Eläinten elinkeinot ja teollistoimet

ELÄINTEN ELINKEINOT JA TEOLLISTOIMET

Parhaitten lähteitten mukaan kirjoittanut O. M. Reuter

Suomentanut Hilja

Tuhansille kodeille tuhatjärvien maassa N:o 5 ja 6.

Werner Söderström, Porvoo, 1892.

SISÄLLYS:

Alkulause

I. Metsästys ja kalastus

II. Rosvoaminen ja sodankäynti

III. Puolustus

IV. Varastojen kokoominen. Maanviljelys

V. Karjanhoito. Orjainpito

VI. Asunnot. -- Maakuopat

VII. Palmikoitut ja kudotut pesät

VIII. Muuratut asunnot

IX. Yhdyskunnissa elävien eläinten muuraamat pesät

X. Muurahaisten asunnot. Tie- ja siltarakennukset. Kaupungit

XI. Pesien hoito. Suojelus- ja puolustuskoneet

XII. Huolenpito poikasista

Loppulause

Eläinten elinkeinot ja teollistoimet.

Ihminen on luomisen kruunu. Joskin hän ruumiinsa puolesta on heikommin varustettu kuin monet muut olennot maan päällä, on hän kumminkin ymmärryksensä kautta kohonnut niiden kaikkien herraksi. Ja juuri hänen ruumiillinen turvattomuutensa ja heikkoutensa on pakottanut häntä keksimään niitä lukemattomia keinoja, joilla hän itsellensä voittaa hallitsijapaikan luonnon valtakunnassa. Tällä tavoin on se kiihottanut häntä ponnistamaan ja yhä enemmän kehittämään ymmärrysvoimaansa.

Ei ole tarpeellista tässä lähemmin esittää, että ihminen luontoa vallitsee. Tunnemme kyllä jokainen, kuinka hän on miettinyt tarkoituksenmukaisimmat välikappaleet, hankkiakseen itsellensä elatusta sekä eläin- että kasvimaailmasta, puolustautuakseen vihollisiansa, joko petoeläimiä tahi toisia ihmisiä vastaan, suojellakseen itseänsä kuumuudelta ja pakkaselta y.m. Eikä hän ole taivuttanut ikeensä alle ainoastaan muita eläviä olentoja. Myöskin luonnonvoimia, tulta ja vettä, höyryä ja sähköä, on hän ymmärtänyt taitavasti käyttää palvelukseensa. Hän rakentaa kaupunkeja ja valmistaa ihmeteltävän suuria ja komeita rakennuksia, hän siirtyy muutamissa päivissä satoja penikulmia ja vaihtaa ajatuksia vertaistensa kanssa, pian kyllä kokonaan matkan pituudesta riippumatta. Kaikkea tätä nimitämme laveammassa merkityksessä inhimillisen teollisuuden työksi.

Mutta ihmiskunnan teollisuus ei suinkaan ole aina ollut yhtä suuressa määrässä kehkeytynyt kuin meidän päivinämme. Puhelanka on keksintö, jonka ensimmäistä käyttämistä itse olemme olleet näkemässä. Sananlennätin, rautatiet, höyrylaivat ovat kaikki tämän vuosisadan keksintöjä.

Jokainen, joka on nähnyt maailmaa vähän laajemmalta, tietää, että ihmiskunnan kehitys on hyvin erilainen eri paikoissa. Vielä löytyy moniaalla raakalaiskansoja, jotka elävät ainoastaan metsissä kasvavista hedelmistä, metsästyksestä ja kalastuksesta, sekä asuvat kurjissa maakuopissa tahi olkimajoissa. Ja näiden ja nykyajan sivistyneitten kansojen välillä löytyy suuri joukko sellaisia kansakuntia, jotka vähitellen kohoavat yhä korkeammalle teollisessa kehityksessä ja tulevat yhä enemmän henkisesti täydellisiksi.

Mutta myös meidän aikamme sivistyneimmät kansaheimot ovat samalla tavalla kehittyneet. Heidän vanhimmat esi-isänsä eivät ole aikanaan olleet korkeammalla kannalla kuin nämä metsäläiset, joiden raakuus ja tietämättömyys herättää sääliämme. Vasta vähitellen ovat he vuosituhansien vieriessä kehittyneet siksi, mitä he tätä nykyä ovat.

Muinaismuistojen avulla, joita vielä tänäpäivänä voidaan maasta kaivaa, ja niiden kertomusten nojalla, jotka ovat säilyneet ja käyneet saduissa ja lauluissa perintönä suvusta sukuun, kunnes historiallinen tiede vihdoin on kirjoittanut ne muistiin ja säilyttänyt meille, voimme päättää, kuinka esi-isämme askel askeleelta ovat tulleet siksi, mitä nyt ovat.

Alkuansa elättivät ihmiset itseänsä metsän hedelmillä, kunnes niiden puutteesta tahi jostakin muusta syystä rupesivat elämään eläinten lihasta. Hankkiakseen tuota alati pakenevaa saalista, täytyi heidän vielä heikon ymmärryskykynsä keksiä joku neuvo. Koko sen voima tähdättiin nyt tähän suuntaan. Metsästys- ja kalastustaito olivat ensimmäiset, jotka ihminen keksi, ja metsästys- ja kalastuskapineet muodostivat ihmisten teollisuuden alun.

Ihminen kehittää metsästys- ja pyydystämistaitoansa ja ottaa kiinni useampia eläimiä, kuin hän kulloinkin tarvitsee. Hän pitää ne silloin luonansa ja vartioitsee niitä, käyttääksensä niitä, kun nälkä taas vaatii. Eläinvarasto lisääntyy, erilaiset eläimet tottuvat vartijoihinsa, nämä alkavat hoitaa niitä huolellisemmin ja huomaavat, että heillä saattaa olla hyötyä niistä monessa suhteessa, niiden maidosta, nahoista, villoista j.n.e. He varustavat niille kylliksi ruokaa, vettä y.m. Ihminen metsästää ja kalastaa tosin vielä, mutta nämä elinkeinot ovat nyt hänen sivutoimenansa. Hänen pää-elinkeinokseen on tullut karjanhoito.

Hän kulkee nyt seudusta seutuun karjoineen, joissa usein on monia satoja elukoita, etsii uusia laitumia ja vie mukanaan siirrettävät, eläinten nahoista tahi villakankaista valmistetut majansa, – ainoat, jotka soveltuvat sellaiseen elintapaan. Mutta karjanhoidon kautta oppii hän tuntemaan useita kasveja ja ruohoja ja mieltyy niiden siemeniin. Näitten etsiminen sieltä täältä kedoilta veisi kovin paljon aikaa ja olisi liian vaivaloista. Ihminen kokoo niitä sentähden ja viljelee niitä varta vasten muokatussa maassa; hän kylvää ja korjaa eloa. Mutta hän ei saata enää jättää näitä seutuja, joissa maa on niin paljon työtä häneltä vaatinut ja joissa sato odottaa. Laidun ei enää riitä noille määrättömille karjoille; hänen täytyy sentähden niitä vähentää. Maanviljelys vie suurimman osan hänen ajastansa, ja lopuksi pitää hän vaan vähäisen karjan, joka voi saada elatuksensa pienemmältä alalta. Samalla jättää hän myös majat, joita saattaa siirtää paikasta toiseen, ja rupeaa rakentamaan vakituisia kiinteitä asuntoja.

Asunto asunnon vieressä kohoaa suotuisilla paikoilla, ja ihmiset voivat nyt liittyä suuremmiksi yhteiskunniksi ja rakentaa kaupunkeja. Keskinäinen seurustelu ja ajatusten vaihto kehittää ihmisten järkeä ja henkistä tarmoa. Ihmisen tarpeet lisääntyvät yhä enemmän, ja eri työt jaetaan eri henkilöille, jotka jokainen voivat yksinomaan antautua ammattitoimiinsa ja täydellisesti ne täyttää. Nyt vasta voivat ihmisten keksinnöt vapaasti ruveta kehkeytymään kaikessa loistossaan.

Elätettyään itseänsä yksinomaan metsästyksellä ja kalastuksella, on ihminen siten ruvennut harjoittamaan karjanhoitoa, kunnes vihdoin on tätä supistanut ja ottanut toimeksensa maanviljelyksen sekä sen jäljissä seuraavan, supistuneemmassa merkityksessä n.k. teollisuuden.

Emme kuitenkaan ole omistaneet tätä kirjaa ihmiskunnan teollisen kehityksen lähempään tarkastelemiseen. Päinvastoin tahdomme siinä katsella eläinten teollistoimia, ja kun olemme alkaneet lyhyesti silmäilemällä ihmisen kehitystä tässä suhteessa, on se tapahtunut ainoastaan huomauttaaksemme, että hän ei suinkaan yksin harjoita näitä elinkeinoja ja teollistoimia, vaan hänellä on vastavertaisensa eläimissäkin. Monet niistä metsästävät ja kalastavat todellisen taidokkaasti. Toiset eläimet pitävät kotieläimiä, kuten me. Toiset taas korjaavat eloa ja kokoovat talvenvaroja säilytyspaikkoihinsa. Ja monet rakentavat taiteellisia asuntoja, jotka toisinaan, kuten esimerkiksi valkoisten muurahaisten tahi termiittien keot, korkeutensa suhteen verrattuina pienten rakentajien suuruuteen, monin kerroin voittavat ihmisten mahtavimmat rakennukset.

Tilan ahtauden vuoksi emme yleensä voi kertoa muista eläimistä, kuin niistä, jotka elävät omassa maassamme, ja ensi sijassahan meitä pitäisikin huvittaa juuri niiden tunteminen. Ainoastaan poikkeustilassa mainitaan ohimennen yhtä ja toista muutamista erittäin merkillisistä ulkomaalaisista eläinlajeista.

Alamme siis alimmista elinkeinoista ja teollistoimista eli eläinten metsästyksestä ja kalastuksesta.

I.

Metsästys ja kalastus.

Kasveja syövät eläimet löytävät vaivatta ravintonsa maasta. Aivan toisin on petoeläinten laita, etenkin jos niiden saalis on niitä nopeampi tahi väkevämpi.

Kuten ihminen, asettuvat ne joko väijymään saalistaan tahi ajavat sitä takaa aukeilla paikoilla. Löytyypä sellaisiakin lajeja, jotka ampuvat riistansa.

Muurahaiskorento on pieni hyönteinen, jonka salakuopat jo aikoja sitten ovat vetäneet puoleensa suurta huomiota. Se tavataan suuremmilla hiekkakankailla maamme eteläisimmässä osassa, vaikka jotenkin harvoin. Sen pehmeän, munanmuotoisen ruumiin etupuolella on kuusi jalkaa ja litteä, kahdella pitkällä, terävällä leukaluulla varustettu pää, jota helposti voi taivuttaa ylöspäin ja taaksepäin. Suppilomaisen __ salakuoppansa kaivaa muurahaiskorento semmoisille paikoille hiekkaan, missä hyönteiset usein liikkuvat. Tuon usein kolme tuumaa leveän ja kaksi tuumaa syvän kuopan pohjaan on se kaivanut itsensä kokonaan peittoon; ainoastaan pää ja pitkät leukaluut pistävät esiin. Ohikulkevat itikat, etenkin muurahaiset, luiskahtavat helposti kuoppaan, putoavat alas noita viertäviä seiniä pitkin ja joutuvat silloin muurahaiskorennon aina valmiiksi levitettyjen leukaluitten mieluisaksi saaliiksi. Jos kumminkin joku hyönteinen, jonka on onnistunut päästä vapaaksi muurahaiskorennon kidasta, taas rupeisi kulkemaan ylös kuopan seiniä, hautaa muurahaiskorento äkkiä päänsä hiekkaan ja taivuttaa sen taas pikaisesti taaksepäin, sekä heittää siten kokonaisen joukon hiekkajyviä ylöspäin, pakenevaa saalista kohden, aina siksi, kunnes osaa siihen ja se jälleen putoo pohjalle. Tämmöiseen hiekanheittämiseen ryhtyy muurahaiskorento, vaikka ei mitään hyönteistä olisikaan pudonnut kuoppaan, jos reunoilta alkaa vieriä alas hiekkajyviä, jotka siten ilmoittavat, että joku hyönteinen on kuopan syrjällä. Vielä muutamat muut meidänkin maassamme elävät hyönteiset kaivavat maahan väijymispaikkoja, joista äkkiä karkaavat ohikiirehtivien pikku elävien kimppuun; sitte vetäytyvät ne taas piiloonsa ja syövät rauhassa saaliinsa.

Hämähäkit ovat erittäin yleisesti tunnettuja verkoista ja pauloista, joita ne virittävät hyönteisten pyyntiä varten. Vaikka tosin niiden oma ruumis on varustettu aineella, josta ne verkkonsa kutovat, eivätkä ne siis tarvitse mitään erityistä ymmärrystä, valmistaakseen itse raaka-ainetta, osaavat ne kumminkin usein niin hyvin laskea ja tehdä arvioita edeltäpäin, sommitellessaan taiteellista kudostaan, ettemme saata mitään mainitsematta mennä niiden ohi, kun on kysymys eläinten teollistoimista.

Kumminkaan eivät suinkaan kaikenlaiset hämähäkit osaa kutoa verkkoja. Monet hyppivät tahi kiitävät ympäri maassa, seinillä ja puiden oksilla, tahi makaavat kätkössä kukkasissa ja syöksyvät sieltä äkkiä esiin saaliin kimppuun, joka ei mitään aavista. Sen niskaan, lähinnä aivoja, iskevät ne kyntensä ja tappavat sen siten silmänräpäyksessä. Eräs laji, suuri, mustanruskea, valkoreunainen hämähäkki ei ole meillä harvinainen lätäkköjen ja lampien luona. Erittämällä lakkaamatta hienoa lankaa takaruumiinsa päässä olevista kehruunystyröistä, saattaa se helposti juosta ympäri vedenpinnalla. Se pitää tässä varalla, kun vesihyönteiset ja madot tulevat ylös pinnalle, ja syöksyy silloin niiden päälle. Mutta se osaa myöskin valmistaa itsellensä mukavan leposijan ja kutoo yhteen kuivia lehtiä, korsia ja tikkuja uiskentelevaksi lautaksi, jolla se ajelehtii ympäri tuulen ja aaltojen kuljettamana. Tässä se tähystelee kaikille suunnille, karkaa jokaisen pikku hyönteisen kimppuun, joka tulee sen näkyviin, vetää sen mukanansa lautalle ja syö siinä saaliinsa. Tässä ei hämähäkki väijy kiinteässä, vaan liikkuvassa lymypaikassa, jonka se itse on valmistanut itsellensä.

Kauneimpia ja taidokkaimpia verkkoja kutovat meidän maassamme ristihämähäkit. Verkot ovat pystysuoraan ripustettuja, ympyränmuotoisia ja valmistettuja lukuisista langoista, joista osa kulkee säteentapaisesti kehää kohden, samalla kuin toiset muodostavat useita sisäkkäin olevia ympyröitä. Lanka kehkiää kuudesta takaruumiin päässä olevasta nystyrästä, jotka erittävät tahmeaa, ilmassa kohta jähmettyvää nestettä. Usein sukamaisilla kynsillään voivat hämähäkit sitte kerrata yhteen useampia lankoja.

Jo valitessaan sijaa verkollensa, osottavat hämähäkit jonkunlaista ymmärrystä. Ne etsivät siten halukkaimmin paikkoja, missä auringonsäteet leikkivät, hyönteisiä houkutellen, missä vieno tuulenhenki vetää näitä verkolle tahi kukkia taikka kypsiä hedelmiä löytyy läheisyydessä. Verkon ensimmäinen kiinnittäminen tuottaa usein hämähäkille paljon työtä, ja se menetteleekin tässä aina eri asianhaarojen mukaan usein hyvin eri tavalla. Kun molemmat kiinnityskohdat eivät ole varsin etäällä toisistaan, heittää se kostean, tahmean pallon, joka on yhteydessä langan karissa, josta se pitää kiinni, siihen paikkaan, mihin tahtoo tarttua. Joskus ripustautuu hämähäkki ilmaan ja antaa tuulen viedä itsensä sopivalle paikalle. Toisinaan ryömii se itse sinne ja vetää langan perässään. Usein se aivan yksinkertaisesti heittää joukon lankoja ilmaan ja odottaa, kunnes tuuli on ne sinne tahi tänne kiinnittänyt.

Jos nyt verkko tällä tavoin ripustetaan esim. kahden puunoksan väliin, kiinnitetään ensin muutamia semmoisia pohjalankoja eri suuntiin. Hämähäkille on kokonaan yhdentekevää, minkämuotoinen on ala, jonka ne sulkevat. Verkon tulee olla ympyränmuotoinen, ja ympyrän voi piirtää yhtähyvin kolmioon kuin neliöönkin. Sitävastoin näkee hämähäkki kaikenmoista vaivaa, saadakseen nämä peruslangat vahvoiksi ja kyllin jännitetyiksi. Joka nuora kerrataan sentähden useammista langoista ja näihin liitetään sikin sokin joukko hienoja pikkulankoja, jotka pitävät punoksen jännitettynä; Kun nyt kaikki pohjalangat ovat kiinnitetyt ja vahvistetut, menee hämähäkki verkon piirin ylimpään kohtaan ja laskeutuu sieltä lankaa pitkin sen alimpaan pisteesen. Hämähäkki kulkee senjälkeen taas tätä samaa lankaa pitkin, siksi kuin tulee jokseenkin sen puoliväliin. Siitä kääntyy se takaisin ja kulkee uudestaan alas aina langan alimpaan päähän. Tällä välin on se vetänyt perässänsä irtanaista lankaa. Tämän kuljettaa se mukanansa vähän matkaa ja kiinnittää sen läheiseen pisteesen. Näin on hämähäkki jännittänyt kolme tulevan ympyrän sädettä, joista kaksi ensimmäistä muodostavat yhden suoran viivan. Samalla tavalla vetää se koko joukon toisia keskipisteestä kehään. Kun nämä ovat tulleet valmiiksi ja niiden kiinnitys tarkasti tutkittu, rupeaa hämähäkki kehräämään verkon keskipisteen ympärille niitä pieniä, sisäkkäin olevia ympyröitä, jotka muodostavat paikan, missä se vastedes istuu saalista väijymässä. Kun tämä työ on lopetettu, rupeaa se suurella taidolla ja nopeudella, keskusta alkukohtana, yhdistämään säteitä toisiinsa uusilla langoilla. Verkko on nyt valmis ja työ päätetty.

Jos nyt katselemme verkkoa lähemmin, huomaamme, että sen langat ovat kahta lajia. Ne, jotka säteinä kulkevat keskustasta reunaa kohden, ovat kuivia, jotavastoin ympyrälangat, lukuunottamatta niitä, jotka ovat lähinnä keskipistettä, missä hämähäkki istuu, ovat täynnä pieniä, tahmeita jyväsiä. Nämä langat ne yksinomaan pitävät kiinni hyönteisiä, sillä välin kuin toiset tarvitaan edentämään verkon keskikohtaan liikettä, johon verkko hyönteisen kiinnitarttumisen kautta on joutunut, sekä ovat hämähäkin teinä, kun nämä liikkeet ovat herättäneet sen huomion ja se syöksyy esiin lepopaikastaan. Erilaiset langat lähtevät eri kehruunystyröistä.

Vaikka luonto itse onkin varustanut hämähäkit alkuaineella, jota ne teollisuuttansa varten tarvitsevat, on kumminkin monta kertaa nähty, että usein samanlajisetkin hämähäkit muuten samoissa suhteissa eri tavalla käyttävät tätä ainetta. Tämä edellyttää kieltämättä, että niillä on itsenäistä ajatustoimintaa. Tässä täytyy meidän jättää sellaisten tapausten perusteellisemmat selitykset, varsinkin, koska ne enimmäkseen koskevat ulkomaalaisia lajeja. Mutta edeltäpäin miettimistä ilmaantuu, kuten äsken olemme nähneet, jo niissä eri tavoissa, joilla hämähäkki kiinnittää verkkonsa. Myös muutenkin ymmärtävät hämähäkit eri seikkoja varten käyttää kokemustansa hyödyksensä.

Erittäin huvittava on kertomus eräästä hämähäkistä, joka oli kehrännyt verkkonsa porraskatokseen. Myrsky oli riuhtaissut poikki langan, joka toiselta puolen kannatti verkkoa. Tätä heitteli tuuli nyt sinne tänne, kuten lerpallaan olevaa purjetta. Hämähäkki ei kuitenkaan valmistanut mitään uutta lankaa, luultavasti peläten, että par'aikaa riehuva myrsky senkin katkaisisi. Mutta se laskeutui maahan ja ryömi paikalle, jossa oli puolenkolmatta tuuman pituinen ja hanhenkynän paksuinen puupala, kiinnitti tämän lankaan, jonka kehräsi alas tullessaan, ja ripusti sen vihdoin noin viisi jalkaa korkealle maasta, erääsen verkon alemmasta reunasta lähtevään vahvaan lankaan. Puupala oli tarpeeksi painava, pitääksensä verkkoa pingoitettuna, mutta kumminkin kyllin keveä, soveltuakseen tuulen mukaan ja estääkseen kudelmaa enempää vahingoittumasta. Kun myrsky taukosi, parannettiin verkko, hämähäkki puri poikki yllämainitun langan ja antoi puupalan pudota maahan. Epäilemättä täytyy semmoisessa menettelytavassa huomata taipumusta teollistoimiin!

Hämähäkit eivät sitäpaitsi käy kiinni kaikkiin hyönteisiin, jotka takertuvat niiden verkkoon. Etenkin kammovat useimmat lajit suuresti mehiläisiä, ampiaisia ja muita suuria hyönteisiä, joilla on pistimet, samoin kuin myös isompia muurahaisia. Ne antavat niiden joko itse vapauttaa itsensä, tahi vielä purevat poikkikin langat, jotka niitä pitävät vangittuina. Ne ovat siis yhtä varovaisia ja viisaita saaliinsa kimppuun hyökätessään, kuin taitavia virittäessään sille pauloja.

Hämähäkki ei kumminkaan ymmärrä, kuten ihminen, houkutella saalistansa ansaan erityisellä syötillä. Tätä tekee sitävastoin eräs kala, merikilpiö, suuri, tumma, kömpelö kala, joka elää Jäämeren, Atlannin valtameren ja Pohjanmeren syvyyksissä. Tavallaan on se kalastaja, niinkuin ihminenkin. Sen selkäevän etu-osasta lähtee nimittäin pään yli kolme liikkuvaa lankaa, joista etummainen on pisin. Kala makaa liikkumattomana meren pohjalla, piilossa merikasvien joukossa, joiden lehdet ovat hyvin samannäköisiä, kuin hetalemaiset lisäkkeet, mitkä verhoovat eläimen ruumista ja ympäröivät sen päätä. Mutta nuo kolme pitkää lankaa kieppuvat milloin sinne, milloin tänne vedessä, matkien muutamien vesimatojen liikkeitä. Pikku kalat antavat tämän pettää itseänsä, lähestyvät ja joutuvat merikilpiön saaliiksi; äkkiä se heittäytyy niiden niskaan ja nielaisee ne yhdellä siemauksella. Myönnettävä on kumminkin, että tämä pyyntitapa on läheisessä yhteydessä eläimen ruumiinrakennuksen kanssa ja on sentähden niiden ilmausten rajalla, jotka riippuvat enemmän tästä, kuin mistään teollisesta taipumuksesta ja kehityksestä.

Useimmat petoeläimistämme eivät kumminkaan, kuten tähän asti kerrotut, odota saalistaan, vaan etsivät sitä itse. Osa hyökkää eläinten päälle niiden pesissä ja tappaa ne siellä tahi syö niiden munat ja turvattomat poikaset.

Käärmeet ahnehtivat hyvin linnunmunia, vaikka niiden vatsa ei voi sulattaa poikasta ympäröivää kuorta. Mutta käärme lyö semmoisissa tapauksissa ruumiinsa jotakin kiveä vasten tahi kietoutuu lujasti sellaisen ympäri, kunnes vihdoin kuori särkyy sen vatsassa.

Korppi on pahimpia muiden lintujen pesäin ryöstäjiä. Se käy väkevien merilokkienkin kimppuun ja riistää niiltä munat. Se on muuten yhtä viekas ja sukkela kuin rohkea ja uskalias. Monet ovat tarut korpin kavaluudesta, ja useissa niistä on epäilemättä perää. Se on lintujen joukossa, mitä kettu on nisäkkäiden seassa. Sen ruokana on melkein kaikenlaista, mitä vaan syödä voi. Kun vesi on matalalla, poimii se simpukoita, ja kun ei se nokallaan voi murtaa auki niiden kuorta, kohoaa se vähän matkaa ilmaan, vieden ne mukanaan, ja pudottaa ne sitte alas jotakin kalliota tahi isompaa kiveä vasten, niin että kuori menee murskaksi. Nuoria jäniksiä ja myöskin täysikasvuisia karkoittaa se ulos niiden pesistä ja ajaa niitä takaa, iskien ja lyöden päähän, kunnes ne vaipuvat. Semmoisissa tapauksissa on usein kaksi, kolme korppia yhdessä ahdistamassa. Ja monta kertaa on nähty, kuinka toinen korppi menee sisälle jäniksen koloihin ja ajaa riistan sieltä esille, sillä välin kuin toinen odottaa suun luona, valmiina kohta jänistä vastustamaan ja tavallisesti ensin iskemään sen silmät puhki.

Myös tekee korppi, samoin kuin varis, haittaa ihmisen elinkeinoille. Nämä linnut ovat sukkelia huomaamaan. Siten ne talvisin näkevät, kuinka kalastajat hakkaavat avantoja jäähän, kiinnittävät pienen kalan koukkuun ja laskevat siiman koukkuineen avantoon. Ne näkevät vielä kalastajien tulevan kokemaan koukkujansa, ja pian ovat ne huomanneet, että tämä ei ole mitään vaikeata. Seuraavalla kertaa pitävät ne varalla, kun kalastaja on poissa, lentävät avannolle ja vetävät nokallaan kalat sieltä, syövät ne ja jättävät siiman ja kiiltävän koukun jään syrjälle avannon viereen. Kun kalastaja tulee, epäilee hän naapuriansa tuosta ilkeästä tepposesta, ja monta riitaa on syntynyt petettyjen kalastajien kesken, jotka vihdoin, jos onni suo, saavat tietää, kuka heitä on peijannut.

