[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVW5KQV22M3eZzJt7DrX55SorcjD45x4WiQpJsg5Xl_Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2080,"Kanjonin kutsu","Grey, Zane",1872,1939,"2080-grey-zane-kanjonin-kutsu","2080__Grey_Zane__Kanjonin_kutsu",null,"romaani",[],[],"fi",1924,1926,55943,372531,true,[],[],[],"Carley Burch matkustaa New Yorkin hienostopiireistä Arizonan karuihin kanjonimaisemiin etsimään sulhastaan, joka on palannut maailmansodasta henkisesti murtuneena. Romaani kuvaa luonnon parantavaa voimaa ja elämänmuutosta villissä lännessä.","Zane Greyn 'Kanjonin kutsu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2080.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KANJONIN KUTSU\n\nKirj.\n\nZane Grey\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut\n\nVäinö Nyman\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nMillainen omituinen kutsu olikaan saapunut hänelle Lännestä! Carley\nBurch laski kirjeen syliinsä ja katseli haaveillen ikkunasta.\n\nOli tyypillinen varhaisen huhtikuun päivä New Yorkissa, melko kylmä ja\nharmaa. Ilmassa oli keväistä tuntua, mutta 57:nnellä kadulla kävelevät\nnaiset olivat verhoutuneet turkiksiin ja viittoihin. Carley kuuli\njunan kaukaista kolinaa ja sitten autojen säksytystä. Hiljaisempina\nväliaikoina kuului jostakin särähtelevää posetiivin soittoa.\n\n\"Glenn on ollut poissa jo toista vuotta\", mumisi hän, \"kolme kuukautta\ntoista vuotta, ja kaikista hänen lähettämistään kummallisista kirjeistä\ntämä tuntuu kummallisimmalta.\"\n\nHän muisteli jälleen noita viimeisiä hänen seurassaan viettämiään\nhetkiä. Silloin oli ollut uudenvuodenilta vuonna 1918. He olivat\nmenneet vieraisille muutamien ystävien luo, jotka asuivat eräässä\nyhdennenkolmatta kerroksen huoneistossa Broadwayn varrella. Ja kun\ntuon tapauksista rikkaan ja traagillisen vuoden viime tunnin viimeinen\nneljännes oli alkanut hitaasti kulua vihellyspillien ja kellojen äänien\nvähitellen kovetessa, olivat Carleyn ystävät hienotunteisesti jättäneet\nhänet yksikseen rakastettunsa seuraan avonaisen ikkunan ääreen\nkatselemaan ja kuuntelemaan vanhan vuoden loppua ja uuden alkua.\n\nGlenn Kilbourne oli palannut Ranskasta varhain sinä syksynä pommien ja\nkaasujen huumaamana, ja muutenkin kykenemättömänä armeijan palvelukseen\n-- entisen minänsä rauniona ja monella muullakin selittämättömällä\ntavalla vieraana hänelle. Kylmänä, vaiteliaana ja joidenkin tukalien\nmuistojen ahdistamana Glenn oli pidättyväisyydellään saattanut hänet\nmelkein toivottomaksi. Mutta kun kellot olivat alkaneet soittaa\nloppua sille vuodelle, joka oli aiheuttanut hänen tuhonsa, oli Glenn\npuristanut hänet rintaansa vasten hellästi ja intohimoisesti, mutta\nsilti melko kummallisestikin.\n\n\"Carley, katsele ja kuuntele!\" oli hän kuiskannut.\n\nHeidän alapuoleltaan siinti pitkä Broadway suurine vilkkuvine\nvaloineen. Sen lumen peittämä pinta kimalteli tuhansien sähkölamppujen\nloisteessa. Kuudes puistokatu suuntautui oikealle varjoisampana\nvalkoisen lumen peittämänä kujanteena. Junat kiisivät eteenpäin\nkuin pitkät tulisilmäiset käärmeet. Alituisesti liikkuvan autojonon\nsurina kantautui tänne ylös heikosti, sulautuen melkein kokonaan\nkadun kiihtyvään meluun. Broadwayn iloiset ja ajattelemattomat\njoukot aaltoilivat sinne tänne. Ne näyttivät tästä korkeudesta\ntummien olentojen muodostamalta virralta, vaeltavien muurahaisten\nkeskeytymättömältä jonolta. Ja kaikilta suunnilta leimahtelivat\nnäkyviin luonnottoman suuret sähköilmoitukset valkoisina, punaisina ja\nviheriöinä, sammuen ja syttyen.\n\nTehtaitten torvet alkoivat toinen toisensa jälkeen viheltää niin\nkumeasti ja kovasti, että kadulta kuuluva melu ja kellojensoitto\nsulautuivat kokonaan tuohon jatkuvaan ääneen, joka paisui kovaksi\nsuurenmoiseksi kohinaksi. Se oli kaupungin ja koko kansan ääni, kansan,\njoka itkee pois kuluneen vuoden jännityksen ja tuskan, kajahduttaen\nilmoille rukouksen tulevaisuuden puolesta.\n\nGlenn oli painanut huulensa hänen korvaansa ja sanonut: \"Se on kuin\nsieluni ääni!\" Carley tunsi, ettei hän milloinkaan voisi unhottaa\nnoiden sanojen aiheuttamaa järkytystä yhtä vähän kuin sitäkään, kuinka\nhän oli seisonut lumottuna kuunnellen tuota sointuvaksi muuttunutta\nmahtavaa ääntä, joka oli ollut täynnä suuria rikkaita säveliä, kunnes\nTimesin rakennuksen tornin valkoinen pallo oli auennut näyttäen\nkansalle kirkkain numeroin vuosiluvun 1919.\n\nMutta uutta vuotta oli tuskin ehtinyt kulua montakaan minuuttia, kun\nGlenn Kilbourne oli ilmoittanut matkustavansa Länteen koettamaan,\nvoisiko hän siellä tulla terveeksi.\n\nCarley karkoitti muistonsa ja tarttui jälleen tuohon kirjeeseen, joka\noli niin suuresti hämmästyttänyt häntä. Se oli leimattu Flagstaffissa,\nArizonassa. Hän luki sen jälleen tarkkaavaisesti.\n\n                                  West Forkissa maaliskuun 25 p.\n\n    \"Rakas Carley!\n\n    En ole kirjoittanut sinulle niin pitkään aikaan, että se tuntuu\n    minusta jo vallan anteeksiantamattomalta laiminlyönniltä. Olin\n    ennen vanhaan melko hyvä kirjeidenkirjoittaja, mutta nyttemmin\n    olen siinäkin kuten monessa muussakin suhteessa kokonaan\n    muuttunut.\n\n    Muuan syy siihen, etten ole vastannut ennen, on ollut se,\n    että tunsin itseni kiittämättömäksi ja arvottomaksi raukaksi,\n    saatuani viimeisen suloisen ja hellän kirjeesi. Ja sitten johtuu\n    laiminlyöntini siitäkin, ettei tämä nykyinen elämäni kehoita\n    kirjoittamaan. Oleskelen ulkosalla päivät pitkät, ja kun illalla\n    palaan tähän tupaani, olen liian väsynyt voidakseni ajatellakaan\n    muuta kuin lepoa.\n\n    Vaativiin kysymyksiisi täytyy minun tietysti vastata ja tämä\n    pakko on luonnollisesti muodostanut kolmannen syyn siihen,\n    että olen viivyttänyt vastaustani. Sinä kysyt ensiksikin:\n    'Rakastatko nyt minua enemmän kuin ennen?'... Vastaan sinulle\n    rehellisesti, etten rakasta. Olen näet varma siitä, että\n    vanha rakkauteni sinuun ennen Ranskaan matkustamistani oli\n    itsekästä, ajattelematonta, tunteellista ja poikamaista.\n    Mutta nyt olen kasvanut mieheksi ja rakkauteni sinuun on\n    muuttunut. Vakuutan sinulle, että se on melkein ainoa, mitä\n    minulle on jäänyt kaikesta jalosta ja kauniista. Vaikka kaikki\n    muut minussa tapahtuneet muutokset olisivatkin pahaksi, on\n    kuitenkin rakkauteni sinuun muuttunut paremmaksi, hienommaksi ja\n    puhtaammaksi.\n\n    Ja nyt vastaan toiseen kysymykseesi: 'Aiotko tulla kotiin\n    heti parantumisesi jälkeen?'... Carley, olen jo terve. Olen\n    viivytellyt sen ilmoittamista sinulle, koska tiesin sinun\n    toivovan, että kiiruhtaisin heti sinne Itään kertomaan sinulle\n    siitä. Mutta seikka on nyt sellainen, Carley, etten aio\n    palata sinne -- vielä. Toivon hartaasti, että saisin sinut\n    ymmärtämään. Minusta tuntuu aivan siltä kuin jollakin tavoin\n    olisin ollut sisällisesti jäässä kauan aikaa. Sinähän tiedät,\n    etten minä palatessani Ranskasta osannut ilmaista ajatuksiani.\n    Laitani on nykyään melkein yhtä huonosti. Kuitenkin silloinen\n    olemukseni näyttää nyt jälleen muuttuneen. Olen vain rehellinen\n    sinua kohtaan kertoessani sinulle nykyisistä tunteistani.\n    Vihaan kaupunkeja, ihmisiä ja erittäinkin tuota tanssivaa,\n    juopottelevaa ja vetelehtivää joukkoa, jonka mukana sinäkin\n    kuljet. En halua tulla takaisin Itään, ennenkuin pääsen\n    vapaaksi tästä tunteesta... Mutta jos nyt otaksuttaisiin,\n    etten minä milloinkaan siitä vapautuisikaan. No niin, Carley,\n    sinä voit vapauttaa itsesi minusta yhdellä ainoalla sanalla,\n    jota minä en milloinkaan tule lausumaan. En voisi milloinkaan\n    purkaa kihlaustamme. Siinä helvetissä, missä sain oleskella\n    sota-aikana, pelasti uskollisuuteni sinua kohtaan minut ainakin\n    moraalisesta rappiotilasta, vaikkei se kyennytkään säilyttämään\n    kunniaani kokonaan tahrattomana. Tämä on toinen asia, jonka\n    toivottomuudessani tahtoisin selittää sinulle, niin että sen\n    ymmärtäisit. Ja siinä kaaoksessa, missä olen harhaillut sodan\n    jälkeen, on rakkauteni sinuun ollut ainoa ankkurini. Et suinkaan\n    milloinkaan ole aavistanutkaan sitä, että elin vain kirjeilläsi,\n    kunnes paranin kokonaan. Eikä nyt se tosiseikka, että voin ehkä\n    tulla toimeen ilman niitä, vähennä niiden suloa eikä sinun\n    viehätysvoimaasi.\n\n    Kaiken tämän selittäminen sanoilla on niin vaikeata, Carley.\n    Paneutuminen nukkumaan ja nouseminen ylös kuolema silmäin edessä\n    ei ollut mitään. Alentumiseenikaan suhtautuminen ei tuntunut\n    miltään, mutta kotiin palaaminen käsittämättömästi muuttuneena\n    miehenä, entisen elämäni näyttäessä minusta niin vieraalta\n    kuin se olisi ollut jotakin uutta elämää jollakin toisella\n    taivaankappaleella, ja yrittäminen takaisin vanhalle uralleni --\n    no niin, mitkään sanani eivät voi ilmaista sinulle sitä, kuinka\n    mahdotonta se oli.\n\n    Entinen paikkani ei ollut enää avoinna minulle, vaikka olisinkin\n    kyennyt työskentelemään. Hallitus, jonka puolesta olin\n    taistellut, jätti minut näkemään nälkää tahi kuolemaan saamistani\n    vammoista kuin koiran, välittämättä kohtalostani vähääkään. En\n    voinut ruveta elämään sinun rahoillasi, Carley, ja omaiseni\n    ovat köyhiä, kuten tiedät. Senvuoksi en voinut tehdä muuta kuin\n    lainata hieman rahaa ystäviltäni ja matkustaa tänne Länteen.\n    Ja nyt tämä rohkeuteni ilahduttaa minua. Sitä, millainen tämä\n    Länsi on, en yritäkään kuvailla sinulle, koska sinä kaupunkien\n    ylellisyyteen, loistoon ja kiihoituksiin kiintyneenä luulisit\n    minua hulluksi.\n\n    Pääseminen täällä nykyiseen tilaani oli yhtä kovaa kuin\n    juoksuhaudoissa eläminenkin. Mutta nyt, Carley, jotakin on\n    hiipinyt sydämeeni täältä Lännestä. Sitäkin on minun mahdotonta\n    sanoin selittää. Mutta ehkä voin antaa sinulle aavistuksen\n    siitä. Olen tarpeeksi voimakas hakatakseni halkoja koko päivän.\n    Tupani sivuitse ei kuukausimääriin kulje ainoatakaan miestä eikä\n    naista, mutta minä en silti ole milloinkaan yksinäni. Rakastan\n    noita jylhiä rotkon seinämiä, jotka kohoavat torninkorkuisina\n    läheisyydessäni. Ja hiljaisuus on niin suloista. Muistelen sitä\n    helvetillistä melua, joka aina täytti korvani. Nytkin vielä\n    joskus muuttaa puro lirinänsä sodan pauhinaksi. En ymmärtänyt\n    mitään luonnon tarkoituksesta, ennenkuin muutin asumaan näiden\n    korkeiden kiviseinien ja kuiskailevien mäntyjen juurelle.\n\n    Carley, koeta siis ymmärtää minua tahi ole ainakin ystävällinen.\n    'Kauas Länteen!' merkitsi minulle hyvin onnekasta eroa, oikein\n    suunnatonta! Nykyään tulen yksinäni toimeen vallan mainiosti.\n\n    Adios. Kirjoita pian. Terveiset\n\n                                                 Glenniltä.\"\n\nKirjeen aiheuttama toinen jälkivaikutus Carleyhin oli sellainen,\nettä hänessä heräsi äkillinen halu saada nähdä rakastettuansa --\nmatkustaa Länteen etsimään häntä. Muut hänen saamansa vaikutteet\nolivat hyvin epämääräisiä ja kielteisiä, mutta tämä vapisutti häntä.\nJos Glenn oli terve jälleen, oli hän varmaankin aivan toisenlainen\nkuin tuo alakuloinen, jäykkäkasvoinen ja kiusautuneen näköinen mies,\njoka oli niin pahoittanut ja vaivannut hänen mieltään. Glenn oli\nhämmästyttänytkin häntä, siliä tavatessaan joskus Carleyn kotona\nnuoriamiehiä, jotka eivät olleet menneet sotapalvelukseen, hän\noli näyttänyt sulkeutuvan itseensä ja muuttunut niin kummallisen\npoistyöntäväksi, aivan kuin hänen maailmansa olisi tyyten eronnut\ntoisten maailmasta.\n\nCarley luki jälleen kirjeen läpi kiihkein silmin ja vapisevin huulin.\nSe sisälsi sanoja, jotka riemastuttivat hänen sydäntään. Hänen\nnälkäinen rakkautensa sulatti ne ahneesti. Ja hän ryhtyi harkitsemaan\nmatkustamista hänen luokseen.\n\nCarleyllä oli varoja niin paljon, että hän voi mennä ja tulla ja elää\noman mielensä mukaan. Hän ei muistanut enää isäänsä, joka oli kuollut\nhänen lapsuudessaan. Hänen äitinsä oli jättänyt hänet erään sisarensa\nhoitoon. Carley oli liittynyt Punaisen Ristin palvelukseen vakavammista\nsyistä kuin useimmat muut hänen sukupuoleensa kuuluvat henkilöt, mutta\nhän ei ollut kuitenkaan tottunut tekemään yksinään niin laajakantoisia\nja tärkeitä päätöksiä kuin tämä Länteen matkustaminen oli. Hän ei ollut\nmilloinkaan käynyt Jersey Cityä kauempana Lännessä ja hän otaksui,\nettä siellä oli vain laajoja aavikoita ja jylhiä vuoria, likaisia\nkaupunkeja, karjalaumoja ja kömpelöitä, huonosti puettuja miehiä.\n\nHän vei senvuoksi kirjeen tädilleen, vielä melko solakalle viisaan\nnäköiselle naiselle, joka näytti mielellään pukeutuvan hieman\nvanhanaikaisesti.\n\n\"Mary-täti, tässä on kirje Glenniltä\", sanoi hän. \"Se on tavallista\nhämärämpi. Pyytäisin sinua lukemaan sen.\"\n\n\"Hyvänen aika, sinähän näytät vallan järkyttyneeltä!\" vastasi täti\nlempeästi, ja korjattuaan silmälasejaan hän alkoi lukea kirjettä.\n\nCarley odotti kärsimättömänä. Sisimmässään hän tunsi yhä voimakkaampaa\nhalua matkustaa Länteen. Hänen tätinsä keskeytti kerran mumistakseen\ntyytyväisyytensä Glennin parantumisen johdosta. Sitten hän luki kirjeen\nloppuun.\n\n\"Carley, tämä on hyvin hieno kirje\", sanoi hän lämpimästi. \"Oletko\nymmärtänyt sen tarkoituksen?\"\n\n\"En\", sanoi Carley. \"Senvuoksi juuri pyysinkin sinua lukemaan sen.\"\n\n\"Rakastatko vielä Glenniä yhtä paljon kuin ennenkin?\"\n\n\"Mutta, Mary-täti!\" huudahti Carley hämillään.\n\n\"Carley, suo minulle anteeksi suoruuteni. Mutta nykyiset nuoret naiset\novat tosiaan aivan toisenlaisia kuin minun nuoruudessani. Et ole\nollut lainkaan sennäköinen kuin sinun olisi ollut ikävä Glenniä. Sinä\nhuvittelet melkein yhtä paljon kuin ennenkin.\"\n\n\"Voiko nuori tyttö tehdäkään muuta?\" puolusteli Carley.\n\n\"Sinä olet jo seitsemännelläkolmatta, Carley\", vastasi Mary-täti.\n\n\"Entä sitten? Olen kuitenkin yhtä nuorekas kuin ennenkin.\"\n\n\"No niin, älkäämme väitelkö nykyisistä tytöistä ja nykyajasta, koska\nemme kuitenkaan pääsisi minkäänlaisiin tuloksiin\", vastasi hänen\ntätinsä ystävällisesti. \"Mutta voin sanoa sinulle, mitä Glenn Kilbourne\ntarkoittaa tuossa kirjeessään, jos haluat kuulla.\"\n\n\"Kyllä haluan.\"\n\n\"Sota teki jotakin muutakin kauhistuttavaa Glennille, paitsi että se\nmursi hänen terveytensä. Sitä sanotaan pommijärkytykseksi, mutta minä\nen ymmärrä sitä. He sanoivat hänen olleen hieman sekaisin päästäänkin,\nmutta se ei ollut lainkaan totta, Glenn oli yhtä viisas kuin kuka\ntahansa järkevä ihminen. Mutta hänen luonteensa oli saanut niin\nhirvittävän kolahduksen, että hänen ajatuskykynsä hieman tylsistyi.\nHän käveli kuin pökerryksissä vielä kuukausia tänne tulonsa jälkeen.\nSitten tapahtui muutos ja hän tuli levottomaksi. Ehkä tuo muutos olikin\nhänelle hyväksi. Se herätti hänet ainakin toimintaan. Glenn näki sinut,\nsinun ystäväsi, teidän viettämänne elämän ja kaiken nykyisyyden silmin,\njoista kaihi oli kulunut pois. Hän näki sen, mikä siinä on väärää. Hän\nei sanonut sitä minulle milloinkaan, mutta tiesin sen silti. Hän ei\nmatkustanut Länteen vain terveyttänsä hoitamaan, vaan päästäkseen pois\ntäältä... Ja, Carley Burch, jos sinun onnesi riippuu hänestä, on sinun\nparasta ryhtyä toimintaan tahi muuten menetät hänet.\"\n\n\"Mary-täti!\" huohotti Carley.\n\n\"Tarkoitan totta. Tästä kirjeestä näkee, kuinka lähellä hän on ollut\nkuolemanvarjon laaksoa ja kuinka hänestä on kehittynyt mies. Sinun\nsijassasi matkustaisin Länteen. Siellä on varmasti jokin sellainen\npaikka, missä sinä voisit mukavasti oleskella.\"\n\n\"Kyllä siellä onkin\", vastasi Carley kiihkeästi. \"Glenn kirjoitti\nminulle, että siellä on eräs talo, missä matkailijoiden on tapana asua\nkauniilla ilmoilla -- syvällä kanjonin pohjalla melko lähellä hänen\ntupaansa. Sitten ei Flagstaff-niminen kaupunkikaan ole kaukana...\nMary-täti, luullakseni matkustan sinne.\"\n\n\"Niin minä tekisin. Täällä kulutat vain aikaasi turhaan.\"\n\n\"Mutta voin matkustaa sinne vain lyhyelle vierailulle\", vastasi Carley\nmiettiväisesti. \"Kuukaudeksi tahi enintään kuudeksi viikoksi, jos vain\nvoin oleskella siellä niin pitkää aikaa.\"\n\n\"Minusta tuntuu siltä, että sinä voit oleskella siellä vallan yhtä\nhyvin kuin täälläkin\", sanoi Mary-täti kuivasti.\n\n\"Minä en voi mitenkään olla kovin kauvoja poissa New Yorkista, en\nmillään ehdolla. Mutta voin oleskella siellä ainakin niin kauan, että\nsaan Glennin mukaani tänne.\"\n\n\"Siihen voi sinulta mennä ehkä pitemmälti aikaa kuin luuletkaan\",\nvastasi hänen tätinsä vilkaisten häneen viisailla silmillään. \"Jos\nhaluat kuunnella neuvoani, pitää sinun yllättää Glenn. Älä kirjoita\nhänelle äläkä suo hänelle ainoatakaan tilaisuutta kohteliaaseen\nhuomautukseen, ettei sinun sopisi tulla sinne juuri vielä.\"\n\n\"Täti, sinä olet nyt melkein enemmänkin kuin töykeä\", sanoi Carley\nhieman vihoissaan ja hämmästyneenä. \"Glenn olisi yksinkertaisesti\nvallan suunniltaan riemusta, jos hän voisi taivuttaa minut tulemaan.\"\n\n\"Ehkä hän olisi, mutta hän ei ole milloinkaan pyytänyt sinua tulemaan.\"\n\n\"Eipä kylläkään\", vastasi Carley vastahakoisesti. \"Mary-täti, nyt\nloukkaat tunteitani.\"\n\n\"No niin, hyvä lapsi, olen oikein iloinen kuullessani sen\", sanoi\nhänen tätinsä. \"Olen varma siitä, Carley, että kaikkeen kyllästymistä\nilmaisevasta olemuksestasi huolimatta rinnassasi sykkii lämmin sydän.\nSinun pitää vain rientää kuuntelemaan sen ääntä tahi --\"\n\n\"Tahi mitä?\" kysyi Carley.\n\nMary-täti pudisti miettiväisesti harmaata päätään. \"Viis siitä, Carley,\nmutta sanohan, mikä tässä Glennin kirjeessä on mielestäsi tärkeintä?\"\n\n\"Tietysti hänen rakkautensa minuun\"! vastasi Carley.\n\n\"Sinä ajattelet tietysti niin, mutta minä en. Nuo hänen sanansa 'täältä\nlännestä' tuntuvat minusta tärkeimmiltä... Tekisit viisaasti, jos\najattelisit niitä tarkemmin.\"\n\n\"Kyllä ajattelen\", vastasi Carley varmasti. \"Teen vielä enemmänkin.\nMatkustan tuonne ihmeelliseen Länteen katsomaan, mitä hän sanoillaan\ntarkoittaa.\"\n\nCarley Burchkin oli saanut osakseen täyden annoksen yleistä\nnykyaikaista nopeuskiihkoa. Hän piti kuudenkymmenen mailin\ntuntinopeudella suoritetuista automatkoista suoria ja sileitä teitä\ntahi mieluummin Ormonden tasaista merenrantaa pitkin, missä kuutamoöinä\nvalkoinen hiekka välähteli ja näytti kiitävän häntä vastaan. Senvuoksi\noli täysin hänen makunsa mukainen tämä kahdennenkymmenennen vuosisadan\njunakin, joka kiidätti häntä vinhaa vauhtia Chicagoa kohti. Junan\nkeskeytymätön ja tasainen kulku tyydytti hänen mieltään. Muuan vanha\nviereisellä istuimella matkatoverinsa vieressä istuva rouva huvitti\nCarleytä seuraavalla huomautuksellaan: \"Toivoisin, ettemme kulkisi näin\nnopeasti. Ihmiset eivät nykyään ehdi kunnollisesti hengittämäänkään.\nJos juna sattuisikin suistumaan pois kiskoilta!\"\n\nCarley ei pelännyt vähääkään pikajunia, autoja eikä valtamerilaivoja,\nvieläpä hän suorastaan ylpeili pelottomuudestaan, mutta hän epäili\nhienokseltaan, että se oli sittenkin vain joukkotunteen aiheuttamaa\nväärää rohkeutta. Tätä yritystä lukuunottamatta hän ei muistanut\nainoatakaan, mihin hän olisi ryhtynyt omintakeisesti. Sinä yönä\nsekoittui hänen uneensa pyörien yhtämittaista hiljaista kolinaa. Kerran\nsysäyksen herättämänä hän lepäsi hereillään pimeässä ajatellen, että\nhän matkatovereineen oli todellakin koneenkäyttäjän armoilla. Kuka hän\noli ja seisoiko hän veturissaan tarkkaavaisena ja valppaana ajatellen\nkaikkia niitä matkustajia, jotka oli uskottu hänen hoiviinsa? Tällaiset\najatukset kiusasivat epämääräisesti Carleytä, mutta hänen onnistui\nlopulta karkoittaa ne.\n\nPitkä, puolenpäivän pituinen odotus Chicagossa oli väsyttävä johdanto\nmatkan toiseen osaan. Mutta vihdoin hän huomasi päässeensä, Kalifornian\npikajunaan ja meni nukkumaan niin huojentunein mielin, että se tuntui\nhänestä suorastaan oudolta. Uutimen raosta pilkistävät auringonsäteet\nherättivät hänet. Nojautuen pieluksiin hän katseli rajattomilta\nnäyttäviä viheriöitä laitumia, niiden keskellä sijaitsevia pieniä\nmaalaistaloja ja puiden ympäröimiä kyliä. Hän otaksui, että nämä olivat\nnoita aavikoita, joiden hän muisti sijaitsevan jossakin Mississipin\nlänsipuolella.\n\nMyöhemmin ravintolavaunussa tarjoilija vastasi hymyillen hänen\nkysymykseensä: \"Tämä on Kansasin valtiota neiti, ja nuo viheriät kentät\ntuolla ovat täynnä sitä vehnää, jolla kansaa ruokitaan.\"\n\nLyhyen vehnän väri näytti pehmeältä ja kirkkaalta, ja rajattomat kentät\njatkuivat yksitoikkoisen tasaisina taivaanrannalle. Hän ei ollut\ntiennyt maailmassa olevankaan niin viljalti tasaista maata. Miten\nmainiota maastoa se olikaan autoteille! Palattuaan istuimelleen hän\nveti kaihtimet ikkunoiden eteen ryhtyen lueskelemaan loistolukemistoa.\nVäsyttyään siihen hän palasi takaisin ravintolavaunuun. Carley oli\ntottunut herättämään huomiota eikä suuttunut siitä, jollei häntä\nloukattu. Junassa oli nähtävästi täysi määrä matkustajia, jotka eivät\nCarleyn mielestä kuuluneet hänen luokkaansa. Vaunun monista ikkunoista\ntulviva kirkas valo ja muutamien miesten hänelle osoittama melko\nkarkea huomaavaisuus karkoittivat hänet pian hänen omaan osastoonsa.\nSiellä hän huomasi jonkun vetäneen ylös hänen ikkunansa kaihtimet.\nCarley vetäisi ne jälleen heti alas istuutuen sitten mukavaan asentoon\npaikalleen. Hetkisen kuluttua hän kuuli jonkun naisen sanovan melko\näänekkäästi: \"Luulin ihmisten matkustavan Länteen katsomaan maailmaa\",\nmihin muuan mies vastasi kuivasti: \"Ei aina.\" Hänen toverinsa jatkoi:\n\"Jos tuo tyttö olisi minun, niin enpä antaisi hänen pukeutua tuolla\ntavoin.\" Mies nauroi ja vastasi: \"Martha, sinä olet todellakin jäljellä\najastasi. Katsele huviksesi loisrolukemistojen kuvia.\"\n\nTällaiset huomautukset huvittivat Carleytä, ja myöhemmin hän käytti\nhyväkseen sopivaa tilaisuutta tarkastellakseen naapureitaan. He\nnäyttivät melko tavalliselta vanhalta pariskunnalta muistuttaen hänen\nmielestään jonkin pienen maaseutukaupungin asukkaita. Hän ei ollut\nkuitenkaan yhtä huvitettu kuullessaan erään toisen naisnaapurinsa\nhuomauttavan toverilleen hiljaa hänestä ja mainitsevan jotakin\nkeuhkotaudista. Carley tiesi kyllä olevansa kalpea, mutta hän vakuutti\nitselleen, että se olikin ainoa keuhkotaudista muistuttava piirre\nhänen ulkomuodossaan. Ja hän oli hieman iloinenkin kuullessaan naisen\nmiestoverin kiihkeällä äänellä tukevan hänen omaa vakaumustaan. Miehen\nlausunnosta kuulsi pelkkää ihailua.\n\nKansasin valtion alue tuntui Carleystä tavattoman laajalta ja hän\nmeni nukkumaan ennen sen loppumista. Seuraavana aamuna hän huomasi\nkatselevansa Uuden Meksikon jylhän harmaita, mustuneita maisemia. Hän\nhaki taivaanrannalta vuoria, mutta niitä ei ilmestynyt näkyviin. Hän\nalkoi vähitellen saada epämääräisiä hitaasti selveneviä vaikutelmia.\nHän ei pitänyt näistä seuduista. Paljaita harmaita lakeuksia, mataloita\npensaitten reunustamia harjanteita, vaaleita kallioita, toistensa\nvieressä sijaitsevia louhikoita ja silloin tällöin joku pitkä ahtaaseen\nlaaksoon johtava lehtokujanne vilahteli hänen silmiensä ohi, kunnes\nhän aivan väsyi niihin. Missä olikaan se Länsi, josta Glenn oli\nkirjoittanut hänelle? Yksi asia näytti kuitenkin varmalta: jokainen\nmailillinen tätä jylhää seutua vei Carleytä lähemmäksi häntä. Tämä\najatus oli Carleyn ainoana ilona tällä loppumattomalla matkalla. Hän\nkuvitteli, että Englanti ja Ranska voitaisiin pudottaa Uuden Meksikon\nlakeuksille meksikolaisten tuskin huomaamatta sitä.\n\nAurinko alkoi vähitellen paahtaa yhä kuumemmin, juna kiemurteli\nhitaasti ja kolisten ylöspäin ja vaunu tuli niin täyteen tomua, että se\ntuntui Carleystä sietämättömältä. Hän lepäsi horroksissa pieluksillaan\ntuntikausia, kunnes hän heräsi erään matkustajan iloiseen huutoon:\n\"Katsokaa, intiaaneja!\"\n\nCarley vilkaisi ulos, mutta kiinnostuksetta. Lapsena hän oli lukenut\nintiaaneista ja muistot palauttivat hänen mieleensä värillisiä ja\nromanttisia kuvia. Vaunun ikkunasta hän näki tomuisen hedelmättömän\nlakeuden, matalia nelikulmaisia savimajoja ja kummallisen näköisiä\npieniä ihmisiä, alastomia tahi tavattoman risaisia ja likaisia lapsia,\nväljiin punaraitaisiin hameihin pukeutuneita naisia ja valkoisten\nmiesten vaatteihin pukeutuneita renttumaisia miehiä. Kaikki nämä\nkummalliset olennot tuijottivat välinpitämättöminä hitaasti kulkevaa\njunaa.\n\n\"Ovatkohan nuo tosiaan intiaaneja?\" mumisi Carley epäillen. \"Jos nuo\novat jaloja punanahkoja, niin ovat kuvitteluni tyyten haihtuneet.\" Hän\nei katsonut ikkunasta enää, ei sittenkään, vaikka jarrumies huusikin\nAlbuquerquen tärkeän nimen.\n\nSeuraavana päivänä Carleyn laimea tarkkaavaisuus virkistyi, kun hän\nkuuli Arizonan nimen ja sai katsella punaisia kallioseinämiä ja\nseetrien pilkuttaman maaston laajoja aaltoilevia tasankoja. Mutta\nkaikesta huolimatta maisema tympäisi häntä. Tämä ei ollut mikään maa\nihmisten asuttavaksi, ja asumattomalta se todella näyttikin niin\npitkälle kuin silmä kantoi. Hänen saamansa vaikutelmat eivät kuitenkaan\nrajoittuneet pelkästään näköaistin aiheuttamiin. Hän alkoi tuntea\nilkeää hiljaista huminaa korvissaan, ja sitten alkoi hänen nenästään\nvuotaa verta. Konduktööri selitti sen johtuvan siitä, että oltiin niin\nkorkealla. Siten toinen seikka toisensa jälkeen piti Carleytä pois\nikkunasta melkein koko ajan, niin että hän todellisuudessa näki hyvin\nvähän koko maasta. Mutta näkemästään hän päätteli, ettei hän ollut\nmenettänyt paljoakaan. Auringon laskiessa hän ehdoin tahdoin katseli,\nmiltä arizonalainen auringonlasku näytti. Vain vaaleankeltaisia\nleimahduksia. Hän oli nähnyt muualla paljon kauniimpiakin. Junan\nsaavuttua Winslowiin hän vasta huomasi, kuinka lähellä hän jo oli\nmatkansa päätä, ja ymmärsi saapuvansa Flagstaffiin pimeän tultua. Hän\ntunsi hermostuvansa. Ehkä Flagstaffkin oli samanlainen kuin nuo muutkin\nkaupunkirähjät!