suutarimestari Koskinen vain istuisi paikoillaan kuin muna kupissaan, paikkailisi kenkärajoja ja tuumiskelisi maailman toilauksia. Niinkuin oli tehnyt jo kymmeniä vuosia tulematta hullua hurskaammaksi. Ristiina pesisi ikuista pyykkiänsä ja huolehtisi alituisesti Santeri-rievusta. Ville vähitellen oppisi soittamaan torveansa, niin etteivät korvat rääkkääntyisi enää varsin niin pahoin kuin nyt, ja jatkaisi kaitaisen polun hankalaa taivaltamista. Santeri eläisi vielä kuin lapsi mielitekojensa vallassa. Hottiset herättäisivät hänet aamuvarhaisella riitaisella tiuskinnallaan ja –
6
Suutarin katse osui pihalle, jossa sinne pujahtanut Mirri oli juuri heittäytynyt makeimpaan kylkiasentoonsa. Näytti siltä, ettei se ollut huomannut Tellua, joka oli kuulumattomin askelin hiipinyt tavalliselle tarkastusretkellensä, nuuskinut valmiiksi kaikki ja seisoi nyt Ristiinan vesitynnyrin ääressä takajalka koholla, harkiten, jokohan olisi tirauttaa. Mutta samassa se vasta nyt huomasi matalana makaavan ja kuten näytti syvästi uinuvan Mirrin, ja laski jalkansa. Sen ruumis jännittyi vähitellen ja alkoi täristä kiihkosta. Jokohan oli koittanut suuri tilinteon hetki, jota Tellu oli odottanut siitä asti, kun oli miehistynyt ja oivaltanut, miten turmiollinen kissain, noiden inhoittavien hiirentappajain, suku oli koko kunnialliselle eläinkunnalle? Se kysymys heräsi polttavana Tellun mielessä ja tiedusti sitä suutarikin, joka oli unohtunut suu auki ikkunastaan seuraamaan, miten tuossa käy. Tellu oli kai oppinut viholliseltaan hyökkäystaktiikkaa, koska alkoi hiipiä Mirriä kohti matalana, sametinpehmein käpälin, aivan vaanivan kissan tyyliin. Vaikka Tellu oli täten jo saapumassa siksi lähelle, että Mirrin olisi ollut syytä herätä, niin ei se ollut tietääkseenkään, vaan nukkua keijotti ihan kuin kuollut. Suutaria jo huolestutti, että jospa Tellu saa puraistuksi sitä pahasti, mutta ei hän sentään sekaantunut leikkiin. Se olisi ollut väärin Tellua kohtaan, jonka täytyi kohtuuden nimessä kerran saada tilaisuus koettaa, kumpi tässä valtakunnassa oli isäntä.
Tellu ampaisi hyökkäykseen niin äkkiä, että suutari hätkähti. Viivana se vilahti Mirrin niskaan, jonka viimeinen hetki näytti koittavan. Mutta samassa silmänräpäyksessä tapahtui jotakin niin odottamatonta ja uskomatonta, että suutarimestari tuli ällistyksestä kirota navauttaneeksi: "Voi sun itte tulipunainen...!"
Juuri sillä sekunnilla, jolloin Tellu oli tömähtämäisillään Mirrin niskaan, tämä vanha lurjus, joka ei ollutkaan kaikesta päättäen nukkunut, teki luultavasti elämänsä hienoimman hypyn. Käsittämätöntä oli, miten se kävi päinsä, mutta tosiasiaksi jäi, että Mirri kimposi makuusijaltaan ilmaan kuin pallo, vieläpä niin korkealle, että Tellu meni korentona alitse ja tavoitti tyhjää.
Jos maailmanjärjestys olisi ollut ennallaan, häiriintymättömänä, muuttumattomana, Mirri olisi hyppynsä jälkeen kipaissut pakoon, joko parhaillaan lehtiä tekevään ja kukkimista suunnittelevaan tuomeen, aidan harjalle, tikapuille tai katolle. Mutta se ei nähtävästi ollut ennallaan, vaan oli jostakin salaperäisestä syystä järkähtänyt, koskapa Mirri ei paennutkaan, vaan suutarin kuvaamattomaksi hämmästykseksi käännähti päin ja salamannopein liikkein ropsi Tellua harittelevin kynsin molemmille korville. Voi taitamaton, miten sen silmät kipinöivät, korvat niuhottivat, kita oli niin avoinna kuin saranat myönsivät, selkä oli kaarella ja sen karvat pystyssä kuin risuaita, ja häntä oli paksuna ja korkealla kuin laivan masto! Entä sitten ääni, joka mourusi syvältä sen kurkusta! Monta vertaa isommankaan pedon ei olisi tarvinnut sitä hävetä. Kuin voiman ja notkeuden täydellisyys se peuhasi Tellun ympärillä, sylki, mourusi ja kähisi, kynsi ja puri mistä kiinni sai – kosti perinpohjin kaikki entiset pakokerrat, naurut ja nöyryytykset. "Tuosta saat ja tuosta, mokoma karvaturri, joka luulet tässä isäntä olevasi ja käyt harva se päivä irvistelemässä paremmillesi! Nyt on valtasi aika loppunut ja tästä saat tilisi kuumiltaan kouraan! Tuossa ja vielä viimeisen kerran: tuossa! Joko uskot nyt, ettei tämä piha kuulu sinun valtakuntaasi, sinä rakki!"
Tämä oli käsittämätöntä. Tellu ei ollut valmistautunut tällaiseen, vaan oli luottanut siihen, että Mirri pakenisi aina. Sillä ei ollut vastarinnan varalle minkäänlaista ohjelmaa. Se meni aivan pyörälle eikä osannut käyttää hampaitaan, ainoita aseitaan. Korvista ja kuonosta vuosi verta ja naamaa kihelmöi kuin tulessa. Silmät olivat soeta, kun niihin tunkeutui karvoja ja villakuontalolta. Sen valtasi kauhu ja se syöksi suinpäin pakoon, päästäen surkean valitushuudon. Mirri ei hellittänyt vieläkään, vaan kaapaisi jälkeen ja antoi nyt Tellua housuille, iskien oikealta ja vasemmalta sarjan hirveitä lyöntejä. Ei auttanut pysähtyä eikä enää kantaa korkealla ylpeytensä tunnusmerkkiä ja valtansa valtikkaa, häntää, vaan se oli laskettava kurjasti ja nöyryyttävästi jalkain väliin, suojelemaan jaloimpia ruumiinosia. Vasta portilla Mirri pysähtyi, seisoskeli siinä vielä hetkisen jalat jäykkinä, selkä kaadella ja häntä paksuna kuin hirsi, kähisi, sylki ja katsoi vihamiehensä jälkeen, kun tämä ulvoen sydäntäsärkevästi pakeni toiselle puolelle katua ja portistansa sisään. Vasta sitten Mirri rauhoittui, istahti ja alkoi pestä käpäliään kuin olisi halunnut puhdistaa ne tappelussa tuollaisen kurjan olion kanssa tarttuneesta saastasta.
Suutari oli tyrmistynyt eikä osannut sanoa muuta kuin että "kattos tuota petoa!" Tellun tappio oli musertava, ei vain ulkonainen vaan siveellinenkin. "Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon". Tellu on ollut liiaksi täynnä omaa itseään, osoittanut vuosikausia ylimielistä halveksintaa Ristiinan tynnyriä ja sikäli koko pihakuntaa kohtaan, irvistellyt tuolta portilta kuin neekerikuningas, joka antaa määräyksen, että hänelle on nyt paistettava se lihava, isovatsainen suutarimestari Koskinen, ja ahdistellut röyhkeästi Mirriä, joka asuu ja elää täällä täydellä laillisella oikeudella. Niinpä hän nyt sai ansion jälkeen ja pitäköön saantinsa hyvänään.
Mutta näiden hurskaiden mietteiden lomasta vilahti sellainenkin ajatus, että "saapa nähdä, ottaako se raukka selkäsaunansa niin pahakseen, että vielä hirttää itsensä! Ha-ha!"
VIIDESTOISTA LUKU.
1
Pitkä kevätkausi oli vihdoinkin loppumassa. Oli satanut rankasti, minkä jälkeen aurinko oli paistanut lämpimästi. Kärpäsiä oli ilmestynyt suutarin seinustalle, jossa keskipäivällä tuntui ihan kuumalta. Viimeiset jäätiköt olivat sulaneet varjopaikoista ja rekoolin multa näytti hautovan suuria aikeita. Raparperi nosti jo punaisia, pyöreitä, lihavia kärkiään, ja samoin muutkin monivuotiset kasvit: leijonankidat, luutnantinsydämet ja keisarililjat. Tuomi puuhaili innokkaasti hääpukuaan ja syreenien ummut paisuivat kuin nuoret rinnat odottaessaan elämän ensimmäistä suurta kevättä. Pastuska oli kunnostanut puutarhaa, sillä tällainen työ oli hänelle mieluista – kuin eräänlaista runoutta, jonka kautta muuan hänen vaatimattoman olemuksensa kaunis piirre löysi ilmaisunsa. Hän oli tuonut sinne tuolin ja istuskeli siellä leppoisina, lämpiminä hetkinä. Sen nähtyään muitakin tuli tuoleineen: Eranderin tantti, Rosina- ja Alli-tädit. Emma-täti ei juuri istuutunut sinne noin vain, sillä häntä ujostutti näiden "oikeiden" rouvien joukossa. Saadakseen tulon syytä hän yllätti joskus seurueen tuomalla kahvia. Sellainen palvelevaisuus oli hänen tapaistaan. Aluksi hän oli tietenkin ollut toisten arvostelun alaisena, mutta oli vähitellen voittanut heidän suosionsa. Tämä oli kohonnut korkeimmilleen, kun Emman pienokainen alkoi vedellä päiväuniaan auringonpaisteessa, rouvain keskellä. Kyllä siinä saattoi – lapsen heräämättä – jutella vallan esteettömästi, kunhan ei vain puhunut tai nauraa kikahtanut kovin äänekkäästi, kuten paha kyllä Eranderin tantilla oli joskus tapana. Pastuska nauroi väliin koko seurueelle, sillä se oli, hän väitti, samanlainen kokoelma kuin nuo syreeneissä asustavat varpuset, jotka juoruilivat pikkuhiljaa pihan tapahtumista istuessaan siinä oksillaan höyhenet pörhöllään kuin liuta akkoja saalit hartioilla.
Pastuska huoahti istahtaessaan tuolilleen ja taittuessaan sukankutimeensa. Niin kauan kuin hän muisti hän oli kutonut ja parsinut sukkia: isälleen, veljilleen, miehelleen, pojalleen... Lakkaamatta. Mitään muita vaatekappaleita ei tarvittu niin paljon kuin niitä. Ja nimenomaan miesten sukkia. Pastuska ei – tässä yhtäkkiä sitä ajatellessaan – muistanut, oliko milloinkaan kutonut naisten sukkia. Tuntui kuin kaikki Suomen naiset olisivat istuneet näin kuin hän nyt ja kutoneet tai parsineet vain miesten sukkia. Se oli tietenkin kaunista ja uhrautuvaista ja siveellistä ja jos mitä, mutta hengetöntä ja yksitoikkoista se oli. Pastuska, joka oli lukenut Idunia ja Kotia ja yhteiskuntaa ja Fredrika Bremeriä, rohkeni sanoa sen empimättä. Omat sukkansa naiset kai kutoivat salaa, miesten tietämättä. Niissä kun piti olla pitemmät varret, niiden tekemiseen meni enemmän aikaa ja lankaa. Miehet olisivat nähdessään tämän pian huomauttaneet haaskauksesta. Mokomatkin säästäjät siinä! Tupakoivat taivaalle monta monituista sukkaparia vuodessa, puhumattakaan siitä, minkä verran hävittivät juomalla...
Siinähän se oli talvi mennyt ja uuteen sulaan oli päästy, vaikka se olikin väliin ottanut lujille. Eiväthän piispan pennit eivätkä muuten ansaitut pienet rahat enempäänsä riittäneet. Tavalliseen elämään kyllä – leipään, maitotilkkaan, annokseen huonointa jauhelihaa sunnuntaiksi –, mutta vaatteisiin ja kenkiin hyvin huonosti, mikäli ollenkaan. Sellaiset menot tekivät yhdellä kerralla liian ison kolon ja siksi niitä piti välttää niin paljon kuin suinkin. Mutta jotkut olivat välttämättömiä, kuten esimerkiksi nyt Laurin tutkintovaatteet. Lauri oli pitänyt koko kevään enon vanhoista pienennettyjä, joten näitä ei voinut enää käyttää parempina, jollaiset tutkinnossa täytyi olla. Lauri ei ollut vaatelias, mutta oli silti ulkoasustaan arka. Häntä ei saanut nöyryyttää huonolla, sopimattomalla vaatetuksella, sillä siitä saattoi hänen mieleensä jäädä kalvava naarmu, joka vahingoittaisi hänen luonnettaan, vääntäen sitä siltä kohdalta kieroon. Lauri ei ollut puhunut asiasta muuta kuin että Ville oli lahjoittanut Santerille oikein pukukankaan ja luvannut suorittaa räätälin palkan. Se oli räätälillä tehtävänä, sillä samalla Korhosen mestarilla, joka oli pienentänyt Laurille enon vaatteet. Sitä oli jo koetettu. Suutari oli tehnyt Santerille uudet tutkintokengät...
Pastuska oli täydelleen oivaltanut Laurin ajatukset ja oli säikähtäen alkanut siinä samassa laskea rahojaan. Kesään oli vielä pari viikkoa. Vähät pennit tarvittiin siihen mennessä ruokaan. Jostakin oli saatava lisää rahaa, mutta mistä? No, ensin oli otettava selkoa, minkälaista oli se kangas, joka oli kaikista tarjolla olevista halvinta, mutta kelpasi silti, ja mitä Korhosen mestari ottaisi maksua työstä ja tykötarpeista. Kunhan se olisi tiedossa, niin ehkä löytyisivät rahatkin. Hätä neuvon keksii.
Ja pastuska oli menetellyt tämän mukaan. Hänen valitsemansa kangas oli kyllä enimmältä osalta pumpulia, mutta se ei haitannut, sillä kesää vastaanhan se teetettiinkin. Sitäpaitsi se oli, kun ei pannut huomiota sen liikaan jäykkyyteen, oikeastaan varsin kaunista: tummansinistä, aina vähän matkan päässä ohut vaalea raita. "Tyylikäs puku siitä tulee", oli kangaskauppias vakuuttanut kääriessään sitä pakettiin. "Olkoon menneeksi vielä pari markkaa ja pennit alennukseksi", hän oli sitten lisännyt ymmärrettyään kokeneena miehenä, että sanotulla rahalla oli tuon pienen saaliniekan, köyhän rouvan kukkarossa paljoa suurempi merkitys kuin hänen omassaan.
Korhosen mestari sattui pastuskan tullessa juuri heräämään ruokalevoltaan ja oli pahalla tuulella, sillä hänen silloin ottamansa pieni nokkauni oli muuttanut kohmelon pään ja niskan säryksi. Hän alkoi tämän johdosta purkaa pahaa tuultansa pastuskaan ja juonitella kireällä äänellä, että "kaikenlaisia kankaita niitä räätälille tuodaan" ja "mitä minä teiltäkään ottaisin maksua, kun saan tehdä ilmaiseksi koko maailmalle – pötöh!" Hän sylkäisi halveksivasti ja ylpeästi ja levitti kätensä kuin olisi pitänyt sylissään maapalloa ja alkanut leikata sille takkia. "Mitä nyt Korhonen tuolla tavalla!" pastuska oli ihmetellyt pahastuneena; "ettehän te ennen ole juonitellut ettekä vanhoja tuttavia loukannut; tiedättehän, ettei minulla ole varaa ostaa seviotteja tai muita sellaisia varsinaisia kankaita, vaan että saan olla iloinen, jos saan irti tällaistakaan". – "No-no, pastuska!" suhditti jo säikähtäen hyväsydäminen mestari; "kyllähän tästä tulee pikkupojalle oikein hyvä puku, niin kaunis, että on kuin ruununrinssillä. Enkä minä suuria palkkoja... Köyhä tässä vyörää toista köyhää eteenpäin. Otetaanpas mitat". Ja Korhosen mestari aloitti tuon salaperäisen toimituksen, jonka kuluessa räätälimestari kohoaa jonnekin korkealle, ammattinsa tutkimattomiin mysteerioihin, tulkiten nämä salaistieteellisillä, kabbalistisilla numeroilla, jotka piirtelee paperille ilmeisesti ilman tavallisella järjellä havaittavissa olevaa järjestystä. Otettuaan mitat Korhosen mestari lopuksi tapansa mukaan kumarsi juhlallisesti kuin ehtoollista jakava pappi ja sanoi, että "valmis on, kiitoksia paljon!" Sitten hän alkoi vanhaan tapaansa muistella ja kehuskella, keille kaikille suurille herroille ja oppineille miehille oli tehnyt pukuja – niillekin rovastin pojille, jotka Helsingissä hoitelevat korkeita virkoja. "Kyllähän puvun tekee melkein kuka tahansa, mutta ne ovat vain harvat, jotka räätälin nimen ansaitsevat – pötöh!"
Mistä pastuska hankki rahat tähän pieneen leikkaukseen, oli hänen ja Stenvikin maisterin yhteinen salaisuus. Hänelle oli näet johtunut mieleen, että kun hän nyt lähtee etelään sukulaisiin ja saa siellä istuutua toisten kattamaan puuttumattomaan pöytään, hän koettaa käyttää näin säästyvää lepoa ja aikaa sepitelläkseen maisteri Stenvikin sanomalehteen pieniä "kesäkirjeitä". Hän oli rohkaissut mielensä ja mennyt esittämään aatettaan maisterille, jolle oli talven varrella kirjoitellut pientä palstantäyttöä. Ja maisteri oli hyväksynyt tuuman, vieläpä mennyt niin pitkälle luottamuksessaan pastuskan kirjailijakykyyn, että oli antanut noita kirjoituksia vastaan etukäteen 50 mk. Sanotaan, että leivosella on keveä sydän, kun se nousee liverrellen kevättaivaalle, mutta hyvällä syyllä voidaan kysyä, onko se milloinkaan niin keveä kuin pikku pastuskalla tällä hetkellä.
Laurille pastuska kuitenkin ilmoitti, mistä oli saanut pukuun tarvittavat rahat, ja Lauri katsoi häneen ihmetellen ja ihaillen. Ei ollut tämä ensimmäinen kerta, jolloin hän ymmärsi, että hänen pieni äitinsä oli epätavallinen, sankarillinen olento. Lauri luotti äitiinsä niin, ettei vähimmässäkään määrässä pelännyt elämää, sillä olihan äiti hänelle täysi turva.
2
Koitti sitten suuri ja hartaasti toivottu ja odotettu, mutta toisaalta myös hiukan pelätty tutkintopäivä. Se oli tietenkin huikaisevan kirkas ja lämmin, sillä sateella ja kylmällä tuulella ei sopinut tällaista merkkipäivää pilata. Santeri oli pukeutunut varhain ja ihasteli tuossa ulkorappusilla uusia vaatteitaan ja kenkiään, aina silloin tällöin oikaisten ja venytellen jalkaansa ja käännellen nilkkaansa. Tuontuostakin hän varmistautui siitä, että povitaskussa – hänellä oli sellainen molemmilla puolilla, vieläpä liiveissäkin – olevat koulutodistus, papinkirja, paperiarkki ja kynä olivat tallessa. Räätälimestari Korhonen, joka oli kuuluisan ammattitaitonsa lisäksi vielä tunnetusti viisas mies, oli sanonut Santerille, että povitaskut ovat hyviä olemassa siltä varalta, että täytyisi "pitää päällään" isompia summia samalla kertaa.
Ville oli noussut varhain, kuten nykyisin aina teki, suorittanut aamupesunsa ja rukouksensa silmät kosteina hartaudesta, toivottanut Santerille onnea ja pistänyt salavihkaa kouraan 50-pennisen, "jotta saat tutkinnosta selvittyäsi ostaa asian kunniaksi paakelseja ja limonaatia". Sitten hän oli mennyt, sillä hänellä oli kiire tuon seitsenhaaraisen kynttiläjalan valmistamisessa, kyseessä oleva merkkipäivä kun oli lähestymässä.
Suutari itse siinä juuri peseskeli naamaansa ja partansa juuria sekä hankaili kynsistänsä pois pikeä. Sitä ei kovin paljoa enää ollutkaan, sillä enimmän hän oli irroittanut edellisenä päivänä, jolloin oli käynyt rovastin kansliassa ottamassa Santerille papinkirjan kouluun menoa varten. Olipa vähän kuin olisi hiukan pullistuttanut rintaa, kun hän oli kävellyt siinä pappilaan päin, yllään pyhätakki ja jalassa paremmat kengät. Housuista ei kyllä ollut paljoa sanomista, mutta välipä niillä; ihmiset näkivät kuitenkin hänen takistaan, että hän oli paremmalla asialla. Hän oli ylpistynyt niin, että oli mennyt ujostelematta herrain katua, vieläpä sitä puolta, joka oli vähän niinkuin pidätetty kauppaneuvosten, maisterien ja muiden sellaisten mahtimiesten käyttöön. Ei tietenkään virallisesti, vaan kuitenkin sikäli, etteivät nuo herrat juuri muualla kävelleet. Siitä suutarikin oli mennyt, vieläpä rohkeasti, sillä aikoihan hän viedä poikansa isoon kouluun, lukemaan tutentiksi ja sitten, kuka tietää, vaikka papiksi ja – piispaksi!
Mieli oli ollut hyvä ja kiitollinen, niinkuin oli vieläkin. Rovasti oli sattunut itse kansliaan ja tullut puristamaan kättä. Alhainen mies, se rovasti! Täytyi totisesti tunnustaa. Se muisti suutarin nimen kysymättä aivan kuin olisi oltu läheiset tuttavat. Ja niinhän sen puolesta oltiinkin, niin läheiset kuin rovastin ja tällaisen vaatimattoman seurakuntalaisen sopi. Jumalan edessä oltiin aivan yhdenvertaisia, selviä veljiä. Sen rovasti aina ilmaisi saarnoissaan. Että tarkkaan riisuutuvat maalliset arvomerkit pois silloin, kun noustaan kuolleista viimeiselle tuomiolle. Ei jää lankaakaan ylle, vaan siinä seisovat rovastit ja suutarit rinnakkain samanlaisina ja yhdenarvoisina. "Mitä varten nyt Santerille papinkirjaa?" – "Isoon kouluun olisi aikomus yrittää". – "Vai niin on lahjakas poika?" – "Sanovat – eihän minun sovi sitä kehua". – "Tässä tapauksessa papinkirja ei maksa mitään. Sivistykseen täytyy köyhänkin pyrkiä. Ei tiedä, mikä Jumalan salaisuus tässä aikeessa piilee. Paljon onnea ja menestystä. Muistanhan minä pikku Santerin. Sellainen ruskeasilmäinen, älykkään näköinen poika. Ehkä Jumala nyt aikoo korvata Koskiselle sen, että on ottanut teiltä pois niin monta lasta. Villestähän kuuluu tulleen ensiluokkainen mies ja mitä tuleekaan Santerista, jos elää saa. Niin on, niin on! Hyvästi vain, Koskinen, ja Jumalan siunausta!"
Näin rovasti oli puhellut ja se oli ollut kuin pumpulia sydämelle. Rohkeasti suutari oli palannut kotiin sitä samaa herrain katua, jota oli mennytkin. Ei hän ujostellut, vaan kulki vapaasti ja uljaasti, sillä oikea asiahan hänellä oli. Ja eikös käynyt niin mukavasti, että siinä tuli vastaan kauppaneuvoksen Rikiina-tytär, jolle Koskinen oli ommellut ne peukalonmentävät hääkengät. Ei muuta kuin pyörähti äkkiä poikkikadulta eteen. Sama entinen taivaallinen rinsessa se oli – muhkeampi vain siksi, että oli lihonut... Leningin alla tutisi joka paikka kuin olisi ollut alatoopia. Suutari oli ollut kompastua säikäyksestä, mutta oli sitten rohkaissut mielensä ja tapaillut hattukuluaan. Voi taivas, miten kauniisti Rikiina-rouva oli naurahtanut ja hövelisti nyökännyt. Että se oli heti tuntenut Koskisen, näkyi siitä, että se oli lähettänyt Ristiinalle terveisiä. Pyykille piti tulla niin pian kuin ehti. Huomenna Ristiina jo sinne meneekin. Rikiina-rouvan vanhin poika taitaa jo olla isossa koulussa...
Suutari sai peseytymisensä tehdyksi ja veti nyt ylleen liivit ja takin. Tällä kerralla hänellä oli yllään pyhähousut. Hän vilkaisi kelloa – aikaa oli vielä ainakin tunti. Täytyi lähteä pistäytymään pastuskan puolelle, sillä suutarilla oli sinne tähdellistä asiaa, jota ei voinut enää siirtää tuonnemmaksi. Hän otti ikkunalaudalta ruskean paketin ja vaelsi juhlallisesti pihan poikki. Monet sattuivat näkemään sen ja muistivat sen.
Tultuaan sisään ja tervehdittyään pastuskaa, joka katsahti häneen kysyvästi ja kummastuneena, suutari huomasi heti, ettei talossa ollut nyt kaikki niin kuin olla piti. Lauri oli niin murheellisen näköinen, että olisi luultavasti itkenyt, jos olisi miehisen arvonsa puolesta kehdannut, ja pastuska oli hermostunut ja katsahteli alituiseen portille päin kuin olisi odottanut jotakin. Lauri oli vielä alusvaatteissaan. Pastuska mutisi itsekseen, että "kyllä tämä oli harmi!", että "kun se vielä eilen vannoen lupasi lähettää vaatteet ajoissa!" Ääneensä hän sitten sanoi Laurille:
– Näyttää tosiaankin siltä kuin sinun pitäisi ottaa vanhat vaatteesi, sillä tuskin Korhonen enää saa toimitetuksi uutta pukuasi ajoissa. Olen harjannut ja silittänyt ne hyvin, niin että kyllä ne nyt ovat siistit. Oliko Koskisella jotakin erikoista?
– On kyllä, vastasi tämä ja avattuaan pakettinsa otti siitä uudet kengät, jotka ojensi Laurille. Hän selitti:
– Vain pieneksi palkinnoksi siitä, että Lauri on koko kevätkauden ajanut viisautta Santerin kalloon. Kun ryhdyin tekemään Santerille tutkintokenkiä ja muistin Laurin kippasseen koko talven ja kevään niillä syksyllisillä luistinkengillä, niin ajattelin, että tarpeen taitaisivat olla tutkintokengät Laurillekin ja tein ne hänelle. Santerilla ja Laurilla on täsmälleen yhtä iso jalka.
Sitten suutari meni rappusille ja huusi Santerille:
– Mene äkkiä Korhosen mestarin luo ja sano tulleesi hakemaan Laurin pukua! Ellei se ole valmis, niin pinkaise kiireesti takaisin ilmoittamaan, ettei turhaan odoteta!
Hän palasi sisään, laski hattukulunsa viereensä lattialle ja alkoi rauhallisesti ryyppiä kahvia, jota pastuska oli tiristänyt pannun pohjasta edes jotenkin kiittääkseen tätä kunnonmiestä. Hän puheli samalla tyynesti:
– Ei heitetä vielä kirvestä järveen, vaan odotetaan. Kello on nyt kymmentä yli. Jos puku saapuu vaikkapa vasta puolen kohdalla, niin sittenkin jää aikaa riittävästi. Parissa minuutissa hyppäät housuihisi ja olet menossa. Eivät näy vielä Elsa eikä Lahja olevan lähdössä. Äitinsä vasta kampaa Elsan hiuksia. Laitahan kaikki valmiiksi – kengät jalkaan ja tarpeelliset paperit pöydälle. Ei Korhonen voi olla niin julma, että tällä tavalla pettäisi vanhan kuntinsa...
Odotettiin jännittyneinä, katse kellossa. Suutari arvioi:
– Nyt Santerin pitäisi olla jo suunnilleen perillä. Olen näkevinäni, kuinka hän kiskoo Korhosta parrasta ja tivaa Laurin pukua. "Tässähän tämä on!" tuskittelee Korhonen, jonka päässä porottaa kova kohmelo, "tässähän tämä nuoren rinssin univormu on! Ei puutu enää muuta kuin yksi nappi. Tuossa on sekin jo paikallaan. Vain viimeinen sujaus rässiraudalla". Santeri kiirehtii ja yrittää siepata puvun, mutta Korhonen sanoo tulevansa itse. Tuossa ne jo hölkkäävät tänne päin. Korhosella on pitkät sääret, niin että Santeri saa juosta hänen vain kävellessä. Nyt ne jo ovat Arkmanin nurkassa. Saattepa nähdä, niin ne törmäävät pian pihalle hätäisinä kuin myöhästyneet matkustajat... Ahah!
Suutarin aikataulu oli oikea. Korhosen mestari todellakin harppoi siinä samassa pihaan kuin kameelikurki, rinnalla Santeri tiitteränä poikasena. Hänen ilmeensä oli niin hengästyneen säikähtynyt ja huolestunut, että Lauria ja pastuskaa alkoi naurattaa. Nyt ne jo tulivat portailla. Korhonen pistää punaisen nenänsä oven raosta sisään ja ryömii itse jäljestä notkeana ja kavalana kuin käärme ja lempeänä kuin kyyhkynen. Huomattuaan Koskisen hän kysyy heti ihastuneena, olivatko tältä tilatut kengät olleet myöhästyä. Sitten Lauri alkaa pukeutua kiireesti ja Korhosen mestari nyppii pois viimeisiä harsimalankoja ja silittelee pukua Laurin päällä. "Puku se on!" hän arvostelee hyväksyvästi, mihin Koskinen lisää samaan tyyliin: "Ja kengät näkyy pojalla olevan jalassa!" Lauri on valmis, pistää povitaskuunsa tarpeelliset paperit ja pinkaisee siistinä ja iloisena poikana hyppien menemään. Hän, Elsa ja Lahja lähtevät yhdessä kouluunsa, josta heidät viedään tutkintoon kahtena juhlallisena marssirivistönä, pojat lyseoon, tytöt naiskouluun. Santeri sensijaan lähtee isänsä saattelemana suoraan lyseoon. Ristiina jää katsomaan heidän jälkeensä sydän kipeänä huolesta ja rakkaudesta, että "siellä se nyt menee, Santeri-riepu! Hyvä isä nähköön sitä ressukkaa! Ihan isoon kouluun! Jumala armahtakoon! En olisi uskonut, ellen olisi itse nähnyt. Elänenkö niin kauan, että hän tulee tutenttina tuosta portista, josta nyt lapsena meni? Jumala tietää. Kyllä se olisi onnen päivä! En ymmärrä, millä olen ansainnut kaiken tämän onnen, joka nyt lämmittää rintaani. Ei se olekaan ansiota, vaan armoa, armoa vain. Santeri-riepu! Vaan kyllä se on siksi viisas poika, että korentona se menee läpi näistä tutkinnoista!"
Pastuska oli rientänyt portaille katsomaan Laurinsa lähtöä ja samoin vastaavassa asiassa Rosina- ja Alli-täti. Voi, kuinka tytöt olivat sööttejä vaaleissa leningeissään, hiuksissaan korkea silkkinauharuusuke. Heistä oikein uhkui hienoutta ja kauneutta, Elsasta ylhäistä, hiukan "älä-koske-minuun"-tyylistä, Lahjasta pehmeämpää, herttaisempaa, äidillisempää. Emma-rouva hymyili taustalta ja mietti, että täytyy juoksaista ostamassa safrania, sillä vain sen avulla lätyistä tulee oikein hyviä. Kerma ja hillo hänellä on varattuna. Nyt lapset ovat jo menneet ja kaikkien kasvoille palautuu tavallinen ilme. He poistuvat sisään ja piha jää autioksi. Varpuset vain tiuskuvat toisilleen, kertoen ja arvostellen kaikkea, mitä olivat nähneet, ja väitellen, kumpi oli kauniimpi, Elsa vai Lahja. Mirri tulee arvokkaasti alas Koskisen portaita ja vaiennettuaan yhdellä silmäyksellä varpusten juoruamisen kellahtaa kyljelleen keskelle pihaa, uhmaavasti aivan portin suulle. Tellu tulee portille ja katsahtaa sisään, mutta ei uskalla tulla enää lähemmäksi. Sen vallan aika on mennyt. Huomattuaan Mirrin se laskee hännän koipien väliin ja luikkii matalana, nolona, tiehensä, omien laillisten rajojensa piiriin.
3
Tutkinto oli suoritettu. Pojat olivat päässeet lyseoon ja tytöt tyttökouluun. Kaikki oli mennyt hienosti. Se oli uskomatonta, mutta silti totta. Lättypidot oli pidetty rekoolissa, jonne jokainen oli tuonut oman tuolinsa. Insinööri ja tuomari olivat olleet siellä, tuomarikin keventyneen ja iloisen näköisenä pitkästä kotvasta. Olipa hän jo hullutellut ja laskenut leikkiä entiseen tapaansa. Emma-rouva oli asettanut tuolinsa ujosti miehensä viereen. Suutarimestari Koskinen ja Ristiina oli myös käsketty, mutta he eivät kuitenkaan olleet tulleet aidan sisäpuolelle, vaan nauttineet annoksensa seisaaltaan sen ulkopuolella. Suutari ei ollut eläissään syönyt mitään niin maukasta. Paistoihan Ristiinakin joskus lättyjä, mutta mitäpä köyhän paistoksista, kun ei ole aineita.
Nyt oli jo ilta ja rekooli oli jälleen luovutettu varpusille, jotka päivällä olivat saaneet paeta vieraiden tieltä räystäälle. Ne istuivat syreenien latvoissa ja pohtivat tiuskuttaen kaikkea, mitä olivat nähneet ja kuulleet. "Levoton päivä, totisesti!" marmatti muuan. "Saisi vähän ottaa huomioon muidenkin mukavuutta!" napisi toinen ja pörhisteli vihaisesti. "Sietäähän tuota nyt sentään, kun sitä tapahtuu näin harvoin!" lepytteli kolmas. "Nämä ovat verraten kilttejä lapsia!" oli neljäs halukas silittelemään. "Isoon kouluun mennään vain kerran elämässä!" niekutteli viides. Keskustelu vaikeni Mirrin ilmestyessä portaille kysymään, mikä oli hätänä.
Pastuska istui kirjoittamaan pitkää kirjettä Helgalle, kertoakseen tälle Laurin tutkinnosta, joka kiinnosti Helgaa kovasti. Sillä aikaa Lauri pujahti Santerin luo, jossa hänen aikansa kului kaikista parhaiten. Hänen sydämensä oli erikoisen keveä, sillä nythän tuo tutkintopainajainen oli kestetty. Lisäksi tuotti hyvää mieltä se, että Santeri oli taas saman koulun ja luokan oppilas kuin Lauri. Oli kadonnut tuo kiusallinen ero, jonka molemmat olivat tunteneet nousseen välilleen siitä hetkestä, kun Lauri oli mennyt "herrasväen kouluun". Santerin koulusta oli tullut toinenkin toveri isoon kouluun: Arvi, sepän poika. Hän ei ollut kuitenkaan ollut Santerin eikä Laurin luokalla, vaan ylempänä. He tunsivat häntä hyvin vähän senkin vuoksi, että hän asui toisessa päässä kaupunkia. Sanottiin hänellä olevan sisua ja nasevat nyrkit. Maalta oli tullut useita poikia. Tuo kaikki oli siirtynyt syksyyn, jolloin siihen kyllä ehtisi perehtyä. Nyt sai ikäänkuin ummistaa silmänsä ja levätä, olla puukkotikalla tai linnapallosilla tai tehdä mitä halusi. Se oli luvallista ja laillista, kun oli suorittanut tutkintonsa. Santeri oli vastannut kirkkaasti ja reilusti ja osannut laskentoa paremmin kuin Lauri. Tämä ei ollut siitä pahoillaan, vaan päinvastoin hyvillään, sillä siten hän oli tavallaan saanut rangaistuksen, koska oli pitänyt Santerin koulua huonompana kuin omaansa. Lauri nautti Santerin menestyksestä ja kehui häntä missä vain saattoi.
Nyt he istuivat kamarissa Santerin pienen pöydän ääressä, jonka Ville oli yhtäkkiä lyönyt kokoon pakkilaudoista. Ville vasta oli kätevä, jos tahtoi, ja työ siltä sujui kuin leikki. Pöydässä oli oikein laatikko, johon mahtuivat Santerin kaikki aarteet, eritoten postimerkkialbumi. Senkin Ville oli lahjoittanut. Se oli oikein iso Schaubek – oli maksanut 12 mk. Ville kun teki kultasepälle tärkeitä ylitöitä, joista sai suurta palkkaa, eikä toiselta puolen tuhlannut enää, niin hänellä oli aina rahaa. Se oli suuresti parantanut Koskisten elämää, sillä Ville maksoi nyt riittävästi ja säännöllisesti asunnostaan ja ruoastaan sekä auttoi Santeria hankkimalla hänelle vaatteita ym. tarpeellista. Villeä ei voinut tuntea samaksi, mikä hän oli ollut. Tuon albumin hän oli ostanut siksi, että hänen tuntonsa oli yhä kipeä sen postimerkkijutun vuoksi. "Eikä sen tarvitse parantua milloinkaan", Ville oli sanonut isälleen. "Päinvastoin sen pitää olla aina sairas, sillä muuten olen langennut pois, turtunut ja paatunut". Suutari luuli ymmärtävänsä Villeä ja kannatti häntä. Santerin pöydälle Ville oli kiinnittänyt ison imupaperin ja asettanut siihen kuin ainakin herroille kirjoitustelineen ja -tarpeet. Se näytti hyvin hienolta ja ihan usutti istuskelemaan ja lukemaan. Lampun Ville oli luvannut hankkia sitten, kun sitä alettaisiin tarvita.
Pojat katselivat ja vertailivat kokoelmiaan. Täytyihän myöntää, että Laurin kokoelma oli monipuolisempi ja laajempi kuin Santerin, vaikka tälläkin tosin oli puolensa. Ville näet oli huomaamattaan innostunut poikain postimerkkiasioihin ja tuonut Santerille pelastusarmeijasta joitakin merkkejä, joita oli ollut Kiinasta ja muista kaukaisista maista saapuneissa sisarten ja veljien tervehdyskirjeissä. Eiväthän ne erikoisemman harvinaisia olleet, mutta eivät silti täällä tavallisiakaan. Muuten Laurin tunnelma oli hiukan sekava hänen lehteillessään albumiaan. Huolimatta näet kaikista ponnistuksistaan ja varovaisuudestaan liikeasioissa Lauri oli todennut joutuneensa kevätkauden loppuessa, jolloin täytyi tehdä jonkinlainen tilinpäätös, velkaan eräälle postimerkkikaupan sisärenkaan huomattavalle jäsenelle. Suoritukseksi ei kelvannut tavara, vaan velkoja vaati puhdasta, kovaa rahaa, muistuttaen saatavastaan epähienosti ja tunteettomasti joka kerta, kun tavattiin, ollenkaan ottamatta huomioon, oliko saapuvilla kuulijoita vai ei. Kun rahaa ei kuitenkaan ollut niin paljoa, että tämä huomattava velka – kaikkiaan 75 penniä – olisi saatu suoritetuksi, se oli lykkäytynyt näihin saakka ja uhkasi siirtyä kesän yli. Syksyllä se siis olisi edessä kuin vuori. Lauri kuitenkin toivoi voivansa hankkia kesän aikana ansiota sen verran, että saisi taas isän muistikirjaan – oikeammin lompakkoon – sisällystä. Hän oli suunnitellut noiden vanhojen suomalaisten myyntiä, mutta äiti oli kieltänyt, sanoen niiden siten menevän omasta edestään. Äidille Lauri ei puhunut velastansa. Kylläpähän selviäisi syksyllä. Sen karhuaja lähtisi näinä päivinä maalle eikä siis olisi enää saapuvilla aina tuosta saatavastaan muistuttamassa.
Ville siinä harjoitteli puhaltamaan torvellaan. Tuut-tuut! Se ei häirinnyt poikia erikoisemmin, sillä heillä oli hyvät hermot. Sitäpaitsi Ville oli jo oppinut lurauttelemaan aika mukavasti, niin että toisin ajoin häntä kuunteli. Hän soitti armeijan soittokunnassa. Isä pistäytyi armeijan kokouksissa silloin tällöin Villelle mieliksi, mutta ei hän kyllä armeijan menoa oikein hyväksynyt. Hän oli vanhan kansan mies ja kävi mieluiten kirkossa. Siellä oli rauhallista ja tunnelmallista, virrenveisuu leppoisasti venyvää ja urkujen soitto kuin tuulen huminaa. Sitäpaitsi kirkossa tiesi, mitä oli tulossa, kun sitävastoin armeijassa oli yllätyksiä. Soitto oli mitä hän oli – torven räikkinää, hanurin rupsutusta, kitaran pimputusta –, laulu nuotiltaan aivan maallista ja saarna vähän sellaista heppäistä puhetta ja todistamista siitä, miten onnellisia nyt oltiin. Kyllä suutari huomasi ja myönsi Villessä tapahtuneen niin suuren muutoksen, ettei moista ollut kuultu kirkkouskon juuri saaneen aikaan; samoin hän ymmärsi, ettei tämä olisi kyennyt siihen, minkä Villen todistus ja armeijan henki olivat suorittaneet tässä eräänä iltana eli näet kääntäneet nurin ja lyöneet katumuspenkkiin itsensä Parkkisen; mutta silti armeijan meno oli eräänlaista jumalista sirkusta. Ei suutari kuitenkaan armeijaa vastustanut, kaukana siitä, vaan arveli päinvastoin ajan ja ihmiskunnan tulleen siihen kohtaan, että sekin oli tarpeellinen. Se Parkkisen kääntyminen oli eri rojaus. Suutari oli ollut silloin saapuvilla. Lankana oli äijä venynyt maassa ja ähkinyt tuskasta. Villen kanssa se oli sitten asiaansa selvitellyt. Armeijan illoin marssiessa ulkoilmakokouksiin Ville kantaa lippua ja Parkkinen lyö rumpua niin, että talot hypähtelevät. On se vain, Parkkinen näet, sellainen ristitty, että; kyllä armeijan kokouksissa tämän jälkeen jumalattomien sakki pysyy koreasti siivolla. Parkkinen kuului sanoneen, että mikäli hänelle valta annettaisiin, niin äkkiä makaisi katumuspenkillä koko kopla... Suutarimestari huomasi ajatustensa siirtyvän leikin puolelle ja hymyili partaansa. Hänellä oli sellainen luonne. Jumala oli antanut sen hänelle huviksi yksitoikkoisessa suutarintyössä. Santeri se sitten oli päässyt isoon kouluun ja lähtisi kiipeämään ylös niitä portaita sinne "parempain ihmisten" puolelle. Se on väärin sanottu, mutta oikein tarkoitettu, sillä tottahan lisääntyvä tieto tekee ihmisen paremmaksi. Kun ei vain tule ylpeäksi ja ala pitää itseään Jumalana. Kas rohvessoreita, kun tulevat tänne tavallisten ihmisten joukkoon!
Santeri ja Lauri tulivat pois kamarista, sillä Ville oli aloittanut uuden kappaleen harjoittamisen ja se oli sentään liian räikeätä. Muutenkin pojat istuivat mielellään suutarin pöydän ääressä, sillä suutari osasi jutella niin mukavasti ja kodikkaasti, että sitä unohtui kuuntelemaan kuka vain saapuville tuli. Sekin vaikutti viihtyisyyteen, että Ristiina istui näin illoin kuten nytkin omalla paikallaan astiapöydän vieressä ja piti sieltä lasiensa yläpuolitse silmällä ukkoansa, ettei tämä muka päässyt kirmaamaan puheissaan ihan valtoimenaan. Ikäänkuin suutari olisi milloinkaan sitä tehnyt! Mutta Ristiinalla oli nyt kertakaikkiaan sellainen auttamaton käsitys, että ellei hän pidä ukkoaan joka suhteessa silmällä, saattaa tapahtua vaikka mitä. Vartioitavakseen ja hoitaakseen hän oli tuon karvaköllin ja körilään ottanutkin, kun oli nähnyt, ettei sen elämästä muuten tullut mitään.
