Kanjonin kutsu

KANJONIN KUTSU

Kirj.

Zane Grey

Englannin kielestä suomentanut

Väinö Nyman

Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

I

Millainen omituinen kutsu olikaan saapunut hänelle Lännestä! Carley Burch laski kirjeen syliinsä ja katseli haaveillen ikkunasta.

Oli tyypillinen varhaisen huhtikuun päivä New Yorkissa, melko kylmä ja harmaa. Ilmassa oli keväistä tuntua, mutta 57:nnellä kadulla kävelevät naiset olivat verhoutuneet turkiksiin ja viittoihin. Carley kuuli junan kaukaista kolinaa ja sitten autojen säksytystä. Hiljaisempina väliaikoina kuului jostakin särähtelevää posetiivin soittoa.

"Glenn on ollut poissa jo toista vuotta", mumisi hän, "kolme kuukautta toista vuotta, ja kaikista hänen lähettämistään kummallisista kirjeistä tämä tuntuu kummallisimmalta."

Hän muisteli jälleen noita viimeisiä hänen seurassaan viettämiään hetkiä. Silloin oli ollut uudenvuodenilta vuonna 1918. He olivat menneet vieraisille muutamien ystävien luo, jotka asuivat eräässä yhdennenkolmatta kerroksen huoneistossa Broadwayn varrella. Ja kun tuon tapauksista rikkaan ja traagillisen vuoden viime tunnin viimeinen neljännes oli alkanut hitaasti kulua vihellyspillien ja kellojen äänien vähitellen kovetessa, olivat Carleyn ystävät hienotunteisesti jättäneet hänet yksikseen rakastettunsa seuraan avonaisen ikkunan ääreen katselemaan ja kuuntelemaan vanhan vuoden loppua ja uuden alkua.

Glenn Kilbourne oli palannut Ranskasta varhain sinä syksynä pommien ja kaasujen huumaamana, ja muutenkin kykenemättömänä armeijan palvelukseen – entisen minänsä rauniona ja monella muullakin selittämättömällä tavalla vieraana hänelle. Kylmänä, vaiteliaana ja joidenkin tukalien muistojen ahdistamana Glenn oli pidättyväisyydellään saattanut hänet melkein toivottomaksi. Mutta kun kellot olivat alkaneet soittaa loppua sille vuodelle, joka oli aiheuttanut hänen tuhonsa, oli Glenn puristanut hänet rintaansa vasten hellästi ja intohimoisesti, mutta silti melko kummallisestikin.

"Carley, katsele ja kuuntele!" oli hän kuiskannut.

Heidän alapuoleltaan siinti pitkä Broadway suurine vilkkuvine valoineen. Sen lumen peittämä pinta kimalteli tuhansien sähkölamppujen loisteessa. Kuudes puistokatu suuntautui oikealle varjoisampana valkoisen lumen peittämänä kujanteena. Junat kiisivät eteenpäin kuin pitkät tulisilmäiset käärmeet. Alituisesti liikkuvan autojonon surina kantautui tänne ylös heikosti, sulautuen melkein kokonaan kadun kiihtyvään meluun. Broadwayn iloiset ja ajattelemattomat joukot aaltoilivat sinne tänne. Ne näyttivät tästä korkeudesta tummien olentojen muodostamalta virralta, vaeltavien muurahaisten keskeytymättömältä jonolta. Ja kaikilta suunnilta leimahtelivat näkyviin luonnottoman suuret sähköilmoitukset valkoisina, punaisina ja viheriöinä, sammuen ja syttyen.

Tehtaitten torvet alkoivat toinen toisensa jälkeen viheltää niin kumeasti ja kovasti, että kadulta kuuluva melu ja kellojensoitto sulautuivat kokonaan tuohon jatkuvaan ääneen, joka paisui kovaksi suurenmoiseksi kohinaksi. Se oli kaupungin ja koko kansan ääni, kansan, joka itkee pois kuluneen vuoden jännityksen ja tuskan, kajahduttaen ilmoille rukouksen tulevaisuuden puolesta.

Glenn oli painanut huulensa hänen korvaansa ja sanonut: "Se on kuin sieluni ääni!" Carley tunsi, ettei hän milloinkaan voisi unhottaa noiden sanojen aiheuttamaa järkytystä yhtä vähän kuin sitäkään, kuinka hän oli seisonut lumottuna kuunnellen tuota sointuvaksi muuttunutta mahtavaa ääntä, joka oli ollut täynnä suuria rikkaita säveliä, kunnes Timesin rakennuksen tornin valkoinen pallo oli auennut näyttäen kansalle kirkkain numeroin vuosiluvun 1919.

Mutta uutta vuotta oli tuskin ehtinyt kulua montakaan minuuttia, kun Glenn Kilbourne oli ilmoittanut matkustavansa Länteen koettamaan, voisiko hän siellä tulla terveeksi.

Carley karkoitti muistonsa ja tarttui jälleen tuohon kirjeeseen, joka oli niin suuresti hämmästyttänyt häntä. Se oli leimattu Flagstaffissa, Arizonassa. Hän luki sen jälleen tarkkaavaisesti.

                                  West Forkissa maaliskuun 25 p.

    "Rakas Carley!

    En ole kirjoittanut sinulle niin pitkään aikaan, että se tuntuu
    minusta jo vallan anteeksiantamattomalta laiminlyönniltä. Olin
    ennen vanhaan melko hyvä kirjeidenkirjoittaja, mutta nyttemmin
    olen siinäkin kuten monessa muussakin suhteessa kokonaan
    muuttunut.

    Muuan syy siihen, etten ole vastannut ennen, on ollut se,
    että tunsin itseni kiittämättömäksi ja arvottomaksi raukaksi,
    saatuani viimeisen suloisen ja hellän kirjeesi. Ja sitten johtuu
    laiminlyöntini siitäkin, ettei tämä nykyinen elämäni kehoita
    kirjoittamaan. Oleskelen ulkosalla päivät pitkät, ja kun illalla
    palaan tähän tupaani, olen liian väsynyt voidakseni ajatellakaan
    muuta kuin lepoa.

    Vaativiin kysymyksiisi täytyy minun tietysti vastata ja tämä
    pakko on luonnollisesti muodostanut kolmannen syyn siihen,
    että olen viivyttänyt vastaustani. Sinä kysyt ensiksikin:
    'Rakastatko nyt minua enemmän kuin ennen?'... Vastaan sinulle
    rehellisesti, etten rakasta. Olen näet varma siitä, että
    vanha rakkauteni sinuun ennen Ranskaan matkustamistani oli
    itsekästä, ajattelematonta, tunteellista ja poikamaista.
    Mutta nyt olen kasvanut mieheksi ja rakkauteni sinuun on
    muuttunut. Vakuutan sinulle, että se on melkein ainoa, mitä
    minulle on jäänyt kaikesta jalosta ja kauniista. Vaikka kaikki
    muut minussa tapahtuneet muutokset olisivatkin pahaksi, on
    kuitenkin rakkauteni sinuun muuttunut paremmaksi, hienommaksi ja
    puhtaammaksi.

    Ja nyt vastaan toiseen kysymykseesi: 'Aiotko tulla kotiin
    heti parantumisesi jälkeen?'... Carley, olen jo terve. Olen
    viivytellyt sen ilmoittamista sinulle, koska tiesin sinun
    toivovan, että kiiruhtaisin heti sinne Itään kertomaan sinulle
    siitä. Mutta seikka on nyt sellainen, Carley, etten aio
    palata sinne – vielä. Toivon hartaasti, että saisin sinut
    ymmärtämään. Minusta tuntuu aivan siltä kuin jollakin tavoin
    olisin ollut sisällisesti jäässä kauan aikaa. Sinähän tiedät,
    etten minä palatessani Ranskasta osannut ilmaista ajatuksiani.
    Laitani on nykyään melkein yhtä huonosti. Kuitenkin silloinen
    olemukseni näyttää nyt jälleen muuttuneen. Olen vain rehellinen
    sinua kohtaan kertoessani sinulle nykyisistä tunteistani.
    Vihaan kaupunkeja, ihmisiä ja erittäinkin tuota tanssivaa,
    juopottelevaa ja vetelehtivää joukkoa, jonka mukana sinäkin
    kuljet. En halua tulla takaisin Itään, ennenkuin pääsen
    vapaaksi tästä tunteesta... Mutta jos nyt otaksuttaisiin,
    etten minä milloinkaan siitä vapautuisikaan. No niin, Carley,
    sinä voit vapauttaa itsesi minusta yhdellä ainoalla sanalla,
    jota minä en milloinkaan tule lausumaan. En voisi milloinkaan
    purkaa kihlaustamme. Siinä helvetissä, missä sain oleskella
    sota-aikana, pelasti uskollisuuteni sinua kohtaan minut ainakin
    moraalisesta rappiotilasta, vaikkei se kyennytkään säilyttämään
    kunniaani kokonaan tahrattomana. Tämä on toinen asia, jonka
    toivottomuudessani tahtoisin selittää sinulle, niin että sen
    ymmärtäisit. Ja siinä kaaoksessa, missä olen harhaillut sodan
    jälkeen, on rakkauteni sinuun ollut ainoa ankkurini. Et suinkaan
    milloinkaan ole aavistanutkaan sitä, että elin vain kirjeilläsi,
    kunnes paranin kokonaan. Eikä nyt se tosiseikka, että voin ehkä
    tulla toimeen ilman niitä, vähennä niiden suloa eikä sinun
    viehätysvoimaasi.

    Kaiken tämän selittäminen sanoilla on niin vaikeata, Carley.
    Paneutuminen nukkumaan ja nouseminen ylös kuolema silmäin edessä
    ei ollut mitään. Alentumiseenikaan suhtautuminen ei tuntunut
    miltään, mutta kotiin palaaminen käsittämättömästi muuttuneena
    miehenä, entisen elämäni näyttäessä minusta niin vieraalta
    kuin se olisi ollut jotakin uutta elämää jollakin toisella
    taivaankappaleella, ja yrittäminen takaisin vanhalle uralleni –
    no niin, mitkään sanani eivät voi ilmaista sinulle sitä, kuinka
    mahdotonta se oli.

    Entinen paikkani ei ollut enää avoinna minulle, vaikka olisinkin
    kyennyt työskentelemään. Hallitus, jonka puolesta olin
    taistellut, jätti minut näkemään nälkää tahi kuolemaan saamistani
    vammoista kuin koiran, välittämättä kohtalostani vähääkään. En
    voinut ruveta elämään sinun rahoillasi, Carley, ja omaiseni
    ovat köyhiä, kuten tiedät. Senvuoksi en voinut tehdä muuta kuin
    lainata hieman rahaa ystäviltäni ja matkustaa tänne Länteen.
    Ja nyt tämä rohkeuteni ilahduttaa minua. Sitä, millainen tämä
    Länsi on, en yritäkään kuvailla sinulle, koska sinä kaupunkien
    ylellisyyteen, loistoon ja kiihoituksiin kiintyneenä luulisit
    minua hulluksi.

    Pääseminen täällä nykyiseen tilaani oli yhtä kovaa kuin
    juoksuhaudoissa eläminenkin. Mutta nyt, Carley, jotakin on
    hiipinyt sydämeeni täältä Lännestä. Sitäkin on minun mahdotonta
    sanoin selittää. Mutta ehkä voin antaa sinulle aavistuksen
    siitä. Olen tarpeeksi voimakas hakatakseni halkoja koko päivän.
    Tupani sivuitse ei kuukausimääriin kulje ainoatakaan miestä eikä
    naista, mutta minä en silti ole milloinkaan yksinäni. Rakastan
    noita jylhiä rotkon seinämiä, jotka kohoavat torninkorkuisina
    läheisyydessäni. Ja hiljaisuus on niin suloista. Muistelen sitä
    helvetillistä melua, joka aina täytti korvani. Nytkin vielä
    joskus muuttaa puro lirinänsä sodan pauhinaksi. En ymmärtänyt
    mitään luonnon tarkoituksesta, ennenkuin muutin asumaan näiden
    korkeiden kiviseinien ja kuiskailevien mäntyjen juurelle.

    Carley, koeta siis ymmärtää minua tahi ole ainakin ystävällinen.
    'Kauas Länteen!' merkitsi minulle hyvin onnekasta eroa, oikein
    suunnatonta! Nykyään tulen yksinäni toimeen vallan mainiosti.

    Adios. Kirjoita pian. Terveiset

                                                 Glenniltä."

Kirjeen aiheuttama toinen jälkivaikutus Carleyhin oli sellainen, että hänessä heräsi äkillinen halu saada nähdä rakastettuansa – matkustaa Länteen etsimään häntä. Muut hänen saamansa vaikutteet olivat hyvin epämääräisiä ja kielteisiä, mutta tämä vapisutti häntä. Jos Glenn oli terve jälleen, oli hän varmaankin aivan toisenlainen kuin tuo alakuloinen, jäykkäkasvoinen ja kiusautuneen näköinen mies, joka oli niin pahoittanut ja vaivannut hänen mieltään. Glenn oli hämmästyttänytkin häntä, siliä tavatessaan joskus Carleyn kotona nuoriamiehiä, jotka eivät olleet menneet sotapalvelukseen, hän oli näyttänyt sulkeutuvan itseensä ja muuttunut niin kummallisen poistyöntäväksi, aivan kuin hänen maailmansa olisi tyyten eronnut toisten maailmasta.

Carley luki jälleen kirjeen läpi kiihkein silmin ja vapisevin huulin. Se sisälsi sanoja, jotka riemastuttivat hänen sydäntään. Hänen nälkäinen rakkautensa sulatti ne ahneesti. Ja hän ryhtyi harkitsemaan matkustamista hänen luokseen.

Carleyllä oli varoja niin paljon, että hän voi mennä ja tulla ja elää oman mielensä mukaan. Hän ei muistanut enää isäänsä, joka oli kuollut hänen lapsuudessaan. Hänen äitinsä oli jättänyt hänet erään sisarensa hoitoon. Carley oli liittynyt Punaisen Ristin palvelukseen vakavammista syistä kuin useimmat muut hänen sukupuoleensa kuuluvat henkilöt, mutta hän ei ollut kuitenkaan tottunut tekemään yksinään niin laajakantoisia ja tärkeitä päätöksiä kuin tämä Länteen matkustaminen oli. Hän ei ollut milloinkaan käynyt Jersey Cityä kauempana Lännessä ja hän otaksui, että siellä oli vain laajoja aavikoita ja jylhiä vuoria, likaisia kaupunkeja, karjalaumoja ja kömpelöitä, huonosti puettuja miehiä.

Hän vei senvuoksi kirjeen tädilleen, vielä melko solakalle viisaan näköiselle naiselle, joka näytti mielellään pukeutuvan hieman vanhanaikaisesti.

"Mary-täti, tässä on kirje Glenniltä", sanoi hän. "Se on tavallista hämärämpi. Pyytäisin sinua lukemaan sen."

"Hyvänen aika, sinähän näytät vallan järkyttyneeltä!" vastasi täti lempeästi, ja korjattuaan silmälasejaan hän alkoi lukea kirjettä.

Carley odotti kärsimättömänä. Sisimmässään hän tunsi yhä voimakkaampaa halua matkustaa Länteen. Hänen tätinsä keskeytti kerran mumistakseen tyytyväisyytensä Glennin parantumisen johdosta. Sitten hän luki kirjeen loppuun.

"Carley, tämä on hyvin hieno kirje", sanoi hän lämpimästi. "Oletko ymmärtänyt sen tarkoituksen?"

"En", sanoi Carley. "Senvuoksi juuri pyysinkin sinua lukemaan sen."

"Rakastatko vielä Glenniä yhtä paljon kuin ennenkin?"

"Mutta, Mary-täti!" huudahti Carley hämillään.

"Carley, suo minulle anteeksi suoruuteni. Mutta nykyiset nuoret naiset ovat tosiaan aivan toisenlaisia kuin minun nuoruudessani. Et ole ollut lainkaan sennäköinen kuin sinun olisi ollut ikävä Glenniä. Sinä huvittelet melkein yhtä paljon kuin ennenkin."

"Voiko nuori tyttö tehdäkään muuta?" puolusteli Carley.

"Sinä olet jo seitsemännelläkolmatta, Carley", vastasi Mary-täti.

"Entä sitten? Olen kuitenkin yhtä nuorekas kuin ennenkin."

"No niin, älkäämme väitelkö nykyisistä tytöistä ja nykyajasta, koska emme kuitenkaan pääsisi minkäänlaisiin tuloksiin", vastasi hänen tätinsä ystävällisesti. "Mutta voin sanoa sinulle, mitä Glenn Kilbourne tarkoittaa tuossa kirjeessään, jos haluat kuulla."

"Kyllä haluan."

"Sota teki jotakin muutakin kauhistuttavaa Glennille, paitsi että se mursi hänen terveytensä. Sitä sanotaan pommijärkytykseksi, mutta minä en ymmärrä sitä. He sanoivat hänen olleen hieman sekaisin päästäänkin, mutta se ei ollut lainkaan totta, Glenn oli yhtä viisas kuin kuka tahansa järkevä ihminen. Mutta hänen luonteensa oli saanut niin hirvittävän kolahduksen, että hänen ajatuskykynsä hieman tylsistyi. Hän käveli kuin pökerryksissä vielä kuukausia tänne tulonsa jälkeen. Sitten tapahtui muutos ja hän tuli levottomaksi. Ehkä tuo muutos olikin hänelle hyväksi. Se herätti hänet ainakin toimintaan. Glenn näki sinut, sinun ystäväsi, teidän viettämänne elämän ja kaiken nykyisyyden silmin, joista kaihi oli kulunut pois. Hän näki sen, mikä siinä on väärää. Hän ei sanonut sitä minulle milloinkaan, mutta tiesin sen silti. Hän ei matkustanut Länteen vain terveyttänsä hoitamaan, vaan päästäkseen pois täältä... Ja, Carley Burch, jos sinun onnesi riippuu hänestä, on sinun parasta ryhtyä toimintaan tahi muuten menetät hänet."

"Mary-täti!" huohotti Carley.

"Tarkoitan totta. Tästä kirjeestä näkee, kuinka lähellä hän on ollut kuolemanvarjon laaksoa ja kuinka hänestä on kehittynyt mies. Sinun sijassasi matkustaisin Länteen. Siellä on varmasti jokin sellainen paikka, missä sinä voisit mukavasti oleskella."

"Kyllä siellä onkin", vastasi Carley kiihkeästi. "Glenn kirjoitti minulle, että siellä on eräs talo, missä matkailijoiden on tapana asua kauniilla ilmoilla – syvällä kanjonin pohjalla melko lähellä hänen tupaansa. Sitten ei Flagstaff-niminen kaupunkikaan ole kaukana... Mary-täti, luullakseni matkustan sinne."

"Niin minä tekisin. Täällä kulutat vain aikaasi turhaan."

"Mutta voin matkustaa sinne vain lyhyelle vierailulle", vastasi Carley miettiväisesti. "Kuukaudeksi tahi enintään kuudeksi viikoksi, jos vain voin oleskella siellä niin pitkää aikaa."

"Minusta tuntuu siltä, että sinä voit oleskella siellä vallan yhtä hyvin kuin täälläkin", sanoi Mary-täti kuivasti.

"Minä en voi mitenkään olla kovin kauvoja poissa New Yorkista, en millään ehdolla. Mutta voin oleskella siellä ainakin niin kauan, että saan Glennin mukaani tänne."

"Siihen voi sinulta mennä ehkä pitemmälti aikaa kuin luuletkaan", vastasi hänen tätinsä vilkaisten häneen viisailla silmillään. "Jos haluat kuunnella neuvoani, pitää sinun yllättää Glenn. Älä kirjoita hänelle äläkä suo hänelle ainoatakaan tilaisuutta kohteliaaseen huomautukseen, ettei sinun sopisi tulla sinne juuri vielä."

"Täti, sinä olet nyt melkein enemmänkin kuin töykeä", sanoi Carley hieman vihoissaan ja hämmästyneenä. "Glenn olisi yksinkertaisesti vallan suunniltaan riemusta, jos hän voisi taivuttaa minut tulemaan."

"Ehkä hän olisi, mutta hän ei ole milloinkaan pyytänyt sinua tulemaan."

"Eipä kylläkään", vastasi Carley vastahakoisesti. "Mary-täti, nyt loukkaat tunteitani."

"No niin, hyvä lapsi, olen oikein iloinen kuullessani sen", sanoi hänen tätinsä. "Olen varma siitä, Carley, että kaikkeen kyllästymistä ilmaisevasta olemuksestasi huolimatta rinnassasi sykkii lämmin sydän. Sinun pitää vain rientää kuuntelemaan sen ääntä tahi –"

"Tahi mitä?" kysyi Carley.

Mary-täti pudisti miettiväisesti harmaata päätään. "Viis siitä, Carley, mutta sanohan, mikä tässä Glennin kirjeessä on mielestäsi tärkeintä?"

"Tietysti hänen rakkautensa minuun"! vastasi Carley.

"Sinä ajattelet tietysti niin, mutta minä en. Nuo hänen sanansa 'täältä lännestä' tuntuvat minusta tärkeimmiltä... Tekisit viisaasti, jos ajattelisit niitä tarkemmin."

"Kyllä ajattelen", vastasi Carley varmasti. "Teen vielä enemmänkin. Matkustan tuonne ihmeelliseen Länteen katsomaan, mitä hän sanoillaan tarkoittaa."

Carley Burchkin oli saanut osakseen täyden annoksen yleistä nykyaikaista nopeuskiihkoa. Hän piti kuudenkymmenen mailin tuntinopeudella suoritetuista automatkoista suoria ja sileitä teitä tahi mieluummin Ormonden tasaista merenrantaa pitkin, missä kuutamoöinä valkoinen hiekka välähteli ja näytti kiitävän häntä vastaan. Senvuoksi oli täysin hänen makunsa mukainen tämä kahdennenkymmenennen vuosisadan junakin, joka kiidätti häntä vinhaa vauhtia Chicagoa kohti. Junan keskeytymätön ja tasainen kulku tyydytti hänen mieltään. Muuan vanha viereisellä istuimella matkatoverinsa vieressä istuva rouva huvitti Carleytä seuraavalla huomautuksellaan: "Toivoisin, ettemme kulkisi näin nopeasti. Ihmiset eivät nykyään ehdi kunnollisesti hengittämäänkään. Jos juna sattuisikin suistumaan pois kiskoilta!"

Carley ei pelännyt vähääkään pikajunia, autoja eikä valtamerilaivoja, vieläpä hän suorastaan ylpeili pelottomuudestaan, mutta hän epäili hienokseltaan, että se oli sittenkin vain joukkotunteen aiheuttamaa väärää rohkeutta. Tätä yritystä lukuunottamatta hän ei muistanut ainoatakaan, mihin hän olisi ryhtynyt omintakeisesti. Sinä yönä sekoittui hänen uneensa pyörien yhtämittaista hiljaista kolinaa. Kerran sysäyksen herättämänä hän lepäsi hereillään pimeässä ajatellen, että hän matkatovereineen oli todellakin koneenkäyttäjän armoilla. Kuka hän oli ja seisoiko hän veturissaan tarkkaavaisena ja valppaana ajatellen kaikkia niitä matkustajia, jotka oli uskottu hänen hoiviinsa? Tällaiset ajatukset kiusasivat epämääräisesti Carleytä, mutta hänen onnistui lopulta karkoittaa ne.

Pitkä, puolenpäivän pituinen odotus Chicagossa oli väsyttävä johdanto matkan toiseen osaan. Mutta vihdoin hän huomasi päässeensä, Kalifornian pikajunaan ja meni nukkumaan niin huojentunein mielin, että se tuntui hänestä suorastaan oudolta. Uutimen raosta pilkistävät auringonsäteet herättivät hänet. Nojautuen pieluksiin hän katseli rajattomilta näyttäviä viheriöitä laitumia, niiden keskellä sijaitsevia pieniä maalaistaloja ja puiden ympäröimiä kyliä. Hän otaksui, että nämä olivat noita aavikoita, joiden hän muisti sijaitsevan jossakin Mississipin länsipuolella.

Myöhemmin ravintolavaunussa tarjoilija vastasi hymyillen hänen kysymykseensä: "Tämä on Kansasin valtiota neiti, ja nuo viheriät kentät tuolla ovat täynnä sitä vehnää, jolla kansaa ruokitaan."

Lyhyen vehnän väri näytti pehmeältä ja kirkkaalta, ja rajattomat kentät jatkuivat yksitoikkoisen tasaisina taivaanrannalle. Hän ei ollut tiennyt maailmassa olevankaan niin viljalti tasaista maata. Miten mainiota maastoa se olikaan autoteille! Palattuaan istuimelleen hän veti kaihtimet ikkunoiden eteen ryhtyen lueskelemaan loistolukemistoa. Väsyttyään siihen hän palasi takaisin ravintolavaunuun. Carley oli tottunut herättämään huomiota eikä suuttunut siitä, jollei häntä loukattu. Junassa oli nähtävästi täysi määrä matkustajia, jotka eivät Carleyn mielestä kuuluneet hänen luokkaansa. Vaunun monista ikkunoista tulviva kirkas valo ja muutamien miesten hänelle osoittama melko karkea huomaavaisuus karkoittivat hänet pian hänen omaan osastoonsa. Siellä hän huomasi jonkun vetäneen ylös hänen ikkunansa kaihtimet. Carley vetäisi ne jälleen heti alas istuutuen sitten mukavaan asentoon paikalleen. Hetkisen kuluttua hän kuuli jonkun naisen sanovan melko äänekkäästi: "Luulin ihmisten matkustavan Länteen katsomaan maailmaa", mihin muuan mies vastasi kuivasti: "Ei aina." Hänen toverinsa jatkoi: "Jos tuo tyttö olisi minun, niin enpä antaisi hänen pukeutua tuolla tavoin." Mies nauroi ja vastasi: "Martha, sinä olet todellakin jäljellä ajastasi. Katsele huviksesi loisrolukemistojen kuvia."

Tällaiset huomautukset huvittivat Carleytä, ja myöhemmin hän käytti hyväkseen sopivaa tilaisuutta tarkastellakseen naapureitaan. He näyttivät melko tavalliselta vanhalta pariskunnalta muistuttaen hänen mielestään jonkin pienen maaseutukaupungin asukkaita. Hän ei ollut kuitenkaan yhtä huvitettu kuullessaan erään toisen naisnaapurinsa huomauttavan toverilleen hiljaa hänestä ja mainitsevan jotakin keuhkotaudista. Carley tiesi kyllä olevansa kalpea, mutta hän vakuutti itselleen, että se olikin ainoa keuhkotaudista muistuttava piirre hänen ulkomuodossaan. Ja hän oli hieman iloinenkin kuullessaan naisen miestoverin kiihkeällä äänellä tukevan hänen omaa vakaumustaan. Miehen lausunnosta kuulsi pelkkää ihailua.

Kansasin valtion alue tuntui Carleystä tavattoman laajalta ja hän meni nukkumaan ennen sen loppumista. Seuraavana aamuna hän huomasi katselevansa Uuden Meksikon jylhän harmaita, mustuneita maisemia. Hän haki taivaanrannalta vuoria, mutta niitä ei ilmestynyt näkyviin. Hän alkoi vähitellen saada epämääräisiä hitaasti selveneviä vaikutelmia. Hän ei pitänyt näistä seuduista. Paljaita harmaita lakeuksia, mataloita pensaitten reunustamia harjanteita, vaaleita kallioita, toistensa vieressä sijaitsevia louhikoita ja silloin tällöin joku pitkä ahtaaseen laaksoon johtava lehtokujanne vilahteli hänen silmiensä ohi, kunnes hän aivan väsyi niihin. Missä olikaan se Länsi, josta Glenn oli kirjoittanut hänelle? Yksi asia näytti kuitenkin varmalta: jokainen mailillinen tätä jylhää seutua vei Carleytä lähemmäksi häntä. Tämä ajatus oli Carleyn ainoana ilona tällä loppumattomalla matkalla. Hän kuvitteli, että Englanti ja Ranska voitaisiin pudottaa Uuden Meksikon lakeuksille meksikolaisten tuskin huomaamatta sitä.

Aurinko alkoi vähitellen paahtaa yhä kuumemmin, juna kiemurteli hitaasti ja kolisten ylöspäin ja vaunu tuli niin täyteen tomua, että se tuntui Carleystä sietämättömältä. Hän lepäsi horroksissa pieluksillaan tuntikausia, kunnes hän heräsi erään matkustajan iloiseen huutoon: "Katsokaa, intiaaneja!"

Carley vilkaisi ulos, mutta kiinnostuksetta. Lapsena hän oli lukenut intiaaneista ja muistot palauttivat hänen mieleensä värillisiä ja romanttisia kuvia. Vaunun ikkunasta hän näki tomuisen hedelmättömän lakeuden, matalia nelikulmaisia savimajoja ja kummallisen näköisiä pieniä ihmisiä, alastomia tahi tavattoman risaisia ja likaisia lapsia, väljiin punaraitaisiin hameihin pukeutuneita naisia ja valkoisten miesten vaatteihin pukeutuneita renttumaisia miehiä. Kaikki nämä kummalliset olennot tuijottivat välinpitämättöminä hitaasti kulkevaa junaa.

"Ovatkohan nuo tosiaan intiaaneja?" mumisi Carley epäillen. "Jos nuo ovat jaloja punanahkoja, niin ovat kuvitteluni tyyten haihtuneet." Hän ei katsonut ikkunasta enää, ei sittenkään, vaikka jarrumies huusikin Albuquerquen tärkeän nimen.

Seuraavana päivänä Carleyn laimea tarkkaavaisuus virkistyi, kun hän kuuli Arizonan nimen ja sai katsella punaisia kallioseinämiä ja seetrien pilkuttaman maaston laajoja aaltoilevia tasankoja. Mutta kaikesta huolimatta maisema tympäisi häntä. Tämä ei ollut mikään maa ihmisten asuttavaksi, ja asumattomalta se todella näyttikin niin pitkälle kuin silmä kantoi. Hänen saamansa vaikutelmat eivät kuitenkaan rajoittuneet pelkästään näköaistin aiheuttamiin. Hän alkoi tuntea ilkeää hiljaista huminaa korvissaan, ja sitten alkoi hänen nenästään vuotaa verta. Konduktööri selitti sen johtuvan siitä, että oltiin niin korkealla. Siten toinen seikka toisensa jälkeen piti Carleytä pois ikkunasta melkein koko ajan, niin että hän todellisuudessa näki hyvin vähän koko maasta. Mutta näkemästään hän päätteli, ettei hän ollut menettänyt paljoakaan. Auringon laskiessa hän ehdoin tahdoin katseli, miltä arizonalainen auringonlasku näytti. Vain vaaleankeltaisia leimahduksia. Hän oli nähnyt muualla paljon kauniimpiakin. Junan saavuttua Winslowiin hän vasta huomasi, kuinka lähellä hän jo oli matkansa päätä, ja ymmärsi saapuvansa Flagstaffiin pimeän tultua. Hän tunsi hermostuvansa. Ehkä Flagstaffkin oli samanlainen kuin nuo muutkin kaupunkirähjät!

Ei ainoastaan kerran, vaan montakin kertaa, ennenkuin juna hidasti vauhtiaan Flagstaffin asemaa lähestyttäessä, Carley toivoi, että hän olisi ilmoittanut Glennille muutamilla sanoilla tulostaan, jotta Glenn olisi tiennyt tulla häntä vastaan. Ja kun hän hetkisen kuluttua huomasi seisovansa pimeänä, tuulisena ja kylmänä yönä himmeästi valaistun rautatieaseman edustalla, hän enemmänkin kuin katui päätöstään yllättää Glennin. Mutta nyt se oli joka tapauksessa liian myöhäistä. Hänen piti suoriutua tilanteesta niin hyvin kuin hän lyhytnäköisine silmineen saattoi.

Laiturilla käveli edestakaisin miehiä, joista muutamat olivat hyvin tummaihoisia ja -silmäisiä ja luultavasti meksikkolaisia. Vihdoin muuan pikalähetti lähestyi Carleytä kohteliaan isällisesti. Mies otti hänen tavaransa ja nostettuaan ne kärryihinsä viittasi leveälle kadulle: "Ristin pituinen matka tuonnepäin ja käännös. Hotelli Wetherford." Sitten hän ajoi tiehensä. Carley seurasi jäljessä kantaen pientä matkalaukkuaan. Kylmä tuuli joka kohotti pölyä ilmaan, pisteli häntä kasvoihin, kun hän meni kadun yli talojen vieritse jatkuvalle korkealle käytävälle. Kaupoissa ja kadulla paloi tulia ja kuitenkin painosti hänen mieltään tämä synkkä, kylmä ja tuulinen lakeus. Paljon ihmisiä, enimmäkseen miehiä, käveli edestakaisin, ja kaikkialla oli autoja. Ei kukaan kiinnittänyt häneen vähintäkään huomiota. Päästyään korttelin nurkkaukseen hän kääntyi ja hänen mielensä huojentui, kun hän huomasi hotellin kyltin. Astuessaan lämpiöön hän kuuli biljardipallojen kolinaa ja gramofonin epäsointuisia säveliä. Pikalähetti laski hänen tavaransa lattialle ja jätti Carleyn seisomaan siihen. Konttoristi tahi omistaja puheli tiskinsä takaa muutamien miesten kanssa ja lämpiössä oli useita muitakin vetelehtijöitä. Ilma oli sakeaa tupakansavusta. Ei kukaan kiinnittänyt huomiotaan Carleyhin, ennenkuin hän meni tiskin ääreen keskeyttäen keskustelun.

"Onko tämä hotelli?" kysyi hän kiivaasti.

Hihasilleen riisuutunut mies kääntyi hitaasti ja vastasi: "Kyllä, rouva."

"Ei kukaan voisi otaksua tätä sellaiseksi osoittamastanne kohteliaisuudesta päättäen", sanoi Carley. "Olen odottanut täällä saadakseni kirjoittaa nimeni matkustajaluetteloon."

Konttoristi työnsi kirjan hitaasti hänen eteensä katsoen häneen tyynesti. "Täällä on ihmisten tapana sanoa, mitä he haluavat."

Carley lopetti arvostelunsa siihen. Hän huomasi varmaankin, ettei hän täällä kaukana voinut vaatia osakseen sellaista kohtelua, johon hän oli tottunut muualla maailmassa. Hän tahtoi sillä hetkellä mieluimmin päästä tuon suuren avonaisen takan ääreen, missä iloinen valkea rätisi. Hänen täytyi kuitenkin seurata konttoristia. Mies opasti hänet pieneen alastomaan huoneeseen, minkä ainoana kalustona oli vuode, lipasto ja tilapäinen pesuteline, jossa oli yksi ainoa hana. Siellä oli sentään tuolikin. Carleyn riisuessa päällystakkiaan ja hattuaan konttoristi meni hakemaan alakerrasta hänen muita tavaroitaan. Hänen palattuaan Carley sai kuulla postivaunujen lähtevän Oak Creek-kanjoniin seuraavana aamuna kello yhdeksän aikaan. Ja se ilahdutti häntä niin, että hän voi melko urhoollisesti suhtautua kummalliseen yksinäisyydentunteeseensa ja hotellin epämukavuuksiin. Huoneessa oli kylmä eikä siellä ollut kuumaa vettäkään. Kun Carley väänsi hanaa, syöksyi sieltä niin voimakas vesiryöppy, että se kohisi pois pesuvadista kastellen hänet. Se oli kylmempää kuin mikään hänen ennen kokemansa jäävesi. Aivan pistävän kylmää. Toinnuttuaan hämmästyksestään ja järkytyksestään Carley suuttui, mutta sitten hän käsitti tilanteen hullunkurisuuden ja purskahti nauruun.

"Se oli sinulle parahiksi, sinä hemmoiteltu nukke!" ivaili hän. "Tämä on nyt Länttä tämä. Täällä saa kärsiä vilua ja pitää itse huolta itsestään."

Hän ei ollut milloinkaan ennen elämässään riisuutunut niin nopeasti eikä tuntenut itseään niin kiitolliseksi kovalle vuoteelle levitetyistä paksuista villaisista makuuhuovista. Hän lämpeni vähitellen. Pimeyskin tuntui melko lohduttavalta.

"Olen vain parinkymmenen mailin päässä Glennistä", kuiskasi hän. "Kuinka omituista tämä onkaan! Mahtaakohan hän tulla iloiseksi." Hän tunsi miellyttävää ja lämmittävää tunnetta ajatellessaan sitä. Mutta uneen pääseminen oli melko vaikeata. Kiihoitus oli ärsyttänyt hänen hermojaan ja hän lepäsi kauan aikaa valveilla. Jonkun ajan kuluttua lakkasi kuitenkin autojen säksytys, biljardipallojen kolina ja hiljaisten äänten hyrinä. Sitten hän kuuli ulkoa tuulen huminaa, jonkinlaista jatkuvaa hiljaista vaikeroimista, mikä oli uutta hänen korvilleen ja jollakin tavoin miellyttävää. Toisenlaisetkin äänet tervehtivät häntä – jonkin kellon sointuvat kilahdukset, sen ilmoittaessa kuluneita neljännestunteja. Johonkin aikaan myöhemmin uni sai hänet valtoihinsa.

Herätessään hän huomasi nukkuneensa liian pitkään, minkävuoksi hänen täytyi kiiruhtaa. Ja huoneen lämpökin oli sellainen, ettei hidas pukeutuminen voinut tulla kysymykseenkään.

Alakerran lämpiön takassa rätisi jälleen iloinen valkea. Kuinka äärettömän miellyttävä tuollainen avonainen takka olikaan! Hän työnsi kohmettuneet kätensä melkein liekkeihin ja värisi tuntiessaan lämmön aiheuttamaa kihelmöivää kipua. Lämpiössä ei ollut ketään. Muuan ilmoitus ohjasi hänet kellarikerroksen ruokasaliin, missä hän sai syöneeksi hieman savustettua liikkiötä ja paistettuja munia, ja päälle väkevää kahvia. Sitten hän palasi yläkerran lämpiöön ja meni sieltä ulos kadulle.

Kylmä ja pistävä tuuli tuntui puhaltavan suoraan hänen lävitseen. Käveltyään seuraavaan kulmaan hän pysähtyi katselemaan ympärilleen. Pääkatu oli melkein täynnä hitaasti kulkevia kävelijöitä, hevosia ja autoja, joiden muodostama jono oli parin matalan korttelin pituinen. Sitä paikkaa vastapäätä, missä hän seisoi, oli tyhjä tontti, jonka takana oli jonollinen sieviä kummallisen näköisiä taloja, kaupungin virastoja nähtävästi. Ja kohotettuaan sitten vaistomaisesti katseensa jonkin näköalaa rajoittavan esteen pakottamana hän hämmästyi äkkiä miellyttävästi.

"Ah, kuinka äärettömän suurenmoista!" huudahti hän.

Pari suunnattoman korkeaa vuorta häämötti aivan hänen edessään. Viheriä, tumma metsä peitti niiden rinteitä epätasaiseen, puiden reunustamaan lumi-alueeseen asti, joka kohosi korkealle puhtaana ja valkoisena, kunnes se vihdoin muuttui puhtaiksi ja kimalteleviksi, jalomuotoisiksi, teräviksi huipuiksi, jotka auringon noustessa välkähtelivät punertavina sinistä taivasta vasten.

Carley oli kiivennyt Mont Blancille ja katsellut Matternhornia, mutta ne eivät olleet milloinkaan herättäneet hänessä sellaista hämmästystä ja ihailua kuin nämä hänen oman maansa kaksoishuiput.

"Mitä vuoria nuo ovat?" kysyi hän eräältä ohikulkijalta.

"San Francisco-huiput, rouva", vastasi mies.

"Niinkö, mutta nehän eivät voi olla mailia kauempana!" arveli Carley.

"Viidentoista mailin päässä, rouva", vastasi mies hymyillen. "Tämä Arizonan ilma on niin petollista."

"Kuinka omituista!" mumisi Carley.

Hänen katseensa oli vielä suunnattu ylöspäin, kun muuan mies lähestyi häntä ilmoittaen hänelle postivaunujen lähtevän Oak Creekin kanjoniin piakkoin ja haluten tietää, olivatko hänen tavaransa kunnossa. Carley kiiruhti takaisin huoneeseensa kokoamaan niitä.

Hän oli luullut postivaunuja omnibussiksi tahi ainakin suureksi matkailuautoksi, mutta ne olivatkin vain takkuisten hevosten vetämät kaksi-istuimiset ajoneuvot. Ajaja oli pieni kurttuinen mies, jonka ikää oli mahdoton tarkemmin määritellä, eikä hänen matkatoverinsa persoonallisuus näyttänyt vaikuttavan häneen juuri ollenkaan. Paitsi Carleyn matkatavaroita, oli kärryissä melkoisesti muutakin tavaraa, mutta nähtävästi hän sentään oli ainoa matkustaja.

"Tästä kehittyy varmasti melko ilkeä päivä", sanoi ajaja. "Nämä huhtikuun päivät tuolla korkeassa erämaassa ovat tuulisia ja kylmiä. Siellä voi ehkä sataa luntakin. Nuo huippuja kiertelevät pilvet eivät näytä lainkaan lupaavilta. Eikö teillä ole paksumpaa päällystakkia tahi jotakin muuta verhoa?"

"Ei", vastasi Carley. "Minun täytyy kestää se. Sanotteko tätä erämaaksi?"

"Kyllä. No niin, istuimen alla on hevosloimi, voitte saada sen", vastasi mies ja kiivettyään istuimelle Carleyn eteen hän tarttui suitsiin nykäisten hevoset juoksemaan.

Ensi käänteessä Carley sai kouraantuntuvasti tutustua ajajan vihjaisuun ilkeästä päivästä. Kolea ja läpitunkeva tuulenpuuska, joka kuljetti mukanaan tomua ja pistelevää hiekkaa, sattui suoraan hänen kasvoihinsa. Se tuli niin äkkiä, että hän tuskin ehti sulkea silmiänsä. Niiden puhdistaminen kysyi häneltä monta kömpelöä yritystä nenäliinalla, jota huojentavat kyyneleet auttoivat. Carley huomasi joutuneensa suorittamaan matkansa viime taivalta kovin epämukavissa olosuhteissa.

Kaikkialla hänen edessään ja sivuilla levisi kaupungin likainen ympäristö. Kun hän katsoi taakseen, näytti maisema melko kauniilta korkealle kohoavine huippuineen, mutta kova tie, jonka yllä tomupilvet kiiriskelivät, likainen ratapiha, pyöreät karsinat, joita hän arveli karja-aitauksiksi, ja kaikki nuo saastaiset rakennustarpeiden jätteet, joita oli kaikkialla erään suuren sahan läheisyydessä, loukkasivat Carleyn silmiä. Muutamasta korkeasta kupoolimaisesta kasasta kohosi kellertävää savua, joka levitessään ilmaan synkistytti taivasta yhä enemmän. Sahan takana jatkui aukea maa jotensakin epätasaisina rinteinä, jotka, oltuaan nähtävästi kerran metsäisiä, olivat nyt hirvittävän rumia paljaine vielä pystyssä seisovine aavemaisine runkoineen ja tuhansine kantoineen. Alaston tie kiemurteli lounaista kohti, ja siltä suunnalta puhalsi tuo puuskainen tuulikin. Se ei puhaltanut niin tasaisesti, että Carley olisi voinut olla varuillaan, vaan tyyntyi silloin tällöin sallien hänen katsella ympärilleen ja viskasi sitten äkkiä tomua hänen kasvoihinsa. Tomun haju oli yhtä vastenmielinen kuin sen aiheuttama kirvelykin. Se karvasteli hänen nenässään ja oli tukahduttavan läpitunkevaa. Ja kun taivaalle alkoi ilmestyä lyijynharmaita repaleisia pilviä, kiihtyi tuuli kovemmaksi ja ilma muuttui kylmemmäksi. Carleyn oli jo kylmä, mutta nyt häntä rupesi vilustamaankin. Näytti aivan siltä kuin tätä hävitettyä metsämaata jatkuisi loppumattomiin, ja kuta kauemmaksi he ajoivat, sitä autiommaksi ja synkemmäksi maisema muuttui. Carley unhotti kokonaan nuo valtaavat vuoret. Ja matkan pidetessä tuntikausia kestäväksi, hän harminsa ja pettymyksensä vallassa unhotti tyyten Glenn Kilbournenkin. Hän ei kyllä ollut vielä niin pitkällä, että hän olisi ruvennut katumaan seikkailuaan, tunsi vain itsensä tavattoman onnettomaksi. Silloin tällöin hän huomasi rappeutuneita hirsimajoja ja paikkoja, jotka olivat vieläkin synkempiä kuin tuo kaadettu metsä. Millaisia asuntoja! Oliko mahdollista, että ihmisiä oli asunut niissä? Hän kuvitteli miesten ehkä voineen oleskella niissä, mutta tuskin naisten ja lasten. Hän oli unhottanut sen tosiseikan, että naiset ja lapset ovat Lännessä tavattoman harvinaisia.

Harvaa metsikköä – ajaja nimitti puita männyiksi – alkoi ilmaantua tuolle palaneelle kaltevalle hedelmättömälle maalle. Nämä metsiköt muuttivat Carleyn mielestä vastakohdallaan ja todistuksellaan siitä, millaista seutu kerran maailmassa oli ollut, maiseman vielä toivottomamman ja ikävämmän näköiseksi. Miksi oli näin monta neliömailia metsää kaadettu? Hän luuli siitä voitavan syyttää mammonanorjia, noita samoja, jotka hävittivät Adirondacksiakin. Hetkisen kuluttua, kun ajajan oli pakko pysähdyttää hevosensa korjatakseen jotakin epäkuntoon joutunutta kohtaa valjaissa, oli Carley kiitollinen saadessaan vaihtelua kylmään toimettomuuteensa. Hän laskeutui tielle kävelemään. Alkoi sataa räntää ja istuuduttuaan jälleen paikoilleen hän pyysi ajajalta lointa peitteekseen. Mutta loimen haju oli yhtä vastenmielinen kuin kylmyyskin. Carley kyyristyi kumaraan istuimellaan välinpitämättömänä ja kurjassa tilassa. Hän oli jo saanut tarpeekseen koko Lännestä.

Mutta räntäsade loppui, pilvet hajautuivat ja aurinko alkoi paistaa lieventäen suuresti hänen kurjuuttaan. Ja vihdoin sukelsi tie oikeaan metsään, jota ei oltu turmeltu millään tavalla. Carley näki suuria harmaita oravia, tupsukorvaisia ja tuuheahäntäisiä. Hetkisen kuluttua ajaja viittasi muutamiin suuriin lintuihin, jotka Carley, katseltuaan niitä tarkemmin, tunsi kalkkunoiksi. Mutta nämä linnut olivat sileitä ja kiiltäviä ja pronssinvärisine, mustine ja valkoisine täplineen aivan toisennäköisiä kuin Idän kalkkunat. "Täällä lähellä on varmaankin talo", sanoi Carley katsellen ympärilleen.

"Ei, rouva. Nuo ovat villejä kalkkunoita", vastasi ajaja, "ja varmasti parasta ruokaa, mitä milloinkaan elämässänne olette syönyt."

Ja vähän ajan kuluttua jälleen, heidän ajaessaan metsästä aukeammalle seudulle, hän kiinnitti Carleyn huomion laumalliseen harmaita eläimiä, joilla oli valkoiset takapuolet ja joita Carley luuli lampaiksi.

"Ne ovat antilooppeja", sanoi hän. "Tämä erämaa oli ennen vanhaan ollut aivan täynnä niitä, mutta sitten ne olivat hävinneet melkein sukupuuttoon. Nyt ne ovat alkaneet jälleen lisäytyä."

Mutta autiot seudut, paha ilma ja tavattoman huono tie ennen kaikkea palauttivat Carleyn taasen entiseen alakuloisuuden tilaan. Juurien, kallioiden ja kuoppien yli koluuttaminen oli enemmänkin kuin kiusallista. Hänen oli pakko pidellä kiinni istuimestaan pysyäkseen kärryissä. Hevoset eivät vähentäneet vauhtiaan epätasaisissa kohdissa. Muuan ankarampi tärähdys satutti Carleyn polven kovasti erästä etuistuimen naulankantaa vasten, ja se teki niin kipeää, että hänen oli pakko purra huuliaan voidakseen olla huutamatta. Tie muuttui kuitenkin melkein heti sen jälkeen tasaisemmaksi, eikä suinkaan liian varhain hänen mielestään.

Oltiin metsässä jälleen. Carley huomasi, että he vihdoinkin olivat jättäneet hakatun ja poltetun autiomaan taakseen. Kylmä tuuli humisi puiden latvoissa pudotellen vesipisaroita heidän niskaansa. Carley sulki silmänsä ja kyyristyi istuimelleen, kiinnittämättä juuri lainkaan huomiota ohikiitävään maisemaan. "En saa tyttöjä milloinkaan uskomaan, että olen kokenut jotakin tällaista", puheli hän itsekseen. Ja hänen oma kestävyytensä todellakin hämmästytti häntä. Sitten Glennin muisto vahvisti hänen mieltään. Ei merkinnyt todellakaan paljon mitään se, mitä hän sai kärsiä matkalla hänen luokseen. Hän oli vain harmissaan kestävyyden puutteestaan.

"Hei, tuolla on vihdoinkin Oak Creek-kanjon!" huusi ajaja.

Karkoittaen kiusoittavat ennakkoluulonsa Carley avasi silmänsä ja näki ajajan pysähdyttäneen hevosensa muutamaan tien mutkaan, mistä nähtävästi alkoi jyrkkä alamäki.

Koko metsän peittämä seutu näytti laskeutuvan syvään kuiluun, jota rajoittivat punaiset kallioseinämät ja joka oli aivan täynnä viheriöitä metsäisiä jyrkkiä rinteitä. Kuilu oli V:n muotoinen halkeama ja niin syvä, että kylmät väreet karmivat Carleyn selkää hänen katsoessaan alas. Tässä kohden se näytti kapealta loppuen kuin umpikujaan, mutta toiselle suunnalle se laajeni ja syveni, ja jatkui kauaksi äärettömän korkeiden punaisten seinämien välitse, kimaltelevien vesiputousten katkaistessa siellä täällä sen viheriän pohjan. Virtaavan veden hiljainen pehmeä kohina kantautui Carleyn korviin. Millainen villi, yksinäinen ja peloittava paikka tämä olikaan! Voiko Glenn todellakin asua tuolla maan rosoisessa halkeamassa? Se peloitti häntä noine korkeuksista huimaavan jyrkästi viettävine seinämineen. Kaukana alhaalla valaisi sen metsäistä pohjaa purppurainen valo. Ja samalla hetkellä pilkisti aurinko esiin pilvien raosta lähettäen kultaiset säteensä syvyyksiin. Korkeat kalliot muuttuivat silloin kultahohteisiksi, puro kirkastui kimaltelevaksi hopeaksi, puiden vehreys kävi heleämmäksi ja halkeamat siinsivät sinisinä varjoina. Carley ei ollut milloinkaan ennen nähnyt tällaista maisemaa. Vaikka hän olikin vihamielinen ja ennakkoluuloinen sitä kohtaan, täytyi hänen kuitenkin myöntää se kaikin puolin kauniiksi ja suurenmoiseksi. Mutta kuinka villiltä, uhkaavalta ja jylhältä se näyttikään! Se ei ollut lainkaan asuttavan näköinen. Tämä eristetty maan rako oli vain pedoille ja ehkä lainsuojattomille ihmisille aiottu asuinkuoppa, mutta ei kellekään sivistyneelle ihmiselle – ei ainakaan Glenn Kilbournelle sopiva oleskelupaikka.

"Älkää olko peloissanne, rouva", sanoi ajaja. "Meillä ei ole mitään hätää, jos vain olette varovainen. Olen kulkenut tästä lukemattomia kertoja."

Carleyn sydän jyskytti kovasti. Huojuvat ajopelit lähtivät laskeutumaan mäkeä alas niin jyrkästi, että hänen oli pakko tarttua istuinpenkistä kiinni.

II

Pidellen kiinni itseään ja pidättäen henkeään Carley katseli väristen ja kuin lumottuna kuilun reunan yli. Kärryjen rattaat pyörivät joskus sillä puolen vain muutamien tuumien päässä reunasta. Jarrut kitisivät, rattaat luistivat ja hän kuuli hevosten teräskenkäisten kavioiden raavinnan, kun ne pitivät vastaan totellen ajajan varoittavia huutoja.

Tämän kallioon hakatun tien ensimmäiset sata kyynärää olivat vaarallisimmat. Sitten alkoi tie levetä eivätkä rinteet olleet enää niin äkkijyrkkiä; Puiden latvat kohosivat hänen silmäinsä tasalle peittäen näkyvistä rotkon siniset syvyydet. Sitten alkoi tien toiselle puolen ilmestyä pensaita. Carleyn tuntema jännitys laukesi vähitellen. Hevoset alkoivat juosta jälleen. Rattaat kolisivat, tie teki tiukkoja mutkia, ja hetkisen kuluttua häämöttivät kanjonin vastakkaisen puolen viheriät ja punaiset seinämät aivan läheltä. Virtaavan veden hiljainen kohina kantautui Carleyn korviin. Kun hän vihdoinkin voi katsoa suoraan eteen, sen sijaan, että hänen tähän asti oli pitänyt katsoa alas, ei hän voinut nähdä mitään muuta kuin puiden runkojen ja ruskeiden ja harmaiden oksien halkomaa viheriää lehvistöä. Sitten kärryt vierivät hämärään viileään varjoon kuin tunneliin, jonka toisena seinämänä oli märkä sammaleinen kallio ja toisena tiheä metsikkö.

"Meillä ei ole mitään hätää enää, ellemme satu kohtaamaan vastaantulijoita", sanoi ajaja.

Carley veti syvään henkeään huojennuksesta. Hän alkoi ensi kerran heikosti aavistaa, etteivät hänen laajat kokemuksensa autoista, pikajunista, valtamerilaivoista ja osittain lentokoneistakaan vielä sentään sisältäneet elämän kaikkia seikkailuja. Hän saisi varmaankin nähdä jotakin aivan uutta ja kiinnostavaa täällä Lännessä.

Putoavan veden kohina alkoi jo kuulua lähempää. Hetkisen kuluttua Carley näki tien kääntyvän muutamassa notkelmassa rotkoon ja menevän erään kirkkaan virtaavan puron yli. Täällä oli suuria sammaleisia kallioita, jäkälien peittämiä punaisia seinämiä, ja ilma tuntui olevan hämärää ja kosteaa ja täynnä pehmeää kohinaa. Kahlaamon toiselta puolen tie laskeutui rotkon läntiselle laidalle etääntyen kauemmaksi purosta. Suuria puita, joiden vertaisia Carley ei ollut milloinkaan ennen nähnyt, alkoi kohota majesteetillisesti kuilusta. Niiden rinnalla vaahterat ja valkopilkulliset sykomoorit näyttivät peräti kääpiömäisiltä. Ajaja sanoi näitä suuria puita keltaisiksi männyiksi.

Vihdoin laskeutui tie jyrkältä rinteeltä rotkon pohjalle. Se, joka ylhäältä katsottuna oli näyttänyt vain viheriältä, puiden täyttämältä halkeamalta, osoittautuikin läheltä katsottuna laajaksi, kiemurtelevaksi, aaltoilevaksi laaksoksi, missä kasvoi melkein kaikkialla tiheää metsää. Siellä oli kuitenkin puuttomiakin aukioita ja sen keskitse virtaava puro jakoi sen kahtia. Tie meni puron yli tuon tuostakin, ja kahlaamoissa Carley piti jälleen kiinni istuinpenkistä toivottomasti katsellen ympärilleen, sillä puro oli syvä, virtava ja täynnä kallioita. Mutta ei ajaja eivätkä hevoset näyttäneet välittävän näistä vastuksista. Carleytä kasteltiin ja hypiteltiin melko häikäilemättömästi. He ajoivat tammimetsikköjen läpi ja kimaltelevien, kylmien, märkien, hiljaisten ja synkkien vuorten seinämien juuritse ja juhlallisten pitkäoksaisten mäntyjonojen välitse. Carley näki syvien, tyynien ja vehmaisten lähteitten pulppuavan esille suurten kalliorykelmien juurilta, huomasi pitkiä vaahtoisia suvantoja ja sitten korkealla puiden latvojen yläpuolella kanjonin ylimmän laidan jylhät piirteet, jotka kohosivat kylminä taivasta vasten. Hän tunsi sulkeutuvansa pois maailmasta, eksyvänsä tähän poispääsemättömään maanrakoon. Auringonvalo oli jälleen kadonnut, ja rotkon harmaa hämärä painosti häntä. Carleyn mielestä tuntui kummalliselta, ettei hän voinut vastustaa tämän ilman, noiden korkeuksien ja syvyyksien, kallioseinämien ja mäntyjen ja virtaavan veden vaikutusta. Sillä eihän niillä todellisuudessa ollut mitään tekemistä hänen kanssaan? Nehän olivat vain ulkopuolisia asioita. Mutta vaikka hän kuinka vastustikin niiden vaikutusta, joutui hän kuitenkin yhä enemmän tämän villin ja jylhän kanjonin lumoihin.

Tie kääntyi nyt tiukasti oikeaan käteen puroon viettävälle rinteelle, jonka takaa näkyi hedelmätarhoja ja peltoja ja muuan aivan seinämän juurella sijaitseva asuinrakennus. Tämä kahlaamo teki Carleyn mielen levottomammaksi kuin kaikki toiset, sillä se oli syvempi ja vuolaampi. Toinen hevosista kompastui kallioilla ja ponnahti sitten takaisin seisoalleen ja eteenpäin veden roiskuessa korkealle. He pääsivät kuitenkin puron poikki onnellisesti. Carley sai vain jälleen tutustua jääkylmään veteen. Sitten käännyttiin ajamaan takaisin pitkin puron vartta hedelmätarhojen ja peltojen välitse, ja punaisen seinämän vieritse erään suuren maalaistalon edustalle, jota Carley tähän mennessä ei ollut huomannut. Se oli melkein kiinni kalliossa, jonka laelta syöksyi alas valkovaahtoinen ohut vesisuihku. Talo oli rakennettu kuorimattomista puista ja siinä oli kaksi päällekkäistä kuistia, jotka ulottuivat sen ympäri kallioon asti. Kallioseinämästä riippuvat viheriät kasvit peittivät ylimmän kuistin melkein kokonaan. Kivisestä piipusta kiemurteli hitaasti ilmaan sinistä savua. Muutamasta kuistin pylväästä riippui kyltti, johon oli kömpelöillä kirjaimilla maalattu: "Lolomi Lodge."

"Hei, Josh, toitko jauhot?" huusi joku nainen sisältä.

"Halloo! En unhottanut varmastikaan mitään!" vastasi mies laskeutuessaan maahan, "ja, kuulkaahan, rouva Hutter, täällä on muuan nuori nainen New Yorkista!"

Nämä ajajan viime sanat toivat rouva Hutterin portaille. "Flo, tulehan tänne!" huusi hän sivulle. Ja sitten hän tervehti hymyillen Carleytä.

"Laskeutukaa maahan ja tulkaa sisään, neiti", sanoi hän. "Olen todellakin iloinen saadessani tutustua teihin."

Carley oli niin jäykistynyt ja kylmissään, ettei hänen laskeutumisensa korkeista pölyisistä kärryistä käynyt lainkaan joustavasti. Kiivettyään kuistille hän näki rouva Hutterin olevan melko lihavan keski-ikäisen naisen, jolla oli tarmokkaat ryppyiset kasvot ja ystävälliset tummat silmät.

"Olen neiti Burch" sanoi Carley.

"Te olette sama tyttö, jonka kuva on Glenn Kilbournen uuninreunustalla", sanoi nainen sydämellisesti. "Olen hyvin iloinen saadessani tutustua teihin ja tyttäreni Flo tulee varmaankin oikein ihastumaan."

Tämä puhe hänen kuvastaan ilahdutti ja lämmitti Carleytä. "Niin, olen Glenn Kilbournen morsian ja olen tullut tänne Länteen yllättääkseni hänet. Onko hän täällä... ja onko hän terve?"

"Hän voi vallan mainiosti. Näin hänet eilen. Mutta hän on muuttunut suuresti tänne tulonsa jälkeen, erittäinkin näinä viime kuukausina. Ette varmaankaan tuntisikaan häntä enää... Mutta olette märkä ja kylmissänne, ja näytätte väsyneeltäkin. Tulkaa tänne takan ääreen."

"Kiitoksia. Kyllä minä voin hyvin", vastasi Carley.

Ovella tuli heitä vastaan solakka ja tukevavartaloinen tyttö, joka oli hyvin sukkelaliikkeinen. Carley oli nopea huomaamaan hänen nuoruutensa ja sulonsa, ja sitten hänen kasvonsa, jotka eivät olleet säännölliset eivätkä kauniit, mutta kuitenkin ihmeellisen miellyttävät.

"Flo, tässä on neiti Burch", huudahti rouva Hutter iloisen pontevasti. "Glenn Kilbournen tyttö oli matkustanut koko matkan New Yorkista tänne yllättääkseen sulhasensa."

"Ah, Carley, olen hyvin onnellinen saadessani tutustua teihin!" sanoi tyttö hitaasti syvällä äänellään. "Tunnen teidät. Glenn on kertonut minulle teistä."

Jos tämä tervehdys, vaikka se tuntuikin niin suloiselta ja lämpimältä, järkyttikin Carleytä, ei hän ilmaissut sitä merkilläkään. Mutta mumistessaan jotakin vastaukseksi hän tutki kaikella naisen terävyydellään edessään olevia kasvoja. Flo Hutterin iho oli vaalea ja pisamainen, hänen suunsa ja leukansa olivat liian kulmikkaat voidakseen edustaa vienompaa naisellista kauneutta, ja silmät olivat pähkinänruskeat, läpitunkevat, rehelliset ja pelottomat. Hänen tukkansa oli melko paksu ja väriltään vaaleankeltainen, eikä siinä näkynyt hoidon puutteen merkkejä. Carley piti tytön ulkomuodosta ja hänen vilpittömästä tervehdyksestään, vastaten siihen kuitenkin vaistomaisesti kylmemmästi tytön suoran viittauksen vuoksi läheiseen tuttavuuteensa Glennin kanssa.

He opastivat Carleyn suureen arkihuoneeseen ja sitten räiskyvän takkavalkean ääreen, missä he auttoivat häntä riisumaan yltään märät vaatteet. Ja koko ajan he puhelivat huolestuneen ystävällisesti, kuten sellaiset naiset, jotka ovat tottumattomia moniin vieraihin. Sitten rouva Hutter kiiruhti pois valmistamaan kupillisen kuumaa kahvia, Flon jäädessä juttelemaan hänen kanssaan.

"Me luovutamme teille kauneimman huoneemme, jonka kuisti on aivan sen kallion alla, mistä vesi putoaa. Se laulaa teidät uneen. Teidän ei tietystikään tarvitse käyttää tuota kuistissa olevaa vuodetta ennen ilmojen lämpiämistä. Kevät on myöhäinen täällä, ja meillä tulee vielä olemaan rumiakin ilmoja. Satuitte todellakin saapumaan Oak Creekiin vuodenaikana, jolloin se on vähimmän miellyttävä. Mutta muulloin tämä on aina ihana, tämä meidän Oak Creekimme. Tulette kyllä huomaamaan sen."

"Luulenpa aina muistavani ensimmäisen siitä näkemäni vilahduksen ja matkani tänne tuota kallioista tietä pitkin", sanoi Carley heikosti hymyillen.

"Ah, se ei ole mitään siihen verraten, mitä vielä tulette näkemään ja kokemaan", vastasi Flo tieten tahtoen. "Meillä on ollut Idästä kotoisin olevia helläjalkaisia täällä ennenkin. Eikä heidän joukossaan ole milloinkaan ollut ketään sellaista, joka ei olisi ruvennut pitämään Arizonasta."

"Helläjalkainenko? Se ei olisi voinut juolahtaa mieleenikään. Mutta tietysti se on niin", mumisi Carley.

Rouva Hutter palasi kantaen tarjotinta, jonka hän asetti tuolille Carleyn viereen. "Syökää ja juokaa", sanoi hän kuin nämä tehtävät olisivat olleet elämän päähommia. "Flo, kanna sinä hänen tavaransa siihen läntiseen huoneeseen, jonka me aina luovutamme sellaisille erityisille henkilöille, joiden toivomme kiintyvän Lolomiin." Sitten hän heitti lisää puita tuleen ja istuutui Carleyn viereen katsellen häntä säteilevin silmin.

"Ette suinkaan pahastu siitä, että rupeamme nimittämään teitä Carleyksi?" kysyi hän kiihkeästi.

"En todellakaan! Pidän päinvastoin siitä", vastasi Carley tuntien olonsa miellyttäväksi ja kodikkaaksi mielentilastaan huolimatta.

"Katsokaas, meistä tuntuu siltä kuin te ette olisi meille pelkkä vieras", jatkoi rouva Hutter. "Tom – hän on Flon isä – kiintyi Glenn Kilbourneen hänen saapuessaan tänne toista vuotta sitten. Arvailenpa, oletteko lainkaan tiennyt, kuinka sairas tuo sotilaspoika silloin oli... No niin, hän makasi vuoteessa kaksi kokonaista viikkoa tuossa samassa huoneessa, jonka nyt olemme luovuttaneet teille. Minä puolestani luulin, ettei hän siitä enää milloinkaan nousisikaan. Mutta hän nousi ja alkoi parantua. Ja jonkun ajan kuluttua hän rupesi Tomin apulaiseksi. Noin kuusi kuukautta sitten hän ryhtyi keinottelemaan Tomin kanssa lampailla. Hän asui täällä luonamme, kunnes hän rakensi itselleen oman tuvan West Forkiin. Hän ja Flo ovat seurustelleet melko paljon toistensa kanssa, ja luonnollisesti hän on kertonut Flolle teistä. Siitä nyt näette, ettette ole meille mikään vieras. Ja me toivomme, että tuntisitte olevanne täällä ystävien luona."

"Hyvä rouva Hutter", vastasi Carley liikutettuna. "En voi kiittää teitä milloinkaan tarpeeksi ystävyydestänne Glenniä kohtaan. En ole tiennytkään hänen olleen niin sairaan. Hän kirjoitti alussa niin harvoin."

"Hän ei ole varmaankaan milloinkaan kirjoittanut eikä kertonut teille, mitä hän teki sodassa?" sanoi rouva Hutter.

"Ei todellakaan!"

"No niin, kerron sen teille jonakin päivänä, sillä Tom sai vähitellen selville kaiken. Hän kuuli siitä eräältä sotilaalta, joka saapui Flagstaffiin keuhkojensa vuoksi, ja joka oli kuulunut samaan komppaniaan kuin Glennkin. Emme tienneet tuon pojan nimeä hänen oleskellessaan Flagstaffissa, mutta myöhemmin sai Tom senkin selville. John Henderson. Hän oli vain kaksikolmattavuotias ja hyvin hieno poika. Ja hän kuoli Phoenixissä. Koetimme saada häntä tänne, mutta hän ei tahtonut elää toisten armoilla. Hän odotti aina rahoja – jonkinlaista sotakorvausta tahi jotakin sellaista, mutta sitä ei kuulunut. Hän toimi konttoristinakin El Tovarissa jonkun aikaa. Sitten hän tuli Flagstaffiin. Mutta siellä oli liian kylmä ja hän viipyi siellä liian kauan."

"Kylläpä se oli kovaa", vastasi Carley miettiväisesti. Nämä ilmoitukset amerikkalaisten sotilasten kärsimyksistä olivat lisääntyneet näinä viimeisinä kuukausina ja niillä tuntui olevan kummallinen katkera voima painostaa Carleyn mieltä. Hän oli aina koettanut karttaa kaikkea vastenmielistä, ja noiden onnettomien kurjuus oli melkein yhtä järkyttävä kuin joutuminen suoranaiseen tekemiseen tautien ja kaiken saastaisuuden kanssa. Mutta Carleylle oli jo alkanut vähitellen selvitä se tosiseikka, että elämässä voi olla sellaisiakin seikkoja, jotka kaikin mahdollisin tavoin loukkaavat hänen mukavuuttaan ja onneaan ja joille hän ei kuitenkaan voi kääntää selkäänsä.

Flo palasi nyt huoneeseen, ja jälleen Carleyn huomio väkisinkin kiintyi tytön kummallisen vapaaseen käytökseen ja hänen varmuuteensa ja iloisuuteensa, joka suorastaan säteili hänestä.

"Olen sytyttänyt tulen pieneen kamiinaanne", sanoi hän. "Siellä on vettäkin lämpiämässä. Ettekö halua nyt tulla huoneeseenne vaihtamaan vaatteitanne? Te kai tahdotte pukeutua Glennin varalta, vai mitä?"

Carleyn täytyi hymyillä. Tämä tyttö oli todellakin suora ja teeskentelemätön ja jollakin tavoin virkistäväkin. Hän nousi.

"Olette molemmat erinomaisen hyviä ottaessanne minut vastaan kuin ystävän", sanoi hän. "Toivon, etten tuota teille pettymyksiä... Niin, haluan mielelläni parantaa hieman ulkonaista puoltani, ennenkuin Glenn näkee minut... Voinko lähettää sanan hänelle jollakin tavalla – jonkun sellaisen henkilön välityksellä, joka ei ole nähnyt minua?"

"Kyllä. Lähetän sinne Charleyn, erään miespalvelijamme."

"Kiitoksia. Käskekää hänen sanoa Glennille, että täällä on muuan nainen New Yorkista, joka tahtoo tavata häntä tärkeissä asioissa."

Flo Hutter taputti käsiään ja nauroi iloisesti. Hänen iloisuutensa aiheutti Carleylle lieviä tunnonvaivoja. Mustasukkaisuus on oikeudeton ja kalvava tunne.

Carley opastettiin leveitä portaita ja laudoitettua käytävää pitkin erääseen huoneeseen, jonka toinen ovi johti kuistiin. Putoavan veden tasainen hiljainen kohina kantautui hänen korviinsa. Avonaisesta ovesta hän näki kuistin poikki tuon valkoisen putouksen pitsimäisen vesihunnun, joka syöksyi alas muutellen muotoaan niin lähellä, että se näytti koskettavan kuistin paksuihin puukaiteihin.

Huone muistutti telttaa. Sen seinät oli verhottu kankaalla eikä siinä ollut sisäkattoa, mutta rakennuksen katon epätasaisesti veistetyt parrut olivat melko lähellä. Kalusto oli kotitekoinen. Intiaanien valmistama matto peitti lattian. Vuode villaisine puhtaine huopapeitteineen ja pieluksineen näytti houkuttelevalta.

"Tuossako Glenn makasi ollessaan sairaana?" kysyi Carley.

"Niin", vastasi Flo vakavasti, varjon tummentaessa hänen silmiään. "Minun pitäisi kai kertoa teille kaikki siitä, ja jonakin päivänä minä teenkin sen. Mutta te ette saa tulla onnettomaksi nyt... Glenn oli melkein kuolla täällä. Äiti tahi minä emme milloinkaan poistuneet hänen luotaan, koska yhteen aikaan näytti melkein siltä – koska hän yhteen aikaan oli niin sairas."