Varsinaisille petolinnuille on luonto yleensä antanut niin paljon voimaa sekä nopean ja kestävän lennon, että niiden ei tarvitse opetella mitään erityistä metsästystaitoa. Ainoastaan harvoin ahdistavat ne saalista sen pesässä, vaan ottavat sen kiinni tavallisesti ulkona. Kyyhkyshaukka ajaa kumminkin kyyhkysiä takaa aina lakalle asti, eikä jätä niitä edes siellä, jos sen ei ole onnistunut tavoittaa jotakuta niistä. Se istuu silloin kyyhkyslakan katolle, siivet leveillään, ja lyö sen lautoja lyömistään, siksi kuin kyyhkyset, säikähtyneinä tuosta tavattomasta melusta, jättävät turvapaikkansa ja lentävät ulos, jolloin haukka kohta väijyksistään karkaa kiinni niihin.

Kettu etsii kyllä usein saalistansa sen pesästä. Linnunmunat ja poikaset ovat sen herkkua. Kaniinit se vetää esiin niiden koloista ja hiipii kanapihoihin. Kumminkin metsästää se avoimillakin paikoilla hyvin taitavasti. Sen metsästysluonteessa on sekaisin paljon varovaisuutta ja suurinta rohkeutta. Kettu ei juuri koskaan syöksy saaliinsa päälle suorastaan, vaan hiipii sen luo kiertoteitä ja karkaa esiin äkkiarvaamatta. Sen viekkaus on tullut sananparreksi ja tekee sille mahdolliseksi tappaa semmoisiakin eläimiä, joille toiset eläimet eivät mitään voi. Sellainen on esim. siili. Tämän pienen nisäkkään ruumis on terävien, liikkuvaisten piikkien peitossa, ja sitä tavataan Ahvenanmaalla suurissa määrin, vaikka se on hyvin harvinainen mannermaalla. Kun sitä ahdistetaan, kääriytyy se palloksi, vetää päänsä sisään ja nostaa piikit kaikkiin suuntiin. Ei mikään vihollinen voi nyt purra sitä, haavoittamatta tuntuvasti kitaansa. Löytyy ainoastaan yksi keino, jolla voi saada siilin luopumaan turvallisesta puolustusasemastansa: täytyy kastaa sitä. Silloin pistää se esiin piikittömän päänsä ja on hukassa. Kettu tietää tämän. Se kierittää sentähden liikkumatonta siiliä edessään lähimmälle vedelle. Ja jos ei mitään sellaista ole likeisyydessä, väitetään, ettei kettu sittekään ole keinoja vailla. Se muistaa, että sillä omassa ruumiissaan on nestelähde, josta se voi kostuttaa siiliä kyllin tuntuvasti.

Susi on yhtä varovainen metsästäjä kuin kettukin, jos ei varsin kova nälkä sitä vaivaa. Sen metsästykset eivät todista ainoastaan sen erinomaisen tarkoista aistimista ja suuresta kestävyydestä, vaan myös kehittyneestä ymmärryksestä. Se osaa niin äkkiä yllättää eläimet, joita se tahtoo anastaa, että ne harvoin pääsevät siltä pakoon, ja myöskin sellaisia eläimiä, jotka ovat sitä itseä vahvempia, voittaa se viekkaudella. Se syöksyy hevosten ja sarvikarjan niskaan, sillä se tuntee hyvin niiden aseet ja tietää huolellisesti välttää niitä. Tarkat vaarinottajat ovat useita kertoja vakuuttaneet, että yksinänsä metsästävät sudet monesti kierivät liejussa tahi vedessä, ennenkuin hiipivät hevosen kimppuun, ja sitte ravistavat veden hevosen silmille, sokaistaksensa sitä äkkiä ja siten helpommin hallitaksensa saalistansa. Mutta sudet metsästävät myös usein yhdessä ennen mietityn suunnitelman mukaan. Harvinaista ei ole ensinkään parittain metsästäminen. Kun ne ovat päässeet nopean saaliin jäljille, sellaisen, jota on kauvemman aikaa väsytettävä, ajaa uros sitä takaa aluksi, sillä aikaa kuin naaras odottaa, rauhallisesti kyykistyneenä määrätylle paikalle. Uros osaa suunnata ajon sinne päin, ja kun on kohdalle saavuttu, jatkaa naaras metsästystä, jättäen kumppaninsa vuorostaan lepäämään. Ajon loputtua tulevat molemmat metsästäjät yhteiselle aterialle. Myös kettu ymmärtää käyttää tätä metsästystapaa, joka paljon muistuttaa omastamme.

Toisinaan turvautuu susi selviin kujeisiin. Muutamissa seuduissa vartioi suuria lammaslaumoja erityistä rotua oleva koira. Se puolustaa laumaansa ja ajaa pakoon jokaisen vihollisen. Sentähden ei yksinäisen suden maksaisi vaivaa hätyyttää laumaa. Kaksi sutta toimii silloin yksissä neuvoin. Ne hiipivät lähelle, kunnes äkkiä toinen niistä näyttäytyy koiralle, joka töytää esiin ja ajaa nyt pakenevaa sutta suurimmalla innolla. Sitä käyttää hyväksensä suden tähän asti väijyksissä makaava kumppani; se kiirehtii sillä aikaa sieppaamaan lampaan ja juoksee, vieden sen mukanaan, metsään. Koira väsyy vihdoin ajamasta takaa nopeaa sutta ja palaa lauman luo. Mutta susi yhtyy metsästystoverinsa kanssa saalista jakamaan.

Useimmissa tapauksissa on hätyytetty eläin niin paljon heikompi hätyyttäjää, että se ilman mitään varsinaista taistelua antautuu. Mutta toisinaan on saalis hyvinkin vaarallinen ja metsästäjä voi sen voittaa ainoastaan erinomaisella taitavuudella, ilman että itse joutuu hengenvaaraan. Niinpä elää eräs petolinnuistamme, hiirihaukka, myöskin myrkyllisistä käärmeistä, joiden purema helposti voisi sen tappaa. Mutta haukka ahdistaa saalistansa niin ymmärtäväisellä tavalla, että vaarallisinkaan käärme ei voi mitään vahingoittaa. Se syöksyy käärmeen päälle, polkee sitä aivan pään taakse toisella jalallaan ja tavallisesti kauvemmaksi taapäin toisella, lakkaamatta huimien ympärillensä siivillään, niillä estääksensä mahdollisia pistoja. Nokallaan puree se sitte poikki kaikki suonet ja siteet heti pään takaa, ja käärme on nyt sen vallassa eikä enää voi mitään pahaa tehdä. On nähty hiirihaukka, jota käärme kokonaan ympäröi, mutta joka siitä huolimatta piteli niin lujasti kiinni sen päästä, että kaikki sen ponnistukset olivat turhia.

II.

Rosvoaminen ja sodankäynti.

Kun ihmiset tappavat eläimiä, elättääkseen itseänsä niiden lihalla tahi ottaaksensa niiltä ne varastot, joita ne ovat koonneet itselleen tahi poikueelleen, nimitetään tätä metsästykseksi ja pidetään aivan luonnollisena ja luvallisena.

Kun ihmiset ahdistavat kaltaisiansa ja tappavat heitä, saadaksensa käsiinsä heidän omaisuutensa, voi sitävastoin olla kaksi tapausta. Jos päällekarkaajia on vaan muutamia, nimitetään heitä rosvoiksi ja yleinen mielipide tuomitsee heitä ankarasti. Mutta jos he ovat kokoontuneet suuriksi parviksi, sanotaan heidän hankettaan sodaksi, ja tuskin kukaan tuomitsee tätä.

Myös eläinten joukossa löytyy sekä metsästäjiä että rosvoja ja sotilaita, jotka jälkimmäiset hätyyttävät, ryöstävät ja tappavat myös omia kaltaisiansa.

Aluksi esitämme muutamia tapauksia, jotka ovat sellaisen rosvoamisen rajalla, koska näissä ei ahdisteta samaan, vaikka kyllä läheiseen sukuun kuuluvia eläimiä.

Lokit ovat erittäin taitavia kalastajia; ylhäältä ilmasta ne sukeltavat veteen saalista ottamaan. Paljo vähemmän taitoa on tässä suhteessa räiskillä, jotka ovat suuria, ruskeahtavia, lokintapaisia lintuja ja elävät siellä täällä rannikoillamme. Ne antavat sentähden lokkien sukeltaa tavoittamaan kalaa, mutta pitävät silmällä niiden pyyntiä sekä ajavat ja hätyyttävät niitä niin kauvan, että ne hädässään antavat ylön jo puoleksi niellyn ruokansa. Erehtymättömän varmasti sieppaa räiskä saaliin, ennenkuin se vielä on ehtinyt vedenpintaan asti.

Välistä ei tahdota anastaa toisensa ravintoa, vaan asuntoa ja kotia. Mäyrä kaivaa, kuten on tunnettu, pitkiä käytäviä, jotka vievät noin neljä, viisi jalkaa maan alla olevaan pesään, missä se erittäin pitää huolta suuresta siisteydestä ja puhtaudesta. Myös kettu tekee kolojansa maahan, mutta sen työ ei voi kilpailla mäyrän työn kanssa. Jos se sentähden tapaa mäyränpesän, tahtoo se mielellään ajaa pois omistajan ja itse asettua asumaan tuohon somaan, hyvässä suojassa olevaan tupaseen. Se tuntee mäyrän arjimmat puolet, sen puhtaudenaistin. Kun omistaja on poissa, hiipii kettu sentähden pesään ja likaa sen mitä ilettävimmin löyhkäävillä ulostuksillansa. Se jatkaa halpamaisuuttaan, kunnes mäyrän on mahdotonta kauvemmin sietää oloa omassa kodissaan, ja asettuu nyt itse sinne herraksi.

Myös hyönteisten ja hämähäkkien joukossa nähdään esimerkkejä siitä, että erityiset yksilöt lajeista, jotka tavallisesti itse rakentavat pesänsä, joskus ovat karkoittaneet kaltaisiansa niiden pesistä ja anastaneet nämä asunnoiksensa.

Eräänlaista varsin omituista rosvoamista harjoittaa myös käki, joka, kuten tunnetaan, panee munia useiden varpuslintujen pesiin ja antaa niiden hautoa ne pojiksi. Ahnas käenpoika vaatii kasvatusvanhempain koko hoidon, joten niiden omat poikaset tulevat laiminlyödyiksi, ja kun se on pesästä heittänyt ulos hoitajainsa oikeat perilliset, on se pian niiden kaiken huolenpidon esineenä. Kun käki laskee munansa vieraasen pesään, ei se silloin varasta poikasellensa ainoastaan toisten lintujen kotoa ja asuntoa, vaan myös niiden rakkauden, ja tekee ne tavallaan orjiksensa, joiden tulee toimittaa se työ, mikä oikeastaan olisi sen oma tehtävä.

Varsinaisia rosvoliittoja muodostavat kumminkin vasta sellaiset eläimet; jotka, kuten ihmiset, elävät suuremmissa yhdyskunnissa. Mehiläiset ansaitsevat hyvin maineen, joka niillä on ahkeruudestaan ja työteliäisyydestään. Mutta samoin kuin meidän joukossamme, löytyy myös niiden seassa sellaisia, joiden mielestä varastaminen on mukavampaa kuin työnteko. Ne lentävät sentähden vieraalle pesälle, hiipivät työntekijöiden joukossa eteenpäin ja asettuvat katolle vähän matkan päähän sisäänkäytävästä. Kun siitepölyä kantava mehiläinen lentää kotiin, kiirehtivät ne vastaan, hyväilevät sitä tuntosarvillaan, ottavat siltä siitepölyn, ikäänkuin taakkaa keventääksensä, ja – kiidättävät sen nopeasti omaan pesäänsä.

Jos mehiläiset eivät hyvin vartioitse pesän suuta, voi tapahtua niinkin, että rohkeitten vieraitten mehiläisten onnistuu pujahtaa sisälle ja siellä imeä itsensä kylläisiksi kootusta mesivarastosta. Tultuansa varastettuine taakkoineen omaan pesään, muodostavat ne siellä, menestyksestä innostuneina, kokonaisia rosvoliittoja, jotka jättävät entisen uutteran elämänsä ja rupeavat yksinomaan ryöstämään vieraita pesiä. Tosin väkirikkaammat yhdyskunnat usein ajavat ne takaisin, saattaen niille suuren tappion, mutta useinpa onnistuu niidenkin voittaa ja ryöstää typö tyhjäksi heikompia. Mehiläiskuningatar eli emo on, kuten tiedämme, mehiläisyhteisön tärkein jäsen, ja häntä varten elää tavallaan koko mehiläispatsas. Tämän tietävät rosvomehiläiset varsin hyvin, ja ne koettavat sentähden ensi sijassa päästä emon luo, karkoittaa sen vartijat ja tappaa sen. Jos niille kerran tämä onnistuu, on voitto niiden käsissä. Ahdistetut mehiläiset kadottavat nyt kaiken rohkeutensa ja antavat rosvojen rauhassa ryöstää mielin määrin. Tapahtuupa, että ne itsekin auttavat ryöstämisessä ja muuttavat hätyyttäjäinsä kanssa näiden pesään, jonka palvelukseen ne täst'edes astuvat.

Myös muurahaiset ryöstävät usein toistensa keoista sinne koottuja ruokavaroja, ja verisesti silloin otellaan niiden kesken. Tavallisesti näihin taisteluihin ryhtyvät eri lajeihin kuuluvat muurahaiset, jotka aina ovat katkeria vihollisia, mutta joskus myöskin samansukuiset eri yhdyskunnista.

Muutamat vievät toisten lajien keoista poikaset eli, niinkuin väärin kyllä jokapäiväisessä puheessa sanomme, muurahaismunat. Näitä elätetään sitte vieraassa keossa, jossa niiltä kuoritaan kotelo pois ja jonne ne muurahaisina jäävät. Täällä auttavat ne nyt herrojansa kaikissa yhdyskunnan töissä. Ne ovat tavallansa niiden orjia.

Kieltämättä on tämä muurahaisten orjainpito ihmeteltävimpiä ilmiöitä eläinmaailmassa. Enemmän kuin mikään muu muistuttaa se suhdetta ihmisten välillä. Se edellyttää jo suuren joukon ymmärrystä. Sillä tässä tulee hallita vertaisiansa ja niiden työllä korvata oma työnsä. Edempänä palaamme tähän aineesen ja selitämme nyt ainoastaan lyhyesti, miten ainoa meidän maassamme elävä orjia pitävä muurahainen, niin sanottu veripunainen muurahainen, menettelee ryöstöretkillään.

Kaikista muurahaisistamme on tämä epäilemättä älykkäin. Niinpä ymmärtää se vihollisten keossa erottaa ne kotelot, jotka kehittyvät työmuurahaisiksi, niistä, joista tulee uroksia tahi naaraksia, mitkä eivät tee työtä. Ainoastaan edelliset laahataan kotiin, jälkimmäiset jätetään, ettei saataisi tarpeetonta väkeä kodin rasitukseksi.

Ryöstöretket kestävät usein koko kuukauden. Muurahaiset marssivat tavallisesti pienissä joukoissa, jotka vähitellen saavat vahviketta. Ensimmäinen joukko tyytyy lähemmin tarkastelemaan vierasta pesää, jossa tavallisesti asuu mustanruskea muurahaislaji. Piiritetyt ottavat usein vangiksi muutamia etuvartijoista. Nyt lähetetään noutamaan lisää väkeä ja piiritys alkaa täydellä todella. Leuat leveillään seisovat veripunaiset muurahaiset tiheässä piirissä ahdistamansa pesän ympärillä ja survaisevat takaisin kaikki piiritettyjen uloshyökkäykset. Kun ne ovat saaneet riveihinsä kyllin suuria lisiä kotoa, rupeavat ne vihdoin ryntäyksiin ja koettavat nyt varsinkin miehittää keon kaikki sisään- ja uloskäytävät. Jokaiselle semmoiselle aukolle lähetetään pieni joukko, eikä mitään muita muurahaisia lasketa ulos, kuin niitä, jotka tulevat ilman sikiötä suussa. Mutta nämä saavat vapaasti mennä. Tällä tavoin ovat pian kaikki mustat muurahaiset lähteneet pesästä ja jättäneet sinne poikasensa. Pääjoukko tunkeutuu nyt sisälle, kokoo ja vetää nämä esiin, sillä välin kuin yksityiset parvet ajavat takaa pakenevia, ryöstääksensä niiltä ne poikaset, jotka niiden kumminkin mahdollisesti on onnistunut laahata mukanaan. Harvoin palaavat nuo täydellisesti tyhjiksi ryöstetyt muurahaiset pesäänsä. Sen ottaa haltuunsa veripunainen muurahainen, jonka yhdyskunnasta osa muuttaa sinne orjineen. Tämä ei kumminkaan aina pääse voitolle, toisinaan hätyytetyt, kannettuansa kotelot sille puolelle kekoa, joka vähimmän on ryntäykselle alttiina, asettuvat rintamaan hyökkääjää vastaan, survaisevat sen takaisin ja ajavat sitä joskus aina sen omalla keolle saakka.

Ylläkerrotuilla ryöstöretkillä koetetaan etupäässä anastaa poikasia. Kaikki ponnistukset tehdään tässä tarkoituksessa, ja täysikasvuiset saavat pelastua pakenemalla, jos mielivät, ilman että niiden päälle karataan. Mutta toisissa tapauksissa syttyy eri yhdyskuntain välillä taistelu elämästä ja kuolemasta. Joskus ei tarvita mitään muuta sodan syytä, kuin että toisesta keosta on muurahainen otettu vangiksi ja viety toiseen. Mutta tavallisesti tulevat eri pesien rajat liian lähelle toisiaan. Naapurikeon muurahaiset tunkevat sille alalle, jota toinen on tottunut pitämään omanansa, arvellut sen olevan juuri omia ruoanhaku-retkeilyjänsä varten. Vihdoin loppuu kärsivällisyys. Sota julistetaan. Tässä tapahtuvia lähempiä menoja emme tunne. Mutta muutamana päivänä näemme kahden sotajoukon suljetuin rivein vaeltavan toisiansa kohden määrätylle paikalle, ja siellä alotetaan kaksintaistelu mies miestä vastaan, ilman muuta määrää kuin vihollisen kaataminen. Vihdoin sortuu toinen joukko, kokoo, niin paljon kuin voi, kuolleitansa ja haavoitettujansa ja pakenee, nämä mukanaan, kentältä. Välistä uudistetaan taistelut useita päiviä peräkkäin, kunnes jompikumpi yhdyskunta on sukupuuttoon kuollut tahi näkee hyväksi muuttaa pois keostansa. Mutta joskus syntyy toistaiseksi aselepo, ja molempien kekojen välille vedetään piiri, jonka yli kummankaan yhdyskunnan muurahaiset eivät mene.

Kuten monessa muussa asiassa, katsovat muurahaiset myös otteluissansa suhteisiin ja asianhaaroihin. Niinpä esiintyvät ne hyvin eri tavalla vihollisiansa vastaan aina paljoutensa mukaan. Rohkeus kasvaa nähtävästi samassa määrässä kuin joukon luku. Hyvin pieni yhdyskunta pakenee halukkaammin kuin antaa henkensä alttiiksi turhassa taistelussa.

Missä löydämme tämän kaiken vertaista, paitsi omassa sukukunnassamme? Niinkuin ihminen on korkeammalla kaikkia muita luurankoisia, ovat myös muurahaiset ylinnä kaikista hyönteisistä. Ja edempänä saamme tutustua vielä useampiin yhtäläisyyksiin, meidän ja niiden välillä.

III.

Puolustus.

Edellisessä olemme oppineet tuntemaan eri metsästystapoja, joita eläimet käyttävät metsissämme ja kedoillamme. Mutta hyökkäys synnyttää puolustusta ja päätös riippuu taistelevien eri suuresta voimasta. Välistä lähtee hätyytettykin voittajana ottelusta.

Tahdomme nyt katsoa, millä tavalla eläimet osaavat puolustaa itseänsä.

Yksinkertaisin keino vaaran välttämiseen on pako. Erinomaisen nopeutensa kautta pääsevätkin muutamat eläimet takaa-ajajistansa. Toiset taas pakenevat tavalla, jonka tarkoituksena on hämmentää ja eksyttää vihollista.

Niinpä useat pikkulinnut paetessansa lentävät mutkia tehden sinne tänne, jonka kautta petolinnun on vaikeampi niitä saavuttaa.

Niinkuin kaikki tiedämme, kohoaa leivo korkealle ilmaan, yhtä korkealle kuin petolinnut. Sen vaarallisin vihollinen on poutahaukka. Kun se näkee sellaisen, taukoo iloinen laulu heti, ja se syöksyy silmänräpäyksessä maahan sekä kyykistyy maata vasten. Mutta muutamat leivot ovat kohonneet niin korkealle, etteivät ne enää voi toivoa saavuttavansa maata, ilman että haukka ne tiellä tavoittaa. Leivot tietävät kumminkin, että niiden ainoastaan silloin tarvitsee pelätä petolintua, kun tämä ylhäältä voi heittäytyä niiden niskaan, ja ne pysytteleivät sentähden aina haukkaa ylempänä sekä kohoavat yhä korkeammalle ja korkeammalle. Vihollinen koettaa päästä vielä ylemmäksi, mutta turhaan. Se väsyy vihdoin eikä voi seurata leivoa tämän pyörryttävän korkealla pilviretkellä, joka sen pelastaa muuten varmasta kuolemasta.

Kettu, joka osoittaa olevansa erittäin kekseliäs metsästäjä, ei ole vähemmän viisas, kun on oma nahka pelastettava. Kun sitä ajetaan takaa, kätkeytyy se ensimmäiseen tuttuun koloon, mutta pettääksensä metsästäjää juoksee se ensin joukon kiertoteitä. Melkein jokaisessa kettujahdissa on muuten tilaisuus ihmetellä ketun sukkeluutta, rohkeutta ja mielenmalttia. Koiran kovin hätyyttäessä kääntyy naaraskettu toisinaan sitä vastaan ja rupee menestyksellä sitä liehakoimaan. Ainoastaan ankaran nälän pakottamana antaa se houkutella itseänsä satimiin. Se tutkii niitä tarkasti, ja melkein näyttää siltä, kuin sillä olisi jotakin käsitystä niiden rakennuksesta. Sillä jos pyydys syystä tahi toisesta on epäkunnossa, nauttii se ilman muuta syötin hyvällä halulla. Usein nälkä kumminkin voittaa varovaisuuden ja kettu tarttuu rautoihin hännästään tahi jalastaan, kun koettaa vetää ulos syöttiä. Sellaisissa tapauksissa on sen kumminkin nähty olevan kyllin ymmärtäväisen ja rohkean, purrakseen poikki vangitun ruumiinosan ja näin, joskin raihnaiseksi silvottuna, pelastaakseen henkensä.

Monet heikot eläinlajit suojelevat itseänsä väkevämpiä vihollisiansa vastaan viekkaudella. Niinpä ymmärtävät useat linnut niin hyvin piiloutua metsäpensaikkoon, että niiden viholliset eivät enää voi sieltä niitä tavoittaa. Mitä kujeita käyttävätkään monet lajit, pelastaaksensa poikasensa ja kääntääksensä huomion niistä pois! Harvoin sattuu näkemään esim. naaraspyyn poikasineen, niin hyvin osaa se pitää itsensä ja pienoisensa kätkettynä. Mutta jos se keksitään, käyttää se lukemattomia teeskentelytemppuja, ja pikku poikaset, jotka väriltään ovat hyvin maan näköisiä, lymyävät niin taitavasti sammalen ja ruohon, kivien, puunjuurien ja muiden sellaisten väliin, että ainoastaan ketun tahi lintukoiran tarkka kuono, vaan ei ihmissilmä voi niitä keksiä.

Toiset eläimet tekeytyvät kuolleiksi ja välttävät tällä tavoin monta vihollista. Etenkin suuri joukko hyönteisiä pudottaa itsensä lehdiltä ja ruohosta maahan; sinne ne jäävät makaamaan ihan hiljaa, liikuttamatta tuntosarviansa ja jalkojansa, jotka ne päinvastoin vetävät niin lähelle ruumista kuin mahdollista ja usein kätkevät sen kolopaikkoihin. Monet tulevat tämän kautta suuresti useiden kasvien hedelmien ja siemenien, linnunlian y.m. näköisiksi, joten tottumattoman silmän on mahdoton niitä keksiä.

Jos ei pako eikä viekkaus auta, puolustaa eläin itseänsä tietysti niin paljon kuin voi, mutta tavallisesti hätyytetty uupuu ja sortuu. Suuremmissa seurueissa elävien eläinten onnistuu kumminkin usein yhdistetyin voimin karkoittaa vihollinen, joka vaivatta tappaisi jonkun yksityisen niistä.

Niinpä ei isoihin parviin keräytyneitten varisten tarvitse pelätä edes suurimpiakaan päiväpetolintuja. Niin pian kuin sellainen lähestyy, käyvät ne sen kimppuun lyöden ja kirkuen, kunnes se huomaa pakenemisen parhaaksi. Sitävastoin ovat huuhkajat ja pöllöt niiden pahimpia vihollisia, sillä varisten maatessa yöllä hiipivät nämä äänettömästi niiden niskaan. Jos ne päivällä näkevät tällaisen sukuvihollisen, nostavat ne heti oikean sotahuudon. Kaikenlaiset muut toimet lakkaavat ja kaikki varikset läheisyydestä kiirehtivät paikalle. Ne hyökkäävät murhaajan päälle, ja suuri, väkevä iso-huuhkajakin on pian höyhennetty sekä, puolustuksesta huolimatta, surmattu. Variksen itsenkin karkoittavat usein samalla tavalla rastas- tahi pääskysjoukot, kun se on koettanut ryöstää näiden pesiä.

Myös hevosiamme ja sarvikarja-laumojamme uskaltaa susi ahdistaa ainoastaan poikkeustilassa, varsinkin jos se on yksin. Tosin se koettaa hiipiä yksityisten varsain ja hevosten päälle, jotka ovat menneet liian etäälle toisista, mutta niin pian kuin nämä huomaavat sen, hyökkäävät ne suorastaan sen kimppuun ja iskevät sitä etukavioillaan; oriit käyvät kiinni hampaillaankin. Usein kaatuu susi jo ensimmäisistä lyönneistä, mutta toisinaan tekee se äkkinäisen käännöksen, puree hätyyttävää hevosta kurkkuun ja tempaisee sen maahan. Kuitenkin onnistuu harvoin edes useampien yhtaikaa päällekarkaavien susien saada hevosjoukkoa pakenemaan, ja jos ne eivät pian vetäydy takaisin, voivat hevoset piirittää ja tappaa ne. Yhtä pelättävästi puolustaa sarvikarja-lauma itseänsä sutta vastaan. Koko parvi syöksyy sen niskaan ja koettaa puhkaista sitä sarvillaan.