Suutari silmäili siinä jotakin Santerin lukukirjaa ja oli unohtunut lukemaan semmoista hullua juttua, jonka nimi oli sinne päin, että "Siihen aikaan kun isä lampun osti..." Ääneen sille täytyi hörähtää, sillä niin siinä oli mukavasti ja täsmälleen sanottu kaikki. Kyllä olivat suutarin nuoruudessa vielä kaupunkipaikoissakin valaistusvälineet huonot. Pärettä köyhät polttivat ja vain juhlina talikynttilää, joka oli niin kirkas, että tottumattomia silmiä huikaisi. Täytyi koettaa elää päivän rinnalla ja tehdä työnsä sen valossa. Jos kiire pisti työskentelemään pimeän aikana, piti koettaa taikapallolla keskittää valovähäistä naskalin reikään. Hätäkö olikaan sitten, kun alkoi tulla öljylamppuja. Ihan kuin taivaan salissa. Vanhat sokenivat ylenmääräisestä kirkkaudesta ja väittivät, että syntiähän tuo tuollainen on. Mutta ei se ole mitään sähkön rinnalla. Pari vuotta tämä oli jo loistanut kaduilla korkeiden pylväiden päässä, hiilikärkien välissä. Suutari oli nähnyt näitä pylväiden juurella, johon lamppujen hoitajat olivat viskelleet niitä, kun ne olivat palaneet liian lyhyiksi. Pojat kokoilivat niitä ja tekivät niistä pattereita, joista saivat tuota samaa voimaa. Se oli ihmeellinen asia. Ei suutari ymmärtänyt sitä enempää kuin sitäkään, miten merikoulun johtaja sai äänensä kuulumaan lankaa pitkin. Puhui vain kouluhuoneessaan torveen, niin selvästi kuului ääni monen sadan metrin päähän. Sähkön sanovat kuljettavan ääntä lankaa pitkin. Sen kulun näkee selvästi katulampuista, kun ne sytytetään: ensin syttyy yksi ja sitten järjestyksessä muut. On kuin tuliorava hyppisi pylväästä toiseen. Ristiina väittää lentsun eli sellaisen uudenaikaisen romuskan tulleen tänne sähkön mukana. Totta on, ettei suutari muistanut aikaisemmin olleen sellaista häijyä tautia. Mutta entiset ajathan ovat aina paremmat.
– Jaa että mitä nyt herroille rohvessoreille kuuluu?
Suutarimestari antoi jokaiselle auliisti mahdollisimman korkeat arvonimet. Rautatieläisharjoittelija oli hänelle inspehtori, apteekkipoika proviisori, aliperämies kapteeni, ylioppilas maisteri, ensimmäisen luokan pikku vekara rohvessori, työnjohtaja vaprikööri. Ei hän ollenkaan siinä suhteessa kitsastellut...
– Älkää te siinä aina...! nuhteli Santeri.
– Ka mitä aina – enhän minä ole mitään tehnyt, puolustautui suutari. – Taitaa olla herroilla rohvessoreilla hyvä mieli, kun on yhtäkkiä auennut tie opin ja viisauden korkeimmille huipuille saakka... Katsotaanpas, mitä taikapallo sanoo tällaisella tärkeällä hetkellä. Ei ole muistettukaan kurkistaa siihen pitkiin aikoihin. Ilmanko tässä onkin eletty aivan säkissä. Avaappas, Santeri, tuo ikkuna, ettei pallon ja iltaruskon välille jää minkäänlaista maallista lasia, sillä se himmentää ja estää taikapallon valovoimaa. Kaikki maallinen on tällaisessa tulevaisuuden tarkastelussa haitaksi...
Pojat hihittivät. Tämä oli heille tuttua pilaa, mutta silti he seurasivat sitä jännittyneinä. Suutari oli toiselta puolen eriskummallinen, salaperäinen mies, josta ei kaikiste saanut selvää. Poikia vaivasi aina hieno epävarmuus, että jospa sittenkin suutari näkee pallostaan enemmän kuin muut...
– Ruskoa vastaan taikapallo oikeastaan on tähdättävä, jos sen mieli kirkastaa syvimmät salaisuudet, puheli suutari ja muka asetteli palloaan silmät sirrillään. – Hulmuaa, hulmuaa kovasti, aaltoilee kirkkaasti ja leimahtelee punaiselta, kauniilta. Tiettypä se tällaisella hetkellä. Nyt asettuu, taikarenkaat rauhoittuvat, tulevaisuuden maisema tyyntyy, satulinnut alkavat laulaa suloisesti. Niinpä niin! Sama entinen valtakunta täältä näkyy, korkea portti, kaupunki ja lasivuorella ihana linna. Nyt portti on auennut ja sen edustalla seisovat ne entiset nuorukaiset, jotka olivat lähteneet valloittamaan kuninkaantytärtä ja puolta valtakuntaa. Toinen on suutarin, toinen papin poika, tiedättehän. Selvää on, että kun kuninkaalla on ainoastaan yksi tytär, vain toinen pojista voi saada hänet ja päästä puolen valtakunnan perilliseksi. Mutta kumpi se heistä on, sitä ei täältä näy, sillä se on salaisuus. Mitä nyt? Hulmuaa taas, hulmuaa tavattomasti. Linnut laulavat hurjasti. Nyt jo selviää uudelleen. Kuulenko vai näenkö, mutta niin täällä vain nyt julistetaan, että se pojista, joka jää ilman kuninkaan tytärtä, saa korvaukseksi koko valtakunnan. Mitä sillä tarkoitetaan, sitä en ymmärrä, mutta pojat näyttävät ymmärtävän, koska seisovat nöyrinä, pää alas painuneena...
Suutari herkesi katsomasta, hieraisi silmiään ja siirsi pallon syrjään. "Selvää ja kirkasta se on olevinaan, mutta hämärää kuitenkin. Mikä lienee tullut, kun yhtäkkiä vihlaisi sydäntäni ja lasilinnan päälle laskeutui varjo kuin murheen pilvi. Kai se oli taikapallon vihje siitä, ettei ihminen milloinkaan saavuta täyttä onnea täällä ajallisuudessa. Kuka hänet tietää... Kuule, Ristiina, jospa näin suuren päivän kunniaksi kiehauttaisit teetä ja tarjoaisit sitä ja vesikorppuja näille rohvessoreille, joista toinen on saapa puolen valtakuntaa ja toinen kokonaisen. Vähempääkin juhlitaan kuin sellaisia ruunajaisia".
4
Suutari istui tynnyrinsä syvennyksessä kuin muna kupissa, paikkasi vanhoja kenkärajoja ja mietti, että kesä oli tullut. Kaikki oli niin raukeata, yksinäistä ja sanomattoman hiljaista, ettei sydän tahtonut rohjeta lyödä, kun pelkäsi häiritsevänsä. Ristiina oli poissa kauppaneuvoksen huvilassa pesemässä kesän suurta valkaisupyykkiä. Hän viipyisi siellä monta päivää, kun kaikki mankeloitaisiin ja silitettäisiin valmiiksi. Ristiinalla oli kuitenkin siellä rattoisa ja hyvä olo, ruoka, kahvi puuttumaton, runsas. Levähti hän siellä ja puheli kauppaneuvoksettaan ja Rikiina-rouvan kanssa kuin vertainen ikään. Siksi suutari oli hyvillään, kun Ristiina sai olla niin kauan sellaisessa pyykkipaikassa.
Ville oli enimmäkseen poissa: päivät ahkerassa työssä, illat ulkoilmakokouksissa. Selvästi kuului tänne saakka, milloin kulkue läksi armeijan talolta rantapuistoon tai muualle pitämään iltahartautta. Parkkinen kun näet jysäytti rumpua, niin naapuripitäjissäkin talot hypähtivät säikäyksestä ja paholaiset räpsähtivät pelästyneinä riippumaan kynsistään räystäisiin. Oli se sellainen ristitty, se Parkkinen. Ja Ville toinen samanlainen. Siinä pojassa asui tulinen henki. Minkä se teki, teki koko sielustaan. Yhtä julki jumalaton kuin oli ennen, oli nyt julki ja pelkäämättä jumalinen. Jos parannuksen tehnyt ryöväri olisi saanut laskeutua ristiltä ja ruveta pelastusarmeijalaiseksi, niin se olisi ollut ilmetty Ville. Sillä on kova halu päästä kokonaan armeijan palvelukseen. Kaikki armeijalle – kaikki Ristukselle! Siinä Villen tunnussana. Suutari hyväksyi sen kyllä, mutta olisi puolestaan tyytynyt sanomaan vain: Kaikki Ristukselle! Siinä oli riittävästi ohjelmaa tavalliselle ihmiselle. Ei ollut hätää, jos vain jaksoi sen vaatimuksen täyttää.
Santerille Laurin ja pastuskan lähtö oli ikävä asia, mutta näkyy hän sen jo unohtaneen. Leikkailee tässä pikku ansiokseen muutaman tunnin päivässä kantoja, kunnes häipyy muiden poikain joukossa seikkailemaan. Vosmestarinna ja Elsa ovat matkustaneet sinne kauas Elsan isän haudalle. Kuuluvat kohentavan Laurinkin isän hautaa, joka on samassa paikassa. Saaressa siellä on kirkkomaa. Vainajat soutelevat ulapan rauhassa ja kuuntelevat aaltojen loisketta ja petäjien huminaa. Orjanruusut kukkivat rantakivien välissä. Suutari ymmärsi tuon kaiken hyvin. Elämä saattoi olla senkin väristä.
Menneet olivat insinööri ja hänen kaunis Emmansa sekä lapset jonnekin minne lienevät kauas insinöörin työmaalle. Huoneisto oli autio ja tyhjä, hiljainen. Kukat, joita Ristiina kävi kastelemassa, olivat peloissaan ja rukoilivat kääntyneinä ikkunaan päin apua kadulla kulkevilta. Ristiinan ollessa poissa suutari kävi siellä kastelemassa kukkia. Häntä ujostutti kävellä toisen huoneissa, jopa makuukamarissa saakka, ja hän liikkui varpaisillaan. Toisekseen häntä pelotti, sillä hän ei voinut olla kuvittelematta pikku Lennart – vainajan olevan täällä saapuvilla. Tuossa olivat hänen taulunsa ja siinä ääressä tietenkin näkymättöminä Sammukka ja Kännykkä, Marita, Maidan poika ja Koulun Matti. Suutari muisti ne vielä hyvin. Lennart osasi nyt kävellä ja liikkui hiljaa tässä hänen rakkaassa maailmassaan, josta Jumala oli ottanut hänet pois. Hänen hartain toivonsa oli ollut tulla terveeksi ja oppia kävelemään. Nyt hän oli saavuttanut kaikki: oli terve ja osasi kävellä, vieläpä lentääkin. Suutari oli joskus tuntevinaan hänen pienen kätensä hipaisun ja siipien leyhähdyksen. Sellaista siellä yksinäisessä huoneistossa oli: Alli-rouvan ja Elsan puolella niin puhdasta, valkoista ja neitseellistä kuin nunnaluostarissa, Emma-rouvan puolella rehevää, tulista elämää, maallisuuden onnea korkeimmassa mitassaan. Suutari ymmärsi sen kyllä. Emma-rouva punasteli aina päivin muistaessaan onnenhetkiensä ylenpalttisuutta.
Suutari unohtui miettimään pikku Lennartin elämää, että miten paljon siihen oli mahtunut, vaikka sitä oli kestänyt vain niin vähän aikaa. Elämä on rikasta, totisesti! Yhteen silmänräpäykseen se voi mahduttaa enemmän kuin voi ostaa koko maailman aarteilla. Se italialainen oli tullut kevään mukana kuten ennenkin ja soitellut uutta, kaunista posetiivia ja uusia lurituksia. Mutta kun se oli mennyt Söderholmin mummun luo hakemaan Hännykkää, niin tätäpä ei enää ollutkaan. Ei ollut mummuakaan, sen puolesta, sillä hän kuoli pois siinä kevään korvalla, rospuuton aikana. Oli sairastunut yhtäkkiä, paneutunut vuoteeseen ja sanonut naapurin eukolle, jota oli pyytänyt hoitajakseen, että hänen täytyy nyt valmistautua pitkälle matkalle, sillä hänen miehensä ja poikansa tulevat vihdoinkin häntä hakemaan. Sillä oli ollut tavaton lähdön touhu, niin kova levottomuus, ettei se ollut tahtonut millään pysyä vuoteessaan. Lopuksi se oli rauhoittunut, voimat kun loppuivat, maannut vain silmät ummessa ja hymyillyt. Sitten se oli yhtäkkiä pyrkinyt istumaan, koettanut ojentaa käsiään kuin ottaakseen vastaan jotakuta, aukaissut silmänsä autuaallisen ilon vallassa ja kuollut. Musta kissa oli hoveerannut sen ympärillä häntä pystyssä ja naukunut surkeasti. Kun sitä oli koetettu ottaa kiinni, se oli sähähtänyt kuin ruutipanos ja paennut ulos. Eikä sitä ole saatu kiinni, vaan se asustaa jossakin emäntänsä tuvan alla tai lähisolissa, elättää itseään rotilla ja itkee öin kolkolla äänellä ikäväänsä. Italialainen oli ottanut selkoa, mihin mummu oli haudattu, ja käynyt soittamassa posetiiviaan sen haudalla. Parastansa hän sillä tarkoitti, vaikka ei se tainnut oikein olla rovastin mieleen, koska tämä oli asiasta kuultuaan torunut hautausmaan vartijaa, että kun sallii tuollaista. Vartija oli puolustautunut, ettei hän tiennyt italialaisen aikomuksesta. Hänen rientäessään paikalle soitto oli jo loppunut ja ukko seisonut haudan ääressä lakki kädessä ja rukoillut hiljaa. Hännykän haudasta, joka oli mummun pihalla, hän oli myös ottanut selon ja soittaa luritellut senkin ääressä.
Suutari huokasi, sillä tässä oli murheen vivahdusta. Niinkuin sen puolesta elämässä aina. Kyllä hän oli jo ehtinyt sen moneen kertaan huomata. Tuomarin huoneistossa ei tarvinnut käydä, sillä siellä ei ollut mitään. Se ei ollut enää tuomarin, sillä hän oli muuttanut pois eikä uutta asukasta ollut vielä kuulunut. Tulisi vasta elokuussa. Oli se ollut koko tapaus, kun siinä asemassa oleva mies oli tehnyt konkurssin. Lyönyt eräänä kauniina päivänä rukkaset pöytään ja sanonut, että "saatte nämäkin!" Kyllähän suutarilla oli ollut omat aavistuksensa, mutta mitäpä hän toisten asioista. Se siinä omituisinta oli, että Rosina-rouva ja Lahja, vieläpä tuomari itsekin, olivat vararikosta huolimatta iloisempia ja onnellisempia kuin ainakin näöstä päätellen moniin vuosiin. Oli kuin he olisivat löytäneet kätketyn aarteen ja saaneet siitä enemmänkin kuin korvauksen kaikesta, mitä olivat menettäneet. Lahja kuului tulevan syksyllä asumaan Elsan toveriksi. Niin maailmassa aina asiat järjestyvät.
Kuten pastuskankin kohdalla. Eilispäivän lehdessä oli jo ollut "Kesäkirje T–lta" ja alla merkkinä –a–n. Siitä ja muutenkin tiedettiin sen olevan pastuskan kirjoittama. Maitokaupan muija oli huomannut sen heti ja kertonut toimessaan maidon hakijoille, että jo on lehdessä pastuskan kirjoitus, että lukekaa se. Terveisiä se siinä lähettää kaikille tuttaville. Kun tuota lehteä ei ole läheskään kaikilla, niin sitä lainattiin niin, että se oli pian repaleina. Olihan se mukavasti kirjoittaa rapsuteltu niinkuin olisi ommellut päällisnahkakoneella oikein hyvää poksia. Sileästi se meni ja veikeästi siinä vihjattiin yhteen jos toiseen, kerran kauttarantain suutariinkin. Ne osaavat sellaista ne, joilla on rohvetoimisen lahja.
Näin oli käynyt piha tyhjäksi – jätetty kokonaan varpusille, Mirrille ja suutarille itselleen. Yksitoikkoista oli kaikki ja yksinäistä kuten ainakin vanhalla vaarilla, kun väki on heinässä. Suutarista tuntui, että pihan asukkaat olivat vähän niinkuin hänen perhettään, josta hänen oli pidettävä huolta. Hän tässä oli ainoa liikkumaton ja muuttumaton napa, jonka ympärillä kaikki pyöri ja jossa ne riippuivat kiinni silloinkin, kun olivat hajonneet kesälaitumille. Syksyllä hän vetäisi ne takaisin luokseen ja niin sitten taas alkaisi entinen elämän karuselli, oikea hoijakka, joka kiitäisi vilisten napansa ympäri. Vuorollaan lopuksi jokainen, vanhat ensin, nuoret sitten, irtoaisi ja kirpoaisi iankaikkisuuteen.
KUUDESTOISTA LUKU.
1
Maatessaan siinä vanhassa vuoteessaan, jossa oli ukkonsa kanssa levännyt niin monta kymmentä vuotta, Ristiina muisti kuin eilisen päivän sen hetken, jolloin kahdeksan vuotta sitten oli nähnyt Santerin menevän portista suorittamaan pääsytutkintoa isoon kouluun ja katsoen hänen jälkeensä kysynyt, näkisikö hän Santerin palaavan tuosta samasta portista tutenttina, valkoinen lakki päässä. Se oli ollut kysymys, johon ei ollut silloin uskaltanut antaa muuta vastausta kuin minkä äidin rakastava, luottava toivo kuiskaa, että "kyllä tulet näkemään tuon hetken!" Silloin Santeri on jo nuori mies, Ristiinan silmissä kaikista nuorukaisista miellyttävin, äidilleen aina nöyrä ja hellä, juuri sellainen, minkälaista Ristiina on hänestä toivonut. Niin Ristiina oli silloin kuvitellut ja saattoi nyt sanoa ainakin sen toivonsa toteutuneen. Juuri tuollainen nuori mies Santerista oli tullut. Ei voinut kukaan sanoa muuta. Siitä Ristiina oli varma. Ainoa, mikä vielä puuttui Jumalan armollisesta sallimuksesta, oli se, että saisi nähdä Santerin tulevan valkolakki päässä tuosta portista ja tästä ovesta. Silloin Ristiina olisi saanut kokea elämänsä suurimman onnen ja voisi kuolla tyytyväisenä ja kiitollisena.
Sitä hän tässä vain enää odotti, sillä kaikesta muusta maallisesta Ristiina oli jo selvä. Vain tämä ainoa armonpilkahdus vielä, rakas Jumala, tämä viimeinen ilonpisara muun maallisen onnen kukkuraksi, niin silloin hän olisi tyytyväinen. Kaikki, mitä elämässä oli saattanut olla kärsimystä, puutetta, murhetta ja vaivanalaisuutta, tulisi silloin enemmän kuin korvatuksi. Kyllä se olisi suuri ilo! Ristiina ei tuskiensa kovimpinakaan hetkinä unohtanut tätä ajatusta, vaan sai päinvastoin juuri siitä suurimman, tehokkaimman lievityksen.
Ristiina oli joutunut vuoteeseen jo keväällä, samaan aikaan kuin Santeri oli suorittanut niitä tärkeitä ylioppilaskirjoittelujaan vai mitä ne olivat. Ristiina ei saanut opituksi eikä muistetuksi noiden asioiden nimiä, vaan sotki ne kaikki sekaisin, niin että Aukustin, joka nyt oli olevinaan iso oppinut, täytyi yhtämittaa tuppautua häntä oikomaan. Viimeisimpään nipukkaan asti, lopulta jo sivukin, Ristiina oli pysytellyt jalkeilla ja tehnyt ikuisia töitänsä, vaikka maailma oli jo enemmän pyörinyt kuin seisonut. Häntä oli näet sanomattomasti huolestuttanut se, että jos hän nyt tässä vaikeimmassa nikarassa kaatuu vuoteeseen, niin kuka sitten pitää huolta Santeri-rievusta ja laittaa hänelle edes jotakin kunnollista syötävää. Ruokaa, rasvaista ja maittavaa ruokaa Santeri-riepu tarvitsisi, sillä kovin hän on käynyt laihaksi ja syömättömäksi. Vain nipistää jotakin suuhunsa. Mutta vaikka Ristiina olisi pysynyt terveenäkin, niin mistäpä tuollaista ruokaa laittoi, kun ei ollut aineita. Köyhällä ei ole niitä eikä voi olla. Köyhän osa on sellainen.
Viimeisimpään nipukkaan asti, lopulta jo sivukin... Eräänä päivänä Ristiina oli yhtäkkiä kaatua rojahtanut tähän keittiöpöytänsä viereen ja pyörtynyt kuin torakka pakkasessa. Verta oli tullut suusta – maksoittunutta oksennusverta. Se mukura siellä sisälmyksissä, joka oli kiusannut ja hivuttanut Ristiinaa kuka muistaakaan kuinka monta vuotta, oli kypsynyt ja aloittanut lopputyönsä. Ristiina oli ymmärtänyt sen heti ja ajatellut: "Kunhan kestäisin siihen saakka, että näkisin Santeri-rievulla valkoisen lakin! Sitten joutaisin kuolemaan".
Ristiinan pyörtyessä olivat sattuneet olemaan kotona sekä Aukusti – missäpä ukko muualla kuin pönttönsä nenässä paikkaamassa ikuisia kenkärajojaan – että Santeri. Toinnuttuaan Ristiina oli todennut olevansa vuoteessa ja Aukustin seisoneen ääressä kumartuneena hänen puoleensa. Nähtyään Ristiinan tulevan tajuihinsa Aukusti oli kuiskannut: "Joko aiot lähteä, Ristiina?" Vaivoin Ristiina oli saanut vastatuksi: "En vielä. Tahdon nähdä Santeri-rievun ylioppilaana. Missä hän on?" – "Meni hakemaan lääkäriä". – "Aivan turhaa! Ei tässä lääkäriä tarvita".
Olihan lääkäri kuitenkin tullut – se sama, nyt jo hyvin vanha mies, joka oli hoitanut kaikki tämän pihan asukkaat, aikuiset ja lapset, oli heissä mikä tauti tahansa. Ristiina oli pessyt sen perheessä monta vuotta pyykkiä. Se oli sellainen harmaaviiksinen ukonköriläs, joka ei paljoa puhunut – murahtelihan vain. Lieneekö tuo saanut monta kertaa maksua käynneistään, sillä ainakin Ristiinan tuttavat köyhät kehuivat, ettei se huolinut maksusta. "Ei teillä kuitenkaan ole, millä maksaisitte", se oli enimmäkseen murahtanut ja mennyt. Se oli istuutunut Ristiinan vuoteen viereen ja käskenyt kertoa niin tarkkaan kuin suinkin muisti, milloin oli alkanut tuntea tällaisia kipuja. Helppohan Ristiinan oli ollut mokomaa lystiä kuvata. Ei siinä tarvittu järin terävää muistia. Sitten tohtori oli painellut vähän rinnan alustaa ja kylkeä sekä kysynyt, koskiko. Kysymättäkin hän sen ymmärsi, koska sitä mukuraa oli samalla vihlaissut niin, että oli täytynyt voihkaista. "Jaaha-jaaha!" tohtori oli sitten murahtanut ja kirjoittanut polvensa päällä resehdin. "Makailette siinä vain", hän oli sanonut, "ja tuskien käydessä sietämättömiksi otatte näitä tippoja niin paljon kuin tässä on määrätty. Enempää ei saa missään tapauksessa ottaa". Sitten ukko oli katsellut ympärilleen, kirjoittanut vielä toisen lapun ja sanonut: "Kun annatte tämän apteekkiin, niin ne eivät ota teiltä lääkkeestä maksua. Käykää luonani uudistuttamassa resehti, kun lääke loppuu. Se ei maksa mitään. Koskinenhan se oli nimi? Ja poika tulee ylioppilaaksi?" Tohtori oli katsonut tutkivasti Santeri-riepua ja mennyt. He olivat jääneet siihen paikalleen kuin Jumalan hylkäämät. Kyllä he ymmärsivät, että tauti oli kuolemaksi, sillä muuten ei tohtori olisi päässyt noin heti asiasta selville, mutta he säälivät niin kovasti Ristiinaa ja toisiansa, etteivät puhuneet siitä mitään. Ristiina olisi tiennyt sen puolesta ilman tohtoriakin olevansa pois menossa. Monta vuotta hän oli jo ollut selvillä siitä, että tuo pieni nivertäjä tuossa oikealla puolella oli paha merkki, ja oli elänyt vain ikäänkuin määräaikaa, joka oli päättyvä siihen silmänräpäykseen, jolloin Santeri-riepu oli astuva sisään tuosta ovesta ohimoillaan valkoinen samettilakki. Se oli ikäänkuin sopimus hänen ja Jumalan välillä. Eihän Ristiina tosin tiennyt, oliko hänellä siihen Jumalan vasituista suostumusta, mutta hän kuitenkin uskoi niin, koska Jumala on armollinen.
Santeri oli heti lähtenyt hakemaan lääkettä, sillä Ristiinalla paloi tuon mukuran kohdalla tulinen tuskanliekki. Aukusti-parka oli seisonut siinä kuin pilvistä pudonneena, kumarana, auttamattoman vanhana, neuvottomana, mitä pitäisi tehdä, kun koko tämän pienen maailman keskus, Ristiina, oli kaatunut. Ristiinaa oli oikein hyngäyttänyt tuskista huolimatta, sillä Aukusti oli ollut tosiaankin ihan pöljän näköinen. Mutta samalla häntä oli tuskien lisäksi leikannut kipeä sääli, että mikä tuon ukko-raasun perii sitten, kun häntä, Ristiinaa, ei enää ole? Eihän se kykene hoitamaan itseään eikä tulemaan toimeen omin nokkinsa ilman Ristiinaa, joka oli juuri siksi ottanutkin hänet – hoitaakseen häntä, kun hän oli sellainen mahdottoman kömpelö köriläs ja karvakölli, jolle kaikki tuppasivat selän takana irvistelemään. Hän oli sanonut Aukustille, että "tulehan tänne", ottanut häntä kaulasta kuten ennen nuorena ja puhunut, että "kyllä sinä nyt mahdat pahastua, kun minä lähden tästä pois keskellä kiireintä työaikaa. Mutta niin on Jumalan tahto ja siihen on alistuttava. Saat siis pian itse keittää perunasi. Annathan anteeksi vajavaisuuteni ja huonouteni, Aukusti-rakas!" He olivat itkeneet siinä yhdessä – vanhat ihmiset! Ihmeellistä kyllä itku oli lohduttanut ja virkistänyt. Aukusti oli pistänyt perunoita kiehumaan ja alkanut keittää vehnäjauhovelliä, jota Ristiinan sisukset olivat viime aikoina parhaiten sietäneet. Hän oli jo laskenut leikkiä, että "olisit sentään, Ristiina, saanut odottaa minua, niin että olisi lopetettukin matka yhdessä, kun on kerran kuljettu sitä rinnakkain näin kauan, mutta minkä sille voi, jos lähtösi on kerran päätetty. Etkä sinä ehdi siellä uudessa olopaikassasi pitkästymään, kun jo olen taas rinnallasi. Yhdessä sitten romineeraamme taivaan saleissa ja katselemme niiden ihmeitä". – "Oletko vaiti siinä, vanha syntinen!" Ristiina oli muka hätistänyt, "kun puhut tuollaisia!"
Niin elämä oli alkanut mennä tälläkin tavalla ja mikä oli mennessä, kun kuljettajina oli kaksi sellaista kultaista ihmistä kuin Aukusti-raasu ja Santeri-riepu. Ei Ristiinan ollut tarvinnut monesti hakea vettä eikä puita ennenkään, sillä kyllä Aukusti ja Santeri olivat pitäneet siitä huolta. Ja kyllä he olivat kuorineet perunat, lakaisseet lattian ja tiskanneet astiat, kun vain olivat sattuneet olemaan saapuvilla ja varsinaisilta töiltään ehtineet. Jos nämä näyttivät olleen esteenä, Ristiina ei ollut toki sellaiseen vihjaissutkaan, sillä hän oli kyllä ollut selvillä siitä, mikä kuului hänelle, mikä miehille. Mutta nyt he ottivat vastuulleen koko huushollin ja hoitivat sen niin, että Ristiinaa ihan ihmetytti, vieläpä lisäksi hänet itsensä, kohta melkein avuttoman sairaan. Aukusti teki sen kokonaan, antamatta Santerin sekaantua siihen. Käski päinvastoin Santerin poistua kamariinsa tai ulos, että "menehän hetkiseksi, niin hoidan tässä vähän äitivanhaasi". Ei olisi uskonut, miten hellät kädet sillä köriläällä on ja miten paljon voimaa on sen käsivarsissa, kun sen joskus häätyy nostaa Ristiinaa varavuoteelle ja muutenkin, että saisi siistiä ja tuuluttaa varsinaista vuodetta ja hoitaa. Ei tainnut moni maailman suurista ja rikkaista herroista kyetä nostelemaan ja hoitelemaan sairasta rouvaansa niin keveästi ja rakkaasti, tyynesti ja kärsivällisesti kuin tuo pönttönsä kärjessä kököttävä kaljupäinen, vanha suutari.
Ristiina huokasi ja katsoi ukkoansa, joka tuhersi siinä kenkärajan kimpussa. Vähiksi olivat väkisinkin ukon ansiot alkaneet jäädä, se oli myönnettävä, ja huonoa heidän toimeentulonsa olisi ollut jo monta vuotta, ellei olisi saatu apua. Ville sentään oli lähettänyt sieltä kaukaa Helsingistä, jossa nyt palveli armeijassa upseerismiehenä, setelin silloin tällöin, vaikka ei niin paljon kuin Ristiina oli salaisesti toivonut ja pitänyt kohtuullisena. Tähän vähyyteen oli selvästi vaikuttanut se, että Ville oli mennyt naimisiin. Eihän näet perheeltä riitä antimiksi edes omalle äidille sitä, mikä yksinäiseltä nuorelta mieheltä, ei varsinkaan sitten, kun alkaa tulla perheen lisäystä. Villen vaimo on armeijalainen. Tuolla kamarin lipaston päällä on heidän molempain yhteiskuvansa: vaimo istuu ja Ville seisoo takana, hiukan nojaten vaimonsa tuoliin. Alle Ville on kirjoittanut: "Kaikki Kristukselle! Halleelujaa!" Niinpä niin. Kyllä Ristiina sen hyväksyi. Sitä postimerkin repimistä Ville ei ollut unohtanut, vaan oli lähettänyt Santerille rahaa tutkintopukuun ja Helsingin-matkaan sekä kirjoittanut sen olevan yhä maksua siitä postimerkistä, jonka sijaa polttaa vieläkin. Ilman sitä rahaa Santerin olisi ollut vaikeata selviytyä, sillä mistäpä hän olisi kaapannut kalliin rakkipuvun ja muut varusteet? Kun oikein sellainen pääskysenhäntäpuku kuulemma pitää olla kaikilla, köyhimmilläkin! Se oli Ristiinan mielestä turhaa ylellisyyttä. Mutta kun se on sellainen yhdenvertaisuuden paikka ja rikkailla on tuollainen puku, niin se täytyy olla köyhemmilläkin, ettei tuntisi itseään huonommaksi. Sitä ei teetetty Korhosen mestarilla, joka on jo vanha ja lieneekö ommellut rakkipukua milloinkaan, vaan se tilattiin oikein keskikaupungin räätäliltä. Muuten olisi voinut mennä aineet haaskioon. Ja hyvä siitä tuli. Voi ihmettä, kuinka poika oli uljas lähtiessään aamulla rakki päällä tutkintoonsa ja vielä uljaampi palatessaan sieltä iloisena ja reippaana, pätevät paperit taskussa ja lompakossa rahaa, jota oli annettu palkinnoksi. Ei häntä saanut kyllikseen katselluksi. Ja Elsa ja Lahja ja Lauri! Kaikki olivat niin koreita enkeleitä ja rinssejä, että Ristiinalta oli päässyt itku, kun ne olivat hövelisti tulleet häntä raukkaa Santerin vuoksi onnittelemaan ja muuten kiittelemään. Eivät ne olleet hänelle kiitoksen velassa, sillä mitäpä vanha Ristiina oli kyennyt heille tekemään ja antamaan, mutta kun ne olivat kasvaneet tuossa silmäin alla ja tulleet aikaihmisiksi, niin olivat kaikki vähän kuin omia lapsia. Silmän Ristiina olisi antanut päästänsä, jos vain olisi voinut sillä ostaa heille varman onnen.
Seuraavana päivänä sitten oli lähdetty Helsinkiin hakemaan valkolakkia. Niin palavasti kuin Ristiina olikin halunnut päästä asemalle katsomaan ylioppilaiden lähtöä, niin se oli tietenkin ollut mahdotonta. Hän oli niin heikko, ettei jaksanut paljoa päätänsä pielukselta nostaa. "Hyvästi nyt, äiti!" Santeri oli sanonut ja istuutunut vuoteen viereen. "Parin viikon kuluttua istuudun tähän uudelleen ja pistän silloin käteesi valkolakin. Tai jos mieluummin tahdot heti koettaa sitä päähäsi, niin annan kuvastimen tuosta seinältä". Ristiina oli pillahtanut itkuun. "Santeri-riepu! Herra Jumala! Ihanko tämä on totta? Että nytkö se lähtee Helsinkiin? Varo nyt, Santeri-riepu, ettet... ettet... vaikka lankea portaissa ja satuta itseäsi!" Santeri oli kumartunut äitinsä puoleen ja siinä pitänyt häntä, vanhaa, ihan kapahauiksi laihtunutta äitiään hetkisen kuin sylissään. Suu oli hakeutunut korvan kohdalle ja kuiskannut, että "rakas äiti, kiitos, kiitos kaikesta, hyvä, rakas äiti!" Kyyneleet olivat tippuneet Santeri-rievun silmistä. Lauri, Elsa ja Lahja olivat myös tulleet hyvästelemään. Ne olivat nyt niin kauniita, hienoja ihmisiä... Ristiina katseli heitä ihaillen. Hyvästi, hyvästi ja onnea matkalle! "Kuule, Aukusti, kun sinä nyt menet asemalle, niin älä tuppaudu ihan joka paikassa Santerin rinnalle ja ensimmäiseksi. Nuoret, hienot ihmiset voivat tällaisessa tilaisuudessa ujostella sinua ja ihmetellä, että mikä köriläs se tuo on. Pysy syrjempänä ja katso tarkkaan kaikkea, jotta osaat sitten kertoa minulle!" Aukusti oli luvannut ja sanonut Santerille, että "menehän toveriesi kanssa, minä tulen suoraan asemalle. Eiväthän vain kenkäsi purista? Eivät. Kyllä minä olin tekevinäni niistä niin hyvät, että pitäisi niiden kelvata Helsingissäkin". Ristiinaa oli naurattanut. Hänelle ei Aukusti ollut saanut milloinkaan tehdyksi niitä aikomiaan ihmekenkiä, mutta olipas tehnyt Santerille. Ristiina ymmärsi nyt, että se oli ollut Jumalan tahto. Ei itselle mitään, vaan kaikki muille.
Huomenna Santeri luultavasti saapuisi. Niin hän oli sanonut lähtiessään. Aukusti menisi asemalle vastaan ja kiiruhtaisi Santeria tulemaan. "Äiti odottaa levottomana..." Nyt Ristiinan täytyy taas ottaa lääkettä, sillä kalvava tuska on kasvanut sietämättömäksi. Sitten hän koettaa nukkua ja ajatella uneen päästäkseen vain sitä silmänräpäystä, jolloin Santeri piti häntä sylissään ja kuiskasi hänen korvaansa kiitoksensa ja jäähyväisensä. Kuinka onnellinen Ristiina oli elämässään ollut, kuinka sanomattoman rikas! Ei sopinut moittia köyhän osaa silloin, kun siihen sisältyi niin paljon rakkautta. Aukusti-raasu! Mikä hänet perii, kun vanha, kuivettunut Ristiina ei ole enää hoitamassa eikä huolehtimassa eikä keittämässä sumppia? Vanhaksikin se jo tulee eikä näe enää ommella. Kai Jumala sentään ehtii pitämään hänestäkin huolta. Hyvässä lykyssä Santeri jo istuu junassa ja tulla jyskyttää kotiin päin...
2
Ristiina nukkui syvästi, vaikka hengittikin vaivalloisesti. "Jumala armahti raukkaa, että liukuu taas kivuitta pienen ajan pääsinhetkeänsä kohti", ajatteli suutari ja alkoi tehdä ompelutyötä, ettei olisi pohjain naulauksella häirinnyt nukkuvaa. Hän vyyhtesi langan kyynärpäähänsä, solutteli sen auki, punoi ja pikesi, tehden kaiken niin hiljaa kuin olisi ollut haamu. Pikilappu vain pyrki natisemaan ja nitjahtelemaan, kun hankasi sillä punonnaista liian rutosti; täytyi siksi hivuttaa hiljaa, vaikka se pakkasikin tällöin tarttumaan kiinni. Sitten ei ollut muuta kuin kärkien ohentaminen raappimalla, harjaksen punominen niihin ja niiden pikeäminen. Harjas oli ehdottomasti paras. Suutari ei olisi mistään hinnasta suostunut vaihtamaan sitä neulaan. Joka teki sen, ei ollut oikea suutari. Eikö tuo liene Kostamo joutunut juuri siksi, että oli jo nuoruudessaan hyljännyt harjakset ja turvautunut neuloihin, työskentelemään koko ikäänsä pahaisten naistenkenkien hakkurina, jolle ei milloinkaan parempaa työtä uskottu. Vaikka Koskinen puolestaan oli joutunut rajasuutariksi, niin se ei johtunut siitä, ettei hänen olisi uskottu ja luotettu tekevän riima työtä. Hän oli sentään valmistanut Rikiina-neidille peukalonmentävät hääkengät ja nyt viimeksi Santerille tutkintokengät. Niitä sopi näyttää kenelle vain, sillä kengät ne olivat.
Tunto leikkasi suutaria, kun hän nyt tässä tuolla tavalla itseään kehui. Ikäänkuin luulisi olevansa jotakin, vaikka ei ole koko ikänänsä ollut muuta kuin mitätön rajasuutari. "Nii-iin, usko pois, ylpeys, mitä sanon, ja paina pääsi sinne pimeyteen, josta olet kotoisin, mokoma vanha mato, en paremmin tule ja sano! Vielä siinä kerskailet tekemilläsi kengillä, vaikka olet ollut niin saamaton, ettet ole Ristiinalle ommellut kertaakaan oikein kunnollisia jalkineita, puhumattakaan niistä ihmekengistä, joista kihlausaikana haaveilit. Se on mustaa kiittämättömyyttä Ristiina-parkaa kohtaan, joka on kuluttanut jalkansa tyngille polviin asti juosta lanttastessaan koko ikänsä sinua ja muita passaamassa. Mutta sitä on myöhäistä katua nyt, kun kuolema on jo tuossa oven ulkopuolella rystynen pystyssä, että joko kopahutan".
Suutari alkoi ommella, mutta se kävi hitaasti, kun näkö oli himmentynyt eikä harjaksen kärki tahtonut osua naskalinreikään. Täytyi tärköttää ja koettaa pistää monta kertaa ennenkuin onnistui. Neula siinä olisi ollut parempi, mutta sitä kun ei tämä suutari ota käytäntöön. Sattuu näet olemaan semmoinen mies tämä Aukusti Koskinen. Taikapalloa kun sovittelee tarkasti kohdalle, niin sitten näkee paremmin. Kuuluisi kyllä nykyisin olevan niin kirkkaita lamppuja, ettei enää taikapalloja tarvita, mutta Koskisen mestaripa kun on sellainen jästipää, ettei hylkää palloaan. Pari viikkoa sitten hän oli huomannut siihen ilmestyneen limaisia lankoja ja sen samentuneen niin, ettei valo enää oikein kirkastunut mennessään läpi. Tietääpä sen! Vanhan apteekkarin kuoltua ei kukaan enää osannut valmistaa sellaista taikavettä, että se olisi pysynyt aina kirkkaana. Mitä ne nuo nuoret roviisorit niin korkeista asioista ymmärsivät! Pöhöh! Ne olivat nauraneet hänelle, kun hän oli vaatinut sitä oikeata apteekkari-vainajan vettä, ja sanoneet, että tämä on justiinsa sitä. "Kunhan vain pesette pallonne ja korkinkin kiehuvalla vedellä, ettei sisään jää pakteereja – mitä tuhottoman pakteereja ne lienevät sitten tarkoittaneet –, niin kyllä pysyy vesi kirkkaana. Jos siihen ilmestyy sameutta, niin se johtuu siitä, ettei teidän pullonne, jolla nyt taikavettä haette, ole puhdas. Vai ei, kun minä lähtiessä sen vartavasten virautin!" Ei pullossa vikaa ollut, vaan vedessä se oli, vedessäpä tietysti. Oli se nyt pysynyt toistaiseksi kirkkaana ja kauniisti valo hulmusi sen lävitse, kun unohtui joskus katselemaan sitä ja torkahtamaan sen ääreen.
Kyllä Ristiinan sairastuminen oli sellainen murhe sekä perheelle että tuttaville, ettei sitä tahtonut jaksaa kantaa. Pastuska vissiin oli nähnyt vanhan tohtorin käyneen suutarin puolella, koska oli heti hänen mentyään ilmestynyt tänne silmät huolesta pyöreinä kysymään, mikä oli hätänä. Pian hän oli päässyt siitä selville, hän kun on melkoinen lääkeihminen ja tuntee tauteja kosolta. Kuuluu siellä entisessä pitäjässään joutuneen sivutöikseen parantelemaan ihmisiä, kun varsinainen lääkäri oli siihen aikaan käynyt ainoastaan kerran vuodessa ja viipynyt silloin vain yhden yönseudun. Kovasti pastuska oli alkanut touhuta Ristiinalle kylmälämmittäviä vesikääreitä, jotka olivatkin vaikuttaneet rauhoittavasti, ja puuhata helposti sulavia ruokia. Ei mennyt päivääkään, ettei hän käynyt Ristiinaa katsomassa. Toisin kerroin hän istui pitkät ajat vuoteen vieressä ja kuiskaili siitä ainoasta lääkäristä, joka vain voi nyt Ristiinan lopullisesti parantaa. Suutari lakkasi silloin naputtelemasta ja kuunteli pastuskan hiljaista puhetta pää käden varassa. Se puhe kuului hänelle yhtä hyvin kuin Ristiinalle...
Vosmestarinna samoin kävi usein Ristiina-parkaa katsomassa ja toi ruokia, mitä suinkin arveli sopiviksi. Suutari joka kerta hiukan säpsähti, kun Alli-rouva ilmestyi tuohon ovelle ja katsahti kysyvästi Ristiinan vuoteelle päin. Hän näet pukeutui aina mustiin kuin olisi kantanut ikuista surua, kuten kai tekikin, minkä vuoksi häntä oli äkkiä vaikeahko erottaa oven pimeästä aukosta. Tummaa pukua ja pimeyttä vastaan kalpeat kasvot ja vaaleat hiukset vain kuvastuivat sitä selvemmin, kuin olisivat uineet ilmassa. Ei sitä osannut milloinkaan ensimmäisessä silmänräpäyksessä tajuta, ylimaallinen henkikö siinä tuli noutamaan Ristiinaa vai oliko se tosiaankin tavallinen ihminen. Voi-voi, sitä Alli-rouvaa, miten kaunis se yhä oli, melkein kauniimpi nyt kuin kymmenisen vuotta sitten, jolloin siinä vielä oli hiukkanen maallista nuorteutta. Nyt se oli kuin valkea lintu, joka lennähtää ja välähtää mustaa pilveä vastaan ja ikäänkuin jättää siihen kirkkaan uran, että tuosta se meni. Kauan aikaa hänen lähdettyään koko verstas tuoksuu hyvältä. Ja tytär sillä on samanlainen – Elsa –, niin hienomuotoinen kuin olisi otettu alttaritaulusta. Kun se joskus tuli laskemaan Santerin avulla laskujaan tai kysymään muuta neuvoa, sillä Santerihan tiesi kaikki vielä paremmin kuin Lauri, niin oli kuin olisi taikapallon linnan rinsessa astunut ilmi elävänä tähän matalaan kömmänään. Santeri-riepu meni ensin ihan sekaisin, vaikka ovat tunteneet toisensa tuon korkuisista saakka, eikä tahtonut ujostuksissaan saada sanaa suustansa, mutta pian hän sentään tointui ja puheli tytön kanssa kuin ennen lapsena. Elsa oli valkea ja vakava kuten äitinsä ja suri hänkin jo näin nuorena siksi, että elämä oli säälimättä herättänyt hänet. Sanoivat ja tottahan se oli, ettei Elsa ollut voinut sietää Emma-rouvaa, koska tämä oli sysännyt hänen äitinsä emännän paikalta ja riistänyt Elsalta tämän niin kiihkeästi rakastaman enon omakseen. Elsa ei ollut milloinkaan suostunut tulemaan heidän sänkykamariinsa. Eikö ollut kumma! Lapsilla saattaa olla outoa vihaa johonkin ja toiseen taas yhtä selittämätöntä rakkautta. Mutta kun suloinen Emma-rouva sitten eräänä kesänä kuoli jossakin kaukana sydänmailla, jonne oli seurannut miestänsä, lapsensa synnyttämiseen ja onnensa korkeimmalle huipulle, niin silloin Elsan silmät aukenivat ja hän ymmärsi rikkoneensa Emma-rouvaa ja enoansa vastaan. Samasta asiasta, mikä kyllä on varmasti aiheetonta, itseään syyttää Alli-rouvakin, ja niin nyt äiti ja tytär tekevät katumusta kasvattamalla Emma-rouvan neljää äiditöntä ja lohduttamalla insinööriä, joka ei kuitenkaan voi tulla lohdutetuksi. Ei ole monta kertaa ihminen niin luhistunut kuin oli insinööri tullessaan tuona kesänä äkkiä kotiin, mukanaan Emma-rouvan ruumis ja riepuihin kääritty lapsiraukka, jota muuan nuori äiti oli tullut tuomaan ja imettämään. Vaikka olivat helteiset ilmat silloin, niin insinööri ei ollut antanut haudata vaimoaan sinne erämaahan, vaan oli käärinyt hänet heteveden sammaliin moneen kertaan, sitonut umpitiiviisti ja tuonut hänet yön ja päivän läpi kotiin. Täällä hän nyt lepää kirkkomaalla ja oikein valkeasta marmorista insinööri on veistättänyt hänelle hautapatsaan. Emma-rouva siinä hymyilee suloisesti ja surumielisesti kuin olisi ilmielävä ja kallistuu lapsensa puoleen, joka halaa häntä rakkaasti pyörein, lihavin käsivarsin. Kesin talvin hautaa hoidetaan yhtä huolellisesti. Se on insinöörin toivioretkipaikka, jonne hän pistäytyy virastosta palatessaan harva se päivä, ja kaipaa kiihkeästi silloin, kun ei saa siellä käyneeksi.
