[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f8e551dDalNLElLZa9RzlWKETmXF-kdjrC1EJpFvjcFk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2078,"Kuninkaan tytär ja puoli valtakuntaa eli köyhän osa","Railo, Eino",1884,1948,"2078-railo-eino-kuninkaan-tytar-ja-puoli-valtakuntaa-eli-koyhan-osa","2078__Railo_Eino__Kuninkaan_tytär_ja_puoli_valtakuntaa_eli_köyhän_osa",null,"romaani",[],[],"fi",1941,130328,841125,true,[],[],[],"Romaani on kuvaus vaatimattomien ihmisten arjesta ja elämänvaiheista merenrantakaupungissa. Teos seuraa pienen yhteisön jäseniä, heidän työntekoaan ja keskinäisiä suhteitaan rauhallisella otteella.","Eino Railon 'Kuninkaantytär ja puoli valtakuntaa eli köyhän osa' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 2078. E-kirja on public domainissa koko\nEU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KUNINKAANTYTÄR JA PUOLI VALTAKUNTAA ELI KÖYHÄN OSA\n\nHiljainen kertomus vaatimattomista ihmisistä\n\n\nKirj.\n\nEINO RAILO\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1941.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\n1\n\nLauri ja Santeri istuivat rahilla, seinän vierustalla, ja puhelivat.\nSiinä oli viihtyisää ja lämmintä, aurinko kun paistoi siihen ja se oli\ntuulelta suojassa. Tuntui kesäiseltä, vaikka oli jo syyskuun puoliväli.\nKärpäset surahtelivat ja tappelivat paisteen lämmittämällä seinällä.\nOli kuin hellepäivänä -- hiukan raukeata ja unettavaa.\n\nRaukeus ja rauha johtuivat siitäkin, että oli sunnuntai. Kirkonkello\noli soinut, Santerin isä ja äiti olivat olleet kirkossa, kaikki oli\nhiljaista. Kadulta ei kuulunut muuta kuin joskus harvoin ohikulkijan\njalankopsetta. Väliin ovi kävi jossakin, kyyhkynen alkoi kujertaa ja\nvarpunen tiuskahdella vihaisesti. Sitten oli taas hyvän aikaa melkein\nrisahtamattoman äänetöntä. Santerin kissan askeleet eivät hiljaisuutta\nhäirinneet, kun se silmät rakosillaan, raukeana ja laiskana, tuli\nsisältä pihalle ja köllähti Santerin eteen kyljelleen alkaen pehmeästi\nkehrätä. Santeri kumartui ja ruoputteli sitä leuan alta.\n\n-- Se on sitten komea kissa... Ei ole muilla kissoilla asiaa tälle\npihalle...\n\nHän kertoi, miten Mirri oli eräänä päivänä joutunut tappeluun muutaman\nkollikissan kanssa, mikä lienee ollut. Sitä olivat pysähtyneet\nkatsomaan kaikki, jotka olivat sattuneet silloin pihalla liikkumaan.\n\"Jotkut aikoivat hätistää ne pois, mutta isä sanoi, että älkääpä nyt\n-- antakaahan kun katsotaan, kumpi voittaa\". Ja niin ne kyyröttivät\ntuossa, juuri tuossa rekoolin portin kohdalla, nokakkain aivan\nmatalina, kooten jalkoja alleen, että kohta hypätään, ja mouruten niin\nsyvältä, että piha tärisi... Kissalla on monta ääntä -- ei se tyydy\nvain naukumaan.\n\nMirri raotti silmiään ja käpristeli salaperäisesti häntänsä kärkeä kuin\nolisi ymmärtänyt itseään kehuttavan. Santeri jatkoi:\n\n-- Yhtäkkiä kolli hyökkäsi... Vaan ei Mirriä yllätetty. Siitä\nvatsaltaan, aivan jalkainsa sijoista, se ponnahti ilmaan kuin paras\npallo -- niin notkeasti ja korkealle, että se oli vasta ihme. Semmoista\nhyppyä ei tee muu eläin... Kolli meni sen alitse kuin viiva.\n\n-- Mitä Mirri silloin? kysyi Lauri, jota kuvaus oli alkanut jännittää.\n\n-- Jo ilmassa se käännälsi itsensä ja sitten kuin tiikeri kollin\njälkeen, raapaisemaan sitä lautasista oikein siirottavilla\nroppakourilla. Eikä kolli kääntynyt vastustamaan, vaan meni kuin salama\ntuosta aidan ylitse kadulle.\n\n-- Mirrikö myös?\n\n-- Ei. Mirri jäi istumaan aidan harjalle ja alkoi muina miehinä nuolla\netukäpäliänsä. Kaikki kävi niin nopeasti, että isällä oli suu auki\nvielä silloin, kun Mirri jo puhdisti kämmeniään. Vasta silloin hän\nlupsautti sen kiinni, sylkäisi ja kömpi huoneeseen.\n\nPojat nauroivat. Santerin ruskeat silmät hohtivat innostuneesti. Hän\nsilitti Mirriä ja puheli:\n\n-- Intian kuningastiikeri sinä olet, Mirri Mirrulainen. Jos kasvaisit\nhevosen kokoiseksi ja minä kuljettaisin sinua nauhasta, niin ei\ntarvitsisi kysyä markkinatorin tiheimmässäkään väkijoukossa, pääseekö\ntästä. Nöyrästi kaikki antaisivat tietä -- häviäisivät olemattomiin\nkoko torilta. Poliisikin.\n\nSanteri näki selvästi, miten hän kuljettaa nauhasta Mirriä, joka\non hevosen kokoinen. Hänen tummat silmänsä loistivat ja kalpeille,\nlaihoille, sieville ja sielukkaille kasvoille kohosi punaa. Lauri sanoi:\n\n-- Mirri onkin kuin tiikeri. Samanlainen ruumis, samanlaiset juovat\nkyljissä -- sama eläin muuten, paitsi että on jäänyt noin pieneksi.\nSiellä minun kotipuolessani oli Vilmin torpassa kissa, joka nitisti\njäniksen -- otti kiinni -- varmaankin hiipi ja hyökkäsi väijyksistä. Ei\nse ollut isompi kuin Mirri, mutta oli toisen värinen: ruosteenruskea\nja epäsäännöllisesti kirjava, laikullinen. Sen ääni oli karhea kuin\nPalovaaran isännällä.\n\nSanteri nyökkäsi. Niin, se on ollut komea kissa. Ja saattaa olla\nvieläkin, sillä Laurihan oli tullut sieltä \"kotipuolestaan\", mistä\nlieneekään jostakin Venäjän rajalta, tervahanhien maasta, vasta\nkolmisen viikkoa sitten. Siksi se aina kertoi, minkälaista siellä oli.\nNäitä kaupungin oloja Lauri ei vielä tuntenut, vaan oli arka ja ujo.\nSanteri ja hän olivat kuitenkin jo ystävystyneet, koska asuivat samassa\npihassa ja olivat lisäksi kansakoulun samalla luokalla, neljännellä,\nvieläpä vierustovereina.\n\nLauri selitti hänelle usein, minkälainen mikin asia oli siellä hänen\nkaukaisessa kotipuolessaan. \"Niin siellä tehdään ja niin pitää\nolla\", hän aina lopetti vakuuttavasti. Santeri oli huomannut, että\nkaikki paras, mitä Lauri tiesi, oli siellä kaukana maalla, entisessä\nkodissa. Muu ei ollut mitään. Jos alkoi inttää vastaan, Lauri saattoi\nsuuttua. Santeri oli huomannut Laurilla olevan odottamattoman paljon\nvoimia. Kyssäselkä-Anttoni oli yrittänyt koulussa komentaa häntä kuten\nmuitakin, mutta siitä ei ollut tullut mitään. Lauri ei ollut totellut,\nvaan oli katsonut Anttoniin niin, että tämä oli antanut hänen olla. Ja\nSakkosen Mattia vastaan Lauri oli puolustanut Santeria. \"Kuule, Matti\",\nhän oli sanonut, \"älä kiusaa pienempiäsi\", ja Matti oli jättänyt\nSanterin rauhaan.\n\nSanteri vilkaisi salavihkaa ystäväänsä. Näki vielä hänen kotikutoisesta\ntakistaan ja pieksusaappaistaan, jotka haisivat tervalta, että\nmaalaistollo se oli. Saman kuuli hänen puheestaankin, joka oli oudon\nleveätä ja rauhallista -- aivan samanlaista kuin tervaukkojen puhe.\nMutta silti Santeri ymmärsi Laurin olevan herraspoika. Tottakai, kun\nisä oli ollut pappi. Lauri oli kertonut isänsä kuolleen sinne kauas\nja hänen täytyneen muuttaa äidin kanssa tänne merenrantakaupunkiin.\nTervaveneessä he olivat tulleet kiluineen kampsuineen sieltä\nmelkein rajalta mereen asti. Santeri kuvitteli heidän laskeneen\nkuin myötämäkeä. Kokka oli joskus tuuskahtanut syvälle kuohuun,\nmutta noussut taas, ja matkaa oli jatkettu niin että oli vilissyt.\nKyllä Santeri koskenlaskun tunsi, sillä olihan hän katsellut usein\nLassinkalliolta ja silloilta, kun ruskeat paltamot puikkivat kuohujen\nläpi, laskumiehet jämerinä melassa. Veneessä itsessään hän ei ollut\nkyllä ollut, mutta ehtisipä tuohon -- kunhan vähän vanhenisi, ettei\nenää tarvitsisi kysyä kaikkeen äidin lupaa. Ja saisi kootuksi vähän\nrahaa, sillä tervamiehet soutivat Salmeen tervanräkyypaikalle ja sieltä\nei päässyt kaupunkiin muuten kuin paketilla, mikä maksoi kymmenen\npenniä.\n\nSyrjäsilmällä Santeri ja Lauri näkivät Tellun, kadun toiselle puolelle\nkuuluvan pörrökarvaisen, matalajalkaisen koiran, tulevan porttisolasta\nja välinpitämättömänä kohauttavan jalkaansa kattorännin alla olevan\nvesitynnyrin laitaan päin. Santeria harmitti, sillä se oli äidin\ntynnyri, johon hän kokosi sadevettä talon peltikatolta. Oli kuin\nTellu olisi ihan kiusalla tehnyt tuota mitä teki, sillä vaikka sitä\nolisi kuinka hätistelty, niin kyllä se hiipi siihen ainakin muutaman\nkerran viikossa. Ensin se vilkaisi ympärilleen yleiskatsauksen, oliko\nkaikki rauhallista, ja jos oli, nuuski aikansa ja toimitti tehtävänsä.\nMutta jos äiti oli pihalla tai hänen äänensä kuului, niin Tellu otti\nhurskaan ilmeen ja nuuskiskeli muka aivan toisaalla -- kivijalkaa tai\nkissanminttua tai mitä sattui, vieläpä kiusallisen huolellisesti.\nVasta kun ääni lakkasi kuulumasta, se riensi äkkiä tynnyrin juurelle\nja kiskaisi jalkansa korkealle. Sitten se niinkuin nytkin raapi maata\ntakajaloillaan umpimähkään, kohotti päätänsä, irvisteli ja murahteli\nuhmaillen kuin olisi tuntenut olevansa vähintään hevosen kokoinen ja\nhalunnut haastaa koko pihan väen ja kaikki eläimet, Santerin kissan\nja alakartanon lihavat rotat, taisteluun elämästä ja kuolemasta.\nNäki, että ylpeys ihan paisutti sitä -- mokomaakin villakääröä,\njolle Mirrikin olisi antanut selkään, ellei olisi varonut likaamasta\nkäpäliään.\n\nTellu oli kyllä huomannut Mirrin -- Santeri näki tämän sen ilmeestä,\nkun se siinä nyt raapi maata mahtavasti ja uhmailevasti murahdellen\nkuin olisi ollut leijona --, mutta ei ollut tietääkseenkään. Eihän\nMirriä sopinut ajaa nyt, kun läsnä oli sen isäntä, suutari Koskisen\npojanvekara, joka muka piti tässä pihalla jonkinlaista isännyyttä. Ja\nnäkyi tuossa istuvan se vieras poikakin, joka oli ilmestynyt tänne\nmuutamia viikkoja sitten ja josta Tellu ei vielä tiennyt, oliko se\nystävä vai vihollinen. Mieluummin edellinen, sillä vaikka sen haju\noli outo, se ei ollut vihamielinen, ja se oli eilen nauranut Tellulle\nja raksuttanut kutsuvasti kielellään. Mirri puolestaan oli täysin\ntietoinen Tellun läsnäolosta. Sen häntä oli liikahtanut salaperäisesti,\nkehrääminen lakannut, pää kohonnut hiukan ja silmät laskeneet kuin\nsalamanleimauksessa, kumpaan pakopaikkaan olisi parasta yrittää,\nrekoolin tuomeenko vai katuaidan harjalle, siinä tapauksessa, että\nTellu tekisi hyökkäyksen. Selvästi rekoolin tuomeen, sillä välillä\noleva aita jo pysäyttäisi Tellun, mokoman villakuontalon, joka juuri ja\njuuri pääsi kynnyksen, mutta ei matalankaan aidan yli, ja jonka täytyi\nrientää tuon aidassa olevan reiän kohdalle päästäkseen sisäpuolelle --\nhaukkumaan jo silloin puussa istuvaa Mirriä. Eipä sillä, ettei tästä\nhyvin ehtisi kapaista katuaidan päälle, mutta siinä oli se riski, että\nvieraat pojat saattoivat ruveta heittelemään kivillä kadun puolelta --\ntekivät varmasti niin, jos huomasivat kissan istuvan aidalla.\n\nPojat hymyilivät pitäessään silmällä Tellua ja toivoessaan, että se\nheistä huolimatta hyökkäisi. Mutta Tellu ei nyt suvainnut noudattaa\nheidän toivomustaan, vaan luotuaan pihalle viimeisen halveksivan\nyleiskatsauksen kääntyi ja mennä lynkytti takaisin kadulle tarkastamaan\nvaltakuntansa ja alueensa muita totuttuja merkkipaikkoja. Santeri sanoi\npettyneesti:\n\n-- Eipähän tullut nyt. Pelkäsi vissiin meitä.\n\nHän kertoi äidin vihaavan sitä, kun se likaa tynnyrin ja ahdistaa\nkissaa, mutta isän puolustavan sitä ja istuessaan pönttönsä nenässä\nikkunan ääressä odottavan, että kun edes tulisi Tellu rähjäämään tuohon\npihalle, niin olisihan ainakin sen verran vaihtelua. Lauri sanoi:\n\n-- Jos Tellu olisi hevosen kokoinen ja minä taluttaisin sen torille\nsamalla kertaa kuin sinä Mirrin, niin kumman meistä luulisit väistyvän?\n\nSanteri harkitsi. Hänen mieleensä kuvastui peloittava näky.\n\n-- Ei sitä tiedä, hän sanoi. -- Tellu on sisukas ja väkevä. Jos\nse kasvaisi hevosen kokoiseksi, niin se olisi hirveä peto. Mutta\nsamanlainen olisi Mirrikin. Sittenhän tuon näkisi, kun antaisi niiden\ntapella. Se olisi eri rymäkkää. Sitä ei uskaltaisi katsoa Parkkinenkaan.\n\nPojat näkivät tappelun tapahtuvan, totesivat hirmuisen rantajätkä\nParkkisenkin pakenevan, ja liikahtelivat huomaamattaan jännityksestä.\nSitten heidän ajatuksensa siirtyivät muualle ja kuvat katosivat.\nSanteri palasi äskeisiin mietteisiinsä ja näki päivän, jolloin Lauri\noli tullut. Hän oli ollut utelias, sillä hän oli kuullut äitinsä\nvähän aikaisemmin puhuvan siitä. Tuohon pihan toisella puolella\nolevaan rakennukseen, jossa oli vain huone ja kouran kokoinen keittiö\n-- Santerinkin kodissa oli vain huone ja keittiö --, piti tulla\nvuokralaisia, äiti oli sanonut. \"Joku papinleski, kuka lienee\". Eräänä\npäivänä pihalle olikin ilmestynyt kuormallinen huonekaluja, pieni,\nterhakka hattupäärouva, joka osasi heti sanoa miehille, mitä piti\ntehdä, ja tämä Lauri tässä. Iltapäivällä Lauri oli ilmestynyt istumaan\nportaille ja katsonut siitä tänne Santerin puolelle, sanomatta mitään.\nEikä Santerikaan ollut puhunut vielä silloin, eipä ollut ollut vierasta\njuuri näkevinäänkään... \"Kerkeääpä tuon\", hän oli ajatellut; \"saattaa\nolla ylpeä ja vielä vaikka ruveta hyppimään hänkseleille\". Mutta ei se\nollut. He joutuivat puheisiin vähän myöhemmin Tellun johdosta, joka\njuuri silloin sattui ajaa kahauttamaan Mirrin puuhun. Lauri oli tullut\naidan luo ja sanonut arvostelevasti, \"ettei noin lyhytjalkainen koira\nsaa kissaa kiinni\". Santeri oli myöntänyt niin olevan ja laskeutunut\nhänkin portailta. Siinä he sitten olivat tarkastelleet toisiaan,\nkunnes Lauri oli sanonut, \"etteivät miehet minun kotipuolessani pidä\ntuollaisia kenkiä\".\n\nSanteri katseli kenkiään. Totta oli, että ne olivat ruojutkengät,\njollaisia miehet -- herroja lukuunottamatta -- eivät täälläkään\npitäneet arkioloissa, mutta suutarinpoikana Santeri tiesi ja ymmärsi,\nettä ne olivat hyvät, paljoa paremmat jalkineet kuin Laurin pieksut,\njotka olivat liian isot ja polkeutuneet vähän linttaan. Sen Santeri\noli huomannut jo silloin, kun Lauri oli vihjannut hänen kenkiään\nämmäin jalkineiksi, mutta ei ollut virkkanut mitään, vaan kaivellen\nkengänkärjellä hiekkaa hiukan ujostuksissaan kysynyt, että \"tänäänkö\nsitä on tultu?\" Isä oli tehnyt Santerille nämä kengät, vieläpä oikein\nparhaasta poksinahasta, jota oli saanut halvalla Kauralan mestarilta.\nHän oli asettanut ruojuiden rinnukseen reikien ja nallien sijasta\nkoukut, joihin nauhat saattoi mukavasti ja nopeasti pujottaa. Sellaisia\nkoukkurintakenkiä ei täällä ollut vielä monella. Miehet eivät juuri\nvälittäneet niistä, vaan ostivat, jos kykenivät, pyhäkengikseen\nrisinkapatiineja, jotka saattoi vetää jalkaan kuin saappaan ja jotka\nvenyvä risinka piti nilkasta kireällä. Sellaiset hänkin olisi tahtonut,\nmutta isä oli sanonut, etteivät ne ole hyviä. Risinka venyy ja väsyy\npian ja kenkä alkaa hölkkyä. Santeri oli sitten nähnyt niin käyvän,\nsillä Ville, hänen veljensä, joka oli aikamies ja kultasepänsälli, oli\nostanut sellaiset ja venyttänyt pian ne nilkoista yhtä avaroiksi kuin\nsaappaat. Vaan mitäpä Villestä, joka joi ja rähjäsi ja piti kaikkia\ntavaroitaan huonosti.\n\nSanteri herkistyi tarkkaamaan, kuuluisiko hänen selkänsä takaa,\nkamarista, kuorsausta. Sitä hän oli oikeastaan kuunnellut koko ajan\ntässä istuessaan ja toivonut Villen heräävän, pukeutuvan ja menevän\npois. Lauantai-iltana Ville aina menee jonnekin juomaan, minne mennee\nystäviensä luo, ja palaa myöhään yöllä, väliin aamupuolella, humalassa\nkotiin. Äiti ja Santeri pelkäävät häntä, sillä hän on juovuksissa\nvielä häijympi kuin selvänä, mutta isä sentään pitää hänet kurissa.\nSunnuntait olisivat niin mieluisia ja hauskoja, ellei olisi Villeä.\nVaikka tämä oli veli, Santeri tunsi vihaavansa häntä. Ville oli kerran\nlyönyt Santeria selkään niin kovasti, että maailma oli mustunut\nsilmissä. Silloin isä oli puolestaan pieksänyt Villen, sillä vaikka\nisä oli jo vanha mies, hän oli silti väkevä kuin karhu. Santeri\ntoivoi hartaasti Villen muuttavan heiltä ja koko kaupungista pois.\nSilloin heillä olisi hauskaa ja onnellista, varsinkin kun isän ansiot\nriittäisivät paremmin kuin nyt, jolloin Ville oli niitä jakamassa. Ei\nVille antanut palkastaan äidille juuri milloinkaan -- joi ja tuhlasi\nmuuten kaikki. Jos hän menisi pois, Santeri saisi kamarin omaksi\nhuoneekseen, jossa voisi lukea ja hommailla rauhassa. Lauri uskaltaisi\nsilloin tulla hänen luokseen useammin, yhtä vapaasti kuin hän meni\nLaurin luokse.\n\nEi kuulunut liikettä -- Ville varmaan nukkui vielä. Santeri näki\nmielessään isän ja äidin istuvan etuhuoneessa eli keittiössä ja\nodottavan Villen heräämistä samoin kuin hän tässä. Isällä on lasit\nnenällä ja hän silmäilee jumalansanaa, mutta äidillä on kädet helmassa\nja huivi silmillä ja hän keinuttaa hiukan ruumistaan kuin olisi\nlevoton. Syytä oli ollakin levoton, sillä Ville oli kohmelossa hyvin\näreä ja raaka. \"Ei sitä luulisi meidän pojaksemme\", äiti oli kerran\nsanonut. Santeri pelkäsi häntä joskus niin, että ruumis väkisinkin\nvapisi. Vaikka kuinka olisi vakauttanut itseään, niin sittenkin\nhiljainen tärinä hiipi pitkin jäseniä. Vasta sitten, kun pääsi isän\nleveän selän taakse seinän puolelle, turvantunne palasi ja tärinä\nlakkasi.\n\n\"Pastuska\" -- niin täällä kaikki sanoivat -- ilmestyi portaille ja\nkutsui Lauria sisään. Ja Lauri meni sanoen lähtiessään: \"Tule hakemaan\nminua!\" Santeri nyökkäsi. Kyllä hän. Heillä oli aikomuksena -- ja\nsiihen oli jo hankittu äitien lupa -- mennä Nuottasaareen, jossa\nLauri ei ollut vielä käynyt. Täällä oli paljon sellaista, joka oli\nLaurille uutta ja ansaitsi kyllä katsomista. Hän, Santeri, tunsi ja\ntiesi ne kaikki ja opasti kernaasti Lauria, joka oli arka ja pelkäsi\n\"katurakkien\" terävää kieltä, joskaan ei heidän nyrkkejään. Santerin\nlaita oli päinvastoin: kieltä hän ei pelännyt, mutta kyllä nyrkkejä.\nNiinpä he siis yhdessä muodostivat sopivan parin: toinen haukkui,\ntoinen tappeli, jos välttämättä tarvittiin. Tahallaan he kumpainenkaan\neivät hakeneet riitaa. Mutta pojat olivat täällä sellaisia, että\ntappelutta ei päässyt, ei parhaalla tahdollakaan. Ekmanin Kalle löi\nLauria tuliheinän varrella kasvoihin ihan aiheetta niin kovasti,\nettä poskeen nousi makkara. Lauri ei saanut häntä silloin kiinni,\nmutta painoi asian mieleensä. Viikon kuluttua he tapasivat toisensa\ntässä aivan lähellä. Ekmanin Kalle myönsi hetken kuluttua saaneensa\ntuosta tuliheinän varrella annetusta iskusta täyden maksun, vieläpä\nkorkoineen. Kummallista oli, ettei Lauri ollut puhunut mitään koko\naikana. Oli vain nähtyään Kallen edessään sanaa sanomatta karannut\ntämän kimppuun ja pehmittänyt häntä nyrkeillään niin, että silmät\nolivat painuneet pilveen ja nenästä ja huulista oli tihkunut verta.\nKoulussa jo tiedettiin, että sitä maalaistolloa oli parasta varoa.\n\nSanteri hymähti. Laurissa ei ollut mitään varomista, sillä hän\nei tehnyt kirpullekaan pahaa, vaan antoi kaikkien olla rauhassa.\nVain silloin, kun hänelle itselleen tehtiin ilkeyttä tai hän näki\nhalpamaisuutta, hän kalpeni ensin, punastui sitten ja kuohahtaen\nvihasta kävi sokeasti kimppuun, kysymättä, oliko voimissa eroa,\nantoiko vai saiko selkäänsä. Sen jälkeen Lauri ei ollut tuota poikaa\nnäkevinäänkään, ei tervehtinyt eikä puhutellut häntä, ei vastannut\nhänen kysymyksiinsä. Tämän Santeri oli jo ehtinyt uudesta ystävästään\nhuomata. Se oli hänestä outoa, sillä hän itse unohti suuttumuksensa\nsiinä samassa ja oli ystävä kuten ennenkin.\n\nLauri oli Santerin ylin ystävä, jonka seurassa hän oli aamusta iltaan,\nsekä kotona että koulussa. Hämmästyen hän oli huomannut Laurin tietävän\nasioita paljoa enemmän kuin hän, ja Laurilla olevan kotonaan kirjoja,\njoista hänellä, Santerilla, ei ollut aavistustakaan. Niin pian kuin\nLaurin elämä oli alkanut kulkea tottuneena uusiin oloihin, hän oli\ntiedustellut Santerilta, oliko täällä lainakirjastoa. Oli kaksikin\n-- tiesihän Santeri sen --: toinen oikein kaupungin, toinen V.P.K:n.\nMolemmissa käytiin ja Lauri tarkasteli luettelokirjaa uteliaana.\nHän sanoi koettavansa nimistä arvailla, mitkä olisivat mukavia,\njännittäviä. Santeri ei ollut milloinkaan lainannut kirjoja, mutta hän\npiti silti lukemisesta. Nyt hänkin otti lainastosta Laurin neuvomia\nkirjoja ja mieltyi niihin kovin.\n\n-- Santeri-riepu, tule sisään! kuului äidin ääni ovelta.\n\n\n2\n\n\"Miksi tuo eukko sanoo poikaa 'Santeri-rievuksi'?\" havahtui\nitseltään kysymään suutari Koskinen, joka selaillessaan ikkunan\nääressä sanaa oli sattunut kuulemaan, mitä vaimonsa oli virkkanut.\nMelkein poikkeuksetta, kotiväelle ja vieraille, Ristiina puhui\n\"Santeri-rievusta\" ja oli totuttanut kaikki tähän nimeen niin, ettei\nsitä kukaan kummeksinut. Ei Santeri itsekään huomannut siinä erikoista\neikä ymmärtänyt vähimmälläkään tavalla siitä loukkaantua. \"Niinkuin\nihminen joskus käsittämättömästä syystä\" -- arveli Koskisen ukko nyt\nsiinä ikkunanpielessä -- \"herää näkemään merkillistä siinä, jota ei ole\naikaisemmin sen tavallisuuden vuoksi edes huomannut, minäkin nyt tässä\nkysyn, miksi aina 'Santeri-riepu'?\"\n\nHän katseli syrjäsilmällä, kuinka Ristiina antoi Santerille kahvia\nja istuutui hänen viereensä vartioimaan, kun poika joi. Eukon koko\nmuodosta ja olemuksesta ilmeni tavatonta hellyyttä, kun hän milloin\nsipaisi kädellään hihaa, milloin ruskeata tukkaa, milloin nyppäsi\njostakin tomuhiukkasen ja oikoi takin rintalievettä. Suu liikkui\ntietämättä samalla tavalla kuin pojan suu.\n\n\"Ristiina rakastaa poikaa niin, että on sulaa säälistä ja osanotosta\nhäntä kohtaan, ja sanoo siksi 'Santeri-riepu'\". Näin päätteli siinä\nmielessään suutari Aukusti Koskinen ja oli näkevinään, kuinka\näidinrakkaus kimmelsi sateenkaarena heidän välillään. Silmälasithan ne\ntietenkin kävivät usvaan, mikä sitten muutti ikkunasta pilkoittavan\nauringonvalon tuollaiseksi koreaksi kimmellykseksi. \"Eikähän ole\nihmettelemistä, jos Ristiina on kiintynyt poikaan enemmän kuin\nmihinkään muuhun, sillä suuri tuska ja pelkohan meillä oli, että Jumala\nottaisi pois hänet niinkuin oli ottanut kaikki muut Villen jälkeen\nsyntyneet. Joku kuoli aivan pienenä, toiset elivät vuoden, pari, kolme,\nminkä jälkeen väsyivät leikkeihinsä, ummistivat silmänsä ja menivät\npois. Olivat heikkoja ja köyhän hoito on sellaista kuin se on. Ei\nauttanut muu kuin taas mennä liiteriin höyläämään arkunlautoja, joita\nei tarvittu paljoa niin pieneen arkkuun. Siinä ne sitten lepäsivät\neivätkä heränneet, vaikka kuinka olisimme rukoilleet ja itkeneet.\nKahdeksan pienokaista olen itse kantanut täältä kaukaa hautausmaalle,\njossa ne nyt lepäävät rivissä ja odottavat pienet kädet ristissä\nylösnousemusta. Siitä voi sitten ymmärtää ilomme, kun Ristiina vielä\nneljänkymmenen vanhana siunautui. Se oli suuren odotuksen, pelon\nja rukouksen aikaa ja kun Santeri sitten tuli terveenä ja kauniina\ntähän maailman suutarinverstaaseen, pelko hänen elämänsä puolesta\nvaltasi minut niin, että menin rovastin puheille. Kerroin hänelle\nkaikki ja sanoin: 'Mitenkähän olisi, herra rovasti, jos seurakunta\nesirukouksellaan tukisi meidän vanhempain rukousta? Ehkä Jumala\nsilloin heltyy ja antaa meidän pitää tämän nuorimman lapsemme.' Ja\nrovasti, joka on höveli ja alhainen, sanoi heti, että tehdään niin.\n'Ensi sunnuntaina kehoitan seurakuntaa rukouksellaan tukemaan teidän\ntoivettanne'. Siitäpähän jäi Santeri eloon. Kitukasvuinen se on ja\nheikko, mutta uskon hänen kyllä kostuvan, kun pääsee vähän vanhemmaksi\".\n\nKoskisen mestari silmäsi kamariin päin, sillä sieltä kuului liikettä.\n\"Nouseskelee vihdoinkin ylös\", hän ajatteli masentuneesti. \"Mistä\nlienee Ville oppinut tuollaisille tavoille, sillä ei minua eikä\nisä-vainajaani ole voitu moittia juoppoudesta, joskaan ei ole oltu ihan\nanhittomia. Ristiina vakuuttaa samoin, ettei hänen suvussaan ole ollut\njuoppoja. Mutta perehtyyhän siihen konstiin ilman isänperintöäkin.\nSällit haettavat oppipojilla olutta ja juottavat huvikseen pojat\njuovuksiin. Kyllähän sen hyvin tiedän. Pitävät sitten iloa poikain\nkustannuksella -- väliin sellaista, ettei sitä kehtaa edes muistella.\nOvat sentään olot siinä suhteessa hiukan parantuneet -- sekä olot että\nsällit, vieläpä mestarit\".\n\nHänen silmiinsä kuvastui elämä kokonaisuudessaan, sellaisena, miksi hän\noli oppinut sen tuntemaan päästyään näin vanhaksi, kahdenseitsemättä\nikäiseksi. \"Voi voi, kuinka se on vaikeaa ja kovaa, elämä näet,\narmotonta ja raakaa!\" hän huokasi, mutta myönsi samalla, että \"on\nsiinä, onpa varmasti, vaikka ei tarkastelisi sitä sen korkeammasta\ntornista kuin suutarin istuinpöntön päästä, onnenviirujakin kuin\nkirkkaita rakoja synkissä pilvissä. Ihminen on oman onnensa vuoksi\nluotu sellaiseksi, että hän kurottelee käsiään noita valon viiruja\nkohden ja juo niistä virkistystä kuin janoinen vettä. Jumala halkaisee\nsuutarinveitsellään pimeyden ja päästää taivaansa kirkkauden hetkeksi\nheloittamaan raosta\".\n\nHänellä meni suu hymyyn muistaessaan siinä pihalle katsoessaan ja\nnähdessään insinöörin piikatytön vilahtavan keveästi ikkunan ohi,\nkuinka aikoinaan Ristiina oli samalla tavalla siitä livahtanut. Siitä\noli pitkä aika -- niin, kuinka pitkä? Villen ikä, kolmekymmentä ynnä\npari vuotta lisää. Vanha Koskinen, isäukko, eli vielä silloin, tekipä\ntyötäkin, mutta äiti oli jo kuollut. Resuista ja kömpelöä heidän\nelämänsä oli pyrkinyt olemaan siksi, ettei ollut ollut emäntää, joka\nolisi pitänyt komentoa. Siitä harmistuneena isä oli alkanut yhä\nuseammin sekä vihjailla että sanoa suoraan, että \"kun et sinä, Aukusti,\njo ota vaimoa itsellesi\". Aukusti muisti ajatelleensa, että \"mistä\nihmeestä minä sen ottaisin?\" Hän oli hiljainen, ujo mies, ja ihan\npelkäsi tyttöjä, joista äiti oli vielä kuolinvuoteellaan varoittanut,\nettä \"katsokin, poika, minkälaisen vaimon otat\". Äidin eläessähän siitä\nei ollut voinut olla puhettakaan, sillä mihin tässä ahtaudessa olisi\nminiän sijoittanut, mutta hänen poistuttuaan asia oli kieltämättä\ntoinen. Isäukko oli tuuminut, että hän muuttaa tähän keittiöön sänkynsä\nja vähät kapistuksensa, jolloin kamari jää sinulle ja nuorikolle.\n\"Tapetaan luteet niin tarkkaan kuin osataan ja liisteröidään seiniin\nvanhoja sanomalehtiä, jotka saa ilmaiseksi, kun ajoissa alkaa kerätä.\nTulee siisti huone sillä tavalla\". Niin isä oli toimittanut, mutta\nAukusti ei ollut puhunut mitään. Isä oli siinä ommellessaan muistellut,\nketä sopivia tyttöjä naapuristossa olisi, ja arvostellut heidät\nkaikki mikäli tunsi sekä pituudelta että paksuudelta, ulkonäöltä ja\nahkeruudelta. Aukusti oli huomannut silloin, ettei isä älynnyt heistä\npuhuessaan ratkaisevinta tosiasiaa, sitä näet, ettei kukaan heistä\nhuolisi häntä, kömpelöä ja rumaa suutarinsälliä, vieläpä oikeastaan\nrajasuutaria, eikä pitäisi itseään niin halpana ja köyhänä, että tulisi\ntähän vanhaan, siivottomaan suutarinpöksään.\n\nNiin he vain olivat elää junnanneet päivästä toiseen ja tehneet\nsuutarintyötä. Pitkän päivän oli saanut tehdä, jos oli halunnut päästä\nedes niin isolle palkalle, että sai irti leivän ja suolan. Isäukko kun\noli hyväntahtoinen, niin oli pyrkinyt antamaan kaikki puoli-ilmaiseksi.\nKöyhiltä naapureilta ei varsinkaan ottanut enempää kuin ehkä aineen\nhinnan. Sama heikkous vaivasi myös Aukustia. Ei hänkään ymmärtänyt\npitää puoliaan, vaan pelkäsi aina veloittavansa liikaa. Miten siihen\nsitten vielä täysi-ikäistä naisihmistä kokonaan elätettäväksi?\n\nSe asia oli kuitenkin järjestynyt omalla voimallaan kuten niin moni\nmuukin juttu. Suutari hymyili taas onnellisena. Eräänä päivänä näet\nikkunan ohi oli vilahtanut joku, jonka askeleiden kaiku oli ollut\nsuutarille outo.\n\nSuutari harhautui miettimään, kuinka istuessa siinä vuodesta, jopa\nvuosikymmenestä toiseen oli oppinut tuntemaan pihan ihmiset jo\naskelista, äänistä puhumattakaan. Silloin, monta kymmentä vuotta\nsitten, kun hän oli ollut vielä nuori, hän oli saattanut sanoa\nsilmiä työstä nostamatta, kumpi niistä kahdesta vanhasta neidistä,\njotka siihen aikaan asuivat vasemmanpuoleisessa katurakennuksessa,\nliikkui pihalla. Niitä ei sopinut vilkaista senkään vuoksi, etteivät\nne pitäneet siitä -- isä oli sanonut niin ja Aukusti ymmärsi sen\nmuutenkin. Niistä, joita nyt asui katurakennuksissa portin molemmin\npuolin, suutari samoin tunsi askelista kaikki. Raskaat, harvat,\njymähtelevät askeleet olivat insinöörin. Toisen kerran siinä mennä\nkipitti hänen sisarensa, se nuorena leskeksi jäänyt kaunis, vaalea\nrouva, jolla oli Elsa-niminen tytär ja muutaman vuoden ikäinen sairas\npikku poika. Kertoivat insinöörin jääneen naimattomaksi voidakseen\nparemmin pitää huolta sisarestansa, jonka mies oli kuollut murhaajan\nkäden kautta -- suutari muisti siitä kerrotun sanomalehdessä -- ja\njoka oli siitä säikähtänyt verensä liian araksi elääkseen omin turvin.\nEi insinööri sentään ollut naimaton, vaikka ei ollut tuonut vaimoaan\nkotiinsa. Mutta mitäpä se suutariin kuului. Mahdottoman hyvä mies\ninsinööri oli -- hoiti sisartansa ja tämän lapsia hellästi kuin oma\nisä. Elsa oli Santerin ikäinen ja kävi herrasväen valmistavaa koulua,\nkai jo viimeistä luokkaa. Tuossa se usein hyppeli nuoraa ja leikki\nSanterin ja muiden lasten kanssa. Mutta pikku poika kuului olevan\nsairas -- makailevan vuoteellaan selkä lastoitettuna. Kuolee pois\npian, poika parka, niinkuin useimmat minunkin lapsistani ovat tehneet.\nInsinöörin luona soitettiin ja laulettiin alituiseen -- rouva ja\ninsinööri itse. Pihalla käydessään, jopa kulkiessaan kadulla, insinööri\naina vihelteli, pihalla kovasti, raikuvasti, kadulla hiljaa, noin vain\nkuiskaamalla. Kotonaan hän puhalteli sellaista pilliä, jota kuuluivat\nsanovan huiluksi. Onpahan kuin ontto keppi, jonka kyljessä on reikiä.\nIhmeellisiä lurituksia siitä lähti -- kuin linnunlaulua ikään. Portin\ntoisella puolen olevan katurakennuksen asukkaat suutari tunsi myös\nheidän askeleistaan. Tuomari itse, joka oli pieni ja laiha, mutta\nsukkela ja jäntevä kuin kärppä, meni keveästi hilppoen kuin olisi\nlentänyt. Hänen rouvansa kulki hitaammin ja raskaammin, vanha anoppi\naivan verkkaisesti. Tuomarilla oli vain yksi lapsi, kymmenvuotias tytär\nnimeltä Lahja. Usein se hyppeli nuoraa ja leikki pihalla Santerin ja\nElsan kanssa. Nimi sanoi lapsen olleen tervetullut taivaan lahja.\nSuutari ymmärsi, että siinä oli jotakin kaunista.\n\nRistiinahan se silloin oli vilahtanut ikkunan ohi. Kun askeleet olivat\nolleet oudot, suutarin oli täytynyt vasiten katsoa, kuka siitä meni.\nHän oli ymmärtänyt, että se oli vanhojen neitien uusi piikatyttö.\nMaalta kai se oli tullut, kun sillä oli suoraselkäinen röijy ja\npieksujen malliset ruojutkengät. Huivia piikatytöt kyllä pitivät siihen\naikaan kaupungissakin, mutta eivät juuri enää pystykärkisiä kenkiä.\n\"Kyllä se tuokin pian hankkii mustat koppakengät\", hän oli hymähtänyt.\nTyttö oli katsonut häneen -- noin vain vilkaissut huivinsa alta --\nmennen palaten, ja hänestä oli yhtäkkiä tuntunut niin mukavalta, ettei\nmilloinkaan siihen asti.\n\nIllalla Ristiina oli tullut heille ja pyytänyt tarkastamaan vanhaa\nkoppakenkäparia, jonka neidit olivat antaneet hänelle lahjaksi. Isä\noli katsellut Ristiinaa ja ojentanut sitten kengät Aukustille, että\n\"otahan sinä -- tässä on jo niin hämärää, etten näe\". Kyllä isä näki\nyhtä hyvin kuin hänkin, mutta kai Ristiina sitä miellytti ja se tahtoi\nheti toimittaa heitä yhteen. Siitä se sitten alkoi eikä sille voinut\nmitään. Oli kuin elämällä olisi ollut jokaiselle ihmiselle valmis\nkaava, johon se tunki hänet kuin tiilentekijä märän saven muottiin. Ei\nsiinä oikeastaan itsellä ollut paljoa sanomista eikä tekemistä -- ei\nmuuta kuin kuljit valmista polkua ja ahtauduit, minne käskettiin.\n\nSuutari huokasi ja katsoi kuvaansa, joka häämötti ikkunan alaruudusta,\nsen taustana kun oli pihan musta maa. \"Tämmöinen olen\", hän todisti\nitselleen, \"kaljupäinen, harmaatukkainen, naaman alapuoli poskipäistä\nalkaen täynnä sakeata, harmaata partaa, joka valuu rinnalle saakka.\nIsonenäinen, melkein hampaaton, vatsa sylissä kuin tynnyri. Hartiat\nkumarat, iho kalvakka, etusormissa ja kämmensyrjissä pikilangan\nuurteita. Sellaiseksi tulee, kun istuu viitisenkymmentä vuotta\nsuutarinpöntön kuopassa\".\n\nHän vilkaisi salaa Ristiinaa, joka oli kaatanut Santerille lisää kahvia\nja nyppi häntä rakkaasti milloin mistäkin, silitti ja kosketteli. \"Ei\nole Ristiinakaan entisensä näköinen\", suutari huokasi, \"ei. Letti oli\ntyttönä ihan niskan levyinen, mutta nyt on ohut kuin rotan häntä.\nEntiset tummat, loistavat silmät ovat himmentyneet. Poskista on\nkadonnut väri ja suusta hampaat, niin että huulet kuroutuvat suppuun\nkuin kukkaron aukko. Röijy on suoraselkäinen, vanha ja kulunut, hame\nsamoin ja kengät -- niin, kengät\". Suutari tunsi piston sydämessään.\nJo silloin, kun hän korjasi Ristiinalle niitä ensimmäisiä vanhoja\nrajoja, hän oli ajatellut, että \"minä kun teen Ristiinalle kihlakengät,\nniin ne vasta ovatkin\". Hän oli kuvitellut niitä alituiseen ja\nmietiskellyt, minkälaisesta nahasta tekisi ne. Poksia, parasta poksia\nhän hankkisi, tai vaikka ihan sauroota, se kun on mukaisaa ja pehmeätä.\nMutta kärjet hän laittaisi parhaasta Wetterstenin lankkinahasta,\njoka on niin pehmeää, ettei vanhanakaan halkeile. Kannat hän tekisi\nkauttaaltaan pohjanahasta, oikeasta pultista, ja takoisi ne liisterillä\nja rautalikeillä niin lujiksi, etteivät hevillä menisi vinoiksi.\nReunat hän mustaisi ja kiillottaisi niin, että vaikka kuvansa\nnäkisi. Ruojuiden suut ja rinnustimen reunat hän vuoraisi punaisella\nsahviaanilla. Eikä hän pohjaisi niitä puunauloilla, vaan kiinnittäisi\npäällisen pohjaan ompelemalla, sellaisella salaompeleella, ettei tyhmä\nedes huomannut, missä se oli. Kengistä tuli siten pehmeät kuin tohvelit\nja hiljaiset kuin hiiri. Niillä oli eri mukavaa kävellä hipsutella.\nNiin tehtiin nykyään kaikki paremmat kengät. Ulkomailla käyneet sällit\nkai sen konstin olivat sieltä tuoneet. Sanoivat muuten, että kengät\ntehtiin siellä tehtaissa koneilla, että mikä sitä käsin sellaiselle\nihmispaljoudelle ompelemaan... Saisi olla joka toinen mies suutarina...\n\nNäin hän oli heti ensimmäisestä tapaamisesta alkaen haaveillut\nihmekengistä, jotka hän valmistaisi Ristiinalle. Mutta miten oli\nkäynyt? Suutari hymähti surumielisesti. Joka kerta kun hänen oli\npitänyt kuluneiden kymmenien vuosien aikana ryhtyä tekemään noita\nmestarikenkiä, niin aina oli tullut tielle este. Ei edes hääkenkiä hän\nollut saanut hommatuksi Ristiinalle, vaan tämän oli täytynyt tulla\nvihille neideiltä lainaamissaan jalkineissa, jotka olivat niin ahtaat,\nettä tuskin seisoa saattoi. Häiden jälkeen esteet vain kasvoivat, niin\nettä Ristiinan täytyi tyytyä tavallisiin, hät'hätää kokoon harsittuihin\nvasikannahkakenkiin. Eikä Ristiina ole, Jumala armahtakoon, saanut\navioliittonsa aikana edes monta sellaistakaan paria, vaan on puolet\najastansa pitänyt kaikenlaisia vanhoja rajoja, joiden pahimmat reiät\nhän, Aukusti, oli kuronut umpeen. Sellaisia olivat ihmisen hyvät\naikomukset ja päätökset. Ja kuitenkin hän oli vilpittömästi halunnut\nvalmistaa Ristiinalle niin kauniit kengät, ettei keisarinnalla ehompia.\n\nSitten se asia oli lopullisesti myöhästynyt -- käynyt tarpeettomaksi.\nSuutari vilkaisi vaimonsa jalkoja. Ne olivat muuttuneet tuollaisiksi\njo heidän oltuaan avioliitossa kymmenisen vuotta: levenneet päkiäisen\nkohdalta, kasvattaneet ukkovarpaan nivelen reunaan ison kuhmun, tulleet\nniin muodottomiksi, ettei niitä olisi voinut tuntea entisen nuoren\nRistiinan sieviksi jaloiksi. Alituinen lapsien kantaminen, pyykinpesu\nja seisominen soikon ääressä kylmässä alakeittiössä, virutusmatkat\njäälle ja kastuminen siellä... Tietäähän tuon! Ristiinan ennen niin\nlihavat ja pehmeät kädet olivat laihtuneet, kovottuneet. Sormien\nnivelet olivat rustottuneet ja jäykistyneet. Pohkeissa pullottivat\nsuonet sormenpaksuisina, sinisinä makkaroina.\n\nSuutari Aukusti Koskinen katsoi salaa vaimoansa, kun tämä siinä nyt\ntutki, minne Santeri-riepu aikoi mennä, ja varoitteli tulemaan takaisin\nennen pimeää. Jos Santeri olisi elänyt äidin ohjeiden mukaan, hän olisi\ntuskin saanut kurkistaa portista kadulle. Ristiinan rakkaus miestänsä\nja poikiansa kohtaan oli rajaton. Sen suutari oli valmis todistamaan\nkoko maailman edessä. Palvelemisen henki oli hänessä niin tavattoman\nvoimakas, ettei hän voinut hyvin, ellei saanut joka hetki tehdä jonkun\nhyväksi jotakin. Vaikka Ristiinan entisestä hyvästä ulkonäöstä ei ollut\njäljellä juuri mitään, hän oli silti suutarin mielestä samanlainen\nkuin silloin ennen. Huonot vaatteet ja kuihtunut ulkomuoto ikäänkuin\nhaihtuivat ja lävitse tunkeutui nuori Ristiina sellaisena, mikä hän oli\nollut ensimmäisen kerran vilahtaessaan ikkunan ohi. Suutari Aukusti\nKoskista lämmitti tämä muisto ja hän tuijotti heltyneenä Raamattuunsa,\nnäkemättä sen kirjaimista muuta kuin väräjävää sumua.\n\nNyt Santeri oli valmis, sieppasi lakkinsa ja meni pihan yli hakemaan\nLauria. Santeri ja tuo uusi, totinen poika näkyivät olevan hyvät\ntoverukset. Santeri oli pienikasvuinen, hento ja käveli vähän\nkumarassa. Niska oli ohut kuin linnunkaula. Takki ja housut olivat\nkuluneet -- Ristiina oli jo kauan mietiskellyt, mistä saisi hänelle\nuuden puvun --, mutta kengät olivat hyvät.\n\nSuutari hymähti. \"Mistähän mahtoi johtua\", hän mietti, \"että kun.\nRistiina oli kyseessä, hän, suutari, ei milloinkaan saanut tehdyksi\nniitä aikomiansa ihmekenkiä, mutta kun piti valmistaa hyvät jalkineet\nSanterille, hän suoritti työn siekailematta?\" Ei hän siksi Ristiinaa\nlaiminlyönyt, ettei olisi hänestä sydämestään pitänyt ja häntä kaikin\npuolin kunnioittanut. Kai se johtui siitä, että suutarilla ja hänen\nvaimollaan on aina huonoimmat jalkineet. Tai siitä, että oli niin\noleva, että hänen, Ristiinan, Villen ja Santerin elämänkaava oli\nkertakaikkiaan sellainen. Olet kuin kala myllynkynässä: koetat potkia\nja pyristellä, mutta ei auta; elämänvirran mukana täytyy mennä ja\nkadota iankaikkisuuden lampeen, johon mahtuu vettä vaikka kuinka paljon.\n\n\n3\n\nRistiina huokasi niin syvältä, että ruumista pudistutti, ja jäi kädet\nristissä katsomaan Santerin jälkeen. \"Santeri-riepu!\" hän huokasi\nuudelleen. \"Hyvä Jumala! Siinä se ressukka menee! Voi-voi!\"\n\nHänen ruskeat silmänsä loistivat kosteina ja lämpiminä ja hänen täytyi\nkuivata nenäänsä esiliinaan. Hän huomasi ukkonsa vilkaisevan häneen\nja alkavan taas lukea sanaa sen näköisenä kuin olisi tiennyt eukkonsa\najatukset. Kyllä hän ne tiesikin. Eivät ne kiertäneet laajaa rinkiä,\nsen kuin Santeri-rievussa, Villessä, ukonköriläässä ja välillä pihan\nasukkaiden elämässä... Jumalassakin silloin tällöin... Jeesuksessa\nRistuksessa... Ja huomisessa pyykinpesussa, joka pitää aloittaa hyvin\nvarhain, että ehtisi saada kuivamaan ulos niin paljon kuin suinkin,\nkun näyttää riittävän vielä kauniita ilmoja. Tuomarin vanha rouva on\njuonikas. Sille pitää olla niin valkeata pyykkiä, ettei mikään tahdo\nkelvata. Kun noita jalkoja ei niin polttaisi... Kun seisoo soikon\nääressä koko päivän, niin veri laskeutuu niihin ja alkaa pullistaa\nsuonia, niin että ne mollottavat kuin köydet. Silloin on sietämätön\nolo, jota täytyy koettaa huojentaa edes nostelemalla sääriään kuin\nhevonen pilttuussa. Muuta ei voi tehdä -- kukaan ei osaa neuvoa\nmitään lääkettä. Ole vain siinä siksi, kunnes suonesi puhkeavat ja\nveresi valuu kuiviin sinne jonnekin lihan ja nahan väliin, niin\nettä jalat ovat kuin mustat säkit. Mitä tässä nyt sellaisia...\nMistähän saisi Santerille vaatteet? Olisikohan vosmestarinnalla\nveljensä vanhoja? Siltä täytyy kysäistä ja maksaa pyykinpesulla.\nSiinä ei tarvitse rahaa, kun saa maksaa työllä. Eikä vosmestarinna\npaljoa vaadikaan -- ei oikeastaan muuta kuin että aina pitää varata\nhänelle varmat pyykkipäivät. Vaikka itse pormestari olisi tilannut\ntai komessarootinna, niin ei saanut antaa pois hänen päiviään. Eikä\nRistiina antanutkaan. Oman pihan väki oli aina omaa väkeä. Talvella\nkomessarootinnan pyykkiä oli raskasta pestä. Talo oli toisessa päässä\nkaupunkia ja siellä oli kylmä alakeittiö. Jalkoja paleli eikä illalla\nhirvennyt lähteä kotiin muuten kuin kastamalla sukat kiehuvaan veteen\nja kiskomalla ne jalkoihin niin kuumina kuin sieti. Sitten kengät ja\ntöppöset päälle ja puolijuoksua kotiin. Vaikka olisi ollut kovakin\npakkanen, niin eivät jalat ehtineet jäähtyä sillä välillä...\n\n\"Vaan en olisi uskonut kotoa lähtiessäni, jos joku olisi sanonut, että\nelämästäni tulee tällaista. Eihän ihminen tiedä eteensä. Enkähän minä\nole tyytymätön, vaan otan nöyrästi vastaan kaikki, mitä annetaan. Se\noli lämmin elokuun sunnuntai se minun lähtöpäiväni. Minä olin vanhin\nja siskoja oli monta ja mökki pieni ja eläminen ahdasta. Äiti pyöri\nympärillä ja päivitteli, että Ristiina-riepu, että maailmalleko sinä\nnyt... Pidä Jumala silmäisi edessä... Älä anna houkutella itseäsi\nsyntiin... Jos otat miehen, niin katso hyvyyttä äläkä komeutta. Vaikka\nolisi nykä näköjään, niin kunhan on suka tapojaan. Ei Aukusti mikään\nnykä ole, vaan paremminkin köriläs, mutta suka se silti on ollut\ntavoiltaan. Vain kerran se on ollut päissään koko avioliiton aikana ja\nsilloinkin siksi, että vieraat sällit juottivat viekkaudella. Sen isä\nihan moitti sitä liiallisesta siivoudesta, että kun sinä, Aukusti, olet\naina kuin rukkanen, yhtä pehmeä nurin tai oikein päin. Mutta Aukusti on\nsiivo ja hyvätapainen viisauttaan eikä tyhmyyttään. Voi kun se tietää\npaljon asioita, se kun lukee jumalansanaa ja Kaikua ja Suometartakin,\njota joskus lainaa Kauralan mestarilta. Kyllähän minua hirvitti ottaa\nsitä, kun se on tuommoinen ruma karvakölli, sillä olin ajatellut\nmieheni aivan toisenlaiseksi, mutta kun sillä oli tässä valmis verstas\nja eläminen ja olin huomannut, että se oli hyvä, ahkera ja raitis mies,\nniin ajattelin, että äiti kyllä kehoittaisi tyytymään häneen eikä\nodottamaan parempaa. Ne paremmat -- ei niistä sitäpaitsi aina tiedä,\nmitä ne tahtovat. Vaikka kyllä tuon toisaalta tietääkin. Ehtivät ne sen\nverran jo minullekin kieltä raksuttaa ja makeilla ja puhua vaikka mitä.\nNiin meidät sitten vihkiä humpsautettiin ja solmu oli ummessa. Kengät\npuristivat niin, etten koko pyhänä hetkenä ehtinyt ajatella juuri muuta\nkuin sitä. Semmoinen on ihminen: seisoo siinä niin hurskaan ja hartaan\nnäköisenä, ettei ehommasta apua, ja miettiikin kuka tietää mitä...\nVaikka kyllä minä rukoilinkin, että rakas Jumala...\"\n\nRistiinan mielessä kuvasteli uudelleen se sunnuntain iltapäivä, jolloin\nhän lähti kotimökiltä taivaltamaan kirkonkylää ja isoa maantietä kohti.\nSiitä paikasta, josta vielä saattoi nähdä kotiveräjälle, hän kääntyi\nkatsomaan viimeisen kerran. Siellä seisoi äiti pienenä ja kärsineenä,\nsiellä isä jurona ja puhumattomana kuten aina, mutta silmännurkassa\nsilti salaista huolta ja hellyyttä, jota ei milloinkaan kyennyt\nosoittamaan, siellä istuivat siskot ja veljet aidanselällä rivissä\nkuin pääskyset. Ilta-aurinko valaisi heitä ja paloi tulena mökin\nperäikkunassa. Sen Ristiina muisti yhtä elävästi kuin olisi katsonut\nsitä nyt, tällä hetkellä. Se liikutti hänen mieltänsä silloin niin,\nettei hän ollut voinutkaan riistäytyä siitä irti, vaan oli jonkin\nmatkaa kuljettuaan palannut takaisin, hiipinyt kuin varas puiden\nsuojassa, ja uudelleen katsonut pientä köyhää kotia, katsonut yhä vain,\nkoska oli tuntunut, ettei saanut siitä kyllikseen. Vasta sitten, kun ei\nkyyneliltä enää nähnyt muuta kuin auringon kimmellystä ja sateenkaaria,\nhän riistäytyi irti kotinsa lumouksesta ja pakeni juosten.\n\nSe muisto itketti häntä aina itketti sitä enemmän, kun hän ei ollut\nkäynyt kotonaan sen jälkeen. Hän oli luvannut ja aikonut lähtiessään\ntulevansa kotiin niin pian kuin saisi ansaituksi edes jotakin, mutta\naina käynti vain oli siirtynyt. Se oli samanlainen asia kuin ne\nAukustin lupaamat kauniit kengät, joita ei milloinkaan tehty. Koska\nhän, Ristiina, ei ollut kyennyt saamaan aikaan niin paljoa, että\nolisi äidin ja isän eläessä edes kerran käynyt siellä kaukaisessa\nsalomökissä, hänen oli mahdotonta moittia Aukustia noista kengistä.\nAukustin saamattomuus oli samaa kuin hänen omansa -- he olivat yhtä\nhyviä molemmat. Kun hän joskus leikillään kysyi ukoltaan, että \"milloin\nsinä teet ne lupaamasi kihlakengät?\", Aukusti vastasi aina tyynesti\nja asiallisesti: \"Kyllä ne ovat valmiit sinä päivänä, jolloin lähdet\nkäymään kotonasi\".\n\nIsä oli kuollut, äiti oli kuollut, ja heidät oli kätketty salopitäjän\nhautausmaahan. Siskot ja veljet olivat hajonneet maailmalle,\nAmerikkaan asti, eikä Ristiina tiennyt heistä mitään. Pari oli\nkäynyt mennessään etelään hänen luonaan, mutta kun he olivat olleet\ntäysikasvuisia, Ristiina ei ollut aluksi tuntenut heitä ja oudoiksi\nhe olivat hänelle jääneet. Olivat katselleet ympärilleen, käyneet\nkamarissakin ja sanoneet: \"Näinkö nyt elät?\" Ristiina oli ollut\nnöyrä ja ujo. Hänellä oli huonommat pukineet kuin siskoilla, jotka\nkertoivat olleensa palveluksessa ja saaneensa säästetyksi vähän\nrahaa. Heille oli lähetetty tiketti Amerikasta. \"Sinne me lähdemme,\nsillä siellä voi ansaita monta taalaa päivässä\", he olivat sanoneet.\nRistiina ei tiennyt, kuinka iso raha \"taala\" oli, mutta ei ilmaissut\ntietämättömyyttään. Hyvä on, kun ihmiset saavat hyvää palkkaa, sillä\nköyhyys on kovaa. Hän oli keittänyt kahvia puhtaaseen veteen, vieläpä\npessyt pannun. Täytyihän toki, kun olivat omat siskot.\n\nRistiina huojutti hiljaa ruumistaan, kuten oli tehnyt jo kymmenisen\nvuotta. Ei hän sitä kyllä itse huomannut, ennenkuin heräsi siihen, että\noli pysähtynyt -- niinkuin ihminen herää kellon seisahtuessa. Lapset\nalkoivat vilahdella hänen mielessään -- ensin Ville sellaisena kuin\noli ollut kolttupäällisenä pienokaisena ja sitten muut pitkänä rivinä,\nviimeisenä Santeri. Ristiina muisti pikku vainajat hyvin tarkkaan:\nminkä näköinen kukin oli ollut sekä eläessään että nukkuessaan\nsärkynein silmin arkussaan. Vaikka eihän se ollut mikään arkku, vaan\nkömpelö laatikko vain, jonka Aukustin-köriläs oli itse vasaroinut,\nkun ei voitu ostaa oikeata arkkua. Kauniita Ristiinan lapset olivat\nkuoltuaankin, toiset tullen isäänsä sini-, toiset häneen, Ristiinaan,\nruskeasilmäisiä. Santeri-rievun Jumala on antanut elää näin kauan,\nvaikka se on ollut alkuaan heikompi ja hennompi kuin moni pois\nmenneistä siskoistaan ja veljistään. Eikö ole kumma! Jumala varmaan\naikoo Santerista jotakin erikoista -- tekee hänestä vielä vaikka papin.\nEi se Jumalalle mikään mahdottomuus ole. Ristiina oli eräänä päivänä\nkuullut Laurin sanovan, että vuoden kuluttua hän on jo lyseossa, ja\nsilloin hänen mieleensä oli lennähtänyt ajatus, että mitähän jos\nSanterikin? Aikaisemmin hän ei ollut sellaista osannut kuvitella,\nvaan oli elänyt päivästä toiseen ja vain huolehtinut Santeri-rievun\nterveydestä. Mutta silloin oli yhtäkkiä hänelle kirkastunut se, että\nSanterin piti päästä isoon kouluun ja yrittämään parempaa elämää kohti\nkuin oli tämä suutarinhomma. Kunniallinen ja hyvä ammattihan tämäkin\noli, mutta ei sitä nyt enää kolmannessa polvessa... Eihän Villekään\nollut taipunut rupeamaan suutariksi, vaan oli mennyt kultasepän\noppiin. \"Siinä edes näkee ja saa pidellä kultaa\", hän oli sanonut.\nVaan kulta on multaa. Ei Ristiina siitä. Toista olisi nähdä oman pojan\npäässä valkoinen lakki niinkuin oli jo monilla vanhan leskiruustinnan\npojilla tuolla naapurissa. Ristiina tunsi ne hyvin, kun oli pessyt\nsiellä vuosikausia pyykkiä. Ne vasta olivat kauniita ja uljaita nuoria\nherroja, niin hienoja, ettei täällä muita sellaisia ollutkaan. Santeri\nei kasvaisi niin pitkäksi kuin ne, mutta kyllä hänestä silti hieno\nylioppilas tulisi, hänellä kun oli sievä muoto ja isot, loistavat,\ntummat silmät. Santeri kun olisi pappi ja nousisi saarnatuoliin ja\nsanoisi kuin rovastivainaja, että armo olkoon teille ja rauha..., niin\nse vasta olisi.\n\nRistiina oli kerran ottanut Aukustin kanssa puheeksi Santerin menon\nisoon kouluun. \"Jopahan tehosi!\" hän oli silloin ajatellut nähdessään\nAukustin keskeyttävän työnsä, sysäävän lasit otsalleen ja alkavan\nleuka käden varassa tuijottaa pihalle kuten teki aina harkitessaan\njotakin. \"Nyt se alkaa junnata vastaan\", Ristiina oli sitten sanonut\nitsekseen, \"se kun ei milloinkaan myönny suoraan mihinkään, mitä\nminä esitän, vaikka olisi miten mieluista\". Ja niinpähän oli käynyt.\nAukusti oli alkanut selittää, että se oli kyllä helposti sanottu,\njotta isoon kouluun, mutta mistä varat? Kahdeksan pitkää kouluvuotta\nvähintään oli käytävä, ennenkuin tuli tutentiksi. Mistä rahat kaikkiin\nniihin kustannuksiin, vaatteisiin ja ruokaan sekä paljoon muuhun,\nmitä sinä aikana tarvittiin? Eikä tutentti vielä pappi ollut, sillä\npapiksi tultiin vasta yliopistosta monen vuoden lukujen jälkeen. Mistä\nrahat siihen? Näin se vänkäsi ja selitteli paremminkin levittääkseen\nnäkyville paljoa tietoaan kuin vastustaakseen itse asiaa. Siitä hän\nvain sanoi lopuksi, ruvetessaan taas ompelemaan: \"Sittenhän tuon\ntietäisi, kun näkisi, sillä olisihan se...\" Aukustin silmät olivat\ntuikkineet kirkkaasti koko päivän. Ristiina oli kyllä tiennyt hänen\najatuksensa. Se oli ollut onnellinen päivä ja siitä oli riittänyt\nlämmitystä eteenkin päin, tähän hetkeen saakka. Oli hyvä, että\npastuskan Lauri sattui olemaan lukuhaluinen, sillä siitä Santerikin sai\nlisäintoa...\n\nKamarin ovi aukeni ja siitä tuli venytellen ja haukotellen Ville,\npunakka, roteva, parhaassa iässään oleva mies. Tylysti hän kysyi:\n\n-- Onko teillä kahvia?\n\n\n4\n\nSanteri meni puoleksi kävellen, puoleksi hypähdellen Laurin luo pihan\ntoiselle puolelle. Ensin oli lasiveranta ja siitä ovet keittiöön\nja kamariin. Santeri oli käynyt täällä jo monta kertaa. Verannan\nikkunalaudalla oli kukkaruukkuja ja edessä lattialla ristikkojalkaisia\nkukkapöytiä. Pastuskalla oli Santerin äidin mielestä liian paljon\nkukkia. Mihin hän panee ne talveksi, kun tulee niin kylmä, ettei niitä\nvoi enää pitää verannalla?\n\nSanteri seisahtui keittiön ovelle ja kumarsi pastuskalle, joka istui\nikkunan alla olevalla sohvalla, sen edessä olevan pyöreän pöydän\nääressä, ja luki jotakin paksua kirjaa. Santerin mielessä vilahti\nepäilys, että se oli varmaan Raamattu tai saarnakirja. Kaikki vanhat\nihmiset täällä lukivat, mikäli Santeri oli huomannut, jompaakumpaa,\nSanterin isä enimmäkseen ensiksi-, Laurin äiti viimeksimainittua.\nRaamatun lukemisen Santeri saattoi ymmärtää, sillä siinä kerrottiin\npaljon jännittäviä asioita, mutta saarnakirja, Luteeruksen postilla,\njoka isälläkin oli, oli hirmukuiva. Tuomarin Lahja oli näyttänyt\nhänelle Raamattua, jossa oli paljon kauniita kuvia. Sade- ja\ntuiskupäivinä sen katsominen oli hauskinta, mitä Santeri tiesi.\nLaurikin oli jo ollut Lahjan luona. Hän sanoi heidän ja äitinsä olevan\nvanhoja tuttavia; tuomari oli vuokrannut heille tämän huoneiston.\n\nPastuska äänsi hiukan lujemmin, että \"Lauri!\", katsahti Santeriin\nystävällisesti lasiensa ylitse ja jatkoi lukemistaan. Arvattavasti\ntiesi, että poikain piti mennä Nuottasaareen. Sohvan päällinen oli\nisokukallista kangasta ja pöytäliina oli samanvärinen; keskellä oli\nöljylamppu. Santeri tiesi kokemuksesta, että sen ääressä oli illoin\nhauskaa lukea ja tarinoida. Siinä Lauri luki läksynsä ja katseli\nkarttansa ja siinä äitinsä opasti häntä. Pastuska tuntui tietävän\nkaikki asiat. Joskus pastuska kirjoitti siinä jotakin mitä lienee\nkirjoittanut, kirjeitä tai muuta -- Santeri ei oikein tiennyt.\nKerran hän oli kuullut isän sanovan muutamasta Louhessa olleesta\nkirjoituksesta, että kunhan se vain ei olisi pastuskan tekemä. Siinä\nnäet oli puhuttu sellaisista asioista, etteivät niistä täällä juuri\nmonet voineet tietää -- Laurin kotipuolen alituisista hallavuosista\nnäet ja miten ihmisiä siellä pitäisi auttaa.\n\nSanterin katse vaelteli ympäri huonetta. Valkoiset pitsiverhot\nreunustivat ikkunaa, jonka laudalla oli kukkia. Tuossa oli taulu,\npienen puseroniekka pojan kuva. Tuolla nurkassa, puukehyksisen,\nkukallisen verhon takana, oli kokoonlykätty sänky - varmaan pastuskan\nvuode. Kello nakutti kaapin reunalla. Santeri ymmärsi, että täällä oli\nsiistiä ja puhdasta kuin herrasväessä. Lattialla oli monirantuisia\ntilkkumattoja. Santerin kotona ei ollut mattoja eikä tällaisia\nkukallisia tapetteja, vaikka tapetit sielläkin kyllä jo oli.\n\nLauri tuli kamarista, otti lakkinsa ovenpielinaulasta ja niin\nlähdettiin. Samoin kuin Santerin äiti, pastuska varoitti tulemaan\nkotiin ennen pimeää. Kyllä he tulisivat, mutta jos he hiukan\nmyöhästyisivät, ei tarvitsisi pelätä, sillä Santeri osaa sieltä kyllä\nkotiin vaikka ummessa silmin. Eivät he siellä muuten mitään tee --\nhiipivät vain kaukaa kaartaen sotaväen ampumavallin taa, ettei vahti\nhuomaa, hakevat vallista kiväärinkuulia ja käveleskelevät laakealla\nrannalla, johon mereen laskeutuva aurinko paistaa. Sitä on mukavaa\nkatsella. Santeri koetti miettiä, miten sanoisi, mutta ei osannut.\nOli vain niin _avaraa_ ja kirkasta ja... sellaista korkeata... vähän\nkuin kirkossa, kun soitettiin urkuja. Näin tyynellä meri vain läikkyi\nja kohoili hiljaa, kuin olisi huokunut rauhallisesti. Pieni laine\nsaapui määränsä mukaan rantaan ja kohahti siinä vaisusti. Mutta\ntoista oli myrskyllä. Santeri oli ollut siellä kesällä uimassa,\nkun huima lounainen ryntäsi suoraan ulapalta. Jo kaukana vesi oli\nmurtunut pohjaa myöten myllertäväksi aalloksi, joka sitten vyöryi\nkorkeana, vaahtokitaisena, rantaa kohti. Pojat juoksivat sitä vastaan\nja heittäytyivät siihen, kun se ryntäsi yhä matalammalle. Se vei\nmukanaan kuin lastun, mutta jätti viimein sievästi kellottamaan\nrannalle. Ylempänä oli heti kuiva, valkoinen hiekka, jonka aurinko\noli paahtanut kuumaksi. Siihen oli välillä mukavaa heittäytyä\nloikomaan ja katselemaan suoraan ylös taivaan holviin, joka oli\nhuimaavan korkea, niin korkea, että... Tuuli soi unettavasti ja\ntuiversi juolavehnätuppaita. Keväällä siellä kasvoi sieviä kukkia --\nihan rantuna juuri sen kohdan yläpuolella, mihin aallot korkeintaan\nyltivät. Santeri ei tiennyt, mitä kukkia ne olivat; lyseolaiset olivat\nsiellä käydessään sanoneet niitä harvinaisiksi. Tultuaan lyseolaiseksi\nSanterikin alkaisi kerätä kukkia ja prässätä niitä. Hän kävisi\netsimässä niitä ulkosataman painolastiläjistä. Lyseolaiset olivat\npuhuneet, että sieltä voi löytää hyvin harvinaisia.\n\nPastuska jäi mietteissään katsomaan poikain jälkeen ja huokasi.\nKuukausi sitten oltiin vielä siellä kaukana, ei enää pappilassa, vaan\nsiinä sievässä talossa pienen järven rannalla, jonne oli vappuna\nmuutettu. Se oli ollut väliaikaa, valmistumista tähän, missä nyt\noltiin. Kun sitten tervavene laski Kiikelin rantaan täällä kaupungissa,\nniin päättyi lopullisesti elämän yksi jakso ja alkoi toinen, ihan uusi\nja jyrkästi erilainen kuin edellinen. Oli kuin kaikki siihenastinen\nolisi pyyhkäisty pois. Ja niinhän se olikin. Vain kuvat siitä\nolivat jääneet mieleen, kuvat, jotka olivat väräjävän kauniita kuin\nkatsottuina tyynen veden pinnasta.\n\nPastuska unohtui usein katsomaan niitä, tahtomattaan, huomaamattaan,\narkisena lepohetkenäänkin, mutta varsinkin näin sunnuntaisin, jolloin\noli tavattoman hiljaista. Vaikka pastuska ei tuntenutkaan vielä\nolevansa kotiutunut uusiin oloihinsa, niin tämä sunnuntairauha ainakin\nmiellytti. Kaupungin toisesta päästä kumahteli kirkonkello kumeasti,\nharvakseen, juhlallisesti, melkein samalla tavalla kuin lahden takaa\nsiellä kaukana. Täällä pyhitettiin lepopäivää, sen saattoi nähdä.\nMustat kirkkosilkit ja isot, valkeaan liinaan käärityt virsikirjat\nlähtivät liikkeelle vanhojen merimiesten ja muiden pieneläjien\ntaloista ja siirtyivät uskollisten jalkojen kantamina kirkkoon, jossa\nlevittivät marunan ja hajuheinän tuoksua. Eipä taitanut olla paljoa\neroa tämän ja kaukaisen kotipuolen ihmisissä, vaikka sieltä katsoen\ntämä merenrantakaupunki tuntui olevan suurta maailmaa. Eihän se sitä\nollut. Täältä ei ulottunut näkemään edes suuren maailman reunaa. Se\nsiirtyi aina kauemmaksi. Suuri maailma oli vain ihmisen mielessä.\nSaavutettuaan sen ihminen samalla pienensi sen itsensä kokoiseksi, oman\nmataluutensa mittaiseksi. Hyvä oli, että täällä oltiin vielä pienessä,\nlapsellisessa, hurskaassa maailmassa.\n\nPastuskaa miellytti erikoisesti se, että pihan keskellä oli puutarha.\nYmpärillä oli matala, vihreäksi maalattu säleristikkoaita, jossa oli\nvalkoinen portti. Siellä kasvoi tuomi ja reunoilla oli syreenipensaita.\nSitten oli käytävä ympäriinsä ja keskimmäisenä kukkapenkkejä. Perällä\noli sälesohva. Se oli kaikki hyvin sievää. Pastuska muisti huoaten\nomaa pientä kukkapuutarhaansa siellä kaukana ja päätti joskus sen\nkorvaukseksi hiukan hoitaa tätä. Ei se tosin tarvinnut paljoa\nhoitamista, sillä kaikki sen kasvit olivat monivuotisia. Insinööri\nkuului laitattaneen sen siihen sisarensa Allin ja tämän lasten iloksi.\nVäliin Alli kävi istumassa siellä -- silloin, kun sälesohvalle paistoi\naurinko. Lapsia oli kielletty menemästä sinne, sillä leikkiessään he\nolisivat pian tallanneet kukkapenkit. Niin että nyt kun oli jo syksy\nja Alli lapsineen kävi siellä harvemmin, se oli joutunut varpusten ja\ntiaisten asuinpaikaksi. Tiaiset asuivat tuomessa, mutta varpuset tuossa\nyhdessä erikoisesti valitsemassaan syreenipensaassa, jossa riitelivät\nja tiuskuivat niin, että niille täytyi nauraa. Ne olivat lihavia\nja paksuja kuin mitkäkin mummot, täällä kun oli niille runsaasti\nkaikenlaista syömistä. Niin että kyllähän elämä kaiken sellaisen\nulkonaisen puolesta varmaan alkoi mennä. Laurin oltua täällä viikon\npastuska oli kysynyt eräänä iltana, peiteltyään hänet vuoteeseen,\nminkälaista Laurin olo nyt oli. Häntä oli ihan aristuttanut tuon\nkysymyksen tekeminen, sillä hän pelkäsi Laurin vastausta. Jos Lauri ei\nviihtyisikään uusissa oloissa, niin mitä sitten? Miten pastuska saisi\nniitä parannetuksi? Ei mitenkään, vaan niihin täytyi mukautua. Elämä\nvaloi heidät muottiinsa kuin valuri metallin. Mutta Lauri ei ollut\nvastannut, vaan oli vain katsahtanut äitiinsä merkillisesti. Pian\nhänen tasainen hengityksensä oli ilmaissut hänen nukkuvan. \"Ei hän\nsitten voi olla kovin ikävissään, koska nukkui noin pian\", pastuska oli\najatellut ja tuntenut mielensä keventyvän. Kyllä Lauri tottuisi, sillä\nhän oli lapsi, jotka helposti unohtavat eiliset asiat, joten siitä ei\nhuolta. Ja hän, pastuska itse, sai luvan tottua myös, niin vaikeaa\nkuin se olikin. Hän ei voinut unohtaa eilisiä eikä sen edellisiäkään\nasioita, vaan saattoi katsella niitä milloin vain halusi. Eikä siinä\nkysytty hänen haluansakaan, vaan nuo kuvat alkoivat itsestään valjeta\nhänen eteensä. Niistä näkyivät lapsuus ja koko elämä tapahtuma\njärjestyksessään, viimeisenä järven yksinäisessä kirkkosaaressa oleva\nmusta rautaristi, jonka ympärillä parhaillaan suhisi elämänmurhe.\n\nNäille ajatuksille ei saanut antaa valtaa, sillä ne eivät olleet\nterveellisiä. Pastuska pudisti tarmokkaasti päätänsä ja koetti taas\nlukea. Mutta silloin tuli mieleen se, jota ei saanut karkotetuksi:\nhuoli toimeentulosta. Se oli kuin painajainen, jonka puristuksesta\nei pääse irti millään. Pastuska tiesi eläkkeen riittämättömäksi ja\noli tuuminut tuumimistaan, millä voisi ansaita lisää, mutta ei ollut\nhuomannut soveliasta keinoa. Hän oli viisaampien neuvosta aikonut\nanoa ylimääräistä eläkettä ja pyytänyt piispaa puoltamaan anomusta.\nHän oli kirjoittanut veljelleen ja odotti joka päivä vastausta. Kuta\nkauemmin se viipyi, sitä huolestuttavammalta tulevaisuus näytti ja\nsitä kireämmälle pastuska veti pienen kukkaronsa nauhoja, jotta laiha\nsisällys olisi riittänyt mahdollisimman kauan. Huomenna varmaan tulisi\nainakin veljeltä kirje. Täytyi väkisin rauhoittua, malttaa, sillä\nhätääntyminen oli kaikista pahinta. Lauri vain ei saanut tietää mitään,\nvaan hänen piti kasvaa rauhassa tällaisilta huolilta, jotka jo nyt\nolivat liiaksi päässeet varjostamaan hänen lapsuuttaan.\n\nPastuska huokasi ja jäi kuuntelemaan kirkonkellon kaukaista kumahtelua,\njoka nyt kutsui iltakirkkoon. Hän lähti sinne, arvellen ehtivänsä\nkotiin Laurin tuloksi.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\n1\n\nLauri ajatteli äitinsä huolia ja varsinkin toimeen tuloa omalla\nlapsellisella tavallaan enemmän kuin äiti tiesi. Olihan Lauri ollut\ntietoinen köyhyydestään siitä hetkestä alkaen, johon hänen muistinsa\nulottui, ja kokenut siinä suhteessa enemmän kuin esimerkiksi Santeri.\nTällä oli aina ollut vähin tarpeellinen toimeentulonsa ja turvanansa\nisä, joka vaikka ei omistanutkaan muuta kuin työkalunsa, ei toisaalta\nliioin ollut kenellekään velkaa. Tuo hämärä käsite \"velka\" oli jo\nvarhain heittänyt varjoaan Laurin elämään, sillä hän oli huomannut\nsen tuottaneen isälle ja äidille suuria huolia. Määräpäiviksi täytyi\nkoota ja kaivaa rahaa vaikka kivenraosta ja lähettää kirjeissä, joihin\nHelga-täti laittoi viisi isoa lakkasinettiä -- lähettää, vaikka ne\nolisi kipeästi tarvittu kotona. Ellei tehty niin, posti toi jonkin\najan kuluttua kirjeen, joka aiheutti isälle syvää mielipahaa. Kyllä\nLauri tunsi toimeentulon vaikeudet ja köyhyyden katkeruuden, vaikka\nlapsellisuudessaan unohtikin ne melkein samalla kuin ne olivat\njohtuneet mieleen.\n\nIsän kuoltua elämä oli vähitellen pienessä pappilassa järjestynyt\nja lähtenyt ujumaan myönnettyjen armovuosien läpi kuin hiljainen\njoki. Vain yksi kuohahdus oli joessa ollut: vararikko. Äiti sen oli\npäättäväisesti toimeenpannut päästäkseen irti noista iankaikkisista\nveloista. Lauri oli ollut äidin mukana, kun äiti oli lähtenyt puhumaan\naikeestaan nimismiehelle, sille samalle tuomarille, joka nyt asui\nportinpielirakennuksessa. Saapuville oli tullut hänen rouvansa,\nherttainen Rosina-täti. Lauri oli katsellut Lahjan kanssa tämän\ntavaroita viereisessä huoneessa ja heristänyt korviaan kuultuaan\nsanan \"konkurssi\". Hän tunsi tuon sanan ja aavisti sen sisältävän\njotakin nöyryyttävää, pahaa, sillä muuten ei kunnankirjurin rouva\nolisi käyttänyt sitä sillä tavalla. \"Konkurssi siitä tulee\", rouva\noli sanonut ja ollut melkein kuin vahingoniloinen. Lauri oli sitten\nillalla, mentyään vuoteeseen, kysynyt, mikä \"konkurssi\" on. Äiti\noli katsahtanut häneen erikoisesti, istuutunut vuoteen reunalle ja\nmietittyään hetkisen pää käden varassa sanonut, että \"jos olet velkaa\njollekin etkä voi maksaa rahassa ja siksi luovutat hänelle tavaroitasi,\nniin sitä sanotaan konkurssiksi\". -- \"Hyvä on\", Lauri oli vastannut\nmiehevästi kuin olisi päässyt asiasta täyteen selvyyteen, ja alkanut\najatella riekonansojaan, joita oli renki-Pekan avulla ja opastamana\nviritellyt Joutsenpuron pajukkoon.\n\nNyt hän kuuli äidin esittelevän ajatustaan, että \"hänen täytyy\ntehdä konkurssi, koska ei jaksa maksaa ei korkoja eikä pääomaa\".\nNimismies-setä kyseli ja tuumi. \"Kaikkiaan nelisentuhatta. Hm. Vanhoja\nlukuvelkoja ja takuita. Hm. Ja ketkä ovat päävelkojia? Hyväillen aika!\nEntisiä luokkatovereita ja vielä upporikkaita miehiä -- tunnenhan\nminä heidät. Onkohan tässä konkurssi tarpeen. Mitenkähän olisi, jos\nkirjoittaisin heille ja selittäisin asiat, ettei näet tyhjässä ole\nottamista? Eiväthän nuo toki kehdanne huutokaupata köyhän lesken\nvähäistä irtainta\".\n\nNimismies puheli alakuloisesti ja Rosina-täti päivitteli ja\nitki. Mutta äiti oli lujana. Hän kertoi isän saaneen suurimmalta\nvelkojaltaan jonkin aikaa ennen kuolemaansa kirjeen, joka ei\nhoukutellut minkäänlaisin pyytelemisiin. Konkurssi oli varsinkin tässä\ntapauksessa täysin laillinen ja rehellinen menettely. Kun se olisi\nsuoritettu, olisi asia selvä. Äiti ei aikonut sitä hävetä ja pyysi\nuudelleen nimismies-setää ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin.\n\"Niinkuin serkku tahtoo\", nimismies-setä vastasi -- hän sanoi äitiä\naina \"serkuksi\", vaikka he eivät olleet sukulaisia --; \"kyllähän\nminä... Onhan täällä korvessa saanut niihin toimituksiin perehtyä\".\nNimismies-sedän ääni oli ollut alistuvainen, alakuloinen.\n\nKun sitten pastorin kuolinpesän konkurssista tuli julkinen asia ja\nkyläläiset alkoivat puhua siitä, Lauri tajusi siinä olevan -- äidin\nselittelyistä huolimatta -- jotakin joskaan ei häpeällistä niin\nkuitenkin ujostuttavaa. Hän näki sen ihmisten katseesta ja kuuli heidän\näänensä sävystä. Toisten osanotto ja sääli oli rehellistä, toisten\nsanoista ja ilmeistä kuulsi salattua vahingoniloa. Lauri oivalsi sen\nherkästi, kärsi siitä yksinäisyydessä ja tunsi vihaa tuollaisia ihmisiä\nkohtaan. Mutta niin kauan kuin konkurssi kehittyi vain asiakirjoina\nja kalustoluetteloina, se aina välillä unohtui Laurin mielestä, sillä\neihän vielä silloin kotona tapahtunut mitään erikoista. Vasta sitten\nkun oli alettu pitää huutokauppaa, Lauri oli järkyttyneenä todennut\njotakin outoa, hirveää olevan tekeillä. Niinismies-setä oli ollut\nvasaramiehenä, kuvaillut myytävinä olevia esineitä ja tavaroita\nsukkelin sanoin ja leikillisin kääntein, ja rapsauttanut välillä\ntulen paperossiinsa pienellä kirkkaasti kiiltävällä, nelikulmaisen\nkotelon näköisellä tulikojeella, jonka kyljessä olevaa pontimennappia\nkun vain painalsi, niin heti kansi lensi auki, sisässä vasara iski\nnalliin ja väkiviinassa likoava sydän lehahti palamaan. Kanttori oli\nollut saapuvilla \"uskottuna miehenä\", mutta mitä tällä tarkoitettiin,\nsitä Lauri ei ollut ymmärtänyt eikä ollut vieläkään siitä selvillä.\nKanttori oli naurahdellut väkinäisesti nimismiehen kaskuille ja ollut\nhiukan hämillään kuin olisi ujostellut koko menoa. Väkeä oli tunkeillut\nnimismiehen ympärillä, toiset katsellen, koetellen ja arvostellen\nmyytävänä olevaa esinettä, toiset töllistellen suu auki tuota\ntulikojetta. Se oli ollut suuri ihme Lauristakin, saati sitten sydän\nmaalaisista, jotka saattoivat tulla penikulmien takaa vain nähdäkseen\nkukon.\n\nHuutokaupan aikana Lauri oli yrittänyt olla ulkona, käydä puutarhassa,\nkuljeskella pientareilla ja aidan takana syömässä juolukoita,\nvariksenmarjoja ja puolukoita -- oli ollut myöhäinen syksy --, mutta ei\nollut viihtynyt siellä ja oli palannut sisään. Hän ei ollut puhutellut\nketään -- mitäpä hän, pikkupoika, huutotouhuissaan häliseville\naikuisille --, eikä kukaan ollut puhutellut häntä. Hän oli ollut kuin\nunissaan, mennyt huoneesta toiseen ja ihmetellyt, kuinka ujostelematta,\nottamatta edes lakkia päästään ja pyyhkimättä jalkojaan, täällä nyt\nkulkivat ketkä tahansa, sellaisetkin, joilla ei ollut ollut aikaisemmin\näidille minkäänlaista asiaa. Lauri tunsi, että tuollaisilla ihmisillä\noli nyt valta, että ne olivat ikäänkuin voitonpuolella eivätkä\nmalttaneet olla ilmaisematta iloaan. Viimein Lauri oli piiloutunut\nsalin nurkkaan, sohvanpään taakse, vieraana ja orpona tässä paikassa,\njoka oli vielä äsken ollut hänen kotinsa. Sieltä hän oli huomioinut\nhuutokaupan menoa ja unohtunut väliin kuvitelmiinsa, jotka olivat\nvieneet hänet kauas pois. Vasaran kopahdus sitten oli palauttanut hänet\ntodellisuuteen ja hän oli kurkistanut nähdäkseen, mitä tavaraa nyt\nmyytiin.\n\nLauri ei ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksi huonekaluista eikä\nmuista kotiesineistä juuri mitään; ne olivat olleet paikoillaan kuin\nainaiseksi siihen juurtuneina ja palvelleet käyttäjiänsä jokainen\nlaatunsa mukaan. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanutkaan, että\nniistä pitäisi erota, että ne voitaisiin ikäänkuin kannot irroittaa\njuuristaan ja viedä pois. Vasta nyt, nähdessään, kuinka vieraat kädet\nhäikäilemättä nostelivat ja koputtelivat niitä koetellen niiden\nlujuutta, ja kuunnellessaan niihin kohdistuvia vähäksyviä arvosteluja\nja halveksivia huomautuksia, hänestä oli alkanut siellä salin nurkassa\ntuntua, että nuo poloiset esineet olivat jollakin tavalla eläviä ja\nrakkaita, että ne kärsivät ja häpesivät, kun niitä tuolla tavalla\ntylysti käsiteltiin -- ikäänkuin riisuttiin alasti kaikkien ihmisten\nnähden. Muratti, jota äiti oli niin hellästi hoitanut ja joka oli\nnaulain varassa kiipeillyt sohvan takana ikkunain välisellä seinällä,\noli temmaistu irti ja retkotti nyt hervottomana, useat haarat\nkatkenneina, sohvan selustalla. Sen oli ostanut kestikievarin emäntä.\nLaurille oli lentänyt mieleen hänen katsellessaan sitä monenlaisia\nmuistoja, jotka olivat tehneet tuon kasvin hänelle erikoisen rakkaaksi.\nNyt myytiin salin keinutuoli, jossa kerran oli istunut itse piispa,\npitäen Lauria polvellaan ja silitellen hänen hiuksiaan. Lauri muisti\nsen selvästi, vaikka oli ollut silloin hyvin pieni. Se oli hänen\nvarhaisimpia muistojaan. Piispa oli ollut lempeä, rauhallinen,\nystävällinen ja Laurilla oli ollut turvallista hänen sylissään. Nyt\njälkeenpäin tuota hetkeä muistellessaan Lauri arveli äidin tunteneen\nsamaa, koska hän oli kertonut piispalle niin rohkeasti ja avomielisesti\nhallasta ja kurjuudesta, kansan ja omastakin köyhyydestään. Lopuksi\nLauri oli arasti koskettanut piispan kultaista ristiä, minkä\nhuomattuaan piispa oli hymyillen itse antanut sen hänen käteensä. Se\noli ollut raskas, kaunis. Lauri oli käännellyt ja katsellut sitä.\nÄiti oli tarjonnut kahvia ja hiekkaleivoksia. Ne olivat olleet Laurin\nmielestä liian makeita -- hän ei ollut tottunut syömään sellaisia.\n\nLauri oli jälkeenpäin nähnyt jossakin saman piispan kuvan ja kysynyt\nvarmuudeksi äidiltä, oliko se juuri se piispa, jonka sylissä hän\noli pienenä istunut. \"Kyllä\", äiti oli sanonut ja kertonut sitten\nkirjoittaneensa äskettäin hänelle kirjeen, jossa oli samoin kuin\nsilloin kerran tehnyt selkoa huonosta asemastaan ja pyytänyt piispaa\nilmoittamaan, voisiko tällainen leski, jolla ei ollut laillista\neläkettä muuta kuin nimeksi, saada ylimääräistä eläkettä niiden\nköyhien olojen vuoksi, joissa hänen miehensä oli palvellut, palkkana\ntuskin muuta kuin hallanviemää viljaa. \"Saatpa nähdä, Lauri\", äiti oli\nvakuuttanut loistavin, toivovin silmin, \"ettei sinun hyvä piispasi ole\nunohtanut meitä, vaan toimittaa meille apua. Milloin hyvänsä häneltä\nsaattaa tulla kirje!\"\n\nMitä nyt myytiin? Laurin mietteet olivat taas palanneet huutokauppaan.\nIsän kirjoja. Ihmiset katselivat niitä haluttomasti ja oudoksuen\ntarjoamatta mitään, ne kun olivat enimmäkseen vieraskielisiä. Isosta\nnahkakantisesta Raamatusta, jonka esilehdellä oli isän kaunis\nnimikirjoitus, kuitenkin alettiin kilpailla. Lauri, joka oli tähän\nsaakka katsellut myyntiä melkein välinpitämättömänä, turtuneena,\nsäpsähti nyt kuin heräten unesta. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi,\nettä Raamattukin myytäisiin, sillä hän oli tottunut pitämään sitä\nomanaan. Hän oli lukenut sitä ihmeissään, kerrankin talvella\nviikkokausia joka ilta pienen lampun ääressä, etsien sieltä seikkailuja\nja kummastelevin, kaihoisin silmin tuijottaen itämaille, jotka\nkuvastuivat hänen mieleensä heloittavana satumaana. Hän oli katsahtanut\npyytävästi äitiin, joka oli saapuvilla ja oli huutanut silloin tällöin\ntakaisin jotakin välttämätöntä. Kuultuaan äidin huutavan ihmiset\nvaikenivat ja siten äiti sai kaikki hyvin halvalla. Äiti ymmärsi Laurin\nkatseen ja lisäsi hintaan hiukan, odottaen, että hänen sallittaisiin\nsaada miesvainajansa Raamattu. Mutta naapurin monissa sormuksissa\nkomeileva emäntä olikin mielistynyt kirjaan ja päättänyt ostaa sen.\nSiksi hän lisäsi äidin huutoon. Äiti puolestaan lisäsi vielä hintaan\nhiukan, mutta lakkasi surullisena, kun ei vain mainittu emäntä vaan\nnimismieskin yhä jatkoivat huutamista. Kiihkeän kilpailun jälkeen\nemäntä lopuksi luopui aikeestaan ja nimismies napautti kirjan omakseen.\nLaurista tuntui pahalta ja hän oli juuri pujahtamaisillaan ulos, kun\nnimismies äkkiä ojensi Raamatun hänelle ja sanoi: \"Tämähän kuuluu\nsinulle, vai kuinka?\" Lauri kiitti hämillään ja kömpelösti, otti\nkirjan kainaloonsa ja piiloutui taas sohvan taakse. Vilkaistessaan\nnimismies-setään hän oli ollut huomaavinaan tämän terävissä silmissä\nystävällisen katseen ja toteavinaan hänen ankaran muotonsa pehmenneen\nmelkeinpä surulliseksi.\n\nSitten huutokauppa oli jatkunut ja äiti oli pitänyt urheasti puoliaan,\nostaen, mitä tarvitsi ja jaksoi. Äiti oli saanut rahaa pitäjäläisiltä,\njoista monet olivat nyt tulleet tuntonsa ajamina maksamaan monivuotisia\nrästejään. Äidin äiti ja veli olivat lähettäneet rahaa ja lopun olivat\nystävät lainanneet. Lauri yhä tarkasteli ihmisiä ja mietiskeli asioita,\njoita oli heistä kuullut. Tuossa oli isonpappilan Ilmari, pitkä ja\nkomea ylioppilas, joka ei ollutkaan mennyt Helsinkiin, vaan oli jäänyt\ntänne pappansa ja mammansa toveriksi syksyn pitkiksi pimeiksi. Ei\nhän mitään ostanut -- katsoi vain kaikkea syvissä mietteissä, synkän\nnäköisenä. Vihdoin toimitus loppui, ihmiset nostivat tavaransa ulos\nja kuormasivat ne ajoneuvoihinsa. Tuossa meni sänky, jossa isä oli\nkuollut, tuossa hänen pieni, vaatimaton kirjoituspöytänsä, jonka\nääressä hän oli piirustellut vihkoon outoja merkkejään, tuossa hänen\nvaatekaappinsa ja sievät tuolinsa. Useimmat kodin tutut, rakkaat\nhuonekalut lähtivät näin eri haaroille pitäjää, köysissä kuin\nrikolliset, vielä portilta lähettäen jälkeensä epätoivoisen silmäyksen,\nettä \"Egyptin orjuuteenko meidät viedään, kolhiutumaan tylyissä oloissa\nja välinpitämättömissä käsissä!\" Laurista todellakin tuntui, kun hän\nmuisteli niitä nyt, kuin ne olisivat olleet eläviä olentoja, jotka\nvihollinen oli vanginnut, sitonut käsistä ja jaloista, ja vienyt pois\nkidutettaviksi ja surmattaviksi. Lipaston jalka, kaapin pohjalaudassa\noleva oksa -- ne olivat kuin silmiä, joista loisti teuraspenkkiin\nsidotun naudan pohjatonta tuskaa ilmaiseva katse. Laurin mielikuvat\nolivat muuttuneet ja kasvaneet näin tuskallisiksi hänen katsoessaan\npihalle isän huoneen ikkunasta. Hän oli kääntynyt pois ja vilkaissut\nympärilleen: huonehan oli aivan tyhjä -- sinne ei ollut jäänyt\nainoatakaan esinettä. Autioituneet olivat muutkin huoneet, sillä eihän\näiti ollut jaksanut eikä tahtonutkaan ostaa paljoa, koska piakkoin\noli muutettava rantamaahan, jonne ei voinut kalustoa kuljettaa. Lauri\nkäveli arasti huoneesta toiseen, Raamattunsa kainalossaan, hakien\npaikkaa, johon voisi asettaa sen; lattialle hän ei tahtonut laskea\nsitä. Hänen askeleensa kaikuivat matottomista lattioista ja häntä\nvärisytti, sillä ovet olivat olleet auki melkein koko päivän ja ulkona\noli kylmä.\n\nSitten tämä kaikki oli unohtunut, johtuen mieleen vain joskus, kun\nLauri sattui naapuristossa huomaamaan oman kotinsa vanhan huonekalun.\nSe oli vaikuttanut säpsähdyttävästi kuin olisi yhtäkkiä aivan oudolla\npaikkakunnalla aavistamattansa tavannut hyvän ystävän, joka eleli\nsiellä toisen renkinä, vaikeissa olosuhteissa. Laurin oli täytynyt\nsalavihkaa käydä tuon entisen oman huonekalun luona ja hiukan silittää\nsitä kuin hyväilläkseen ja lohduttaakseen. Hänestä oli tuntunut, että\nse kaipasi kotiin. Hän oli kertonut äidille nähneensä \"siellä\" \"sen\"\nhuonekalun; se oli jo likainen ja kolhiutunut ja russakoita tirkisteli\nsen raoista. Äiti oli pysähdyttänyt ompelukoneensa, miettinyt vähän ja\nsanonut: \"Niin, sehän sen huusi ihan väkisin\". Sitten äiti katsahti\nLauriin silmälasiensa ylitse ja jatkoi työtänsä. Isän huoneen äiti\nkalusti uudelleen, sillä siihen tuli sinä samana syksynä asukas, nuori\napulaispappi, joka äidin täytyi palkata armovuosien ajaksi.\n\n\n2\n\nÄiti siis erehtyi luullessaan voivansa pitää Lauria tietämättömänä\nsiitä, että heidän elämisenmahdollisuutensa olivat pienet ja että\nniiden järjestäminen oli vielä kesken. Laurihan oli seurannut tällaisia\nseikkoja syrjästä niin kauan kuin muisti ja oppinut ymmärtämään niiden\nmerkityksen. Äidin luulo johtui siitä, ettei Lauri milloinkaan puhunut\nnoista asioista, vaan päinvastoin niiden johtuessa mieleen puristi\nhuulensa entistä tiukemmin yhteen. Monista merkeistä hän huomasi\nuuden ympäristön, uusien naapurien, pian pääsevän selville heidän\nolevan köyhiä. Eivät rouvat, jos heillä oli vähänkään taatummasti\nrahaa, sillä tavalla puristaneet pennejä soikeiksi kuin pastuska teki,\neivätkä tyytyneet niin perin vaatimattomaan ruokaan. Laurin käydessä\näidin asioilla ruoka- ja maitomyymälässä sen vanha lihava hoitajaeukko\nmittasi maitoa ylen runsaasti, mutta koetti samalla kiertäen kaartaen\nkysellä jotakin pastuskan oloista. Se oli turhaa vaivaa, sillä Lauri\nei vastannut muuta kuin ihan välttämättömimmän -- enimmäkseen vain\n\"ei\" ja \"on\". Eukko ei kuitenkaan pahastunut, vaan ajatteli: \"Poika\non totinen ja ujo\". Hän antoi Laurille tiskillä olevasta lasiastiasta\npaperipäällisen karamellin. Se oli kova, maistui sokerilta vain\nhyvin vaisusti eikä tahtonut sulaa millään. Vain kiitollisuus eukon\nystävällisyydestä esti Lauria sylkäisemästä sitä pois.\n\n-- Sen akan kompiaiset ovat kovia kuin kivet, huomautti Santeri\nasiallisesti nähtyään Laurin pois viskaamasta päällyspaperista\nkysymyksen olevan hänelle ilmeisesti hyvin tutusta herkusta.\n\n\"Kompiainen\" oli Laurille outo sana tässä merkityksessä. Hän tunsi\nsen kotiseudultaan vain vanhan, pitkäpartaisen, juopon kellosepän\nliikanimenä. Muutenkin pojat täällä puhuivat kummallisesti. Lauri\nnauroi heille mielessään tietämättä, että pojat irvistelivät hänen\nleveälle puheelleen ja matkivat sitä. Huomaamattaan hän oli jo nyt\nalkanut omaksua heidän murrettaan.\n\nHe olivat menossa Heinätorille, jossa syysmarkkinain valmistelut olivat\nparhaillaan käynnissä. Lauri ei ollut tiennyt sellaisista mitään, sillä\neihän hän ollut ollut milloinkaan missään markkinoilla. Rahtimiesten\nhän vain oli kuullut talvella puhuvan ja hoilaavan \"Kajaanin\nmarkkinoista\" ja heidän usein palaavan niiltä juovuksissa. Allakasta\nhän oli kerran sattunut huomaamaan \"eläinmarkkinoita\" pidettävän\njossakin ja oli tiedustellut äidiltä, tuotiinko niille tarjolle\nulkomaidenkin eläimiä, leijonia, tiikereitä, kameeleja ja muita? Hänen\nmielessään tuo nimi oli aiheuttanut pitkän vilahdussarjan tällaisten\neläinten kuvia. Ne kulkivat karavaanina, ensimmäisenä turbaanipää mies,\njoka selkä kumarassa kiskoi köydestä kameelia.\n\nSanteri sen sijaan tiesi, mitä markkinat olivat. \"Nämä syysmarkkinat\",\nhän selitti, \"ovat poikaa, mutta eivät talvimarkkinat, joille tulee\nvain isäntiä, mustalaisia ja hevoshuijareita\".\n\nSanterin ruskeat silmät alkoivat loistaa hänen selittäessään Laurille,\nminkälaisia markkinat ovat. \"Tulee sirkus, voi tulla kaksikin,\ntulevat ampumateltta, eläinnäyttely, hoijakka, vahakapinetti, johon\nei kyllä päästetä lapsia, ja vaikka mitä. Isoja, korkeita telttoja\n-- sittenpähän saat nähdä! Ja soltut ja maalaistytöt tanssivat\nhurstipussissa, jossa Pylkäs-Kustu ja Oja-ukko soittavat. Ihmisiä on\nniin sakeasti, ettei väliin mahdu, ja äpyleitä saa kymmenellä pennillä\nmonta kappaletta. Maalaiset ovat humalassa, ajavat kovasti ja joutuvat\nkorttikaariin. Torilla kuulemma jo rakentavat hoijakkaa -- lähtään\nkattoon!\"\n\nHe menivät. Lauri arvasi, että ne isot pakkalaatikot, jotka olivat\ntänään ilmestyneet torille ja jotka he olivat nähneet tullessaan\nkoulusta, olivat \"hoijakan\" osia. Kuului olevan sama laitos kuin\n\"karuselli\", jollaisen kuvan Lauri oli nähnyt. Se pyörii napansa ympäri\nkuin hyrrä, niin että ihmisten pitää kallistua sisään päin välttyäkseen\nlentämästä pois.\n\nHän kyseli Santerilta, paljonko hoijakalla ajaminen maksoi? Kymmenen\npenniä. Entä sirkukset ja muut teltat? Viidelläkolmatta niihin lapset\npääsivät. Oliko Santeri käynyt niissä kaikissa? Ei, mutta Reimersin\nisossa sirkuksessa kyllä, ja eläinnäyttelyssä. Menisi paljon rahaa,\njos kävisi kaikissa. Mutta kerran hän vielä käy -- sitten, kun saa\nansaituksi riittävästi. Silloin hän tulee tänne ja maksaa köyhäin\npoikain edestä... Ja tulkoot tytötkin mukaan, sillä ei silloin muutamia\nhilkkuja kitsastella!\n\nSanteri nauroi hyvillämielin ja näki kulkevansa reiluna miehenä\nteltasta toiseen, kaikki ystävät jäljessä. Hän pysähtyy Luttisen\neukon vehnäpöydän ääreen ja sanoo: \"Minä ostan kaikki nämä vehnäset\nja limunaatit!\" Ja sitten on mukavaa katsoa, kun Luttisen akka aukoo\npulloja niin että pamahtelee vain, ja limunaati kuohuu ja pojat ja\ntytöt juovat. Poliisi kysyisi, että kuka se on tuo mies, jolla on\nnoin paljon rahaa? Santeri ei olisi kuulevinaan, kun Luttisen akka\nselittäisi, että se on sen suutari Koskisen poika, joka tässä taannoin\ntuli Amerikasta ja toi kontillisen kultaa tullessaan. Ihan selkä\nkumarassa sanovat sen kantaneen rahojaan asemalta ja julistaneen\nheti ensimmäiseksi kotiin päästyään isälleen, että mitä me enää\nviitsimme asua tällaisessa pienessä paikassa -- ostetaan Susiteeti ja\nmuutetaan sinne! Niin hän, Santeri, tekisi, jos olisi rahaa -- antaisi\nkahmalollisen Laurillekin, jotta kaikilla olisi hyvä!\n\nTorilla oli jo hoijakan paikka katsottuna, napa pystytettynä ja\npohjalavaa asetettiin paikalleen. Santeri ja Lauri pysähtyivät ääreen\nja alkoivat tehdä huomioita. Hyvin työ kävi -- ei muuta kuin entisiin\ntotuttuihin sijoihin kaikki: tuo rauta tähän ja tämä mutteri tuohon.\nPakkalaatikoista nousi uljaita ratsuja, leijonia, tiikereitä, kaikilla\nkita auki ja satula selässä. Santeri nauroi tyytyväisenä. \"Noilla sitä\nratsastetaan niin, että maailma vilisee\".\n\nSanteri näki itsensä kiitävän hurjaa vauhtia hevosen -- eipäs\nkuin jalopeuran -- eipäs kuin tiikerin selässä, suuren sotajoukon\neturintamassa. Peto menee hirmupitkin loikkauksin ihan kaarena ilmassa,\nmutta Santeri ei horjahda -- tuskin välittää nojata jalustimiin --\nritari istuu satulassa kuin olisi valettu raudasta -- niinhän Laurin\nkirjassa sanottiin. Kyllä siinä vihollinen joutuu ihmeisiinsä, kun\nnäkee Santerin ratsastavan tiikerillä! Eihän hevonen mitään, mutta\njalopeura ja varsinkin tiikeri! Tuleppas siihen! Santeri oli aina\nhienosteeseen epäillyt, että tiikeri oli sittenkin voimakkaampi\nkuin leijona. Sen takajalat olivat tukevammat ja kaula paksumpi\nkuin jalopeuralla. Tämän takakoivet olivat epäilyttävän ohuet ja\nliian pitkät. Jos tiikeri oikein sysäisi sitä koko painollaan, niin\ntuskinpa ne pitäisivät. Voisivat vaikka katketa. Eikä Santeri ollut\noikein varma leijonan harjastakaan. Komeahan se tosin oli, mutta\noliko se tarpeellinen? No-jaa, ehkä silloin, kun tiikeri tavoittaisi\nsitä niskasta. Se kun oli niin tuuhea, tiikerin kitaan ei mahtuisi\nmuuta kuin sitä. Siitä irtautuisi villoja ja pölyä, jotka menisivät\ntiikerille henkeen, niin että sen täytyisi ruveta hökimään kesken\ntappelua. Silloin leijona saattaisi äkkiä rohmaista kidan täydeltä\ntiikeriä. Komeahan leijona oli, kun katsoi sitä suoraan edestäpäin\n-- kuin tuuheapartainen vanha mies, samannäköinen kuin kuvaraamatun\nJehova, kun se nojaa pilven reunaan ja tirkistelee huvikseen alas maan\npäälle, että kuinka korkeaksi ne jo ovat sen Pääpelin tornin saaneet.\nOn se toisaalta kuin -- hi-hii -- Santerin oma isä... \"Kasvaakohan\nminulle yhtä pitkä parta kuin isälle?\"\n\nSanteri näki lapsellisia, poikamaisia päiväuniaan ja selitteli välillä\nasioita Laurille, jolle kaikki oli outoa. Jopahan alkoivat pystyttää\nisoa sirkustelttaa: tukihirret oli jo nostettu pystyyn. \"Katso tuota\nisoa vaaleaveristä miestä!\" Santeri sanoi Laurille; \"se on ollut täällä\nennenkin -- sen nimi on Sakorski ja se nostaa julman raskaita painoja.\nTuo pienempi tummaverinen mies on Jaksonni. Sekin on kamalan väkevä ja\nnostaa kokoisiaan rautapainoja. Mitaleja niillä on rinta täynnä, kun ne\ntulevat teltan ulkopuolelle houkuttelemaan ihmisiä sisään. Kuka vain\nvoittaa Sakorskin painissa ja painonnostossa, sille sirkus maksaa sata\nmarkkaa\".\n\nLaurille tämä kaikki oli aivan uutta. Sitä tuli joka puolelta yhtaikaa,\nniin että hänen oli vaikeaa sulattaa sitä. Teltat olivat olleet hänen\nmielikuvituksessaan tähän saakka Raamatusta nähtyjä patriarkkain\ntelttoja ja upeimmillaan samanlaisia kuin ne, joista kerrottiin\nTuhannen ja yhden yön tarinoissa. Painin hän tunsi, mikäli sillä\ntarkoitettiin tavallista sylipainia. Mutta painonnostosta hän ei ollut\nkuullut. Eikä hän tiennyt, mitä sirkuksessa tehtiin. Santeri oli\nkyllä selittänyt, mutta ei Lauri ollut silti päässyt siitä oikeaan\nkäsitykseen. Täytyisi mennä katsomaan -- kun kehtaisi pyytää äidiltä\nrahaa. Hoijakkaan hän varmasti menisi, sillä hänellä oli itsellä siihen\ntarpeellinen lantti, parikin. Hän päätti ajaa leijonan selässä, sillä\nleijona oli sentään kaikista villieläimistä uljain. Laurin mielikuvitus\nlähti lentoon ja maalaili hänelle hurjia kuvia, mutta hän pysähdytti ne\nsamalla kuin ne syntyivät. Ei sellaisesta kuvittelusta mitään hyötyä\nollut, hän järkeili, mutta näki taas samalla itsensä ratsastamassa\nhevosen kokoisella leijonalla, jonka harja hulmusi kovasta vauhdista...\n\n\n3\n\nMarkkinat tulivat ja menivät ja Lauri sai ajaa hoijakassa, käydä\nsirkuksessa ja syödä omenia enemmän kuin ennen, jolloin niitä\nlähetettiin kaukaa etelästä vain jouluksi. Nyt jälkeenpäin\najatellessa markkinat olivat kuin yksi ainoa humahdus, suuren aallon\nkohahdus, joka tuli, upotti itseensä, kuljetti mukanaan ja heitti\nhiekalle puolipyörryksissä. Kun siitä herättiin, vallitsi taas\nentinen hiljaisuus. Mieleen vain oli jäänyt kaipaus, joka haaveili\njostakin värikkäästä, kiihkeästä, suuresta, toisenlaisesta kuin tämä\nyksitoikkoinen ja alakuloinen elämä, jossa ei ollut juuri minkäänlaisia\nnousukohtia. Satoi usein, joskus päiväkausia. Ei tarvinnut aamulla\navata silmiään päästäkseen siitä selville, sillä veden solina\nkattorännissä ilmaisi sen. Se oli Laurista masentavaa ja tuntui\nsanovan, ettei tässä nyt auta muu kuin alistua ja olla näin siksi,\nkunnes tulee kirkkaampi sää. Toisaalta tuo sateen solina rännissä ja\nrummutus ikkunaruutuihin oli viihdyttävää. Lauri asettui kirjojensa\nääreen ja siirtyi toisiin maailmoihin.\n\nYksi nousukohta kuitenkin oli, vieläpä sellainen, että se painui\nsyvälle Laurin mieleen. Eräänä päivänä pian markkinain jälkeen Santeri\nilmoitti, että Arkmanin kapteenin pojat olivat laittaneet tyhjänä\nolevaan talliinsa oman sirkuksen, jonka näytöksiin pääsisi viidellä\npennillä. Arkmanin pojat olivat kyllä jo lyseolaisia ja siis \"rottia\",\nmutta kun Santeri oli vanhastaan ollut heidän leikkitoverinsa,\nhe olivat luvanneet hänen tulla, vieläpä ottaa Laurin mukaan.\nKuulusteltuaan hetkisen Santerilta, keitä nuo Arkmanin pojat olivat,\näiti antoi luvan ja niin pojat läksivät tähän uuteen sirkukseen suurin\nodotuksin.\n\nKun talli oli pieni, näytöksestä oli ilmoitettu vain toimeenpanijani\nlähimmälle ystäväpiirille, joka Laurin ja Santerin tullessa jo täytti\nkoko \"katsomon\". He pääsivät kuitenkin sulloutumaan joukkoon, joka ei\nollut heistä tietääkseenkään, koska he eivät olleet lyseolaisia, vaan\njotenkuten, isäntien tahdosta, tällä kerralla siedettäviä. Varsinainen\nvalioyleisö oli lyseon ensi- ja toisluokkalaisia, noita Laurin mielestä\npeloittavan häikäilemättömiä ja lujanyrkkisiä poikia, joita tapasi\nvain täällä kaupungin oloissa. He nauroivat ja polttivat tupakkaa eli\n\"hönivät\", kuten he itse sanoivat. Savuke kulki suusta suuhun, sillä\nvain muutamalla oli niitä: konsulin Villellä, joka avoimesti ilmoitti\nlähtiessään kähveltäneensä laatikon pappansa tupakkapöydältä. Vallitsi\nhuoleton iloisuus ja lämmin toveruus.\n\nAlkajaisiksi soitettiin kuten oikeassa sirkuksessa. Soittovälineenä oli\nvanha posetiivi, joka miten lie eksynyt tänne pohjanperille -- joko\njäänyt italialaisilta velan pantiksi tai kulkeutunut laivassa. Sen\nmuutamat äänipillit olivat vanhuuttaan aivan käheitä, kyeten kohdallaan\nvain tuhahtamaan \"puh! puh-puh! pu-puuh!\" Toiset pillit taas kiljuivat\nniin äärimmäisen räikeästi, että selkää karmi. Mutta vaikka näinkin,\nposetiivi silti antoi näytökselle aitoa sirkuksen tuntua ja katsomolle\ninnostusta, houkutellen sen hoilaamaan täyttä kurkkua \"Iloisia\nvaskiseppiä\", joka oli välineen parhaiten säilynyt kappale:\n\n    Minä se olen, minä se olen\n    se kopparslaakari...\n    Mä taidan raudan takoa\n    ja panna vasken kii...\n    Olen kulkenut maita ja kaupunke (puh!)\n    ja korjanut vanhoja kastrulle (puh! puh!)...\n\nTämä oli sama marssi, jota hoijakan posetiivi oli markkinoilla kiljunut\nkolme vuorokautta niin kimakasti, että ääni oli kuulunut läheisimmän\npitäjän kirkolle, ja niin kalsean älyttömästi, että se oli suorastaan\nepäinhimillistä. Ei ollut siis ihme, jos pojat nousivat täydelliseen\nsirkusriemuun heti, kun posetiivin ensimmäiset pihahdukset kuultiin.\nTunnelmaan vaikutti herkistävästi vielä se, että posetiivin vääntäjä\noli olevinaan italialainen ja kauppaavinaan onnenlehtiä, joita muka\nhäkissä hyppelevä ristinokkainen käpylintu osasi kaivaa laatikossa\nolevasta pakasta näkyville. \"Osta, tyttö, onnenlehti, linttu antta!\"\nitalialainen sanoi houkuttelevasti ja oli sitten lukevinaan tuota\nlehteä: \"Kiertotähti ilmoittaa, että tummasilmäinen poika rakastaa\nsinua. Älä kuitenkaan lahjoita hänelle sydäntäsi, sillä tulet\nonnelliseksi vain sinisilmäisen kanssa...\"\n\nSitten seurasi voimistelua tangossa, renkaissa ja maassa. Remeksen\npikkupojat olivat notkeita kuin käärmeet, sujuttaen vaikeuksitta jalat\ntakaapäin olkapäilleen ja seisoen samalla käsillään. Olivat kummallisen\nnäköisiä ollessaan siinä kuin renkaat, kasvot oudosti jalkojen välissä.\nSuoritettuaan liikesarjansa, loppuun he tekivät samanlaisen siron\ntervehdyshypähdyksen kuin oikeatkin sirkuslaiset ja ojensivat kätensä\nyleisöä kohti kuin sanoakseen, että \"kas näin!\" Kuolemanhyppyä ei\nkuitenkaan kukaan tehnyt, sillä siihen ei ahtaassa tallissa ollut\ntilaa, mutta sanottiin Remeksen poikain hivauttavan sellaisenkin, jos\nniikseen tuli. Lauri oli ihmeissään. Kyllä hän oli jo nähnyt kaupungin\npoikain kykenevän jos mihin, mutta tätä hän ei ollut sentään uskonut.\n\nJälleen soitettiin ja hoilattiin \"Vaskiseppiä\", minkä jälkeen tuli\npäänumero: hevosen kauppa. Lauri oli nähnyt sen isossa sirkuksessa\nja ihmetteli, miten pojat osaisivat esittää sen. Mutta osasivatpa.\nEnsin tuli verhon takaa hovimestari, silinterihattu päässä (korvia\nmyöten), frakki yllä (hihat ja helmat lyhennettyinä nuppineuloilla),\nkiiltonahkasaappaat jalassa ja viuhuva piiska kädessä. Muka sipaisten\nnokiviiksiään hän tervehti arv. yleisöä mitä kunnioittavimmin ja sanoi\ntulleensa ostamaan hevosta. Oliko saapuvilla ketään, jolla olisi\nhevonen myytävänä? Kyllä! Ja saman verhon takaa, josta hän itse oli\ntullut, ilmestyi hänen rinnalleen kaamean tyhmän näköinen mies, naama\nvalkeaksi liiduttuna, huulet punattuina paksuiksi, tukka pörrötettynä\ntakkuiseksi, kaulassa korviin saakka nouseva kaulus. \"Minulla ole\nhevone\", hän mongersi ruotsinvoittoisesti kuten ainakin sirkuslainen,\n\"ja minä myydä se, jos sinä maksa hyvä hinta\". -- \"Missä se ole se\nhevone?\" kysyi hovimestari muuttaen hänkin puheensa sirkustyyliin.\n\"Tuolla se ole, se hirnu, etkö kuule!\", vastasi Pelle viitaten verhon\ntaa, josta todellakin kuului intohimoinen, villi hevosen hirnunta. \"Se\non Haurun Hyyky!\" kuiskasi Santeri silmät palaen jännityksestä; \"se\nsitten vasta osaa!\" Nyt Pelle talutti näyttämölle hevosen eli siis\nkontallaan kulkevan Hyykyn, jonka päälle oli heitetty loimi, töintuskin\nsaaden sitä hillityksi, kun se hirnui ja potki yhtenään. \"Tsho-tsho,\nheppa, tsho-tsho! Älä heittä perse niin kovasti, älä! Tsho-tsho!\nNaa-naa-naa! Soo-jaa! Soo-jaa! Tsho-tsho!\"\n\nMolemmat, sekä hovimestari että myyjä, puhuivat huutavalla, kimakalla\näänellä aivan kuin oikeassa sirkuksessa ja esittivät osansa niin,\nettä Lauri unohtui katselemaan heitä muistamattakaan oltavan Arkmanin\ntallissa. Mutta paras oli Haurun Hyyky, sillä hän oli eläytynyt hevosen\nosaan niin täydellisesti, että hevonen mikä hyvänsä olisi voinut pitää\nhäntä mallinaan. Hänen liikkeensä, hirnumisensa ja korskumisensa\nolivat niin luonnollisia, että jos ummisti silmät, olisi voinut vannoa\nolevansa tallissa tai markkinatorilla. Näyttelijät yhä vain syventyivät\ntehtäväänsä, niin että kohtauksen huippu: hevosen iän katsominen siitä\npäästä, jossa ei ole hampaita, vaan häntä, ja hovimestarin tyrmistys\nsaadessaan vasten kasvojansa äänekkään pöllähdyksen, joka on hevosen\nhäntäpuolelle varsin luonteva, sai pojat kiemurtelemaan naurusta.\nTallissa vallitsi hirmuinen hoilaus ja rähinä, ja kun hikinen ja\ntulipunainen Hyyky viimein ilmestyi loimensa alta ottamaan vastaan\nyleisön suosionosoituksia, nämä olivat suorastaan myrskyisät.\n\nNyt näyttämön eteen vedettiin pari kolme Arkmanin kapteenskan esiliinaa\neli siis esirippu. Sillä aikaa kun yleisö taas hoilasi \"Vaskiseppiä\" ja\nvaipui sitten miellyttävän kauhuntunteen vallassa kuuntelemaan Friisin\nNikolaita, joka oli alkanut tarinoida vähän liian rohkeita juttuja,\nnäyttämöltä kuului askelten töminää, raskaan esineen raahausta ja\nmuuta puuhaa. Kun esirippu vedettiin syrjään, yleisön edessä seisoi\näskeinen italialainen, joka alkoi puhua ja osoitella vieressään\nolevasta laatikosta näkyvää Remeksen Ollin päätä: \"Nyt me esittä\nteile, kunnioittava yleisö, ihmeeline naine. Hen on ilman käsi, ilman\njalka, mutta taitta siit hoolimat hyppi, tanssi, laula kuin olis aivan\ntervis...\"\n\nSanteri ja Lauri eläytyivät jokaiseen kohtaukseen kuin olisivat itse\nolleet suorittamassa niitä, vieläpä paremmin kuin äsken katsoessaan\nisoa Reimersin sirkusta. Oli kuin olisi tämä oma sirkus tarjonnut\njuuri puutteellisuutensa vuoksi suuremmat mahdollisuudet heidän\nmielikuvituksensa toiminnalle. Santeri oli Pelle ja näki kuin tähtien\nvilinänä kaikki ne kepposet ja sukkeluudet, joita hän tekisi maailman\nsuurimman sirkuksen sahajauhopermannolla. Lauri oli hovimestari,\njonka asu oli ylettömän hieno ja jonka piiskan paukahduksia totteli\nvalioparvi ihania arabialaisjuoksijoita, juuri sellaisia, jotka\nvalkopartainen Ilderim-sheikki omisti ja jotka tuottivat voiton jalolle\nBen-Hurille ja ansaitun koston ilkeälle, halpamaiselle Messalalle,\nniinkuin kerrottiin unohtumattomassa Ben-Hur-romaanissa. Sekä Santerin\nettä Laurin sielu ylevöitti, puhdisti ja laajensi tietämättään\nkaiken, mitä he näkivät tällä vaatimattomalla tallinäyttämöllä, ja\ntäytti itsensä sillä ylevällä, jalolla nautinnolla, jota suuressa,\nkehittyneessä, kaikkitietävässä aikuisten maailmassa sanotaan\n\"taiteeksi\". Erona oli vain se, että heidän nautintonsa oli\nvälittömämmin antautuvaa ja vastaanottavampaa kuin aikuisten.\n\n\n4\n\nLaurin äiti ymmärsi, mitä ei Lauri itse, että näet Lauri oli menettänyt\nentisen kotipiirinsä, mutta ei ollut vielä ehtinyt mukautua tähän\nuuteen eikä omaksua sitä. Lauri eli unelmissaan entisyydessä, johon\nvertasi kaikkea nykyistä, ja oli kuin kahden maailman välissä. Tulisi\nkulumaan, äiti arveli, pitkä aika, ennenkuin Lauri tuntisi olevansa\nuudessa ympäristössään täysin kotona. Elsa oli ehtinyt perehtyä\nuusiin oloihinsa, sillä hänhän oli asunut täällä jo kolmisen vuotta,\nmutta Laurin tulo ja yhteiset lapselliset muistot herättivät hänenkin\nmielessään sarjan kuvia, joita hän kaipasi. Se oli Elsan sydämen\nvarhaisin kokemusmaailma, joka oli sitten yhtäkkiä särkynyt ja\nluhistunut.\n\nLauri oli heti tultuaan mennyt äidin kanssa käymään Alli-tädin luo,\njota hän siellä kaukana oli mielessään rakastanut ja palvonut.\nAlli-täti oli ottanut hänen päänsä valkoisiin, pehmeisiin, lämpimiin\nkäsiinsä, kohottanut sitä ylöspäin, katsonut suurin sinisilmin häntä\ntutkivasti ja kumartuen sitten suudellut häntä ihan suulle. \"Rakas\npikku Lauri... Tervetuloa... Miten miehekäs sinä jo olet... Ja\nyhtä totinen kuin ennen... Tuntuu niin turvalliselta kun sinä olet\ntäällä...\" Alli-täti painoi Laurin päätä pehmeätä, tuoksuvaa poveansa\nvastaan ja melkein nauroi ja itki samalla kertaa. Lauria ujostutti\nniin, että hän oli punainen. Oikeastaan hänen olisi pitänyt suuttua,\nvarsinkin kun Elsa oli näkemässä mokomaa taputtelua, mutta eihän sitä\nsentään voinut tehdä, kun Alli-täti tarkoitti vain hyvää. Naiset\novat sellaisia lepertelijöitä! Toisaalta Lauria miellytti se, että\nAlli-tädistä muka tuntui niin turvalliselta nyt, kun Lauri oli täällä.\nMitä Alli-täti oli tarkoittanut sanoessaan niin? Lauri ei ymmärtänyt\nsitä ja kysyi myöhemmin asiaa äidiltä. Tämä selitti, että Alli-täti\noli kai tahtonut ilmaista siten tyytyväisyytensä sen johdosta, että he\nkaikki olivat taas koolla ja että Lauri oli päässyt tänne kaupunkiin,\njossa olivat koulut häntä odottamassa. Olisihan ollut murheellista,\njos Laurin olisi varattomuuden vuoksi täytynyt jäädä kasvamaan sinne\nsydänmaahan ja metsistyä siellä. Siksi isän kuolema oli ollut hänelle\nniin helppo, kun hän tiesi poismenonsa aiheuttavan sen, että Lauri\npakostakin joutuisi muuttamaan rantamaahan. Lauri ei vastannut mitään,\nmutta hän muisti rakkaan pikku pappilan ja sen korkean, kolmihaaraisen\nkoivun, isän miettiväisen, sinisen, syvän katseen, kun se siirtyi\nhebrean koukeroista häneen, ja vaatimattoman rautaristin yksinäisellä\nsaarella, jonka honkien suhinaa hän oli siellä käydessään unohtunut\nkuuntelemaan. Vaikka hän ymmärsikin asian olevan niin kuin äiti sanoi,\nhän ei silti voinut olla loukkaantumatta kotiseutunsa puolesta. Jos\nhän olisi saanut valita sen ja tämän kaupungin välillä, hän ei olisi\nepäröinyt... Mutta, mutta, hän samalla jo empi, kyllä hänen silti olisi\ntäytynyt päästä kouluun...\n\nAlli-tädin luona tuoksui täsmälleen samalta kuin ennen siellä kaukana\nEinar-sedän eläessä. Koti oli muutenkin melkein samanlainen: samat\nhuonekalut entisessä järjestyksessä, piano, poronsarvet ja pyssyt...\nEinar-sedän valokuvia oli kaikkialla ja seinällä hänen luonnolliseen\nkokoon maalattu muotokuvansa -- niin elävä ja tutun terävästi\nkatsova, miehekkäästi, pidättyvästi hymyilevä, että huomatessaan\nsen odottamattaan Lauri ihan säikähti. Sitten hänen lapsensieluunsa\ntulvahtivat lukemattomat muistot siitä, kuinka he kaksi olivat olleet\nveljiä kuin oikeat miehet ainakin ja Einar-setä usein vakavasti\nkysynyt, \"mitenkä se on, Lauri, luulisitko kannattavan virittää riekon\nansoja sinne Meriläissuon vesakkoon?\" Kuinka turvallista isällä ja\nhänellä, Laurilla, oli ollut aina silloin, kun suuri, jalo Einar-setä\noli ollut mukana suojelemassa isää tyhmien, häijyjen ihmisten\nsyrjivältä käytökseltä.\n\nKuinka pitkäksi Elsa oli kasvanutkaan. Hän ikäänkuin liukui omasta\nhuoneestaan valovirran mukana saapuville, vaaleat hiukset kimaltaen\nkultaisen pehmeinä ja tuuheina. Lauria ujostutti eikä hän ymmärtänyt\neikä voinutkaan sanoa mitään; hän puristi vain Elsan kättä ja kumarsi\nkömpelösti. Elsa oli aivan rauhallinen, hillitty, hieno. Laurista\ntuntui, että hän oli kuin aikainen, vakavampi kuin äitinsä, jollakin\ntavalla ylhäinen. Ei tarvinnut kuvitella paljoa ennenkuin hän jo oli\nkuin prinsessa tai enkeli, kultakimalletta hiuksissa ja silminä kaksi\ntähteä. Elsa sanoi: \"Nytkö sinä olet tullut, Lauri!\" Hänen äänensä oli\nmuuttunut. Siitä oli vähentynyt sen entinen kirkas kovuus ja sijaan oli\ntullut matalampaa, rauhallista, melkein kuin kissamaisesti kehräävää\npehmeyttä. Sitten hän pyysi Lauria omaan huoneeseensa.\n\nSiellä oli paljon Elsan entisiä tavaroita. Lauri tunsi ne heti ja hänen\nkätensä sipaisi jotakuta niistä vaistomaisesti kuin tervehtiäkseen\nniitä. Ikkunan ääressä Elsalla oli oma pöytä ja siinä sinikantisia\nkoulukirjoja. \"Sinä tulet tietenkin valmistavaan kouluun ja samalle\nluokalle kuin minä?\" Elsa hymyili ja sanoi kysyvästi. Lauri säpsähti.\n\"E-ei\", hän vastasi epäröivästi, \"äiti on ilmoittanut minut\nkansakouluun\". -- \"Niinkö, sepä ikävää\", huokasi Elsa; \"luulin meistä\ntulevan luokkatovereita. Kaikki herrasväen lapset käyvät valmistavaa\nkoulua. Äiti on sanonut niin. Olen jo kertonut sinusta tovereilleni ja\nhe odottavat sinua. Pyydä äidiltäsi, että saat tulla meidän kouluumme.\nSieltä mennään sitten suoraan sekä lyseoon että naiskouluun\".\n\nElsa puhui arvokkaasti ja huolellisesti, käyttäen lauseita, joita oli\nkuullut ympäristöstään. Lauri tunsi vaistomaisesti hänen sanoihinsa\nsisältyvän jotakin, joka ei miellyttänyt häntä. Se johtui varmaan\ntuosta herrasväki-sanasta. Siellä kaukana ihmiset kyllä puhuivat\nsekä \"herrasväestä\" että \"parempain ihmisten lapsista\", mutta Lauri\nei ollut osannut ajatella niitä asioita sen syvemmin. Oli ollut vain\nmuuten itsestään selvää, että hänen piti päästä kouluun ja hänen\nleikkitoveriensa jäädä vaille kouluopetusta. Maailmanjärjestys määräsi\nniin eikä siitä ollut kukaan tyytymätön. Mutta nyt se, että herrasväen\nlapset menivät toiseen kouluun kuin mihin Lauri ja Santeri tulisivat,\nilmaisi Laurille hämärästi olevan kahdenlaisia ihmisiä. Hän aavisti,\nettä tässä oli jotakin, josta Santeri ei pitäisi.\n\nLauri oli hämillään eikä osannut vastata Elsalle muuta kuin \"en\ntiedä\". Sitten hän tuli katsoneeksi Elsan tukkaa, joka oli sidottu\nleveällä, isoksi rusetiksi kohoavalla silkkinauhalla, hänen sievää\nleninkiään, sukkiaan ja siroja kenkiään -- Elsan koko hienostunutta,\nkaunista olemusta, ja vilkaisi hämillään tervattuihin pieksuihinsa ja\nkotikutoisiinsa. Kuinka ylpeä hän olikaan ollut pieksuistaan, jotka\nolivat itsensä mestarisuutarin, Haukilan Kallen, tekemät, saman,\njoka oli ollut toisena miehenä tuomassa heitä tervaveneellä tänne\nmerenrantaan, ja vaatteistaan, jotka Jooseppi-räätäli, se mainion\nmukava mies, oli ommella hurauttanut tuossa tuokiossa. Hän oli kyllä jo\nheti kaupunkiin tultuaan alkanut aavistaa, etteivät ne täällä uusissa\noloissa olleetkaan sitä, mitä hän oli luullut, mutta näin selvästi kuin\nnyt tässä ympäristössä, Alli-tädin hyväntuoksuisessa kodissa ja Elsan\nseurassa, hän ei ollut niiden soveltumattomuutta huomannut. Hän ymmärsi\nnyt, mitä Santeri oli tarkoittanut hymyillessään hiukan ongelmallisesti\nsilloin, kun he olivat ensimmäisen kerran tavatessaan salavihkaa\ntarkastelleet toisiaan. Samoin hän oivalsi, miksi Elsan kasvoille\noli äsken, kun hän oli nähnyt Laurin, ilmestynyt hiukan hämmästynyt,\npettynyt ilme. Hän oli odottanut näkevänsä toisenlaisen Laurin.\n\nLauri oli jo nähnyt \"herrasväen lapsia\", näitä kaupungin hienoja\npoikia, joita Santeri sanoi \"rotiksi\", \"rotta-rinkuloiksi, pahan\nhengen kinkuloiksi\". Ne pitivät polvihousuja ja olkihattuja ja jos\nmitä hienouksia. Niiden käyttöön hän, Lauri, ei alistuisi millään,\nei millään! Ennen vaikka tuosta poikki! Jos hän suostuisi, hm.\nKesken näitä valojaan hän alkoi epäröidä, sillä hän tunsi yhtäkkiä\npieksuistansa uhoavan tervan ja rasvan hajun räikeästi poikkeavan\nhuoneessa vallitsevasta tuoksusta. Tietenkin olisi, hän jo myönsi,\nhauskempaa, jos Elsan luona käydessä olisi toisenlaiset kengät ja\npuku...\n\nHe puhelivat entisistä kodeista ja Lauri kertoi, minkälaista siellä\nkaukana oli ollut. Elsa tahtoi tietää tarkkaan siitä, mikä koski\nheidän vanhoja leikkipaikkojaan, mutta Lauri ei kyennyt vastaamaan\nhänen kaikkiin kysymyksiinsä. Eihän Lauri voinut sanoa, oliko veräjän\nviereisen ison koivun alla vielä \"niin kauniita, niin ka-auniita\nmetsätähtiä\", ja vieläkö siinä mättäässä, joka oli rantatien oikealla\npuolella heti veräjästä tultua, oli \"yhtä paljon ja yhtä suuria\nmustikoita kuin ennen\". Elsa muisteli haaveillen leikkipaikkojaan\nja koki uudelleen entisen onnensa. Sitten hän yhtäkkiä unohti ne\nja alkoi näyttää Laurille tavaroitaan, tärkeimpänä muistoalbumi,\njohon piti liimata kaunis kuva ja kirjoittaa toivotus. \"Runo siihen\npitää kirjoittaa, runo\", hän toimitti, pitäen kirjaa edessään niin\nkaukana kuin kädet ulottuivat ja katsellen huulet supussa ja silmät\ntiirallaan kyyhkystä, joka kuljetti nokastaan riippuvaa, lemmikeitä\npursuten täynnä olevaa koria. \"Eikö se ole herttainen!\" hän sanoi.\n\"Kirjoitathan, Lauri, runon, sano, kirjoitathan! Etkö osaa... Kyllä\nsinä osaat, joka olet niin viisas ja aina vain luet ja luet\".\n\nLaurin ei auttanut muu kuin luvata. Omiin voimiin luottaen hän ei\nkuitenkaan tehnyt sitä, vaan ajatellen äitiä, jonka tiesi kykenevän\nsepittämään runoja milloin vain näitä tarvittiin. Ja tuollaisen\nkiiltokuvan hän ostaisi Elsan neuvon mukaan pikku Bergdahlilta, jonka\njo tunsi, koska oli käynyt ostamassa sieltä vihkonsa, paperinsa,\nkuminsa ja kynänsä. Minkälaisista kukista Elsa piti eniten?\nKieloista, kieloista! Niitä ei ollut meidän puolellamme järveä,\nmutta Niettussaarella ja toisen puolen koskien rannoilla niitä oli.\nMuistatko? Kun löysi sellaisen, tuntui niin kauniilta, niin ihanalta,\naivan samalta kuin niiden tuoksu...\n\nOvi aukeni ja Alli-täti työnsi siitä saapuville vaunut, joissa istui\nkalpea lapsi. \"Lennart tahtoo tulla katsomaan Lauria, josta Elsa on\nniin paljon puhunut. Hän kuuli teidän äänenne ja alkoi ojennella\nkäsiään. 'Tahtoo, tahtoo!' hän sanoi. Tule, Lauri, tervehtimään\nLennarttia\".\n\nAlli-täti kohotteli pieluksia sairaan lapsen selän tueksi. Lauri\nmeni ujosti vaunujen viereen ja näki edessään melkein luonnottoman\nsuuret, tummat silmät, jotka kiintyivät tarkastamaan häntä vakavasti,\nkiinteästi, laihojen, kalpeiden kasvojen ilmaistessa herkästi mielessä\nailahtelevia tunteita. Sitten niiden ilme asettui hymyksi ja pieni,\nsäälittävän hento käsi alkoi hiipiä varovaisesti Lauria kohti. Lauri\notti sen ruskeaan, tanakkaan kouraansa ja piti sitä siinä. He katsoivat\nnäin toisiinsa hetkisen, Lauri ujona ja osaamatta sanoa mitään, lapsi\nsilmät pyöreinä teeskentelemättömästä, kummastuneesta uteliaisuudesta.\nLopuksi Lennart kysyi vakavasti:\n\n-- Mitä varten sinulla on noin pitkä tukka?\n\nHe nauroivat kaikki. Laurin äiti ei ollut vielä ehtinyt viemään häntä\nparturille eikä ollut täällä kaupunkioloissa itse tahtonut Laurin\nmetsistynyttä tukkaa lyhentää, koska häneltä pyrki jäämään näkyviin\nliian jyrkkiä saksien jälkiä. Laurin äiti selitti tämän, mutta Lennart\nvastasi:\n\n-- Laurilla ei ole partaa. Minun äitini leikkaa minun hiukseni. Isot\nmiehet vain käyvät parturissa. Sitten kun opin kävelemään ja tulen\nsuureksi, minäkin käyn parturissa. Osaatko laulaa?\n\nLauri oli hämillään ja vastasi kieltelevästi... \"Vain vähän. Elsahan\nosaa laulaa hyvästi...\"\n\n-- Elsa laulaa, vahvisti Lennart. -- Joskus kun olen hyvin kipeä,\nhän laulaa minulle vaikka miten paljon. Kun tulen suureksi ja osaan\nkävellä, minäkin laulan. Nyt en jaksa, vaikka osaisin.\n\nLennart puhui pikkuvanhasti sanoin ja lausein, joita oli kuullut\nsäälivien ihmisten suusta vuoteensa viereltä. Lauri katsahti äitiinsä\nja Alli-tätiin ja huomasi heidän olevan alakuloisen näköisiä. Hänen\ntuli tukala olo. Hän tunsi hämärästi, että äitiä ja Alli-tätiä olivat\nliikuttaneet nuo Lennartin sanat siitä, että \"kun tulen suureksi ja\nosaan kävellä\", sillä hän aavisti, ettei Lennart tulisi kävelemään\nmilloinkaan, kun oli noin laiha ja kalpea, samanlainen kuin Laurin\nnäkemät kymmenet pettuleivän kuihduttamat pienokaiset, joissa oli\nelävää vain silmät. Kukaan ei uskonut niiden paranevan, vaan kaikki\nikäänkuin yhteisestä sopimuksesta odottivat niiden kuolemaa. Arkut\ntehtiin valmiiksi niiden vielä eläessä. Siihen vain höylänlastuja\nja jotakin riepua lakanaksi sekä viimeiseksi lapsi huonoimmassa\npaidanrepaleessaan. Kopkop! sanoi vasara lyötäessä kantta kiinni.\nMaaliksi tervaa ja nokea, jos oltiin oikein hienoja, mutta tahritun\nnäköisiksi ne silti jäivät. Äiti itki, kun ei ollut lääkäriä, ei\nlääkkeitä, ei sairaalaa, ei edes vaatimattominta sairastupaa, kun\nlapset ja aikaiset saivat kuolla hoidotta kuin eläimet, kärsien hiljaa\nkuin ne, silmissä sanaton alistuvaisuus. Lauri tahtoi välttämättä\nrohkaista Lennarttia ja sanoi:\n\n-- Sitten menemme yhdessä Nuottasaareen...\n\n-- Ja otamme Santerin mukaan! lisäsi Lennart innokkaasti. -- Santeri on\nniin mukava. Hän osaa kertoa satuja.\n\nÄiti ja Alli-täti menivät pois ja jättivät lapset leikkimään.\nAlli-rouva itki pastuskalle murhettaan, että kun Lennart ei parane.\nKaikki lääkärit on käyty, kaikki lääkkeet koetettu, mikään ei auta.\nKukaan ei tiedä, mikä lasta vaivaa, mistä hänen heikkoutensa johtuu.\nOn kuin vain hänen päänsä kasvaisi, muun ruumiin pysyessä pienenä\nja hentona. Jalat varsinkin ovat heikot eivätkä ota kantaakseen.\nIkäisekseen hän on henkisesti liian kehittynyt, pikkuvanha. Tuntuu\nkummalliselta kuulla hänen puhuvan. Hän keskustelee veljeni kanssa\nkuin aikuinen. Kun hän tulee suureksi, niin hänkin muka laulaa ja\nsoittaa ja laittaa kaunista musiikkia. Siitä hän aina puhuu, että kun\nhän tulee suureksi... Miksikähän Lennartin piti jäädä tuollaiseksi?\n\"Joskus sielussani kytee aavistus, että olisikohan se jonkinlaista\nkäsittämätöntä seurausta siitä, etten silloin aina saattanut... että\nLennart syntyi vähän niinkuin vasten tahtoani... etten todestaan\ntoivonut häntä\".\n\nAlli-rouva itki ja kuiskutti ja kertoi jotakin pastuskan korvaan.\n\"Siitä se varmaan johtui ja on siis minun syytäni. Kuka tietää, vaikka\nolisin sillä aiheuttanut Einarin harha-askeleenkin\".\n\nPastuska laski pienen, lujan kätensä Allin kädelle, katsoi häntä\nsilmiin kiinteästi ja sanoi melkein käskevästi:\n\n-- Pois tuollaiset sairaalloiset ajatukset! Älä milloinkaan enää päästä\nniitä mieleesi, sillä ne ovat aiheettomia, vääriä. Niitä hautoessasi\nteet syntiä, sillä Jumala on hyvä ja osaa mitata kurinsa määrän\nlempeästi. On turhaa tutkia Lennartin sairauden siveellisiä ja muita\nsellaisia syitä, koska ne ovat meiltä salattuja. Pääasia on hoitaa\nja rakastaa häntä. Eihän vielä tiedä, miten voi käydä. Ehkä tapahtuu\nkäänne ja hän alkaa vahvistua. Toivoa ei saa heittää, vaan edelleen on\nkaikkea koetettava. Ole rohkea, Alli-rakas! Ei voi tietää, minkä syvän\nja suuren asian valmistusta lapsenkin kärsimys voi olla...\n\nLasten kamarista alkoi kuulua Elsan kirkasta laulua: \"Nouse, laulu,\nkaiu! Nouse taivohon! Rinnastani poista murhe rauhaton!\"\n\n\n5\n\nEihän aina satanut, vaan oli kirkkaitakin päiviä. Laurin ja Santerin\nlähtiessä kouluun aurinko joskus valaisi kattoja ja pihatuomen latvaa,\njossa oli vielä kellastuneita lehtiä ja mustia marjaterttuja. Varpuset\ntuiskuttivat touhuissaan ja koettivat kaikki asettua syreenipensaan\nlatvaan, jonne vinosti tulevat auringonsäteet sattuivat. Siinä ne\npörhistelivät höyheniään ja sysivät toisiaan pois parhaimmilta\npaikoilta. Maa oli kuurassa ja ilmassa tuntui hyväätekevä, virkistävä\nraikkaus, joka huomaamatta lisäsi pontta jäseniin.\n\n-- Kohta tulee luistinjäätä, huomautti Santeri. -- Minkälaiset\nluistimet sinulla on?\n\nLauri ei vastannut. Hän oli nähnyt Santerin luistimet. Ne kiinnitettiin\nkenkiin niissä itsessään olevalla mukavalla vieterivivulla, jonka\nkun väänsi paikalleen, niin leuat puristuivat kiinni kengänpohjien\nreunoihin. Kengän kantaan oli kiinnitetty erikoinen reiällinen levy,\njohon luistimen kannassa oleva nasta sovitettiin. Lauri ei ollut nähnyt\nennen tuollaisia luistimia ja oli kaukaisen kateuden vallassa kysynyt,\nmistä Santeri oli ne saanut.\n\n-- Isältä tietysti, Santeri oli vastannut. Lauri näki mielessään eräitä\näskeisten vuosien ensimmäisiä pakkaspäiviä, jolloin laaja kotiulappa\njäätyi. Oli ollut tyyntä ja satamatonta, joten jäästä oli tullut aivan\nsileää. Sellaisena se oli pysynyt viikon verran, ensimmäiseen tuiskuun\nsaakka. Oli jännittävää, suurenmoista, retkeillä pitkin rantoja ja\nkokea renki-Pekan asettamia mateenkoukkuja. Jää oli niin kirkasta, että\nsen läpi saattoi nähdä, oliko kala tarrannut koukkuun. Sitten Lauri\nnäki erään kylän miehistä tulevan järven yli luistelemalla, mikä oli\nharvinaista, sillä siellä kotiseudulla ei luisteltu paljoa. Tuollaisia\nuudenaikaisia luistimia kuin Santerin ei tunnettu, vaan käytettiin\nvain \"puuluistimia\" eli sellaisia, joissa terä oli kiinnitetty\npuusta tehtyyn jalansijaan. Luistin sidottiin jalkaan erikoisesti\nsuunnitelluilla nahkaviilekkeillä. Muunlaisia luistimiahan ei olisi\nvoinutkaan kiinnittää pehmeäpohjaisiin pieksuihin, joita siellä\nyleisimmin käytettiin ja jollaiset Laurilla yhäkin oli.\n\nLaurin oli vallannut kiihkeä halu oppia luistelemaan ja hän oli\ntehnyt parhaansa saadakseen hankituksi luistimet. Nähtyään sittemmin\nSanterin uudenaikaiset kiitimet hän oli ymmärtänyt, kuinka huonot\nnuo hänen silloiset puukolhonsa olivat olleet. Surkeinta oli, ettei\nniissä ollut ollut minkäänlaisia hihnalaitteita ja ettei silloin ollut\nkukaan kyennyt laittamaan niihin sellaisia. Ei ollut ollut sopivaa\nnahkaa, ei pikilankaa, ei suutaria, ei miestä, joka olisi edes tiennyt,\nminkälaisia noiden sidelaitteiden piti olla. Kääntyi Lauri kenen\npuoleen tahansa, se oli turhaa, sillä kaikilla sattui olemaan muita\nkiireitä. He vain sanoivat, ettei tuollaiseen kannata tuhlata kallista\npohjanahkaa eikä mänttiä, koska voi millä hetkellä hyvänsä ruveta\ntuiskuamaan ja luistinkeli loppua siinä samassa.\n\nMutta Lauri ei ollut hellittänyt, vaan oli koettanut sitoa luistimia\njalkaansa nuoralla, vieläpä sokeritoppanuoralla, kun ei sen parempaa\nollut. Ja kilistämällä siteitä puupalikalla kiertäen hän olikin saanut\nluistimensa kiinni siksi lujasti, että kykeni liukumaan niillä ja\njotenkuten potkia kahnuttamaankin. Hän ymmärsi nyt, ajatellessaan\nSanterin luistimia ja kenkiä, miten perin vaillinaiset, kummalliset,\nnaurettavat, hänen nuorin ja palikoin kiinni kötöstetyt kiitimensä\nolivat olleet. Häntä nauratti ajatellessaan sitä. Täällä ei olisi\nvoinut sellaisia käyttää, sillä ne olisivat herättäneet isoa iloa.\nMutta siellähän ei ollut näitä tärkeästi virnisteleviä kaupungin\npoikia, vaan saattoi rauhassa käyttää minkälaisia luistimia tahansa.\nLauri muisti elävästi, kuinka hän oli heti aamiaisen jälkeen mennyt\nrantaan, köyttänyt luistimet sanomattomalla ähinällä ja puhinalla\njalkaan ja lähtenyt liukumaan pitkin Isonhiedan rantajäätä,\njossa ei tarvinnut pelätä hukkuvansa, vaikka olisi pudonnutkin.\nIltahämyyn saakka hän oli viipynyt siellä ihan yksin, tutkien\nkaikki rannan kaarteet, luistellen ylöspäin Joutsenpuroa, joka\nsuupuolessaan hauskasti polveili niittyrantojen välitse, painuen sen\nrantapensaikoiden pimentoon, jossa haukkasi paleltuneita, jäätyneitä\npihlajanmarjoja, säikähtäen metsäkanaparven äkillistä lähtöä lentoon,\nja jälleen palaten järven rantaan mielessä viehättäviä kuvia kesän\nleikeistä tällä samalla paikalla. Mitään niin hauskaa kuin nämä\nmuutamat luistelupäivät silloin kerran Lauri ei voinut muistaa.\n\nHän tunsi, että hänen täytyi saada samanlaiset luistimet ja kengät\nkuin Santerilla oli. Se oli välttämätöntä. Hänen täytyi puhua siitä\näidille, joka varmaan keksisi keinon niiden hankkimiseksi. Santerin isä\nehkä tekisi kengät halvemmalla kuin ne kaupasta ostaen maksaisivat.\nHän oli kysellyt Santerilta vieteriluistinten hintoja ja saanut\nkuulla niiden olevan kalliita -- siinä viiden markan paikkeilla.\nMiten Santerin isä oli jaksanut hankkia ne? Siten, että Santeri oli\nantanut puolestaan omat säästörahansa, joita oli ollut nelisen markkaa.\nMistä hän oli saanut ne? Leikkaamalla kantoja Kauralan mestarin\nverstaassa. Mitä sellainen työ oli? Kengänkannan muotoisella raudalla\nlyötiin pohjanahasta pala, johon sitten liisteröitiin kaikenlaista\nnahansilppua. Reuna leikattiin laidasta tasaiseksi. Kun kanta oli näin\nkasvatettu riittävän paksuksi, se oli valmis käytettäväksi saappaan\ntekoon. Kymmenen penniä kappaleelta niistä mestari maksoi. Jos\nsilpuissa oli isompia nahanviiluja, kanta kasvoi nopeasti, mutta jos se\ntäytyi liimailla aivan mitättömistä paloista, työ kävi hitaasti. \"Mutta\nkyllä siinä sentään palkoille pääsee\".\n\nLauria nauratti tämä Santerin viimeinen lause, sillä hän muisti\nkuulleensa aikaisten työmiesten joskus sanoneen niin. Hän kysyi,\nosaisiko ehkä hänkin tehdä tuota työtä ja riittäisikö sitä hänelle?\n\"Jo vain\", Santeri vastasi; \"sitä osaa tyhmempikin kuin sinä ja sitä\nriittää meille molemmille. Isä on sanonut, ettei siten tehty kanta\nkestä ja että tuollainen on vuskutyötä, mutta mitäpä se muille kuuluu.\"\nJoululomalla Santeri aikoi mennä leikkaamaan kantoja, sillä hän tahtoi\nsaada hankituksi hyvät sukset, oikeat haapavetiset. Muilla ei juuri\nkehdannut hiihtää. Oliko Laurilla suksia ja minkälaiset?\n\nLaurilla oli sukset. Äiti oli pitänyt tärkeänä, että ne tuotiin\nkaupunkiin. Ne olivat tosin vain puolankalaismalliset, mutta Lauri\ntiesi kokemuksesta, että ne olivat silti hyvät, erinomaisen joustavat\nja sopivasti jalkavat. Ne olivat nyt etehisessä odottamassa talven\ntuloa. Sauvat kyllä olivat puutteelliset -- Santeri oli jo ehtinyt\ntarkastaa ne --, sillä ne olivat liian paksut ja niissä oli vain\nvitsasommat, mutta ehtisihän tuonnempana tehdä uudet. Santeri oli\nkertonut -- ja Lauri tiesi sen jo muutenkin --, että tässä lähellä\nasui vanha, punatukkainen, kyssäselkäinen puuseppä, joka muutamasta\nkymmenestä pennistä höyläsi pojille suksisauvoja. Sommat oli parasta\ntehdä rottingista, jota sai Faban kaupasta halvalla, ja piikit\nmaksoivat Snellmanin rautakaupassa viisi penniä kappale. Santerin\nkuvauksen mukaan hiihtovarusteisiin kuuluivat vielä paulakengät ja\ntupsuniekat paulat, mutta kun Lauri ei ollut milloinkaan nähnyt\nsellaisia, hänen käsityksensä niistä jäi hämäräksi. \"Ehtiipä nuo\nihmeet nähdä\", hän ajatteli. Sitäpaitsi Santeri oli sanonut, että\n\"pieksusi ovat hyvät hiihtokengät\". Santeri oli kertonut pyytäneensä\nisää tekemään hänelle pieksut, oikein sellaiset tukkimiehen jalkineet,\njoiden varsi ulottui polvien yläpuolelle. Lauri oli nyökännyt.\nSellaisia pieksuja hän oli nähnyt paljon. Tukkilaiset niitä pitivät.\nVarsien suussa oli punainen sahviaanireunus ja takana polvitaipeen\nkohdalla halkeama, jonka saattoi kuroa nahkanauhalla kiinni kuin\nkengän rinnuksen. Nauhain päässä killui pieni nahkatupsu. Istuessaan\ntukkilaiset oikoivat ja venyttelivät saappaanvarsiaan, tirskauttelivat\nmällisylkyjä ja olivat ylpeitä eivätkä ottaneet hattua päästään. Äitiä\nne sentään tottelivat: elleivät ottaneet pois päähinettään, äiti meni\nja antoi sen heille käteen. Muuan isokokoinen lentojätkä oli sanonut\näitiä niin kipakaksi \"ämmäksi\", \"että sitä pitää ihan pelätä\".\n\nTärkeintä oli nyt saada hankituksi luistimet ja niihin sopivat\nkengät, samanlaiset kuin Santerilla. Lauri tahtoi välttämättä\nvieteriluistimet, mikäli mahdollista oikeat \"nurmikset\", mutta tinki\nkuitenkin vaatimuksestaan pois nikkelöinnin. Santeri oli kertonut\nrikkailla pojilla olevan nikkelöityjä luistimia, jotka eivät siis\nmilloinkaan ruostuneet. Ja kai ne olivat muutenkin parempia, koska\nkuuluivat leikkaavan jäätä kuin leipää. Laurista tuo nikkelöinti oli\nturhaa komeutta, jota hän ei kehtaisi näyttääkään, koska tunsi, ettei\nse hänelle sopinut. Kyllä hän tyytyisi tavallisiin vieteriluistimiin,\nmutta vain sellaisiin. Ruuviluistimiin ei millään. Santeri oli näet\nkertonut olevan sellaisiakin luistimia, jotka niissä itsessään olevilla\nruuveilla kiinnitettiin kengän kantaan ja päkiäiseen. Ne olivat\nlähes puolta halvempia kuin vieteriluistimet. Lauri oli saanut sen\nkäsityksen, ettei kukaan oikea mies huolinut ruuviluistimista, että\nluisteleminen niillä oli jollakin tavalla ujostuttavaa, nöyryyttävää,\nmiehiselle miehelle alentavaa. Santeri ei voinut selittää, mistä tämä\njohtui, mutta niin vain oli, ja Lauri omaksui tämän käsityksen.\n\nLauri oli eräänä iltana kysynyt äidiltä, eikö hänkin voisi saada\nsamanlaisia kenkiä kuin Santerilla oli. \"Ne olisivat sitten sopivat\nluistinkengiksikin\", hän oli lisännyt. Äiti ei ollut sanonut muuta\nkuin että \"kyllähän sinun pitäisi ne saada -- ja luistimet myös\", ja\nkatsahtanut sitten häneen ompelukoneensa takaa silmälasiensa ylitse.\nLauri osasi lisätä äidin sanoihin sen, minkä tämä oli jättänyt\nlausumatta, että näet \"kunhan tulisi ensin se piispan kirje\". Muita\nkirjeitä oli jo tullut ja ne olivat helpottaneet äidin asemaa, mutta\nei vielä tätä tärkeätä piispan kirjettä, jonka saapumisesta pantiin\nriippumaan jokseenkin kaikki ulottumattomissa olevat asiat. Lauri\nkuvitteli sen olevan kooltaankin laaja ja mahtava, ja lukittu viidellä\nisolla lakkasinetillä, kaikissa kirkon kuva. Kun se kerran tulisi, niin\nse olisi eri täräys, jonkinlainen \"käsky kävi keisari Augustukselta,\nettä koko maailma piti verolle laskettaman\". Heh!\n\nPäivät kuluivat syksyn huomaamatta muuttuessa kylmemmäksi ja\npimeämmäksi. Lauri kotiutui ympäristöönsä vähitellen yhä laajemmalta,\nkunnes oli tutustunut kaikkiin Santerin sen arvoisiksi suosittelemiin\npaikkoihin. Ainoatakaan niistä hän ei kuitenkaan voinut pitää yhtä\nmieluisana kuin oli kaukainen kotiseutu, jota hän edelleen kiihkeästi\nikävöi. Jos se joskus unohtuikin, se palasi pian takaisin ja teki hänet\nonnelliseksi aiheuttamansa kaipuun surumielisellä, tunteellisella\nväreilyllä. Unessa se avautui kokonaan ja otti Laurin syliinsä, sallien\nhänen taas nähdä tummat metsät, siniset vaarat, metsälammet, järvien\naavat ulapat ja louhikkoiset rannat, ikuisesti kohisevat kosket, ja\nmurheellisen, yksinäisen saaren, jossa vainajat asuivat.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\n1\n\nHelga-tädin muutettua pois Lauri oli ollut äidin palkkaaman nuoren\napulaispastorin ohjattavana. Paavo hänen nimensä oli. Pian asui isän\nentisessä kamarissa, jonka äiti oli sisustanut uudelleen häntä varten.\nHän oli vankka, lihava, hyväntuulinen savolainen, josta pian tuli\nLaurin ystävä. Enimmäkseen hän istuskeli kirjoituspöytänsä ääressä,\npoltteli paksuja beirutskipaperosseja, häämöttäen savun seasta kuin\nmustapartainen enkeli pilvistä, valmisteli saarnaansa, jonka piti\nvuorollansa voimallisesti ja pontevasti, ja puhutteli ystävällisesti\nja neuvovasti hurskastelevia akkoja ja vanhojapiikoja, joita alkoi\näidin ihmeeksi käydä pikkupappilassa pitäjän peräkulmilta saakka,\npahimmankin rospuuton aikana. Tuntikausia ne istuivat Paavon huoneessa\nhaikeasti puhua niekutellen ja kaakatellen uskon asioista, joita Paavo\nkoetti selittää heille minkä osasi, väliin haukotellen kyllästyneesi.\nja ilmeisesti toivoen akkojen menevän \"hornantuuttiin\". Äiti ne\nusein toimitti ulos, joko pyytämällä Paavon saliin tai sanomalla\nsuoraan, ettei pastorilla ollut enempää aikaa heitä varten. Lauri oli\npäässyt ymmärtämään siitä, mitä oli kuullut äidin puhuvan ruustinnan\nkanssa, ettei kumpainenkaan hyväksynyt tätä Paavon osaksi koitunutta\nnaisten ylenmääräistä ihailua, koska siitä saattoi aiheutua juoruja.\nPaavon tultua ruokailemaan saliin, jonne äiti aina kattoi hänelle\nerikseen, Lauri tuli usein saapuville kirjoineen ja alkoi järkeillä\nhänen kanssaan kullakin kerralla erikoisesti hautomistaan asioista.\nTämä huvitti Paavoa, joka järkeili vastaan, kertoi ja selitteli\nkaikenlaista. Laurin mielestä Paavo tiesi paljon ja osasi selittää\nrauhallisesti. Lauri totesi kyllä, että Paavolla oli koko ajan\ntärkeimpänä asiana syöminen -- Lauri ei ollut vielä siihen saakka\ntavannut toista, jonka suussa ruoka olisi näyttänyt maistuvan niin\nhyvältä --, mutta kuten sanottu hänelle jäi suupalojen väliin niin\npaljon aukkoa, että ehti pudottaa siitä muutamia sanoja. Kalastamaan\nja metsästämään Paavo ei lähtenyt, mutta kyllä muuten soittelemaan ja\nuimaan. Hän souti niin, että kokassa kohisi, ja ui kuin jättiläiskala.\nRenki-Pekka sanoi, että ihmekö tuo, kun on silkkaa rasvaa koko mies:\neihän se pääsisikään uppoamaan. Erikoisempaa jumalisuutta tai hartautta\nLauri ei Paavossa huomannut. Lieneekö tuo edes ruokaansa siunannut,\nvaikka oli pappi. Virkaansa hän kuului hoitaneen hyvin.\n\nPaavo tuli neuvoneeksi Lauria tämän lapsellisissa lukupuuhissa\nsiihen saakka, kunnes kylässä alkoi toimintansa kansakoulu. Se toimi\nrovasti-sedän rakennuttamassa Tähtelässä vapaaehtoisin voimin,\nvarsinaisena opettajana ja johtajattarena isonpappilan Aina-neiti ja\ntämän apulaisina itse rovasti ja kanttori. Lauri oli saanut äidin ja\nrovastilaisten puheista sen käsityksen, että tässä oli kysymys suuresta\nja kalliista asiasta, jonka hyväksi oli uhrattava niin paljon kuin\nsuinkin, koska siten varustauduttiin parhaiten jonkin tulossa olevan\n\"pahan päivän\" varalle. Se uhkasi koko Suomea, isänmaata, tuo \"paha\npäivä\" -- miten, sitä Lauri ei käsittänyt. Hänen mielikuvitukseensa\nmaalautui vain outo, peloittava näky viimeisestä tuomiosta, jolloin maa\nja taivas \"hukkuvat\".\n\nKansakoulu oli uutta ja erikoista. Lauri meni sinne aluksi arkana\nja pyhällä mielellä kuin kirkkoon. Useimmat kouluiässä olevat\nkylän lapset oli tuotu sinne ja istuivat penkeillään säikähtyneen\nnäköisinä. Mutta vähitellen tottumus karkoitti pelon ja mielikuvitus\nalkoi askarrella Aina-tädin esittämissä asioissa. Maailma, joka oli\nsiihen saakka rajoittunut kotiin ja kirkonkylään, alkoi vähitellen\nAina-tädin karttakepin avulla laajentua, ulottuen pian Suomen ja\nsiitä koko Euroopan ääriviivoihin, meriin, vuoriin, jokiin ja suuriin\nkaupunkeihin. Laurihan oli tuosta kaikesta jo jonkin verran selvillä,\nmutta silti, ehkäpä Aina-tädin sattuvien kuvausten johdosta, maailman\nsuuruus ja siihen mahtuvien asioiden suunnaton paljous nyt valkenivat\nhänelle niin aavistamattoman jylhinä, että hän tunsi masentuvansa\najatellessaan niitä. \"Kuka voi oppia kaiken, mitä niihin kuuluu?\" hän\nkysyi itsekseen ja tunsi hämärää halua paeta jonnekin syvään korpeen,\njossa ei tarvitsisi tietää mitään tällaista, vaan saisi olla onnellinen\neläessään rikkumattomassa rauhassa kesät, talvet, ja asuessaan lahden\npoukamaan, lirisevän korpipuron suuhun, rakennetussa savupirtissä.\nVaistomaisesti Lauri oli tuntenut pelkäävänsä suurta maailmaa, mutta\nsamalla myös kiihkeästi kaipaavansa sinne.\n\n\n2\n\nLauri oli selvillä suuresta maailmasta siksi, että oli ensimmäisenä\narmovuosikesänä yhtäkkiä päässyt äidin mukana pitkälle matkalle, joka\nulotettiin kauas etelään, aina Viipuriin saakka. Lähimpänä aiheena oli\njokin vararikosta johtuva asia, johon äiti tahtoi saada selvityksen\nitseltään vanhalta tuomarilta. Nimismies-sedän neuvot tuntuivat\nriittämättömiltä; ilmeisesti oli kysymyksessä pulma, jonka kykeni\nratkaisemaan vain itse vanha tuomari, sama, joka piti käräjät. Se oli\näidin vakaumus ja siksi hän teki äkkipäätöksen ja lähti tapaamaan tuota\nlähimmässä kaupungissa, 120 km:n päässä, asuvaa ylimmän lainopillisen\nviisauden edustajaa. Samalla hän tahtoi ulottaa matkansa meren rantaan\nja rautatielle saakka, mennäkseen tervehtimään vanhaa äitiänsä,\nveljeänsä ja sisartansa, jotka asuivat Viipurissa. Lauri oli kuullut\näidin puhuvan ruustinna-tädin kanssa, että hänen täytyi päästä hiukan\n\"tuuluttelemaan\".\n\nHeti saatuaan tietää pääsevänsä mukaan Lauri tunsi kohenevansa\nsekä omissa että muiden silmissä. Paikatessaan hänen pieksujaan --\nsen hienompia kenkiä Laurilla ei näet ollut -- renki-Pekka puheli\nkunnioittavaisesti, että \"lieneekö tässä pitäjässä ainoatakaan, joka\nolisi käynyt Viipurissa asti\" ja että \"kun sieltä palaat, niin saat\nsanoa olevasi eri mies\". Karjakko-Kustaava hirvitteli, että \"niinkö\nkaukana se Viipuri on!\" Vaikka molemmat olivat ihan vakavia, Lauria\nsilti vaivasi pieni epäilys, että he tekivät hänestä pilaa. Se oli\nelokuun päivä, ei vielä syksyinen, mutta sinne päin. Tuuli kohisutti\npihan isoja haapoja ja koivuja; väliin satoi, mutta sitten taas aurinko\npaistoi. Oli sellainen sää, jolloin metsot istuvat haluttomasti\npuissa, koska eivät pidä niiden huojumisesta, ja joutuvat helposti\nsatimiin, jos nämä ovat oikeissa paikoissa. Kesken valmistuskiireiden\nLauri muisti tätä ja hänen halutti juosta katsomaan niitä kahta uutta\nsadinta, jotka hän oli Pekan kanssa saanut viritetyiksi edellisenä\npäivänä maantien länsipuolella pitkin suon rantaa järveä kohti vievälle\npolulle. Ei hän tietenkään nyt sinne joutanut -- jännityksissään vain\nsellaista kuvitteli, että aika olisi kulunut huvennuin ja lähdön hetki\npian koittanut.\n\nSe koitti. Oma, pieni, ruskea, uskollinen, iäkäs ruuna Laukki alkoi\nvetää vanhoja, mutta nyt erikoisen hyvin rasvattuja kiesejä merenrantaa\nkohti, etuistuimella pieni tarmokas rouva ja tämän pieni, utelias,\nvaitelias, kaikkea tyystin tarkasteleva poika, ja takaistuimella pieni,\nkesakkonaamainen, punatukkainen, uskollisista uskollisin kyytipoika\nAlpe, jonka hevosmiestaidon ja neuvokkuuden varaan koko matkue oli\noikeastaan uskottu. Vain kiesit olivat normaalia kokoa -- muu kaikki:\nhevonen, ihmiset, matkatavarat, normaalia pienempää. Mutta sehän ei\nhaitannut, sillä he eivät tienneet sitä itse. Alpe, joksi käytäntö\noli supistanut hienon Albert-nimen, oli äidin ylin luottamusmies\nkotioloissakin. Lauri oli huomannut äidin aina puolustavan Alpea\nja syrjäyttävän Pekkaa, mikä ehkä johtui siitä, että Alpe oli yksi\näidin monista ja monenlaatuisista turvateista, peritty äskeisiltä\nhallavuosilta. Kyytipojaksi hän oli erikoisen sopiva pienuutensa ja\nlaihuutensa vuoksi. \"Ei Laukkia voi vaatia raahaamaan raskasta Pekkaa\nensin merenrantaan ja sieltä vastamäkeen takaisin\", äiti oli selittänyt\nLaurille tämän tiedustaessa, miksi Alpe eikä Pekka. Äiti puhui\nLaukista kuin ihmisestä, jonka mielipidettä oli kuultava ja oikeuksia\nkunnioitettava. Laukki oli hänen morsiuslahjansa isänkodista, jostakin\nrovastilasta, jossa myös he nyt tulisivat käymään, ja siksi sillä oli\nLaurin kotona suuri sananvalta, jota se kuitenkin käytti vain joskus\nharvoin äksyillessään.\n\nNuo loppumattoman pitkät vastamäet... Ennenkuin alkoi mennä junnata\nniitä ylös, Laukki seisahtui juurelle, katsahti äitiin kuin\nolisi nuhdellen kysynyt, \"oliko sinne tuomariin lähtö todellakin\nvälttämätön?