\n\nEi ainoastaan kerran, vaan montakin kertaa, ennenkuin juna hidasti\nvauhtiaan Flagstaffin asemaa lähestyttäessä, Carley toivoi, että hän\nolisi ilmoittanut Glennille muutamilla sanoilla tulostaan, jotta Glenn\nolisi tiennyt tulla häntä vastaan. Ja kun hän hetkisen kuluttua huomasi\nseisovansa pimeänä, tuulisena ja kylmänä yönä himmeästi valaistun\nrautatieaseman edustalla, hän enemmänkin kuin katui päätöstään yllättää\nGlennin. Mutta nyt se oli joka tapauksessa liian myöhäistä. Hänen piti\nsuoriutua tilanteesta niin hyvin kuin hän lyhytnäköisine silmineen\nsaattoi.\n\nLaiturilla käveli edestakaisin miehiä, joista muutamat olivat hyvin\ntummaihoisia ja -silmäisiä ja luultavasti meksikkolaisia. Vihdoin muuan\npikalähetti lähestyi Carleytä kohteliaan isällisesti. Mies otti hänen\ntavaransa ja nostettuaan ne kärryihinsä viittasi leveälle kadulle:\n\"Ristin pituinen matka tuonnepäin ja käännös. Hotelli Wetherford.\"\nSitten hän ajoi tiehensä. Carley seurasi jäljessä kantaen pientä\nmatkalaukkuaan. Kylmä tuuli joka kohotti pölyä ilmaan, pisteli häntä\nkasvoihin, kun hän meni kadun yli talojen vieritse jatkuvalle korkealle\nkäytävälle. Kaupoissa ja kadulla paloi tulia ja kuitenkin painosti\nhänen mieltään tämä synkkä, kylmä ja tuulinen lakeus. Paljon ihmisiä,\nenimmäkseen miehiä, käveli edestakaisin, ja kaikkialla oli autoja. Ei\nkukaan kiinnittänyt häneen vähintäkään huomiota. Päästyään korttelin\nnurkkaukseen hän kääntyi ja hänen mielensä huojentui, kun hän huomasi\nhotellin kyltin. Astuessaan lämpiöön hän kuuli biljardipallojen kolinaa\nja gramofonin epäsointuisia säveliä. Pikalähetti laski hänen tavaransa\nlattialle ja jätti Carleyn seisomaan siihen. Konttoristi tahi omistaja\npuheli tiskinsä takaa muutamien miesten kanssa ja lämpiössä oli useita\nmuitakin vetelehtijöitä. Ilma oli sakeaa tupakansavusta. Ei kukaan\nkiinnittänyt huomiotaan Carleyhin, ennenkuin hän meni tiskin ääreen\nkeskeyttäen keskustelun.\n\n\"Onko tämä hotelli?\" kysyi hän kiivaasti.\n\nHihasilleen riisuutunut mies kääntyi hitaasti ja vastasi: \"Kyllä,\nrouva.\"\n\n\"Ei kukaan voisi otaksua tätä sellaiseksi osoittamastanne\nkohteliaisuudesta päättäen\", sanoi Carley. \"Olen odottanut täällä\nsaadakseni kirjoittaa nimeni matkustajaluetteloon.\"\n\nKonttoristi työnsi kirjan hitaasti hänen eteensä katsoen häneen\ntyynesti. \"Täällä on ihmisten tapana sanoa, mitä he haluavat.\"\n\nCarley lopetti arvostelunsa siihen. Hän huomasi varmaankin, ettei hän\ntäällä kaukana voinut vaatia osakseen sellaista kohtelua, johon hän\noli tottunut muualla maailmassa. Hän tahtoi sillä hetkellä mieluimmin\npäästä tuon suuren avonaisen takan ääreen, missä iloinen valkea rätisi.\nHänen täytyi kuitenkin seurata konttoristia. Mies opasti hänet pieneen\nalastomaan huoneeseen, minkä ainoana kalustona oli vuode, lipasto ja\ntilapäinen pesuteline, jossa oli yksi ainoa hana. Siellä oli sentään\ntuolikin. Carleyn riisuessa päällystakkiaan ja hattuaan konttoristi\nmeni hakemaan alakerrasta hänen muita tavaroitaan. Hänen palattuaan\nCarley sai kuulla postivaunujen lähtevän Oak Creek-kanjoniin seuraavana\naamuna kello yhdeksän aikaan. Ja se ilahdutti häntä niin, että hän voi\nmelko urhoollisesti suhtautua kummalliseen yksinäisyydentunteeseensa\nja hotellin epämukavuuksiin. Huoneessa oli kylmä eikä siellä ollut\nkuumaa vettäkään. Kun Carley väänsi hanaa, syöksyi sieltä niin\nvoimakas vesiryöppy, että se kohisi pois pesuvadista kastellen hänet.\nSe oli kylmempää kuin mikään hänen ennen kokemansa jäävesi. Aivan\npistävän kylmää. Toinnuttuaan hämmästyksestään ja järkytyksestään\nCarley suuttui, mutta sitten hän käsitti tilanteen hullunkurisuuden ja\npurskahti nauruun.\n\n\"Se oli sinulle parahiksi, sinä hemmoiteltu nukke!\" ivaili hän. \"Tämä\non nyt Länttä tämä. Täällä saa kärsiä vilua ja pitää itse huolta\nitsestään.\"\n\nHän ei ollut milloinkaan ennen elämässään riisuutunut niin nopeasti\neikä tuntenut itseään niin kiitolliseksi kovalle vuoteelle levitetyistä\npaksuista villaisista makuuhuovista. Hän lämpeni vähitellen. Pimeyskin\ntuntui melko lohduttavalta.\n\n\"Olen vain parinkymmenen mailin päässä Glennistä\", kuiskasi hän.\n\"Kuinka omituista tämä onkaan! Mahtaakohan hän tulla iloiseksi.\"\nHän tunsi miellyttävää ja lämmittävää tunnetta ajatellessaan sitä.\nMutta uneen pääseminen oli melko vaikeata. Kiihoitus oli ärsyttänyt\nhänen hermojaan ja hän lepäsi kauan aikaa valveilla. Jonkun ajan\nkuluttua lakkasi kuitenkin autojen säksytys, biljardipallojen kolina\nja hiljaisten äänten hyrinä. Sitten hän kuuli ulkoa tuulen huminaa,\njonkinlaista jatkuvaa hiljaista vaikeroimista, mikä oli uutta hänen\nkorvilleen ja jollakin tavoin miellyttävää. Toisenlaisetkin äänet\ntervehtivät häntä -- jonkin kellon sointuvat kilahdukset, sen\nilmoittaessa kuluneita neljännestunteja. Johonkin aikaan myöhemmin uni\nsai hänet valtoihinsa.\n\nHerätessään hän huomasi nukkuneensa liian pitkään, minkävuoksi hänen\ntäytyi kiiruhtaa. Ja huoneen lämpökin oli sellainen, ettei hidas\npukeutuminen voinut tulla kysymykseenkään.\n\nAlakerran lämpiön takassa rätisi jälleen iloinen valkea. Kuinka\näärettömän miellyttävä tuollainen avonainen takka olikaan! Hän työnsi\nkohmettuneet kätensä melkein liekkeihin ja värisi tuntiessaan lämmön\naiheuttamaa kihelmöivää kipua. Lämpiössä ei ollut ketään. Muuan\nilmoitus ohjasi hänet kellarikerroksen ruokasaliin, missä hän sai\nsyöneeksi hieman savustettua liikkiötä ja paistettuja munia, ja päälle\nväkevää kahvia. Sitten hän palasi yläkerran lämpiöön ja meni sieltä\nulos kadulle.\n\nKylmä ja pistävä tuuli tuntui puhaltavan suoraan hänen lävitseen.\nKäveltyään seuraavaan kulmaan hän pysähtyi katselemaan ympärilleen.\nPääkatu oli melkein täynnä hitaasti kulkevia kävelijöitä, hevosia ja\nautoja, joiden muodostama jono oli parin matalan korttelin pituinen.\nSitä paikkaa vastapäätä, missä hän seisoi, oli tyhjä tontti, jonka\ntakana oli jonollinen sieviä kummallisen näköisiä taloja, kaupungin\nvirastoja nähtävästi. Ja kohotettuaan sitten vaistomaisesti katseensa\njonkin näköalaa rajoittavan esteen pakottamana hän hämmästyi äkkiä\nmiellyttävästi.\n\n\"Ah, kuinka äärettömän suurenmoista!\" huudahti hän.\n\nPari suunnattoman korkeaa vuorta häämötti aivan hänen edessään.\nViheriä, tumma metsä peitti niiden rinteitä epätasaiseen, puiden\nreunustamaan lumi-alueeseen asti, joka kohosi korkealle puhtaana ja\nvalkoisena, kunnes se vihdoin muuttui puhtaiksi ja kimalteleviksi,\njalomuotoisiksi, teräviksi huipuiksi, jotka auringon noustessa\nvälkähtelivät punertavina sinistä taivasta vasten.\n\nCarley oli kiivennyt Mont Blancille ja katsellut Matternhornia, mutta\nne eivät olleet milloinkaan herättäneet hänessä sellaista hämmästystä\nja ihailua kuin nämä hänen oman maansa kaksoishuiput.\n\n\"Mitä vuoria nuo ovat?\" kysyi hän eräältä ohikulkijalta.\n\n\"San Francisco-huiput, rouva\", vastasi mies.\n\n\"Niinkö, mutta nehän eivät voi olla mailia kauempana!\" arveli Carley.\n\n\"Viidentoista mailin päässä, rouva\", vastasi mies hymyillen. \"Tämä\nArizonan ilma on niin petollista.\"\n\n\"Kuinka omituista!\" mumisi Carley.\n\nHänen katseensa oli vielä suunnattu ylöspäin, kun muuan mies lähestyi\nhäntä ilmoittaen hänelle postivaunujen lähtevän Oak Creekin kanjoniin\npiakkoin ja haluten tietää, olivatko hänen tavaransa kunnossa. Carley\nkiiruhti takaisin huoneeseensa kokoamaan niitä.\n\nHän oli luullut postivaunuja omnibussiksi tahi ainakin suureksi\nmatkailuautoksi, mutta ne olivatkin vain takkuisten hevosten vetämät\nkaksi-istuimiset ajoneuvot. Ajaja oli pieni kurttuinen mies, jonka\nikää oli mahdoton tarkemmin määritellä, eikä hänen matkatoverinsa\npersoonallisuus näyttänyt vaikuttavan häneen juuri ollenkaan. Paitsi\nCarleyn matkatavaroita, oli kärryissä melkoisesti muutakin tavaraa,\nmutta nähtävästi hän sentään oli ainoa matkustaja.\n\n\"Tästä kehittyy varmasti melko ilkeä päivä\", sanoi ajaja. \"Nämä\nhuhtikuun päivät tuolla korkeassa erämaassa ovat tuulisia ja kylmiä.\nSiellä voi ehkä sataa luntakin. Nuo huippuja kiertelevät pilvet eivät\nnäytä lainkaan lupaavilta. Eikö teillä ole paksumpaa päällystakkia tahi\njotakin muuta verhoa?\"\n\n\"Ei\", vastasi Carley. \"Minun täytyy kestää se. Sanotteko tätä\nerämaaksi?\"\n\n\"Kyllä. No niin, istuimen alla on hevosloimi, voitte saada sen\",\nvastasi mies ja kiivettyään istuimelle Carleyn eteen hän tarttui\nsuitsiin nykäisten hevoset juoksemaan.\n\nEnsi käänteessä Carley sai kouraantuntuvasti tutustua ajajan vihjaisuun\nilkeästä päivästä. Kolea ja läpitunkeva tuulenpuuska, joka kuljetti\nmukanaan tomua ja pistelevää hiekkaa, sattui suoraan hänen kasvoihinsa.\nSe tuli niin äkkiä, että hän tuskin ehti sulkea silmiänsä. Niiden\npuhdistaminen kysyi häneltä monta kömpelöä yritystä nenäliinalla,\njota huojentavat kyyneleet auttoivat. Carley huomasi joutuneensa\nsuorittamaan matkansa viime taivalta kovin epämukavissa olosuhteissa.\n\nKaikkialla hänen edessään ja sivuilla levisi kaupungin likainen\nympäristö. Kun hän katsoi taakseen, näytti maisema melko kauniilta\nkorkealle kohoavine huippuineen, mutta kova tie, jonka yllä tomupilvet\nkiiriskelivät, likainen ratapiha, pyöreät karsinat, joita hän arveli\nkarja-aitauksiksi, ja kaikki nuo saastaiset rakennustarpeiden jätteet,\njoita oli kaikkialla erään suuren sahan läheisyydessä, loukkasivat\nCarleyn silmiä. Muutamasta korkeasta kupoolimaisesta kasasta kohosi\nkellertävää savua, joka levitessään ilmaan synkistytti taivasta\nyhä enemmän. Sahan takana jatkui aukea maa jotensakin epätasaisina\nrinteinä, jotka, oltuaan nähtävästi kerran metsäisiä, olivat nyt\nhirvittävän rumia paljaine vielä pystyssä seisovine aavemaisine\nrunkoineen ja tuhansine kantoineen. Alaston tie kiemurteli lounaista\nkohti, ja siltä suunnalta puhalsi tuo puuskainen tuulikin. Se ei\npuhaltanut niin tasaisesti, että Carley olisi voinut olla varuillaan,\nvaan tyyntyi silloin tällöin sallien hänen katsella ympärilleen ja\nviskasi sitten äkkiä tomua hänen kasvoihinsa. Tomun haju oli yhtä\nvastenmielinen kuin sen aiheuttama kirvelykin. Se karvasteli hänen\nnenässään ja oli tukahduttavan läpitunkevaa. Ja kun taivaalle alkoi\nilmestyä lyijynharmaita repaleisia pilviä, kiihtyi tuuli kovemmaksi\nja ilma muuttui kylmemmäksi. Carleyn oli jo kylmä, mutta nyt häntä\nrupesi vilustamaankin. Näytti aivan siltä kuin tätä hävitettyä\nmetsämaata jatkuisi loppumattomiin, ja kuta kauemmaksi he ajoivat, sitä\nautiommaksi ja synkemmäksi maisema muuttui. Carley unhotti kokonaan\nnuo valtaavat vuoret. Ja matkan pidetessä tuntikausia kestäväksi, hän\nharminsa ja pettymyksensä vallassa unhotti tyyten Glenn Kilbournenkin.\nHän ei kyllä ollut vielä niin pitkällä, että hän olisi ruvennut\nkatumaan seikkailuaan, tunsi vain itsensä tavattoman onnettomaksi.\nSilloin tällöin hän huomasi rappeutuneita hirsimajoja ja paikkoja,\njotka olivat vieläkin synkempiä kuin tuo kaadettu metsä. Millaisia\nasuntoja! Oliko mahdollista, että ihmisiä oli asunut niissä? Hän\nkuvitteli miesten ehkä voineen oleskella niissä, mutta tuskin naisten\nja lasten. Hän oli unhottanut sen tosiseikan, että naiset ja lapset\novat Lännessä tavattoman harvinaisia.\n\nHarvaa metsikköä -- ajaja nimitti puita männyiksi -- alkoi ilmaantua\ntuolle palaneelle kaltevalle hedelmättömälle maalle. Nämä metsiköt\nmuuttivat Carleyn mielestä vastakohdallaan ja todistuksellaan\nsiitä, millaista seutu kerran maailmassa oli ollut, maiseman vielä\ntoivottomamman ja ikävämmän näköiseksi. Miksi oli näin monta\nneliömailia metsää kaadettu? Hän luuli siitä voitavan syyttää\nmammonanorjia, noita samoja, jotka hävittivät Adirondacksiakin.\nHetkisen kuluttua, kun ajajan oli pakko pysähdyttää hevosensa\nkorjatakseen jotakin epäkuntoon joutunutta kohtaa valjaissa, oli\nCarley kiitollinen saadessaan vaihtelua kylmään toimettomuuteensa.\nHän laskeutui tielle kävelemään. Alkoi sataa räntää ja istuuduttuaan\njälleen paikoilleen hän pyysi ajajalta lointa peitteekseen. Mutta\nloimen haju oli yhtä vastenmielinen kuin kylmyyskin. Carley kyyristyi\nkumaraan istuimellaan välinpitämättömänä ja kurjassa tilassa. Hän oli\njo saanut tarpeekseen koko Lännestä.\n\nMutta räntäsade loppui, pilvet hajautuivat ja aurinko alkoi paistaa\nlieventäen suuresti hänen kurjuuttaan. Ja vihdoin sukelsi tie oikeaan\nmetsään, jota ei oltu turmeltu millään tavalla. Carley näki suuria\nharmaita oravia, tupsukorvaisia ja tuuheahäntäisiä. Hetkisen kuluttua\najaja viittasi muutamiin suuriin lintuihin, jotka Carley, katseltuaan\nniitä tarkemmin, tunsi kalkkunoiksi. Mutta nämä linnut olivat sileitä\nja kiiltäviä ja pronssinvärisine, mustine ja valkoisine täplineen aivan\ntoisennäköisiä kuin Idän kalkkunat. \"Täällä lähellä on varmaankin\ntalo\", sanoi Carley katsellen ympärilleen.\n\n\"Ei, rouva. Nuo ovat villejä kalkkunoita\", vastasi ajaja, \"ja varmasti\nparasta ruokaa, mitä milloinkaan elämässänne olette syönyt.\"\n\nJa vähän ajan kuluttua jälleen, heidän ajaessaan metsästä aukeammalle\nseudulle, hän kiinnitti Carleyn huomion laumalliseen harmaita eläimiä,\njoilla oli valkoiset takapuolet ja joita Carley luuli lampaiksi.\n\n\"Ne ovat antilooppeja\", sanoi hän. \"Tämä erämaa oli ennen vanhaan\nollut aivan täynnä niitä, mutta sitten ne olivat hävinneet melkein\nsukupuuttoon. Nyt ne ovat alkaneet jälleen lisäytyä.\"\n\nMutta autiot seudut, paha ilma ja tavattoman huono tie ennen kaikkea\npalauttivat Carleyn taasen entiseen alakuloisuuden tilaan. Juurien,\nkallioiden ja kuoppien yli koluuttaminen oli enemmänkin kuin\nkiusallista. Hänen oli pakko pidellä kiinni istuimestaan pysyäkseen\nkärryissä. Hevoset eivät vähentäneet vauhtiaan epätasaisissa kohdissa.\nMuuan ankarampi tärähdys satutti Carleyn polven kovasti erästä\netuistuimen naulankantaa vasten, ja se teki niin kipeää, että hänen oli\npakko purra huuliaan voidakseen olla huutamatta. Tie muuttui kuitenkin\nmelkein heti sen jälkeen tasaisemmaksi, eikä suinkaan liian varhain\nhänen mielestään.\n\nOltiin metsässä jälleen. Carley huomasi, että he vihdoinkin olivat\njättäneet hakatun ja poltetun autiomaan taakseen. Kylmä tuuli humisi\npuiden latvoissa pudotellen vesipisaroita heidän niskaansa. Carley\nsulki silmänsä ja kyyristyi istuimelleen, kiinnittämättä juuri lainkaan\nhuomiota ohikiitävään maisemaan. \"En saa tyttöjä milloinkaan uskomaan,\nettä olen kokenut jotakin tällaista\", puheli hän itsekseen. Ja hänen\noma kestävyytensä todellakin hämmästytti häntä. Sitten Glennin muisto\nvahvisti hänen mieltään. Ei merkinnyt todellakaan paljon mitään se,\nmitä hän sai kärsiä matkalla hänen luokseen. Hän oli vain harmissaan\nkestävyyden puutteestaan.\n\n\"Hei, tuolla on vihdoinkin Oak Creek-kanjon!\" huusi ajaja.\n\nKarkoittaen kiusoittavat ennakkoluulonsa Carley avasi silmänsä ja\nnäki ajajan pysähdyttäneen hevosensa muutamaan tien mutkaan, mistä\nnähtävästi alkoi jyrkkä alamäki.\n\nKoko metsän peittämä seutu näytti laskeutuvan syvään kuiluun, jota\nrajoittivat punaiset kallioseinämät ja joka oli aivan täynnä viheriöitä\nmetsäisiä jyrkkiä rinteitä. Kuilu oli V:n muotoinen halkeama ja niin\nsyvä, että kylmät väreet karmivat Carleyn selkää hänen katsoessaan\nalas. Tässä kohden se näytti kapealta loppuen kuin umpikujaan,\nmutta toiselle suunnalle se laajeni ja syveni, ja jatkui kauaksi\näärettömän korkeiden punaisten seinämien välitse, kimaltelevien\nvesiputousten katkaistessa siellä täällä sen viheriän pohjan. Virtaavan\nveden hiljainen pehmeä kohina kantautui Carleyn korviin. Millainen\nvilli, yksinäinen ja peloittava paikka tämä olikaan! Voiko Glenn\ntodellakin asua tuolla maan rosoisessa halkeamassa? Se peloitti\nhäntä noine korkeuksista huimaavan jyrkästi viettävine seinämineen.\nKaukana alhaalla valaisi sen metsäistä pohjaa purppurainen valo. Ja\nsamalla hetkellä pilkisti aurinko esiin pilvien raosta lähettäen\nkultaiset säteensä syvyyksiin. Korkeat kalliot muuttuivat silloin\nkultahohteisiksi, puro kirkastui kimaltelevaksi hopeaksi, puiden\nvehreys kävi heleämmäksi ja halkeamat siinsivät sinisinä varjoina.\nCarley ei ollut milloinkaan ennen nähnyt tällaista maisemaa. Vaikka\nhän olikin vihamielinen ja ennakkoluuloinen sitä kohtaan, täytyi\nhänen kuitenkin myöntää se kaikin puolin kauniiksi ja suurenmoiseksi.\nMutta kuinka villiltä, uhkaavalta ja jylhältä se näyttikään! Se ei\nollut lainkaan asuttavan näköinen. Tämä eristetty maan rako oli vain\npedoille ja ehkä lainsuojattomille ihmisille aiottu asuinkuoppa, mutta\nei kellekään sivistyneelle ihmiselle -- ei ainakaan Glenn Kilbournelle\nsopiva oleskelupaikka.\n\n\"Älkää olko peloissanne, rouva\", sanoi ajaja. \"Meillä ei ole mitään\nhätää, jos vain olette varovainen. Olen kulkenut tästä lukemattomia\nkertoja.\"\n\nCarleyn sydän jyskytti kovasti. Huojuvat ajopelit lähtivät laskeutumaan\nmäkeä alas niin jyrkästi, että hänen oli pakko tarttua istuinpenkistä\nkiinni.\n\n\n\n\nII\n\n\nPidellen kiinni itseään ja pidättäen henkeään Carley katseli väristen\nja kuin lumottuna kuilun reunan yli. Kärryjen rattaat pyörivät joskus\nsillä puolen vain muutamien tuumien päässä reunasta. Jarrut kitisivät,\nrattaat luistivat ja hän kuuli hevosten teräskenkäisten kavioiden\nraavinnan, kun ne pitivät vastaan totellen ajajan varoittavia huutoja.\n\nTämän kallioon hakatun tien ensimmäiset sata kyynärää olivat\nvaarallisimmat. Sitten alkoi tie levetä eivätkä rinteet olleet enää\nniin äkkijyrkkiä; Puiden latvat kohosivat hänen silmäinsä tasalle\npeittäen näkyvistä rotkon siniset syvyydet. Sitten alkoi tien toiselle\npuolen ilmestyä pensaita. Carleyn tuntema jännitys laukesi vähitellen.\nHevoset alkoivat juosta jälleen. Rattaat kolisivat, tie teki tiukkoja\nmutkia, ja hetkisen kuluttua häämöttivät kanjonin vastakkaisen puolen\nviheriät ja punaiset seinämät aivan läheltä. Virtaavan veden hiljainen\nkohina kantautui Carleyn korviin. Kun hän vihdoinkin voi katsoa suoraan\neteen, sen sijaan, että hänen tähän asti oli pitänyt katsoa alas, ei\nhän voinut nähdä mitään muuta kuin puiden runkojen ja ruskeiden ja\nharmaiden oksien halkomaa viheriää lehvistöä. Sitten kärryt vierivät\nhämärään viileään varjoon kuin tunneliin, jonka toisena seinämänä oli\nmärkä sammaleinen kallio ja toisena tiheä metsikkö.\n\n\"Meillä ei ole mitään hätää enää, ellemme satu kohtaamaan\nvastaantulijoita\", sanoi ajaja.\n\nCarley veti syvään henkeään huojennuksesta. Hän alkoi ensi kerran\nheikosti aavistaa, etteivät hänen laajat kokemuksensa autoista,\npikajunista, valtamerilaivoista ja osittain lentokoneistakaan vielä\nsentään sisältäneet elämän kaikkia seikkailuja. Hän saisi varmaankin\nnähdä jotakin aivan uutta ja kiinnostavaa täällä Lännessä.\n\nPutoavan veden kohina alkoi jo kuulua lähempää. Hetkisen kuluttua\nCarley näki tien kääntyvän muutamassa notkelmassa rotkoon ja menevän\nerään kirkkaan virtaavan puron yli. Täällä oli suuria sammaleisia\nkallioita, jäkälien peittämiä punaisia seinämiä, ja ilma tuntui olevan\nhämärää ja kosteaa ja täynnä pehmeää kohinaa. Kahlaamon toiselta\npuolen tie laskeutui rotkon läntiselle laidalle etääntyen kauemmaksi\npurosta. Suuria puita, joiden vertaisia Carley ei ollut milloinkaan\nennen nähnyt, alkoi kohota majesteetillisesti kuilusta. Niiden\nrinnalla vaahterat ja valkopilkulliset sykomoorit näyttivät peräti\nkääpiömäisiltä. Ajaja sanoi näitä suuria puita keltaisiksi männyiksi.\n\nVihdoin laskeutui tie jyrkältä rinteeltä rotkon pohjalle. Se,\njoka ylhäältä katsottuna oli näyttänyt vain viheriältä, puiden\ntäyttämältä halkeamalta, osoittautuikin läheltä katsottuna laajaksi,\nkiemurtelevaksi, aaltoilevaksi laaksoksi, missä kasvoi melkein\nkaikkialla tiheää metsää. Siellä oli kuitenkin puuttomiakin aukioita ja\nsen keskitse virtaava puro jakoi sen kahtia. Tie meni puron yli tuon\ntuostakin, ja kahlaamoissa Carley piti jälleen kiinni istuinpenkistä\ntoivottomasti katsellen ympärilleen, sillä puro oli syvä, virtava\nja täynnä kallioita. Mutta ei ajaja eivätkä hevoset näyttäneet\nvälittävän näistä vastuksista. Carleytä kasteltiin ja hypiteltiin melko\nhäikäilemättömästi. He ajoivat tammimetsikköjen läpi ja kimaltelevien,\nkylmien, märkien, hiljaisten ja synkkien vuorten seinämien juuritse\nja juhlallisten pitkäoksaisten mäntyjonojen välitse. Carley näki\nsyvien, tyynien ja vehmaisten lähteitten pulppuavan esille suurten\nkalliorykelmien juurilta, huomasi pitkiä vaahtoisia suvantoja ja\nsitten korkealla puiden latvojen yläpuolella kanjonin ylimmän laidan\njylhät piirteet, jotka kohosivat kylminä taivasta vasten. Hän tunsi\nsulkeutuvansa pois maailmasta, eksyvänsä tähän poispääsemättömään\nmaanrakoon. Auringonvalo oli jälleen kadonnut, ja rotkon harmaa\nhämärä painosti häntä. Carleyn mielestä tuntui kummalliselta, ettei\nhän voinut vastustaa tämän ilman, noiden korkeuksien ja syvyyksien,\nkallioseinämien ja mäntyjen ja virtaavan veden vaikutusta. Sillä eihän\nniillä todellisuudessa ollut mitään tekemistä hänen kanssaan? Nehän\nolivat vain ulkopuolisia asioita. Mutta vaikka hän kuinka vastustikin\nniiden vaikutusta, joutui hän kuitenkin yhä enemmän tämän villin ja\njylhän kanjonin lumoihin.\n\nTie kääntyi nyt tiukasti oikeaan käteen puroon viettävälle rinteelle,\njonka takaa näkyi hedelmätarhoja ja peltoja ja muuan aivan seinämän\njuurella sijaitseva asuinrakennus. Tämä kahlaamo teki Carleyn\nmielen levottomammaksi kuin kaikki toiset, sillä se oli syvempi ja\nvuolaampi. Toinen hevosista kompastui kallioilla ja ponnahti sitten\ntakaisin seisoalleen ja eteenpäin veden roiskuessa korkealle. He\npääsivät kuitenkin puron poikki onnellisesti. Carley sai vain jälleen\ntutustua jääkylmään veteen. Sitten käännyttiin ajamaan takaisin\npitkin puron vartta hedelmätarhojen ja peltojen välitse, ja punaisen\nseinämän vieritse erään suuren maalaistalon edustalle, jota Carley\ntähän mennessä ei ollut huomannut. Se oli melkein kiinni kalliossa,\njonka laelta syöksyi alas valkovaahtoinen ohut vesisuihku. Talo oli\nrakennettu kuorimattomista puista ja siinä oli kaksi päällekkäistä\nkuistia, jotka ulottuivat sen ympäri kallioon asti. Kallioseinämästä\nriippuvat viheriät kasvit peittivät ylimmän kuistin melkein kokonaan.\nKivisestä piipusta kiemurteli hitaasti ilmaan sinistä savua. Muutamasta\nkuistin pylväästä riippui kyltti, johon oli kömpelöillä kirjaimilla\nmaalattu: \"Lolomi Lodge.\"\n\n\"Hei, Josh, toitko jauhot?\" huusi joku nainen sisältä.\n\n\"Halloo! En unhottanut varmastikaan mitään!\" vastasi mies\nlaskeutuessaan maahan, \"ja, kuulkaahan, rouva Hutter, täällä on muuan\nnuori nainen New Yorkista!\"\n\nNämä ajajan viime sanat toivat rouva Hutterin portaille. \"Flo, tulehan\ntänne!\" huusi hän sivulle. Ja sitten hän tervehti hymyillen Carleytä.\n\n\"Laskeutukaa maahan ja tulkaa sisään, neiti\", sanoi hän. \"Olen\ntodellakin iloinen saadessani tutustua teihin.\"\n\nCarley oli niin jäykistynyt ja kylmissään, ettei hänen laskeutumisensa\nkorkeista pölyisistä kärryistä käynyt lainkaan joustavasti. Kiivettyään\nkuistille hän näki rouva Hutterin olevan melko lihavan keski-ikäisen\nnaisen, jolla oli tarmokkaat ryppyiset kasvot ja ystävälliset tummat\nsilmät.\n\n\"Olen neiti Burch\" sanoi Carley.\n\n\"Te olette sama tyttö, jonka kuva on Glenn Kilbournen\nuuninreunustalla\", sanoi nainen sydämellisesti. \"Olen hyvin iloinen\nsaadessani tutustua teihin ja tyttäreni Flo tulee varmaankin oikein\nihastumaan.\"\n\nTämä puhe hänen kuvastaan ilahdutti ja lämmitti Carleytä. \"Niin, olen\nGlenn Kilbournen morsian ja olen tullut tänne Länteen yllättääkseni\nhänet. Onko hän täällä... ja onko hän terve?\"\n\n\"Hän voi vallan mainiosti. Näin hänet eilen. Mutta hän on muuttunut\nsuuresti tänne tulonsa jälkeen, erittäinkin näinä viime kuukausina.\nEtte varmaankaan tuntisikaan häntä enää... Mutta olette märkä ja\nkylmissänne, ja näytätte väsyneeltäkin. Tulkaa tänne takan ääreen.\"\n\n\"Kiitoksia. Kyllä minä voin hyvin\", vastasi Carley.\n\nOvella tuli heitä vastaan solakka ja tukevavartaloinen tyttö, joka oli\nhyvin sukkelaliikkeinen. Carley oli nopea huomaamaan hänen nuoruutensa\nja sulonsa, ja sitten hänen kasvonsa, jotka eivät olleet säännölliset\neivätkä kauniit, mutta kuitenkin ihmeellisen miellyttävät.\n\n\"Flo, tässä on neiti Burch\", huudahti rouva Hutter iloisen pontevasti.\n\"Glenn Kilbournen tyttö oli matkustanut koko matkan New Yorkista tänne\nyllättääkseen sulhasensa.\"\n\n\"Ah, Carley, olen hyvin onnellinen saadessani tutustua teihin!\" sanoi\ntyttö hitaasti syvällä äänellään. \"Tunnen teidät. Glenn on kertonut\nminulle teistä.\"\n\nJos tämä tervehdys, vaikka se tuntuikin niin suloiselta ja lämpimältä,\njärkyttikin Carleytä, ei hän ilmaissut sitä merkilläkään. Mutta\nmumistessaan jotakin vastaukseksi hän tutki kaikella naisen\nterävyydellään edessään olevia kasvoja. Flo Hutterin iho oli vaalea\nja pisamainen, hänen suunsa ja leukansa olivat liian kulmikkaat\nvoidakseen edustaa vienompaa naisellista kauneutta, ja silmät olivat\npähkinänruskeat, läpitunkevat, rehelliset ja pelottomat. Hänen\ntukkansa oli melko paksu ja väriltään vaaleankeltainen, eikä siinä\nnäkynyt hoidon puutteen merkkejä. Carley piti tytön ulkomuodosta\nja hänen vilpittömästä tervehdyksestään, vastaten siihen kuitenkin\nvaistomaisesti kylmemmästi tytön suoran viittauksen vuoksi läheiseen\ntuttavuuteensa Glennin kanssa.