Suutari huokasi raskaasti, sillä Emma-rouvan äkillinen, odottamaton kuolema tuotti hänelle kipeätä surua joka kerta, kun hän muisti sitä. Siihen on helppo alistua, että Ristiinan ikään päässyt ja paljon kärsinyt ihmisparka kutsutaan kipujensa keskeltä oikeaan kotiinsa, jossa iloa on yhtä runsaasti kuin täällä surua, mutta sitä vastaan sydän pyrkii kapinoimaan, että nuori, hyvä ihminen, äiti ja puolisonsa kaikki kaikessa, yhtäkkiä temmataan pois onnensa yltäkylläisyydestä. On kuin Jumala olisi kateellinen niin suurelle autuudelle ja tahtoisi pidättää sen vain omiin kartanoihinsa. Ei sitä ihminen voi ymmärtää.
Kuinka nuoret tytöt saattavatkaan olla erilaisia. Sitä suutari oli ihmetellyt katsellessaan Elsaa, kun se liikkui tuossa kuin rinsessa kyömynenäisenä, valkeana, solakkana, keveänä ja ylhäisenä, ja verratessaan häntä Lahjaan, joka hänkin tuli joskus Santerilta neuvoa kysymään. Siinä oli tyttö kuin mesimarja – ruskeasilmäinen, naurava, kuoppaposkinen. Ei Santeri häntä ujostellut, vaan nauroi ja laski leikkiä ja joskus nujusi ihan käsinä kiinni. Mutta ei milloinkaan silloin, kun Elsa oli saapuvilla. Lahja oli herttainen, rajattoman äidillinen, aina valmis hoitamaan muita, itseänsä muistamaton, herkästi kyyneltyvä. Aarteen siitä saa, kuka hänet kerran kaappaa. Ei suutarilla olisi mitään sitä vastaan, vaikkapa Santeri... Pöhöh! vanha hassu, mitä nyt rupeat sellaisia maalailemaan. Liian varhaisia ne ajatukset ovat. Tulipahan vain mieleen. Vanhan on mieluista ajatella sitä nuorista, sillä siihen asiaan sisältyy sittenkin maallisen elämän hunaja ja mesileipä.
Ristiina tuntui liikkuvan ja unissaan valittavan. Suutari meni katsomaan elämäntoverinsa riutuneita kasvoja. Suuret hikikarpalot helmeilivät otsalla ja suu muovaili hiljaa sanoja "Santeri-riepu". – "Ristiina-riepu", kuiskasi suutari vastaan ja palasi työhönsä. "Kunhan nyt Jumala soisi Santerin tulla ajoissa. Se odotus tässä vain enää Ristiinaa pidättää ajallisuudessa. Tuntuu niin murheelliselta, että täytyy erota. Olisihan tässä vielä muuan vuosi menty yhdessä, vaikka akselit jo vinkuvatkin voiteen puutteesta". Santeri-riepu! Eihän ollut soveliasta isän kehua poikaansa, mutta minkä tuolle tekee, kun sydämen kyllyydestä suu puhuu. Tässä köyhyydessä kun on elää tuhrattu ja koulut käyty ja... Heti kun kynnelle kykeni, niin koulutyön ohella ansaitsemaan voita leivän päälle, sama se, millä hommalla, kunhan se vain oli rehellistä. Aluksi leikkaili niitä ikuisia kantoja, joita Suomen kansa ei lakkaa polkemasta linttaan niin kauan kuin maa seisoo. Siitä ei paljoa herunut, mutta tulihan kuitenkin vähän suolan makua kielelle. Sitten jo kykeni seurailemaan ja opastelemaan porvarien laiskojen poikavekarain läksyjen lukua ja sitä lyytä hyötymään enemmän. Auliita ne olivat auttamaan köyhää poikaa ruoalla, vaatteella ja rahallakin. Ei heitä sovi moittia kitsaudesta eikä siitä, etteivät olisi köyhän osaa ymmärtäneet. Muusta se vain johtui, ettei Santeri ollut halukas tuollaisiin tehtäviin, vaan toimitti niitä vain pakosta. Sanoi kerran, että hyväntekeväisyyden vastaanottaminen on nöyryyttävää ja köyhälle koulupojalle parhaassakin tarkoituksessa suotu päivällinen armopala, jossa aina tuntuu alennuksen katkera sinappi. Mutta Santeri oli liian viisas tehdäkseen siitä asiaa. Hän tiesi jo poikasena asettua tuollaisen yläpuolelle. Oli siinä mitä oli, se ei yltänyt häneen, sillä hän käveli jollakin tavalla korkeammalla kuin muut. Hän osasi nauraa mukavasti kaikelle ja asettaa asiat koruttomasti siihen valoon, mikä niille oli pohjimmaisen totuuden mukaan tuleva. Ei hän katkeroitunut eikä murjottanut rahattomuudestaan eikä takkinsa rei'istä, vaan lohdutti itseään sillä, että sitä hauskempaa on sitten joskus pitää uusia ja eheitä. Kesin hän jo kelpasi satamaan lastauskirjuriksi tai sen puutteessa rakennukselle hanttimieheksi. Se oli herroista niin ihmeellinen asia, että laittoivat siitä lehteensä uutisen. Että "lyseolainen Santeri Koskinen on kuluneen kesän aikana työskennellyt rakennustyömaalla Uudenkadun 25:ssä". Niin siinä sanottiin ja kiitoksen tarkoituksessa se oli kirjoitettu. Ja seitsemänneltä luokalta kun pääsi kahdeksannelle, niin tuli samasta lehdestä sana saapua toimittajan puheille. Santeri meni ja jäi jo sille tielle. Luvattiin kesäsijaisen paikka ja sanottiin kyllä pian perehtyvän työhön. Ja miksei tehnytkin niin. Koko kesän Santeri kävi lehden töissä, elätti itsensä ja sai säästetyksi hiukan rahaa syksyn menoja varten. Kotiin tullessaan Santeri oli aina yhtä rauhallinen ja hiljaa hymyilevä. Kerran vain hän sanoi Villelle, joka armottomasti töryytti torveaan: "Kuules, Ville, heittäisitkö tällä kertaa... Päätäni särkee..." Heittihän Ville, tottakai. Ei hän enää sellainen ollut, että olisi toista tahallaan kiusannut. Ei ollut vain tullut ajatelleeksi. Isältään Santeri joskus vaisusti hymyillen kysyi, mitä taikapallosta nyt näkyi. Ja ymmärtäen poikansa sielunlaadun suutari oli aloittanut vanhan leikin ja tirkistellen taikapalloon jutellut sitä entistä, päättymätöntä satua lasisesta linnasta, kuninkaantyttärestä ja puolesta valtakunnasta. Siinä ne vain köyhät pojat seisoivat linnan portilla, katselivat pyörein silmin rinsessaa ja ihmettelivät, heillekö hänet oli sallittu ja kumpi heistä hänet tuli saamaan. Mutta ei ilmankaan jääneen tarvinnut olla murheellinen, sillä taikapallosta näkyi tai oikeammin humisi kuuluville sellainen laulu, että hän oli saapa korvaukseksi muualta "koko valtakunnan". Santerin kysyttyä, mikä tuo "koko valtakunta" sitten oli ja missä, suutarin täytyi vastata, ettei hän tiennyt. Hän ei ymmärtänyt koko asiaa, vaan se oli putkahtanut hänen mieleensä itsestään, selittämättömänä salaisuutena, joka ehkä kerran kirkastuisi. Santeri oli kuunnellut isänsä tarinoita tummissa silmissään kauas, kai sinne lasilinnaan saakka ulottuva katse, josta loisti sanomaton, selittämätön kaipaus. Kyllä suutari ymmärsi poikansa sydämen, sillä hän oli sentään nähnyt ihmisiä siksi paljon ja mietiskellyt heidän erikoislaatuaan. Tuollainen katse ilmestyy kerran jokaisen nuoren silmiin. Heillä on silloin kaikilla taikapallo, johon he tuijottavat ja jossa näkevät koko maailman aarteet ja elämän ylimmän onnen. Kas, miten se hulmuaa siellä ruusunpunaisena tulena ja jalokivien kimaltelevana säihkynä... Santeri saattoi silloin ja usein muulloinkin vaipua mietteisiinsä pöytänsä ääreen ja piirrellä paperille jotakin, jonka kai oli tarkoitus ilmaista hänen ajatuksiaan. Tuo pöytä oli se sama, jonka Ville oli aikoinaan tehnyt. Se oli käynyt niin matalaksi ja pieneksi, ettei Santeri tahtonut voida istua sen ääressä, kun sääret eivät oikein mahtuneet alle. Ville oli tarjoutunut laittamaan tai ostamaan uuden, mutta Santeri oli kieltänyt. Mikään pöytä maailmassa, vaikka olisi miten kallis ja komea, ei voisi tulla hänelle niin rakkaaksi kuin oli tämä pakkilaudoista kokoon naulattu, pieni pöydäntapainen. Missään hän ei ollut ollut niin onnellinen kuin istuessaan sen ääressä ja unelmoidessaan jostakin sanomattoman suuresta ja autuaallisesta, jonka oli kerran saavuttava. Kun isä ja äiti olivat nukkuneet keittiössä ja Ville hengittänyt raskaasti tuossa vieressä, kun yö oli seisonut mustana ikkunan takana ja tuuli vinguttanut jossakin tuuliviiriä, kun pieni lukulamppu oli sihissyt rauhallisesti, salaperäisesti, kuin kertoen jotakin viehättävää tarinaa, niin silloin Santeri oli tuntenut outoa, ihmeellistä viihtyisyyttä, joka oli saanut hänet unohtamaan kaiken arkiharmauden ja vienyt hänet kauas haaveiden maailmoihin. Silloin Santerin oli vallannut vastustamaton halu saada sanoin ilmaistuksi jotakin siitä kauniista, joka kimalteli hänen mielikuvituksessaan, ja hän oli tehnyt epäröiviä, arkoja yrityksiä. Suutari oli aavistanut ja ymmärtänyt tämän siitä, mitä oli joskus sattunut näkemään ja lukaisemaan Santerin pöydälle unohtuneista papereista. Ei suutari sentään niin tyhmä ollut, ettei tajunnut, mistä tässä oli kysymys.
3
Santerin oltua isossa koulussa muutaman vuoden Ristiina ja Aukusti olivat alkaneet varoa ujostuttamasta häntä omalla kömpelyydellään ja vaatimattomuudellaan. Tämä ei suinkaan johtunut siitä, että he olisivat milloinkaan huomanneet Santerin häpeävän tai edes ujostelevan vanhempiaan, vaan siitä, että he tahtoivat estää ennakolta mitään sellaista tunnetta aiheutumastakin. Santerin ollessa alaluokilla suutari oli joskus mennyt kuulemaan kevättutkintoa, sillä hänellä oli lämmin harrastus ja suuri kunnioitus tietoa kohtaan. Hartaampaa kuulijaa ei jykeväniskainen rehtori voinut saada lennokkaille, syvällisille ja isänmaallisille puheilleen kuin vanha Koskisen ukko oli. Tämä vaelsi lyseon käytävissä ja luokissa sekä juhlasalissa kuin tiedon ja viisauden temppeleissä, joissa ratkaistiin ikuisia arvoituksia, ja kuunteli pelkäävällä, pyhästä arkuudesta vapisevalla, kyyneltyvällä mielellä julistusta, jota profeetallisesti innostunut rehtori kateederilta saneli. Suutarin maallisen kunnianhimon korkeimpia hetkiä olivat olleet ne, jolloin rehtori odottamatta – vaikka kyllä suutari oli myöhemmin sellaista aina vähin odotellutkin – lähti tulemaan vierasjoukon läpi suoraan häntä kohti ja löi siinä kaikkien nähden reilusti kättä sekä kyseli vointia. Mutta alusta saakka suutari oli varonut, ettei tuppautunut näyttämään julkisesti olevansa Santerin isä, sillä poika olisi voinut ujostella verratessaan häntä muihin saapuvilla oleviin, hienosti puettuihin ja ylhäisen, jopa ylpeänkin näköisiin isiin. Vaikka Santeri ei ilmaissutkaan siitä minkäänlaista merkkiä, niin tietäen poikain luonteen olevan tällainen suutari ei tahtonut asettaa häntä liian kovalle koetukselle. Santerin tultua yläluokille ja suutarin luulon mukaan yhä arkatuntoisemmaksi tällaisissa asioissa suutari ei enää monesti mennytkään tutkintoon ja jos meni, niin pysytteli ovensuussa muiden selän takana ja lähti pois vähää ennen loppua, ettei olisi häirinnyt Santerin seurustelua toveriensa kanssa. Sikäli kuin hän tunsi ihmisiä ja maailman menoa, hänen oli meneteltävä näin, eikä se tuottanut hänelle minkäänlaista ikävää tunnetta.
Ristiina ei ollut tullut ainoaankaan tutkintoon Santerin koko kouluaikana, ei, vaikka Santeri oli joskus sanonut, että "tulisitte nyt tekin, äiti, katsomaan minun kouluani". – "En tule!" Ristiina oli vastannut tuttuun, hiukan tuikeaan tapaansa. "Ei siellä tarvita tällaisia eukkoja kaikkien töllisteltäviksi ja ihmeteltäviksi, että mitä nuokin täällä tekevät!" Mutta kun Santeri oli nyt keväällä sanonut heille molemmille vakavasti, että "kyllä teidän on tultava minun viimeiseen tutkintooni", että "turhaa te sitä ujostelette", Ristiina oli alkanut ajatella, että pitäisikö tuonne todella mennä. He olivat huomanneet Santerin kasvaneen jo irti siitä iästä, jolloin se, miten äiti on puettu, saattaa merkitä jotakin, ja haluavan tosissaan isän ja äidin olevan saapuvilla. Santeri ei ilmeisesti itse tiennyt, miten suuren osan kiitollisuudenvelastaan hän tällä pyynnöllään maksoi vanhemmilleen. Hänellä kun sattui sillä hetkellä, jolloin tämä keskustelu tapahtui, olemaan kiire lähtö, hän ei ehtinyt huomata vanhempiensa liikutusta, vaan meni hilpeästi vihellellen ja miettien omia iloisia, nuoria aatoksiaan.
Siitä sitten Ristiina rohkaistui, että hänpä tuleekin tutkintoon. Pastuskan kanssa hän alkoi neuvotella vaatteista, että miten saisi säällisen hameen ja röijyn, joissa kehtaisi mennä. Ja kengät? Kas, siitä vasta kysymys tuli, että mistä suutarin vaimo kengät saa. Uusia Ristiina ei antanut ruveta tekemään, sillä Aukustin liikenevä aika tarvittiin nyt Santerin patiinain valmistamiseen. Lopuksi Alli-rouva toi insinöörin kengät, että saisikohan niistä sopivat, ja eikö saanutkin. Ne olivat näet riittävän tilavat, niin että Ristiinan ukkovarpaiden pahkatkin mahtuivat niihin väljästi. Suutari tikkasi reiät umpeen, korjasi kannat ja hivautti kiilloketta päälle. Ihan olivat kuin uudet. Pitkiin aikoihin Ristiinalla ei ollut ollut niin hyviä jalkineita. Hame ja röijy saatiin siten, että pastuska usutti Ristiinan pyytämään kauppaneuvoksettarelta vanhaa hametta, jonka tämä, kuultuaan tarkoituksen, mielellään antoikin. Se oli riittoisa vaatekappale siksi, että periytyi kauppaneuvoksettaren lihavimmilta, valtavimmilta päiviltä. Ristiinalle siitä tuli paitsi hametta vielä kaksi röijyä. Valkea kirkkohuivi Ristiinalla oli vanhastaan, joten koko vaatejuttu oli tullut nopeasti hyvään päätökseen. Ei muuta kuin alettiin odottaa tutkintopäivää, jonka juhlallisuus kuvasteli alati Ristiinan mielessä aivan peloittavana. "Miten siellä osaa olla ja saako siellä edes istua? Minulla alkaa pian poltella pohkeita, ellen saa istua. Ainoa paikka, jossa ne sietävät seisomista, on pesusoikon ääressä, ne kun ovat tottuneet siihen. Arvaavat kai saippuan ja lipeän hajusta, että nyt Ristiina pesee pyykkiä ja haluaa olla rauhassa". Suutari sai moneen kertaan selitellä, minkälaista siellä on, että "kun tullaan pihalta keskiovesta sisään, niin..." "Vaan muistakin!", Ristiina sähähti, "ettet heitä minua yksin sinne hienojen ihmisten vilinään! Sinulla kun on sellainen kumma tapa, että jos ollaan yhdessä jossakin – ei sitä ole monta kertaa tapahtunut –, niin siinä samassa olet hävinnyt kuin maa olisi sinut nielaissut. Ei näy missään, vaikka kuinka katselisi. Mihin maailmassa se osasi pujahtaa kuin kärppä koloonsa? Mutta juuri kun päättelen, että ole sitten, että en suinkaan minä ikääni rupea tässä seisoskelemaan ja sinua vuottelemaan, niin siinä samassa tuletkin ihan yhtä rauhallisena kuin et olisi kadoksissa ollutkaan. Kun tivaan, että senkö tuhattäytiseen sinä taas hävisit, niin muka katsot kummissasi, että hävisit? Ethän sinä ole mihinkään hävinnyt, vaan ollut koko ajan ihan kyynärpäitteni ulottuvilla. Kyllä se saattaa harmittaa niin, että korvalle tekisi mieli heläyttää..."
Mutta siihenhän tämä Ristiinan haave raukesi, kun tuli tauti, kova tauti. Suutarista oli kovaa, ettei Ristiina saanut mennä tutkintoon ja kokea kaikkea sitä iloa, mikä siellä olisi hänen osakseen tullut. Ei tuo olisi ollut liiaksi sen vaivan palkaksi, minkä Ristiina oli pojastaan nähnyt. Vaan tässä matoisessa maailmassa käy vain harvoin toivon mukaan, ainakin köyhille. Rikas ja ylpeä kulkee niska niin jäykkänä, että putoaa hautaansa suorana kuin seiväs, vähääkään elämänsä kuluessa käymättä nöyryyden koulua. Mutta entä köyhä? Vaikka hän on jo alunpitäen nöyrä kuin ruoho tuulessa, niin se vain ei riitä. Varmemmaksi vakuudeksi häntä nöyryytetään vielä ylimääräisesti ja tuotetaan hänelle kaikkia mahdollisia pettymyksiä ja mielikarvauksia, niin että hän makaa maassa kuin malko eikä uskalla siitä katsetta nostaa. Kaikki touhuavat hänen kimpussaan kuin olisi köyhän nöyryyttäminen juuri se tärkeistä tärkein asia, josta koko ihmissuvun autuus riippui.
Suutari säpsähti todetessaan ajattelevansa näin ja kapinoivansa Jumalaa vastaan. Miksi kaikki tapahtuu ja menee juuri niin kuin tekee, sitä ei ihminen tiedä, ja siksi hänen on varovaisinta olla mestaroimatta Jumalaa. Kyllä hän osaa hoidella ihmisten asiat sentään hiukan paremmin kuin joku ikäloppu, puolitohelo rajasuutari. Mutta silti suutari ei jaksanut tinkiä siitä, että Ristiinan pakottaminen jäämään pois tutkinnosta oli kuin olikin liian kovaa. Siinä olivat valmiina, puhtaina ja silitettyinä, hame, röijy ja huivi, ja Ristiina odottamassa tutkintoaamua kuin pikkutyttö, joka iloitsee uusista vaatteistaan ja vartoo kiihkeästi hetkeä, jolloin saisi pukeutua niihin. Ja voi sitä iloa, minkä hän menetti. Santerin hän tosin näki, kun tämä lähti tutkintoon, mutta mitä se oli sen rinnalla, mitä koulussa tapahtui. Siellä kävi selville, että Santeri oli koulunsa ensimmäinen oppilas, joka oli suorittanut parhaimman tutkinnon. Kuuluvasti rehtori julisti sen ja ilmoitti opettajakunnan yksimielisesti antaneen Santerille korkeimman apurahan. Vielä rehtori oli julkisesti onnitellut Santerin vanhempia ja toivonut, että Santeri vastaisuudessakin palkitsisi heidän uhrauksiaan yhtä hyvin kuin tähän saakka. Kun sitten tutkinto oli loppunut, Santeri oli tullut pää pystyssä, huulilla se erikoinen, rauhallinen, kaikkea ymmärtävä hymy, jota suutari pojassaan rakasti, ja silmissä lämmin, leikillinen välke, suoraan ihmisjoukon halki hänen luokseen ja sanonut kaikkien kuullen – konsulin, kauppaneuvoksen, maisterien, kaikkien: "Isä, tulkaahan tänne!" Ja hän oli vienyt isänsä rehtorin luo ja ilmoittanut isän tahtovan kiittää nyt eron hetkellä rehtoria kaikesta hyvästä, jota rehtori oli uupumatta Santerille osoittanut kuluneena pitkänä kouluaikana. Rehtori oli ollut liikuttunut, puristanut yhä uudelleen suutarin kättä ja puhellut, kuinka Jumala on ollut heille kaikille armollinen ja sallinut sen hyvän toteutua, mitä olemme häneltä palavasti ja nöyryydessä rukoilleet. Oli siinä kertomista Ristiinalle, kun kotiin päästiin, eikä niin tarkkaan osannut muistella eikä kuvata kuin Ristiina vaati. Siihen tulivat lopuksi Santeri, Lauri, Elsa ja Lahja, ja kaikilla heillä oli hyvät todistukset ja sydän herkkänä. Elsan poskilla vaihteli yhtämittaa punainen ja valkoinen ja silmät sädehtivät kuin tähdet, kun hän katsella välähdytteli ympärilleen, erittäinkin Lauriin, niin, Lauriin. Ja Lahjan poskessa leikki alituiseen kuoppa ja nauru helisi huulilta, kun hän liverrellen jutteli ja kumartui tervehtimään Ristiina-riepua ja heti taas kääntyi Santerin puoleen, punastui tietämättään ja oli niin kaunis kuin suutari vain saattoi kuvitella tuollaisen nuoren tytön voivan olla, kun elämän kevätaurinko holvaa hänen ylleen täyttä heloansa kuin sataisi helmiä ja kukkasia...
Kun nuoret olivat taas pyrähtäneet tiehensä ja he vanhat jääneet kahden pyyhkimään silmiään ja ihmettelemään, mikä tässä kävi, kun vieläkin vilajaa silmissä ja helisee korvissa kuin auringonkilo aalloissa ja leivosen laulu kevään sinessä, suutari oli sanonut Ristiinalle, että "joo – sellaista se oli!" Ja hän oli alkanut puhua siihen tyyliin, mikä hänellä oli tapana silloin, kun oli itsemielessänsä päättänyt jotakin ja tahtoi edeltäpäin ilmoittaa olevan aivan turhaa vaivaa pullikoida vastaan, että näet kyllä Ristiinan oli kaikesta huolimatta tuo uusi vaatetus päällensä puettava. Jos Jumala oli armossaan ja viisaudessaan päättänyt kutsua Ristiinan pois, niin tämä oli ilmestyvä hänen taivaalliseen tutkintopaikkaansa puettuna tähän kauppaneuvoksettaren vanhasta hameesta tehtyyn uuteen pukuun, jalassa insinöörin kengät. Siitä Ristiina sai olla varma ja voi ainakin sen puolesta kuolla tyytyväisenä. Suutari oli puhunut hiukan kiihdyksissään ja uhmaillen, kuin olisi tällä tempulla lopultakin sotkenut Jumalan aivoitukset ja "vetänyt häntä huulesta", mikäli oli sopivaa sanoa Jumalalle sellaista tehtävän. Tieto, ettei pukuhomma lopultakaan mennyt aivan hukkaan, tuotti Ristiinalle hiukan lohdutusta, joka kasvaisi täyteen määrään sitten, kun hän saisi nähdä Santerin päässä valkolakin. Huomen-illalla junan tultua selviäisi, miten Jumala oli aikonut tämän nikaran järjestää.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
1
Jos oli ollut pulmansa Santerilla kuluneiden kahdeksan vuoden aikana, niin samaa saattoi yhtä hyvällä syyllä sanoa Lauri. Pulmien pahin aiheuttaja oli lisäksi sama molemmilla: köyhyys, ja Laurilla lisäksi sairaus. Laurin kasvaessa piispan rahojen teho väheni ja yhä useammin oli edessä ankara kysymys, miten siinä paikassa päästiin ojan yli. Ihmeekseen Lauri tuli aina kokemaan, että päästiin. Jostakin löytyi kuin löytyikin neuvo sekä köyhyyteen että sairauteen.
Pastuska kysyi parsiessaan siinä ikkunanpielessä tutkinnon aattopäivänä Laurin sukkia, oliko hän onnistunut pitämään lupauksensa miesvainajalleen ja saattamaan Laurin niin pitkälle sivistyksen tielle, että hän nyt voisi jatkaa uraansa omin voimin ja tulla siksi, miksi oli aiottu? Hänen muistiinsa palasi pastorivainajan katse, kun hän oli kuullut vaimonsa lupauksen: kuinka kuumeen hourio hälveni siitä silmänräpäykseksi ja näkyviin tuikahti kirkkaan rakkauden ja luottamuksen säde. Vastaukseksi siitä nyt kuultavaan tiedusteluun pastuska rohkeni kuiskata uskovansa, että oli kaikesta huolimatta saanut täytetyksi lupauksensa. Näin jälkeenpäin katsoen se tuntui melkein sadulta, mutta oli siitä huolimatta totta, koskapa oltiin tässä ja Lauri oli lakkia vaille varma ylioppilas.
Pastuska näki itsensä kulkemassa kuluneiden pitkien vuosien taipaletta aina samanlaisena, mistä tuo kuva sitten lieneekin hänen mielessään syntynyt: pienenä, hiukan kumarana, saalihartiaisena naisena, jolla oli elämässä vain yksi ainoa huoli, kotinsa ja poikansa hoitaminen. Siinä kuudelta tai viimeistään puoli seitsemältä täytyi nousta, niin vaikeata kuin se olikin joskus, esimerkiksi silloin, kun kiusallinen, vanhemmiten ilmestynyt katarri oli iltayöstä kauan valvottanut. Huoneet kun olivat hatarat ja pientenkin pakkasien aikana vetoiset ja kylmät, täytyi ensimmäiseksi ryhtyä puuhaamaan tulta pesään. Sehän ei olisi ollut mikään asia, jos puut olisivat olleet kuivia, mutta kun ne olivat enimmäkseen märkiä, niiden sytyttäminen oli suoranaista taidetta, jossa piili omat salaisuutensa. Kun yksi näistä oli kova ja sitkeä puhaltaminen, joka ei ole erikoisemman virkistävää hommaa heikolle, yskäiselle naiselle, pastuskan valtasi joskus, hänen harjoitettuaan sitä hetkisen, pyörryttävä väsymys. Mutta ei auttanut antaa jälkeen, vaan täytyi nousta polviltaan pesän äärestä, pistää kahvipannu tulelle ja lähteä saali korvissa maitokauppaan ostamaan päivän maito- ja leipäannosta. Sehän oli vähäpätöinen tehtävä kovillakin ilmoilla, myymälä kun oli tuossa nurkan toisella puolella, jos vain kukkarossa oli ostokseen tarvittavat lantit, mutta muuttui pulmalliseksi, ellei niin ollut, kuten monesti sattui. Silloin ei auttanut muu kuin – Lauri ei tiennyt tästä – pyytää nöyrästi maitokaupan muijaa merkitsemään ostokset kirjaan siihen saakka, kunnes "tästä taas päästäisiin eteenpäin". Vaikka muija oli haluton velkakauppaan, koska häneltä itseltään vaadittiin käteistä, hän ei milloinkaan kieltäytynyt. Pastuska oli oppinut tuntemaan hänet ja tietämään hänen olevan hyvä, auttavainen ihminen, joka omalla tahollaan vuovasi eteenpäin suurta lapsijoukkoa ja juoppoa, häijyä miestä. Väkisin siinä syntyi kahden köyhän välille yhteisymmärrys ja auttamisen halu, jos vain suinkin tähän kyettiin. Pastuska saattoi ilokseen sanoa aina olleensa saamansa luoton arvoinen, vieläpä joskus, tosin vain aniharvoin, palkinneensa sitä kympin, parin, vastalainalla, kun tällainen ylimääräinen seteli oli jonkin sanomalehtikirjoituksen tai muun vuoksi eksynyt hänen kukkaroonsa ja tyrmistyneenä tämän tyhjyydestä jäänyt sinne laillista, välttämätöntä aikaa kauemmaksi.
Näin pastuska oli aina selvinnyt maitomummun pakinoilta ja kuullut siellä odotellessaan päivän ensimmäiset uutiset. Kummallista, miten nopeasti tiedot ja juorut levisivät, vaikka aamulla ilmestyviä sanomalehtiä ei ollutkaan. Maitomummu niitä ehti puuhainsa lomassa jutella ja myymäpöydän toiselta puolen niitä lisättiin. Tullessaan kotiin valmistamaan aamukahvia pastuska mietti niitä ja löysi niistä useimmiten jotakin, joka tehosi hänen huumoria tajuavaan luonteeseensa. Unestansa heräilevä Lauri näki jo äidin ilmeestä, milloin maitokaupassa oli kerrottu jotakin hauskaa, ja alkoi heti tutkia, mitä se oli ollut. Siitä päästiin päivän alkuun. Hätäinen silmäys aamutuntien läksyihin, kupillinen kahvia ja rinkilä tai viipale "junttapullaa", ja niin oli lähdettävä kouluun.
Laurin mentyä pastuska istahti keittiössä olevan sohvapöytänsä ääreen ja viivähti siinä hetkisen ajatuksissaan. Joskus hän myös luki jotakin. Sitä varten hänellä oli pienellä pöydällä vuoteen vieressä hartauskirja, jossa oli merkki siinä kohdassa, mihin edellisellä kerralla oli päästy. Tämä Laurin lähdön jälkeinen hiljainen aamuhetki oli pastuskalle hyvin mieluinen, jopa välttämätön, sillä sen kuluessa hän ikäänkuin kokosi rohkeuttansa ja keskitti voimiansa päivän puuhia varten. Vietettyään sen loppuun hän sulki kirjansa ja asetti sen aina samalle paikalle. Sitten hän ryhtyi aamuaskareihinsa. Vuoteet oli korjattava, vuodevaatteet tuulutettava, lattiat lakaistava ja pölyt pyyhittävä. Sitten oli käytävä hakemassa vettä ja puita, jos Lauri ei ollut muistanut tätä velvollisuuttaan suorittaa. Pastuska oli pahoillaan siitä, että Lauri usein unohti tämän asian, mutta ei kuitenkaan vaatinut sitä entistä tiukemmin. Pastuskan sydämessä asui poikaansa kohtaan ei vain hellä rakkaus vaan myös syvä sääli, ja siksi hän pyrki säästämään häntä rasituksilta niin paljon kuin suinkin. Näin hän tuli suorastaan hemmotelleeksi Lauria, joka otti kaiken vastaan luonnollisena, itsestään selvänä asiana. Veden nosto kaivosta oli hankalaa talvella, sillä kaivon vierus jäätyi liukkaaksi töyrääksi, jossa oli vaikeata seistä. Joskus pastuska lysähti siinä polvilleen ja satutti itseään. Silloin kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä sekä kivusta että nöyryytyksestä, mutta hän kuivasi ne heti eikä antanut ylpeydelleen puheenvuoroa. Hänkö olisi muka ollut liian hyvä kantamaan vettä! Pastuska ei olisi mistään hinnasta näyttänyt kellekään pitävänsä askareitaan itselleen muka liian halpoina. Ellei ollut pilkottuja puita, hän tarttui urheasti sahaan ja kirveeseen. Tähän saakka pastuska ei ollut milloinkaan käyttänyt kumpaistakaan eikä särkenyt puita, ja vaikeatahan se aluksi oli sekä tottumattomuuden että voimien vähyyden ja vielä senkin vuoksi, että sahajauhojen hieno pöly tunkeutui henkitorveen ja aiheutti vaikeita yskänkohtauksia. Mutta alkoi se siitä sentään mennä, niin ettei pastuska lopuksi pitänyt koko puuhaa erikoisemman tärkeänä eikä ahdistanut Lauria tätä velvollisuuttaan poikkeuksettoman tarkasti suorittamaan. Hänen luonteeseensa kuului kaiken tekeminen itse, jos siihen suinkin vain kykeni.
Aamusiivouksen jälkeen tuli aamiaisen laittaminen. Pastuska nauroi itsekseen muistellessaan, miten koruton hänen ruokalistansa oli ollut ja oli. Siunatut perunat, jotka ette milloinkaan maksaneet paljoa ja tarjouduitte aina yhtä maukkaina köyhien ihmisparkojen aamiaispöytään! Ei ollut hätää niin kauan kuin te olitte saatavilla. Siunattu silakka, joka samoin olet uskollisesti saapuvilla köyhän pöydässä, milloin sellaisena kuin nouset nelikostasi, vain sipulin viipale vierelläsi, milloin keitettynä perunain päällä tai paistettuna hiiloksella tai jalostettuna pitoruokiin kuuluvaksi "suutarinloheksi"! Samoin kuin peruna olet sinäkin joka aamu uusi ja tuore, niinkuin sinua ei olisi milloinkaan sitä ennen maistettu. Siunattu päivällisruoka olette te molemmat yhdistettyinä silakkalaatikoksi, tuoksi köyhän herkuksi, joka palaa pöytään vähintään yhtä monta kertaa vuodessa kuin tässä on viikkoja! Kuinka maittavaa eikö ollutkin maitovelli, jonka varassa Lauri oli suorittanut koulukurssinsa, nauttien sitä joka aamu sen uskollisten kyytipoikien, happaman, puolipaksun leivän ja silakkain kanssa! Perunoille sai aina jotakin kastiketta, jos ei lihasta, niin maitotilkasta. Riisipuuro ja hernekeitto riittivät molemmat yksinään päivälliseksi. Jälkiruoista ei ollut huolta, sillä niitä tarjoiltiin vain poikkeustapauksissa: viskusoppaa tai puolukkapuuroa tai lättyjä joskus. Saavuttamattomia olivat sellaiset ylellisyydet kuin vasikan- tai muut paistit, linnuista puhumattakaan, paremmat kalat, kaikki ne ruoka-aineet, joista rakennettiin todella ravitseva, maukas ateria. Mutta vaikka elämän tämä puoli oli täytynyt rajoittaa niin, ettei siihen mahtunut pienintäkään poikkeusta ylellisempään ruokalistaan päin, sillä ei ollut ollut minkäänlaista katkeroittavaa vaikutusta ei pastuskaan itseensä eikä Lauriin. Molemmat tyytyivät aina siihen, mitä saivat. Monesti Lauri tuskin huomasi, mitä söi, sillä hänellä oli äidin kyllä moittimana tapana pitää syödessään vierellä kirjaa. Siitä tuleva hauskuus ryyditti vaatimattomatkin ruoat.
Pastuska oli kyllä ymmärtänyt ja vanha tohtori oli siitä hänelle erikoisesti huomauttanut, että Lauri oli välttämättä saatava lihomaan. Muuten voisi hänen terveydelleen tulevaisuudessa ilmestyä vakavia vaaroja. Mutta miten se oli mahdollista, kun ei ollut varaa päättäväisemmin edistää tätä pyrkimystä? Ei auttanut paljoa se, että pastuska syötti Laurille salavihkaa omat muna- ja voiosuutensa siten, että sekoitti edellistä vain silakkalaatikon toiseen päähän, jonka sitten käänsi Laurin eteen, ja kehoitti Lauria levittämään rohkeasti voita leivälleen, "koska voita kyllä oli ja hän oli jo syönyt". Ei näyttänyt tehoavan sanottavasti sekään, että pastuska kuori kerman ja sekoitti sen Laurin osuuteen, tyytyen itse kuorittuun maitoon. Yhtä paljon näkyi tuloksia siitä muustakin huolesta ja uhrautuvaisuudesta, jolla pastuska koetti rikastuttaa Laurin ruokavaliota. Lauri oli äärimmäisen laiha ja pysyi sellaisena, ponnisteli pastuska miten hyvänsä. Kun Lauri pyysi kerran – pastuska muisteli hänen silloin olleen viidennellä luokalla – hilkkua käydäkseen leikkauttamassa tukkansa ja alistui nöyrästi, kun tuota hilkkua ei sattuneesta syystä sillä kertaa ollut, äidin saksien alle, tämän työ hetken kuluttua pysähtyi. Katsahdettuaan äitiinsä Lauri huomasi hänen itkevän. "Mikä nyt on?" Lauri oli kysynyt miehekkään huolettomasti, kuten hänellä oli ollut siihen aikaan tapana halutessaan hälventää äitinsä huolia. "Kun sinun niskasi on niin laiha ja kapea, että miten se jaksaa kannattaa isoa päätäsi!" oli pastuska hymyillyt kyyneltensä läpi. "Laiha se kyllä saattaa olla", oli Lauri arvellut, "mutta mitä siitä, kun se on terästä. Leikatkaahan edelleen." – "En osaa – tästä tulee huonoa jälkeä". – "Tuli mitä tuli, niin kyllä minä sen kannan. Tulkoon sanomaan siitä se, jota se ei miellytä!"
2
Pastuska hymyili. Niin, laiha Laurin niska kyllä oli ollut ja oli vielä, nyt ylioppilaaksi tulon hetkelläkin, mutta kieltämättä siinä oli sitkeätä, taipumatonta ja nähtävästi taittumatonta terästä. Onneksi se piiloutui hiljaisen luonteen alle eikä siis haastanut kimppuunsa aiheetonta vastarintaa. Pastuska oli todennut poikansa luonteessa selviä merkkejä sekä hänen isänsä että äitinsä – pastuskan – sukuperinteistä ja huomannut, miten lujasti ne hallitsivat perillistään vieden häntä tahtomaansa suuntaan suuria välittämättä kasvatuksen ponnisteluista.
Kuinka vaikeata elämä oli monta kertaa ollut, niin vaikeata, että murtumisen raja oli ollut lähellä. Ei suinkaan köyhyyden tähden, vaan monenlaisten ulkonaisten seikkain takia, jotka tulivat yhtäkkiä kuin salama taivaalta ja olivat typerryttää siihen paikkaan. Pastuska muisti kuin eilisen päivän sen syystalven hetken, jolloin toisella luokalla oleva Lauri oli tullut koulusta silmä pahoin verestävänä. Oli ollut suoja ja kouluun tulijat oli otettu vastaan perinpohjaisin "tulopommein". Yksi niistä osui Laurin vasempaan silmään ja teki sen vaikutuksen, ettei Lauri voinutkaan olla koulussa, vaan häätyi menemään kotiin. Täällä silmää pestiin ja haudottiin haalealla vedellä, mutta turhaan, sillä tuska vain yltyi. Ei auttanut muu kuin lähtö vanhan tohtorin luo, joka alkoi vihaisesti murahdellen "pojanperhanoista" käsitellä Laurin silmää. Mutta miten pehmeät hänen sormenpäänsä olivatkaan ja miten mukavasti hän siinä jutteli puhdistaessaan silmää. "Näkyy olevan lyseon piha hyvästi hiekoitettu – ihan kuin lasipalasilla. Haavanpahan on iskenyt tuohon iiriksen yläreunaan. Siinä onkin parantamista. Koskee kovasti, vai? Pistetään tippa tätä ihmelääkettä, niin nähdään, minkälaisen äjäkän se sitten ottaa. Kuinka on nyt, miltä tuntuu? Kipu haihtuu pois kuin sumu? Niin se kyllä tekee, mutta ei tästä vain yhdellä tipalla selvitä. Nyt laitetaan kääre päälle, ettei valo ärsytä, ja tuskan tullen aina uusi tippa. Ymmärrätkö? Kotona on parasta olla muutama päivä aivan pimennetyssä huoneessa eikä pidä mennä ulos, sillä kylmä tuuli on myös pahaksi. Jos tuska kaikesta huolimatta kiihtyy, niin tule tänne vaikka yölläkin, ja muuten säännöllisesti joka kolmas päivä vastaanottoaikana. Mars kotiin, munsööri!"
Pastuska muisti pitkät päivät, jotka vähitellen kasvoivat viikoiksi ja kuukausiksi. Laurin silmä oli kai saanut paitsi haavaa myös kovan tärähdyksen, koska oli niin herkkä, että yltyi alkuaikoina vähäisestäkin aiheesta, valon välähdyksistä, vedosta, äkillisestä liikahduksesta, vilkkaasta keskustelusta, mielenliikutuksesta, yksinpä ikäväntunteesta, tuohon tuskaan, jonka rinnalla Laurin mielestä hammastauti ei ollut mitään. Hänen aikansa kävi sietämättömän pitkäksi, kun ei voinut lukea eikä työskennellä käsin, koska terveen silmän vaivaaminen ärsytti sairasta silmää ja aiheutti tuskaa. Pastuska muisti huomanneensa tämän sokeana olon toimettomuuden vaikuttaneen Lauriin pahemmin kuin itse vamma ja tehneensä parastansa hänen viihdyttämisekseen. Eräänä päivänä hän oli ollut viemässä Stenvikin maisterille pientä pakinantapaista ja saanut edellisistä tuotteistaan maksun, kokonaista viisi markkaa. Tullessaan hän oli pysähtynyt kirjakaupan ikkunan eteen eli paikkaan, johon hän joskus teki toivioretkiä ravitakseen sieluaan edes katselemalla kirjoja, kun ei jaksanut niitä ostaa. Mikä oudon, jännittävän näköinen teos siinä olikaan. Muinaissuomalainen, synkän näköinen, mustapartainen mies, kämmenellä käärme, joka kohottaa kähisten päätänsä. Juhani Aho: Panu. Se on tietenkin Ahon odotettu uusi romaani, josta on niin paljon toivottu. Sitä varmaan Lauri kuuntelisi mielellään, jos sitä luettaisiin ääneen. Mitähän tuo maksaisi... Pastuska hiipii aikana kauppaan, jonka ovikello kilahtaa räikeästi, hälyyttävästi. Myyjä tulee sisähuoneesta. Nähtyään pienen, saaliharteisen, nähtävästi köyhän naisen hänen ilmeensä välähtää vilahduksen verran pettyneeltä – "mitä tuokin nyt täällä?" –, mutta hän jää sitten kohteliaasti nojaamaan tiskiin: "Mitä saisi olla?" – "Panu maksaa viisi markkaa". Markat alkavat polttaa pastuskan hyppysiä. "Mikä on kirjoittamalla saatu, se kirjoihin menköön!" hän koettaa hankkia itselleen riittäviä perusteita ja laskee samalla muita rahavähiään päästäkseen selville, mihin kaikkeen ne saisi riittämään, jos venyttäisi ne soikeiksi. "Ei, ne eivät riitä, vaikka venyttäisi ne nelikulmaisiksi", hän päättelee, mutta tällävälin sormet ovatkin asettaneet myyjän eteen viisi markkaa ja myyjä jo käärii, yllättyneenä odottamattomasta kaupasta, Panua paperiin. Huumautuneena hätäisestä ostoksestaan, jota jo katui, koska oli tuhlannut siihen melkein viimeiset rahansa, pastuska lähtee kotiin, hiipien pitkin seinänvieriä arkana kuin hiiri. Kunhan vain kirjakaupan rouva ei ilmoittaisi Rouvasväen yhdistykselle, että pastuska oli ostanut eräänä päivänä kalliin romaanin. Silloin sanottaisiin, ettei pastuska tarvitse apua, koska hänellä on varaa ostaa kirjoja, vieläpä niin kalliita kuin tämä kuuluu olleen. "Käsittämätöntä, miten köyhän mieleen voi pälkähtää tuollainen! Vaikka minun mieheni on siinä asemassa kuin tiedätte, hän ei ole milloinkaan tuhlannut romaaneihin ainoaakaan penniä!" Tämän keskustelun perusteella päätetään, ettei pastuskalle anneta lähestyvänä jouluna puita eikä rahaa. Pastuskaa naurattaa ja hän myöntää nämä satiiriset ajatuksensa kaupungin hyviä rouvia kohtaan kohtuuttomiksi. Ne ovat nousseet hänen mieleensä siksi, että ne voisivat pahimmassa tapauksessa olla aiheellisia. Hän tahtoi uljaasti vastata ostoksestaan. "Olkoon se lesken ropo Suomen kansalliskirjallisuudelle!" hän päätteli uhmaillen ja kulki jo katukäytävän keskustaa, siinä, missä Rouvasväen yhdistyksen jäsenetkin, ja viipotti tarmokkaasti oikeata kättänsä.