\", pudisti päätänsä, niin että vanhat pislaipäitset,\nsuitset, silat ja mäkivyöt helähtivät, puhalsi korskuen ja sitten...\nLaurista tuntui ihan epätoivoiselta, mutta mikä auttoi. Mäen\nlaella seisahduttiin taas huokaamaan ja katsomaan näköalaa. Se oli\nhuikaisevan laaja -- silmänkantamattomiin sinisiä saloja kuin pehmeitä\njättiläisaaltoja.\n\n-- -- --\n\nSiellä koulussa, maantieteen tunnilla, Lauri ikäänkuin tunsi seisovansa\ntuollaisella korkealla mäellä ja katsovansa kauas, hyvin kauas suureen\nmaailmaan, \"luvattuun maahan\". Niinkuin Mooses Nebon vuorella,\nkahden kesken Jumalan kanssa. Lauri tunsi hämärästi, että tuollainen\nyksinäinen hetki kuin Mooseksella silloin oli jotakin vakavaa, pyhää.\nSääli, ettei Mooses päässyt \"luvattuun maahan\". Sitä ei riittänyt\nkorvaamaan se, että itse Herra hautasi hänet. Rovasti-setä selitti\ntuota \"luvattua maata\" ja oli vakavan, melkein murheellisen näköinen\nsanoessaan, että ylen harvat ihmisistä pääsevät sinne. Se häämöttää\nkyllä kauniina katsoessamme sitä sydämen Nebo-vuorelta, mutta pakenee,\nhaihtuu pois virvatulena, kun lähdemme tavoittamaan sitä. Kädet ojossa\nriennämme sen jäljessä, kun yhtäkkiä kompastumme ja putoamme...\n\nRovasti-setä oli empinyt ennenkuin oli sanonut, minne putoamme... Eikä\nhän ollut sanonutkaan sitä, vaan oli kuin heräten hymyillyt ja alkanut\npuhua leikkiä, jotakin aivan muuta. Mutta Lauri oli ymmärtänyt hänen\ntarkoituksensa. Hauta se on, johon ihminen putoaa kesken kiireensä.\nNiinkuin Einar-setä, seppä ja isä olivat tehneet.\n\nTuollaisilta korkeilta paikoilta Lauri katseli historiaakin, kuuluisia\ntapahtumia, ensimmäistä ristiretkeä ja Kupittaan lähdettä, jossa\nsuomalaisia pakanoita kastettiin. Kun Aina-täti selitteli niitä ja\nhän luki niistä Maamme-kirjasta, ne valkenivat hänelle kuin taulut.\nTuomas-piispan miekka välähti jossakin Nevajoella päin kuin salama.\nLaurin mielikuvitus ja pienet ajatukset ponnistelivat saadakseen\nselkeän käsityksen jostakin tärkeästä, viehättävästä, suuresta asiasta,\njohon kaikki nuo kuvat kuuluivat, mutta hänen voimansa olivat siihen\nvielä riittämättömät. Saavutukseksi jäi vain hämärä, onnea tuottava,\nmiehekäs, uljas tunne.\n\nHän oli puhunut asioista parhaan ystävänsä, kestikievarin Ilmarin\nkanssa ja he olivat ymmärtäneet toisensa. Ilmari oli osannut täyttää\nLaurin sydämen syvällä onnella. Lauri ei osannut selittää, miksi\nIlmari oli hänestä niin \"mukava poika\", vaan antautui kokonaan sen\nviihtymyksen valtaan, jota tunsi hänen seurassaan. Ilmarin hento\nolemus, nauru, puhe, katse ja liikkeet olivat Laurista erikoisesti\nmiellyttäviä. Hän tunsi ollessaan Ilmarin seurassa jonkinlaista\nautuasta uhraavaisuudenhalua ja olisi ollut hänen puolestaan valmis\nvaikka mihin. Tästä ystävyydestä oli itsekkyys kaukana, sillä sen\nsuurin onni oli juuri kaiken luovuttamisessa toisen hyväksi. Voileipä,\nvehnäspala, taskussa likaantunut kivikova karamelli maistuivat vasta\nsilloin oikein hyvältä, kun sai jakaa ne Ilmarin kanssa, joka taas\npuolestaan oli täysin onnellinen ainoastaan, jos sai jakaa kalleimman\naarteensa Laurin kanssa tai lahjoittaa sen hänelle kokonaan. Antamisen\nilo, uskollisuus, valmius astumaan rintamaan toisen puolesta -- kaikki\nnämä korkeat inhimilliset ominaisuudet lämmittivät pienten miesten\nmieltä, rikastuttaen heidän elämäänsä tältä kohdalta sädehtivän\nkauniiksi.\n\nTähän toveruuteen, lasten puhtaaseen, onnea tuottavaan ystävyyteen,\ntuli lisäksi vieno, salaisesti suloinen, kuin sokerin makuinen\ntunnelma, jonka tyttöjen läsnäolo herätti. Se asiahan sisältyi elämään\nja luontoon, joiden mukana lapset uivat kuin virrassa ajattelematta ja\nkyselemättä, miksi tuo oli noin ja tämä näin. Ei Lauri enempää kuin\nmuutkaan pojat tai tytöt tulleet ajatelleiksi, mikä herätti tuollaisen\ntunnelman; he vain joutuivat tietämättään sen valtaan. Siitä syntyi\nkoko olemuksen hyvänolon tunnetta, joka teki onnelliseksi ja aiheutti\nväliin voimannäytön halua ja miehekästä uljastelua, kovaäänistä puhetta\nja ylimielisyyttä.\n\nTämä Laurin ensimmäinen varsinainen koulu painui niin tarkoin hänen\nmieleensä, että hän aiheen tullen saattoi vaipua katselemaan sitä\nkuin kuvaa, jossa yksityiskohdatkin erottuvat selvästi. Hän näki\nvanhan rovastin opettamassa uskontoa ja kuuli hänen hyväntahtoisesti,\nrauhallisesti, hiukan leikillisesti selittelevän, mitä \"härän\nnostamisella kaivosta\" tarkoitetaan. Aina-täti opetti kirkkaalla\näänellä ja kirjoitteli numeroita rautapellinkappaleelle, jonka oli\nnostanut uunin edestä sen reunalle, mustaa taulua kun ei ollut varojen\npuutteessa vielä saatu hankituksi. Kanttori opetti laulua, lyöden\nääniraudalla peukalon kynteen, hyräillen sointuvasti ja hymähdellen\nlasten ujoille ja epävarmoille yrityksille. Kevättutkinnossa Ilmari\nlausui pontevasti Vänrikin markkinamuiston aivan ulkoa, tarvitsematta\nkirjaa ollenkaan. Katsellessaan ensimmäistä todistustaan Lauri tunsi\nhämärästi, että se oli arvokas paperi, ja pyysi äitiä tallettamaan sen\nhuolellisesti.\n\n\n3\n\nTullessaan kaupungin isoon kansakouluun Lauri siis tiesi, minkälaista\nkoulu on, eikä hämmästellyt muuta kuin oppilaiden paljoutta ja pihalla\nvallitsevaa tavatonta vilinää ja ääntä. Sen hän myös huomasi, että\nkaupungin lapset olivat paljoa vilkkaampia ja -- hänen teki mielensä\nsanoa -- häijympiä kuin Tähtelän koulun hiljaiset, arat pikku miehet ja\nnaiset. Kaupungin pojat olivat lujanyrkkisiä, halukkaita tappelemaan\nja kärkkäitä nolaamaan uusia, tuntemattomia tulokkaita. Heillä oli\nsyövyttäviä, purevia haukkumasanoja ja he osasivat nauraa ja hihittää\nharmittavan pilkallisesti. Ja kaupungin tytöt olivat vilkkaampia,\nsievemmin puettuja, ujostuttavampia kuin Tähtelän tytöt. Laurilla oli\naluksi omat vaikeutensa toveriensa joukossa, jotka eivät voineet olla\nlausumatta nauravia arvostelujaan hänen maalaisasustaan ja oudosta,\nleveästä puheenparrestaan, eivätkä ottamatta selvää hänen voimistaan.\nMutta kun he olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa, muutamilla\ntodistuksena siitä pilveen painuva silmä tai verta itkevä nenä, välit\ntasaantuivat ja alkoi syntyä hyvää toveruutta, jopa ystävyyttä. Laurin\ntarkasteleva katse siirtyi toverista toiseen, pojasta tyttöön -- hänen\nluokkansa oli sekaluokka -- ja pani tyynesti merkille kaikki.\n\nHänen katseensa oli nyt terävämpi kuin ennen, johtuen tuosta Elsan\nhuomautuksesta, että herrasväen lapset kävivät valmistavaa eivätkä\nkansakoulua. Huomautusta oli sittemmin alleviivannut se, että Santerin\näiti oli eräänä päivänä, keskustellessaan Laurin kanssa, tullut\nsanoneeksi tätä \"parempain ihmisten\" lapseksi. Oli siis todellakin,\nkoska kaikki näyttivät sanovan noin, olemassa kahdenlaisia ihmisiä,\nparempia ja huonompia. Ja nämä toverit tässä olivat jälkimmäisten\nlapsia. Laurille alkoi näiden hämärien määritelmien takaa häämöttää\njotakin yhteiskunnallista, joka loukkasi hänen oikeudentuntoaan.\nHän tunsi \"sääty\"-sanan ja lausuili mielessään \"pappissääty\",\n\"talonpoikaissääty\", \"aatelissääty\", \"herrassääty\". Mutta mihin\nsitten kuuluivat Santeri ja muut luokkatoverit? Lauri koetti sovittaa\nheitä kaikkiin tuntemiinsa säätyihin, mutta huomasi ihmeekseen,\nettei se käynyt päinsä. Lähinnä he olivat talonpoikia, mutta eivät\nkuitenkaan, sillä eihän heillä ollut maata, jota olisivat viljelleet.\nHe olivat työmiehiä, mutta muodostivatko he tällaisina oman säätynsä,\nsitä Lauri ei tiennyt. Hän ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan\n\"työmiessäädystä\".\n\nLaurin seuraava kokemus oli, että hän huomasi Santerin ja muidenkin\ntoveriensa pitävän häntä kuuluvana \"herrassäätyyn\" eli toiseen kuin\nhe itse. He ilmaisivat tämän monella tavalla, mutta aina arasti,\nvihjaavasti, hienotunteisesti. Olipa Lauri joutunut kuulemaan heidän\nolevan keskuudessaan ylpeitä siitä, että Lauri oli tullut heidän\nkouluunsa, vaikka oli herraspoika. Tämä oli Laurista ujostuttavaa,\nkummallista, eikä hän pitänyt siitä, vaan oli kuin ei olisi tiennyt\nsellaisesta mitään. Ja harvoinhan se tulikaan hänen mieleensä, mutta\nsilti joskus. Käytyään sitten toveriensa luona hän tunsi yhtäkkiä\ntodellakin kuuluvansa eri säätyyn, eri maailmaan, kuin he. \"Ilo-Haukka\"\neli Ilmari Halonen, jonka silmät olivat heleästi, kirkkaasti siniset,\nhampaat eheät ja valkoiset, ja mieli aina nauravasti iloinen, vei hänet\nkerran kotiinsa. Ennenkuin hän aukaisi oven, hän vilkaisi Lauriin\nhiukan arasti, puolustelevasti, anteeksipyytävästi -- \"että tällaista\nmeillä on\". Lauri ymmärsi hänet täydelleen ja tuli huomaamattaan\nnyökäyttäneeksi päätään, vaikka Ilo-Haukka ei ollut mitään kysynytkään.\nYhdessä ainoassa huoneessa siinä asui iso perhe. Lauri tunsi selvästi\nköyhyyden ummehtuneen hajun ja oli hämillään. Samoin oli hämillään\nIlo-Haukka. Haihduttaakseen ujouttaan hän alkoi näytellä aarteitaan ja\nunohtui siinä nauramaan sillä raikkaalla, sydämellisellä tavalla, josta\nLauri niin piti. Näin köyhää ei Laurin kotona ollut. Sitäpaitsi täältä\npuuttui jotakin -- Lauri ei oikein tiennyt mitä, mutta siinä juuri oli\nero Laurin maailman ja tämän välillä. Kerran myös hänen ensimmäinen\nriitatoverinsa, kyssäselkä-Anttoni, vei hänet kotiinsa. Lauri osti\nkymmenellä pennillä rusinoita, joita sai ison tötteröllisen, ja näitä\npureskellen he lopuksi päätyivät Anttonin luo. Hänenkin perheensä asui\nvain yhdessä huoneessa, joka kuitenkin oli ilmavampi ja siistimpi\nkuin Ilo-Haukan. Sielläkin vallitsi tuo ummehtunut haju, jonka Lauri\noli todennut uhoavan Santerin ja kaikkienkin toveriensa vaatteista.\nEhkä se levisi sukista, joita molemmissa oli nuoralla kuivamassa.\nTultuaan kotiin Lauri katsahti ympärilleen ja tunsi olevansa kokonaan\ntoisenlaisessa ympäristössä kuin missä äsken oli käynyt. Nyt hän myös\nselvästi totesi, ettei hänen kotonaan vallinnut sama haju kuin toverien\nkodeissa. Seisoessaan siinä hän muisti Anttonin ilmeen, kun Anttoni oli\nnäytellyt hänelle aarteitaan. Anttoni osasi peltisepän töitä, sillä\nhänen vanhempi veljensä oli peltiseppä. Hänen hymynsä oli lämmin,\nmiellyttävä, ja kirkasti hänen karkeat, rumat piirteensä. Anttoni oli\nhyväsydäminen ja kiltti, vaikka pitikin tarpeellisena näyttää uusille\ntulokkaille, kuka oli herra.\n\nSiinä kodin kynnyksellä seisoessaan Lauri tuli ensimmäisen kerran\najatelleeksi, että hän tahtoi päästä samaan kouluun, jota Elsa ja\nLahja kävivät, koska se oli hänen oikea koulunsa. Hän ei kyennyt\nperustelemaan tätä, vaan tunsi sen vain haluna, vetovoimana maailmaan,\njohon vaistomaisesti aavisti kuuluvansa.\n\nIllalla hän sanoi äidille:\n\n-- Kuule, äiti, enkö minäkin pääsisi Elsan kouluun?\n\nÄiti katsoi häneen pitkään ja kysyi puolestaan:\n\n-- Miksi niin? Onhan oma koulusi hyvä ja opettajattaresi etevä ja\nystävällinen.\n\n-- Niin, mutta...\n\n-- Elsan koulu on kallis -- kaksikymmentä markkaa lukukaudelta.\n\nJa äiti lisäsi huoaten:\n\n-- Eikä piispalta kuulu mitään... Ei ole kai vielä ehtinytkään.\nSellaiset puuhat vaativat aikansa...\n\nLauri ei puhunut mitään. Tämä ei ollut ainoa asia, jonka toteutuminen\noli joutunut riippumaan tuosta salaperäisestä piispan kirjeestä. Sen\ntuloa odottivat uudet kengät, uudet vaatteet, luistimet. Sitä ei\nkannattanut ajatella, sillä se ei saapuisi milloinkaan. Varmempaa oli\nryhtyä leikkaamaan kantoja Santerin kanssa, sillä siitä saisi omaa\nrahaa.\n\nHän kuuli tuttua haukuntaa ja meni katsomaan ikkunasta. Tellu oli ajaa\nsuhauttanut Mirrin puuhun ja äyväsi nyt sen juurella. Santeri oli\ntullut katsomaan sitä omalle rappuselleen ja nähtyään Laurin ikkunassa\nheilautti kättään ja nauroi. Tellu ymmärsi naurun koskevan sitä ja\nlähti arvokkaasti, vain kerran paheksuvasti katsahtaen kumpaankin\npoikaan, ressuttelemaan porttia kohti. Siellä se toimitti viralliset\ntehtävänsä tyynesti ja perusteellisesti, vähääkään välittämättä\nMirristä ja pojista, ja alkoi sitten, kääntyen pihaan päin, kuopia\ntakajaloillaan ja urista pää pystyssä ja hampaat irvessä kuin\nhaastaakseen koko maailman lopulliseen, ratkaisevaan kamppailuun.\n\"Kyllä täällä voimia riittää!\"\n\nMutta Tellu erehtyi, jos luuli tekevänsä uhmailullaan Mirriin jotakin\nvaikutusta. Olematta häntä näkevinään Mirri nuoli käpälänsä ja pesi\nnaamansa niin tarkoin, ettei milloinkaan paremmin, ja jäi sitten silmät\nrakosillaan, kielenkärki hiukan näkyvissä huulien välistä ja häntä\nsiististi jalkojen suojana oksalleen ottamaan pientä ettonetta.\n\n\n4\n\nSyötyään Lauri meni tänä samana päivänä -- se oli lauantai ja loma\n-- Santerin luo. Nähtyään hänen tulonsa Koskisen ukko, joka juuri\nlopetteli viikon töitä, sylkäisi piikit huulensa reunalta, heitti\nvasaransa ja sanoi:\n\n-- Tulehan, poika, niin otetaan kenkien mitta... Hän heitti jalkahihnan\nirti, otti pöydältä paperisuikaleen ja liikauttaen vieressään olevaa\njakkaraa kehoitti:\n\n-- Istu tuohon... Äitisi käski eilen hankkia aineet ja tehdä sinulle\nkengät, samanlaiset kuin Santerilla on.\n\nLauri oli melkein pökertyä ilosta, sillä tämä oli äkillinen yllätys.\nOli hyvin äidin tapaista tuumia asioita hiljaisuudessa, virkkamatta\nkellekään mitään, ja sitten äkkiä päättää, että näin on tehtävä.\nKoskisen ukko kai näki Laurin hämmästyksen, koska sanoi selittävästi:\n\n-- Etkös tiennytkään... Kai sentään tarvitset kovapohjaiset kengät,\nkun tulee pian luistelun aika, sillä eihän pehmeäpohjaisiin pieksuihin\nvoi kiinnittää luistimia. Niillä on sitäpaitsi paha kävellä\nmukulakivikaduilla. Jalkapohjasi ovat varmaan olleet hellät?\n\nOlivathan ne olleet aluksi ennenkuin olivat tottuneet. Äiti oli kysynyt\nsiitä ja Lauri oli myöntänyt. Siksi äiti oli tietenkin päättänyt, että\nLaurin täytyi saada uudet kengät. Sitä varten hän kai oli istunut\nmyöhään yöhön ja kirjoittanut jotakin mitä lie, jonka oli sitten vienyt\nStenvikin maisterille, Louhen toimittajalle, painettavaksi lehteen.\nSiitä tulisi rahaa sen verran, että pikkupojan kenkiin, jotka eivät\ntäten teetettyinä maksaisikaan paljoa.\n\nSuutari mittasi Laurin jalkaterää paperisuikaleella, repäisi tähän\nsopiviin paikkoihin merkin ja puheli puoleksi itsekseen:\n\n-- Helliksi, he-elliksi siitä tulevat jalkapohjat, kun kävelee\nkivikossa noin ohutpohjaisilla pieksuilla. Ammattinsa on osannut se\nmies, joka on tehnyt sinulle nuo pieksut. Haukilan Kalleko sen oli\nnimi? Jaa-ha. Vai Haukilan Kalle. Osasikohan tuo tehdä mustankengän\nsaappaat? Vai osasi. Siellä taisi olla useita suutareita siellä\nkotipuolessasi? Vai oli. Tottakai. Mistäs ihmiset olisivat kenkiä\nsaaneet, ellei olisi ollut suutareita. Se on niin, että suutarien työn\npäällä seisoo koko maailma. Ensin on maa, sitten ovat kengät ja vasta\nviimeiseksi ihminen. Kysy sitten, onko suutari tärkeä mies. Mitenkäs\nse onkaan -- tehdäänkö kantoihin samalla luistimen kiinnityssijat?\nVai käytätkö sinä ruuviluistimia? Etkö. Jaha. Parempi onkin, sillä ne\nlohkaisevat helposti koko kannan irti. Ovat sitäpaitsi matalanpuoleisia\nja tylppäkärkisiä, niin että niillä kuuluu olevan vaikeaa potkaista,\nkun ryhtyy tekemään amerikaanaria tai muita kierukoita. Eikö sinulla\nole vielä luistimia? No, kai ne tulevat hankittaviksi, kun kerran\nkengät tehdään niitä varten. Käydessäni eilen ostamassa kengäkset\nostin samalla kantalevyt ja ruuvit, jotta saadaan laittaa kengät\nluistelukuntoon. Eivät ne kalliita olleetkaan. Saat ne ilmaiseksi,\nsillä olethan avustanut Santeria lukemisessa...\n\nSanteri oli tullut kamarista ja kuunteli isänsä puhetta hymyillen,\nruskeissa silmissä lämmin loiste. Ristiinakin sattui tulemaan\nsaapuville, meni suoraan hellan ääreen, tiristi paksun lakin alla\nhautuvasta pannusta hiukan sumppia kuppiin, kaataa tupsautti\näkillisellä liikkeellä tilkan maitoa joukkoon, hamuili sokeriastiasta\nmurun huuliensa väliin ja sanoi juontinsa ohessa:\n\n-- Kun riittäisi kaunista ilmaa vielä tunnin, pari, niin saisi\nvosmestarinnan vaatteet sisään yhtä valkoisina kuin parhaasta\nkesäpyykistä. Hoh-hoijaa, kun jalkoja taas polttaa. Tule,\nSanteri-riepu, juomaan kahvia. Riittää tätä sumppivettä sinullekin,\nAukusti. Miten se on, Lauri, sinä et taida huolia tällaisesta köyhän\nsakkaisesta kahvista? Että huolit? Annetaan sinulle tämä eheä,\nkultareunainen kuppi. Aukusti tuo tyytynee vanhaan korvattomaan\nkololaitaansa, josta on hörppinyt kahvinsa avioliittomme ensimmäisestä\naamusta alkaen. Hyvin se on kestänyt ja kestänee vieläkin. Ota,\nSanteri, tuosta kaapista korppuja. Siellä on vielä kolme penninkorppua,\nyksi teille jokaiselle. Minun täytyy mennä vääntämään loppuja ja\nripustamaan nuorille. Käsiä kolottaa, kun täytyy vääntää lujasti.\nVosmestarinnan piikatyttö on hölläkätinen. Pane, Aukusti, sitten\nperunat tulelle. Tultuani kiehautan itse kastiketta...\n\nRistiina meni. Aukusti jäi kuppi kädessään katsomaan hänen jälkeensä.\nSe oli tuttua. Hän oli nähnyt jo monen kymmenen vuoden aikana Ristiinan\nmenevän juuri noin ja kuullut hänen puhua purpattavan samalla tavalla,\nodottamatta vastausta. Itse hän oli samoin kuin nyt jäänyt mietteissään\nkatsomaan hänen jälkeensä, nuorin ajatuksin niin kauan kuin oli ollut\nnuori, väsähtänein, surumielisin, sitten kun oli vanhentunut. Sellaista\noli ollut elämä. Nyt se oli heidän kohdalleen hiljaista myötämaata\nhautaa kohti, joka väliin kuvasteli silmiin hyvin läheiseltä. Mutta\nennenkuin siihen pudottiin, olisi pitänyt saada Santeri-riepu mieheksi\nja niin pitkälle, että ylettyisi hampaillaan leipäorteen. On hänellä\nnyt hyvä ystävä, tuo Lauri, jonka kanssa menevät rinnakkain ylöspäin\nvievää nuorten polkua. Heillä on vielä pitkä nousu suoritettavana\nennenkuin pääsevät kaarensa korkeimmalle kohdalle. Minkälaisia ollevat\nsilloin ja mitä nähnevät tuolta elämänsä katonharjalta? Sitä ei voi\ntietää. \"Emmekä minä ja Ristiina saakaan tietää sitä, sillä Santerin\nnoustua tuonne korkeuteen me olemme jo vaipuneet hautaamme. Eipä\ntiedä, vaikka pojista tulisi isojakin herroja. Ihmeellisempiä asioita\non kuultu. Kyllä niillä siihen päätä on, kun olisi vain varoja, millä\nsaada alkuvauhtia. En välitä ottaa Laurin kengistä tekopalkkaa --\naineiden hinnat vain. Sanon pastuskalle saaneeni aineet niin halvalla,\nihan tuttavan kaupalla, että kannattaa tehdä näin vähällä. Köyhä\nkun tukee toistansa, niin sillä tavalla mennä junnataan eteenpäin\nyhteisvoimin. Tarkoin kuuluu pastuska laskevan lanttinsa, niin että\nei kai niitä hänen pussissaan liikoja ole. Jokin rahanlähde hänellä\nkuitenkin on siitä päättäen, että rahaposteljooni haeskeli häntä eilen.\nOn ehkä sukulaisia, jotka avustavat. Kumma, että se on tuonut poikansa\nkansakouluun, vaikka on selvästi parempia ihmisiä... Näkyvät olevan\ntuttavia vosmestarinnan ja tuomarin väen kanssa -- kuuluvat asuneen\nsamalla paikkakunnalla. Tietäneekö vosmestarinna, että hänen veljellään\ninsinöörillä on tullut kaikessa hiljaisuudessa hankituksi oma perhe?\nTuskin vain. Kukaan ei ole niin sydämetön, että menisi sanomaan sitä\nhänelle. Vaikka kyllä se asia olisi juoruakoista herkkupala. Lapsia\nlienee jo ainakin kaksi. Mitenkäkö hän on tullut menetelleeksi niin?\nMiksi ei ole mennyt naimisiin lastensa äidin kanssa? Se on kumma juttu,\nmutta insinöörillä on siinä puolustuksensakin. Nuorena miehenä hän\nmuutti tuohon, missä nytkin asuu, ja lystiä pidettiin. Ei muuta kuin\nalituinen soiton ja laulun pauhu. Sitten sallimus lähetti hänelle liian\nkaunismuotoisen palvelustytön, joka oli lisäksi hyvä kuin enkeli.\nHeti kun näin hänet, ymmärsin hänen joutuneen suden suuhun. Insinööri\noli kuin hulluna hänen jälkeensä. Ne kengät, jotka aikoinani olin\nsuunnitellut Ristiinalle, jouduinkin tekemään Emmalle, josta pian\ntuli täysihöyheninen röökynä. Se oli kummallinen tyttö. Vaikka kaikki\ntiesivät, minkälainen kohtalo häntä odotti, ja Ristiina säälitteli ja\npuhutteli häntä, niin hän vain hymyili onnellisena ja tuijotti eteensä\nkuin olisi nähnyt kaunista unta. Kun sitten vosmestarinnan kuultiin\nmuuttavan veljensä luo ja samaan aikaan alkoi selvästi näkyä, mitä\nEmma odotti, niin silloin koko piha ihmettelemään, että mitenkähän\ntytön nyt käy. Mutta Emma vain hymyili onnellisena ja katosi eräänä\npäivänä näkyvistä, kukaan ei tiennyt, minne. Insinööri kai sen tiesi,\nmutta eihän sitä häneltä voinut kysyä. Kai hänestäkin sentään tuntui\nikävältä, kun ei Emma enää ollutkaan portilla häntä vastaanottamassa\n-- päättäen siitä, että hän oli väliin murheellisen näköinen. Emmasta\nvain ei kuulunut mitään. Vasta muutaman viikon kuluttua Ristiina sai\nsattumalta eräältä tuttavalta kuulla, missä Emma asui. Insinööri\noli vuokrannut hänelle kaukaa, toiselta puolelta jokea, oikein\nherrasasunnon ja sisustanut sen kuin linnunpesän. Siellä kuului olevan\nkaksi sänkyä kuin perheissä ja täydellinen talous. Sinne insinööri\npujahtaa milloin vain silmä välttyy ja elää siellä Emman kanssa kuin\naviomies. Ristiina on käynyt Emman luona ja sanoo tämän olevan hyvin\nonnellinen. Oli parempi, ettei insinööri mennyt Emman kanssa lailliseen\navioliittoon, sillä siinä tapauksessa hänen olisi ollut vaikeata\nauttaa yhtäkkiä leskeksi joutunutta, turvatonta ja vähän säikähtynyttä\nsisartaan. Emma oli ymmärtänyt, että tässä tarvittiin hänen uhriaan,\nja oli vakuuttunut siitä, että kerran, oikean ajan tullen, insinööri\nantaa hänelle ja lapsilleen nimensä ja tunnustaa heidät omikseen.\nSaattaa käydä niin, saattaa olla käymättä. Elämän tapahtumia, oikeuden\nja vääryyden määriä, ei voi tietää edeltäpäin. Mennään vain yhdessä\nmylläkässä kuin mäkeä alas ja ollaan sekapäisiä elämän kirjavasta\nvilinästä. Ei tuomarikaan aina jaksa olla niin siisti kuin miltä\nnäyttää. Kyllästyy varmaan anoppiinsa ja menee Susiteettiin tapaamaan\ntoisia muka yhtä onnettomia. Vaan Rosina-rouva on lempeä ja hoitelee\nukkonsa hellästi terveeksi. Sitten elämä maistuu entistä ehommalta,\nsaattaapa syttyä uusi rakkauden puuska. Täytyyhän olla koskipaikkoja ja\nkäväistä kivellä, jotta tietäisi, miten hyvä on kulkea suvannossa...\"\n\nSuutari oli unohtunut muutamiksi silmänräpäyksiksi mittapaperi kädessä\ntuijottamaan eteensä. Hänellä oli sellainen tapa tai olisiko tuo ihan\nvika. Ajatukset silloin läksivät liikkeelle omin valloin ja harhailivat\nmilloin missäkin, hyppien asiasta toiseen. Niistä kuvastuivat suutarin\ntoiveet ja pettymykset ja niissä hän tarkasteli itseään syrjästä\n-- tuota parrakasta, tyhmänä pidettyä, kömpelöä Aukusti Koskista,\njoka istui rumpunsa syvennyksessä aamuvarhaisesta myöhäiseen iltaan,\npaikkasi kenkiä, piti silmällä pihan ihmisiä ja ajatteli asioita\nsitkeästi, omalta erikoiskannaltaan. Jos ihmiset olisivat tienneet,\nmiten kauas hänen mielikuvituksensa lensi, minne saakka hän matkusti,\nmitä näki ja koki, niin he olisivat ihmetelleet. Mutta onneksi he\neivät sitä tienneet, sillä muuten he olisivat alkaneet katsoa suutaria\npitkään.\n\nSanteri ja Lauri olivat tällä välin supisseet ja hihittäneet keskenään\nomia asioitaan, mitä lienevät olleet. Lauri tutki uteliaasti suutarin\npyöreätä työpöytää, jossa oli peltisiä, matalareunaisia laatikoita\nja näissä jos minkälaisia plikejä, nauloja, neuloja ja naskaleita.\nSanteri ei osannut sanoa, mitä niillä kaikilla tehtiin. Ei isä niitä\njuuri käyttänyt -- ne olivat aina olleet siinä tuollaisina. Erikoisesti\nLauria kiinnosti pyöreä lasipallo, joka näytti olevan täynnä vettä\nja riippui vasituisessa telineessä keskellä pöytää. Sitä nähtävästi\nsaattoi nostaa ja laskea, vääntää molemmille puolille ja siirtää\ntelineineen pöydän reunoille, miten vain tahtoi. Laurista se oli\nsalaperäinen eikä hän voinut ymmärtää, mitä sillä tehtiin, vaikka olisi\nmiten harkinnut. Nyt hän sai kysytyksi siitä itseltään mestarilta.\n\n\n5\n\nSuutarimestari Aukusti Koskisen silmät välähtivät kummallisesti\nhänen kuultuaan Laurin kysymyksen. Hän katsoi tutkivasti ensin\nLauriin ja sitten palloon, otti tämän käteensä ja tirkisteli sen läpi\nvaloa kohden. Silloin pallo näytti hohtavan ja siitä säteili hänen\nkasvoilleen kirkasta valoa. Laurista tuntui kuin suutari olisi ollut\nnoita, joka tarkasteli taikanäkimellään taivaanrantaa hakien kätkettyjä\naarteita.\n\nSuutari ojensi pallon Laurille ja sanoi:\n\n-- Katso itse, mutta varo, ettet pudota. Jos tämä pallo särkyy, syntyy\nkorvaamaton vahinko, sillä se, jonka siunaus siinä asuu, on kuollut jo\nkauan sitten.\n\nLaurista pallo oli odottamattoman painava -- kai siksi, että se oli\naivan täynnä vettä -- lyhyttä, korkilla suljettua kaulaansa myöten,\njosta se oli nahkaisella nauhalla kiinnitetty telineeseensä. Vettä\nkai se oli tuo aine tuolla sisässä. Mitä muuta se olisi ollut? Ei\nainakaan viinaa, sillä tämän hajun Lauri tunsi. Varovasti hän nosti sen\nsilmiensä kohdalle ja katsoi sen läpi ikkunaan päin.\n\nTodellakin kuin taikaa. Ikkuna isoni reunattomaksi ja siitä alkoi\ntulvia sisään värisevää valoa, joka oli kuin elävä vesivirta, pinnassa\nauringon kimalletta ja säihkyä. Silmänräpäyksen verran Laurista tuntui\nkuin hän olisi siirrähtänyt kotiseudun vilajavan virran rannalle\nja saanut uudelleen kokea kaiken sen autuuden, minkä kerran siellä\nkaukana erämaan ja korven keskellä, kosken pauhatessa ja lintujen\nlaulaessa. Sitten virran pinnalla alkoi karkeloida pieniä kirkkaita\nhäivähdyksiä kuin ilmakeijukaisia, jotka leikkien riensivät ylös ja\nalas, loppumattomasti tanhuten kuin surviaiset kesäiltana. Valoportin\nreunoilta saapui väliin mahtavia, perättäisiä, samankeskeisiä,\npunasinerviä valorenkaita, jotka tulivat vyöryen ja supistuen,\nkunnes vuorollaan katosivat. Sitten ne saattoivat särkyä tuhansiksi\nhelmiksi, jotka nyt säteilivät kirkkaasti kuin olisi jokainen ollut oma\nvalokipinänsä...\n\nLauri laski pallon ja pyyhkäisi silmiänsä, joihin oli ilmestynyt vettä.\nSuutarimestari katsoi häneen totisena, nauramattomana, ja selitti:\n\n-- Kuten näet, se on taikapallo, joka välittää katsojalleen salatun\nkirkkauden. Näithän, miten ikkuna suureni niin, että valoa tuli kuin\nkoskesta, vieläpä kirkasta valoa, vaikka on pilvistä ja iltapäivä.\n\n-- Mihin tätä sitten käytetään? kysyi Lauri.\n\n-- No, tähänpä tähän valon antamiseen, selitti suutari. -- Katsos\nnyt, kun pistän tulen tuohon lamppuun. Huomaat, ettei se kykene\nvalaisemaan tänne polvelleni, jonka päällä kaikki suutarintyö tehdään.\nSiispä täytyy ottaa avuksi taikapallo. Kun se asetetaan näin ja\nnäin, sopivasti polven ja lampun väliin, niin se kokoaa valon yhteen\nlyhteeseen ja ohjaa tämän polveen, täsmälleen sille kohdalle, johon\njuuri teen ompeletta tai isken plikiä. Niin kumma laitos se on. Ilman\nsitä ei suutarintyöstä tulisi mitään. Katsohan nyt pallon läpi lampun\nliekkiä.\n\nLauri totteli. Äsken niin totinen, pieni liekki ihan hulmusi. Lauri\nkysyi, oliko pallon sisässä todellakin vettä?\n\n-- Jaa, selitti suutari, vettähän se kyllä on, mutta ei suinkaan\ntavallista. Sitä saa vain apteekista, sillä sen täytyy olla\nehdottomasti puhdasta. Jos kaataa palloon tavallista kaivovettä, niin\njo viikon kuluttua se samenee ja tulee täyteen limaisia lankoja.\nApteekin vesi sensijaan pysyy aina kirkkaana, jos vain korkki on\ntiivis, ettei saasta pääse ulkopuolelta tunkeutumaan. Kyllä kai se on\nniin, ettei tavallinen maailmanvesi ole riittävän puhdasta tällaiseen\npyhään tarkoitukseen, vaan että siihen tarvitaan siunattua vettä. Miten\napteekkari sitä tekee, sitä en tiedä, mutta toiset kumminkin väittävät\nhänen lukevan sen päälle lukuja ja tekevän temppuja.\n\nSuutari vaikeni, katsoi salamyhkäisesti molempia poikia, kynsi\npartaansa ja puheli edelleen selittävästi, mietteisiinsä vaipuneena:\n\n-- Mutta eihän taikapallo tyydy vain ohjaamaan tavallista valoa\npolvelleni, ei, vaan se välittää kirkkautta myös mieleen. Isävainaja\nsanoikin, ettei tämä mikään tavallinen lasipallo ole, vaan sellainen,\njosta näkyy vaikka mitä, kun vain osaa katsoa. Työskennellessäni tässä\nyksikseni unehdun joskus tuijottamaan palloon ja sen kimallukseen\nja niin pian kuin silmäni ovat menneet vesikiehteeseen alan nähdä\njos jotakin. Mutta enimmäkseen näkyy polku, joka johtaa kukkaniityn\nläpi ja jota myöten Santeri astuu tulevaisuuttansa kohti, jaloissa\nuudet kengät. Äidin kanssa siinä katsomme häntä... Aina kun mieli\ntuntuu hiukan maahan painuneelta, ryhdyn katselemaan taikapalloa, ja\nuseimmiten se kirkastaa mielen.\n\nJoopa-joo -- jokaisella ihmisellä on oma taikapallonsa. Vai mitä,\nSanteri?\n\nSanterin silmät loistivat ja hän nykäisi Lauria kyljestä:\n\n-- Älä usko isää, hän sanoi, sillä isä juttelee tuosta pallostaan\nvaikka mitä ihmeitä -- pitkiä satuja. Kaikilla suutareilla on\nsamanlainen pallo. Väliin isä ei ryhdy mihinkään ennenkuin on katsonut\npallostaan, mitä sieltä näkyy. Joskus hän kertoo satua, joka ei lopu\nmilloinkaan, sillä kun kysyn, miten sitten kävi, hän sanoo, että\n\"katsotaan pallosta\", ja tuijotettuaan siihen hetkisen alkaa jatkaa.\n\n-- Mikä satu se on?\n\n-- Se on satu köyhästä suutarinpojasta, joka nai kuninkaantyttären ja\nsai tämän myötäjäisinä puoli valtakuntaa.\n\n-- Kuinka pitkälle poika on jo päässyt? Santeri nauroi:\n\n-- Vaikka isä aloitti satunsa jo viime talvena, ollaan vasta kuninkaan\nkaupungin portilla. Isä jaarittelee niin hitaasti, ettei päästä\neteenpäin.\n\nKääntyen isäänsä päin Santeri kysyi:\n\n-- Miten luulet käyvän? Saako suutarinpoika kuninkaantyttären?\n\nSuutari havahtui ja vastasi:\n\n-- Jaa kuninkaantyttären? Sitä en tosiaankaan tiedä. Satuhan on\nsellainen, että niin pitäisi käydä, mutta aivan varmaa se ei silti\nole. Elämänsadussa päinvastoin useimmiten käy niin, etteivät köyhät\nsuutarinpojat saa kuninkaantytärtä, valtakunnasta puhumattakaan.\nJuuri kun he ojentavat kättään, että \"nyt minä sen poimin\", edessä\nei olekaan mitään ja hyppyset haukkaavat tyhjää ilmaa. Pallo ei ole\nvielä näyttänyt, miten tässä tapauksessa käy. Koetetaanpa katsoa\nyhdessä. Tulkaahan pojat tänne. Aij-jai, miten kovasti se nyt hulmuaa,\nnäettekös! Eikö se rupea ollenkaan tyyntymään -- no vihdoinkin.\nKuuletteko pientä, hiljaista sihinää? Ei se ole lampun sihinää niinkuin\ntyhmät suutarit luulevat, vaan se kuuluu pallon sisästä, jossa henget\njuuri järjestävät kuntoon elämänkiikaria. Katsokaa nyt! Eikö olekin\ntuolla kaukana upea kaupunki -- muurit vain jaspista ja timanttia kuin\ntaivaallisessa Jerusalemissa. Takaa loistaa korkeita torneja ja tuolta\nkaukaa, korkealta vuorelta, kuninkaan linna. Se on tehty puhtaasta\nkullasta ja hopeasta ynnä lasista. Näettekö, pojat, miten se säihkyy\n-- ihan kuin katinkulta auringossa. Mutta missä onkaan suutarinpoika?\nTuossahan se vasta mennä töllistelee kontti selässä ja kerjuusauva\nkädessä, seisoskelee ja ihmettelee, että ohhoh! Jopa on kaupunkia ja\nlinnaa riittävästi -- o-on! Mutta mitä ihmettä! Siinähän on kaksi\npoikaa. Kenenkä poika tämä toinen onkaan? Katsotaanpa tarkkaan. Sillä\non aivan samanlaiset kengät kuin suutarinpojalla, erona vain se, että\novat ihka uudet. Ja vaatteet -- hm. Kunhan ei olisi köyhä papinpoika,\njotka myös joskus, mikäli saduissa kerrotaan, lähtevät maailmalle\nkosimaan kuninkaantytärtä ja puolta valtakuntaa. Menevätkö nyt nämä\nmolemmat kosimaan samaa prinsessaa? Siltä näyttää. Mutta mitä tästä\neteenpäin tapahtuu, sitä ei pallo vielä kerro. Huomaatteko, miten se\npimenee ja peittää salaisuutensa...\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\n1\n\nLauri kertoi äidille suutarin taikapallosta ja totesi äidin ensin\nnauravan ja sitten vaipuvan mietteisiin. Lauri kyllä ymmärsi pallon\ntehtävänä olevan valon kokoamisen yhteen paikkaan aivan niin kuin\nsuutari oli selittänyt, mutta silti hän kuvitteli, että se samalla\noli taikaesine, joka näytti salattuja asioita. Tietenkin suutari\noli laskenut leikkiä puhuessaan siitä ja katsoessaan palloon siinä\nmielessä, mutta kun tuo leikki oli ollut niin vakavaa ja toden\ntuntuista, siitä oli jäänyt Laurin mieleen hämärää lumousta. Hän\nkertoi pallosta Elsalle ja Lennartille sekä sadusta, jota suutari oli\nalkanut tarinoida, ja huomasi molempien silmien laajenevan ja heidän\nalkavan nähdä ihmeellisiä, loistavia näkyjä. Lennart pyysi, että\nhänetkin vietäisiin katsomaan taikapalloa, ja alkoi itkeä Alli-tädin\nsanottua, että se tuskin kävisi päinsä, koska suutarin keittiössä oli\nniin ahdasta. Lauri tuumi, että pallohan voitaisiin kyllä tuoda tänne,\nLennartin vuoteen viereen, mutta kuka sitten kertoisi satua, sillä\nsuutarimestari tuskin tulisi mukana? Laurilla oli se tunne, ettei\nsuutari osaisi kertoa täällä, vieraassa ympäristössä. Silloin Elsa\nsanoi, että Santeri kyllä osaa. Santeri oli jo ennen kertonut Elsalle\nja Lennartille satuja ja muistaisi varmasti myös tämän uuden, varsinkin\njos saisi katsoa taikapalloon. Sovittiin sitten niin ja päätettiin,\nettä tuomarin Lahjaa pyydetään mukaan, koska hän on niin kiltti ja osaa\nlaulaa. Alli-rouva antoi suostumuksensa kaikkeen. Lennartin iso pää\npainui väsyneenä pielukselle ja hänen tummat silmänsä sulkeutuivat.\nHänen kasvoillensa kuitenkin levisi onnellinen hymy.\n\nTämä oli sellainen päätös, joita lapset tekevät, mutta jotka voivat\njäädä pitkiksi ajoiksi toimeenpanematta. Että näin kävi tässäkin\ntapauksessa, johtui siitä, että tuli yhtäkkiä kirkkaita, tyyniä\npakkaspäiviä ja sikäli mitä parhainta luistinjäätä. Laurin uudet kengät\nolivat jo valmiit ja hän piti niitä parhaillaan, mutta luistimia ei\nollut. Hän oli tutkinut tarkoin Santerin vieteriluistimet ja päätellyt,\nettä hänelle piti olla numeroa suuremmat. Mutta mistä rahat -- neljä\nmarkkaa viisikymmentä penniä ja vielä kantaremmit viisikymmentä? Lauri\nei ollut puhunut asiasta äidille, mutta tiesi tämän kyllä arvanneen\nhänen huolensa. Pulma oli sitä ikävämpi, kun Elsalla ja Lahjalla oli\nmolemmilla huikaisevan hienot, korkearuojuiset luistinkengät, joihin\npienet, niklatut luistimet sopivat kuin valetut. Sitäpaitsi heillä\noli kummallakin pienet, vyötärön mukaiset turkit ja samantyylinen\nlakki. Niihin pukeutuneina he olivat Laurin mielestä kuin prinsessoja\neli olentoja, joita hän kuvitteli korkeimman inhimillisen kauneuden\nedustajiksi.\n\nMutta asialle ei voinut mitään. Lauri ymmärsi, että kun rahaa ei\nkerran ollut, hänen velvollisuutensa oli alistua, olla luistelematta.\nTuo taito ei ollut elämässä välttämätön. Kuninkaantyttären ja puoli\nvaltakuntaa saattoi saada vallan hyvin osaamatta sitä. Eihän sitäpaitsi\nLennart oppisi milloinkaan luistelemaan. Elsan, Lahjan, Santerin ja\nLaurin puhuessa luistelemisesta hänen vuoteensa ympärillä hän kuunteli\nheidän hälinäänsä miettiväisenä, vakavana, hiljaisena. Kun se sitten\nhetkeksi vaikeni, hän sanoi tyytyväisesti ja luottavaisesti myös\nopettelevansa luistelemaan \"sitten kun tulen terveeksi ja suureksi\". Se\noli Lennartin huomautus jokaiseen asiaan, tuo \"tuleminen terveeksi\".\nHän piti sitä itsestään selvänä, sillä koska muut kävelivät ja\njuoksivat, niin tietysti hänkin. Hän leikki Elsan pienillä, kirkkailla\nluistimilla, asetellen niitä heikkoihin, käpertyneisiin jalkateriinsä\nja unohtuen kiitämään satumaisen nopeasti käsittämättömän pitkiä\nmatkoja. \"Minne luistelet, Lennart?\" kysyi joskus hänen äitinsä.\n\"Siihen kauniiseen linnaan, josta olet kertonut ja jossa tulen\nterveeksi\", vastasi sairas lapsi järkevästi ja pikkuvanhasti. \"Kuka\nsinut parantaa?\" -- \"Minun oma isäni, joka asuu siellä linnassa, siellä\nkaukana, kaukana\".\n\nLauri aavisti hämärästi, ettei hänen sopinut puhua luistimista\nmitään, kaikista vähiten valittaa sitä, ettei ollut rahaa niiden\nostoon. Toisilta luisteleminen jäi sairauden, toisilta rahan puutteen\nvuoksi. Kyllä hän ehtisi tulevaisuudessa hankkia itselleen vaikka\nkultaluistimet. Hän nielaisi katkeruutensa, teki ison voileivän ja\nalkoi lujamielisesti ja tyynesti lukea Metsäsissiä, jännittävintä\nintiaaniromaania, minkä siihen saakka oli tavannut. Huomenna oli loma\nja jää kuului jo kestävän. Santeri, Elsa ja Lahja suunnittelivat\nretkeä jonnekin kauas Mustaansalmeen saakka, mutta menkööt. Hän ei\nvälitä, vaan lähtee kävelylle yksin -- oikeaan metsään, jossa kenties\nolisi edes hiukan samanlaista kuin siellä kotipappilan metsässä.\nSalonkikivääri olisi hyvä olemassa, mutta mistä sen otti, kun ei ollut\nsitä kirottua rahaa. Joskus hän hankkii itselleen sellaisenkin -- vielä\nparemman kuin nämä täällä, joita lyseolaisilla oli. Lauri oli nähnyt\nsellaisen, olipa saanut tähdätäkin sillä. Serkulla, joka asui toisessa\npäässä kaupunkia ja oli jo yläluokkalainen, oli salonkikivääri. Hän oli\nluvannut ottaa Laurin mukaansa lähtiessään joskus ampumaan kaupungin\nulkopuolelle. Hän oli kiltti, tuo iso serkku. Tuli joskus Laurin luo ja\npuheli veljellisesti, katseli Laurin kaikki aarteet, järjesteli hänen\npostimerkkialbumiansa, antoipa uusia \"sorttejakin\". Muistaessaan hänen\nsalonkikivääriään Lauri kohotti tietämättään kätensä ampuma-asentoon,\nmuuttui jättimäiseksi turkismetsästäjä Rosenholziksi, tähtäsi pakenevaa\nDon Estevania ja odotti, kunnes tämän hevonen kääntäisi näkyviin\npäänsä. Nyt! Laurin liipaisinsormi koukistui silmänräpäyksessä: puks!\nHevonen kaatui ja Don Estevan, julma ja kavala espanjalainen, suistui\nsatulasta.\n\nIllalla Alli-täti lähetti kutsumaan Lauria, joka vastasi piikatytölle,\nettä \"saatanhan minä tulla\". Äitikin tuli ja yhdessä he menivät,\nLaurilla nyt yllään uudet, siistit vaatteet, jotka oli tehty kaukana\nViipurissa asuvan enon vanhoista puvuista. Sitä ei kyllä kukaan voinut\ntietää, sillä nehän oli ratkottu yksiksi kappaleiksi ja pesty. Ne\nolivat niin hyvää ja kallista kangasta, ettei äiti itse rohjennut\nryhtyä tekemään niistä pukua, peläten niiden menevän pilalle,\nvaan kääntyi lähellä asuvan isopartaisen räätäli Korhosen puoleen\ntiedustellen, mitä hän ottaisi, jos tekisi Laurille puvun kuin herralle\nainakin ja lisäisi tykötarpeet omasta takaa? Korhonen taisi silloin\nolla -- Lauri epäili sitä huoneen tuoksustakin -- vähän juovuksissa\nja vaipui laajoihin kulttuurihistoriallisiin muistelmiin, kuinka hän\nollessaan parhaimmillaan oli tehnyt pukuja mm. Muhoksen rovastin\npojille, varsinkin sille Artturi-herralle, joka nyt asui Helsingissä\nkorkeasti oppineena miehenä. \"Niin että kun minä olen vanhastaan\nollut tässä kaupungissa oppineen säädyn räätäli, niin voinpa ottaa\ntämänkin nuoren herran hoitooni\", hän selitti leveästi ja toimitti,\n\"ettei tämä paljoa maksa, minulla kun sattuu olemaan hyvää aikaa, että\nkyllä me siitä pastuskan kanssa sovimme\". Hän otti jo samalla mitat\n\"nuoresta herrasta\", mikä arvonimi tuntui Laurista sekä ujostuttavalta\nettä miellyttävältä. Siitä tuli niin hieno puku, ettei Laurilla ollut\naikaisemmin sellaista ollutkaan, ja hänen kiinteästä tahdostaan juuri\nsamanlainen kuin aikuisilla herroilla eli takista kaksirivinen ja\nhousuista pitkät. Räätäli oli vakavana kysynyt, tehdäänkö liiveihin\npovitasku, joka näet on tarpeellinen lompakon säilyttämistä varten, ja\noli tehnyt sen, vaikka äiti oli nauraen sanonut, ettei sitä tarvita.\nLauri oli salassa hyvillään, että räätäli oli menetellyt ehdotuksensa\nmukaan, sillä tuollainen napilla suljettava liivien povitasku oli\nsentään miehekäs olemassa ja vaikka tyhjäkin pullistutti hiukan\nrintaa. Laurilla oli sitäpaitsi isän muistikirja, se sama, johon hän\noli aloittanut elämänsä ensimmäistä kirjallista tuotetta: romaania\nkahdesta pojasta, jotka joutuivat elättämään itseään metsästyksellä ja\nkalastuksella. Kun sen kansissa oli erikoiset taskut, joissa saattoi\nsäilyttää -- kuten Lauri tekikin -- tärkeitä asiakirjoja ja muita\npapereita, se oli melkein kuin lompakko ja omansa pidettäväksi liivien\npovitaskussa. Mennessään pihan yli Lauri siis asiallisista syistä\ntajusi olevansa \"nuori herra\", jolle hienot vaatteet ikäänkuin valoivat\nrintaan eräänlaista uutta rohkeutta ja joka tunsi sydämen kohdalla\nlompakon miellyttävää painoa.\n\nAlli-tädillä taisi olla nimi- tai syntymäpäivä tai jokin muu sellainen\nystävien kokoontumisaihe, sillä siellä oli muitakin vieraita:\ntuomari-setä terävänä, kärppämäisenä, vilkkaana ja iloisena kuten\naina, hänen ankaran näköinen anoppinsa \"Eranderin tantti\", joksi häntä\nyleensä sanottiin, ja suloinen, lempeä, vienosti haasteleva vaimonsa\n\"Rosina-täti\", joka oli äidin parhaita, uskollisimpia ystäviä. Sitten\nsiellä oli outoja, tuntemattomia ihmisiä, joiden ulkomuotoa Lauri\nei ehtinyt painaa mieleensä siinä heille ujostellen ja kömpelösti\nkumartaessaan ja kopsauttaessaan kantapäitä yhteen. Alli-tädin veli,\njota Lauri vasta nyt pääsi ensimmäisen kerran tarkastamaan läheltä, oli\niso, vanttera, tummaverinen mies, jonka ruskeat silmät katsoivat hiukan\nkieroon ja kasvoilla väreili lämmin, hyväntahtoinen kajastus. Laurin\nmentyä Elsan kamariin, jossa hän tapasi Lahjan ja Santerin, \"eno\",\njoksi kaikki sanoivat Alli-tädin veljeä, tuli vähän ajan kuluttua sinne\nja istuuduttuaan Lennartin vuoteen ääreen alkoi tarinoida lasten kanssa\nsiten, että nämä pian unohtivat hänen olevan aikuinen. Kuinka olikaan,\nhe alkoivat puhella luistelemisesta ja eno sanoi, että \"kyllä Alli-täti\nuskaltaa laskea Elsan jäälle, kun mukana on niin varma mies kuin\nLauri\". Se oli kiusallinen seikka, sillä nyt tuli väkisin ilmi, ettei\nLaurilla ollutkaan luistimia. \"Ei ole sattunut pikkurahaa päälleni\",\nLauri mutisi hämillään käyttäen kotiseudulla kuulemaansa sanantapaa,\njolla eräs isäntä oli torjunut palvelijainsa rahanpyynnöt, \"eikä siis\nole vielä tullut ostetuksi luistimia\". Hän lisäsi totuudenmukaisesti:\n\"Maalla minulla kyllä oli sellaiset, mutta ne eivät oikein sopineet\njalkaani, kun ei ollut soveliaita kenkiä\". -- \"Mutta nythän sinulla\nnäyttää olevan ihan uudet luistinkengät -- näytäppäs\", sanoi eno ja\nkumartui tarkastelemaan Laurin kenkiä. \"Ovat vissiin Koskisen mestarin\ntekemät, kun ovat niin hyvät. Eivät täällä muut tee niin mallikkaita\neikä kestäviä. Ja kannoissa on luistimen kiinnityskolo. Kyllä se nyt\non sillä tavalla, että sinun täytyy saada luistimet, sillä muuten ei\nAlli-täti rohkene laskea Elsaa jäälle. Santerihan tulee mukaan, mutta\nkun on kaksi tyttöä, Lahja ja Elsa, niin pitää olla kaksi vartijaakin.\nMitenkähän olisi, jos lainaisit minulta sen verran pikkurahaa,\nesimerkiksi viitosen, että saisit ostetuksi luistimet? Voithan antaa\nsiitä velkakirjan, jonka lunastat sitten, kun saat ansaituksi. Ei se\nmiesten kesken tavaton asia ole, vaan päinvastoin varsin tavallinen.\nMenet heti aamulla Santerin kanssa ostamaan luistimet, niin että olet\naamiaisen jälkeen valmis lähtemään. Kas niin...\"\n\nEno kaivoi kukkaron taskustaan ja siitä ihka uuden viiden markan\nsetelin, jonka painoi Laurin käteen. \"Velkakirjan voit kirjoittaa\nmyöhemmin... Sanot vain, että siltä ja siltä olen lainaksi saanut\nviisi markkaa, jotka maksan takaisin vaadittaessa... Leikkikäähän nyt,\nlapset, hauskinta, mitä tiedätte...\"\n\nHän raksutti mukavasti kielellään Lennartille, jonka molempia pieniä\nkäsiä oli pitänyt isossa lämpimässä kourassaan, silitti hänen\npäätänsä, nousi ja meni saliin. Hetken kuluttua sieltä alkoi kuulua\nhuilunsoittoa, jota Alli-täti säesti pianolla. Se oli Laurista kuin\nlinnun kaihoisaa huutoa -- hän ei tiennyt, minkä linnun, mutta\nlinnun kuitenkin, joka ikävöi erämaan yksinäisyydessä ja valittaa\nsydäntäsärkevästi. Lauri kuunteli sitä lumoutuneena kädessänsä seteli,\njota ei muistanut pistää taskuunsa. Vasta sitten, kun soitto oli\nloppunut, hän aukaisi hitaasti liivinsä, otti sen povitaskusta isän\nmuistikirjan, kätki viitosensa sen varmimpaan soppeen, pisti taskun\nnappiin ja samoin liivit, ja kysäisi Santerilta ohimennen, kuinka\nvarhain aamulla rautakauppa avattiin.\n\n\n2\n\nSiitä tuli hauskoja päiviä niin kauan kuin jää oli kierää. Laurin\nmieleen jäi kuvia vilisevästä luistelijaparvesta, jossa vanhatkin vielä\nyrittelivät parastansa hyvin topakan näköisinä. Se punaviiksinen,\npitkä ja hontelo herra, joka möi uusia, hienoja kulkuneuvoja,\npolkupyöriä, luisteli vanhan kansan välineillä. Hänellä oli saappaat,\njoiden varret ulottuivat yli polvien, puolireiteen saakka, ja\nilmeisesti aivan niitä varten tehdyt \"puuluistimet\", jotka saattoi\nnopeasti kiinnittää erikoisilla sopivilla remmilaitteilla. Saatuaan\nluistimet jalkaan herra nousi seisomaan -- hän oli istunut jäälle\nkuljetetulla pakkilaatikolla --, korjasi silmälasejansa, katsahti\nulapalle kuin arvioidakseen, olikohan hänen käytettävissään riittävästi\nkiitomatkaa, ja lähti liukumaan tyynesti, pitkin, kaarevin viilloin.\nLauri ja muut pikkupojat, jotka olivat henkeä pidättäen katselleet\nhänen valmistuksiaan, tunsivat olevansa nujerrettuja. He pyrähtivät\nisosaappaisen jälkeen ja potkia kahnuttivat parhaansa mukaan, mutta se\noli turhaa; isosaappainen vain työnteli menemään pitkin kaarin kauas\nselkäjäälle ja jätti heidät kuin paikalleen. He palasivat takaisin\nkertomaan, kuinka mahdottoman nopeasti isosaappainen luisteli, ja\nsuurentelivat hänen taitoaan parhaansa mukaan.\n\nMutta maallinen kunnia on olemassa vain tullakseen kukistetuksi.\nJo seuraavana päivänä, joka sattui olemaan sunnuntai, niin että\nkoululaisetkin pääsivät aamupäivällä luistelemaan, punaviiksinen\nmestariluistelija sai kokea tämän. Laurin ihmeeksi jäälle ilmestyi\nluistelija, jota ei ollut siellä aikaisemmin ollut ja jonka vain\nmuutamat tunsivat. Suhisten kulkeva kuiske ilmoitti lopuksi\nLaurillekin, että hän oli äsken Amerikasta palannut oluttehtailijan\npoika \"Jammu\", jolla kodikkaalla nimellä hän tuntui tuttaviensa\npiirissä kulkevan. Santerin silmät repesivät suuriksi kuin hän olisi\nsäikähtänyt, kun joku tiesi Jammun olleen Amerikassa suutarinopissa.\n\"Aikooko se perustaa tänne suutarinliikkeen ja ruveta valmistamaan\nja korjaamaan kenkiä?\" Santeri kysyi kummastuneena, sillä hänestä\ntuntui oudolta kuvitella tuollaista herraa istumassa suutarinrummulla,\npuraisin kourassa. \"Ehei!\" toiset siihen nauroivat; \"ei tarvitse mennä\nAmerikkaan opetellakseen rajasuutariksi. Hän kuuluu perustavan tänne\ntehtaan, jossa koneet tekevät kenkiä. Ei tarvitse muuta kuin pistää\ntoisesta päästä sisään pulttia ja päällistä, niin toisesta tulee ulos\nuunilämpimiä kenkiä niin että sähinä käy\". Santeri oli epäilevän\nnäköinen, mutta ei puhunut enempää -- tarkasteli vain tuota uutta\nihmesuutaria.\n\nTämä oli ottanut pienestä, mukana tuomastaan matkalaukusta\nruojutkengät, joiden pohjiin oli kiinnitetty ainakin nelisenkymmentä\nsenttiä pitkät, ihan suorat, näin kauempaa katsoen kuin rautaiset kepit\ntai putket, jotka Santeri heti ymmärsi luistimiksi, vaikka ei ollut\nsen tyylisiä milloinkaan nähnyt. Jammu riisui kenkänsä ja veti niiden\nsijaan nämä luistinniekka-jalkineet, jotka kiristi nyöreillä niin\nlujalle, etteivät vähääkään hölkkyneet. Kun hän sitten nousi seisomaan\nja riisui palttoonsa, hänen nähtiin pukeutuneen samanlaisiin mustiin,\nihonmyötäisiin trikoisiin kuin ne, joita puolalainen painija Sakorski\noli sirkuksessa käyttänyt. Jammu ei kyllä ollut yhtä solakka eikä komea\nkuin Sakorski, koska oli hoikkasäärinen ja melkoisesti pulleavatsainen,\nmutta trikoot ovat aina trikoot ja tekivät poikiin aidon sirkuksen\nvaikutuksen. Ja kun Jammu sitten kallistui melkein suoraksi kulmaksi,\nnosti kätensä ristiluiden päälle ja alkoi laajoin potkuin pyyhkiä\npitkin moitteettoman kirkasta jäätä, katselijajoukossa humahti kuin\nhelluntain epistolassa ja kaikki kääntyivät kysyvästi katsoman\npunaviiksistä vanhan luistelukauden edustajaa, että entäs nyt? Silloin\npunaviiksinen lähti viiltelemään Jammun jälkeen, mutta tavoittamatta\nhäntä. Päinvastoin Jammu palasi häntä vastaan ja alkoi kiertää hänen\nympärillään laajaa piiriä aivan kuin häntä ei olisi ollutkaan.\nMilloinkaan ei uusien aseiden vanhoille tuottama tappio ole ollut\nselvempi eikä musertavampi. Ja kun Lauri tarkasteli punaviiksisen isoja\nsaappaita ja hänen käyränokkaisia luistimiaan, ja vertasi niitä ja\nniiden ääriviivoja Jammun siroihin kenkiin, tärähtämättömästi liukuviin\nluistimiin ja hienoihin trikoisiin, hän huomasi yhtäkkiä nauravansa\npunaviiksisen kömpelöille, hassuille ja pöyhkeille varusteille. Samoin\ntekivät toisetkin pojat. Heidän puheenaiheenaan ja ihanteenaan olivat\ntämän jälkeen Jammun \"skyskraaparit\", \"pilvenpiirtäjät\", joiksi tästä\ntärkeästä asiasta perillä olevat niitä yleensä sanoivat.\n\nNämä luistelupäivät ja -illat olivat Laurille ja hänen\nlapsiympäristölleen unohtumattomia. He tekivät retken Hietasaareen ja\nluistelivat pitkin kapeaa Mustaasalmea, jonka rantaleppien kuuraisessa,\nvalkoisessa siimeksessä oli erikoisen runollista. Sieltä siepattiin\npaleltuneita, jäätyneitä pihlajanmarjoja, joiden lieventynyt karvaus\nja miellyttävä raikkaus viihdyttivät makuhermoja ja tyydyttivät\njanoa. Autiot huvilat herättivät hämärää kesän kaihoa. Tai he menivät\nkaupungin läheisyydessä oleville pienille järville, jotka houkuttelivat\norpoudellaan ja yksinäisyydellään, odottaen alituiseen, eikö tulisi\nelävä olento, lintu, ihminen, rikkomaan sen ympäristön, surullisen\nmännikön, vaivaisen vesakon ja pajukon alakuloista hiljaisuutta.\nKun sitten lasten iloiset äänet alkoivat kajahdella sen rannoilla\nja pienet parit ryhtyivät harjoittelemaan \"ytterkanttia\" tai muuta\nyhteisluistelua, posket punaisina, katseessa raikkaan ilman suoma\nterve terävyys, olemuksessa viattomuuden kauneus, järvi silitti\njäästänsä pois pienimmänkin roson ja koristautui satumaisen ihanilla\nhuurrekukkasilla ja kidetimanteilla. Se henkäys, joka silloin tällöin\nsuhahti rannan männyissä ja karisti vesakosta huurretta, ei ollut\ntavallista tuulta, vaan elämän ja luonnon itsetiedotonta onnea, joka\ntäytti syvältä lasten rinnan.\n\nSitten alkoi tulla lunta. Yhtenä yönä sitä satoi niin paljon, ettei\nluistelu enää käynyt. Santeri kertoi, että herroilla oli joskus ollut\nluistinrata, mutta ettei sinne ollut päästetty muita kuin osakkaita.\nKosken rannoilla sensijaan saattoi talvellakin luistella, sillä koski\nnosti yhä uutta uhkuvettä, joka jäätyi silkinsileäksi. Täytyi vain\nvaroa, ettei joutunut komolle kohdalle, sillä silloin tyhjän päälle\njäänyt jää saattoi äkkiä murtua ja viedä luistelijan mukanaan syvällä\nvirtaavaan veteen ja sitä tietä pelastumattomiin. Siksi lapsia ei sinne\nmielellään päästetty, mikä merkitsi, että pojat menivät luvatta.\n\nLauri tunsi miettiessään \"luistinrataa\", että hänen\nsaavuttamattomissaan oli paljon uutta ja houkuttelevaa ihanuutta. Mutta\nkerran hän valloittaisi sen, ottaisi sen omakseen samalla tavalla\nkuin sadussa suutarinpojasta ja kuninkaantyttärestä. Suutari oli taas\neräänä iltana asettanut taikapallonsa lamppua vastaan ja tirkisteltyään\nsiihen hyvän aikaa sanonut sieltä nyt näkyvän jotakin. Molemmat köyhät\npojat ovat saapuneet kaupungin portille ja lukevat parhaillaan sen\nyläpuolelle kiinnitettyä julistusta. Mitäkö tuossa julistuksessa\nsanotaan? Suutari hieroi silmiään ja tirkisteli uudelleen. \"Ei saa\nselvää näin kaukaa\", hän ilmoitti, \"on niin hienoa ränttiä. Täytyy\nsiirtää huomiseen ja tarkastaa päivän valossa. Ellei siinäkään\nerottaisi, täytyy odottaa, milloin aurinko sattuisi näyttäytymään.\nSen valossa voi lukea hienoimmankin räntin. Mutta arvattavasti tuossa\njulistuksessa luetellaan, millä ehdoilla kuninkaantytär ja puoli\nvaltakuntaa ovat saatavissa. Eihän niitä toki ilmaiseksi anneta eikä\nensimmäiselle kysyjälle\".\n\n\n3\n\nSitten levisi yhtäkkiä tieto, että vanhalla Söderholmin mummulla oli\nluonansa apina, oikea elävä marakatti, jonka italialainen oli jättänyt\nhänen hoidettavakseen lähtiessään suinpäin matkustamaan etelään,\nkotimaahansa. Se oli Laurista ja muistakin lapsista eriskummallista,\nkovin houkuttelevaa, ja he tahtoivat välttämättä nähdä eläimen. Lennart\ntuli surulliseksi kuultuaan siitä, sillä hän ymmärsi, että hänen\nkohdalleen olisi käynti katsomassa tuota ihmeotusta erikoisen hankala,\nmutta häntä lohdutettiin sanomalla, että hänet voidaan varsin hyvin\nviedä sinne kelkalla. Silloin Lennartin silmät alkoivat loistaa ja hän\nkuvitteli apinaa ihmeolennoksi, joka kuului hänen satuvaltakuntansa\neriskummallisimpiin luomuksiin. Lennartillahan oli oma salaperäinen\nmaailmansa, josta hän haki huvinsa silloin, kun kitkaan ei ehtinyt\nleikkimään hänen kanssaan. Hänellä oli koulunsa, jossa oli kiltti\nopettaja, \"sellainen, joka opettaa\", ja toverinsa: Marita, jolla\noli harmaa kolttu, ja Maidanpoika, jolla oli valkoinen piippalakki.\nJa paljon, paljon muita. Milloin Lennart vain tahtoi, ne tulivat\nhänen luokseen ja alkoivat leikkiä tai pitää koulua, puhellen kaikki\nLennartin pikkuvanhoja ajatuksia hänen omalla äänellään.\n\nSöderholmin mummulla oli oma pieni asuntonsa muutaman pihan perällä\nlähellä tullia. Se oli todellinen noita-akan tölli: katto korkea ja\njyrkkä, seinät matalat, ikkunat, joita oli vain kaksi, laajuudeltaan\nkyynärää leveät ja korkeat, kaikki omituisesti vanhaa ja homehtunutta,\nvihreäksi sammaltanutta, harmaaksi syöpyneitä. Etuikkunan alla oli\nleijonankitapensas. Ovi vei ensin ikkunattomaan etehiseen, jossa\nhäämötti, päivä kun tunkeutui väkisin sisään oven raoista, kaikenlaista\nrojua, astioita, halkoja, vanha arkku, ullakolle johtavat tikapuut.\nItsensä tuvan ovi oli aina lukossa eikä auennut ennenkuin tulija oli\nilmoittanut asiansa. Silloin saattoi kuulla, kuinka sisäpuolella\nratuutettiin lukkoa, nosteltiin hakoja ja vedettiin irti salpoja.\nSitten ovi aukeni raolleen ja siitä tirkisti kaksi pientä, vanhaa,\nvetistävää silmää, joiden katse kuitenkin oli merkillisen terävä.\nNe kuuluivat valkotukkaiselle, kumaralle, kääpiömäiselle mummulle,\njonka kasvot olivat täynnä tuhansia ryppyjä ja kädet niin kolotuksen\nruntelemat, että ne olivat vääntyneet ranteista siirottamaan ulospäin\nkuin myyrän käpälät. Vain vastahakoisesti ja suuresti epäillen mummu\npäästi sisään ketään, mutta teki sen viimein, sillä kun hän harjoitti\nnuuskan valmistusta ammatikseen, hänen ei sopinut karkoittaa ostajia.\nVierasta pyydettiin istumaan siksi ajaksi, mikä kului nuuskan\nhakemiseen etehisessä olevasta säilytyspaikasta.\n\nSöderholmin mummu oli asuntonsa seudun lapsien mielestä\neriskummallinen, peljättävä, heidän kuitenkaan voimatta selittää,\nmiksi. Kai se johtui siitä, että hän oli tölleilleen ja kissoineen\ntodellakin kuin satukirjoista otettu noita-akka. Lauri ei ollut\nollut monta päivää kaupungissa, kun Santeri oli jo ehtinyt selittää\nhänelle mummusta kaikki, mitä tiesi. He olivat sattuneet menemään\nmummun portin ohi ja silloin Santeri oli pysähtynyt ja kertonut, kuka\nja minkälainen ihminen asui tuolla töllissä pihan perällä. Muita\nrakennuksia ei tontilla ollutkaan; perunapelto ja aita katua vastaan\nvain. Lauri oli heti huomannut, että tässä oli juuri samanlainen mökki\nkuin noidilla Grimmin saduissa, joita hän oli toisin ajoin ahkerasti\nlueskellut. Niissä noidat kyllä asuivat synkässä metsässä, johon lapset\neksyivät, mutta hyvin tämä tölli näytti sopivan kaupunkiympäristöönkin.\nSanteri kertoi, että mummulla oli musta kissa, sellainen oikein\nsäihkyväkarvainen peto, jonka silmät ja punainen kita loistivat tulena.\nLauri päätteli heti, että tämähän oli selvä noidan merkki. Mikäli hän\ntiesi, ei noitaa yleensä voinut ajatella olevaksi ilman isoa mustaa\nkissaa. Sellainen oli muuten Turun linnan tonttu-ukollakin, mikä\noli lisätodistus mustan kissan kuulumisesta salaperäisten voimien\npalvelijakuntaan. Hän huomautti tästä Santerille ja sitten he nauroivat\nmolemmat. Ei ollut olemassa noitia muualla kuin saduissa. Kieltää ei\nkuitenkaan voinut, että tästä valistuneesta vakaumuksesta huolimatta\nselkää karsi hieman. Lauri oli kotiseudulla joskus melkein uskonut\ntaikuuteen, jota siellä harjoitettiin paljon. Kerran oli pirttiin\ntuotu vanha ruotilaiseukko, jota yleensä oli sanottu taikuriämmäksi.\nKun hän oli hetkisen tuijotellut Lauria terävillä silmillään, Lauria\noli alkanut peloittaa ja hän oli juossut sisään. Pihalla häntä oli\npyörryttänyt ja koko illan oli ollut paha olo.\n\nNyt kun kerrottiin, että mummulla oli hoidokkinaan apina, Santeri\nalkoi tiedustella isältään, mikä se oli tuo Söderholmin mummu, kun\nse oli niin kummallisen näköinen ja kaikki sitä vähän pelkäsivät.\nLauri oli silloin saapuvilla ja valmistautui uteliaana kuuntelemaan,\ntietäisikö suutarimestari mummusta mitään. \"St!\" sanoi suutari ja\nkatsoi varoen ympärilleen. \"Älä puhu niin kovasti, sillä Söderholmin\nmummu kuulee joka sanan, mikä hänestä sanotaan, vaikka se tapahtuisi\nmissä. Mikäkö hän on? Otetaanpas taikapallo ja katsotaan, sillä\nsiitähän kaikki näkyy selvästi kuin peilistä\". Hän pyöritteli palloa\nlampun liekin edessä ja puheli. \"Ei näy vielä, ei vielä, mutta nyt...\nnyt selkenee. Tuossahan tuo mummu seisoo möljän päässä ja huiskuttaa\nliinaa laivan jälkeen, joka täysin purjein mennä höllöttää itätuulen\nviemänä. Parkkilaiva Salmi näkyy olevan -- sen Vapriitiuksen laivoja.\nEi mummu näämmä olekaan mummu, vaan nuori, näpsäkkä nainen, joka\nhuitoo liinalla hyvästiä miehelleen. Neljän vuoden reissu taitaa\nolla Söderholmin puosulla edessä. Ei ole ihmettelemistä, jos nuori,\nvasta ensimmäisiä kuukausiaan avioliitossa oleva vaimo heiluttaakin\nikävöivästi liinaa ja kuivaa vyöliinalla silmiään. Näkyy siinä olevan\nmuitakin vaimoja, äitejä, sisaria ja morsiamia. Niin ne täältä ennen\nlähtivät miehet kaukomerille omien porvarien laivoissa, viipyivät\npoissa vuosikausia, jäivätpä joskus ainaiseksi sille tielleen. Mitä\nnyt? Kas, kuinka kaikki muuttuu ja pallossa alkaa keinahdella ja\nleimahdella kuin olisi hirmumyrsky ja ukonilma. Laiva keikkuu niin\nettä mastojen kärjet melkein hipovat aaltoja. Miehet ovat rikissä\nreivaamassa ja kapteeni näyttää komentavan. Näinkö oikein, vain\nvalehtelivatko silmäni? Totisesti! Tuostahan on raa'an kärjestä mies\npoissa, juuri siitä kohdasta, jossa Söderholmin puosu äsken oli. Hän\nsuistui pohjattomiin kuohuihin, joista Jeesus Ristus hänet viimeisenä\npäivänä herättää. Katsotaanpa kotiin, miten hänen nuoren vaimonsa\nasiat ovat. Tuossa samassa pienessä tuvassa kuin nytkin hän jo silloin\nasui. Aij-jai, kuinka siellä on kaikki uutta ja siistiä. Tottakai,\nkun Söderholm oli saanut sen valmiiksi juuri häihinsä. Kaksi isoa\nnäkinkenkää näkyy olevan piirongin päällä, laatikkopeilin molemmin\npuolin. Eikös kaunis Jenny -- Söderholmin mummua sanottiin nuorena\nsiksi -- olekaan kotona? Niin, nythän on syksy-yö ja hän on tietenkin\nvuoteessaan. Kurkistetaanpa sinne. Hyväinen aika! Täällähän nukkuu\näitinsä vieressä pikku vauva, muutaman kuukauden ikäinen poika, jonka\ntuloa maailmaan isä ei ehtinyt jäädä odottamaan eikä näkemään. Elämä on\nkovaa ja armotonta, pojat! Tuuli jymisyttää tuvan kattoa ja vesi valuu\nvirtana ikkunan ruuduissa. Kaunis Jenny herää, liittää kätensä ristiin\nja alkaa rukoilla merellä olevien puolesta. Sen rukouksen kohdalla\noli merimiesten vaimoilla ennenvanhaan virsikirjassaan aina merkki.\nVaikka turhaa se oli, sillä kyllä he sen ulkoa osasivat. Nyt hän alkaa\nitkeä ja ottaa syliinsä lapsen, jota puristaa rintaansa vastaan ja\nkeinuttaa hellästi. Kas, kun salama löi kaikki sinertävän valkeaksi! Jo\nmuuttuu taas kuva uudeksi. Jälleen kaunis Jenny seisoo möljän päässä ja\nhuiskuttaa liinaa taivaanrantaan painuvan laivan jälkeen. Hän ei ole\nenää niin kaunis kuin ennen, sillä viisitoista vuotta jättää jälkensä,\nvarsinkin kun täytyy tehdä kovaa työtä. Ketä hän nyt saattelee?\nTähdätäänhän pallo laivaa kohti. Niinpähän näkyy olevan kuin arvasin,\nettä poikaansa hän hyvästelee. Merelle, merelle on palanut pojan mieli\nniin, ettei mikään ole voinut häntä pidättää, ei isän kuolema eivätkä\näidin kyynelet. Kuinka tässä nyt käy? Pallo näyttää vuosia yhtenään,\nyhä uusia vuosia, mutta aina on vain Söderholmin leski yksin. Hän\nodottaa aamusta iltaan ja yöllä herätessään poikaansa kotiin eikä\nusko, kun sanotaan, ettei poika voi tulla, koska meni haaksirikossa\nkuten muutkin miehet kaukana Intian merellä. Kaunis Jenny muuttuu\nkumaraiseksi mummuksi, jonka kädet kolotus on kummallisesti väännellyt.\nHän pelkää ihmisiä ja puhelee ollessaan yksin miehensä ja poikansa\nkanssa aivan kuin nämä olisivat elossa ja asuisivat hänen luonansa.\nKaikki hänellä on samalla tavalla kuin kauan sitten pojan lähtiessä\nmerelle. Pallosta näyttäisi siltä kuin näkinkengät olisivat yhä\npiirongin päällä. Ja eikös tuossa vuoteen vieressä ole kehto, vieläpä\nihan samanlaisena kuin vauvan aikoinaan siinä keinuessa? Ikkunan edessä\non pieni pöytä ja siinä kumollaan pullo, jonka sisässä on täysin\nrikattu rekatti. Merimiehet osasivat ennen rakennella sellaisia. Ei\nSöderholmin mummu noita ole, ei. Mistä sellaisia hullutuksia olette\nsaaneet? Hän on päinvastoin hyvä ihminen, joka on itkenyt, kärsinyt\nja ikävöinyt koko pitkän elämänsä. Eihän täällä murheen ja vaivan\nlaaksossa kukaan voi kerskata onnensa suuruudesta, mutta vähiten\nluulisin siihen olevan syytä Söderholmin mummulla. Enempää ei pallo\nnäy haluavan hänestä kertoa, mutta tärkeimmistä seikoista olette jo\nsaaneet tiedon. Kun menette katsomaan apinaa, niin ostakaa minulle\nhilkulla nuuskaa ja sanokaa terveisiä. Silloin kun hän oli vielä kaunis\nJenny, ei tällainen ruma rajasuutari rohjennut vilkaistakaan häneen,\nmutta elämä on sittemmin hävittänyt eron väliltämme, niin että olemme\nnyt suunnilleen yhtä kauniita. Kirkossa joskus satumme samaan penkkiin\nja palailemme silloin yhdessä kotiin. Hän puhelee siitä, mitä hän\nsitten tekee, kun hänen poikansa tulee. Sanoo odottavansa joka päivä...\nIhmekö tuo, sillä kaikkihan aina odotamme jotakin sellaista, joka olisi\nonnemme täyttymys ja kukkura, mutta tuleeko se? Ei milloinkaan, joten\nSöderholmin mummu on tuossa odotuksessaan jokseenkin yhtä viisas kuin\nme. Hohhoija-jaa! Kyllä tällainen taikapallo, joka näyttää menneet ja\ntulevat, salatut ja julkiset, on hyvä koje, vai kuinka, Lauri?\"\n\nSuutari hieraisi silmiänsä, joihin oli kihahtanut vettä, ja siirsi\nvakavana pallon tavalliseen paikkaansa, vilkaisten samalla poikiin\nsalaperäisesti. Nämä nauroivat, sillä he tietenkin ymmärsivät suutarin\nlaskevan leikkiä. Mutta heitä itketti samalla, sillä suutarin\nkuvauksesta oli tuulahtanut jotakin hyvin surullista ja samalla\nviehättävää, houkuttelevaa, romanttista. Merelle -- niin, merelle\ntäältä mentiin vieläkin, sen he tiesivät, mutta oliko välttämätöntä\nhukkua sinne? Eikö voinut olla hukkumatta ja tulla tuollaiseksi\nvankaksi, tukevaniskaiseksi, ahavoituneeksi kapteeniksi, joita\ntäällä oli useita ja joita kaikki tuntuivat kovasti kunnioittavan?\nMerikapteenit olivat paljoa enemmän kuin sotakapteenit. Siitä pojat\nolivat aivan \"nakutettuja\", kuten Santeri sanoi.\n\n\n4\n\nSitten he lähtivät katsomaan apinaa: Lauri, Santeri, Elsa ja Lahja\nsekä heidän kuljettamanaan pienessä reslassa Lennart. Kuultuaan, kuka\nja mikä Söderholmin mummu oli, Alli-täti laittoi koriin tuliaisia,\njotka piti antaa mummulle. Nuuskaa oli ostettava, jotta mummu muuttuisi\nsenkin puolesta suopeaksi. Oli sunnuntain aamupäivä ja hyvin kirkasta.\nLunta oli jo kertynyt paljon. Lennarttia jännitti niin, että silmäterät\nloistivat suurina ja pohjattomina. Hänelle oli näytetty apinan kuvia,\njoten hän tiesi, minkälainen otus oli kysymyksessä. Hän ei pitänyt\nnoista kuvista, vaan tunsi pelkäävänsä niiden esittämää eläintä. Siitä\nhuolimatta hän tahtoi nähdä sen.\n\nTultuaan portille lapset seisahtuivat katsomaan mummun pientä tupaa,\njonka katolla oli niin vahvasti lunta, että sillä oli kuin lakki\npäässä. Ilmeinen tontun asunto, noita-akan mökki. Lennart vilkaisi\nkysyvästi, turvaavasti, Lauriin, sillä hänen mieleensä johtui se\ntupa, joka sijaitsi synkässä metsässä ja jonka ikkunat oli tehty\nsokerista ja seinät piparkakkutaikinasta. Sen luohan Hannu ja Maija\nsaapuivat harhailtuaan eksyksissä ja sinnehän noita-akka houkutteli\nheidät sitten, kun he olivat nälissään syöneet sokeri-ikkunaa ja\npiparkakkuseinää. Mutta kun Lauri ei näyttänyt pelkäävän, niin ei\nLennartkaan.\n\nHe menivät varovaisesti, mieli hiukan juhlistuneena, tuvan ovelle\nja siitä esteettä etehiseen, jonne nostivat Lennartin resloineen\npäivineen. Ketään muita lapsia ei onneksi ollut saapuvilla. Jos\nnäet katsojia oli mummun mielestä liian monta, hän ei päästänyt\nsisään. Kesti melko kauan, ennenkuin lukko alkoi kirskua ja salvat\nperäytyä, mutta sitten kuitenkin ovi aukeni raolleen ja mummun\nterävästi tarkasteleva pää pistäytyi ulos. Silloin Elsa ojensi hänelle\ntuliaiskorin, sanoi äidin lähettäneen sen, ja kysyi asiallisesti,\n\"saisiko nähdä apinaa?\" Santeri tahtoi ostaa nuuskaa ja samoin Lahja,\njonka oma mummu, isonenäinen Eranderin tantti, joskus nuuskasi\ntäydellä todella. Söderholmin mummu oli aluksi äreän näköinen ja\nvalmistautui kieltämään lapsilta pääsyä sisään, mutta hänen ilmeensä\nmuuttui ystävälliseksi heti, kun hän oli tottunut etehisen hämyyn ja\nerottanut pienen reslan ja siinä istuvan ja avomielisen kummastuneesti\ntuijottavan lapsen. Hän peräytyi kynnykseltä, avasi oven kokonaan ja\nviittasi lapsia tulemaan. Nämä astuivat arkoina sisään ja nostivat\nsamalla Lennartin resloineen keskelle tupaa.\n\nLauri näki sen olevan juuri sellainen kuin noita-akkojen tuvat\ntunnetusti ovat ja suutari oli äsken kuvannut. Tuolla oli vuode,\ntuossa takka ja siinä kolmijalkapata, noidan kattila, joissa nämä\nkeittivät lapsia. Tuossa oli piironki, sen päällä laatikkopeili, ja\ntämän molemmin puolin kaksi isoa näkinkenkää. Niitä merimiehet toivat\nkaukaisista maista. Tuossa oli suutarin mainitsema pieni pöytä ja\nsiinä todellakin kumollaan pullo, jonka sisässä näkyi olevan pieni,\nsiro, kuin tuli- tai vieläkin ohuemmista tikuista tehty riki ja laiva.\nJa ovensuunurkassa istui orrella pieni apina, joka alkoi tirskua\nkummallisesti heti, kun lapset kääntyivät katsomaan sitä.\n\nLaurin sydämen täytti syvä sääli. Apinan silmät olivat suuret,\ntummat, surulliset, ja sen kädet laihat, ohutsormiset, hennot kuin\nkapalovauvalla. Se katseli levottomasti puoleen ja toiseen, kirskui\nomituisesti ja taputti malttamattomasti orttansa kuin odottaen jotakin\n-- tietenkin tuomisia, joita oli tottunut lapsilta saamaan. Nivusten\nympärillä sillä oli tukeva nahkavyö, jossa selän puolella olevasta\nmessinkirenkaasta se oli ohuella rautaketjulla kiinnitetty seinään.\nKun lapset eivät ensin uskaltaneet mennä lähemmäksi ojentamaan sille\ntuomiaan rusinoita, se kirskui yhä kiihkeämmin, tärisytti orttansa ja\nirvisteli vihaisesti. Silloin Santeri meni aivan sen luo ja ojensi\nsille pivossansa rusinoita. Hengähtämättä lapset katsoivat, kuinka\napina tällöin tarttui vasemmalla kädellään Santeria peukalosta ja\nalkoi oikealla näppärästi poimia rusinoita suuhunsa. Mutta sehän ei\nsyönytkään niitä, vaan kätki ne kuin mällit molempiin poskiinsa, kunnes\nnämä pullottivat täynnä. Silloin apina oli niin hassun näköinen, että\nlasten täytyi nauraa.\n\nSaatuaan rusinat poskeensa apina yhtäkkiä hyppäsi aivan ääreen\nsiirtyneen Santerin olkapäälle ja kai palkitakseen häntä antimista\nalkoi tarkkaavaisesti sormeilla Santerin hiuksia. Järjestyksessä se\nkäänteli niitä molemmin käsin, nipisti jotakin hyppysiinsä ja pisti\nsuuhunsa. \"Se hakee pupuja!\" Lennart huusi innostuneena ja kaikki\nnauroivat ja hälisivät. Santeri oli ylpeän näköinen, kun huomasi\njaksavansa olla pelkäämättä ja oli joutunut tällaisen huolenpidon\nkohteeksi. \"Vahinko, että kävin eilen saunassa ja annoin äidin siivota\ntukkani oikein hienopiikammalla\", hän sanoi; \"muuten Maka olisi saanut\neri lihavia oravia\".\n\nMaka oli apinan nimi. Lapset eivät olleet tulleet ajatelleeksi, että\nsillä oli oma erikoinen nimensä. Lennart hoki: \"Maka, Maka\". Silloin\napina alkoi ojennella pieniä käsiään häntä kohti kuin pyrkiäkseen\nhänen luokseen. Kun Lennart oli vakuuttanut, ettei pelkäisi, Lauri\nlykkäsi reslan orren alle. Tuskin hän oli saanut sen siihen, kun Maka\njo hypätä tupsautti Lennartin syliin, halasi häntä ja kallisti päänsä\nhänen poskeaan vastaan. Lennart äänteli pelkäävästi ja hätääntyneesti,\nmutta ei kuitenkaan huutanut, ja pian Maka alkoi etsiä oravia hänenkin\nhiuksistaan. Mutta silloin Elsa sanoi loukkaantuneesti: \"Ei meidän\nLennartin päässä ole pupuja!\"\n\n-- Kylläpä Maka nyt on hyvällä tuulella! ihmetteli mummu, joka oli\nsaanut nuuskapakettinsa kuntoon ja tuli saapuville. -- Enimmäkseen\nse on äreä ja pian puraisee ja kynsäisee, jos tuntematon menee\nulottuville. Minuun se on leppynyt, kun annan sille ruokaa, mutta ei\nse noin tyytyväinen ole minunkaan seurassani. Ihan se hiipii Lennartin\nlähelle kuin ennen isäntänsä turviin. Voi voi, kuinka olen pahoillani,\nkun annoin sen jäädä luokseni, sillä mitä nyt teen sille.\n\nJa mummu kertoi pienen marakatin historian. Se oli sen vanhan\nposetiivarin, Giovannin, apina, sen saman, joka nousi kevään mukana\nyhä pohjoisemmaksi ja laskeutui sieltä taas syksyn kera etelämmäksi,\nkunnes varmaan joutui viettämään talven kotimaassaan. Mennessään ja\npalatessaan, keväin, syksyin, se oli tottunut asumaan ne muutamat\nyönsä, mitkä paikkakunnalla viipyi, Söderholmin mummun tuvassa. Mistä\nlienee sinne ensimmäisen kerran osunut, sitä mummu ei tiennyt. Sinne\nsille tuli joskus kirjeitä -- oli varmaan ilmoittanut mummun asunnon\nosoitteekseen. \"Se oli kiltti, valkopartainen ukko, joka posetiivin\nvingutuksellaan toi kevään ja vei samalla keinolla kesän pois syksyllä.\nKyllähän lapset hänet tunsivat. Tuossa hän nukkui olkipatjalla\novinurkassa apinansa kanssa, tämän käsivarret kaulassaan kuin olisi\nMaka ollut lapsi ja ukko sen äiti. Äiti ei hellemmin puhuttele\npienokaistaan kuin vanha posetiivari pientä marakattiaan. Aluksi hän\npelkäsi, että Murre -- tämä musta kissa tässä näet -- voisi tehdä pahaa\napinalle, mutta ei Murre koske sellaisiin eläimiin, joiden näkee olevan\nhoitajilleen rakkaita ja kuuluvan taloon...\"\n\nTällöin -- kai sen johdosta, että kuuli nimensä -- uunin alla olevasta\nhalkosäiliöstä ilmestyi näkyviin mahtava musta kissa. Seisahtuen\nkeskelle lattiaa se katsahti läsnäoleviin ylhäisesti, keltaisin silmin,\nvenytti tyynesti vuorotellen jokaista neljää jalkaansa, haukotteli\nniin, että kita loisti punaisena ja hampaat valkoisina, ja asteli\narvokkaasti, häntä aivan pystyssä muuten, paitsi kärjestä hiukan\nsujuneena, uunin luona olevalle maitokupillensa, josta suvaitsi maistaa\npienen lirauksen. Lakkimatta enempää, sillä maito kai oli myrtynyttä,\nse istahti kupin viereen, kokosi häntänsä siististi ympärilleen ja\nalkoi pestä kasvojansa hitaasti ja perusteellisesti. Lauri pani\nmerkille, että Murre oli katsonut heihin jokaiseen -- nopeasti,\nsivumennen, mutta silti äärimmäisen tarkasti --; apinan vain se oli\njättänyt katsomatta, erottanut tahallaan muista, ikäänkuin sitä ei\nolisi ollutkaan. Lauria pöyristytti hiukan, sillä hän aavisti Murrella\nolevan Makaa kohtaan salaista kaunaa, aiheutunutta ehkä siitä, että\nMaka jonkin verran kavensi sitä hyvyyttä, joka muuten olisi tullut\neheänä Murren hyväksi, ja siitäkin, että Maka oli eriskummallinen otus,\nMurrelle käsittämätön, melkein kuin ihminen, mutta enempi silti eläin.\nMutta tästä ei Murrella ollut oikeutta Makaa vihata, sillä se itse oli\nvielä oudompi ja lisäksi salaperäinen, peloittava, kekälesilmäinen\nnoidan apuri...\n\n\"Kun posetiivari sitten kuluneena syksynä\" -- mummu se näin naristen\njatkoi kertomustaan, korjasi väliin huivinsa nipukoita, niiskautti,\nkatsahti lapsiin terävästi ja puhui pehmeästi hampaattomalla\nkukkarosuulla -- \"tuli tänne pohjoisesta posetiivi selässä ja Maka\nolkapäällä, häntä oli odottamassa kirje. Luettuaan sen posetiivari\ntuli kuin tuskaan. Rakas omainen oli sairaana siellä kaukana etelässä,\ntyttären tytär, silmäterä. Hänen täytyi heti lähteä sinne -- nopeasti,\nviivyttelemättä. Posetiivin hän saattoi kuljettaa matkatavarana,\nmutta apinaa ei. Sen viemisessä varsinkin valtakunnista toisiin\noli vaikeuksia ja viivytyksiä, joihin hänellä ei nyt ollut aikaa.\nPosetiivari otti apinan syliinsä ja hyväillen sitä puheli sille kuin\nlapselle omalla kielellään mitä lienee puhellut. Ja Maka piti ukkoa\nkaulasta pienillä käsillään lujasti kuin olisi pelännyt putoavansa,\nvisersi aina väliin vastaukseksi ja itki, todellakin itki niin, että\nsen pieni ruskea naama oli märkänä. Ukko vaatimalla vaati minua\npitämään Makaa täällä ensi kevääseen saakka, antoi rahaa ruokaa varten\nja neuvoi, miten sitä oli hoidettava. Sitten se otti povestaan Neitsyt\nMaarian kuvan, asetti sen tuohon jakkaralle ja polvistuttuaan sen eteen\nalkoi rukoilla sitä kädet ristissä ja itkeä. Ja eikös Maka hypännyt\nsiinä sen olkapäälle ja ruvennut sekin kumartelemaan samoin kuin\nisäntänsä, vieläpä tekemään käsillään merkkejä. Eihän minun auttanut\nmuu kuin suostua ja niin hän laittoi tuon orren ja kiinnitti Makan\nketjusta seinään. Sitten hän otti posetiivinsa, hyväili vielä kerran\napinaansa ja meni. Ensi keväänä hän lupasi palata hakemaan sitä\".\n\n\"Kun hän oli riistänyt kaulastaan Makan käsivarret ja mennyt, Maka\nparkaisi surkeasti ja loikkasi hänen jälkeensä, mutta kun ketju\noli lujasti seinässä kiinni, se jäi riippumaan sen varaan ja taisi\nsatuttaakin itseään. Huomattuaan olevansa kiinni se kiepsahti takaisin\norrelleen ja alkoi tarkasti tutkia ketjuaan ja seinässä olevaa\nrengaskoukkua, jossa oli kiinni. Pienillä sormillaan se koetteli\nnivustensa nahkavyötä ja ketjua ja rengasta, ja todettuaan, niinkuin\nnäytti, olevansa auttamattomasti vankina vieraassa paikassa, ainoan\nystävän hylkäämänä, se kyyristyi tuohon orren päähän seinää vastaan\nja kuin ihminen painoi kasvot käsiinsä. Se ei päästänyt ääntäkään\neikä katsonut ympärilleen, vaan pysyi siinä liikkumattomana koko sen\npäivän ja yön. Kun aamulla koetin houkutella sitä rusinoilla, se\nensin sähähti ja raapaisi vihaisesti minuun päin, mutta otti sitten\npivostani muutaman, kai kovan nälän hiukaamana, ja kätki ne poskiinsa,\nkuullessaan minun nukkuvan se kaivaa niitä sieltä ja nakertelee. On\nse viime aikoina jo kotiutunut ja tullut minulle ystävällisemmäksi.\nKai se johtuu siitäkin, että se on huomannut myös minun odottelevan\npoismennyttä, poikaani näet, joka lähtiessään lupasi varmasti palata\nja palaakin. Kerranko nyt merimies joutuu olemaan pitkiä aikoja\nvierailla mailla ja välillä unohtamaan omaisensa. Mieheni kyllä hukkui\noikein laillisesti ja siitä tuli aikanaan tieto, niin ettei siinä ole\nsen enempää epäilemistä, mutta pojastani ei ole tullut milloinkaan\nvarmaa sanomaa. Kerrotaan muka koko laivan menneen miehineen\npäivineen. Saattaa olla totta, mutta voi olla valetta. Ovat vain\nkaikki mielistyneet vieraisiin maihin ja jääneet sinne. Kerran poikani\nkuitenkin herää muistamaan, että kah! Minullahan on Suomessa vanha\näiti! Täytyy lähteä katsomaan häntä. Ihan välttämättä! Hän kaappaa\narkustaan muutaman kahmalollisen kultaa, pukeutuu pyhävaatteisiin,\nsieppaa uuden hylkeennahkaisen matkalaukkunsa ja lähtee tulilaivallaan\ntulemaan. Minulla on alkanut kuvastella mielessä sellainen aavistus,\nettä se tapahtuu ensi keväänä. Samaan aikaan kuin posetiivari\napinaansa, poikani tulee hakemaan minua...\"\n\nMaka oli lämpimän raukaisemana lakannut elehtimästä ja kyyristynyt\nLennartin turviin. Tämä uskalsi tuskin hengittääkään, sillä niin\nmieluinen hänestä nyt oli pieni, orpo apinaraukka, joka uskollisesti\nodotti isäntäänsä. Keväällä isäntä tulisi ja silloin Maka pääsisi\nvapaaksi, irti tuosta ketjusta, jolla se oli kiinnitetty seinään.\nSilloin isäntä veisi sen omaan kotimaahansa, sinne kauas, kauas, jossa\nse oli syntynyt ja elivät ehkä sen äiti ja siskot ja veljet. Kyyneleet\nalkoivat vuotaa Lennartin poskille ja hän silitti hiljaa, hellästi\npienen eläimen tuuheata turkkia. Raottaen silmiään Maka silloin osoitti\nselkäänsä ja kynsi sitä itse kuin näyttääkseen, mitä halusi. Silloin\nLennart alkoi ruoputella sitä hiljaa niskasta ja siitä pitkin selkää\nhännän juureen saakka, ja Maka siristi nautinnosta silmiänsä.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\n1\n\nOli maankaatotuisku, oikea nöyrä ilma. Lunta tuli savuna, niin että\nsilmät sokenivat ja hengitys pyrki pysähtymään. Väliin tuulenpuuska\ntuli pyörteenä ja kieputti lunta kuin valkoista villahahtuvaa.\n\nPojilla oli hauskaa, sillä pyryilma oli jännittävää, erikoista,\nvirkistävää. He vetivät naapukan korvilleen ja nahkakintaat käsiin,\nnapittivat tiukasti takkikulunsa ja alkoivat reuhata nietoksissa,\nleikkien \"kukkoa linnan päällä\". Koulun pihalle lumi lapioitiin isoihin\nkasoihin. Santeri huomasi kiivetä tuollaisen lumivuoren huipulle ja\nkiljaista sieltä, että \"minä kukko linnan päällä!\" Muuta ei tarvittu.\nToverit ryhtyivät heti rynnäkköön häntä vastaan syöstäkseen hänet alas.\nSyntyi kahakka, lumi tuiskahteli, pojat olivat valkeita kuin lumiukot.\nYksin tai kaksin, väliin useampikin toisiinsa kietoutuneina, he tulla\ntuuskahtelivat lumirinnettä alas, ryhtyäkseen heti hyökkäykseen sitä\nvastaan, joka sillä kerralla oli jäänyt kukoksi linnan päälle.\n\nLaurikin innostui leikkiin, teki tarmokkaita hyökkäyksiä, pyllähteli\nmukkelismakkelis rinnettä alas, hautautui lumeen, kaivautui näkyviin,\noli kukkona vuoronsa ja heitteli tovereitaan Tarpeian kalliolta,\nkuten hän sanoi, siihen saakka, kunnes sai itse kyydin, kyntäen\nlumirinteeseen nenällään vaon. Koulun kellon kutsuessa luokkiin hän oli\npalavissaan ja hengästynyt sekä kovasti janoissaan. Mennessään luokkaan\nhän joi etehisessä olevasta sankosta kiihkeästi, osaamatta pitää\nvaarallisena sitä, että vedessä oli jääsiruja. Kylmyytensä takia vesi\npäinvastoin tuntui erikoisen virkistävältä.\n\nOli piirustusta. Valkohiuksinen, vanha, kiusaantunut opettajatar koetti\nopettaa näille pikku miehille ja naisille jonkinlaista kuvioiden\npiirtämistä, luultavasti olematta itsekään selvillä tämän taidon\nkasvatusopillisesta tarkoituksesta. Lapset olivat ikävystyneitä,\nsillä he olisivat halunneet piirustaa jotakin vapaasti, ellei\nmuuta, niin ukkoja ja akkoja. Mutta sellainen ei ollut luvallista.\nVanha opettajatar oli ankara ja rankaisi tottelemattomia kätevästi\nja tottuneesti salamannopeasti läimähtävällä korvapuustilla.\nKuudesluokkalaisetkin pelkäsivät häntä, vaikka olivat Laurin mielestä\njo isoja miehiä.\n\nLauri koetti piirtää noita kuvioita parhaansa mukaan, mutta ei kyennyt,\nsillä hänellä oli niin vilu, että kädet tärisivät ja hampaat kalisivat.\nOpettajatar kulki pitkin käytävää tarkastamassa lasten yrityksiä. Nyt\nhän seisahtui katsomaan Laurin vihkoa. Hetken kuluttua Lauri tunsi\nopettajattaren käden kaulallaan ja kuuli sitten hänen sanovan: \"Sinun\non nyt parasta mennä kotiin. Santeri, mene saattamaan Lauria. Hän on\nsairas\". Opettajattaren tavallisesti tuima ääni oli nyt säikähtynyt,\nlempeä, säälivä. Hän tuli saattamaan heitä etehiseen ja sanoi siellä:\n\"Hyvä isä! Eikö sinulla ole päällystakkia? Juoskaa, että pysyisitte\nedes siten lämpiminä. Hyvä Jumala, tätä köyhäin lasten kurjuutta!\"\n\nLaurista tuntui siltä kuin häntä olisi lyöty sydänalaan, sillä siinä\noli kipeä kohta, joka veti häntä kumaraan. Santeri talutti häntä\nkäsivarresta ja koetti jouduttaa hänen kulkuaan, mutta Lauri ei voinut\njuosta, sillä tuohon arkaan kohtaan alkoi pistää kuin veitsellä. Hän\nkoetti vetää syvään henkeä, sillä hänestä tuntui, että kipu katoaisi,\njos saisi edes kerran hengitetyksi oikein pohjaa myöten. Mutta kun\nhän yritti vetää hiukankaan syvemmälle, niin silloin pisti kuin olisi\nmiekka isketty ruumiiseen. Ei voinut hengittää lujemmin, vaan täytyi jo\nläähättää lyhyesti. Ei voinut pysyä suorassa, vaan piti olla vinosti\nkumarassa, jolloin kipu oli hiukan lievempi.\n\nSanteri ymmärsi Laurin nyt olevan todella kipeä ja hätääntyi. Hän\ntuki Lauria voimainsa mukaan ja auttoi häntä kinoksissa. Kun tuisku\nintoutui puhaltamaan kuin häijyyksissään, hän meni tuulen puolelle,\nettä Laurilla olisi ollut edes hiukan suojaa. Avasipa hän kerran pikku\ntakkinsa varjostaakseen sen liepeillä Lauria, joka näytti melkein\ntukehtuvan sakeaan pyryyn. Laurilla oli kuitenkin vielä sen verran\nvoimia, että hän sai tarratuksi Santeria rinnuksista ja komennetuksi,\nettä \"takki nappiin, sinä pöllö!\" Sitten he taas lähtivät paarustamaan\neteenpäin. Ei ollut enää matkaa kuin kolmisen kadunristeystä. Se ei\nollut paljon, mutta kun pisti yhä pahemmin ja jaloista väheni voima\nniin, etteivät ne enää oikein jaksaneet ottaa askelia, Laurin silmissä\npimeni ja hän alkoi hoiperrella. Silloin Santeri pujahti hänen eteensä\nja kumartuen otti hänet selkäänsä kuin säkin sekä lähti taakkansa\npainosta huolimatta urhoollisesti kantamaan häntä kotiin. Katu oli\nautio -- he olivat ainoat kulkijat --, tuuli vinkui ja lumi ryöppysi.\nSanteri ponnisteli jalosti, mutta pieni ruumis ei jaksanut enempäänsä.\nTäytyi levätä. Mutta silloin Lauri havahtui ymmärtämään, missä oli.\nHän laskeutui jaloilleen ja alkoi taas kävellä käsivarsi Santerin\nharteilla. Laurista tuntui, ettei hän kykenisi milloinkaan palkitsemaan\nSanterille sitä veljellistä rakkautta ja auttavaisuutta, jota tämä oli\nnyt osoittanut. Portilta Santeri taas kantoi hänet kotiin, kalpeaksi\nsäikähtyneen, muka silti heti toimitarmoisen ja tilanteesta selvillä\nolevan pastuskan hoiviin. Kerrottuaan, miten Lauri oli tullut tunnilla\nkipeäksi, ja riisuttuaan häneltä kengät Santeri sanoi menevänsä\ntakaisin kouluun, mutta tulevansa, jos saisi, illalla katsomaan Lauria.\nTämä hymyili raukeasti ja kiitollisena.\n\nKuultuaan Laurilta hänen juoneen palavissaan jäistä vettä ja rintaan\npistävän kipeästi pastuska ymmärsi heti, mikä oli kysymyksessä. Hänen\nmieleensä tuli se tuiskuillen pakkassunnuntai, jolloin Laurin isä\noli saanut vilustumisesta kuolemantautinsa, ja pelko kouraisi hänen\nsydäntään. Mutta ei! Hän ei suostunut lannistumaan, vaan tahtoi\ntaistella poikansa elämän puolesta sekä rukouksilla että järkevällä\nhoidolla, ja niin hän ensimmäiseksi riensi tuomarin puolelle pyytämään,\nettä palvelustyttö saisi mennä hakemaan lääkäriä. \"Kiireesti! Nyt heti!\nPyydä tulemaan niin pian kuin suinkin! Neuvo tarkkaan osoite ja sano\nnimi!\"\n\nLauri tunsi pistoksen vain yltyvän -- pitävän vähän aikaa väliä ja\nsitten taas tuikkaavan kuin hehkuvalla neulalla. Hengitys kävi yhä\nvaikeammaksi, sillä hän ei uskaltanut vetää syvempään. Jo yritys sinne\npäin avasi rinnassa kuin tuskan valtakunnan, jonne ei uskaltanut edes\nkurkistaa. Väliin hän vaipui horrokseen, josta heräsi sen verran, että\nkuuli outoa miehen ääntä, rauhallista, turvallista, ja näki vuoteensa\nääressä valkotukkaisen, tuuheakulmaisen, totisesti ja tutkivasti\nkatselevan vanhuksen, joka uhosi sakeasti tupakalta. Ukko puhui äidin\nkanssa ruotsia ja pisti Laurin kainaloon pienen lasiputken, jonka\nLauri ymmärsi kuumemittariksi. Seuraavan kerran Lauri heräsi siihen,\nettä hänen rintansa päälle asetettiin jäätävän kylmä pussi ja hänet\nkäärittiin villaisiin vöihin ja peitteisiin. Sitten äidin ja tohtorin\npuhe taas häipyi pois ja Lauri tunsi vaipuvansa jonnekin hyvin syvälle,\njossa oli pimeätä ja yksinäistä. Hän ajatteli sairastuneensa samaan\ntautiin kuin isä ja kuolevansa siihen. Tuo ajatus ei peloittanut\nhäntä, vaan hän tunsi iloitsevansa siitä, että saisi nähdä isän. Kun\nhän katsoi oikein tarkkaan, niin eikö isä tullut tuossa häntä kohti?\nTuli. Nyt hän kumartui Laurin puoleen niin lähelle, että Lauri näki\nselvästi hänen siniharmaat silmänsä, joiden katse oli niin lämmin ja\nystävällinen, hänen tuuhean tukkansa ja sakeat kulmakarvansa. Hänen\npartansa kutitti Laurin kasvoja aivan samoin kuin lapsena.\n\nSitten hourekuvat valtasivat Laurin sielun muutamaksi vuorokaudeksi\nmelkein kokonaan. Aamupäivin ja jonkin aikaa kääreen vaihtamisen\njälkeen hän oli selkeämpi, mutta niin heikko, ettei jaksanut enempää\nkuin kuiskata jotakin. Hengitys oli lyhyttä läähätystä ja keuhkoista\nalkoi kuohua huulille veristä limaa, muodostaen siihen ruskeita\nilmarakkoja. Hän ei jaksanut enää liikauttaa käsiäänkään, vaan makasi\nkuin lanka. Mutta hourekuvat välkehtivät vain sitä eloisammin, vieden\nLaurin mukanaan ihmeellisiin maailmoihin, sellaisiin, ettei hän olisi\nvoinut päästä niihin ollessaan terveenä ja täydellä ymmärryksellä?\nVäliin ne olivat tuskallisia, kiduttavia, mutta onneksi harvemmin.\nSilloin Laurin valtasi niin suuri hätä, että hän heikkoudestaan\nhuolimatta alkoi pyrkiä pois vuoteesta ja riuhtoili äidin sylissä.\nMutta sitten ne taas muuttuivat tyyniksi ja seesteisiksi, kuvastaen\nsuurta rauhaa. Laurista tuntui tällöin, että hänet erotti jostakin\ntuntemattomasta vain pieni askel, että hän jo seisoi ovella, raoitti\nsitä ja kohotti jalkaansa astuakseen kynnyksen yli. Jostakin syystä hän\nei kuitenkaan ottanut tuota ratkaisevaa askelta, vaan kääntyi ovelta\npois ja katseli uteliaana sitä, mitä oli sen tällä puolella, eli elämää\nja maailmaa sellaisena kuin oli oppinut ajattelemaan sitä.\n\nNautittuaan muutaman päivän tohtorin antamia katkeria tippoja Lauri\nhuomasi hourekuvien alkavan muuttaa väriään ja luonnettaan. Hän ei\nollut enää selvillä, hourailiko kuumeessa vai näkikö eriskummallisia\nunia. Sen hän vain totesi, että nuo tipat lievensivät tuskaa ja\nvaikuttivat ihmeellisen rauhoittavasti. Oli kuin olisi vaipunut\nuntuvapieluksille ja jäänyt siihen katselemaan kesätaivaan\npilvenhattaroita. Se oli erikoisen kummallista, että koko olevaisuus\noli loistavan vihreä, ihanasti välkkyvä, täynnä vienosti henkäilevää\nrakkautta. Eläimet, jotka olivat todellisuudessa inhoittavia, olivat\nnyt miellyttäviä, ystävällisiä, kesyjä. Lauri huomasi voivansa leikkiä\nilman pelkoa ja inhoa krokotiileillä ja käärmeillä. Ne tulivat hänen\nluokseen, katselivat häntä kirkkain, viisain silmin, ja olivat kaikki\nhohtavan vihreitä.\n\nYhtäkkiä näky vaihtui. Lauri oli olevinaan Santerin kanssa tässä\nkotikadulla, tuolla kauempana, jossa asui vanha kummallinen\nkirjanpainaja. Oli tavattoman tyyntä ja rauhallista, omituisesti\nliikahtamatonta ja kirkasta. Kirjanpainajan myymälän ovessa oli\nvanhanaikainen soittokello, joka kilahti, jos ovea avattiin. Lauri ja\nSanteri olivat kiusoitelleet ukkoa avaamalla ohi mennessä hänen oveaan\nja siis rämäyttämällä sen kelloa. Tehtyään sen he olivat pujahtaneet\nviereiseen porttikäytävään ja kurkistelleet sieltä, kun ukko oli\ntullut ovelleen katsomaan, kuka oli soittanut. Samoin Lauri näki nyt\nhiipivänsä Santerin kanssa ovelle ja äkkiä avaavansa ja sulkevansa\nsen. Kello rämähti rumasti autiossa talossa, jossa asuivat vain tämä\nvanha kirjanpainaja ja hänen sairas vaimonsa. Pojat kuuntelivat\nporttikäytävässä ja tirkistelivät kattorännin ja nurkan välistä. Nyt\nkuului askelia. Ovi aukeni ja ukko ilmestyi portaille paitahihasillaan,\nsilmälasit työnnettyinä otsalle, harmaa tukka korvallisilla pörröisenä\nja päälaki kaljuna ja kiiltävänä. Hän katsoi pitkin katua ensin\ntoisaalle ja sitten toisaalle, vilkaisi taivaalle, joka heloitti\nkirkkaana ja erikoisen, ihmeellisen rauhallisena, ja huokaisten\nsekä kynsäisten korvallistaan palasi jälleen sisään. Mutta Laurilla\nsyntyi epäilys, että ukko varmasti tiesi heidän piilopaikkansa ja oli\nselvillä, että taas olivat pikkupojat ikävissään soittaneet hänen\novikelloaan, kun ei heillä ollut muutakaan tekemistä. Lisäksi Lauri\nkuvitteli, ettei ukko, päinvastoin kuin pojat luulivat, suuttunutkaan\ntästä vallattomuudesta, vaan nauroi sille kuten ainakin vanha ja\nviisas, joka kenties oli itse ollut pikkupoikana vallaton, muisteli nyt\nmuinaisia kepposiaan ja nautti niistä vieläkin. Hänellähän ei ollut\nenää mitään tekemistä, sillä kukaan ei painattanut hänen kummallisilla\nkirjasimillaan riviäkään, kukaan ei ostanut hänen arkkiveisujaan\neikä \"Ruomin viulujaan\". Hänellä oli vanhassa autiossa talossaan,\nvuoteeseen vangitun kivulloisen vaimonsa kanssa, sietämättömän ikävää,\nniin yksitoikkoista, että hän väliin odottamalla odotti ja vahti\nkatupeilistään, eivätkö edes pikkupojat tulisi rämäyttämään ovikelloa\ntai kysymään kaikkea hullua, mitä keksivät, muka ostaakseen sitä...\n\nSitten kuva taas muuttui. Lauri oli katsovinaan isoa, melkein pihan\nkokoista tarjotinta, jonka keskellä oli toisekseen kuin maalaus,\nmutta toisekseen kuin tämä oman pihan puutarha aitoineen, pensaineen,\ntuomineen. Yhtäkkiä Mirri ja Tellu lähtivät mennä vilistämään pitkin\nsen reunaa, edellinen paeten, jälkimmäinen ajaen, ja kiisivät niin\nnopeasti, ettei niitä voinut enää erottaa, vaan ne olivat kuin viivaa\nvain. Tarjotin pieneni aivan tavalliseksi ja tuo viiva kiersi viuhuen\nsen laitaa. Kohta koko tarjotin alkoi pyöriä vonkuen omasta vauhdistaan\nniin, että Laurin korviin koski ja hänet valtasi tuskallinen\npahoinvointi. Kaikki pimeni taas ja Lauri vaipui jonnekin pohjattomaan\nsyvyyteen, jossa kaksi inhoittavaa noitaa alkoi vääntää hänestä köyttä,\nhokien kuin nokkela poika vetehissadussa: \"Kelaan, kelaan tämän järven\nkuiviin...\"\n\n\n2\n\nOli alkamassa kuudes vuorokausi, jolloin Laurin taudissa oli tuleva\njoko kuolema tai tapahtuva käänne parempaan päin. Pastuska oli\nulkonaisesti tyyni ja toimelias siitä huolimatta, että oli paljosta\nvalvomisesta äärimmäisen väsynyt ja sielullisesti tuskainen,\nepätoivoinen. Suorittaessaan askareitaan hän itsepintaisesti riiteli\nJumalaa vastaan sanoen herkeämättä: \"Ei! Se ei saa tapahtua! Niin\nsuurta vääryyttä ei minulle saa tehdä! Se olisi kohtuutonta, julmaa! En\nole rikkonut niin paljoa, että olisin ansainnut sitä! Se olisi liika\nkivi minun kuormaani!\"\n\nTuli ilta ja kääre vaihdettiin taas. Se viilensi kuumetta ja vaivutti\nLaurin horroksiin. Huone oli melkein pimeä, sillä pieni yölamppu ei\nkyennyt paljoa sitä valaisemaan. Pienen ikkunan ruutuja vastaan pyrytti\nhelisevää pakkaslunta ja väliin tuuli humahti uhkaavasti. Oli näet\njälleen jäätävä pyryilma. Kuinka pastuska vihasikaan pakkasta ja sen\naiheuttamaa kurjuutta, josta varsinkin köyhät joutuivat kärsimään.\nPastuskalla ei ollut varaa ostaa muita puita kuin rimoja, jotka kyllä\nolisivat olleet hyviä, jos olisivat olleet kuivia. Mutta kun ne olivat\nmelkein säännöllisesti märkiä, koska olivat sahattuja vesilikotukeista\nvain muuatta kuukautta aikaisemmin, ne eivät palaneet kunnollisesti,\nvaan pihisivät ja kituivat loppumattomasti, antamatta lämmintä. Kun\noli niitä uunissa, tulta oli hoidettava kuin sairasta, vaalittava\nmitä huolellisimmin ja hellimmin, ettei vaisusti lepattava liekki\nvain pääsisi sammumaan. \"Ei pitäisi myydä sellaisia puita!\" -- \"No,\neihän ole pakko ostaa!\" \"Onpahan pakko, koska ei ole varaa parempiin!\nPitäisi edes huolehtia rimojen kuivaamisesta ja myydä vain sellaisia,\njotka palavat hyvin ja lämmittävät. Mutta kun ei saa edes valita,\nvaan täytyy ottaa järjestyksessä siitä pinosta, joka on vuorossa.\nTällaisia vesiliekoja täällä kaikki köyhät polttavat, puhaltaen niiden\nsytyttämiseksi keuhkoistaan kuin väsyneistä palkeista viimeisenkin\nhengen ja nääntyen polvilleen takkansa ääreen\".\n\nPastuskan sydän oli kapinallinen ja hän moitti Jumalaa siitä, että\ntämä vain kasasi ihmisten tielle kärsimyksiä, virkistämättä heitä\njuuri milloinkaan onnella. \"Onni, onni!\" hän huokasi istuessaan\npoikansa vuoteen ääressä, \"vain tämä onni, rakas Jumala, poikani\nparaneminen, ja muussa kaikessa olen valmis kärsimään siihen saakka,\nkunnes lyyhistyn kuolleena taakkani alle. Olenhan sairastanut osaltani\nhänenkin puolestaan ja ansainnut hänen terveytensä. Etkö muista, kuinka\nmonta kymmentä vuotta sitten, tähän samaan aikaan, syksyn ollessa\npimeimmillään, sairastin niin, että kuolema varmaan kävi lähelläni?\nVaikka olin nuori tyttö, olin jo saanut kokea, miten äkkiä suru ja\nilo, onni ja onnettomuus, vaihtuvat elämässä. Veli ensin lavantaudissa\naivan menehtymäisillään. Sitten sisar ja äiti sekä lopuksi pikkuveljet.\nPäivin hoidin taloutta, öin sairaita, kunnes vuorostani kaaduin\nvuoteeseen...\"\n\nPastuska muisti, kuinka hän oli ollut erikoisesti epätoivoissaan pienen\nHeikki-veljensä vuoksi. Samoin kuin nyt poikansa, hän oli silloin\nvalvonut veljensä vuoteen ääressä. Pelko, että hän kuolisi, kouristi\nsydäntä, mutta sitä rakkaammalta melkein tuntui hänen hoitamisensa.\nYhtäkkiä maailma alkoi pyöriä silmissä ja hän kaatui veljen vuoteelle.\nKuinka kauan hän makasi siinä, sitä hän ei tiennyt; aikanaan hän heräsi\npikku veljen itkuun ja valitukseen. Seuraavina kolmena päivänä hän\npyörtyi useita kertoja ja oli tainnoksissa tuntikausia...\n\nLauri liikahti ja valitti vaisusti. Pastuska säpsähti. Nythän\nlähestyivät ratkaisevat tunnit, nyt alkaisi taistelu kuolemaa vastaan\ntodenteolla. Häntä vapisutti kauhu ja hän vilkaisi ympärilleen kuin\nolisi pelännyt kuoleman jo tulleen näkyvänä saapuville. Hän kumartui\ntarkastamaan poikaansa. Kuume, kuume! Taas nousemassa! Posket hehkuivat\nja hengitys oli läähättävää, heikkoa. Katse oli harhaileva, samea.\n\nPastuska lysähti vuoteen ääreen polvilleen ja aloitti sen ainoan\ntaistelun poikansa hengen puolesta, johon kykeni -- rukouksen\ntaistelun. Hän ei kapinoinut enää kuten äsken, vaan antautui ehdoitta,\nsuostui rukoilemaan kuin se, jolla ei ole mitään ja joka ei kykene\nmihinkään. Hän ei vedonnut köyhyyteen eikä kärsimyksiin, vaan pyysi\npoikansa henkeä vain ansaitsemattomana armona, jota ylenpalttinen\nhyvyys vuodattaa olemuksensa tutkimattoman luonnon mukaan. Hän ei\nosannut löytää rukoukselleen sanoja, vaan ilmaisi sielunsa avunhuudon\nvain huokauksin ja kyynelin, pelkkänä mykkänä tuskana, anojan\nojennettuna kätenä ja paljonpuhuvana silmäyksenä. Hänen ajatuksensa\neivät oikeastaan toimineet, vaan ryhmittyivät liikkumattomina,\npolvistuneina, sen alttarin ääreen, jonka edustama salaisuus määrää\nihmisestä. Kuta kauemmin hän oli vaipuneena sen juurelle ja kuta\npitemmälle yö kului, sitä palavammaksi tämän orvon, pienen, köyhän\näidin rukous kävi ja sitä urhoollisemmaksi, sankarillisemmaksi, hänen\nkamppailunsa poikansa hengen puolesta. Hänen sielussaan valkeni\nihmeellisiä näkyjä kuin kalevantulia; siellä myrskysi väkevästi kuin\nukonilmalla, jolloin salama näyttää halkaisevan taivaan, ja siellä\nsatoi hereästi ja lämpimästi kuin keväällä, jolloin aurinko on\nvoittanut ja tuo kesää. Pilvien takaa alkoi kuultaa jotakin kirkasta,\naluksi himmeätä, mutta vähitellen seestyvämpää. Sydän katsoi siihen\nsanomattoman toivon vallassa, ilahtuen murheen pilvistä huolimatta, ja\njostakin alkoi leyhähdellä rauhan henkäyksiä...\n\nSilloin pastuska muisti, mitä pikku Lennart oli sanonut kuultuaan\nLaurin olevan vaarallisesti sairaana. Alli-rouva sitä oli päivällä\nkertonut käydessään katsomassa Lauria. Kesken itkuansa he olivat\nhymyilleet sille, mutta oliko siinä mitään hymyilemistä? Ollessaan\nLennartin luona leikkimässä Santeri oli sanonut, ettei Lauri kuole.\nSanterin isä oli katsonut taikapalloaan ja nähnyt Laurin siellä\ntäysikasvuisena. Ei hän siis nyt voinut kuolla. Pastuska oli vasta\nsilloin kuullut suutarimestari Koskisen taikapallosta ja oli kysellyt\nsiitä ihmeissään. Santeri oli selittänyt, mitä sillä varsinaisesti\ntehtiin, mutta kertonut samalla isänsä joskus tirkistelevän siihen ja\ntarinoivan, mitä muka siinä näki. \"Kuka nyt sellaista uskoo!\", Santeri\noli muka nauranut, mutta oli samalla tuntenut pistoksen sydämessään. Ei\nollut oikein saattaa isän puheita tällä tavalla epäilyksen alaisiksi.\nPastuska ei voinut ymmärtää, miksi tuo taikapallo nyt niin itsepäisesti\ntunkeutui hänen mieleensä, miksi se kuvastui hänen silmiinsä ja alkoi\nhulmuta kirkkaasti kuin olisi palanut -- ollut aurinko -- toivon\ntähti...\n\nPastuska ei tiennyt, oliko hän ylivoimaisen väsymyksen ja tuskan\nuuvuttamana vaipunut horroksiin. Joka tapauksessa hän säpsähti äkkiä\nhereille kuin unesta ja jäi samalla kuuntelemaan jäykistyneenä kuin\nolisi kivettynyt. Laurin rinnan tutuksi käynyttä, tuskallista rahinaa\nei enää kuulunut! Pastuskan käsi hiipi empien ja vapisten hänen\notsalleen. Se oli viileämpi kuin muutama tunti sitten. Ja samalla hän\ntunsi kädessään Laurin hengähdyksen -- pienen huounnan, joka ei tullut\nsyvältä, mutta oli rauhallinen. Pastuska nousi tarkastamaan poikaansa\nlähempää ja totesi hänen nukkuvan rauhallisesti ja kuumeen ilmeisesti\nlaskeutuneen. Käänne parantumiseen päin oli tapahtunut.\n\nHerätessään muutaman tunnin kuluttua Lauri tunsi olevansa niin heikko,\nettei suu tahtonut jaksaa pysyä kiinni, mutta ajatuksiltaan selkeä.\nHouremielteet olivat kadonneet. Hän koetti kääntää päätänsä nähdäkseen,\noliko äiti vuoteessaan, ja totesi silloin äidin nukkuvan polvillaan\nhänen sänkynsä ääressä, käsivarsi pään alla. Lauri hiivitti kätensä\nhitaasti ja varovaisesti -- ei ollut voimiakaan nopeampiin liikkeisiin\n-- äidin käden viereen ja laski sormensa hiljaa sen päälle. Heti\nsiitä alkoi virrata häneen sitä erikoista lämpöä ja rauhaa, joka oli\ntuottanut hänelle siitä asti, kun hän muisti, ihanaa tyydytystä. Nytkin\nhän koki sitä -- tunsi rauhan hiipivän sairaaseen rintaansa ja nukkui\ntaas.\n\n\n3\n\nAsia oli tosiaankin niin, että palattuaan silloin Laurin\nsairastumispäivänä koulusta ja kerrottuaan isälleen ja äidilleen Laurin\ntulleen kovasti kipeäksi Santeri oli murheissaan pyytänyt isäänsä\nkatsomaan taikapallosta, miten Laurin käy. Suutarilla oli näet ollut\nsilloin lampussa tuli ja pallo sen edessä, kokoamassa valonsäteitä\nkengänpohjaan, johon hän parhaillaan iski plikejä. Santerille oli tuo\najatus noussut mieleen juuri siksi, että pallo oli siinä edessä kuin\nsitä varten.\n\nSuutari kyseli silloin tarkkaan, minkälaista Laurin sairaus oli, ja\nkuultuaan asian pudisti huolestuneena päätänsä. \"Täytyy tosiaankin\nkatsoa pallosta, onko sairaus elämäksi vai kuolemaksi\", hän puheli,\nsiirsi pois työnsä ja alkoi tuijottaa palloon totisena ja vilpittömänä\nkuin olisi suorittanut vakavaa hommaa. \"Aina sinä kujeilet noiden\nlasten kanssa!\", torui Ristiina, mutta suutari ei ollut millänsäkään,\nvaan käännettyään mälliään puheli:\n\n-- Se on silläviisiin, että jos Jumala tahtoo näyttää ihmisen kohtalot\nedeltäpäin, niin helppoa se hänelle on. Kelpaa siihen välineeksi\nvaikka tällainen suutarin lasipallokin. Luoja kun kerran henkäisee\nsiihen, niin kohta siinä näkyy juuri se, mitä tahdotaan. Sanot,\nettei tämä ole mikään taikapallo ja että sillä vain huiputan lapsia.\nKuka voi tietää, ettei Jumala joskus anna pallolle pyhän taikuuden\nvoimaa? Ei kukaan, vaan hän voi tehdä sen milloin hyvänsä. Ja ottaa\nmyös pois, milloin haluaa, jos niikseen tulee. Joka katsoo siihen\nepäuskoisesti ja pilkallisesti, hän ei näe mitään, mutta joka katsoo\nuskoen, rukoillen ja hartaasti pyytäen, hänen silmänsä aukenevat ja\nhän näkee salattuja ihmeitä. Siis aivan samoin kuin uskon asioissa\nmuutenkin. Epäuskoinen ei aavistakaan, mitä ihmeitä uskovaisen silmä\nnäkee, kun Jumala joskus pyyhkäisee siihen voidettaan. Lapset kun\novat vielä viattomia, heidän silmänsä ovat terävämmät kuin aikuisten,\njoiden näkimiä peittää synnin sumu. Lapsi lattialla leikkii ja\npuhelee näkymättömien olentojen kanssa kuin istuisivat ne siinä hänen\nvieressään. Ja ehkä istuvatkin. En ainakaan minä uskalla kiistää\nsitä. Muistan kerrotun, kuinka muuan vuosi sitten jossain maaseudulla\nkolmivuotias pikku poika eksyi metsään. Oli leikkinyt veräjällä muiden\nlasten kanssa ja siitä sitten marjain jäljessä ulkoutunut erilleen ja\npainunut yhä syvemmälle metsään. Mustikan luota aina toisen marjan luo.\nKyllähän sen ymmärtää. Se päivä, yö, seuraava päivä ja yö haettiin,\nmutta turhaan. Kaikki luulivat lapsen jo menehtyneen ja lakkasivat\netsimästä, paitsi äiti. Hän ei voinut uskoa lapsensa kuolleen ja\nkulki siksi metsää ristiin rastiin, levähtämättä, vaikka oli kaatua\nväsymyksestä. Ja löysi lapsensa nukkumasta puun siimeksestä. Eikä pikku\nmiehellä ollut minkäänlaista hätää. Miten hän oli tullut toimeen ja\nmitä kärsinyt, miten paljon pelännyt ja itkenyt, sitä ei voitu tietää,\nsillä kolmivuotias ei osannut selittää mitään. Väsyttyään hän tietenkin\nnukahti siihen paikkaan, missä silloin sattui olemaan. Väkisin tulee\najatelleeksi, että äijäpahalla oli varmaan ollut varjelijansa, jonka\nhän oli nähnyt ja joka oli ehkä lopulta taluttanut hänet äidin\ntielle. Ehkä hän oli vielä selittämättömällä tavalla ohjannut äidin\naskeleita... Kuule, Santeri, nyt täällä hulmuaa kummallisesti. Annahan\nkun katson. Kaksi siinä on nuorukaista, mutta nyt ne ovat jo päässeet\nkaupungin portista sisään ja seisovat kuninkaan linnan edessä. Siinä\non paljon ihmisiä, joilla on kukkia käsissä ja jotka kohisevat ilosta.\nKas, toinen nuorukaisista on varmasti Lauri, mutta toisen kasvot ovat\nhämärät. Muistuttavat sentään sinun kasvoistasi, Santeri. Teillä on\nvalkoinen lakki ja tyttö tuossa kiinnittää kukkia ensin Laurin ja\nsitten sinun rintaasi. Isossa julistuksessa, joka on naulattu tuonne\nlinnan päätyyn, lukee, että \"joka tappaa lohikäärmeen, sille annan\ntyttäreni ja puoli valtakuntaa\". Mikähän lohikäärme se mahtaa olla?\nOn tainnut tehdä paljon pahaa ja lienee hyvin vaarallinen, kun sen\nsurmasta luvataan noin suuri palkinto. Ihan on kuin Pyhän Yrjön\ntarinaa. Mutta kyllä tästä jo selviää, ettei Lauri kuole, sillä eihän\nhäntä muuten näytettäisi tutenttina. On tämä kummallista. Kun katsoo\nenemmän, niin on kuin kaikki yhtäkkiä pimenisi ja taas valkenisi.\nSilloin sinua ei enää näy ja kun kysyn, missä olet, niin vastataan,\nettä olet saanut koko valtakunnan ja mennyt ottamaan sitä haltuusi.\nYmmärrä sitten tämä! Lauri tuossa jo käy prinsessaa vastaan kädet\nojossa...\n\n-- Ole hupsimatta siinä, vanha mies! torui nyt Ristiina. -- Ihanhan\ntuppaat ennustelemaan kuin tulevaisten asioiden näkijä ja kertomaan\nsatuja kuin vanha ämmä. En minäkään usko Laurin kuolevan, sillä hän on\nsitkeän näköinen.\n\nSanteri alkoi lukea läksyjänsä, mutta suutari unohtui istumaan pallonsa\nääreen ja tuijottamaan siihen. Niinpä niin! Se, mitä hän oli ollut\näsken näkevinään, oli todellisuudessa vain hänen omaa haavettansa, jota\nhän kantoi elämänsä rakkaimpana suunnitelmana. Että näet Santerista\ntulisi ylioppilas ja hän valloittaisi itselleen kuninkaantyttären ja\npuoli valtakuntaa. Niin suurta vaivannäköä ei suutari voisi kokea,\nettei valkolakki korvaisi sitä moninkertaisesti. Tämä suunnitelma\noli astunut ensimmäisen pienen linnunpojan askeleen toteutumistaan\nkohti silloin, kun Lauri oli ilmestynyt Santerin elämään. Hänen oli\n\"parempain ihmisten lapsena\" -- suutari oli tottunut sanomaan näin\n-- määrä mennä herrain kouluun ja hänen rinnallaan Santeri saattaisi\npujahtaa samaan paikkaan ikäänkuin huomaamatta ja kenenkään ehtimättä\nkieltää. Suutarista näet tuntui, että Santerin meno tuollaiseen kouluun\noli ikäänkuin luvatonta isottelua hänen puoleltaan, että nuo koulut\nolivat vain \"parempia ihmisiä\" eivätkä hänenlaisiaan rajasuutareita\nvarten. Ajallinen elämä oli sellaista; vasta iankaikkisuudessa ihmisten\nvälinen ero haihtui ja rajasuutari sai laulaa ylistysvirttä samasta\nkirjasta kuin keisari. Mutta kun Lauri oli Santerin kanssa kuin veli,\nilman pienintäkään sääty-ylpeyttä tai muuta \"herraslaakaisuutta\",\nsuutari oli saanut siitä rohkeutta ja alkanut tuumia, että pojat\nvoisivat ehkä kulkea samanlaisena vaunuparina isossakin koulussa.\nLaurin kuolema olisi siis merkinnyt suutarille kovaa iskua ja siksi\n-- säälin ja osanoton lisäksi -- hänen sydämensä kieltäytyi näkemästä\ntaikapallosta mitään sellaista.\n\nKun sitten Lauri oli alkanut toipua ja kaipasi ystäviään, pastuska\npaistoi ohukaisia, pieksi kermasta \"pappilan hätävaraa\" eli\n\"himlamaatia\", \"taivaallista ruokaa\", ja kutsui Santerin, Elsan,\nLennartin ja Lahjan Laurin luo vieraisille. Erikoisena yllätyksenä\nhänellä oli se, että suutari toi taikapallonsa ja asetti sen pikku\npöydälle kynttilän eteen. Silloin, kun siitä tahdottiin katsoa\nsatuja, kynttilä oli sytytettävä, jotta sen valo kimaltelisi pallon\nläpi. Santeri oli luvannut toimia sadunkertojana, sillä hänen niitä\ntiedettiin parhaiten osaavan. Lennart siitä oli puhunut, koska Santeri\noli ollut hänen luonaan palloineen tarinoimassa. Tuodessaan pallon\nsuutari oli ollut nauramaton kuin kirkossa ja sanonut, huomattuaan\npastuskan hymyilevän: \"Pastuska on hyvä ja katsoo itsekin tähän\nsitten, kun kynttilä on sytytetty ja lapset alkavat kuunnella Santerin\nsatua\". Sitten hän oli muljauttanut silmiään salamyhkäisesti ja mennyt\ntotisena. Katsoessaan hänen jälkeensä pastuska oli kuitenkin ollut\nnäkevinään hänen selkäpuolestaan eräänlaista naurun hytinää.\n\nSiitä tuli kerrassaan mainio ilta. Alli-täti, Rosina-täti ja vanha\nEranderin tantti saapuivat myös ja asettuivat kodikkaasti käsitöineen\näidin sohvapöydän ympärille. Kun he enimmäkseen puhuivat ruotsia\nja syventyivät omiin juttuihinsa, he eivät lapsia häirinneet, vaan\nnämä saattoivat samoin painua omiin maailmoihinsa. Lauri oli tuettu\npieluksilla puoleksi istuvaan asentoon ja saattoi siitä nähdä kaikki\nvieraansa ja kuulla heidän puheensa. Hän oli vielä niin heikko, ettei\npuhunut paljoa, vaan seurasi kaiken menoa kuin syrjäinen. Alli-täti\noli tuonut sellaista sokerikaakkua, jota \"kotipuolessa\" käytettiin\nhautajaisissa. Se vain leivottiin siellä erikoisiksi teevadin\nkokoisiksi leiviksi. Taskisen vanha mummu niitä oli mestari leipomaan.\nLauri tunnusti olevansa viallinen siihen syntiin, että oli ajatellut\nheti, kun kirkonkylässä oli kuollut joku arvokkaampi ihminen, nyt\nsaatavan sokerileipiä. Hän oli täysin tietoinen tällaisen mielijohteen\nsopimattomuudesta ja karkoittikin sen heti, mutta mitäpä se auttoi,\nkun se oli kerran käynyt saapuvilla, rynnäten huomaamatta ovesta\nsisään kuin musta koira. Taskisen mummu vispasi taikinaa tyynesti\nja hartaasti, melkein pyhäisen näköisenä, ja lapset odottivat vesi\nkielellä, kenelle hän lopuksi antaisi vispilän nuoltavaksi. Mummu oli\nsiinä suhteessa tutkimaton, ilmaisematta pienimmälläkään tavalla, kenen\naikoi tällä kerralla tehdä onnelliseksi.\n\nSitten Lauria nauratti hänen katsoessaan, kuinka äiti oli istuessaan\nhyvin arvokas rouva, joka puhui viisaasti ja tärkeästi, mutta\nkuinka hän noustuaan tarjoilemaan vierailleen samalla muuttui kuin\npalvelustytöksi, nyykistää niksauttaen jokaiselle kuten sellainen\ntekee, varsinkin jos sattuu olemaan vasta maalta tullut. Vieraatkin\nnauroivat sille ja äiti myös, selittäen koettavansa vaihtelun vuoksi\ntäten toimia kahtena henkilönä. Eranderin tantti tuntui tapansa mukaan\n-- äiti siitä oli tullut maininneeksi -- moittivan ankarasti miehiä,\njotka muka olivat maailmassa kaiken pahuuden alkuna. Jos Eranderin\ntantti olisi saanut määrätä, ei miehillä olisi ollut paljoa sanomista.\nLähestyessään häntä, kun hän istui korkealla valtaistuimellaan\nkärpännahkaviitassa, kruunu päässä ja valtikka kädessä -- sellaiseksi\nEranderin tantti muuttui Laurin mielikuvituksessa heti alettuaan\nmoittia miehiä -- he olisivat saaneet laskeutua jo ovella polvilleen\nja kontata siitä valtaistuimen juurelle, jossa tantti olisi ojentanut\nheille ukkovarpaansa suudeltavaksi. Hyi! Alli- ja Rosina-täti\nkuuntelivat häntä aran ja suloisen näköisinä, tuntien kai olevansa\njossakin suhteessa miesten kanssasyyllisiä.\n\nKun rouvat olivat juoneet kahvia ja lapset saaneet sokerikaakkua\nja punaista, kuohuvaa limonaatia, joka pisti nenään niin kirpeän\nvirkistävästi, Rosina-täti sanoi:\n\n-- No, lapset, nyt on teidän suoritettava ohjelmanne!\n\nHän oikein taputti käsiään ja katsoi lapsiin niin ystävällisesti\nkuin vain hän osasi. Laurin mielestä Rosina-tädin ääni oli erikoisen\npehmeä ja miellyttävä. Oli hyvin hänen tapaistaan toimeenpanna jotakin\nerikoista ja siten yllättää seurapiirinsä. Nytkin hän siis oli tehnyt\nniin ja tuonut jotakin lisää siihen, minkä Lauri jo tiesi olevan\ntulossa. Aivan oikein. Lahja nousi seisomaan, punastui hiusmartoa\nmyöten, silitti ujosti esiliinaa ja alkoi lausua Pientä mierolaista.\nLauri ei muistanut aikaisemmin huomanneensa, että Lahjalla oli suuret,\nhaaveelliset silmät, joita hän ummisti tuontuostakin tunteellisesti;\nettä hänellä oli poskessa kuoppa, joka syntyi ja katosi sikäli kuin\npullea pieni poski ja suu liikkuivat; ja että hänen tumma, kaunis\ntukkansa oli nyt jaettu kahteen ruusukkeilla somistettuun palmikkoon.\nLahjan nenä oli nykerö, suu sievä, huulet punaiset ja hampaat\nhelmenkirkkaat. Mikä lienee ollut, ettei Lauri ollut aikaisemmin pannut\ntuota kaikkea näin selvästi merkille. Ehkä tämän nyt oli aiheuttanut\nse, että Lahja oli niin erikoisen kukoistavan ja terveen näköinen,\nsuoranainen vastakohta Laurin riutuneelle muodolle. Ja vielä se, että\nLahjan äänessä oli nyt -- sitäkään Lauri ei ollut aikaisemmin huomannut\n-- hänen äitinsä äänen pehmeyttä ja suloa.\n\nRosina-täti oli varmaan opettanut Lahjalle, miten tämä runo oli\nlausuttava. Sitäpaitsi -- Lauri ajatteli sitä huoaten -- Lahjan\nja Elsan koulussa lausuntoa harjoitettiin erikoisesti äidinkielen\ntunnilla. Kaikki saivat vuorollansa esittää valitsemansa runon.\nLaurin koulussa ei sellaista harrastettu -- ei sattunut olemaan\nsiihen kiinnostuneita opettajia. Ja Laurin täytyi myöntää, että vain\nharvat hänen tovereistaan siellä olivat kykeneviäkään tällaiseen.\nTytöt sittenkin enemmän kuin pojat, jotka olivat siihen liian ujoja,\nkömpelöitä, haluttomia. He pitivät tuollaista miehiselle miehelle\nsopimattomana hommana. Lauriinkin heidän ujoutensa oli tarttunut, mutta\nsilti hän tunsi sisimmässään tavattomasti pitävänsä runonlausunnasta.\nIhaillen, sydämessä värisevä tunne, hän kuunteli Lahjan ilmeikästä\nkuvausta pienen mierolaisen kohtalosta. Hän ei ollut aikaisemmin\neläytynyt siihen niin kuin nyt, ei, vaikka se oli luettu koulussa\nlukukirjasta, ja tunsi heltyvänsä itkun partaalle.\n\nLumouksen särki Lennartin äänekäs itkunpurskahdus. Hän ei voinut\nsietää runon aiheuttamaa liikutusta, vaan ratkesi nyyhkyttämään\nääneen, kyynelien vieriessä virtana pitkin poskia. Alli-täti riensi\nrauhoittamaan häntä ja hetkisen aikaa huoneessa vallitsi tämän\nvälikohtauksen aiheuttama hälinä ja säikähtynyt tunnelma. Eranderin\ntantti huomautti Rosina-tädille, että Pieni mierolainen oli liian\nsurullinen runo tällaiseen tilaisuuteen, varsinkin kun se vaikuttaa\nlapsiin erikoisen järkyttävästi. Rosina-täti puolustelihen sillä, että\nLahja lausui juuri sen tavattoman hyvin. Äiti ja Alli-täti asettuivat\nEranderin tantin kannalle, mutta äiti huomautti samalla, etteihän\nasialla ole enää merkitystä, Lennart kun jo nauraa. Santeri näet oli\nalkanut lohduttaa Lennarttia irvistelemällä hassusti, vääntämällä\nnenäänsä irti, poksauttelemalla poskiaan kuin olisi kiskonut korkkeja\npulloista ja \"ajeeraamalla\" monella muulla tavalla, niin että pian\nkaikki nauroivat. Sitten ohjelma jatkui Elsan laululla.\n\n-- Mitä minä nyt laulaisin? Elsa tuumi pikkuvanhasti, tietoisena\nlaajasta lauluvalikoimastaan ja esiintymisvarmuudestaan. Hän oli\nalkanut pitää hiuksiaan kurissa pitkällä, puoliympyrän muotoisella\nkammalla, jonka pisti paikoilleen kuljettamalla sitä otsasta ylemmäksi.\nOtsa paljastui silloin puhtaana ja korkeana ja kulmakarvojen tummahkot\nkaaret pääsivät kohoamaan kauniisti. -- Ehkä laulan ensimmäiseksi 'Mun\nvarsan' on niin sorja', sitten 'Juokse porosein' ja kolmanneksi 'Olet\npäilyväinen, taivaansininen'. Kelpaavatko ne?\n\nTottakai. Elsa lauloi kirkkaalla lapsenäänellään puhtaasti, raikkaasti\nja tunteellisesti, vienon punan vähitellen kohotessa hänen vaaleille\nposkilleen. Elsassa oli jotakin ylhäistä, viileätä, siroa, kun hän\nseisoi siinä luontevasti ja vapaasti, solakkana kuin kukan varsi. Elsan\nnenä ei ollut nykerö kuin Lahjan, vaan päinvastoin hieman kaareva,\nmelkein ylpeä. Leuka oli erinomaisen sirosti muodostunut, sen verran\nulkoneva kuin syrjäpiirteiden sopusuhtaisuus salli. Kun hän oli\nlaulanut viimeisen laulunsa, Lahja huokasi:\n\n-- Voi, kun tulisi taas kesä ja pääsisi maalle, soutelemaan\nrantaleppien varjoon ja poimimaan lumpeita...\n\n-- Silloin apina pääsisi kotiin, huomautti Lennart surullisesti.\n\nKaihoisa tunnelma keskeytyi siihen, että Rosina-täti sytytti\ntaikapallon edessä olevaan kynttilään tulen ja kävi sohvan takaa\nnurkasta hakemassa Santerin, jolla kaikkien hämmästykseksi oli nyt\npunainen piippalakki, isot silmälasit, tuuhea, valkoinen parta ja\npunainen mekko. Rosina-täti hänet oli pukenut tällaiseksi laulun\naikana, kenenkään sitä huomaamatta. Santeria näytti ujostuttavan, mutta\nsitten hän rohkaisihen, meni taikapallonsa viereen, kumarsi ja alkoi\npuhua taattuun sirkustyyliin:\n\n-- Hyve päive, arvoisa herrasväki. Sallika minu esittä itseni\nteile. Minä ole se kuuluisa professori Tietäväine, ku tunte kaikki,\nsalaisuudet, mennet ja tulevat asjat. Ja teme pallo tess ole se\nihmeeline taikapallo, kun neyttä sisältäns kaikki mitä te vai tahto. Ei\ntarvitse muut ku katso vain riittävästi kauan, niin jo kuva nouse kuin\nyks pilvi ja anta vastaukse.\n\nSitten Santeri teki samanlaisia: kumarruksia ja hypähdyksiä kuin\nsirkuksissa on tapana ja kehoitti käymään pallon ääreen ja katsomaan.\nLaurin hämmästykseksi silloin ovesta tuli pieni, vanha, kumara mummu,\npäässä syvälle silmien eteen vedetty huivi, hartioilla saali ja kädessä\nkeppi. Mummu mennä köpitti taikapallon luo, istahti sen ääreen ja alkoi\ntirkistellä siihen kiinteästi, keinutellen samalla itseään ja hyräillen\nkummallisesti. Lauri kyllä huomasi heti, että äitihän se oli, mutta\nsilti hänen esiintymisensä, keinumisensa ja hyräilemisensä tekivät\naidosti noita-akkamaisen ja sikäli hiukan pöyristyttävän vaikutuksen.\nSanteri esitteli:\n\n-- Katso nyt, hyve herrasväki, Sibylla, se kuuluisa noita, joka taita\nkertto hauskin satu, mikä on milloinka kuultu... Olkka hilja, kaikki,\nnyt se alkka...\n\n\n4\n\nProfessori Tietäväinen on luvannut -- Sibylla alkoi puhua --, että\nkertoisin teille hauskimman sadun, mikä on milloinkaan kuultu. Sitä\nlupausta en usko voivani täyttää, sillä maailman hauskimmat sadut\novat jo aikoja sitten loppuneet satukuninkaan varastosta, jossa\nniitä säilytetään. Siellä on jäljellä vain tavallisia, jokapäiväisiä\nelämänsatuja, jollainen tämäkin on. Kerrottuani kuitenkin, että se\ntulisi tarinoitavaksi sairaan pikkupojan toipumisjuhlassa, jossa\nolisivat saapuvilla Elsa ja Lennart, Lahja ja Santeri -- kaikki\nkilttejä lapsia --, satukuningas kampaili miettiväisesti sormillaan\npitkää partaansa ja sanoi että \"hm\". -- \"Lisätään nyt sitten siihen\nvähän kielon tuoksua ja mettiäisen pörinää, mesileipää ja aamukastetta,\nperhosen siipien kultapölyä ja pääskysen viserrystä, kedon kukkia ja\nmakeita unia, niin ehkä se miellyttää lapsia enemmän\", hän puheli\nja otti samalla varastonsa eri lokeroista -- se oli kuin apteekki\ntuo hänen varastonsa -- erilaisia pulloja, joista tupsautti aina\nuutta tuoksua kädessänsä olevaan satukirjaan. Saa nyt sitten nähdä,\nonko siinä noita tuoksuja ja värejä, vai ovatko ne haihtuneet pois\nmatkallani satukuninkaan linnasta tänne. Minun on määrä kertoa\nkoko tarina sellaisena kuin se näkyy tästä professori Tietäväisen\ntaikapallosta, johon nyt alan tirkistellä. Katsokaa tekin siihen, sillä\nprofessori Tietäväinen on selittänyt, että jokainen, joka katsoo tähän\npalloon riittävän kauan, alkaa lopuksi nähdä ihmeellisiä asioita. Kun\nsen kuvat rupeavat hulmuamaan teidänkin silmissänne, teidän on helpompi\nymmärtää kertomustani.\n\n-- Voi, kuinka ihana metsä täältä näkyy! sanoi Sibylla sitten,\ntuijotettuaan palloon hetken aikaa, lasten odottaessa jännittyneinä.\n-- Siellä on korkeita, valkovartisia koivuja, joiden pitkät ritvat\nliikkuvat kesän lauhassa tuulessa kuin hiukset; siellä on juhlallisia\npetäjiä, joiden latvoissa tuuli suhisee salaperäisesti, kertoen\nihmeellisiä asioita; siellä on tummia, murheellisia kuusia, jotka\nseisovat liikkumattomina, vakavina, odottaen suurta ihmettä. Puiden\nvälitse siivilöityy auringon säteitä, jotka luovat maahan kirkkaita\npäiviä ja kisailevat ritvojen varjokuvioiden kanssa. Maassa on\ntuoretta, vehmasta ruohoa ja siinä ihania, tuoksuvia kukkia, joiden\nmonivärisillä kelloilla keijukaiset soittelevat hurmaavaa musiikkia,\nsäestykseksi kaikkialta helisevään linnunlauluun. Siellä täällä on\npuiden juurilla pimentoja, sammaltanein kiviä, jäkälöityneitä kantoja,\npieniä mustia aukkoja. Ne ovat merkkejä tonttujen asunnoista, sillä\ntämä on lumometsä, jossa tontut asuvat. Metsän läpi johtaa hiekkainen\npolku, täynnä havuneulasia ja hiljaa sipiseviä muurahaisia. Se\nkiertelee hauskasti ja johtaa kulkijansa milloin harjulle, milloin\nnotkoon, väliin järven, väliin kosken rannalle. Aina se yllättää\nkauniilla näköalalla tai levähdyspaikan viehätyksellä, houkutellen\nistahtamaan kivelle tai kannolle ja vaivuttaen mielen haaveilemaan\njostakin, jota on koko elämänsä ajan etsinyt, mutta ei ole milloinkaan\nsaavuttanut.\n\n-- Mutta kuka kulkee nyt tuota polkua? Sehän on nuorukainen,\npaimenpoika, joka tunsi sydämessään vastustamattoman kaipuun jonnekin\nkauas, pois siitä, missä hän nyt oli, tuonne, jossa kutsuivat\nSuloiset vuoret ja elämän kaukainen, siintävä lumometsä. Sinne hän\ntahtoi päästä, sillä vasta sieltä hän uskoi saavuttavansa sen, joka\ntyydyttäisi hänen kaipuunsa. Hän oli miettinyt tätä palavasti ja\ntuuminut, miten löytäisi tien tuohon lumometsään, tapaisi portin,\njonka takaa alkaisi sinne varmasti vievä tie. Välillä hän soitteli\npajupilliään kesäpäivän raukeassa lämmössä, kun kuuma ilma auersi\nkangasmailla ja karja hakeutui rantojen viileyteen, soitteli ja\nnukahti oman soittonsa lumoon. Unessa hänelle kerran ilmestyi ihana\nprinsessa, kuin valkoisiin pukeutunut enkeli, kruunu päässä ja\nkädessä valtikka. Käskevästi prinsessa viittasi häntä tulemaan ja\nymmärtäen, että jokaisessa elämänsadussa täytyy olla prinsessa, jota\non toteltava silloin, kun hän ilmestyy, paimenpoika nousi ja alkoi\nkulkea sille suunnalle, josta prinsessa oli viitannut. Hän kulki ja\nkulki, kunnes herättyään eräänä aamuna huomasi olevansa uudessa,\noudossa metsässä, jonka siimekseen häntä houkuttelevasti kutsui edestä\naukeava tie. Nuorukainen ymmärsi nyt löytäneensä haaveilemansa tien\nkaipuun kaukaiseen maahan ja alkoi kulkea sitä sielussa pyhä innostus.\nVäkevästi hän astui vastamäet, tunkeutui pelkäämättä läpi synkkien\npimentojen, ui kuohuvat kosket, purjehti siintävät ulapat, joiden\navaruus ihanasti nostatti hänen sieluaan, kaatoi keihäin karhut, tappoi\nkirvein sudet, polki jalkoihinsa kateuden kähisevät kyyt. Hän vahvistui\nja kasvoi, niin että hänestä tuli sorea, uljas mies, jota oli vaikea\ntuntea entiseksi paimenpojaksi. Mutta yhä hän vain sai kulkea polkuansa\neteenpäin, halki loppumattomalta näyttävän lumometsän, päämäärä aina\nsiellä jossakin kaukana.\n\n-- Eräänä aamuna, jolloin hän tunsi kaipuunsa polttoa yhtä kovasti\nkuin sen ilmestyessä ensimmäisen kerran, hän kapsahti seisaalleen\npuun juurelta, jossa oli viettänyt yönsä. Näin ihanaa tienoota kuin\nnyt hän ei ollut tähän saakka nähnyt. Puiden välistä, mikäli näytti,\nlähempää kuin milloinkaan aikaisemmin, loistivat kirkkaina ja kutsuvina\nSuloisten vuorien vehmaat rinteet. Nuorukainen tai nuorimies, ritari,\njollainen hän nyt oli, ymmärsi vihdoinkin lähestyvänsä sitä paikkaa,\njossa saisi nähdä ihanteensa ja osoittautua, oliko sen arvoinen. Se oli\noleva hänen ratkaisevimman koettelemuksensa hetki, jolloin hänen oli\nsuoritettava elämänsä suurin urotyö. Sitä hän ei tosin itse tiennyt,\nkun hän nyt lähti miekka kädessä tunkeutumaan synkän korven läpi noita\nsilloin tällöin näkyviin vilahtavia Suloisia vuoria kohti, mutta\nhän aavisti hämärästi tänä päivänä tapahtuvan jotakin, jota hän oli\nodottanut tuon ikänsä.\n\n-- Yhtäkkiä korven pimennosta alkoi kajahdella ukkosen jyrinän\nkaltaista huutoa, joka käski hänen luopua turhasta yrityksestä ja\npalata pois niin kauan kuin oli aikaa ja se oli mahdollista. \"Voimasi\nja kykysi ovat riittämättömiä, uskosi ja luottamuksesi horjuvat,\nvaivut epäilyksien suohon!\" Niin tuo ääni huusi ja vakuutti, puhuen\nyhä uhkaavammin. Ritari kuuli jalkainsa juuresta lukemattomien kyiden\nilkeätä sihinää, joka hyydytti hänen vertansa, mutta silti hän ei\nhetkeäkään epäröinyt. Huolimatta pelostaan, ukkosena räikkyvistä\nuhkauksista ja ivanaurusta, sähisevistä kateuden ja halpamaisuuden\nkäärmeistä, jotka kietoutuivat hänen jalkoihinsa ja killuen puiden\noksista koettivat pistää häntä kypärän silmikon läpi, huolimatta\nulvovista susista, mörisevistä karhuista ja kavalasti puiden takaa ja\ntoistensa suojasta hänen kinttujansa tapailevista ketuista hän raivasi\nitselleen tien raastavan ohdaketiheikön läpi ja pääsi lopuksi nousemaan\nkummulle, jonka huipulla oli pieni kappeli. Kuta lähemmäksi sitä hän\ntuli, sitä jylisevämmäksi kävi meteli hänen ympärillään. Huutaen,\nkiroten, ivaten tuhansin eri äänin, pimeyden henget koettivat estää\nhänen kulkuaan, kiihtyen kuvaamattomaan raivoon, kun hän ei totellut,\nvaan miekka valmiina iskuun jatkoi vain nousuansa.\n\nSamalla hetkellä kun hän astui kynnyksen yli, melu vaikeni kuin\nkatkaistuna ja vuoron sai yllättävä, risahtamaton hiljaisuus. Ei\nedes linnun viserrystä, tuulen suhinaa tai muutakaan luonnon ääntä\nkuulunut, vaan koko olevaisuus, joka nyt kylpi puolipäivän auringon\nloisteessa, näytti pysähtyneen hengitystä pidättäen odottamaan jotakin.\nRitari tunsi sielussaan kummastunutta herkkyyttä ja katsoi oudostellen\nympärilleen. Missä hän oli, miksi hän oli tullut tänne, mitä varten oli\nolemassa tämä aarniometsän yksinäisyyteen rakennettu pieni pyhäkkö?\nHän meni lähemmäksi alttaria ja näki silloin, että siinä oli pieni\nhäkki, jossa orrellaan istui mehiläisen kokoinen, ihmeellisen värinen,\nkimaltelevin, untuvaisin siipisulin koristautunut lintunen. Ihmeissään\nritari katseli lintua, voimatta ymmärtää, miksi se oli siinä ja pitikö\nhänen ehkä vapauttaa se. Hänen miettiessään sitä sääli rupesi yhä\nenemmän lämmittämään hänen sydäntään ja hän alkoi nostaa kättänsä\navatakseen häkin. Milloinkaan hänen käsivartensa ei ollut ollut niin\nraskas kuin tällä hetkellä, niin haluton nousemaan. Hän sai ponnistaa\nvoimansa äärimmilleen ennenkuin sai sormensa alttarin reunalle ja siitä\nvähitellen häkin ovelle.\n\nSe poltti hänen sormiaan kuin tulinen rauta, mutta hän avasi sen...\n\nSamassa kuului huumaava jyrähdys ja kaikki pimeni. Äskeiset äänet\naloittivat uhkaavan haukuntansa ja kiroamisensa, ja rankka sade ja\nviuhuvat vihurit pieksivät ritaria kuin olisivat olleet raivottaria.\nMaa tärähti, kuului rytinää, ja samassa jo valkeni niin paljon, että\nsaattoi nähdä. Kappeli oli kadonnut ja ritari huomasi seisovansa\ntasaisella tanterella, ympärillänsä synkkä korpi. Yhtäkkiä tanner alkoi\ntömistä raskaista askelista ja korven pimennosta ilmestyi saapuville\nhirveä jättiläinen, joka kiristellen hampaitaan sanoi: \"Olet uskaltanut\navata häkin ja päästää vapauteen vankini. Sen saat maksaa hengelläsi.\nValmistaudu siis taisteluun!\" Ja hän pyöritti raskasta nuijaansa päänsä\nyläpuolella niin, että ilma vinkui, ja suuntasi ritariin musertavan\niskun. Mutta ritari tunsi jalon uljuuden paisuttavan rintaansa ja\nvastasi iskuun niin tuimalla sivalluksella, että oli kuin salama olisi\nhalkaissut avaruuden. Niin alkoi taistelu, jossa ritarin voimat ja\nmiekkailutaito joutuivat mahdollisimman kovalle koetukselle, mutta\njonka hän lopuksi kuitenkin voitti. Kuolettavan iskun kohtaamana\njättiläinen rojahti maahan kuin mahtava petäjä ja päästäen hirveän\nhuudon heitti henkensä...\n\n-- Siinä samassa taas kaikki pimeni ja manner järkkyi kuin olisi\naaltoillut. Sitten oli kaikki hiljaa, kunnes kaukaa alkoi kuulua\nvaisua soittoa. Samalla kuin se vahveni, päiväkin kirkastui, kunnes\nritari taas saattoi nähdä ympärilleen. Hän huomasi seisovansa ihanasti\nkimaltelevan linnan edessä, joka oli rakennettu Suloisten vuorien\nlaaksoon, keskelle unelmankaunista puistoa. Siellä oli puita, joiden\noksia painoivat kultaiset hedelmät, toisia, jotka parhaillaan kukkivat,\nlevittäen hurmaavaa tuoksua, ja kolmansia, joiden ritvat keinuivat\nhiljaa lauhasti leyhyilevässä suvituulessa. Siellä oli ruohokenttiä,\njoiden ikuisesti tuoretta vihreyttä somistivat milloinkaan\nlakastumattomat kukkaset ja joita kastelivat sinne tänne virtailevat,\nsäteilevästi hiekkapohjaiset, auringonvalossa kimaltelevat, unettavasti\nlirisevät ja miettiväisesti polveilevat puroset. Mehiläiset lentelivät\nsuristen kukasta kukkaan ja nukahtivat väliin raskaina hunajasta\nja uupuneina päivän suloisesta raukeudesta sinikellojen kupuun,\nkeinuen siinä tuulenhenkäyksen tuudittamina. Tikka pärrytti puun\nkylkeä ja oravat raksuttivat toisilleen iloisia tarinoita, kunnes\nköllähtivät oksan selkään makeasti uinumaan, levittäen tuuhean häntänsä\npeitteekseen. Pikkulinnut lauloivat herkeämättä ja perhoset puuteroivat\nsiipiään aina entistä kauniimmiksi. Minne vain katsoi, sieltä hymyili\nonnelan virheetön kauneus, unelmoidun maailman haaveksittu autuus.\n\n-- Ritari luuli näkevänsä unta eikä rohjennut aluksi liikahtaakaan.\nMutta huomattuaan sitten linnan oven olevan auki kuin odottamassa hän\nläksi astumaan sitä kohti. Hän nousi marmoriportaita ja tuli ovelle,\njonka molemmin puolin oli kaksi loistopukuista vartijaa. Hän astui\nsuureen eteishalliin ja näki vartijajoukon asettuneen kujanteeksi\nkuin odottamaan tulijaa. Kenenkään virkkamatta sanaakaan hän alkoi\nmennä kujanteen läpi ja nousta perältä kohoavia portaita, kunnes tuli\nsuureen pilarisaliin, joka oli täynnä juhlapukuista kansaa. Hänen\ntullessaan se vaieten ja syvään kumartaen antoi tietä, niin että hän\npääsi etenemään salin toisessa päässä olevaa valtaistuinta kohti.\nHänen tultuaan lähemmäksi sillä istuva prinsessa nousi ja tuli häntä\nvastaan, ja silloin ritari huomasi hänen olevan tuo sama, joka oli\nhänen ollessaan paimenpoika ilmestynyt hänelle unessa ja viitannut\nhäntä seuraamaan. Sitten prinsessa ojensi hänelle kätensä ja he menivät\nyhdessä korokkeelle, jossa oli valtaistuin paimenpoikaakin varten. Hän\nnäet sai prinsessan ja puoli valtakuntaa palkinnoksi siitä, että oli\nepäröimättä seurannut prinsessan kutsua ja saapunut vapauttamaan häntä\njättiläisen vallasta. He asuivat ja elivät sen jälkeen onnellisina\ntuossa linnassaan, joka oli Suloisten vuorien kauneimmassa laaksossa,\nja asunevat vieläkin, mikäli eivät ole kuolleet. Sen pituinen se.\n\nSibylla otti silmälasinsa pois, sillä tosiasiassa hän oli lukenut\nsatunsa paperista eikä taikapallosta. Lauri oli ollut unelmissaan\nmukana kaikessa ja kamppaillut jalosti pahaa jättiläistä vastaan.\nSanterin silmät loistivat tummina ja haaveellisina, sillä hänkin oli\nkokenut samanlaisia ritarimielteitä kuin Lauri. Elsa ja Lahja olivat\nolleet valkeapukuisia, tähtisilmäisiä prinsessoja ja katselivat\nvieläkin uneksivasti jonnekin kauas olemattomuuteen. Lennart sensijaan\noli rehellisesti nukahtanut, sillä hänestä satu oli ollut ikävä.\nVieraat hyvästelivät ja Eranderin tantti sanoi:\n\n-- Kiitos, kiitos, rakas Anna! Satusi oli oikein kaunis, oikein kaunis!\n\n\n5\n\nLauri ei mennyt enää kouluun tällä lukukaudella, sillä sitä\noli jäljellä vain kolmisen viikkoa. Ja tähän kouluun hän ei\nmenisi milloinkaan. Se oli sairauden aikana kypsynyt hänellä\nperuuntumattomaksi päätökseksi.\n\nJos hänen olisi pitänyt selittää tämän päätöksen syyt, hän olisi\njoutunut pulaan, sillä varsinaisia selviä syitä hänellä ei ollut.\nHänellä ei ollut koulustaan epäedullisia kokemuksia, vaan hän oli\nviihtynyt siellä erittäin hyvin. Punapartainen johtaja, joka ei\nkäyttänyt pojille juuri muita rangaistuksia kuin karttakeppiä --\nvoimistelutunnilla köydenpätkää --, oli ollut hänen ilmeinen ystävänsä.\nLuokan johtajatar, lempeä, vanha täti, oli itse hyvyys. Toverit\nolivat kaikki \"mukavia poikia\", Santeri varsinkin, vieläpä erittäin\nhienotunteisia ja liikuttavasti uskollisia. Ainoa, niihin nähden\nLaurin mieleen oli hiipinyt epäilyksiä, koski itse opetusta. Päästyään\nElsan läksyistä selville, mitä valmistavassa koulussa luettiin ja mitä\noppikouluun pääsemiseksi vaadittiin, Lauri oli huomannut joutuneensa\nhatarammalle puolelle. Elsan koulussa kaikki oli täsmällistä ja\ntarkkaa, Laurin koulussa ylimalkaista. Ja se hätäännytti Lauria, sillä\nhän tahtoi välttämättä päästä isoon kouluun.\n\nTämän hän olikin osannut selittää äidille, kun he keskustelivat äidin\nkanssa muutosta valmistavaan kouluun. Äiti oli silloin sanonut, että\n\"ota Elsan kielioppivihko ja lue se, niin sittenhän varmasti tiedät\nosaavasi, mitä vaaditaan\", ja vielä, että \"Elsan maantieteen lukaiset\npian yksinkin\", mutta ei ollut raatsinut jatkaa väitteitään pitemmälle,\nkoska oli huomannut Laurin tulevan järkyttyneeksi. \"Mutta minä _tahdon_\nElsan kouluun!\" oli nyt se ainoa, selittämätön ja tärkein peruste,\njonka Lauri kykeni esittämään, ja se vaikutti äitiin. Pastuskalle\nvalkeni siinä, hänen katsoessaan Laurin hätää ja kuunnellessaan hänen\npyyntöjään, että Lauri tietämättänsä pyrki siihen elämänpiiriin,\njohon kuului vanhoilta sukuperinteiltään ja kulttuurivaistoiltaan.