Hän näytti Carleylle, kuinka pieni kamiina avataan, kuinka sinne työnnetään lyhyitä lastuja ja kuinka peltiä hoidetaan, ja varoitettuaan Carleytä pitämään sitä silmällä, ettei se saisi kuumua liiaksi, hän jätti Carleyn yksikseen.

Carley tunsi olevansa oudolla tuulella. Hänen sydämensä nousi melkein kurkkuun joka kerta hänen ajatellessaan Glennin tapaamista, mikä oli tapahtuva niin pian, mutta sehän ei tuntunut hänestä lainkaan oudolta. Hänestä tuntui hyvin vaikealta selvitellä näitä epämääräisiä harvinaisia ajatuksia. Kaikki tämä erosi niin suuresti hänen tavallisesta elämästään. Ja hän oli sitäpaitsi väsynytkin. Mutta nämä selitykset eivät riittäneet. Hänen rintaansa pisti ja se johtui kai siitä, että Glenn Kilbourne oli maannut sairaana tässä pienessä huoneessa erään toisen tytön eikä Carley Burchin hoidossa. "Olenko minä mustasukkainen?" kuiskasi hän. "En." Mutta hän tunsi sydämessään valehtelevansa. Nainen ei voi olla olematta mustasukkainen sellaisissa olosuhteissa sen paremmin kuin estää verensä sykintää. Carley oli kuitenkin iloinen, että Flo Hutter oli ollut siellä, ja hän tulisi aina olemaan kiitollinen hänelle siitä.

Carley riisuutui ja puettuaan ylleen kampauspuseronsa hän tyhjensi matkalaukkunsa ripustaen vaatteensa verhon taakse nauloihin. Sitten hän paneutui lepäämään aikomatta lainkaan nukkua, mutta huoneen tuoksussa oli kummallista taikavoimaa, kuten pihkapitoisessa ulkoilmassakin ja mukavassa vuoteessa, mutta erittäinkin vesiputouksen hiljaisessa nukuttavassa ja lirisevässä kohinassa. Hän nukkui. Kun hän heräsi, oli kello jo viisi. Tuli kamiinassa oli sammunut, mutta vesi oli vieläkin lämmintä. Hän peseytyi ja pukeutui melko huolellisesti, mutta kuitenkin yhtä nopeasti kuin tavallisesti kotonaankin, pannen ylleen valkoisen puvun, koska Glenn oli aina pitänyt enimmän siitä väristä. Mutta se ei ollut varmastikaan mikään sellainen puku, jota voidaan pitää maalaistalon vetoisissa kylmissä huoneissa ja käytävissä. Hän kietoikin ympärilleen lämpimän suojahuivin, jonka kirkkaanväriset juovat sopivat hyvin hänen hiuksiinsa ja tummiin silmiinsä.

Koko ajan hänen pukeutuessaan ja ajatellessaan tuo putoavan veden pehmeä kohiseva ääni tuntui tunkeutuvan hänen lävitseen. Oleskellessaan Lolomi Lodgessa hän ei hereillään ollessaan ja tuskinpa nukkuessaankaan voinut hetkeksikään täydellisesti vapautua siitä. Se kidutti häntä epämääräisesti, olematta silti vastenmielistä. Hän meni kuistiin. Tuossa pienessä alkoovissa oli vuode ja yksinkertainen tuoli. Hänen yläpuolellaan laskeutuivat katon kuoritut parrut muutamien jalkojen päähän hänen päästään. Hänen täytyi nojautua kuistin kaiteen yli voidakseen katsoa ylös. Viheriä ja punainen kallioseinämä kohosi kohtisuorasti tavattoman lähellä. Vesiputous tuli näkyviin ensin muutamassa halkeamassa, missä seinämä oli murtunut, ja sitten se putosi kimallellen sileiden paikkojen yli vähentyäkseen eräässä halkeamassa tipoiksi ja sitten äkkiä syöksyäkseen esille ohuena valkoisena huntuna.

Kuistilta avautuva näköala rajoittui puiden välisiin kujanteihin ja rotkon vastakkaiseen seinään. Kuinka hän tässä kodissa olikaan sisään suljettu ja muureilla ympäröity!

"Kesällä voisi ehkä parin viikon oleskeleminen täällä tuntua miellyttävältäkin", puheli Carley itsekseen, "mutta asua täällä aina. Taivas varjelkoon! Ihminenhän voisi yhtä hyvin maata haudassa."

Alemmasta kuistista kuuluvat raskaat askeleet ja erään miehen ääni panivat Carleyn sydämen sykkimään nopeammin. Olikohan Glenn siellä? Muutamien jännittävien hetkien kuluttua hän myönsi erehtyneensä. Hänen verensä kohina ja harvinainen polttava kiihko, jota hän ei ollut tuntenut pitkiin aikoihin, eivät kuitenkaan haihtuneet hänen laskeutuessaan portaita pitkin laudoitettuun lämpiöön. Kuinka tämän rakennuksen ylin osa olikaan harmaa ja latomainen! Mutta portaitten päästä katsottuna teki suuri arkihuone iloisen vastavaikutuksen. Siellä oli lämpimiä värejä, muutamia mukavia keinutuoleja, kirkasvaloinen lamppu ja avonainen takka, joka jo yksinäänkin olisi karkoittanut päivän apean harmauden.

Muuan kookas korderoivaatteihin ja kaulussaappaihin pukeutunut mies tuli Carleytä vastaan. Hänellä oli sileiksi ajellut kasvot, jotka olisivat voineet olla kovat ja ankarat, ellei hymy olisi lieventänyt niitä, ja vain vilkaisu hänen silmiinsä ilmaisi Carleylle niiden muistuttavan Flon silmiä.

"Olen Tom Hutter ja olen todellakin iloinen saadessani toivottaa teidät tervetulleeksi Lolomi Lodgeen, neiti Carley", sanoi hän. Hänen äänensä oli syvä ja kaikuva. Hänen olennossaan oli luontevuutta ja voimaa, ja puristus, jonka hän soi Carleyn kädelle, oli miehen, joka ei kursaile tervehtiessään ihmisiä. Carley, jonka huomiokyky oli terävä, piti hänestä heti tuntien hänessä voimakkaan persoonallisuuden. Hän tervehti Hutteria vuorostaan kiitellen häntä hänen hyvyydestään Glenniä kohtaan. Carley tietysti odotti, että Hutter olisi sanonut jotakin hänen sulhasestaan, mutta Hutter ei sanonut mitään.

"No niin, neiti Carley, ellette pahastu, voin ilmoittaa teille, että te olette kuvaannekin kauniimpi", sanoi Hutter. "Ja se on jo paljon, se. Kaikki tämän seudun lammaspaimenet ovat käyneet tirkistämässä kuvaanne, saamatta siihen tietystikään keneltäkään lupaa."

"Tunnen itseni äärettömästi imarrelluksi", nauroi Carley.

"Me iloitsemme tulostanne", sanoi Hutter vaatimattomasti. "Olen juuri itsekin palannut kotiin Idästä – Chicagosta ja Kansas Citystä. Muutin Arizonaan Illinoisista neljäkymmentä vuotta sitten ja tämä oli ensimmäinen matkani sinne sen jälkeen. En ole vielä saanut henkeäni oikein takaisin. Ajat ovat muuttuneet, neiti Carley. Ajat ja ihmiset."

Rouva Hutter kiiruhti huoneeseen keittiöstä, missä hänellä nähtävästi oli ollut tärkeitä puuhia. "Taivas varjelkoon!" huudahti hän lämpimästi kohottaen käsivartensa nähdessään Carleyn. Hänen ilmeensä oli todellakin imarteleva, mutta silti sellainen kuin hän olisi ollut hieman loukkautunut. Sitten tuli Flo huoneeseen. Hänen yllään oli yksinkertainen harmaa puku, jonka helma ulottui hänen kenkiensä pitkiin varsiin saakka.

"Carley, älkää välittäkö äidistä", sanoi hän. "Hän tarkoittaa vain sitä, että teidän pukunne on ihastuttava. Ja niin se on minunkin mielestäni... Mutta kuulkaahan nyt. Näin juuri Glennin tulevan tänne tietä pitkin."

Carley riensi avoimelle ovelle pikemmin kiireesti kuin arvokkaasti. Hän näki erään pitkän miehen lähestyvän, ja jokin miehen olennossa näytti hänestä tutulta. Se oli hänen kävelynsä – tuo suora ja pysty asento, jossa oli vielä jotakin sotilaallista. Hän tunsi Glennin. Ja kaikki hänen sisimmässään tuntui rupeavan horjumaan. Hän näki Glennin kulkevan tien poikki ja kääntyvän taloa kohti. Kuinka hän olikaan muuttunut! Ei, tämä mies ei ollut Glenn Kilbourne. Tämä mies oli päivettynyt, harteikas, huonosti puettu, romuluinen ja muissakin suhteissa aivan erilainen kuin hänen muistamansa Glenn. Mies lähti kiipeämään kuistin portaita ja Carley näki hänen kasvonsa, vaikka häntä itseään ei voitukaan huomata. Niin – Glenn sieltä sittenkin tuli! Kuuma veri kohisi vapauduttuaan pistelevästi hänen suonissaan. Pyörähtäen pois hän peräytyi oven taakse seinää vasten kohottaen varoittavasti sormeaan Flolle, joka seisoi lähimpänä. Hän näki silloin Flo Hutterin silmissä jotakin omituista ja hämmentävää, minkä nainen voi tulkita vain yhdellä tavalla.

Kookas olento himmensi oviaukon, tuli huoneeseen ja pysähtyi.

"Flo, kuka ja missä hän on?" aloitti hän huohottaen. Hänen äänensä, tuo niin tuttu, mutta kuitenkin syvempi ja käheämpi, kantautui Carleyn korviin, kuin jokin vaistomaisesti ikävöity. Hänen ruumiinsa oli niin reipastunut, ettei Carley tuntenut sitä. Hänen kasvonsakin olivat uskomattomasti muuttuneet, ei säännöllisiin piirteihin, jotka olivat olleet niiden pääviehätys, vaan poskien ääriviivoihin, kalpeaan ihoon ja surulliseen ilmeeseen nähden. Carleyn sydän paisui ilosta. Hän oli toivonut kiihkeämmin kuin mitään muuta tuon surullisen jäykän toivottomuuden haihtumista hänen kasvoistaan. Senvuoksi kärsivätkin nyt hänen pidättyväisyytensä ja välinpitämättömyytensä, joista hän oli niin ylpeä, haaksirikon.

"Glenn, katsohan toki, kuka täällä on!" huusi hän äänellä, jota hän ei olisi saanut vakavaksi henkensäkään pelastamiseksi. Tämä kohtaaminen ylitti hänen odotuksensa.

Glenn käännähti ympäri huudahtaen epäselvästi. Hän näki Carleyn. Sitten – huolimatta siitä, kuinka järjetön ja vaativainen Carleyn ikävä oli ollut, se tuli tyydytetyksi.

"Sinäkö!" huudahti Glenn rientäen hänen luokseen loistavin kasvoin.

Enemmän kuin Glennin tapaamisesta johtuva ilo ja enemmän kuin tuo hänen naissydäntään täydellisesti tyydyttävä varmuus, että häntä vieläkin rakastettiin, pulppusi Carleyn sisimmästä esille jotakin syvää, outoa ja täydellistä, mikä vapisutti häntä sydänjuuria myöten. Siinä ei ollut itsekkäisyyttä lainkaan, vaan kiitollisuutta Jumalalle ja tälle Lännelle, joka oli tehnyt Glennin terveeksi.

"Carley, en voinut mitenkään arvata vierasta sinuksi", sanoi Glenn vapauttaen hänet kovasta syleilystään, mutta päästämättä häntä sentään irti.

"Niin, Glenn – minähän tässä olen – kaikki se, mitä sinä olet jättänyt jäljelle minusta", vastasi Carley värisevällä äänellä koettaen järjestää vapisevilla käsillään epäjärjestykseen saatettua tukkaansa. "Sinä – sinä suuri lammaspaimen! Sinä Goliat!"

"En ole milloinkaan elämässäni joutunut niin suunniltani", sanoi Glenn. "Muuan newyorkilainen nainen haluaa tavata teitä!... Nainen olit tietysti sinä, mutta en sittenkään voinut uskoa sitä. Carley, olit äärettömän hyvä tullessasi tänne."

Hänen tummien silmiensä hellä ja lämmin katse vaivasi jollakin tavoin Carleytä. Se tuntui hänestä todellakin yhtä uudelta ja kummalliselta kuin kaikki muutkin Glenniin liittyvät seikat. Miksi hän ei ollut matkustanut Länteen ennemmin? Hän erosi Glennistä mennen kauemmaksi ja koettaen saada takaisin tavallisen tyyneytensä. Flo Hutter seisoi takan ääressä katsellen tuleen. Rouva Hutter katseli säteilevin silmin Carleytä.

"No, mennään nyt syömään illallista", sanoi hän.

"Neiti Carley ei varmaankaan saata syödä nyt Glennin tulisen syleilyn jälkeen", sanoi Tom Hutter venytellen. "Olin hieman huolissani, koska Glennin paino on puolessa vuodessa lisäytynyt seitsemälläkymmenellä naulalla eikä hän tunne voimiaan."

"Seitsemälläkymmenelläkö naulalla?" huudahti Carley iloisesti. "Luulin häntä raskaammaksi."

"Carley, sinun pitää suoda minulle anteeksi kiihkeyteni", sanoi Glenn. "Olen niin tottunut lampaihin. Tarkoitan, että keritessäni lampaita pitää minun pidellä niitä kiinni."

Kaikki nauroivat, ja niin saatettiin kaikki tuossa tuokiossa jälleen kuntoon. Carley huomasi hetkisen kuluttua istuvansa pöydässä Flota vastapäätä. Tytön kasvojen kuultava kalpeus alkoi hitaasti lämmetä. Hänen rehelliset kirkkaat silmänsä kohtasivat Carleyn katseen eikä niillä ollut mitään salattavaa. Ja tällä hetkellä hän alkoi kunnioittaa tätä Lännen tyttöä ja pitää hänestä vilpittömästi. Jos Flo Kutterista tulisi hänen kilpailijansa, tulisi hänestä ainakin rehellinen sellainen.

Vähän ajan kuluttua illallisen jälkeen Tom Hutter viittasi Carleylle ja sanoi "menevänsä yleisistä periaatteellisista syistä nukkumaan." Rouva Hutterinkin mieleen juolahti äkkiä joitakin tehtäviä, joita hänen oli toimitettava muualla, ja Flo sanoi tyyneen suloiseen tapaansa hieman rohkeasti ja kiusoitellen: "Te kaksi haluatte varmaankin kuherrella."

"Flo, Idän tytöt ovat jo liian uudenaikaisia voidakseen mukautua sellaiseen", sanoi Glenn.

"Kuinka ikävää! Minä en ainakaan ymmärrä, kuinka rakkaus voisi milloinkaan muuttua vanhanaikaiseksi... hyvää yötä, Glenn. Hyvää yötä, Carley."

Flo seisoi hetkisen pimeiden portaitten juurella, missä lampunvalo sattui häntä kasvoihin. Carleyn mielestä ne näyttivät suloisilta ja vakavilta, ilmaisten vaistomaista ikävää, mutta ei kateutta. Sitten hän riensi portaita ylös häviten näkyvistä.

"Glenn, onko tuo tyttö rakastunut sinuun?" kysyi Carley suoraan.

Hänen hämmästyksekseen Glenn purskahti nauruun. Milloin hän oli kuullutkaan Glennin nauravan? Se värisytti häntä, ärsyttäen häntä sentään hieman.

"Ellei tuo ollut sinun tapaistasi, niin ei mikään!" huudahti Glenn. "Sinun ensimmäiset sanasi jäätyämme kahdenkesken. Se palauttaa Idän mieleeni, Carley."

"Ehkä sen muisteleminen ei olekaan niin pahaksi simalle", vastasi Carley. "Mutta kerro nyt minulle, onko hän rakastunut sinuun?"

"Hyvänen aika, ei varmastikaan!" vastasi Glenn. "Mutta kuinka minä voisinkaan vastata sellaiseen kysymykseen? Se pani minut vain nauramaan, siinä kaikki."

"Hm! Muistan vielä nekin ajat, jolloin kauniin tytön hakkaileminen ei sinusta tuntunut lainkaan vastenmieliseltä. Sinä kiusasit sillä minua äärettömästi ennen kihlaustamme", sanoi Carley.

"Nuo entiset ajat! Kuinka kaukana ne tuntuvat jo olevankaan!... Carley, tuntuu todellakin ihmeelliseltä saada katsella sinua."

"Mitä sinä pidät puvustani?" kysyi Carley keimaillen.

"No niin, nuo muutamat hetaleet, joista se on koottu, ovat kauniit", vastasi Glenn hymyillen. "Olen aina pitänyt sinusta enimmän valkoisissa. Muistitko sinä sen?"

"Kyllä, ja juuri sinun varaltasi minä hankinkin tämän puvun. Enkä minä aio ilahduttaa sillä milloinkaan muita kuin sinua."

"Sama vanha keimailija – sama vanha iankaikkinen naisellisuus", sanoi Glenn melkein surullisesti. "Sinä tiedät, milloin sinä näytät mykistyttävältä... Mutta, Carley, pukusi kuosi tahi pikemminkin kuosittomuus pakottaa minut ajattelemaan, etteivät naisten puvut ole muuttuneet paremmiksi. Ne ovat todellisuudessa huonompia kuin pari vuotta takaperin Pariisissa ja myöhemmin New Yorkissa. Mihin te naiset vihdoinkin vedätte rajan?"

"Naiset ovat aina vallitsevan kuosin orjia", vastasi Carley. "En voi kuvitellakaan sitä, että hyvin pukeutuvat naiset voisivat milloinkaan vetää rajaa mihinkään, jos vain kuosin vaatimukset jatkuvat näin."

"Mutta välittäisivätkö he siitä niin paljon, jos heillä vain olisi paljon työtä ja lapsia?" kysyi Glenn miettiväisesti.

"Glenn! Työtä ja lapsiako nykyaikaisella naisella? Hyvänen aika, sinähän vallan uneksit!" sanoi Carley nauraen.

Carley näki hänen tuijottavan miettiväisesti hehkuviin hiiliin, ja kun hän katsoi Glenniin, käsitti hänen nopea aavistuskykynsä Glennin mielessä tapahtuneen hienon muutoksen. Se muutti Glennin kasvot ankarammiksi. Carley voi tuskin uskoa sitä, että hänen edessään oli entinen Glenn Kilbourne.

"Tule lähemmäksi tulta", sanoi Glenn siirtäen tuolin hänelle. Sitten hän heitti muutamia halkoja hehkuville hiilille. "Sinun pitää varoa vilustumista täällä, missä korkeus tekee kylmän vaaralliseksi. Eikä tuo pukusi suojele sinua ollenkaan."

"Glenn, meille riitti ennen vanhaan yksikin tuoli", sanoi Carley viekkaasti seisoessaan hänen vieressään.

Mutta Glenn ei vastannut hänen vihjaukseensa, ja hieman loukkautuneena Carley istuutui tarjotulle tuolille. Sitten alkoi Glenn kysellä kaikkea nopeasti. Hän halusi kiihkeästi kuulla uutisia kotoa, omaisistaan ja vanhoista ystävistään, mutta Carleyn ystävistä hän ei näyttänyt välittävän ollenkaan. Carley sai kertoa väsymättä ainakin tunnin, ennenkuin hän sai hänen nälkänsä tyydytetyksi. Mutta kun hänen vuoronsa tuli tehdä kysymyksiä, muuttuikin Glenn pidättyväiseksi.

Hän oli saanut alussa kokea melko kovaa tultuaan tänne Länteen, mutta sitten oli hänen terveytensä alkanut vahvistua, ja heti kun hän oli jaksanut ruveta työskentelemään, oli hänen tilansa muuttunut nopeasti paremmaksi ja nyt hän jo voi suoriutua asioista melko hyvin. Glennin selvä haluttomuus uskoutua hänelle loukkasi Carleytä. Glennin kasvojen voimakas ilme, joka oli kuin pronssiin siselöity; hänen ankarat kiinteät huulensa ja leukansa, joka työntyi esille laihana ja kulmikkaana; hänen silmiensä tyyni naamioitu ilme; hänen ruskeiden käsiensä karkea iho, joka kertoi niin kovasta työstä – nämä kaikki seikat tekivät toisenlaisen vaikutelman kuin hänen lyhyet itseään koskevat huomautuksensa. Hänen vaaleanruskeassa tukassaan oli ohimoiden kohdalla muutamia harmaita hiuksia. Glenn oli vain seitsemänkolmattavuotias, mutta näytti kuitenkin kymmentä vuotta vanhemmalta. Tarkastellessaan häntä näin entisten vuosien muistot mielessään Carleyn oli pakko myöntää pitävänsä hänestä äärettömästi paljon enemmän tällaisena. Hän näytti koetellulta, ja jokin oli tehnyt hänestä miehen. Oliko se johtunut Glennin rakkaudesta häneen vaiko sotapalveluksesta, oliko se sodan, elämäntaistelujen vaiko palanneen terveyden ansiota? Vai pitikö hänen kiittää siitä tätä raakaa inhoittavaa Länttä? Carley tunsi olevansa sisimmässään mustasukkainen tälle viimeiselle mahdollisuudelle. Hän pelkäsi tätä Länttä. Hän luuli rupeavansa vihaamaan sitä. Hänellä oli sen verran naisellista ounastuskykyä, että hän tiesi Flo Hutterin sellaiseksi tytöksi, joka oli otettava huomioon. Carley ei kuitenkaan tahtonut vieläkään myöntää itselleen sitä, että tämä vaatimaton ja ennakkoluuloton Lännen tyttö oli hänen kilpailijansa. Carleyn ei tarvinnut ajatella sitä tosiseikkaa, että miehet olivat hemmoitelleet hänet pilalle. Hän ei siis mistään turhamaisuudesta kieltänyt sitä, että Flo Hutter voisi olla hänen kilpailijansa.

Keskustelu laimeni vähitellen, hiljaisuudeksi ja se sopikin vallan mainiosti Carleylle. Hän tarkasteli Glenniä, kun tämä katsoi miettiväisesti tulen ambranvärisiin liekkeihin. Mitä hänen mielessään liikkuikaan? Carleyn entinen neuvottomuus palasi. Ja sen mukana ilmestyi outoa pelkoakin, jota hän ei voinut tukahduttaa. Istuessaan siinä Glennin vieressä hän tunsi ikävöivän ja intohimoisen rakkautensa kiihtyvän joka hetki. Glennin vilpitön ilo, kun hän näki hänet ja hänen rakkautensa voimakas ja melkein hurja ilmeneminen olivat koskettaneet johonkin vastaavaan tähän saakka suljettuun puoleen hänessä. Ellei näitä kieltämättömiä tosiseikkoja olisi ollut, olisi Carley ollut suunniltaan pelosta. Ne tyynnyttivät hänet tehden hänen mielensä silti paljon tyytymättömämmäksi.

"Carley, vieläkö sinä tanssit?" kysyi Glenn hetkisen kuluttua kääntäen miettiväiset silmänsä häneen.

"Tietysti. Pidän tanssista enkä minä paljon muuta ruumiinliikuntoa saakaan", vastasi hän.

"Ovatko tanssit muuttuneet jälleen?"

"Soitto on varmaankin syynä tanssien muuttumiseen. Jazzia aletaan suosia. Ja ennen muuta suuri yleisö tanssii nyt foxtrottia kaikin mahdollisin tavoin."

"Eikö valssia ollenkaan?"

"En muista tanssineeni sitä kertaakaan viime talvena."

"Onko tuo jazzi jonkinlaista inhoittavaa irlantilaista jigiä?"

"Glenn, se on yleisön valtasuonen kuumeista sykintää", vastasi Carley. "Miellyttävä valssi samoin kuin tuo juhlallinen menuettikin olivat muodissa noina aikoina, jolloin ihmiset mieluummin levähtivät kuin kiiruhtivat."

"Kuinka säälittävää se onkaan!" sanoi Glenn. Sitten hetkisen kuluttua, kohdistaen katseensa jälleen tuleen, hän kysyi liiankin ylimalkaisesti: "Ahdisteleeko Morrison vieläkin sinua?"

"Glenn, en ole iällä pilattu enkä vielä naimisissa", vastasi Carley nauraen.

"Et todellakaan. Mutta jos sinä olisitkin naimisissa, ei se merkitsisi mitään Morrisonille."

Carley ei voinut huomata katkeruutta eikä mustasukkaisuutta hänen äänessään. Hän ei olisi ollut pahoillaan, vaikka hän olisikin huomannut kumpaakin. Hän ymmärsi kuitenkin Glennin huomautuksesta sen verran, että häneen suhtautuminen tulisi olemaan vaikeampaa kuin milloinkaan ennen. Mitä hän oli tehnyt ja sanonut saatuaan aikaan sen tuloksen, että Glenn oli vetäytynyt takaisin kuoreensa, muuttunut luotaan työntäväksi, persoonattomaksi ja vieraaksi? Hän ei ollut enää lainkaan rakastajan kaltainen. Mitä kohtalon ivaa se olikaan, joka pani hänet ikävöimään hänen suutelojaan ja hellyydenosoituksiaan kiihkeämmin kuin milloinkaan ennen, hänen katsellessaan tuleen ja puhellessaan kuin jollekin tuttavalle ja näyttäessään surulliselta ja kaukaiselta? Vai kuvitteliko hän vain sitä? Vain yhdestä ainoasta asiasta hän sai varmuuden sillä hetkellä: ettei ylpeydestä milloinkaan tulisi hänen liittolaistaan.

"Glenn, katsohan tänne", sanoi hän siirtäen tuolinsa aivan hänen tuolinsa viereen ja ojentaen hänelle hennon ja valkoisen vasemman kätensä, jonka nimetöntä sormea koristi kimalteleva timantti.

Glenn puristi hänen kätensä omaansa hymyillen hänelle. "Niin, Carley, tämä on kaunis ja pehmoinen pieni käsi. Mutta minä pitäisin siitä luullakseni enemmän, jos se olisi jäntevä ja ruskea, ja karkea hyödyllisen työn vaikutuksesta."

"Sellainenko kuin Flo Hutterin käsi?"

"Niin."

Carley katsoi ylpeästi häntä silmiin. "Ihmiset ovat syntyneet eri asemiin. Kunnioitan pientä Lännessä kasvanutta ystävääsi, Glenn, mutta voisinko minä pestä ja lakaista, lypsää lehmiä ja hakata halkoja ja tehdä kaikkea muuta tuollaista?"

"Luulen, ettet sinä voisi", myönsi Glenn naurahtaen lyhyesti.

"Tahtoisitko sinä minun kykenevän siihen?" kysyi Carley.

"Sitä on niin vaikea sanoa", vastasi Glenn rypistäen kulmiaan. "Tiedän tuskin sitä itsekään. Se on luullakseni sinun itsesi vallassa. Mutta jos sinä tekisit sellaista työtä, etkö silloin olisi onnellisempi?"

"Onnellisempiko? Hyvänen aika, Glenn, olisin paljon onnettomampi! Mutta kuulehan nyt. En tahtonut näyttää sinulle paljasta kaunista ja hyödytöntä kättäni, vaan kihlasormustani."

"Ah, niinkö? Entä sitten?" jatkoi Glenn hitaasti.

"En ole milloinkaan ottanut sitä pois sormestani sinun New Yorkista lähtösi jälkeen", sanoi Carley hellästi. "Sinä annoit sen minulle neljä vuotta sitten. Muistatko sinä sitä? Täytin silloin kaksikolmatta vuotta. Sanoit sen maksaneen sinulle kahden kuukauden palkan."

"Sen se maksoikin", vastasi Glenn hieman leikillisesti.

"Glenn, sota-aikana ei ollut hyvinkään vaikeata käyttää tätä sormusta niinkuin kihlasormusta pitääkin käyttää", sanoi Carley käyden vakavammaksi. "Mutta sodan ja erittäinkin sinun matkasi jälkeen Länteen oli minun sanomattoman vaikea olla uskollinen tämän kihlasormuksen merkitykselle. Kaikissa naisissa voitiin huomata jonkinlaista rappeutumista. Ah, kenenkään ei tarvitse kertoa sitä minulle! Heissä oli! Ja se vaikutti miehiin samoin kuin ajan kaaosmainen henki. New York eli hurjasti tuona vuonna, jolloin sinä olit poissa. Kieltolaki oli vain pilaa. No niin, minäkin juoksentelin, tanssin, pukeuduin hienosti, join, tupakoin ja ajelin autoilla aivan samalla tavalla kuin muutkin luokkaamme kuuluvat naiset. Jokin kiihoitti minua siihen. En levännyt milloinkaan. Kiihoitus tuntui minusta onnelta. Glenn, en aio puolustaa itseäni mitenkään, haluan vain ilmoittaa sinulle, kuinka vaikeissa olosuhteissa minä olin ehdottomasti uskollinen sinulle. Ymmärrä minua. Tarkoitan uskollinen rakkauteen nähden. Kaikesta huolimatta rakastin sinua yhtä paljon. Ja nyt, kun olen luonasi jälleen, tuntuu minusta kuin rakastaisin sinua vieläkin enemmän. Viime kirjeesi huolestutti minua, vaikka en tiedäkään miksi. Mutta minä matkustin tänne Länteen katsomaan sinua, kertomaan sinulle tämän ja pyytämään sinua... Haluatko sinä takaisin tämän sormuksen?"

"En mitenkään!" vastasi Glenn kiihkeästi, tumman punan kohotessa hänen poskilleen.

"Siis sinä rakastat minua?" kuiskasi Carley.

"Kyllä, minä rakastan sinua", vastasi Glenn harkitusti. "Ja huolimatta kaikista puheistasi luultavasti paljon enemmän kuin sinä minua. Mutta sinäkin muiden naisten tapaan teet rakkaudesta ja sen ilmenemismuodoista elämän ainoan tarkoituksen. Carley, minun on täytynyt taistella pelastaakseni ruumiini haudasta ja sieluni helvetistä."

"Mutta, rakkaani, sinähän olet terve nyt?" vastasi Carley vapisevin huulin.

"Niin, olen melkein päässyt läpi."

"Mikä sitten on vialla?"

"Viallako? Sinuun vaiko minuun nähden?" kysyi Glenn katsahtaen häneen terävästi ja arvoituksellisesti.

"Meidän välillämme vain. Siinä on jotakin."

"Carley, sellainen mies, joka on käynyt rajalla, kuten minäkin, saavuttaa harvoin, jos nyt milloinkaan, takaisin onnensa. Mutta ehkä –"

"Sinä peloitat minua!" huudahti Carley istuutuen hänen tuolinsa käsipuulle ja kietoen kätensä hänen kaulaansa. "Voinko minä sille mitään, etten minä ymmärrä sinua? Olenko minä niin surkuteltavan pieni? Glenn, pitääkö minun kertoa sinulle jotakin? Minä kaipaan rakkautta. Minussa ei ole muuta vikaa."

"Carley, sinä olet vieläkin käskevä ja kiehtova tyttö", vastasi Glenn puristaen hänet syliinsä. "Minäkin kaipaan rakkautta, mutta se ei ole minussa piilevä vika. Sinun täytyy itsesi ottaa siitä selko."

"Sinä olet vanha kultainen sfinksi", vastasi Carley.

"Kuulehan nyt, Carley", sanoi hän vakavasti, "kun puhun sinulle hieman tästä, kuhertelemisesta. Älä ymmärrä minua missään tapauksessa väärin. Rakastan sinua. Ikävöin äärettömästi suukkojasi, mutta teenkö minä oikein pyytäessäni niitä?"

"Oikeinko? Emmekö me ole kihloissa ja enkö minä halua antaa niitä?"

"Kunpa minä olisin aivan varma siitä, tulemmeko me menemään naimisiin!" sanoi Glenn hiljaa jännittyneellä äänellä kuin itsekseen.

"Naimisiinko?" huudahti Carley puristaen häntä suonenvedontapaisesti. "Tietysti me menemme naimisiin. Glenn, et suinkaan sinä voi pettää minua?"

"Carley, tarkoitin vain sitä, että sinä tuskin milloinkaan todellisuudessa menet kanssani naimisiin", vastasi Glenn vakavasti.

"Ah, ellet sinä kaipaa muuta varmuutta, Glenn Kilbourne, saat sinä alkaa kuherrella kanssani nyt."

Oli jo myöhäinen Carleyn mennessä huoneeseensa. Hän oli niin hellällä tuulella, niin onnellinen ja kiihkoissaan, mutta kuitenkin levoton, etteivät kylmyys eikä pimeys häirinneet häntä lainkaan. Hän riisuutui pilkkopimeässä kompastuen tuoliin ja vuoteeseen hakiessaan kaikkia tarvitsemiaan tavaroita. Ja tällä tuulella ollessaan tuntuivat hänestä kaikki nämä harvinaiset hommat hauskoilta. Kun hän oli valmis menemään vuoteeseen, aukaisi hän oven katsoakseen ulos. Synkässä pimeydessä näytti vesiputous himmeän keltaiselta. Pehmeä sumu kostutti hänen kasvonsa. Putoavan veden hiljainen kohina tuntui ympäröivän hänet. Kallioseinämän juurella vallitsi läpinäkymätön pimeys, mutta puitten latvojen yläpuolella tuikki suuria tähtiä, ihmeellisen valkoisia, loistavia ja kylmiä, muodostaen terävän vastakohdan taivaan kirkkaalle sinelle. Vesiputouksen kohina sekoittui ehdottomaan hiljaisuuteen, lisäten melkein sitä. Carleytä ei värisyttänyt ainoastaan vilu. Kuinka tämä rotko olikaan autio, hylätty ja piilossa!

Sitten hän kiiruhti vuoteeseen kiitollisena lämpimistä villaisista makuuhuovista. Lihasten höltyminen ja ajatukset panivat hänet tuntemaan verensä kuumuuden, sydämensä sykinnän ja paisumisen ja sisimmässään raivoavan myrskyn. Huoneensa yksinäisessä pimeydessä olisi hän voinut ymmärtää Glenn Kilbournea kohtaan tuntemansa rakkauden omituisesti uudistuneen ja lisäytyneen voiman, jollei hän olisi ollut enemmän kiinnostunut onneensa. Hän oli voittanut hänet takaisin. Hänen olemuksensa ja rakkautensa olivat voittaneet Glennin vastustuksen. Häntä värisytti naisellisen voittonsa suloinen tietoisuus. Kuinka suurenmoinen Glenn olikaan! Hän oli hillinnyt fyysillistä hellyyttään, noita rakkauden yksinkertaisia ilmaisukeinoja, vain senvuoksi, että hän oli pelännyt niiden sopimattomasti kiihoittavan häntä. Hän oli kasvanut monella eri tavalla. Hänen pitää olla varovainen päästäkseen Glennin ihanteitten tasalle. Mitähän nuokin hänen ajatuksensa Flo Hutterin känsettyneistä käsistä oikeastaan merkitsivät? Carley myönsi näet itselleen siinä olevan jotakin vikaa, jotakin käsittämätöntä ja saavuttamatonta, mikä tunki uhkauksensa hänen unelmiinsa tulevasta onnesta. Mutta onko hänen oikeastaan pakko pelätä mitään, niin kauan kuin hän saa oleskella Glennin luona?

Ja kuitenkin askarruttivat hänen aivojaan itsepäisesti ja hämmentävästi seuraavat kysymykset: Onko hänen rakkautensa itsekästä? Kiinnittääkö hän huomiotaan Glennin tunteihin? Onko hän sokea jollekin, minkä Glenn näkee? Huominen päivä ja ylihuominen ja kaikki muutkin seuraavat päivät lupasivat hänelle iloista seurustelua Glennin kanssa, ja kuitenkin ne tuntuivat olevan täynnä vakavia huolien aiheita hänelle, taisteluita, koettelemuksia ja sellaisia opetuksia, jotka antaisivat hänen elämälleen sisältöä.

III

Carley heräsi johonkin huoneesta kuuluvaan kolinaan. Raotettuaan unisia luomiaan hän näki Flon olevan polvillaan pienen kamiinan ääressä sytyttämässä tulta.

"Hyvää huomenta, Carley", sanoi hän venytellen. "Nyt on hyvin kylmä. Tänään sataa varmaan vielä luntakin, mikä on hyvin ikävää, koska te olette täällä. Totelkaa neuvoani ja pysykää vuoteessanne, kunnes tuli syttyy palamaan."

"En aio mukautua mihinkään sellaiseen", sanoi Carley urhoollisesti.

"Me pelkäämme teidän vilustuvan", sanoi Flo. "Tämä on korkealla merenpinnan yläpuolella sijaitsevaa erämaata ja kevät on täällä vain silloin, kun aurinko paistaa. Mutta se paistaa vain vilahduksittain näinä päivinä. Tämä on todellakin kuin talvea. Olkaa niin ystävällinen ja pysykää vielä vuoteessanne."

"No niin, siihen ei tarvitakaan suurta itsekieltäymystä", vastasi Carley laiskasti.

Flo poistui varoittaen häntä mennessään, ettei hän antaisi kamiinan kuumua tulipunaiseksi. Ja Carley lepäsi kääriytyneenä lämpimiin huopapeitteihin peläten nousta vuoteesta tähän kylmään alastomaan huoneeseen. Hänen nenäänsä paleli, ja kun sitä paleli, se oli näet hyvin tarkka ilmapuntari ja lämpömittari, tiesi Carley pakkasta olevan ilmassa. Hän piti enemmän kesästä. Höyryllä lämmitetyt huoneet ansarikukkineen eivät todellakaan olleet totuttaneet Carleytä alkuperäisiin olosuhteihin. Hänen kiivas luonteensa kapinoi kuitenkin hieman kaikkia noita olettamuksia vastaan, että hän voi ehkä vilustua ja tuntea itsensä onnettomaksi näissä puutteellisissa olosuhteissa. Carley nousi. Kun hänen paljas jalkansa astui paljaalle lattialle navajolaisen maton asemesta, luuli hän astuneensa kylmälle kivelle. Ja huolimatta kamiinasta ja kuumasta vedestä oli hän, päästyään pukeutumisensa puoliväliin, puoleksi paleltunutkin. "Joku näyttelijä sanoi kerran, että Lännessä maataan ulkona", sanoi Carley kalisevin hampain. "Hän ei ollut niin kovin väärässä, uskokaa vain minua."

Carley ei ollut todellisuudessa milloinkaan maannut ulkona. Hänen luokkaansa kuuluvat ihmiset pelasivat golfia, ratsastivat, ajelivat autoilla ja asuivat joskus jokihotelleissa, mutta eivät lähteneet milloinkaan vastenmielisille retkille. Adirondackin talot ja hotellit olivat yhtä lämpimät ja ylelliset kuin Carleyn oma kotikin. Hän kaipasi nyt monia seikkoja.

Ja hänen ruumiinsa oli varmasti heikko. Voidakseen lopettaa kenkiensä nauhoittamisen täytyi hänen ponnistaa suunnattomasti tahtoaan tuntien todellisia tuskia. Koska hän oli sopinut Glennin kanssa siitä, että hän tulisi vieraisille hänen tupaansa, oli hän pukenut ylleen kävelypuvun. Hän arvaili, oliko pakkasella mitään tekemistä vesiputouksen kohinan huomattavassa hiljenemisessä. Ehkä osa vedestä oli jäätynyt samoin kuin hänen sormensakin.

Carley meni alakerran arkihuoneeseen, koettamattakaan hillitä kiihkoaan päästä avonaisen takan ääreen. Flo ja hänen äitinsä olivat huvitetut hänen kärsimättömyydestään. "Te pidätte vielä tästä pistävästä ilmasta totuttuanne siihen", sanoi rouva Hutter, mutta Carley uskalsi epäillä sitä. Kun hän oli kokonaan lämmennyt, huomasi hän olevansa niin nälissään, että se oli vallan tavatonta häneen nähden, ja hän nautti suunnattomasti aamiaisestaan. Sitten olikin jo aika lähteä tapaamaan Glenniä.

"Ilma on melko kylmä tänä aamuna", sanoi Flo. "Te tarvitsette sormikkaat ja villapuseron."

Varustauduttuaan niillä Carley kysyi, kuinka hän voisi löytää West Fork-rotkon.

"Se on tien varrella vähän matkan päässä", vastasi Flo. "Muuan oikealle puolelle suuntautuva korkeaseinäinen kapea rotko. Te ette voi kulkea väärään."

Flo saatteli häntä kuistin portaille saakka. Muuan kummallisen näköinen mies kulki juuri sivu kirves olallaan.

"Tuolla on Charley", sanoi Flo. "Hän opastaa teitä." Sitten hän kuiskasi: "Hän on joskus hieman sekaisin päästään. Muuan hevonen potkaisi häntä kerran maailmassa. Mutta enimmäkseen hän on viisas."

Kuultuaan Flon huudon mies pysähtyi nauraen. Hän oli pitkä, laiha ja veltto likaisiin kengänvarsiin tukittuine sinisine suojapukuineen ja kellertävine kasvoineen, joissa ei ollut partaa eikä piirteitä. Hänen otsansa oli hieman kupera ja sen alla tuijottivat ruskeat miettiväiset silmät, jotka toivat Carleyn mieleen erään koiran, jonka hän oli kerran omistanut.

"Tästä ei tule mikään kaunis päivä", huomautti Charley koettaen sovittaa askeleensa Carleyn askelten mukaisiksi.

"Mistä te sen tiedätte?" kysyi Carley. "Sehän näyttää kirkkaalta ja kauniilta."

"Tämä aamu on niin pilvinen ja aurinkokin piiloutuu pilvien taakse. Me saamme piakkoin lunta."

"Tuntuvatko teistä pahat ilmat ikäviltä?"

"Minustako? Minulle se on aivan samantekevää, mutta pidän kuitenkin enimmän niin kylmistä ilmoista, että voin viettää yöni suuren nuotion ääressä."

"Minäkin pidän suurista nuotioista."

"Oletteko te milloinkaan viettänyt yötänne ulkona?" kysyi Charley.

"En sillä tavalla kuin te tarkoitatte", vastasi Carley.

"Sepä vahinko, Se tulee tuntumaan teistä ikävältä alussa", jatkoi Charley ystävällisesti. "Pari vuotta takaperin oli täällä muuan helläjalkainen tyttö, jolla oli täällä ikävät oltavat. Kaikki laskivat leikkiä hänen kustannuksellaan, paitsi minua, ja tekivät hänelle kaikenlaisia kepposia. Ja hän puolestaan pisti aina jalkansa niihin. Olin oikein pahoillani hänen vuokseen."

"Te olitte hyvin ystävällinen tehdessänne poikkeuksen", mumisi Carley.

"Varokaa Tom Hutteria, ja Flokin voi vallan mainiosti virittää ansoja teille. Hän pitää esimerkiksi hyvin paljon sulhasestanne. Olen nähnyt heidän seurustelevan toistensa kanssa melko paljon."

"Niinkö?" kysyi Carley rohkaisevasti.

"Kilbourne on paras mies, mitä milloinkaan on sattunut eksymään Oak Creekiin. Autoinkin häntä tuvan rakentamisessa. Me olemme metsästelleetkin hieman yhdessä. Oletteko te milloinkaan ollut metsällä?"

"En."

"Siinä tapauksessa te olette menettänyt monta huvia. Tytöt pitävät erittäinkin kalkkunoiden metsästämisestä, koska niissä linnuissa on niin herkullinen liha. Vanhat kukot ovat aloittaneet soitimensa jo. Vien teidät metsästämään niitä, jos vain haluatte."

"Kyllä minä haluan."

"Tuolla voidaan helposti pyydystää taimeniakin hieman myöhemmin", sanoi Charley viitaten virtaan. "Mutta vesi on vielä liian korkealla. Pidän West Forkista kaikkein enimmän. Olen saanut sieltä muutamia tavattoman suuriakin."

Carley oli huvitettu ja kiinnostunut. Hän ei voinut sanoa Charleyn näyttäneen minkäänlaisia merkkejä sekapäisyydestään hänelle. Hänen oli vaikea hillitä haluaan taivuttaa hänet puhumaan enemmän Flosta ja Glennistä. Hetkisen kuluttua he saapuivat tien mutkaan vastapäätä sitä taloa, jonka Carley oli nähnyt eilen, ja hänen puhelias saattajansa pysähtyi siihen.

"Te lähdette nyt kulkemaan tuota tietä", sanoi hän viitaten siihen, "ja seuraatte sitä aina West Forkiin saakka. Näkemiin ja älkää nyt unhottako sitä, että meidän pitää lähteä yhdessä metsästämään kalkkunoita."

Carley hymyili kiitokseksi ja poikettuaan polulle hän lähti kävelemään reippaasti kiinnittäen nyt huomionsa ympäristöön. Rotko oli laajentunut ja puro viheriöine ja valkoisine viidakkoineen oli kääntynyt vasemmalle. Hänen oikealla puolellaan näytti rotkon seinämä kohoavan yhä korkeammalle. Hän ei voinut nähdä sitä selvästi, koska puiden latvat olivat tiellä. Tie vei hänet erään vaahtera- ja sykomoorimetsikön läpi muutamalle puistomaiselle penkereelle, joka kääntyi oikealle seinämää kohti. Carley huomasi äkkiä halkeaman tuossa punaisessa seinässä. Se oli tuo jyrkkä West Forkin rotko. Millainen kapea punaseinäinen holvikäytävä se olikaan! Suuret männyt levittivät pitkiä kyhmyisiä oksiaan hänen yläpuolelleen. Tuuli humisi hiljaa niiden latvoissa puhallellen ruskeita neulasia kevyesti ilmaan. Carley kääntyi esiintyöntyvässä nurkkauksessa ja pysähtyi suurenmoisen näytelmän vaikutuksesta, Hänestä näytti aivan siltä kuin vuoren seinämä olisi työntynyt hänen ylitseen. Se oli tämän rotkon läntinen sivu, joka oli niin korkea, että Carleyn oli pakko taivuttaa päänsä taaksepäin voidakseen nähdä sen laidan. Hän antoi hämmästyneen katseensa laskeutua tuon peloittavanpunaisen seinämän juurelle ja kohota senjälkeen hitaasti ylös jälleen. Hänen katseensa ei näyttänyt käsittävän tätä kallioilmiötä. Se näytti mailin korkuiselta. Sen jylhää jyrkänteen laitaa reunustavat muutamat puut olivat kuin lyhyitä keihäslatvaisia teräsharmaata taivasta vasten kuvastuvia pensaita. Siinä oli penkereitä, luolia, kerrostumia, halkeamia, kuiluja, esiintyöntyviä punaisia reunoja, keltaisia rapautuneita kallioita, viheriän kasviston peittämiä askelmia, pensaitten täyttämiä loukkoja, jylhiä niemekkeitä, joissa jokunen mänty kasvoi vaarallisen lähellä laitaa, ja sileitä seinämiä, joiden varjoisat sivut olivat ainakin tuhannen jalan korkuiset – kaikki nämä yksityiskohdat saivat vähitellen muodon Carleyn hämmentyneen katseen edessä, kunnes koko tuon äärettömän suuren vuoren julkisivu esiintyi hänen edessään kaikessa omituisessa villissä suurenmoisessa rosoisuudessaan ja kauneudessaan.

"Arizona! Ehkä hän tarkoitti juuri tätä", mumisi Carley. "En olisi milloinkaan voinut uneksiakaan mistään tällaisesta... Mutta se asettaa minut kokonaan varjoon ja musertaa minut! En voisi ikinä saada hetkeäkään rauhaa sen juurella."

Se lumosi hänet. Siinä oli luoksepääsemättömiä penkereitä, jotka ahdistivat hänen mieltään oudolla lujuudellaan. Kuinka ihmeellistä olisikaan kiivetä sinne ja levähtää siellä, jos se vain olisi mahdollista! Mutta vain kotkat voivat päästä sinne. Maailmassa on siis olemassa sellaisiakin paikkoja, joihin eivät ihmisten saastuttavat kädet voi ulottua. Nuo tummat luolat näyttivät salaperäisen mahtavilta tuijottaessaan epämääräisesti alempana sijaitsevaan maailmaan. Nuo rapautuneet kalliot, nuo luhistuvat penkereet ja kaikki nuo nojautuvat kivilohkareet uhkasivat vyöryä jymisten alas tuulen mukana. Kuinka syvältä ja pehmeältä niiden punainen väri näyttikään kaikkea viheriätä vastaan! Kuinka suurenmoisesti noiden jättiläismäisten askelmien kohtisuorat jylhät sivut kohosivatkaan korkealle! Carley huomasi ihmettelevänsä niitä voimia, jotka olivat raa'asti, väkivaltaisesti ja mahtavasti muovailleet tämän muistomerkin.

"No niin, sinä vanha Viidennen Puistokadun juoksentelija!" huusi muuan iloinen ääni. "Jos pihani takaseinä kykenee jo noin kiinnostamaan sinua, miten mahtanetkaan innostua nähdessäsi Värillisen Erämaan, saadessasi kiivetä Sunsetin huipulle ja katsella Suuren Rotkon pohjaa."

"Ah, Glenn, missä sinä olet?" huusi Carley katsellen kaikkialle ympärilleen. Mutta Glenn oli kauempana. Hänen äänensä kaiku oli pettänyt Carleyn. Hetkisen kuluttua hän huomasi Glennin seisovan vähän matkan päässä erään puron takana, jota hän ei ollut ennen nähnyt.

"Jatka vain matkaasi!" huusi Glenn. "Haluan nähdä, kuinka sinä hyppelet kiveltä kivelle."

Carley riensi lähemmäs sileän ja matalan punakivirinteen juuritse virtaavan puron rannalle. Sen kirkas vesi virtasi nopeasti, se oli syvä toisissa ja matala toisissa paikoissa, muodostaen valkoisia pyörteitä niiden kivien ympärille, jotka oli nähtävästi heitetty siihen ylikulkua varten. Carley peräytyi säikähtyneenä.

"Glenn, en voi mitenkään suoriutua siitä!" huusi hän.

"Tule vain, sinä Alpeille kiipeilijä!" kiusoitteli Glenn. "Annatko sinä Arizonan säikähdyttää itseäsi?"

"Tahdotko sinä, että minä putoaisin veteen ja vilustuisin?" huusi Carley toivottomana.

"Carley, jalot naiset voivat ehkä kulkea nykyaikaisen elämän pahojen paikkojen poikki astumalla oman varmuutensa porraskiville", jatkoi Glenn hieman ivallisesti. "Muutamat lyhyet askeleet eivät varmaankaan ole sinulle ylivoimaisia."

"Kuulehan nyt, toisteletko sinä Tennysonia vai kiusaatko sinä vain minua?" kysyi Carley.

"Kultaseni, Flo voisi tulla yli ummessa silmin."

Tämä pisto kannusti Carleyn toimintaan. Glenn puhui leikkiä, mutta siinä oli sentään hieman tottakin. Sydän kurkussa Carley astui ensimmäiselle kivelle ja seisoessaan siinä suunnitteli hyppyjä kiveltä kivelle. Kerran aloitettuaan tuntui hänestä aivan siltä kuin hän olisi pudonnut mäkeä alas. Hän horjui, räiskäytteli vettä, lipsahteli ja suoritettuaan pisimmän hypyn kiveltä rannalle hän kaatui Glennin syliin. Tämän suutelot karkoittivat pois hänen pelkonsa ja suuttumuksensa.

"Koira vieköön! En luullut sinun milloinkaan uskaltavan koettaakaan sitä!" sanoi Glenn nähtävästi hyvin mielissään. "Olin melkein varma siitä, että saisin kantaa sinut yli, eikä se minusta olisi tuntunut lainkaan vastenmieliseltä."

"En neuvoisi sinua turvautumaan tällaisiin keinoihin enää uhmataksesi minua", vastasi Carley.

"Sinullahan on ylläsi sievä kävelypuku", sanoi Glenn ihaillen. "Arvailin juuri äsken pukusi laatua. Pidän enemmän siitä, että naiset käyttävät lyhyitä hameita housujen asemesta. Sota se hullaannutti kauniimman sukupuolen käyttämään housuja."

"Se hullaannutti sen paljoon muuhunkin", vastasi Carley. "Sinä ja minä emme tule milloinkaan näkemäänkään sitä aikaa, jolloin naiset ovat jälleen saavuttaneet tasapainonsa."

"Olen samaa mieltä kanssasi", vastasi Glenn.

Carley työnsi kätensä hänen käsivartensa mutkaan. "Ystäväni, haluan huvitella tänään. Älä puhu minulle enää sanaakaan muista naisista... Vie minut pieneen harmaaseen, Länteen rakentamaasi kotiin. Vai onko se harmaa?"

Glenn nauroi. "Hyvänen aika, kyllä se on melko harmaa! Hirret ovat hieman aisautuneet."

Glenn opasti hänet kallioiden välitse kiemurtelevalle polulle, joka polveili neulasmattoja pitkin suurten hiljaisten leveäoksaisten mäntyjen juuritse lähemmäksi tuota jylhää vuorenseinämää, jonka punaisten kallioiden vieritse puronen virtasi kummallisesti loristen ja kumeasti kohisten ja jonka juurella auringonsäteet eivät voineet lainkaan vaikuttaa sen kosteaan kylmään hämärään, ja sitten suloisesti tuoksuvan metsän läpi jälleen auringonpaisteeseen ja puron leveämmän kohdan poikki vähitellen kohoavalle juhlallisia mäntyjä kasvavalle rinteelle, ja vihdoin pienelle tuvalle, jonka julkipuoli oli länttä kohti.

"Täällä sitä nyt ollaan, kultaseni!" huudahti Glenn. "Nyt me pian näemme, millaista ainesta sinä olet."

Carley oli ihmeissään. Hänen ääretön kiinnostuksensa tukahdutti hänessä kaiken huumorintajun tällä hetkellä. Kun hän näki tämän tuvan, jonka Glenn oli rakentanut omin käsin, lisäytyi hänen kiinnostuksensa.

Glennin mökissä oli vain yksi noin viidentoista jalan levyinen ja parinkymmenen jalan pituinen huone. Kuorittujen hirsien välissä oli kovaksi kuivunutta punaista savea. Sen pieni ikkuna sijaitsi ovea vastapäätä. Eräässä nurkassa oli paalujen varaan kiinnitetty vuode, jonka huopapeitteiden alta pisti esille viheriöitä männynhavuja. Lattia oli ladottu säännöttömästi toistensa viereen sijoitetuista latteista kivistä, joiden välistä näkyi monessa kohti paljas maa. Avoin takka oli nähtävästi liian suuri, mutta sen paljas suuruus ja palavat halot ja hehkuvat kekäleet vetosivat voimakkaasti Carleyhin. Sen reunustana oli huonosti veistetty lankku, joka muodosti kunniapaikan Carleyn valokuvalle. Sen yläpuolella riippui pyssy hirvensarvista. Carley keskeytti tässä tarkastelunsa suudellakseen Glenniä ja viitatakseen valokuvaan.

"Sinä et olisi voinut ilahduttaa minua mitenkään enemmän."

Takan vasemmalla puolen riippui laudakoilla varustettu kömpelö astiakaappi nauloista ja siinä oli mustuneita patoja ja pannuja, muuan pitkävartinen kasari ja vesisoikko. Glennin pöytä oli oikea mestariteos. Sen kaatumista ei kenenkään tarvinnut pelätä. Se oli tehty neljästä maahan isketystä paalusta, joihin oli naulattu pari leveää lautaa. Siinä oli kieltämättömiä merkkejä siitä, että se oli hangattu huolellisesti puhtaaksi. Siellä oli pari oksista valmistettua matalaa tuolia, joiden istuimet oli peitetty villaisilla lampaannahoilla. Huoneen oikeassa nurkassa oli sievä pinollinen kirveellä pilkottuja halkoja ja sen takana riippuivat satula, loimi, suitset ja kannukset. Vanha hattu oli pistetty satulannastaan. Korkeammalla seinällä riippui lyhty ja köysinippu, jota Carley luuli suopungiksi. Muutaman laudakon alla, jolla oli matkalaukku, riippui joitakin karkeita työvaatteita.

Carley totesi, että hänen valokuvansa ja matkalaukku olivat ehdottomasti ainoat fyysilliset todisteet Glennin yhteydestä Idän elämään. Sillä oli kuvaamaton vaikutus Carleyhin. Mitä hän olikaan odottanut? Sitten tutkittuaan huonetta vielä kerran hän alkoi ahdistaa Glenniä kysymyksillä. Glennin oli pakko näyttää hänelle ulkopuolella sijaitseva lähde ja pieni lavitsa vateineen ja saippuoineen. Nähdessään hänen likaisen pyyheliinansa hän kohotti käsivartensa kauhusta. Hän istuskeli tuoleilla ja lepäili vuoteessa. Hän penkoi Glennin astiakaapin sisustaa ja heitteli halkoja tuleen. Sitten vihdoin, tyynnytettyään hakemis- ja kyselemishalunsa, hän istuutui tuolille ja katsoi Glenniin peläten, ihaillen ja epäillen.

"Glenn, oletko sinä todellakin asunut täällä?" huudahti hän.

"Muutin tänne jo viime syksynä ennen lumen tuloa", vastasi Glenn hymyillen.

"Lumenko? Satoiko täällä luntakin?" kysyi Charley.

"Kyllä. Se sulki minut tänne yhdeksi viikoksi."

"Miksi sinä valitsit tämän yksinäisen paikan? Tämähän on niin kaukanakin Lodgesta", sanoi Carley hitaasti.

"Halusin oleskella yksinäni", vastasi Glenn lyhyesti.

"Sinä tarkoitat tämän olevan jonkinlaisen tilapäisasunnon?"

"Carley, nimitän tätä kodikseni", vastasi Glenn ja hänen äänessään oli sellaista hiljaista voimakasta suloa, jota Carley ei ollut milloinkaan ennen kuullut.

Se vaiensi hänet hetkiseksi. Hän meni ovelle katselemaan tuota korkealle kohoavaa seinämää, joka nyt näytti hänestä ihmeellisemmältä ja peloittavammalta kuin milloinkaan ennen. Kyyneleet sumensivat hetkisen kuluttua hänen silmänsä. Hän ei ymmärtänyt tunnettaan, vaan häpesi sitä ja koetti salata sitä Glenniltä. Hänen ja Glennin välillä oli todellakin jotakin peloittavasti vinossa eikä syy ollut Glennin. Tämä tupanen, jota Glenn sanoi kodikseen, antoi hänelle sellaisen järkytyksen, jonka analysoimiseen hän tarvitsisi aikaa. Vihdoin hän kääntyi Glennin puoleen sanoen hänelle jotakin iloisesti. Hän koetti karkoittaa mielestään tuon heräävän tunteen, että tämä maankamaraan kyhätty rakennus, tämä alkuperäinen asunto, vaikutti kuvaamattoman voimakkaasti hänessä piilevään johonkin, jonka olemassaoloa hän ei ollut aavistanutkaan. Takan paljaat kivetkin näyttivät huutavan hänelle jostakin kaukaisesta menneisyydestä ja palaneen puun voimakas suloinen tuoksu tunkeutui hänen luittensa ytimeen. Kuinka vähän hän tunsikaan itseään! Mutta hänellä oli tarpeeksi järkeä ymmärtääkseen sen, että hänessä piili todellinen nainen, ja sen avulla voivat puiden ja kivien, maan ja tulen aiheuttamat vaikutelmat synnyttää hänessä noita tunteita, joita kuluneet vuosisadat olivat jättäneet hänelle perinnöksi.

Glenn koetti pari kolme kertaa epäröiden ja Carleyn mielestä hieman vetoavasti ruveta puhumaan työstään täällä Lännessä. Mutta Carley halusi seurustella jonkin aikaa hänen kanssaan keskustelematta lainkaan tällaisista vastenmielisistä aiheista. Hän oli jo ennakolta päättänyt olla pitämättä hänen työstään. Hänen tarkoituksensa oli alussa ollut ryhtyä heti taivuttamaan Glenniä palaamaan takaisin Itään hänen kanssaan tahi ainakin tulemaan sinne myöhemmin joksikin ajaksi, mutta tämä kömpelö hirsimaja oli saanut hänet muuttamaan mieltä. Hän tunsi, ettei kiiruhtaminen tässä asiassa ollut paikallaan.

"Glenn Kilbourne, minähän kerroin sinulle, miksi olen tullut tänne Länteen katsomaan sinua", sanoi hän vilkkaasti. "Koska olet yhä vielä uskollinen Idästä kotoisin olevalle tytöllesi, täytyy sinun huvittaa häntä hieman, ennenkuin ryhdyt juttelemaan liikeasioista."

"Hyvä on, Carley", vastasi Glenn nauraen. "Mitä haluaisit tehdä? Olen varannut sinulle koko päivän. Toivoisin, että nyt olisi jo kesäkuu. Ellet silloin mielly West Forkiin, et ole lainkaan hyvä tyttö."

"Glenn, minä rakastan ihmisiä enkä paikkoja", vastasi Carley.

"Sen tiedän. Ja siitä piirteestäsi en pidä. Mutta älkäämme riidelkö. Mitähän tekisimme?"

"Jospa kuljettaisit minua ympäri tienoota, kunnes olen nälkäinen. Sitten voimme palata tänne ja sinä saat laittaa minulle päivällisen."

"Suurenmoista! Tiedän sinun olevan melkein suunniltasi uteliaisuudesta. No niin, ehkäpä valmistan sinulle hyvänkin yllätyksen, hyvä neiti."

"No lähdetään sitten", kehoitti Carley.

"Otanko mukaan pyssyni vai ongenvapani?"

"Et saa ottaa mukaasi muuta kuin minut", vastasi Carley. "Mitä hupia on tytöllä sellaisesta miehestä, joka metsästelee tahi kalastelee?"

He lähtivät matkalle käsikädessä. Puoli taivasta oli vinhasti kiitävien harmaiden pilvien peitossa. Toinen puoli oli sininen, mutta sitäkin lähestyi hitaasti tumma myrskyä ennustava pilviverho. Kuinka ilma olikaan kylmää! Carley oli jo pannut merkille, että ilma aina viileni auringon piiloutuessa näkyvistä. Glenn opasti hänet muuatta polkua pitkin purolle, missä hän tyynesti nosti hänet syliinsä ja nähtävästi hyvin helposti kantoi hänet puron poikki suudellen häntä monta kertaa, ennenkuin laski hänet maahan.

"Glenn, sinä olet niin taitava tässä työssä, että otaksun sinun saavan harjoitusta siinä silloin tällöin", veikisteli Carley.

"Eikö mitä, mutta sinä olet niin kaunis ja suloinen, ja aivan samanlainen kuin neljä vuotta sitten. Se vie minut takaisin niihin aikoihin."

"Kiitoksia. Kuinka kiltti sinä oletkaan!... Olen iloinen, jos tämä retkemme vie meidät usein puron rannalle."

Ilmassa oli jo kevään vilpoista elähdyttävää voimaa, mutta se ei ollut kyennyt vielä luomaan vehreyttä maahan eikä puihin. Vain pumpulipuissa oli hieman orastavaa vihannuutta. Pitkä ruoho oli kuivunutta ja valkoista, ja vain sen juurilla näkyi pieniä viheriöitä lehtiä. Suuret sananjalat olivat lakastuneita ja kahisivat repaleisina tuulessa. Pieniä ja harmaita palkokaarnaisia tukkulehväisiä ja piikkioksaisia puita Glenn sanoi seetreiksi, ja vaikka ne olivatkin kummallisen näköisiä, Carley melkein piti niistä. Ne olivat luokseen laskevia eivätkä niin majesteettisia ja korkeita kuin männyt. Ne tuoksuivatkin suloiselta, ja niiden parhain puoli oli se, että ne hieman suojelivat heitä kylmältä tuulelta. Carley levähteli usein. Suuret kalliot, jotka olivat vyöryneet rotkoon ylhäältä, kiinnostivat häntä, erittäinkin silloin, kun aurinko sattui hetkiseksi pilkistämään pilvien raosta kirkastaen niiden värit. Hänestä oli hauskaa kävellä kaatuneiden mäntyjen runkoja pitkin, Glennin kulkiessa maassa hänen rinnallaan ja pidellessä häntä kädestä. Carley etsi turhaan kukkia ja lintuja. Hän ei nähnyt muita eläviä olentoja kuin tammakoita, jotka uiskentelivat kauniissa kirkkaissa lammikoissa ja joihin Glenn kiinnitti hänen huomionsa. Tapa, millä nuo suuret harmaat kalliot kallistuivat puroon päin kuin juomaan menevät naudat; viettävien rinteiden alla sijaitsevat pimeät luolat, joissa vesi kohisi niin kumean ivallisesti; matalat keihäsmäiset harmaat kasvit, jotka muistuttivat satavuotisia olioita ja joita Glenn nimitti mescal-kaktuksiksi, niiden suoran ja pitkän huilumaista kukkaa kannattavan kuihtuneen varren mukaan; kapeat kuilut kohtisuorine punaisine seinämineen, joiden äyräiltä vesi syöksyi esille ambranvärisinä putouksina heittelehtien, vyöryen ja laulaen solisevaa säveltään – kaikki tämä tehosi Carleyhin yhtä voimakkaasti kuin muutkin tämän villin maan nähtävyydet, lumoten hänet hetkiseksi.

Mutta Glennin rotko muuttui yhä jylhemmäksi, autiommaksi ja suurenmoisemmaksi. Carleyn oli lopulta pakko siirtää tarkkaavaisuutensa rotkon pohjan tutuista esineistä noihin ylhäisiin ja saavuttamattomiin korkeuksiin. Erotus tuntui hänestä kummalliselta. Tuo läheinen, johon hän voi koskettaa, jos hän vain tahtoi, ja jota hän voi katsella, tuntui sulautuvan hyvin hänen tajuntaansa. Mutta nuo taivasta vasten kuvastuvat kullanväriset jyrkänteet, nuo säröiset kalliot, nuo kotkien huiput ja nuo korkeat kaukaiset kimaltelevat seinämät, joihin jumalien tuulet olivat kirjoittaneet sotatarunsa – ne ahdistivat mieltä, koska ihminen ei milloinkaan voinut saada niitä valtaansa. Carley oli usein katsellut Alppeja kuten katsellaan kuuluisia tauluja. Hän oli ihaillut ja hyväksynyt ne, ja unhottanut ne sitten. Mutta tämän rotkon seinämät eivät vaikuttaneet häneen sillä tavalla. Ne tuottivat hänelle epämääräisiä pettymyksiä, joiden laatua hän ei voinut määritellä. Tarkoittivatko ne vain sitä, että hänen oli katseltava, tarkattava, haaveiltava, etsittävä, yritettävä, kestettävä ja löydettävä? Ne pakottivat hänet ajattelemaan tätä äärettömän suurta maailmaa, sen suunnatonta ikää ja sen mykistävää salaperäisyyttä, ja jotakin vielä sen lisäksi.

Uhkaava myrsky pimitti taivaan, harmaat kiitävät pilvet peittivät rotkon laidat näkyvistä ja pitkät sade- ja räntäkuurot alkoivat huuhdella rotkoa. Tuuli alkoi humista männyissä niin kovasti, että se vaimensi puron kohinan. Ilma muuttui hyvin äkkiä purevan kylmäksi. Carley oli unhottanut sormikkaansa tupaan eikä hänen taskuistaan ollut käsien suojaksi. Glenn vei hänet erääseen suojaiseen loukkoon, missä muuan ylempää esiintyöntyvä kallio ja nuori mäntymetsikkö suojelivat heitä tuulen voimalta. Siellä Carley istui kylmällä kalliolla painautuneena Glenniä vasten ja vajoten vähitellen tilaan, jonka hän tiesi surkuteltavaksi. Mutta Glenn ei ainoastaan näyttänyt tyytyväiseltä, vaan vieläpä onnelliseltakin. "Tämä on suurenmoista", sanoi hän. Hänen takkinsa oli auki, kätensä paljaat ja hän kuunteli ja katseli myrskyn raivoa ilmeisen ihastuneesti. Carley ei olisi tahtonut mitenkään näyttää hänelle heikkouttaan, minkävuoksi hän alistui kohtaloonsa tuntien sormensa jäätyvän jääksi ja tunteellisen nenänsä hitaasti ja tuskallisesti kohmettuvan.

Myrsky lakkasi kuitenkin, ennenkuin Carleyn mieli tyyten kerkesi masentua. Hän pysytteli Glennin rinnalla, kunnes liikunto lämmitti hänen verensä. Jokaisen pienenkin rinteen nouseminen tuotti hänelle hengenahdistusta. Rotkossa oli kyllä riittävästi ilmaa, mutta jostakin syystä hän ei voinut saada sitä tarpeekseen. Glenn huomasi sen sanoen sen johtuvan korkeudesta. Kun he pääsivät takaisin majaan, oli Carley hikinen, jäykkä, nälissään ja hengästynyt. Kuinka tämä pikku tupa avonaisine takkoineen nyt tuntuikaan mukavalta! Nähdessään tuvan nyt tässä uudessa valossa Carleyn oli pakko tunnustaa itselleen, ettei se sittenkään ollut mikään niin erittäin ikävä paikka.

"Ensin hyvä tuli ja sitten mainio päivällinen", ilmoitti Glenn sellaisen henkilön tapaan, joka tietää tehtävänsä.

"Voinko auttaa sinua?" kysyi Carley.

"Et tänään. En tahdo vielä kuunnella neuvojasi talousaskareissa."

Carley ei ollut lainkaan pahoillaan siitä, että hän näin pelastui näyttämästä taitamattomuuttaan. Hän katseli Glenniä hyvin uteliaasti ja kiinnostuneesti. Ensin Glenn heitti sylillisen halkoja hehkuville hiilille.

"Minulla on liikkiötä ja lampaanlihaa omasta takaa", ilmoitti Glenn tärkeänä. "Kumpaa haluat?"

"Omastako takaa? Mitä sillä tarkoitat?" kysyi Carley.

"Kultaseni, sinä olet aina elänyt niin humussa ja sumussa, että sinä et tiedä mitään näistä kotoisista ja välttämättömistä askareista. Tarkoitan, että minulla on täällä sellaisten sikojen ja lampaitten lihaa, jotka olen itse kasvattanut, s.o. liikkiötä ja lampaanreittä. Kumpaa haluat?"

"Liikkiötä", sanoi Carley epäröiden.