Laurin ihastus oli rajaton hänen saatuaan vilahdukselta nähdä kirjan ennenkuin äiti pisti sen kaappiin. Vasta suoritettuaan kaikki työnsä äiti asettui lamppunsa ääreen ja alkoi käsitellä kirjaa sillä hartaalla, kunnioittavalla tavalla, mikä oli hänelle ominaista. Lauri loikoi viereisessä, pimeässä huoneessa, selin ovesta tulevaan valoon, ja kuunteli. Nyt äiti leikkasi auki ensimmäisen arkin ja luki ääneen nimilehden. "Kuka tuo Aho oikeastaan on?" Lauri silloin kysyi ja äiti alkoi selittää. Äiti tiesi kaikki asiat. Juhani Aho oli papinpoika kuten Laurikin. Se tieto tuotti Laurille tyydytystä. Ehkä hänestäkin tulisi kirjailija. Tosiasia oli, että luettuaan Yrjänä Kailasen ja hänen poikansa hän oli ryhtynyt vakavasti kirjoittamaan isän muistikirjaan, (joka oli oikeastaan lompakko), romaania. Aivan kuin mainitussa malliteoksessa siinä oli kaksi päähenkilöä, vieläpä samannimistäkin: Pekka ja Antti. Erikoisen huolellisesti hän oli kuvannut kotijärven lahden kauneuden kesäiltana, auringon laskiessa, hyönteisten survoessa ilmassa ja muikkujen pistellessä veden pinnassa. Tämä romaani oli suuri salaisuus, josta tiesi vain äiti. Sitä oli hauskaa muistaa, vaikka se oli pysähtynytkin alkuunsa, sillä sitä ajatellessa Lauri oli tuntenut erikoista, kirkasta viehätystä.
Nyt äiti alkoi lukea ja Lauri kuunteli jännittyneenä. Tässähän oli samanlainen huurteinen talvipäivä kuin ne monet, joita Lauri kaihoten muisteli kotipitäjästään, ja samat huurrekoivujen latvoissa arkoina pälyvät teeret, jotka olivat niin monta kertaa kiihdyttäneet Laurin metsämiesvaistoja. Koko pakkasaamun tunnelma ja silloinen riistan rikkaus oli kuvattu täsmälleen niin kuin Lauri kokemuksesta tiesi ja arvasi sen olleen ja sen voi kuvata vain se, joka itse oli tarkoin perehtynyt Sisä-Suomen korkeiden vaaramaisemien talviluontoon. Tuo se viehätti Lauria tavattomasti – tuo joka sanasta ja käänteestä tuntuva tosioloisuus. Hän kuunteli kiinnostuneena ja keskeyttämättä siihen saakka, kunnes äiti väsyneenä lakkasi ja pisti kirjan talteen.
Pari kertaa, aamu- ja iltapäivällä, äiti näin uskollisesti luki Laurille Panua ääneen. Ja vaikka Laurin ja hänen omakin kiinnostuksensa myöhemmin herpautui, hän ei silti heittänyt lukemistansa kesken, vaan jatkoi sitä loppuun saakka. Siihen meni niin pitkä aika, että kun Panu oli selvä, Laurin silmäkin oli terve.
Mutta eihän tämä ollut ainoa ajanviete, jonka tuumakas äiti puuhasi poikansa pitkien päivien ratoksi. Pian Laurin ympärillä oli seurue, johon kuului monenlaisia esittäviä kykyjä: Elsa laulajatar, Lahja lausujatar ja Santeri sadunkertoja. Kaikkien ohjelma oli niin laaja, että Lauri oppi sitä kuunnellessaan tuntemaan suuren joukon suomen- ja ruotsinkielisiä kansanlauluja sekä pieniä runoja, jotka muuten olisivat jääneet hänelle vieraiksi. Satunsa Santeri keksaisi enimmäkseen itse. Istuessaan siinä side silmillä Lauri kuvitteli eläväksi ja itselleen tapahtuneeksi kaikki, mistä lauluissa, runoissa ja saduissa kerrottiin. Eräänä päivänä hän oli olevinansa sokea ja alkoi kulkea huoneessa koetellen kädellä eteensä kuin todella olisi vaipunut pimeyteen. "Olen sokea", hän sanoi, "aivan sokea, näettehän". Elsa kirkaisi ja kaikki ulkoutuivat hänestä säikähtyneinä. Lauri osasi hyvin ajatella, minkälaista oli olla sokea silloin, kun oli kerran ollut näkevä. Silloin tiesi, minkä näköistä olevaisuus oli, ja saattoi oikeastaan nauttia sen kauneudesta yhtä hyvin kuin ennenkin. Toista olisi, jos ei olisi milloinkaan nähnyt. Silloin täytyisi kuvitella kaikki sen mukaan, mitä kerrottiin ja miltä tuntui, kuului, tuoksui ja maistui. Maailmasta saisi varmaan silloin hyvin eriskummallisen käsityksen.
Päähänpistonsa olla olevinaan sokea Lauri oli saanut vanhalta murisijatohtorilta, jonka luona hän nyt kävi joka toinen päivä. Tohtori ei näet ollenkaan pitänyt siitä, ettei Laurin terveenkään silmän liikaherkkyys ottanut laantuakseen ja että sairasta silmää alkoi niin pienestä aiheesta särkeä. Hän kiikaroi sekä kipeätä että tervettä silmää kaikenlaisilla kojeilla ja murahteli itsekseen. "Jäätäpähän on alkanut kasvaa... Näetkö loukkaantuneella silmällä hyvin? Koetetaan. Mikä kirjain tämä on? Entä tämä? Hyvin näyt näkevän. Koetetaan estää tuon jään kasvaminen..." Ja nyt alkoi pitkällinen homma: silmään karistettiin jotakin valkoista suolaa, mitä lienee ollut, ja sitten luomi päälle sekä hieromaan pehmeillä sormenpäillä ympäri ja ympäri kuin kiertäen pennin lantin sijaa. Tätä murisijatohtori jatkoi kuukausia kärsivällisesti, kunnes lopuksi murahti tyytyväisenä: "Kirkaspahan tuli. Ja nyt ei enää särje niin vähästä? Hyvä on. Kyllä se nyt on terve, mutta kiitä onneasi, että pääsit näin helpolla. Kesäksi maalle vahvistumaan! Mutta sitä ennen herra on hyvä ja syö kiltisti vankan annoksen kalanmaksaöljyä. Tässä on resepti ja tällä lapulla saat sitä ilmaiseksi".
Pastuska muisti tuskan, joka oli viiltänyt hänen sydäntään sen pelon ilmestyessä sinne, että Lauria saattoi uhata sokeus. Hän oli kieltäytynyt uskomasta sitä ja koettanut poistaa tuota pelkoa mielestään, mutta silti hänen sielunsa oli räpyttänyt hädissään kuin siipirikko pikkulintu. Hänellä ei ollut ollut muuta turvaa kuin lakkaamaton kääntyminen rukouksin sinne, josta riippui silmäin valo tai pimeys. Mikä sanomaton kevennys silloin, kun lopulta kaikki kääntyi hyväksi, kun herkkyys hävisi ja varma parantuminen sai Laurin unohtamaan määräykset ja käyttämään näköään kuten ennenkin. Silloin pastuska pani Emma-rouvan avulla toimeen hilpeät lätty- ja kermavaahtojuhlat, jossa lapset suorittivat ohjelman, Elsa laulaen, Lahja lausuen ja Santeri kertoen sadun. Taikapallon lävitse hän katseli kertoessaan sitä, mutta sinne sen oli tarinoinut pastuska itse. Se oli satu sokeasta pikkupojasta, joka ei ollut ollut milloinkaan näkevä ja alituiseen kuvitteli, minkälainen maailma mahtoi olla. Hän ei voinut ymmärtää, mitä värit olivat, ennenkuin hänen äitinsä painoi pianosta kaikkein matalimman äänen ja sanoi sen olevan mustaa eli samaa pimeyttä, joka häntä itseään ympäröi. Mustaa oli myös suru, jota hän joskus tunsi, sitä mustempaa, kuta syvempää. Sikäli kuin mentiin ylä-ääniä kohti, värit vähitellen kirkastuivat. Tuli harmaa, sinettävä, sininen, punertava, punainen, punakeltainen, keltainen ja lopuksi kaikkien värien summa: valkea. Se oli samanlaista kuin kirkkain diskantti, sydämellisin ilo, heloittavin auringonpaiste. Pikkupoika kuunteli ja mietti tuota ihmetellen. Kun aurinko lämmitti hänen poskeaan tai hän kuunteli pikkulinnun viserrystä tai muiden lasten iloista naurua, hän ymmärsi nyt valkeiden, iloisten värien hulmuavan ympärillään, mutta kun kylmä tuuli värisytti häntä tai hän huomasi äidin itkevän, musta väri alkoi peittää kaikkea läpitunkemattomaan pimeyteensä. Näin pieni sokea oppi vähitellen asettamaan ulkonaisessa maailmassa kaikki jotakuinkin kohdalleen ja kasvoi sokeudestaan huolimatta jaloksi, viisaaksi mieheksi, joka vaikka oli sokea oli silti kykenevä opastamaan näkeviä. Hänen sydämeensä näet puhkesi kerran, kun se vaikeroi kärsimyksen loppumattomassa koulussa, paistamaan yliluonnollinen valo, joka hälvensi sieltä kaiken pimeyden ja täytti sen pysyvällä, seesteisellä kirkkaudella. Silloin ei ruumiillinen sokeus enää surettanut häntä, sillä hengellinen näkeväisyys korvasi sen hänelle monin kerroin. Pää korkealla, otsalla valkea rauha, askel varmana siitä huolimatta, että käsi koetteli kepillä tietä, hän kulki sieluun siintävää polkua pitkin surevien saattelijana ikuisuuden rantaa kohti.
3
Ei kulunut kuin vuosi ja muutama kuukausi tästä, kun Lauri tuli kotiin pallokentältä, jossa oli juossut linnapallosilla tuntikausia. Pastuska muisti tuon kevätpäivän hyvin: aurinko lämmitti, mutta tuuli oli kolea. Lauri väitti ehkä pallon osuneen häntä sydänalaan, vaikka ei tosin voinut erikoisemmin muistaa, millä hetkellä se olisi tapahtunut. Mutta niin kai oli käynyt, sillä mistäpä muusta saattoi johtua tuo sydänalan kipeä kohta, joka oli kuin iskun jälki. Lauri oikoi ruumistaan, mutta se ei poistunut; hän koetti hengittää syvään, mutta oli kirkaista tuskasta, sillä tuohon kipeään paikkaan viilsi kuin veitsellä. Ja samalla jo vilunväreet ryntäsivät kuin vihuri hänen ruumistaan pitkin ja hän retkahti voimattomana sohvalle.
Pastuskan valtasi kauhu, sillä hän ymmärsi paremmin kuin Lauri, mistä tuo kipeä kohta oli tullut ja mitä se merkitsi. Juossut itsensä hikiseksi, huohottanut ja jäähdytellyt jäisessä tuulessa! Siinä on valmiina sama entinen historia: julma, tuskallinen keuhkokuume. "Miten pääsit kotiin?" – "Santeri saatteli varoiksi, mutta jaksoin sentään vielä kävellä".
Pastuska muisti ensin ryntäilleensä neuvottomana sinne tänne, kun ei tiennyt, mihin oli ryhdyttävä. Mutta pian hän selvisi tyrmistyksestään ja alkoi toimia. Tuokiossa Lauri oli laitettu vuoteeseen ja kiedottu noihin vanhoihin, tuttuihin kääreisiin, joita pastuska oli kuin pahaa aavistaen kaiken varalta säilyttänyt. Aina kun ne olivat kaappia kaivellessa osuneet käteen, hän oli säikähtänyt, sillä niin elävästi ne olivat tuoneet mieleen tuon julman taudin ja kauhun yön Laurin vuoteen vieressä. Oli tehnyt mieli hävittää ne, mutta ei sitä sentään voinut tehdä, sillä saattoihan niitä tarvita vielä. Eikö Jumala sitten ollut luvannut, ettei Laurille enää tulisi tällaista koettelemusta? Ainahan ihminen väittää Jumalan luvanneen jos jotakin, etenkin sitä, jota ihminen on toivonut ja rukoillut, mutta miten asia sitten on, siitä ei ole tietoa. Pastuska jo juoksahti suutarin puolelle: "Kuule, Santeri, pinkaise sinä vanhan tohtorin luo ja sano, että Lauri on kovasti kipeä. Kerro hänelle kaikki ja pyydä tulemaan niin pian kuin voi". – "Kyllä, täti, menen ihan juosten ja vielä jälkeen, jos ei satu olemaan kotona". – "Herra sii-ii-unaa!" Ristiina parkaisi, "joko Lauri taas sai pistostaudin! Olisi luullut yhden kerran jo riittäneen. Saanko tulla avuksi valvomaan, sillä ette te jaksa yksin koko aikaa? Kyllä minä tulen. Pistäydyn illoin katsomassa ja päättelen silloin, milloin tarvitaan. Itsekin olette niin heikko, että vuoteeseen joutaisitte..."
Se oli täyttä sotaa: toisella puolella Lauri itse lukuisine liittolaisineen, joiden voimia lisäsi rakkaus, toisella väkevä kuolema, luukasvoilla arvoituksellinen ilme, avatako ovi kokonaan ja astua sisään, vai jäädäkö sentään ulkopuolelle. Se oli taistelua pastuskan vanhalla, koetellulla aseella: herkeämättömällä rukouksella, joka ei hellittänyt ennenkuin oli saavuttanut voiton. Mikä riemun aalto, kun ratkaisevat tunnit kuluivat suotuisasti, kun kuume alkoi laskeutua lopullisesti ja vuorokausia hourailleen sairaan pyörtymistila muuttua selkeäksi, rauhalliseksi uneksi. Mutta kuinka huolettavaa, vastuunalaista silloinkin, koska tämä oli vanhan tohtorin varoituksen mukaan sangen vaarallinen hetki. Kuumeen poistuessa sydän voi taudin kehittämistä myrkyistä väsyneenä lamautua. Sitä piti tukea, auttaa valppaasti! Murisijatohtori oli istunut kauan vuoteen ääressä, pitänyt sormea Laurin valtimolla, puhellut matalalla äänellä, antanut lääkkeitä, joita oli tuonut mukanaan, juonut mielihyvin kahvia, jota oli kehunut hyväksi, koetellut taas valtimoa ja mutissut itsekseen. Vihdoin hän oli pitänyt isoa, rauhoittavaa kättä Laurin otsalla, kohentanut peitettä ylemmäksi ja noussut hiljaa. "Luulen pojan jäävän henkiin", hän oli sanonut ja lähtenyt. Pastuska oli lysähtänyt Laurin vuoteen ääreen ja levännyt siinä kuin turvapaikassa kuten kerran ennenkin.
Vilisten olivat kuluneet Laurin kouluvuodet: talvet köyhissä, puutteellisissa oloissa, kesät aluksi sukulaisissa ja tuttavissa ja myöhemmin ansiotyössä maanmittarien apulaisena. Pastuskan sydäntä kalvoi syytös siitä, ettei hän ollut hankkinut Laurille kunnollista päällysvaatetta ennenkuin viidennellä luokalla. Siihen saakka Laurilla ei ollut ollut palttoota, vaan hän oli juoksennellut takkisillaan. Ehkäpä keuhkokuumeet olivat seurausta siitä. Pastuska epäili sitä ja piti niin ollen itseään niihin syyllisenä. Hän ymmärsi nyt Laurin täytyneen kärsiä kylmästä, kun oli joskus neljänkymmenen asteen pakkasessa lähtenyt juoksemaan kouluun pikkutakkisillaan, turvanaan vain naapukka, nahkakinttaat ja kengissä kahdet sukat. Kaulahuivia Lauri ei pitänyt mielellään, sillä se oli hänestä akkamainen vaatekappale, mutta liivien päälle vedettävä, olkapäästä avattava villapaita, jonka Rosina-täti kutoi, paransi asiaa paljon. Takki muuttui silloin vähän niinkuin palttooksi, joka sopi riisua sisässä ollessa pois. Äiti joskus hirvitteli, että "kyllä kai sinä olet nyt kuin jäätikku koko mies!" Ei Lauri välittänyt pakkasesta erikoisemmin. Täytyi muistaa olla liikkeellä, hytisyttää ihoansa kuin hevonen paarmain ahdistaessa, ja varoa, ettei se päässyt koskettamaan jääkylmiä alusvaatteita. Palttoot ja kalossit kuuluivat vasta viidesluokkalaisille; niiden käyttämistä sitä ennen ei yleensä hyväksytty, vaan pidettiin hyljättävänä herraskaisuutena, mammanpoikain velttoutena. Lauri oli perin tarkka siitä, mikä hänen mielestään oli sopivaa, mikä ei. Kesti kauan, ennenkuin hän saattoi rehellisesti pitää ruojutkenkiä miehiselle miehelle kuuluvina jalkineina. Saappaat ja pieksut vain olivat miehen arvoisia.
4
Pastuska näki tuon kaiken niin tarkoin ja yksityiskohdittain kuin se olisi juuri nyt tapahtumassa hänen edessään. Lauri oli ensimmäisellä luokalla ja sai jostakin halun pitää päiväkirjaa. Eiköhän tuo ajatus johtunut siitä, että Robinson Crusoe piti saarellaan sellaista. Pastuska sai tehtäväkseen hankkia Laurille päiväkirjan ja osti sitä varten sinikantisen kymmenen pennin vihon. Lauri pahastui. Kuinka vähän äiti tiesi. Päiväkirjathan selvästi olivat ainakin tuuman paksuisia foliantteja kuin postilloja ikään, sidottuja koviin kansiin ja aiottuja kestämään satoja vuosia. Lauri ei ollut kuullutkaan tuollaisia pieniä vihkoja käytettävän päiväkirjoiksi. Eihän niihin mahtunut mitään. Koko aate muuttui naurettavaksi, jos alettiin käyttää sen palvelukseen tuollaisia mitättömiä vihkosia. Hän selitti äidille asiaa, jolloin tämä ehdotti vahakantista vihkoa. Sekin oli Laurista epäilyttävä. Hän ei ollut kuullut sellaisista päiväkirjoista. Vahakantiset vihot olivat liiaksi kauppakoulumaisia ja siis mahdollisimman vähän runollisia. Ei, hän ei voinut hyväksyä vahakantista vihkoa. Silloin äiti osti sanomalehtipaperia ja ompeli siitä itse paksun vihon. Kun Koskisen mestari leikkasi suutarinveitsellä sen reunat tasaisiksi ja siihen laitettiin pahvikannet, se alkoi lähennellä Laurin päiväkirjaihannetta. Mutta sekään ei kelvannut Laurin huomattua, ettei siihen voinut kirjoittaa musteella. Lauri ei voinut pitää mahdollisena, että päiväkirjoja kirjoitettaisiin lyijykynällä. Siitä ei varmaan voinut tulla kunnollista jälkeä. Kaikki oikeat päiväkirjat tietenkin kirjoitettiin musteella. Kyllästyneenä näihin vaikeuksiin Lauri luopui päiväkirja-aatteestaan ja piti äidin tekemää vihkoa laskujensa harjoituspaperina. Kun Santeri piirusteli siihen kaikenlaisia pilakuvia, joista yleisin tyyppi oli eräänlainen sarvipäämies – Santeri ehkä tapaili paholaista –, vihosta vähitellen tuli sangen kiintoisa. Lauri nauroi huvittuneena Santerin piirroksille, joissa sarvipäällä oli aina keskeinen osuutensa.
Satakin tällaista harrastusta, innostuksen puuskaa, tulista työtä yhtäällä ja äkillistä siirtymistä toisaalle, pastuska näki siinä muistellessaan kuluneita vuosia. Kuinka Laurin heikkous alkoi vähitellen haihtua ja ruumis voimistua, nuoruuden aavistukset herätä, sielu laajentua ja unelmat kohota valkeille siivilleen. Ihmeellistä aikaa tuo: nuoruuden herääminen näkemään luvatun maansa ja samalla aloittamaan persoonallisuutensa traagillista taistelua. Pastuskaa värisytti sekä riemu että pelko, kun hän nyt jo syrjäytyneenä, työnsä tehneenä, katsoi poikaansa ja pihan muita nuoria kukkivan tuomen keväimessä, onnen ja elämäntuskan ristiaallokossa, jolloin paratiisin omenien runsaus näyttää olevan ylenpalttisena tarjolla ja nuoret kädet ojentuvat kiihkeinä niitä kohti, vavisten odotuksen autuudesta.
Tuolta Lauri näkyi tulevan. Hän oli vieläkin kalpea ja laiha, mutta silti rivakka ja terve, mikäli pastuska saattoi päätellä. Hän piti päätänsä ylpeästi pystyssä ja hänen sukuperintöön kuuluvat tummat kulmakarvansa, suora nenänsä ja tummien viiksien varjo antoivat hänen ilmeelleen miehekkyyttä ja kauneutta. Pastuska huokasi keventyneenä. Lauri sai tulla huoletta sisään, sillä tuossa tuolilla odotti häntä valmiina frakki, miehuuden tunnus, jonka ylleen saatuaan nuorukainen voi vapaana kuin pääsky kohota kotitanhualta ja kiitää avaruuksiin. Frakki oli kyllä vanhasta pienennetty, mitä äiti oli pyytänyt anteeksi, mutta Lauri oli katsonut häneen hellästi ja sanonut hiljaa: "Se on minulle kyllin hyvä". Puoli tusinaa pastuskan itsensä ompelemia hollanninliinaisia paitoja oli myös valmiina ja lisäksi kukkaron salaisimmassa lokerossa Helsingin-matkaan tarpeelliset rahat. Kuultuaan tästä kaikesta Lauri oli hämmästynyt, punastunut, ja luonut sitten äitiinsä tuon ihailevan silmäyksen, joka oli pastuskan paras palkka hänen uurastuksestaan ja uhrauksistaan. Se ilmaisi Laurin ymmärtävän antaa täyden arvon äidilleen, tuolle pienelle saalihartiaiselle naiselle, joka oli uljaasti kantanut kuormaansa läpi pitkien, raskaiden vuosien tähän keväiseen voitonpäivään saakka. Pastuska ei suinkaan kiiruhtanut kertomaan pojalleen, mitä nerokkaita suunnitelmia oli tarvittu kaiken tämän ihanuuden saavuttamiseksi, mitä sitkeätä, ankaraa kieltäymystä kaikesta, jota vailla suinkin saattoi olla. Suurin ilo oli tietoisuus, että suunnitelmat olivat onnistuneet. Pastuska oli kumartuvinaan miehensä puoleen, saavinaan kiinni hänen jo särkyvästä katseestaan ja kysyvinään: "Olenko täyttänyt lupaukseni?" Hän oli näkevinään katseen vielä kerran tuikahtavan eloon ja kuulevinaan myöntävän kuiskauksen: "Olet – kiitos! Nyt kuolen mielelläni!"
5
Laurikin oli suorittanut kunnialla tutkintonsa ja tunsi lopputilaisuudessa mielialansa rauhalliseksi, seesteiseksi. Santerin menestys oli hänelle erikoinen ilo, sillä jostakin selittämättömästä syystä hän piti itseään ikäänkuin vastuullisena siitä, miten Santerin kävisi. Se oli kuin unta tuo kaikki. Äiti istui tuolla nöyränä, vaatimattomana, pienenä, hartioillaan ristiruutuinen villasaali, jollaiset olivat olleet muodissa hänen nuoruudessaan, ja päässään se sama musta olkihattu, jonka hän oli ostanut Turussa, ollessaan siellä tyttönä juomassa terveysvettä Kupittaalla. Lauria alkoi väkisin hymyilyttää, sillä äiti oli tuossa puvussa melkein samanlainen kuin... kuin... Missä Lauri oli nähnytkään kuvia, jotka muistuttivat äidistä? Tuossa kirjassa, jonka Lauri oli saanut käsiinsä äidin siellä kotipitäjässä hoitamasta lainakirjastosta. Sen nimi oli "Maapapin Wakefieldissä elämä". Lauri piti siitä, sillä sen pappila ja pastori herättivät hänen mielessään tuttuja, kaihoisia tunnelmia. Eihän äidillä kuitenkaan ollut vannehametta eikä parasollia. Koskisen mestari siinä istui vaatimattomana, mutta arvokkaana, kuunnellen hartaana rehtorin voimallista puhetta, joka liikutti Laurin mieltä. Alli-täti oli vaikeasti, pyhästi harras, insinööri-setä vakava, surumielinen, kuten aina. Tuomari-setä ja Rosina-täti olivat saapuneet maalta Lahjan tutkintoon. Tuomari oli taas iloinen ja rivakka kuten ennen ja Rosina-täti suloinen. Hän oli ollut äidin luona eilen illalla ja viipynyt myöhään. Oli tietenkin ollut paljon puhumista, kun tavattiin niin harvoin, toisina vuosina ei ollenkaan. Tuossa istuivat tytöt, Elsa, Lahja, muut. He tulivat ylioppilaiksi tämän koulun kautta ja saivat siis todistuksensa tässä samassa tilaisuudessa. Olivat pukeutuneet valkeisiin. Lauri ei uskaltanut katsoa heihin. Hän vilkaisi vieressään istuvaan Santeriin. Jostakin syystä tämän posket punoittivat. Nyt Lauri katsoi salavihkaa Elsaa ja tunsi sydämessään jotakin sanomattoman riemullista ja surullista samalla kertaa, hunajanmakeata ja katkeran karvasta, onnetonta ja autuaallista. Lahja tuolta katsoi nyt suurin, tummin, kostein silmin tänne päin. Kumpaan, Lauriin vai Santeriin? Lauri on toteavinaan Lahjan katseen unohtuvan Santeriin ja muuttuvan surulliseksi, kaihoiseksi, haaveilevaksi. Kuinka herttainen, äidillinen, omalla naisellisella tavallaan kaunis Lahjasta onkaan tullut... Elsan kauneus on ylhäisempää, viileämpää, valkeampaa laatua... Laurin täytyi ponnistaa tahdonvoimaansa, ettei olisi unohtunut nielemään silmillään Elsaa, jonka kaulalle alkoi hitaasti levitä punehduksen viri...
Kaikki oli ohi ja Lauri ja pastuska kiittelivät rehtoria, jonka hyvyys oli ollut loppumaton. Lauri oli uskonut aina olleensa vapaaoppilas, mutta oli eräänä keväänä kuullut rehtorilta olleensakin sinä lukuvuotena maksavien kirjoissa. Oli ollut silloin niin paljon vapaaoppilaiksi pyrkijöitä, ettei kaikille ollut voitu suoda sitä etua. Lauri kuului näihin. Mutta rehtori ei ollut ilmoittanut sitä hänelle, koska eräs opettaja oli suorittanut maksut Laurin puolesta. Kuka hän oli, sitä ei saanut Laurille ilmoittaa. Lauri ei tullut milloinkaan tietämään hyväntekijäänsä, mutta hän epäili vahvasti rehtoria itseään. Ainakin hän nyt kiitti häntä siitä eikä rehtori muuta kuin hymyili ja katsoi. Kuinka syvästi siniset silmät hänellä oli, kun tarkasti niitä näin läheltä. Hän melkein kuin syleili Lauria... "Se, joka maksoi, saa parhaan kiitoksen, kun kuulee sinun käyneen hyvin. Kunnon miehen maine on suuri asia, jota kohden kannattaa pyrkiä. Jumalanpelko pysyttää ihmisen tiellä. Pitää olla rehellinen, asiallinen, arvokas ja sivistynyt..." Vanha rehtori löysi aina mieleenpainuvat sanat. Sitten Lauria taas hymyilytti ja hyväntahtoisen huumorin pilvi lennähti rehtorinkin kasvoille. Äiti oli aina oma itsensä. Kiitellessään rehtoria kaikkien kahdeksan vuoden edestä hän nyykisti polviaan kuin nuori tyttö, vaikka oli vanha, arvokas rouva. Se oli niin koruttoman, liikuttavan näköistä, ettei sitä voinut olla katsomatta syvän myötämielen vallassa. Oli kuin elämä olisi sen kautta selittämättömällä tavalla ilmaissut hellän kauneutensa ja hurskautensa sekä suuren hyvyytensä. Lauri huomasi Alli-tädin ja insinöörin katsovan äitiä hyväntahtoisesti hymyillen ja vaihtoi ymmärtävän silmäyksen heidän kanssaan. Sitten hän talutti äitinsä pois ohjaten häntä oikein käsikynkästä. Laurin mieltä ravitsi suuri ilo hänen huomatessaan äidin olevan tästä ylpeä. Ulkona sitten Lauri jäi tovereidensa luo ja äiti meni kotiin Alli- ja Rosina-tädin sekä insinöörin ja tuomarin kanssa. Koskisen mestari jättäysi tahallaan jäljemmäksi, sillä hän ei ollut tottunut esiintymään sellaisessa seurassa. Eivätkä sen puolesta nuo hänen seurassaan. Jokaisella oli elämässään oma tietty paikkansa, jossa oli parasta pysyä, kurkottelematta minnekään. Yhdenvertaisia tässä silti oltiin, mutta tavat kuin tavat...
Oltiin jo asemalla, lähdössä Helsinkiin. Oli tultu tänne kulkueena, konventin lippu liehuen etunenässä. Se oli innostavaa, kohottavaa. Laurin silmät säihkyivät ja Santerin posket hehkuivat. Tässä toi äiti Laurilleen kukkia. Siinä oli kuin olikin ruusu, jota äiti oli kevätkauden hellästi hoidellut ja puhutellut, että "muista nyt kasvaa ja koota voimia jaksaaksesi kukkia sitten, kun Lauri lähtee Helsinkiin". Ja ruusu oli ymmärtänyt, että kysymyksessä oli todellakin tärkeä asia. Se oli koettanut imeä mullasta kaikkea mahdollista ravintoa ja sen saapuville tulevasta vähäisestä auringosta voimaa niin paljon kuin suinkin. Kun pastuska vei sen leutoina päivinä ulos auringonpaisteeseen, se ihan joi valoa ja kauneutta ollakseen täysin valmistautunut tehtäväänsä. Se ei tahtonut tuottaa pettymystä pienelle pastuskalle, koska tämä puolestaan oli rakastanut ruusua niin, ettei ollut heittänyt sitä vieraiden hoitoon sinne kauas erämaahan, ehkä kuihtumaan ja kuolemaan tylyissä käsissä, vaan oli hankaluuksista huolimatta tuonut sen mukanaan tänne alamaahan, suureen maailmaan, jossa ruusu tunsi aluksi niin kovin ujostelevansa ja pelkäsi, ettei sen kauneutta pidettäisi minkään arvoisena. Mutta kevään tullen se huomasi heräävänsä ja rohkeutensa viriävän. Se alkoi ponnistella niin, että pastuskan täytyi ryhtyä hillitsemään sitä. Muuten sen kukat olisivat voineet kehittyä ennen aikojaan ja varista. Täytyi antaa valoa juuri sen verran, että ruusut olisivat Helsinkiin lähdön aamuna mehevimmällä, kukkeimmalla ummullaan, niinkuin niiden saajatkin, Elsa, Lahja... Ruusu ymmärsi ja teki harrasta työtä. Ylimmäksi se kehitti vaaleanpunaisen, täyteläisen, sametinhienon ummun, jonka määräsi Elsalle, vakavalle, valkealle neidolle, jonka oli oppinut tuntemaan, kun hän joskus kumartui sen puoleen, tunnusteli sen tuoksua ja lähensi huuliaan sen lehtiin kuin suoden näille silkinpehmeän suudelman. Ruusu värisi autuudesta ja kokosi kaiken kykynsä kehittääkseen ummun tuon suudelman arvoiseksi. Sitä alempana oleva pienempi umpu kuului Lahjalle, rakastettavalle tummasilmäiselle neidolle, jonka oikeassa poskessa leikki pieni kuoppa, syntyen ja kadoten kuin kimallus aallon pinnalla. Ruusu ei voinut kyllin ihailla sitä untuvaista poskea, jonka tuo kuoppanen oli ottanut asuinsijakseen, eikä sitä lämmintä kosketusta, jonka Lahjan huulet joskus soivat hänen kunniakseen kehittyvälle ummulle. Alempana olevat kaksi umpua ruusu kasvatti niille kahdelle nuorukaiselle, jotka joskus tulivat nauraen tarkastamaan pastuskan ruusua ja heidän kaikkien neljän siinä alulla olevaa nimikkoansa. Se oli melkein jännittävää, kun he joskus kokoontuivat ruusun ympärille, sillä leikki pyrki saamaan alla asuvan vakavuuden vivahdusta. Pastuskan silmät säteilivät silloin veikeästä ilosta ja hän touhusi pirteästi kahvipannunsa ääressä tarjotakseen nuorille, rakkaille vierailleen jotakin ja siten pidättääkseen heitä edes muutaman minuutin kauemmin. Ja sitten kun lähdön aamu tuli, pastuska jakoi ruusun juuri aukeamassa olevat ummut, joiden tuoksu oli sanomattoman hieno. Kaikkiansa ne olivat, hän sanoi, kevään lahja nuoruudelle ja kauneudelle, mutta erikseen ne olivat: "Tämä ylin Laurin lahja Elsalle, seuraava Santerin Lahjalle, kolmas Elsan Laurille ja neljäs Lahjan Santerille!" Niin he jokainen olivat muistaneet toisiaan tänä elämänsä ehkä kauneimpana, puhtaimpana aamuhetkenä.
Saattajia tungeksi uteliaina tuomassa kukkia. Lauri ymmärsi tällöin monen ujon tunteen saavan ilmaisunsa ja ilmassa väreilevän sitä samaa kimallusta, mikä säihkyi hänen omassa rinnassaan. Hän puheli äitinsä kanssa, joka oli saapuvilla ristiruutuisessa saalissaan, mustassa olkihatussaan ja puolihansikkaissaan. Äiti huolehti vielä jotakin, että "kunhan sinä nyt vain...", "muista varoa, ettet...", "mikä pilkku sinulle on tullut palttoon rinnukseen – annahan kun puistan sen pois!", "ettei nyt vain tapahtuisi yhteentörmäystä eikä muuta onnettomuutta", "matkalaukussasi on päällimmäisenä muutamia hyviä voileipiä, syö ne jo tänään, etteivät kuiva; niissä on lohta päällä!" Äidin katse välähti ylpeydestä, että "änskällänikin ostin lohta, vaikka olikin kallista; ei silloin napilla pelata, kun Lauri tulee ylioppilaaksi!" Lauri naurahtaa ääneen, sillä äidin touhut huvittavat häntä tavattomasti. Santeri herää mietteistään ja katsahtaa Lauriin. Santeri ei voi nauraa, sillä äiti jäi kotiin kovasti kipeänä. Hänen ilossaan on koko ajan hillitsijä päällä. Suutari Koskista tuossa vieressä painaa sama huoli. "Muuten kaikki olisi hyvin, mutta kun Ristiina!" Kauppaneuvos tuossa kättelee tuttaviaan. Hänenkin poikansa on lähdössä Helsinkiin. Nyt hän huomaa Santerin, joka on vuosikausia opettanut hänen poikaansa, ja tulee kohti. "Parasta onnea ja menestystä sinulle, Santeri!" hän sanoo ja kättelee. "Koskisen mestarihan tässä on!" hän sitten huomaa ja kättelee häntäkin reilusti ja onnittelee. "Kyllä kannattaa onnitella, kun on sellainen poika!" hän lisää. Rikiina-rouva tuolta nauraa kirkkaasti. Lauri tietää Koskisen mestarin tehneen hänelle hääkengät ja arvaa mestarin ajatukset. Niihin hääkenkiin kuuluva poika on jo ollut aikoja sitten ylioppilas. Eihän vain! Todellakin! Nyt Rikiina-rouva on huomannut Koskisen mestarin ja tulee tervehtimään. On kai kuullut hänen poikansa tulevan ylioppilaaksi ja tulee onnittelemaan. Se vasta on Koskiselle asia! No nyt on mitä kertoa Ristiinalle! Ukko seisoo lakki kourassa ja vastaa Rikiina-rouvalle. Mitä ihmettä! Kuuluu sanovan, että jos tyttärille tarvittaisiin niinkuin hääkenkiä, niin kyllä hän vielä... Koskisen mestari osaa laskea leikkiä... Nyt juna lähtee, täytyy mennä... Ihmiset vilkuttavat jäähyväisiä, äidillä on erikoinen, iso nenäliina varattuna sitä varten. Lauri vastaa hänelle eikä heitä häntä silmistään niin kauan kuin suinkin voi häntä nähdä... Hän seisoo siellä pienenä, ujona ja vähäpätöisenä, vaikka on ihmiskunnan suuria työntekijöitä ja kaikkensa alttiiksi antavia sankarittaria.
6
Nyt oli sitten se iltapäivä, jolloin uusien ylioppilaiden piti palata Helsingistä ja tuoda valkolakkinsa. Ristiina oli viettänyt yönsä kohtalaisen rauhallisesti, vaipuneena lääkkeen tuomaan horrokseen ja nähden loppumattomia unia. Hän jo monta kertaa väsyi noihin elämänkuviin, jotka päättymättömänä sarjana mennä vilistivät hänen silmissään, ja sanoi, että mitä noista enää! Mennyt on mennyttä eikä sitä kannata muistella eikä itkeä. Katua tietysti pitää, mutta Jumalahan siitäkin päättää. Mutta siinä samassa sydän jo tarrautui kiinni kuvaan, jossa oli mökki ja mökin ikkunassa ilta-auringon kilo, lisäksi veräjä ja sen takana seisomassa isä ja äiti sekä aidanselällä istumassa pienet siskot ja veljet. Siitä ei voinut erota, vaan täytyi hiipiä takaisin katsomaan sitä vielä kerran, painamaan se sydämeensä ainaiseksi. Siksi kai se ei nyt poistunutkaan, vaan viipyi tuossa kuin taulu, johon ei saanut kyllikseen tuijotetuksi. Kun ei sittenkään tullut käydyksi siellä milloinkaan, ei, vaikka miten monta pyhää päätöstä olisi tehnyt, että "ensi kesänä menen käymään kotimökillä!" Johan nyt! Satakin työtä oli tehtävä, lapsia synnytettävä, imetettävä, hoidettava ja haudattava – kokonainen rivi! Kuolivat pois isä ja äiti, hajosivat siskot, siirtyi mökki vieraisiin käsiin, eikä ollut milloinkaan sellaisia kenkiä, että olisi kehdannut mennä kotipitäjään. Hyvä, kun olivat edes sellaiset, että saattoi seisoa pesutuvassa. Kymmeniä vuosia aina vain pesutuvan höyryssä! Anna anteeksi, rakas Aukusti, että sanon tässä näin, sillä olethan koettanut parastasi eikä syy ole sinun. Anna sinäkin, Jumala, anteeksi, että nurisen näin, vaikka tiedän sinun sallineen kaikki parhaakseni. Eihän tässä ole mitään napisemisen aihetta, sillä tällainenhan on ollut koko maailman ajan köyhän osa! Kyllä minä sen hyvin tiedän enkä marise siitä ollenkaan. Päinvastoin olen ollut liiankin onnellinen ja nauttinut ansaitsematonta iloa. Onhan minulla ollut hyvä mies ja sitten Santeri-riepu, josta nyt on tullut ylioppilas. Ja tulihan Villestä viimein ihminen, vaikka lujalle se otti. Hyvä Jumala, pitennä tunnilla parilla elämänlankaani, että juna ehtii tulla ja Santeri päästä kotiin. Mitä? Häh? Ettäkö täytyisi siitäkin kieltäytyä, koska niin on taivaan kirjaan Ristiinan kohdalle kirjoitettu? Koska köyhiltä otetaan pois viimeinenkin, mitä heillä on? Se on kovaa, mutta jos niin on Jumalan tahto, niin minkä sille voi. Rikkaille annetaan enemmänkin kuin he rukoilevat, mutta köyhiltä otetaan rukouksista huolimatta kaikki pois...
Ristiina koetti kohottaa päätänsä pielukselta ja katsoa, mitä kello oli ja eikö Aukustin jo pitänyt mennä asemalle Santeria vastaan, kiiruhtamaan häntä kotiin? "Kuule, Aukusti, etkö jo lähde?" – "Mutta junan tuloonhan on vielä runsas tunti". – "Vaikka kyllä, niin menehän silti, sillä junahan voi tulla aikaisemmin". – "Mitä nyt, eukko-riepu, höpsit! Junat kyllä myöhästyvät, mutta eivät tule aikaisemmin". – "Mutta jospa Santeri on sanonut kuljettajalle äidin olevan kuolemaisillaan ja pyytänyt ajamaan kovemmin!" – "Ei, Ristiina-parka, Santeri ole sellaista voinut sanoa. Mutta jos niin haluat, niin voinhan lähteä. En tahtoisi kuitenkaan jättää sinua yksin. Kyllähän Santeri osaa kotiin ilman minuakin ja kiiruhtaa, kun tietää sinun olevan kipeä". – "Ei, ei, kyllä sinun täytyy mennä! Santerista tuntuisi niin pahalta, kun ei ketään olisi vastassa. Kaikkien omaisethan sinne tulevat. Etkö jo mene! Saatat pian myöhästyä, kun olet sellainen kömpelö ukonköriläs". – "Menenhän minä, hyvä Ristiina, menen!" – "Älä sentään ilman hyvästiä mene, sillä enhän tiedä, näenkö enää sinua elävin silmin. Anteeksi, Aukusti, huonouteni. Parastani olen koettanut!" – "Anteeksi, Ristiina, minun huonouteni, kun en ole kyennyt hankkimaan sinulle parempaa elatusta. Kaikki on ollut yhtä saamatonta kuin sinun hääkenkäisi jääminen vain aikomukseksi. Jumala korjaa meidät molemmat pian pois!" – "Ota vielä kerran kädestä kiinni! Niin! Sinulla on ollut tukeva, lämmin, uskollinen käsi, rakas Aukusti! Nyt saat mennä! Uskon, että Jumala näyttää minulle Santerin valkolakki päässä..."
Aukusti meni vanhana, kumarana, säikähtyneenä, huomaamatta edes ottaa pyhätakkia ylleen. Vasta puolivälissä matkaansa hän sen havaitsi ja oli kääntyä takaisin, mutta ei kuitenkaan tehnyt sitä. "Nyt on arkipäivä – ei Santeri sellaisesta pahastu", hän ajatteli ja meni vain. Asemalla ei ollut merkkiäkään junan tulosta; odotussali oli vielä kiinni. Aukusti arveli ensin mennä istahtamaan asema-alueen puistoon, mutta peräytyi sitten aikeestaan säikähtyneenä, sillä hän muisti asemapäällikön olevan hyvin äreä niille, jotka uskaltautuivat kulkemaan puiston läpi hänen asuntonsa ohi. Suutarimestari Koskinen katseli arasti ja kunnioittavasti tuota rakennusta, jossa aseman korkea herra inspehtori asui. Se oli suutarin mielestä kuin linna. Hän ei voinut ymmärtää, miten yksi perhe sai käytetyksi niin monta huonetta kuin tuollaiseen linnaan täytyi sisältyä, vaikka siihen papan ja mamman lisäksi kuuluikin useita hienoja tyttäriä. "Vanhoja piikoja sen puolesta kaikki!" suutari hymähti vahingoniloisesti. Ei, kyllä nyt oli parasta siirtyä pois tältä alueelta, sillä ei tiedä, milloin ukkeli tulla viipottaa ja antaa "kukakäski", että "mite sine siine töllistele – ei tema ole julkkine paikka!" – "Kun se ei edes osaa puhua ihmisten kielellä! Kuinka korkea virkamies tuollainen inspehtori muuten mahtanee olla?" Suutari mietiskeli tätä mennä lynkytellessään hiljaa hautausmaalle päin, joka oli tässä aivan vieressä. "Tuskin se sentään on niin korkea kuin oikeastaan pitäisi olla niin ylpeälle miehelle kuin inspehtori tiettävästi on. Kumma, että se mahtuu tuohon matalaan asemarakennukseen, vaikka pää keikkuu kuninkaiden tasalla!"