\nOli tehty väärin, kun ei ollut heti sijoitettu häntä tuohon uomaan.\nPastuskalla oli koko syksyn ollut tunne, että Laurin kohdalla oli\njotakin vinossa, mutta hän ei ollut hyväksynyt sitä arvelua, että\ntämä johtui Laurin sijoittamisesta kansakouluun. Hän oli oikein\nsäpsähtänyt tuosta ajatuksesta, kun se oli ensimmäisen kerran --\nAlli-rouvan ja Elsan puheiden johdosta -- pistäytynyt hänen mieleensä.\nEtteikö kansakoulu kelpaisi Laurille yhtä hyvin kuin muillekin\nSuomen lapsille! Mutta vähitellen hän oli oppinut ymmärtämään, että\nelämän käytäntö oli väkevämpi kuin hänen ihanteensa ja että Laurilta\ntuli riistetyksi jotakin hänelle laillisesti kuuluvaa, kun hänet\npidätettiin hänelle luontaisesti kuuluvasta kouluympäristöstä. Näiden\nmietteiden lopputuloksena oli, että Laurin muuttoaie toiseen kouluun\nkevätlukukauden alusta hyväksyttiin.\n\nSitten asia unohtui Laurilta siihen päivään saakka, jolloin Santeri toi\nhänelle kansakoulun joulututkinnosta todistuksen. Siihen punapartainen\njohtaja oli merkinnyt poissaolotunnit ja kirjoittanut \"eronnut\nsairauden tähden\". Antaessaan todistuksen Santeri kysyi hiljaisella,\nhieman alakuloisella äänellä:\n\n-- Etkö siis enää tulekaan kouluun minun kanssani?\n\nHe istuivat sohvapöydän ääressä ja lampussa oli tuli. Oli\nkeskipäivälläkin niin pimeää, ettei valotta nähnyt lukea. Lauri\nleikkaili kiiltopaperista joulukuusen koristeita. Kuultuaan Santerin\nkysymyksen hän nosti katseensa työstään ja silmäsi ystäväänsä\nvakavasti, tutkivasti. Ja nyt hän alkoi lapsen hämärällä tavalla\naavistaa, että hänen eroamisensa tästä koulusta ja siirtymisensä\n\"parempain ihmisten\" kouluun merkitsi myös jotakin muuta kuin vain\ntuota asiaa sinänsä. Siihen sisältyi jotakin, joka loukkasi Santeria.\nOli kuin he olisivat olleet yhdessä matkalla, Santeri oppaana,\nauttajana ja uskollisena ystävänä, johon Laurin oli häätynyt monesti\nturvautua, ja nyt Lauri oli kuitenkin valmis hylkäämään ystävänsä ja\njättämään hänet vaeltamaan yksin. Se oli kurjaa kiittämättömyyttä ei\nvain Santeria vaan tämän isää ja äitiäkin kohtaan, jotka olivat olleet\nLaurille yhtä ystävällisiä kuin konsanaan omalle pojalleen. Laurilla\noli paha olla ja hän kysyi:\n\n-- Etkö sinäkin voisi muuttaa valmistavaan kouluun?\n\nSanteri mietti tummat silmät suurina ja kosteina. Vastaus Laurin\nkysymykseen oli kyllä selvä -- kieltävä --, mutta hämärää oli juuri\nse, miksi se oli niin selvä. Eihän kukaan kieltänyt Santeria menemästä\nsinne ja isä kyllä uurastaisi kokoon lukukausimaksun, mutta siitä\nhuolimatta oli jotakin, joka teki aikeen mahdottomaksi. Santeri ei\nsaanut itselleen selvitetyksi sitä, mutta vaistosi silti jollakin\ntavalla, että samoin kuin Laurin luonnollinen, perinteellinen ympäristö\noli siellä, missä olivat Elsa ja Lahja, hänen ympäristönsä oli\nkansakoulu. Millään hinnalla hän ei olisi tahtonut erota sieltä, jättää\ntovereitansa ja mennä tuonne herraslasten kouluun, jossa tuntisi olonsa\nvieraaksi ja yksinäiseksi. Santeri ei kuitenkaan vastannut muuta kuin:\n\n-- E-en... Ei minua haluta sinne.\n\n-- Sieltä pääsee varmasti lyseoon, koska se on lyseon rehtorin oma\nkoulu, selitti nyt Lauri.\n\n-- Pääsköön... En minä siitä. Välipä tuolla, vaikka ei pääsisikään...\n\nSanterin ääni oli alakuloinen ja siitä kuulsi uhmaa. Lauri mietti kuin\nkuumeessa ja huomasi sitten sanoa:\n\n-- Onhan sillä väliä... Näes kun pääsemme molemmat lyseoon, niin\nsilloinhan olemme taas samassa koulussa ja saamme olla yhdessä kuten\nennenkin. Minä autan sinua lukemaan sen, minkä itsekin luen, ja niin\nsuoriudut tutkinnosta varmasti...\n\nSanterin ilme kirkastui, mutta hän ei sanonut mitään, vaan lähti\npois. Lauri kuitenkin huomasi siitä, miten hän nyökkäsi lähtiessään,\nhänen sydämessään olevan yhä alakuloisuutta. Tuossa nyökkäyksessä oli\nhieman jäykkyyttä ja vierastumista, ja katse oli verhoutunut. Laurin\noli edelleen paha olla, mutta hän ei päässyt selville, miten muuten\nvoisi parantaa aiheuttamaansa mielipahaa kuin siten, että kouluerosta\nhuolimatta edelleen pysyisi Santerin ystävänä ja matkatoverina. Muuta\nkeinoa ei ollut, sillä omasta koulusuunnitelmastaan hän ei millään\nehdolla tahtonut luopua.\n\nLauri leikkaili kiiltopaperista kirjaimia ja sommitteli niistä\nlausetta \"Kunnia olkoon...\" erikoiseen kuusen latvaviiriin. Hän\nvalmisti paperirenkaista erivärisiä ketjuja, joita aikoi ripustella\noksien kärkien väliin. Silkkipaperista hän osasi tehdä ruusuja, jotka\nsidottuina sopiviin paikkoihin herättivät mielikuvan kukkivasta\nkuusesta. Mikään ei ollut Laurista niin mieluista kuin tällainen\nyksinäinen askartelu. Mutta väliin hän vilkaisi ulos pimeälle pihalle\nja suutarin himmeästi valaistuun akkunaan ja tunsi silloin suurta\nmielipahaa. Oli kuin suutarimestarin alakuloisesti nuhteleva katse\nolisi tunkeutunut hänen sieluunsa.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\n1\n\nSuutarimestari Aukusti Koskinen istui vanhaan muuttumattomaan tapaansa\npönttönsä koverossa kuin muna kupissaan ja valmisti pikilankaa. Se\noli salaperäinen toimitus, jota ei sentään joka mies osannut. Pehmeä\nkaksisäikeinen pellavalanka -- erikoinen suutarinlanka -- kiinnitettiin\nvasemman käden peukalon kärkeen. Sitten käsi koukistettiin ja lankaa\nalettiin vyyhdetä: ensin alas kyynärpään taitse; sitten ylös ja\npeukalon hankasen kautta taas alas ja kyynärpään taitse; niin edelleen\njokaisesta sormenvälistä ja palaamalla takaisin peukalon kärkeen niin\nusein, kuinka moninkertaista halusi langasta tehdä. Kun viimeinen\npaluu oli suoritettu, loppupäätä pideltiin kiinni peukalolla ja\netusormella, vyyhti katkaistiin peukalon kohdalta ja kehitettiin auki.\nIhme ja kumma: siitä tuli juuri niin monisäikeinen kuin oli haluttu ja\nosuvasti niin pitkä kuin täysikäiselle miehelle sopi, kun hän oikaisi\nmolemmat kätensä leveimmilleen. Nyt ei tarvinnut muuta kuin punoa sen\nverran, että säikeet alkoivat hyvin kiertyä, ja lopuksi pietä koko\nsiima pikilapulla. Sitten jo sopi istahtaa pöntön kuppiin ja raapien\nlangan päitä suutarinveitsellä irroittaa niistä liikoja kuituja, niin\nettä sai ne viimein punotuksi hiuksenhienoiksi kärjiksi, joille antoi\nvälttämätöntä jäykkyyttä mukaan liitetty sianharjas. Uudenaikaiset\nhutilukset kyllä käyttivät neuloja, mutta suutari Koskinen ei. Hän ei\nhyväksynyt niitä, sillä niillä ei saanut ensiluokkaista ompeletta,\nniille kun piti porata aina paksumpi reikä kuin sianharjakselle,\njoka meni ohuimmankin naskalin reiästä kuin käärme. Koskinen oli\nkeskustellut tästä asiasta ammattiveljensä Kostamon kanssa, joka ompeli\nKauralan verstaassa, ja ihan tulistunut, kun Kostamo, vaikka oli vanha\nja kokenut jalkinetyöntekijä, jonka olisi luullut jo perehtyneen\nammattiinsa, oli kehdannut ihan takitilaan puolustaa neuloja. \"Johan\nnyt on h--tti!\" Koskinen oli äkämystynyt ja lyönyt kädessään olevan\nsaapasrajan lattiaan niin, että pöytä oli hypähtänyt, \"kun vanha mies\npuolustaa tuollaista uudenaikaista hulluutta!\" Hän oli aikonut haukkua\nKostamon pataluhaksi, mutta oli onneksi kuullut Ristiinan varoittavan\nrykäisyn ja saanut hillityksi itsensä. Kostamo oli jo kyyristänyt\nhartiansa ja valmistautunut ottamaan vastaan Koskiselta joskus ennenkin\nsaamaansa kohennusta, kun huomasikin ukonilman tällä kertaa painuvan\ntaivaanrannan taakse purkautumatta ja alkoi puhella muista asioista\nniin vilpittömästi ja rauhallisesti kuin ei olisi riitaa ollutkaan.\n\"Turhaan makeilet siinä!\" tuhisi mielessään Koskinen, \"sillä pölkkypää\nolet ja sellaiseksi jäät. Ole miten sulava tahansa, minua et kuitenkaan\nsaa luopumaan sianharjaksista, et, vaikka tappaisit. Sellainen poika on\nvielä vanhoillaan suutari Aukusti Koskinen, niin että nyt sen tiedät,\nmokoma ammatin kehittäjä!\"\n\nHän sai harjaksen paikoilleen ja alkoi ommella Santerille tuleviin\nuusiin paulakenkiin hienoa päällissaumaa. Pojille eivät enää kelvanneet\nrehelliset pieksut hiihtokengiksi, vaan siihen tarkoitukseen tarvittiin\npaulakengät. Suutari hymyili hyväntahtoisesti, sillä äskeinen\npikilangasta ja harjaksista johtunut tulistuminen alkoi jo lauhtua ja\nvanha vakinainen hyvänahkaisuus saada ääntänsä kuuluville. Pohjoisesta\npäin paulakenkämuoti oli kulkeutunut tänne poromiesten ja koululaisten\nmukana. Oli niin komeaa kulkea kippuranokkaisissa ruojutkengissä,\nhousut nilkasta sidottuina kirjavilla tupsuniekkavöillä. Paulakengät\npiti olla, jos mieli vähänkään olla mies. Ilman niitä ei hiihdosta\ntullut mitään.\n\nKoskinen oli huomannut Santerin saaneen paulakenkätaudin heti, kun\njoululoma oli alkanut. Rahaa hän ei ollut pyytänyt eikä sitä olisi\nsuutarilla ollutkaan, kun leipäjauhot olivat pahimmilleen loppuneet ja\noli pitänyt ostaa sadan kilon säkki, joka maksoi kuusitoista markkaa.\nRistiina oli tullut siihen kokemukseen, että leivän hankkiminen täten\noli kaikista kannattavinta. Siihen olivat suutarin käteiset menneet\nja se, minkä nyt ennen joulua ehti ansaita, tarvittiin juhlaa varten.\nYmmärrettyään tämän Santeri oli lakannut puhumasta paulakengistä ja\nollut alakuloinen.\n\nMutta sitten hän oli palannut asiaan huomauttamalla, että voisi itse\nansaita kenkiin tarvittavat rahat menemällä Kauralan verstaaseen\nleikkaamaan kantoja. Pian hän saisi kokoon niin monta markkaa kuin\nkengäksiin tarvittaisiin. Isä sitten ompelisi ne. Suutari oli\nkyllä huomauttanut, että \"annahan nyt olla\", että \"olo pimeässä ja\nummehtuneessa verstaassa on epäterveellistä varsinkin sinulle, joka\nolet saanut olla kuukausimääriä koulussa\", mutta Santeri oli ollut\nitsepäinen ja mennyt. Huomenna oli jouluaatto.\n\nSuutari oli pahoitellut sitä, että Santeri uhrasi näin joululomaansa\nasiaan, jonka hoitaminen oikeastaan kuului hänelle, ja miettinyt,\nmiten voisi korvata Santerille tämän vaivat. Hän huomasikin sopivan\nkeinon. Hän hankkisi kengäkset velaksi -- tuttu nahkuri uskoisi ne\nhänelle kyllä -- ja ompelisi Santerin poissa ollessa hänelle nuo kengät\njoululahjaksi. Siten Santerille säästyisivät hänen ansaitsemansa markat\njohonkin muuhun, esimerkiksi haapavetisten suksien ostoon, joiden\nsuutari tiesi sisältyvän Santerin haaveisiin korkeimmasta mahdollisesta\nmaallisesta onnesta. Tästä kaikesta johtui, että suutari nyt ompeli\npaulakenkiä ja että Ristiinan oli täytynyt tehdä erikoinen pyykkiurakka\nRosina-rouvan kanssa paulain kutomisesta. Rosina-rouvalla näet oli\nkutomakone, jolla hän ja vanha Branderin tantti ansaitsivat sieviä\nsummia lisäksi tuomarin kai verraten laihoihin tuloihin. Mikäli eivät\nsiis odottamattomat esteet tehneet näitä aikeita tyhjiksi, Santeri\ntulisi saamaan hyvän joululahjan. Ja nuo esteet saivat pitää kiirettä,\nsillä paulat kai olivat jo valmiit ja kengistä toinen kokonaan ja\ntoinen viimeistä saumaa vaille.\n\nSuutaria hykähdytti mielihyvä hänen kuvitellessaan Santerin ällistystä,\nkun saisi huomenna upo-uudet kengät ja paulat, edelliset tehdyt parhaan\nperäpohjalaisen mallin mukaan niinkuin Jokiperän talon pirtissä asuvan\nlaestadiolaissaarnaaja Skinnarin poika -- tuollainen jätkämies, joka\noleskeli vanhempainsa luona välittämättä mennä töihin, koska isänsä sai\nsaarnoillaan nyhdetyksi ihmisten kukkarosta heille kaikille riittävän\nleivän -- oli neuvonut, jälkimmäiset kudotut sinisestä villalangasta ja\nkoristetut isoilla tupsuilla. Hänellä oli täysi työ pidätellä itseään,\nettei olisi edeltäpäin kertonut lahjastaan. Tosiasia oli, että hän oli\neilen illalla muka tuijotellut taikapalloon ja vihjaillut, että siellä\nnäyttää olevan pikkupoikia laskemassa suksilla mäkeä ja että yhdellä\nheistä on uudet paulakengät -- erikoisen hyvästi tehdyt ovatkin! --\nja kauniit siniset paulat. Mutta Santeri ei ollut onneksi ymmärtänyt\nhäntä, vaan oli katsahtanut häneen uneksivan, alakuloisen näköisenä\nkuin olisi ajatellut muuta.\n\nSuutari huokasi. Hän oli arvannut Santerin ajatukset. Ne olivat samoja\nkuin hänen omansakin, jotka heräsivät hautomaan sitä asiaa joka kerta,\nkun hän sattui katsomaan pihan toiselle puolelle pastuskan akkunaan.\nLauri oli jo terve, mutta ei ollut vielä päässyt ulos, koska oli\nniin heikko. Ei ollut osannut kävellä noustuaan ensimmäisen kerran\nvuoteestaan. Santeri niin oli kertonut. Silloin Santeri oli käynyt\nLaurin luona joka päivä leikkimässä, koska Laurilla tuli aika pitkäksi.\nTietäähän tuon, kun makaa kuin lanka. Kyllä Santeri oli ollut, vaikka\nsuutari oli hänen isänään jäävi sanomaan sitä, Laurille joka suhteessa\nuskollinen ystävä. Se oli myönnettävä. Sen oli nähnyt monesta asiasta\nja varsinkin siitä urhoudesta, jota hän oli osoittanut tuodessaan\nLaurin kotiin silloin sairastumispäivänä. Mutta joululoman aikana\nSanteri oli vähentänyt käyntinsä melkein anhittomiin. Suutari oli ensin\nvain katsonut tuota ja ihmetellyt, mutta oli viimein kysynyt, \"etkö\nsinä enää käykään Laurin luona?\" Santeri oli kierrellyt ja kaarrellut,\nmutta oli lopuksi kertonut Laurin menevän toiseen kouluun, \"siihen,\njossa herraslapset käyvät\". Suutari oli tiukannut, oliko Lauri sitten\ntullut \"ylpiäksi\" Santeria kohtaan, ja käskenyt, kun Santeri ei voinut\nmoittia Lauria siitä, hänen käydä tämän luona kuten ennenkin. Samassa\nolikin Santeria tultu hakemaan Laurin luo ja niin tämä asia oli\nnäyttänyt Santerin mielestä unohtuvan.\n\nMutta suutari tiesi, ettei se ollut unohtunut, vaan karvasteli\nsydämessä sekä Santerilla että hänelläkin, suutarilla, joka elämää\nkokeneena ymmärsi sen syvällisyyden. Eihän ollut tapahtunut mitään,\nei kerrassaan mitään, mutta silti elämä oli osoittanut epäämättömän\nselvästi toisten olevan \"parempain ihmisten\" lapsia ja vaativan omat\nerikoiset koulunsa, ja toisten taas kuuluvan alempaan katraaseen, jolla\nsilläkin täytyi olla sille sopivat koulut. Suutari tunsi hämärästi,\nettä Laurin muutto herraskouluun merkitsi sellaisten aitojen näkyville\nvälähtämistä, jotka jakavat elämää eri osastoihin ja erottelevat\nihmisiä toisistaan siitä huolimatta, että nämä kaikki ovat nahkansa\nalta veljiä ja sisaria. Sille ei voinut mitään, sillä niin oli ollut\nluomisesta saakka, mutta surullista se oli joka tapauksessa.\n\n\n2\n\nSanteri oli todellakin joutunut paulakenkähurmion valtaan ja tahtoi\nansaita ne itse, kun isällä ei ollut nyt liikenevää rahaa. Äiti kyllä\nolisi ollut valmis hankkimaan sitä hänelle pesemällä pyykkiä vaikka\nyötkin, mutta sitä Santeri ei sallinut. Äiti oli jo ilmankin niin\nväsynyt, että melkein horjui, ja sitäpaitsi kipeä. Hän ei voinut\nsyödä juuri ollenkaan, sillä rinnanalustaa poltti kovasti. \"Tuota se\ntekee, jos vähänkään haukkaa!\" hän huokasi aina syötyään, tarkoittaen\nsydänalan korvennusta. Mutta työtänsä Ristiina ei heittänyt, vaan\nuurasti viimeiseen nipukkaan saakka. Joulun lähestyessä sitä olikin\npaljon jo tässä kotipihassa, jossa kaikki tahtoivat saada puhdasta\njouluksi sekä vaatteiden että siivouksen puolesta.\n\nRaskaimpana taakkana sekä suutarilla että hänen eukollaan oli se,\njosta he eivät paljoa puhuneet keskenäänkään, saati sitten muille:\nVille näet, heidän esikoisensa, kultasepänsälli, joka tuli ja meni\nheidän pikku kodissaan kuin vihamielinen, mykkä vieras. Syksystä\nalkaen Ville oli yhä lisännyt juontiaan, niin että palkka kului siihen\njo melkein kaikki. Heti kun hän oli lauantaina saanut viikkorahansa,\nhän riensi ostamaan viinaa, jonka nauttimisen aloitti niin pian kuin\ntyö oli loppunut. Sitä juhlaa kesti niin kauan kuin ainetta riitti,\nminkä jälkeen alkoi raskas nukkuminen ja kohmelon parantaminen, jotta\nolisi kyennyt maanantai-aamuna työhön. Mutta jos viinaa oli sattunut\nsäästymään tai rahaa sen verran, että kykeni ostamaan olutta, niin\nkohmelon parantamista jatkui vielä maanantainakin. Tiistai-aamuna vasta\nVille oli tällöin kykenevä työhön, niin kykenevä kuin saattoi olla\nkultasepän tehtäviin silloin, kun kädet vapisivat kuin horkassa. Koko\nviikon Ville oli tympeä, pahantuulinen, puhumaton, ärjyen äidilleen,\njos tahtoi jotakin, kyräten isälleen, jolle ei sentään uskaltanut\närjyä, ja kohdellen töykeästi ja tuuppien Santeri-riepua, jos tämä\nsattui hänen tielleen. Perhe sai elää Villen vuoksi ainaisessa pelossa,\nettä mitä nyt tapahtuu, ja vanha isä laskea voimiaan, että vieläkö\njaksaisi tuota hurjimusta hillitä, jos hän alkaisi humalapäissään\nmellastaa. Ainoa huojennus oli se, ettei Ville vielä kehdannut\neikä uskaltanut tuoda juomatovereitaan tänne äitinsä luo, vaan\nhoiti juopottelunsa muualla, missä milloinkin, tullen kotiin vasta\nyömyöhällä tai varhain aamulla tai ei ollenkaan, jos oli sattunut\nnukkumaan jonnekin ystäväinsä luo. Mutta ei ollut toisaalta suurta iloa\nsiitäkään, että hän joi muualla, sillä hänen kotiintulonsa odottaminen\nvasta surkeaa ja tuskallista oli. Yön hiljaisuudessa Ristiina kuuli,\nkuinka Ville tuli horjuvin, tuupertelevin askelin portista, kaakerteli\nöristen ja kiroillen ovelle, jota ei heti löytänyt, hamuili avainta\ntavaten sen vasta, kun oli \"maalannut\" ovea hyvän aikaa, kömpi koluten\nsisään ja painui kolistellen suutarinpönttöä ja -pöytää kamariin,\njossa riisuutumatta kaatui vuoteelleen ja alkoi kuorsata. Se oli aina\nerikoisesti pelättävää, että jos hän sattui jostakin syystä suuttumaan\nSanteri-rievulle, jonka pieni vuode oli ahtauden vuoksi enimmäkseen\nkamarissa, ja alkoi tuuppia häntä. Silloin Aukustin täytyi nousta\nasettelemaan häntä jos ei muuten niin käsirysyssä, mikä saattoi\npäättyä vaikka miten kaameasti. Juopuneellahan ei ole järkeä ja Ville\noli paljoa väkevämpi kuin isänsä, vaikka ei ollut näihin saakka\nkäyttänyt voimiansa, koska sentään oli jollakin tavalla hämärästi vielä\nkunnioittanut isäänsä. Santeri-riepua ja häntä, Ristiinaa, ajatellen\nAukusti aina tällaisina odotusöinä valvoi samoin kuin Ristiina.\nHe koettivat kyllä salata tätä valvomistansa, sillä keitä hävetti\ntunnustaa toisilleen, että heillä oli tällainen poika, mutta eihän sitä\nvoinut salata. Pieni rykäisy ja hengityksen tahti ilmaisivat Aukustin\nvalvovan. Ristiinan taas useimmiten pettivät hänen kyyneleensä ja\nitkuntyrskähdyksensä, joita hän ei voinut pidättää, kun murheen mitta\ntuli kukkuralleen. Silloin hän tunsi, kuinka Aukustin iso, kova käsi\nhiipi hänen puoleensa ja alkoi lohduttavasti, rauhoittavasti, niin\nhellästi, ettei sitä olisi mokomasta karhusta uskonut, silittää hänen\nkäsivarttaan. Joskus kun Ristiinan suru oli niin raskasta, ettei hän\njaksanut tästäkään tyyntyä, vaan tyrski yhä, Aukusti alkoi kuiskaten\nhaastella. Ei pitänyt katsoa Villeä auttamattomasti eksyneeksi\nlampaaksi, joka on uhmapäissään eronnut laumasta ja joutunut susien\nsuuhun, vaan oli yhä luotettava siihen, että Jumala kerran kuulisi\nheidän rukouksensa ja muuttaisi Villen mielen. Ristiina tulisi vielä\nnäkemään sen hetken, jolloin Ville tunnustaisi vikansa ja parantaisi\nelämänsä. Aukusti oli varma siitä. Se puhe lopuksi tyynnytti Ristiinan\nja kirkasti hänen mieltänsä.\n\nRistiina iloitsi siitä, että Aukusti oli niin hanakasti ryhtynyt\nompelemaan Santeri-rievulle paulakenkiä. Tosin häntä salaisuudessa,\nmelkein kuin tietämättä, vihlaisi pikkukatkerasti se, ettei Aukusti\nollut milloinkaan edes yrittänyt ryhtyä tekemään hänelle niitä\nihmekenkiä, jotka oli silloin avioon mentäessä luvannut ja joista\nRistiina oli sitten tuon ikänsä haaveillut kuin taivaallisista\nhääkengistä, mutta ei hän silti antanut tämän vanhan osattomuuden\nhäiritä iloa, jota tunsi Santerin puolesta. Ristiina oli aikoja sitten\nymmärtänyt jääneensä ilman hääkenkiä siksi, että osaisi alusta alkaen\nsuunnata elämänsä kulumaan vain kieltäymyksissä. Kun hän lepäsi tässä\nvanhan ukkokahmunsa vieressä pimeässä yössä ja mietti elämäänsä, niin\nsen ainoaksi onnettomuudeksi siivilöityi lopuksi vain Ville, hänen\nkaikesta huolimatta rakas, rakas, onneton poikansa, jonka puolesta\nhän oli itkenyt loppumattomat kyyneleet ja itkisi siihen saakka,\nkunnes Jumala kääntäisi hänen itkunsa iloksi. Muusta kaikesta, ylinnä\nSanteri-rievusta, Ristiina oli velkaa vain kiitosta, vieläpä niin\npaljon, ettei saisi sitä milloinkaan maksetuksi. Vähäistähän se onni\ntosin oli syrjäisten ja parempiosaisten mielestä, mutta riitti silti\nRistiinalle, joka oli jo tullut tuntemaan ihmisten elämää sen verran,\nettä tiesi onnettoman sydämen voivan löytyä yhtä hyvin ja melkein\nparemminkin pitsikuin piikkopaidan alta. Pesijättärenä hän oli päässyt\nnäkemään isoisten elämää alusvaatteiden kannalta eli niin läheltä kuin\nsuinkin ja oli usein joutunut miettimään, miten kohokuorista se oli.\n\nRistiina oli hiljaa ja kuunteli Aukustin hengitystä. Mahtoikohan\nukko nukkua vai teeskentelikö nukkuvansa? Luultavasti valvoi kuten\nRistiinakin, sillä heillähän oli nyt odotusyö. Huomenna oli jouluaatto.\nVille ei ollut tullut illalla kotiin, mistä oli saattanut arvata hänen\njo aloittaneen joulunviettonsa. Ristiina oli houkutellut Santeria\nnukkumaan täällä keittiössä heidän kanssaan, mutta Santeri oli\nkuitenkin jäänyt kamariin. Oli sanonut, ettei hän enää muka pelännyt\nVilleä. Ei pelännyt! Vai ei! Aukusti ei varmasti nukkuisi ennenkuin\nkuulisi Villen kuorsauksen. Voi voi, sitä ukkoa, miten höperöksi\nse on tullut Santeri-rievun vuoksi! Muuta ei ajattele kuin häntä\nvain. Tirkistelee lasipalloonsa ja sieltä muka näkee, missä Santeri\nmilloinkin on. Nyt hän muka on päässyt lyseoon, jossa Laurin kanssa\nsiirtyy luokalta toiselle, milloinkaan palvelematta kahta vuotta. On\nkasvanut pitkäksi, komeaksi nuorukaiseksi, jolla on tumma, kihara\ntukka. Santeri pitkäksi, joka on lyhyt kuin nappula ja jääneekin\nsellaiseksi! Mutta Aukusti näkee pallostaan asiat sellaisina,\nmillaisiksi ne toivoo. Nyt Santeri lähtee Helsinkiin hakemaan valkoista\nlakkia. Asemalla ihan kuhisee ihmisiä. \"'Älä tuppaudu sinne herrojen\njoukkoon!', minä supatan Aukustille, 'ettei Santerin tarvitse ujostella\nmeitä, kun me olemme vain tällainen suutari ja hänen akkansa!' --\n'Ettäkö Santeri häpeäisi isäänsä ja äitiänsä, johan nyt!' vastaa\nAukusti, ottaa minua kädestä ja vie ihan sinne, jossa pojat seisovat\nja hyvästelevät omaisiaan ja heilojaan. Eikä Santeri meitä ujostele,\nvaan kaikkien nähden kiittelee ja hyvästelee. Lauri samoin tulee\nhyvästelemään, nauraa ja on iloinen. Ja kauppaneuvos, jonka poikaa\nSanteri on avustanut luvuissa, tulee luo ihan kuin vertainen ja sanoo,\nettä 'Santerin isä ja äitikö tässä ovat!', ja että 'kyllä saattekin\nolla ylpeitä, kun teillä on tällainen poika!' Kättelee Aukustia niin\nalhaisesti kuin vertainen ja minua myös, enkä minä, akankahmu, edes\nälyä nyykistää polviani. Sellaisia Aukusti näkee taikapallostaan ja\njuttelee niitä minulle ja ilahduttaa omaansa ja minun sydäntäni\".\n\nRistiinaa vihloi siinä ohessa pieni katkeruus siitä, että Lauri aikoi\nmennä toiseen kouluun. Mutta samalla hän ajatteli, että kylläpähän ero\nhäipyy sitten, kun vuoden kuluttua ovat taas, jos Jumala suo, samassa\nkoulussa. Olisi hyvä, jos pojat vain voisivat pysyä ystävinä, sillä\nheistä voisi olla suurta apua toisilleen...\n\nRistiinan mietteet keskeytyivät siihen, että ulko-ovelta alkoi kuulua\ntuttua haparoimista. Sitten sisäovi aukeni ja Ville tuli sisään ja haki\ntietä kamariin. Pilkkosen pimeässä juopuneen oli vaikeata löytää sitä.\nRistiina ihmetteli, että Ville oli tullut näin ajoissa ja että hän\nkoetti hiipiä noin hiljaa...\n\n\n3\n\nSanteri tunsi hyvin Kauralan verstaan, sillä olihan hän leikannut\nkantoja siellä. Hän oli sitäpaitsi, isän kiireinä aikoina\ntyöskennellessä siellä, vienyt hänelle kahvia. Äiti oli sekoittanut\nkahviin valmiiksi kerman -- maitoahan se tietenkin vain oli --,\nkaatanut kahvin pulloon, pistänyt pullon sukkaan ja käskenyt viedä.\nKotonakin isä teki Kauralan töitä silloin, kun ei omia sattunut\nolemaan, joten hän oli Kauralan vakinaisia miehiä. He olivat tuttavia\nnuoruudesta saakka ja yhtä matalalta lähteneitä. Erona oli vain ollut\neri henki: Kauralalla eteenpäin pyrkivä, yritteliäs, toimelias,\nKoskisella paikallaan pysyvä, osaansa tyytyvä, rauhallinen, saamaton.\n\nSanterin tullessa Kauralan mestari itse sattui olemaan myymälässään.\nHän katsahti ovikellon kilahtaessa lasiensa ylitse ja tunsi heti\nSanterin, mutta ei sanonut mitään, vaan ajatteli, että \"mitähän tuolla\nKoskisen ruskeasilmäisellä pojanvekaralla mahtanee olla asiaa?\" Santeri\nälysi sanoa \"päivää\", mihin mestari vastasi murahtamalla epäselvästi\n\"...ää\" ja muljauttamalla sitten kysyvästi silmiään. Silloin Santeri\nrohkeni kysyä, pääsisikö hän \"leikkaamaan kantoja\", mihin mestari\nvastasi puolestaan tiedustamalla, \"onko sinulla työn puute?\" Kun\nSanteri oli sitten selittänyt, miksi nyt tarvitsi ansiotyötä, ja\nmestari puolestaan kysellyt, minkälaisia paulakenkien tuli olla\nollakseen \"niinkuin oikeilla poromiehillä\", ehdoista sovittiin. Kantain\npiti olla kaksi senttiä korkeita, tiukasti liisteröityjä. Pienetkin\nnahanpalat oli käytettävä tarkoin, ahnehtimatta aina vain isoja paloja.\nVaikka kanta kasvoi niistä hitaasti, niin kyllä niilläkin ahkera mies\nsentään pääsi palkoilleen. Huolellisesti oli myös valvottava, että\nsamaan kerrokseen tuli tasapaksua nahkaa, sillä vain siten kannasta\ntuli kestävä. Jos pani rinnakkain eripaksuisia paloja ja mätti vain\nniiden päälle uusia kerroksia, niin kannasta tuli hötö, kestämätön,\nhelposti linttautuva. \"Niinpä-niin\", myönteli Santeri kuunnellessaan\nmestarin kenkätieteellistä esitystä, \"kyllähän tuon tietää, minäkin\nkun olen tullut jonkin verran perehtyneeksi jalkinetyöhön\". Mestarin\nsilmät muljahtivat kummallisesti hänen kuultuaan tämän ammattitietoisen\nlauseen ja hän lähti myymälänsä takana, sen välittömässä yhteydessä,\nolevaan verstaaseen, viitaten Santeria seuraamaan.\n\nVerstas oli pihan puolella -- laaja, pitkä, moni-ikkunainen huone.\nToisella päätyseinällä oli yhtenäinen, pitkä pöytä, jonka ääressä\ntyöskenteli seisaallaan kolme miestä, keskimmäisenä Kostamo, vanha,\nkontiomainen suutari, jonka kanssa Santerin isä oli joutunut\nperiaatteelliseen erimielisyyteen siitä, oliko pikilangassa käytettävä\nharjasta vai neuloja. Santeri ei oikein ymmärtänyt, miksi Kostamo\ntovereineen työskenteli seisaallaan, mutta arveli sen kai johtuvan\nsiitä, että tässä asennossa oli mukavampi ja tehoisampi takoa rauta-\nja messinkiplikejä pöytään kiinnitetyn lautalestin varassa oleviin\nkengänpohjiin. Rautalestiin yltäessään niiden kärjet kääntyivät\nmutkalle ja kotkautuivat lujasti kiinni. Santeri ei kyllä hyväksynyt\nrautapiikeillä tehtyjä pohjia, sillä ennenpitkää piikin reikä väljentyi\nja pohja pääsi irti. Pliki itse saattoi kaivautua sisäänpäin ja ruveta\nkalvamaan jalkaa. Mutta niillä tehdyt kengät olivat toisaalta halvempia\n-- naisten tavallisia arkikenkiä enimmäkseen --, joten niitä kysyttiin\nhalukkaasti. Ja kun niitä ei pyritty sen enempää huolittelemaan, niitä\nsaattoi antaa sellaisen vanhan kahmunkin kuin Kostamon tehtäväksi, joka\nei olisi enää parempaan työhön kyennytkään. Isä tätä oli selitellyt\nja nämä asiat vilahtivat kuin kuvina Santerin mielessä heti hänen\nastuessaan verstaaseen ja silmätessään sinne, jossa Kostamo parhaillaan\näjötti nauloja kantaan, sieppoen niitä uskomattoman nopeasti lerpalle\ntyöntämältään alahuulelta.\n\nPitkällä ikkunaseinällä, sopivasti valoon asetettuina, oli sitten\nkolme pyöreää suutarinpöytää, jokaisen ympärillä neljä \"rumpua\",\nsuutarinpönttöä, keskustasta koveraa kuin munakuppi. Pöydällä oli\nsuutarintavaraa: lestejä, veitsiä, vasaroita, nauloja, purasimia,\nnaskaleita, värjäys- ja kiilloitusaineita, kiilloitusrautoja,\nliisteriä, jos jotakin, ja keskellä telineessään taikapallo. Mutta\nSanteri tiesi ja huomasi pöydän yläpuolella riippuvista isoista\nöljylampuista, ettei noilla taikapalloilla ollut täällä virkaa, vaan\nettä ne olivat vain ikäänkuin ammatin salaperäisinä tunnuksina. Näki,\nettei niitä ollut käytetty, sillä ne olivat himmeitä ja pölyisiä.\n\nIkkunaa vastapäätä olevalla seinällä, oven molemmin puolin, oli\nkaikenlaisia kengäksiä varastoituna: isoja, lattialla seisovia\npohjanahkarullia, monenlaisia päällisnahkoja, vuorivaatetta, nyörejä,\nnalleja, sanalla sanoen kaikkea, mitä jalkineiden teossa tarvitaan.\nVäljällä lattialla oli isoja ompelukoneita, joiden neula meni paksunkin\nnahan läpi aivan huoleti. Toisella päätyseinällä oli kaikenlaisia\nlestejä ja varsien painimia, naisten pienistä jaloista miesten\nmahdottomiin lottosiin saakka. Samassa seinässä olevasta ovesta\npäästiin mestarin kotipuolelle. Kun siihen joskus ilmestyi hänen\ntyttärensä, niin oli kuin aurinko olisi noussut. Kaikkialla vallitsi\nkirpeä parkin ja nahan sekä musteen haju.\n\nTuttavana talossa Santeri siirsi neuvoa odottamatta pimentoseinältä\nitselleen pienen pöydän niin lähelle keskimmäistä suutarinpöytää kuin\ntämän ääressä istuvilta sälleiltä suinkin rohkeni, sai mestarilta\npari kolme valmiiksi teroitettua suutarinveistä, liisteritörpön ja\npolvilleen leikkauslaudan, ja oli valmis työhön. Mestari toi hänelle\nkopallisen kaikenlaisia nahansilppuja ja löi sitten entiseen tapaan\nerikoisella kengänkannan muotoisella raudalla pohjanahasta kantojen\nmuotoisia kappaleita, joiden päälle nahansilppuja oli sopimuksen mukaan\nliimattava niin paljon, että kanta kasvoi kahden sentin paksuiseksi.\nReunoista oli huolellisesti tasattava liika pois. Sitten ei ollut muuta\nkuin ryhtyä työhön. Mestari loi verstaaseen vakaan yleissilmäyksen ja\npoistui.\n\nOli maanantai-aamu ja sikäli luonnollisista syistä painostava\ntunnelma. Suutareita oli saapuvilla tusinan verran eli lähes koko\nse määrä, mikä saliin mahtuikin. Kaikkia synkisti alkavan työviikon\nensimmäisten tuntien valossa epätoivoiselta näyttävä pituus. Lisäksi\ntuli kaikilla perheellisillä alati kalvava, unissakin unohtumaton\nhuoli toimeentulosta, palkan riittämättömyydestä, loppumattomasta\nja enimmäkseen tappioita tuottavasta leipätaistelusta. Parilla\nnaimattomalla sällillä oli omat erikoishuolensa, joita piti yllä\nsunnuntaihumalan vielä raskaasti mojottava kohmelo. Kaikilla\nyhteensä oli elämänhuolia niin kirjava valikoima, ettei Santerin\nsilppukorissa ollut läheskään niin monenlaatuista nahkaa. Ähkäisten\ntympeästä haluttomuudesta suutarit tarttuivat työkaluihinsa kuin\nkuritushuonevangit ja alkoivat tehdä kuka mitäkin. Santeri otti\nensimmäisen kantalapun ja ryhtyi liimaamaan siihen nahansilppuja. Nyt,\nkun hän istui täällä pimeässä verstaassa, häntä hieman kadutti, sillä\nolihan joululoma. Mutta samassa hän jo miehistäytyi, sillä hän ei\ntahtonut jänistää, koska se oli halveksittavaa.\n\nSitten mestarin ovi aukeni ja siitä tuli mestari itse ja hänen\njäljessään oudon näköinen, kurja ja laiha mies, jolla ei ollut\npukunaan muuta kuin tippuvia ryysyjä. Mestarilla oli käsivarrellaan\npuku ja alusvaatteita, jotka hän antoi miehelle käskien hänen pukeutua\nniihin. \"Palkastasi pidätetään vähitellen se pieni hinta, joka sinun\non näistä suoritettava\", mestari selitti hyväntahtoisesti ja kysyi\nsitten kovalla äänellä, ottaisiko suutareista kukaan tätä Pömpeliä\nhuonemiehekseen. Kukaan ei aluksi sanonut mitään, mutta Santeri huomasi\nheidän ilmeistään Römperin olevan heille tuttu. Kunhan ei vain isäkin\nolisi joskus hänestä puhunut -- Santeri siinä alkoi muistella. Vasta\nsitten, kun mestari oli kysynyt toisen kerran ja sanonut Römperin kyllä\nmaksavan makuusijastaan jotakin pientä, Kostamo kuului ääntävän, että\njos paljas penkki kelvannee, niin saa tulla hänen luokseen, varsinkin\nkun on vanha tuttava. Mestarin huomautettua tähän, ettei \"Römperi ole\nennenkään höyhenpatjoilla maannut\", asia oli sovittu ja mestari poistui.\n\nVieraan tulo piristi mielialaa ja kaikki alkoivat uteliaina seurailla\nRömperin toimenpiteitä. Tämä lausuili hyvät päivät melkein joka\nmiehelle, sillä hän näkyi olevan tuttu lähes kaikille, vastaili\nharvakseen ja välttelevästi kysymyksiin, joita hänelle alettiin\ntehdä, ja ryhtyi varastoseinän hämyisessä loukossa hamuilemaan ylleen\nmestarin antamia vaatteita. Santeri näki hänen olevan surkean laiha,\npillikinttuinen, kaikin puolin kurjassa kunnossa. Puku oli niin väljä,\nettä se riippui hänen harteillaan kuin variksenpelätillä. Mutta se\noli kuitenkin ehyt ja puhdas verrattuna niihin riekaleisiin, jotka\ntippuivat hänen päältään ja joita hän nyt katseli neuvottomana,\nmitä niille tekisi. Välillä hän jo vilkaisi vieressään loimuavaan\npesävalkeaan, polttaisiko nuo täineen kaikkineen, mutta ei ehtinyt\ntehdä päätöstä, sillä saapuville tullut ja ryysyjä arvostelevasti\nkääntelevä Kostamo sanoi harkitsevasti.\n\n-- Älä huoli polttaa niitä, vaikka eivät olekaan hääppösiä. Tuo ne\nillalla meille, niin äiti pesee ne ja kuroo umpeen isoimpia reikiä.\nSitten niitä sopii taas pitää, kun haluaa vaihtaa pukua kuin herroissa.\nOvat nämä niin kummallisia malliltaan, että tekee mieli kysyä, mistä ne\novat kotoisin?\n\n-- Pietaristahan ne..., vastasi tyynesti Römperi. -- Parisen vuotta\nsitten ostin ne siellä semmoisesta paikasta, jossa myydään vanhoja\nvaatteita. Ne olivat silloin eheät ja hyvät -- haisivatkin niin\nhienolta, ettei tahtonut voida aluksi niitä pitää --, mutta ovat sitten\nkuluneet ja nuhrautuneet, kun kotimatka venyi...\n\n-- Joopa-joo! jahkaili Kostamo, nuhrautuvathan ne maailmanrannan\nnuohoojilla hyvätkin vaatteet. Minkähänlainen ryssä lie noita\nverhoinaan kantanut?\n\n-- Rikas se on ollut, vastasi Römperi, joka nyt oli sijoittunut\nistumaan omalle rummulleen ja alkanut teroittaa pöydältä löytämiään\nsuutarinveitsiä. -- Sen tiedän siitä, että takin ripustimessa oli\nPietarin kai suurimman räätälinliikkeen nimi. Niistä pystyvät tilaamaan\nvain upporikkaat.\n\n-- Lieneekö noita paljon sellaisia pohattoja Venäjällä? tiedusteli\nKostamo kovalla äänellä, sillä hän oli jo mennyt paikalleen ja puhui\nsieltä, kauempaa.\n\n-- Kyllä niitä on, raatoja, ilmoitti Römperi, mutta on siellä, sen\npuolesta, riittävästi Latsaruksiakin. Täällä Suomessa ei osata\nkuvitellakaan, minkälaista ryssän elämä on varsinkin silloin, kun\naletaan huvitella.\n\n-- Olet tainnut sinäkin yrittää sitä sen verran, mihin reissusällin\nkynnet pystyvät? tiedusteli joku.\n\n-- Olenhan minä, myönsi Römperi. -- En tahdo kieltää sitä. Ja melko\npaljoon siellä meikäläinenkin pääsee käsiksi, sen puolesta, kun ei ole\nkovin rantturuokainen. Viina on aina halpaa ja hyvää ja...\n\nRömperi sanoi jotakin ruokotonta, joka jysähti Santerin korvissa ja\nmeni sen tien, jättämättä jälkeä. Suutarit nauroivat hämillään ja\nkeskustelu taukosi. Römperi kuului virkkavan mestarin käskeneen hänen\nruveta tekemään miesten parhaita rantikenkiä, antaneen sitä varten\nmitat ja neuvoneen pyytämään varastosta aineet. Varastonhoitaja toi\nne hänelle ja Römperi aloitti työnsä vapisevin käsin, mutta niin\ntottuneesti ja taitavasti, että näki hänen olevan etevä ammattimies.\nTyöskennellessään hän vastaili sällien kysymyksiin ja teki tiliä\nmatkoistaan, jotka näyttivät ulottuneen ei vain Pietariin, vaan Saksaan\nja Ruotsiin. Santeri kuunteli kuten muutkin, ummisti silmänsä liian\nruokaisissa kohdissa eikä nauranut silloinkaan, kun toiset hohottivat\nvesissä silmin. Mestari pistäytyi katsomassa ovelta, mutta ei sanonut\nmitään, kai arvellen miesten täytyvän saada tyydyttää uteliaisuuttansa\nja työskentelevän myöhemmin tämänkin hetken edestä. Kappalepalkanhan\nsitäpaitsi useimmat saivat.\n\nRömperi kertoi yhä Pietarin oloista, vieläpä sellaista, ettei Santeri\nymmärtänyt kaikkea.\n\n-- Niissä on joka ilta komiat paalit, puhui Römperi, karkelot oikein.\nSoittokunta soittaa ja taamit istuvat seinänvierustoilla. Ei muuta kuin\nvalitset ja alat tanssia. Ei siinä sen pitempiä tutustelemisia tarvita.\nOvella perittyyn pääsymaksuun sisältyy tällainen valintaoikeus.\n\n-- Oikeinko ne ovat ihmisen näköisiä? hirvitteli Kostamo.\n\n-- Jaa ihmisenkö? vastasi Römperi. -- Tottakai, vieläpä kauniita ovat.\nJa nuoria. Viidestätoista alkaen tuskin kolmenkymmenen sivu. Vaatteet,\njoita tosin on vain nimeksi, ovat koreita ja kalliita. Silkkiä\nenimmäkseen...\n\n-- Mahtaa olla saastainen paikka! kuului joku suutareista sanovan.\n\n-- Ei ollenkaan! vakuutti Römperi. -- Järjestys siellä on erinomainen,\nsillä nämä laitokset ovat viranomaisten suojeluksessa ja maksavat\nheille korkeata veroa. Ja nurkassa on Vapahtajan kuva, kuten\nryssällä aina. Kun saat tanssista tarpeeksi ja lähdet taamisi kanssa\nsisähuoneisiin, taami tekee ristinmerkin...\n\n-- Älä nyt! Kyllä on, räähkä, jumalaton!\n\n-- Ei se pilkalla sitä, vaan kiitokseksi, kun on saanut sen illan\nansion turvatuksi. Ihminen ja varsinkin ryssä on sellainen.\nTuollaisella tytöllä saattaa olla huollettavia -- äiti, isä, veli. Sitä\nei tiedä. Ei pidä tuomita...\n\nRömperi puhui nyt vakavasti ja kaikki olivat totisia. Kostamo sanoi\nhuoaten:\n\n-- Niin, kukapa heidän sisällisen ihmisensä niin tarkoin tietää. Mutta\nonnettomia nuo tyttöraukat joka tapauksessa ovat...\n\n-- Se on eri asia, myönsi Römperi. -- Minne sitten joutunevat, kun\nnuoruus loppuu ja kauneus katoaa... Hampaattomina akkoina tekemään\nroskatöitä tai kerjäämään pitkin Venäjän maanteitä. Siellä on\nmahdottoman paljon kulkureita. Huomasin sen kerjäillessäni itseni\nSaksan puolelle.\n\nRömperi kertoi, miten hän oli vähitellen, väliin salamatkustajana\ntavarajunissa, väliin jalkapatikassa, siirryskellyt Itämerenmaakuntiin\nja niiden kautta etelään, kunnes oli viimein junaan piiloutuneena\njoutunut kauas Saksan puolelle. Hän todisti:\n\n-- Saksan poliisi on kova. Passitti minut työlaitoksesta toiseen.\nKaikissa tein kenkiä, Lopuksi onnistuin pääsemään Tanskaan ja sieltä\nRuotsiin. Niissä oli kohta leppoisampaa...\n\nKeskustelu taukosi. Kostamo alkoi takoa intohimoisesti nauloja\nedessänsä olevaan kengänpohjaan, sieppoen niitä näppärästi lerpalleen\ntyöntämältään huulelta. Muutkin suutarit syventyivät kiinteästi\ntyöhönsä, tuntien, että oli tähän toviin jaariteltu tarpeeksi. Mutta\nkaikkien mielikuvituksessa välähteli kiihoittavia kuvia Pietarista ja\nsiellä pidetyistä paaleista, joihin tavalliset sällit saivat ottaa osaa\nkuten herrat ainakin. Ja ohesta kuului tuontuostakin tuo selittämätön\nja samalla paljon selittävä sana, että \"ihminen on sellainen...\"\n\n\n4\n\nSanterinkin mielessä liikahteli Römperin kertomusten luomia kuvia,\nmutta toisenlaisia kuin ne, joihin sällit katselivat sielunsa silmillä.\nSanteri kyllä aavisti, etteivät Römperin paalit olleet hyväksyttäviä,\nmutta ei tiennyt tarkemmin, miksi eivät. Hänen lapsellisuutensa ja\nviattomuutensa suojelivat häntä. Hän näki mielikuvituksessaan kauniin\nsalin, jossa pataljoonan soittokunta soitti ja hienot herrat ja naiset\ntanssivat samalla tavalla kuin kuuluivat tekevän täällä Susiteetissa.\nSanteri ei tietenkään ollut sitä nähnyt, mutta oli kuullut kerrottavan\nsiitä. Tytöillä oli silloin samanlaiset hienot leningit kuin\nmorsiamilla, joita näytettiin ikkunasta, kun ihmiset kadulta huusivat.\nSanteri oli ollut monta kertaa katsomassa morsiamia. Kauniita ne\nolivat. Santeri tiesi, minkälaiset kengät hienolla morsiamella piti\nolla: valkoiset sahviaanikengät, täynnä kultatähtiä. Isän oli kerran\npitänyt tehdä sellaiset, kun oli yhtäkkiä ilmestynyt niin monta\nmorsianta, ettei suutareita ollut riittänyt siihen hätään. Kyllähän isä\noli siihen kyennyt. Ainoa haitta tällaisten valkoisten sahviaanikenkien\nteossa oli se, että käsien piti olla ehdottomasti kuivat ja puhtaat.\nVähänkään likaisesta ja hikisestä kädestä jäi heti nahan pintaan tahra.\nIsä oli vastustellut, mutta se ei ollut auttanut. Kauralan mestari\noli lähettänyt sanan, että piti heti mennä ottamaan kauppaneuvoksen\nneidin jalasta hääkengän mitta ja tehdä ne viivyttelemättä. Hääkengät\noli tilattu Tukholmasta, mutta eivät olleet saapuneetkaan. Ja häät\nolivat jo kolmen päivän päästä! Voi hyväinen aika! Isä oli ihan\nhytissyt hädissään ja tapaillut kömpelösti takkia päälleen. \"Ei kai\ntässä auta... Täytyy vissiin mennä kauppaneuvokselle. Kuule, Ristiina,\nkumpi niistä pihaportaista vie keittiön puolelle? Jaa peremmällä oleva?\nNiinpä kai\".\n\nPalattuaan isä oli kertonut käynnistään yhtä ihmeissään kuin olisi\npistäytynyt taivaan valtakunnassa ottamassa kengänmittaa ylimmältä\nenkeliltä. \"Menin keittiöön ja sanoin piialle olevani suutari Koskinen,\njoka on lähetetty ottamaan Rikiina-neidiltä kengänmittaa. Piika minua\nkatsoo päästä kantapäihin, että miten nyt tuollaista törkymöykkyä voi\nviedä sisähuoneisiin, mutta lähtee sitten menemään ja käskee tulemaan.\nSiinä oli ensin pienempiä huoneita, jokainen korea ja tuoksuva kuin\nunissa, ja sitten iso sali. Sellaista salia ei ole monta. Kun oli\nseinillä kultareunaisia kuvia ja lattiasta kattoon ulottuvia peilejä\nja katossa kaksi kynttiläruunua, joissa kimalteli ristalleja kuin\njääpalasia ihan tuhansittain! Pökerryin siinä aluksi, kun vastaani\nalkoi tulla muuan eri ruma mies, että mitenkä ne ovat päästäneet\ntuollaisen partaturrin tänne hienoon saliin, mutta huomasin onneksi\najoissa, että sehän olin minä itse. 'Älkää menkö pahki peiliin!' piika\njo äsähti ja saatteli minua eteenpäin kamaria kohti, josta kuului\niloista naurua kuin linnun viserrystä. Keskilattialla minua pyörrytti,\nmutta selvisin siitä kuitenkin, ja niin tulin kamariin. Voi taivas!\nSiinä istui Rikiina-neiti nojatuolissa ja nauraa kikatteli vieressään\nseisovalle nuorelle herralle, joka vissiin oli hänen sulhasensa.\nSohvassa istuivat itse kauppaneuvos ja kauppaneuvoksetar, jolle\nRistiina käy kerran kuussa pesemässä pyykkiä. Piian sanottua, kuka minä\nolin, ne kaikki puhuttelivat minua hyvin höylisti ja kauppaneuvoksetar\nkysyi, kuinka Ristiina jaksaa. 'Hyvinhän se muuten, paitsi jaloistaan',\nvastasin siihen ja laskeusin polvilleni Rikiina-neidin eteen, näet\nottaakseni mitat. Oli ihan kuin siinä taikapallon sadussa, jossa\nsuutarinpoika polvistuu rinsessan eteen voittaakseen hänet ja puoli\nvaltakuntaa. Rikiina-neiti nauroi ja niin tekivät muutkin, ja sulhanen\nsanoi, että 'olet taas laskenut uuden uhrin jalkojesi juureen!' Hän\ntoi jakkaran neidin jalkain alle, ettei tämän olisi tarvinnut laskea\nkylmälle lattialle pieniä 'lalusiansa', joista oli nyt tipauttanut pois\nsomat, punaiset, tupsuniekat sahviaanitohvelit. Voi armias! miten\npienet nuo jalat olivat -- niin pienet kuin lapsella tai sillä sadun\nrinsessalla tai Tuhkimolla, jonka kenkä ei mennyt jalkaan sittenkään,\nvaikka häijyt sisaret lyhensivät puukolla varpaitaan. Ja sukka! Se\nvasta hieno ja sileä ja kaunis oli! Silkkiäpä silkkiä! Mitäpä muuta\nsellaisen neidin yllä olisi! Ja kaikki tuoksui niin hyvältä, hienolta\nja puhtaalta, että oli kuin olisin ollut apilaspientareella. Mittailin\nsiinä sitten tuota sievää jalkaa suutarien tavalliseen tapaan ja\najattelin mielessäni niiden mukaan tehtävää kenkää. Huomasin siitä\ntulevan niin pieni, että se tuntui uskomattomalta, ja otin varmuudeksi\nuuden mitan. Sama juttu! Kenkä ei siitä isontunut, vaan päinvastoin\npieneni äskeisestäkin. Kun siinä tulin kynsäisseeksi korvallistani,\nkauppaneuvos kysäisi, 'mikä vikana?' Sanoin silloin, etten ollut\nmilloinkaan tehnyt aikuiselle ihmiselle niin pieniä kenkiä kuin näistä\nnäytti tulevan, ja että olin epävarma, kykeninkö niitä ollenkaan\nvalmistamaan. Suutarin täytyi sentään saada mahtumaan kengän sisään\nainakin etusormensa pää, sillä muuten työ kävi kovin hankalaksi.\nSilloinkos kaikki nauramaan, että kas! kuinka se Koskinen osaakin\nimarrella. Rikiina-neiti käänteli ja väänteli jalkaansa ja katseli\nsitä ihastuneena. Näki selvästi, että hän tykkäsi puheestani, mikä\nei olekaan kumma, sillä yleensä naiset pitävät siitä, että heidän\njalkojansa kehutaan pieniksi. Ammattiinsa perehtynyt suutari ei\nmilloinkaan unohda tätä ottaessaan mittaa nuorten naisten ja vanhojen\ntyttöjen jaloista. Tukevammat, vanhahkot rouvat eivät enää ota\nsellaista kehumista vakavasti, vaan saattavat suutahtaa, pitäen sitä\npilkkana, joten heitä käsitellessä on parasta olla varovainen. No niin!\nKauppaneuvos hykerteli käsiään, kehui minua viisaaksi ja sanoi, että\n'tulkaahan tänne, Koskinen!' Menin hänen jäljessään konttorin puolelle\nja siellä kauppaneuvos aukaisi piironkinsa lahvun, kaatoi piripintaisen\nkonjakkiryypyn ja sanoi, että 'Koskinen ottaa tuosta vahvistusta,\njotta jaksaa tehdä neidin kengistä oikein hyvät!' Mikäpä siinä!\nJumalanviljaahan konjakki on ristityn suussa! Lähtiessäni kauppaneuvos\nhyvästeli kädestä ja painoi sivumennen viitosen kouraani. Kyllä se on\nhöyli mies, niinkuin sen puolesta kaikki tietävät\".\n\nSanteri sovitteli kantaan kokonaista ehyttä kerrosta tästä\nvalkeasta kultatähtisahviaanista ja näki mielessään isän polvillaan\nRikiina-neidin jalkain juuressa. Se oli jo vanha asia, jonka Santeri\ntunsi vain siksi, että oli kuullut niin usein isänsä kertovan siitä.\nVäliin näet, kun Kostamo pistäytyi jaarittelemassa isän luona, he\nriehaantuivat kerskailemaan, kumpi oli tehnyt ylhäisemmälle ihmiselle\nkengät. Kostamolla oli lyötävänä pöytään melkoinen valtti, kaupungin\nentinen pormestari. Tämä oli tilannut Kauralan mestarilta sellaiset\nkengät, etteivät ne painaisi hänen liikavarpaitaan, ja siitäkö\nmestarille tuli pula! \"Millä h--n konstilla minä sellaiset kengät\nteen!\" mestari oli tuohtunut pauhaamaan, mutta Kostamo oli sanonut,\nettä \"älkäähän huoliko, minä käyn ottamassa mitat ja katson samalla,\nmissä varpaissa sillä on sarvet\". Kostamo oli mennytkin ja tutkinut,\nihan kartoittanut pormestarin liikavarpaat. Kengänpäällisiin hän oli\nsitten painanut niiden kohdalle erikoiset syvennykset, jotka asettuivat\nliikavarpaiden päälle kuin hattu ainakin. Eivätpä olleetkaan sitten\nuudet kengät kiusanneet herra pormestaria! Koskinen myönsi, että\npormestari oli ylhäinen henkilö. Epäilemättä. Mutta ei hän silti niin\nylhäinen ollut kuin kauppaneuvoksen Rikiina-neiti. Tämä oli ensinnäkin\nsamaa säätyä kuin pormestari -- aivan yhtä korkeaa -- sitä ei kukaan\nvoinut kieltää. Mutta toiseksi hän oli paljoa ylhäisempi siksi, että\noli niin huikaisevan kaunis, juuri yhtä ihana kuin enkelit ovat\nparhaimmillaan -- ne ylimmät naispuoliset arkkienkelit, \"näetkös,\nKostamo!\" \"Minä tulin huomaamaan sen siinä hänen jalkainsa juuressa,\nkun otin mittaa jalasta ja pohkean pyöreys pistäisi silmiini hameen\nreunan hiukan nousahtaessa!\" Kostamon ei auttanut muuta kuin myöntyä.\n\"Totta on, totta!\" hän sanoi. Pormestari oli ruma kuin sika, haisi\nsikarille ja röhisi. Ei häntä voinut ulkonaisessa katsannossa juuri\nylhäiseksi kehua!\n\nSanteri silitteli kultatähtisahviaania ja ajatteli, että siitä tulisi\nElsalle kauniit kengät, juuri sellaiset, jotka Elsalle kuuluivat.\nLahjalle taas sopisivat sinisestä, hopealla tähditetystä sahviaanista\ntehdyt kengät. Kopassa oli sellaistakin nahkaa. Santeri laittoi\nsiitä kerroksen kantaansa ja ihaili sitä, sillä se oli kaunista,\njollakin tavalla lämpimämpää kuin tuo valkoinen, joka oli kylmää,\njuhlallista. Se sopi enkeleille, jollainen Elsa oli, mutta ei\nihmisille, jollainen oli Lahja. Näille sopi paremmin sininen kenkä.\nSanteri näki mielikuvituksessaan, kuinka Elsa ja Lahja kävelivät pitkin\ntaivaankaarta ja olivat yliluonnollisen näköisiä, läpikuultavia, Elsa\nvalkoisissa, Lahja vaaleansinisissä harsopuvuissa, samanlaisissa kuin\nne, joihin kuvaraamatun enkelit olivat pukeutuneet.\n\nHän heräsi mietteistään ja kuvitteluistaan siihen, että suutarit\nalkoivat syödä päivällistään. Useimmilla oli evästä mukana -- vain\nharvat lähellä asuvat menivät kotiinsa syömään. Kostamolla oli eväänsä\npienessä, vanhuuttaan risaisessa sankakorissa. Eiväthän leivänkannikka,\nvoinokare, pari kolme silakkaa ja kylmää perunaa sekä pieni pullollinen\nmaitoa isoa koria vaatineetkaan. Kulkivat ne toki mukana pienessäkin\ntilassa. Nähdessään, ettei Römperillä ollut eväitä, Kostamo pyysi\nhäntä oman korinsa ääreen. \"Ruokkihan Vapahtaja neljätuhatta miestä\nseitsemällä leivällä ja muutamalla kalalla. Ilman ihmettä minä kykenen\nravitsemaan sinut ja itseni tällä tukevalla kannikalla ja näillä\nmuutamilla elttaantuneilla silakoilla. Alahan jauhaa!\" He istuutuivat\nKostamon pöydälle ja aterioitsivat toverillisesti. Römperi puhui\npalojen lomassa:\n\n-- Näin paikoillaan asuva ihminen kuin sinäkin, Kostamo, ei tule\ntuntemaan nälän autuutta, koska on aina edes jollakin tavalla hampain\nkiinni kannikan reunassa. Vasta se, joka kuten minä olen tehnyt\nkuljeksii kuukausi- ja vuosikaupalla maailmanrannalla ja on niin köyhä,\nettei edes muista, minkä näköistä raha on, tietää, miten maittavaa\nkulkurisällin rehellinen ja rajaton nälkä on. Näet kävellä reppastessa\npitkin pölyistä, hikistä, viivasuoraa ruununsarkaa, nälän kaivellessa\nsisikuntaa, mielessä alkaa näkyä sellaisia ruokapöytiä, ettei Pietarin\nparhaissa hotelleissakaan. Se on sitten vasta ihme, miten elävästi\nnälkäinen kuvittelee itsensä herkkujen ääreen, vieläpä sellaisten,\njoita ei ole milloinkaan nähnyt ja joiden nimeä ei tiedä. Rasvaisia\nne vain ovat ja hyvin valmistettuja, höyryävät ja tuoksuvat niin\nviekoittelevasta että sieraimet värisevät kuin nuuskivalla koiralla.\nKuta kiukkuisempi nälkä, sitä nautinnollisempia nämä olemattomat\nherkkupöydät. Tottahan nälkäisen on hauskaa edes saada katsella\nniitä, sillä onhan se pieni korvaus ruoan puutteesta -- eräänlainen\naatteellinen ravitsemustapa, jota ei pidä vähäksyä. Kun sitten saa\nvaikka vain tällaista kannikka- ja silakkaruokaa, niin voi huomata sen\nolevan vaatimattomuudestaan huolimatta juuri tuollaista taivaallista\nherkkua, jota popsi äsken nälkähurmiossa. Ei ole sen parempaa eikä\nnautinnollisempaa asiaa kuin kulkurisällin nälkä...\n\n-- Ja varsinkin jano! puuttui esitykseen Kostamo. -- Jano kun patoutuu\npölyisellä maantiellä hellepäivinä oikein polttavaksi, niin ensimmäinen\nkulaus olutta on silloin yhtä paljon kuin taivaan autuus. Vai kuinka?\n\n-- Niin on! Römperi myönsi hartaasti.\n\nSällit saivat syödyksi, röyhtelivät kuuluvasti ja kallistuivat kuka\nminnekin pienelle ettoneelle. Santeri vain jatkoi kantojen leikkelyä,\nsillä hän aikoi poistua aikaisemmin kuin muut ja syödä vasta kotona.\n\n\n5\n\nSanterin aika kului nopeasti, niin että joulun aaton aatto oli yhtäkkiä\nkäsissä. Silloin hän päätti lopettaa työnsä ja periä palkkansa.\nKuultuaan sen Kauralan mestari tarkasteli kannat asiallisesti, moittien\ntoisia liian ohuiksi, toisia pehmeiksi, ja laski niiden luvun.\nNiitä oli neljäkymmentä. Santerin saatava oli siis neljä markkaa.\nMoitteistaan huolimatta mestari kaivoi kukkarostaan kaksi hopeista\nkahden markan rahaa ja hypitteli niitä kämmenellään miettiväisesti.\n\"Niin että paulakengätkö sinä ostat?\" hän kysyi, ja kuultuaan Santerin\nmyöntävän vastauksen sanoi: \"Mutta eivätkö ne maksa viisi markkaa? Niin\nainakin olin kuulevinani tänä aamuna torilla, jossa niitä näkyi olevan\nPuhakan ukon pöydällä pieksujen joukossa\". -- \"Saattavat maksaa\",\nSanteri myönsi, \"vaan jospa isä antaa lisän\". -- \"Muistelen tässä\",\nmestari puhui kuin unissaan, \"kuin olisin kerran jäänyt isällesi velkaa\n-- miten lienevät sattuneet rahat olemaan niin isoja ja särkymättömiä\nsillä kerralla ja sitten asia on ollut unohduksissa. Siinä se oli\nmarkan paikkeilla. Voinhan suorittaa sen sinulle nyt. Ei sinun tarvitse\npuhua siitä isällesi, sillä ilmoitan kyllä siitä hänelle itse\". Ja\nmestari kaivoi kukkarostaan hopeisen markanrahan ja antoi sitten koko\nsumman Santerille.\n\nSe oli uskomatonta, päätä huimaavaa. Hilkkua enempää ei Santeri\nmuistanut milloinkaan omistaneensa samalla kertaa. Ja nyt yhtäkkiä\nviisi markkaa: kaksi raskasta, tukevaa hopeista kaksimarkkasta, joista\nnäki heti, että ne olivat todellisia _rahoja_, ja vielä lisäksi\nyksimarkkanen, jota myös oli katseltava ja kohdeltava kunnioituksella,\nkoska siinäkin piili suuri voima. Yhteensä ne olivat niin painavia,\nettä Santerista tuntui hänen mennessään kotiin siltä kuin ne olisivat\nkallistaneet häntä vinoon. Jos astahti hiukan töksähdyttämällä, niin\nsaattoi kuulla, kuinka ne kilahtivat toisiaan vastaan aavistuksen\nverran, mutta siksi kuuluvasti kuitenkin, että ilmoittivat\nolemassaolostaan. Niistä levisi Santerin koko olemukseen niin tavaton\nitsetietoisuuden lisä ja luottamuksen kasvu, että ryhti suoristui\nja askel muuttui varmaksi, terävästi iljankoiseen katuun iskeväksi,\nhorjumattomaksi. Voima ihan pullistutti suonia ja kiristi jänteitä,\nniin että täytyi osoittaa sitä jotenkin: potkaisemalla jäätynyttä\nhevosenkikaraa, juoksahtamalla yhtäkkiä, kapuamalla kattoränniä myöten\npitkin seinää. Sitten taas saattoi rauhoittua ja kulkea tyynesti,\nvihellellen jotakin olematonta säveltä.\n\nSanterin tullessa aaton aattona kotiin kello oli siinä kuuden\npaikkeilla. Isä oli jo pannut työnsä pois, riisunut esiliinansa ja\nistui pöntöllään vilpittömän näköisenä, Raamattu polvillaan, siihen\nohjautuneena taikapallon valo. Santeri kertoi onnellisena, kuinka\npaljon rahaa oli saanut, vieläpä senkin, mitä Kauralan mestari oli\nsanonut velastaan. \"Vai niin\", isä myhähti kummastuneesti, mutta ei\nryhtynyt vaatimaan omaa velkamarkkaansa takaisin. Hän ehdotti, että\nSanteri antaisi rahansa hänen taiteensa, mutta Santeri ei suostunut,\nvaan pisti ne kamarin lipastosta hänen käyttöönsä luovutettuun\nomaan laatikkoonsa. Isän kanssa järkeillessä ja kuunnellessa hänen\nkertomuksiaan Römperistä, joka oli kaupungin kuuluisimpia ja juopoimpia\nsällejä, ilta kului pian yhdeksään. Silloin Santeri meni nukkumaan ja\nvaelsi kohta ylen onnellisena kaukana unen mailla. Isä ja äiti vain\nvalvoivat vuoteessaan pimeässä odottaen Villeä kotiin.\n\nSitten Ville tuli, vieläpä aikaisemmin kuin he olivat odottaneet.\nRistiina kuuli hänen hiipivän käsikopelolla, välttäen huonekalujen\nkolistelemista, kamarin ovelle, avaavan sen niin, ettei lukko\nkalahtanut eikä kirahtanut, ja sulkevan sen yhtä hiljaa. Sitten ei\nkuulunut muuta kuin vähän lattian natinaa ja jotakin muuta, jonka\nlaatua Ristiina ei voinut selittää. Hän odotti jännittyneenä, milloin\nVille heittäytyisi vuoteeseensa, mutta siitä syntyvää ääntä ei nyt\nkuulunutkaan. Ristiinan ja Aukustin -- sillä tämäkin seurasi poikansa\nhiipimistä pää koholla pieluksesta -- hämmästykseksi kamarin ovi aukeni\nuudelleen ja Ville hiipi hiljaa kuin aave heidän ohitseen ulko-ovelle\nja ulos. Pakkaslumiset portaat narisivat hänen raskaiden askeliensa\nalla, yöllinen pimeä piha kumahti heikosti kerran, pari, ja niin Ville\noli mennyt.\n\nRistiina ei voinut käsittää, mitä tämä merkitsi, mutta sitten hänelle\nvalkeni salamana kaikki. Hän hyppäsi vuoteestaan ja malttamatta\nvetää kenkiä jalkaan edes nilkkasilleen ryntäsi ulos Villen jälkeen\nja portille. Kuului yksi ainoa viiltävä huuto: \"Ville!\", joka\nleikkasi yötä kipeästi. Ristiina seisoi portilla ja katsoi katua\ntuonne ja tänne, mutta ketään ei näkynyt. Ville oli osannut pujahtaa\nnäkymättömiin nopeasti ja ovelasti kuin ainakin varas. Kylmä alkoi\njäätää Ristiinan kohmuraisia, kolottavia jalkoja ja hänen täytyi\nkiiruhtaa sisään, mutta ennenkuin meni vuoteeseen hän sytytti kynttilän\nja hiipi kamariin. Santerin laatikko oli vähän auki -- Ville ei ollut\npainanut sitä perille asti kiinni kai peläten sen loksahtavan -- ja\nsiinä etualalla Santerin pieni kukkaro aukinaisena ja typötyhjänä.\nRistiina seisoi kuin suolapatsas, voimatta muutamaan hetkeen\nliikahtaa. Sitten hän kohotti kynttilää ja katsoi Santeri-riepua,\njoka nukkui pienessä sängyssään fiikuksen varjossa syvässä unessa,\naavistamattakaan, mikä onnettomuus hänelle oli tapahtunut. Ristiina\nhiipi hänen luokseen ja kohautti hellästi peitettä ylemmäksi.\n\nPäästyään vuoteeseensa Ristiina ratkesi niin hillittömään itkuun,\nettä koko sänky alkoi tutista hänen tyrskeestään. Silloin Aukusti\nhiivitti ison, raskaan kätensä hänen olkapäälleen ja kysyi vakavasti,\nmasentuneesti:\n\n-- Ville vei siis Santerin markat?\n\n-- Niin teki.\n\n-- Hän kuuli aamulla ennen lähtöään Santerin iloitsevan rahoistaan,\njotka saisi tänä iltana. Kun omat rahat loppuivat kesken -- arvatenkin\nkorttipelissä -- hän muisti ne ja hiipi kotiin varastamaan ne Santerin\nlaatikosta. Näin tässä ilmeisesti on käynyt. Juomari on sekä tunnoton\nettä viekas.\n\n-- Mutta mitä nyt teemme? kysyi Ristiina hätääntyneenä. -- Emmehän voi\nantaa Santerin tietää, että oma veli on varastanut hänen rahansa. Se\nolisi hänelle liian suuri suru ja häpeä.\n\n-- Oikeassa olet; emme voi, vahvisti Aukusti. -- Lasketaanpa,\nsattuisiko meiltä löytymään viittä markkaa, kun raapimme kaikki kokoon.\n\nHe sytyttivät uudelleen kynttilän ja alkoivat laskea -- pennejäkään\nhalveksimatta.\n\n-- Eikös vain pitänyt jäädä markkaa ja hilkkua vaille! pahoitteli\nsuutari. -- Mistä ne nyt siepataan siihen mennessä, kun Santeri herää?\n\n-- Sattuisikohan pastuskalla olemaan? arvaili Ristiina. -- Hän kyllä\nantaisi, kun kuulee asian, ja uskoo velaksi. Jollei vain tarvitse\njoulunsa viettoon kaikkia pennosiaan.\n\n-- Kyllä insinööri lainaa minulle ja tuomarikin, sanoi suutari\nluottavaisesti, mutta koetetaan kuitenkin ensin pastuskalta. On vähän\nkuin kätevämpää köyhän kääntyä köyhän puoleen. Rikkaalta jos kysyy,\nniin tämä valittaa suuria menojaan ja epäilee tuhlauksesta.\n\n-- Mutta miten tässä käy, kun Santeri herää niin aikaisin? Ehdinkö\nsaada rahoja ajoissa hänen kukkaroonsa? Ne täytyy sitäpaitsi käydä\nmaitokaupassa vaihtamassa kaksi- ja yksimarkkasiksi, sillä niistähän\nSanteri-riepu erikoisesti iloitsi, ne kun muka olivat niin tukevan ja\nrikkaan näköisiä.\n\n-- Älähän huoli, vaan kuule, kun sanon sinulle, puhui nyt suutari\nihastuneena omaan ajatukseensa. -- Santerin kengät ja paulathan ovat\nvalmiit. Viedään ne jo nyt hänen laatikkoonsa ja sanotaan aamulla,\nkun hän löytää ne sieltä, joulu-ukon käyneen tuomassa ne sinne ja\nvieneen rahat. Päivällä sitten järjestät Santerin kukkaroon nuo\nhopealantit ja annamme ne illalla joululahjaksi. Sanomme joulu-ukon\nnähneen taikapallostaan Santerin tarvitsevan haapavetiset ja tullen\nkatumapäälle palauttaneen ottamansa rahat sitä varten.\n\nSuutari nauraa hihitti keksinnölleen ja meni hakemaan kengät etehisen\nkonttorista. Sitten he molemmat hiipivät kamariin heristäen toisilleen\nkättä kuin kepposen teossa olevat lapset: \"Ole hiljaa!\" Lattia pyrki\nnatisemaan eikä laatikko, joka oli iskeytynyt vinoon Ristiinan sitä\näsken hätäisesti painaessa kiinni, tahtonut aueta. Lopuksi kengät\nkuitenkin saatiin sinne. Sitten he hiipivät Santerin vuoteen ääreen ja\njäivät siihen hetkiseksi katsomaan häntä. Santerin suu oli hymyssä,\nminkä suutari tulkitsi merkiksi siitä, että Santeri oli juuri saanut\npaulakenkänsä jalkaan ja oli lähtemässä hiihtämään haapavetisillään.\n\nHe hiipivät takaisin vuoteeseensa ja sammuttivat kynttilän. Pimeyden\nmukana palasi mieleen Ville ja ryhtyi taas kalvamaan sydäntä\nmurhe. Ristiinan poskia pitkin valuivat kyyneleet taukoamatta. Hän\najatteli, että suru on kuin tauti, joka jäytää ja kalvaa, kunnes saa\nsydämeen reiän. Siitä sitten alkaa vuotaa verta, kunnes ruumis on\nkalpea, läpinäkyvä. Tällaisia surun kalvamia ovat useimmat ihmiset\n-- läpikuultavia ilmakuvia, jotka kuolema lopuksi kaataa pienellä\nhenkäisyllä. Jokaisella on oma salainen jäytäjänsä, joka tekee työtänsä\nuupumatta kuin seinärautio -- porailee sieluun kanaviansa ja nakuttelee\ntoisille poraajille sanomiansa, että \"minkä murheen asialla te siellä\nolette ja tuntuuko poranne terä uppoavan hyvin?\" -- \"Hyvin se uppoaa\",\nvastaa toinen, \"sillä tällä kohdalla on suruun omaakin syytä, mikä\nheikontaa sydämen vastustuskykyä ja tekee sen hauraaksi. Ei tarvita\nenää paljoa, kun jo koko rakennus luhistuu\".\n\nAukusti tiesi Ristiinan itkun ja ajatteli hänen elämäänsä. Se oli ollut\nosattoman elämää, totisesti! Ei edes miehensä ollut ilahduttanut häntä\nläheskään kaikella, millä olisi voinut, vaan oli jättänyt tekemättä\nnekin hääkengät. Pojalleen oli ommella sukaissut paulakengät niinkuin\nei mitään, mutta vaimolleen ei aloittanutkaan. Selvää oli, ettei\nsellaisesta tylyydestä päässyt rangaistuksetta.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\n1\n\nJouluaatto valkeni vihdoinkin mitähän lienee ollut vasta siinä kymmenen\nkorvissa ja haluttomasti silloinkin, taivas kun oli pilvessä ja\nlumia viskeli harvakseen ja rauhallisesti. Mitäpä tässä turhanpäiten\nvalkenemisen vaivaa näkemään, kun pian oli kuitenkin uusi pimeä\nvastassa. Parasta oli pitää samaa katkeamatonta hämärää, joulun sivu,\nniin pitkälle, että varmasti sitten tietää, mikä on pimeää, mikä päivää.\n\nNämä olivat oikeastaan suutari Koskisen aatteita, joita hän haudoskeli\npönttönsä nenässä jouluaaton aamupuhteena, korjaillessaan kenkärajoja\nja miettiessään, miten masentavaa maailman meno oli. Villestä ei\nollut kuulunut mitään eikä kuuluisikaan, sillä rahojen anastus\npitäisi hänet kyllä toistaiseksi poissa. Ulkonainen rauhahan tosin\nsilloin säilyi, mutta mitä hyötyä siitä oli, kun sydäntä kalvoi.\nRistiina oli ottanut koppansa ja lähtenyt jo hyvissä ajoin kiertämään\npesupaikkojansa, joista tiesi saavansa jouluanteja. Vosmestarinna ja\ntuomarin rouva lähettäisivät myös jotakin ja samoin pastuska, mikäli\nviimeksimainitulla sattuisi olemaan yli oman tarpeen. Mutta saattoi\nhyvinkin olla, sillä Kaijasen postiljooni kuului tuoneen hänelle eräänä\npäivänä kirjeen, jossa oli ollut lakkasinetti. Lieneekö nyt sitten\nollut se piispan kirje, josta Lauri oli puhunut Santerille ja jota\npastuska kuului odotelleen koko syksyn? Poikavekarat keskenään joskus\nilvehtivät, että \"tässä on sinulle piispan kirje\".\n\nSuutaria hymähdytti hänen muistaessaan sitä. Hän korjaili epätoivoisen\nrikkinäistä kenkää ja ajatteli, ettei tämä kannata ollenkaan: menee\nkoko päivä ilman palkkaa, sillä eihän vosmestarinnan piikatytöllä,\njonka ne ovat, ole millä maksaa. Vasta maalta tullut tyttö, jonka\nvosmestarinna sai aluksi pukea päästä jalkoihin saakka. Tällaiset\nresut! Suutarin oli tehnyt mieli sanoa, ettei niitä voi korjata, mutta\nei ollut raskinut, tyttö kun oli katsonut rukoilevasti. Kun ei ollut\nvaraa ostaa uusia, täytyi tyytyä tällaisiin. Ja annahan kun se saa ne\njalkaansa ja unohtuu ajattelemaan tulevaista onneansa, niin samassa jo\nkurjimmatkin resut muuttuvat kultakengiksi, joilla tanssia hipsutellaan\nlasilattialla. Arkena Tuhkimo, unelmissa kultakenkäinen kuninkaantytär.\n\nTellu näkyi ilmestyvän portille ja nuuskiskelevan vilpittömän näköisenä\nsitä nurkkaa, jonka juurella kesin on Ristiinan saavi. On se saanut\nkinosta siinä hiukan kirjavoitetuksi -- tottakai, kun käy harva se\npäivä. Jopahan nosti taas jalkaa. Sitä se vain ei unohda milloinkaan.\nNyt se kynsii takajaloilla iljannetta, murisee ja on uljaan näköinen.\nEi näy Mirriä, jotta saisivat lämpimikseen juosta kahauttaa rekoolin\nympäri...\n\nSuutari jäi katsomaan, kuinka Mirri hiipi tuomarin kivijalan reiästä\npahaa aavistamatta pihalle ja alkoi sametinpehmein askelin mennä\nperäpihaa kohti. Tellu jäykistyi ensin ja alkoi sitten väristä\nkiihkosta, kunnes ponnahtaen hyppyyn syöksyi Mirrin jälkeen.\nTutkimattomaksi salaisuudeksi jää, oliko Mirri niin suuri lurjus, että\nvaikka oli nähnyt Tellun portilla ja tiesi sen tulevan jäljessään kuin\npyörivä pallo, ei kuitenkaan ollut vihamiehestään tietävinään, vaan\nlaskien kylmäverisesti tarpeelliset välimatkat pujahti tikapuille\nturvalliseen korkeuteen juuri kun Tellun verenhimoiset hampaat olivat\ntarraamaisillaan sen häntään. Siellä se istui nyt puhdistaen käpäliänsä\nja olematta huomaavinaankaan raivosta tärisevää ja rähisevää Tellua,\njonka kiukku muuttui ihan itkuksi tämän ainaisen häväistyksen vuoksi.\nLaurin kalpeat kasvot näkyivät ilmestyvän ikkunaan; hänkin katsoo\nMirriä ja Tellua ja nauraa. Laiha ja kalpea näkyy poika yhä olevan.\nLieneekö tuo vielä ollut ulkona lainkaan. Portaan pielessä on pieni\nkuusi. Nostavat sen tietenkin pian sisään ja koristavat. Tuomarilla ja\nvosmestarinnalla on myös kuusi valmiina vietäväksi sisään. Suutari ei\nole milloinkaan pitänyt joulukuusta, sillä tätä ei hänen nuoruudessaan\nollenkaan tunnettu. Ja herroissa sen pito on vieläkin tavallisempaa\nkuin yhteisen kansan keskuudessa.\n\n-- Joulupa joulu! suutari siinä jahkaili. Ristiina oli luvannut hankkia\nkeruullaan niin paljon rahaa, että Santerin kukkaro saataisiin yhtä\ntäyteen kuin ennenkin, vieläpä vaihtaa rahat kahden ja yhden markan\nlanteiksi. Suutaria nauratti hänen muistellessaan, miten Santeri oli\nheti herättyään hypännyt laatikkonsa ääreen hakemaan kukkaroaan. Hän\noli ähissyt ja puhissut, kun laatikko ei ollut tahtonut aueta, sillä\nsuutari oli yöllä kurillaan lykännyt sen vähän vinoon. Kuunneltuaan\nsitä aikansa suutari oli sitten mennyt hätään ja sanonut, että \"mikä\nsille laatikolle on tullut, kun se ei aukea\", ja kiskaissut sen ulos.\nSanteri oli heti siinä nokallaan ottamassa kukkaroaan, mutta tätäpä ei\nlaatikossa ollutkaan, vaan paulakengät. \"Vooo-i!\" Santeri oli sanonut\nihastuneena ja ottanut kengät. \"Kyllä ovat hyvät!\" Sitten hän oli\nottanut paulat ja ihan punastunut innosta. \"Entä kukkaro? Missä se on?\"\n-- \"Joulu-ukko on varmaan ottanut sen kenkien maksuksi\".\n\nSiitä Santeri ei pitänyt, sillä mikäli hän tiesi, joulu-ukko ei\nmilloinkaan ottanut tuomisistaan maksua. Eiväthän ne silloin lahjoja\nolisikaan, jos niistä maksettaisiin. Hän olisi tarvinnut markkansa\nsuksien ostoon, sillä hänen suksensa olivat huonot. Suutari oli siihen\nhuomauttanut, ettei pidä moittia joulu-ukkoa, sillä tämä tietää kyllä,\nmitä tekee. Emmehän me hänen aikomuksiaan tunne. Santeri oli sanonut\ntähän asiallisesti, ettei ainakaan kukkaroa olisi saanut viedä, vaikka\nveikin rahat. Santeri ei ollut enää aikoihin uskonut joulu-ukkoon\nja uumoili isän sormia koko jutun takaa. Mutta hän ei puhunut siitä\ntällä kerralla enempää, sillä hänellä oli tulinen kiire koettelemaan\nuusia kenkiään ja paulojaan. Uljailta ne näyttivätkin vitivalkoisella\nlumella, kun Santeri potkaisi vauhtia ja liukui miehekkäästi portista\nulos. Mitä hän mahtanee sanoa illalla, kun löytää kukkaronsa laatikosta!\n\n-- Joopa-joo! huokasi suutari aatteellisesti ja katseli ulos hämärään\ntalvipäivään. Puutarhassa oli lunta melkein aidan tasalle, min ettei\nMirrin kannattanut lähteä etsimään pakopaikkaa sieltä, koska olisi\njoutunut huppuroimaan lumessa korvankärkiään myöten. Vaikka ei siinä\nolisi tarvinnut takaa-ajajaa pelätä, sillä eihän Tellu-ressukka\nolisi päässyt noin syvässä lumessa mihinkään. Syreenien latvat ovat\nsentään vielä niin korkealla, että varpuset ja tiaiset saattavat istua\nniiden oksilla turvallisesti. Siinä ne nytkin tiuskivat toisilleen ja\nriitelevät parhaista sijoista. Jos on varpunen äkäinen ja topakka,\njuro ja pahantuulinen, niin vasta on puoliaan pitävä ja terhakka\ntalitiainen. Suutarin täytyi naurahtaa molemmille katsoessaan niitä,\nkun ne siinä riitelivät, pörhistelivät höyheniään ja tiuskivat\nvihaisesti.\n\n-- Kas, kun Ristiina jo tulla kaahottaa! suutari totesi sitten\nnähdessään vaimonsa saapuvan pihaan. -- On sillä kopassaan tuomisia,\nkoska kantaa sitä ihan vääränä, mutta suu on silti pahasta mielestä\nkierossa. Ville tietenkin...\n\nRistiina kolisteli sisään, tömisti lumen kengistään -- isoista,\nvanhoista lottosista, joita suutari ei ollut ehtinyt korjaamaan\n--, puistaisi nuttuansa ennenkuin ripusti sen naulaan, ja sanoi\nselittävästi:\n\n-- Ihan oli pilvenä akkoja kauppaneuvoksen pihalla hakemassa\njoululeipää...\n\nSuutari nyökkäsi. Arvaapa sen. Köyhät tulevat maaltakin tänne osille,\nkun tietävät, etteivät isot porvarit kysele joululeipää antaessaan,\nonko kaupunkilainen vai turvetöllin asukas. Oli kuulunut, että\nporvarit jo lopettaisivat tämän vanhan joulutapansa, mutta eivätpähän\nnäy tehneen sitä, eivät ainakaan kaikki. Oli tullut edellisinä\njouluina ilmi, että ihan talonemännät pukeutuivat ryysyihin ja\ntulivat kaupunkiin pyytelemään jouluapua. Ei suutari oikein voinut\ntätä uskoa, mutta toisaalta... Mene tiedä, vaikka olisi sellaisiakin.\nIhmisen ahneudella ei ole rajaa enempää kuin tyhmyydelläkään. Mitähän\nhyvää Ristiina nyt lie saanut? Ei hän mikään tavallinen pyytäjä ole,\nvaan tulee noutamaan melkein kuin palkkaansa. Lienevätkö huomanneet\nantaa kahvia ja sokeria? Se on ollut kauppaneuvoksettaren tavallinen\njoululahja Ristiinalle.\n\nSuutari oli utelias, mutta ei pitänyt sopivana ilmaista sitä kysymällä,\nsaati menemällä kaivelemaan Ristiinan koppaa. Sitä ei ollut hyvä tehdä\nsenkään puolesta, että Ristiina ei sietänyt sitä, saattoipa napsauttaa\nkynsille, jos äreimmilleen sattui. Sitä ei ihmistä tiedä, minkä puuskan\nse milloinkin puhaltaa. Niinkuin Ristiinakin. On siinä päivästä toiseen\nhyväntuulisena ja lempeänä kuin itse hyvyys, niin ettei outo voisi\naavistaakaan hänessä sisua olevan, kunnes sitten äkkiarvaamatta suuttuu\nkuin ampiainen jostakin mitättömästä asiasta niin, että täytyy ihan\npelätä. Silloin on parasta antaa hänen sähähdellä rauhassa. Aikansa\nsitä tehtyään hän jo unohtaa suuttumuksensa ja tulee entiselleen.\n\nRistiina nosteli anteja kopasta pöydälle ja puheli:\n\n-- Olisihan tässä syömisen hyvyyttä jos minkä verran, mutta eihän siitä\nole ehyttä iloa, kun ovat asiat vinossa.\n\n-- Miten niin? kysyi suutari, arvaten, mitä oli tulossa.\n\n-- Sitenpä vain, että Ville kuuluu olleen viime yön korttikaarissa.\nMuuan akka sen jo ehätti minulle joululahjaksi kertomaan.\n\n-- Vai siellä, sanoi suutari keventyneenä. -- Minä jo pelkäsin hänen\ntehneen muille pahaa.\n\n-- Ei se vielä ole tehnyt sitä muille kuin meille, Santerille ja\nitselleen. Missä nyt lienee, sillä aamuvarhaisella ne jo toimitetaan\nputkasta kadulle. Osaisikohan tuota lähteä etsimään?\n\n-- Sinäkö siis menisit haeskelemaan häntä? Suutarin ääni oli vakava,\nkunnioittava.\n\n-- Tottakai, Ristiina vastasi ja katsahti ihmettelevästi mieheensä. --\nOnhan Ville minun poikani.\n\n\n2\n\nAvatessaan silmänsä korttikaarin oljilla Ville ei ensin voinut\nymmärtää, missä oli. Hänellä oli niin kylmä, että hän luuli joutuneensa\nnukkumaan jonnekin ulos, latoon ehkä, koska liikahtaessa oljet\nkahisivat hänen allaan. Päätä pakotti kuin kattilaa takoen ja ruumis\ntuntui ruhjoutuneelta ja kipeältä. Ankara pahoinvointi ellotti\nsydänalaa.\n\nSitten hänelle selvisi, mikä paikka tämä oli ja mikä aika: poliisin\nputka ja jouluaaton varhainen aamu. Hän vyörähti ähkäisten inhosta\nkasvoilleen kuin haluten piiloutua, kahmaisi olkia molempiin kouriinsa\nja sanoi kiristellen hampaitaan:\n\n-- Olet jouluoljilla, kuuletko, Ville, jouluoljilla! Hän valahti\nhervottomaksi ja makasi siten hetkisen. Sitten hän kääntyi kyljelleen\nja kohottaen päätänsä koetti katsella ympärilleen sen verran kuin oven\nristikosta häämöttävä valo salli. Ei epäilemistäkään. Hän oli yksin.\nKaverit olivat livistäneet raukkamaisesti silloin, kun olisi pitänyt\nantaa poliisia päihin, ja jättäneet hänet yksin ylivoiman käsiin.\nMutta helposti häntä ei ollut sittenkään saatu lannistetuksi. Vasta\nlyötynä patukalla pyörryksiin hänet oli voitu tuoda tänne, mutta sen\noli täytynyt tapahtua kantamalla. Sen verran hän muisti rytäkästä. Kuin\npaareja häntä oli kannettu, kun ei niin myöhällä ollut enää ainoaakaan\najuria liikkeellä...\n\nHän alkoi samalla muistella eilispäivää. Tuli mennyksi heti, kun oli\nsaanut vaivaisen palkkansa, sinne muutamaan laitakaupungin tölliin,\njossa ei olla kovin tarkkoja viinan myynnille, onko se laillista vai\nei. Sinne kokoontui kavereita ja taisi siellä käydä asialla joku\ntyttökin. Ainahan niitä on siellä missä miehiäkin jakamassa myötä- ja\nvastoinkäymistä. Ville hymähti ivallisesti. Pian siinä kuluivat päivä\nja rahat -- juomisessa, pelaamisessa ja kisaamisessa --, kuluivat ja\nloppuivat kesken. Täytyi lähteä hankkimaan jostakin lisää...\n\nSilloin Ville oli yhtäkkiä muistanut Santerin iloinneen aamulla\nsiitä, että saisi tänään palkkansa. Saatana sen oli tietenkin hänen\nmieleensä johdattanut saattaakseen hänet kiusaukseen. Ville oli\nselvästi silmissään nähnyt Santerin laatikon sisustan ja hänen\nkukkaronsa, sillä muualla Santeri ei voinut sitä säilyttää. Laatikon\nlukko oli rikki... Jo näin ajatellessaan Ville oli ollut matkalla\nkotiinsa päin, sotkeutuneena kiusauksen verkkoon niin auttamattomasti,\nettä pyristely oli turhaa. Humala humisi hänen päässään, pelihimo\npiti häntä lumouksessaan, vietit kaikki olivat vereslihalla ja\njanosivat pohjattomina yhä uutta tyydytystä. Vain sen verran oli vielä\nhäpeäntuntoa jäljellä, että hän koetti valehdella itselleen: \"En,\nen minä varasta, vaan lainaan seuraavaan palkkaani saakka. Silloin\nmaksan takaisin jokaisen pennin, vieläpä korkoineen. Runsaan koron\nmaksankin, sillä en suinkaan minä niin kurja mies ole, että varastan\npikku veljeltäni hänen kovalla työllä ansaitsemiansa rahoja. Johan nyt!\nAnnan ne takaisin vaikka kaksinkertaisina. Silloin hän vasta tuleekin\niloiseksi. On uskonut menettäneensä ne ainaiseksi ja nyt ne tulevatkin\ntakaisin tuplaten. Sellaisia ihmeitä Ville osaa tehdä, jos niikseen\ntulee!\"\n\nHän alkoi pitää itseään erikoisen hyvänä ja jalona miehenä, joka\nvarasti pikku veljensä rahat oikeastaan vain tuottaakseen hänelle sitä\nsuuremman ilon. Viina hellytti hänen sydäntänsä niin tunteelliseksi,\nettä hän itki rankasti kompuroidessaan pimeässä kotiansa kohti,\ntuiskutuulen vinkuessa. Kylmä ahdisti, ihmiset sortivat, kukaan ei\nymmärtänyt häntä, ei antanut hänen pyrkimyksilleen minkäänlaista arvoa,\nja kuitenkin hän oli pohjaltaan oikeassa, joi vain suruunsa, oli hyvä,\nuljas... Traagillisen itsekorostuksen vallassa hän näin kaunisteli\ntekoansa, jonka kuitenkin olisi suorittanut joka tapauksessa, näyttipä\nse hänestä minkälaiselta tahansa.\n\nMutta entä Santeri herää ja alkaa huutaa? Isä tulee apuun ja äiti\nalkaa itkeä ja väännellä käsiään? Nämä mahdollisuudet harmittivat\nVilleä ja tukahduttivat tunteellisuuden. Hän sisuuntui ja mietti, että\n\"isän olisi parasta pysyä rauhassa\". Ville ei ollut vielä tähän saakka\nvälittänyt näyttää ukolle, kuka Koskisen huushollissa oli varsinainen\nvoimamies, mutta se täytyisi tehdä, ellei ukko muuten pysyisi\nasemillaan. Santerista ei ole vastusta sen enempää kuin että huitaisee\nhänet vain nurkkaan. Ja äiti -- hm -- äiti saa myös oppia ymmärtämään\nVillen olevan aikuinen mies, joka tekee mitä tahtoo. \"Ja ymmärtää myös,\nmitä tekee!\" Ville aivan karjahti näin, kiihtyen äkkiä kovasti. Ei\nhäntä tarvitse akkain tulla neuvomaan! Kyllä hän tietää ja on nähnyt\nsekä kokenut enemmän kuin tuollainen vanha suutarinämmä!\n\nLujasti päättäneenä anastaa rahat hiljaisuudessa tai -- ellei se\nonnistuisi -- väkisin, Ville hiipi kotiinsa ja suoritti suunnitelmansa\njuopuneen kylmällä, tunteettomalla viekkaudella. Hän kuuli kyllä\npiilouduttuaan viereiseen porttikäytävään äitinsä vihlaisevan huudon,\nmutta ei välittänyt siitä. \"Ämmä huutelee turhia!\" hän päätteli; \"enhän\nminä näitä rahoja varasta, vaan ainoastaan lainaan ne muutamaksi\npäiväksi. Menisi sisään siitä pakkasesta värjöttämästä. Aina ne\nhätäilevät pikkuasioista niinkuin nyt muutaman markan lainasta...\nPöhöh!\"\n\nVille näki siinä pahnoilla maatessaan tämän kaiken hyvin selvinä\nkuvina. Vaikka hän koetti koko sisullansa tukea ylpeyttänsä ja\nvahvistaa paatuneisuuttansa, se ei tahtonut onnistua. Ylpeys pyrki\nluhistumaan sietämättömäksi nöyryytykseksi ja häpeäksi, paatumus\nsärkymään tunnon pohjaan saakka ulottuviksi kuiluiksi, joissa kiehui\ntulinen tuska. Hän ähki ja kieritteli pahnoilla, kouritteli niitä\nja kirosi synkeästi. \"Olet jouluoljilla, kuuletko, Koskisen Ville,\njouluoljilla! Ensimmäisen kerran elämässäsi sait kokea tällaisen\nkunnian...\"\n\nSitten hän yhtäkkiä alkoi miettiä, mistä mahtoi johtua, että hänellä\noli ollut lapsuudesta saakka, niin kauan kuin muisti, hillitön,\nvoittamaton taipumus kaikkeen pahaan. Puolueettomasti ja asiallisesti\nhän siinä totesi pohjaluonteensa syvimmän suunnan ja saattoi\nrehellisesti sanoa aina vihanneensa hyvää ja rakastaneensa pahaa.\nEdellinen, esiintyipä se missä muodoissa tahansa, oli ollut hänelle\nsyvästi vastenmielistä. Lahjasta hän ei ollut voinut kiittää muuten\nkuin murahtamalla; hän oli mieluummin näpistänyt kuin pyytänyt,\nvalehdellut kuin puhunut totta; kilttiys oli ollut hänestä ämmämäistä\nja ikävää, halpamaisuus ja ilkeys mieluista; hän oli tehnyt petosta,\nmissä oli voinut, -- koulussa, leikeissä, kotona; miesten tavoille hän\noli perehtynyt jo kymmenvuotiaana; väkijuomiin ja kaikkien intohimojen\nhillittömään tyydyttämiseen hänellä oli voittamaton halu; nähdessään\nikäisiään tyttöjä vaaleissa sunnuntaipuvuissa hänen teki mieli ryvettää\nne saastaan. \"Olen hirviö, auttamaton hirviö!\" hän mumisi ja kysyi\nsamalla vaativasti, uhmaavasti: \"Kenen syy? Kuka on minut tällaiseksi\nluonut? Miksi en tunne viehtymystä hyviin tapoihin kuten muut? Miksi\npaha ei ole minulle edes kiusaus, vaan luonnollinen, ainoa asiaan\nkuuluva tie? Miksi juon itseni joka kerta siaksi, menetän pelissä\nvaatteenikin ja olen joukossa aina se, joka menen pisimmälle ja\nlopuksi joudun kaikkien halveksimaksi? Olenhan todellakin huomannut,\nettei roikassa ole niin suurta juoppoa ja lurjusta, ettei hän pitäisi\nminua vielä suurempana ja uskoisi minun voivan tehdä sitäkin, mihin\neivät enää hänenkään voimansa ja rohkeutensa riitä. Eikö minussa ole\nainoatakaan hyvän itua?\"\n\nHäntä karmaisi ilkeästi, kipeästi, ja hän heittäysi taas suulleen\noljille, \"jouluoljille, jouluoljille!\" Häntä kiukutti sanomattomasti,\nettä tuo sana oli johtunut hänen mieleensä. Siellä se oli nyt kuin\npiikki, joka upottuaan näkymättömiin lihan sisään pistää kipeästi\njoka kerta liikahtaessa vaikka kuinka vähän, kirvelee ja harmittaa.\n\"Jouluoljet!\" Hänelle ei ole joulua eikä jouluolkia, vaan korkeintaan\nhyvä helttari viinaa, pakka uusia kortteja ja nätti tyttö joutavien,\npitkien pyhien ratoksi. Siinä hänen joulunsa ja jouluenkelinsä, että\nsen tiedätte, kaikki tekopyhät määkijät! Raakuuden ja uhman aalto\ntulvahti Villen sisuun niin, että hänet valtasi hurja halu tehdä\njotakin ennenkuulumatonta, viiltävän räikeätä, rienaavaa... Hän alkoi\nhoilata kohti kurkkuaan käheällä, selkää karmivalla, eläimellisellä\näänellä jouluvirttä \"Enkeli taivaan...\", joka oli kieltäytynyt\nunohtumasta hänen muististansa, niin paljon kuin sinne olikin\nkasautunut saastaisia lauluja.\n\nSilloin oven lukko kirahti ja ovi aukeni. Ovelle ilmestyi vanha\nSalmelan konstaapeli, joka ikänsä vuoksi toimi enimmäkseen\npoliisikamarin kotimiehenä ja joutui siksi myös hoitelemaan juopuneita.\nHän tuli Villen luo, tempasi hänet kummastuttavan voimakkaasti ja\nreippaasti pystyyn -- oli tottunut tekemään tässä tarpeelliset liikkeet\n-- ja sanoi:\n\n-- Vaikene, ellet tahdo hankkia lisää sakkoja! Miten on niin kunnon\nmies kuin isäsi voinut saada tuollaisen pojan! Ala mennä siitä! Pääset\npois, kunhan kuittaat haasteen.\n\n-- Minkä haasteen?\n\n-- Raastupaan tietysti. Mätkivät sinulle pyhien jälkeen juopumussakkoja.\n\nVilleä leikkasi taas kipeästi. Hän lähti menemään Salmelan mukana,\ntöhersi nimensä siihen, mihin Salmela osoitti tukevalla etusormella, ja\noli vapaa. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti ovesta ulos, Salmela puistaisi\nkämmenellä häntä selästä, huomauttaen samalla selittävästi:\n\n-- Isäsi ja äitisi vuoksi karistan takistasi pois nämä roskat. Muuten\nihmiset näkevät sinun viettäneen yösi jouluoljilla. Kas niin! Lähdehän\nnyt. Toivotan kaikesta huolimatta hyvää ja siunausrikasta joulujuhlaa.\nVaikka tämä kokemuksesi onkin murheellinen, ei se silti miestä tapa,\nvarsinkaan jos on kääntyäkseen opiksi. Monelle muullekin on tämä ovi,\njosta nyt menet, johtanut parempaan elämään.\n\nVille totesi seisovansa kadulla ja hytisevänsä vilusta. Hän oli\ntakkisillaan, sillä hän oli menettänyt viime yönä korttipelissä\npalttoonsa. Kenkänsä hän oli hävittänyt myös ja saanut sijaan nämä\nirvistelevät rötisköt, jotka hänellä nyt oli jalassa. Rahat hän oli\ntuhlannut niin tarkkaan, ettei omistanut enää kukkaroakaan. Hän nosti\ntakkinsa kauluksen pystyyn, tunki kätensä taskuihin ja lähti kävellä\npaarustamaan pehmeässä, yhä lisääntyvässä lumessa umpimähkään, ilman\npäämäärää. Ajatukset vain takoivat eri mahdollisuuksia.\n\n-- Täytyisi saada viinaa edes sen verran, että kohmeloryypyiksi. Ja\nsitten ruokaa, ruokaa... Kun meni eilinen päivä niin tarkkaan juomiseen\nja muuhun, että syömisen puoli jäi melkein hoitamatta, niin nyt alkaa\nheikottaa. Menisiköhän sinne Taskisen Tiltun luo, jossa oltiin viimeksi\neilen? Turhaa se on, sillä olen sinne jo entuudesta velkaa ja eilen\ntaisi tulla vielä särjetyksi jotakin. Tiltu ei anna mitään ilman rahaa,\nei vaikka polvillaan kerjäisi. Ja minä kun en kerjää keneltäkään, saati\nmokomalta porttolan mankolta. Minua ei paineta polvilleen niinkään\nhelposti, ehei, pojat! Menisikö kotiin? Siellä kyllä annettaisiin\nruokaa, mutta äiti höystäisi sitä liiaksi silmävesillään. Pahus, kun\nsen ämmän pitikin arvata minun ottaneen Santerin rahat! Ei hän kyllä\nenää juuri mitään puhu, vaan itkee vain, mutta sepä minulla erikoisesti\nkäykin sisulle, tuo vesitteleminen. En mene kotiin ainakaan vielä, vaan\nkoetan nuohota tuttavia ja eilisiä kavereita. Ehkä joku heistä vippaisi\nedes markan. Vaikka eivät ne sitä mielellään tee, niillä kun on\nkaikilla mukamas se joulun vietto... \"Kakaroille ja akalle pitää olla\njoulutuomisia, niin että emme voi nyt lainata, hyvä mies!\" Tietäähän\ntuon. Heti kun avaat heidän ovensa, kaikki säikähtävät niin, että\nvalahtavat kalpeiksi. \"Koskisen Ville! Mitähän se nyt tahtoo? Kunhan\nei houkuttelisi isää mukaansa!\" Näin siellä säikähtänyt akka ajattelee\nja tuijottaa minuun kauhistuneena kuin olisin sielunvihollinen. Voi\njumalauta, kun on nälkä! Menisiköhän katsomaan Pelastusarmeijaan,\njossa kuuluvat jakavan köyhille ilmaiseksi hernekeittoa? Siitä\nvasta nauru syntyisi, kun saisivat kuulla Koskisen Villen olleen\narmosoppaa ahmimassa. Taskisen Tiltu ja tytöt kikattaisivat kuollakseen\nja kyselisivät, että \"pitikö sinun ensin tunnustaa syntisi?\" Ei\ntarvinnut eikä tarvitse, sillä itse minä syntitaakkani kannan! Tapan\nlaukkuryssän, ryöstän sen laukun ja ladon syntini siihen karttuunien\nja huivien joukkoon. Siinä niitä on hyvä kantaa. Vain vähän kumaraan\ntäytyy painua ja siinä kaikki. Keikkuen ne silti kulkevat sen vertaiset\nsynnit kuin minulla on. En minä mikään järin suuri syntinen ole,\npäinvastoin kuin ehkä luullaan. Varsinaista suurempaa rötöstä ei ole\ntullut vielä tehdyksi, vaikka monesti on kyllä hyppysiäni oudosti\nkutkuttanut...\n\nHän mietti hajanaisesti, uhkamielisesti ja riidanhaluisesti, nousten\nkapinaan kaikkia vastaan ja hautoen synkkää, epäselvää koston\nmielialaa, joka asui hänen sielunsa pohjalla kuin latautumistaan\nlatautuva ukonpilvi, valliten häntä täydelleen ja etsien vain\npurkautumisen tilaisuutta. Hän kulki katua sinne, toista tänne,\nkaarteli tuttavien asuntojen lähistöllä, mutta saamatta menneeksi\nsisään. Hän seisoskeli narinkassa katselemassa vesi kielellä, kuinka\nSuorsan eukko möi siellä kuumaa hernesoppaa isosta, turkkeihin ja\npeitteisiin kääritystä saavista. Viluiset hampparit osteskelivat\nsitä lautasittain -- jättimäinen, punapartainen Parkkinen, joka\nkantoi kerralla kolme sadan kilon säkkiä: yhden hampaissaan ja yhden\nkummassakin kainalossaan; hänen eroamaton toverinsa, lyhyt mutta\ntanakka, iloluontoinen Puran Kustu; vaahtosuinen, synkästi pälyilevä\nHullu-Matti... He nielivät ahneesti kuumaa, höyryävää keittoa --\nottivatpa toisen ja kolmannenkin lautasellisen, sillä olihan nyt joulu.\nVille katsoi tuota syrjästä kateellisena, vesi suussa, sieraimissa\nherneen ja läskin makea, rasvainen tuoksu. Hänen täytyi koota koko\nylpeytensä, ettei olisi nöyrtynyt kerjäämään Parkkiselta edes hilkkua,\nyhden lautasellisen hintaa, tai Suorsan eukolta itseltään, joka varmaan\nolisi antanut, sillä hän oli sääliväinen ja armahtavainen, hurskas\nihminen, isän ja äidin vanha hyvä ystävä. Vaan ei millään, ei millään!\nYlpeys ei antanut myöten ja niin Ville taas lähti paarustamaan pois\npäin, hartiat jo kohmettuneina ja jalat tunnottomina kuin jääpuikot...\n\nTuli jo hämärä ja pian pimeä. Ville oli harhaillut monta tuntia ja\ntunsi väsyvänsä yhä enemmän. Tuontuostakin hän pysähtyi katsomaan\nmatalien pikkutalojen ikkunoista sisään, miten siellä valmistauduttiin\njoulun viettoon. Kaikkialla puuhattiin innokkaasti hellan ääressä\nkeittämis- ja paistamishommissa, äidit ja tyttäret palavissaan ja\npunaposkisina, pienemmät siskot häärien malttamattomina ympärillä, isät\npaitahihasillaan joutilaina levähdellen. Niin vaatimatonta ja köyhää\nsuojaa ei Ville nähnyt, ettei siellä olisi ollut edes jonkinlaista\njoulun ja rauhan merkkiä. Tietoisuus siitä vihlaisi kipeästi Villen\nsydäntä, nöyryyttäen ja samalla ärsyttäen sitä entistä sisukkaammaksi.\nHarhaillessaan ajattelematta, minne meni, hän havahtui siihen,\nettä seisoi tulliportin lähellä erikseen olevan Kostamon töllin\nikkunan takana, katsomassa sisään sen pienistä himmeistä ruuduista.\nNöyränä, matalana, harmaana tölli oli siinä nietoksiin vaipuneena\nkuin polvillaan, lunta ympärillä ikkunalautaan saakka, lunta katolla\npaksuna riippuvareunaisena kinoksena, harjalla hajoamassa oleva\nmustunut savupiippu, ristinurkat toisin paikoin lahoneina, kokonaisuus\nränstyneenä ja luhistuvana. Kostamon akka oli saanut irti riisiryynejä,\nsillä muista aineista ei voinut olla keitetty se valkoinen puuro, jota\nhän nyt hellan ääressä hämmensi. Vieressä kuhisi Kostamon kakaroita\nkuinka monta lienee ollutkaan. Paitsi riisipuuroa, joulun merkkinä\noli kynttilä, jonka valopiirissä näkyivät Kostamo itse saunapuhtaana,\nleuassa paperilappu partapuukon jäljeltä, ja vieras mies, jonka Ville\narvasi Römperiksi, juoppoudestaan ja matkoistaan kuuluksi sälliksi.\nSelväpähän oli vielä. Kostamon akka ei suvainnut juomista eikä\njuoma-aineita, joihin Kostamo ei ollutkaan erikoisemman menevä. Römperi\nilmeisesti kertoi seikkailujaan, koska Kostamo löi kourin polviinsa ja\nnauroi pää kenossa ja suu auki. Jotakin kodikasta ja leppoisaa tuulahti\nVillen mieleen tästä vaatimattomasta elämänkuvasta, vieläpä sellaista,\nettä se vei hänen ajatuksensa omaan kotiin, jossa kai myös parhaillaan\nriisipuuro kypsyi ja isä tarinoi Santerin kanssa. Mutta oliko siellä\nkodikasta ja naurettiinko siellä, vai oltiinko totisia ja mietittiin,\nmissä mahtoi olla Ville, Koskisen vanhusten ainainen murheen aihe ja\npikku veljen pelkäämä raakimus.\n\nVille äännähti tuskallisesti ja lähti kulkemaan. Lunta tuli nyt\nsakeasti ja kävely oli hankalaa, sillä katukäytäviä ei kukaan\nvälittänyt puhdistaa jouluaattona, koska silloin ei ollut ketään\nliikkeellä. Hän huomasi pysähtyvänsä eräälle portille ja katsovansa\npihan perällä olevaa pientä tölliä, jonka ikkunanruuduissa valo\nhulmuili himmeästi. Söderholmin mummun tölli se oli -- Ville tunsi sen\nkyllä. Tahtomattaan hän tuli kaahlanneeksi ikkunan taakse katsoakseen,\nminkälaista nuuskamummun joulunvietto oli. Huolimatta kurjasta\ntilastaan Villen täytyi hymyillä sille, mitä näki. Mummulla oli takassa\nvalkea ja kolmijalalla parhaillaan kuumenemassa kahvipannu. Itse\nhän istui takan lähelle siirtämänsä pöydän ääressä, jonka keskellä\npaloi joulukynttilä, ja luki kirjaa, nenän kärjellä suuret pyöreät\nsilmälasit. Raamattu kai se oli tuo kirja, Ville siinä päätteli,\nsillä sitähän ne jouluna vanhat ämmät lueskelevat -- ja ukot sen\npuolesta myös, mikäli Ville saattoi omasta isästään päätellä. Kirjan\ntoisella puolella istui kissa, edessään maitokuppi, ja toisella\nmarakatti, edessään rusinoita, joita oli jo tukkinut poskipussinsa\ntäyteen. Seurueen leimana oli niin suuri sopu ja rauha, että se taas\nvihlaisi Villeä kipeästi. Hänen osattomuudentunteensa herkistyi ja\nhän kaipasi yhtäkkiä kiihkeästi kotiin, jossa tiesi itseään palavasti\nodotettavan ja jonka joulurauhasta puuttui vain se, että hän oli poissa\nja tällaisilla jäljillä. Silmänräpäyksen ajan hän tunsi uhmansa ja\npaatuneisuutensa horjahtavan, mutta kohensi sisuansa taas ja lähti\nkaahlaamaan edelleen kinosten halki.\n\nKuinka kauan hän kulki näin, mieli myrtyneenä lopullisesti ja ruumis\nkontistuneena, sitä hän ei tiennyt. Varsin varhaista tai myöhäistäkään\nei ollut, sillä joulukynttilät paloivat vielä ja jouluillallista\nsyötiin. Lunta tuli yhä sakeammin ja väsymys oli melkein kaataa. Ei,\nhänen täytyi lähteä kotiin, niin nöyryyttävää kuin se olikin! Tämä\najatus kieltäytyi poistumasta hänen mielestään, vaikka hän olisi kuinka\nkoettanut karkoittaa sitä, mutta sisu ei silti taipunut, vaan kuljetti\nhäntä toiselle suunnalle. Kadut olivat aivan autioita... Tuolta\nkuitenkin lähestyi ihmisen haamu, lumesta ihan valkoisena. Nainen näkyy\nolevan, koska on huivi päässä ja saali harteilla. Miten, tutusti hänen\nkätensä vippasee saalin reunan alta, kun hän kaahlaa kinoksissa. Ville\npysähtyy ja katsoo tulijaa yhä tarkemmin. Sitten hänen sydämessään\njysähtää oudosti ja hän yrittää kääntyä ja paeta, mutta se on\nmyöhäistä, sillä tulija on jo tuossa, tarttuu häntä käsivarresta ja\npuhelee äänellä, jossa ilo ja itku kummallisesti riitelevät:\n\n-- Jumalalle kiitos, että löysin sinut! Odottelimme sinua koko pitkän\npäivän ja katsoimme tuontuostakin portille päin, eikö Ville jo tule,\njotta saataisiin aloittaa joulu. Aioimme jo ryhtyä syömään joulupuuroa,\nkun minä sanoin isälle, että odotetaan sentään vielä hetkinen Villeä,\nehkä hän tulee. \"Odotetaan vain!\" isäsi sanoi siihen ja samoin arveli\nSanteri. \"Menen vaikka vilkaisemaan portilta, olisiko hän tulossa\",\ntuumin sitten, sieppasin nutun ja saalin sekä lähdin isäsi kielloista\nhuolimatta. Mutta eihän portilta näkynyt kissaakaan, vaan katu oli\nautio ja tyhjä kuin ennen luomista. Olin palata takaisin, kun samassa\nääni sisässäni sanoi, että \"katsoisit nyt edes, jos hiukkaakaan\nrakastat poikaasi, tuosta nurkasta toisellekin kadulle\". Minä silloin\nsinne, ja kun ei sieltäkään ketään näkynyt, taas toiseen ja kolmanteen\nnurkkaan. Niin olen etsinyt sinua ympäri kaupunkia, mielessä hätä\nsekä sinusta että isästä, jonka pelkäsin lähteneen vuorostaan\netsimään minua, kun en saapunut heti kotiin. Jumalalle kiitos, että\nlöysin sinut! Lähdetään nyt kiireesti kotiin, ettei isäsi vain rupea\nhätäilemään eikä hulluttelemaan!\n\nRistiina talutti tahdottomana seuraavaa poikaansa kuin tämä olisi\nollut eksyksissä harhaillut ja vihdoinkin löydetty lapsi, ja hyrisi\nitkusta ja tyytyväisyydestä. \"Vähät minä muusta, kunhan vain saan\nkotiin Ville-rievun!\" Ville kuuli hänen mutisevan itkunsa ja\nniiskutuksensa lomassa. \"Kun vain ei olisi kylmetyttänyt itseään...\nTäytyy hetipaikalla juottaa hänelle runsaasti kuumaa ja lämmittää\njalat kuumalla vedellä. Kunhan terveys saadaan varjelluksi, niin\nkaikki muu selviytyy kyllä. Ei Jumala ole kuljetellut Ville-riepua\nkokonaista päivää kinoksissa ilman tarkoitusta eikä vielä huvikseen\nlähettänyt minua, onnetonta jalkavaivaista, tarpomaan nietoksissa hänen\njäljessään. Kyllä nyt on tapahtumassa jotakin, on totisesti, mitä\nsitten lienee. Vaan ei se voi olla kääntymistä huonompaan päin, sillä\nperille saakka tässä on jo ajettu siihen suuntaan. Parempaan päin vain\non enää tietä kuljettavana, mikäli ei meinata kuolla kesken matkaa...\nJumalalle kiitos, että löysin poikani! Tulehan nyt kiireesti, ettet\nihan lopullisesti kohmetu! Mennään, mennään, sillä isä ja Santeri\nvoivat ruveta pelkäämään!\"\n\nVille tunsi olevansa kuin sokea, jota hänen äitinsä taluttaa ja joka ei\nvoi muuta kuin seurata häntä, koska olisi ilman hänen apuaan turvaton\nja tuhoutuisi elämän tuiskuun ja pakkaseen. Vanha, pieni äiti, päätä\nlyhempi kuin poikansa, mutta niin terhakka, luja ja toimelias! Jalat\nniin huonot, että ovat hajoamassa yksiksi suoniksi, mutta niiden\nvarassa vain seisoo aamusta iltaan, vieläpä tarpoo talven ummet\netsiessään poikaansa. Villen tyrmistyneissä aivoissa hämärsi jotakin\nkaukaista aavistusta sellaisesta joskus kuullusta tarinasta, että\njoku on eksynyt ja ollut menehtymäisillään, mutta tullut viimeisessä\nsilmänräpäyksessä pelastetuksi, että äiti on uhrannut kaikkensa ja\nosoittanut aina vain rakkautta, vieläpä silloinkin, kun poika on\nvarastanut pikkuveljensä rahat ja viettänyt joulunsa pahnoilla,\njouluoljilla kaupungin putkassa!\n\nSe karmaisi niin ilkeästi ja kipeästi, että äidinrakkauden hetkeksi\nsulattama sisu taas jäätyi. Ville kompuroi äitinsä jäljessä sisään ja\njäi ovensuuhun seisomaan. Hän ei ottanut lakkia päästään, ei riisunut\ntakkia yltään, ei tömistänyt lunta kurjista jalkineistaan, ei rientänyt\nlieden ääreen lämmittelemään kohmettuneita käsiään, vaan seisoi\nvain siinä paikallaan ja tuijotti kulmainsa alta synkästi eteensä.\nHänen näköpiiriinsä mahtui kuitenkin koko huone: hellalla odottava\nkannellinen puuropata, pyhäasuun pukeutunut isä, joka katsoi häneen\nvakavasti silmälasiensa yli, polvillaan kirja, johon taikapallon valo\noli ohjattu, ja pienellä jakkaralla istuva Santeri, jonka äsken niin\niloinen, naurava ilme vähitellen muuttui vaivoin hillityksi peloksi.\nVille ikäänkuin imi olemuksellaan tämän pienen, köyhän huoneen koko\nhengen, sen hurskaan, puhtaan koruttomuuden, ja tunsi ensimmäisen\nkerran selvästi, mitä vaille oli jäänyt eläessään tämän pienen piirin\nulkopuolella tylynä, raakana, rakkaudettomana. Mutta tämä heltyminen\nnosti taas vastaansa vanhaa paatuneisuutta niin paljon, että hyvän\nillan sijasta Ville, vihdoinkin saatuaan tehdyksi ja äännetyksi\njotakin, viskasi lakkinsa nurkkaan ja sanoi karmeasti:\n\n-- Terveisiä jouluoljilta!\n\nSe oli kuin piiskan isku. Äidin huulille noussut rakkauden sana kuoli\npois. Isä kumarsihe kuin olisi isku osunut hänen hartioihinsa. Santerin\nkatseeseen ilmestyi kauhua ja hänen huulensa alkoivat vavista. Mutta\nkun Ville sitten riisui märän takkinsa, niin äiti kuitenkin riensi\nottamaan sitä häneltä, ja kun hän istuutui isän lähelle ja alkoi aukoa\nkurjien kenkäinsä nauhoja, niin isä kumartui auttamaan häntä ja kiskoi\npois nuo jalkaan melkein jäätyneet rötisköt. Äiti toi kamarista puhtaat\nalusvaatteet ja pyysi Villeä kiireesti vaihtamaan ne ylleen. Kun Ville\nei saanut kohmettuneilla sormillaan auki nappeja, äiti auttoi häntä\npukeutumisessa kuin ennen lapsena. Hän toimitti hänelle ison kupillisen\nkuumaa vettä ja melkein pakotti hänet juomaan sen. Hän toi hänen\neteensä sitä koko ämpärillisen ja nosti hänen jalkansa siihen. Sitten\nhän toi kamarista Villen peitteen ja kääri sen hänen ympärilleen.\nKaiken tämän tehtyään äänettömänä, virkkamatta nuhteen sanaa, Ristiina\nammensi puuroa kivikuppeihin, laittoi niihin ison voisilmän ja antoi ne\nmiehensä, Santerin ja Villen käteen nöyrästi kuin olisi ollut heidän\npalvelijansa. Itse hän otti pienimmän kupin ja pienimmän voinokareen,\nja istahtaen pöydän nurkan ääreen alkoi syödä siinä alistuvaisesti kuin\nolisi nauttinut armopalaa. He söivät näin syvän äänettömyyden vallassa,\nmurheen leijaillessa näkymättömänä pilvenä heidän ympärillään.\n\nVille nieleksi palojaan koneellisesti, tuijottaen lattiaan\nrävähtämättömin silmin. Hänen ei tarvinnut katsoa äitiään, isäänsä\neikä Santeria tietääkseen, että heidän olemuksensa oli yhtä ainoata\nmoitetta, murhetta, paheksumista. Jos he olisivat toruneet häntä\nsanoin, sitä olisi ollut helpompi kestää, mutta kun he eivät tehneet\nniin, vaan päinvastoin osoittivat hänelle kaikin tavoin vain rakkautta,\nse kävi sietämättömäksi. Sitä ei voinut ryhtyä vastustamaan kuten\npuhetta karjumalla eikä väittelemällä, vaan se täytyi ottaa vastaan\nnäin alistumalla, antautumalla äidin hoitoon kuten ennen lapsena.\n\nVille tuijotti lattiaan ja tunsi tavatonta, ennen kokematonta polttoa\ntunnossaan. Oli kuin siellä olisi vähitellen vedetty jotakin yhä\nkireämmälle, niin että pian olisi käsissä hetki, jolloin sen täytyisi\nkatketa. Villeä kauhistutti ajatellessa tuota silmänräpäystä, sillä\nhän aavisti silloin särkyvän jotakin, joka oli hänessä keskeisintä\nitseä. Hän lentäisi sirpaleiksi kuin saviastia lyötäessä kiveen eikä\nolisi enää sen jälkeen oma herransa, vaan jonkun tuntemattoman voiman\nkuljetettava. Siihen hän ei tahtonut alistua, ei millään, ja vahvisti\nsiksi sisuansa taisteluun sitä vastaan. Hän tahtoi edelleen ja aina\nolla oma herransa ja määrätä ajatuksensa ja tekonsa juuri sellaisiksi\nkuin itse halusi. Mutta kun tunnon poltto kävi yhä tulisemmaksi,\ntaistelu sitä vastaan vaati yhä suurempaa ponnistusta, niin suurta,\nettä hikikarpalot alkoivat kihota otsalle ja ruumis täristä. Oliko\nse vilua ja sen lähtöä? Hän ihmetteli sitä, mutta ymmärsi, ettei se\nsitä ollut. Saatana koetti pitää hänessä puoliaan niin sitkeästi,\nettei ruumis enää jaksanut kestää sen kouristusta, vaan alkoi täristä\nja hiota tuskasta. Mutta ei, hän ei tahtonut lannistua eikä särkyä,\nvaan usutti sisuansa jatkuvaan paatumukseen. Näin hän istui yksinään,\notsasuonet pullollaan, luihusti tuijotellen ympärilleen, kenenkään\nuskaltamatta puhutella häntä.\n\nSanteri siinä vähitellen lapsellisuudessaan unohti pelkonsa ja alkoi\njutella isänsä kanssa. Paulakenkänsä hänellä oli jalassa ja hän\nkertoi, miten hyvä niillä oli hiihtää. \"Sukset vain ovat huonot!\"\nhän nurisi; \"senkin saita joulu-ukko, kun vei kukkaroni! Neljällä,\nviidellä markalla kuuluu saavan melko hyviä suksia -- joskaan ei\nihan haapavetisiä, niin ainakin läheltä niitä\". -- \"Mene katsomaan\nlaatikkoasi!\" sanoi siihen isä, \"sillä saattaahan olla, että tarkastit\nsen aamulla liian hätäisesti. Joulu-ukko oli ehkä tunkiessaan sinne\nkenkiä ja pauloja painanut sen johonkin paitasi laskokseen piiloon\".\n\nSanteri pujahti kuin kärppä kamariin, kiskoi auki laatikkonsa ja\nkopeloi sen sisustaa. Hän ihan säikähti, kun paidan läpi tuntui jotakin\nkovaa, ja hamuili sen vapisevin käsin esille. Ei ollut epäilystäkään:\nse oli hänen kukkaronsa. Hän palasi takaisin keittiöön ja avasi sen:\nsiellä oli kuin olikin kaksi raskasta kaksimarkkasta ja yksi kirkas,\nuusi yksimarkkanen. Hän seisoi siinä ällistyneenä, voimatta ymmärtää,\nmiten tämä oli mahdollista. Hän oli näet vieläkin varma siitä, että oli\naamulla katsonut laatikkonsa tarkkaan ja todennut kukkaronsa kadonneen.\n\n-- Siinä näet nyt! nauroi isä. -- Joko et aamulla huomannut kukkaroasi\ntai on joulu-ukko tullut katumoihinsa ja tuonut sen takaisin.\n\n-- Älkää te siinä! hätisti Santeri. -- Itse olette ollut joulu-ukko!\n\nSuutarin silmät kiilsivät vaivoin hillitystä ilosta. Ristiina ei ollut\nhuomaavinaan koko tapahtumaa, vaan pyöri selin Santeriin ja askaroi\nhellan ääressä. Ville katsoi pitkään Santeriin ja hänen kädessään\nolevaan kukkaroon, katsoi isäänsä ja viimeiseksi äitiinsä. Sitten hän\npainoi pään käsiinsä ja huokasi vaikeasti.\n\n\n3\n\nLauri ei ollut ollut vielä monta päivää ylhäällä, kun äiti tuli silmät\nilosta sädehtien hänen luokseen ja näytti kirjettä, jonka tietenkin\näsken keittiössä käynyt postinkantaja oli tuonut. \"Tänä vuonna on\njoulu-ukko varhain liikkeellä!\" äiti nauroi; \"koeta arvata, keneltä\ntämä kirje on!\"\n\n-- Enolta kai tai mummulta, sillä eihän meille muilta kirjeitä tule,\ntuumi Lauri.\n\n-- Ei ole, sillä siinä tapauksessahan siinä olisi viisi lakkasinettiä,\nsanoi äiti. -- Arvaa uudelleen!\n\n-- Ellei se ole enolta, sen täytyy olla Helga-tädiltä, harkitsi Lauri.\n\n-- Väärin arvattu! riemuitsi äiti. -- Vielä kerran!\n\n-- Silloin sen täytyy olla piispalta, päätteli nyt Lauri.\n\n-- Niin se onkin! nauroi äiti ja oli niin iloinen, että olisi hypellyt,\nellei olisi ollut vanha ja arvokas papinrouva. \"Kuule nyt, kun luen\nsinulle\", hän sanoi ja istuutui Laurin viereen.\n\nJa sitten äiti luki Laurille seuraavan kirjeen:\n\n\"Arvoisa Rouva! Mielelläni olen teitä auttamassa, kun hyvin ansaitsette\napua, minkä vanhastaan perheenne kohtaloiden seuraajana tiedän. Pyydän\nanteeksi, että vastaukseni on viipynyt, mutta kiiruhdan samalla\nilmoittamaan jo tehneeni ja toivottavasti ajoissa sen, minkä tässä\nasiassa voinkin. Olen kirjoittanut senaatin kirkollistoimituskunnan\npäällikölle, josta ylimääräisen eläkkeen suominen teille ja pojallenne\nlähinnä riippuu, tukenut anomustanne puoltolauseellani ja parhaani\nmukaan selittänyt toimintaanne ja huonoja elinmahdollisuuksianne\nkaukana nälkämaassa. Luulisin voivani vakuuttaa, että ellei\nodottamatonta, voittamatonta estettä satu, anomuksenne otetaan\nhuomioon ja te tulette saamaan eläkkeen. Sehän on kyllä kovin pieni,\nmutta vakinaisena silti huomattava tuki. Muuta en ole voinut tehdä,\nsillä minun on katsottava, millä tavalla ja missä asioissa olen\nliikkeellä. Tämä ei ole puoleltani piittaamattomuutta, vaan johtuu\nvirka-asemastani. Sitten rohkenisin neuvoa teitä anomaan joka vuosi\nalammaisella kirjeellä avustusta H. M. Keisarin käsikassasta. Anomus\nosoitetaan Suomen Ministerivaltiosihteerin kansliaan. Sitä en kyllä\nvoi luvata tukea, sillä näitä anomuksia menee Suomesta paljon, mutta\nuskoisin sieltä tulevan avustusta ainakin joskus. Suurihan sekään ei\nole, mutta apuna silti.\n\n\"Toivotan teille Jumalan siunausta. Olette luottamuksella toiminut\nperheenne hyväksi. Tehkää niin eteenkinpäin. Jumala on orpojen ja\nleskien isä. Kyllä hän edelleen auttaa. Olkoon Jumala meidän kanssamme!\nKernaasti otan osaa huoliinne ja autan parhaani mukaan neuvoillani.\nKunnioituksella Teidän ja mies-vainajanne altis ystävä --\".\n\nÄiti ei saanut luetuksi kirjettä aivan loppuun, sillä liikutus\ntukahdutti hänen äänensä. Lauri otti kirjeen, tarkasteli sitä tyystin\nja harkitsi:\n\n-- Piispa kirjoittaa sievää käsialaa, mutta ei silti niin sievää kuin\nminun isäni. Mitä muuten itket, sillä tämähän on kovasti kiltti kirje?\n\n-- Itken ilosta, vastasi äiti, koska huomaan, ettemme ole ilman\nystäviä. On minulla toinenkin ilon aihe, se kirje, jonka Kaijasen\npostiljooni toi toissa päivänä. En ole näyttänyt sitä sinulle vielä.\nSiinä on viisi lakkasinettiä, joten ymmärrät, ettei se saapunut\ntyhjänä. Kaijasen ukko oli hyvillään ojentaessaan sen minulle ja sanoi\nolevan hauskaa tuoda ihmisille joulun aattopäivinä sellaisia kirjeitä.\nEt voi arvata, keneltä se on...\n\nÄiti haki laatikostaan kirjeen, jossa todellakin oli viisi jykevää,\npunaista sinettiä, avasi sen ja luki:\n\n\"Arvoisa Rouva! Ristisiteessä teille lähetetään ne kappaleet Uutta\nSuometarta, joissa teidän kertomuksenne ovat julkaistuina. Näistä\nkertomuksista sekä Oulun-kirjeestä tässä seuraa maksu: 53 markkaa.\n'Naapurin Karuliinan muistelmaa' en vielä ole ehtinyt lukea, mutta\narvattavasti sekin julkaistavaksi soveltuu. Kunnioituksella V. Löfgren\".\n\n-- Kuka hän on? Lauri kysyi ihmetellen.\n\n-- Uuden Suomettaren päätoimittaja, äiti selitti, kuuluisa mies. Oikein\nsydäntä kouristi nähdessäni kirjeen tulevan häneltä, sillä en ole\ntiennyt kirjoituksieni kelvanneen saati ilmestyneen. Mutta kouristus\nmuuttui pomppimiseksi, kun käteeni kopeutui niin paljon rahaa.\n\n-- Oletko sinä siis nyt kirjailija? Lauri kysyi ihaillen, silmät\nsuurina.\n\n-- En suinkaan minä niin korkeaan arvoon kelpaa, äiti huokasi, mutta\nsen myönnän, että palavasti haluaisin olla kirjailija. Kunpa olisi\nrohkeutta ja aikaa yrittää jotakin suurempaa -- sellaista, josta\nilmenisi kaikki, mitä tiedän elämästä ja tunnen...\n\n-- Anna nyt minun lukea nuo kertomukset, Lauri pyysi.\n\nNe olivat Laurin mielestä tavattoman \"mukavia\", kai kahdesta syystä:\nsiksi, että ne olivat äidin kirjoittamia ja että niissä kuvattiin sen\niäksi jääneen onnelan eli entisen kotiseudun elämää. Ihan tuollaista\nsiellä oli ollut kuin äiti selitti. Lauri luki ja ihmetteli samalla,\nkelpaako siis tavallinen pieni elämä kertomuksen aiheeksi. Vaikka\neiväthän Sakeus Pyöriänkään kertomukset sen kummempia olleet. Jos niin\noli, niin kyllä Laurikin luuli kykenevänsä kirjailijaksi. Mutta ei hän\ntuntenut erikoisempaa halua tavallisen arkielämän esittämiseen, vaan\ntahtoi kuvata ihmeellisempiä asioita: suuria sankareita ja jännittäviä\nseikkailuja, vähän sellaisia kuin ne, joista kerrottiin Välskärin\ntarinoissa tai intiaaniromaaneissa. Kas se olisi jotakin! Mutta siihen\nei kykenisi kuka tahansa kynäniekka -- hm -- tuskinpa Lauri itsekään.\nParemmin hän ehkä onnistuisi kotiseudun luonnon kuvaajana... \"Eräs\nmetsästysretki\"... Hm. Ei se tuntunut hyvältä -- paremminkin laihalta.\nSiinä loppuisi sanominen niin pian. Merkillistä, miten äiti saattoi\nmuistaa kaikki pikkuasiatkin ja kertoa ja kertoa, mitä oli ajatellut\nkeväällä ottaessaan sisäakkunoita pois ja mitä syksyllä sovittaessaan\nniitä taas paikalleen. Mieluista luettavaa se vain oli, vaikka siinä ei\ntapahtunutkaan mitään jännittävää. Ja tuommoisesta sitten maksettiin\nrahaa, vieläpä noin paljon...\n\nVoisikohan äidiltä pyytää viittä markkaa, että saisi maksetuksi\nluistinvelkansa Elsan enolle...? Tuntui väliin ikävältä, kun ei ollut\nsaanut sitä edes lyhennetyksi. Lauri ei ollut milloinkaan kuullut\nkenenkään pikkupojan olleen sillä tavalla juhlallisesti velkaa\naikamiehelle kuin hän nyt Elsan enolle. Oikein että \"täten tunnustan\ntämän velkakirjan haltijalta lainaksi saaneeni viisi Suomen markkaa,\nminkä summan sitoudun maksamaan vaadittaessa takaisin\". Niin se oli\nkirjoitettu ihan vakavasti ja insinööri-setä oli pistänyt totisena\nsen kirjoituspöytänsä laatikkoon. Ei hän tosin ollut sanonut sitä\nirti, mutta selväähän oli, että velka oli maksettava niin pian kuin\nmahdollista. Hän olisi siitä edestä vaikka ilman joululahjoja. Äiti oli\nkyllä kovin tarkka rahalle, mutta tämä oli kunnia-asia. Hänen täytyi\npuhua siitä äidin kanssa.\n\nÄiti ymmärsi asian ja tuumi, että kun nuo Löfgrenin rahat olivat\ntulleet jokseenkin kuin lahjaksi, osa niistä voitiin luovuttaa perheen\nvelkojen maksuksi. Niinpä siis Laurilla oli, hänen toivuttuaan\nmennessään ensimmäistä kertaa vierailemaan Alli-tädin hio, tuossa isän\nlompakkomaisessa muistikirjassa uusi, puhdas viiden markan seteli.\nNiin pian kuin Alli-täti oli saanut syleillyksi häntä ja painetuksi\nhänen päätänsä pehmeää, lämmintä, tuoksuvaa poveansa vastaan, samalla\nitkaisten ilosta, että \"Jumala oli sinut, Lauri-pojuni, pelastanut\nelämälle\", Lauri meni varovasti insinöörin kamariin, jossa tämä\nystävällinen, tummapintainen mies istui paitahihasillaan karttojensa\nja paperiensa ääressä. \"Kah! Lauri!\" hän sanoi huomatessaan ovelle\nilmestyneen pikkumiehen, joka seisoi siinä heikkona, laihana, valjuna\nja arkana. \"Tulehan lähemmäksi, jotta saan tarkastaa, joko pian\nkelpaat asevelvolliseksi\", hän sanoi ja koetteli isoilla, lihavilla,\nlämpimillä ja ystävällisillä kourillaan Laurin harteita ja käsivarsia.\n\"Laihoja nämä ovat, laihoja\", hän pahoitteli, \"mutta kummako se,\nkun olet kestänyt sellaisen sairauden. Sanon suoraan, että jos se\nolisi tullut minuun, en istuisi tässä, sillä vaikka olen kuten\ntiedät tavallisen tukeva mies, en olisi sen hyökkäystä kestänyt.\nSiitäpä siis voit päätellä omien voimaisi suuruuden\". Hän hymyili ja\niski mukavasti silmää sekä kyseli Laurin vointia. Selvittyään tästä\nkuulustelusta Lauri sitten vakavasti kaivoi liiviensä povitaskusta\nisän lompakon -- hän jätti lyhyyden vuoksi pois sanan \"muistikirja\",\nkoska se oli tarpeeton -- ja avaten sen viisimarkkasen kohdalta kysyi\nsamaan tyyliin kuin tihunnin maksajat isän kansliassa, \"mikä se minun\nvelkani nyt olikaan?\" -- \"On tässä ollut\", hän jatkoi samaan tapaan,\n\"sairautta, niin on velan suoritus viivästynyt...\" -- \"Jahah!\" sanoi\ninsinööri asiallisesti ja hänen silmänsä välähtivät, \"vai aiot sinä\nmaksaa velkasi! Se on oikein, sillä niin tekee mies! Mutta kun sillä\nei ole minun puolestani kiirettä ja sinä ehkä haluat ostaa äidillesi\nhoitajanpalkaksi pienen joululahjan, niin annetaan suorituksen siirtyä\njoulun jälkeen. Kyllähän sellaisesta aina miesten kesken sovitaan.\nSitäpaitsi\" -- hän aukoi ja katseli laatikkojaan -- \"velkakirjasi ei\nnäy kopeutuvan tässä käsiini, niin etten senkään vuoksi voi ottaa\nsuoritusta vastaan, koska velkakirja täytyy maksettaessa palauttaa...\nSinullahan on sievä lompakko. Isältäkö olet sen perinyt? Joopa-joo!\nIhan näkyy olevan uusi viisimarkkanen. Äiti antoi? Niinpä niin. Se\non näppärä ihminen tuo sinun äitisi. Niitä ei ole monta sellaista.\nKirjoittelee kertomuksia pääkaupungin suurimpiin lehtiin. Tiedätkö,\nLauri, että sinun pieni äitisi on erinomaisen lahjakas. Sinun täytyy\nostaa hänelle hyvä joululahja. Kuule, tehdäänpä niin, että minä annan\nsinulle lisäksi kympin ja että sitten valitset lahjan Alli-tädin\nkanssa. Katsos, äitisi on hoitanut siksi paljon Alli-tätiä ja\nLennarttia, että minäkin haluan palkita häntä. Mutta älä vain virka\ntästä äidillesi mitään! Jos hän kysyy, maksoitko velkasi, niin sano\n-- hm -- en tarkoita, että sinun pitäisi sanoa suoraan maksaneesi\nvelkaasi, sillä sehän olisi valehtelemista, vaan ilmoita -- hm --\nkuten asia on eli että 'kyllä siitä sovittiin'. Niinkuin aivan oikein\nsovittiinkin\".\n\nInsinööri oli riemuitsevan näköinen selvittyään näin taitavasti\nsiitä moraalisesta pulmasta, että oli ollut vähällä kehoittaa Lauria\nvalehtelemaan äidilleen. Lauri otti vastaan hänen ojentamansa kympin,\nasetti sen huolellisesti viitosen viereen ja hautasi lompakon jälleen\nliiviensä povitaskuun. Siellä oli nyt viisitoista markkaa eli niin\nsuuri summa, että se todellakin loi, lämmittäessään sydämen kohtaa,\nkoko olemukseen erikoista varallisuuden ja turvallisuuden tunnetta.\nInsinööri otti takin ylleen ja he lähtivät yhdessä \"naisten puolelle\",\nkuten insinööri miehekkäästi sanoi.\n\nSinne olivat ilmestyneet tuomari ja Rosina-täti sekä Eranderin\ntantti -- niin, nämähän taisivat olla sellaiset pienet ylimääräiset\njoulunaluskutsut, joita toimeenpannaan talvipäivän ikävyyden\nhaihduttamiseksi noin vain ilman sen suurempia valmisteluja. Naiset\nolivat ryhmittyneet sohvapöydän ympärille lampun valopiiriin, mutta\ntuomari ja insinööri istuivat syrjempänä, hämärässä, katsellen sieltä\nnaisiin, kuunnellen heidän vilkasta puhettansa ja puuttuen siihen\njoskus syvällä bassollansa, mikä kaikki sointui kuin eräänlainen kuoro,\nkun huomasi kuunnella sitä syrjästä siltä kannalta. Lauri kumarsi\ntuomari-sedälle, joka ojensi hänelle kätensä ja vetäen hänet luokseen\nkatseli häntä läheltä ja kyseli vointia. Lauri saattoi kuulla hänen\näänestään todellista, herkkää osanottoa, aivan kuin insinöörinkin\näskeisestä puheesta, johon kuitenkin aidon ystävällisyyden taakse\npiiloutui -- Lauri aavisti sitä -- salaista leikillisyyttä. Lauri\nkohotti katseensa ja katsoi tuomari-setää silmiin aivan siitä läheltä,\nhänen sylistään. Hänestä näytti silloin, kuin tuomari-sedän silmissä\nolisi ollut surullinen ilme. Se oli kummallista, outoa, harvinaista,\nsillä samoin kuin insinööri, tuomarikin oli erinomaisen iloinen mies,\naina naurava ja leikkiä laskeva. Lauri muisti kuitenkin nyt, että\nviime aikoina oli ollut toisin, että äiti oli kerran kummastellut,\nmikä tuomaria vaivasi, kun hän luullessaan olevansa yksin oli niin\nvakavan, jopa alakuloisen näköinen. Rosina-tätikin sitä oli kerran\nvalittanut keskustellessaan viereisessä huoneessa äidin kanssa --\nLauri oli sattunut kuulemaan sen. He olivat välillä alentaneet\npuheensa supatukseksi. Rosina-tädin silmissä oli ollut kyyneleitä, kun\nhe olivat tulleet keittiöön, ja äiti oli katsellut häntä pelkäävän\nihmettelevästi, huolestuneesti, juuri siten kuin hänellä oli tapana,\nkun hän halusi auttaa, mutta ei tiennyt, mitä olisi ollut tehtävä.\nLauri muisti tämän nyt, vaikka se oli ollut unohduksissa kauan.\n\nLauri meni Elsan huoneeseen ja istuutui, sillä häntä heikotti kovin.\nNoustuaan sairasvuoteeltaan hän ei ollut aluksi osannut kävellä ja\nvieläkin vähän runsaampi jalkeilla olo väsytti häntä. Elsan kamarissa\noli kaikki kuten ennenkin:. Elsa ylhäisenä, vaaleana, puhtaana, Lennart\nvaunuissaan kuihtuneena, suurisilmäisenä, surullisena. Vieraana oli\nmyös Lahja -- punahuulinen, raikas Lahja, poskessa kuoppa. Lauri\nkatseli heitä kaikkia ja tunsi yhtäkkiä olevansa onnellinen. Oli kuin\nolisi onnen tunne sopinut erikoisen hyvin hänen raukeuteensa, joka\naiheutti sen, että hän vaipui sen valtaan vastustamatta kuin olisi\nnukahtanut kesätuulen unettavaan leyhähdykseen. Lennart katsoi häneen\npitkään, tutkivasti, ja sanoi:\n\n-- Sinä olet kasvanut...\n\nOmituista, että Lennart huomasi sen. Niin oli käynyt -- Lauri oli\nsairaus- ja toipumisviikkoinaan todellakin hiukan kasvanut. Äiti oli\nsanonut niin. Lauri oli tullut siitä iloiseksi, sillä hän tahtoi kasvaa\npitkäksi voidakseen pitää puoliaan. Hän oli pelännyt jäävänsä yhtä\npienikokoiseksi kuin äiti. Lennart jatkoi:\n\n-- Ja sinä olet parantunut. Minäkin sairastan, mutta en kasva. Enkä\nminä parane milloinkaan. Sitten kun saat olla ulkona, menemme katsomaan\nHännykkää. Minulla on ikävä sitä.\n\nSe oli Lennartin puheentapaa. Hän puhui lasten asioista aikuisten\ntyyliin. Hänen sielussaan liikkui pitkiä kuvasarjoja, joita hän katseli\nhaaveillen ja vaitonaisena tuntikausia. Sitten hän saattoi ilmaista\nniiden pääkohdat erillisinä, toisiinsa kuulumattomina toteamuksina.\nMietittyään hetkisen hän sanoi:\n\n-- Pikku Hännykällä on hyvin suuret silmät, jotka aina hakevat sen\nisäntää. Miksi Santeri ei ole tullut? Menkää hakemaan Santeria!\n\nMutta kukaan ei nyt mennyt hakemaan Santeria, sillä tämän tiedettiin\nolevan verstaassa leikkaamassa kantoja. \"Sitäpaitsi hän tulee niin\nkauheasti nahalta ja kengänvoiteilta\", Elsa huomautti. \"Äiti ei pidä\ntuosta hajusta. Enkä minäkään\".\n\nElsa totesi tämän aivan tyynesti, ilman pienintäkään Santeriin\nkohdistuvaa varsinaista moitteen sävyä. Mutta silti huomautuksessa\noli jotakin, joka loukkasi Lauria ja näkyi loukkaavan Lahjaakin.\nÄiti oli kerran kieltänyt Lauria oleskelemasta niin paljon Santerin\nluona. \"Miksi niin?\" Lauri oli kysynyt. \"Siksi, että vaatteesi\nalkavat haista nahalta\", äiti oli sanonut. \"Mitä pahaa se sitten on?\"\nLauri oli kysynyt. \"Ei se pahaa ole\", äiti oli selittänyt, \"vaan\nepämiellyttävää\". Lauri oli miettinyt asiaa ja todennut verstaan hajuun\nkätkeytyvän jotakin muuta kuin se -- enemmän, syvempää, ikävämpää,\njonkinlaista eroavaisuutta, työväkeen kuuluvaa ja herrasväkeen\nkuulumatonta, jota hän ei osannut ilmaista oikein eikä sattuvasti.\nLahja sanoi silmät säihkyen:\n\n-- Santeri ei voi mitään sille, että hänen vaatteensa tulevat nahalle.\nHän on siitä huolimatta yhtä hyvä kuin muutkin.\n\n-- Minäkin pidän Santerista, Elsa sanoi tähän rauhallisesti ja\nhienosti, mutta en nahan enkä kengänmusteen hajusta. Santeri tietää sen\nja kiltisti joko muuttaa tai tuulottaa takkiaan ennenkuin tulee tänne.\n\nLauri nyökkäsi. Niin -- Elsa ei tarkoittanut pahaa. Ja Santeri oli\nniin hieno poika, että oli kenenkään sanomatta ymmärtänyt nahanhajun\nsoveltumattomuuden Alli-tädin saliin. Hän olisi vaikka ryöminyt, jos\nElsa olisi käskenyt. Lahja ei voinut sietää Santeria arvosteltavan\npienimmälläkään tavalla, vaan leimahti heti, jos kuuli vihjaustakaan\nsiihen suuntaan.\n\nLauri näki paikaltaan saliin, jossa Alli-täti juuri istuutui pianon\nääreen ja insinööri-setä lurautti huilustaan ensimmäiset koe-askelmat.\nTuomari-setä tuijotti raskasmielisen näköisenä lattiaan ja naiset\nvaikenivat odottaen soiton alkamista.\n\n\n4\n\nJoulu meni sitten rauhallisesti ja hyvin, kuten oli meneväkin.\nAatto-iltana Lauri kävi viskaamassa Koskisen ovesta kirjan, josta\narveli Santerin pitävän ja jonka saattoi antaa siksi, että omisti\nitse sen entuudestaan. Se, jolta hän oli nyt saanut sen, ei ollut\ntiennyt tätä. Se oli Juho Vesainen. Lauri oli lukenut sen ihmettelyn ja\njännityksen vallassa, sillä sissijoukon retkeilyssä pitkin pohjoisia\nvesireittejä kauas Jäämeren ja Valkeanmeren rannoille, karjalaisten\nsatumaahan, jonka nykyisiä asukkaita Lauri tunsi, oli hänelle rakasta\nerämaan sävyä ja tunnelmaa. Häntä järkytti kuitenkin liiaksi se, että\nJuho Vesaisen täytyi kuolla kesken riemuvoittoansa. Sitä ei parantanut\nse, että hänen vastustajansakin kuoli. Miten siis olisi pitänyt käydä?\nLauri ei voinut neuvoa sitä, sillä Vesaisen jääminen eloon ja vain\nAhman kuolema tuntui hämärästi riittämättömältä, tyydyttämättömältä.\nEhkä sittenkin oli parasta niin kuin kirjailija itse oli asettanut\nkaiken tapahtumaan.\n\nLaurin joulu oli erikoinen monessa suhteessa. Joulun aluspäivinä\näidille tuotiin ilmoitus asemalta, että siellä oli hänelle osoitettu\nlähetys. Niin pian kuin pääsi, äiti meni hakemaan sitä ja palasi oikein\najurilla, sillä tuo lähetys oli iso laatikko. Ja kun se avattiin, se\nilmaisi sisältävänsä melkeinpä kaikkia ajateltavissa olevia herkkuja\nruoasta namusiin saakka. Helga-täti sen oli lähettänyt. Päällimmäisenä\noli kirje, jossa Helga-täti yhä uudelleen kiitteli äitiä silloin\naikoinaan häneltä saamastaan ystävyydestä ja lähetti Laurille tuhansia\nterveisiä. Kävi ilmi, että äiti oli tullut kirjoittaneeksi Helgallekin\nLaurin sairaudesta ja heikkoudesta, ja että Helga oli nimenomaan\ntämän vuoksi varannut lähetykseensä Lauria varten parhaita tietämiään\nsyötäviä.\n\n-- Jopa nyt tuli joulu! sanoi Lauri silmäillessään tuota kaikkea.\nJa siihen arvosteluun yhtyi Santeri, jonka Lauri oli sijoittanut\nviereensä herkkupöytään uskollisena ystävänä jakamaan hänen kanssaan\nsen nautintoja, Lauri luki parhaillaan Dickensin Jouluaattoa, jonka\noli saanut äidiltä, ja oli huomannut tulevansa sitä nälkäisemmäksi\nkuta pitemmälle ehti. Vesi kihosi kielelle lukiessa kaikista niistä\nherkuista, joita \"joulun henki\" siinä oli varannut ystävilleen. Lauri\noli tähän saakka tottunut pitämään joulua enemmän aatteellisena kuin\naineellisena juhlana ja oli hiukan kummastunut, kun se tässä kirjassa,\nhyvän tahdon aatteesta huolimatta, esitettiin voittopuolisesti\naineellisessa ominaisuudessa. Mutta miellyttävää epäilemättä oli lukea\ntästäkin puolesta, sillä se oli kuvattu niin hyvin, että lukijalle\nennenpitkää tuli kiihkeä, mehukas nälkä. Lauri selitti tätä Santerille,\njoka kuultuaan asian sanoi hyväksyvästi:\n\n-- Näkyy olevan mukava kirja. Minäkin luen sen sitten, kun se joutaa\nsinulta.\n\nTällöin oli joulupäivä. He olivat kahden, sillä äiti oli mennyt\nkirkkoon. Santerilla oli uudet paulakengät. Niiden tupsut heilahtelivat\nmukavasti joka kerta, kun jalka liikahti. Tuli siksi tuontuostakin\nsiirretyksi jalkaa ja katsotuksi noita tupsuja, kun ne silloin niin\nmiehekkäästi heiluivat. Lauri huomasi sen ja päätti mielessään, että\nhänenkin oli saatava sellaiset. Sukset hänellä oli ja ne syksylliset\npieksut kelpasivat kyllä hätätilassa hiihtokengiksi, mutta paulakengät\nolisivat silti toista. Hänen suksisauvansa olivat myös huonot -- liian\nraskaat, sommat kömpelöt; nekin oli saatava uudet. Santerilla oli vielä\nviisimarkkasensa jäljellä, mutta Laurilta se oli eilen mennyt. Se, että\ninsinöörisetä oli lähettänyt hänelle hänen velkakirjansa joululahjaksi,\nei sitä asiaa parantanut, vaikka olikin kyllä niin reilusti tehty kuin\nvain häneltä voi odottaa. Ja olihan ollut niin tavattoman hauskaa olla\nantamassa äidille lahjaa. Vaatteita Alli-täti oli noilla viidellätoista\nmarkalla ostanut, sillä niitä äiti tarvitsi kipeästi. Äiti oli\nluullut Laurin maksaneen velkansa insinöörille, mutta Lauri olikin\nostanut äidille lahjan. Se oli hieno temppu. Mutta se ei saanut estää\nhankkimasta paulakenkiä eikä sauvoja.\n\nHe neuvottelivat asiasta perinpohjin. Heti ensimmäisenä arkena\nSanteri aikoi mennä ostamaan uudet sukset. Neljällä markalla sai jo\nmelko hyvät, joskaan ei haapavetisiä, niin ainakin torniolaisten ja\nniiden väliltä. Hän oli käynyt urheilukaupan pihalla katsomassa, kun\nsiellä otettiin suksia vastaan ja lajiteltiin makasiiniin. Siellä oli\nollut sellaisia. Sitten kun Lauri pääsisi ulos niinkuin ennenkin,\nhe menisivät yhdessä sen punatukkaisen puusepän luo, joka teki\nhalvalla hyviä suksisauvoja. Ja kyttyräselkä-Anttoni, heidän yhteinen\nkoulutoverinsa, hankkisi veljeltään, joka oli läkkiseppä, hyvät\nhulkit. Piikit sai muutamalla pennillä rautakaupasta. Isä osaa ommella\npaulakengät \"näiden mallien mukaan\" -- Santeri näytti jalkaansa -- ja\n\"kengäkset sinä kai saat jotenkin irti\".\n\nElämä oli ihanaa. Pojat nauttivat sekä suunnitelmistaan että\njoulupöydän herkuista. Sitäpaitsi he tiesivät, illallakin tulevan\nolemaan erikoisen hauskaa, sillä heidät oli pyydetty tuomarin luo.\nLahja oli nimenomaan käynyt käskemässä Santeria illalla heille\nvieraisille. Santeri oli siitä kovin iloinen. Tuomarin luona käytiin\nharvemmin kuin Alli-tädin luona, mikä siihen sitten lienee ollut\nsyynä. Kukaan ei voinut sanoa, etteikö siellä olisi oltu ystävällisiä\nniin lapsille kuin aikuisillekin, mutta silti sieltä tuulahti vastaan\nhiukan eristynyt, vähän kuin torjuva ilmanala. Tuomari-sedästä se\nei johtunut, sillä ainakin aikaisemmin hän oli ollut iloisista\niloisin, eikä liioin Rosina-tädistä, sillä hän oli Laurin mielestä\nsuloinen. Eranderin tanttihan oli hiukan ankaransävyinen, mutta\nLauri oli huomannut äidin pitävän häntä erikoisen kunnollisena ja\nviisaana ihmisenä, suoranaisena oraakkelina, jonka ennustuksiin\nsaattoi epäröimättä luottaa. Totta kuitenkin oli, että kun hän loi\nnojatuolistaan, kutimensa takaa ja isojen, pyöreiden silmälasiensa\nylitse, ovelle tulijaa kohti silmäyksen, tämä oli siksi ankara, että\nasianomainen tarkasti salamannopeasti omantuntonsa varmistautuakseen,\nettei siellä vain mahtanut olla jotakin erikoisia sovitustoimenpiteitä\nvaativaa rikkeintä. Mutta kun oli selviydytty tästä alkutarkastuksesta,\nolo vanhan rouvan seurassa, kuunnellessa hänen kärkeviä ja meheviä\npuheitaan, tuli pian kodikkaaksi.\n\nSeurustellessaan näin Laurin kanssa siinä pimentyvänä joulupäivänä\nherkkujen ääressä ja joulukuusen siimeksessä, pulloposkisen enkelin\nkiltti katse kiireellänsä, Santeri kävi aina välillä vilkaisemassa\nikkunasta pihan toiselle puolelle, oman kotinsa ikkunaan. Valoa näkyi\nvain keittiöstä, mutta ei kamarista, vaikka oli jo sivu puolen päivän.\nLaurin katsottua häneen kysyvästi Santeri selitti vain vahtivansa,\njoko Ville olisi noussut. Ville oli ollut eilen omilla retkillään ja\nmurjottanut sitten mykkänä ja pahantuulisena koko illan, niin että\nheidän joulunsa oli siitä ihan painostanut. Sitten Ville oli kömpinyt\nkamariin ja nukkui kai siellä vieläkin, koska sieltä ei näkynyt valoa.\nSanteri ei juuri halunnut mennä kotiin ennenkuin Ville olisi poistunut,\nsillä kohmelossa Ville oli hänelle niin äreä, että sai pelätä.\n\nLauri nyökkäsi. Hän oli kuullut tuosta ja sitäpaitsi nähnyt humalaisia.\nSiellä kotiseudullakin vaikka kuinka paljon. Hänen mielessään kajasteli\nsarja toinen toistaan irvokkaampia kuvia viinamäen vainiolta --\nmurheellisen lystillisiä, itkettävän naurattavia... Hän mietti hetkisen\nja kysyi:\n\n-- Miksikähän ne juovat?\n\nSanteri harkitsi asiaa ja vastasi:\n\n-- En tiedä. Jos näkisivät itsensä humalaisina, niin ehkä jättäisivät\njuomisensa. Ne ovat silloin kovasti rumia.\n\n-- Niin ovat, Lauri vahvisti ja tutki uudelleen mielessään noita kuvia,\njoita oli joskus kummastellen, peläten ja inhoten katsellut.\n\nMutta Villestä huolimatta tämä joulu oli sekä Santerista että Laurista\nhauskin ja onnellisin mitä he muistivat. He olivat saaneet lahjoja,\njotka tuottivat pysyvää hyvää mieltä ja tekivät tulevaisuuden\najattelemisen hauskaksi. Laurin äiti oli lahjojen lisäksi saanut\njotakin sellaista rohkaisua ja tunnustusta, joka virkisti ja ilahdutti\nhäntä enemmän kuin mikään aineellinen anti olisi voinut tehdä. Ja\nSanterin äiti oli samoin tuntenut sydämessään syntyvän selittämätöntä\nuskoa ja luottamusta siihen, että huonolle suunnalle oli jo kuljettu\nriittävästi ja että jos kulun mieli jatkua ollenkaan, sen oli pakko\nsuuntautua parempaan päin. Siksi hänkin aloitti Tapanin jälkeisen\nharmaan, usvaisen pakkasarjen reippaasti kuin olisi ollut vielä nuori.\n\nMiksi insinööri-sedän täytyi viipyä jouluaattona niin kauan\nvirastossaan, sitä Alli-rouva ei voinut käsittää, mutta siitä\nkoitunut ikävyys haihtui pian, kun hän vihdoin kotiutui eikä sentään\nkovin myöhään. Hän tuli kuormattuna lahjoilla ja herkuilla kuin\ntodellinen \"joulun henki\" ja ilmaisi veljenrakkauttaan loppumattoman\nhyväntuulisesti, herttaisesti ja hellästi. Lennart huusi ilosta\nhänen tullessaan ja ojensi molemmat kätensä häntä kohti. Mutta illan\nkuluessa Alli-rouva huomasi, kuinka veli joskus, luullessaan, ettei\nkukaan katsonut häntä, vaipui mietteisiinsä ja muuttui neuvottoman,\nalakuloisen näköiseksi, kuin ei olisi tiennyt, mitä hänen piti tehdä.\nSilloin Alli-rouva tunsi, kuinka huoneessa leyhähti jotakin hämärää ja\nsuruisaa, ongelmallista, sitä samaa, joka oli viime aikoina vieraillut\nhänen omassa sydämessään tulevan murheen aavistuksena. Ei tarvinnut\nkysyä, mistä se aavistus johtui, sillä tuolta lapsen vuoteesta\nkatsovat suuret suruiset silmät ilmaisivat sen muutenkin. Joka kerta\nAlli-rouvan katsahtaessa sinne tai kumartuessa lapsensa puoleen tai\nvain ajatellessa häntä oli kuin pilvi olisi peittänyt päivän ja elämän\nkimmeltävä maisema tummunut murheisen hämyiseksi. Alli-rouva tiesi,\nmikä oli tulossa, mutta ei tahtonut tunnustaa itselleen totuutta,\nvaan torjui sen pois ja piilotti poikansa syliinsä kuin olisi aikonut\nväkivallalla puolustaa häntä kuolemaa vastaan.\n\nTuomari-sedän kamarissa oli kaikki samanlaista kuin oli ollut ennen\nsiellä kotiseudulla; oli kuin olisi sama huone siirretty sieltä\ntänne. Tuossa oli taulu, jossa punanenäinen ukko puhalsi piipunsavua\npapukaijan häkkiin, ja vieressä toinen, josta näki hänen pistäneen\nnenänsä liian lähelle häkkiä, sillä papukaija oli onnistunut iskemään\nsiihen ison haavan, jota ukko nyt säikähtyneenä tarkasteli kuvastimen\nääressä. Seinällä olivat poronsarvet ja niissä riippumassa haulikko\nja messinkitorvi, jolla tuomari osasi puhaltaa mukavia lurituksia.\nSamat olivat kirjoituspöytä, kirjakaappi, sohva ja piippuhylly,\nsama pieni reikä sohvan vahakankaisessa päällisessä. Ja sama oli\nerikoistuoksu täällä kuin sielläkin -- se tuoksu, joka seurasi tämän\nperheen mukana. Tuomari-setä vain oli vakavampi kuin enimmäkseen ennen\nja Rosina-täti kalpeampi. Eranderin tantti oli tavallista äreämpi,\nniin että äidin kasvoilla oli se ilme, jonka ne saivat silloin, kun\nhänen piti olla erikoisen varovainen siinä, mitä sanoi. Alli-täti oli\nvaitelias, mutta puhui välillä vilkkaasti ja nauroi hermostuneesti.\nInsinööri-setä oli tuonut huilunsa mukaan. Aikoi kai myöhemmin soittaa.\nTuomari-sedällä tai oikeammin Eranderin tantilla oli kummallinen,\nmatala, pieni pöytäpiano, josta lähti arkoja, hentoja, helliä ääniä\nkuin olkipillistä. Insinööri-setä soitteli sillä mielellään, sillä se\noli hänestä -- hän oli kerran sanonut niin -- kuin tervehdys vuosisadan\ntakaa. Kerran oli itse Eranderin tantti yhtäkkiä istahtanut sen ääreen.\nSe oli ollut odottamatonta, juhlallista. Kaikki olivat vaienneet ja\nkuunnelleet ensin ihmeissään ja sitten liikuttuneina, kun tantti\noli alkanut silmät ummessa ulkoa soittaa jotakin hentoa, suloista\nvanhanaikaista sävellystä, jossa oli helissyt sekä lintujen viserrystä\nettä paimenten lurituksia. Insinööri-setä oli ollut ihan haltioissaan\nja pyytänyt tanttia soittamaan saman kappaleen vielä kerran ja sitten\nmuita niin monta kuin muisti.\n\nLahjan pienessä huoneessa oli kodikasta. He pelasivat siellä uutta\nmatkustuspeliä, Lennartin katsoessa kuvaraamattua. Kuvat Lennart\nselitti omaan eriskummalliseen tapaansa. Lahjan posket punoittivat,\nsillä huoneessa oli hyvin lämmintä, ja hänen silmänsä loistivat. Hän\nnäytteli heille joululahjojaan, mutta osoitti puheensa enimmäkseen\nSanterille, joka oli täällä ujo ja hiljainen. Lauri tunsi taas yhtäkkiä\nvienoa, rauhallista onnea ja tuli sen johdosta puristaneeksi Lennarttia\nkädestä niin, että Lennart katsahti häneen kummastuneena.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\n1\n\nTapanin jälkipäivänä Alli-rouvan täytyi suostua siihen, että Lennart\nvietiin katsomaan Söderholmin mummun apinaa. Hän oli saanut tehdä tämän\nkäynnin aikaisemmin syksyllä useasti, kun ei ollut vielä kovin kylmää,\nmutta ei enää sydäntalven pakkassäiden aikana. Nyt hän kuitenkin oli\nkärttänyt lupaa niin väsymättömästi, että Alli-rouvan oli lopuksi\ntäytynyt antaa se, huolimatta usvapakkasesta. Santeri, Elsa ja Lahja\nlähtivät viemään häntä. Laurille sää oli vielä liian ankara, joten\nhänen täytyi jäädä kotiin ja tyytyä katselemaan lähtijöitä ikkunasta.\nLennart oli puettu ja kääritty niin paksusti, että hän oli kuin mytty,\njonka toisesta päästä loisti kaksi suurta, tummaa, surullista silmää.\nLaurin mielestä -- ja samaa sanoi äiti -- Lennart oli talven kuluessa\nentisestään heikontunut. Ruumis oli laihtunut ja kuihtunut, mutta pää\noli kasvanut niin isoksi, että hoikka kaula tuskin jaksoi kannattaa\nsitä. Hän oleskeli omissa lapsenmaailmoissaan ja unelmissaan, joilla\nei ollut paljoa yhteistä todellisuuden kanssa, ja ikäänkuin liukui\nvähitellen, huomaamatta, itsekin niihin, pois äitinsä ja ympäristönsä\nulottuvilta. Vaikka hänen äitinsä olisi itkenyt hänen vuoteensa ääressä\nkuinka kauan tahansa, syleillyt ja suudellut häntä miten paljon\ntahansa, hän ei näyttänyt suostuvan jäämään tähän olevaisuuteen, vaan\noli aina menossa pois hiljaa, liukumalla, tietämättänsä, eläen vain\nohi kiitävässä hetkessä kuten lapsi ainakin ja kummastellen äitinsä\nkyyneliä.