Glenn ryhtyi pitemmittä puheitta reippaaseen toimintaan, minkä jokaista eri vaihetta Carley katseli tarkasti. On aina huvittavaa katsella, kun miehet valtaavat jonkin naisille kuuluvan alan. Mutta saisiko hän nähdä vielä jotakin muutakin. Glenn nähtävästi tiesi, mitä hän tahtoi, koska kaikki hänen liikkeensä olivat nopeita ja päättäväisiä. Hän latoi pöydälle pusseja, astioita, säkkejä, pannuja ja muita tarpeita. Sitten hän kohensi leimahtelevaa tulta asettaen ristiin muutamia halkoja. Sen jälkeen hän haki ulkoa soikollisen vettä, pesuvadin, pyyheliinan ja saippuan. Sitten hän kaivoi esille pari kummallisen näköistä pientä rautapataa, joissa oli raskaat kannet. Kumpaankin pataan oli kiinnitetty rautainen sanka. Hän irroitti kannet asettaen sitten molemmat padat tuleen hehkuville hiilille. Kaadettuaan vettä vatiin hän ryhtyi pesemään käsiään. Sitten hän otti esille suuren pannun täyttäen sen puoleksi jauhoilla eräästä säkistä. Siihen hän lisäsi jästipulveria ja suolaa. Carleylle oli opettavaista katsella, kuinka hän haroi näppärillä sormillaan jauhoja. Sen jälkeen hän polvistui tulen ääreen ja nostettuaan pois toisen rautapadan koukkupäisellä kepillä hän alkoi pyyhkiä sen sisäpuolta ja sivellä sitä sitten rasvalla. Lopetettuaan sen työn hän veti kepillään lähemmäksi kasallisen hehkuvia hiiliä asettaen padan niille. Hän veti toisenkin padan pois tulesta jättäen sen kuitenkin liedelle.

"Kylläpä sinä tuijotat!" kiusoitteli hän Carleytä vilkaisten äkkiä häneen. "Enkö luvannut valmistaa sinulle yllätyksiä?"

"Älä välitä minusta. Tämä on melkein elämäni onnellisin ja hämmentävin hetki", vastasi Carley.

Palattuaan pöydän ääreen Glenn ryhtyi vatkaamaan jotakin suuressa punaisessa astiassa. Hän keskeytti työnsä hetkiseksi katsoen Carleyhin.

"Tyttö, tiedätkö, kuinka piskettejä valmistetaan?" kysyi hän.

"Tiesin sen kouluaikanani, mutta olen nyt jo unhottanut", vastasi Carley.

"Entä osaatko leipoa omenapiirakoita?" kysyi Glenn tiukasti.

"En", vastasi Carley.

"Kuinka sinä sitten toivot voivasi miellyttää miestäsi?"

"Menemällä naimisiin hänen kanssaan, luullakseni", vastasi Carley kuin miettien jotakin arvoitusta.

"Se on ollut yleinen naisten katsantokanta jo monta vuotta", vastasi Glenn viitaten jauhoisella kädellään. "Mutta se ei ole milloinkaan ollut vallankumouksen eikä uranuurtajien naisten ja he juuri ovat olleet kansojen kantaäitejä. Eikä se tule olemaan milloinkaan tulevaisuudenkaan naisten, jos meidän tarkoituksemme on elää."

"Glenn, sinähän aivan raivoat!" huudahti Carley, tietämättä oikein, pitikö hänen nauraa vai pysyä vakavana. "Sinähän puhut nyt nöyryyttävistä talousaskareista."

"Aivan niin. Samoista nöyryyttävistä askareista, joihin suuri amerikkalainen kansa perustaa olemassaolonsa. Tarkoitan työtä ja lapsia."

Carley ei voinut muuta kuin tuijottaa häneen. Glennin luoma silmäys ja hänen kaikuvien sanojensa äkillinen voima ja kiihko olivat ikäänkuin näyttäneet hänelle vilahdukselta Glennin koko sisimmän olemuksen. Hän oli ehkä aloittanut leikillään, mutta lopettanut totisesti. Carley tajusi, ettei hän todellakaan tuntenut Glenniä. Oliko Glenn liittänyt hänetkin arvosteluunsa? Kuumat ja kylmät väreet karmivat hänen selkäänsä. Nähdessään Glennin palaavan työhönsä hänen mielensä huojentui.

Glenn lisäsi seokseen jauhoja ja vettä, ryhtyen sitten vatkaamaan voimakkaasti. Kun taikinan paksuus näytti tyydyttävän häntä, otti hän sitä kourallisen, kieritti sen palloksi, taputteli ja litisteli sen pisketiksi ja pudotti sen sitten pataan, jonka hän oli asettanut sivulle kuumille hiilille. Hän leipoi vielä nopeasti seitsemän tahi kahdeksan uutta piskettiä, asettaen nekin pataan. Sen jälkeen hän laski padan raskaan rautakannen paikoilleen ja nosteli kömpelöllä läkkipellistä valmistamallaan lapiolla hehkuvia hiiliä sen peitteeksi. Sitten hän kuori perunoita ja leikkasi ne viipaleiksi asettaen ne sivulle muutamaan pannuun. Pieni musta kahvipannu, joka oli puolillaan vettä, asetettiin nyt hehkuville hiilille. Tehtyään sen hän ryhtyi käyttelemään suurta raskasta veistä, joka näytti Carleyn mielestä vallan hirvittävältä aseelta, leikaten sillä viipaleita liikkiöstä. Ne hän asetti toiseen pataan, jonka hän jätti peittämättä. Siirrettyään pöydältä syrjään jauhopussin ja muut välineet hän ryhtyi kattamaan sitä kahdelle asettaen sille siniset emaljilautaset ja -kupit, tukevat veitset, haarukat ja lusikat. Hän meni ulos ja toi sieltä hetkisen kuluttua pienen ruukullisen voita. Hän oli nähtävästi säilyttänyt sitä lähteessä tahi jossakin muussa viileässä paikassa. Se näytti kostealta, kylmältä ja kovalta. Sen jälkeen hän tirkisti sen padan kannen alle, missä pisketit olivat paistumassa. Toinen pata sihisi ja höyrysi levittäen herkullisia tuoksuja, jotka tuntuivat Carleystä hyvin miellyttäviltä. Kahvipannukin oli alkanut kiehua. Glenn käänsi liikkiöviipaleet pitkällä haarukalla. Sitten hän asetti pöydälle kolme erisuuruista läkkitölkkiä, joiden Carley otaksui sisältävän sokeria, suolaa ja pippuria. Glenn kiinnitti häneen yhtä vähän huomiota kuin jos häntä ei olisi ollutkaan. Jälleen hän tirkisti piskettipataan. Hän asetti kuumien hiilien laidalle ohuen lautasen, jolle hän huolellisesti siirteli liikkiöviipaleet. Carleyn ei olisi tarvinnut nähdäkään niitä tunteakseen olevansa nälissään; nyt ne herättivät hänessä suorastaan hiukaisevan näläntunteen. Glenn kaatoi perunaviipaleet pataan. Sitten hän kohotti toisen padan kantta paljastaen näkyviin hieman ruskettuneet pisketit, jotka nähtävästi olivat kypsiä, koska hän nosti padan pois hiililtä. Hän käänteli perunaviipaleita kääntelemistään ja pani sitten pari ruokalusikallista kahvia pannuun.

"Carley", sanoi hän kääntyen vihdoinkin tytön puoleen lämpimästi hymyillen, "täällä Lännessä huutaa kokki tavallisesti: 'Tulkaa saamaan osanne!' Vedä tuolisi lähemmäksi."

Ja hetkisen kuluttua Carley huomasi istuvansa kömpelön pöydän ääressä vastapäätä Glenniä, haljenneiden hirsien muodostaessa takaliston ja kirpeän savun karvastellessa hänen silmiään. Vuosia sitten hän oli istunut Glennin kanssa Astorin hillityssä kullanvihreässä valaistuksessa tahi St. Regisin uhkeassa ruokasalissa, mutta tämä ateria oli niin erilainen ja poikkeuksellinen, että sillä tuntui olevan oma tavaton merkityksensä. Jo Glenn yksinäänkin oli katsomisen arvoinen. Milloin ennen hän olikaan ollut tällainen, näin onnellinen saatuaan hänet vieraakseen, tietoisesti ylpeä tästä päivällisestä, jonka hän oli valmistanut puolessa tunnissa, ja häntä niin omituisen tutkivasti katseleva? Se teki tilanteen Carleylle suloiseksi ja merkitykselliseksi, mutta hän oli tarpeeksi nälissään ja päivällinenkin oli tarpeeksi hyvä, niin että tämä hetki jo yksin näistäkin syistä painui lähtemättömästi hänen mieleensä. Hän söi niin paljon, että hän vihdoin oikein häpesi itseään. Hän nauroi sydämellisesti, jutteli yhtämittaa ja veikisteli Glennille. Sitten juolahti äkkiä jotakin hänen herkkään mieleensä.

"Glenn, onko Flo opettanut sinua keittämään?" kysyi hän tiukasti.

"Ei. Olen aina ollut taitava näissä leiriaskareissa. Sitten jouduin täällä tekemisiin erään vanhan miehen kanssa, joka oli mainio kokki. Hän asui täällä luonani jonkun aikaa... Mutta, mitäpä sitten, vaikka Flo olisikin opettanut minua?"

Carley tunsi punastuvansa. "En tiedä, mutta olen kuitenkin iloinen, ettei hän ole opettanut sinua. Toivoisin, ettei kukaan tyttö voisi opettaa sinulle sen enempää kuin minäkään."

"Minä olen siis mielestäsi melko hyvä kokki?" kysyi Glenn.

"Olen nauttinut tästä päivällisestä enemmän kuin mistään muusta ateriasta elämässäni."

"Kiitoksia, Carley", sanoi Glenn iloisesti. "Toivoin voivani hämmästyttää sinua. Olen oppinut täällä tekemään kaikki asiat hyvin. Länsi panee ihmisessä liikkeelle jotakin. Täällä ihminen kestää tahi kaatuu omien käsiensä varassa. Kaupungissa palvelevat tuottajat, kauppiaat ja tarjoilijat ihmisiä rahasta. Ateria on jonkinlainen kauppa. Sillä ei ole minkäänlaista merkitystä. Jos ihmisellä vain on rahaa, ei hänen tarvitse kuolla siellä nälkään. Mutta täällä Lännessä ei raha merkitse juuri mitään. Ihmisen pitää täällä tehdä työtä elääkseen."

Carley nojasi kyynärpäänsä pöytään katsellen Glenniä uteliaasti ja ihaillen. "Hyvä Glenn, olet todellakin ihmeteltävä. En voi sanoakaan sinulle, kuinka ylpeä olen sinusta. Sinä tulit tänne Länteen heikkona ja sairaana, taistelit takaisin terveytesi ja opit olemaan tyytyväinen itseesi! Voiko sen suurempaa saavutusta ollakaan? Se hämmästyttää minua. En ymmärrä sitä ja minun täytyy ajatella. Mutta huolimatta siitä, minä –"

"Mitä?" kysyi Glenn hänen epäröidessään.

"Ah, viis siitä nyt!" vastasi Carley kääntäen nopeasti pois katseensa.

Päivä oli melkein lopussa Carleyn palatessa takaisin Lodgeen. Huolimatta räntäsateesta ja purevasta tuulesta, joka puhalsi häntä kasvoihin hänen ponnistellessaan mäkeä ylös, päivä oli ollut sellainen, ettei hän voisi sitä milloinkaan unhottaa. Glennin huomaavaisuudessa ja rakkaudessa ei ollut mitään toivomisen varaa. Hän oli ollut kaikin puolin avulias ja rakastettava. Ja ellei kiinnitetty huomiota hänen muutamiin sanoihinsa lapsista ja työstä, ei koko aikana oltu puhuttu mitään vakavampaa. Mutta oliko hän itse sitten esiintynyt edukseen? Jokin epämääräinen ja hämmentävä ajatus kolkutti hänen omantuntonsa ovea.

IV

Pari toukokuun alussa sattunutta lämmintä kesäistä päivää saivat herra Hutterin toteamaan miellyttävien kevätilmojen jo alkaneen. Hän arveli sopivan ajan jo koittaneen erämaan ylätasangoille kiipeämiseen ja lammaslaumojen tarkastukseen. Glennin pitäisi tietysti seurata häntä sinne.

"Carley ja minä tulemme mukaan", vakuutti Flo.

"Se on oikein", sanoi Hutter nyökäyttäen hyväksyvästi päätään.

Hänen vaimonsakin oli sitä mieltä, että Carleylle tuskin ilmaantuisi sopivampaa tilaisuutta Sunset-huipun ympärillä sijaitsevien erämaaseutujen katselemiseen. Mutta Glenn näytti epäilevältä.

"Carley, siitä tulee sinulle vaivalloinen matka", sanoi hän. "Olet vielä niin tottumaton ratsastamiseen ja ulkosalla nukkumiseen. Sinun pitäisi totuttautua sellaiseen vähitellen."

"Olen ratsastanut kymmenen mailia tänään", vastasi Carley, "eikä se minusta tuntunut lainkaan rasittavalta." Tässä hän kuitenkin poikkesi hieman ankarasta totuudesta.

"Carley on varmasti terve ja voimakas", vastusti Flo. "Hänen ruumiinsa tulee kyllä kipeytymään, mutta se ei tapa häntä."

Glenn vilkaisi Flohon melko läpitunkevasti. "Minähän voisin ajaa sinne Carleyn kanssa rattailla", sanoi hän.

"Mutta sinä et voi ajaa laavatasankojen poikki etkä kiertääkään niitä. Meidän pitäisi lähettää hevosia pahemmissa paikoissa mailien päähän teitä vastaan. Sinne on mentävä ratsastamalla, jos ollenkaan mennään. Ja ratsastamalla me aiommekin lähteä", sanoi Flo. "Carley on jo voittanut kaikessa tuon Spencerin tytön, joka oli täällä viime kesänä."

"Niin minäkin ajattelen ja toivon. Mutta kai muistat sentään, miten rasittavaa ratsastaminen Long Valleyhin oli neiti Spencerille", vastasi Glenn.

"Miten sitten?" kysyi Carley.

"Hän vilustui ja palellutti nenänsä, sai säärensä nahattomaksi ja ruumiinsa helläksi. Hän sai olla vuoteessa pari päivää. Hän ei näyttänyt suurestikaan pitävän täällä oleskelunsa loppuajasta eikä noussut sen koommin hevosen selkään."

"Ah, siinäkö kaikki, Glenn?" vastasi Carley huolettomasti. "Hyvänen aika, kuvittelin puheesi sävystä neiti Spencerin ratsastuksen aiheuttaneen hänelle aivan erikoista harmia... Kuulehan nyt, Glenn, vaikka minä ehkä olenkin helläjalkainen, en ole sentään mikään velttiö."

"Rakkaani, minä antaudun", vastasi Glenn nauraen. "Olen todella oikein ihastunut. Mutta jos jotakin sattuu tapahtumaan, älä silloin syytä minua. Olen näet aivan varma siitä, että pitkä ratsastusmatka keväällä erämaassa tutustuttaa sinut moniin oman minäsi tuntemattomiin puoliin."

Tästä johtui, että Carley seuraavan päivän iltapuolella huomasi istuvansa aika itsepäisen ja tottelemattoman pienen mustangin selässä ja ratsastavansa ystäviensä jäljessä seetrimetsän läpi erästä Deep Lake-nimistä paikkaa kohti.

Hän ei ollut vielä ehtinyt monta tuntia kestäneestä matkasta huolimatta nauttia lainkaan näköaloista eikä ratsustaan, sillä ensiksikään ei siellä ollut muuta katseltavaa kuin pensasmaisia pieniä surkastuneita seetrejä ja vaaleanruskeita kallioita, ja toiseksi tämä intiaaneilta ostettu poni, jolla hän ratsasti, oli huomannut, ettei Carley ollut taitava ratsastajatar, ja päättänyt käyttää sitä hyödykseen. Carleyn pulmallista tilannetta ei huojentanut liioin sekään, että hän muisti Glennin varoittaneen häntä ottamasta ratsukseen tätä mustangia. Mutta Flo oli hyväksynyt Carleyn valinnan ja herra Hutterkin oli sydämellisesti nauraen mukautunut siihen sanoen: "Annetaan hänen vain ratsastaa mustangilla, koska hän niin haluaa."

Carley oli kysynyt eläimen nimeä siltä nuorelta paimenelta, joka oli satuloinut sen hänelle.

"Sen nimestä ei nyt ole paljonkaan taikaa", sanoi poika nauraen ja raapien päätään. "Me pojat nimitämme sitä tavallisesti Äkäpussiksi!."

"Hm! Kaunis lisänimi!" huudahti Carley. "Mutta Shakespearehan sanoo jokaisen nimen kelpaavan. Tahdon ratsastaa sillä tahi –"

Hänen ei ollut vielä tarvinnut täydentää tätä lausetta. Mutta viiden mailin pituinen ratsastusmatka seetrimetsikön läpi oli saanut hänet jo huomaamaan, ettei tästä retkestä tulisi hänelle mitään huvimatkaa. Äkäpussi oli sipsutellut melko kiltisti, kunnes se pääsi tasaiselle maalle, jossa pitkä vihertävä ruoho aaltoili. Siellä mustangi oli ensin olevinaan nälissään osoittaen tottelemattomuutta ja vihdoin suorastaan vihamielisyyttä. Carley oli kehoittanut, kiskonut suitsista ja komennellut turhaan. Kun hän vihdoin antoi sille potkun kylkeen, hyppäsi se pystyyn jäykin jaloin heittäen hänet korkealle satulasta, ja kun hän putosi satulaan, hyppäsi se jälleen. Hänen saamansa tärähdys tuntui siirtävän jokaisen hänen ruumiinsa luun sijoiltaan. Se teki sitäpaitsi äärettömän kipeää. Hän päätteli nyt, että Äkäpussi oli nähtävästi sellainen hevonen, joka ei siedä kovuutta. Kahmaistessaan suuhunsa tukullisen ruohoa se pysähtyi aina. Carley oli senvuoksi aina jäljessä, seikka, mikä ei sinänsä tuntunut hänestä lainkaan vastenmieliseltä. Ja huolimatta vastustuksestaan Äkäpussilla ei suinkaan näyttänyt olevan halua päästää toisia hevosia kokonaan pois näkyvistä.

Flo odotti usein Carleytä. "Se vain maleksii eteenpäin. Teillä pitäisi olla kannukset, Carley. Taittakaa vitsa ja näpäyttäkää sitä hieman." Sitten hän sivalsi mustangia lautasille suitsenperillä, mikä rangaistus pani Äkäpussin juoksemaan nöyrästi ja reippaasti. Mutta Carley oli varma siitä, ettei eläin välittäisi vähääkään hänen käskyistään. Ja sitten kuin Flon uudistetut ponnistukset ja Glennin sivallukset olivat pakottaneet Äkäpussin nelistämään pari mailia, alkoi Carley huomata, että tätä vastenmielisempää ratsastustapaa tuskin voi kuvitellakaan. Hänen olonsa muuttui yhä pahemmaksi ja tuskallisemmaksi, käyden vihdoin aivan sietämättömäksi. Mutta ylpeys sai Carleyn sietämään sitä, kunnes hän äkkiä luuli saaneensa piston kylkeensä. Tämä kummallinen viiltävä kipu oli varmaankin sitä, mitä Glenn oli nimittänyt "pistoksi" ja mikä on hyvin tavallinen aloittelevilla ratsastajilla. Carley oli vähällä huutaa kivusta. Hän hillitsi mustangin vauhdin kävelyksi ja painautui kumaraan satulassaan, kunnes kivut lakkasivat. Kuinka siunatun huojentavalta se tuntuikaan! Carley tunsi nyt selvästi, miten toista oli ratsastaa kaupungin puistossa kuin täällä erämaassa, ja katui tyhmää valintaansa. Äkäpussi oli kyllä miellyttävän näköinen, mutta ratsastaminen sillä oli kaikkea muuta kuin miellyttävää. Flo oli sanonut sen kulun muistuttavan kiikkutuolin keinuntaa. Tämä Lännessä syntynyt tyttö voi Charleyn, tuon lammaspaimenen, sanojen mukaan tehdä aito arizonalaisia kepposia. Mutta olipa sen asian laita niin tai näin, Äkäpussi näytti nyt haluavan pysytellä muiden hevosten seurassa ja kiihdytti vauhtinsa jälleen raviksi. Carley ei voinut estää sitä siitä. Hänen tilansa muuttui vähitellen hyvin surkeaksi.

Hänen vasen nilkkansa tuntui menneen poikki. Hänen oikea polvensa oli hellä kuin paise. Hänellä oli sitäpaitsi muitakin kipuja, ja silloin tällöin hän pelkäsi sairaalloisesti tuota hirmuista kylkipistoa. Jos se uudistuisi, tiesi hän putoavansa satulasta. Mutta juuri kun hän alkoi tuntea itsensä heikoksi ja toivottomaksi, hidastuttivat edellä kulkevat hevoset vauhtinsa kävelyksi ruvetessaan laskeutumaan erästä rinnettä. Tie kiemurteli syvälle leveään rotkoon, ja Carley sai hieman huojennusta.

Iltapäivä kului myöhäiseksi ja aurinko verhoutui harmaaseen utuun. Hutter ei pitänyt siitä. "Me saamme varmasti ruman ilman", sanoi hän. Mutta Carley ei välittänyt siitä. Sai tulla mitä tahansa, kunhan hän vain pääsisi alas hevosen selästä. Glenn ratsasti hänen viereensä kysyen huolestuneesti hänen vointiaan. "Tämä on elämäni miellyttävin ratsastusretki!" valehteli Carley urhoollisesti, ja hän sai hieman lohtua, kun hän näki tämän vastauksen miellyttäneen Glenniä.

Rotkon takana rupesi seetrejä kasvava erämaa ylenemään ja muuttamaan muotoaan. Puut kävivät suuremmiksi, tuuheammiksi, viheriämmiksi ja kasvoivat lähempänä toisiaan. Niiden välissä oli vaalenneita ruohotäpliä ja ruosteenkarvaisen sammalen peittämiä kallioita. Aukeilla paikoilla kasvoi siellä täällä pieniä kaktuksia ja kirkkaanvärisiä punaisia kukkia, jotka lisäsivät hieman väriä harmaaseen yksitoikkoisuuteen. Glenn viittasi muutamiin vuorenhuippuihin, joiden ympärille oli kokoutunut mustia pilviä. Läntinen taivas oli synkän ja uhkaavan näköinen.

Vihdoin edellä ratsastavat miehet ja kuormajuhdat pysähtyivät muutamaan tasamaastoiseen metsikköön, missä ei ollut korkeita puita. Carley näki puiden välistä kimaltelevaa vettä. Ehkä hänen mustanginsakin näki tahi vainusi sen, koska se alkoi ravata. Carley oli voimiensa, kestävyytensä ja kärsivällisyytensä rajoilla. Hän veti kovasti suitsista hillitäkseen sen vauhtia, mutta kun Äkäpussi osoitti haluttomuutta, potkaisi Carley sitä, ja silloin se tapahtui.

Hän tunsi, kuinka suitset kirposivat hänen kädestään ja kuinka satula paiskasi hänet ilmaan. Kun hän putosi takaisin, sai hän uudestaan tuta tuon ennen kokemansa tärähdyksen.

"Hei!" huusi Flo. "Mustangi aikoo nousta takajaloilleen."

"Pidä kiinni, Carley!" huusi Glenn.

Carley ponnisteli toivottomasti. Mutta Äkäpussi paiskasi hänet pois satulasta. Hän alkoi liukua taakse- ja alaspäin. Pelästyneenä ja raivoissaan Carley koetti pitää kiinni satulasta molemmin käsin ja puristaa mustangin kylkiä polvillaan, mutta toinen hyppy mursi hänen otteensa. Avutonna ja huumautuneena, sydän kurkussa ja heikkona hän liukui yhä taaksepäin, kunnes hän putosi maahan kuin säkki. Äkäpussi lähti sen jälkeen laukkaamaan vettä kohti.

Carley nousi istualleen, ennenkuin Glenn ja Flo ehtivät hänen luokseen. He olivat nähtävästi huolissaan hänen vuokseen, mutta silti valmiita purskahtamaan nauruun. Carley tiesi, ettei hän ollut loukkautunut, ja hän oli sitäpaitsi niin iloinen päästessään pois mustangin selästä, että hän itsekin oli melkein valmis nauramaan.

"Tuo peto on saanut sopivan nimen", sanoi hän. "Se heitti minut satulasta maahan muitta mutkitta. Ja minä olin luultavasti hyvin papusäkin näköinen."

"Carley, et suinkaan vain ole loukkautunut?" kysyi Glenn levottomana auttaessaan häntä pystyyn.

"En ruumiillisesti, mutta tunteitteni puolesta."

Silloin Glenn alkoi nauraa sydämellisesti, ja Hutterkin yhtyi siihen. Flo näytti kuitenkin osaavan hillitä tunteensa. Carleyn mielestä hän näytti hieman omituiselta.

"Sanoitteko sen nousseen takajaloilleen?" kysyi Carley.

"Ah, se ei tehnyt juuri sitäkään, koukisti vain selkäänsä muutamia kertoja", vastasi Flo ja nähdessään, kuinka Carley alkoi suhtautua asiaan, hän purskahti iloiseen nauruun. Charley, tuo lammaspaimen, nauroi myös, ja muutamat toiset miehet kääntyivät syrjään nytkähtelevin hartioin.

"Naurakaa vain, te villit ja täysiveriset Lännen asukkaat!" huudahti Carley, "Se oli tietysti hyvin hullunkurista. Toivon ymmärtäväni leikkiä... Mutta vannon teille ratsastavani sillä jälleen huomenna."

"Varmasti ratsastattekin", vastasi Flo.

Tämä pieni tapahtuma liitti seurueen lähemmin yhteen. Carley tunsi toisten lämpimän myötätunnon, ja se tukahdutti hänen alussa tuntemansa nöyryytyksen. He odottivat hänelle sattuvan kommelluksia ja hän itsekin voi odottaa niitä ja ottaa ne vastaan, ellei juuri pelottomasti ja kivuttomasti, niin ainakin suuttumatta.

Carley käveli verryttääkseen ajettuneita, helliä jäseniään, ja tarkasteli uteliaasti leiripaikkaa. Sillä oli oma viehätyksensä, jota hänen oli kuitenkin hyvin vaikea määritellä. Avara näköala pohjoiseen noille kummallisille harmaille kukkuloille oli sekä lumoava että luotaantyöntävä. Maa vietti suurta kalliorantaista järveä kohti. Kauempaa sen rannalta näkyi valkoisia keilamaisia telttoja, sinistä savua ja liikkuvia harmaita esineitä, joita hän arveli lampaiksi.

Miehet irroittivat kuormat ja satulat hevosten selästä ja sidottuaan niiden etujalat päästivät ne laitumelle. Hämärä teki tuloaan, ja jokainen näytti reippaasti ryhtyneen omaan työhönsä. Glenn raivasi puhtaaksi maan muutaman tuuhean seetrin juurelta sanoen laittavansa sinne makuusijat. Carleylle ja Flolle. Carley ei nähnyt muuta vuoteisiin sopivaa kuin erään hamppukankaalla päällystetyn kääryn. Glenn aukaisi sen hetkisen kuluttua. Levitettyään ensin hamppukankaan puun juurelle hän veti mytystä melkoisen määrän huopapeitteitä ja pari pientä pielusta, joista hän laittoi puun juurelle makuutilan.

"Carley, sinun pitää ryömiä näiden peitteiden alle, ja vetää päällimmäiseksi tervavaate", neuvoi Glenn. "Jos rupeaa satamaan, niin vedä tervavaate korvillesi ja anna ropista."

Nämä Glennin iloisella äänellä antamat neuvot kuulostivat paljon miellyttävämmiltä kuin niihin sisältyvä vihjaisu. Tuo seetri ei tietenkään voisi suojella heitä sateelta eikä lumelta.

"Glenn, entä sitten kaikenlaiset eläimet ja muut ryömivät otukset?" kysyi Carley.

"Täällä on vain muutamia myrkyllisiä lukkeja ja tuhatjalkaisia ja joskus joku skorppionikin, mutta ne eivät ole liikkeellä öisin. Sinun ei oikeastaan tarvitse pelätä muita kuin vesikauhuisia haisunäätiä."

"Mitä kumman eläviä ne ovat?" kysyi Carley hämmästyneenä.

"Haisunäädät ovat eräs laji hillereitä", vastasi Glenn iloisesti. "Joskus sattuu vesikauhuinen arosusi puraisemaan haisunäätää ja silloin siitä tulee vaarallinen vieras. Se ei pelkää mitään ja voi juosta ylitsesi ja puraista sinua kasvoihin. Ja kummallisinta on, että nämä vesikauhuiset eläimet tavallisesti koettavat purra ihmistä nenään. Minun tääiläolo-aikanani ne ovat jo purreet kahta miestä. Toinen kuoli ja toisen oli pakko matkustaa pasteur-laitokseen pitkällekehittyneen vesikauhun vallassa."

"Taivas varjelkoon!" huudahti Carley kauhistuneena.

"Sinun ei tarvitse silti olla lainkaan peloissasi", sanoi Glenn. "Sidon jonkun koiristamme vuoteesi viereen."

Carley arvaili, oliko Glennin ylimalkainen tyyni ääni todella hänen tunteittensa mukainen, vai johtuiko se vain tottumuksesta tähän Lännen elämään. Hän otaksui Glennin itsensäkin voivan tehdä hänelle jonkin kepposen. Carley koetti joka tapauksessa rohkaista mieltänsä kaikkien onnettomuuksien varalta.

Hämärän laskeutuessa maille oli kylmä, pistävä tuuli alkanut humista seetrien oksissa. Carley olisi mielellään istunut tulen ääressä, vaikkei hän olisi ollutkaan niin väsynyt kuin hän oli. Vaikka hänen jäseniänsä pakotti, hän söi kyllikseen. Häntä hämmästytti huomio, että hänen hyvä ruokahalunsa kykeni tukahduttamaan hänen inhonsa tuota voimakasta, karkeaa ravintoa kohtaan. Ilta pimeni ennen illallisen päättymistä ja pimeys oli niin läpitunkematonta ja paksua, että se painoi raskaasti kuin huopapeite. Carley siirtyi hetkisen kuluttua vielä lähemmäksi tulta antaen nuotion hehkun suloisesti lämmittää vuorotellen selkää ja rintaa. Hän oikein paahtoi käsiään, kasvojaan ja polviaan, sillä aikaa kuin hänen selkäänsä paleli. Tuuli ajoi savua kaikille suunnille. Kirvelevin silmin hän siirtyi kauemmaksi nuotiosta savua pakoon. Seurueen muut jäsenet istuivat mukavasti säkeillä tahi kivillä, välittämättä vähääkään savusta, jota Carley pakoili. Glenn kehoitti häntä istuutumaan hänen valmistamalleen paikalle, mutta Carley sanoi mieluummin seisovansa saadakseen hieman jaloitellakin.

Miesten leirityöt olivat päättyneet. Kaikki kokoutuivat tulen ääreen tupakoimaan ja juttelemaan. Glenn ja Hutter syventyivät kiintoisaan keskusteluun parin meksikolaisen lammaspaimenen kanssa. Ellei tuuli ja kylmyys olisi vaivannut Carleytä niin suuresti, olisi kaikki ehkä hänestäkin näyttänyt hyvin mielenkiintoiselta. Kuinka ilta olikaan pimeä! Tuskin eroitti taivasta. Seetrien oksat humisivat tuulessa ja pimeästä kuului aaltojen hiljaista loiskinaa rantakallioihin. Glenn kohotti hetkisen kuluttua kättään.

"Kuuntele, Carley!" sanoi hän.

Kuului kummallista villiä haukuntaa. Se oli läpitunkevaa ja siinä oli jotain äärettömän ikävöivää. Carleytä värisytti.

"Arosusia", sanoi Glenn. "Tulet vielä pitämään tuosta kuorosta. Kuuntelehan, kuinka koirat vastaavat!"

Carley kuunteli kiinnostuneena epäillen kuitenkin, voisiko hän milloinkaan nauttia tuollaisesta hurjasta musiikista.

"Tulevatko arosudet leirienkin läheisyyteen?" kysyi hän.

"Kyllä. Joskus ne voivat vetäistä pieluksen pään alta", vastasi Flo lyhyesti.

Carley lopetti kyselynsä siihen. Luonnontieteet eivät olleet hänen lempiaineitaan, ja hän tiesi tulevansa maailmassa toimeen, vaikkei hän tuntisikaan niin tarkasti kaikkia erämaan petoja. Hän kuuli nyt erään miehistä sanovan: "Jokin suuri peto hiiviskelee katraan ympärillä." Siihen vastasi Hutter: "Varmaankin karhu." Ja Glenn lisäsi: "Näin sen tuoreet jäljet järven rannalla. Kyllä se on karhu."

Nuotion lämpö teki Carleyn niin uniseksi, että hän tuskin jaksoi pitää päätään pystyssä. Hän ikävöi vuoteeseen, vaikka se olikin levitetty paljaan taivaan alle. Hetkisen kuluttua Flo huusi hänelle: "Tulkaa, Carley! Kävellään hieman ennen maatamenoa."

Ja Carley suostui siihen, että häntä talutettiin edestakaisin aukealla kujanteella muutamien seetrien välissä. Kujanteen perimmäinen pimeä ja synkkä pää pensasmaisine salaperäisen näköisine seetreineen herätti Carleyn mielessä pelkoa, jota hän ei kuitenkaan kehdannut tunnustaa. Flo jutteli kaunopuheisesti leirielämästä selittäen, että kuta vaikeampia ulkotyöt olivat ja kuta enemmän kestävyyttä ja kärsivällisyyttä ne vaativat, sitä ylpeämmin ja iloisemmin niitä muisteli. Carley mietti juuri näiden sanojen merkitystä, kun Flo tarttui äkkiä hänen käsivarteensa. "Mitä tuo on?" kuiskasi hän jännittyneenä.

Carley pysähtyi kuin naulattuna. He olivat päässeet kujanteen päähän, ja kääntyivät nyt takaisin. Leirinuotion lepattavat liekit valaisivat heikosti heidän edessään olevia varjoja. Pensaikosta kuului kahinaa ja oksien rasahtelua. Kylmät väreet karmivat Carleyn selkää.

"Siellä on varmaan joku eläin. Mennään pois!" kuiskasi Flo.

Carley ei kaivannut toista kehoitusta. Näytti siltä kuin ei Flo aikoisikaan juosta. Hän käveli nopeasti vilkuillen olkansa yli. Pitäen kiinni Carleyn käsivarresta hän kiersi muutaman suuren seetrin, joka oli peittänyt osan nuotiosta, Pimeys ei täällä ollut niin sakeaa. Samassa silmänräpäyksessä Carley huomasi matalan liikkuvan esineen, karvaisen ja väriltään harmaan. Hän huohotti, voimatta puhua. Hänen sydämensä sykähti kovasti ja tuntui pysähtyvän.

"Mikä siellä on?" huudahti Flo tirkistellen eteensä. "Ah!... Tulkaa, Carley! Juoskaa!"

Flo näytti olevan suunniltaan pelosta, mutta Carley ei päässyt tikahtamaankaan paikaltaan. Hänen silmänsä tuijottivat tuohon harmaaseen, karvaiseen olioon. Se pysähtyi hetkiseksi lisäten sitten vauhtiaan ja tullen suuremmaksi. Se oli suuri eläin. Carley ei voinut hallita ajatuksiaan, sydäntään, ääntään eikä lihaksiaan; ja hänen jalkansa alkoivat notkahdella. Hän tunsi ikäänkuin vajoavansa maahan, ja hirmuinen, jäätävä, kuvottava ja repivä pelko valtasi koko hänen ruumiinsa.

Tuo suuri harmaa eläin tuli häntä kohden. Hänen korviensa huminaan sekoittui kumisevia ääniä. Peto hyökkäsi ja kauhistus lamautti Carleyn liikkumattomaksi. Sitten hän näki harmaan viitan lentävän syrjään ja paljastavan erään miehen – Glennin.

"Carley, sinähän et ollut peloissasi vähääkään!" imarteli hän nauraen.

Carley kaatui hänen syliinsä. Vapautus oli yhtä järkyttävä kuin pelkokin. Häntä alkoi kovasti vapisuttaa ja hänen käsivarsiinsa palasi sen verran voimaa, että hän voi pidellä kiinni Glennistä. Sydän ja veri tuntuivat vähitellen vapautuvan jäätävästä puristuksesta.

"Kuulehan nyt, taisitpa sittenkin pelästyä aika lailla", jatkoi Glenn kumartuen hänen puoleensa.

"Pelästyä?" huohotti Charley, "Ah, mikään sana ei kykene ilmaisemaan, millaisessa tilassa olin."

Flo tuli paikalle nauraen iloisesti. "Glenn, hän todellakin luuli sinua karhuksi. Tunsin miten hän jäykistyi pelosta... Carley, mitä pidätte nyt meistä villeistä ihmisistä?"

"Ah, te teitte kepposen minulle!" huudahti Carley. "Glenn, kuinka saatoit?... Sellainen peloittava kepponen! Jos se olisi ollut jotakin järkevää, en olisi ollut millänikään, mutta tällaista. Ah, en anna sinulle milloinkaan anteeksi!"

Glenn näytti katuvaiselta ja suuteli häntä Flon nähden tavalla, joka korjasi asiaa hieman. "Ehkä liioittelin vähän", sanoi hän. "Mutta luulin sinun säikähtyvän vain sen verran, että huutaisit, ja otaksuin sinun oitis huomaavan petoksen. Heitin vain lampaannahan hartioilleni ryömiessäni sinua kohti."

"Glenn, minusta sinä näytit esihistorialliselta hirviöltä – dinosaurukselta tahi muulta sellaiselta", vastasi Carley.

Kun he palasivat nuotion ympärillä istuskelevaan joukkoon, selveni Carleylle, että kaikki olivat olleet mukana kepposessa, jolle nyt sydämellisesti naurettiin.

"Se liittää teidät lähemmin meihin", sanoi Hutter miellyttävästi. "Meitä kaikkia on joskus säikäytetty."

Carley arveli itsekseen tällaisten kepposten pikemminkin vieroittavan häntä muista. Syvällä sydämessään hän oli vihoissaan siitä, että hänet oli tällä tavoin houkuteltu paljastamaan raukkamaisuutensa. Mutta sitten hän totesi, ettei kukaan ollut tarkemmin nähnyt hänen tilaansa. Kaikki oli ollut vain leikkiä heidän puoleltaan.

Melkein heti tämän jälkeen Hutter kajahdutti maatapanohuutonsa. Seuraten Flon antamia neuvoja Carley istuutui heidän yhteiselle vuoteelleen, riisui kenkänsä, kääri takin ja villapuseron päänsä aluseksi ja liukui sitten huopien alle. Kuinka kummallinen ja kova vuode tämä olikaan! Carley tunsi kuitenkin niin suurta huojennusta ja rauhaa, ettei hän milloinkaan elämässään ollut kokenut sellaista. Hän suoristi selkänsä sellaisin tuntein kuin hän ei ikinä ennen olisi osannut antaa tarpeeksi arvoa levollemenemiselle.

Flo kyyristyi sisarmaisesti hänen viereensä sanoen: "Älkää peittäkö päätänne. Jos rupeaa satamaan, herään varmasti ja vedän tervavaatteen korvillemme. Hyvää yötä, Carley." Ja hän näytti vaipuvan uneen melkein heti.

Mutta Carley puolestaan valvoi aika kauan. Säikähdyksen aiheuttama järkytys ei ottanut haihtuakseen, ja pimeä yö, hänen kasvojaan hivelevät kylmät tuulenpuuskat ja avuttomuus, jota hän tunsi tässä uudessa vuoteessa, olivat liian uusia ja häiritseviä vaikutelmia heti tasaantuakseen. Hän makasi tuijottaen synkkiin harmaihin varjoihin ja seetrien lomitse vilkkuviin tähtiin. Lopulta hän kuitenkin päätteli tällaisten tilanteiden olevan kovienkin kokemusten arvoisia, kerran elämässä ainakin. Millainen myönnytys tämä jo olikaan Glennin Lännelle! Hänen oli pakko tunnustaa, että jollei hänen turhamaisuuttaan olisi niin loukattu ja nöyryytetty, hän olisi ehkä voinut nauttiakin kaikesta tästä. Mutta kukaan nainen ei voi tuntea iloa ja riemua näin epämukavissa, puutteellisissa ja hieman vaarallisissakin oloissa. Carley ei tällä hetkellä ollut lainkaan haluton ottamaan Flo Kutteria mukaansa New Yorkiin, nähdäkseen, kuinka Flo vuorostaan suoriutuisi hänelle tyyten oudoista tilanteista. Ja niin Carleyn ajatukset harhailivat sinne tänne, kunnes hän vihdoin vaipui uneen.

Muuan ääni sekaantui hänen uniinsa kodista, lämmöstä ja mukavuuksista. Jokin kova, kylmä ja tuoksuva esine kosketti hänen silmiään. Hän avasi ne. Glenn oli kumartunut hänen puoleensa ja sipaissut hänen kasvojaan seetrin oksalla.

"Carley, päivä on jo pitkälle kulunut", sanoi hän iloisesti. "Haluamme kääriä vuoteesi kokoon. Tahdotko nousta jo?"

"Hei, Glenn! Paljonko kello on?" kysyi Carley.

"Se on jo melkein kuusi."

"Mitä?... Luuletko minun nousevan niin jumalattoman varhain?"

"Kaikki muut ovat jo nousseet. Flo syö juuri aamiaistaan. Pelkään tästä tulevan ruman päivän. Haluamme saada kaiken kokoon ja lähteä liikkeelle ennen sateen tuloa."

"Miksi tytöt poistuvatkaan kotoaan!" huokasi Carley surullisesti.

"Tehdäkseen miesraukat onnellisiksi, tietysti", vastasi Glenn hymyillen.

Tämä hymy lievensi paljon Carleyn jäsenten hellyyttä ja jäykkyyttä. Häntä hävetti, ettei hän voinut antautua tähän seikkailuun koko sydämestään. Hän kohottausi vaivalloisesti istualleen. "Voi, luulen kaikkien jäsenteni olevan paikoiltaan!... Glenn, olenkohan enää ihmisen näköinenkään?" Carley ei olisi milloinkaan kysynyt häneltä näin, jollei hän olisi tiennyt voivansa alistua tarkasteluun tällaisena epäedullisenakin hetkenä.

"Olet suurenmoinen", vakuutti Glenn sydämellisesti. "Poskiisi on ilmestynyt punaa, ja mitä taasen tukkaasi tulee, näyttää se hyvin somalta sotkuisenakin. Sinähän olet aina hoitanut sitä hyvin... Kiiruhda nyt, Carley."

Näin rohkaistuna Carley teki parhaansa tukalassa tilassaan. Hän puri hampaansa yhteen ja lausui kohteliaisuuksia itselleen, kun oli vedettävä kengät jalkaan. Ne olivat märät ja hänen jalkansa näyttivät ajettuneen, ja nilkat tuntuivat hyvin helliltä. Mutta hän sai ne kuitenkin kovasti ponnisteltuaan jalkaansa. Glenn toi hänelle lämmintä pesuvettä, mikä hieman lohdutti Carleytä. Ilma oli kylmä ja jäätävän erämaan veden muisteleminenkin teki jo pahaa.

"Olette todellakin reippaan näköinen", tervehti Flo häntä. "Tulkaa saamaan osanne, ennenkuin korjaamme ruoan pois."

Carley kiiruhti täyttämään Lännen määräyksiä ja sai taasen kummakseen todeta, ettei helläjalkaisuus vaikuttanut vähääkään ainakaan ruokahaluun.

"Tule niin kiipeämme kukkulalle", ehdotti Glenn, sitten kun Carley oli aterioinut. "Haluan näyttää sinulle pohjoiseen ja itään avautuvan näköalan."

Glenn opasti hänet seetrien välitse eräälle vähitellen kohoavalle punamultaiselle rinteelle, vähän matkan päässä järvestä. Eräs kumpumainen kohouma, jonka lakea peitti tasainen kallio ja jonne heidän matkansa piti, näytti olevan melko lähellä eikä sinne ollut vaikea kiivetäkään. Carleyn silmät olivat kuitenkin pettäneet, minkä hän huomasi kiihtyvästä hengityksestään, Kallio oli sekä kaukana että korkeallakin.

"Pidän tästä paikasta", sanoi Glenn. "Jos minulla olisi rahaa, niin ostaisin tämän maa-alueen – kuusisataaneljäkymmentä akrea – ja perustaisin tänne karjatalon. Juuri tämän kummun juurella on aukea tasainen pengermä, jonne asuinrakennus voitaisiin rakentaa. Täältä saisi katsella suoraan erämaan yli Sunsetin huipulle. Lähellä on hyvä kirkasvetinen lähde, josta saisi juomaveden. Johtaisin vettä järvestä noille alemmille kentille ja kasvattaisin täällä varmasti paljon karjaa."

"Mikä tämän paikan nimi on?" kysyi Carley uteliaana.

"Deep Lake. Tämä on vain tilapäinen juottopaikka lampaille ja karjalle. Mutta täällä on hyviä laitumia, ja minua ihmetyttää, ettei kukaan ole asettunut asumaan tänne."

Katsellessaan maisemaa Carley ymmärsi hänen toivomuksensa saada paikan omakseen. Hänessä heräsi äkkiä halu lunastaa tämä maa-alue, ennenkuin kukaan toinen ehtisi huomata sen edut, ja pitää se Glenniä varten. Mutta sehän olisi ilmeisesti vastoin hänen tarkoitustaan taivuttaa Glenn palaamaan takaisin Itään, minkävuoksi tämä mielijohde haihtui yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin.

Maisema sai äkkiä Carleyn kokonaan valtoihinsa. Hän siirsi katseensa noihin kaukaisiin harhaanjohtaviin etäisyyksiin. Villi ja autio Arizona! Hän näki surkastuneita harmaita ja vihreitä seetrejä, punaisia maa-alueita, pyöreän järven, joka kimalteli vaaleana matalalle laskeutuneiden pilvien varjossa, ja nuo kankaiset eristetyt kukkulat, nuo kummallisenmuotoiset kummut, joita jatkui kauas pilvien peittämään mustaan vuoristoon saakka.

Ne näyttivät ikäänkuin porrasaskelmilta, joita myöten hänen katseensa kiipesi yhä kauemmaksi ja korkeammalle pilviselle taivaalle, jossa punertava kullanvärinen kajastus ilmaisi idän ja auringon paikan. Jokin muutos näytti olevan tapahtumassa taivaalla.

"Carley, tämä auringonnousu ennustaa myrskyä", sanoi Glenn.

Hänen sanansa selittivät, mutta eivät vakuuttaneet. Merkitsikö tuo äkkiä esiintulvehtiva valoisa hohde vain myrskypilvien takaa nousevaa aurinkoa? Hän näki pilvien liikehtivän ja muuttuvan punaisiksi. Yleinen harmaus näytti joutuvan ikäänkuin taikavoimaisen siveltimen käsiteltäväksi. Repeämät laajentuivat ja maiseman vaaleanharmaa synkkyys näytti katoavan olemattomiin. Aaltomaisten pilvien rusottavien reunojen takaa näkyi pehmoinen ja hieno raikkaansininen taivas. Ja tulenloimu, joka oli kuin sulaa kultaa, välkähti esille pilvitarhan takaa valaen äkkiä kokonaisen merellisen auringonpaistetta idästä länteen. Se muutti nuo pyöreät kukkulat aivan toisen näköisiksi. Ne näyttivät kylpevän yliluonnollisessa valossa, niitä peittävä hopeanharmaa utu haihtui, ja ruusunvärinen punerrus kimmelsi niiden sopusuhtaisissa kupooleissa. Eteläisellä taivaanrannalla sadekuurot, joita auringonsäteet hieman punasivat, valoivat vettä maahan liikkuen hitaasti eteenpäin. Pohjoisessa kohosivat kukkulat jaksoittain Sunset-huipun majesteettista purppuranpunaista kupoolia kohti, joka oli paljas kuin kallio, pyöreä ja väriltään ihmeellinen. Carley ymmärsi nyt kaiken sen, mitä hänelle oli kerrottu tuosta huipusta. Vulkaaninen purkaus oli viskannut ilmoille suunnattoman korkean hiilikummun, joka hehkui ikuisesti iltaruskon värisenä. Kauempaa pohjoisesta siintivät San Francisko-vuorten jylhät huiput, jotka puolittain pilviin piiloutuneina vallitsivat tätä erämaan maisemaa. Carleyn katsellessa taivaan siniset raot alkoivat jälleen sulkeutua. Auringon utuinen kirkkaus haihtui. Harmaan pilvivaipan alla saivat pyöreät kukkulat takaisin synkkyytensä ja vihreä erämaa kylmän kiiltonsa.

"Eikö se näyttänytkin suurenmoiselta, Carley?" kysyi Glenn. "Mutta tämä ei ole mitään siihen verrattuna, mitä vielä saat nähdä. Toivon sinun jäävän tänne siihen asti, kunnes ilmat lämpenevät. Silloin näytän sinulle kesäisen aamunkoiton erämaassa ja keskipäivän, jolloin suuria valkoisia pilviä vyöryy esiin taivaanrannalta, ja purppuraisen, kultahohteisen auringonlaskun. Elleivät ne lumoa sinua, niin luovun koko hommasta."

Carley mumisi jotakin kaiken äsken näkemänsä hyväksymiseksi. Glennin tekemä huomautus kaikui vielä hänen korvissaan hämmentävänä ja samalla kiinnostavana. Glenn toivoi siis hänen jäävän tänne kesään saakka. Olihan se hyvin ystävällistä Glennin puolelta, mutta valitettavasti hänen vierailunsa täytyi loppua lyhyeen. Hän aikoikin lopettaa sen pian ja houkutella Glennin lähtemään hänen mukanaan Itään. Mutta jollei Glenn haluaisikaan vielä lähteä? Hänhän oli kirjeessäänkin sanonut viihtyvänsä täällä hyvin. Carley tunsi huolestuvansa. Tämä huolestumus ei kestänyt kuitenkaan sen kauempaa kuin hänen palaamiseensa Glennin kanssa leiriin, missä mustangi, Äkäpussi, seisoi valmiina ottamaan hänet selkäänsä. Se laski toisen korvansa alas ja kohotti toisen ylös katsoen häneen lievästi hämmästyneenä ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: "Päivää, helläjalkainen! Aiotko sinä jälleen ratsastaa minulla?"

Carley muisti vannoneensa, että hän ratsastaisi sillä. Siinä ei ollut mitään vaihtoehtoa, ja hänen pahat aavistuksensa vain pahensivat asiaa. Mutta noustuaan satulaan hän kuvitteli silti mailittain jatkuvan ratsastuksen aukeita lakeuksia pitkin ehkä tuntuvan miellyttävältäkin. Tätä toivorikasta mielentilaa jatkui, kunnes mustangi rupesi ravaamaan. Silloin toinen harmin päivä valkeni Carleylle.

Hän sai tulla tuntemaan, että tunnit kuluvat tällaisessa surkuteltavassa tilassa yhtä nopeasti kuin onnellisemmissakin olosuhteissa. Hän katseli noita yksitoikkoisia seetrimetsikköjä samein silmin toivoen pääsevänsä sellaisille hiekkaisille tahi kallioisille paikoille, missä mustangi ei voisi juosta.

Ratsasjoukkue pysähtyi keskipäivällä erään aitauksella ympäröidyn rakennuksen luo. Se oli Hutterille kuuluva lammaskartano. Siellä oli Glennillä niin paljon hommaa, ettei hän ehtinyt omistaa Carleylle hetkistäkään. Ja Flo, joka oli enemmän kotonaan hevosen selässä kuin maassa, ratsasti kaikkialle miesten mukana. Carley ei voinut vastustaa kiusausta laskeutua maahan mustangin selästä ja kävellä hieman. Hän huomasi kaipaavansa ennen kaikkea lepoa. Rakennus oli pimeä, tyhjä, ja niin kostea ja pahanhajuinen paikka, ettei hän jäänyt sinne pitkäksi aikaa.

Rupesi satamaan lumiräntää, mikä Carleyn mielestä vain lisäsi tilanteen kurjuutta. Kupillinen kuumaa lientä ja voileipä, jotka tuo Charley-niminen paimen toi hänelle, kykenivät kuitenkin muuttamaan hänen mielensä hieman iloisemmaksi. Vihdoin palasi Glennkin Hutterin ja Flon kanssa, ja kaikki söivät hieman.

Carley huomasi liiankin pian istuvansa jälleen mustangin selässä. Glenn auttoi hänen ylleen tahmean ja karkean, kauhistuttavan kumitakin, joka teki hänestä kääryn ja sotkeutui hänen jalkoihinsa. Hän oli kuitenkin iloinen huomatessaan sen suojelevan häntä mainiosti kylmää tuulta ja sadetta vastaan.

"Mihin me täältä ratsastamme?" kysyi hän ivallisesti Glenniltä.

Glenn nauroi tavalla, mikä ilmaisi Glennin käsittävän täydellisesti hänen tunteensa. Oli todellakin ilmeistä, että Glenn oli odottanut enemmän valituksia ja vähemmän rohkeutta hänen puoleltaan. Carley puri huultaan.

Iltapäivän ratsastus alkoi. Sen jatkuessa taivas alkoi näyttää uhkaavammalta, tuuli tuntua raaemmalta, kylmyys pistävämmältä, ja sade pieksi kasvoja. Luntakin tuli niin, että kaikki aukeammat paikat muuttuivat valkoisiksi. Tunnin kuluttua Carley jo totesi, että kestäminen matkan loppuun saakka kysyisi hänen voimiaan enemmän kuin mikään muu työ milloinkaan ennen. Ei kukaan voinut kuitenkaan arvata hänen tukalaa tilaansa. Glenn lausui hänelle kohteliaisuuksia, kun hän näin voi mukautua tällaisiin vastenmielisiin olosuhteihin. Flo piti nähtävästi tarkasti silmällä hänen, helläjalkaisen, tilaansa. Mutta Äkäpussi oli nyt hidastuttanut vauhtinsa kävelyksi ja Carleyn onnistui niin ollen salata kaikki vaivojensa ulkonaiset merkit. Satoi vettä, rakeita, räntää ja lunta, ja ilma muuttui yhä purevammaksi. Carleyn jalat kangistuivat kylmästä. Jokainen mustangin askel tuotti hänelle kovia kipuja, jotka säteilivät ruumiin hellistä vereslihalle menneistä paikoista kaikille suunnille.

Kerran, jäätyään niin paljon muista jälkeen seetrimetsikköön, ettei heitä näkynyt, hän laskeutui satulasta maahan ja käveli hieman. Se ei käynyt kuitenkaan kauvoja päinsä, koska hän siten jäi liian paljon jälkeen. Noustuaan jälleen satulaan hän jatkoi matkaansa alkaen tuntea välinpitämättömyyttä kaikkea kohtaan ja ajatellen tämän matkan tekevän varmasti lopun Carley Burchista. Kuinka hän vihasikaan tätä ikävää, kylmää, tasaista seutua, jonka päättymätön tie jakoi kahtia! Hänestä tuntui aivan siltä kuin hän saisi ratsastaa tuntikausia päästäkseen mailin verran eteenpäin. Aukeilla paikoilla hän näki koko matkueen laahustavan eteenpäin hajautuneena, jokaisen pyrkiessä tien päähän yksinään. Hekään eivät varmaankaan voineet huvittaa toisiaan. Carley sulki silmänsä tarttuen satulannastaan ja koettaen kannattaa painoaan. Kuinka hän voisi kestää enää toista mailia? Ja niitä voi vielä olla lukemattomia! Äkkiä tuntui hirvittävä jysähdys tärähdyttävän häntä, mutta se johtuikin vain siitä, että mustangi oli lähtenyt jälleen ravaamaan. Hän veti hurjasti suitsista, mutta mustangi ei välittänyt siitä. Avattuaan silmänsä Carley huomasi kaukana edessäpäin rakennuksen. Siellä heidän varmaankin oli määrä viettää yönsä. Hän tiesi, ettei hän milloinkaan jaksaisi ratsastaa sinne saakka, mutta kuitenkin hän pysytteli yhä kiinni satulassa. Hän pelkäsi piston kyljessään jälleen toistuvan. Se toistuikin ja elämä tuntui hänestä toivottomalta ja mahdottomalta. Hän ratsasti eteenpäin jäykin jaloin nojaten käsillään satulannastaan, mutta pistävä tuska tunkeutui yhä syvemmälle ja laajemmalle. Kun mustangi pysähtyi juoksustaan toisten hevosten viereen, oli Carley aivan lopussa. Kun Glenn tuli hänen viereensä ja tarjosi kätensä hänelle, jaksoi hän kuitenkin salata tuskansa. Silloin Flo huusi iloisesti: "Carley, olette ratsastanut viisikolmatta mailia niin rumana päivänä, etten rumempaa muistakaan. Me kaikki kunnioitamme teitä. Tunnustan suoraan, etten luullut teidän kestävän matkan loppuun saakka. Äkäpussi on ilkein elukoistamme ja sillä ratsastaminen on tavattoman vaivalloista."

V

Myöhemmin Carley nojautui taaksepäin mukavalla istuimellaan rätisevän valkean ääressä, joka hauskasti tuprutti kitkerää savuaan piippuun. Hänen mielessään pyöri kaikenlaisia ajatuksia.

Pääseminen pois tuon hevosen selästä, joka oli kiduttanut häntä, oivallisen ruokahalun tunteminen ja väsyneen, pakottavan ruumiin lepuuttaminen kirkkaan tulen miellyttävässä lämmössä olivat kokemuksia, jotka Carley huomasi hänelle tähän saakka tuntemattomiksi nautinnoiksi. Hänelle selveni äkkiä ja kummallisesti, että johonkin elämän vaiheeseen perinpohjin tutustuminen vaati ääretöntä kokemusta ja ymmärtämystä. Kuinka voisikaan ihminen tuntea ääretöntä kiitollisuutta ja huojennusta, kovan nälän tyydyttämisestä aiheutuvaa iloa, levon suomaa suloista mukavuutta, ellei hän olisi saanut tutustua täysin vastakkaisiin olosuhteihin? Se antoi hänelle vakavaa ajattelemisenaihetta. Maailmassa oli nähtävästi paljon sellaisiakin asioita, joista hän ei ollut osannut uneksiakaan.

Eräs Flon huomautus keskeytti hänen mietelmänsä.

"Pahin on vielä varmasti jäljellä", kuuli hän Flon sanovan.

Carley arvaili, tarkoittiko tämä levottomuutta herättävä huomautus matkan loppuosaa. Hän hillitsi sentään uteliaisuuttansa. Tuskallinen tutustuminen siihen tulisi kyllä muutenkin tarpeeksi pian.

"Flo, aiotteko te tytöt nukkua täällä majassa?" kysyi Glenn.

"Aiomme kyllä. Ulkona on niin kylmä ja märkä", vastasi Flo.

"No niin, Felix, tuo meksikolainen paimen, sanoi muutamien navajojen viettäneen yönsä täällä."

"Navajojenko? Tarkoitatko intiaaneja?" kysyi Carley kiinnostuneesti.

"Tietenkin niitä", sanoi Flo. "Mutta viis Glennistä! Hän suunnittelee vain kepposia, Carley. Hän koettaa peloitella meidät pois täältä ulkosalle."

Hutter nauroi sydämellisesti, "Kärsisin mieluummin melkein vaikka mitä kuin kovaa kylmyyttä."

"Minä olen saanut tutustua molempiin", vastasi Flo tyynesti, "ja pidän enemmän kylmästä. Mutta Carleyn takia –"

"Älkää välittäkö minusta", sanoi Carley. Keskustelun melko kömpelö tarkoitus loukkasi häntä.

"No niin, kultaseni", sanoi Glenn, "ulkona on hyvin ruma ilma. Me kaikki laitamme vuoteemme tänne."

"Glenn, sinä olet todellakin hyvin arka mies", sanoi Flo nauraen.

Muiden paneuduttua levolle Carley makasi kauan aikaa valveilla pimeässä hermostuneena ja vapisten kuvitellessaan joutuneensa kosketuksiin ryömivien syöpäläisten kanssa. Tuli oli sammunut. Huoneessa alkoi tuntua kylmältä. Carley luuli olevan mahdotonta saada unen päästä kiinni. Mutta hänen kipeä ruumiinsa mukautui piankin hänen vuoteensa tyyneen rauhallisuuteen ja ääretön väsymys aiheutti unisuuden, jota hän ei voinut vastustaa.

Aamu toi mukanaan kauniin ilman ja auringonpaisteen, jotka tukivat Carleytä hänen ponnistuksissaan nurkumatta kärsiä tuskansa ja vaivansa. Toinen epämiellyttävä päivä olisi tuottanut hänelle nöyryyttävän tappion. Onneksi miehillä oli joitakin töitä lähistöllä, jotka veisivät luultavasti koko aamun.

"Flo, koetahan jonkun ajan kuluttua houkutella Carley mukaasi ensimmäiselle kukkulalle", sanoi Glenn. "Se ei ole kaukana ja sieltä kannattaa kyllä katsella suurta erämaata. Päivä on valoisa ja ilma kirkas."

"Kyllä. Luota vain minuun. Aion joka tapauksessa poistua leiristä, sillä tuo itserakas nulikka, Lee Stanton, tulee tänne tuota pikaa", vastasi Flo lyhyesti.

Glennin hieman tarkoitukselliseen hymyyn vetäytyvät kasvot ja herra Hutterin epäilevä nauru olivat sellaisia tosiseikkoja, jotka Carleykin huomasi. Ja kun Charley, lammaspaimen, salaa viittasi Carleylle, juolahti hänen mieleensä, että Flokin karkasi muiden naisten tapaan vain joutuakseen takaa-ajetuksi. Jostakin syystä hän ei koettanutkaan ottaa selville sitä, miksi tämän Lee Stantonin tulo oli hänen mieleensä. Mutta hän myönsi itselleen sen verran, että naiset, hänkin mukaanlaskettuna, ovat yhtä syviä ja salaperäisiä kuin meri ja kuitenkin niin läpinäkyviä kuin tuumanvahvuinen kirkas vesikerros.

Mutta tuo odotettu vieras ratsasti leiriin, ennenkuin kukaan kerkesi poistua. Hän teki hyvän vaikutuksen Carleyhin. Kun tämä notkea, pitkä mies laskeutui satulasta hitaasti ja miellyttävästi, näytti hän Carleyn mielestä tavattoman kauniiltakin. Hänellä oli yllään musta hattu, flanellipaita, saappaihin pistetyt siniset suojahousut ja pitkät suuripyöräiset kannukset.

"Kuinka te kaikki voitte?" tervehti hän.

Hänen ja miesten välisestä keskustelusta Carley ymmärsi hänen olevan lammaspaimenien päällikön. Carley tiesi, ettei Hutter eikä Glenn ollut kiinnostunut karjan kasvattamiseen. Ja todellisuudessa he olivat, erittäinkin Hutter, hieman vihoissaankin Flagstaffin karjanomistajille, jotka hallitsivat näitä laitumia.

"Milloin Ryan aikoo kylvettää lampaita?" kysyi Hutter.

"Tänään tahi huomenna", vastasi Stanton.

"Meidän pitää ratsastaa sinne", jatkoi Hutter. "Kuulehan nyt, Glenn, luuletko neiti Carleyn voivan katsella lampaiden kylvettämistä?"

Tämä sanottiin hiljaa, ettei Carley kuulisi, mutta hänellä oli tarkat korvat ja hän kuuli selvästi. Ehkäpä Flo tarkoitti tuolla pahimmalla juuri tätä lampaiden kylvettämistä. Carley koetti näyttää välinpitämättömältä, vaikka hän oli hyvin utelias kuulemaan, mitä Glenn vastaisi Hutterille.

"Ei mitenkään!" kuiskasi Glenn kiihkeästi. "Lopeta nuo puheesi. Kuultuaan sanasi hän ehkä tahtoisi lähteä."

Näistä sanoista Carley tunsi mielessään heräävän kovan ja kapinoivan päätöksen, että juuri tuon kylvettämisen hän tahtookin nähdä. Hän aikoi hämmästyttää Glenniä. Mitä Glenn oikeastaan halusi? Eikö hän, Carley, ollut kestänyt seudun pahimmin hölkyttävän hevosen kiduttavaa ravia? Carley tulisi pitämään tätä urotyötä melko suurenmoisena. Tämä ajatus sai hänet yhä enemmän valtaansa.

Kun miesten neuvottelu päättyi, Lee Stanton kääntyi Flon puoleen. Ja Carleyn ei tarvinnut nähdä nuorenmiehen toista katsetta, ymmärtääkseen, mikä häntä vaivasi. Hän oli sotkeutunut rakkauden pauloihin. Mutta Flo Hutterin läpi näkeminen oli tyyten toinen asia.

"Päivää, Lee!" sanoi Flo kylmästi katsoen kirkkailla silmillään häneen. Hänen otsansa oli vetäytynyt hieman ryppyyn. Hän ei näyttänyt tällä hetkellä lainkaan hyväksyvän Leen tuloa.

"Kuinka iloinen olenkaan saadessani puhutella sinua, Flo", sanoi Lee vetäen syvään henkeään, Hän hymyili iloisesti.

"Niinkö?" vastasi Flo.

"Olin todellakin pahoillani tuon – tuon –" jatkoi Lee änkyttäen hiljaisella äänellä.

"Minkävuoksi sitten?"

"Kyllä tiedät, Flo."

Carley poistui äänen kuulumattomiin varmana ainakin siitä, että hän oli melko pahoillaan Stantonin vuoksi, koska Stantonin rakkaus ei näyttänyt saavan vastakaikua. Miten kummallisia olentoja naiset ovatkaan! Carley oli nähnyt tuhansia keimailijoita, mutta Flo Hutter oli varmasti lajinsa ensimmäisiä.

Kun Carley palasi takaisin tupaan, odottivat Stanton ja Flo häntä. Nyt tehtäisiin ratsastusretki kukkulalle. Hänen ruumiinsa oli niin jäykkä ja hellä, että hän tuskin pääsi satulaan, ja ensimmäinen maili ahdisti häntä kuin painajainen. Hän jättäytyi jälkeen Flosta ja Stantonista, jotka kiistellessään nähtävästi kokonaan unhottivat hänet.

Ratsastajat saapuivat piakkoin sen pitkän kivikkoisen rinteen juurelle, jota pitkin noustiin kukkulan huipulle. Ylempänä kivi ja sora väistyivät mustien kantojen tieltä, joiden välissä kasvoi harvaa ruohoa. Juuri tämä erämaan kasvullisuus antoi näille kukkuloille niiden pehmeän harmaan värin, kun niitä katseltiin kauempaa. Rinne oli niin loiva, ettei kiipeäminen tuntunut lainkaan vaikealta. Carleytä hämmästytti sen pituus ja kukkulan korkeus. Hän tunsi kohoavansa pois tuolta yksitoikkoiselta tasangolta. Vihreänharmaa peninkulmien pituinen seetrimetsä jatkui Oak Creekiä kohti. Hänen takanaan lumirinteisten vuorten suurenmoiset huiput kohosivat myrskypilviin saakka.

Hevosten kaviot upposivat tuhkaan, ja Carleyn sieraimiin tunkeutui hienoa tukahduttavaa tomua. Hetkisen kuluttua, – rinteestä näytti vielä olevan jäljellä ainakin kolmasosa – Flo laskeutui kävelemään taluttaen hevostaan. Carleynkin täytyi tehdä samoin. Käveleminen tuntui alussa huojentavalta, mutta hetkisen kuluttua alkoi pehmeä tuhka vaikeuttaa hänen kulkuaan. Jokaisella askeleella hän liukui takaisin muutamia tuumia, mikä teki kiipeämisen hyvin hankalaksi. Kun hänen jalkansa tuntuivat puutuvan melkein kokonaan, pysähtyi hän vähän lepäämään. Viimeinen taival vieläkin pehmeämpää maastoa pitkin muutamien satojen kyynärien päässä sijaitsevalle kukkulalle oli uuvuttaa hänet loppuun. Hän hiestyi ja hengästyi, ja hänen sydämensä jyskytti kovasti. Hänen ponnistuksensa tuntuivat hänestä järjettömän vastenmielisiltä ja vain naurettavasta turhamaisuudesta hän jatkoi niitä. Hän halusi kyllä ilahduttaa Glenniä, mutta ei sentään niin kiihkeästi, että hän olisi halusta kiivennyt tälle ilkeälle hiilien ja tuhkan peittämälle kummulle. Carley ei ollut milläänkään siitä, että häntä sanottiin helläjalkaiseksi, mutta hän tahtoi kuitenkin näyttää näille Lännen asukkaille, ettei hän ollut mikään velttiö. Hän jatkoi senvuoksi kiipeämistä välittämättä rakoista ja siitä surkuteltavasta tunteesta että hän horjui eteenpäin aivan kuin lyijypainon alla.

Hän huomasi monta kertaa Flon ja Stantonin pysähtyvän sanomaan toisilleen melko tuimia sanoja. Stantonin punaiset kasvot ja kiihkeät liikkeet korostivat hänen sanojansa. Flo oli nähtävästi väsynyt väittelyyn ja tokaisi lopulta vastaukseksi toisen kiivaaseen huomautukseen: "Niin, olin varmasti toisenlainen ennen hänen tuloaan." Siihen taasen Stanton vastasi tehden pikaisen liikkeen ikäänkuin häntä olisi pistetty.

Carleyllä oli omat ajatuksensa tästä keskustelusta, jota hän ei voinut olla kuulematta. Sisimmässään hän tunsi varmaankin samaa kuin Stantonkin. Hän unhotti kiipeämisen tarkoituksen katsellen hajamielisesti oikealla puolellaan sijaitsevaa vihreää tasankoa. Epämääräinen surullisuus painoi hänen mieltään. Sotkeutuisivatko täällä kohtalot toisiinsa, törmäisivätkö tahdot yhteen, kuolisiko rakkaus? Flon vilpittömään tunnustukseen ei voinut suhtautua kevyesti. Tarkoittiko Flo sillä olevansa rakastunut Glenniin? Carley alkoi aavistaa sitä. Siinäkin vielä syy lisää, miksi hänen piti saada Glenn palaamaan Itään. Mutta kuta lähemmäksi koe tuli, sitä enemmän hän pelkäsi sitä. Tämä kehittymätön raaka Länsi oli ehkä asettanut hänen eteensä sellaisen pulman, jolle hän ei voisi mitään. Ja nostellessaan raskaita jalkojaan tuhkassa ja pölyttäessään ilmaan pieniä tomupilviä hän tunsi järjettömästi vihaavansa näitä Lännen asukkaita ja heidän hedelmätöntä, autiota ja rajatonta maataan.

"Carley", huusi Flo, "tulkaa 'imehtimään' kuten intiaanit sanovat! Täältä näkyy Glennin ihailema suuri erämaa ja totisesti se on katselemisen arvoinen."

Carley huomasi hämmästyksekseen seisovansa kukkulan laella. Ja kun hän katsoi silmäinsä eteen äkkiä avautuneen tyhjyyden yli, järkytti häntä maiseman äärettömyys, jota hän ei voinut ymmärtää. Hän päästi suitset käsistään ja katseli hitaasti ja kuin pakosta, Flon selittäessä hänelle seutua.