Suutari tuli hautausmaalle ja lähti menemään pitkin pääkäytävää, kääntyäkseen perempänä oikealle, jossa oli köyhäin perintöosa. Hän hiljensi ajatuksensa eräänlaisiksi kuiskauksiksi, sillä hautausmaalla piti olla niin hiljaa niin... Samalla hänen käyntinsä muuttui itsestään nöyrästi hiipiväksi. Suutari ei suorastaan niin ajatellut, mutta menetteli kuitenkin siten kuin olisi noudattanut sitä ajatusta, että hänen oli oikeastaan sopimatonta kulkea tätä pääkäytävää, jonka molemmin puolin kaupungin isot herrat, patruunat, porvarit, kauppaneuvokset ja korkeat virkamiehet, nukkuivat raskaiden muistopaasiensa tai rautaristiensä alla. Oli vähän niin kuin olisi tullut tavallisissa suutarin arkirytkyissä hienoon saliin... Pitää edes kävellä hiljaa, ettei maa kumahda porvarin korvissa ja tämä herää ja nouse katsomaan, kuka tänne rohkenee tulla remuamaan ja mikä se on tuo likainen äijänkahmu tuossa keskellä siistiä käytävää? Oikein helpotti, kun pääsi kaupungin varsinaisten kunnioitettujen vainajain valtatieltä livahtamaan pensaiden välitse köyhäin perintömaalle, josta aikuiset omistivat kaksi metriä pitkän ja syvän ja metriä leveän palan, yhteensä neljä kuutiota. Sen verran maata synnyinmaa sentään soi jokaiselle lapselleen... Tässähän se oli lasten hautain rivi. Kun ne olivat niin pieniä, niille ei kehdannut pyytää koko perintöosuutta. Kyllä ne mahtuivat nukkumaan pienemmässäkin tilassa. Toisilla oli kädet niin sievästi ristissä kuin olisivat rukoilleet. Ristiina ei tahtonut mitenkään raskia erota niistä. Tässä hautain reunallakin olisi pitänyt avata arkun kansi, että olisi vielä kerran saanut nähdä rakasta vainajaa. Vaan eihän se sopinut, kun pappi odotti ja kaikki muut köyhät vainajat jo makasivat hänen edessään napletsoossa, valmiina vastaamaan viimeiseen iltahuutoon. Käsin hän sitten taputti mullan sileäksi ja itki itkemistään niin kauan, että hänet täytyi puoliväkisin taluttaa pois. Sitten taas arkityöt valtasivat niin kokonaan, että hyvä oli, jos kerran kesässä sai juoksaistuksi tänne. Lahoneen näkyvät ristit – tietääpä sen puuristit –, mutta kyllä suutari silti paikan hyvin muisti. Rikkaruohoa täällä vain kasvoi, koiranvehnää ja sellaista, niinkuin kuuluukin köyhän haudalle. Mistäpä niihin kukkaset ja kivireunat ja ristit ja paadet – pöhöh! Tähän paikkaan tulee Ristiina ja tähän suutari itse. Silloin kun Ristiina haudataan, hän määrää niin ja pyytää pidättämään itselleen nämä kohdat. Siinä ollaan sitten kaikki rinnakkain, vanhemmat ja lapset. Ehkäpä Ville ja Santeri puuhaavat meille muistomerkin. "Aukusti Koskisen perhehauta". Pöhöh! Mikä se oli? Juna vihelsi kaukana. Täytyy kiiruhtaa asemalle. Pianhan tässä aika kuluikin...
Tällävälin oli pastuska lähtenyt pyhäpukeissaan asemalle, ottamaan vastaan ylioppilaspoikaansa. Hän ei tullut odottaneeksi Alli-rouvaa, sillä hänen teki mieli olla aivan yksin saadakseen häiriintymättä nauttia onnestaan. Hän pilkisti sisään suutarin akkunasta ja totesi Ristiinan näköjään nukkuvan. Ristiinankin puolesta ilo sykähdytti pastuskan sydäntä. "Hetkinen vielä", hän ajatteli, "ja Santeri on täällä. Silloin varmaan Ristiina tuntee saaneensa täyden korvauksen kaikista kärsimyksistään ja suorittaneensa köyhyydestä huolimatta onnesta rikkaan elämäntaipaleen". Pastuska mennä nykytteli hiljalleen, iloiten seesteisestä, auvokkaasta mielialastaan ja kuvitellen, miltä Lauri näyttäisi valkolakki päässään. Hän pelkäsi myöhästyvänsä ja lähti oikaisemaan asema-alueen puiston läpi, inspehtorin linnan ohi, tulematta ajatelleeksikaan sen olevan kiellettyä, koska siinä ei ollut porttia eikä kieltotaulua. Monta askelta hän ei kuitenkaan ehtinyt kulkea, kun heräsi haaveistaan mitä yllättävimpään, räikeimpään, loukkaavimpaan todellisuuteen. Kuin maasta nousseena hänen eteensä oli ilmestynyt itse inspehtori, joka nyt kylvetti häntä hillittömän kiivaalla moitetulvalla, puhuttelusanana "sine akka". Tuon ulkonäöltään kauniin, sivistyneen näköisen vanhan herrasmiehen sanat ja äänenpainot olivat niin raakoja ja ihmisarvoa loukkaavia, että ne tunkeutuivat syvinä pistoina pastuskan sydämeen ja olivat aiheuttamallaan tyrmistyksellä ja mielipahalla seisauttaa sen lyönnit. Pastuska saattoi töintuskin horjua läheiselle penkille, jossa purskahti katkeraan, säälittävään itkuun. Hän ei jaksanut kuunnella, mitä inspehtori puhui ruotsiksi nyt jonkun hätään juosseen ja suhdittelevan naisen kanssa, eikä vastata ahdistajalleen sanaakaan. Hänellä ei ollut muuta asetta puolustautuakseen kuin tämä sydäntäsärkevä itku, jossa purkautui äskeisen ilon sijaan tullut katkera mielipaha, köyhyyden aiheuttama nöyryytys, loukattu ihmisarvo ja kipeästi tunnettu pistos siitä, että inspehtorin sanoista oli muun ohella uhonnut vielä rajaton halveksiminen pastuskan kansallisuutta, "suomalaistolloja", kohtaan, joita ei millään saa oppimaan ihmistapoja! Hän kuuli junan tulevan, mutta ei voinut nyt lähteä ottamaan vastaan Lauria, vaan istui vain tuolla kielletyn paratiisin penkillä ja lopetettuaan vihdoin itkunsa ja päästyään edes jonkin verran rauhoittumaan lähti suoraan kotiin, levottomana siitä, mitä sinne kai jo tällä välin saapunut Lauri sanoisi, kun äiti ei ollutkaan asemalla vastassa. Pieni pahoinvointi ja pakko siksi jäädä puistoon odottamaan sen haihtumista – siinä hätävalhe, jonka pastuska mietti valmiiksi kotimatkallaan, sillä hän ei tahtonut turmella Laurin iltaa kertomalla kärsimästään loukkauksesta. Tämä päätös jäi kuitenkin pitämättä, sillä Laurin terävä silmä huomasi äidin salaavan jotakin. Kun sitten totuus oli tullut ilmi ja Lauri oli perkannut sen tietoonsa mahdollisimman tarkoin, pastuska pelästyi sitä hurjaa vihan ilmettä, joka oli levinnyt Laurin kasvoille ja syttynyt palamaan hänen pohjattomiksi laajentuneissa ja syventyneissä silmäterissään. Hänen ilonsa oli turmeltunut ei vain täksi illaksi vaan huomattavalta osalta ainaiseksi...
7
Aukustin lähdettyä Ristiina huoahti tyytyväisenä ja asettui niin täydelliseen lepoon kuin suinkin mahdollista, jaksaakseen sitä paremmin odottaa loppuajan. Hän otti tippoja, vaikka niiden aika ei oikeastaan ollut juuri vielä, jotteivät tuskat olisi kiusanneet niin kovasti tänä viimeisenä kalliina hetkenä. Oli niin rauhoittavaa, kun kaikki oli näin hiljaista. Ristiina oli tyytyväinen ja asettui nöyrästi ja kiitollisesti odottavalle mielelle. Suloinen, raukaiseva puutuminen levisi vähitellen koko ruumiiseen, luomet alkoivat painua umpeen ja sielussa syttyi taas hulmuamaan elämänkuvien värikäs leikki, ilahduttaen ja itkettäen Ristiinan vanhaa, väsynyttä sydäntä laihoilla iloillaan ja lihavilla suruillaan. Hän unohtui seurailemaan niitä pitkät taipaleet ja elämään ne uudelleen yhtä tuoreina kuin ne olivat olleet tapahtumisensa silmänräpäyksinä, mutta riistäytyi sitten työlästyneenä irti niiden lumouksesta, avasi silmänsä ja kohdisti ajatuksensa Santerin tuloon. Hänen sydämessään oli nyt syntynyt vakaumus, että Jumala oli sittenkin päättänyt sallia hänen nähdä Santerin ylioppilaana. Siitä lupauksesta Jumala ei ollutkaan tinkinyt, vaan tinkiminen oli koskenut sitä toista sopimusta, jonka Ristiina arveli muka tehneensä Jumalan kanssa, sitä näet, että Ristiina oli näkevä Santerin pappina, saarnaamassa kaupungin kirkossa. Se oli ollut Ristiinan näköalan perimmäinen kuva: Santeri saarnatuolissa, ja samaa hän vähin luuli Aukustinkin haaveksineen, mutta sen toteutuminenhan olisi sentään ollut liiallinen vaatimus. Vaikka sen täyttäminen ei suinkaan olisi ollut Jumalalle mahdottomuus, sillä eihän papintutkintoon kuulunut tarvittavan kuin nelisen vuotta, niin Jumalalta ei silti sovi – varsinkaan köyhän ihmisen – kärttää kaikkia. Parempi aina tyytyä vähään, niin saa katsoa sen tulleen annetuksi mielellään...
Ristiina unohtui taas tarkastelemaan elämänkuviensa leikkiä. Ne esittelivät hänelle nyt Santeri-rievun historiaa. Kuinka Ristiina oli vavissut pelosta, että jos Jumala ottaa hänetkin pois, ja ahdistanut Aukustia, jotta mennä pyytämään esirukousta. Jumala ehkä kuulee sen ja armahtaa! Ja olipas auttanut. Tuossa vain Santeri kasvoi ja varttui ja oli ja eli, niin että pois tieltä. Heikko se oli ja vähäväkinen, mutta ei, kumma kyllä, sairastanut kertaakaan niin ankaraa tautia kuin pastuskan Lauri-riepu, joka on ollut kahdesti menossa pois, vaikka on ollut vahvempi kuin Santeri. Ja nyt Santeri on jo ylioppilas! Herra Jumala, kiitos suuresta armostasi!
Ristiina näkee mielessään Santerin tulevan asemalle ja katsoo kyyneleet silmissä, kun Aukusti tervehtii häntä. Nyt ne lähtevät kotiin päin. Hyväinen aika! Tottahan Ristiinan täytyy pukeutua parhaisiinsa tällaiseen juhlaan. Kun ei olisi tuota tautia eikä sanomatonta heikkoutta. Rakas Jumala, anna voimia tämä viimeinen kerta! Ihmeekseen Ristiina tunteekin saavansa niitä ja pukeutuu uuteen röijyynsä, hameeseensa ja kenkiinsä. Nämä solahtavat jalkaan mukavasti kuin ei esteenä olisi minkäänlaisia patteja. Ristiina vilkaisee jalkoihinsa ja huomaa niiden olevan samanlaiset kuin ennen nuorena. Hän ei usko silmiään, vaan sieppaa peilinpalan ja tarkastaa kasvojaan. Ihmeiden ihme! Rypyt ovat hävinneet ja entiset valkoiset hampaat palanneet suuhun. Kaikki on kuin nuorena tyttönä. Eihän vain –? Hän katsoo uudelleen kenkiään. Totisesti! Nämä ovat varmaan nyt ne hääkengät, joita Ristiina on ikänsä toivonut ja jotka Aukusti on varkain häneltä vihdoinkin tehnyt Santerin tulojuhlaan. Niin sen täytyy olla! Voi, miten keveätä niissä on kulkea... Mutta tunteekohan Santeri minua, kun olen näin nuorentunut ja muuttunut? Kyllä se sentään. Äidin muoto asuu silti alla. Ehkä olenkin ollut hänen silmissään tällainen. Sanovat lasten aina näkevän vanhempansa sitä nuorempina ja kauniimpina, kuta enemmän he heitä rakastavat. Siksi olen nyt nuorentunut tällaiseksi, sillä Santeri rakastaa minua suuresti. Ai, tuollahan ne jo tulevat. Siinä Santeri kävelee isänsä ja Lauri Elsan ja Alli-rouvan kanssa. Minne lienee pastuska jäänyt... Ei, kahvia täytyy ryhtyä keittämään ja mikä on keittäessä, kun näkyy toosa olevan sulloen täynnä. Aukusti on varmaan sitäkin hankkinut ihan uhalla, että Santerin tulojuhlassa pitää olla hyvää kahvia. Voi voi, sitä Aukustia! Ristiina hyreksii hyvästä mielestä siinä hommatessaan. Puut syttyivät heti, kun vain tuikkasi ne pesään. Ei tarvinnut puhaltaa itseään puolinäännyksiin kuten tavallisesti, märkiä liekoja kun ovat puut eivätkä halkoja. Luulisi tässä oltavan taivaassa eikä suutari Koskisen kömmänässä. Nyt on kahvi valmista. Ei muuta kuin panna lakin alle hautumaan. Kyllä on Aukusti ostanut komean rinkelin ja keskusta on täynnä pritsässiä ja jos jonkinlaista pikkuleipää. Nyt ne tulevat! Herra Jumala! Se on tosiaankin Santeri-riepu! Ja valkolakki päässä! Tuossa se tulee ovella. Minäpä olen nukkuvinani. En malta, katsoa pitää. Kyllä se on hieno poika – tule tänne!
Santeri tuli todellakin sillä hetkellä ovesta, meni nukkuvan äitinsä luo ja kumartuen hänen puoleensa kuiskasi: "Rakas äiti, hyvä, rakas äiti!" Ristiinan silmät avautuivat ja niistä loisti sanomaton ilo, kun hän katsoi tarkasti Santeri-riepua ja hänen valkolakkiansa, jonka tämä laski hänen rintansa päälle. Ja niin oli Ristiinan ylin toive toteutunut.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
1
Suutarimestari Koskinen istui pönttönsä syvennyksessä yhtä järkähtämättömänä kuin konsanaan. Oli kuin hän olisi ollut napa, jonka ympäri olevaisuus liikkui sen itsensä pysyessä liikkumattomana. Samoin kuin lukemattomia kertoja ennen hän nytkin vyyhtesi lankaa kyynärpäänsä taitse ja pystyssä siirottavien sormiensa lomitse, silmälasit työnnettyinä otsalle ja tuijottaen mietteissään ikkunasta ulos. Hän ei ollut enää lihava, sillä vanhuuden laihtuminen oli tehnyt tehtävänsä. Hänen hiuksensa ja partansa eivät olleet enää harmaita, vaan valkoisia; parta oli kuitenkin entisellään pituutensa puolesta, ehkäpä ehompikin, sillä se valui nyt hänen rinnalleen kuin valkea vaahto. Pöydällä ei ollut havaittavissa minkäänlaisia muutoksia, vaan olivat siinä vanhoilla paikoillaan kaikki ammattivälineet ja -tarpeet. Keskellä oli kunniasijalla, kirkkaana ja läpikuultavana, taikapallo, jota arvattavasti käytettiin joka päivä, koska siinä ei voinut huomata pölyn hiventäkään. Ainoa muutos, jonka tarkkaan katsoen olisi voinut nähdä, oli se, että lamppu oli nyt isompi ja kai valaisevampi kuin ennen. Viimeksimainittu asia täytyi kuitenkin päätellä lampun koosta, sillä nythän siinä ei ollut tulta, koska oli toukokuun loppupuolen kirkas aamupäivä.
Kaikki muukin oli suutarin verstaskeittiössä täsmälleen samanlaista kuin Ristiinan kuollessa. Suutari ei ollut sallinut koskea mihinkään sen enempää kuin siivous vaati, sillä hän tahtoi säilyttää kaikki samanlaisena kuin Ristiinan eläessä. Sumppivetensä hän kävi juomassa samalta keittiöpöydän kulmalta, mistä Ristiina oli ottanut kupin käteensä ja hamuillut sokeripalan huuliensa väliin. Sovittaen täten elämänsä tarkalleen Ristiinan askeliin suutari sai viritetyksi sen viihtyisäksi.
Harmaankirjava, valkorintainen, lihava ja upea kissa nousi hellan vierustalta, haukotteli, venytti järjestyksessä etu- ja takajalkansa, antoi hyväätekevän tärinän kulkea pitkin häntäruotoa kärkeen saakka ja pudota siitä pois, meni ovelle, naukaisi ja katsahti pyytävästi suutariin. Mutta kun tällä oli vielä punonnaisen teko kesken, hän ajatteli, että "joudat odottaa". Vanha Mirri oli kuollut aikoja sitten, jo Santerin kouluaikana, eikä Ristiina ollut ottanut uutta. Vasta hänen kuoltuaan ja Santerin mentyä Helsinkiin suutari oli ajatellut, että "saisihan tuossa olla vaikka kissa rattona", ja ottanut Kostamolta kissanpoikasen, niitä kun oli eräänä päivänä ilmestynyt sinne mitä lienee ollut puolisen tusinaa. Siinä talossa oli joka suhteessa hyvä lapsionni.
Suutari katseli pihalle ja totesi tuhannennenkin kerran, että myös siellä oli kaikki ennallaan. Tuomarin entisessä asunnossa vain tapahtui muutoksia sikäli, että siellä vaihtuivat usein vuokralaiset. Suutari ei ehtinyt saada kunnollista selkoa heidän perheasioistaan eikä tutustua heihin lähemmin, kun he jo muuttivat pois ja uudet tulivat tilalle. Ja kun nuo uudet tulokkaat eivät välittäneet talon muista asukkaista sen vertaa, että olisivat tuoneet kenkärajansa korjattaviksi pihan vanhalle suutarille, joka sentään nautti parempainkin ihmisten kunnioitusta, niin saivat olla sillään ja kulkea vaikka varpaat irvistämässä lottosistaan. Ne kenkärajat, joita hän parhaillaan paikkaili, kuuluivat kyllä tuon uuden perheen piikatytölle, mutta suutari oli suostunut korjaamaan ne vain tytön erikoisista pyynnöistä ja nimenomaan siksi, että tyttö oli ollut hiukan Ristiinan näköinen soperrellessaan siinä punastuneena, huulet niin mukavasti ja sievästi, että "kun nämä kengät ovat niin huonot".
Syreenit olivat kasvaneet, mutta samalla vanhentuneet. Tyvipuolille ei enää tullut lehtiä, mutta kyllä latvavesoihin, joissa nytkin oli isot, lihavat ummut. Varpuset niissä pitivät yhä asuntoa, tiuskuen ja juoruten parhaillaan ja pörhistellen höyheniään sekä ylpeydestä että siksi, että aurinko pääsisi paremmin lämmittämään. Kai ne olivat Ristiinan aikaisista laskien jo viidettä sukupolvea, sillä tulevassa kesäkuussahan Ristiinan kuolemasta tuli viisi vuotta. Mikähän niillä nyt on, kun ihan hierovat tappelua? Lasketaanpas Mirri ulos pitämään jöötä niiden joukossa.
Suutari aukaisi oven ja Mirri livahti liukkaasti hänen jalkainsa välitse ulkoportaille. Siitä se loi katseen syreenipensaisiin ja ilmeili kuin kysyen, "mikäs on?", ja varpuset vaikenivat, vaikka sisulle näytti ottavan. Tuomi oli tyveltään sammaltunut niin, että oli kuin vihreän silkkimaton verhoama. Mutta se oli silti virkeä ja puuhaili parhaillaan lehdenteko- ja kukkimistouhussaan. Kesäkuun puoliväliin mentäessä viimeistään olivat molemmat olevat valmiita, sillä tuomi aavisti niillä silloin olevan oman erikoisen merkityksensä. Rabarberi näkyi tunkevan maasta entistä lihavampana ja paksumpana ja muutkin monivuotiset kasvit, joita pastuska oli istuttanut tänne lisää, olivat virkeällä alulla. Pastuska oli pitänyt täällä kevätsiivouksen jo vapuksi ja kattanut tänne kahvipöydän. Kun oli ollut auringonpaisteinen, lämmin päivä, Santerikin oli tullut saapuville ja istunut pöydän ääressä ylioppilaslakki päässä. Pastuska oli pahoitellut, kun ei ollut tullut huomanneeksi hakea Santerin lakkia pesuun! Se oli näet ollut ryppyinen ja kellastunut. Santeri oli hymyillyt raukeasti ja sanonut, että "täti hyvä, se kelpaa minulle kyllä tällaisenakin!" Suutari oli myös ollut nauttimassa pastuskan vapputarjoilusta, mutta ei ollut saanut niellyksi juuri mitään siksi, että kurkkuun oli noussut esteeksi karvas pala. Se oli lähtenyt sillä hetkellä liikkeelle erikoisen herkästi siksi, että keväisen valaistuksen kirkkaus oli niin räikeän selvästi paljastanut Santerin surkuteltavan, säälittävän tilan. Pian olivat vilunväreet alkaneet puistattaa häntä, niin että suutarin oli täytynyt taluttaa hänet sisään. Alli-rouva oli itkenyt ja insinööri katsonut maahan. Pastuska oli ollut hätääntyneen ja neuvottoman näköinen.
Suutari tuijotti ulos ja näki tämän kaiken ikäänkuin ilmassa. Hän totesi pastuskan liikkuvan askareissaan, tulevan ulos puistamaan mattoja ja vievän niitä taas sisään. "Pitää kevätsiivousta", suutari ajatteli, "sillä Lauri kuuluu tulevan kotiin näinä päivinä. On nyt valmis maisteri, niin että hyvä on tullakin kotiin vanhan äitinsä luo, joka on ilosta puolihöperönä. Elsa-neiti tulee kotiin tämän kuukauden lopussa, saatuaan koulunsa loppuun. Mitä sitten tapahtunee, sitä ei voi tietää, mutta sen saattaa melko hyvin arvata. Miten toisin kävikään Santerin! Jumala armahti Ristiinaa ja otti hänet ajoissa pois, niin ettei tarvinnut nähdä tätä ja niellä elämänkalkin karvainta sakkaa!"
"Suutarin peräkamarista", jolla nimellä Santerin "poksi" oli ollut hänen toveriensa kesken tunnettu, kuului yskintää ja heikko, käheä pyyntö: "Isä!" Suutari-vanhus läksi mennä hiihtämään sinne säälittävän kumarana, heikkona ja huolestuneena, silmissään sanomattoman lämmin, hellä kimmellys.
2
Ristiinalle oli pidetty sievät, pihaväen keskeiset hautajaiset, paremmat kuin hän itse oli varmaan rohjennut toivoakaan. Pastuska oli juoksuttanut sanaa pyykkipaikkoihin, että nyt kun se hyvä, vanha pyykkäri on kuollut, niin hänet pitäisi saada kunnialla hautaan. Ihmiset olivat antaneet avustusta ja niin Ristiina oli saatu hankituksi kaikin puolin hyvin. Ei häntä tosin rosessissa hautaan viety, mutta hautausmaan portilta arkku kuitenkin kannettiin, suutari itse, Santeri, Lauri ja Kostamo sekä pari muuta tuttavaa kantajina. Ja huonompiakin puheita on rovasti pitänyt. Oli sanonut, että nyt on vanha pesijä itse pesty lumivalkeaksi. Niinkuin totta olikin. Ja Alli-rouva oli itkenyt. Se oli ollut suutarista aivan erikoinen kunnia Ristiinan muistolle. Pastuska oli sitten kotona hoitanut kahvitarjoilua. Alli-rouva oli lainannut pöytäliinan ja kupit. Heillä ei ollut ollut milloinkaan niin hienoa.
Sitten he olivat jatkaneet Santerin kanssa elämää entiseen tapaan niin hyvin kuin olivat voineet. Eihän se ollut hääviä ollut, kun Ristiina oli poissa. Kyllä Ristiina oli sentään ollut sellainen Herran siunaus suutarin elämässä, että sen oli ymmärtänyt täysin vasta sitten, kun hän oli muuttanut kirkkomaalle. Kaikki pyrki menemään väkisin sekaisin – ruoanlaitto, siivous, työnteko. Santeri oleskeli ja oleskeli hiljaisena ja surullisena – äitiäänkö lie murehtinut niin kovasti vai muuta –, kävi työssä siinä entisessä sanomalehdessään, johon taas olivat pyytäneet kesäsijaiseksi, ja luki ja uneksi väliajat kuin olisi nukkunut silmät auki. Olisikohan tutkinto sittenkin rasittanut sitä, koska se ei aluksi äidin kuoleman jälkeen ollut entinen pirteä Santeri, vaan tuollainen hiljainen, araksi käynyt nuorukainen? Kuka hänet tiennee. Nöyrä se oli ja siisti, ei voi sanoa muuta, ja antoi pienestä palkastaan niin paljon kuin suutari suinkin kehtasi ottaa vastaan. Mutta syksyllä se piristyi, kun Lauri ja Elsa tulivat kotiin ja he kaikki alkoivat valmistella lähtöä Helsinkiin. Siinä asiassa ei enää suutarista ollut apua, sillä nuo takuumiesten hankkimiset ja lainapaikkain etsimiset menivät hänen horisonttinsa yli. Ei olisi uskonut, ellei olisi nähnyt, miten neuvokkaita pojat olivat ja miten hyvin he lopultakin saivat asiansa järjestymään. Insinööri siinä oli ollut parhaana apuna molemmilla, sekä neuvojana että takuumiehenä. Laurilla oli ollut toisena takaajana kauppaneuvos ja Santerilla Kauralan mestari. "Niin kauan kuin pysytte miehinä ja hoidatte lukunne, me takaamme teitä", kaikki kolme olivat sanoneet. Suutarin silmät välkkyivät. "Kas sellaisia ovat miehet!"
Santerin pieni kamari oli muuten entisellään paitsi että Ristiinan huonekasveja oli täytynyt vähentää. Nuo viikukset, araljat ja araukaarit olivat kasvaneet niin isoiksi, että täyttivät koko ikkunapuolen ja pimensivät huoneen. Niiden mullasta uhosi kosteutta ja hajua, ja niiden puiset astiat olivat lahoja. Suutari oli ollut pulassa, sillä Ristiina oli ollut mahdottoman arka kasvateistaan, joihin ei ollut saanut koskea kukaan muu kuin hän itse. Suutarin ei ollut täten ollut mieluista ryhtyä hävittämään niitä, mutta mikä auttoi. Hän tarjoili niitä minne osasi, mutta niiden isouden vuoksi ei kukaan niistä huolinut. Suutarille oikein teki pahaa, kun hänen täytyi lopuksi runtoa ne kappaleiksi ja heittää roskaläjään. Oli kuin ne olisivat kirkuneet tuskasta hänen kynsissään ja syyttäneet häntä murhaajaksi. Sellaista suutari kuvitteli. Vähitellen hän kuitenkin rauhoittui, sillä hän oli näkevinään Ristiinan katsomassa Santerin nyt niin valoisaksi ja ilmavaksi tullutta huonetta ja hänen nyökäyttelevän hyväksyvästi päätänsä. Tottakai huoneessa oli nyt paljoa parempi asua, vaikka Ristiina ei ollut aikaisemmin sitä ymmärtänyt. Suutari keskusteli mielessään Ristiinan kanssa kaikista asioista, joihin nähden oli epävarma, ja kuunteli hänen neuvojansa. Hän näki tällöin Ristiinan sellaisena, millainen hänen nuoruudenrakkauden hetkellä syntynyt ja silloin mieleen painunut peruskuvansa oli: nuorena, kukkeana, punastuvasti siveänä, topakkana. Ristiina oli aina ollut suutarin silmissä tällainen, vielä kuolinpäivänäänkin. Niissä oli näet sellaiset suomukset.
Muuten kuten sanottu huone oli entisellään, paitsi että huonekalujen järjestys oli toinen. Villen tekemä kirjoituspöytä oli siirretty ikkunan ääreen. Santeri ei millään ehdolla tahtonut luopua siitä, sillä se oli hänen sanojensa mukaan hänelle mieluisempi ja kalliimpi kuin mikään muu huonekalu maailmassa. Hän istuskeli vieläkin sen ääressä, lueskeli sen laatikosta löytämiään vanhoja koulunaikaisia kirjojaan, joissa oli siniset päällyspaperit ja joita oli saanut lahjaksi Laurilta, Elsalta, Lahjalta, muilta tovereiltaan. Hän lehteili usein postimerkkialbumejaan, sekä ensimmäistä, pientä, puoleksi omatekoistaan, että isoa Schaubekiaan, ja katseli erittäinkin tuota isoripsistä vanhaa suomalaista, jolla oli ollut hänen kohtaloonsa niin suuri vaikutus. Hän löysi sieltä pieniä vihkoja, joista hänen kouluvuotensa kuvastuivat kuin peilistä. Siinä oli rehtorin kuuluisa kielioppivihko, jossa suomi oli sijoitettu latinan kaavoihin ja siten saatettu selkeään, loogilliseen järjestykseen, jalostettu kuin puutarhaan istutettu villi kukka. Siinä olivat kaikki hänen todistuksensa, jotka numeroin kuvasivat hänen itselleen raivaamaansa tietämyksen tietä kohti Parnasson valoisaa huippua. Hänen käteensä nousi runoja, runoja, kokonaisia sikermällisiä, ensin lapsellisesti yritteleviä, ontuvia, vaatimattomia, mutta sitten jo varmempia askeliltaan ja tulisempia tunteiltaan, kunnes niihin lopuksi ilmestyi keskuskuvaksi, palvonnan ja rakkauden kohteeksi, salanimi, tuntematon ja kuitenkin niin tuttu neito, jonka hienot piirteet, ylhäinen, keveä käynti ja jalo sydän olivat vallanneet runoilijan kokonaan. Santeri luki kalpeana, järkyttyneenä, tämän nuoren laatikkorunoilijan sydämen historiaa hänen säkeistään ja totesi seisovansa oman murhenäytelmänsä edessä, katsomassa salaiseksi jäänyttä tragiikkaansa ja luhistuneita toiveitansa. Hänen päänsä lysähti pöydälle ja hän itki katkeran pettymyksen ja lopullisen tappion lohduttomia kyyneliä. Tuo pieni, pakkilaudoista tehty pöytä oli hän itse: täynnä nuoren elämänsä historiaa ja syvimmällä, salaisimpaan laatikkoon kätkettynä, pyhin, autuaallisin onnenhaave, joka oli ollut tuomittu raukenemaan tyhjiin ja jäämään sinne kuin hautaansa. Mutta miten ihmeellisen hienolta nuo pienet vihkoset tuoksuivatkaan ja mikä tavaton lohtu hengähti niihin sisältyvästä nuoren rakkauden tragiikasta. Santeri vaistosi sen herkästi ja aavisti, että vaikka se oli ollut tulokseton ja jäänyt tuntemattomaksi, siitä silti oli virrannut kokijansa sieluun loppumaton määrä sitä, mikä on ihmisessä korkeinta ja jalointa. Se oli siis ollut suuri elämän arvo, muita teitä saavuttamaton runollinen, aatteellinen rikkaus, joka sammuttuaankin oli jättänyt jälkeensä hienon, traagillisen kauneuden ylimaallisen tuoksun.
Suutari-vanhuksen tallessa Santerin vuoteen viereen sairas lepäsi kyljellään pyörryksissä. Avonaisesta suusta virtasi verta lakanalle ja siitä hiljaa lattialle. Tipat ääntelivät tasaisesti ja säännöllisesti "tip-tip-tip".
3
Suutari ei voinut mitenkään mukautua siihen, että Santerin oli voinut käydä näin. Santeri-riepuhan oli kyllä aina ollut heikko, mutta toisaalta hän oli ollut perin harvoin varsinaisesti sairas eikä vaarallisesti milloinkaan. Uurastaessaan loma-aikoina sanomalehdissään ja lukukausina Helsingissä, jossa sielläkin koetti ansaita opintorahoja sivutöillä, ettei velkataakka ylettömästi paisuisi, hän oli tietenkin rasittunut liiaksi. Sen oli saattanut nähdä hänen ulkomuodostaan, joka pysytteli laihana ja kalvakkana, ja siitä, ettei Santerilla nyt miehenäkään ollut todellista ruokahalua. Syöminen oli hänelle aina sivuasia ja tulisimman nälän kärjen katkaiseminen riitti. Niinpä sitten, kun tauti oli sallittu ja tullakseen, poika ei kestänytkään, varsinkin kun tutkintoluvut olivat vieneet viimeiset voimat.
Tämän kaiken suutari tietenkin selkeästi ymmärsi varsinkin sitten, kun asia hänelle tarkoin selitettiin. Tottapuhuen hän oli jo aikoja sitten, Santerin kouluaikana, pelännyt hänen terveytensä puolesta, mutta rauhoittanut itsensä sillä, että Santerihan oli Jumalan erikoisen lupauksen varjelema. Hän oli jäänyt henkiin seurakunnan esirukouksen ansiosta eikä Jumala voinut "syödä sanaansa", mikäli Jumalasta saattoi sanoa sillä tavalla. Suutarilla oli vakaumus, että hänellä oli Jumalan kanssa erikoissopimus Santerista. Peläten Santerin silloin pienokaisena kuolevan kuten edellisetkin olivat tehneet, hän oli hädissään luvannut Jumalalle jos mitä, kunhan tämä vain varjelisi pienokaisen. Ja kun se oli tapahtunut, suutari oli tullut siihen uskoon, että Jumala oli lyönyt kättä päälle ja ottanut Santerin suojelukseensa. Siinä uskossa hän oli elänyt vielä Santerin tultua kotiin – arvellut, että tietenkin poika toipuu saatuaan levätä. Vasta tuo verensyöksy oli saanut hänen luottamuksensa horjumaan.
Santeri oli saatu toipumaan ja makasi nyt heikkona kuin lanka. Entinen vanha tohtori se oli vielä jaksanut tulla häntä hoitamaan. Tuttuun tapaansa hän oli istunut, murahdellut, antanut määräyksiä ja katsonut, että ne pantiin toimeen. Hän oli koputellut Santeria edestä ja takaa, koetellut hänen käsivarsiaan ja ruumistaan, katsellut poskia ja silmiä, ja mittaillut kuumetta. Sitten oli tullut määräyksiä lääkkeistä ja vahvistavasta ruokahoidosta sekä lopuksi salavihkaa suutarin kouraan painettu seteli. Lähtiessään tohtori oli puristanut suutari-vanhuksen kättä ja sanonut: "Voi tulla tuskia – annatte silloin siitä pienimmästä pullosta. Pistäydyn käymään tuonnempana, kun satun tälle puolelle kaupunkia".
Suutari-vanhus oli ymmärtänyt kaikki. Hän oli tuupertunut Santerin vuoteen vieressä olevalle tuolille ja kuunnellut vanhan sydämensä hätääntynyttä sykintää. Tässä oli nyt loppu edessä, se oli varmaa. "Lentävä keuhkotauti!" Ne sanat tohtori oli huomaamattaan jupissut ääneen. "Laiha, aliravittu, voimaton", hän oli murahdellut lisäksi. Asia oli aivan selvä. Ei ollut jäljellä muuta kuin alistuminen – ei vain Santerin vaan hänen itsensä, suutarin, puolelta. Se koulu oli vielä käytävä ennen loppututkintoa.
Suutarin pää oli painunut käsiin ja hänen vanhat, kumaraiset hartiansa olivat tärisseet itkun puuskista. Hän itki kauan, virutti kyyneleillä pois sydämestään viimeisetkin siellä vielä asuneet onnen haaveet ja toivojen pirstaleet, ja valmistautui omaksumaan sen täydellisen osattomuuden, jonka nyt tiesi itselleen sallitun. "Ei mitään, ei kerrassaan mitään!" hän kuiskasi ja rauhoittuneena tästä lopullisesta selvyydestä kohotti päätänsä ja silmäsi sairasta. Silloin hän totesi Santerin heränneen kuumeisesta, hikisestä unestaan ja katselevan nyt isäänsä tutkivasti, miettivästi, ilmeessä tuo hiljainen, surumielinen vivahdus, jonka suutari muisti syttyneen siihen jo kouluaikana, silloin, kun Santerista oli tullut nuorukainen ja aavistukset olivat täyttäneet hänen sydämensä.
– Suo anteeksi, isä-vanha, että tulen näin pettäneeksi toiveesi...
Santeri siinä koetti kuiskata niin. Käsi epäröi peitteellä, mutta hakeutui sitten luottavaisesti isään päin. Ja isä-vanhan kuhmurainen käsi, jonka syrjässä näkyi pikilangan uurteita, sulkeutui sairaan läpikuultavan käden ympärille rauhallisesti, lujasti, vahvana toivossa ja uskossa.
4
Santeri tiesi kohtalonsa, vieläpä senkin, ettei hänellä ollut pitkää aikaa elettävänä – viikkoja jokunen, kuukausia tuskin ainoatakaan. Hän lepäsi niin heikkona, ettei kyennyt liikuttamaan juuri muuta kuin käsiä vähän. Isän ja ystävien – pastuskan, Alli-rouvan – mieliksi hän koetti syödä, mutta se oli melkein mahdotonta. Jos hän nieli ruokaa väkisin, seurauksena oli vaikea, uuvuttava ylenannatus. Hänet oli kertakaikkiaan luovutettu kuoleman omaksi ja raivoisasti tämän miljaardit käskyläiset mädättivät elävältä hänen heikkoa ruumistaan. Joskus hän tunsi ja näki olevansa kuin mato, jonka kimppuun sadat verenhimoiset muurahaiset ovat hyökänneet ja joka avuttomana kiemurtelee ja käpristelee niiden leuoissa. Väliin häntä polttivat kovat tuskat ja vaivasi kaamea, vaikea tukehtumisen tunne. Silloin isä antoi muutaman tipan siitä pienestä pullosta, joka oli varattu tällaista hätää vastaan. Tiputtaessaan niitä lusikkaan isä meni ikkunan tai lampun ääreen. Santeri näki hänen vanhojen käsiensä vapisevan. Kipeä sääli isää kohtaan – ihmistä kohtaan yleensä – valtasi silloin Santerin.
Isä ei tiennyt Santerin taudin aikaisempia vaiheita eikä Santeri tahtonut niistä hänelle kertoakaan. Jo syksyn puolella hän oli alkanut tuntea suurempaa väsymystä kuin tavallisesti ja herätä öin siihen, että oli märkänä hiestä. Hieno yskimisen pakko vaivasi häntä myös ja rinnasta alkoi kohota kirkasta, sitkeätä, kuohuvaa limaa. Sanomatta mitään Laurille, uskolliselle asuintoverilleen, hän meni eräänä päivänä lääkärin luo, jolla oli mainetta keuhkotaudin tuntijana. Se oli pieni, kierosilmäinen, samalla ruma ja kuitenkin inhimillisen sävyinen, miellyttävä vanhus, jonka odotushuone oli hänen maineestaan huolimatta ainakin Santerin käydessä typötyhjä. Sitä enemmänpä hänellä oli siis aikaa perehtyä Santerin terveydentilaan. Alkoi perinpohjainen koputtelu ja kuuntelu, joka uudistui monena päivänä, aamu- ja iltakuumeen mittaaminen, veren tutkiminen, ulkonaisten olosuhteiden tiedustelu, mihin kuului mm. selonotto siitä, minkälaista ruokaa Santerin tavallisesti käyttämässä ylioppilasravintolassa oli, ja muu mahdollinen asiaan kuuluva tarkkailu. Pistäessään äkkiä – saadakseen verta – neulan Santerin vasemman nimettömän päähän ukko tarkkasi samalla Santerin ilmettä, kai saadakseen käsitystä hänen hermojensa herkkyydestä. Santeri katsoi silloin aivan läheltä hänen outoihin, kieroihin silmiinsä. Niistä näkyi ylinnä tiedemiehen kylmä, puolueeton tarkkaavaisuus, mutta pohjalla asui elämän hauraudesta ja katoavaisuudesta selville päässeen, inhimillisen tunne-elämänsä säilyttäneen vanhan miehen sääli nuorukaista kohtaan, jonka osa oli kaikesta päättäen selvä. Tutkimuksen tuloksena oli, että Santeri sairasti keuhkotautia, joka piiltyään kauan salassa oli nyt puhjennut täyteen voimaan ja saavuttanut huolestuttavan asteen. Pikainen parantolahoito oli sen keskeyttämiseksi ja taltuttamiseksi välttämätön.
Santeri oli ollut – hän muisti sen elävästi maatessaan siinä silmät ummessa ja kuvitellessaan kuulevansa miljaardien pikkupaholaisten leukain rouskuvan, kun ne haukkasivat hänen lihaansa – kuin pyörryksissä saatuaan tietää tuomionsa ja laskeuduttuaan Aleksanterinkadulle, sen vilisevään ihmisvirtaan. Oli satanut lunta – isoja, raskaita suojalumen hiutaleita – ja ihmisten ilme oli ollut puhtaan, raikkaan ilman virkistämä. Santeri oli tuntenut seisoessaan Lundqvistin liikepalatsin nurkalla ja katsoessaan ohitsensa kiiruhtavaa elämänvirtaa singonneensa siitä erilleen armahtamattoman voiman viskaamana kuin lastu irtautuu kosken kuohusta tämän tehdessä äkillisen käänteen. Hän ei kuulunut enää tuohon virtaan, vaan oli ajautunut kuolleena tähän rannalle, josta nyt tuijotti ontoin silmäkuopin elävien ohimenoa. Tuo mielikuva oli ollut niin selvä ja päälletunkeva, että hän oli ollut näkevinään itsensä valepuvussa kulkevana kuolemana, jonka päähineen alla on pääkallo, silmien kohdalla kuopat ja suuna pitkä, huuleton, alaston, ivallisesti irvistävä hammasrivi. Säikähtyneenä ja salaisesti jo inhoten itseään hän oli silloin lähtenyt asuntoonsa, miettiäkseen tilannetta ja ryhtyäkseen välttämättömiin toimenpiteisiin.
Lauri oli ollut poissa, lukemassa tenttiään kirjastossa, jossa vietti aikansa aamusta iltaan. Samoin oli tehnyt Santeri, sillä heidän lukunsa olivat kulkeneet niin rinnan, että tenttivuosikin sattui yhteen. Pääaineet olivat jo molemmilla selvät – kevääksi oli valmistauduttava. Sitä ajatellessa tuntui erikoisen mieluiselta – jokseenkin samalta kuin tullessa ylioppilaaksi. Ehkä mieluisemmalta, sillä ylioppilastutkinnon jälkeen alkoivat uudet, vaivalloiset luvut, mutta maisterintutkinnon jälkeen avautuisi jo työn täyttämä elämä – ainakin joissakin määrin. Maisterin köyhä elämä – lehtorin lihava palkka – sanomalehtimiehen sekulileipä! Santeri hymähti katkerasti muistaessaan, kuinka hän etsiessään toista takuumiestä, kun ei ollut tahtonut enää rasittaa insinööriä, jolla oli Elsa ja pian omat lapset kustannettavinaan, oli sattunut muistamaan erään kirjanpainajan ja tehtailijan, joiden tutuksi oli tullut ja jotka tiesi varakkaiksi ja lapsettomiksi. Kuinka selvää näiden mielestä oli ollut, ettei lehtorin palkalla voinut maksaa lukuvelkoja. Ja oliko sanomalehtimiehen hommasta oikein miehen uraksi? Se sanottiin siihen sävyyn, että kysymykseen itseensä jo sisältyi vastaus: ei ollut. Siihen antautuivat vain ne, jotka eivät kyenneet muuhun, kuten tässä kaupungissa hyvin tiedettiin. Kuinka helppoa näiden miesten olikaan vastata Santerin ujoon pyyntöön kieltävästi. Tehtailija ei osannut teeskennellä, vaan lausui kieltonsa jyrkästi, töykeästi, pyytämättä Santeria edes istumaan. Kirjanpainaja ilmaisi kieltonsa yhtä täsmällisesti, mutta höysti sitä kuitenkin hymynsä makeudella, pitkien punaisten viiksien toimiessa äänenvaimentajana. Santeri oli jo siihen saakka saanut kärsiä monta nöyryytystä, mutta tuskin niin kipeästi koskevaa kuin nämä kaksi. Hän suorastaan horjui paetessaan pois heidän luotansa.