Muutamat yhdyskunnissa elävät eläimet ymmärtävät olla niin varovaisia, että asettavat varsinaisia, erittäin tarkkoja ja valppaita vartijoita, joiden ajoissa tulee antaa yhdyskunnalle tieto jokaisesta uhkaavasta vaarasta. Sellaisia asettavat esim. apinat ja elefantit lämpimämmissä maissa, murmeli-eläimet keski-Euroopassa ja varikset ja kurjet meidän maassamme.

Hyönteisistä ovat myös mehiläiset tunnettuja tällaisten vahtien asettamisesta pesän suuhun. Lentoläven ääressä pesänsillalla käy nimittäin lakkaamatta muutamia mehiläisiä edestakaisin, sittekin vielä, kun kaikki työ on lakannut ja muu yhdyskunta nukkuu. Näiden tehtävänä on tarkasti katsoa, ettei mitään vihollisia tahi kuokkavieraita pääse hiipimään sisälle. Vieraitten pesien mehiläiset, jotka, mikä missäkin tarkoituksessa, koettavat tulla sisälle, vartijat tavallisesti säälimättä tappavat. Suuremman vaaran tullessa hälytetään toiset liikkeelle.

Vielä suurempaa varovaisuutta noudattavat kurjet. Ne lähettävät vakoojiakin, tutkiaksensa ensin jokaista paikkaa, jonne aikovat asettua. Kun niitä kerran on jossakin seudussa häiritty, eivät ne enää sinne palaa ilman tarkimpia varokeinoja. Ennenkuin ne uudelleen sinne saapuvat, viipyvät ne läheisyydessä ja lähettävät muutamia etuvartijoita paikalle, tutkimaan sitä tarkasti ja palaamaan, tuoden tietoja näkemästään. Mutta jos ne eivät vielä oikein tyydy näiden ilmoituksiin, pysyvät ne yhä epäluuloisina ja lähettävät vielä kerran uusia vakoojia. Vasta jos nämä huomaavat, ettei mitään vaaraa ole odottamassa, seuraavat myöskin toiset paikalle.

Näin ymmärtävät eläimet eri tavoilla pelastaa lakkaamatta uhatun henkensä. Metsästystä ja huvia toiselta puolen, puolustusta ja pakoa toiselta. Koska niiden aina on pakko joko syödä toisia tahi paeta toisten saaliinhimoa, ei niille jää paljoa aikaa mihinkään korkeampaan kehitykseen. Kumminkin ovat monet lajit voineet täydentää elintapaansa ja kohottaneet sen näitä ensimmäisiä huolia ylemmäksi. Seuraavassa tulemme tuntemaan useita sellaisia eläimiä sekä niiden elinkeinoja ja teollistoimia.

IV.

Varastojen kokoominen. Maanviljelys.

Mitä kaikkea eläimet keksinevätkään metsästäessänsä, ei tästä kumminkaan voi tulla mitään varsinaista, suuremmanarvoista elinkeinoa. Se on lähimmässä yhteydessä hetken polttavan tarpeen kanssa.

Tavallisesti syödään nimittäin saalis heti kun se on kaadettu, ja jos turhan monta eläintä on tapettu, saavat ne tavallisesti jäädä kentälle makaamaan. Hyvin harvoin huomataan petoeläinten ensinkään ajattelevan tulevaisuutta. Kumminkin on tästä poikkeuksia. Ja ne lajit, jotka tulevia päiviä varten tallentavat varastoja, osottavat sen kautta näkevänsä nykyhetkeä edemmäksi, ja tämä kohottaa ne korkeammalle taitavimpiakin metsästäjiä vertaistensa joukossa.

Tämmöisen varojenkokoamisen alottaa lepinkäinen, puutarhoissamme paljon tavattava varpuslintu, joka kumminkin koko elintavaltaan muistuttaa petolintuja. Se karkaa kaikenlaisten hyönteisten, kovakuoriaisten, heinäsirkkojen ja kimalaisten päälle ja tappaa niitä, vieläpä hiiriä ja pikkulintujakin. Nämä ripustaa se, ellei se ole varsin nälissään, lähinnä pesäänsä kasvavien pensasten piikkeihin ja teräviin oksiin. Tarvitessaan käy se sitte ruokakammiossaan, joka varustaa sen ravinnolla pilvisinä ja sateisinakin päivinä, jolloin sen on vaikea muuten hankkia itselleen ruokaa. Selvää on kumminkin, että säästöt eivät pysy hyvinä kauvempaa kuin muutamia päiviä.

Myös varpuspöllö kuuluu toisinaan kokoovan säästöjä onttoihin puihin, ja samoin on palokärjenkin talvi-asunnoissa tavattu varastossa kuolleita pikkulintuja y.m.

Kaikista nisäkäs-petoeläimistä on tuo aina älykäs kettu ainoa, joka ymmärtää ajatella tulevainkin päiväin tarpeita. Jos sen onnistuu äkisti karata huonosti vartioituun kanapihaan, murhaa se ja vie mukanaan niin monta kanaa kuin vaan ehtii ja kätkee jokaisen niistä eri paikkaan pesänsä läheisyydessä, yhden pensaan alle, toisen kallionhalkeamaan, kolmannen kuoppaan, jonka se sukkelaan kaivaa ja taas peittää. Jos osa löydetään, jää tällä tavalla kumminkin otaksuttavasti toinen osa löytämättä. Kettu itse ei unohda paikkoja, jonne se saaliin on piilottanut. Kumminkin on tämäkin senluontoista, että sitä ei kauvan voi säilyttää.

Sitävastoin voivat jyrsijät, jotka elävät kuivista hedelmistä, viljasta ja muuta sellaisesta, ajatella isompien varastomäärien kokoomista useampia kuukausia varten. Niin tekevätkin monet lajit ja valmistavat oikeita varastohuoneita eli jyvä-aittoja säästöillensä.

Pirteä pikku orava tietää aivan hyvin, että talvi on kova ja kylmä ja että siemenet ja hedelmät silloin ovat paksun lumivaipan alla. Se rupeaa sentähden syksyllä kokoomaan kaikenlaisia siemeniä ja silmukoita, tuoreita vesoja, sieniä, ja etenkin mielellään, kun sellaisia löytyy, pähkinöitä. Nämä kätkee se kotinsa lähelle onttoihin puihin ja puunjuuriin, koloihin, joita se kaivaa jonkun pensaan alle, tahi johonkuhun niistä monista pesistä, mitkä se tavallisesti kesällä on itsellensä sisustanut ja joista se valitsee vaan yhden talvi-makuusuojaksensa. Niin pian kuin nälkä alkaa ahdistaa, herää se tuontuostakin talviunestaan ja käy jossakussa ruokakammiossaan.

Niityillemme ja pelloillemme vahingollinen vesi- eli ojamyyrä kokoo myöskin talvenvaroja. Maan alla se asuu pienessä suojasessa, johon satoja jalkoja pitkät käytävät vievät; mutta syksyllä laajentaa se kotinsa ja laittaa lisäksi varastohuoneen, joka yhdistetään käytävällä vanhaan pesään. Tämä täytetään sitte herneillä, pavuilla, sipulilla, perunoilla j.n.e. Tavallinen pieni peltomyyrä tallentaa myöskin silloin tällöin ruokavaroja talveksi. Kerran olen löytänyt suurehkon kiven päällä kasvavan sammalen alta useita kourallisia rukiin ja nätkelmän siemeniä, jotka peltomyyrä oli sinne tuonut läheiseltä pellolta ja niin taitavasti kätkenyt sammalpeiton alle, ettei vähintäkään näkynyt, että siihen oli koskettu. Useat ulkomaiset jyrsijät, niinkuin hamsteri Saksanmaalla, juurimyyrät Siperiassa y.m., valmistavat itsellensä maahan isoja aittoja, joihin mahtuu suuri paljous viljaa, juuria tahi muuta sellaista ja tuottavat tämän kautta arvaamatonta vahinkoa maamiehelle.

Enemmän kuin muut eläimet, ovat pienet muurahaiset aina kuningas Salomon ajoista asti olleet kuuluisia viisaudestaan, huolenpidostaan ja ahkeruudestaan. Tosin meidänkin muurahaisemme ovat uutterasta työnteostansa tunnettuja, mutta mitään talvenvaroja eivät ne yleensä kokoo. Ne viettävät nimittäin kylmän vuodenajan melkein täydellisessä horrostilassa, eivätkä tarvitse silloin ravintoa.

Aivan toisin on sitävastoin useiden Salomon kotimaassa elävien muurahaislajien laita. Siellä ei tosin ole mitään talvea pakkasineen ja lumineen, mutta talvikuukaudet ovat merkillisiä alituisten sateitten vuoksi, jotka estävät muurahaisia ulkona etsimästä ravintoansa. Meidän muurahaislajimme elävät melkein kokonaan hyönteisistä, mutta Palestiinassa löytyy sellaisia, jotka syövät ainoastaan siemeniä. Ja näitä ne kokoovat suurissa määrin pesiinsä. Pesät kaivetaan hiekkaisiin seutuihin ja sisältävät pelkkiä maanalaisia käytäviä ja kerroksiin rakennettuja kammioita. Muutamat kammiot ovat kaarikattoisia ja niiden lattia ja seinät ovat muuratut kitillä, joka on valmistettu pienistä piikivimuruista ja kissankullasta. Tällä tavoin pysyvät nämä kammiot aivan kuivina, eivätkä voi käydä kosteiksi. Tämä on tärkeä seikka, sillä niissä tallennetaan kootut siemenet, jotka tarkasti ovat suojeltavat kaikelta kosteudelta, etteivät itäisi. Siemenet pysyvät täällä ihan muuttumattomina, kun sitävastoin samanlaiset siemenet pesän ulkopuolella pian juurtuvat. Näyttää kumminkin siltä, kuin muurahaiset itse tuntisivat jonkun keinon, millä itämistä estetään, sillä jos ne eivät pitempään aikaan käy vara-aitoissa, itävät siemenet siellä sittekin. Itämistä ei kuitenkaan estetä ainaiseksi, sillä vähää ennen kuin siemenet aiotaan käyttää ravinnoksi, pehmennetään ne ja saatetaan itämään. Siemenkuori halkee silloin ja itse siemenet tulevat makeiksi, joten maistuvat hyvältä muurahaisille. Itu ei kumminkaan saa enempää kasvaa ja muurahaiset purevat sentähden hyvissä ajoin poikki kaikki versovat juuret. Muutenkin hoitavat ne huolellisesti varastojansa. Ennenkuin nämä pannaan kammioihin poistetaan niistä tarkasti kaikki helpeet, jotka heitetään pesän ulkopuolelle. Jos siemenet kovien pesään tunkevien sateitten kautta ovat kastuneet, viedään ne ulos kuivamaan päivänpaisteessa ja kannetaan sitte taas säilytyshuoneisiin. Meidän täytyy tunnustaa, että nämä muurahaiset ansaitsevat kaiken sen kiitoksen viisaudestaan, minkä suuri kuningas Salomo niistä on lausunut. Eivät ne ainoastaan kokoa latoihinsa, ne ovat myöskin keksineet keinoja, mielensä mukaan valmistaaksensa ravintoansa. Ja onhan tämä teollistoimi, yhtä hyvä kuin meidän maltaittentekomme, josta se paljon muistuttaa.

Mutta nämä muurahaiset eivät ainoastaan poimi siemeniä, jotka ovat maahan pudonneina siellä täällä. Ne osaavat myös, kuten me itse, korjata eloa. Ne ryömivät sentähden varsia pitkin kasvien latvaan, valitsevat siemenkodan, jossa on kypsiä siemeniä, tarttuvat sen kantaan leuoillaan ja kääntyvät nyt ympäri, pitäen takajaloillaan itseänsä kiinni, kunnes kanta on väännetty irti. Sitte laskeutuvat ne maahan taakkoineen tahi myös pudottavat siemenkodan alhaalla odottaville muurahaisille ja ryhtyvät samalla tavalla uuteen.

Pohjois-Amerikassa löytyy muurahaislaji, joka vielä suuremmassa määrässä pitää huolta tulevaisuudesta, eikä tässä ensinkään ole jäljessä ihmisestä. Tämä on n.k. maataviljelevä muurahainen. Tosiaankin harjoittavat nämä muurahaiset oikeata maanviljelystä. Niiden keon ympärillä oleva maa tasoitetaan noin kolmen, neljän jalan laajuudelta, ja tällä alalla antavat muurahaiset ainoastaan erään määrätyn ruohon, joka on hyvin ihmisten viljelemän riissin näköistä, itää ja kasvaa. Kaikki muut ruohot ja yrtit purevat ne poikki tahi nykäisevät maasta juurineen. Tämmöisen hoidon kautta kasvaa muurahaisruoho rehevästi ja antaa ahkerille työntekijöille palkinnoksi runsaan siemensadon. Muutamat kirjailijat väittävät sitäkin, että muurahaiset itse kylväisivät muurahaisruohon siemenet, mutta toiset sanovat, että se saa itse kylvää itsensä ja että muurahaisten huolena on ainoastaan paikan pitäminen puhtaana ja vapaana kaikista muista kasveista. Mutta jo tämäkin osottaa kaikissa tapauksissa ymmärrystä, jolla ei ole vertaansa muussa eläinmaailmassa, vaan paljon kyllä muistuttaa ihmisälyä.

V.

Karjanhoito. Orjainpito.

Kun äsken katselimme, millä eri tavoilla eläimet pitävät huolta ruokavarojen hankkimisesta tulevaisuutta varten, huomasimme, että tämä toimi enin kehittyneessä muodossaan paljon lähenee maanviljelystä, jota itse harjoitamme.

Mutta meidän täytyy myöntää, että vielä enemmän ymmärtävät vastaisuutta ajatella ne muurahaiset, jotka kasvattavat ja hoitavat eri eläinlajeja, nauttiaksensa niiden erottumia, aivan samaten kuin me itse hoidamme karjaamme, saadaksemme sen maitoa.

Useimmat muurahaisistamme pitävät sellaisia kotieläimiä, moniin lajeihin kuuluvia. Enin tunnetut tässä suhteessa ovat pieni, keltainen kovakuoriainen, nimeltä claviger, ja kirvat.

Claviger on kovakuoriainen, joka löytyy useiden muurahaislajien pesissä, mutta jota vielä koskaan ei ole havaittu muurahaispesän ulkopuolella. Voidaan sanoa, että sitä ei enää tavata kesyttömässä tilassa, kuten esim. koiraa omain koti-eläintemme joukossa. Se on myöskin suurimmassa määrässä riippuvainen muurahaisista. Sillä ei ole lentosiipiä eikä silmiä sekä niin vaillinaiset suuosat, että muurahaisten täytyy ruokkia sitä. Sen takaruumiissa on vähäisiä karva-nippoja, ja näiden yli vuotaa pienistä rauhasista hikoava makea neste. Tätä nestettä muurahaiset nuolevat suuhunsa, ja tämä se on, joka niille on niin suuri-arvoista. Sen tähden hoitavat ne clavigeria yhtä huolellisesti kuin omia muniaan ja poikasiaan. Kun häiritään muurahaispesää, esim. yhdyskuntaa, jonka kivien ja muiden sellaisten alla asuvat pienet keltamuurahaiset muodostavat, nähdään, että ne kohta kiirehtivät viemään pois muniaan ja toukkiaan. Mutta usein huomataan niiden yhtä innokkaasti koettavan maanalaisiin käytäviinsä kätkeä pieniä, keltaisia kovakuoriaisia, noita yllämainittuja clavigereita. Ne tietävät, että nämä ovat niiden omaisuus, pääoma, joka tuottaa koroksi hyvältä maistuvat sokuripisarat ja joka ansaitsee tarkkaa vaarinpitoa.

Kun muurahainen tahtoo ottaa clavigerilta mettä lähestyy se sitä ja hyväilee sitä hiljaa tuntosarvillaan. Ciaviger pysähtyy ja näyttää nauttivan tästä jonkunlaista mielihyvää. Pian kumpuaa karvasuipoista nestepisara, jonka muurahainen halukkaasti imee. Tällä tavoin anastaa clavigerin hunajaa kolme, neljä muurahaista peräkkäin. Mutta sitte lakkaa nesteenerittäminen. Viides koettaa turhaan viekotella jotakin itsellensä. Se malttaa kumminkin mielensä, sillä se tietää, että vähän ajan perästä nestettä taas voi houkutella esiin sekä menee jonkun muun luo karjalaumasta. Mutta tämän ohessa pitää muurahainen kumminkin huolta clavigeristansa ja vuodattaa, jos se on nälissään, sen suuhun ruokaa omasta kuvustansa.

Huomattava on, että saman muurahaislajin kaikki yhdyskunnat eivät ymmärrä hyötyä, minkä claviger tuottaa. On otettu näitä kovakuoriaisia muurahaispesästä ja pantu toiseen, missä sellaisia koti-eläimiä ei löydy. Mutta heti, kun muurahaiset täällä näkivät pikku kovakuoriaiset, syöksyivät ne niiden niskaan ja söivät ne. Tämä on aivan samaa, mitä meidän ihmistenkin joukossa tapahtuisi. Jos muutamia lehmiä laskettaisiin irti metsiin raa'an metsästäjäkansan sekaan, ei sekään ymmärtäisi niiden hyötyä, vaan kiirehtisi niitä ampumaan, kun sitä vastoin paimenkansa, joka on päässyt korkeammalle sivistysasteelle, iloiten yhdistäisi ne karjoihinsa.

Yleisesti tunnettua on, että muurahaiset "lypsävät" kirpoja. Jokainen voi huomata sen todeksi, kävellessään kesällä metsiä ja maita. Saattaa olla melkein varma siitä, että missä on oksa tahi varsi täynnä kirpoja, siellä löytyy myös pienempi määrä seudussa eläviä muurahaisia. Lähempi tarkkaaminen osottaa kohta, että muurahaiset eivät ole missään vihamielisessä suhteessa kirpoihin. Ne ainoastaan sivelevät niiden takaruumista tuntosarvillaan, ja kirvat vastaavat tähän hivelyyn, laskemalla takaruumiinsa päästä kirkkaan pisaran makeaa nestettä, jonka muurahaiset heti imevät siitä. Tässä kirpojen lypsämisessä menettelevät ne samalla tavalla, kuin ennen näimme niiden tekevän clavigerin suhteen.

Monet muurahaiset tyytyvät tällä tavalla ottamaan mettä niiltä kirvoilta, joita tapaavat ulkona siellä täällä, mutta eivät pidä mitään enempää huolta niistä. Ylenmäärin kylläisinä kirvanhunajasta kulkevat ne sitte kotiin pesäänsä ja ruokkivat siellä tovereitansa ja toukkiansa, puuskaamalla niiden suuhun osan tuosta makeasta nesteestä.

Mutta muutamien muurahaisten, esim. ruskeitten polttomuurahaisten, on tapana suojella maitokarjaansa toisten hyönteisten hyökkäyksiltä, sateelta ja tuulelta, rakentamalla niiden yli savesta muurattuja holveja. Tällaiset "muurahaisnavetat" voivat usein sijaita kasvein päällä, monen jalan korkeudessa maasta. Vaiva, jonka saven hinaaminen sinne on muurahaiselle tuottanut, ei siis suinkaan ole ollut vähäinen. Navetassa on ainoastaan pieni aukko, juuri niin suuri, että muurahainen voi siitä kulkea ulos ja sisälle. Vielä varovaisempi on pieni musta muurahainen, joka usein, rakennettuansa tällaisia navettoja, myöskin yhdistää ne pesäänsä pitkillä, peitetyillä, kaarikattoisilla käytävillä, jotka ovat samanlaisesta saviruukista muuratut. Tällä tavalla ovat navetat suoranaisessa yhteydessä kodin kanssa, eivätkä mitkään muut hyönteiset näe muurahaisten kulkua koti-eläinten luo. Ne eivät sentähden voi aavistaa karjan olemassa-oloa, eikä niiden mieleen siis myöskään voi johtua sen häiritseminen.

Toiset muurahaislajit, esim. meidän maassamme tavallinen pieni keltamuurahainen, eivät luule karjansa olevan täydessä turvassa muualla kuin omassa pesässään. Ne elättävät sentähden useita ruohonjuurista ravintonsa imeviä eri kirpalajeja maanalaisissa pesissään, joissa hoitavat niitä mitä huolellisimmin ja kiirehtivät kantamaan niitä pois, kuten poikasiaankin, jos pesää ahdistetaan. Vielä merkillisempää on, että ne ymmärtävät hoitaa kirpojen pieniä, mustia muniakin, jotka sellaisinaan eivät ole niille miksikään hyödyksi. Nuolemalla niitä ja pitämällä niitä märkinä saavat ne näistä, samoin kuin omistakin munistansa, poikaset esille.

Tässä ei kumminkaan ole kylliksi. Vielä sen lisäksi on huomattu, että muurahaiset ovat kirpojen ruokakasveista koonneet sinne munitut munat ja vieneet ne pesiinsä, missä pakkanen ja märkyys eivät enää ole vahingollisesti vaikuttamassa eikä samoja vaarojakaan pelättävänä, kuin ulkona. Ne vaalivat niitä nyt koko talven mitä suurimmalla huolella. Ja Huhtikuussa, kun poikaset vihdoin ovat tulleet kuoresta, kantavat muurahaiset ne ruokakasveille, jotka nyt versovat maasta. Kuuden kuukauden ajan ne siis hoitavat munia, jotka vasta seuraavana kesänä tuottavat niille jotakin hyötyä. Ne eivät ainoastaan käsitä munain merkitystä, tämä tulevaisuutta ajatteleva huolenpito osottaa viisautta, jolla ei ole muissa elämissä vertaansa.

Todellakin, muurahaisten ymmärrys ei tässä asiassa, samoin kuin monessa muussakaan, ole paljon jäljessä ihmisälystä. Vasta ihmiskunta voi näyttää jotakin samanlaista.

Ihmisten kaltaisia ovat muurahaiset kumminkin täydellisimmin orjainpidossansa. Muutamat muurahaiset nimittäin hyökkäävät toisten kekoihin ja vievät sieltä kotiinsa, kuten aikaisemmin olemme kertoneet, sikiöitä eli toukkia ja koteloita, jotka sitte saatetaan ulos kuoresta ja kasvatetaan ottamaan osaa kaikkiin työntekijän askareihin.

Orjina pidetyt muurahaiset ryöstetään aina toukkina tahi koteloina. Valmiiksi kehittynyt muurahainen ei koskaan alistuisi palvelemaan toisen keossa. Mutta jos muurahaiset tulevat kuorestansa tässä keossa, tottuvat ne pian elämäänsä, eivätkä näytä muistavan mitään aikaisemmista elonpäivistään toukkina. Useimmiten sitäpaitsi hoitavat ja kasvattavat niitä uudessa keossa niiden omaan lajiin kuuluvat muurahaiset, jotka ennen on ryöstetty samalla lailla. Ne tulevat tämän kautta tavallansa pitämään pesää omanansa ja ovat kohta ystävällisessä suhteessa kaikkiin muurahaisiin, jotka alusta aikain ympäröivät niitä keossa, joko ne sitte kuuluvat niiden omaan lajiin tahi ovat keon varsinaisia haltijoita. Sitäpaitsi kuluu niiden elämä täällä melkein samalla tavalla kuin omassa keossa. Niiden toimena on pesän rakentaminen ja korjaaminen, ne tekevät myös usein ruoanhankkimismatkoja, palvelevat ja syöttävät toukkia, sekä haltijainsa omia että ryöstettyjä, hoitavat munia ja koteloita y.m. Ne tuntevat itsensä täydellisesti kotiutuneiksi; lähtevätpä vielä haltijainsa kanssa ryöstöretkillekin kekoihin, joissa asuu niiden omaan lajiin kuuluvia muurahaisia. Veripunainen muurahainen on meidän maassamme melkein ainoa, joka pitää orjia. Nämä ovat enimmiten mustanruskeita muurahaisia, ja ainakin etelä-Suomessa on meillä usein tilaisuutta nähdä näiden molempien muurahaislajien hyvässä sovussa juoksevan toistensa ohi maanteillämme, hakiessansa ruokaa. Tämän lajin "orjia" voi paremmin pitää jonkunlaisina apulaisina, kuin palvelijoina, sillä "haltijat" toimittavat itse samoja töitä. Vähän toisin on niiden orjien laita, joita pitää eräs keski- ja etelä-Euroopassa elävä muurahaislaji, n.k. amatsoonimuurahainen. Kaikissa tapauksissa on niidenkin kohtalo paljon hauskempi, kuin ihmisorjain.

Muuten huomautettakoon tässä, että kaikki veripunaisten muurahaisten muodostamat yhdyskunnat eivät pidä orjia [esim. Pohjanmaalla ei ole tällaisen veripunaisen muurahaisen keoissa orjia]. Muutamat eivät ensinkään tunne tätä tapaa, vaan toimittavat itse aivan yksin työnsä. Vieläkin yhtäläisyys ihmisen kanssa! Ei meidänkään joukossamme ole orjain ryöstämistä tavattu kaikissa kansaheimoissa, vaikka tosin useimmat ovat ainakin jonakin aikana kehityksestään sitä harjoittaneet.

VI.

Asunnot. – Maakuopat.

Edellisessä olemme monta kertaa sivumennen puhuneet eri eläinten pesistä.

Useat lajit laittavat nimittäin itsellensä tahi muutamissa tapauksissa ainoastaan poikueellensa asuntoja, hankkiaksensa suojaa pakkasta, lämmintä, sadetta ynnä muita ilmansuhteita vastaan, tahi myöskin valmistaaksensa pakopaikan, minne voivat lukuisilta vihollisiltaan kätkeytyä. Muutamat käyttävät näitä pesiä ainoastaan sinä aikana, jolloin ruokkivat poikasiansa tahi hautovat muniansa ja oleskelevat muun osan vuodesta ulkona. Toiset asuvat pesissään ainoastaan talvella. Mutta monet lajit elävät niissä koko vuoden ja valmistavatkin niitä sentähden huolellisemmin.

Kuten ruoanetsinnässä ja seikoissa, jotka ovat tämän kanssa yhteydessä, osottavat eläimet pesiensä rakentamisessakin hyvin erilaista taitoa. Muutamat erittävät itse sellaista ainetta, joka muodostuu peittäväksi kuoreksi niiden ympärille. Niin tekevät esim. simpukat ja näkinkengät. Lukuisat perhostoukat erittävät suustansa hienoja silkkilankoja, joista kehräävät verhot ympärillensä siksi ajaksi, jolloin makaavat liikkumattomina koteloina. Takaruumiinsa päässä olevista kehruunystyröistä saavat samaten hämähäkit sen silkin, josta ne kutovat sekä pyyntiverkkonsa että myöskin ne pienet kammiot, minne useat niistä kätkeytyvät yöllä tahi sateella.