"Tuo ohut pumpulipuiden muodostama vihreä juova tuolla alhaalla on Pieni Colorado-joki. Sinne on vähintään kuusikymmentä mailia myötämäkeä. Sieltä alkaa suuri erämaa ja navajojen alue. Näettehän nuo valkoiset juovat, punaiset suonet, keltaiset poikkiviivat ja nuo mustat piirrot. Ne ovat kaikki erämaan askelmia, jotka vievät maileittain ylöspäin. Tuota terävää mustaa huippua, joka kohoaa tuolla, nimitetään Villikissaksi. Sinne on noin sata mailia. Tuolla erämaa jatkuu oikealle, muuttuu himmeäksi ja katoaa näkyvistä. Emme tunne niitä seutuja. Mutta tuon pohjoisen seudun maamerkit tiedämme. Katsokaa tuota hammaslaitaista vuorta! Intiaanit sanovat sitä Kaikukallioksi. Sen tuonnimmainen pää viettää kohtisuorasti Colorado-jokeen. Leen lautta on siellä noin sadankuudenkymmenen mailin päässä. Tuo rosoinen musta repeämä on Isorotko. Se näyttää tänne pieneltä uurteelta, mutta se on äärettömän syvä, uskokaa vain minua, Carley. Vasemmalla näette tuon peloittavan seinämän, joka kohoaa ja kääntyy tännepäin. Se on Isonrotkon pohjoisreuna. Tuon kullanvärisen poikkiviivan yläpuolella oleva musta reunus on männikköä. Se on noin kahdeksankymmenen mailin päässä hyvin epätasaisen kivisen erämaan takana. Kääntykää nyt ja katsokaa suoraan Villikissan yli ja jännittäkää katsettanne. Näettekö nuo purppuraiset kupoolit? Katsokaa oikein tarkkaan! Olen iloinen, että ilma on näin kirkas ja aurinko paistaa. Emme saa useinkaan ihailla tällaista näköalaa. Tuo purppurainen kupooli on Navajo-vuori ja se on enemmän kuin kahdensadan mailin päässä täältä."

Selittämättömän voiman vetämänä Carley käveli eteenpäin, kunnes hän seisoi aivan kukkulan reunalla.

Mikä hänen näköään oikeastaan himmensikään? Nuoko erämaan alati viettävät rinteet, värit ja etäisyydet vai tuo avaruusko? Hänen kasvojaan hivelevällä tuulella tuntui olevan koko maailman lakeudet takanaan. Kylmänä ja suloisena, kuivana ja virkistävänä se kertoi suunnattomista laajuuksista. Carleyn muistamat näköalat Adirondacksista supistuivat paljaiksi laitumiksi ja hänen muistamansa eurooppalaiset maisemat muuttuivat oopperakulisseiksi. Hän ei voinut verrata mihinkään tätä rajatonta aluetta.

"Ah, sinua, Amerikka!" huudahti hän tahtomattaan ylistävästi.

Stanton ja Flo olivat tulleet hänen viereensä. Nuorimies nauroi. "Hyvä neiti, ette olisi todellakaan voinut sanoa enempää. Oleskellessani harjoitusleirissä ennen suureen sotaan lähtöä muistelin usein, miltä tämä kaikki näytti. Ja silloin se tuntui minusta yhdeltä niistä asioista, joiden puolesta aioin mennä taistelemaan."

"Katsokaahan nyt, Carley, tämä on meidän Amerikkaamme", sanoi Flo vienosti.

Carley ei ollut milloinkaan oikein oivaltanut tämän sanan merkitystä. Lännen äärettömyys tuntui antavan hänelle opetuksen. Ja kuitenkin tämä hänen näkemänsä kauas ulottuva rajaton alue oli vain piste kartalla.

"Asuuko tuolla ketään?" kysyi hän viitaten kaaressa kädellään.

"Muutamia valkoisia kauppiaita ja joitakin intiaaniheimoja", vastasi Stanton. "Siellä saa ratsastaa päivän tahi parikin näkemättä ainoatakaan elävää olentoa."

Miten tyytyväinen tämän nuorenmiehen ääni olikaan? Pitivätkö Lännen asukkaat yksinäisyydestä? Carley käänsi katseensa erämaan autiudesta tovereihinsa. Stanton oli siristänyt silmänsä raolleen, hänen ilmeensä oli muuttunut ja hänen rauhalliset, kovat ja laihat kasvonsa olivat kuin vaskeen valetut. Huoleton leikillisyys oli haihtunut samoin kuin äskeisen riidan kohottama kuuma punakin. Tyttökin oli ilmeisesti muuttunut tämän valtavan luonnon vaikutuksesta, joka oli lannistanut ja pehmittänyt hänet. Hän oli vaiti ja hänen silmänsä loistivat. Carley näki nyt vilahdukselta hänen voimakkaan järkkymättömän sielunsa, joka teki hänen ruskeat pisamaiset kasvonsa niin henkevän kauniiksi.

Carley syventyi silmäilemään kauas ja syvälle tuohon käsittämättömään kuiluun, katsomaan noita kaukaisia ja korkeita, valkoisia, punaisia ja keltaisia selänteitä ja suurten etäisyyksien ihmeellistä siniutua. Hän ei ymmärtänyt Flon mainitsemien mailien merkitystä, koska hän ei osannut arvostella etäisyyksiä. Mutta joka tapauksessa hänen oli helppo todeta, että hänen kuvittelunsa hukkuivat kaiken suurenmoisuuteen. Hän ei ollut tähän saakka tiennyt mitään silmiensä voimasta. Kuinka ihanalta kauas katseleminen tuntuikaan! Hän näki – niin – mutta mitä hän näki? Ensiksikin laajuutta, valtavaa laajuutta, joka kumosi hänen ennakkoluuloiset kuvittelunsa, ja sitten ihmeellisiä värejä. Mitä hän oli tiennyt niistä ennen? Hän ei ihmetellyt enää lainkaan sitä, etteivät taiteilijat osaa maalata vuoria oikein ja onnistuneesti, puhumattakaan näistä erämaan etäisyyksistä. Väkirikkaiden kaupunkien miljoonat ihmiset eivät tiedä mitään tästä musertavasta kauneudesta ja ihanuudesta. Olisiko sen näkeminen sitten hyödyttänyt heitä? Tämän puhtaan ilman hengittäminen, tuon värillisen hiekan ja kallioiden muodostaman rajattoman lakeuden katseleminen ja kotkien vapauden ymmärtäminen – tottahan sellainen olisi voinut innostaa jokaista?

Ja tämä ajatus saattoi Carleyn herkistyneen mielen ymmärtämään vapautta. Hän ei ollut vielä katsellut kotkia, mutta nyt hän suuntasi silmänsä niiden valtakuntaan. Millaisen vaikutuksen tällainen ympäristö mahtoikaan tehdä henkilöihin, jotka se sulki piiriinsä? Tämä ajatus aivan mykistytti Carleyn. Kehittyivätköhän sellaiset ihmiset sen luonnon mukaisesti, jonka helmassa he elivät?

"Mielelläni olisin täällä vaikka koko päivän", sanoi Flo, "mutta taivaalle alkaa jo nousta pilviä ja tuuli täällä korkealla on kylmää. Meidän on sentähden parasta lähteä, Carley."

"En oikeastaan tiedä, mikä minua vaivaa, mutta kylmyys se ei ainakaan ole", vastasi Carley.

"Neiti Carley, teidän pitää tulla tänne useita kertoja, ennenkuin voitte olla täällä rauhallinen", sanoi Stanton.

Carley hämmästyi huomatessaan tämän nuoren Lännen miehen osuneen oikeaan. Stanton oli ymmärtänyt hänet. Hänen ei todellakaan ollut hyvä olla. Hänen mieltään painosti ja hän oli epämääräisesti onneton. Mutta miksi? Tuo kaikki – tuo aukea hiekkainen ja kallioinen laaja alue – oli kaunista, ihmeellistä ja ihanaa. Hän suuntasi jälleen katseensa sinne.

Jyrkkä mustahiilinen rinne pehmeine harmaine ruohotäplineen vietti viettämistään alaspäin muodostaen aaltoilevia kumpuja, jotka vihdoin sulautuivat seetrien täplittämään tasankoon. Siellä ei näkynyt mitään muuta elävää olentoa kuin muuan korkealla liitelevä punapyrstöinen haukka. Kuinka rauhalliselta ja harmaalta tämän erämaan pinta näyttikään näin etäältä katsottuna! Se jatkui tasankoina ja ruohoaavikkoina kauas etäisyyteen, loppuakseen vihdoin tuon vihreän polveilevan juovan vieressä, joka oli erämaan joen vihannuutta. Kauempana levisi valkoinen hietaerämaa, missä tomua nostattavat pyörremyrskyt kohottivat taivaalle savupiippumaisia putkiaan, jatkuen noille taivaanrannan levyisille punaisille harjanteille, keltaisille seinämille ja mustille vuorille ja vihdoin tuolle hämärästi näkyvälle purppuraiselle kummulle saakka, joka näytti niin yliluonnolliselta ja salaperäiseltä pilvien verhoamaa taivasta vasten.

Mutta silloin aurinko peittyi pilviin ja tuo värikäs maailma himmeni kuin sen liekki olisi sammunut.

Kadotettuaan valaistuksensa erämaa näytti ikäänkuin peräytyvän taaksepäin, jähmettyvän kylmäksi ja synkäksi ja piilottavan suuret maamerkkinsä hämärään tummuuteen. Tuolla lähempänä pohjoisessa rotkojen uurtama maa ammotti lukemattomine harmaine aukkoineen rosoisena ja jylhänä; sen epätasainen pinta näytti aivan toisenlaiselta. Se muuttui litteäksi, ja harmaa, pilvinen taivas näytti kuvastuvan siihen kuin mereen. Kaikki ihanuus katosi ja vain autius jäi. Siellä ei ollut enää lämpöä, liikettä eikä elämää. Carley tunsi katselevansa sitä kuin jonkinlaista kaaosta.

Äsken oli muuan haukka liidellyt hänen silmäinsä sivu. Nyt sysimusta korppi lensi hänen ohitseen raakkuen käheästi mennessään.

"Korppipa tietenkin!" mumisi Carley naurahtaen katkerasti, ja väristen vastoin tahtoaan. "Ehkä se tarkoitti, ettei tämä ihmeellinen ja peloittava Länsi ole milloinkaan aiottu sellaisille kuin minulle... Lähdetään nyt."

Carley ratsasti koko iltapäivän matkueen jäljessä tottuen vähitellen kylmään raakaan tuuleen ja niihin tuskiin, joille hän oli pannut ruumiinsa alttiiksi. Hän kesti loppuun senkin päivän matkan ja vaikka hän olisikin tarvinnut kipeästi Glennin auttavaa kättä, laskeutui hän satulasta avutta.

Leiri pystytettiin tuon hävitetyn metsän reunaan, joka Carleyn mielestä oli tuntunut niin lannistavalta. Siellä oli vain muutamia yksinäisiä mäntyjä ja kaikkialla, niin pitkälle kuin silmä kantoi etelään päin, oli mustuneita kaatuneita puita ja kantoja. Se oli hyvin ikävännäköistä seutua. Muutamat kuihtunutta ruohoa syövät naudat olivat yhtä surullisen näköisiä kuin männytkin. Aurinko paistoi pilkahduksittain laskiessaan ja katosi sitten taivaanrannan taa jättäen maan hämäräksi ja varjoisaksi.

Päästyään mukavasti istumaan nuotion ääreen Carley ei halunnut enää liikkua. Hän oli niin loppuun väsynyt, ettei hän enää voinut nauttia levostakaan. Hänellä ei ollut ruokahaluakaan tällä aterialla. Ilta pimeni pian. Tuuli humisi puiden oksissa. Hän oli todellakin iloinen saadessaan mennä levolle.

Aamulla aurinko paistoi kirkkaasti valkoiselle kuuraiselle maalle. Ilma oli tyyni. Carleyn nouseminen oli työlästä ja samoin tukan kampaaminen ja kenkien vetäminen jalkaan. Hänestä tuntui aivan siltä kuin hänen entiset kärsimyksensä eivät olisi olleet mitään verrattuina tämän aamun tuskiin. Kuinka hän vihasikaan tuota kylmää, synkkää ja hävitettyä metsää, sen autiutta ja karkeutta! Jos tällaiset tunteet pääsisivät yhä enemmän hänessä valtaan, rupeaisi hän ehkä lopulta vihaamaan Glenniäkin. Hänen oli kuitenkin pakko jatkaa matkaa ja ratsastaa tuolla vihaisella mustangilla perille saakka.

Satulaannouseminen ja matkallelähtö tänä aamuna olivat sellaisia koettelemuksia, että Carley tunsi itsensä oikein sairaaksi. Glenn ja Flo näkivät hänen tilansa ja antoivat hänen olla omissa hoteissaan. Carley oli kiitollinen tästä ymmärtämyksestä. Hän näytti saavuttaneen heidän kunnioituksensa. Ja se hämmästyttävä huomio, että ratsastaminen ensimmäisen neljännestunnin kuluttua alkoi tuntua hänestä helpommalta, soi hänelle uutta tyydytystä. Ja monta tuntia kestäneen ratsastuksen jälkeen hän ei tuntenut enää minkäänlaisia kipuja, vaikka hän olikin heikko.

Vihdoin saavuttiin harvaan männikköön, jonka kautta tie kiemurteli etelää kohti, päätyäkseen vihdoin leveään matalaan rotkoon. Carley näki puiden lomitse vettä, vihreitä aukeita ketoja, puuaitoja ja -rakennuksia ja sinistä savua. Hän kuuli jonkin moottorin jyskytystä ja lampaiden määkinää. Glenn odotti häntä ja sanoi: "Carley, tämä on muuan Hutterin lammaskartano ja melko ikävä paikka. Et suinkaan halua katsella lammasten kylvettämistä? Ehdotan senvuoksi, että odottaisit täällä ja –"

"Turhaa puhetta, Glenn", keskeytti Carley. "Aion katsella kaikkea, mitä täällä on nähtävänä."

"Mutta, kultaseni, nuo miehet – heidän tapansa käsitellä lampaita – se ei ole todellakaan mitään sopivaa nähtävää sinulle", änkytti Glenn.

"Miksi ei?" kysyi Carley katsellen häntä.

"Siksi, Carley – tiedäthän itsekin, kuinka suuresti vihaat kaikkien asioiden varjopuolia... Entä sitten löyhkä? Se tekisi sinut yksinkertaisesti sairaaksi."

"Glenn, ole nyt rehellinen", sanoi Carley. "Otaksutaanpa, että voisin kestää sen? Ajattelisitko silloin minusta parempaa?"

"Tietysti", vastasi Glenn väkinäisesti hymyillen. "Mutta tahdoin säästää sinua. Tämä matka on muutenkin ollut vaivalloinen. Olen todellakin ylpeä sinusta. Mutta, Carley, reippaus ei ole sentään kaikkea. Sinä et yksinkertaisesti voi kestää tätä."

"Glenn, kuinka vähän tunnetkaan naisia!" huudahti Carley. "Tule mukaani näyttämään minulle tuota vanhanaikaista lammasten kylvettämistä."

He ratsastivat metsästä aukeaan laaksoon, joka olisi ollut kuvankaunis, ellei ihmisten työ olisi rumentanut sitä. Aukean maan toista laitaa rajoitti hirsiaita ja mutapadon taakse oli koottu lammikollinen limaista ja vihreää vettä. Carleyn ratsastaessa lähemmäksi kävi lammasten määkinä niin kovaksi, että hän tuskin voi kuulla Glennin puhetta.

Useita hirsimajoja, huonosti piiluttuja ja vuosien aisoittamia, oli aitauksessa, jonka takana oli toisia suuria aitauksia. Näiden aitauksien toiselta puolen kuului miesten karkeita huutoja, kavioiden kapsetta, kovia loiskahduksia, koneen jyskytystä ja lakkaamatonta lammasten määkinää.

Hutterin matkueen jäsenet laskeutuivat tässä maahan ja sitoivat hevosensa kiinni aidan ylimmäiseen lautaan. Kun Carleyn onnistui päästä maahan, koetti Glenn pysähdyttää hänet siihen sanoen hänen voivan nähdä tarpeeksi hyvin siitäkin, mutta Carley oli itsepäinen ja seurasi Flota. Hän kuuli Hutterin huutavan Glennilie: "Kuulehan, Ryanilla on vähän miehiä! Me ryhdymme auttamaan häntä pariksi tunniksi."

Hetkisen kuluttua Carley pääsi Flon rinnalle ensimmäisen lampaita sisältävän aitauksen viereen. Lampaat muodostivat yhtenäisen villaisen katraan, joka oli melkein valkoinen väriltään. Kun Flo kiipesi aidalle, painautui lauma kuin yksi eläin aitauksen toiselle laidalle. Muutamat vanhat jäärät, joilla oli pitkät taipuneet sarvet, kääntyivät katsomaan taakseen, ja muutamat uuhet kiipesivät lujaan sulloutuneen katraan selkään. Carleystä tuntui niiden katseleminen hauskalta. Hän ei voinut huomata mitään inhoittavaa tässä näyssä.

Seuraavassa aitauksessa oli yhtä paljon lampaita ja useita meksikolaisia, jotka nähtävästi ajoivat niitä erääseen kauemmaksi johtavaan kapeaan kujanteeseen. Carley näki kumartuvia miesten päitä toisten aitauksien takaa, ja jostakin kohosi keltaista paksua savua.

"Carley, aiotteko tulla katsomaan kylvettämistä?" kysyi Flo hyväntuulisesti, mihin sentään sisältyi hieman kiusoitteluakin.

"Se on vakaa aikomukseni", vastasi Carley huolimattomasti.

Flo opasti Carleyn pitkän aidan sivuitse eräälle suurelle avoimelle portille ja siitä suuren karsinan poikki toiselle aidalle, jonka yli hän kiipesi. Carley seurasi häntä, haluamatta niin erittäin kiihkeästi kauemmaksi. Jokin tympeä haju oli alkanut vaivata hänen herkkää hajuaistiaan. Flo käveli erään lyhyen kujanteen päähän kiiveten siellä aidalle ja istuutuen sen ylimmäiselle hirrelle. Carley kiiruhti kiipeämään hänen rinnalleen, seisoen suorana aidan toisella hirrellä.

Silloin kauhistuttava löyhkä sattui Carleyn kasvoihin melkein kuin lyönti ja hänen hämmentyneen katseensa eteen ilmestyi ajelehtivaa savua, työskenteleviä miehiä ja juoksevia lampaita, kaikki kuvastuen mutaista taustaa vasten. Mutta Carleyn täytyi ensin hajun vuoksi sulkea silmänsä ja painaa polvensa kovasti ylimmäistä hirttä vasten, jottei hän olisi kaatunut. Hän ei ollut milloinkaan ennen elämässään tuntenut niin inhoittavaa löyhkää. Meritaudin ensimmäiset kuvotukset eivät olleet mitään tähän verrattuna. Carley huohotti, puristi nenänsä sormiensa väliin, niin ettei hän voinut tuntea hajua, ja avasi silmänsä.

Suoraan hänen alapuolellaan oli muuan pieni karsina, jonka toinen pää oli avonainen ja jonne lampaita ajettiin suuremmasta aitauksesta. Miehet huusivat. Perässä tulevat lampaat tunkivat edellä kulkevia eteenpäin. Tuossa pienessä karsinassa työskenteli pari miestä. Toinen oli oikea jättiläinen, jolla oli yllään vain ihopaita ja homehtuneet suojahousut. Vaate kädessään hän lähestyi lähintä lammasta. Kierrettyään vaatteen lampaan päähän hän veti sitä perin helposti eteenpäin, mikä todisti hänen suurista voimistaan, heittäen sen toisella sivulla ammottavaan kuoppaan. Lammas syöksyi saastaiseen mutaiseen lammikkoon ja katosi näkyvistä. Mutta sen pää tuli äkkiä pinnalle ja sitten selkä. Ja se alkoi puolittain kävellä ja puolittain uida eteenpäin kapeaa laatikkomaista kanavaa pitkin, jossa oli muitakin kompuroivia lampaita. Sitten Carley näki tuon kanavan kummallekin puolelle asettuneita miehiä, joilla oli koukuilla varustetut kepit käsissään. Heidän tehtävänään oli painaa ja työntää lampaat kanavan toiseen päähän ja ajaa ne aidattua kaltevaa pintaa pitkin toiseen aitaukseen, missä oli kyyrysillään paljon muitakin lampaita, jotka olivat nyt väriltään yhtä mutaisen likaisia kuin se nestekin, johon ne oli sukellutettu. Sinne katosi lammas lampaan jälkeen. Joskus sattui niin, ettei lammas uponnutkaan veteen, ja silloin joku miehistä painoi sitä koukullaan kohottaen sen pään jälleen äkkiä ylös. Työ jatkui säännöllisesti ja vauhdikkaasti, huolimatta huudoista, polkemisesta ja määkinästä.

Carley huomasi suuresta höyrypannusta kuoppaan johtavan torven. Tummaa nestettä virtasi siitä kuoppaan. Eräästä vanhasta koneesta, jossa oli pitkä savutorvi, purkautui tuota pistävää savua. Muuan mies kaatoi kanavaan säkillisen jotakin keltaista jauhetta, valaen sinne sen jälkeen jotakin hapolta näyttävää juoksevaa ainetta.

"Rikkiä ja tupakkaa", huusi Flo Carleylle. "Vesi myrkytetään niillä. Jos lammas avaa suunsa, on se tavallisesti mennyttä kalua. Mutta joskus voidaan sellainenkin pelastaa."

Carley tahtoi riistäytyä irti tästä inhoittavasta näytelmästä, mutta se vangitsi hänet paikoilleen jonkinlaisella taikavoimalla. Hän näki Glennin ja Hutterin liittyvän muihin miehiin ja ryhtyvän työhön kuin majavat. Pienessä karsinassa työskentelevät ajajat panivat lampaat menemään sellaista vauhtia, että jokaisella alemmaksi sijoittuneella miehellä oli täysi työ. Äkkiä Flo huudahti ja viittasi.

"Kas niin, tuo lammas ei kohonnutkaan pinnalle!" huusi hän. "Se avasi varmasti suunsa."

Silloin Carley huomasi Glennin työntävän tarmokkaasti koukkupäisen sauvansa lammikkoon, kunnes hän sai hukkuneen lampaan olinpaikan selville. Hän kohotti sen pään pinnalle. Lampaassa ei näkynyt elon merkkiäkään. Glenn laskeutui polvilleen ulottuakseen lampaaseen voimakkailla ruskeilla käsillään ja veti sen maalle, missä se makasi hervotonna. Glenn mukiloi ja paineli sitä käsitellen eläintä melkein samalla tavalla kuin Carley oli nähnyt pelastusmiesten käsittelevän hukkuneita ihmisiä.

"Tuosta ei ole mitään hyötyä, Glenn", huusi Hutter käheästi; "se on mennyttä kalua."

Carley ei voinut olla huomaamatta Glennin käsien, käsivarsien ja suojapuvun kurjaa tilaa, kun Glenn palasi työhönsä kanavan ääreen. Sitten Carleyn katse harhaili näytelmän toisesta päästä toiseen kiintyen äkkiä tuohon suureen mieheen, joka käsitteli lampaita niin. raa'asti. Jokaiselle kuoppaan heittämälleen lampaalle hän huusi: "Hei, sinne vain!" Carleyn oli pakko katsoa häntä kasvoihin ja hän säpsähti kohdatessaan miehen ilkeiden silmien katseen. Se oli raa'in ja rohkein katse, minkä hän onnettomuudekseen milloinkaan oli tullut yhdyttäneeksi. Hän tunsi jäykistyvänsä oudosta järkytyksestä. Tuo mies oli tuskin montakaan vuotta Glenniä vanhempi, mutta hänen tukkansa oli kuitenkin harmaa. Hänellä oli arpiset vastenmieliset kasvot, raa'at paksut huulet ja tuuheat kulmakarvat, joiden alta kimaltelivat vaaleat silmät. Jokaisessa käänteessä hän kohdisti ne Carleyn kasvoihin, hänen kaulaansa ja korkeaan poveensa. Carley pani vaistomaisesti ratsastustakkinsa nappiin, ja hänestä tuntui aivan siltä, kuin hänen poskiaan olisi poltettu. Mies lumosi hänet kuin käärme.

"Tulkaa, Carley; mennään pois tästä löyhkäävästä paikasta", huudahti Flo.

Carley kaipasi todellakin Flon apua kompuroidessaan pois tuosta tukahduttavasta savusta ja hirveästä hajusta.

"Adios, Helosilmä!" huusi suuri mies karsinasta.

"Kas niin", huudahti Flo heidän päästyään pois, "Glenn saa varmasti tietää vielä huutia, salliessaan teidän mennä katsomaan lampaiden kylvetystä."

"Se oli kokonaan minun syytäni", änkytti Carley. "Sanoin voivani kestää sen."

"Olette kyllä rohkea enkä minä tarkoittanutkaan lampaiden kylvettämistä... Tuota lampaidenheittäjää minä tarkoitin. Hän on nimeltään Haze Ruff ja hän on näiden laitumien ilkein mies. Haluaisin melkein ampua hänet nyt... Aion kertoa tämän isälle ja Glennille."

"Älkää taivaan nimessä!" pyysi Carley.

"Kyllä kerron. Isä tarvitsee miehiä nykyään ja senvuoksi hän on niin suvaitsevainen. Mutta Glenn saa antaa Ruffille selkään, ja minä tahdon nähdä hänen tekevän sen."

Carley näki nyt Flo Hutterissa Lännen toisen hengen, tuon hillittömän ja hurjan, joka paljastui tytön tyynestä äänestä ja hänen silmiensä pistävästä ilmeestä.

He palasivat hevosten luo, kaivoivat esille eväänsä satulalaukuista ja istuuduttuaan mukavasti muutamaan aurinkoiseen suojaiseen paikkaan he söivät ja juttelivat. Carley nieleskeli väkinäisesti ruokaansa. Hänestä tuntui siltä kuin tuo lampaiden ja nesteen kauhistuttava haju olisi tunkeutunut kaikkialle. Glenn oli tuntenut hänet paremmin kuin hän itse ja tahtonut säästää häntä tarpeettomalta ja inhoittavalta kokemukselta. Carley oli kuitenkin niin itsepäinen, ettei hän katunut lainkaan sitä.

"Carley, en tahdo salata teiltä, että olette suoriutunut tästä kaikesta paremmin kuin ainoakaan toinen meillä oleskellut helläjalkainen", sanoi Flo.

"Kiitoksia. Tämä on teidän lausumaksenne sellainen kohteliaisuus, etten sitä niinkään hevillä unhota", vastasi Carley.

"Tarkoitan todella sitä. Meillä on ollut hyvin pahat ilmat ja sitten on pieni matkamme päättynyt tähän lampaiden kylvettämiskuoppaan. Glenn luuli varmasti teidän panevan vastaan."

"Flo, hän ei halunnut minua lainkaan mukaan tälle matkalle ja kaikkein vähimmän tänne", selitti Carley.

"Tiedän sen, mutta hän salli teidän kuitenkin tulla."

"Ei Glenn eikä kukaan muukaan mies olisi voinut estää minua tekemästä mieleni mukaan."

"Jos vain voitte suoda minulle anteeksi", sanoi Flo, "niin olen eri mieltä siitä asiasta. Glenn Kilbourne ei ole enää sama mies kuin ennen sotaa."

"Ei hän olekaan, mutta se ei muuta asiaa."

"Carley, me emme ole vielä niin erittäin hyviä tuttuja", jatkoi Flo tunnustellen varovasti tietään, "enkä minä ole teidän kaltaisenne. En tunne teidän Idässä syntyneitten tapoja, mutta tiedän, mitä tämä Länsi tekee miehelle. Sota tuhosi ystävänne sekä ruumiillisesti että henkisesti. Kuinka pahoillamme äiti ja minä olimmekaan Glennin vuoksi noina päivinä, jolloin näytti aivan siltä kuin hän lähtisi 'länteen' ikuisiksi ajoiksi... Oletteko tiennyt mitään hänen saamastaan kaasumyrkytyksestä ja viidestä verensyöksystä?"

"Ah! Tiesin kaasun heikentäneen hänen keuhkojaan, mutta hän ei ole milloinkaan kertonut minulle mitään verensyöksyistä."

"Hänellä oli niitä ja tuota viimeistä en voi milloinkaan unhottaa. Hänen ysköksiensä mukana seurasi aina verta. Voisin kertoa teille – Ah, se oli vallan hirveätä! Pyysin, ettei hän rykisi. Hän hymyili kuin haamu ja kuiskasi: 'Kyllä lopetan sen.' Ja hän pitikin sanansa. Lääkäri tuli Flagstaffista ja pani hänet jäihin. Glenn istui pielusten varassa koko yön liikauttamatta lihastakaan. Hän ei rykinyt enää. Ja verenvuotokin asettui. Sen jälkeen sijoitimme hänet kuistiin, missä hän sai hengittää raitista ilmaa koko ajan. Arizonan ilmassa on jotakin ihmeellisen parantavaa. Se tulee kuivasta erämaasta ja männyt ja seetrit kyllästävät sen. Glenn parani kaikissa tapauksissa ruumiillisesti ja minä luulen Lännen parantaneen hänen sielunsakin."

"Mistä sitten?" kysyi Carley joutuen sellaisen uteliaisuuden valtaan, että hän tuskin voi salata sitä.

"Sen tietää vain Jumala!" huudahti Flo kohottaen sormikkaihin pistetyt kätensä. "En ole milloinkaan voinut ymmärtää sitä. Mutta vihasin noita sodan häneen tekemiä vaikutuksia."

Carley nojautui taaksepäin hirttä vasten aivan uupuneena. Flo kidutti häntä tietämättään. Carley tahtoi kiihkeästi antautua tätä Lännen tyttöä kohtaan tuntemansa mustasukkaisuuden valtaan, mutta ei voinut. Flo Hutter oli paremman arvoinen. Carleyn luonteen huonompi puoli joutui taisteluun kaiken sen kanssa, mikä hänessä oli jalointa. Voitto ei kallistunut vielä kummallekaan puolelle. Tämä oli kova koettelemuksen hetki Carleylle. Hänen voimansa olivat melkein lopussa, ja hän oli hyvin alakuloinen.

"Carley, te olette perillä kaikesta", sanoi Flo. "Teidän ei pidä kieltää sitä. Olette ollut melkein minun veroiseni kestäessänne loppuun saakka, vaikka olettekin helläjalkainen, mutta siinä ei ole mitään järkeä, että tapatte itsenne, eikä siinäkään, että minä annan teidän tehdä niin. Aion senvuoksi sanoa isälle, että me haluamme lähteä kotiin."

Hän jätti Carleyn siihen. Sana koti oli sattunut kummallisesti Carleyn mieleen ja jäänyt sinne. Äkkiä hän tunsi, miltä kotikipeänä oleminen tuntuu. Kaikki mukavuudet, rauha, ylellisyys, lepo, miellyttävyys, ilo, puhtaus, kaikki se, mikä tyydyttää silmää ja korvaa ja kaikkia muitakin aisteja – kaikki nämä ajatukset rupesivat ahdistamaan häntä. Carley oli tällä matkalla tarvinnut kaiken tahdonlujuutensa voidakseen pelastua surkuteltavasta epäonnistumisesta. Hän oli pelastunut. Mutta kosketus tähän Länteen oli loukannut, inhoittanut, järkyttänyt ja vieroittanut häntä. Tällä hetkellä hän ei voinut olla tasapuolinen; hän tiesi sen, välittämättä siitä.

Hän katseli ympärilleen. Tänne näkyi vain toinen noista rakennuksista. Se muodosti varmaankin kodin joillekuille noista miehistä. Terävä katto ulottui toisella puolen kauaksi seinän ulkopuolelle toimien nähtävästi jonkinlaisena kuistina. Tuolla seinällä riippui kirjavin kokoelma esineitä, mitä Carley milloinkaan oli nähnyt: astioita, lampaiden ja lehmien vuotia, satuloita, valjaita, nahkapukuja, köysiä, vanhoja hattuja, lapioita, kamiinan piippuja ja paljon muita esineitä, joiden nimiä hän ei tiennyt. Kaikkien näiden esineiden silmiinpistävin ja luonteenomaisin piirre oli niiden tarkoituksenmukaisuus. Ne olivat auttaneet ihmisiä elämään alkuperäisissä olosuhteissa. Tämä tosiseikka teki jollakin tavoin tyhjäksi Carleyn tunteman inhon niiden karkeaa ja kömpelöä ulkomuotoa kohtaan. Olikohan kukaan hänen esi-isistään milloinkaan ollut uranuurtaja? Carley ei tiennyt sitä, mutta se ajatus teki hänet levottomaksi ja askarrutti hänen mieltään. Usein kotona pukeutuessaan päivällistä varten hän oli katsellut kuvastimesta kaulansa ja käsivarsiensa miellyttäviä piirteitä, päänsä ylpeätä asentoa, ihonsa alabasterimaista vaaleutta ja kysynyt ihmetellen kuvaltaan: "Voiko olla mahdollista, että minäkin polveudun luolaihmisistä?" Hän ei ollut milloinkaan voinut uskoa sitä, vaikka hän tiesikin sen todeksi. Ehkä jolloinkin harmaassa menneisyydessä oli ollut olemassa joku isoisänisänäiti, joka oli elänyt alkuperäistä elämää käyttäen tuollaisia astioita ja muita esineitä, joita riippui tuon rakennuksen seinällä, ja siten auttanut jotakuta miestä erämaan voittamisessa ja asuttamisessa. Glennin sanat juolahtivat äkkiä Carleyn mieleen – "Työtä ja lapsia!"

Näiden sanojen miettiminen, vaikka ne liittyivät niin sattuvasti tähän hetkeen, ei ollut Carleyn mieleen. Juuri nyt hän oli väsynyt ja ruumiillisesti sairas eikä senvuoksi mitenkään vastaanottavaisella tuulella. Mutta voisikohan hän milloinkaan saada terävämpiä vaikutelmia kuin nyt? Kaikki oli niin arvoituksellista. Hän väsyi ajattelemiseen. Mutta sittenkin hänen aivonsa työskentelivät maalaillen sellaisia kuvia, joille hän ei voinut mitään. Tuo väsyttävä metsä oli aivan autio. Siellä ei ollut lintuja, oravia eikä muitakaan sellaisia eläimiä, joita hän olisi halunnut nähdä siellä. Toisella suunnalla rotkon toisella puolen hän näki laihoja ja takkuisia, kömpelöitä ja tyhmiä nautoja, ja samalla tuuli toi hänen nenäänsä lampaiden hajua. Aika näytti pysyvän paikoillaan täällä ja kuitenkin Carley toivoi mitä hartaimmin, että tunnit ja päivät kuluisivat niin nopeasti kuin suinkin, että hän pääsisi jälleen kotiinsa.

Flo palasi vihdoin miesten kanssa. Vilkaistuaan Glenniin Carley sai varmuuden siitä, ettei Flo ollut vielä kertonut tälle lampaidenkylvettäjästä, Haze Ruffista.

"Carley, olet todella reipas tyttö", sanoi Glenn hymyillen tuota harvinaista hymyään, josta Carley niin paljon piti. "Tämä on hirvittävää sekasotkua. Voiko ajatella mitään sen kummempaa, kuin että sinä kestit sen?... Sinä hemmoteltu viidennen puistokadun asukas, jos aikomuksesi oli vallata minut vielä kerran, olet nyt tehnyt sen!"

Hänen lämpönsä hämmästytti ja ilahdutti Carleytä. Hän ei tosin kyennyt täydellisesti ymmärtämään, mitä eroa siinä olisi ollut, vaikkei hän olisikaan kestänyt koetta. Mutta jokainen täällä vietetty päivä teki Glennin ymmärtämisen yhä vaikeammaksi. Glennin kiitokset ilahduttivat hänen mieltään ja rohkaisivat häntä kestämään tämän matkan loppuvaiheet Oak Creekiin saakka.

Neljä tuntia myöhemmin, niin hämärässä, ettei kukaan nähnyt hänen vaivojaan, Carley puolittain liukui, puolittain putosi hevosensa selästä, onnistuen sitten kiipeämään portaille ja laahustamaan valoisaan arkihuoneeseen. Takassa paloi iloinen tuli. Valkoisella liinalla peitetyllä pöydällä höyrysi maukkaita ruokia. Flo seisoi, takan ääressä lämmitellen käsiään, Lee Stantonin nojautuessa uuninreunustaan ja katsellessa häntä rakastuneesti. Hutter oli juuri istuutumaisillaan paikalleen pöydän päähän. "Tulkaa nyt kaikki syömään!" kehoitti hän sydämellisesti. Rouva Hutterin kasvot loistivat. Hän oli kuin kodin hengetär. Ja vihdoin Carley huomasi Glennin, joka tällä hetkellä kiihkeästi odotti häntä.

Näistä merkeistä ja niiden aiheuttamasta vaikutuksesta Carley epämääräisesti totesi muuttuneensa jollain tavoin ja huomasi, että tämä uusi Carley Burch näytti hänen ystävistään paljon tärkeämmältä henkilöltä kuin entinen, mutta omituista kyllä, hänen omasta mielestään paljon mitättömämmältä.

VI

Kevät tuli Oak Creek-kanjoniin, ja pian sen jälkeen kesä, Carleyn ehtimättä vielä veltostua siitä helteestä, joka on luonteenomaista kesäkuun alkupuolelle Idässä.

Vihreää ruohoa ilmestyi kaikkialle kuin taikavoimasta, vihreät silmukat puhkesivat lehdiksi, sinikellot ja esikot alkoivat kukkia ja omena- ja päärynäpuiden kukat kuvastuivat punavalkoisina sinistä taivasta vasten. Oak Creek muuttui kirkasvetiseksi kauniiksi puroksi, joka hitain pyörtein solui kivikkoista uomaansa ja syöksyi kohisten ja loristen pienistä putouksista alas. Aamut valkenivat kirkkaina ja tuoksuvan raittiina, keskipäivän tunnit kuluivat vitkalleen kuumassa auringonpaisteessa, ja yö laskeutui kuin tumma viitta tähtiä tuikkivalta taivaalta.

Carley oli itsepäisesti jatkanut ratsastus- ja kiipeämisretkiään, kunnes hän oli päässyt täyteen varmuuteen siitä, että hän todellakin oli täysiverinen, ja tiesi voivansa harjaantua sellaiseen kuntoon, ettei ulkoilmaelämä ollut liikaa hänen voimilleen. Hän laihtui hyvästä ja alati lisäytyvästä ruokahalustaan huolimatta, kadotti kauneutensa saaden sen sijaan sellaisen päivettyneen ihon, jota hän tiesi itäisten ystäviensä tulevan ihailemaan, kulutti pois rakot, kivut ja tuskat ja huomasi lihaksiensa kovenevan, vartalonsa muuttuvan notkeammaksi ja rintansa korkeammaksi. Ja näiden ruumiillisten ilmausten lisäksi hän iloitsi sellaisesta ruumiillisen vapauden ja hyvinvoinnin tunteesta, jota hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut, toiminnan elähdyttävästä voimasta, joka pani hänen verensä kiertämään nopeammin, ja sellaisista lukemattomista mitättömistä ja turhan ylellisistä pikku seikoista luopumisesta, joita hän oli ennen luullut välttämättömiksi onnelleen. Mutta yritykset Glennin ylpeyden ja Flo Hutterin suvaitsevaisuuden voittamiseksi olivat olleet turhia. Hän oli kyllä saavuttanut Glennin ihailun ja Lännen tytön tunnustuksen, mutta hänen kiihkeä, itsepäinen pyrkimyksensä saada Glenn irti lännen lumoista olikin vain saanut hänet itsensä mieltymään lanteen enemmän kuin hän uskalsi tunnustaa itselleen. Hän koetti karkoittaa tämän tunteen mielestään. Hänhän vihasi tätä raakaa hiomatonta Länttä.

Kesäkuun päivät kuluivat kuitenkin haaveellisen nopeasti ja käsittämättömän nautintorikkaina eikä hän vieläkään ollut ilmoittanut Glennille vierailunsa päätarkoitusta – haluaan viedä hänet takaisin Itään. Hän tahtoi odottaa vielä vähän aikaa. Hän vihasi Glennin työtä eikä ollut puhunut siitä milloinkaan. Hänen täytyi kuitenkin rehellisesti tunnustaa itselleen, että hänestä viikkojen vieriessä tuntui yhä vaikeammalta sanoa Glennille tämän kuluttavan elämänsä turhaan ja ettei hän, Carley, voinut suvaita sitä. Mutta kuluttiko Glenn sitten elämäänsä turhaan? Kerran teki arka ja epäröivä Carley Burch itselleen tämän tärkeän kysymyksen. Ehkä hän pidättäytyi puhumasta Glennille enimmäkseen vain sen onnen vuoksi, jota hän tunsi kävellessään ja ratsastaessaan Glennin kanssa. Hän jäi vain sen vuoksi. Hän tunsi rakastavansa Glenniä joka päivä yhä enemmän, mutta heidän välillään oli kuitenkin jotakin. Oliko syy hänen vai Glennin? Hän oli varma Glennin rakkaudesta ja hänen oli usein pakko pidättää henkeään, sillä niin suloinen ja voimakas oli sen aiheuttama tunne. Hän halusi iloita siitä niin kauan kuin suinkin ja haaveilla ajattelemisen asemesta. Mutta hän ei voisi haaveilla eikä viihdyttää omaatuntoaan alituisesti. Ajatukset palaisivat aikanaan. Eikä hän voinut karkoittaa pois sitäkään tunnetta, ettei Glennistä milloinkaan tulisi hänen orjaansa. Hän huomasi Glennissä jotakin selittämätöntä, joka teki hänet hiljaiseksi ja ystävälliseksi, aina pidättyväiseksi ja joskus surumieliseksi ja luotaan työntäväksi. Mitähän Glenn tiesi sellaista, mitä hän ei tiennyt? Nämä ajatukset ahdistivat Carleytä. Ehkä hänen juuri sentähden olikin pakko turvautua kaikkeen naiselliseen viekkauteensa ja suloonsa lumotakseen Glennin kokonaan. Ja vaikka häntä värisyttikin nähdessään, kuinka Glenn rupesi rakastamaan häntä päivä päivältä yhä enemmän, ei hän kuitenkaan voinut olla huomaamatta sitä tosiasiaa, ettei mikään hellyys eikä houkutus hänen puoleltaan voinut saada Glennistä pois tuota hänen kummallista pidättyväisyyttään. Kuinka se hämmästyttikään Carleytä! Oliko se vastahakoisuutta vai tietoisuutta, jalomielisyyttä vai epäilyä?

Flo Hutterin yhdeskolmatta syntymäpäivä oli kesäkuun puolivälissä ja kaikki naapurit ja apulaiset monien neliömailien alalta oli pyydetty kunnioittamaan sitä läsnäolollaan.

Carley pukeutui nyt toisen kerran vierailunsa aikana tuohon valkoiseen pukuun, joka oli pannut Flon huohottamaan ihastuksesta ja mykistänyt rouva Hutterin ja houkutellut vastahakoisen kohteliaisuuden Glenniltä. Carley halusi herättää huomiota. Oliko hienoilla ja kalliilla puvuilla muuta tarkoitustakaan?

Tämän erityisen kesäkuun päivän ilta alkoi jo hämärtyä, kun hän oli valmis lähtemään alakertaan. Hän pysähtyi kuitenkin hetkiseksi pitkään kuistiin. Iltatähdestä, tuosta yksinäisestä ja loistavasta, tuosta kylmästä ja tummansiniseltä taivaalta niin kiihkottomasti tuikkivasta, oli hänelle tullut sellainen ystävä, jota hän odotti ja tarkasteli samalla tavalla kuin hän oli oppinut tarkkaamaan ja rakastamaan tuota uneen viihdyttävää kohisevaa vesiputoustakin. Hän viipyi kuistilla. Mitä olivat tämän villin rotkon näköalat, äänet ja tuoksut ruvenneet merkitsemään hänelle? Hän ei voinut sanoa sitä. Mutta ne olivat hänen mielestään muuttuneet äärettömästi.

Hänen pehmeät kenkänsä eivät aiheuttaneet minkäänlaista narinaa kuistissa ja kun hän kääntyi rakennuksen nurkan ympäri, missä varjot olivat synkät, kuuli hän Lee Stantonin äänen sanovan:

"Mutta, Flo, sinähän rakastit minua ennen Kilbournen tuloa."

Hänen äänensä hellä sävy pysähdytti Carleyn. Joitakin tilanteita on yhtä vaikea karttaa kuin kohtaloa.

"Niin toki teinkin", vastasi Flo haaveellisesti. Tämä oli sellaisen tytön ääni, jota onnelliset ja samalla surulliset ajatukset ahdistavat hänen syntymäpäivänään.

"Etkö rakasta minua enää?" kysyi Lee käheästi.

"Tietysti rakastan, Lee! En ole häilyväinen", vastasi Flo.

"Mutta miksi sinä sitten –" Tässä Leen rohkeus petti!

"Lee, tahdotko kuulla täydellisen totuuden?"

"Tahdon."

"Rakastan sinua yhtä paljon kuin ennenkin", sanoi Flo vakavasti. "Mutta, Lee, rakastan häntä vielä enemmän kuin sinua."

"Taivas varjelkoon, Flo, sinä turmelet meidän kaikkien onnen!" huudahti Stanton käheästi.

"En ollenkaan. Et voi sanoa minua nyt epärehelliseksi. En olisi mielelläni ilmaissut sinulle tätä, Lee, mutta sinä pakotit minua."

"Flo, rakastatko sinä minua ja häntä – kahta miestä?" kysyi Stanton epäillen.

"Kyllä", vastasi Flo naurahtaen hiljaa. "Eikä se ole mitään leikkiä."

"Minä en ole juuri mitään Kilbournen rinnalla", sanoi Stanton lohduttomasti.

"Lee, sinä voit asettua jokaisen miehen rinnalle", sanoi Flo kaunopuheisesti. "Sinä olet Lännen miehiä, olet vakava ja uskollinen ja jonakin päivänä tulee sinusta ihan isäni kaltainen. Voisinko sanoa kenestäkään enempää?... Mutta, Lee, tuo mies on toisenlainen. Hän on ihmeellinen. En voi selittää sitä, tunnen vain sen. Hän on ollut helvetissä. Ah, en voi milloinkaan unhottaa hänen raivonpuuskiaan hänen maatessaan täällä sairaana. Hän merkitsee minulle enemmän kuin kukaan mies. Hän on amerikkalainen. Sinäkin olet amerikkalainen, Lee, ja sinä harjoittelit sotilaaksi ja olisit ollutkin suurenmoinen sotilas, jos nyt tunnen hiemankaan tätä vanhaa Arizonaa. Mutta sinun ei tarvinnut matkustaa Ranskaan... Glenn Kilbourne sitävastoin on ollut siellä ja Jumala yksin tietää, mitä se merkitsee. Mutta hän oli siellä ja juuri siinä on ero. Näin sen mitä hänestä oli jäljellä ja tein voitavani pelastaakseni hänen henkensä ja järkensä. En olisi amerikkalainen tyttö, ellen rakastaisi häntä... Ah, Lee, etkö nyt ymmärrä!"

"Kyllä, enkä kadehtikaan Glenniä. Pelkään vain menettäväni sinut."

"En ole milloinkaan luvannut mennä kanssasi naimisiin, vai olenko!"

"Et sanoilla, mutta suutelot –"

"Niin, suutelot merkitsevät paljon", vastasi Flo. "Ja niin pitkälle minä olenkin sitoutunut ja luullakseni menenkin naimisiin kanssasi jonakin päivänä ja silloin minua sanotaan onnelliseksi. Ja minä tulenkin onnelliseksi, muista sinä vain se. Sinun ei tarvitse olla lainkaan huolissasi. Glenn rakastaa Carleytä. Carley on kaunis, rikas ja hänen luokkaansa kuuluva. Kuinka hän voisi milloinkaan kiinnittää huomiotaan minuun?"

"Flo, sitä ei voi milloinkaan tietää", vastasi Stanton miettiväisesti. "En pitänyt hänestä alussa, mutta nyt alan jo muuttaa mieltäni. Nyt on pääasia se, rakastaako Carley häntä yhtä paljon kuin sinä."

"Luulen ainakin niin ja toivonkin sitä", vastasi Flo hieman värisevällä äänellä.

"En ole siitä niinkään varma. Mutta siinä tapauksessa en ymmärrä häntä. Jumala tietää minunkin toivovan samaa. Ellei hän – jos hän palaa takaisin Itään ja jättää Glennin tänne, ovat minun mahdollisuuteni –"

"Hst! Tiedän Carleyn tulleen tänne viedäkseen hänet takaisin. Mennään nyt alakertaan."

"Ah, odotahan nyt, Flo!" rukoili Stanton. "Mihin sinulla on niin kiire? Anna minulle yksi ainoa –"

"Tuossa saat sen! Muuta et saakaan, vaikka nyt olisi kymmenesti syntymäpäiväni", vastasi Flo iloisesti.

Carley kuuli hellän suukkosen, Stantonin syvän hengityksen ja sitten askelia, jotka poistuivat pimeässä portaita kohti. Carley nojautui hirsiseinään. Hän kosketti kädellään karkeaan puuhun ja tunsi männyn pihkan tuoksun. Hänen toinen kätensä painoi rintaa, missä hänen sydämensä sykki tavattoman kiihkeästi. Hänen alapuoleltaan kuului askelia ja ääniä. Hämärä oli muuttunut pimeydeksi. Vesiputouksen hiljainen kohina ja puron lirinä kantautuivat hänen jännittyneihin korviinsa.

Kuuntelijat eivät milloinkaan kuule hyvää itsestään. Mutta Stantonin loukkaava epäilys Carleyn luonteen vakavuudesta ei tehnyt niin kipeää, kuin Flo Hutterin ilmaisema totuus, että hän rakasti Glenniä. Tämä yllättävä tieto koski voimakkaasti Carleyhin. Hän oli saanut nyt varoituksen ja tiesi varustautua. Se teki hänet surulliseksi, mutta ei vähentänyt hänen luottamustaan siihen siteeseen, jolla hän tiesi sitoneensa Glennin. Mutta se lisäsi hämmentävästi hänen uteliaisuuttaan siihen salaperäisyyteen nähden, joka tuntui liittyvän Glennin luonteen muutokseen. Tämä Lännen tyttö tiesi todellakin enemmän Glennistä kuin hänen oma morsiamensa. Carley tunsi nöyryyttävää järkytystä todetessaan, että hän oli ajatellut vain itseään, rakkauttaan, elämäänsä, toivomuksiaan ja halujaan Glennin tarpeiden asemesta. Sen näkemiseen, että Glenn tarvitsi häntä enemmän kuin hän Glenniä, ei tarvittu varsin terävää inhimillisen luonteen ymmärtämistä eikä tuntemista.

Siten odottamatta liikutettuna, järkytettynä ja pakotettuna luottamaan omaan ylpeyteensä Carley meni alakertaan tervehtimään sinne kokoontuneita vieraita. Eikä hän milloinkaan ollut esiintynyt hurmaavammin eivätkä olosuhteet eikä hänen mielentilansa olleet milloinkaan onnistuneet tekemään häntä niin riemuitsevan iloiseksi ja vallattomaksi. Hän kuuli monta huomautusta, joita ei oltu tarkoitettu hänen herkille korvilleen. Muuan vanha harmaatukkainen Lännen asukas huomautti Hutterille: "Hän on todellakin kuin kesyttämätön varsa." Toinen seurueesta, muuan nainen, sanoi: "Suloinen ja kaunis kuin kyyhkynen. Mutta pitäisin hänestä enemmän, jos hän olisi säädyllisesti puettu." Ja eräs laiha paimen, joka seisoi toisten joukossa kuistin ovella, kysyi eräältä toveriltaan: "Luuletko tuon olevan muodissa Idässä?" Siihen vastasi toinen: "Ehkä, mutta uskallan lyödä vaikka vetoakin siitä, että siellä Idässä on joko liian vähän silkkiä tahi liian vähän sheriffejä."

Carley sai tyydyttävän palkinnon herättämästään huomiosta, mutta hän ei kuitenkaan mennyt niin pitkälle, että hän olisi sysännyt Flon varjoon. Hän päinvastoin piti huolta siitä, että Flokin sai osakseen ansaittua huomiota. Hän opetti Flon tanssimaan foxtrottia ja houkutteli Glennin tanssimaan hänen kanssaan. Sitten hän opetti sen Lee Stantonille. Ja kun Lee tanssi Flon kanssa katselijoiden äärettömäksi ihmetykseksi ja iloksi, tunsi Carley ensi kerran sinä iltana syvää iloa.

Hänen hetkensä koitti, kun hän sai tanssia Glennin kanssa. Se toi hänen mieleensä menneet ajat, jotka hän halusi palauttaa takaisin. Huolimatta kauan kestäneestä sairaudestaan ja Lännen kovasta työstä Glenn tanssi yhtä notkeasti ja kevyesti kuin ennenkin. Mutta tanssiminen hänen kanssaan riitti paisuttamaan Carleyn sydäntä niin, että hän hetkiseksi unhotti tyyten katselijat.

"Glenn, tahtoisitko lähteä kanssani jälleen Plazaan tanssimaan kuten ennenkin?" kuiskasi hän Glennille.

"Kyllä, ellen tietäisi Morrisonin tulevan sinne", vastasi Glenn.

"Glenn, en katsoisi häneen päinkään."

"Ethän ennenkään ollut näkevinäsikään häntä!" huudahti Glenn hieman ivallisesti.

Hänen epäilyksensä ja äänensävynsä viilsi Carleyn sydäntä. Painautuen lähemmäksi Glenniä hän kuiskasi: "Tule takaisin, niin todistan sen sinulle."

Mutta Glenn nauroi vastaamatta mitään. Kun Carley oli lausunut uskalletut sanansa, oli hänen sydämensä sykkinyt kovasti. Jos Glenn vain olisi vastannut vaikkapa kiusoittelevastikin, olisi Carley ilmaissut haluavansa viedä hänet takaisin. Mutta Glennin vaikeneminen vaiensi hänetkin, ja hetki haihtui.

Sen tanssin loputtua Hutter vei Glennin keskustelemaan muutamien naapuristossa asuvien lampaiden kasvattajien kanssa. Mentyään yksinään suuren arkihuoneen poikki Carley nojautui kuistin ovenpieleen. Joku mies, jota hän ei voinut selvästi eroittaa pimeässä, sanoi hänelle hiljaa: "Halloo, Helosilmä!"

Carley tunsi kylmien väreiden karmivan selkäänsä. Mutta hän ei näyttänyt merkilläkään kuulleensa puhuttelua. Hän oli tuntenut äänen ja sanatkin. Mentyään huoneen toiselle puolen ja liityttyään muiden joukkoon Carley loi ylimalkaisen silmäyksen ovelle. Siellä vetelehti useita miehiä. Muuan heistä oli tuo lampaidenkylvettäjä, Haze Ruff. Miehen rohkeat silmät tarkastelivat häntä ja hänen raa'at kasvonsa olivat vetäytyneet kevyeen tarkoitukselliseen hymyyn, aivan kuin hän olisi nähnyt Carleyssä jotakin sellaista, jota muut eivät nähneet. Carley loi katseensa maahan, mutta ei voinut karkoittaa sitä tunnetta, että mihin ikinä hän vain menisikin miehen katse seuraisi häntä. Tämä tapahtuma ei olisi tuntunut Carleyn mielestä niin vastenmieliseltä, jos hän vain olisi voinut unhottaa sen hetkiseksikään. Mutta jostakin käsittämättömästä syystä hän ei voinut olla kiinnittämättä huomiotaan tuon roikaleen huomaavaisuuteen. Ei hyödyttänyt mitään, vaikka hän totesikin olevansa kaikkien muidenkin katseitten kohteena. Tämän Ruffin äänessä ja katseessa oli jotakin hänelle ennen tuntematonta. Hän joutui jo kerran kiusaukseen kertoa kaikki Glennille, mutta koska se olisi aiheuttanut vain tappelun, piti hän suunsa kiinni. Hän tanssi jälleen ja auttoi Flota vieraiden huvittamisessa, sivuuttaen tuon oven usein ja kerran pysähtyenkin harkitusti sen kohdalle kummallisesta ja oikullisesta mielijohteesta, jollaiset ovat niin käsittämättömiä naisissa, unhottamatta milloinkaan täydellisesti miehen rohkeuden aiheuttamaa tunnetta. Hänelle selveni vihdoin, että kummallisinta tuossa rohkeudessa oli sen ero kaikesta muusta, mikä joskus oli sattunut loukkaamaan häntä. Tuon houkkion hymy merkitsi hänen tietävän että Carley huomasi hänen tarkkaavaisuutensa ja ymmärsi sen nauttien siitä salaa. Monenlaisia olivat olleet ne miesten itsekkäisyyden ilmaukset, joita Carley oli sattunut huomaamaan, mutta tämä voimakas lampaidenkylvettäjä, Haze Ruff, oli Carleylle uutta ja käsittämätöntä. Kun vieraat olivat poistuneet ja juhla loppui, unhotti hän heti koko miehen ja tapahtuman.

Seuraavana päivänä myöhään iltapäivällä, kun Carley tuli kuistille, hän näki Flon ratsastavan esiin rotkosta ja kuuli hänen huutavan:

"Hei, Carley, tulkaa tänne! Minulla on jotakin kerrottavana teille."

Carley ei vitkastellut laskeutuessaan pihalle kuistin kömpelöitä portaita pitkin. Flo oli pölyinen ja kuumissaan, ja hänen puvussaan oli selvä lampaiden kylvetysnesteen haju.

"Olen ollut Ryanin kämpässä ja sain todellakin ratsastaa kovasti voittaakseni Glennin kotimatkalla", sanoi hän.

"Mutta miksi?" kysyi Carley.

"Halusin näet kertoa teille jotakin sellaista, mitä Glenn kielsi kertomasta... Hän on joutava. Hän luulee, ettette voi sietää eräitä asioita."

"Ah, onko hän loukkautunut?"

"Hän on kyllä saanut naarmuja ja kolhiutunut hieman, mutta loukkautunut hän ei ole."

"Flo, mitä onkaan tapahtunut?" kysyi Carley levottomasti.

"Carley, tiedättekö, että Glenn osaa tapella?" kysyi Flo.

"En. Muistan sentään hänen kuuluneen voimailijoihin. Flo, nyt teette minut hermostuneeksi. Tappeliko Glenn?"

"Kyllä", vastasi Flo.

"Kenen kanssa sitten?"

"Tuon pitkän roikaleen, Haze Ruffin, kanssa tietenkin."

"Ah!" huudahti Carley säpsähtäen kovasti. "Tuon roiston kanssako? Flo, näittekö sen? Olitteko siellä?"

"Olin kyllä. Katselen melkein yhtä mielelläni tappelua kuin kilpa-ajojakin", vastasi tämä Lännen tyttö. "Carley, miksi ette kertonut minulle, että Haze Ruff loukkasi teitä eilen illalla?"

"Hän sanoi vain: 'Halloo, Helosilmä!' ja minä annoin sen hänelle anteeksi", vastasi Carley laimeasti.

"Teidän ei pidä milloinkaan antaa mitään anteeksi täällä Lännessä, koska asia seuraavalla kerralla muuttuu vain pahemmaksi. Tuollainen toisen poskensa lyötäväksi tarjoaminen ei käy päinsä täällä Arizonassa. Mutta me todellakin luulimme Ruffin sanoneen jotakin pahempaa, vaikka tuokin hänen puoleltaan oli jo paljon."

"Mistä tiedätte sen?"

"Charley kertoi meille. Hän oli seisonut ovella eilen illalla ja kuullut Ruffin puhuttelevan teitä. Charley kunnioittaa teitä suuresti ja vihaa Ruffia, ja sitäpaitsi Charley osaa liioitellakin. Glenn raivostui peräti ja tahdon huomauttaa teille, että teiltä nyt jäi näkemättä paras, mitä täällä on tapahtunut tulonne jälkeen."

"Kertokaa minulle kaikki heti", pyysi Carley tuntien veren kohoavan kasvoihinsa.

"Ratsastin Ryanin kämpälle hakemaan isääni ja tullessani sinne en tiennyt mitään siitä, mitä Ruff oli sanonut teille", aloitti Flo tarttuen Carleyn käteen. "Eikä isäkään tiennyt sitä. Glenn ei näet ollut vielä saapunut sinne. No niin, juuri kun miehet olivat lopettaneet erään katraan kylvettämisen, ratsasti Glenn sinne taisteluvalmiina."

"Mikä hitto Glenniä nyt vaivaa?" ihmetteli isä nousten istuimeltaan.

"Huomasin Glennin olevan suunniltaan, vaikka en ole milloinkaan ennen nähnyt häntä sellaisena. Hän oli hyvin julman ja synkän näköinen. No niin, hän ratsasti suoraan luoksemme ja laskeutui satulasta. Isä huusi hänelle ja niin tein minäkin, mutta Glenn suuntasi kulkunsa lammaskarsinaan. Tehän muistatte tuon paikan, mistä katselimme Haze Ruffia ja Lorenzoa, kun he heittelivät lampaita veteen. Ruff aikoi juuri kiivetä aidan yli, kun Glenn ponnahti sille."

"'Kuulkaahan nyt, Ruff', sanoi hän tiukasti, 'Charley ja Ben kertoivat minulle teidän puhutelleen röyhkeästi neiti Burchia eilen illalla'."

"Isä ja minä juoksimme aidan luo, mutta ennenkuin ehdimme nousta sille, hyppäsi Glenn karsinaan."

"'Minä en välitä paljoakaan siitä, mitä nuo paimenet ovat sanoneet', vastasi Ruff."

"'Kiellättekö?' kysyi Glenn."

"'En kiellä mitään, Kilbourne', murahti Ruff. 'Voisin enintään vastustaa väitettä, että olen käyttäytynyt röyhkeästi. Se riippuu kokonaan siitä miten asiaa arvostellaan'."

"'Teidän pitää pyytää anteeksi, että olette puhutellut neiti Burchia, tahi muussa tapauksessa annan teille selkään ja käsken Hutterin erottaa teidät työstä'."

"'Kilbourne, minä en syö milloinkaan sanaani', vastasi Ruff."

"Silloin Glenn iski hänet maahan. Teidän olisi pitänyt olla kuulemassa sitä läjähdystä. Se kuulosti aivan siltä kuin härkää olisi isketty nuijalla. Isä huusi: 'Varo itseäsi, Glenn! Hänellä on revolveri!' Ruff nousi jaloilleen suunniltaan raivosta. Sitten nujakka alkoi. Ruff sai huitaistuksi Glenniä muutamia kertoja, mutta ei voinut ulottua Glennin kasvoihin. Glenn iski häntä oikealla ja vasemmalla osuen joka kerta hänen inhoittavaan naamaansa. Ruff tuli aivan veriseksi ja kiroili kauheasti. Glenn ahdisti hänet aidan viereen, ja silloin me kaikki näimme Ruffin tavoittelevan joko veistään tahi revolveriaan. Kaikki miehet huusivat ja minäkin kiljuin kuin mieletön, mutta Glenn oli nähnyt yhtä paljon kuin mekin. Hän kiihtyi vain. Hän iski Ruffin polvilleen kolhien häntä kovasti ja sysäsi hänet sitten tahallaan tuohon syvään vesikuoppaan. Millainen läiskähdys! Pärske kasteli meidät kaikki. Ruff katosi näkyvistä pulpahtaen sitten esille kuin suuri sika. Jouduimme silloin kaikki pelon valtaan, koska nesteessä oli myrkkyä ja Ruffkin tiesi sen. Hän tarpoi toiselle puolelle kuopan reunaan ja ryömi maalle. Jokainen saattoi huomata hänen pitävän suutaan ja silmiään lujasti kiinni. Hän alkoi haparoida ja tunnustella ympärilleen löytääkseen tien lammikolle. Muuan mies talutti hänet sinne. Oli suurenmoista katsella hänen kahlaamistaan sinne ja sukeltamistaan vedenpinnan alle. Kun hän tuli sieltä, astuivat miehet hänen eteensä pidättäen hänet. Hän oli todellakin hirvittävän näköinen... Ja Glenn huusi hänelle: 'Ruff, lampaiden kylvetysneste ei voi tunkeutua paksun nahkasi läpi, mutta luoti voi!'"

Jonkin ajan kuluttua tästä tapahtumasta Carley lähti tavalliselle iltapäiväretkelleen sovittuaan Glennin kanssa siitä, että he kohtaisivat toisensa Glennin työn päätyttyä.

Kesäkuun loppupuolella Carley oli jo tullut niin taitavaksi ratsastajaksi, että Flo lainasi hänelle yhden omista mustangeistaan. Tämä vaihto teki ratsastamisen Carleyn mielestä aivan toisenlaatuiseksi. Hevosilla onkin yhtä suuri ero kuin ihmisilläkin. Se mustangi, jolla hän nyt viime aikoina oli ratsastanut, oli navajolaista rotua, mutta se oli syntynyt, kasvatettu ja harjoitettu Oak Creekissä. Carley ei ollut vielä huomannut sen mitenkään vastustavan hänen tahtoaan. Se piti siitä, mistä Carleykin, ja kävelemisestä enemmän kuin mistään muusta. Sen väri muistutti kalikoo-kangasta ja Lännen tapaan sille oli annettu nimeksikin Kalikoo. Kun se sai valita oman vauhtinsa, muutti se sen aina niin kepeäksi, mukavaksi ja keinuvaksi raviksi, ettei Carley milloinkaan väsynyt siihen. Se ei sitäpaitsi säikkynyt tiellä olevia esineitä, ei pensaista esille syöksyviä kaniineja eikä lentoon pyrähteleviä lintuja. Carley oli ruvennut pitämään siitä, ennenkuin hän itse huomasikaan sitä, ja kun Carley rupesi pitämään jostakin, oli se hyvin vakava asia, koska se tapahtui vain harvoin ja oli pysyväistä. Hän oli tavattoman uskollinen kiintymyksessään.

Kesäkuu oli jo melkein lopussa ja kesän ihanuus vallitsi näillä autioilla seuduilla. Carley ei ollut milloinkaan ennen elämässään saanut nähdä niin kauniita ilmoja. Aamunkoitot olivat viileitä, raittiita, tuoksuvia, suloisia ja rusottavia ja tuulikin tuntui puhaltavan pikemmin taivaasta kuin maasta. Ilma tuntui olevan värisyttävän täynnä putoavan veden kohinaa ja satakielten laulua. Juhlallisina keskipäivinä suuri valkoinen aurinko paistoi kuumasti – niin kuumasti, että se poltti ihoa tuntuen kuitenkin miellyttävältä. Himmenevät iltapäivät kiduttivat Carleytä erityisesti. Silloin tuntuivat päivän kaikki äänet ja tuulet väsyvän, kaikki olennot etsivät lepoa ja elämä muuttui kuvaamattoman onnelliseksi. Nämä tunnit vaivasivat Carleytä, koska hän toivoi niiden jatkuvan ikuisesti samalla kuitenkin tietäen, etteivät ne voineet häneen nähden kauvoja jatkua. Hän oli tyytyväinen niin kauan kuin hän malttoi olla ajattelematta sitä.

Vaahterat, sykomoorit ja tammet olivat täydessä lehdessä ja niiden kirkkaanvihreä väri erosi pehmeästi mäntyjen tummemmista neulasista. Ruskeiden puunrunkojen ja valkotäpläisten sykomoorien välistä kimalteli puron kirkas vesi. Sieltä kuului aina matalien putousten hiljainen kohina ja pienten koskien sointuva pauhu. Taimenet piirtelivät tyynien varjoisten lammikoiden pinnalle alituisesti laajenevia renkaita. Kirkkaanväriset punaiset kukat hehkuivat kuin tuli vihreillä rannoilla, ja tammien alla viileissä pimeissä paikoissa, missä sammaleiset kalliot reunustivat virtaa, kasvoi juhlallisesti nyökyttäviä keltaisia kukkia. Korkeilla kallioisilla penkereillä nuokkuivat ihmeelliset pitkävartiset mescali-kaktukset, joissa alkoi jo näkyä kellertävänpunaisia kukkia.

Ratsastaessaan rotkoa pitkin sen korkealle kohoavien seinämien juuritse Carley arvaili, olivatko hänen tietämättään Arizonan maisemien piirteet ruvenneet merkitsemään hänelle enemmän kuin hän oli tiennytkään. Tämä ajatus oli juolahtanut hänen mieleensä jo ennenkin. Täällä hän entiseen tapaansa taisteli sitä vastaan koettaen olla ajattelematta sitä. Kuitenkin kieltäytyminen sellaisen seikan ajattelemisesta, joka tuntui tunkevan aina esiin, ei käynyt päinsä ajanoloon. Se voisi saada hänet valtoihinsa niin huomaamatta ja hienosti, ettei hän voisi milloinkaan enää karkoittaa sitä. Haaveileminen oli sentään niin paljon helpompaa kuin ajatteleminen.

Mutta vähitellen häntä alkoi vaivata se huomio, ettei häntä haaveilu ollut viime aikoina lainkaan miellyttänyt. Unelmoidessaan ja haaveillessaan hän oli epämääräisesti ja suloisesti elävinään uudestaan kaikki menneet onnelliset hetket tahi siirtyvinään ihastuneena kauniiseen onnelliseen tulevaisuuteen. Muuan columbialainen professori oli sanonut häntä nykyajan tyypilliseksi edustajaksi – aineellisuuteen taipuvaiseksi nykyaikaiseksi nuoreksi naiseksi. Mutta vaikka sen asian laita olisikin ollut kuinka tahansa, hän tiesi ahtaan luonteensa ihmeellisellä tavalla avartuneen ja sydämeensä puhjenneen uusia, kummallisia ja arkoja almuja. Ja tämä tyyni mieliala, jolloin hän ei ajatellut eikä oikeastaan haaveillutkaan, oli ihana olotila. Mutta hän pakotti sen väistymään. Hän ei voinut kärsiä hetkistäkään mitään sellaista, mikä saattoi kiinnittää hänet jatkuvasti tähän raakaan ja asumattomaan Länteen. Hän myönsi vastahakoisesti, että se oli vahvistanut hänen terveyttään, virkistänyt hänen mieltään ja sysännyt Floridan ja Adirondacksin tyyten syrjään.

"Minähän sanoin jo Glennille", puheli Carley itsekseen, "että joka kerta kun Arizona voittaa minut hieman puolelleen, se antaa minulle samalla kovan sysäyksen. Minähän olen tulemaisillani vallan alakuloiseksi tänään. Katsotaan nyt ensin, mitä minä saan. Minusta tuntuvat vallan naurettavilta nuo Glennin alituiset huomautukset, että ihminen jälkeenpäin muistelee mieluisasti noita sysäyksiä, kovia kolahduksia ja taisteluita. En ymmärrä sitä ollenkaan."

Viiden mailin päässä West Forkista tie haarautui ja toinen haara lähti nousemaan rotkon läntiselle laidalle. Se oli melko jyrkkä, pitkä ja kiemurteleva tie, täynnä kallionlohkareita ja uria. Carley ei olisi mielellään kiivennyt sitä pitkin ylös, mutta ei halunnut kääntyä takaisinkaan. Nousuun meni puoli tuntia.