\n\nHe opastivat Carleyn suureen arkihuoneeseen ja sitten räiskyvän\ntakkavalkean ääreen, missä he auttoivat häntä riisumaan yltään märät\nvaatteet. Ja koko ajan he puhelivat huolestuneen ystävällisesti, kuten\nsellaiset naiset, jotka ovat tottumattomia moniin vieraihin. Sitten\nrouva Hutter kiiruhti pois valmistamaan kupillisen kuumaa kahvia, Flon\njäädessä juttelemaan hänen kanssaan.\n\n\"Me luovutamme teille kauneimman huoneemme, jonka kuisti on aivan sen\nkallion alla, mistä vesi putoaa. Se laulaa teidät uneen. Teidän ei\ntietystikään tarvitse käyttää tuota kuistissa olevaa vuodetta ennen\nilmojen lämpiämistä. Kevät on myöhäinen täällä, ja meillä tulee vielä\nolemaan rumiakin ilmoja. Satuitte todellakin saapumaan Oak Creekiin\nvuodenaikana, jolloin se on vähimmän miellyttävä. Mutta muulloin tämä\non aina ihana, tämä meidän Oak Creekimme. Tulette kyllä huomaamaan sen.\"\n\n\"Luulenpa aina muistavani ensimmäisen siitä näkemäni vilahduksen ja\nmatkani tänne tuota kallioista tietä pitkin\", sanoi Carley heikosti\nhymyillen.\n\n\"Ah, se ei ole mitään siihen verraten, mitä vielä tulette näkemään ja\nkokemaan\", vastasi Flo tieten tahtoen. \"Meillä on ollut Idästä kotoisin\nolevia helläjalkaisia täällä ennenkin. Eikä heidän joukossaan ole\nmilloinkaan ollut ketään sellaista, joka ei olisi ruvennut pitämään\nArizonasta.\"\n\n\"Helläjalkainenko? Se ei olisi voinut juolahtaa mieleenikään. Mutta\ntietysti se on niin\", mumisi Carley.\n\nRouva Hutter palasi kantaen tarjotinta, jonka hän asetti tuolille\nCarleyn viereen. \"Syökää ja juokaa\", sanoi hän kuin nämä tehtävät\nolisivat olleet elämän päähommia. \"Flo, kanna sinä hänen tavaransa\nsiihen läntiseen huoneeseen, jonka me aina luovutamme sellaisille\nerityisille henkilöille, joiden toivomme kiintyvän Lolomiin.\" Sitten\nhän heitti lisää puita tuleen ja istuutui Carleyn viereen katsellen\nhäntä säteilevin silmin.\n\n\"Ette suinkaan pahastu siitä, että rupeamme nimittämään teitä\nCarleyksi?\" kysyi hän kiihkeästi.\n\n\"En todellakaan! Pidän päinvastoin siitä\", vastasi Carley tuntien\nolonsa miellyttäväksi ja kodikkaaksi mielentilastaan huolimatta.\n\n\"Katsokaas, meistä tuntuu siltä kuin te ette olisi meille pelkkä\nvieras\", jatkoi rouva Hutter. \"Tom -- hän on Flon isä -- kiintyi\nGlenn Kilbourneen hänen saapuessaan tänne toista vuotta sitten.\nArvailenpa, oletteko lainkaan tiennyt, kuinka sairas tuo sotilaspoika\nsilloin oli... No niin, hän makasi vuoteessa kaksi kokonaista viikkoa\ntuossa samassa huoneessa, jonka nyt olemme luovuttaneet teille. Minä\npuolestani luulin, ettei hän siitä enää milloinkaan nousisikaan. Mutta\nhän nousi ja alkoi parantua. Ja jonkun ajan kuluttua hän rupesi Tomin\napulaiseksi. Noin kuusi kuukautta sitten hän ryhtyi keinottelemaan\nTomin kanssa lampailla. Hän asui täällä luonamme, kunnes hän rakensi\nitselleen oman tuvan West Forkiin. Hän ja Flo ovat seurustelleet melko\npaljon toistensa kanssa, ja luonnollisesti hän on kertonut Flolle\nteistä. Siitä nyt näette, ettette ole meille mikään vieras. Ja me\ntoivomme, että tuntisitte olevanne täällä ystävien luona.\"\n\n\"Hyvä rouva Hutter\", vastasi Carley liikutettuna. \"En voi kiittää\nteitä milloinkaan tarpeeksi ystävyydestänne Glenniä kohtaan. En ole\ntiennytkään hänen olleen niin sairaan. Hän kirjoitti alussa niin\nharvoin.\"\n\n\"Hän ei ole varmaankaan milloinkaan kirjoittanut eikä kertonut teille,\nmitä hän teki sodassa?\" sanoi rouva Hutter.\n\n\"Ei todellakaan!\"\n\n\"No niin, kerron sen teille jonakin päivänä, sillä Tom sai vähitellen\nselville kaiken. Hän kuuli siitä eräältä sotilaalta, joka saapui\nFlagstaffiin keuhkojensa vuoksi, ja joka oli kuulunut samaan\nkomppaniaan kuin Glennkin. Emme tienneet tuon pojan nimeä hänen\noleskellessaan Flagstaffissa, mutta myöhemmin sai Tom senkin selville.\nJohn Henderson. Hän oli vain kaksikolmattavuotias ja hyvin hieno poika.\nJa hän kuoli Phoenixissä. Koetimme saada häntä tänne, mutta hän ei\ntahtonut elää toisten armoilla. Hän odotti aina rahoja -- jonkinlaista\nsotakorvausta tahi jotakin sellaista, mutta sitä ei kuulunut. Hän\ntoimi konttoristinakin El Tovarissa jonkun aikaa. Sitten hän tuli\nFlagstaffiin. Mutta siellä oli liian kylmä ja hän viipyi siellä liian\nkauan.\"\n\n\"Kylläpä se oli kovaa\", vastasi Carley miettiväisesti. Nämä ilmoitukset\namerikkalaisten sotilasten kärsimyksistä olivat lisääntyneet näinä\nviimeisinä kuukausina ja niillä tuntui olevan kummallinen katkera\nvoima painostaa Carleyn mieltä. Hän oli aina koettanut karttaa kaikkea\nvastenmielistä, ja noiden onnettomien kurjuus oli melkein yhtä\njärkyttävä kuin joutuminen suoranaiseen tekemiseen tautien ja kaiken\nsaastaisuuden kanssa. Mutta Carleylle oli jo alkanut vähitellen selvitä\nse tosiseikka, että elämässä voi olla sellaisiakin seikkoja, jotka\nkaikin mahdollisin tavoin loukkaavat hänen mukavuuttaan ja onneaan ja\njoille hän ei kuitenkaan voi kääntää selkäänsä.\n\nFlo palasi nyt huoneeseen, ja jälleen Carleyn huomio väkisinkin kiintyi\ntytön kummallisen vapaaseen käytökseen ja hänen varmuuteensa ja\niloisuuteensa, joka suorastaan säteili hänestä.\n\n\"Olen sytyttänyt tulen pieneen kamiinaanne\", sanoi hän. \"Siellä on\nvettäkin lämpiämässä. Ettekö halua nyt tulla huoneeseenne vaihtamaan\nvaatteitanne? Te kai tahdotte pukeutua Glennin varalta, vai mitä?\"\n\nCarleyn täytyi hymyillä. Tämä tyttö oli todellakin suora ja\nteeskentelemätön ja jollakin tavoin virkistäväkin. Hän nousi.\n\n\"Olette molemmat erinomaisen hyviä ottaessanne minut vastaan kuin\nystävän\", sanoi hän. \"Toivon, etten tuota teille pettymyksiä... Niin,\nhaluan mielelläni parantaa hieman ulkonaista puoltani, ennenkuin Glenn\nnäkee minut... Voinko lähettää sanan hänelle jollakin tavalla -- jonkun\nsellaisen henkilön välityksellä, joka ei ole nähnyt minua?\"\n\n\"Kyllä. Lähetän sinne Charleyn, erään miespalvelijamme.\"\n\n\"Kiitoksia. Käskekää hänen sanoa Glennille, että täällä on muuan nainen\nNew Yorkista, joka tahtoo tavata häntä tärkeissä asioissa.\"\n\nFlo Hutter taputti käsiään ja nauroi iloisesti. Hänen iloisuutensa\naiheutti Carleylle lieviä tunnonvaivoja. Mustasukkaisuus on oikeudeton\nja kalvava tunne.\n\nCarley opastettiin leveitä portaita ja laudoitettua käytävää pitkin\nerääseen huoneeseen, jonka toinen ovi johti kuistiin. Putoavan veden\ntasainen hiljainen kohina kantautui hänen korviinsa. Avonaisesta\novesta hän näki kuistin poikki tuon valkoisen putouksen pitsimäisen\nvesihunnun, joka syöksyi alas muutellen muotoaan niin lähellä, että se\nnäytti koskettavan kuistin paksuihin puukaiteihin.\n\nHuone muistutti telttaa. Sen seinät oli verhottu kankaalla eikä\nsiinä ollut sisäkattoa, mutta rakennuksen katon epätasaisesti\nveistetyt parrut olivat melko lähellä. Kalusto oli kotitekoinen.\nIntiaanien valmistama matto peitti lattian. Vuode villaisine puhtaine\nhuopapeitteineen ja pieluksineen näytti houkuttelevalta.\n\n\"Tuossako Glenn makasi ollessaan sairaana?\" kysyi Carley.\n\n\"Niin\", vastasi Flo vakavasti, varjon tummentaessa hänen silmiään.\n\"Minun pitäisi kai kertoa teille kaikki siitä, ja jonakin päivänä minä\nteenkin sen. Mutta te ette saa tulla onnettomaksi nyt... Glenn oli\nmelkein kuolla täällä. Äiti tahi minä emme milloinkaan poistuneet hänen\nluotaan, koska yhteen aikaan näytti melkein siltä -- koska hän yhteen\naikaan oli niin sairas.\"\n\nHän näytti Carleylle, kuinka pieni kamiina avataan, kuinka sinne\ntyönnetään lyhyitä lastuja ja kuinka peltiä hoidetaan, ja varoitettuaan\nCarleytä pitämään sitä silmällä, ettei se saisi kuumua liiaksi, hän\njätti Carleyn yksikseen.\n\nCarley tunsi olevansa oudolla tuulella. Hänen sydämensä nousi melkein\nkurkkuun joka kerta hänen ajatellessaan Glennin tapaamista, mikä\noli tapahtuva niin pian, mutta sehän ei tuntunut hänestä lainkaan\noudolta. Hänestä tuntui hyvin vaikealta selvitellä näitä epämääräisiä\nharvinaisia ajatuksia. Kaikki tämä erosi niin suuresti hänen\ntavallisesta elämästään. Ja hän oli sitäpaitsi väsynytkin. Mutta\nnämä selitykset eivät riittäneet. Hänen rintaansa pisti ja se johtui\nkai siitä, että Glenn Kilbourne oli maannut sairaana tässä pienessä\nhuoneessa erään toisen tytön eikä Carley Burchin hoidossa. \"Olenko\nminä mustasukkainen?\" kuiskasi hän. \"En.\" Mutta hän tunsi sydämessään\nvalehtelevansa. Nainen ei voi olla olematta mustasukkainen sellaisissa\nolosuhteissa sen paremmin kuin estää verensä sykintää. Carley oli\nkuitenkin iloinen, että Flo Hutter oli ollut siellä, ja hän tulisi aina\nolemaan kiitollinen hänelle siitä.\n\nCarley riisuutui ja puettuaan ylleen kampauspuseronsa hän tyhjensi\nmatkalaukkunsa ripustaen vaatteensa verhon taakse nauloihin. Sitten hän\npaneutui lepäämään aikomatta lainkaan nukkua, mutta huoneen tuoksussa\noli kummallista taikavoimaa, kuten pihkapitoisessa ulkoilmassakin\nja mukavassa vuoteessa, mutta erittäinkin vesiputouksen hiljaisessa\nnukuttavassa ja lirisevässä kohinassa. Hän nukkui. Kun hän heräsi, oli\nkello jo viisi. Tuli kamiinassa oli sammunut, mutta vesi oli vieläkin\nlämmintä. Hän peseytyi ja pukeutui melko huolellisesti, mutta kuitenkin\nyhtä nopeasti kuin tavallisesti kotonaankin, pannen ylleen valkoisen\npuvun, koska Glenn oli aina pitänyt enimmän siitä väristä. Mutta\nse ei ollut varmastikaan mikään sellainen puku, jota voidaan pitää\nmaalaistalon vetoisissa kylmissä huoneissa ja käytävissä. Hän kietoikin\nympärilleen lämpimän suojahuivin, jonka kirkkaanväriset juovat sopivat\nhyvin hänen hiuksiinsa ja tummiin silmiinsä.\n\nKoko ajan hänen pukeutuessaan ja ajatellessaan tuo putoavan veden\npehmeä kohiseva ääni tuntui tunkeutuvan hänen lävitseen. Oleskellessaan\nLolomi Lodgessa hän ei hereillään ollessaan ja tuskinpa nukkuessaankaan\nvoinut hetkeksikään täydellisesti vapautua siitä. Se kidutti häntä\nepämääräisesti, olematta silti vastenmielistä. Hän meni kuistiin.\nTuossa pienessä alkoovissa oli vuode ja yksinkertainen tuoli. Hänen\nyläpuolellaan laskeutuivat katon kuoritut parrut muutamien jalkojen\npäähän hänen päästään. Hänen täytyi nojautua kuistin kaiteen yli\nvoidakseen katsoa ylös. Viheriä ja punainen kallioseinämä kohosi\nkohtisuorasti tavattoman lähellä. Vesiputous tuli näkyviin ensin\nmuutamassa halkeamassa, missä seinämä oli murtunut, ja sitten se putosi\nkimallellen sileiden paikkojen yli vähentyäkseen eräässä halkeamassa\ntipoiksi ja sitten äkkiä syöksyäkseen esille ohuena valkoisena huntuna.\n\nKuistilta avautuva näköala rajoittui puiden välisiin kujanteihin ja\nrotkon vastakkaiseen seinään. Kuinka hän tässä kodissa olikaan sisään\nsuljettu ja muureilla ympäröity!\n\n\"Kesällä voisi ehkä parin viikon oleskeleminen täällä tuntua\nmiellyttävältäkin\", puheli Carley itsekseen, \"mutta asua täällä aina.\nTaivas varjelkoon! Ihminenhän voisi yhtä hyvin maata haudassa.\"\n\nAlemmasta kuistista kuuluvat raskaat askeleet ja erään miehen ääni\npanivat Carleyn sydämen sykkimään nopeammin. Olikohan Glenn siellä?\nMuutamien jännittävien hetkien kuluttua hän myönsi erehtyneensä.\nHänen verensä kohina ja harvinainen polttava kiihko, jota hän ei\nollut tuntenut pitkiin aikoihin, eivät kuitenkaan haihtuneet hänen\nlaskeutuessaan portaita pitkin laudoitettuun lämpiöön. Kuinka tämän\nrakennuksen ylin osa olikaan harmaa ja latomainen! Mutta portaitten\npäästä katsottuna teki suuri arkihuone iloisen vastavaikutuksen. Siellä\noli lämpimiä värejä, muutamia mukavia keinutuoleja, kirkasvaloinen\nlamppu ja avonainen takka, joka jo yksinäänkin olisi karkoittanut\npäivän apean harmauden.\n\nMuuan kookas korderoivaatteihin ja kaulussaappaihin pukeutunut mies\ntuli Carleytä vastaan. Hänellä oli sileiksi ajellut kasvot, jotka\nolisivat voineet olla kovat ja ankarat, ellei hymy olisi lieventänyt\nniitä, ja vain vilkaisu hänen silmiinsä ilmaisi Carleylle niiden\nmuistuttavan Flon silmiä.\n\n\"Olen Tom Hutter ja olen todellakin iloinen saadessani toivottaa teidät\ntervetulleeksi Lolomi Lodgeen, neiti Carley\", sanoi hän. Hänen äänensä\noli syvä ja kaikuva. Hänen olennossaan oli luontevuutta ja voimaa, ja\npuristus, jonka hän soi Carleyn kädelle, oli miehen, joka ei kursaile\ntervehtiessään ihmisiä. Carley, jonka huomiokyky oli terävä, piti\nhänestä heti tuntien hänessä voimakkaan persoonallisuuden. Hän tervehti\nHutteria vuorostaan kiitellen häntä hänen hyvyydestään Glenniä kohtaan.\nCarley tietysti odotti, että Hutter olisi sanonut jotakin hänen\nsulhasestaan, mutta Hutter ei sanonut mitään.\n\n\"No niin, neiti Carley, ellette pahastu, voin ilmoittaa teille, että te\nolette kuvaannekin kauniimpi\", sanoi Hutter. \"Ja se on jo paljon, se.\nKaikki tämän seudun lammaspaimenet ovat käyneet tirkistämässä kuvaanne,\nsaamatta siihen tietystikään keneltäkään lupaa.\"\n\n\"Tunnen itseni äärettömästi imarrelluksi\", nauroi Carley.\n\n\"Me iloitsemme tulostanne\", sanoi Hutter vaatimattomasti. \"Olen juuri\nitsekin palannut kotiin Idästä -- Chicagosta ja Kansas Citystä.\nMuutin Arizonaan Illinoisista neljäkymmentä vuotta sitten ja tämä oli\nensimmäinen matkani sinne sen jälkeen. En ole vielä saanut henkeäni\noikein takaisin. Ajat ovat muuttuneet, neiti Carley. Ajat ja ihmiset.\"\n\nRouva Hutter kiiruhti huoneeseen keittiöstä, missä hänellä nähtävästi\noli ollut tärkeitä puuhia. \"Taivas varjelkoon!\" huudahti hän\nlämpimästi kohottaen käsivartensa nähdessään Carleyn. Hänen ilmeensä\noli todellakin imarteleva, mutta silti sellainen kuin hän olisi ollut\nhieman loukkautunut. Sitten tuli Flo huoneeseen. Hänen yllään oli\nyksinkertainen harmaa puku, jonka helma ulottui hänen kenkiensä pitkiin\nvarsiin saakka.\n\n\"Carley, älkää välittäkö äidistä\", sanoi hän. \"Hän tarkoittaa vain\nsitä, että teidän pukunne on ihastuttava. Ja niin se on minunkin\nmielestäni... Mutta kuulkaahan nyt. Näin juuri Glennin tulevan tänne\ntietä pitkin.\"\n\nCarley riensi avoimelle ovelle pikemmin kiireesti kuin arvokkaasti. Hän\nnäki erään pitkän miehen lähestyvän, ja jokin miehen olennossa näytti\nhänestä tutulta. Se oli hänen kävelynsä -- tuo suora ja pysty asento,\njossa oli vielä jotakin sotilaallista. Hän tunsi Glennin. Ja kaikki\nhänen sisimmässään tuntui rupeavan horjumaan. Hän näki Glennin kulkevan\ntien poikki ja kääntyvän taloa kohti. Kuinka hän olikaan muuttunut!\nEi, tämä mies ei ollut Glenn Kilbourne. Tämä mies oli päivettynyt,\nharteikas, huonosti puettu, romuluinen ja muissakin suhteissa aivan\nerilainen kuin hänen muistamansa Glenn. Mies lähti kiipeämään kuistin\nportaita ja Carley näki hänen kasvonsa, vaikka häntä itseään ei\nvoitukaan huomata. Niin -- Glenn sieltä sittenkin tuli! Kuuma veri\nkohisi vapauduttuaan pistelevästi hänen suonissaan. Pyörähtäen pois hän\nperäytyi oven taakse seinää vasten kohottaen varoittavasti sormeaan\nFlolle, joka seisoi lähimpänä. Hän näki silloin Flo Hutterin silmissä\njotakin omituista ja hämmentävää, minkä nainen voi tulkita vain yhdellä\ntavalla.\n\nKookas olento himmensi oviaukon, tuli huoneeseen ja pysähtyi.\n\n\"Flo, kuka ja missä hän on?\" aloitti hän huohottaen. Hänen äänensä,\ntuo niin tuttu, mutta kuitenkin syvempi ja käheämpi, kantautui Carleyn\nkorviin, kuin jokin vaistomaisesti ikävöity. Hänen ruumiinsa oli niin\nreipastunut, ettei Carley tuntenut sitä. Hänen kasvonsakin olivat\nuskomattomasti muuttuneet, ei säännöllisiin piirteihin, jotka olivat\nolleet niiden pääviehätys, vaan poskien ääriviivoihin, kalpeaan ihoon\nja surulliseen ilmeeseen nähden. Carleyn sydän paisui ilosta. Hän\noli toivonut kiihkeämmin kuin mitään muuta tuon surullisen jäykän\ntoivottomuuden haihtumista hänen kasvoistaan. Senvuoksi kärsivätkin nyt\nhänen pidättyväisyytensä ja välinpitämättömyytensä, joista hän oli niin\nylpeä, haaksirikon.\n\n\"Glenn, katsohan toki, kuka täällä on!\" huusi hän äänellä, jota hän ei\nolisi saanut vakavaksi henkensäkään pelastamiseksi. Tämä kohtaaminen\nylitti hänen odotuksensa.\n\nGlenn käännähti ympäri huudahtaen epäselvästi. Hän näki Carleyn. Sitten\n-- huolimatta siitä, kuinka järjetön ja vaativainen Carleyn ikävä oli\nollut, se tuli tyydytetyksi.\n\n\"Sinäkö!\" huudahti Glenn rientäen hänen luokseen loistavin kasvoin.\n\nEnemmän kuin Glennin tapaamisesta johtuva ilo ja enemmän kuin tuo hänen\nnaissydäntään täydellisesti tyydyttävä varmuus, että häntä vieläkin\nrakastettiin, pulppusi Carleyn sisimmästä esille jotakin syvää, outoa\nja täydellistä, mikä vapisutti häntä sydänjuuria myöten. Siinä ei\nollut itsekkäisyyttä lainkaan, vaan kiitollisuutta Jumalalle ja tälle\nLännelle, joka oli tehnyt Glennin terveeksi.\n\n\"Carley, en voinut mitenkään arvata vierasta sinuksi\", sanoi Glenn\nvapauttaen hänet kovasta syleilystään, mutta päästämättä häntä sentään\nirti.\n\n\"Niin, Glenn -- minähän tässä olen -- kaikki se, mitä sinä olet\njättänyt jäljelle minusta\", vastasi Carley värisevällä äänellä koettaen\njärjestää vapisevilla käsillään epäjärjestykseen saatettua tukkaansa.\n\"Sinä -- sinä suuri lammaspaimen! Sinä Goliat!\"\n\n\"En ole milloinkaan elämässäni joutunut niin suunniltani\", sanoi Glenn.\n\"Muuan newyorkilainen nainen haluaa tavata teitä!... Nainen olit\ntietysti sinä, mutta en sittenkään voinut uskoa sitä. Carley, olit\näärettömän hyvä tullessasi tänne.\"\n\nHänen tummien silmiensä hellä ja lämmin katse vaivasi jollakin tavoin\nCarleytä. Se tuntui hänestä todellakin yhtä uudelta ja kummalliselta\nkuin kaikki muutkin Glenniin liittyvät seikat. Miksi hän ei ollut\nmatkustanut Länteen ennemmin? Hän erosi Glennistä mennen kauemmaksi\nja koettaen saada takaisin tavallisen tyyneytensä. Flo Hutter seisoi\ntakan ääressä katsellen tuleen. Rouva Hutter katseli säteilevin silmin\nCarleytä.\n\n\"No, mennään nyt syömään illallista\", sanoi hän.\n\n\"Neiti Carley ei varmaankaan saata syödä nyt Glennin tulisen syleilyn\njälkeen\", sanoi Tom Hutter venytellen. \"Olin hieman huolissani, koska\nGlennin paino on puolessa vuodessa lisäytynyt seitsemälläkymmenellä\nnaulalla eikä hän tunne voimiaan.\"\n\n\"Seitsemälläkymmenelläkö naulalla?\" huudahti Carley iloisesti. \"Luulin\nhäntä raskaammaksi.\"\n\n\"Carley, sinun pitää suoda minulle anteeksi kiihkeyteni\", sanoi Glenn.\n\"Olen niin tottunut lampaihin. Tarkoitan, että keritessäni lampaita\npitää minun pidellä niitä kiinni.\"\n\nKaikki nauroivat, ja niin saatettiin kaikki tuossa tuokiossa jälleen\nkuntoon. Carley huomasi hetkisen kuluttua istuvansa pöydässä Flota\nvastapäätä. Tytön kasvojen kuultava kalpeus alkoi hitaasti lämmetä.\nHänen rehelliset kirkkaat silmänsä kohtasivat Carleyn katseen eikä\nniillä ollut mitään salattavaa. Ja tällä hetkellä hän alkoi kunnioittaa\ntätä Lännen tyttöä ja pitää hänestä vilpittömästi. Jos Flo Kutterista\ntulisi hänen kilpailijansa, tulisi hänestä ainakin rehellinen sellainen.\n\nVähän ajan kuluttua illallisen jälkeen Tom Hutter viittasi Carleylle ja\nsanoi \"menevänsä yleisistä periaatteellisista syistä nukkumaan.\" Rouva\nHutterinkin mieleen juolahti äkkiä joitakin tehtäviä, joita hänen oli\ntoimitettava muualla, ja Flo sanoi tyyneen suloiseen tapaansa hieman\nrohkeasti ja kiusoitellen: \"Te kaksi haluatte varmaankin kuherrella.\"\n\n\"Flo, Idän tytöt ovat jo liian uudenaikaisia voidakseen mukautua\nsellaiseen\", sanoi Glenn.\n\n\"Kuinka ikävää! Minä en ainakaan ymmärrä, kuinka rakkaus voisi\nmilloinkaan muuttua vanhanaikaiseksi... hyvää yötä, Glenn. Hyvää yötä,\nCarley.\"\n\nFlo seisoi hetkisen pimeiden portaitten juurella, missä lampunvalo\nsattui häntä kasvoihin. Carleyn mielestä ne näyttivät suloisilta ja\nvakavilta, ilmaisten vaistomaista ikävää, mutta ei kateutta. Sitten hän\nriensi portaita ylös häviten näkyvistä.\n\n\"Glenn, onko tuo tyttö rakastunut sinuun?\" kysyi Carley suoraan.\n\nHänen hämmästyksekseen Glenn purskahti nauruun. Milloin hän oli\nkuullutkaan Glennin nauravan? Se värisytti häntä, ärsyttäen häntä\nsentään hieman.\n\n\"Ellei tuo ollut sinun tapaistasi, niin ei mikään!\" huudahti Glenn.\n\"Sinun ensimmäiset sanasi jäätyämme kahdenkesken. Se palauttaa Idän\nmieleeni, Carley.\"\n\n\"Ehkä sen muisteleminen ei olekaan niin pahaksi simalle\", vastasi\nCarley. \"Mutta kerro nyt minulle, onko hän rakastunut sinuun?\"\n\n\"Hyvänen aika, ei varmastikaan!\" vastasi Glenn. \"Mutta kuinka minä\nvoisinkaan vastata sellaiseen kysymykseen? Se pani minut vain\nnauramaan, siinä kaikki.\"\n\n\"Hm! Muistan vielä nekin ajat, jolloin kauniin tytön hakkaileminen ei\nsinusta tuntunut lainkaan vastenmieliseltä. Sinä kiusasit sillä minua\näärettömästi ennen kihlaustamme\", sanoi Carley.\n\n\"Nuo entiset ajat! Kuinka kaukana ne tuntuvat jo olevankaan!... Carley,\ntuntuu todellakin ihmeelliseltä saada katsella sinua.\"\n\n\"Mitä sinä pidät puvustani?\" kysyi Carley keimaillen.\n\n\"No niin, nuo muutamat hetaleet, joista se on koottu, ovat kauniit\",\nvastasi Glenn hymyillen. \"Olen aina pitänyt sinusta enimmän\nvalkoisissa. Muistitko sinä sen?\"\n\n\"Kyllä, ja juuri sinun varaltasi minä hankinkin tämän puvun. Enkä minä\naio ilahduttaa sillä milloinkaan muita kuin sinua.\"\n\n\"Sama vanha keimailija -- sama vanha iankaikkinen naisellisuus\",\nsanoi Glenn melkein surullisesti. \"Sinä tiedät, milloin sinä näytät\nmykistyttävältä... Mutta, Carley, pukusi kuosi tahi pikemminkin\nkuosittomuus pakottaa minut ajattelemaan, etteivät naisten puvut ole\nmuuttuneet paremmiksi. Ne ovat todellisuudessa huonompia kuin pari\nvuotta takaperin Pariisissa ja myöhemmin New Yorkissa. Mihin te naiset\nvihdoinkin vedätte rajan?\"\n\n\"Naiset ovat aina vallitsevan kuosin orjia\", vastasi Carley. \"En voi\nkuvitellakaan sitä, että hyvin pukeutuvat naiset voisivat milloinkaan\nvetää rajaa mihinkään, jos vain kuosin vaatimukset jatkuvat näin.\"\n\n\"Mutta välittäisivätkö he siitä niin paljon, jos heillä vain olisi\npaljon työtä ja lapsia?\" kysyi Glenn miettiväisesti.\n\n\"Glenn! Työtä ja lapsiako nykyaikaisella naisella? Hyvänen aika,\nsinähän vallan uneksit!\" sanoi Carley nauraen.\n\nCarley näki hänen tuijottavan miettiväisesti hehkuviin hiiliin, ja\nkun hän katsoi Glenniin, käsitti hänen nopea aavistuskykynsä Glennin\nmielessä tapahtuneen hienon muutoksen. Se muutti Glennin kasvot\nankarammiksi. Carley voi tuskin uskoa sitä, että hänen edessään oli\nentinen Glenn Kilbourne.\n\n\"Tule lähemmäksi tulta\", sanoi Glenn siirtäen tuolin hänelle. Sitten\nhän heitti muutamia halkoja hehkuville hiilille. \"Sinun pitää varoa\nvilustumista täällä, missä korkeus tekee kylmän vaaralliseksi. Eikä tuo\npukusi suojele sinua ollenkaan.\"\n\n\"Glenn, meille riitti ennen vanhaan yksikin tuoli\", sanoi Carley\nviekkaasti seisoessaan hänen vieressään.\n\nMutta Glenn ei vastannut hänen vihjaukseensa, ja hieman loukkautuneena\nCarley istuutui tarjotulle tuolille. Sitten alkoi Glenn kysellä kaikkea\nnopeasti. Hän halusi kiihkeästi kuulla uutisia kotoa, omaisistaan\nja vanhoista ystävistään, mutta Carleyn ystävistä hän ei näyttänyt\nvälittävän ollenkaan. Carley sai kertoa väsymättä ainakin tunnin,\nennenkuin hän sai hänen nälkänsä tyydytetyksi. Mutta kun hänen vuoronsa\ntuli tehdä kysymyksiä, muuttuikin Glenn pidättyväiseksi.\n\nHän oli saanut alussa kokea melko kovaa tultuaan tänne Länteen,\nmutta sitten oli hänen terveytensä alkanut vahvistua, ja heti kun\nhän oli jaksanut ruveta työskentelemään, oli hänen tilansa muuttunut\nnopeasti paremmaksi ja nyt hän jo voi suoriutua asioista melko\nhyvin. Glennin selvä haluttomuus uskoutua hänelle loukkasi Carleytä.\nGlennin kasvojen voimakas ilme, joka oli kuin pronssiin siselöity;\nhänen ankarat kiinteät huulensa ja leukansa, joka työntyi esille\nlaihana ja kulmikkaana; hänen silmiensä tyyni naamioitu ilme; hänen\nruskeiden käsiensä karkea iho, joka kertoi niin kovasta työstä --\nnämä kaikki seikat tekivät toisenlaisen vaikutelman kuin hänen lyhyet\nitseään koskevat huomautuksensa. Hänen vaaleanruskeassa tukassaan\noli ohimoiden kohdalla muutamia harmaita hiuksia. Glenn oli vain\nseitsemänkolmattavuotias, mutta näytti kuitenkin kymmentä vuotta\nvanhemmalta. Tarkastellessaan häntä näin entisten vuosien muistot\nmielessään Carleyn oli pakko myöntää pitävänsä hänestä äärettömästi\npaljon enemmän tällaisena. Hän näytti koetellulta, ja jokin oli\ntehnyt hänestä miehen. Oliko se johtunut Glennin rakkaudesta häneen\nvaiko sotapalveluksesta, oliko se sodan, elämäntaistelujen vaiko\npalanneen terveyden ansiota? Vai pitikö hänen kiittää siitä tätä raakaa\ninhoittavaa Länttä? Carley tunsi olevansa sisimmässään mustasukkainen\ntälle viimeiselle mahdollisuudelle. Hän pelkäsi tätä Länttä. Hän\nluuli rupeavansa vihaamaan sitä. Hänellä oli sen verran naisellista\nounastuskykyä, että hän tiesi Flo Hutterin sellaiseksi tytöksi,\njoka oli otettava huomioon. Carley ei kuitenkaan tahtonut vieläkään\nmyöntää itselleen sitä, että tämä vaatimaton ja ennakkoluuloton Lännen\ntyttö oli hänen kilpailijansa. Carleyn ei tarvinnut ajatella sitä\ntosiseikkaa, että miehet olivat hemmoitelleet hänet pilalle. Hän ei\nsiis mistään turhamaisuudesta kieltänyt sitä, että Flo Hutter voisi\nolla hänen kilpailijansa.\n\nKeskustelu laimeni vähitellen, hiljaisuudeksi ja se sopikin vallan\nmainiosti Carleylle. Hän tarkasteli Glenniä, kun tämä katsoi\nmiettiväisesti tulen ambranvärisiin liekkeihin. Mitä hänen mielessään\nliikkuikaan? Carleyn entinen neuvottomuus palasi. Ja sen mukana\nilmestyi outoa pelkoakin, jota hän ei voinut tukahduttaa. Istuessaan\nsiinä Glennin vieressä hän tunsi ikävöivän ja intohimoisen rakkautensa\nkiihtyvän joka hetki. Glennin vilpitön ilo, kun hän näki hänet ja hänen\nrakkautensa voimakas ja melkein hurja ilmeneminen olivat koskettaneet\njohonkin vastaavaan tähän saakka suljettuun puoleen hänessä. Ellei\nnäitä kieltämättömiä tosiseikkoja olisi ollut, olisi Carley ollut\nsuunniltaan pelosta. Ne tyynnyttivät hänet tehden hänen mielensä silti\npaljon tyytymättömämmäksi.