Pesä, jonka vesihämähäkki kehrää, ansaitsee lähempää selitystä. Tämä laji eroaa muista hämähäkeistämme siinä, että se elää vedessä. Se on yleinen tyynissä, ruohoisissa lammissa, joihin se vesikasvien lehtien ja varsien väliin kutoo kummallisen, kellomaisen pesänsä. Niinkuin muutkin hämähäkit, tarvitsee se kumminkin ilmaa, voidaksensa hengittää, ja kuolisi, ellei se aina välimmiten pääsisi vedenpinnalle ottamaan ilmaa takaruumiillansa, jossa hengityselimet ovat. Ilma laskeutuu sitte itse takaruumiin ja sitä verhoavan öljymäisen, ilmaapitävän kalvon väliin. Hämähäkki vie siten aina mukanansa veden alle ilmavaraston ja saa siitä omituisen metallimaisen eli hopeankaltaisen värin. Ennenkuin se rupeaa pesäänsä kehräämään, näemme sen tarkasti tutkivan niitä kasvinosia, joihin se on päättänyt sen kiinnittää. Nämä se nyt lähentää toisiinsa muutamilla langoilla. Sitte kiinnitetään sen pisteen alapuolelle, joka valitaan rakennuksen alkukohdaksi, muutamia taajaan asetettuja poikkilankoja. Nyt nousee hämähäkki vedenpinnalle, pistää takaruumiinsa pään vedenrajan yli ja edentää kehruunystyrät toisistaan. Niiden välille ottaa se pienen ilmarakon, jonka ympärille heti keräytyy kehruunystyröistä erinnyttä vernissaa, ja varustettuna tällä ilmarakolla ui se alas vastaisen asuntonsa paikalle. Täällä irroitetaan ilmarakko ja pannaan heti yllämainittujen poikkilankojen alle, jotka sen kautta taipuvat vähän ylöspäin. Tuon tuostakin tuodaan tällä tavoin ensimmäisen lisäksi uusia ilmarakkoja, mitkä sulavat tämän kanssa yhteen. Hämähäkki levittää joka kerta kehruunystyröistä kirkasta, vernissaa tuon kootun ilman päälle ja ympärille; ilma tietysti ajaa pois veden aina siinä määrässä, kuin se itse lisääntyy. Kun ilmakupla itsestään ottaa pallon muodon, syntyy täten kellomaisen pesän ylin holvi. Joskus nähdään myöskin pesiä, jotka ovat melkein pyöreitä, ainoastaan päähän on leikattu ahdas aukko. Mutta sivut tulevat tavallisesti lieriön muotoisiksi senkautta, että niistä lähtee kaikkiin suuntiin vahvoja lankoja, jotka ovat kiinni läheisissä kasveissa ja estävät pesää häviämästä. Mutta näiden lankojen kanssa vuorottelevat ristin rastin käyvät pyyntilangat, jotka ovat varustetut tahmeilla palloilla. Vesihämähäkki tavoittaa kumminkin saaliinsa yhtä usein uiden, kuin kellossa väijyen. Vihdoin käy lankoja vedenpinnallekin, jossa ne kiinnitetään lehteen, tikkuun tahi johonkin muuhun sellaiseen. Näitä lankoja myöten kulkee hämähäkki ylös ja alas, kun se tahtoo saada ilmaa.

Uros kehrää kellonsa lähelle naaraksen kelloa ja yhdistää molemmat aukolla tahi peitetyllä käytävällä. Joskus laajennetaan käytävä keskikammioksi, missä naaras mielellänsä oleskelee, sillä välin kuin uros milloin toiselta tahi toiselta pesänsuulta puolustaa asuntoansa kilpailijoita vastaan.

Kellojen muoto vaihtelee kumminkin melkoisesti ympäristön suhteitten mukaan. Syvemmällä vedessä sijaitsevat ovat säännöllisimmät. Mitä enemmän ne sitävastoin ovat ympäröiviin kasvi-osiin kudottuja tahi mitä lähempänä pintaa ne ovat, sitä enemmän ne kadottavat kauniin muotonsa. Onpa toisinaan kellon kupukin vedenpinnan yläpuolella. Nämä kellot ovat silloin myöskin ohkaisempaa kudontaa ja tulevat usein jonkunlaisiksi uiskenteleviksi pesiksi, joita tuuli ja aallot ajelevat ja jotka siten vievät omistajansakin aina uusille aloille. Kun talvi lähestyy, sulkeutuu hämähäkki ilmakelloonsa ja tukkii sen suun. Osa hämähäkeistä viettää kumminkin talvensa tyhjissä simpukan kuorissa tahi vedessä makaavissa putkissa, joiden seinät ne verhoovat hienolla, tiheällä kudelmalla. Senjälkeen hankkivat ne ilmaa putkeen ja ajavat siten veden sieltä pois sekä sulkevat suun kehruunystyröistänsä lähtevällä vettäpitävällä vernissalla.

Ne eläimet, joille luonto itse lahjoittaa niiden omasta ruumista eriävää valmista rakennusainetta, sellaista kuin esim. hämähäkkien ja perhostoukkien kutomisaine, eivät tarvitse yleensä mitään erityistä ymmärrystä pesänsä valmistamiseen. Ne kätkeytyvät pian kudelmaansa tahi tyytyvät muutamilla langoilla harsimaan lehden ympärillensä. Siten onnistuu niiden piiloutua monelta viholliselta.

Useimpien eläinten, jotka valmistavat asuntoja itselleen tahi perheelleen, täytyy kuitenkin kestää paljon enemmän huolia ja nähdä monin kerroin suurempaa vaivaa, ennenkuin saavat pesänsä valmiiksi.

Ihmiskunnan rakennukset ovat vuosisatojen vieriessä melkoisesti muuttuneet. Vanhimmat esi-isämme, jotka elättivät itseänsä ainoastaan metsästyksellä ja kalastuksella, elivät, kuten vieläkin raakalaiset muutamissa maissa, vuorenluolissa tahi maakuopissa, joita kaivoivat itsellensä. Kun karjanhoito oli ihmisten etevimpänä elinkeinona, oli heidän ymmärryksensä jo pitemmälle kehittynyt ja he olivat oppineet kutomaan telttoja, joissa asuivat. Vasta myöhemmin rupesivat he rakentamaan oikeita kiinteitä asuntoja puusta, kivestä tahi muista aineista, joita itse olivat käyttökelpoisiksi valmistaneet.

Kaikki nämä erilaiset asunnot tapaamme eläinmaailmassakin, milloin taidokkaammin, milloin vähemmän taitavasti valmistettuina.

Verrattain alhaista kehitystä todistavina täytyy meidän pitää niitä pesiä, jotka kaivetaan maahan tahi johonkin muuhun aineesen, niinkuin esim. lahoon puuhun y.m. Niiden eläinten määrä, jotka tällä tavalla laativat asuntonsa, on lukematon, etenkin hyönteisten luokassa. Useimmiten on pesänä yksinkertainen maakuoppa tahi torvi, joka päättyy yhteen ainoaan pieneen kammioon. Mutta muutamat hyönteiset, esim. osa maamehiläisiä, yhdistävät useampia sivukammioita yhteisellä, torvimaisella käytävällä. Jotkut ymmärtävät silittää seinät sisäpuolelta mitä huolellisimmin ja päällystävät ne sitte ohuella kerroksella sitkeää vernissaa. Joka kammioon pannaan muna ja mettä vastaisen toukan elatukseksi; sitte suljetaan kammio paksulla ovella, mikä avataan vasta, kun sisällä oleva toukka on kehittynyt mehiläiseksi, joka leuoillaan voi murtaa salvan. Näitä varokeinoja käyttää mehiläisemo, suojellaksensa vihollisilta toukkiansa ja poikasiansa niiden kehitysaikana.

Toiset mehiläiset eivät kaiva kolojansa maahan, vaan jyrsivät torvenmuotoisia läpiä puuseiniin, pölkkyihin tahi varsiin ja jakavat ne useasti lukuisiin perätysten seuraaviin kammioihin väliseinillä, mitkä ovat mehiläisen limasta ja hienoista lastuista laaditut; jokaiseen kammioon pannaan mettä ja muna. Jotkut ampiaiset nakertavat samanlaisia pesiä, minne vievät sikiöillensä ravinnoksi hyönteistoukkia, jotka ne pistoksellaan ovat hervaisseet. Itsellensä eivät nämä hyönteiset valmista mitään pesiä.

Verrattain harvat lajit luurankoisista tekevät itsellensä tällaisia asuntoja.

Kivikala on yksi niistä harvoista kaloista, jotka meidän maassamme pitävät sikiöstänsä jotakin huolta. Uros kaivaa nimittäin hiekkaan kolon, mieluimmin kallion tahi kiven suojaan, ja etsii sitte naarakset, jotka ajaa sinne mätiä laskemaan. Senjälkeen viipyy se neljä, viisi viikkoa kolon ulkopuolella vartioimassa; paikkansa jättää se ainoastaan lähteissään ruokaa etsimään ja palaa joka kerta saaliinajon loputtua.

Käärmeet ja sisiliskot elävät myöskin torvissa, joita ovat nävertäneet maahan.

Yllämainitut maa-asunnot ovat kumminkin kaikki varsin yksinkertaisia ja enimmiten valmistettuja yksinomaan munien ja poikasten tarpeita varten. Muutamat nisäkkäät laativat kumminkin tempukkaampiakin rakennuksia maahan. Niinpä varustavat ne maakuoppansa useilla sisäänkäytävillä, ja löytyypä niitäkin, jotka tekevät useampia huoneita eri tarkoituksia varten.

Kuten tunnettua, etsii saukko ravintonsa veden asukkaista ja hävittää niitä pelottavassa määrässä. Mutta kalastuksen päätyttyä oleskelee se mielellään maalla, ja voidaksensa täällä elää rauhassa vihollisiltaan, kaivaa se itsellensä rantaan tilavan, maanalaisen kammion ja verhoo lattian ruoholla. Täällä se lepää urotöistään. Kaita torvi johtaa kammiosta maanpinnalle kuten savupiippu, ja tämän kautta tulee raitista ilmaa pesään. Sen suu asetetaan aina jonkun pensaan alle tahi korkeaa ruohoa kasvavaan mättääsen, jotta se ei pistäisi silmiin. Pesän varsinaiselle aukolle taas johtaa muutamien jalkojen pituinen vino käytävä ja itse aukko on ranta-uomassa noin puolitoista tahi kaksi jalkaa vedenpinnan alla. Aivan huomaamatta voi saukko täältä uida ulos ja melutta syöksyä ohi uiskentelevan saalin niskaan. Tavallisesti tekee saukko useita sellaisia asuntoja eri paikkoihin siinä vesipiirissä, jonka vitsauksena se on.

Jo aikaisemmin olemme ohimennen maininneet mäyrän asuntoja, joita kettu toisinaan anastaa. Mäyrä on hyvin arka ja elää suurimman osan elämästänsä maan alla. Tänne kaivaa se kammionsa tavallisesti neljän, viiden jalan syvälle pinnasta ja sieltä käy vinosti ylöspäin 6-8 käytävää, usein kahdenkymmenen, jopa kolmenkymmenenkin jalan pituista. Niiden suut saattavat monasti olla aina kolmenkymmenen jalan päässä toisistaan. Jos joku vihollinen sattumalta ajaisi mäyrää takaa, kun se pakenee koloonsa, ja seuraisi sitä johonkin käytävään, saattaa mäyrä siten paeta ulos toisen tien kautta. Muuten on näiden käytävien tarkoituksena johtaa pesään raitista ilmaa, jota eläin pitää suuressa arvossa. Pesä on myöskin erittäin siisti, eikä mitään vaivoja säästetä, jotta seinät saataisiin niin tasaisiksi kuin mahdollista.

Myös kettu, joka mielellänsä anastaa toisten koteja, milloin vaan on tilaisuudessa, osaa kumminkin, jos tarvitaan, valmistaa itsellensä varsin laveita asuntoja maan alle. Ei ole harvinaista, että se tekee itsellensä useita kammioita vierekkäin: yhden, jossa se on väijyksissä tahi nukkuu, toisen, jossa säilyttää ruokavaransa, kolmannen, missä poikasia ruokitaan ja kasvatetaan j.n.e. Usein on sillä sitäpaitsi monta muuta hätävara-pesää pääpesän ohessa, Tämä saattaa olla kymmenen jalan syvyinen ja ympäri mitaten aina viisikymmentä jalkaa; itse pesän sija on läpileikkaukseltaan kolme jalkaa. Useat pitkät, koukertelevat käytävät johtavat ulko-ilmaan, ja varmemmaksi vakuudeksi on näihin yhdistetty lukuisia poikkikäytäviä, joiden kautta kettu voi hiipiä vihollisiansa pakoon.

Kaikista kotimaisista eläimistämme valmistaa kumminkin myyrä taidokkaimmat asunnot ja käytävät. Sen eturaajat ovatkin erittäin muodostuneet kaivamista varten. Kaiken saaliinsakin etsii se maan alta, jonne se sentähden lakkaamatta kaivaa uusia käytäviä eri suuntiin. Huolellisimmin valmistettu on sen varsinainen asunto eli pesä. Tavallisesti sijaitsee tämä paikalla, johon ulkoapäin on hyvin vaikea päästä, puunjuurien, kiviaitojen ja muiden sellaisten alla, sekä enimmiten kaukana myyrän jokapäiväisiltä metsästysmailta, missä maanalaiset käytävät päivä päivältä yhä enemmän lisääntyvät ja haaroavat ja jonne pesästä vie usein 100-150 jalan pituinen, jotenkin suora torvi. Paitsi tätä torvea laitetaan vielä toisia siittämisaikana. Maan pinnalla ilmaisee varsinaisen pesän paikkaa suurenlainen, ontoksi koverrettu multakasa. Se sisältää pyöreän, noin kolme tuumaa laajan kammion, joka on eläimen makuuhuoneena, sekä kaksi kehänmuotoista käytävää, josta suurempi on kammion tasalla, ympäröiden sitä 6-10 tuuman välimatkan päässä; pienempi taas kulkee vähän kammion yläpuolella, jotenkin samansuuntaisesti kuin suurempi. Kammiosta käy tavallisesti kolme torvea vinosti ylöspäin pienempään kehäkäytävään ja tästä taas 5-6 torvea, vuorotellen edellisten kanssa, vinosti alaspäin suurempaan kehätorveen. Tästä viimemainitusta lähtee sitte säteenmuotoisesti kaikkiin suuntiin ulospäin 8-10 yksinkertaista tahi haaroavaa, jotenkin vaakasuoraa käytävää, mitkä jonkun matkan päässä kammiosta kaarenmoisesti kääntyvät ja päättyvät yhteiseen torveen, joka johtaa metsästysmaille. Myöskin kulkee varokäytävä alaspäin kammiosta pitkässä kaaressa, joka vihdoin tekee mutkan ylöspäin ja samaten yhdistyy pitkään torveen. Sekä kammion että siitä lähtevien käytävien seinät ovat hyvin kovaan sullotut ja huolellisesti silitetyt. Kammion lattia on ruohojen, lehtien sammalen, hienojen juurien y.m. avulla valmistettu pehmeäksi vuoteeksi. Jos nyt vaara uhkaa ylhäältä, lykkää myyrä vuoteen syrjään ja pudottaa itsensä alas; jos sitä ahdistetaan alhaalla tahi sivuilta, pakenee se jonkun torven kautta, joka vie ylempään kehäkäytävään. Tuo erittäin taidokkaasti kyhätty asunto, joka on yhden tahi kahden jalan syvällä maanpinnasta, tarjoo sille melkein kaikissa tiloissa turvaa ja lepoa. Missään suoranaisessa yhteydessä ilman kanssa ei myyränpesä ole. Kumminkin tunkee sinne tarpeeksi ilmaa myyrän kokoomien multakasojen rakosista. Mutta eläin tarvitsee vettäkin ja kaivaa sentähden käytäviä läheisille lätäköille tahi puroille, taikka, ellei sellaisia löydy, erityisiä kuoppia sadeveden kokoomista varten.

Mainitsimme äskettäin, että kettu toisinaan käyttää yhtä kammioistansa varastohuoneena. Monet ulkomaiset jyrsijät, jotka samoin kaivavat itsellensä maanalaisia pesiä, yhdistävät niihin erityisiä isoja kammioita, mitkä yksinomaan ovat viljan tahi juurikkaitten säilytyspaikkoina. Aikaisemmin olemme tässä suhteessa maininneet yhden suomalaisista jyrsijöistämme, ojamyyrän. Se muistuttaa elantotavassaan jonkun verran myyrää ja monissa paikoissa maassamme sekoitetaan sitä tähän. Sen sadan jalan pituiset käyttävät kulkevat kumminkin ihan juuri maanpinnan alla, aina niin lähellä, että se niistä koskettaa kasvinjuuria. Se kaivaa yhden ainoan vilja-aitan, jossa tallentaa talvenvaransa.

Äsken kerrotusta huomaamme, että maahan kaivetut asunnotkin ovat hyvin erilaisia. Yksinkertaisista maakuopista tulemme pehmeästi sisustettuihin makuusuojiin, jotka ovat yhteydessä pitkien, onnellista pakoa varten hyvin mietittyjen ja varsin tempukkaasti suunniteltujen käytävien kanssa, tahi ovat varustetut savutorvilla, jotka johtavat raitista ilmaa ja täyttävät terveydenhoidon vaatimuksia, taikka on niihin liitetty toisia huoneita, mitkä eivät enää ole itse eläinten suojana, vaan säilyttävät niiden ruokatarpeita kylmempänä vuodenaikana. Myöskin tässä vielä verrattain alhaisella kehityskannalla olevassa teollistoimessa huomaamme asteettaista täydellisentymistä.

VII.

Palmikoitut ja kudotut pesät.

Nyt ryhdymme kertomaan toisesta asuntolajista eli niistä pesistä, joita voidaan verrata melkein yksinomaan karjanhoidosta elävien kansakuntien telttoihin.

Tällaistenkin asuntojen valmistamisessa huomaamme vähempää ja suurempaa taitavuutta. Muutamat eläimet tyytyvät löyhästi yhdistämään eri aineita, toiset käyttävät esineitä, joita voivat palmikoita yhteen, ja vihdoin toiset taidokkaasti sekoittavat pehmeitä ja hienoja aineita huopamaiseksi kankaaksi.

Yksinkertaisimmassa, vaikka toki kylläkin merkillisessä muodossa, harjoittaa tätä teollisuutta eräs mehiläislaji, niinkutsutut paperoitsijamehiläiset. Samoin kuin maamehiläiset, kaivavat ne usein ensiksi käytävän maahan tahi lahoon puunoksaan; tähän torveen ne sitte rupeavat kammioitansa rakentamaan. Usein ne kumminkin asettuvat asumaan kaikenlaisiin valmiisiin halkeamiin, rakoihin ja lokeroihin, esim. tyhjiin simpukankuoriin, rikkinäisiin saviastioihin j.n.e. Nämä torvet tahi rakoset täyttävät ne kokonaan sormustimentapaisilla toukkakammioillaan, joita useimmiten on kuusi tahi seitsemän, niin asetettuina, että toisen pohja tarkasti sopii toisen suun sisään. Ja nämä kammionsa valmistavat mehiläiset yksinomaan taitavasti yhteenliitetyistä lehdenpalasista, joita ne leikkaavat leuoillaan eri kasvien lehdistä. Leikkaaminen käy ihmeteltävän nopeasti. Viedessään lehdenpalaa kotiin, pitää mehiläinen sitä pystysuorassa asennossa jalkojensa välissä. – Ensin valmistetaan kammion ulkokuori, sitte sisustetaan se vielä 2-5 lehdenpala-kerroksella. Kaikki lehdet ovat niin sovitetut, että sisemmät peittävät ulompien liitteet tahi syrjät ja taipuvat kammion kapeammassa, suljetussa päässä siten, että tämä tulee kuperaksi. Kammio täytetään nyt hunajalla ja siitepölyllä niin pitkälle, että pari millimeteriä suusta jää tyhjäksi, ja muna pannaan tulevan toukan varalle kootun ravinnon päälle. Kaikki tämä peitetään nyt ympyränmuotoisilla lehdenpaloilla, jotka täydellisesti liittyvät seiniin. Parin millimeterin pituinen osa päästä jätetään kumminkin peittämättä ja tämän sisään sovitetaan lähinnä seuraavan kammion pohja. Nämä pesät rakennetaan ainoastaan tulevia toukkia varten. Vanhemmat itse eivät niissä koskaan oleskele.

Yöpetolintujen asunnot eivät oikeastaan paljoa eroa yllämainitusta lajista. Samoin kuin paperoitsijamehiläisten pesät, eivät nekään ole mitään muuta kuin puussa, kallioissa, vanhoissa muureissa y.m. tavattavia lokeroita, mitkä ovat sisustetut pehmeillä ja lämpimillä aineilla, ruoholla, oljilla j.n.e. Nämä aineet on kuitenkin yhdistetty niin löyhästi, että ne eivät pysyisi koossa, elleivät kolon seinät olisi tukemassa. Jo tässä voimme sentään löytää palmikoimis- ja kutomateollisuuden kaikkein ensimmäiset jäljet. Päiväpetolinnut valmistavat jo pesänsä jonkunlaisella taidolla, vaikka ne käyttävätkin rakennusaineiksi kuivia ja kovia puunoksia, joita ainoastaan voi asettaa toinen toisensa nojalle, vaan ei varsinaisesti palmikoita.

Vähän pitemmälle ovat päässeet korppi, varis ja harakka. Korpinpesä sijaitsee ylhäällä kalliolla tahi korkean puun latvassa ja on noin jalan korkuinen sekä kaksi tahi kolme jalkaa leveä. Sen perustus on kokoonpantu vahvoista varvuista ja oksista, välirakennus on hienompi, ja itse sisimmäinen, puolipallon muotoinen kuoppa lämpöisesti sisustettu naavalla, ruoholla, lampaanvilloilla y.m. Varis ja varsinkin harakka tiivistävät mutakerroksella pesänsä ja jälkimmäinen peittää sen vielä lisäksi ylhäältä kuivista, harvaan asetetuista risuista muodostetulla kupukatolla. Kupu on tosin läpinäkyvä, mutta suojelee kumminkin hautovaa lintua petolintujen hyökkäyksiltä.

Samanlaatuisia ovat oravankin asunnot. Oleskellessaan jossakin paikassa lyhemmän aikaa, käyttää se useinkin vanhoja petolinnun- korpin- ja variksenpesiä, mutta rakentaa aina itse ne asunnot, jotka ovat yömajoina, suovat suojaa kylmällä ilmalla ja sinä aikana, jolloin naaras hoitaa poikasiaan. Tuon liikkuvaisen ja olopaikkaa vaihtelevan oravan sanotaan rakentavan itsellensä kolme tahi neljäkin sellaista pesää. Pesänsä tekee se tavallisesti korkealle puuhun ja käyttää varsin mielellään sen alustaksi jonkun hyljätyn variksen- tahi harakanpesän savella tiivistettyä pohjaa. Usein tuo se karkeammat rakennusaineensakin jostakin sellaisesta, tahi myöskin poimii kuivia oksia maasta. Aluksi laatii se näistä jotenkin karkean lattian. Mutta tämän peittää se keilamaisella katolla, ja ne pikku oksat ja risut, joista se on kyhätty, ovat niin taidokkaasti yhteen palmikoitut, että sade ei vähintäkään voi tunkea sisälle. Sisustan verhoksi valmistetaan paksu matto kuivasta naavasta ja sammalesta, joka on koottu puunrungoilta ja sullottu pehmeäksi ja lämpöiseksi vuoteeksi. Aukko on pesän aliosassa, tavallisesti idän puolella. Vastapäätä on toinen aukko, josta eläin voi paeta jos sitä pää-sisäänkäytävän puolelta hätyytetään ja joka myöskin on ilmanvaihdon välittäjänä. Täällä viettää orava usein monta päivää; sateen tahi myrskyn tullessa tukkii se molemmat aukot sammalilla ja nauttii sisällä suloista ja rauhallista lepoa.

Tähän asti kerrotut asunnot ovat kaikki kokoonpantuja kovista ja karkeista aineista. Suurempaa täydellisyyttä voidaan kumminkin saavuttaa vasta silloin, kun pesän rakennusaineet ovat pehmeitä ja taipuvaisia, joten on helppo niitä kiertää ja palmikoita.

Kaikkein vähimmin varmaankin odottaisi mitään taitoa tässä teollisuudessa sellaisilta eläimiltä kuin kalat, koska niiltä kokonaan näyttää puuttuvan kaikki tämmöiseen työhön tarvittavat jäsenet. Kuitenkin löytyy lajeja, joiden erittäin huolellisesti palmikoitut pesät saattavat meitä hämmästymään. Enin tunnettu tässä suhteessa on rannikoillamme yleinen pieni kolmipiikkinen rautakala.

Kun kutu-aika lähenee, valitsee kukin uros määrätyn paikan, jota hellittämättä ja sodanhaluisena puolustaa kaikkia muita kaloja vastaan, mitkä mahdollisesti tahtovat tunkea sitä sieltä pois. Tavallisesti on tämä paikka hiekkapohjainen ja tänne alkaa nyt rautakala rakentaa pesäänsä, joko vapaasti leijumaan vesikasvien vartten välille tahi enemmän taikka vähemmän hiekan sisään.

Syynä siihen, että aivan harvoin nähdään näitä pesiä, on kaiketi juuri se, että ne useimmiten ovat pohjamudan peitossa. Mutta niitä on kuitenkin ihan helppo löytää. Usein nimittäin näkee rautakaloja, mitkä liikkumattomina pysyvät samalla paikalla vedessä, antamatta ajaa itseänsä siitä. Silloin voi päättää, että ne ovat vartioimassa pesänsä yläpuolella. Nyt tarvitsee ainoastaan ruveta kepillä hämmentämään pohjaa rautakalan ympärillä, niin heti huomaa, miten tämä erittäin tarkasti seuraa kaikkia kepin liikuntoja. Äkkiä syöksyy rautakala keppiin ja koettaa, kiivaasti työkkien päällänsä, tuupata sitä pois. Etsitty paikka on nyt löytynyt ja pesän voi helposti kaivaa esille, se kun on irrallaan hiekan ja mudan peitossa.