\n\nLennart ei ollut maailmoissaan suinkaan yksin, vaan hänellä oli niissä\nomat leikkitoverinsa, jotka hän oli itse luonut. Olihan se pieni\ntyttönen, jonka nimi oli Marita ja jolla oli harmaa kolttu, valkoinen\nesiliina ja punainen piippalakki. Hänellä oli veli nimeltä Maidanpoika,\njolla oli valkoinen lakki ja siniset vaatteet. He olivat Lennartin\nalituisia seuralaisia, joita hän puhutteli hellästi ja joiden kanssa\nhän leikki pitkiä leikkejä. Väliin hänelle tuli vieraaksi Koulun Matti,\njoka asui siinä koulussa, jota Marita ja Maidanpoika kävivät siellä\n\"kaukana, kaukana!\" ja jossa oli se opettaja, \"joka opettaa\". Koulun\nMatti oli isompi kuin Marita ja Maidanpoika ja toimi joskus heidän\nopettajanaan. Useimmiten he olivat kuitenkin kaikki oppilaita Lennartin\nomassa koulussa.\n\nYhtä todellisia kuin nämä satulapset Lennartille olivat myös eräät\neläimet. Sammakko istui aina hänen vuoteensa vieressä ja katsoi häneen\nuskollisesti isoilla mulkosilmillään. \"Sammukka, sammukka!\" Lennart\npuhutteli sitä hellästi ja oli syödessään antavinaan sillekin. Toinen\nyhtä uskollinen eläinseuralainen oli \"ovara\". Sekin sai kaikesta\nsyötävästä osansa ja oli sikäli etuoikeutetussa asemassa, että sai\ntulla nukkumaan Lennartin vuoteeseen, johon Lennart painuessaan itse\nlevolle pienellä nyrkillään muka pehmusti sille sijan. Sammakko\nsensijaan ei saanut tulla vuoteeseen, vaan sen käskettiin mennä \"kiven\nalle nukkumaan\". Ja se totteli heti. Kurkistaen vuoteen laidan yli\nlattialle Lennart osoitti Laurille, missä sammakko meni ja missä sen\nnukkumakivi oli. Lennart ilmeisesti näki tuon kaiken aivan selvästi.\n\nMutta väkevämmän vaikutuksen kuin yksikään näistä satueläimistä,\nvieläpä syvemmän kuin Tellu ja Mirri, jotka joskus tuotiin\nhuvittamaan Lennarttia -- tietysti eri aikoina --, Lennarttiin teki\nSöderholmin mummun hoidokki. Nähtyään sen ensimmäisen kerran Lennart\noli järkyttynyt, liikuttunut, samalla kertaa sekä rakastunut että\nsäikähtynyt, ja muisteli sitä sitten päivät päästänsä. Lennart ei\nhalunnut sanoa sitä \"apinaksi\", Makaksi eikä \"marakatiksi\", vaan etsi\nsille vaistomaisesti oman mielikuvituksensa mukaista nimeä. Käydessään\nkatsomassa sitä toisen kerran hän sanoi sitä \"Hännykäksi\", arvattavasti\nsen tärkeän osuuden johdosta, joka hännällä oli marakatin ulkomuodossa.\n\"Hännykkä\" tuli sitten marakatin pysyväksi nimeksi Lennartin ja hänen\nympäristönsä keskuudessa. Samoin kuin satulapset, Sammukka ja Ovara,\nsekin kuului Lennartin kuviteltuun seurueeseen. Hänen syödessään\nne kaikki olivat saapuvilla, istuen piirissä hänen ympärillään.\nSyöttämisestä pitivät huolta Marita ja Maidanpoika, mutta Koulun Matti\ntoimi kokkina. Kaikkien piti olla tottelevaisia ja syödä kiltisti, mitä\nannettiin; elleivät ne tehneet niin, Lennart saattoi läpsäyttää niitä\nlusikallaan ja nuhdella niitä lempeästi juuri samoin sanoin, joita\nhänen äitinsä oli käyttänyt koettaessaan saada häntä itseä syömään edes\nhiukkasen. Koko ajan Lennart oli näkevinään \"Hännykän itkevän\", mikä\nmielikuva johtui pikku apinan suurista, kosteista, tummanruskeista\nsilmistä ja surullisesta, levottomasta, kaipaavasta katseesta. \"Älä\nitke, Hännykkä!\" hän puheli sille lohduttavasti; \"isäsi tulee pian\nsinua noutamaan ja sitten pääset omaan kotiin\". Hännykkäkin sai\nmaata Lennartin vuoteessa, Ovaran vieressä. Elsa oli antanut niille\nmolemmille nukentyynynsä ja -peitteensä.\n\nLennartin mielikuvituksen maailmassa oli vielä paljon muita olentoja.\nErikoisen aseman siinä oli saavuttanut \"kenkeli\" eli enkeli siksi,\nettä hänellä oli seinällä vuoteensa vieressä, niin alhaalla, että\nhän saattoi katsoa sitä milloin halusi, pieni taulu, joka kuvasi\nsuojelusenkeliä ja lasta. Äiti oli nähnyt sen kirjakaupassa ja arvaten\nLennartin pitävän siitä ostanut sen hänelle, vieläpä antanut kehystää\nsen. Elsan mielestä se oli \"hirveän kaunis\". Elsa näet oli jo niin iso,\nettä hän saattoi sanoa, mikä oli kaunista, mikä rumaa. Lennartinkin\nmielestä se oli kaunis, joka suhteessa hurmaava, päättäen siitä, että\nhän saattoi katsella sitä joka päivä pitkät tovit. Suloinen lapsi\nsiinä huolettomana ja iloisena ajeli perhosia ja poimi kukkia. Nyt\nperhonen lentää kuilun reunalle ja lapsi seuraa sitä. Askel vielä ja\nlapsi putoaa kuiluun. Mutta sitä hän ei tee, sillä hänen vierellänsä\nkulkee varjelijana ihana, valkosiipinen ja valkoisiin pukeutunut\nsuojelusenkeli, jolla on otsallaan kirkas tähti. Lennart oli nähnyt\nkuvaraamatussa paljon enkeleitä, mutta ainoakaan niistä ei ollut niin\nsuloinen kuin tämä. Äiti sai epätoivoon asti kertoa \"kenkeleistä\"\nja vakuuttaa Lennartille, että hänelläkin oli suojelusenkelinsä.\n\"Estäisikö hän minut putoamasta, jos vyöryisin vuoteen reunalle?\"\nLennart kysyi ja äiti vastasi hämillään myöntävästi, lisäten kuitenkin\nenkelin tekevän niin vain siinä tapauksessa, että iän uhkaisi pudota\nvahingossa. Lennart oli liian pieni ymmärtääkseen sellaista. Hänestä\n\"kenkelit\" olivat yleensä olemassa estääkseen pieniä ja varsinkin\nsairaita lapsia loukkaamasta itseään. Enkelit oleskelivat tämän\njälkeen alituiseen Lennartin luona. Hän puheli niille samoin kuin\nsatuolennoilleen ja sanoi \"kotienkeliksi\" sitä, joka oli annettu\nerikoisesti hänen hoitajakseen.\n\nEnkelitaulun vieressä Lennartilla oli kaksi muuta taulua, jotka olivat\nkoruttomampia kuin se, mutta silti yhtä liikuttavia. Elsa oli ottanut\nne Koitto-lehdestä, jota kaikki koululaiset lukivat. Toinen esitti\nlumisadetta ja pikkulintuja, noita samoja pihasyreenien tiaisia, jotka\nnakersivat nuoraan ripustettua talipalasta. Alla oli seuraava säkeistö:\n\n    \"Sinulla lämmin koto on ja hoitoa ja ruokaa!\"\n    Näin pikkulinnut lumessa ja pakkasessa huokaa.\n    \"Meill', lapsikulta, leivästäs siroita muruja,\n    Niin kevään tullen kiitämme sua kiitoslaululla!\"\n\nLennart osasi sen ulkoa. Joka kerta kun hän katsoi taulua, hänen\nhuulensa liikkuivat. Kuinka sakeasti lumihiutaleita tipahtelikaan ja\nkuinka viluisen näköisiä olivatkaan nuo kolme pikku raukkaa, jotka\npörröisinä kyyröttivät lumisella oksalla. Sensijaan nuo, jotka olivat\nlintulaudalla ja keinuivat nuoraan ripustetussa makupalassa, olivat\nreippaampia. Lennartin kiltti eno oli nähtyään taulun laittanut hänen\nikkunaansa lintulaudan ja siihen paljon hyvää talia ja hampunsiemeniä.\nSyreenipensaan varpusilla ja tiaisilla oli siinä puuttumaton syötävä\nja Lennartilla kiintoisaa katseltavaa. Varpusista hän ei kuitenkaan\npitänyt, sillä hän huomasi niiden olevan riitaisia ja sortavan tiaisia,\najaen ne heti pois, jos ne uskalsivat lentää laudalle samalla kertaa\nkuin he. Tiaiset olivat iloisia ja tiitteriä. Santeri oli kertonut\nsadun, miten tiainen oli voittanut karhun. Lennart oli nauranut sille.\n\nKolmannelle taululle Lennart itki joka kerta, kun sai katsella sitä\nrauhassa pitemmän aikaa ja miettiä sitä. Se esitti leijonaa, joka\nmakasi häkissä, pieni rottakoira käpäliensä välissä. Etualalla oli iso,\nilkeä rotta, juuri sellainen, jonka Lennart oli kerran nähnyt pihalla,\nkun se juoksi kivijalan juurta alakartanoon päin. Elsa oli kertonut,\nettä leijona oli vangittu kaukana, kaukana kotimaassaan Afrikassa,\nsiellä, jossa asuu neekereitä ja Hännyköitä, ja tuotu tänne pohjoiseen.\nSe oli pantu isoon häkkiin ja asetettu suureen puistoon, jossa ihmiset\nkävivät katsomassa sitä. Sitten ilkeät rotat huomasivat sen häkkiin\njäävän lihanmuruja ja alkoivat ihan parvina vierailla siellä, häiriten\nleijonaa päivin ja öin, jopa joskus purren sen käpäliä. Koettaessaan\nkarkoittaa rottia vartijat viimein pistivät häkkiin leijonan toveriksi\npienen rottakoiran, ajatellen, että jos leijona vain sietäisi sitä, se\nkyllä pitäisi rotat loitolla. Nähtyään koiran, joka oli kuin Tellu,\nmutta lyhytkarvainen, leijona oli lähestynyt sitä juhlallisesti ja\nkumartunut nuuskimaan sitä. Nuuskittuaan se oli koskettanut koiraa\nsuunnattoman isolla käpälällään ja kaatanut sen selälleen. Koira\noli tärissyt ja vinkunut hiljaa, mutta ei ollut lähtenyt pakoon.\nTarkastettuaan koiran näin leijona oli mennyt takaisin nurkkaansa ja\nlaskeutunut uudelleen levolle. Kun sitten oli tullut ruoan aika ja\nhämärä, ja rotat olivat taas alkaneet tunkeilla häkkiin, siellä syntyi\nankara ottelu. Pieni rottakoira ryntäsi niitä vastaan uljaasti, tappoi\nisoimmat ja ajoi loput pakosalle. Leijona katseli sitä ihmeissään ja\nveti tappelun loputtua pienen suojelijansa varovaisesti luoksensa,\nnuolaisi sitä rakkaasti, sijoitti sen käpäliensä väliin ja alkoi\nkehrätä tyytyväisenä. Siitä alkaen se sai rotilta rauhan ja rakasti\nsuuresti urhoollista, pientä rottakoiraa. \"Kuten näet\", Elsa selitti\nlopuksi, \"leijonan silmistä valuu kyyneleitä. Levätessään tuossa se\nnäet on tullut ajatelleeksi olevansa vanki ja muistaneeksi kaukaista\nkotimaatansa. Sille on sen johdosta tullut niin ikävä, että sen täytyy\nitkeä. Se ei voi milloinkaan päästä kotiinsa, vaan sen täytyy kuolla\nkaukana vieraalla maalla, rautahäkkiin suljettuna vankina. Mutta sitä\nrakkaampi sille on pieni rottakoira, sen ainoa ystävä\".\n\nLennart näki selvästi, kuinka kyyneleet virtasivat leijonan\nsilmännurkasta sen poskelle. Hän olisi tahtonut lohduttaa sitä ja maata\nsen käpälien välissä. Hän ei pelkäisi, sillä tuo hyvä, kiltti leijona\nei tekisi hänelle pahaa. Aina kun hän katseli taulua, hänen pieni\nsydämensä heltyi niin, että kyyneleitä alkoi valua hänenkin silmistään.\nNiin he itkivät yhdessä, hän ja leijona ja kaikki satuolennot: Marita,\nMaidanpoika, Sammukka, Ovara, Hännykkä ja Kotienkeli sekä pikkulinnut.\n\n\n2\n\nHeti kuu he saapuivat nuuskamummun pimeään etehiseen, mummu aukaisi\noven ja käski heidät sisään. Hän oli sattunut näkemään ikkunasta heidän\ntulonsa ja tuntenut heidät.\n\nLapset, katsoivat Hännykän orrelle, mutta se oli nyt tyhjä. Vain\nkahleketju riippui renkaastaan. Hämmästyneinä lapset alkoivat katsella\nympärilleen ja näkivät vihdoin takan lähellä tuolilla korin, joka\noli aivan kuin pikkulapsen vuode. Mentyään lähemmäksi he totesivat\nHännykän makaavan siinä kuin lapsi peiton alla, pieni pää pieluksella.\nNuuskamummu oli laittanut sille niin puhdasta kuin se olisi ollut\nihminen.\n\nLennartilta riisuttiin päällysvaatteet ja hänet asetettiin istumaan\ntuolille korin ääreen niin, että hän saattoi nähdä Hännykän. Tämä ei\nliikkunut, mutta kun Lennartin käsi hiipi varovaisesti sitä kohti,\nensin korin reunalle ja sitten peitteelle, Hännykän pienenpieni koura\nkohosi peitteen alta ja tuli sitä vastaan, sulkeutuen siihen kuin\nturvaan. Toinen koura hiipi vieressä seisovan Santerin puoleen ja haki\nsuojaa ja apua tämän kädestä. Sitten Hännykkä katsoi vuoroin molempiin\nja sen suurista, ruskeista, tunteellisista silmistä kuulsi kova\nkärsimys. Santeri tunsi sen käden olevan kuuma.\n\n-- Hännykkä on kovasti sairas, sanoi mummu, joka oli syrjempää katsonut\nlapsia. -- Joulupäivänä täällä kävi ihmisiä alvariinsa sitä katsomassa,\njoten ovi joutui olemaan paljon auki. Siitä kävi varmaan vetoa,\njoka vilustutti pikku raukan. Tapanina se ei enää jaksanut kököttää\norrellaan, vaan putosi siitä riippumaan ketjustaan. Laitoin sen silloin\ntähän vuoteeseen. Keuhkoissa sillä varmaan on jotakin, koska se yskii\nja henkitorvi hyrisee. Kuulettehan. Ja kuumetta sillä on. Se osaa itse\nnäyttää, missä sillä on kipu.\n\nMummu tuli korin ääreen, silitti Hännykän päätä ja kysyi:\n\n-- Missä lapsella pippa, missä?\n\nSilloin Hännykkä painoi pienellä kourallaan kylkeänsä ja yskäisi\nsamalla kärsivästi. Mummu selitti:\n\n-- Sillä on kylmälämmittävä kääre rinnan ympärillä ja se onkin\nrauhoittunut siitä. Mutta pelkään silti Hännykän pian lähtevän sinne,\nmissä ei ole lunta eikä pakkasta, vaan aina kirkas kesä, sinne, jonne\nminäkin tästä pian joudan. Ehkä on parempi, että hän kuolee ensin,\nsillä kuka sitä raukkaa hoitaisi, jos minä menisin pois ennen sitä.\nKun poikani ei palannut, niin Jumala lähetti Hännykän hänen sijaansa.\nVäliin tulen ajatelleeksi, että eräänlainen ihminen Hännykkäkin on.\nEtkö olekin, pikku ressukka?\n\nHännykkä kuunteli tarkkaavaisesti ja koetti visertää vastaukseksi,\nmutta ei saanut enää ääntä. Rinta korisi ja kova yskänkohtaus\ntärisytti sen ruumista. Se katseli rukoilevasti ympärilleen ja pienet\nkarvaiset kädet vapisivat heikkoudesta peitteen reunalla. Lennart ja\ntytöt alkoivat itkeä ja Santeri tunsi kurkussaan karvaan, raskaan\npuristuksen. Hän kuitenkin miehisti itsensä, sillä hän ei tahtonut\nitkeä. Nuuskamummu silitti Hännykän peitettä kolotuksen vääntelemillä,\nkuhmuraisilla käsillään ja puheli edelleen:\n\n-- Ihmeellistä on, että minulle lähetettiin elämäni ehtoona tällainen\nkummallinen lapsi. Olen miettinyt miettimästä päästyänikin, mitä se\nmahtaa merkitä, mutta en voi ymmärtää. Väliin tuntuu siltä kuin se\nolisi tarkoitettu pilkaksi, mutta eihän nyt sentään. Mieheni vietiin\npois oltuamme yhdessä vain muutaman kuukauden. Sitten vietiin pois\npoikani melkein heti kun hän oli käynyt rippikoulun. Kaivattuani heitä\nkoko ikäni minulle annettiin vihdoin korvaukseksi Hännykkä. Ja kai\nsekin on huomattu liian paljoksi, koska hänetkin nyt viedään. Sitten\nolen ihan yksin ja valmis lähtemään. Kevään tullen ikäväni aina on\nkasvanut sietämättömäksi. Ehkä Hännykän poismeno on merkkinä siitä,\nettä lähtöni lähestyy. Voi ressukka-parkaa, kuinka se on kipeä.\nPitäisiköhän hakea sille lääkäri? Vaan kun ne kuulevat sairaan olevan\napina, ne tuskin tulevat. Voivat vielä ottaa pahakseen, kun pyydetään\nauttamaan eläintä.\n\nLennart vain katsoi rakasta Hännykkäänsä vedet silmissä, puhumatta,\npieni karvainen käsi omassansa. Eikä sitten tapahtunut mitään. Mummu\nlakkasi puhumasta, musta Murre istui keskellä lattiaa ja nuoli\nkäpäliänsä sekä pesi silmiänsä, Elsa ja Lahja supisivat keskenään ja\nSanteri tarkasteli hajamielisesti kaikkea, mitä huoneessa oli. Sitten\nMurre lähti liikkeelle, katsoi jokaista keltaisin silmin ja tultuaan\nlopuksi Santerin luo sysäsi tämän jalkaa päällään ja kyljellään sekä\nalkoi kuuluvasti kehrätä. Silloin nuuskamummu havahtui mietteistään ja\nsanoi:\n\n-- Paljon on turhaa maailmassa, mutta turhinta kaikesta on kuolleiden\nodottaminen palaaviksi. Yhtä varmasti kuin ne eivät palaa, elävät\nmenevät niiden luo. Vainajain odotus ei ole turhaa, sillä he tietävät\nelävien kerran saapuvan heidän luoksensa. Nyt, hyvät lapset, teidän\ntäytyy mennä. Sanokaa äidillenne kiitokset joulutuomisista. Lähetän\nsitten sanan, miten Hännykkä jaksaa. Sano, Lennart, sille nyt hyvästit.\n\n\n3\n\nSanteri touhusi lähtöä suksien ostoon. Isä kyllä sanoi, että\n\"osaatkohan sinä yksin\", että \"jahka minä tulen mukaasi\", mutta Santeri\nvastasi, että \"on tässä ennenkin suksia nähty\" ja että \"mitä isä\nsuksista ymmärtää, kun ei taida kunnolla hiihtääkään\". -- \"Vaan ne\nvoivat antaa sinulle huonot, kun näkevät, että olet pikkupoika ja vielä\nominpäin ostamassa\". -- \"Koettakootpa!\" Santeri uhmaili. \"Ei, kyllä\nminä nyt lähden!\" hän sitten päätti rutosti ja oli mennyt, ennenkuin\nKoskisen mestari ehti huomaamaankaan. Koskinen jäi kynsimään partansa\njuuria ja miettimään, että kyllä olisi ollut kokemus hyvä olemassa\noppaana tällaisella matkalla, mutta minkä teet pojalle, joka lähtee\näkkiä kuin paukka uunista.\n\nSanteri juosta kipaisi siihen ainoaan liikkeeseen, jossa suksia oli\nmyytävänä. Isä, joka tunsi ja tiesi kaupungin kaikki vanhemmat ihmiset,\nerinomattainkin porvarit, oli kertonut, että liikkeen omistaja,\nVapriitiuksen maisteri, oli rikkaan laivanreetarin ainoa poika.\nIsällä oli ollut useita purjelaivoja, joista yhtä, Salmi-nimistä\nparkkia, oli monta vuotta kuljettanut merikoulun isopartainen,\nystävällinen, lievästi liikkaava johtaja. Käydessään tämän luona\nmerikoulussa ottamassa kengänmittaa -- nilkun jalan kengän piti olla\nerilainen -- Koskinen oli nähnyt ukon kamarin seinällä Salmi-laivan\nkuvan. Vapriitiuksen nuori herra oli kouluutettu tutentiksi ja oli\nsitten lukenut itsensä maisteriksi. Kuului olevan hyvin oppinut mies\nja sikäli herraksi erikoinen, että kannatti suomenkielistä koulua.\nSuomenkielisten lasten piti maisterin mielestä päästä säätyyn ja\nasemaan katsomatta opintielle, jos heillä vain oli siihen todellisia\nlahjoja, ja siksi oli heitä varten perustettava tarpeellisia kouluja.\nAatettaan maisteri koetti tukea mm. lahjoittamalla suomalaiselle\nlyseolle varoja rahastoksi, jonka koroilla piti avustaa köyhiä,\nlahjakkaita oppilaita. Siitä oli kerrottu Kaiussa ja se oli liikuttanut\nKoskisen mestaria, joka liitti asian Santerin tulevaisuutta koskeviin\nhaaveisiinsa. Kovasti ihmiset kunnioittivat Vapriitiuksen maisteria\nhänen täten yhteistä kansaa edesauttavan harrastuksensa vuoksi.\nSe ei kuitenkaan estänyt heitä ihmettelemästä sitä, että maisteri\nsaattoi oppineisuudestaan ja viisaudestaan huolimatta tyytyä olemaan\nja elämään korkean kivijalan päälle rakennetussa talossaan noin\nvain yksinäisenä vanhana poikana, hissukseen, yrittämättä isänsä\ntavoin mitään suurempaa. Laivat olivat hävinneet kuten tosin muutkin\npurjelaivat ajan käänteen ja uuden kehityksen mukana, tervankauppa oli\nloppunut ja koko entinen suurliike kutistunut pieneksi puotimyynniksi,\ntavaroina lakritsitangot ja muut makeiset, kaikenlainen kalastuksessa\ntarpeellinen rihkama, poronhoidon tuotteet -- sarvet, kallokaskengät --\nja sen sellainen. Kun hiihtoinnostus alkoi levitä, maisteri harrastui\nsiihen ja ryhtyi välittämään ja pitämään kaupan suksia ja kaikkea,\nmitä hiihtoon kuuluu. Siitä myöten hän rupesi sanomaan liikettään\n\"urheilukaupaksi\" ja käytti tuota nimeä sanomalehti-ilmoituksissaan.\nUsein hänet näki pihallansa puuhailemassa, näin talvin pukeutuneena\nlyhyeen lammasnahkaturkkiin, valkoinen, suuta reunustava liuhuparta\nmukavasti väpättäen. Koskisen mestari jahkaili usein, että mikä\nsiinä lie ollut, kun se Vapriitiuksen maisteri oli jättäytynyt\nnaimattomaksi ja kun sen elämä muutenkin oli kuivunut tuollaiseksi\npikkutuherrukseksi. Sanoivathan tosin akat hänellä olleen rakkautensa,\nmutta kaiken jääneen kesken. Eikö liene tyttö lopultakaan ollut sopiva\nvai oliko tullut jotakin väliin, sitä ei tiennyt kukaan. Jossakin\npohjan puolessa kertoivat maisterilla olevan kaikessa hiljaisuudessa\nperillisen kasvamassa. Joopa-joo! Koskisen mestari huokasi asiallisesti\nmuistellessaan siinä pikilankaa tehdessään näitä seikkoja.\n\nSanterin saapuessa pihalle, jossa olevasta makasiinista suksia myytiin,\nsiellä ei ollut keitään muita kuin kaksi Santerille outoa miestä,\njotka parhaillaan järjestivät juuri ostettuja suksia telineille\nniiden mallin, koon ja arvon mukaan. He varmaan olivat suksien\nerikoistuntijoita, jotka maisteri oli ottanut palvelukseensa. Karskin,\ntylyn näköisiä he olivat Santerin mielestä, jopa niin, ettei hän\nhyvään aikaan uskaltanut heitä puhutella. Santeri toivoi hartaasti\nottaneensa isän mukaan ja ajatteli jo palata hakemaan häntä, kun\ntoinen miehistä kysyi -- ei suoraan Santerilta vaan toveriltaan --,\n\"mitä tuolla pojalla on asiaa?\" Sen jälkeen molemmat keskeyttivät\ntyönsä ja katsoivat Santeriin sekä kysyvästi että samalla -- niin\nSanterista tuntui -- melkein uhkaavasti. Hän oli tottunut siihen, että\njos poikaset menivät uteliaina seuraamaan miesten ja naistenkin töitä\nvähän lähempää, heille harvemmin heitettiin ystävällistä sanaa, mutta\nuseammin tylyä torumista, johon sisältyi epäluuloisuutta mahdollisesti\nsuunnitteilla olevien kepposten johdosta ja yleensä rankaisevaa\nsävyä siitä, mitä oli joko tehty tai pian tultaisiin tekemään.\nJos käsi sattui koskemaan aitaan tai mihin hyvänsä läheisyydessä\nolevaan esineeseen, siitä saatiin aihetta ärjäisyyn, että \"anna sen\naidan olla!\" tai \"mitä siinä turhaa toljotatte!\" Kun pojat sitten\nkuittasivat nämä ystävällisyydet huutamalla turvallisen välimatkan\npäästä puhuttelijoilleen mojovia haukkumasanoja ja solvauksia, miehet\ntyytyivät kääntämään mälliään ja muljauttamaan silmiään, mutta akat\nalkoivat päivitellä, että \"herra-je-estas, minkälaisia kakaroita!\", ja\netsiä virheitä ja harha-askeleita erittäinkin poikien äitien elämästä.\n\"Sehän on sen poika, sen, joka --! Tietääpä sen, mitä sellaisesta\nsikiöstä voi kasvaa!\"\n\nRohkaisten itsensä Santeri sai sanotuksi tulleensa ostamaan suksia.\nSen kuultuaan toinen miehistä rähähti nauramaan, että vai suksia!\n\"Eihän tuommoinen nappula, joka ei vielä saa itse housujaan auki,\ntarvitse suksia!\" He laskettelivat Santerista tällaista ja muunlaista,\nmielestään kai hyvin onnistunutta leikkiä, koska nauroivat pitkään\nmolemmat. Viimein kuitenkin toinen kysyi, oliko Santerilla rahaa,\nja lisäsi opettavaisesti, ettei tämä ollut sellainen paikka, josta\nannetaan pojannappuloille suksia ilmaiseksi. Ei, vaan jos kuka halusi\nsaada täältä sukset, hänen oli ostettava ne selvällä rahalla. Sitten\nmiehet taas ryhtyivät järjestelemään suksiaan, mutta naureskelivat\nedelleen sille ihmeelliselle aatteelle, että tullaan pyytämään suksia\nilmaiseksi. He olivat jo päässeet siihen uskoon, että se oli Santerin\ntarkoitus.\n\nMutta kun Santeri sai sitten arkuudestaan ja pelostaan huolimatta\nilmoitetuksi todellakin haluavansa _ostaa_ sukset, alkoi uusi\n\"leikillinen\" tutkiminen, \"minkä malliset sukset?\" Vaikka Santeri\nilmaisi suksien malleihin ja lajeihin nähden suurta asiantuntemusta,\nmiehet eivät kuitenkaan tunnustaneet sitä, koska olivat alunperin\nasettuneet sille kannalle, ettei \"tuollainen nappula\" suksista mitään\nymmärrä. He tekivät tyhjäksi Santerin koko suksitiedon ja naureskelivat\nomille sukkeluuksilleen, joita pitivät erinomaisen sattuvina. Pitkän\nväittelyn jälkeen toinen miehistä otti neljän markan telineeltä\nsekamalliset torniolais-haapavetiset ja heitti ne Santerin eteen. \"Nämä\novat sinulle sopivimmat!\" hän sanoi eikä Santeri uskaltanut mukista\nvastaan, vaikka ei pitänytkään vasemman jalan suksen ulkonäöstä, vaan\nojensi miehelle vapisevin käsin kalliit kaksimarkkasensa. Jotakin hänen\nkatseessaan ja ilmeessään sentään oli, joka sanoi miehille heidän ehkä\nmenneen pilassaan liian pitkälle, sillä he eivät nauraneet enää ja se,\njoka oli saanut rahat, jäi katsomaan niihin, muistamatta pistää niitä\nheti säilyyn.\n\nSanteri riensi kotiin niin kiireesti kuin voi, sydämessä kyllä\ninnostusta ja riemastusta siitä, että oli vihdoinkin saanut\nhaaveilemansa sukset, mutta sen rinnalla ja taustalla hämärää, haikeata\nmielipahaa, loukkaantumisen tunnetta, kipeää pahastumista osaksensa\ntulleen kohtelun johdosta. Nuo miehet olivat samanlaisia kuin Ville:\nynseitä ja kovia, tylyjä lapsille, raakoja. Näin selviksi sanoiksi\nSanteri ei osannut saada kokemustaan, mutta jotakin tällaista hän\nuumoili epäselvästi pienessä sydämessään, joka kärsi siitä, että\nihmisarvoa oli loukattu. Viha leimahti hetkiseksi Santerin mielessä.\nHän puri hammasta ja ajatteli, että \"odottakaahan, kun minä kerran\nkostan!\", mutta sitten hän tunsi suksien raikasta tervanhajua ja\nunohtaen suuttumuksensa antautui kokonaan ilon valtaan. \"Seekatin\nIttellästi!\" hän kirota napsautti tarkoittaen jälkimmäisellä sanalla\nmiehistä toista, joka peräpohjalaisena sanoi niin eikä \"itselläsi\".\n\"Ittellästi, Ittellästi!\" Santeri haukkui häntä mielessään ja pilkkasi\npistävästi mokomaa, joka puhui noin hassusti. Se tuotti tyydytystä ja\nrauhoitti. \"Seekatti\" taas oli eräs niitä omatekoisia kiroussanoja,\njotka syntyivät kenenkään voimatta sanoa miten, olivat aikansa\nahkerassa käytännössä ja hävisivät, antaakseen sijaa uudelle vielä\nmojovammalle tunnussanalle, sellaiselle kuin \"sentoki\", \"raahkana\",\n\"ruutana\" jne... Pojat eivät myöntäneet niiden olevan varsinaisia\nkymmenissä käskyissä kiellettyjä kirosanoja, vaan pitivät niitä vain\npuheen vahvistuksina, jotka olivat hyviä olemassa erinäisissä pontta\nvaativissa tilanteissa ja elämän kuohukohdissa.\n\nKotona täytyi isälle tehdä tarkka tili koko matkasta. Kuultuaan sen\nvaiheet ja Santerin kiivaat syytökset miehiä vastaan Koskisen mestari\nsanoi, että tietääpä nuo, tuollaiset! Monelle niistä on heikompiensa\nja varsinkin lasten kiusaaminen ja nokitteleminen mielityötä. Saavat\nolleiksi viisaita ja uljaita edes lasten kustannuksella, kun eivät\nmuuhun kykene. Älä ole milläsikään, vaan heitä mielestäsi koko juttu!\nMutta entä sukset? Jaaha! Vai tällaiset. Näyttäväthän ne olevan aika\nsujakat ja sopivasti jalkavat, minkälaisiksi sitten osoittautunevat\nkäytännössä.\n\nSanteria ilahdutti isän kiitos, mutta silti hän jäi hiukan epävarmaksi\nsen todellisesta sisällyksestä. Aivan ehdoton ja ihastuneesti tuleva\nse ei ollut, sen Santeri ymmärsi. Katsellessaan hänenkin epäilemäänsä\nvasemman jalan susta isä näet oli vain hymähdellyt ja jaahatellut\nepävarmasti. Mutta Santerin huoli haihtui, kun isä tarkastettuaan\nsukset veti helmastaan esiin pohjanahkaiset mäystimet, joissa oli\noikein mänttinahkaiset siteet, ja lisäksi valmiiksi leikatut ja\nnyljetyt kalossinpohjat, joista tiettävästi tuli parhaat päläät. Pian\nisä oli laittanut kaikki kuntoon ja niin oli vihdoin suksiunelma\ntäydellisesti toteutunut. Santerin täytyi ottaa sauvansa ja oikein\nsiinä lattialla koetella hiihtoliikkeitä. Onnellisena hän sitten painui\nnukkumaan ja uhitteli vielä unen portilla sille Ittellästi-miehelle,\nettä \"ähäh.! Saitko pitkän nenän!\"\n\n\n4\n\nSiihen mennessä kun Laurin voimat palasivat entiselleen, hänen\njalkaansa ilmestyivät uudet paulakengät ja nilkkoihinsa hienot,\nsiniset, tupsuniekat paulat. Äidin ja Rosina-tädin yhteistä puuhaa\nse oli. Laurin ei ollut tarvinnut niitä erikoisemmin pyydelläkään,\nsillä niiden välttämättömyys oli tullut selväksi sekä äidille että\nRosina-tädille muutenkin ja lopullisesti sen jälkeen, kun Santeri\noli saanut kyseelliset komeat vehkeet. Eihän Lauri toki saanut olla\nhuonompi. Omasta puolestaan Rosina-täti lahjoitti paitsi pauloja\nsamanvärisestä langasta kudotun, umpinaisen, pään yli ylle vedettävän,\nvasemmasta olkapäästä napitettavan päällyspaidan, joka oli niin\nvillava ja lämmin, että korvasi palttoon. Sen veroisia varusteita\nLaurilla ei ollut aikaisemmin ollutkaan. Kinttaat ja naapukka eli\nreuhka tarkastettiin ja havaittiin kunnollisiksi. Samoin olivat\ntarkoitukseensa sopivat sukset, vaikka olivatkin yleensä hiukan\nhalveksittua puolankalaismallia. Mutta Lauri piti niistä, sillä ne\nolivat sen mainion mukavan, ystävällisen ja puheliaan Lummevaaran Iikan\ntekemät, jonka kanssa saattoi keskustella vaikka kuinka kauan, hänen\njäämättä milloinkaan vastausta tai jutun aihetta vaille. Lauri oli\nsitäpaitsi tottunut hiihtämään niillä. Niiden mäystimiä ei kuitenkaan\nvoitu täällä uusissa, kehittyneissä oloissa hyväksyä. Renki-Pekka oli\ntehnyt ne vanhojen pieksunrajojen syrjistä, jotka tunnetusti ovat\nkovottunutta, jäykkää nahkaa, ja Laurin mielestä ne olivat olleet\nerinomaiset kuten kaikki, mitä Pekka teki. Mutta Santeri ei hyväksynyt\nniitä. \"Mäystinten pitää olla tällaiset!\" hän selitti ja näytti\nomiansa, \"ja sidotut mänttinauhalla\". Elleivät ne olleet sellaisia\nkuin hänellä, koko hiihtotaito oli yleensä harhateillä. Uskoihan\nLauri, mitä Santeri sanoi, ja niinpä häädyttiin kääntymään Koskisen\nukon puoleen. Ja aivan oikein! Tämän ei tarvinnut muuta kuin katsoa\ntaikapalloonsa ja mutista salaperäisiä, epäselviä lukuja ja manauksia,\njoilla oli viime aikoina alkanut vahvistaa pallon voimaa, kun hän jo\nlöysi esiliinansa alta valmiit, kovasta pultista leikatut mäystimet.\n\"Tunsin selvästi, kun pallon henki sujautti ne sinne jalkaini välistä\",\nhän selitti totisena. Santeri nauroi ja Laurikin sen verran, minkä\npiti sopivana, kun oli kysymys vanhasta miehestä ja vielä Santerin\nisästä. \"Aina te ajeeraatte tuolla pallolla!\" Santeri torui; \"ei siinä\nmitään henkeä ole. Ja nuo mäystimet te ostitte eilen itse!\" -- \"So-so,\npoika!\" kohensi häntä isä Koskinen. \"Vai ettei pallossa ole henkeä!\nEikö Alatiinin taikalampussa ja sormuksessa ollut henki? Ja entä\nsiinä vanhassa riikapalsamiruukussa, jonka kalastaja veti verkollaan\nvirrasta ja itse kuningas Salomo oli hartsannut ja sinetöinyt kiinni\nkuin riilakkapullon? Etkö muista, miten siitä alkoi pursuta valkoista\nusvaa kuin pyykkitiinusta pakkasella? Mitä parempia kapineita ne\nsitten olivat pitämään sisässänsä henkiä kuin minun taikapalloni?\nEivät ollenkaan parempia, vaan päinvastoin huonompia. Niitä piti ensin\nhieraista kerta pari kunnollisesti, jos mieli hengen astua niistä\nulos. Sitten sai kestää hirmusäikäyksen, kun henki ilmestyi yhtäkkiä\neteesi vallan jumalattomalla rytinällä ja kolinalla. Ja nyt sitä piti\npuhutella kauniisti, sillä se ei tykännyt, että sitä kutsuttiin apuun\nkaikenlaisten joutavien rakkausjuttujen takia, se kun enimmäkseen\nmakasi laiskana, köllötteli, sohvallaan siellä, missä tuollaiset\nhenget asuvat. No -- onko nyt hauskaa äkseerata pahantuulisten\nhirmuhenkien kanssa ja passuuttaa itseänsä mokomilla koljateilla?\nPaljoa rattoisempaahan on kurkistaa tähän minun taikapallooni ja antaa\najatusten liitää sinne, missä ei ole enää mitään toivomisen varaa,\nkoska siellä on jo entuudesta kaikki, vieläpä sekin, jota silmä ei\nole nähnyt, korva ei ole kuullut ja joka ei ole edes ihmisen sydämeen\nastunut. Ne henget, jotka asuvat siellä, eivät ilmesty rytisten eivätkä\nkolisten eivätkä ketään säikytellen, vaan tulevat hiljaa kuin tuulen\nhenkäys ja kirkkaina kuin aurinko. Eikö olekin kumma pallo, tämä minun\ntaikapalloni näet?\"\n\n-- Aina sinä noita poikia hupsutat ja huiputat! torui nyt Ristiina\nkaappinsa luota, johon oli ilmestynyt alakeittiöstä kesken pesun\njuomaan häthätää kupillisen haaleata, laihaa sumppia.\n\n-- Enhän minä huiputa! puolustelihe suutari, vaan puhun selvää totta.\nVai rohkenetko väittää, ettei taikapalloni lävitse tuleva valo olisi\nkotoisin taivaasta? Et rohkene! Sieltä se tulee, mistä kaikki muukin\nkirkkaus! Niin että nyt sen tiedät!\n\nLaurin suksien päläät todettiin myös kelpaamattomiksi, sillä ne oli\ntehty tuohesta. Koskisen mestarin kätköistä löydettiin vielä vanhat\nkalossit, joiden pohjista tulee, kun malttaa nylkeä niistä irti vuorit,\nensiluokkaiset päläät. Pitää vain muistaa jättää ne keskeltä hiukan\nkoholle, sillä kun päläs tällöin aina vähän aaltoilee ja kupluilee\njalan alla, siihen ei voi tarttua eikä karttua jäätä.\n\nTäkäli olivat siis varusteet valmiita, mutta entä sauvat? Santerin\nhuulille kihosi sääliväinen hymy, kun Lauri näytti hänelle Pekan\ntekemiä sompasauvoja. Eihän niitä ollut höylätty laudasta, vaan ne\noli vain vuoltu koivunvesasta, juuri sen paksuisesta kuin sauvan piti\nolla. Sompa oli tehty väännetystä koivun vitsasta. Lauri tiesi, miten\nvaikea konsti vitsan vääntäminen on ja sen sitominen sauvan kärkeen\nympyriäiseksi sommaksi, mutta ei puhunut mitään, koska arveli, ettei\nSanteri kaupunkilaisylpeydessään siitä huolimatta pitäisi hänen\nsauvojaan minkään arvoisina. Niissähän ei ollut minkäänlaista piikkiä,\nei edes hevosenkengän naulaa! Sellaista ei näet tarvittu siellä\nkotipuolen pehmeälumisilla teillä eikä tolilla. Täällä suuren maailman\nkoviksi ajetuilla jäätikköiljanteilla ne taas olivat välttämättömiä,\nsillä piikitön sauva luiskahti ja oli käyttökelvoton. Kaikki näkökohdat\ntodistivat täten yksimielisesti ja ehdottomasti, että Laurin oli\nsaatava uudet, kaupunkilaismalliset, läkkipeltihulkilla kärjestä\nja somman kohdalta lujitetut, piikkiniekat sauvat. Ryhdyttiin siis\nsiekailematta toimiin tämän päämäärän saavuttamiseksi. Se oli hauskaa,\njännittävää hommaa, miellyttävää varsinkin siksi, että Laurin liivien\npovitaskussa -- etteivät varkaat näet pääsisi aivan helposti hänen\nrahoihinsa käsiksi -- säilytettyyn lompakkoon -- se oli enemmän\nlompakko kuin muistikirja -- lompakkoon, kuten Lauri jo nykyisin sanoi,\noli hänen syntymäpäivänsä johdosta siinä tammikuun loppupuolella\nlennähtänyt Viipurista saakka uusi, puhdas viisimarkkanen. Se oli\nmummun lohdutus ja rohkaisu kovan sairauden johdosta ja sitä oli\nseurannut se nimenomainen määräys, että Lauri sai tehdä sillä\nmitä ikinä itse tahtoi. Kun se oli siellä lompakossa, tuntui niin\nvarakkaalta ja turvalliselta. Konstiko oli siis ryhtyä hommaamaan uusia\nsauvoja.\n\nEnsin pojat menivät Kyssä-Anttonin luo. Anttoni sattui olemaan kotona\nja hämmästyi ja ujostui, kun Lauri yhtäkkiä ilmestyi hänen eteensä\nja alkoi puhua kuin ennenkin, vaikka oli jo muuttanut herraslasten\nkouluun. He istuutuivat Anttonin tuijulampun ääreen, jonka vaisussa\nvalossa Aattoni näytti yrittäneen laskea läksyesimerkkejään, ja\naloittivat neuvottelut. Päästyään selville Laurin ajatuksesta, että\ntarkoitus oli Anttonin kautta pyytää hänen veljeään valmistamaan\nläkkipellistä suksisauvain kärkihulkit, Anttoni sanoi oitis, että\n\"pahustako siinä velimiestä tarvitaan! Menen huomenna verstaaseen\nja teen ne itse, sillä kyllä minusta sen verran läkkiseppää löytyy.\nVelimies on sitäpaitsi hiukan juomatuurissa, niin ettei ole varmuutta,\nmilloin hän tulisi tehneeksi nuo hulkit. Eikä sinun, Lauri, tarvitse\nmaksaa niistä mitään, sillä sen vertaisen peltipalan, mikä niihin\ntarvitaan, löydän verstaan roskalaarista, ja tinaa niihin menee niin\nvähän, ettei siitä osaa määrätä hintaa. Työstä taas en ota sinulta\nmaksua, koska olet, Lauri, herraspojaksi helvetin reilu mies!\"\n\nAnttoni lämpeni puhuessaan ja Lauri punastui ilosta kuultuaan tämän\nodottamattoman ja arvokkaan tunnustuksen. He innostuivat keskustelemaan\nläkkisepän ammatista, johon Anttoni oli päättänyt veljensä esimerkin\nmukaan antautua. Loma-aikoina hän jo nyt työskenteli veljen verstaassa\nja osasi tehdä pellistä kaikenlaista. \"Se on hyvä ammatti\", Anttoni\nsiinä puheli kokeneesti ja miehekkäästi, \"ja lisäksi hauska. Tehdään\npääräreitä ja viinahelttareita ja leipurin vormuja ja kirkkojen\nja talojen kattoja, vesirännejä, jos jotakin\". -- \"Tehdäänkö\nkahvipannuja?\" Lauri kysyi. -- \"Ei, niitä ei tehdä, sillä vaskisepät,\npahukset, ovat anastaneet itselleen kupariastiain teon. Ja kun kupari\non kalliimpaa kuin läkkipelti ja sitä pitää muovailla takomalla,\nniin eivätkö, mokomat, ole olevinaan viinimpiä ammattilaisia kuin\nläkkisepät! Hoh-hoh! Läkkisepän ammatti on kuitenkin paljoa hienompaa\nkuin homehtuneen kuparin kilkutteleminen ämmille sumppipannuiksi.\nKyllä se on parasta, pojat, että rupeatte läkkisepiksi heti, kun\nolette päässeet koulusta. Sen kun teette, niin siinä on sitten suora\nlatu edessä. Vai mitä, Santeri? Et suinkaan sinä rupea rajasuutariksi\nniinkuin isäsi on tyhmyydessään tehnyt? Ja Lauri? Läkkisepän ammatti on\nparempi kuin papin virka, jos niin, että aikoisit nousta isäsi jälkiä\npönttöön paasaamaan\".\n\nAnttoni puhui vakuuttuneesti ja Santeri ja Lauri olivat hämillään.\nLäkkisepän ammattia he eivät ainakaan olleet ajatelleet urakseen,\nmikäli olivat tässä suhteessa suunnitelleet mitään. Toisaalta heitä\nhymyilytti Anttonin totisuus, kun hän näin puhui oman aatteensa\npuolesta. He hyvästelivät, kiittelivät ja lähtivät toiseen paikkaan,\nkuulustelemaan itse sauvoja. Matkalla Santeri kertoi Anttonin veljestä,\nläkkisepästä, joka oli kyssäselkä kuten Anttoni, että hän oli -- isä\nsiitä oli jutellut -- ahkera ja taitava työmies. Vastikään hän oli\nlaittanut kirkkoon uuden peltikaton ja kullannut tornin pallon niin\nkirkkaaksi, että se kuului loistavan kauas merelle kuin aurinko. Rahaa\nisä oli sanonut sillä olevan säästössä tuhansin markoin. Se on kova\npuuhaamaan työväen puolesta. Ainoa vika kuuluu olevan, että se joskus\nriivautuu juomaan, mutta ei se kaikkia rahojaan juo. Akkaa sillä ei\nole, vaan se asuu äitinsä ja Anttonin kanssa. Kyssä-Kustaaksi sitä\nenimmäkseen sanotaan.\n\nLauri kuunteli ja ihmetteli. Kuinka monenlaisia ja kummallisia\nihmiset saattoivat ollakaan! Hän ei ollut oppinut vielä tuntemaan\nKyssä-Kustaata, mutta useita muita eriskummallisuuksia hän jo tunsi:\nParkkisen, Puran Kustun, Hullun Matin, Tippana-Liisan, Tuorelinskan,\nKempeleen keisarin, Lundkvistin Villen -- kokonaisen rivistön omituisia\nhenkilöitä, joista paheen tullen äiti aina hymähti surumielisesti\nja vaipui ajatuksiinsa. Ja Laurin tiedusteluihin, keitä ja mitä nuo\ntuollaiset oudot ja hiukan peloittavat ihmiset olivat, äiti selitti,\nettei hän tuntenut heitä eikä tiennyt heidän sukuaan eikä lähtöään.\nHän vain aavisti tai oli aivan varmakin siitä, että heidän elämänsä\noli muodostunut tuollaiseksi jostakin erikoisesta syystä, joka oli\nkuin onnettomuus tai järkkymätön sallimus tai kohtalo tai miksi sitä\nsanoisi. He olivat arvattavasti koettaneet aikansa taistella sitä\nvastaan, mutta masentuneet, väsyneet sitten ja lähteneet menemään\nvirran mukana. Lauri oli äidin selityksistä hämärästi ymmärtänyt, että\nihmisen osa saattoi olla hänen omatta syyttäänkin hyvin murheellinen\nja että tällaiset kohtalot olivat elämässä enemmistönä. Hän oli\nkeskustellut tästä äidin kanssa ja hämmästynyt äidin vakuutuksesta,\nettä elämänkohtalot olivat kauttaaltaan murheellisia, silloinkin,\nkun niitä seuraili ulkoa nähden mitä suurin onni. \"Mutta\" -- äiti\noli lisännyt -- \"murheen läpi silti aina kuultaa onnen rusko\". Lauri\nei ymmärtänyt tätä kaikkea selkeästi, mutta aavisti kuitenkin äidin\ntarkoituksen.\n\nPojat tulivat sitten pieneen, syrjäkadun varrella olevaan taloon,\njonka seinässä oli taidokkaasti tehty ja aikoinaan koreaksi maalattu\npuusepän kyltti. Saattoi kuvitella sen periytyvän niiltä ajoilta,\njolloin puuseppä oli ollut nuori, toivorikas sälli, aloittanut oman\nliikkeen, mennyt avioliittoon ja uskonut vahvasti onneen. Nuo kyltin\nreunassa olevat kehysleikkaukset, jotka olivat olevinaan vähän niinkuin\nruusuja tai ainakin jonkinlaisia kukkia, ilmaisivat sitä. Ne oli\nmaalattu vihreällä ja vaaleanpunaisella, mutta aika oli virtyttänyt\nvärit melkein tuntemattomiksi. Toisin paikoin oli näkyvissä pelkkä\nilman harmaaksi syömä, halkeillut puu, jossa oli hienoa villavaa\nnöhtää kuten vanhassa hautaristissä. Keskelle jätetty nimen ala oli\nmyös virttynyt ja halkeillut niin, ettei nimen alkuaan rohkeista,\nkauniista kirjaimista ollut jäljellä muuta kuin vähän haamua. Kaikesta\nnäki, että kerran saapuvilla ollut onni oli vähitellen virttynyt ja\nhaurastunut, tippunut pois muru murulta, kulunut ja nöhtäytynyt elämän\nsyömäksi. Koko pohja ja ruusunpunaiset kehyskukat olivat halkeilleet ja\nränstyneet, niin ettei onnen entisellä odottajalla ja omistajalla ollut\nenää varmaa kiinnipitopaikkaa, vaan se saattoi pudota kyltin mukana\nvanhuuttaan kitisevästä, lahosta kannattimestaan katuun ja särkyä siinä\nlopullisesti pirstaleiksi. Se silmänräpäys, jolloin tämä tapahtuisi, ei\nvoinut enää olla kaukana, sillä niin ränstynyt oli koko kylttilaitos.\n\nTalo oli pieni kuin tulitikkulaatikko, asetettu korkealle kivijalalle.\nPojat menivät portista pihalle, jota ympäröivät puuvaja- ja muut\nrakennukset olivat myös merkillisen pienikokoisia. Tuskin oli ovea,\njosta olisi päässyt sisään kumartumatta syvään. Tuli ajatelleeksi, että\nsen, joka oli ne rakentanut, täytyi itsensäkin olla pieni, että hän\noli tehnyt täällä kaikki omien mittojensa mukaisiksi. Pojat hiipivät\nhiukan pelonalaisina pienen, pimeän etehisen läpi ja tulivat ovelle,\njonka takaa kuului höyläämisen suihkavaa ääntä. Avattuaan varovaisesti\noven ja tunkeuduttuaan sen raosta sisään he tulivat pieneen\nverstashuoneeseen ja seisahtuivat ujoina ovensuuhun.\n\nKatosta riippui pieni lamppu, jonka kupulasin savu ja puunpöly olivat\nlianneet himmeäksi, mutta jonka valossa sentään näki jotakin, sitten\nkun silmät olivat tottuneet. Perällä oli höyläpenkki ja pitkin seiniä\nkaikenlaisia puusepän työkaluja: höyliä, talttoja, puristimia,\nsahoja. Ikkunan edessä oli sorvi ja sen kohdalla seinässä kokoelma\nsorvausrautoja. Keskellä lattiaa oli puolitekoinen kaapintapainen.\nKaikki oli eriskummallisen pientä, mutta niinhän täytyikin olla, sillä\njos esimerkiksi kaappi olisi ollut muuatta senttiä leveämpi, se ei\nolisi mahtunut ovesta.\n\nPoikien tullessa sisään höylääminen oli lakannut ja pojat tiesivät\nolevansa tarkastuksen alaisina. Sitten kun heidän silmänsä olivat\ntottuneet huoneen hämyyn, he erottivat höyläpenkin äärestä heitä\nkatselevan ukkelin, jota he nyt puolestaan unohtuivat silmäilemään\nuteliaina ja huvittuneina. Santerihan hänet kyllä tunsi, mutta ei\nLauri, joka oli hänestä vain kuullut. Suksisauvain tekijänä ukkeli näet\noli tunnettu poikain maailmassa. Santeri oli sanonut Laurille, että \"se\non halju äijä, joka puhelee puuta heinää ja kertoo aina tyttärestään ja\nsen ihmesuksista\".\n\nNyt he jo näkivät tarkemmin, minkälainen tonttu ukkeli oli. Hän oli\ntodellakin niin pienikokoinen, että jos mentiin vielä siitä alemmaksi,\njouduttiin kääpiöiden pariin. Käsivarret kuitenkin olivat pitemmät\nkuin hänelle olisi kuulunut ja kädet samoin isommat. Ukkelin seisoessa\ntuossa käsivarret ulottuivat polvien alapuolelle ja kämmenet riippuivat\nniissä kuin lapiot. Höylätessä ne olivat venyneet ja kasvaneet\nsellaisiksi. Monta kymmentä vuotta jatkunut pitkän höylän lykkääminen\noikean käsivarren voimalla oli kasvattanut oikean olkapään ja lapaluun\nlihakset niin isoiksi, että ukkeli näytti ensimmäisellä silmäyksellä\nkyttyräselkäiseltä, vaikka hän ei todellisuudessa ollut sellainen.\nSamaa harhaluuloa aiheutti se, että kaula oli kovin lyhyt ja pää\nsikäli kuin uponneena olkapäiden väliin ja aina mukavasti kekallaan.\nLeukaa reunusti takkuuntunut, osin jo harmaantunut, mutta osin vielä\nalkuperäisen punavärinsä säilyttänyt parta, joka oli ajeltu pois\nylähuulelta. Kasvot olivat täynnä kesakolta. Silmät tirkistelivät\nystävällisesti pienen pystynenän molemmilta puolilta. Päälaen puolta\npeitti tuuhea, punainen, kihara tukka, joka seisoi joka haaralle\nomin voimin kuin neekerillä ja oli pituudesta päättäen saanut kasvaa\npitemmän aikaa omin valloin, muistamattakaan, minkä näköisiä keritsimet\novat. Tarkasteltuaan aikansa poikia, jotka tuijottivat häneen suu\nkummastuksesta auki, ukkelin silmistä tuikahti nauru. Hän siirsi\ntaitavalla ja nopealla kielen ja alaleuan liikkeellä tupakkapurun\noikeasta poskesta vasempaan, triiskautti sylkyä etuhampaiden raosta\naikamoisen suihkun, joka osuvasti tähdättynä saavutti melkein\nkokonaisuudessaan sitä varten esille asetetun astian, vanhan\npaistinvormun, kuten Lauri päätteli, ja istahtaen höyläpenkille sanoi:\n\n-- Sööterholmin muijan Maka se kuuluu kuolleen. Se oli vahinko, sillä\nsehän oli tämän kaupungin ainoa apina. Piti minunkin mennä sitä\nihme-elävää katsomaan, vaan ehtipähän kuolla sitä ennen. Minulla kun on\naina huono onni. Mutta on täällä sentään vielä jokunen ihme elossakin\nniinkuin se Lunteliinin kapteenskan papukaija. Tiedättekö, mitä se\nsanoo, kun tulee katsojia?\n\nUkkeli tirkisteli poikiin kysyvästi ja selitti, kun nämä eivät osanneet\nvastata:\n\n-- \"Eetu, sinä sika!\" Niin se sanoo. Arvatkaa, mistä se sen on\noppinut! Lunteliinin kapteenin nimi on Eetu. Kyllä minä muuten teidän\nasianne arvaan. Sauvat tietenkin pitää olla. Molemmilleko vai yhdelle?\nViisikymmentä penniä ne maksavat ja ylihuomenna ne jo saa. Pitäisi\nperustaa sauvatehdas, sillä ei mene sitä päivää, ettei täällä käy\npikkupoikia kärttämässä sauvoja. Ne ovat kaikista tärkeimpiä esineitä,\nmitä puuseppä osaa nykyisin tehdä. Aij-jai, kuinka sileitä ja ohuita ja\nkeveitä niiden pitää olla. Lakataanko ne mustiksi vai ruskeiksi? Kyllä\nmustat ovat viinimmät. Jos minä viitsisin vielä hiihtää, niin värjäisin\nsuksetkin mustiksi. Uskokaa jos tahdotte, pojat, mutta kehumatta\nsanoen minä olin nuorempana sellainen hiihtäjä, ettei ollut rinnalle\ntulemista. Tällaisilla käsivarsilla kun lykkelee näin pientä ja keveätä\nroskaa, niin arvaa sen, että siinä katkeaa pitempikin taival. Ilma vain\nvinkuu, kun tämä nenä sitä halkaisee. Vaan sitten hiihtäminen jäi...\n\n-- Miksi? Lauri uskalsi kysyä.\n\n-- Siihen oli montakin syytä, puuseppä vastasi muuttuen alakuloiseksi.\n-- Innostuin hiihtämiseen niin, että minun piti valmistaa itselleni\nmaailman parhaat sukset. Mietiskelin ja suunnittelin niitä aina ja\narvostelin kaikki koivut sen mukaan, minkälaiset sukset niistä näytti\ntulevan. Vaan kun minulla ei ollut milloinkaan liikenevää rahaa\nsellaisten tarvispuiden ostoon, noiden ihmesuksien teko siirtyi aina\ntuonnemmaksi. Kun sitten tuli otetuksi muija, niin silloin ei ollut\nenää aikaa suksien ajattelemiseenkaan. Täytyi vain aamuvarhaisesta\nmyöhään iltaan lykätä lautaa sileäksi ja lyödä läjään köyhän kansan\nhuonekaluja, jotta eukko ja pikku Maiju olisivat saaneet jokapäiväisen\nleipänsä. Siinä ovat vuodet menneet ja Maiju on aikoja sitten kadonnut\nkauas etelään, Helsinkiin, minne lienee...\n\nPojat eivät rohjenneet sanoa mitään. Ukko heilutteli hetkisen laihoja\npillikinttujaan, triiskautti osuvasti ja tuumiskeli:\n\n-- Maijulle sentään tein ihmesukset ja samanlaiset sauvat. Se on\ntainnut olla elämäni suurin työ. Ainakin se on ainoa, jota nyt vanhana\nmuistelen. Mikään ei tunnu niin tärkeältä kuin se -- eivät ne monet\nkupumahapiirongit, jotka olen tehnyt kapteenien rouville heidän\nukkojensa ulkomailta tuomista mahongeista, vaalnöteistä ja muista\nkalliista puulajeista, eivät lippaat, arkut, sängyt, eivät mitkään.\nAina vain ovat silmissäni pikku Maijun sauvat ja sukset sekä hän itse,\nkun hän punaposkisena ja kauniina kuin Jumalan kukkanen ahkerasti\nhiihteli ja laski mäkeä tuossa kadulla. Ei olisi uskonut hänen käyneen\nniinkuin kävi. Vapahtaja sanoo, ettei varpunenkaan putoa oksalta ilman\nJumalan tahtoa. Niinpä siis on tyytyminen siihen. Mutta se varpunen oli\nsilti hyvin onneton ja sen isä ja äiti ehkä vielä onnettomampia. Miten\nlienee, sen nuoren herran laita, joka teki meidän Maijusta varpusen\nja pudotti hänet oksalta, sitä en tiedä. Luulisi kuitenkin tunnon\nvihlaisevan, kun muistaa taittaneensa sellaisen Jumalan kukkasen.\nHelsinkiinhän Maiju häipyi -- pakeni tätä kaupunkia ja sen ihmisiä.\nÄitinsä meni maanrakoon ja minä tässä yksin höyläilen jos en muuta,\nniin lapsille sompasauvoja. On tehdessäni niitä vähän kuin uudelleen\nlaittelisin Maijulle ihmesuksia. Eivät ne hukassa ole, vaan tallessa\ntuolla liiterin lakassa. Katselin niitä tässä eräänä päivänä oikein\nkädestä. Eivät ne enää olleetkaan erinomaisen ihmeellisen näköisiä.\nTavalliset lapsen pienet sukset vain. Kärjet olivat oienneet ja\njalkavuus oli hävinnyt; toinen oli sitäpaitsi vääntynyt kieroksi. Aika\nhimmentää ja vanhattaa kaikki. Joka päivä odotan tuon kyltin pudota\nrämähtävän katuun ja särkyvän. Silloin lasken höylän kädestäni. Tule\nhakemaan keppisi vaikka jo huomen-aamulla. Voinhan höylätä ne tänä\niltana. Hyvästi, hyvästi! Jumalan haltuun, pojat!\n\n\n5\n\nNiin Lauri sai sauvansa ja oli nyt kaikin puolin hiihtokykyinen oikein\nuudenaikaisessa, kaupunkilaisessa mielessä. Santeri ja hän kävivät\nahkerasti hiihtelemässä ja ottivat väliin mukaan Elsan ja Lahjan. Mutta\nei tytöistä ollut heidän mielestään tähän urheiluun, sillä hiihtäminen\nvaati enemmän käsivoimia kuin tytöillä oli. Siksi heidän mukaantulonsa\nrajoittui muutamaan harvaan kertaan. He menestyivät paremmin\nlyseolaisten kelkkamäessä, joka oli rakennettu jäälle kaupungin rantaan.\n\nSanterille jäi tämän talven hiihtoharrastuksesta mieleen erikoinen\nmuisto. Näet kun hän oli käyttänyt uusia suksiaan jonkin aikaa, niin\nettä ne olivat päässeet välillä sulamaan ja taas jäätymään, vasemman\njalan suksi alkoi menettää jalkavuuttansa ja oikaista kärkeänsä.\nToisenkin suksen kärki suoristui melkein kokonaan. Ennenpitkää vasen\nsuksi koski maahan koko pituudeltaan kuin lättänä jalka ja meni lopuksi\nniin pitkälle, että pullistui maahan päin. Kun sen kärki samalla\noikeni, se oli aivan käyttökelvoton. Santeri ymmärsi, että hänelle oli\nkuin olikin myyty aivan kehnot sukset, joista ei olisi kannattanut\nmaksaa neljää penniä, saati sitten neljää markkaa. Hän valitti siitä\nisälleen ja tämä pohti mahdollisuutta, oliko mentävä Vapriitiukselle\nja pyydettävä vaihtamaan ne samanhintaisiin kunnollisiin. Mutta kun\nkaupasta oli jo kulunut parisen viikkoa ja suksia oli ahkerasti\nkäytetty, ei tuntunut uskottavalta, että tuollaiseen vaihtoon\nolisi suostuttu. \"Älähän ole milläsikään!\" isä Koskinen koetti\nlohduttaa Santeri-riepua. -- \"Maailmassa käy usein niin, että köyhät\nsuutarinpojat tulevat petetyiksi kaupoissa, joita niin harvoin tekevät\nja joihin siis ovat tottumattomia. Itse rehellisinä ja luottavaisina he\nuskovat ihmisistä vain hyvää ja saavat siis maksaa raskaita oppirahoja\nsilloin, kun joutuvat tunnottomien lurjusten käsiin. Sitäpaitsi sinun\non muistettava, että nuo miehet tuskin pettivät sinua tahallisesti.\nHe näet olivat ottaneet sukset vastaan sellaisina kuin mekin ne\nensimmäisen kerran näimme eli siis varsin kunnollisina, huomaamatta\ntalvisessa hämärässä vasemman suksen olevan jalkava vasten tahtoaan,\npaahtamalla sellaiseksi ahdistettu. Suksien tekijä tässä on vetänyt\nnenästä meitä kaikkia. Arvelenpa vähän niin, että tässä on sinua,\nSanteri-poikani, ojentanut ja kohentanut korkeampi voima. Olit hiukan\nylpeähkön mallinen silloin lähtiessäsi suksien ostoon, malttamatta\nodottaa minua ja kuunnella neuvojani. Siitä nyt tämä nenäpiuvi. Niin\nLuoja kouluuttaa ihmistä. Ei auta muu kuin pitää kokemus hyvänään\nja koettaa paahtamalla ja painamalla parantaa suksien tekovikoja.\nEivätköhän ne siitä kokolailla korjaannukin, kunhan pannaan tervaa ja\ntulta liikkeelle ja pistetään ne oikein kiveriin painimiin\".\n\nHelpostihan isä Koskinen sai lohdutetuksi poikansa, mutta vaikeampaa\noli hänen itsensä sulattaa tätä asiaa. Hän ei voinut olla hautomatta\nsitä, että Santeri-riepu oli uhrannut osan joululomastaan ansaitakseen\nrahat, jotka nyt olivat menneet melkein hukkaan. \"Jos Santeri-riepu\nolisi ollut rikas, hyvästi puettu poika, niin nuo miehet eivät olisi\nkiusoitelleet häntä siten kuin tekivät, ja olisivat valikoineet hänelle\nparhaat sukset, mitkä heillä varastossaan oli. Ja jos sukset olisivat\nsattuneet olemaan siitä huolimatta huonot ja rikkaan pojan papalle\nolisi ilmoitettu, että 'poikasi sai niin mitättömät sukset, vaikka\nmaksoi täyden hinnan', niin pappa olisi mennyt Vapriitiuksen maisterin\nluo niin että keppi olisi viuhunut ja sanonut, että 'senkö täytisen\nkalikoita sinä myyt suksina ja huiputat ihmisiä, mokoma liuhuparta!'\nJa maisteri olisi pokkuroinut ja lepytellyt, että 'näkyy tulleen\nvahinko', että 'vaihdetaan uudet, vaihdetaan!' Mutta jos Koskisen\nsuutari menisi valittamaan siitä, miten hänen poikaansa oli kohdeltu,\nniin luultavasti ensin väitettäisiin, että 'valehtelet, ei täältä ole\nsinun pojallesi suksia myyty', ja sanottaisiin sitten, kun täytyisi\nmyöntää suksien olevan sieltä, että 'kauppa on tehty ja pysyy'. Se on\nnäet köyhän osa sellainen vielä tähän maailman aikaan. Muuttuneeko\nmilloinkaan paremmaksi, sen Luoja tiennee. Kyllähän ne täälläkin ovat\nalkaneet puhua kovasti, että työväen pitää nousta valvomaan etujaan.\nPitää muka liittyä yhteen ja vaatia parempaa palkkaa ja lyhempää\ntyöpäivää. Yksimielisyys on voimaa, ne sanovat. Elleivät herrat suostu,\nniin tehdään lakko. Kun pistetään kaikki pyörät seisomaan, niin eiköhän\nisännille tule viikon päästä hätä. Niin ne saarnaavat ja uhkailevat\n-- Kyssä-Kustaat ja muut nuoremman polven puuha- ja tietomiehet. Oma\nsanomalehti niiden kuulemma pitää saada, että pääsevät esteettömästi\najamaan kansan asiaa. Valistusta työväellekin, koulut avoimiksi\nköyhänkin lapsille. Selvä se, että niin täytyy tapahtua ennemmin tai\nmyöhemmin. Tyhmäkin ymmärtää, ettei maailma voi aina pysyä samanlaisena\neikä lahoa paikalleen kuin vanha lato, jota ei milloinkaan korjata.\nSen täytyy kehittyä ja parantua, niin että köyhäin osa alkaa sisältää\nmuutakin kuin silkkaa pettua -- vähän voita ja maitoa sekä silloin\ntällöin pullaa kahvin kanssa. Oikeus ja kohtuus se on, sen kyllä\nAukusti Koskinen selvästi tajuaa. Onpa se lisäksi Jeesuksen käskyn\nmukaista, tottakai, sillä kuka oli köyhäin ystävä, ellei juuri hän.\nJumalan poikana hän oli tullut tänne sitäkin vääryyttä korjaamaan, että\nköyhän osan muka pitäisi olla aina yhtä kapea. Täyden kannatukseni\nminä sille puuhalle annan, se on varmaa. Köyhä on melkein kuin se\nsuutarinpoika, joka on lähtenyt tavoittelemaan kuninkaantytärtä ja\npuolta valtakuntaa. Aavistan, että hän tulee saavuttamaan päämääränsä\nja perimään palkintonsa\".\n\nSanterin vastoinkäyminen täten osaltaan ruokki Koskisen mestarin\nmielessä niitä yhteiskunnallisia herätteitä, joita sinne oli viime\nvuosina vähitellen alkanut hiipiä. Vaikka hän viettikin elämäänsä\nyksinäisyydessä oman pönttönsä nenässä, niin hän tutustui silti aikansa\nrientoihin enemmän kuin monet kokouksissa kulkevat siksi, että luki\nkaikkea, mitä sai käsiinsä, ja hautoi lukemaansa työskennellessään.\nJoskus sunnuntaisin, lämpimän vuodenajan aikana, hän saattoi\niltapäivällä vaeltaa raskain, kontiomaisin askelin pelastusarmeijan\ntalolle, jota vastapäätä olevan talon nurkka oli miesten suosittu\nkokouspaikka. Omistaja itse, vanha merimies, nojasi seinään kuin olisi\npönkittänyt sitä, ja oli vähän niinkuin puheenjohtajan asemassa, ja\nhänen ympärillään seisoskeli joukko vanhempia työmiehiä velton ja\njoutilaan näköisinä, mutta todellisuudessa erittäin tarkkaavaisina\nja vastaanottavaisina. Syljettiin pitkiä aatteellisia sylkyjä,\njärkeiltiin ja pohdittiin ennenkaikkea herrain kunnallispolitiikkaa\nja sen epäonnistuneita otteita, esimerkiksi kelpaamattomaksi\ntodettua, kallishintaista ruoppaajaa, joka oli nyt nostettu sataman\nrantaäyräälle ruostumaan ja odottamaan tietymätöntä tulevaisuutta.\nUsein siinä tuli keskustelun alaiseksi työmiehen päivän pituus ja\npalkan pienuus sekä se, millä keinoilla kerrottiin muualla maailmassa\nkoetettavan auttaa näitä epäkohtia. Koskinen ei kyllä puuttunut\nmuiden puheisiin, vaan ainoastaan kuunteli ja harkitsi, mutta silti\nhänestä uhosi eräänlaista pätevää viisautta, joka vaikutti. Oli\nkuin olisivat Pelastusarmeijan laulu ja soitanto olleet miesten\nkeskustelulle ei vain tausta ja säestys vaan myös kiihoitin, sillä\nedustivathan ne pauhullaan liikkuvampaa, uudenaikaisempaa olotilaa kuin\ntavallinen hiljainen, nukkuva kadunristeys, jollaiseen miehet eivät\nolisi välittäneet kokoontua. Oven auetessa sieltä remahti kuulumaan\nhelisevä kitaransoitto, torvien kimakka räikkynä, kertosäkeiden\nvoimakas laulaminen \"niinkuin vetten pauhu\", pateettinen kehoitus\ntunnustaa syntinsä, voittaa itsensä, kukistua kokonaan ja polvistua\nkatumuspenkin ääreen, kunnes oven sulkeutuessa kaikki kuin leikkautui\npoikki ja vaimeni vaisuksi muminaksi, sorinaksi, korkeammalle\nkajahtavaksi sävelen tai torvenpuhalluksen katkelmaksi, joka oli\nväliin kuin valitus, väliin kuin riemun kirkaisu. Koskisen mestarin\nkulmakarvat silloin sekä nousivat että laskivat aatteellisesti ja\nhän totesi mielessään, että Jumala oli taas hetkiseksi raoittanut\noveansa ja kehoittanut ihmisiä saapumaan luokseen jos ei muuta tietä\nniin vaihteeksi armeijan oven kautta. Niin kauan kuin ovi oli auki,\nmiehet eivät jutelleet, vaan kuuntelivat jumalanpalveluksen menoa.\nSehän ei tosin heihin kuulunut, he kun olivat tavallisia säädyllisiä\nluterilaisia, mutta eihän silti sopinut kohdella sopimattomasti\nnäitä uudentyylisiä lahkolaisiakaan, vaikka ne olivatkin muuttaneet\njumalanpalveluksen sirkukseksi. Täytyi näet tunnustaa niiden\nolevan niin palavia ristittyjä, että olivat saaneet rikotuksi\nmonet paatuneimmatkin tunnot. Moni sellainen, joka oli jo heitetty\ntoivottomana helvetin kekäleenä pimeyden haltuun, soitteli tai lauloi\ntai todisti parhaillaan tuolla sisässä uutena, onnellisena ihmisenä.\nSe oli kumma kohta se -- ihmisen särkyminen aivan sirpaleiksi ja\nliimautuminen niin uudeksi, ettei voinut tunteakaan entiseksi.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\n1\n\nLauri oli nyt sitten uudessa koulussa, siinä, josta pääseminen lyseoon\noli aivan varma, koska valmistaminen juuri tuohon tutkintoon oli tämän\nkoulun nimenomainen tehtävä. Sattuma sääsi niin, että Laurin sekä vanha\nettä uusi koulu aloittivat kevätlukukautensa samana päivänä, vieläpä\nsamalla tunnilla, ja että Lauri, Elsa, Lahja ja Santeri tapasivat\ntoisensa portissa lähtiessään kouluun. He pysähtyivät juttelemaan,\nmutta olivat kuitenkin hiukan hämillään. Vihdoin Santeri sanoi, että\n\"täytyi joutua\", kääntyi omalle suunnalleen ja pujahti nurkan taakse\nvilkaisemattakaan ystäviinsä, jotka yhä seisoivat portilla ja katsoivat\nhänen jälkeensä. Lauri kuuli tunnostaan hiljaisia moitteita siitä, että\noli näin ikäänkuin hyljännyt ystävänsä, melkein pettänyt hänet ja siis\npalkinnut hyvän pahalla. Mutta hän ei toisaalta ymmärtänyt, mitä hänen\nolisi ollut tehtävä, sillä hän tajusi hämärästi nyt päässeensä sinne,\njonne kuului.\n\nUudessa koulussa oli kaikki erilaista kuin entisessä. Lauri hämmästyi\naluksi siitä, että luokkahuoneet, joita oli kaksi, ja koko koulukalusto\nolivat paljoa vaatimattomampia kuin kansakoulussa. Äidin selityksestä\nhän sitten ymmärsi, että kun koulu oli yksityinen ja yksityisessä\ntalossa, ei muuten voinut ollakaan. Kelvollista ja käytännöllistä\nsilti kaikki oli. Toinen suuri ero entisen ja nykyisen koulun välillä\noli oppilaissa. Lauri huomasi usein kaipaavansa entisiä tovereitaan,\nei vain Santeria, jota kyllä tapasi edelleen joka päivä, vaan muita:\nAnttonia, Ilo-Haukkaa, Sakko-Mattia -- kaikkia. Heissä oli jotakin\nsellaista, joka oli Laurille tuttua sieltä kaukaiselta kotiseudulta,\nkodikkaan tuttavallista, avomielistä, reilua -- Lauri ei osannut sanoa\ntäsmällisesti, mitä, mutta kuitenkin. Ollessaan kansakoulussa ja\nkaivatessaan tänne hän ei ollut huomannut sitä niin kuin nyt täällä\nuudessa koulussa ja katsoessaan taakseen sinne vanhaan. Se, mitä Lauri\nhämärästi näin tunsi ja mille hän ei osannut antaa täsmällistä nimeä,\noli tietoisuutta siitä, että hänen perusolemuksensa eräs oleellinen osa\nkuului lähtemättömästi, täydellä synnynnäisellä ja yhteiskunnallisella\nveljeydellä, siihen syvään rivistöön, jonka hänen pienet\nkansakoulutoverinsa tulisivat vuorollaan miehittämään. Kaikessa siinä,\nmikä tarkoitti köyhän osan kohentamista ja ihmisarvon nostamista, hän\njo nyt haaveili hämärästi ritari Urhoollisen tehtävästä, kristityn\nlesken ja tämän lasten johtamisesta pimeyden vaarojen läpi pyhälle\nvirralle, niinkuin kerrottiin äidin eräässä kummallisessa, vanhassa\nkirjassa. Ei, Lauri ei aikonut milloinkaan rikkoa sitä avointa,\nluottavaista toveruutta, joka oli syntynyt hänen ja kansakoulupoikien\nvälillä, vaan tahtoi pitää siinä suhteessa kaiken samanlaisena kuin\nennen.\n\nHän ei voinut väittää, etteikö hänen uusissa tovereissaan olisi ollut\njuuri tuota samaa voittavaa ominaisuutta kuin entisissäkin. Mutta se\nei ehkä ollut heissä niin näkyvillä siksi, että se ikäänkuin katosi\ntoisten ominaisuuksien alle. Nämä olivat sitä samaa \"hienoutta\",\njota Lauri huomaamattansa ihaili Elsassa ja Lahjassa ja jota oli\nuseimmissa hänen uusissa tovereissaan. Se sai Laurin tuntemaan\nolevansa kömpelö ja ujo, menemään hämilleen mitättömistäkin syistä\nja vetäytymään syrjään, jos se vain oli mahdollista. Hän toivoi\nhartaasti, vaikka ei tietoisesti, kerran tulevansa samanlaiseksi kuin\nnuo reippaat, iloiset, hienot pojat, jotka olivat aina hyvin puettuja\nja seurustelivat vapaasti ja ujostelematta kaikkien kanssa. Lauri tiesi\nkansakoulupoikien halveksivan, jopa vihaavan tällaista \"hienoutta\" ja\nmelkein kuin tahallaan, sen vastapainoksi, heittäytyvän raaemmiksi\nkuin olivatkaan. Sitä Lauri ei hyväksynyt, sillä jo hänen vanhan\nsivistysverensä ääni nousi sitä vastaan.\n\nTytöt olivat \"hienompia\" kuin pojat niin täällä kuin entisessäkin\nkoulussa. Kansakoulussa Lauri ei ollut ehtinyt erikoisemmin tutustua\ntyttötovereihinsa, mutta oli kuitenkin tietämättään tuntenut sitä\nvienoa vaikutusta, jota henki näistä ujoista, parhaillaan kypsymisen\nkynnykselle astuvista pikku naisista, ja omalla tavallaan ihaillut\njonkun Helmin ja Siirin kauneutta. Elsaa ja Lahjaa hän ei tullut\najatelleeksi \"tyttöinä\", koska he olivat hänelle liian tuttuja ja\nläheisiä ollakseen muuta kuin vain \"Elsa\" ja \"Lahja\". Mutta uudessa\nkoulussa, jossa tytöt istuivat eri luokkahuoneessa kuin pojat, hän tuli\nnäkemään parisenkymmentä samanlaista hienoa pikku naista kuin Elsa\nja Lahja, ja pakostakin tutustumaan heihin. Pojat joutuivat tyttöjen\nveitikkamaisen tarkastuksen kohteiksi joka päivä mm. mennessään\nluokkaansa, sillä sinne päästiin vain tyttöjen luokkahuoneen kautta. Se\noli ankara paikka, sillä pikku naiset voittivat pian sen vähän ujouden,\nmikä heissä ehkä aluksi oli ollut, ja alkoivat lausua ohikulkijoista\nnenäkkäitä, kiusoittelevia huomautuksia, painaakseen sen jälkeen\npäänsä yhteen ja kikattaakseen tunnettuun \"tipatyyliin\". Vallaton\nAntonia, jolla oli maailman sievin pystynenä, pienin suu ja kirkkain\nnauru, oli niin ylimielinen, että alkoi huudella ujolle ja aralle,\npitkälle ja hontelolle Väinölle suoranaisia rakkaudentunnustuksia,\nsellaisia kuin että \"voi, rakas Väinö, kuinka sinä olet söötti!\" jne.,\njopa vallan käydä häneen käsiksi, raahata häntä tyttöjen joukkoon ja\nhoukutella, että \"kulta, söötti Väinö, tule nyt tänne, että saamme\nihailla sinua!\" Kun Väinö ei kehdannut käyttää voimiansa, sillä eihän\ntyttöjen kanssa voi tapella, hänellä oli työ ja tuska päästä erilleen\npienistä kiusanhengistään. Elsa ei tällaista hyväksynyt ja katsoi\nkorkealta paheksuvasti. Lauri meni luokkaansa kiireesti ja ujosti,\nsillä hän suorastaan pelkäsi tyttöjä, mutta hänelle tytöt eivät\nsanoneet mitään. Hän tiesi tyttöjen kiusoittelevan Elsaa hänellä ja\noli siitä omituisesti iloinen. Väliin Elsa hiukan kartteli häntä ja\nhän puolestaan Elsaa, mutta sitten he unohtivat kaiken sellaisen ja\nalkoivat keskustella joko yhteisestä kotiseudusta tai päivän läksyistä\ntai menosta illalla hiihtämään tai kävelemään.\n\nOpettajistansa Lauri alkoi pitää heti ensimmäisestä tutustumisesta.\n\"No mutta missä sinä olet viipynyt?\" kysyi leikillisesti laskennon\nopettaja, joka opetti isossa koulussa suomea ja latinaa ja jota\nLauri tiesi lyseolaisten sekä kunnioittavan että pelkäävän. Hän\npudisti Lauria tukevasti kädestä, nauroi myhäillen viiksiensä takaa,\njotka peittivät hänen suunsa, ja sanoi moneen kertaan \"tervetuloa!\"\nLaurista tuntui kuin hän olisi ollut täysin selvillä äidistä ja\ntämän olosuhteista. Se mahtava koulumies, joka oli isossa koulussa\nrehtorina ja uskonnon opettajana ja josta äiti puhui samanlaisella\nsävyllä kuin suurista jumalanmiehistä ja saarnaajista, opetti täällä\nvalmistavassa koulussa maantiedettä. Se oli Laurista kummallista, sillä\ntuon aineen olisi luullut olleen vierasta suuria hengenkysymyksiä\nhautovalle, aatteelliselle rehtorille. Mutta niin vain ei ollut.\nMietiskelevä ilme isoissa haaleansinisissä silmissä ja silloin tällöin\nsalaa vilahtava hymy suupielissä hän syventyi Euroopan kaikkien\nvaltakuntien pääkaupunkeihin, valtameriin ja niitä yhdistäviin salmiin,\nja sellaisiin muihin pääpiirteisiin, jotka pistävät silmään heti, kun\naletaan katsella pallokarttaa. Rehtorista tämä kaikki oli ilmeisesti\nsangen kiintoisaa. Huvittuneen näköisenä hän kutsui milloin minkin\npikku nappulan kartan ääreen, antoi hänelle käteen kepin ja lähti\nmatkustamaan hänen kanssaan esimerkiksi Helsingistä Euroopan, Afrikan\nja Aasian ympäri ja pohjoistietä takaisin. Järjestelmällisesti siinä\nnimettiin ja näytettiin kaikki tärkeimmät niemet, salmet ja meret, eikä\nminkäänlainen hataruus kelvannut. Lauri saattoi pian huomata, että\ntässä koulussa vallitsi tiukka johdonmukaisuus ja suunnitelmallisuus,\nettä vissit asiat oli osattava ja muistettava tarkoin. Ensimmäisen\nkerran elämässään hän tuli kokemaan, miten tärkeätä tietämisessä on\njärjestys.\n\nMuutkin opettajat saavuttivat Laurin myötätunnon -- varsinkin uskontoa\nopettava vanha neiti, joka oli äidin tuttava ja jota äiti sanoi\n\"merkkihenkilöksi naiskasvatuksen alalla\". Tuo oli Laurille hämärää\neikä hän siitä välittänytkään. Tärkeämpää oli, että mainittu täti\nosasi tehdä uskonnon lapsille sangen kiintoisaksi. Lauri ja samoin\nmonet hänen tovereistaan aavistivat joskus olevansa lähellä sellaisia\nasioita, jotka olivat elämässä hyvin tärkeitä, vaikka he eivät\nvoineetkaan täsmällisesti ilmaista, mitä tällöin oikeastaan tunsivat.\n\nKaikenkaikkiaan koulu täytti ne odotukset, joita Lauri oli Elsan\nja Lahjan kuvausten perusteella sille asettanut. Hän tunsi nyt\nolevansa henkilö, jonka pääsystä isoon kouluun huolehdittiin\nmahdollisimman pätevästi, ja se tuotti suurta tyydytystä. Äidinkielen\ntunnit, joista osa käytettiin runonlausuntaan, aiheuttivat hänen\nlapsensydämessään epämääräistä isänmaallista innostusta, uljuus-\nja suomalaisuusmielteitä, joiden päätekijöinä olivat Maamme-kirjan\ntiedot ja opetukset. Oltuaan uudessa koulussaan muutaman viikon Lauri\nsaattoi sanoa Santerille, että \"sinun pitää osata kielioppi toisin kuin\nkansakoulussa opetetaan, jos aiot lyseoon\". Hän lainasi Santerille\nkielioppivihkonsa ja luetutti hänellä sen säännöt ulkoa. Sitten hän\npänttäsi Santerin päähän maantieteensä. Ainoa aine, jossa Santeri ei\ntarvinnut opetusta, oli laskento, sillä Santeri osasi laskea paremmin\nkuin Lauri.\n\nLaurin ja Santerin opiskellessa Koskisten kamarissa suutarimestari\nei uskaltanut pohjata kenkiä, ettei olisi takomisellaan häirinnyt\n\"herroja rohvessoreita\", kuten hän joskus sanoi. Ristiinan mielestä\nolo näinä opiskeluhetkinä tunnahti hiukan kirkolta ja hän käveli\nvarpaillaan sen vähän, minkä rohkeni silloin liikkua. Aukusti saattoi\npian hätistää olemaan hiljaa, jos meni pari kertaa lattian yli ja\nnatisutti sitä. Vaikka Aukusti oli yleensä lauha ja rauhallinen kuin\nlammas, hän voi äkkiä suutahtaa Santeri-rievun puolesta. Kun Ristiina\nkerran uteliaisuudessaan ja tyhmyydessään meni katselemaan Santerin\nkirjoja, että \"minkä näköisiä kirjoja sillä nyt on\", niin Aukusti tuli\nja käsipuolesta heilautti syrjemmäksi, että \"sinä älä, Ristiina, koske\nSanterin papereihin -- voit vielä sekoittaa ne!\" Eihän noista nyt sormi\nosaa ottanut, vaikka heitä vähän hypistelikin! Ristiina oli pahastunut\nsiitä, että hänen miehensä tällä tavalla anasti Santeri-rievun\nomakseen, suomatta hänelle edes sen vertaa, että olisi saanut joskus\npäätä silittää. Aukustin osuus Santerissa oli kuitenkin perin pieni,\njos tarkkaa jakoa tahdottiin. Loukkaantuneena Ristiina joskus näin\nuhitteli, mutta sitten pikku suuttumus unohtui ja heidän molempain\nrakkaus yhtyi haaveilemaan Santeri-rievulle sitä tulevaisuutta, joka\nkimmelteli taikapallosta niin tavattoman kirkkaana ja lumoavana.\n\n\n2\n\nHännykän kuolema oli tapahtuma, jonka merkityksestä Lennart ei ollut\noikein selvillä. Hän ymmärsi kyllä, ettei Hännykkää enää ollut ja\nettei sitä siis voinut mennä katsomaan. Mutta tämä ei surettanut häntä\nerikoisemmin, sillä nyt hän oli sijoittanut Hännykän lopullisesti ja\nkokonaan luoksensa, leikkitoveriensa joukkoon. Hännykän eläessä se oli\nmuka aina täytynyt hakea Söderholmin mummun luota ja lähettää sinne\ntakaisin, mutta nyt se oli aina täällä, juuri siinä paikassa, minkä\nLennart sille milläkin hetkellä osoitti. Tuossa se istui kiltisti\nMaritan, Maidanpojan ja Koulun Matin vieressä, katsellen kirkkaasti\nja uskollisesti, kun opettaja opetti niitä kaikkia. Lennart näki sen\nselvästi ja puheli sekä oppilaille että opettajalle. Väliin hän sanoi\näidilleen, että \"nyt tuli 'kenkeli' huoneeseen\", ja alkoi hymyillä ja\nkuiskailla tälle salaperäiselle olennolle, jonka käsiin piiloitti omat\npienenpienet, sinisenkalvakat kätösensä.\n\nKuta pitemmälle kevät kului, sitä syvemmälle sairas lapsi vaipui näihin\neriskummallisiin, mutta aina herttaisiin, suloisiin, ylimaallisiin\nkuvitelmiin. Kun hänen äitinsä koetti saada häntä syömään ja\nhyväilyillä ja puhuttelulla riistää häntä irti tuosta haavemaailmasta,\nhän katsoi äitiinsä kummastuneena, hymyili väsyneesti tai alkoi itkeä.\nNähdessään sitten äitinsä rupeavan itkemään hän ojensi kätensä ja\ntaputti lapsellisen, kömpelön lohduttavasti hänen poskiansa.\n\nAlli-rouva viipyi rukouksissa yhä kauemmin pienen sairaan vuoteen\nääressä, mutta ei saanut sydämeensä sitä vakaumusta, että hänen pikku\npoikansa tulisi pelastumaan ja parantumaan. Päinvastoin hän huomasi\npäivä päivältä yhä selvemmin, kuinka Lennart liukui hiljaa kuin\nääneti soljuvan virran mukana pois tästä olevaisuudesta rajaa kohti.\nHetki, jolloin hän tulisi \"terveeksi\" ja kykenisi astumaan pienillä\njaloillaan rajan yli, ei voisi olla enää kaukana. Alli-rouva kumartui\nlapsensa puoleen ja tunsi siinä itkiessään, kuinka pienet kätöset\nkulkivat hellästi kosketellen hänen kasvoillaan ja ohimolla tuntui\nvaisu huoahdus kuin olisi ylimaallinen olento siinä hengittänyt. Lapsen\nviimeinen, rakkain halu oli saada pistää molemmat kätensä \"kenkelin\"\nkäteen. Kun hän lopuksi alkoi uskoa, että oman äidin kädet olivat\njuuri tuon salaperäisen \"kenkelin\" kädet ja että oma äiti ja \"kenkeli\"\nolivat sama olento, Alli-rouva sai tästä pyhää, kirkasta lohdutusta.\nKun Lennart eräänä iltana, saatuaan kätösensä äitinsä käsiin, huokasi\nhiljaa kuin lopullisesti väsyneenä, hymyili vaisusti ja ummisti\nsilmänsä nukkuakseen pois ainaiseksi, Alli-rouvan kyyneleet saivat\nlohdun kimmellystä siitä tietoisuudesta, että äidin syli oli ollut\nsairaalle lapselle samalla enkelin syli.\n\nVaikka pikku Lennartin kuolemaa oli jo odotettu, se oli silti\nyllättävä, järkyttävä tapahtuma. Hiljainen suru levisi kuin hämy\npihan kaikkiin koteihin ja niiden asukkaiden sydämeen. Ristiina itki\nja muisteli omia pienokaisiaan, jotka Aukusti itse oli kantanut\ntäältä saakka hautausmaalle, mukanansa ainoana surijana ja saattajana\nvain hän, Ristiina, pienen vainajan oma äiti, joka olisi mielellään\nlaskeutunut hautaan tuon vaatimattoman arkun mukana, asettunut\nlepoon sen viereen, suojellut sitä molemmilla käsivarsillaan ja\nantanut peittää itsensä hiekalla, iäksi siten sulkeutuakseen surunsa\nyksinäiseen kammioon. Aukusti katseli hänen kyyneleitään, kun ne\ntippuivat siinä sumppipannun ääressä, ainaisen pyykinpesun lyhyenä,\nkiirehtivänä välihetkenä, ryppyisille, jo kuopalle menneille poskille,\nja muisti, että juuri noin Ristiina oli itkenyt omiakin lapsiaan. Hänen\nkyyneltensä lähteet olivat niin ehtymättömät, että uuden surun tullessa\nniistä kumpusi kalliita vesiä melkein viljemmältä kuin edellisellä\nkerralla. Ristiinan murhe oli Aukustista jollakin tavalla pyhää. Hän\nvaikeni sen ääressä ja alkoi mielessään nähdä kuvia lähteestä, josta\nsaa alkunsa iankaikkisen elämän hopeinen virta. Hän siirsi pallonsa\nniin, että kevätauringon säteet sattuivat siihen, ja näki hetkisen\nkuluttua sanomattoman viehkeän niityn, joka oli täynnä suloisia\nkukkasia. Pienet keijukaiset, joista muuan oli samannäköinen kuin\nLennart, karkeloivat kukkien vaiheilla, ja heidän hoitajattarenaan\noli ihana valkoinen \"kenkeli\", joka oli aivan kuin Alli-rouva. Väliin\nkaikki hulvahti kimaltelevaksi helmimereksi, kunnes selveni taas ja oli\ntällöin uusi ihmeellinen autuaiden kenttä, jossa asuivat rakastetut\npienet vainajat, Ristiinan ja Aukustin lapset ja uusimpana tulokkaana\nLennart -- vielä vähän ujona ja seisten syrjässä sormi suupielessä,\nkatsomassa toisten leikkiä.\n\nRistiina leikkasi morsiusmyrtistään, jonka oli onnistunut pitämään\nhengissä kuluneet kolmisenkymmentä vuotta, tuuheimmat oksat ja vei ne\nLennartille hänen huoneeseensa, jossa hän lepäsi valkoisessa, hienossa\narkussaan. Hän asetti ne varovasti pienen vainajan käteen ja liittäen\nkolotuksen runtelemat sormensa ristiin nyykisti vanhanaikaisesti kuin\npikku tyttö. Sitten hän kääntyi Alli-rouvan puoleen ja laskien kätensä\ntämän käsivarrelle viivähti hetkisen sanomatta mitään, nyykisti taas ja\nmeni, sitaisten huiviaan kireämmälle ja niiskauttaen ovella kerran.\n\nLennartilla oli arkussaan pieniä, vaatimattomia talvikukkia --\nmyrtinlehtiä ja muuta viheriää -- pihan toisiltakin perheiltä. Niihin\nkaikkiin yhtyi muisto niistä pienistä vainajista, jotka kerran\nolivat samalla tavalla lähteneet pois ja elivät nyt vain kaukaisina,\nkirkkaina kuvina. Käsien sitoessa noita pieniä kukkavihkoja nuo kuvat\nolivat yhtäkkiä tulleet elävämmiksi kuin pitkiin aikoihin ja avanneet\nsydämen haavat vuotamaan verta ja murheen lähteet kumpuilemaan\nsuloisen-katkeria kyyneleitä. Rakas pieni olento tuli niin eläväksi,\nettä äidin rintaa vastaan turvaan painunut pää alkoi lämmittää\npovea kuten kauan sitten ja vaisu huounta taas ilmaista onnettaren\nsuoneen unta suojatilleen. Pienen elämän vaiheet muistuivat mieleen\nyksityiskohdittain niin tarkoin, että ensimmäinen huuto oli nyt yhtä\nselvä ja riemastuttava kuin kauan sitten synnytyksen hetkellä, ja elon\nhaihtuminen pois viimeisenä vaisuna henkäyksenä yhtä musertava kuin\nsilloin kerran, kuolon enkelin käydessä hakemassa pois hänet, joka\ntäten säästyi siltä, mikä elämässä on varmaa, eli onnettomuuksilta,\nkatkerilta vastoinkäymisiltä, synneiltä. Mutta lohduttiko äitiä tämä,\nvaikka hän tiesikin sen? Ei, vaan kaipaus asui sydän lokerossa kuin\ntulikuuma kerä, välittämättä lohdutuksesta, jonka vasta ajan pitkä,\nviileä taival teki tehoisaksi.\n\nElsa oli saapuvilla veljensä kuollessa ja värisi jostakin oudosta\ntunteesta, joka oli kuin pyhää pelkoa. Hän oli aikaisemmin päivällä\nkumartunut pikku veljensä puoleen ja painanut huulensa tämän otsaan.\nLennart oli silloin havahtunut unestaan muutamaksi hetkiseksi,\nkatsellut etsien ja tuntenut siskonsa, jonka kiharat riippuivat hänen\nkasvoillaan. Vieno hymy oli lehahtanut hänen muodolleen ja tummien\nsilmien lämpimään katseeseen ilmestynyt niin rakastava, tähtikirkas\ntuike, että Elsan lapsensydän oli tuntenut kokeneensa ja saaneensa\njotakin, jota ei tulisi milloinkaan unohtamaan. Kalpeana, hienona,\npikkuvanhana, vain kyyneltyneet silmät elon merkkeinä, hän oli seisonut\nveljensä päänpohjissa, kunnes oli tämän lakattua hengittämästä yhtäkkiä\nhorjahtanut ja kaatunut pyörtyneenä vieressä istuvan enonsa syliin.\nSilloin tämä tukeva, väkevä mies oli menettänyt itsehillintänsä ja\nalkanut itkeä niin, että hartiat olivat tärisseet.\n\nTämä kaikki painui syvälle Elsan mieleen ja lisäsi sitä vakavaa, hienoa\nhenkevyyttä, joka oli hänelle luontaisesti ominaista jo lapsuudesta\nsaakka. Hän pukeutui pikkuvanhasti täydelliseen aikaihmisten surupukuun\nja esiintyi koulussa niin hillitysti, vakavasti ja arvokkaasti, että\nvallattomimmatkin toverit hiljenivät hänen ollessaan saapuvilla. Lauri\ntunsi Elsan siirtyneen jonnekin kauemmas ja ylemmäs, jossa ei ollut\nollut ennen, ja tunsi hänen seurassaan arkuutta, joka haihtui vasta\nsitten, kun nauru jälleen alkoi kirkastaa Elsan kasvoja. Santeri tunsi\nsamoin jääneensä Elsasta entistä kauemmaksi eikä käynyt enää hänen\nluonaan. Hänen erikoistehtävänsä satujen kertojana Lennartille ja\ntaikapallon näyttäjänä oli nyt loppunut. Kaihoten hän väliin muisteli\niltahetkiä pikkupojan luona, jolloin olivat saapuvilla Marita ja Maidan\npoika, Koulun Matti, Hännykkä, Sammukka ja monet muut näkymättömät\nolennot, ja jolloin katseltiin taikapallon lävitse kimaltelevaa\nihmeellistä satumaailmaa.\n\n\n3\n\nNiin pian kuin hautajaisten aiheuttama jännitys hellitti, Alli-rouva\nvaipui siihen, mitä hänen veljensä, Laurin äiti ja Rosina-täti eniten\npelkäsivät, eli näet pohtimaan sitä, miksi Lennartin oli pitänyt\nkuolla. Miksi ei riittänyt se, että Einar oli kuollut niin äkkiä,\nhirveällä tavalla, katumattomana, äskeisen suuren syntinsä vielä\nollessa tuoreimmillaan, sovittamattomana? Oliko Alli-rouva itse ehkä\njollakin teollaan aiheuttanut jotakin, joka vaati uutta rangaistusta?\n\nNämä tällaiset kysymykset ja itsesyytökset alkoivat vaivata Alli-rouvaa\nyhä enemmän, jopa niin, että hän antautui mies-vainajansa ja poikansa\nmuistelemiseen tavalla, joka herätti hänen ystävissään pelonsekaisia\najatuksia. Hän otti esiin kaikki mies-vainajansa kuvat ja järjesti\nne näkyville niin kauniisti kuin osasi. Niiden rinnalle hän asetti\nLennartin kuvia, joista yhdestä, mielestään onnistuneimmasta,\nhankki samanlaisen suurennuksen kuin miehensäkin kuvasta. Kaikki\ntälle kuuluneet, persoonallisesti ominaiset esineet hän asetti\nmyös saapuville kuin museossa. Lennartin vuode, hänen taulunsa ja\nleikkikalunsa, saivat olla samassa järjestyksessä kuin olivat olleet\nhänen kuollessaan. Alli-rouva järjesti näin muistonsa nähtäville\nkuin ne olisivat olleet pyhäinjäännöksiä, ja saapui joka päivä,\nmilloin vain jouti askareiltaan, tähän huoneeseen ja omistautui\nmuistojensa palvontaan syyttävin ja pyytävin rukouksin, huokauksin ja\nkyynelin. Veli koetti turhaan pitää tätä kaikkea kohtuudessa ja viedä\nhäntä ihmisten joukkoon, elävän elämän pariin. Alli-rouva pahastui\njo tällaisesta yrityksestäkin, sillä hän piti nyt ilon tunteita,\nsilloinkin kun ne pyrkivät pulpahtamaan ilmoille omasta luonnollisesta\nhalustaan, loukkauksena vainajiaan ja surunsa ankaraa pyhyyttä vastaan.\nEi, ilo oli hänelle elämässä kuollut. Hänen täytyi vain päästä\nselville syyllisyytensä laadusta voidakseen, mikäli Jumala sallisi\nsen tapahtuvan, omistautua katumukseen ja aiheuttamansa pahennuksen\nkorjaamiseen.\n\nAlli-rouvan uskonnollisuus, joka oli hänen rippikouluajoistaan saakka\nollut arkaa, pyhästi värjyvää ja taipuvaista hurmiotunnelmiin, syveni\nLennartin kuoleman johdosta äärimmäisen herkäksi. Se ilmeni nyt,\npaitsi vainajain muiston oudon hartaana palvomisena, rukouselämänä,\njoka kiihkeimmillään aiheutti hänen sielussaan hurmioon vivahtavaa\ntunnekuohua. Tämän tilan saavuttaminen tuli hänelle suorastaan\npyrkimykseksi, sillä kun hän siinä pääsi ikäänkuin elävään, läheiseen\nkosketukseen sekä rakkaidensa että Jeesuksen Kristuksen kanssa, se\ntuotti hänelle erikoista tyydytystä ja lohdutusta. Hän oli ollut\naina ahkera kirkossa kävijä ja haki nyt entistä enemmän sen tyynen\npalvelusmenon suomaa rauhaa. Mutta pian kävi niin, ettei tämä enää\ntyydyttänyt häntä, koska hän huomasi sen oikeastaan kehoittavan\nhäntä ristin ja kuorman kantamisessa välttämättömään itsehillintään\nja nöyryyteen. Alli-rouva nähtiin tämän jälkeen, aina verhoutuneena\nsynkkään, mustaan huntuun, hihhulien kokouksissa, merkeistä päättäen\nusein joutuneena kiihkeän, tärisyttävän tunnekuohun valtaan. Ja siellä,\nuskonsisarten yksityisemmässä sisäpiirissä, syntien tunnustamisen ja\nsielunpaljastusten tuskallisina ja samalla nautinnollisina hetkinä,\nhän pääsi vihdoinkin tietämään, miksi Jumala oli vitsonut häntä niin\nankarasti, että oli riistänyt häneltä hänen ainoan poikansa.\n\nMiten sokea hän oli ollutkaan -- oman pohjattoman itsekkyytensä\nniin täydellisesti sokaisema, että oli kulkenut yksin näkemättömänä\nsiinä, missä kaikki muut olivat olleet näkeviä ja tietäviä. Miksi\nei kukaan ollut tullut sanomaan hänelle, mitä hän oli aiheuttanut?\nVaikeata se oli ollut uskonsisarillekin, mutta lopuksi oli eräs heistä\nrohkaissut luontonsa ja sanonut, ettei voinut enää vaieta. Vaieta\nmistä? Alli-rouva ei voinut kieltää tulleensa ajatelleeksi, kun oli\nkatsellut ympärillään kuhisevia uskonsisaria ja nähnyt heidän melkein\nkuin lipovan huuliaan, että \"kaikesta päättäen teillä on nyt oikein\nherkullinen juoru kielellänne, niin makea, että täytyy pidättää sitä\nkauan ja maistella kyllikseen ennenkuin laukaisee\". Vastenmielisyys\nnoita puhtauden ihanteita kohtaan sai hetkeksi vallan hänen mielessään\nja hän oli jo nousemaisillaan ja lähtemäisillään, kun kuitenkin jäi\npaikalleen päästäkseen asian perille ja siten sen kiusan ulottuvilta.\nMutta tehdessään näin Alli-rouva tunsi punastuvansa ja kätkeytyi,\nhalveksien itseään, tumman huntunsa suojaan.\n\nSe oli hänelle todella tyrmistyttävä tieto. Mennessään kotiin hän tunsi\njalkojensa vapisevan heikkoudesta. Kuultuaan sen hän oli noussut äkkiä\nja lähtenyt. Ovelta hän oli kääntynyt katsomaan tuota seuruetta, joka\noli niin suurella nautinnolla pistänyt häntä suoraan sydämeen. Hän\nymmärsi kyllä, että heidän ilmoittamansa asia oli tosi, sillä muuten he\neivät olisi voineet kertoa siitä niin tarkkoja yksityiskohtia, mutta\nsilti häntä oli loukannut se into, jolla he, kääriytyen kristillisen\nsiveyden viittaan, olivat syventyneet siihen. Alli-rouva tunsi jotakin\npyhimmästä yksityiselämästään joutuneen noiden akkojen hampaisiin ja\ntotesi siinä ovella käyneensä tässä paikassa viimeisen kerran.\n\nNyt hän istui veljensä huoneessa yksin, kevätyön hämyssä. Veli oli\njossakin poissa -- Alli-rouva tiesi nyt, missä. Tähän saakka hän oli\nluullut veljen viipyneen, kun tuli kotiin vasta myöhään yöllä tai\nanivarhain aamulla, klubissa tai jossakin korttiseurassa, samoissa\npiireissä, joista Rosinan tuomari niin usein palasi surkuteltavassa\ntilassa. Alli-rouva oli ollut sitä ajatellessaan ylpeä veljensä\npuolesta, sillä hän ei ollut voinut todeta tässä milloinkaan\njuopumuksen merkkejä. Päinvastoin hän oli ollut ainakin niinä kertoina,\njolloin Alli-rouva oli hoitaessaan Lennarttia yllättänyt veljensä\nyöllä tämän juuri hiipiessä hiljaa kotiin, erinomaisen virkeä eikä\nollut tuoksahtanut edes oluelta. Alli-rouva oli kerran suorastaan\nkummastellut veljen onnellista, muhoilevaa ilmettä ja nauranut\nhänelle, kun hän hämillään kuin koulupoika oli tapaillut kömpelöitä,\nepäonnistuneita puolusteluja viipymiselleen. Eihän hän ollut millään\ntavalla tilivelvollinen sisarelleen, joka oli häntä paljoa nuorempi.\nMutta veli oli aina ollut häntä kohtaan sellainen. Alli-rouvan\nvarhaisimpiin lapsuudenmuistoihin kuului veljen harvinaisen lämmin,\nmelkeinpä kiihkeä kiintymys häneen, pikku siskoon, joka sitten,\nisän ja äidin kuoltua, oli turvautunut veljeen kuin toiseen isään.\nAlli-rouvan toivomukset olivat veljelle käskyjä, jotka tämä täytti mitä\ntarkimmin, mikäli se vain oli hänelle mahdollista. Suloisimmat muistot\ntästä Alli-rouvalla oli kihlausajaltaan, jolloin veli otti osaa hänen\nonneensa niinkuin se olisi kukoistanut hänelle itselleen.\n\nNyt vasta Alli-rouvan silmät olivat auenneet näkemään sen, jota\nhän ei ollut onnellisessa, tiedottomassa itsekkyydessään tullut\najatelleeksikaan. Veli oli uhrautunut hänen hyväkseen niin kokonaan,\nettä oli kieltänyt itseltään oman kodin suoman avoimen perheonnen. Hän\noli ollut juuri astumaisillaan siihen, kun Einarin kuolema oli tehnyt\nAlli-rouvan orvoksi ja lisäksi toisin ajoin järkyttänyt hänen hermojaan\nniin, että veli oli säikähtänyt. Suvussa kulki mielisairauden suoni\nkuin marmorissa verinen juova. Se saattoi olla yhdessä sukupolvessa\nnäkymättömissä, mutta pysyi siitä huolimatta mukana veriperinnön\narvoituksellisissa kätköissä, puhjetakseen aikanaan ilmi, vieläpä juuri\nsiinä oksassa, joka kukoisti erikoisen kauniisti ja uhkui sielullisten\nlahjain hienointa tuoksua. Alli-rouvaa värisytti hänen ajatellessaan,\nettä ehkä tuo hänen kiihkeä rukousvimmansa ja hurmionkaipuunsa olikin\nosalta epänormaalia, terveeseen sielunelämään kuulumatonta hengen\njärkytystä?\n\nNiin se oli. Alli-rouva ymmärsi nyt kaiken aivan selvästi.\nItsekkyydessään hän oli ajanut veljensä, joka ei tietenkään ollut\nvoinut kieltää rakkaudenkaipuutansa, siihen vapaaseen suhteeseen, josta\nAlli-rouvalle oli kerrottu, siihen syntiin, jota merkitsi tällainen\nlaillistamaton, kielletty rakkaus -- Alli-rouva ei hirvinnyt sanoa\nääneen sitä pöyristyttävän rumaa nimeä, jolla uskonsisaret olivat\nleimanneet veljen menettelyn rikokseksi kuudetta käskyä vastaan -- ja\njoka näin ollen lankesi Alli-rouvan tunnolle. Hän oli saanut miehensä\nkuolemasta sen uskon, että juuri tämä synti rangaistiin erikoisen\nankarasti, säälimättömästi, ja oli sairaalloisesti kuvitellut ja\nliioitellut kostavan Jumalan aatetta tässä suhteessa. Einar oli\nsaanut hyvittää harha-askeleensa hengellään; hän, Alli-rouva, oli\nsaanut hyvittää itsekkyytensä poikansa hengellä. Eikö hän ollut\nmonta kertaa pelännyt veljen yhtäkkiä menevän naimisiin ja jättävän\nhänet, orvon siskonsa, turvattomaksi? Oli, sitä juuri hän oli usein\npelännyt. Se ajatus oli ahdistanut häntä kuin painajainen, sillä\nhänestä oli tuntunut mahdottomalta luopua tästä kodista ja veljen\nsisar-emännöitsijän arvokkaalta paikalta. Hän ei voisi tulla toimeen\npienellä eläkkeellään eikä sillä rahalla, jonka veli mahdollisesti\nedelleen antaisi hänelle, mutta jota hänen olisi silloin niin vaikeata\nottaa vastaan. Koko elämänsä ajan hän oli näin ollut veljensä taakkana\n-- tuon rakkaan, ison, höperön veljen, joka oli valmis vaikka mihin,\nkunhan siitä vain oli iloa hänen hurmaavan kauniille, hemmoitellulle,\nherttaiselle pikku siskolleen, jollaisena Alli-rouva yhä väikkyi hänen\nsilmissään. Mitä hänen oli nyt tehtävä, miten koetettava hyvittää\nkaikkea ainakin niin pitkälle kuin oli ihmisvoimin mahdollista?\n\nHän säpsähti, sillä ulkoa, kevätrousteikkoiselta katukäytävältä,\nkuului askelten ääntä. Veli oli tulossa kotiin. Alli-rouva oli tullut\ntähän huoneeseen odottamaan häntä, kysymään häneltä itseltään suoraan,\nmiten asia oli, ja sanelemaan hänelle sen tuomion, minkä kuudennen\nkäskyn rikkominen ansaitsi. Mutta miettiessään tässä omaa osuuttansa\nja syytänsä hän oli yhtäkkiä ymmärtänyt, että menettelemällä siten hän\nvain lisäisi syyllisyyttänsä ja syntiänsä. Hänelle selvisi, ettei hän\nvoisi eikä saisi nyt kysyä veljeltään mitään tätä asiaa koskevaa, vaan\nettä hänen oli toistaiseksi oltava kuin olisi siitä yhtä tietämätön\nkuin tähänkin saakka. Tuonnempana kyllä osoittautuisi, mikä olisi oikea\ntie.\n\nHän aikoi pujahtaa omaan huoneeseensa ennenkuin veli kerkeäisi sisään,\nmutta oli epäröidessään viivähtänyt sen verran, ettei ehtinyt. Veli oli\njo etehisessä, kun hän yritti hiipiä salin läpi, huomasi hänet ja sanoi\niloisesti:\n\n-- Kas, pikku sisko on vielä ylhäällä. Luulin sinun menneen aikoja\nsitten nukkumaan. Suo anteeksi, että taas viivyin näin myöhään ja\nannoin sinun odottaa. Mutta kun ei tahdo päästä lähtemään toisista\nseuroista...\n\nHän hykersi käsiään ja tuli lähelle. Alli-rouva näki hämystä huolimatta\nsuuren onnen loistavan hänen kasvoiltaan. Väkijuomien hajua ei\ntuntunut. Veli otti häntä molemmin väkevin käsin olkapäistä, kumartui\nkatsomaan silmiin ja sanoi huolestuneena:\n\n-- Täällähän on itketty! Voi-voi sentään! Täytyisi saada elämä\njärjestetyksi siten, ettet joutuisi olemaan niin paljon yksin.\nVarsinkin näin kevätilloin tulee mietityksi ja kuvitelluksi\nkaikenlaista tarpeetonta.\n\nAlli-rouva ajatteli, että hän tulee päinvastoin piakkoin olemaan yksin\nenemmän kuin ennen, mutta ei sanonut muuta kuin että ruokasalissa oli\nvähän voileipää.\n\n-- Niinkö! veli virkkoi ihastuneena. -- Tule seurakseni ja haukkaa\nsinäkin pieni yöpala. Se virkistää, rauhoittaa ja antaa unta.\n\nHe menivät ja istuutuivat pöytään, Alli-rouva hienona, pehmeänä,\nkauniina ilmavassa, valkoisessa yöröijyssään, vaalea, tuuhea tukka\nkahtena tukevana palmikkona, veli kookkaana, jykevänä, hyväntuulisena,\nosaaottavaisena, puheliaana. Katsoessaan sisartaan hän ajatteli,\nettä \"ihan on samanlainen kuin ennen tyttönä\", ja \"on sääli, kuinka\npaljon hienoa, jaloa, uhrautuvaista rakkautta hänessä palaa tyhjään,\nkun joutui leskeksi niin nuorena\". -- \"Kuule, Alli\", hän sanoi sitten\nja noustuaan meni astiakaapille, jonka ovia alkoi aukoa ja sisuksia\nkaivella isoin, kömpelöin käsin, -- \"mitenkähän olisi, jos joisimme\ntässä kevätyön hämyssä kahdenkesken pienen maljan meidän molempain\nonneksi\"... Hän laskeutui kyykylleen ja kaiveli kaapin alaosaa kuin\nkontio muurahaispesää... \"Täällä piti muistaakseni olla pikku karahvi\nsherryä... Mitä helkkaria...! Tämähän on viinietikkaa...! Tuossa\nse on. Otetaanpa kaksi hienoa kristallilasia. Kas niin! Ihan alkoi\nhengästyttää. Talvin aina lihoo -- tottakai, jotta olisi liikapainoa\npudotettavana pois kesin, linjoja viedessä ja kartoittaessa...\"\n\nHän istuutui jysähtäen, kaatoi laseihin ja kohottaen omaansa sanoi:\n\n-- Terveydeksemme, sisko! Minulla on tähän pikku maljaan aivan\nerikoinen aihe, jonka kerron sinulle toiste. Silloin ymmärrät, miten\nhauskaa minulla oli tällä hetkellä. Kippis!\n\nHän nousi ja tarttuen siskoaan olkapäistä kosketti huulillaan hänen\notsaansa sekä sanoi:\n\n-- Älä sure äläkä murehdi, pikku sisko, sillä kaikki kyllä selviää!\nHyvää yötä ja nuku hyvin!\n\nAlli-sisko ajatteli katsoessaan hänen jälkeensä, että se nainen, jonka\nveljen väkevät kädet sulkevat syleilyynsä, on varmaan rajattoman\nonnellinen.\n\n\n4\n\nAlli-rouvan huomiot tuomarista ja siitä tilasta, jossa hän joskus --\nja viime aikoina yhä useammin -- horjui yömyöhällä kotiinsa, olivat\nvalitettavasti aivan oikeita. Useammin kuin edellisinä vuosina --\ntuomarilla oli ollut pienet tapansa jo nuoresta alkaen, vaikka hän\noli taitavana miehenä osannut pitää ne näihin saakka kurissa -- hän\nunohtui virka-aikansa jälkeen kaupungille, klubiin, Seurahuoneelle,\nvanhaan, syrjäiseen kestikievariin, jolla oli tämän arvon johdosta\nanniskeluoikeudet ja jossa elämän katkeamattomaan arkeen ikävystyneet\nja kyllästyneet herrasmiehet saattoivat kaikessa hiljaisuudessa ja\nhuomaamattomuudessa päästää luontonsa irralleen. Olihan kaupungissa\nkaksi ulkoravintolaa ja vielä molemmat sellaisia, että ne pidettiin\nauki talvellakin, mutta niihin mentiin harvemmin, sillä tulo niistä\nyömyöhällä saattoi olla hankalanpuoleista, jos sattui olemaan huono\nsää. Oli vielä Seurahuone, iso, juhlallinen, ulkomaalaisen arkkitehdin\nrakentama ylen komea, renessanssityylinen rakennus, jossa kävijöiltä\nvaadittiin melkeinpä mannermaisia tapoja ja ainakin ruotsinkielen\ntaitoa; vain keittiön puolelle, syrjäkadulta vievästä pikku ovesta,\npäästettiin alempaa kansaa ja niitä, joilla ei ollut kovia kaulassa\neikä narisevia jalassa. Oli vielä Seuraklubi, johon kuului vain\nruotsinkielisiä, ja Suomalainen klubi, johon suomenkieliset herrat\nkokoontuivat. Näillä keitailla erämaassa oli yksi yhteinen piirre,\nse näet, että niihin oli tuotettu Ruotsista tarjoilijattaret.\nMiespuolista tarjoilijaa ei ollut ainoassakaan, vaan kaikissa\nvieraita palvelivat kuningatarmaiset, solakat, tähtisilmäiset ja\nkorkearintaiset ruotsittaret, ns. \"buffat\", joilla kokonaisuudessaan\nkatsottuna ja arvosteltuna on ollut Suomen kaupungeissa melkoinen\nsivistystehtävä. Olisi aivan väärin asettua heihin nähden moittivalle\nkannalle, sillä elämän säädyllisyydessä he olivat kauttaaltaan\nkorkeammalla tasolla kuin miesservitöörit. Kun he astuivat hienoina\nja sivistyneinä pöydän ääreen ottamaan vastaan tilauksia, niin\nraa'at puheet hiljenivät ja moukkamaisinkin herrasmies tunsi ikuisen\nnaisellisuuden pehmentävää, sivistävää läsnäoloa. Ei tuollaiselle\nhienolle neidille kehdannut karjua eikä kirota, ei väittää vääräksi\nhänen laskuaan eikä heittää tätä hänelle vasten silmiä. Ei liioin\nkehdannut olla avoimesti humalassa, vaan edes koetti hillitä itseään\nja käyttäytyä mahdollisimman moitteettomasti ja ryhdikkäästi. Hyvin\nuseat näistä muukalaisista kaunottarista, jotka olivat valinneet\ntällaisen vaarallisen elämänuran, osoittivat siveellistä kuntoansa\nsillä, että joutuivat hienoihin, hyviin naimisiin, tuottamaan\njälkeläisiä kaupunkien parhaille ja rikkaimmille, monesti tosin\nrappeutuneimmille porvarisuvuille. Voidaan ymmärtää, mitä lujuutta\noli tarvittu ja mitä taisteluja oli ollut kestettävä, ennenkuin tie\noli avautunut avioalttarin ääreen. Mutta ennakkoluulot kumoutuivat,\ntuo tie avautui ja vähintään yhtä suuri prosentti näistä morsiamista\nosoitti aviopuolisona todellista kuntoa kuin ns. \"parempien säätyjen\"\ntytöistä. Ja mikäli oli kysymys juhlapöydän kattamisesta ja tarjoilun\njärjestämisestä suvun suurissa juhlissa, tuo kunto oli suurempi kuin\ntavallisilla porvarineidoilla, sillä olihan tämä juuri ent. buffain\nerikoisalaa, johon he olivat perehtyneet suuressa maailmassa.\n\nKaiken tämän lisäksi tuli se, että näiden melkein poikkeuksetta\nkauniiden vierasmaalaisten naisten mukana lehahti pikkukaupunkien\nkuivaan ja nuhteettomaan elämään eräänlaatuista romantiikkaa, jolla\noli toisin ajoin vastustamaton viehätyksensä. Klubi, vieläpä julkinen\nravintolakin, oli eristetty, pyhitetty paikka, jonne rouvilta ja\nanopeilta oli pääsy kielletty ja jossa miehet siis saattoivat\n\"hengähtää vapaasti\", kuten jotkut \"sorretuimmat\" joskus runollisesti\nlausahtivat. Elämä pikkukaupungissa oli pitkiä aikoja kuin kulkua\nkameelimiehenä Saharan erämaassa. Kuukausia kestäneen laahustamisen\njälkeen ole vaisuuden arkihiekassa nousi vihdoin eteen keidas,\nklubi, ja avautuivat sen varjoisat, viihtyisät suojat solisevine,\nvirvoittavine lähteineen. Tultuasi sinne sait vielä kokea sen autuuden,\nettä vastaasi astui paratiisin impi, muhamettilaisen \"houri\",\nhaltijatar Paribanu, suorimmittain sanottuna ruotsalaissyntyinen\n\"buffa\", joka viehättävästi hymyillen tarjoutui tyydyttämään kaikkia\ntoivomuksiasi, istuipa seuraksesi, jos puolestasi kohteliaasti pyysit\nhäntä varaamaan lasin itsellensäkin. Tuossa romantiikassa oli sen\nverran kuudennen käskyn rikkomisen häivähdystä, että lankeemuksen vaara\nvilahti mielessä synnillisen makeana ja viettelevänä, ahdistamatta\nkuitenkaan omaatuntoa sen vakavammin kuin mitä kaukainen palohaavan\nmahdollisuus voi tehdä. Eihän ole pakko koskea tuliseen rautaan, vaan\nvoihan tyytyä katselemaan juuri niin läheltä, että sen lämpö tuntuu\nhyvältä ja säihkyvät tähdet näyttävät kauneimmilta.\n\n\"Sellaista on elämä\", tuomari hymähti herätessään eräänä surumielisenä\nkevään iltapäivänä mietteistä, joiden pääsisällys oli suunnilleen\nsitä, mitä edellä on esitetty. \"Sellaista on elämä\", hän uudisti\nvielä, hamuili paperit salkkuunsa ja alkoi miettiä lähtöä kotiin.\nVirkatunnit olivat jo aikoja sitten loppuneet ja virkatoverit hajonneet\nkukin taholleen, mutta hän oli jäänyt pöytänsä ääreen muka vielä\ntyöskentelemään. Ei hän mitään tehnyt, vaan piti asiakirjoja vain\nnäön vuoksi edessään, saadakseen rauhan kyselyiltä. Hän ajatteli\najattelemistaan kaikkea sitä, mikä oli vienyt hänet siihen, missä hän\nnyt oli. \"Ei, kyllä hänen nyt täytyi lähteä kotiin, sillä muuten Rosina\nvoi taas hermostua...\"\n\nHän veti palttoon ylleen, otti salkkunsa ja keppinsä ja lähti. \"Missä\nhän nyt oli sitten?\" Se kysymys jäi hänen mieleensä ja hän jauhoi ja\nselvitteli sitä kävellessään haluttomasti ja väsyneesti kaupungin halki\npitkin sen pisintä katua sinne kauas etelätullin puoleen, jossa hänen\nasuntonsa oli. Miten oli kysymykseen vastattava? Hän oli kuulevinaan\ntunnostaan paremman ja huonomman minänsä keskustelun, jonka aiheena\noli juuri tuo asia. Edellinen perusteli selvästi ja johdonmukaisesti\nsitä väitettänsä, että tuomari oli luisunut vähitellen siveelliseen\nvälinpitämättömyyden tilaan, jossa kaikki oli oikeastaan samantekevää,\nja arvokasta ainoastaan silloin, kun se kykeni jollakin tavalla\nhuvittamaan. Jälkimmäinen löi kaiken tällaisen itsesyyttelyn turhaksi\nja taputellen häntä veljellisesti olkapäälle sanoi, että \"olet vain\nhiukan väsynyt ja tarvitset vaihtelua. Hetkinen hyvien toverien\nseurassa virkistää paljon!\"\n\nHän mietti niin kiihkeästi, että huomaamattansa pysähtyi. \"Niin se on!\"\nhän sitten ääneensä ilmaisi tulleensa varmaan johtopäätökseen. \"Niin\nse on! Minusta on selvästi kulunut pois jotakin, jonka puuttuminen nyt\naiheuttaa elämäni alakuloisen harmauden. Tuo kuluminen on tapahtunut\nvuosien varrella, vähän yhdessä, huomattavasti kymmenessä, paljon\nkahdessa- ja liian paljon kolmessakymmenessä vuodessa. Nyt olen kuin\ntyhjä kuori, josta elämän kimalteleva sudenkorento on aikoja sitten\nlentää pyrähtänyt tiehensä -- tuollainen inhoittava, monijalkainen,\nahneleukainen toukka, joka asuu ja saalistaa elämän lätäkössä ja on\npeloittavan näköinen hirviö, mutta jolla on kuitenkin ruman kuorensa\nalla satukimalteinen, aurinkoon pyrkivä sielu. Silloin kun sen kaipuu\non täyttynyt, se lennähtää pois kamalasta maallisesta vaipastaan ja\njättää tämän tyhjänä, toivottomana, kuolleena, lätäkköönsä. Vaikka\neihän se ole minusta sillä tavalla kauniisti lennähtänyt\", hän hymähti,\n\"vaan on kuollut sisässäni vähitellen ja jäänyt syntymättömäksi\".\n\nHän ajatteli, ettei se mitään ole, vaikka ruumis alkaa rappeutua siinä\npuolen vuosisadan paikkeilla, kuten hänelläkin oli tehnyt, sillä sehän\noli luonnon järjestykseen kuuluva ilmiö. Se vasta oli vaarallista, jos\nhenki alkoi rappeutua samalla kertaa sillä tavoin, että kuihtui se,\nmikä oli ennen antanut aatteellista ja ihanteellista nousua ja ryhtiä.\nEi ole ratkaisevaa merkitystä sillä, vaikka muisti heikkenee niin,\nettei äkikseltä tapaa edes tuttujen nimiä, vaan kuolemantuntuista on\nse, jos eräänä päivänä huomaa tylsyneensä todelliselle onnelle. Silloin\non tapahtunut hengen kuolema, josta ei taida olla ylösnousua. Sinulla\non vaimo niinkuin minulla Rosina, aina kiltti, suloinen, rakastettava,\nkaikessa huoltava, hellä, anteeksiantava. Sinä tunnustat nämä hänen\nominaisuutensa ja lisäksi vielä hänen ruumiillisen kauneutensa, joka\nkerran juovutti sinut intohimolla. Mutta kaikesta tästä huolimatta\ntunnet eräänä päivänä kauhistuen, ettet enää rakastakaan häntä, että\npäinvastoin olet häneen sydämesi pohjasta kyllästynyt. Toisin ajoin\nvihaat häntä. Samalla kuin toteat tämän, huomaat itsessäsi muitakin\nmuutoksia. Et esimerkiksi innostu enää mistään, vaan irvistelet\npäinvastoin sydämessäsi \"aatteille\" ja \"uskonnolle\" ja \"Jumalalle\"\nja \"taiteelle\" ja kaikelle tuollaiselle roskalle, jolle höynämäiset\nihmiset antavat koreita nimiä. Etkä edes irvistele, sillä sehän\nolisi sielun elämän merkki, vaan olet täydellisesti välinpitämätön\nja kylmä, ihmettelemättä mitään olevaisuuden ilmiötä, oli se miten\nennenkuulumaton tahansa. Olet ulkonaisesti säädyllisen näköinen ja\ntapainen, et loukkaa kenenkään käsityksiä etkä tunteita, paljastat\npääsi Maamme-laululle ja käyt kirkossa jouluaattona, mutta tämän\nteet aivan koneellisesti, todellisen olemuksesi, sielullisen ja\nsiveellisen tyhjiösi, ulkopuolella, apinamaisesti matkittuina tapoina.\nTodellisuudessa olet tuollainen tyhjä tonkan kuori, kahdella jalalla\nkoikkelehtiva hirviö, joka olisi huvinsa vuoksi valmis mihin rikokseen\ntahansa, ellei siitä seuraisi epämukava rangaistus ja paljon muuta\nhankaluutta.\n\nTuomari näki itsensä kulkemassa tuollaisena tyhjänä kuorena ja\nkuvitteli pitkät viiksensä sen väkeviksi, raateleviksi leuoiksi. Hän\ntotesi, ettei tällainen inhoittava mielikuva aiheuttanut hänessä\nminkäänlaisia vastenmielisyyden tunteita, ja kysyi itseltään, \"olenko\nhullu?\" Sitten hän alkoi tutkia itseään järjestelmällisesti ja kysyä\nsielunsa joka sopukalta, eikö siellä asuisi mitään inhimillistä,\nlämmintä onnen kaipuuta, mutta kaikista kumisi vastaan armoton tyhjyys.\nKaikki oli kulunutta, loppuun palanutta, ikuisesti sammunutta --\nRosinankin sopukka, jossa olevalle alttarille hän oli ennen tuonut joka\npäivä uusia kukkia. Kuinka oli mahdollista, että runous saattoi kadota\nelämästä näin tyystin, että näköalat saattoivat olla pysyväisesti näin\ntoivottoman alakuloisia, harmaita, sumuisia, masentavia?\n\nKyllä hän tiesi, mitä hänelle sanottaisiin, jos hän tunnustaisi\nsielunsa tyhjyyden jollekin ystävälle. \"Pitää tahdonvoimallaan\ntempautua irti liejusta ja ryhtyä johonkin työhön, joka tuottaa iloa ja\ntyydytystä\". Hyvä oli sanoa näin, mutta teeppäs se, kun tahdonvoimalla\nei ollut tukikohtaa, josta se olisi ponnistanut. Vene ei liiku, vaikka\nteet tyhjin käsin miten tarmokkaita soutuliikkeitä tahansa. Täytyy olla\nairot ja kangeta vene niiden avulla eteenpäin...\n\n\"Tukikohta, tukikohta\", tuomari pysähtyi siinä taas miettimään.\nHän aavisti hämärästi tulleensa ajattelussaan sellaiseen kohtaan,\njossa piili koko tämän kysymyksen ydin. Tyhjyys, hengen kuolleisuus,\ninhimillisen tunne-elämän sammuminen, tylsyminen siinä suhteessa\nniin, että vain fysiologiset toiminnat olivat jäljellä -- miten\noli tuo turtunut tila voitettavissa, miten saavutettavissa jälleen\nse tukikohta, joka oli ollut nuoruudessa olemuksen aironvetojen\nponnistuksen paikkana ja kulunut vähitellen pois? \"Täytyisi, täytyisi\"\n-- tuomari haparoitsi sopivaa sanaa -- \"syntyä uudelleen\". Niin hän\ntuli ajatelleeksi siinä vanhan kievarin nurkalla, epäröidessään,\nmenisikö sinne vai kotiinsa. Totta oli, että hän oli virastosta\nlähtiessään vakavasti aikonut mennä kotiin ja olla koko illan\nperheensä seurassa niinkuin ennen, kauan sitten, jolloin muu ei olisi\ntullut hänen mieleensäkään. Mutta jo hänen laskeutuessaan portaita\nsielun takalistossa oli siinnyt päätös, että kyllä hän sittenkin\nmenee pistäytymään kievariin. Kulkiessaan kotiin päin hän oli koko\najan virallisen siveellisesti sillä kannalla, että kotiin tässä nyt\nastellaan, kallistamatta korvaansa tuolle takaliston mielipiteelle,\nmutta tuli kuitenkin seisahtuneeksi kievarin nurkkaukseen. Siinä\nsitten viinan muisto lehahti eläväksi kitalaessa, kielellä ja koko\nhermostossa, vaatien kiukkuisesti ja makean viettelevästi tyydytystä.\nKun siihen yhtyi silmäin verkkokalvoon jäänyt kuva komeasta Hildurista,\njoka herätti naisellisuuden kiihkeätä kaipuuta, tuomari tunsi olevansa\nmyyty mies ja pujahti kievarin portista sisään kuin varas.\n\n\n\n\nKYMMENES KUKU.\n\n\n1\n\nSitten kun Lauri oli tottunut uuteen kouluunsa ja tutustunut\ntovereihinsa ja kun hiihdon hurma oli hiukan vähentynyt, hänet valtasi\npostimerkkien kokoamisen innostus. Hän oli ensin huomioinut syrjästä ja\nkummastellut sitä tavatonta harrastusta, jota toverit tässä puuhassa\nosoittivat, nähnyt sitten muutamia hyvin järjestettyjä kokoelmia ja\nvähitellen itse joutunut tämän lumouksen valtaan. Kansakoulussa sitä ei\nollut tunnettukaan, mutta valmistavan koulun viimeisellä luokalla se\nraivosi kuin yleinen pelihimo.\n\nEnsimmäisenä ja vaikeana hankaluutena siinä nousi eteen Laurin\nainainen vastus: rahan puute. Äiti tuntui odottamattoman haluttomalta\nluovuttamaan pääomaa varsinaisen albumin ostoon, jota ilman taas Laurin\nmielestä postimerkkien kokoamista ei yleensä voinut harjoittaa. Äidin\nehdotuksen, että hän kokoaisi niitä aluksi esimerkiksi vahakantiseen\nvihkoon, johon itse sievästi viivoittaisi sopivat ruudut ja\nkirjoittaisi kauniisti eri valtakuntien nimet, hän hylkäsi ylevästi\nhalveksien. Näki ja kuuli kaikesta, ettei äiti ymmärtänyt postimerkkien\nkokoamisesta mitään. Sitten äiti oli suostuvainen uhraamaan aatteen\nhyväksi 3 markkaa, mikä oli pienimmän ja mitättömimmän albumin hinta,\nja siihen Lauri tyytyi. Siitähän sai tuollaiseen vankkaan, tilavaan\nvihkoon, jonka paperi oli tukevaa ja hyvää, postimerkkien kuvia ja\nkauniisti tekstattuja valtakuntien nimiä ja vaakunoita. Ahkerasti\ntyöskenneltyään Lauri vihdoin saattoi sanoa omistavansa kunnollisen,\njoskin hiukan erikoisen albumin. Toverit hymyilivät sille, mutta kun\nLauri itse oli tyytyväinen siihen, oli kaikki hyvin.\n\nMutta itse merkkien kokoamisessa vasta pula syntyi, sillä siinäkin\ntarvittiin rahaa, vieläpä loppumattomasti. Lauri ymmärsi olevan\nsopimatonta sijoittaa äidin vähiä pennejä, jotka työllä ja tuskalla\nriittivät ruokaan, mutta vain harvoin vaatteisiin ja tuskin milloinkaan\nedes sallittuun vaatimattomimpaan ylellisyyteen, sellaiseen tavaraan\nkuin vanhoihin postimerkkeihin, ja mietti keinoja, miten voisi hankkia\nniitä ilman rahaa. Siinäkin hänelle tuli äiti -- tuo verraton,\nkekseliäs, aina kiltti pikku äiti -- avuksi. Kuultuaan näet Laurilta,\nettä merkkejä saattoi hankkia myös vaihtamalla ja että varsinkin vanhat\nsuomalaiset olivat niin haluttuja, että yhdellä sellaisella saattoi\nsaada kymmeniä ulkolaisia \"sortteja\", äiti meni tietävän näköisenä\nlipastolleen ja alkoi kaivella sen laatikoita. Hetkisen kuluttua\nhän nosteli laatikoiden syvyydestä useita pakkoja vanhan näköisiä\nkirjekuoria, joissa kaikissa oli postimerkki, vieläpä enimmäkseen\nsellainen, ettei Lauri ollut niitä nähnytkään. \"Ehkä voit näillä\nhankkia itsellesi ulkolaisia ja tarvitsethan sitäpaitsi näitäkin\nkokoelmaasi\", sanoi äiti ja alkoi leikellä kuorista merkkejä.\n\nLauri tuli kiinnostuneena ääreen. Kuinka kummallisia kirjekuoria --\npitkiä ja kapeita, sinertäviä, punertavia. Tuossa oli kokonainen nippu,\nkaikissa äidin nimi ja osoite. Käsiala oli aina sama ja Laurille tuttu.\nMissä hän oli sitä nähnyt? Hän muisteli kiinteästi ja huomasi yhtäkkiä,\nettä sehän oli isän käsialaa hänen nuoruutensa ajoilta -- sujuvaa,\nsiroa, isot kirjaimet kaunispiirteisiä, varmasti pyöräytettyjä.\nVanhempana isän käsi oli alkanut vavista ja silloin käsiala oli\nmuuttunut aivan toiseksi. Siitä Laurilla oli paljon näytteitä, mm.\nsiinä mieluisessa lompakkomuistikirjassa -- tai oikeastaan vain\n\"lompakossa\", jota hän säilytti liiviensä povitaskussa. Lauri otti\nmuutaman kuoren ja tarkasteli sen postileimaa. \"Helsingfors\" siinä\nluki. Isä oli siis kirjoittanut nuo kirjeet ylioppilaana Helsingistä.\nLauri laski kirjeen takaisin muiden joukkoon ja meni jälleen oman\npöytänsä ääreen. Hänestä tuntui, että äidin piti nyt saada olla\nrauhassa.\n\nÄiti oli tuskin huomannut hänen koskeneen kirjeisiin, sillä hän\noli unohtunut lukemaan erästä niistä. Näkyi olevan pitkä, mutta\nkauttaaltaan sirosti, hienosti kirjoitettu. Kuinka onnellisen näköinen\näiti olikaan! Oli kuin hänen kasvonsa olisivat hohtaneet. Sitten hohde\nmuuttui surumieliseksi ruskoksi ja vähitellen vakavaksi murheeksi, joka\nsai kyyneleet tippumaan poskille. Silloin Lauri meni äitinsä luo ja\nsanoi:\n\n-- Kuule, äiti, älä lue noita vanhoja kirjeitä, koska alat itkeä\nniistä! Pistetään ne takaisin laatikkoon. Tuo merkki vain otetaan vielä.\n\nOli kuin äiti ei olisi kuullut häntä, sillä hän näytti katsovan\nkauas, kaiken läsnä olevan toiselle puolelle, kymmenien vuosien\ntaakse, silloin kukoistaneeseen nuoren rakkauden kevääseen. Miten\npaljon tuomenkukkia ja kieloja hän näkikään, miten kirkas valaistus\nleijailikaan vanhan pappilan ympärillä, sen kotiulapalla ja kaukaa\nsinertävillä vaaroilla. Jälleen tuli eläväksi katse, jonka lumo\noli vastustamaton. Sitten vuodet vilahtivat ohitse nopeasti kuin\nsilmänräpäys ja sieluun nousi yksinäisen kalmansaaren kuva, humiseva\nhonka ja vaatimaton musta risti, juurellansa kuihtunut havuseppele.\nOliko tuo kaikki todella tapahtunutta vai oliko se unta? Ehkä se oli\nunta, sillä miten muuten voisi yhteen ajan rahtuseen, iankaikkisuuden\nsilmänräpäykseen, mahtua niin pitkälti elämää, niin rajattomasti onnea\nja mittaamattomasti murhetta. Ainakin nyt, katsoessa ja tutkiessa\nsen kimmeltäviä kukkuloita ja tummia laaksoja, helteisiä kirkkoteitä\nja hallaisia soita, lukemattomia varjoja ja välissä vilahtelevia\nvaloviiruja, tuntui siltä...\n\n\n2\n\nLauri oli päässyt postimerkkiasioista sen verran selville, ettei\nvaihtanut vanhempia suomalaisiaan sentään aivan arvostelukyvyttömästi,\nvaan otti kokeneemmilta selvää niiden arvosta. Siinä yhteydessä\nhän sitten pääsi tietämään sen salaperäisen lähteen, josta poikien\nalbumeihin virtasivat kauniit ulkomaiset postimerkkisarjat, sellaiset,\njoissa ei ollut leimaa, vaan jotka olivat näöltään aivan koskemattomia\nja käyttämättömiä, liimakin vielä jäljellä. Ne olivat enimmäkseen\nsiirtomaiden merkkejä, kuten jo ilmaisivat niissä olevat etelämaiset\nkuvat: norsut, turbaanipääruhtinaat, pyramiidit jne. Laurilla samoin\nkuin muillakin pojilla oli hienot epäilyksensä, olivatko ne todella\noikeita, laillisia postimerkkejä, mutta kun isommissa albumeissa oli\nniiden kuvia, nuo epäilykset vaimenivat. Jotkut viisaat selittivät\ntuollaisia merkkejä voidun myydä arkeittain puhtaina niiden\nnimellishinnasta. Tavattoman kauniita ne albumissa olivat, kun ne\nasetettiin siististi riviinsä, ja jo sen vuoksi Lauri halusi saada\nniitä.\n\nJo kauemman aikaa hän oli kysellyt tovereiltaan, mistä niitä saisi\nja voisiko niitä hankkia vaihtamalla suomalaisiin merkkeihin, mutta\noli kohdannut joka haaralla kummallista salaperäisyyttä. Pienet\npostimerkkiliikemiehet olivat niin perillä ammatistaan, etteivät\nilmaisseet tavaranhankkijaansa; jos he näet olisivat tehneet sen ja\ntavaraa olisi siis virrannut markkinoille rajattomasti, sen hinta\nolisi tietenkin laskenut. Ne, jotka tiesivät tuon saantipaikan,\nolivat yhteisen edun vuoksi luvanneet toisilleen pitää sen salassa ja\nmuodostivat täten jonkinlaisen vapaamuurariveljeskunnan, jolla oli\nhoidettavanaan yhteinen salaisuus. Vaikutti tavattoman kiihoittavalta,\nkun he näiden asioiden tullessa puheeksi vaikenivat ja vilkuttivat\nsalaperäisesti silmiään. Lisäksi heillä oli muitakin liikesalaisuuksia.\nLauri tiesi ulkomailla olevan erikoisia liikkeitä, jotka vaihtoivat ja\nmöivät postimerkkejä. Ei tarvinnut muuta kuin lähettää niille valikoima\nsuomalaisia, niin sai takaisin pussillisen ulkomaalaisia -- tosin\nenimmäkseen roskamerkkejä, mutta joukossa jonkin paremman. Tällaisten\nliikkeiden osoitteet kuuluivat myös tuon vapaamuurarijärjestön\nsalaisuuksiin, joita ei hevillä ilmaistu.\n\nPitempiaikainen liikekumppanuus järjestön erään jäsenen kanssa,\njonka nimi oli Sulo, johti kuitenkin lopulta siihen, että Lauri\nvihittiin järjestön kaikkiin salaisuuksiin ja pääsi sen jäseneksi.\nLaurin hämmästys ei ollut vähäinen hänen saadessaan kuulla, että\nkaupungin syvällisin tekijä postimerkkikaupan alalla oli muuan\ntakkupartainen, silmälasipäinen, sangen omalaatuisen näköinen, hirveän\nruotsinvoittoista suomea mongertava puhelinmonttööri, jonka Lauri\noli nähnyt monta kertaa puhelinpylväiden kärjessä järjestelemässä\nsekautunutta lankametsää tai kiinnittämässä uutta lankaa entisten\nrinnalle. Tämä oli vaikuttava esimerkki siitä, miten suuresti\ntodellisuus joskus saattaa poiketa edeltäpäin muodostetuista\nmielikuvista. Monttöörillä oli tietysti nimi, mutta sitä ei poikain\nkesken käytetty, vaan tyydyttiin hänen yksityistä liikealaansa\nkuvaavaan yleisnimeen \"Postimerkkiukki\". Kun tämä nimi mainittiin,\nLaurin mieleen tuli korkean pylvään päässä tuhansien lankojen keskellä\npitkiä käsivarsia oikova ja kummallisesti mölähtelevä partaniekka\norangutangi eikä suinkaan hänen kuvittelemansa hieno vanha museomies,\njoka iltatakkiin pukeutuneena kääntelee jättiläisalbuminsa kauniita\nlehtiä. Vasta sen jälkeen tuon ihmisapinan vaiheilla alkoi välähdellä\nmielteitä ulkomaisista postimerkkisarjoista.\n\nPostimerkkiukki, joka siis oli poikain elämässä tärkeä salatekijä --\neikä vain postimerkkien kauppiaana vaan lisäksi vielä sähköasioiden\ntuntijana, halpojen ja voimakkaiden patterien rakentajana --, asui\npienessä keittiössä ja kamarissa erään syrjäisen kadun varrella. Sinne\nsai mennä illalla siinä kuuden, seitsemän seuduissa. Piti pyyhkiä\njalat hyvin, sillä ukin vaimo oli äreä ja tarkka puhtaudesta, piti\nkumartaa kohteliaasti ja kysyä, saisiko ostaa postimerkkejä. Jos ukki\nsattui olemaan kotona eikä ollut humalassa, eukko tavallisesti ohjasi\npojat keittiön takana olevaan ukin valtakuntaan, jossa kauppoja sitten\ntehtiin paremmalla tai huonommalla menestyksellä.\n\nLaurin ensimmäinen käynti Postimerkkiukin luona sattui varhaiskevään\nsumuiseksi, koleaksi illaksi. Tuntui siltä kuin olisi lähdetty\nmaantieteelliselle löytöretkelle tuntemattomiin maihin tai etsimään\naarniometsästä uutta ihmisapinaa tai muuta hirviötä tai tekemään\nkauppoja julman neekerikuninkaan luo, joka kun vain osoitti\nsormella silmiään, niin se oli kuolemantuomio. Sulo -- rauhallinen,\nsinisilmäinen, tanakka mies, jollainen on hyvä olemassa toverina\nelämän vaarallisilla seikkailumatkoilla -- oli retken päällikkönä ja\noppaana. Lauri oli sen valkoisena metsästäjänä eli siis postimerkkien\nmyyjänä ja ostajana. Santeri, jota oli erikoisesti luotettavana\nmiehenä pyydetty mukaan, edusti kuvaannollisesti sanoen valkoisen\nmetsästäjän \"pyssynkantajaa\", uskottua palvelijaa, joka käveli\nisäntänsä vieressä sormi liipaisimella ja silmä terävänä kuin haukalla.\nJännitys ja tuntemattoman pelkoko lienee aiheuttanut sen, että\nSanteri -- tunnetusta rohkeudestaan huolimatta -- tuli vatsastaan\nniin kipeäksi, että häätyi viivyttämään retkikuntaa puolisen tuntia.\nTultiin siitä sentään perille, kolisteltiin pimeässä etehisessä,\npäästiin keittiöön ja meneteltiin saatujen ohjeiden mukaan. Kärsineen\nnäköinen, vanhemmanpuoleinen nainen silmäili poikia väsyneenä ja\nkyllästyneenä, mutta vei heidät sitten sanomatta sanaakaan kaikkein\npyhimmän ovelle, itsensä Postimerkkiukin vapisuttavaan läheisyyteen.\nHuone oli niin täynnä tupakansavua, että Laurilla välähti mielessä\nepäröivä kysymys, oliko siihen ehkä sukellettava kädet ylhäällä ja\npää edellä. Ikkunan edessä oli pieni pöytä ja sen ääressä keinutuoli,\njossa istui savupilvien alkulähde, isopartainen, peloittavan näköinen\nkummitus, aarniometsien keskeinen hirviö, neekerikuningas ym. ym. eli\nns. Postimerkkiukki. Ilmeisesti tottuneena siihen kunnioitukseen, jota\nympäristön kansat hänelle osoittivat kumarrusten ja tuomisten muodossa,\nhän ei luonut poikiin silmäystäkään, vaan siirsi tuolinsa lähemmäksi\npöytää, avasi eteensä laajan kartongin, joka oli täynnä postimerkkejä,\njokaisen alla hinta, murahti haudankolkolla äänellä \"Uruguay\",\nkallistui keinahtelemaan ja alkoi kiihkeästi vedellä jo puoleksi\nsammunutta piippuaan. Kun sitten Lauri ja Sulo olivat puolestaan\nesittäneet tavaransa ja ukko oli valinnut niistä parhaimmat ja tehnyt\nsilmät välähdellen yöapinamaisesti sangattomien lasien takaa niin\nalhaisen tarjouksen kuin suinkin kehtasi, alkoi tuota summaa vastaavan\nmäärän valikoiminen. Arkin arkilta ukki käänsi poikien ihailevien\nsilmien eteen, mumisten jokaisen kohdalla haudanomaisen kolkosti kunkin\nmaan nimen, ja niin siirtyi poikien omaisuudeksi joukko enemmän tai\nvähemmän arvottomia merkkejä ja näiden kuvia, hurmaten heidät kauneilla\nväreillään ja ns. \"harvinaisuudellaan\". Kun summa oli täynnä, ukki\nlupsautti albuminsa kiinni ja niin oli kaupanteko sillä kertaa loppunut.\n\n\n3\n\nSelvää oli, ettei Santeri voinut säästyä postimerkkitartunnalta, vaikka\npitikin postimerkkien kokoilua paremmin \"rotille\" kuuluvana urheiluna.\nVähitellen hän alkoi seurailla Laurin puuhia yhä kiinnostuneemmin ja\nhaaveilla omasta albumistaan. Huomattuaan sen Lauri antoi ystävälleen\nauliisti kaikenlaisia \"sortteja\", joista hänellä vain sattui olemaan\nylimääräisiä kappaleita, ja auttoi häntä albumin valmistamisessa.\nEnnenpitkää Santerilla oli melkoinen kokoelma, jonka hankkiminen oli\nsuuresti vahvistanut hänen tietojansa maapallon valtakunnista. Usein\nhän istui illoin isänsä seurassa suutaripöydän ääressä ja näytteli\nhänelle aarteitansa. Isän tiedonhalun johdosta silloin saattoi syntyä\nkiintoisa keskustelu jostakin kaukaisesta maasta, jonka postimerkki oli\nlöytänyt tiensä Santerin eriskummalliseen albumiin.\n\nEräänä iltana saapuvilla oli myös Ville -- synkkänä, puhumattomana,\nkohmeloisena, niinkuin oli enimmäkseen ollut joulusta pitäen.\nRistiinakin oli kotona, mikä merkitsi sitä, että hän oli päässyt\nkaupungilta pesusoikkonsa äärestä inhimillisen työpäivän loputtua.\nUsein näet rouvat venyttivät päivää niin pitkäksi kuin mahdollista,\n\"jotta saataisiin tänään kaikki valmiiksi, ettei tarvitsisi enää\nhuomenna pestä\". He eivät tulleet näin kiirehtiessään ajatelleiksi,\nettä sama työn joutuminen ja työpäivän jatkuminen, joka oli heille\nniin suuri, oli päinvastoin työn tekijättärelle hyvin rajoitettu ilo.\nVai mitä hauskuutta saattoi pitkästä työpäivästä kaatumaan saakka\nväsyneelle vanhalle eukolle tuottaa tieto, että kun hän jaksaa raataa\nvielä pari tuntia, hänen ei tarvitse tulla seuraavana päivänä työhön\nollenkaan? Ei mitään, sillä merkitseehän se vain sitä, että hän\njatkamalla tätä päivää suorittaa huomisenkin työn, ja työskentelee\nsiten kaksi päivää yhden päivän palkalla. Eivät rouvat tosin sitä\najatelleet, vaan menettelivät näin tietämättään, koettaen vain\nsäästämisinnossaan saada pesun niin halvaksi kuin mahdollista. Jos\nsitten joskus omatunto leikkasi, että \"on tainnut tuo Ristiina-parka\njoutua tekemään liian pitkiä päiviä\", niin tuollaisen vaivan sai\nhelposti parannetuksi siten, että Ristiinan tullessa seuraavan kerran\nmeni puhuttelemaan häntä keittiöön, tarjosi hänelle kolme kuppia\nkahvia, kysyi Koskisen mestarin ja Santerin vointia, ja lopuksi antoi\nylimääräisesti markan sekä päivälliseltä jääneen paistin luun, jossa\noli vielä lihansiru siellä täällä. \"Siitä tulee erinomaisen hyvää\nluusoppaa\", rouva neuvoi toimekkaasti ja tunsi olevansa hurskas\nja Jumalan edessä ansioitunut ihminen, kun piti näin jalosti ja\nanteliaasti huolta köyhistä. \"Joo-joo!\" Ristiina huokasi miettiessään\ntällaista samalla kuin koetti saada parsituksi Aukustin ja Santerin\nsukkia edes entisille kuvilleen, joskaan ei entisen veroisiksi.\n\nVillen asiat olivat kulkeneet siitä jouluisesta anastuksesta alkaen\nvain alaspäin. Omantunnon silloiset vihlaukset olivat aluksi\ntärisyttäneet häntä niin, että riivaaja oli jo ollut hätäytymäisillään\nja lähtemäisillään hänestä suurella raivolla ja parkunalla. Mutta\nviimeisessä silmänräpäyksessä se oli kuitenkin saanut vahvistetuksi\nsisuansa ja usutetuksi Villen nousemaan heräämistä ja tunnon särkymistä\nvastaan. Villen täristys oli tällöin muuttunut entistä synkemmäksi ja\nkovemmaksi paatumukseksi. Nyt kun hän tiesi tuntonsa palavan salassa\nkuin se olisi ollut ahjo, johon Jumala alituiseen heitti kihvelillä\nhänen syntejänsä -- ne olivat todella mustia kuin sydet ja niitä\nnäytti riittävän vaikka masuunin polttamiseen --, hän koetti piilottaa\nahjon liekkiä ja vaimentaa sen kuumuutta lyömällä ulkopuolelle kuin\nmiilun peitoksi niin paljon uutta syntiä, raakuutta ja saastaa kuin\nsuinkin ehti ja osasi. Entinen säädyllisyys, jota tosin ei ollut ollut\npaljoa, mutta suku kuitenkin, oli hävinnyt lopullisesti ja hänestä oli\ntullut raakuudessa rypevä, vain siitä ikäänkuin tukea hakeva. Väliin\nhän itsekin ihmetteli, miten hän saattoi olla sellainen kuin oli. Jos\ntunto leikkasi kuin salama ja hänet valtasi melkein vastustamaton\nhalu mennä johonkin julkiseen paikkaan, torille, kirkkoon, missä\nvain olisi paljon ihmisiä, huutaa siellä julki kurjuutensa ja pyytää\nrangaistusta ja anteeksiantoa, niin hän säikähtyneenä tästä halusta,\njota piti ämmämäisenä heikkoutena, haki horjuvalle syntisisulleen,\nrakkaalle riivaajalleen, tukea mikäli mahdollista entistä rehevämmästä\nraakuudesta. Näin Ville eli särkyneessä tilassa, ulkoa yhtenä, sisältä\nkahtena, tunnontuskan ja synninraivon raastamana riepuna, joka saattoi\nrevetä millä hetkellä hyvänsä. Tarvittiin vain toiseen tai toiseen\npuoleen pieni lisäys, ja repivä voima kasvaisi niin, että riepu\nhalkeaisi.\n\nVille oli parhaansa mukaan koettanut sammuttaa sisäistä ahjoansa\nväkijuomilla, mutta epäonnistunut. Kuta ahkerammin hän löi löylyä\nviinalla ja kylpi sen huumaavassa kuumuudessa, sitä raivokkaammin ahjo\npaloi löylyn haihduttua lauteilta eli hänen aivoistaan. Lisäksi tästä\noli se seuraus, että hänen työkykynsä väheni vähenemistään. Vanha\nkultaseppä, jonka verstaassa hän oli käynyt opin ja palveluksessa\nedelleen työskenteli, oli yhä useammin pahoitellen arvostellut hänen\ntöitänsä ja moittinut häntä alituisesta juopottelusta. \"Tämä on niin\nhieno ammatti, että tätä tehdessä pitää olla aivan raitis. Ei saa olla\nedes kohmeloa. Kultasepällä täytyy olla työn ja juomisen ajat tarkoin\nerillään. Ne eivät saa olla rinnakkain, vaan ehdottomasti jäljekkäin,\nvälissä useita tyhjiä nukkumispäiviä\". Kun nuhteet eivät auttaneet,\nvaan johtivat siihen, että Ville tuli isännälleen hävyttömäksi,\nverstaan ovi aukeni hänelle hiljaa narahtaen viimeisen kerran ja painui\nhänen mentyään kiinni äänettömästi, ilmaisematta minkäänlaista murhetta\nhänen lähtönsä vuoksi. Seisahtaessaan pihalla ja vilkaistessaan\ntaakseen verstaan oveen Ville tunsi olevansa jonkin verran tyrmistynyt.\nNäinkö tämä nyt päättyikin? Karjuessaan äsken mestarille hän oli tehnyt\nniin muuten vain, osoittaakseen miehuuttaan, mutta silmänräpäystäkään\najattelematta luopumista työpaikastaan, jossa oli työskennellyt\npoikasesta alkaen. Hän oli vain tahtonut ilmoittaa mestarille\ntietävänsä itse määrätä juomisensa ja työnsä ajat. Ei häntä tarvitse\ntulla neuvomaan. Eikä hän ole mikään juoppo, niinkuin mestari kehtasi\nkaikkien kuullen sanoa. Kyllä hän tietää pitää kohtuuden rajat, joita\nei ole milloinkaan ylittänyt. Mestari oli muutenkin pyrkinyt hänen\nkimppuunsa ja moittinut aivan suotta hänen töitänsä. Ikäänkuin hän ei\nosaisi kultasepän ammattia paremmin kuin itse mestari! Mutta kyllä hän\nnyt antoi ukon kuulla kunniansa. Joo! Köyhä mutta koppava! Muistaa se\nvielä kuollessaankin ne totuudet, jotka Koskisen Ville kerran laukaisi\nhänelle vasten naamaa koko verstaan kuullen. Ettei hopea aina olekaan\nniin hyvää kuin leimassa sanotaan! Häh!\n\nVillen sisällinen olemus meurusi näin hurjan myrskyn vallassa hänen\nseisoessaan siinä pihalla ja tuijottaessaan kämmenelleen, jossa lepäsi\nviattomana ja vaatimattomana 50 pennin raha, tolppa oikein, ainoa\njäännös, mikä hänellä oli ollut palkastansa saatavana. Oli näet tullut\npoimituksi palkka ulos melkein sikäli kuin sitä oli kertynyt sisään,\nukko kun oli hyvänahkainen ja antoi etukäteenkin, jos vain mies oli\nraitis. \"Raitis! Kuka s--na lie keksinyt tuon kirotun sanan, jota nyt\nvatkutetaan kaikkialla kuin olisivat varikset sitä vaakkumassa. Eikö\nkunniallinen mies saa enää nauttia rehellistä ryyppyä rauhassa? Miksi\nei valtio, joka sallii poltettavan viinaa ja myytävän sitä, pidä huolta\nsiitä, että ihmiset saisivat juoda poliisin ja raittiusintoilijain\nhäiritsemättä? Vielä tässä pitäisi ryhtyä juomalakkoon! Sen ne\nintoilijat ovat viimeksi keksineet. Osasi mestari olla pirullinen,\nkun pisti minut hakkaamaan pellistä juomalakkolaisten merkkiä. Nuoli,\njoka muka lävistää olutpullon. Minä vain en ruvennut mokomaa merkkiä\nvalmistamaan. Teettäköön moista työtä nuorimmilla oppipojillaan\nälköönkä arvokkaimmilla sälleillään. Mutta se oli piikki, piru vieköön,\nja pistävä olikin -- Koskisen Ville hakkaamassa juomalakon merkkiä!\nRömperinkin rintamuksessa kuuluu sellainen nähdyn. Mitä h--ttiä minä\nnyt ryhdyn tekemään, sillä tällä viisikymmenpennisellä ei saa irti\nmuuta kuin Armiro-laatikon? Isäukon kukkaro on tyhjempi kuin puhallettu\nrakko, enkähän minä sentään niin kurja liene, että kerjään elantoni\nhäneltä. Vielä ovat maksamatta Santerilta anastamani -- ei, vaan\nvarastamani, tunnusta suoraan, Ville, varastamani rahat. Aina on\nollut viinan ja oluen osto tärkeämpää kuin tuon velan suoritus. Joka\nlauantai-ilta äiti on selvästi odottanut, että toisin hänelle edes\nne rahat. Mutta en ole tuonut, en uhallakaan! Mitenkähän olisi, jos\nmenisin huomenna mestarin luo ja pyytäisin päästä takaisin työhön?\nSanoisin olleeni eilen juovuksissa -- ja niinhän olenkin --, katuvani\nkovasti ja lupaavani ryhtyä raittiiksi -- ottavani juomalakon merkin\nrintaani. Ha-ha! Ei sitten millään! Koskisen Ville kun ei näet nöyrry!\nKöyhä mutta koppava!\"\n\nRaivoissaan hän käännähti ja heitti viisikymmenpennisen verstaan\novea kohti. Mutta tämä pysyi tunteettomasti suljettuna eikä tällä\nmielenosoituksella ollut muuta seurausta kuin että Ville oli nyt tuota\nrahaa köyhempi. Hän poistui kadulle ja lähti kulkemaan ilman päämäärää,\nmielessä sinne yhtäkkiä lennähtänyt peloittava ajatus. Oli kuin joku\nolisi mumissut vakavalla, matalalla äänellä: \"Saattaa tulla hetki,\njolloin olet nöyryytetty niin, että otat tuon rahan katuojan saastasta\nhampaillasi, jos se vain asetetaan ehdoksi sen saamiselle\". Villeä\npöyristytti, mutta hän terästytti toisaalta vastapainoksi uhmaansa.\n\"Se päivä ei valkene!\" hän vannoi ja lisäsi, leikaten kämmensyrjällä\nkurkkuaan: \"Ennen vaikka tuosta poikki!\"\n\nElämä sitten aloitti, kuten oli luvannut, Villen nöyryyttämisen. Se\ntapahtui järjestelmällisesti ja perinpohjaisesti, mutta toistaiseksi,\nmikäli saattoi päätellä, tuloksettomasti. Ville tosin joutui olemaan\nmahdollisimman nöyryyttävissä tilanteissa ja asemissa, mutta\nmitäpä niistä, kun hänen sisunsa pysyi taittumattomana ja hän haki\nriivaajallensa tukea yhä uudesta raakuudesta. Hän meni siinä niin\npitkälle, että jäljellä olivat vain ne teot, joiden eri laadut, asteet\nja seuraamukset luetellaan rikoslaissa.\n\nEnsin hän koetti saada työtä niiltä parilta kultasepältä, jotka\nkaupungissa vain olivatkin hänen entisen oman liikkeensä lisäksi.\nMutta ne olivat pieniä verstaita, joissa ei kaikiste riittänyt työtä\nniiden ainoallekaan sällille. Mestarien ilmeestä ja vähän sanoistakin,\nnäiden varovaisuudesta huolimatta, saattoi muuten ymmärtää Ville\nKoskisen olevan juuri se mies, jonka he jättäisivät kaikista hakijoista\nviimeiseksi. Entisen mestarinsa luo hän ei yrittänytkään.\n\n\"Ei sitten millään!\"\n\nTästä oli seurauksena, että hänen täytyi turvautua satunnaisiin töihin,\njoissa tarvittiin enemmän voimia kuin ammattitaitoa. Hän työskenteli\nsahalla lankunkantajana ja hanttimiehenä ja sai kohtuullista palkkaa,\nmutta menetti työnsä, kun ei voinut alistua säännöllisyyteen. Hän\npiti itseään työläistovereihinsa nähden melkeinpä herrana, mutta\nsaattoi pian huomata näiden päinvastoin halveksivan häntä \"juoppona\nsällirenttuna\", joka oikeastaan pitäisi karkoittaa kunniallisten\nsahatyöläisten joukosta. Sitten hän oli jouten viikon verran ja näki\nnälkää, minkä pakotuksesta häätyi menemään kotiin, toivoen saavansa\näidiltä ruokaa. Sitä hän saikin, mutta se oli höystettyä katkerimmalla\nmausteella, mitä Villelle saattoi tässä tilanteessa tarjota:\nhiljaisella, sanattomalla, murehtivalla ja yhä vain toivovalla äidin\nja isän rakkaudella. Palat olivat tarttua Villen kurkkuun ja sydän oli\nlakata lyömästä. Ville tunsi tunnon lieskan roihuavan sydämen porttien\nyläpuolelle ja kokoili raivoissaan synnin likaa tukahduttaakseen\ntuon lieskan. Hän puhui viiltävän ivallisesti itsestään: \"Tällainen\nhamppari minä nyt olen\"; \"kyllä kai te olette kasvattaneet minua\njollakin tavalla huonosti, kun minusta on tullut moinen roisto\"; \"eivät\nnämä minun taipumukseni ole tietenkään taivaasta tipahtaneet, vaan\novat teistä periytyneet\"; \"minkähänlainen lurjus tuosta Santerista\nmahtaa tulla\" jne. Isä Aukusti keskeytti työnsä ja jäi suu ammollaan\nkuuntelemaan poikansa pirullisen ilkeyden ilmauksia. Kun ne olivat\nsiihen vaiheeseen loppuneet, hän sanoi kuin huomautukseksi niihin:\n\"Niin, jotakin syntiä on täytynyt olla minussa ja Ristiinassa, kun\nmeitä on rangaistu sinulla, poikani. Jumala armahtakoon sinua sillä\nhetkellä, kun hän herättää sinut ymmärtämään syntisi\". Ristiina ei\nsanonut mitään, sillä hänen ainoana aseenaan olivat kyyneleet. Juuri\nsilloin, kun Ville viilsi kuin puukolla hänen sydäntään, hän saattoi\ntuoda Villen kouraan kahvikupposta ja tarjota hänelle sokeria. Hän\nteki näin sekä rakkaudesta että siksi, ettei rohjennut pyytää Villeä\nottamaan kahvia keittiöpöydältä, koska Ville olisi voinut saada siitä\naiheen johonkin uuteen raakuuteen. Santeri aina tällöin hiipi hiljaa\nulos. Hän ei uskaltanut mennä kamariin, sillä Ville olisi voinut tulla\nsinne, suuttua häneen jostakin ja tuupata kovasti, lyödäkin, kuten oli\nmonesti tehnyt. Siksi Santeri hiipi ulos ja meni Laurin luo. Sinne\nhän oli aina tervetullut selityksittäkin, mutta joskus hän sentään\nkohautti olkapäitään ja sanoi: \"Ville siellä taas...\" -- \"Jaa-ha\",\nvirkkoi siihen Lauri, joka ymmärsi asian jo tästä. Ville oli hänelle\nsamanlainen elämän vakinainen, muuttumaton ilmiö kuin taivaankappaleet.\n\nJoskus Ville pyrki porvareille makasiini- ja lossaustyöhön, jota\ntalviseen aikaan tosin oli vain sen verran, mitä jauho- ja suolalastien\npurkaminen rautatievaunuista vaati. Kun Parkkinen oli tämän työalan\nkuningas, kuten kaikki sanattoman sopimuksen mukaan tunnustivat, Villen\ntäytyi pyytää työtä Parkkiselta. \"Onko herralla puute?\" punapartainen\njättiläinen kysyi jäätävän ivallisesti, tuskin huomattavasti\nalleviivaten \"herra\"-sanaa, ja virkkoi, kuunneltuaan Villen epäselviä\nmutinoita, hänen voivan tulla lossaamaan, jos luulee jaksavansa. \"Satun\ntietämään, että olet Koskisen Aukustin rappiolle joutunut poika, niin\nsiksi otan sinut roikkaan. Isäsi vuoksi siis -- ei itsesi vuoksi\".\nVilleä kiukutti sanomattomasti hänen huomatessaan sekä tästä että\nmyöhemmin muustakin näiden satamajätkien pitävän itseään kunniallisina,\nreilusti itseään elättävinä miehinä, mutta halveksivan Villeä rappiolle\njoutuneena renttuna, jolle hänen entinen ammattinsa, sana \"kulta\",\nantoi hiukan herraskaista ja siksi sitä epäilyttävämpää vivahdusta.