Laurin tullessa kotiin Santeri oli yhä istunut pöytänsä ääressä ja selvitellyt tilannetta. Hän oli laskenut voivansa kustantaa velkansa viimeisellä erällä korkeintaan parin kuukauden oleskelun parantolassa ja aikonut käyttää sen siihen. Vai olisiko hänen velvollisuutensa luovuttaa se takuumiehille ja laskeutua permannolle selälleen kuollakseen siinä heti, ettei toivottomana tapauksena tuottaisi heille enempää turhia kuluja? Ironia viilsi häntä sekä aiheettomuudellaan että aiheellisuudellaan, ja hän pyysi mielessään anteeksi noilta hyviltä miehiltä, jotka varmaan surisivat hänen kuolemaansa muunkin kuin hukkaan menneiden rahojensa vuoksi. Ikävää, ettei Santeri ollut voinut varjella heitä vahingolta henkivakuutuksella, jota kyllä oli koettanut hakea, mutta jota ei ollut hänelle myönnetty. Nyt hän ymmärsi, miksi ei. Jo silloin oli tauti tehnyt myyräntyötänsä ja herättänyt epäilyjä, vaikka häntä itseä ei ollut hälyytettykään.
Lauri oli rohkeaan tapaansa napsauttanut sähkön palamaan, sanoen, että "pimeässäkö sinä istut". Santeri oli silloin kääntynyt häneen päin ja heidän katseensa olivat yhtyneet. Santerin ilmeessä oli varmasti ollut jotakin erikoista, luultavasti maahan masentunutta, lyötyä, taittunutta, epätoivoista, koskapa Lauri oli säpsähtänyt, tullut luo ja kysynyt melkein hätääntyneestä "Mikä sinun on? Oletko sairas?"
Santeri saattoi sanoa, muistellessaan nyt tuota silloin syntynyttä välttämätöntä selvitystä, esiintyneensä sen kuluessa kuin se miehen ihanne, jota hän oli koettanut voimiensa mukaan noudattaa. Hän oli paljastanut asemansa täydellisesti, mutta ei ollut ilmaissut sen johdosta minkäänlaista epämiehekästä tunteellisuutta, epätoivoa eikä traagillisuutta. Surumielisesti hymähtäen hän oli lopettanut: "Näet nyt, veli, että minusta on auttamattomasti tulossa toisinto vanhasta, tunnetusta kirjallisesta aiheesta, jonka nimi on 'peräkartanon ylioppilas'". Lauri oli nostanut torjuen kätensä ja katsonut häneen kauhistuneena. "Tarkoitatko ihan todella, että sinun nyt täytyy keskeyttää lukusi ja mennä parantolaan, että sinulla on pitkälle kehittynyt keuhkovika?" hän oli änkyttänyt ja vaistomaisesti, tahattomasti peräytynyt askeleen. "Kyllä!" Santeri oli kuiskannut, "se on totinen tosi. Kunpa vain et olisi saanut minusta tartuntaa, mitä en kuitenkaan usko, sillä eihän ole ollut tapani syljeskellä". Santeria oli loukannut hiukan tuo Laurin peräytyminen, mutta hän oli unohtanut sen samalla ymmärrettyään Laurin tehneen sen tietämättään. Se oli ilmaisua siitä vaistomaisesta pelosta, jota terveet tuntevat keuhkosairasta kohtaan.
Lauri oli auttanut Santeria – niin, hoitanut yksin tämän kaikki asiat juuri niin perusteellisesti ja täsmällisesti kuin vain Lauri voi. Santeri itse ei olisi siihen kyennytkään, sillä ratkaiseva tieto oli lamaannuttanut hänet ei vain ruumiillisesti vaan henkisestikin. Hän oli ollut Laurille kiitollinen, mutta oli samalla ajatellut, nähdessään tämän perusteellisuuden, että hän puuhasi kuin kuolevan pesän hoitaja: valmiiksi kaikkea pian tapahtuvan lopullisen poismenon varalle. Tottahan oli, että Santeri oli menossa pois, mutta ihminen riippuu kiinni elämässä niin kauan kuin hengittää, ja loukkaantuu vähimmästäkin, minkä käsittää tämän halun ja oikeuden kieltämiseksi. Laurissa ei ollut syytä, sillä oli välttämätöntä selvittää asiat niin pitkälle kuin oli mahdollista, vaan syy oli Santerin yliherkkyydessä, mikä taas johtui siitä, että kuolema oli merkinnyt hänet saaliikseen. Tietoisuus tästä auttoi hänet toisaalta unohtamaan pienen salaisen nyreytensä.
Ystävät tulivat saattamaan häntä asemalle: Elsa, joka oli tullut käymään Helsingissä joululomansa tammikuun puolella, Lahja, joka työskenteli Helsingissä sairaanhoitajattarena, Ville ja hänen rouvansa, ja monet osakuntatoverit. Lauri oli päättänyt viedä hänet parantolaan asti, nähdäkseen, minkälaiseen paikkaan Santeri nyt joutuisi. Santerin esteltyä hänen tuloaan niin kauas Lauri oli sanonut hiljaa: "Olethan sinäkin saattanut minut kotiin kaksi kertaa". Hänen terävissä silmissään oli silloin ollut harvinaisen lämmin, kostea loiste. Santeri oli hyvästellyt ystävänsä kädestä ja katsonut heitä kaikkia silmiin. Toisia, useimpia heistä, hän ei näkisi milloinkaan. Tietoisuus siitä taisi herätä heidän mielessään, sillä äskeinen vaisu mielialan keventämisen yritys tyrehtyi ja vallan sai hiiskumaton vakavuus. Santerista tuntui, että tämä oli Kuoleman juna, joka oli pysähtynyt Helsingin asemalle ottaakseen siitä hänet, Santeri-rievun, jonka Jumala oli jostakin tietymättömästä syystä päättänyt siirtää elämästä ikuisuuteen ja jota toistaiseksi vielä tänne jäävät elolliset olivat tulleet saattamaan. Oli pimeää ja sumuista. Kuoleman junan valot häämöttivät himmeinä ja aavemaisina, ja junailijaksi pukeutunut Kuolema puuhaili asiallisesti irvistäen lähtöä eteenpäin. Asemasilta oli täynnä ihmisiä, jotka seisoivat äänettöminä ja odottivat Kuoleman lähtömerkkiä.
Hyvästellessään Elsaa, jonka kyllä uskoi vielä näkevänsä, Santeri totesi hänen vakavassa katseessaan syvää osanottoa, sanomatonta sääliä, pohjatonta traagillisuutta, mutta ei sitä tunnetta, jonka syttymistä oli odottanut siitä saakka, kun oli herännyt tajuamaan elämän ihmeellisintä ilmiötä. Aikoja sitten hän oli oivaltanut, ettei se tuikahtaisi siitä milloinkaan hänen puoleensa, vaan oli määrätty palamaan Laurille, hänen uskolliselle, eroamattomalle ystävälleen. Niin pian kuin Santeri oli alkanut aavistaa tätä, hän oli kätkenyt kaihoisan odotuksensa sydämensä salaisimpaan kammioon iloisena siitä, ettei ollut siihen saakka sanalla tai ilmeelläkään sitä paljastanut. Kukaan ei tiennyt siitä, mitä hän oli konventtiluokilla runoillut pienen kirjoituspöytänsä laatikossa, sen perällä, papereiden alla, kätkössä säilytettyihin sinikantisiin vihkosiin, eikä tietäisi sittenkään, vaikka lukisi nuo lapselliset säkeistöt, sillä niiden keskeinen kuningatar saattoi olla kuka tahansa. Niin hyvin Santeri oli osannut ja jaksanut peittää tunteensa, ettei Lauri ilmeisesti ollut sitä aavistanutkaan, vaan oli päinvastoin pitänyt Santeria uskottunaan siinäkin suhteessa, rippi-isänään, jolle jo konventtiluokilla ja sittemmin Helsingissä, Elsan opiskellessa laulajattareksi ja laulun opettajattareksi, oli kertonut rakkaudestaan. Kokeet, joikin Santerin uskollisuus ystäväänsä kohtaan oli täten joutunut, olivat joskus yli-inhimillisiä, mutta Santeri saattoi sanoa kestäneensä ne. Hän oli onnistunut torjumaan mustasukkaisuuden ja tympeytymisen – vihan – Lauria kohtaan ja suomaan Elsan hänelle, koska kerran niin näytti olevan tähtiin kirjoitettu. Sitä puhtaammalla mielellä hän saattoi edelleenkin ihailla Elsan nyt kypsää naisellisuutta ja huomiota herättävää, harvinaista kauneutta, joka ikäänkuin poltti hänen silmiänsä.
Lahjan katseesta sensijaan Santeri ei ollut milloinkaan odottanut eikä nähnyt tulevan muuta kuin mitä lämpimimpiä ystävyyden ja osanoton tunteita, jotka helposti saivat lisäilmaisun kyyneleinä. Lahja oli saattamaan tulleista ainoa, joka itki ujostelematta. Kukaan ei ihmetellyt sitä, sillä kaikki tiesivät Lahjan olevan pelkkää sydäntä. Santeri oli viivyttänyt Lahjan kättä omassaan. Se oli hänestä aina ollut erikoisen pehmeä ja lämmin. Hän ajatteli nyt, että onnellinen se sairas, jonka osalle tulee näiden käsien siunaus.
Villestä Santerilla oli ollut opintovuosinaan suuri apu. Ei voinut sanoa, että hänessä kerran niin voimallisesti syttynyt tuli olisi laimentunut, ei, sillä se paloi edelleen roihuten kuin olisi sitä joka hetki ruokittu uudella polttoaineella. Ville puhalsi nyt torvellaan kuin mestari mutkallisimmatkin pyhät juoksutukset ja kykeni esittämään vaimonsa kanssa, joka oli vastaavasti yhtä etevä kitaransoittajatar, mitä hienoimpia numeroita. Hän saattoi syventyä kertomaan Santerille siitä, kuinka hän heräsi jouluaaton aamuna putkassa ja lauloi konstaapeli Salmelalle "Enkeli taivaan", kuinka hän varasti Santerin rahat ja harhaili pyryssä kaupungilla siihen saakka, kunnes äiti löysi hänet ja toi kotiin. Santeri ei oikein pitänyt tästä avomielisestä muistelemisesta, sillä se oli hänen mielestään vähän kuin kerskaamista syntien veriruskeudella, mutta ei hän silti koskaan sanonut mitään. Villen luona hänellä oli ollut lämmin käymäpaikka, jonne hän ja Lauri olivat aina olleet tervetulleita ja josta hän oli saanut joskus pahimpaan puutteeseensa tilapäistä apua. Villen täytyi nyt, aavistaessaan näkevänsä Santeria viimeisen kerran, kumartua hänen puoleensa ja kuiskaten vielä pyytää anteeksi vanhoja pahoja tekojansa: tylyä, rakkaudetonta kohtelua, rahojen varkautta ja postimerkin repimistä. Se leikkasi Santerin sydäntä niin, että hänen olonsa tuli vaikeammaksi tästä hyvästelystä kuin ainoastakaan muusta.
Sitten Kuoleman juna oli ilmoitettu kolealla kolahduksella lähteväksi ja Santerin oli täytynyt nousta siihen. Viitatessaan jäähyväisiä asemasillalla huiskuttaville, pian sumuun ja pimeyteen häipyville ystäville hänet oli vallannut todella aavemainen tunne, joka oli haihtunut vasta sitten, kun Lauri oli vienyt hänet makuuosastoon ja laittanut olon kodikkaaksi ja siedettäväksi.
5
Kuumeen tulistuttaessa aivoja mielikuvitus paloi luonnottoman voimakkaasti ja teki eläväksi asioita, joita ei enää tiennyt muistin salaisissa lokeroissa olevankaan. Yhtäkkiä ne kuitenkin nousivat sieltä, hymyilivät tutusti ja kysyivät: "Muistatko? Etkö tunne minua enää?" Ja vähitellen tuon aluksi niin oudolta tuntuneen muodon alta kirkastuivat tietyt kasvot ja niiden taustana elämän silmänräpäys, jolla saattoi nyt sitä ajatellessa huomata olleen tärkeän merkityksensä sekä silloin että myöhemmin. Siitä oli alkanut oma suonensa, joka oli kiemurrellen kuvittanut elämän malmia. Kuinka lukemattomia sellaisia tapahtumia mahtuikaan Santerin elämään, vaikka hän oli vielä niin nuori, ja miten tavaton vaikutus niillä jokaisella oli ollut. Sen hän näki nyt, kun tiesi saavuttaneensa määränsä pään ja kääntyneenä katsomaan kulkemaansa taivalta totesi sen joeksi, johon liittyi lukemattomia sivuhaaroja.
Santeri kysyi itseltään, maatessaan henkihieverissä suutarin peräkamarissa, mistä johtui, että hänen muisteluksensa, kuumekuvansa, ajatuksensa, olivat yleensä valoisia, viipyen vain elämän onnellisissa puolissa? Järjestikö armelias luonto tai joku järkemme piirin ulkopuolella hallitseva, käsittämätön, mutta ihmistä rakastava voima niin, koska tahtoi lieventää hänen osaansa? Santeri antautui mielellään uskomaan näin, sillä hän oli jo nuorukaisena tullut varmasti vakuuttuneeksi siitä, että sieluun saattoi puhjeta yhtäkkiä eräänlainen seesteinen loiste, joka tuotti sanomattoman suuren onnentunteen. Santeri oli kokenut sen herätessään nuoruuden vaikeaan murroskauteen ja joutuessaan yksin, ilman kenenkään apua, suorittamaan ratkaisuja, joista saivat alkunsa ehkä tärkeimmät suonet hänen elämänsä marmorissa. Se oli ollut toisen kerran vain silmänräpäys, mutta oli saattanut joskus väreillä selittämättömänä kirkkauden ja kauneuden paisteena kauemminkin, soinnuttaen silloin sielunelämän niin harmooniseksi, rauhalliseksi, rakkauden, hyvänsuonnin ja vaatimattomuuden täyttämäksi, että hän kulki kuin ylimaallisessa hurmostilassa. Sitten se katosi ja hän vietti taas sielullisesti harmaita, alakuloisia, myrskyisiäkin arkipäiviä, odotellen onnetonna, ristiriitojen, taistelujen, kiusausten ja lankeemusten uhrina, sen uutta puhkeamista. Se saattoi viipyä poissa kauan, vuosiakin, mutta Santeri tiesi sen varmasti tulevan. Sitä hän erikoisesti vartosi nyt kuolinvuoteellaan, sillä hän tiesi sen saavuttua olevansa autuaista autuain ja voimakkaista voimakkain. Vielä se ei ollut tullut, mutta ehkä hänen ajatustensa askartelu vain seesteisissä elämänkuvissa, kuin työskentelemässä elokuisella viljavainiolla, jolloin ilma on raikasta ja taivas kuulas ja korkea, oli sen vaikutusta ja tulon ennakkoviestiä.
Matkustaessaan silloin Kuoleman junassa Laurin veljellisessä hoidossa hän oli vielä ollut ensimmäisen tyrmistyksen katkeralla asteella, sielullisesti sijoittumattomana asemaan, johon oli äkkiä joutunut. Sehän oli luonnollista ja ymmärrettävää. Kun oli päästy Helsingin sumusta sisämaahan, olikin tullut kirkas kuutamo, joka valaisi haaveellisesti lumisia maisemia, junan kiitäessä kohisten näiden läpi. Santeri oli uudelleen, nyt jo melkein tahtomattaan, eläytynyt mielikuvaansa junasta, jota Kuolema kuljettaa talvisten metsien ja lakeuksien läpi kohti kaukana olevaa korkeata linnaansa. Hän suorastaan näki Kuoleman tuolla etupäässä, veturissa, käsi koneen kammissa, totisena ja juhlallisena, mutta luukasvoilla silti kaamea irvistys, hoitamassa kuljettajan tehtävää, ja hänen linnansa vähitellen nousevan yhä lähemmäksi ja kasvavan yhä korkeammaksi. Kun ajettiin jonkin sillan yli ja siitä aiheutunut huumaava jyminä täytti vaunun, Santeri kuvitteli, että silloin Kuoleman juna oli hurahtanut linnan korkeasta portista sisään ja saanut portin holvin jylisemään kuin ukkonen. Kun sitten tultiin perille ja hoitajatar otti Santerin huostaansa sekä vei hänet vuoteeseen huolimatta siitä, että oli päivä, Santerin mielikuva, että hän nyt oli Kuoleman linnassa ja että kaikki hänen näkemänsä ihmiset olivat vainajia, vaikka touhusivatkin kuin elävät, tuli kiusallisen, peloittavan todellisuussävyiseksi. Siihen vaikutti sekin, että Lauri, joka oli terve ja elävä, erotettiin pois vainajien joukosta ja sai asuntonsa vierashuoneessa. Vasta muutaman päivän kuluttua, tutustuttuaan potilaisiin ja parantolaelämän joskus sangen iloisiinkin puoliin, Santeri alkoi vapautua mielikuvansa hypnoosista. Se uudistui kuitenkin joka kerta, kun parantolan lääkäri tutki häntä. Valkoisessa vaipassaan, koputellessaan ja kuunnellessaan tärkeän näköisenä ja selaillessaan papereitaan, hän tietenkin oli Kuolema, joka nyt otti tarkempaa selkoa uusista vainajistaan voidakseen sen mukaan sijoittaa kunkin hänelle parhaiten sopivaan osastoon.
Santeri hymähti muistaessaan parantola-aikaansa. Hänen siellä tapaamansa inhimillisyys oli niin monenlaista, että sen ilmiöiden seuraaminen aluksi valtasi kokonaan hänen huomionsa. Ollessaan vuoteessa ensimmäiset kolme päivää hän ei nähnyt potilaista muita kuin sen, joka meni hänen huoneensa läpi sisempänä olevaan huoneeseen. Omituista kyllä hän sattui olemaan tuttava Santerin omasta kaupungista, vieläpä nuorempi koulutoveri. Hän oli kaikesta päättäen tuomittu, mutta se ei ollut masentanut hänen iloisuuttaan eikä huumoriaan. Sittemmin Santeri huomasi hänen lemmenkaipuunsa olevan tavattoman kiihkeää, ikäänkuin tietoisuus siitä, että elämän korkein lahja oli jäänyt nauttimatta, olisi syössyt hänet epätoivoon ja herättänyt vielä poismenon aattona hurjaa kaihoa. Santeria tämä oli vavahduttanut, sillä tunne-elämän tuon puolen kiihtyminen kuumeen ja herkistyneen mielikuvituksen vuoksi ei ollut hänellekään tuntematonta. Jouduttuaan sitten makuuhalleihin ja potilaiden pariin siellä, ruokasalissa ja seurusteluhuoneissa, Santeri ei voinut muuta kuin kummastellen katsella eteensä avautuvaa inhimillisyyden näytekirjaa. Oli kuin olisi selaillut seinäpaperimalleja, sillä niin erilaisia nämä ihmiset olivat ulkonaisten väriensä ja kuvioidensa puolesta – samalla kertaa kuin siitä huolimatta olivat pohjaltaan kaikki paperia, yhtäläistä inhimillisesti haurasta ja heikkoa, helposti repeilevää ainetta. Pikku paroonitar, jonka lapsenkasvoja kuumeen puna somisti erikoisesti, oli kuin neitsytkammion seinäpaperien iloinen, vaalea, heleä kukkakuvio, jonka keskellä leijailee rokokoo-amoriini jousi jännitettynä, valmiina sinkoamaan kohtalokkaan nuolensa. Kuinka miellyttävästi, muka tietämättömänä ulkomuotonsa, katseensa ja äänensä, pienen erikoisen naurahduksensa, sisältämästä viehätyksestä, paroonitar osasi aloittaa suhteen siellä, toisen täällä, ja ylläpitää niitä ei vain mitä hienoimmalla tahdikkuudella vaan myös ja erikoisesti sillä sydämellisellä hyvyydellä, joka oli hänen olemuksensa aidoin sisällys. Santerikin oli viehättynyt häneen ja saanut hänen seurastaan tuulahduksen siitä hienosta runoudesta, joka ympäröi hänen haavemaailmassaan nuoret naiset tuoksuvana lumopilvenä. Mikä rajaton tragiikka! – hän tunsi sen joskus musertavan elävästi –, että tuon vielä aivan nuoren ja täyteläisenä väräjävän poven alla asui myrkyllinen käärme, joka sekunniksikaan taukoamatta kalvoi neidon elinvoimaa tehdäkseen hänestä lopuksi onton, kuolleen ruumiin, elollisuuden ja kauneuden hirveimmän vastakohdan. Santeri ei voinut eikä halunnutkaan karkoittaa muististaan pikku paroonittaren ilmettä eikä eleitä silloin, kun kesken hänen vilkkainta, suloisinta liverrystään Kuolema antoi vihjauksen läsnäolostaan aiheuttamalla hänelle yskänkohtauksen. Nähdessään ensimmäisen kerran, miten hienosti, sekä äänin että ilmein ja kädenliikkein, hän tällöin hoiti sylkypulloaan, tehden koko puuskasta mitä siroimman kulttuurinäytteen, Santeri totesi siihen saakka olleensa tietämätön siitä, että sivistyksen avulla saattoi tehdä keuhkotaudista "keuhkotaiteen".
Santeri unohtui usein ajattelemaan potilastovereitaan, elämän ulapalla haaksirikkoutuneita, jotka Kuolema oli pelastanut laivaansa. Hieno tohtorinrouva, jolla oli tummat, kosteat gasellinsilmät, pysyttäytyi erillään ja koetti salata siunautunutta tilaansa valkoisella, vyötärön alapuolelle ulottuvalla hartiahuivilla, mikä antoi hänelle espanjattaren ulkonäköä. Unohtaessaan, missä oli, hän vaipui syviin mietteisiin ja muuttui niin murheellisen näköiseksi, että ympäristö joskus huomasi sen ja hiljensi keskusteluansa. Santeri mietti, mahtoiko hän ehkä tuolloin ajatella lastansa, jolle antoi elämää samalla kertaa kuin Kuolema jäyti hänen itsensä henkeä. Omituinen kilpailu tämä Elämän ja Kuoleman välillä! Kumpi saa työnsä ensimmäiseksi valmiiksi ja voittaa kilpailun: edellinenkö luomalla lapsen ja saattamalla hänet ilmoille tai jälkimmäinen surmaamalla ennen sitä äidin ja siis myös lapsen? Santeri oli sittemmin nähnyt kuolinilmoituksesta Kuoleman voittaneen. Tietenkin oli niin käyvä, sillä äiti ja lapsihan olivat jo Kuoleman linnassa, josta ei juuri ollut poispääsyn toivoa.
Muhkea venakko ei ollut keuhkotautisen näköinen, vaikka todellisuudessa oli tämän sairauden toivoton uhri. Hän oli vaalea kuten aidon slaavittaren tuleekin, mantelisilmäinen ja sulokatseinen. Hänen kätensä olivat valkoiset ja niiden liikkeet pehmeät, sulavat, teholtaan hypnoottiset. Santeri totesi väkisin kiintyvänsä katsomaan niitä ja joutuvansa kuvittelemaan niiden suomia hyväilyjä. Oli kuin venakko olisi tällöin salaisen sympatian kautta saanut vihjeen Santerin luvattomista mielikuvista, koskapa hän usein juuri noina silmänräpäyksinä suuntasi Santeriin omituisen, erikoisen katseen. Santeri huomasi sen ja koetti eritellä sen sisällystä. Siinä oli hiukan ylpeätä voitonvarmuutta, tietoisuutta naisellisuuden voimasta, vihjeitä ennen eletyistä ja koetuista elämänhetkistä, jotka olivat korkeimmassa täydellisyydessään sisältäneet sen, mikä oli nyt vaihdetuissa silmäyksissä syvintä, salaisinta ja samalla rohkeinta, ja ennenkaikkea yhä vielä palavaa, sammumatonta, tyydytystä kuumasti halajavaa elämänjanoa. Santerin täytyi sulkea silmänsä tai katsoa muualle, sillä hänestä tuntui kuin olisi noiden mantelisilmien katseessa ollut mystillistä lumovoimaa, jonka vaikutuksen alaiseksi hän ei tahtonut joutua.
Heitä oli kymmenittäin näitä Kuoleman linnan vieraita, nuoria ja keski-ikäisiä, miehiä ja naisia, jokainen oma kuvionsa elämän kirjavasta seinäpaperista. Heidän isännästään, joka oli tuonut heidät tänne täysihoitoon, ei kukaan puhunut sanaakaan. Ei Santeri liioin voinut muistaa puhutun hänestäkään, joka on Elämän ja Kuoleman herra. Vain joskus saattoi musiikkihuoneesta kuulua sairaan laulajattaren sydämeen koskeva laulurukous, joka viiltävän aidolla tunteella, todellisella sielun itkulla, kapinoi sallimusta vastaan ja samalla raukeni armoa anoen hänen jalkainsa juureen. Laulu tunkeutui Kuoleman linnan kammioihin ja niiden hoidokkien sydämeen.
Ehkä olikin parasta vaieta molemmista ja antaa jokaisen olla harras sydämessään omalla tavallaan. Santeri ei tahtonut sanoa tähän mitään. Ja mitenpä olisi voitu vihjatakaan isäntään, Kuolemaan, sillä olisihan se ollut perin tahditonta, epähienoa, koska isäntä oli aina saapuvilla, oltiin missä tahansa. Seurusteluhuoneiston vilkkaassa hälinässä, päivällispukuisten vieraiden keskustellessa, pelatessa seurapelejä, kuunnellessa soittoa ja viettäessä yleensä iltahetkeään niinkuin olisivat olleet terveitä, olisi ollut suorastaan julmaa johtaa kenenkään ajatuksia Kuolemaan, joka ilmankin pimensi tätä pientä, kirkasta silmänräpäystä kaikille läheisellä läsnäolollaan. Vakavana, asiallisena, Kuolema oli aina saapuvilla näiden inhimillisten seinäpaperikuvioiden viimeisissä naamiaisissa.
6
Santerin sairausaika oli ulkonaisesti niin hiljaista kuin olla voi, sillä hän ei jaksanut puhua muuta kuin kuiskaamalla. Isä-vanha ja kaikki, jotka kävivät hänen luonaan, liikkuivat varpaisillaan ja puhuivat hiljaa. Pitkiä aikoja hän vietti unen kaltaisessa tilassa, ei täysin nukkuen, mutta olematta hereilläänkään. Eräänä päivänä hänen korviinsa kuului ääni, joka oli tässä vaiheessa uusi, mutta silti vanhastaan tuttu. Ponnistautuen valveille turtumuksestaan ja polttavista kuumeunistaan Santeri avasi silmänsä ja näki vuoteensa vieressä Lahjan. Tämä oli sairaanhoitajattaren puvussa. Huomattuaan Santerin heräävän hän otti kostean liinan ja alkoi tottuneesti pyyhkiä hänen hikisiä kasvojaan ja käsiään. Santerin kysyvään katseeseen, joka oli jo ehtinyt vilkaista huoneeseen ja nähdä siinä uusia sairaanhoitovälineitä, hän vastasi hiljaa, kumartuen hänen puoleensa: – Niin, minä tässä olen. Olen saapunut hoitamaan sinua...
Santeri katsoi syvälle Lahjan silmiin ja näki nyt ihmeekseen niistä tuikkivan sen kimmellyksen, jota ei ollut aikaisemmin ymmärtänyt niissä olevan ja jonka oli turhaan odottanut syttyvän Elsan katseeseen. Yhtäkkiä hän tunsi suomuksien putoavan silmiltään ja totesi olleensa sokea, joka ei ollut nähnyt todellisuutta, vaan oli ajanut viivatulta. Hän puristi Lahjan kättä ja kuiskasi:
– Niinkö se on ollutkin ja senkö tähden?
– Niin...
– Olet siis rakastanut minua?
– Vain sinua aina...
Santeri raukeni hervottomaksi ja hänen kätensä alkoivat täristä. Hän kuiskasi:
– Minä sokea ja itseäni löytämätön, onneton ihminen. Selvästi huomaan nyt, että minäkin olen rakastanut sinua ja vain luullut rakastavani toista...
– Elsaa? kysyi Lahja.
– Niin. Minua hullua miestä! Ja nyt on kaikki myöhäistä! Minusta ei ole mitään jäljellä... Miksi et milloinkaan avannut silmiäni?
– Koska luulin tunteidesi suuntautuneen toisaalle ja olin ylpeä. Elämässä joudumme joskus olemaan sokkosilla. Mutta nythän on kaikki selvää! Etkö tunne, kuinka meille on kaikesta huolimatta säästynyt sirunen onnea, joka nyt täyttää sydämemme?
– Tunnen, Jumalalle kiitos! Olen tällä hetkellä suunnattoman rikas huolimatta siitä, että Kuolema odottaa ovella. Sanommeko tästä kenellekään?
– Emme. Tämä asia ei kuulu enää ihmisille, vaan on Jumalan ja meidän kolminkeskinen.
Santeri mietti ja virkkoi sitten:
– Luulen kuitenkin, että minun on kerrottava tästä Laurille.
– Jos pidät sitä välttämättömänä, niin tee se. Uskothan Jumalaan, Santeri?
– Sydämestäni ja sielustani. Hänen rauhansa on astunut rintaani ja antaa minulle rohkeutta mennä rajan yli. Mutta silti...
– Mitä niin?
– Pidä minua kuitenkin kädestä kiinni, kun lähtöni koittaa... Sinun pehmeät, lämpimät kätesi... Ne olivat mielestäni ennen kuin äidin. Nyt ne ovat yhtäkkiä muuttuneet myös rakastetun käsiksi. Mikä vahinko, että huulillani on kuolettavaa myrkkyä...
Hänen kuiskauksensa tukahtuivat siilien, että Lahjan suudelmat painuivat hänen huulilleen, silmilleen, kasvoilleen, ja että Lahjan kyyneleet polttivat hänen ihoansa. Hän ei kyennyt vastustamaan, vaan otti kokemansa autuuden vastaan elämänsä yhdennellätoista hetkellä Jumalan korvauksena kaikesta siitä osattomuudesta, minkä oli saanut elämässään kokea. Hän kuiskasi moittivasti:
– Miten saatoit! Ryhdy heti varjelemaan itseäsi tartunnalta!
Lahja sanoi harkiten, viivytellen, kuin puhuen itsekseen:
– Jos olisin jättänyt tekemättä tämän, en olisi antanut sitä milloinkaan itselleni anteeksi. Se oli meidän hääsuudelmamme. Ja kaikki yöt, jotka nyt vietämme yhdessä, ovat hääöitämme, sinä siinä, minä tässä, käsi kädessä, Jumala pappina, Kuolema todistajana. Eromme on vain näennäinen, sillä pian tulen jäljessäsi. Mutta nyt annan sinulle lääkettä ja rauhoitan sinut uneen. Tämä on rasittanut sinua liian paljon...
7
Santeri ummisti silmänsä ja vaipui pian heikkouden ja unen väliseen horrokseen, jossa mielikuvat hulmusivat kirkkaina ja alati vaihtuvina. Pohjalla vallitsi kuitenkin seesteinen rauha, tuo ihmeellinen auer, joka oli puhjennut hänen sieluunsa pitkän taistelun, rukoilemisen ja odottamisen jälkeen sillä hetkellä, jolloin hänen oli täytynyt poistua sairaalasta. Häneltä olivat loppuneet rahat, viimeisen lainan viimeinen erä, eikä hän voinut enää saada uusia varoja, koska ne olisi tarvittu tällaiseen tarkoitukseen. Hänen oli mahdotonta pyytää ketään takaajakseen, sillä olisihan luoton antaminen keuhkotautiselle ollut aivan järjetöntä. Hänellä ei ollut valittavana mitään muuta kuin palaaminen suutarin peräkamariin, kuollakseen siellä, alkuperäisessä lähtöpaikassaan, vanhan isänsä turvissa, niin pian kuin mahdollista. Siihen ei voisi kulua pitkää aikaa, sillä tutkittuaan häntä viimeisen kerran ylilääkäri oli katsellut häntä miettiväisesti ja sanonut, että nyt, kun kevät on ovella, "te yhtähyvin voisitte matkustaa kotiin". Kyseltyään sitten hienotunteisesti Santerin kotioloista hän oli ojentanut kätensä hyvästiksi ja sanonut: "Valitettavasti ei kaikki elämässä ole sellaista kuin toivoisimme. Ei auta muu kuin alistuminen. Ja onhan sielläkin sairaala". Ylilääkärin katseesta oli tuikahtanut inhimillinen sääli, kadotakseen kuitenkin samalla. Eihän hän voinut ryhtyä suremaan kohtaloita, jotka soljuivat hänen ohitseen loppumattomana kulkueena, karavaanina, jota Kuolema johti harkitsevasti, taitavasti, elämän hiekka-aavikon ja samum-tuulien läpi. Päästyään huoneeseensa Santeri oli vaipunut vuoteelleen ja puhjennut katkeraan itkuun. Vaikka tuomio, jonka hän juuri oli kuullut, ei ollut ollut hänelle odottamaton, niin se oli silti kiskaissut hänen sydämestään irti siellä vielä kituneen viimeisen toivon yrtin. Siihen kohtaan, jossa sen juuri oli ollut kiinni ja jonka nimi oli Elämä, oli tullut syvä, kuolettava haava, josta valui verta kuin verensyöksyssä ja joka ei ollut milloinkaan paraneva. Sielun kapina humahti hänen ylleen kuin hyökyaalto ja hän kirosi Jumalaa hänen armottomuudestaan. Rajaton kaipuu, jota hän ei ollut vielä saanut vähimmälläkään tavalla tyydyttää, vaan jota hän oli tähän saakka vain rakentanut, lisäten siihen aina uusia aineksia sikäli kuin oli kaukaa katsellut maailman ihanuutta, poltti hänen koko olemustaan ja tuotti hänelle hirveitä janon tuskia. Pohjaton traagillisuus, joka johtui kaikkien elämänsuunnitelmien äkillisestä luhistumisesta, täytti hänet karvaalla katkeruudella ja ivalla itseä kohtaan. Taistellen ja kapinoiden näin hengessään Santeri oli maannut suullaan vuoteellaan ja itkenyt kohtaloaan, jonka ei ollut milloinkaan uskonut muuttuvan näin armottomaksi.
Mutta sitten oli yhtäkkiä, selittämättömästi ja salaperäisesti, alkanut virrata sydämeen tuota ihmeellistä autuutta, jota Santeri niin rakasti, tuota seestynyttä, sovinnollista rauhantunnelmaa, joka auttoi ihmisen kohoamaan kaiken maallisen yläpuolelle. Se oli kuin tuoksua, joka tuomien kukkiessa saapuu suvihenkäyksien kantamana ja täyttää huoneen lumopilvillään. Santeri tunsi sielussaan sen rauhoittavan, puhdistavan, ylentävän vaikutuksen kuin se olisi ollut pyhää savua, ja lepäsi sen suomassa lievittävässä lohdussa. Sitten alkoi kaukaa kuulua kuiskausta, ilman tajuttavia sanoja, mutta silti tarkoitukseltaan selvää. Santeri kohotti jännittyneenä päätänsä kuin kuunnellakseen tarkemmin. Se oli totta. Läsnä oli ei vain ääni vaan myös katse, kaukaa saapuva pyhä silmäys, jonka tutkiva, sydämen syvimpiin kuiluihin tunkeva voima paljasti kaikki. Äkkiä Santeri tunsi vastustamatonta sekä halua että pakkoa täydellisesti totella tuota ääntä ja silmäystä, luopua kokonaan kaikesta, mitä luuli omistaneensa ja oli halannut ja haaveillut, köyhän vaivaisimmastakin osasta. Tahtoi tai ei hänen täytyi ulkonaisestikin ilmaista tämä antautumisensa vaipumalla niin alas kuin pääsi, polvilleen, otsa maahan. Siinä hän tunsi kokevansa Jumalan armon ja vastaanottavansa sieluun hänen rauhansa lopullisesti. Syvä huokaus, joka vavahdutti hänen koko ruumistansa kuin olisivat kaikki maalliset nyyhkytykset loppuneet ainaiseksi, kohosi hänen rinnastaan. Hän tunsi pelastuneensa ja poistui parantolasta mieli niin seesteisenä, että se heijastui hänen ulkomuodostaankin.
Keskustellessaan isä-vanhan kanssa Santeri oli vähitellen päässyt selville ristiriidasta, johon isä katsoi joutuneensa Jumalan kanssa. Vaikka olikin alistunut Jumalan tahtoon, suutari silti pysyi käsityksessään, että jos tuo esirukous oli jotakin vaikuttanut ja Santeri sen johdosta jäänyt henkiin, silloin oli samalla syntynyt molemminpuolisen sopimuksen kaltainen välipuhe, jota ei saanut yksipuolisesti ja ilman ikäänkuin laillista irtisanomisaikaa rikkoa. Suomalaisena miehenä suutarimestari Koskinen oli tottunut tarttumaan "sanasta miestä, sarvesta härkää" eikä voinut siis muuttaa käsitystään, että tässä oli kuin olikin toinen sopimuspuoli syönyt sanansa. Kun Santeri oli nyt uskonnolliselta ajatus- ja tunne-elämältään äärimmäisen herkkä, häntä oli ensin loukannut ja peloittanut isän tällainen kapinoiminen Jumalaa vastaan, mutta sitten hän oli rauhoittunut. Isän jyrkkä pysyminen käsityksessään ja kiinnipitäminen siitä, minkä katsoi selväksi oikeudekseen, ja hänen murheellinen, vakava suhtautumisensa tähän välien rikkoutumiseen Jumalan kanssa ja koko asiaan ilmaisivat hänen perin rehtiä mielenlaatuaan ja ehdotonta periaatteellista tinkimättömyyttään. Kuta enemmän Santeri ajatteli tätä erikoislaatuista ristiriitaa, sitä jylhemmältä ja traagillisemmalta se hänestä tuntui, ja samalla sellaiselta, ettei Jumala voinut siitä isälle todestaan vihastua. Suutari oli menettänyt kaikki, vieläpä köyhälle kuuluvan osansa, ja alistunut tähän, sillä Jumalallahan oli oikeus ottaa ja antaa ja olkoon hänen nimensä siitä huolimatta aina kiitetty, mutta siihen hän ei voinut rehellisenä miehenä mukautua, että selvä sopimus rikottaisiin. Tyytymättömyys tässä kohdassa saattoi kyllä olla synti, mutta se ei vaikuttanut asiaan, koska suutarimestari Koskisella ei ollut tapana muuttaa mielipiteitään, jos oli kerran harkiten ne muodostanut. Santerin huomautukseen, että olihan Abraham ollut valmis uhraamaan Iisakin, Jumalan ihmeen kautta hänelle suoman perillisen, kun Jumala oli ilmoittanut muuttaneensa mielensä ja vaativansa sitä, suutari oli nöyrästi vastannut valitettavasti olevansa kykenemätön sellaiseen uskoon, tottelevaisuuteen ja alistumiseen. Hän oli vanha, heikko suutari, jonka ei sopinut kilpailla kenenkään, saati sitten isä Abrahamin kanssa, ja niinpä hänen täytyi katsoa välipuhe laittomasti rikotuksi ja pysyä siinä. Jos hänen sen vuoksi täytyisi kärsiä, niin, vaikka joutua kadotukseen, niin hän ei kuitenkaan voinut rehellisestä vakaumuksestaan tinkiä. Santeri oli kuunnellut häntä ihmetellen, toisin kerroin vahvasti aavistellen asian humoristista, toisin traagillista puolta. Eikö tässä ollut kysymyksessä helleenien murhenäytelmän ydinkohta: ihmisen ristiriita ikivoimien kanssa, vaikka näyttämönä olikin vain suutarin peräkamari? Katsellessaan, kuinka isä-vanha taisteli Jumalansa kanssa sekä rukouksin että syventyen jumalansanaan ja kuinka hän aina päätyi siihen tosiasiaan, ettei voinut tinkiä siitä, mikä oli hänen oikeutensa ja rehellinen käsityksensä, Santeri lohdutti itseään sillä, ettei Jumala tietenkään voinut olla suutaria kohtaan pikkumainen eikä turhantarkka, vaan antoi isä-vanhalle hymähtäen anteeksi hänen tosisuomalaisen härkäpäisyytensä.
Kuinka suurta rauhaa ja onnea hän tunsikaan joka hetki sen jälkeen, kun oli sairaalassa luopunut itsestänsä ja ottanut vastaan sen, jota ihmisellä ei ole omasta voimastansa ja jonka hän voi saada vain armon ihmeen kautta. Syvästi kiitollisena hän tunsi, kuinka Jumala edelleen jakoi hänelle lahjojansa, palkiten hänet nyt viimeksi aavistamattoman, palvelevan rakkauden avautumisella. Kuin auringon keväinen lämpö se ympäröi häntä, ei repivänä intohimona eikä omistamisen haluna, vaan rajattomana uhrautumisena ja itsensä unohtamisena. Hän ei ollut milloinkaan voinut kuvitella, mikä syvä lohdutus asuu rakastavan, hyvän naisen pehmeissä, äidillisen hellissä käsissä, kun ne pitävät välissänsä sairaan kuumeesta polttavaa ja tuskista värisevää kättä. Niistä virtaava rauha on suloista palsamia ei vain ruumiille, rikkirevitylle hermostolle, vaan myös sielulle, jonne se sataa hienona, kimaltelevana, viihdyttävänä terhenenä. Mikä armo, että hän saattoi suhtautua kaikkeen menneeseen, köyhyyteen ja nöyryytyksiin, ymmärtävästi, sovittavasti ja humoristisesti, vapaana katkeruudesta ja tuomitsemisen halusta. Katsellessaan lakkaamatta edessänsä hulmuavaa kuvasarjaa hän totesi hämmästyen ja ilahtuen, ettei köyhän osa ollutkaan niin vähäinen kuin olisi voinut nimestä päättäen luulla. Päinvastoin se sisälsi suuria rikkauksia, kun vain ymmärsi ottaa ne siitä.
Santerille tuotti suurta iloa se, etteivät hänen ystävänsä unohtaneet häntä. Insinööri, joka alkoi kallistua vanhemmalle puolelle, tuli eräänä päivänä katsomaan häntä ja antoi hänen hienosti ymmärtää, Santerin vihjattua asiaan, ettei pidä olla huolissaan takuisiin menevistä rahoista. Ne eivät olleet menneet turhaan ja Santeri oli aikoja sitten, ennenkuin oli niitä saanutkaan, maksanut ne takaisin leikkimällä Lennart-vainajan kanssa ja kertomalla hänelle taikapallon ihmeistä. Insinöörin kummallisiin, kieroihin silmiin ilmestyi surua hänen puhellessaan näin. Hänen hyvästellessään Santeri tuli ajatelleeksi samoin kuin kerran Alli-rouva ja arvattavasti moni muu, että insinöörin vahvoissa, tukevissa käsissä asui suuri onni. Mikä murhe, ettei kaunis Emma-rouva ollut saanut vastaanottaa sitä pitempää aikaa. Santerin mieleen nousi hämärä ajatus, että siinä oli tapahtunut suuri yleinen vahinko, koska jotakin oli jäänyt ilmaisematta siitä rakkaudesta, jota elämä ei milloinkaan osoita kylliksi.
Pastuska ja Alli-rouva olivat kuin hänen äitejänsä Lahjan tuloon saakka, mutta väistyivät tällöinkin vain hiukan taammaksi, sen verran, etteivät olisi olleet tiellä. He samoin kuin kaikki muut ymmärsivät selityksittä, niillä oikeudella Lahja otti sijansa Santeri-rievun vuoteen vieressä. Se oli liian hieno ja pyhä asia kosketeltavaksi edes vihjauksin, mutta samalla sisällykseltään niin voimakkaasti kauneutta säteilevä, että se viipyi alati hellyttävästi ympäristönsä mielessä. Rosina-täti ilmestyi kaupunkiin ja vieraili siellä päiväkausia, kuluttaen monet hetket Santerin vuoteen vieressä. Santeri oli nyt salassa hänen poikansa, jota hänen täytyi koettaa edes jollakin tavalla ilahduttaa. Rosina-täti ei ehkä itse tiennyt tekevänsä sitä parhaiten sillä koko olemuksestansa säteilevällä naisellisuuden sulolla, jonka Santeri muisti jo lapsuudestaan ja jota oli Lahjaan periytynyt niin paljon.