Pesän rakentaa yksinänsä uros, joka sitä myöskin yksin vartioi. Valittuansa paikan, laahaa se sinne usein hyvinkin kaukaa juuria ja muita vesikasvien osia, jotka toisinaan ovat sitä itseä pitemmät. Välistä nyhtäisee se suurella vaivalla kokonaisia osia elävistä kasveista. Se tutkii tarkasti löydettyjä aineksia ja niiden painoa, laskemalla ne irti veteen, ja valitsee ainoastaan sellaiset, mitkä nopeasti vajoavat, jota vastoin hylkää sen, mikä on liian kevyttä. Sitte pinotaan ja järjestetään eri tarve-aineet. Ensin on pesä kiinnitettävä pohjaan; tähän käytetään hiekkaa ja pikkukiviä. Sisustan pyöreys ja ylimalkaan pesän muoto ja kestävyys syntyy senkautta, että rautakala hitaasti ui kiinnitettyjen osien yli ja samalla liittää ne yhteen vatsastansa eriävillä tahmapisaroilla. Toisinaan pudistelee se pesää ja painaa sen sitte taas kokoon, toisinaan se uiden pysytteleikse ihan sen yläpuolella, panee veden virtailemaan, liikuttamalla nopeasti eviänsä, ja viruttaa siten pesästä kaikki yksityiset, helposti irtaantuvat korret, jotka senjälkeen koettaa paremmin sovittaa muihin paikkoihin. Keskimäärin ovat pesät miehen nyrkin kokoisia, muodoltaan tavallisesti pitkänpyöreitä ja yläpuolelta täydellisesti suljettuja. Sivulta ovat ne sitävastoin varustetut sisäänkäytävällä ja uloskäytävällä, joka kumminkin syntyy vasta myöhemmin. Kun nimittäin pesä on valmis, lähtee uros etsimään naarasta, jonka kaikin tavoin hyväillen saattaa sinne. Vihdoin ajetaan naaras pesään, jos ei hyvällä, niin puoliväkisin. Se laskee sinne muutamia mätihelmiä, jonka jälkeen raivaa itsellensä tien vastakkaisen seinän läpi ja avaa siten toisen suun. Molempien välillä käy nyt herkeämätön vesivirta, joka huuhtelee mätijyväsiä. Seuraavina päivinä tuodaan taas uusia naaraksia, kunnes tarpeellinen määrä mätiä on koossa. Uros laskee nyt maitinsa ja estää tämän jälkeen tosiaankin raivoisasti kaikkia muita kaloja lähestymästä pesää, aina siihen asti, että poikaset ovat tulleet kuoresta ja saavuttaneet määrätyn suuruuden. Syynä tähän on huomattu olevan se, että naarakset hyvin ahnehtivat kalanmätiä, vaikkapa se olisikin oman lajin.

Rautakala ei ole ainoa kaloistamme, joka mätinsä suojaksi valmistaa pesän. Etenkin lounaisessa saaristossamme tavattava musta vilukala pitää kilvan sen kanssa huolta sikiöistänsä. Tässäkin lajissa on uros pesän laatijana. Se kaivaa pohjaan syvän, tilavan asunnon, jonka katto on muodostettu yhteenkiinnitetyistä kasvinjuurista. Muuten menettelee se melkein samalla tavalla kun urosrautakala.

Vaikka nämä kalat ovatkin veden valtakunnan taitavimmat rakentajat, eivät niiden työt kumminkaan voi tulla erittäin taidokkaiksi, sekä sentähden, että kalan ruumiissa; niinkuin jo on mainittu, ei ole mutkallisemman työn valmistamiseen sopivia elimiä, kuin myöskin siitä syystä, että vedessä on puute hienommista rakennusaineista.

Sitävastoin saavuttaa tämä teollisuus korkeimman täydellisyytensä lintumaailmassa. Jaloillansa ja nokallansa saavat siellä monet aikaan oikeita pieniä taideteoksia palmikoimisen ja kutomisen alalla. Tässä emme voi lähemmin kertoa siitä ihmeellisen tiheästä kankaasta, jota muutamat ulkomaan linnut kutovat, emmekä myöskään selitellä, minkälaisiin kummallisiin, mitä tarkoituksenmukaisimpiin muotoihin ne pesänsä rakentavat. Mainitkaamme ainoastaan, että muutamat lajit ymmärtävät kiertää lankaa hämähäkinverkosta. Nokallaan tekevät ne sitte rivin läpiä kahden vierekkäin olevan lehden kumpaankin sivuun ja ompelevat nämä langalla kiinni niin hyvin, että saattavat niistä muodostuneen suojelevan pussin sisään rakentaa pienoisen, jouhista tahi pumpulista valmistetun pesänsä.

Kiinnittäkäämme tässä lähempi huomiomme ainoastaan omien lintujemme rakennustaitoon. Jo tämä on kylliksi herättävä harrasta ihailuamme. Taidokkaita pesiä valmistavat melkein pelkät pikkulinnut. Monet niistä tosin kyhäävät pesänsä aivan löyhästi kokoon ruohonkorsista, lehdistä ja muusta sellaisesta, mutta näistä jotenkin yksinkertaisista pesistä johdumme vähitellen, asteettain, erittäin huolellisesti laadittuihin. Ja mimmoista intoa ja ahkeruutta osottavatkaan pikku lintuset työssänsä! Kaiken päivää etsivät ne metsistä ja kedoilta aineita pesäänsä varten. Kuivia ruohonkorsia, sammalta, naavaa, pieniä varvunoksia, niittyvillaa, höyheniä, jouhia, hyönteisten- ja hämähäkinverkkoja, kaikkia käytetään.

Itse pohjarakennus valmistetaan karkeimmista aineista, joiden väliin sitte muut palmikoitaan. Sisimmäksi pannaan pehmeimmät, hienoimmat ja lämpöisimmät.

Parhaimpia pesänkutojiamme on uunilintu. Sen pesä on leivinuunin tahi keilan näköinen, ylhäältä kuvulla peitetty. Sivussa on pyöreä sisäänkäytävä. Paksut seinät tekevät pesän hyvin isoksi. Sisältä se on verhottu kanojen, kyyhkysten, varisten ja muitten lintujen höyhenillä.

Lehtokerttu on samoin taitava pesänrakentaja. Pesä laitetaan johonkin hyvin tiheään pensaasen ja se on soma, kukkaromainen, erinomaisen taiteellisesti ja kestävästi kudottu.

Muutamissa etelä-Suomen osissa tavattava kaunis kuhankeittäjä valmistaa syvän, maljamaisen pesän, joka riippuu solevassa puunoksassa ja on puolikuivista ruohonkorsista, oljista, nokkosen nilasta, villoista, koivunsälöistä, sammalesta, hämähäkinverkosta y.m. kokoonpantu; sisustettu on se villoilla, höyhenillä ja hienoksi silvotulla ruoholla. Pitkät oljet kiinnitetään ensin syljellä puunoksaan ja kierretään sitte moneen kertaan sen ympäri, kunnes pesän perusrakennus on valmis. Kaikki muu palmikoidaan ja kudotaan sitte näitten pitkittäin käyvien lankojen väliin. Molemmat sukupuolet ottavat yhtä innokkaasti osaa rakentamiseen.

Pitkien kuusen- tahi männynhaarojen päähän, missä oksia on tiheässä, kiinnittää pikku hippiäinen pallomaisen pesänsä. Ulkopuolelta on se kolmen tahi neljän tuuman levyinen, mutta sisältä paksujen seinien tähden ainoastaan kaksi tahi puolikolmatta tuumaa syvä ja puolitoista tuumaa leveä. Naaras käärii, osaksi lentäen, erittäin taitavasti pohjalankoja oksien ympärille ja täyttää sitte välipaikat. Ulkokerros on jäkälistä, männyn- ja puunsammalista. Näiden ympärille kietoo lintu hyönteisten ja hämähäkkien verkkoja, taajistaaksensa ja varmemmin varustaaksensa pesäänsä. Sisustaa verhoovat lukuisat pikkulinnunhöyhenet, jotka kaikki kääntyvät ylhäältä sisäänpäin ja pistävät reunasta esiin niin pitkälle, että peittävät osan tavallisesti hyvin ahtaasta aukosta.

Maassamme perin harvinainen laji on soma pyrstötiainen, mutta meidän tulee kuitenkin mainita se tässä, koska se valmistaa pesän, joka on kauneimpia, mitä metsissämme tavataan. Pesä on suuren munan näköinen, jonka yläpäässä on sisäänkäytävä sivulta. Korkeudeltaan on tämä pesä noin seitsemän, leveydeltään neljä tuumaa. Ulkoseinä on viheriäistä sammalta, joka hämähäkinverkon avulla muodostaa huopamaisen kudelman ja on päällystetty puunnaavalla, kotelokopilla, koivunsälöillä sekä hämähäkinverkoilla; sisustuksena taas on joukko höyheniä, villaa ja karvoja. Mutta pyrstötiainen valitsee aina asuntonsa päällysverhoksi ainoastaan sellaista sammalta ja naavaa, joka löytyy samassa puussa, mihin pesä on kiinnitetty, ja asettaa ne sitäpaitsi aivan samaan järjestykseen, kuin ne ovat puussa kasvaessaan. Tämän kautta tulee pesä väriltänsä niin lähimmän ympäristönsä näköiseksi, että se hyvin helposti välttää kaiken huomion.

Aivan samoin menettelee peipponen, jonka pesä myöskin on kauneimpia ja taidokkaimpia kaikista, mitä kotimaiset lintumme voivat saada aikaan. Se on melkein pallonpyöreä, ainoastaan ylhäältä ikäänkuin poikki leikattu ja eksyttävästi vanhan oksapahkan näköinen. Tottuneenkaan ei ole suinkaan helppo sitä keksiä.

Vielä vaikeampi on löytää viheriävarpusen pesää. Todellakin täytyy ihmetellä, miten viisaasti tämä pieni lintu useimmiten ymmärtää valita sille melkein näkymättömän paikan. Tavallisesti on pesä rakennettu vanhaan, tiheäoksaiseen kuuseen, noin 15-40 metrin korkealle maasta ja melkein aina oksalle kauvas ulospäin rungosta sekä sellaiselle paikalle, missä kuusenparta tiheissä tukuissa riippuu ylt'ympärillä. Parin jalan päässä seisoen saattaa pitkän aikaa etsiä sitä silmillään, sittekään löytämättä.

Kummallista kyllä, löytyy nisäkkäittenkin joukossa laji, joka pesänrakentamis-taidossansa lintujen kanssa kilpailee. Tämä on pienin jyrsijämme, vähäinen, ainoastaan puolenkolmatta tuuman pituinen kääpiöhiiri, joka joskus tavataan maamme etelä- ja keskiosissa. Täällä oleskelee se enimmiten kosteilla paikoilla, saraheinää kasvavien mättäitten välissä. Ehkäpä se on huomannut, kuinka vaarallista on laskea poikasensa kostealle ja usein kyllä tulvan peittämälle maalle sekä sentähden ollut pakotettu valmistamaan niille pesän pari kolme jalkaa maan yläpuolelle, riippumaan johonkin puunoksaan tahi kaisloihin, jotka se on taivuttanut toisiansa kohden ja päistä niin palmikoinnut yhteen, että ne kaikilta puolilta ympäröivät varsinaista pesää. Tämä on muodoltaan ja suuruudeltaan pyöreänlaisen hanhenmunan näköinen. Sen ulkokuoren muodostavat yksinomaan rikkiriistetyt saraheinän- ja kaislanlehdet. Pikku taiteilija ottaa nimittäin joka lehden suuhunsa ja vetää sitä edestakaisin etuhampaittensa välissä, jotka ovat teräviä kuin neulat, siksi että se jakaantuu kuuteen, kahdeksaan tahi kymmeneen hienoon säikäleesen eli lankaan. Nämä palmikoitaan ja kudotaan sitte kokoon mitä huolellisimmin, joten pesä tulee lujaksi ja kestäväksi. Sisustan verhoksi käytetään kaislantähkiä, niittyvillaa, pajunurpuja ja kaikenlaisia karvatöyhdöillä varustettuja kasvinsiemeniä. Pieni sivussa oleva aukko vie tuohon pehmeään, hienoon ja sileäseinäiseen pesään, joka on tehty yhtä suurella huolella kuin mikään linnunpesistämme. Kaikkien maan nisäkkäitten joukossa ei löydy yhtäkään ainoata, joka voisi kutoa sellaisen mestariteoksen, kuin pieni kääpiöhiiri.

On havaittu, että vanhemmat naarakset tekevät työnsä taitavammin kuin nuoremmat. Sama on myöskin useitten lintujen laita. Muuten eivät suinkaan kaikki samaan lajiin kuuluvat linnut rakenna aivan samanlaisia pesiä. Päinvastoin osaavat ne varsin hyvin sovittautua eri suhteitten mukaan, jotka niitä ympäröivät. Nähdäksemme mainion esimerkin tästä, tarvitsee meidän ainoastaan tarkastella tavallista kotivarpustamme, tuota pientä, viisasta lintua, joka niin usein rakentaa talojemme kattojen alle tahi muihin hyvässä suojassa oleviin paikkoihin. Täällä on pesä enimmäkseen muodostettu vaan kaikenlaisista käytettäviksi mahdollisista aineista, jotka ilman yhteyttä on kasattu päällekkäin, niin että niistä syntyy pehmeä alusta hautovalle naarakselle. Mutta joskus rakentavat varpuset pensaisiin ja puihinkin. Tulipalon kautta ovat ne esim. kadottaneet entisen hautomispaikkansa talossa, eikä niillä nyt ole ensi poikuetta varten muuta neuvoa, kuin rakentaa pesä puutarhan puihin. Siten on nähtykin niiden tekevän, ja silloin on huomattu, että nämä pesät, jotka ovat kaikille ilmoille alttiina, ovat valmistetut paljon huolellisemmin kuin varpusen muuten on tapana, varustetut eri katolla j.n.e. Myöskin niiden talvipesät ovat joka tapauksessa paljon lämpimämpiä ja tiheämpiä kuin kesäpesät.

Toiset lajit taas palmikoivat pesiänsä eri seuduilla vähän eri tavalla. Niinpä ne pohjois-Euroopassa tekevät palmikot paksummiksi ja tiheämmiksi kuin keski-Euroopassa.

Hyönteistenkin joukossa tavataan lajeja, jotka kokoovat aineita ja kyhäävät niistä torvenmuotoisia pesiä, missä voivat pysyä piilossa. Tosin on totta, että ne yhdistävät kerätyt tarpeet omasta ruumiistansa lähtevällä aineella, mutta esim. rautakala käyttää samaten ruumiinsa limaerottumia, pitääkseen pesäänsä koossa, eikä monien lintujenkaan onnistuisi tehdä pesiänsä niin täydellisiksi, kuin ne ovat, käyttämättä siinä hyväkseen tahmeata sylkeänsä!

Enin tunnetut näistä hyönteisistä ovat niinkutsutut torvimadot eli yökorentojen toukat, joita suurissa määrin tavataan ryömimässä seisovien vesien pohjalla. Eri lajit laativat torvensa eri aineista. Muutamat etsivät esim. ainoastaan pieniä hiekkajyviä ja pikkukiviä, joiden pinnat ne sovittavat yhteen niin taitavasti, että saavat aikaan erittäin kauniin työn. Toiset taas yhdistävät ainoastaan näkinkenkiä ja pieniä simpukoita tiheäksi torveksi, osottaen tässä yhtä suurta taitoa ja arviokykyä. Jotkut purevat ruo'oista irti kappaleita, joita sitte liimaavat kokoon kehräämällänsä aineella, toiset palmikoivat yhteen sammalpalasia y.m. sellaista. Löytyypä lajeja, jotka eroituksetta käyttävät kaikkea, mitä on saatavissa.

Näillä toukilla ei ole uimiskykyä. Ne voivat ainoastaan ryömiä ympäri pohjassa kuudella jalallaan, jotka ovat torvesta esiinpistävässä eturuumiissa. Torvimatojen huoneet eivät sentähden saa olla vettä keveämpiä, jotta ne eivät rakentajineen kohoisi pinnalle. Samoin täytyy torvissa kaikkialla olla yhtä paljon painoa, niin että niitä joka tilassa helposti voidaan liikuttaa. Toukat ymmärtävätkin saada toimeen tämän, valitsemalla sopivia aineita. Jos torvi käy liian raskaaksi, niin että se vaivaa toukkaa, tämän ryömiessä vesikasvien varsia pitkin, kiinnittävät ne siihen ruohonpalan tahi pienen lehdenkappaleen. Jos se on liian keveä, kutovat ne siihen vähäisen kiven tahi simpukankuoren. Juuri painon tasottamisen vuoksi ovat nuo näennäisesti tarpeettomat puunkappaleet, lehdenpalat y.m. torviin kiinnitetyt. Jos toukat muuten tahtovat kohota tahi laskeutua alemmaksi vedessä, ottavat ne saman keinon avuksensa ja kiinnittävät torveen keveitä tahi raskaita esineitä.

VIII.

Muuratut asunnot.

Vasta kehityksensä myöhempinä jaksoina on ihminen oppinut rakentamaan kiinteitä asuntoja kivestä ja savesta. Suuri joukko kansakuntia ei ole edes vieläkään saavuttanut tätä taitoa. Myöskin eläinmaailmassa on se ainoastaan vähän levinnyt.

Kaikki nämä työt valmistetaan jostakin aineesta, jonka eläin muodostaa mielensä mukaan, kun se vielä on pehmeätä, ja joka kuivuttuansa kovettuu ja säilyttää saamansa muodon. Tavallisesti on tämä aine hiekkaa tahi mutaa, useimmiten eläimen omalla syljellä liotettua ja kokoontahmistettua, mutta toisinaan käytetään murennettuja, lahoja puupalasia, hienoja kasvinsyitä y.m.

Tämmöinen työ on verrattain hyvin vaikeata, ja sitä saattavat pitemmälle kehittää ainoastaan sellaiset eläimet, jotka elävät yhdyskunnissa, koska silloin suuri joukko yksityisiä työntekijöitä yhtyy yhteiseen yritykseen.

Kumminkin harjoittavat sitä yksinkertaisemmassa muodossa myöskin jotkut erinään elävät eläimet. Muutamat mehiläiset ja ampiaiset, jotka kaivavat pesänsä maahan, muuraavat pesän suun ympärille kuopimastansa mullasta tahi hiekasta savupiipun tapaisen torven, jonka pää koukistuu, estäen siten vettä tunkemasta maanalaiseen pesään. Tämä on eläinkunnan ensimmäisiä askeleita muuraustyön alalla, ja nämä mehiläiset ovat kaivavien ja muuraavien eläinten rajalla. Toiset mehiläislajit ovat kokonaan hyljänneet maan alla asumisen ja muuraavat savesta ja hiekasta pieniä, vierekkäin asetettuja, tavallisesti torvimaisia kammioita eli kennoja, joihin kokoovat ravintoa ja panevat munan. Senjälkeen suljetaan kammiot kannella.

Lintujenkin joukossa löytyy joitakuita muuraajia. Jo varis ja harakka ymmärtävät tiivistää pesänsä, laahaamalla oksien väliin multaa. Mutta varsinaisia muuraajia eivät ne suinkaan ole. Joka kevät palaa kumminkin etelämaista sellainen luoksemme, ilahuttaen meitä vilkkaalla lennollaan ja hauskalla viserryksellään kaikkialla omissa kotinurkissamme. Kukapa ei olisi nähnyt pienen, ahkeran haarapääskysen muuraavan pesäänsä? Mutta se tuntee, että muuraustyö on raskasta ja koettaa sentähden supistaa sen kaikkein välttämättömimpään. Siitä syystä rakentaa se pesänsä sellaiseen paikkaan, jossa jo ennen on ylhäällä turva sadetta ja märkyyttä vastaan, katonharjan alle tahi jonkun muun rakennuksiemme ulkonevan kohdan suojaan. Ja kaikkein halukkaimmin tekee se pesänsä rakennuksen nurkan räystäskaton alle, missä sillä on kolme pesänsivua jo edeltä päin valmiina, joten sen tarvitsee muurata ainoastaan neljäs. Tämä on silloin pallon neljänneksen muotoinen ja kyhätty väkevästä mullasta, joka lönttäreettäin tahmistetaan kiinni. Saven siteeksi pannaan oljenkorsia ja eläinten karvoja. Varsinaisesti koossa pitävänä aineena on kumminkin linnun oma sylki. Seinä on paksumpi siitä kohdastansa, joka on kiinnitetty rakennukseen, pesän leveys on noin kahdeksan ja sen syvyys neljä tuumaa. Kauniilla ilmalla kestää muuraaminen lähes kahdeksan päivää. Pesä sisustetaan oljilla, karvoilla, höyhenillä ja muilla semmoisilla aineilla, joita linnut yleensä käyttävät tähän tarkoitukseen. Olkien muuraaminen saviseokseen muistuttaa vielä vähän kutomateollisuutta, jota pikkulinnut tavallisesti harjoittavat. Meidän maassamme ainakin muutamilla seuduilla hiukan harvinaisempi räystäspääskynen muuraa samanlaatuisen, vaikka useimmiten enemmän puolipallon muotoisen pesän, jossa on koko joukon ahtaampi sisäänkäytävä.

Näitä pesiä valmistavat yksityiset eläimet omin neuvoin. Mitään yhteistyötä ei tehdä.

Toisin on sitävastoin majavan laita, joka on ihmeellisimpiä eläimiä, mitä maan päällä löytyy. Tämä iso jyrsijä, joka voi tulla aina kolmen jalan pituiseksi, on ennen tavattu meidänkin maassamme, vaikka se nyt on täältä sukupuuttoon hävitetty, kuten useimmista seuduista Euroopassa. Viimeinen ammuttiin Suomessa vähän enemmän kuin viisikymmentä vuotta sitten.

Kaikkialla, missä majava on löytynyt, on se ollut kiivaamman ajon esineenä. Sen kallisarvoinen turkki, sen liha ja rasva sekä lääkkeenä niin suuressa arvossa pidetty majavanhausta, joka eriää kahdesta siitinosiin vuotavasta rauhasesta, ovat kauvan tehneet sen erittäin halutuksi saaliiksi. Joka paikassa, missä ihmisiä asuu, on se sentähden kovin arka, eikä milloinkaan rakenna näihin seutuihin asuntoja, jotka sen olemassaoloa ilmaisisivat. Siellä tyytyy se kaivamaan itsellensä joenrantoihin koloja ja käytäviä, jotka paljon muistuttavat saukon turvapaikoista, ja kätkeytyy niihin vihollisiltaan.

Mutta aivan toisin menettelee se maissa, jotka ovat harvaan tahi melkeinpä ei ensinkään asuttuja. Täällä se rauhassa luo ilmi koko ihmeellisen rakennustaitonsa. Se ei enää elä parittain, vaan keräytyy suurissa parvissa lammikkojen ja purojen ympärille ja rakentaa veteen puunoksista ja savesta pieniä taloja eli majoja, jotka muodostavat kokonaisia kyliä.

Lammikon rannalla laatii kukin pari erityistä majaansa, eikä tässä tehdä mitään yhteistä työtä. Jos majavat sitävastoin valitsevat matalapohjaisen, juoksevan puron kodiksensa, on asian laita toinen. Niiden ensimmäisenä huolena on silloin saada puron vesi pysymään määrätyssä korkeudessa, josta se ei nouse eikä laske. Majojen sisäänkäytävän täytyy näet aina olla vähintään neljä jalkaa vedenpinnan alla, niin että jää talvella ei ulotu sitä sulkemaan.

Pitääksensä vettä aina yhtä korkealla, rupeavat majavat, niin pian kuin ovat asettuneet jonkun puron luo, jonka reunoilla löytävät tarpeeksi pajupuita tahi haapoja, kaikki yhdessä rakentamaan sulkua. Ensimmäiseksi työksensä tulee niiden silloin kaataa tarpeellinen määrä puita. Ne hajaantuvat sinne tänne rantametsään ja alkavat terävillä etuhampaillaan nakertaa yltympäri puunrunkoa, vähän matkaa juuren yläpuolelta. Senjälkeen jyrsivät ne ainoastaan rungon sitä puolta, joka on puroa kohden, niin että puu, kun se vihdoin kaatuu, putoo sinne. Nyt purraan kaikki oksat irti rungosta ja tämä jaetaan vielä useisiin määrätyn suuriin palasiin. Näitä tarvitaan sitte sulun paaluttamiseen, jotavastoin haarat ja oksat pääasiallisesti käytetään majoja rakentaessa. Irti kiskottu kuori syödään tahi kootaan vastaisiksi varoiksi; mitään muuta ravintoa ei juuri käytetä.

Majavat kaatavat ja paloittelevat sellaisiakin puita, jotka läpileikkaukseltaan ovat puolentoista jalkaa. Etujaloillaan kuljettavat ne sitte palaset puroon. Tavallisesti ovat nämä miehen käsivarren vahvuisia ja 4-6 jalan pituisia. Ne vajotetaan nyt syvälle pohjaan, kaikki aivan toistensa viereen; pienemmät ja taipuvaisemmat haarat lykätään niiden väliin ja lopuksi täytetään tyhjät paikat mudalla. Sellainen sulku on alhaalta 10-12 jalan paksuinen ja kapenee vähitellen ylöspäin, niin että sen paksuus siellä on noin kaksi jalkaa. Se on niin lujaksi rakennettu, että ihminen huoletta saattaa sen päällä kävellä. Työ lakkaa vasta, kun vesi on kohonnut siihen korkeuteen, missä majojen pohjan tulee olla.

Jos lähemmin tutkimme sellaista sulkua, huomaamme, että se on rakennettu kaikkien taiteen vaatimusten mukaan. Vedenpuolinen sivu on viertävä, toinen pystysuora. Tällä tavoin voidaan parhaiten vastustaa vesipaljouden painoa, joka silloin kohtaa kaltevaa pintaa. Mutta vielä enemmän osaavat majavat arvata ja laskea edeltäpäin. Jos vesi virtailee vaan hitaasti, tehdään sulku melkein suoraksi. Mutta jos virta on väkevä, taivutetaan se kaarenmoisesti virtaa kohden. Senkautta vastustaa se paljon voimakkaammin veden painoa. Sanalla sanoen, majavat rakentavat eri lailla aina eri asianhaarojen mukaan ja ymmärtävät myöskin laatia rakennuksensa juuri sillä tavalla, joka kulloinkin näihin suhteisiin sopii.

Kun sulku on valmis, rupeavat ne rakentamaan majojansa sen yläpuolelle, tavallisesti eteläänpäin jostakin saaresta, usein myöskin keskelle virtaa. Nämä pesät ovat 4-7 jalan korkuiset, 10-12 jalkaa läpileikaten ja muodoltaan pienten, jyrkkien kumpujen näköiset. Seinät ovat hyvin paksut ja valmistetut kuorituista, sikin sokin viskatuista puukappaleista; niitä pitää koossa savi ja multa, jota majavat tuovat ranta-uomasta ja muuraavat etujaloillaan puuaineen väliin. Tällainen asunto sisältää kammion, joka on kaarikattoinen kuten leivinuuni. Lähellä suuta on seinällä erotettu pieni varastohuone, jonne kootaan kuorta, lummekukkain juuria y.m. Lattia on sulkemalla kohotetun vedenpinnan tasalla, mutta torvi käy sieltä maahan ja päättyy aina neljäkin jalkaa alempana, jotta jää ei kylminäkään talvina tukkisi sisäänkäytävää.