\nMutta ylpeydestään huolimatta hänen oli pakko tehdä heidän töitänsä\nja kuunnella heidän pistopuheitansa silloin, kun ei ollut muuta\nansiotilaisuutta.\n\nTänään aamupäivällä hän oli ollut purkamassa suolalastia Parkkisen\nja muiden jätkien kanssa. Parkkinen, joka itse huhtoi levähtämättä,\nei armahtanut ketään, vaan katsoi tarkkaan, että jokainen kantoi\nosuutensa. He olivat näet ottaneet purkamisen urakalle. Kun sitten\ntyö oli suoritettu, he olivat väsyneinä istuutuneet makasiinin\naurinkoiselle seinustalle tupakoimaan ja juomaan olutta, jota Parkkinen\noli varannut sinne risullisen urakan lopettajaisiksi. Yhtäkkiä\nParkkinen oli kieltänyt antamasta Villelle olutta. Kun Ville oli\ntiedustanut syytä tähän, Parkkinen oli sanonut, että \"sinä kuulut\nvarastaneen rahaa veljeltäsi ja olevan piru hänelle ja vanhemmillesi\".\n-- \"Me olemme tosin vain\", Parkkinen oli jatkanut, \"tavallisia jätkiä,\nmutta pidämme siitä huolimatta itseämme liian hyvinä tekemään työtä\nvarkaan kanssa samassa porukassa. Niin että ala talsia ja vähän\nh--n kiireesti! Palkkaosuutesi tästä urakasta vien äidillesi, jolle\ntietenkin olet velkaa sen määrän niin moninkertaisena, ettet kykene\nmaksamaan sitä milloinkaan -- ketale!\"\n\nTuo sana oli viiltänyt Villen sisua syvemmin kuin mikään teräsase\nmilloinkaan olisi voinut tehdä. Samean raivon vallassa hän oli\nhapuillut puukkoa, mutta pidättänyt kuitenkin kättänsä nähdessään\nParkkisen sinisissä silmissä valppaan, teräksisen välähdyksen. Huulet\nvavisten hän oli vain kysynyt: \"Mistä tiedät minun varastaneen\nveljeltäni?\" -- \"Itse olit kertonut siitä sille likalle, joka ne sitten\nsamana yönä peri sinulta maksuna tavarastaan\". Parkkinen oli vastannut\nnäin kylmästi, noussut olutkorinsa äärestä, tullut luo, kääntänyt\nVillen hartioista eteensä selin ja antanut hänelle takamuksiin niin\nhirveän potkun, että hän oli lentänyt puolipyörtyneenä rähmälleen\nkadulle. Jätkäroikan ivanauru oli kaikunut hänen korvissaan, kun hän\noli lopuksi selvinnyt siitä jaloilleen ja tiehensä.\n\nTässä hän nyt istui -- synkkänä, puhumattomana, juopuneena ja samalla\njo takahumalaisena ja kohmeloisena siitä viinasta, jota tuo sama\ntyttö, joka oli kertonut hänen varkaudestaan, oli hänelle juottanut\nlohdutukseksi. Hän oli oikeastaan mennyt tytön luo tappaakseen hänet,\nmutta oli luopunut aikomuksestaan, koska saapuvilla oli ollut ihmisiä.\nTyttö ei ollut kieltänyt kertoneensa tuota asiaa. \"Itsehän siitä\nkerskailit et vain minulle vaan muillekin, joita täällä silloin oli\nviettämässä joulun alkajaisia. Enkä minä ole sanonut sinun varastaneen,\nvaan ainoastaan lainanneen. Parkkinen, joka oli täällä eilen illalla\nhumalaisena, on valehdellut minun sanoneen niin\". Tyttö oli selvästi\npelännyt Villeä, näytellyt itseään niin, että Ville oli pehmentynyt,\nja tarjonnut viinaa, sanoen, ettei se tällä kerralla maksanut mitään.\nLopuksi tyttö oli kuitenkin vienyt Villen viimeiset markat.\n\nTässä hän nyt istui niin alas vaipuneena kuin oli mahdollista. Vain\nkosto, jota hän suunnitteli Parkkista vastaan, tarvittiin vielä hänen\nsiirtymisekseen vankilan asukkaaksi. Sisäisesti ei puuttunut mitään,\nvaan hän oli sinne enemmän kuin kypsä.\n\nSanteri siinä keskusteli vilkkaasti isänsä kanssa ja näytteli hänelle\nuusia sorttejaan. Ville ehti mietteidensä lomassa kuunnella heidän\npuhettaan niin paljon, että ymmärsi Santerin saaneen tänään Laurilta\nmerkin, jota tuntui pitävän hyvin arvokkaana. Santeri näytti sitä\nisälleen. Se oli vielä irtonaisena hänen kädessään. Pastuska oli\nlöytänyt niitä muutaman vanhoista kirjekuoristaan ja Lauri oli\nantanut yhden Santerille. \"Kun sinä olet niin hyvä mies!\" hän oli\nilmoittanut lahjansa perusteluksi. Se oli vaaleanpunainen, ohut kuin\nsilkkipaperista tehty, reunaripsit isot ja harvassa.\n\nSanteri oli niin iloinen, että hyppi. Hän tuli onnensa\nyltäkylläisyydessä näyttämään sitä Villelle.\n\nVille otti merkin, katseli sitä hetken ja repi sen sitten.\n\n\n4\n\nTaas kuten ennenkin pastuska joutui Alli-rouvan uskotuksi. Kun hän oli\nmyös Rosina-rouvan uskottu ja Ristiinakin oli alkanut vakinaisesti\nvalitella hänelle huoliaan, hänestä oli tullut koko pihan rippiäiti.\nSitäpaitsi maitokaupan muija oli yhä useammin kysynyt pastuskan neuvoa\nmilloin mihinkin asiaan, ei vain maallisiin vaan hengellisiinkin. Ja\nkun vähitellen tuli tietoon, että pastuska oli sen herännäisrovastin\ntytär sieltä eräästä pitäjästä, niin ennenpitkää yksi ja toinen tuon\npitäjän kaupunkiin muuttaneista asukkaista, varsinkin jos sattui\nolemaan rovastin rippikoululapsi, hakeutui pastuskan luo puhelemaan\nmenneistä, rakkaista asioista. Laurista tämä oli aivan luonnollista.\nNäin oli siellä oikeassa kotipuolessa tultu kysymään äidin neuvoa ja\nnäin oli tietysti jatkuva muuallakin. Tottakai, koska, äiti oli kerran\nmaailman viisain ja paras ihminen.\n\nAlli-rouva tahtoi päästä selville, miten hänen oli meneteltävä,\nettä tekisi oikein ja toimisi samalla veljensä onneksi. Neuvottelut\nsiitä jatkuivat pitkän aikaa, sillä pastuska sanoi heti, ettei tässä\nauttanut hätiköidä, vaan piti miettiä niin kauan, että mielen kaikki\nsakka ehtisi laskeutua pohjalle. Sitten, mielen näin kirkastuttua,\noikea tie selvenisi itsestään. Lauri kuuli sivumennen näitä heidän\nneuvottelujaan ja kummasteli itsekseen, että mikä \"mielen sakka\". Äiti\nse aina keksi tuollaisia outoja sanoja. Ikäänkuin mieli olisi mikään\npullo, johon sakka laskeutuu pohjalle. Mutta hän ei ajatellut näitä\nAlli-tädin käyntejä sen enempää, sillä hän valmisteli parhaillaan\npostimerkkilähetystä Pariisiin, erääseen liikkeeseen, jonka nimen ja\nosoitteen Sulo oli ilmoittanut hänelle mitä tarkimmin säilytettävänä\nsalaisuutena ja joka kuului lähettävän korvaukseksi hyvin harvinaisia,\ntäällä aivan tuntemattomia sortteja.\n\nEräänä päivänä sitten Alli-täti tuli hakemaan pastuskaa, joka pukeutui\nkohta parhaisiinsa, ja niin lähdettiin kaupungille. Kaikesta näki\nheidän tekevän niin kuin olivat ennakolta sopineet. Alli-rouva\nmeni solakkana, hentona ja hienona, pastuska lyhyenä, tanakkana,\nvaatimattomana, mutta siistinä. He kulkivat kaupungin toiseen päähän,\njossa oli kirkko ja muita isoja, kauniita rakennuksia. Sieltä vei\nkolme siltaa suuren joen suuhaarojen yli, joissa ylimaan ruskeat vedet\nnousivat viimeisen kerran vaahtopäätaisteluun ennenkuin vaipuivat meren\nikuiseen rauhaan. Siellä oli valkoista, korkeata, ilmavaa, toisenlaista\nkuin heidän omassa kaupunginosassaan, jossa asui vain pikkuväkeä.\nSiltain toisella puolella oli paljon pieniä puutaloja, sijoittuneina\nhauskasti korkeana pilaristona kasvavaan hongikkoon. Alli-rouva katseli\nniitä uteliaasti ja etsien, kunnes vihdoin löysi sen, jota haki.\n\nSe oli pieni puutalo, jossa saattoi olla vain kolmisen huonetta,\nkeittiö ja etehinen. Alli-rouva vilkaisi tarkastelevasti ikkunoihin.\nNe tekivät puhtaan, raikkaan vaikutuksen, sillä niissä oli valkoiset\npitsiverhot ja paljon kukkia. Ruusuissa oli jo isot ummut ja kaktukset\nolivat kuin tulessa. Saattoi nähdä niitä hoidetun sillä rakkaudella,\njota kukille liikenee vain onnelliselta ihmiseltä. Ikkunaverho heilahti\nhiukan ja sen takana vilahti ihmisen varjo. Heidän tulonsa oli huomattu.\n\nHe menivät sisään. Etehisessä heitä odotti suurien siniharmaiden\nsilmien säikähtynyt katse. Vapisevat huulet saivat vaivoin vastatuksi\nAlli-rouvan tervehdykseen ja polvet jaksoivat tuskin kannattaa\nomistajansa hentoa olemusta. Käsi nousi, mutta ei tiennyt, ojentuako\ntervehdykseen vai torjuako jotakin, joka kenties uhkasi.\n\nHe seisoivat siinä muutaman silmänräpäyksen sanattomina, kunnes\npastuska ryhtyi tavallisella neuvokkuudellaan toimimaan ja sanoi\nsuoraan ja niin ystävällisesti, ettei hänen tarkoituksestaan voinut\nerehtyä:\n\n-- Älä pelkää, Emma! Olemme tulleet tuomaan sinulle onnea!\n\nEmman silmien tumma pelko vaihtui ilon kirkkaudeksi ja hän nyykisti\npastuskalle niin pehmeästi kuin vain nuori nainen voi. Samassa alkoi\nsisähuoneesta kuulua lapsen itkua. Emma pyysi hiljaa heitä riisumaan\npäällysvaatteensa ja tulemaan sisään sekä riensi lapsensa luo.\n\nMentyään sitten sisään he tapasivat siellä pienen pojan, joka oli siinä\nneljän vuoden vaiheilla ja niin ilmeisesti Alli-rouvan veljen näköinen,\nettei tarvinnut kysyä, kenen lapsi hän oli. Mutta kun lisäksi hänen\nnimensä oli Lennart ja hän oli muutenkin pienen orpanavainajansa kuva,\nAlli-rouvan sydän suli ja hän sulki pikkumiehen syliinsä. \"Oletko\ntullut takaisin, pojuseni?\" hän kuiskasi, \"onko kuolema luovuttanut\nsinut elämälle uudelleen?\" Samat olivat tummat, viisaat silmät, samat\nhiukset ja pään muoto -- vain terveys oli toinen, parempi: lapsen\nlämpöä ja verta uhkuva, pulleasti kimmoisa, tanakka. Alli-rouva ei\ntiennyt, miten monta kertaa hän sulki lapsen syliinsä, suuteli ja\nhyväili häntä, loitonsi häntä nähdäkseen hänet paremmin ja veti hänet\ntaas syliinsä. Pikku mies antoi tyynesti tämän tapahtua ja kohdisti\nharkitsevasti huomionsa ihailijattarensa rintaneulaan, jota tavoitteli\nlihaviin kätösiinsä kesken tulisimpiakin hyväilyjä.\n\nPienen lapsen äkäinen huuto palautti Alli-rouvan tietoisuuteen siitä,\nettä huoneessa oli toinenkin pienokainen. Hän meni vuoteen ääreen,\njossa ehkä kuukauden vanha pikku neiti ilmaisi äänekkäitä, tarmokkaita\nvaatimuksia ja vastalauseita. Vaatimukset koskivat ruokaa. Oli jo\nkulunut kolme tuntia siitä, kun sitä oli hänelle viimeksi annettu, eikä\nhän voinut ymmärtää, miksi sitä ei taas tarjottu, vaikka laillinen\nruoka-aika oli jo ainakin puoli tuntia sitten sivuutettu. Kurkussa\ntuntui kiusallinen jano ja pieni vatsa puristui kokoon niin, että\nseinät koskivat toisiinsa. Ja mitä huolimattomuutta se oli, että hänen\nannettiin maata tällä tavalla märissä ja muutenkin epämiellyttävässä\nasussa olevissa vaatteissa? Koettaisivatpa aikaihmiset virua pari\ntuntia sellaisissa, sidottuina käsistä ja jaloista niin, etteivät\nkykenisi liikkumaan, niin saisivat kokea, ettei olo kapalovauvana ollut\nleikkiä. Niinpä vauvan kasvot vetäytyivätkin täysin riittävistä syistä\nmitä ankarimman siveellisen suuttumuksen ja moitteen ilmeeseen. Hän\nalkoi huutaa tasaisesti ja voimakkaasti, vetäen joka huudon jälkeen\nsyvään henkeä. Varmemmaksi vakuudeksi hän puristi kätensä nyrkkiin\nja huitoi kiukkuisesti. Vastalauseisiin kuului vielä sarja pontevia\npotkuja, jolloin pieni ruumis oikeni lengoksi ja jäi kaarena niskan\nvaraan, muodostaen moitteettoman \"sillan\", jollaisia siihen saakka\nolivat tehneet vain sellaiset kuuluisat painijat kuin Pytlasinski ym.,\nja joista koulupojat olivat näinä aikoina jo alkaneet saada hiukan\nhajua.\n\nAlli-neidin protestit -- se oli hänen nimensä sen mukaan mitä hänen\näitinsä ehti siinä hädässä sanomaan -- näyttivät aluksi kaikuvan\nkuuroille korville, sillä ennenkuin päästiin ruokapuoleen, oli muu\nmaallinen hoito suoritettava. \"Tso-so-so!\" höpötti jo pastuska joukkoon\nja alkoi kehua neidin jalkoja, että \"voi kultaseni, kuinka sinulla on\npienet jalat, vielä pienemmät kuin Tuhkimolla. Kun tulet suureksi,\nniin niihin ostetaan silkkisukat ja korkeakantaiset kultakengät,\nniin!\" Pastuska sitten selitti miesten väittävän, että tyttölapset\nlakkaavat huutamasta, jos kehuu niiden jalkoja pieniksi. Ha-ha!\nHe hymyilivät kaikki kolme miesten ikuiselle tyhmyydelle, mutta\nhuomasivat hämmästyneinä lapsen todellakin lakanneen huutamasta.\nMahdollista kuitenkin on, ettei tämä aiheutunut jalkojen pienuuden\nkehumisesta, vaan siitä, että Emma oli, kääriessään kapaloa ja\nsitaistessaan viimeisiä solmuja, samalla aukaissut omia näppejään\nja paljastanut elämän lähteet ollakseen valmiina heti, kun nostaisi\npienen valtijattaren syliinsä, ja että lapsi oli vaistonnut juhlahetken\nvihdoinkin alkavan. \"Tuo se oli, josta se sai viimeksi; nyt on siis\ntämän vuoro\". Emma se näin muisteli lähteidensä ammennusvuoroja ja\nsiinä samassa jo lapsi alkoi juoda syvin, rauhallisin siemauksin.\n\nEnnenkuin voitiin ajatellakaan sen asian puhumista, jota varten oli\ntultu, täytyi saada tarkka selko siitä, kuinka paljon lapsi oli\npainanut syntyessään. \"Vai kolme kiloa ja kahdeksansataa!\" sanoi\npastuska ja ihmetteli hyväksyvästi: \"Olipa se aika pallukka!\" Kun\noli sitten kuultu äidillä riittävän ruokaa enemmän kuin tarpeeksi,\nlapsen lähteneen kasvamaan tasaisesti, sen vatsan olevan erinomaisessa\nkunnossa ja kaiken siis luonnistavan niin hyvin kuin toivoa voi,\nlähestyttiin sitä silmänräpäystä, jolloin tulijain oli vihdoinkin\nilmoitettava asiansa. Syntyi hiljaisuus ja Emma painoi päänsä lapsensa\npuoleen, punan noustessa hitaasti hänen kasvoilleen.\n\nAlli-rouva katseli salavihkaa ympärilleen. Huoneessa oli kaksi\nvuodetta kuten avioparilla ainakin. Se oli siisti ja sivistynyt.\nLipaston päällä kuvastimen edessä oli joitakin esineitä, joiden täytyi\nkuulua insinöörille. Ovesta näkyvä viereinen huone oli ruokasali.\nPalvelustyttö liikkui siellä varpaillaan kattaen kahvipöytää. Emma oli\nehtinyt antaa hänelle siitä määräyksen jo nähdessään heidän tulevan.\nTämä oli siis hänen ison, kömpelön pikkuveljensä salainen onnenpesä,\njonne hän pujahti kuten luuli kenenkään tietämättä varastamaan\nelämältä sitä, jota ei rohjennut, ei tahtonut jostakin syystä nauttia\njulkisesti. Alli-rouva huomasi ajattelevansa ja ymmärtävänsä, kuinka\nromanttista tämä kaikki oli, kuinka viemaavan onnellista, hurmaavaa,\nParatiisin omenan makuista juuri siksi, että se oli näin salaista,\nkiellettyä. Miten onnellinen hänen veljensä oli ollutkaan hiipiessään\ntänne ehkä moneksi niistä päivistä tai viikoistakin, jotka oli sanonut\nsisarelleen olleensa matkoilla, tai pujahtaessaan tänne niiksi yön\ntunneiksi, jotka oli sanonut viettäneensä klubissa tai herrojen\nkutsuissa. Miten vaikeaa hänen oli ollut monesti riistäytyä irti tästä\nhuoneesta joutuakseen kotiin edes ennen aamunkoittoa, selittämään\nsisarelleen poissaoloaan jollakin tekosyyllä ja pikkuvalheella. Nyt\nAlli-rouva ymmärsi, miksi veli oli silloin yöllä tahtonut juoda\nheidän molempien onneksi maljan. Siksi, että tuo äitinsä rinnoilla\nlepäävä pienokainen oli syntynyt juuri sinä yönä. Katsoessaan siinä\npunastunutta Emmaa Alli-rouva ymmärsi, kuinka tarpeetonta veljen\noli ollut ollenkaan salata suhdettaan häneen. Kuinka väärin hän oli\nmenetellyt hyvyydessään ja heikkoudessaan sisartansa kohtaan, kun oli\ntehnyt tästä yhden syyn siihen, ettei ollut tunnustanut avioliittoaan\njulkisesti ja laillistanut sitä. Alli-rouva oli siten joutunut\nosasyylliseksi suhteeseen, jolle hänen ankarat uskonsisarensa olivat\nantaneet tuomitsevan, ruman nimen. Veli ei ollut ajatellut muuta kuin\nettä siskoa pitää sääliä ja säästää. Emma kun on aivan oppimaton ja\nsivistymätön maalaistyttö, jota hienon Allin ehkä pitäisi hävetä.\n\nAlli-rouva katseli Emmaa ja punastui veljensä ja itsensä puolesta.\nHänen kokenut silmänsä huomasi Emman olemuksen uhkuvan sitä nimetöntä\nviehätystä, joka vangitsee miehiä enemmän kuin mikään muu ominaisuus.\nInsinööri oli löytänyt hänessä täyteläisen inhimillisen onnen,\ntyytymyksen, jossa ei ole osuutta sivistyksellä eikä suvulla. Kun hän\nkykeni valmistamaan tälle onnelleen turvallisen pesän, oli väärin\npeitellä ja salata sitä ennakkoluulojen vuoksi. Olihan sitäpaitsi täten\nhiljaisuudessa kasvanut Alli-tädille toinen Lennart, jonka puoleen\nhänen äidillinen sydämensä jo nyt kurottautui kuin olisi oma rakas\nvainaja noussut pienestä haudastaan.\n\n-- Emma, hän sanoi ja laski kätensä kälynsä käsivarrelle, olemme\ntulleet luoksesi ehdottamaan, että menisit veljeni kanssa lailliseen\navioliittoon ja muuttaisit hänen luokseen.\n\nEmma säpsähti, kohotti hitaasti päätänsä, katsoi Alli-rouvaan suurin,\nkummastunein, ihastunein silmin, ja sanoi:\n\n-- Jos insinööri vain niin tahtoo, niin mielelläni.\n\nMutta ellei hän tahdo, jään yhtä hyvin tänne. Annan kaikki, mitä hän\nhaluaa, enkä vaadi häneltä mitään, en mitään.\n\n\n5\n\nKevätpäivän tasauksen jälkeen olevaisuus alkoi muuttua päivä päivältä\nyhä kirkkaammaksi ja auringon paiste yhä lämpimämmäksi. Lumi suli pois\nrekoolista, syreenien nuput alkoivat paisua ja varpuset tiuskuttaa\nkuin vimmassa. Suutari Koskisen seinämällä, jota aurinko erikoisesti\nlämmitti, surahteli jo kärpäsiä ja Mirri otti siinä pitkiä, makeita\nettoneunia, milloinkaan kuitenkaan unohtamatta sitä mahdollisuutta,\nettä Tellu saattaisi tulla pihaan. Ristiina oli katsahtanut\narvostelevasti räystäisiin, olisiko jo syytä asettaa tynnyri entiselle\npaikalleen kokoamaan kevätvettä, mutta ei ollut kuitenkaan tehnyt\nsitä vielä. Ja kun tynnyri ei ollut sovitulla, vanhalla paikallaan,\nei Tellukaan pitänyt tarpeellisena ulottaa tarkastusretkeään pihaan\njoka päivä, vaan kävi siellä vain silloin tällöin ja tyytyi silloin\nyleissilmäykseen ja tunnustelevaan yleisnuuskaukseen, pieneen\nkeskiasteisesti uhkaavaan irvistykseen ja muutamaan huolimattomaan\nraapaisuun.\n\nKevät raukaisi hiukan itsekutakin ja herätti sitäpaitsi eloon\nkevättunteita. Tästä olivat tietoisia kaikki, mutta erikoisesti sen\ntunsi Kauralan verstaassa syystalvesta asti ahkerasti työskennellyt\nRömperi. Hänessä kun näet virtasi enemmäksi kuin puoleksi hilpeätä\nkulkurinverta, hänen oli kevään tullen tavattoman vaikeata pysyä\nasemillaan, varjoisessa ja pölyisessä suutarinverstaassa. Avara maailma\nhoukutteli niin vahvasti, että hän alkoi liikahdella levottomasti\npönttönsä kupissa ja vilkuilla alituiseen ulos.\n\nSuuri ihme oli ollut, että Römperi oli pysynyt raittiina miehenä\nkoko talven ja työskennellyt moitteettoman ahkerasti. Hänen\nammattitaitonsahan oli tunnetusti ensiluokkainen. Kun kävi ilmi,\nettä hän oli äskeiselläkin matkallaan oppinut kenkien teossa uuden\npienen niksin, mestari suosi häntä erikoisesti ja maksoi hänelle\nhyvänpuoleista palkkaa. Pian oli Römperi saanut mestarin antaman\npuvun maksuun, vieläpä teettänyt itselleen uuden sekä lisäksi hyvän\npalttoon. Ollen luonteeltaan taipuvainen herraslaakaisuuteen hän hankki\nennenpitkää kovat kaulaansa -- ei tosin ihan irtonaista liinakaulusta,\nvaan tuollaisen ikäänkuin luusta -- mikä sen aineen nimi nyt olikaan?\n-- tehdyn laitteen, jossa olivat etumus ja kaulus valmiiksi yhdessä ja\njonka saattoi milloin tahtoi pesaista puhtaaksi saippualla ja vedellä.\nSiihen hän osti hienon, sidotun kravatin, joksi näitä siihen aikaan\nrehellisesti sanottiin, ja oli tällaisena kelvollinen esiintymään minkä\nammattiyhdistyksen tanssiaisissa tahansa. Tätä pätevyyttä lisäsi se,\nettä hän rupesi harjaamaan tukkaansa ylöspäin, niin että se seisoi\nkuin kukon heltta, ja Kostamon lasten kivikynällä polttaen kivertämään\nviiksiensä kärkiä samaan suuntaan eli Saksan keisarin tunnettuun\nmalliin. Römperin hienoudesta puuttui vain kävelykeppi, mutta sitä\nhän ei kuitenkaan katsonut työläisenä voivansa käyttää, koska se oli\nherrain tunnusmerkki. Noin parin kuukauden kuluttua siitä, jolloin hän\noli ilmestynyt laihana ryysykulkurina Kauralan verstaaseen, häntä ei\nolisi enää tuntenut samaksi mieheksi.\n\nTieto Römperin kokeneisuudesta ja viisaudesta alkoi vähitellen levitä\nverstaan miesten mukana yhä laajempiin piireihin ja herättää suurta\nuteliaisuutta. Kyllähän uusi aika ja sen aatteet olivat jo jossakin\nmäärässä tunkeutuneet näille perukoille saakka, mutta silti tuo tieto\noli vielä sangen kaukaista ja sumuista. Sosialismin suuret nimet\nkuvastelivat mielessä raamatullisessa valossa eli pitkäpartaisina\nprofeettoina, jotka käyräpääsauva kädessä johdattivat työväen\nlammaslaumaa Jordanin virralle saamaan uuden elämän kastetta. Mutta\nRömperi oli ollut suuressa maailmassa, hengittänyt saman mantereen\nilmaa kuin mainitut profeetat ja oli siis senkin puolesta kypsempi\nkuin omat paikkakuntalaiset selittämään kommunistista manifestia ja\nmuita työväen vapautumisen evankeliumeja. Eikä Römperi pitänytkään\nkynttiläänsä vakan alla, vaan selitteli maltillisesti ja asiallisesti\nkaikkea, mitä tiesi, ja väliin sellaistakin, mitä ei tiennyt. Jos\nhän huomasi jonkun kuulijansa silmissä -- sillä täällä oli kyllä\nsellaisiakin miehiä, jotka tunsivat asioita syvemmältä ja olivat\nharkinneet niitä suomalaisen sitkeällä itsepäisyydellä -- epäilyksen\npilkahduksen, hän teki hänet aseettomaksi sellaisin varautuvin ja\nvarovaisin lausein kuin että \"mikäli minä olen kuullut\" tai \"enhän\nminä ole tullut tuohon niin tarkkaan itse perehtyneeksi, vaan niin\novat tietävämmät miehet sanoneet\" tai \"saatan kyllä olla väärässä\"\ntai \"miten te itse luulette\" jne. Se riisui kuulijat aseettomiksi\nja teki heidät myötämielisiksi, varsinkin kun Römperi tällöin usein\nvetosi kuulijainsa omaan tietoon ja nöyrtyi kuuntelemaan heidän\npitkäpiimäisiä selityksiään hiljaa ja malttavaisesti, hyväksyen ne\ntavallisesti kokonaisuudessaan, mikä teki selittäjän tyytyväiseksi ja\niloiseksi. Kaikesta miellyttävintä Römperissä oli lopuksi se, etteivät\npaikkakunnan työväen kellokkaat voineet syyttää häntä vähimmässäkään\nmäärässä sieluksi, joka olisi pyrkinyt johtoon tai minkäänlaiseen\netuiluun. Ei sinne päinkään, sillä pian nähtiin, että jos Römperiä\nehdotettiin johonkin luottamustoimeen, jossa olisi pitänyt rehkiä\nmuutenkin kuin suullaan, hän ehdottomasti kieltäytyi. Ei hän katsonut\nkykenevänsä sellaisiin tehtäviin, sillä ne vaativat pysyvämmin\nsijoittunutta elämää kuin mihin hänet oli luotu. Hänen osuutensa\nyhteisen asian edesauttamisessa rajoittui vain siihen, että hän kylvi\nherätystä liikkumattomiin, nukkuviin joukkoihin, ja repeli auki heidän\numpeen räämettyneitä silmiään. Seliteltyään tätä Römperi saattoi\nlopuksi hymyillä niin arvoituksellisesti ja irvokkaasti, ettei voinut\ntietää, mitä hänestä oikein ajattelisi. Hän saattoi olla vakavissaan\nja oli tässä tapauksessa niinkuin sanotaan \"liika viisas\", tai hän oli\nsuuri lurjus ja koiransilmä, maailmanmatti ja kelmi, jolle oikeastaan\nolisi pitänyt antaa naseva tärsky vasten suuta. Kukaan ei kuitenkaan\ntullut sitä antaneeksi.\n\nSanomattakin on selvää, että Römperillä oli hyvä menestys naisväen\nkeskuudessa. Suuressa maailmassa matkustelleena ja sen elämään\nperehtyneenä hänellä oli omat samalla valloittavan hienot ja\nperillevievästi ujostelemattomat menettely- ja seurustelutapansa,\njotka pian herättivät naisten keskuudessa pelkäävää, mutta myös\nsalaisesti toivovaa ja jo etukäteen antautuvaa ja tainnuksiin menevää\nihmettelyä. Römperi ei tyytynyt siihen, että sai kävellä rinnalla\npuolen metrin päässä, kyynärpäiden tuntuman ulkopuolella, vaan tarrasi\nlupaa kysymättä tottuneesti kiinni kynkästä, johon sovitti käsivartensa\nyhtä lujasti ja tiiviisti kuin olisi sitonut rautalenkillä tukkilautan\npuomia. Näin oli hänen selityksensä mukaan tapana Pietarissa ja muualla\nsuuressa maailmassa. Yhteenhitsautuneena valittunsa kanssa, pää aina\nniin kohteliaasti tämän puoleen kääntyneenä ja painuneena, että\nkeisariviiksien ylös kipertynyt kärki kutkutti immen sierainta, Römperi\nluotsasi onnetartansa pitkin askelin ensin yleisellä kävelypaikalla ja\nsitten vähitellen yhä syrjemmäksi, jossa eivät tunkeilevat, uteliaat\nihmiset häirinneet hänen tunteidensa ilmauksia.\n\nRömperi itsekin ihmetteli pitkällistä raittiuttansa, mutta ymmärsi\ntoisaalta, mistä se joissakin määrin johtui. Hän tiesi olevansa niitä\njuoppoja, joilla on ihanteena raitis, terve elämä, mutta joiden tahto\non liian heikko saavuttamaan tätä. Hänen elämänsä punaisena lankana\noli taistelu juoppoutta vastaan ja sortuminen siihen yhä uudelleen.\nNuoresta asti, täällä ja muualla, hän oli kynsin hampain kiivennyt\nylös alennuksensa alhosta ja vähitellen saavuttanut aseman, joka olisi\ntuonut hänelle pysyvää, eheätä onnea, jos hän vain olisi voinut sen\npitää. Mutta juuri kun kaikki näytti olevan hyvin, hän lankesikin\naivan odottamatta vanhaan paheeseensa niin perinpohjin, ettei hänelle\njäänyt ehyttä lankaakaan ylle. Se oli kuin myrsky, joka nousten\nyhtäkkiä, kesken mitä kauneinta säätä, jolloin lauha onnentuuli\npullisti purjeita, ryntäsi hänen elämänpurtensa kimppuun ja runteli sen\nniin perinpohjin, että hän jäi alastomana haaksirikkoisena virumaan\nelämänmeren autiolle, kolkolle rantakarikolle, pahoin kolhiutuneena sen\nkiviin ja melkein hautautuneena sen likaan ja saastaan. Herätessään\nsiitä vähitellen, joskus pitkällisen sairauden tai työlaitoksissa\nvietetyn pidätyksen jälkeen, hän tunsi ihmettelevänsä sitä, että hänen\noli taas käynyt näin hullusti, ja pelkäävänsä sitä salaista voimaa,\njoka kulki hänen rinnallansa ja osasi niin taitavasti asettaa hänen\neteensä lankeemisen ansan. Kuta kauemmin hän nyt seurasi tämänkertaisen\nnousunsa kulkua, sitä pelokkaammin hän ajatteli sitä silmänräpäystä,\njolloin kiusaaja hänen huomaamattansa taas osaisi herättää hänen\nviinanhimonsa niin roihuavaan liekkiin, ettei sitä voisi sammuttaa\nmuulla kuin viinalla itsellään. Römperi tunsi kokemuksesta kaikki\ntuollaista lankeemusta edeltävät merkit; yksi niistä oli juuri tämä\npelko.\n\nEttä hän oli pysynyt miehenä näinkin kauan, johtui osaksi siitä, että\nhän asui edelleen Kostamon luona. Kummasteltiin, kuinka hän saattoi\ntyytyä nukkumaan kovalla penkillä, vain takkikulu päänalaisenaan\nja raanunrisa peitteenään, vaikka olisi nyt kyennyt hankkimaan\nitselleen paremmat olinsijat, -- ihmeteltiin, eikä voitu hänen\nvaatimattomuuttaan selittää. Römperi itse oli ainoa, joka tiesi\nsyyn. Olo Kostamon perheen yhteydessä, melkein sen jäsenenä, suojeli\nhäntä hänen himoansa vastaan. Jo ensimmäisenä iltana, katsellessaan\nsyrjästä Kostamon ukon lapsellisen vilpitöntä ja hurskasta elämää,\nhänen eukkonsa tyytyväisyyttä kaikkein vähimpään ja lastensa vakavaa,\nhiljaista kunnollisuutta, Römperi ihmetteli mielessään, että vielä\nsiis löytyi näin katkismusmaisia, huoneentaulun mukaisia ihmisiä. Ne\nolivat kyllä hänelle tuttuja sieltä kaukaisesta korpipitäjästä, josta\nhän oli alkuaan syntyisin ja josta oli poikasena lähtenyt kerjuulle,\njoutuakseen sitten suutarinoppiin tänne kaupunkiin, mutta ne olivat\nehtineet unohtua hänen rähjätessään maailmanrannalla, jossa harvoin\nelettiin huoneentaulun mukaan. Kun ne nyt perheenä tulivat hänen\njokapäiväiseksi seurakseen, Römperi tunsi salaisen hyvän tahtonsa\nsaavan tukea siitä hengestä, joka perheessä vallitsi ja oli sanan\nkirjaimellisessa mielessä korutonta ja itsetiedottomasti kaunista. Jos\nse henki ei olisi Römperiä ympäröinyt joka ilta, hän olisi varmasti\n-- hän tunsi sen -- jo aikoja sitten langennut ja häipynyt jälleen\nkiertämään maailmanrantaa.\n\nKostamon kaikki viisi lasta olivat tulossa aikuisiksi. Neljä vanhinta\nteki jo ansiotyötä, mutta nuorin, tytär Viija, oli vielä kansakoulussa,\nsamalla luokalla kuin Santeri-riepu. Vähitellen hän alkoi kysellä\nRömperiltä yhtä ja toista läksyistään ja silloin kävi selville se\nnolo tosiasia, ettei Römperi osannut kirjoittaa. Lukea hän taisi,\nmutta perin jäykästi, sillä sen jälkeen, kun hän oli suorittanut\nkotipitäjässään rippikoulun, hän ei ollut lukenut juuri mitään --\nenintään tienviittoja ja kilometrien lukumääriä. Kaiken, mitä hän tiesi\n-- ja hänen tietomääränsä oli hänen asemaansa nähden kunnioitettava\n--, hän oli oppinut kuulemalla ja näkemällä. Kirjoitustaitoa hän ei\nollut tarvinnut milloinkaan sen enempää kuin mikä sisältyi eräisiin\nfantastisiin koukeroihin, joiden piti esittää nimeä \"Johan Grönberg\",\nmutta joista vain hän itse sai selon. Mainitun nimen hän muuten oli\nsaanut samalla kuin kisällinkirjansa, sillä tuon korkean arvon antajat\nolivat olleet sitä mieltä, ettei \"Jussi Haverinen\" kelvannut hienon\nsuutarinsällin nimeksi. Jouduttuaan tutustumaan Viijaan lähemmin myös\nsiksi, että lainasi hänen kivikynäänsä käpristääkseen viiksiensä\nkärkiä, Römperi samalla joutui Viijan oppilaaksi, vaikutteenaan\ntässä eräs asia, joka oli yhtäkkiä, kymmenien vuosien kuluttua,\nalkanut kolkuttaa hänen tuntoansa. Se oli myös tukemassa häntä hänen\nkamppaillessaan yhä väkevämmäksi käyvää viinanhimoa vastaan.\n\n\n6\n\nEräänä sunnuntai-iltana Römperi oli lähtenyt Kostamon seuraksi,\nkun tämä oli pistäytynyt tarinoimaan Koskisen mestarin luo. \"Tule\nvain mukaan\", Kostamo oli sanonut Römperille, \"sillä kyllä Koskinen\nsinua mielellään vieraana pitää, kun olet paljon maailmaa kulkenut\nja osaat kertoa vaikka mitä. Se on niin tiedolle ahne se Koskinen,\nettä lukee kaikki vanhat aviisitkin kahteen kertaan. Se vain varo,\nettet puhu järki rumia etkä väitä neuloja pikilangassa paremmiksi\nkuin harjaksia. Se on ainoa asia, josta olen huomannut Koskisen\nukon suuttuvan\". Saatuaan nämä ohjeet Römperi oli ikävissään ja\npeläten viettelijähenkensä saavan vallan, jos hän jäisi pois Kostamon\nseurasta, lähtenyt Koskisen luo ja saanutkin siellä hyvän ja hövelin\nvastaanoton. Ville kun kuorsasi kohmeloissaan kamarissa, heidän täytyi\nistua etuhuoneessa, vanhan tutun suutaripöydän ympärillä, keskellänsä\ntaikapallo, jolla Koskinen oli heidän tullessaan ohjaillut himmeähkön\nlamppunsa valoa Raamattunsa lehdille. Santeri ja Lauri puuhailivat\njotakin keittiöpöydän ääressä ja Ristiina torkkui hellan lämpimässä\nhohteessa, miettien, pitäisikö Kostamolle ja tuolle vieraalle keittää\nkupilliset sumppia. Keskustelu ulottui hyvin laajalle ja Römperi\nkehitteli ja levitteli tietojaan, tehden sen kuitenkin tavalliseen\nhiljaiseen, vaatimattomaan tapaansa. Välillä hän pysähtyi katsomaan\nLauria pitkään, kuin tämä olisi erikoisesti herättänyt hänen\nuteliaisuuttaan. Kun Lauri sitten meni, Römperi tiedusti sivumennen,\nkenenkä poika hän oli. Auliisti Koskinen silloin selitti Laurin asiat,\njotka tunsi jo tällöin tarkoin.\n\nKuultuaan Laurin nimen ja että hän oli papin poika sieltä jostakin\ntervapitäjästä, Römperi vaipui mietteisiinsä ja oli lopun iltaa\nharvasanainen. Maatessaan sitten Kostamon ovensuupenkillä pimeässä hän\nvaipui perinpohjin miettimään sitä, minkä tuo tieto ilmaisi hänelle\nja nosti lukemattomina kuvina unohduksen maailmasta hänen äkkiä\nhavahtuneen sielunsa polttavaksi todellisuudeksi. Kuinka kummallisesti,\nyllättävästi, sallimus tai kohtalo tai sattuma johtelee ihmisten\ntapaamisia. Tuo kaukainen pitäjä oli hänen kotipaikkakuntansa, josta\nhän oli rippikoulunsa jälkeen häipynyt maailmanrannalle. Laurin\nnimi oli sama kuin sillä papilla, jonka palvelukseen Römperi oli\nmyöhemmin kuullut äitinsä Kustaava Haverisen joutuneen. Laurin äiti\noli arvattavasti tuon papin leski. Ei siis tarvinnut muuta kuin mennä\npuhuttelemaan häntä, jos tahtoi tarkempia tietoja Kustaava Haverisesta.\nHäneltä niitä varmasti saisi, sillä Kustaava oli kai palvellut\npastuskan luona koko sen ajan, minkä tämä oli pappilassa asunut\nja karjaa pitänyt. Römperin äiti näet oli karjapiika eikä osannut\nsanottavasti muuta. Ehkä sentään leipoa tavallista hapanta rukiista\nreikäleipää.\n\nRömperi huomasi yhtäkkiä siinä aprikoidessaan, että hänen äitinsä\nsaattoi olla kuollut. Se oli voinut aivan hyvin tapahtua hänen\ntietämättään, sillä Kustaava Haverinen oli niitä ihmisiä, joiden\nkuolemasta ei ilmoiteta sanomalehdissä. Siellä kotipitäjässä ei kukaan\ntiennyt, missä hän, Römperi, oleskeli, eikä hän itsekään ollut voinut\nilmoittaa varmaa, pysyväistä osoitetta, sillä sellaista ei hänellä,\nkulkurilla, ollut. Tervamiehet olivat ehkä levittäneet hänestä\nkuulopuhetta, että \"siitä on tullut maailmanrannalla renttuileva\njuoppo sälli\". Muut olivat unohtaneet tämän mainetodistuksen heti sen\nkuultuaan, mutta äidin sydämeen se varmaan oli pistänyt, äidit kun\nrakastavat rappiollekin joutuneita lapsiaan. Täällä merenrantamaassa ei\ntaas kukaan tiennyt hänen olevan tuollaisen ylimaan akan äpärä. Kyllä\neukko sai senkin puolesta kuolla rauhassa.\n\nMutta äiti saattoi elääkin. Römperi laski vuosia. Niin, äiti oli nyt\nsiinä viidenkahdeksatta korvissa eli siis työhön kykenemätön vanha\nakka, joka elätti itseään kerjuulla tai kiersi pitäjää ruodilla.\nMääräaika talossa ja sitten kyyti toiseen. Römperi muisti tämän\nasian hyvin, sillä hän oli itse ollut kiertävänä ruotilaispoikana.\nKykenemättömillä vanhuksilla ja lapsilla oli tämä osa. Väliin\nheitä sattui yhteen matkueeseen niin useita, että heidät täytyi\nsulloa heinähäkkiin. Heidän ryysynsä haisivat ja heissä oli täitä\nniin että tippui. Kaikki inhosivat heitä ja odottivat vain, että\nvanhat kuolisivat ja nuoret saataisiin sijoitetuiksi vakinaisiksi\nhuutolaislapsiksi. Römperi oli ollut sellaisena, vieläpä hyväin\nihmisten luona. Ei hän voinut muistella huutolaisaikojaan eikä heitä\nkatkeruudella. Mutta hän olikin nuori poika. Toista oli äidin, vanhan,\nvoimattoman eukon. Hänen viimeiset askeleensa elämän koleikkoisella\npolulla olivat varmasti olleet raskaat.\n\nRömperillä oli niin vaikea olo, että hänen täytyi nousta istumaan.\nKummallista, kuinka hän oli saattanut unohtaa äitinsä niin pian ja niin\nkokonaan, kymmeniksi vuosiksi. Kuitenkin hän oli rakastanut äitiään\npienenä ja nuorena omalla tavallaan, vaikka muisti kyllä toisaalta\nolleensa hänelle usein häijy. Kuultuaan tervamiesten kuvauksia suuresta\nmaailmasta, joka tuli vastaan jo tuossa kolmen vuorokauden koskenlaskun\npäässä, hänet oli vallannut hehkuva halu lähteä sinne. Ja vaikka äiti\nolisi kuinka kieltänyt ja kehoittanut vain jäämään rengiksi siihen\ntaloon, jossa silloin oli, hän oli lähtenyt. Nähtyään, ettei kielto\nauttanut, äiti oli ottanut pyhähuivinsa nurkasta, siihen tekemästään\nsolmusta, ainoan, viimeisen markkansa ja antanut sen hänelle. Saman\nhuivin nurkkaan hän sitten oli pyyhiskellyt silmiään, kun poika oli\nhäipynyt syysiltaan korpitielle. Se oli ollut sama talo, jossa hän oli\nollut huutolaisena ja äiti oli palvellut silloin, kun oli saanut hänet.\nSanottiin, että sen isäntä oli hänen isänsä. Kuka tuon niin varmaan\ntietää, sillä äiti ei puhunut siitä milloinkaan.\n\nMaailmanrannalla hän muisteli alkuaikoina usein äitiään ja ajatteli,\nettä hänelle pitäisi kirjoittaa. Mutta kun ei osannut kirjoittaa!\nRömperi muisti, kuinka hän oli jo silloin päättänyt opetella tuon\nherrain taidon, jotta voisi lähestyä äitiään omakätisellä kirjeellä.\nSe oli ollut hänelle hyvin mieluisa ja uljas ajatus, mutta ei ollut\ntoteutunut milloinkaan, ei tähän hetkeen saakka. Heti kun ryhtyi\najattelemaan sitä tarkemmin, sen vaikeudet tuntuivat ylen suurilta.\nRömperi ei silloin osannut lukea kunnolla muuta kuin katkismusta ja\nraamatunhistoriaa -- latinaista ei mitään. Siitä oli pitkä askel\nkirjoittamiseen. Sitäpaitsi opettelu jäi alkuunsa siksi, että aina tuli\nväliin muita kiireitä, muutaman vuoden kuluttua varsinkin juominen,\nolut, kirottu olut, jolla rykäri osasi poimia pois rahat melkein\npenneinä.\n\nRuvettuaan saamaan vähän palkkaa Römperi oli laajentanut\nkirjoitushaavettaan sillä, että oli aikonut lähettää äidilleen\nrahaa. Se oli ollut hänestä innostuttava suunnitelma, jonka jo\npaljas harkitseminen oli tuottanut suurta tyydytystä ja hurskasta\nmieltä. Mutta tosiasiassa suunnitelma ei milloinkaan edistynyt aietta\npitemmälle. Jos Römperi sai joskus rahaa niin paljon, että olisi\nvoinut antaa siitä osan äidilleen, hän riehaantui juomaan sitä enemmän\neli niin kauan kuin rahaa riitti. Sitten tuli kohmelon sairastaminen\nja palkan otto etukäteen, jotta olisi saanut irti välttämättömät\nparannusryypyt. Ja viimein tuli retkeily yhä kauemmaksi, omituinen\nuuden näkemisen ja kokemisen kiihko, joka vain yltyi siitä, kuta\nenemmän sitä tyydytti.\n\nJoskus hän tapasi sattumalta kotipuolen tervamiehiä, kysäisi äidistään\nja lähetti terveisiä. Ja kerran tuli tältä samalta pastuskalta sana\nsiihen suutarinliikkeeseen, jossa Römperi silloin palveli -- mistä\nlienee saanut tietää sen --, että hänellä oli terveisiä äidiltä, että\ntulla tapaamaan sinne, missä hän asui. Vaan ei Römperi voinut eikä\ntahtonutkaan mennä, sillä hänellä sattui olemaan parhaillaan kova\nkohmelo, jota hän juuri paranteli oluella. Hän sieppasi pöydältä\nlimpunpuoliskon, kääräisi sen paperiin, antoi lähetille, käski\nviedä pastuskalle ja sanoa, että tämä olisi toimitettava Haverisen\nKustaavalle terveisiksi hänen pojaltaan, joka nyt syö näin valkoista\nleipää. Niin että olla huoletta vain. Se limpunpuolikas -- kuiva ja\nhiukan homehtunut, kun oli kauan virunut siinä pöydällä kärpästen\nkynsissä -- oli ainoa anti, minkä Römperi oli saanut äidilleen\nlähetetyksi, mikäli pastuska vei sitä perille. Ei edes sitä yhtä\nlähtiessä saatua markkaa hän ollut maksanut.\n\nJos olisi ollut valoa, niin katsojat, jos sellaisia olisi ollut\nsaapuvilla, olisivat nähneet hänen liikkumattomilla kasvoillaan\nsilmänräpäyksen ajan hymyn tai paremminkin irvistyksen vilahdusta.\nSiinä samassa ne kuitenkin jäykistyivät entiseen tulkitsemattomaan\nliikkumattomuuteensa. Römperi ajatteli, että hän korvaa nyt tuon\nsilloin tekemättä jääneen käynnin. Tuntui olevan korkeampien voimien\ntahto, että hänen oli tavattava tuo pastuska, jonka palveluksessa\nhänen äitinsä oli ollut. Ehkäpä siitä aukeisi tie, joka veisi hänen\nelämänhaaveensa toteutumiseen: jos ei äidin tapaamiseen, niin ainakin\nkirjeen kirjoittamiseen, ehkäpä rahojen lähettämiseen. Olihan Römperi\nvihdoinkin päättänyt opetella kirjoittamaan ja oli siinä tarkoituksessa\njo piirrellyt koukeroita Kostamon tyttären kivitaululle.\n\nRömperistä tuntui olo yhtäkkiä mieluisalta. Hänelle valkeni\nmuistellessa äitiä ja suunnitellessa hänen auttamistaan, että siinä\nhänellä oli jotakin, joka tuki häntä taistelussa ainaista, kalvavaa\nviinanhimoa vastaan. Äitiä ajatellessa tuntui aivan selvästi, kuinka\nkielen tyvellä asuva janon kaltainen, kaipaava tunne väheni. Siihen\nmieluisaan tunnelmaan hän nukkui.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\n1\n\nVille itsekin tyrmistyi tekonsa johdosta, sillä hän ymmärsi kuin\nolisi salama valaissut koko asian, että vaikka tuon postimerkin\nrepiminen oli ulkonaisesti perin pieni asia, se oli siveelliseltä\nkannalta niin huono teko, että sitä voi sanoa suureksi rikokseksi.\nHän jäi jäykistyneenä katsomaan noita muutamia keveitä silkkipaperin\npalasia, kun ne putosivat hänen hyppysistään ja leijuivat hiljaa\nilmassa, saavuttaen lattian tuossa hiukan sivummalla. Hän kuuli\nSanteri-rievun parahtavan kuin tuskasta ja samalla heti katkaisevan\näänensä ja taistelevan itkuansa vastaan, joka kuitenkin purkautui\nvastustamattomana, sydäntäsärkevänä nyyhkytyksenä. Hän vilkaisi\näitiinsä ja näki tämän lujittavan neuvottomana huiviansa, kasvoilla\nkauhistunut, epäilevä ilme, että \"eihän tuo nyt voine olla totta\".\nSitten äiti meni Santerin luo ja vei hänet lempeällä väkivallalla\nmukanaan kamariin. Mutta isä, vanha rajasuutari Aukusti Koskinen, istui\nvaiti ollen ja katsoi poikaansa, tuota synkkää miestä, joka jurotti\ntuossa kuin murhan suorittanut pahantekijä. Hänen vanhassa sydämessään\nraivosi nyt ankarampi myrsky kuin milloinkaan ennen, mutta samalla hän\nsai jostakin kirkasta voimaa sen hillitsemiseen. Hän ymmärsi kesken\ntunteidensa taistelun, että jos hän nyt antaisi vihallensa vallan, hän\nvain pahentaisi asiaa lisäämällä oman rikoksensa poikansa rikokseen.\nMutta jotakin hänen oli tehtävä...\n\nHän nousi ja Villen katsoessa säikähtyneenä otti naulasta tämän\nlakkireuhkan. Tarjoten sitä pojalleen, joka oli kuin peläten noussut\nseisomaan, hän sanoi, painaen samalla etusormellaan tämän rintaa:\n\n-- Kun nyt lähdet, et voi tulla takaisin, ennenkuin tämän sormenjäljen\npoltto ajaa sinut tänne. Se on suunnilleen tuon postimerkin laajuinen\nkohta, mutta niin palava kuin siitä olisi syösty rintaasi tulinen\nrauta. Minä säälin sinua, onneton poikani, sillä sinun olosi tulee\npian olemaan kovin tuskallinen. Äskeisellä teolla haastoit päällesi\nJumalan vihan. Rukoilemme häntä, äitisi ja minä, että hän armossaan\nsoisi sinulle anteeksi. Jos niin käy, niin tiedä, että hänen armonsa on\ntodella suuri...\n\nVille kuunteli isäänsä peläten, kauhistuneena, ja siirtyili hänen\nsormensa edestä yhä lähemmäksi ovea, kunnes kääntyi siinä äkkiä ja\nkatosi keväthämyiseen iltaan. Portilla hän oli kuulevinaan äidin\nhuutavan samalla tavalla kuin silloin talvella, kun hän varasti\nSanteri-rievun rahat, ja hänen teki mieli kääntyä takaisin ja siinä\nsamassa selittää ja sovittaa kaikki, nöyrtyä ja pyytää anteeksi. Mutta\nhän ei kuitenkaan tehnyt sitä, sillä hänen sisunsa ei ollut vieläkään\ntaittunut. Riivaaja asui hänessä edelleenkin, mutta nyt kyllä jo\nvavisten ja aavistaen tuhoansa. Saatanakin oli tyrmistynyt tuosta\npostimerkin repimisestä, sillä se oli todella halpamainen, katala\nteko, juuri sellainen, joita se oli oppinut pelkäämään siksi, että\noli huomannut niiden \"täyttävän mitan\". Nuo tuollaiset teot olivat\nriivaajan kokemuksen mukaan huippukohtia, jolloin ihmisen kohtalo\nratkaistiin lopullisesti, mutta ei läheskään aina riivaajan tahdon\nmukaan. Rumahinen aavisti nytkin pahaa, sillä se tunsi vanhan suutarin\nsormenjäljen omassa rinnassaan kiusallisena pistona, joka ei kuulunut\nsen normaaliin elämään.\n\nVille ei ollut kulkenut monta korttelinpituutta, kun hän jo oli\ntuntevinaan tuskallista polttoa siinä paikassa, johon isän sormi oli\npainanut. Hän tunsi sitä niin selvästi, että hänen täytyi yskäistä\nja koettaa takin alta tuota kohtaa, että oliko se todellakin kipeä.\nIsän silmät olivat olleet niin omituiset, etteivät milloinkaan ennen\nsellaiset. Santeri-rievun itkunparahdus kaikui korvissa yhtä tuoreena\nkuin äsken. Eikö se aikonut lakatakaan? Eikö äiti voinut heittää tuota\nainaista huivinsa sitomista ja sen nurkkien nykimistä? Mitä tuossa\ntarvitsee tuijottaa noin omituisesti kuin olisi hullu! Isä-ukko on kuin\nmikäkin rohveetta, saarnaa ja tuijottaa kuin ei olisi nähnyt poikaansa\nennen. Mistähän saisi viinaa? Parkkisen pahalainen pidätti rahat ja\npotki hänet pois porukasta. Se maksetaan hänelle vielä. Mikä helvetti\npistää rintaan tuolla tavalla... Ukko tuikkasi siihen kovemmin kuin\nluulikaan.\n\nVille tunsi todellakin kipeätä pistoa siinä kohdassa, johon isän\nsormi oli sattunut. Hän tiesi kuitenkin, ettei se ollut ulkonaista\nkipua, sellaista kuin keuhkojen pistos tai lihasrepeämä tai muu,\nsillä olisihan se tuntunut erikoisesti silloin, kun hengitti syvään\ntai venytteli rintalihaksiaan. Ville tiesi varsin hyvin, että kipeä\nkohta oli hänen sisällisen ihmisensä rinnassa. Hän näki selvästi tuon\nkaamean, ankaran olennon, joka oli kuin hän itse eikä kuitenkaan\nollut, joka seisoi hänen edessään ja levittäen paidanrinnustaan näytti\npalavaa, punaisena kiiluvaa, hehkuvaa pistettä, isän sormenjälkeä.\nVille vapisi katsoessaan sitä. Hän oli tehnyt paljon pahaa -- rikkonut\nkaikki muut käskyt paitsi sitä, joka kieltää tappamasta --, mutta\nainoastakaan synnistä ei ollut jäänyt tällaista merkillistä jälkeä.\nSyvän naarmun olivat kyllä raapaisseet tuntoon nekin, mutta eivät\ntällaista kuin tämä mitättömän postimerkin repiminen. Se on nyt tuo\ntulinen nasta, joka kiiluu ja palaa rinnassa, ja nuo entiset naarmut\nasettuvat sen ympärille kuin ahjon säihkyksi. Pian palaa koko rinta.\nLiekit syövät pois keuhkot ja sydämen -- kylkiluut vain varjostuvat\nmustina näkyviin. On kuin olisi tulta rautaliistoista tehdyssä\nkorissa...\n\nHän kulkee kuin unessa, tietämättä, minne. Kuljettaako häntä joku?\nVäliin tuntuu kuin joku sanoisi käskevästi: \"Älä mene sinne!\" tai\n\"tule tänne!\" Hän ei tietenkään halua totella tuota ääntä, sillä hän\non aina vastustanut kaikkia käskyjä juuri siksi, että ne ovat käskyjä,\nmutta nyt on toisin, nyt täytyy tehdä niinkuin sanotaan. Minne hän\nsitten menee? Mikä paikka tämä onkaan? Ovi aukenee hänen kohdallaan\nja siitä tulvahtaa ulos laulua ja soittoa kuin löylyä saunasta. Häntä\nihan kauhistuttaa. Onko hän, jumalattomuudestaan kuulu Koskisen Ville,\ntosiaankin ollut huomaamattaan suistumassa armeijan ovesta sisään\nkuin hauki rysään! Ei sitten millään, ei! Armon kerjäläiseksi hän ei\nalennu milloinkaan, ei! Mutta hän on kuitenkin seisahtunut siihen\novelle, siinä kun on hiukan tungosta. On kuin isän tulinen sormi\ntyöntäisi häntä nyt tätä ovea kohti samoin kuin äsken siellä kotona.\nHän ei tahdo peräytyä sen edestä, mutta silloin se tökkää kipeästi ja\nalkaa kuin tulinen rauta sähisten painua rintalastaan. Ville koettaa\npujahtaa syrjään, mutta siinä on molemmin puolin ihmisiä, jotka\nkatsovat häneen moittivasti ja sanovat: \"Älkää tyrkkikö! Jokainen\nvuorollaan!\" Ville ymmärtää, että armeijassa alkaa kohtasillään\nsuuri herätyskokous, kuten ne sanovat. Väkeä tulee paljon. Tulista\njumalansormen paikkaa syntisten rinnassa polttaa, polttaa. Ei hän,\nVille, ole menossa sinne, sillä mitäpä hän tekisi siellä -- ei mitään.\nSaisi vain kaupunki nauramista kuullessaan Koskisen Villen ryömineen\narmonpenkkiin. Hän vilkaisee kuitenkin toisten olkapäiden ylitse\nsisään. Paljon näkyy olevan väkeä. Ville ei ole uskoa silmiään. Eikö\ntuo iso, kumarassa istua ryhöttävä mies ole Parkkinen? On totisesti!\nOn tullut tänne sovittamaan syntejään, mokoma toisen palkan pidättäjä.\nOlisipa hauskaa nähdä Parkkisen ryömivän armonpenkkiin! Sitä Villen\ntäytyy päästä katsomaan. Hän valehtelee itselleen, ettei hän muuten\nmenisi tuonne kokoushuoneeseen, mutta täytyyhän hänen, kun siellä näkyy\nolevan Parkkinen. Ei raski jättää katsomatta, kun Parkkinen tulee\nliikutuksiin ja alkaa itkeä kollottaa. Onhan siellä, näämmä, muutamia\nhuivipäätyttöjäkin, jotka Ville tuntee erikoisen hyvästi. Ellei Ville\nmenisi mukaan, seurakunta jäisi epätäydelliseksi. Isän tulinen sormi\nporautuu hitaasti hänen rintaansa ja pakottaa hänet menemään sisään.\nSiellä se kuljettaa häntä yhä lähemmäksi lavaa ja armonpenkkiä aivan\nkuin olisi tietänyt, että siellä oli vielä tyhjä paikka. Ville kulkee\nkuin turparenkaasta talutettu sonni, joka aavistaa olevansa menossa\nteurastuspenkkiin, mutta ei jaksa harata riittävästi vastaan. Riivaaja\nhänen rinnassaan hätäilee ja kehoittaa lähtemään pois, pilkkaa ja\nnauraa jo varalta, että \"Koskisen Ville ryömii armonpenkkiin! Ha-ha!\",\nmutta se ei auta. Tulinen ahjo palaa, polttavat kipinät lentelevät\nympäriinsä, kylkiluut varjostuvat tummina ahjon ympärillä, sisällinen\nihminen vääntelehtii tuskasta ja avaa jo suunsa vaikeroidakseen\nääneen...\n\nVille rysähtää voimattomana paikalleen ja painuu niin kumaraan, että\npää aivan riippuu polvien välissä. Nyt kokouksen meno on jo täydessä\nvauhdissa. Lauletaan ja soitetaan niin tahdikkaasti ja huumaavasti,\nettä kylmä vilu tärisyttää Villeä ja kurkkuun kohoaa karvas, puristava\ntunne. Herra Jumala! Olenko minä sairas? Mikä minua vaivaa? Olenko\ntulossa hulluksi? Kuka tuolta tulee? Se on kuin isä, mutta ei ole\nisä, vaan joku ankara mies, joka tuijottaa läpitunkevasti ja osoittaa\nsormella. Nyt se saapuu lähemmäksi ja avaa suunsa -- nyt se on ihan\nedessä ja sanoo, huutaa, huutaa: \"Sinä helvetin kekäle -- miksi revit\npikkuveljesi postimerkin?\" Rinnan liekki riehahtaa palamaan kuin\njättiläisrovio ja Villen valtaa hätä. Hän nousee yhtäkkiä seisomaan\nja näkee ja tuntee, kuinka riivaaja irtautuu hänestä kuin oksentaisi\nhän sen ulos kuin rupikonnan. Se tekee suunnattomasti kipeää. Ville\ntuntee, ettei hän voi kestää sitä, vaan että hänen täytyy murtua,\nluhistua tässä kaikkien nähden kuin tyhjä säkki. Hänellä vilahtaa\nmielessä vielä viimeinen uhmaileva, pilkallinen ajatus, etteihän\ntässä ollut hänen määrä tulla liikutuksiin, vaan Parkkisen...\nMutta tämä oli hänen riivaajansa viimeinen rynnistys. Hirveästi\nparkaisten ja koristen se irtaannutti kyntensä Villestä, joka huitoi\noudosti käsillään kuin olisi ollut hukkumassa, horjui laahustavin,\nvoimattomin askelin armonpenkkiin, rysähti sen ääreen polvilleen\nja alkoi takoa sitä molemmin nyrkein sanomattoman tuskan vallassa,\nkoristen ja voihkien. Rinnan tuli oli nyt hehkuvimmillaan ja tuotti\nkuvaamattomia kipuja, koko olevaisuus kuulosti jylisevän yhtä ainoata\nsanaa, rankaisevan ja kostavan Jumalan nimeä, ja koko olemus antautui\nalastomaksi riisuutuneena, salaisinta sielunsopukkaa myöten valaistuna,\naseettomana, tahdottomana, nöyränä, itkevänä, tuon rangaistuksen ja\nkoston alaiseksi. Tämä oli juuri sitä, minkä hän oli täysin ansainnut\nja mitä hän harvoina parempina hetkinään oli salaisesti, kaukaisesti,\ntoivonut: tämä riisuutuminen alastomaksi ja ansiottomaksi koko maailman\nnähden, luopuminen täydellisesti omasta itsestä ja sen vähäisimmästäkin\nvihjeestä. Tunto sanoi, että vain sitä tietä oli löydettävissä armo\nja pelastus ja päästävissä liimailemaan särkyneen vanhan ihmisen\nsirpaleista uutta ihmistä, jonka rinnassa ei olisi enää synninpoltteen\nhehkuvaa ahjoa, sormenpään tai postimerkin kokoista palavaa kohtaa,\nvaan turvallisen, seesteisen rauhan lempeä paiste.\n\nVillen näin huutaessa ja koristessa mielipuolen tavoin yleisö säikähti\nja alkoi liikahdella levottomasti. Monet kalpenivat valkeiksi kuin\nliina ja koettivat kurkkuansa, samalla rykien oudosti. Parkkinen oli\nmiettiväisen, vakavan näköinen ja katseli tarkkaavaisesti Villeä, joka\nnäytti nyt olevan aivan tietämätön ympäristöstään. Kokouksen johtaja,\nnuori, palavasilmäinen majuri, oli viitannut kuoroa jatkamaan soittoa\nja laulua ja laskeutunut Villen luo, jonka viereen oli polvistunut.\nKäsivarsi Villen hartioilla ja otsa katumuspenkissä hän kuiskaili\nhartaasti siitä, mitä ihminen yli kaiken tarvitsee: Jumalan ikuisesta,\nsammumattomasta rakkaudesta ja hänen milloinkaan ehtymättömästä\npelastavasta armostaan, joka uudistaa kurjimmankin syntisen.\n\n\n2\n\nTullessaan silloin virastosta palatessaan kestikievarin\ntarjoiluhuoneeseen tuomari seisahti sen kynnykselle ja loi koko\nhuoneeseen tympeytyneen, haluttoman silmäyksen. Hän ajatteli siinä\nsilmänräpäyksessä saman ajatuksen kuin kymmeniä kertoja ennen eli\nettä \"minä hullu, kun taas tulin tänne enkä mennyt kotiin\". Mielessä\nvilahtivat Rosina -- nuhtelevasti katsovana, suloisena, surevana, mutta\ntäynnä ylenpalttista anteeksiantoa ja hyvyyttä -- ja Lahja, hänen pieni\ntyttärensä, jonka surullinen, pyytävä katse oli alkanut yhä kauemmin\nviipyä tuomarin sydämessä. \"Miksi tulen ja miten saatan tulla tähän\nkolkkoon huoneeseen, kun minulla kerran on oma kaunis koti ja perhe?\"\nhän kysyi, mutta ei voinut antaa vastausta. Hänessä oli ikäänkuin\njotakin katkennutta, irtautuneen pontimen aiheuttamaa velttoutta,\nvälinpitämättömyyttä, joka salli hänen ajelehtia milloin minkin\nmielijohteen mukana.\n\nKoolla oli taas tavallinen seura, jonka tuomari niin hyvin tunsi ja\njota hän halveksi aivan yhtä paljon kuin itseänsäkin. Laiha ja pitkä\nkollega, joka ei olisi suurin surmin mennyt kotiinsa milloinkaan, jos\nvain olisi voinut järjestää asiansa niin, selaili muistikirjaansa.\nTuomari arvasi, mistä oli kysymys: huomenna oli uudistettava vekseli\ntai ehkä useampiakin. Hän ei tiennyt muiden vekseleistä mitään -- vain\nomistaan. Hän ei voinut enää kieltäytyä kenenkään tämän vekseliseurueen\npapereista, sillä hänen itsensä oli täytynyt pyytää heidän nimeään.\nMiten hän oli luisunut tähän alennuksentilaan ja riippuvaisuuteen,\nsiitä hän oli kyllä selvillä. Se oli tuo kummallinen kyllästyminen\nsiihen hyvään, jonka omisti, joka oli aluksi saanut hänet viipymään\ntässä ja muissa seuroissa ja aiheuttanut vähitellen yhä suurempia\nmenoja. Nämä olivat kasvaneet varsinkin sitten, kun Hildur oli kuin\nhuomaamatta liukunut mukaan tähän koko peliin, joka koski melko läheltä\nhänen, tuomarin, elämää -- Hildur, joka nyt saapui seurueen luo\nsolakkana ja kauniina ottamaan vastaan herrojen päivällistilauksia.\nHildur heitti tuomariin silmäyksen, johon sisältyi tietoisuus\nyhteisestä salaisuudesta, ja hymyili hänelle silmänräpäyksen ajan\nsiten kuin hymyillään vain tietylle ystävälle. Tuomari piti katseensa\nverhottuna ja antoi tilauksensa niin kylmästi ja virallisesti, että\nhänen edessään pöytää pyyhkäisevä ja sulavasti liikkuva kaunis käsi\npysähtyi silmänräpäykseksi ja alkoi sitten melkein huomaamattomasti\ntäristä. Ehkä se myös pysähtyi siihen siksi, että tuomari olisi ehtinyt\nnähdä sormuksen, jonka oli aivan äsken lahjoittanut Hildurille. Ei se\nerikoisemman ylellinen ollut, mutta kultaa kuitenkin ja somistettu\npuolijalokivellä. Täytyi myöntää, katsoessa sitä Hildurin sormessa,\nettä se oli kaunis ja lisäsi käden kauneutta. Se ei ollut kovin kallis,\nmutta lohkaisihan sen hinta melkoisen loven siihen uuteen vekseliin,\njoka hänen oli täytynyt tehdä tuon kurjan, juopon kollegan kanssa.\nHänelle ei tuomari ollut vielä siihen saakka antanut nimeään, mutta oli\nhuomannut silloin häätyvänsä tekemään sen. Kollega oli saanut jostakin\nvihiä hänen suhteestaan Hilduriin ja oli siis saapa -- varovaisuuden\nvuoksi -- suun kiinnipitämisrahoja. Se sopi hyvin senkin puolesta,\nettä tuomari itsekin tarvitsi silloin käteistä. Oli syntynyt klubissa\nkiusallinen pelivelka, joka oli suoritettava täsmälleen. Miehen\nkunnia ei ollut milloinkaan niin suuressa vaarassa kuin kysymyksen\nollessa peliveloista. Sai tehdä melkein mitä vain ja se annettiin\nmielellään anteeksi, kunhan vain tiedettiin, että \"se mies maksaa aina\ntäsmällisesti pelivelkansa\". Se oli arvosana, joka korotti saajansa\nmiehekkyyden, luotettavuuden ja kunniallisuuden huipulle.\n\nTuomari hymähti pilkallisesti ja katkerasti ajatellessaan näin. Tällä\ntavalla ne olivat vähitellen syntyneet nuo hänen vekselinsä, joista\nhän itse oli suoraan, tunnustajana tai siirtäjänä, vastuussa. Niiden\nsumma hänellä oli tiedossa, sillä lankeamispäivistä täytyi pitää tarkka\nhuoli, mutta se muiden hallussa oleva vekselimäärä, johon hän oli\nantanut nimensä asettajaksi, oli hänelle tuntematon. Ne oli alunalkuaan\nkirjoitettu jonakin lämpimän viinaveljeyden hetkellä, jolloin asiat\notettiin suurenmoisesti, kompastelematta pieniin vähäpätöisyyksiin,\nja niissä häätyi sitten pysyä, ellei irtautunut niistä maksamalla ne\nitse. Niinkin oli jo kerran täytynyt tehdä, koska itse asianomainen oli\nlyönyt rukkaset pöytään, mutta se oli ollut mahdollista vain siten,\nettä oli otettu vakinainen laina. Sitä oli sentään helpompi hoitaa kuin\nvekseleitä. Kun ummisti silmänsä tulevaisuudelta ja eli vain päivän\nkerrallaan, kaikki tämä vielä jotenkuten meni. Mutta kerran siitä oli\ntietenkin tuleva loppu.\n\nHäntä suorastaan nauratti ajatellessa, miten tällaisen pikkukaupungin\nherrat veljeytyivät klubeissaan ja korttiseuroissaan niin, että\nkirjoittivat nimeään pitkin ja poikin, ollenkaan ajattelematta\ntulevaista tilipäivää. He olivat kuin keilarivi, kun vararikon armoton\npallo sattuu yhden kylkeen: kaatuessaan tämä vie kumoon koko kaartin.\nOn se aika rymäys! Silloin haaskalinnut -- asianajajat --, jotka ovat\näsken olleet kaikkien kaatuneiden rakkaimpia veljiä ja innostuttaneet\nheitä ahveerien tekoon, kiiruhtavat paikalle ja alkavat hääriä\ntottuneiden ruumiinryöstäjien tavoin. Tuomari tiesi sen hyvin siksi,\nettä oli itse toiminut tuollaisena haaskalintuna. \"Sympaattisempiakin\ntehtäviä voi olla\", hän siinä lausahti itsekseen pilkallisen\narvostelevasti. Samalla kuitenkin vihlaisi sielua pelkäävästi, että\nkäyköhän sinulle itsellesi siten? Jos tuo onneton, kurja kollega nakkaa\nketaransa pystyyn, niin silloin kellistyy hänkin, tuomari. Sama on\nasia, jos kaatuu tuo tai tuo tai tuo keila...\n\nTuomari kaatoi itselleen kolmannen ryypyn ja kumosi sen ahnaasti.\nHänellä oli tullut viime aikoina tavaksi tilata päivällisaterialleen\nkokonainen pieni viinakarahvi. Se tuli halvemmaksi kuin osto yksin\nryypyin. Siinä oli sitäpaitsi osava ja riittävä annos haihduttamaan\npahinta katkeruutta niistä ikävistä ajatuksista, joita hän nykyisin\nhaudoskeli aamusta iltaan. Tuota sormusta hänen ei olisi pitänyt\nlahjoittaa Hildurille! Kuinka hän oli saattanutkaan olla niin h--n\ntyperä, sitä hän ei voinut nyt jälkeenpäin, tyynnyttyään kiihkostaan,\nollenkaan ymmärtää. Hänen oli pitänyt saada Hildurilta se yö, vaikka\nse olisi maksanut hengen, mutta päästyään sitten tahtonsa perille hän\noli huomannut, ettei koko juttu ollut ollutkaan moisen ponnistelun eikä\nrahan arvoinen. Mitä se oli sitäpaitsi maksanut hänelle rahan lisäksi:\nitsekunnioituksen ja tunnonrauhan, hyvän maineen -- kaiken, mikä oli\nennen antanut hänelle oikeuden ryhdistäytyä miesten seurassa. Nyt hän\nei enää voinut tehdä sitä, sillä kaikki tiesivät, miten hänen laitansa\noli. Tuo kurja, hontelo kollegakin katsoi voivansa laskea leikkiä\nhänen kustannuksellaan -- piti itseään parempana miehenä. Hänellä,\ntuomarilla, oli se vika, että hän tuli humalassa liian avomieliseksi\nja haasteli syvät salaisuutensa kelle vain, joka sattui olemaan\nlähinnä. Hän epäili itseään siitä, että oli kerran ripittäytynyt\nkapakan aamusiivoojalle, jollekin eukolle, joka oli tuijottanut\nhäneen ihmeissään ja sitten alkanut nauraa suu niin isosti ammollaan,\nettä tuomari oli pelännyt putoavansa siihen. Hildurille hän tietysti\noli puhunut vaikka mitä -- valittanut, pää hänen paksujen reisiensä\nvarassa, miten onneton hän muka oli ollut avioliitossaan, kuinka hänen\nvaimonsa ei muka ymmärtänyt hänen syvintä olemustansa, kuinka hän oli\nelämässä yksin, yksin! Mitä hemmetin roskaa saattaakaan tuollaisissa\ntilaisuuksissa lennähtää rappiolla olevan miehen mieleen ja suuhun!\n\n\"Rappiolla olevan\". Nuo sanat vihlaisivat niin kipeästi, että täytyi\ntaas ottaa ryyppy. Se ei kuitenkaan kyennyt sammuttamaan sitä liekkinä\nroihuavaa tosiasiaa, että hän oli rappiolla. Siitä ei päässyt\nmihinkään. Häntä piti pystyssä vielä toistaiseksi ulkokuori, mutta vain\nyhtä lujasti kuin seinäpaperi seinää. Ennenpitkää hän kaatua romahtaisi\nja veisi mukanaan perheensä, Rosinan, Lahjan, anopin.\n\nEttä näiden nimet tulivatkaan mainituiksi tässä saastaisessa,\nalhaisessa ympäristössä! Tuomari koetti välttää sitä mikäli suinkin\nmahdollista sekä oman itsekkyyden -- jotta näet säästyisi niiden\naiheuttamilta tunnonvaivoilta -- että heidän viattomuutensa ja\npuhtautensa vuoksi. Jos hänen kerran oli pakko rypeä näin, niin hän\ntahtoi tehdä sen yksin, sekoittamatta siihen vaimoaan ja lastaan.\nSe oli sellaista langenneen, rappioituneen, humalaisen logiikkaa!\nIkäänkuin hän voisi olla sekoittamatta heitä onnettomuuteensa. Sehän\noli mahdotonta! Rosinan ja Lahjan surullinen, pyytävä, ikävöivä\nkatse seurasi häntä kaikkialle, hänen syvimmän alennushetkensä\nsilmänräpäykseen ja syöpyi polttavana hänen sydämeensä. Se tuotti niin\nkovaa tuskaa, että siinä oli kestämistä sellaisellakin miehellä kuin\nhän, joka lauhasta ulkoasustaan huolimatta oli salassa tavattomasti\npaatunut, kylmä, julma, aivan tunnoton, valmis mihin konnuuksiin\ntahansa, kunhan ne vain pysyivät piilossa.\n\nSe sormusjuttu oli vanha asia, jonka hän oli alkuaan ajatellut aivan\ntoisin. Hän oli tiennyt Rosinan rakastavan kauniita sormuksia ja oli\npäättänyt silloin, kun Lahja oli syntynyt, että niin pian kuin hän\nsaa liikaa rahaa, hän ostaa Rosinalle sormuksen. Hän ei ollut onneksi\nilmaissut tätä päätöstään, vaan oli pitänyt sen salaisuutenaan,\nvoidakseen yllättää vaimonsa. Aluksi hän oli asein miettinyt sen\ntoteuttamista, mutta rahaa oli aina ollut liian vähän. Sen hankkiminen\nvekselillä tällaiseen tarkoitukseen olisi ollut hänestä hulluutta.\nNiin olivat vuodet kuluneet, mutta Rosinan sormukseen ei ollut,\nmilloinkaan riittänyt rahaa. Sen ostaminen oli niitä asioita, jotka\naina siirretään huomiseen, koska niitä ei voi tänään toteuttaa.\nKunnes tuli tämä rappiolle luisuminen ja sen yhtenä merkkinä muka\nrakastuminen Hilduriin, buffaan, joka oli jo ehtinyt jakaa hyvyyttään\nkuka tietääkään kuinka monelle. Hän aavisti korttitoverien nauraneen\nhänelle, joka oli ollut niin kokematon ja naivi, että oli heti\ntarrannut Hildurin koukkuun, jonka tämä oli osannut heittää taitavasti\nja varustaa mielikuvitusta kiihoittavalla makealla syötillä! Hyi h--tti!\nKun silloin tuli mieleen tuo vanha sormuksenosto, niin hetipäs kelpasi\nvekseli rahan hankkimiseen siihenkin. Ja Hildur sai sormuksensa,\njolla voisi todistaa oikeutensa tuomariin. Niin oli alkuaan kaunis\naikomus muuttunut todistuskappaleeksi avioerojutussa, jonka Rosina\nsaattaisi aloittaa milloin tahtoisi, jos tietäisi tai saisi joltakin\nsydämettömältä ihmiseltä tietää, mitä oli tapahtunut.\n\nTuomari ähkäisi tuskasta. Ei, tämä ei voinut jatkua näin, vaan\nhänen piti nousta, välttämättä ponnistautua jaloilleen, palata\nRosinan luo, ryhtyä ahkerasti työhön ja jälleen saavuttaa ihmisten\nja oman itsensä kunnioitus. Kuinka hän saattoi viipyä hetkeäkään\ntällaisessa seurassa, jossa ei löytynyt sen korkeampaa aatteellisuutta\neikä terävämpää älyä kuin mitä mahtui hävyttömiin juttuihin? Nämä\nhaalistuneet, pölyiset, kuluneet pietarilaiset plyyshihuonekalut,\njoihin oli tarttunut vuosikymmenien tupakankatku, nuo seiniltä\nirvistelevät kamalat painokuvat, reikäiset seinäpaperit, vuotaneen\nveden tekemiä \"maailmankarttoja\" täynnä olevat likaiset katot,\nkuluneet kynnykset ja risaiset linoleumit! Tuo tiskinsä takana\nistuva ja kristillistä sanomalehteä tutkiva ravintoloitsija-akka,\njoka ottaessaan tarjoilijattaria palvelukseensa vaati heitä olemaan\n\"ystävällisiä herroille\", jotta herrat kävisivät täällä mieluummin\nja useammin! Se oli kaikki huonosti naamioitua yhteiskunnallista\nja siveellistä rappeutuneisuutta, kehystä ja taustaa hänelle\nitselleen, joka käsittämättömän itsensätuhoamisvietin vallassa oli\nsiinä kuin keskuksena, siitä huolimatta, että tiesi sen tyhjyyden ja\narvottomuuden. Ei, hänen oli irtauduttava siitä, astuttava ulos noista\nkehyksistä, jätettävä keskus tyhjäksi ja pyydettävä esimerkiksi tuota\npirun kollegaa asettumaan hänen paikalleen. Ha-ha!\n\nTuomari oli jo vahvasti juovuksissa ja nauroi kovalla äänellä omalle\nmielikuvalleen. Hänen piti nyt toteuttaa päätöksensä ja aloittaa\nnousunsa tästä alennustilastaan lähtemällä kotiin, mutta hän ei\nlähtenytkään. Tosiasiassa hän ei ollut silmänräpäystäkään uskonut\ntekevänsä niin, vaan oli salatajunnassaan tiennyt olevansa täällä\nniin kauan kuin suinkin, viimeiseksi Hildurin kamarissa. Sieltä\nHildur lopuksi toimittaisi hänet aamuhämärissä kotiin, saattajana\nkapakan kuski, joka oli tottunut tällaisiin tehtäviin. Tämä oli\ntuomarin tie, niin varmasti kuin hän nyt istui tässä ryyppäämässä\nkonjakkia ja riitelemässä tuon kirotun kollegan kanssa, joka keekoili\nsivistyksellään. Hän kuvitteli vain noita nousua koskevia hyviä\npäätöksiään siksi, että olo tuntui silloin niin hemmetin siveelliseltä\nja hurskaalta. Se virkisti, vaikka olikin vain kuvittelua. Oliko mitään\nvoimaa, joka kykenisi nostamaan hänet rappiotilasta, vai oliko tämä\nhänen kohtalonsa? Sitä ei voinut tietää. Tuollainen voima saattoi\nilmestyä ja muuttaa hänet, mutta se voi myös olla ilmestymättä.\nMaailmassa oli suuri paljous ihmisiä, joiden selvänä kohtalona oli\nluisuminen rappiolle, ponnistelivat he vastaan vaikka irvissä hampain.\n\nTuomari filosofoi itsetykönänsä lakkaamatta, mutta oli silti alituiseen\näänessä ulospäin. Erikoisesti hän vihasi vekselitoveriansa, tuota\npitkää kollegaa, jolla ei ollut rahaa tilata mitään ja joka siksi\nkulki pöydästä toiseen ja kysyi, \"vieläkö teillä on tuossa pullossa\nmitään?\" -- \"Kyllä siinä on, tuohan lasisi\", hänelle vastattiin\nolkapäitä kohauttaen ja vilkaisten häneen säälivästi, sillä hänellä\nei ollut vekseleistä huolimatta tai juuri niiden vuoksi milloinkaan\nrahaa. Hän oli todella kurja mies. Niin rappiolla kuin hän ei tuomari\nsentään myöntänyt olevansa, ei. \"Mutta siitä huolimatta se ylpeilee ja\ntuppautuu pistelemään Hildurilla, jota on kuulemma turhaan koettanut\npyydystää. Rukkaset oli saanut! Oli tietenkin liian köyhä. Jos hän\nalkaa nyt mahtailla, niin sanon hänelle kerrankin suorat sanat. Olen\nnyt sillä tuulella...\"\n\nTunnit kuluivat yhä nopeammin. Tuomari oli kuullut vanhan ruman\nkailettikellon hakkaavan äsken kaksitoista ja oli nyt ällistynyt\nsiitä, että se näytti olevan jo kaksi. Kollega tuolta sinkosi hänelle\njotakin sukkeluutta mukamas, mutta hänpä sanookin sille sanan, joka\ntukkii hänen suunsa. Ha-ha! Kaikki nauravat kovalla äänellä ja kollega\nnousee raivostuneena seisomaan. Tuomaria hävettää hirveästi, että he,\nvanhat herrat, seisovat tässä vastakkain kuin tappelua hankkivat kukot,\nmutta eihän hän voi peräytyä. Kunnia näet ei anna myöten. Kollega\nheittää hänelle lasistaan olutta päin kasvoja. Tuomari tulistuu tästä\nhäväistyksestä niin, että ryntää nyrkit pystyssä kollegan kimppuun.\nTämä horjahtaa taaksepäin ja kaatuu pöytänsä päälle, sysäten siitä\nlampun lattialle. Kuuluu lasin helinää ja samassa kohoavat jo lattialta\nkorkeat liekit. Tuomari tuntee horjahtavansa, kaatuvansa, saavansa\nkovan iskun ja painuvansa pimeyteen. Hätäiset huudot ja askelten töminä\nsaattelevat häntä tiedottomuuden portille.\n\n\n3\n\nAlli-rouvan oli nyt hyvä olla. Käytyään näet Emman luona ja\nhavaittuaan voivansa mielellään sanoa häntä koko maailman edessä\nkälykseen, hän iloitsi siitä ajatuksesta, että pian saisi nähdä hänet\nveljensä puolisona tämän omassa kodissa. Hän itse muuttaisi Elsan\nkanssa keittiön takana oleviin kahteen huoneeseen ja kalustaisi ne\nsamanlaisiksi kuin entinen erämaan koti siellä kaukana, Einarin\neläessä. Niin hän tekisi. Siten tulisi korjatuksi se synti, johon hän\noli ajanut veljensä estäessään liialla surullaan ja heikkoudellaan\ntämän menemästä lailliseen, kristilliseen avioliittoon, synti, jolle\nuskonsisaret olivat antaneet niin pöyristyttävän raa'an, ruman nimen.\n\nAlli-rouva punastui itsekseen eikä tahtonut lausua tuota sanaa edes\najatuksissaan. Sitten kun veljen avioliitto olisi järjestyksessä ja\nkaikki sikäli hyvin, hän lähtisi Elsan kanssa toivioretkelle Einarin\nhaudalle. Se oli ollut hänen aikomuksensa alusta alkaen -- käynti\nrukoilemassa Einarin ristin juurella joka kesä --, mutta hän ei\nollut tehnyt sitä vielä kertaakaan. Se oli jäänyt vain hurskaaksi\naikomukseksi. Mutta nyt hän lähtisi, sillä käynti siellä kuului hänen\nparannuksenharjoitukseensa. Alli-rouva oli oppinut miehensä kuoleman\njälkeen paljon ja hautoi nyt selitystä, joka toisaalta lisäsi hänen\nomaa syyllisyyttään, mutta tuotti toisaalta tyydytystä keventämällä\nEinarin erehdystä.\n\nSellaista hän ei ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksikaan -- että\nnäet miehet ja miksi eivät naisetkin saattoivat ikäänkuin omatta\nsyyttään ajautua tuollaisiin tekoihin kuin Einar. Alli-rouva oli\nusein kummastellut sitä, ettei Einar ollut uskottomuutensa aikana\neikä jälkeen kertaakaan osoittanut häntä kohtaan sellaista tylyyttä\ntai kylmyyttä, joka olisi ilmaissut hänen rakkautensa loppuneen.\nPäinvastoin hän oli ollut juuri silloin erikoisen hellä ja samalla\nomituisesti murheellinen. Alli-rouva tiesi nyt olleensa eräässä\nsuhteessa soveltumaton Einarin puolisoksi. Hän oli aluksi säikähtänyt\ntämän hurjaa tulisuutta ja kykenemättä omalta puoleltaan vastaamaan\nsiihen ja tempautumaan nuoren intohimon pyörremyrskyyn torjunut\nmiehensä pois niin usein kuin oli voinut. Hän oli ollut kylmä, jopa\nkykenemätön, ja loukannut miestänsä alistumalla hänen tahtoonsa vain\nvastahakoisesti ja joskus suorastaan moittien häntä siveettömyydestä.\nVasta nyt hän ymmärsi tyhmyytensä ja tietämättömyytensä, oman selvän\nsyyllisyytensä. Einarin patoutunut miehinen voima oli -- saamatta\ntyydytystä hänestä -- purkautunut Helgaa kohti, josta hehkui\nvastaan samanlainen veren hurja pyyde. Alli-rouva ymmärsi sen nyt.\nJos hän olisi tiennyt silloin tuollaisen olevan mahdollista, ehkä\ntavallistakin, ja paljon riippuvan vaimon käyttäytymisestä miestänsä\nkohtaan, hän olisi menetellyt toisin -- ollut hänelle ei vain vaimo,\nvaan myös rakastajatar.\n\nTämän hän tahtoi käydä sanomassa miehelleen hänen haudallaan. Olihan\ntietenkin aivan tarpeetonta matkustaa sinne tässä tarkoituksessa, sillä\nyhtä hyvin tuon kaiken saattoi sanoa sydämessään milloin ja missä\ntahansa, koska Einar oli hengessä aina Alli-rouvan seurassa, mutta\nsilti asia tuli ikäänkuin täsmällisemmin, tarkemmin, suoritetuksi, kun\nhän menisi Einarin haudalle. Siellä hänen lemmenmuistonsa uudistuisivat\nniin tuoreina kuin kaikki olisi tapahtunut juuri silloin. Hän kävisi\nkaikkialla, mihin vain Einarilla ja hänellä liittyisi jokin yhteinen\nsalaisuus -- ja Einarin tulisesta maltittomuudesta johtui, että\nhänellä oli muistissaan monta sellaista paikkaa. Hän saattoi vieläkin\nnähdä ne silmissään -- nuo mutkittelevat polut, jotka kiertelivät\nja kaartelivat yhä kauemmaksi lehtojen kätköön, kuusikoiden tummaan\npimentoon, rantahietikoille kesäpäivän helteeseen ja paatsamain\nja leppien salaperäiseen varjoon, jossa Einaria ei voinut mikään\npidättää. Hän asuisi heidän entisessä kodissaan ja siinä huoneessa,\njoka oli nähnyt heidän onnensa pyhimmät salaisuudet, ja rukoilisi\npolvillaan anteeksi sitä, että oli liiassa pyhyydessään -- saiko sanoa\nniin? -- jäänyt vieraaksi elämän verevälle, hyrskyävälle virralle.\nRangaistakseen itseään hän kävisi postikonttorissa, Helgan huoneessa,\njossa silloisena kaameana hallayönä vilu vei hänen hennon onnensa ja\ntuotti syyllisyyden, jonka vain kuolema saattoi sovittaa. Oman osuuden\nperinpohjainen tutkiminen ja tunnustaminen ja sikäli Einarin vian\nvähentäminen tuotti Alli-rouvalle kärsimyksen katkeransuloista lohtua.\n\nHän herahti itkuun. Tutkiessaan elämäänsä hän oli äsken huomannut uuden\nseikan, joka varmaan oli johtunut hänen virheellisestä käytöksestään\nja kykenemättömyydestään siihen, mitä avioliitto todella vaatii.\nLennart oli syttynyt elämään hänessä silloin, kun hän oli ollut\npassiivisimmassa, torjuvimmassa asenteessaan miestänsä kohtaan. Nyt hän\nkyseli itseltään, voiko täten elämäntulen ulkopuolitse vastaanotettu\nlapsi saada perinnökseen välttämätöntä fyysillistä elinvoimaa? Eikö\nole niin, että hän on siittynyt keinotekoisesti ja kehittynyt kuin\nhautomalaitoksessa sekä jäänyt sikäli vaille sitä veren kuumuutta, joka\npalaa elämän syttymisen silmänräpäyksessä juovuttavana, hukuttavana\ntulena? Siksi Lennart oli ollut niin kituvainen, kykenemätön kasvamaan\nvoimakkaaksi, terveeksi olennoksi.\n\nTämä oli vaikea kohta, sillä se lisäsi liian raskaan kiven Alli-rouvan\nmuutenkin painavaan kuormaan. Hän puhui näistä sieluntuskistaan usein\npastuskalle, joka silloin katseli häntä huolestuneena ja koetti\nparhaansa mukaan selitellä Alli-rouvan murheita aiheettomiksi ainakin\nsikäli, mikäli Alli-rouva johteli niitä omasta syyllisyydestään.\nPastuska koetti avata hänen silmiään huomaamaan, miten elämän kulku\nyleensä vaati, mennäkseen oikeata uomaa, raitista iloisuutta ja\nlaajalle katsovaa tervettä järkeä. Suuri elämäntaidon salaisuus oli\nse, että osasi alistua ja rukoilla anteeksiantamusta kaikesta, mitä\noli tehnyt väärin. Itse ei voinut tehdä mitään tekemättömäksi, mutta\nsovituksen harrastus saattoi yhtäkkiä tuoda syvän, seestyneen rauhan.\nEi pastuska ymmärtänyt tuollaisia hienoja syyllisyysongelmia, joita\nAlli-rouva pohti. Ne ehkä olivat aiheellisia joidenkin kohdalla, mutta\ntuskin Alli-rouvan, joka oli sitäpaitsi ollut niihin aikoihin nuori ja\nlapsellinen, puhdas kuin pulmunen ja viaton kuin sirkkunen. Jos Einar\nsaisi tietää hänen tällaisista huolistaan, hän toruisi. Me saamme\nja meidän tulee surra rakkaita vainajiamme, mutta tätä surua ei saa\nkasvattaa turhilla, väärillä uskotteluilla sellaiseksi, että se tekee\nvainajille vääryyttä ja häiritsee heidän lepoaan.\n\nPastuskan raittiista, järkevästä ja huumorinvälkkeisestä\nsuhtautumisesta elämään johtui, että vaikka hän oli syvästi\nuskonnollinen, hän ei voinut hyväksyä Alli-rouvan vaipumista siinä\nsuhteessa suoranaiselle hurmioasteelle. \"Nuo sinun uskonsisaresi, rakas\nAlli\", hän saattoi sanoa terävästi, \"joiden kokouksissa olet alkanut\nkulkea, ovat enimmäkseen naimattomia, vanhemmalla puolella olevia\nnaisia. Kun menet seuraavan kerran heidän pariinsa, niin kuuntele,\nmainitaanko siellä ollenkaan Jumalan nimeä. Jos tehdäänkin niin, se\ntapahtuu ylen harvoin verrattuna siihen, miten usein siellä mainitaan\nJeesuksen nimi. Tietämättänsä nuo uskonsisaret palvelevat ja rakastavat\nJeesusta taivaallisena ylkänänsä, joka ikäänkuin korvaa heille sen,\nmitä vaille he ovat jääneet. Täten heidän tunteissaan sekoittuvat\nheidän huomaamattaan maallinen ja taivaallinen rakkaus. En soisi sinun\nkulkevan noissa seuroissa, jotka sitäpaitsi ovat juorujen pesiä, vaan\ntoivoisin sinun tyytyvän Raamattuusi ja kirkkoosi. Viimeksimainittuun\nme kaikki joskus kyllästymme, mutta yhtäkkiä se tulee taas tuoreeksi ja\nme riennämme iloiten juomaan sen kirkasta, raitista vettä\".\n\nAlli-rouvan uskonnollinen herkkyys oli tavaton, mutta silti hän\nsaattoi kuunnella pastuskan puhetta tyynesti. Hän oli jo kokenut\nsen verran, että tiesi pastuskan olevan oikeassa. Hänen omissakin\nuskonnollisissa tunteissaan oli sekä sitä hurmiota, josta hän oli\nnauttinut rakkaudessaan Einariin ja jonka jano yhtäkkiä saattoi\nkuumasti leimahtaa hänen vielä nuoressa olemuksessaan, että eräänlaista\nmystillistä ihannemiehen kaipuuta, joka väkevien kiihtymystilojen\nvallitessa pyrki väkisin antamaan Vapahtajalle Einarin piirteet. Hän\noli koettanut torjua noita mielikuvia, mutta ne palailivat uudelleen\nomatahtoisesti, hänen voimatta muuta kuin rukoilla niitäkin anteeksi.\nNyt kun uskonsisaret olivat loukanneet Alli-rouvan hienotunteisuutta,\nhän olikin eristäytynyt heistä ja todennut mielensä tyyntyvän ja\nnäköalojensa selkenevän. Siitä hän kuitenkin piti kiinni, että tahtoi\nmennä toivioretkelle miehensä haudalle, sillä tuo retki kuvastui hänen\nmielessään ihanana, valkeana, pyhänä välkkeenä, josta hän toivoi\nsydämelleen suurta huojennusta.\n\n\n4\n\nMutta kun Alli-rouvan piti ryhtyä puhumaan veljelleen Emmasta ja ettei\nhänen puoleltaan ollut estettä tämän tulolle taloon sen oikeana rouvana\nja emäntänä, se ei ollutkaan niin helppoa kuin hän ensin oli luullut.\nHän meni sitä varten veljensä huoneeseen ja istuutui hänen sohvalleen,\nmutta ei löytänyt sopivia sanoja. Veli näki kyllä siskolla olevan\njotakin vaikeampaa sanottavaa, sillä pieni käsi leikki hermostuneesti\nsohvatyynyn tupsuilla, mutta mitä se oli, siitä ei tullut lopultakaan\nselkoa. Viimein veli istuutui hänen viereensä ja kysyi isällisesti ja\nsuojelevasti:\n\n-- Sinulla on jotakin sydämelläsi? Etkö voi uskoutua minulle?\n\nSilloin Alli-rouva sai kuiskatuksi:\n\n-- Tiedän kaikki sinusta ja Emmasta...\n\nVeli antoi sisarensa käden pudota turvallisesta kourastaan ja tuijotti\nmietteissään ulos, jossa kevään kirkkaus taisteli voitokkaasti illan\nyhä heikkenevää hämyä vastaan. Nyt siis oli tullut tuo selityksen\nhetki, jota hän oli niin kauan ja viime aikoina jo kiihkeästi\nodottanut. Oliko hän ehkä menetellyt väärin väittäessään askelta, jonka\nkuitenkin tiesi kerran ottavansa, ja oliko se todellakin, perimmäisen\nja puhtaimman vilpittömyyden nimessä, tapahtunut vain siskon huonojen\nhermojen ja suojantarpeen vuoksi? Insinöörin täytyi tällä hetkellä\nsyyttää itseään siitä, että hänen ensimmäisenä, alkuperäisenä\nvaikuttimenaan oli ollut ihastus Emmaan ilman muita aikomuksia kuin\nmitä saattaa olla nuorella, elinvoimaisella herrasmiehellä, joka\ntultuaan yöllä klubista kotiin yhtäkkiä säpsähtäen muistaa, että\nkeittiössä nukkuu nuori kaunis tyttö, joka on palvellessaan isäntäänsä\nalkanut pitää huolta esiliinansa puhtaudesta ja punastua ja kalveta\naiheettomasti, vain siksi, että liikkui hänen läheisyydessään.\nVaadittiin suurta tahdonlujuutta olla menemättä tuonne keittiöön ja\nottamatta muka asiakseen vaikka vain veden hakemista sieltä. Mutta\nkun insinööri alkoi olla kotona iltakaudet menemättä enää klubiin ja\nkun hän pyrki yhä useammin seurusteluun ja puheisiin Emman kanssa,\nheidän suhteensa kehittyi vähitellen niin, ettei insinööri enää\njaksanut vastustaa kiusausta, vaan koputti eräänä yön hetkenä Emman\noveen. Hänen suureksi hämmästyksekseen se aukeni ja hämyssä hänen\nedessään seisoi Emma, mutta itkevänä, nyyhkyttävänä. \"Tiesin sen\npäättyvän tähän\", hän oli sanonut, \"ja siksi aukaisin oven. Olen liian\nhalpa rouvaksenne -- ottakaa siis minut näin. En pyydä enkä vaadi\nmitään\". Insinööri oli tyrmistynyt, sillä tällaista hän ei ollut\nodottanut. Kaikki kevytmielisyys oli tipotiessään ja ensimmäisen\nkerran tämän insinöörille jo entuudesta niin tutun leikin alkamisesta\nhänen tuntoonsa nousi vakava vastuunalaisuus. Hänelle valkeni siinä\nkirkkaammin kuin milloinkaan aikaisemmin vastaavanlaatuisissa\ntapauksissa, kuinka ratkaisevaa kaikki se, mitä hän nyt tekisi, tulisi\nolemaan Emmalle, tälle orvolle, yksinäiselle, turvattomalle tytölle,\njoka oli kauneutensa vuoksi kaikkien susien saalistettavana. Hän oli\nniin Emman kyyneleiden ja alistuvaisuuden yllättämä, ettei sanonut\nmitään, vaan peräytyi ovelta hiljaa ja vaipui omassa huoneessaan syviin\nmietteisiin.\n\nInsinööri hymyili itsekseen. Mitä oli tuon yöllisen kohtauksen jälkeen\ntapahtunut, oli oikeastaan hyvin omituista ja odottamatonta. Hän oli\nsilloin yön hetkellä ymmärtänyt pitävänsä Emmasta toisella tavalla kuin\noli siihen saakka luullut -- rakastavansa häntä. Siitä johtui, että hän\ntahtoi nyt säilyttää tytön tulevaisuutta varten. Hän ei tosin selvästi\ntiennyt, mikä tuo tulevaisuus olisi, sillä hänen korvissaan kaikuva\npilkallinen lause \"meni naimisiin piikansa kanssa\" oli säikähdyttänyt\nhäntä ajattelemasta avointa avioliittoa, joka tietenkin olisi ollut\nEmmaa kohtaan oikeinta ja rehellisintä menettelyä. Emman tulevaisuus\noli siis oleva -- insinööri häpesi nyt muistellessaan silloisia\nristiriitojaan -- \"jalkavaimon\" asema. Kuka lienee keksinytkään tuon\nruman sanan.\n\nHän oli silloin kuten sanottu muuttanut menettelyänsä Emmaa kohtaan.\nLähentely ei tullut kysymykseenkään, vaan tilalle tuli joka suhteessa\nsama kohtelu kuin sivistyneille naisille. Emman ei enää tarvinnut\nlukita keittiön ovea, sillä insinööri ei tullut koettelemaan, oliko\nse auki. Hän antoi Emmalle lahjoja ja rahaa, niin että Emma saattoi\npukeutua säätyläisnaisten tavoin. Näin heidän elämänsä jatkui muutaman\nkuukauden, ehkä puolisen vuotta, niin nuhteettomasti kuin suinkin siitä\nhuolimatta, että insinöörillä oli haikea, polttava ikävä Emman puoleen.\nJa niin sitä olisi jatkunut edelleen, kai siihen saakka, jolloin\ninsinööri olisi pyytänyt Emmaa vaimokseen, ellei Emma itse olisi tehnyt\nsiitä loppua.\n\nInsinööri oli huomannut monesta merkistä saavuttaneensa Emman rakkauden\nja totesi nyt ihmeekseen Emman näyttävän melkein kuin pettyneeltä, kun\nhän ei enää käyttäytynytkään yhtä tuttavallisesti ja huolettomasti\nkuin ennen. Ilmeistä oli, että Emma toivoi nyt sitä, mitä vielä äsken\noli pelännyt. Ja kun hän oli täydellinen luonnonlapsi ja sellaisena\nkykenemätön salaamaan tunteitaan ja mielialojaan, hän ajelehti\nkaipuunsa mukana insinööriä kohti kuin lastu virrassa. Hän odotti\ninsinööriä päivälliselle kotiin niin kiihkeästi, että juoksi monta\nkertaa portille katsomaan, \"eikö se jo tule\". Koko talo tiesi Emman\nrakastuneen isäntäänsä ja odotti jännittyneenä, miten peli päättyisi.\n\nEräänä yönä insinööri heräsi siihen, että joku liikkui hänen\nhuoneessaan. Oli talvi ja pimeää, kylmää. Hän kuunteli, mutta hetken\naikaan ei kuulunut mitään. Luullen erehtyneensä hän käänsi kylkeä\nnukkuakseen uudelleen, kun samassa jo kuului ääntä, joka oli kuin\nhiljainen, tukahtunut nyyhkytys. Aavistaen, mitä se merkitsi, insinööri\nnousi kiireesti ja raapaisi tulta. Oven edessä oli polvillaan Emma, pää\nkäsiin painuneena, nyyhkyttäen. Hänellä oli yllään valkoinen yöröijynsä\nja hänen tuuhea, pellavainen tukkansa oli kahtena pitkänä palmikkona,\njotka riippuivat hänen molemmilta olkapäiltään. Valon leimahtaessa hän\nloi insinööriin kyyneleisen, rukoilevan katseen.\n\nInsinööri muisti, ettei hän ollut sytyttänyt toista tikkua.\n\nEmma oli ottanut hänet eikä hän Emmaa. Niin oli asia, jos puhuttiin\ntotta. Ja Emman syytä oli sekin, ettei avioliittoa otettu puheeksikaan.\nEmma ei vaatinut mitään, vaan antoi kaikki mitä suinkin voi. Oli kuin\nhäntä olisi erikoisesti viehättänyt rakastetun omistaminen salassa,\nkuin olisi ajatus heidän suhteensa tulemisesta julkiseksi pelästyttänyt\nhäntä. Emma oli rakkaudessaan ihan villi ja tuotti insinöörille\nsellaista onnea, että häntä yhä värisytti. Antautumisen, uhrautumisen,\npalvomisen vaisto oli Emmassa korkeimmassa määrässä, mutta samalla\nsiihen liittyi määrätietoista onnenpyrkimystä, raikasta ja luonnollista\nelämäntahtoa, joka piti kaiken tuoreena ja esti kyllästymisen. Ei\nmilloinkaan pahaa sanaa, ei itkua eikä juonittelua, vaan alati tyyni\näidillisyys, jonka alla paloi sammumaton, tulinen, aina janoava\nrakkaus. Insinööri ei ollut entisissä tilapäisissä suhteissaan kokenut\nmitään tällaista -- ei ollut aavistanut elämänonnen voivan olla näin\nsuurta, mahtavaa, itseensä upottavaa ja mukaansa tempaavaa.\n\nHäntä melkein huimasi istuessaan siinä siskonsa vieressä ja\nmuistellessaan onnensa vaiheita lyhyinä, salamankirkkaina kuvina.\nKun sitten Alli-paran oli käynyt onnettomasti ja hän tarvitsi tukea,\nniin Emma oli heti ollut valmis uhrautumaan. \"Sinun pitää ottaa hänet\nluoksesi ja minä muutan pois\", hän oli sanonut. \"Aika sitten selvittää\nkaikki. Millä vastaat, jos hän jääneenä elämään omin neuvoin vaikka\nvielä menee sekaisin, kuten pelkäät? Tulet sitten aina joskus minun\nluokseni\". Näin oli asia. Emma oli järjestänyt niin, sillä hän pelkäsi\nAlli-siskoa. \"En ole kyllin hieno sinun rouvaksesi enkä siskosi\nkälyksi. Enhän osaa edes kirjoittaa\". Se oli totta. Insinööri oli ollut\nniin ihastunut Emman ulkonaiseen ja sielulliseen olemukseen, ettei\nollut tullut ottaneeksi selkoa hänen tiedoistaan. Vasta viime aikoina\nhän oli alkanut opettaa Emmalle kirjoitustaitoa. Hän oli liikuttavan\nharras ja ahkera oppilas. Lapsen nauttiessa rintaa hän saattoi\npiirustella kömpelöitä kirjaimia paperinkappaleelle. Emma tahtoi\nsivistyä ja oppia hienoa käytöstä ollakseen kelvollinen insinöörin\nrouvaksi silloin, kun tästä ehkä tulisi todella kysymys. Nyt oli tullut\nsen asian aika.\n\n-- Mitä siis sanot? insinööri kuuli kysyvänsä.\n\n-- Että olet tehnyt väärin sekä Emmaa että minua kohtaan menetellessäsi\nniin kuin tiedät, sanoi Alli-rouva. -- En ole ansainnut sellaista uhria\nsinun ja vielä vähemmän Emman puolelta.\n\nInsinööri vihelsi jotakin säveltä, mikä lienee ollut, ja kysyi:\n\n-- Valittiko Emma?\n\n-- Ei, vaan sanoi tyytyvänsä siihen, minkä sinä tahdot.\n\n-- Mitä aiot tai mitä haluaisit minun tekevän, kysyi insinööri.\n\n-- Että menisit naimisiin Emman kanssa.\n\nAlli-rouva selitti, miten oli aikonut järjestää heidän yhteisen\nelämänsä. Hän sanoi arasti:\n\n-- Tiedät, ettei minulla ole varoja elämään yksinäni. Muuten muuttaisin\npois, sillä tunnenhan nyt olevani haittana.\n\nInsinööri otti hänen kätensä isoon, tukevaan kouraansa, katsoi häneen\nlämpimästi kummallisilla, tummilla silmillään ja sanoi:\n\n-- On vahinko, että olet sisareni, sillä muuten olisin mennyt aikoja\nsitten kanssasi naimisiin. Olemme aina kuuluneet yhteen. Kaipaisin\nsinua kovin, jos muuttaisit pois. Uskon, että tulet toimeen Emman\nkanssa, varsinkin kun hän tuo mukanaan uuden Lennartin. Huomenna menen\nitse rovastin kansliaan ottamaan kuulutusta. Mennään ensin yhdessä\nEmman luo puhumaan kaikesta hänen kanssaan...\n\nHän nauroi ääneen ja hykersi käsiään:\n\n-- Kun meidät pudotetaan kirkon katosta, niin se on eri rojaus. Kunhan\neivät menisi juorusiskoilta ällistyksestä leuat sijoiltaan. Ja ällistyy\nsiitä itse kunnon rovastikin ja ilahtuu, sillä voinhan sanoa sinulle\nhänen nuhdelleen minua tästä asiasta kahdenkesken. Tomera äijä se on.\nHuomautti aivan oikein, että jos sivistyneistö, jonka pitäisi olla\nesikuvana, antautuu tällaisiin vapaisiin suhteisiin, niin mitä sitten\nvoidaan vaatia yhteiseltä kannalta. Vastasin hänelle vain, että asia\nkyllä järjestyy aikanaan. Rovasti voi olla huoletta. En välittänyt\nselitellä hänelle menettelyni perusteita.\n\nHän nousi ja tuumi kysyvästi, tummissa silmissä humoristinen välke:\n\n-- Kuulehan! Etkö menisi pyytämään pastuskaa tänne, sillä kai me tässä\nvietämme yhtäkkiä pienet kihlajaiset. Juodaan kahvia ja minä kaivan\nruokasalin kaapista lisäksi sen pienen sherrykarahvin. Emmahan tässä\nolisi varsinainen toinen osallinen, mutta mitenkäpä hänet ehdittäisiin\nhakea tähän kiireeseen niin kaukaa. Menehän kutsumaan pastuskaa,\nsillä olen vakuuttunut siitä, että juuri hän eikä kukaan muu on ollut\nneuvonantajanasi. Hän ansaitsee siis kahvikupposen ja pikku napsun\npuhemiehen-palkakseen. Naisista ei ole mikään niin hauskaa kuin\nihmisten naittaminen. Käske Lauri-poika tänne ja tulkoot myös Santeri\nja Lahja. Täytyyhän tällaisella hetkellä lapsillakin olla hauskaa. Näin\näsken, että Elsalla oli ikävä. Tuomari taitaa olla siinä kunnossa,\nettei hänestä ole naisten seuraan. Missä hitossa se karahvi taas on ja\npahusko tuon viinietikan aina toimittaa käteeni. Puuh-puuh! miten tämä\nkumarassa olo hengästyttää lihavaa miestä.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\n1\n\nSe oli vielä varhaiskevättä, jolloin Römperi ilmestyi pastuskan\nkeittiöön, -- sunnuntain aamupäivä muuten ja säädyllinen aika sikäli,\nettä jumalanpalvelus -- suomenkielinen näet -- oli jo silloin\npäättynyt. Ruotsinkielisestä kaupunkilaiset eivät erikoisemmin\nvälittäneet, sillä se ei koskenut suomenkielistä kansaa. \"Kuka tuon nyt\nantaisi pyhäpäiväänsä pilata!\" lausahti vähän ylimielisesti maitokaupan\nmuija, joka käytyään aamulla kirkossa arveli jo sillä suorittaneensa\nasevelvollisuutensa ja voivansa olla lopun päivää vapaana.\n\nPastuska katsahti kummastuneena outoa tulijaa, joka ilmeisesti oli\ntehnyt parhaansa siistiytyäkseen mahdollisimman hyvään vierailukuntoon.\nMaailmanmiehen tavoin hän esitteli itsensä. \"Johan Kröönperi\", hän\nsanoi herraskaisemmin kuin tavallisesti, jolloin suomalaisesti sujuva\n\"Römperi\" oli vallitsevana muotona, ja lisäsi selittävästi, kun\npastuskan ilme yhä oli kummastuneesti odottava: \"Kustaava Haverisen\npoika, pastuska varmaan muistaa, entinen Jussi Haverinen sieltä kaukaa,\njosta tekin\".\n\nAsia selvisi. Kirkas muisti välähti pastuskan katseesta ja hän käski\nvieraansa istumaan, arvaten tämän asian. \"Haluatte kai tietoja\näidistänne?\" hän kysyi ja jäi tarkastelemaan Römperin ylös käpertyviä\nviiksiä ja oudosti liikkumatonta ilmettä. \"Niin olisi tarkoitus\",\nRömperi vastasi ja pyöritteli knallihattuaan. \"Oltuani paljon\nulkomailla\", hän jatkoi vaatimattomasti, mutta silti hieman ylpeästi,\n\"olen ollut hänestä erossa niin kauan, etten tällä hetkellä tiedä\nedes sitä, onko hän elossa. Pastuska, jonka palveluksessa hän kai\nenimmäkseen oli, tuon tietänee\".\n\nPastuska sanoi Kustaavan olleen elossa ja terveenä silloin, kun\npastuska oli muuttanut ylimaasta rantamaahan. Hänen mieleensä kuvastui\nvanhan Kustaavan elämä niin kirkkaana, yksityiskohtaisena ja totena,\nettä hän ehti muutaman sekunnin kuluessa jo silmätä moniin niistä\nmurheen kuiluista, joita oli avautunut sen vaihtelevan polun varrelle.\nJos pastuska olisi kertonut Römperille kaiken, mitä nuo elämänkuvat\nsisälsivät, siitä olisi syntynyt niin vakava tarina, ettei tuo\novenpielessä istuva outo mies olisi voinut kuunnella sitä. Ei sen\npuolesta, että Kustaavalla olisi ollut erikoisempaa häpeilemistä,\nkoska oli elänyt ja toiminut suuressa, avoimessa, auttamattomassa\ninhimillisyydessä, vaan siksi, että onnettoman äidin tarina on liian\npolttava kerrottavaksi kaikessa alastomuudessa pojalle, joka on\nunohtanut äitinsä niin kokonaan kuin häntä ei olisi ollutkaan.\n\n-- Niin, kyllä vein perille sen kuivaneen ja homehtuneen limpunkannan,\njonka silloin kerran lähetitte äidillenne, sanoi nyt pastuska terävästi\nja katsahti Römperiin tutkivasti.\n\nRömperin kasvot värähtivät sen verran, että vain niiden ilmeiden\ntuntija olisi voinut huomata sen. Hän kysyi:\n\n-- Mitä äiti sanoi?\n\nPastuska muisteli. Niin, se oli ollut hiukan vaikea hetki. Kustaava\noli antanut hänelle nimenomaan asiaksi ottaa selvää Jussista, viedä\nterveisiä ja katsoa, minkälaista hänen elämänsä oli. Se oli silloin\nsillä matkalla, jonka hän oli tehnyt Laurin kanssa kauas Etelä-Suomeen,\nViipuriin asti. Helposti hän olikin saanut selville, missä liikkeessä\nJussi työskenteli, ja oli mennyt sinne tapaamaan häntä, mutta siellä\noli sanottu kierrellen ja kaarrellen, ettei Jussista nyt ole rouvan\npuheille, koska hän on ryyppäystuurillaan. Vähän aikaa keskusteltuaan\nmestarin kanssa pastuska oli päässyt riittävästi tietämään, minkälainen\nmies Kustaavan pojasta oli kehittynyt kaupungin sivistyneissä oloissa,\nja lähettänyt hänelle äidin terveiset. Kun sitten oppipoika oli tuonut\nsanomalehteen käärityn limpunpuolikkaan vietäväksi Kustaavalle,\npastuska oli ensin säikähtänyt, että ihankohan Jussi pilkalla\ntuollaista... Tarkemmin ajatellen hän oli kuitenkin huomannut, ettei\nse voinut olla pilkkaa, vaan johtunutta juopuneen päähänpistosta,\njohon luultavimmin sisältyi aivan vilpittömiä tunteita. Hän oli siis\nkuljettanut limpunkannan eväskorissaan uskollisesti perille saakka,\najatellen joka kerta, kun se kopeutui sieltä käteen, levottomana\nKustaavaa ja sitä tilintekoa, jonka oli hänelle velkaa. Pastuska oli\njo suunnitellut antaa oman tuomisensa Jussin lahjana ja kertoa, kuinka\nJussi muka elää kaupungissa hyvissä oloissa ja muistaa äitiään, jonka\npian aikoo pyytää luokseen pitääkseen huolta hänen vanhuudenpäivistään.\nMutta vaikka tällainen petos olisikin ollut hurskas, pastuska ei\nkuitenkaan ollut rohjennut ryhtyä siihen, sillä Kustaava olisi voinut\ninnostua ja lähteä suinpäin tapaamaan poikaansa. Silloin syntyvä\npettymys olisi ollut liian suuri. Ei, parempi oli pysyä turvallisessa,\nkohtuullisessa totuudessa, semminkin kun Kustaavalla itsellään oli\nkutakuinkin selvillä, minkälaista Jussin elämä oli. Tervamiesten kautta\nsiitä oli kulkeutunut riittävästi tietoja.\n\nAvatessaan matkalaukkuaan pastuska oli levottomana kuunnellut,\nkuuluisiko keittiön puolelta Kustaavan ääntä. Jopahan kuului.\nOvi aukeni varovasti ja Kustaava ilmestyi kynnykselle. Pastuskan\nmuistellessa ilmettä ja hymyä, joka oli silloin väreillyt Kustaavan\nvanhoilla, ryppyisillä kasvoilla, hänen sydäntänsä viilsi vieläkin. Oli\njulmaa kaataa kylmää vettä siihen odotuksen ja toivon lämpöön, joka\nloisti tuosta ihmisparan hymystä, alati kaipaavan äidin hellän-herkästä\nilmeestä. Pastuska pyysi istumaan, käski tuoda kahvia ja ojensi\ntuliaishuivin. Kustaava kiitti, niiskautti, mainitsi jotakin lehmistä,\nmutta odotti joka silmänräpäys, mitä pastuska ilmoittaisi Jussista.\nPastuska ei rohjennut nostaa katsettaan matkalaukustaan, vaan sanoi\nhiljaa sen suojasta, että \"Jussihan se lähetti terveisiä ja... ja...\ntämän tällaisen tuliaisleivän...\" Nähdessään Kustaavan kiihkeästä\nodotuksesta tuikkivan katseen hän kiiruhti lisäämään: \"En saanut\ntavatuksi Jussia, hän kun sattui olemaan sillä kertaa huonovointinen.\nKai sillä on ollut menoja lääkkeisiin ja sellaiseen, kun se ei kyennyt\nlähettämään arvokkaampia tuliaisia. Mutta paljon terveisiä se toimitti\nja käski sanoa, että 'tällaista leipää hän nyt syö'. Tarkoitti kai\naikovansa kerran hankkia samanlaista äidilleenkin...\"\n\nPastuska huokasi helpotuksesta, sillä Jussin terveiset oli saatettu\nperille paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoa -- tosina, mutta\nsilti sääliväisinä. Kustaavan isot, kuhmuraiset kädet vapisivat hänen\navatessaan pakettiaan ja silmistä alkoi hiljaa vyöryä isoja, kirkkaita\nvesiä. Saatuaan käärön auki hän piti limpunkantaa käsi suorana\nedessään, niin että se oli kuin puolikuu hänen elämänsä taivaalla,\nkatseli sitä hetkisen ja laski sen sitten helmaansa. Vaiettuaan\nhetkisen hän kysyi: \"Olikohan se kovastikin sairaana ja oliko sillä\nedes hoitajaa?\", mihin pastuska kiiruhti vastaamaan, että \"ei se\nkovasti\" ja \"kyllä mestari sanoi sen tulevan hoidetuksi\". -- \"Onhan\ntuo hyvä\", tuumi tähän Kustaava, \"että on hoitoa, sillä kurjaksi käy\nmuuten olo sairaana ja vielä vieraissa\". Hän näpisti limpun syrjää,\nmutta se oli niin kovaa, ettei siitä lohjennut mitään. \"Millä maksan\nmaammon maidon\", hän mutisi sitten, sillä Kustaava oli kuin elävä\nkansanrunous- ja sananlaskukirja, lujitti huiviaan ja meni kumaraisena,\nmaahan lyötynä, hyljättynä. Vieläkin itku ryntäsi pastuskan kurkkuun\nhänen muistaessaan Kustaavan poistumista, hänen nöyryytettyä,\nkiittämättömyydellä ja tylyydellä masennettua ja lyötyä olemustansa.\nNiin, Römperihän oli kysynyt, mitä äiti oli sanonut saatuaan\nlimpunkannan. Pastuska vastasi:\n\n-- Kiitteli ja ihmetteli, että vai on Jussi saanut kiinni näin\nvalkoisesta kannikasta. Taisi se sanoa itsekseen vielä jotakin\nsellaista kuin että \"millä maksan maammon maidon?\" Kustaavalla oli aina\njoka asiaan sattuvat sanat, kuten tiedätte.\n\n-- Niin oli, vahvisti Römperi. -- Täytyyhän myöntää, ettei kuivaneella\nja homehtuneella limpunkannalla voi maksaa äidinmaidosta edes yhtä\npisaraa. Missä äiti mahtanee olla nyt ja mihin hänelle voisi kirjoittaa?\n\n-- Kuulin hänen jääneen pikkupappilaan edelleen, uuden pastorin\nkarjakoksi, mutta joutuneen pian lähtemään pois, en tiedä, mistä\nsyystä. Kun Kustaava on jo vanha ja heikko, en luulisi hänen enää\nolevan missään vakinaisessa paikassa.\n\n-- Millä hän sitten nyt elää? Römperi kysyi, äänensä yhä asiallisena ja\nkylmänä.\n\n-- Kun kotipitäjässänne ei ole köyhäintaloa ja olo ruotilaisena on\nkovaa ja orjallista varsinkin niin sattuvasanaiselle ja halkipuheiselle\neukolle kuin äitinne on, pitäisin todennäköisimpänä, että hän elättää\nitseänsä kerjuulla. Ellei hän heikkouden vuoksi kykene enää liikkumaan,\nhän odottaa jonkin mökkirähjän ovensuupenkillä kuolemaa, ollen kuhisten\ntäynnä täitä ja mädäten elävältä. Niinkuin tiedätte avuttomille\nvanhuksille siellä usein käyvän. Jos siis tahdotte maksaa edes pisaran\nmaammonne maidosta, niin lähettäkää hänelle rahaa. Ellette tee sitä\nnyt, jolloin ehkä vielä ehditte korvata vaikka vain hitusen elämänne\npituisesta laiminlyönnistä, vaan tuhlaatte äidillenne kuuluvan avun\nmuuhun, esimerkiksi juomiseen, niin tietäkää Jumalan silloin katsovan\nmittanne tulleen täyteen.\n\nRömperi oli kuunnellessaan pastuskan ankaria sanoja mennyt kalpeaksi\nja noussut seisomaan. Viimeiset sanat \"mitan täyttymisestä\" ikäänkuin\ntölmäsivät häntä rintaan, niin että hän horjahti. Hän kääntyi ja\npoistui hyvästiä sanomatta. Pastuska katsoi hänen kumaraa, epävarmaa\nkulkuansa ja ajatteli, että hänessä oli tällä hetkellä paljon samaa\nkuin äidissäkin silloin kerran, kun äiti meni pihan toiselle puolelle\nkädessä poikansa lähettämä limpunpuolikas.\n\n\n2\n\nRömperi ei ollut poistunut jäähyväisittä siksi, että olisi suuttunut\npastuskan suorista sanoista, kaukana siitä, sillä hän ymmärsi\ntäydelleen pastuskan hyvän tarkoituksen. Hän unohti hyvästelemisen\nsiksi, että oli niin tyrmistynyt. Milloinkaan aikaisemmin hän ei\nnäet ollut nähnyt suhdettaan äitiinsä niin räikeässä ja selvässä\nvalaistuksessa kuin nyt. Hän ei ollut muistanut koko tuota\nlimppujuttua, koska oli lähettänyt lahjansa ollessaan juovuksissa\nja vailla täyttä ymmärrystä. Että sen nyt piti nousta niin monen\nvuoden takaisesta unohduksesta, oli enemmän kuin kummallista -- oli\nsallimuksen viittaus. Römperistä tuntui siltä kuin se olisi kulkenut\nilmassa tuossa hänen edessään, hehkuen kuin hiili ja käännellen itseään\nkuin näyttääkseen, että \"näin kuiva ja kova minä olen, käpristynyt ja\nhomehtunut\". Se siinä ihan ilkkui ja lähenteli suuta, että \"koetahan\npuraista, saatko eloa. Jos et saa vielä terveillä hampaillasi, niin\nminkä verran luulet lohjenneen irti äitisi hampaattomilla ikenillä?\nAinoa lahja, minkä eläessäsi olet äidillesi antanut, olen minä,\nniin kurja limpunkanta, ettei sitä syö kukaan. Kyllä mahtoi tulla\npirtissä hauskaa, kun kuultiin, minkälaisen lahjan Kustaava oli saanut\npojaltaan, josta aina puhui ja jonka uskoi, elävän hyvin. Ei sinun\nkunniaasi pelastanut sekään, että Kustaava valehteli saaneensa huivin\nsinulta ja limpun pastuskalta -- kuivaneen eväslimpun jäännöksen.\nPian se valhe tuli oikaistuksi -- heti, kun sisäkkö pääsi pirttiin\nräplättämään. Se oli äidille katkera hetki\". Täten limpunkanta kuulosti\nilkkuvan Römperille, ja kun tämä mielessään katsoi sitä, se oli kuin\nihmisen naama, nähtynä syrjästä, väkäleukainen ja hampaatonta suuta\naukova.\n\nTämä kävi Römperin hermoille niin, että ne alkoivat huutaa viinaa\nkuin tuskassa. Römperi oli niin lähellä lankeemistaan, että pieninkin\ntöytäys olisi riittänyt sysäämään hänet kuiluun, jonka reunalla\nhän hurjin elein koetti pysyä tasapainossa, mutta sitä sattumaa ei\nonneksi tullut. Hän saavutti tasapainonsa tuumiskelemalla äitinsä\nauttamista, sillä tällä keinolla hänen siveellinen olemuksensa taas\nvähitellen voimistui. Hän syventyi suunnitelmiinsa niin, että ne\nolivat kuin ihania unia, joiden näkeminen virkisti ja nuorensi hänen\nsieluansa ja ruumistansa. Rahaa hän lähettäisi seuraavasta tilistä;\nnyt oli kukkaro tyhjä, sillä oli ollut erinäisiä menoja. Kyllä äiti\nsen verran odottaisi, kun oli kerran odottanut tähän saakka. Hän\nasettaisi nyt elämänsä kuntoon ja kohdalleen, lopettaisi juomisen ja\nhankkisi vakinaisen asunnon. Sen pitäisi olla niin tilava, että hänellä\nitsellä olisi siinä oma huone ja verstas ja äidillä huone. Sitäpaitsi\npitäisi olla erillinen pieni keittiö. Ei tuollainen rakennus maksaisi\nylettömiä, kun huoneet olisivat pieniä. Kovalla säästäväisyydellä ja\nlopettamalla tupakanpolton siihen tarvittavat pennoset kyllä saisi\nkootuiksi. Saattaisi olla viisainta ostaa tuollainen tölli valmiina,\nsillä silloin se tulisi halvimmalla. Kai siihen jostakin kiristäisi\nrahat irti -- ainakin yhtä hyvin kuin ryhtyessä rakennuttamaan\naivan alusta. Sitten kun kaikki olisi kunnossa, hän matkustaisi\nhakemaan äitiään -- menisi tervamiesten apulaisena ja palaisi äidin\nkanssa samanlaisena. Kyllä hän tervansoudun tunsi, sillä olihan hän\nvanha tervahanhi. Saattaisi olla miellyttävää kävellä kotipitäjän\nkirkonkylässä ja näytellä itseänsä. Akat osoittaisivat sormella ja\nsanoisivat: \"Se on se entinen Jussi Haverinen, vanhan Kustaavan äpärä,\njosta kuuluu tulleen iso herra. Sanotaan sen kulkeneen Venähet, Saksat,\nRuotsit. Ei sen nimi ole enää Haverinen, vaan Römperi. Sällillä\npitää näet olla viini nimi\". Hän käskisi äidin pukeutua pyhäröijyyn\nja -huiviin ja pistää jalkaan ne hienot kengät, jotka hän veisi\ntäältä tuliaisiksi. Sitten hän näyttäisi äitiään kirkonpihalla, kun\nsunnuntaina soitettaisiin yhteen. Nähtyään hänet rovasti varmasti\ntulisi paiskaamaan kättä. Saatuaan oman verstaan hän alkaisi\ntyöskennellä siinä, sillä siten ansaitsisi paremmin kuin tekemällä\ntyötä muille. Perisi itse kaikki voittorosentit tarvitsematta jakaa\nniitä ahneen ja saidan mestarin kanssa. Akkaa Römperi ei pitänyt\ntarpeellisena ainakaan niin kauan kuin äiti eläisi. Äiti kyllä kykenisi\nvielä töihin sen verran, että keittäisi hänelle puurot ja perunat.\nTöllissä pitäisi olla niin laaja tontti, että siitä tulisi kahdelle\nhengelle vuoden perunat. Ei tulisi silloin elämä kalliiksi, kun olisi\nilmaiset perunat ja tyytyisi särpimeksi suolasilakkaan. Römperi ei\nollut herkkusuu ja suolasilakat janottivat niin ihanasti. Ikävää kyllä,\nhänelle ei olut sopinut. Jos hän joi sitä yhdenkään pullollisen, niin\njärki sameni ja tahto heikkeni niin, että täytyi vain saada lisää,\nlisää, aivan loppumattomasti. Hänen ruumiissaan asui niin hirmuinen\njano, ettei toinen ihminen voinut sitä aavistaakaan. Nytkin se\npaloi kuin tuli, sillä viinamato oli herännyt kuultuaan mainittavan\nsuolasilakkaa ja olutta. Ei -- saat olla ilman nyt, vanha kiusaaja\nja kuolla janoon. Viinattomuutta saa kestää niin kauan, ettei ruumis\nenää viinaa kaipaa. Sitten tulevaisuudessa, kun roska olisi kokonaan\nuudistunut ja viinanhimo hävinnyt, sopisi ottaa silloin tällöin\npieni napsu ja puolikas olutta. Römperi ei hirvinnyt tuomita itseään\nelinikäiseen anhittomuuteen -- ei millään, mutta kohtuudessa hän tahtoi\npysyä aina. Se oli hänen jalo päämääränsä, mutta toistaiseksi oli\nehdoton raittius välttämätön.\n\nRömperi kyllä aavisti, että tuo ajatus hänen ehdottomuuspäätöksensä\nväliaikaisuudesta oli viinamadon kuiskutusta ja merkitsi tosiasiassa\nviinanhimon voittoa, mutta hän ei silti kyennyt nousemaan lopullisen,\njyrkän kieltäymyksen kannalle. Hämärästi hän oli selvillä siitäkin,\nettei tämä tällainen omin voimin yrittäminen ja itsensä pettäminen\nhyödyttänyt muuta kuin sen verran, että sai pidennetyksi tuurinsa\nväliaikaa ja härnätyksi siten himoaan niin, että se veti viinaa kuin\nkuuma kiuas vettä. Jos mieli onnistua taistelussa viinamatoa vastaan,\ntäytyi muuttua sielultaan, syntyä uudelleen. Sen Römperi ymmärsi\nhyvin. Mutta otappas ja yritä sitä! Se ei olekaan, hitto vieköön,\nhelppo tehtävä. Käärme ryömii ulos nahastansa ja luikertelee tiehensä\nuutena, mutta ihmiselle se on mahdotonta. Akat ja papit sanovat Jumalan\nvoivan aikaansaada tuollaisiakin ihmeitä, mikä ei olekaan Jumalan\ntöiksi paljon -- tottakai hän, kaikkivoipa, kykenee vaikka kääntämään\nihmisen nurin kuin rukkasen --, mutta omalle kohdalleen Römperi ei\nollut huomannut hänen ainakaan toistaiseksi ryhtyneen minkäänlaisiin\nuudistushommiin. Römperi oli juonut nuoruudesta saakka, tuntematta\nmilloinkaan vähintäkään tunnonkohmeloa. Vasta äsken, kun pastuska oli\nottanut puheeksi sen limpunkannan, tunnossa oli leimahtanut kipeä,\nnöyryyttävä vihlaisu. Pirun pieni juttu tuo, mutta silti kiusallinen...\n\nRömperi oli saapunut, haudoskellessaan näitä mietteitään, VPK:n\ntalolle ja pysähtynyt, sillä siinä kuhisi mustanaan ihmisiä. Sali oli\nilmeisesti täynnä, mutta lisää tunki ovesta. Römperi hankki tilaa\ntotutulla häikäilemättömyydellään ja tuli virran viemänä saliin, jossa\nmeni kylmäverisesti istumaan eturiviin, sinne kai arvohenkilöitä varten\nvapaiksi jätetyille sijoille. Jotkut katselivat häntä tämän johdosta\npaheksuen, mutta he eivät tunteneet Römperiä, jos luulivat tämän\nheistä välittävän. Työväkeen kuuluvat, jotka tunsivat hänet ja hänen\nmaineensa, hiukan tirskuivat ja vaihtoivat tarkoittelevia silmäyksiä,\nmutta muiden mielestä Römperi oli komea kuin Saksan keisari.\n\nRömperi tiesi hyvin, mikä kokous tämä oli: ensimmäinen suuri, julkinen\nyritys juomalakon aloittamiseksi. Sällit olivat puhuneet verstaassa\njo viikkomääriä siitä, kuinka Suomessa kuulutaan pian ryhdyttävän\njuomalakkoon. Aatteen oli keksinyt muuan tohtori... Jaa, tuossahan\nse menee pöydän taakse ja alkaa avata kokousta. Römperi tunsi hyvin\nkaikki kokousmenot, sillä hän oli liittynyt Helsingissä ollessaan\nammattiyhdistykseen ja järjestyneisiin sekä ollut innokkaasti ja\nhartaasti mukana riennoissa. Tuurin väliajan näet. Vuorollaan tuuri\nsitten oli pyyhkäissyt hänet kuin hyökyaalto minne sattui, jopa maan\nrajojen ulkopuolelle. Lakko-aatteen Römperi tunsi hyvin, sillä siitä\noli ammattiyhdistyksessä paljon keskusteltu. Se oli työväen ase\ntyönantajia vastaan. Hän oli ollut lakossa monta kertaa... Ahaa --\nsitä se nyt selittää tuo herra tuolla, että mikä lakko on. Oikein se\npuhuu. Työväestä se riippuu, miten yhteiskunnan hyrrät pyörivät. Jos\ntyömies nostaa kätensä pois ja sanoo, että nietu, niin herrat haukkovat\nhenkeä kuin kalat kuivalla ja kysyvät, että huru? Jaa että lakko\nsovitettava myös aatteellisille aloille? Olisi lakattava siitä, mikä\ntunnetusti tuottaa ihmiskunnalle onnettomuutta? Niinpä kai, hyvähän se\nolisi. Tämä lakkaaminen olisi saatava uudenaikaisen \"lakon\" muotoon,\njoukkoliikkeeksi, joka innostaisi kaikkia ja tempaisi mukaansa.\nSamoin kuin varsinaisissa lakoissa tässäkin olisi valvottavana suuria\ntaloudellisia etuja eli niiden miljoonien markkojen säästö, jotka\nsiihen saakka olivat menneet väkijuoma- ja oluttehtailijain sekä\nkapakoitsijani taskuun. (Römperi aavisti, että jos hänenkin juomansa\nrahat olisivat säästyneet ja tulleet käytetyiksi parempaan, hänellä\nolisi takanansa olemista). Mutta juomalakko on kannatettava asia ei\nvain taloudellisessa, vaan nimenomaan aatteellisessa, siveellisessä\nmielessä. Ajatelkaa ensinnäkin sitä onnea, minkä kodit saavuttavat\nsillä, etteivät perheen ylläpitäjät enää käy kapakoissa eivätkä tuo\nväkijuomia kotiin, että rahaa on enemmän kuin ennen käytettäväksi\nlasten kasvattamiseen ja kouluuttamiseen. Ajatelkaa sitten sitä\nsiveellistä tyydytystä, minkä tuottaa jyrkkä irtisanoutuminen koko\nkansaa jäytävästä paheesta, ja sitä sielun avartumista ja nousua pois\narkielämän aatteettomuudesta, jota merkitsee marssiminen rintarinnan\ntällaisessa suuressa armeijassa korkealla liehuvan ihanteiden lipun\njäljessä. Me olemme pieni ja vähäinen, muiden silmissä arvoton kansa,\nmutta ryhtymällä juomalakkoon me tulemme arvollisiksi nousemaan suurten\nsivistyskansojen rinnalle. Jokainen saapuvilla oleva kansalainen siis\nilmoittautukoon jäseneksi juomalakkoon ja luvatkoon pyhästi noudattaa\nsiten tekemäänsä päätöstä. Merkiksi siitä, että hän on liittynyt\naatteemme kannattajaksi, hänelle annetaan rintaneula, joka esittää\nnuolen lävistämää olutpulloa.\n\nPuhuja lopetti ja häntä palkittiin innokkain taputuksin. Römperi oli\nliikuttunut, sillä asia koski häntä läheltä. Hän jos kukaan tunsi\nviinan vaikutukset ja osasi arvostella, oliko juomalakko tarpeellinen\nvai ei. Kyllä se oli tarpeellinen. Römperi tunsi saavansa siitä\nuuden tuen kiusallista kitalaen polttoa vastaan, joka vaivasi häntä\nsitä kiihkeämmin, kuta kauemmin hän malttoi olla vaimentamatta sitä\noluella. Tohtorin puhuessa väkijuomain turmiollisuudesta Römperi oli\nnähnyt suoranaisia hurmionäkyjä, joissa oli keskeisimpänä tekijänä\nrykelmä koreita pulloja, kimaltelevia pikareita, vaahtoavia tuoppeja\nja mahtavia tynnyreitä. Tässä oli hänen oikeutensa ja vuoronsa näyttää\nkansalle tietä ja samalla kansan avulla itse varjeltua lankeamasta\nuudelleen viinamäen työhön.\n\nKun yleisö ujosteli ilmoittautumisessaan aatteen kannattajaksi, Römperi\nnousi ja astui juhlallisesti sinne, missä lupaus oli tehtävä ja pyhä\nlakkomerkki saatava. Salista kuului ihmettelevä kohahdus, kun nähtiin\npaikkakunnan kuuluisimman tuurijuopon ja kulkurisällin ensimmäisenä\nilmoittautuvan juomalakkoon ja armeijaan, jonka suoritettavaksi oli\nmäärätty ennenkuulumaton hyökkäys viinan valtaa vastaan. Vaikka vain\npaljas merkin ottaminen käsitettiin lupauksen antamiseksi ja lakkoon\nliittymiseksi, Römperi nosti varmuuden vuoksi kuin valan tekijä kaksi\nsormea ylös siksi ajaksi, mikä neidillä meni työntäessä merkin tylsää\nja karkeata neulaa hänen palttoonsa rinnukseen. Saatuaan merkin Römperi\nkääntyi yleisön puoleen, joka oli jännittyneenä seurannut hänen\nliittymistään riveihin, ja kohottaen kätensä sanoi: \"Älkää ujostelko,\nvaan seuratkaa minua, sillä minä olen asiantuntija!\"\n\n\n3\n\nVille oli polvillaan katumuspenkin ääressä vielä sittenkin, kun kokous\noli loppunut ja yleisö tungeksi ulos. Majuri, joka oli rukoillut hänen\nvierellään ja mennyt taas johtamaan kokousta, tuli hänen luokseen ja\nkoskettaen häntä olkapäähän pyysi nousemaan. Ville säpsähti hereille\nkuin syvästä unesta, nousi ja katsoi ympärilleen kuin aluksi älyämättä,\nmissä oli. Mutta sitten hän muisti kaiken ja koetti säikähtyneenä\nrintaansa. Huojentunut ilme kirkasti nyt hänen kasvojansa, sillä hän\ntotesi, ettei rinnassa ollut enää isän sormen polttavaa jälkeä. Hän\nsaattoi hengittää syvään ja huoata helpotuksesta, sillä kipua ei enää\ntuntunut.\n\nSe oli hänen ensimmäinen vaikutelmansa siirryttyään tuosta äskeisestä\nmystillisestä tilasta järjelliseen tietoisuuteen olevaisuudesta ja\nihmisistä. Hän tiesi ja tunsi suorittaneensa ankaran taistelun, ja\nmelkein siinä nyt koetteli jäseniänsä, olivatko ne ehyet. Hän tarkasti\nsydäntänsä ja tunsi sen olevan toinen kuin vielä äsken. Erikoisesti\nhän ymmärsi tämän siitä, että hän kaipasi sanomattoman rakkaasti ja\nhellästi isää, äitiä ja pientä, heikkoa Santeri-riepua, joita kaikkia\nhän oli kohdellut niin pahoin.\n\nEnsimmäiseksi hänen oli riennettävä heidän luokseen. Se valkeni\nVillelle siinä kuin käskyksi, jota oli mukisematta noudatettava. Hän\nojensi majurille kätensä ja tiedusti, saisiko hän huomenna tulla\nkeskustelemaan hänen kanssaan. \"Kyllä\", vastasi majuri, \"olette\ntervetullut huomenna ja aina, pimeällä ja valoisalla, yöllä ja\npäivällä, Jumalan armon ja Kristuksen rakkauden nimessä. Lukekaa tätä\njo tänä iltana ja saavuttakoon rauhan ja anteeksisaannin uni teidät\npolvillanne\". Hän ojensi Villelle Uuden Testamentin ja lisäsi: \"Tämä on\nJumalan ensimmäinen näkyvä lahja teille uuden syntymisenne johdosta.\nPankaa merkille, mikä on toinen, sillä tavallisesti Jumala evästää\nseuraajiansa ja usein odottamattomalla tavalla\".\n\nVille meni ulos, mutta pysähtyi häkeltyneenä ja tyrmistyneenä\nulkoportaille, sillä siinä häntä tervehti rähisevä joukko hänen entisiä\nystäviään -- huivipäätyttöjä ja jos minkälaisia hamppareita. \"Miltä\ntuntui olo armonpenkissä?\" siinä huudettiin. \"Joko aiot huomenna\ntodistaa?\" -- \"Ilmoita ajoissa, että minäkin tiedän tulla!\" -- \"Älä\nsentään huoli ilmoittaa, mitä teit silloin jouluaaton vastaisena\nyönä!\" Valikoituina ja erikoisesti myrkytettyinä nuolina täten\nsingottiin Koskisen Villelle vasten kasvoja hänen äskeinen, mutta nyt\njo niin kaukaiselta kajastava elämänsä. Tuntiessaan niiden tuottaman\ntuskan Ville ensin kalpeni ja puri hammasta, mutta voitti jo samassa\nsuuttumuksensa ja alkoi mennä. Kun rähisevä, humalainen joukko ei\nväistynyt, vaan sulki häneltä tien, Ville sanoi rauhallisesti mutta\nlujasti: \"Päästäkää! Minun täytyy mennä!\" Kun virnottava ja kompaileva\nsakki ei vielä tällöinkään antanut tietä, armeijan talon nurkan takaa\npistäytyi paikalle valtava hahmo, joka kuin karhu molemmin levein\nkämmenin paiskeli syrjään pahimmat rähisijät ja käski jyrkästi muiden\nolla hiljaa. Hämmästyen Ville näki ja kuuli, että sehän oli Parkkinen.\n\"Tule nyt!\" sanoi Parkkinen samassa Villelle, \"niin saattelen sinua\nvähän matkaa, jotta saat mennä rauhassa. Ymmärrän näet, että vaikka\nnämä rakit tässä ansaitsevat selkäsaunan niin hyvin, että sen antaminen\nolisi ristityllekin vain ansioksi, sinun on sentään vaikeanpuoleista\nruveta tappelemaan heidän kanssaan puoli tuntia sen jälkeen, kun olet\nnoussut armeijan armonpenkistä. En olisi uskonut sinussa olevan niin\npaljon miestä, että uskalsit mennä kaikkien nähden siihen paikkaan.\nMinä en ole vielä saanut itseeni sitä sisua, että olisin kyennyt\nsiihen, vaikka olen kyllä parhaani mukaan koettanut synninteolla\nhärnätä Jumalaa pakottamaan minua kontalleni. Mutta taitaa olla niin,\nettä Parkkinen on mahdoton uskoon ja armoon. Nyt kun asiasi ovat tällä\ntolalla ja sinusta voi vielä tulla mies, niin tässä ovat pidättämäni\nrahasi, joita en ole vielä ehtinyt juoda enkä viedä äidillesi. Maksa\nniillä velkasi pikkuveljelle!\" Ja Parkkinen kääntyi syrjäkadulle ja\npoistui tuttuun tapaansa kävellä haasottaen hiukan kumarassa, jalat\nhaarallaan ja kädet heiluen kuin niittäjällä. Ville tuijotti vuoroin\nkourassaan oleviin rahoihin, vuoroin hänen jälkeensä, ja muisti majurin\nsanoja eväistä, joita Jumala antaa seuraajilleen. Sitten hänet valtasi\nkiire päästä hyvittämään kaikkea sitä, mitä oli tehnyt pahaa, ja hän\nlähti juoksemaan kotiansa kohti. Ihmiset kääntyivät kummastuneina\nkatsomaan hänen jälkeensä, sillä hänen menonsa oli kuvaavaa joko\nhullulle tai humalaiselle, mutta hän ei ehtinyt välittämään siitä.\nHänelle oli noussut eteen mielikuva, että hänen syntinsä olivat kuin\nkorkea vuori, joka hänen pitää hajoittaa hampaillaan. Jos mieli saada\nse maan tasalle, hänen täytyi ryhtyä työhön heti, viivyttelemättä\nsilmänräpäystäkään, ettei elämän ainoakaan hetki menisi hukkaan.\nNiin kauan kuin sitä riitti, hänen täytyi kiiruhtaa juosten takaisin\nomia jälkiään, saastasta toiseen, rikoksesta rikokseen, ja niellä ne\nkuin koira oksennuksensa. Se kohta, jolloin tämän pitkän tien päästä\nkohoaisi näkyviin viimeinen synnin viitta, oli kaukana, ja siksi täytyi\njo alusta alkaen ottaa luja vauhti.\n\nVillen ilmestyessä isänsä verstaan ovensuuhun oli jo myöhäinen ilta.\nIsän ja äidin vuoteelta kuuluva tuttu rykäisy ja kahaus ilmaisivat\nvanhempien tavallisuuden mukaan valvovan ja odottavan häntä. Tosinhan\nisä oli ojentanut hänelle lakin ja siten käskenyt hänet pois, mutta\nhänen sanoihinsa oli sisältynyt lupa saada palata heti, kun tunto\ntodella ajaisi. Toivoen ja rukoillen, että Jumala viivyttelemättä\npainaisi tulisen rautansa siihen kohtaan, johon isän sormi oli\nkoskenut, ja ahdistaisi hänet kotiin, vanhukset olivat odottaneet\nhäntä kuten ennenkin -- satoja kertoja. Ville oli kyllä tiennyt sen ja\nkokenut sen tullessaan vihdoin kotiin, mutta ei ollut tähän hetkeen\nsaakka antanut sen vaikuttaa sydämeensä. Mutta nyt oli toisin. Tuo\nvaisu, tuttu rykäisy ja olkien kahina ikäänkuin valaisivat Villelle\nvaatimattoman, köyhän vuoteen, jossa ei ollut muuta kuin irtonaisia\nolkia karkean raidin alla, päällyksetön pielus ja vanha raanukulu\npeitteenä, ja siinä lepäävät vanhat ihmiset, hänen isänsä ja äitinsä,\nhänen elämänsä aloittajat ja antajat. Ville näki heidät siinä pimeästä\nhuolimatta ja tunsi yhtäkkiä pyhää kunnioitusta ja palavaa rakkautta\nheitä kohtaan -- suurempaa ja herkempää kuin milloinkaan ennen. Se tuli\nhänen päällensä niin äkillisenä tunteen laineena, että hän horjahti\nja joutui ottamaan askeleen kamariin päin. Silloin hän kuuli, miten\näiti, joka nukkui lattian puolella, kapsahti istumaan kuten aina Villen\ntullessa kotiin humalaisena, ja sanoi sopottaen:\n\n-- Liiku hiljaa, kun menet kamariin, ettei Santeri-riepu herää. Se\nsäikähtäisi tulostasi, kun on ruvennut pelkäämään sinua. Santeri\noli siitä merkkinsä menettämisestä niin pahoillaan, ettei tahtonut\nmitenkään tyyntyä. On se kuitenkin jo vähän aikaa nukkunut.\n\nKuullessaan tätä Ville tunsi, kuinka epätoivo varmasti ja kylmästi\nhiipi hänen kurkkuaan kohti. Oli mahdotonta saada sovitetuksi osaakaan\nsiitä, mitä hän oli tehnyt yksistään Santerille, omalle pienelle\nveljelleen, joka kuitenkin oli hänelle luontainen rakkauden kohde.\nMistä häneen oli tullut se tylyys ja raakuus, joka ei sallinut\nmilloinkaan sanoa ystävällistä sanaa, hyväillä eikä antaa lahjaa?\nVoisiko hän päästä siitä niin kokonaan, että rakkaus ja kaikkinainen\nhyvänsuonti tulisivat hänen varsinaiseksi luonteekseen, joka\nohjaisi hänen askeleensa ja tekonsa? Se tuntui niin epävarmalta ja\nepätoivoiselta, että Villen täytyi voihkaista.\n\nSilloin äiti tuli entistä levottomammaksi siitä, miten Villen laita\noli. Joko hän oli tolkuttomasti juovuksissa, jolloin saattoi seistä\ntoljottaa tuolla tavalla samassa paikassa ja itsekseen märehtiä ja\nkiroilla jotakin asiaa, tai häntä vaivasi jokin muu, ehkä kipu.\nRistiina hamuili pimeässä hänen luokseen ja tunnusteli häntä käsillään,\nmutta ei ehtinyt sanoa mitään ennenkuin Ville äänsi yhden ainoan\nsanan: \"Äiti!\", ja lysähti lattialle siihen paikkaan kuin olisi mennyt\nhervottomaksi.\n\nRistiina säikähti ensin, sillä hänen mieleensä lensi ajatus, että\nVille oli ehkä tehnyt rikoksen, koska käyttäytyi noin. Mutta sitten\nhän huomasi, ettei niin voinut olla, vaan että Villen äänen sävy\nilmaisi jotakin muuta, sitä, jota Ristiina oli niin kauan toivonut\ntapahtuvaksi: uhman ja häijyyden särkymistä, tunnon heräämistä.\n\nRistiinan sydäntä hiipaisi niin sanomaton ilo, että hän huomaamattaan\nkirkaisi. Hän kumartui Villen puoleen, joka nyt syleili hänen polviaan\nja itki tukahtuneesti, ja sanoi:\n\n-- Aukusti, nouse ja ota valkea! Tuhlaajapoika on tullut takaisin\nisänsä luo.\n\nMutta Aukusti oli jo suutaripöytänsä ääressä ja viritti tulta sen\nlamppuun. Saatuaan tämän palamaan hän tirkisteli valoon tottumattomana\nhajanaisesti Ristiinaan päin ja näki Villen tämän jalkain juuressa.\nAukusti meni hänen luokseen ja tarttuen häntä kädestä sanoi:\n\n-- Ville-poikani, tulehan istumaan. En kiellä itkemästä, vaan\npäinvastoin kehoitan. Jää kun sulaa, siitä näet tulee vettä, sitä\nenemmän, kuta enemmän jäätä. Ja kun jää ja routa ovat sulaneet, niin\nsilloin auringon lämpö tunkeutuu syvälle ja alkaa kasvattaa nuorta\nruohoa ja kevään kukkasia. Avaa sydämesi, poikani, ja kerro meille\nkaikki. Riisu itsesi alastomaksi, sillä siten pääset irti kaikesta\nentisestä. En enää uskonut saavani kokea tätä iloa, mutta eipähän näy\nJumala vielä lopettaneen ihmeitänsä. Missä hän sinut tapasi?\n\nSillä aikaa kun Ville katkonaisesti kuiskaili illan kokemuksista ja\nsisunsa särkymisestä, Ristiina pisti hellaan valkean ja kahvipannun\ntulelle. \"Juotettua vasikkaa kun ei satu tällä kertaa olemaan, niin\ntäytyy tyytyä sumppiveteen\", hän siinä hyvillä mielin virkkoi miesten\npuheen väliin. \"Tuhlaajapojan paluu on sellainen tapahtuma, että\nkannattaa sitä muutamalla kahvikupillisella juhlia. Jäi toki päivällä\njokunen penninkorppu ja tilkkanen maitoa, ihan kuin olisi aavistettu\nniitä illalla tarvittavan. Kyllä nyt Santeri-riepu tulee iloiseksi,\nkun saa yhtäkkiä Jumalan lahjana oman ison veljen. Annetaan sen raukan\nnukkua, sillä se oli niin uupunut mielipahastaan, että oli ihan heikko.\nHuomenna täytyy koettaa saada Laurilta hänelle samanlainen merkki\nkuin se, jonka hän äsken menetti. Kuinka suuria asioita voikaan vanha\npostimerkki aikaansaada ja miten kummallisia teitä Jumala kuljettelee\nihmisen kohtaloita!\"\n\n\n4\n\nHerätessään pyörryksistä tuomari huomasi olevansa kotonaan, omassa\nvuoteessaan. Pää oli surkeasti kipeä ei vain kohmelosta vaan kai\nsaadusta iskustakin. Oliko ehkä kollega lyönyt häntä? Vai oliko hän\nitse juovuksissa horjahtanut ja satuttanut päänsä tuolin selustaan?\nTodennäköisimmin niin. Mikä hirveä häpeä ja häväistysjuttu ja kuinka\nalhaalle hän olikaan jo joutunut!\n\nNämä olivat lyhyitä salamanvälähdyksiä, mutta riittivät täyttämään\ntuomarin mielen niin suunnattomalla kyllästymisellä elämään, että hän\nummisti silmänsä ja toivoi, ettei tarvitsisi avata niitä milloinkaan.\nMutta sellaiset toivomuksethan eivät yleensä toteudu. Hetken kuluttua\nhän tunsi, kuinka pienet, lämpimät ja pehmeät kädet varovasti nostivat\nhänen otsaltaan siteen ja laskivat sen kohta jälleen takaisin, mutta\nnyt kylmänä ja vilvoittavana. Tuomari tiesi, kenen kädet ne olivat, ja\navasi silmänsä. Silloin hän kohtasi tummat, surumieliset lapsensilmät\nja kuiskasi sanomattoman raskaan syyllisyyden tunnossa:\n\n\"Lahja!\"\n\nMissä tilassa Lahja oli nähnyt hänet ja mitä oli lapselle selitetty?\nSe kysymys leimahti viiltävänä tuomarin mieleen ja täytti tämän\nniin kipeällä pelolla ja häpeällä, että hänen täytyi jälleen sulkea\nsilmänsä. Hän ei voinut sietää lapsensa katsetta, ei mitenkään.\n\nMutta silloin Lahja vastasi hänen puhutteluunsa. \"Rakas isä!\" hän\nsanoi, \"miten voit nyt? Kun sinut tuotiin yöllä kotiin ja sanottiin\nsinun langenneen ja loukanneen itseäsi pahasti, olimme kuolla\nsäikähdyksestä ja lähetimme kiireesti hakemaan tohtoria. Oli sitten\nniin helpottavaa kuulla, että olit saanut vain tavallisen kuhmun ja\nvirkoaisit kyllä. Siitä asti olemme äidin kanssa valvoneet vuoteesi\nääressä. Tiedätkö, että yöllä on ollut suuri tulipalo? Vanha\nkestikievari on palanut perustusta myöten. Mummu sanoi, että saikin\npalaa, mokoma pahuuden pesä!\"\n\nTuomarin sydämeltä vyörähti kuormallinen kiviä hänen kuullessaan\nLahjan sanat. Oli siis oltu niin inhimillisiä, että oli armahdettu\nlasta. Kaikista suurin rangaistus olisi ollut se, että hänet olisi\nalennettu hänen oman lapsensa silmissä. Hän itse olisi kyllä ansainnut\nsen, mutta se olisi ollut kohtuuton siksi, että se olisi kohdistunut\nvähintään yhtä paljon viattomaan lapseen. Tuomarin kasvot vääristyivät\nsiitä sielullisesta tuskasta, jota hän tunsi ajatellessaan Lahjan\nsiinä tapauksessa tuntemaa murhetta. Lahja näki tämän ja kiiruhti\nhuolestuneena kysymään:\n\n-- Tuntuuko tuskaa? Vaihdetaanko taas käärettä? Äiti meni apteekkiin\nhakemaan tohtorin määräämää salvaa ja rauhoittavaa lääkettä. Kyllä hän\npian tulee. Silloin saat tuota lääkettä heti.\n\nKäärettä kohentaessaan hän sopotti suu supussa:\n\n-- Kun sinä aina viivytkin niin myöhään noissa kokouksissasi! Äiti\nvalvoo ja odottaa sinua ja pelkää, että tullessasi niistä lankeat ja\nloukkaat itseäsi. Lupaa minulle, ettet enää ota niin paljon työtä ja\nettä tulet joka päivä kotiin päivälliselle. Lupaathan!\n\nLahja ojensi pienen, sievän, pehmeän kätensä ja katsoi isäänsä suurin,\ntummin silmin, joista nyt leimusi suuttumus. Tuomari katsoi niihin\nsyvälle ja ihaili niistä loistavaa kauneutta ja puhtautta. \"Mikä\npohjaton kuilu erottaakaan lapsen aikuisesta\", hän siinä ajatteli,\n\"kuilu, jonka ylitse ei aikuinen voi enää milloinkaan päästä\". Hän\npuristi lapsensa kättä ja sanoi:\n\n-- Todellakin, kultaseni! Lupaan sinulle pyhästi, mitä äsken pyysit,\nja enemmänkin. Elämän yöt ovat vaarallisia ja sen kadut liukkaita.\nNiillä voi langeta ja satuttaa itsensä pahasti. Parasta on tulla\najoissa kotiin, jossa on turvallista. Onneksi en luule langenneeni niin\nhullusti, etten pääsisi nousemaan -- ellen omin voimin, niin ainakin\nsinun ja äidin auttamana. Sinun pienet kätesi hoitavat niin hellästi.\n\n-- En minä osaa hoitaa niin hyvin kuin äiti, väitti Lahja. -- Äiti\nhoitaa niin suloisesti, että on oikein hauskaa sairastaa. Kyllähän sen\ntiedät.\n\n-- Totta on, myönsi tuomari, äidin hoidokkina on hyvä olla.\n\nSamassa Rosina jo tuli kotiin. Tuomari näki hänen liikkeistään,\nilmeistään ja katseestaan hänen tietävän paljon enemmän kuin Lahja ja\nummisti häveten silmänsä. Mutta vaikka he jäivät Lahjan pian mentyä\nkouluun kahden, ei Rosina kajonnut sanallakaan mihinkään yölliseen\nasiaan, vaan puuhaili rauhallisesti miehensä hoitamisessa ja muissa\naskareissaan. Tuomarin tuntoa poltti ja hän mietti, miten pääsisi\njälleen vaimonsa luo sillä tavalla kuin ennen.\n\nVaimonsa luo? Tämäkö oli todella hänen halunsa nyt? Hän ihmetteli\nsitä itse, sillä vielä eilen hän oli tuntenut onnettomuudekseen juuri\nsen, ettei hänellä ollut tuota halua, ettei hän osannut eikä jaksanut\npitää arvossa sitä hyvää, mitä hänellä oli, vaan ajelehti valheiden\nja virvatulien jäljessä. Oliko hänessä nyt tapahtunut muutos? Oliko\neilisen illan kapinallinen, katkera mieliala sen merkki ja oliko\nkäynti kuilun reunalla, melkeinpä sen pohjalla, herättänyt hänen\nviimeiset siveelliset reservinsä? Ehkä niin. Miten hyvänsä, hän tunsi\nnyt kiihkeätä halua selvittää kaikki salaiset riippuvaisuussuhteensa\nja palata siihen kunnialliseen, siveelliseen vapauteen, jossa ennen\noli elänyt. Hän tahtoi irtautua ympäristöstä, johon oli vähitellen\nvajonnut, ja kohota entiseen seesteiseen ilmapiiriin, jossa vallitsi\ntunnonrauha.\n\nOli kuin Rosina olisi arvannut hänen ajatuksensa, sillä hän loi häneen\ntuontuostakin pitkän, tutkivan silmäyksen. Sitten hän toi hänelle\ntohtorin määräämää lääkettä, joka tietenkin oli tarkoitettu kohmelon\nparantamiseksi, vaikka Rosina ei sitä ymmärtänyt. Tuomari kyllä tunsi\ntohtorinsa, sen vanhan lurjuksen, joka sekoitti konjakkia kaikkiin\nlääkkeisiinsä, mikäli se suinkin soveltui. Rosina oli hienotunteinen\nkuten aina. Hän vältti kaikkea, mikä olisi voinut vivahtaakin sille,\nettä hän odotti mieheltään tunnustuksia ja selityksiä. Siksi hän ei\nnyt istuutunut vuoteen viereen, varsinkaan kun se olisi voinut näyttää\nlähentelyltä. Rosina oli huomannut miehensä rakkauden kylmentyneen eikä\nmillään ehdolla tahtonut tarjoutua eikä tuppautua hänelle. Hehän olivat\nasuneet erillään jo vuoden verran: Rosina ja Lahja yhdessä entisessä\nmakuuhuoneessa, hän tässä omassa kamarissaan. Heidän elämänsä oli ollut\nsärkynyttä, kurjaa.\n\nTämä vaitiolo oli sietämätöntä! Tuomari ponnisti ajatuksiaan\nkeksiäkseen jonkin aiheen, josta voisi aloittaa keskustelun\nluontevasti, rauhallisesti, ystävällisesti, mutta sitä ei tietenkään\nlöytynyt, sillä huono omatunto ja häpeä takoivat niin, ettei aivoissa\npäässyt elämään muu kuin oma syyllisyys. Ikäänkuin taas arvaten\nmiehensä ajatukset Rosina silloin alkoi puhua lempeällä, pehmeällä,\nsuloisella äänellään:\n\n-- Maitokaupassa kertoivat vanhan kestikievarin palaneen yöllä.\nKuulinhan minäkin tuutauksen... Sanoivat sen pitkän maisterin\njuovuksissa kaataneen lampun ja tulen päässeen siitä irti ja saaneen\nheti suuren vauhdin. Maisteri kuului ilmestyneen ikkunaan ja ryhtyneen\npitämään puhetta sekä kieltäytyneen pelastautumasta. Eräs hänen\noppilaistaan, joku vankka yläluokkalainen, joka kuuluu palokuntaan, oli\nväkisin, kantamalla, raahannut hänet ulos. Herroja sieltä oli löytynyt\naika liuta... Asianajaja S. -- tiedäthän -- oli päässyt viime tingassa\nikkunasta. Sanoivat hänen olleen alusvaatteisillaan ja saaneen vain\npalttoon niiden päälle. Se ikkuna kuuluu Hildurin kamariin. Hildur\nitse oli pelastunut portaiden kautta hyvin keveissä ja vaillinaisissa\npukimissa. Hänen kaikki vaatteensa ja tavaransa kuuluivat palaneen.\nVain sormissa olleet sormukset olivat säilyneet...\n\nTuomaria viilsi ja huimasi. Rosina puhui niin rauhallisesti ja\nulkokohtaisesti, ettei sitä olisi voinut uskoa mahdolliseksi, jos hän\ntodella olisi tiennyt oman miehensä olleen niiden joukossa, jotka oli\ntäytynyt pelastaa kantamalla. Mutta Rosinasta ei aina saanut selvää.\nHän voi kätkeä surunsa ja tuskansa, jos vain tuotti siten huojennusta\nrakkailleen. Hän saattoi hyvinkin tietää -- niin, tiesi varmasti\n--, että tuomari oli tuotu kotiin palavasta kievarista, jossa oli\njuovuspäissään satuttanut itsensä. Senhän arvasi jo hänen vaatteistaan,\njotka tietenkin haisivat savulta. Missä hänen pukunsa oli? Tuomari\nvilkaisi ympärilleen. Tietysti! Rosina oli tuntenut savun hajun ja\nvienyt puvun tuultumaan. Tuolilla tuossa oli valmiina toinen puku,\nhienosti silitettynä ja harjattuna. Rosina osasi kaikkea ja teki työtä\nahkerasti aamusta iltaan. Anoppi myös oli ahkera ja taitava. Yhdessä he\nhoitivat kodin ja pitivät vielä pientä kutomoliikettä. Väsymättä eukon\nkädet liikuttivat kutomakoneen kampia. He olivat sanan todellisessa\nmerkityksessä ahkeria, kunnollisia naisia, älykkäitä, sivistyneitä.\nJa Rosina lisäksi kaunis, suloinen, naisellinen, äidillinen. Hän,\ntuomari, oli heihin verrattuna kurja olento. Vai oli asianajaja ollut\nHildurin luona. Ilmanko sillä oli ollut muka kiire kotiin. Tuomari\nmuisti nyt Hildurinkin kadonneen verraten aikaisin ja toisen buffan\nilmestyneen passaamaan. Hän oli jo monesta merkistä alkanut epäillä\nHildurin uskollisuutta. Hyvä! Nyt hänellä oli ase häntä vastaan, jos\nhän yrittäisi kiristää tuomaria, kun tämä tekisi lopun suhteestaan\nhäneen. Asianajaja kyllä pitäisi huolta siitä, että Hildurin suu\npysyisi kiinni. Sormuksensa hän vaatisi takaisin. Ehdottomasti. Sitä\ntodistuskappaletta hän ei jättäisi Hildurin käsiin. Asianajaja saisi\npitää huolta siitä, että se palautettaisiin tuomarille. Mutta hänenhän\npiti vastata jotakin Rosinan selostukseen. Hän sanoi kylmästi ja\nvalheellisesti:\n\n-- Joutikin palaa!\n\nRosina katsahti häneen pettyneesti, kummastuneesti, ja aikoi virkkaa\njotakin, mutta ei virkkanutkaan. Saatettuaan loppuun siistimisensä hän\nmeni ja sanoi ovelta:\n\n-- On parasta, että koetat nukkua. Olen lähettänyt ilmoituksen\nlääninhallitukseen, että olet sairas. Kahvin aikana tulen herättämään\nsinut. Ehkä silloin jo voit paremmin.\n\nRosina osasi olla toisin ajoin ja sopivissa kohdissa jäätävän\nasiallinen. Kunpa voisikin nukahtaa muutamaksi tunniksi, niin ehkä\nsitten kykenisi kirkkaammin aivoin ajattelemaan, mitä olisi tehtävä\nselviytyäkseen tästä alennustilasta ja siveellisestä umpikujasta. Jos\nolisi huutaa Rosinaa takaisin ja kertoa hänelle avomielisesti kaikki?\nTuomari tunsi halua siihen, mutta epäröi toisaalta. Ripittäytyminen\nnyt, kuilun pohjalla, kaikki lankeemukset visvaisina ja haisevina,\nmerkitsisi sitä, että hän vyöryttäisi koko taakkansa myös Rosinan\nharteille, hänenkin kannettavakseen, vaikka hän oli viaton. Se ei ollut\noikein eikä miehekästä. Hän kyllä ripittäytyisi aikanaan, mutta vasta\nsitten, kun hän olisi ehtinyt osoittaa olevansa sittenkin mies ja\nnousseensa pois alennuksensa kuilusta.\n\nItseinho kohosi kurkkuun asti ja aiheutti sellaista ellotusta, että\ntuomarin täytyi voihkaista. Hän kulautti tohtorin päänkipulääkettä\ntoisen annoksen ja hautautuen peitteisiinsä toivoi armahtavan unen\nsaapumista. \"Tällaisessa raadollisuuden tilassa ihminen tuntee\nselkeästi tarvitsevansa hänen apuaan, jota sanomme Jumalaksi.\nPaatuneinkin kieltäjä oivaltaa silloin hänen välttämättömyytensä ja\nläsnäolonsa\".