\n\n\"Carley, vieläkö sinä tanssit?\" kysyi Glenn hetkisen kuluttua kääntäen\nmiettiväiset silmänsä häneen.\n\n\"Tietysti. Pidän tanssista enkä minä paljon muuta ruumiinliikuntoa\nsaakaan\", vastasi hän.\n\n\"Ovatko tanssit muuttuneet jälleen?\"\n\n\"Soitto on varmaankin syynä tanssien muuttumiseen. Jazzia aletaan\nsuosia. Ja ennen muuta suuri yleisö tanssii nyt foxtrottia kaikin\nmahdollisin tavoin.\"\n\n\"Eikö valssia ollenkaan?\"\n\n\"En muista tanssineeni sitä kertaakaan viime talvena.\"\n\n\"Onko tuo jazzi jonkinlaista inhoittavaa irlantilaista jigiä?\"\n\n\"Glenn, se on yleisön valtasuonen kuumeista sykintää\", vastasi Carley.\n\"Miellyttävä valssi samoin kuin tuo juhlallinen menuettikin olivat\nmuodissa noina aikoina, jolloin ihmiset mieluummin levähtivät kuin\nkiiruhtivat.\"\n\n\"Kuinka säälittävää se onkaan!\" sanoi Glenn. Sitten hetkisen kuluttua,\nkohdistaen katseensa jälleen tuleen, hän kysyi liiankin ylimalkaisesti:\n\"Ahdisteleeko Morrison vieläkin sinua?\"\n\n\"Glenn, en ole iällä pilattu enkä vielä naimisissa\", vastasi Carley\nnauraen.\n\n\"Et todellakaan. Mutta jos sinä olisitkin naimisissa, ei se merkitsisi\nmitään Morrisonille.\"\n\nCarley ei voinut huomata katkeruutta eikä mustasukkaisuutta hänen\näänessään. Hän ei olisi ollut pahoillaan, vaikka hän olisikin huomannut\nkumpaakin. Hän ymmärsi kuitenkin Glennin huomautuksesta sen verran,\nettä häneen suhtautuminen tulisi olemaan vaikeampaa kuin milloinkaan\nennen. Mitä hän oli tehnyt ja sanonut saatuaan aikaan sen tuloksen,\nettä Glenn oli vetäytynyt takaisin kuoreensa, muuttunut luotaan\ntyöntäväksi, persoonattomaksi ja vieraaksi? Hän ei ollut enää lainkaan\nrakastajan kaltainen. Mitä kohtalon ivaa se olikaan, joka pani hänet\nikävöimään hänen suutelojaan ja hellyydenosoituksiaan kiihkeämmin\nkuin milloinkaan ennen, hänen katsellessaan tuleen ja puhellessaan\nkuin jollekin tuttavalle ja näyttäessään surulliselta ja kaukaiselta?\nVai kuvitteliko hän vain sitä? Vain yhdestä ainoasta asiasta hän sai\nvarmuuden sillä hetkellä: ettei ylpeydestä milloinkaan tulisi hänen\nliittolaistaan.\n\n\"Glenn, katsohan tänne\", sanoi hän siirtäen tuolinsa aivan hänen\ntuolinsa viereen ja ojentaen hänelle hennon ja valkoisen vasemman\nkätensä, jonka nimetöntä sormea koristi kimalteleva timantti.\n\nGlenn puristi hänen kätensä omaansa hymyillen hänelle. \"Niin, Carley,\ntämä on kaunis ja pehmoinen pieni käsi. Mutta minä pitäisin siitä\nluullakseni enemmän, jos se olisi jäntevä ja ruskea, ja karkea\nhyödyllisen työn vaikutuksesta.\"\n\n\"Sellainenko kuin Flo Hutterin käsi?\"\n\n\"Niin.\"\n\nCarley katsoi ylpeästi häntä silmiin. \"Ihmiset ovat syntyneet eri\nasemiin. Kunnioitan pientä Lännessä kasvanutta ystävääsi, Glenn, mutta\nvoisinko minä pestä ja lakaista, lypsää lehmiä ja hakata halkoja ja\ntehdä kaikkea muuta tuollaista?\"\n\n\"Luulen, ettet sinä voisi\", myönsi Glenn naurahtaen lyhyesti.\n\n\"Tahtoisitko sinä minun kykenevän siihen?\" kysyi Carley.\n\n\"Sitä on niin vaikea sanoa\", vastasi Glenn rypistäen kulmiaan. \"Tiedän\ntuskin sitä itsekään. Se on luullakseni sinun itsesi vallassa. Mutta\njos sinä tekisit sellaista työtä, etkö silloin olisi onnellisempi?\"\n\n\"Onnellisempiko? Hyvänen aika, Glenn, olisin paljon onnettomampi!\nMutta kuulehan nyt. En tahtonut näyttää sinulle paljasta kaunista ja\nhyödytöntä kättäni, vaan kihlasormustani.\"\n\n\"Ah, niinkö? Entä sitten?\" jatkoi Glenn hitaasti.\n\n\"En ole milloinkaan ottanut sitä pois sormestani sinun New Yorkista\nlähtösi jälkeen\", sanoi Carley hellästi. \"Sinä annoit sen minulle\nneljä vuotta sitten. Muistatko sinä sitä? Täytin silloin kaksikolmatta\nvuotta. Sanoit sen maksaneen sinulle kahden kuukauden palkan.\"\n\n\"Sen se maksoikin\", vastasi Glenn hieman leikillisesti.\n\n\"Glenn, sota-aikana ei ollut hyvinkään vaikeata käyttää tätä sormusta\nniinkuin kihlasormusta pitääkin käyttää\", sanoi Carley käyden\nvakavammaksi. \"Mutta sodan ja erittäinkin sinun matkasi jälkeen Länteen\noli minun sanomattoman vaikea olla uskollinen tämän kihlasormuksen\nmerkitykselle. Kaikissa naisissa voitiin huomata jonkinlaista\nrappeutumista. Ah, kenenkään ei tarvitse kertoa sitä minulle! Heissä\noli! Ja se vaikutti miehiin samoin kuin ajan kaaosmainen henki. New\nYork eli hurjasti tuona vuonna, jolloin sinä olit poissa. Kieltolaki\noli vain pilaa. No niin, minäkin juoksentelin, tanssin, pukeuduin\nhienosti, join, tupakoin ja ajelin autoilla aivan samalla tavalla kuin\nmuutkin luokkaamme kuuluvat naiset. Jokin kiihoitti minua siihen. En\nlevännyt milloinkaan. Kiihoitus tuntui minusta onnelta. Glenn, en aio\npuolustaa itseäni mitenkään, haluan vain ilmoittaa sinulle, kuinka\nvaikeissa olosuhteissa minä olin ehdottomasti uskollinen sinulle.\nYmmärrä minua. Tarkoitan uskollinen rakkauteen nähden. Kaikesta\nhuolimatta rakastin sinua yhtä paljon. Ja nyt, kun olen luonasi\njälleen, tuntuu minusta kuin rakastaisin sinua vieläkin enemmän. Viime\nkirjeesi huolestutti minua, vaikka en tiedäkään miksi. Mutta minä\nmatkustin tänne Länteen katsomaan sinua, kertomaan sinulle tämän ja\npyytämään sinua... Haluatko sinä takaisin tämän sormuksen?\"\n\n\"En mitenkään!\" vastasi Glenn kiihkeästi, tumman punan kohotessa hänen\nposkilleen.\n\n\"Siis sinä rakastat minua?\" kuiskasi Carley.\n\n\"Kyllä, minä rakastan sinua\", vastasi Glenn harkitusti. \"Ja\nhuolimatta kaikista puheistasi luultavasti paljon enemmän kuin sinä\nminua. Mutta sinäkin muiden naisten tapaan teet rakkaudesta ja\nsen ilmenemismuodoista elämän ainoan tarkoituksen. Carley, minun\non täytynyt taistella pelastaakseni ruumiini haudasta ja sieluni\nhelvetistä.\"\n\n\"Mutta, rakkaani, sinähän olet terve nyt?\" vastasi Carley vapisevin\nhuulin.\n\n\"Niin, olen melkein päässyt läpi.\"\n\n\"Mikä sitten on vialla?\"\n\n\"Viallako? Sinuun vaiko minuun nähden?\" kysyi Glenn katsahtaen häneen\nterävästi ja arvoituksellisesti.\n\n\"Meidän välillämme vain. Siinä on jotakin.\"\n\n\"Carley, sellainen mies, joka on käynyt rajalla, kuten minäkin,\nsaavuttaa harvoin, jos nyt milloinkaan, takaisin onnensa. Mutta ehkä --\"\n\n\"Sinä peloitat minua!\" huudahti Carley istuutuen hänen tuolinsa\nkäsipuulle ja kietoen kätensä hänen kaulaansa. \"Voinko minä sille\nmitään, etten minä ymmärrä sinua? Olenko minä niin surkuteltavan pieni?\nGlenn, pitääkö minun kertoa sinulle jotakin? Minä kaipaan rakkautta.\nMinussa ei ole muuta vikaa.\"\n\n\"Carley, sinä olet vieläkin käskevä ja kiehtova tyttö\", vastasi Glenn\npuristaen hänet syliinsä. \"Minäkin kaipaan rakkautta, mutta se ei ole\nminussa piilevä vika. Sinun täytyy itsesi ottaa siitä selko.\"\n\n\"Sinä olet vanha kultainen sfinksi\", vastasi Carley.\n\n\"Kuulehan nyt, Carley\", sanoi hän vakavasti, \"kun puhun sinulle hieman\ntästä, kuhertelemisesta. Älä ymmärrä minua missään tapauksessa väärin.\nRakastan sinua. Ikävöin äärettömästi suukkojasi, mutta teenkö minä\noikein pyytäessäni niitä?\"\n\n\"Oikeinko? Emmekö me ole kihloissa ja enkö minä halua antaa niitä?\"\n\n\"Kunpa minä olisin aivan varma siitä, tulemmeko me menemään naimisiin!\"\nsanoi Glenn hiljaa jännittyneellä äänellä kuin itsekseen.\n\n\"Naimisiinko?\" huudahti Carley puristaen häntä suonenvedontapaisesti.\n\"Tietysti me menemme naimisiin. Glenn, et suinkaan sinä voi pettää\nminua?\"\n\n\"Carley, tarkoitin vain sitä, että sinä tuskin milloinkaan\ntodellisuudessa menet kanssani naimisiin\", vastasi Glenn vakavasti.\n\n\"Ah, ellet sinä kaipaa muuta varmuutta, Glenn Kilbourne, saat sinä\nalkaa kuherrella kanssani nyt.\"\n\nOli jo myöhäinen Carleyn mennessä huoneeseensa. Hän oli niin hellällä\ntuulella, niin onnellinen ja kiihkoissaan, mutta kuitenkin levoton,\netteivät kylmyys eikä pimeys häirinneet häntä lainkaan. Hän riisuutui\npilkkopimeässä kompastuen tuoliin ja vuoteeseen hakiessaan kaikkia\ntarvitsemiaan tavaroita. Ja tällä tuulella ollessaan tuntuivat hänestä\nkaikki nämä harvinaiset hommat hauskoilta. Kun hän oli valmis menemään\nvuoteeseen, aukaisi hän oven katsoakseen ulos. Synkässä pimeydessä\nnäytti vesiputous himmeän keltaiselta. Pehmeä sumu kostutti hänen\nkasvonsa. Putoavan veden hiljainen kohina tuntui ympäröivän hänet.\nKallioseinämän juurella vallitsi läpinäkymätön pimeys, mutta puitten\nlatvojen yläpuolella tuikki suuria tähtiä, ihmeellisen valkoisia,\nloistavia ja kylmiä, muodostaen terävän vastakohdan taivaan kirkkaalle\nsinelle. Vesiputouksen kohina sekoittui ehdottomaan hiljaisuuteen,\nlisäten melkein sitä. Carleytä ei värisyttänyt ainoastaan vilu. Kuinka\ntämä rotko olikaan autio, hylätty ja piilossa!\n\nSitten hän kiiruhti vuoteeseen kiitollisena lämpimistä villaisista\nmakuuhuovista. Lihasten höltyminen ja ajatukset panivat hänet tuntemaan\nverensä kuumuuden, sydämensä sykinnän ja paisumisen ja sisimmässään\nraivoavan myrskyn. Huoneensa yksinäisessä pimeydessä olisi hän voinut\nymmärtää Glenn Kilbournea kohtaan tuntemansa rakkauden omituisesti\nuudistuneen ja lisäytyneen voiman, jollei hän olisi ollut enemmän\nkiinnostunut onneensa. Hän oli voittanut hänet takaisin. Hänen\nolemuksensa ja rakkautensa olivat voittaneet Glennin vastustuksen.\nHäntä värisytti naisellisen voittonsa suloinen tietoisuus. Kuinka\nsuurenmoinen Glenn olikaan! Hän oli hillinnyt fyysillistä hellyyttään,\nnoita rakkauden yksinkertaisia ilmaisukeinoja, vain senvuoksi, että\nhän oli pelännyt niiden sopimattomasti kiihoittavan häntä. Hän oli\nkasvanut monella eri tavalla. Hänen pitää olla varovainen päästäkseen\nGlennin ihanteitten tasalle. Mitähän nuokin hänen ajatuksensa Flo\nHutterin känsettyneistä käsistä oikeastaan merkitsivät? Carley myönsi\nnäet itselleen siinä olevan jotakin vikaa, jotakin käsittämätöntä ja\nsaavuttamatonta, mikä tunki uhkauksensa hänen unelmiinsa tulevasta\nonnesta. Mutta onko hänen oikeastaan pakko pelätä mitään, niin kauan\nkuin hän saa oleskella Glennin luona?\n\nJa kuitenkin askarruttivat hänen aivojaan itsepäisesti ja hämmentävästi\nseuraavat kysymykset: Onko hänen rakkautensa itsekästä? Kiinnittääkö\nhän huomiotaan Glennin tunteihin? Onko hän sokea jollekin, minkä Glenn\nnäkee? Huominen päivä ja ylihuominen ja kaikki muutkin seuraavat päivät\nlupasivat hänelle iloista seurustelua Glennin kanssa, ja kuitenkin ne\ntuntuivat olevan täynnä vakavia huolien aiheita hänelle, taisteluita,\nkoettelemuksia ja sellaisia opetuksia, jotka antaisivat hänen\nelämälleen sisältöä.\n\n\n\n\nIII\n\n\nCarley heräsi johonkin huoneesta kuuluvaan kolinaan. Raotettuaan unisia\nluomiaan hän näki Flon olevan polvillaan pienen kamiinan ääressä\nsytyttämässä tulta.\n\n\"Hyvää huomenta, Carley\", sanoi hän venytellen. \"Nyt on hyvin kylmä.\nTänään sataa varmaan vielä luntakin, mikä on hyvin ikävää, koska te\nolette täällä. Totelkaa neuvoani ja pysykää vuoteessanne, kunnes tuli\nsyttyy palamaan.\"\n\n\"En aio mukautua mihinkään sellaiseen\", sanoi Carley urhoollisesti.\n\n\"Me pelkäämme teidän vilustuvan\", sanoi Flo. \"Tämä on korkealla\nmerenpinnan yläpuolella sijaitsevaa erämaata ja kevät on täällä vain\nsilloin, kun aurinko paistaa. Mutta se paistaa vain vilahduksittain\nnäinä päivinä. Tämä on todellakin kuin talvea. Olkaa niin ystävällinen\nja pysykää vielä vuoteessanne.\"\n\n\"No niin, siihen ei tarvitakaan suurta itsekieltäymystä\", vastasi\nCarley laiskasti.\n\nFlo poistui varoittaen häntä mennessään, ettei hän antaisi kamiinan\nkuumua tulipunaiseksi. Ja Carley lepäsi kääriytyneenä lämpimiin\nhuopapeitteihin peläten nousta vuoteesta tähän kylmään alastomaan\nhuoneeseen. Hänen nenäänsä paleli, ja kun sitä paleli, se oli näet\nhyvin tarkka ilmapuntari ja lämpömittari, tiesi Carley pakkasta\nolevan ilmassa. Hän piti enemmän kesästä. Höyryllä lämmitetyt huoneet\nansarikukkineen eivät todellakaan olleet totuttaneet Carleytä\nalkuperäisiin olosuhteihin. Hänen kiivas luonteensa kapinoi kuitenkin\nhieman kaikkia noita olettamuksia vastaan, että hän voi ehkä vilustua\nja tuntea itsensä onnettomaksi näissä puutteellisissa olosuhteissa.\nCarley nousi. Kun hänen paljas jalkansa astui paljaalle lattialle\nnavajolaisen maton asemesta, luuli hän astuneensa kylmälle kivelle.\nJa huolimatta kamiinasta ja kuumasta vedestä oli hän, päästyään\npukeutumisensa puoliväliin, puoleksi paleltunutkin. \"Joku näyttelijä\nsanoi kerran, että Lännessä maataan ulkona\", sanoi Carley kalisevin\nhampain. \"Hän ei ollut niin kovin väärässä, uskokaa vain minua.\"\n\nCarley ei ollut todellisuudessa milloinkaan maannut ulkona. Hänen\nluokkaansa kuuluvat ihmiset pelasivat golfia, ratsastivat, ajelivat\nautoilla ja asuivat joskus jokihotelleissa, mutta eivät lähteneet\nmilloinkaan vastenmielisille retkille. Adirondackin talot ja hotellit\nolivat yhtä lämpimät ja ylelliset kuin Carleyn oma kotikin. Hän kaipasi\nnyt monia seikkoja.\n\nJa hänen ruumiinsa oli varmasti heikko. Voidakseen lopettaa kenkiensä\nnauhoittamisen täytyi hänen ponnistaa suunnattomasti tahtoaan tuntien\ntodellisia tuskia. Koska hän oli sopinut Glennin kanssa siitä, että hän\ntulisi vieraisille hänen tupaansa, oli hän pukenut ylleen kävelypuvun.\nHän arvaili, oliko pakkasella mitään tekemistä vesiputouksen kohinan\nhuomattavassa hiljenemisessä. Ehkä osa vedestä oli jäätynyt samoin kuin\nhänen sormensakin.\n\nCarley meni alakerran arkihuoneeseen, koettamattakaan hillitä kiihkoaan\npäästä avonaisen takan ääreen. Flo ja hänen äitinsä olivat huvitetut\nhänen kärsimättömyydestään. \"Te pidätte vielä tästä pistävästä ilmasta\ntotuttuanne siihen\", sanoi rouva Hutter, mutta Carley uskalsi epäillä\nsitä. Kun hän oli kokonaan lämmennyt, huomasi hän olevansa niin\nnälissään, että se oli vallan tavatonta häneen nähden, ja hän nautti\nsuunnattomasti aamiaisestaan. Sitten olikin jo aika lähteä tapaamaan\nGlenniä.\n\n\"Ilma on melko kylmä tänä aamuna\", sanoi Flo. \"Te tarvitsette\nsormikkaat ja villapuseron.\"\n\nVarustauduttuaan niillä Carley kysyi, kuinka hän voisi löytää West\nFork-rotkon.\n\n\"Se on tien varrella vähän matkan päässä\", vastasi Flo. \"Muuan oikealle\npuolelle suuntautuva korkeaseinäinen kapea rotko. Te ette voi kulkea\nväärään.\"\n\nFlo saatteli häntä kuistin portaille saakka. Muuan kummallisen näköinen\nmies kulki juuri sivu kirves olallaan.\n\n\"Tuolla on Charley\", sanoi Flo. \"Hän opastaa teitä.\" Sitten hän\nkuiskasi: \"Hän on joskus hieman sekaisin päästään. Muuan hevonen\npotkaisi häntä kerran maailmassa. Mutta enimmäkseen hän on viisas.\"\n\nKuultuaan Flon huudon mies pysähtyi nauraen. Hän oli pitkä, laiha ja\nveltto likaisiin kengänvarsiin tukittuine sinisine suojapukuineen ja\nkellertävine kasvoineen, joissa ei ollut partaa eikä piirteitä. Hänen\notsansa oli hieman kupera ja sen alla tuijottivat ruskeat miettiväiset\nsilmät, jotka toivat Carleyn mieleen erään koiran, jonka hän oli kerran\nomistanut.\n\n\"Tästä ei tule mikään kaunis päivä\", huomautti Charley koettaen\nsovittaa askeleensa Carleyn askelten mukaisiksi.\n\n\"Mistä te sen tiedätte?\" kysyi Carley. \"Sehän näyttää kirkkaalta ja\nkauniilta.\"\n\n\"Tämä aamu on niin pilvinen ja aurinkokin piiloutuu pilvien taakse. Me\nsaamme piakkoin lunta.\"\n\n\"Tuntuvatko teistä pahat ilmat ikäviltä?\"\n\n\"Minustako? Minulle se on aivan samantekevää, mutta pidän kuitenkin\nenimmän niin kylmistä ilmoista, että voin viettää yöni suuren nuotion\nääressä.\"\n\n\"Minäkin pidän suurista nuotioista.\"\n\n\"Oletteko te milloinkaan viettänyt yötänne ulkona?\" kysyi Charley.\n\n\"En sillä tavalla kuin te tarkoitatte\", vastasi Carley.\n\n\"Sepä vahinko, Se tulee tuntumaan teistä ikävältä alussa\", jatkoi\nCharley ystävällisesti. \"Pari vuotta takaperin oli täällä muuan\nhelläjalkainen tyttö, jolla oli täällä ikävät oltavat. Kaikki laskivat\nleikkiä hänen kustannuksellaan, paitsi minua, ja tekivät hänelle\nkaikenlaisia kepposia. Ja hän puolestaan pisti aina jalkansa niihin.\nOlin oikein pahoillani hänen vuokseen.\"\n\n\"Te olitte hyvin ystävällinen tehdessänne poikkeuksen\", mumisi Carley.\n\n\"Varokaa Tom Hutteria, ja Flokin voi vallan mainiosti virittää ansoja\nteille. Hän pitää esimerkiksi hyvin paljon sulhasestanne. Olen nähnyt\nheidän seurustelevan toistensa kanssa melko paljon.\"\n\n\"Niinkö?\" kysyi Carley rohkaisevasti.\n\n\"Kilbourne on paras mies, mitä milloinkaan on sattunut eksymään\nOak Creekiin. Autoinkin häntä tuvan rakentamisessa. Me olemme\nmetsästelleetkin hieman yhdessä. Oletteko te milloinkaan ollut\nmetsällä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Siinä tapauksessa te olette menettänyt monta huvia. Tytöt pitävät\nerittäinkin kalkkunoiden metsästämisestä, koska niissä linnuissa on\nniin herkullinen liha. Vanhat kukot ovat aloittaneet soitimensa jo.\nVien teidät metsästämään niitä, jos vain haluatte.\"\n\n\"Kyllä minä haluan.\"\n\n\"Tuolla voidaan helposti pyydystää taimeniakin hieman myöhemmin\", sanoi\nCharley viitaten virtaan. \"Mutta vesi on vielä liian korkealla. Pidän\nWest Forkista kaikkein enimmän. Olen saanut sieltä muutamia tavattoman\nsuuriakin.\"\n\nCarley oli huvitettu ja kiinnostunut. Hän ei voinut sanoa Charleyn\nnäyttäneen minkäänlaisia merkkejä sekapäisyydestään hänelle. Hänen\noli vaikea hillitä haluaan taivuttaa hänet puhumaan enemmän Flosta ja\nGlennistä. Hetkisen kuluttua he saapuivat tien mutkaan vastapäätä sitä\ntaloa, jonka Carley oli nähnyt eilen, ja hänen puhelias saattajansa\npysähtyi siihen.\n\n\"Te lähdette nyt kulkemaan tuota tietä\", sanoi hän viitaten siihen,\n\"ja seuraatte sitä aina West Forkiin saakka. Näkemiin ja älkää\nnyt unhottako sitä, että meidän pitää lähteä yhdessä metsästämään\nkalkkunoita.\"\n\nCarley hymyili kiitokseksi ja poikettuaan polulle hän lähti\nkävelemään reippaasti kiinnittäen nyt huomionsa ympäristöön. Rotko\noli laajentunut ja puro viheriöine ja valkoisine viidakkoineen\noli kääntynyt vasemmalle. Hänen oikealla puolellaan näytti rotkon\nseinämä kohoavan yhä korkeammalle. Hän ei voinut nähdä sitä selvästi,\nkoska puiden latvat olivat tiellä. Tie vei hänet erään vaahtera- ja\nsykomoorimetsikön läpi muutamalle puistomaiselle penkereelle, joka\nkääntyi oikealle seinämää kohti. Carley huomasi äkkiä halkeaman tuossa\npunaisessa seinässä. Se oli tuo jyrkkä West Forkin rotko. Millainen\nkapea punaseinäinen holvikäytävä se olikaan! Suuret männyt levittivät\npitkiä kyhmyisiä oksiaan hänen yläpuolelleen. Tuuli humisi hiljaa\nniiden latvoissa puhallellen ruskeita neulasia kevyesti ilmaan. Carley\nkääntyi esiintyöntyvässä nurkkauksessa ja pysähtyi suurenmoisen\nnäytelmän vaikutuksesta, Hänestä näytti aivan siltä kuin vuoren seinämä\nolisi työntynyt hänen ylitseen. Se oli tämän rotkon läntinen sivu, joka\noli niin korkea, että Carleyn oli pakko taivuttaa päänsä taaksepäin\nvoidakseen nähdä sen laidan. Hän antoi hämmästyneen katseensa laskeutua\ntuon peloittavanpunaisen seinämän juurelle ja kohota senjälkeen\nhitaasti ylös jälleen. Hänen katseensa ei näyttänyt käsittävän tätä\nkallioilmiötä. Se näytti mailin korkuiselta. Sen jylhää jyrkänteen\nlaitaa reunustavat muutamat puut olivat kuin lyhyitä keihäslatvaisia\nteräsharmaata taivasta vasten kuvastuvia pensaita. Siinä oli\npenkereitä, luolia, kerrostumia, halkeamia, kuiluja, esiintyöntyviä\npunaisia reunoja, keltaisia rapautuneita kallioita, viheriän kasviston\npeittämiä askelmia, pensaitten täyttämiä loukkoja, jylhiä niemekkeitä,\njoissa jokunen mänty kasvoi vaarallisen lähellä laitaa, ja sileitä\nseinämiä, joiden varjoisat sivut olivat ainakin tuhannen jalan\nkorkuiset -- kaikki nämä yksityiskohdat saivat vähitellen muodon\nCarleyn hämmentyneen katseen edessä, kunnes koko tuon äärettömän suuren\nvuoren julkisivu esiintyi hänen edessään kaikessa omituisessa villissä\nsuurenmoisessa rosoisuudessaan ja kauneudessaan.\n\n\"Arizona! Ehkä hän tarkoitti juuri tätä\", mumisi Carley. \"En olisi\nmilloinkaan voinut uneksiakaan mistään tällaisesta... Mutta se asettaa\nminut kokonaan varjoon ja musertaa minut! En voisi ikinä saada\nhetkeäkään rauhaa sen juurella.\"\n\nSe lumosi hänet. Siinä oli luoksepääsemättömiä penkereitä, jotka\nahdistivat hänen mieltään oudolla lujuudellaan. Kuinka ihmeellistä\nolisikaan kiivetä sinne ja levähtää siellä, jos se vain olisi\nmahdollista! Mutta vain kotkat voivat päästä sinne. Maailmassa on siis\nolemassa sellaisiakin paikkoja, joihin eivät ihmisten saastuttavat\nkädet voi ulottua. Nuo tummat luolat näyttivät salaperäisen mahtavilta\ntuijottaessaan epämääräisesti alempana sijaitsevaan maailmaan. Nuo\nrapautuneet kalliot, nuo luhistuvat penkereet ja kaikki nuo nojautuvat\nkivilohkareet uhkasivat vyöryä jymisten alas tuulen mukana. Kuinka\nsyvältä ja pehmeältä niiden punainen väri näyttikään kaikkea viheriätä\nvastaan! Kuinka suurenmoisesti noiden jättiläismäisten askelmien\nkohtisuorat jylhät sivut kohosivatkaan korkealle! Carley huomasi\nihmettelevänsä niitä voimia, jotka olivat raa'asti, väkivaltaisesti ja\nmahtavasti muovailleet tämän muistomerkin.\n\n\"No niin, sinä vanha Viidennen Puistokadun juoksentelija!\" huusi muuan\niloinen ääni. \"Jos pihani takaseinä kykenee jo noin kiinnostamaan\nsinua, miten mahtanetkaan innostua nähdessäsi Värillisen Erämaan,\nsaadessasi kiivetä Sunsetin huipulle ja katsella Suuren Rotkon pohjaa.\"\n\n\"Ah, Glenn, missä sinä olet?\" huusi Carley katsellen kaikkialle\nympärilleen. Mutta Glenn oli kauempana. Hänen äänensä kaiku oli\npettänyt Carleyn. Hetkisen kuluttua hän huomasi Glennin seisovan vähän\nmatkan päässä erään puron takana, jota hän ei ollut ennen nähnyt.\n\n\"Jatka vain matkaasi!\" huusi Glenn. \"Haluan nähdä, kuinka sinä hyppelet\nkiveltä kivelle.\"\n\nCarley riensi lähemmäs sileän ja matalan punakivirinteen juuritse\nvirtaavan puron rannalle. Sen kirkas vesi virtasi nopeasti, se oli syvä\ntoisissa ja matala toisissa paikoissa, muodostaen valkoisia pyörteitä\nniiden kivien ympärille, jotka oli nähtävästi heitetty siihen ylikulkua\nvarten. Carley peräytyi säikähtyneenä.\n\n\"Glenn, en voi mitenkään suoriutua siitä!\" huusi hän.\n\n\"Tule vain, sinä Alpeille kiipeilijä!\" kiusoitteli Glenn. \"Annatko sinä\nArizonan säikähdyttää itseäsi?\"\n\n\"Tahdotko sinä, että minä putoaisin veteen ja vilustuisin?\" huusi\nCarley toivottomana.\n\n\"Carley, jalot naiset voivat ehkä kulkea nykyaikaisen elämän pahojen\npaikkojen poikki astumalla oman varmuutensa porraskiville\", jatkoi\nGlenn hieman ivallisesti. \"Muutamat lyhyet askeleet eivät varmaankaan\nole sinulle ylivoimaisia.\"\n\n\"Kuulehan nyt, toisteletko sinä Tennysonia vai kiusaatko sinä vain\nminua?\" kysyi Carley.\n\n\"Kultaseni, Flo voisi tulla yli ummessa silmin.\"\n\nTämä pisto kannusti Carleyn toimintaan. Glenn puhui leikkiä, mutta\nsiinä oli sentään hieman tottakin. Sydän kurkussa Carley astui\nensimmäiselle kivelle ja seisoessaan siinä suunnitteli hyppyjä\nkiveltä kivelle. Kerran aloitettuaan tuntui hänestä aivan siltä\nkuin hän olisi pudonnut mäkeä alas. Hän horjui, räiskäytteli vettä,\nlipsahteli ja suoritettuaan pisimmän hypyn kiveltä rannalle hän kaatui\nGlennin syliin. Tämän suutelot karkoittivat pois hänen pelkonsa ja\nsuuttumuksensa.\n\n\"Koira vieköön! En luullut sinun milloinkaan uskaltavan koettaakaan\nsitä!\" sanoi Glenn nähtävästi hyvin mielissään. \"Olin melkein varma\nsiitä, että saisin kantaa sinut yli, eikä se minusta olisi tuntunut\nlainkaan vastenmieliseltä.\"\n\n\"En neuvoisi sinua turvautumaan tällaisiin keinoihin enää uhmataksesi\nminua\", vastasi Carley.\n\n\"Sinullahan on ylläsi sievä kävelypuku\", sanoi Glenn ihaillen.\n\"Arvailin juuri äsken pukusi laatua. Pidän enemmän siitä, että naiset\nkäyttävät lyhyitä hameita housujen asemesta. Sota se hullaannutti\nkauniimman sukupuolen käyttämään housuja.\"\n\n\"Se hullaannutti sen paljoon muuhunkin\", vastasi Carley. \"Sinä ja minä\nemme tule milloinkaan näkemäänkään sitä aikaa, jolloin naiset ovat\njälleen saavuttaneet tasapainonsa.\"\n\n\"Olen samaa mieltä kanssasi\", vastasi Glenn.\n\nCarley työnsi kätensä hänen käsivartensa mutkaan. \"Ystäväni, haluan\nhuvitella tänään. Älä puhu minulle enää sanaakaan muista naisista...\nVie minut pieneen harmaaseen, Länteen rakentamaasi kotiin. Vai onko se\nharmaa?\"\n\nGlenn nauroi. \"Hyvänen aika, kyllä se on melko harmaa! Hirret ovat\nhieman aisautuneet.\"\n\nGlenn opasti hänet kallioiden välitse kiemurtelevalle polulle, joka\npolveili neulasmattoja pitkin suurten hiljaisten leveäoksaisten\nmäntyjen juuritse lähemmäksi tuota jylhää vuorenseinämää, jonka\npunaisten kallioiden vieritse puronen virtasi kummallisesti loristen\nja kumeasti kohisten ja jonka juurella auringonsäteet eivät voineet\nlainkaan vaikuttaa sen kosteaan kylmään hämärään, ja sitten suloisesti\ntuoksuvan metsän läpi jälleen auringonpaisteeseen ja puron leveämmän\nkohdan poikki vähitellen kohoavalle juhlallisia mäntyjä kasvavalle\nrinteelle, ja vihdoin pienelle tuvalle, jonka julkipuoli oli länttä\nkohti.\n\n\"Täällä sitä nyt ollaan, kultaseni!\" huudahti Glenn. \"Nyt me pian\nnäemme, millaista ainesta sinä olet.\"\n\nCarley oli ihmeissään. Hänen ääretön kiinnostuksensa tukahdutti hänessä\nkaiken huumorintajun tällä hetkellä. Kun hän näki tämän tuvan, jonka\nGlenn oli rakentanut omin käsin, lisäytyi hänen kiinnostuksensa.