Kun hän pääsi tasaiseen seetrien täplittämään erämaahan, puhalsi eteläinen kuuma ja tomuinen tuuli häntä suoraan kasvoihin. Carley haki taskuistaan suojuslaseja vain todetakseen, että hän oli unhottanut ne kotiin. Ei mikään muu, lukuunottamatta jäätävää, räntää viskovaa tuulta, suututtanut ja kiusannut Carleytä niin suuresti kuin kova ja puuskainen hiekkaa ja tomua kuljettava vihuri. Jossakin tämän tien ensimmäisillä maileilla hänen oli kohdattava Glenn. Jos hän kääntyisi takaisin, tulisi Glenn pahoilleen, ajattelisipa ehkä vielä, ettei hänellä ollut tarpeeksi rohkeutta ratsastaa pieniä tomupilviä vastaan, ja se koski häneen oleellisemmin. Hän jatkoi senvuoksi matkaansa.

Tuuli oli hyvin oikullinen. Se puhalsi kovasti jonkin aikaa, tyyntyäkseen sitten muutamiksi hetkiksi. Sen voima ja vauhti kiihtyi sentään vähitellen niin, että hän vihdoin sai taistella todellista myrskyä vastaan. Hän oli nyt saapunut paljaalle, lattealle, soraiselle seudulle, missä oli vain muutamia seetrejä ja pensaita, ja kaukana edessään hän näki tumman kellertävän verhon kohoavan korkealle taivaalle. Siellä raivosi hiekkamyrsky lähestyen häntä vihurin siivillä. Carley muisti jossakin tällä samalla tasangolla sijaitsevan hirsimajan, joka oli kerran ennenkin tarjonnut suojaa hänelle ja Flolle, heidän jouduttuaan sademyrskyn kynsiin. Hänestä tuntui aivan mahdottomalta, että hän olisi jo sivuuttanut sen.

Hän lähti ponnistelemaan päättäväisesti myrskyä vastaan tietäen saavansa hakea kauan löytääkseen tuon majan. Jos lähettyvillä olisi ollut edes jokin suuri kallio tahi tuuhea seetri suojaksi, olisi hän ollut mielissään. Kun kovat puuskat sattuivat häneen, piti hänen pakostakin sulkea silmänsä. Tyynempinä väliaikoina hän avasi ne ratsastaen eteenpäin ja hakien kaivattua majaa. Vähitellen hän sai silmänsä täyteen hienoa tomua, joka pisteli ja karvasteli. Kovemmat puuskat kuljettivat mukanaan pieniä kiviäkin, jotka tekivät melko kipeää. Sitten tomu tukki hänen nenänsä ja hiekkaa tunkeutui hänen suuhunsakin. Näihin vaikeuksiin liittyi vielä kuumuuskin, joka oli kuin sulatusuunin hehku. Hän jatkoi kuitenkin matkaa, tilansa muuttuessa vähitellen yhä epämukavammaksi ja surkeammaksi. Mutta hän ei sittenkään vielä lakannut tyyten nauttimasta siitä värisyttävästä tunteesta, että hän oli täällä yksinomaan omien keinojensa varassa. Hän saattoi kyllä vihata vastuksia, mutta tunsi samalla jonkinlaista ylpeyttä niiden uhmaamisesta.

Mailin pituinen jatkuva ponnistelu tätä kiihtyvää myrskyä vastaan väsytti Carleyn perin ja järkytti hänen hermojaan niin, että hän joutui melkein kauhun valtaan. Hänen oli yhä vaikeampi vastustaa haluaan kääntyä takaisin. Vihdoin hän oli jo melkein mukautumaisillaan, kun hän huomasi majan siintävän tien oikealta puolelta. Ratsastettuaan sen taakse hän laskeutui satulasta, sitoi mustangin kiinni muutamaan paaluun, juoksi nurkan ympäri ovelle ja astui majaan.

Millainen miellyttävä pakopaikka se olikaan! Hänellä ei ollut mitään hätää nyt, ja kun Glenn tulisi, olisi hän jälleen lisännyt luetteloonsa uuden urotyön, josta Glenn kiittäisi häntä. Nenäliinallaan ja vuolaasti virtaavien kyynelien avulla Carley sai piankin silmänsä puhtaiksi sokaisevasta tomusta. Mutta koettaessaan pestä sitä pois kasvoistaan hän huomasi tarvitsevansa vettä, saippuaa ja pyyheliinan.

Tupaa tuntui ympäröivän pehmeästi pieksävä kumea ääni. Se sihisi ja kahisi, lakatakseen hetkiseksi ja alkaakseen sitten uudestaan. Carley meni ovelle ilostuen ja huojentuen nähdessään myrskyn olevan kiitämäisillään ohi. Korkea taivaaseen asti ulottuva kellertävä verho oli siirtynyt pohjoiseen. Tieltä kohosi vielä tomupilviä, mutta ei enää niin yhtämittaa kuin äsken. Aurinko alkoi jo painua matalalle länteen näyttäen tummanpunaiselta, hyvin omituiselta ja silmiinpistävältä.

"Tiesin saavani jälleen sysäyksen", sanoi Carley itsekseen kävellessään väsyneesti kömpelön lavitsan luo, johon hän istuutui. Hän oli alkanut jo jäähtyä. Tuntien itsensä likaiseksi ja väsyneeksi, ja palautuen hitaasti entiseen alakuloiseen mielentilaansa hän ryhtyi odottamaan.

Äkkiä hän kuuli kavioidenkapsetta. "Kas niin, siellä on Glenn!" huudahti hän iloisesti ja juoksi ovelle.

Hän näki suuren kimon, jonka selässä istui kookas ratsastaja. Mieskin huomasi samassa hänet pysähdyttäen hevosensa.

"Hei, Helosilmäpä siellä onkin!" huudahti mies iloisesti käheällä äänellä.

Carley tunsi äänen ja puhuttelunkin, ennenkuin hänen silmänsä totesivat miehen Haze Ruffiksi. Kummallinen lamauttava pelko karmi hänen selkäänsä.

"Ellei tämä nyt ollut onnenpotkaus, niin sitten ei mikään!" sanoi Ruff laskeutuen satulasta. "Tiesin tapaavamme toisemme jonakin päivänä. En voi juuri sanoa vakoilleenikaan teitä, olen vain pitänyt silmäni auki."

Hän tiesi nähtävästi Carleyn olevan yksinään, koska hän ei katsahtanutkaan majaan.

"Odotan täällä Glenniä", sanoi Carley jäykästi.

"Aivan niin", vastasi Ruff miellyttävästi. "Mutta hän viipyy vielä vähän aikaa."

Hän puhui iloisesti, ikäänkuin tämä tosiseikka olisi ilahduttanut Carleytäkin, ja hänen mustat ilkeät kasvonsa vääntyivät hyväntuuliseen tarkoittavaan hymyyn. Sitten hän työnsi Carleyn tyynesti ovelta tupaan astuen itsekin kynnyksen yli.

"Kuinka te uskallatte?" huusi Carley. Hänessä herännyt kiihkeä viha näytti kuitenkin äkkiä väistyvän kylmän ja vapisuttavan sisäisen järkytyksen tieltä, joka uhkasi kaataa hänet kumoon. Tuo mies seisoi hänen vieressään suurena ja jollakin tavoin luonnottomana ja valtaavana kömpelyydessään. Ja hänen tarkoittava hymynsä ja hänen vaaleiden silmiensä kova välkkyvä katse, joka näytti pirullisen ymmärtäväiseltä ja terävältä, ei millään tavalla vähentänyt hänen raakaa fyysillistä voimaansa. Carleyn ei tarvinnut muuta kuin katsella hänen kookasta vartaloaan joutuakseen kauhun valtaan.

"Minäkö? Minä olen rohkea veitikka ja oikea piru ollessani naisten parissa", vastasi Ruff nauraen.

Carley ei voinut koota ajatuksiaan. Kun Ruff oli työntänyt hänet takaisin tupaan ja seurannut häntä sinne, oli hän säikähtänyt niin, että hänen tahtonsa oli melkein lamaantunut. Hän ei voinut hallita itseään vieläkään.

"Päästäkää minut pois täältä", vaati hän.

"En ollenkaan. Aion ensin hieman kuherrella teidän kanssanne", sanoi Ruff kumartuen tarttuakseen häneen suurilla karvaisilla kourillaan.

Carley näki niissä tuon voiman, jolla mies oli niin helposti käsitellyt lampaita. Ja hän näki senkin, että ne olivat likaiset ja rasvaiset. Ne karmivat hänen selkäänsä.

"Glenn tappaa teidät!" huohotti hän.

"Miksi?" kysyi Ruff hämmästyen todella tahi teeskennellen sitä. "Kyllä minä tunnen naiset! Te ette uskalla kertoa tästä hänelle."

"Kyllä uskallan."

"Ehkä. Mutta minä vannon teidän valehtelevan", vastasi Ruff nauraen. "Antaudun kaikissa tapauksissa siihen vaaraan."

"Sanon teille, että hän tappaa teidät!" toisti Carley peräytyen, kunnes hänen vapisevat polvensa koskettivat lavitsaan.

"Miksi?" kysyi Ruff.

"Tämän loukkauksen vuoksi."

"Pyh! Tahtoisin mielelläni tietää, kuka teitä on loukannut. Eikö nyt mies voisi totella kehoitusta tulla suutelemaan ja syleilemään jotakuta tyttöä loukkaamatta häntä?"

"Kehoitustako? Oletteko te hullu?" kysyi Carley hämmentyneenä.

"En ole lainkaan hullu, vaan puhun täyttä totta... Tarkoitan tuota valkoista harsopukua, joka teillä oli yllänne Flon kutsuissa. Se oli jonkinlainen kehoitus minulle, että saan seurustella hieman vapaasti kanssanne, Helosilmä."

Carley voi vain tuijottaa häneen. Miehen sanoilla tuntui olevan kummallinen, vastustamaton voima.

"Ellei se ollut kehoitus, niin mitä se sitten oli?" kysyi Ruff tullen aivan hänen viereensä. Hän odotti Carleyn vastausta, jota ei kuulunut.

"Kas niin, poskenne kalpenevat hieman", jatkoi Ruff pilkaten. "Luulin teitä rohkeammaksi... Tulkaa nyt tänne."

Hän tarttui suurella kädellään Carleyn puseron rintapieliin vetäisten hänet lähemmäksi. Nykäys oli niin voimakas, että Carley ponnahti häntä vasten menettäen melkein tajuntansa. Ruff piti häntä siinä asennossa hetkisen kiertäen sitten toisen käsivartensa hänen ympärilleen. Se tuntui pusertavan kaiken hengen ja tunnon pois hänen ruumiistaan. Sitten hän tunsi, kuinka Ruff heitti hänet luotaan. Hän kaatui lavitsalle, pään ja hartiain sattuessa seinään.

"Kuulkaahan nyt, jos aiotte käyttäytyä tuolla tapaa, luovun koko hommasta", sanoi Ruff inhoten. "Ettekö te Idän naiset voi kestää mitään?"

Carley avasi silmänsä ja näki miehen seisovan tavattoman pilkallisessa asennossa.

"Te olette aivan sairaan kissanpojan näköinen", lisäsi hän. "Kun minä otan itselleni vaimon tahi heilan, tahdon minä villikissan tapaisen."

Hänen ivansa ja moitteensa huojensi äärettömästi Carleyn mieltä. Hän nousi istualleen ja koetti tyynnyttää järkytettyjä hermojaan. Ruff katsoi häneen hyvin paheksuvasti ja pettyneesti.

"Kuulkaahan, olitteko niin naurettavan typerä, että otaksuitte minun tappavan teidät?" kysyi hän töykeästi.

"Pelkään olleeni", änkytti Carley. Hänen tuntemansa huojennus tuntui ihanan vapauttavalta ja vielä kummallisempaa oli, että hän tunsi kiitollisuuttakin.

"Vannon, etten olisi tehnyt teille mitään pahaa. Minulle eivät kelpaa minkäänlaiset jäännökset!... Ja minä voin antaa teille pienen varoituksenkin, Helosilmä. Tehän olisitte voinut kohdata sellaisen miehen, joka ei olisi osannut käyttäytyä herrasmiesten tavoin."

Kaikista hämmästyttävistä kuulemistaan tuntui tämä Carleyn mielestä merkillisimmältä.

"Miksi pidätte tuollaista luonnotonta valkoista pukua?" kysyi Ruff aivan kuin hänellä olisi ollut oikeus olla hänen tuomarinaan.

"Niin juuri. Sanoin juuri niin. Sellainen naispuku, jossa ei ole päätä eikä häntää, on luonnoton. Se ei ole oikein. Hyvänen aika, te olitte siinä –" tässä hän keskeytti keksiäkseen sopivan vertauksen – "aivan pimeydenenkelin näköinen. Ja minä tahdon nyt kuulla syyn, miksi käytitte sitä."

"Minä pidin sitä samasta syystä kuin muitakin pukujani", oli Carleyn pakko vastata.

"Helosilmä, nyt valehtelette. Ja tiedätte itsekin sen. Te puitte tuon valkoisen puvun yllenne huikaistaksenne miesten silmät. Mutta te ette ole niin rehellinen, että tunnustaisitte sen... Minutkin tahi muut minunlaiseni miehet! Meidätkin, jotka olemme likaa teidän pienen jalkanne alla. Mutta siitäkin huolimatta me olemme miehiä ja ehkä parempia kuin te luulettekaan. Jos teidän oli pakko pukea tuo puku yllenne, miksi ette voinut pysyä huoneessanne? Ei, teidän piti tulla alakertaan pöyhistelemään ja näyttelemään sulojanne. Ja nyt kysyn teiltä, jos olette samanlainen kunnontyttö kuin Flo Hutterkin, miksi pidätte sellaista pukua?"

Carley ei ollut ainoastaan sanaton, vaan tunsi sitäpaitsi kummallisesti häpeävänsä ja hämmästyvänsä.

"Minä olen vain lampaidenkylvettäjä", jatkoi Ruff, "mutta en ole sentään hölmö. Miehen ei tarvitse oleskella Idässä eikä pukeutua keikarimaisesti ollakseen järkevä. Ehkä tekin tulette vielä huomaamaan, että tämä Länsi on suurenmoisempi kuin luulettekaan. Mies on mies, asuipa hän sitten Idässä tahi Lännessä. Mutta jos teidän Idästä kotoisin olevat miehenne voivat sietää tuollaisia pukuja kuin tuo valkoinen on, pitää heidän tulla tänne Länteen joksikin ajaksi, kuten Glenn Kilbournekin on tehnyt. Olen maleksinut täällä ympäriinsä kymmenen vuotta enkä ole milloinkaan vielä sattunut näkemään tuollaista pukua enkä ikinä tyttöä, jota olisi loukattu. Ehkä te luulitte minun loukkaavan teitä, mutta niin en tehnyt, kosk'ei mikään voi loukata teitä ollessanne tuossa puvussa... Ja lopuksi sanon teille vielä sen, Helosilmä, ettette te ole sellainen nainen, jota minunlaiseni mies voi sanoa rehelliseksi ja rohkeaksi. Hyvästi."

Hänen suuri vartalonsa pimensi hetkiseksi oviaukon, ja sitten päivänvalo virtasi tupaan jälleen. Carley istui tuijottaen oveen. Hän kuuli Ruffin kannusten kilinän, sitten teräksen kalskahtamisen jalustimeen, tahmean sitkeän äänen hänen noustessaan satulaan ja sen jälkeen nopeata kavioidenkapsetta, joka pian lakkasi kuulumasta.

Hän oli mennyt. Carley oli pelastunut jostakin raa'asta ja väkivaltaisesta. Hän totesi sen huumautuneena ja tuntien kuvaamatonta huojennusta. Ja hän istui paikoillaan saaden hitaasti takaisin hermojensa haihtuneen voiman. Jokainen Ruffin lausuma sana oli syöpynyt hämmästyttävän selvästi hänen tajuntaansa. Mutta hän oli vieläkin järkytyksen lamauttavan vaikutuksen vallassa. Tämä raaka kokemus oli kovin Lännen hänelle antamista iskuista. Se palautti hänen mieleensä aikaisempia kokemuksia kooten ne yhdeksi ainoaksi kumoamattomaksi ja tuomitsevaksi arvosteluksi, joka näytti pyyhkivän pois kaikki tähänastiset epämääräisesti selvenevät ja lisäytyvät onnellisen lopputuloksen mahdollisuudet. Ehkäpä oli hyväkin, että hänen mielensä näin käännettiin takaisin tosioloihin. Haze Ruffin olemus, hänen suurten, likaisten käsiensä paljastama hämmästyttävä totuus oli niin saastainen ja alentava, että hän tuli vallan sairaaksi pelosta ja häpeästä. Mutta hänen häpeänsä ja yltyvän vihansa takana tuntui väijyvän jokin epämääräinen ja luonnoton ajatus, itsepäinen ja syyttävä, johon hänen olisi pakko ennemmin tahi myöhemmin kiinnittää huomiota. Se voi ehkä olla hänen luonteensa uuden puolen ääni jota hän ei loukatussa naisellisuudessaan ja kapinallisuudessaan Länttä vastaan ruvennut nyt kuuntelemaan. Mutta se voi yhtä hyvin olla hänen omantuntonsakin heikkoa ääntä. Saatuaan takaisin päättäväisyytensä ja tarmonsa hän tukahdutti mielenliikutuksensa ja hämmennyksensä voidakseen tyyntyä ennen Glennin tuloa.

Tomu oli jo lakannut lentämästä, vaikka tuuli ei ollutkaan vielä tyyntynyt. Auringonlasku väritti läntisen taivaan punakeltaiseksi. Carley näki erään ratsastajan kaukana tiellä tuntien hetkisen kuluttua sekä miehen että hevosen. Tulija ratsasti nopeasti. Carley meni ulos, nousi ratsunsa selkään ja lähti ratsastamaan Glenniä vastaan. Hän ei tahtonut odottaa Glenniä tuvassa. Glennhän olisi sitäpaitsi voinut huomata sen läheisyydessä muitakin hevosen jälki kuin hänen mustanginsa tekemiä. Glenn tuli häntä vastaan hetkisen kuluttua pysähdyttäen hevosensa.

"Hei! Olin todellakin hyvin huolissani", kuului hänen tervehdyksensä, hänen ojentaessaan kätensä Carleylle. "Jouduitko hiekkamyrskyyn?"

"Se sai minut kiinni, Glenn, ja hautasi minut alleen", vastasi Carley nauraen.

Glennin kauniit silmät tarkastelivat hänen kasvojaan iloisesti ja lämpimästi, mutta samalla rakastajan terävään, tutkivaan tapaan.

"Näytätpä kuitenkin hieman säikähtyneeltä", sanoi Glenn.

"Säikähtyneeltäkö? Olin paljon pahemmassa tilassa. Kun tuo lentävä pöly saavutti minut, pelkäsin ensin vain eksyväni tieltä ja tärveleväni ulkomuotoni, mutta jouduttuani pahimman myrskyn kynsiin luulin menettäväni henkenikin."

"Ratsastitko koko ajan tuota hiekkamyrskyä vastaan?"

"En, mutta kyllikseni kuitenkin. Pahin oli jo ohi tullessani tuon tuvan luo", vastasi Carley.

"Eikö se ollutkin suurenmoista?"

"Kyllä vaivaavaan ja suututtavaan luonteeseensa nähden", sanoi Carley lyhyesti.

Kuultuaan sen Glenn ojensi pitkän käsivartensa kiertäen sen hänen vartalolleen heidän ratsastaessaan vierekkäin. Tällaiset tunteen ilmaukset olivat harvinaisia Glennin puolelta. Ja huolimatta siitä, että hänen piti vetää toinen jalkansa pois jalustimesta ja kallistua satulassaan Carley melkein rohkaisi häntä siihen. Glenn suuteli hänen tomuista poskeaan asettaen hänet sitten takaisin satulaan.

"Koira vieköön, Carley, joskus melkein luulen sinun muuttuneen täällä ollessasi", sanoi hän lämpimästi. "Tämän hiekkamyrskyn läpäiseminen moittimatta lainkaan tätä minun Länttäni tuntuu minusta ihmeelliseltä."

"Glenn, ajattelen aina Flon sanoja, että pahin on vielä tulematta", vastasi Carley koettaen salata suunnatonta iloaan saatuaan kuulla ylistäviä sanoja Glenniltä.

"Carley Burch, et tunne lainkaan itseäsi", sanoi Glenn korostavasti.

"Tuntisiko nyt kukaan nainen itseään? Mutta tunnetko sinä sitten minut?"

"En. Näen kuitenkin joskus syvyyksiä ja ihmeellisiä mahdollisuuksia sinun tasapainoisen luonteesi – jäykän ja tyytyväisen läiskän elämäänsuhtautumisesi takaa."

Tämä tuntui Carleystä vaaralliselta luistelemiselta ohuen jään reunalle, mutta hän ei voinut olla vastaamatta: "Syvyyksiäkö minussa? Minähän olen yhtä läpinäkyvä ja matala kuin tuo pikku puro West Forkissa... Ja mitä mahdollisuuksiini tulee – saanko kysyä, mitä kuvittelet näkeväsi?"

"Tyttönä, ennenkuin maailma sai sinut pauloihinsa, olit vilpitön. Toiveesi ja unelmasi olivat suuret. Sinulla oli järkeäkin, mutta olet tuhlannut kykysi, Carley. Koska sinulla on aina ollut rahaa tarpeeksi, kaikkiin mielitekoihisi ja huvituksiisi, et ole tullut kehittäneeksi voimiasi. Älähän näytä lainkaan loukkautuneelta. En aio arvostella sinua. Nykyaikainen elämä on sellaista. Ja useimmat sinun ystävistäsi ovat olleet paljon huolettomampia, ajattelemattomampia ja hyödyttömämpiä kuin sinä. Heidän elämänsä päätarkoitus on elää mukavasti työttä, huolitta ja tuskitta. He kaipaavat huvituksia ja ylellisyyttä. Kuinka säälittävää sen onkaan! Useimmat teistä tytöistä pitävät avioliittoa jonkinlaisena pakopaikkana eikä suinkaan velvollisuutena. Te ette mene naimisiin painaaksenne hartianne lujasti Amerikan edistymisen vanhaa ratasta vasten, ette auttaaksenne jotakuta miestä tekemään hyvää ettekä synnyttääksenne maailmaan joukon terveitä amerikkalaisia lapsia. Te paljastatte hartianne kaikkien katseltavaksi ja olette hyvin mielissänne, jos voitte koristaa kaulanne helmillä."

"Glenn, pahoitat mieltäni puhumalla noin", vastasi Carley vakavasti. "Ethän sinä ennen vanhaan ajatellut niin. Minusta tuntuu aivan siltä kuin sinä olisit katkera meitä naisia kohtaan."

"En toki, Carley, olen vain pahoillani", sanoi Glenn. "Näen nyt sen, mitä en ennen huomannut. Amerikkalaiset naiset ovat maailman hienoimpia, mutta rodullisesti heidät on tuomittu häviämään, elleivät he muutu."

"Kuinka voit sanoa niin?" kysyi Carley kiivaasti.

"Sanon sen, koska se on totta. Carley, sanopas nyt minulle aivan rehellisesti, kuinka monella sinun hyvällä ystävälläsi on lapsia."

Jouduttuaan koetukselle Carley ryhtyi nopeasti muistelemaan kaikkia ystäviään päästen siihen hävettävään tulokseen, että harvat heistä olivat edes naimisissa ja että hänen tuttaviensa lasten lukumäärä supistui vain kolmeen. Sen sanominen Glennille ei tuntunut lainkaan helpolta.

"Kultaseni, ellei se paljasta sinulle seinälle piirrettyä varoituskirjoitusta, niin ei sitten mikään."

"Tytön pitää siis hankkia itselleen mies, vai mitä?" kysyi Carley kiihtyen puolustamaan sukupuoltaan. "Ja jos hän on minkään arvoinen, pitää hänen hankkia se omasta luokastaan. No niin, miehiä on hyvin vähän. Avioliitto ei varmastikaan ole olemassaolon päätarkoitus näinä aikoina. Meidänkin on elettävä eteenpäin jotenkuten. Elämän suuret kustannukset eivät ole varsin vähäpätöisiä tekijöitä nykyään. Tiedätkö, New Yorkissa ei saa olla lapsia niillä, jotka haluavat itselleen ensi luokan vuokrahuoneita? Naisia ei voida syyttää. Ja ota huomioon yleinen nopeuskiihko. Miehet ovat sen vallassa. Tunnen erään tytön, joka halusi itselleen lasta, mutta hänen miehensä halusi autoa. Heillä ei ollut kuitenkaan varaa molempiin."

"Carley, en tahdo syyttää naisia sen enempää kuin miehiäkään. Enkä luule syyttäväni heitä lainkaan luokkana. Mutta itseeni nähden olen saanut kaiken selville. Jokaisen miehen tahi naisen, joka on todella amerikkalainen, pitäisi nähdä ajanmerkit, todeta pulma ja suhtautua siihen amerikkalaisella tavalla. Muussa tapauksessa olemme rotuna mennyttä kalua. Raha on Jumala vanhassa maailmassa, mutta sen ei milloinkaan pitäisi tulla Jumalaksi Amerikassa."

"Glenn, vaihdetaan puheenaihetta", pyysi Carley. "En ole sotaisella tuulella tänään. Niin, sinun ei tarvitse lainkaan hymyillä! En näytä sinulle punaista vaatetta, kuten Flo sanoo, vaan väittelen kanssasi jolloinkin toiste."

"Olet oikeassa, Carley", myönsi Glenn. "Täällä me vain turhia vitkastelemme kuuden tahi seitsemän mailin päässä kotoa. Kiiruhdetaan nyt."

Nopea ratsastus Glennin kanssa oli jotakin sellaista, minkä Carley vasta viime aikoina oli lisännyt ajanvietteihinsä. Hän oli suunnattoman ylpeä siitä. Hän kannusti senvuoksi mustanginsa Glennin hevosen rinnalle antautuen kokonaan liikunnon lumoihin, tuulelle ja tunteelle kuin hän olisi lentänyt eteenpäin. Keinuvasti juosten Kalikoo katkaisi taipaleita nopeasti ja väsymättä. Carley ratsasti rotkon laidalle pysyen Glennin rinnalla koko matkan. He olivat todellakin olleet tasavoimaisia tällä pitkällä tasaisella taipaleella. Kun he saapuivat rinteelle, missä hidas ja varovainen ratsastaminen oli välttämätöntä, oli Carley hikinen, iloinen ja hengästynyt. Glenn ylisti hänen ratsastustaan yhtä paljon kuin hänen punaisia poskiaankin. Tällaisen päämäärän saavuttamiseksi työskenteleminen oli todellakin nautinnollista ja senpävuoksi Carleykin oli harjoitellut ratsastamaan kunnollisesti. Jokainen hänen ajatuksensa näytti kuitenkin olevan ristiriitainen. Miksi hän oli oppinut pitämään ratsastuksesta autioilla erämaan teillä surkastuneitten seetrimetsikköjen läpi, missä kova ja tuoksuva tuuli puhalsi häntä kasvoihin, kun hän kuitenkin vihasi tätä Länttä? Voiko hän vihata tätä maata, vaikka se olikin karu ja alkuperäinen, kun se kerran oli pelastanut hänen tulevan miehensä terveyden ja onnen? Carleyn piti totisesti ratkaista vielä monta arvoitusta.

Purppurainen hämärä oli jo kietonut rotkon syvänteet ja halkeamat vaippaansa. Läntisen seinämän laidan takaa näytti iltatähden vaalea tuike hymyilevän Carleylle. Putoavan veden uneen vaivuttava kohina ja virran sointuisa lorina kantautui Carleyn herkkiin korviin kuin kaukainen soitto.

"Rakastatko tätä?" kysyi Glenn heidän päästyään vihreää metsää kasvavalle rotkon pohjalle, jonka läpi keltainen tie kiemurteli purppuraisiin varjoihin.

"Sekä ratsastamista että sinua", sanoi Carley. Hän tiesi kyllä Glennin tarkoittaneen vain korkeaseinäistä rotkoa ja sen mietteihin vaivuttavaa yksinäisyyttä.

"Tahtoisin niin sinun pitävän tästä Arizonasta", sanoi Glenn.

"Glenn, olen uskollinen ihminen ja sinun pitäisi iloita siitä. Rakastan New Yorkia."

"Hyvä niinkin. Arizona New Yorkia vastaan", sanoi Glenn painaen kevyen suudelman hänen poskelleen. Ja vetäytyen takaisin satulaansa hän kannusti hevostaan ja huusi olkansa yli: "Tuo mustangi ja Flo ovat voittaneet minut usein. Anna tulla vain!"

Hänen sanansa eivät olisi kiihoittaneet Carleytä niin kovasti kuin hänen äänensä ja katseensa. Oliko Glenn suuttunut hänen uskollisuudestaan syntymäkaupunkiaan kohtaan? Heidän välillään oli aina jotakin hullusti. Oliko hänen äänensä ja katseensa tarkoittanut sitä, että Flo voi saada hänet, ellei Carley voi? Vaikka tämä ajatus olikin luonnoton, kannusti se hänet toimintaan. Hänen mustanginsa ei tarvinnut tietää muuta kuin että hän halusi saada sen juoksemaan. Tie oli pehmeä ja keltainen, viheriän kasviston reunustama ja männynoksien varjostama. Hetkisen kuluttua hän kiisi jo sellaista vauhtia, ettei hän milloinkaan ennen elämässään ollut saanut sellaista kyytiä hevosen selässä. Glennin suuri juoksija laukkasi eteenpäin polveilevaa tietä pitkin pää alhaalla, pitkin askelin ja kauniisti, mutta Carley huomasi heidän välimatkansa lyhenevän. Kalikoo oli saavuttamaisillaan raudikon. Hän huudahti kovasti hetken aiheuttamasta värisyttävästä kiihkosta. Glenn näki hänen tavoittavan ja kannusti hevosensa kovempaan vauhtiin, voimatta silti jättää Kalikoota jälkeensä. Pieni mustangi läheni hitaasti. Carleystä tuntui siltä kuin sillä ratsastaminen ei olisi vaatinut minkäänlaista ponnistusta. Ja sellaisessa nopeassa vauhdissa, tuulen humistessa hänen korvissaan, vihreiden seinämien näyttäessä epämääräisiltä ja yhtämittaisilta hänen silmissään, mäntyjen neulasten pistellessä häntä poskiin ja kaulaan, ja keltaisen tien näyttäessä juoksevan häntä vastaan, syntyi hänen sisimmässään hänen rintaansa nostattava ihana riemuitseva tunne. Hän saavutti Glennin, jonka hevosen kiitävät kaviot lennättivät ilmaan kuurottain kosteaa hiekkaa ja soraa, liaten kokonaan Carleyn ratsastuspuvun ja kasvot. Hänen täytyi kohottaa kätensä silmilleen. Ehkä hän senvuoksi menetti hituisen varmuudestaan tahi keinuvasta tahdistaan, koska hän äkkiä huomasi ratsastavansa huonosti. Vauhti oli liian kova hänelle, mutta ei mikään olisi voinut pidättää häntä nyt. Hänen pelkonsa ja kömpelyytensä eivät saisi mitenkään hidastuttaa jalorotuisen mustangin vauhtia. Carley tunsi Kalikoon ymmärtävän tilanteen tahi tietävän ainakin sen, että se voi tavoittaa ja sivuuttaa tuon suuren raudikon. Ja se aikoi tehdäkin sen. Carleyllä oli kova työ pysytellä satulassa ja suojella silmiään sokaisevalta hiekalta.

Kun Kalikoo pääsi raudikon rinnalle vieden Carleyn aivan Glennin viereen ja sitten pyrkien tuuma tuumalta toisen hevosen edelle, huudahti Carley riemusta. Se joko pelästytti Kalikoota tahi kannusti sitä, sillä se ponnahti heti Glennin hevosen edelle menettäen sen jälkeen tasaisen ihmeellisen liikuntonsa. Se näytti syöksyvän eteenpäin hirmuista vauhtia. Carley kadotti tasapainonsa. Hänestä tuntui aivan siltä kuin hän olisi kiitänyt hämärän viheriän metsän mustia kujanteita kovasti raivoavaa myrskyä vastaan. Päästyään hiekkaiselle tielle Kalikoo hillitsi äkkiä vauhtiaan. Carley tunsi ponnahtavansa satulasta ilmaan ja eteenpäin ja putoavansa sitten maahan.

Tullessaan tajuihinsa hän tunsi ensin painoa rinnassaan ja raskasta tunnottomuutta koko ruumiissaan. Kun hän avasi silmänsä, näki hän Glennin kumartuneen puoleensa ja pitävän hänen päätään polvellaan. Märkä, kylmä ja virkistävä vaikutus oli varmaankin sen nenäliinan ansiota, jolla Glenn hautoi hänen kasvojaan.

"Carley, ethän toki voi olla vakavasti loukkautunut!" huudahti Glenn kiihkeästi. "Se oli kyllä komea keikaus, mutta sinä liuvuit ja putosit hiekalle. Et voi olla loukkautunut."

Hänen silmiensä ilme, äänensä sävy ja käsiensä kosketus hiveli Carleytä niin, että hän päätti hetkisen teeskennellä olevansa pahastikin loukkautunut. Kilpailun voittaminen oli todella kannattanut, koska hän nyt sai osakseen näin paljon hellyyttä Glennin puolelta. Hän otaksui kuitenkin saaneensa vain kovan kolahduksen ja muutamia naarmuja.

"Glenn, rakkaani", kuiskasi hän hyvin hiljaa ja kaunopuheisesti, "luulen selkäni katkenneen... Pääset nyt pian vapaaksi."

Glenn säpsähti kovasti ja hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi. Hän alkoi puhella änkyttäen ja epäjohdonmukaisesti.

Carley katsoi häneen sulkien sitten silmänsä. Hän ei voinut katsoa Glenniin sellainen petos mielessään. Glennin katse ja kosketus soivat hänelle kuitenkin kuvaamatonta onnea. Hän ei kaivannutkaan muuta kuin varmuutta hänen rakkaudestaan. Nyt hän oli saanut sen. Huolimatta epäilyistä ja sairaalloisista kuvitteluista totuus oli paljastunut täyttäen hänen sydämensä ilolla.

Äkkiä hän kiersi käsivartensa Glennin kaulaan. "Ah, Glenn, tämä oli liian ihana tilaisuus menetettäväksi!... En ole loukkautunut ollenkaan."

VII

Tuli vihdoin päivä, jolloin Carley sanoi rouva Hutterille: "Tahdotteko järjestää hyvän aterian Glennille ja minulle? Aion viedä sen hänen pellolleen, missä hän työskentelee, ja yllättää hänet."

"Se on kerrassaan hieno suunnitelma", sanoi rouva Hutter kiiruhtaen heti täyttämään Carleyn pyyntöä.

Hetkisen kuluttua Carley huomasi kantavansa täysinäistä koria käsivarrellaan matkalla sellaiseen seikkailuun, joka sekä värisytti että peloitti häntä. Jo aikaa ennen tätä hetkeä oli Glennin työnteko pannut hänen suonensa sykkimään nopeammin ja herättänyt hänessä kuvaamatonta ihailua. Hän oli ylpeä siitä, että Glenn oli tarpeeksi suuri ja voimakas tehdäkseen sellaista työtä, mutta se, että Glenn kenties tahtoo jatkaa sitä edelleenkin, pani hänet ajattelemaan ja mietiskelemään.

Aamu muistutti noita harvinaisia kesäkuun päiviä Idässä, jolloin ilma näyttää olevan täynnä valoa. Täällä aurinko paistoi vain kuumemmasti ja varjot olivat viileämpiä.

Carley suuntasi kulkunsa sille alempana olevalle tielle, jonka vieritse West Fork virtasi vihreänkeltaisena Oak Creekiin. Punaiset seinämät näyttivät uneksivan ja odottavan auringonpaahteessa, kuumuus peitti kuin makuuhuopa liikkumattoman lehvistön, linnut vaikenivat ja vain kohiseva virta rikkoi rotkon hiljaisuuden. Carley ei ollut milloinkaan ennen tuntenut niin selvästi Oak Creek-rotkon eristyneisyyttä ja yksinäisyyttä. Se sijaitsi todellakin kaukana levottomista ihmisjoukoista. Vain Carleyn itsepäisyys kielsi häntä hyväksymästä sitä rauhan tunnetta, joka ympäröi häntä. Miltä tuleminen tähän rotkoon ja sen lumoihin antautuminen tuntuisikaan! Se, kuten monet muutkin häiritsevät ajatukset, sai jäädä vaille vastausta ja tulla karkoitetuksi Carleyn mielen suljettuihin komeroihin, itääkseen siellä hänen tietämättään ja tullakseen sieltä esille jonakin päivänä ahdistamaan häntä.

Tie kiemurteli puron vartta kalliorykelmien halki pumpulimetsikön varjoon ja sitten auringon valaisemien hiekkakenttien poikki. Carleyn käynti näytti muuttuvan hitaammaksi. Hän oli jo joutunut katumapäälle. Hän oli todellakin vieraillut täällä Lännessä paljon kauemmin kuin hän oli aikonut. Kauvoja ei hän voisi enää viipyä täällä. Mutta epäilyksistään huolimatta hän hämmästyi huomatessaan, ettei hän ollut lainkaan kyllästynyt Oak Creekiin. Niin, huolimatta kaikesta, inhostaankin, jota hän oli länttä kohtaan tuntevinansa.

Tämän kauan lykätyn vierailun, jonka hän nyt teki nähdäkseen Glennin työskentelevän omalla pellollaan, täytyi päättyä keskusteluun Glennin kanssa hänen työstään, ja hän tunsi jollakin tavoin olevansa epämääräisesti pahoillaan siitä. Voisiko hän halveksia Glennin työtä? Hän tunsi lievää epäröintiä ja epävarmuutta. Mutta hänen olemustansa hallitseva itsekkyys ja ylpeys tukahdutti nämä tunteet.

Hetkisen kuluttua hän jo näki varjoisan metsävyöhykkeen läpi vilahduksia auringonpaisteisesta raivatusta maasta. Ja kuljettuaan metsikön läpi sen laitaan hän tähyili eteensä toivoen saavansa nähdä Glennin työssään. Hän näki erään vanhan vajan ja säännöttömän, kömpelön kaikensuuruisista ja -näköisistä paaluista rakennetun aidan ja sitten tilkkusia paljasta keltaista maata, jota jatkui rotkon läntisen seinämän juurelle. Olikohan tämä raivattu maa-alue Glennin pelto? Hän oli nähtävästi kulkenut sen ohi tahi ei ollut mennyt vielä tarpeeksi kauaksi. Tämä ei ollut mikään pelto, vaan rotkon tasaiseen metsäiseen pohjaan tehty viillos vain, paljas ja jollakin tavoin hirvittäväkin. Palstoissa oli vielä pystyssä kuivuneita puita. Niiden tyviin oli kirveellä hakattu syvät urat, jotta ne pikemmin kuivuisivat ja jottei niiden lehvistö voisi varjostaa maata. Carley näki pitkän kiviaidan, joka nähtävästi oli laitettu kynnetyn maan kivistä. Siinä ei ollut mitään kaunista eikä sopusuhtaista, vaikka se todistikin uutterasta työstä. Tämän epätasaisen paikan raivaaminen, aitaaminen ja kyntäminen näytti Carleystä tavattoman vaivalloiselta ja hyödyttömältä työltä. Carley ajatteli tämän alueen kuuluvan tuolle Charley-nimiselle paimenelle ja oli jo kääntymäisillään takaisin purolle jatkaakseen matkaansa, kun hän kaukana jyrkänteen juurella näki miehen. Mies astui eteenpäin, kumartui, astui taasen ja kumartui, istuttaen nähtävästi jotakin keltaiseen maahan.

Carley katseli häntä uteliaasti. Millaisia askelia hän ottikaan ja kuinka reippaalta ja vakavalta hän näytti! Hän oli niin syventynyt työhönsä kuin hän olisi ollut todellinen maanviljelijä. Hän ei ehkä osannut tehdä tätä työtä yhtä hyvin, mutta hän teki sitä varmasti hyvin omantunnontarkasti. Glenn oli kerran sanonut, ettei ihmistä saa milloinkaan tuomita hänen työnsä tulosten, vaan hänen ponnistustensa mukaan. Ihminenhän voi ahertaa koko sydämestään ja kaikin voiminsa ja kuitenkin epäonnistua. Carley katseli hänen työntekoaan, johon hän oli niin syventynyt, ettei näyttänyt välittävän paahtavasta auringostakaan. Carleyn mielestä hän oli kummallisen kaukana siitä elämänpiiristä, missä hän kerran oli liikkunut ja mihin Carley halusi palauttaa hänet. Äkkiä eräs kysymys hyökkäsi hänen omantuntonsa kimppuun: "Kuinka uskallat mennä pyytämään häntä takaisin?" Carley näytti yhtä loukkautuneelta kuin jos joku vieras olisi syyttänyt häntä. Mitä merkitsikään tämä hänen silmiensä hämärtyminen ja tämä sisäinen vapiseminen, tämän padotun vuoksen syöksyminen hänen sielunsa tuntematonta ja suljettua porttia vastaan? Hän tunsi enemmän kuin hän uskalsi tunnustaa itselleen. Hän taisteli jotakin sisimmässään piilevää voimaa vastaan. Entinen mielenlaatu vastusti vaistomaisesti tätä uutta ja kummallista, mutta hän ei selvinnyt siitä puhtaalla voitolla. Tuo Carley Burch, jonka hän tunsi vanhastaan, vihasi kiihkeästi tätä Glenn Kilbournen elämää ja työtä, mutta kapinallinen minä, tuo tutkimaton ja uhmaava Carley, rakasti häntä vain enemmän sen vuoksi.

Carley veti syvään henkeään, ennenkuin hän huusi Glennille. Tämä kohtaaminen tapahtui äkkiä eikä hän ollut ollenkaan varma itsestään.

Glenn ilmeisesti hämmästyi kuullessaan hänen huutonsa. Laskettuaan säkkinsä ja työkalunsa maahan hän juoksi kynnetyn alan poikki potkien ilmaan tomupilviä. Hän hyppäsi kömpelön aidan yli ja nähdessään Carleyn huusi iloisesti. Kuinka suurelta ja jäntevältä hän näyttikään! Ja hän oli kuitenkin laiha ja uupunut. Carleyn mieleen juolahti, ettei Glenn ollut tuon näköinen hänen tullessaan Oak Creekiin. Oliko hän lisännyt Glennin huolia? Tämä kysymys pisti hänen sydämeensä.

"Sinä peltojen kyntäjä", sanoi Carley iloisesti, "katso päivällistäsi! Olen tuonut sen tänne ja aion jakaa sen kanssasi."

"Sinä suloinen lemmikkini!" vastasi Glenn syleillen häntä. Hän tuoksui tomulta ja maalta, ja hänen ruumiinsa oli kuuma ja hikinen. "Toivoisin sydämestäni, että tämä olisi totta aina!"

Hänen hellä karhumainen syleilynsä ja tervehdyksensä vaiensi Carleyn kokonaan. Kuinka Glenn kriitillisellä hetkellä aina sanoikaan jotakin sellaista, joka mykisti hänet, Carleyn, tehden tyhjäksi hänen aikeensa. Hän saattoi kuitenkin hymyillä vetäytyessään etemmäksi hänestä.

"Tämä oli todellakin ystävällistä sinun puoleltasi", sanoi Glenn tarttuen koriin. "Luulin saavani tänään työni loppuun aikaisemmin ja olin pahoillani, etten ollut sopinut kanssasi mistään... Tule, löydämme kyllä sopivan ruokailupaikan."

Hän opasti Carleyn takaisin puiden juuritse eräälle samalla kertaa sekä valoisalle että varjoisalle kalliopenkereelle, joka työntyi virran yli. Suuret männyt varjostivat tyyntä pyörteistä suvantoa. Ruskeat perhoset liitelivät vedenpinnan yläpuolella ja pienet tammakot uiskentelivat kuin täpläiset höyhenet aivan pinnan alla. Raukaiseva kesä sulki metsäisen maiseman syliinsä.

Glenn polvistui puron rannalle, pisti kätensä veteen ja loiskutteli kuin suuri koira valellessaan kuumia kasvojaan ja käsiään. Noustuaan hän kääntyi nauraen puhumaan Carleylle, samalla kun hän pyyhki itseänsä kuivaksi punaiseen huiviin. Carley ei voinut vastustaa hänen miehekkyyttään. Hän tunsi rakastavansa Glenniä kaikesta sydämestään.

"Istun mieluummin auringossa", sanoi Glenn valiten itselleen paikan. "Kuumissaan ei kenenkään pidä istua varjossa, ellei hänellä ole villatakkia mukanaan. Mutta sinä voit istuutua tuonne varjoon."

"Glenn, silloin joudumme liian kauaksi toisistamme", valitti Carley. "Minäkin istuudun aurinkoon luoksesi."

Seuraavan tunnin ihana yksinkertaisuus ja onni oli jotakin sellaista, ettei Carley luullut voivansa milloinkaan unhottaa sitä.

"Kas niin, nyt olemme nuolleet astiat puhtaiksi", sanoi hän. "Millaisia nälkäisiä karhuja me olemmekaan! Ihmettelenpä, voinko enää nauttia ruoasta palattuani täältä lännestä kotiin. Olin ennen sellainen herkkusuu."

"Carley, älä viitsi puhua kodista", sanoi Glenn pyytävästi.

"Sinä kultainen rakas maanviljelijä, haluaisin mielelläni oleskella täällä ikäni kaiken haaveilemassa", vastasi Carley vakavasti, "mutta nyt tulin tänne siinä tarkoituksessa, että puhelisimme vakavasti."

"Niinkö? Ja mistä sitten?" sanoi Glenn muuttaen äkkiä omituisesti ääntään ja ilmettään.

"Ensiksikin työstäsi. Tiedän loukanneeni tunteitasi kun en ole halunnut kuulla siitä, mutta en ollut silloin vielä valmis. Halusin vain nauttia elämästä kanssasi jonkin aikaa. Luulitko, etten ollut kiinnostunut työhösi? Olin kyllä. Ja nyt olen valmis kuulemaan kaiken sitä koskevan."

Hän hymyili Glennille urhoollisesti, tietäen, että ellei jokin odottamaton järkytys kiihoita häntä, hän voi salata Glenniltä kaiken sellaisen, mikä voisi loukata hänen tunteitaan.

"Näytät vakavalta", sanoi Glenn katsoen häneen terävästi.

"Millaisissa liikeasioissa olet herra Hutterin kanssa?" kysyi Carley.

"Olen yksinkertaisesti vain hänen työmiehensä", vastasi Glenn. "Suunnittelen kyllä pääsyä osakkaaksi hänen lammaslaumoihinsa ja toivon jonakin päivänä onnistuvanikin siinä. Meillä on muutamia yhteisiä suunnitelmia. Muuan niistä on tuon Deep Lake-alueen käytäntöön ottaminen. Sinähän muistat sen, koska olit meidän kanssamme."

"Muistan kyllä. Se oli hyvin kaunis paikka", vastasi Carley.

Carley ei kertonut hänelle sitä, että hän oli jo kuukauden päivät ollut tuon kuudensadanneljänkymmenen akren suuruisen Deep Lake-alueen omistaja. Hän oli todellakin käskenyt Hutterin ostaa sen ja pitää kaupan toistaiseksi salassa. Carley ei ollut milloinkaan ymmärtänyt sitä mielijohdetta, joka oli taivuttanut hänet ostamaan sen. Mutta Hutter oli vakuuttanut hänelle, että se oli tavattoman hyvä sijoitus pienelle pääomalle ja Carley oli koettanut taivuttautua uskomaan sen etuihin. Kaiken takana oli kuitenkin ollut vastustamaton toivo saada jonakin päivänä lahjoittaa Glennille tämä hänen rakastamansa maa-alue Hän oli päättänyt, ettei hän milloinkaan eroaisi täydellisesti tästä Lännestä, ja koska Glenn varmasti tahtoisi vierailla täällä joskus, oli hän jo alkanut tehdä omia suunnitelmia. Hänkin voisi kyllä oleskella Arizonassa kuukauden silloin tällöin.

"Hutter ja minä aiomme ruveta kasvattamaan karjaa jonakin päivänä", jatkoi Glenn. "Ja minä haluan tuon Deep Lake-alueen itselleni."

"Millaista työtä teet Hutterille?" kysyi Carley.

"Kaikkea aidanpanemisesta tukinkaatoon asti", sanoi Glenn nauraen. "Minulla ei ole vielä sellaista kokemusta, että pääsisin työnjohtajaksi, kuten Lee Stanton. Ja minulla on sitäpaitsi pieniä omia yrityksiäkin. Sijoitan kaikki rahani niihin."

"Tarkoitatko tätä peltoasi?"

"Kyllä ja niitä eläimiä, joita kasvatan. Katsohan, minun on pakko viljellä maissia ja usko minua, Carley, nuo maissipellot ovat kovan työn tuloksia."

"Epäilemättä", vastasi Carley. "Raadoithan äskenkin aivan olan takaa."

"Ah, kovin työ on jo tehty! Minun ei tarvitse tehdä nyt muuta kuin kylvää ja pitää pellot puhtaina rikkaruohoista."

"Glenn, syövätkö lampaatkin maissia?"

"Viljelen maissia ruokkiakseni sikojani."

"Sikojasi?" toisti Carley epämääräisesti.

"Niin, sikojani juuri", sanoi Glenn tyynesti ja vakavasti. "Kun vierailit ensi kerran tuvassani, sanoin sinulle kasvattavani sikoja ja paistavani sinulle päivälliseksi omaa liikkiötäni."

"Siihenkö sinä panet kaikki rahasi?"

"Siihen, ja Hutter sanoo minun tekevän siinä viisaasti."

"Sikoihin!" huudahti Carley hämmästyneenä.

"Kultaseni, etkö nyt ymmärrä?" vastasi Glenn. "Si-koi-hin!" Hän tavasi sanan. "Olen ruvennut kasvattamaan niitä ja olen perin tyytyväinen tähänastisiin saavutuksiini."

Carley ehti ajoissa tukahduttaa hämmästyksen ja pettymyksen aiheuttaman järkytyksen ulkonaiset ilmaukset. Glennin ilme oli yhtä hämmästyttävä kuin hänen sanansakin. Hän oli todellakin ylpeä työstään. Hän ei sitäpaitsi näyttänyt käsittävän lainkaan, että tällainen homma voi kenties tuntua hämmästyttävältä, jopa vastenmieliseltäkin hänen morsiamestaan.

"Glenn, tämä kuulostaa niin kummalliselta!" huudahti Carley. "Minusta tuntuu melkein mahdottomalta, että sinä, Glenn Kilbourne, olet ruvennut kasvattamaan sikoja... Se on vallan uskomatonta. Kuinka sinä tulit ryhtyneeksi siihen?"

"Taivas varjelkoon, sinähän käyt kovasti kimppuuni!" huudahti Glenn kiivaasti ja kiihkeästi. "Kuinkako tulin ryhtyneeksi siihen? Oliko minulla sitten valitsemisen varaa? Luovutin sieluni, sydämeni ja tuumiini hallitukselle taistellessani maani puolesta. Tulin kotiin murtuneena. Mitä hallitus teki hyväkseni? Mitä isäntäni tekivät hyväkseni? Mitä tekivät nuo ihmiset, joiden puolesta taistelin, hyväkseni? Ei mitään, ei niin kerrassaan mitään! Sain nauhan ja kukkavihon, ja kuulin käsien pauketta tunnin ajan, siinä kaikki. Olin murtunut ja loppuunkulunut, ja minut unhotettiin kokonaan. Mutta ruumiini, elämäni ja sieluni olivat minulle kaikki kaikessa. Tulevaisuuteni oli pilalla, mutta tahdoin elää. Olin tappanut ihmisiä, jotka eivät olleet tehneet minulle mitään pahaa, enkä ollut valmis kuolemaan. Koetin senvuoksi jatkaa elämääni. Taistelin taisteluni yksinäni. Niin, aivan yksinäni. Kukaan ei ymmärtänyt minua. Kukaan ei välittänyt minusta... Matkustin tänne Länteen päästäkseni kuolemasta keuhkotautiin tuon välinpitämättömän rahvaan nähden, jonka puolesta olin uhrautunut. Tahdoin kuolla yksinäni jossakin yksinäisessä paikassa... Mutta minä paraninkin. Ja ensimmäinen työ, joka paransi minut ja säilytti järkeni, oli juuri tuota ensimmäiseksi tarjolla ollutta, nimittäin sikojen kasvattamista ja ruokkimista."

Glennin poskien kalpeus, hänen silmiensä välähtelevä iva ja olemuksensa vakava ja kiihkeä omituisuus sopivat Carleyn mielestä peloittavan hyvin tähän hänen kiihkeästi hänelle, kaikille hänenlaisilleen ja koko sille Amerikalle, jonka hyväksi hän oli uhrannut kaiken, julistamaansa tuomioon.

"Ah, Glenn, suo minulle anteeksi!" änkytti hän. "Puhuin vain ylimalkaisesti. Enhän tiedä mitään?... Ah, olen niin sokea – sokea ja vähäpätöinen!"

Hän ei voinut vähään aikaan katsoa Glenniä silmiin ja painoi senvuoksi päänsä kumaraan. Hänen päässään pyöri nopeita hurjia ajatuksia. Voisiko hän nyt, nähtyään Glennin kasvojen kauhistuttavan ilmeen ja kuultuaan hänen jyrisevät, ivalliset sanansa, käsittää, mitä Glenn oli kokenut? Hän alkoi jo hieman päästä selville. Tunne hänen ajattelemattomuudestaan ja sielua tuhoavasta itsekkäisyydestään alkoi paljastua hänelle kuin hämärästä ja harmaasta pimeydestä häämöittävä haamu. Kuinka hän olikaan lörpötellyt Glennistä ja kaikista raajarikkoisista sotilaista! Kuinka hän olikaan kuvitellut olevansa myötätuntoinen heille! Mutta hän oli ollut vain turhamainen, maailmallinen, tyytyväinen ja tuhlaavainen hölmö. Hän oli nyt saanut kokea elämänsä suurimman järkytyksen ja aavisti toisen vielä suuremman olevan tulossa.

"Carley, sinun piti saada tietää tämä", sanoi Glenn hetkisen kuluttua vetäen syvään henkeään.

"Tiedän vain rakastavani sinua paljon enemmän kuin ennen", huudahti Carley kiivaasti kohottaen katseensa ja haluten toivottomasti heittäytyä hänen syliinsä.

"Arvaan tunteesi vahvistuneen hieman", vastasi Glenn. "Minusta tuntuu joskus aivan siltä kuin olisit pieni karitsa, mutta sitten edustat jälleen tuota maailmaa – tuota sinun maailmaasi ja sen muuttumattomia vanhoja tapoja ja –. Mutta, Carley, palataan nyt takaisin työhöni."

"Niin!" huudahti Carley iloisesti. "Olen valmis vaikka taputtelemaankin sikojasi."

"Tosiaan, vienkin sinut sinne!" sanoi Glenn. "Lyön vetoa, ettet uskalla lähestyäkään sikolättejäni."

"Viehän minut sinne", sanoi Carley tavattoman hilpeällä äänellä, mikä oli vain hänen äskeisen hermostuneen tilansa jälkikaikua.

"No niin, ehkä minun sentään on luovuttava 'vedostani", sanoi Glenn nauraen. "Sinä olet rohkeampi kuin luulinkaan. Saatoit minut vallan hämmästyksiin kestäessäsi katsella lampaiden kylvettämistä. Mutta tule nyt, vien sinut sinne sittenkin."

Carley huomasi kävelevänsä käsitysten Glennin kanssa rotkotietä alas. Saatuaan olla liikkeessä hetkisen hän tunsi saaneensa takaisin ainakin ulkonaisen tyyneytensä. Ja hänen mielensä oli niin jännittynyt ja kiihkeä, että hänen lausumansa vähäisinkin kiinnostuksen ilmaus petti varmasti Glenniä sen verran, että Glenn luuli häntä hyvin vastaanottavaiseksi ja innostuneeksi. Se näytti ainakin irroittaneen hänen kielensä. Mutta Carley tiesi olevansa kauempana normaalitilastaan kuin milloinkaan ennen elämässään ja aavisti terävän naisellisen ounastuskykynsä avulla uuden järkytyksen olevan tulossa. Ja itse rotkokin näytti ikäänkuin muuttaneen muotoaan. Vihreän lehvistön, kirkkaan virran, ruskeiden puunrunkojen ja punaisten seinämien kauneus oli ennallaan; kesän nukuttavaisuus ja raukeus tuntui yhä voimakkaana, ja samoin kaiken autius ja yksinäisyys. Mutta mikään outo lumous ei näyttänyt enää sulkevan häntä piiriinsä. Hän oli saanut sellaisen iskun, jonka vaikutuksen vasta aika paljastaisi.

Glenn opasti hänet raivatun maa-alueen ohi rotkon läntiselle seinämälle, mihin hän erään penkereisen kallion juurelle oli pystyttänyt kömpelön paaluaidan. Se muodosti samalla kolme seinää karsinalle, jonka neljäntenä seinänä oli luja kallio. Karsinan keskellä kasvoi tuuhea seetri. Vettä pulppusi esille kallion alta, kostuttaen maata. Tässä karsinassa oli suuri emäsika ja paljon porsaita.

Carley kiipesi istumaan aidalle, Glennin nojautuessa ylimmäiseen aidakseen ja alkaessa kaunopuheisesti jutella sioistaan ja porsaistaan. Tänään oli Carley poikkeuksellisen innostunut kuuntelija. Tuo kiiltelevä ja mutainen vanha emäsikakaan ei voinut lannistaa hänen teeskenneltyä rohkeuttaan. Likainen karsina, jalanpaksuinen mutakerros ja kuvottava haju eivät kauhistuttaneet häntä. Nojaten kättään Glennin olkapäähän hän katseli noita tonkivia ja vikiseviä pieniä porsaita. Mutta koko ajan hänen katsoessaan, nauraessaan ja kiihoittaessaan Glenniä puhumaan jokin kummallinen, juhlallinen ja painostava tunne tuntui ahdistavan hänen sydäntään.

"Tässä karsinassa oli kaksitoista porsasta", sanoi Glenn, "mutta nyt näet siellä vain yhdeksän. Olen menettänyt kolme. Pantterit, karhut, arosudet ja villikissat ovat hyvin persoja niille. Olinkin alussa melkein varma siitä, että joku noista pedoista oli varastanut ne minulta, mutta kun en löytänyt milloinkaan minkäänlaisia jälkiä, tiesin saavani syyttää siitä jotakin muuta. Vahdin senvuoksi hyvin tarkasti päivisin ja yöksi ajoin porsaat tuonne nurkkaan rakentamaani lättiin. Kuulin eilen kirkumista ja näin silloin kotkan kantavan kynsissään pois yhtä porsastani. Raivostuin vallan suunniltani. Suuri ja vanha paljaspäinen kotka, tuo sama kuninkaallinen lintu, jonka kuvan näet Amerikan vaakunassa, oli alentanut itsensä arosuden tasalle. Tartuin pyssyyni ja ammuin sitä nopeasti muutamia kertoja. En kuitenkaan osunut siihen. Tuo vanha roisto jatkoi tyynesti matkaansa porsaineni. Näin sen vievän saaliinsa tuolle terävälle kalliolle, joka on tuolla rinteen puolivälissä."

"Pieni porsas-raukka!" huudahti Carley. "Voiko ajatellakaan, että Amerikamme tunnuskuva, tuo juhlallinen lintu, jolla on niin jalo, sotainen ulkomuoto, tuo ylhäisen yksinäisyyden ja vuorien vapauden symboli, alentuisi ryöstämään porsaskarsinoita! Glenn, alan jo nähdä maailmaa hieman laajemmin. Minunkin piintynyt ahdasmielisyyteni alkaa huomattavasti muuttua. Oppiminen ei ole milloinkaan liian myöhäistä."

Glenn opasti hänet seinämän juuritse kolmelle muulle karsinalle, joissa jokaisessa oli lihava vanha emäsika porsaineen. Ja viimeisestä karsinasta, joka kuivan maaperänsä vuoksi ei ollut niin likainen kuin muut, Glenn otti syliinsä pienen porsaan näyttäen tuota vikisevää elukkaa aitaan nojautuvalle Carleylle. Se oli valkoinen ja puhdas, hieman punertava ja karvainen, ja varmasti puhdasrotuinen.

"Carley Burch, ota se syliisi", komensi Glenn.

Tämä urotyö tuntui Carleyn mielestä luonnottomalta ja mahdottomalta. Hän oli kuitenkin sillä hetkellä sellaisessa mielentilassa, että hän olisi ryhtynyt vaikka mihin.

"Hyvänen aika, otanhan minä, kuten Flo sanoo", vastasi Carley ojentaen paljaat kätensä. "Tule tänne, possu. Nimitän sinut Punikiksi." Ja salaten arkuutensa Glenniltä hän otti porsaan syliinsä ja hyväili sitä.

"Koira vieköön!" huudahti Glenn ihastuneena. "Enpä olisi uskonut tätä. Carley, toivon sinun kertovan tarkalle ja puhtaalle Morrisonillesi, että olet hyväillyt muuatta porsastani kauniilla käsilläsi."

"Eikö sinusta tuntuisi miellyttävämmältä, jos itse kertoisit sen hänelle?" kysyi Carley.

"Ehkäpä", vastasi Glenn vakavasti.

Tämä tapahtuma innoitti Glenniä kertomaan hänelle laajasti kokemuksistaan. Ja hänen innostuksensa vaikutus Carleyhin oli kummallisen syvä ja pakottava. Heikkoluiset teräväselkäiset berkshireläiset siat tulevat niin suuriksi, lihaviksi ja raskaiksi, että niiden luut murtuvat niiden painosta. Duroc-jerseyläiset ovat parhaita tässä ilmanalassa, koska niiden suuremmat ja lujemmat luut voivat kannattaa vaikka kuinka suuren ja lihavan ruumiin.

Glenn kertoi hänelle sikalaumoistaan, jotka saivat kulkea vapaasti laitumella alempana rotkossa. Kesäisin ne lihovat syömällä tavallisia kasviksia ja muina vuodenaikoina lihoitetaan niitä maissilla, juurilla, silmuilla ja appeella. Maissi erittäinkin on hyvää ja lihoittavaa ruokaa. Siat syövät myös seetrin- ja katajanmarjoja ja männynkäpyjäkin, elättäen siten itsensä tuottamatta kustannuksia omistajalle. Vain pedot ja petolinnut ovat ainoat, jotka voivat tuottaa vahinkoa sikojen omistajalle. Glenn selitti Carleylle, kuinka sikojen hoidosta piankin voi kehittyä tuottava liike. Hän aikoi aidata muutamia sivurotkoja ja sulkea niihin sikalaumansa, ja kasvattaa paljon maissia talveksi. Sikojen kysyntä oli nykyään hyvin suuri ja Hutter vannoi kysynnän pysyvän aina yhtä vilkkaana tällaisessa vasta-asutussa maassa. Lopuksi Glenn kertoi kaunopuheisesti, kuinka hän välttämättömyyden pakosta oli suostunut kiitollisena nöyryyttävimpäänkin työhön voidakseen kovalla uurastuksella nuorentaa mieltään ja ruumistaan, ja saadakseen varmuuden riippumattomuuteen ja varoihin pääsemisestä.

Kun hän oli lopettanut ja pyytänyt lupaa mennä korjaamaan muuatta aidan heikkoa kohtaa, istui Carley vaieten paikoillaan vaipuneena kummallisiin ajatuksiin.

Minne olivatkaan haihtuneet hänen tätä Glennin sikojenkasvattamispuuhaa kohtaan tuntemansa vastenmieliset ennakkoluulot? Ne olivat kadonneet olemattomiin, kuten muutkin hänen ahdasmieliset ajatuksensa. Hän ymmärsi nyt Glenniä osittain, ryhtymättä sentään tarkemmin miettimään hänen uhrautumistaan maansa hyväksi. Se sai odottaa. Mutta Carley ajatteli hänen työtään, ja kuta enemmän hän ajatteli, sitä vähemmän hän ihmetteli.

Glenn oli ensiksikin tehnyt työtä käsillään. Millaiset äärettömät mahdollisuudet alkoivatkaan paljastua Carleylle! Ensinnäkin vakaumus, että ihminen on luotu ansaitsemaan leipänsä otsansa hiessä. Mutta vielä jotakin muutakin. Tuollainen työskentely ja hikoileminen, känsäisten kourien kuluminen, lihasten supistuminen ja höltyminen, veren kiihtyvä nopeus, luovat ihmiseen jotakin suurta ja kestävää fyysillistä ja henkistä voimaa. Hän ymmärsi nyt, miksi hän olisi halunnut alistua sellaisen miehen valtaan, jonka työ on tehnyt miehekkääksi, ja käsitti, kuinka nainen vaistomaisesti turvautuu sellaiseen mieheen, joka on käyttänyt käsiään, jolla on voimaa, punaista verta ja miehuullisuutta, ja joka osaa taistella. Jokainen sellainen työ, joka palvelee tätä ihmisen tarkoitusperää, on suurenmoista. Kaiken tarkoituksena on vain kykenevimmän eloonjääminen. Ja Carleyn ajatukset kääntyivät äkkiä Morrisoniin. Tämä osasi kyllä tanssia, osoittaa huomaavaisuutta hänelle ja huvittaa häntä, mutta kuinka hän mahtaisi käyttäytyäkään vaaran hetkellä? Carleyllä oli omat mielipiteensä siitä. Morrison ei varmastikaan olisi hänen vuokseen antanut selkään Haze Ruffin tapaiselle roistolle. Mitä mies oikeastaan merkitsee naiselle?

Carleyn ajatukset palasivat Glenniin. Glennille oli selvinnyt jokin ihmeellinen salaisuus hänen hakiessaan pelastusta käsiensä työstä. Ruumis kehittyy ja voimistuu lihasten toiminnasta. Glenn oli saanut työnteosta saman huvin ja korvauksen, jonka voimailijat saavat harjoituksistaan. Mutta sitten kuin ihminen on päässyt tämän salaisuuden perille, täytyy hänen työhalunsa tulla hellittämättömäksi.

Carley koetti kuvitella Glennin mielialaa, kun Glenn ensi kerran oli ryhtynyt työhön täällä Lännessä. Hän hillitsi nyt päättäväisesti pelokasta ja arkaa tunteellisuuttansa, voidakseen syventyä tähän asiaan perinpohjin. Raajarikkoisena ja sairaana, kauhean sodan murtamana ja tuhoamana, hallituksen ja yleisön sydämettömän välinpitämättömyyden järkyttämänä ja kaikkien näiden sietämättömien tosiseikkojen ahdistamana melkein mielipuolisuuden rajoille saakka hän oli kuitenkin ollut tarpeeksi urhea ja uskollinen itselleen ja Jumalalle ryhtyäkseen taisteluun elämänsä puolesta miehen vaistolla ja jalolla, lannistumattomalla uskolla – yksinään. Niin, hän oli todellakin ollut yksinään! Ja jollakin ihmeellisellä tavalla hän oli joka päivä saanut kovista ponnistuksistaan uutta voimaa ja intoa kamppailun jatkamiseen. Hänellä ei nähtävästi ollut turhia kuvitteluja, koska hänestä terveyden ja onnen saavuttaminen, joita useimmat ihmiset pitävät niin tärkeinä, oli varmasti näyttänyt mahdottomalta. Hänen päivittäinen hidas, surullinen ja peloittava työnsä oli varmasti ollut jotakin sellaista, minkä hän oli velkaa itselleen eikä hänelle, Carley Burchille. Carley oli pettänyt hänet samalla tavalla kuin muutkin. Kuinka tämä tunnustus järkyttikään häntä! Entä sitten maa, joka oli ensin käyttänyt Glenniä ja sitten heittänyt hänet pois? Carley käsitti nyt Glennin kummallisen ja kylmän, ivallisesti luotaan työntävän käytöksen, silloin kun Glenn oli tavannut hänen asemassaan olevia nuoria miehiä, jotka olivat pelastuneet armeijasta, vaikka olivatkin yhtä kykeneviä ja voimakkaita kuin hänkin. Hänelle ei noita miehiä ollut yksinkertaisesti olemassakaan. He olivat vähemmän kuin ei mitään. He olivat lihoneet muiden työstä ja paistattaneet päivää sellaisten tyttöjen seurassa, joiden veljet tahi ystävät viruivat juoksuhaudoissa tahi myrskyisellä merellä alttiina sodan loppumattomille kauhuille ja melkein yhtämittaisille vaivoille. Jos Glennin luonne oli terästänyt häntä kestämään sodan kauhuja muiden vuoksi, kuinka se olisi voinut jättää hänet pulaan hänen kalliissa velvollisuudessaan ja uskollisuudessaan omaa itseään kohtaan? Carley näki hänen työskentelevän päivät päästään tässä syrjäisessä rotkossa ja kävelevän yksinäiseen tupaansa. Hän oli taistellut loppuun saakka yksinään.

Glenn Kilbourne tuntui senvuoksi sankarilliselta Carleyn muuttuneesta mielestä. Hän oli muuan noita Carlylen ylistämiä taisteluiden arpeuttamia sotureita. Matkallaan hän oli kiivennyt kuolleen minänsä yli. Resurgam! Se oli ollut hänen hiljenemätön huutonsa. Kuka oli kuullut sen? Vain hänen eristetyn rotkonsa yksinäisyys, nuo odottavat, uneksivat, vartioivat seinämät, hiljaiset keskiyön varjot, valkoiset ja tuikkivat tyynet tähdet, hänen oleskelupaikkansa villit eläimet ja mäntyjen oksissa humiseva tuuli – vain ne olivat ottaneet osaa hänen tuskiinsa. Kuinka suurta kaikki tämä olikaan!

Carleyn sydän tuntui olevan pakahtumaisillaan. Hänen kiihtyvä rakkautensa ei voinut enää suvaita sellaista sydäntä, jolla oli kahdenlaiset tarkoitukset. Kuinka katkeralta hänestä nyt tuntuikaan se, ettei hän ollut tullut tänne Länteen auttamaan Glenniä! Hän oli toiminut vain pelkästä itsekkyydestä. Hän ei todellakaan ansainnut tuon miehen rakkautta. Vain elämänpituinen omistautuminen hänelle voisi puhdistaa hänet hänen toisen paremman minänsä silmissä. Hänen kuohahteleva verensä värisytti häntä suloisesti ja hurjasti. Hänen romaaninsa voisi loppua vain yhdellä tavalla. Mutta seuraavassa hetkessä hän tunsi raskasta sykintää, tuskallista painostusta ja epämääräisiä ahdistavia onnettomuuden aavistuksia. Oliko se kenties vain rakkauden arkuutta?

Hän näki Glennin lopettavan työnsä, kuivaavan kosteat päivettyneet kasvonsa ja lähtevän tulemaan häntä kohti pitkänä ja suorana, jotakin outoa sotilaallisessa ryhdissään ja silmissään sellainen loiste, jota Carley ei voinut kestää.