\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\n1\n\nEräänä päivänä todettiin Emman saapuneen takaisin insinöörin luo,\nmutta ei enää palvelijattarena, vaan rouvana ja tällaisen asussa ja\ntyylisenä. Hänen katoamisestaanhan oli kulunut jo nelisen vuotta,\nenemmänkin, mikä aika muuttaa melkoisesti nuorta naista, varsinkin\njos tämä ehtii sen kuluessa tulla kahden lapsen äidiksi. Ristiina\ntarkasteli Emmaa terävästi ja tuumi sitten, että \"se on koreampi\nkuin ennen -- niinkuin kypsä marja on kauniimpi kuin raakila -- ja\npehmeämpi. Eikä se näy tulleen ylpeäksi, vaikka onkin päässyt rouvaksi\".\n\nEmma oli jo tulopäivänään juoksaissut Ristiinan luo. \"Täytyi tulla\nkatsomaan, kuinka täällä jaksetaan, kun ei ole nähty pitkään aikaan.\nPäivää, mestari! Miten te voitte? Onpahan ohimoille lisääntynyt lunta!\nEttekö ottaisi yksintein mittaa jalastani, sillä tarvitsen pian\nvilpoiset, matalat kesäkengät? Voi, kuinka Santeri on kasvanut! Ihanko\nisoon kouluun sinä aiot? Kohtahan tässä on toukokuun loppu käsissä ja\nsilloin nähdään, pääsetkö. Kyllä sinä varmasti pääset, kun olet niin\nahkera, kiltti ja viisas. Tutkintopäivänä sitten paistan ohukaisia\nteille kaikille isoon kouluun menijöille, sinulle, Elsalle, Laurille ja\nLahjalle. Kyllä silloin kannattaa pitää oikein jymyjuhlat!\"\n\nEmma oli tällainen -- voitti hyvyydellään ja kauneudellaan kaikkien\nsydämen. Pian hän oli tuttu pastuskan ja tuomarin väen kanssa ja\nlennähti näiden luo yhtäkkiä milloin sattui, rupatteli hauskasti,\nhymyili onnellisena ja oli taas mennyt. Pikku Lennart ilmestyi\ntaapertelemaan pihalle, suutarin ikkunan eteen, ja oli niin insinöörin\nnäköinen, että \"ihan pahaa teki\", kuten Eranderin tantti sanoi. Hän\nkai tarkoitti tällä sanalla sitä, että katsoi Lennartin syntyneen\nluvallisuuden ja säädyllisyyden ulkopuolella. Kuultuaan pastuskalta,\nettei Emma ollut nimenomaan vaatinut kirkollista vihkimistä, vaan oli\nsanonut tyytyvänsä tekemään niin kuin insinööri tahtoi, Eranderin\ntantti oli suutahtanut ja tuuminut, että \"köysissä hän veisi jokaisen\nmiehenroikaleen papin eteen ja vannotuttaisi heillä vihkivalan\nvähintään kolmeen kertaan -- en muuta tule ja sano!\" Hän oli hyvillään\nsiitä, että insinööri oli ymmärtänyt vihkimisen tärkeyden paremmin kuin\nEmma, joka \"ei älynnyt naisen velvollisuuksista ja oikeuksista muuta\nkuin että oli aina oltava miehille mieliksi\". Eranderin tantti oli\nselvillä naisen aseman epäkohdista ja naisen vapautumispyrkimyksistä,\nsillä hän luki sekä Idunia että Kotia ja yhteiskuntaa. Emma taas\nei tiennyt näistä lehdistä eikä niiden edustamista aatteista\npöykösenpölähtävää, vaan totteli vain naisen keskeisintä luontoa:\nrakkautta ja ehdotonta, harkitsematonta antautumista noudattamaan\nsen käskyjä. \"Sitähän ne miehenpahukset juuri tahtovat!\" murisi\nEranderin tantti happamasti, \"ja sillä insinööri on niin ihastunut\nEmmaan\". Sanottuaan tämän toteamuksen hän niekutteli ja hymähteli niin\nmerkitsevästi ja paheksuvasti, että saattoi selvästi huomata Emman\nmenneen hänen mielestään rakkaudessaan aivan harhaan. Asia oli sitä\narveluttavampi, kun hän moitti omaa tytärtään, lempeätä ja suloista\nRosinaa, samasta asiasta. \"Ei se kelpaa, vaan miestä on tartuttava\nkiinni otsatukasta kuin vikuria hevosta ja talutettava vakavasti ja\nvarmasti elämänpolkua pitkin. Silloin hän ei pääse horjahtamaan syrjään\neikä uppoamaan tien vieressä oleviin hetteisiin eikä mutahautoihin\".\n\nInsinöörin perhe-elämä järjestyi nyt niin hyväksi ja onnelliseksi\nkuin toivoa voi. Hänen tähän saakka kalseahko makuuhuoneensa muuttui\nmuutamassa viikossa eräänlaiseksi hämyiseksi, valkeaksi kammioksi,\njossa valtava aviovuode julisti keskeisellä asemallaan ja leveällä\npeitteellään elämän ja luonnon syvimmän tarkoituksen pyhyyttä ja\npuhtautta. Insinöörin makuukamariin oli saattanut mennä kuka tahansa\nkenenkään pitämättä sitä sopimattomana, mutta kun se nyt muuttui\nEmman ja hänen yhteiseksi kaikkein pyhimmäksi, sinne eivät asiattomat\nenää rohjenneet kurkistaakaan. Jos joku oli saapuvilla Emman itsensä\nmennessä sinne, Emma ei voinut olla punastumatta. Alli-rouva katsahti\nsinne joskus kaihoavasti ja vaihtoi Emman kanssa ymmärtävän silmäyksen,\njoka aiheutti heleän punan leviämistä molempien valkealle kaulalle.\n\nLennart-vainajan taulut ja muut leikkikalut olivat päässeet jälleen\nkunniaan. Uusi pikku Lennart tuijotti pyörein silmin leijonaa, rottaa\nja rottakoiraa sekä lumituiskussa värjötteleviä tiaisia, ja oli\nväsymätön kuuntelemaan kaikkea sitä, mitä Alli-rouva ja Elsa niiden\njohdosta kertoivat. Mutta pian nämä huomasivat, että uusi Lennart oli\nmonessa suhteessa erilainen kuin entinen. Hänen mielikuvituksensa\nei elävöittänyt itselleen lemmikkiolentoja eikä hän osannut puhua\nyhtä pikkuvanhasti eikä viisaasti kuin vainajain valtakuntaan pois\nlennähtänyt sairas enkeli. Elsa huokasi pettymyksestä, sillä hän\nymmärsi vainajan vieneen ainiaaksi mukanansa Sammukan, Hännykän ja\nKenkelin. Ei uusi Lennart liioin pitänyt laulusta eikä soitosta yhtä\npaljon kuin entinen, vaan saattoi Elsan laulaessa unohtua puuhailemaan\njotakin ja keskeyttää laulun. Kun kävi näin eikä Lennart milloinkaan\npyytänyt Elsaa laulamaan, laulu vähitellen vaikeni lastenkamarissa\nkokonaan. Insinööri, jolle se oli puoli elämää, suri, ettei hänen\npoikansa ollut perinyt hänen soitannollisia lahjojaan, vaan oli siinä\nsuhteessa tullut äitiinsä.\n\nSaattoi olla, että uuden Lennartin erilaisuus verrattuna entiseen oli\nse seikka, joka ensimmäiseksi viritti Elsan tunteet vieroviksi hänen\ntätiään kohtaan. Tämän ohella vierominen aiheutui myös siitä, että\nEmma, tullessaan taloon rouvaksi, sysäsi tahtomattaankin Alli-rouvan\nsyrjään siitä keskeisestä asemasta, jossa tämä oli siihen saakka ollut.\nElsa piti tätä vääryytenä äitiään kohtaan ja muutenkin ikävänä asiana,\nsillä hänen terävä silmänsä havaitsi Emman puheessa, käytöksessä\nja menettelytavoissa vivahduksia, jotka loukkasivat hänen herkkää,\nkultivoitunutta aistiansa. Emma-täti ei kyennyt ottamaan vastaan\nvieraita niin hienosti ja kauniisti kuin Elsan äiti, ei keskustelemaan\nheidän kanssaan sillä tavalla kuin äiti, ei soittamaan eikä laulamaan.\nVaikka Elsa myönsi Emma-tädin olevan hyvin kaunis ja suloinen, niin hän\nsilti piti, että Emma-tädin kädet ja jalat olivat liian isot ja että\nhän nauroi liian äänekkäästi ja oli joskus huolimaton peseytymisessään\nja pukeutumisessaan. Vaikka Elsa oli vielä lapsi, hän oli kuitenkin\nsekä synnynnäisesti että äitinsä vaikutuksesta äärimmäisen herkkä ja\ntarkka tällaisissa asioissa ja ilmaisi arvostelunsa ja moitteensa pään\nylhäisellä asenteella, hienolla, kylmällä ilmeellä ja poistumalla\narvokkaasti, taaksensa katsomatta.\n\nElsan tunteisiin voi vielä vaikuttaa eräs tekijä, josta hän itse ei\ntietänyt mitään ja jonka osuuden vain hänen äitinsä aavisti. Elsa oli\nvarhaiskypsä ja jo tullut niihin vuosiin, jolloin ensimmäinen vieno\nnaisellisuus ilmaisee saapumistaan. Nuo itsetiedottomat, hienot tunteet\nolivat kiihkeänä lapsen-rakkautena kohdistuneet enoon, joka kaikissa\nsuhteissa täytti Elsan ihanteelleen asettamat vaatimukset ja jonka siis\nElsa näki ei todellisuuden vaan unelmiensa mukaisena, uutena isänänsä,\njohon hän sovitti kaiken entiseen isään kohdistuvan kaipauksen ja\nromantiikan. Kun nyt osoittautui, että eno antoi varsinaisen suuren\nrakkautensa aivan vieraalle naiselle, syrjäyttäen sekä Elsan että tämän\näidin, Elsan valtasi hämärä mustasukkaisuus ja melkein viha naista\nkohtaan, joka oli aiheuttanut enon \"uskottomuuden\". Taustalla väreili\ntätä mustasukkaisuutta vahvistavana tekijänä itsetiedoton, hiukan inhon\nsekainen ja pöyristyvä, mutta samalla kaukaisen viettelevä tunne siitä,\nettä kodin ilmapiiriin oli Emma-tädin mukana tullut jotakin, jota siinä\nei ollut ennen ollut: aistillisuutta, kuumaa intohimoa. Elsa ei ollut\nvoinut välttyä joskus näkemästä, kuinka insinööri hyvästeli vaimonsa\nsuudelmin, ja oli loukkautunut ja pelästynyt siitä, että nämä suudelmat\nolivat niin erilaisia kuin ne, joita eno joskus painoi äidin otsaan.\n\nTästä Elsan asenteesta syntyi se ainoa pilvi, joka varjosti insinöörin\nuutta onnea. Sopusointua, iloisuutta ja rakkautta kaipaavana luonteena\ninsinööri kärsi, jos huomasi ympäristössään ristiriitoja. Kun hän\noli kiintynyt Elsaan kuin omaan lapseensa ja seurasi ihaillen ja\njännittyneenä tämän harvinaisen, ylimyksellisen kauneuden kehittymistä,\nhäntä pahoitti syvästi se, että nämä kaksi hänelle niin rakasta olentoa\nelivät epäsoinnussa. Emma oli vaistonnut herkästi jo ensimmäisestä\ntapaamisesta Elsan taholta uhoavan häntä kohtaan kylmää tuulta ja\noli siitä murheissaan. Kun tällainen tilanne oli hänen pehmeälle,\nherttaiselle luonteelleen sietämätön, hän ryhtyi heti kaikin keksiminsä\nlepytyskeinoin houkuttelemaan Elsaa puoleensa, mutta aluksi ne\nnäyttivät kilpistyvän siitä jäämuurista, jonka Elsa oli kohottanut\nheidän välilleen. Alli-rouva oli ihmeissään Elsan käytöksestä, mutta\nkun se ei milloinkaan ylittänyt sopivaisuuden rajoja, hänellä ei\nollut aihetta puuttua siihen. Kun hän lisäksi vaistosi Elsan ottaneen\ntorjuvan ilmeensä ikäänkuin puolustaakseen äitiään uutta tulokasta\nvastaan ja hänen menettelyynsä saattavan olla vielä syvempiä,\nkehitysiästä johtuvia syitä, hän ei voinut pahastua tyttäreensä,\nvaan päätteli ajan kyllä tuottavan parannuksen tähän kipeään asiaan.\nHän neuvotteli siitä veljensä ja Emman kanssa, mutta eivät nämäkään\ntienneet muuta neuvoa kuin että oli odotettava. \"Elsa kasvattaa minua\",\nEmma sanoi surumielisesti, \"ja sitähän tarvitsenkin. Joka päivä\ntunnen monesta seikasta olevani vieras tässä ympäristössä ja uudessa\nasemassani. Melkein kadun, että lähdin pois pienestä kodistani\". Mutta\nsamassa hän jo nauroi, pyysi anteeksi sanojaan ja tuumi toivorikkaasta\n\"Saattepa nähdä, että Elsasta ja minusta tulee vielä hyvät ystävät!\"\n\n\n2\n\nJuomalakkolaisilla oli oma lippunsa, jonka kantajaksi aatteen\nisä, tohtori, nimitti Römperin. \"Teidän liittymisenne lakkoon on\nasiallemme niin suuri voitto, että olette sen tähden oikeutettu\nsen lipun kantajaksi\", hän selitti. Kun sitten kokouksen loputtua\nlähdettiin mielenosoituskulkueena marssimaan kaupungille, järjestyneinä\nnelihenkisiksi riveiksi, oli todellakin komeaa nähdä Römperin astelevan\netunenässä, pönäkästi kantaen kevättuulessa kauniisti hulmuavaa\nlippua. Hän tunsi itsekin saavansa tästä luottamustehtävästä uusia\nvoimia jatkaakseen taisteluansa, jonka kireydestä ei ulkopuolisilla\nollut aavistustakaan. \"Luulevat tietysti, että minä olen raitis aivan\nilmaiseksi, ja minulla kun on sisuksissani kovempi jano kuin konsanaan\nEleaasarin kameeleilla\", Römperi ajatteli ja näki mielikuvituksessaan\npelkkiä kuohuvia oluttuoppeja, joiden kylmää, kosteata kylkeä pitkin\nvaahto valui houkuttelevasti. Tämä lipunkantajan kunnia kuitenkin\nlievitti sitä sen verran, että hän tunsi jaksavansa taistella himoaan\nvastaan vielä toistaiseksi.\n\nJuomalakkokokouksesta ja kulkueesta oli sitten kaupungin sanomalehdessä\nlaaja, innostunut, tunnustusta uhkuva kuvaus, jossa erikoisesti\nmainittiin lipunkantaja, jalkinetyöntekijä Joh. Grönberg. Römperi\nluki sen itse, sillä lehti tuli Kostamolle, mutta ei tuntenut ensin\nnimeään, kun se oli painettu siihen niin herraskaisen oudosti ja\nviinisti. Uskoi hän sen kuitenkin sitten, kun Kostamo oli vakuuttanut,\nettä \"kai se sinun nimesi on, koska kerran olit lipunkantajana ja\nRömperin Jussi olet. Herrat kirjoittelevat monesti ihmisten rehelliset\nnimet päishiiteen\". Ensimmäistä kertaa hänen nimensä ei kyllä lehdissä\nollut, sillä se oli joutunut niihin sekä koti- että ulkomailla\njuopumussakkojen, irtolaisuuden ym. sellaisten ylitsekäymisten\njohdosta, joissa merkitsi enemmän poliisin pikkumaisuus kuin itse asia.\nMutta kun se oli ollut kotimaassa tähän saakka enimmäkseen \"Johan\"\ntai \"Jussi\" eikä tuntemattomaksi lyhennetty \"Joh.\", Römperi ei ollut\nhuomannut sitä tällä kertaa omakseen. Hän luki kuvauksen tarkkaan,\ntunsi polttavaa janoa ja köllähti Kostamon penkille kyljelleen.\nSitten hän alkoi miettiä, miten sommittelisi tuon äidille aikomansa\nkirjeen, ja päätti lopultakin kirjoituttaa sen Kostamon tyttärellä.\nHänen kätensä näet oli alkanut tutista viinanhimosta niin, että se\nhaittasi työnteossa, saati sitten kirjoittamisessa. Römperi tiesi tämän\nolevan viinamadon metkuja. Vaikka vapiseminen selvästi johtui viinan\nvaikutuksesta, se lakkasi, jos antoi madolle uuden ryypyn. Niin kauan\nkuin tuore viina vaikutti, kädet olivat niin väkevät, että harjas\nosui hapuilematta reikään. (Römperikin oli sitä mieltä, että vain\nharjaksilla sai tehdyksi kaikista hienoimman ompeleen).\n\nMuutaman päivän kuluttua mainittu lehti saapui pastuskan ja Laurin\nvanhaan kotiin, jossa nyt hallitsi entinen apulaispastori, Laurin hyvä\nystävä ja auttelija hänen lapsellisissa opinnoissaan. Kun Kustaava\noli jonkin aikaa ollut hänenkin palveluksessaan, hän oli tullut\npääpiirteissään tuntemaan Kustaavan elämänvaiheet ja tietämään, että\nKustaavalla oli poika nimeltä Jussi, joka renttuili maailmanrannalla\nJohan Grönberg-nimisenä suutarinsällinä. Pastori alkoi aavistaa,\nluettuaan juomalakkokuvauksen, ettei tuo \"jalkinetyöntekijä Joh.\nGrönberg\", lakkokulkueen erikoisesti mainittu lipunkantaja, voinut\njuuri olla muu kuin Kustaavan poika. Oliko niin pienessä kaupungissa\ntoista, johon ammatti ja nimi sekä takaa kuultava välttämättömyys\nliittyä juomalakkoon saattaisivat soveltua näin hyvin? Tuskin. Tästä\noli syytä ilmoittaa eukkoparalle, sillä tuottaisihan hänelle iloa saada\npojastansa näinkin hyviä uutisia.\n\nPastori tiesi, missä nyttemmin kerjuulla elävä Kustaava piti\npääkortteeria, jonne aina palasi pitäjän eri puolille tekemiltään\nretkeilyiltä: sisarensa Riitun tai oikeammin tämän vävyn mökissä\nkirkonkylän takamaalla. Siellä, ovensuupenkillä, Kustaava sai\nmakailla ja kerätä voimia uusia palanpyyntimatkoja varten. Olipa\nhänestä hyötyäkin, sillä hän toi melkein aina kerjäyspussissaan Riitun\ntyttärenlapsille, joita mökissä kuhisi melkein yhtä sakeassa kuin\nrussakoita, maukkaita herrasleivänkantoja, vehnästäkin silloin tällöin.\nRiitulle, jonka hampaattomista ikenistä ei piippu irtautunut muulloin\nkuin yön syvimmän unen hetkellä vahingossa, hän toi venäjänlehtiä,\njoita oli pyydellyt kauppiailta, ja joskus puoleksi palaneita\nvaakunatupakan perskoja, joita rovasti oli kaivellut tilavasta\nsyöskumipiipustaan ja toimittanut pirttiin renkien ja pitäjäläisten\nvapaasti poltettaviksi. Tupakka oli tärkeä tuominen myös Kustaavan ja\nRiitun veljelle, pitkälle, ämmämäiselle, paitsi vanhuuttaan muutenkin\nheikkovoimaiselle Heikille, joka asui sisarensa mökissä huonemiehenä,\nvalliten toista ovensuupenkkiä. Riitu asui karsinaikkunan alla ja\nvävy perheineen peremmällä, isäntäväen varsinaisilla alueilla. Heikki\ntuskaantui väliin lapsiin, joiden melu saattoi kasvaa sietämättömäksi,\nja torui talon isäntää, Tuomasta, että \"heitä sinä pois se joutava\nlasten hommuu\", että \"kun on kakaroita kuin kärppiä vilisten nurkat\ntäynnä\". Mutta ei Aliina, Riitun tytär, huomannut lapsionnensa tästä\nkehoituksesta vähenevän, vaan pinnisteli niin usein kuin kuukausiin\nja vuosiin suinkin sai mahtumaan täyteläisessä äidillisyyden tilassa\nja lahjoitti isänmaalle ja kunnalle säännöllisten välimatkojen päästä\npirteitä pellavapäitä, joista aikoinaan varttui vantteria akkoja ja\ntanakoita tukkimiehiä.\n\nKustaava istui penkillään, polvillaan Heikin tupakanhakkuulauta, ja\nsuki hiusvähiään sianharjaksista tehdyllä su'alla, jota tavallisimmin\nkäytettiin hamppujen viimeiseen puhdistamiseen päistäreistä, mutta\njonka Kustaava oli huomannut hyvin käteväksi välineeksi silloin, kun\nhiuksissa laiduntavan täikannan vähentäminen kävi välttämättömäksi.\nSuka oli niin tiheä, että se vei mukanaan kaiken, sekä elollisen\nettä kuolleen, täit ja niiden munat, mitä vain hiuksissa sattui\nolemaan, ja niin terävä, että raappi miellyttävästi ja piristävästi\npäänahkaa. Laudalle tippuneen saaliin Kustaava tappoi isolla, leveällä,\nmustareunaisella kynnellä niin, että vain ritinä, pirske ja napse\nkuului. Juuri kun hän oli suorittamassa tätä lopputeurastusta, jossa\nmuuten tarvittiin melkoista vikkelyyttä, toiset täit kun olivat laihoja\nja pirteitä sekä puikkivat pakoon kuin oravat, ovi aukeni ja pastorin\npirttiakan tytär toi Kustaavan kummastukseksi hänelle sanomalehden.\n\"Pastori käski\", tuoja selitti, \"lukemaan tarkoin sen kirjoituksen,\njonka hän on erikoisesti lehteen merkinnyt. Siinä mainitaan Jussi,\nteidän poikanne\".\n\nKustaava hätkähti, vei su'an hyllylle ja Heikin tupakkalaudan\npaikoilleen, letitti häthätää suortuvansa hiirenhännälle ja alkoi\ntouhuten hakea Riitun silmälaseja, isoja, pyöreitä \"rilloja\", jotka\nsuurensivat kirpun lehmän kokoiseksi, lukeakseen tuon merkillisen\nkirjoituksen. Itsellään hänellä ei laseja ollutkaan, vaan hän oli\naina lainaillut niitä toisilta. Oli kuin hän olisi pitänyt omien\nlasien hankkimista hänenlaiselleen köyhälle ihmisparalle sopimattomana\nsuurenteluna.\n\nJuomalakko? Lipunkantajana jalkinetyöntekijä Joh. Grönberg? Kustaavan\npäässä pyrki olevaisuus horjahtelemaan ja pyörähtelemään. Kyllä se\nvarmaan oli hänen poikansa. Sillä oli siistit vaatteet, kun se kelpasi\nlipunkantajaksi. Eikä se enää juonut, koska oli juomalakossa. Ehkä\nJumala oli vihdoinkin herättänyt Jussin ymmärtämään, miten kauhea synti\njuominen on. Kustaavan mielessä leimahti yhtäkkiä kirkkaaksi kymmenien\nvuosien takainen menneisyys, aika, jolloin hän oli joutunut saamaan\nJussin. Väkisellä hänelle oli se lahja annettu eikä omasta tahdosta.\nRakkautta olisi hänen puolellaan kyllä ollut, mutta kun ei ollut\nrikkautta, niin mitäpä sillä teki. Olipahan kuin rasvana kärryissä,\nettä luisti paremmin lapsenteko. Ei Jussin isällä ollut alunalkuaankaan\nvakavia tarkoituksia -- leikittelipähän vain huvikseen tyttöparalla.\nEi Kustaava ollut ensimmäinen maailmassa, jolle niin kävi, eikä sitä\nkannattanut enää surra. Jumala oli kyllä antanut sen asian anteeksi.\nSiitä Kustaava oli täysin vakuuttunut. Vaan sitä kannatti surra, että\npojasta, sellaisten kärsimysten ja nöyryytysten palkasta, oli tullut\nhulttio ja maailmanrannan kiertäjä. Itselleen Kustaava tunnusti, että\nnäin oli, mutta muille hän kyllä Jussia puolusti. Ei Jussi tosin ollut\nmilloinkaan auttanut äitiään -- homehtunut limpunkanta oli ainoa, minkä\nhän oli Kustaavalle lähettänyt --, mutta sitä ei tiedä, mitä esteitä\nihmisen hyville teoille milloinkin nousee. Vanha Erkki osaa kyllä\npettää viisaammatkin kuin Jussin. Se limpunkanta saattoi sitten olla\nkova! Aluksi Kustaava koetti liottaa sitä kahvissa, sen harvan kerran\nkun sattui tätä saamaan, mutta se oli kuin luuta eikä pehmentynyt\nmuuten kuin vähän pinnalta. Silloin Kustaava kätki sen arkkuunsa ja\npiteli sitä kädessään ja nuuhkaisi, kun se joskus sunnuntai-aamuina,\nhänen ottaessaan arkusta sunnuntaihametta, pyörähti kolinkolia\nnäkyviin. Olihan se sentään oman pojan lähettämä. Joskus hän jykersi\nsen laidasta murusen, jonka sitten liotti suussansa ja nautti hartaana\nkuin pyhän ehtoollisen. Oikein kädet ristissä, limpunkanta sylissä, hän\nsilloin istui arkkunsa ääressä ja rukoili hartaasti Jumalaa onnettoman\npoikansa puolesta. Kauan, monta vuotta, hänellä oli limpunkanta\ntäten pyhänä muistoesineenä, jonka ääressä hän vietti hiljaisia\nrukoushetkiä. Hän ei hävittänyt sitä sittenkään, vaikka russakat\npääsivät selville, että Kustaavan tyhjyydestään kuulussa arkussa oli\nkaikista vastaväitteistä huolimatta jotakin, ja ryntäsivät tutkimaan\nasiaa sakeina parvina. Aivan oikein! Leipäähän siellä oli, valkoista\nkaupunkilaisleipää, joka maistui pettuun tottuneen erämaantorakan\nsuussa kuin taivaan manna. Olisi luullut, ettei koko pitäjässä\nollut russakoille muuta syötävää kuin se, sillä semmoisia laumoja\nniitä sen kimppuun hyökkäsi. Kustaavan ja russakoiden jykerryksistä\nsekä ajanhampaan vaikutuksesta se vähitellen halkeili, hajosi ja\naukeni muruiksi ja tomuksi, joka täytyi puistaa pois, koska pölyytti\nvaatteita. Mutta Kustaavan muistista kannikka ei milloinkaan unohtunut.\nJussi olisi tuskin voinut keksiä toista lahjaa, joka olisi painunut\nsiihen niin syvään kuin tuo kuivettunut, homehtunut limpunkannikka.\n\nKustaava muisteli Jussia, kuinka se oli rintalapsena mieluinen. Hän\nrakasti sitä niin, että olisi antanut vaikka ristiinnaulita itsensä,\njos olisi sillä voinut hankkia sille ainaisen onnen. Ja nyt hänet\nvaltasi niin haikea ikävä, että hän pillahti itkemään. Vanha ruumis\naivan hytki ja nytki, kun hän tyrski siinä kumarassa. Hän tahtoi\nnähdä Jussin vielä viimeisen kerran. Se päätös leimahti siinä itkun\ntakaa kuin tulenlieska pimeässä yössä ja ajoi Kustaavan liikkeelle,\npuuhaamaan uutta kerjuumatkaa, jonka ulottaisi kauas rantamaahan.\nJalat olivat kyllä jo heikot ja horjuvat, ja vaatteet vain rykelmä\neriskummallisia ryysyjä, jotka oli ripustettu variksenpelättimen\npäälle, mutta siitä huolimatta Kustaava uskoi jaksavansa taivaltaa tuon\nparinkymmenen penikulman pituisen matkan. Olihan Aliinan mies vuollut\nhänelle äsken uuden kerjuusauvan ja olihan tieto Jussista tullut\nhänelle ihmeen kautta, kuin kyyhkysen tuoma öljypuun lehti. Kun hän\nitse vain uskoisi jaksavansa suorittaa matkansa, niin Jumala varmaan\nantaisi sen tapahtua. Jumala ei voisi olla niin julma, että estäisi sen.\n\n\n3\n\nKustaava kerjäili ensin kirkonkylässä pussinsa täyteen kannikoita,\njotta olisi varma riittävistä leipäeväistä. Onnistuipa hän saamaan\nsieltä täältä voinokareenkin, jonka sulloi pieneen rasiaan. Suolakalaa\nja maitotilkan hän saisi pyydellyksi tienvarsitaloista, joissa lisäksi\nannettaisiin vanhan lämmitellä uuninpankolla ja nukkua ovensuupenkillä.\nNäin varhaiskeväällä pyrki olemaan metsäpaikoissa hölsekeliä, mutta\nsuurimmalta osalta kai maantie olisi kuivaa. Jos odottaisi kuukauden\nverran, niin ehkä pääsisi menemään tervalastin päällä. Mutta ei se\nollut varmaa, sillä tervamiehet eivät ottaneet mielellään joutilasta\nliikalastia. Eikä Kustaava nyt malttanut odottaa niin kauan, sillä\nhänellä oli kiire. Rinnassa joku hoputti lähtemään, että \"joudu, joudu,\nmuuten myöhästyt!\" Kustaava ei sanonut Riitulle aikeistaan mitään, vaan\nhankki hiljaisuudessa kaiken varalta, kun aikoi vieraisiin pitäjiin,\nnimismiehen passin ja lähti eräänä päivänä kuten ennenkin, käytettyään\nkättänsä Riitun, Aliinan, Tuomaan ja Heikin kourassa sekä lasten\npäälaella. \"Jumala tiennee, näenkö teitä enää!\" hän huokasi itsekseen,\nmutta ei sanonut sitä ääneen, ja alkoi mennä polkua pitkin kylää\nkohti. Kustaavan jalat olivat huonot, jalkaterät varsinkin ja niissä\nukkovarpaan nivel, joka oli kasvanut niin paksuksi kuhmuksi, ettei\ntahtonut mahtua minkäänlaisiin kenkiin. Kustaavalla ei ollut pohjattuja\njalkineita niinkuin olisi tullut, kun oli käveltävä kovaa somertietä,\nvaan pehmeäpohjaiset pieksukengät, joiden läpi tuntui pienikin kivi,\nmutta hän oli tottunut kulkemaan sellaisissa. Tuomas oli paikannut ja\ntervannut ne, niin että ne olivat nyt Kustaavan mielestä kovasti hyvät,\njopa hienot.\n\nToivorikkaana ja reippaana, mielestään erittäin hyvin varustautuneena,\nKustaava lyöttäytyi postimiehen mukaan ja pääsi hänen veneessään järven\nyli emäjoen niskaan, josta maantie alkoi viedä kohti rantamaata, hänen\npoikansa nykyistä olinpaikkaa. Siinä järven rannassa, johon postimies\nlaski veneensä, hän levähti vielä ennen matkaansa ja katseli samalla\nulapan toiselle puolelle jäänyttä kirkonkylää, jossa oli asunut\nsuurimman osan elämäänsä. Tuolla oli isoja tuossa pikkupappila, tuon\nison koivun kohdalla, jonka erottaa vanhoillakin silmillä. Siellä\noli se maailma, jonka piirissä Kustaava oli iloinnut pienet ilonsa\nja itkenyt suuret surunsa, näistä suurimpana Jussi-poikansa. Voi,\nkuinka olikaan hyvä Jumala armollinen, kun oli vielä viimeisellä\nhetkellä herättänyt Jussin tunnon ja tuottanut vanhalle äidille niin\nsanomattoman suuren ilon. Polvillaan ihan häntä täytyi siitä kiittää.\nJa Kustaava kääntyi siitä istualtaan kiven nojaan polvilleen ja rukoili\ntaas hartaasti Jussin puolesta. Hänellä oli se tunne, että vain tässä\nasennossa hän saattoi ilmaista tarpeeksi syvää nöyryyttä Jumalaa\nkohtaan ja riittävästi kiittää häntä hänen mittaamattomasta armostaan\nja hyvyydestään. Noustuaan siitä ja lähdettyään keppinsä nojassa\nkulkemaan kohti kaukaista päämääräänsä hän tunsi olevansa rikas. Hänen\nsielussaan kimalteli jotakin niin kaunista, ettei hän ollut milloinkaan\nsellaista nähnyt. Hän ei osannut selittää, mitä se oli, mutta siitä hän\noli selvillä, että se merkitsi kaikkien onnenhaaveiden täyttymistä.\nKustaavan katse loisti yleensäkin kirkkaana silloin, kun hänen mielensä\noli hyvä ja hänen kultaisen sielunsa lämpö oli lehahtanut hehkumaan,\nmutta milloinkaan se ei ollut tuikkinut niin tähtimäisesti kuin nyt,\nkun kymmeniä vuosia turtuneena ollut ja laiminlyöty äidinrakkaus oli\nodottamattoman herätteen ansiosta jälleen puhjennut tuhkan alta ja\nalkanut palaa ihmeellisen loistavalla ja kuumalla liekillä.\n\nKatse alati kohdistuneena tuohon sydämensä näkyyn, joka oli samalla\nkuin kointähti taivaanrannalla, Kustaava aloitti voimia vaativan pitkän\nmatkansa. Kuta kauemmin hän tuijotti tuohon tähteen, sitä selvemmin\nhän näki, miten hyvin hänen pojallaan nyt oli asiat, miten hän oli\nparantunut juoppoudestaan ja noussut semmoiseen arvoon, että hänet\nvalittiin lipunkantajaksi, ensimmäiseksi mieheksi yrityksessä, joka\nkyllä oli Kustaavalle hämärä, mutta jonka suuren aatteellisuuden ja\nihanteellisuuden hän aavisti. Jussilla oli ymmärrettävästi nyt vaimo\nja lapsia ja oma talo ja liike, sillä muuten häntä ei olisi nostettu\ntuollaiseen arvoon eikä kunniaan. Sen Kustaava selvästi oivalsi. Se,\nettei hän ollut vielä muistanut äitiään, johtui siitä, ettei hän ollut\nehtinyt tekemään sitä monien kiireidensä vuoksi. Saattoipa hänellä\nolla niin herraskainen vaimo, ettei hän kehdannut kutsua äitiään\nluokseen, koska tämä oli tällainen hirveä täiturkki ja ryysykäärö.\nKustaava aikoikin ensitöikseen siistiytyä perinpohjin ennenkuin\nmenisi Jussin luo. Hän hakisi ensimmäiseksi sen entisen pastuskan,\njoka kuului asuvan samassa talossa kuin muutkin Kustaavan pitäjästä\npois muuttaneet herrasväet -- tuomari ja vosmestarinna. Pastuska,\njoka oli niin alhainen ja hyvä, hommaisi hänelle heti uudet vaatteet\nja kengät sekä toimittaisi hänet saunaan, jotta saisi noita ikuisia\ntäitä vähennetyksi. Silloin hänestä tulisi liittävän siisti ja puhdas\nnäyttäytymään Jussille ja tämän hienolle vaimolle, suutarimestarin\nmatamille. Kyllä mahtaa Jussi ihastua nähdessään yhtäkkiä ja\nodottamattaan edessään oman vanhan äitinsä, jota tietenkin oli aina\nmuistellut ja rakastanut, mutta joka oli elämän monenlaisten kiireiden\nvaoksi jäänyt unohduksiin. Kustaava ei kantanut Jussille tästä kaunaa,\nsillä miten oli hän itse menetellyt? Tervamiesten mukana toimitetut\nsuulliset terveiset eivät vuosien varrella paljoa merkinneet,\nvarsinkaan jos jäivät viemättä perille, kuten kai useimmiten\ntapahtui. Toista olisi ollut, jos hän olisi pyytänyt pastuskaa\ntuontuostakin kirjoittamaan Jussille ja pyytämään, että vastaa nyt\nvanhalle äidillesi ja lähetä edes jokunen markka, kun on raukka\njoutumassa mierolle. Eipä tullut Kustaavalla milloinkaan tehdyksi\nniin. Siitä saattoi osaltaan olla seurauksena, että Jussin terveiset\nrajoittuivat tuohon limpunkantaan. Ei Kustaavan kannattanut ylpeillä\nparemmuudestaan poikansa rinnalla, vaan pikemminkin hänen tuli myöntää\nolleensa ehkä alkusyinä siihen, että Jussi oli heti uponnut korviaan\nmyöten maailmanrannan suohon, sen turhuuteen ja pohjattomiin synnin\nhetteisiin. Sitäkin varten hänen täytyi päästä tapaamaan Jussia, jotta\nvoisi pyytää häneltä anteeksi tätä raskasta syyllisyyttä. Kuta kauemmin\nKustaava pohti Jussin kohtaloa, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli siitä,\nettä oli itse sen pääasiallinen aiheuttaja. Hyvä Jumala! Hän oli saanut\nlapsensa avioliiton ulkopuolella eli huorinteon kautta ja oli siis\nluonnoltaan sellainen, että Jussiin oli jo perisynnin mukana siirtynyt\npaljon pahaa taipumusta. Niin sen täytyi olla! Hän oli näin ollen\nturmellut sekä itsensä että poikansa ja toimittanut molemmat kadotuksen\ntielle. Täytyi palavasti rukoilla Jumalaa suomaan suuresta armostaan ja\nPoikansa sovintokuoleman vuoksi anteeksi nämä raskaat synnit.\n\nJumala varmaan pani taivaastaan merkille, että kaukaisen erämaanpitäjän\nja rantamaan väliselle maantielle, sen kevätkuloiselle reunalle,\njäi oudostuttavan paljon polvien jälkiä ja että tuon tien varrelta\nkuului alituiseen hätääntynyttä rukoushuohotusta. Vanha Kustaavahan\nsiellä kiiruhti katsomaan ainoata, rakastettua poikaansa, jota ei\nollut nähnyt kymmeniin vuosiin ja jolta oli saanut äidinmaitonsa\nhinnaksi vain kuivaneen limpunkannan. Ja nyt vielä Kustaava pitää\nitseään syyllisenä poikansa kohtaloon ja rukoilee sitäkin anteeksi.\nTaivasten Herra hymähti ihmeissään ja alkoi ajatuksissaan katsella\nKustaava-rievun tiliä. Paljonhan siellä oli velkaa: ajatuksensyntejä,\nkiivastumista, haukkumista ja niin paljon rumia sanoja, ettei olisi\nuskonut niitä suomenkielessä olevankaan, likaisuutta, täitä... Mutta\ntuota Jussin asiaa, jota Kustaava suri suurimpana syntinään, sinne ei\nollut merkitty. Herra muistikin siinä samassa antaneensa viedä sen\nkokonaisuudessaan ynnä lisänä tuntuvat huorisakot sen tekopyhän isännän\ntilille, joka oli vietellyt Kustaavan. Pitkältä ei näkynyt muuten\nolevan siihen, jolloin tuon isännän tilinteon hetki koittaisi. Kustaava\nmenisi iankaikkisuuteen vapaana ainakin siitä synnistä. Ja nuo muut\n-- pienet kotivarkaudet ja sellaiset -- hm? Se oli kaikki niin peräti\ninhimillistä, tietämättömyydessä tehtyä, melkein kuin luonnon pakosta\naiheutunutta, lapsen suuttumusta ja leikkikalujen viskelyä hujanhajan.\nKatsotaanpas saamapuolta. Hyväinen aika! Eihän täällä ole kuin muutama\nharva vienti: \"Täysi määrä inhimillisiä onnettomuuksia\"; \"Pojan surkea\nkiittämättömyys\"; \"Kerjuusauva\"; \"Hyvä sydän\"; \"Iloinen mieli\"; \"Kiltti\nlapsille\"; \"Raskas raadanta vanhuuteen saakka\". Nämä olivat painavia\nasioita, se oli myönnettävä. Herra vilkaisi sitten Jussin tiliä, mutta\nsulki sen samalla sanomatta mitään ja mietti. Vihdoin hänen kasvonsa\nvalkenivat niin, että olevaisuus kirkastui kevätauringon paisteeksi,\nja hän tuumi itsekseen: \"Kustaava on totisesti ansainnut korvauksen\nkärsimyksistään!\"\n\nKun Kustaavalta kyseltiin taloissa ja taipaleillakin, mihin kauas\neukkoriepu oli matkalla, hän empi aluksi vastatessaan ja kierteli,\nsillä häntä pelotti, että jos jo täällä hyvinkin tiedetään, minkälainen\nmies Jussi on, ja aletaan estellä, ettei sen luo ole menemistä.\nMutta sitten toivorikas rohkeus virisi hänen rinnassaan ja hän\nvastasi kysyjille, katseessaan lapsellinen kirkkaus ja kasvoillaan\nherttainen hymy, menevänsä tapaamaan kaupungissa asuvaa poikaansa.\nTästä syntyi tavallisesti pitkä keskustelu, jonka kuluessa Kustaava\n-- puolustaessaan sydämessään poikaansa -- tuli antaneeksi Jussista\nja hänen elämästään ja oloistaan sitä paremman kuvan, kuta kauemmin\nhän ajatteli ja esitteli asiaa tältä kannalta. Lopuksi hän eläytyi\nJussin oloihin niin, että osasi kuvata ne juurtajaksaen, pienimpiäkin\nyksityiskohtia myöten. Kummallisinta oli, että hän nyt todella itse\nuskoi kaiken olevan niin kuin kuvasi. Hän tunsi selvästi nähneensä\nJussin, tämän vaimon Anna Kaisan ja heidän lapsensa: pojat Heikin ja\nAntin sekä tyttäret Eevan ja Liisan, joille oli keksinyt tällaiset\nnimet ja joiden ulkonäön kuvasi tarkkaan. Vain silloin hän häkeltyi\nhiukan, kun kysyttiin, miten niin hyvissä oloissa elävä poika salli\näitinsä kantaa kerjuusauvaa, mutta tointui kohta ja alkoi selittää,\nettei poika tiennyt äitinsä tilasta, vaan luuli hänen elävän entisissä\nhyvissä oloissa. Mutta kaikki muuttuisi Kustaavan päästyä perille.\nIhmiset katsoivat häneen pitkään, ottivat hänet usein kärryilleen,\nantoivat hänelle ruokaa, yösijan ja joskus lantin matkaevääksi.\nPuhellessaan näin ja uskoessaan mielikuviensa todellisuuteen Kustaava\ntunsi sanomatonta onnea. Vähitellen kaikki katkerat muistot haihtuivat\nja eletty elämä muuttui auringonpaisteiseksi laaksoksi, jonka läpi\nsuikertelevaa onnenpolkua Kustaava oli kulkenut tänne saakka.\n\nKuljettuaan kauan, kai kuukauden verran, Kustaava saapui eräänä\nlämpimänä kevätpäivänä paikalle, johon näkyi korkea kirkontorni ja\npaljon rakennuksia. Kustaava tiesi ja arvasi nyt tulleensa perille ja\ntuon olevan se kaupunki, jonne hänen matkansa oli pitänyt. Kirkontornin\nkullattu pallo ja valkeat talot loistivat hänen mielestään niin\nkauniisti, että ellei se olisi ollut syntiä hän olisi sanonut tulleensa\ntaivaalliseen kaupunkiin. Tuolla siis oli Jussin talo, johon hän oli\nkohta saapuva. Sanomaton onni täytti hänen sydämensä.\n\nKustaava oli niin liikuttunut, että häntä alkoi väsyttää ja pyörryttää.\nSiinä oli oikealla kädellä vanha kiviaita, hautausmaan aita, minkä\nKustaava arvasi siitä, että sen takaa näkyi ristejä. Aidan juurella\nkasvoi jo vehmasta ruohoa ja siihen paistoi aurinko lämmittävästi.\n\"Entä kun menen ja nakkaudun tuonne hetkiseksi levähtämään ennenkuin\nlähden kaupunkiin hakemaan pastuskaa. Jaksan sitten paremmin\".\nNiin Kustaava teki -- meni ja etsi sopivan, pehmoisen ruohikon,\nasetti kerjuupussinsa päänalaiseksi, risti kätensä ja vaipui sitten\nniihin onnen kuvitelmiin, joissa nykyisin asui enemmän kuin todella\nolevaisessa. Hetken kuluttua hän jo nukkui kuin kesken leikkiänsä\nuinahtanut lapsi.\n\n\n4\n\nHän oli nukkunut hyvin syvästi ja nähnyt kaunista unta poikansa\nlapsista, varsinkin nuorimmasta, Elisasta, josta oli tullut hänen\nerikoinen mielikkinsä. He olivat juuri joen äyräällä noukkimassa\nmesimarjoja, kun Kustaava heräsi siihen, että joku oli kompastua\nhäneen, astui hänen ylitseen, horjui edelleen muutaman askeleen ja\nkaatui sitten vatsalleen sekä jäi makaamaan siihen suulleen, öristen\nja kiroilen rumasti. Kustaava ei nähnyt hänen kasvoistaan muuta kuin\nviiksien toisen kärjen ja pitkän sängen peittämän posken. Miehen\nvaatteet olivat repaleiset ja nuhraantuneet, ja hattukulussa oli\niso reikä, josta piipotti takkuista tukkaa. Kustaavalla kävi miestä\nsääliksi. Oli nähtävästi tullut tänne rauhalliseen paikkaan ja\nlämpimään paisteeseen nukkumaan pois kohmeloaan. Tuollainen saattaisi\nhänen Jussinsakin olla, mutta olipa, Jumalalle kiitos, herännyt\najoissa. Mies varmaan tunsi Jussin ja voisi ehkä antaa hänestä tietoja.\nKustaavaa oikein sykähdytti. Olipa tämä nyt mukava sattuma.\n\n-- Kuulkaahan! Kustaava siinä jo yritti ja sanoi kovemmin, kun mies\nei vastannut: -- Kuulkaahan, voisitteko sanoa, missä täällä asuu\nsuutarinsälli Jussi Haverinen, ei kun tuota Juuhan Römperi, se sama,\njonka kerrottiin kantaneen juomalakkolaisten lippua?\n\nKustaava huomasi miehen hätkähtävän ja yrittävän nostaa päätänsä, mutta\npainavan sen samalla takaisin turpeeseen. Siitä asennosta hän örisi\ntylysti:\n\n-- Kuka te sitten olette ja mitä Römperi teihin kuuluu?\n\n-- Minähän olen hänen äitinsä sieltä kaukaa Jumalan selän takaa ja\nolen tullut katsomaan häntä, hänellä kun kuuluu olevan täällä niin\nhyvät olot: oma talo, suutarinliike, vaimo, neljä lasta, kaikki, mitä\n\"jokapäiväisessä leivässä\" luetellaan.\n\nKustaava sanoi näin päästäkseen selville, tunsiko mies Römperiä. Jos\ntunsi, niin alkoi kai myöntää tai väittää vastaan. Mutta mies vain\nhätkähti ja sanoi:\n\n-- Vai niin sillä on. Mitä te hänestä vielä tiedätte?\n\nNyt Kustaava alkoi kuvailla laajasti ja avomielisesti, minkälainen mies\nJussi oli ja kuinka hän oli muistanut äitiänsä lahjoilla, lähettämällä\nkerrankin niin ison ja kauniin vehnälimpun, että siitä oli riittänyt\nsyömistä viikkokausiksi. Sitten se oli hyötynyt vuosi vuodelta ja\ntullut rikkaaksi, kuten sanottu. Viimeksi se oli pyytänyt äitinsä tänne\nluokseen, pois nälkäseudun kurjuudesta. \"Semmoinen hyvä poika minulla\non ja tässä nyt olen. Te varmaan opastatte minut ensin sen pitäjän\nentisen pastuskan ja sitten poikani luo?\"\n\nMies kääntyi varovasti, veti hattunsa silmilleen, piti kämmentä\nsuunsa edessä ja tarkasteli Kustaavaa juomisesta verestävin,\nmutta jostakin syystä nyt seestynein, säikähdyksestä pyörein ja\nterävin silmin. Tavaton hämmästys kuvastui hänen kasvoiltaan, jotka\nseuraavassa silmänräpäyksessä jo vetäytyivät vilahdusmaiseen, katkeraan\nirvistykseen, samalla taas palautuakseen entiseen liikkumattomuuteensa.\nKustaava oli noussut istumaan ja tuijotti eteensä onnellisen,\nkirkastuneen näköisenä. Hän oli katsahtanut miestä kasvoihin, mutta\nne olivat hänelle vieraat. Eri komea mies oli hänen Jussinsa -- ei\ntuollainen tursistunut sika. Miten hyvä hänen olonsa nyt olikaan. Hän\ntunsi saaneensa korvauksen kaikesta, mikä oli jäänyt elämässä vajaaksi,\nja aikoi juuri ilmaista ilonsa yltäkylläisyyttä tuolle miehelle, kun\nhänen vanha sydämensä samalla lakkasi lyömästä.\n\nRömperi tyrmistyi nähdessään äitinsä kaatuvan hervottomana pitkälleen\nja siirtyi tarkastamaan häntä lähempää. Kuoleman tulohetkellä mielessä\nvallinnut autuus kuvastui Kustaavan jäykistyviltä kasvoilta ja\nsärkyvistä, elottomista silmistä. Römperi tunsi ja muisti äitinsä\npiirteet. Epäilemättä vainaja oli hänen äitinsä, joka jonkin\nkummallisen kutsun johdosta oli lähtenyt tapaamaan häntä, muka kaikessa\n\"jokapäiväisen leivän\" ylellisyydessä elävää poikaansa. \"Semmoinen\nhyvä poika minulla on\". Römperin sydäntä raateli kumea tuska. Hän ei\nollut sittenkään saanut kirjoitetuksi äidilleen eikä lähetetyksi edes\nyhtä hilkkua siksi, että oli taas langennut juomaan -- hän, juomalakon\nlipunkantaja!\n\nSitten Römperi säikähti. Jos hänet tavattaisiin tästä ruumiin viereltä,\nniin siitä seuraisi pidätys ja tutkinto. Niistä hän ei olisi nyt oikein\nvälittänyt, sillä tuloksena voisi hänen kohdalleen olla tuomio yleiseen\ntyöhön. Hänen täytyi laittautua tiehensä ennenkuin ihmisiä tuli. Ja\nentä jos saadaan tietää vainajan olevan hänen äitinsä? Siitäkin voi\nseurata tutkimuksia ja vaatimus hautajaiskulujen suorittamisesta.\nPakoon täytyi lähteä, kauan aiotulle pitkälle reissulle...\n\nRömperi sieppasi äitinsä kerjuupussin. Näkyy olevan leipää ja\nvoitakin... Ryysyjä. Mitä tuossa on? Römperi avasi huivin nurkassa\nolevan solmun ja löysi siitä rahaa: markkoja, hilkkuja, lantteja. Hän\npisti ne kylmästi taskuunsa, sillä olihan hän vainajan rintaperillinen.\n\"Hyvästi, äiti! 'Semmoinen hyvä poika sinulla on'!\"\n\nRömperi pujahti nopeasti hautausmaan aidan yli ja lähti menemään\npitkin pääkäytävää aivan muuna miehenä. Mutta sitten hänen sydämessään\njysähti ja hän palasi vielä takaisin, sillä hänen oli vaikeata erota\näidistään näin. Hän hiipi aidan vierustaa äitinsä kohdalle ja kurkisti\nsiitä varovasti. Eukko lepäsi rauhallisesti, onnellisen näköisenä\nkuten ainakin se, joka on kaikkien maallisten huolien ulkopuolella.\nKuinka suunnattoman repaleinen hän oli -- kuin variksenpelätti, ja\nhaisi siltä, miltä tuossa tilassa olevat kerjäläiset haisevat. Römperi\ntiesi ja tunsi sen kyllä, sillä se haju oli joskus lähtenyt hänestäkin\nja lähtisi taas pian, jos viime viikkojen menoa jatkuisi. Mutta miten\nonnellisen näköinen äiti silti oli ollut kuvaillessaan, kuinka hyvä\npoika hänellä oli. Hän oli kaikesta päättäen saanut kuolla onnensa\nhuipulla, joutumatta näkemään sitä Römperi-nimistä todellisuutta, joka\nkohmeloisena maata rötkötti hänen vieressään. Jumala on sentään hyvä\nja armahtaa köyhää ja kurjaa ihmisparkaa. Jos on olemassa kuoleman\njälkeistä elämää, niin äiti on parhaillaan siellä, taivaallisessa\nhääsalissa, kuten sanotaan, ylkänsä rinnalla. \"Hyvästi, äiti!\" Römperi\nkuiskasi ja riisti itsensä lopullisesti irralleen tuosta ryysymytystä,\njonka vaikutuksen elämäänsä nyt vasta oikein ymmärsi.\n\nHän meni hautausmaalta lähellä olevalle asemalle ja sen ohi rautatien\nsuuntaan, etelään, johtavaa katua. Päästyään kaupungin ulkopuolelle\nhän nousi radalle ja alkoi kulkea sitä siihen tuttuun tahtiin, jonka\noli maailmanrannalla oppinut. Kiskojen liitteen kohdalla näet pölkyt\nolivat lähempänä toisiaan kuin välillä; täytyi siis muistaa, että siinä\noli otettava lyhempi askel. Sen oppi kyllä, jos asteli rataa myöten\nniin kauan, että siitä kertyi yhteensä vuosia. Silloin saattoi ajatella\nhäiriintymättä niinkuin nytkin.\n\nRömperi ymmärsi, että vaikka hänellä ei ollut ollut äitinsä kanssa\nmitään tekemistä, hän oli kuitenkin pysynyt edes jollakin tavalla\nelämässä kiinni vain siksi, että hänellä oli äiti. Kurjimpina hetkinään\nvarsinkin hän oli saanut lohtua siitä ajatuksesta, että hän lakkaa\nkerran juomasta ja laittaa äidilleen kunnollisen kodin -- menee\nhakemaan häntä ja hämmästyttää koko kirkonmäen, että näin hieno mieskö\nse onkin tuo Römperi, jota on haukuttu maankaatojuopoksi! Kaikki nuo\nnousukuvitelmat, joita hän tuurinsa väliaikoina kehitteli moniin eri\nsuuntiin kuin satua, perustuivat siihen tosiasiaan, että hänellä oli\näiti eli ihanne, johon saattoi kiinnittää ne kuin purjeet. Nyt ei sitä\nihannetta ollut, mistä oli seurauksena, että hän tunsi ajelehtivansa\nilman minkäänlaista peräsintä, satamaa ja ankkuria. Olipa hän lisäksi,\nkun ajatteli tarkemmin, mitä oli äsken tehnyt, käyttänyt kymmenien\nvuosien jälkeen sattunutta tapaamista hyväkseen siten, että oli äitinsä\nkuoltua ryöstänyt hänen rahansa. Kaikkien entisten ansioidensa lisäksi\nhänestä oli siis tullut äitinsä ruumiin ryöstäjä. Se oli niin yllättävä\nja juhlallinen ajatus, että Römperin kävelyn tahti sotkeutui ja hän oli\nkiskojen liitteen kohdalla kompastua. Hän seisahtui ja otti taskustaan\nnuo rahat ja laski ne. Kolmekymmentä markkaa niitä oli, kuten Juudaksen\npenninkejä. Oli kuin hän olisi myynyt äitinsä. Kaikkia vielä! Se\nkuitenkin oli selvää, että hän oli äitinsä ruumiin ryöstäjä. Siitä ei\npäässyt mihinkään. Se oli niin harvinainen tulos kauan haaveillusta ja\nkuvitellusta tapaamisesta, että Römperin liikkumattomilla kasvoilla\nvilahti kaamea irvistys.\n\nHän kuuli junan tulevan ja laskeutui vallilta sen vierelle. Siihen\ntuli maantie kaupungista. Römperi läksi ajatuksissaan astumaan sitä\nja päätyi hetken kuluttua roska- ja romuläjälle, joka oli vuosien\nkuluessa tähän kasautunut. Kaikki, jolla ei enää tehty mitään ja jota\nei kannattanut viedä edes sulattimoon siksi, että se oli paljasta\nruostetta ja likaa, oli vedetty siihen kaupungista. Yhteiskunta oli\noksentanut tänne kelvottoman sakkansa ja kuonansa. Römperin kasvoilla\nvilahti kolkko irvistys, sillä hän oivalsi täydelleen tilanteen\nvertauskuvallisuuden. \"Semmoinen hyvä poika minulla on\".\n\nRömperi poikkesi romuläjälle ja potkiskeli sitä. Pellinpalat ja\nläkkiastiat rämähtivät ilkeästi ja säikäyttivät lentoon läheisessä\nmännyssä pesimäpuuhissa askartelevan varispariskunnan. Tämä oli\ntunnettua raatolintujen aluetta, jonne niitä syksyin kokoontui ahmimaan\nteuraseläinten jätteitä. Römperi tunsi paikan hyvin, sillä hän oli\njoskus kesillä renttuillut täällä porttojen kanssa juopottelemassa.\n\nHänet valtasi yhtäkkiä ellottava tietoisuus siitä, miten rumaa,\niljettävää, hänen elämänsä oli ollut. Ja tulisi olemaan. Hän oli\nkykenemätön nousemaan. Se oli nyt lopullisesti ja ehdottomasti\nselvää. Miksi siis jatkaa olotilaa, jonka arvottomuuden tiesi ja joka\noli kuin viittaukseksi siitä, mitä oli tehtävä, tuonut hänet tänne\nroskaläjälle? Kas, kun olivat erehdyksestä heittäneet tuohon melkoisen\npätkän puhelinlankaa. Mitähän, jos tekisi siitä silmukan ja koettaisi,\njuoksisiko tuo hyvin? Toisen päänhän voisi kiinnittää noiden välisten\npesimäpuun oksaan, joka näkyy olevan niin alhaalla, että siihen yltää\nmukavasti. Tuo ruumiin ryöstö taisi olla se usein mainittu viimeinen\npisara... \"Semmoinen hyvä poika minulla on\".\n\n-- -- --\n\nKustaavan pussista löytyneestä nimismiehen passista nähtiin selkeästi,\nkuka tuo hautausmaan aidan vierestä löytynyt eukkoriepu oli. Römperihän\ntaas oli paikkakunnan tunnetuimpia henkilöitä, niin että sikäli oli\nasia selvä häneenkin nähden. Mutta etsiessään kirkonkirjoista rovasti\nei löytänytkään häntä \"Römperien\" joukosta. Ilmeisesti tätä nimeä ei\nollut milloinkaan laillisesti vahvistettu, vaan se oli ollut vain\n\"taiteilijanimi\", joka todennäköisesti oli otettu vain kisällikirjaan.\nPaljon ei tarvittu tutkimuksia ennenkuin kävi selville, mikä nimi\noli \"Römperin\" takana. \"Haverinen\". Mutta sehän oli sama kuin tuolla\nkuolleena löydetyllä eukolla. Rovasti kiinnostui asiaan ja syventyi\nsisäänmuuttaneiden kirjaan. Asia selvisi epäämättömäksi: Römperi oli\nkuin olikin tuon vanhan kerjäläisvaimon poika. Lopuksi rovasti muisti,\nettä hänen arvoisa tuttavansa pastuska oli kotoisin Kustaavan passissa\nmainitusta seurakunnasta ja tiedusteli, tunsiko hän Kustaavaa.\n\nPastuska kävi katsomassa vainajia ja itki Kustaavan kohtaloa. Tämän osa\noli painanut hänen tuntoaan, sillä hän tiesi Kustaavan jääneen orvoksi\nsilloin, kun hän, pastuska, muutti pois. Mutta hän oli ollut voimaton\nauttamaan Kustaavaa enempää. Römperin hän saattoi todistaa Kustaavan\npojaksi. Hän kertoi tämän käynnistä ja aikeista kirjoittaa äidilleen ja\nkutsua hänet luokseen. Molemmat jäivät siihen uskoon, että Römperi oli\ntehnytkin näin ja Kustaava sen johdosta lähtenyt pitkälle matkalleen.\n\nÄiti ja poika haudattiin vierekkäin siten, että poika tuli sen rajan\ntoiselle puolelle, josta alkoi itsensämenettäjien nurkkaus, äiti taas\nrajan siunatulle puolelle. Ei se muuten täällä enää niin tarkkaa\nollut. Rovasti, jota pastuskan kuvaus vainajista oli liikuttanut, tuli\nitse toimittamaan hautauksen. Saapuvilla oli paljon kansaa: pastuska,\nKostamo, Kauralan mestari, suutarinsällejä ja useimmat niistä, jotka\nolivat kuuluneet juomalakkoon. He tahtoivat saattaa lipunkantajansa\nkunnialla hautaan siitä huolimatta, että tiesivät hänen elämänsä\nloppuviikkoina noudattaneen lupaustaan vähemmän tunnollisesti.\n\nRömperin taskusta löydetyt rahat riittivät hyvin molempain\nvaatimattomiin hautauskustannuksiin, jotka Kustaava siis tuli\nsuorittaneeksi sekä omasta että poikansa puolesta.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\n1\n\nTuomari katseli korkealla kaartuvalta sillalta allansa pauhaavaan\nkoskeen ja harkitsi elämäänsä. Palttoon taskussa oikea käsi hypisteli\nhermostuneesti sormusta, jossa oli halpa puolijalokivi, mutta joka\nkuitenkin oli kultaa.\n\nHildur oli antanut sen pois sangen pienillä pyytelemisillä -- viskannut\nhuolettomasti pöydän yli ja sanonut, että \"tuossa!\" Tuomari epäili,\nettä tähän myöntyväisyyteen oli syynä taustalta häämöttävä asianajaja,\njonka kanssa Hildur taisi puheista päättäen olla pienissä \"muhinoissa\".\nHildur ei ehkä siksi välittänyt pitää tätä tuoreinta lemmenpanttiaan,\nsillä todistihan se häntä vastaan. Asianajaja tiesi kyllä, kuka oli sen\nhänelle lahjoittanut.\n\nSaatuaan sormuksen tuomari oli heti lähtenyt, sanottuaan kylmät,\nviralliset hyvästit. Mennessään hän oli ihmetellyt, kuinka helpoksi\ntämä vielä vähää ennen niin vaikealta tuntunut ero oli käynyt. Se\ntietenkin johtui siitä, ettei tällaisissa -- tuomari empi hiukan\nennenkuin mielessään lausui tuon sanan -- \"kevytmielisissä\" suhteissa\nollut vakavaa, pysyvää kiintymystä. Tosiasiassa ei erotessa katkennut\nmitään. Vapauduttiin vain jostakin, joka oli koko ajan painanut, ja\ntunnettiin suurta helpotusta. Ovelta hän oli katsahtanut Hilduriin.\nTämän katse oli ollut surullinen, sitä ei voinut kieltää. Mutta olihan\nhänellä lohduttajansa. Mikä tullee Hildurin kohtaloksi, kun vanhenee ja\nrumenee, sitä ei uskalla ajatella.\n\nKadulla -- ja jo aikaisemminkin sormusta muistaessa -- tuomarin\nmielessä oli vilahtanut eräs niistä halpamaisuuksista, joita ihmisen\nsydämessä on loppumattomasti, mutta jotka pääsevät muuttumaan teoiksi\nja todellisuudeksi verraten harvoin siksi, että parempi olemus tarraa\nniitä ajoissa niskasta kiinni ja nutistaa ne. Matta oikeastaan ne ovat\n-- tuomari siinä jahkaili -- jo tuollaisina vilahduksina olevaisuuteen\nastuneita sielullisia ja siveellisiä tosiasioita, joita täytyy hävetä\nyhtä paljon kuin jos ne olisivat tapahtuneet käytännössä. Ihmisen\nhuonoudesta johtui, ettei niitä hävetty ansion mukaan niin kauan kuin\nne pysyivät salaisina ajatusrikoksina. Jumala ne kuitenkin tuomitsi\naivan kuin tapahtuneet teot.\n\nTuomarin mielessä oli vilahtanut sellainen halpamaisuus, että hän\nlahjoittaa Hildurilta pois perimänsä sormuksen, pestyään sen ensin\nkuumalla vedellä ja saippualla, Rosinalle, joka ilostuu ja uskoo\nhänen ostaneen sen uudistuneen rakkautensa merkiksi. Tuomari oli\nmennyt ihan kylmäksi todettuaan, että tuollainen kataluus oli syntynyt\nhänen sydämessään. Miten tekopyhä hän olikaan, kun muisti kuitenkin,\nettä sormus sentään oli pestävä ensin. Häntä yökötti ajatellessa,\nettä todellakin pistäisi sen Rosinan sormeen, ehkä oikein suudellen\nhäntä samalla, ja että Rosina sitten pitäisi sitä. Kaikenlaisia\nroistomaisuuksia niitä saattaakin pujahtaa miehen päähän!\n\nMutta oliko siinä oikeastaan ihmettelemistä ja olisiko tällainen teko\nollut läheskään niin ruma kuin monet niistä, joita hän oli todella\nvaimoaan kohtaan tehnyt? Ne eivät vain olleet astuneet hänen eteensä\ntäydessä arvottomuudessaan siksi, että hänen tuntonsa oli ollut silloin\nturtunut, eloton, välinpitämätön, kuin liejun peittämä jää. Voiko\nihminen väsyä olemaan siveellinen, puhdas, kaikin puolin rehti ja\nkunnollinen niinkuin hän sentään luuli suurin piirtein olleensa, ja\nkaivata eräänlaista vapautta, viehättyä synnin romantiikkaan? Tuomari\nmelkein uskoi niin. Vasta kun se puoli elämästä oli osoittautunut\nrumaksi, saastaiseksi valheeksi ja ihminen polttanut kyntensä, hän\nsaattoi palata \"vaivaisena kokeneena\" takaisin puhtaaseen piiriin,\njonka arvon nyt täydelleen ymmärsi. Jotakin tällaista tapahtui\nalituiseen. Tuomari oli pannut sen usein merkille, viimeksi omassa\nitsessään. Hän oli totisesti saanut tarpeekseen tuosta toisesta --\nkurkkuaan myöten -- ja tahtoi nousta -- nousta Jumalan avulla. Tunnosta\nkuului kuiskaus, että päätöksen toimeenpano tuskin luonnistaisi ilman\nhänen apuaan. Tuomari kuunteli tuota kuiskausta niin kiihkeästi kuin\nolisi ollut kuolemaisillaan janoon ja saanut nyt tietää virvoittavan\nlähteen olevan vieressä. Ei muuta kuin polvistut sen partaalle ja juot.\n\nPudotessaan koskeen sormus ei kyennyt tekemään kuohuun pienintäkään\njälkeä. Se vain katosi sinne kuin tomuhiukkanen. Tuomari hankasi\nnenäliinalla hyppysiään, joista juuri oli pudottanut sen, ja lähti\nkotiin päin. Joku tuntui kysyvän, luuliko hän täten hävittäneensä\ntuon sormuksen elämästään? Sitä todellakin kannatti ajatella. Tuskin\nse hävisi enempää kuin monet muutkaan menneet asiat, jotka yhtäkkiä\nalkoivat purkaa liekkejä ja savua kuin lattian välitäytteessä kauan\nsalassa kytenyt tuli.\n\nKestikievarin palo oli selitetty tapaturmasta johtuneeksi niinkuin\ntotta olikin. Lamppu oli kaatunut, öljy valunut lattialle ja syttynyt.\nNiin kyllä. Hienotunteisesti oli painettu villaisella se, miksi\nlamppu oli kaatunut, mutta juorupuheiden kautta se oli kyllä tullut\ntunnetuksi. Tuomari alkoi hikoilla häpeästä aina, kun tuo kaamea\ntilanne muistui mieleen. Meno virastoon sitten, kun otsan kuhmu\noli laskeutunut niin, että sijalla oli vain sinivihreä jälki, oli\ntuskallinen kuin Golgatan tie. Näki selvästi kaikkien virkatoverien\ntietävän, miksi hän oli ollut poissa ja mistä saanut tuon sinivihreän\nmustelman otsaansa. He olivat kuitenkin niin hienotunteisia, etteivät\nolleet tietävinään mitään. Osaksi tämä haluttomuus sekaantua tuomarin\nasiaan johtui siitäkin, että he kaikki istuivat enemmän tai vähemmän\nhauraassa lasikaapissa. Heillä oli oma koiransa haudattavana.\nTällaisessa pikkukaupungissa tunnettiin toistensa salaisuudet ja\nhäpeät uskomattoman tarkkaan. Yhteinen saunoittaja niitä jo suuren\njuomarahan toivossa supatti korvaan. Meno esittelylle kuvernöörin\nvirkahuoneeseen oli Golgatantien korkein kynnys. Tietenkin kuvernööri\ntunsi asian. Lääninsihteeri oli tarinoinut sen hänelle heti,\nensimmäisenä herkullisena aamu-uutisena. Mutta kuvernööri oli vastannut\ntervehdykseen tavalliseen tapaansa ja vain kerran katsahtanut häneen\ntutkivasti. Toivo oli herännyt tuomarin mielessä, että ehkäpä elämä\nalkaa kaikesta huolimatta vähitellen sujua. Mutta se ei ollut sujunut.\nKievarin jutulla oli sittenkin vakavat seurauksensa sikäli, että se\nvei hiljaisuudessa kollegan kansalaismaineen kokonaan ja tuomarin\nsädekehästä valitettavan suuren sirpaleen. He olivat poltettuja miehiä,\njoiden nimeä eivät pankit mielellään kuljetelleet papereissaan,\nkirjoitettiinpa ne pitkin tai poikin. Parin viikon kuluttua kollegan\ntäytyi lyödä rukkasensa pöytään, sillä hän ei kyennyt hoitamaan\nasioitaan. Parhainkaan viinaveli ei suostunut enää kirjoittamaan\nnimeään uudistuksiin, vaan sanoi mieluummin maksavansa osuutensa\nja panevansa sen uloshakuun. \"Täytyyhän sinun kuitenkin selvittää\nasiasi\", he puhelivat muka veljellisesti ja auttavaisesti; \"parasta\nsiis on, että sessaat nyt rehellisesti ja pääset siten tasapainoon\".\nJa he lisäsivät leikillisesti: \"Ei sinun kunniasi kuitenkaan siitä\nsuuresti kärsi, se kun on kololaita entuudestaan!\" Saman tosiasian sai\ntuomarikin pian kokea: hänkään ei kyennyt uusimaan papereitaan, vaan ne\nmenivät protestiin toinen toisensa jälkeen. Niissä oli muuten useita\nsellaisia, joista hän ei itse ollut saanut mitään, vaikka oli niissä\nhyväksyjänä tai siirtäjänä. Ne olivat niitä, joita oli kirjoiteltu\nklubissa pikkutunneilla väkevästi elpyneen, toverihengen vaikutuksesta.\nTuomari epäili monen korttihummerin nyt maksattavan pelivelkansa\nhänellä. Kun pankkivelka oli äsken joutunut uusittavaksi ja tuomari oli\nkäynyt puhumassa siitä, ennen niin veljellinen tirehtööri oli muuttunut\nkummallisen kalseaksi. Hänen silmiinsä oli ilmestynyt tuo kylmä, kova,\nlasimainen kiilto, jonka tuomari oli huomannut yleiseksi rahamiesten\nkatseessa, ja hänen äänensä oli virallinen, kun hän lopuksi huomautti\n\"pankin tarvitsevan rahansa\". Ja vaikka pankki olisikin suostunut\nuusimaan, niin mistä takaajat, kun entiset eivät kelvanneet -- kollega\noli yhtenä -- eikä uudeksi suostunut kukaan. Peli oli menetetty\nauttamattomasti. Laki- ja yhteiskuntamiehenä, joka ei suinkaan ollut\ntyhmimpiä Israelissa, tuomari oli oivaltanut tämän selvästi ja turhan\nviivykin välttämiseksi tehnyt vararikkoanomuksen. Se oli ollut raskas\nhetki, mutta olihan tuo tullut kestetyksi.\n\nSe oli täytynyt ilmoittaa Rosinalle edeltäpäin, että tämä olisi\ntiennyt varustautua iskun varalle. \"Kuule, Rosina!\" hän oli sanonut\nja koettanut olla tyyni, \"voitko tulla huoneeseeni, sillä minulla on\ntärkeätä sanottavaa\". Rosina oli tullut nöyrästi ja kuuliaisesti,\nseisahtunut keskelle lattiaa ja sanonut rauhallisesti, että \"oletko\nmiettinyt tarkkaan, onko sinulla todella syytä sanoa tuota asiaasi\nminulle?\" Tuomari oli ymmärtänyt vaimonsa oikein: tämä ei ollut\ntahtonut kuulla tunnustuksia hänen likaisista lankeemuksistaan. Rosina\nosasi olla ylpeä ja pitää kiinni arvostaan naisena ja äitinä. \"Olen\nkyllä, ra-rakas Rosina\", tuomari oli sammallellut, \"miettinyt asian\nperinpohjin ja se on sellainen, että sinun täytyy saada se tietää.\nIstuhan tuohon!\" Ja kun Rosina oli istuutunut nojatuolin reunalle\naivan kuin olisi ollut vennonvieraassa huoneessa sekä valmistautunut\nkuulemaan, mistä oli kysymys, tuomari tunsi yhtäkkiä joutuneensa\ntuomioistuimen eteen. Häkellellen hän kuitenkin sai kuvatuksi asiainsa\nhuonouden ja vararikon välttämättömyyden sekä nöyryytettynä ja\nmasentuneena pyydellyksi anteeksi sitä, että oli saattanut heidät\ntällaiseen onnettomuuteen. Hänen teki kiihkeästi mieli ottaa Rosinaa\nkädestä ja päästä häntä sielullisesti, inhimillisesti, lähemmäksi, sen\nmuurin samalle puolelle, jonka itse oli heidän välilleen nostanut,\nmutta hän ei uskaltanut koskea Rosinaan. Tämän olemuksessa ja ilmeessä\noli jotakin, joka torjui hänet ehdottomasti. Tuomari tunsi tuolla\nhetkellä, Rosinan itkiessä hiljaa, likaisuutensa ja halpamaisuutensa\nselvemmin kuin milloinkaan aikaisemmin.\n\nSitten Rosina oli sanonut jo kauan odottaneensa jotakin tällaista\nja olevansa valmis ottamaan vastaan kaikki, tuli mitä tuli. Onneksi\ntuomari saattoi ilmoittaa, ettei vararikko koskisi Rosinan pientä\nkutomoliikettä, koska se oli Eranderin tantin nimissä. Tuomari oli\njärjestänyt sen siten alusta alkaen, sillä hän oli halunnut estyä\nvastaamasta koneiden velaksi jääneistä hinnoista ja mahdollisista\ntappioista. Tämä tieto vaikutti Rosinaan huojentavasti. Hän virkkoi\nmelkein iloisesti: \"Pahimmassa tapauksessa voimme elää sillä, mitä\nansaitsemme kutomisella!\" Hän oli ottanut kertoakseen asian äidilleen,\nEranderin tantille, jonka ankaraa muotoa ja terävää kieltä tuomari\npelkäsi enemmän kuin mitään muuta maailmassa.\n\nTuomari hymähti astellessaan siinä hiljalleen kotiinsa päin. Jos oli\nkaikki muu harannut vastaan kuin jousiäes, niin kyllä oli korvaukseksi\nsujunut hyvin vararikko. Raastuvanoikeus oli vasten hänen toivomustaan\n-- tietenkin kiusatakseen häntä, vanhaa yhteistä veljeä ja pelitoveria\n-- määrännyt pesän toimitsijaksi tuon Hildurin asianajajan ja\ntämäkös oli ryhtynyt työskentelemään tarmokkaasti kuten ainakin\nruumiinryöstäjä. Pesäkirjoitus oli tehty niin tarkkaan, ettei tuomari\nollut moista nähnytkään, ja niin pikkumaisesti, että se oli ollut\nennenkuulumatonta. Ellei tuomari olisi ollut niin hyvä lakimies kuin\noli, tuo asianajaja olisi vääntänyt suoran vääräksi ja tehnyt Rosinalle\nja Lahjalle suuren vahingon. Pienet vihjaukset, joita neuvotteluissa\nsilloin tällöin tuomarilta lipsahti ja jotka olivat sivullisille\nkäsittämättömiä, aiheuttivat kuitenkin sen, että asianajaja lopuksi\nveti kyntensä sisään. Hänellä näet oli asioita, jotka polttelivat käsiä\nja muuttuivat hänelle pakkokuolaimiksi heti, kun hän huomasi niiden\nolevan -- odottamatonta kyllä -- tuomarin tiedossa. Tuomari puolestaan\noli pelännyt asianajajan ryhtyvän kaipaamaan Hildurin sormusta, jonka\ntiesi jälleen olevan tuomarin hallussa, mutta kai asianajajan mielestä\nlopultakin ne asiat olivat painavampia, jotka tuomari tiesi hänestä,\nkuin päinvastoin, koska hän ei vihjannutkaan sormukseen. Tuomari\nhymähteli ivaten itseään ja asianajajaa. \"Se oli kahden lakimiesketun\njaakopinpainia!\"\n\nTänään sitten oli tapahtunut eräs asia, jota tuomari oli kauan\npelännyt. Kuvernööri oli esittelyn jälkeen pyytänyt viipymään,\nryähdellyt ja ollut hämillään, pääsemättä ääneen. Lopuksi hän oli\nalkanut katkonaisesti selittää, että \"kun on teille sattunut sellainen\nvalitettava vastoinkäyminen... Vararikkohan on laillinen asia eikä\nsiitä sinänsä mitään. Valitan sitä teidän ja perheenne puolesta. Eihän\nse ole virkavirhe... Mutta tuomari ymmärtää, että näin keskeisessä,\nkorkeassa virastossa, hallituspaikassa, sellainen hiukan -- en sano\nsitä pahassa tarkoituksessa -- merkkaa miestä. Virkamiehen tulisi\nkuitenkin olla joka suhteessa kansalle esimerkkinä -- tuomari tietenkin\nymmärtää tämän yhtä hyvin kuin minä. Kun kaupungilla lisäksi liikkuu\nkaikenlaisia juoruja... On onnetonta joutua sillä tavalla ihmisten\nhampaisiin, sillä ne ovat tunnottomia ja säälimättömiä... Yksityisesti\najattelin esittää herra tuomarille, että siirtyminen syrjäisempään\npaikkaan saattaisi olla hyödyksi. Kun ei ole enää silmissä, niin ei\nole mielessäkään. Kruununvoudin virka ei nyt voi vararikon vuoksi\ntulla kysymykseen, mutta pian tulee avoimeksi nimismiehen virka Y:n\npitäjässä. Mitenkähän olisi, jos hakisitte sitä? Sehän on radan\nvarressa ja väkirikas paikkakunta, ympärillä varakas maakunta, niin\nettä siellä on teidänlaiselle hyvälle lakimiehelle asianajoa niin\npaljon kuin ehditte ja jaksatte ottaa vastaan. Puhun yksityisenä\nhenkilönä, sillä minullahan ei ole laillista oikeutta pakottaa teitä,\nmutta kuitenkin... Siinä tapauksessa, että suostuisitte, kaikki\njärjestyisi hyvin. Minun olisi turvallista tietää, että järjestysvalta\nja yleisen syyttäjän toimi ovat tuolla suurella paikkakunnalla\ntaatuissa käsissä...\"\n\nTuomari oli mumissut tekevänsä \"niinkuin herra kuvernööri tahtoo\",\nkiittänyt, kumartanut ja poistunut. Nyt oli asia ilmoitettava\nRosinalle. Mennessään portista sisään hän huomasi Lahjan vilkuttavan ja\nnauravan katupeilistä. Lapsi istui sen ääressä melkein aina odottamassa\nhäntä kotiin. Väliin hän juoksi portille vastaan huomattuaan isänsä\ntulevan. Tuomari kysyi itseltään, mitä hän oli oikeastaan tehnyt,\nkun oli saavuttanut näin suuren rakkauden? Kai oli niin, että hän\noli saanut sen lahjaksi, tosiasiassa ansaitsematta sitä mitenkään.\nHiljaiset ajatukset olivat armottomia ja lausuivat säälimättömän\ntotuuden.\n\n\n2\n\nLahja oli vastassa ovella, vei touhuten kepin nurkkaan, hatun ja\npalttoon naulakkoon ja salkun kirjoituspöydälle. Hän toimitti samalla\npuheliaasti:\n\n-- On niin hauskaa, kun tulet näin säännöllisesti. Saamme syödä\nyhdessä. Äiti on laittanut eri hyvää ruokaa, juuri sellaista, josta\nolit ennen kovasti pitänyt, tiedäthän, vasikanfileepaistia ja\nCharlotan-kaakkua sekä lakkahilloa!\n\nHän katsoi isäänsä loistavin silmin. Hyvän olon tunne läikähti\nmieluisasti tuomarin sydämessä. Hän sanoi vaimolleen istuutuessaan\npöytään:\n\n-- Täällä kuuluu Lahjan puheen mukaan olevan juhlapäivällinen...\n\n-- Niin on, sillä onhan juhlapäiväkin -- meidän hääpäivämme.\n\nRosina punehtui hiukan sanoessaan näin. Tuomari virkkoi nolostuneena,\nalakuloisena:\n\n-- Suo anteeksi, rakas Rosina! Minua tahditonta hölmöä, kun en\nmuistanut sitä edes onnittelulla, saati asiaankuuluvalla lahjalla...\nMutta ehkä sinulle kelpaa sellaiseksi eräs uutinen, jonka tuon\nmukanani. Aavistan vähän niin sen mukaan, mikäli tunnen sinua.\n\nRosina oli kalvennut. Hän änkytti:\n\n-- Eihän se vain ole taas jotakin ikävää? Sitähän on meille tullut jo\ntarpeeksi.\n\nTuomari vastasi empien:\n\n-- Miten tuo lienee... Mutta sittenkin luulen sinun ilostuvan siitä.\n\nHe söivät vaieten, kunnes Lahja sanoi kärsimättömästi:\n\n-- No miksi et kerro jo! Pakahdun uteliaisuudesta.\n\nTuomari katsoi häneen miettiväisesti ja sanoi:\n\n-- Niin, saathan sinäkin sen kuulla. Olethan jo nähnyt paljon ja\nymmärrät... Tiedättehän molemmat, että nämä huonekalumme ja koko\nkotimme ovat nyt käytettävänämme vain toistaiseksi, että ne pian\nviedään huutokauppakamariin. Saamme pitää niistä vain ne, jotka\njaksamme ostaa takaisin. Se on sama juttu kuin silloin Laurin kodissa.\nMuistat sen hyvin, Lahja. Ja kun tällaista tapahtuu, niin se kiihoittaa\nkovasti ihmisten uteliaisuutta. Siitä puhutaan paljon ja siihen\nonnettomuuteen joutuneita ihmisiä sekä säälitään että vielä enemmän\narvostellaan. Eikö totta, Lahja? Kai olet koulussasi huomannut sen?\n\nLahja punastui ja vastasi viivytellen:\n\n-- E-en muusta kuin siitä, että rehtori sanoi kyllä odottavansa\nlukukausimaksua siksi, kunnes isä voisi lähettää sen.\n\n-- Siinäpä se! Hän on hyvä mies ja tarkoitti parastasi, niin ettei\nsiitä sen enempää. Ajattelin sanoa, että kun olemme sikäli ja kai vähän\nmuutenkin -- hän vilkaisi tutkivasti Lahjaan, joka taas punastui ja\ntuijotti itsepäisesti lautaseensa -- joutuneet ihmisten puheenaiheeksi,\nsaattaisi muutto toiseen ympäristöön tuntua helpotukselta. Eikö niin,\nRosina?\n\nRosina-rouva nyökkäsi. Kyyneleitä kimalteli hänen silmissään. Pääsy\npois täältä tuntuisi tosiaankin suurelta huojennukselta. Oli katkeraa\nliikkua kadulla kuin varas ja vältellä ihmisten uteliaisuutta,\nkylmyyttä ja ilkeyttäkin. Hän sanoi miettiväisesti: -- Ehkä voisimme\naloittaa siellä alusta? Tuomari katsoi vaimoansa ja huomasi hänen\npukeutuneen paremmin kuin tavallisesti arkena. Rinnassaan hänellä oli\npienenpieni myrtinoksa, joka periytyi -- tuomari tiesi sen -- Rosinan\nhäämyrtistä. Kuuma katumuksen ja entisen puhtaan, seesteisen, suuren\nonnen kaipuu tulvahti hänen sydämeensä niin voimakkaasti, että pöydällä\nlepäävä käsi alkoi vavista. Hän hillitsi itseänsä ja mumisi:\n\n-- Voimme, jos vain sinä, Rosina, voit -- unohtaa ja...\n\nHänen kätensä hiipi kuin itsestään Rosinan kättä kohti, joka puolestaan\nhakeutui samalla tavalla vastaan. Ollen melkein yhtymäisillään ne\nkuitenkin pysähtyivät empien... Tuomari täydensi äskeisen kuiskauksensa:\n\n-- Unohtaa ja antaa anteeksi...\n\nLahjan silmäripsien raosta tippui kyyneliä. Äkkiä hän tarttui isänsä\nja äitinsä käteen ja yhdisti ne niin, että äidin käsi sulkeutui isän\nisoon, voimakkaaseen kouraan kuin arka, suojaa etsivä, hätääntynyt\npikkulintu turvalliseen piilopaikkaan. Tuomaria värisytti ja hän\nkuiskasi itsekseen:\n\n-- Kuinka sanomattoman onnellinen olenkaan nyt!\n\nRosina-rouva tunsi elämänrohkeutensa palaavan. Kaikki, mitä oli\ntapahtunut ja menetetty, oli samantekevää, kun tämä elämän keskeisin,\nväkevin tekijä, rakkaus, oli syttynyt palamaan uudelleen. Sen turvin\nhe kolme muodostivat lujan linnoituksen, jota vastaan ulkopuolisen\nmaailman hyrskyt ryntäsivät turhaan. Hän tahtoi unohtaa kaikki niin\ntyyten kuin mitään ikävää ei olisi milloinkaan tapahtunutkaan. Hän\nliikautti kättään miehensä lujassa, lämpimässä kourassa ja sanoi\nkyyneltensä lomasta naisellisen asiaankuulumattomasti -- tai ehkä se\nsittenkin johtui siitä? -:\n\n-- Kuinka hienosti myrtti alkoi yhtäkkiä tuoksua! Aivan kuin\nensimmäisenä hääpäivänämme!\n\n\n3\n\nSuutarimestari Koskinen istui pönttönsä päässä kuin muna kupissaan\nja laitteli puolipohjia muutaman naapuristossa palvelevan tyttörukan\nlinttaan poljettuihin kenkiin. Ei niitä olisi oikeastaan kannattanut\nenää korjata, mutta kun se valitti, ettei ole rahaa uusien ostoon.\nKoskinen aavisteli hiljalleen, että taitaa niin ollen korjauspaikka\njäädä laihaksi.\n\nMirri siinä heräili, nousi auringon kuumentamalta makuusijaltaan,\nhaukotteli, venytteli hyvässä järjestyksessä jokaisen jalkansa, ja\ntuli suutarin luo pukkaamaan häntä sääreen. Suutari tiesi siitä Mirrin\nvaativan maito- ja kahviosuuttansa; suutari oli juonut kahvia juuri\nvähää ennen ja tästä aiheutuneesta kupin kilinästä Mirri kai oli\nherännyt. Ilman sitä se olisi nukkunut niin kauan kuin aurinko olisi\nsen turkkia lämmittänyt. \"Vaan et sinä yhdellä pyytämisellä mitään saa,\nmokoma laiskuri! Monta kertaa saat anoa ruokaasi kuten muutkin köyhät\nja lopuksi tehdä temppuja. Kas niin!\"\n\nSuutari kohotti hyppysensä niin korkealle, että Mirri ylti koskettamaan\nniihin kuonollansa. Sitten Mirri kuljetti itseään niin, että hyppyset\nkyntivät kuonosta alkaen otsan, päälaen, niskan, selkärangan ja hännän\naina tämän viimeiseen nipukkaan saakka. Mirri oli niin tarkka, että jos\nkyntäminen keskeytyi, se oli aloitettava alusta.\n\nSuutaria nauratti. \"Täytynee antaa äijäpahalle tilkka maitoa. Se kun on\ntullut vanhoilla päivillään niin rantturuokaiseksi, ettei huoli enää\nkuoritusta maidosta. Ristiina on sitä kohtaan niin nöyrä, että ottaa\naamulla ensimmäiseksi erilleen kissan osuuden. Me ihmiset saamme tyytyä\nsiihen, mitä jää, kun Ristiina on lopusta ensin kuorinut kerman\".\n\nHän kaatoi kissan osuuden kuppiin ja sanoi \"kiskis!\" Mirri tuli ja\nmaistoi hienosti kielenkärjellään, joka pipotti sievästi näkyvissä sen\njuhlallisten viiksien keskikohdalta. Mutta sitten se katsoi suutaria\nnuhtelevasti ja naukaisi kerran karheasti. Suutaria nauratti taas.\n\"Ahah! Eipähän kelvannut. Mistä täytisestä se lie kahville oppinut?\nRistiina on tietysti antanut sille joskus maitoon lirauksen ja se on\nvähitellen päässyt siitä makuun. Kohta kai pitää olla sokeria, vai\nmitä?\"\n\nHän kaatoi pannusta kissankuppiin hiukan kahvia ja odotti. Aivan\noikein. Mirri maistoi sitä, nuoleksi huuliansa ja vilkaisi sitten\nisäntäänsä kuin sanoakseen, että \"juohan tätä mieluummin kuin selkäänsä\nottaa\", kakkiminen sujui kuitenkin haluttomasti ja keskeytyi. Mirri\nvilkaisi taas nuhtelevasti isäntäänsä ja naukaisi uudelleen karheasti,\nmelkeinpä hiukan loukkautuneesti. Suutari nauroi ääneen. \"Tiesinhän\nsen! Ilman sokeria ei kahvimaito mene!\"\n\nKissa sai maitoonsa pöläyksen sokeria ja nyt ihan ryntäsi syömään.\nHäntä seisoi pystysuorassa ja sen pää värisi tunteellisesti. Suutari\nkatsoi sitä ja nuhteli itseään, että \"kun vanha mies ajeeraa kissan\nkanssa kuin lapsi!\"\n\nOli kevät ja suloisesti lämmittävä auringonpaiste. Siitä tämä\nsuutarimestari Koskisen kömmänä oli hyvä, että siihen pääsi aurinko.\nPastuska tuolla toisella puolella asui ainaisessa varjossa.\nKeskikesällä tosin aurinkoa tuli liiaksi, mutta olipahan vastapainoksi\nsitä kylmempää keskitalvella. Elämässä maksettiin kaikki tasatiliin.\nKun painuit hautaasi, niin olit varmasti kaikesta kuitti.\n\nParin viikon kuluttua Santerin pitäisi yrittää isoon kouluun. Lauri,\nElsa ja Lahja sinne tietysti pääsevät iltikseen, kun ovat erikoisesti\nolleet sitä varten valmistettavina, mutta Santerin on toista. Ellei\nLauri olisi päntännyt Santerin päähän sitä samaa, mitä itse opiskeli,\nniin kuinkahan kävisi. Suutarin täytyi tunnustaa, että Lauri koetti\ntunnontarkasti palkita Santerille sitä hyvää, mitä uskoi tältä\nsaaneensa. Olipa hän lahjoittanut Santerille uuden samanlajisen, mutta\nvielä arvokkaamman merkin sen sijaan, jonka Ville oli repinyt. Elämä\noli eriskummallisempaa kuin ihminen saattoi kuvitella.\n\nSe oli merkillinen se Villen kotiinpaluu-ilta. Suutari muisteli sitä\nusein kuin kaunista unta, joka oli muuttunut todellisuudeksi ja jäänyt\nsellaisena olevaisuuteen kaikkien nähtäväksi. He olivat siinä himmeän\nlampun valossa juoneet tuhlaajapojan tulokahvit ja sitten kiittäneet\nJumalaa hänen armostaan. Se oli ollut nyt helppoa, sillä sydän oli\nollut kiitollisuutta talvillaan. Väliin se ei luonnistanut, sillä henki\noli joskus kalsea ja kapinallinen eikä taipunut nöyrtymään. Mutta nyt\npolvet painuivat lattiaan itsestään, väkisin, sillä tuntui siltä,\nettä kiitos tulee vain siten riittävällä nöyryydellä edeskannetuksi.\nVille oli heikko kuin lanka, itkeskeli ja yhä uudelleen pyyteli\nanteeksi. Kaikesta näki, että Jumala oli mojauttanut sitä isolla\nkurikalla. Sairaaksi se tulikin, vuoteenomaksi. Väliin sen puheet\nolivat kuin houriota, kunnes se ikäänkuin säpsähti hereille ja katseli\nkummastuneena ympärilleen. Sitten se taas kuin muisti jotakin ja\nsäikähtäen painoi päänsä tyynyyn.\n\nSuutari oli ollut erikoisen utelias näkemään, minkälaiseksi Villen\nja Santerin ensimmäinen kohtaus muodostuisi, ja oli siksi pitänyt\nnousun ajan tullen kamarin ovea auki. Tapansa mukaan Santeri oli\nyhtäkkiä herännyt, räpytellyt silmiään kummastuneesti kuin ei olisi\naluksi käsittänyt, missä oli, ja päästyään siitä selville ikäänkuin\nhiukan nolostunut ja alkanut haukotella ja kiskotella. Sitten sen\nkatse oli kohdistunut Villeen, joka oli noussut vuoteessaan istumaan\nja katsonut surullisesti, kiinteästi veljeensä. Edellisen päivän\npostimerkkijuttu oli silloin leimauksena muistunut Santerin mieleen ja\nhänen ilmeensä oli tullut vihaiseksi, kovaksi, halveksivaksi. Hän oli\nhypännyt kiireesti housuihinsa, kenkinyt nopeasti, temmannut liivit\nja takin, ja ollut jo tulossa pois kamarista kuin pyrkien pakenemaan,\nkun Ville oli viimeisessä silmänräpäyksessä saanut äänestä kiinni ja\nojentaen kätensä sanonut pyytävästi: \"Santeri!\" Sillä oli ollut sen\nverran vaikutusta, että Santeri oli pysähtynyt ja kääntynyt katsomaan\nVilleä. Santerin asennosta oli saattanut huomata hänen pelänneen\nVillen olevan juovuksissa tai ainakin kohmelossa ja valmistautuneen\npujahtamaan pakoon heti, kun Ville liikahtaisikaan. Tämähän oli\nheille kaikille tuttu tilanne: Ville ärjymässä kohmeloisena, Santeri\nvarpaillaan valmiina pakenemaan ja isä täällä oven takana varuillaan,\nsekaantuakseen asiaan Santerin puolesta, jos tarvittaisiin. Ville oli\nsilloin sanonut uudelleen pyytävästi: \"Santeri, tulehan tänne! Minulla\non sinulle oikeata asiaa!\" Nyt Santeri oli kääntynyt ja lähestynyt\nepäröiden veljeänsä. Hänen tultuaan lähelle Ville oli vetänyt hänet\nlempeästi luoksensa, Santerin olematta oikein selvillä, oliko hänen\nharattava vastaan vai suostuttava, ja sanonut matalalla, vapisevalla\näänellä katkonaisesti ja häpeilevästi: \"Santeri-riepu, kuulehan,\nminä olen todellakin ollut sinulle häijy veli, jota sinulla on syytä\nvihata sydämestäsi. Kaikista halpamaisuuksistani sinua kohtaan oli\nkuitenkin pahin se eilinen postimerkkijuttu. Voitko antaa minulle\nanteeksi pahuuteni ja erikoisesti sen, sillä se polttaa nyt herkeämättä\ntuntoani? Lupaan olla sinulle tämän jälkeen todellinen hyvä iso veli\nja mikäli mahdollista korvata kaikki. Tässä ovat aluksi rahat, jotka\nvarastin sinulta silloin joulun aaton aattoyönä...\"\n\nVapisevin käsin Ville kaivoi esiin kukkaronsa ja siitä viisi kirkasta\nhopearahaa, jotka melkein hyppelivät hänen kämmenellään, kun hän\npunehtuen ja käsi täristen ojensi niitä veljelleen. Nähdessään Santerin\nempivän Ville sanoi: \"Älä pelkää ottaa näitä rahoja, sillä olen\nansainnut ne rehellisesti kantamalla jauhosäkkejä, kuten Parkkinen\ntietää todistaa. Olethan saapa ne minulta ja niiden luovuttaminen\nsinulle keventää tuntoani. Sano, voimmeko nyt yrittää elää rakkaudessa\nkuin veljien pitää? Saatatko sietää minua ollenkaan? Jos saatat, niin\nsaisit nähdä, että meillä olisi hauskaa yhdessä\".\n\nSanteri oli ollut kovasti hämillään, mutta selvästi näki, että hänen\nsuuri, lämmin lapsensydämensä oli sulanut Villen ensimmäisistä\nsanoista. Hän oli änkyttänyt, sillä kurkkuun tuppaava itku oli estänyt\nhänen puhettaan. Lopuksi hän oli ottanut rahat ja siinä ujostuksissaan\nlaskenut ne kuin asiallisessa kaupassa, että oliko niitä todella viisi\nmarkkaa. Sitten hän oli paiskannut Villelle kättä ja lyönyt muka\nleikiksi, että \"joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään!\" Villen\nkasvoille oli lehahtanut iloisempi ilme ja hän oli vielä kerran vetänyt\npientä veljeään puoleensa. Sitten Santeri oli hypähdellyt tiehensä\nmieli iloisena kuin oravalla ja askel keveänä kuin västäräkillä.\nMarkat hän oli antanut äidin haltuun, käytettäviksi tuleviin\ntutkintovarustuksiin. Siitä, että äiti oli jo aikaisemmin maksanut\nVillen velan, ei nyt puhuttu mitään.\n\nSuutari lyödä napsautti piikatytön kengänpohjaan viimeisen naulan\nja alkoi raapia raspilla sisäpuolta tasoittaakseen siellä liian\nkorkealle pistävät kärjet. Sellainen oli ollut Villen paluu isänsä\nhuoneeseen -- suuri ihme, jota oli sitten jatkunut keskeytymättä.\nSuutari oli aina vain pelännyt -- tottumuksesta kai --, että Ville\nolisi tullessaan kotiin entinen, tyly ja raaka mies, että hänen\nheräämisensä ja muuttumisensa olisi vain kaunis uni, joka kerran\npäättyisi vastakohtaansa, masentavaan ja tympäisevään todellisuuteen.\nMutta niin ei käynyt. Ville oli tullessaan kotiin aina sama uusi\nihminen, melkeinpä päivä päivältä parempi. Kai tämä johtui siitä, että\nvastakohta entiseen syveni sikäli kuin uusi henki ehti vaikuttaa.\nSuutari tiesi kokemuksesta, että henki heijastui kasvoista, ilmeestä,\nenemmän kuin luultiinkaan. Hurskaan ihmisen kasvoilla asui rauha,\nkuulas kirkkaus, jotavastoin syntisen naama oli hänen sielunsa selvä\nkuvastin. Oli kuin Ville olisi herätessään pessyt kasvonsa ensimmäisen\nkerran, jatkanut sitten tätä puhdistusta ja saanut joka pesulla aina\nuuden likakerroksen irtautumaan. Siten alla oleva uusi ihminen pääsi\nkuultamaan yhä enemmän näkyviin...\n\nTuoltahan Ville näkyi tulevan. Suutari katseli häntä mielihyvällä. Hän\noli nyt pelastusarmeijalainen, kadetti, ja käytti armeijan univormua\nja merkkejä. Häntä olisi tuskin tuntenut siksi hamppariksi, joka vielä\nmuutamia kuukausia sitten oli tehnyt heidän elämänsä helvetiksi.\n\n\n4\n\nVille oli pohjaltaan tarmokas, yritteliäs luonne. Hän ei voinut\nolla toimettomana, vaan halusi työtä. Jotakin tästä luonteesta oli\nilmennyt hänen suruttomuutensa aikana mm. tavallista tarmokkaampana\nja perinpohjaisempana synnintekona, huonona elämänä. Ville oli\naina kokonaan ja \"rehellisesti\" sitä, mitä oli, ja vihasi kaikkea\nteeskentelyä ja tekopyhyyttä. Erikoinen luonteen vika oli ollut se,\nettä hän oli nuoruudesta saakka tuntenut vastustamatonta viehtymystä\npahaan, kapinaan kaikkea vastaan, minkä muut hyväksyivät, ja\nhaluttomuutta, vastenmielisyyttä, hyvää kohtaan. Tästä hän oli ollut\nitsekin hämärästi tietoinen. Isä ja äiti olivat sentään jaksaneet avata\nhänen silmänsä siinä suhteessa edes raolleen.\n\nUskonnollisesta heräämisestä aiheutunut sielun tuska oli tuonut\ntämänkin kohdan hänen tuntonsa tutkittavaksi. Miten oli? Oliko tuo\npahuuden salaperäinen vietti menettänyt voimansa ja riivaaja todellakin\ntullut ajetuksi ulos hänen sisimmästänsä. Hän oli luullut niin, sillä\ntuo kaamea korahdus siellä armeijan katumuspenkin ääressä ei voinut\nolla lähtöisin ihmisen omasta kurkusta. Se oli pakenevan nujerretun\nperkeleen kirous, kun sen pää poljettiin rikki ja se savustettiin kuin\nruma, niljakas käärme ulos ihmisparan sielullisesta sisälmystöstä.\nSilmänräpäykseksi oli tuolla henkisen murtumisen ja antautumisen\njärkyttävällä hetkellä hänen eteensä kuvastunut yökön siivin pois\nlentävä, raivoissaan hampaita kiristelevä saatana. Salin seinät eivät\nolleet sitä estäneet, vaan se oli lentänyt vain, kunnes oli yhtäkkiä\nkadonnut. Se oli peto, jonka kanssa ei ollut leikittelemistä. Sitä\nvastaan piti olla aina varuillaan, sillä se saattoi yhtäkkiä, jos\nihminen vaipui synnin uneen, lennähtää suusta sisään ja iskeä toiset\nkynnet sydämeen, toiset maksaan. Näiden irroittaminen ei ollut helppo\ntehtävä.\n\nVille tunsi kyllä selvästi taipumustensa muuttuneen. Entisen synkän\nja pimeän sijasta hänen mielessään väreili nyt jotakin seesteistä,\nkirkasta. Sitä Ville ei tahtonut mistään hinnasta menettää, eipä\nedes nähdä sen vähääkään himmentyvän. Isä oli varoittanut häntä\nmuistamaan, että tuo aluksi niin kirkkaana palava autuuden heijastus\nihmisen sieluun hyvin usein ja tavallisimmin ajan kuluessa tummuu,\nmenettää loistoansa. Ihminen on sellainen, että hän pilaa kaikki, mitä\nsaa käsiinsä. Ville huomasi hämmästyen isänsä olevan syvällisesti\nperehtynyt tällaisiin asioihin. Hän ei ollut tiennyt sitä aikaisemmin.\nEhkäpä isä oli välttänyt puhumasta hänelle niistä, koska oli huomannut\nhänen pilkallisen ja kieltävän henkensä. Nyt isä tuli hänelle avuksi\nja sanoi, että oli alkamassa autuuden tien vaikea kulku. Pitää aina\nvain anoa ja kilvoitella. Isä oli hymähtänyt surumielisesti ja tuuminut\nolevansa kelvoton neuvomaan ketään.\n\nEnsimmäinen todistus armeijan lavalla oli ollut Villelle uusi\nvaikea koettelemus. Kaikki, mitä hänessä oli vielä vanhan ihmisen\njäännöstä, oli koonnut viimeisen ryhtinsä ja rynnännyt estämään häntä\ntästä \"järjettömyydestä\", \"mielettömyydestä\", \"julkisesta itsensä\nja vanhempiensa häväisemisestä\", \"ihmisarvonsa alentamisesta\",\n\"antautumisesta aseettomana kaikkien pilkattavaksi\". Totta oli, että\nihminen luopui tuolla hetkellä hyvin paljosta, koska riisuutui silloin\nkaikkien edessä sekä alastomaksi että aseettomaksi. Jos joku halusi\nlyödä häntä korvalle, hänen oli tarjottava molemmat posket eikä\npuolustauduttava. Mutta Ville aavisti toisaalta, taistellessaan vanhaa\naatamia vastaan, että tähän alastomuuteen ja puolustautumattomuuteen\nsisältyi kummallinen, salamyhkäinen totuus: uuden entistä suuremman\nvoiman synty, ja hän tahtoi päästä kokemaan sitä.\n\nHänen jalkansa olivat lyijynraskaat hänen noustessaan lavalle ja hänen\ntäytyi ponnistaa kaikki voimansa saadakseen kohotetuksi katseensa\nyleisöön. Salissa vallitsi haudanhiljaisuus. Tuolla olivat vielä äsken\ntirskuneet Villen vanhat ystävät huivipäätytöt, mutta nyt hekin olivat\nvaiti, vieläpä pelästyneen näköisiä. Tuossa makasi katumuspenkillä\nheistä yksi, joka äsken oli yhtäkkiä kirkaissut kuin mieletön, alkanut\nväännellä käsiään ja huutaa, että hän on kaupannut ruumistaan, ja\nlysähtänyt siihen hervottomana. Se oli järkyttänyt Villeä niin, että\nhäntä oli tärisyttänyt ankara sisäinen vilu, mutta samalla se oli\ntäyttänyt hänen vastustamattomalla todistamisen innostuksella. Täällä\nvaikutti, kuten kaikki näkivät, Jumalan henki, joka yksistään ja\nainoastaan voi vapahtaa syntisen hänen paheistaan ja tehdä hänestä\nmahdollisen autuuteen. Vahvana asui tämä vakaumus, tämä pyhä tunto,\ntällä hetkellä Villen mielessä ja hän alkoi puhua -- ensimmäisen kerran\nelämässään muille kuin sakin jäsenille ja juopottelutovereille. Isä ja\näiti olivat tulleet kuulemaan ja näkemään, kun heidän tuhlaajapoikansa\nylenantoi vanhan itsensä, ja heidän silmistään tuikki rohkaisevan,\nvahvistavan myötärukouksen henki. Parkkinen, tuo kummallinen\nrantajätkä, joka saattoi kaahlata synnin liejussa ja nousta siitä\npelastuksen kalliolle, joka joi ja rukoili, kirosi ja itki samalla\nistumalla, oli tullut saapuville ja tuijotti Villeen suu jännityksestä\nauki, hengittäen raskaasti, silmät palaen kiihkeästä odotuksesta.\nSitten Ville kuuli aloittavansa siitä -- oli kuin joku olisi kuiskannut\nhänelle sanat suuhun --, miten kaikki läsnäolevat tunsivat hänet ja\ntiesivät, minkälaista hänen elämänsä oli ollut. Hän oli tehnyt kaikkia\nmahdollisia huonon elämän syntejä aina siihen rajaan saakka, jonka\ntoiselta puolen alkaa poliisin kirjoissa olevan rikollisen elämä.\nSyntiensä laatua hän ei voinut tässä säädyllisyyssyistä lähemmin\nkuvailla eikä se ollut tarpeellistakaan, läsnäolijat kun tiesivät ne\nmuutenkin. Jumalan erikoista, arvattavasti hänen vanhempiensa rukousten\nvuoksi suotua armoa ja johdatusta oli, että hän säilyi astumasta tuon\nrajan yli. Lähelle sitä hän oli monta kertaa joutunut, jopa laskenut\njalkansa sen päälle, mutta oli kuin olisi joku samalla temmannut hänet\ntakaisin ja antanut vielä armonaikaa.\n\nEpäilemättä kaikki tunsivat hänen julkiset syntinsä alkaen törkeistä\npaheista aina käytöksen raakuuteen ja ihmisten -- varsinkin isän,\näidin ja pikkuveljen -- tylyyn, kovaan kohteluun. Hänen salaisista\nsynneistään, joista ei voitu puhua punastumatta, oli kai enimmäkseen\ntotta, mitä kuiskittiin. Mutta sitä ei tiennyt kukaan, että hänellä oli\nollut kulkiessaan synnin tietä koko ajan sydämessään kipeä kohta, pieni\npalava piste, joka ei ollut suostunut sammumaan, vaikka sitä olisi\nvalellut viinalla kuinka paljon tahansa. Törkeimmänkin teon hetkellä se\noli hehkunut ja kiilunut pimeyden alta ja aiheuttanut joskus kipeillä\npistoillaan ylimääräistä uhmaa ja yhä iskostuneempaa paatumusta.\nVillestä ainakin tuntui siltä ja hän ymmärsi syntisen olevan niin\nkurkkua myöten kurja ja saatanan sitoma, että hän käyttää tuntonsa\nherätteitäkin uusien saastaisuuksien verukkeiksi.\n\nMutta vaikka hänen kohdalleen huonon elämän seuraukset olivat\naivan ilmeiset, niin että hän menetti työpaikkansa, irtautui\noikeasta ammatistaan ja joutui ajelehtivalle kannalle, hän ei\nymmärtänyt ottaa siitä oppia, vaan murjotti paatuneena aamusta\niltaan ja uhmaili tuntoansa. Eräänä päivänä hän sitten teki jotakin\nulkonaisilta mitoiltaan kyllä pientä, mutta silti sisällisesti niin\njärkyttävää, halpamaista, anteeksiantamatonta, että Jumala salli\nsillä hänen mittansa täyttyä. Ei ollut enää mahdollisuutta jatkaa\nentistä linjaa, vaan vastaan oli yhtäkkiä tullut tienhaara. Joko oli\nmentävä vasemmalle, kohti lopullista, iankaikkista kadotusta, tunto\nainaiseksi turtuneena, kuolleena, Jumalan silmä sammuneena, tahi oli\npäättäväisesti käännyttävä oikealle, ylenannettava vanha sisunsa ja\nheittäydyttävä Jumalan armon varaan alastomana, kurjana raukkana,\nrukoillen, että hän synnyttäisi ihmisparan uudelleen. Muuta valintaa\nei ollut. \"Silloin tunsin, kuinka tuo sydämessäni palava kohta sai\nvielä viimeisen kerran Jumalan armon ahjosta uutta sytykettä ja\nalkoi roihuta niin, että pian koko olemukseni muuttui tulisoihduksi.\nSisälmyksissäni asuvalle riivaajalle, joka oli lapsuudesta saakka\nhallinnut minua ja usuttanut minua pahaan, tuli liian kuumat oltavat.\nSe lähti äkkiä pakoon parkaisten hirveästi, kuten kaikki silloin täällä\nolleet kuulitte. Näin, kuinka se levitti siipensä ja lennähti tiehensä\nkiristellen hampaitaan. Tuohon vaivuin kuin lanka voimattomana, niin\nalastomana ja ansiottomana, etten uskaltanut edes liittää käsiäni\nristiin ja katsahtaa Jumalan puoleen. Hirvittävät rikkiliekit vain\nnäyttivät lyövän helvetin porttien yläpuolelle...\"\n\nVille oli melkein unohtanut, missä oli, ja kuvannut särkymisensä\nsilmänräpäystä maalailevasti, kaunopuheisesti. Nyt hän kertoi, miten\noli tointunut tuosta sairauden kaltaisesta tyrmistyksestä ja saanut\nsydämeensä varmuuden armon osallisuudesta. Sanomaton vapahduksen\nja onnen tunne, salaperäinen, kimalteleva riemu, täytti hänet ja\nhän aivan vapisi kiihkosta päästä voimainsa mukaan edes vähän\nhyvittämään sitä paljoa pahaa, jota oli tehnyt. Samalla kuin hän\nnyt pyysi läsnäolijoilta, erittäin mainiten isältään, äidiltään ja\npikkuveljeltään, anteeksi heille tuottamiaan suruja ja ikävyyksiä, hän\ntodisti kaiken kertomansa perusteella suuresta onnestansa ja rukoili,\nettä heistä jokainen pääsi siitä osalliseksi...\n\nVille muisti ajatelleensa tullessaan alas lavalta vanhaan maalliseen\ntapaan, että jos tämä puhe olisi pidetty iltamassa, yleisö olisi\ntaputtanut käsiään. Samassa hän oli jo moittinut itseään tästä\najatuksesta ja aavistanut, miten uudellakin tiellä väijyivät omat\nkiusauksensa ja syntinsä. Sitten oli suuri kuoro alkanut laulaa\nriemulaulua, jota oli säestänyt itse majuri hopeatorvella. Kuin pasuuna\nsen kirkas ääni oli räikkyen kohonnut kaiken yläpuolelle ja julistanut\nuljaasti, rohkeasti Jumalan asian voittoa. Kas se oli jotakin Villelle!\nPäästä johtamaan taistelua ja puhaltaa signaali tuolla isolla torvella\n-- signaali, kristittyjen aamuherätys, ryntäysmerkki, iltahuuto!\n\nHän oli antautunut koko sielullaan uuteen tehtäväänsä. Mutta ennenkuin\nhänet voitiin ottaa armeijaan, hänen täytyi hankkia kannuksensa eli\nosoittautua luotettavaksi ja arvolliseksi. Sitä ennen hänen oli siis\nvanhaan tapaan ansaittava leipänsä ammattityöllään. Tämä seikka ja\nlisäksi tunnon käsky toimitti Villen heti tyyntymisensä jälkeen käymään\nentisen kultaseppämestarinsa luona. Meno sinne oli perin raskas,\nmutta Ville voitti itsensä miehuullisesti. Ukko istui verstaassaan\nvanhalla paikallaan ja takoi seitsenhaaraista kynttiläjalkaa, sen\npyhän mallin mukaista, jonka Titus ryösti Jerusalemista ja jonka kuva\nkuului säilyneen. Seurakuntalaiset halusivat lahjoittaa sellaisen\nsielunpaimenelleen, joka oli ollut heidän jalkainsa kynttilänä monta\nkymmentä vuotta. Ukko oli innostunut ja liikuttunut siitä, että häneen\nasetettiin sellainen luottamus, ja oli alkanut suorittaa tilausta\npyhänä elämäntyönä. Ville oli autellut häntä takomalla lehtiä ja muita\nsellaisia pieniä pintakoristeita. Villen tultua hänen pöytänsä luo\nja änkytettyä arasti ja häpeilevästi ensin nöyrän anteeksipyynnön\nsiitä entisestä ja sitten kysymyksen, voisiko mestari antaa hänelle\ntyötä, ukko oli tarkastanut häntä tuimasti tuuheiden kulmien alta ja\nsanonut sitten: \"Siinähän pöytäsi on odottanut sinua koko ajan, mokoma\npöllöpää! Osaisitkohan takoa näitä pieniä koristeita? Minun hyppyseni\novat kai tulleet vanhuuttaan jo hiukan kömpelöiksi, tämä kun ei minulta\nenää käy. Olen tässä muistanut sinua\".\n\nSiinä oli suurta, ansaitsematonta hyvyyttä tuossa -- rakkautta. Ville\noli koettanut katsoa koristeita, mutta ei ollut voinut erottaa niitä\nselvästi. \"Eiköhän noita saisi luonnistumaan\", hän oli kuitenkin\nsanonut ja jäänyt työhön jo samalla. Siitä oli koitunut sanomaton\nsiunaus. Ukko oli maksanut korkeampaa palkkaa kuin ennen -- \"teet\nparempaa työtä ja ahkerammin kuin suruttomuutesi aikana\", hän oli\nmurahtanut suorittaessaan ensimmäistä tiliä. Ville oli voinut antaa\nsäännöllisesti ja riittävästi rahaa äidilleen ja hankkia itselleen\nihmisenmoisia vaatteita. Suurimman ilon hän oli tuottanut perheelle ja\nitselleen ostamalla kunnollista kangasta, josta tehtäisiin Santerille\npuku, kun hänen piti lähteä suorittamaan tutkintoa isoon kouluun.\nOmituista, miten suuria iloja saattoi kätkeytyä vallan tavallisiin,\npieniin asioihin, ja \"miten suuria suruja myös, sen puolesta\", hän\nsäpsähti siinä ikäänkuin oikaisemaan itseään.\n\nHän tarttui torveensa ja alkoi innokkaasti harjoitella.\n\n\n5\n\nSuutarimestari Koskinen näki Villen tulevan ja loi häneen tarkastelevan\nsilmäyksen. He vaihtoivat muutaman sanan ja Ville tiristi itselleen\ntilkan sumppivettä. Suutari näki ystävällisyyden ja avomielisyyden\nloistavan Villen silmistä ja tunsi sen huokuvan häntä kohden kuin se\nolisi ollut takkavalkean lämpöä. Mirri oli syöntinsä raukaisemana\nköllähtänyt lattialle uudelleen eikä välittänyt Villen tullessa edes\nraoittaa silmiään. Viiksien tärinä vain oli ilmaissut sen kyllä\ntietäneen jonkun tulleen. Mutta jos tulija olisi ollut entinen Ville,\nMirri olisi karannut sähähtäen uunille ja mourunnut sieltä niin, ettei\nkenellekään sillä tavalla. Se oli suututtanut Villeä niin, että hän\noli uhannut tappaa Mirrin. Santeri oli pelännyt tätä ja ollut siitä\nlevoton. Nyt oli toisin. Luomakuntakin vihasi ja pakeni paheellista\nihmistä.\n\nSuutari otti piikatytön toisen kengän ja alkoi kiskoa irti vanhoja\nrepaleisia pohjia. \"Millähän poluilla tuo kanta on kulunut noin\nlinttaan\", hän siinä aprikoitsi, mutta tuntien sääliä tyttöä kohtaan\nvastaili kysymykseensä lempeästi. \"Sehän juoksee askareissaan ja\nemäntänsä asioilla varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka,\njoutamatta istahtamaan siunaamaakaan hetkeksi. Vähemmälläkin yhdet\nkengät polkeutuvat linttaan ja vielä tällaiset huonotekoiset. Mikähän\nporopeukalo, joku maalaismestari, lie harsinut nämä kokoon. Onpahan\nsiinä, pysyvätkö ollenkaan kuvallaan. Jos tyttöparka sitten illalla\nviivähtää portilla puhuttelemassa sitä satulasepän oppipoikaa, joka\njuttelee niin mukavia, niin onko tämä nyt mikään asia? Kaikkea vielä.\nKyllä siinä iässä sydän hyppää kurkkuun jokaisella, kun tulee tyttö tai\npoika tuntuman päähän\".\n\nKamarista alkoi kuulua ensin käheitä torven pihauksia, jotka sitten\ntiivistyivät kirkkaaksi, korkeaksi ääneksi kuin kurjen huuto keväällä.\nSanteri ja Lauri näkyivät tulevan kotiin syventyneinä vakavaan\nkeskusteluun. \"Aika vilosohveja nuo vekarat\", arvioi mestari ja hymyili\nleppoisasti. \"Mitähän siinä nyt tuumitaan -- olisi soma tietää? Ahah!\nNyt erottiin. Lauri vaeltaa ovelleen melkein kuin vanha mies. Se ei ole\nsittenkään oikein toipunut. Kasvaminen on pysähtynyt. Hyvä on, että\npääsee maalle sinne jonnekin rikkaisiin tuttaviinsa, vai sukulaisiako\nlienevät, juomaan lämmintä maitoa ja syömään kesävoita. Ehkä silloin\nnesteet alkavat paisua kuin ojat keväällä ja mies turpua ja patvia.\nHyvä olisi Santerinkin päästä jonnekin, mutta minnepä hän! Noh,\nkyllä täälläkin on terveellistä. Täytyy toimittaa poikaa niin paljon\nkuin suinkin tuonne merenrantaan kirmaamaan ja uimaan muiden vekarain\nkanssa ja varustaa hänelle hartsuja mukaan. Se käy päinsä nyt, kun\nVille maksaa puolestaan. On Santeri vähän puhellut aikovansa mennä\ntaas leikkaamaan kantoja, mutta äiti penää vastaan. Sanoo, ettei hän\nenää päästä Santeri-riepua sinne pimeään verstaaseen raakain sällien\njoukkoon, jotka saattavat ruveta puhumaan vaikka mistä. Onhan se vähän\nniinkin -- sopivampia kesänviettopaikkoja voisi pikkupojalle löytää.\nMutta ei meitä suutarismiehiä silti pidä halveerata, sillä meissä\nasuu paljon viisautta. Santeria harmittaa yhä se talvellinen suksien\nosto. Tuli, poikaparka, petetyksi siinä kerrassaan. Nyt kun on tullut\nlämmintä, sukset ovat vääntyneet aivan kieroiksi ja pullopohjaisiksi,\nkelpaamattomiksi. Santeri tahtoisi ajoissa ansaita uudet suksirahat.\nJa onhan rahalla satakin reikää, sen puolesta. Kyllä ne pennit, jotka\nansaitsee leikkaamalla kantoja, saa kulumaan ostamatta suksia. Ei sitä\ntarvitse pelätä -- heh!\"\n\nSanteri tuli sisään ja iski isälleen humoristisesti silmää, kun\nkamarista kuului samalla huikean kirkas \"kurjenhuuto\". Ville\nsiellä harjoitteli mitä lienevät olleet Sankeyn lauluja. Väliin\nhän laulaa hujautteli: \"Portista he riemuiten käyvät pestyinäää\nKaaaritsan veeerelläää!\" Joopa-joo! Suutaria, joka oli vanhanaikainen\nvirsikirjakristitty, tuppasi tämä torvella laulaminen hiukan\nnaurattamaan. Santeria myös. Hän vilkaisi kamariin päin, iski taas\nisälleen silmää, sanoi että \"tuut-tuut\" ja joi sumppia. Santeri\nsaattoi väliin ilmeillä ja pelehtiä niin, että jos suutari olisi ollut\nnuorempi, hän olisi nauranut sille katketakseen. Mutta kun hän oli näin\nvanha ja vielä isä, ei auttanut heittäytyä kokonaan hytkymään, vaan\ntäytyi pidättää osa naurusta sisälliseksi tärinäksi.\n\nKyllä Santeri sentään voisi mennä verstaaseen joiksikin tunneiksi,\nainakin sadepäivinä, sillä onhan sieltä nyt poissa se Römperi, jolla\nkuului Kostamon kertoman mukaan olleen kaiken maailman jutut. Tunsihan\nKoskinen hänet sen puolesta hyvin itsekin. Se oli se entinen Jussi\nHaverinen, kuten nyt oli tullut yleisesti tiedoksi. Eikähän siinä\nsalaamista ollut. Harvat tiesivät sitä, että ne mahtavat saappaat,\njoita punaviiksinen polkupyöränkauppias käytteli luistinkenkinä, olivat\njuuri tuon saman Haverisen kisällityö. Kukaan muu ei ollut ollut niin\nhurjapäinen, että olisi suostunut tekemään moisia seitsemän penikulman\njalkineita. Mutta Haverinen oli sanonut tekevänsä kaikki niin kuin\nherra tahtoo ja vielä parhaista saatavissa olevista aineista. Se oli\nhyvä ammattimies, mutta muuten ihan maankaatovintiö. Siitäkin se oli\nerilainen kuin muut, ettei itse nauranut milloinkaan. Piti kai sen\nturhana, palkattomana työnä. Hirtti lopuksi itsensä sinne romukasalle.\nSiinäkin sillä oli mielessä sukkeluus -- että näet hänpä joutaa tästä\njo romukasaan! Sääli! Miten sitten Jumala menetellee tuollaisen\nsällirievun kanssa? Sitä ei voi tietää, sillä Jumalalla on erilainen\nkyynäräkeppi kuin meillä.\n\n\"Tuut-tuut!\" kuului kamarista kireätä pihinää, joka sitten otti\nselviä äänennykäyksiä, mutta raukeni kuitenkin vähän naurattavasti\nlaskeutuvaksi, veltoksi lörinäksi. Santeria tämä huvitti. Hän asetti\nkädet peräkkäin eteensä, pullisti poskensa ja oli olevinaan armeijan\nmajuri, joka innoissaan johtaa kokousta. \"Oletko siivolla siinä,\npoika! Hi-hii!\" Kas, kun Lahja näkyy juoksevan portille avopäin ja\nilman takkia. Siitä arvaa tuomarin olevan tulossa. Tuossa ne jo\nsaapuvat. Lapsi puristaa isäänsä niin, että tämän on hankalaa kävellä.\nSiinä talossa on ollut suuria syntejä, suruja ja vastoinkäymisiä --\nkuiskivat tuomarista kaikenlaista --, mutta kirkastuvanpahan näkyy\ntaivas. Kuuluvat muuttavan kesällä kokonaan pois -- nimismieheksi\nmihin se nyt taas olikaan. Taitaa olla pakkomuutto, mutta parempi niin\nmonessa suhteessa. Lahjan kertovat tulevan asumaan Elsan toveriksi\nvosmestarinnan luo. Kaikkihan elämässä järjestyy tavalla tai toisella.\nMikään ei jää seisomaan sellaisenaan, vaan kulkee ajan virran mukana.\nJos asiat eivät järjesty muuten, niin onpahan kuolema mestari, joka\noikoo mitkä mutkat tahansa.\n\n\"Siinä taas Eranderin mummo hiiviskelee alakartanoon. On tässä minulla\nkumma virka, kun saan pitää silmällä ihmisten käyntiä mokomassa\npaikassa. Mutta enhän voi sille mitään, sillä en voi olla huomaamatta\nheitä. Eranderin tantti vihoittelee minulle suotta, että 'tuo suutari\nse aina vahtii, mitä ihmiset tekevät'. Enpähän vahdi. Mutta mihin panen\nsilmäni? Saisivat päinvastoin maksaa minulle viisi penniä kerrasta. Ei\nse olisi paljon sellaisesta huvista. Koputtaisin silloin ikkunaan, että\nälkää menkö! Siellä ovat näet entiset jonossa. He-heh!\"\n\nSuutaria naurattivat makeasti hänen omat mietteensä, jotka yhtäkkiä\nsaattoivat ottaa perin merkillisiä käänteitä. Insinöörin Emma siinä\nkävi pihalla hakemassa pois lapsenpyykkiänsä. Se vasta oli suloinen\nihminen varsinkin nyt, kun se oli äitiytynyt ja saanut kasvatusta.\nOli valittanut Ristiinalle, jota se salassa pitää rippiäitinään,\nettä kun Elsa ei oikein vielä suostu häneen. Ristiina oli sanonut,\nettä sittenhän Emma olisikin liian onnellinen. Sitä ei ole ihmiselle\nsuotu, vaan jokaisella täytyy olla ristinsä -- kivi laukussansa, jota\npitää kantaa. Kyllä se sitten selviytyy, kun lapsi pääsee jostakin\nluulosta, joka sitä kiusaa. Ymmärrettävästi Elsa on pahoillaan siitä,\nettei hänen äitinsä ole enää insinöörin kodin rouvana. Elsa on lapsi\neikä tiedä kaikkia tällaiseen asiaan vaikuttavia tekijöitä. Lähtevät\n-- vosmestarinna ja Elsa -- kesäksi sinne kauas, jossa vosmestari on\nhaudattuna, eli samaan paikkaan, jossa Laurin isä on ollut pappina.\nInsinööri taas menee kesäisille työmailleen.\n\n\"Tuut-turu-ruttut-tuut!\" Suutarimestari Koskisesta tuntui siltä,\nkuin hän olisi ollut tämän pihan ihmisten yhteinen isä, joka tässä\nluetteli perheensä jäseniä. Nyt ne olivat vielä koolla, mutta muutaman\nviikon kuluttua jo kaikki hajallaan ja kodit autioina. Suutarimestari\nKoskinen vain istuisi paikoillaan kuin muna kupissaan, paikkailisi\nkenkärajoja ja tuumiskelisi maailman toilauksia. Niinkuin oli tehnyt jo\nkymmeniä vuosia tulematta hullua hurskaammaksi. Ristiina pesisi ikuista\npyykkiänsä ja huolehtisi alituisesti Santeri-rievusta. Ville vähitellen\noppisi soittamaan torveansa, niin etteivät korvat rääkkääntyisi enää\nvarsin niin pahoin kuin nyt, ja jatkaisi kaitaisen polun hankalaa\ntaivaltamista. Santeri eläisi vielä kuin lapsi mielitekojensa vallassa.\nHottiset herättäisivät hänet aamuvarhaisella riitaisella tiuskinnallaan\nja --\n\n\n6\n\nSuutarin katse osui pihalle, jossa sinne pujahtanut Mirri oli juuri\nheittäytynyt makeimpaan kylkiasentoonsa. Näytti siltä, ettei se\nollut huomannut Tellua, joka oli kuulumattomin askelin hiipinyt\ntavalliselle tarkastusretkellensä, nuuskinut valmiiksi kaikki ja\nseisoi nyt Ristiinan vesitynnyrin ääressä takajalka koholla, harkiten,\njokohan olisi tirauttaa. Mutta samassa se vasta nyt huomasi matalana\nmakaavan ja kuten näytti syvästi uinuvan Mirrin, ja laski jalkansa.\nSen ruumis jännittyi vähitellen ja alkoi täristä kiihkosta. Jokohan\noli koittanut suuri tilinteon hetki, jota Tellu oli odottanut siitä\nasti, kun oli miehistynyt ja oivaltanut, miten turmiollinen kissain,\nnoiden inhoittavien hiirentappajain, suku oli koko kunnialliselle\neläinkunnalle? Se kysymys heräsi polttavana Tellun mielessä ja\ntiedusti sitä suutarikin, joka oli unohtunut suu auki ikkunastaan\nseuraamaan, miten tuossa käy. Tellu oli kai oppinut viholliseltaan\nhyökkäystaktiikkaa, koska alkoi hiipiä Mirriä kohti matalana,\nsametinpehmein käpälin, aivan vaanivan kissan tyyliin. Vaikka Tellu\noli täten jo saapumassa siksi lähelle, että Mirrin olisi ollut syytä\nherätä, niin ei se ollut tietääkseenkään, vaan nukkua keijotti ihan\nkuin kuollut. Suutaria jo huolestutti, että jospa Tellu saa puraistuksi\nsitä pahasti, mutta ei hän sentään sekaantunut leikkiin. Se olisi ollut\nväärin Tellua kohtaan, jonka täytyi kohtuuden nimessä kerran saada\ntilaisuus koettaa, kumpi tässä valtakunnassa oli isäntä.\n\nTellu ampaisi hyökkäykseen niin äkkiä, että suutari hätkähti. Viivana\nse vilahti Mirrin niskaan, jonka viimeinen hetki näytti koittavan.\nMutta samassa silmänräpäyksessä tapahtui jotakin niin odottamatonta\nja uskomatonta, että suutarimestari tuli ällistyksestä kirota\nnavauttaneeksi: \"Voi sun itte tulipunainen...!\"\n\nJuuri sillä sekunnilla, jolloin Tellu oli tömähtämäisillään Mirrin\nniskaan, tämä vanha lurjus, joka ei ollutkaan kaikesta päättäen\nnukkunut, teki luultavasti elämänsä hienoimman hypyn. Käsittämätöntä\noli, miten se kävi päinsä, mutta tosiasiaksi jäi, että Mirri kimposi\nmakuusijaltaan ilmaan kuin pallo, vieläpä niin korkealle, että Tellu\nmeni korentona alitse ja tavoitti tyhjää.\n\nJos maailmanjärjestys olisi ollut ennallaan, häiriintymättömänä,\nmuuttumattomana, Mirri olisi hyppynsä jälkeen kipaissut pakoon, joko\nparhaillaan lehtiä tekevään ja kukkimista suunnittelevaan tuomeen,\naidan harjalle, tikapuille tai katolle. Mutta se ei nähtävästi ollut\nennallaan, vaan oli jostakin salaperäisestä syystä järkähtänyt, koskapa\nMirri ei paennutkaan, vaan suutarin kuvaamattomaksi hämmästykseksi\nkäännähti päin ja salamannopein liikkein ropsi Tellua harittelevin\nkynsin molemmille korville. Voi taitamaton, miten sen silmät\nkipinöivät, korvat niuhottivat, kita oli niin avoinna kuin saranat\nmyönsivät, selkä oli kaarella ja sen karvat pystyssä kuin risuaita, ja\nhäntä oli paksuna ja korkealla kuin laivan masto! Entä sitten ääni,\njoka mourusi syvältä sen kurkusta! Monta vertaa isommankaan pedon ei\nolisi tarvinnut sitä hävetä. Kuin voiman ja notkeuden täydellisyys\nse peuhasi Tellun ympärillä, sylki, mourusi ja kähisi, kynsi ja puri\nmistä kiinni sai -- kosti perinpohjin kaikki entiset pakokerrat,\nnaurut ja nöyryytykset. \"Tuosta saat ja tuosta, mokoma karvaturri,\njoka luulet tässä isäntä olevasi ja käyt harva se päivä irvistelemässä\nparemmillesi! Nyt on valtasi aika loppunut ja tästä saat tilisi\nkuumiltaan kouraan! Tuossa ja vielä viimeisen kerran: tuossa! Joko\nuskot nyt, ettei tämä piha kuulu sinun valtakuntaasi, sinä rakki!\"\n\nTämä oli käsittämätöntä. Tellu ei ollut valmistautunut tällaiseen,\nvaan oli luottanut siihen, että Mirri pakenisi aina. Sillä ei ollut\nvastarinnan varalle minkäänlaista ohjelmaa. Se meni aivan pyörälle eikä\nosannut käyttää hampaitaan, ainoita aseitaan. Korvista ja kuonosta\nvuosi verta ja naamaa kihelmöi kuin tulessa. Silmät olivat soeta,\nkun niihin tunkeutui karvoja ja villakuontalolta. Sen valtasi kauhu\nja se syöksi suinpäin pakoon, päästäen surkean valitushuudon. Mirri\nei hellittänyt vieläkään, vaan kaapaisi jälkeen ja antoi nyt Tellua\nhousuille, iskien oikealta ja vasemmalta sarjan hirveitä lyöntejä. Ei\nauttanut pysähtyä eikä enää kantaa korkealla ylpeytensä tunnusmerkkiä\nja valtansa valtikkaa, häntää, vaan se oli laskettava kurjasti ja\nnöyryyttävästi jalkain väliin, suojelemaan jaloimpia ruumiinosia.\nVasta portilla Mirri pysähtyi, seisoskeli siinä vielä hetkisen jalat\njäykkinä, selkä kaadella ja häntä paksuna kuin hirsi, kähisi, sylki\nja katsoi vihamiehensä jälkeen, kun tämä ulvoen sydäntäsärkevästi\npakeni toiselle puolelle katua ja portistansa sisään. Vasta sitten\nMirri rauhoittui, istahti ja alkoi pestä käpäliään kuin olisi halunnut\npuhdistaa ne tappelussa tuollaisen kurjan olion kanssa tarttuneesta\nsaastasta.\n\nSuutari oli tyrmistynyt eikä osannut sanoa muuta kuin että \"kattos\ntuota petoa!\" Tellun tappio oli musertava, ei vain ulkonainen vaan\nsiveellinenkin. \"Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa\narmon\". Tellu on ollut liiaksi täynnä omaa itseään, osoittanut\nvuosikausia ylimielistä halveksintaa Ristiinan tynnyriä ja sikäli koko\npihakuntaa kohtaan, irvistellyt tuolta portilta kuin neekerikuningas,\njoka antaa määräyksen, että hänelle on nyt paistettava se lihava,\nisovatsainen suutarimestari Koskinen, ja ahdistellut röyhkeästi Mirriä,\njoka asuu ja elää täällä täydellä laillisella oikeudella. Niinpä hän\nnyt sai ansion jälkeen ja pitäköön saantinsa hyvänään.\n\nMutta näiden hurskaiden mietteiden lomasta vilahti sellainenkin ajatus,\nettä \"saapa nähdä, ottaako se raukka selkäsaunansa niin pahakseen, että\nvielä hirttää itsensä! Ha-ha!\"\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\n1\n\nPitkä kevätkausi oli vihdoinkin loppumassa. Oli satanut rankasti, minkä\njälkeen aurinko oli paistanut lämpimästi. Kärpäsiä oli ilmestynyt\nsuutarin seinustalle, jossa keskipäivällä tuntui ihan kuumalta.\nViimeiset jäätiköt olivat sulaneet varjopaikoista ja rekoolin multa\nnäytti hautovan suuria aikeita. Raparperi nosti jo punaisia, pyöreitä,\nlihavia kärkiään, ja samoin muutkin monivuotiset kasvit: leijonankidat,\nluutnantinsydämet ja keisarililjat. Tuomi puuhaili innokkaasti\nhääpukuaan ja syreenien ummut paisuivat kuin nuoret rinnat odottaessaan\nelämän ensimmäistä suurta kevättä. Pastuska oli kunnostanut puutarhaa,\nsillä tällainen työ oli hänelle mieluista -- kuin eräänlaista runoutta,\njonka kautta muuan hänen vaatimattoman olemuksensa kaunis piirre\nlöysi ilmaisunsa. Hän oli tuonut sinne tuolin ja istuskeli siellä\nleppoisina, lämpiminä hetkinä. Sen nähtyään muitakin tuli tuoleineen:\nEranderin tantti, Rosina- ja Alli-tädit. Emma-täti ei juuri istuutunut\nsinne noin vain, sillä häntä ujostutti näiden \"oikeiden\" rouvien\njoukossa. Saadakseen tulon syytä hän yllätti joskus seurueen tuomalla\nkahvia. Sellainen palvelevaisuus oli hänen tapaistaan. Aluksi hän oli\ntietenkin ollut toisten arvostelun alaisena, mutta oli vähitellen\nvoittanut heidän suosionsa. Tämä oli kohonnut korkeimmilleen, kun Emman\npienokainen alkoi vedellä päiväuniaan auringonpaisteessa, rouvain\nkeskellä. Kyllä siinä saattoi -- lapsen heräämättä -- jutella vallan\nesteettömästi, kunhan ei vain puhunut tai nauraa kikahtanut kovin\näänekkäästi, kuten paha kyllä Eranderin tantilla oli joskus tapana.\nPastuska nauroi väliin koko seurueelle, sillä se oli, hän väitti,\nsamanlainen kokoelma kuin nuo syreeneissä asustavat varpuset, jotka\njuoruilivat pikkuhiljaa pihan tapahtumista istuessaan siinä oksillaan\nhöyhenet pörhöllään kuin liuta akkoja saalit hartioilla.\n\nPastuska huoahti istahtaessaan tuolilleen ja taittuessaan\nsukankutimeensa. Niin kauan kuin hän muisti hän oli kutonut ja parsinut\nsukkia: isälleen, veljilleen, miehelleen, pojalleen... Lakkaamatta.\nMitään muita vaatekappaleita ei tarvittu niin paljon kuin niitä.\nJa nimenomaan miesten sukkia. Pastuska ei -- tässä yhtäkkiä sitä\najatellessaan -- muistanut, oliko milloinkaan kutonut naisten sukkia.\nTuntui kuin kaikki Suomen naiset olisivat istuneet näin kuin hän nyt ja\nkutoneet tai parsineet vain miesten sukkia. Se oli tietenkin kaunista\nja uhrautuvaista ja siveellistä ja jos mitä, mutta hengetöntä ja\nyksitoikkoista se oli. Pastuska, joka oli lukenut Idunia ja Kotia ja\nyhteiskuntaa ja Fredrika Bremeriä, rohkeni sanoa sen empimättä. Omat\nsukkansa naiset kai kutoivat salaa, miesten tietämättä. Niissä kun piti\nolla pitemmät varret, niiden tekemiseen meni enemmän aikaa ja lankaa.\nMiehet olisivat nähdessään tämän pian huomauttaneet haaskauksesta.\nMokomatkin säästäjät siinä! Tupakoivat taivaalle monta monituista\nsukkaparia vuodessa, puhumattakaan siitä, minkä verran hävittivät\njuomalla...\n\nSiinähän se oli talvi mennyt ja uuteen sulaan oli päästy, vaikka se\nolikin väliin ottanut lujille. Eiväthän piispan pennit eivätkä muuten\nansaitut pienet rahat enempäänsä riittäneet. Tavalliseen elämään kyllä\n-- leipään, maitotilkkaan, annokseen huonointa jauhelihaa sunnuntaiksi\n--, mutta vaatteisiin ja kenkiin hyvin huonosti, mikäli ollenkaan.\nSellaiset menot tekivät yhdellä kerralla liian ison kolon ja siksi\nniitä piti välttää niin paljon kuin suinkin. Mutta jotkut olivat\nvälttämättömiä, kuten esimerkiksi nyt Laurin tutkintovaatteet. Lauri\noli pitänyt koko kevään enon vanhoista pienennettyjä, joten näitä ei\nvoinut enää käyttää parempina, jollaiset tutkinnossa täytyi olla.\nLauri ei ollut vaatelias, mutta oli silti ulkoasustaan arka. Häntä ei\nsaanut nöyryyttää huonolla, sopimattomalla vaatetuksella, sillä siitä\nsaattoi hänen mieleensä jäädä kalvava naarmu, joka vahingoittaisi hänen\nluonnettaan, vääntäen sitä siltä kohdalta kieroon. Lauri ei ollut\npuhunut asiasta muuta kuin että Ville oli lahjoittanut Santerille\noikein pukukankaan ja luvannut suorittaa räätälin palkan. Se oli\nräätälillä tehtävänä, sillä samalla Korhosen mestarilla, joka oli\npienentänyt Laurille enon vaatteet. Sitä oli jo koetettu. Suutari oli\ntehnyt Santerille uudet tutkintokengät...\n\nPastuska oli täydelleen oivaltanut Laurin ajatukset ja oli säikähtäen\nalkanut siinä samassa laskea rahojaan. Kesään oli vielä pari viikkoa.\nVähät pennit tarvittiin siihen mennessä ruokaan. Jostakin oli saatava\nlisää rahaa, mutta mistä? No, ensin oli otettava selkoa, minkälaista\noli se kangas, joka oli kaikista tarjolla olevista halvinta, mutta\nkelpasi silti, ja mitä Korhosen mestari ottaisi maksua työstä ja\ntykötarpeista. Kunhan se olisi tiedossa, niin ehkä löytyisivät\nrahatkin. Hätä neuvon keksii.\n\nJa pastuska oli menetellyt tämän mukaan. Hänen valitsemansa kangas oli\nkyllä enimmältä osalta pumpulia, mutta se ei haitannut, sillä kesää\nvastaanhan se teetettiinkin. Sitäpaitsi se oli, kun ei pannut huomiota\nsen liikaan jäykkyyteen, oikeastaan varsin kaunista: tummansinistä,\naina vähän matkan päässä ohut vaalea raita. \"Tyylikäs puku siitä\ntulee\", oli kangaskauppias vakuuttanut kääriessään sitä pakettiin.\n\"Olkoon menneeksi vielä pari markkaa ja pennit alennukseksi\", hän oli\nsitten lisännyt ymmärrettyään kokeneena miehenä, että sanotulla rahalla\noli tuon pienen saaliniekan, köyhän rouvan kukkarossa paljoa suurempi\nmerkitys kuin hänen omassaan.\n\nKorhosen mestari sattui pastuskan tullessa juuri heräämään\nruokalevoltaan ja oli pahalla tuulella, sillä hänen silloin ottamansa\npieni nokkauni oli muuttanut kohmelon pään ja niskan säryksi. Hän alkoi\ntämän johdosta purkaa pahaa tuultansa pastuskaan ja juonitella kireällä\näänellä, että \"kaikenlaisia kankaita niitä räätälille tuodaan\" ja\n\"mitä minä teiltäkään ottaisin maksua, kun saan tehdä ilmaiseksi koko\nmaailmalle -- pötöh!\" Hän sylkäisi halveksivasti ja ylpeästi ja levitti\nkätensä kuin olisi pitänyt sylissään maapalloa ja alkanut leikata sille\ntakkia. \"Mitä nyt Korhonen tuolla tavalla!\" pastuska oli ihmetellyt\npahastuneena; \"ettehän te ennen ole juonitellut ettekä vanhoja tuttavia\nloukannut; tiedättehän, ettei minulla ole varaa ostaa seviotteja tai\nmuita sellaisia varsinaisia kankaita, vaan että saan olla iloinen, jos\nsaan irti tällaistakaan\". -- \"No-no, pastuska!\" suhditti jo säikähtäen\nhyväsydäminen mestari; \"kyllähän tästä tulee pikkupojalle oikein hyvä\npuku, niin kaunis, että on kuin ruununrinssillä. Enkä minä suuria\npalkkoja... Köyhä tässä vyörää toista köyhää eteenpäin. Otetaanpas\nmitat\". Ja Korhosen mestari aloitti tuon salaperäisen toimituksen,\njonka kuluessa räätälimestari kohoaa jonnekin korkealle, ammattinsa\ntutkimattomiin mysteerioihin, tulkiten nämä salaistieteellisillä,\nkabbalistisilla numeroilla, jotka piirtelee paperille ilmeisesti ilman\ntavallisella järjellä havaittavissa olevaa järjestystä. Otettuaan mitat\nKorhosen mestari lopuksi tapansa mukaan kumarsi juhlallisesti kuin\nehtoollista jakava pappi ja sanoi, että \"valmis on, kiitoksia paljon!\"\nSitten hän alkoi vanhaan tapaansa muistella ja kehuskella, keille\nkaikille suurille herroille ja oppineille miehille oli tehnyt pukuja\n-- niillekin rovastin pojille, jotka Helsingissä hoitelevat korkeita\nvirkoja. \"Kyllähän puvun tekee melkein kuka tahansa, mutta ne ovat vain\nharvat, jotka räätälin nimen ansaitsevat -- pötöh!\"\n\nMistä pastuska hankki rahat tähän pieneen leikkaukseen, oli hänen ja\nStenvikin maisterin yhteinen salaisuus. Hänelle oli näet johtunut\nmieleen, että kun hän nyt lähtee etelään sukulaisiin ja saa siellä\nistuutua toisten kattamaan puuttumattomaan pöytään, hän koettaa käyttää\nnäin säästyvää lepoa ja aikaa sepitelläkseen maisteri Stenvikin\nsanomalehteen pieniä \"kesäkirjeitä\". Hän oli rohkaissut mielensä ja\nmennyt esittämään aatettaan maisterille, jolle oli talven varrella\nkirjoitellut pientä palstantäyttöä. Ja maisteri oli hyväksynyt\ntuuman, vieläpä mennyt niin pitkälle luottamuksessaan pastuskan\nkirjailijakykyyn, että oli antanut noita kirjoituksia vastaan etukäteen\n50 mk. Sanotaan, että leivosella on keveä sydän, kun se nousee\nliverrellen kevättaivaalle, mutta hyvällä syyllä voidaan kysyä, onko se\nmilloinkaan niin keveä kuin pikku pastuskalla tällä hetkellä.\n\nLaurille pastuska kuitenkin ilmoitti, mistä oli saanut pukuun\ntarvittavat rahat, ja Lauri katsoi häneen ihmetellen ja ihaillen. Ei\nollut tämä ensimmäinen kerta, jolloin hän ymmärsi, että hänen pieni\näitinsä oli epätavallinen, sankarillinen olento. Lauri luotti äitiinsä\nniin, ettei vähimmässäkään määrässä pelännyt elämää, sillä olihan äiti\nhänelle täysi turva.\n\n\n2\n\nKoitti sitten suuri ja hartaasti toivottu ja odotettu, mutta toisaalta\nmyös hiukan pelätty tutkintopäivä. Se oli tietenkin huikaisevan kirkas\nja lämmin, sillä sateella ja kylmällä tuulella ei sopinut tällaista\nmerkkipäivää pilata. Santeri oli pukeutunut varhain ja ihasteli\ntuossa ulkorappusilla uusia vaatteitaan ja kenkiään, aina silloin\ntällöin oikaisten ja venytellen jalkaansa ja käännellen nilkkaansa.\nTuontuostakin hän varmistautui siitä, että povitaskussa -- hänellä\noli sellainen molemmilla puolilla, vieläpä liiveissäkin -- olevat\nkoulutodistus, papinkirja, paperiarkki ja kynä olivat tallessa.\nRäätälimestari Korhonen, joka oli kuuluisan ammattitaitonsa lisäksi\nvielä tunnetusti viisas mies, oli sanonut Santerille, että povitaskut\novat hyviä olemassa siltä varalta, että täytyisi \"pitää päällään\"\nisompia summia samalla kertaa.\n\nVille oli noussut varhain, kuten nykyisin aina teki, suorittanut\naamupesunsa ja rukouksensa silmät kosteina hartaudesta, toivottanut\nSanterille onnea ja pistänyt salavihkaa kouraan 50-pennisen, \"jotta\nsaat tutkinnosta selvittyäsi ostaa asian kunniaksi paakelseja ja\nlimonaatia\". Sitten hän oli mennyt, sillä hänellä oli kiire tuon\nseitsenhaaraisen kynttiläjalan valmistamisessa, kyseessä oleva\nmerkkipäivä kun oli lähestymässä.\n\nSuutari itse siinä juuri peseskeli naamaansa ja partansa juuria sekä\nhankaili kynsistänsä pois pikeä. Sitä ei kovin paljoa enää ollutkaan,\nsillä enimmän hän oli irroittanut edellisenä päivänä, jolloin oli\nkäynyt rovastin kansliassa ottamassa Santerille papinkirjan kouluun\nmenoa varten. Olipa vähän kuin olisi hiukan pullistuttanut rintaa, kun\nhän oli kävellyt siinä pappilaan päin, yllään pyhätakki ja jalassa\nparemmat kengät. Housuista ei kyllä ollut paljoa sanomista, mutta\nvälipä niillä; ihmiset näkivät kuitenkin hänen takistaan, että hän\noli paremmalla asialla. Hän oli ylpistynyt niin, että oli mennyt\nujostelematta herrain katua, vieläpä sitä puolta, joka oli vähän\nniinkuin pidätetty kauppaneuvosten, maisterien ja muiden sellaisten\nmahtimiesten käyttöön. Ei tietenkään virallisesti, vaan kuitenkin\nsikäli, etteivät nuo herrat juuri muualla kävelleet. Siitä suutarikin\noli mennyt, vieläpä rohkeasti, sillä aikoihan hän viedä poikansa isoon\nkouluun, lukemaan tutentiksi ja sitten, kuka tietää, vaikka papiksi ja\n-- piispaksi!\n\nMieli oli ollut hyvä ja kiitollinen, niinkuin oli vieläkin. Rovasti oli\nsattunut itse kansliaan ja tullut puristamaan kättä. Alhainen mies, se\nrovasti! Täytyi totisesti tunnustaa. Se muisti suutarin nimen kysymättä\naivan kuin olisi oltu läheiset tuttavat. Ja niinhän sen puolesta\noltiinkin, niin läheiset kuin rovastin ja tällaisen vaatimattoman\nseurakuntalaisen sopi. Jumalan edessä oltiin aivan yhdenvertaisia,\nselviä veljiä. Sen rovasti aina ilmaisi saarnoissaan. Että tarkkaan\nriisuutuvat maalliset arvomerkit pois silloin, kun noustaan kuolleista\nviimeiselle tuomiolle. Ei jää lankaakaan ylle, vaan siinä seisovat\nrovastit ja suutarit rinnakkain samanlaisina ja yhdenarvoisina. \"Mitä\nvarten nyt Santerille papinkirjaa?\" -- \"Isoon kouluun olisi aikomus\nyrittää\". -- \"Vai niin on lahjakas poika?\" -- \"Sanovat -- eihän minun\nsovi sitä kehua\". -- \"Tässä tapauksessa papinkirja ei maksa mitään.\nSivistykseen täytyy köyhänkin pyrkiä. Ei tiedä, mikä Jumalan salaisuus\ntässä aikeessa piilee. Paljon onnea ja menestystä. Muistanhan minä\npikku Santerin. Sellainen ruskeasilmäinen, älykkään näköinen poika.\nEhkä Jumala nyt aikoo korvata Koskiselle sen, että on ottanut teiltä\npois niin monta lasta. Villestähän kuuluu tulleen ensiluokkainen mies\nja mitä tuleekaan Santerista, jos elää saa. Niin on, niin on! Hyvästi\nvain, Koskinen, ja Jumalan siunausta!\"\n\nNäin rovasti oli puhellut ja se oli ollut kuin pumpulia sydämelle.\nRohkeasti suutari oli palannut kotiin sitä samaa herrain katua, jota\noli mennytkin. Ei hän ujostellut, vaan kulki vapaasti ja uljaasti,\nsillä oikea asiahan hänellä oli. Ja eikös käynyt niin mukavasti, että\nsiinä tuli vastaan kauppaneuvoksen Rikiina-tytär, jolle Koskinen\noli ommellut ne peukalonmentävät hääkengät. Ei muuta kuin pyörähti\näkkiä poikkikadulta eteen. Sama entinen taivaallinen rinsessa se oli\n-- muhkeampi vain siksi, että oli lihonut... Leningin alla tutisi\njoka paikka kuin olisi ollut alatoopia. Suutari oli ollut kompastua\nsäikäyksestä, mutta oli sitten rohkaissut mielensä ja tapaillut\nhattukuluaan. Voi taivas, miten kauniisti Rikiina-rouva oli naurahtanut\nja hövelisti nyökännyt. Että se oli heti tuntenut Koskisen, näkyi\nsiitä, että se oli lähettänyt Ristiinalle terveisiä. Pyykille piti\ntulla niin pian kuin ehti. Huomenna Ristiina jo sinne meneekin.\nRikiina-rouvan vanhin poika taitaa jo olla isossa koulussa...\n\nSuutari sai peseytymisensä tehdyksi ja veti nyt ylleen liivit ja takin.\nTällä kerralla hänellä oli yllään pyhähousut. Hän vilkaisi kelloa --\naikaa oli vielä ainakin tunti. Täytyi lähteä pistäytymään pastuskan\npuolelle, sillä suutarilla oli sinne tähdellistä asiaa, jota ei voinut\nenää siirtää tuonnemmaksi. Hän otti ikkunalaudalta ruskean paketin ja\nvaelsi juhlallisesti pihan poikki. Monet sattuivat näkemään sen ja\nmuistivat sen.\n\nTultuaan sisään ja tervehdittyään pastuskaa, joka katsahti häneen\nkysyvästi ja kummastuneena, suutari huomasi heti, ettei talossa\nollut nyt kaikki niin kuin olla piti. Lauri oli niin murheellisen\nnäköinen, että olisi luultavasti itkenyt, jos olisi miehisen arvonsa\npuolesta kehdannut, ja pastuska oli hermostunut ja katsahteli\nalituiseen portille päin kuin olisi odottanut jotakin. Lauri oli vielä\nalusvaatteissaan. Pastuska mutisi itsekseen, että \"kyllä tämä oli\nharmi!\", että \"kun se vielä eilen vannoen lupasi lähettää vaatteet\najoissa!\" Ääneensä hän sitten sanoi Laurille:\n\n-- Näyttää tosiaankin siltä kuin sinun pitäisi ottaa vanhat vaatteesi,\nsillä tuskin Korhonen enää saa toimitetuksi uutta pukuasi ajoissa. Olen\nharjannut ja silittänyt ne hyvin, niin että kyllä ne nyt ovat siistit.\nOliko Koskisella jotakin erikoista?\n\n-- On kyllä, vastasi tämä ja avattuaan pakettinsa otti siitä uudet\nkengät, jotka ojensi Laurille. Hän selitti:\n\n-- Vain pieneksi palkinnoksi siitä, että Lauri on koko kevätkauden\najanut viisautta Santerin kalloon. Kun ryhdyin tekemään Santerille\ntutkintokenkiä ja muistin Laurin kippasseen koko talven ja kevään\nniillä syksyllisillä luistinkengillä, niin ajattelin, että tarpeen\ntaitaisivat olla tutkintokengät Laurillekin ja tein ne hänelle.\nSanterilla ja Laurilla on täsmälleen yhtä iso jalka.\n\nSitten suutari meni rappusille ja huusi Santerille:\n\n-- Mene äkkiä Korhosen mestarin luo ja sano tulleesi hakemaan\nLaurin pukua! Ellei se ole valmis, niin pinkaise kiireesti takaisin\nilmoittamaan, ettei turhaan odoteta!\n\nHän palasi sisään, laski hattukulunsa viereensä lattialle ja alkoi\nrauhallisesti ryyppiä kahvia, jota pastuska oli tiristänyt pannun\npohjasta edes jotenkin kiittääkseen tätä kunnonmiestä. Hän puheli\nsamalla tyynesti:\n\n-- Ei heitetä vielä kirvestä järveen, vaan odotetaan. Kello on nyt\nkymmentä yli. Jos puku saapuu vaikkapa vasta puolen kohdalla, niin\nsittenkin jää aikaa riittävästi. Parissa minuutissa hyppäät housuihisi\nja olet menossa. Eivät näy vielä Elsa eikä Lahja olevan lähdössä.\nÄitinsä vasta kampaa Elsan hiuksia. Laitahan kaikki valmiiksi -- kengät\njalkaan ja tarpeelliset paperit pöydälle. Ei Korhonen voi olla niin\njulma, että tällä tavalla pettäisi vanhan kuntinsa...\n\nOdotettiin jännittyneinä, katse kellossa. Suutari arvioi:\n\n-- Nyt Santerin pitäisi olla jo suunnilleen perillä. Olen näkevinäni,\nkuinka hän kiskoo Korhosta parrasta ja tivaa Laurin pukua. \"Tässähän\ntämä on!\" tuskittelee Korhonen, jonka päässä porottaa kova kohmelo,\n\"tässähän tämä nuoren rinssin univormu on! Ei puutu enää muuta kuin\nyksi nappi. Tuossa on sekin jo paikallaan. Vain viimeinen sujaus\nrässiraudalla\". Santeri kiirehtii ja yrittää siepata puvun, mutta\nKorhonen sanoo tulevansa itse. Tuossa ne jo hölkkäävät tänne päin.\nKorhosella on pitkät sääret, niin että Santeri saa juosta hänen vain\nkävellessä. Nyt ne jo ovat Arkmanin nurkassa. Saattepa nähdä, niin ne\ntörmäävät pian pihalle hätäisinä kuin myöhästyneet matkustajat... Ahah!\n\nSuutarin aikataulu oli oikea. Korhosen mestari todellakin harppoi\nsiinä samassa pihaan kuin kameelikurki, rinnalla Santeri tiitteränä\npoikasena. Hänen ilmeensä oli niin hengästyneen säikähtynyt ja\nhuolestunut, että Lauria ja pastuskaa alkoi naurattaa. Nyt ne jo\ntulivat portailla. Korhonen pistää punaisen nenänsä oven raosta\nsisään ja ryömii itse jäljestä notkeana ja kavalana kuin käärme\nja lempeänä kuin kyyhkynen. Huomattuaan Koskisen hän kysyy heti\nihastuneena, olivatko tältä tilatut kengät olleet myöhästyä. Sitten\nLauri alkaa pukeutua kiireesti ja Korhosen mestari nyppii pois\nviimeisiä harsimalankoja ja silittelee pukua Laurin päällä. \"Puku\nse on!\" hän arvostelee hyväksyvästi, mihin Koskinen lisää samaan\ntyyliin: \"Ja kengät näkyy pojalla olevan jalassa!\" Lauri on valmis,\npistää povitaskuunsa tarpeelliset paperit ja pinkaisee siistinä ja\niloisena poikana hyppien menemään. Hän, Elsa ja Lahja lähtevät yhdessä\nkouluunsa, josta heidät viedään tutkintoon kahtena juhlallisena\nmarssirivistönä, pojat lyseoon, tytöt naiskouluun. Santeri sensijaan\nlähtee isänsä saattelemana suoraan lyseoon. Ristiina jää katsomaan\nheidän jälkeensä sydän kipeänä huolesta ja rakkaudesta, että \"siellä\nse nyt menee, Santeri-riepu! Hyvä isä nähköön sitä ressukkaa! Ihan\nisoon kouluun! Jumala armahtakoon! En olisi uskonut, ellen olisi itse\nnähnyt. Elänenkö niin kauan, että hän tulee tutenttina tuosta portista,\njosta nyt lapsena meni? Jumala tietää. Kyllä se olisi onnen päivä! En\nymmärrä, millä olen ansainnut kaiken tämän onnen, joka nyt lämmittää\nrintaani. Ei se olekaan ansiota, vaan armoa, armoa vain. Santeri-riepu!\nVaan kyllä se on siksi viisas poika, että korentona se menee läpi\nnäistä tutkinnoista!\"\n\nPastuska oli rientänyt portaille katsomaan Laurinsa lähtöä ja\nsamoin vastaavassa asiassa Rosina- ja Alli-täti. Voi, kuinka\ntytöt olivat sööttejä vaaleissa leningeissään, hiuksissaan korkea\nsilkkinauharuusuke. Heistä oikein uhkui hienoutta ja kauneutta, Elsasta\nylhäistä, hiukan \"älä-koske-minuun\"-tyylistä, Lahjasta pehmeämpää,\nherttaisempaa, äidillisempää. Emma-rouva hymyili taustalta ja mietti,\nettä täytyy juoksaista ostamassa safrania, sillä vain sen avulla\nlätyistä tulee oikein hyviä. Kerma ja hillo hänellä on varattuna. Nyt\nlapset ovat jo menneet ja kaikkien kasvoille palautuu tavallinen ilme.\nHe poistuvat sisään ja piha jää autioksi. Varpuset vain tiuskuvat\ntoisilleen, kertoen ja arvostellen kaikkea, mitä olivat nähneet, ja\nväitellen, kumpi oli kauniimpi, Elsa vai Lahja. Mirri tulee arvokkaasti\nalas Koskisen portaita ja vaiennettuaan yhdellä silmäyksellä varpusten\njuoruamisen kellahtaa kyljelleen keskelle pihaa, uhmaavasti aivan\nportin suulle. Tellu tulee portille ja katsahtaa sisään, mutta ei\nuskalla tulla enää lähemmäksi. Sen vallan aika on mennyt. Huomattuaan\nMirrin se laskee hännän koipien väliin ja luikkii matalana, nolona,\ntiehensä, omien laillisten rajojensa piiriin.\n\n\n3\n\nTutkinto oli suoritettu. Pojat olivat päässeet lyseoon ja tytöt\ntyttökouluun. Kaikki oli mennyt hienosti. Se oli uskomatonta, mutta\nsilti totta. Lättypidot oli pidetty rekoolissa, jonne jokainen oli\ntuonut oman tuolinsa. Insinööri ja tuomari olivat olleet siellä,\ntuomarikin keventyneen ja iloisen näköisenä pitkästä kotvasta. Olipa\nhän jo hullutellut ja laskenut leikkiä entiseen tapaansa. Emma-rouva\noli asettanut tuolinsa ujosti miehensä viereen. Suutarimestari Koskinen\nja Ristiina oli myös käsketty, mutta he eivät kuitenkaan olleet\ntulleet aidan sisäpuolelle, vaan nauttineet annoksensa seisaaltaan\nsen ulkopuolella. Suutari ei ollut eläissään syönyt mitään niin\nmaukasta. Paistoihan Ristiinakin joskus lättyjä, mutta mitäpä köyhän\npaistoksista, kun ei ole aineita.\n\nNyt oli jo ilta ja rekooli oli jälleen luovutettu varpusille, jotka\npäivällä olivat saaneet paeta vieraiden tieltä räystäälle. Ne istuivat\nsyreenien latvoissa ja pohtivat tiuskuttaen kaikkea, mitä olivat\nnähneet ja kuulleet. \"Levoton päivä, totisesti!\" marmatti muuan.\n\"Saisi vähän ottaa huomioon muidenkin mukavuutta!\" napisi toinen ja\npörhisteli vihaisesti. \"Sietäähän tuota nyt sentään, kun sitä tapahtuu\nnäin harvoin!\" lepytteli kolmas. \"Nämä ovat verraten kilttejä lapsia!\"\noli neljäs halukas silittelemään. \"Isoon kouluun mennään vain kerran\nelämässä!\" niekutteli viides. Keskustelu vaikeni Mirrin ilmestyessä\nportaille kysymään, mikä oli hätänä.\n\nPastuska istui kirjoittamaan pitkää kirjettä Helgalle, kertoakseen\ntälle Laurin tutkinnosta, joka kiinnosti Helgaa kovasti. Sillä aikaa\nLauri pujahti Santerin luo, jossa hänen aikansa kului kaikista\nparhaiten. Hänen sydämensä oli erikoisen keveä, sillä nythän tuo\ntutkintopainajainen oli kestetty. Lisäksi tuotti hyvää mieltä se,\nettä Santeri oli taas saman koulun ja luokan oppilas kuin Lauri.\nOli kadonnut tuo kiusallinen ero, jonka molemmat olivat tunteneet\nnousseen välilleen siitä hetkestä, kun Lauri oli mennyt \"herrasväen\nkouluun\". Santerin koulusta oli tullut toinenkin toveri isoon kouluun:\nArvi, sepän poika. Hän ei ollut kuitenkaan ollut Santerin eikä Laurin\nluokalla, vaan ylempänä. He tunsivat häntä hyvin vähän senkin vuoksi,\nettä hän asui toisessa päässä kaupunkia. Sanottiin hänellä olevan\nsisua ja nasevat nyrkit. Maalta oli tullut useita poikia. Tuo kaikki\noli siirtynyt syksyyn, jolloin siihen kyllä ehtisi perehtyä. Nyt\nsai ikäänkuin ummistaa silmänsä ja levätä, olla puukkotikalla tai\nlinnapallosilla tai tehdä mitä halusi. Se oli luvallista ja laillista,\nkun oli suorittanut tutkintonsa. Santeri oli vastannut kirkkaasti ja\nreilusti ja osannut laskentoa paremmin kuin Lauri. Tämä ei ollut siitä\npahoillaan, vaan päinvastoin hyvillään, sillä siten hän oli tavallaan\nsaanut rangaistuksen, koska oli pitänyt Santerin koulua huonompana kuin\nomaansa. Lauri nautti Santerin menestyksestä ja kehui häntä missä vain\nsaattoi.\n\nNyt he istuivat kamarissa Santerin pienen pöydän ääressä, jonka Ville\noli yhtäkkiä lyönyt kokoon pakkilaudoista. Ville vasta oli kätevä, jos\ntahtoi, ja työ siltä sujui kuin leikki. Pöydässä oli oikein laatikko,\njohon mahtuivat Santerin kaikki aarteet, eritoten postimerkkialbumi.\nSenkin Ville oli lahjoittanut. Se oli oikein iso Schaubek -- oli\nmaksanut 12 mk. Ville kun teki kultasepälle tärkeitä ylitöitä,\njoista sai suurta palkkaa, eikä toiselta puolen tuhlannut enää, niin\nhänellä oli aina rahaa. Se oli suuresti parantanut Koskisten elämää,\nsillä Ville maksoi nyt riittävästi ja säännöllisesti asunnostaan ja\nruoastaan sekä auttoi Santeria hankkimalla hänelle vaatteita ym.\ntarpeellista. Villeä ei voinut tuntea samaksi, mikä hän oli ollut.\nTuon albumin hän oli ostanut siksi, että hänen tuntonsa oli yhä kipeä\nsen postimerkkijutun vuoksi. \"Eikä sen tarvitse parantua milloinkaan\",\nVille oli sanonut isälleen. \"Päinvastoin sen pitää olla aina sairas,\nsillä muuten olen langennut pois, turtunut ja paatunut\". Suutari luuli\nymmärtävänsä Villeä ja kannatti häntä. Santerin pöydälle Ville oli\nkiinnittänyt ison imupaperin ja asettanut siihen kuin ainakin herroille\nkirjoitustelineen ja -tarpeet. Se näytti hyvin hienolta ja ihan usutti\nistuskelemaan ja lukemaan. Lampun Ville oli luvannut hankkia sitten,\nkun sitä alettaisiin tarvita.\n\nPojat katselivat ja vertailivat kokoelmiaan. Täytyihän myöntää, että\nLaurin kokoelma oli monipuolisempi ja laajempi kuin Santerin, vaikka\ntälläkin tosin oli puolensa. Ville näet oli huomaamattaan innostunut\npoikain postimerkkiasioihin ja tuonut Santerille pelastusarmeijasta\njoitakin merkkejä, joita oli ollut Kiinasta ja muista kaukaisista\nmaista saapuneissa sisarten ja veljien tervehdyskirjeissä. Eiväthän\nne erikoisemman harvinaisia olleet, mutta eivät silti täällä\ntavallisiakaan. Muuten Laurin tunnelma oli hiukan sekava hänen\nlehteillessään albumiaan. Huolimatta näet kaikista ponnistuksistaan\nja varovaisuudestaan liikeasioissa Lauri oli todennut joutuneensa\nkevätkauden loppuessa, jolloin täytyi tehdä jonkinlainen tilinpäätös,\nvelkaan eräälle postimerkkikaupan sisärenkaan huomattavalle jäsenelle.