\n\nGlennin mökissä oli vain yksi noin viidentoista jalan levyinen ja\nparinkymmenen jalan pituinen huone. Kuorittujen hirsien välissä oli\nkovaksi kuivunutta punaista savea. Sen pieni ikkuna sijaitsi ovea\nvastapäätä. Eräässä nurkassa oli paalujen varaan kiinnitetty vuode,\njonka huopapeitteiden alta pisti esille viheriöitä männynhavuja. Lattia\noli ladottu säännöttömästi toistensa viereen sijoitetuista latteista\nkivistä, joiden välistä näkyi monessa kohti paljas maa. Avoin takka\noli nähtävästi liian suuri, mutta sen paljas suuruus ja palavat halot\nja hehkuvat kekäleet vetosivat voimakkaasti Carleyhin. Sen reunustana\noli huonosti veistetty lankku, joka muodosti kunniapaikan Carleyn\nvalokuvalle. Sen yläpuolella riippui pyssy hirvensarvista. Carley\nkeskeytti tässä tarkastelunsa suudellakseen Glenniä ja viitatakseen\nvalokuvaan.\n\n\"Sinä et olisi voinut ilahduttaa minua mitenkään enemmän.\"\n\nTakan vasemmalla puolen riippui laudakoilla varustettu kömpelö\nastiakaappi nauloista ja siinä oli mustuneita patoja ja pannuja,\nmuuan pitkävartinen kasari ja vesisoikko. Glennin pöytä oli oikea\nmestariteos. Sen kaatumista ei kenenkään tarvinnut pelätä. Se oli tehty\nneljästä maahan isketystä paalusta, joihin oli naulattu pari leveää\nlautaa. Siinä oli kieltämättömiä merkkejä siitä, että se oli hangattu\nhuolellisesti puhtaaksi. Siellä oli pari oksista valmistettua matalaa\ntuolia, joiden istuimet oli peitetty villaisilla lampaannahoilla.\nHuoneen oikeassa nurkassa oli sievä pinollinen kirveellä pilkottuja\nhalkoja ja sen takana riippuivat satula, loimi, suitset ja kannukset.\nVanha hattu oli pistetty satulannastaan. Korkeammalla seinällä riippui\nlyhty ja köysinippu, jota Carley luuli suopungiksi. Muutaman laudakon\nalla, jolla oli matkalaukku, riippui joitakin karkeita työvaatteita.\n\nCarley totesi, että hänen valokuvansa ja matkalaukku olivat\nehdottomasti ainoat fyysilliset todisteet Glennin yhteydestä Idän\nelämään. Sillä oli kuvaamaton vaikutus Carleyhin. Mitä hän olikaan\nodottanut? Sitten tutkittuaan huonetta vielä kerran hän alkoi ahdistaa\nGlenniä kysymyksillä. Glennin oli pakko näyttää hänelle ulkopuolella\nsijaitseva lähde ja pieni lavitsa vateineen ja saippuoineen. Nähdessään\nhänen likaisen pyyheliinansa hän kohotti käsivartensa kauhusta.\nHän istuskeli tuoleilla ja lepäili vuoteessa. Hän penkoi Glennin\nastiakaapin sisustaa ja heitteli halkoja tuleen. Sitten vihdoin,\ntyynnytettyään hakemis- ja kyselemishalunsa, hän istuutui tuolille ja\nkatsoi Glenniin peläten, ihaillen ja epäillen.\n\n\"Glenn, oletko sinä todellakin asunut täällä?\" huudahti hän.\n\n\"Muutin tänne jo viime syksynä ennen lumen tuloa\", vastasi Glenn\nhymyillen.\n\n\"Lumenko? Satoiko täällä luntakin?\" kysyi Charley.\n\n\"Kyllä. Se sulki minut tänne yhdeksi viikoksi.\"\n\n\"Miksi sinä valitsit tämän yksinäisen paikan? Tämähän on niin\nkaukanakin Lodgesta\", sanoi Carley hitaasti.\n\n\"Halusin oleskella yksinäni\", vastasi Glenn lyhyesti.\n\n\"Sinä tarkoitat tämän olevan jonkinlaisen tilapäisasunnon?\"\n\n\"Carley, nimitän tätä kodikseni\", vastasi Glenn ja hänen äänessään oli\nsellaista hiljaista voimakasta suloa, jota Carley ei ollut milloinkaan\nennen kuullut.\n\nSe vaiensi hänet hetkiseksi. Hän meni ovelle katselemaan tuota\nkorkealle kohoavaa seinämää, joka nyt näytti hänestä ihmeellisemmältä\nja peloittavammalta kuin milloinkaan ennen. Kyyneleet sumensivat\nhetkisen kuluttua hänen silmänsä. Hän ei ymmärtänyt tunnettaan, vaan\nhäpesi sitä ja koetti salata sitä Glenniltä. Hänen ja Glennin välillä\noli todellakin jotakin peloittavasti vinossa eikä syy ollut Glennin.\nTämä tupanen, jota Glenn sanoi kodikseen, antoi hänelle sellaisen\njärkytyksen, jonka analysoimiseen hän tarvitsisi aikaa. Vihdoin hän\nkääntyi Glennin puoleen sanoen hänelle jotakin iloisesti. Hän koetti\nkarkoittaa mielestään tuon heräävän tunteen, että tämä maankamaraan\nkyhätty rakennus, tämä alkuperäinen asunto, vaikutti kuvaamattoman\nvoimakkaasti hänessä piilevään johonkin, jonka olemassaoloa hän ei\nollut aavistanutkaan. Takan paljaat kivetkin näyttivät huutavan hänelle\njostakin kaukaisesta menneisyydestä ja palaneen puun voimakas suloinen\ntuoksu tunkeutui hänen luittensa ytimeen. Kuinka vähän hän tunsikaan\nitseään! Mutta hänellä oli tarpeeksi järkeä ymmärtääkseen sen, että\nhänessä piili todellinen nainen, ja sen avulla voivat puiden ja kivien,\nmaan ja tulen aiheuttamat vaikutelmat synnyttää hänessä noita tunteita,\njoita kuluneet vuosisadat olivat jättäneet hänelle perinnöksi.\n\nGlenn koetti pari kolme kertaa epäröiden ja Carleyn mielestä hieman\nvetoavasti ruveta puhumaan työstään täällä Lännessä. Mutta Carley\nhalusi seurustella jonkin aikaa hänen kanssaan keskustelematta lainkaan\ntällaisista vastenmielisistä aiheista. Hän oli jo ennakolta päättänyt\nolla pitämättä hänen työstään. Hänen tarkoituksensa oli alussa ollut\nryhtyä heti taivuttamaan Glenniä palaamaan takaisin Itään hänen\nkanssaan tahi ainakin tulemaan sinne myöhemmin joksikin ajaksi, mutta\ntämä kömpelö hirsimaja oli saanut hänet muuttamaan mieltä. Hän tunsi,\nettei kiiruhtaminen tässä asiassa ollut paikallaan.\n\n\"Glenn Kilbourne, minähän kerroin sinulle, miksi olen tullut tänne\nLänteen katsomaan sinua\", sanoi hän vilkkaasti. \"Koska olet yhä vielä\nuskollinen Idästä kotoisin olevalle tytöllesi, täytyy sinun huvittaa\nhäntä hieman, ennenkuin ryhdyt juttelemaan liikeasioista.\"\n\n\"Hyvä on, Carley\", vastasi Glenn nauraen. \"Mitä haluaisit tehdä? Olen\nvarannut sinulle koko päivän. Toivoisin, että nyt olisi jo kesäkuu.\nEllet silloin mielly West Forkiin, et ole lainkaan hyvä tyttö.\"\n\n\"Glenn, minä rakastan ihmisiä enkä paikkoja\", vastasi Carley.\n\n\"Sen tiedän. Ja siitä piirteestäsi en pidä. Mutta älkäämme riidelkö.\nMitähän tekisimme?\"\n\n\"Jospa kuljettaisit minua ympäri tienoota, kunnes olen nälkäinen.\nSitten voimme palata tänne ja sinä saat laittaa minulle päivällisen.\"\n\n\"Suurenmoista! Tiedän sinun olevan melkein suunniltasi uteliaisuudesta.\nNo niin, ehkäpä valmistan sinulle hyvänkin yllätyksen, hyvä neiti.\"\n\n\"No lähdetään sitten\", kehoitti Carley.\n\n\"Otanko mukaan pyssyni vai ongenvapani?\"\n\n\"Et saa ottaa mukaasi muuta kuin minut\", vastasi Carley. \"Mitä hupia on\ntytöllä sellaisesta miehestä, joka metsästelee tahi kalastelee?\"\n\nHe lähtivät matkalle käsikädessä. Puoli taivasta oli vinhasti kiitävien\nharmaiden pilvien peitossa. Toinen puoli oli sininen, mutta sitäkin\nlähestyi hitaasti tumma myrskyä ennustava pilviverho. Kuinka ilma\nolikaan kylmää! Carley oli jo pannut merkille, että ilma aina viileni\nauringon piiloutuessa näkyvistä. Glenn opasti hänet muuatta polkua\npitkin purolle, missä hän tyynesti nosti hänet syliinsä ja nähtävästi\nhyvin helposti kantoi hänet puron poikki suudellen häntä monta kertaa,\nennenkuin laski hänet maahan.\n\n\"Glenn, sinä olet niin taitava tässä työssä, että otaksun sinun saavan\nharjoitusta siinä silloin tällöin\", veikisteli Carley.\n\n\"Eikö mitä, mutta sinä olet niin kaunis ja suloinen, ja aivan\nsamanlainen kuin neljä vuotta sitten. Se vie minut takaisin niihin\naikoihin.\"\n\n\"Kiitoksia. Kuinka kiltti sinä oletkaan!... Olen iloinen, jos tämä\nretkemme vie meidät usein puron rannalle.\"\n\nIlmassa oli jo kevään vilpoista elähdyttävää voimaa, mutta se ei ollut\nkyennyt vielä luomaan vehreyttä maahan eikä puihin. Vain pumpulipuissa\noli hieman orastavaa vihannuutta. Pitkä ruoho oli kuivunutta ja\nvalkoista, ja vain sen juurilla näkyi pieniä viheriöitä lehtiä. Suuret\nsananjalat olivat lakastuneita ja kahisivat repaleisina tuulessa.\nPieniä ja harmaita palkokaarnaisia tukkulehväisiä ja piikkioksaisia\npuita Glenn sanoi seetreiksi, ja vaikka ne olivatkin kummallisen\nnäköisiä, Carley melkein piti niistä. Ne olivat luokseen laskevia\neivätkä niin majesteettisia ja korkeita kuin männyt. Ne tuoksuivatkin\nsuloiselta, ja niiden parhain puoli oli se, että ne hieman suojelivat\nheitä kylmältä tuulelta. Carley levähteli usein. Suuret kalliot, jotka\nolivat vyöryneet rotkoon ylhäältä, kiinnostivat häntä, erittäinkin\nsilloin, kun aurinko sattui hetkiseksi pilkistämään pilvien raosta\nkirkastaen niiden värit. Hänestä oli hauskaa kävellä kaatuneiden\nmäntyjen runkoja pitkin, Glennin kulkiessa maassa hänen rinnallaan ja\npidellessä häntä kädestä. Carley etsi turhaan kukkia ja lintuja. Hän\nei nähnyt muita eläviä olentoja kuin tammakoita, jotka uiskentelivat\nkauniissa kirkkaissa lammikoissa ja joihin Glenn kiinnitti hänen\nhuomionsa. Tapa, millä nuo suuret harmaat kalliot kallistuivat puroon\npäin kuin juomaan menevät naudat; viettävien rinteiden alla sijaitsevat\npimeät luolat, joissa vesi kohisi niin kumean ivallisesti; matalat\nkeihäsmäiset harmaat kasvit, jotka muistuttivat satavuotisia olioita\nja joita Glenn nimitti mescal-kaktuksiksi, niiden suoran ja pitkän\nhuilumaista kukkaa kannattavan kuihtuneen varren mukaan; kapeat kuilut\nkohtisuorine punaisine seinämineen, joiden äyräiltä vesi syöksyi esille\nambranvärisinä putouksina heittelehtien, vyöryen ja laulaen solisevaa\nsäveltään -- kaikki tämä tehosi Carleyhin yhtä voimakkaasti kuin\nmuutkin tämän villin maan nähtävyydet, lumoten hänet hetkiseksi.\n\nMutta Glennin rotko muuttui yhä jylhemmäksi, autiommaksi ja\nsuurenmoisemmaksi. Carleyn oli lopulta pakko siirtää tarkkaavaisuutensa\nrotkon pohjan tutuista esineistä noihin ylhäisiin ja saavuttamattomiin\nkorkeuksiin. Erotus tuntui hänestä kummalliselta. Tuo läheinen, johon\nhän voi koskettaa, jos hän vain tahtoi, ja jota hän voi katsella,\ntuntui sulautuvan hyvin hänen tajuntaansa. Mutta nuo taivasta vasten\nkuvastuvat kullanväriset jyrkänteet, nuo säröiset kalliot, nuo kotkien\nhuiput ja nuo korkeat kaukaiset kimaltelevat seinämät, joihin jumalien\ntuulet olivat kirjoittaneet sotatarunsa -- ne ahdistivat mieltä,\nkoska ihminen ei milloinkaan voinut saada niitä valtaansa. Carley oli\nusein katsellut Alppeja kuten katsellaan kuuluisia tauluja. Hän oli\nihaillut ja hyväksynyt ne, ja unhottanut ne sitten. Mutta tämän rotkon\nseinämät eivät vaikuttaneet häneen sillä tavalla. Ne tuottivat hänelle\nepämääräisiä pettymyksiä, joiden laatua hän ei voinut määritellä.\nTarkoittivatko ne vain sitä, että hänen oli katseltava, tarkattava,\nhaaveiltava, etsittävä, yritettävä, kestettävä ja löydettävä? Ne\npakottivat hänet ajattelemaan tätä äärettömän suurta maailmaa, sen\nsuunnatonta ikää ja sen mykistävää salaperäisyyttä, ja jotakin vielä\nsen lisäksi.\n\nUhkaava myrsky pimitti taivaan, harmaat kiitävät pilvet peittivät\nrotkon laidat näkyvistä ja pitkät sade- ja räntäkuurot alkoivat\nhuuhdella rotkoa. Tuuli alkoi humista männyissä niin kovasti, että se\nvaimensi puron kohinan. Ilma muuttui hyvin äkkiä purevan kylmäksi.\nCarley oli unhottanut sormikkaansa tupaan eikä hänen taskuistaan\nollut käsien suojaksi. Glenn vei hänet erääseen suojaiseen loukkoon,\nmissä muuan ylempää esiintyöntyvä kallio ja nuori mäntymetsikkö\nsuojelivat heitä tuulen voimalta. Siellä Carley istui kylmällä\nkalliolla painautuneena Glenniä vasten ja vajoten vähitellen tilaan,\njonka hän tiesi surkuteltavaksi. Mutta Glenn ei ainoastaan näyttänyt\ntyytyväiseltä, vaan vieläpä onnelliseltakin. \"Tämä on suurenmoista\",\nsanoi hän. Hänen takkinsa oli auki, kätensä paljaat ja hän kuunteli ja\nkatseli myrskyn raivoa ilmeisen ihastuneesti. Carley ei olisi tahtonut\nmitenkään näyttää hänelle heikkouttaan, minkävuoksi hän alistui\nkohtaloonsa tuntien sormensa jäätyvän jääksi ja tunteellisen nenänsä\nhitaasti ja tuskallisesti kohmettuvan.\n\nMyrsky lakkasi kuitenkin, ennenkuin Carleyn mieli tyyten kerkesi\nmasentua. Hän pysytteli Glennin rinnalla, kunnes liikunto lämmitti\nhänen verensä. Jokaisen pienenkin rinteen nouseminen tuotti hänelle\nhengenahdistusta. Rotkossa oli kyllä riittävästi ilmaa, mutta jostakin\nsyystä hän ei voinut saada sitä tarpeekseen. Glenn huomasi sen sanoen\nsen johtuvan korkeudesta. Kun he pääsivät takaisin majaan, oli Carley\nhikinen, jäykkä, nälissään ja hengästynyt. Kuinka tämä pikku tupa\navonaisine takkoineen nyt tuntuikaan mukavalta! Nähdessään tuvan nyt\ntässä uudessa valossa Carleyn oli pakko tunnustaa itselleen, ettei se\nsittenkään ollut mikään niin erittäin ikävä paikka.\n\n\"Ensin hyvä tuli ja sitten mainio päivällinen\", ilmoitti Glenn\nsellaisen henkilön tapaan, joka tietää tehtävänsä.\n\n\"Voinko auttaa sinua?\" kysyi Carley.\n\n\"Et tänään. En tahdo vielä kuunnella neuvojasi talousaskareissa.\"\n\nCarley ei ollut lainkaan pahoillaan siitä, että hän näin pelastui\nnäyttämästä taitamattomuuttaan. Hän katseli Glenniä hyvin uteliaasti\nja kiinnostuneesti. Ensin Glenn heitti sylillisen halkoja hehkuville\nhiilille.\n\n\"Minulla on liikkiötä ja lampaanlihaa omasta takaa\", ilmoitti Glenn\ntärkeänä. \"Kumpaa haluat?\"\n\n\"Omastako takaa? Mitä sillä tarkoitat?\" kysyi Carley.\n\n\"Kultaseni, sinä olet aina elänyt niin humussa ja sumussa, että sinä\net tiedä mitään näistä kotoisista ja välttämättömistä askareista.\nTarkoitan, että minulla on täällä sellaisten sikojen ja lampaitten\nlihaa, jotka olen itse kasvattanut, s.o. liikkiötä ja lampaanreittä.\nKumpaa haluat?\"\n\n\"Liikkiötä\", sanoi Carley epäröiden.\n\nGlenn ryhtyi pitemmittä puheitta reippaaseen toimintaan, minkä jokaista\neri vaihetta Carley katseli tarkasti. On aina huvittavaa katsella,\nkun miehet valtaavat jonkin naisille kuuluvan alan. Mutta saisiko hän\nnähdä vielä jotakin muutakin. Glenn nähtävästi tiesi, mitä hän tahtoi,\nkoska kaikki hänen liikkeensä olivat nopeita ja päättäväisiä. Hän latoi\npöydälle pusseja, astioita, säkkejä, pannuja ja muita tarpeita. Sitten\nhän kohensi leimahtelevaa tulta asettaen ristiin muutamia halkoja.\nSen jälkeen hän haki ulkoa soikollisen vettä, pesuvadin, pyyheliinan\nja saippuan. Sitten hän kaivoi esille pari kummallisen näköistä\npientä rautapataa, joissa oli raskaat kannet. Kumpaankin pataan oli\nkiinnitetty rautainen sanka. Hän irroitti kannet asettaen sitten\nmolemmat padat tuleen hehkuville hiilille. Kaadettuaan vettä vatiin hän\nryhtyi pesemään käsiään. Sitten hän otti esille suuren pannun täyttäen\nsen puoleksi jauhoilla eräästä säkistä. Siihen hän lisäsi jästipulveria\nja suolaa. Carleylle oli opettavaista katsella, kuinka hän haroi\nnäppärillä sormillaan jauhoja. Sen jälkeen hän polvistui tulen ääreen\nja nostettuaan pois toisen rautapadan koukkupäisellä kepillä hän alkoi\npyyhkiä sen sisäpuolta ja sivellä sitä sitten rasvalla. Lopetettuaan\nsen työn hän veti kepillään lähemmäksi kasallisen hehkuvia hiiliä\nasettaen padan niille. Hän veti toisenkin padan pois tulesta jättäen\nsen kuitenkin liedelle.\n\n\"Kylläpä sinä tuijotat!\" kiusoitteli hän Carleytä vilkaisten äkkiä\nhäneen. \"Enkö luvannut valmistaa sinulle yllätyksiä?\"\n\n\"Älä välitä minusta. Tämä on melkein elämäni onnellisin ja hämmentävin\nhetki\", vastasi Carley.\n\nPalattuaan pöydän ääreen Glenn ryhtyi vatkaamaan jotakin suuressa\npunaisessa astiassa. Hän keskeytti työnsä hetkiseksi katsoen Carleyhin.\n\n\"Tyttö, tiedätkö, kuinka piskettejä valmistetaan?\" kysyi hän.\n\n\"Tiesin sen kouluaikanani, mutta olen nyt jo unhottanut\", vastasi\nCarley.\n\n\"Entä osaatko leipoa omenapiirakoita?\" kysyi Glenn tiukasti.\n\n\"En\", vastasi Carley.\n\n\"Kuinka sinä sitten toivot voivasi miellyttää miestäsi?\"\n\n\"Menemällä naimisiin hänen kanssaan, luullakseni\", vastasi Carley kuin\nmiettien jotakin arvoitusta.\n\n\"Se on ollut yleinen naisten katsantokanta jo monta vuotta\", vastasi\nGlenn viitaten jauhoisella kädellään. \"Mutta se ei ole milloinkaan\nollut vallankumouksen eikä uranuurtajien naisten ja he juuri ovat\nolleet kansojen kantaäitejä. Eikä se tule olemaan milloinkaan\ntulevaisuudenkaan naisten, jos meidän tarkoituksemme on elää.\"\n\n\"Glenn, sinähän aivan raivoat!\" huudahti Carley, tietämättä\noikein, pitikö hänen nauraa vai pysyä vakavana. \"Sinähän puhut nyt\nnöyryyttävistä talousaskareista.\"\n\n\"Aivan niin. Samoista nöyryyttävistä askareista, joihin suuri\namerikkalainen kansa perustaa olemassaolonsa. Tarkoitan työtä ja\nlapsia.\"\n\nCarley ei voinut muuta kuin tuijottaa häneen. Glennin luoma silmäys ja\nhänen kaikuvien sanojensa äkillinen voima ja kiihko olivat ikäänkuin\nnäyttäneet hänelle vilahdukselta Glennin koko sisimmän olemuksen.\nHän oli ehkä aloittanut leikillään, mutta lopettanut totisesti.\nCarley tajusi, ettei hän todellakaan tuntenut Glenniä. Oliko Glenn\nliittänyt hänetkin arvosteluunsa? Kuumat ja kylmät väreet karmivat\nhänen selkäänsä. Nähdessään Glennin palaavan työhönsä hänen mielensä\nhuojentui.\n\nGlenn lisäsi seokseen jauhoja ja vettä, ryhtyen sitten vatkaamaan\nvoimakkaasti. Kun taikinan paksuus näytti tyydyttävän häntä, otti\nhän sitä kourallisen, kieritti sen palloksi, taputteli ja litisteli\nsen pisketiksi ja pudotti sen sitten pataan, jonka hän oli asettanut\nsivulle kuumille hiilille. Hän leipoi vielä nopeasti seitsemän tahi\nkahdeksan uutta piskettiä, asettaen nekin pataan. Sen jälkeen hän\nlaski padan raskaan rautakannen paikoilleen ja nosteli kömpelöllä\nläkkipellistä valmistamallaan lapiolla hehkuvia hiiliä sen peitteeksi.\nSitten hän kuori perunoita ja leikkasi ne viipaleiksi asettaen ne\nsivulle muutamaan pannuun. Pieni musta kahvipannu, joka oli puolillaan\nvettä, asetettiin nyt hehkuville hiilille. Tehtyään sen hän ryhtyi\nkäyttelemään suurta raskasta veistä, joka näytti Carleyn mielestä\nvallan hirvittävältä aseelta, leikaten sillä viipaleita liikkiöstä. Ne\nhän asetti toiseen pataan, jonka hän jätti peittämättä. Siirrettyään\npöydältä syrjään jauhopussin ja muut välineet hän ryhtyi kattamaan\nsitä kahdelle asettaen sille siniset emaljilautaset ja -kupit, tukevat\nveitset, haarukat ja lusikat. Hän meni ulos ja toi sieltä hetkisen\nkuluttua pienen ruukullisen voita. Hän oli nähtävästi säilyttänyt\nsitä lähteessä tahi jossakin muussa viileässä paikassa. Se näytti\nkostealta, kylmältä ja kovalta. Sen jälkeen hän tirkisti sen padan\nkannen alle, missä pisketit olivat paistumassa. Toinen pata sihisi\nja höyrysi levittäen herkullisia tuoksuja, jotka tuntuivat Carleystä\nhyvin miellyttäviltä. Kahvipannukin oli alkanut kiehua. Glenn käänsi\nliikkiöviipaleet pitkällä haarukalla. Sitten hän asetti pöydälle kolme\nerisuuruista läkkitölkkiä, joiden Carley otaksui sisältävän sokeria,\nsuolaa ja pippuria. Glenn kiinnitti häneen yhtä vähän huomiota kuin\njos häntä ei olisi ollutkaan. Jälleen hän tirkisti piskettipataan. Hän\nasetti kuumien hiilien laidalle ohuen lautasen, jolle hän huolellisesti\nsiirteli liikkiöviipaleet. Carleyn ei olisi tarvinnut nähdäkään niitä\ntunteakseen olevansa nälissään; nyt ne herättivät hänessä suorastaan\nhiukaisevan näläntunteen. Glenn kaatoi perunaviipaleet pataan. Sitten\nhän kohotti toisen padan kantta paljastaen näkyviin hieman ruskettuneet\npisketit, jotka nähtävästi olivat kypsiä, koska hän nosti padan pois\nhiililtä. Hän käänteli perunaviipaleita kääntelemistään ja pani sitten\npari ruokalusikallista kahvia pannuun.\n\n\"Carley\", sanoi hän kääntyen vihdoinkin tytön puoleen lämpimästi\nhymyillen, \"täällä Lännessä huutaa kokki tavallisesti: 'Tulkaa saamaan\nosanne!' Vedä tuolisi lähemmäksi.\"\n\nJa hetkisen kuluttua Carley huomasi istuvansa kömpelön pöydän ääressä\nvastapäätä Glenniä, haljenneiden hirsien muodostaessa takaliston\nja kirpeän savun karvastellessa hänen silmiään. Vuosia sitten hän\noli istunut Glennin kanssa Astorin hillityssä kullanvihreässä\nvalaistuksessa tahi St. Regisin uhkeassa ruokasalissa, mutta tämä\nateria oli niin erilainen ja poikkeuksellinen, että sillä tuntui\nolevan oma tavaton merkityksensä. Jo Glenn yksinäänkin oli katsomisen\narvoinen. Milloin ennen hän olikaan ollut tällainen, näin onnellinen\nsaatuaan hänet vieraakseen, tietoisesti ylpeä tästä päivällisestä,\njonka hän oli valmistanut puolessa tunnissa, ja häntä niin omituisen\ntutkivasti katseleva? Se teki tilanteen Carleylle suloiseksi ja\nmerkitykselliseksi, mutta hän oli tarpeeksi nälissään ja päivällinenkin\noli tarpeeksi hyvä, niin että tämä hetki jo yksin näistäkin syistä\npainui lähtemättömästi hänen mieleensä. Hän söi niin paljon, että hän\nvihdoin oikein häpesi itseään. Hän nauroi sydämellisesti, jutteli\nyhtämittaa ja veikisteli Glennille. Sitten juolahti äkkiä jotakin hänen\nherkkään mieleensä.\n\n\"Glenn, onko Flo opettanut sinua keittämään?\" kysyi hän tiukasti.\n\n\"Ei. Olen aina ollut taitava näissä leiriaskareissa. Sitten jouduin\ntäällä tekemisiin erään vanhan miehen kanssa, joka oli mainio kokki.\nHän asui täällä luonani jonkun aikaa... Mutta, mitäpä sitten, vaikka\nFlo olisikin opettanut minua?\"\n\nCarley tunsi punastuvansa. \"En tiedä, mutta olen kuitenkin iloinen,\nettei hän ole opettanut sinua. Toivoisin, ettei kukaan tyttö voisi\nopettaa sinulle sen enempää kuin minäkään.\"\n\n\"Minä olen siis mielestäsi melko hyvä kokki?\" kysyi Glenn.\n\n\"Olen nauttinut tästä päivällisestä enemmän kuin mistään muusta\nateriasta elämässäni.\"\n\n\"Kiitoksia, Carley\", sanoi Glenn iloisesti. \"Toivoin voivani\nhämmästyttää sinua. Olen oppinut täällä tekemään kaikki asiat hyvin.\nLänsi panee ihmisessä liikkeelle jotakin. Täällä ihminen kestää tahi\nkaatuu omien käsiensä varassa. Kaupungissa palvelevat tuottajat,\nkauppiaat ja tarjoilijat ihmisiä rahasta. Ateria on jonkinlainen\nkauppa. Sillä ei ole minkäänlaista merkitystä. Jos ihmisellä vain on\nrahaa, ei hänen tarvitse kuolla siellä nälkään. Mutta täällä Lännessä\nei raha merkitse juuri mitään. Ihmisen pitää täällä tehdä työtä\nelääkseen.\"\n\nCarley nojasi kyynärpäänsä pöytään katsellen Glenniä uteliaasti ja\nihaillen. \"Hyvä Glenn, olet todellakin ihmeteltävä. En voi sanoakaan\nsinulle, kuinka ylpeä olen sinusta. Sinä tulit tänne Länteen heikkona\nja sairaana, taistelit takaisin terveytesi ja opit olemaan tyytyväinen\nitseesi! Voiko sen suurempaa saavutusta ollakaan? Se hämmästyttää\nminua. En ymmärrä sitä ja minun täytyy ajatella. Mutta huolimatta\nsiitä, minä --\"\n\n\"Mitä?\" kysyi Glenn hänen epäröidessään.\n\n\"Ah, viis siitä nyt!\" vastasi Carley kääntäen nopeasti pois katseensa.\n\nPäivä oli melkein lopussa Carleyn palatessa takaisin Lodgeen.\nHuolimatta räntäsateesta ja purevasta tuulesta, joka puhalsi häntä\nkasvoihin hänen ponnistellessaan mäkeä ylös, päivä oli ollut sellainen,\nettei hän voisi sitä milloinkaan unhottaa. Glennin huomaavaisuudessa\nja rakkaudessa ei ollut mitään toivomisen varaa. Hän oli ollut kaikin\npuolin avulias ja rakastettava. Ja ellei kiinnitetty huomiota hänen\nmuutamiin sanoihinsa lapsista ja työstä, ei koko aikana oltu puhuttu\nmitään vakavampaa. Mutta oliko hän itse sitten esiintynyt edukseen?\nJokin epämääräinen ja hämmentävä ajatus kolkutti hänen omantuntonsa\novea.\n\n\n\n\nIV\n\n\nPari toukokuun alussa sattunutta lämmintä kesäistä päivää saivat herra\nHutterin toteamaan miellyttävien kevätilmojen jo alkaneen. Hän arveli\nsopivan ajan jo koittaneen erämaan ylätasangoille kiipeämiseen ja\nlammaslaumojen tarkastukseen. Glennin pitäisi tietysti seurata häntä\nsinne.\n\n\"Carley ja minä tulemme mukaan\", vakuutti Flo.\n\n\"Se on oikein\", sanoi Hutter nyökäyttäen hyväksyvästi päätään.\n\nHänen vaimonsakin oli sitä mieltä, että Carleylle tuskin ilmaantuisi\nsopivampaa tilaisuutta Sunset-huipun ympärillä sijaitsevien\nerämaaseutujen katselemiseen. Mutta Glenn näytti epäilevältä.\n\n\"Carley, siitä tulee sinulle vaivalloinen matka\", sanoi hän. \"Olet\nvielä niin tottumaton ratsastamiseen ja ulkosalla nukkumiseen. Sinun\npitäisi totuttautua sellaiseen vähitellen.\"\n\n\"Olen ratsastanut kymmenen mailia tänään\", vastasi Carley, \"eikä se\nminusta tuntunut lainkaan rasittavalta.\" Tässä hän kuitenkin poikkesi\nhieman ankarasta totuudesta.\n\n\"Carley on varmasti terve ja voimakas\", vastusti Flo. \"Hänen ruumiinsa\ntulee kyllä kipeytymään, mutta se ei tapa häntä.\"\n\nGlenn vilkaisi Flohon melko läpitunkevasti. \"Minähän voisin ajaa sinne\nCarleyn kanssa rattailla\", sanoi hän.\n\n\"Mutta sinä et voi ajaa laavatasankojen poikki etkä kiertääkään niitä.\nMeidän pitäisi lähettää hevosia pahemmissa paikoissa mailien päähän\nteitä vastaan. Sinne on mentävä ratsastamalla, jos ollenkaan mennään.\nJa ratsastamalla me aiommekin lähteä\", sanoi Flo. \"Carley on jo\nvoittanut kaikessa tuon Spencerin tytön, joka oli täällä viime kesänä.\"\n\n\"Niin minäkin ajattelen ja toivon. Mutta kai muistat sentään, miten\nrasittavaa ratsastaminen Long Valleyhin oli neiti Spencerille\", vastasi\nGlenn.\n\n\"Miten sitten?\" kysyi Carley.\n\n\"Hän vilustui ja palellutti nenänsä, sai säärensä nahattomaksi ja\nruumiinsa helläksi. Hän sai olla vuoteessa pari päivää. Hän ei\nnäyttänyt suurestikaan pitävän täällä oleskelunsa loppuajasta eikä\nnoussut sen koommin hevosen selkään.\"\n\n\"Ah, siinäkö kaikki, Glenn?\" vastasi Carley huolettomasti. \"Hyvänen\naika, kuvittelin puheesi sävystä neiti Spencerin ratsastuksen\naiheuttaneen hänelle aivan erikoista harmia... Kuulehan nyt, Glenn,\nvaikka minä ehkä olenkin helläjalkainen, en ole sentään mikään velttiö.\"\n\n\"Rakkaani, minä antaudun\", vastasi Glenn nauraen. \"Olen todella oikein\nihastunut. Mutta jos jotakin sattuu tapahtumaan, älä silloin syytä\nminua. Olen näet aivan varma siitä, että pitkä ratsastusmatka keväällä\nerämaassa tutustuttaa sinut moniin oman minäsi tuntemattomiin puoliin.\"\n\nTästä johtui, että Carley seuraavan päivän iltapuolella huomasi\nistuvansa aika itsepäisen ja tottelemattoman pienen mustangin selässä\nja ratsastavansa ystäviensä jäljessä seetrimetsän läpi erästä Deep\nLake-nimistä paikkaa kohti.