Ystäväpiirin reunoiltakin ilmestyi silloin tällöin joku. Kauralan mestari, jonka askeleet olivat jo käyneet hiihtäviksi, tuli eräänä päivänä Santerin luo, syyttäen saapumisestaan kaunista ilmaa, joka oli houkutellut hänet näin kauas. Hän oli ajatellut kysäistä, ehtisikö Santeri tulla leikkaamaan hänelle kantoja, häneltä kun se kävi niin näppärästi, mutta oli sitten – vanha tohelo – muistanut ajan kulun ja sen, että Santerihan oli maisteri, joka arvattavasti ei enää tehnyt tuollaista työtä. Sairautta on paljon ja kuolema kyttää-pensaan takaa elämäntien vaeltajia ampuen tänään minut, huomenna sinut, niin murheellista kuin se onkin. Eikä Santerin tarvitse niistä takuista huolehtia, sillä ne kyllä tulevat hoidetuiksi. Tärkeintä on, että Santeri selvittää asiansa sen suuren takuumiehen kanssa, joka on luvannut suorittaa syntivelkamme. "Hyvästi nyt, poikaraukka! Näin emme olisi uskoneet käyvän, mutta ensimmäisenkö kerran sitten Jumala sotkee ihmisten riitingit!"
Hän meni ja melkein heti hiipi sisään Kyssä-Kustaa, Santerin luokkatoverin, Anttonin, veli, läkkiseppä, johon Santeri oli tutustunut työskennellessään kansan voimalla perustetussa uudessa sanomalehdessä. Kyssä-Kustaa oli tinkimätön, uhrautuvainen aatteenmies, joka oli asettanut päämääräkseen kauniin ja oikean ihanteen: työväen eli hänen oman yhteiskuntaluokkansa taloudellisen ja sivistyksellisen nousun. Vaikka Santeri ei ollut omaksunutkaan työväenliikkeen teoreettista oppirakennelmaa ja sen monet ilmiöt ja käytännöllisen toiminnan piirteet vaikuttivat häneen torjuvasti, hän oli silti säädylleen uskollinen ja harrasti palavasti sen kohoamista ihmisen arvoisiin olosuhteisiin. Siksi hän empimättä ja sivuseikoista välittämättä työskenteli uudessa työväenlehdessä, jonka sieluna oli Kyssä-Kustaa. Sellaista sielunpaloa Santeri ei ollut aikaisemmin nähnyt. Liikuttava oli ihailu, jota Kustaa osoitti kaikkea tietoa kohtaan, se harras palvonta, jolla hän suhtautui oppineisiin miehiin ja asioihin. Santeri oli hänen mielestään päässyt näissä puolissa sangen korkealle. Teki tai puhui hän mitä vain, Kustaan ihaileva ilme oli aina hänen palkintonansa. Mutta Kustaan harrastus oli vienyt hänet vähitellen luisuvalle pinnalle. Uuden lehden raha-asiat kun pakostakin olivat heikot ja vaativat alituista tukea, Kustaa joutui vähitellen antamaan sille kaikki säästönsä. Se tapahtui aina korkean innostuksen hetkinä, jolloin asiat esiintyivät erikoisen hurmaavina siksi, että niitä katseltiin koreiden, ruskeata ja keltaista nestettä sisältävien pullojen läpi. Ennenpitkää kävi niin, että Kustaan säästöt loppuivat. Kun niiden osuus oli ollut Kustaan aatteellisen harrastuksen ja uhrautuvaisuuden oleellisin käytännöllinen ilmaus, eikä hän osannut tehdä lehdessä kirjapainon eikä toimituksen puolella mitään, hän tuli väkisin, aivan asiallisista syistä, kenenkään häntä erikoisesti hylkimättä, koko puuhassa tarpeettomaksi ja kimposi siitä irralleen ja syrjään kuin akselista irti päässyt ratas. Mutta ei tässä kyllin, vaan uudessa aatteellisessa seurassa yhä vakinaisemmaksi tavaksi tullut käsivarren koukistaminen ja elintapojen samalla tapahtunut kieltämätön herraskaistuminen tekivät hänelle vaikeaksi palaamisen täydellä teholla entiseen kunnialliseen läkkisepän ammattiin, joka oli ollut Anttoni-veljen mielestä maailman paras. Näin Kyssä-Kustaa joutui esittämään köyhtyneen mesenaatin epäkiitollista osaa ja ajelehtimaan työttömänä ja sikäli yhä syvempään rappiotilaan joutuneena, mistä pian kertoivat sekä hänen kurja ulkoasunsa että kaupungin putkan päiväkirja ja juopumissakkoluettelo. Niin olivat veljesten osat vaihtuneet, että samalla kertaa kuin Anttoni laittoi poliisikamariin uutta peltikattoa, putkassa kuorsasi pois humalaansa hänen entinen esikuvansa tässä maailman parhaimmassa ammatissa.
Kustaa oli sen verran ryypyissään, että puhe sujui ja tunteet elivät. Hän pyysi anteeksi, että oli rohjennut tulla maisteria häiritsemään, mutta kun oli kuullut, että oltiin huonona sairaana, niin oli halunnut tulla kiittämään Santeria kaikesta hyvyydestä. Kuinkako lehti ja aate menestyvät? Sitä Kustaa ei voinut sanoa sen perusteella, mitä tiesi, mutta hän uskoi joka tapauksessa molempien tulevan kerran menemään hyvin. "Sinä, Santeri, joka itse olet työväen lapsi, toki ymmärtänet, että ellei työväen asiaa saada viedyksi voittoon, köyhyys ja tietämättömyys tulevat aina pitämään vankeinaan Suomen kansaa". Kustaa itki näin sanottuaan viljavia kyyneleitä, kunnes hetken kuluttua rauhoituttuaan äkkiä ärjäisi lujasti: "Työväen asia on pyhä!" Hän tuijotti Santeriin humalaisen samein silmin, puhkesi taas itkuun ja huokasi: "Voi, että minun pitää olla tällainen ja että sinun, Santeri, ehkä pitää nyt kuolla! Jollei minulla olisi tätä kapsäkkiä selässäni ja sinulla keuhkovikaa, niin mitä yhdessä saisimmekaan aikaan! Huh!" Kustaa hirvitteli pyörein silmin aikaansaannoksiaan, puristi sitten Santerin käsiä ja meni.
Sitten oli eräs kävijä, jota muut eivät nähneet, mutta joka selvästi kuvastui Santerin silmiin, kun hän sulki ne ja vaipui väsyneenä, kuumeisena, seuraamaan ajatuksiensa virvatulia. Se oli hänen äitinsä, Ristiina, jonka kuolinvuoteelle Santeri oli ehtinyt niin myöhään, ettei ollut ihan varma, oliko äiti vielä silloin ollut tajuissaan vai jo liukunut iäisyyden rajan yli. Vuosikausia Santeri oli toivonut näkevänsä äidistään unta, mutta se toivo oli toteutunut ylen harvoin, aluksi ei ollenkaan. Mutta nyt oli yhtäkkiä niin kuin äiti olisi tullut kotiin. Santeri kuvitteli päivän hiljaisina hetkinä äidin istuvan keittiössä vanhalla paikallaan ja juovan kahvia tai tulevan illalla hiljaa hänen vuoteensa ääreen, katsovan rakkaasti ja huolestuneesti, nukkuiko Santeri, ja varovasti korjaavan peitettä. Hän näki äidistänsä pitkiä unia, joissa heidän entinen yhteinen elämänsä uudistui pienimpiä yksityiskohtia myöten. Kuin hereillä olevan korvin Santeri niiden kuluessa kuuli äitinsä sanovan rakastaen ja säälitellen: "Santeri-riepu! Keuhkotaudissa! Herra Jumala armahtakoon!"
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
1
Lauri palasi viimeisestä tentistään mieli keveänä ja kirkkaana. Hän oli nyt valmis kandidaatti, vieläpä hyvin arvosanoin. Nyt hän matkustaisi kotiin äidin luo viemään hänelle tätä ilosanomaa. Se olisi sitä hauskempaa, kun Elsakin saapuisi sinne päästyään kesäkuun alussa koulustaan. Silloin, niin... Lauri ei "sanonut" ajatustaan loppuun. Vasta muutaman hetken kuluttua hän jatkoi: "Silloin matkustamme yhdessä takaisin Helsinkiin, ottamaan osaa maisterinvihkiäisiin".
Suuri onnen aalto tulvahti hänen sydämessään. Miten hyvin kaikki oli mennyt: ensin pitkät kouluvuodet sairauksineen ja muine vastuksineen, ja sitten yliopistovuodet yhä jatkuvine taloudellisine vaikeuksineen. Mutta jo yläluokilla Laurin terveys oli vahvistunut ja hänet oli vallannut suuri elämänrohkeus. Hän ei ollut pelännyt enää kuten pikku poikana, miten milloinkin selviydyttäisiin, vaan oli ollut aina varma siitä, että selviydyttäisiin hyvin joka tapauksessa. Tullessaan syksyin kotiin kesätöistään hänellä oli ollut säästettynä hiukan rahaa, jonka hän oli antanut äidille. Hänen muistiinsa oli erikoisesti painunut eräs syksy, jolloin hän oli saattanut luovuttaa äidille sata markkaa. Äidin ilme oli osoittanut hänen tulleen siitä erittäin tyytyväiseksi. Lauri taas oli kokenut omalta puoleltaan antinsa johdosta harvinaista, hienoa iloa, jota ei ollut ymmärtänyt odottaa. Lukuaikanaan hän oli auttanut äitiään silloin tällöin velkarahoillaankin. Olihan hänen velvollisuutensa pitää huolta äidistään.
Hän tunsi olonsa niin vapautuneeksi ja huolettomaksi, että päätti irtautua kaikesta muusta paitsi siitä yhdestä ajatuksesta, joka tuotti hänelle korkeimman mahdollisen ilon: Elsasta. He olivat tavanneet viimeksi tammikuun alussa, jolloin Elsa oli ollut käymässä Helsingissä. Mitään lopullista ei ollut silloinkaan puhuttu. He olivat pitäneet kuulumistansa toisilleen tunteiden ensimmäisestä heräämisestä alkaen niin itsestään selvänä, ettei heidän välillään ollut milloinkaan tapahtunut muodollista, sanallista kosintaa. Heidän seurustelunsa oli ollut äärimmäisen pidättyväistä. Lauri oli niin ujo, ettei hän ollut vielä tähän hetkeen saakka tarttunut Elsaa kynkästä. Suuteleminen tuntui hänestä tapahtumalta, joka ei kuulunut mahdollisuuksien piiriin. Poikasena hän oli kisaillut Elsan kanssa, mutta se oli ollut vain lasten leikkiä, jossa unohdettiin, oltiinko poika vai tyttö. Se oli loppunut sitten, kun he molemmat olivat kasvaneet ja kypsyneet. Elsa ei enää juossut sillä tavalla hurjasti, rentonaan, kuten ennen, vaan esiintyi hienosti ja arvokkaasti, naisellisen pehmeästi. Hänen muotonsa pyöristyivät, hänen povensa kohosi ja hänestä virtasi jotakin voimaa, joka saattoi Laurin ujostelemaan entistä enemmän. Vain joskus, kun he olivat kahden, tuo ujous katosi yhtäkkiä ja sijaan tuli omituinen vapautuneisuus ja läheisyys kuin ei minkäänlaista erottavaa seinää olisi ollutkaan. Silloin Lauri unohtui kesken puheensa katsomaan Elsan silmiä, kulmakarvoja, pientä suuta ja hienosti muovautunutta nenän linjaa, ja pitämään hänen käsiään omissaan. Siinä oli kaikki, mitä hän uskalsi, mutta se riitti hänelle. Elsa salli sen tapahtua, mutta punehdus levisi hiljaa kaulalta hiusten rajaan saakka. Lauri katsoi sen nousua ja huomasi, että joka kerta Elsan suu aukeni puoliavoimeksi ja hänen silmiinsä ilmestyi ikävöivä, haaveileva katse. Elsan kädet olivat pienet, valkoiset ja pehmeät. Niiden kosketus oli lämmin. Kerran saatuaan ne omiinsa Lauri ei olisi mielinyt päästää niitä milloinkaan. Hän oli totisesti rakastunut.
Lauri myönsi tämän hymyillen onnellisena. Hän ei mennytkään asuntoonsa, vaan kääntyi Kauppatorilta Kaivopuistoon päin. Hänen teki mieli nähdä umpujen puhkeamista, kevätruohon vaaleata vihreyttä, meren aavaa ulappaa, ja kuulla peipposen iloista, reipasta, luottavaista, joskin yksitoikkoista laulua. Joka kevät se ilmestyi sinne kotikaupungin pienelle pihallekin ja heläytti lirautuksensa kuin sanoakseen, että "herätkäähän jo talviunestanne, sillä olen tuonut teille kevään!" Kai sillä oli pesä jossakin tuomen latvapuolen oksanhangassa, niin korkealla, ettei kissa välittänyt kiivetä sinne. Kissa sanoi, ettei se "välittänyt", vaikka tosiasia oli, ettei se uskaltanut. Ha-ha! Lauri nauroi Mirrille, joka oli hallinnut ja tulisi hallitsemaan hänen kotipihaansa. "Mikäs on?" se kysyi varpusilta ja nämä lopettivat kiistelemisensä siihen paikkaan, niin vietävästi kuin kissan mahtavuus kiukuttikin niitä.
Lauri oli näitä miettiessään menossa pääkäytävää pitkin ravintolaa ja rantaa kohti, kun hänen mieleensä palasi järkyttävänä ja masentavana se todellisuus, jonka hän oli oman menestyksensä, tutkintonsa ja rakkautensa vuoksi tyyten unohtanut: Santerin sairaus. Oli kuin olisi synkkä pilvi äkkiä heittänyt varjonsa sille elämän aurinkoiselle tielle, jota myöten Laurin kuvittelut ja toiveet olivat juuri äsken vaeltaneet. Hän häpesi itsekkyyttänsä, omakeskeisyyttänsä, eikä mennytkään rantaan, vaan istuutui lähellä olevalle penkille ja alkoi miettiä Santeria, jonka katse ilmestyi hänen sydämeensä surumielisenä, mutta viisaana ja alistuneena. Hän otti taskustaan Santerin kirjeen, jonka oli saanut pari viikkoa sitten ja alkoi lukea sitä uudelleen:
H. V.
Koska vointiin tuntuu tänä aamupäivänä jostakin salaisesta syystä
paremmalta – hyvää tarkoittava luonto antaa väliin sairaidensa
levätä, jotta kestäisivät paremmin tulossa olevat entistä ehommat
tuskat –, vieläpä niin hyvältä, että jaksan istua, ryhdyn aikani
kuluksi kyhäämään sinulle raporttia oloistani. Tosinhan tulet
pian tänne ja ehtisit silloinkin kuulla ne laihat sanomat, joita
minulla voi olla kerrottavina, mutta siitä huolimatta kirjoitan,
sillä mieleni tekee jo nyt jutella kanssasi. Voisihan käydä niin,
etten enää tultuasi jaksaisikaan kertoa sitä, minkä välttämättä,
ystävyytemme vuoksi, tahdon saattaa tietoosi. Parempi on,
että se, minkä nyt ilmoitan sinulle, on sinulla mietittynä ja
sulatettuna jo tullessasi, ettei minun tarvitse täällä ollessasi
enää millään tavalla tehdä sinua levottomaksi eikä häiritä
ystävyyttämme.
Ensinnäkin kiitän sinua vilpittömästi ja veljellisesti siitä
tarjouksestasi, jonka teit ollessani vielä parantolassa, että
näet olit valmis lisäämään omia lainojasi hankkiaksesi minulle
varoja pitempiaikaiseen terveyteni hoitamiseen. Tarjous on
sinulle kunniaksi ja kuvaa sinun luonnettasi. Uskon myös, että
olit harkinnut sen ja olit valmis täyttämään sen, toisin sanoen,
ettet tehnyt sitä valheellisessa mielessä, laskien voivasi
riskeerata sen ja loistaa itsesi ja minun edessäni, koska tiesit
varmasti edeltäpäin, etten ottaisi sitä vastaan. Puhun tästä näin
avomielisesti, koska molemmat tiedämme, minkälaisia ihmiset ovat
ja miten lähellä heitä hiipii valhe kauneimpienkin ajatusten ja
tekojen hetkellä. Suuri iloni on, että voin näinä viimeisinä
hetkinäni vilpittömästi kiittää ja ylistää sinua jaloudestasi.
Minua vaivasi kova kiusaus käyttää sitä hyväkseni, sillä
sinultahan voisin ottaa rahoja vastaan, mutta varmuus tautini
paranemattomuudesta terästi tahtoani ja niin sain säästetyksi
sinut ylimääräiseltä velkataakalta.
Näihin sanoihini lisään nyt sen kiitoksen, jonka vielä olen
sinulle velkaa äsken lähettämästäsi "piispan kirjeestä". Sen
sisältämä summa, joka arvatenkin oli vähintään puolet siitä,
mitä lähettämisen hetkellä omistit, tuli tietenkin erinomaisen
hyvään tarpeeseen, koska hoitoni vie väkisin varoja enemmän kuin
minulla on käytettävissäni. Sinun ja muiden ystävien hyvyys
on tuottanut ja tuottaa tilanteessani suurta helpotusta. Olen
hyvin pahoillani, vanha veli, etten voi luvata sinulle tuon
summan suorittamista takaisin en läheisessä enkä kaukaisemmassa
tulevaisuudessa. En kuitenkaan sano niin kuin ennen poikasina,
halutessamme torjua jonkin joutavan velkomisen, että "peri
Siipolan Matilta!", vaan pyydän sinua odottamaan saatavaasi
kärsivällisesti, jotta aikanasi tulisit kokemaan, kuinka Jumala
korvaa hyvän työn tekijälleen moninkertaisesti.
Äidiltäsi, jonka hyvyyttä saan joka päivä osakseni, lienet
varmaan kuullut – tai ehkä Lahjalta itseltään hänen päätöksenään
jo siellä Helsingissä –, että Lahja ilmestyi eräänä päivänä
vuoteeni viereen ja sanoi tulleensa hoitamaan minua. Se oli
ihmeellinen tapaaminen ei vain sellaisenansa – että Lahja
jätti toimensa ja katkoi kaikki siteensä voidakseen noudattaa
sydämessään kuulemaansa uhrautumisen käskyä –, vaan erikoisesti
sen molemminpuolisen selvittelyn vuoksi, johon se johti. Kuoleman
lähestyminenkö lienee herkistänyt tunne-elämäämme ja teroittanut
todellisuusvaistoamme – pudottanut ainakin minun silmiltäni
niitä peittäneet suomukset –, sitä en tiedä, mutta tosiasia
on, että Lahja ilmoitti minulle heti tavattuamme tulleensa
kuolinvuoteeni ääreen siksi, että oli aina rakastanut minua,
vain minua, ja tahtoi nyt edes hoitaa minut tuonen haltuun,
kun ei ollut saanut omistaa minua elämän ja terveyden päivinä.
Kuolemani varmuus oli hätäännyttänyt hänen sydämensä niin, että
hänen täytyi saada nauttia tukahtuneena olleesta onnestaan
edes se pieni siru, jota merkitsi hänen rakkautensa tuleminen
minun tietooni. Tuolla hetkellä vasta minä onneton, sokea mies
ymmärsin, että kahdesta lapsuudentoveristani juuri Lahja oli
ollut se, johon todellisin, syvin tunteeni oli kohdistunut. Olin
kulkenut kuin kahden auringon välissä, toisen häikäisemänä,
toisen lämmittämänä, mutta tietämättä, kummasta säteili lämpö,
kummasta kirkkaus.
Tästä arvaatkin jo, mikä tulee olemaan seuraavan tunnustukseni
sisällys. Katsos, olimmehan kaksi köyhää poikaa, jotka isän
taikapallosadun mukaan olimme lähteneet elämän suurelle
seikkailuretkelle, valloittamaan kuninkaantytärtä ja puolta
valtakuntaa eli sitä tulevaisuutta, joka kimaltelee köyhien
poikain silmissä sitä häikäisevämpänä, kuta pienempi ja
vähäisempi heidän osansa on. Kuten muistat, isän satu ei ole
milloinkaan päättynyt siitä yksinkertaisesta syystä, ettei
hän ole tiennyt eikä rohjennut arvata, kumpi noista köyhistä
pojista saa kuninkaantyttären – Elsan, jonka me molemmat jo
hyvin varhain asetimme mielessämme tuohon korkeaan asemaan.
Elsassa on aina ollut jotakin vaikeasti liljamaista ja
hienosti ylimyksellistä, mikä itsestään on oikeuttanut hänet
sadun prinsessan asemaan, maailman parhaiden ja uljainten
ritarien kosittavaksi. Niinpä minäkin, Santeri-riepu, poloinen
suutarinpoika, unohduin katselemaan vain häntä ja ihailemaan
hänen kauneuttansa, joka mielestäni onkin hämmästyttävä,
ymmärtämättä ollenkaan, ettei hän voinut kuulua minulle eikä
astua minun maailmaani. Häikäistyneenä kuninkaantyttären
kauneudesta en huomannut hänen rinnallaan kasvanutta, herttaista,
äidillistä, puheliasta kamarineitoa, vaikka juuri hän oli
erikoisesti minua varten luotu ja olin tietämättäni saavuttanut
hänen rakkautensa. Voit ymmärtää hänen kärsimyksensä, kun
ilmaisin juuri hänelle rakastavani toista ja lohduttauduin
pettymyksestäni ripittäytymällä pää hänen helmassaan. Tästä
ymmärrät, mikä minun asemani oli kuunnellessani sinun sydämesi
tunnustuksia. Usein sain painaa käden suulleni, etten olisi
kieltäytynyt olemasta rippi-isänäsi, sillä suhteeni sinuun kävi
salaisen rakkauteni vuoksi väkisin vaikeaksi. Mustasukkaisuus,
onnettoman tunne-elämän katkeruus, viha parasta ystävää kohtaan
– ne kummitukset vainosivat minua monta kertaa, mutta jaksoin
ne kuitenkin voittaa ja olla rehellinen. Nyt kun olen vapautunut
tuosta harhasta ja tullen näkeväksi löytänyt sen onnen, joka
sairaudestani ja lähellä olevasta kuolemastani huolimatta täyttää
ylenpalttisella runsaudellaan koko olemukseni, tahdon tunnustaa
sinulle tämän, ettei ystävyyttämme häiritsisi poismenoni
aattopäivinä pieninkään varjo.
Tiedän, että ymmärrät minut ja annat minulle anteeksi sen,
mikä tässä on – jos on, sillä olemmehan ihmisiä – anteeksi
annettavaa. Kun nyt piakkoin saavut tänne, niin isän satu on kai
vihdoinkin tuleva kerrotuksi loppuun. Sinä, Lauri, olet köyhistä
pojista se, joka voitat omaksesi kuninkaantyttären ja puoli
valtakuntaa.
Nyt olen uupunut ja lopetan. Odotan sinua ja Elsaa kiihkeästi,
sillä haluan nähdä onneanne saadakseni iloita siitä. Pikaisiin
näkemiin siis!
Veljesi
Santeri.2
Laurin sydän oli ollut kipeä Santerin kohtalon vuoksi ja sairasti siitä koituvaa murhetta lakkaamatta. Selvittyään tutkinto- ja rakkaushuumauksestaan, joka oli hetkeksi yllättänyt hänet korkeinta inhimillistä onnea lupaavilla näköaloilla, hän moitti itseään itsekkyydestä ja piti iloaan vääränä. Se tunteettomuus, jolla elämä kuin tahallaan asetti rinnakkain Santerin ja hänen osansa, lavastaen ne näytelmäksi onnen ja onnettomuuden vastakkaisuudesta ja ihmiskohtaloiden käsittämättömästä erilaisuudesta, loukkasi häntä ja kaatoi sappea hänen juhlamaljaansa. Hänet valtasi kiire päästä tapaamaan Santeria vielä viimeisen kerran ja hän matkusti kotiin niin pian kuin asioistaan selvisi. Maisterinvihkiäiset siirtyivät hänen näköpiiristään taivaanrannan taakse.
Nyt hän oli kotona ja istui pihan puutarhassa äidin penkillä vieläkin huumautuneena siitä, mitä oli aamupäivällä, muutamia tunteja sitten, kokenut. Hän oli ollut Elsan kanssa kävelyllä kosken saarien puistikossa, jossa pienet joenhaarat solisten virtailevat varjoisissa, viehättävissä väylissään. Hän oli ollut ujompi kuin ehkä milloinkaan, mutta ei ollut silti voinut riistää katsettaan Elsasta, jonka kauneus lumosi hänet niin, että hän oli kykenemätön ajattelemaan ja puhumaan. Kun Elsa koetti aloittaa keskustelua jostakin ja kääntyen Lauriin odotti hänen vastaustaan, Lauri unohtuikin tarkastelemaan hänen kasvojaan ja ihmettelemään, voisiko hänen osansa todellakin olla niin suuri, että tuollainen olento olisi suotu hänen omakseen? He joutuivat vihdoin, harhailtuaan aikansa, kääntymään kotiin päin ja kulkemaan korkean aidan ja pensaiden varjossa. Ja siinä Elsa otti yhtäkkiä aloitteen haltuunsa ja pysähdyttyään kurotti silkinhienot huulensa Laurin suudeltaviksi. "Täytyihän minun, kun et sinä ymmärtänyt tehdä sitä!" hän selitti ja puolustautui punastuneena, irtauduttuaan hetken kuluttua Laurin käsivarsista, jotka heränneinä huomaamaan tilaisuutensa olivat kietoutuneet Elsan solakan vartalon ympärille kuin pihdit. Ujous oli hävinnyt silmänräpäyksessä ja Elsan suudelmien hehku oli ilmaissut, ettei hän ollutkaan kylmä kuva, vaan lämmin nuori nainen, joka janosi elämänosuuttaan ja ojensi kiihkeästi käsivarsiaan sitä kohti. Suloinen tuttavallisuus oli vallannut heidät ja he olivat viipyneet puistikon varjostoissa kauemmin kuin Elsa oli voinut pitää "järkevänä". Laurin kohdalta oli niinä hetkinä kaikki "järkevyys" kokonaan hävinnyt.
Mutta sitten oli tullut aika lähteä kotiin. He olivat kävelleet hiljaisen kaupungin läpi niin säädyllisesti, että väliä oli ollut joka hetki ainakin metri, ja niin välinpitämättömän näköisinä kuin eivät olisi tunteneetkaan toisiaan eivätkä milloinkaan kuulleet puhuttavan "rakkaudesta". Mutta heidän ilmeensä kai kavalsi heidän salaisuutensa, sillä vastaantulijat katsoivat heihin ensin ihmetellen ja pian sen jälkeen ymmärtävästi, tietävästi hymyillen. Heidän katseestaan sädehtivä autuus teki muutkin onnellisiksi.
Tultuaan kotiin he olivat menneet ensiksi Alli-rouvan luo ja tavanneet hänet siitä huoneesta, jossa hän oli asunut Emma-rouvan tultua taloon ja asui vieläkin. Kun Emma-rouvan lapset olivat kasvamassa jo suuriksi ja uusi Lennart tarvitsi entisen Lennartin huoneen kokonaisuudessaan itselleen ja omille tavaroilleen, Alli-rouva oli koonnut poikansa kaikki leikkikalut ja taulut tänne omaan huoneeseensa ja järjestänyt yhden nurkkauksen hänen "museokseen". Lauri näki nyt siellä "Pikkulinnut lumisateessa" ja "Leijonan ja rottakoiran". Pikku Lennartin koko viehättävä lapsen-romantiikka lehahti hänen muistissaan hereille niin elävästi, että hän katsahti lattialle odottaen näkevänsä siinä uskollisesti katselevan Sammukan. "Missä ovat Sammukka, Hännykkä, Marita, Maidanpoika ja Koulun Matti?" hän oli kysynyt Alli-tädiltä, joka oli vastannut vain kauniisti, surumielisesti hymyillen. Hänen vaalea tukkansa oli nyt muuttunut hopeiseksi ja hänen kasvonsa ja vartalonsa olivat tulleet tukevammiksi, mutta ryppyjä ei ollut vielä ilmestynyt. Kuu hänen silmiensä kirkas puhtaus oli entisestään vain hengistynyt ja hänen koko olemuksestaan tuulahti yhä herkistyneempi hienostuminen, Lauri oli katsellut häntä kuin ilmestystä ja sanonut melkein tahtomattaan: "Voi, kuinka täti on kaunis!" Silloin oli Alli-rouvan kasvoille kohonnut sydämellinen rakkauden ja mielihyvän ilme, ja punastuen hän oli vilkaissut kuvastimeen. Hänen ilokseen se ei ollut jäävännyt Laurin sanoja, vaan esittänyt viehättävän, siron rokokoonaisen, jota nuori mies ja nainen katselivat vakavina, liikuttuneina.
Vasta nyt Alli-rouva huomasi, ettei Lauri laskenutkaan irti Elsan kättä, vaan piti sitä huostassaan, ja etteivät nuoret istuutuneet, vaan seisoivat siinä hänen edessään katsoen häntä silmiin. Elsan käsi vapisi ja puna alkoi kohota kuin rusopilvi ylös hänen valkealta kaulaltaan. Alli-rouva lensi tulipunaiseksi ilosta ja selittämättömästä ujoudesta. Silmänräpäyksessä hänen mieleensä lennähti kokonaisena, ehyenä ja tuoreena elämyksenä kaikki se, mitä hän oli itse kokenut rakkauden suuresta onnesta ja vielä suuremmasta kärsimyksestä, tuosta elämän suloisen katkerasta autuudesta, jonka rinnalla kuolemakin on voimaton. Äitinä hän täten jo ennakolta vaistosi ja tiesi, mitä hänen tyttärensä tulisi kokemaan, ja ilon ohella hänet valtasi syvä sääli. "Nytkö se on vihdoinkin tapahtunut?" hän kysyi ja ojensi käsivartensa Elsaa kohti, joka syleili äitiänsä naurun ja itkun väliin kuuluvassa liikutuksen tilassa. "Sait siis vihdoinkin niin paljon rohkeutta, että uskalsit kosia Elsaa?" Alli-täti kysyi sitten silmät kosteina Laurilta, ojentaen hänelle kätensä. Mutta ennenkuin aina asiallinen Lauri ehti sommitella oikeata vastausta, Elsa sanoikin: "Ei hän ole vieläkään kosinut! Ei ole tapahtunut mitään muuta kuin että minä olen suudellut häntä!" – "Elsa! Mitä ihmettä sinä puhut? Kuinka voi sivistynyt nuori nainen sanoa noin! Tarkoitat kai, että Lauri on suudellut sinua?" – "Ei hän ole rohjennut tehdä sitä milloinkaan, vaikka olen odottanut sitä siitä asti, kun sain pitkät hameet. Ettei se jäisi ainaiseksi tekemättä, minun täytyi ottaa aloite omiin käsiini". – "Onko tämä totta, Lauri?", kysyi Alli-täti. – "Totta on", vahvisti Lauri. "Kun en ole pitänyt itseäni niin rajattoman onnen arvoisena, mitä on Elsan omistaminen, en ole milloinkaan rohjennut yrittää sellaista. Sitä kiitollisempi olen, että hän on nyt itse hälventänyt epäröimiseni ja vapaaehtoisesti tullut omakseni. Sen vahingon, jonka hän on kärsinyt pelkuruuteni ja yrittämättömyyteni vuoksi, tulen korvaamaan hänelle, vakuutan sen, korkoineen". – "Suorita nyt tässä minun tähteni ensimmäinen maksuerä!" pyysi punastuneena Alli-rouva. Lauri teki sen, eikä se ollut mikään teatterisuudelma.
Juuri kun hämilleen joutunut Elsa oli selviytynyt Laurista, insinöörin huoneen ovi kuului aukeavan ja hän tulevan saliin ja sieltä Alli-rouvan kamaria kohti. Ajatuksissaan hän vihelsi kuin aina, vieläpä useimmiten ja kuten nytkin samaa pientä säveltä, vanhan romanssin katkelmaa, joka kaikesta päättäen sisälsi insinöörin sydämeen erikoisen herkästi tehoavaa mollitunnelmaa. Se oli tarttunut joskus nuoruudessa hänen korvaansa soidessaan kuuluville hänen huilunsa aukoista ja painunut sieltä tunteiden tiehyeitä myöten sydämeen, jossa asui kuin meren ulapan valitus simpukan sokkeloissa. Se helähti soimaan joka kerta, kun elämä hiukankaan kosketti muistoillaan ja kaipuillaan sen herkkää kieltä, ja nousi kuuluville hienona, surumielisenä sointuna, puoleksi vihellyksenä, puoleksi huokauksena, joka toisekseen oli kuin tuulen surumielistä huminaa murheellisissa petäjissä. Ovi aukeni ja insinööri ilmestyi kynnykselle, suu jo valmiiksi auki kysäistäkseen sisareltaan jotakin. Nähdessään nuo kolme onnellista, elämän kauneimpien tunteiden liikuttamaa ihmistä, insinööri ei kysynytkään mitään, vaan ojensi kätensä Elsaa kohti. Vilauksena tämä heittäytyi nyt jo vanhan ja harmaantuneen mutta vieläkin suuren ja väkevän enonsa syliin, josta oli löytänyt niin monta kertaa turvapaikan ja jossa asui – hän aavisti sen naisellisilla vaistoillaan – miehekkyyden suuri, lämmin onni. Insinöörin täytyi sulkea silmänsä, sillä samoin kuin sisarensa äsken hänkin koki yhdessä silmänräpäyksessä elämän keskeisimmän autuuden, rakkauden mysteerion, sellaisena kuin se oli hänelle itselleen avautunut ja tulisi avautumaan näille nuorille ihmisille, lapsille, jotka seisoivat Paratiisin portilla ja katsoivat elämänpuuta ja sen hedelmiä.
Sitten he menivät Laurin äidin luo. Pastuskalla oli siksi hyvä vainu sekä asioissa yleensä että lemmenasioissa erittäin, että hän oli täysin selvillä päivän suuresta tapahtumasta. Hän oli nähnyt Laurin ja Elsan lähtevän kävelylle ja kuullut, minne he aikoivat. Oli niin kaunis sää eikä Lauri ollut käynyt noilla ihastuttavilla saarilla vuosikausiin. "Tuleeko Elsa mukaan?" pastuska oli kysäissyt sivumennen, muka tyhmänä. – "Ajattelin mennä pyytämään häntä, sillä ehkä hänkin haluaisi lähteä uudistamaan lapsuudenmuistoja", Lauri oli vastannut muka välinpitämättömästi, uskaltamatta katsoa äitiänsä silmiin, koska tiesi naurun asuvan niiden pohjalla. Pastuska oli sitten vahtinut porttia nähdäkseen, minkä näköisiä he olivat palatessaan. Ei epäilystäkään! Menevät Alli-rouvan luo! Selvää on! Pastuska oli alkanut tyynesti ja päättäväisesti jauhaa kahvia, sillä hänestä oli välttämätöntä saada kuppi hyvää, ensiluokkaista kahvia heti, kun Lauri ja Elsa tulisivat ilmoittamaan asiastaan hänelle. Avonaisesta ikkunasta tulvi sisään pihan vanhan tuomen tuoksua. Pastuska ei ymmärtänyt, miten hän nyt tuli erikoisesti huomanneeksi sen ja nauttineeksi siitä.
Kun sitten Lauri ja Elsa olivat tulleet ja Lauri pyytänyt äitiään ottamaan Vastaan Elsan tyttärenään, pastuska oli pillahtanut itkuun ja sanonut, että "vähät sitten muusta, kun vain parhain toivo toteutuu!" Lauri oli ihmetellyt, miten kirkkaaksi äidin katse oli leimahtanut joka kerta, kun hän loi sen Elsaan, tarjoillessaan hänelle kodikkaan, herttaisen pakottavasti vanhalta tulevia, maitokaupasta ostettuja penninkorppujaan ja laihaakin laihempia piparkakkujaan. Lauri ymmärsi äidin kokevan parhaillaan suurta onnea, mutta ei osannut ajatella sitä, että sen vierellä asui myös hiljainen tragiikka. Pastuska tunsi elävästi tuona hetkenä nyt saattaneensa työnsä niin pitkälle, että hänen oli väistyttävä Laurin rinnalta ja luovutettava sijansa Elsalle, jolla elämän salaperäisen lain mukaan oli nyt Lauriin suurempi oikeus kuin hänellä. Pienenä ja siitäkin yhä kutistuvana saalihartiaisena mummuna hänen osansa oli väistyä kulkemaan hiljaista, yksinäistä piennarpolkua ja viimein nukahtaa pientareen alle. Sekunniksi leimahti äidin mustasukkaisuus, muuttuakseen jo samalla sitä suuremmaksi rakkaudeksi. Katsoessaan Elsan kukkeata, upeata kauneutta hänet valtasi riemu, sillä hän näki hengessään uuden sukupolven lupauksen, jatkuvan elämän ja kuolemattomuuden erämaan pastorille ja itselleen, tämän vaatimattomalle puolisolle. "Onko tämä köyhän osa?" hän kysyi mielessään ja vastasi kiitollisena: "Ei, vaan rikkaan!"
3
Nyt heidän oli mentävä Santerin luo. Tuossa Elsa jo tulikin. Hän oli vaihtanut leninkiä – pukeutunut aivan valkoisiin. Kaulassa hänellä oli kultaristi, jonka äitinsä oli lahjoittanut hänelle rippikoulumuistoksi. Lauri meni häntä vastaan ja he astuivat sisään peräkartanon ylioppilaan matalasta ovesta. Lauri ei muistanut, että hänen olisi ennen tarvinnut siinä näin paljoa kumartua. Kai hän oli silloin siihen niin tottunut, ettei huomannut tekevänsä niin. Kaikki oli kuin ennen. Vain vanha hyvä Ristiina puuttui. Suutarimestari istui kunnianarvoisana pönttönsä syvennyksessä, edessään kenkäraja, jonka kai joku piikatyttö oli tuonut mestarin nähtäväksi ja arvosteltavaksi, että "voisikohan sitä vielä korjata?" Vanha suutari teki parastansa, sillä tyttö oli Ristiinan näköinen. Kaikki huivipäiset nuoret tytöt olivat suutarin mielestä omituisesti saman näköisiä kuin Ristiina oli ollut tullessaan ensimmäistä kertaa tähän verstaaseen.
Suutari nousi seisomaan ja tervehti kädestä Lauria ja Elsaa. Hänen piti sanoa jotakin onnitteluntapaista, jotakin hienoa ja raamatullista, sellaista kuin "maan lihavuutta ja taivaan kastetta, yltäkyllin jyviä ja viinaa", mutta hän ei saanut sanotuksi mitään, sillä vanhusten kavala vihollinen, liikutus, joka ryntää kimppuun tärkeimmällä hetkellä, esti sen. Hän siis vain tyytyi pitämään Elsan kättä hallussaan ja katselemaan häntä kuin taivaallista ilmestystä, joka hän olikin nähtynä suutarin majan vaatimatonta taustaa vastaan.
Sitten he menivät Santerin huoneeseen. Ovella heitä kohtasi Santerin katse, täynnä tunnetta ja iloa ystävien onnesta. Ikkunan ääressä seisoi Lahja, aina vain sairaanhoitajattaren virkapuvussa. Hän tuli Elsaa vastaan ja kuiskasi vapisevin huulin hänelle onnittelunsa. Sitten Santeri alkoi puhua heikolla, matalalla äänellä:
– Ottakaa tuolinne tänne lähemmäksi, että kuulette kuiskaukseni. Ei, Lauri, ei! Kättä en sinulle anna enkä Elsallekaan, sillä tahdon välttää kaikkea kosketusta. Ja jos minun täytyy yskiä, niin heti peräytykää, sillä ilma ympärilläni voi silloin myrkyttyä, vaikka pidänkin liinaa suun edessä. Te olette nyt kihloissa. Mikä onni ja ilo meille kaikille! Ellei tätä pientä taudin puuskaa olisi sattunut, minäkin olisin samassa tilanteessa. Ja niinhän olenkin, taudista huolimatta. Voitte olla vakuuttuneita, Lauri ja Elsa, että kaikista saamistanne onnitteluista peräkartanon ylioppilaan toivotukset ja rukoukset ovat tehoisimmat. Tunnen Jumalan sallivan sen. Hän tahtoo lohduttaa minua varhaisen kuolemani ja hukkaan menneen elämäni johdosta tälläkin tavalla. Vaikka enhän olisi tarvinnut enempää lohdutusta kuin minkä olen jo saanut. Kuule, isä, etköhän sinäkin tulisi tänne yhteen joukkoon. Jos haluaisit tehdä minulle mieliksi, niin ota taikapallosi ja aseta se tuohon ikkunan ääreen kirjoituspöydälleni. Silmäilen tästä sen läpi ulos ja ihailen iltapäivän rusottavaa valoa, kun se hulmuilee siinä. Näen silloin yhtä ihmeellisiä kuvia kuin lapsena.
Suutari noudatti poikansa toivomusta ja istuutui lasipallon ääreen. "Vaikka tässä kerron teille vielä sadun, kuten ollessanne lapsia", hän hymähti ja siveli aatteellisesti pitkää, valkoista partaansa.
– Ne olivat hauskoja hetkiä, ne silloiset, jolloin tarinoitte meille noita ihmeellisiä satujanne, sanoi Lauri. – Moni ikävä ilta kului kuin siivillä.
– Kun isä kertoo sadun, Elsa laulaa ja Lahja lausuu runon, niin syntyy samanlainen illanvietto kuin kauan sitten Laurin parantuessa keuhkokuumeesta, tuumi Santeri.
– Tai istuessa side silmillä viikkokausia, virkkoi Elsa. – Tahtoisitko ehkä, Santeri, että laulaisin?
– Äärettömän mielelläni! Laula niitä pieniä säveliä, joilla huvitit meitä lapsina. Suljen silmäni ja kuvittelen kaiken olevan niinkuin silloin. Olit laulaessasi niin vakava ja harras, ja sisällytit esitykseesi niin syvää, aitoa tunnetta, että sellainen onnistuu vain lapselle, mutta tuskin milloinkaan aikuiselle.
– Ehkä minulle sentään tällä hetkellä, kuiskasi Elsa vapisevalla äänellä. – Mitä minä nyt laulaisin? hän sanoi sitten rauhoituttuaan aivan samalla sävyllä kuin kerran Laurin sairasvuoteen äärellä. Lauri ja Lahja muistivat sen ja hymyilivät. Oli omituista nähdä, kuinka täysikasvuisessa Elsassa oli toisin kerroin paljon jäljellä entistä pikkuvanhaa lasta.
Sitten Elsa lauloi noita vanhoja pieniä lauluja, jotka elävät yhden sukupolven ajan ja unohtuvat uusien tieltä. Hänelle ja hänen kuulijoilleen ne kuitenkin olivat tuoreempia kuin milloinkaan aikaisemmin, sillä ne toivat heidän mieleensä ei vain lapsuuden muistoja vaan niiden lisäksi kaihon kaikkea sitä kohtaan, minkä jo ymmärsivät, vaikka olivatkin vielä nuoria, olevan ainaiseksi mennyttä. Kaksin verroin kallisarvoisempina ne helisivät Santerin sydämessä, jossa avasivat hänelle kuin hyvästijätöksi sen, mikä hänen elämässään oli ollut kauneinta. Hänen tunteensa olivat tulemaisillaan ylivoimaisiksi, minkä vuoksi hän kuiskasi muka leikillisesti:
– Nyt pidetään väliaikaa, että saadaan rauhassa itkeä. Kiitos, rakas laulajatar! Kuinka saatankaan pitää tuosta laulustasi, joka kertoo, miten kaukana laaksoissa on suloista, mutta vuorilla palelee sydäntä, miten laaksot ovat täynnä ruusuja, mutta vuorilla on vain lunta. Se menee sitäpaitsi niin liukkaalla saksanpolkan nuotilla, että luulisi olevansa jupileumiretkellä Knuutilassa, tanssimassa parhaillaan Lahjan kanssa.
– Miten huolettomia, iloisia ja onnellisia olimmekaan kaikki silloin! huokasi Lahja. – Muistatteko paluumatkat kuutamossa?