\nSuoritukseksi ei kelvannut tavara, vaan velkoja vaati puhdasta, kovaa\nrahaa, muistuttaen saatavastaan epähienosti ja tunteettomasti joka\nkerta, kun tavattiin, ollenkaan ottamatta huomioon, oliko saapuvilla\nkuulijoita vai ei. Kun rahaa ei kuitenkaan ollut niin paljoa, että tämä\nhuomattava velka -- kaikkiaan 75 penniä -- olisi saatu suoritetuksi, se\noli lykkäytynyt näihin saakka ja uhkasi siirtyä kesän yli. Syksyllä se\nsiis olisi edessä kuin vuori. Lauri kuitenkin toivoi voivansa hankkia\nkesän aikana ansiota sen verran, että saisi taas isän muistikirjaan\n-- oikeammin lompakkoon -- sisällystä. Hän oli suunnitellut noiden\nvanhojen suomalaisten myyntiä, mutta äiti oli kieltänyt, sanoen niiden\nsiten menevän omasta edestään. Äidille Lauri ei puhunut velastansa.\nKylläpähän selviäisi syksyllä. Sen karhuaja lähtisi näinä päivinä\nmaalle eikä siis olisi enää saapuvilla aina tuosta saatavastaan\nmuistuttamassa.\n\nVille siinä harjoitteli puhaltamaan torvellaan. Tuut-tuut! Se ei\nhäirinnyt poikia erikoisemmin, sillä heillä oli hyvät hermot.\nSitäpaitsi Ville oli jo oppinut lurauttelemaan aika mukavasti, niin\nettä toisin ajoin häntä kuunteli. Hän soitti armeijan soittokunnassa.\nIsä pistäytyi armeijan kokouksissa silloin tällöin Villelle mieliksi,\nmutta ei hän kyllä armeijan menoa oikein hyväksynyt. Hän oli vanhan\nkansan mies ja kävi mieluiten kirkossa. Siellä oli rauhallista ja\ntunnelmallista, virrenveisuu leppoisasti venyvää ja urkujen soitto\nkuin tuulen huminaa. Sitäpaitsi kirkossa tiesi, mitä oli tulossa,\nkun sitävastoin armeijassa oli yllätyksiä. Soitto oli mitä hän oli\n-- torven räikkinää, hanurin rupsutusta, kitaran pimputusta --,\nlaulu nuotiltaan aivan maallista ja saarna vähän sellaista heppäistä\npuhetta ja todistamista siitä, miten onnellisia nyt oltiin. Kyllä\nsuutari huomasi ja myönsi Villessä tapahtuneen niin suuren muutoksen,\nettei moista ollut kuultu kirkkouskon juuri saaneen aikaan; samoin\nhän ymmärsi, ettei tämä olisi kyennyt siihen, minkä Villen todistus\nja armeijan henki olivat suorittaneet tässä eräänä iltana eli näet\nkääntäneet nurin ja lyöneet katumuspenkkiin itsensä Parkkisen;\nmutta silti armeijan meno oli eräänlaista jumalista sirkusta. Ei\nsuutari kuitenkaan armeijaa vastustanut, kaukana siitä, vaan arveli\npäinvastoin ajan ja ihmiskunnan tulleen siihen kohtaan, että sekin oli\ntarpeellinen. Se Parkkisen kääntyminen oli eri rojaus. Suutari oli\nollut silloin saapuvilla. Lankana oli äijä venynyt maassa ja ähkinyt\ntuskasta. Villen kanssa se oli sitten asiaansa selvitellyt. Armeijan\nilloin marssiessa ulkoilmakokouksiin Ville kantaa lippua ja Parkkinen\nlyö rumpua niin, että talot hypähtelevät. On se vain, Parkkinen\nnäet, sellainen ristitty, että; kyllä armeijan kokouksissa tämän\njälkeen jumalattomien sakki pysyy koreasti siivolla. Parkkinen kuului\nsanoneen, että mikäli hänelle valta annettaisiin, niin äkkiä makaisi\nkatumuspenkillä koko kopla... Suutarimestari huomasi ajatustensa\nsiirtyvän leikin puolelle ja hymyili partaansa. Hänellä oli sellainen\nluonne. Jumala oli antanut sen hänelle huviksi yksitoikkoisessa\nsuutarintyössä. Santeri se sitten oli päässyt isoon kouluun ja lähtisi\nkiipeämään ylös niitä portaita sinne \"parempain ihmisten\" puolelle. Se\non väärin sanottu, mutta oikein tarkoitettu, sillä tottahan lisääntyvä\ntieto tekee ihmisen paremmaksi. Kun ei vain tule ylpeäksi ja ala pitää\nitseään Jumalana. Kas rohvessoreita, kun tulevat tänne tavallisten\nihmisten joukkoon!\n\nSanteri ja Lauri tulivat pois kamarista, sillä Ville oli aloittanut\nuuden kappaleen harjoittamisen ja se oli sentään liian räikeätä.\nMuutenkin pojat istuivat mielellään suutarin pöydän ääressä, sillä\nsuutari osasi jutella niin mukavasti ja kodikkaasti, että sitä\nunohtui kuuntelemaan kuka vain saapuville tuli. Sekin vaikutti\nviihtyisyyteen, että Ristiina istui näin illoin kuten nytkin omalla\npaikallaan astiapöydän vieressä ja piti sieltä lasiensa yläpuolitse\nsilmällä ukkoansa, ettei tämä muka päässyt kirmaamaan puheissaan ihan\nvaltoimenaan. Ikäänkuin suutari olisi milloinkaan sitä tehnyt! Mutta\nRistiinalla oli nyt kertakaikkiaan sellainen auttamaton käsitys, että\nellei hän pidä ukkoaan joka suhteessa silmällä, saattaa tapahtua vaikka\nmitä. Vartioitavakseen ja hoitaakseen hän oli tuon karvaköllin ja\nkörilään ottanutkin, kun oli nähnyt, ettei sen elämästä muuten tullut\nmitään.\n\nSuutari silmäili siinä jotakin Santerin lukukirjaa ja oli unohtunut\nlukemaan semmoista hullua juttua, jonka nimi oli sinne päin,\nettä \"Siihen aikaan kun isä lampun osti...\" Ääneen sille täytyi\nhörähtää, sillä niin siinä oli mukavasti ja täsmälleen sanottu\nkaikki. Kyllä olivat suutarin nuoruudessa vielä kaupunkipaikoissakin\nvalaistusvälineet huonot. Pärettä köyhät polttivat ja vain juhlina\ntalikynttilää, joka oli niin kirkas, että tottumattomia silmiä\nhuikaisi. Täytyi koettaa elää päivän rinnalla ja tehdä työnsä sen\nvalossa. Jos kiire pisti työskentelemään pimeän aikana, piti koettaa\ntaikapallolla keskittää valovähäistä naskalin reikään. Hätäkö olikaan\nsitten, kun alkoi tulla öljylamppuja. Ihan kuin taivaan salissa.\nVanhat sokenivat ylenmääräisestä kirkkaudesta ja väittivät, että\nsyntiähän tuo tuollainen on. Mutta ei se ole mitään sähkön rinnalla.\nPari vuotta tämä oli jo loistanut kaduilla korkeiden pylväiden päässä,\nhiilikärkien välissä. Suutari oli nähnyt näitä pylväiden juurella,\njohon lamppujen hoitajat olivat viskelleet niitä, kun ne olivat\npalaneet liian lyhyiksi. Pojat kokoilivat niitä ja tekivät niistä\npattereita, joista saivat tuota samaa voimaa. Se oli ihmeellinen\nasia. Ei suutari ymmärtänyt sitä enempää kuin sitäkään, miten\nmerikoulun johtaja sai äänensä kuulumaan lankaa pitkin. Puhui vain\nkouluhuoneessaan torveen, niin selvästi kuului ääni monen sadan metrin\npäähän. Sähkön sanovat kuljettavan ääntä lankaa pitkin. Sen kulun näkee\nselvästi katulampuista, kun ne sytytetään: ensin syttyy yksi ja sitten\njärjestyksessä muut. On kuin tuliorava hyppisi pylväästä toiseen.\nRistiina väittää lentsun eli sellaisen uudenaikaisen romuskan tulleen\ntänne sähkön mukana. Totta on, ettei suutari muistanut aikaisemmin\nolleen sellaista häijyä tautia. Mutta entiset ajathan ovat aina\nparemmat.\n\n-- Jaa että mitä nyt herroille rohvessoreille kuuluu?\n\nSuutarimestari antoi jokaiselle auliisti mahdollisimman korkeat\narvonimet. Rautatieläisharjoittelija oli hänelle inspehtori,\napteekkipoika proviisori, aliperämies kapteeni, ylioppilas maisteri,\nensimmäisen luokan pikku vekara rohvessori, työnjohtaja vaprikööri. Ei\nhän ollenkaan siinä suhteessa kitsastellut...\n\n-- Älkää te siinä aina...! nuhteli Santeri.\n\n-- Ka mitä aina -- enhän minä ole mitään tehnyt, puolustautui suutari.\n-- Taitaa olla herroilla rohvessoreilla hyvä mieli, kun on yhtäkkiä\nauennut tie opin ja viisauden korkeimmille huipuille saakka...\nKatsotaanpas, mitä taikapallo sanoo tällaisella tärkeällä hetkellä.\nEi ole muistettukaan kurkistaa siihen pitkiin aikoihin. Ilmanko tässä\nonkin eletty aivan säkissä. Avaappas, Santeri, tuo ikkuna, ettei\npallon ja iltaruskon välille jää minkäänlaista maallista lasia, sillä\nse himmentää ja estää taikapallon valovoimaa. Kaikki maallinen on\ntällaisessa tulevaisuuden tarkastelussa haitaksi...\n\nPojat hihittivät. Tämä oli heille tuttua pilaa, mutta silti\nhe seurasivat sitä jännittyneinä. Suutari oli toiselta puolen\neriskummallinen, salaperäinen mies, josta ei kaikiste saanut selvää.\nPoikia vaivasi aina hieno epävarmuus, että jospa sittenkin suutari\nnäkee pallostaan enemmän kuin muut...\n\n-- Ruskoa vastaan taikapallo oikeastaan on tähdättävä, jos sen\nmieli kirkastaa syvimmät salaisuudet, puheli suutari ja muka\nasetteli palloaan silmät sirrillään. -- Hulmuaa, hulmuaa kovasti,\naaltoilee kirkkaasti ja leimahtelee punaiselta, kauniilta. Tiettypä\nse tällaisella hetkellä. Nyt asettuu, taikarenkaat rauhoittuvat,\ntulevaisuuden maisema tyyntyy, satulinnut alkavat laulaa suloisesti.\nNiinpä niin! Sama entinen valtakunta täältä näkyy, korkea portti,\nkaupunki ja lasivuorella ihana linna. Nyt portti on auennut ja sen\nedustalla seisovat ne entiset nuorukaiset, jotka olivat lähteneet\nvalloittamaan kuninkaantytärtä ja puolta valtakuntaa. Toinen on\nsuutarin, toinen papin poika, tiedättehän. Selvää on, että kun\nkuninkaalla on ainoastaan yksi tytär, vain toinen pojista voi saada\nhänet ja päästä puolen valtakunnan perilliseksi. Mutta kumpi se heistä\non, sitä ei täältä näy, sillä se on salaisuus. Mitä nyt? Hulmuaa\ntaas, hulmuaa tavattomasti. Linnut laulavat hurjasti. Nyt jo selviää\nuudelleen. Kuulenko vai näenkö, mutta niin täällä vain nyt julistetaan,\nettä se pojista, joka jää ilman kuninkaan tytärtä, saa korvaukseksi\nkoko valtakunnan. Mitä sillä tarkoitetaan, sitä en ymmärrä, mutta pojat\nnäyttävät ymmärtävän, koska seisovat nöyrinä, pää alas painuneena...\n\nSuutari herkesi katsomasta, hieraisi silmiään ja siirsi pallon syrjään.\n\"Selvää ja kirkasta se on olevinaan, mutta hämärää kuitenkin. Mikä\nlienee tullut, kun yhtäkkiä vihlaisi sydäntäni ja lasilinnan päälle\nlaskeutui varjo kuin murheen pilvi. Kai se oli taikapallon vihje siitä,\nettei ihminen milloinkaan saavuta täyttä onnea täällä ajallisuudessa.\nKuka hänet tietää... Kuule, Ristiina, jospa näin suuren päivän\nkunniaksi kiehauttaisit teetä ja tarjoaisit sitä ja vesikorppuja näille\nrohvessoreille, joista toinen on saapa puolen valtakuntaa ja toinen\nkokonaisen. Vähempääkin juhlitaan kuin sellaisia ruunajaisia\".\n\n\n4\n\nSuutari istui tynnyrinsä syvennyksessä kuin muna kupissa, paikkasi\nvanhoja kenkärajoja ja mietti, että kesä oli tullut. Kaikki oli\nniin raukeata, yksinäistä ja sanomattoman hiljaista, ettei sydän\ntahtonut rohjeta lyödä, kun pelkäsi häiritsevänsä. Ristiina oli poissa\nkauppaneuvoksen huvilassa pesemässä kesän suurta valkaisupyykkiä.\nHän viipyisi siellä monta päivää, kun kaikki mankeloitaisiin ja\nsilitettäisiin valmiiksi. Ristiinalla oli kuitenkin siellä rattoisa\nja hyvä olo, ruoka, kahvi puuttumaton, runsas. Levähti hän siellä ja\npuheli kauppaneuvoksettaan ja Rikiina-rouvan kanssa kuin vertainen\nikään. Siksi suutari oli hyvillään, kun Ristiina sai olla niin kauan\nsellaisessa pyykkipaikassa.\n\nVille oli enimmäkseen poissa: päivät ahkerassa työssä, illat\nulkoilmakokouksissa. Selvästi kuului tänne saakka, milloin kulkue läksi\narmeijan talolta rantapuistoon tai muualle pitämään iltahartautta.\nParkkinen kun näet jysäytti rumpua, niin naapuripitäjissäkin talot\nhypähtivät säikäyksestä ja paholaiset räpsähtivät pelästyneinä\nriippumaan kynsistään räystäisiin. Oli se sellainen ristitty, se\nParkkinen. Ja Ville toinen samanlainen. Siinä pojassa asui tulinen\nhenki. Minkä se teki, teki koko sielustaan. Yhtä julki jumalaton\nkuin oli ennen, oli nyt julki ja pelkäämättä jumalinen. Jos\nparannuksen tehnyt ryöväri olisi saanut laskeutua ristiltä ja ruveta\npelastusarmeijalaiseksi, niin se olisi ollut ilmetty Ville. Sillä on\nkova halu päästä kokonaan armeijan palvelukseen. Kaikki armeijalle\n-- kaikki Ristukselle! Siinä Villen tunnussana. Suutari hyväksyi\nsen kyllä, mutta olisi puolestaan tyytynyt sanomaan vain: Kaikki\nRistukselle! Siinä oli riittävästi ohjelmaa tavalliselle ihmiselle. Ei\nollut hätää, jos vain jaksoi sen vaatimuksen täyttää.\n\nSanterille Laurin ja pastuskan lähtö oli ikävä asia, mutta näkyy hän\nsen jo unohtaneen. Leikkailee tässä pikku ansiokseen muutaman tunnin\npäivässä kantoja, kunnes häipyy muiden poikain joukossa seikkailemaan.\nVosmestarinna ja Elsa ovat matkustaneet sinne kauas Elsan isän\nhaudalle. Kuuluvat kohentavan Laurinkin isän hautaa, joka on samassa\npaikassa. Saaressa siellä on kirkkomaa. Vainajat soutelevat ulapan\nrauhassa ja kuuntelevat aaltojen loisketta ja petäjien huminaa.\nOrjanruusut kukkivat rantakivien välissä. Suutari ymmärsi tuon kaiken\nhyvin. Elämä saattoi olla senkin väristä.\n\nMenneet olivat insinööri ja hänen kaunis Emmansa sekä lapset jonnekin\nminne lienevät kauas insinöörin työmaalle. Huoneisto oli autio ja\ntyhjä, hiljainen. Kukat, joita Ristiina kävi kastelemassa, olivat\npeloissaan ja rukoilivat kääntyneinä ikkunaan päin apua kadulla\nkulkevilta. Ristiinan ollessa poissa suutari kävi siellä kastelemassa\nkukkia. Häntä ujostutti kävellä toisen huoneissa, jopa makuukamarissa\nsaakka, ja hän liikkui varpaisillaan. Toisekseen häntä pelotti, sillä\nhän ei voinut olla kuvittelematta pikku Lennart -- vainajan olevan\ntäällä saapuvilla. Tuossa olivat hänen taulunsa ja siinä ääressä\ntietenkin näkymättöminä Sammukka ja Kännykkä, Marita, Maidan poika ja\nKoulun Matti. Suutari muisti ne vielä hyvin. Lennart osasi nyt kävellä\nja liikkui hiljaa tässä hänen rakkaassa maailmassaan, josta Jumala oli\nottanut hänet pois. Hänen hartain toivonsa oli ollut tulla terveeksi\nja oppia kävelemään. Nyt hän oli saavuttanut kaikki: oli terve ja\nosasi kävellä, vieläpä lentääkin. Suutari oli joskus tuntevinaan hänen\npienen kätensä hipaisun ja siipien leyhähdyksen. Sellaista siellä\nyksinäisessä huoneistossa oli: Alli-rouvan ja Elsan puolella niin\npuhdasta, valkoista ja neitseellistä kuin nunnaluostarissa, Emma-rouvan\npuolella rehevää, tulista elämää, maallisuuden onnea korkeimmassa\nmitassaan. Suutari ymmärsi sen kyllä. Emma-rouva punasteli aina päivin\nmuistaessaan onnenhetkiensä ylenpalttisuutta.\n\nSuutari unohtui miettimään pikku Lennartin elämää, että miten paljon\nsiihen oli mahtunut, vaikka sitä oli kestänyt vain niin vähän aikaa.\nElämä on rikasta, totisesti! Yhteen silmänräpäykseen se voi mahduttaa\nenemmän kuin voi ostaa koko maailman aarteilla. Se italialainen oli\ntullut kevään mukana kuten ennenkin ja soitellut uutta, kaunista\nposetiivia ja uusia lurituksia. Mutta kun se oli mennyt Söderholmin\nmummun luo hakemaan Hännykkää, niin tätäpä ei enää ollutkaan. Ei ollut\nmummuakaan, sen puolesta, sillä hän kuoli pois siinä kevään korvalla,\nrospuuton aikana. Oli sairastunut yhtäkkiä, paneutunut vuoteeseen ja\nsanonut naapurin eukolle, jota oli pyytänyt hoitajakseen, että hänen\ntäytyy nyt valmistautua pitkälle matkalle, sillä hänen miehensä ja\npoikansa tulevat vihdoinkin häntä hakemaan. Sillä oli ollut tavaton\nlähdön touhu, niin kova levottomuus, ettei se ollut tahtonut millään\npysyä vuoteessaan. Lopuksi se oli rauhoittunut, voimat kun loppuivat,\nmaannut vain silmät ummessa ja hymyillyt. Sitten se oli yhtäkkiä\npyrkinyt istumaan, koettanut ojentaa käsiään kuin ottaakseen vastaan\njotakuta, aukaissut silmänsä autuaallisen ilon vallassa ja kuollut.\nMusta kissa oli hoveerannut sen ympärillä häntä pystyssä ja naukunut\nsurkeasti. Kun sitä oli koetettu ottaa kiinni, se oli sähähtänyt\nkuin ruutipanos ja paennut ulos. Eikä sitä ole saatu kiinni, vaan\nse asustaa jossakin emäntänsä tuvan alla tai lähisolissa, elättää\nitseään rotilla ja itkee öin kolkolla äänellä ikäväänsä. Italialainen\noli ottanut selkoa, mihin mummu oli haudattu, ja käynyt soittamassa\nposetiiviaan sen haudalla. Parastansa hän sillä tarkoitti, vaikka ei se\ntainnut oikein olla rovastin mieleen, koska tämä oli asiasta kuultuaan\ntorunut hautausmaan vartijaa, että kun sallii tuollaista. Vartija oli\npuolustautunut, ettei hän tiennyt italialaisen aikomuksesta. Hänen\nrientäessään paikalle soitto oli jo loppunut ja ukko seisonut haudan\nääressä lakki kädessä ja rukoillut hiljaa. Hännykän haudasta, joka oli\nmummun pihalla, hän oli myös ottanut selon ja soittaa luritellut senkin\nääressä.\n\nSuutari huokasi, sillä tässä oli murheen vivahdusta. Niinkuin sen\npuolesta elämässä aina. Kyllä hän oli jo ehtinyt sen moneen kertaan\nhuomata. Tuomarin huoneistossa ei tarvinnut käydä, sillä siellä ei\nollut mitään. Se ei ollut enää tuomarin, sillä hän oli muuttanut pois\neikä uutta asukasta ollut vielä kuulunut. Tulisi vasta elokuussa.\nOli se ollut koko tapaus, kun siinä asemassa oleva mies oli tehnyt\nkonkurssin. Lyönyt eräänä kauniina päivänä rukkaset pöytään ja\nsanonut, että \"saatte nämäkin!\" Kyllähän suutarilla oli ollut omat\naavistuksensa, mutta mitäpä hän toisten asioista. Se siinä omituisinta\noli, että Rosina-rouva ja Lahja, vieläpä tuomari itsekin, olivat\nvararikosta huolimatta iloisempia ja onnellisempia kuin ainakin näöstä\npäätellen moniin vuosiin. Oli kuin he olisivat löytäneet kätketyn\naarteen ja saaneet siitä enemmänkin kuin korvauksen kaikesta, mitä\nolivat menettäneet. Lahja kuului tulevan syksyllä asumaan Elsan\ntoveriksi. Niin maailmassa aina asiat järjestyvät.\n\nKuten pastuskankin kohdalla. Eilispäivän lehdessä oli jo ollut\n\"Kesäkirje T--lta\" ja alla merkkinä --a--n. Siitä ja muutenkin tiedettiin\nsen olevan pastuskan kirjoittama. Maitokaupan muija oli huomannut sen\nheti ja kertonut toimessaan maidon hakijoille, että jo on lehdessä\npastuskan kirjoitus, että lukekaa se. Terveisiä se siinä lähettää\nkaikille tuttaville. Kun tuota lehteä ei ole läheskään kaikilla, niin\nsitä lainattiin niin, että se oli pian repaleina. Olihan se mukavasti\nkirjoittaa rapsuteltu niinkuin olisi ommellut päällisnahkakoneella\noikein hyvää poksia. Sileästi se meni ja veikeästi siinä vihjattiin\nyhteen jos toiseen, kerran kauttarantain suutariinkin. Ne osaavat\nsellaista ne, joilla on rohvetoimisen lahja.\n\nNäin oli käynyt piha tyhjäksi -- jätetty kokonaan varpusille, Mirrille\nja suutarille itselleen. Yksitoikkoista oli kaikki ja yksinäistä\nkuten ainakin vanhalla vaarilla, kun väki on heinässä. Suutarista\ntuntui, että pihan asukkaat olivat vähän niinkuin hänen perhettään,\njosta hänen oli pidettävä huolta. Hän tässä oli ainoa liikkumaton ja\nmuuttumaton napa, jonka ympärillä kaikki pyöri ja jossa ne riippuivat\nkiinni silloinkin, kun olivat hajonneet kesälaitumille. Syksyllä hän\nvetäisi ne takaisin luokseen ja niin sitten taas alkaisi entinen elämän\nkaruselli, oikea hoijakka, joka kiitäisi vilisten napansa ympäri.\nVuorollaan lopuksi jokainen, vanhat ensin, nuoret sitten, irtoaisi ja\nkirpoaisi iankaikkisuuteen.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n1\n\nMaatessaan siinä vanhassa vuoteessaan, jossa oli ukkonsa kanssa\nlevännyt niin monta kymmentä vuotta, Ristiina muisti kuin eilisen\npäivän sen hetken, jolloin kahdeksan vuotta sitten oli nähnyt Santerin\nmenevän portista suorittamaan pääsytutkintoa isoon kouluun ja katsoen\nhänen jälkeensä kysynyt, näkisikö hän Santerin palaavan tuosta samasta\nportista tutenttina, valkoinen lakki päässä. Se oli ollut kysymys,\njohon ei ollut silloin uskaltanut antaa muuta vastausta kuin minkä\näidin rakastava, luottava toivo kuiskaa, että \"kyllä tulet näkemään\ntuon hetken!\" Silloin Santeri on jo nuori mies, Ristiinan silmissä\nkaikista nuorukaisista miellyttävin, äidilleen aina nöyrä ja hellä,\njuuri sellainen, minkälaista Ristiina on hänestä toivonut. Niin\nRistiina oli silloin kuvitellut ja saattoi nyt sanoa ainakin sen\ntoivonsa toteutuneen. Juuri tuollainen nuori mies Santerista oli\ntullut. Ei voinut kukaan sanoa muuta. Siitä Ristiina oli varma. Ainoa,\nmikä vielä puuttui Jumalan armollisesta sallimuksesta, oli se, että\nsaisi nähdä Santerin tulevan valkolakki päässä tuosta portista ja tästä\novesta. Silloin Ristiina olisi saanut kokea elämänsä suurimman onnen ja\nvoisi kuolla tyytyväisenä ja kiitollisena.\n\nSitä hän tässä vain enää odotti, sillä kaikesta muusta maallisesta\nRistiina oli jo selvä. Vain tämä ainoa armonpilkahdus vielä, rakas\nJumala, tämä viimeinen ilonpisara muun maallisen onnen kukkuraksi, niin\nsilloin hän olisi tyytyväinen. Kaikki, mitä elämässä oli saattanut\nolla kärsimystä, puutetta, murhetta ja vaivanalaisuutta, tulisi\nsilloin enemmän kuin korvatuksi. Kyllä se olisi suuri ilo! Ristiina\nei tuskiensa kovimpinakaan hetkinä unohtanut tätä ajatusta, vaan sai\npäinvastoin juuri siitä suurimman, tehokkaimman lievityksen.\n\nRistiina oli joutunut vuoteeseen jo keväällä, samaan aikaan kuin\nSanteri oli suorittanut niitä tärkeitä ylioppilaskirjoittelujaan vai\nmitä ne olivat. Ristiina ei saanut opituksi eikä muistetuksi noiden\nasioiden nimiä, vaan sotki ne kaikki sekaisin, niin että Aukustin,\njoka nyt oli olevinaan iso oppinut, täytyi yhtämittaa tuppautua häntä\noikomaan. Viimeisimpään nipukkaan asti, lopulta jo sivukin, Ristiina\noli pysytellyt jalkeilla ja tehnyt ikuisia töitänsä, vaikka maailma\noli jo enemmän pyörinyt kuin seisonut. Häntä oli näet sanomattomasti\nhuolestuttanut se, että jos hän nyt tässä vaikeimmassa nikarassa\nkaatuu vuoteeseen, niin kuka sitten pitää huolta Santeri-rievusta ja\nlaittaa hänelle edes jotakin kunnollista syötävää. Ruokaa, rasvaista ja\nmaittavaa ruokaa Santeri-riepu tarvitsisi, sillä kovin hän on käynyt\nlaihaksi ja syömättömäksi. Vain nipistää jotakin suuhunsa. Mutta vaikka\nRistiina olisi pysynyt terveenäkin, niin mistäpä tuollaista ruokaa\nlaittoi, kun ei ollut aineita. Köyhällä ei ole niitä eikä voi olla.\nKöyhän osa on sellainen.\n\nViimeisimpään nipukkaan asti, lopulta jo sivukin... Eräänä päivänä\nRistiina oli yhtäkkiä kaatua rojahtanut tähän keittiöpöytänsä viereen\nja pyörtynyt kuin torakka pakkasessa. Verta oli tullut suusta --\nmaksoittunutta oksennusverta. Se mukura siellä sisälmyksissä, joka\noli kiusannut ja hivuttanut Ristiinaa kuka muistaakaan kuinka monta\nvuotta, oli kypsynyt ja aloittanut lopputyönsä. Ristiina oli ymmärtänyt\nsen heti ja ajatellut: \"Kunhan kestäisin siihen saakka, että näkisin\nSanteri-rievulla valkoisen lakin! Sitten joutaisin kuolemaan\".\n\nRistiinan pyörtyessä olivat sattuneet olemaan kotona sekä Aukusti\n-- missäpä ukko muualla kuin pönttönsä nenässä paikkaamassa ikuisia\nkenkärajojaan -- että Santeri. Toinnuttuaan Ristiina oli todennut\nolevansa vuoteessa ja Aukustin seisoneen ääressä kumartuneena\nhänen puoleensa. Nähtyään Ristiinan tulevan tajuihinsa Aukusti oli\nkuiskannut: \"Joko aiot lähteä, Ristiina?\" Vaivoin Ristiina oli saanut\nvastatuksi: \"En vielä. Tahdon nähdä Santeri-rievun ylioppilaana. Missä\nhän on?\" -- \"Meni hakemaan lääkäriä\". -- \"Aivan turhaa! Ei tässä\nlääkäriä tarvita\".\n\nOlihan lääkäri kuitenkin tullut -- se sama, nyt jo hyvin vanha mies,\njoka oli hoitanut kaikki tämän pihan asukkaat, aikuiset ja lapset,\noli heissä mikä tauti tahansa. Ristiina oli pessyt sen perheessä\nmonta vuotta pyykkiä. Se oli sellainen harmaaviiksinen ukonköriläs,\njoka ei paljoa puhunut -- murahtelihan vain. Lieneekö tuo saanut\nmonta kertaa maksua käynneistään, sillä ainakin Ristiinan tuttavat\nköyhät kehuivat, ettei se huolinut maksusta. \"Ei teillä kuitenkaan\nole, millä maksaisitte\", se oli enimmäkseen murahtanut ja mennyt.\nSe oli istuutunut Ristiinan vuoteen viereen ja käskenyt kertoa niin\ntarkkaan kuin suinkin muisti, milloin oli alkanut tuntea tällaisia\nkipuja. Helppohan Ristiinan oli ollut mokomaa lystiä kuvata. Ei siinä\ntarvittu järin terävää muistia. Sitten tohtori oli painellut vähän\nrinnan alustaa ja kylkeä sekä kysynyt, koskiko. Kysymättäkin hän sen\nymmärsi, koska sitä mukuraa oli samalla vihlaissut niin, että oli\ntäytynyt voihkaista. \"Jaaha-jaaha!\" tohtori oli sitten murahtanut ja\nkirjoittanut polvensa päällä resehdin. \"Makailette siinä vain\", hän\noli sanonut, \"ja tuskien käydessä sietämättömiksi otatte näitä tippoja\nniin paljon kuin tässä on määrätty. Enempää ei saa missään tapauksessa\nottaa\". Sitten ukko oli katsellut ympärilleen, kirjoittanut vielä\ntoisen lapun ja sanonut: \"Kun annatte tämän apteekkiin, niin ne eivät\nota teiltä lääkkeestä maksua. Käykää luonani uudistuttamassa resehti,\nkun lääke loppuu. Se ei maksa mitään. Koskinenhan se oli nimi? Ja poika\ntulee ylioppilaaksi?\" Tohtori oli katsonut tutkivasti Santeri-riepua\nja mennyt. He olivat jääneet siihen paikalleen kuin Jumalan hylkäämät.\nKyllä he ymmärsivät, että tauti oli kuolemaksi, sillä muuten ei\ntohtori olisi päässyt noin heti asiasta selville, mutta he säälivät\nniin kovasti Ristiinaa ja toisiansa, etteivät puhuneet siitä mitään.\nRistiina olisi tiennyt sen puolesta ilman tohtoriakin olevansa pois\nmenossa. Monta vuotta hän oli jo ollut selvillä siitä, että tuo pieni\nnivertäjä tuossa oikealla puolella oli paha merkki, ja oli elänyt\nvain ikäänkuin määräaikaa, joka oli päättyvä siihen silmänräpäykseen,\njolloin Santeri-riepu oli astuva sisään tuosta ovesta ohimoillaan\nvalkoinen samettilakki. Se oli ikäänkuin sopimus hänen ja Jumalan\nvälillä. Eihän Ristiina tosin tiennyt, oliko hänellä siihen Jumalan\nvasituista suostumusta, mutta hän kuitenkin uskoi niin, koska Jumala on\narmollinen.\n\nSanteri oli heti lähtenyt hakemaan lääkettä, sillä Ristiinalla paloi\ntuon mukuran kohdalla tulinen tuskanliekki. Aukusti-parka oli seisonut\nsiinä kuin pilvistä pudonneena, kumarana, auttamattoman vanhana,\nneuvottomana, mitä pitäisi tehdä, kun koko tämän pienen maailman\nkeskus, Ristiina, oli kaatunut. Ristiinaa oli oikein hyngäyttänyt\ntuskista huolimatta, sillä Aukusti oli ollut tosiaankin ihan pöljän\nnäköinen. Mutta samalla häntä oli tuskien lisäksi leikannut kipeä\nsääli, että mikä tuon ukko-raasun perii sitten, kun häntä, Ristiinaa,\nei enää ole? Eihän se kykene hoitamaan itseään eikä tulemaan toimeen\nomin nokkinsa ilman Ristiinaa, joka oli juuri siksi ottanutkin hänet --\nhoitaakseen häntä, kun hän oli sellainen mahdottoman kömpelö köriläs\nja karvakölli, jolle kaikki tuppasivat selän takana irvistelemään.\nHän oli sanonut Aukustille, että \"tulehan tänne\", ottanut häntä\nkaulasta kuten ennen nuorena ja puhunut, että \"kyllä sinä nyt mahdat\npahastua, kun minä lähden tästä pois keskellä kiireintä työaikaa.\nMutta niin on Jumalan tahto ja siihen on alistuttava. Saat siis pian\nitse keittää perunasi. Annathan anteeksi vajavaisuuteni ja huonouteni,\nAukusti-rakas!\" He olivat itkeneet siinä yhdessä -- vanhat ihmiset!\nIhmeellistä kyllä itku oli lohduttanut ja virkistänyt. Aukusti oli\npistänyt perunoita kiehumaan ja alkanut keittää vehnäjauhovelliä, jota\nRistiinan sisukset olivat viime aikoina parhaiten sietäneet. Hän oli jo\nlaskenut leikkiä, että \"olisit sentään, Ristiina, saanut odottaa minua,\nniin että olisi lopetettukin matka yhdessä, kun on kerran kuljettu sitä\nrinnakkain näin kauan, mutta minkä sille voi, jos lähtösi on kerran\npäätetty. Etkä sinä ehdi siellä uudessa olopaikassasi pitkästymään, kun\njo olen taas rinnallasi. Yhdessä sitten romineeraamme taivaan saleissa\nja katselemme niiden ihmeitä\". -- \"Oletko vaiti siinä, vanha syntinen!\"\nRistiina oli muka hätistänyt, \"kun puhut tuollaisia!\"\n\nNiin elämä oli alkanut mennä tälläkin tavalla ja mikä oli mennessä, kun\nkuljettajina oli kaksi sellaista kultaista ihmistä kuin Aukusti-raasu\nja Santeri-riepu. Ei Ristiinan ollut tarvinnut monesti hakea vettä\neikä puita ennenkään, sillä kyllä Aukusti ja Santeri olivat pitäneet\nsiitä huolta. Ja kyllä he olivat kuorineet perunat, lakaisseet lattian\nja tiskanneet astiat, kun vain olivat sattuneet olemaan saapuvilla ja\nvarsinaisilta töiltään ehtineet. Jos nämä näyttivät olleen esteenä,\nRistiina ei ollut toki sellaiseen vihjaissutkaan, sillä hän oli kyllä\nollut selvillä siitä, mikä kuului hänelle, mikä miehille. Mutta nyt\nhe ottivat vastuulleen koko huushollin ja hoitivat sen niin, että\nRistiinaa ihan ihmetytti, vieläpä lisäksi hänet itsensä, kohta melkein\navuttoman sairaan. Aukusti teki sen kokonaan, antamatta Santerin\nsekaantua siihen. Käski päinvastoin Santerin poistua kamariinsa tai\nulos, että \"menehän hetkiseksi, niin hoidan tässä vähän äitivanhaasi\".\nEi olisi uskonut, miten hellät kädet sillä köriläällä on ja miten\npaljon voimaa on sen käsivarsissa, kun sen joskus häätyy nostaa\nRistiinaa varavuoteelle ja muutenkin, että saisi siistiä ja tuuluttaa\nvarsinaista vuodetta ja hoitaa. Ei tainnut moni maailman suurista ja\nrikkaista herroista kyetä nostelemaan ja hoitelemaan sairasta rouvaansa\nniin keveästi ja rakkaasti, tyynesti ja kärsivällisesti kuin tuo\npönttönsä kärjessä kököttävä kaljupäinen, vanha suutari.\n\nRistiina huokasi ja katsoi ukkoansa, joka tuhersi siinä kenkärajan\nkimpussa. Vähiksi olivat väkisinkin ukon ansiot alkaneet jäädä, se\noli myönnettävä, ja huonoa heidän toimeentulonsa olisi ollut jo monta\nvuotta, ellei olisi saatu apua. Ville sentään oli lähettänyt sieltä\nkaukaa Helsingistä, jossa nyt palveli armeijassa upseerismiehenä,\nsetelin silloin tällöin, vaikka ei niin paljon kuin Ristiina oli\nsalaisesti toivonut ja pitänyt kohtuullisena. Tähän vähyyteen oli\nselvästi vaikuttanut se, että Ville oli mennyt naimisiin. Eihän näet\nperheeltä riitä antimiksi edes omalle äidille sitä, mikä yksinäiseltä\nnuorelta mieheltä, ei varsinkaan sitten, kun alkaa tulla perheen\nlisäystä. Villen vaimo on armeijalainen. Tuolla kamarin lipaston\npäällä on heidän molempain yhteiskuvansa: vaimo istuu ja Ville seisoo\ntakana, hiukan nojaten vaimonsa tuoliin. Alle Ville on kirjoittanut:\n\"Kaikki Kristukselle! Halleelujaa!\" Niinpä niin. Kyllä Ristiina sen\nhyväksyi. Sitä postimerkin repimistä Ville ei ollut unohtanut, vaan\noli lähettänyt Santerille rahaa tutkintopukuun ja Helsingin-matkaan\nsekä kirjoittanut sen olevan yhä maksua siitä postimerkistä, jonka\nsijaa polttaa vieläkin. Ilman sitä rahaa Santerin olisi ollut vaikeata\nselviytyä, sillä mistäpä hän olisi kaapannut kalliin rakkipuvun ja\nmuut varusteet? Kun oikein sellainen pääskysenhäntäpuku kuulemma\npitää olla kaikilla, köyhimmilläkin! Se oli Ristiinan mielestä turhaa\nylellisyyttä. Mutta kun se on sellainen yhdenvertaisuuden paikka ja\nrikkailla on tuollainen puku, niin se täytyy olla köyhemmilläkin, ettei\ntuntisi itseään huonommaksi. Sitä ei teetetty Korhosen mestarilla,\njoka on jo vanha ja lieneekö ommellut rakkipukua milloinkaan, vaan se\ntilattiin oikein keskikaupungin räätäliltä. Muuten olisi voinut mennä\naineet haaskioon. Ja hyvä siitä tuli. Voi ihmettä, kuinka poika oli\nuljas lähtiessään aamulla rakki päällä tutkintoonsa ja vielä uljaampi\npalatessaan sieltä iloisena ja reippaana, pätevät paperit taskussa\nja lompakossa rahaa, jota oli annettu palkinnoksi. Ei häntä saanut\nkyllikseen katselluksi. Ja Elsa ja Lahja ja Lauri! Kaikki olivat\nniin koreita enkeleitä ja rinssejä, että Ristiinalta oli päässyt\nitku, kun ne olivat hövelisti tulleet häntä raukkaa Santerin vuoksi\nonnittelemaan ja muuten kiittelemään. Eivät ne olleet hänelle kiitoksen\nvelassa, sillä mitäpä vanha Ristiina oli kyennyt heille tekemään ja\nantamaan, mutta kun ne olivat kasvaneet tuossa silmäin alla ja tulleet\naikaihmisiksi, niin olivat kaikki vähän kuin omia lapsia. Silmän\nRistiina olisi antanut päästänsä, jos vain olisi voinut sillä ostaa\nheille varman onnen.\n\nSeuraavana päivänä sitten oli lähdetty Helsinkiin hakemaan valkolakkia.\nNiin palavasti kuin Ristiina olikin halunnut päästä asemalle katsomaan\nylioppilaiden lähtöä, niin se oli tietenkin ollut mahdotonta. Hän\noli niin heikko, ettei jaksanut paljoa päätänsä pielukselta nostaa.\n\"Hyvästi nyt, äiti!\" Santeri oli sanonut ja istuutunut vuoteen\nviereen. \"Parin viikon kuluttua istuudun tähän uudelleen ja pistän\nsilloin käteesi valkolakin. Tai jos mieluummin tahdot heti koettaa\nsitä päähäsi, niin annan kuvastimen tuosta seinältä\". Ristiina oli\npillahtanut itkuun. \"Santeri-riepu! Herra Jumala! Ihanko tämä on\ntotta? Että nytkö se lähtee Helsinkiin? Varo nyt, Santeri-riepu,\nettet... ettet... vaikka lankea portaissa ja satuta itseäsi!\" Santeri\noli kumartunut äitinsä puoleen ja siinä pitänyt häntä, vanhaa, ihan\nkapahauiksi laihtunutta äitiään hetkisen kuin sylissään. Suu oli\nhakeutunut korvan kohdalle ja kuiskannut, että \"rakas äiti, kiitos,\nkiitos kaikesta, hyvä, rakas äiti!\" Kyyneleet olivat tippuneet\nSanteri-rievun silmistä. Lauri, Elsa ja Lahja olivat myös tulleet\nhyvästelemään. Ne olivat nyt niin kauniita, hienoja ihmisiä...\nRistiina katseli heitä ihaillen. Hyvästi, hyvästi ja onnea matkalle!\n\"Kuule, Aukusti, kun sinä nyt menet asemalle, niin älä tuppaudu\nihan joka paikassa Santerin rinnalle ja ensimmäiseksi. Nuoret,\nhienot ihmiset voivat tällaisessa tilaisuudessa ujostella sinua ja\nihmetellä, että mikä köriläs se tuo on. Pysy syrjempänä ja katso\ntarkkaan kaikkea, jotta osaat sitten kertoa minulle!\" Aukusti oli\nluvannut ja sanonut Santerille, että \"menehän toveriesi kanssa, minä\ntulen suoraan asemalle. Eiväthän vain kenkäsi purista? Eivät. Kyllä\nminä olin tekevinäni niistä niin hyvät, että pitäisi niiden kelvata\nHelsingissäkin\". Ristiinaa oli naurattanut. Hänelle ei Aukusti ollut\nsaanut milloinkaan tehdyksi niitä aikomiaan ihmekenkiä, mutta olipas\ntehnyt Santerille. Ristiina ymmärsi nyt, että se oli ollut Jumalan\ntahto. Ei itselle mitään, vaan kaikki muille.\n\nHuomenna Santeri luultavasti saapuisi. Niin hän oli sanonut\nlähtiessään. Aukusti menisi asemalle vastaan ja kiiruhtaisi Santeria\ntulemaan. \"Äiti odottaa levottomana...\" Nyt Ristiinan täytyy taas ottaa\nlääkettä, sillä kalvava tuska on kasvanut sietämättömäksi. Sitten hän\nkoettaa nukkua ja ajatella uneen päästäkseen vain sitä silmänräpäystä,\njolloin Santeri piti häntä sylissään ja kuiskasi hänen korvaansa\nkiitoksensa ja jäähyväisensä. Kuinka onnellinen Ristiina oli elämässään\nollut, kuinka sanomattoman rikas! Ei sopinut moittia köyhän osaa\nsilloin, kun siihen sisältyi niin paljon rakkautta. Aukusti-raasu! Mikä\nhänet perii, kun vanha, kuivettunut Ristiina ei ole enää hoitamassa\neikä huolehtimassa eikä keittämässä sumppia? Vanhaksikin se jo tulee\neikä näe enää ommella. Kai Jumala sentään ehtii pitämään hänestäkin\nhuolta. Hyvässä lykyssä Santeri jo istuu junassa ja tulla jyskyttää\nkotiin päin...\n\n\n2\n\nRistiina nukkui syvästi, vaikka hengittikin vaivalloisesti. \"Jumala\narmahti raukkaa, että liukuu taas kivuitta pienen ajan pääsinhetkeänsä\nkohti\", ajatteli suutari ja alkoi tehdä ompelutyötä, ettei olisi\npohjain naulauksella häirinnyt nukkuvaa. Hän vyyhtesi langan\nkyynärpäähänsä, solutteli sen auki, punoi ja pikesi, tehden kaiken\nniin hiljaa kuin olisi ollut haamu. Pikilappu vain pyrki natisemaan ja\nnitjahtelemaan, kun hankasi sillä punonnaista liian rutosti; täytyi\nsiksi hivuttaa hiljaa, vaikka se pakkasikin tällöin tarttumaan kiinni.\nSitten ei ollut muuta kuin kärkien ohentaminen raappimalla, harjaksen\npunominen niihin ja niiden pikeäminen. Harjas oli ehdottomasti\nparas. Suutari ei olisi mistään hinnasta suostunut vaihtamaan sitä\nneulaan. Joka teki sen, ei ollut oikea suutari. Eikö tuo liene Kostamo\njoutunut juuri siksi, että oli jo nuoruudessaan hyljännyt harjakset\nja turvautunut neuloihin, työskentelemään koko ikäänsä pahaisten\nnaistenkenkien hakkurina, jolle ei milloinkaan parempaa työtä uskottu.\nVaikka Koskinen puolestaan oli joutunut rajasuutariksi, niin se ei\njohtunut siitä, ettei hänen olisi uskottu ja luotettu tekevän riima\ntyötä. Hän oli sentään valmistanut Rikiina-neidille peukalonmentävät\nhääkengät ja nyt viimeksi Santerille tutkintokengät. Niitä sopi näyttää\nkenelle vain, sillä kengät ne olivat.\n\nTunto leikkasi suutaria, kun hän nyt tässä tuolla tavalla itseään\nkehui. Ikäänkuin luulisi olevansa jotakin, vaikka ei ole koko ikänänsä\nollut muuta kuin mitätön rajasuutari. \"Nii-iin, usko pois, ylpeys,\nmitä sanon, ja paina pääsi sinne pimeyteen, josta olet kotoisin,\nmokoma vanha mato, en paremmin tule ja sano! Vielä siinä kerskailet\ntekemilläsi kengillä, vaikka olet ollut niin saamaton, ettet ole\nRistiinalle ommellut kertaakaan oikein kunnollisia jalkineita,\npuhumattakaan niistä ihmekengistä, joista kihlausaikana haaveilit. Se\non mustaa kiittämättömyyttä Ristiina-parkaa kohtaan, joka on kuluttanut\njalkansa tyngille polviin asti juosta lanttastessaan koko ikänsä sinua\nja muita passaamassa. Mutta sitä on myöhäistä katua nyt, kun kuolema on\njo tuossa oven ulkopuolella rystynen pystyssä, että joko kopahutan\".\n\nSuutari alkoi ommella, mutta se kävi hitaasti, kun näkö oli himmentynyt\neikä harjaksen kärki tahtonut osua naskalinreikään. Täytyi tärköttää\nja koettaa pistää monta kertaa ennenkuin onnistui. Neula siinä olisi\nollut parempi, mutta sitä kun ei tämä suutari ota käytäntöön. Sattuu\nnäet olemaan semmoinen mies tämä Aukusti Koskinen. Taikapalloa kun\nsovittelee tarkasti kohdalle, niin sitten näkee paremmin. Kuuluisi\nkyllä nykyisin olevan niin kirkkaita lamppuja, ettei enää taikapalloja\ntarvita, mutta Koskisen mestaripa kun on sellainen jästipää, ettei\nhylkää palloaan. Pari viikkoa sitten hän oli huomannut siihen\nilmestyneen limaisia lankoja ja sen samentuneen niin, ettei valo enää\noikein kirkastunut mennessään läpi. Tietääpä sen! Vanhan apteekkarin\nkuoltua ei kukaan enää osannut valmistaa sellaista taikavettä, että\nse olisi pysynyt aina kirkkaana. Mitä ne nuo nuoret roviisorit niin\nkorkeista asioista ymmärsivät! Pöhöh! Ne olivat nauraneet hänelle, kun\nhän oli vaatinut sitä oikeata apteekkari-vainajan vettä, ja sanoneet,\nettä tämä on justiinsa sitä. \"Kunhan vain pesette pallonne ja korkinkin\nkiehuvalla vedellä, ettei sisään jää pakteereja -- mitä tuhottoman\npakteereja ne lienevät sitten tarkoittaneet --, niin kyllä pysyy vesi\nkirkkaana. Jos siihen ilmestyy sameutta, niin se johtuu siitä, ettei\nteidän pullonne, jolla nyt taikavettä haette, ole puhdas. Vai ei, kun\nminä lähtiessä sen vartavasten virautin!\" Ei pullossa vikaa ollut, vaan\nvedessä se oli, vedessäpä tietysti. Oli se nyt pysynyt toistaiseksi\nkirkkaana ja kauniisti valo hulmusi sen lävitse, kun unohtui joskus\nkatselemaan sitä ja torkahtamaan sen ääreen.\n\nKyllä Ristiinan sairastuminen oli sellainen murhe sekä perheelle\nettä tuttaville, ettei sitä tahtonut jaksaa kantaa. Pastuska vissiin\noli nähnyt vanhan tohtorin käyneen suutarin puolella, koska oli heti\nhänen mentyään ilmestynyt tänne silmät huolesta pyöreinä kysymään,\nmikä oli hätänä. Pian hän oli päässyt siitä selville, hän kun on\nmelkoinen lääkeihminen ja tuntee tauteja kosolta. Kuuluu siellä\nentisessä pitäjässään joutuneen sivutöikseen parantelemaan ihmisiä,\nkun varsinainen lääkäri oli siihen aikaan käynyt ainoastaan kerran\nvuodessa ja viipynyt silloin vain yhden yönseudun. Kovasti pastuska\noli alkanut touhuta Ristiinalle kylmälämmittäviä vesikääreitä, jotka\nolivatkin vaikuttaneet rauhoittavasti, ja puuhata helposti sulavia\nruokia. Ei mennyt päivääkään, ettei hän käynyt Ristiinaa katsomassa.\nToisin kerroin hän istui pitkät ajat vuoteen vieressä ja kuiskaili\nsiitä ainoasta lääkäristä, joka vain voi nyt Ristiinan lopullisesti\nparantaa. Suutari lakkasi silloin naputtelemasta ja kuunteli pastuskan\nhiljaista puhetta pää käden varassa. Se puhe kuului hänelle yhtä hyvin\nkuin Ristiinalle...\n\nVosmestarinna samoin kävi usein Ristiina-parkaa katsomassa ja toi\nruokia, mitä suinkin arveli sopiviksi. Suutari joka kerta hiukan\nsäpsähti, kun Alli-rouva ilmestyi tuohon ovelle ja katsahti kysyvästi\nRistiinan vuoteelle päin. Hän näet pukeutui aina mustiin kuin olisi\nkantanut ikuista surua, kuten kai tekikin, minkä vuoksi häntä oli\näkkiä vaikeahko erottaa oven pimeästä aukosta. Tummaa pukua ja\npimeyttä vastaan kalpeat kasvot ja vaaleat hiukset vain kuvastuivat\nsitä selvemmin, kuin olisivat uineet ilmassa. Ei sitä osannut\nmilloinkaan ensimmäisessä silmänräpäyksessä tajuta, ylimaallinen\nhenkikö siinä tuli noutamaan Ristiinaa vai oliko se tosiaankin\ntavallinen ihminen. Voi-voi, sitä Alli-rouvaa, miten kaunis se yhä\noli, melkein kauniimpi nyt kuin kymmenisen vuotta sitten, jolloin\nsiinä vielä oli hiukkanen maallista nuorteutta. Nyt se oli kuin valkea\nlintu, joka lennähtää ja välähtää mustaa pilveä vastaan ja ikäänkuin\njättää siihen kirkkaan uran, että tuosta se meni. Kauan aikaa hänen\nlähdettyään koko verstas tuoksuu hyvältä. Ja tytär sillä on samanlainen\n-- Elsa --, niin hienomuotoinen kuin olisi otettu alttaritaulusta.\nKun se joskus tuli laskemaan Santerin avulla laskujaan tai kysymään\nmuuta neuvoa, sillä Santerihan tiesi kaikki vielä paremmin kuin\nLauri, niin oli kuin olisi taikapallon linnan rinsessa astunut ilmi\nelävänä tähän matalaan kömmänään. Santeri-riepu meni ensin ihan\nsekaisin, vaikka ovat tunteneet toisensa tuon korkuisista saakka,\neikä tahtonut ujostuksissaan saada sanaa suustansa, mutta pian hän\nsentään tointui ja puheli tytön kanssa kuin ennen lapsena. Elsa oli\nvalkea ja vakava kuten äitinsä ja suri hänkin jo näin nuorena siksi,\nettä elämä oli säälimättä herättänyt hänet. Sanoivat ja tottahan\nse oli, ettei Elsa ollut voinut sietää Emma-rouvaa, koska tämä oli\nsysännyt hänen äitinsä emännän paikalta ja riistänyt Elsalta tämän\nniin kiihkeästi rakastaman enon omakseen. Elsa ei ollut milloinkaan\nsuostunut tulemaan heidän sänkykamariinsa. Eikö ollut kumma! Lapsilla\nsaattaa olla outoa vihaa johonkin ja toiseen taas yhtä selittämätöntä\nrakkautta. Mutta kun suloinen Emma-rouva sitten eräänä kesänä kuoli\njossakin kaukana sydänmailla, jonne oli seurannut miestänsä, lapsensa\nsynnyttämiseen ja onnensa korkeimmalle huipulle, niin silloin Elsan\nsilmät aukenivat ja hän ymmärsi rikkoneensa Emma-rouvaa ja enoansa\nvastaan. Samasta asiasta, mikä kyllä on varmasti aiheetonta, itseään\nsyyttää Alli-rouvakin, ja niin nyt äiti ja tytär tekevät katumusta\nkasvattamalla Emma-rouvan neljää äiditöntä ja lohduttamalla insinööriä,\njoka ei kuitenkaan voi tulla lohdutetuksi. Ei ole monta kertaa ihminen\nniin luhistunut kuin oli insinööri tullessaan tuona kesänä äkkiä\nkotiin, mukanaan Emma-rouvan ruumis ja riepuihin kääritty lapsiraukka,\njota muuan nuori äiti oli tullut tuomaan ja imettämään. Vaikka olivat\nhelteiset ilmat silloin, niin insinööri ei ollut antanut haudata\nvaimoaan sinne erämaahan, vaan oli käärinyt hänet heteveden sammaliin\nmoneen kertaan, sitonut umpitiiviisti ja tuonut hänet yön ja päivän\nläpi kotiin. Täällä hän nyt lepää kirkkomaalla ja oikein valkeasta\nmarmorista insinööri on veistättänyt hänelle hautapatsaan. Emma-rouva\nsiinä hymyilee suloisesti ja surumielisesti kuin olisi ilmielävä\nja kallistuu lapsensa puoleen, joka halaa häntä rakkaasti pyörein,\nlihavin käsivarsin. Kesin talvin hautaa hoidetaan yhtä huolellisesti.\nSe on insinöörin toivioretkipaikka, jonne hän pistäytyy virastosta\npalatessaan harva se päivä, ja kaipaa kiihkeästi silloin, kun ei saa\nsiellä käyneeksi.\n\nSuutari huokasi raskaasti, sillä Emma-rouvan äkillinen, odottamaton\nkuolema tuotti hänelle kipeätä surua joka kerta, kun hän muisti sitä.\nSiihen on helppo alistua, että Ristiinan ikään päässyt ja paljon\nkärsinyt ihmisparka kutsutaan kipujensa keskeltä oikeaan kotiinsa,\njossa iloa on yhtä runsaasti kuin täällä surua, mutta sitä vastaan\nsydän pyrkii kapinoimaan, että nuori, hyvä ihminen, äiti ja puolisonsa\nkaikki kaikessa, yhtäkkiä temmataan pois onnensa yltäkylläisyydestä.\nOn kuin Jumala olisi kateellinen niin suurelle autuudelle ja tahtoisi\npidättää sen vain omiin kartanoihinsa. Ei sitä ihminen voi ymmärtää.\n\nKuinka nuoret tytöt saattavatkaan olla erilaisia. Sitä suutari oli\nihmetellyt katsellessaan Elsaa, kun se liikkui tuossa kuin rinsessa\nkyömynenäisenä, valkeana, solakkana, keveänä ja ylhäisenä, ja\nverratessaan häntä Lahjaan, joka hänkin tuli joskus Santerilta neuvoa\nkysymään. Siinä oli tyttö kuin mesimarja -- ruskeasilmäinen, naurava,\nkuoppaposkinen. Ei Santeri häntä ujostellut, vaan nauroi ja laski\nleikkiä ja joskus nujusi ihan käsinä kiinni. Mutta ei milloinkaan\nsilloin, kun Elsa oli saapuvilla. Lahja oli herttainen, rajattoman\näidillinen, aina valmis hoitamaan muita, itseänsä muistamaton, herkästi\nkyyneltyvä. Aarteen siitä saa, kuka hänet kerran kaappaa. Ei suutarilla\nolisi mitään sitä vastaan, vaikkapa Santeri... Pöhöh! vanha hassu, mitä\nnyt rupeat sellaisia maalailemaan. Liian varhaisia ne ajatukset ovat.\nTulipahan vain mieleen. Vanhan on mieluista ajatella sitä nuorista,\nsillä siihen asiaan sisältyy sittenkin maallisen elämän hunaja ja\nmesileipä.\n\nRistiina tuntui liikkuvan ja unissaan valittavan. Suutari meni\nkatsomaan elämäntoverinsa riutuneita kasvoja. Suuret hikikarpalot\nhelmeilivät otsalla ja suu muovaili hiljaa sanoja \"Santeri-riepu\". --\n\"Ristiina-riepu\", kuiskasi suutari vastaan ja palasi työhönsä. \"Kunhan\nnyt Jumala soisi Santerin tulla ajoissa. Se odotus tässä vain enää\nRistiinaa pidättää ajallisuudessa. Tuntuu niin murheelliselta, että\ntäytyy erota. Olisihan tässä vielä muuan vuosi menty yhdessä, vaikka\nakselit jo vinkuvatkin voiteen puutteesta\". Santeri-riepu! Eihän\nollut soveliasta isän kehua poikaansa, mutta minkä tuolle tekee, kun\nsydämen kyllyydestä suu puhuu. Tässä köyhyydessä kun on elää tuhrattu\nja koulut käyty ja... Heti kun kynnelle kykeni, niin koulutyön ohella\nansaitsemaan voita leivän päälle, sama se, millä hommalla, kunhan se\nvain oli rehellistä. Aluksi leikkaili niitä ikuisia kantoja, joita\nSuomen kansa ei lakkaa polkemasta linttaan niin kauan kuin maa seisoo.\nSiitä ei paljoa herunut, mutta tulihan kuitenkin vähän suolan makua\nkielelle. Sitten jo kykeni seurailemaan ja opastelemaan porvarien\nlaiskojen poikavekarain läksyjen lukua ja sitä lyytä hyötymään enemmän.\nAuliita ne olivat auttamaan köyhää poikaa ruoalla, vaatteella ja\nrahallakin. Ei heitä sovi moittia kitsaudesta eikä siitä, etteivät\nolisi köyhän osaa ymmärtäneet. Muusta se vain johtui, ettei Santeri\nollut halukas tuollaisiin tehtäviin, vaan toimitti niitä vain pakosta.\nSanoi kerran, että hyväntekeväisyyden vastaanottaminen on nöyryyttävää\nja köyhälle koulupojalle parhaassakin tarkoituksessa suotu päivällinen\narmopala, jossa aina tuntuu alennuksen katkera sinappi. Mutta Santeri\noli liian viisas tehdäkseen siitä asiaa. Hän tiesi jo poikasena\nasettua tuollaisen yläpuolelle. Oli siinä mitä oli, se ei yltänyt\nhäneen, sillä hän käveli jollakin tavalla korkeammalla kuin muut.\nHän osasi nauraa mukavasti kaikelle ja asettaa asiat koruttomasti\nsiihen valoon, mikä niille oli pohjimmaisen totuuden mukaan tuleva.\nEi hän katkeroitunut eikä murjottanut rahattomuudestaan eikä takkinsa\nrei'istä, vaan lohdutti itseään sillä, että sitä hauskempaa on\nsitten joskus pitää uusia ja eheitä. Kesin hän jo kelpasi satamaan\nlastauskirjuriksi tai sen puutteessa rakennukselle hanttimieheksi.\nSe oli herroista niin ihmeellinen asia, että laittoivat siitä\nlehteensä uutisen. Että \"lyseolainen Santeri Koskinen on kuluneen\nkesän aikana työskennellyt rakennustyömaalla Uudenkadun 25:ssä\". Niin\nsiinä sanottiin ja kiitoksen tarkoituksessa se oli kirjoitettu. Ja\nseitsemänneltä luokalta kun pääsi kahdeksannelle, niin tuli samasta\nlehdestä sana saapua toimittajan puheille. Santeri meni ja jäi jo\nsille tielle. Luvattiin kesäsijaisen paikka ja sanottiin kyllä pian\nperehtyvän työhön. Ja miksei tehnytkin niin. Koko kesän Santeri kävi\nlehden töissä, elätti itsensä ja sai säästetyksi hiukan rahaa syksyn\nmenoja varten. Kotiin tullessaan Santeri oli aina yhtä rauhallinen ja\nhiljaa hymyilevä. Kerran vain hän sanoi Villelle, joka armottomasti\ntöryytti torveaan: \"Kuules, Ville, heittäisitkö tällä kertaa... Päätäni\nsärkee...\" Heittihän Ville, tottakai. Ei hän enää sellainen ollut, että\nolisi toista tahallaan kiusannut. Ei ollut vain tullut ajatelleeksi.\nIsältään Santeri joskus vaisusti hymyillen kysyi, mitä taikapallosta\nnyt näkyi. Ja ymmärtäen poikansa sielunlaadun suutari oli aloittanut\nvanhan leikin ja tirkistellen taikapalloon jutellut sitä entistä,\npäättymätöntä satua lasisesta linnasta, kuninkaantyttärestä ja puolesta\nvaltakunnasta. Siinä ne vain köyhät pojat seisoivat linnan portilla,\nkatselivat pyörein silmin rinsessaa ja ihmettelivät, heillekö hänet\noli sallittu ja kumpi heistä hänet tuli saamaan. Mutta ei ilmankaan\njääneen tarvinnut olla murheellinen, sillä taikapallosta näkyi tai\noikeammin humisi kuuluville sellainen laulu, että hän oli saapa\nkorvaukseksi muualta \"koko valtakunnan\". Santerin kysyttyä, mikä tuo\n\"koko valtakunta\" sitten oli ja missä, suutarin täytyi vastata, ettei\nhän tiennyt. Hän ei ymmärtänyt koko asiaa, vaan se oli putkahtanut\nhänen mieleensä itsestään, selittämättömänä salaisuutena, joka ehkä\nkerran kirkastuisi. Santeri oli kuunnellut isänsä tarinoita tummissa\nsilmissään kauas, kai sinne lasilinnaan saakka ulottuva katse,\njosta loisti sanomaton, selittämätön kaipaus. Kyllä suutari ymmärsi\npoikansa sydämen, sillä hän oli sentään nähnyt ihmisiä siksi paljon\nja mietiskellyt heidän erikoislaatuaan. Tuollainen katse ilmestyy\nkerran jokaisen nuoren silmiin. Heillä on silloin kaikilla taikapallo,\njohon he tuijottavat ja jossa näkevät koko maailman aarteet ja elämän\nylimmän onnen. Kas, miten se hulmuaa siellä ruusunpunaisena tulena\nja jalokivien kimaltelevana säihkynä... Santeri saattoi silloin ja\nusein muulloinkin vaipua mietteisiinsä pöytänsä ääreen ja piirrellä\npaperille jotakin, jonka kai oli tarkoitus ilmaista hänen ajatuksiaan.\nTuo pöytä oli se sama, jonka Ville oli aikoinaan tehnyt. Se oli käynyt\nniin matalaksi ja pieneksi, ettei Santeri tahtonut voida istua sen\nääressä, kun sääret eivät oikein mahtuneet alle. Ville oli tarjoutunut\nlaittamaan tai ostamaan uuden, mutta Santeri oli kieltänyt. Mikään\npöytä maailmassa, vaikka olisi miten kallis ja komea, ei voisi tulla\nhänelle niin rakkaaksi kuin oli tämä pakkilaudoista kokoon naulattu,\npieni pöydäntapainen. Missään hän ei ollut ollut niin onnellinen kuin\nistuessaan sen ääressä ja unelmoidessaan jostakin sanomattoman suuresta\nja autuaallisesta, jonka oli kerran saavuttava. Kun isä ja äiti olivat\nnukkuneet keittiössä ja Ville hengittänyt raskaasti tuossa vieressä,\nkun yö oli seisonut mustana ikkunan takana ja tuuli vinguttanut\njossakin tuuliviiriä, kun pieni lukulamppu oli sihissyt rauhallisesti,\nsalaperäisesti, kuin kertoen jotakin viehättävää tarinaa, niin silloin\nSanteri oli tuntenut outoa, ihmeellistä viihtyisyyttä, joka oli saanut\nhänet unohtamaan kaiken arkiharmauden ja vienyt hänet kauas haaveiden\nmaailmoihin. Silloin Santerin oli vallannut vastustamaton halu saada\nsanoin ilmaistuksi jotakin siitä kauniista, joka kimalteli hänen\nmielikuvituksessaan, ja hän oli tehnyt epäröiviä, arkoja yrityksiä.\nSuutari oli aavistanut ja ymmärtänyt tämän siitä, mitä oli joskus\nsattunut näkemään ja lukaisemaan Santerin pöydälle unohtuneista\npapereista. Ei suutari sentään niin tyhmä ollut, ettei tajunnut, mistä\ntässä oli kysymys.\n\n\n3\n\nSanterin oltua isossa koulussa muutaman vuoden Ristiina ja Aukusti\nolivat alkaneet varoa ujostuttamasta häntä omalla kömpelyydellään\nja vaatimattomuudellaan. Tämä ei suinkaan johtunut siitä, että he\nolisivat milloinkaan huomanneet Santerin häpeävän tai edes ujostelevan\nvanhempiaan, vaan siitä, että he tahtoivat estää ennakolta mitään\nsellaista tunnetta aiheutumastakin. Santerin ollessa alaluokilla\nsuutari oli joskus mennyt kuulemaan kevättutkintoa, sillä hänellä\noli lämmin harrastus ja suuri kunnioitus tietoa kohtaan. Hartaampaa\nkuulijaa ei jykeväniskainen rehtori voinut saada lennokkaille,\nsyvällisille ja isänmaallisille puheilleen kuin vanha Koskisen ukko\noli. Tämä vaelsi lyseon käytävissä ja luokissa sekä juhlasalissa\nkuin tiedon ja viisauden temppeleissä, joissa ratkaistiin ikuisia\narvoituksia, ja kuunteli pelkäävällä, pyhästä arkuudesta vapisevalla,\nkyyneltyvällä mielellä julistusta, jota profeetallisesti innostunut\nrehtori kateederilta saneli. Suutarin maallisen kunnianhimon korkeimpia\nhetkiä olivat olleet ne, jolloin rehtori odottamatta -- vaikka kyllä\nsuutari oli myöhemmin sellaista aina vähin odotellutkin -- lähti\ntulemaan vierasjoukon läpi suoraan häntä kohti ja löi siinä kaikkien\nnähden reilusti kättä sekä kyseli vointia. Mutta alusta saakka\nsuutari oli varonut, ettei tuppautunut näyttämään julkisesti olevansa\nSanterin isä, sillä poika olisi voinut ujostella verratessaan häntä\nmuihin saapuvilla oleviin, hienosti puettuihin ja ylhäisen, jopa\nylpeänkin näköisiin isiin. Vaikka Santeri ei ilmaissutkaan siitä\nminkäänlaista merkkiä, niin tietäen poikain luonteen olevan tällainen\nsuutari ei tahtonut asettaa häntä liian kovalle koetukselle. Santerin\ntultua yläluokille ja suutarin luulon mukaan yhä arkatuntoisemmaksi\ntällaisissa asioissa suutari ei enää monesti mennytkään tutkintoon\nja jos meni, niin pysytteli ovensuussa muiden selän takana ja lähti\npois vähää ennen loppua, ettei olisi häirinnyt Santerin seurustelua\ntoveriensa kanssa. Sikäli kuin hän tunsi ihmisiä ja maailman menoa,\nhänen oli meneteltävä näin, eikä se tuottanut hänelle minkäänlaista\nikävää tunnetta.\n\nRistiina ei ollut tullut ainoaankaan tutkintoon Santerin koko\nkouluaikana, ei, vaikka Santeri oli joskus sanonut, että \"tulisitte\nnyt tekin, äiti, katsomaan minun kouluani\". -- \"En tule!\" Ristiina\noli vastannut tuttuun, hiukan tuikeaan tapaansa. \"Ei siellä tarvita\ntällaisia eukkoja kaikkien töllisteltäviksi ja ihmeteltäviksi, että\nmitä nuokin täällä tekevät!\" Mutta kun Santeri oli nyt keväällä\nsanonut heille molemmille vakavasti, että \"kyllä teidän on tultava\nminun viimeiseen tutkintooni\", että \"turhaa te sitä ujostelette\",\nRistiina oli alkanut ajatella, että pitäisikö tuonne todella mennä. He\nolivat huomanneet Santerin kasvaneen jo irti siitä iästä, jolloin se,\nmiten äiti on puettu, saattaa merkitä jotakin, ja haluavan tosissaan\nisän ja äidin olevan saapuvilla. Santeri ei ilmeisesti itse tiennyt,\nmiten suuren osan kiitollisuudenvelastaan hän tällä pyynnöllään\nmaksoi vanhemmilleen. Hänellä kun sattui sillä hetkellä, jolloin tämä\nkeskustelu tapahtui, olemaan kiire lähtö, hän ei ehtinyt huomata\nvanhempiensa liikutusta, vaan meni hilpeästi vihellellen ja miettien\nomia iloisia, nuoria aatoksiaan.\n\nSiitä sitten Ristiina rohkaistui, että hänpä tuleekin tutkintoon.\nPastuskan kanssa hän alkoi neuvotella vaatteista, että miten saisi\nsäällisen hameen ja röijyn, joissa kehtaisi mennä. Ja kengät? Kas,\nsiitä vasta kysymys tuli, että mistä suutarin vaimo kengät saa. Uusia\nRistiina ei antanut ruveta tekemään, sillä Aukustin liikenevä aika\ntarvittiin nyt Santerin patiinain valmistamiseen. Lopuksi Alli-rouva\ntoi insinöörin kengät, että saisikohan niistä sopivat, ja eikö\nsaanutkin. Ne olivat näet riittävän tilavat, niin että Ristiinan\nukkovarpaiden pahkatkin mahtuivat niihin väljästi. Suutari tikkasi\nreiät umpeen, korjasi kannat ja hivautti kiilloketta päälle. Ihan\nolivat kuin uudet. Pitkiin aikoihin Ristiinalla ei ollut ollut niin\nhyviä jalkineita. Hame ja röijy saatiin siten, että pastuska usutti\nRistiinan pyytämään kauppaneuvoksettarelta vanhaa hametta, jonka\ntämä, kuultuaan tarkoituksen, mielellään antoikin. Se oli riittoisa\nvaatekappale siksi, että periytyi kauppaneuvoksettaren lihavimmilta,\nvaltavimmilta päiviltä. Ristiinalle siitä tuli paitsi hametta vielä\nkaksi röijyä. Valkea kirkkohuivi Ristiinalla oli vanhastaan, joten\nkoko vaatejuttu oli tullut nopeasti hyvään päätökseen. Ei muuta kuin\nalettiin odottaa tutkintopäivää, jonka juhlallisuus kuvasteli alati\nRistiinan mielessä aivan peloittavana. \"Miten siellä osaa olla ja\nsaako siellä edes istua? Minulla alkaa pian poltella pohkeita, ellen\nsaa istua. Ainoa paikka, jossa ne sietävät seisomista, on pesusoikon\nääressä, ne kun ovat tottuneet siihen. Arvaavat kai saippuan ja lipeän\nhajusta, että nyt Ristiina pesee pyykkiä ja haluaa olla rauhassa\".\nSuutari sai moneen kertaan selitellä, minkälaista siellä on, että\n\"kun tullaan pihalta keskiovesta sisään, niin...\" \"Vaan muistakin!\",\nRistiina sähähti, \"ettet heitä minua yksin sinne hienojen ihmisten\nvilinään! Sinulla kun on sellainen kumma tapa, että jos ollaan yhdessä\njossakin -- ei sitä ole monta kertaa tapahtunut --, niin siinä samassa\nolet hävinnyt kuin maa olisi sinut nielaissut. Ei näy missään, vaikka\nkuinka katselisi. Mihin maailmassa se osasi pujahtaa kuin kärppä\nkoloonsa? Mutta juuri kun päättelen, että ole sitten, että en suinkaan\nminä ikääni rupea tässä seisoskelemaan ja sinua vuottelemaan, niin\nsiinä samassa tuletkin ihan yhtä rauhallisena kuin et olisi kadoksissa\nollutkaan. Kun tivaan, että senkö tuhattäytiseen sinä taas hävisit,\nniin muka katsot kummissasi, että hävisit? Ethän sinä ole mihinkään\nhävinnyt, vaan ollut koko ajan ihan kyynärpäitteni ulottuvilla. Kyllä\nse saattaa harmittaa niin, että korvalle tekisi mieli heläyttää...\"\n\nMutta siihenhän tämä Ristiinan haave raukesi, kun tuli tauti, kova\ntauti. Suutarista oli kovaa, ettei Ristiina saanut mennä tutkintoon\nja kokea kaikkea sitä iloa, mikä siellä olisi hänen osakseen tullut.\nEi tuo olisi ollut liiaksi sen vaivan palkaksi, minkä Ristiina oli\npojastaan nähnyt. Vaan tässä matoisessa maailmassa käy vain harvoin\ntoivon mukaan, ainakin köyhille. Rikas ja ylpeä kulkee niska niin\njäykkänä, että putoaa hautaansa suorana kuin seiväs, vähääkään elämänsä\nkuluessa käymättä nöyryyden koulua. Mutta entä köyhä? Vaikka hän\non jo alunpitäen nöyrä kuin ruoho tuulessa, niin se vain ei riitä.\nVarmemmaksi vakuudeksi häntä nöyryytetään vielä ylimääräisesti ja\ntuotetaan hänelle kaikkia mahdollisia pettymyksiä ja mielikarvauksia,\nniin että hän makaa maassa kuin malko eikä uskalla siitä katsetta\nnostaa. Kaikki touhuavat hänen kimpussaan kuin olisi köyhän\nnöyryyttäminen juuri se tärkeistä tärkein asia, josta koko ihmissuvun\nautuus riippui.\n\nSuutari säpsähti todetessaan ajattelevansa näin ja kapinoivansa Jumalaa\nvastaan. Miksi kaikki tapahtuu ja menee juuri niin kuin tekee, sitä\nei ihminen tiedä, ja siksi hänen on varovaisinta olla mestaroimatta\nJumalaa. Kyllä hän osaa hoidella ihmisten asiat sentään hiukan\nparemmin kuin joku ikäloppu, puolitohelo rajasuutari. Mutta silti\nsuutari ei jaksanut tinkiä siitä, että Ristiinan pakottaminen jäämään\npois tutkinnosta oli kuin olikin liian kovaa. Siinä olivat valmiina,\npuhtaina ja silitettyinä, hame, röijy ja huivi, ja Ristiina odottamassa\ntutkintoaamua kuin pikkutyttö, joka iloitsee uusista vaatteistaan\nja vartoo kiihkeästi hetkeä, jolloin saisi pukeutua niihin. Ja voi\nsitä iloa, minkä hän menetti. Santerin hän tosin näki, kun tämä lähti\ntutkintoon, mutta mitä se oli sen rinnalla, mitä koulussa tapahtui.\nSiellä kävi selville, että Santeri oli koulunsa ensimmäinen oppilas,\njoka oli suorittanut parhaimman tutkinnon. Kuuluvasti rehtori julisti\nsen ja ilmoitti opettajakunnan yksimielisesti antaneen Santerille\nkorkeimman apurahan. Vielä rehtori oli julkisesti onnitellut Santerin\nvanhempia ja toivonut, että Santeri vastaisuudessakin palkitsisi\nheidän uhrauksiaan yhtä hyvin kuin tähän saakka. Kun sitten tutkinto\noli loppunut, Santeri oli tullut pää pystyssä, huulilla se erikoinen,\nrauhallinen, kaikkea ymmärtävä hymy, jota suutari pojassaan rakasti,\nja silmissä lämmin, leikillinen välke, suoraan ihmisjoukon halki hänen\nluokseen ja sanonut kaikkien kuullen -- konsulin, kauppaneuvoksen,\nmaisterien, kaikkien: \"Isä, tulkaahan tänne!\" Ja hän oli vienyt\nisänsä rehtorin luo ja ilmoittanut isän tahtovan kiittää nyt eron\nhetkellä rehtoria kaikesta hyvästä, jota rehtori oli uupumatta\nSanterille osoittanut kuluneena pitkänä kouluaikana. Rehtori oli ollut\nliikuttunut, puristanut yhä uudelleen suutarin kättä ja puhellut,\nkuinka Jumala on ollut heille kaikille armollinen ja sallinut sen hyvän\ntoteutua, mitä olemme häneltä palavasti ja nöyryydessä rukoilleet. Oli\nsiinä kertomista Ristiinalle, kun kotiin päästiin, eikä niin tarkkaan\nosannut muistella eikä kuvata kuin Ristiina vaati. Siihen tulivat\nlopuksi Santeri, Lauri, Elsa ja Lahja, ja kaikilla heillä oli hyvät\ntodistukset ja sydän herkkänä. Elsan poskilla vaihteli yhtämittaa\npunainen ja valkoinen ja silmät sädehtivät kuin tähdet, kun hän\nkatsella välähdytteli ympärilleen, erittäinkin Lauriin, niin, Lauriin.\nJa Lahjan poskessa leikki alituiseen kuoppa ja nauru helisi huulilta,\nkun hän liverrellen jutteli ja kumartui tervehtimään Ristiina-riepua\nja heti taas kääntyi Santerin puoleen, punastui tietämättään ja oli\nniin kaunis kuin suutari vain saattoi kuvitella tuollaisen nuoren\ntytön voivan olla, kun elämän kevätaurinko holvaa hänen ylleen täyttä\nheloansa kuin sataisi helmiä ja kukkasia...\n\nKun nuoret olivat taas pyrähtäneet tiehensä ja he vanhat jääneet kahden\npyyhkimään silmiään ja ihmettelemään, mikä tässä kävi, kun vieläkin\nvilajaa silmissä ja helisee korvissa kuin auringonkilo aalloissa\nja leivosen laulu kevään sinessä, suutari oli sanonut Ristiinalle,\nettä \"joo -- sellaista se oli!\" Ja hän oli alkanut puhua siihen\ntyyliin, mikä hänellä oli tapana silloin, kun oli itsemielessänsä\npäättänyt jotakin ja tahtoi edeltäpäin ilmoittaa olevan aivan turhaa\nvaivaa pullikoida vastaan, että näet kyllä Ristiinan oli kaikesta\nhuolimatta tuo uusi vaatetus päällensä puettava. Jos Jumala oli\narmossaan ja viisaudessaan päättänyt kutsua Ristiinan pois, niin tämä\noli ilmestyvä hänen taivaalliseen tutkintopaikkaansa puettuna tähän\nkauppaneuvoksettaren vanhasta hameesta tehtyyn uuteen pukuun, jalassa\ninsinöörin kengät. Siitä Ristiina sai olla varma ja voi ainakin sen\npuolesta kuolla tyytyväisenä. Suutari oli puhunut hiukan kiihdyksissään\nja uhmaillen, kuin olisi tällä tempulla lopultakin sotkenut Jumalan\naivoitukset ja \"vetänyt häntä huulesta\", mikäli oli sopivaa sanoa\nJumalalle sellaista tehtävän. Tieto, ettei pukuhomma lopultakaan mennyt\naivan hukkaan, tuotti Ristiinalle hiukan lohdutusta, joka kasvaisi\ntäyteen määrään sitten, kun hän saisi nähdä Santerin päässä valkolakin.\nHuomen-illalla junan tultua selviäisi, miten Jumala oli aikonut tämän\nnikaran järjestää.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\n1\n\nJos oli ollut pulmansa Santerilla kuluneiden kahdeksan vuoden aikana,\nniin samaa saattoi yhtä hyvällä syyllä sanoa Lauri. Pulmien pahin\naiheuttaja oli lisäksi sama molemmilla: köyhyys, ja Laurilla lisäksi\nsairaus. Laurin kasvaessa piispan rahojen teho väheni ja yhä useammin\noli edessä ankara kysymys, miten siinä paikassa päästiin ojan yli.\nIhmeekseen Lauri tuli aina kokemaan, että päästiin. Jostakin löytyi\nkuin löytyikin neuvo sekä köyhyyteen että sairauteen.\n\nPastuska kysyi parsiessaan siinä ikkunanpielessä tutkinnon\naattopäivänä Laurin sukkia, oliko hän onnistunut pitämään lupauksensa\nmiesvainajalleen ja saattamaan Laurin niin pitkälle sivistyksen\ntielle, että hän nyt voisi jatkaa uraansa omin voimin ja tulla siksi,\nmiksi oli aiottu? Hänen muistiinsa palasi pastorivainajan katse, kun\nhän oli kuullut vaimonsa lupauksen: kuinka kuumeen hourio hälveni\nsiitä silmänräpäykseksi ja näkyviin tuikahti kirkkaan rakkauden ja\nluottamuksen säde. Vastaukseksi siitä nyt kuultavaan tiedusteluun\npastuska rohkeni kuiskata uskovansa, että oli kaikesta huolimatta\nsaanut täytetyksi lupauksensa. Näin jälkeenpäin katsoen se tuntui\nmelkein sadulta, mutta oli siitä huolimatta totta, koskapa oltiin tässä\nja Lauri oli lakkia vaille varma ylioppilas.\n\nPastuska näki itsensä kulkemassa kuluneiden pitkien vuosien taipaletta\naina samanlaisena, mistä tuo kuva sitten lieneekin hänen mielessään\nsyntynyt: pienenä, hiukan kumarana, saalihartiaisena naisena, jolla\noli elämässä vain yksi ainoa huoli, kotinsa ja poikansa hoitaminen.\nSiinä kuudelta tai viimeistään puoli seitsemältä täytyi nousta, niin\nvaikeata kuin se olikin joskus, esimerkiksi silloin, kun kiusallinen,\nvanhemmiten ilmestynyt katarri oli iltayöstä kauan valvottanut. Huoneet\nkun olivat hatarat ja pientenkin pakkasien aikana vetoiset ja kylmät,\ntäytyi ensimmäiseksi ryhtyä puuhaamaan tulta pesään. Sehän ei olisi\nollut mikään asia, jos puut olisivat olleet kuivia, mutta kun ne olivat\nenimmäkseen märkiä, niiden sytyttäminen oli suoranaista taidetta,\njossa piili omat salaisuutensa. Kun yksi näistä oli kova ja sitkeä\npuhaltaminen, joka ei ole erikoisemman virkistävää hommaa heikolle,\nyskäiselle naiselle, pastuskan valtasi joskus, hänen harjoitettuaan\nsitä hetkisen, pyörryttävä väsymys. Mutta ei auttanut antaa jälkeen,\nvaan täytyi nousta polviltaan pesän äärestä, pistää kahvipannu tulelle\nja lähteä saali korvissa maitokauppaan ostamaan päivän maito- ja\nleipäannosta. Sehän oli vähäpätöinen tehtävä kovillakin ilmoilla,\nmyymälä kun oli tuossa nurkan toisella puolella, jos vain kukkarossa\noli ostokseen tarvittavat lantit, mutta muuttui pulmalliseksi, ellei\nniin ollut, kuten monesti sattui. Silloin ei auttanut muu kuin -- Lauri\nei tiennyt tästä -- pyytää nöyrästi maitokaupan muijaa merkitsemään\nostokset kirjaan siihen saakka, kunnes \"tästä taas päästäisiin\neteenpäin\". Vaikka muija oli haluton velkakauppaan, koska häneltä\nitseltään vaadittiin käteistä, hän ei milloinkaan kieltäytynyt.\nPastuska oli oppinut tuntemaan hänet ja tietämään hänen olevan hyvä,\nauttavainen ihminen, joka omalla tahollaan vuovasi eteenpäin suurta\nlapsijoukkoa ja juoppoa, häijyä miestä. Väkisin siinä syntyi kahden\nköyhän välille yhteisymmärrys ja auttamisen halu, jos vain suinkin\ntähän kyettiin. Pastuska saattoi ilokseen sanoa aina olleensa saamansa\nluoton arvoinen, vieläpä joskus, tosin vain aniharvoin, palkinneensa\nsitä kympin, parin, vastalainalla, kun tällainen ylimääräinen seteli\noli jonkin sanomalehtikirjoituksen tai muun vuoksi eksynyt hänen\nkukkaroonsa ja tyrmistyneenä tämän tyhjyydestä jäänyt sinne laillista,\nvälttämätöntä aikaa kauemmaksi.\n\nNäin pastuska oli aina selvinnyt maitomummun pakinoilta ja kuullut\nsiellä odotellessaan päivän ensimmäiset uutiset. Kummallista, miten\nnopeasti tiedot ja juorut levisivät, vaikka aamulla ilmestyviä\nsanomalehtiä ei ollutkaan. Maitomummu niitä ehti puuhainsa lomassa\njutella ja myymäpöydän toiselta puolen niitä lisättiin. Tullessaan\nkotiin valmistamaan aamukahvia pastuska mietti niitä ja löysi niistä\nuseimmiten jotakin, joka tehosi hänen huumoria tajuavaan luonteeseensa.\nUnestansa heräilevä Lauri näki jo äidin ilmeestä, milloin maitokaupassa\noli kerrottu jotakin hauskaa, ja alkoi heti tutkia, mitä se oli ollut.\nSiitä päästiin päivän alkuun. Hätäinen silmäys aamutuntien läksyihin,\nkupillinen kahvia ja rinkilä tai viipale \"junttapullaa\", ja niin oli\nlähdettävä kouluun.\n\nLaurin mentyä pastuska istahti keittiössä olevan sohvapöytänsä ääreen\nja viivähti siinä hetkisen ajatuksissaan. Joskus hän myös luki\njotakin. Sitä varten hänellä oli pienellä pöydällä vuoteen vieressä\nhartauskirja, jossa oli merkki siinä kohdassa, mihin edellisellä\nkerralla oli päästy. Tämä Laurin lähdön jälkeinen hiljainen aamuhetki\noli pastuskalle hyvin mieluinen, jopa välttämätön, sillä sen kuluessa\nhän ikäänkuin kokosi rohkeuttansa ja keskitti voimiansa päivän puuhia\nvarten. Vietettyään sen loppuun hän sulki kirjansa ja asetti sen\naina samalle paikalle. Sitten hän ryhtyi aamuaskareihinsa. Vuoteet\noli korjattava, vuodevaatteet tuulutettava, lattiat lakaistava ja\npölyt pyyhittävä. Sitten oli käytävä hakemassa vettä ja puita, jos\nLauri ei ollut muistanut tätä velvollisuuttaan suorittaa. Pastuska\noli pahoillaan siitä, että Lauri usein unohti tämän asian, mutta ei\nkuitenkaan vaatinut sitä entistä tiukemmin. Pastuskan sydämessä asui\npoikaansa kohtaan ei vain hellä rakkaus vaan myös syvä sääli, ja siksi\nhän pyrki säästämään häntä rasituksilta niin paljon kuin suinkin. Näin\nhän tuli suorastaan hemmotelleeksi Lauria, joka otti kaiken vastaan\nluonnollisena, itsestään selvänä asiana. Veden nosto kaivosta oli\nhankalaa talvella, sillä kaivon vierus jäätyi liukkaaksi töyrääksi,\njossa oli vaikeata seistä. Joskus pastuska lysähti siinä polvilleen\nja satutti itseään. Silloin kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä sekä\nkivusta että nöyryytyksestä, mutta hän kuivasi ne heti eikä antanut\nylpeydelleen puheenvuoroa. Hänkö olisi muka ollut liian hyvä kantamaan\nvettä! Pastuska ei olisi mistään hinnasta näyttänyt kellekään pitävänsä\naskareitaan itselleen muka liian halpoina. Ellei ollut pilkottuja\npuita, hän tarttui urheasti sahaan ja kirveeseen. Tähän saakka pastuska\nei ollut milloinkaan käyttänyt kumpaistakaan eikä särkenyt puita, ja\nvaikeatahan se aluksi oli sekä tottumattomuuden että voimien vähyyden\nja vielä senkin vuoksi, että sahajauhojen hieno pöly tunkeutui\nhenkitorveen ja aiheutti vaikeita yskänkohtauksia. Mutta alkoi se\nsiitä sentään mennä, niin ettei pastuska lopuksi pitänyt koko puuhaa\nerikoisemman tärkeänä eikä ahdistanut Lauria tätä velvollisuuttaan\npoikkeuksettoman tarkasti suorittamaan. Hänen luonteeseensa kuului\nkaiken tekeminen itse, jos siihen suinkin vain kykeni.\n\nAamusiivouksen jälkeen tuli aamiaisen laittaminen. Pastuska nauroi\nitsekseen muistellessaan, miten koruton hänen ruokalistansa oli ollut\nja oli. Siunatut perunat, jotka ette milloinkaan maksaneet paljoa ja\ntarjouduitte aina yhtä maukkaina köyhien ihmisparkojen aamiaispöytään!\nEi ollut hätää niin kauan kuin te olitte saatavilla. Siunattu silakka,\njoka samoin olet uskollisesti saapuvilla köyhän pöydässä, milloin\nsellaisena kuin nouset nelikostasi, vain sipulin viipale vierelläsi,\nmilloin keitettynä perunain päällä tai paistettuna hiiloksella tai\njalostettuna pitoruokiin kuuluvaksi \"suutarinloheksi\"! Samoin kuin\nperuna olet sinäkin joka aamu uusi ja tuore, niinkuin sinua ei olisi\nmilloinkaan sitä ennen maistettu. Siunattu päivällisruoka olette te\nmolemmat yhdistettyinä silakkalaatikoksi, tuoksi köyhän herkuksi,\njoka palaa pöytään vähintään yhtä monta kertaa vuodessa kuin tässä on\nviikkoja! Kuinka maittavaa eikö ollutkin maitovelli, jonka varassa\nLauri oli suorittanut koulukurssinsa, nauttien sitä joka aamu sen\nuskollisten kyytipoikien, happaman, puolipaksun leivän ja silakkain\nkanssa! Perunoille sai aina jotakin kastiketta, jos ei lihasta, niin\nmaitotilkasta. Riisipuuro ja hernekeitto riittivät molemmat yksinään\npäivälliseksi. Jälkiruoista ei ollut huolta, sillä niitä tarjoiltiin\nvain poikkeustapauksissa: viskusoppaa tai puolukkapuuroa tai lättyjä\njoskus. Saavuttamattomia olivat sellaiset ylellisyydet kuin vasikan-\ntai muut paistit, linnuista puhumattakaan, paremmat kalat, kaikki ne\nruoka-aineet, joista rakennettiin todella ravitseva, maukas ateria.\nMutta vaikka elämän tämä puoli oli täytynyt rajoittaa niin, ettei\nsiihen mahtunut pienintäkään poikkeusta ylellisempään ruokalistaan\npäin, sillä ei ollut ollut minkäänlaista katkeroittavaa vaikutusta ei\npastuskaan itseensä eikä Lauriin. Molemmat tyytyivät aina siihen, mitä\nsaivat. Monesti Lauri tuskin huomasi, mitä söi, sillä hänellä oli äidin\nkyllä moittimana tapana pitää syödessään vierellä kirjaa. Siitä tuleva\nhauskuus ryyditti vaatimattomatkin ruoat.\n\nPastuska oli kyllä ymmärtänyt ja vanha tohtori oli siitä hänelle\nerikoisesti huomauttanut, että Lauri oli välttämättä saatava\nlihomaan. Muuten voisi hänen terveydelleen tulevaisuudessa ilmestyä\nvakavia vaaroja. Mutta miten se oli mahdollista, kun ei ollut varaa\npäättäväisemmin edistää tätä pyrkimystä? Ei auttanut paljoa se, että\npastuska syötti Laurille salavihkaa omat muna- ja voiosuutensa siten,\nettä sekoitti edellistä vain silakkalaatikon toiseen päähän, jonka\nsitten käänsi Laurin eteen, ja kehoitti Lauria levittämään rohkeasti\nvoita leivälleen, \"koska voita kyllä oli ja hän oli jo syönyt\". Ei\nnäyttänyt tehoavan sanottavasti sekään, että pastuska kuori kerman ja\nsekoitti sen Laurin osuuteen, tyytyen itse kuorittuun maitoon. Yhtä\npaljon näkyi tuloksia siitä muustakin huolesta ja uhrautuvaisuudesta,\njolla pastuska koetti rikastuttaa Laurin ruokavaliota. Lauri oli\näärimmäisen laiha ja pysyi sellaisena, ponnisteli pastuska miten\nhyvänsä. Kun Lauri pyysi kerran -- pastuska muisteli hänen silloin\nolleen viidennellä luokalla -- hilkkua käydäkseen leikkauttamassa\ntukkansa ja alistui nöyrästi, kun tuota hilkkua ei sattuneesta syystä\nsillä kertaa ollut, äidin saksien alle, tämän työ hetken kuluttua\npysähtyi. Katsahdettuaan äitiinsä Lauri huomasi hänen itkevän. \"Mikä\nnyt on?\" Lauri oli kysynyt miehekkään huolettomasti, kuten hänellä oli\nollut siihen aikaan tapana halutessaan hälventää äitinsä huolia. \"Kun\nsinun niskasi on niin laiha ja kapea, että miten se jaksaa kannattaa\nisoa päätäsi!\" oli pastuska hymyillyt kyyneltensä läpi. \"Laiha se\nkyllä saattaa olla\", oli Lauri arvellut, \"mutta mitä siitä, kun se on\nterästä. Leikatkaahan edelleen.\" -- \"En osaa -- tästä tulee huonoa\njälkeä\". -- \"Tuli mitä tuli, niin kyllä minä sen kannan. Tulkoon\nsanomaan siitä se, jota se ei miellytä!\"\n\n\n2\n\nPastuska hymyili. Niin, laiha Laurin niska kyllä oli ollut ja oli\nvielä, nyt ylioppilaaksi tulon hetkelläkin, mutta kieltämättä siinä oli\nsitkeätä, taipumatonta ja nähtävästi taittumatonta terästä. Onneksi\nse piiloutui hiljaisen luonteen alle eikä siis haastanut kimppuunsa\naiheetonta vastarintaa. Pastuska oli todennut poikansa luonteessa\nselviä merkkejä sekä hänen isänsä että äitinsä -- pastuskan --\nsukuperinteistä ja huomannut, miten lujasti ne hallitsivat perillistään\nvieden häntä tahtomaansa suuntaan suuria välittämättä kasvatuksen\nponnisteluista.\n\nKuinka vaikeata elämä oli monta kertaa ollut, niin vaikeata, että\nmurtumisen raja oli ollut lähellä. Ei suinkaan köyhyyden tähden, vaan\nmonenlaisten ulkonaisten seikkain takia, jotka tulivat yhtäkkiä kuin\nsalama taivaalta ja olivat typerryttää siihen paikkaan. Pastuska\nmuisti kuin eilisen päivän sen syystalven hetken, jolloin toisella\nluokalla oleva Lauri oli tullut koulusta silmä pahoin verestävänä.\nOli ollut suoja ja kouluun tulijat oli otettu vastaan perinpohjaisin\n\"tulopommein\". Yksi niistä osui Laurin vasempaan silmään ja teki sen\nvaikutuksen, ettei Lauri voinutkaan olla koulussa, vaan häätyi menemään\nkotiin. Täällä silmää pestiin ja haudottiin haalealla vedellä, mutta\nturhaan, sillä tuska vain yltyi. Ei auttanut muu kuin lähtö vanhan\ntohtorin luo, joka alkoi vihaisesti murahdellen \"pojanperhanoista\"\nkäsitellä Laurin silmää. Mutta miten pehmeät hänen sormenpäänsä\nolivatkaan ja miten mukavasti hän siinä jutteli puhdistaessaan\nsilmää. \"Näkyy olevan lyseon piha hyvästi hiekoitettu -- ihan kuin\nlasipalasilla. Haavanpahan on iskenyt tuohon iiriksen yläreunaan.\nSiinä onkin parantamista. Koskee kovasti, vai? Pistetään tippa tätä\nihmelääkettä, niin nähdään, minkälaisen äjäkän se sitten ottaa. Kuinka\non nyt, miltä tuntuu? Kipu haihtuu pois kuin sumu? Niin se kyllä\ntekee, mutta ei tästä vain yhdellä tipalla selvitä. Nyt laitetaan\nkääre päälle, ettei valo ärsytä, ja tuskan tullen aina uusi tippa.\nYmmärrätkö? Kotona on parasta olla muutama päivä aivan pimennetyssä\nhuoneessa eikä pidä mennä ulos, sillä kylmä tuuli on myös pahaksi. Jos\ntuska kaikesta huolimatta kiihtyy, niin tule tänne vaikka yölläkin, ja\nmuuten säännöllisesti joka kolmas päivä vastaanottoaikana. Mars kotiin,\nmunsööri!\"\n\nPastuska muisti pitkät päivät, jotka vähitellen kasvoivat viikoiksi\nja kuukausiksi. Laurin silmä oli kai saanut paitsi haavaa myös\nkovan tärähdyksen, koska oli niin herkkä, että yltyi alkuaikoina\nvähäisestäkin aiheesta, valon välähdyksistä, vedosta, äkillisestä\nliikahduksesta, vilkkaasta keskustelusta, mielenliikutuksesta,\nyksinpä ikäväntunteesta, tuohon tuskaan, jonka rinnalla Laurin\nmielestä hammastauti ei ollut mitään. Hänen aikansa kävi sietämättömän\npitkäksi, kun ei voinut lukea eikä työskennellä käsin, koska terveen\nsilmän vaivaaminen ärsytti sairasta silmää ja aiheutti tuskaa.\nPastuska muisti huomanneensa tämän sokeana olon toimettomuuden\nvaikuttaneen Lauriin pahemmin kuin itse vamma ja tehneensä parastansa\nhänen viihdyttämisekseen. Eräänä päivänä hän oli ollut viemässä\nStenvikin maisterille pientä pakinantapaista ja saanut edellisistä\ntuotteistaan maksun, kokonaista viisi markkaa. Tullessaan hän oli\npysähtynyt kirjakaupan ikkunan eteen eli paikkaan, johon hän joskus\nteki toivioretkiä ravitakseen sieluaan edes katselemalla kirjoja,\nkun ei jaksanut niitä ostaa. Mikä oudon, jännittävän näköinen teos\nsiinä olikaan. Muinaissuomalainen, synkän näköinen, mustapartainen\nmies, kämmenellä käärme, joka kohottaa kähisten päätänsä. Juhani\nAho: Panu. Se on tietenkin Ahon odotettu uusi romaani, josta on niin\npaljon toivottu. Sitä varmaan Lauri kuuntelisi mielellään, jos sitä\nluettaisiin ääneen. Mitähän tuo maksaisi... Pastuska hiipii aikana\nkauppaan, jonka ovikello kilahtaa räikeästi, hälyyttävästi. Myyjä\ntulee sisähuoneesta. Nähtyään pienen, saaliharteisen, nähtävästi\nköyhän naisen hänen ilmeensä välähtää vilahduksen verran pettyneeltä\n-- \"mitä tuokin nyt täällä?\" --, mutta hän jää sitten kohteliaasti\nnojaamaan tiskiin: \"Mitä saisi olla?\" -- \"Panu maksaa viisi markkaa\".\nMarkat alkavat polttaa pastuskan hyppysiä. \"Mikä on kirjoittamalla\nsaatu, se kirjoihin menköön!\" hän koettaa hankkia itselleen riittäviä\nperusteita ja laskee samalla muita rahavähiään päästäkseen selville,\nmihin kaikkeen ne saisi riittämään, jos venyttäisi ne soikeiksi. \"Ei,\nne eivät riitä, vaikka venyttäisi ne nelikulmaisiksi\", hän päättelee,\nmutta tällävälin sormet ovatkin asettaneet myyjän eteen viisi markkaa\nja myyjä jo käärii, yllättyneenä odottamattomasta kaupasta, Panua\npaperiin. Huumautuneena hätäisestä ostoksestaan, jota jo katui, koska\noli tuhlannut siihen melkein viimeiset rahansa, pastuska lähtee kotiin,\nhiipien pitkin seinänvieriä arkana kuin hiiri. Kunhan vain kirjakaupan\nrouva ei ilmoittaisi Rouvasväen yhdistykselle, että pastuska oli\nostanut eräänä päivänä kalliin romaanin. Silloin sanottaisiin, ettei\npastuska tarvitse apua, koska hänellä on varaa ostaa kirjoja, vieläpä\nniin kalliita kuin tämä kuuluu olleen. \"Käsittämätöntä, miten köyhän\nmieleen voi pälkähtää tuollainen! Vaikka minun mieheni on siinä\nasemassa kuin tiedätte, hän ei ole milloinkaan tuhlannut romaaneihin\nainoaakaan penniä!\" Tämän keskustelun perusteella päätetään, ettei\npastuskalle anneta lähestyvänä jouluna puita eikä rahaa. Pastuskaa\nnaurattaa ja hän myöntää nämä satiiriset ajatuksensa kaupungin hyviä\nrouvia kohtaan kohtuuttomiksi. Ne ovat nousseet hänen mieleensä\nsiksi, että ne voisivat pahimmassa tapauksessa olla aiheellisia.\nHän tahtoi uljaasti vastata ostoksestaan. \"Olkoon se lesken ropo\nSuomen kansalliskirjallisuudelle!\" hän päätteli uhmaillen ja kulki jo\nkatukäytävän keskustaa, siinä, missä Rouvasväen yhdistyksen jäsenetkin,\nja viipotti tarmokkaasti oikeata kättänsä.\n\nLaurin ihastus oli rajaton hänen saatuaan vilahdukselta nähdä kirjan\nennenkuin äiti pisti sen kaappiin. Vasta suoritettuaan kaikki työnsä\näiti asettui lamppunsa ääreen ja alkoi käsitellä kirjaa sillä\nhartaalla, kunnioittavalla tavalla, mikä oli hänelle ominaista.\nLauri loikoi viereisessä, pimeässä huoneessa, selin ovesta tulevaan\nvaloon, ja kuunteli. Nyt äiti leikkasi auki ensimmäisen arkin ja\nluki ääneen nimilehden. \"Kuka tuo Aho oikeastaan on?\" Lauri silloin\nkysyi ja äiti alkoi selittää. Äiti tiesi kaikki asiat. Juhani Aho oli\npapinpoika kuten Laurikin. Se tieto tuotti Laurille tyydytystä. Ehkä\nhänestäkin tulisi kirjailija. Tosiasia oli, että luettuaan Yrjänä\nKailasen ja hänen poikansa hän oli ryhtynyt vakavasti kirjoittamaan\nisän muistikirjaan, (joka oli oikeastaan lompakko), romaania. Aivan\nkuin mainitussa malliteoksessa siinä oli kaksi päähenkilöä, vieläpä\nsamannimistäkin: Pekka ja Antti. Erikoisen huolellisesti hän oli\nkuvannut kotijärven lahden kauneuden kesäiltana, auringon laskiessa,\nhyönteisten survoessa ilmassa ja muikkujen pistellessä veden pinnassa.\nTämä romaani oli suuri salaisuus, josta tiesi vain äiti. Sitä oli\nhauskaa muistaa, vaikka se oli pysähtynytkin alkuunsa, sillä sitä\najatellessa Lauri oli tuntenut erikoista, kirkasta viehätystä.\n\nNyt äiti alkoi lukea ja Lauri kuunteli jännittyneenä. Tässähän oli\nsamanlainen huurteinen talvipäivä kuin ne monet, joita Lauri kaihoten\nmuisteli kotipitäjästään, ja samat huurrekoivujen latvoissa arkoina\npälyvät teeret, jotka olivat niin monta kertaa kiihdyttäneet Laurin\nmetsämiesvaistoja. Koko pakkasaamun tunnelma ja silloinen riistan\nrikkaus oli kuvattu täsmälleen niin kuin Lauri kokemuksesta tiesi ja\narvasi sen olleen ja sen voi kuvata vain se, joka itse oli tarkoin\nperehtynyt Sisä-Suomen korkeiden vaaramaisemien talviluontoon. Tuo se\nviehätti Lauria tavattomasti -- tuo joka sanasta ja käänteestä tuntuva\ntosioloisuus. Hän kuunteli kiinnostuneena ja keskeyttämättä siihen\nsaakka, kunnes äiti väsyneenä lakkasi ja pisti kirjan talteen.\n\nPari kertaa, aamu- ja iltapäivällä, äiti näin uskollisesti luki\nLaurille Panua ääneen. Ja vaikka Laurin ja hänen omakin kiinnostuksensa\nmyöhemmin herpautui, hän ei silti heittänyt lukemistansa kesken, vaan\njatkoi sitä loppuun saakka. Siihen meni niin pitkä aika, että kun Panu\noli selvä, Laurin silmäkin oli terve.\n\nMutta eihän tämä ollut ainoa ajanviete, jonka tuumakas äiti puuhasi\npoikansa pitkien päivien ratoksi. Pian Laurin ympärillä oli seurue,\njohon kuului monenlaisia esittäviä kykyjä: Elsa laulajatar, Lahja\nlausujatar ja Santeri sadunkertoja. Kaikkien ohjelma oli niin laaja,\nettä Lauri oppi sitä kuunnellessaan tuntemaan suuren joukon suomen- ja\nruotsinkielisiä kansanlauluja sekä pieniä runoja, jotka muuten olisivat\njääneet hänelle vieraiksi. Satunsa Santeri keksaisi enimmäkseen itse.\nIstuessaan siinä side silmillä Lauri kuvitteli eläväksi ja itselleen\ntapahtuneeksi kaikki, mistä lauluissa, runoissa ja saduissa kerrottiin.\nEräänä päivänä hän oli olevinansa sokea ja alkoi kulkea huoneessa\nkoetellen kädellä eteensä kuin todella olisi vaipunut pimeyteen.\n\"Olen sokea\", hän sanoi, \"aivan sokea, näettehän\". Elsa kirkaisi ja\nkaikki ulkoutuivat hänestä säikähtyneinä. Lauri osasi hyvin ajatella,\nminkälaista oli olla sokea silloin, kun oli kerran ollut näkevä.\nSilloin tiesi, minkä näköistä olevaisuus oli, ja saattoi oikeastaan\nnauttia sen kauneudesta yhtä hyvin kuin ennenkin. Toista olisi, jos ei\nolisi milloinkaan nähnyt. Silloin täytyisi kuvitella kaikki sen mukaan,\nmitä kerrottiin ja miltä tuntui, kuului, tuoksui ja maistui. Maailmasta\nsaisi varmaan silloin hyvin eriskummallisen käsityksen.\n\nPäähänpistonsa olla olevinaan sokea Lauri oli saanut vanhalta\nmurisijatohtorilta, jonka luona hän nyt kävi joka toinen päivä. Tohtori\nei näet ollenkaan pitänyt siitä, ettei Laurin terveenkään silmän\nliikaherkkyys ottanut laantuakseen ja että sairasta silmää alkoi niin\npienestä aiheesta särkeä. Hän kiikaroi sekä kipeätä että tervettä\nsilmää kaikenlaisilla kojeilla ja murahteli itsekseen. \"Jäätäpähän on\nalkanut kasvaa... Näetkö loukkaantuneella silmällä hyvin? Koetetaan.\nMikä kirjain tämä on? Entä tämä? Hyvin näyt näkevän. Koetetaan estää\ntuon jään kasvaminen...\" Ja nyt alkoi pitkällinen homma: silmään\nkaristettiin jotakin valkoista suolaa, mitä lienee ollut, ja sitten\nluomi päälle sekä hieromaan pehmeillä sormenpäillä ympäri ja ympäri\nkuin kiertäen pennin lantin sijaa. Tätä murisijatohtori jatkoi\nkuukausia kärsivällisesti, kunnes lopuksi murahti tyytyväisenä:\n\"Kirkaspahan tuli. Ja nyt ei enää särje niin vähästä? Hyvä on. Kyllä se\nnyt on terve, mutta kiitä onneasi, että pääsit näin helpolla. Kesäksi\nmaalle vahvistumaan! Mutta sitä ennen herra on hyvä ja syö kiltisti\nvankan annoksen kalanmaksaöljyä. Tässä on resepti ja tällä lapulla saat\nsitä ilmaiseksi\".\n\nPastuska muisti tuskan, joka oli viiltänyt hänen sydäntään sen\npelon ilmestyessä sinne, että Lauria saattoi uhata sokeus. Hän\noli kieltäytynyt uskomasta sitä ja koettanut poistaa tuota pelkoa\nmielestään, mutta silti hänen sielunsa oli räpyttänyt hädissään kuin\nsiipirikko pikkulintu. Hänellä ei ollut ollut muuta turvaa kuin\nlakkaamaton kääntyminen rukouksin sinne, josta riippui silmäin valo\ntai pimeys. Mikä sanomaton kevennys silloin, kun lopulta kaikki\nkääntyi hyväksi, kun herkkyys hävisi ja varma parantuminen sai\nLaurin unohtamaan määräykset ja käyttämään näköään kuten ennenkin.\nSilloin pastuska pani Emma-rouvan avulla toimeen hilpeät lätty- ja\nkermavaahtojuhlat, jossa lapset suorittivat ohjelman, Elsa laulaen,\nLahja lausuen ja Santeri kertoen sadun. Taikapallon lävitse hän katseli\nkertoessaan sitä, mutta sinne sen oli tarinoinut pastuska itse. Se oli\nsatu sokeasta pikkupojasta, joka ei ollut ollut milloinkaan näkevä\nja alituiseen kuvitteli, minkälainen maailma mahtoi olla. Hän ei\nvoinut ymmärtää, mitä värit olivat, ennenkuin hänen äitinsä painoi\npianosta kaikkein matalimman äänen ja sanoi sen olevan mustaa eli\nsamaa pimeyttä, joka häntä itseään ympäröi. Mustaa oli myös suru,\njota hän joskus tunsi, sitä mustempaa, kuta syvempää. Sikäli kuin\nmentiin ylä-ääniä kohti, värit vähitellen kirkastuivat. Tuli harmaa,\nsinettävä, sininen, punertava, punainen, punakeltainen, keltainen ja\nlopuksi kaikkien värien summa: valkea. Se oli samanlaista kuin kirkkain\ndiskantti, sydämellisin ilo, heloittavin auringonpaiste. Pikkupoika\nkuunteli ja mietti tuota ihmetellen. Kun aurinko lämmitti hänen\nposkeaan tai hän kuunteli pikkulinnun viserrystä tai muiden lasten\niloista naurua, hän ymmärsi nyt valkeiden, iloisten värien hulmuavan\nympärillään, mutta kun kylmä tuuli värisytti häntä tai hän huomasi\näidin itkevän, musta väri alkoi peittää kaikkea läpitunkemattomaan\npimeyteensä. Näin pieni sokea oppi vähitellen asettamaan ulkonaisessa\nmaailmassa kaikki jotakuinkin kohdalleen ja kasvoi sokeudestaan\nhuolimatta jaloksi, viisaaksi mieheksi, joka vaikka oli sokea oli silti\nkykenevä opastamaan näkeviä. Hänen sydämeensä näet puhkesi kerran,\nkun se vaikeroi kärsimyksen loppumattomassa koulussa, paistamaan\nyliluonnollinen valo, joka hälvensi sieltä kaiken pimeyden ja täytti\nsen pysyvällä, seesteisellä kirkkaudella. Silloin ei ruumiillinen\nsokeus enää surettanut häntä, sillä hengellinen näkeväisyys korvasi\nsen hänelle monin kerroin. Pää korkealla, otsalla valkea rauha, askel\nvarmana siitä huolimatta, että käsi koetteli kepillä tietä, hän kulki\nsieluun siintävää polkua pitkin surevien saattelijana ikuisuuden rantaa\nkohti.\n\n\n3\n\nEi kulunut kuin vuosi ja muutama kuukausi tästä, kun Lauri tuli kotiin\npallokentältä, jossa oli juossut linnapallosilla tuntikausia. Pastuska\nmuisti tuon kevätpäivän hyvin: aurinko lämmitti, mutta tuuli oli kolea.\nLauri väitti ehkä pallon osuneen häntä sydänalaan, vaikka ei tosin\nvoinut erikoisemmin muistaa, millä hetkellä se olisi tapahtunut. Mutta\nniin kai oli käynyt, sillä mistäpä muusta saattoi johtua tuo sydänalan\nkipeä kohta, joka oli kuin iskun jälki. Lauri oikoi ruumistaan, mutta\nse ei poistunut; hän koetti hengittää syvään, mutta oli kirkaista\ntuskasta, sillä tuohon kipeään paikkaan viilsi kuin veitsellä. Ja\nsamalla jo vilunväreet ryntäsivät kuin vihuri hänen ruumistaan pitkin\nja hän retkahti voimattomana sohvalle.\n\nPastuskan valtasi kauhu, sillä hän ymmärsi paremmin kuin Lauri, mistä\ntuo kipeä kohta oli tullut ja mitä se merkitsi. Juossut itsensä\nhikiseksi, huohottanut ja jäähdytellyt jäisessä tuulessa! Siinä on\nvalmiina sama entinen historia: julma, tuskallinen keuhkokuume. \"Miten\npääsit kotiin?\" -- \"Santeri saatteli varoiksi, mutta jaksoin sentään\nvielä kävellä\".\n\nPastuska muisti ensin ryntäilleensä neuvottomana sinne tänne, kun ei\ntiennyt, mihin oli ryhdyttävä. Mutta pian hän selvisi tyrmistyksestään\nja alkoi toimia. Tuokiossa Lauri oli laitettu vuoteeseen ja kiedottu\nnoihin vanhoihin, tuttuihin kääreisiin, joita pastuska oli kuin pahaa\naavistaen kaiken varalta säilyttänyt. Aina kun ne olivat kaappia\nkaivellessa osuneet käteen, hän oli säikähtänyt, sillä niin elävästi ne\nolivat tuoneet mieleen tuon julman taudin ja kauhun yön Laurin vuoteen\nvieressä. Oli tehnyt mieli hävittää ne, mutta ei sitä sentään voinut\ntehdä, sillä saattoihan niitä tarvita vielä. Eikö Jumala sitten ollut\nluvannut, ettei Laurille enää tulisi tällaista koettelemusta? Ainahan\nihminen väittää Jumalan luvanneen jos jotakin, etenkin sitä, jota\nihminen on toivonut ja rukoillut, mutta miten asia sitten on, siitä ei\nole tietoa. Pastuska jo juoksahti suutarin puolelle: \"Kuule, Santeri,\npinkaise sinä vanhan tohtorin luo ja sano, että Lauri on kovasti\nkipeä. Kerro hänelle kaikki ja pyydä tulemaan niin pian kuin voi\". --\n\"Kyllä, täti, menen ihan juosten ja vielä jälkeen, jos ei satu olemaan\nkotona\". -- \"Herra sii-ii-unaa!\" Ristiina parkaisi, \"joko Lauri taas\nsai pistostaudin! Olisi luullut yhden kerran jo riittäneen. Saanko\ntulla avuksi valvomaan, sillä ette te jaksa yksin koko aikaa? Kyllä\nminä tulen. Pistäydyn illoin katsomassa ja päättelen silloin, milloin\ntarvitaan. Itsekin olette niin heikko, että vuoteeseen joutaisitte...\"\n\nSe oli täyttä sotaa: toisella puolella Lauri itse lukuisine\nliittolaisineen, joiden voimia lisäsi rakkaus, toisella väkevä\nkuolema, luukasvoilla arvoituksellinen ilme, avatako ovi kokonaan\nja astua sisään, vai jäädäkö sentään ulkopuolelle. Se oli taistelua\npastuskan vanhalla, koetellulla aseella: herkeämättömällä rukouksella,\njoka ei hellittänyt ennenkuin oli saavuttanut voiton. Mikä riemun\naalto, kun ratkaisevat tunnit kuluivat suotuisasti, kun kuume alkoi\nlaskeutua lopullisesti ja vuorokausia hourailleen sairaan pyörtymistila\nmuuttua selkeäksi, rauhalliseksi uneksi. Mutta kuinka huolettavaa,\nvastuunalaista silloinkin, koska tämä oli vanhan tohtorin varoituksen\nmukaan sangen vaarallinen hetki. Kuumeen poistuessa sydän voi taudin\nkehittämistä myrkyistä väsyneenä lamautua. Sitä piti tukea, auttaa\nvalppaasti! Murisijatohtori oli istunut kauan vuoteen ääressä,\npitänyt sormea Laurin valtimolla, puhellut matalalla äänellä, antanut\nlääkkeitä, joita oli tuonut mukanaan, juonut mielihyvin kahvia, jota\noli kehunut hyväksi, koetellut taas valtimoa ja mutissut itsekseen.\nVihdoin hän oli pitänyt isoa, rauhoittavaa kättä Laurin otsalla,\nkohentanut peitettä ylemmäksi ja noussut hiljaa. \"Luulen pojan jäävän\nhenkiin\", hän oli sanonut ja lähtenyt. Pastuska oli lysähtänyt Laurin\nvuoteen ääreen ja levännyt siinä kuin turvapaikassa kuten kerran\nennenkin.\n\nVilisten olivat kuluneet Laurin kouluvuodet: talvet köyhissä,\npuutteellisissa oloissa, kesät aluksi sukulaisissa ja tuttavissa ja\nmyöhemmin ansiotyössä maanmittarien apulaisena. Pastuskan sydäntä\nkalvoi syytös siitä, ettei hän ollut hankkinut Laurille kunnollista\npäällysvaatetta ennenkuin viidennellä luokalla. Siihen saakka Laurilla\nei ollut ollut palttoota, vaan hän oli juoksennellut takkisillaan.\nEhkäpä keuhkokuumeet olivat seurausta siitä. Pastuska epäili sitä\nja piti niin ollen itseään niihin syyllisenä. Hän ymmärsi nyt\nLaurin täytyneen kärsiä kylmästä, kun oli joskus neljänkymmenen\nasteen pakkasessa lähtenyt juoksemaan kouluun pikkutakkisillaan,\nturvanaan vain naapukka, nahkakinttaat ja kengissä kahdet sukat.\nKaulahuivia Lauri ei pitänyt mielellään, sillä se oli hänestä\nakkamainen vaatekappale, mutta liivien päälle vedettävä, olkapäästä\navattava villapaita, jonka Rosina-täti kutoi, paransi asiaa paljon.\nTakki muuttui silloin vähän niinkuin palttooksi, joka sopi riisua\nsisässä ollessa pois. Äiti joskus hirvitteli, että \"kyllä kai sinä\nolet nyt kuin jäätikku koko mies!\" Ei Lauri välittänyt pakkasesta\nerikoisemmin. Täytyi muistaa olla liikkeellä, hytisyttää ihoansa\nkuin hevonen paarmain ahdistaessa, ja varoa, ettei se päässyt\nkoskettamaan jääkylmiä alusvaatteita. Palttoot ja kalossit kuuluivat\nvasta viidesluokkalaisille; niiden käyttämistä sitä ennen ei yleensä\nhyväksytty, vaan pidettiin hyljättävänä herraskaisuutena, mammanpoikain\nvelttoutena. Lauri oli perin tarkka siitä, mikä hänen mielestään oli\nsopivaa, mikä ei. Kesti kauan, ennenkuin hän saattoi rehellisesti pitää\nruojutkenkiä miehiselle miehelle kuuluvina jalkineina. Saappaat ja\npieksut vain olivat miehen arvoisia.\n\n\n4\n\nPastuska näki tuon kaiken niin tarkoin ja yksityiskohdittain kuin se\nolisi juuri nyt tapahtumassa hänen edessään. Lauri oli ensimmäisellä\nluokalla ja sai jostakin halun pitää päiväkirjaa. Eiköhän tuo ajatus\njohtunut siitä, että Robinson Crusoe piti saarellaan sellaista.\nPastuska sai tehtäväkseen hankkia Laurille päiväkirjan ja osti sitä\nvarten sinikantisen kymmenen pennin vihon. Lauri pahastui. Kuinka vähän\näiti tiesi. Päiväkirjathan selvästi olivat ainakin tuuman paksuisia\nfoliantteja kuin postilloja ikään, sidottuja koviin kansiin ja aiottuja\nkestämään satoja vuosia. Lauri ei ollut kuullutkaan tuollaisia pieniä\nvihkoja käytettävän päiväkirjoiksi. Eihän niihin mahtunut mitään. Koko\naate muuttui naurettavaksi, jos alettiin käyttää sen palvelukseen\ntuollaisia mitättömiä vihkosia. Hän selitti äidille asiaa, jolloin\ntämä ehdotti vahakantista vihkoa. Sekin oli Laurista epäilyttävä. Hän\nei ollut kuullut sellaisista päiväkirjoista. Vahakantiset vihot olivat\nliiaksi kauppakoulumaisia ja siis mahdollisimman vähän runollisia.\nEi, hän ei voinut hyväksyä vahakantista vihkoa. Silloin äiti osti\nsanomalehtipaperia ja ompeli siitä itse paksun vihon. Kun Koskisen\nmestari leikkasi suutarinveitsellä sen reunat tasaisiksi ja siihen\nlaitettiin pahvikannet, se alkoi lähennellä Laurin päiväkirjaihannetta.\nMutta sekään ei kelvannut Laurin huomattua, ettei siihen voinut\nkirjoittaa musteella. Lauri ei voinut pitää mahdollisena, että\npäiväkirjoja kirjoitettaisiin lyijykynällä. Siitä ei varmaan voinut\ntulla kunnollista jälkeä. Kaikki oikeat päiväkirjat tietenkin\nkirjoitettiin musteella. Kyllästyneenä näihin vaikeuksiin Lauri\nluopui päiväkirja-aatteestaan ja piti äidin tekemää vihkoa laskujensa\nharjoituspaperina. Kun Santeri piirusteli siihen kaikenlaisia\npilakuvia, joista yleisin tyyppi oli eräänlainen sarvipäämies --\nSanteri ehkä tapaili paholaista --, vihosta vähitellen tuli sangen\nkiintoisa. Lauri nauroi huvittuneena Santerin piirroksille, joissa\nsarvipäällä oli aina keskeinen osuutensa.\n\nSatakin tällaista harrastusta, innostuksen puuskaa, tulista työtä\nyhtäällä ja äkillistä siirtymistä toisaalle, pastuska näki siinä\nmuistellessaan kuluneita vuosia. Kuinka Laurin heikkous alkoi\nvähitellen haihtua ja ruumis voimistua, nuoruuden aavistukset herätä,\nsielu laajentua ja unelmat kohota valkeille siivilleen. Ihmeellistä\naikaa tuo: nuoruuden herääminen näkemään luvatun maansa ja samalla\naloittamaan persoonallisuutensa traagillista taistelua. Pastuskaa\nvärisytti sekä riemu että pelko, kun hän nyt jo syrjäytyneenä, työnsä\ntehneenä, katsoi poikaansa ja pihan muita nuoria kukkivan tuomen\nkeväimessä, onnen ja elämäntuskan ristiaallokossa, jolloin paratiisin\nomenien runsaus näyttää olevan ylenpalttisena tarjolla ja nuoret kädet\nojentuvat kiihkeinä niitä kohti, vavisten odotuksen autuudesta.\n\nTuolta Lauri näkyi tulevan. Hän oli vieläkin kalpea ja laiha, mutta\nsilti rivakka ja terve, mikäli pastuska saattoi päätellä. Hän piti\npäätänsä ylpeästi pystyssä ja hänen sukuperintöön kuuluvat tummat\nkulmakarvansa, suora nenänsä ja tummien viiksien varjo antoivat hänen\nilmeelleen miehekkyyttä ja kauneutta. Pastuska huokasi keventyneenä.\nLauri sai tulla huoletta sisään, sillä tuossa tuolilla odotti häntä\nvalmiina frakki, miehuuden tunnus, jonka ylleen saatuaan nuorukainen\nvoi vapaana kuin pääsky kohota kotitanhualta ja kiitää avaruuksiin.\nFrakki oli kyllä vanhasta pienennetty, mitä äiti oli pyytänyt anteeksi,\nmutta Lauri oli katsonut häneen hellästi ja sanonut hiljaa: \"Se on\nminulle kyllin hyvä\". Puoli tusinaa pastuskan itsensä ompelemia\nhollanninliinaisia paitoja oli myös valmiina ja lisäksi kukkaron\nsalaisimmassa lokerossa Helsingin-matkaan tarpeelliset rahat. Kuultuaan\ntästä kaikesta Lauri oli hämmästynyt, punastunut, ja luonut sitten\näitiinsä tuon ihailevan silmäyksen, joka oli pastuskan paras palkka\nhänen uurastuksestaan ja uhrauksistaan. Se ilmaisi Laurin ymmärtävän\nantaa täyden arvon äidilleen, tuolle pienelle saalihartiaiselle\nnaiselle, joka oli uljaasti kantanut kuormaansa läpi pitkien, raskaiden\nvuosien tähän keväiseen voitonpäivään saakka. Pastuska ei suinkaan\nkiiruhtanut kertomaan pojalleen, mitä nerokkaita suunnitelmia oli\ntarvittu kaiken tämän ihanuuden saavuttamiseksi, mitä sitkeätä, ankaraa\nkieltäymystä kaikesta, jota vailla suinkin saattoi olla. Suurin ilo\noli tietoisuus, että suunnitelmat olivat onnistuneet. Pastuska oli\nkumartuvinaan miehensä puoleen, saavinaan kiinni hänen jo särkyvästä\nkatseestaan ja kysyvinään: \"Olenko täyttänyt lupaukseni?\" Hän oli\nnäkevinään katseen vielä kerran tuikahtavan eloon ja kuulevinaan\nmyöntävän kuiskauksen: \"Olet -- kiitos! Nyt kuolen mielelläni!\"\n\n\n5\n\nLaurikin oli suorittanut kunnialla tutkintonsa ja tunsi\nlopputilaisuudessa mielialansa rauhalliseksi, seesteiseksi. Santerin\nmenestys oli hänelle erikoinen ilo, sillä jostakin selittämättömästä\nsyystä hän piti itseään ikäänkuin vastuullisena siitä, miten Santerin\nkävisi. Se oli kuin unta tuo kaikki. Äiti istui tuolla nöyränä,\nvaatimattomana, pienenä, hartioillaan ristiruutuinen villasaali,\njollaiset olivat olleet muodissa hänen nuoruudessaan, ja päässään\nse sama musta olkihattu, jonka hän oli ostanut Turussa, ollessaan\nsiellä tyttönä juomassa terveysvettä Kupittaalla. Lauria alkoi väkisin\nhymyilyttää, sillä äiti oli tuossa puvussa melkein samanlainen\nkuin... kuin... Missä Lauri oli nähnytkään kuvia, jotka muistuttivat\näidistä? Tuossa kirjassa, jonka Lauri oli saanut käsiinsä äidin siellä\nkotipitäjässä hoitamasta lainakirjastosta. Sen nimi oli \"Maapapin\nWakefieldissä elämä\". Lauri piti siitä, sillä sen pappila ja pastori\nherättivät hänen mielessään tuttuja, kaihoisia tunnelmia. Eihän äidillä\nkuitenkaan ollut vannehametta eikä parasollia. Koskisen mestari\nsiinä istui vaatimattomana, mutta arvokkaana, kuunnellen hartaana\nrehtorin voimallista puhetta, joka liikutti Laurin mieltä. Alli-täti\noli vaikeasti, pyhästi harras, insinööri-setä vakava, surumielinen,\nkuten aina. Tuomari-setä ja Rosina-täti olivat saapuneet maalta\nLahjan tutkintoon. Tuomari oli taas iloinen ja rivakka kuten ennen\nja Rosina-täti suloinen. Hän oli ollut äidin luona eilen illalla ja\nviipynyt myöhään. Oli tietenkin ollut paljon puhumista, kun tavattiin\nniin harvoin, toisina vuosina ei ollenkaan. Tuossa istuivat tytöt,\nElsa, Lahja, muut. He tulivat ylioppilaiksi tämän koulun kautta\nja saivat siis todistuksensa tässä samassa tilaisuudessa. Olivat\npukeutuneet valkeisiin. Lauri ei uskaltanut katsoa heihin. Hän\nvilkaisi vieressään istuvaan Santeriin. Jostakin syystä tämän posket\npunoittivat. Nyt Lauri katsoi salavihkaa Elsaa ja tunsi sydämessään\njotakin sanomattoman riemullista ja surullista samalla kertaa,\nhunajanmakeata ja katkeran karvasta, onnetonta ja autuaallista. Lahja\ntuolta katsoi nyt suurin, tummin, kostein silmin tänne päin. Kumpaan,\nLauriin vai Santeriin? Lauri on toteavinaan Lahjan katseen unohtuvan\nSanteriin ja muuttuvan surulliseksi, kaihoiseksi, haaveilevaksi. Kuinka\nherttainen, äidillinen, omalla naisellisella tavallaan kaunis Lahjasta\nonkaan tullut... Elsan kauneus on ylhäisempää, viileämpää, valkeampaa\nlaatua... Laurin täytyi ponnistaa tahdonvoimaansa, ettei olisi\nunohtunut nielemään silmillään Elsaa, jonka kaulalle alkoi hitaasti\nlevitä punehduksen viri...\n\nKaikki oli ohi ja Lauri ja pastuska kiittelivät rehtoria, jonka\nhyvyys oli ollut loppumaton. Lauri oli uskonut aina olleensa\nvapaaoppilas, mutta oli eräänä keväänä kuullut rehtorilta olleensakin\nsinä lukuvuotena maksavien kirjoissa. Oli ollut silloin niin paljon\nvapaaoppilaiksi pyrkijöitä, ettei kaikille ollut voitu suoda sitä\netua. Lauri kuului näihin. Mutta rehtori ei ollut ilmoittanut sitä\nhänelle, koska eräs opettaja oli suorittanut maksut Laurin puolesta.\nKuka hän oli, sitä ei saanut Laurille ilmoittaa. Lauri ei tullut\nmilloinkaan tietämään hyväntekijäänsä, mutta hän epäili vahvasti\nrehtoria itseään. Ainakin hän nyt kiitti häntä siitä eikä rehtori muuta\nkuin hymyili ja katsoi. Kuinka syvästi siniset silmät hänellä oli,\nkun tarkasti niitä näin läheltä. Hän melkein kuin syleili Lauria...\n\"Se, joka maksoi, saa parhaan kiitoksen, kun kuulee sinun käyneen\nhyvin. Kunnon miehen maine on suuri asia, jota kohden kannattaa\npyrkiä. Jumalanpelko pysyttää ihmisen tiellä. Pitää olla rehellinen,\nasiallinen, arvokas ja sivistynyt...\" Vanha rehtori löysi aina\nmieleenpainuvat sanat. Sitten Lauria taas hymyilytti ja hyväntahtoisen\nhuumorin pilvi lennähti rehtorinkin kasvoille. Äiti oli aina oma\nitsensä. Kiitellessään rehtoria kaikkien kahdeksan vuoden edestä hän\nnyykisti polviaan kuin nuori tyttö, vaikka oli vanha, arvokas rouva.\nSe oli niin koruttoman, liikuttavan näköistä, ettei sitä voinut olla\nkatsomatta syvän myötämielen vallassa. Oli kuin elämä olisi sen kautta\nselittämättömällä tavalla ilmaissut hellän kauneutensa ja hurskautensa\nsekä suuren hyvyytensä. Lauri huomasi Alli-tädin ja insinöörin katsovan\näitiä hyväntahtoisesti hymyillen ja vaihtoi ymmärtävän silmäyksen\nheidän kanssaan. Sitten hän talutti äitinsä pois ohjaten häntä oikein\nkäsikynkästä. Laurin mieltä ravitsi suuri ilo hänen huomatessaan äidin\nolevan tästä ylpeä. Ulkona sitten Lauri jäi tovereidensa luo ja äiti\nmeni kotiin Alli- ja Rosina-tädin sekä insinöörin ja tuomarin kanssa.\nKoskisen mestari jättäysi tahallaan jäljemmäksi, sillä hän ei ollut\ntottunut esiintymään sellaisessa seurassa. Eivätkä sen puolesta nuo\nhänen seurassaan. Jokaisella oli elämässään oma tietty paikkansa, jossa\noli parasta pysyä, kurkottelematta minnekään. Yhdenvertaisia tässä\nsilti oltiin, mutta tavat kuin tavat...\n\nOltiin jo asemalla, lähdössä Helsinkiin. Oli tultu tänne kulkueena,\nkonventin lippu liehuen etunenässä. Se oli innostavaa, kohottavaa.\nLaurin silmät säihkyivät ja Santerin posket hehkuivat. Tässä toi\näiti Laurilleen kukkia. Siinä oli kuin olikin ruusu, jota äiti oli\nkevätkauden hellästi hoidellut ja puhutellut, että \"muista nyt\nkasvaa ja koota voimia jaksaaksesi kukkia sitten, kun Lauri lähtee\nHelsinkiin\". Ja ruusu oli ymmärtänyt, että kysymyksessä oli todellakin\ntärkeä asia. Se oli koettanut imeä mullasta kaikkea mahdollista\nravintoa ja sen saapuville tulevasta vähäisestä auringosta voimaa\nniin paljon kuin suinkin. Kun pastuska vei sen leutoina päivinä ulos\nauringonpaisteeseen, se ihan joi valoa ja kauneutta ollakseen täysin\nvalmistautunut tehtäväänsä. Se ei tahtonut tuottaa pettymystä pienelle\npastuskalle, koska tämä puolestaan oli rakastanut ruusua niin, ettei\nollut heittänyt sitä vieraiden hoitoon sinne kauas erämaahan, ehkä\nkuihtumaan ja kuolemaan tylyissä käsissä, vaan oli hankaluuksista\nhuolimatta tuonut sen mukanaan tänne alamaahan, suureen maailmaan,\njossa ruusu tunsi aluksi niin kovin ujostelevansa ja pelkäsi, ettei sen\nkauneutta pidettäisi minkään arvoisena. Mutta kevään tullen se huomasi\nheräävänsä ja rohkeutensa viriävän. Se alkoi ponnistella niin, että\npastuskan täytyi ryhtyä hillitsemään sitä. Muuten sen kukat olisivat\nvoineet kehittyä ennen aikojaan ja varista. Täytyi antaa valoa juuri\nsen verran, että ruusut olisivat Helsinkiin lähdön aamuna mehevimmällä,\nkukkeimmalla ummullaan, niinkuin niiden saajatkin, Elsa, Lahja... Ruusu\nymmärsi ja teki harrasta työtä. Ylimmäksi se kehitti vaaleanpunaisen,\ntäyteläisen, sametinhienon ummun, jonka määräsi Elsalle, vakavalle,\nvalkealle neidolle, jonka oli oppinut tuntemaan, kun hän joskus\nkumartui sen puoleen, tunnusteli sen tuoksua ja lähensi huuliaan sen\nlehtiin kuin suoden näille silkinpehmeän suudelman. Ruusu värisi\nautuudesta ja kokosi kaiken kykynsä kehittääkseen ummun tuon suudelman\narvoiseksi. Sitä alempana oleva pienempi umpu kuului Lahjalle,\nrakastettavalle tummasilmäiselle neidolle, jonka oikeassa poskessa\nleikki pieni kuoppa, syntyen ja kadoten kuin kimallus aallon pinnalla.\nRuusu ei voinut kyllin ihailla sitä untuvaista poskea, jonka tuo\nkuoppanen oli ottanut asuinsijakseen, eikä sitä lämmintä kosketusta,\njonka Lahjan huulet joskus soivat hänen kunniakseen kehittyvälle\nummulle. Alempana olevat kaksi umpua ruusu kasvatti niille kahdelle\nnuorukaiselle, jotka joskus tulivat nauraen tarkastamaan pastuskan\nruusua ja heidän kaikkien neljän siinä alulla olevaa nimikkoansa. Se\noli melkein jännittävää, kun he joskus kokoontuivat ruusun ympärille,\nsillä leikki pyrki saamaan alla asuvan vakavuuden vivahdusta. Pastuskan\nsilmät säteilivät silloin veikeästä ilosta ja hän touhusi pirteästi\nkahvipannunsa ääressä tarjotakseen nuorille, rakkaille vierailleen\njotakin ja siten pidättääkseen heitä edes muutaman minuutin kauemmin.\nJa sitten kun lähdön aamu tuli, pastuska jakoi ruusun juuri aukeamassa\nolevat ummut, joiden tuoksu oli sanomattoman hieno. Kaikkiansa ne\nolivat, hän sanoi, kevään lahja nuoruudelle ja kauneudelle, mutta\nerikseen ne olivat: \"Tämä ylin Laurin lahja Elsalle, seuraava Santerin\nLahjalle, kolmas Elsan Laurille ja neljäs Lahjan Santerille!\" Niin he\njokainen olivat muistaneet toisiaan tänä elämänsä ehkä kauneimpana,\npuhtaimpana aamuhetkenä.\n\nSaattajia tungeksi uteliaina tuomassa kukkia. Lauri ymmärsi tällöin\nmonen ujon tunteen saavan ilmaisunsa ja ilmassa väreilevän sitä\nsamaa kimallusta, mikä säihkyi hänen omassa rinnassaan. Hän puheli\näitinsä kanssa, joka oli saapuvilla ristiruutuisessa saalissaan,\nmustassa olkihatussaan ja puolihansikkaissaan. Äiti huolehti vielä\njotakin, että \"kunhan sinä nyt vain...\", \"muista varoa, ettet...\",\n\"mikä pilkku sinulle on tullut palttoon rinnukseen -- annahan kun\npuistan sen pois!\", \"ettei nyt vain tapahtuisi yhteentörmäystä eikä\nmuuta onnettomuutta\", \"matkalaukussasi on päällimmäisenä muutamia\nhyviä voileipiä, syö ne jo tänään, etteivät kuiva; niissä on lohta\npäällä!\" Äidin katse välähti ylpeydestä, että \"änskällänikin ostin\nlohta, vaikka olikin kallista; ei silloin napilla pelata, kun Lauri\ntulee ylioppilaaksi!\" Lauri naurahtaa ääneen, sillä äidin touhut\nhuvittavat häntä tavattomasti. Santeri herää mietteistään ja katsahtaa\nLauriin. Santeri ei voi nauraa, sillä äiti jäi kotiin kovasti kipeänä.\nHänen ilossaan on koko ajan hillitsijä päällä. Suutari Koskista\ntuossa vieressä painaa sama huoli. \"Muuten kaikki olisi hyvin, mutta\nkun Ristiina!\" Kauppaneuvos tuossa kättelee tuttaviaan. Hänenkin\npoikansa on lähdössä Helsinkiin. Nyt hän huomaa Santerin, joka on\nvuosikausia opettanut hänen poikaansa, ja tulee kohti. \"Parasta onnea\nja menestystä sinulle, Santeri!\" hän sanoo ja kättelee. \"Koskisen\nmestarihan tässä on!\" hän sitten huomaa ja kättelee häntäkin reilusti\nja onnittelee. \"Kyllä kannattaa onnitella, kun on sellainen poika!\" hän\nlisää. Rikiina-rouva tuolta nauraa kirkkaasti. Lauri tietää Koskisen\nmestarin tehneen hänelle hääkengät ja arvaa mestarin ajatukset.\nNiihin hääkenkiin kuuluva poika on jo ollut aikoja sitten ylioppilas.\nEihän vain! Todellakin! Nyt Rikiina-rouva on huomannut Koskisen\nmestarin ja tulee tervehtimään. On kai kuullut hänen poikansa tulevan\nylioppilaaksi ja tulee onnittelemaan. Se vasta on Koskiselle asia! No\nnyt on mitä kertoa Ristiinalle! Ukko seisoo lakki kourassa ja vastaa\nRikiina-rouvalle. Mitä ihmettä! Kuuluu sanovan, että jos tyttärille\ntarvittaisiin niinkuin hääkenkiä, niin kyllä hän vielä... Koskisen\nmestari osaa laskea leikkiä... Nyt juna lähtee, täytyy mennä... Ihmiset\nvilkuttavat jäähyväisiä, äidillä on erikoinen, iso nenäliina varattuna\nsitä varten. Lauri vastaa hänelle eikä heitä häntä silmistään niin\nkauan kuin suinkin voi häntä nähdä... Hän seisoo siellä pienenä,\nujona ja vähäpätöisenä, vaikka on ihmiskunnan suuria työntekijöitä ja\nkaikkensa alttiiksi antavia sankarittaria.\n\n\n6\n\nNyt oli sitten se iltapäivä, jolloin uusien ylioppilaiden piti palata\nHelsingistä ja tuoda valkolakkinsa. Ristiina oli viettänyt yönsä\nkohtalaisen rauhallisesti, vaipuneena lääkkeen tuomaan horrokseen\nja nähden loppumattomia unia. Hän jo monta kertaa väsyi noihin\nelämänkuviin, jotka päättymättömänä sarjana mennä vilistivät hänen\nsilmissään, ja sanoi, että mitä noista enää! Mennyt on mennyttä\neikä sitä kannata muistella eikä itkeä. Katua tietysti pitää, mutta\nJumalahan siitäkin päättää. Mutta siinä samassa sydän jo tarrautui\nkiinni kuvaan, jossa oli mökki ja mökin ikkunassa ilta-auringon kilo,\nlisäksi veräjä ja sen takana seisomassa isä ja äiti sekä aidanselällä\nistumassa pienet siskot ja veljet. Siitä ei voinut erota, vaan täytyi\nhiipiä takaisin katsomaan sitä vielä kerran, painamaan se sydämeensä\nainaiseksi. Siksi kai se ei nyt poistunutkaan, vaan viipyi tuossa kuin\ntaulu, johon ei saanut kyllikseen tuijotetuksi. Kun ei sittenkään\ntullut käydyksi siellä milloinkaan, ei, vaikka miten monta pyhää\npäätöstä olisi tehnyt, että \"ensi kesänä menen käymään kotimökillä!\"\nJohan nyt! Satakin työtä oli tehtävä, lapsia synnytettävä, imetettävä,\nhoidettava ja haudattava -- kokonainen rivi! Kuolivat pois isä ja\näiti, hajosivat siskot, siirtyi mökki vieraisiin käsiin, eikä ollut\nmilloinkaan sellaisia kenkiä, että olisi kehdannut mennä kotipitäjään.\nHyvä, kun olivat edes sellaiset, että saattoi seisoa pesutuvassa.\nKymmeniä vuosia aina vain pesutuvan höyryssä! Anna anteeksi, rakas\nAukusti, että sanon tässä näin, sillä olethan koettanut parastasi\neikä syy ole sinun. Anna sinäkin, Jumala, anteeksi, että nurisen\nnäin, vaikka tiedän sinun sallineen kaikki parhaakseni. Eihän tässä\nole mitään napisemisen aihetta, sillä tällainenhan on ollut koko\nmaailman ajan köyhän osa! Kyllä minä sen hyvin tiedän enkä marise\nsiitä ollenkaan. Päinvastoin olen ollut liiankin onnellinen ja\nnauttinut ansaitsematonta iloa. Onhan minulla ollut hyvä mies ja sitten\nSanteri-riepu, josta nyt on tullut ylioppilas. Ja tulihan Villestä\nviimein ihminen, vaikka lujalle se otti. Hyvä Jumala, pitennä tunnilla\nparilla elämänlankaani, että juna ehtii tulla ja Santeri päästä kotiin.\nMitä? Häh? Ettäkö täytyisi siitäkin kieltäytyä, koska niin on taivaan\nkirjaan Ristiinan kohdalle kirjoitettu? Koska köyhiltä otetaan pois\nviimeinenkin, mitä heillä on? Se on kovaa, mutta jos niin on Jumalan\ntahto, niin minkä sille voi. Rikkaille annetaan enemmänkin kuin he\nrukoilevat, mutta köyhiltä otetaan rukouksista huolimatta kaikki pois...\n\nRistiina koetti kohottaa päätänsä pielukselta ja katsoa, mitä kello\noli ja eikö Aukustin jo pitänyt mennä asemalle Santeria vastaan,\nkiiruhtamaan häntä kotiin? \"Kuule, Aukusti, etkö jo lähde?\" --\n\"Mutta junan tuloonhan on vielä runsas tunti\". -- \"Vaikka kyllä,\nniin menehän silti, sillä junahan voi tulla aikaisemmin\". -- \"Mitä\nnyt, eukko-riepu, höpsit! Junat kyllä myöhästyvät, mutta eivät tule\naikaisemmin\". -- \"Mutta jospa Santeri on sanonut kuljettajalle\näidin olevan kuolemaisillaan ja pyytänyt ajamaan kovemmin!\" -- \"Ei,\nRistiina-parka, Santeri ole sellaista voinut sanoa. Mutta jos niin\nhaluat, niin voinhan lähteä. En tahtoisi kuitenkaan jättää sinua yksin.\nKyllähän Santeri osaa kotiin ilman minuakin ja kiiruhtaa, kun tietää\nsinun olevan kipeä\". -- \"Ei, ei, kyllä sinun täytyy mennä! Santerista\ntuntuisi niin pahalta, kun ei ketään olisi vastassa. Kaikkien\nomaisethan sinne tulevat. Etkö jo mene! Saatat pian myöhästyä, kun\nolet sellainen kömpelö ukonköriläs\". -- \"Menenhän minä, hyvä Ristiina,\nmenen!\" -- \"Älä sentään ilman hyvästiä mene, sillä enhän tiedä, näenkö\nenää sinua elävin silmin. Anteeksi, Aukusti, huonouteni. Parastani\nolen koettanut!\" -- \"Anteeksi, Ristiina, minun huonouteni, kun en ole\nkyennyt hankkimaan sinulle parempaa elatusta. Kaikki on ollut yhtä\nsaamatonta kuin sinun hääkenkäisi jääminen vain aikomukseksi. Jumala\nkorjaa meidät molemmat pian pois!\" -- \"Ota vielä kerran kädestä kiinni!\nNiin! Sinulla on ollut tukeva, lämmin, uskollinen käsi, rakas Aukusti!\nNyt saat mennä! Uskon, että Jumala näyttää minulle Santerin valkolakki\npäässä...\"\n\nAukusti meni vanhana, kumarana, säikähtyneenä, huomaamatta edes ottaa\npyhätakkia ylleen. Vasta puolivälissä matkaansa hän sen havaitsi\nja oli kääntyä takaisin, mutta ei kuitenkaan tehnyt sitä. \"Nyt on\narkipäivä -- ei Santeri sellaisesta pahastu\", hän ajatteli ja meni\nvain. Asemalla ei ollut merkkiäkään junan tulosta; odotussali oli\nvielä kiinni. Aukusti arveli ensin mennä istahtamaan asema-alueen\npuistoon, mutta peräytyi sitten aikeestaan säikähtyneenä, sillä hän\nmuisti asemapäällikön olevan hyvin äreä niille, jotka uskaltautuivat\nkulkemaan puiston läpi hänen asuntonsa ohi. Suutarimestari Koskinen\nkatseli arasti ja kunnioittavasti tuota rakennusta, jossa aseman korkea\nherra inspehtori asui. Se oli suutarin mielestä kuin linna. Hän ei\nvoinut ymmärtää, miten yksi perhe sai käytetyksi niin monta huonetta\nkuin tuollaiseen linnaan täytyi sisältyä, vaikka siihen papan ja\nmamman lisäksi kuuluikin useita hienoja tyttäriä. \"Vanhoja piikoja sen\npuolesta kaikki!\" suutari hymähti vahingoniloisesti. Ei, kyllä nyt oli\nparasta siirtyä pois tältä alueelta, sillä ei tiedä, milloin ukkeli\ntulla viipottaa ja antaa \"kukakäski\", että \"mite sine siine töllistele\n-- ei tema ole julkkine paikka!\" -- \"Kun se ei edes osaa puhua ihmisten\nkielellä! Kuinka korkea virkamies tuollainen inspehtori muuten\nmahtanee olla?\" Suutari mietiskeli tätä mennä lynkytellessään hiljaa\nhautausmaalle päin, joka oli tässä aivan vieressä. \"Tuskin se sentään\non niin korkea kuin oikeastaan pitäisi olla niin ylpeälle miehelle\nkuin inspehtori tiettävästi on. Kumma, että se mahtuu tuohon matalaan\nasemarakennukseen, vaikka pää keikkuu kuninkaiden tasalla!\"\n\nSuutari tuli hautausmaalle ja lähti menemään pitkin pääkäytävää,\nkääntyäkseen perempänä oikealle, jossa oli köyhäin perintöosa.\nHän hiljensi ajatuksensa eräänlaisiksi kuiskauksiksi, sillä\nhautausmaalla piti olla niin hiljaa niin... Samalla hänen käyntinsä\nmuuttui itsestään nöyrästi hiipiväksi. Suutari ei suorastaan niin\najatellut, mutta menetteli kuitenkin siten kuin olisi noudattanut\nsitä ajatusta, että hänen oli oikeastaan sopimatonta kulkea tätä\npääkäytävää, jonka molemmin puolin kaupungin isot herrat, patruunat,\nporvarit, kauppaneuvokset ja korkeat virkamiehet, nukkuivat raskaiden\nmuistopaasiensa tai rautaristiensä alla. Oli vähän niin kuin olisi\ntullut tavallisissa suutarin arkirytkyissä hienoon saliin... Pitää\nedes kävellä hiljaa, ettei maa kumahda porvarin korvissa ja tämä herää\nja nouse katsomaan, kuka tänne rohkenee tulla remuamaan ja mikä se\non tuo likainen äijänkahmu tuossa keskellä siistiä käytävää? Oikein\nhelpotti, kun pääsi kaupungin varsinaisten kunnioitettujen vainajain\nvaltatieltä livahtamaan pensaiden välitse köyhäin perintömaalle, josta\naikuiset omistivat kaksi metriä pitkän ja syvän ja metriä leveän\npalan, yhteensä neljä kuutiota. Sen verran maata synnyinmaa sentään\nsoi jokaiselle lapselleen... Tässähän se oli lasten hautain rivi. Kun\nne olivat niin pieniä, niille ei kehdannut pyytää koko perintöosuutta.\nKyllä ne mahtuivat nukkumaan pienemmässäkin tilassa. Toisilla oli\nkädet niin sievästi ristissä kuin olisivat rukoilleet. Ristiina ei\ntahtonut mitenkään raskia erota niistä. Tässä hautain reunallakin olisi\npitänyt avata arkun kansi, että olisi vielä kerran saanut nähdä rakasta\nvainajaa. Vaan eihän se sopinut, kun pappi odotti ja kaikki muut köyhät\nvainajat jo makasivat hänen edessään napletsoossa, valmiina vastaamaan\nviimeiseen iltahuutoon. Käsin hän sitten taputti mullan sileäksi ja\nitki itkemistään niin kauan, että hänet täytyi puoliväkisin taluttaa\npois. Sitten taas arkityöt valtasivat niin kokonaan, että hyvä oli,\njos kerran kesässä sai juoksaistuksi tänne. Lahoneen näkyvät ristit\n-- tietääpä sen puuristit --, mutta kyllä suutari silti paikan hyvin\nmuisti. Rikkaruohoa täällä vain kasvoi, koiranvehnää ja sellaista,\nniinkuin kuuluukin köyhän haudalle. Mistäpä niihin kukkaset ja\nkivireunat ja ristit ja paadet -- pöhöh! Tähän paikkaan tulee Ristiina\nja tähän suutari itse. Silloin kun Ristiina haudataan, hän määrää niin\nja pyytää pidättämään itselleen nämä kohdat. Siinä ollaan sitten kaikki\nrinnakkain, vanhemmat ja lapset. Ehkäpä Ville ja Santeri puuhaavat\nmeille muistomerkin. \"Aukusti Koskisen perhehauta\". Pöhöh! Mikä se oli?\nJuna vihelsi kaukana. Täytyy kiiruhtaa asemalle. Pianhan tässä aika\nkuluikin...\n\nTällävälin oli pastuska lähtenyt pyhäpukeissaan asemalle, ottamaan\nvastaan ylioppilaspoikaansa. Hän ei tullut odottaneeksi Alli-rouvaa,\nsillä hänen teki mieli olla aivan yksin saadakseen häiriintymättä\nnauttia onnestaan. Hän pilkisti sisään suutarin akkunasta ja totesi\nRistiinan näköjään nukkuvan. Ristiinankin puolesta ilo sykähdytti\npastuskan sydäntä. \"Hetkinen vielä\", hän ajatteli, \"ja Santeri on\ntäällä. Silloin varmaan Ristiina tuntee saaneensa täyden korvauksen\nkaikista kärsimyksistään ja suorittaneensa köyhyydestä huolimatta\nonnesta rikkaan elämäntaipaleen\". Pastuska mennä nykytteli hiljalleen,\niloiten seesteisestä, auvokkaasta mielialastaan ja kuvitellen, miltä\nLauri näyttäisi valkolakki päässään. Hän pelkäsi myöhästyvänsä ja\nlähti oikaisemaan asema-alueen puiston läpi, inspehtorin linnan ohi,\ntulematta ajatelleeksikaan sen olevan kiellettyä, koska siinä ei ollut\nporttia eikä kieltotaulua. Monta askelta hän ei kuitenkaan ehtinyt\nkulkea, kun heräsi haaveistaan mitä yllättävimpään, räikeimpään,\nloukkaavimpaan todellisuuteen. Kuin maasta nousseena hänen eteensä\noli ilmestynyt itse inspehtori, joka nyt kylvetti häntä hillittömän\nkiivaalla moitetulvalla, puhuttelusanana \"sine akka\". Tuon ulkonäöltään\nkauniin, sivistyneen näköisen vanhan herrasmiehen sanat ja äänenpainot\nolivat niin raakoja ja ihmisarvoa loukkaavia, että ne tunkeutuivat\nsyvinä pistoina pastuskan sydämeen ja olivat aiheuttamallaan\ntyrmistyksellä ja mielipahalla seisauttaa sen lyönnit. Pastuska saattoi\ntöintuskin horjua läheiselle penkille, jossa purskahti katkeraan,\nsäälittävään itkuun. Hän ei jaksanut kuunnella, mitä inspehtori puhui\nruotsiksi nyt jonkun hätään juosseen ja suhdittelevan naisen kanssa,\neikä vastata ahdistajalleen sanaakaan. Hänellä ei ollut muuta asetta\npuolustautuakseen kuin tämä sydäntäsärkevä itku, jossa purkautui\näskeisen ilon sijaan tullut katkera mielipaha, köyhyyden aiheuttama\nnöyryytys, loukattu ihmisarvo ja kipeästi tunnettu pistos siitä,\nettä inspehtorin sanoista oli muun ohella uhonnut vielä rajaton\nhalveksiminen pastuskan kansallisuutta, \"suomalaistolloja\", kohtaan,\njoita ei millään saa oppimaan ihmistapoja! Hän kuuli junan tulevan,\nmutta ei voinut nyt lähteä ottamaan vastaan Lauria, vaan istui vain\ntuolla kielletyn paratiisin penkillä ja lopetettuaan vihdoin itkunsa\nja päästyään edes jonkin verran rauhoittumaan lähti suoraan kotiin,\nlevottomana siitä, mitä sinne kai jo tällä välin saapunut Lauri\nsanoisi, kun äiti ei ollutkaan asemalla vastassa. Pieni pahoinvointi\nja pakko siksi jäädä puistoon odottamaan sen haihtumista -- siinä\nhätävalhe, jonka pastuska mietti valmiiksi kotimatkallaan, sillä hän ei\ntahtonut turmella Laurin iltaa kertomalla kärsimästään loukkauksesta.\nTämä päätös jäi kuitenkin pitämättä, sillä Laurin terävä silmä huomasi\näidin salaavan jotakin. Kun sitten totuus oli tullut ilmi ja Lauri\noli perkannut sen tietoonsa mahdollisimman tarkoin, pastuska pelästyi\nsitä hurjaa vihan ilmettä, joka oli levinnyt Laurin kasvoille ja\nsyttynyt palamaan hänen pohjattomiksi laajentuneissa ja syventyneissä\nsilmäterissään. Hänen ilonsa oli turmeltunut ei vain täksi illaksi vaan\nhuomattavalta osalta ainaiseksi...\n\n\n7\n\nAukustin lähdettyä Ristiina huoahti tyytyväisenä ja asettui niin\ntäydelliseen lepoon kuin suinkin mahdollista, jaksaakseen sitä\nparemmin odottaa loppuajan. Hän otti tippoja, vaikka niiden aika ei\noikeastaan ollut juuri vielä, jotteivät tuskat olisi kiusanneet niin\nkovasti tänä viimeisenä kalliina hetkenä. Oli niin rauhoittavaa,\nkun kaikki oli näin hiljaista. Ristiina oli tyytyväinen ja asettui\nnöyrästi ja kiitollisesti odottavalle mielelle. Suloinen, raukaiseva\npuutuminen levisi vähitellen koko ruumiiseen, luomet alkoivat painua\numpeen ja sielussa syttyi taas hulmuamaan elämänkuvien värikäs\nleikki, ilahduttaen ja itkettäen Ristiinan vanhaa, väsynyttä sydäntä\nlaihoilla iloillaan ja lihavilla suruillaan. Hän unohtui seurailemaan\nniitä pitkät taipaleet ja elämään ne uudelleen yhtä tuoreina kuin\nne olivat olleet tapahtumisensa silmänräpäyksinä, mutta riistäytyi\nsitten työlästyneenä irti niiden lumouksesta, avasi silmänsä ja\nkohdisti ajatuksensa Santerin tuloon. Hänen sydämessään oli nyt\nsyntynyt vakaumus, että Jumala oli sittenkin päättänyt sallia hänen\nnähdä Santerin ylioppilaana. Siitä lupauksesta Jumala ei ollutkaan\ntinkinyt, vaan tinkiminen oli koskenut sitä toista sopimusta,\njonka Ristiina arveli muka tehneensä Jumalan kanssa, sitä näet,\nettä Ristiina oli näkevä Santerin pappina, saarnaamassa kaupungin\nkirkossa. Se oli ollut Ristiinan näköalan perimmäinen kuva: Santeri\nsaarnatuolissa, ja samaa hän vähin luuli Aukustinkin haaveksineen,\nmutta sen toteutuminenhan olisi sentään ollut liiallinen vaatimus.\nVaikka sen täyttäminen ei suinkaan olisi ollut Jumalalle mahdottomuus,\nsillä eihän papintutkintoon kuulunut tarvittavan kuin nelisen vuotta,\nniin Jumalalta ei silti sovi -- varsinkaan köyhän ihmisen -- kärttää\nkaikkia. Parempi aina tyytyä vähään, niin saa katsoa sen tulleen\nannetuksi mielellään...\n\nRistiina unohtui taas tarkastelemaan elämänkuviensa leikkiä. Ne\nesittelivät hänelle nyt Santeri-rievun historiaa. Kuinka Ristiina oli\nvavissut pelosta, että jos Jumala ottaa hänetkin pois, ja ahdistanut\nAukustia, jotta mennä pyytämään esirukousta. Jumala ehkä kuulee sen ja\narmahtaa! Ja olipas auttanut. Tuossa vain Santeri kasvoi ja varttui\nja oli ja eli, niin että pois tieltä. Heikko se oli ja vähäväkinen,\nmutta ei, kumma kyllä, sairastanut kertaakaan niin ankaraa tautia kuin\npastuskan Lauri-riepu, joka on ollut kahdesti menossa pois, vaikka on\nollut vahvempi kuin Santeri. Ja nyt Santeri on jo ylioppilas! Herra\nJumala, kiitos suuresta armostasi!\n\nRistiina näkee mielessään Santerin tulevan asemalle ja katsoo kyyneleet\nsilmissä, kun Aukusti tervehtii häntä. Nyt ne lähtevät kotiin päin.\nHyväinen aika! Tottahan Ristiinan täytyy pukeutua parhaisiinsa\ntällaiseen juhlaan. Kun ei olisi tuota tautia eikä sanomatonta\nheikkoutta. Rakas Jumala, anna voimia tämä viimeinen kerta! Ihmeekseen\nRistiina tunteekin saavansa niitä ja pukeutuu uuteen röijyynsä,\nhameeseensa ja kenkiinsä. Nämä solahtavat jalkaan mukavasti kuin ei\nesteenä olisi minkäänlaisia patteja. Ristiina vilkaisee jalkoihinsa\nja huomaa niiden olevan samanlaiset kuin ennen nuorena. Hän ei usko\nsilmiään, vaan sieppaa peilinpalan ja tarkastaa kasvojaan. Ihmeiden\nihme! Rypyt ovat hävinneet ja entiset valkoiset hampaat palanneet\nsuuhun. Kaikki on kuin nuorena tyttönä. Eihän vain --? Hän katsoo\nuudelleen kenkiään. Totisesti! Nämä ovat varmaan nyt ne hääkengät,\njoita Ristiina on ikänsä toivonut ja jotka Aukusti on varkain häneltä\nvihdoinkin tehnyt Santerin tulojuhlaan. Niin sen täytyy olla! Voi,\nmiten keveätä niissä on kulkea... Mutta tunteekohan Santeri minua, kun\nolen näin nuorentunut ja muuttunut? Kyllä se sentään. Äidin muoto asuu\nsilti alla. Ehkä olenkin ollut hänen silmissään tällainen. Sanovat\nlasten aina näkevän vanhempansa sitä nuorempina ja kauniimpina, kuta\nenemmän he heitä rakastavat. Siksi olen nyt nuorentunut tällaiseksi,\nsillä Santeri rakastaa minua suuresti. Ai, tuollahan ne jo tulevat.\nSiinä Santeri kävelee isänsä ja Lauri Elsan ja Alli-rouvan kanssa.\nMinne lienee pastuska jäänyt... Ei, kahvia täytyy ryhtyä keittämään\nja mikä on keittäessä, kun näkyy toosa olevan sulloen täynnä. Aukusti\non varmaan sitäkin hankkinut ihan uhalla, että Santerin tulojuhlassa\npitää olla hyvää kahvia. Voi voi, sitä Aukustia! Ristiina hyreksii\nhyvästä mielestä siinä hommatessaan. Puut syttyivät heti, kun vain\ntuikkasi ne pesään. Ei tarvinnut puhaltaa itseään puolinäännyksiin\nkuten tavallisesti, märkiä liekoja kun ovat puut eivätkä halkoja.\nLuulisi tässä oltavan taivaassa eikä suutari Koskisen kömmänässä. Nyt\non kahvi valmista. Ei muuta kuin panna lakin alle hautumaan. Kyllä\non Aukusti ostanut komean rinkelin ja keskusta on täynnä pritsässiä\nja jos jonkinlaista pikkuleipää. Nyt ne tulevat! Herra Jumala! Se on\ntosiaankin Santeri-riepu! Ja valkolakki päässä! Tuossa se tulee ovella.\nMinäpä olen nukkuvinani. En malta, katsoa pitää. Kyllä se on hieno\npoika -- tule tänne!\n\nSanteri tuli todellakin sillä hetkellä ovesta, meni nukkuvan äitinsä\nluo ja kumartuen hänen puoleensa kuiskasi: \"Rakas äiti, hyvä, rakas\näiti!\" Ristiinan silmät avautuivat ja niistä loisti sanomaton ilo,\nkun hän katsoi tarkasti Santeri-riepua ja hänen valkolakkiansa, jonka\ntämä laski hänen rintansa päälle. Ja niin oli Ristiinan ylin toive\ntoteutunut.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\n1\n\nSuutarimestari Koskinen istui pönttönsä syvennyksessä yhtä\njärkähtämättömänä kuin konsanaan. Oli kuin hän olisi ollut napa,\njonka ympäri olevaisuus liikkui sen itsensä pysyessä liikkumattomana.\nSamoin kuin lukemattomia kertoja ennen hän nytkin vyyhtesi lankaa\nkyynärpäänsä taitse ja pystyssä siirottavien sormiensa lomitse,\nsilmälasit työnnettyinä otsalle ja tuijottaen mietteissään ikkunasta\nulos. Hän ei ollut enää lihava, sillä vanhuuden laihtuminen oli tehnyt\ntehtävänsä. Hänen hiuksensa ja partansa eivät olleet enää harmaita,\nvaan valkoisia; parta oli kuitenkin entisellään pituutensa puolesta,\nehkäpä ehompikin, sillä se valui nyt hänen rinnalleen kuin valkea\nvaahto. Pöydällä ei ollut havaittavissa minkäänlaisia muutoksia, vaan\nolivat siinä vanhoilla paikoillaan kaikki ammattivälineet ja -tarpeet.\nKeskellä oli kunniasijalla, kirkkaana ja läpikuultavana, taikapallo,\njota arvattavasti käytettiin joka päivä, koska siinä ei voinut huomata\npölyn hiventäkään. Ainoa muutos, jonka tarkkaan katsoen olisi voinut\nnähdä, oli se, että lamppu oli nyt isompi ja kai valaisevampi kuin\nennen. Viimeksimainittu asia täytyi kuitenkin päätellä lampun koosta,\nsillä nythän siinä ei ollut tulta, koska oli toukokuun loppupuolen\nkirkas aamupäivä.\n\nKaikki muukin oli suutarin verstaskeittiössä täsmälleen samanlaista\nkuin Ristiinan kuollessa. Suutari ei ollut sallinut koskea mihinkään\nsen enempää kuin siivous vaati, sillä hän tahtoi säilyttää kaikki\nsamanlaisena kuin Ristiinan eläessä. Sumppivetensä hän kävi juomassa\nsamalta keittiöpöydän kulmalta, mistä Ristiina oli ottanut kupin\nkäteensä ja hamuillut sokeripalan huuliensa väliin. Sovittaen täten\nelämänsä tarkalleen Ristiinan askeliin suutari sai viritetyksi sen\nviihtyisäksi.\n\nHarmaankirjava, valkorintainen, lihava ja upea kissa nousi hellan\nvierustalta, haukotteli, venytti järjestyksessä etu- ja takajalkansa,\nantoi hyväätekevän tärinän kulkea pitkin häntäruotoa kärkeen saakka\nja pudota siitä pois, meni ovelle, naukaisi ja katsahti pyytävästi\nsuutariin. Mutta kun tällä oli vielä punonnaisen teko kesken, hän\najatteli, että \"joudat odottaa\". Vanha Mirri oli kuollut aikoja sitten,\njo Santerin kouluaikana, eikä Ristiina ollut ottanut uutta. Vasta hänen\nkuoltuaan ja Santerin mentyä Helsinkiin suutari oli ajatellut, että\n\"saisihan tuossa olla vaikka kissa rattona\", ja ottanut Kostamolta\nkissanpoikasen, niitä kun oli eräänä päivänä ilmestynyt sinne mitä\nlienee ollut puolisen tusinaa. Siinä talossa oli joka suhteessa hyvä\nlapsionni.\n\nSuutari katseli pihalle ja totesi tuhannennenkin kerran, että myös\nsiellä oli kaikki ennallaan. Tuomarin entisessä asunnossa vain tapahtui\nmuutoksia sikäli, että siellä vaihtuivat usein vuokralaiset. Suutari ei\nehtinyt saada kunnollista selkoa heidän perheasioistaan eikä tutustua\nheihin lähemmin, kun he jo muuttivat pois ja uudet tulivat tilalle. Ja\nkun nuo uudet tulokkaat eivät välittäneet talon muista asukkaista sen\nvertaa, että olisivat tuoneet kenkärajansa korjattaviksi pihan vanhalle\nsuutarille, joka sentään nautti parempainkin ihmisten kunnioitusta,\nniin saivat olla sillään ja kulkea vaikka varpaat irvistämässä\nlottosistaan. Ne kenkärajat, joita hän parhaillaan paikkaili, kuuluivat\nkyllä tuon uuden perheen piikatytölle, mutta suutari oli suostunut\nkorjaamaan ne vain tytön erikoisista pyynnöistä ja nimenomaan siksi,\nettä tyttö oli ollut hiukan Ristiinan näköinen soperrellessaan siinä\npunastuneena, huulet niin mukavasti ja sievästi, että \"kun nämä kengät\novat niin huonot\".\n\nSyreenit olivat kasvaneet, mutta samalla vanhentuneet. Tyvipuolille\nei enää tullut lehtiä, mutta kyllä latvavesoihin, joissa nytkin oli\nisot, lihavat ummut. Varpuset niissä pitivät yhä asuntoa, tiuskuen\nja juoruten parhaillaan ja pörhistellen höyheniään sekä ylpeydestä\nettä siksi, että aurinko pääsisi paremmin lämmittämään. Kai ne olivat\nRistiinan aikaisista laskien jo viidettä sukupolvea, sillä tulevassa\nkesäkuussahan Ristiinan kuolemasta tuli viisi vuotta. Mikähän niillä\nnyt on, kun ihan hierovat tappelua? Lasketaanpas Mirri ulos pitämään\njöötä niiden joukossa.