Hetki, jota Carley oli odottanut kolmatta kuukautta, oli vihdoinkin koittanut.

"Glenn, milloin aiot palata takaisin Itään?" kysyi hän hiljaa ja jännittyneesti.

Samalla hetkellä, kun nämä sanat lipsahtivat hänen huuliltaan, hän totesi Glennin odottaneen niitä ja valmistautuneen vastaamaan tähän kysymykseen, joka oli hänestä tuntunut niin järkyttävältä.

"Carley", vastasi Glenn hiljaa, mutta varmasti, "en palaa enää milloinkaan Itään."

Sisällinen vapistus tukahdutti Carleyn huudon.

"Etkö milloinkaan?" kuiskasi hän.

"En ainakaan milloinkaan asumaan enkä jäämään sinne pitkäksi ajaksi", jatkoi Glenn. "Voin ehkä matkustaa sinne joskus pienelle vierailulle, mutta en milloinkaan – asettuakseni sinne asumaan."

"Ah, Glenn!" huudahti Carley huohottaen ja ojentaen vapisevat kätensä häntä kohti. Järkytys alkoi jo tuntua. Se vaikutti kuin hitaasti suunnattu pisto ja Carley tunsi kylmiä väreitä selässään. "Tämä on siis tuo jokin, minkä tunsin niin kummallisesti erottavan meitä?"

"Niin, tiesin sen, mutta sinä et milloinkaan kysynyt sitä minulta", vastasi Glenn.

"Niinkö, tiesitkö sen koko ajan?" kuiskasi Carley käheästi. "Sinä siis tiesit, etten milloinkaan menisi naimisiin kanssasi muuttaakseni asumaan tänne?"

"Niin, Carley, tiesin, ettet ole kylliksi nainen, kylliksi amerikkalainen – auttaaksesi minua murtuneen elämäni korjaamisessa täällä Lännessä", vastasi Glenn surullisesti ja katkerasti hymyillen.

Carley oli paljastettu. Sietämätön häpeä, loukattu turhamaisuus ja kiihkeä rakkaus taistelivat ylivallasta hänessä, ja rakkaus voitti.

"Rakkaani, älä särje sydäntäni!" rukoili hän.

"Rakastan sinua, Carley", sanoi Glenn katsoen häneen tutkivasti.

"Palaa siinä tapauksessa kotiin kanssani."

"Carley, jos rakastat minua, suostut tulemaan vaimokseni."

"Glenn, minähän jumaloin sinua", huudahti Carley kiihkeästi. "Mutta en voi elää täällä, en voi!"

"Carley, oletko milloinkaan lukenut tuosta naisesta, joka sanoi: 'Sinne, minne sinä menet, tahdon minäkin mennä...?'"

"Voi, älä ole niin säälimätön! Älä tuomitse minua! En osannut milloinkaan uneksiakaan tällaisesta. Tulin tänne Länteen hakemaan sinua pois."

"Kultaseni, erehdyit siinä suuresti", vastasi Glenn hiljaa, heltyen hänen toivottomuudestaan. "Olen nyt pahoillani, etten kirjoittanut sinulle selvemmin asiasta, mutta, Carley, en voinut pyytää sinua jakamaan tätä erämaan kotia kanssani. Enkä pyydä sinua vieläkään, koska olen aina tiennyt sen olevan sinulle mahdotonta. Ja kuitenkin olet muuttunut niin suuresti, että uskalsin toivoa, vaikkei mitään toivoa ollut. Rakkaus tekee meidät sokeiksi sillekin, minkä näemme."

"Älä koetakaan säästää minua. Olen niin köykäinen ja surkuteltavan huono, että häpeän itseäni omissa silmissänikin. Luulin rakastavani sinua, mutta rakastan varmaankin enemmän seuraa, ihmisiä, ylellisyyttä ja piintyneitä tapoja – kaikkea tuota surkuteltavaa, mihin olen syntynyt."

"Carley, tulet huomaamaan niiden mitättömyyden liian myöhään", vastasi Glenn vakavasti. "Olet syntynyt tehdäksesi työtä, rakastaaksesi, synnyttääksesi lapsia ja ollaksesi onnellinen."

"Voi, älä, älä!... puheesi on vain hirmuista ivaa minua kohtaan", huudahti Carley kiihkeästi. "Glenn, tämä on kaiken loppu. Sen täytyikin tulla äkkiä... Olet vapaa."

"En halua lainkaan päästä vapaaksi. Odota. Matkusta kotiisi ja harkitse asiaa. Muistele, mitä minä olen saanut osakseni täällä Lännessä. Tulen aina rakastamaan sinua ja jään tänne odottamaan ja toivomaan –"

"Minä en jaksa enää", vastasi Carley murtuneena puristaen kätensä kovasti nyrkkiin voidakseen olla vääntelemättä niitä. "En voi katsoa sinua silmiin. Tässä on sormuksesi... Olet vapaa... Älä pysähdytä äläkä seuraa minua... Ah, Glenn, hyvästi!"

Murtunein sydämin Carley pyörähti menemään kiiruhtaen rinteen juurelle tietä kohti. Metsän varjot sulkivat hänet pian syliinsä. Tähyillen taakseen puiden välitse hän näki Glennin seisovan siinä, mihin hän oli jättänyt hänet, ikäänkuin jo sen yksinäisyyden järkyttämänä, jonka täytyi tulla hänen osakseen. Nyyhkytys purkautui esille Carleyn rinnasta. Hän vihasi itseään joutuen peloittavaan mielentilaan. Päättämisvalta oli riistetty häneltä, mutta hän tunsi silti ääretöntä jännitystä. Hän ei uskaltanut katsoa taakseen enää, vaan kiiruhti eteenpäin kompastellen ja huohottaen. Kuinka rotkon ilma, auringonpaiste ja varjot olivatkaan muuttuneet? Korkealle kohoavat seinämät katsoivat säälittä hänen pakoaan.

Tuntia myöhemmin hän oli sanonut jäähyväiset katkerasti itkevälle rouva Kutterille, kalpealle Flolle, Lolomi Lodgelle, kohisevalle vesiputoukselle ja Oak Creek-kanjonin ahdistavalle yksinäisyydelle.

VIII

Flagstaffissa, minne Carley saapui muutamia minuutteja ennen junan lähtöä, oli hänellä niin paljon puuhaa matkalipun ja -tavaroiden järjestämisessä, ettei hän ehtinyt ajatella itseään eikä Arizonasta poistumisensa merkitystä. Mutta noustessaan Pullmanvaunuun hän kuuli erään matkustajan huomauttavan: "Todellinen arizonalainen auringonlasku", ja se järkytti hänen sydäntään. Äkkiä hän totesi ruvenneensa pitämään noista värikkäistä auringonlaskuista. Ja katkerana hän ajatteli kuuluvan hänen tapoihinsa, että hän vasta liian myöhään oppi antamaan arvoa kaikelle.

Junan nykäys ja liikkeellelähtö koski häneen kummallisen painostavasti. Hän oli nyt polttanut viimeisen sillan takanaan. Oliko hän tietämättään toivonut Glennin tahi oman mielensä muutosta? Korvaamattoman menetyksen aiheuttama tunne sai hänet valtoihinsa haihduttaen kaiken muun.

Ikkunastaan hän katseli lounaista kohti. Jossakin tuolla seetrejä ja mäntyjä kasvavan vihreän ylätasangon takana oli Oak Creek-kanjoni, joka nyt oli vaipumaisillaan uneen auringonlaskun kultahohteisessa hämyssä. Taivaanrannalla näkyi repaleisia pilvenhattaroita, jotka olivat kuin purppurameressä uiskentelevia saaria ja riuttoja. Värikkäitä säteitä tunkeutui maahan kultalaitaisten purppuraisten pilvien välitse. Hehkuva rusoitus punasi taivaanrantaa.

Kun juna kiersi erään mutkan, kiintyi Carleyn jännittynyt katse San Francisco-vuorten korkeihin huippuihin, joita auringonlasku väritti. Joka päivä parin kuukauden aikana Carley oli katsellut noita huippuja kaikkina aikoina ja eri mielentiloissa, ja ne olivat hänen tietämättään muuttuneet hänen ajatustensa osaksi. Juna vei häntä säälimättömästi Itää kohti ja hetkisen kuluttua ne olisivat vain muisto. Kyyneleet sumensivat hänen katseensa. Kova katumuskin näytti vielä liittyvän hänen kärsimiinsä tuskiin. Miksi hän ei ollut ennen oppinut huomaamaan noiden vuorten ihanuutta ja kunnioittamaan niiden kauneutta ja yksinäisyyttä? Miksi hän ei ollut ymmärtänyt itseään?

Seuraavana päivänä kiitäessään Uuden Meksikon läpi hän ihaili noita suurenmoisia selänteitä ja laaksoja, samoja, jotka hän oli nähnyt tullessaan Länteen, mutta jotka nyt olivat niin äärettömän kauniita, että hän ihmetteli, oliko hän vasta tuolla kaukana lännessä oppinut katselemaan luontoa oikein.

Mutta vasta auringonlaskun aikana seuraavana päivänä, junan kiitäessä Kalliovuorten takaisen aavikon kontinentaalista rinnettä, Länsi kosti hänelle säälimättömästi.

Kummallisen näköiset suuret pilviröykkiöt, vihreän aavikon omituinen valaistus ja taivaan kuultavuus houkuttelivat Carleyn vaunun takasillalle junan loppupäähän. Siellä hän seisoi pitäen kiinni rautaisesta kaiteesta, tuulen liehuttaessa hänen tukkaansa ja kiskotetun maan kiitäessä pois hänen altaan, lumottuna ja sen ihmettelyn järkyttämänä, minkä ihana taivas ja mahtava vuoristo hänessä herättivät.

Runsasta ja pehmeää kummallisen kirkasta valoa näytti virtaavan jostakin tuntemattomasta lähteestä, sillä aurinko oli pilvessä. Juuri Carleyn kohdalla pilvet liitelivät matalalla. Ne olivat kuin paksua, raskasta savua, joka kieriskeli ja keinuili sinne tänne omituisen kellertävänvärisenä. Pilvet vaalenivat lännessä heleänkeltaisiksi tummentuen sitten kuninkaalliseksi purppuraksi, niin verrattomaksi ja harvinaiseksi, että Carley ymmärsi, miksi taivaan purppuraa ei milloinkaan voida siveltimellä jäljentää. Sitten seurasi pilvien lyhyt, mutta ihana juhlanäytäntö. Taivaan kattoi äärettömän suuri vaaleanpunainen telttakatos, kuin auringon valaisema opaalinvärinen meri, väreilevä ja verkkomainen kuin itämaisten kankaiden hieno kudos, puhdas, hieno ja niin ihana, ettei mikään ihmiskäsin tehty työ voi olla niin kaunis. Siihen kuvastuivat troopillisten vesien kaikki lämpimät helmimäiset värivivahdukset. Ja se päättyi leveään ja kirkkaaseen taivaankaistaleeseen, joka oli niin kuvaamattoman sininen ja kuulakka, kuin sen syvyyksien läpi olisi siintänyt rajaton taivaankansi. Tämän kaistaleen alareunaa kultasi auringon kajo ja sitä pykälöittivät koko taivaanrannan pituudelta Kalliovuorten ihmeelliset, valkoiset, kimaltelevat huiput. Kaukana pohjoisessa kohosi korkealle Pikes Peakin komea musta keila jaloine valkoisine kupooleineen.

Carley katseli noita auringonlaskun taikomia pilviä, taivasta ja vuoria, kunnes kaikki oli jälleen kylmää ja harmaata. Sitten hän palasi istuimelleen miettiväisenä ja surullisena, tuntien, että Länsi oli ivaten näyttänyt hänelle erään lyhytaikaisen, mutta suloisen nähtävyytensä.

Chicagon itäpuolella Carley alkoi tuntea, että matkan pitkät päivät ja yöt, pyörien yhtämittainen kolina ja alituiset väsyttävät tunteet olivat siirtäneet hänet kauas hänen onnettomuuspaikaltaan.

Indiana ja Ohio maalaistaloineen, lukemattomine kylineen ja kukoistavine kaupunkeineen olivat jo aivan toisenluontoista seutua kuin länsi ja ilmoittivat hänelle lähestyttävän väkirikasta Itää. Carley oli kuin kotiinpalaava vaeltaja. Hän oli levoton ja kärsimättömän iloinen. Mutta hänen väsynyt ruumiinsa ja mielensä ja vaunun tukahduttava ilma vaivasivat häntä äärettömästi. Kesä oli laskenut kuuman kätensä Mississipin itäpuolella sijaitseville tasankomaille.

Carley oli sähköttänyt tädilleen ja parille hyvälle ystävälleen että he tulisivat häntä vastaan asemalle. Tämä piakkoin tapahtuva jälleennäkeminen huojensi ja ilahdutti Carleyn mieltä, saattaen hänet sentään häpeämäänkin. Hän ei nukkunut hyvin ja nousi varhain, ja kun juna saapui Albanyyn, hän tuskin jaksoi enää kestää näitä hitaasti kuluvia tunteja. Majesteetillinen Hudson ja metsäisillä kukkuloilla sijaitsevat palatsimaiset kartanot ilmoittivat Carleylle hänen saapuneen takaisin Itään. Kuinka pitkä aika tuntuikaan kuluneen hänen lähdöstään! Hän ei joko ollut enää sama tahi sitten oli kaikki muuttunut. Mutta suoriuduttuaan ystäviensä tapaamisesta ja päästyään kotiinsa jälleen hän uskoi voivansa piankin taasen katsella järkevästi maailmaa.

Juna poikkesi vihdoinkin syrjään Hudsonin leveästä uomasta saapuen New Yorkin ympäristöön. Carley istui aivan liikkumatta ollen ulkonaisesti tyynen, hyväryhtisen, kotiinpalaavan newyorkilaisnaisen näköinen, mutta sisäisesti raivoavien ja taistelevien tunteiden vallassa. Omasta mielestään hän oli inhoittava petturi ja tuhlaaja, joka hiipi takaisin sellaisten uskollisten ystävien turviin ja hoiviin, jotka eivät tunteneet hänen todellista luonnettaan. Kaupungin tullessa lähemmäksi jokainen tuttu maamerkki värisytti häntä, mutta jokaisen uuden tunnelman jälkeen jäi hänen mielensä kuitenkin epämääräisen tyytymättömäksi.

Sitten juna kiitäen ja kolisten syöksyi Harlemin joen yli New Yorkiin. Kuin unesta heräten Carley näki harmaiden vuokrakasarmien ja punaisten rakennusten muodostamat korttelit, mailien pituiset katto- ja piippurivit ja nuo kuumat huikaisevat kadut ihmisineen ja autoineen. Sitten hän kuuli jonkin posetiivin kimeitä ääniä, jotka voittivat junankin kolinan. Hän oli todellakin saapunut kotiin. Sitten säpsähdytti häntä pimeä tunneli ja junan hidastuva vauhti, sen lähestyessä asemaa. Kun hän käveli erään kantajan jäljessä pitkää kaltevaa laituria pitkin aseman portille, olivat hänen jalkansa kuin puuduksissa.

Portin takana odottavien ihmisten joukossa hän näki tätinsä kiihkeät ja liikutetut kasvot, sitten Eleanor Harmonin kauniit kalpeat kasvot ja hänen vieressään Beatrice Lovellin suloiset kapeat kasvot. Kuinka äkisti heidän odottava ilmeensä muuttuikaan iloiseksi, kun he näkivät hänet! He tuntuivat hyökkäävän hänen kimppuunsa yht'aikaa, syleilevän häntä ja huudahtelevan hänelle yhteen ääneen. Carley ei sittemmin muistanut sanojaan, mutta hänen sydämensä oli täysi.

"Ah, kuinka ihmeellisen mykistävältä sinä näytätkään!" huudahti Eleanor peräytyen Carleyn luota ja katselleen häntä iloisin, hämmästynein silmin.

"Carley!" huohotti Beatrice. "Sinä ihmeellinen ruskeaihoinen jumalatar!... Sinä olet nuori jälleen ja aivan samanlainen kuin ennen kouluaikana."

Vasta Mary-tädin viisaan, läpitunkevan ja hellän katseen edessä Carley värähti.

"Niin, Carley, olet terveemmän näköinen kuin milloinkaan ennen, mutta – mutta –"

"Mutta en ole onnellisen näköinen", keskeytti Carley. "Olen onnellinen päästyäni kotiin ja tavattuani teidät, mutta – mutta sydämeni on murtunut."

Nyt seurasi lyhyt hämmentävä väliaika ja sitten Carley huomasi kävelevänsä alemman tasaisen laiturin poikki leveille portaille. Kun hän tuli äärettömän suureen katedraalimaiseen odotussaliin, joutui hän kummallisen viiltävän tunteen valtaan. Se ei ollut mitään sellaista kuin ennen vanhaan New Yorkista poistuessa tahi sinne palatessa. Sitä ei aiheuttanut tuo tuttu hyvinpuettujen kulkijoiden joukko eikä aseman juhlallinen kauneuskaan. Carley sulki silmänsä ja sitten hän tiesi. Tuon suuren kupoolin hämärä valaistus, korkeat harmaat seinät, jotka oli piirustettu täyteen numeroita, tuo ilmava kupooli, joka oli kuin sininen taivas, toivat uudelleen hänen mieleensä Oak Creek-kanjonin seinämät ja jyrkänteitten alla sijaitsevat suuret luolat. Carley avasi silmänsä katsoakseen ystäviään.

"Sallikaa minun päästä tästä erilleni niin nopeasti kuin suinkin", huudahti hän kuuman veren punatessa hänen poskensa. "Vihasin tuota Länttä, koska se oli niin raaka, väkivaltainen ja suuri. Ja vihaan sitä luullakseni vielä enemmän nyt... Mutta se muutti minut fyysillisesti ja teki sielullenikin jotakin sellaista, minkä ainoastaan Jumala tietää. Ja se on pelastanut Glennin. Ah, hän on ihmeellinen! Ette voisi tuntea häntä enää... Pitkään aikaan ei minulla ollut rohkeutta sanoa hänelle, että olin tullut hakemaan häntä takaisin Itään. Lykkäsin sitä aina tuonnemmaksi. Ja minä ratsastelin, kiipeilin, asuin leirissä ja olin melkein aina ulkosalla. Alussa se oli tappaa minut, mutta sitten eloni muuttui siedettävämmäksi ja helpommaksi, kunnes lopulta unhotin kaikki vaivani. En olisi rehellinen, ellen myöntäisi, että viihdyin siellä ihmeellisen hyvin kaikesta huolimatta. Glenn kasvattaa siellä sikoja. Hänellä on suuri sikala. Eikö se kuulostakin inhoittavalta? Mutta asiat eivät ole aina sellaisia kuin miltä ne kuulostavat tahi näyttävät. Glenn on innostunut työhönsä. Vihasin sitä ja toivoin voivani nauraa sille, mutta sitten kävikin niin, että minun täytyi ruveta kunnioittamaan häntä äärettömästi. Tuo hänen työnsä opetti minut kunnioittamaan työn todellista jaloutta... No niin, vihdoin sain sen verran rohkeutta, että kysyin häneltä, milloin hän aikoo palata takaisin tänne Itään. Hän vastasi, ettei hän palaa tänne milloinkaan enää. Huomasin silloin sokeuteni ja itsekkyyteni. En voinut tulla hänen vaimokseen enkä jäädä asumaan sinne. En totisesti voinut! Olin liian vähäpätöinen ja pikkumainen, liian mukavuutta rakastava ja pilalle hemmoiteltu. Glenn oli tiennyt koko ajan, etten minä ole tarpeeksi jalo mennäkseni naimisiin hänen kanssaan... Se mursi sydämeni... Vapautin hänet ja tässä nyt olen... Pyydän, älkää milloinkaan kyselkö minulta mitään enempää älkääkä muistuttako minua siitä, koska tahdon unhottaa."

Häntä rakastavien naisten hellä äänetön myötämielisyys tuntui lohduttavalta tällaisena tukalana hetkenä. Kun Carley oli tehnyt tämän suoran tunnustuksen, lieventyi hänen rintansa puristus ja ilkeä sumu haihtui hänen silmistään. Kun he pääsivät aseman edustalle, tunsi hän kuuman tukahduttavan ilmavirran puhaltavan vastaansa kadulta. Hänestä tuntui aivankuin hän ei saisi lainkaan ilmaa keuhkoihinsa.

"Eikö nyt ole hirvittävän kuuma?" kysyi hän.

"Tämä on viileätä viime viikon ilmoihin verrattuna", vastasi Eleanor.

"Viileätäkö?" huudahti Carley kuivatessaan kosteita kasvojaan. "Ihmettelenpä, tunnetteko te Idän lapset näiden sanojen oikeata merkitystä."

Sitten he nousivat autoon lähteäkseen kiitämään katujen muodostamaan sokkeloon, missä jalankulkijoiden oli pakko juosta ja hyppiä säilyttääkseen henkensä. Heidän autonsa pysähtyi Viidennen puistokadun ja Neljännenkymmenennen kadun risteyksessä vallitsevaan tungokseen muutamiksi hetkiksi, ja siellä Carley vasta oikein huomasi palanneensa takaisin pääkaupunkiin. Hänen sairas sydämensä tunsi hieman huojennusta hänen katsellessaan edestakaisin kulkevia ihmisiä. Kuinka niillä olikaan kiire! Mihin ne olivat menossa? Millainen oli heidän elämänsä tarina? Hänen tätinsä piti koko ajan hänen kättään omassaan ja Beatrice ja Eleanor puhelivat niin nopeasti kuin heidän kielensä vain voi liikkua. Vihdoin kääntyi auto puistokadulle, sitten muutamalle sivukadulle ja pysähtyi lopulta Carleyn kodin edustalle. Se oli nykyaikainen kolmikerroksinen ruskeasta kivestä tehty rakennus. Carley oli saanut tuntea niin monenlaisia järkytyksiä, ettei hän odottanut saavansa kokea enää uusia. Mutta tähyillessään auton ikkunasta hän katsoi pitkään kotinsa julkipuolen ruskeanpunaisia portaita.

"Maalautan nuo heti", mumisi hän kuin itsekseen.

Hänen tätinsä ja ystävänsä nauroivat iloisesti ja huojentuneesti kuullessaan Carleyn tekevän niin käytännöllisen huomautuksen. Mistäpä he olisivat tienneet, että tuo ruskeanpunainen kivi muistutti erämaan kallioiden ja rotkon seinämien väristä.

Muutamien hetkien kuluttua Carley oli sisällä talossa ja turvassa noissa tutuissa huoneissa, jotka olivat olleet hänen kotinaan jo seitsemäntoista vuotta. Päästyään omaan rauhaisaan huoneeseensa, joka oli aivan siinä kunnossa, mihin hän oli jättänytkin sen, hän katsoi heti kuvastimeen tarkastellakseen väsyneitä, tomuisia ja punakoita kasvojaan. Ei niiden päivettyneisyys eivätkä varjot näyttäneet olevan lainkaan sopusoinnussa tuon hänen kuvansa kanssa, joka katsoi häneen kuvastimesta.

"Nyt", kuiskasi hän hiljaa, "se on tehty! Olen kotona jälleen. Odottaakohan minua täällä uusi vai tuo entinen elämä? Kuinka tulen nyt suhtautumaan siihen?"

Niin hän uhmasi luonnettaan. Ja hänen järkensä kehoitti häntä ryhtymään välttämättömään toimintaan, hakemaan sellaisia huvituksia ja ponnistuksia, ettei hänelle jäisi ollenkaan aikaa muistelemiseen eikä katumiseen. Hän hyväksyi tämän viittauksen, iloiten jo edeltäkäsin ankarasta taistelusta. Hän vahvisti mieltään ja terästi sydäntään sellaisen naisen turhamaisuudella, ylpeydellä ja raivolla, joka on joutunut tappiolle, mutta joka uhmaa sitä. Hän oli sellainen, jollaiseksi suku, kasvatus ja olosuhteet olivat hänet muodostaneet. Hän aikoi tutkia, millaisia mahdollisuuksia entisellä elämällä olisi vielä hänelle tarjona.

Tavarain järjestämisessä, lajittelemisessa, puhelinkeskusteluissa ja aterioidessa kului päivä nopeasti. Carley meni jonnekin päivälliselle ystävineen ja myöhemmin erääseen kattoravintolaan. Värit ja valot, iloinen hälinä ja soitto, tuttavien kertomat uutiset ja leikilliset sutkaukset olisivat kaikki olleet hyvin tervetulleita ja huvittavia, ellei hän olisi ollut niin tottumaton sellaiseen kuumuuteen ja meluun. Sinä yönä hän nukkui väsyneen raskasta unta.

Heräten varhain hän päätti tästä lähtien aina nousta kuhnailematta eikä jäädä lojumaan, suurustelemaan ja lukemaan postiansa vuoteeseen, kuten hän oli tehnyt ennen Länteen matkustamistaan. Sitten hän keskusteli liikeasioista tätinsä kanssa, kävi asianajajansa ja pankkiirinsa luona, söi väliaterian Rose Maynardin kanssa ja kulutti iltapäivän kaupoissa. Vaikka hän olikin voimakas, väsyttivät tavaton kuumuus, kovat käytävät, ostajien hälinä ja alituiset uudet vaikutelmat hänet niin, ettei hän halunnut päivällistä. Hän jutteli vain tätinsä kanssa hetkisen mennen sitten vuoteeseensa.

Seuraavana päivänä Carley ajeli autolla Central-puistossa ja sitten pois kaupungista Westchester-piirikuntaan saaden hieman huojennusta tukahduttavaan kuumuuteen. Mutta hän katseli tomuisia puita ja kulunutta vehreyttä näkemättä niitä oikeastaan. Iltapäivällä hän vieraili ystäviensä luona, söi päivällisen kotonaan tätinsä kanssa ja meni sitten teatteriin. Operetti oli hyvä, mutta sietämätön kuumuus ja raskas ilma turmelivat hänen huvinsa. Tullessaan sinä yönä kotiinsa ja astuessaan pois autosta hän kohotti tahtomattaan päätään nähdäkseen tähdet. Mutta taivaalla ei ollutkaan tähtiä. Synkeä kellertävä pimeys peitti kaupungin ja silloin Carley muisti, etteivät tähdet, auringonnousut ja -laskut eikä puhdas ilma olleet kaupunkilaisia varten.

Entiseen elämään palaaminen vei häneltä muutamia päiviä. Useilla Carleyn ystävillä ei ollut tilaisuutta eikä varoja matkustaa pois kaupungista kesäksi. Muutamat heistä olisivat kyllä voineet suoda itselleen sen huvin, jos olisivat kaupungissa tyytyneet yksinkertaisempaan huoneistoon ja luopuneet autostaan. Toiset hänen hyvistä ystävistään olivat matkustaneet kesälomalleen Adirondacksiin. Carley päätti matkustaa tätinsä kanssa elokuun alussa Lake Placidille. Siihen saakka hän aikoi huvitella ja työskennellä.

Hän oli ollut kaupungissa jo viikon päivät, ennenkuin Morrison soitti lausuen hänet tervetulleeksi kotiin. Hänen äänensä, vaikka se oli iloinen, ärsytti häntä. Hän tuskin halusi tavata koko miestä, mutta kohtaus oli välttämätön ja sitäpaitsi meneminen jonnekin hänen kanssaan sopi mainiosti Carleyn tarkoituksiin. Hän suostui sentähden lähtemään Morrisonin kanssa päivälliselle Plazaan. Kun hän hitaasti ja miettiväisenä ripusti kuulotorven paikoilleen totesi hän, että Plazaan meneminen tuntui hänestä vastenmieliseltä. Hän ei kuitenkaan ruvennut miettimään, miksi asianlaita oli niin.

Kun Carley astui Plazan vastaanottohuoneeseen sinä iltana, odotti Morrison häntä jo siellä – tuo sama solakka, tarkka, hyvästi puettu, kellahtavakasvoinen Morrison. Hänellä oli Carleyn mielestä tyypilliset newyorkilaiset mieskasvot, kyllästyneet ja uurteiset. Silmät olivat hehkuvat, mutta niissä ei kuitenkaan ollut tulta. Kun hän näki Carleyn, kirkastuivat hänen kasvonsa sentään.

"Hyvänen aika, mutta sinähän olet tullut takaisin aivan persikan näköisenä!" huudahti hän puristaen Carleyn ojennettua kättä. "Eleanor kertoikin minulle sinun näyttävän suurenmoiselta. Poissaolosi oli meille iloksi, koska saamme sinut tuollaisena takaisin."

"Kiitoksia, Larry", vastasi Carley. "Olen kai melko terveen näköinen, koska imartelet minua noin. Mitä sinulle kuuluu? Et näytä lainkaan reippaalta golfinpelaajalta etkä ratsastajalta, mutta minähän olenkin tottunut Lännen voimakkaihin asukkaihin."

"Ah, olen niin väsynyt tähän päivittäiseen kiertokulkuun!" sanoi Morrison. "Iloitsenkin suuresti päästessäni vuoristoon ensi kuussa. Mennään nyt syömään päivällistä."

He laskeutuivat kiertoportaita ruokasaliin, missä soittokunta soitti jazzia, tanssivat parit pyöriskelivät kiilloitetulla lattialla ja seurustelupukuun pukeutuneet aterioitsijat katselivat heitä poltellen savukkeitaan.

"No niin, Carley, oletko yhä vieläkin yhtä oikullinen ruokiin nähden?" kysyi Morrison katsellen ruokalistaa.

"En, mutta tahdon kuitenkin hyvää ruokaa", vastasi Carley.

"Haluatko savukkeen", sanoi Morrison ojentaen hopeisen nimikuviolla varustetun kotelonsa.

"Kiitoksia, Larry, mutta en luullakseni viitsikään ruveta tupakoimaan enää. Oleskellessani Lännessä luovuin siitä tavasta."

"Niin, minulle on kerrottu sinun muuttuneen", vastasi Morrison. "Entä sitten juomat?"

"Mitä! Luulin New Yorkia kuivaksi!" sanoi Carley naurahtaen väkinäisesti.

"Vain pinnalta. Alta se on märempi kuin milloinkaan ennen."

"Minä ainakin noudatan lakia."

Morrison tilasi melko herkullisen päivällisen ja kohdistaen sitten tarkkaavaisuutensa Carleyhin hän ryhtyi katselemaan häntä lähemmin. Carley arvasi, että Morrison oli saanut kuulla puhuttavan hänen purkautuneesta kihlauksestaan. Hänestä olikin huojentavaa, ettei hänen tarvinnut kertoa siitä Morrisonille.

"Kuinka tuo suuri sitkeä Kilbourne jaksaa?" kysyi Morrison äkkiä. "Onko totta, että hän on parantunut kokonaan?"

"Kyllä; hän on suurenmoinen", vastasi Carley katsoen maahan. Kuuma laine tuntui muodostuvan hänen sisimmässään uhaten levitä hänen suoniinsa. "Mutta en kernaasti halua puhella hänestä."

"Onhan se luonnollista, mutta minun on pakko sanoa sinulle, että toisen miehen häviö on toisen miehen voitto."

Carley oli melkein odottanut uudistettua hakkailua Morrisonin puolelta. Hän ei ollut kuitenkaan valmistautunut tällaiseen valtimoittensa sykintään, hermojensa värähtelyyn eikä tähän kiihkeään suuttumukseen, jota hän tunsi Kilbournesta puhuttaessa. Oli aivan luonnollista, että Glennin vanha kilpailija puhuisi hänestä ja ehkäpä vielä alentavastikin. Mutta tältä mieheltä Carley ei halunnut kuulla ylimalkaista huomautustakaan hänestä. Morrison oli pelastunut joutumasta rintamalle. Hän oli saanut suuripalkkaisen toimen laivatelakassa, täyttäen tehtävänsä, jos niitä nyt oli lainkaan ollutkaan, siellä, missä hän milloinkin sattui olemaan. Morrisonin isä oli ansainnut omaisuuden nahkatavaroilla sota-aikana ja Carley muisti Glennin kertoneen hänelle nähneensä Pariisissa talojen suuruisia parinkymmenen jalan korkuisia armeijan nahkatavaravarustekasoja, joita ei oltu milloinkaan käytetty eikä luultavasti milloinkaan oltu aiottukaan käyttää. Morrison oli tyypillinen noiden lukemattomien newyorkilaisten nuortenmiesten edustaja, jotka olivat hyötyneet toisen urhoollisen joukon kustannuksella. Mutta mitä oli Morrison saanut? Carley kohotti silmänsä katsoakseen häneen tarkasti. Morrison näytti hyvin ruokitulta, veltolta, rikkaalta, kuluneelta ja tavattoman itsetyytyväiseltä. Carley ei voinut huomata hänen saaneen mitään. Hän olisi paljon mieluummin ollut jonkun raajarikkoisen köyhtyneen sotilaan ystävä.

"Larry, pelkään saavutuksen ja menetyksen olevan paljaita sanoja", sanoi hän. "Minä kiinnitän huomioni vain siihen, millainen ihminen todellisuudessa on."

Morrison tuijotti häneen kohteliaan hämmästyneesti ruveten hetkisen kuluttua puhumaan eräästä viime aikoina muotiin tulleesta uudesta tanssista. Ja siitä hän siirtyi juttelemaan teattereista. Kerran päivällisen aikana hän pyysi Carleytä tanssiin ja Carley suostui. Carleyn mielestä soitto olisi voinut kiihoittaa egyptiläistä muumiotakin, ja tuo punertava hillitty valaistus, iloisten äänten sorina ja tanssijoiden sulava liukuminen ja vääntelehtiminen jännitti ja huvitti häntä. Morrison oli niin taitava kaikessa tuollaisessa kuin tanssimestari, mutta hän puristi Carleytä liian kovasti, mistä Carley huomautti hänelle lisäten: "Sain keuhkoihini hieman puhdasta ilmaa oleskellessani Lännessä – jotakin sellaista, mitä teillä ei ole täällä – enkä halua puristettavan sitä kaikkea pois ruumiistani."

Carley ahkeroitsi heinäkuun lopulla niin kovasti, että hän kävi kalpeaksi ja kadotti ruokahalunsa ja jotakin suurenmoisesta vastustuskyvystään kestää tukahduttavaa kuumuutta ja myöhään valvomista. Hän oli harvoin poissa ystäviensä seurasta. Hän hyväksyi melkein kaikki kutsut käyden Coney Islandissa, pallokilpailuissa ja elävissäkuvissa, mitkä kaikki olivat sellaisia huvituksia, joihin hän ei ollut tottunut. Coney Islandissa, minne hän meni parin nuorimman ystävättärensä kanssa, hän nautti kaikkein enimmän kotiinpalaamisensa jälkeen. Mikä oli saattanutkaan hänet tavallisten ihmisten tasolle? Pallokilpailutkin huvittivat häntä. Pelaajien juokseminen ja katsojien huudot huvittivat ja kiihoittivat häntä, mutta hän vihasi eläviäkuvia niiden ärsyttävän ja väärän elämäntulkinnan vuoksi.

Mutta hän kieltäytyi ratsastamasta Central-puistossa. Hän ei mennyt enää Plazaankaan. Ja nämä kieltäymykset hän teki ehdoin tahdoin kysymättä itseltään, miksi.

Elokuun ensi päivinä hän matkusti tätinsä ja useiden ystäviensä kanssa Lake Placidiin asettuen asumaan erääseen hotelliin. Kuinka tervetulleita Carleyn jännittyneille silmille olivatkaan vuorten vihreys ja kirkkaan veden pehmeä kimaltelu! Kuinka suloiselta ja virkistävältä viileä puhdas ilma tuntuikaan! Saatuaan muuttaa pois New Yorkin helteestä, kuumuudesta ja pölystä, noiden raudanpunaisten eristävien seinien välistä, noiden toisiaan tuuppivien miljoonien ihmisten joukosta ja tuosta yhtämittaisesta jyrinästä ja kiiruhtamisesta Carley tunsi sanomatonta huojennusta. Mutta kukkuloiden ja laaksojen kauneus, metsien rauhallisuus ja tuikkivat tähdet vaikeuttivat unhottamista. Hänen oli pakko levätä eikä hän levätessään voinut aina puhella, lukea eikä kirjoittaa.

Päivät olivat sentään hyvin vaihtelevia ja huvittavia. Paikka oli kaunis, ilma ihana ja ihmiset ystävällisiä. Hän ajoi autolla metsäisiä teitä pitkin, souteli kanootilla järvellä ja pelasi golfia ja verkkopalloa. Hän pukeutui hyvin hienosti päivälliseksi ja tanssi iltaisin. Mutta hän käveli hyvin harvoin teitä pitkin eikä milloinkaan yksinään, eikä hän koskaan kiivennyt vuorille eikä ratsastanut.

Morrisonkin saapui sinne liittyen Carleyn ihailijoiden joukkoon. Carley ei välittänyt heistä, muttei karkoittanut heitä poiskaan. Hän seurusteli mielellään pariskuntien ja vanhempien ihmisten kanssa, karttaen suoraan sanoen tuota parisillaoloa, mikä on niin luonteenomaista kesähotelleissa viettäville lomastaannauttijoille. Hän oli ennen aina mielellään leikkinyt ja juoksennellut lasten kanssa, mutta täällä hän huomasi karttavansa niitä, koska niiden sipsuttavat jalat ja iloinen nauru pahoittivat jotenkin hänen mieltään. Hän kulutti päivänsä niin hyvin kuin taisi päästen tavallisesti hyvin pian uneen iltaisin.

IX

Carley palasi syyskuun lopulla New Yorkiin.

Jonkun ajan kuluttua tulonsa jälkeen hän sai muodollisen kosimiskirjeen Elbert Harringtonilta, joka oli tyynesti hakkaillut häntä hänen oleskellessaan Lake Placidissä. Hän oli kuuluisa asianajaja, hieman vanhempi useampia Carleyn tuttavia, varakas ja hienoon sukuun kuuluva mies. Carley oli hyvin hämmästyksissään. Harrington kuului todellakin niiden hänen muutamien tuttaviensa joukkoon, jotka Carleyn mielestä olivat hieman ajastaan jäljellä, ja hän piti Harringtonista juuri senvuoksi. Mutta Carley ei voinut mennä naimisiin hänen kanssaan ja vastasi sentähden hänen tarjoukseensa kieltävästi. Mutta silloin Harrington tuli hänen luokseen.

"Carley, olen tullut pyytämään, että ajattelisitte hieman tarkemmin asiaa", sanoi hän hymyilevin harmain silmin. Hän ei ollut pitkä eikä kaunis mies, mutta hänen kasvonsa olivat miellyttävät ja tarmokkaat.

"Elbert, te hämmästytätte minua", vastasi Carley koettaen lyödä asian leikiksi. "Tunnen todellakin saaneeni kunniaa osakseni ja kiitän teitä siitä, mutta en voi mennä naimisiin kanssanne."

"Miksi ette?" kysyi Harrington tyynesti.

"Koska en rakasta teitä", vastasi Carley.

"En ole toivonutkaan sitä", sanoi hän. "Toivoin vain, että te ajan oloon oppisitte rakastamaan minua. Olen tuntenut teidät jo monta vuotta, Carley. Suokaa minulle anteeksi, jos ilmoitankin teille, että olette nyt murtumaisillanne – väsyttämäisillänne itsenne kuoliaaksi. Ehkä ette oikeastaan kaipaakaan niin paljon miestä kuin oikeata kotia ja läpsiä. Te hukkaatte elämänne turhaan."

"Kaikki tuo voi ehkä olla totta, ystäväni", vastasi Carley kohottaen hieman avuttomasti käsiään. "Se ei voi kuitenkaan muuttaa tunteitani."

"Mutta te menette sittenkin naimisiin ennemmin tahi myöhemmin", sanoi Harrington itsepäisesti.

Nämä suorat sanat koskivat Carleyhin kummallisesti, aivan kuin hän ei olisi tätä seikkaa milloinkaan ennen ajatellut. Ne suuntasivat hänen ajatuksensa sellaisiin asioihin, jotka hän oli luullut jo lopullisesti heittäneensä mielestään.

"En tee sitä luullakseni milloinkaan", vastasi hän miettiväisesti.

"Turhaa puhetta, Carley", jatkoi Harrington. "Teidän pitää mennä naimisiin. Voitteko tehdä muutakaan? Kaikella kunnioituksella tunteitanne kohtaan, mutta suhteenne Kilbourneen on lopussa, ettekä te ole sellainen veltto tyttö, joka suree ikänsä kaiken."

"Miehet eivät voi tietää, mitä nainen voi tehdä", sanoi Carley hieman kylmästi.

"Eivät kylläkään ja senpävuoksi juuri kieltäydynkin ottamasta toden kannalta rukkasianne. Carley, olkaa nyt järkevä. Tehän pidätte minusta ja kunnioitattekin minua, toivoakseni."

"Tietysti, mutta –"

"Olen vain viisineljättävuotias ja voin antaa teille kaikkea, mitä järkevä nainen haluaa", sanoi Harrington. "Perustetaan oikea amerikkalainen koti. Oletteko ajatellut lainkaan sitä, Carley? Jotakin on hullusti nykyään. Miehet eivät halua mennä naimisiin eivätkä naiset halua lapsia itselleen. Ei ainoallakaan ystävällämme ole oikeata amerikkalaista kotia. Se on peloittava tosiseikka. Mutta, Carley, tehän ette ole tunteellinen ettekä hempeämielinen luonne. Ettekä te ole tuhlarikaan. Teillä on hienoja ominaisuuksia. Te kaipaatte jotakin työtä – jotakin, jota voisitte rakastaa."

"Älkää luulko minua kiittämättömäksi, Elbert", vastasi hän, "älkääkä tunteettomaksi lausumallenne totuudelle, mutta vastaukseni on kaikissa tapauksissa kieltävä?"

Harringtonin poistuttua Carley meni huoneeseensa ja tarkasteli itseään epäilevästi ja levottomasti kuvastimesta. "Olen suuri valehtelija", ajatteli hän. "Entä sitten? Maailma odottaa minun menevän naimisiin, mutta mitä minä itse odotan?" Carleyn sydämessä oli parantumaton haava. Hän oli harvoin alistunut ajattelemaan avioliittokysymystä. Jos hän aikoi elää mukana maailmassa, täytyi hänen mukautua sen tapoihin. Naiselle on avioliitto olemassaolon tarkoitus ja päämäärä. Mutta Carley ei voinut mennä naimisiin ilman rakkautta. Ennen Länteen matkustamistaan hänellä ehkä oli ollut paljonkin sovinnaisia nykyaikaisia mielipiteitä naisista ja avioliitosta, mutta erämaassa hänen rakkautensa ja havaintokykynsä olivat kypsyneet, ja hänen syytöksensä itseään ja sukupuoltaan kohtaan olivat tulleet kovemmiksi, ankarammiksi ja vaativaisemmiksi. Nämä kotona vietetyt kuukaudet tuntuivat nyt sisältörikkaammilta kuin kaikki hänen elämänsä muut kuukaudet. Hän oli koettanut unhottaa ja huvitella, onnistumatta. Glenn Kilbournen surullinen kohtalo oli avannut hänen silmänsä. Joko maailma kokonaisuudessaan oli aivan väärällä tolalla tahi sitten ihmiset olivat mielettömiä. Mutta jos se oli liian kohtuuton ja väärä otaksuma, niin oli ainakin oleellisia todistuksia siitä, että hänen oma pieni persoonallinen maailmansa oli väärässä. Naiset eivät tehneet mitään todellista työtä, he eivät synnyttäneet lapsia, elivät vain huvitellen ja ylellisesti. Heillä ei ollut minkäänlaisia ihanteita. Missä määrin voidaan miehiä syyttää siitä? Carley ei luottanut arvostelukykyynsä tässä asiassa. Hänestä tuntui luonnolliselta, että miehet, koska he eivät voi elää ilman naisten hymyä, toveruutta ja rakkautta, antavat naisille sitä, mitä nämä haluavat. Heillä ei ole todellakaan valitsemisen varaa. Heidän on joko annettava tahi oltava ilman. Kuinka monen hänen tuttavansa avioliitto perustui todelliseen rakkauteen? Ennen avioliittoa piti tytön Carleyn mielestä olla suloinen, ylpeä, ja tulinen sydämeltään. Kukaan ei saavuttaisi hänen suosiotaan ilman rakkautta. On paljon parempi, ettei lapsia synny ollenkaan, ellei niitä voi syntyä kauniista rakkaudesta. Ehkä juuri senvuoksi syntyykin niin vähän lapsia. Se oli vain luonnon tasapainossa pysyttelemistä ja kostoa. Arizonassa Carley oli oppinut näkemään, miten säälimätön luonto saattoi olla.

"Rakastan Glenniä vieläkin", kuiskasi hän vapisevin huulin katsellessaan kuvastimesta näkyviä traagillisia kasvojaan. "Rakastan häntä vielä enemmän kuin ennen. Ah, hyvä Jumala, jos vain olisin rehellinen, huutaisin julki tämän totuuden! Se on hirveätä... Tulen aina rakastamaan häntä. Kuinka voisin silloin mennä naimisiin jonkun toisen miehen kanssa? Se olisi valetta ja petosta. Jospa voisin unhottaa hänet ja kuolettaa rakkauteni! Silloin ehkä voisin rakastua johonkin toiseen mieheen. Ja ellen rakastuisikaan häneen, olisin kuitenkin hänen arvoisensa, olinpa sitten ennen tehnyt ja tuntenut mitä tahansa. Tuntisin itseni ainakin hänen arvoisekseen. Voisin antaa hänelle niin paljon kuin hänkin minulle, vain kuoren, – ruumiin ilman sielua."

Rakkaus oli siis elämän pyhä liekki, joka pyhitti lasten synnyttämisen. Carleylle paljastui uusia totuuksia. Luonto pitää jollakin selittämättömällä tavalla voimassa tasapainoaan – se kostaa sellaisille ihmisille, joilla ei ole lapsia tahi jotka siittävät niitä maailmaan ilman rakkautta.

Carley tunsi tekevänsä oikein ja rehellisesti, jos hän suostuisi menemään mitättömälle miehelle, hölmölle tahi veijarillekin, siinä tapauksessa että hän todella rakastaisi miestä naisen suurella ja luonnollisella rakkaudella. Hänelle selveni samalla, kuinka petollista, väärää ja synnillistä olisi mennä naimisiin jonkun suuren, rikkaan ja jalon miehen kanssa, ellei rakastaisi häntä tuolla ylevällä rakkaudella ja tietäisi siihen vastattavan.

"Mihin tulen käyttämäänkään elämääni?" kysyi hän itseltään katkerasti ja järkytettynä. "Olen ollut ja olen vieläkin tuhlaaja. Olen elänyt vain saadakseni nauttia niin paljon kuin suinkin. Olen hyödytön olento. En tee mitään kelvollista tässä maailmassa."

Nyt hän havaitsi, kuinka tosia Harringtonin sanat olivat – ne ennustivat pulmaa, joka jo kauan aikaa oli askarruttanut hänen ajatuksiaan.

"Miksi en voi luopua ihanteistani ja olla muiden kaltainen?" ajatteli hän.

Nuo ihanteethan eivät todellakaan näyttäneet olevan paikallaan nykyaikaisessa elämässä. Hän karkoitti ivaten tämän ajatuksen. Jos köyhä, murtunut ja tuhottu Glenn Kilbourne voi pitää kiinni jostakin ihanteesta ja taistella sen puolesta, niin eikö hänkin, jolla oli vielä hallussaan kaikki, mitä maailma pitää arvokkaana, voi olla tarpeeksi nainen tehdäkseen samoin? Hänen ajatustensa suunta näytti muuttuneen. Hän oli ollut valmis kapinaan. Nämä kolme kuukautta entistä elämää olivat näyttäneet hänelle sen tyhjyyden, turhuuden ja narrimaisuuden, paljastamatta ainoatakaan pelastavaa piirrettä. Silkka totuus oli kirpeä, mutta terveellinen. Tämä niin sanottu seuraelämä, johon hän oli heittäytynyt suin päin unhottaakseen surunsa, oli kokonaan epäonnistunut vaikutuksessaan häneen. Jos hän olisi ollut pintapuolinen ja kevytmielinen, olisi asianlaita varmaankin ollut toisin.

"Minun pitää etsiä itselleni jotakin työtä", mumisi hän vakavasti.

Samalla hän kuuli postinkantajan vihellyksen pihalta ja hetkistä myöhemmin palvelijatar toi hänelle hänen postinsa. Ensimmäisessä suuressa, likaisessa, paksussa kirjeessä oli Flagstaffin postileima ja hänen osoitteensa kirjoitettuna Glenn Kilbournen käsialalla.

Carley tuijotti siihen. Hänen sydämensä sykähti kovasti ja kädet rupesivat vapisemaan. Hän istuutui tuolille äkkiä, aivan kuin hänen jalkansa eivät olisi voineet kannattaa häntä.

"Glenn on kirjoittanut minulle!" kuiskasi hän. "Mutta miksi?"

Muut kirjeet putosivat hänen syliinsä, hänen huomaamatta sitä. Tämä suuri kuori lumosi hänet. Se oli muuan noista postimerkeillä varustetuista kuorista, joita Carley oli nähnyt Glennin tuvassa. Se sisälsi kirjeen, joka oli kirjoitettu hänen kömpelön pöytänsä ääressä avonaisen takan luona ovesta tulvivassa valossa tuossa pienessä hirsimajassa, joka sijaitsi West Fork-rotkon pitkäoksaisten mäntyjen juurella. Uskaltaisiko hän lukea sen? Hänen sydämensä sykki kiihkeästi. Hän repi kuoren auki ja luki:

    "Rakas Carley:

    Olen totisesti iloinen saatuani pätevän syyn kirjoittaa sinulle.

    Sain kerran kirjeen muutamana ikävänä kuukautena ja tänään toi
    Hutter minulle toisen eräältä sotilastoveriltani, jonka kanssa
    olin Argonneilla. Hänen nimensä on Virgil Rust – kummallinen
    nimi, eikö olekin – ja hän on kotoisin Wisconsinistä. Hän on
    vaatimaton kuin hiomaton timantti, mutta silti melko sivistynyt.
    Hän ja minä olimme yhdessä monessa kuumassa paikassa ja juuri
    hän pelasti minut kerran eräästä pommiaukosta. Olisin silloin
    varmasti saanut ikuisen lähdön, ellei Rustia olisi ollut.

    No niin, hän teki kaikenlaisia mainehikkaita töitä sodassa ja sai
    usein maata sairaaloissa haavojensa vuoksi. Taisteleminen huvitti
    häntä eikä hän pelännyt mitään. Me kaikki luulimme hänen saavan
    mitalin ja ylennyksen, mutta hän ei saanut kumpaistakaan. Nuo
    suuresti halutut kunnianosoitukset eivät aina kohdistu oikeisiin
    henkilöihin.

    Rust on nyt Bedford-puiston sairaalassa. Hänen kirjeensä on
    melko alakuloinen. Hän ei ilmoita muita syitä oleskeluunsa
    siellä kuin väsymyksensä, mutta hän kirjoittaa melko laajasti
    tytöstään. Näyttää aivan siltä kuin hän olisi rakastanut
    erästä kotikaupunkinsa tyttöä, muuatta kaunista suurisilmäistä
    tyttöä, jonka kuvan olen nähnyt – mutta tyttö olikin mennyt
    naimisiin erään taisteluita pakoilleen nuorenmiehen kanssa
    hänen oleskellessaan meren toisella puolen. Rust on nähtävästi
    syvästi loukkautunut. Hän kirjoittaa: 'En olisi välittänyt siitä
    niinkään, jos hän vain olisi mennyt naimisiin jonkun vanhan
    miehen tahi sellaisen pojan kanssa, joka ei olisi voinutkaan
    lähteä sotaan'. Sinähän ymmärrät, Carley, että sodassa olleitten
    miesten ajatukset näistä asioista ovat hieman kummallisia. Me
    kaikki olemme saaneet kokea siellä jotakin sellaista, mitä emme
    ikinä voi unhottaa. Nyt pyytäisin sinua menemään Rustin luo
    ilahduttamaan häntä ja tekemään niin paljon kuin suinkin tuon
    poika-raukan puolesta. Tiedän pyytäväni sinulta melko paljon
    erittäinkin senvuoksi, että Rust on nähnyt kuvasi monta kertaa ja
    tietää sinut tytökseni. Mutta sinun ei tarvitse kertoa hänelle,
    ettemme voineetkaan toteuttaa aiettamme.

    Ja koska nyt kirjoitan tätä kaikkea sinulle, en näe mitään syytä,
    miksi en voisi samalla kirjoittaa hieman itsestänikin.

    Seikka on näet sellainen, Carley, että kaipaan kirjoittamista
    sinulle enemmän kuin mitään muuta entisen elämäni puolta.
    Uskallan lyödä vaikka vetoakin siitä, että hallussasi on
    arkullinen kirjeitäni, ellet vain ole hävittänyt niitä. En aio
    kertoa sinulle, kuinka äärettömästi kaipaan kirjeitäsi, tahdon
    vain ilmoittaa sinulle, että sinä kirjoitat viehättävämpiä ja
    lumoavampia kirjeitä kuin kukaan muu. No niin, minä tulin toimeen
    melko hyvin ennen sinun tuloasi tänne Länteen, mutta olisin
    kirottu valehtelija, ellen nyt tunnustaisi kaipaavani sinua
    ja kirjeitäsi. Sinun täällä oleskelusi jälkeen on Oak Creekin
    tunnelma hieman muuttunut. Oleskelen enimmäkseen yksinäni ja
    haaveilen paljon peläten näkeväni sinut täällä tuvassani, puron
    rannalla, mäntyjen juurella, ratsastamassa Kalikoolla, mistä sinä
    jo suoriuduit tavattoman hyvin, istumassa karsinani aidalla ja
    ah, joka paikassa! En tahdo kuitenkaan, että ajattelisit minun
    olevan lerpalla huulin, kosken ole. Aion nauttia lääkettäni
    tottelevaisesti. Mutta, Carley, sinä hemmoittelit minut pilalle
    ja minä kaipaan kiihkeästi tietoja sinulta. Olisikohan mitenkään
    sopimatonta, jos silloin tällöin lähettäisit minulle ystävällisen
    kirjeen?

    Täällä on nyt syksy. Toivoisin sinun olevan nyt täällä
    katselemassa näitä loistavan-värisiä arizonalaisia rotkoja.
    Meillä on ollut viime aikoina jatkuvasti pakkassäitä ja aamut
    ovat suurenmoisia. San Francisco-huippujen puolivälissä on leveä
    polveileva kullanvärinen vyöhyke. Ne ovat haapalehtoja, jotka
    nyt koristautuvat syyspuvuillaan. Täällä rotkossa kulkiessasi
    voisit luulla joutuvasi joka paikassa palavan tulen keskelle.
    Viiniköynnökset ja vaahterat ovat punaisia, tulipunaisia ja
    karmiinin-värisiä, muistuttaen liekkien kaikkia värivivahduksia.
    Tammen lehdet alkavat muuttua ruosteenvärisiksi ja sykomoorit
    ovat vihertävänkeltaisia. Eräänä päivänä ratsastaessani erämaassa
    näin siellä sinisiä, sireeninvärisiä ja melkein purppuraisia
    astereita. Minun oli pakko laskeutua maahan ja poimia niitä
    kimpullinen. Ja voitko ajatella, että kaivoin ne maasta juurineen
    ja istutin ne sitten tupani aurinkoiselle seinämälle? Luulen
    sinun rakkautesi kukkiin synnyttäneen minussa tämän huomiota
    herättävän tunteellisuuden.

    Palaan kotiini nykyään melko varhain iltapäivillä ja kuljeksin
    sitten mielelläni ympäriinsä pari tuntia. Se ei ole luullakseni
    kuitenkaan terveellistä minulle. Sinähän tiedät minun harvoin
    metsästelevän ja tammakot noissa puroissa ovat niin kesyjä, että
    ne melkein syövät kädestäni. Minulla ei ole sydäntä pyydystää
    niitä. Oravatkin ovat tulleet kesyiksi ja ystävällisiksi.
    Muuan punainen orava uskaltaa jo kiivetä pöydälleni. Täällä on
    sitäpaitsi eräs maaorava, joka asuu majassani ja juoksee vuoteeni
    yli. Minulla on muuan uusi lemmikki, nimittäin tuo pieni porsas,
    jonka sinä ristit Punikiksi. Koska sillä oli niin ihmeellisen
    hyvä onni, että sinä hyväillessäsi ristit sen, en saattanut
    antaa sen kasvaa tavallisen sian tapaan. Toin sen tänne kotiini.
    Koirani Moze oli mustasukkainen alussa eikä kärsinyt tuota
    tungettelijaa lainkaan, mutta nyt ne ovat niin hyviä ystäviä,
    että ne nukkuvat vierekkäin.

    Huvitteluni vapaahetkinäni tuntuisivat varmaankin vanhoista
    ystävistäni joutavilta, naurettavilta ja ikäviltä, mutta sinä
    ymmärrät luullakseni minua.

    Iloitsen siitä, ettei minulla ole mitään tekemistä, ja siitäkin,
    etten ajattele edes mitään. Vain katseleminen ja tunteminen
    riittää minulle.

    Levätessäni lämpimillä männynneulasilla vedän keuhkoihini maan
    tuoksua enkä ole silloin enää yksinäni. En voi tietystikään
    nähdä auringonlaskua, mutta katselen rotkon itäistä laitaa
    huomatakseni sen alun. Näen varjojen siirtyvän hitaasti ylöspäin
    ajaen kultasiinnettä edellään, kunnes vihdoin rotkon reuna ja
    männyt näyttävät palavan kuin tulessa. Katselen liiteleviä
    kotkia, kun ne kiitävät kultaisen vyöhykkeen läpi kohoten taivaan
    sineen ja häviten näkyvistä. Näen kullan muuttuvan vähitellen
    harmaudeksi ja sitten täyttyy koko rotko hitaasti purppuraisilla
    varjoilla. Tämä hämärätunti on rauhallisin ja surullisin. Kuulen
    silloin harvoin muita ääniä kuin veden hiljaista kohinaa ja
    sekin tuntuu joskus haihtuvan olemattomiin. Olen ehkä hetkisen
    kuin Hiawatha yksinäni metsäisessä kodissani tahi kuin joku
    vielä alkuperäisempi villi-ihminen kuunnellessani luonnon suuren
    hiljaisen valtimon sykintää ja ollessani tiedottomasti onnellinen
    kuin villipeto. Mutta tällaiset mielentilat kestävät vain
    hetkisen. Seuraavana hetkenä olen jälleen Glenn Kilbourne, jota
    menneisyyden muistot tuomitsevat ja ahdistavat. Jylhät korkealle
    kohoavat seinämät eivät ole silloin enää tyhjät, vaan täynnä
    pitkiä sivuja elämäni historiaa. Kaikki ajanmerkit on piirretty
    noihin kiviin. Ja puro tuntuu laulavan inhimillisen, surullisen
    loppumatonta säveltä.

    Laskeuduttuani sitten yläilmoista arkipäiväisiin oloihin
    huokaisen pitkään, kokoon ajatukseni ja menen tupaani paistamaan
    laivakorppuja ja liikkiötä. Mutta en voi olla kertomatta sinulle,
    että ennen menoani sisälle nuo korkeat ihmeelliset seinämät
    ja kalliot muodostavat hyvin usein varjoisan, omituisen kuvan
    kauniista ja unohtumattomasta Carley Burchista.

    Kerron sinulle lopuksi Oak Creekin pienet uutiset.

    Tuo kirottu vanha paljaspäinen kotka varasti vielä yhden porsaan.

    Olen onnistunut niin hyvin sikojen kasvattamisessa, että
    Hutter haluaa liittyä osakkaaksi, ottamalla minut osakkaaksi
    lammaslaumoihinsa.

    Täällä huhutaan, että joku on ostanut tuon Deep Lake-alueen,
    minne olisin halunnut perustaa karjakartanon. En tiedä sentään,
    kuka. Hutter ei suostunut ilmaisemaan mitään.

    Charley-niminen paimen joutui tässä eräänä päivänä taas
    kohtauksensa valtaan ja vannoi saaneensa kirjeen sinulta. Hän
    kertoi tämän kirotun valeen hyvin vakavasti ja tyynesti, ja
    vieläpä ylpeästi hymyillenkin. Kummallinen vekkuli!

    Flo ja Lee Stanton ovat taasen riidelleet pahemmin kuin
    milloinkaan ennen, kertoi Lee minulle. Flo pyysi luokseen
    Flagista erään ystävättärensä ja ajoi tämän, suoraan sanoen, Leen
    syliin, ja kun Lee kosti hänelle hakkailemalla tyttöä, raivostui
    Flo. Te tytöt olette todellakin kummallisia olentoja. Flo
    ratsasti kanssani High Fallsista West Forkiin näyttämättä koko
    matkalla ainoatakaan kertaa pienintäkään huolestumisen merkkiä.
    Hän oli päinvastoin tavattoman iloinen. Hän ratsasti Kalikoolla
    voittaen minut loistavasti kilpailussa.

    Adios, Carley. Etköhän voisi kirjoittaa minulle?

                                                        Glenn."

Luettuaan kirjeen hätäisesti loppuun Carley aloitti sen jälleen heti alusta ja tällä kertaa hän pysähtyi silloin tällöin muutamissa kohdissa lukeakseen ne yhä uudestaan. Tuo vihjaus varjoista, jotka piirsivät hänen kuvansa rotkon seinämään, tuntui värisyttävän koko hänen sieluaan.

"Hän rakastaa minua vieläkin!" kuiskasi hän painaen rintaansa ristiin pannuilla käsillään, nauraen riemuissaan ja kävellen huoneessaan kuin häkkiin suljettu naarasleijona. Näytti aivan siltä kuin hän vasta nyt olisi saanut varmuuden siitä, että häntä rakastetaan.

Sitten hän tarttui jälleen kirjeeseen silmäilläkseen sen läpi vieläkin kerran, ja käsittäen äkkiä Glennin pyynnön merkityksen hän kiiruhti puhelimeen saadakseen selville Bedford-puiston sairaalan numeron. Muuan hoitajatar ilmoitti hänelle vieraiden vastaanottotunnit sanoen samalla kaiken raajarikkoisille sotilaille osoitetun huomaavaisuuden olevan hyvin tervetullutta.

Carley ajoi sinne autolla. Tämä sairaala oli pitkä kaksikerroksinen rakennus, jonkinlainen kasarmi, joka oli nopeasti rakennettu hoidon puutteessa oleville raajarikkoisille sotilaille.

Muuan hoitajatar opasti hänet pieneen autioon etuhuoneeseen. Carley sanoi hänelle asiansa.

"Olen niin iloinen siitä, että haluatte tavata juuri Rustia", vastasi hoitajatar. "Muutamat noista pojista tulevat kuolemaan ja muutamat taasen saavat kokea kovaa, jos jäävät elämään. Mutta Rust voisi kyllä parantuakin, jos hän vain haluaisi. Oletteko hänen sukulaisensa vai ystävänsä?"

"En tunnekaan häntä", vastasi Carley, "mutta minulla on muuan ystävä, joka oli hänen sotatovereitaan Ranskassa?"

Hoitajatar opasti Carleyn pitkään kapeaan huoneeseen, jossa oli kaksi riviä yksinkertaisia vuoteita, kamiina kummassakin päässä ja muutamia tuoleja. Jokaisessa vuoteessa näytti olevan sairas ja Carleytä lähinnä olevat näyttivät lepäävän kummallisen rauhallisesti. Huoneen toisessa päässä oli kainalosauvoilla käveleviä sotilaita, joilla oli kenellä pää kenellä käsivarsi siteessä. Heidän iloiset äänensä eivät sopineet lainkaan heidän surulliseen ulkomuotoonsa.

Hetkisen kuluttua Carley seisoi erään vuoteen vieressä ja katseli muuatta laihaa riutunutta nuortamiestä, joka lepäsi siinä pielusten varassa.

"Rust, muuan herrasnainen on tullut tapaamaan teitä", ilmoitti hoitajatar.

Carleyn oli hyvin vaikea esittää itseään. Olikohan Glennkin joskus ollut tuon näköinen? Millaiset kasvot! Parantuneet arvet korostivat vain niiden kalpeutta ja tuskan uurtamia juovia, jotka varmaankin aiheutuivat sielun haavoista. Miehellä oli luonnottoman kirkkaat tummat silmät ja kuumeen punaa kuopalle painuneissa poskissaan.

"Hyvää päivää!" sanoi hän hymyillen. "Kuka te olette?"

"Olen Glenn Kilbournen morsian", vastasi Carley ojentaen hänelle kätensä.

"Minun olisi todellakin pitänyt tuntea teidät", sanoi mies kiihkeästi ja lämmin puna haihdutti hänen kasvojensa harmaan kalpeuden. "Te olette Carley! Te olette melkein minun tyttöni näköinen. Hyvänen aika, kuinka kaunis olettekaan! Olitte ystävällinen, kun tulitte katsomaan minua. Kertokaa minulle nyt Glennistä."

Carley istuutui hoitajattaren tuomalle tuolille. Siirtäen sen aivan vuoteen viereen hän hymyili Rustille ja sanoi: "Olen iloinen, jos saan kertoa teille kaikki tietoni hänestä. Mutta teidän pitää ensin kertoa minulle itsestänne. Onko teillä tuskia? Mikä teitä oikeastaan vaivaa? Teidän pitää sallia minun tehdä kaikki voitavani teidän ja näiden muiden miesten hyväksi." Carley kulutti merkillisen ja syvästi liikuttavan tunnin Glennin toverin vuoteen vieressä. Vihdoinkin hän sai kuulla luotettavilta huulilta Glenn Kilbournen maalleen tekemien palvelusten luonteen. Kuinka hartaasti Carley kätkikään sairaaseen sydämeensä rakastamalleen miehelle suodut ylistykset – nuo hänen jalon epäitsekkyytensä vaatimattomat todisteet. Rust puhui hyvin vähän omista maalleen ja toverilleen tekemistään palveluksista, mutta Carley näki tarpeeksi hänen kasvoistaan. Hän oli ollut Glennin kaltainen.

Sinä iltana hän kirjoitti nopeasti ja kuumeisesti sivun toisensa jälkeen Glennille, hävittääkseen kuitenkin jälkeenpäin kaiken kirjoittamansa. Nuo sanat eivät tulkinneet hänen sydäntään, eivät vihjaisseetkaan siihen, mikä oli muuttunut valvottavaksi iankaikkiseksi katumukseksi. Hän kirjoitti myöhäiseen saaden vihdoin kokoon sellaisen kirjeen, jonka hän tiesi sävyltään luonnottomaksi, sillä se oli hyvin mahtipontinen ja pidättyväinen kaikissa muissa kohdissa, paitsi Glennin toveria ja hänen omia ystäviään koskevissa. "En kirjoita hänelle milloinkaan enää", vakuutti hän jäykin huulin, mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän nauroi ivallisesti tälle katkeralle päätökselle. Jos hänellä milloinkaan oli ollut rohkeutta, oli Glennin kirje lannistanut sen kokonaan. Mutta eiköhän se liene ollutkin vain väärää rohkeutta, johon hän oli turvautunut salatakseen tuskansa ja pelastaakseen tulevaisuutensa? Rohkea ihminen ajattelee aina muitakin. Häveten toisella hetkellä sitä tietoisuutta, että hän tulee kirjoittamaan Glennille yhä uudestaan, ja riemuiten toisena hetkenä kiihtyvästä rakkaudestaan hän näytti syrjäyttäneen tuon toisen minänsä, joka oli koettanut unhottaa. Hän tahtoi muistella ja ajatella, vaikka hän sitten kuolisikin ikävään.

Carley tarttui oljenkorteen kuten hukkuva. Millaista huojennusta ja iloa hänelle tuottikaan luopuminen noista loppumattomista omantunnonvaivoista! Hän oli kuukausimääriä työskennellyt ahkerasti yhdistyksissä, jotka eivät kuitenkaan olleet auttaneet häntä lainkaan eivätkä tehneet häntä onnelliseksi. Nyt hän äkkiä alistui muistelemaan. Hän aikoi luopua yrityksestä päästä vapaaksi rakkaudestaan Glenniin, päättäen ajatella häntä ja haaveilla hänestä sydämensä vaatimusten mukaisesti. Siten hän loisi itselleen sen ainoan onnen, jonka hän vielä voisi saada.

Jännittyneestä olotilasta pääseminen tuntui hänestä niin uudelta ja suloiselta, että hän oli kuin toinen ihminen monta päivää. Ja tätä tilaa korostivat vielä hänen Bedford-puiston sairaalaan tekemänsä vierailut. Hänen hyväätekevä läsnäolonsa kevensi ja kirkasti Virgil Rustin ja tämän toverien tuskallista ja väsyttävää elämää.

Niin kului kuin siivillä monta viikkoa. Useat sotilaat, jotka olivat olleet pahemmin haavoittuneita kuin Rust, paranivat niin, että heidät voitiin laskea pois sairaalasta. Mutta Rust parani hyvin hitaasti tahi oikeastaan ei ollenkaan. Hoitajatar ja lääkäri sanoivat molemmat Carleylle Rustin virkistyvän aina hänen ollessaan siellä, mutta vaipuvan melkein heti hänen mentyään synkkään välinpitämättömyyteen. Rust ei välittänyt siitä, saiko hän syödäkseen vai ei, eikä siitäkään, paraniko hän vai ei.

"Jos paranen, niin mihin menen ja mitä teen?" kysyi hän kerran hoitajattarelta.

Carley tiesi Rustin menettäneen jotakin muutakin kuin toisen jalkansa ja päätti puhua vakavasti hänelle valaakseen häneen toivoa ja tarmoa. Rust oli ruvennut jollakin tavoin kunnioittamaan häntä. Odottaen sopivaa hetkeä Carley vihdoinkin sai tilaisuuden lähestyä hänen vuodettaan hänen toveriensa nukkuessa tahi ollessa äänen kuulumattomissa. Rust koetti ensin kuitata koko asian naurulla ja sitten verukkeilla, mutta vihdoin hän heitti pois naamionsa näyttäen hänelle paljaan sielunsa.

"Carley, en tahdo rahojanne enkä noiden ystävällisten ystäviennekään rahoja, keitä he sitten lienevätkin, joiden sanotte voivan auttaa minut alkuun", sanoi hän. "Jumala tietää, että olen kiitollinen teille, ja sydäntäni lämmittää tieto siitä, että täällä on ainakin joku, joka ymmärtää uhraukseni suuruuden. Mutta en välitä armeliaisuudesta. Ja olen hyvin väsynyt tähän kaikkeen. Pahoittelen, ettei vihollisen luoti osunut kunnollisesti."

"Rust, tuo on sairaalloista puhetta", vastasi Carley. "Olette sairas ettekä näe vielä mitään toivoa, mutta teidän pitää koettaa olla iloinen, taistella itseänne vastaan ja katsella asioita valoisammin. On äärettömän säälittävää, että olette raajarikko, mutta Rust, elämä voi sentään olla elämisen arvoista, jos vain tahdotte tehdä sen sellaiseksi."