\n\nHän ei ollut vielä ehtinyt monta tuntia kestäneestä matkasta huolimatta\nnauttia lainkaan näköaloista eikä ratsustaan, sillä ensiksikään ei\nsiellä ollut muuta katseltavaa kuin pensasmaisia pieniä surkastuneita\nseetrejä ja vaaleanruskeita kallioita, ja toiseksi tämä intiaaneilta\nostettu poni, jolla hän ratsasti, oli huomannut, ettei Carley ollut\ntaitava ratsastajatar, ja päättänyt käyttää sitä hyödykseen. Carleyn\npulmallista tilannetta ei huojentanut liioin sekään, että hän muisti\nGlennin varoittaneen häntä ottamasta ratsukseen tätä mustangia.\nMutta Flo oli hyväksynyt Carleyn valinnan ja herra Hutterkin oli\nsydämellisesti nauraen mukautunut siihen sanoen: \"Annetaan hänen vain\nratsastaa mustangilla, koska hän niin haluaa.\"\n\nCarley oli kysynyt eläimen nimeä siltä nuorelta paimenelta, joka oli\nsatuloinut sen hänelle.\n\n\"Sen nimestä ei nyt ole paljonkaan taikaa\", sanoi poika nauraen ja\nraapien päätään. \"Me pojat nimitämme sitä tavallisesti Äkäpussiksi!.\"\n\n\"Hm! Kaunis lisänimi!\" huudahti Carley. \"Mutta Shakespearehan sanoo\njokaisen nimen kelpaavan. Tahdon ratsastaa sillä tahi --\"\n\nHänen ei ollut vielä tarvinnut täydentää tätä lausetta. Mutta viiden\nmailin pituinen ratsastusmatka seetrimetsikön läpi oli saanut hänet\njo huomaamaan, ettei tästä retkestä tulisi hänelle mitään huvimatkaa.\nÄkäpussi oli sipsutellut melko kiltisti, kunnes se pääsi tasaiselle\nmaalle, jossa pitkä vihertävä ruoho aaltoili. Siellä mustangi oli\nensin olevinaan nälissään osoittaen tottelemattomuutta ja vihdoin\nsuorastaan vihamielisyyttä. Carley oli kehoittanut, kiskonut suitsista\nja komennellut turhaan. Kun hän vihdoin antoi sille potkun kylkeen,\nhyppäsi se pystyyn jäykin jaloin heittäen hänet korkealle satulasta, ja\nkun hän putosi satulaan, hyppäsi se jälleen. Hänen saamansa tärähdys\ntuntui siirtävän jokaisen hänen ruumiinsa luun sijoiltaan. Se teki\nsitäpaitsi äärettömän kipeää. Hän päätteli nyt, että Äkäpussi oli\nnähtävästi sellainen hevonen, joka ei siedä kovuutta. Kahmaistessaan\nsuuhunsa tukullisen ruohoa se pysähtyi aina. Carley oli senvuoksi\naina jäljessä, seikka, mikä ei sinänsä tuntunut hänestä lainkaan\nvastenmieliseltä. Ja huolimatta vastustuksestaan Äkäpussilla ei\nsuinkaan näyttänyt olevan halua päästää toisia hevosia kokonaan pois\nnäkyvistä.\n\nFlo odotti usein Carleytä. \"Se vain maleksii eteenpäin. Teillä pitäisi\nolla kannukset, Carley. Taittakaa vitsa ja näpäyttäkää sitä hieman.\"\nSitten hän sivalsi mustangia lautasille suitsenperillä, mikä rangaistus\npani Äkäpussin juoksemaan nöyrästi ja reippaasti. Mutta Carley oli\nvarma siitä, ettei eläin välittäisi vähääkään hänen käskyistään. Ja\nsitten kuin Flon uudistetut ponnistukset ja Glennin sivallukset olivat\npakottaneet Äkäpussin nelistämään pari mailia, alkoi Carley huomata,\nettä tätä vastenmielisempää ratsastustapaa tuskin voi kuvitellakaan.\nHänen olonsa muuttui yhä pahemmaksi ja tuskallisemmaksi, käyden vihdoin\naivan sietämättömäksi. Mutta ylpeys sai Carleyn sietämään sitä, kunnes\nhän äkkiä luuli saaneensa piston kylkeensä. Tämä kummallinen viiltävä\nkipu oli varmaankin sitä, mitä Glenn oli nimittänyt \"pistoksi\" ja\nmikä on hyvin tavallinen aloittelevilla ratsastajilla. Carley oli\nvähällä huutaa kivusta. Hän hillitsi mustangin vauhdin kävelyksi\nja painautui kumaraan satulassaan, kunnes kivut lakkasivat. Kuinka\nsiunatun huojentavalta se tuntuikaan! Carley tunsi nyt selvästi, miten\ntoista oli ratsastaa kaupungin puistossa kuin täällä erämaassa, ja\nkatui tyhmää valintaansa. Äkäpussi oli kyllä miellyttävän näköinen,\nmutta ratsastaminen sillä oli kaikkea muuta kuin miellyttävää. Flo oli\nsanonut sen kulun muistuttavan kiikkutuolin keinuntaa. Tämä Lännessä\nsyntynyt tyttö voi Charleyn, tuon lammaspaimenen, sanojen mukaan tehdä\naito arizonalaisia kepposia. Mutta olipa sen asian laita niin tai näin,\nÄkäpussi näytti nyt haluavan pysytellä muiden hevosten seurassa ja\nkiihdytti vauhtinsa jälleen raviksi. Carley ei voinut estää sitä siitä.\nHänen tilansa muuttui vähitellen hyvin surkeaksi.\n\nHänen vasen nilkkansa tuntui menneen poikki. Hänen oikea polvensa oli\nhellä kuin paise. Hänellä oli sitäpaitsi muitakin kipuja, ja silloin\ntällöin hän pelkäsi sairaalloisesti tuota hirmuista kylkipistoa. Jos\nse uudistuisi, tiesi hän putoavansa satulasta. Mutta juuri kun hän\nalkoi tuntea itsensä heikoksi ja toivottomaksi, hidastuttivat edellä\nkulkevat hevoset vauhtinsa kävelyksi ruvetessaan laskeutumaan erästä\nrinnettä. Tie kiemurteli syvälle leveään rotkoon, ja Carley sai hieman\nhuojennusta.\n\nIltapäivä kului myöhäiseksi ja aurinko verhoutui harmaaseen utuun.\nHutter ei pitänyt siitä. \"Me saamme varmasti ruman ilman\", sanoi hän.\nMutta Carley ei välittänyt siitä. Sai tulla mitä tahansa, kunhan hän\nvain pääsisi alas hevosen selästä. Glenn ratsasti hänen viereensä\nkysyen huolestuneesti hänen vointiaan. \"Tämä on elämäni miellyttävin\nratsastusretki!\" valehteli Carley urhoollisesti, ja hän sai hieman\nlohtua, kun hän näki tämän vastauksen miellyttäneen Glenniä.\n\nRotkon takana rupesi seetrejä kasvava erämaa ylenemään ja muuttamaan\nmuotoaan. Puut kävivät suuremmiksi, tuuheammiksi, viheriämmiksi\nja kasvoivat lähempänä toisiaan. Niiden välissä oli vaalenneita\nruohotäpliä ja ruosteenkarvaisen sammalen peittämiä kallioita. Aukeilla\npaikoilla kasvoi siellä täällä pieniä kaktuksia ja kirkkaanvärisiä\npunaisia kukkia, jotka lisäsivät hieman väriä harmaaseen\nyksitoikkoisuuteen. Glenn viittasi muutamiin vuorenhuippuihin, joiden\nympärille oli kokoutunut mustia pilviä. Läntinen taivas oli synkän ja\nuhkaavan näköinen.\n\nVihdoin edellä ratsastavat miehet ja kuormajuhdat pysähtyivät muutamaan\ntasamaastoiseen metsikköön, missä ei ollut korkeita puita. Carley näki\npuiden välistä kimaltelevaa vettä. Ehkä hänen mustanginsakin näki tahi\nvainusi sen, koska se alkoi ravata. Carley oli voimiensa, kestävyytensä\nja kärsivällisyytensä rajoilla. Hän veti kovasti suitsista hillitäkseen\nsen vauhtia, mutta kun Äkäpussi osoitti haluttomuutta, potkaisi Carley\nsitä, ja silloin se tapahtui.\n\nHän tunsi, kuinka suitset kirposivat hänen kädestään ja kuinka satula\npaiskasi hänet ilmaan. Kun hän putosi takaisin, sai hän uudestaan tuta\ntuon ennen kokemansa tärähdyksen.\n\n\"Hei!\" huusi Flo. \"Mustangi aikoo nousta takajaloilleen.\"\n\n\"Pidä kiinni, Carley!\" huusi Glenn.\n\nCarley ponnisteli toivottomasti. Mutta Äkäpussi paiskasi hänet pois\nsatulasta. Hän alkoi liukua taakse- ja alaspäin. Pelästyneenä ja\nraivoissaan Carley koetti pitää kiinni satulasta molemmin käsin ja\npuristaa mustangin kylkiä polvillaan, mutta toinen hyppy mursi hänen\notteensa. Avutonna ja huumautuneena, sydän kurkussa ja heikkona hän\nliukui yhä taaksepäin, kunnes hän putosi maahan kuin säkki. Äkäpussi\nlähti sen jälkeen laukkaamaan vettä kohti.\n\nCarley nousi istualleen, ennenkuin Glenn ja Flo ehtivät hänen luokseen.\nHe olivat nähtävästi huolissaan hänen vuokseen, mutta silti valmiita\npurskahtamaan nauruun. Carley tiesi, ettei hän ollut loukkautunut, ja\nhän oli sitäpaitsi niin iloinen päästessään pois mustangin selästä,\nettä hän itsekin oli melkein valmis nauramaan.\n\n\"Tuo peto on saanut sopivan nimen\", sanoi hän. \"Se heitti minut\nsatulasta maahan muitta mutkitta. Ja minä olin luultavasti hyvin\npapusäkin näköinen.\"\n\n\"Carley, et suinkaan vain ole loukkautunut?\" kysyi Glenn levottomana\nauttaessaan häntä pystyyn.\n\n\"En ruumiillisesti, mutta tunteitteni puolesta.\"\n\nSilloin Glenn alkoi nauraa sydämellisesti, ja Hutterkin yhtyi siihen.\nFlo näytti kuitenkin osaavan hillitä tunteensa. Carleyn mielestä hän\nnäytti hieman omituiselta.\n\n\"Sanoitteko sen nousseen takajaloilleen?\" kysyi Carley.\n\n\"Ah, se ei tehnyt juuri sitäkään, koukisti vain selkäänsä muutamia\nkertoja\", vastasi Flo ja nähdessään, kuinka Carley alkoi suhtautua\nasiaan, hän purskahti iloiseen nauruun. Charley, tuo lammaspaimen,\nnauroi myös, ja muutamat toiset miehet kääntyivät syrjään nytkähtelevin\nhartioin.\n\n\"Naurakaa vain, te villit ja täysiveriset Lännen asukkaat!\" huudahti\nCarley, \"Se oli tietysti hyvin hullunkurista. Toivon ymmärtäväni\nleikkiä... Mutta vannon teille ratsastavani sillä jälleen huomenna.\"\n\n\"Varmasti ratsastattekin\", vastasi Flo.\n\nTämä pieni tapahtuma liitti seurueen lähemmin yhteen. Carley tunsi\ntoisten lämpimän myötätunnon, ja se tukahdutti hänen alussa tuntemansa\nnöyryytyksen. He odottivat hänelle sattuvan kommelluksia ja hän itsekin\nvoi odottaa niitä ja ottaa ne vastaan, ellei juuri pelottomasti ja\nkivuttomasti, niin ainakin suuttumatta.\n\nCarley käveli verryttääkseen ajettuneita, helliä jäseniään, ja\ntarkasteli uteliaasti leiripaikkaa. Sillä oli oma viehätyksensä, jota\nhänen oli kuitenkin hyvin vaikea määritellä. Avara näköala pohjoiseen\nnoille kummallisille harmaille kukkuloille oli sekä lumoava että\nluotaantyöntävä. Maa vietti suurta kalliorantaista järveä kohti.\nKauempaa sen rannalta näkyi valkoisia keilamaisia telttoja, sinistä\nsavua ja liikkuvia harmaita esineitä, joita hän arveli lampaiksi.\n\nMiehet irroittivat kuormat ja satulat hevosten selästä ja sidottuaan\nniiden etujalat päästivät ne laitumelle. Hämärä teki tuloaan, ja\njokainen näytti reippaasti ryhtyneen omaan työhönsä. Glenn raivasi\npuhtaaksi maan muutaman tuuhean seetrin juurelta sanoen laittavansa\nsinne makuusijat. Carleylle ja Flolle. Carley ei nähnyt muuta\nvuoteisiin sopivaa kuin erään hamppukankaalla päällystetyn kääryn.\nGlenn aukaisi sen hetkisen kuluttua. Levitettyään ensin hamppukankaan\npuun juurelle hän veti mytystä melkoisen määrän huopapeitteitä ja pari\npientä pielusta, joista hän laittoi puun juurelle makuutilan.\n\n\"Carley, sinun pitää ryömiä näiden peitteiden alle, ja vetää\npäällimmäiseksi tervavaate\", neuvoi Glenn. \"Jos rupeaa satamaan, niin\nvedä tervavaate korvillesi ja anna ropista.\"\n\nNämä Glennin iloisella äänellä antamat neuvot kuulostivat paljon\nmiellyttävämmiltä kuin niihin sisältyvä vihjaisu. Tuo seetri ei\ntietenkään voisi suojella heitä sateelta eikä lumelta.\n\n\"Glenn, entä sitten kaikenlaiset eläimet ja muut ryömivät otukset?\"\nkysyi Carley.\n\n\"Täällä on vain muutamia myrkyllisiä lukkeja ja tuhatjalkaisia ja\njoskus joku skorppionikin, mutta ne eivät ole liikkeellä öisin. Sinun\nei oikeastaan tarvitse pelätä muita kuin vesikauhuisia haisunäätiä.\"\n\n\"Mitä kumman eläviä ne ovat?\" kysyi Carley hämmästyneenä.\n\n\"Haisunäädät ovat eräs laji hillereitä\", vastasi Glenn iloisesti.\n\"Joskus sattuu vesikauhuinen arosusi puraisemaan haisunäätää ja silloin\nsiitä tulee vaarallinen vieras. Se ei pelkää mitään ja voi juosta\nylitsesi ja puraista sinua kasvoihin. Ja kummallisinta on, että nämä\nvesikauhuiset eläimet tavallisesti koettavat purra ihmistä nenään.\nMinun tääiläolo-aikanani ne ovat jo purreet kahta miestä. Toinen kuoli\nja toisen oli pakko matkustaa pasteur-laitokseen pitkällekehittyneen\nvesikauhun vallassa.\"\n\n\"Taivas varjelkoon!\" huudahti Carley kauhistuneena.\n\n\"Sinun ei tarvitse silti olla lainkaan peloissasi\", sanoi Glenn. \"Sidon\njonkun koiristamme vuoteesi viereen.\"\n\nCarley arvaili, oliko Glennin ylimalkainen tyyni ääni todella hänen\ntunteittensa mukainen, vai johtuiko se vain tottumuksesta tähän Lännen\nelämään. Hän otaksui Glennin itsensäkin voivan tehdä hänelle jonkin\nkepposen. Carley koetti joka tapauksessa rohkaista mieltänsä kaikkien\nonnettomuuksien varalta.\n\nHämärän laskeutuessa maille oli kylmä, pistävä tuuli alkanut humista\nseetrien oksissa. Carley olisi mielellään istunut tulen ääressä,\nvaikkei hän olisi ollutkaan niin väsynyt kuin hän oli. Vaikka hänen\njäseniänsä pakotti, hän söi kyllikseen. Häntä hämmästytti huomio, että\nhänen hyvä ruokahalunsa kykeni tukahduttamaan hänen inhonsa tuota\nvoimakasta, karkeaa ravintoa kohtaan. Ilta pimeni ennen illallisen\npäättymistä ja pimeys oli niin läpitunkematonta ja paksua, että se\npainoi raskaasti kuin huopapeite. Carley siirtyi hetkisen kuluttua\nvielä lähemmäksi tulta antaen nuotion hehkun suloisesti lämmittää\nvuorotellen selkää ja rintaa. Hän oikein paahtoi käsiään, kasvojaan ja\npolviaan, sillä aikaa kuin hänen selkäänsä paleli. Tuuli ajoi savua\nkaikille suunnille. Kirvelevin silmin hän siirtyi kauemmaksi nuotiosta\nsavua pakoon. Seurueen muut jäsenet istuivat mukavasti säkeillä tahi\nkivillä, välittämättä vähääkään savusta, jota Carley pakoili. Glenn\nkehoitti häntä istuutumaan hänen valmistamalleen paikalle, mutta Carley\nsanoi mieluummin seisovansa saadakseen hieman jaloitellakin.\n\nMiesten leirityöt olivat päättyneet. Kaikki kokoutuivat tulen ääreen\ntupakoimaan ja juttelemaan. Glenn ja Hutter syventyivät kiintoisaan\nkeskusteluun parin meksikolaisen lammaspaimenen kanssa. Ellei tuuli\nja kylmyys olisi vaivannut Carleytä niin suuresti, olisi kaikki ehkä\nhänestäkin näyttänyt hyvin mielenkiintoiselta. Kuinka ilta olikaan\npimeä! Tuskin eroitti taivasta. Seetrien oksat humisivat tuulessa ja\npimeästä kuului aaltojen hiljaista loiskinaa rantakallioihin. Glenn\nkohotti hetkisen kuluttua kättään.\n\n\"Kuuntele, Carley!\" sanoi hän.\n\nKuului kummallista villiä haukuntaa. Se oli läpitunkevaa ja siinä oli\njotain äärettömän ikävöivää. Carleytä värisytti.\n\n\"Arosusia\", sanoi Glenn. \"Tulet vielä pitämään tuosta kuorosta.\nKuuntelehan, kuinka koirat vastaavat!\"\n\nCarley kuunteli kiinnostuneena epäillen kuitenkin, voisiko hän\nmilloinkaan nauttia tuollaisesta hurjasta musiikista.\n\n\"Tulevatko arosudet leirienkin läheisyyteen?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä. Joskus ne voivat vetäistä pieluksen pään alta\", vastasi Flo\nlyhyesti.\n\nCarley lopetti kyselynsä siihen. Luonnontieteet eivät olleet hänen\nlempiaineitaan, ja hän tiesi tulevansa maailmassa toimeen, vaikkei hän\ntuntisikaan niin tarkasti kaikkia erämaan petoja. Hän kuuli nyt erään\nmiehistä sanovan: \"Jokin suuri peto hiiviskelee katraan ympärillä.\"\nSiihen vastasi Hutter: \"Varmaankin karhu.\" Ja Glenn lisäsi: \"Näin sen\ntuoreet jäljet järven rannalla. Kyllä se on karhu.\"\n\nNuotion lämpö teki Carleyn niin uniseksi, että hän tuskin jaksoi pitää\npäätään pystyssä. Hän ikävöi vuoteeseen, vaikka se olikin levitetty\npaljaan taivaan alle. Hetkisen kuluttua Flo huusi hänelle: \"Tulkaa,\nCarley! Kävellään hieman ennen maatamenoa.\"\n\nJa Carley suostui siihen, että häntä talutettiin edestakaisin aukealla\nkujanteella muutamien seetrien välissä. Kujanteen perimmäinen pimeä\nja synkkä pää pensasmaisine salaperäisen näköisine seetreineen\nherätti Carleyn mielessä pelkoa, jota hän ei kuitenkaan kehdannut\ntunnustaa. Flo jutteli kaunopuheisesti leirielämästä selittäen,\nettä kuta vaikeampia ulkotyöt olivat ja kuta enemmän kestävyyttä ja\nkärsivällisyyttä ne vaativat, sitä ylpeämmin ja iloisemmin niitä\nmuisteli. Carley mietti juuri näiden sanojen merkitystä, kun Flo\ntarttui äkkiä hänen käsivarteensa. \"Mitä tuo on?\" kuiskasi hän\njännittyneenä.\n\nCarley pysähtyi kuin naulattuna. He olivat päässeet kujanteen päähän,\nja kääntyivät nyt takaisin. Leirinuotion lepattavat liekit valaisivat\nheikosti heidän edessään olevia varjoja. Pensaikosta kuului kahinaa ja\noksien rasahtelua. Kylmät väreet karmivat Carleyn selkää.\n\n\"Siellä on varmaan joku eläin. Mennään pois!\" kuiskasi Flo.\n\nCarley ei kaivannut toista kehoitusta. Näytti siltä kuin ei Flo\naikoisikaan juosta. Hän käveli nopeasti vilkuillen olkansa yli. Pitäen\nkiinni Carleyn käsivarresta hän kiersi muutaman suuren seetrin, joka\noli peittänyt osan nuotiosta, Pimeys ei täällä ollut niin sakeaa.\nSamassa silmänräpäyksessä Carley huomasi matalan liikkuvan esineen,\nkarvaisen ja väriltään harmaan. Hän huohotti, voimatta puhua. Hänen\nsydämensä sykähti kovasti ja tuntui pysähtyvän.\n\n\"Mikä siellä on?\" huudahti Flo tirkistellen eteensä. \"Ah!... Tulkaa,\nCarley! Juoskaa!\"\n\nFlo näytti olevan suunniltaan pelosta, mutta Carley ei päässyt\ntikahtamaankaan paikaltaan. Hänen silmänsä tuijottivat tuohon\nharmaaseen, karvaiseen olioon. Se pysähtyi hetkiseksi lisäten sitten\nvauhtiaan ja tullen suuremmaksi. Se oli suuri eläin. Carley ei voinut\nhallita ajatuksiaan, sydäntään, ääntään eikä lihaksiaan; ja hänen\njalkansa alkoivat notkahdella. Hän tunsi ikäänkuin vajoavansa maahan,\nja hirmuinen, jäätävä, kuvottava ja repivä pelko valtasi koko hänen\nruumiinsa.\n\nTuo suuri harmaa eläin tuli häntä kohden. Hänen korviensa huminaan\nsekoittui kumisevia ääniä. Peto hyökkäsi ja kauhistus lamautti Carleyn\nliikkumattomaksi. Sitten hän näki harmaan viitan lentävän syrjään ja\npaljastavan erään miehen -- Glennin.\n\n\"Carley, sinähän et ollut peloissasi vähääkään!\" imarteli hän nauraen.\n\nCarley kaatui hänen syliinsä. Vapautus oli yhtä järkyttävä kuin\npelkokin. Häntä alkoi kovasti vapisuttaa ja hänen käsivarsiinsa palasi\nsen verran voimaa, että hän voi pidellä kiinni Glennistä. Sydän ja veri\ntuntuivat vähitellen vapautuvan jäätävästä puristuksesta.\n\n\"Kuulehan nyt, taisitpa sittenkin pelästyä aika lailla\", jatkoi Glenn\nkumartuen hänen puoleensa.\n\n\"Pelästyä?\" huohotti Charley, \"Ah, mikään sana ei kykene ilmaisemaan,\nmillaisessa tilassa olin.\"\n\nFlo tuli paikalle nauraen iloisesti. \"Glenn, hän todellakin luuli sinua\nkarhuksi. Tunsin miten hän jäykistyi pelosta... Carley, mitä pidätte\nnyt meistä villeistä ihmisistä?\"\n\n\"Ah, te teitte kepposen minulle!\" huudahti Carley. \"Glenn, kuinka\nsaatoit?... Sellainen peloittava kepponen! Jos se olisi ollut jotakin\njärkevää, en olisi ollut millänikään, mutta tällaista. Ah, en anna\nsinulle milloinkaan anteeksi!\"\n\nGlenn näytti katuvaiselta ja suuteli häntä Flon nähden tavalla, joka\nkorjasi asiaa hieman. \"Ehkä liioittelin vähän\", sanoi hän. \"Mutta\nluulin sinun säikähtyvän vain sen verran, että huutaisit, ja otaksuin\nsinun oitis huomaavan petoksen. Heitin vain lampaannahan hartioilleni\nryömiessäni sinua kohti.\"\n\n\"Glenn, minusta sinä näytit esihistorialliselta hirviöltä --\ndinosaurukselta tahi muulta sellaiselta\", vastasi Carley.\n\nKun he palasivat nuotion ympärillä istuskelevaan joukkoon, selveni\nCarleylle, että kaikki olivat olleet mukana kepposessa, jolle nyt\nsydämellisesti naurettiin.\n\n\"Se liittää teidät lähemmin meihin\", sanoi Hutter miellyttävästi.\n\"Meitä kaikkia on joskus säikäytetty.\"\n\nCarley arveli itsekseen tällaisten kepposten pikemminkin vieroittavan\nhäntä muista. Syvällä sydämessään hän oli vihoissaan siitä, että hänet\noli tällä tavoin houkuteltu paljastamaan raukkamaisuutensa. Mutta\nsitten hän totesi, ettei kukaan ollut tarkemmin nähnyt hänen tilaansa.\nKaikki oli ollut vain leikkiä heidän puoleltaan.\n\nMelkein heti tämän jälkeen Hutter kajahdutti maatapanohuutonsa.\nSeuraten Flon antamia neuvoja Carley istuutui heidän yhteiselle\nvuoteelleen, riisui kenkänsä, kääri takin ja villapuseron päänsä\naluseksi ja liukui sitten huopien alle. Kuinka kummallinen ja kova\nvuode tämä olikaan! Carley tunsi kuitenkin niin suurta huojennusta\nja rauhaa, ettei hän milloinkaan elämässään ollut kokenut sellaista.\nHän suoristi selkänsä sellaisin tuntein kuin hän ei ikinä ennen olisi\nosannut antaa tarpeeksi arvoa levollemenemiselle.\n\nFlo kyyristyi sisarmaisesti hänen viereensä sanoen: \"Älkää peittäkö\npäätänne. Jos rupeaa satamaan, herään varmasti ja vedän tervavaatteen\nkorvillemme. Hyvää yötä, Carley.\" Ja hän näytti vaipuvan uneen melkein\nheti.\n\nMutta Carley puolestaan valvoi aika kauan. Säikähdyksen aiheuttama\njärkytys ei ottanut haihtuakseen, ja pimeä yö, hänen kasvojaan\nhivelevät kylmät tuulenpuuskat ja avuttomuus, jota hän tunsi tässä\nuudessa vuoteessa, olivat liian uusia ja häiritseviä vaikutelmia heti\ntasaantuakseen. Hän makasi tuijottaen synkkiin harmaihin varjoihin ja\nseetrien lomitse vilkkuviin tähtiin. Lopulta hän kuitenkin päätteli\ntällaisten tilanteiden olevan kovienkin kokemusten arvoisia, kerran\nelämässä ainakin. Millainen myönnytys tämä jo olikaan Glennin Lännelle!\nHänen oli pakko tunnustaa, että jollei hänen turhamaisuuttaan olisi\nniin loukattu ja nöyryytetty, hän olisi ehkä voinut nauttiakin\nkaikesta tästä. Mutta kukaan nainen ei voi tuntea iloa ja riemua näin\nepämukavissa, puutteellisissa ja hieman vaarallisissakin oloissa.\nCarley ei tällä hetkellä ollut lainkaan haluton ottamaan Flo Kutteria\nmukaansa New Yorkiin, nähdäkseen, kuinka Flo vuorostaan suoriutuisi\nhänelle tyyten oudoista tilanteista. Ja niin Carleyn ajatukset\nharhailivat sinne tänne, kunnes hän vihdoin vaipui uneen.\n\nMuuan ääni sekaantui hänen uniinsa kodista, lämmöstä ja mukavuuksista.\nJokin kova, kylmä ja tuoksuva esine kosketti hänen silmiään. Hän avasi\nne. Glenn oli kumartunut hänen puoleensa ja sipaissut hänen kasvojaan\nseetrin oksalla.\n\n\"Carley, päivä on jo pitkälle kulunut\", sanoi hän iloisesti. \"Haluamme\nkääriä vuoteesi kokoon. Tahdotko nousta jo?\"\n\n\"Hei, Glenn! Paljonko kello on?\" kysyi Carley.\n\n\"Se on jo melkein kuusi.\"\n\n\"Mitä?... Luuletko minun nousevan niin jumalattoman varhain?\"\n\n\"Kaikki muut ovat jo nousseet. Flo syö juuri aamiaistaan. Pelkään tästä\ntulevan ruman päivän. Haluamme saada kaiken kokoon ja lähteä liikkeelle\nennen sateen tuloa.\"\n\n\"Miksi tytöt poistuvatkaan kotoaan!\" huokasi Carley surullisesti.\n\n\"Tehdäkseen miesraukat onnellisiksi, tietysti\", vastasi Glenn hymyillen.\n\nTämä hymy lievensi paljon Carleyn jäsenten hellyyttä ja jäykkyyttä.\nHäntä hävetti, ettei hän voinut antautua tähän seikkailuun koko\nsydämestään. Hän kohottausi vaivalloisesti istualleen. \"Voi, luulen\nkaikkien jäsenteni olevan paikoiltaan!... Glenn, olenkohan enää ihmisen\nnäköinenkään?\" Carley ei olisi milloinkaan kysynyt häneltä näin,\njollei hän olisi tiennyt voivansa alistua tarkasteluun tällaisena\nepäedullisenakin hetkenä.\n\n\"Olet suurenmoinen\", vakuutti Glenn sydämellisesti. \"Poskiisi on\nilmestynyt punaa, ja mitä taasen tukkaasi tulee, näyttää se hyvin\nsomalta sotkuisenakin. Sinähän olet aina hoitanut sitä hyvin...\nKiiruhda nyt, Carley.\"\n\nNäin rohkaistuna Carley teki parhaansa tukalassa tilassaan. Hän\npuri hampaansa yhteen ja lausui kohteliaisuuksia itselleen, kun oli\nvedettävä kengät jalkaan. Ne olivat märät ja hänen jalkansa näyttivät\najettuneen, ja nilkat tuntuivat hyvin helliltä. Mutta hän sai ne\nkuitenkin kovasti ponnisteltuaan jalkaansa. Glenn toi hänelle lämmintä\npesuvettä, mikä hieman lohdutti Carleytä. Ilma oli kylmä ja jäätävän\nerämaan veden muisteleminenkin teki jo pahaa.\n\n\"Olette todellakin reippaan näköinen\", tervehti Flo häntä. \"Tulkaa\nsaamaan osanne, ennenkuin korjaamme ruoan pois.\"\n\nCarley kiiruhti täyttämään Lännen määräyksiä ja sai taasen kummakseen\ntodeta, ettei helläjalkaisuus vaikuttanut vähääkään ainakaan\nruokahaluun.\n\n\"Tule niin kiipeämme kukkulalle\", ehdotti Glenn, sitten kun Carley\noli aterioinut. \"Haluan näyttää sinulle pohjoiseen ja itään avautuvan\nnäköalan.\"\n\nGlenn opasti hänet seetrien välitse eräälle vähitellen kohoavalle\npunamultaiselle rinteelle, vähän matkan päässä järvestä. Eräs\nkumpumainen kohouma, jonka lakea peitti tasainen kallio ja jonne\nheidän matkansa piti, näytti olevan melko lähellä eikä sinne ollut\nvaikea kiivetäkään. Carleyn silmät olivat kuitenkin pettäneet, minkä\nhän huomasi kiihtyvästä hengityksestään, Kallio oli sekä kaukana että\nkorkeallakin.\n\n\"Pidän tästä paikasta\", sanoi Glenn. \"Jos minulla olisi rahaa, niin\nostaisin tämän maa-alueen -- kuusisataaneljäkymmentä akrea -- ja\nperustaisin tänne karjatalon. Juuri tämän kummun juurella on aukea\ntasainen pengermä, jonne asuinrakennus voitaisiin rakentaa. Täältä\nsaisi katsella suoraan erämaan yli Sunsetin huipulle. Lähellä on hyvä\nkirkasvetinen lähde, josta saisi juomaveden. Johtaisin vettä järvestä\nnoille alemmille kentille ja kasvattaisin täällä varmasti paljon\nkarjaa.\"\n\n\"Mikä tämän paikan nimi on?\" kysyi Carley uteliaana.\n\n\"Deep Lake. Tämä on vain tilapäinen juottopaikka lampaille ja karjalle.\nMutta täällä on hyviä laitumia, ja minua ihmetyttää, ettei kukaan ole\nasettunut asumaan tänne.\"\n\nKatsellessaan maisemaa Carley ymmärsi hänen toivomuksensa saada paikan\nomakseen. Hänessä heräsi äkkiä halu lunastaa tämä maa-alue, ennenkuin\nkukaan toinen ehtisi huomata sen edut, ja pitää se Glenniä varten.\nMutta sehän olisi ilmeisesti vastoin hänen tarkoitustaan taivuttaa\nGlenn palaamaan takaisin Itään, minkävuoksi tämä mielijohde haihtui\nyhtä nopeasti kuin se oli tullutkin.\n\nMaisema sai äkkiä Carleyn kokonaan valtoihinsa. Hän siirsi katseensa\nnoihin kaukaisiin harhaanjohtaviin etäisyyksiin. Villi ja autio\nArizona! Hän näki surkastuneita harmaita ja vihreitä seetrejä, punaisia\nmaa-alueita, pyöreän järven, joka kimalteli vaaleana matalalle\nlaskeutuneiden pilvien varjossa, ja nuo kankaiset eristetyt kukkulat,\nnuo kummallisenmuotoiset kummut, joita jatkui kauas pilvien peittämään\nmustaan vuoristoon saakka.\n\nNe näyttivät ikäänkuin porrasaskelmilta, joita myöten hänen katseensa\nkiipesi yhä kauemmaksi ja korkeammalle pilviselle taivaalle, jossa\npunertava kullanvärinen kajastus ilmaisi idän ja auringon paikan. Jokin\nmuutos näytti olevan tapahtumassa taivaalla.\n\n\"Carley, tämä auringonnousu ennustaa myrskyä\", sanoi Glenn.\n\nHänen sanansa selittivät, mutta eivät vakuuttaneet. Merkitsikö tuo\näkkiä esiintulvehtiva valoisa hohde vain myrskypilvien takaa nousevaa\naurinkoa? Hän näki pilvien liikehtivän ja muuttuvan punaisiksi.