\n\nSuutari aukaisi oven ja Mirri livahti liukkaasti hänen jalkainsa\nvälitse ulkoportaille. Siitä se loi katseen syreenipensaisiin ja\nilmeili kuin kysyen, \"mikäs on?\", ja varpuset vaikenivat, vaikka\nsisulle näytti ottavan. Tuomi oli tyveltään sammaltunut niin,\nettä oli kuin vihreän silkkimaton verhoama. Mutta se oli silti\nvirkeä ja puuhaili parhaillaan lehdenteko- ja kukkimistouhussaan.\nKesäkuun puoliväliin mentäessä viimeistään olivat molemmat olevat\nvalmiita, sillä tuomi aavisti niillä silloin olevan oman erikoisen\nmerkityksensä. Rabarberi näkyi tunkevan maasta entistä lihavampana\nja paksumpana ja muutkin monivuotiset kasvit, joita pastuska oli\nistuttanut tänne lisää, olivat virkeällä alulla. Pastuska oli pitänyt\ntäällä kevätsiivouksen jo vapuksi ja kattanut tänne kahvipöydän. Kun\noli ollut auringonpaisteinen, lämmin päivä, Santerikin oli tullut\nsaapuville ja istunut pöydän ääressä ylioppilaslakki päässä. Pastuska\noli pahoitellut, kun ei ollut tullut huomanneeksi hakea Santerin\nlakkia pesuun! Se oli näet ollut ryppyinen ja kellastunut. Santeri oli\nhymyillyt raukeasti ja sanonut, että \"täti hyvä, se kelpaa minulle\nkyllä tällaisenakin!\" Suutari oli myös ollut nauttimassa pastuskan\nvapputarjoilusta, mutta ei ollut saanut niellyksi juuri mitään siksi,\nettä kurkkuun oli noussut esteeksi karvas pala. Se oli lähtenyt\nsillä hetkellä liikkeelle erikoisen herkästi siksi, että keväisen\nvalaistuksen kirkkaus oli niin räikeän selvästi paljastanut Santerin\nsurkuteltavan, säälittävän tilan. Pian olivat vilunväreet alkaneet\npuistattaa häntä, niin että suutarin oli täytynyt taluttaa hänet\nsisään. Alli-rouva oli itkenyt ja insinööri katsonut maahan. Pastuska\noli ollut hätääntyneen ja neuvottoman näköinen.\n\nSuutari tuijotti ulos ja näki tämän kaiken ikäänkuin ilmassa. Hän\ntotesi pastuskan liikkuvan askareissaan, tulevan ulos puistamaan\nmattoja ja vievän niitä taas sisään. \"Pitää kevätsiivousta\", suutari\najatteli, \"sillä Lauri kuuluu tulevan kotiin näinä päivinä. On nyt\nvalmis maisteri, niin että hyvä on tullakin kotiin vanhan äitinsä luo,\njoka on ilosta puolihöperönä. Elsa-neiti tulee kotiin tämän kuukauden\nlopussa, saatuaan koulunsa loppuun. Mitä sitten tapahtunee, sitä ei voi\ntietää, mutta sen saattaa melko hyvin arvata. Miten toisin kävikään\nSanterin! Jumala armahti Ristiinaa ja otti hänet ajoissa pois, niin\nettei tarvinnut nähdä tätä ja niellä elämänkalkin karvainta sakkaa!\"\n\n\"Suutarin peräkamarista\", jolla nimellä Santerin \"poksi\" oli ollut\nhänen toveriensa kesken tunnettu, kuului yskintää ja heikko, käheä\npyyntö: \"Isä!\" Suutari-vanhus läksi mennä hiihtämään sinne säälittävän\nkumarana, heikkona ja huolestuneena, silmissään sanomattoman lämmin,\nhellä kimmellys.\n\n\n2\n\nRistiinalle oli pidetty sievät, pihaväen keskeiset hautajaiset,\nparemmat kuin hän itse oli varmaan rohjennut toivoakaan. Pastuska\noli juoksuttanut sanaa pyykkipaikkoihin, että nyt kun se hyvä, vanha\npyykkäri on kuollut, niin hänet pitäisi saada kunnialla hautaan.\nIhmiset olivat antaneet avustusta ja niin Ristiina oli saatu hankituksi\nkaikin puolin hyvin. Ei häntä tosin rosessissa hautaan viety, mutta\nhautausmaan portilta arkku kuitenkin kannettiin, suutari itse, Santeri,\nLauri ja Kostamo sekä pari muuta tuttavaa kantajina. Ja huonompiakin\npuheita on rovasti pitänyt. Oli sanonut, että nyt on vanha pesijä itse\npesty lumivalkeaksi. Niinkuin totta olikin. Ja Alli-rouva oli itkenyt.\nSe oli ollut suutarista aivan erikoinen kunnia Ristiinan muistolle.\nPastuska oli sitten kotona hoitanut kahvitarjoilua. Alli-rouva oli\nlainannut pöytäliinan ja kupit. Heillä ei ollut ollut milloinkaan niin\nhienoa.\n\nSitten he olivat jatkaneet Santerin kanssa elämää entiseen tapaan niin\nhyvin kuin olivat voineet. Eihän se ollut hääviä ollut, kun Ristiina\noli poissa. Kyllä Ristiina oli sentään ollut sellainen Herran siunaus\nsuutarin elämässä, että sen oli ymmärtänyt täysin vasta sitten, kun\nhän oli muuttanut kirkkomaalle. Kaikki pyrki menemään väkisin sekaisin\n-- ruoanlaitto, siivous, työnteko. Santeri oleskeli ja oleskeli\nhiljaisena ja surullisena -- äitiäänkö lie murehtinut niin kovasti\nvai muuta --, kävi työssä siinä entisessä sanomalehdessään, johon\ntaas olivat pyytäneet kesäsijaiseksi, ja luki ja uneksi väliajat kuin\nolisi nukkunut silmät auki. Olisikohan tutkinto sittenkin rasittanut\nsitä, koska se ei aluksi äidin kuoleman jälkeen ollut entinen pirteä\nSanteri, vaan tuollainen hiljainen, araksi käynyt nuorukainen? Kuka\nhänet tiennee. Nöyrä se oli ja siisti, ei voi sanoa muuta, ja antoi\npienestä palkastaan niin paljon kuin suutari suinkin kehtasi ottaa\nvastaan. Mutta syksyllä se piristyi, kun Lauri ja Elsa tulivat kotiin\nja he kaikki alkoivat valmistella lähtöä Helsinkiin. Siinä asiassa\nei enää suutarista ollut apua, sillä nuo takuumiesten hankkimiset ja\nlainapaikkain etsimiset menivät hänen horisonttinsa yli. Ei olisi\nuskonut, ellei olisi nähnyt, miten neuvokkaita pojat olivat ja miten\nhyvin he lopultakin saivat asiansa järjestymään. Insinööri siinä oli\nollut parhaana apuna molemmilla, sekä neuvojana että takuumiehenä.\nLaurilla oli ollut toisena takaajana kauppaneuvos ja Santerilla\nKauralan mestari. \"Niin kauan kuin pysytte miehinä ja hoidatte lukunne,\nme takaamme teitä\", kaikki kolme olivat sanoneet. Suutarin silmät\nvälkkyivät. \"Kas sellaisia ovat miehet!\"\n\nSanterin pieni kamari oli muuten entisellään paitsi että Ristiinan\nhuonekasveja oli täytynyt vähentää. Nuo viikukset, araljat ja\naraukaarit olivat kasvaneet niin isoiksi, että täyttivät koko\nikkunapuolen ja pimensivät huoneen. Niiden mullasta uhosi kosteutta\nja hajua, ja niiden puiset astiat olivat lahoja. Suutari oli ollut\npulassa, sillä Ristiina oli ollut mahdottoman arka kasvateistaan,\njoihin ei ollut saanut koskea kukaan muu kuin hän itse. Suutarin ei\nollut täten ollut mieluista ryhtyä hävittämään niitä, mutta mikä\nauttoi. Hän tarjoili niitä minne osasi, mutta niiden isouden vuoksi\nei kukaan niistä huolinut. Suutarille oikein teki pahaa, kun hänen\ntäytyi lopuksi runtoa ne kappaleiksi ja heittää roskaläjään. Oli kuin\nne olisivat kirkuneet tuskasta hänen kynsissään ja syyttäneet häntä\nmurhaajaksi. Sellaista suutari kuvitteli. Vähitellen hän kuitenkin\nrauhoittui, sillä hän oli näkevinään Ristiinan katsomassa Santerin nyt\nniin valoisaksi ja ilmavaksi tullutta huonetta ja hänen nyökäyttelevän\nhyväksyvästi päätänsä. Tottakai huoneessa oli nyt paljoa parempi\nasua, vaikka Ristiina ei ollut aikaisemmin sitä ymmärtänyt. Suutari\nkeskusteli mielessään Ristiinan kanssa kaikista asioista, joihin nähden\noli epävarma, ja kuunteli hänen neuvojansa. Hän näki tällöin Ristiinan\nsellaisena, millainen hänen nuoruudenrakkauden hetkellä syntynyt\nja silloin mieleen painunut peruskuvansa oli: nuorena, kukkeana,\npunastuvasti siveänä, topakkana. Ristiina oli aina ollut suutarin\nsilmissä tällainen, vielä kuolinpäivänäänkin. Niissä oli näet sellaiset\nsuomukset.\n\nMuuten kuten sanottu huone oli entisellään, paitsi että huonekalujen\njärjestys oli toinen. Villen tekemä kirjoituspöytä oli siirretty\nikkunan ääreen. Santeri ei millään ehdolla tahtonut luopua siitä,\nsillä se oli hänen sanojensa mukaan hänelle mieluisempi ja kalliimpi\nkuin mikään muu huonekalu maailmassa. Hän istuskeli vieläkin sen\nääressä, lueskeli sen laatikosta löytämiään vanhoja koulunaikaisia\nkirjojaan, joissa oli siniset päällyspaperit ja joita oli saanut\nlahjaksi Laurilta, Elsalta, Lahjalta, muilta tovereiltaan. Hän lehteili\nusein postimerkkialbumejaan, sekä ensimmäistä, pientä, puoleksi\nomatekoistaan, että isoa Schaubekiaan, ja katseli erittäinkin tuota\nisoripsistä vanhaa suomalaista, jolla oli ollut hänen kohtaloonsa\nniin suuri vaikutus. Hän löysi sieltä pieniä vihkoja, joista hänen\nkouluvuotensa kuvastuivat kuin peilistä. Siinä oli rehtorin kuuluisa\nkielioppivihko, jossa suomi oli sijoitettu latinan kaavoihin ja\nsiten saatettu selkeään, loogilliseen järjestykseen, jalostettu\nkuin puutarhaan istutettu villi kukka. Siinä olivat kaikki hänen\ntodistuksensa, jotka numeroin kuvasivat hänen itselleen raivaamaansa\ntietämyksen tietä kohti Parnasson valoisaa huippua. Hänen käteensä\nnousi runoja, runoja, kokonaisia sikermällisiä, ensin lapsellisesti\nyritteleviä, ontuvia, vaatimattomia, mutta sitten jo varmempia\naskeliltaan ja tulisempia tunteiltaan, kunnes niihin lopuksi ilmestyi\nkeskuskuvaksi, palvonnan ja rakkauden kohteeksi, salanimi, tuntematon\nja kuitenkin niin tuttu neito, jonka hienot piirteet, ylhäinen, keveä\nkäynti ja jalo sydän olivat vallanneet runoilijan kokonaan. Santeri\nluki kalpeana, järkyttyneenä, tämän nuoren laatikkorunoilijan sydämen\nhistoriaa hänen säkeistään ja totesi seisovansa oman murhenäytelmänsä\nedessä, katsomassa salaiseksi jäänyttä tragiikkaansa ja luhistuneita\ntoiveitansa. Hänen päänsä lysähti pöydälle ja hän itki katkeran\npettymyksen ja lopullisen tappion lohduttomia kyyneliä. Tuo pieni,\npakkilaudoista tehty pöytä oli hän itse: täynnä nuoren elämänsä\nhistoriaa ja syvimmällä, salaisimpaan laatikkoon kätkettynä, pyhin,\nautuaallisin onnenhaave, joka oli ollut tuomittu raukenemaan tyhjiin\nja jäämään sinne kuin hautaansa. Mutta miten ihmeellisen hienolta\nnuo pienet vihkoset tuoksuivatkaan ja mikä tavaton lohtu hengähti\nniihin sisältyvästä nuoren rakkauden tragiikasta. Santeri vaistosi\nsen herkästi ja aavisti, että vaikka se oli ollut tulokseton ja\njäänyt tuntemattomaksi, siitä silti oli virrannut kokijansa sieluun\nloppumaton määrä sitä, mikä on ihmisessä korkeinta ja jalointa. Se oli\nsiis ollut suuri elämän arvo, muita teitä saavuttamaton runollinen,\naatteellinen rikkaus, joka sammuttuaankin oli jättänyt jälkeensä\nhienon, traagillisen kauneuden ylimaallisen tuoksun.\n\nSuutari-vanhuksen tallessa Santerin vuoteen viereen sairas lepäsi\nkyljellään pyörryksissä. Avonaisesta suusta virtasi verta lakanalle ja\nsiitä hiljaa lattialle. Tipat ääntelivät tasaisesti ja säännöllisesti\n\"tip-tip-tip\".\n\n\n3\n\nSuutari ei voinut mitenkään mukautua siihen, että Santerin oli voinut\nkäydä näin. Santeri-riepuhan oli kyllä aina ollut heikko, mutta\ntoisaalta hän oli ollut perin harvoin varsinaisesti sairas eikä\nvaarallisesti milloinkaan. Uurastaessaan loma-aikoina sanomalehdissään\nja lukukausina Helsingissä, jossa sielläkin koetti ansaita opintorahoja\nsivutöillä, ettei velkataakka ylettömästi paisuisi, hän oli tietenkin\nrasittunut liiaksi. Sen oli saattanut nähdä hänen ulkomuodostaan,\njoka pysytteli laihana ja kalvakkana, ja siitä, ettei Santerilla nyt\nmiehenäkään ollut todellista ruokahalua. Syöminen oli hänelle aina\nsivuasia ja tulisimman nälän kärjen katkaiseminen riitti. Niinpä\nsitten, kun tauti oli sallittu ja tullakseen, poika ei kestänytkään,\nvarsinkin kun tutkintoluvut olivat vieneet viimeiset voimat.\n\nTämän kaiken suutari tietenkin selkeästi ymmärsi varsinkin sitten,\nkun asia hänelle tarkoin selitettiin. Tottapuhuen hän oli jo aikoja\nsitten, Santerin kouluaikana, pelännyt hänen terveytensä puolesta,\nmutta rauhoittanut itsensä sillä, että Santerihan oli Jumalan erikoisen\nlupauksen varjelema. Hän oli jäänyt henkiin seurakunnan esirukouksen\nansiosta eikä Jumala voinut \"syödä sanaansa\", mikäli Jumalasta saattoi\nsanoa sillä tavalla. Suutarilla oli vakaumus, että hänellä oli Jumalan\nkanssa erikoissopimus Santerista. Peläten Santerin silloin pienokaisena\nkuolevan kuten edellisetkin olivat tehneet, hän oli hädissään luvannut\nJumalalle jos mitä, kunhan tämä vain varjelisi pienokaisen. Ja kun\nse oli tapahtunut, suutari oli tullut siihen uskoon, että Jumala oli\nlyönyt kättä päälle ja ottanut Santerin suojelukseensa. Siinä uskossa\nhän oli elänyt vielä Santerin tultua kotiin -- arvellut, että tietenkin\npoika toipuu saatuaan levätä. Vasta tuo verensyöksy oli saanut hänen\nluottamuksensa horjumaan.\n\nSanteri oli saatu toipumaan ja makasi nyt heikkona kuin lanka. Entinen\nvanha tohtori se oli vielä jaksanut tulla häntä hoitamaan. Tuttuun\ntapaansa hän oli istunut, murahdellut, antanut määräyksiä ja katsonut,\nettä ne pantiin toimeen. Hän oli koputellut Santeria edestä ja takaa,\nkoetellut hänen käsivarsiaan ja ruumistaan, katsellut poskia ja silmiä,\nja mittaillut kuumetta. Sitten oli tullut määräyksiä lääkkeistä ja\nvahvistavasta ruokahoidosta sekä lopuksi salavihkaa suutarin kouraan\npainettu seteli. Lähtiessään tohtori oli puristanut suutari-vanhuksen\nkättä ja sanonut: \"Voi tulla tuskia -- annatte silloin siitä\npienimmästä pullosta. Pistäydyn käymään tuonnempana, kun satun tälle\npuolelle kaupunkia\".\n\nSuutari-vanhus oli ymmärtänyt kaikki. Hän oli tuupertunut Santerin\nvuoteen vieressä olevalle tuolille ja kuunnellut vanhan sydämensä\nhätääntynyttä sykintää. Tässä oli nyt loppu edessä, se oli varmaa.\n\"Lentävä keuhkotauti!\" Ne sanat tohtori oli huomaamattaan jupissut\nääneen. \"Laiha, aliravittu, voimaton\", hän oli murahdellut lisäksi.\nAsia oli aivan selvä. Ei ollut jäljellä muuta kuin alistuminen -- ei\nvain Santerin vaan hänen itsensä, suutarin, puolelta. Se koulu oli\nvielä käytävä ennen loppututkintoa.\n\nSuutarin pää oli painunut käsiin ja hänen vanhat, kumaraiset hartiansa\nolivat tärisseet itkun puuskista. Hän itki kauan, virutti kyyneleillä\npois sydämestään viimeisetkin siellä vielä asuneet onnen haaveet\nja toivojen pirstaleet, ja valmistautui omaksumaan sen täydellisen\nosattomuuden, jonka nyt tiesi itselleen sallitun. \"Ei mitään, ei\nkerrassaan mitään!\" hän kuiskasi ja rauhoittuneena tästä lopullisesta\nselvyydestä kohotti päätänsä ja silmäsi sairasta. Silloin hän totesi\nSanterin heränneen kuumeisesta, hikisestä unestaan ja katselevan nyt\nisäänsä tutkivasti, miettivästi, ilmeessä tuo hiljainen, surumielinen\nvivahdus, jonka suutari muisti syttyneen siihen jo kouluaikana,\nsilloin, kun Santerista oli tullut nuorukainen ja aavistukset olivat\ntäyttäneet hänen sydämensä.\n\n-- Suo anteeksi, isä-vanha, että tulen näin pettäneeksi toiveesi...\n\nSanteri siinä koetti kuiskata niin. Käsi epäröi peitteellä, mutta\nhakeutui sitten luottavaisesti isään päin. Ja isä-vanhan kuhmurainen\nkäsi, jonka syrjässä näkyi pikilangan uurteita, sulkeutui sairaan\nläpikuultavan käden ympärille rauhallisesti, lujasti, vahvana toivossa\nja uskossa.\n\n\n4\n\nSanteri tiesi kohtalonsa, vieläpä senkin, ettei hänellä ollut pitkää\naikaa elettävänä -- viikkoja jokunen, kuukausia tuskin ainoatakaan.\nHän lepäsi niin heikkona, ettei kyennyt liikuttamaan juuri muuta kuin\nkäsiä vähän. Isän ja ystävien -- pastuskan, Alli-rouvan -- mieliksi\nhän koetti syödä, mutta se oli melkein mahdotonta. Jos hän nieli\nruokaa väkisin, seurauksena oli vaikea, uuvuttava ylenannatus. Hänet\noli kertakaikkiaan luovutettu kuoleman omaksi ja raivoisasti tämän\nmiljaardit käskyläiset mädättivät elävältä hänen heikkoa ruumistaan.\nJoskus hän tunsi ja näki olevansa kuin mato, jonka kimppuun sadat\nverenhimoiset muurahaiset ovat hyökänneet ja joka avuttomana\nkiemurtelee ja käpristelee niiden leuoissa. Väliin häntä polttivat\nkovat tuskat ja vaivasi kaamea, vaikea tukehtumisen tunne. Silloin\nisä antoi muutaman tipan siitä pienestä pullosta, joka oli varattu\ntällaista hätää vastaan. Tiputtaessaan niitä lusikkaan isä meni ikkunan\ntai lampun ääreen. Santeri näki hänen vanhojen käsiensä vapisevan.\nKipeä sääli isää kohtaan -- ihmistä kohtaan yleensä -- valtasi silloin\nSanterin.\n\nIsä ei tiennyt Santerin taudin aikaisempia vaiheita eikä Santeri\ntahtonut niistä hänelle kertoakaan. Jo syksyn puolella hän oli alkanut\ntuntea suurempaa väsymystä kuin tavallisesti ja herätä öin siihen,\nettä oli märkänä hiestä. Hieno yskimisen pakko vaivasi häntä myös ja\nrinnasta alkoi kohota kirkasta, sitkeätä, kuohuvaa limaa. Sanomatta\nmitään Laurille, uskolliselle asuintoverilleen, hän meni eräänä\npäivänä lääkärin luo, jolla oli mainetta keuhkotaudin tuntijana. Se\noli pieni, kierosilmäinen, samalla ruma ja kuitenkin inhimillisen\nsävyinen, miellyttävä vanhus, jonka odotushuone oli hänen maineestaan\nhuolimatta ainakin Santerin käydessä typötyhjä. Sitä enemmänpä\nhänellä oli siis aikaa perehtyä Santerin terveydentilaan. Alkoi\nperinpohjainen koputtelu ja kuuntelu, joka uudistui monena päivänä,\naamu- ja iltakuumeen mittaaminen, veren tutkiminen, ulkonaisten\nolosuhteiden tiedustelu, mihin kuului mm. selonotto siitä, minkälaista\nruokaa Santerin tavallisesti käyttämässä ylioppilasravintolassa oli,\nja muu mahdollinen asiaan kuuluva tarkkailu. Pistäessään äkkiä --\nsaadakseen verta -- neulan Santerin vasemman nimettömän päähän ukko\ntarkkasi samalla Santerin ilmettä, kai saadakseen käsitystä hänen\nhermojensa herkkyydestä. Santeri katsoi silloin aivan läheltä hänen\noutoihin, kieroihin silmiinsä. Niistä näkyi ylinnä tiedemiehen kylmä,\npuolueeton tarkkaavaisuus, mutta pohjalla asui elämän hauraudesta\nja katoavaisuudesta selville päässeen, inhimillisen tunne-elämänsä\nsäilyttäneen vanhan miehen sääli nuorukaista kohtaan, jonka osa oli\nkaikesta päättäen selvä. Tutkimuksen tuloksena oli, että Santeri\nsairasti keuhkotautia, joka piiltyään kauan salassa oli nyt puhjennut\ntäyteen voimaan ja saavuttanut huolestuttavan asteen. Pikainen\nparantolahoito oli sen keskeyttämiseksi ja taltuttamiseksi välttämätön.\n\nSanteri oli ollut -- hän muisti sen elävästi maatessaan siinä silmät\nummessa ja kuvitellessaan kuulevansa miljaardien pikkupaholaisten\nleukain rouskuvan, kun ne haukkasivat hänen lihaansa -- kuin\npyörryksissä saatuaan tietää tuomionsa ja laskeuduttuaan\nAleksanterinkadulle, sen vilisevään ihmisvirtaan. Oli satanut lunta --\nisoja, raskaita suojalumen hiutaleita -- ja ihmisten ilme oli ollut\npuhtaan, raikkaan ilman virkistämä. Santeri oli tuntenut seisoessaan\nLundqvistin liikepalatsin nurkalla ja katsoessaan ohitsensa kiiruhtavaa\nelämänvirtaa singonneensa siitä erilleen armahtamattoman voiman\nviskaamana kuin lastu irtautuu kosken kuohusta tämän tehdessä äkillisen\nkäänteen. Hän ei kuulunut enää tuohon virtaan, vaan oli ajautunut\nkuolleena tähän rannalle, josta nyt tuijotti ontoin silmäkuopin elävien\nohimenoa. Tuo mielikuva oli ollut niin selvä ja päälletunkeva, että hän\noli ollut näkevinään itsensä valepuvussa kulkevana kuolemana, jonka\npäähineen alla on pääkallo, silmien kohdalla kuopat ja suuna pitkä,\nhuuleton, alaston, ivallisesti irvistävä hammasrivi. Säikähtyneenä ja\nsalaisesti jo inhoten itseään hän oli silloin lähtenyt asuntoonsa,\nmiettiäkseen tilannetta ja ryhtyäkseen välttämättömiin toimenpiteisiin.\n\nLauri oli ollut poissa, lukemassa tenttiään kirjastossa, jossa\nvietti aikansa aamusta iltaan. Samoin oli tehnyt Santeri, sillä\nheidän lukunsa olivat kulkeneet niin rinnan, että tenttivuosikin\nsattui yhteen. Pääaineet olivat jo molemmilla selvät -- kevääksi oli\nvalmistauduttava. Sitä ajatellessa tuntui erikoisen mieluiselta --\njokseenkin samalta kuin tullessa ylioppilaaksi. Ehkä mieluisemmalta,\nsillä ylioppilastutkinnon jälkeen alkoivat uudet, vaivalloiset luvut,\nmutta maisterintutkinnon jälkeen avautuisi jo työn täyttämä elämä --\nainakin joissakin määrin. Maisterin köyhä elämä -- lehtorin lihava\npalkka -- sanomalehtimiehen sekulileipä! Santeri hymähti katkerasti\nmuistaessaan, kuinka hän etsiessään toista takuumiestä, kun ei ollut\ntahtonut enää rasittaa insinööriä, jolla oli Elsa ja pian omat lapset\nkustannettavinaan, oli sattunut muistamaan erään kirjanpainajan ja\ntehtailijan, joiden tutuksi oli tullut ja jotka tiesi varakkaiksi ja\nlapsettomiksi. Kuinka selvää näiden mielestä oli ollut, ettei lehtorin\npalkalla voinut maksaa lukuvelkoja. Ja oliko sanomalehtimiehen hommasta\noikein miehen uraksi? Se sanottiin siihen sävyyn, että kysymykseen\nitseensä jo sisältyi vastaus: ei ollut. Siihen antautuivat vain ne,\njotka eivät kyenneet muuhun, kuten tässä kaupungissa hyvin tiedettiin.\nKuinka helppoa näiden miesten olikaan vastata Santerin ujoon pyyntöön\nkieltävästi. Tehtailija ei osannut teeskennellä, vaan lausui\nkieltonsa jyrkästi, töykeästi, pyytämättä Santeria edes istumaan.\nKirjanpainaja ilmaisi kieltonsa yhtä täsmällisesti, mutta höysti sitä\nkuitenkin hymynsä makeudella, pitkien punaisten viiksien toimiessa\näänenvaimentajana. Santeri oli jo siihen saakka saanut kärsiä monta\nnöyryytystä, mutta tuskin niin kipeästi koskevaa kuin nämä kaksi. Hän\nsuorastaan horjui paetessaan pois heidän luotansa.\n\nLaurin tullessa kotiin Santeri oli yhä istunut pöytänsä ääressä ja\nselvitellyt tilannetta. Hän oli laskenut voivansa kustantaa velkansa\nviimeisellä erällä korkeintaan parin kuukauden oleskelun parantolassa\nja aikonut käyttää sen siihen. Vai olisiko hänen velvollisuutensa\nluovuttaa se takuumiehille ja laskeutua permannolle selälleen\nkuollakseen siinä heti, ettei toivottomana tapauksena tuottaisi heille\nenempää turhia kuluja? Ironia viilsi häntä sekä aiheettomuudellaan että\naiheellisuudellaan, ja hän pyysi mielessään anteeksi noilta hyviltä\nmiehiltä, jotka varmaan surisivat hänen kuolemaansa muunkin kuin\nhukkaan menneiden rahojensa vuoksi. Ikävää, ettei Santeri ollut voinut\nvarjella heitä vahingolta henkivakuutuksella, jota kyllä oli koettanut\nhakea, mutta jota ei ollut hänelle myönnetty. Nyt hän ymmärsi, miksi\nei. Jo silloin oli tauti tehnyt myyräntyötänsä ja herättänyt epäilyjä,\nvaikka häntä itseä ei ollut hälyytettykään.\n\nLauri oli rohkeaan tapaansa napsauttanut sähkön palamaan, sanoen, että\n\"pimeässäkö sinä istut\". Santeri oli silloin kääntynyt häneen päin\nja heidän katseensa olivat yhtyneet. Santerin ilmeessä oli varmasti\nollut jotakin erikoista, luultavasti maahan masentunutta, lyötyä,\ntaittunutta, epätoivoista, koskapa Lauri oli säpsähtänyt, tullut luo ja\nkysynyt melkein hätääntyneestä \"Mikä sinun on? Oletko sairas?\"\n\nSanteri saattoi sanoa, muistellessaan nyt tuota silloin syntynyttä\nvälttämätöntä selvitystä, esiintyneensä sen kuluessa kuin se miehen\nihanne, jota hän oli koettanut voimiensa mukaan noudattaa. Hän oli\npaljastanut asemansa täydellisesti, mutta ei ollut ilmaissut sen\njohdosta minkäänlaista epämiehekästä tunteellisuutta, epätoivoa eikä\ntraagillisuutta. Surumielisesti hymähtäen hän oli lopettanut: \"Näet\nnyt, veli, että minusta on auttamattomasti tulossa toisinto vanhasta,\ntunnetusta kirjallisesta aiheesta, jonka nimi on 'peräkartanon\nylioppilas'\". Lauri oli nostanut torjuen kätensä ja katsonut häneen\nkauhistuneena. \"Tarkoitatko ihan todella, että sinun nyt täytyy\nkeskeyttää lukusi ja mennä parantolaan, että sinulla on pitkälle\nkehittynyt keuhkovika?\" hän oli änkyttänyt ja vaistomaisesti,\ntahattomasti peräytynyt askeleen. \"Kyllä!\" Santeri oli kuiskannut,\n\"se on totinen tosi. Kunpa vain et olisi saanut minusta tartuntaa,\nmitä en kuitenkaan usko, sillä eihän ole ollut tapani syljeskellä\".\nSanteria oli loukannut hiukan tuo Laurin peräytyminen, mutta hän oli\nunohtanut sen samalla ymmärrettyään Laurin tehneen sen tietämättään.\nSe oli ilmaisua siitä vaistomaisesta pelosta, jota terveet tuntevat\nkeuhkosairasta kohtaan.\n\nLauri oli auttanut Santeria -- niin, hoitanut yksin tämän kaikki\nasiat juuri niin perusteellisesti ja täsmällisesti kuin vain Lauri\nvoi. Santeri itse ei olisi siihen kyennytkään, sillä ratkaiseva tieto\noli lamaannuttanut hänet ei vain ruumiillisesti vaan henkisestikin.\nHän oli ollut Laurille kiitollinen, mutta oli samalla ajatellut,\nnähdessään tämän perusteellisuuden, että hän puuhasi kuin kuolevan\npesän hoitaja: valmiiksi kaikkea pian tapahtuvan lopullisen poismenon\nvaralle. Tottahan oli, että Santeri oli menossa pois, mutta ihminen\nriippuu kiinni elämässä niin kauan kuin hengittää, ja loukkaantuu\nvähimmästäkin, minkä käsittää tämän halun ja oikeuden kieltämiseksi.\nLaurissa ei ollut syytä, sillä oli välttämätöntä selvittää asiat niin\npitkälle kuin oli mahdollista, vaan syy oli Santerin yliherkkyydessä,\nmikä taas johtui siitä, että kuolema oli merkinnyt hänet saaliikseen.\nTietoisuus tästä auttoi hänet toisaalta unohtamaan pienen salaisen\nnyreytensä.\n\nYstävät tulivat saattamaan häntä asemalle: Elsa, joka oli tullut\nkäymään Helsingissä joululomansa tammikuun puolella, Lahja, joka\ntyöskenteli Helsingissä sairaanhoitajattarena, Ville ja hänen\nrouvansa, ja monet osakuntatoverit. Lauri oli päättänyt viedä hänet\nparantolaan asti, nähdäkseen, minkälaiseen paikkaan Santeri nyt\njoutuisi. Santerin esteltyä hänen tuloaan niin kauas Lauri oli sanonut\nhiljaa: \"Olethan sinäkin saattanut minut kotiin kaksi kertaa\". Hänen\nterävissä silmissään oli silloin ollut harvinaisen lämmin, kostea\nloiste. Santeri oli hyvästellyt ystävänsä kädestä ja katsonut heitä\nkaikkia silmiin. Toisia, useimpia heistä, hän ei näkisi milloinkaan.\nTietoisuus siitä taisi herätä heidän mielessään, sillä äskeinen vaisu\nmielialan keventämisen yritys tyrehtyi ja vallan sai hiiskumaton\nvakavuus. Santerista tuntui, että tämä oli Kuoleman juna, joka oli\npysähtynyt Helsingin asemalle ottaakseen siitä hänet, Santeri-rievun,\njonka Jumala oli jostakin tietymättömästä syystä päättänyt siirtää\nelämästä ikuisuuteen ja jota toistaiseksi vielä tänne jäävät elolliset\nolivat tulleet saattamaan. Oli pimeää ja sumuista. Kuoleman junan valot\nhäämöttivät himmeinä ja aavemaisina, ja junailijaksi pukeutunut Kuolema\npuuhaili asiallisesti irvistäen lähtöä eteenpäin. Asemasilta oli täynnä\nihmisiä, jotka seisoivat äänettöminä ja odottivat Kuoleman lähtömerkkiä.\n\nHyvästellessään Elsaa, jonka kyllä uskoi vielä näkevänsä, Santeri\ntotesi hänen vakavassa katseessaan syvää osanottoa, sanomatonta\nsääliä, pohjatonta traagillisuutta, mutta ei sitä tunnetta, jonka\nsyttymistä oli odottanut siitä saakka, kun oli herännyt tajuamaan\nelämän ihmeellisintä ilmiötä. Aikoja sitten hän oli oivaltanut, ettei\nse tuikahtaisi siitä milloinkaan hänen puoleensa, vaan oli määrätty\npalamaan Laurille, hänen uskolliselle, eroamattomalle ystävälleen.\nNiin pian kuin Santeri oli alkanut aavistaa tätä, hän oli kätkenyt\nkaihoisan odotuksensa sydämensä salaisimpaan kammioon iloisena siitä,\nettei ollut siihen saakka sanalla tai ilmeelläkään sitä paljastanut.\nKukaan ei tiennyt siitä, mitä hän oli konventtiluokilla runoillut\npienen kirjoituspöytänsä laatikossa, sen perällä, papereiden alla,\nkätkössä säilytettyihin sinikantisiin vihkosiin, eikä tietäisi\nsittenkään, vaikka lukisi nuo lapselliset säkeistöt, sillä niiden\nkeskeinen kuningatar saattoi olla kuka tahansa. Niin hyvin Santeri oli\nosannut ja jaksanut peittää tunteensa, ettei Lauri ilmeisesti ollut\nsitä aavistanutkaan, vaan oli päinvastoin pitänyt Santeria uskottunaan\nsiinäkin suhteessa, rippi-isänään, jolle jo konventtiluokilla ja\nsittemmin Helsingissä, Elsan opiskellessa laulajattareksi ja laulun\nopettajattareksi, oli kertonut rakkaudestaan. Kokeet, joikin Santerin\nuskollisuus ystäväänsä kohtaan oli täten joutunut, olivat joskus\nyli-inhimillisiä, mutta Santeri saattoi sanoa kestäneensä ne. Hän\noli onnistunut torjumaan mustasukkaisuuden ja tympeytymisen -- vihan\n-- Lauria kohtaan ja suomaan Elsan hänelle, koska kerran niin näytti\nolevan tähtiin kirjoitettu. Sitä puhtaammalla mielellä hän saattoi\nedelleenkin ihailla Elsan nyt kypsää naisellisuutta ja huomiota\nherättävää, harvinaista kauneutta, joka ikäänkuin poltti hänen\nsilmiänsä.\n\nLahjan katseesta sensijaan Santeri ei ollut milloinkaan odottanut eikä\nnähnyt tulevan muuta kuin mitä lämpimimpiä ystävyyden ja osanoton\ntunteita, jotka helposti saivat lisäilmaisun kyyneleinä. Lahja oli\nsaattamaan tulleista ainoa, joka itki ujostelematta. Kukaan ei\nihmetellyt sitä, sillä kaikki tiesivät Lahjan olevan pelkkää sydäntä.\nSanteri oli viivyttänyt Lahjan kättä omassaan. Se oli hänestä aina\nollut erikoisen pehmeä ja lämmin. Hän ajatteli nyt, että onnellinen se\nsairas, jonka osalle tulee näiden käsien siunaus.\n\nVillestä Santerilla oli ollut opintovuosinaan suuri apu. Ei voinut\nsanoa, että hänessä kerran niin voimallisesti syttynyt tuli olisi\nlaimentunut, ei, sillä se paloi edelleen roihuten kuin olisi sitä\njoka hetki ruokittu uudella polttoaineella. Ville puhalsi nyt\ntorvellaan kuin mestari mutkallisimmatkin pyhät juoksutukset ja\nkykeni esittämään vaimonsa kanssa, joka oli vastaavasti yhtä etevä\nkitaransoittajatar, mitä hienoimpia numeroita. Hän saattoi syventyä\nkertomaan Santerille siitä, kuinka hän heräsi jouluaaton aamuna\nputkassa ja lauloi konstaapeli Salmelalle \"Enkeli taivaan\", kuinka hän\nvarasti Santerin rahat ja harhaili pyryssä kaupungilla siihen saakka,\nkunnes äiti löysi hänet ja toi kotiin. Santeri ei oikein pitänyt tästä\navomielisestä muistelemisesta, sillä se oli hänen mielestään vähän\nkuin kerskaamista syntien veriruskeudella, mutta ei hän silti koskaan\nsanonut mitään. Villen luona hänellä oli ollut lämmin käymäpaikka,\njonne hän ja Lauri olivat aina olleet tervetulleita ja josta hän oli\nsaanut joskus pahimpaan puutteeseensa tilapäistä apua. Villen täytyi\nnyt, aavistaessaan näkevänsä Santeria viimeisen kerran, kumartua hänen\npuoleensa ja kuiskaten vielä pyytää anteeksi vanhoja pahoja tekojansa:\ntylyä, rakkaudetonta kohtelua, rahojen varkautta ja postimerkin\nrepimistä. Se leikkasi Santerin sydäntä niin, että hänen olonsa tuli\nvaikeammaksi tästä hyvästelystä kuin ainoastakaan muusta.\n\nSitten Kuoleman juna oli ilmoitettu kolealla kolahduksella lähteväksi\nja Santerin oli täytynyt nousta siihen. Viitatessaan jäähyväisiä\nasemasillalla huiskuttaville, pian sumuun ja pimeyteen häipyville\nystäville hänet oli vallannut todella aavemainen tunne, joka oli\nhaihtunut vasta sitten, kun Lauri oli vienyt hänet makuuosastoon ja\nlaittanut olon kodikkaaksi ja siedettäväksi.\n\n\n5\n\nKuumeen tulistuttaessa aivoja mielikuvitus paloi luonnottoman\nvoimakkaasti ja teki eläväksi asioita, joita ei enää tiennyt muistin\nsalaisissa lokeroissa olevankaan. Yhtäkkiä ne kuitenkin nousivat\nsieltä, hymyilivät tutusti ja kysyivät: \"Muistatko? Etkö tunne minua\nenää?\" Ja vähitellen tuon aluksi niin oudolta tuntuneen muodon alta\nkirkastuivat tietyt kasvot ja niiden taustana elämän silmänräpäys,\njolla saattoi nyt sitä ajatellessa huomata olleen tärkeän merkityksensä\nsekä silloin että myöhemmin. Siitä oli alkanut oma suonensa, joka oli\nkiemurrellen kuvittanut elämän malmia. Kuinka lukemattomia sellaisia\ntapahtumia mahtuikaan Santerin elämään, vaikka hän oli vielä niin\nnuori, ja miten tavaton vaikutus niillä jokaisella oli ollut. Sen\nhän näki nyt, kun tiesi saavuttaneensa määränsä pään ja kääntyneenä\nkatsomaan kulkemaansa taivalta totesi sen joeksi, johon liittyi\nlukemattomia sivuhaaroja.\n\nSanteri kysyi itseltään, maatessaan henkihieverissä suutarin\nperäkamarissa, mistä johtui, että hänen muisteluksensa, kuumekuvansa,\najatuksensa, olivat yleensä valoisia, viipyen vain elämän onnellisissa\npuolissa? Järjestikö armelias luonto tai joku järkemme piirin\nulkopuolella hallitseva, käsittämätön, mutta ihmistä rakastava\nvoima niin, koska tahtoi lieventää hänen osaansa? Santeri antautui\nmielellään uskomaan näin, sillä hän oli jo nuorukaisena tullut varmasti\nvakuuttuneeksi siitä, että sieluun saattoi puhjeta yhtäkkiä eräänlainen\nseesteinen loiste, joka tuotti sanomattoman suuren onnentunteen.\nSanteri oli kokenut sen herätessään nuoruuden vaikeaan murroskauteen\nja joutuessaan yksin, ilman kenenkään apua, suorittamaan ratkaisuja,\njoista saivat alkunsa ehkä tärkeimmät suonet hänen elämänsä marmorissa.\nSe oli ollut toisen kerran vain silmänräpäys, mutta oli saattanut\njoskus väreillä selittämättömänä kirkkauden ja kauneuden paisteena\nkauemminkin, soinnuttaen silloin sielunelämän niin harmooniseksi,\nrauhalliseksi, rakkauden, hyvänsuonnin ja vaatimattomuuden täyttämäksi,\nettä hän kulki kuin ylimaallisessa hurmostilassa. Sitten se katosi ja\nhän vietti taas sielullisesti harmaita, alakuloisia, myrskyisiäkin\narkipäiviä, odotellen onnetonna, ristiriitojen, taistelujen, kiusausten\nja lankeemusten uhrina, sen uutta puhkeamista. Se saattoi viipyä\npoissa kauan, vuosiakin, mutta Santeri tiesi sen varmasti tulevan.\nSitä hän erikoisesti vartosi nyt kuolinvuoteellaan, sillä hän tiesi\nsen saavuttua olevansa autuaista autuain ja voimakkaista voimakkain.\nVielä se ei ollut tullut, mutta ehkä hänen ajatustensa askartelu\nvain seesteisissä elämänkuvissa, kuin työskentelemässä elokuisella\nviljavainiolla, jolloin ilma on raikasta ja taivas kuulas ja korkea,\noli sen vaikutusta ja tulon ennakkoviestiä.\n\nMatkustaessaan silloin Kuoleman junassa Laurin veljellisessä hoidossa\nhän oli vielä ollut ensimmäisen tyrmistyksen katkeralla asteella,\nsielullisesti sijoittumattomana asemaan, johon oli äkkiä joutunut.\nSehän oli luonnollista ja ymmärrettävää. Kun oli päästy Helsingin\nsumusta sisämaahan, olikin tullut kirkas kuutamo, joka valaisi\nhaaveellisesti lumisia maisemia, junan kiitäessä kohisten näiden\nläpi. Santeri oli uudelleen, nyt jo melkein tahtomattaan, eläytynyt\nmielikuvaansa junasta, jota Kuolema kuljettaa talvisten metsien ja\nlakeuksien läpi kohti kaukana olevaa korkeata linnaansa. Hän suorastaan\nnäki Kuoleman tuolla etupäässä, veturissa, käsi koneen kammissa,\ntotisena ja juhlallisena, mutta luukasvoilla silti kaamea irvistys,\nhoitamassa kuljettajan tehtävää, ja hänen linnansa vähitellen nousevan\nyhä lähemmäksi ja kasvavan yhä korkeammaksi. Kun ajettiin jonkin\nsillan yli ja siitä aiheutunut huumaava jyminä täytti vaunun, Santeri\nkuvitteli, että silloin Kuoleman juna oli hurahtanut linnan korkeasta\nportista sisään ja saanut portin holvin jylisemään kuin ukkonen. Kun\nsitten tultiin perille ja hoitajatar otti Santerin huostaansa sekä vei\nhänet vuoteeseen huolimatta siitä, että oli päivä, Santerin mielikuva,\nettä hän nyt oli Kuoleman linnassa ja että kaikki hänen näkemänsä\nihmiset olivat vainajia, vaikka touhusivatkin kuin elävät, tuli\nkiusallisen, peloittavan todellisuussävyiseksi. Siihen vaikutti sekin,\nettä Lauri, joka oli terve ja elävä, erotettiin pois vainajien joukosta\nja sai asuntonsa vierashuoneessa. Vasta muutaman päivän kuluttua,\ntutustuttuaan potilaisiin ja parantolaelämän joskus sangen iloisiinkin\npuoliin, Santeri alkoi vapautua mielikuvansa hypnoosista. Se uudistui\nkuitenkin joka kerta, kun parantolan lääkäri tutki häntä. Valkoisessa\nvaipassaan, koputellessaan ja kuunnellessaan tärkeän näköisenä ja\nselaillessaan papereitaan, hän tietenkin oli Kuolema, joka nyt otti\ntarkempaa selkoa uusista vainajistaan voidakseen sen mukaan sijoittaa\nkunkin hänelle parhaiten sopivaan osastoon.\n\nSanteri hymähti muistaessaan parantola-aikaansa. Hänen siellä\ntapaamansa inhimillisyys oli niin monenlaista, että sen ilmiöiden\nseuraaminen aluksi valtasi kokonaan hänen huomionsa. Ollessaan\nvuoteessa ensimmäiset kolme päivää hän ei nähnyt potilaista muita kuin\nsen, joka meni hänen huoneensa läpi sisempänä olevaan huoneeseen.\nOmituista kyllä hän sattui olemaan tuttava Santerin omasta kaupungista,\nvieläpä nuorempi koulutoveri. Hän oli kaikesta päättäen tuomittu,\nmutta se ei ollut masentanut hänen iloisuuttaan eikä huumoriaan.\nSittemmin Santeri huomasi hänen lemmenkaipuunsa olevan tavattoman\nkiihkeää, ikäänkuin tietoisuus siitä, että elämän korkein lahja oli\njäänyt nauttimatta, olisi syössyt hänet epätoivoon ja herättänyt vielä\npoismenon aattona hurjaa kaihoa. Santeria tämä oli vavahduttanut,\nsillä tunne-elämän tuon puolen kiihtyminen kuumeen ja herkistyneen\nmielikuvituksen vuoksi ei ollut hänellekään tuntematonta. Jouduttuaan\nsitten makuuhalleihin ja potilaiden pariin siellä, ruokasalissa\nja seurusteluhuoneissa, Santeri ei voinut muuta kuin kummastellen\nkatsella eteensä avautuvaa inhimillisyyden näytekirjaa. Oli kuin\nolisi selaillut seinäpaperimalleja, sillä niin erilaisia nämä ihmiset\nolivat ulkonaisten väriensä ja kuvioidensa puolesta -- samalla\nkertaa kuin siitä huolimatta olivat pohjaltaan kaikki paperia,\nyhtäläistä inhimillisesti haurasta ja heikkoa, helposti repeilevää\nainetta. Pikku paroonitar, jonka lapsenkasvoja kuumeen puna somisti\nerikoisesti, oli kuin neitsytkammion seinäpaperien iloinen, vaalea,\nheleä kukkakuvio, jonka keskellä leijailee rokokoo-amoriini jousi\njännitettynä, valmiina sinkoamaan kohtalokkaan nuolensa. Kuinka\nmiellyttävästi, muka tietämättömänä ulkomuotonsa, katseensa ja\näänensä, pienen erikoisen naurahduksensa, sisältämästä viehätyksestä,\nparoonitar osasi aloittaa suhteen siellä, toisen täällä, ja\nylläpitää niitä ei vain mitä hienoimmalla tahdikkuudella vaan myös\nja erikoisesti sillä sydämellisellä hyvyydellä, joka oli hänen\nolemuksensa aidoin sisällys. Santerikin oli viehättynyt häneen ja\nsaanut hänen seurastaan tuulahduksen siitä hienosta runoudesta, joka\nympäröi hänen haavemaailmassaan nuoret naiset tuoksuvana lumopilvenä.\nMikä rajaton tragiikka! -- hän tunsi sen joskus musertavan elävästi\n--, että tuon vielä aivan nuoren ja täyteläisenä väräjävän poven\nalla asui myrkyllinen käärme, joka sekunniksikaan taukoamatta\nkalvoi neidon elinvoimaa tehdäkseen hänestä lopuksi onton, kuolleen\nruumiin, elollisuuden ja kauneuden hirveimmän vastakohdan. Santeri ei\nvoinut eikä halunnutkaan karkoittaa muististaan pikku paroonittaren\nilmettä eikä eleitä silloin, kun kesken hänen vilkkainta, suloisinta\nliverrystään Kuolema antoi vihjauksen läsnäolostaan aiheuttamalla\nhänelle yskänkohtauksen. Nähdessään ensimmäisen kerran, miten\nhienosti, sekä äänin että ilmein ja kädenliikkein, hän tällöin hoiti\nsylkypulloaan, tehden koko puuskasta mitä siroimman kulttuurinäytteen,\nSanteri totesi siihen saakka olleensa tietämätön siitä, että\nsivistyksen avulla saattoi tehdä keuhkotaudista \"keuhkotaiteen\".\n\nSanteri unohtui usein ajattelemaan potilastovereitaan, elämän ulapalla\nhaaksirikkoutuneita, jotka Kuolema oli pelastanut laivaansa. Hieno\ntohtorinrouva, jolla oli tummat, kosteat gasellinsilmät, pysyttäytyi\nerillään ja koetti salata siunautunutta tilaansa valkoisella,\nvyötärön alapuolelle ulottuvalla hartiahuivilla, mikä antoi hänelle\nespanjattaren ulkonäköä. Unohtaessaan, missä oli, hän vaipui syviin\nmietteisiin ja muuttui niin murheellisen näköiseksi, että ympäristö\njoskus huomasi sen ja hiljensi keskusteluansa. Santeri mietti, mahtoiko\nhän ehkä tuolloin ajatella lastansa, jolle antoi elämää samalla kertaa\nkuin Kuolema jäyti hänen itsensä henkeä. Omituinen kilpailu tämä\nElämän ja Kuoleman välillä! Kumpi saa työnsä ensimmäiseksi valmiiksi\nja voittaa kilpailun: edellinenkö luomalla lapsen ja saattamalla hänet\nilmoille tai jälkimmäinen surmaamalla ennen sitä äidin ja siis myös\nlapsen? Santeri oli sittemmin nähnyt kuolinilmoituksesta Kuoleman\nvoittaneen. Tietenkin oli niin käyvä, sillä äiti ja lapsihan olivat jo\nKuoleman linnassa, josta ei juuri ollut poispääsyn toivoa.\n\nMuhkea venakko ei ollut keuhkotautisen näköinen, vaikka todellisuudessa\noli tämän sairauden toivoton uhri. Hän oli vaalea kuten aidon\nslaavittaren tuleekin, mantelisilmäinen ja sulokatseinen. Hänen\nkätensä olivat valkoiset ja niiden liikkeet pehmeät, sulavat,\nteholtaan hypnoottiset. Santeri totesi väkisin kiintyvänsä katsomaan\nniitä ja joutuvansa kuvittelemaan niiden suomia hyväilyjä. Oli kuin\nvenakko olisi tällöin salaisen sympatian kautta saanut vihjeen\nSanterin luvattomista mielikuvista, koskapa hän usein juuri noina\nsilmänräpäyksinä suuntasi Santeriin omituisen, erikoisen katseen.\nSanteri huomasi sen ja koetti eritellä sen sisällystä. Siinä oli hiukan\nylpeätä voitonvarmuutta, tietoisuutta naisellisuuden voimasta, vihjeitä\nennen eletyistä ja koetuista elämänhetkistä, jotka olivat korkeimmassa\ntäydellisyydessään sisältäneet sen, mikä oli nyt vaihdetuissa\nsilmäyksissä syvintä, salaisinta ja samalla rohkeinta, ja ennenkaikkea\nyhä vielä palavaa, sammumatonta, tyydytystä kuumasti halajavaa\nelämänjanoa. Santerin täytyi sulkea silmänsä tai katsoa muualle,\nsillä hänestä tuntui kuin olisi noiden mantelisilmien katseessa ollut\nmystillistä lumovoimaa, jonka vaikutuksen alaiseksi hän ei tahtonut\njoutua.\n\nHeitä oli kymmenittäin näitä Kuoleman linnan vieraita, nuoria ja\nkeski-ikäisiä, miehiä ja naisia, jokainen oma kuvionsa elämän\nkirjavasta seinäpaperista. Heidän isännästään, joka oli tuonut heidät\ntänne täysihoitoon, ei kukaan puhunut sanaakaan. Ei Santeri liioin\nvoinut muistaa puhutun hänestäkään, joka on Elämän ja Kuoleman herra.\nVain joskus saattoi musiikkihuoneesta kuulua sairaan laulajattaren\nsydämeen koskeva laulurukous, joka viiltävän aidolla tunteella,\ntodellisella sielun itkulla, kapinoi sallimusta vastaan ja samalla\nraukeni armoa anoen hänen jalkainsa juureen. Laulu tunkeutui Kuoleman\nlinnan kammioihin ja niiden hoidokkien sydämeen.\n\nEhkä olikin parasta vaieta molemmista ja antaa jokaisen olla harras\nsydämessään omalla tavallaan. Santeri ei tahtonut sanoa tähän mitään.\nJa mitenpä olisi voitu vihjatakaan isäntään, Kuolemaan, sillä\nolisihan se ollut perin tahditonta, epähienoa, koska isäntä oli aina\nsaapuvilla, oltiin missä tahansa. Seurusteluhuoneiston vilkkaassa\nhälinässä, päivällispukuisten vieraiden keskustellessa, pelatessa\nseurapelejä, kuunnellessa soittoa ja viettäessä yleensä iltahetkeään\nniinkuin olisivat olleet terveitä, olisi ollut suorastaan julmaa\njohtaa kenenkään ajatuksia Kuolemaan, joka ilmankin pimensi tätä\npientä, kirkasta silmänräpäystä kaikille läheisellä läsnäolollaan.\nVakavana, asiallisena, Kuolema oli aina saapuvilla näiden inhimillisten\nseinäpaperikuvioiden viimeisissä naamiaisissa.\n\n\n6\n\nSanterin sairausaika oli ulkonaisesti niin hiljaista kuin olla voi,\nsillä hän ei jaksanut puhua muuta kuin kuiskaamalla. Isä-vanha ja\nkaikki, jotka kävivät hänen luonaan, liikkuivat varpaisillaan ja\npuhuivat hiljaa. Pitkiä aikoja hän vietti unen kaltaisessa tilassa,\nei täysin nukkuen, mutta olematta hereilläänkään. Eräänä päivänä\nhänen korviinsa kuului ääni, joka oli tässä vaiheessa uusi, mutta\nsilti vanhastaan tuttu. Ponnistautuen valveille turtumuksestaan ja\npolttavista kuumeunistaan Santeri avasi silmänsä ja näki vuoteensa\nvieressä Lahjan. Tämä oli sairaanhoitajattaren puvussa. Huomattuaan\nSanterin heräävän hän otti kostean liinan ja alkoi tottuneesti pyyhkiä\nhänen hikisiä kasvojaan ja käsiään. Santerin kysyvään katseeseen,\njoka oli jo ehtinyt vilkaista huoneeseen ja nähdä siinä uusia\nsairaanhoitovälineitä, hän vastasi hiljaa, kumartuen hänen puoleensa:\n-- Niin, minä tässä olen. Olen saapunut hoitamaan sinua...\n\nSanteri katsoi syvälle Lahjan silmiin ja näki nyt ihmeekseen niistä\ntuikkivan sen kimmellyksen, jota ei ollut aikaisemmin ymmärtänyt niissä\nolevan ja jonka oli turhaan odottanut syttyvän Elsan katseeseen.\nYhtäkkiä hän tunsi suomuksien putoavan silmiltään ja totesi olleensa\nsokea, joka ei ollut nähnyt todellisuutta, vaan oli ajanut viivatulta.\nHän puristi Lahjan kättä ja kuiskasi:\n\n-- Niinkö se on ollutkin ja senkö tähden?\n\n-- Niin...\n\n-- Olet siis rakastanut minua?\n\n-- Vain sinua aina...\n\nSanteri raukeni hervottomaksi ja hänen kätensä alkoivat täristä. Hän\nkuiskasi:\n\n-- Minä sokea ja itseäni löytämätön, onneton ihminen. Selvästi huomaan\nnyt, että minäkin olen rakastanut sinua ja vain luullut rakastavani\ntoista...\n\n-- Elsaa? kysyi Lahja.\n\n-- Niin. Minua hullua miestä! Ja nyt on kaikki myöhäistä! Minusta ei\nole mitään jäljellä... Miksi et milloinkaan avannut silmiäni?\n\n-- Koska luulin tunteidesi suuntautuneen toisaalle ja olin ylpeä.\nElämässä joudumme joskus olemaan sokkosilla. Mutta nythän on kaikki\nselvää! Etkö tunne, kuinka meille on kaikesta huolimatta säästynyt\nsirunen onnea, joka nyt täyttää sydämemme?\n\n-- Tunnen, Jumalalle kiitos! Olen tällä hetkellä suunnattoman rikas\nhuolimatta siitä, että Kuolema odottaa ovella. Sanommeko tästä\nkenellekään?\n\n-- Emme. Tämä asia ei kuulu enää ihmisille, vaan on Jumalan ja meidän\nkolminkeskinen.\n\nSanteri mietti ja virkkoi sitten:\n\n-- Luulen kuitenkin, että minun on kerrottava tästä Laurille.\n\n-- Jos pidät sitä välttämättömänä, niin tee se. Uskothan Jumalaan,\nSanteri?\n\n-- Sydämestäni ja sielustani. Hänen rauhansa on astunut rintaani ja\nantaa minulle rohkeutta mennä rajan yli. Mutta silti...\n\n-- Mitä niin?\n\n-- Pidä minua kuitenkin kädestä kiinni, kun lähtöni koittaa... Sinun\npehmeät, lämpimät kätesi... Ne olivat mielestäni ennen kuin äidin. Nyt\nne ovat yhtäkkiä muuttuneet myös rakastetun käsiksi. Mikä vahinko, että\nhuulillani on kuolettavaa myrkkyä...\n\nHänen kuiskauksensa tukahtuivat siilien, että Lahjan suudelmat\npainuivat hänen huulilleen, silmilleen, kasvoilleen, ja että Lahjan\nkyyneleet polttivat hänen ihoansa. Hän ei kyennyt vastustamaan, vaan\notti kokemansa autuuden vastaan elämänsä yhdennellätoista hetkellä\nJumalan korvauksena kaikesta siitä osattomuudesta, minkä oli saanut\nelämässään kokea. Hän kuiskasi moittivasti:\n\n-- Miten saatoit! Ryhdy heti varjelemaan itseäsi tartunnalta!\n\nLahja sanoi harkiten, viivytellen, kuin puhuen itsekseen:\n\n-- Jos olisin jättänyt tekemättä tämän, en olisi antanut sitä\nmilloinkaan itselleni anteeksi. Se oli meidän hääsuudelmamme. Ja kaikki\nyöt, jotka nyt vietämme yhdessä, ovat hääöitämme, sinä siinä, minä\ntässä, käsi kädessä, Jumala pappina, Kuolema todistajana. Eromme on\nvain näennäinen, sillä pian tulen jäljessäsi. Mutta nyt annan sinulle\nlääkettä ja rauhoitan sinut uneen. Tämä on rasittanut sinua liian\npaljon...\n\n\n7\n\nSanteri ummisti silmänsä ja vaipui pian heikkouden ja unen väliseen\nhorrokseen, jossa mielikuvat hulmusivat kirkkaina ja alati vaihtuvina.\nPohjalla vallitsi kuitenkin seesteinen rauha, tuo ihmeellinen auer,\njoka oli puhjennut hänen sieluunsa pitkän taistelun, rukoilemisen\nja odottamisen jälkeen sillä hetkellä, jolloin hänen oli täytynyt\npoistua sairaalasta. Häneltä olivat loppuneet rahat, viimeisen lainan\nviimeinen erä, eikä hän voinut enää saada uusia varoja, koska ne olisi\ntarvittu tällaiseen tarkoitukseen. Hänen oli mahdotonta pyytää ketään\ntakaajakseen, sillä olisihan luoton antaminen keuhkotautiselle ollut\naivan järjetöntä. Hänellä ei ollut valittavana mitään muuta kuin\npalaaminen suutarin peräkamariin, kuollakseen siellä, alkuperäisessä\nlähtöpaikassaan, vanhan isänsä turvissa, niin pian kuin mahdollista.\nSiihen ei voisi kulua pitkää aikaa, sillä tutkittuaan häntä viimeisen\nkerran ylilääkäri oli katsellut häntä miettiväisesti ja sanonut,\nettä nyt, kun kevät on ovella, \"te yhtähyvin voisitte matkustaa\nkotiin\". Kyseltyään sitten hienotunteisesti Santerin kotioloista\nhän oli ojentanut kätensä hyvästiksi ja sanonut: \"Valitettavasti ei\nkaikki elämässä ole sellaista kuin toivoisimme. Ei auta muu kuin\nalistuminen. Ja onhan sielläkin sairaala\". Ylilääkärin katseesta\noli tuikahtanut inhimillinen sääli, kadotakseen kuitenkin samalla.\nEihän hän voinut ryhtyä suremaan kohtaloita, jotka soljuivat hänen\nohitseen loppumattomana kulkueena, karavaanina, jota Kuolema johti\nharkitsevasti, taitavasti, elämän hiekka-aavikon ja samum-tuulien\nläpi. Päästyään huoneeseensa Santeri oli vaipunut vuoteelleen ja\npuhjennut katkeraan itkuun. Vaikka tuomio, jonka hän juuri oli kuullut,\nei ollut ollut hänelle odottamaton, niin se oli silti kiskaissut\nhänen sydämestään irti siellä vielä kituneen viimeisen toivon yrtin.\nSiihen kohtaan, jossa sen juuri oli ollut kiinni ja jonka nimi oli\nElämä, oli tullut syvä, kuolettava haava, josta valui verta kuin\nverensyöksyssä ja joka ei ollut milloinkaan paraneva. Sielun kapina\nhumahti hänen ylleen kuin hyökyaalto ja hän kirosi Jumalaa hänen\narmottomuudestaan. Rajaton kaipuu, jota hän ei ollut vielä saanut\nvähimmälläkään tavalla tyydyttää, vaan jota hän oli tähän saakka\nvain rakentanut, lisäten siihen aina uusia aineksia sikäli kuin oli\nkaukaa katsellut maailman ihanuutta, poltti hänen koko olemustaan ja\ntuotti hänelle hirveitä janon tuskia. Pohjaton traagillisuus, joka\njohtui kaikkien elämänsuunnitelmien äkillisestä luhistumisesta, täytti\nhänet karvaalla katkeruudella ja ivalla itseä kohtaan. Taistellen ja\nkapinoiden näin hengessään Santeri oli maannut suullaan vuoteellaan ja\nitkenyt kohtaloaan, jonka ei ollut milloinkaan uskonut muuttuvan näin\narmottomaksi.\n\nMutta sitten oli yhtäkkiä, selittämättömästi ja salaperäisesti,\nalkanut virrata sydämeen tuota ihmeellistä autuutta, jota Santeri niin\nrakasti, tuota seestynyttä, sovinnollista rauhantunnelmaa, joka auttoi\nihmisen kohoamaan kaiken maallisen yläpuolelle. Se oli kuin tuoksua,\njoka tuomien kukkiessa saapuu suvihenkäyksien kantamana ja täyttää\nhuoneen lumopilvillään. Santeri tunsi sielussaan sen rauhoittavan,\npuhdistavan, ylentävän vaikutuksen kuin se olisi ollut pyhää savua, ja\nlepäsi sen suomassa lievittävässä lohdussa. Sitten alkoi kaukaa kuulua\nkuiskausta, ilman tajuttavia sanoja, mutta silti tarkoitukseltaan\nselvää. Santeri kohotti jännittyneenä päätänsä kuin kuunnellakseen\ntarkemmin. Se oli totta. Läsnä oli ei vain ääni vaan myös katse, kaukaa\nsaapuva pyhä silmäys, jonka tutkiva, sydämen syvimpiin kuiluihin\ntunkeva voima paljasti kaikki. Äkkiä Santeri tunsi vastustamatonta\nsekä halua että pakkoa täydellisesti totella tuota ääntä ja silmäystä,\nluopua kokonaan kaikesta, mitä luuli omistaneensa ja oli halannut ja\nhaaveillut, köyhän vaivaisimmastakin osasta. Tahtoi tai ei hänen täytyi\nulkonaisestikin ilmaista tämä antautumisensa vaipumalla niin alas kuin\npääsi, polvilleen, otsa maahan. Siinä hän tunsi kokevansa Jumalan armon\nja vastaanottavansa sieluun hänen rauhansa lopullisesti. Syvä huokaus,\njoka vavahdutti hänen koko ruumistansa kuin olisivat kaikki maalliset\nnyyhkytykset loppuneet ainaiseksi, kohosi hänen rinnastaan. Hän tunsi\npelastuneensa ja poistui parantolasta mieli niin seesteisenä, että se\nheijastui hänen ulkomuodostaankin.\n\nKeskustellessaan isä-vanhan kanssa Santeri oli vähitellen päässyt\nselville ristiriidasta, johon isä katsoi joutuneensa Jumalan kanssa.\nVaikka olikin alistunut Jumalan tahtoon, suutari silti pysyi\nkäsityksessään, että jos tuo esirukous oli jotakin vaikuttanut ja\nSanteri sen johdosta jäänyt henkiin, silloin oli samalla syntynyt\nmolemminpuolisen sopimuksen kaltainen välipuhe, jota ei saanut\nyksipuolisesti ja ilman ikäänkuin laillista irtisanomisaikaa rikkoa.\nSuomalaisena miehenä suutarimestari Koskinen oli tottunut tarttumaan\n\"sanasta miestä, sarvesta härkää\" eikä voinut siis muuttaa käsitystään,\nettä tässä oli kuin olikin toinen sopimuspuoli syönyt sanansa. Kun\nSanteri oli nyt uskonnolliselta ajatus- ja tunne-elämältään äärimmäisen\nherkkä, häntä oli ensin loukannut ja peloittanut isän tällainen\nkapinoiminen Jumalaa vastaan, mutta sitten hän oli rauhoittunut. Isän\njyrkkä pysyminen käsityksessään ja kiinnipitäminen siitä, minkä katsoi\nselväksi oikeudekseen, ja hänen murheellinen, vakava suhtautumisensa\ntähän välien rikkoutumiseen Jumalan kanssa ja koko asiaan ilmaisivat\nhänen perin rehtiä mielenlaatuaan ja ehdotonta periaatteellista\ntinkimättömyyttään. Kuta enemmän Santeri ajatteli tätä erikoislaatuista\nristiriitaa, sitä jylhemmältä ja traagillisemmalta se hänestä tuntui,\nja samalla sellaiselta, ettei Jumala voinut siitä isälle todestaan\nvihastua. Suutari oli menettänyt kaikki, vieläpä köyhälle kuuluvan\nosansa, ja alistunut tähän, sillä Jumalallahan oli oikeus ottaa ja\nantaa ja olkoon hänen nimensä siitä huolimatta aina kiitetty, mutta\nsiihen hän ei voinut rehellisenä miehenä mukautua, että selvä sopimus\nrikottaisiin. Tyytymättömyys tässä kohdassa saattoi kyllä olla synti,\nmutta se ei vaikuttanut asiaan, koska suutarimestari Koskisella ei\nollut tapana muuttaa mielipiteitään, jos oli kerran harkiten ne\nmuodostanut. Santerin huomautukseen, että olihan Abraham ollut valmis\nuhraamaan Iisakin, Jumalan ihmeen kautta hänelle suoman perillisen,\nkun Jumala oli ilmoittanut muuttaneensa mielensä ja vaativansa sitä,\nsuutari oli nöyrästi vastannut valitettavasti olevansa kykenemätön\nsellaiseen uskoon, tottelevaisuuteen ja alistumiseen. Hän oli vanha,\nheikko suutari, jonka ei sopinut kilpailla kenenkään, saati sitten isä\nAbrahamin kanssa, ja niinpä hänen täytyi katsoa välipuhe laittomasti\nrikotuksi ja pysyä siinä. Jos hänen sen vuoksi täytyisi kärsiä, niin,\nvaikka joutua kadotukseen, niin hän ei kuitenkaan voinut rehellisestä\nvakaumuksestaan tinkiä. Santeri oli kuunnellut häntä ihmetellen, toisin\nkerroin vahvasti aavistellen asian humoristista, toisin traagillista\npuolta. Eikö tässä ollut kysymyksessä helleenien murhenäytelmän\nydinkohta: ihmisen ristiriita ikivoimien kanssa, vaikka näyttämönä\nolikin vain suutarin peräkamari? Katsellessaan, kuinka isä-vanha\ntaisteli Jumalansa kanssa sekä rukouksin että syventyen jumalansanaan\nja kuinka hän aina päätyi siihen tosiasiaan, ettei voinut tinkiä siitä,\nmikä oli hänen oikeutensa ja rehellinen käsityksensä, Santeri lohdutti\nitseään sillä, ettei Jumala tietenkään voinut olla suutaria kohtaan\npikkumainen eikä turhantarkka, vaan antoi isä-vanhalle hymähtäen\nanteeksi hänen tosisuomalaisen härkäpäisyytensä.\n\nKuinka suurta rauhaa ja onnea hän tunsikaan joka hetki sen jälkeen,\nkun oli sairaalassa luopunut itsestänsä ja ottanut vastaan sen, jota\nihmisellä ei ole omasta voimastansa ja jonka hän voi saada vain armon\nihmeen kautta. Syvästi kiitollisena hän tunsi, kuinka Jumala edelleen\njakoi hänelle lahjojansa, palkiten hänet nyt viimeksi aavistamattoman,\npalvelevan rakkauden avautumisella. Kuin auringon keväinen lämpö\nse ympäröi häntä, ei repivänä intohimona eikä omistamisen haluna,\nvaan rajattomana uhrautumisena ja itsensä unohtamisena. Hän ei ollut\nmilloinkaan voinut kuvitella, mikä syvä lohdutus asuu rakastavan,\nhyvän naisen pehmeissä, äidillisen hellissä käsissä, kun ne pitävät\nvälissänsä sairaan kuumeesta polttavaa ja tuskista värisevää kättä.\nNiistä virtaava rauha on suloista palsamia ei vain ruumiille,\nrikkirevitylle hermostolle, vaan myös sielulle, jonne se sataa\nhienona, kimaltelevana, viihdyttävänä terhenenä. Mikä armo, että hän\nsaattoi suhtautua kaikkeen menneeseen, köyhyyteen ja nöyryytyksiin,\nymmärtävästi, sovittavasti ja humoristisesti, vapaana katkeruudesta ja\ntuomitsemisen halusta. Katsellessaan lakkaamatta edessänsä hulmuavaa\nkuvasarjaa hän totesi hämmästyen ja ilahtuen, ettei köyhän osa\nollutkaan niin vähäinen kuin olisi voinut nimestä päättäen luulla.\nPäinvastoin se sisälsi suuria rikkauksia, kun vain ymmärsi ottaa ne\nsiitä.\n\nSanterille tuotti suurta iloa se, etteivät hänen ystävänsä unohtaneet\nhäntä. Insinööri, joka alkoi kallistua vanhemmalle puolelle, tuli\neräänä päivänä katsomaan häntä ja antoi hänen hienosti ymmärtää,\nSanterin vihjattua asiaan, ettei pidä olla huolissaan takuisiin\nmenevistä rahoista. Ne eivät olleet menneet turhaan ja Santeri oli\naikoja sitten, ennenkuin oli niitä saanutkaan, maksanut ne takaisin\nleikkimällä Lennart-vainajan kanssa ja kertomalla hänelle taikapallon\nihmeistä. Insinöörin kummallisiin, kieroihin silmiin ilmestyi\nsurua hänen puhellessaan näin. Hänen hyvästellessään Santeri tuli\najatelleeksi samoin kuin kerran Alli-rouva ja arvattavasti moni muu,\nettä insinöörin vahvoissa, tukevissa käsissä asui suuri onni. Mikä\nmurhe, ettei kaunis Emma-rouva ollut saanut vastaanottaa sitä pitempää\naikaa. Santerin mieleen nousi hämärä ajatus, että siinä oli tapahtunut\nsuuri yleinen vahinko, koska jotakin oli jäänyt ilmaisematta siitä\nrakkaudesta, jota elämä ei milloinkaan osoita kylliksi.\n\nPastuska ja Alli-rouva olivat kuin hänen äitejänsä Lahjan tuloon\nsaakka, mutta väistyivät tällöinkin vain hiukan taammaksi, sen verran,\netteivät olisi olleet tiellä. He samoin kuin kaikki muut ymmärsivät\nselityksittä, niillä oikeudella Lahja otti sijansa Santeri-rievun\nvuoteen vieressä. Se oli liian hieno ja pyhä asia kosketeltavaksi edes\nvihjauksin, mutta samalla sisällykseltään niin voimakkaasti kauneutta\nsäteilevä, että se viipyi alati hellyttävästi ympäristönsä mielessä.\nRosina-täti ilmestyi kaupunkiin ja vieraili siellä päiväkausia,\nkuluttaen monet hetket Santerin vuoteen vieressä. Santeri oli nyt\nsalassa hänen poikansa, jota hänen täytyi koettaa edes jollakin tavalla\nilahduttaa. Rosina-täti ei ehkä itse tiennyt tekevänsä sitä parhaiten\nsillä koko olemuksestansa säteilevällä naisellisuuden sulolla, jonka\nSanteri muisti jo lapsuudestaan ja jota oli Lahjaan periytynyt niin\npaljon.\n\nYstäväpiirin reunoiltakin ilmestyi silloin tällöin joku. Kauralan\nmestari, jonka askeleet olivat jo käyneet hiihtäviksi, tuli eräänä\npäivänä Santerin luo, syyttäen saapumisestaan kaunista ilmaa, joka oli\nhoukutellut hänet näin kauas. Hän oli ajatellut kysäistä, ehtisikö\nSanteri tulla leikkaamaan hänelle kantoja, häneltä kun se kävi niin\nnäppärästi, mutta oli sitten -- vanha tohelo -- muistanut ajan kulun\nja sen, että Santerihan oli maisteri, joka arvattavasti ei enää tehnyt\ntuollaista työtä. Sairautta on paljon ja kuolema kyttää-pensaan\ntakaa elämäntien vaeltajia ampuen tänään minut, huomenna sinut, niin\nmurheellista kuin se onkin. Eikä Santerin tarvitse niistä takuista\nhuolehtia, sillä ne kyllä tulevat hoidetuiksi. Tärkeintä on, että\nSanteri selvittää asiansa sen suuren takuumiehen kanssa, joka on\nluvannut suorittaa syntivelkamme. \"Hyvästi nyt, poikaraukka! Näin emme\nolisi uskoneet käyvän, mutta ensimmäisenkö kerran sitten Jumala sotkee\nihmisten riitingit!\"\n\nHän meni ja melkein heti hiipi sisään Kyssä-Kustaa, Santerin\nluokkatoverin, Anttonin, veli, läkkiseppä, johon Santeri oli tutustunut\ntyöskennellessään kansan voimalla perustetussa uudessa sanomalehdessä.\nKyssä-Kustaa oli tinkimätön, uhrautuvainen aatteenmies, joka oli\nasettanut päämääräkseen kauniin ja oikean ihanteen: työväen eli hänen\noman yhteiskuntaluokkansa taloudellisen ja sivistyksellisen nousun.\nVaikka Santeri ei ollut omaksunutkaan työväenliikkeen teoreettista\noppirakennelmaa ja sen monet ilmiöt ja käytännöllisen toiminnan\npiirteet vaikuttivat häneen torjuvasti, hän oli silti säädylleen\nuskollinen ja harrasti palavasti sen kohoamista ihmisen arvoisiin\nolosuhteisiin. Siksi hän empimättä ja sivuseikoista välittämättä\ntyöskenteli uudessa työväenlehdessä, jonka sieluna oli Kyssä-Kustaa.\nSellaista sielunpaloa Santeri ei ollut aikaisemmin nähnyt. Liikuttava\noli ihailu, jota Kustaa osoitti kaikkea tietoa kohtaan, se harras\npalvonta, jolla hän suhtautui oppineisiin miehiin ja asioihin. Santeri\noli hänen mielestään päässyt näissä puolissa sangen korkealle.\nTeki tai puhui hän mitä vain, Kustaan ihaileva ilme oli aina hänen\npalkintonansa. Mutta Kustaan harrastus oli vienyt hänet vähitellen\nluisuvalle pinnalle. Uuden lehden raha-asiat kun pakostakin olivat\nheikot ja vaativat alituista tukea, Kustaa joutui vähitellen antamaan\nsille kaikki säästönsä. Se tapahtui aina korkean innostuksen hetkinä,\njolloin asiat esiintyivät erikoisen hurmaavina siksi, että niitä\nkatseltiin koreiden, ruskeata ja keltaista nestettä sisältävien\npullojen läpi. Ennenpitkää kävi niin, että Kustaan säästöt loppuivat.\nKun niiden osuus oli ollut Kustaan aatteellisen harrastuksen ja\nuhrautuvaisuuden oleellisin käytännöllinen ilmaus, eikä hän osannut\ntehdä lehdessä kirjapainon eikä toimituksen puolella mitään, hän\ntuli väkisin, aivan asiallisista syistä, kenenkään häntä erikoisesti\nhylkimättä, koko puuhassa tarpeettomaksi ja kimposi siitä irralleen\nja syrjään kuin akselista irti päässyt ratas. Mutta ei tässä kyllin,\nvaan uudessa aatteellisessa seurassa yhä vakinaisemmaksi tavaksi\ntullut käsivarren koukistaminen ja elintapojen samalla tapahtunut\nkieltämätön herraskaistuminen tekivät hänelle vaikeaksi palaamisen\ntäydellä teholla entiseen kunnialliseen läkkisepän ammattiin, joka oli\nollut Anttoni-veljen mielestä maailman paras. Näin Kyssä-Kustaa joutui\nesittämään köyhtyneen mesenaatin epäkiitollista osaa ja ajelehtimaan\ntyöttömänä ja sikäli yhä syvempään rappiotilaan joutuneena, mistä pian\nkertoivat sekä hänen kurja ulkoasunsa että kaupungin putkan päiväkirja\nja juopumissakkoluettelo. Niin olivat veljesten osat vaihtuneet, että\nsamalla kertaa kuin Anttoni laittoi poliisikamariin uutta peltikattoa,\nputkassa kuorsasi pois humalaansa hänen entinen esikuvansa tässä\nmaailman parhaimmassa ammatissa.\n\nKustaa oli sen verran ryypyissään, että puhe sujui ja tunteet elivät.\nHän pyysi anteeksi, että oli rohjennut tulla maisteria häiritsemään,\nmutta kun oli kuullut, että oltiin huonona sairaana, niin oli halunnut\ntulla kiittämään Santeria kaikesta hyvyydestä. Kuinkako lehti ja\naate menestyvät? Sitä Kustaa ei voinut sanoa sen perusteella, mitä\ntiesi, mutta hän uskoi joka tapauksessa molempien tulevan kerran\nmenemään hyvin. \"Sinä, Santeri, joka itse olet työväen lapsi, toki\nymmärtänet, että ellei työväen asiaa saada viedyksi voittoon, köyhyys\nja tietämättömyys tulevat aina pitämään vankeinaan Suomen kansaa\".\nKustaa itki näin sanottuaan viljavia kyyneleitä, kunnes hetken kuluttua\nrauhoituttuaan äkkiä ärjäisi lujasti: \"Työväen asia on pyhä!\" Hän\ntuijotti Santeriin humalaisen samein silmin, puhkesi taas itkuun ja\nhuokasi: \"Voi, että minun pitää olla tällainen ja että sinun, Santeri,\nehkä pitää nyt kuolla! Jollei minulla olisi tätä kapsäkkiä selässäni\nja sinulla keuhkovikaa, niin mitä yhdessä saisimmekaan aikaan! Huh!\"\nKustaa hirvitteli pyörein silmin aikaansaannoksiaan, puristi sitten\nSanterin käsiä ja meni.\n\nSitten oli eräs kävijä, jota muut eivät nähneet, mutta joka selvästi\nkuvastui Santerin silmiin, kun hän sulki ne ja vaipui väsyneenä,\nkuumeisena, seuraamaan ajatuksiensa virvatulia. Se oli hänen äitinsä,\nRistiina, jonka kuolinvuoteelle Santeri oli ehtinyt niin myöhään,\nettei ollut ihan varma, oliko äiti vielä silloin ollut tajuissaan vai\njo liukunut iäisyyden rajan yli. Vuosikausia Santeri oli toivonut\nnäkevänsä äidistään unta, mutta se toivo oli toteutunut ylen harvoin,\naluksi ei ollenkaan. Mutta nyt oli yhtäkkiä niin kuin äiti olisi tullut\nkotiin. Santeri kuvitteli päivän hiljaisina hetkinä äidin istuvan\nkeittiössä vanhalla paikallaan ja juovan kahvia tai tulevan illalla\nhiljaa hänen vuoteensa ääreen, katsovan rakkaasti ja huolestuneesti,\nnukkuiko Santeri, ja varovasti korjaavan peitettä. Hän näki äidistänsä\npitkiä unia, joissa heidän entinen yhteinen elämänsä uudistui\npienimpiä yksityiskohtia myöten. Kuin hereillä olevan korvin Santeri\nniiden kuluessa kuuli äitinsä sanovan rakastaen ja säälitellen:\n\"Santeri-riepu! Keuhkotaudissa! Herra Jumala armahtakoon!\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\n1\n\nLauri palasi viimeisestä tentistään mieli keveänä ja kirkkaana.\nHän oli nyt valmis kandidaatti, vieläpä hyvin arvosanoin. Nyt hän\nmatkustaisi kotiin äidin luo viemään hänelle tätä ilosanomaa. Se olisi\nsitä hauskempaa, kun Elsakin saapuisi sinne päästyään kesäkuun alussa\nkoulustaan. Silloin, niin... Lauri ei \"sanonut\" ajatustaan loppuun.\nVasta muutaman hetken kuluttua hän jatkoi: \"Silloin matkustamme yhdessä\ntakaisin Helsinkiin, ottamaan osaa maisterinvihkiäisiin\".\n\nSuuri onnen aalto tulvahti hänen sydämessään. Miten hyvin kaikki oli\nmennyt: ensin pitkät kouluvuodet sairauksineen ja muine vastuksineen,\nja sitten yliopistovuodet yhä jatkuvine taloudellisine vaikeuksineen.\nMutta jo yläluokilla Laurin terveys oli vahvistunut ja hänet oli\nvallannut suuri elämänrohkeus. Hän ei ollut pelännyt enää kuten pikku\npoikana, miten milloinkin selviydyttäisiin, vaan oli ollut aina varma\nsiitä, että selviydyttäisiin hyvin joka tapauksessa. Tullessaan syksyin\nkotiin kesätöistään hänellä oli ollut säästettynä hiukan rahaa, jonka\nhän oli antanut äidille. Hänen muistiinsa oli erikoisesti painunut\neräs syksy, jolloin hän oli saattanut luovuttaa äidille sata markkaa.\nÄidin ilme oli osoittanut hänen tulleen siitä erittäin tyytyväiseksi.\nLauri taas oli kokenut omalta puoleltaan antinsa johdosta harvinaista,\nhienoa iloa, jota ei ollut ymmärtänyt odottaa. Lukuaikanaan hän oli\nauttanut äitiään silloin tällöin velkarahoillaankin. Olihan hänen\nvelvollisuutensa pitää huolta äidistään.\n\nHän tunsi olonsa niin vapautuneeksi ja huolettomaksi, että päätti\nirtautua kaikesta muusta paitsi siitä yhdestä ajatuksesta, joka tuotti\nhänelle korkeimman mahdollisen ilon: Elsasta. He olivat tavanneet\nviimeksi tammikuun alussa, jolloin Elsa oli ollut käymässä Helsingissä.\nMitään lopullista ei ollut silloinkaan puhuttu. He olivat pitäneet\nkuulumistansa toisilleen tunteiden ensimmäisestä heräämisestä alkaen\nniin itsestään selvänä, ettei heidän välillään ollut milloinkaan\ntapahtunut muodollista, sanallista kosintaa. Heidän seurustelunsa oli\nollut äärimmäisen pidättyväistä. Lauri oli niin ujo, ettei hän ollut\nvielä tähän hetkeen saakka tarttunut Elsaa kynkästä. Suuteleminen\ntuntui hänestä tapahtumalta, joka ei kuulunut mahdollisuuksien piiriin.\nPoikasena hän oli kisaillut Elsan kanssa, mutta se oli ollut vain\nlasten leikkiä, jossa unohdettiin, oltiinko poika vai tyttö. Se oli\nloppunut sitten, kun he molemmat olivat kasvaneet ja kypsyneet. Elsa\nei enää juossut sillä tavalla hurjasti, rentonaan, kuten ennen, vaan\nesiintyi hienosti ja arvokkaasti, naisellisen pehmeästi. Hänen muotonsa\npyöristyivät, hänen povensa kohosi ja hänestä virtasi jotakin voimaa,\njoka saattoi Laurin ujostelemaan entistä enemmän. Vain joskus, kun\nhe olivat kahden, tuo ujous katosi yhtäkkiä ja sijaan tuli omituinen\nvapautuneisuus ja läheisyys kuin ei minkäänlaista erottavaa seinää\nolisi ollutkaan. Silloin Lauri unohtui kesken puheensa katsomaan Elsan\nsilmiä, kulmakarvoja, pientä suuta ja hienosti muovautunutta nenän\nlinjaa, ja pitämään hänen käsiään omissaan. Siinä oli kaikki, mitä\nhän uskalsi, mutta se riitti hänelle. Elsa salli sen tapahtua, mutta\npunehdus levisi hiljaa kaulalta hiusten rajaan saakka. Lauri katsoi\nsen nousua ja huomasi, että joka kerta Elsan suu aukeni puoliavoimeksi\nja hänen silmiinsä ilmestyi ikävöivä, haaveileva katse. Elsan kädet\nolivat pienet, valkoiset ja pehmeät. Niiden kosketus oli lämmin. Kerran\nsaatuaan ne omiinsa Lauri ei olisi mielinyt päästää niitä milloinkaan.\nHän oli totisesti rakastunut.\n\nLauri myönsi tämän hymyillen onnellisena. Hän ei mennytkään asuntoonsa,\nvaan kääntyi Kauppatorilta Kaivopuistoon päin. Hänen teki mieli nähdä\numpujen puhkeamista, kevätruohon vaaleata vihreyttä, meren aavaa\nulappaa, ja kuulla peipposen iloista, reipasta, luottavaista, joskin\nyksitoikkoista laulua. Joka kevät se ilmestyi sinne kotikaupungin\npienelle pihallekin ja heläytti lirautuksensa kuin sanoakseen, että\n\"herätkäähän jo talviunestanne, sillä olen tuonut teille kevään!\"\nKai sillä oli pesä jossakin tuomen latvapuolen oksanhangassa, niin\nkorkealla, ettei kissa välittänyt kiivetä sinne. Kissa sanoi, ettei\nse \"välittänyt\", vaikka tosiasia oli, ettei se uskaltanut. Ha-ha!\nLauri nauroi Mirrille, joka oli hallinnut ja tulisi hallitsemaan hänen\nkotipihaansa. \"Mikäs on?\" se kysyi varpusilta ja nämä lopettivat\nkiistelemisensä siihen paikkaan, niin vietävästi kuin kissan mahtavuus\nkiukuttikin niitä.\n\nLauri oli näitä miettiessään menossa pääkäytävää pitkin ravintolaa ja\nrantaa kohti, kun hänen mieleensä palasi järkyttävänä ja masentavana\nse todellisuus, jonka hän oli oman menestyksensä, tutkintonsa ja\nrakkautensa vuoksi tyyten unohtanut: Santerin sairaus. Oli kuin olisi\nsynkkä pilvi äkkiä heittänyt varjonsa sille elämän aurinkoiselle\ntielle, jota myöten Laurin kuvittelut ja toiveet olivat juuri äsken\nvaeltaneet. Hän häpesi itsekkyyttänsä, omakeskeisyyttänsä, eikä\nmennytkään rantaan, vaan istuutui lähellä olevalle penkille ja alkoi\nmiettiä Santeria, jonka katse ilmestyi hänen sydämeensä surumielisenä,\nmutta viisaana ja alistuneena. Hän otti taskustaan Santerin kirjeen,\njonka oli saanut pari viikkoa sitten ja alkoi lukea sitä uudelleen:\n\n    H. V.\n\n    Koska vointiin tuntuu tänä aamupäivänä jostakin salaisesta syystä\n    paremmalta -- hyvää tarkoittava luonto antaa väliin sairaidensa\n    levätä, jotta kestäisivät paremmin tulossa olevat entistä ehommat\n    tuskat --, vieläpä niin hyvältä, että jaksan istua, ryhdyn aikani\n    kuluksi kyhäämään sinulle raporttia oloistani. Tosinhan tulet\n    pian tänne ja ehtisit silloinkin kuulla ne laihat sanomat, joita\n    minulla voi olla kerrottavina, mutta siitä huolimatta kirjoitan,\n    sillä mieleni tekee jo nyt jutella kanssasi. Voisihan käydä niin,\n    etten enää tultuasi jaksaisikaan kertoa sitä, minkä välttämättä,\n    ystävyytemme vuoksi, tahdon saattaa tietoosi. Parempi on,\n    että se, minkä nyt ilmoitan sinulle, on sinulla mietittynä ja\n    sulatettuna jo tullessasi, ettei minun tarvitse täällä ollessasi\n    enää millään tavalla tehdä sinua levottomaksi eikä häiritä\n    ystävyyttämme.\n\n    Ensinnäkin kiitän sinua vilpittömästi ja veljellisesti siitä\n    tarjouksestasi, jonka teit ollessani vielä parantolassa, että\n    näet olit valmis lisäämään omia lainojasi hankkiaksesi minulle\n    varoja pitempiaikaiseen terveyteni hoitamiseen. Tarjous on\n    sinulle kunniaksi ja kuvaa sinun luonnettasi. Uskon myös, että\n    olit harkinnut sen ja olit valmis täyttämään sen, toisin sanoen,\n    ettet tehnyt sitä valheellisessa mielessä, laskien voivasi\n    riskeerata sen ja loistaa itsesi ja minun edessäni, koska tiesit\n    varmasti edeltäpäin, etten ottaisi sitä vastaan. Puhun tästä näin\n    avomielisesti, koska molemmat tiedämme, minkälaisia ihmiset ovat\n    ja miten lähellä heitä hiipii valhe kauneimpienkin ajatusten ja\n    tekojen hetkellä. Suuri iloni on, että voin näinä viimeisinä\n    hetkinäni vilpittömästi kiittää ja ylistää sinua jaloudestasi.\n    Minua vaivasi kova kiusaus käyttää sitä hyväkseni, sillä\n    sinultahan voisin ottaa rahoja vastaan, mutta varmuus tautini\n    paranemattomuudesta terästi tahtoani ja niin sain säästetyksi\n    sinut ylimääräiseltä velkataakalta.\n\n    Näihin sanoihini lisään nyt sen kiitoksen, jonka vielä olen\n    sinulle velkaa äsken lähettämästäsi \"piispan kirjeestä\". Sen\n    sisältämä summa, joka arvatenkin oli vähintään puolet siitä,\n    mitä lähettämisen hetkellä omistit, tuli tietenkin erinomaisen\n    hyvään tarpeeseen, koska hoitoni vie väkisin varoja enemmän kuin\n    minulla on käytettävissäni. Sinun ja muiden ystävien hyvyys\n    on tuottanut ja tuottaa tilanteessani suurta helpotusta. Olen\n    hyvin pahoillani, vanha veli, etten voi luvata sinulle tuon\n    summan suorittamista takaisin en läheisessä enkä kaukaisemmassa\n    tulevaisuudessa. En kuitenkaan sano niin kuin ennen poikasina,\n    halutessamme torjua jonkin joutavan velkomisen, että \"peri\n    Siipolan Matilta!\", vaan pyydän sinua odottamaan saatavaasi\n    kärsivällisesti, jotta aikanasi tulisit kokemaan, kuinka Jumala\n    korvaa hyvän työn tekijälleen moninkertaisesti.\n\n    Äidiltäsi, jonka hyvyyttä saan joka päivä osakseni, lienet\n    varmaan kuullut -- tai ehkä Lahjalta itseltään hänen päätöksenään\n    jo siellä Helsingissä --, että Lahja ilmestyi eräänä päivänä\n    vuoteeni viereen ja sanoi tulleensa hoitamaan minua. Se oli\n    ihmeellinen tapaaminen ei vain sellaisenansa -- että Lahja\n    jätti toimensa ja katkoi kaikki siteensä voidakseen noudattaa\n    sydämessään kuulemaansa uhrautumisen käskyä --, vaan erikoisesti\n    sen molemminpuolisen selvittelyn vuoksi, johon se johti. Kuoleman\n    lähestyminenkö lienee herkistänyt tunne-elämäämme ja teroittanut\n    todellisuusvaistoamme -- pudottanut ainakin minun silmiltäni\n    niitä peittäneet suomukset --, sitä en tiedä, mutta tosiasia\n    on, että Lahja ilmoitti minulle heti tavattuamme tulleensa\n    kuolinvuoteeni ääreen siksi, että oli aina rakastanut minua,\n    vain minua, ja tahtoi nyt edes hoitaa minut tuonen haltuun,\n    kun ei ollut saanut omistaa minua elämän ja terveyden päivinä.\n    Kuolemani varmuus oli hätäännyttänyt hänen sydämensä niin, että\n    hänen täytyi saada nauttia tukahtuneena olleesta onnestaan\n    edes se pieni siru, jota merkitsi hänen rakkautensa tuleminen\n    minun tietooni. Tuolla hetkellä vasta minä onneton, sokea mies\n    ymmärsin, että kahdesta lapsuudentoveristani juuri Lahja oli\n    ollut se, johon todellisin, syvin tunteeni oli kohdistunut. Olin\n    kulkenut kuin kahden auringon välissä, toisen häikäisemänä,\n    toisen lämmittämänä, mutta tietämättä, kummasta säteili lämpö,\n    kummasta kirkkaus.\n\n    Tästä arvaatkin jo, mikä tulee olemaan seuraavan tunnustukseni\n    sisällys. Katsos, olimmehan kaksi köyhää poikaa, jotka isän\n    taikapallosadun mukaan olimme lähteneet elämän suurelle\n    seikkailuretkelle, valloittamaan kuninkaantytärtä ja puolta\n    valtakuntaa eli sitä tulevaisuutta, joka kimaltelee köyhien\n    poikain silmissä sitä häikäisevämpänä, kuta pienempi ja\n    vähäisempi heidän osansa on. Kuten muistat, isän satu ei ole\n    milloinkaan päättynyt siitä yksinkertaisesta syystä, ettei\n    hän ole tiennyt eikä rohjennut arvata, kumpi noista köyhistä\n    pojista saa kuninkaantyttären -- Elsan, jonka me molemmat jo\n    hyvin varhain asetimme mielessämme tuohon korkeaan asemaan.\n    Elsassa on aina ollut jotakin vaikeasti liljamaista ja\n    hienosti ylimyksellistä, mikä itsestään on oikeuttanut hänet\n    sadun prinsessan asemaan, maailman parhaiden ja uljainten\n    ritarien kosittavaksi. Niinpä minäkin, Santeri-riepu, poloinen\n    suutarinpoika, unohduin katselemaan vain häntä ja ihailemaan\n    hänen kauneuttansa, joka mielestäni onkin hämmästyttävä,\n    ymmärtämättä ollenkaan, ettei hän voinut kuulua minulle eikä\n    astua minun maailmaani. Häikäistyneenä kuninkaantyttären\n    kauneudesta en huomannut hänen rinnallaan kasvanutta, herttaista,\n    äidillistä, puheliasta kamarineitoa, vaikka juuri hän oli\n    erikoisesti minua varten luotu ja olin tietämättäni saavuttanut\n    hänen rakkautensa. Voit ymmärtää hänen kärsimyksensä, kun\n    ilmaisin juuri hänelle rakastavani toista ja lohduttauduin\n    pettymyksestäni ripittäytymällä pää hänen helmassaan. Tästä\n    ymmärrät, mikä minun asemani oli kuunnellessani sinun sydämesi\n    tunnustuksia. Usein sain painaa käden suulleni, etten olisi\n    kieltäytynyt olemasta rippi-isänäsi, sillä suhteeni sinuun kävi\n    salaisen rakkauteni vuoksi väkisin vaikeaksi. Mustasukkaisuus,\n    onnettoman tunne-elämän katkeruus, viha parasta ystävää kohtaan\n    -- ne kummitukset vainosivat minua monta kertaa, mutta jaksoin\n    ne kuitenkin voittaa ja olla rehellinen. Nyt kun olen vapautunut\n    tuosta harhasta ja tullen näkeväksi löytänyt sen onnen, joka\n    sairaudestani ja lähellä olevasta kuolemastani huolimatta täyttää\n    ylenpalttisella runsaudellaan koko olemukseni, tahdon tunnustaa\n    sinulle tämän, ettei ystävyyttämme häiritsisi poismenoni\n    aattopäivinä pieninkään varjo.\n\n    Tiedän, että ymmärrät minut ja annat minulle anteeksi sen,\n    mikä tässä on -- jos on, sillä olemmehan ihmisiä -- anteeksi\n    annettavaa. Kun nyt piakkoin saavut tänne, niin isän satu on kai\n    vihdoinkin tuleva kerrotuksi loppuun. Sinä, Lauri, olet köyhistä\n    pojista se, joka voitat omaksesi kuninkaantyttären ja puoli\n    valtakuntaa.\n\n    Nyt olen uupunut ja lopetan. Odotan sinua ja Elsaa kiihkeästi,\n    sillä haluan nähdä onneanne saadakseni iloita siitä. Pikaisiin\n    näkemiin siis!\n\n    Veljesi\n\n                                                  Santeri.\n\n\n2\n\nLaurin sydän oli ollut kipeä Santerin kohtalon vuoksi ja sairasti\nsiitä koituvaa murhetta lakkaamatta. Selvittyään tutkinto- ja\nrakkaushuumauksestaan, joka oli hetkeksi yllättänyt hänet korkeinta\ninhimillistä onnea lupaavilla näköaloilla, hän moitti itseään\nitsekkyydestä ja piti iloaan vääränä. Se tunteettomuus, jolla\nelämä kuin tahallaan asetti rinnakkain Santerin ja hänen osansa,\nlavastaen ne näytelmäksi onnen ja onnettomuuden vastakkaisuudesta ja\nihmiskohtaloiden käsittämättömästä erilaisuudesta, loukkasi häntä\nja kaatoi sappea hänen juhlamaljaansa. Hänet valtasi kiire päästä\ntapaamaan Santeria vielä viimeisen kerran ja hän matkusti kotiin niin\npian kuin asioistaan selvisi. Maisterinvihkiäiset siirtyivät hänen\nnäköpiiristään taivaanrannan taakse.\n\nNyt hän oli kotona ja istui pihan puutarhassa äidin penkillä vieläkin\nhuumautuneena siitä, mitä oli aamupäivällä, muutamia tunteja sitten,\nkokenut. Hän oli ollut Elsan kanssa kävelyllä kosken saarien\npuistikossa, jossa pienet joenhaarat solisten virtailevat varjoisissa,\nviehättävissä väylissään. Hän oli ollut ujompi kuin ehkä milloinkaan,\nmutta ei ollut silti voinut riistää katsettaan Elsasta, jonka kauneus\nlumosi hänet niin, että hän oli kykenemätön ajattelemaan ja puhumaan.\nKun Elsa koetti aloittaa keskustelua jostakin ja kääntyen Lauriin\nodotti hänen vastaustaan, Lauri unohtuikin tarkastelemaan hänen\nkasvojaan ja ihmettelemään, voisiko hänen osansa todellakin olla niin\nsuuri, että tuollainen olento olisi suotu hänen omakseen? He joutuivat\nvihdoin, harhailtuaan aikansa, kääntymään kotiin päin ja kulkemaan\nkorkean aidan ja pensaiden varjossa. Ja siinä Elsa otti yhtäkkiä\naloitteen haltuunsa ja pysähdyttyään kurotti silkinhienot huulensa\nLaurin suudeltaviksi. \"Täytyihän minun, kun et sinä ymmärtänyt tehdä\nsitä!\" hän selitti ja puolustautui punastuneena, irtauduttuaan hetken\nkuluttua Laurin käsivarsista, jotka heränneinä huomaamaan tilaisuutensa\nolivat kietoutuneet Elsan solakan vartalon ympärille kuin pihdit. Ujous\noli hävinnyt silmänräpäyksessä ja Elsan suudelmien hehku oli ilmaissut,\nettei hän ollutkaan kylmä kuva, vaan lämmin nuori nainen, joka janosi\nelämänosuuttaan ja ojensi kiihkeästi käsivarsiaan sitä kohti. Suloinen\ntuttavallisuus oli vallannut heidät ja he olivat viipyneet puistikon\nvarjostoissa kauemmin kuin Elsa oli voinut pitää \"järkevänä\". Laurin\nkohdalta oli niinä hetkinä kaikki \"järkevyys\" kokonaan hävinnyt.\n\nMutta sitten oli tullut aika lähteä kotiin. He olivat kävelleet\nhiljaisen kaupungin läpi niin säädyllisesti, että väliä oli ollut joka\nhetki ainakin metri, ja niin välinpitämättömän näköisinä kuin eivät\nolisi tunteneetkaan toisiaan eivätkä milloinkaan kuulleet puhuttavan\n\"rakkaudesta\". Mutta heidän ilmeensä kai kavalsi heidän salaisuutensa,\nsillä vastaantulijat katsoivat heihin ensin ihmetellen ja pian sen\njälkeen ymmärtävästi, tietävästi hymyillen. Heidän katseestaan\nsädehtivä autuus teki muutkin onnellisiksi.\n\nTultuaan kotiin he olivat menneet ensiksi Alli-rouvan luo ja tavanneet\nhänet siitä huoneesta, jossa hän oli asunut Emma-rouvan tultua\ntaloon ja asui vieläkin. Kun Emma-rouvan lapset olivat kasvamassa\njo suuriksi ja uusi Lennart tarvitsi entisen Lennartin huoneen\nkokonaisuudessaan itselleen ja omille tavaroilleen, Alli-rouva oli\nkoonnut poikansa kaikki leikkikalut ja taulut tänne omaan huoneeseensa\nja järjestänyt yhden nurkkauksen hänen \"museokseen\". Lauri näki nyt\nsiellä \"Pikkulinnut lumisateessa\" ja \"Leijonan ja rottakoiran\". Pikku\nLennartin koko viehättävä lapsen-romantiikka lehahti hänen muistissaan\nhereille niin elävästi, että hän katsahti lattialle odottaen näkevänsä\nsiinä uskollisesti katselevan Sammukan. \"Missä ovat Sammukka, Hännykkä,\nMarita, Maidanpoika ja Koulun Matti?\" hän oli kysynyt Alli-tädiltä,\njoka oli vastannut vain kauniisti, surumielisesti hymyillen. Hänen\nvaalea tukkansa oli nyt muuttunut hopeiseksi ja hänen kasvonsa ja\nvartalonsa olivat tulleet tukevammiksi, mutta ryppyjä ei ollut vielä\nilmestynyt. Kuu hänen silmiensä kirkas puhtaus oli entisestään vain\nhengistynyt ja hänen koko olemuksestaan tuulahti yhä herkistyneempi\nhienostuminen, Lauri oli katsellut häntä kuin ilmestystä ja sanonut\nmelkein tahtomattaan: \"Voi, kuinka täti on kaunis!\" Silloin oli\nAlli-rouvan kasvoille kohonnut sydämellinen rakkauden ja mielihyvän\nilme, ja punastuen hän oli vilkaissut kuvastimeen. Hänen ilokseen\nse ei ollut jäävännyt Laurin sanoja, vaan esittänyt viehättävän,\nsiron rokokoonaisen, jota nuori mies ja nainen katselivat vakavina,\nliikuttuneina.\n\nVasta nyt Alli-rouva huomasi, ettei Lauri laskenutkaan irti Elsan\nkättä, vaan piti sitä huostassaan, ja etteivät nuoret istuutuneet, vaan\nseisoivat siinä hänen edessään katsoen häntä silmiin. Elsan käsi vapisi\nja puna alkoi kohota kuin rusopilvi ylös hänen valkealta kaulaltaan.\nAlli-rouva lensi tulipunaiseksi ilosta ja selittämättömästä ujoudesta.\nSilmänräpäyksessä hänen mieleensä lennähti kokonaisena, ehyenä ja\ntuoreena elämyksenä kaikki se, mitä hän oli itse kokenut rakkauden\nsuuresta onnesta ja vielä suuremmasta kärsimyksestä, tuosta elämän\nsuloisen katkerasta autuudesta, jonka rinnalla kuolemakin on voimaton.\nÄitinä hän täten jo ennakolta vaistosi ja tiesi, mitä hänen tyttärensä\ntulisi kokemaan, ja ilon ohella hänet valtasi syvä sääli. \"Nytkö se on\nvihdoinkin tapahtunut?\" hän kysyi ja ojensi käsivartensa Elsaa kohti,\njoka syleili äitiänsä naurun ja itkun väliin kuuluvassa liikutuksen\ntilassa. \"Sait siis vihdoinkin niin paljon rohkeutta, että uskalsit\nkosia Elsaa?\" Alli-täti kysyi sitten silmät kosteina Laurilta, ojentaen\nhänelle kätensä. Mutta ennenkuin aina asiallinen Lauri ehti sommitella\noikeata vastausta, Elsa sanoikin: \"Ei hän ole vieläkään kosinut! Ei\nole tapahtunut mitään muuta kuin että minä olen suudellut häntä!\" --\n\"Elsa! Mitä ihmettä sinä puhut? Kuinka voi sivistynyt nuori nainen\nsanoa noin! Tarkoitat kai, että Lauri on suudellut sinua?\" -- \"Ei hän\nole rohjennut tehdä sitä milloinkaan, vaikka olen odottanut sitä siitä\nasti, kun sain pitkät hameet. Ettei se jäisi ainaiseksi tekemättä,\nminun täytyi ottaa aloite omiin käsiini\". -- \"Onko tämä totta, Lauri?\",\nkysyi Alli-täti. -- \"Totta on\", vahvisti Lauri. \"Kun en ole pitänyt\nitseäni niin rajattoman onnen arvoisena, mitä on Elsan omistaminen,\nen ole milloinkaan rohjennut yrittää sellaista. Sitä kiitollisempi\nolen, että hän on nyt itse hälventänyt epäröimiseni ja vapaaehtoisesti\ntullut omakseni. Sen vahingon, jonka hän on kärsinyt pelkuruuteni ja\nyrittämättömyyteni vuoksi, tulen korvaamaan hänelle, vakuutan sen,\nkorkoineen\". -- \"Suorita nyt tässä minun tähteni ensimmäinen maksuerä!\"\npyysi punastuneena Alli-rouva. Lauri teki sen, eikä se ollut mikään\nteatterisuudelma.\n\nJuuri kun hämilleen joutunut Elsa oli selviytynyt Laurista, insinöörin\nhuoneen ovi kuului aukeavan ja hän tulevan saliin ja sieltä Alli-rouvan\nkamaria kohti. Ajatuksissaan hän vihelsi kuin aina, vieläpä useimmiten\nja kuten nytkin samaa pientä säveltä, vanhan romanssin katkelmaa,\njoka kaikesta päättäen sisälsi insinöörin sydämeen erikoisen herkästi\ntehoavaa mollitunnelmaa. Se oli tarttunut joskus nuoruudessa hänen\nkorvaansa soidessaan kuuluville hänen huilunsa aukoista ja painunut\nsieltä tunteiden tiehyeitä myöten sydämeen, jossa asui kuin meren\nulapan valitus simpukan sokkeloissa. Se helähti soimaan joka kerta,\nkun elämä hiukankaan kosketti muistoillaan ja kaipuillaan sen herkkää\nkieltä, ja nousi kuuluville hienona, surumielisenä sointuna, puoleksi\nvihellyksenä, puoleksi huokauksena, joka toisekseen oli kuin tuulen\nsurumielistä huminaa murheellisissa petäjissä. Ovi aukeni ja insinööri\nilmestyi kynnykselle, suu jo valmiiksi auki kysäistäkseen sisareltaan\njotakin. Nähdessään nuo kolme onnellista, elämän kauneimpien tunteiden\nliikuttamaa ihmistä, insinööri ei kysynytkään mitään, vaan ojensi\nkätensä Elsaa kohti. Vilauksena tämä heittäytyi nyt jo vanhan ja\nharmaantuneen mutta vieläkin suuren ja väkevän enonsa syliin, josta oli\nlöytänyt niin monta kertaa turvapaikan ja jossa asui -- hän aavisti\nsen naisellisilla vaistoillaan -- miehekkyyden suuri, lämmin onni.\nInsinöörin täytyi sulkea silmänsä, sillä samoin kuin sisarensa äsken\nhänkin koki yhdessä silmänräpäyksessä elämän keskeisimmän autuuden,\nrakkauden mysteerion, sellaisena kuin se oli hänelle itselleen\navautunut ja tulisi avautumaan näille nuorille ihmisille, lapsille,\njotka seisoivat Paratiisin portilla ja katsoivat elämänpuuta ja sen\nhedelmiä.\n\nSitten he menivät Laurin äidin luo. Pastuskalla oli siksi hyvä vainu\nsekä asioissa yleensä että lemmenasioissa erittäin, että hän oli täysin\nselvillä päivän suuresta tapahtumasta. Hän oli nähnyt Laurin ja Elsan\nlähtevän kävelylle ja kuullut, minne he aikoivat. Oli niin kaunis sää\neikä Lauri ollut käynyt noilla ihastuttavilla saarilla vuosikausiin.\n\"Tuleeko Elsa mukaan?\" pastuska oli kysäissyt sivumennen, muka tyhmänä.\n-- \"Ajattelin mennä pyytämään häntä, sillä ehkä hänkin haluaisi\nlähteä uudistamaan lapsuudenmuistoja\", Lauri oli vastannut muka\nvälinpitämättömästi, uskaltamatta katsoa äitiänsä silmiin, koska tiesi\nnaurun asuvan niiden pohjalla. Pastuska oli sitten vahtinut porttia\nnähdäkseen, minkä näköisiä he olivat palatessaan. Ei epäilystäkään!\nMenevät Alli-rouvan luo! Selvää on! Pastuska oli alkanut tyynesti ja\npäättäväisesti jauhaa kahvia, sillä hänestä oli välttämätöntä saada\nkuppi hyvää, ensiluokkaista kahvia heti, kun Lauri ja Elsa tulisivat\nilmoittamaan asiastaan hänelle. Avonaisesta ikkunasta tulvi sisään\npihan vanhan tuomen tuoksua. Pastuska ei ymmärtänyt, miten hän nyt tuli\nerikoisesti huomanneeksi sen ja nauttineeksi siitä.\n\nKun sitten Lauri ja Elsa olivat tulleet ja Lauri pyytänyt äitiään\nottamaan Vastaan Elsan tyttärenään, pastuska oli pillahtanut itkuun ja\nsanonut, että \"vähät sitten muusta, kun vain parhain toivo toteutuu!\"\nLauri oli ihmetellyt, miten kirkkaaksi äidin katse oli leimahtanut\njoka kerta, kun hän loi sen Elsaan, tarjoillessaan hänelle kodikkaan,\nherttaisen pakottavasti vanhalta tulevia, maitokaupasta ostettuja\npenninkorppujaan ja laihaakin laihempia piparkakkujaan. Lauri ymmärsi\näidin kokevan parhaillaan suurta onnea, mutta ei osannut ajatella\nsitä, että sen vierellä asui myös hiljainen tragiikka. Pastuska tunsi\nelävästi tuona hetkenä nyt saattaneensa työnsä niin pitkälle, että\nhänen oli väistyttävä Laurin rinnalta ja luovutettava sijansa Elsalle,\njolla elämän salaperäisen lain mukaan oli nyt Lauriin suurempi oikeus\nkuin hänellä. Pienenä ja siitäkin yhä kutistuvana saalihartiaisena\nmummuna hänen osansa oli väistyä kulkemaan hiljaista, yksinäistä\npiennarpolkua ja viimein nukahtaa pientareen alle. Sekunniksi leimahti\näidin mustasukkaisuus, muuttuakseen jo samalla sitä suuremmaksi\nrakkaudeksi. Katsoessaan Elsan kukkeata, upeata kauneutta hänet\nvaltasi riemu, sillä hän näki hengessään uuden sukupolven lupauksen,\njatkuvan elämän ja kuolemattomuuden erämaan pastorille ja itselleen,\ntämän vaatimattomalle puolisolle. \"Onko tämä köyhän osa?\" hän kysyi\nmielessään ja vastasi kiitollisena: \"Ei, vaan rikkaan!\"\n\n\n3\n\nNyt heidän oli mentävä Santerin luo. Tuossa Elsa jo tulikin. Hän oli\nvaihtanut leninkiä -- pukeutunut aivan valkoisiin. Kaulassa hänellä oli\nkultaristi, jonka äitinsä oli lahjoittanut hänelle rippikoulumuistoksi.\nLauri meni häntä vastaan ja he astuivat sisään peräkartanon ylioppilaan\nmatalasta ovesta. Lauri ei muistanut, että hänen olisi ennen tarvinnut\nsiinä näin paljoa kumartua. Kai hän oli silloin siihen niin tottunut,\nettei huomannut tekevänsä niin. Kaikki oli kuin ennen. Vain vanha hyvä\nRistiina puuttui. Suutarimestari istui kunnianarvoisana pönttönsä\nsyvennyksessä, edessään kenkäraja, jonka kai joku piikatyttö oli\ntuonut mestarin nähtäväksi ja arvosteltavaksi, että \"voisikohan\nsitä vielä korjata?\" Vanha suutari teki parastansa, sillä tyttö oli\nRistiinan näköinen. Kaikki huivipäiset nuoret tytöt olivat suutarin\nmielestä omituisesti saman näköisiä kuin Ristiina oli ollut tullessaan\nensimmäistä kertaa tähän verstaaseen.\n\nSuutari nousi seisomaan ja tervehti kädestä Lauria ja Elsaa. Hänen piti\nsanoa jotakin onnitteluntapaista, jotakin hienoa ja raamatullista,\nsellaista kuin \"maan lihavuutta ja taivaan kastetta, yltäkyllin jyviä\nja viinaa\", mutta hän ei saanut sanotuksi mitään, sillä vanhusten\nkavala vihollinen, liikutus, joka ryntää kimppuun tärkeimmällä\nhetkellä, esti sen. Hän siis vain tyytyi pitämään Elsan kättä\nhallussaan ja katselemaan häntä kuin taivaallista ilmestystä, joka hän\nolikin nähtynä suutarin majan vaatimatonta taustaa vastaan.\n\nSitten he menivät Santerin huoneeseen. Ovella heitä kohtasi Santerin\nkatse, täynnä tunnetta ja iloa ystävien onnesta. Ikkunan ääressä seisoi\nLahja, aina vain sairaanhoitajattaren virkapuvussa. Hän tuli Elsaa\nvastaan ja kuiskasi vapisevin huulin hänelle onnittelunsa. Sitten\nSanteri alkoi puhua heikolla, matalalla äänellä:\n\n-- Ottakaa tuolinne tänne lähemmäksi, että kuulette kuiskaukseni. Ei,\nLauri, ei! Kättä en sinulle anna enkä Elsallekaan, sillä tahdon välttää\nkaikkea kosketusta. Ja jos minun täytyy yskiä, niin heti peräytykää,\nsillä ilma ympärilläni voi silloin myrkyttyä, vaikka pidänkin liinaa\nsuun edessä. Te olette nyt kihloissa. Mikä onni ja ilo meille kaikille!\nEllei tätä pientä taudin puuskaa olisi sattunut, minäkin olisin samassa\ntilanteessa. Ja niinhän olenkin, taudista huolimatta. Voitte olla\nvakuuttuneita, Lauri ja Elsa, että kaikista saamistanne onnitteluista\nperäkartanon ylioppilaan toivotukset ja rukoukset ovat tehoisimmat.\nTunnen Jumalan sallivan sen. Hän tahtoo lohduttaa minua varhaisen\nkuolemani ja hukkaan menneen elämäni johdosta tälläkin tavalla. Vaikka\nenhän olisi tarvinnut enempää lohdutusta kuin minkä olen jo saanut.\nKuule, isä, etköhän sinäkin tulisi tänne yhteen joukkoon. Jos haluaisit\ntehdä minulle mieliksi, niin ota taikapallosi ja aseta se tuohon\nikkunan ääreen kirjoituspöydälleni. Silmäilen tästä sen läpi ulos ja\nihailen iltapäivän rusottavaa valoa, kun se hulmuilee siinä. Näen\nsilloin yhtä ihmeellisiä kuvia kuin lapsena.\n\nSuutari noudatti poikansa toivomusta ja istuutui lasipallon ääreen.\n\"Vaikka tässä kerron teille vielä sadun, kuten ollessanne lapsia\", hän\nhymähti ja siveli aatteellisesti pitkää, valkoista partaansa.\n\n-- Ne olivat hauskoja hetkiä, ne silloiset, jolloin tarinoitte meille\nnoita ihmeellisiä satujanne, sanoi Lauri. -- Moni ikävä ilta kului kuin\nsiivillä.\n\n-- Kun isä kertoo sadun, Elsa laulaa ja Lahja lausuu runon, niin\nsyntyy samanlainen illanvietto kuin kauan sitten Laurin parantuessa\nkeuhkokuumeesta, tuumi Santeri.\n\n-- Tai istuessa side silmillä viikkokausia, virkkoi Elsa. --\nTahtoisitko ehkä, Santeri, että laulaisin?\n\n-- Äärettömän mielelläni! Laula niitä pieniä säveliä, joilla huvitit\nmeitä lapsina. Suljen silmäni ja kuvittelen kaiken olevan niinkuin\nsilloin. Olit laulaessasi niin vakava ja harras, ja sisällytit\nesitykseesi niin syvää, aitoa tunnetta, että sellainen onnistuu vain\nlapselle, mutta tuskin milloinkaan aikuiselle.\n\n-- Ehkä minulle sentään tällä hetkellä, kuiskasi Elsa vapisevalla\näänellä. -- Mitä minä nyt laulaisin? hän sanoi sitten rauhoituttuaan\naivan samalla sävyllä kuin kerran Laurin sairasvuoteen äärellä. Lauri\nja Lahja muistivat sen ja hymyilivät. Oli omituista nähdä, kuinka\ntäysikasvuisessa Elsassa oli toisin kerroin paljon jäljellä entistä\npikkuvanhaa lasta.\n\nSitten Elsa lauloi noita vanhoja pieniä lauluja, jotka elävät\nyhden sukupolven ajan ja unohtuvat uusien tieltä. Hänelle ja hänen\nkuulijoilleen ne kuitenkin olivat tuoreempia kuin milloinkaan\naikaisemmin, sillä ne toivat heidän mieleensä ei vain lapsuuden\nmuistoja vaan niiden lisäksi kaihon kaikkea sitä kohtaan, minkä\njo ymmärsivät, vaikka olivatkin vielä nuoria, olevan ainaiseksi\nmennyttä. Kaksin verroin kallisarvoisempina ne helisivät Santerin\nsydämessä, jossa avasivat hänelle kuin hyvästijätöksi sen, mikä hänen\nelämässään oli ollut kauneinta. Hänen tunteensa olivat tulemaisillaan\nylivoimaisiksi, minkä vuoksi hän kuiskasi muka leikillisesti:\n\n-- Nyt pidetään väliaikaa, että saadaan rauhassa itkeä. Kiitos, rakas\nlaulajatar! Kuinka saatankaan pitää tuosta laulustasi, joka kertoo,\nmiten kaukana laaksoissa on suloista, mutta vuorilla palelee sydäntä,\nmiten laaksot ovat täynnä ruusuja, mutta vuorilla on vain lunta. Se\nmenee sitäpaitsi niin liukkaalla saksanpolkan nuotilla, että luulisi\nolevansa jupileumiretkellä Knuutilassa, tanssimassa parhaillaan Lahjan\nkanssa.\n\n-- Miten huolettomia, iloisia ja onnellisia olimmekaan kaikki silloin!\nhuokasi Lahja. -- Muistatteko paluumatkat kuutamossa?\n\n-- Kesken kaiken, sanoi Santeri, pyydän Laurilta kaikkien kuullen\nerästä viimeistä lupausta, sitä näet, että lähdet Elsan kanssa\nmaisterinvihkiäisiin. En saa rauhaa haudassani, jos tiedän sinun\njääneen pois niistä minun vuokseni. Ole järkevä, vanha mies, ja muista,\nmiten paljon riistät itseltäsi ja Elsalta, ellette mene. Lupaa siis\ntämä!\n\n-- Mutta se tuntuu niin räikeän itsekkäältä ja rumalta, vastasi Lauri.\n\n-- Mitä tuossa turhia, aikainen mies! Santeri löi asiaa leikiksi. --\nEhditte kyllä vielä tapaamaan minua vihkiäisten jälkeen, sillä en aio\nsentään lähteä täältä niin pian. Sovittu siis?\n\nLauri taipui, mutta haluttomasti. Silloin Santeri sanoi:\n\n-- Nyt voimme jatkaa ohjelmaa. Lausu siis runosi, Lahja.\n\n-- Minun runoni ovat loppuneet, Lahja huokasi, en muista mitään.\n\n-- Ei hätää, tuumi Santeri. -- Menehän ja ota tuolta kirjoituspöytäni\nlaatikosta, ihan perältä, nippu pieniä sinikantisia vihkoja ja tuo ne\ntänne.\n\nLahja totteli ja kaiveltuaan laatikkoa hetkisen löysi vihot. Santeri\navaili niitä, haeskeli ja virkkoi:\n\n-- Todistajain läsnä ollessa annan nämä vihot sinulle muistoksi\nsuutarinpojasta, jolla oli palava halu tulla runoilijaksi, mutta joka\nkuoli kesken. Lue tuo runo!\n\nLahja noudatti hänen pyyntöään. Se oli pian luettu, sillä siinä oli\nvain neljä pientä säkeistöä. Mutta kuulijoille avautui silti jotakin\njylhää, korkeata, kohtalontäyteistä. Lauri sanoi:\n\n-- Erehdyt, Santeri. Suutarinpojasta ehti tulla runoilija.\n\n-- Mahtoikohan! Santeri mumisi tukahtuneesti. -- Kiitos, rakas Lahja!\nKukaan ei ole milloinkaan osannut lausua runoja niin mielikseni kuin\nsinä. Kuinka ihailinkaan taitoasi jo lapsena. Mutta nyt tunnen, että\nmeidän täytyy kiirehtiä, jos minun mieli jaksaa. Elsa, vielä yksi\nlaulu, ja sitten, isä, sinun satusi. Kun olisi olemassa laulu, jossa\nväsynyt rukoilee lepoa, niin se sopisi minulle nyt...\n\nSilloin Elsa lauloi tällaisen laulun ja sen vakava, syvällinen,\nsurumielinen henki täytti kaikkien sydämen. Santeri kuiskasi:\n\n-- Kiitos, Elsa! Nyt puuttuu vain isän satu, jos sinulla on sellaista.\n\nSuutarimestari hymähti ja hänen äänensä kulki huonosti hänen sanoessaan\nja puhuessaan:\n\n-- Mitä minun sadustani muuta kuin että voin vihdoinkin kertoa sen\nloppuun. Tehän muistatte ne kaksi köyhää poikaa, jotka lähtivät\ntavoittamaan kuninkaantytärtä ja puolta valtakuntaa? Hyvä! Katsotaan\nnyt, mitä pallosta näkyy. Te ette tietenkään usko siinä olevan taikaa,\nkun olette oppineita herroja ja maistereita, mutta minä sanon teille,\nettä siinä on. Ei voi milloinkaan tietää, mitä kautta Jumala kulloinkin\nväläyttää ihmisen silmiin vihjauksen salaisuuksistaan. Asetetaanhan\npallo oikein päin tähän avonaisen ikkunan eteen, josta tuomen tuoksu\ntuntuu kantautuvan niin makeana sisään. Kas niin! Kovasti leimahtelee,\nhulmuaa ja auertaa... Ahah! Nyt selveni. Siinäpähän on linna. Nyt pojat\novat jo saapuneet linnan pihalle ja heidät on tutkittu ja löydetty\nkelvollisiksi, koska kuninkaantytär astuu alas valtaistuimeltaan ja\nojentaa kättänsä toiselle pojalle. Kuka tämä onkaan? Nyt se näkyy, kun\nhän kääntyy tänne päin ja alkaa taluttaa pois kuninkaantytärtä. Hän on\nLauri ja kuninkaantytär on Elsa, kuten voi arvatakin. Selvää on, että\nnäin oli käyvä. Sanokaa vielä, ettei taikapallo näytä oikein. Kuinka\nkävi sitten toisen köyhän pojan -- jäikö hän aivan ilman? Tuossa hän\nseisoo allapäin eikä tiedä, mitä tehdä, mihin kääntyä. Silloin tulee\nkuninkaantyttären jäljessä hänen kamarineitonsa ja ojentaa ilman\njääneelle köyhälle pojalle molemmat kätensä. Miten kauniiksi linna ja\nkoko olevaisuus valkenevatkaan! Olisiko kamarineito ollutkin vasiten\naiottu tälle pojalle, vaikka poika ei ollut tiennyt siitä? On näöltään\nkuin Lahja. Kunpa hänkin toisi myötäjäisikseen puoli valtakuntaa, niin\nkaikki olisi hyvin, mutta kun ei, niin ei... Ei täältä enää mitään näy\n-- satu on lopussa...\n\n-- Eipä siis taikapallo sittenkään tiennyt kaikkea, kuiskasi Santeri.\n-- Ilman jäänyt köyhä poika näet sai ei vain kamarineitoa, vaan -- koko\nvaltakunnan. Katso vielä kerran, isä, etkö näe sen hohtoa?\n\n-- En, poikani, sillä se ei ole tästä maailmasta.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\n\n1\n\nSuutarimestari Aukusti Koskinen oli hiukan pökerryksissään siitä\njoskaan ei odottamattomasta niin silti joka tapauksessa järkyttävästä\nkäänteestä, jonka hänen elämänsä oli äsken saanut. Eilen hän vielä\noli istunut pienessä verstaassaan ja muka koettanut korjata joitakin\nkenkärajoja, mutta eihän siitä tahtonut tulla enää mitään. Näkö tuo\nolisi vielä mitenkuten mennyt, varsinkin kun olisi ollut väkevämmät\nlasit -- vaikka harjaksella ompeleminen oli kyllä joka tapauksessa\nnietua --, mutta kun kädet tutisivat niin, ettei saanut tähdätyksi\noikeaan paikkaan ei neulaa ei naskalia. Kun sellaista oli jatkunut\nvuoden verran laskien Santerin kuolinpäivästä silloin kesäkuun alussa,\njolloin Lauri ja Elsa olivat olleet Helsingissä maisterinvihkiäisissä,\nniin suutarin elämisen mahdollisuudet olivat vähitellen ehtyneet\nkokonaan. Ja lopullisena seurauksena oli ollut, että hänet oli äsken\ntuotu tänne köyhäintaloon, ukkojen puolelle, jossa hän nyt parhaillaan\noli ja selvitteli sekavia, tyrmistyneitä ajatuksiaan.\n\nHän lepäili vuoteella, joka oli osoitettu hänelle ja tuntui olevan\nparempi kuin se vanha kotiin jäänyt sänky, jossa hän oli nukkunut\nRistiinan kanssa koko avioliittonsa ajan ja lohdutellut tätä aina,\nkun Ville oli viipynyt myöhään poissa. Mutta vaikka se olikin ruma\nja epämukava, se oli silti suutarille rakas siksi, että se oli se,\nmikä oli: hänen pyhä aviosänkynsä, jossa kaikki hänen lapsensa olivat\nsyntyneet. Tänne sitä ei kuitenkaan ollut voitu tuoda, minkä suutari\nkyllä ymmärsi, siihen kun oli viime aikoina pakkautunut sikiämään\nliiaksi luteita. Ei voimaton jaksa pitää oloansa siistinä, vaikka\njoskus syrjästä autettaisiinkin. Mihin sitten joutunee nyt vanha sänky,\nsitä ei suutari voinut eikä tahtonutkaan tietää. Se kuten muukin roju,\njosta suutari ei ollut ehtinyt määrätä tai jota hän ei ollut antanut\npois, tulisi kai kunnan toimesta myytäväksi, mikäli ei Ville vaatisi\nniitä itselleen. Vaan tuskinpa hän -- mitäpä sellaisilla tavaroilla\nhienossa Helsingissä. Oli se kumma, kuinka tuollaiset arvottomat\nesineet saattoivat tulla ihmiselle rakkaiksi. Ei niistä raskisi erota\nei millään. Onneksi hän oli saanut annetuksi Santerin kirjoituspöydän\nkaikkine papereineen ja kirjoineen Lahjalle, joka oli Jumalan edessä\nhänen ainoa oikea perillisensä. Kun häneltä itseltään oli kysytty,\nhaluaisiko hän ottaa mukaansa joitakin muistoja tänne köyhäintaloon,\nhän oli pyytänyt saada pitää suutarinpöytänsä, istuimensa ja kaikki\nammattityökalunsa, taikapallon erikoisesti. Vietettyään niiden ääressä\nkoko ikänsä hän oli perehtynyt niiden seuraan niin, ettei luullut\nvoivansa elää ilman niitä. Ehkä hän voisi joskus työskennellä täällä\nja siten korvata kunnalle ylläpitoansa edes hiukan. Vielä hän jaksoi\nnaulata kiinni kitaa aukovan kengänpohjan ja kuroa umpeen päällisen\npahimmat reiät. Eivät tämän talon ukot eivätkä ämmät tarvinneet\nsellaisia peukalonmentäviä paalikenkiä, jollaiset hän kerran oli tehnyt\nRikiina-neidille. Mielellään hänen pyyntöönsä oli suostuttu ja tuossa\nvuoteen vieressä pöytä ja pönttö jo olivatkin. Hän saattaisi istahtaa\ntyöskentelemään siihen milloin jaksoi ja väsyttyään taas heittäytyä\nlepäämään. Kun ruoka oli puuttumaton ja välillä annettiin muutakin\ntarpeellista hoitoa, niin mikä hätä tässä oli odotellessa kuolemaa.\nKotonaan hän ei ollut milloinkaan elänyt näin hyvin...\n\nMutta silti vihlaisi sydäntä kipeästi. Kotona hän olisi tahtonut\nedelleenkin asua ja olla, sairastaa viimeisen tautinsa ja kuolla, olipa\nsiellä vaikka miten puutteellista -- siellä, missä lapset ja niiden\nsynnyttäjä, rakas Ristiina, olivat eläneet ja kuolleet, Santeri-riepu\nviimeisenä. Päästyään selville, että hänen oli pakko mennä\nköyhäintaloon, koska häntä ei enää saatu muuten hoidetuksi, suutari oli\nhuomauttanut Jumalalle, että tämä oli uusi vääryys häntä kohtaan. Hän\nei ollut saanut vielä sovituksi Santerin kuolemaa eikä alistuneeksi\nsiihen, ja nyt tuli tämä kolhaus: pienen elämän lopullinen hajoaminen\nja turvautuminen nälinkuoliaana haaksirikkoisena tänne. Jumala ei\ntotisesti mitannut köyhän osaa anteliaasti, ei, vaan nyppi pois\nviimeisenkin, niin ettei lopuksi jäänyt mitään. Santeri oli pyytänyt\nLahjaa olemaan luonaan viimeisellä hetkellään, mutta eipä ollut suotu\nsitäkään. Yksin oli poikaparka saanut kuolla -- ei ollut ehtinytkään\nlopen uupuneena hetkiseksi lepoon heittäytynyt Lahja pitämään kädestä\nkiinni.\n\nSuutari havahtui katkerista ajatuksistaan ja kysyi itseltään, mitä\nhänen oli tehtävä voittaakseen kapinallisuutensa ja alistuakseen\nJumalan tahtoon nöyrästi, vieläpä iloiten? Hän ei voinut tietää muuta\nneuvoa kuin että täytyi vain moittia itseään ja odottaa. Ehkä Jumala\narmossaan -- sillä hänestähän tämäkin riippui -- yhtäkkiä kirkastaisi\nsuutarin sielun sillä valolla, josta Santeri oli puhunut ja joka oli\nsaanut hänet kuolemaan onnellisena, varmana siitä, että oli perinyt\nkoko valtakunnan. Kun suutari oli Santerin kuolinyönä yhtäkkiä\nherännyt, nukahdettuaan, onneton, väsymyksen uuvuttamana vanhaan\nsänkyynsä siitä huolimatta, että oli luvannut lepoa tarvitsevalle\nLahjalle valvoa sairaan luona, se oli tapahtunut siksi, että unessa\nRistiina oli ilmestynyt hänelle ja moittinut häntä, että \"kun sinä,\nukonrahjus, nukut, vaikka lupasit!\" Ristiina oli mennyt hänen edellään\nSanterin huoneeseen ja sanonut, että \"nyt Santeri on terve!\" Sitten hän\noli liitänyt ikkunasta pihalle, jonne jo oli paistanut aurinko ja jossa\ntuomi oli rehennellyt valkoisena ja tuoksunut suloisesti raikkaassa\naamuilmassa. Kun suutari oli todella herännyt ja kumartunut katsomaan\nSanteria, niin tämä oli jo ollut vainaja -- nukkunut, poloinen, hymy\nhuulillaan, suu hiukan raollaan, silmät auki, mutta särkyneinä.\n\nSuutarin sydän herkähti taas suremaan tuoreesti, aivan kuin silloin\nyöllä, kun hän vaipui poikansa vuoteen ääreen ja itki tyrskien. Miten\nkipeää voikaan suru tehdä ja miten tyhjältä ja toivottomalta tuntuu\njoskus kaikki! Mutta sitten hän oli saanut rauhan ja jäänyt katsomaan\nvanhalle, rakkaalle pihamaalle, jossa jo varpuset olivat aloittaneet\naamutiuskutuksensa. Jostakin kaukaa, kuka tietää, mistä, kaiken\nolevaisuuden ulkopuolelta, olivat ilmestyneet Santerin kasvot, oli\nsaapunut hänen katseensa. Suutari oli saanut sanoman, että Santeri oli\ntodellakin perinyt \"koko valtakunnan\" ja oli onnellinen. Kun pastuskan\nsavupiipusta oli alkanut nousta aamukahvin merkki, suutari oli mennyt\npastuskan ovelle ja koputtanut siihen hiljaa. Pastuskan tultua avaamaan\nhän oli vain sanonut: \"Nyt Santeri-riepu kuoli\". Sitten he olivat\nyhdessä juoneet kahvia eivätkä olleet puhuneet mitään.\n\n\n2\n\nSuutari oli pyörällä päästään erikoisesti siksi, että hänet oli tuotu\ntänne eriskummallisella kulkuneuvolla, jota sanoivat automopiiliksi.\nSanterin ylioppilaaksitulon keväänä tänne oli ensimmäinen sellainen\nilmestynyt ja sen jälkeen yhä useampia, mutta ei suutari ollut niihin\nollenkaan perehtynyt, saati niillä sitten ajanut. Oli vain joskus\nsattunut näkemään, kun ne olivat mennä kohahtaneet ohi, mutta oli\nsilloin ajatellut, että \"nuo eivät kuulu minulle\". Olisikohan tuo tämän\ntalon apulaismies, joka tuntuu olevan hiukan leikkiin lankeava, saanut\npäähänpiston, että \"nyt hämmästytetään Koskisen mestari perinpohjin\",\nja siksi tullut hakemaan häntä automopiilillä? Sitä ei tiedä, lurjusta,\nvaikka se oli kyllä totisena vakuuttanut, että täytyi ottaa tällainen\ntilava kulkuneuvo, \"kun mestarilla on niin paljon tavaraa\". Niin\noli sitten käynyt siten, että suutari oli ajanut automopiilillä\nköyhäintaloon! Se oli kummallista -- köyhyys komeuden kyydittävänä.\nOli siinä ihmettä kerrakseen suutarille, joka ei muistanut ajaneensa\najurilla muulloin kuin Santerin hautajaisissa. Ei ollut ollut koskaan\nniin humalassa, että olisi moiseen hulluuteen rietautunut. Selvillä\nollessa ei suutarin kaltainen järkimies ajatellutkaan sellaista.\nRistiina ei olisi noussut ajurin rattaille ei niin millään.\n\nAutomopiilillä köyhäintaloon! Olipahan siinä ja siinä, ettei suutaria\nnaurattanut. Nähtävää se oli ollut päättäen siitä, että Parkkinen, joka\noli ollut rumpuineen ja armeijoineen menossa ulkoilmakokoukseen, oli\nhuomattuaan suutarin autossa pysähtynyt, lakannut takomasta rumpuansa,\navannut suunsa ja jäänyt siihen paikkaan äljöttämään. Suutarilla oli\nollut niin paljon malttia, että hän oli älynnyt tervehtiä, vieläpä\ntekemällä hattukulullaan komean kaaren kuin herrat. Näin oli siis\npelastusarmeija joutunut todistamaan, kun vanhaa Koskista vietiin\nkomeasti saamaan köyhän osan loppuerää. Parkkinen oli ollut saapuvilla\nSanterin hautajaisissa -- seisonut syrjempänä ja ollut julman vihaisen\nnäköinen -- tiettävästi siksi, että oli ollut vanhan rovastin puheesta\nkovasti liikuttunut eikä halunnut näyttää sitä ihmisille.\n\nEi sovi sanoa, ettei Santerille olisi pidetty kauniita hautajaisia,\nei. Alli-rouva, Lahja ja pastuska olivat heti ottaneet koko asian\nhoitoonsa, niin ettei suutarilla ollut siinä mitään tekemistä. Ei hän\nsen puolesta olisi mihinkään kyennytkään, suru kun pisti ja pisti\nsydämeen lakkaamatta, niin että vointi oli perin huonoa. Rahat ne\nhankkivat myös, mistä lienevätkään. Insinööri kai antoi ja Lahja\nluovutti kaikki, mitä suinkin sai irti, ja pastuska mennä viuhkaisi\npyhäsaalissaan kaupungille ja oli topakan ja aikaansaavan tyylinen.\nPastuska Santerin pesi ja puetti... Ei ollut poikarievulla ollut\nmilloinkaan eläessään niin kaunista paitaa kuin se, minkä hän nyt sai\narkkuunsa. Alli-rouva sen oli jostakin hommannut. Santerin kiharat\nkammattiin ja rinnan päälle asetettiin ylioppilaslakki, jonka pastuska\noli nyt kiireesti pessyt, ja vielä sellainen laakerperin lehdistä tehty\nseppele. Sen Santeri kuului jokseenkin valmiiksi ansainneen. Lakki oli\nsiinä kuin lumivalkoinen kukka, yhtä puhdas kuin oli ollut saadessa. Ei\nSanteri ollut sitä sen puolesta liannutkaan.\n\nLehteen, jossa Santeri oli niin monena vuotena työskennellyt, oli\ntoimitettu kuolinilmoitus kuin oikein rikkaista. Siinä oli sanottu\n-- se oli suutarilla tallessa Raamattunsa välissä --, että \"rakas\npoikani, ylioppilas\"... \"nukkui uskossa Vapahtajaansa\"... se oli\nvarmasti totta... \"ylösnousemuksen aamua odottaen\"... niinpä niin...\n\"Aukusti Koskinen\", \"Lahja... morsian\". Ensimmäisen kerran elämässään\nsuutari oli nähnyt nimensä painettuna. Se oli tuntunut juhlalliselta,\nkieltämättä. Mutta se vasta oli kaunista ollut, kun Lahja oli sanonut\njulki koko maailmalle, että \"morsian\". Ihmiset olivat paljon puhuneet\nsiitä ja kuiskutelleet, että \"se oli ollut hoitamassakin sulhastaan\".\nMutta ei ollut vielä ilmoitus riittänyt, vaan sisässä, sekä tässä että\nmuissa lehdissä, oli ollut kirjoitus, jossa Santeria oli kiitetty\nja ylistetty sekä valitettu hänen liian varhaista poismenoansa.\nLopuksi oli kaikissa sanottu, että \"vainajaa jäi lähinnä kaipaamaan\niäkäs isä, suutarimestari Aukusti Koskinen\". Joopa-joo... Santerin\nkuoleman johdosta oli isän kiireelle satanut maallista kunniaa ihan\nroiskahtelemalla. Vaikka se kaikki oli turhuuksien turhuutta, niin se\noli silti ilahduttanut ja lohduttanut. Ihmisen sydän kun on aina vain\nse entinen ja samanlainen.\n\nArkku oli sitten nostettu rekooliin ja asetettu tuomen juurelle.\nTämä kun oli siinä parhaillaan lopetellut kukkimistaan, niin oli\nsattunut niin somasti, että kukkien valkoisia pikku lehtiä oli\nsatanut arkun päälle sen päivän ja yön, minkä se siinä joutui\nolemaan. Päivällä Lahja ja me muut istuimme arkun ääressä ja pidimme\nSanterille seuraa. Ja kukkia satoi vain aina silloin tällöin, kun\nkesätuuli sattui heilauttamaan tuomen latvaa. Lahja itki tuota\nkukkien varisemista... Puhelimme hiljakseen pastuskan kanssa, että\ntämä köyhän osa, näet... Kahvia pastuska toi ja joimme sitä siinä\nSanterin vieressä. Varpuset yltyivät tiuskimaan niin äänekkäästi, että\nMirrin täytyi tulla kysymään, mikäs oli? \"Kun ei edes kuolintalossa\nymmärretä olla ihmisiksi!\" Illaksi ja yöksi tuli ylioppilaita,\nhienoja herroja valkolakeissaan, aina kaksi kerrallaan. Sanoivat\nolevansa kunniavartiossa. Höyliä poikia ne olivat. Muuan pyysi nähdä\ntaikapalloa. Santeri oli kertonut siitä.\n\nSeuraavana päivänä sitten arkku ruuvattiin kiinni. Katsoimme Santeria\nviimeisen kerran. Hän nukkui ja tuomesta satoi taas lunta. Lahja oli\npukeutunut kuin morsian huntuun ja valkoisiin. Itki välittämättä\nihmisistä. Ylioppilaat lauloivat ensin sellaisen maallisen laulun,\nmikä lienee ollut. Latinaiset siinä piti olleen sanat -- jotakin\nsellaista, ettei siveän eikä puhtaan ihmisen tarvitse pelätä mitään.\nNiin kuin se onkin. Sitten laulettiin virsi, kansi kiinnitettiin\npaikoilleen ja ylioppilaat kantoivat sen portista kadulla odottaviin\nruumis vaunuihin. Mirri seisoi portailla häntä pystyssä kuin masto\nja varpuset tiuskuttivat kovasti kuin olisivat ymmärtäneet, että nyt\nmeni iäksi pois se, joka oli heille niin monesti nauranut. Suutaria\noli ujostuttanut, kun hänet oli istutettu Lahjan rinnalle ensimmäiseen\najuriin, mutta pian hän oli siihen tottunut. Ylioppilaat olivat\nkävelleet arkun jäljessä. Niin oli menty hautausmaata kohti halki\nmelkein koko kaupungin, tullista tulliin, vieläpä sitä isojen porvarien\nkatua, jonne Koskinen ei uskaltautunut muuten kuin pyhätakkisillaan ja\nvaivoin silloinkin. Hitaasti oli ajettu ja kirkonkello oli kumahdellut\nharvakselleen, juhlallisesti. Suutari ei ollut uskonut Santerin\nolleen niin korkea herra, että näin suurella kunnialla haudattaisiin.\nVaan olipas. Pitkä rivi ajoi rosessissa herroja, useimmat suutarille\ntuntemattomia, päässä korkeat silkkihatut. Hyvä isä, miten komiaa se\noli! Ylpeäksi se teki vanhan isän väkisinkin.\n\nEikös ollut itse rovasti noussut kipeille jaloilleen ja tullut\nhautaamaan... Ei se sitä kaikille tehnyt, sillä se oli jo vanha\nja sairas, mutta tekipäs Santerille. Pastuska oli kuulemma käynyt\npyytämässä -- mennä viuhkaissut sunnuntaisaalissaan ja sanonut\nrovastille, jotta... Rovasti oli varmaan muistanut sen esirukousasian?\nNiinpähän oli, hautauspuheesta se kuului. Ihan täytyi rovastin\npuolustella Jumalaa, että ei hän ole lupaustansa rikkonut, vaikka\nottikin Santerin pois aikaisemmin kuin oli mielestämme luvannut. Ne\nsellaiset arvelut lupauksista ja näiden pitämisistä ja rikkomisista\novat vain meidän ihmisten kuvitteluja, joiden kautta oma tahtomme\npurkautuu kuuluville. Ei meillä saa olla omaa tahtoa, vaan kaikkeen on\nalistuttava. Ei Jumalaa voi ollenkaan palvella muuten kuin alistumalla\naina ja joka kohdassa, silloinkin kuin rakkain kaikista otetaan pois,\nkun riisutaan niin tyhjäksi ja alastomaksi, ettei omista mitään, ei\nedes sitä kuuden kyynärän alaa, jonka saa viimeiseksi leposijakseen.\nTämä on totuus, jonka kestämiseen meidän on pakko itseämme harjoittaa\njoka silmänräpäys. Mutta ei Jumala silti jätä ihmistä lohdutuksetta,\nvaan tietää kyllä valaa hänen sydämeensä lääkkeen, joka tekee\nalistumisen ja nöyrtymisen suloiseksi, omaksi suureksi palkinnokseen.\nEikä hän riisu ihmistä kiusatakseen häntä, vaan kasvattaakseen,\nvalmistaakseen häntä koko valtakuntansa perilliseksi...\n\nSuutari kuunteli tarkasti, sillä rovastin sanoissa oli nyt kuten aina\nviisautta ja hurskautta, henkeä ja voimaa. Kyllä suutari tiesi olevansa\nväärässä kapinoidessaan Santerin kuoleman vuoksi Jumalaa vastaan,\nmutta sisu ei sulanut silti. Kun sattui olemaan sellainen luonto.\nTäytyi odottaa ja luottaa Jumalaan, että hän aikanansa, nähdessään niin\nhyväksi, hälventäisi suutarin närkästyksen. Turha teeskenteleminen,\nettä \"kyllä minä alistuu\", vain pilaisi asiaa, kuten valhe ainakin.\nMutta vaikka tunsikin siinä kuunnellessaan rovastin sanoja sisunsa\njurnuttavan jäykkänä ja leppymättömänä, suutari silti sai niistä\nlohdutusta.\n\nSiunauksen jälkeen ylioppilaat taas lauloivat ja sitten Lahja talutti\nsuutarin haudan reunalle. Suutari ei osannut tehdä muuta kuin heittää\nhiukan multaa arkun päälle. Syvän haudan olivatkin kaivaneet. Tuossa\naivan vieressä oli Ristiina ja tähän, juuri tälle paikalle, jossa\nnyt seisoi, tulisi hän itse, suutari. Lapset olivat kaikki tässä\nympärillä. Niin oli sitten perhe koolla paitsi Villeä, joka varmaan\nhäipyisi sinne kauas maailmalle. Lahja heitti kukkia hautaan. \"Hyvästi\nnyt, Santeri-riepu!\" suutari sanoi mielessään peräytyessään takaisin\npaikalleen. Sydämeen pisti taas suru niin oudosti ja pahasti, että\nhänen täytyi nojata Lahjan käsivarteen.\n\nSitten laskivat seppeleitä ja puhuivat nuo ylioppilaat ja\nsilkkihattuniekat. Suutari ei ollut tiennyt, mitä kaikkea Santeri oli\nehtinyt tehdä. Hänellä oli toveriensa keskuudessa runoilijan maine,\nhän oli palavasti harrastanut kansanvalistusta ja johtanut osakuntansa\ntoimintaa sillä ja muillakin aloilla... Hänellä oli paljon ystäviä ja\nihailijoita...\n\nSellaista suutari oli kuullut puhuttavan ja hänelle oli valjennut, että\nvaikka Santerista ei ollutkaan tullut pappia eikä maisteria, hän oli\nsilti ehtinyt saavuttaa elämässään paljon sellaista, joka tyydytti.\nSuutari ei osannut sanoa, mitä se oli, mutta ymmärsi niin olevan. Se\noli suunnilleen sen \"puolen valtakunnan\" arvoista, jonka hän, suutari,\noli pojalleen sadussa luvannut, mutta joka oli joutunut Laurille.\n\nLehdestä suutari oli sitten nähnyt maisterinvihkiäisten tapahtuneen\nsamoina tunteina, jolloin Santeri oli haudattu.\n\n\n3\n\nSuutaria oli jäänyt vaivaamaan epäilys, ettei Santeri olisi,\njos olisi itse saanut määrätä, huolinut ollenkaan tuollaisesta\nhautajaiskomeudesta. \"Se ei sovi minulle\", hän olisi sanonut. Mutta kun\nystävät kerran olivat niin tahtoneet, niin mikäpä siinä. Kaunisti ja\nkirkasti se vain Santerin muistoa.\n\nSitten suutarin elämä oli ollut sellaista kuin voi arvata, kun suru\njäytää sydäntä, vanhuus tunkee päälle ja työkyky vähenee. Kyllähän\nne olisivat hänet elättäneet -- Ville, Lauri ja Lahja -- siihen\npaikoilleen ja toimittaneet hoitajan käymään säännöllisesti, mutta\nniin suuresti kuin tarjous oli suutaria miellyttänyt ja houkutellut,\nhän ei ollut sittenkään ottanut sitä vastaan. Hän ei tahtonut rasittaa\nVilleä, jonka toimeentulo taisi todellisuudessa olla laihahkoa, lapset\nkun aiheuttivat yhä suurempia kuluja. Niiden osalta olisi vähentynyt\njokainen markka, minkä Ville olisi lähettänyt isälleen. Sitä ei\nsuutari voinut ottaa vastuulleen. Mieluummin hän nöyryytti itsensä\nniin alas kuin välttämätöntä oli ja söi kunnan leipää, sillä olihan\nse toisaalta vähän kuin omaa. Vielä vähemmän hän voi ottaa vastaan\nsäännöllistä elatusta Laurilta ja Lahjalta, sillä nämähän olivat\naivan vieraita, joskin rakkaita ystäviä. Lauri teki tarjouksensa\nhyvästä sydämestä ja nuoruuden rohkeudessa, ajattelematta, ettei\nhänellä toistaiseksi ollut mitään omaa, mistä antaa, ja että hän\ntarvitsisi kaikki, mitä suinkin irti saisi, oman äitinsä auttamiseen\nja linnan varustamiseen kuninkaantyttärelleen. Samoin tarvitsi\nLahja kaikki säästönsä itseään ja vanhempiaan varten. \"Kiitoksia\nvain, Lauri-maisteri ja Lahja!\" hän oli sanonut, kun tätä asiaa oli\nharkittu Santerin kuoleman jälkeisenä syksynä, Laurin ja Lahjan tultua\nhyvästelemään, ja käännellyt mietteissään taikapalloaan, \"kiitoksia\nvain, mutta ymmärrättehän itsekin, etten voi käyttää tarjoustanne\nhyväkseni. Täältä pallosta näkyy selvänä tie, jota myöten Koskisen\nvanha suutari astelee tai paremminkin kompuroi, ja päämaali, jota\nkohti hän kulkee. Se on vanha rakennus -- taitaa olla useampiakin --\nja sen nimi on köyhäintalo. Kuuluvat jo muutamat hienostellen sanovan\nsitä 'kunnalliskodiksi'. Sinne minä menen ja siellä kyllä saan sen\nhoidon, minkä enää tarvitsenkaan. Se on minulle senkin puolesta sopiva\npaikka, että se on aivan hautausmaan lähellä. Siitä on helppo kuoltuaan\nsiirtyä aidan yli Ristiinan ja Santerin viereen. Lähellä siinä on\nmyös kirkko, paljoa lähempänä kuin täältä kulkien. Sitäpaitsi siellä\nkäy usein pastori selittämässä Raamattua -- tuleepa joskus itse vanha\nrovasti. Piha siellä on vielä kauniimpi kuin täällä. Niin että, hyvät\nlapset, tarjouksenne kaunistaa teitä ja liikuttaa sydäntäni, mutta\nymmärrättehän...\" He olivat ymmärtäneet ja lähteneet, mutta olivat\nsilti silloin tällöin talven kuluessa lähettäneet pikku setelin.\nYstävien lahjana vain, joten ne oli otettava vastaan. Tottakai. Ja\nkyllä ne lähettävät tännekin, sillä kahvi ja tupakka täällä täytyy\nostaa, kun ei muka kunta voi köyhille vanhuksille kustantaa sellaisia\nnautintoaineita. Ikäänkuin ne eivät maistuisi täällä yhtä hyvin ja\nolisi yhtä piristäviä kuin aidan ulkopuolellakin...\n\nSuutarin lähtiessä vanhasta asunnostaan koko talo oli ollut autio.\nInsinööri oli ollut työmatkoillaan, Alli-rouva ja Elsa olivat\nmatkustaneet sinne kaukaiseen erämaanpitäjään taas kerran laittaakseen\nvosmestarin ja pastorin hautaa. Lauri kuului pyytäneen Elsaa etsimään\npaikkaa, johon oli haudattu hänen isänsä surmaaja, joku hullu seppä,\nja kohentamaan myös sitä jollakin tavalla, sovituksen ja anteeksiannon\nmerkiksi. Lauri asui nyt Helsingissä ja pastuska oli matkustanut\nsinne jonnekin etelään, josta aina kirjoitteli \"kesäkirjeitään\".\nTuomarin entistä huoneistoa ei ollut kukaan vuokrannut, niin että\nse oli aivan autio. Kukkain kastelu insinöörin ja pastuskan luona\noli uskottu jollekin viereisessä talossa asuvalle eukolle, joka oli\npastuskan vanhoja tuttavia. Suutari ei ollut voinut enää ottaa sitä\nhuolekseen, sillä hän tiesi muuttavansa pian pois. Eikä hän olisi\njaksanutkaan. Sitäpaitsi hän olisi holvannut vettä ikkunalaudoille,\nkädet kun väliin tutisivat kuin jokin olisi nykkinyt niitä. Näin\nsuutari oli joutunut asumaan talossa viikon päivät ypöyksin, kuin\ntonttu autiossa rakennuksessa. Hän oli muka ollut tekevinään jotakin\nsuutarintyötä, vaikka eihän siitä enää mitään tullut, keittänyt sumppia\nvanhoista sakoista, kun ei ollut ollut enää rahaa, millä ostaa kahvia,\nistunut Ristiinan paikalla keittiöpöydän nurkalla ja puhellut hänen\nkanssaan, mennyt Santerin huoneeseen ja jatkanut siellä jutteluaan.\nSitten hän oli antanut surkeasti naukuvalle Mirrille maitotilkan ja\nmennyt istuskelemaan ikkunan aluspenkille, johon aurinko paistoi\nkuumasti ja jossa kärpäset surisivat nukuttavasti. Rekooli siinä\noli ollut kauneimmillaan: tuomi rehevänä valkoisissaan, ilmassa jo\nhiljaa leijumassa sen kukkien pieniä terälehtiä, joita oli satanut\nkuin lumikiteitä Santerin kasvoille ja rinnalle, kun hän oli maannut\ntässä arkussaan. Suutarin sydäntä oli karmaissut kaiho niin, että\nhänen oli täytynyt mennä rekooliin, nostaa pastuskan tuoli Santerin\narkun paikalle ja istua siinä, koska oli muka tällöin niinkuin hiukan\nhäntä lähempänä. Ja niin oli siinä alkanut elämä mennä silmäin editse\nvilajavana virtana, alkaen sieltä kaukaa, jolloin oma isä vielä eli,\nja jatkuen vähitellen Ristiinaan, Santeriin -- koko siihen pieneen\nmaailmaan, jonka kehyksenä olivat nämä vanhat, vaatimattomat, nyt\nautiot rakennukset, ja sisällyksenä niissä asuneiden ihmisten kohtalot,\nuskot, toivot ja pettymykset. \"Se elämä, se _elämä_!\" suutari oli\nyhtäkkiä karjaissut ääneen ja iskenyt nyrkillä polveen, niin että\nvanha jalka oli hypähtänyt. Tuomi oli tärähtänyt ja siitä oli irronnut\nsuoranainen pilvi noita pieniä valkoisia höytäleitä, unohduksen lunta.\nYhtäkkiä suutarista oli tuntunut, että kaikki mennyt oli unta, jonka\nhän oli äsken nähnyt ja jota hän tässä yksin vaivalloisesti, sydän\nherkkänä, muisteli.\n\nMirri olisi saanut tulla kunnalliskotiin, mutta oli kieltäytynyt\njyrkästi. Sitä oli koetettu ottaa kiinni, mutta silloin se oli\nmarahtanut sisukkaasti ja kapaissut tuomeen, sille samalle oksalle,\njonne entisen Mirrin oli ollut tapana paeta Tellua. Sinne se oli\ntäytynyt jättää. Pitääpähän kurissa rotat ja hottiset, etteivät pääse\nautiota taloa kokonaan valtaamaan. Kyllä se itsensä elättää ja pastuska\nkai sen lopulta ottaa hoitoonsa. Pastuska oli vähän vihjaillut sinne\npäin lähtiessään. Kaikki olivat käyneet hyvästelemässä suutaria --\nvähän niinkuin sanotaan jäähyväisiä sille, jonka tiedetään olevan pois\nmenevä. Sinne piha sitten jäi viettämään kesää yksinäisyydessään ja\nikävöimään entisiä tuttuja ihmisiään, sekä vainajia että niitä, jotka\novat vielä vähän aikaa elävien kirjoissa. Ei ole kuin kirpun hyppy\nsiihen, kun heidätkin on siirretty ikuisuuden aidan pysyvälle puolelle\nja uudet ihmiset puhuvat heistä kuin joskus kuullusta sadusta, jossa\nkerrottiin monenlaista. Tuomi vain voi kukkia vielä silloinkin.\n\n\n4\n\nSuutari istuskeli vaihteeksi työpöytänsä ääressä ja koetti saada\npuolipohjatuksi kenkiä, jotka oli tuotu ämmäin puolelta tänne\nkorjattaviksi. Ensin niitä oli tarjottu Kostamolle, joka oli ikänsä\ntehnyt naisten kenkiä, mutta tämä ei ollut kyennyt, kun näkö oli\nviime aikoina alkanut melkein kokonaan himmentyä. Suutari oli silloin\nkysynyt, kenen kengät ne olivat, ja kuultuaan, että niiden omistaja\noli se entinen maitokaupan eukko, joka kaikista ponnistuksistaan\nhuolimatta oli lopuksi joutunut tänne, hän oli sanonut, että \"saammehan\nnoita katsoa\". Tuttava kun oli ja hyvä ihminen, niin sitä piti auttaa.\nVälillä käsien tutina sentään hellitti sen verran, että sai varkain\npistetyksi reiän purasimella ja isketyksi siihen piikin.\n\nNiin oli käynyt maitokaupan eukon, että sen ukko oli kuin olikin\nvoittanut heidän avioliittonsa ajan kestäneen kilpailun ja juonut\neukkonsa köyhäintaloon. Itse oli ilkeyksissään kuollut vähää ennen kuin\nsanoakseen, että \"minä en tule sinne\". Kyllä siinäkin elämänkohtalossa\noli tuumimista, kun alkoi harkita sitä joka puolelta. Lapset minne\nlienevät hajonneet maailmalle, kuten lapset tavallisesti tekevät. Eivät\nehdi kiireiltään muistamaan vanhaa äitiään. Sellaista on maailman\nmeno. Ei se muutu siitä, että joku ikäloppu, hampaaton suutari sitä\nihmettelee, ei, vaikka sitä ihmettelisi kaksikin sellaista, Koskinen ja\nhänen apulaisenaan Kostamo.\n\nTuossa Kostamo makaili yönsä ja päivänsä vuoteessaan, nousematta ylös\nmuuta kuin asioilleen ja siistimisen ajaksi. Nähdessään Kostamon\ntuontuostakin katselevan käsiään kuin olisi ollut pikkulapsi, suutari\noli aluksi ihmetellyt, mitä varten se teki niin. Hän oli vahdannut sitä\nsyrjästä, että \"tekeekö tuo tänään niin\", ja oli todennut Kostamon\ntodellakin ei vain joka päivä vaan alituiseen katselevan kämmeniään,\nkädenselkiään ja kynsiään, käpristelevän sormiaan ja taas oikovan\nniitä. Viimeiseksi hän aina antoi niiden pudota rinnalleen ja huokasi\nraskaasti. Kun aurinko sattui paistamaan huoneeseen, Kostamo meni\nikkunan ääreen ja katsoi niin suoraan aurinkoon, että syrjäistäkin\nhäikäisi. Jupisten itsekseen ilmeisesti ilahtuneena, että \"vielä se\nsentään, vielä se sentään\", Kostamo sitten palasi vuoteeseensa eikä\nsinä päivänä enää katsellut kynsiänsä. Lopuksi suutari oli ymmärtänyt,\nmiksi Kostamo teki näin. Siksi, että hänen täytyi -- ei saanut muuten\nrauhaa -- joka päivä koettaa, näkikö vielä ja minkä verran. Kun aurinko\njaksoi tunkea kirkkauttansa hänen silmäteriensä läpi, niin se ilahdutti\nvanhaa miestä, joka ei mistään hinnasta olisi tahtonut menettää\nsilmiensä valoa. Suutaristakin tuntui siltä, että kaiken muun vielä\nvoisi kestää paitsi sokeutta. Mutta näkyi ihminen alistuvan ja tottuvan\nsiihenkin. Eräänä päivänä Kostamo ei enää osannut liikkua huoneessa\nmuuten kuin käsikopelolta. \"Silmissäni ei ole yhtään valoa, ei sitten\nyhden yhtään!\" hän mumisi. Suutari ryhtyi silloin hänen silmäkseen\nja talutteli häntä käsipuolessaan kaikkialle, minne Kostamolla oli\nasiaa. Kävivät he joskus pihalla, istuskelemassa kukkain tuoksussa, ja\nvierailemassa ämmäin puolella. \"En olisi uskonut joutuvani kuljettamaan\nkäsikynkästä sinua, joka et ole mielestäni milloinkaan ollut oikea\nsuutari, koska olet langennut ompelemaan neuloilla\", suutari puheli\ntoverilleen, kun he kompuroivat kunnianarvoisena, mutta silti jonkin\nverran huomiota herättävänä parina laitoksen olosijoissa. \"Et olisi\nuskonut\", vastasi siihen Kostamo, \"mutta kun nyt häädyt tekemään niin,\nhavainnet myös minun olleen oikeassa. Elleivät silmäni olisi soenneet,\nnäyttäisin vieläkin, miten juuri neuloilla tehdään se oikein viini\nompele\". Kostamo sanoi tämän tiukasti eikä suutari enää ryhtynyt\ninttämään häntä vastaan. Tämä oli asia, josta he eivät kuitenkaan\npäässeet yksimielisyyteen ei tässä eikä tulevassa elämässä. Suutari\nvain iski silmää näkeville kuin sanoakseen, että \"Kostamo-riepu on jo\nvähän tuollainen\".\n\nRäätäli Korhosella oli hyvät silmät, niin että hän näki kaikki. Kuulo\nvain oli huono, aivan olematon. Hän oli iloluontoinen ja täynnä juttuja\nniistä monista hienoista herroista, joille oli tehnyt sekä rokkitakit\nettä rakit, aivan sen mukaan kuin olivat tilanneet ja miten kalliista\nEnglannin verasta tahansa. Ikävintä oli, etteivät toiset hoidokit\njuuri välittäneet kuunnella häntä, koska hän muka puhui aina samaa.\nEpäiltiin lisäksi yleisesti, oliko hän milloinkaan tehnyt rokkipukua,\nsaati sitten rakkia. Eihän koko kaupungissa ollut enempää kuin ehkä\nviitisenkymmentä rakkia ja niistä useimmat tehtyjä Helsingissä. Mikä\nniistä olisi voinut sattua Korhosen mestarin tekemäksi, joka oli vain\ntällainen pieni tilkkuräätäli niinkuin Koskinen oli rajasuutari!\nHuomattuaan tällaisia kylmiä epäilyksen puuskia Korhosen mestari\nloukkaantui ja murjotti päiväkausia kuin väärinymmärretty ja\nkatkeroitunut runoilija. Se oli tuo Koskinen, joka ylläpiti tällaista\nepäilyksen henkeä. Korhonen muuten kantoi kaunaa Koskista kohtaan\nsiksi, ettei tämä ollut antanut hänen tehdä Santerille rakkia. Se oli\nsentään ollut loukkaavaa räätäliä kohtaan, joka oli valmistanut pojalle\npukuja tuon korkuisesta mieheksi asti. Pötöh!\n\nMutta se, joka ei paljoa välittänyt toisten asioista, oli vanha\nkyttyräharteinen puuseppä, kiharatukkainen punapää -- nyt tosin\nvalkeapää --, joka oli höylännyt tolpilla Laurille niin hienot\nsuksisauvat, ettei mointa. Hän näet vain makaili vuoteessaan ja eleli\nkokonaan omien menneiden uniensa muisteloissa. Erittäinkin hänen\najatuksensa askartelivat hänen tyttäressään, joka ajan rattaan jonkin\nihmeellisen pysähdyksen voimasta oli pysynyt hänen muistissaan yhtä\npienenä kuin silloin, kun hän oli valmistanut hänelle maailman parhaat\nsukset ja sauvat. Hänen tuloaan ukko nyt odotti herkeämättä, jopa\nkiihkeästi, nousten joskus katsomaan ikkunasta, että \"eikö se jo tule\nsisään\". Lapsi näet aina vain hiihteli tuossa edustalla, punaposkisena,\nsilmät sädehtien. Puuseppä sai olla omissa oloissaan, sillä jos hänelle\nmeni puhumaan jotakin, hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja alkoi kertoa\ntyttärestään...\n\nSuutari huokasi ja asetti taikapalloaan paremmin lampun ja Raamatun\nväliin, pyhää kirjaa kun näet siinä lueksi. Kesä oli mennyt ja\nPerttulin myrsky pauhasi niin, että seinät natisivat. Lauri ja Elsa\nolivat pitäneet häänsä ja käyneet tervehtimässä häntä, vanhaa suutaria.\nKoko vaivaistalo oli saanut kahvit. Oli se ollut eri kohaus. Tässä\nne olivat istuneet työpöydän ympärillä ja puhelleet kuin ennen. Elsa\noli pyytänyt, että \"katsokaahan, mestari, näkyisikö pallosta meidän\nkohdallemme mitään\". Mikä, ettei, kyllähän suutari... Entiseen tapaan\nsiellä oli loistanut ja hulmunnut, kunnes oli selvinnyt. Suutari oli\nhymähtänyt ja sanonut: \"Ei, rakkaat lapset, täällä näy sellaista, että\nsitä voisi sanoa teille, vasta häänne viettäneille\". -- \"Mestarin\npitää sanoa!\" Elsa oli vaatinut. -- \"No se on sitä, mitä elämä tarjoaa\nkaikille: lupaa kuninkaantyttären ja puoli valtakuntaa, mutta antaakin\nvain köyhän osan\".\n\nMiten kummasti taikapallossa alkoikaan nyt hulmuta! Suutari unohti\nlukemisensa ja tuijotti vain siihen. Äkkiä hän tunsi, kuinka sanomaton\nrauha virtasi hänen sydämeensä, suloinen rauha, joka oli kaikkea\najallista ja maallista ylempänä. Närkästys Jumalaa kohtaan hälveni ja\nsyvä nöyryys tuli sijaan. Palkinnoksi kaikista pettymyksistä Jumala\nsalli suutarin ymmärtää, että hän oli köyhän osasta huolimatta elänyt\nrikkaan ja kauniin elämän ja oli kerran perivä \"koko valtakunnan\".\n\n\n\n"]