"Kuinka siinä voisi olla mitään valoisaa miehelle, joka on vain puoleksi mies?" kysyi Rust katkerasti.

"Te voitte olla yhtä hyvä mies kuin ennenkin", sanoi Carley itsepäisesti koettaen hymyillä, vaikka hänen mielensä tekikin itkeä.

"Voisitteko te rakastaa jalkapuolta miestä?" kysyi Rust harkitusti.

"Millainen kysymys! Tietysti voisin!"

"Ehkä te olette erilainen kuin muut. Glenn väittikin aina, että vaikka hänet tapettaisiinkin, ei kukaan kotiin jäänyt raukka eikä rikas elostelija voisi saada teitä. Ehkä ette aavistakaan sitä, kuinka paljon merkitsee meille miehille, että maailmassa on rehellisiä ja uskollisia tyttöjä. Mutta minä sanon teille, Carley, että me tuolla meren takana käyneet miehet näemme asiat omituisessa valossa palatessamme kotiin. Ja vanhat Yhdysvallat tarvitsevat nykyään paljon uskollisia tyttöjä, uskokaa minua."

"Se on kyllä totta", vastasi Carley. "Ajat ovat kovat melkein kaikille ja erittäinkin teille pojille, jotka olette menettäneet niin paljon."

"Minä menetin kaiken muun, paitsi elämääni – ja toivon, Jumalan nimessä, että olisin menettänyt senkin", vastasi Rust synkästi.

"Voi, älkää puhuko noin!" pyysi Carley järkytettynä. "Suokaa minulle anteeksi, Rust, vaikka pahoitankin mielenne, mutta minun täytyy kertoa teille Glennin kirjeestä, jossa hän ilmoitti teidän menettäneen tyttönne. Ah, olen niin pahoillani! Se tuntuu teistä tietysti äärettömän ikävältä nyt, mutta jahka paranette ja alatte työskennellä aloittamalla elämänne uudestaan juuri siitä kohdasta, mihin sen jätitte, huojentuvat tuskanne piankin. Ja te voitte vielä tulla onnelliseksikin."

"En milloinkaan tässä maailmassa."

"Mutta miksi ette, Rust, miksi? Te ette ole – Ah! Tarkoitan, että teillä on järkeä ja rohkeutta. Miksi ei teillekin olisi jotakin jäljellä?"

"Koska täällä on tuhottu jotakin", vastasi hän painaen kädellään sydäntään.

"Luottamuksenneko? Rakkautenneko vai kaikkiko? Sotako sen teki?"

"Ehkä olisin voinut voittaa sen", sanoi Rust väsyneesti, "Mutta tyttöni surmasi minut puoleksi ja muut tekivät lopun?"

"Muutko? Keitä tarkoitatte, Rust?"

"Kaikkia noita ihmisiä, joiden puolesta menetin jalkani", vastasi Rust peloittavan lempeästi.

"Englantilaisiako vai ranskalaisia?" kysyi Carley hämmentyneenä.

"Ei!" huudahti Rust kääntäen kasvonsa seinään.

Carley ei uskaltanut kysyä häneltä enempää. Hän oli loukkautunut. Kuinka tehoton ja voimaton hänen harras myötätuntoisuutensa olikaan! Hän ei voinut enää tuntea persoonatonta, ystävällistä kiinnostusta tuohon mieheen. Hänen viimeinen kaikuva sanansa oli liittänyt Carleynkin hänen onnettomuuteensa ja kärsimyksiinsä. Rust kääntyi äkkiä ja Carley näki hänen nieleskelevän vaikeasti. Kuinka traagillisilta hänen laihtuneet synkät kasvonsa näyttivätkään! Mutta Carley katseli niitä nyt toisin silmin. Ellei Rustin kirkkaiden silmien ilme olisi ollut niin kauniin hellä, ei hän olisi voinut katsellakaan niihin enää.

"Carley, olen niin katkera", sanoi hän, "mutta en ole kiukkuinen enkä kylmä, kuten muutamat pojat. Tiedän, että jos te olisitte ollut tyttöni, te ette olisi hylännyt minua."

"Niin", kuiskasi Carley.

"Siinäpä se juuri ero onkin", jatkoi Rust surullisesti hymyillen. "Katsokaa, kaikilla meillä sotilailla oli tunteemme, jotka yhteen seikkaan nähden olivat samanlaiset, nimittäin siihen, että lähdimme sinne taistelemaan kotiemme ja naistemme puolesta. Minun olisi pitänyt mainita naiset ensin. Sen ei ollut lainkaan väliä, mitä me luimme tahi kuulimme taistelemisesta liittolaistemme, vapauden ja sivistyksen puolesta, koska totuus oli sellainen, että me kaikki tunsimme samalla tavalla, vaikka emme milloinkaan puhuneetkaan siitä. Glenn taisteli teidän ja minä Nellin puolesta. Ja ajatelkaahan nyt, vaikka Neli olikin kihloissa kanssani ja rakasti minua, meni hän kuitenkin naimisiin erään pelkurin kanssa minun maatessani melkein puolikuolleena taistelutantereella."

"Hän ei ollut rakastamisen eikä taistelemisen arvoinen", sanoi Carley liikutettuna.

"Ah, nyt sanoitte jotakin!" sanoi Rust. "Jospa vain voisin turvautua siihen totuuteen! Mitä merkitseekään yksi tyttö? Enhän minäkään merkitse mitään. Vain koko joukolla on jotakin merkitystä. Me rakastamme Amerikkaa, kotejamme ja naisiamme!... Carley, olen saanut teiltä luottamusta ja voimia. Teidän rakkautenne palkitsee Glennille kaiken. Minä näytän saavan jakaa sitä hieman hänen kanssaan. Glenn raukka! Hän sai osansa, hänkin. Kuulkaahan nyt, Carley, hän ei antaisi teidän tehdä sitä, mitä hän on tehnyt puolestanne. Hänet oli silvottu melkein palasiksi –"

"Voi. Rust, älkää sanoko enempää! Olen niin arka", rukoili Carley.

"Miksi en sanoisi? Teidän jos kenen pitää saada tietää, kuinka suurenmoinen Glenn oli. Sanon teille, Carley, että kaikki täällä oleskelevat pojat rakastavat teitä juuri senvuoksi, että olette ollut niin uskollinen Glennille. Joku heistä on tuntenutkin hänet ja minä olen kertonut heille lopun. Me luulimme, ettei hän voisi mitenkään pelastua henkiin, mutta hän pelastui, ja me tiedämme, kuinka te olette auttanut häntä. Te olette käynyt Lännessä katsomassa häntä. Hän ei ole kirjoittanut siitä minulle, mutta tiedän sen. Olen niin kaukonäköinen. Olen onnellinen hänen vuokseen. Kun seuraavan kerran matkustatte Länteen –"

"Voi!" Carley huudahti, voimatta kestää enempää. Hän ei voinut enää valehdella.

"Tehän olette kalpea ja vapisette!" huudahti Rust huolestuneesti. "Ah, mitä sanoinkaan? Suokaa minulle anteeksi?"

"Rust, en ole sen arvokkaampi rakkauden enkä taistelemisen esine kuin Nellkään."

"Mitä?" huudahti Rust.

"En ole puhunut teille totta", sanoi Carley nopeasti. "Olen sallinut teidän uskoa valheeseen. En mene milloinkaan naimisiin Glennin kanssa. Purin kihlauksemme."

Rust vaipui hitaasti pielusten varaan ja katseli häntä suurilla kirkkailla silmillään läpitunkevasti kuin hän olisi tahtonut nähdä hänen sieluunsa.

"Kävin kyllä Lännessä", jatkoi Carley, "mutta vain itsekkäistä syistä. Halusin saada Glennin takaisin tänne. Hän oli kärsinyt samoin kuin tekin, mutta hän taisteli taistelemistaan kärsien helvetin tuskia. Ja pitkän, kauhistavan taistelun jälkeen hän alkoi hitaasti parantua. Hän alkoi työskennellä ja rupesi kasvattamaan sikoja. Hän asui yksinään ja työskenteli yhä kovemmin. Ja Länsi ja hänen työnsä pelastivat hänet ruumiillisesti ja henkisesti. Hän oli oppinut rakastamaan Länttä ja työtään enkä minä syytäkään häntä siitä. Mutta minä en voinut jäädä asumaan sinne, vaikka hän olisi tarvinnutkin minua. Olin liian pikkumainen ja itsekäs. En voinut mennä naimisiin hänen kanssaan. Luovuin hänestä ja jätin hänet sinne yksikseen."

Carley väisti Rustin silmien ivallista katsetta.

"Ja siihen on varmaankin syynä joku toinen mies", sanoi hän, "joku arvoton mies, joka ei ole ollut mukana taistelussa!"

"Ah, ei, ei – vannon sen", kuiskasi Carley.

"Tekin", vastasi Rust käheästi, kääntäen sitten hitaasti riutuneet tummat kasvonsa seinään. Hänen heikko rintansa kohoili. Ja laihalla kädellään hän teki pienen torjuvan liikkeen, tarkoittavan ja käskevän.

Carley pakeni. Koko hänen sisäinen olemuksensa tuntui vetäytyvän kokoon ja lamaannuttava heikkous teki hänet sairaaksi, värisyttäen häntä kuin vilu.

X

Carleyn toiveiden, haaveiden, pyrkimysten ja taisteluiden rakennus luhistui raunioiksi. Hän oli rakentanut sen hiekalle. Sen perustuksena ei ollut minkäänlaisia ihanteita ja senvuoksi sen täytyi kaatua.

Sisäisestä pakosta hän oli tunnustanut tekonsa Rustille. Teeskentely oli ollut hänelle luonteenomaista, koska se oli enemmän hänen luokkaansa kuuluvien ihmisten tapaista kuin vilpittömyys. Mutta hän oli päässyt sellaiseen kohtaan henkisessä taistelussaan, ettei hän voinut seisoa Rustin edessä ja antaa Rustin luulla häntä jaloksi ja uskolliseksi, kun hän tiesi, ettei hän ollut sellainen. Eiköhän seuraava tämän hänen luonteensa tuskallisen muutoksen vaihe olisi tulinen ja kiihkeä hänen itsensä ja kaiken sen, mitä hän edusti, tuomitseminen?

Hän ajoi kotiinsa ja sulkeutui huoneeseensa, välittämättä puhelinkutsuista ja palvelijoista. Siellä hän antautui häpeänsä valtaan. Tuo raajarikkoinen tulisielu, Virgil Rust raukka, oli ivaillut ja halveksinut häntä karkoittaen hänet pois luotaan. Rust oli kunnioittanut häntä ennen, mutta kuultuaan totuuden ruvennut vihaamaan häntä. Voisiko hän milloinkaan unhottaa hänen epäilevää, loukkautunutta, katkeraa ja ääretöntä halveksimista ilmaisevaa katsettaan? Carley Burch oli vain toinen Nell, petturi ja sotilaitten miehuuden ivailija. Voisiko hän milloinkaan värisemättä muistella Rustin käskevää viittausta? "Menkää pois näkyvistäni! Jättäkää minut tuskiini, kuten olette jättänyt Glenn Kilbournenkin taistelemaan yksinään. Minunlaiseni miehet eivät kaipaa teidänlaistenne naisten hymyä eivätkä kätenne kosketusta. Me taistelimme oikeiden naisten puolesta. Menkää mitättömämpien miesten luo, jotka rakastivat lihapatoja ja tahtovat nyt maksaa suloistanne." Siten tulkitsi Carley tuon viittauksen vääntelehtien häpeästä.

Hänen sielussaan syttyi kapina. Häntä alkoivat ahdistaa Oak Creek-kanjonin maisemat, äänet ja tuoksut. Hän näki kuin kaukaa tuon suurenmoisen aivan kuin taltalla muovaillun maanhalkeaman, tuon vihreän, punaisen ja ruskean rotkon kimaltelevine ja välähtelevine vesiputouksineen ja virtoineen. Mahtavat männyt kohosivat korkeuteen suurenmoisina ja juhlallisina. Seinämät häämöttivät korkeina ja varjoisina penkereitten alapuolella, kimallellen auringonpaisteessa uneksivasti ja odottavasti. Mitä ne odottivat? Häntä palaavaksi niiden muodostamaan turvalliseen linnoitukseen – tuohon pieneen harmaaseen hirsimajaan! Tämä ajatus järkytti Carleyn sydäntä.

Kuvat esiintyivät selvinä ja terävinä hänen suljettujen silmiensä edessä. Hän näki polveilevan rotkon metsäisen pohjan, ruohon ja sananjalkojen kattaman, kukkien ja kallioiden värittämän laakson, Tuhannet kujanteet, käytävät, loukot ja luolat kutsuivat häntä sinne. Luonto on jokaisen ihmisen suuri äiti. Väkirikkaat kaupungit ovat petollisia. Taudit, kuolema ja turmelus väijyvät siellä katujen varjoissa. Mutta hänen rotkonsa lupasi kovaa työtä, hauskoja hetkiä, kauneutta, terveyttä, tuoksua, yksinäisyyttä, rauhaa, viisautta, rakkautta, lapsia ja pitkää ikää.

Hän oli kuulevinaan virtaavan veden kohinan, hiljaisen, matalan pauhun, joka kiihtyi joskus kovaksi, vaimentuakseen sitten jälleen, kumean ja kiihkeän lorinan, joka helisi kallioiden yli, jyrisi syviin lammikkoihin ja huuhteli niiden rannoilla kasvavia pajuja. Kotkan huuto kajahti korkealta kimeänä ja läpitunkevana. Ja hän näytti kuuntelevan satakieltä, joka ivaili häntä monien eri lintujen laulua matkivalla viserryksellään. Mehiläiset surisivat, tuuli humisi, lehdet kahisivat ja putoukset kohisivat.

Tuoksuvat tuulet tuntuivat säestävän hänen vaihtelevia tunteitaan. Rotkojen kuivat, suloiset ja raikkaat tuoksut tuntuivat tunkeutuvan jälleen hänen sieraimiinsa. Niihin sekoittui tuoreiden halkojen, savun, hirsimajassa valmistettujen ruokien, kukkien, märkien kivien, punertavien mäntyjen ja seetrien kirpeää hajua.

Ja äkkiä, selvästi ja hämmästyttävästi, palasivat Carleyn mieleen Haze Ruffin kovat ja raa'at kasvot, hänen rohkeat silmänsä ja pilkallinen hymynsä. Carley oli unhottanut kokonaan tämän miehen, joka nyt palasi takaisin hänen mieleensä. Ja hänen mukanaan palasivat hänen lausumansa ajatukset Carleyn elämästä. Mies oli näyttänyt hänestä vain rääsyläiseltä, roistolta, jonkinlaiselta ihmisen ruumiilta ja ymmärryksellä varustetulta eläimeltä, mutta hän oli ollutkin Lännen raa'an ja häikäilemättömän väkivaltaisuuden edustaja. Hän oli katsonut luonnollisen, alkuperäisen ihmisen silmillä. Hän oli nähnyt Carley Burchissa koreilevaa viehätyshalua, samaa häpeämätöntä ja ylpeää julkeutta kuin muissakin miehiä hakevissa naisissa. Haze Ruff ei ollut ilkeä, halpamainen eikä luonnoton. Luonnotonta oli ollut vain Carleyn alistuminen naispuvun rappeutumiseen. Ruff oli sanonut häntä valehtelijaksi, koska hän oli tavoitellut jotakin sellaista, mitä hän ei ollut halunnut. Ja hänen ivansa oli ollut verrannollinen Carleyn valheellisuuteen. Samalla tavalla voisi jokaisella miehellä olla oikeus loukata häntä ja torjua hänet luotaan. Haze Ruff oli huomannut hänet tyyten sopimattomaksi armasteluun. Virgin Rust taasen oli leimannut hänet petolliseksi. Mutta millaiset mahtoivat Glenn Kilbournen mielipiteet hänestä olla? Hän oli rakastanut Carleytä, ennenkuin sodan synkkä vuoksi oli tullut heidän väliinsä. Kuinka Glenn oli arvostellut häntä? Tuo näky, kun Glenn oli jäänyt seisomaan yksinään alakuloisena ja kumaraisin päin traagillisen alistumisen ja voiman tunnuskuvana, palasi vaivaamaan Carleytä. Glenn oli rakastanut, luottanut ja toivonut. Carley ymmärsi nyt hänen toivoneen, että Carleykin olisi imenyt vereensä ulkoilma-elämän punaista ja virkistävää perusainesta, entisten naisten voimaa, tuota rotkoista, erämaasta, vuorista, metsistä, terveydestä, luonnollisesta rakkaudesta johtuvaa tarmoa. Mutta hän oli ollut liian vähäpätöinen, liian altis ylellisen elämän nautinnoille, liian pintapuolinen ja heikkoverinen. Ja äkkiä järkytti Carleyn mieltä viiltävä ajatus – hän oli jättänyt Glennin tuon Lännen tytön, Flo Hutterin, saaliiksi! Nöyryytettynä ja häväistynä omissa silmissäänkin Carley joutui kiihkeän, kalvavan mustasukkaisuuden valtaan.

Hän palasi takaisin entiseen elämäänsä, tehden sen kuitenkin katkeralla, levottomalla ja arvostelevalla mielellä, koska hän tiesi, ettei se tulisi suomaan hänelle unhotusta eikä huvia eikä minkäänlaista vapautusta vuosikausia kestäneistä tottumuksista.

Eräänä iltapäivänä hän ajoi autollaan erääseen Long Islandin kerhoon, missä muutamat hänen parhaat ystävänsä pelasivat golfia viimeisen kerran sinä huvikautena. Carley ei pelannut. Hän käveli vain päämäärättömästi alueella huomaten syksyn värit yhtä hillityiksi ja ikäviksi kuin oman mielensäkin. Ilmassa oli varhaisen talven tuntua. Hän aikoi matkustaa etelään ennen kylmien ilmojen tuloa. Hän koetti aina paeta kaikkea töykeää, kovaa, tuskallista ja vastenmielistä. Palatessaan myöhään kerhorakennukseen hän näki toveriensa kokoontuneen erääseen umpinaiseen kuistiin juttelemaan ja nauttimaan virvokkeita. Morrisonkin oli siellä. Hän oli vihoissaan siitä, ettei Carley enää välittänyt hänen seurastaan.

Tyhjänpäiväisessä keskustelussa sattuneen väliajan kuluessa Morrison kääntyi tarkoittavasti Carleyn puoleen. "No, Carley, kuinka tuo sinun arizonalainen siankasvattajasi jaksaa?" kysyi hän, ja hänen tavallisesti niin ilmeettömät silmänsä välähtivät hieman.

"En ole kuullut hänestä mitään viime aikoina", vastasi Carley kylmästi.

Kuistille kokoontunut joukko vaikeni äkkiä tuntien jotakin painostavan vihamielistä äsken niin miellyttävää tyytyväisyyttä väreilleessä ilmassa. Carley tunsi kaikkien katsovan häneen ja hänen tyynen ulkokuorensa alla, jonka säilyttäminen oli hyvin vaikeata, leimusi kiihkeä viha, joka tulena poltti häntä.

"Kummallista, että Kilbourne tuli ruvenneeksi sikojen kasvattajaksi", huomautti Morrison. "Sehän on niin inhoittavaa työtä."

"Hänellä ei ollut valitsemisen varaa", vastasi Carley. "Glennillä ei ollut sellaista isää, joka olisi ansainnut saastaisia miljoonia sodassa. Hänen täytyi tehdä työtä. Ja minä uskallan olla erimieltä kanssasi tuon työn inhottavuudesta. Ei mikään kunniallinen työ ole inhoittavaa. Laiskuus pikemminkin on sellaista."

"Mutta sehän oli kuitenkin hyvin tyhmää Glennin puolelta, koska hän olisi voinut naida rikkaan tytön", sanoi Morrison ivallisesti.

"Sotilasten kunnia on sinulle käsittämätön seikka, herra Morrison!"

Morrison punastui ja puri huultaan.

"Te naiset teette miehet sairaiksi ikuisella lörpöttelyllänne sotilaista", sanoi hän, ilkeä ilme silmissään. "Vormu menee naisen sydämeen, olipa sen takana sitten mitä tahansa. En ymmärrä lainkaan, missä tuo sotilasten kehuttu kunnia esiintyy, kun otetaan huomioon, kuinka he suhtautuivat naisiin sota-aikana ja sen jälkeen."

"Mitäpä sinä voisit tietää siitä, koska sinä oleskelit mukavasti täällä kotona?" vastasi Carley.

"Näin kaikissa tapauksissa, kuinka naiset heittäytyivät sotilasten syliin", sanoi Morrison äreästi.

"Sehän on selvää. Olisivatko amerikkalaiset tytöt voineet toivoakaan itselleen suurempaa onnea tahi tilaisuutta kiitollisuutensa osoittamiseen?" sinkautti Carley kohottaen ylpeästi päätään.

"Minusta se ei näyttänyt miltään kiitollisuudelta", sanoi Morrison.

"Sellaista se kuitenkin oli", sanoi Carley kaikuvasti. "Kun amerikkalaiset naiset heittäytyivät sotilasten syliin, ei se johtunut senaikaisesta siveellisestä rappiotilasta, vaan naisten vaistosta rodun pelastamiseksi. Naiset ovat kaikissa sodissa uhrautuneet tulevaisuuden hyväksi. Ei itsekkäästi, vaan jalosti! Sinä loukkaat sekä sotilaita että naisia, herra Morrison. Arvailenpa, voisiko kukaan amerikkalainen tyttö heittäytyä sinun syliisi."

Morrison muuttui kalmankalpeaksi ja hänen suunsa vääntyi ilkeästi, hänen koettaessaan hillitä itseään.

"Ei, sillä sinä olit pelkuri", jatkoi Carley purevan ivallisesti. "Sinä annoit muiden miesten mennä taistelemaan amerikkalaisten tyttöjen puolesta. Luuletko kenenkään heistä haluavan milloinkaan mennä naimisiin kanssasi? Sinä, herra Morrison, tulet koko ikäsi pysymään merkittynä miehenä, saamatta milloinkaan osaksesi ystävyyttä todellisen amerikkalaisen miehen ja kunnioitusta todellisen amerikkalaisen tytön puolelta."

Morrison ponnahti seisoalleen niin että pöytä oli keikahtaa kumoon ja mulkoili rumasti Carleyhin tarttuessaan hattuunsa ja keppiinsä. Carley käänsi hänelle selkänsä. Siitä hetkestä alkaen hän lakkasi ajattelemasta Morrisonia eikä puhutellut häntä enää milloinkaan.

Seuraavana päivänä Carley meni tapaamaan parasta ystäväänsä, jota hän ei ollut nähnyt pitkiin aikoihin.

"Carley rakkaani, et näytä lainkaan terveeltä", sanoi Eleanor tervehdittyä.

"Ah, mitä sillä on väliä, miltä minä näytän?" vastasi Carley kärsimättömästi.

"Sinä olit niin ihmeellinen tullessasi kotiin Arizonasta."

"Jos olin silloin ihmeellinen, mutta nyt aivan tavallinen, saat kiittää siitä vanhaa New Yorkiamme."

"Carley, etkö välitä tästä New Yorkista enää?" kysyi Eleanor.

"Voi, New Yorkissa ei ole luullakseni mitään vikaa! Vika on minussa."

"Hyvä ystävä, hämmästytät minua suuresti nykyään. Olet niin muuttunut. Olen hyvin pahoillani. Pelkään, ettet ole onnellinen."

"Minäkö? Olenhan päinvastoin kuin seitsemännessä taivaassa", vastasi Carley naurahtaen väkinäisesti. "Mitä aiot tehdä tänään iltapäivällä? Lähdetään ratsastamaan."

"Odotan tänne ompelijatartani."

"Mihin aiot mennä illalla?"

"Jonnekin päivällistä syömään ja sitten teatteriin. Meitä on täysi seurue, muuten pyytäisin sinuakin mukaan."

"Entä mitä teit eilen ja toissapäivänä ja sitä edellisinä päivinä?"

Eleanor nauroi herttaisesti kertoen Carleylle seuraelämänharrastuksistaan.

"Nuo samat vanhat asiat, jotka toistuvat toistumistaan. Eleanor, etkö vähitellen ala kyllästyä niihin?" kysyi Carley.

"Kyllä, jos oikein totta puhun", vastasi Eleanor miettiväisesti. "Mutta minulla ei ole muutakaan tekemistä."

"Eleanor, en ole lainkaan sinua parempi", sanoi Carley ylenkatseellisesti. "Olen aivan yhtä hyödytön ja laiska. Mutta alan jo huomata, millaisia minä, sinä ja koko tämä meidän mädännyt joukkomme on. Me olemme huonoja ihmisiä. Mutta sinähän olet naimisissa, Eleanor. Sinun elämänurasi on viitoitettu. Sinun pitäisi tehdä jotakin. Minä taasen olen yksinäinen ja riippumaton. Ah, kuinka tunnenkaan itseni kapinalliseksi! Sinun ei tarvitse muuta kuin ajatella hieman, Eleanor. Miehesi työskentelee kovasti voidakseen pitää sinua varten tämän hienon huoneiston. Sinulla on autokin. Hän pukee sinut silkkiin ja samettiin. Sinulla on timantteja ja syöt aamiaisesi vuoteessasi. Sinä vetelehdit punaiseen aamunuttuun puettuna koko aamun. Sitten pukeudut väliaterialle ja teelle. Ratsastelet, pelaat golfia tahi, mikä vieläkin pahempaa, tuhlaat aikaasi tanssimalla, kunnes sinun pitää palata kotiin pukeutumaan päivälliselle. Alistut muiden miesten hakkailtavaksi loukkautumatta siitä. Älä viitsi suuttua... Ja niin kuluu elämäsi tyhjään. Mitä hyötyä sinusta on kenellekään? Sinä olet vain miehesi intohimojen tyydyttäjä. Mutta sittenkin saat olla hyvin vähän hänen seurassaan."

"Carley, kuinka hirveästi sinä raivoatkaan!" huudahti hänen ystävänsä. "Mikä sinuun on oikeastaan mennyt? Kaikki kertovat sinun tulleen niin kummalliseksi. Olit loukannut Morrisonia kovasti, mikä ei ole lainkaan sinun tapaistasi, Carley."

"Olen iloinen, että minulla oli niin paljon rohkeutta, että uskalsin tehdä sen. Mitä mieltä olet hänestä, Eleanor?"

"Ah, halveksin häntä, mutta eihän sovi ilmaista kaikkia ajatuksiaan!"

"Ihminen olisi suurempi ja uskollisempi itselleen, jos hän tekisi niin. Jonakin päivänä raivostun niin, että annan sinulle ja ystävillesi ympäri korvia."

"Mutta, Carley, sinähän olet ystäväni ja aivan samanlainen kuin me muutkin. Tahi olit ainakin vähän aikaa sitten."

"Tietysti olen ystäväsi. Olenhan melkein rakastanut sinua, Eleanor", jatkoi Carley vakavasti. "Olen vajonnut yhtä syvälle tähän kirottuun likaan kuin sinä ja kaikki muutkin, mutta en ole enää sokea. Meissä naisissa on jotakin peloittavan väärää, mutta se ei ole mitään sellaista, mihin Morrison viittasi."

"Carley, sinussa ei ole mitään muuta vikaa kuin, että hylkäsit Glenn-raukan ja suret nyt itsesi kuoliaaksi hänen vuokseen."

"Voi, älä, älä!" huudahti Carley säpsähtäen. "Jumala tietää sen olevan totta, mutta minussa on muutakin vikaa."

"Tarkoitat varmaankin tätä nykyajan naisten levottomuutta?"

"Eleanor, vihaan todellakin tuota sanontaa: 'nykyajan naisten levottomuus!' Se kuulostaa niin sanomattoman – niin hirveän – Voi, en tiedä oikein, miltä. Siihen pitäisi meidän vaatia selitystä eräältä Lännessä asuvalta tuttavaltani, muutamalta Haze Ruff-nimiseltä mieheltä. En tahdo loukata herkkiä tunteitasi selittämällä, mitä hän sanoisi. Mutta tuolla levottomuudella tarkoitetaan vauhti-, kiihko-, keppihevos-, puku- tahi minun pitäisi pikemminkin sanoa alastomuus- ja sievistelyhulluutta ja Jumala yksin tietää, mitä muuta vielä. Meidän luokkaamme kuuluvat naiset ovat laiskoja, ylellisiä, itsekkäitä, huvinhaluisia, joutilaita, hyödyttömiä, työtä ja lapsia pelkääviä ja ehdottomasti huonoja."

"No niin, jos olemmekin sellaisia, keitä meidän on syyttäminen siitä?" vastasi Eleanor kiivaasti. "Nyt sinun, Carley Burch, pitää kuunnella hieman minuakin. Kahdennenkymmenennen vuosisadan amerikkalainen tyttö on luullakseni maailman ihmeellisin naisolento. Mutta juuri senvuoksi joudummekin tähän ihmeellisyyteen liittyvien varjopuolten saaliiksi. Kuuntelehan nyt. Siinä juuri onkin tuo huutava vääryys, tuo kirottu näennäinen mahdottomuus. Ajattele nyt tätä kahdennenkymmenennen vuosisadan tyttöä, tätä amerikkalaista naista, joka on vuosisatojen hienoimman luomistyön tulos. Hän on nuori, terve, ja maailman vapaimman ja suurimman kaupungin, New Yorkin, oleellisen sivistyksen täydellisin tyyppi. Mutta hänen täytyy silti mukautua ehdottomasti tähän valheelliseen ja epätodelliseen olotilaansa suunnitellessaan elämäänsä. Vaikka hän onkin vanhempien, sukulaisten, ystävien ja kosijain ympäröimä ja saa käydä kaikenlaisissa talouskouluissa, yliopistoissa ja laitoksissa, onko hän silti onnellinen ja elääkö hän todellista elämää?"

"Eleanor", keskeytti Carley vakavasti, "hän ei ole onnellinen... Ja olen juuri koettanut selittää sinulle, miksi hän ei ole."

"Hyvä ystävä, salli minunkin sanoa joku sana väliin", jatkoi Eleanor. "Sinä et tiedä kaikkea. Maailmassa on melkein yhtä monta mielipidettä kuin ihmistäkin... No niin, jos tuollainen tyttö sattuu saamaan uuden puvun ja uuden kosiskelijan, jolle hän voi näyttää sitä, sanoo hän: 'Olen maailman onnellisin tyttö!' Mutta hän ei ole sittenkään onnellinen, vaikka hän niin luulee. Hän joutuu avioliittoon tahi oikeammin kypsyneempään elämään saatuaan olla liian paljon mukana, totuttuaan liian hyvään huolenpitoon, saatuaan tietää liian paljon. Hänen miehiset toverinsa – isä, veljet, eno, ystävät ja rakastajat – hemmoittelevat hänet pilalle. Muista minun tarkoittavan meitä keskiluokkaan kuuluvia tyttöjä, luokkaan, joka on Amerikan suurin ja parhain. Me olemme hemmoiteltuja... Tällainen tyttö menee sitten naimisiin ja hänen elämänsä jatkuu niin vaivattomasti kuin sen tarkoituksena olisikin vain kaiken kahnauksen ja ponnistusten poistaminen. Hänen miehensä tekee kaiken liian helpoksi hänelle. Hän on vain jonkinlainen koristus tahi leikkikalu, jota on säilytettävä ylellisesti sisustetussa häkissä. Hänen kauniiden käsiensä likaaminen olisi inhoittavaa. Vaikka hän ei voisikaan palkata itselleen apulaista, muuttavat nykyaikaiset keksinnöt neljän huoneen huoneiston hoitamisen naurettavan helpoksi. Me puhdistamme astiamme, vaatteemme ja huoneemme sähköllä käyvillä koneilla ja lähellä asuvat herkkukauppiaat ja muut ravinnonhankkijat riistävät yksinkertaisesti nuorilta rouvilta emännöitsijän tehtävät. Jos hän saa lapsen, kuten joskus tapahtuu, Carley, sinun vakuutuksistasi huolimatta, viedään se jonkin ajan kuluttua lastentarhaan. Mitä hän silloin voi tehdä, kuluttaakseen kaikki loppumattomat tunnit?"

"Työtä", vastasi Carley.

"Kyllä hän voisi, mutta hän ei tee", jatkoi Eleanor. "Sinä et tee työtä enkä minäkään, koska olemme aina vihanneet sellaista ajatustakin. Sinä nimität pataa padaksi, mutta turvaudut kuitenkin väitellessäsi sairaalloisiin ja epäkäytännöllisiin seikkoihin. No niin, nuori amerikkalainen tyttömme tahi nuorikkomme ryhtyy johonkin saadakseen aikansa kulumaan. New Yorkiin asettuvat kaikki suuret taiteilijat, kirjailijat ja etenkin kaikki kuuluisat fakiirit. New Yorkin naiset elättävät heidät. Miehet nauravat kyllä sille, mutta hankkivat siitä huolimatta rahat. He vievät naiset teatteriin, mutta jäävät pois jonkun puolalaisen prinsessan vastaanotosta, jonkun indialaisen taikurin ja mystikon luennolta ja Turvattomien Kissojen Kodin hyväksi toimeenpannuilta kannatuspäivällisiltä. Totta on kylläkin, että nuorien tyttöjemme ja morsiamiemme ihmeellinen innostus voisi suuntautua parempaankin. Mihin joutuu heidän tarmonsa ylijäämä, tuo säilyynpantu elinvoima, joka on niin luonteenomaista nykyaikaisille tytöille? Mihin he voivat purkaa kiihkeitä tunteitaan? Mihin hyödylliseen he voivat käyttää sivistystään ja lahjojaan? Eivät, suoraan sanoen, mihinkään. En tarkoita nyt lainkaan noita uudenaikaisia naisia, noita aatteellisia uudistajia, vaan sinun ja minun kaltaisia normaalityttöjä. Ajattelehan vain kaikkea tätä, Carley. Tytön jokainen toivomus ja tarve täytetään melkein heti, hänen tarvitsematta ponnistaa lainkaan voimiaan saadakseen sen. Hänen ei tarvitse taistella eikä työskennellä. Jos nyt naiset tahtoisivat tehdä jotakin hyödyllistä, mikä pakottaisi miehet antamaan heille arvoa, ellei juuri tunnustamaan heitä yhdenvertaisiksi, mistä he saisivat sellaiseen tilaisuutta?"

"Niitä on luotava", vastasi Carley.

"Tämä kysymys nykyaikaisesta nuoresta naisesta, aikaansa seuraavasta hienosta tytöstä, on sangen mutkallinen. Minä ainakin olen hänen puolellaan?"

"Millaisia ovat tämän huomattavan ja säälittävän amerikkalaisen tytön pukujen huippumuodit?" kysyi Carley ivallisesti.

"Säädyttömiä!" huudahti Eleanor rehellisesti ja inhoten.

"Myönnätkö sen?"

"Kyllä, häpeäkseni."

"Miksi hyväksyvät naiset tuollaisia äärimmäisyyksiin meneviä pukuja? Miksi sinä ja minä käytämme harsomaisia silkkisukkia, polvihameita ja hihattomia ja alusliivittömiä pukuja?"

"Olemme muodin orjia", vastasi Eleanor.

"Pyh!" huudahti Carley.

Eleanor nauroi, vaikka hän olikin hieman suutuksissaan. "Aiotko sitten lakata pitämästä sellaisia pukuja, joita muut naiset pitävät, ja alistua siihen, että sinua ruvetaan katsomaan karsaasti? Aiotko muuttua hulttiomaiseksi, äreäksi ja vanhanaikaiseksi?"

"En, mutta en aio milloinkaan enää pitää mitään sellaista, mitä voidaan sanoa säädyttömäksi. Minun täytyy osata selittää, miksi olen pukeutunut tähän tai tuohon pukuun... Mutta sinä et ole vastannut vielä kysymyksiini. Miksi pidät sellaista pukua, minkä rehellisesti myönnät inhoittavaksi?"

"En tiedä, Carley", vastasi Eleanor avuttomasti. "Kuinka sinä märehditkään asioita! Meidän täytyy pukeutua tehdäksemme muut naiset mustasukkaisiksi ja viehättääksemme miehiä. Meidän pitää herättää huomiota. Ehkäpä tuo 'säädytön' sana ei sovellukaan ilmaisemaan sitä, mitä minä tarkoitan."

"Ah! Vain harvat naiset huomaavat, miltä he oikeastaan näyttävät. Haze Ruff voisi kertoa sen heille."

"Haze Ruffko? Kuka hän on?" kysyi Eleanor.

"Hän on vain Haze Ruff", vastasi Carley äreästi.

"Niin, mutta kuka hän sitten on?"

"Vain muuan lampaidenkylvettäjä Arizonassa", vastasi Carley hajamielisesti.

"Hm! Ja mitä herra Ruff voisi sanoa meille?"

"Hän sanoi minua pahuuden enkelin näköiseksi ja väitti minun pukuni avulla koettavan hurmata miehiä."

"Miten suurenmoista!" huudahti Eleanor nauraen sydämellisesti. "Luulenpa että pidit sitä kohteliaisuutena."

"En lainkaan... Ihmettelen, mitä Ruff sanoisi jazzista – ihmettelen tosiaan", mumisi Carley.

"Minä en ainakaan välitä siitä, mitä hän sanoisi, enkä perusta paljoa sinunkaan mielipiteistäsi", vastasi Eleanor. "Kaikki saarnaajat ja uudistajat, piispat ja papit tekevät minut sairaaksi. He ovat aivan raivoissaan jazzista. Jazzihan on meidän rappeutumisemme särähtelevä sävel ja samalla myös sointumattoman, ajattelemattoman ja sieluttoman aineellisuutemme ilmaus. Mielettömät! Jos he voisivat muuttua naisiksi joksikin aikaa, ymmärtäisivät he meitä. He eivät voi milloinkaan poistaa jazzia – eivät milloinkaan, sillä se on suurenmoinen, ihmeellinen ja ehdottomasti välttämätön naisille tänä ahtaana aikakautena."

"Hyvä on, Eleanor. Me ymmärrämme toisiamme, vaikka emme olekaan samaa mieltä", sanoi Carley. "Sinä jätät naisten tulevaisuuden sattuman, elämän ja aineellisuuden eikä heidän omien määrätietoisten ponnistustensa varaan. Minä puolestani asetan ylimmäiseksi vapaan tahdon ja ihanteellisuuden."

"Carley, nyt käyt hieman vaikeasti tajuttavaksi", sanoi Eleanor.

"Mihin aiot ryhtyä? Jokaisen naisen pitää joskus elämässään ajatella sitä. Hänen täytyy miettiä suhdettaan elämään."

"Aion liukua virran mukana, Carley, ja olla niin miellyttävä kuin suinkin", vastasi Eleanor hymyillen.

"Etkö siis välitä ollenkaan tulevaisuuden naisista ja lapsista? Etkö tahdo kieltäytyä mistään nyt, et ajatella, tehdä työtä etkä kärsiä hieman tulevan ihmiskunnan hyväksi?"

"Kuinka sinä esitteletkään asioita, Carley!" huudahti Eleanor väsyneesti. "Tietysti välitän, koska kerran johdat ajatukseni sille suunnalle. Mutta mitä minua oikeastaan liikuttaa tulevien sukupolvien elämä?"

"Mitäkö? Amerikka amerikkalaisille! Sinun tuhlatessasi aikaasi imetään elämän neste pois suuren kansakunnan suonista. Miehen asia on taistella, mutta kansan säilyttämien kuuluu naisen tehtäviin. Sinäkin olet luullakseni tehnyt valintasi, vaikka et vielä ymmärräkään sitä. Minä puolestani rukoilen Jumalaa, että voisin kehittyä kelvolliseksi omaan tehtävääni."

Carley sai muutaman vieraan eräänä aamuna tavallista aikaisempaan ennen sovinnaista vierailuaikaa.

"Hän ei ilmoittanut minulle nimeään", sanoi palvelijatar. "Hänellä on yllään sotilaspuku, hän on hyvin kalpea ja kävelee kepin varassa."

"Ilmoittakaa hänelle, että tulen heti", vastasi Carley.

Hänen kätensä vapisivat, kun hän pukeutui nopeasti. Olikohan vieras Virgil Rust? Hän toivoi sitä, mutta epäili kuitenkin.

Kun hän tuli vastaanottohuoneeseen, oli siellä pitkä khakipukuinen nuorimies. Hän ei muistanut miehen nimeä heti, vaikka hän tunsikin nuo kalpeat kasvot ja nuo rehelliset ja vakavat vaaleansiniset silmät.

"Hyvää huomenta, neiti Burch", sanoi hän. "Toivon teidän suovan minulle anteeksi tämän varhaisen vierailuni. Kai muistatte minut? Olen George Burton, ja vuoteeni oli Rustin vuoteen vieressä."

"Kyllä muistan teidät, herra Burton, ja olen iloinen saadessani puhutella teitä jälleen", vastasi Carley puristaen hänen kättään. "Olkaa hyvä ja istuutukaa. Teidän tulonne merkitsee varmaankin sitä, että olette nyt päässyt pois sairaalasta?"

"Niin, olen päässyt pois", vastasi Burton.

"Päättelen siitä teidän parantuneen. Kuinka suurenmoista! Olen hyvin iloinen."

"Minut lähetettiin pois sieltä, jotta saataisiin tilaa eräälle pahasti haavoittuneelle. Olen vieläkin hyvin hervoton ja heikko", vastasi Burton, "mutta olin sentään iloinen päästessäni pois sieltä. Olen läpäissyt kaiken melko hyvin ja jonkun ajan kuluttua olen vallan entiselläni. Sain maata niin kauan kaasumyrkytyksen vuoksi."

"Teidän pitää olla varovainen. Saanko kysyä, mihin aiotte nyt lähteä ja mitä tehdä?"

"Tulin puhumaan teille juuri siitä", vastasi Burton rehellisesti. "Pyytäisin teitä auttamaan minua hieman. Olen Illinoisista kotoisin eivätkä omaiseni ole aivan rutiköyhiä, mutta en haluaisi matkustaa kotikaupunkiini vielä ja talvet ovat siellä sitäpaitsi hyvin kylmiä. Lääkärit käskivät minun matkustaa jonnekin leudompaan ilmanalaan. Katsokaa, sain kaasumyrkytyksen ja keuhkoni heikontuivat siitä, mutta tiedän tulevani terveeksi, jos vain olen varovainen. No niin, olen aina ollut innostunut maanviljelykseen ja tahtoisin nyt matkustaa Kansasiin, Etelä-Kansasiin. Matkustelisin siellä ympäriinsä, kunnes löytäisin mieleiseni paikan, jossa sitten hankkisin itselleni työtä, Mutta työ ei saisi olla kovaa alussa ja senvuoksi tarvitsisin nyt vähän rahaa. Tiedän kyllä, mitä haluan. Tahdon sukeltautua tuohon vehnämaahan ja unhottaa sodan. Jonkin ajan kuluttua työskentelen mielellänikin. Neiti Burch, te olette ollut niin ystävällinen meille kaikille, että uskallan nyt pyytää teiltä lainaksi hieman rahaa. Maksan sen kyllä takaisin, vaikka en voikaan sanoa, milloin. Mutta teen sen jonakin päivänä. Tahdotteko olla niin hyvä?"

"Varmasti", vastasi Carley sydämellisesti. "Olen iloinen saadessani tilaisuuden auttaa teitä. Kuinka paljon tarvitsette välttämättömiin tarpeihinne? Ehkä noin viisisataa dollaria?"

"Ah ei, en tarvitse niin paljoa", vastasi Burton. "Vain matkalipun hinnan kotiin ja sitten Kansasiin, ja sitten vähän asuntoon ja ruokaan, kunnes paranen ja saan itselleni työtä."

"Sanokaamme sentään viisisataa dollaria", sanoi Carley ja nousi mennäkseen työhuoneeseensa. "Suokaa anteeksi, minun täytyy poistua hetkiseksi." Hän kirjoitti maksumääräyksen ja antoi sen palattuaan Burtonille.

"Olette äärettömän hyvä", sanoi Burton hiljaa.

"En ollenkaan", vastasi Carley. "Ette arvaakaan, kuinka iloitsen saadessani auttaa teitä. Mutta ennenkuin unhotan, pitää minun kysyä teiltä, voitteko vaihtaa tuon maksumääräyksen täällä New Yorkissa?"

"En, ellette te todista henkilöllisyyttäni", sanoi Burton alakuloisesti. "En tunne ketään toista, jota voisin pyytää."

"No niin, kun lähdette täältä, menkää heti pankkiini – se sijaitsee Neljännenneljättä-kadun varrella – soitan kassanhoitajalle. Pääsette siten kaikista vaikeuksista. Aiotteko matkustaa pois New Yorkista heti?"

"Kyllä. Tämä on kauhea kaupunki. Kun saavuin tänne pari vuotta sitten komppaniani kanssa, tuntui se minusta suurenmoiselta. Mutta menetin luullakseni jotakin tuolla kaukana. Haluan nyt matkustaa johonkin rauhalliseen paikkaan, jossa on vain vähän ihmisiä."

"Luulen ymmärtäväni teitä", vastasi Carley. "Otaksun senvuoksi, että teillä on kiire päästä kotiinne. Teilläkin on tietysti joku tyttö, jota ikävöitte kovasti?."

"Olen pahoillani, mutta minulla ei ole morsianta", vastasi Burton vaatimattomasti. "Ranskaan matkustaessani olin iloinen, ettei minulta jäänyt morsianta tänne. Mutta eipä olisi niinkään huonosti, jos voisin nyt matkustaa sellaisen luo."

"Älkää olko millännekään!" huudahti Carley. "Te voitte kyllä jonkin ajan kuluttua valita mieleisenne. Teillä on vapaa pääsy jokaisen todella amerikkalaisen tytön sydämeen."

"Mikä sen saisi aikaan?" kysyi Burton punastuen.

"Uhrautumisenne isänmaan puolesta", vastasi Carley vakavasti.

"Tokkohan", sanoi Burton kummallisen töykeästi, "kun otetaan huomioon, etten saanut minkäänlaisia mitaleja enkä korvauksia, niin tuskinpa kukaan kaunis tyttö kiinnittää huomiotaan minuun."

"Kiinnittää varmasti", sanoi Carley kiiruhtaen vaihtamaan puheenaihetta. "Mutta näin ohimennen sanoen, tutustuitteko Glenn Kilbourneen Ranskassa?"

"En, muistaakseni", vastasi Burton nousten seisoalleen melko jäykästi keppinsä avulla. "Minun täytyy lähteä nyt, neiti Burch. En voi todellakaan kiittää teitä tarpeeksi enkä unhottaa tätä milloinkaan."

"Tahdotteko kirjoittaa minulle voinnistanne?" kysyi Carley ojentaen hänelle kätensä.

"Kyllä."

Carley saattoi hänet lämpiöön ja sitten ovelle. Hän tahtoi tehdä vielä yhden kysymyksen, mutta huomasikin sen lausumisen kummallisen vaikeaksi Burton kohdisti ovella melko läpitunkevan katseen häneen.

"Ette kysellyt minulta lainkaan Rustista", sanoi hän.

"Ah, en tullut ajatelleeksi häntä, ennenkuin nyt!" valehteli Carley.

"Rust kehoitti minua kääntymään teidän puoleenne", sanoi Burton. "Keskustelimme teistä eräänä päivänä, ja hänen mielestään te olette tuota oikeata lajia. Hän sanoi teidän kyllä luottavan minuun ja lainaavan minulle rahaa. En olisi muuten uskaltanut tulla luoksenne."

"Oikeata lajiako? Hän uskoi siis niin. Olen hyvin iloinen. Onko hän jutellut teille paljonkin minusta viimeisen sairaalassa käyntini jälkeen?"

"Eipä juuri", vastasi Burton kohdistaen häneen jälleen suoran omituisen katseensa.

Carley kohtasi sen ja tunsi äkkiä kylmänväreitä. Ne eivät tuntuneet tulevan hänen sisimmästään, vaikka hänen sydämensä lakkasikin sykkimästä hetkiseksi. Burton ei ollut muuttunut, koska hän vielä vallan hehkui kiitollisuutta. Mutta tuo hänen silmiensä loisto! Carley oli nähnyt tuon saman, kummallisen, kysyvän, kaukaisen, äärettömän kaukaisen ja kuvaamattoman valon Glennin ja Rustin silmissäkin. Sitten hänen sydämensä sykähti äkkiä niin kovasti, että se teki kipeää. Hän kuiskasi peläten ja aavistaen onnettomuutta:

"Kuinka Rust jaksaa?"

"Hän on kuollut."

Talvi tuli kylmine merituulineen, koleine sateineen ja lumimyrskyineen. Carley ei matkustanut etelään. Hän lueskeli ja mietiskeli vierautuen vähitellen kaikista muista, paitsi sellaisista uskollisista ystävistään, jotka sietivät häntä.

Hän kävi teatterissa melko usein mieltyen yhä enemmän murhenäytelmiin. Milloinkaan hän ei mennyt muualle huvittelemaan. Vaihtelu ja huvitukset näyttivät olevan voitettu kanta hänelle. Mutta hän voi syventyä jokaiseen nykyajan polttavaan kysymykseen. Hän tutki sosialismiakin hylätäkseen sen sitten. Maailmassa on kylläkin muutamia, joilla on liian paljon maallista tavaraa, ja paljon sellaisia, joilla on liian vähän. Epätasaisuuden ja vääryyden korjaamisen täytyy jolloinkin tapahtua, mutta Carley ei nähnyt sosialismissa parannuskeinoa siihen.

Hän ahmi sotakirjallisuutta sairaalloisen uteliaasti, toivoen löytävänsä jonkin valaisevan todisteen parhaimmassa iässään olevien nuortenmiesten uhraamisen hyödyttömyydestä. Hänen mielestään näytti sota pikemmin inhimillisen luonteen kuin politiikan aiheuttamalta. Viha oli todellinen sodan syy. Hänen mielestään voitiin tulevaisuudessa karttaa sotia vain kahdella eri tavalla: joko sellaisten miesten avulla, jotka ovat muuttuneet rehellisiksi ja oikeudenmukaisiksi, tahi sellaisten naisten, jotka kieltäytyvät uhraamasta lapsiaan. Koska edellisistä ei vielä näkynyt merkkiäkään, ihmetteli hän, milloin kaikkien rotujen kaikki naiset kohtaisivat toisensa tässä yhteisessä asiassa. Sen ajan täytyy vielä joskus koittaa! Hän vastusti jokaista sodan puolesta lausuttua väitettä silvottujen sotilaitten, naisten ja lasten tuntemilla tuskilla. Hyökkäyssotaa ei voida millään puolustaa. Se on luonnoton ja hirveä. Jos luonnonlaki ja kehitys vaatii välttämättä taistelua, sotaa, verta ja kuolemaa, on parempi luopua tästä hirveästä laista ja antaa ihmisten kuolla sukupuuttoon.

Kaikkina näinä viikkoina hän ikävöi kirjettä Glenniltä, mutta sitä ei kuulunut. Oliko hän vihdoinkin ihastunut tuon Lännen tytön, Flo Hutterin, suloisuuteen, oivallisuuteen ja rakkauteen? Carley tiesi sekä järkensä että vaistonsa avulla, ettei Glenn Kilbourne milloinkaan voisi rakastaa Flota. Mutta joskus ja varsinkin yön pimeinä valvottavina tunteina hänen kiihkeytensä ja jännityksensä oli niin suuri, että mustasukkaisuus sai hänet valtaansa, tehden sisällistä tuhoa hänessä. Kun hän unissaan oli kävelevinään, ratsastelevinaan ja kiipeilevinään kaukana Arizonan yksinäisessä rotkossa, missä aina näytti olevan iltapäivä, tai suuren erämaan värikkäillä suunnattomilla lakeuksilla, täytti hänen mielensä rauha ja kummallinen ilo. Mutta hän koetti tukahduttaa tällaiset unelmat, koska hän herätessään niistä tunsi aina polttavaa ikävää. Nyt hän tiesi, millaisia tunteita kukkuloiden autius ja yksinäisyys synnyttää. Nyt hän osasi suhtautua oikein putoavan veden suloiseen kohinaan, tuulen huminaan mäntyjen oksissa, lintujen livertelyyn, tähtien kimalteluun, aamunnousuun ja illan ruskoon. Mutta hän ei ymmärtänyt vielä niiden tarkoitusta. Johtuikohan kaikki vain hänen rakkaudestaan Glenn Kilbourneen? Alkoiko kaupunkielämä tuntua hänestä väljähtyneeltä vain hänen rakastajansa poissaolon vuoksi? Niin Carley uurasti eteenpäin kuin sellainen, joka hapuilee ympärilleen pimeässä, taistellen varjoja vastaan.

Eräänä päivänä hän sai kortin entiseltä koulutoveriltaan, eräältä tytöltä, joka oli mennyt polkunaimisiin ja julistettu senvuoksi pannaan. Hän asui Coney Islandissa, eräässä pienessä Wading River-nimisessä maalaiskylässä. Hänen miehensä oli sähkömonttööri ja samalla keksijä. Hän työskenteli kovasti. He olivat juuri saaneet lapsen. Eikö Carley tahtoisi olla niin kiltti ja matkustaa heidän luokseen katsomaan lasta?

Kutsu oli niin harras ja lumoava, että Carley matkusti. Hän löysi todellakin tuon maalaiskylän ja sen laidalta erään pienen huvilan, joka oli varmaankin hyvin kaunis kesällä, kun viiniköynnökset ja puut vihersivät. Hänen vanha koulutoverinsa oli punakka, lihava, kirkassilmäinen ja onnellinen. Hän ei huomannut minkäänlaista muutosta Carleyssä – seikka, joka jollakin tavoin tuntui miellyttävältä Carleystä. Elsie lörpötteli itsestään, miehestään ja siitä, kuinka he olivat työskennelleet saadakseen itselleen tämän pienen kodin.

Kun Carley näki tuon rakastettavan, punakan, tummasilmäisen pikkunyrkkisen lapsukaisen, ymmärsi hän Elsien onnen nauttien siitä. Ottaessaan tuon pehmeän, lämpimän pikku typykän syliinsä ja puristaessaan häntä rintaansa vasten hän tunsi suoniinsa virtaavan outoa, salaperäistä voimaa. Oliko hänellä nyt sylissään elämän salaisuus? Lapsista ja Carleystä ei ollut milloinkaan tullut hyviä tuttavia niissä harvoissa tilaisuuksissa, jolloin Carley oli ollut lasten parissa. Mutta Elsien lapsi painautui hänen rintaansa vasten jokeltaen hänelle ja puristaen hänen sormeaan. Kun pienokainen laskettiin vihdoin vuoteeseensa, tuntui Carleystä aivan siltä kuin jotakin tuosta lapsesta olisi siirtynyt hänen sieluunsa.

"Oikea amerikkalainen poika!" mumisi hän.

"Varmasti", vastasi Elsie. "Carley, sinun pitäisi tutustua hänen isäänsä."

"Tahtoisin mielelläni tavata häntä", sanoi Carley miettiväisesti. "Elsie, oliko hän sodassa?"

"Kyllä. Hän kuului niiden laivojen miehistöön, jotka kuljettivat ampumatarpeita Ranskaan. Ajattelehan nyt, millaisessa tilassa minä olin kantaessani tätä lasta, mieheni oleskellessa sellaisessa laivassa, joka oli täynnä räjähtäviä aineita, saksalaisten vedenalaisten harhaillessa valtamerellä. Voi, kuinka hirvittävää se olikaan!"

"Mutta hän palasi takaisin, ja nyt on kaikki hyvin", sanoi Carley vakavasti hymyillen. "Olen hyvin iloinen, Elsie."

"Niin, mutta minua vapisuttaa ajatellessani mahdollisia tulevia sotia. Aion kasvattaa poikia ja toivoakseni tyttöjäkin, mutta ajatukset sodasta kiduttavat minua."

Se juna, missä Carleyn piti matkustaa takaisin, myöhästyi hieman. Carley käytti tätä myöhästymistä hyväkseen lähtemällä kävelemään metsäiselle niemelle salmen rannalle.

Oli kolea maaliskuun päivä. Aurinko alkoi jo laskea. Suojaisissa pensaikoissa oli vielä pieniä lumipälviäkin. Metsässä oli maa niin pehmeätä hiekkaa, että Carleyn jalka upposi siihen. Pensastammien oksissa lepatti vielä lakastuneita ruskeita lehtiä. Carley pääsi vihdoin rantaäyräälle. Harmaa laaja meri levisi hänen edessään pitkine polveilevine rantoineen, missä oli paljon hylkytavaraa ja ajopuita. Mainingit vyöryivät pitkinä ja matalina ja saapuivat hiljaa kohisten rantaan, josta ne peräytyessään veivät piikiviä mukanaan. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan venettä eikä elävää olentoa.

Carley tunsi tämän näköalan lieventävän rinnan ahdistavaa tunnetta. Täällä oli sellaista autiutta ja yksinäisyyttä, mikä erosi suuresti Oak Creek-kanjonin tunnelmasta, vaikka sillä olikin samanlainen kummallisen viihdyttävä vaikutus. Tyrskyjen kohina ja ikivihreissä puissa humiseva tuuli olivat hänelle tuttuja ääniä. Kuinka paljon enemmän maailmassa sentään on asumatonta maata kuin kaupunkeja! Kuinka tuo meri näyttikään laajalta! Ja kaiken yllä kaareutui rajoittamaton ääretön taivas ja sen takana taasen avaruuden loputtomat valtakunnat. Hän tunsi huojennusta katsellessaan luonnon iäistä läheisyyttä. Elämän merkitys voidaan ehkä saada selville luonnon yhteydessä. Millaiset ovat voimamme? Mitä on Jumala tahtonut ihmisiä tekemään käsillään, ruumiillaan, lahjoillaan ja sielullaan? Carley katsoi taakseen alastoman maan yli ja sitten laajalle merelle. Kuinka kaikki onkaan salaperäistä! Mutta luonto ei ole petollinen eikä pikkumainen, vaikka se olisikin kuinka julma tahansa.

Kaikki tällaiset mietelmät kiihdyttivät Carleytä. Horjuen päätelmissään sinne tänne levotonna ja unettomana, intoisan mielialan ja välinpitämättömyyden puuskien vaihdellessa, hän tunsi vähitellen joutuvansa umpikujaan.

Tuon kevätpäivän, jolloin hän vuosi takaperin oli matkustanut New Yorkista Arizonaan, hän halusi viettää yksinään, mutta hänen ajatuksensa ahdistivat häntä. Hän teki yhteenvedon kuluneesta vuodesta. Voisiko hän elää toista samanlaista? Jotakin murtuisi silloin hänessä.

Hän meni ulos. Ilma oli lämmin ja sen tuoksussa oli tuota suloista, hienoa raikkautta, joka vaikuttaa ihmiseen niin elähdyttävästi. Puistojen vihertävät aukenevat nuput, lintujen livertely, lasten ilo, veden kimaltelu ja auringonlämpö – kaikki tuntui moittivan häntä. Carley pakeni puistosta Beatrice Lovellin kotiin ja tapasi siellä onnettomuudekseen nuo toiset tuttavansa, joita hän ei voinut enää lainkaan sietää.

He juorusivat, väittelivät ja arvostelivat juodessaan teetään. Kun Carley tuli heidän luokseen Beatricen kanssa, vaikenivat he äkkiä alkaen sitten mumista.

"Hei, Carley, sano se nyt meille suoraan!" huudahti Geralda Conners, viehättävä ja kaunis kolmikymmenvuotias nainen, joka oli pukeutunut hienosti viime kuosin mukaan, mutta jonka kauniinvärinen iho ei ollut terveyden luonnollinen ilmaus.

"Mitä minun pitäisi sanoa, Geralda?" kysyi Carley. "En varmastikaan tahdo puhua teidän selkänne takana mitään sellaista, mitä en voisi toistaa täällä."

"Eleanor on kertonut meille, kuinka sinä yksinkertaisesti olit pannut meidät pataluhaksi."

"Niin, väittelimme hieman. Mutta en ole lainkaan varma siitä, sanoinko hänelle kaikkea haluamaani."

"Sano tuo loppu täällä", kehoitti muuan veltto pehmeä ääni. "Kohentele nyt, Herran nimessä, meitä hieman! Jos vain tuntisin saavani sysäyksen joltakulta, siunaisin häntä."

"Carley, sinun pitäisi ruveta näyttelijättäreksi", neuvoi toinen. "Mitä ulkomuotoon tulee, ei Elsie Ferguson vedä sinulle lainkaan vertoja, ja viime aikoina olet ollut tarpeeksi traagillinenkin."

"Minä puolestani toivoisin sinun matkustavan jonnekin hyvin kauaksi", huomautti kolmas. "Mieheni on vallan hullaantunut sinuun."

"Tiedättekö, tytöt, teidän päässänne ei ole ainoatakaan järkevää ajatusta?" vastasi Carley.

"Järkevääkö? Ei toivoaksemme. Kuka nyt tahtoisikaan olla järkevä?"

Geralda laski kuppinsa vadille. "Kuulkaahan nyt!" huudahti hän. "En aikonut ollenkaan ärsyttää Carleytä. Olen hyvä ja tunteellinen. Hän kulkee ympäriinsä uhmaten kaikkia ja sanoo New Yorkin voittavan jo Sodomankin. Haluan kuulla sen häneltä itseltään nyt."

"Luulen puhuneeni hieman liikaa", vastasi Carley. "Talvi on ollut minulle aika vaikea. Ehkäpä olen koetellut liikaa ystävieni kärsivällisyyttä."

"Kuulehan nyt, Carley", sanoi Geralda harkitusti, "sinulla ei ole oikeutta myrkyttää meidän elämäämme, joka meistä kaikista tuntuu melko suloiselta. Sinä olet tyytymätön nainen ja ellet mene ajoissa naimisiin, tulee sinusta lopulta maailmanparantaja ja kiihkoilija."

"Muutun mieluummin sellaiseksi kuin mätänen kuoressani", vastasi Carley.

"Nyt ärsytät meitä tahallasi, Carley", tiuskaisi Geralda vihaisesti. "En ihmettele lainkaan, että Morrison solvaa sinua kaikkien kuullen. Hän sanoo Glenn Kilbournen hylänneen sinut jonkun Lännen tytön vuoksi. Jos se on totta, olet melko pikkumainen purkaessasi sisuasi meille."

Carley tunsi sydämessään jonkin vastustamattoman voiman vaikutusta. Mutta Geralda Conners ei ollut hänelle muuta kuin pilkka, johon hän voi suunnata salamansa.

"En ole teille lainkaan vihoissani", sanoi hän arvokkaasti ja kiihkeästi. "Säälin vain teitä. Olin yhtä sokea kuin tekin. Jos sydämeni murtuminen poisti verhon silmistäni, oli se hyväksi minulle, koska nyt näen jotakin hirvittävän väärää itsessäni, teissä kaikissa ja nykyaikaisessa elämässä."

"Säästä säälisi vain itsellesi, koska olet sen tarpeessa", vastasi Geralda kiihkeästi. "Minussa, ystävissäni ja hyvän vanhan New Yorkin elämässä ei ole mitään väärää."

"Eikö mitään väärää?" huudahti Carley. "Kuunnelkaahan nyt hieman minunkin sanojani. Eikö teidän nykyisessä elämässänne olisi mitään väärää, eikö teissä naisissa olisi mitään korjattavaa? Olette sokeita kuin lepakot ja yhtä välinpitämättömiä elävästä totuudesta kuin jos olisitte jo haudassa. Tiedättekö että tuhansilla raajarikkoisilla sotilailla ei ole kotia, ei rahaa, ei ystäviä, ei työtä eikä useissa tapauksissa edes ruokaa eikä vuodettakaan? He ovat kaikki jaloja nuoriamiehiä, jotka lähtivät rintamalle parhaassa kunnossaan taistelemaan teidän puolestanne, mutta palasivat takaisin haavoittuneina, sielultaan ja ruumiiltaan sairaina. Järkevät naiset voisivat äänioikeudellaan vapauttaa politiikan puolueellisuudesta, ahneudesta ja petollisuudesta. Naiset ivailevat kieltolakia; suurin tätä maata kohdannut hyvätyö tehdään naurettavaksi, kuluneeksi ja halveksittavaksi! Yksin tässä kaupungissa on puolimiljoonaa henkisesti vajavaista lasta! Meillä ei ole tarpeeksi kouluja ja opettajia kasvattamaan poikia ja tyttäriämme, koska opettajilla on hävyttömän huonot palkat! Tämän suuren maan äidit sallivat lastensa mennä eläviinkuviin ja ilta illan jälkeen tämän äärettömän suuren maan tuhansissa eri kaupungeissa katsella kuvia, jotka nuorison kurinpitolautakuntain, kasvattajien ja kasvatuslaitosten johtajien lausuntojen mukaan kasvattavat pojistamme rosvoja, roistoja ja murhaajia, ja tytöistämme vampyyreja! Nuoret kehittymättömät tytöt matkivat teitä käärimällä sukkansa kokoon polviensa alapuolelle, käyttämällä huulipuikkoa, maalaamalla poskiaan, tummentamalla silmiään, nyhtämällä pois kulmakarvansa ja olemalla täysin tietämättömiä siitä, mitä häpeä on? Raha on jumalana, kaikkialla tavoitellaan vain ylellisyyttä, huvituksia, kiihoituksia ja vauhtia? Miehenne kuluttavat mieluummin aikaansa muiden naisten kuin teidän seurassanne? Entä jazzi, kun tanssisalin valot himmennetään ja tanssijat loikkivat, kiemurtelevat ja hyppelevät kuin hullut? Maamme suurin yliopisto ei voi ilmoittaa yhtä lasta syntyvän jokaista tutkinnon suorittanutta kohti kymmenessä vuodessa! Mitä sanotte raivoavasta itsemurhakuumeesta ja noista tänne muuttavista ulkomaalaisjoukoista? Eikö ole mitään väärää teissä naisissa, jotka ette voi tahi ette halua synnyttää lapsia? Useimmat teistä eivät sitäpaitsi osaisi hoitaa lasta, vaikka sattuisivat saamaankin sellaisen!... Voi, hyvä Jumala, Amerikassa ei ole muuta väärää kuin se, että se horjuu suunnattoman raskaan painon alla, jota vain kunnolliset äidit ja pojat voivat keventää!... Te nukkenaiset, loiset, miesten leikkikalut, silkkiinpukeutuneet maalatut geishat, te laiskat, kehräävät kissat, te kaikkien aikojen kaikkien naisten irvikuvat, koettakaa ponnistaa aivojanne sen verran, että näkisitte teitä uhkaavan tuomion ja tekisitte parannuksen, ennenkuin se on liian myöhäistä!"

XI

Carley hyökkäsi tätinsä huoneeseen.

"Katso minua, täti!" hän huusi ylen riemuissaan. "Aion matkustaa takaisin Länteen Glennin luokse mennäkseni naimisiin hänen kanssaan ja elääkseni hänen elämäänsä."

Hänen tätinsä terävät vanhat silmät heltyivät ja himmenivät. "Rakas Carley, olen tiennyt sen jo kauan aikaa. Olet siis vihdoinkin löytänyt itsesi?"

Sitten Carley selosti hänelle huohottaen vasta tehdyt suunnitelmansa, joiden jokainen yksityiskohta näytti vain kiihoittavan häntä eteenpäin.

"Sinä aiot siis yllättää Glennin jälleen?" kysyi Mary-täti.

"Ah, minun on pakko! Haluan katsella hänen kasvojaan, kun kerron sen hänelle."

"No niin, toivon, ettei hän vain yllättäisi sinua", sanoi vanha neiti. "Milloin olet kuullut hänestä viimeksi?"

"Tammikuussa. Siitä tuntuu jo kuluneen vuosikymmeniä, mutta, Mary-täti, et suinkaan kuvittele Glennin –"

"En kuvittele mitään", keskeytti hänen tätinsä. "Kaikki luonnistuu varmasti hyvin ja minäkin saan nauttia jonkinlaista rauhaa vanhoilla päivilläni. Mutta, Carley, mihin minä silloin joudun?"

"Ah, sitä en tullut lainkaan ajatelleeksi!" vastasi Carley hämmästyneenä. "Sinulle tulee kyllä yksinäistä. Täti, tulen syksyllä takaisin tänne muutamiksi viikoiksi. Glenn laskee minut varmasti."

"Laskee sinut! Jumala paratkoon, oletko jo päässyt niin pitkälle? Sinä käskevä Carley Burch! Jumalalle kiitos siitä, että olet nyt tyytyväinen siihen, mitä sinun annetaan tehdä."

"Voisin vaikka ryömiä hänen edessään", kuiskasi Carley.

"No niin, lapsi, koska sinä et voi olla käytännöllinen, täytyy kai minun yrittää", vastasi Mary-täti vakavasti. "Onneksi olen nopea päätöksissäni. Kuuntelehan nyt. Minä tulen Länteen kanssasi. Tahdon katsella suurta kanjonia. Sitten matkustan Californiaan, missä minulla on vanhoja ystäviä, joita en ole nähnyt vuosikausiin. Kun saat uuden kotisi kuntoon, tulen viettämään muutamia viikkoja luonasi. Se on siis päätetty. Luulen vaihtelun olevan minulle hyödyksi."

"Hyvä täti, teet minut hyvin onnelliseksi. En olisi voinut toivoa enempää", vastasi Carley.

Päivät kuluivat niin nopeasti kuin vain ahkera työ voi panna ne vierimään. Mutta kun he joutuivat junaan, tuntuivat ne loppumattoman pitkiltä.

Carley lähetti tätinsä kanjoniin ja jäi itse Flagstaffiin panemaan säilyyn lukemattomia arkkuja ja kääröjä. Ensimmäiset hänen kuulemansa uutiset Glennistä ja Hutterista kertoivat heidän matkustaneen Tonto Basiniin ostamaan sikoja ja viipyvän sillä matkallaan ainakin kuukauden. Tämä synnytti erään uuden tuuman Carleyn mielessä. Hän tahtoi nyt yllättää Glennin oikein perinpohjin ja neuvotteli senvuoksi muutamien flagstaffilaisten liikemiesten kanssa ja palkkasi heidät lähettämään miehiä töihin Deep Lake-alueelle, panemaan siellä toimeen hänen toivomansa parannukset, kuljettamaan sinne hirsiä, sementtiä, tiiliä, koneita, elintarpeita ja kaikkia muita rakentamiseen tarvittavia välttämättömiä tarpeita. Hän käski heidän myös pystyttää hänelle teltan, missä hän voisi asua työaikana, ja pestata jonkun luotettavan meksikolaisen vaimoineen hänelle palvelijoiksi. Kun hän lähti matkalle kanjoniin, oli hän onnellisempi kuin milloinkaan ennen elämässään.

Aurinko teki jo laskuaan, kun Carley katseli ensi kerran suurta kanjonia. Hän oli unhottanut Glennin tästä paikasta lausumat ylistykset. Riemuisassa valmistus- ja matkakiihkossaan hän ei tullut ajatelleeksi koko kanjonia. Nähdessään sen nyt hän mykistyi.