\nYleinen harmaus näytti joutuvan ikäänkuin taikavoimaisen siveltimen\nkäsiteltäväksi. Repeämät laajentuivat ja maiseman vaaleanharmaa\nsynkkyys näytti katoavan olemattomiin. Aaltomaisten pilvien rusottavien\nreunojen takaa näkyi pehmoinen ja hieno raikkaansininen taivas. Ja\ntulenloimu, joka oli kuin sulaa kultaa, välkähti esille pilvitarhan\ntakaa valaen äkkiä kokonaisen merellisen auringonpaistetta idästä\nlänteen. Se muutti nuo pyöreät kukkulat aivan toisen näköisiksi.\nNe näyttivät kylpevän yliluonnollisessa valossa, niitä peittävä\nhopeanharmaa utu haihtui, ja ruusunvärinen punerrus kimmelsi niiden\nsopusuhtaisissa kupooleissa. Eteläisellä taivaanrannalla sadekuurot,\njoita auringonsäteet hieman punasivat, valoivat vettä maahan liikkuen\nhitaasti eteenpäin. Pohjoisessa kohosivat kukkulat jaksoittain\nSunset-huipun majesteettista purppuranpunaista kupoolia kohti, joka oli\npaljas kuin kallio, pyöreä ja väriltään ihmeellinen. Carley ymmärsi\nnyt kaiken sen, mitä hänelle oli kerrottu tuosta huipusta. Vulkaaninen\npurkaus oli viskannut ilmoille suunnattoman korkean hiilikummun, joka\nhehkui ikuisesti iltaruskon värisenä. Kauempaa pohjoisesta siintivät\nSan Francisko-vuorten jylhät huiput, jotka puolittain pilviin\npiiloutuneina vallitsivat tätä erämaan maisemaa. Carleyn katsellessa\ntaivaan siniset raot alkoivat jälleen sulkeutua. Auringon utuinen\nkirkkaus haihtui. Harmaan pilvivaipan alla saivat pyöreät kukkulat\ntakaisin synkkyytensä ja vihreä erämaa kylmän kiiltonsa.\n\n\"Eikö se näyttänytkin suurenmoiselta, Carley?\" kysyi Glenn. \"Mutta\ntämä ei ole mitään siihen verrattuna, mitä vielä saat nähdä. Toivon\nsinun jäävän tänne siihen asti, kunnes ilmat lämpenevät. Silloin\nnäytän sinulle kesäisen aamunkoiton erämaassa ja keskipäivän, jolloin\nsuuria valkoisia pilviä vyöryy esiin taivaanrannalta, ja purppuraisen,\nkultahohteisen auringonlaskun. Elleivät ne lumoa sinua, niin luovun\nkoko hommasta.\"\n\nCarley mumisi jotakin kaiken äsken näkemänsä hyväksymiseksi. Glennin\ntekemä huomautus kaikui vielä hänen korvissaan hämmentävänä ja samalla\nkiinnostavana. Glenn toivoi siis hänen jäävän tänne kesään saakka.\nOlihan se hyvin ystävällistä Glennin puolelta, mutta valitettavasti\nhänen vierailunsa täytyi loppua lyhyeen. Hän aikoikin lopettaa sen pian\nja houkutella Glennin lähtemään hänen mukanaan Itään. Mutta jollei\nGlenn haluaisikaan vielä lähteä? Hänhän oli kirjeessäänkin sanonut\nviihtyvänsä täällä hyvin. Carley tunsi huolestuvansa. Tämä huolestumus\nei kestänyt kuitenkaan sen kauempaa kuin hänen palaamiseensa Glennin\nkanssa leiriin, missä mustangi, Äkäpussi, seisoi valmiina ottamaan\nhänet selkäänsä. Se laski toisen korvansa alas ja kohotti toisen ylös\nkatsoen häneen lievästi hämmästyneenä ikäänkuin se olisi tahtonut\nsanoa: \"Päivää, helläjalkainen! Aiotko sinä jälleen ratsastaa minulla?\"\n\nCarley muisti vannoneensa, että hän ratsastaisi sillä. Siinä ei ollut\nmitään vaihtoehtoa, ja hänen pahat aavistuksensa vain pahensivat asiaa.\nMutta noustuaan satulaan hän kuvitteli silti mailittain jatkuvan\nratsastuksen aukeita lakeuksia pitkin ehkä tuntuvan miellyttävältäkin.\nTätä toivorikasta mielentilaa jatkui, kunnes mustangi rupesi ravaamaan.\nSilloin toinen harmin päivä valkeni Carleylle.\n\nHän sai tulla tuntemaan, että tunnit kuluvat tällaisessa\nsurkuteltavassa tilassa yhtä nopeasti kuin onnellisemmissakin\nolosuhteissa. Hän katseli noita yksitoikkoisia seetrimetsikköjä samein\nsilmin toivoen pääsevänsä sellaisille hiekkaisille tahi kallioisille\npaikoille, missä mustangi ei voisi juosta.\n\nRatsasjoukkue pysähtyi keskipäivällä erään aitauksella ympäröidyn\nrakennuksen luo. Se oli Hutterille kuuluva lammaskartano. Siellä oli\nGlennillä niin paljon hommaa, ettei hän ehtinyt omistaa Carleylle\nhetkistäkään. Ja Flo, joka oli enemmän kotonaan hevosen selässä kuin\nmaassa, ratsasti kaikkialle miesten mukana. Carley ei voinut vastustaa\nkiusausta laskeutua maahan mustangin selästä ja kävellä hieman. Hän\nhuomasi kaipaavansa ennen kaikkea lepoa. Rakennus oli pimeä, tyhjä, ja\nniin kostea ja pahanhajuinen paikka, ettei hän jäänyt sinne pitkäksi\naikaa.\n\nRupesi satamaan lumiräntää, mikä Carleyn mielestä vain lisäsi\ntilanteen kurjuutta. Kupillinen kuumaa lientä ja voileipä, jotka tuo\nCharley-niminen paimen toi hänelle, kykenivät kuitenkin muuttamaan\nhänen mielensä hieman iloisemmaksi. Vihdoin palasi Glennkin Hutterin ja\nFlon kanssa, ja kaikki söivät hieman.\n\nCarley huomasi liiankin pian istuvansa jälleen mustangin selässä. Glenn\nauttoi hänen ylleen tahmean ja karkean, kauhistuttavan kumitakin, joka\nteki hänestä kääryn ja sotkeutui hänen jalkoihinsa. Hän oli kuitenkin\niloinen huomatessaan sen suojelevan häntä mainiosti kylmää tuulta ja\nsadetta vastaan.\n\n\"Mihin me täältä ratsastamme?\" kysyi hän ivallisesti Glenniltä.\n\nGlenn nauroi tavalla, mikä ilmaisi Glennin käsittävän täydellisesti\nhänen tunteensa. Oli todellakin ilmeistä, että Glenn oli odottanut\nenemmän valituksia ja vähemmän rohkeutta hänen puoleltaan. Carley puri\nhuultaan.\n\nIltapäivän ratsastus alkoi. Sen jatkuessa taivas alkoi näyttää\nuhkaavammalta, tuuli tuntua raaemmalta, kylmyys pistävämmältä, ja\nsade pieksi kasvoja. Luntakin tuli niin, että kaikki aukeammat paikat\nmuuttuivat valkoisiksi. Tunnin kuluttua Carley jo totesi, että\nkestäminen matkan loppuun saakka kysyisi hänen voimiaan enemmän kuin\nmikään muu työ milloinkaan ennen. Ei kukaan voinut kuitenkaan arvata\nhänen tukalaa tilaansa. Glenn lausui hänelle kohteliaisuuksia, kun hän\nnäin voi mukautua tällaisiin vastenmielisiin olosuhteihin. Flo piti\nnähtävästi tarkasti silmällä hänen, helläjalkaisen, tilaansa. Mutta\nÄkäpussi oli nyt hidastuttanut vauhtinsa kävelyksi ja Carleyn onnistui\nniin ollen salata kaikki vaivojensa ulkonaiset merkit. Satoi vettä,\nrakeita, räntää ja lunta, ja ilma muuttui yhä purevammaksi. Carleyn\njalat kangistuivat kylmästä. Jokainen mustangin askel tuotti hänelle\nkovia kipuja, jotka säteilivät ruumiin hellistä vereslihalle menneistä\npaikoista kaikille suunnille.\n\nKerran, jäätyään niin paljon muista jälkeen seetrimetsikköön, ettei\nheitä näkynyt, hän laskeutui satulasta maahan ja käveli hieman. Se ei\nkäynyt kuitenkaan kauvoja päinsä, koska hän siten jäi liian paljon\njälkeen. Noustuaan jälleen satulaan hän jatkoi matkaansa alkaen tuntea\nvälinpitämättömyyttä kaikkea kohtaan ja ajatellen tämän matkan tekevän\nvarmasti lopun Carley Burchista. Kuinka hän vihasikaan tätä ikävää,\nkylmää, tasaista seutua, jonka päättymätön tie jakoi kahtia! Hänestä\ntuntui aivan siltä kuin hän saisi ratsastaa tuntikausia päästäkseen\nmailin verran eteenpäin. Aukeilla paikoilla hän näki koko matkueen\nlaahustavan eteenpäin hajautuneena, jokaisen pyrkiessä tien päähän\nyksinään. Hekään eivät varmaankaan voineet huvittaa toisiaan. Carley\nsulki silmänsä tarttuen satulannastaan ja koettaen kannattaa painoaan.\nKuinka hän voisi kestää enää toista mailia? Ja niitä voi vielä\nolla lukemattomia! Äkkiä tuntui hirvittävä jysähdys tärähdyttävän\nhäntä, mutta se johtuikin vain siitä, että mustangi oli lähtenyt\njälleen ravaamaan. Hän veti hurjasti suitsista, mutta mustangi ei\nvälittänyt siitä. Avattuaan silmänsä Carley huomasi kaukana edessäpäin\nrakennuksen. Siellä heidän varmaankin oli määrä viettää yönsä. Hän\ntiesi, ettei hän milloinkaan jaksaisi ratsastaa sinne saakka, mutta\nkuitenkin hän pysytteli yhä kiinni satulassa. Hän pelkäsi piston\nkyljessään jälleen toistuvan. Se toistuikin ja elämä tuntui hänestä\ntoivottomalta ja mahdottomalta. Hän ratsasti eteenpäin jäykin jaloin\nnojaten käsillään satulannastaan, mutta pistävä tuska tunkeutui yhä\nsyvemmälle ja laajemmalle. Kun mustangi pysähtyi juoksustaan toisten\nhevosten viereen, oli Carley aivan lopussa. Kun Glenn tuli hänen\nviereensä ja tarjosi kätensä hänelle, jaksoi hän kuitenkin salata\ntuskansa. Silloin Flo huusi iloisesti: \"Carley, olette ratsastanut\nviisikolmatta mailia niin rumana päivänä, etten rumempaa muistakaan.\nMe kaikki kunnioitamme teitä. Tunnustan suoraan, etten luullut teidän\nkestävän matkan loppuun saakka. Äkäpussi on ilkein elukoistamme ja\nsillä ratsastaminen on tavattoman vaivalloista.\"\n\n\n\n\nV\n\n\nMyöhemmin Carley nojautui taaksepäin mukavalla istuimellaan rätisevän\nvalkean ääressä, joka hauskasti tuprutti kitkerää savuaan piippuun.\nHänen mielessään pyöri kaikenlaisia ajatuksia.\n\nPääseminen pois tuon hevosen selästä, joka oli kiduttanut häntä,\noivallisen ruokahalun tunteminen ja väsyneen, pakottavan ruumiin\nlepuuttaminen kirkkaan tulen miellyttävässä lämmössä olivat\nkokemuksia, jotka Carley huomasi hänelle tähän saakka tuntemattomiksi\nnautinnoiksi. Hänelle selveni äkkiä ja kummallisesti, että johonkin\nelämän vaiheeseen perinpohjin tutustuminen vaati ääretöntä kokemusta\nja ymmärtämystä. Kuinka voisikaan ihminen tuntea ääretöntä\nkiitollisuutta ja huojennusta, kovan nälän tyydyttämisestä aiheutuvaa\niloa, levon suomaa suloista mukavuutta, ellei hän olisi saanut\ntutustua täysin vastakkaisiin olosuhteihin? Se antoi hänelle vakavaa\najattelemisenaihetta. Maailmassa oli nähtävästi paljon sellaisiakin\nasioita, joista hän ei ollut osannut uneksiakaan.\n\nEräs Flon huomautus keskeytti hänen mietelmänsä.\n\n\"Pahin on vielä varmasti jäljellä\", kuuli hän Flon sanovan.\n\nCarley arvaili, tarkoittiko tämä levottomuutta herättävä huomautus\nmatkan loppuosaa. Hän hillitsi sentään uteliaisuuttansa. Tuskallinen\ntutustuminen siihen tulisi kyllä muutenkin tarpeeksi pian.\n\n\"Flo, aiotteko te tytöt nukkua täällä majassa?\" kysyi Glenn.\n\n\"Aiomme kyllä. Ulkona on niin kylmä ja märkä\", vastasi Flo.\n\n\"No niin, Felix, tuo meksikolainen paimen, sanoi muutamien navajojen\nviettäneen yönsä täällä.\"\n\n\"Navajojenko? Tarkoitatko intiaaneja?\" kysyi Carley kiinnostuneesti.\n\n\"Tietenkin niitä\", sanoi Flo. \"Mutta viis Glennistä! Hän suunnittelee\nvain kepposia, Carley. Hän koettaa peloitella meidät pois täältä\nulkosalle.\"\n\nHutter nauroi sydämellisesti, \"Kärsisin mieluummin melkein vaikka mitä\nkuin kovaa kylmyyttä.\"\n\n\"Minä olen saanut tutustua molempiin\", vastasi Flo tyynesti, \"ja pidän\nenemmän kylmästä. Mutta Carleyn takia --\"\n\n\"Älkää välittäkö minusta\", sanoi Carley. Keskustelun melko kömpelö\ntarkoitus loukkasi häntä.\n\n\"No niin, kultaseni\", sanoi Glenn, \"ulkona on hyvin ruma ilma. Me\nkaikki laitamme vuoteemme tänne.\"\n\n\"Glenn, sinä olet todellakin hyvin arka mies\", sanoi Flo nauraen.\n\nMuiden paneuduttua levolle Carley makasi kauan aikaa valveilla pimeässä\nhermostuneena ja vapisten kuvitellessaan joutuneensa kosketuksiin\nryömivien syöpäläisten kanssa. Tuli oli sammunut. Huoneessa alkoi\ntuntua kylmältä. Carley luuli olevan mahdotonta saada unen päästä\nkiinni. Mutta hänen kipeä ruumiinsa mukautui piankin hänen vuoteensa\ntyyneen rauhallisuuteen ja ääretön väsymys aiheutti unisuuden, jota hän\nei voinut vastustaa.\n\nAamu toi mukanaan kauniin ilman ja auringonpaisteen, jotka tukivat\nCarleytä hänen ponnistuksissaan nurkumatta kärsiä tuskansa ja vaivansa.\nToinen epämiellyttävä päivä olisi tuottanut hänelle nöyryyttävän\ntappion. Onneksi miehillä oli joitakin töitä lähistöllä, jotka veisivät\nluultavasti koko aamun.\n\n\"Flo, koetahan jonkun ajan kuluttua houkutella Carley mukaasi\nensimmäiselle kukkulalle\", sanoi Glenn. \"Se ei ole kaukana ja sieltä\nkannattaa kyllä katsella suurta erämaata. Päivä on valoisa ja ilma\nkirkas.\"\n\n\"Kyllä. Luota vain minuun. Aion joka tapauksessa poistua leiristä,\nsillä tuo itserakas nulikka, Lee Stanton, tulee tänne tuota pikaa\",\nvastasi Flo lyhyesti.\n\nGlennin hieman tarkoitukselliseen hymyyn vetäytyvät kasvot ja herra\nHutterin epäilevä nauru olivat sellaisia tosiseikkoja, jotka Carleykin\nhuomasi. Ja kun Charley, lammaspaimen, salaa viittasi Carleylle,\njuolahti hänen mieleensä, että Flokin karkasi muiden naisten tapaan\nvain joutuakseen takaa-ajetuksi. Jostakin syystä hän ei koettanutkaan\nottaa selville sitä, miksi tämän Lee Stantonin tulo oli hänen\nmieleensä. Mutta hän myönsi itselleen sen verran, että naiset, hänkin\nmukaanlaskettuna, ovat yhtä syviä ja salaperäisiä kuin meri ja\nkuitenkin niin läpinäkyviä kuin tuumanvahvuinen kirkas vesikerros.\n\nMutta tuo odotettu vieras ratsasti leiriin, ennenkuin kukaan kerkesi\npoistua. Hän teki hyvän vaikutuksen Carleyhin. Kun tämä notkea, pitkä\nmies laskeutui satulasta hitaasti ja miellyttävästi, näytti hän Carleyn\nmielestä tavattoman kauniiltakin. Hänellä oli yllään musta hattu,\nflanellipaita, saappaihin pistetyt siniset suojahousut ja pitkät\nsuuripyöräiset kannukset.\n\n\"Kuinka te kaikki voitte?\" tervehti hän.\n\nHänen ja miesten välisestä keskustelusta Carley ymmärsi hänen olevan\nlammaspaimenien päällikön. Carley tiesi, ettei Hutter eikä Glenn ollut\nkiinnostunut karjan kasvattamiseen. Ja todellisuudessa he olivat,\nerittäinkin Hutter, hieman vihoissaankin Flagstaffin karjanomistajille,\njotka hallitsivat näitä laitumia.\n\n\"Milloin Ryan aikoo kylvettää lampaita?\" kysyi Hutter.\n\n\"Tänään tahi huomenna\", vastasi Stanton.\n\n\"Meidän pitää ratsastaa sinne\", jatkoi Hutter. \"Kuulehan nyt, Glenn,\nluuletko neiti Carleyn voivan katsella lampaiden kylvettämistä?\"\n\nTämä sanottiin hiljaa, ettei Carley kuulisi, mutta hänellä oli\ntarkat korvat ja hän kuuli selvästi. Ehkäpä Flo tarkoitti tuolla\npahimmalla juuri tätä lampaiden kylvettämistä. Carley koetti näyttää\nvälinpitämättömältä, vaikka hän oli hyvin utelias kuulemaan, mitä Glenn\nvastaisi Hutterille.\n\n\"Ei mitenkään!\" kuiskasi Glenn kiihkeästi. \"Lopeta nuo puheesi.\nKuultuaan sanasi hän ehkä tahtoisi lähteä.\"\n\nNäistä sanoista Carley tunsi mielessään heräävän kovan ja kapinoivan\npäätöksen, että juuri tuon kylvettämisen hän tahtookin nähdä. Hän aikoi\nhämmästyttää Glenniä. Mitä Glenn oikeastaan halusi? Eikö hän, Carley,\nollut kestänyt seudun pahimmin hölkyttävän hevosen kiduttavaa ravia?\nCarley tulisi pitämään tätä urotyötä melko suurenmoisena. Tämä ajatus\nsai hänet yhä enemmän valtaansa.\n\nKun miesten neuvottelu päättyi, Lee Stanton kääntyi Flon puoleen. Ja\nCarleyn ei tarvinnut nähdä nuorenmiehen toista katsetta, ymmärtääkseen,\nmikä häntä vaivasi. Hän oli sotkeutunut rakkauden pauloihin. Mutta Flo\nHutterin läpi näkeminen oli tyyten toinen asia.\n\n\"Päivää, Lee!\" sanoi Flo kylmästi katsoen kirkkailla silmillään häneen.\nHänen otsansa oli vetäytynyt hieman ryppyyn. Hän ei näyttänyt tällä\nhetkellä lainkaan hyväksyvän Leen tuloa.\n\n\"Kuinka iloinen olenkaan saadessani puhutella sinua, Flo\", sanoi Lee\nvetäen syvään henkeään, Hän hymyili iloisesti.\n\n\"Niinkö?\" vastasi Flo.\n\n\"Olin todellakin pahoillani tuon -- tuon --\" jatkoi Lee änkyttäen\nhiljaisella äänellä.\n\n\"Minkävuoksi sitten?\"\n\n\"Kyllä tiedät, Flo.\"\n\nCarley poistui äänen kuulumattomiin varmana ainakin siitä, että hän oli\nmelko pahoillaan Stantonin vuoksi, koska Stantonin rakkaus ei näyttänyt\nsaavan vastakaikua. Miten kummallisia olentoja naiset ovatkaan! Carley\noli nähnyt tuhansia keimailijoita, mutta Flo Hutter oli varmasti\nlajinsa ensimmäisiä.\n\nKun Carley palasi takaisin tupaan, odottivat Stanton ja Flo häntä. Nyt\ntehtäisiin ratsastusretki kukkulalle. Hänen ruumiinsa oli niin jäykkä\nja hellä, että hän tuskin pääsi satulaan, ja ensimmäinen maili ahdisti\nhäntä kuin painajainen. Hän jättäytyi jälkeen Flosta ja Stantonista,\njotka kiistellessään nähtävästi kokonaan unhottivat hänet.\n\nRatsastajat saapuivat piakkoin sen pitkän kivikkoisen rinteen\njuurelle, jota pitkin noustiin kukkulan huipulle. Ylempänä kivi ja\nsora väistyivät mustien kantojen tieltä, joiden välissä kasvoi harvaa\nruohoa. Juuri tämä erämaan kasvullisuus antoi näille kukkuloille\nniiden pehmeän harmaan värin, kun niitä katseltiin kauempaa. Rinne oli\nniin loiva, ettei kiipeäminen tuntunut lainkaan vaikealta. Carleytä\nhämmästytti sen pituus ja kukkulan korkeus. Hän tunsi kohoavansa pois\ntuolta yksitoikkoiselta tasangolta. Vihreänharmaa peninkulmien pituinen\nseetrimetsä jatkui Oak Creekiä kohti. Hänen takanaan lumirinteisten\nvuorten suurenmoiset huiput kohosivat myrskypilviin saakka.\n\nHevosten kaviot upposivat tuhkaan, ja Carleyn sieraimiin tunkeutui\nhienoa tukahduttavaa tomua. Hetkisen kuluttua, -- rinteestä näytti\nvielä olevan jäljellä ainakin kolmasosa -- Flo laskeutui kävelemään\ntaluttaen hevostaan. Carleynkin täytyi tehdä samoin. Käveleminen\ntuntui alussa huojentavalta, mutta hetkisen kuluttua alkoi pehmeä\ntuhka vaikeuttaa hänen kulkuaan. Jokaisella askeleella hän liukui\ntakaisin muutamia tuumia, mikä teki kiipeämisen hyvin hankalaksi.\nKun hänen jalkansa tuntuivat puutuvan melkein kokonaan, pysähtyi hän\nvähän lepäämään. Viimeinen taival vieläkin pehmeämpää maastoa pitkin\nmuutamien satojen kyynärien päässä sijaitsevalle kukkulalle oli\nuuvuttaa hänet loppuun. Hän hiestyi ja hengästyi, ja hänen sydämensä\njyskytti kovasti. Hänen ponnistuksensa tuntuivat hänestä järjettömän\nvastenmielisiltä ja vain naurettavasta turhamaisuudesta hän jatkoi\nniitä. Hän halusi kyllä ilahduttaa Glenniä, mutta ei sentään niin\nkiihkeästi, että hän olisi halusta kiivennyt tälle ilkeälle hiilien ja\ntuhkan peittämälle kummulle. Carley ei ollut milläänkään siitä, että\nhäntä sanottiin helläjalkaiseksi, mutta hän tahtoi kuitenkin näyttää\nnäille Lännen asukkaille, ettei hän ollut mikään velttiö. Hän jatkoi\nsenvuoksi kiipeämistä välittämättä rakoista ja siitä surkuteltavasta\ntunteesta että hän horjui eteenpäin aivan kuin lyijypainon alla.\n\nHän huomasi monta kertaa Flon ja Stantonin pysähtyvän sanomaan\ntoisilleen melko tuimia sanoja. Stantonin punaiset kasvot ja\nkiihkeät liikkeet korostivat hänen sanojansa. Flo oli nähtävästi\nväsynyt väittelyyn ja tokaisi lopulta vastaukseksi toisen kiivaaseen\nhuomautukseen: \"Niin, olin varmasti toisenlainen ennen hänen tuloaan.\"\nSiihen taasen Stanton vastasi tehden pikaisen liikkeen ikäänkuin häntä\nolisi pistetty.\n\nCarleyllä oli omat ajatuksensa tästä keskustelusta, jota hän ei\nvoinut olla kuulematta. Sisimmässään hän tunsi varmaankin samaa\nkuin Stantonkin. Hän unhotti kiipeämisen tarkoituksen katsellen\nhajamielisesti oikealla puolellaan sijaitsevaa vihreää tasankoa.\nEpämääräinen surullisuus painoi hänen mieltään. Sotkeutuisivatko\ntäällä kohtalot toisiinsa, törmäisivätkö tahdot yhteen, kuolisiko\nrakkaus? Flon vilpittömään tunnustukseen ei voinut suhtautua kevyesti.\nTarkoittiko Flo sillä olevansa rakastunut Glenniin? Carley alkoi\naavistaa sitä. Siinäkin vielä syy lisää, miksi hänen piti saada Glenn\npalaamaan Itään. Mutta kuta lähemmäksi koe tuli, sitä enemmän hän\npelkäsi sitä. Tämä kehittymätön raaka Länsi oli ehkä asettanut hänen\neteensä sellaisen pulman, jolle hän ei voisi mitään. Ja nostellessaan\nraskaita jalkojaan tuhkassa ja pölyttäessään ilmaan pieniä tomupilviä\nhän tunsi järjettömästi vihaavansa näitä Lännen asukkaita ja heidän\nhedelmätöntä, autiota ja rajatonta maataan.\n\n\"Carley\", huusi Flo, \"tulkaa 'imehtimään' kuten intiaanit sanovat!\nTäältä näkyy Glennin ihailema suuri erämaa ja totisesti se on\nkatselemisen arvoinen.\"\n\nCarley huomasi hämmästyksekseen seisovansa kukkulan laella. Ja kun hän\nkatsoi silmäinsä eteen äkkiä avautuneen tyhjyyden yli, järkytti häntä\nmaiseman äärettömyys, jota hän ei voinut ymmärtää. Hän päästi suitset\nkäsistään ja katseli hitaasti ja kuin pakosta, Flon selittäessä hänelle\nseutua.\n\n\"Tuo ohut pumpulipuiden muodostama vihreä juova tuolla alhaalla\non Pieni Colorado-joki. Sinne on vähintään kuusikymmentä mailia\nmyötämäkeä. Sieltä alkaa suuri erämaa ja navajojen alue. Näettehän\nnuo valkoiset juovat, punaiset suonet, keltaiset poikkiviivat ja\nnuo mustat piirrot. Ne ovat kaikki erämaan askelmia, jotka vievät\nmaileittain ylöspäin. Tuota terävää mustaa huippua, joka kohoaa tuolla,\nnimitetään Villikissaksi. Sinne on noin sata mailia. Tuolla erämaa\njatkuu oikealle, muuttuu himmeäksi ja katoaa näkyvistä. Emme tunne\nniitä seutuja. Mutta tuon pohjoisen seudun maamerkit tiedämme. Katsokaa\ntuota hammaslaitaista vuorta! Intiaanit sanovat sitä Kaikukallioksi.\nSen tuonnimmainen pää viettää kohtisuorasti Colorado-jokeen. Leen\nlautta on siellä noin sadankuudenkymmenen mailin päässä. Tuo rosoinen\nmusta repeämä on Isorotko. Se näyttää tänne pieneltä uurteelta, mutta\nse on äärettömän syvä, uskokaa vain minua, Carley. Vasemmalla näette\ntuon peloittavan seinämän, joka kohoaa ja kääntyy tännepäin. Se on\nIsonrotkon pohjoisreuna. Tuon kullanvärisen poikkiviivan yläpuolella\noleva musta reunus on männikköä. Se on noin kahdeksankymmenen mailin\npäässä hyvin epätasaisen kivisen erämaan takana. Kääntykää nyt ja\nkatsokaa suoraan Villikissan yli ja jännittäkää katsettanne. Näettekö\nnuo purppuraiset kupoolit? Katsokaa oikein tarkkaan! Olen iloinen, että\nilma on näin kirkas ja aurinko paistaa. Emme saa useinkaan ihailla\ntällaista näköalaa. Tuo purppurainen kupooli on Navajo-vuori ja se on\nenemmän kuin kahdensadan mailin päässä täältä.\"\n\nSelittämättömän voiman vetämänä Carley käveli eteenpäin, kunnes hän\nseisoi aivan kukkulan reunalla.\n\nMikä hänen näköään oikeastaan himmensikään? Nuoko erämaan alati\nviettävät rinteet, värit ja etäisyydet vai tuo avaruusko? Hänen\nkasvojaan hivelevällä tuulella tuntui olevan koko maailman lakeudet\ntakanaan. Kylmänä ja suloisena, kuivana ja virkistävänä se kertoi\nsuunnattomista laajuuksista. Carleyn muistamat näköalat Adirondacksista\nsupistuivat paljaiksi laitumiksi ja hänen muistamansa eurooppalaiset\nmaisemat muuttuivat oopperakulisseiksi. Hän ei voinut verrata mihinkään\ntätä rajatonta aluetta.\n\n\"Ah, sinua, Amerikka!\" huudahti hän tahtomattaan ylistävästi.\n\nStanton ja Flo olivat tulleet hänen viereensä. Nuorimies nauroi. \"Hyvä\nneiti, ette olisi todellakaan voinut sanoa enempää. Oleskellessani\nharjoitusleirissä ennen suureen sotaan lähtöä muistelin usein, miltä\ntämä kaikki näytti. Ja silloin se tuntui minusta yhdeltä niistä\nasioista, joiden puolesta aioin mennä taistelemaan.\"\n\n\"Katsokaahan nyt, Carley, tämä on meidän Amerikkaamme\", sanoi Flo\nvienosti.\n\nCarley ei ollut milloinkaan oikein oivaltanut tämän sanan merkitystä.\nLännen äärettömyys tuntui antavan hänelle opetuksen. Ja kuitenkin tämä\nhänen näkemänsä kauas ulottuva rajaton alue oli vain piste kartalla.\n\n\"Asuuko tuolla ketään?\" kysyi hän viitaten kaaressa kädellään.\n\n\"Muutamia valkoisia kauppiaita ja joitakin intiaaniheimoja\", vastasi\nStanton. \"Siellä saa ratsastaa päivän tahi parikin näkemättä\nainoatakaan elävää olentoa.\"\n\nMiten tyytyväinen tämän nuorenmiehen ääni olikaan? Pitivätkö Lännen\nasukkaat yksinäisyydestä? Carley käänsi katseensa erämaan autiudesta\ntovereihinsa. Stanton oli siristänyt silmänsä raolleen, hänen ilmeensä\noli muuttunut ja hänen rauhalliset, kovat ja laihat kasvonsa olivat\nkuin vaskeen valetut. Huoleton leikillisyys oli haihtunut samoin kuin\näskeisen riidan kohottama kuuma punakin. Tyttökin oli ilmeisesti\nmuuttunut tämän valtavan luonnon vaikutuksesta, joka oli lannistanut ja\npehmittänyt hänet. Hän oli vaiti ja hänen silmänsä loistivat. Carley\nnäki nyt vilahdukselta hänen voimakkaan järkkymättömän sielunsa, joka\nteki hänen ruskeat pisamaiset kasvonsa niin henkevän kauniiksi.\n\nCarley syventyi silmäilemään kauas ja syvälle tuohon käsittämättömään\nkuiluun, katsomaan noita kaukaisia ja korkeita, valkoisia, punaisia\nja keltaisia selänteitä ja suurten etäisyyksien ihmeellistä siniutua.\nHän ei ymmärtänyt Flon mainitsemien mailien merkitystä, koska hän ei\nosannut arvostella etäisyyksiä. Mutta joka tapauksessa hänen oli helppo\ntodeta, että hänen kuvittelunsa hukkuivat kaiken suurenmoisuuteen.\nHän ei ollut tähän saakka tiennyt mitään silmiensä voimasta. Kuinka\nihanalta kauas katseleminen tuntuikaan! Hän näki -- niin -- mutta mitä\nhän näki? Ensiksikin laajuutta, valtavaa laajuutta, joka kumosi hänen\nennakkoluuloiset kuvittelunsa, ja sitten ihmeellisiä värejä. Mitä\nhän oli tiennyt niistä ennen? Hän ei ihmetellyt enää lainkaan sitä,\netteivät taiteilijat osaa maalata vuoria oikein ja onnistuneesti,\npuhumattakaan näistä erämaan etäisyyksistä. Väkirikkaiden kaupunkien\nmiljoonat ihmiset eivät tiedä mitään tästä musertavasta kauneudesta\nja ihanuudesta. Olisiko sen näkeminen sitten hyödyttänyt heitä? Tämän\npuhtaan ilman hengittäminen, tuon värillisen hiekan ja kallioiden\nmuodostaman rajattoman lakeuden katseleminen ja kotkien vapauden\nymmärtäminen -- tottahan sellainen olisi voinut innostaa jokaista?\n\nJa tämä ajatus saattoi Carleyn herkistyneen mielen ymmärtämään\nvapautta. Hän ei ollut vielä katsellut kotkia, mutta nyt hän suuntasi\nsilmänsä niiden valtakuntaan. Millaisen vaikutuksen tällainen ympäristö\nmahtoikaan tehdä henkilöihin, jotka se sulki piiriinsä? Tämä ajatus\naivan mykistytti Carleyn. Kehittyivätköhän sellaiset ihmiset sen\nluonnon mukaisesti, jonka helmassa he elivät?\n\n\"Mielelläni olisin täällä vaikka koko päivän\", sanoi Flo, \"mutta\ntaivaalle alkaa jo nousta pilviä ja tuuli täällä korkealla on kylmää.\nMeidän on sentähden parasta lähteä, Carley.\"\n\n\"En oikeastaan tiedä, mikä minua vaivaa, mutta kylmyys se ei ainakaan\nole\", vastasi Carley.\n\n\"Neiti Carley, teidän pitää tulla tänne useita kertoja, ennenkuin\nvoitte olla täällä rauhallinen\", sanoi Stanton.\n\nCarley hämmästyi huomatessaan tämän nuoren Lännen miehen osuneen\noikeaan. Stanton oli ymmärtänyt hänet. Hänen ei todellakaan ollut hyvä\nolla. Hänen mieltään painosti ja hän oli epämääräisesti onneton. Mutta\nmiksi? Tuo kaikki -- tuo aukea hiekkainen ja kallioinen laaja alue --\noli kaunista, ihmeellistä ja ihanaa. Hän suuntasi jälleen katseensa\nsinne.