– Kesken kaiken, sanoi Santeri, pyydän Laurilta kaikkien kuullen erästä viimeistä lupausta, sitä näet, että lähdet Elsan kanssa maisterinvihkiäisiin. En saa rauhaa haudassani, jos tiedän sinun jääneen pois niistä minun vuokseni. Ole järkevä, vanha mies, ja muista, miten paljon riistät itseltäsi ja Elsalta, ellette mene. Lupaa siis tämä!
– Mutta se tuntuu niin räikeän itsekkäältä ja rumalta, vastasi Lauri.
– Mitä tuossa turhia, aikainen mies! Santeri löi asiaa leikiksi. – Ehditte kyllä vielä tapaamaan minua vihkiäisten jälkeen, sillä en aio sentään lähteä täältä niin pian. Sovittu siis?
Lauri taipui, mutta haluttomasti. Silloin Santeri sanoi:
– Nyt voimme jatkaa ohjelmaa. Lausu siis runosi, Lahja.
– Minun runoni ovat loppuneet, Lahja huokasi, en muista mitään.
– Ei hätää, tuumi Santeri. – Menehän ja ota tuolta kirjoituspöytäni laatikosta, ihan perältä, nippu pieniä sinikantisia vihkoja ja tuo ne tänne.
Lahja totteli ja kaiveltuaan laatikkoa hetkisen löysi vihot. Santeri availi niitä, haeskeli ja virkkoi:
– Todistajain läsnä ollessa annan nämä vihot sinulle muistoksi suutarinpojasta, jolla oli palava halu tulla runoilijaksi, mutta joka kuoli kesken. Lue tuo runo!
Lahja noudatti hänen pyyntöään. Se oli pian luettu, sillä siinä oli vain neljä pientä säkeistöä. Mutta kuulijoille avautui silti jotakin jylhää, korkeata, kohtalontäyteistä. Lauri sanoi:
– Erehdyt, Santeri. Suutarinpojasta ehti tulla runoilija.
– Mahtoikohan! Santeri mumisi tukahtuneesti. – Kiitos, rakas Lahja! Kukaan ei ole milloinkaan osannut lausua runoja niin mielikseni kuin sinä. Kuinka ihailinkaan taitoasi jo lapsena. Mutta nyt tunnen, että meidän täytyy kiirehtiä, jos minun mieli jaksaa. Elsa, vielä yksi laulu, ja sitten, isä, sinun satusi. Kun olisi olemassa laulu, jossa väsynyt rukoilee lepoa, niin se sopisi minulle nyt...
Silloin Elsa lauloi tällaisen laulun ja sen vakava, syvällinen, surumielinen henki täytti kaikkien sydämen. Santeri kuiskasi:
– Kiitos, Elsa! Nyt puuttuu vain isän satu, jos sinulla on sellaista.
Suutarimestari hymähti ja hänen äänensä kulki huonosti hänen sanoessaan ja puhuessaan:
– Mitä minun sadustani muuta kuin että voin vihdoinkin kertoa sen loppuun. Tehän muistatte ne kaksi köyhää poikaa, jotka lähtivät tavoittamaan kuninkaantytärtä ja puolta valtakuntaa? Hyvä! Katsotaan nyt, mitä pallosta näkyy. Te ette tietenkään usko siinä olevan taikaa, kun olette oppineita herroja ja maistereita, mutta minä sanon teille, että siinä on. Ei voi milloinkaan tietää, mitä kautta Jumala kulloinkin väläyttää ihmisen silmiin vihjauksen salaisuuksistaan. Asetetaanhan pallo oikein päin tähän avonaisen ikkunan eteen, josta tuomen tuoksu tuntuu kantautuvan niin makeana sisään. Kas niin! Kovasti leimahtelee, hulmuaa ja auertaa... Ahah! Nyt selveni. Siinäpähän on linna. Nyt pojat ovat jo saapuneet linnan pihalle ja heidät on tutkittu ja löydetty kelvollisiksi, koska kuninkaantytär astuu alas valtaistuimeltaan ja ojentaa kättänsä toiselle pojalle. Kuka tämä onkaan? Nyt se näkyy, kun hän kääntyy tänne päin ja alkaa taluttaa pois kuninkaantytärtä. Hän on Lauri ja kuninkaantytär on Elsa, kuten voi arvatakin. Selvää on, että näin oli käyvä. Sanokaa vielä, ettei taikapallo näytä oikein. Kuinka kävi sitten toisen köyhän pojan – jäikö hän aivan ilman? Tuossa hän seisoo allapäin eikä tiedä, mitä tehdä, mihin kääntyä. Silloin tulee kuninkaantyttären jäljessä hänen kamarineitonsa ja ojentaa ilman jääneelle köyhälle pojalle molemmat kätensä. Miten kauniiksi linna ja koko olevaisuus valkenevatkaan! Olisiko kamarineito ollutkin vasiten aiottu tälle pojalle, vaikka poika ei ollut tiennyt siitä? On näöltään kuin Lahja. Kunpa hänkin toisi myötäjäisikseen puoli valtakuntaa, niin kaikki olisi hyvin, mutta kun ei, niin ei... Ei täältä enää mitään näy – satu on lopussa...
– Eipä siis taikapallo sittenkään tiennyt kaikkea, kuiskasi Santeri. – Ilman jäänyt köyhä poika näet sai ei vain kamarineitoa, vaan – koko valtakunnan. Katso vielä kerran, isä, etkö näe sen hohtoa?
– En, poikani, sillä se ei ole tästä maailmasta.
KAHDESKYMMENES LUKU.
1
Suutarimestari Aukusti Koskinen oli hiukan pökerryksissään siitä joskaan ei odottamattomasta niin silti joka tapauksessa järkyttävästä käänteestä, jonka hänen elämänsä oli äsken saanut. Eilen hän vielä oli istunut pienessä verstaassaan ja muka koettanut korjata joitakin kenkärajoja, mutta eihän siitä tahtonut tulla enää mitään. Näkö tuo olisi vielä mitenkuten mennyt, varsinkin kun olisi ollut väkevämmät lasit – vaikka harjaksella ompeleminen oli kyllä joka tapauksessa nietua –, mutta kun kädet tutisivat niin, ettei saanut tähdätyksi oikeaan paikkaan ei neulaa ei naskalia. Kun sellaista oli jatkunut vuoden verran laskien Santerin kuolinpäivästä silloin kesäkuun alussa, jolloin Lauri ja Elsa olivat olleet Helsingissä maisterinvihkiäisissä, niin suutarin elämisen mahdollisuudet olivat vähitellen ehtyneet kokonaan. Ja lopullisena seurauksena oli ollut, että hänet oli äsken tuotu tänne köyhäintaloon, ukkojen puolelle, jossa hän nyt parhaillaan oli ja selvitteli sekavia, tyrmistyneitä ajatuksiaan.
Hän lepäili vuoteella, joka oli osoitettu hänelle ja tuntui olevan parempi kuin se vanha kotiin jäänyt sänky, jossa hän oli nukkunut Ristiinan kanssa koko avioliittonsa ajan ja lohdutellut tätä aina, kun Ville oli viipynyt myöhään poissa. Mutta vaikka se olikin ruma ja epämukava, se oli silti suutarille rakas siksi, että se oli se, mikä oli: hänen pyhä aviosänkynsä, jossa kaikki hänen lapsensa olivat syntyneet. Tänne sitä ei kuitenkaan ollut voitu tuoda, minkä suutari kyllä ymmärsi, siihen kun oli viime aikoina pakkautunut sikiämään liiaksi luteita. Ei voimaton jaksa pitää oloansa siistinä, vaikka joskus syrjästä autettaisiinkin. Mihin sitten joutunee nyt vanha sänky, sitä ei suutari voinut eikä tahtonutkaan tietää. Se kuten muukin roju, josta suutari ei ollut ehtinyt määrätä tai jota hän ei ollut antanut pois, tulisi kai kunnan toimesta myytäväksi, mikäli ei Ville vaatisi niitä itselleen. Vaan tuskinpa hän – mitäpä sellaisilla tavaroilla hienossa Helsingissä. Oli se kumma, kuinka tuollaiset arvottomat esineet saattoivat tulla ihmiselle rakkaiksi. Ei niistä raskisi erota ei millään. Onneksi hän oli saanut annetuksi Santerin kirjoituspöydän kaikkine papereineen ja kirjoineen Lahjalle, joka oli Jumalan edessä hänen ainoa oikea perillisensä. Kun häneltä itseltään oli kysytty, haluaisiko hän ottaa mukaansa joitakin muistoja tänne köyhäintaloon, hän oli pyytänyt saada pitää suutarinpöytänsä, istuimensa ja kaikki ammattityökalunsa, taikapallon erikoisesti. Vietettyään niiden ääressä koko ikänsä hän oli perehtynyt niiden seuraan niin, ettei luullut voivansa elää ilman niitä. Ehkä hän voisi joskus työskennellä täällä ja siten korvata kunnalle ylläpitoansa edes hiukan. Vielä hän jaksoi naulata kiinni kitaa aukovan kengänpohjan ja kuroa umpeen päällisen pahimmat reiät. Eivät tämän talon ukot eivätkä ämmät tarvinneet sellaisia peukalonmentäviä paalikenkiä, jollaiset hän kerran oli tehnyt Rikiina-neidille. Mielellään hänen pyyntöönsä oli suostuttu ja tuossa vuoteen vieressä pöytä ja pönttö jo olivatkin. Hän saattaisi istahtaa työskentelemään siihen milloin jaksoi ja väsyttyään taas heittäytyä lepäämään. Kun ruoka oli puuttumaton ja välillä annettiin muutakin tarpeellista hoitoa, niin mikä hätä tässä oli odotellessa kuolemaa. Kotonaan hän ei ollut milloinkaan elänyt näin hyvin...
Mutta silti vihlaisi sydäntä kipeästi. Kotona hän olisi tahtonut edelleenkin asua ja olla, sairastaa viimeisen tautinsa ja kuolla, olipa siellä vaikka miten puutteellista – siellä, missä lapset ja niiden synnyttäjä, rakas Ristiina, olivat eläneet ja kuolleet, Santeri-riepu viimeisenä. Päästyään selville, että hänen oli pakko mennä köyhäintaloon, koska häntä ei enää saatu muuten hoidetuksi, suutari oli huomauttanut Jumalalle, että tämä oli uusi vääryys häntä kohtaan. Hän ei ollut saanut vielä sovituksi Santerin kuolemaa eikä alistuneeksi siihen, ja nyt tuli tämä kolhaus: pienen elämän lopullinen hajoaminen ja turvautuminen nälinkuoliaana haaksirikkoisena tänne. Jumala ei totisesti mitannut köyhän osaa anteliaasti, ei, vaan nyppi pois viimeisenkin, niin ettei lopuksi jäänyt mitään. Santeri oli pyytänyt Lahjaa olemaan luonaan viimeisellä hetkellään, mutta eipä ollut suotu sitäkään. Yksin oli poikaparka saanut kuolla – ei ollut ehtinytkään lopen uupuneena hetkiseksi lepoon heittäytynyt Lahja pitämään kädestä kiinni.
Suutari havahtui katkerista ajatuksistaan ja kysyi itseltään, mitä hänen oli tehtävä voittaakseen kapinallisuutensa ja alistuakseen Jumalan tahtoon nöyrästi, vieläpä iloiten? Hän ei voinut tietää muuta neuvoa kuin että täytyi vain moittia itseään ja odottaa. Ehkä Jumala armossaan – sillä hänestähän tämäkin riippui – yhtäkkiä kirkastaisi suutarin sielun sillä valolla, josta Santeri oli puhunut ja joka oli saanut hänet kuolemaan onnellisena, varmana siitä, että oli perinyt koko valtakunnan. Kun suutari oli Santerin kuolinyönä yhtäkkiä herännyt, nukahdettuaan, onneton, väsymyksen uuvuttamana vanhaan sänkyynsä siitä huolimatta, että oli luvannut lepoa tarvitsevalle Lahjalle valvoa sairaan luona, se oli tapahtunut siksi, että unessa Ristiina oli ilmestynyt hänelle ja moittinut häntä, että "kun sinä, ukonrahjus, nukut, vaikka lupasit!" Ristiina oli mennyt hänen edellään Santerin huoneeseen ja sanonut, että "nyt Santeri on terve!" Sitten hän oli liitänyt ikkunasta pihalle, jonne jo oli paistanut aurinko ja jossa tuomi oli rehennellyt valkoisena ja tuoksunut suloisesti raikkaassa aamuilmassa. Kun suutari oli todella herännyt ja kumartunut katsomaan Santeria, niin tämä oli jo ollut vainaja – nukkunut, poloinen, hymy huulillaan, suu hiukan raollaan, silmät auki, mutta särkyneinä.
Suutarin sydän herkähti taas suremaan tuoreesti, aivan kuin silloin yöllä, kun hän vaipui poikansa vuoteen ääreen ja itki tyrskien. Miten kipeää voikaan suru tehdä ja miten tyhjältä ja toivottomalta tuntuu joskus kaikki! Mutta sitten hän oli saanut rauhan ja jäänyt katsomaan vanhalle, rakkaalle pihamaalle, jossa jo varpuset olivat aloittaneet aamutiuskutuksensa. Jostakin kaukaa, kuka tietää, mistä, kaiken olevaisuuden ulkopuolelta, olivat ilmestyneet Santerin kasvot, oli saapunut hänen katseensa. Suutari oli saanut sanoman, että Santeri oli todellakin perinyt "koko valtakunnan" ja oli onnellinen. Kun pastuskan savupiipusta oli alkanut nousta aamukahvin merkki, suutari oli mennyt pastuskan ovelle ja koputtanut siihen hiljaa. Pastuskan tultua avaamaan hän oli vain sanonut: "Nyt Santeri-riepu kuoli". Sitten he olivat yhdessä juoneet kahvia eivätkä olleet puhuneet mitään.
2
Suutari oli pyörällä päästään erikoisesti siksi, että hänet oli tuotu tänne eriskummallisella kulkuneuvolla, jota sanoivat automopiiliksi. Santerin ylioppilaaksitulon keväänä tänne oli ensimmäinen sellainen ilmestynyt ja sen jälkeen yhä useampia, mutta ei suutari ollut niihin ollenkaan perehtynyt, saati niillä sitten ajanut. Oli vain joskus sattunut näkemään, kun ne olivat mennä kohahtaneet ohi, mutta oli silloin ajatellut, että "nuo eivät kuulu minulle". Olisikohan tuo tämän talon apulaismies, joka tuntuu olevan hiukan leikkiin lankeava, saanut päähänpiston, että "nyt hämmästytetään Koskisen mestari perinpohjin", ja siksi tullut hakemaan häntä automopiilillä? Sitä ei tiedä, lurjusta, vaikka se oli kyllä totisena vakuuttanut, että täytyi ottaa tällainen tilava kulkuneuvo, "kun mestarilla on niin paljon tavaraa". Niin oli sitten käynyt siten, että suutari oli ajanut automopiilillä köyhäintaloon! Se oli kummallista – köyhyys komeuden kyydittävänä. Oli siinä ihmettä kerrakseen suutarille, joka ei muistanut ajaneensa ajurilla muulloin kuin Santerin hautajaisissa. Ei ollut ollut koskaan niin humalassa, että olisi moiseen hulluuteen rietautunut. Selvillä ollessa ei suutarin kaltainen järkimies ajatellutkaan sellaista. Ristiina ei olisi noussut ajurin rattaille ei niin millään.
Automopiilillä köyhäintaloon! Olipahan siinä ja siinä, ettei suutaria naurattanut. Nähtävää se oli ollut päättäen siitä, että Parkkinen, joka oli ollut rumpuineen ja armeijoineen menossa ulkoilmakokoukseen, oli huomattuaan suutarin autossa pysähtynyt, lakannut takomasta rumpuansa, avannut suunsa ja jäänyt siihen paikkaan äljöttämään. Suutarilla oli ollut niin paljon malttia, että hän oli älynnyt tervehtiä, vieläpä tekemällä hattukulullaan komean kaaren kuin herrat. Näin oli siis pelastusarmeija joutunut todistamaan, kun vanhaa Koskista vietiin komeasti saamaan köyhän osan loppuerää. Parkkinen oli ollut saapuvilla Santerin hautajaisissa – seisonut syrjempänä ja ollut julman vihaisen näköinen – tiettävästi siksi, että oli ollut vanhan rovastin puheesta kovasti liikuttunut eikä halunnut näyttää sitä ihmisille.
Ei sovi sanoa, ettei Santerille olisi pidetty kauniita hautajaisia, ei. Alli-rouva, Lahja ja pastuska olivat heti ottaneet koko asian hoitoonsa, niin ettei suutarilla ollut siinä mitään tekemistä. Ei hän sen puolesta olisi mihinkään kyennytkään, suru kun pisti ja pisti sydämeen lakkaamatta, niin että vointi oli perin huonoa. Rahat ne hankkivat myös, mistä lienevätkään. Insinööri kai antoi ja Lahja luovutti kaikki, mitä suinkin sai irti, ja pastuska mennä viuhkaisi pyhäsaalissaan kaupungille ja oli topakan ja aikaansaavan tyylinen. Pastuska Santerin pesi ja puetti... Ei ollut poikarievulla ollut milloinkaan eläessään niin kaunista paitaa kuin se, minkä hän nyt sai arkkuunsa. Alli-rouva sen oli jostakin hommannut. Santerin kiharat kammattiin ja rinnan päälle asetettiin ylioppilaslakki, jonka pastuska oli nyt kiireesti pessyt, ja vielä sellainen laakerperin lehdistä tehty seppele. Sen Santeri kuului jokseenkin valmiiksi ansainneen. Lakki oli siinä kuin lumivalkoinen kukka, yhtä puhdas kuin oli ollut saadessa. Ei Santeri ollut sitä sen puolesta liannutkaan.
Lehteen, jossa Santeri oli niin monena vuotena työskennellyt, oli toimitettu kuolinilmoitus kuin oikein rikkaista. Siinä oli sanottu – se oli suutarilla tallessa Raamattunsa välissä –, että "rakas poikani, ylioppilas"... "nukkui uskossa Vapahtajaansa"... se oli varmasti totta... "ylösnousemuksen aamua odottaen"... niinpä niin... "Aukusti Koskinen", "Lahja... morsian". Ensimmäisen kerran elämässään suutari oli nähnyt nimensä painettuna. Se oli tuntunut juhlalliselta, kieltämättä. Mutta se vasta oli kaunista ollut, kun Lahja oli sanonut julki koko maailmalle, että "morsian". Ihmiset olivat paljon puhuneet siitä ja kuiskutelleet, että "se oli ollut hoitamassakin sulhastaan". Mutta ei ollut vielä ilmoitus riittänyt, vaan sisässä, sekä tässä että muissa lehdissä, oli ollut kirjoitus, jossa Santeria oli kiitetty ja ylistetty sekä valitettu hänen liian varhaista poismenoansa. Lopuksi oli kaikissa sanottu, että "vainajaa jäi lähinnä kaipaamaan iäkäs isä, suutarimestari Aukusti Koskinen". Joopa-joo... Santerin kuoleman johdosta oli isän kiireelle satanut maallista kunniaa ihan roiskahtelemalla. Vaikka se kaikki oli turhuuksien turhuutta, niin se oli silti ilahduttanut ja lohduttanut. Ihmisen sydän kun on aina vain se entinen ja samanlainen.
Arkku oli sitten nostettu rekooliin ja asetettu tuomen juurelle. Tämä kun oli siinä parhaillaan lopetellut kukkimistaan, niin oli sattunut niin somasti, että kukkien valkoisia pikku lehtiä oli satanut arkun päälle sen päivän ja yön, minkä se siinä joutui olemaan. Päivällä Lahja ja me muut istuimme arkun ääressä ja pidimme Santerille seuraa. Ja kukkia satoi vain aina silloin tällöin, kun kesätuuli sattui heilauttamaan tuomen latvaa. Lahja itki tuota kukkien varisemista... Puhelimme hiljakseen pastuskan kanssa, että tämä köyhän osa, näet... Kahvia pastuska toi ja joimme sitä siinä Santerin vieressä. Varpuset yltyivät tiuskimaan niin äänekkäästi, että Mirrin täytyi tulla kysymään, mikäs oli? "Kun ei edes kuolintalossa ymmärretä olla ihmisiksi!" Illaksi ja yöksi tuli ylioppilaita, hienoja herroja valkolakeissaan, aina kaksi kerrallaan. Sanoivat olevansa kunniavartiossa. Höyliä poikia ne olivat. Muuan pyysi nähdä taikapalloa. Santeri oli kertonut siitä.
Seuraavana päivänä sitten arkku ruuvattiin kiinni. Katsoimme Santeria viimeisen kerran. Hän nukkui ja tuomesta satoi taas lunta. Lahja oli pukeutunut kuin morsian huntuun ja valkoisiin. Itki välittämättä ihmisistä. Ylioppilaat lauloivat ensin sellaisen maallisen laulun, mikä lienee ollut. Latinaiset siinä piti olleen sanat – jotakin sellaista, ettei siveän eikä puhtaan ihmisen tarvitse pelätä mitään. Niin kuin se onkin. Sitten laulettiin virsi, kansi kiinnitettiin paikoilleen ja ylioppilaat kantoivat sen portista kadulla odottaviin ruumis vaunuihin. Mirri seisoi portailla häntä pystyssä kuin masto ja varpuset tiuskuttivat kovasti kuin olisivat ymmärtäneet, että nyt meni iäksi pois se, joka oli heille niin monesti nauranut. Suutaria oli ujostuttanut, kun hänet oli istutettu Lahjan rinnalle ensimmäiseen ajuriin, mutta pian hän oli siihen tottunut. Ylioppilaat olivat kävelleet arkun jäljessä. Niin oli menty hautausmaata kohti halki melkein koko kaupungin, tullista tulliin, vieläpä sitä isojen porvarien katua, jonne Koskinen ei uskaltautunut muuten kuin pyhätakkisillaan ja vaivoin silloinkin. Hitaasti oli ajettu ja kirkonkello oli kumahdellut harvakselleen, juhlallisesti. Suutari ei ollut uskonut Santerin olleen niin korkea herra, että näin suurella kunnialla haudattaisiin. Vaan olipas. Pitkä rivi ajoi rosessissa herroja, useimmat suutarille tuntemattomia, päässä korkeat silkkihatut. Hyvä isä, miten komiaa se oli! Ylpeäksi se teki vanhan isän väkisinkin.
Eikös ollut itse rovasti noussut kipeille jaloilleen ja tullut hautaamaan... Ei se sitä kaikille tehnyt, sillä se oli jo vanha ja sairas, mutta tekipäs Santerille. Pastuska oli kuulemma käynyt pyytämässä – mennä viuhkaissut sunnuntaisaalissaan ja sanonut rovastille, jotta... Rovasti oli varmaan muistanut sen esirukousasian? Niinpähän oli, hautauspuheesta se kuului. Ihan täytyi rovastin puolustella Jumalaa, että ei hän ole lupaustansa rikkonut, vaikka ottikin Santerin pois aikaisemmin kuin oli mielestämme luvannut. Ne sellaiset arvelut lupauksista ja näiden pitämisistä ja rikkomisista ovat vain meidän ihmisten kuvitteluja, joiden kautta oma tahtomme purkautuu kuuluville. Ei meillä saa olla omaa tahtoa, vaan kaikkeen on alistuttava. Ei Jumalaa voi ollenkaan palvella muuten kuin alistumalla aina ja joka kohdassa, silloinkin kuin rakkain kaikista otetaan pois, kun riisutaan niin tyhjäksi ja alastomaksi, ettei omista mitään, ei edes sitä kuuden kyynärän alaa, jonka saa viimeiseksi leposijakseen. Tämä on totuus, jonka kestämiseen meidän on pakko itseämme harjoittaa joka silmänräpäys. Mutta ei Jumala silti jätä ihmistä lohdutuksetta, vaan tietää kyllä valaa hänen sydämeensä lääkkeen, joka tekee alistumisen ja nöyrtymisen suloiseksi, omaksi suureksi palkinnokseen. Eikä hän riisu ihmistä kiusatakseen häntä, vaan kasvattaakseen, valmistaakseen häntä koko valtakuntansa perilliseksi...
Suutari kuunteli tarkasti, sillä rovastin sanoissa oli nyt kuten aina viisautta ja hurskautta, henkeä ja voimaa. Kyllä suutari tiesi olevansa väärässä kapinoidessaan Santerin kuoleman vuoksi Jumalaa vastaan, mutta sisu ei sulanut silti. Kun sattui olemaan sellainen luonto. Täytyi odottaa ja luottaa Jumalaan, että hän aikanansa, nähdessään niin hyväksi, hälventäisi suutarin närkästyksen. Turha teeskenteleminen, että "kyllä minä alistuu", vain pilaisi asiaa, kuten valhe ainakin. Mutta vaikka tunsikin siinä kuunnellessaan rovastin sanoja sisunsa jurnuttavan jäykkänä ja leppymättömänä, suutari silti sai niistä lohdutusta.
Siunauksen jälkeen ylioppilaat taas lauloivat ja sitten Lahja talutti suutarin haudan reunalle. Suutari ei osannut tehdä muuta kuin heittää hiukan multaa arkun päälle. Syvän haudan olivatkin kaivaneet. Tuossa aivan vieressä oli Ristiina ja tähän, juuri tälle paikalle, jossa nyt seisoi, tulisi hän itse, suutari. Lapset olivat kaikki tässä ympärillä. Niin oli sitten perhe koolla paitsi Villeä, joka varmaan häipyisi sinne kauas maailmalle. Lahja heitti kukkia hautaan. "Hyvästi nyt, Santeri-riepu!" suutari sanoi mielessään peräytyessään takaisin paikalleen. Sydämeen pisti taas suru niin oudosti ja pahasti, että hänen täytyi nojata Lahjan käsivarteen.
Sitten laskivat seppeleitä ja puhuivat nuo ylioppilaat ja silkkihattuniekat. Suutari ei ollut tiennyt, mitä kaikkea Santeri oli ehtinyt tehdä. Hänellä oli toveriensa keskuudessa runoilijan maine, hän oli palavasti harrastanut kansanvalistusta ja johtanut osakuntansa toimintaa sillä ja muillakin aloilla... Hänellä oli paljon ystäviä ja ihailijoita...
Sellaista suutari oli kuullut puhuttavan ja hänelle oli valjennut, että vaikka Santerista ei ollutkaan tullut pappia eikä maisteria, hän oli silti ehtinyt saavuttaa elämässään paljon sellaista, joka tyydytti. Suutari ei osannut sanoa, mitä se oli, mutta ymmärsi niin olevan. Se oli suunnilleen sen "puolen valtakunnan" arvoista, jonka hän, suutari, oli pojalleen sadussa luvannut, mutta joka oli joutunut Laurille.
Lehdestä suutari oli sitten nähnyt maisterinvihkiäisten tapahtuneen samoina tunteina, jolloin Santeri oli haudattu.
3
Suutaria oli jäänyt vaivaamaan epäilys, ettei Santeri olisi, jos olisi itse saanut määrätä, huolinut ollenkaan tuollaisesta hautajaiskomeudesta. "Se ei sovi minulle", hän olisi sanonut. Mutta kun ystävät kerran olivat niin tahtoneet, niin mikäpä siinä. Kaunisti ja kirkasti se vain Santerin muistoa.
Sitten suutarin elämä oli ollut sellaista kuin voi arvata, kun suru jäytää sydäntä, vanhuus tunkee päälle ja työkyky vähenee. Kyllähän ne olisivat hänet elättäneet – Ville, Lauri ja Lahja – siihen paikoilleen ja toimittaneet hoitajan käymään säännöllisesti, mutta niin suuresti kuin tarjous oli suutaria miellyttänyt ja houkutellut, hän ei ollut sittenkään ottanut sitä vastaan. Hän ei tahtonut rasittaa Villeä, jonka toimeentulo taisi todellisuudessa olla laihahkoa, lapset kun aiheuttivat yhä suurempia kuluja. Niiden osalta olisi vähentynyt jokainen markka, minkä Ville olisi lähettänyt isälleen. Sitä ei suutari voinut ottaa vastuulleen. Mieluummin hän nöyryytti itsensä niin alas kuin välttämätöntä oli ja söi kunnan leipää, sillä olihan se toisaalta vähän kuin omaa. Vielä vähemmän hän voi ottaa vastaan säännöllistä elatusta Laurilta ja Lahjalta, sillä nämähän olivat aivan vieraita, joskin rakkaita ystäviä. Lauri teki tarjouksensa hyvästä sydämestä ja nuoruuden rohkeudessa, ajattelematta, ettei hänellä toistaiseksi ollut mitään omaa, mistä antaa, ja että hän tarvitsisi kaikki, mitä suinkin irti saisi, oman äitinsä auttamiseen ja linnan varustamiseen kuninkaantyttärelleen. Samoin tarvitsi Lahja kaikki säästönsä itseään ja vanhempiaan varten. "Kiitoksia vain, Lauri-maisteri ja Lahja!" hän oli sanonut, kun tätä asiaa oli harkittu Santerin kuoleman jälkeisenä syksynä, Laurin ja Lahjan tultua hyvästelemään, ja käännellyt mietteissään taikapalloaan, "kiitoksia vain, mutta ymmärrättehän itsekin, etten voi käyttää tarjoustanne hyväkseni. Täältä pallosta näkyy selvänä tie, jota myöten Koskisen vanha suutari astelee tai paremminkin kompuroi, ja päämaali, jota kohti hän kulkee. Se on vanha rakennus – taitaa olla useampiakin – ja sen nimi on köyhäintalo. Kuuluvat jo muutamat hienostellen sanovan sitä 'kunnalliskodiksi'. Sinne minä menen ja siellä kyllä saan sen hoidon, minkä enää tarvitsenkaan. Se on minulle senkin puolesta sopiva paikka, että se on aivan hautausmaan lähellä. Siitä on helppo kuoltuaan siirtyä aidan yli Ristiinan ja Santerin viereen. Lähellä siinä on myös kirkko, paljoa lähempänä kuin täältä kulkien. Sitäpaitsi siellä käy usein pastori selittämässä Raamattua – tuleepa joskus itse vanha rovasti. Piha siellä on vielä kauniimpi kuin täällä. Niin että, hyvät lapset, tarjouksenne kaunistaa teitä ja liikuttaa sydäntäni, mutta ymmärrättehän..." He olivat ymmärtäneet ja lähteneet, mutta olivat silti silloin tällöin talven kuluessa lähettäneet pikku setelin. Ystävien lahjana vain, joten ne oli otettava vastaan. Tottakai. Ja kyllä ne lähettävät tännekin, sillä kahvi ja tupakka täällä täytyy ostaa, kun ei muka kunta voi köyhille vanhuksille kustantaa sellaisia nautintoaineita. Ikäänkuin ne eivät maistuisi täällä yhtä hyvin ja olisi yhtä piristäviä kuin aidan ulkopuolellakin...
Suutarin lähtiessä vanhasta asunnostaan koko talo oli ollut autio. Insinööri oli ollut työmatkoillaan, Alli-rouva ja Elsa olivat matkustaneet sinne kaukaiseen erämaanpitäjään taas kerran laittaakseen vosmestarin ja pastorin hautaa. Lauri kuului pyytäneen Elsaa etsimään paikkaa, johon oli haudattu hänen isänsä surmaaja, joku hullu seppä, ja kohentamaan myös sitä jollakin tavalla, sovituksen ja anteeksiannon merkiksi. Lauri asui nyt Helsingissä ja pastuska oli matkustanut sinne jonnekin etelään, josta aina kirjoitteli "kesäkirjeitään". Tuomarin entistä huoneistoa ei ollut kukaan vuokrannut, niin että se oli aivan autio. Kukkain kastelu insinöörin ja pastuskan luona oli uskottu jollekin viereisessä talossa asuvalle eukolle, joka oli pastuskan vanhoja tuttavia. Suutari ei ollut voinut enää ottaa sitä huolekseen, sillä hän tiesi muuttavansa pian pois. Eikä hän olisi jaksanutkaan. Sitäpaitsi hän olisi holvannut vettä ikkunalaudoille, kädet kun väliin tutisivat kuin jokin olisi nykkinyt niitä. Näin suutari oli joutunut asumaan talossa viikon päivät ypöyksin, kuin tonttu autiossa rakennuksessa. Hän oli muka ollut tekevinään jotakin suutarintyötä, vaikka eihän siitä enää mitään tullut, keittänyt sumppia vanhoista sakoista, kun ei ollut ollut enää rahaa, millä ostaa kahvia, istunut Ristiinan paikalla keittiöpöydän nurkalla ja puhellut hänen kanssaan, mennyt Santerin huoneeseen ja jatkanut siellä jutteluaan. Sitten hän oli antanut surkeasti naukuvalle Mirrille maitotilkan ja mennyt istuskelemaan ikkunan aluspenkille, johon aurinko paistoi kuumasti ja jossa kärpäset surisivat nukuttavasti. Rekooli siinä oli ollut kauneimmillaan: tuomi rehevänä valkoisissaan, ilmassa jo hiljaa leijumassa sen kukkien pieniä terälehtiä, joita oli satanut kuin lumikiteitä Santerin kasvoille ja rinnalle, kun hän oli maannut tässä arkussaan. Suutarin sydäntä oli karmaissut kaiho niin, että hänen oli täytynyt mennä rekooliin, nostaa pastuskan tuoli Santerin arkun paikalle ja istua siinä, koska oli muka tällöin niinkuin hiukan häntä lähempänä. Ja niin oli siinä alkanut elämä mennä silmäin editse vilajavana virtana, alkaen sieltä kaukaa, jolloin oma isä vielä eli, ja jatkuen vähitellen Ristiinaan, Santeriin – koko siihen pieneen maailmaan, jonka kehyksenä olivat nämä vanhat, vaatimattomat, nyt autiot rakennukset, ja sisällyksenä niissä asuneiden ihmisten kohtalot, uskot, toivot ja pettymykset. "Se elämä, se elämä!" suutari oli yhtäkkiä karjaissut ääneen ja iskenyt nyrkillä polveen, niin että vanha jalka oli hypähtänyt. Tuomi oli tärähtänyt ja siitä oli irronnut suoranainen pilvi noita pieniä valkoisia höytäleitä, unohduksen lunta. Yhtäkkiä suutarista oli tuntunut, että kaikki mennyt oli unta, jonka hän oli äsken nähnyt ja jota hän tässä yksin vaivalloisesti, sydän herkkänä, muisteli.
Mirri olisi saanut tulla kunnalliskotiin, mutta oli kieltäytynyt jyrkästi. Sitä oli koetettu ottaa kiinni, mutta silloin se oli marahtanut sisukkaasti ja kapaissut tuomeen, sille samalle oksalle, jonne entisen Mirrin oli ollut tapana paeta Tellua. Sinne se oli täytynyt jättää. Pitääpähän kurissa rotat ja hottiset, etteivät pääse autiota taloa kokonaan valtaamaan. Kyllä se itsensä elättää ja pastuska kai sen lopulta ottaa hoitoonsa. Pastuska oli vähän vihjaillut sinne päin lähtiessään. Kaikki olivat käyneet hyvästelemässä suutaria – vähän niinkuin sanotaan jäähyväisiä sille, jonka tiedetään olevan pois menevä. Sinne piha sitten jäi viettämään kesää yksinäisyydessään ja ikävöimään entisiä tuttuja ihmisiään, sekä vainajia että niitä, jotka ovat vielä vähän aikaa elävien kirjoissa. Ei ole kuin kirpun hyppy siihen, kun heidätkin on siirretty ikuisuuden aidan pysyvälle puolelle ja uudet ihmiset puhuvat heistä kuin joskus kuullusta sadusta, jossa kerrottiin monenlaista. Tuomi vain voi kukkia vielä silloinkin.
4
Suutari istuskeli vaihteeksi työpöytänsä ääressä ja koetti saada puolipohjatuksi kenkiä, jotka oli tuotu ämmäin puolelta tänne korjattaviksi. Ensin niitä oli tarjottu Kostamolle, joka oli ikänsä tehnyt naisten kenkiä, mutta tämä ei ollut kyennyt, kun näkö oli viime aikoina alkanut melkein kokonaan himmentyä. Suutari oli silloin kysynyt, kenen kengät ne olivat, ja kuultuaan, että niiden omistaja oli se entinen maitokaupan eukko, joka kaikista ponnistuksistaan huolimatta oli lopuksi joutunut tänne, hän oli sanonut, että "saammehan noita katsoa". Tuttava kun oli ja hyvä ihminen, niin sitä piti auttaa. Välillä käsien tutina sentään hellitti sen verran, että sai varkain pistetyksi reiän purasimella ja isketyksi siihen piikin.
Niin oli käynyt maitokaupan eukon, että sen ukko oli kuin olikin voittanut heidän avioliittonsa ajan kestäneen kilpailun ja juonut eukkonsa köyhäintaloon. Itse oli ilkeyksissään kuollut vähää ennen kuin sanoakseen, että "minä en tule sinne". Kyllä siinäkin elämänkohtalossa oli tuumimista, kun alkoi harkita sitä joka puolelta. Lapset minne lienevät hajonneet maailmalle, kuten lapset tavallisesti tekevät. Eivät ehdi kiireiltään muistamaan vanhaa äitiään. Sellaista on maailman meno. Ei se muutu siitä, että joku ikäloppu, hampaaton suutari sitä ihmettelee, ei, vaikka sitä ihmettelisi kaksikin sellaista, Koskinen ja hänen apulaisenaan Kostamo.
Tuossa Kostamo makaili yönsä ja päivänsä vuoteessaan, nousematta ylös muuta kuin asioilleen ja siistimisen ajaksi. Nähdessään Kostamon tuontuostakin katselevan käsiään kuin olisi ollut pikkulapsi, suutari oli aluksi ihmetellyt, mitä varten se teki niin. Hän oli vahdannut sitä syrjästä, että "tekeekö tuo tänään niin", ja oli todennut Kostamon todellakin ei vain joka päivä vaan alituiseen katselevan kämmeniään, kädenselkiään ja kynsiään, käpristelevän sormiaan ja taas oikovan niitä. Viimeiseksi hän aina antoi niiden pudota rinnalleen ja huokasi raskaasti. Kun aurinko sattui paistamaan huoneeseen, Kostamo meni ikkunan ääreen ja katsoi niin suoraan aurinkoon, että syrjäistäkin häikäisi. Jupisten itsekseen ilmeisesti ilahtuneena, että "vielä se sentään, vielä se sentään", Kostamo sitten palasi vuoteeseensa eikä sinä päivänä enää katsellut kynsiänsä. Lopuksi suutari oli ymmärtänyt, miksi Kostamo teki näin. Siksi, että hänen täytyi – ei saanut muuten rauhaa – joka päivä koettaa, näkikö vielä ja minkä verran. Kun aurinko jaksoi tunkea kirkkauttansa hänen silmäteriensä läpi, niin se ilahdutti vanhaa miestä, joka ei mistään hinnasta olisi tahtonut menettää silmiensä valoa. Suutaristakin tuntui siltä, että kaiken muun vielä voisi kestää paitsi sokeutta. Mutta näkyi ihminen alistuvan ja tottuvan siihenkin. Eräänä päivänä Kostamo ei enää osannut liikkua huoneessa muuten kuin käsikopelolta. "Silmissäni ei ole yhtään valoa, ei sitten yhden yhtään!" hän mumisi. Suutari ryhtyi silloin hänen silmäkseen ja talutteli häntä käsipuolessaan kaikkialle, minne Kostamolla oli asiaa. Kävivät he joskus pihalla, istuskelemassa kukkain tuoksussa, ja vierailemassa ämmäin puolella. "En olisi uskonut joutuvani kuljettamaan käsikynkästä sinua, joka et ole mielestäni milloinkaan ollut oikea suutari, koska olet langennut ompelemaan neuloilla", suutari puheli toverilleen, kun he kompuroivat kunnianarvoisena, mutta silti jonkin verran huomiota herättävänä parina laitoksen olosijoissa. "Et olisi uskonut", vastasi siihen Kostamo, "mutta kun nyt häädyt tekemään niin, havainnet myös minun olleen oikeassa. Elleivät silmäni olisi soenneet, näyttäisin vieläkin, miten juuri neuloilla tehdään se oikein viini ompele". Kostamo sanoi tämän tiukasti eikä suutari enää ryhtynyt inttämään häntä vastaan. Tämä oli asia, josta he eivät kuitenkaan päässeet yksimielisyyteen ei tässä eikä tulevassa elämässä. Suutari vain iski silmää näkeville kuin sanoakseen, että "Kostamo-riepu on jo vähän tuollainen".
Räätäli Korhosella oli hyvät silmät, niin että hän näki kaikki. Kuulo vain oli huono, aivan olematon. Hän oli iloluontoinen ja täynnä juttuja niistä monista hienoista herroista, joille oli tehnyt sekä rokkitakit että rakit, aivan sen mukaan kuin olivat tilanneet ja miten kalliista Englannin verasta tahansa. Ikävintä oli, etteivät toiset hoidokit juuri välittäneet kuunnella häntä, koska hän muka puhui aina samaa. Epäiltiin lisäksi yleisesti, oliko hän milloinkaan tehnyt rokkipukua, saati sitten rakkia. Eihän koko kaupungissa ollut enempää kuin ehkä viitisenkymmentä rakkia ja niistä useimmat tehtyjä Helsingissä. Mikä niistä olisi voinut sattua Korhosen mestarin tekemäksi, joka oli vain tällainen pieni tilkkuräätäli niinkuin Koskinen oli rajasuutari! Huomattuaan tällaisia kylmiä epäilyksen puuskia Korhosen mestari loukkaantui ja murjotti päiväkausia kuin väärinymmärretty ja katkeroitunut runoilija. Se oli tuo Koskinen, joka ylläpiti tällaista epäilyksen henkeä. Korhonen muuten kantoi kaunaa Koskista kohtaan siksi, ettei tämä ollut antanut hänen tehdä Santerille rakkia. Se oli sentään ollut loukkaavaa räätäliä kohtaan, joka oli valmistanut pojalle pukuja tuon korkuisesta mieheksi asti. Pötöh!
Mutta se, joka ei paljoa välittänyt toisten asioista, oli vanha kyttyräharteinen puuseppä, kiharatukkainen punapää – nyt tosin valkeapää –, joka oli höylännyt tolpilla Laurille niin hienot suksisauvat, ettei mointa. Hän näet vain makaili vuoteessaan ja eleli kokonaan omien menneiden uniensa muisteloissa. Erittäinkin hänen ajatuksensa askartelivat hänen tyttäressään, joka ajan rattaan jonkin ihmeellisen pysähdyksen voimasta oli pysynyt hänen muistissaan yhtä pienenä kuin silloin, kun hän oli valmistanut hänelle maailman parhaat sukset ja sauvat. Hänen tuloaan ukko nyt odotti herkeämättä, jopa kiihkeästi, nousten joskus katsomaan ikkunasta, että "eikö se jo tule sisään". Lapsi näet aina vain hiihteli tuossa edustalla, punaposkisena, silmät sädehtien. Puuseppä sai olla omissa oloissaan, sillä jos hänelle meni puhumaan jotakin, hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja alkoi kertoa tyttärestään...
Suutari huokasi ja asetti taikapalloaan paremmin lampun ja Raamatun väliin, pyhää kirjaa kun näet siinä lueksi. Kesä oli mennyt ja Perttulin myrsky pauhasi niin, että seinät natisivat. Lauri ja Elsa olivat pitäneet häänsä ja käyneet tervehtimässä häntä, vanhaa suutaria. Koko vaivaistalo oli saanut kahvit. Oli se ollut eri kohaus. Tässä ne olivat istuneet työpöydän ympärillä ja puhelleet kuin ennen. Elsa oli pyytänyt, että "katsokaahan, mestari, näkyisikö pallosta meidän kohdallemme mitään". Mikä, ettei, kyllähän suutari... Entiseen tapaan siellä oli loistanut ja hulmunnut, kunnes oli selvinnyt. Suutari oli hymähtänyt ja sanonut: "Ei, rakkaat lapset, täällä näy sellaista, että sitä voisi sanoa teille, vasta häänne viettäneille". – "Mestarin pitää sanoa!" Elsa oli vaatinut. – "No se on sitä, mitä elämä tarjoaa kaikille: lupaa kuninkaantyttären ja puoli valtakuntaa, mutta antaakin vain köyhän osan".
Miten kummasti taikapallossa alkoikaan nyt hulmuta! Suutari unohti lukemisensa ja tuijotti vain siihen. Äkkiä hän tunsi, kuinka sanomaton rauha virtasi hänen sydämeensä, suloinen rauha, joka oli kaikkea ajallista ja maallista ylempänä. Närkästys Jumalaa kohtaan hälveni ja syvä nöyryys tuli sijaan. Palkinnoksi kaikista pettymyksistä Jumala salli suutarin ymmärtää, että hän oli köyhän osasta huolimatta elänyt rikkaan ja kauniin elämän ja oli kerran perivä "koko valtakunnan".