Tämmöistä asuntoa käytetään kolme tahi neljä vuotta peräkkäin. Usein rakentavat majavat kuitenkin uusia majoja tahi korjaavat vanhoja. Välistä rakentavat ne vanhan viereen uuden ja yhdistävät ne toisiinsa. Siellä elävät ne levossa ja rauhassa kaikilta petoeläimiltä, mahdollisesti saukkoa lukuunottamatta. Vasta kun ihminen tulee seudulle, on niiden kohtalo määrätty ja ne kaatuvat ennen pitkää hänen voitonhimonsa uhrina.

Toisinaan uhkaa kova tulva surmata niitä. Vesi sisällä majoissa kohoaa myöskin niin että se pian ulottuu kattoon asti. Silloin avaavat majavat tähän reiän ja pakenevat, mutta palaavat veden laskettua, korjaavat asuntonsa ja jatkavat niissä jälleen rauhallista elämäänsä.

Majavat, kuten olemme nähneet, laittelevat parittain majojansa ja työskentelevät yhdessä ainoastaan sulkua rakentaessaan. Eivät ne myöskään aina elä yhdyskunnissa. Majavakyliä ei ole meidän maassamme tavattu. Oikeastaan niitä vielä löytyy ainoastaan Kanadassa Pohjois-Amerikassa. Olemme kumminkin kertoneet niistä tässä, koska niitä on valmistanut eläinlaji, joka muinoin on elänyt meidänkin erämaissamme, ja koska ne näyttävät esimerkin eläimen teollistoimesta, joka on kohonnut korkeammalle kannalle kuin monien raakojen ihmisheimojen teollisuus vielä tänäkään päivänä.

IX.

Yhdyskunnissa elävien eläinten muuraamat pesät.

Omassa maassamme emme tosin ole tilaisuudessa ihailemaan majavan taitavuutta, mutta meillä on toki täälläkin useita muita eläimiä, jotka rakennusteollisuudessa tuskin ovat siitä jäljessä, vaikka kooltaan ovat monin verroin pienempiä. Ne korvaavat useimmiten lukemattomalla paljoudellaan, mitä niiden ko'osta puuttuu. Sillä nämä pienet eläimet elävät aina yhdyskunnissa, joihin monasti kuuluu tuhansittain jäseniä, mitkä yhdessä tekevät työtä yleistä hyötyä varten. Tähän, jos mihinkään, soveltuu sääntö: yksimielisyys on voima. Rakennuksia, joita nuo pienet hyönteiset valmistavat, voidaan usein sanoa todellisiksi mestariteoksiksi suuremmalla syyllä kuin omiamme. Nämä hyönteiset ovat vanhat tuttavamme, ampiaiset, mesimehiläiset ja muurahaiset.

Lämpimissä maissa tavataan sitäpaitsi niinkutsuttuja valkoisia muurahaisia eli termiittejä, joita emme kokonaan voi jättää mainitsematta, kun kerran on kysymys eläinten rakennusteollisuudesta. Nämä hyönteiset elävät suurissa yhdyskunnissa, joissa on erilaisia jäseniä, "työntekijöitä," jotka rakentavat huoneet ja kokoovat ravintoa, sekä "sotilaita," mitkä puolustavat pesää, kun sitä ahdistetaan. Sen ohessa löytyy joka yhdyskunnassa vielä kaksi jäsentä, kuningas ja kuningatar, ainoat, joilla on kehittyneet siitinosat ja joiden yksinomaisen tehtävänä on väkijoukon lisääminen.

Asunnoistaan enin tunnettu termiitti tavataan Afrikassa. Sen pesät ovat muuratut savesta, muodoltaan keilamaisia ja toisinaan 12-20 jalan korkuisia. Seinät ovat niin lujat, että eivät muserru, vaikka puhvelihärät ja elefantit niitä pitkin astelisivat. Usein on samassa seudussa joukottain sellaisia termiittien torneja, ja matkustaja luulee niitä helposti kauvempaa katsoen alku-asukasten majoiksi.

Ja kumminkaan eivät nuo pienoiset rakentajat ole muuta kuin noin neljäsosa-tuuman pituisia. Ihmiskunnan teollisuuden korkein muistomerkki on, kuten tiedämme, kuuluisa Eiffelin torni Pariisissa. Se on 300 metrin korkuinen, siis 187 kertaa ihmisen keskimääräistä pituutta korkeampi. Mutta termiittien tornit saattavat saavuttaa korkeuden, joka on tuhansin kerroin suurempi kuin työntekijäin pituus. – Voidaksensa kilpailla niiden kanssa, pitäisi siis Eiffel-tornin olla 1600 metrin eli yli 3000 jalan korkuinen!

Vielä meidän tulee lisätä muutamia sanoja noitten tornien, kaikista eläinten rakennustöistä merkillisimpien, sisustuksesta. Niissä löytyy suuri joukko eri muotoisia ja eri tarkoituksia varten aiottuja huoneita, jotka ovat käytävien, kaarien, siltojen ja portaitten kautta yhdistetyt toisiinsa sekä rakennetut neljään kerrokseen. Keskellä ensimmäistä kerrosta, aivan maan pinnalla tahi osaksi sen sisään kaivettuna, sijaitsee tilava, kaarikattoisen leivinuunin näköinen, kuninkaallinen suoja, missä kuningas ja kuningatar (uros ja naaras) asuvat eli oikeammin ovat vangittuina, sillä tämän salin sisään- ja uloskäytävät ovat niin ahtaat, että ainoastaan pienet työntekijät saattavat niistä kulkea. Kuninkaallista kennoa ympäröi joka haaralla muutamien jalkojen leveydeltä lukematon joukko pieniä huoneita, joita yksinkertaiset aukot tahi katetut käytävät yhdistävät. Lähinnä oleviin huoneisiin, jotka ovat muuratut eläinten gummintapaisella syljellä yhteentahmistetuista puun- tahi kasvinosista, viedään kuningattaren munat; täällä ne säilytetään, kunnes poikaset ovat tulleet kuoresta. Edempänä seuraavat palvelevien työntekijäin kammiot ja vielä ulompana varastohuoneet, jotka ovat täynnä gummia, hartsia, kuivaneita kasvinnesteitä, jauhoja, siemeniä, hedelmiä j.n.e. Näitten kanssa vuorottelevat sotilaitten huoneet. Kaikki nämä jälkimmäiset ovat muuratut savesta.

Toisen kerroksen muodostaa yksi ainoa, suunnattoman suuri, tyhjä sali, joka muistuttaa kirkon sisustaa. Kattoa kannattavat useat lujat, yli metrin korkuiset pylväät. Tämä huone sisältää ainoastaan ilmaa, joka sinne saadaan ulkoseiniin laitettujen käytävien kautta, mutta täällä sisällä pysyy lämpö tasaisempana, riippumatta ulkoilman vaihdoksista. Toiset käytävät yhdistävät salin palatsin muihin huoneisiin.

Myöskin kaikkein ylin kerros pesän huipussa sisältää ainoastaan ilmaa. Molempien näitten ilmansäilyttimien välillä on kolmas kerros, jonka kokonaan täyttävät munien ja toukkien huoneet, järjestetyt eri kammioihin eri-ikäisiä varten. Seinät eivät myöskään ole savesta, vaan hienommista aineista, jotka vaan hiukan laskevat lämmintä ja kylmää lävitsensä, kuten esim. hienoista puunsyistä ja gummista. Siten on täällä ilman lämpömäärä aina melkein sama, joka onkin välttämätöntä sikiön kehittymiselle.

Seinissä on käytäviä eri kerrosten yhdistämiseksi ja aukkoja ulospäin. Sadevesi, joka tunkee näistä sisälle, johdatetaan pois lukuisien savesta rakennettujen maanalaisten kanavien kautta. Toisia maassa kulkevia käytäviä pitkin tuodaan rakennusaine, savi. Ne käytävät, jotka vievät ylöspäin seinien läpi, ovat rakennetut vinoiksi ja kierteisiksi, joten niitä myöten kiipeäminen tulee suuressa määrin helpommaksi. Pesästä lähtee sitäpaitsi joka taholle käytäviä, joita kaarikatto peittää, koska termiitit ovat hyvin valonarkoja eläimiä. Ja termiitit rakentavat nämä käytävät aivan samojen vaatimusten mukaan, kuin me itse rakennamme tiemme ja kanavamme. Ne tekevät ne leveämmiksi, mitä lähempänä ne ovat pesää (kaupunkia) ja yhä ahtaammiksi, mitä edemmäksi sieltä ne tulevat. Mutta me tahdomme palata kotimaisiin rakentajiimme.

Hyvin etevä sija niiden joukossa on ampiaisilla. Pesänsä rakennustarpeiksi ottavat ne aineita, jotka ovat huonoja lämmönjohtajia, niin että ulkona tapahtuvat ilmanvaihdokset eivät suuresti vaikuta lämpöön pesän sisällä. Ne käyttävät nimittäin yksinomaan kasvin- ja puunsyitä, joita ne leuoillaan jyrsivät vanhoista seinistä ja kannoista. Nämä ne sotkevat paperimaiseksi tahtaaksi, jota voi venyttää ohkaisiin lehtiin eli liuskoihin. Tätä ainetta saattaa helposti taivuttaa ja kääntää eri tavalla, ja monet ampiaislajit voivatkin sentähden valmistaa erittäin taidokkaita pesiä.

Tavalliset ampiaispesämme tuntee jokainen. Niiden suuruus vaihtelee aina sen mukaan, kuinka väkirikkaita ne ovat. Useinkin ovat ne miehen pään kokoisia. Onpa keski-Euroopassa tavattu ampiaispesiä, jotka ovat olleet metrin pituisia, 80 centimetrin levyisiä ja 25 centimetrin korkuisia. Uloinna on niissä melkein pallomainen peite, tavallisesti muodostettu harmaista, paperimaisista lehdistä, mitkä ovat päällekkäin ladotut. Sopiviin paikkoihin on jätetty tyhjää välille. Alapuolella on aukko, josta päästään pesän sisustaan. Tämän täyttävät useat päällitysten ripustetut n.k. kakut, joista jokainen sisältää lukuisia pieniä kuusisärmäisiä kammioita eli kennoja. Ylin kakku on kiinnitetty pesän ylimpään kohtaan ja sitä seuraavia yhdistävät pienet pylväät, jotka ovat lujaa pahvia sekä kaikkien taiteen vaatimusten mukaan ylhäältä ja alhaalta leveämmät, mutta keskeltä kapeimmat. Joka kennoon munitaan muna, josta kehkeytyy valkoinen, matomainen toukka. Sitä ruokkivat emo ja aikaisemmin kuoresta tulleet siskot, kunnes se muuttuu koteloksi ja vihdoin täysin kehittyneeksi ampiaiseksi. Joka pesän perustaa nimittäin ensiksi yksinäinen naaras, mutta heti kun ensimmäisistä sikiöistä on tullut valmiita ampiaisia, auttavat ne emoa pesän laajentamisessa ja uusien toukkasarjain ruokkimisessa.

Alimmassa yllämainittujen suurien pesien kolmestatoista kakusta on yksin laskettu 35,000 kennoa!

Ne lajit, jotka rakentavat pesänsä puunoksiin, pensaisiin, kattojen alle j.n.e., varustavat ne lujalla, tiheällä verholla, joka on valmistettu isoista, yhtenäisistä lehdistä. Nämä lehdet taas ovat hienoista, useinkin säännöllisesti järjestetyistä kasvinsyistä kokoonliimatut. Mutta toiset ampiaiset rakentavat koloihin maan alle tahi onttoihin puihin, niinkuin esim. suuri herhiläinen. Näitten lajien pesiä ympäröivä verho on aivan toisenlainen. Sen ei enää tarvitse, kuten vapaasti ulko-ilmaan ripustettujen pesien peitteen, suojella sateelta, tuulelta ja kutsumattomilta vierailta. Sellaisen suojan suo hyönteiselle jo itse kolo, mihin se rakentaa, ja verhon ainoana tehtävänä näyttää tässä olevan tasaisemman lämmön säilyttäminen pesässä ja kakkujen varjeleminen kosteudelta, joka sateen ja kasteen vaikutuksesta helposti tunkee maan läpi. Näitten lajien pesissä onkin verho hyvin hauras ja heikko sekä valmistettu ainoastaan pienistä, lahoista poikki purruista puupalasista, jotka jokseenkin löyhästi ja säännöttömästi on rahmikoittu kokoon. Vieläpä joskus tapahtuu, että herhiläinen kokonaan jättää pois pesän peitteen ja ripustaa kakkunsa vapaasti sen kolon seinään, mihin se rakentaa. Toisinaan sattuu myöskin, että ampiaislajit, jotka säännönmukaisesti rakentavat maan alle, ripustavat pesänsä ulos johonkin puunoksaan, kuten tavallinen ampiaisemme, ja usein ne silloin näkevät yhtä paljon vaivaa, kuin tämäkin, saadaksensa verhon tiheäksi. Se seikka, että nämä hyönteiset tällä tavalla kykenevät valitsemaan erilaisille asunnoille sopivan rakennustavan, osoittaa jo hyvin suurta ymmärryksen kehitystä.

Mesimehiläinen on jo ikivanhoista ajoista asti herättänyt ajattelevan ihmisen ihmettelyä ja ihailua. Tosin hikoilevat mehiläiset itse sitä ainetta, vahaa, josta ne rakentavat säännölliset kennokakkunsa; siinä suhteessa voidaan ne sentähden asettaa hämähäkkien rinnalle. Mutta tapa, millä ne käyttävät vahaa hyväksensä rakentamiseen, on kumminkin sellaisessa yhteydessä noiden pikku eläinten ymmärryslahjojen kanssa, että olisi väärin, jos emme tässä tekisi lähempää selkoa siitä.

Kesyttömässä tilassa rakentavat mesimehiläiset onttoihin puunrunkoihin. Kesyt mehiläiset valmistavat kakkunsa patsaisiin, joita sitä tarkoitusta varten annetaan niille. Työ on määrätyllä tavalla jaettu jokaiselle. Osa niistä juo mettä kukkasista; tämä sulaa niiden ruumiissa ja eriää osaksi vahalevyjen muodossa erityisten takaruumiin renkaitten välistä. Nämä liuskat irroittavat mehiläiset takajaloillansa, tarttuvat niihin sitte etujaloilla ja vievät ne suuhunsa, missä sotkevat niitä ja sekoittavat niihin sylkeä. Siten valmistettu aine kiinnitetään nyt patsaan kattoon. Ensimmäinen mehiläinen, joka paikalle saapuu, määrää tulevan kakun suunnan. Muut mehiläiset seuraavat ja kiinnittävät vahapalan toisensa perästä. Jos joku näistä palasista sattumalta olisi pantu väärään suuntaan, korjaa seuraava mehiläinen erehdyksen. Kakun asento on aina pystysuora, syistä, jotka pian saamme nähdä. Tässä mainittakoon vielä, että rakennustyö usein alotetaan monesta kohdasta kattoa, joten aluksi syntyy useita vierekkäin asetettuja kakkuja. Ne, jotka ovat samassa rivissä, yhdistetään myöhemmin yhdeksi ainoaksi, joka silloin myöskin kiinnitetään patsaan seiniin. Tällä tavalla voi suurempi määrä mehiläisiä olla työssä yhtaikaa.

Alussa ovat nämä kakut aivan taajoja ja täyteläisiä. Mutta kun työ on ehtinyt kappaleen matkaa eteenpäin, ryhtyy mehiläisten joukosta toisenlaisen ammatin harjoittaja toimeensa, kaivamaan kennoja kakkuun. Vaha-aineella on se suuri etu, että kakkua molemmilta puolilta voi kovertaa, eivätkä mehiläiset jätäkään tätä hyväksensä käyttämättä. Siten voi aina kahdella kennolla olla yhteinen pohja ja kennon sivut tulevat samalla olemaan lähimpien kennojenkin sivuina eli seininä. Tämän kautta säästetään äärettömän paljon aikaa ja työtä. Mutta kun näissä kennoissa myöskin täytyy säilyttää mettä, ei kakkuja voida asettaa vaakasuoraan, koska puolet kennoista silloin tulisivat olemaan suu ihan alaspäin ja siis tähän tarkoitukseen mahdottomia. [Kaikki kennot ampiaisten kakuissa ovat tällaisessa asennossa, mutta ne eivät sisälläkään mettä, vaan ainoastaan toukkia, jotka imunystyrästään ovat kiinni pohjassa ja joita vanhemmat ruokkivat kuolleista kärpäsistä y.m. valmistetulla taikinalla.] Yhtä vähän sopisivat ne toukkien kehdoiksi, sillä nämä eivät, kuten ampiaisten toukat, voisi pysyä sellaisessa asennossa. Ainoastaan pystysuoraan kakkuun voidaan molemmille puolille rakentaa käytettäviksi kelpaavia kennoja, ja sentähden ovat mehiläiset valinneet juuri tämän suunnan. Mesi ei myös pääse vuotamaan ulos, sillä se tarttuu kiinni kennon seiniin ja on sitkeästi valuvaa laatua. Sitäpaitsi jähmettyy pian sen ylin kerros ohkaiseksi, tiheämmäksi kuoreksi, joka ikäänkuin tukkii suun. Tätä ympäröi sen ohessa kohoava vahareuna, joka myöskin osaltansa pidättää mettä.

Itse kennot valmistetaan siten, että mehiläiset nopeasti liikuttamalla päätänsä kovertavat kuoppia vahapinnan molemmille puolille. Tällä tavalla syntyvät aluksi kennopohjat. Uusia mehiläisiä tulee lisäksi; ne syventävät vielä kuoppia ja kohottavat niiden syrjiä vahalla, jota kovertaessa on kaivettu ylös ja kasattu yltympäri sivuille. Vielä toiset mehiläiset jatkavat työtä, tekevät leuoillaan ja etujaloillaan seinät yhä korkeammiksi ja silittävät pohjat. Alussa ovat kennot sylinterin- eli putkenmuotoisia, mutta mitä pitemmälle työ ehtii, sitä enemmän alkavat ne muodostua kuusikulmaisiksi. Seinät käyvät erittäin ohuiksi ja kaikki kennot tulevat jokseenkin yhtä suuriksi. Poikkeuksena tästä ovat kumminkin ne kennot, joissa uros- eli niinkutsutut kuhnuritoukat kasvatetaan, sekä myöskin suuret, pystysuoraan asetetut kennot, joissa asuvat kuningattariksi eli emoiksi kehittyvät toukat. Kakun ylin puoli, josta se riippuu katossa, on leveämpi ja paksumpi, ja kennot ovat täällä useimmiten viisikulmaisia. Muuten eivät kennot ole niin aivan säännöllisiä, kuin ennenmuinoin väitettiin. Melkein joka kakussa löytyy vajavaisia, ja usein nähdään kaikki mahdolliset sylinterin ja kuusikulmion välimuodot. Aivan syyttä on väitetty, että mehiläistä sen rakentaessa johtaisi sisällinen, vastustamaton, vaistomainen halu säännöllisten, kuusikulmaisten kennojen rakentamiseen, jota vaistoa se olisi pakotettu aina noudattamaan.

Päinvastoin osaavat mehiläiset varsin hyvin sovittaa rakennustapansa eri asianhaarojen mukaan, ja kakun suuntakin voi poiketa tavallisesta, jos syystä tahi toisesta sitä vaaditaan. Kerran pantiin mehiläisiä patsaasen, jonka katto ja pohja olivat pelkästä lasista, Sellaiseen sileään pintaan ei voi lujasti kakkuja kiinnittää, eivätkä mehiläiset siis saattaneet rakentaa ylhäältä alaspäin eikä alhaalta ylöspäin. Ne rupesivat silloin rakentamaan toisesta sivusta toiseen, mutta laativat kumminkin näissä ihan odottamattomissa suhteissa varsin säännönmukaisen rakennuksen. Mutta ennenkuin ne olivat saavuttaneet vastakkaisen seinän, otettiin tämä pois, ja lasiseinä pantiin senkin paikalle. Sen sijasta, että yhä olisivat pitkittäneet rakentamista kerran valitsemaansa suuntaan, taivuttivat mehiläiset kakun polvenmuotoisesti sen pisteen äärimmäisestä päästä, minkä olivat saavuttaneet, ja jatkoivat rakentamista suorakulmaisesti erääsen patsaan sisäpintaan, joka ei ollut lasilla peitetty, sekä kiinnittivät vihdoin kakun siihen. Välttämätön seuraus tästä oli, että kennojen muodon ja suuruuden sekä koko työjärjestyksen täytyi tulla aivan toisenlaiseksi kuin tavallisissa tapauksissa. Mutkan puoleiset kennot tehtiin kaksi, kolme kertaa leveämmiksi kuin ne, jotka olivat vastakkaisella puolella, ja kuitenkin ymmärsivät mehiläiset sopivalla tavalla yhdistää ne muihin. Koko tämä työ todistaa kehittyneestä ajatuskyvystä ja erinomaisesta taitavuudesta. Omituista on myös, että mehiläiset eivät taivuttaneet kakkua vasta lasiseinään asti ehdittyänsä, vaan edeltäkäsin huomasivat, kuinka vaikeata oli kiinnittää sitä siihen.

Muissakin suhteissa ymmärtävät mehiläiset, jos tarvitaan, tehdä muutoksia rakennuksissansa. Jos koottu mesivarasto tulee hyvin runsaaksi, säästävät ne turhaa työtä ja pidentävät muutamia vanhoista kennoista, sen sijaan että rakentaisivat uusia. Pitkät kennotorvet estävät kumminkin mehiläisiä vapaasti liikkumasta pesissä, ja ne kiirehtivät sentähden, kun kennot talven lopussa ovat tyhjentyneet, taas katkaisemaan niitä entiseen pituuteensa ja siten palauttamaan tavallisen etäisyyden kakkujen välille.

Vahvistaaksensa muutamia kakkujen osia, panevat mehiläiset usein niiden ympärille siteen puunpihkasta, johon tavallisesti sekoitetaan sylkeä. Näin tehdään varsinkin, jos joku kakku liiallisen mesikuorman painosta on pudonnut. Se kiinnitetään silloin sekä ylös että patsaan seiniin sellaisella pihkavahalla ja toisetkin kakut patsaassa saavat jo hyvissä ajoissa tämmöiset siteet tueksensa.

Voimmeko eläimeltä vaatia todistavampaa esimerkkiä vastaisuutta ajattelevasta huolenpidosta?

X.

Muurahaisten asunnot. Tie- ja siltarakennukset. Kaupungit.

Niin huomattava kuin ampiaisten ja mesimehiläisten rakennustyö onkin, vievät muurahaiset kumminkin niiltä voiton, varsinkin rakennusmuotojen moninaisuudessa ja vaihtelevaisuudessa, jota ne voivat saada aikaan.

Alkuansa ovat varmaankin kaikki muurahaiset kaivaneet pesänsä maahan. Tällä tavalla perustetaan vielä tänäkin päivänä jokainen yhdyskunta. Samaten kuin ampiaisten, perustaa muurahaistenkin yhdyskunnan yksinäinen, hedelmällinen naaras, joka kaivaa soikean kuopan maahan, sammalen tahi joskus kannon kuoren alle. Sinne se munii munansa ja siellä se kasvattaa ensimmäiset työmuurahaiset, jotka myöhemmin sen johdolla rupeavat pesässä työskentelemään.

Vielä nytkin on pelkkä maa monien muurahaisten asuntona. Toisinaan ovat pesät kokonaan maanalaisia, niinkuin esim. ne, joita pieni musta muurahainen valmistaa. Jos joku kivi niitä peittää, jätetään aina paksuja maapylväitä eli muureja kammioitten ja käytävien väliin, kiven painoa vastustamaan. Mitä raskaampi kivi on, sitä vahvemmiksi tehdään nämä tukipylväät, jotka ovat mullasta, mihin on muurahaisten tahmeaa sylkeä sekoitettu.

Maata kaivaessansa ovat nämä muurahaiset kuopineet ylös multaa ja siitä on kasaantunut kokonaisia pieniä kumpuja pesien suitten ympärille. Ne rupeavat silloin kovertamaan niihin uusia toisiinsa yhdistettyjä kammioita ja käytäviä. Välistä rakentavat ne ylöspäin yhä korkeammalle uusia kerroksia, muodostettuja kosteista multamurusista, joita ne painavat päällekkäin, Sentähden työskentelevät ne mieluimmin sateen jäljestä tahi yöllä, kun kaste on laskenut ja niiden rakennusaine on helpoimmin muodostettavissa. Sellaisen maamuurahaisen pesissä saattaa olla aina neljäkymmentäkin kerrosta, kaksikymmentä maan päällä ja kaksikymmentä alla, jokainen sisältävä suuren määrän saleja, kammioita ja käytäviä.

Toinen, pikimusta, kiiltävä muurahainen, niinkutsuttu muuraajamuurahainen, on merkillinen liimamaisen syljen runsaasta erittämisestä. Tavallisesti rakentaa tämä laji vanhoihin, kuiviin puunrunkoihin ja sotkee puunlustot puuromaiseksi aineeksi, joka kuivuu ja kovettuu sekä muodostaa tuon taiteellisen rakennuksen seinät, mitkä usein ovat ohuet kuin lehti. Sellaiset pesät saattavat toisinaan olla erittäin kauniita. Ne ovat kokoonpannut lukuisista vaakasuoraan asetetuista kerroksista, jotka sisältävät joukon pystysuorilla seinillä erotettuja kennoja eli kammioita. Nämä ovat keskenään yhteydessä pienien reikien kautta, mitkä toisinaan suurennetaan niin, että seinät kokonaan hajoavat pylväsriveiksi.

Enin tunnettuja ovat metsämuurahaisen keot. Muurahaisten kokoon verrattuina ovat ne oikeita vuoria. Jos katselemme sellaista kekoa, huomaamme, että sen ulkopuoli on puukappaleista, tikuista, oljenpalasista, pienistä kivistä, hartsijyväsistä y.m. Vaikka tämä ulkopinta siis suinkaan ei ole taiteellinen, on kumminkin keon sisusta ihmeteltävän hyvin järjestetty. Siellä on pelkkiä pieniä, erikokoisia kammioita, jotka ovat käytävillä toisiinsa yhdistetyt ja jaetut useihin taidokkaasti päällitysten asetettujen pikku pulikoitten muodostamiin kerroksiin. Mutta tässä ei ole kylläksi. Rakennus ulottuu myöskin syvälle maan sisään. Huoneitten lattiat ovat tavallisesti vähän vinot ja noitten jokseenkin isojen, säännöttömien kammioitten kattoja kannattavat lujat, keskeltä kapeammat pylväät. Eri käytävät kulkevat koukerrallen ristin rastin ja päättyvät vihdoin reikiin keon ylimmässä kerroksessa. Metsämuurahainen rakentaa suurempia kekoja kuin mikään muu muurahaislaji maassamme. Muodoltaan ne ovat leveäasemaisia kartioita. Sadevesi virtailee sentähden helposti alas sivuja pitkin, ja ankarakin kuuro tunkee tuskin tuuman syvälle kekoon.