Millainen kauhistuttava kuilu se olikaan, tämä loistava kanjoni auringonlaskun punaamine huippuineen ja salaperäisine purppuraisine syvyyksineen! Kaikki sen miljoonat punaiset, keltaiset ja harmaat pinnat kimaltelivat ihmeellisesti auringonvalossa. Carleyn mieleen ei ollut painunut ainoatakaan sellaista kuvaa, johon hän olisi voinut verrata tätä suurenmoista ja salaperäistä näytelmää. Värien ja varjojen muuttuminen näytti käyvän niin nopeasti kuin jumalat olisivat siirrelleet suunnattoman suuren näyttämön kulisseja. Pohjoisen seinämän rosoinen reuna hehkui kuin sula kulta, muuttui vähitellen ruusunpunaiseksi, menetti sitten kokonaan kiiltonsa ja kävi vihdoin kylmän harmaaksi. Aurinko oli mennyt mailleen.

Silloin alkoi tuuli puhaltaa kovasti reunametsän välitse. Ilmassa oli seetrien ja salvian suloista hajua ja tuota kuvaamatonta tuoksua, joka on luonteenomaista Arizonan kanjoneille. Kuinka elävästi se palauttikaan Carleyn mieleen Oak Creekin! Lännessä, kuilun purppuraisten syvänteiden takana, osoitti himmeä kullanvärinen loimu paikkaa, mihin aurinko oli kadonnut.

Aamulla oli huippujen, kupoolien ja jyrkänteitten juurilla suuria ja säännöttömiä mustia varjoja, mutta keskipäivällä koko tuo äärettömän suuri kuilu kylpi auringonvalossa. Illalla Carley katseli jälleen kanjonia auringon laskiessa. Ellei hän olisi tuntenut sen kauhistuttavaa syvyyttä, ei hän olisi tiennyt siellä rotkoa olevankaan. Tuuli puhalsi alhaalla äänettömästi ja kuilussa tuntui vallitsevan haudanhiljaisuus. Se oli yhtä juhlallinen kuin tähtitaivas, yhtä kaukainen ja yhtä suurenmoinen.

Toisena aamuna auringon noustessa jyrkänteen paljas ja leveä kallioreuna muuttui vaaleankeltaiseksi. Huippujen ylimmät osat kimaltelivat opaalinvärisinä. Koko kuilu oli pehmoinen, harmaa ja läpikuultava. Kaukaa varjosta siinti keltainen, himmeästi kimalteleva joki. Jännittämällä korviaan Carley kuuli hiljaista kumeaa kohinaa, joka oli kuin kaukaisen myrskyn pauhua. Hän seisoi pelosta väristen erään suunnattoman suuren kallion reunalla, jonka alapuolella ammotti musta ja kauhistava syvyys. Hän näki kaukana alhaalla kullanvärisiä pilkkuja, jotka ilmaisivat auringon paistavan sinne.

Hän puheli hyvin vähän oleskellessaan tämän kanjonin läheisyydessä, koska se vaiensi hänet. Hän oli tullut katselemaan sitä elämänsä kriitillisimmällä hetkellä ja oikealla mielellä. Elämän toisarvoiset seikat supistuivat täällä oikeaan merkitykseensä. Hän kysyi tädiltään kerran: "Miksi ei Glenn tuonut minua tänne?" ikäänkuin tämä kanjoni olisi ilmaissut hänelle kaikkien asioiden oikean merkityksen.

Mutta lopulta Carley huomasi, että hänen muuttuneen elämänkatsomuksensa aiheuttama repivä jännitys oli huomaamatta haihtunut. Se oli lauennut hänen pitkään tarkastellessaan tätä luonnon mahtavaa saavutusta, tätä kultajuovaisten mustareunaisten jyrkänteitten muodostamaa kanjonia ja noita punaisia vuoria, joiden rinteet viettivät alaspäin kadotakseen purppuraisiin varjoihin. Se oli luonnon voimien todistus siitä, kuinka ne voivat tyynnyttää, selventää ja tukea kärsinyttä, väsynyttä sielua. Luonnon suurenmoiset, mietiskelyihin taivuttavat vaikutelmat ovat voimakkaampia kuin pyhimysten ihmeteot, voimakkaampia kuin lahjakkaiden herättäjien kaunopuheiset saarnat ja voimakkaampia kuin kaikki kirjoitetut sanat.

Carley palasi toukokuussa Flagstaffiin ryhtyäkseen vakavasti ja innostuneena perustamaan kotiaan alkeellisiin oloihin.

Hänen matkatavaroittensa ja ostoksiensa kuljettamiseen Deep Lakeen tarvittiin kahdet vankkurit. Tie oli melko hyvää noin kahdeksantoista mailin pituudelta, kunnes se haarautui hänen maalleen, jolloin se muuttui kallioiseksi ja hiekkaiseksi. Mutta he pääsivät onnellisesti perille ja Carley huomasi joutuneensa kaikkine kapineineen tuuliselle ja aurinkoiselle tasangolle. Hetki oli kummallisen värisyttävä ja sanomattoman hurmaava. Hän oli vapaa. Hän oli kirvoittanut kahleet käsistään. Hänen edessään levisi tuo autio, jylhä erämaa, joka tultaisiin asuttamaan hänen johdollaan ja hänen toimestaan. Syvällä hänen sisimmässään väikkyi Glennin muisto sykähdyttävänä ja hellyttävänä, mutta hän halusi työskennellä ja toimia rauhassa muutamia viikkoja täällä yksinäisyydessä, ennenkuin hän liittäisi elämänsä Glennin elämään. Hänen piti saada ensin tottua siihen muutokseen, joka oli tapahtunut hänessä.

Hänen hämmästyksekseen ja ihastuksekseen rakennuspuuhat olivat edistyneet jo pitkälle. Muutaman punaisen kallion suojaiselle juurelle oli seetrien väliin pystytetty ne teltat, joissa hän toivoi voivansa asua rakennuksen valmistumiseen saakka. Niitä oli neljä, ja kussakin niistä oli maasta koholle laitettu lautalattia. Hänen teltassaan oli leveän hamppukangaskatoksen suojaama kuistikin. Laatikkomainen vuode oli parin jalan korkeudella lattiasta ja siihen oli ladottu paksulti tuoksuvia seetrinoksia, joiden päälle makuuhuovat levitettiin. Teltan toisessa päässä oli pukupöytä suurine kuvastimineen ja lipasto. Siellä oli vielä pöytä lamppuineen, keinutuoli, kirjahylly, nauloja, joista riippui kaikenlaisia esineitä, pesupöytä tarpeellisine välineineen, pieni kamiina ja sievä pinollinen seetrihalkoja ja -lastuja. Lattialle levitetyt navajolaiset matot lisäsivät teltan viihtyisyyttä ja mukavuutta.

Tähän lämpimään, tuoksuvaan telttaan ei tuuli päässyt tunkeutumaan, ja hillittyä valoa virtasi sinne vaatteen läpi. Hän melkein moitti itseään näiden mukavuuksien vuoksi, koska hän oli tullut tänne Länteen tutustumaan alkuperäisen elämän ankaruuteen.

Vähemmässä kuin tunnissa oli hänen matka-arkkunsa sijoitettu toiseen suureen telttaan ja vaatteita ja muita välttämättömiä tarpeita kaivettu niistä esille heti käytettäviksi. Carley puki ylleen saman mukavan ja hieman nukkavierun puvun, jota hän oli pitänyt Oak Creekissä viime vuonna, ja se näyttikin olevan ainoa, mitä enää puuttui hänen voidakseen täydellisesti todeta nykyisyyden ihanan totuuden.

"Olen täällä jälleen", puheli hän kuvastimesta näkyville kalpeille, mutta kuitenkin onnellisille kasvoilleen. "Mahdoton on sittenkin tapahtunut. Olen hyväksynyt Glennin elämän ja noudattanut Lännen kummallista kutsua."

Hän halusi heittäytyä tuoksuvan vuoteensa villaisille makuuhuoville, ajatella vain tätä huumaavaa nykyistä onneaan ja haaveilla tulevaisuudesta. Mutta hän ei voinut maata eikä istua hiljaa paikoillaan, ei estää ajatuksiaan punnitsemasta tämän paikan käytännöllisiä ja lupaavia puolia eikä pitää käsiään toimettomina.

Ja hetkisen kuluttua hän sai huomata, ettei hän olisi voinut laiskoitella, vaikka hän olisi halunnutkin, sillä meksikolainen nainen tuli hänen luokseen hymyillen ja lausuen jotakin, mikä nähtävästi tarkoitti päivällistä. Carley ei ymmärtänyt meksikon kieltä juuri nimeksikään ja siinä avautui hänelle uusi työkenttä. Tämä tummahko nainen ja hänen mustasilmäinen miehensä miellyttivät Carleytä.

Seuraava haastattelija oli työnjohtaja Hoyle. "Neiti Burch", sanoi hän, "ennen vanhaan rakensimme hirsimajan muutamissa päivissä. Emme tarvinneet siihen aikaan muuta kuin kirveitä, hevosia, voimakkaita käsivarsia ja nauloja, mutta tämä teidän suunnittelemanne rakennus on toisenlaatuinen. Minusta tuntuu oikein hyvältä, että olette tullut tänne ottamaan vastuun niskoillenne."

Carley oli valinnut talonpaikaksi tuon saman kukkulan laen, minne Glenn oli kerran opastanut hänet, näyttääkseen hänelle vuoristoon ja erämaahan avautuvaa suurenmoista näköalaa. Carley kiipesi sinne nyt sykkivin sydämin ja sekavin tuntein. Hänestä tuntui kuin hän sinä päivänä olisi jo tuhat kertaa silmäillyt noita yleviä valkoisen lumen peittämiä huippuja. Ne olivat lähempänä nyt näyttäen kohoavan korkeuteen aivan hänen edessään. Tietoisuus siitä, että ne tulisivat aina olemaan siellä, vaikutti rauhoittavasti ja suojelevasti. Mutta hän ei ollut vielä silmäillyt erämaata, joka oli ahdistanut hänen mieltään vuosikauden. Kun hän pääsi kukkulalle ja katsoi aukean lakeuden yli, joutui hän voimakkaan lumouksen valtaan. Kuinka vihreä tuo etualan seetrimetsikkö olikaan, kuinka harmaa ja karu tuo viettävä rinne ja kuinka ihmeelliset nuo värikkäät pengermät! Näky, joka oli muistikuvana hänen mielessään, haihtui olemattomiin. Todellisuus oli valtaava, enemmän kuin kaunis, kauhistuttava jylhyydessään ja salaperäisesti houkutteleva ja kohottava.

Mutta työnjohtaja kiinnitti hänen huomionsa käynnissä oleviin töihin.

Carley oli suunnitellut rakennuksen L:n muotoiseksi ja yksikerroksiseksi. Muutamat hänen suunnitelmansa yksityiskohdat osoittautuivat epäkäytännöllisiksi ja hän luopui niistä. Kehä oli jo valmis, ja puoli tusinaa kirvesmiestä käytteli ahkerasti sahaa ja vasaraa.

"Olisimme päässeet parempiin tuloksiin, jos tämä rakennus olisi sijainnut tavallisessa paikassa", selitti Hoyle. "Mutta täällä tuulee aina niin kovasti, että meidän oli pakko tehdä kehästä tavallista tukevampi ja lujempi. Se on nyt lujitettu väkinauloilla ikkunanlautoja myöten."

Arkihuone ja makuuhuone oli sijoitettu niin, että toisen huoneen ikkunoista voitiin katsella värikästä erämaata ja toisen San Francisco-huippuja. Molempiin huoneihin muurattaisiin avonaiset takat. Carley oli suunnitellut kaiken vain käytännöllisyyttä ja lujuutta silmällä pitäen.

Hoyle esitti hänelle muutos- ja sovitteluehdotuksensa, ja saatuaan Carleyn suostumuksen niihin hän lähti näyttämään Carleylle loppuun suoritettuja töitä. Muutamalle kauempana sijaitsevalle korkealle kummulle oli rakennettu säiliö erään talvellakin sulana pysyvän lähteen luo, johon virtasi lumivettä vuorilta. Vesi siirrettiin täältä painovoiman avulla putkia myöten rakennukseen. Tämä kaivo näytti tuottavan Hoylelle suurta tyydytystä, koska sen vesi hänen sanojensa mukaan ei voisi milloinkaan jäätyä talvisin ja toiselta puolen taas olisi kylmää ja raikasta kuumimpana ja kuivimpanakin kesänä. Tämä vakuutus ratkaisi erämaahan asettuvan uudisasukkaan vaikeimman ja vakavimman pulman.

Sitten Hoyle opasti Carleyn kummulta tuohon seetrejä kasvavaan laajaan järven rannalla sijaitsevaan laaksoon. Hän selitti innostuneesti sen tarjoamia mahdollisuuksia. Sinne oli rakennettu pari pientä ja yksi suurempi aitaus, ja viimeksimainitun yhteyteen matala tasakattoinen vaja. Järven rantaa oli jo raivattu niistä paikoista, missä aiottiin kasvattaa heinää karjaa varten. Carley katseli palavista pensaista kohoavaa sinertävää savua, jonka suloinen tuoksu hiveli häntä. Meksikolaiset hakkasivat kaadettujen seetrien runkoja haloiksi talven varalta.

Päivä kului loppuun melkein hänen huomaamattaan. Illan suussa lähtivät kirvesmiehet ja käsityöläiset parilla vanhalla fordilla kaupunkiin. Meksikolaiset olivat pystyttäneet leirinsä seetrien väliin ja Hoylet lähteen viereen tuon saman kummun juurelle, missä Carley oli viettänyt yönsä Glennin ja Hutterin kanssa. Carley katseli iltaruskoa ja huokasi syvään kuin sanomattomasta huojennuksesta. Illallisen hän söi paremmalla ruokahalulla kuin pitkiin aikoihin.

Kylmä, kirkas ja hiljainen erämaan yö! Kuinka kirkkaasti tähdet heloittivatkaan! Miten juhlallisina nuo korkeat keihäsmäiset huiput kohottivat jylhät vaaleanharmaat ääriviivansa tähtiä tuikkivalle tummalle taivaalle! Carley käveli vähän aikaa telttansa edustalla, vaikka hän olikin väsynyt. Hän tahtoi tyyntyä ennen levolle menoa, mutta tunsikin päinvastoin joutuvansa kummallisen riemuisan mielenliikutuksen valtaan.

Tuolla lännessä, parin-, kolmenkymmenen mailin päässä, sijaitsi tuo tasaiseen erämaahan uurtautunut syvä uoma – Oak Creek-kanjoni. Jos Glenn olisi ollut hänen luonaan tänä iltana, olisi kaikki ollut täydellistä. Mutta Carley oli oikeastaan kiitollinen hänen poissaolostaan. Millainen yllätys hänellä olikaan varattuna Glennille! Carley oli näkevinään hänen kasvojensa hämmästyneen ilmeen, heidän kohdatessaan toisensa. Kunpa Glenn ei saisi tietää hänen tulostaan tänne Arizonaan, ennenkuin hän henkilökohtaisesti ilmoittaisi sen hänelle! Hän toivoi sitä enemmän kuin mitään muuta. Toisin saattoi kyllä helposti käydä, mutta olihan kaikki sujunut hyvin tähän asti. Hän katseli itään, missä jälkihehkun vaalea kajastus näkyi taivaalla. Hänen lapsuutensakoti tuntui nyt olevan kaukana, kaukana nuo ystävät, joista hän oli ivaillen luopunut, ja kaukana tuo miljoonien nurkuvien ja taistelevien ihmisten asuma kaupunki. Kunpa jokin ihme valaisisi hänen ystäviensä mielen samalla tavalla kuin hän tunsi oman järkensä kirkastuvan täällä yksinäisyydessä! Hän käsitti kyllä, ettei Lännen kutsu voi ratkaista kaikkia pulmia. Mikä tahansa autio ja aukea seutu, joka olisi voinut pelastaa Glenn Kilbournen, olisi kelvannut hänelle.

Carley suuntasi kompastellen kulkunsa valoisaa telttaansa kohti. Hänen silmänsä eivät olleet tottuneet näin mustiin varjoihin. Hän tunsi myös arkaa naisellista pelkoa vesikauhuisia haisunäätiä ja muita yhä inhoittavia eläimiä ja matelijoita kohtaan, jotka olivat pimeyden kuviteltuja kauhuja. Hän pääsi kuitenkin onnellisesti teltalleen ja meni sisään. Meksikolainen Gino, kuten hän nimitti itseään, oli sytyttänyt lampun ja tulen kaminaan. Carley oli viluissaan, mutta teltta oli niin lämmin ja kodikas, että hän tuskin voi uskoa sitä. Hän pani suojusoven kiinni levittäen liepeet sen peitoksi, mutta jättäen kuitenkin yläosan peittämättä. Sitten hän ryhtyi nauttimaan raukaisevasta ja viihdyttävästä lämmöstä.

Hänen täytyi ajatella vielä suunnitelmiaan, muistella lukemattomia asioita, ostaa auto, hevosia, satuloita ja muita välineitä. Carley tiesi voivansa istuutua pöytänsä ääreen kirjoittamaan ja laskemaan, mutta ei halunnut tehdä sitä tällä haavaa.

Hän istui kauan aikaa pienen kamiinan vieressä paahtaen polviaan ja käsiään ja heittäen silloin tällöin muutamia lastuja hehkuville hiilille. Vihdoin hän riisuutui, puhalsi lampun sammuksiin ja meni vuoteeseensa.

Synkkä pimeys ja niin painostava hiljaisuus kuin hän olisi joutunut kuolleeseen maailmaan tuntui kietovan hänet syleilyynsä. Vaikka hän olikin uninen, ei hän malttanut sulkea silmiään eikä olla kuuntelematta. Pimeys ja hiljaisuus vaikuttavat oleellisesti ihmiseen. Hän tunsi sen. Niistä huokui jotakin taikamaisen rauhoittavaa, mikä vaimensi hänen sisimmässään riehuvan tunteitten myrskyn, lohdutti ja huojensi synnyttäen sellaisia ajatuksia, jollaisia hän ei milloinkaan ennen elämässään ollut ajatellut. Yksinäisyys on tarpeellinen, että ihminen oppisi tuntemaan oman sielunsa. Carleyn entinen elämä tuntui jo siirtyneen kauas menneisyyteen.

Vähitellen alkoi syvästä hiljaisuudesta kuulua sellaisia heikkoja ääniä, joita hän ei ollut ennen erottanut – tuulen vienoa huminaa seetrien oksissa, arosuden kaukaista ulvontaa, yhtä yksinäistä kuin yö ja sanomattoman kaihoisaa.

Päivät kuluivat. Carley työskenteli aamuisin suunnitelmiensa toteuttamiseksi Iltapäivisin hän ratsasteli, käveli ja kiipeili. Hän tahtoi ensinnäkin päästä hyvään ruumiilliseen kuntoon ja toiseksi tutkia läpikotaisin omistamansa kuudensadanneljänkymmenen akren suuruisen maa-alueen.

Sitten tapahtui, mitä hän oli odottanutkin. Vuosi takaperin hän oli saanut kärsiä sietämättömiä pakottavien lihasten, satulan ja kenkien hankaamien rakkojen ja luukolotuksen aiheuttamia tuskia; nyt hän joutui jälleen niiden uhriksi. Hän uhmasi erämaata auringonpaisteella ja sateellakin. Hän koetti suhtautua yhtä tyynesti auringonpaahteeseen kuin räntäsateeseenkin. Eipä tuo kauhistuttava, sokaiseva hiekkamyrskykään voinut lannistaa häntä. Mutta tämän ruumiillisen kidutuksen väsyttävillä tunneilla oli ainakin muuan lohduttava puoli, kun niitä verrattiin viimevuotisiin kokemuksiin, nimittäin se, ettei täällä ollut ketään uteliasta katselemassa hänen heikkouttaan, epäonnistumisiaan ja kompastuksiaan. Hän sai taistella taistelunsa loppuun yksinään.

Tätä vapaaehtoista ankaraa harjoittelua kesti kolme viikkoa, ennenkuin Carley pääsi vapaaksi väsymyksestään ja tuskistaan tutustuakseen toisenlaisiin vaikutelmiin. Hänen yleinen terveydentilansa ei varmastikaan ollut näin hyvä hänen ensi kertaa oleskellessaan Arizonassa. Hän vilustui ja sai kärsiä muitakin sellaisia sairaudenpuuskia, jotka johtuvat ilmanalan ja elintapojen muutoksesta, mutta hän jatkoi itsepäisesti työtään. Hän ratsasti silloin, kun hän olisi voinut mukavasti lepäillä vuoteessaan, käveli silloin, kun hän olisi voinut ratsastaa, ja kiipesi silloin, kun hän olisi voinut pysytellä tasaisella maalla. Ja vihdoin, niin hitaasti ja vähitellen, ettei sitä voitu huomata muusta kuin tuloksesta, hän alkoi karaistua.

Sillä välin asunnon rakentaminen jatkui nopeasti ja keskeytymättä. Kun matala ja viettävä leveäräystäinen katto oli valmis, ei Carley pelännyt enää sademyrskyjä. Ne saisivat tulla. Kun vesijohdot valmistuivat ja Carley näki Hoylen vakuutuksen runsaasta ja ehtymättömästä vedensaannista toteutuneen, menetti hän viimeisenkin kiinnostuksensa työn käytännölliseen puoleen. Oma asunto ja hänen saavuttamansa kestävyys näyttivät jo tuovan lähemmäksi tuon ihmeellisen palkinnon, toistaiseksi nimettömän ja selittämättömän, jota hän ei ennen ollut voinut saavuttaa, mutta joka nyt huokui häntä vastaan tuoksuvassa erämaan tuulessa ja mietiskelyihin taivuttavassa hiljaisuudessa.

Eräänä päivänä, joka oli sen kevään ensimmäinen todellakin lämmin päivä, Carley ratsasti muutamalla navajolaisella mustangilla, jonka hän vasta äskettäin oli ostanut eräältä kulkukauppiaalta, omistamansa alueen äärimmäiseen epätasaiseen ja metsäisiä harjanteita täynnä olevaan kolkkaan, jota hän ei vielä ollut tutkinut. Hän löysi sieltä punaseinäisen kanjonin mäntyineen, kimaltelevine puroineen, ruohoisine kujanteineen ja kalliorykelmineen. Se oli totisesti pienoiskanjoni, vain neljännesmailin pituinen, siellä kasvavien pitkien mäntyjen syvyinen ja niin kapea, että se tuskin näytti kujannetta leveämmältä. Mutta sillä oli kaikki Oak Creekin piirteet, minkävuoksi se lisäsi hänen tuntemaansa riemuisaa iloa sen omistamisesta. Hän tutki sen tarkasti. Pajukoissa ja metsiköissä oli kaniineja ja lintuja. Hän näki antilooppejakin, jotka juoksivat pakoon aukeamalta. Rotkon laatikkomaisessa päässä hän huomasi joukon villejä kalkkunoita. Ne juoksivat kuin strutsit ja lensivät kuin suuret ruskeat kanat. Muutamasta luolasta hän löysi karhunpesän ja näki eräässä toisessa paikassa antiloopin vaalenneita luita.

Hän viivyskeli noissa varjoisissa syvyyksissä tuntien täällä todellakin olevansa piilossa muulta maailmalta. Nuo suuret ruskeat ja rosokaarnaiset männyt pitkine kyhmyisine oksineen ja viheriöine neulasverkkoineen kuuluivat hänelle samoin kuin tuo kapea puro, nuo sananjalkojen välistä hymyilevät sinikellot ja tuo yksinäinen kallioisella penkereellä kasvava mescalikin.

Aurinko ja maa, puut ja kalliot eivät olleet milloinkaan ennen tuntuneet niin hänen olemuksensa osalta. Hänestä tulisi varmasti aikaa myöten auringonpalvoja ja maankunnioittaja. Tämä rotko oli ollut avoinna taivaalle ja valolle miljoonia vuosia, ja epäilemättä siellä oli oleskellut lammaspaimenia, intiaaneja, luola-asukkaita ja muita raakalaisia. Hän oli valkoihoinen sivistynyt nainen, mutta hänessä oli kuitenkin jotakin yhteistä heidän kanssaan. Hän tunsi sen ja se teki vain hyvää hänen sielulleen ja ruumiilleen.

Eräänä toisena päivänä hän löysi alueensa korkeimman kummun tasaiselta laelta surkastuneita mäntyjä kasvavan metsikön. Sieltä Carley voi katsella kaikkiin ilmansuuntiin avartuvaa maisemaa – loivasti etelään päin viettävää rinnettä, kaukaisia tummametsäisiä harjanteita, kumpuista rotkojen uurtamaa läntistä seutua, jonka punaiset harmaalaitaiset halkeamat olivat täynnä vihreää kasvillisuutta, pohjoisesta siintävää suurenmoista lumen kruunaamaa vuoristokuningaskuntaa ja idästä näkyvää rajatonta lakeutta.

Hän palasi yhä uudestaan tälle samalle tähystyspaikalle ruveten pitämään sen eristetystä asemasta, ihmeellisistä näköaloista ja sen voimasta innoittaa häntä ajattelemaan. Tuo suuri elämääantava aurinko suuntasi säteensä häneen kuin kypsyttääkseen häntä, ja maa tuntui lämpimältä, äidilliseltä ja äärettömältä kaikkea syleilevine käsivarsineen. Hän ei enää noukkinut sinikelloja painaakseen ne kasvojaan vasten, hän ainoastaan kumartui niiden puoleen. Jokainen ruohonkorsi kimaltelevine pronssinvärisine siemenkoteloineen oli hänelle rakas. Hän alkoi jo ymmärtää erämaan tuoksuja. Hän tunsi ja tiesi tulevansa äärettömän onnelliseksi.

Kesäkuu! Lämmin ilma näytti väreilevän omituista, kellertävää valoa, joka oli ikäänkuin jonkin äärettömän suuren kultahehkuisen syttiön heijastusta. Taivas muuttui kirkkaansiniseksi. Tyynellä keskipäivällä, kun mehiläiset surisivat unisesti ja kärpäset pörräsivät, kohosi taivaan rannalta suuria pylväsmäisiä pilviä, jotka olivat kuin äärettömän suuria pullistuvin purjein kiitäviä laivoja. Kesä oli vihdoinkin tullut.

Carley oli päättänyt ratsastaa jo muutamien päivien kuluttua Oak Creek-kanjoniin. Seetrien oksat humisivat tuulessa hiljaa ja sointuvasti. Maailma näytti hurmaavan kauniilta. Hänelle alkoi selvitä, että kaiken hänen entisen elämänsä mukavuuksien uhraaminen, taistelun jännitys, ruumiillinen työ, tuskien kestäminen ja tutustuminen maahan, olivat jollakin tavoin nuorentaneet hänen vertaan, kiihoittaneet hänen valtimoittensa sykintää, lisänneet hänen arvostelukykyään, rikastuttaneet hänen sieluaan ja opastaneet hänet lumottuun valtakuntaan.

Eräänä iltapäivänä muuan synkkä, lyijynvärinen, hiilien peittämä kumpu houkutteli hänet tutkimusmatkalle sen paljaalle laelle. Hän ratsasti rinnettä ylös, kunnes hänen mustanginsa upposi polviin asti, voimatta päästä enää pitemmälle. Hän jatkoi nousua jalkaisin, mutta se vasta työlästä oli. Hän pääsi kuitenkin vihdoin laelle kuumissaan, hikisenä ja huohottaen.

Hiilikumpu olikin sammuneen tulivuoren aukko. Sen keskellä oli syvä, ihmeellisen sopusuhtainen suuri kuoppa. Siellä ei ollut ruohonkortta eikä muutakaan kasvullisuutta. Carley tunsi äkkiä halua laskeutua sen pohjalle. Hän koetteli jalallaan reunaman hiiliä. Ne olivat aivan samanlaisia kuin kummulle johtavalla rinteelläkin. Mutta täällä oli rinne jyrkempi. Kiihoittava, rohkea uhma tuntui sysäävän häntä pyöristyneen reunan yli, ja kun hän kerran pääsi vauhtiin, tuntui hänestä aivan siltä, kuin hänellä olisi ollut jalassaan seitsemän peninkulman saappaat. Hän ei pelännyt lainkaan, tunsi vain elähdyttävää liikutusta. Jos laskeutuminen olikin vaarallista, ei se merkinnyt mitään. Hän antoi mennä jättiläisaskelin, pannen liikkeelle hiilivyöryjä ja ratsastaen niillä, kunnes ne pysähtyivät, ponnahteli ja kaatui vihdoin, vyöryen pehmeän hiilikasan mukana kuopan pohjalle.

Siellä hän nyt makasi ja se tuntuikin melko mukavalta lepopaikalta. Kuoppa oli tuskin kuuden jalan levyinen pohjalta. Hän suuntasi katseensa ylös ja hämmästyi. Kuinka jyrkkä tuo pyöreä rinne olikaan! Hän katseli tummaa kuulakkaa taivasta joka täältä käsin näytti pyöreältä järveltä. Kuinka syvänsininen ja harvinaisen kaunisvärinen se olikaan! Carley kuvitteli voivansa nähdä sen läpi iankaikkisuuteen.

Hän sulki silmänsä ja lepäsi. Hetkisen kuluttua muuttui sydämensykintä ja hengitys tasaiseksi, vaivaamatta häntä enää. Hän lepäsi aivan hiljaa paikoillaan. Vaikka hänen silmänsä olivatkin kiinni, näki hän luomiensa läpi auringonvalon, joka kuulsi punaiselta. Se muuttui niin pistäväksi, että hänen oli pakko suojella silmiään käsivarrellaan.

Ja jälleen kummallinen riemuisa tunne valtasi hänen mielensä. Hän ei ollut milloinkaan elämässään ollut näin ehdottomasti yksin. Hän olisi yhtä hyvin voinut levätä haudassa. Kaikki maallinen oli hänestä kaukana, hän tunsi vain hurmaavaa hengen hekumaa. Ja hän antautui sen nautintoon.

Hän rakasti näitä kuivia tomuisia hiiliä, tätä kraatteria, joka oli piilossa kaikilta muilta, paitsi linnuilta, tätä erämaata, ja, ennen kaikkea muuta, aurinkoa. Hän oli maantuote ja auringon luoma olento. Hän oli ollut äärettömän pieni atoomi, joka oli herännyt elämään auringon taikavoimaisten säteiden vaikutuksesta. Hänen henkensä irtautuisi aikanaan ruumiista jatkaakseen matkaansa, hänen lihansa ja luittensa muuttuessa jälleen maaksi. Tämä hänen ruumiinsa, jossa oli jumalallinen kipinä, kuului maalle. Hän oli ollut hyvin tietämätön, ajattelematon, tunteeton ja sokea, mutta nyt hänen oli annettava jotakin. Hänet oli luotu naiseksi, hän oli luonnon oma, Hän ei ollut oikein rakastanut Glenn Kilbournea eikä elämääkään. Väärä kasvatus, väärät mielipiteet ja väärä ympäristö olivat kehittäneet hänet sellaiseksi naiseksi, joka oli kuvitellut että ruumista piti ruokkia nautintojen maidolla ja hunajalla.

Hän oli nöyrä nyt – vaikka hänen kuolemattomuuden voimansa olikin pelastanut ja kohottanut hänet. Hänen naisellinen voimansa oli ylevä, sillä se liitti elämän tulevaisuuteen. Kasvin siemenen ja maan voima, auringon kuumuus ja tuo käsittämätön luomiskyky – ne olivat kaikki hänen omiaan, koska hän oli nainen. Se oli tuo suuri salaisuus, joka hänelle nyt oli valjennut. Elämässä on väärää juuri se, että naiset eivät käsitä tarkoitustaan, voimaansa ja valtaansa.

Carley ojensi käsivartensa taivaan sineä kohti kuin syleilläkseen maailmankaikkeutta. Hän oli luonto itse. Hän suuteli tomuisia hiiliä ja painoi rintansa lämmintä rinnettä vasten. Hänen sydämensä paisui ihanasta sanomattomasta onnesta.

Kun aurinko sinä iltapäivänä alkoi painua mailleen vaaleankeltaisten pilvien taakse, palasi Carley Deep Lake'iin.

Muuan tuttu vetelehtivä olento herätti hänen huomiotaan. Mies lähestyi sitä paikkaa, missä Carley oli laskeutunut satulasta. Hän oli Oak Creekin Charley-niminen lammaspaimen.

"Hyvää päivää!" sanoi hän venytellen ja hymyillen kummallisesti. "Vai te tämän Deep Lake-alueen uusi omistaja olettekin."

"Niin. Kuinka voitte nyt, Charley?" vastasi Carley puristaen hänen kättään.

"Minäkö? Vallan mainiosti! Olen todellakin iloinen, että te olette ostanut tämän alueen. Luulenpa melkein tahtovani tulla teille työhön."

"Annan teille kyllä sitä. Mutta ettekö ole Hutterin palveluksessa?"

"En! En enää. Minä ja Stanton riitauduimme hänen kanssaan."

Kuinka hullunkurinen hän olikaan! Hänen laihat oliivinruskeut kasvonsa viattomine kirkkaine silmineen ja hänen hontelo sinisen suojuspuvun verhoama vartalonsa palauttivat Oak Creekin elävästi Carleyn mieleen.

"Ah, olen niin pahoillani!" vastasi hän hitaasti, hänen lämpimien ajatustensa jollakin tavoin jäähtyessä. "Stanton! Onko hänkin lähtenyt pois?"

"Kyllä."

"Mikä aiheutti riidan?"

"Flo kohteli Kilbournea liian ystävällisesti", vastasi Charley nauraen.

"Ah, nyt ymmärrän!" mumisi Carley. Hän hämmentyi, mutta hillitsi hetkisen kuluttua mielensä. Minkä kysymyksen hän esittäisikään niistä tuhansista, jotka tunkeilivat hänen päässään? "Ovatko Hutterit jo palanneet?"

"He ovat olleet jo kotona muutamia päiviä. Luulin Hoylen kertoneen sen teille, mutta ehkäpä hänkään ei ole tiennyt sitä, koskei kukaan ole käynyt kaupungissa."

"Kuinka he voivat?" änkytti Carley. Hänen ajatustensa ja sanojensa väliin oli kohonnut kummallinen muuri.

"Kaikki ovat tyytyväisiä, tietääkseni", vastasi Charley.

"Kuinka Flo voi?" kysyi Carley.

"Ah, Flo ikävöi niin hirveästi miestään!" sanoi Charley katsoen kirkkailla silmillään Carleytä.

"Miestäänkö?" huohotti Carley.

"Niin. Flo on tehnyt kaiken sen, mitä minä ennustin hänen tekevänkin."

"Kenen kanssa hän on mennyt naimisiin?" kuiskasi Carley ja hänestä tuntui kuin terävä veitsi olisi tunkeutunut hänen sydämeensä.

"Mitä te luulette?" kysyi Charley hymyillen.

Carley ei vastannut.

"Hän nai tuon vanhan ystävänne, josta te ette huolinut", vastasi Charley suoristaen pitkään vartaloansa nähtävästi poistuakseen. "Kilbournen! Hän ja Flo vihittiin Tontossa heidän oleskellessaan siellä."

XII

Epämääräiset liikunnon, pimeyden ja kylmyyden tuntumukset värisyttävät Carleytä.

Kompastelemiset kallioihin ja muutamat terävän oksan piirtämät ilkeät naarmut pakottivat hänet kiinnittämään huomiota ainakin hänen ulkoiseen asemaansa, vaikka ne eivät kyenneetkään selvittämään hänen henkistä tilaansa. Yö oli tullut, mutta tähtiä ei näkynyt. Hän oli kompastunut muutamaan matalaan pengermään. Hän oli nähtävästi kuljeskellut ympäriinsä huumautuneena ja päämäärättömästi, kunnes tuskat palauttivat hänet tajuntaan. Ellei hän olisi nähnyt seetrien välistä leimuavien nuotioiden tulia, olisi hän eksynyt. Mutta sen ei ollut väliä, koska hän oli kaikissa tapauksissa joutunut eksyksiin. Mitä olikaan tapahtunut?

Niin, tuo Charley-niminen lammaspaimen! Miehen lausumat sanat sattuivat häneen kuin salama ja hän kaatui kylmille kiville vapisten päästä jalkoihin asti. Hän kaivoi sormensa syvälle sammalikkoon ja jäkälikköön. "Ah, hyvä Jumala, voiko ajatella mitään sen hirveämpää kuin sitä, että se todellakin tapahtui!" vaikeroi hän. Hänen rintaansa repi, hänen ruumistaan polttivat tuhannet pistelevät neulat. Hän tunsi sairaalloista kauhua tämän sietämättömän sydäntä särkevän menetyksensä vuoksi. Hän ei voinut sulattaa sitä eikä elää sen ahdistaessa hänen mieltään.

Hän lepäsi siinä, kunnes tarmo karkoitti järkytyksen pois. Sitten hän nousi rientääkseen seetrien tummimpaan varjoon, hapuillakseen sinne tänne pää painuksissa, väännelläkseen käsiään ja lyödäkseen rintaansa. "Se ei voi olla totta!" huusi hän. "Ei näiden taistelujeni ja voittoni jälkeen, ei nyt!" Mutta eihän hän ollutkaan voittanut. Ja nyt se oli liian myöhäistä. Hänet oli petetty, tuhottu ja hylätty. Tuo ihmeellinen rakkaus oli saanut aikaan muutoksen hänessä, hävittääkseen sitten kaiken. Kerran hän kaatui muutaman paksun seetrin oksiin, jotka kannattivat häntä. Niiden ennen niin suloinen tuoksu oli nyt muuttunut katkeraksi. Hänen ennen niin onnellinen elämänsä oli nyt käynyt sietämättömäksi. Hän ei voinut pysyä paikoillaan hetkistäkään.

Pimeä yö, seetrit, pensaat, kalliot ja notkot eivät näyttäneet voivan hänelle mitään. Hän kiisi hurjistuneena eteenpäin repien pukunsa, kätensä ja tukkansa. Jonkinlainen väkivaltaisuus oli pakollista. Äkkiä ilmestyi hänen eteensä tasainen aukio, joka kimalteli tähtien valossa. Se oli järvi. Deep Lake! Ja hän joutui heti hirvittävän hukuttautumiskiihkon valtaan. Hän ei pelännyt ollenkaan. Hän olisi voinut lausua tervetulleeksi nuo kylmät limaiset syvyydet, jotka antoivat unhotusta. Mutta voisivatko ne todellakin antaa sitä? Hän olisi uskonut niin vuosi takaperin eikä olisi sietänyt pitemmälti tällaisia tuskia, mutta nyt hän oli muuttunut. Hän oli tullut niin kirotun voimakkaaksi ja tuo kirottu voima lisäsi nyt vain hänen tuskiaan. Hän ojensi käsivartensa noita säälimättömiä tähtiä kohti. "Toivoni, luottamukseni ja rakkauteni ovat pettäneet minut", kuiskasi hän. "Ne ovat olleet vain valetta. Uhrasin kaikki niiden vuoksi, mutta nyt minulla ei ole enää mitään, miksi eläisin. Ah, sallikaa minun lopettaa tämä kaikki!"

Jos hän rukoili tähdiltä armoa, kiellettiin se häneltä. Ne tuikkivat yhtä tyynesti edelleen. Mutta hän ei voinut tappaa itseään. Sillä hetkellä olisi kuolema kyllä suonut hänelle ainoan huojennuksen ja rauhan. Kohtalonsa julmuuden järkyttämänä hän nojautui kiviin ja antautui surunsa valtaan. Hänelle ei ollut jäänyt jäljelle muuta kuin kovat tuskat. Mutta hänen nuoruutensa, elinvoimansa ja kiihkeytensä vastustivat hänen tahtomattaan tämän onnettomuuden tekemiä tuhoja. Hänen tahdonvoimansa ei kyennyt toimimaan, mutta hänen ruumiinsa, tuo hienojen vaikutelmien keskus, joka oli niin täynnä elämää ja niin altis ilolle, kieltäytyi alistumasta. Se taisteli hurjasti perintönsä puolesta.

Carley lepäsi siellä koko yön. Noussut kuu laski jälleen, tähdet liikkuivat ratojaan pitkin, arosudet lakkasivat ulvomasta, tuuli tyyntyi, rantaan vyöryvien aaltojen kohina muuttui hiljaiseksi liplatukseksi ja hyönteisten sorina lakkasi kylmän sarastuksen alkaessa. Seurasi vuorokauden pimein tunti, hiljaisuuden, yksinäisyyden ja surumielisyyden hetki, jolloin erämaa lepää haltioituneena ja kylmänä odottaen aamua.

Päivän koittaessa Carley laahautui kolhiutuneena ja väsyneenä takaisin telttaansa ja pantuaan oven kiinni riisui yltään märät vaatteensa ja kenkänsä kaatuen vuoteelleen. Uni ja uupumus ottivat hänet hoiviinsa.

Kun hän heräsi, oli teltta valoisa ja seetrinoksien valkoiseen kankaaseen piirtämät liikkuvat varjot ilmaisivat hänelle auringon kohonneen jo keskitaivaalle. Carleyn ruumista pakoitti kovemmin kuin milloinkaan ennen. Viiltävät tuskat tuntuivat vihlovan jokaista luuta. Hänen sydämensä tuntui liian suurelta, voidakseen sopia omaan paikkaansa rinnassa. Hänen hengityksensä oli hidasta ja joka hengenveto teki kipeätä. Hänen verensä virtasi hitaasti. Hän sulki äkkiä silmänsä. Valoisa päivä inhoitti häntä. Mitä olikaan tapahtunut?

Silloin julma totuus selveni hänelle jälleen kaikkine katkeruuksineen, mutta uudessa valossa. Hän joutui hetkiseksi sellaisen tukahduttavan tunteen valtaan kuin telttavaate olisi antanut myöten raskaan ilman painosta, ja nyt pusertaisi hänen rintaansa ja sydäntänsä. Mielenliikutuksen aallot huuhtelivat häntä yhtämittaa. Surun ja kiihkon myrskytuulet olivat päässeet valloilleen jälleen ja hän vääntelehti vuoteellaan.

Joku koputti hänen oveensa. Meksikolainen nainen huuteli levottomasti hänen nimeään. Carley heräsi huomaamaan, ettei hän ole ainoa olento aineellisessa maailmassa, vaikka hänen sielunsa näyttikin tuomitun iankaikkiseen yksinäisyyteen. Maailmaan oli kiinnitettävä huomiota erämaassakin. Turhamaisuus, joka oli vuotanut kuiviin, ja ylpeys, joka oli muserrettu, eivät hyödyttäneet häntä täällä. Mutta jokin muu ilmestyi tukemaan häntä. Länsi oli opettanut häntä kestämään eikä väistymään, odottamaan tulosta eikä piiloutumaan. Carley nousi, peseytyi, pukeutui, harjasi ja järjesti epäjärjestykseen menneen tukkansa. Kuvastimesta näkyvät kasvot sekä hämmästyttivät että säälittivät häntä. Sitten hän meni ulos syömään päivällistä, mutta ei voinutkaan nauttia mitään. Elämän tavallinen toiminta näytti tyrehtyneen.

Päivä sattui olemaan sunnuntai ja työmiehet olivat poissa. Carley sai nyt olla rauhassa. Kuinka tuo puolivalmis rakennus ivasikaan häntä! Hän ei voinut katsella sitä. Mihin hän voisi käyttää sitä nyt? Flo Hutterista oli tullut Glenn Kilbournen työtoveri ja hänen talonsa emäntä. Hän oli nyt Glennin vaimo ja hänestä tulisi Glennin lasten äiti.

Tämä ajatus aloitti Carley Burchin elämän synkimmän vaiheen. Hän tuli kuin tuhannen pirun riivaamaksi ja käyttäytyi kuin naaras, jolta puoliso on ryöstetty. Hänellä ei ollut ei järkeä, armeliaisuutta eikä oikeudentuntoa. Kaikki ihmisluonteen luonnottomat puolet näyttivät yhdistyneen hänessä hallitsevaksi, kiihkeäksi, hurjaksi ja hirmuiseksi voimaksi. Hän vihasi uskomattoman ja mielettömän raivokkaasti. Telttansa yksinäisyydessäkin kyyristyessään ääneti vuoteelleen hän oli kuin luonnon kaikkien peloittavien taisteluiden ja myrskyjen keskus. Hänen sydämensä oli kuin pyörre, joka olisi voinut kiertää ja temmata syvyyksiin kaikki ihmiset. Hänen sielunsa oli pohjaton kuilu, joka oli täynnä mustasukkaisuuden vihureita ja tulta.

Tämä raivonpuuska vei hänen viimeiset voimansa ja toinnuttuaan siitä hän nukkui.

Aamu toi mukanaan välttämättömän vastavaikutuksen. Kuinka pitkiä hänen muut taistelunsa lienevätkin olleet, tästä lopullisesta tulisi ainakin lyhyt. Hän totesi sen, voimatta kuitenkaan ymmärtää, kuinka se voisi olla mahdollista, jolleivät järkytys, kuolema tai mielipuolisuus lopettaisi sitä.

Kun hän sinä aamuna katsoi itseään kuvastimesta, kysyi hän: "Mitä olen nyt velkaa sinulle?" Siihen ei vastannut hänen äänensä, vaan joku toinen käsittämätön, joka sanoi: "Jatka! Sinut on päästetty ajelehtimaan. Olet yksinäsi. Olet velkaa vain itsellesi. Jatka! Ei kuitenkaan taaksepäin eikä syvyyksiin, vaan ylös korkeuksiin."

Sellainen vaatimus värisytti häntä. Kuinka mahdottomalta se tuntuikaan hänestä! Hänessä oli kaikki eläintä, naista ja tunteita. Kuinka hän silloin voisi elää noissa puhtaissa kylmissä korkeuksissa? Hän oli kuitenkin velkaa itselleen jotakin käsittämätöntä ja tutkimatonta. Oliko se sitä, mitä naisilta puuttuu ruumiillisesti, mutta minkä he sentään omistavat henkisesti? Onko sellainen olennaista kuolemattomille sieluille? Täytyykö hänen epäonnistua sydämen murtumisen, tuhon ja korvaamattoman vahingon vuoksi? Oliko rakkauden, miehen ja lasten menetys vain jonkinlainen koe? Elämänkoettelemukset vaimentavat kyllä tämänkin hetken tuskat. Hän ei voi palata enää takaisin eikä vajota syvyyksiin. Hän oli kyllä verestä ja lihasta kokoonpantu heikko nainen, jonka luonto on määrännyt lisäämään sukuaan, mutta hänessä oli tuota verratonta henkeä ja voimaa, joka voi edistää sukupolvien kehittymistä ja auttaa naista pimeydestä valoon.

Carley meni työmiesten luo. Rakennus tehtäisiin valmiiksi ja hän tahtoi asua siinä. Voisihan hän katsella sieltä ainakin tuota jatkuvaa rajatonta erämaata ja vuorten suurenmoisia huippuja. Hoyle oli niin syventynyt punnitsemaan rakennustyön käytännöllisiä puolia, ettei hän huomannut lainkaan Carleyssä tapahtunutta tuhoa. Muutkin työmiehet katsoivat häneen tavalliseen tapaan. Kun Carley huomasi sen, huojentui hieman hänen pelkonsa, että hänen surunsa ja menetyksensä oli kaikkien huomattavissa.

Sinä iltapäivänä hän nousi vireimmän intiaaneilta ostamansa mustangin selkään. Sen hillitseminen ja sen selässä pysytteleminen vaati kaiken hänen tarmonsa, Ja hän ratsasti sillä kovasti ja kauaksi erämaahan aivan hiilikukkuloiden rinteille saakka mailien levyisten seetrikköjen läpi. Hän lepäsi siellä syventyen erämaan katselemiseen ja antoi palatessa hevosensa juosta aukeita maita pitkin. Tuuli ja oksat tuntuivat repivän hänet kappaleiksi, mutta se teki vain hyvää hänelle. Putoaminen ei peloittanut häntä lainkaan nyt. Hän pääsi leiriin kuumissaan, hengästyneenä ja väsyneenä, mutta hän oli saavuttanut jotakin. Sellainen liikunto oli terveellistä lihasten- ja mielenjännitystä. Hän vaihtoi pukua ja lepäsi hieman. Mennessään illalliselle hän huomasi olevansa nälissään. Hänen mielestään tämä tosiseikka ivasi hänen suruaan. Rakkaus ei siis olekaan elämän ruokaa. Väsyneen ruumiin levontarve ja uni eivät näytä kunnioittavan naisen tunteita.

Seuraavana päivänä Carley ratsasti pohjoiseen päin hurjasti ja rohkeasti kuin tämä ajo olisi ollut noiden lukemattomien ratsastusretkien alkua, joiden oli määrä pelastaa hänet. Hiilikukkulat kutsuivat häntä luokseen entiseen tapaansa ja hän ratsasti sinne.

Carley laskeutui maahan huohottavan hevosensa selästä totellen tuttua mielijohdettaan ja lähti kiipeämään kukkulan laelle omin voimin.

"Olenko todellakin vain velttiö?" kysyi hän itseltään. "Vain sellainen ihminen, jonka sieluntuskat ovat miinoittaneet? Heitelläänkö minua vain toisesta mielenliikutuksesta toiseen? Olenko milloinkaan samanlainen? Tulenko alituisesti ikävöimään, kärsimään, uhrautumaan, toivomaan ja muuttumaan? Mikä minua oikeastaan kannustaa kaikkeen? Suuri kaupunki kaikkine huveineen ei voinut auttaa minua kutsumukseni toteamisessa. Eivätkä ystävänikään. Eikä maailmakaan. Mitä voivat yksinäisyys ja ylevyys vaikuttaa?"

Kukkulan laelle kiipeäminen vei Carleyltä tunnin. Rinne oli niin korkea, jyrkkä ja kuoppainen. Mutta vihdoin hän pääsi laelle istuutuen sinne yksinäisyyteen avoimin silmin ja vaistomainen rukous huulillaan.

Mitä olikaan tapahtunut? Voisiko hän täällä saada vastauksen suureen ja ainoaan kysymykseensä?

Hän ei ollut vastuunalainen äitinsä menetyksestä, kodin valinnasta eikä kasvatuksestaan. Hän oli kuulunut määrättyyn ihmisluokkaan. Hän oli kasvanut naiseksi siinä. Hän oli rakastanut ja pelastunut siten aikakautensa pahalta, ellei juuri sen saastalta. Hän oli elänyt vain itseään varten. Hänen omatuntonsa oli herännyt vihdoin, mutta liian myöhään. Hän oli hylännyt elämän likaiset, itsekkäät puolet, herännyt todelliseen naisellisuuteen, taistellut nykyajan salakavalia vaatimuksia vastaan voittaen ne ja saanut tuntea, millaista riemua juurtuminen uuteen maahan, työn suomat tuskat ja ilot, yksinäisyyden suoma nautinto ja kodin, rakkauden ja äitiyden lupaukset suovat. Mutta kaikki tämä oli tapahtunut liian myöhään hänen voidakseen enää tulla onnelliseksi.

"Nyt on siihen vastattu", sanoi hän ääneen. "Minulle on käynyt juuri niin. Ja kaikki tuo on nyt mennyttä. Eikö mitään ole jäljellä? Jos on, niin mitä?"

Hän sinkautti kysymyksensä erämaan tuulille, mutta erämaa näytti liian harmaalta, liian suurelta, liian vieraalta, liian kaukaiselta ja liian mittaamattomalta. Sitä ei liikuttanut ollenkaan hänen vähäpätöinen elämänsä. Sitten hän kääntyi kuninkaallisen vuoriston puoleen.

Se näytti sijaitsevan musertavan lähellä, kohoten hänen yläpuolelleen untuvamaisten pilvien keskelle. Se oli vain maankamaran suunnaton kohouma, jonka alemmilla rinteillä kasvoi neliömailittain mäntymetsää. Sen yläpuolella oli laajoja ja viettäviä polveilevia haapoja kasvavia jyrkänteitä, jotka repeilivät ja halkeilivat korkeammalla rotkoiksi ja kuiluiksi, paljaiksi kallioiksi ja rosoisiksi louhikkonurkkauksiksi, muuttuen vihdoin pilviä halkoviksi lumipeitteisiksi huipuiksi. Carley ei kiinnittänyt nyt lainkaan huomiotaan sen kauneuteen eikä ylevyyteen, hän ajatteli vain sen synnytysvaivoja, ikää, kestävyyttä ja voimaa. Ja hän tarkasteli kaikkea kuin suurennuslasin läpi. Mikä maanalainen voima oli paisuttanut nuo äärettömän laajat rinteet ja kohottanut tuon suuren keilan pilviin? Luonnonmullistukset varmaankin, maanpinnan kohoutumiset ja laskeutumiset, voimakas pinnan alla tapahtunut vulkaaninen toiminta. Mikä se sitten lienee ollutkin, se oli jättänyt näkyviin maailmankaikkeuden synnytystuskien jäljet. Tuo vuoristo oli ollut kuumaa kaasua purkautuessaan alkulähteestään, mutta nyt se oli kovaa graniittia. Mitä se oli saanutkaan kestää muodostuessaan?

Purkaukset, maanjäristykset, vyöryt, jäävirtojen kuluttava vaikutus, veden syövyttävä voima, murentava pakkanen ja sateitten, tuulien ja lumen rapauttava vaikutus – kaikkia niitä vastaan se oli taistellut turhaan, seisoen kuitenkin vielä paikoillaan suurenmoisena, jylhänä, arpeutuneena ja voittamattomana. Sen taivastahipovat huiput rukoilivat kuin sääliä äärettömyydeltä. Tuo vanha vuori ymmärsi tuomionsa. Mutta se kesti vielä luonnonlakien pakosta. Se aikoi kestää viimeiseen vierivään hiekkajyväseen saakka. Se oli eloton kuollut kalliovuori, mutta sittenkin se tarjosi vakavan opetuksen katsovalle silmälle.

Elämä on vain osa, ehkä vain äärettömän pieni osa luonnon suunnitelmasta. Kuolema ja rappeutuminen ovat aivan yhtä tärkeitä sen tuntemattoman tarkoituksen toteuttamiseksi. Äärettömyys ei ole luotu elämää, lepoa, huvituksia eikä sellaisen ihmisolennon onnea varten, joka on kehittynyt alemmista eläimistä.

"Minulla ei ole mitään oikeutta olla onneton", päätteli Carley. "Minulla ei ollut mitään oikeutta Glenn Kilbourneen. Minä petin hänet, pettäen samalla itsenikin. Ei elämä, ei luonto eikä rakkauskaan ole pettänyt minua. Tämä ei ole enää lainkaan salaperäistä. Onnettomuus on vain muutos, kuten onnikin. Mitä sen niin muodoin on väliä? Pääasioita ovat vain elämään tutustuminen, ymmärtäminen, tunteminen, työskenteleminen, taisteleminen ja kestäminen. En voi syyttää itseäni täälläolostani. Mutta minun syytäni olisi, jos jättäisin tämän kylmän maan köyhempänä onnistumattomuuteni vuoksi. En tahdo olla enää pieni. Tahdon saada voimia ja kestää kaiken. Minullahan on vielä silmät, korvat, nenä ja maku jäljellä. Voin tuntea auringon, tuulen ja pakkasen nipistykset. Pitäisikö minun livahtaa pois kuin raukka senvuoksi, että olen menettänyt yhden miehen rakkauden? Pitäisikö minun vihata Flo Hutteria sentähden, että hän tekee Glennin onnelliseksi? Ei milloinkaan! Kaikki näyttää paremmalta nyt, sillä onnettomuus on avannut silmäni. Minähän olisin voinut jatkaa elämääni kuin itsekäs tomppeli."

Carley tiesi nyt, mitä hänen piti tehdä. Hän saisi kyllä joskus jonkinlaisen korvauksen. Ja pannakseen tarkoituksensa ja voimansa koetukselle hän päätti ratsastaa Oak Creek-rotkoon.

Hän lähti matkalle varhain eräänä aamuna ratsastaen parhaalla hevosellaan ja suunnaten kulkunsa poikkimaisiin vievälle lammaspolulle. Matka tavallista tietä pitkin olisi ollut paljon pitempi. Kesäkuinen aamu oli viileä, säteilevä ja tuoksuva. Satakielet visertelivät seetrien ylimmillä oksilla, kyyhkyset kuhertelivat männyissä ja varpushaukat liitelivät matalalla aukeiden ruohoisten täplien kohdalla. Aurinkoisissa paikoissa näkyi erämaanesikkojen pyöreitä punaisia kukkaterttuja ja siellä täällä punakukkaisia pensaitakin. Kaniinit ja oravat kiisivät tiehensä salviapensasten välitse. Erämaassa oli elämää, väriä ja liikettä tänä kesäkuun päivänä. Ja ilmassa oli tuota tavallista kuivaa tuoksua.

Hänen mustanginsa oli tottunut pitkiin ja yhtämittaisiin erämaamatkoihin. Hänen painonsa ei merkinnyt sille mitään ja se jatkoi keinuttavaa juoksuaan mailittain. Kun Carley lähestyi Oak Creek-kanjonia, hillitsi hän sen vauhdin raviksi ja vihdoin kävelyksi. Nähdessään tuon punaseinäisen vihreäpohjaisen rotkon hän tunsi ankaraa mielenliikutusta.

Polku yhtyi Ryanin lammaskartanoon vievään tiehen muutamia maileja lännempänä siitä tuvasta, missä Carley oli tavannut Haze Ruffin. Hän muisti kaikki sen mutkat ja erittäinkin tuon jyrkän halkeaman, jonka kautta laskeuduttiin laidalta rotkon pohjalle. Hän laskeutui siellä hevosen selästä kävelemään. Päästyään tämän rinteen juurelle hän tiesi tuntevansa tien tarkoin ja halusi naismaiseen tapaansa kääntyä ja paeta pois koko paikasta, mutta jatkoi kuitenkin matkaansa nousten jälleen satulaan tasaisella maalla.

Puron kohina kantautui äkkiä hänen korviinsa suloisesti, surullisesti, muistoja herättävästi ja kummallisen ja järkyttävän voimakkaasti. Ja kuitenkin kuulosti ääni kaukaiselta. Kesä oli jo ehtinyt pitkälle täällä. Paksut lehvät varjostivat kiemurtelevaa hiekkaista tietä. Sitten hän pujahti esille varjoista valoisammalle maalle, missä kasvoi harvassa mäntyjä. Täällä hän oli ajanut kilpaa Kalikoolla Glennin raudikon kanssa, tuossa saanut sen kiinni ja tuolla oli paikka, missä hän oli lentänyt satulasta. Hän pysähtyi hetkiseksi saman männyn juurelle, missä Glenn oli sulkenut hänet syliinsä. Kyyneleet sumensivat hänen silmänsä. Kunpa hän silloin olisi tiennyt totuuden ja todellisuuden! Mutta katuminen oli nyt myöhäistä.

Rosoinen punainen seinämä alkoi vähitellen kohota puiden latvoja korkeammalle ja sen urkujenpiippuja muistuttavat muodostumat olivat tuttuja Carleylle. Hän poikkesi pois tieltä puron rannalle. Sykomoorit, vaahterat, suuret kallionlohkareet ja sammaleiset pengermät ja muuan suuri mänty osoittivat hänelle sen paikan, missä hän oli syönyt väliaterian Glennin kanssa tuona viimeisenä päivänä. Hänen mustanginsa kahlasi kirkkaaseen veteen ja pysähtyi juomaan. Taaempana siinti puiden välitse aurinkoinen punamultainen Glennin puhdistama raivio. Carley katsoi, taisteli itsensä kanssa ja puri vapisevia huuliaan. Sitten hän ratsasti aukeamalle.

Rotkon koko läntinen syrjä oli raivattu, kynnetty ja viljelty. Hän ei katsonut sen tarkemmin, koska hän ei halunnut nähdä tuota paikkaa, missä hän oli antanut sormuksen takaisin Glennille ja eronnut hänestä. Hän jatkoi matkaansa. Jos hän vain pääsisi West Forkin sivu, luuli hän rohkeutensa kestävän tämän kokeen. Paikat olivat aivan sen näköisiä kuin hän oli odottanutkin, nuo samat paikat, joita hän oli rakastanut, vaikka hän oli luullutkin vihaavansa niitä. Tuolla tuo vihreä, kapea viillos katkaisi korkean punaisen seinämän. Hän katseli nyt West Forkia. Tuolla ylhäällä sijaitsi tupa. Kuinka hänen rintaansa pistikään! Hän epäröi mustangin kahlatessa sivujoen poikki ja oli jo melkein alistumaisillaan. Vesi kohisi, lehdet kahisivat, mehiläiset surisivat ja linnut livertelivät – kaikki niin surullisen suloisesti kuin nuo äänet olisivat kuuluneet menneisyydestä.

West Forkiin johtava tie muodosti kuin esteen hänelle. Hän näki siinä hevosen jälkiä ja sitten sellaisten kenkien jälkiä, joiden muodon hän muisti niin tarkasti, että se järkytti hänen sydäntään. Hiekassa oli sellaisiakin tuoreita jälkiä, jotka lähtivät etenemään Lodgea kohti. Ah, Glenn asui tietysti siellä nyt! Carley ponnisti tahtoaan voidakseen vastustaa muistojaan. Ihanat unelmat olivat nyt haihtuneet.

Kannuksen kosketus pani hänen mustanginsa nelistämään. Puron loiskuva kahlaamo, sen takana sijaitseva tyynipyörteinen suvanto, vihreät hedelmätarhat, valkoinen harsomainen putous ja Lolomi Lodge!

Ei mikään ollut muuttunut, vaikka Carleystä tuntui siltä kuin hän olisi ollut täältä useita vuosia poissa. Hän laskeutui hitaasti satulasta ja kiipesi yhtä hitaasti portaita kuistiin. Eikö täällä ollut ketään kotona? Kuitenkin avoin ovi, hiljaisuus – silloin äkkiä rouva Hutter syöksyi ulos Flo kintereillään.

"Kultainen tyttöseni, olen niin iloinen!" huudahti rouva Hutter värähtelevällä äänellä.

"Niin olen minäkin", sanoi Carley kumartuessaan vastaamaan rouva Hutterin syleilyyn. Hän näki himmeitä silmiä, mielenliikutuksen aiheuttamaa jännitystä, mutta ei hämmästystä.

"Ah, Carley!" huudahti Lännen tyttö täyteläisellä syvällä äänellään, joka kuitenkin värähteli.

"Flo, olen tullut toivottamaan teille onnea", vastasi Carley hyvin hiljaa.

Eikö tämä ollutkaan entinen Flo? Tämä tyttö näytti naisellisemmalta – tällä hetkellä vieraalta – kalpealta ja jännittyneeltä – kauniilta, kiihkeältä ja kysyvältä. Hän huudahti ilosta. Carley tunsi joutuvansa voimakkaaseen syleilyyn, saaden sitten lämpimän ja nopean onnea uhkuvan suukkosen. Se järkytti ja samalla jollakin tavoin värisyttikin häntä. Tänne hän oli varmasti tervetullut. Se liikutti häntä syvästi, vaikka hän ei voinut ymmärtää sitä. Hän ei ollut ymmärtänyt Lännen asukasten ystävyyden syvyyttä.

"Oletteko tavannut Glenniä?" kysyi Flo huohottaen.

"Ah en, en todellakaan!" vastasi Carley tyyntyen hitaasti. Näiden naisten hermostunut mielenliikutus oli tyynnyttänyt hänen omansa. "Tulin juuri ratsain tänne. Missä hän on?"

"Hän oli täällä hetkinen sitten", huohotti Flo. "Ah, Carley, mikä yllätys meille! Kuulimme vasta noin tunti sitten teidän oleskelevan Deep Laken läheisyydessä... Ratsastettuaan tänne Charley kertoi sen meille... Luulin sydämeni murtuvan. Glenn raukka! Kun hän kuuli sen... Mutta viis minusta! Hypätkää nyt ratsunne selkään ja kiiruhtakaa West Forkiin."

Hänen kiihtynyt mielentilansa ilmeni hänen käsivarsiensa voimassa, kun hän veti Carleyn kuistin poikki portaille ja alas pihalle.

"No nyt satulaan ja sitten nopeasti taipaleelle!" huudahti Flo. "Jospa tietäisitte, miten suuresti hän iloitsee tulostanne!"

Carley ponnahti satulaan ohjaten mustanginsa oikealle suunnalle, voimatta kuitenkaan vastata mitään tytön kummalliseen, melkein villiin riemuun. Vireä mustangi kiisi kuin nuoli kujannetta pitkin. Carley ihmetteli kaikkea paisuvin sydämin. Oliko hänen tulonsa sellainen ihmeellinen yllätys – niin odottamaton ja suurenmoinen jaloudessaan – sellainen tapahtuma, joka tekisi Kilbournen yhtä iloiseksi kuin se näytti tehneen Flonkin? Tämä ajatus värisytti Carleytä.

Hän kiisi kujannetta pitkin. Punaiset seinämät muuttuivat epäselviksi ja vieno tuuli lietsoi hänen kasvojaan. Hän käänsi mustanginsa tielle, hidastuttamatta sentään sen vauhtia. Se kiisi suurten mäntyjen juuritse väistäen esiintyöntyvää seinämää. Purolle viettävällä kallioisella mäellä hän hillitsi tulisen ratsunsa vauhdin raviksi. Kuinka vesi olikaan kirkasta ja matalalla! Kun Carley ratsasti puron poikki, pärskähteli hänen kasvoilleen kylmiä raikkaita pisaroita. Hän kannusti jälleen ratsuaan. Puut ja seinämät kiisivät ohi. Tien keltaiset ylä- ja alamäet jäivät jälkeen, samoin kuin ruskeat männynneulasten peittämät paikatkin, kunnes tuolla auringonpaisteessa loisti tuo pieni hirsimaja, jonka ovella seisoi juuri nyt muuan pitkä mies. Rotko katosi hetkiseksi kokonaan Carleyn silmistä ja hän ratsasti kuin siniselle taivaalle, mutta sitten jokin voima tuki häntä, niin että hän näki selvemmin. Saavuttuaan majalle hän pysähdytti mustanginsa.

"Hei, Glenn, katsohan, kuka täältä tulee!" huudahti hän melko iloisesti.

Glenn heitti hattunsa ilmaan.

"Heleijaa!" huusi hän jylisevällä äänellä, joka vyöryi rotkon poikki, jyrisi kumeana kaikuna ja ponnahteli sitten seinämästä seinämään. Tämä odottamaton Lännen huuto, niin kummallinen Glennin päästämäksi, teki Carleyn levottomaksi. Oliko Glenn vain pintapuolisesti vastannut hänen tervehdykseensä? Eikö hänen omassa tervehdyksessään ollutkaan oikeata sävyä?

Mutta Glenn oli tulossa hänen luokseen. Hän oli huomannut Glennin ruskeiden kasvojen kalpenevan. Kuinka laihalta ja rasittuneelta hän näyttikään! Hän näytti vanhemmaltakin syvempine ryppyineen ja harmaampine hiuksineen. Hänen suunsa värähteli. "Carley Burch, sinä se siis todellakin olet?" sanoi hän käheästi.

"Minä juuri, Glenn", vastasi Carley. "Ostin tuon Deep Lake-kartanoalueen, mutta tulinkin takaisin liian myöhään... Mutta mikään ei ole liian myöhäistä muutamiin seikkoihin nähden... Olen tullut toivottamaan sinulle ja Flolle onnea ja pyytämään, että olisimme ystäviä."

Tapa, millä Glenn katsoi häneen, pani hänet värisemään. Glenn tuli hänen mustanginsa viereen ja hän oli niin pitkä, että hänen olkapäänsä olivat melkein Carleyn olkapäiden tasalla. Hän laski suuren lämpimän kätensä hänen kädelleen.

"Oletko tavannut Flota?" kysyi hän.

"Erosin hänestä äsken juuri. Oli oikein naurettavaa katsella, miten hän hoputti minua rientämään tänne sinun luoksesi. Niinkuin ei jo kaksi –"

Glennin silmät vai hänen kätensä liikekö vaiensi hänet? Glennin katse tunkeutui hänen sieluunsa. Hänen kätensä liukui Carleyn käsivartta pitkin vartalolle ja sitten sen ympäri. Carleyn sydän tuntui murtuvan.

"Irroita jalkasi jalustimista", määräsi Glenn.

Carley totteli vaistomaisesti. Sitten Glenn kohotti voimakkaalla nykäisyllä hänet puolittain satulasta suoraan syliinsä eikä Carley voinut vastustaa häntä. Hän mukautui hervotonna ja tuskaisen hämmästyneenä. Oliko tämä unta? Glennin huulet painautuivat hänen huuliaan vasten äkkiä ja kovasti uudistaen tämän saman monta kertaa.

"Hyvä Jumala, Glenn, oletko vallan mieletön?" kuiskasi hän melkein pyörtymäisillään.

"Olen varmasti", vastasi Glenn käheästi nostaen hänet kokonaan pois satulasta.

Carley olisi kaatunut, ellei Glenn olisi tukenut häntä. Hän ei kyennyt ajattelemaan mitään, totteli vain vaistojaan. Mutta hämmästys – äkillinen kauhu – lieventyi ja haihtui olemattomiin hänen sydämensä liekkien tieltä.

"Suutele minua!" käski Glenn.

Hän olisi suudellut Glenniä, vaikka se teko olisi rangaistu kuolemalla. Kuinka Glennin kasvot muuttuivat epäselviksi hänen himmentyneen katseensa edessä! Mutta mitä hänen omituinen hymynsä oikein tarkoitti? Sitten Glenn työnsi hänet hieman kauemmaksi.

"Carley, tulitko toivottamaan minulle ja Flolle onnea?" kysyi hän.

"Kyllä, kyllä... Sääli minua, Glenn, ja salli minun poistua. Tarkoitin vain hyvää... Minun ei olisi pitänyt milloinkaan tulla."

"Rakastatko minua?" jatkoi Glenn puristaen hänet kiihkeästi syliinsä.

"Jumala minua auttakoon, kyllä!... Ja nyt rakkauteni tappaa minut!"

"Mitä tuo kirottu hölmö, Charley, kertoi sinulle?"

Hänen kysymyksensä omituisuus, sen lumoava voima, hätkähdytti Carleytä selventäen hänen näkönsä äkkiä. Oliko tämä jättiläinen tuo sama surullinen Glenn, joka oli tullut häntä vastaan majan ovesta?

"Charley kertoi minulle sinun ja Flon menneen naimisiin", kuiskasi hän.

"Et suinkaan uskonut häntä?" vastasi Glenn.

Carley ei voinut puhua enää mitään. Hän näki vain rakastajansa hahmon kuin kirkastuneena kuvastuvan korkealle kohoavaa punaista seinämää vasten.

"Se oli vain muuan Charleyn kummallinen kepponen. Minähän pyysin sinua varomaan häntä. Flo on naimisissa ja hyvin onnellinen. Minäkin olen sanomattoman onnellinen, vaikka en olekaan naimisissa. Lee Stanton oli onnellinen sulhanen... Carley, samassa silmänräpäyksessä kun näin sinut, tiesin sinun palanneen takaisin luokseni."