Tässä olkoon jo tarpeeksi esimerkkejä muurahaistemme rakennustaidosta. Monet ulkomaalaiset muurahaiset ovat kumminkin paljon etevämpiä kuin meikäläiset. Niinpä löytyy etelä-Amerikassa lajeja, joiden pesät ympärimitaten ovat kaksisataa ja korkeudeltaan neljäkymmentä jalkaa.

Muurahaisten rakennustaidolle on omituista, että määrätty, muuttumaton kaava kokonaan puuttuu. Jokainen ampiaislaji, samoin kuin mesimehiläinenkin, valmistaa pesänsä melkein saman perusmuodon mukaan, ja ainoastaan pieniä poikkeuksia tästä tapahtuu. Muurahaiset sitävastoin milloin kaivavat pesänsä maahan tahi muuraavat maan päälle holvikerroksen toisensa perästä mullasta ja savesta, milloin rakentavat pitkistä tikuista pulikkalaitoksia, milloin taas kovertavat kammioita vanhoihin puunrunkoihin ja kantoihin tahi valmistavat paperi-ainetta, joka muistuttaa ampiaisten tahtaasta. Ja nämä rakennustavan erilaisuudet voidaan tavata saman muurahaislajin eri yhdyskunnissa. Toisin sanoen, muurahaisten rakennusmuoto saattaa olla hyvin monenlainen ja ne ymmärtävät käyttää eri rakennusaineita aina suhteitten mukaan, joissa ne elävät. Tämän tekevät ne niin helposti ja taidokkaasti, että mikään muu eläin ei siinä voi niille vertoja vetää. Ainoastaan ihminen saattaa yhtä vapaasti käyttää ymmärrystään. Muuten vaihtelee rakennussuunnitelma aina sen mukaan, onko pesä aiottu isompaa tahi pienempää asukasmäärää varten, ja tästä riippuu sisäänkäytävienkin luku.

Yleensä ovat muurahaispesien eri osat hyvin eri lailla kokoonpantuja. Tämä tulee siitä, että jokainen yksityinen muurahainen rakentaessaan seuraa omaa suunnitelmaansa ja käyttää kaikella tavalla hyödyksensä satunnaisia seikkoja, jotka työtä tehdessä kohtaavat. Vasta kun toverit ovat huomanneet sen aikomukset, rupeavat ne sitä auttamaan. Yritteliäisyys, toimekkaisuus ja rohkeus vaihtelevat muurahaisten kesken melkein yhtä suuressa määrässä, kuin meidän ihmistenkin joukossa, ja toiset ovat selvästi lahjakkaampia ja taitavampia kuin toiset. Niinpä on nähty, kuinka eräs työntekijä paraikaa rakensi kennoa. Toinen seinä oli jo pystytetty, mutta toinen tehtiin niin vinoksi, että se oli kohtaamaisillaan teräväkulmaisesti edellistä. Tavallinen tapa oli rakentaa kaksi yhdensuuntaista seinää ja laatia katto niiden päälle. Mutta muurahainen ei näyttänyt huomaavan virheellistä työtänsä, vaan jatkoi sitä. Silloin tuli toinen muurahainen, pysähtyi vinon seinän eteen, hajoitti sen kohta ilman muuta ja rakensi uuden, yhdensuuntaisen, sekä yhdisti molemmat seinät kaarikatolla.

Muurahaisten työssä havaitsemme muuten monta viisaan tuumimisen ilmausta. Tässä tahdomme esittää sellaisen. Erään mustaruskean muurahaisen piti ruohonkorrella tukkia rako, joka oli mättäässä sijaitsevan huoneen katossa. Se kasasi ensin kosteata multaa ruohonkorren päähän, niin että tämä taipui, minne se tahtoi. Näin oli kuitenkin ainoastaan lehden yliosan laita. Muurahainen meni silloin lehden juurelle ja jyrsi sitä siihen asti, että lehti koko pituudeltaan taipui ja peitti raon. Mutta kun tämä ei kumminkaan tapahtunut kyllin täydellisesti, kokosi muurahainen kosteata multaa korren ja lehden kannan välille, kunnes siten vihdoin saavutti tarkoituksensa.

Näissä asunnoissansa hoitavat muurahaiset sikiöitänsä ja koti-eläimiänsä. Joutuisimme kumminkin liian kauvas aineestamme, jos tässä ryhtyisimme lähemmin kertomaan niiden koti-elämästä, niin huvittavaa kuin se ehkä olisikin.

Muurahaiset ovat lakkaamatta ahkerassa työssä, sillä niiden on hankkiminen ruokaa poikueellensa, siitineläimillensä ja kotona palveleville työtovereille. Sentähden käyvät ne pitkillä partioretkillä lähistössä. Jos maa on sileää ja tasaista, ei niiden tarvitse rakentaa mitään erityisiä teitä. Mutta useimmissa tapauksissa on kekoa ympäröivä seutu enemmän tahi vähemmän ruohoinen. Siitä syystä tehdään täällä eri polkuja varastolähteille, joina tavallisesti on kirpainen puu j.n.e. Melkeinpä ovat nämä polut yhtä taidokkaasti valmistetut, kuin itse pesät. Kaikki ruoho on juuria myöten purtu poikki, maa tallattu tahi kitillä tasoitettu, kuivat lehdet ja muut roskat syrjään kannetut. Missä tienrakentaminen on helpompaa, kuten esim. metsissä, ovat polut leveämpiä, korkeaa ruohoa kasvavilla niityillä sitävastoin paljon kapeampia. Teiden tekemistä alotetaan yhtaikaa monesta kohdasta, jotka ovat määrätyn matkan päässä toisistaan, jo aikaisemmin olemme kertoneet muurattujen holvien peittämistä käytävistä, jotka vievät useitten lajien pesistä kirpanavetoille.

Jos muurahaisten tie on hyvin pitkä, tapahtuu toisinaan, että ne rakentavat sinne tänne pieniä pysäkkejä varastojen turva- ja säilytyspaikoiksi tahi itse työntekijöitten lepo-asemiksi. Välistä ainoastaan pienet, maahan kaivetut kolot toimittavat pysäkkien virkaa, välistä taas ovat nämä oikeita vähäisiä kekoja, joissa väsyneet tahi auringonhelteestä vaivaantuneet muurahaiset jonkun aikaa lepäävät. Myös rankkasateen äkkiä saavuttaessa kiirehtivät työntekijät niihin.

Joskus jättää joukko muurahaisia vanhan keon, siirtyy pois ja perustaa uusia kekoja eli niinkutsuttuja siirtokuntia vanhan läheisyyteen. Tavallisesti yhdistävät tiet näitä pääpesään. Varsinkin eräs niityille rakentava muurahainen, joka hyvin on tavallisen kekomuurahaisen näköinen eikä ole aivan harvinainen meidän maassamme, perustaa tällä tavalla lukuisia pieniä lähitysten sijaitsevia kekoja kuivista ruohonkorsista ja hienoista puupuikoista. Toisinaan saattaa kahdensadan neliömetrin alalla laskea yhtä monta kekoa, joita kaikkia kapeat, ruohossa kulkevat käytävät yhdistävät. Näistä keoista muodostuu kokonainen muurahaiskaupunki. Ja omituista on, että kaikki siellä asuvat muurahaiset tuntevat toisensa muista saman lajin, mutta eri seudun muurahaisista, ja seurustelevat aina keskenänsä kuten ystävät. Jos sitävastoin tähän piiriin tuodaan muukalaisia toisesta kaupungista, tapetaan ne paikalla. Kun sellaista muurahaiskaupunkia ahdistetaan, nousevat kaikkien kekojen eli talojen asukkaat yhteiseen vastarintaan ja noille monille maanpäällisille ja -alaisille teille kerääntyvät nyt pikaisesti kaikki sotavoimat. Ulkomailla, esim. Amerikassa, löytyy toisia muurahaislajeja, jotka perustavat vielä paljon suurempia kaupunkeja, kuin meidän lajimme. Näiden pinta-ala saattaa olla yli viisikymmentä jalkaa ja niihin voi kuulua aina 1600 keilamaista kekoa.

Useammin kuin kerran olemme jo ennen tässä kirjassa verranneet muurahaisia itseemme. Eikö jälleen oikeitten kaupunkien rakentaminen tarjoa meille uutta ja ihmeteltävää tilaisuutta sellaiseen vertailemiseen? Tahi missä muualla eläinmaailmassa löytyneekään tätä vastaavaa, paitsi omassa yhteiskunnassamme?

Emme myöskään missään muualla näe niin selviä itsenäisen ajattelemisen jälkiä, kuin muurahaisissa ja itsessämme. Olemme jo selittäneet, miten tätä todistaa se tapa, jolla jokainen yksityinen muurahainen ottaa rakennustöihin osaa. Vielä tahdomme näyttää siitä pari esimerkkiä, jotka ovat otetut muurahaisten siltarakennuksista.

Pieni musta muurahainen tekee usein paljon haittaa puutarhan puille. Sentähden puhdistetaan ne muurahaisista, jotka ravistetaan maahan. Jotta nämä eivät enää pääsisi kiipeämään ylös runkoa pitkin, sivellään sen ympärille vähän matkan päähän juuresta tervaa tahi linnunliimaa. Silloin on mahdollista, että puut saavat olla muurahaisilta rauhassa. Vähemmän uskaliaat palaavat takaisin, niin pian kuin ovat tervarenkaan saavuttaneet, rohkeammat ja yritteliäämmät menevät siihen ja hukkuvat. Mutta ei pidä kuitenkaan liian varmasti luulla päässeensä muurahaisista. Muutamana päivänä tulee muurahainen, astuu renkaan luo, kulkee edestakaisin sen reunalla ja kääntyy äkkiä pois sekä kiitää maahan. Mutta hetken perästä tulee se jälleen, kantaen nyt pientä multakokkaretta suussansa. Tämän laskee se tervarenkaan syrjälle. Muut muurahaiset näkevät kumppaninsa hankkeet ja rupeavat käsittämään sen aikomuksia. Ne seuraavat sen esimerkkiä. Toinen multakokkare pannaan ihan toisensa viereen tuohon tahmeaan renkaasen ja ennen pitkää ovat muurahaiset rakentaneet sillan, jota myöten taas turvallisesti vaeltavat puuta pitkin rakkaitten kirpalaumojensa luo. Ajatus selvisi eräälle muurahaiselle, joka oli toisia viisaampi, ja tämä pieni muurahainen teki tyhjäksi koko tervarengas-varokeinon. Ei suinkaan ole sanottu, että tuollainen älykäs muurahainen täytyy löytyä niiden joukossa, jotka puuhun pyrkivät, mutta useita kertoja on oltu näkemässä äsken kerrottua temppua. Samalla tavalla on havaittu muurahaisten rakentavan siltoja veden yli. Ruukku, jossa oli eräs muurahaisten mieleinen kasvi, seisoi vedellä täytetyssä astiassa, jotta nämä eivät pääsisi kasvia turmelemaan. Mutta eräänä päivänä nähtiin siinä sittekin suuria muurahaisparvia. Ja lähemmin tarkastettaessa huomattiin, että ne olivat tuoneet mukanansa pieniä puupaloja ja panneet ne poikittain veden yli astian seinien ja ruukun välille.

Sellainen silta ja lauttarakennus, kuin äsken mainittu, osottaa tosiaankin ajatuskykyä ja todellista ymmärrystä. Seuraavassa luvussa saamme oppia tuntemaan vielä muutamia todistuksia tästä eläinten kyvystä arvostella ympäröiviä suhteita ja tehdä johtopäätöksiä.

XI.

Pesien hoito. Suojelus- ja puolustuskoneet.

Tarkoitustansa vastaavien ja mukavien asuntojen rakentaminen ei vielä ole viimeinen näyte eläinten teollistoimista. Ne ilmaantuvat pesien hoidossakin ja niissä puolustuskeinoissa, joita eläimet keksivät, suojellaksensa itseänsä kutsumattomilta vierailta ja muilta vihollisilta.

Monet eläimet ovat jo rakentaessaan erittäin varovaisia, jotta pesän paikkaa ei keksittäisi. Niinpä rupeaa harakka yhtaikaa rakentamaan useita pesiä, mutta tekee valmiiksi ainoastaan yhden niistä. Toisia alotetaan ainoastaan meidän ja muiden epämieluisten katselijain eksyttämiseksi. Näiden jälkimmäisten pesien ympärillä lentelee lintu usein ja suurta melua pitäen, kun se sitävastoin kaikessa hiljaisuudessa ainoastaan illoin aamuin laatii oikeata pesäänsä.

Myöskin kurki osaa salata alituista oleskeluansa samassa paikassa pesänrakentamis- ja munimisaikana. Se ei koskaan lennä pesälle, samoin kuin se myöskään ei sieltä milloinkaan lentäen lähde, vaan kulkee aina ensin pitkiä matkoja korkeassa ruohossa, ennenkuin olemassaolonsa ilmaisee. Kun se hautoo muniansa, ymmärtää se sitäpaitsi tehdä itsensä melkein näkymättömäksi, hieromalla selkäänsä ja siipiinsä mutaa, jota se ympäristöstä löytää. Siten tulee se väriltänsä niin paljon kuin mahdollista lähiseudun näköiseksi.

Hamppuvarpunen havaitsee varsin hyvin, että poikasten ulostukset pesän alla helposti tämän ilmaisisivat. Emo ottaa sentähden joka kerta ne nokkaansa ja lentää viemään niitä kauvas pois. Samoin menettelee muiden muassa harmaa paarmalintu. Olen nähnyt erään pesän porraskatoksessa ja huomannut, että poikaset usein, kun naaras oli lakannut niitä ruokkimasta, kääntyivät pesään ja että emo silloin nokallaan otti vastaan ja vei pois, mitä ne pudottivat. Talon asukkaat olivat erittäin tyytyväisiä tähän hienoon tapaan ja pitivät sitä jonkunmoisena kohteliaisuuden osotuksena heitä, paikan oikeita omistajia kohtaan.

Myös monet hyönteiset pitävät asuntonsa erittäin siisteinä. Esim. mehiläiset vievät huolellisesti pois kaiken tomun ja lian pesistänsä. Usein tapahtuu, että vieraitten eläinten, hiirien, yöperhosten y.m. onnistuu tunkeutua pesään. Ne pistetään silloin kuoliaaksi ja pienempien eläinten ruumiit laahataan lentoläven luo sekä heitetään alas. Isompia eivät mehiläiset kumminkaan jaksa viedä pois pesästä, joka pian tulisi saastutetuksi, jos kuolleet jätettäisiin sinne rauhassa mätänemään. Mutta mehiläiset eivät ole neuvottomia. Ne joko purevat irti kaikki ruumiin pehmeät osat ja kantavat ne ulos tahi myöskin sulkevat koko eläimen taajaan vaha- ja pihkakerrokseen, joka estää ilmaa pääsemästä ruumiin yhteyteen ja saattamasta sitä mätänemään. Muutamissa pesissä on toinen keino mukavampi, toisissa toinen. Mainittakoon tässä esimerkki, joka osottaa mehiläisten älyä ja kykyä suoriutua varsin tukalistakin seikoista. Suuri tarhasimpukka oli nimittäin ryöminyt mehiläispesään. Turhaan käyttivät mehiläiset pistimiänsä; sen kuori oli kova kuin luu. Ei mikään auttanut. Yhä vaan ryömi simpukka ympäri pesässä, liaten kennoja ja mettä inhottavalla näljällä, jota se jätti jälkeensä. Vihdoin keksivät mehiläiset kumminkin varman keinon, millä saivat sen vaeltamisen loppumaan. Ne sulkivat simpukansuun lujasti pihkansekaisella vahalla ja kiinnittivät eläimen samalla aineella erääsen pesän seinään, missä se kuoli nälkään tahi tukehtui.

Muuten ymmärtävät mehiläiset myöskin pitää huolta tarpeellisesta ilmanvaihdosta. Hyvin väkirikkaissa pesissä käy nimittäin kuumuus helposti niin suureksi, että se vaivaa mehiläisiä ja tuottaa hikoilemista ja siitä syntyviä tauteja. Saattaapa lämpömäärä välistä kohota niin, että vaha patsaassa alkaa sulaa. Silloin nähdään suuren joukon työntekijöitä asettuvan pesänsillalle. Kaikki kääntävät päänsä sisäänkäytävää kohden ja rupeavat innokkaasti löyhyttelemään siipiään. Löyhyttelemistä pitkittävät toiset mehiläisparvet. Nämä ovat järjestetyt samaan suuntaan riveihin, jotka jatkuvat pitkin koko pesän sisustaa ja eri kakkukerroksia. Tämän yhteisen löyhyttelemisen kautta syntyy nyt niin väkevä ilmavirta, että kynttiläkin, joka pannaan pesänsillan viereen, voi siitä sammua, ja sinne ripustetut paperipalat joutuvat mitä vilkkaimpaan liikkeesen. Luultavasti ovat mehiläiset ryhtyneet tähän siipien löyhyttelemiseen etupäässä saadaksensa itsellensä vilpoisempaa. On nimittäin huomattu, että täydessä siimeksessä olevat mehiläiset eivät löyhyttele, jota vastoin ne, mitkä ovat kovalle auringonpaisteelle alttiina, heti rupeavat sitä tekemään. Mutta löyhyttelevien mehiläisten asettuminen järjestettyihin riveihin osottaa kumminkin niiden täydellisesti tietävän, että tuulettamisen tarkoituksena on raittiin ilman saaminen koko pesään. Jos mehiläiset muutetaan hyvin suuriin, tilaviin ja vilvakkaisiin patsaisiin, lakkaavat ne myöskin kohta tuulettamisestansa. Pienissä patsaissa sitävastoin jatketaan löyhyttelemistä talvellakin, vaikka kuumuus ei ole niin suuri, että se yksin voisi olla syynä sellaisiin liikkeisiin. Nämä tapahtuvat silloin luultavasti sen läpitunkevan, ilkeän hajun poistamiseksi, joka syntyy siitä, että nuo lukuisat asukkaat ovat tiheästi yhteensullotut, ja todistaa, että ilma on pilaantunutta. Kun kesällä on hyvin kuuma, ymmärtävät mehiläiset muuten estää vahan sulamista myöskin siten, että suurissa parvissa jättävät pesän ja istuvat sen ulkopinnalle sekä senkautta suojelevat asuntoansa polttavilta päivänsäteiltä.

Eräs suuri iltaperhonen, selässänsä löytyvän kummallisen kuvion takia pääkalloperhoseksi nimitetty, on erittäin hunajanahnas, ja niissä maissa, missä se on yleisempi kuin meillä, on sen tapana usein lentää mehiläispatsaisiin ja imeä mettä niiden kennoista. Perhosen tiheä karvapeite suojelee sitä mehiläisten pistoilta. Tämmöisiäkin vierailuja vastaan, jotka ajan pitkään käyvät jotenkin kalliiksi, tietävät mehiläiset kumminkin varmoja keinoja. Eri mehiläis-yhdyskunnat menettelevät siinä vähän eri tavalla. Muutamat nimittäin sulkevat pesän sisäänkäytävän vahalla ja jättävät valliin aukon, joka on liian ahdas tuolle suurelle varkaalle. Toiset taas rakentavat patsaan suulle rivin yhdensuuntaisia valleja eli muureja, jotka ovat asetetut sikin sokin, niin että mehiläiset varsin hyvin voivat tunkeutua sisään niiden väliaukoista, kun perhonen sitävastoin on liian pitkä ja suuri, päästäksensä samaa tietä pesään. Mehiläiset ovat valmistaneet salpauksen, niitten veräjien ja poikkipuiden kaltaisen, joilla me estämme karjaa tunkeutumasta aitauksiimme, mutta joiden lomista, vaikka ne ovatkin eläimillemme liian ahtaat, me itse helposti pääsemme kulkemaan. Nämä salpaukset häiritsevät kumminkin mehiläisten työtä ja sentähden poistetaankin ne, niin pian kuin perhosvierailut ovat lakanneet. Meidän täytyy myöntää, että mehiläiset tämmöisten vallien rakentamisella näyttävät meille hyvin kauniin esimerkin siitä, miten eläimet osaavat suojella itseänsä ja keksiä keinoja sellaisissakin tapauksissa, jotka ainoastaan harvoin niitä elämässä kohtaavat.

Tahdomme lopettaa tämän luvun, esittämällä vielä tapauksen, josta näemme, että mehiläiset joskus menestyksellä vastustavat itse ihmistäkin. Suuressa teollisuusnäyttelyssä oli pantu näytteille myöskin mehiläispatsas. Yksi pesän seinistä oli lasinen, niin että sen läpi saattoi katsella mehiläisten työhuonetta, jos halusi. Tavallisissa oloissa peitti kuitenkin lasilevyä lauta, joka voitiin lykätä päälle ja pois. Mehiläiset nimittäin tekevät mielellänsä työtä pimeässä ja käyvät levottomiksi, jos päivänvaloa tunkee pesän. Mutta näyttelyssä-kävijät lykkäsivät lakkaamatta laudan pois, saadaksensa katsella noita pikku eläimiä. Tästä kiusaantuneina päättivät mehiläiset vihdoin estää noita uteliaita tekemästä tuommoista haittaa ja liimasivat laudan kiinni patsaan seiniin vahalla ja puunpihkalla. Kitti kuivui ja kovettui, niin että oli mahdotonta avata lasiseinää peittävää ovilautaa!

XII.

Huolenpito poikasista.

Edellisessä olemme kertoneet eläinten metsästyksestä ja kalastuksesta, karjanhoidosta ja maanviljelyksestä, sekä myöskin eri tavoista, millä ne asuntonsa rakentavat.

Useissa tapauksissa ovat tosin omat elatuksen murheet ja huolenpito omasta turvallisuudesta opettaneet eläimiä kehittämään teollisia taipumuksiansa. Mutta useimmille on kumminkin huoli poikasista ollut vaikuttavana kehottimena. Se on esim. saanut muurahaiset, mehiläiset ja monet nisäkkäät asuntoja rakentamaan ja ruokavarastoja keräämään. Toisissa tapauksissa koskevat eläinten teollistoimet yksinomaan poikasten hoitoa ja elättämistä. Siinä tarkoituksessa rakentavat esim. jotkut kalat ja kaikki linnut pesänsä. Sentähden suuri joukko hyönteisiäkin laatii rakennuksensa ja kokoo varastonsa, joista aikaisemmin olemme puhuneet. Lukemattomat mehiläis- ja ampiaislajit, mitkä eivät elä yhdyskunnissa, sekä monet niinkutsutut hieta- ja peto-ampiaiset, jotka enemmän tahi vähemmän ovat ruumiinrakennukseltaan varsinaisten ampiaisten ja mehiläisten näköisiä, tekevät nimittäin väsymättä, taukoamatta työtä poikastensa hyväksi. Ne kaivavat kammioita maahan tahi puu-aineesen taikka muuraavat kennoja, jotka ne täyttävät ravinnolla. Kun tätä on tarpeeksi suuri määrä koossa, munivat ne ruokavarojen päälle munan ja sulkevat huolellisesti kennon suun. Niillä itsellä ei usein ole mitään asuntoja, vaan ne viettävät yönsä ja etsivät suojaa raju-ilmalta siellä täällä kedoilla tahi pensaikoissa. Työnsä tehtyään kuolevat ne, eivätkä milloinkaan saa itse nähdä sikiöitänsä. Monet näistä hyönteisistä osottavat niin erinomaista taitoa, hankkiessaan ruokaa poikasillensa, ja tuovat esiin niin ihmeellisiä ominaisuuksia, että meidän tulee lisätä lyhyt kuvaus tästä sen täytteeksi, mitä aikaisemmin olemme lausuneet eläinten metsästyksestä ja varastojen kokoomisesta omia tarpeitansa varten.

Jo muutamien kovakuoriaisienkin huomaamme tällä tavalla pitävän huolta poikasistaan. Kaikkialle, missä hiiri, pieni lintu, sammakko tahi joku muu sellainen eläin makaa maassa kuolleena, ilmaantuu pian eräitä suuria keltaisen- ja mustankirjavia kovakuoriaisia. Jos niihin koskee, leviää niistä omituinen, väkevä, inhottava haju. Ne ovat niinkutsuttuja turkkiloita. Tarkan haistinsa johdattamina tulevat ne usein kaukaakin munimaan ruumiisen. Toukat elävät nimittäin kuolleista eläimistä. Mutta missä ruumis makaa taivasalla, tulee sen luo samassa tarkoituksessa paljo muitakin hyönteisiä, lukemattomia kovakuoriaisia ja kärpäsiä, jotka kaikki koettavat saada kuollutta eläintä vastaisille sikiöillensä ruoaksi ja asunnoksi. Nyt on turkkiloitten estäminen tätä ja pelastaminen eläin itsellensä. Tämä onnistuukin niille siten, että ne kaivavat saaliinsa maahan, jossa munat ja poikaset sen ohessa ovat jotenkin hyvässä turvassa hyönteisiä syövien eläinten ja petohyönteisten hyökkäyksiltä. Jos turkkilot tapaavat kuolleen hiiren tahi pienen linnun, yhtyy niitä usein 4-6 yhteisiin ponnistuksiin. Ne ryömivät eläimen alle ja rupeavat erinomaisen nopeasti kaivamaan multaa sieltä sekä heittävät sen jaloillansa kauvas syrjään. Pian nähdään työn seuraukset. Ruumis vaipuu yhä syvemmälle kaivettuun kuoppaan, ja jos maa on myöheätä, onnistuu kovakuoriaisten usein parissa tunnissa vajottaa saaliinsa kolmenkymmenen centimetrin syvälle. Ne lakkaavat nyt kaivamasta, peittävät eläimen ylöskuopimallansa mullalla ja tasoittavat vihdoin tuon pienen haudan ympärillä olevan maan tasalle. Naarakset ryömivät senjälkeen taas alas, munivat munansa ja jättävät sitte paikan ainaiseksi, turvallisina tietäessään, että ovat varustaneet sikiönsä runsaalla ravinnolla.

Ruumis ei kumminkaan aina ole sellaisella paikalla, jonka maanlaatu on kaivamiseen sopiva. Tämmöisissä epäsuotuisissa tapauksissa käyvät useat turkkilot liittoon, ryömivät eläimen alle, nostavat sitä, osottaen siinä voimaa, joka eläinten pienuuteen katsoen on uskomattoman suuri, sekä kierittävät sitä usein muutaman metrin matkan, kunnes löytävät paikan, jossa niiden työ voi menestyä. Saattaa kumminkin sattua, ettei semmoista paikkaa ole läheisyydessä. Silloin tutkivat turkkilot ympäristöä ja luopuvat kaikista enemmistä koetuksista. Ne syövät itse ruumiin ja odottavat siksi, että löytävät uuden sellaisessa maanlaadussa, jota niiden on helpompi kaivinjaloillaan muokata.

Jokainen voi itse nähdä, millä tavalla turkkilot kaivavat ja miten ne huolellisesti ottavat varteen kaikenmoiset seikat. Tarvitsee ainoastaan panna maahan jonkun pienen eläimen ruumis, niin nekin melkein varmaan vähän ajan perästä saapuvat sinne. Muutamat tarkastelijat ovat huvin vuoksi koettaneet tehdä kepposen turkkiloille ja panneet sellaisen ruumiin tikun kärkeen, jonka toinen pää pistettiin maahan. Turkkilot tulivat paikalle, kulkivat edestakaisin tikun ympärillä ja lopettivat tämän tutkimuksen rupeamalla kaivamaan multaa sen alta, niin että ruumis putosi maahan. Senjälkeen hautasivat ne sen tavallisessa järjestyksessä. Niiden viisaus saattoi pilantekijöitten sukkeluuden häpeään.

Mutta monien hyönteisten toukat eivät tyydykään kuolleisiin eläimiin, vaan vaativat ihan tuoretta ravintoa. Emojen täytyy silloin lakkaamatta toimittaa niille sellaista, aivan niinkuin linnutkin alinomaa poikasiansa ruokkivat. Niin tekevät esim. tavalliset ampiaisemme. Ne hyökkäävät toisten hyönteisten, varsinkin kärpästen päälle, pistävät ne kuoliaaksi ja lentävät sitte pesäänsä, vieden saaliinsa mukanaan. Mutta kun kärpästen takaruumiissa usein on vaan vähäinen määrä ravinto-ainetta ja niiden siivet tekisivät ilmamatkustuksen työlääksi, purevat ampiaiset tavallisesti pois nämä ruumiinosat, ennenkuin lentävät taakkoinensa kotiin. Täällä pureskelevat ne kärpäsen jäännökset puuromaiseksi aineeksi, millä toukkia ruokitaan. Eräs toinen meidän maassamme löytyvä musta ampiaislaji, jonka takaruumis on keltatäplikäs (bembex), kaivaa mäenrinteisiin pieniä torvia, joiden pohjalle se munii munan. Senkin toukka tarvitsee aina tuoretta ravintoa. Ruokana on tässäkin usein kärpäsiä, jotka emo pistää kuoliaaksi ja vie kotiin sekä panee pesään toukan viereen. Jos emo toisi isomman kärpäsen, kun toukka vielä on aivan pieni, olisi siitä seurauksena, että kärpänen mätänisi, ennenkuin toukka olisi ehtinyt sen syödä. Tätä ymmärtää emo varsin hyvin estää. Toukan ensimmäisinä elonpäivinä antaa se sille sentähden ainoastaan vallan pieniä kärpäsiä. Mitä enemmän toukka kasvaa, sitä suurempia kantaa emo kotiin, kunnes se vihdoin tuo niin isoja lajeja kuin huonekärpäsiä ja paarmoja.

Tämmöinen ruokkimistapa käy kumminkin kovin vaivaloiseksi ja työlääksi sekä vaatii alituista valppautta. Kuinka paljon helpompaa olisikaan, jos emo yhdellä kertaa voisi varustaa toukan tuoreella ravinnolla, joka ei olisi mätänemisen vaarassa, sekä sitte saattaisi sulkea kammion ja jättää toukan, nälältä, kutsumattomilta kuokkavierailta ja muilta vihollisilta suojattuna!

Tämä voisi tapahtua, jos emo, sen sijaan että sen joka päivä täytyy hankkia uutta saalista, saattaisi keksiä jonkun tavan, millä ravinto-aineita voisi säilyttää tuoreina. Se voisi silloin levollisesti jättää toukkansa, koottuansa sen ympärille tarpeeksi suuren varaston semmoista pilaantumattomana pysyvää ruokatavaraa.

Useat hyönteiset ovatkin saavuttaneet tämän tarkoituksen, mikä milläkin tavalla. Maanteillämme näemme usein erään ampiaisen (pompilus), jolla on mustahtavat siivet sekä mustan ja punaisen kirjava takaruumis. Nopeasti ja levottomana kiitää se edestakaisin tien yli. Jos seuraamme sen kulkua, huomaamme, että se pian ryömii koloon, joka löytyy jossakin tiensyrjällä. Me odotamme siksi, että ampiainen on tullut ulos ja rupeamme sitte sen koloa kaivamaan. Täältä löydämme joukon päällekkäin ladottuja hämähäkkejä, joiden kaikkien jalat on purtu juuresta poikki, mutta jotka muuten ovat eläviä. Pohjalla on pieni muna, ampiaisen muna, josta toukka on vast'edes tuleva. Mistä on hämähäkit tuotu? Tarkastelkaamme ympäristöä. Pian huomaamme samanlaisia ampiaisia siellä täällä kukkasissa. Ne kiitävät edestakaisin, eivätkä, kuten näyttää, joudu edes mettä imemään. Mutta eräässä kukassa istuu hämähäkki, väijyen lähelle tulevia kärpäsiä. Ampiainen kohoaa kappaleen matkaa ilmaan, leijailee hämähäkin yläpuolella, syöksyy takaapäin tämän niskaan ja iskee lujasti leukansa, ennenkuin uhri on ehtinyt tehdä vastarintaa, sen hienon osan ympärille, joka yhdistää hämähäkin takaruumista eturuumiisen. Painamalla kovasti tätä kohtaa, saa se hämähäkin joksikin aikaa joutumaan ihan kuin tainnoksiin. Ampiainen on nyt varoillansa, puree pikaisesti poikki kaikki hämähäkin jalat, kiirehtii kotiin ja laahaa saaliinsa johonkuhun toukkakoloistaan. Siellä virkoo hämähäkki vähitellen, mutta koska siltä on otettu jalat, jää se liikkumatta makaamaan. Se voi kumminkin vielä elää hyvin kauvan. Kun määrätty luku hämähäkkejä on pantu torveen, suljetaan se. Toukka tulee munasta ulos ja rupeaa ahmimaan tuota yhä elävää saalista, joka ei saata itseänsä puolustaa.

Toiset lajit saavuttavat saman tarkoituksen vielä ihmeellisemmällä tavalla. Meidän maassamme jotenkin yleinen on eräs pitkä, musta ampiainen (ammophila), jolla on läpihohtavat siivet ja juuresta hyvin kapea ja pitkäveteinen, punaisen ja mustan kirjava takaruumis. Tämän, samoin kuin äskenmainitunkin ampiaisen, näemme usein kiitävän teillä ja hiekkamailla. Usein se silloin laahaa perässänsä näennäisesti kuollutta ja liikkumatonta perhostoukkaa. Jos seuraamme sitä, huomaamme, että se vihdoin vie toukan maahan kaivettuun koloon. Tänne munii se munan toukan päälle, tulee ulos ja sulkee huolellisesti kolon suun. Jos olemme panneet paikan mieleemme ja muutaman viikon perästä avaamme kolon, löydämme sieltä perhostoukan vielä aivan vereksenä ja tuoreena, vaikka nuori ampiaistoukka jo on ruvennut sitä syömään. Vasta aikojen takaa kuolee perhostoukka, mutta silloin onkin ampiaisen toukka jo saanut kylläksi ravintoa ja on valmis muuttumaan koteloksi. Ampiaistoukka varoo nimittäin huolellisesti vahingoittamasta perhostoukan tärkeämpiä sisäosia ja syö ainoastaan sen suunnattoman vahvan rasvakerroksen. Mutta miten on ampiainen menetellyt, tehdessään perhostoukan liikkumattomaksi, kumminkaan tappamatta sitä? Jos useammin pidämme silmällä tätä hyönteistä, onnistuu meidän varmaankin joskus päästä näkemään sitä silmänräpäystä, jolloin se ensin käy saaliinsa kimppuun. Silloin havaitsemme, ettei se suinkaan umpimähkään toukkaan pistimiänsä iske. Päinvastoin pistää se säännöllisesti kerran jokaiseen ruumiinniveleen, paitsi viimeiseen. Ja jokainen nivel, toinen toisensa perästä, kadottaa kaiken liikkumiskyvyn kohta, kun siihen on pistetty. Pitkin toukan keskiviivaa kulkee nimittäin lähinnä vatsaa kaksinkertainen hermosäie, mikä jokaisessa nivelessä paisuu solmuksi, josta liikuntohermot lähtevät. Juuri näihin solmuihin tunkee ampiainen pistimensä ja vuodattaa myrkkynsä, joka heti hervaisee hermot ja siten ryöstää eläimeltä liikkumiskyvyn, kumminkaan vähintäkään lyhentämättä sen elämää. Ampiaisen toukkaa ei voi sentähden minkäänlainen vastarinta kohdata eikä se ole missään vaarassa, kun se leukainsa avulla rupeaa kaivautumaan tuon avuttoman perhostoukan sisään, joka loppuun asti on sille tuoreena ravintona.

Joutuisimme kumminkin liian pitkälle, jos vielä viipyisimme katselemassa niitä usein selittämättömän ihmeellisiä tekoja, joita useat muut peto-ampiaiset toimittavat toukkiensa hyväksi. Mainittakoon ainoastaan, että ne tietävät, mikä määrä ravintoa näitä varten vaaditaan, ja että ne aina ymmärtävät panna munansa juuri saaliin siihen kohtaan, joka, kun taintuminen ei ole täydellinen, on nuorelle toukalle edullisin ja vähimmän vaarallinen.

Suurta neuvokkaisuutta ne myöskin osottavat etsiessään ja tavoittaessaan saalistansa. Erään muuraaja-ampiaisen, joka hankkii pesäänsä perhostoukkia, piti kerran viemän kotiin sellaista, mutta toukka ponnisteli vastaan ja koetti jaloillansa pysyä maassa kiinni. Vihdoin käänsi ampiainen aivan yksinkertaisesti toukan selällensä ja veti sen nyt helposti mukaansa. Muurahaistenkin on nähty menettelevän samalla tavalla.

Toisen kerran tahtoi eräs ampiainen saada haltuunsa perhostoukkaa, joka oli molemmista päistään kiinnikehrätyn ja kokoonkäärityn omenapuunlehden sisällä. Ampiainen puri ensin reiän pesän toiseen päähän ja meni sitte vastakkaiselle puolelle, jossa rupesi pitämään semmoista melua, että säikähtynyt toukka ryntäsi avoimelle päälle ja pisti siitä ulos osan ruumistansa. Nyt ei ampiainen suinkaan ollut hidas lentämään esille. Nopeasti se pisti toukan tainnoksiin ja vei sen pois.

Mutta nekin hyönteiset, jotka hankkivat sikiöillensä kasvikunnan tuotteita, osottavat suurta taitoa, kootessaan ravintoa, millä ne täyttävät toukkakammiot. Kimalaiset ja mehiläiset näyttävät meille monta esimerkkiä siitä. Useitten kasvien kukissa on terä ylhäältä tiukkaan sulkeutunut ja alhaalla on pitkäveteinen kannus, jonka pohjalla mesi on kätkettynä. Sellaisissa suhteissa on mehiläisten vaikea saada mettä haltuunsa. Ne purevat silloin kannukseen läven, aivan mesipesän yläpuolelle, ja imevät siitä tuon muuten niin työläästi saatavan hunajan. On huomattu, että nuoret mehiläiset tahi kimalaiset eivät semmoisissa tapauksissa heti ymmärrä mukavinta tapaa, millä mettä otetaan, vaan oppivat tämän vasta, kun muutamia kertoja ovat turhaan koettaneet saada sitä tavallista tietä kukan suun kautta. Ensi matkoillansa käyvät mehiläiset ja kimalaiset tavallisesti eroituksetta kaikenmoisissa kukissa, mutta myöhemmin oppivat ne joka kerta etsimään ainoastaan samanlaisia kukkia, luultavasti sentähden, että samojen kasvilajien siemenpölyjyväset paremmin tarttuvat yhteen ja siten kiintyvät takajalkoihin helpommin, kuin jos ne otettaisiin useista eri lajeista. Samoin oppivat nämä hyönteiset omasta kokemuksestaan jo lennossa aivan pienistä värivivahduksista erottamaan sellaiset äskenpuhjenneet kukat, joissa vielä on mettä ja siitepölyä, vähän vanhemmista, joissa ei enää ole mitään ravintoainetta, ja ne lentävät sentähden aina pysähtymättä niiden ohi. Tällä tavalla säästävät ne moninkertaisesti aikaa ja pääsevät turhasta työstä. Toiset mehiläiset sitävastoin lentävät kaikenlaisiin kukkiin, niihinkin, jotka ovat medestä ja siitepölystä tyhjiä, ja jättävät ne vasta, menetettyänsä joka kerta muutamia sekunteja.

Muurahaisetkin ymmärtävät aivan hyvin säästää työssänsä aikaa ja voittavat sitä varsinkin sen kautta, että jakavat eri osia samasta työstä useille yksityisille muurahaisille. Meillä on jo ollut tilaisuus näyttää tästä esimerkki, silloin kuin oli kysymys Palestiinan siemeniä-kokoovista muurahaisista. Mutta eivätpä meidänkään lajimme ole vähemmän ymmärtäväisiä. Siitä todistaa seuraava tapaus:

Eräs henkilö oli ripustanut ikkunan poikkipuuhun langan ja kiinnittänyt tämän päähän vähäisen lasin, joka oli täynnä hienoa sokeria. Huoneessa löytyi suurissa määrin pieniä mustia muurahaisia, ja pian näki hän niiden kulkevan lankaa pitkin sokerilasille ja sieltä takaisin. Mutta eräänä päivänä huomasi hän langan olevan melkein tyhjän muurahaisista. Sen sijaan näki hän niiden miehissä kokoontuneen ikkunanpielelle suoraan astian alle. Tässä ottivat ne vastaan sokeria, jota kymmenkunta muurahaista, niin paljon kuin ehti, heitteli niille alas astian reunoilta. Kun tietää, miten sokerinahnas jokainen yksityinen muurahainen on ja miten sitkeästi ne yleensä pitävät kiinni saaliistansa, täytyy välttämättä huomata, että tässä on yhteisesti tuumittu, millä tavalla mahdollisimman lyhyessä ajassa voitaisiin tyydyttää niin suuri määrä kuin suinkin ja sen johdosta ryhdytty äsken kerrottuihin toimiin.

Kun nyt lopetamme kertomuksemme eläinten teollistoimista, tahdomme vielä heittää jälkikatsauksen niihin ilmiöihin, jotka ovat meitä kohdanneet. Silloin huomaamme, että me eläimissä voimme nähdä jälkiä niiden pääasiallisten toimilajien peruspiirteistä, joiden avulla me ihmisetkin koetamme elämäämme ylläpitää. Näitä jälkiä löytyy hajallaan siellä täällä nisäkkäitten, lintujen, kalojen ja hyönteisten joukossa, riippumatta siitä, kuinka kaukana nämä eläimet meistä ruumiinmuotonsa puolesta ovat.

Vieläpä ovat enin meidän kaltaisiamme juuri sellaiset eläimet, joiden ruumiinrakennuksessa ei ole meidän kanssamme mitään yhteistä. Tarkoitamme pieniä muurahaisia. Sillä ymmärrysvoima ei riipu ruumiin muodosta, vaan ainoastaan aivojen kehityksestä. Jo kokoonsa verraten on muurahaisella suuressa määrässä kehittyneet aivot.

Jos tarkastelemme eri muurahaislajeja yhtenä kokonaisuutena, voimme huomata elämäntapojen, elinkeinojen ja teollistoimien kehityksen käyneen ihmiskunnan kehityksen kanssa käsi kädessä. Muutamat lajit, etenkin lämpimissä maissa, elävät pääasiallisesti saaliista, jota ne ajavat takaa, sillä vaikka ne osaksi ulkona kedoilla silloin tällöin syövät kirpojen makeita nesteitäkin, eivät ne kuitenkaan ole tehneet näitä hyönteisiä koti-eläimiksensä. Nämä lajit säilyttävät ne tavat, jotka luultavasti ennen ovat olleet kaikilla muurahaisilla. Ne ovat alempien ihmisrotujen kaltaisia, jotka elättävät itseänsä pääasiallisesti metsästyksellä. Niinkuin nämäkin, oleskelevat ne metsissä ja sydänmaissa, elävät verrattain pienissä yhdyskunnissa, ajavat kukin erinään saalistansa, ja jos taisteluita syttyy, ovat ne enimmäkseen yksityisiä otteluita. Toisissa lajeissa näemme jo korkeampaa yhteiskunta-elämää. Niiden rakennukset ovat taidokkaampia, ja voimmepa suorastaan sanoa, että ne ovat tehneet muutamat kirpalajit koti-eläimiksensä. Niitä voidaan verrata sellaisiin kansanheimoihin, jotka elävät karjanhoidosta. Niiden yhdyskunnat ovat jo lukuisampia. Ne toimivat ihan nähtävästi yleisten päätösten mukaan, niiden riidat ratkaistaan yhteisten ottelujen kautta, jotka tapahtuvat tarkoitusta varten katsotuilla taistelukentillä. Ja vihdoin voidaan maata viljeleviä kansakuntia verrata siemeniä korjaaviin muurahaisiin. Tällä tavalla näemme siis muurahaisissa aivan saman kehityksen kuin ihmisissä: metsästyksestä karjanhoitoon ja vihdoin maanviljelykseen.

Tosi kyllä, että emme ole nähneet minkään muurahaislajin käyvän koko tämän kehitysjakson läpi. Mutta ne ovat sen tietysti tehneet vuosituhansien kuluessa, samoin kuin ihmiskuntakin. Ja emmehän saa tämänkään kehityksestä mitään kuvaa, tutkimalla yksinänsä jonkun kansan nykyistä elämää, vaan ainoastaan vertaamalla sitä muihin kansakuntiin ja sen perusteella, mitä muinaismuistot ja historian kertomukset meille opettavat.

Olemmehan kumminkin eläimiä ja etenkin juuri muurahaisia tarkastellessamme nähneet, että aivan saman lajin yhdyskunnillakaan ei suinkaan aina ole samoja tapoja. Muutamat esim. ymmärtävät pitää koti-eläimiä tahi orjia, toiset eivät, ja se juuri todistaa, että nämä lajit parhaillaan ovat kehittymässä.

Se aika on jo ollut ja mennyt, jolloin luultiin, että eläimeltä kokonaan puuttuisi ymmärrys ja ajatuskyky.

Tarkastellessamme eläinten teollistoimia, olemme monta kertaa olleet tilaisuudessa huomauttamaan, että niiden toimet selvästi ovat havaintojen ja tarkan tuumimisen kautta saatujen päätösten tuloksia, että sama laji ymmärtää muuttaa elämäntapansa ja tottumuksensa, jos asianhaarat vaativat, että eläimet osaavat voittaa semmoisiakin suhteita, jotka yleensä eivät niitä elämässä kohtaa ja että sen ohessa saman lajin eri yhdyskunnat ja yksityiset muurahaiset samoissa suhteissa usein keksivät eri keinoja, jotka vievät niitä tarkoituksen perille ja ovat kieltämättömän ajatuskyvyn todisteita. Aivan samaten kuin meistä, ovat niistäkin muutamat rohkeampia, älykkäämpiä ja kekseliäämpiä, ja näiden antavat muut usein kyllä johtaa itseänsä. Toiset taas ovat hitaampia, laiskempia ja mukavuutta rakastavampia, ja niidenkin esimerkki saattaa tarttua. Mehiläispesän ahkerat asukkaat voivat huonontua viekkaiksi ja hävyttömiksi varasmehiläisiksi, jotka ottavat omin luvin toisten mettä, ja eläimet, jotka kyllä itsekin osaavat pesiä rakentaa, eivät toisinaan viitsi vaivata itseänsä, vaan ryöstävät julkeasti toisten asuntoja. Tämmöisiä keinottelijoita saattaa siis muodostua yhtä hyvin eläinten kuin ihmistenkin yhteiskunnassa.

Muuten ovat varmaankin samat suhteet vaikuttaneet sekä eläinten että ihmisen teollistointen kehitykseen. Niinpä muun muassa huomaamme, että yhdyskuntien suurempi väkimäärä tuottaa uusia tarpeita ja sen kautta myöskin synnyttää uusia teollisuuskeksintöjä, niinkuin esim. mesikennojen pidentämisen ja mehiläispesien tuulettamisen.

Korkeammalle kehittyneitä teollistoimia harjoittavatkin ainoastaan eläimet, jotka elävät yhdyskunnissa. Monien eläinten, niinkuin esim. useimpien hyönteisten sikiö ei milloinkaan saa nähdä vanhempiansa, Poikaset eivät silloin myöskään saata ottaa niistä mitään esimerkkiä. Mutta suuri joukko muita käy ensi aikoinaan tavallaan vanhempiensa koulussa. Linnut opettavat poikasiansa lentämään ja kasvatus ylimalkaan on eläinmaailmassakin yleisempi ja suuremmasta merkityksestä, kuin tavallisesti luullaan. Erittäin on huomattu, että vanhemmat muurahaiset jonkun aikaa kantavat nuorempia keon ympäri ja tutustuttavat niitä töihin, joita siellä tehdään. Muuten oppivat eläimet itsekin omasta kokemuksestansa, mitä eivät vanhempien esimerkin kautta tule tietämään. Linnut, jotka ensimmäistä kertaa hautovat, eivät yleensä vielä taida rakentaa pesiänsä yhtä huolellisesti ja taitavasti kuin vanhemmat, ja mehiläiset ja kimalaiset, mitkä ensi kerran ovat matkoillansa, eivät, kuten ennen olemme nähneet, vielä ole oppineet taitoa, miten mettä löydetään muutamista kukista tahi miten pitemmän matkan päästä erotetaan vanhemmat, tyhjät kukat nuoremmista, raittiista ja varastorikkaista.

Kaikesta tästä selviää, että eläimilläkin on ymmärrys, joka päälaadultaan suuresti on meidän oman ymmärryksemme kaltainen. Juuri tämän suuren totuuden olemme oppineet, tarkastelemalla eläinten ymmärryksen näkyväisiä tuloksia, teollistoimia, jotka sentähden niin monessa suhteessa ovatkin yhtäläiset kuin meidän.

Lisätkäämme kumminkin, että nämä yhtäläisyydet muistuttavat vaan ihmisten teollisuuden alempia asteita ja että ihmisälyn tuotteet joka tapauksessa ovat äärettömän paljon korkeammalla kaikkea, mitä eläimet voivat saada aikaan. Jos ainoastaan hetkeksi luomme silmämme tämän vuosisadan lukemattomiin keksintöihin, täytyy meidän kohta se huomata. Eläimet ovat tuskin päässeet niin pitkälle, että olisivat keksineet ja valmistaneet jonkun kapineen, mikä niiden töitä helpottaisi. Raaimmatkin kansakunnat ovat kumminkin oppineet laatimaan sekä jousen että nuolia tahi jonkun pyydyksen kalastusta varten.

Mutta meidän tulee myöskin muistaa, että luonto itse on meille lahjoittanut välikappaleen, jonka avulla voimme mitä erilaisimpia tehtäviä toimittaa. Me tarkoitamme ihmiskättä. Ei ainoastaan suurempi ymmärryksemme ole tehnyt meille ihmisille mahdolliseksi kohota kaikissa teollistoimissa niin paljon korkeammalle eläimiä. Ellei ymmärryksen apuna olisi ollut käsi, tuo kaikista koneista ihmeellisin, ei tämä milloinkaan olisi ollut meille mahdollista. Anna ihmisen ymmärrys eläimelle, jolla on kaviot tahi sorkat, eikä se kumminkaan koskaan voi tehdä mitään mestariteosta teollisuusalalla!

Kehittyneet aivomme ja taidokkaasti luotu kätemme joka on niin sopiva kaikkialla panemaan toimeen aivojen keksintöjä, ne ovat yhdessä asettaneet ihmisen hänen korkeaan asemaansa.

Toivomme, ettei meitä ymmärretä väärin. Tässä on kysymys ainoastaan ihmisen elinkeinoista ja teollistoimista, hänen töistänsä, taistellessaan aineellisesta olemassa-olostaan.

Ruumiiltaan on ihminen nimittäin eläin. Ei suinkaan kenenkään mieleen johdu kieltää sitä. Hänen ruumiilliset tarpeensa ovat samat kuin eläimen: ravinto, lepo, suoja ja rauha kaikenlaisilta hyökkäyksiltä. Tyydyttääksensä tarpeitansa, ovat eläimet keksineet teollistoimensa. Eri lajit ovat panneet aivojen kehoitukset toimeen niillä välikappaleilla, jotka luonto on jokaiselle niistä lahjoittanut. Ihmisten teollisuus on syntynyt aivan samalla tavalla. Se on kohonnut niin paljon korkeammalle kaikkien eläinten teollisuutta siitä syystä, että kehittyneemmät aivot ovat tässä olleet keksijöinä ja työ on toimeenpantu sellaisen aseen avulla, jonka käytännöllisyydelle ei mikään muu koko luomakunnassa vertoja vedä.

Eläinten teollistoimet ovat kumminkin, niinkuin olemme huomauttaneet, kokonaan samojen kykyjen lapsia, kuin ihmisenkin. Ja että eläinten ymmärrys, joskin kehittymättömässä muodossa, on ilmestystavaltaan monissa kohdin ihmisymmärryksen kaltainen, sen olemme juuri äsken todistaneet kumoamattomaksi totuudeksi. Eläinten teollistointen katseleminen ei sentähden saa synnyttää meissä itsemme ihailemista, vaikka huomaamme, miten alhaisella kannalla nämä ovat meidän teollisuutemme suhteen. Päinvastoin tulee meidän ajatella, että mekin kuulumme luomakuntaan ja edustamme yhtä astetta, jos kohta korkeinta, kehityksen pitkässä sarjassa. Vieläpä täytyy sydämemme täyttyä ihailullakin, nähdessämme, kuinka pitkälle monet näistä teollistoimista ovat kehittyneet. Sentähden tulisi meidän ajatuksemme eläimistä samoin kuin myöskin tunteemme niitä kohtaan olla aivan toinen, kuin se valitettavasti usein on.