\n\nJyrkkä mustahiilinen rinne pehmeine harmaine ruohotäplineen vietti\nviettämistään alaspäin muodostaen aaltoilevia kumpuja, jotka\nvihdoin sulautuivat seetrien täplittämään tasankoon. Siellä ei\nnäkynyt mitään muuta elävää olentoa kuin muuan korkealla liitelevä\npunapyrstöinen haukka. Kuinka rauhalliselta ja harmaalta tämän erämaan\npinta näyttikään näin etäältä katsottuna! Se jatkui tasankoina ja\nruohoaavikkoina kauas etäisyyteen, loppuakseen vihdoin tuon vihreän\npolveilevan juovan vieressä, joka oli erämaan joen vihannuutta.\nKauempana levisi valkoinen hietaerämaa, missä tomua nostattavat\npyörremyrskyt kohottivat taivaalle savupiippumaisia putkiaan, jatkuen\nnoille taivaanrannan levyisille punaisille harjanteille, keltaisille\nseinämille ja mustille vuorille ja vihdoin tuolle hämärästi näkyvälle\npurppuraiselle kummulle saakka, joka näytti niin yliluonnolliselta ja\nsalaperäiseltä pilvien verhoamaa taivasta vasten.\n\nMutta silloin aurinko peittyi pilviin ja tuo värikäs maailma himmeni\nkuin sen liekki olisi sammunut.\n\nKadotettuaan valaistuksensa erämaa näytti ikäänkuin peräytyvän\ntaaksepäin, jähmettyvän kylmäksi ja synkäksi ja piilottavan suuret\nmaamerkkinsä hämärään tummuuteen. Tuolla lähempänä pohjoisessa rotkojen\nuurtama maa ammotti lukemattomine harmaine aukkoineen rosoisena ja\njylhänä; sen epätasainen pinta näytti aivan toisenlaiselta. Se muuttui\nlitteäksi, ja harmaa, pilvinen taivas näytti kuvastuvan siihen kuin\nmereen. Kaikki ihanuus katosi ja vain autius jäi. Siellä ei ollut enää\nlämpöä, liikettä eikä elämää. Carley tunsi katselevansa sitä kuin\njonkinlaista kaaosta.\n\nÄsken oli muuan haukka liidellyt hänen silmäinsä sivu. Nyt sysimusta\nkorppi lensi hänen ohitseen raakkuen käheästi mennessään.\n\n\"Korppipa tietenkin!\" mumisi Carley naurahtaen katkerasti, ja väristen\nvastoin tahtoaan. \"Ehkä se tarkoitti, ettei tämä ihmeellinen ja\npeloittava Länsi ole milloinkaan aiottu sellaisille kuin minulle...\nLähdetään nyt.\"\n\nCarley ratsasti koko iltapäivän matkueen jäljessä tottuen vähitellen\nkylmään raakaan tuuleen ja niihin tuskiin, joille hän oli pannut\nruumiinsa alttiiksi. Hän kesti loppuun senkin päivän matkan ja vaikka\nhän olisikin tarvinnut kipeästi Glennin auttavaa kättä, laskeutui hän\nsatulasta avutta.\n\nLeiri pystytettiin tuon hävitetyn metsän reunaan, joka Carleyn mielestä\noli tuntunut niin lannistavalta. Siellä oli vain muutamia yksinäisiä\nmäntyjä ja kaikkialla, niin pitkälle kuin silmä kantoi etelään päin,\noli mustuneita kaatuneita puita ja kantoja. Se oli hyvin ikävännäköistä\nseutua. Muutamat kuihtunutta ruohoa syövät naudat olivat yhtä\nsurullisen näköisiä kuin männytkin. Aurinko paistoi pilkahduksittain\nlaskiessaan ja katosi sitten taivaanrannan taa jättäen maan hämäräksi\nja varjoisaksi.\n\nPäästyään mukavasti istumaan nuotion ääreen Carley ei halunnut enää\nliikkua. Hän oli niin loppuun väsynyt, ettei hän enää voinut nauttia\nlevostakaan. Hänellä ei ollut ruokahaluakaan tällä aterialla. Ilta\npimeni pian. Tuuli humisi puiden oksissa. Hän oli todellakin iloinen\nsaadessaan mennä levolle.\n\nAamulla aurinko paistoi kirkkaasti valkoiselle kuuraiselle maalle. Ilma\noli tyyni. Carleyn nouseminen oli työlästä ja samoin tukan kampaaminen\nja kenkien vetäminen jalkaan. Hänestä tuntui aivan siltä kuin hänen\nentiset kärsimyksensä eivät olisi olleet mitään verrattuina tämän aamun\ntuskiin. Kuinka hän vihasikaan tuota kylmää, synkkää ja hävitettyä\nmetsää, sen autiutta ja karkeutta! Jos tällaiset tunteet pääsisivät\nyhä enemmän hänessä valtaan, rupeaisi hän ehkä lopulta vihaamaan\nGlenniäkin. Hänen oli kuitenkin pakko jatkaa matkaa ja ratsastaa tuolla\nvihaisella mustangilla perille saakka.\n\nSatulaannouseminen ja matkallelähtö tänä aamuna olivat sellaisia\nkoettelemuksia, että Carley tunsi itsensä oikein sairaaksi. Glenn ja\nFlo näkivät hänen tilansa ja antoivat hänen olla omissa hoteissaan.\nCarley oli kiitollinen tästä ymmärtämyksestä. Hän näytti saavuttaneen\nheidän kunnioituksensa. Ja se hämmästyttävä huomio, että ratsastaminen\nensimmäisen neljännestunnin kuluttua alkoi tuntua hänestä helpommalta,\nsoi hänelle uutta tyydytystä. Ja monta tuntia kestäneen ratsastuksen\njälkeen hän ei tuntenut enää minkäänlaisia kipuja, vaikka hän olikin\nheikko.\n\nVihdoin saavuttiin harvaan männikköön, jonka kautta tie kiemurteli\netelää kohti, päätyäkseen vihdoin leveään matalaan rotkoon. Carley\nnäki puiden lomitse vettä, vihreitä aukeita ketoja, puuaitoja ja\n-rakennuksia ja sinistä savua. Hän kuuli jonkin moottorin jyskytystä\nja lampaiden määkinää. Glenn odotti häntä ja sanoi: \"Carley, tämä on\nmuuan Hutterin lammaskartano ja melko ikävä paikka. Et suinkaan halua\nkatsella lammasten kylvettämistä? Ehdotan senvuoksi, että odottaisit\ntäällä ja --\"\n\n\"Turhaa puhetta, Glenn\", keskeytti Carley. \"Aion katsella kaikkea, mitä\ntäällä on nähtävänä.\"\n\n\"Mutta, kultaseni, nuo miehet -- heidän tapansa käsitellä lampaita --\nse ei ole todellakaan mitään sopivaa nähtävää sinulle\", änkytti Glenn.\n\n\"Miksi ei?\" kysyi Carley katsellen häntä.\n\n\"Siksi, Carley -- tiedäthän itsekin, kuinka suuresti vihaat kaikkien\nasioiden varjopuolia... Entä sitten löyhkä? Se tekisi sinut\nyksinkertaisesti sairaaksi.\"\n\n\"Glenn, ole nyt rehellinen\", sanoi Carley. \"Otaksutaanpa, että voisin\nkestää sen? Ajattelisitko silloin minusta parempaa?\"\n\n\"Tietysti\", vastasi Glenn väkinäisesti hymyillen. \"Mutta tahdoin\nsäästää sinua. Tämä matka on muutenkin ollut vaivalloinen. Olen\ntodellakin ylpeä sinusta. Mutta, Carley, reippaus ei ole sentään\nkaikkea. Sinä et yksinkertaisesti voi kestää tätä.\"\n\n\"Glenn, kuinka vähän tunnetkaan naisia!\" huudahti Carley. \"Tule mukaani\nnäyttämään minulle tuota vanhanaikaista lammasten kylvettämistä.\"\n\nHe ratsastivat metsästä aukeaan laaksoon, joka olisi ollut kuvankaunis,\nellei ihmisten työ olisi rumentanut sitä. Aukean maan toista laitaa\nrajoitti hirsiaita ja mutapadon taakse oli koottu lammikollinen\nlimaista ja vihreää vettä. Carleyn ratsastaessa lähemmäksi kävi\nlammasten määkinä niin kovaksi, että hän tuskin voi kuulla Glennin\npuhetta.\n\nUseita hirsimajoja, huonosti piiluttuja ja vuosien aisoittamia,\noli aitauksessa, jonka takana oli toisia suuria aitauksia. Näiden\naitauksien toiselta puolen kuului miesten karkeita huutoja, kavioiden\nkapsetta, kovia loiskahduksia, koneen jyskytystä ja lakkaamatonta\nlammasten määkinää.\n\nHutterin matkueen jäsenet laskeutuivat tässä maahan ja sitoivat\nhevosensa kiinni aidan ylimmäiseen lautaan. Kun Carleyn onnistui päästä\nmaahan, koetti Glenn pysähdyttää hänet siihen sanoen hänen voivan nähdä\ntarpeeksi hyvin siitäkin, mutta Carley oli itsepäinen ja seurasi Flota.\nHän kuuli Hutterin huutavan Glennilie: \"Kuulehan, Ryanilla on vähän\nmiehiä! Me ryhdymme auttamaan häntä pariksi tunniksi.\"\n\nHetkisen kuluttua Carley pääsi Flon rinnalle ensimmäisen lampaita\nsisältävän aitauksen viereen. Lampaat muodostivat yhtenäisen villaisen\nkatraan, joka oli melkein valkoinen väriltään. Kun Flo kiipesi aidalle,\npainautui lauma kuin yksi eläin aitauksen toiselle laidalle. Muutamat\nvanhat jäärät, joilla oli pitkät taipuneet sarvet, kääntyivät katsomaan\ntaakseen, ja muutamat uuhet kiipesivät lujaan sulloutuneen katraan\nselkään. Carleystä tuntui niiden katseleminen hauskalta. Hän ei voinut\nhuomata mitään inhoittavaa tässä näyssä.\n\nSeuraavassa aitauksessa oli yhtä paljon lampaita ja useita\nmeksikolaisia, jotka nähtävästi ajoivat niitä erääseen kauemmaksi\njohtavaan kapeaan kujanteeseen. Carley näki kumartuvia miesten päitä\ntoisten aitauksien takaa, ja jostakin kohosi keltaista paksua savua.\n\n\"Carley, aiotteko tulla katsomaan kylvettämistä?\" kysyi Flo\nhyväntuulisesti, mihin sentään sisältyi hieman kiusoitteluakin.\n\n\"Se on vakaa aikomukseni\", vastasi Carley huolimattomasti.\n\nFlo opasti Carleyn pitkän aidan sivuitse eräälle suurelle avoimelle\nportille ja siitä suuren karsinan poikki toiselle aidalle, jonka yli\nhän kiipesi. Carley seurasi häntä, haluamatta niin erittäin kiihkeästi\nkauemmaksi. Jokin tympeä haju oli alkanut vaivata hänen herkkää\nhajuaistiaan. Flo käveli erään lyhyen kujanteen päähän kiiveten siellä\naidalle ja istuutuen sen ylimmäiselle hirrelle. Carley kiiruhti\nkiipeämään hänen rinnalleen, seisoen suorana aidan toisella hirrellä.\n\nSilloin kauhistuttava löyhkä sattui Carleyn kasvoihin melkein kuin\nlyönti ja hänen hämmentyneen katseensa eteen ilmestyi ajelehtivaa\nsavua, työskenteleviä miehiä ja juoksevia lampaita, kaikki kuvastuen\nmutaista taustaa vasten. Mutta Carleyn täytyi ensin hajun vuoksi\nsulkea silmänsä ja painaa polvensa kovasti ylimmäistä hirttä vasten,\njottei hän olisi kaatunut. Hän ei ollut milloinkaan ennen elämässään\ntuntenut niin inhoittavaa löyhkää. Meritaudin ensimmäiset kuvotukset\neivät olleet mitään tähän verrattuna. Carley huohotti, puristi nenänsä\nsormiensa väliin, niin ettei hän voinut tuntea hajua, ja avasi silmänsä.\n\nSuoraan hänen alapuolellaan oli muuan pieni karsina, jonka toinen pää\noli avonainen ja jonne lampaita ajettiin suuremmasta aitauksesta.\nMiehet huusivat. Perässä tulevat lampaat tunkivat edellä kulkevia\neteenpäin. Tuossa pienessä karsinassa työskenteli pari miestä.\nToinen oli oikea jättiläinen, jolla oli yllään vain ihopaita ja\nhomehtuneet suojahousut. Vaate kädessään hän lähestyi lähintä lammasta.\nKierrettyään vaatteen lampaan päähän hän veti sitä perin helposti\neteenpäin, mikä todisti hänen suurista voimistaan, heittäen sen\ntoisella sivulla ammottavaan kuoppaan. Lammas syöksyi saastaiseen\nmutaiseen lammikkoon ja katosi näkyvistä. Mutta sen pää tuli äkkiä\npinnalle ja sitten selkä. Ja se alkoi puolittain kävellä ja puolittain\nuida eteenpäin kapeaa laatikkomaista kanavaa pitkin, jossa oli muitakin\nkompuroivia lampaita. Sitten Carley näki tuon kanavan kummallekin\npuolelle asettuneita miehiä, joilla oli koukuilla varustetut kepit\nkäsissään. Heidän tehtävänään oli painaa ja työntää lampaat kanavan\ntoiseen päähän ja ajaa ne aidattua kaltevaa pintaa pitkin toiseen\naitaukseen, missä oli kyyrysillään paljon muitakin lampaita, jotka\nolivat nyt väriltään yhtä mutaisen likaisia kuin se nestekin, johon ne\noli sukellutettu. Sinne katosi lammas lampaan jälkeen. Joskus sattui\nniin, ettei lammas uponnutkaan veteen, ja silloin joku miehistä painoi\nsitä koukullaan kohottaen sen pään jälleen äkkiä ylös. Työ jatkui\nsäännöllisesti ja vauhdikkaasti, huolimatta huudoista, polkemisesta ja\nmääkinästä.\n\nCarley huomasi suuresta höyrypannusta kuoppaan johtavan torven. Tummaa\nnestettä virtasi siitä kuoppaan. Eräästä vanhasta koneesta, jossa oli\npitkä savutorvi, purkautui tuota pistävää savua. Muuan mies kaatoi\nkanavaan säkillisen jotakin keltaista jauhetta, valaen sinne sen\njälkeen jotakin hapolta näyttävää juoksevaa ainetta.\n\n\"Rikkiä ja tupakkaa\", huusi Flo Carleylle. \"Vesi myrkytetään niillä.\nJos lammas avaa suunsa, on se tavallisesti mennyttä kalua. Mutta joskus\nvoidaan sellainenkin pelastaa.\"\n\nCarley tahtoi riistäytyä irti tästä inhoittavasta näytelmästä, mutta\nse vangitsi hänet paikoilleen jonkinlaisella taikavoimalla. Hän näki\nGlennin ja Hutterin liittyvän muihin miehiin ja ryhtyvän työhön kuin\nmajavat. Pienessä karsinassa työskentelevät ajajat panivat lampaat\nmenemään sellaista vauhtia, että jokaisella alemmaksi sijoittuneella\nmiehellä oli täysi työ. Äkkiä Flo huudahti ja viittasi.\n\n\"Kas niin, tuo lammas ei kohonnutkaan pinnalle!\" huusi hän. \"Se avasi\nvarmasti suunsa.\"\n\nSilloin Carley huomasi Glennin työntävän tarmokkaasti koukkupäisen\nsauvansa lammikkoon, kunnes hän sai hukkuneen lampaan olinpaikan\nselville. Hän kohotti sen pään pinnalle. Lampaassa ei näkynyt elon\nmerkkiäkään. Glenn laskeutui polvilleen ulottuakseen lampaaseen\nvoimakkailla ruskeilla käsillään ja veti sen maalle, missä se makasi\nhervotonna. Glenn mukiloi ja paineli sitä käsitellen eläintä melkein\nsamalla tavalla kuin Carley oli nähnyt pelastusmiesten käsittelevän\nhukkuneita ihmisiä.\n\n\"Tuosta ei ole mitään hyötyä, Glenn\", huusi Hutter käheästi; \"se on\nmennyttä kalua.\"\n\nCarley ei voinut olla huomaamatta Glennin käsien, käsivarsien ja\nsuojapuvun kurjaa tilaa, kun Glenn palasi työhönsä kanavan ääreen.\nSitten Carleyn katse harhaili näytelmän toisesta päästä toiseen\nkiintyen äkkiä tuohon suureen mieheen, joka käsitteli lampaita niin.\nraa'asti. Jokaiselle kuoppaan heittämälleen lampaalle hän huusi:\n\"Hei, sinne vain!\" Carleyn oli pakko katsoa häntä kasvoihin ja hän\nsäpsähti kohdatessaan miehen ilkeiden silmien katseen. Se oli raa'in\nja rohkein katse, minkä hän onnettomuudekseen milloinkaan oli tullut\nyhdyttäneeksi. Hän tunsi jäykistyvänsä oudosta järkytyksestä. Tuo mies\noli tuskin montakaan vuotta Glenniä vanhempi, mutta hänen tukkansa oli\nkuitenkin harmaa. Hänellä oli arpiset vastenmieliset kasvot, raa'at\npaksut huulet ja tuuheat kulmakarvat, joiden alta kimaltelivat vaaleat\nsilmät. Jokaisessa käänteessä hän kohdisti ne Carleyn kasvoihin,\nhänen kaulaansa ja korkeaan poveensa. Carley pani vaistomaisesti\nratsastustakkinsa nappiin, ja hänestä tuntui aivan siltä, kuin hänen\nposkiaan olisi poltettu. Mies lumosi hänet kuin käärme.\n\n\"Tulkaa, Carley; mennään pois tästä löyhkäävästä paikasta\", huudahti\nFlo.\n\nCarley kaipasi todellakin Flon apua kompuroidessaan pois tuosta\ntukahduttavasta savusta ja hirveästä hajusta.\n\n\"Adios, Helosilmä!\" huusi suuri mies karsinasta.\n\n\"Kas niin\", huudahti Flo heidän päästyään pois, \"Glenn saa varmasti\ntietää vielä huutia, salliessaan teidän mennä katsomaan lampaiden\nkylvetystä.\"\n\n\"Se oli kokonaan minun syytäni\", änkytti Carley. \"Sanoin voivani kestää\nsen.\"\n\n\"Olette kyllä rohkea enkä minä tarkoittanutkaan lampaiden\nkylvettämistä... Tuota lampaidenheittäjää minä tarkoitin. Hän on\nnimeltään Haze Ruff ja hän on näiden laitumien ilkein mies. Haluaisin\nmelkein ampua hänet nyt... Aion kertoa tämän isälle ja Glennille.\"\n\n\"Älkää taivaan nimessä!\" pyysi Carley.\n\n\"Kyllä kerron. Isä tarvitsee miehiä nykyään ja senvuoksi hän on niin\nsuvaitsevainen. Mutta Glenn saa antaa Ruffille selkään, ja minä tahdon\nnähdä hänen tekevän sen.\"\n\nCarley näki nyt Flo Hutterissa Lännen toisen hengen, tuon hillittömän\nja hurjan, joka paljastui tytön tyynestä äänestä ja hänen silmiensä\npistävästä ilmeestä.\n\nHe palasivat hevosten luo, kaivoivat esille eväänsä satulalaukuista ja\nistuuduttuaan mukavasti muutamaan aurinkoiseen suojaiseen paikkaan he\nsöivät ja juttelivat. Carley nieleskeli väkinäisesti ruokaansa. Hänestä\ntuntui siltä kuin tuo lampaiden ja nesteen kauhistuttava haju olisi\ntunkeutunut kaikkialle. Glenn oli tuntenut hänet paremmin kuin hän itse\nja tahtonut säästää häntä tarpeettomalta ja inhoittavalta kokemukselta.\nCarley oli kuitenkin niin itsepäinen, ettei hän katunut lainkaan sitä.\n\n\"Carley, en tahdo salata teiltä, että olette suoriutunut tästä kaikesta\nparemmin kuin ainoakaan toinen meillä oleskellut helläjalkainen\", sanoi\nFlo.\n\n\"Kiitoksia. Tämä on teidän lausumaksenne sellainen kohteliaisuus, etten\nsitä niinkään hevillä unhota\", vastasi Carley.\n\n\"Tarkoitan todella sitä. Meillä on ollut hyvin pahat ilmat ja sitten\non pieni matkamme päättynyt tähän lampaiden kylvettämiskuoppaan. Glenn\nluuli varmasti teidän panevan vastaan.\"\n\n\"Flo, hän ei halunnut minua lainkaan mukaan tälle matkalle ja kaikkein\nvähimmän tänne\", selitti Carley.\n\n\"Tiedän sen, mutta hän salli teidän kuitenkin tulla.\"\n\n\"Ei Glenn eikä kukaan muukaan mies olisi voinut estää minua tekemästä\nmieleni mukaan.\"\n\n\"Jos vain voitte suoda minulle anteeksi\", sanoi Flo, \"niin olen eri\nmieltä siitä asiasta. Glenn Kilbourne ei ole enää sama mies kuin ennen\nsotaa.\"\n\n\"Ei hän olekaan, mutta se ei muuta asiaa.\"\n\n\"Carley, me emme ole vielä niin erittäin hyviä tuttuja\", jatkoi Flo\ntunnustellen varovasti tietään, \"enkä minä ole teidän kaltaisenne.\nEn tunne teidän Idässä syntyneitten tapoja, mutta tiedän, mitä tämä\nLänsi tekee miehelle. Sota tuhosi ystävänne sekä ruumiillisesti\nettä henkisesti. Kuinka pahoillamme äiti ja minä olimmekaan Glennin\nvuoksi noina päivinä, jolloin näytti aivan siltä kuin hän lähtisi\n'länteen' ikuisiksi ajoiksi... Oletteko tiennyt mitään hänen saamastaan\nkaasumyrkytyksestä ja viidestä verensyöksystä?\"\n\n\"Ah! Tiesin kaasun heikentäneen hänen keuhkojaan, mutta hän ei ole\nmilloinkaan kertonut minulle mitään verensyöksyistä.\"\n\n\"Hänellä oli niitä ja tuota viimeistä en voi milloinkaan unhottaa.\nHänen ysköksiensä mukana seurasi aina verta. Voisin kertoa teille --\nAh, se oli vallan hirveätä! Pyysin, ettei hän rykisi. Hän hymyili\nkuin haamu ja kuiskasi: 'Kyllä lopetan sen.' Ja hän pitikin sanansa.\nLääkäri tuli Flagstaffista ja pani hänet jäihin. Glenn istui pielusten\nvarassa koko yön liikauttamatta lihastakaan. Hän ei rykinyt enää.\nJa verenvuotokin asettui. Sen jälkeen sijoitimme hänet kuistiin,\nmissä hän sai hengittää raitista ilmaa koko ajan. Arizonan ilmassa\non jotakin ihmeellisen parantavaa. Se tulee kuivasta erämaasta ja\nmännyt ja seetrit kyllästävät sen. Glenn parani kaikissa tapauksissa\nruumiillisesti ja minä luulen Lännen parantaneen hänen sielunsakin.\"\n\n\"Mistä sitten?\" kysyi Carley joutuen sellaisen uteliaisuuden valtaan,\nettä hän tuskin voi salata sitä.\n\n\"Sen tietää vain Jumala!\" huudahti Flo kohottaen sormikkaihin pistetyt\nkätensä. \"En ole milloinkaan voinut ymmärtää sitä. Mutta vihasin noita\nsodan häneen tekemiä vaikutuksia.\"\n\nCarley nojautui taaksepäin hirttä vasten aivan uupuneena. Flo kidutti\nhäntä tietämättään. Carley tahtoi kiihkeästi antautua tätä Lännen\ntyttöä kohtaan tuntemansa mustasukkaisuuden valtaan, mutta ei voinut.\nFlo Hutter oli paremman arvoinen. Carleyn luonteen huonompi puoli\njoutui taisteluun kaiken sen kanssa, mikä hänessä oli jalointa.\nVoitto ei kallistunut vielä kummallekaan puolelle. Tämä oli kova\nkoettelemuksen hetki Carleylle. Hänen voimansa olivat melkein lopussa,\nja hän oli hyvin alakuloinen.\n\n\"Carley, te olette perillä kaikesta\", sanoi Flo. \"Teidän ei pidä\nkieltää sitä. Olette ollut melkein minun veroiseni kestäessänne loppuun\nsaakka, vaikka olettekin helläjalkainen, mutta siinä ei ole mitään\njärkeä, että tapatte itsenne, eikä siinäkään, että minä annan teidän\ntehdä niin. Aion senvuoksi sanoa isälle, että me haluamme lähteä\nkotiin.\"\n\nHän jätti Carleyn siihen. Sana koti oli sattunut kummallisesti Carleyn\nmieleen ja jäänyt sinne. Äkkiä hän tunsi, miltä kotikipeänä oleminen\ntuntuu. Kaikki mukavuudet, rauha, ylellisyys, lepo, miellyttävyys,\nilo, puhtaus, kaikki se, mikä tyydyttää silmää ja korvaa ja kaikkia\nmuitakin aisteja -- kaikki nämä ajatukset rupesivat ahdistamaan häntä.\nCarley oli tällä matkalla tarvinnut kaiken tahdonlujuutensa voidakseen\npelastua surkuteltavasta epäonnistumisesta. Hän oli pelastunut. Mutta\nkosketus tähän Länteen oli loukannut, inhoittanut, järkyttänyt ja\nvieroittanut häntä. Tällä hetkellä hän ei voinut olla tasapuolinen; hän\ntiesi sen, välittämättä siitä.\n\nHän katseli ympärilleen. Tänne näkyi vain toinen noista rakennuksista.\nSe muodosti varmaankin kodin joillekuille noista miehistä. Terävä\nkatto ulottui toisella puolen kauaksi seinän ulkopuolelle toimien\nnähtävästi jonkinlaisena kuistina. Tuolla seinällä riippui kirjavin\nkokoelma esineitä, mitä Carley milloinkaan oli nähnyt: astioita,\nlampaiden ja lehmien vuotia, satuloita, valjaita, nahkapukuja, köysiä,\nvanhoja hattuja, lapioita, kamiinan piippuja ja paljon muita esineitä,\njoiden nimiä hän ei tiennyt. Kaikkien näiden esineiden silmiinpistävin\nja luonteenomaisin piirre oli niiden tarkoituksenmukaisuus. Ne\nolivat auttaneet ihmisiä elämään alkuperäisissä olosuhteissa. Tämä\ntosiseikka teki jollakin tavoin tyhjäksi Carleyn tunteman inhon\nniiden karkeaa ja kömpelöä ulkomuotoa kohtaan. Olikohan kukaan hänen\nesi-isistään milloinkaan ollut uranuurtaja? Carley ei tiennyt sitä,\nmutta se ajatus teki hänet levottomaksi ja askarrutti hänen mieltään.\nUsein kotona pukeutuessaan päivällistä varten hän oli katsellut\nkuvastimesta kaulansa ja käsivarsiensa miellyttäviä piirteitä,\npäänsä ylpeätä asentoa, ihonsa alabasterimaista vaaleutta ja kysynyt\nihmetellen kuvaltaan: \"Voiko olla mahdollista, että minäkin polveudun\nluolaihmisistä?\" Hän ei ollut milloinkaan voinut uskoa sitä, vaikka\nhän tiesikin sen todeksi. Ehkä jolloinkin harmaassa menneisyydessä\noli ollut olemassa joku isoisänisänäiti, joka oli elänyt alkuperäistä\nelämää käyttäen tuollaisia astioita ja muita esineitä, joita riippui\ntuon rakennuksen seinällä, ja siten auttanut jotakuta miestä erämaan\nvoittamisessa ja asuttamisessa. Glennin sanat juolahtivat äkkiä Carleyn\nmieleen -- \"Työtä ja lapsia!\"\n\nNäiden sanojen miettiminen, vaikka ne liittyivät niin sattuvasti\ntähän hetkeen, ei ollut Carleyn mieleen. Juuri nyt hän oli väsynyt ja\nruumiillisesti sairas eikä senvuoksi mitenkään vastaanottavaisella\ntuulella. Mutta voisikohan hän milloinkaan saada terävämpiä vaikutelmia\nkuin nyt? Kaikki oli niin arvoituksellista. Hän väsyi ajattelemiseen.\nMutta sittenkin hänen aivonsa työskentelivät maalaillen sellaisia\nkuvia, joille hän ei voinut mitään. Tuo väsyttävä metsä oli aivan\nautio. Siellä ei ollut lintuja, oravia eikä muitakaan sellaisia\neläimiä, joita hän olisi halunnut nähdä siellä. Toisella suunnalla\nrotkon toisella puolen hän näki laihoja ja takkuisia, kömpelöitä ja\ntyhmiä nautoja, ja samalla tuuli toi hänen nenäänsä lampaiden hajua.\nAika näytti pysyvän paikoillaan täällä ja kuitenkin Carley toivoi\nmitä hartaimmin, että tunnit ja päivät kuluisivat niin nopeasti kuin\nsuinkin, että hän pääsisi jälleen kotiinsa.\n\nFlo palasi vihdoin miesten kanssa. Vilkaistuaan Glenniin Carley\nsai varmuuden siitä, ettei Flo ollut vielä kertonut tälle\nlampaidenkylvettäjästä, Haze Ruffista.\n\n\"Carley, olet todella reipas tyttö\", sanoi Glenn hymyillen tuota\nharvinaista hymyään, josta Carley niin paljon piti. \"Tämä on\nhirvittävää sekasotkua. Voiko ajatella mitään sen kummempaa, kuin että\nsinä kestit sen?... Sinä hemmoteltu viidennen puistokadun asukas, jos\naikomuksesi oli vallata minut vielä kerran, olet nyt tehnyt sen!\"\n\nHänen lämpönsä hämmästytti ja ilahdutti Carleytä. Hän ei tosin kyennyt\ntäydellisesti ymmärtämään, mitä eroa siinä olisi ollut, vaikkei hän\nolisikaan kestänyt koetta. Mutta jokainen täällä vietetty päivä teki\nGlennin ymmärtämisen yhä vaikeammaksi. Glennin kiitokset ilahduttivat\nhänen mieltään ja rohkaisivat häntä kestämään tämän matkan loppuvaiheet\nOak Creekiin saakka.\n\nNeljä tuntia myöhemmin, niin hämärässä, ettei kukaan nähnyt hänen\nvaivojaan, Carley puolittain liukui, puolittain putosi hevosensa\nselästä, onnistuen sitten kiipeämään portaille ja laahustamaan\nvaloisaan arkihuoneeseen. Takassa paloi iloinen tuli. Valkoisella\nliinalla peitetyllä pöydällä höyrysi maukkaita ruokia. Flo seisoi,\ntakan ääressä lämmitellen käsiään, Lee Stantonin nojautuessa\nuuninreunustaan ja katsellessa häntä rakastuneesti. Hutter oli juuri\nistuutumaisillaan paikalleen pöydän päähän. \"Tulkaa nyt kaikki\nsyömään!\" kehoitti hän sydämellisesti. Rouva Hutterin kasvot loistivat.\nHän oli kuin kodin hengetär. Ja vihdoin Carley huomasi Glennin, joka\ntällä hetkellä kiihkeästi odotti häntä.\n\nNäistä merkeistä ja niiden aiheuttamasta vaikutuksesta Carley\nepämääräisesti totesi muuttuneensa jollain tavoin ja huomasi, että\ntämä uusi Carley Burch näytti hänen ystävistään paljon tärkeämmältä\nhenkilöltä kuin entinen, mutta omituista kyllä, hänen omasta mielestään\npaljon mitättömämmältä.\n\n\n\n\nVI\n\n\nKevät tuli Oak Creek-kanjoniin, ja pian sen jälkeen kesä, Carleyn\nehtimättä vielä veltostua siitä helteestä, joka on luonteenomaista\nkesäkuun alkupuolelle Idässä.\n\nVihreää ruohoa ilmestyi kaikkialle kuin taikavoimasta, vihreät\nsilmukat puhkesivat lehdiksi, sinikellot ja esikot alkoivat kukkia\nja omena- ja päärynäpuiden kukat kuvastuivat punavalkoisina sinistä\ntaivasta vasten. Oak Creek muuttui kirkasvetiseksi kauniiksi puroksi,\njoka hitain pyörtein solui kivikkoista uomaansa ja syöksyi kohisten\nja loristen pienistä putouksista alas. Aamut valkenivat kirkkaina\nja tuoksuvan raittiina, keskipäivän tunnit kuluivat vitkalleen\nkuumassa auringonpaisteessa, ja yö laskeutui kuin tumma viitta tähtiä\ntuikkivalta taivaalta.\n\nCarley oli itsepäisesti jatkanut ratsastus- ja kiipeämisretkiään,\nkunnes hän oli päässyt täyteen varmuuteen siitä, että hän todellakin\noli täysiverinen, ja tiesi voivansa harjaantua sellaiseen kuntoon,\nettei ulkoilmaelämä ollut liikaa hänen voimilleen. Hän laihtui hyvästä\nja alati lisäytyvästä ruokahalustaan huolimatta, kadotti kauneutensa\nsaaden sen sijaan sellaisen päivettyneen ihon, jota hän tiesi itäisten\nystäviensä tulevan ihailemaan, kulutti pois rakot, kivut ja tuskat ja\nhuomasi lihaksiensa kovenevan, vartalonsa muuttuvan notkeammaksi ja\nrintansa korkeammaksi. Ja näiden ruumiillisten ilmausten lisäksi hän\niloitsi sellaisesta ruumiillisen vapauden ja hyvinvoinnin tunteesta,\njota hän ei ollut milloinkaan ennen kokenut, toiminnan elähdyttävästä\nvoimasta, joka pani hänen verensä kiertämään nopeammin, ja sellaisista\nlukemattomista mitättömistä ja turhan ylellisistä pikku seikoista\nluopumisesta, joita hän oli ennen luullut välttämättömiksi onnelleen.\nMutta yritykset Glennin ylpeyden ja Flo Hutterin suvaitsevaisuuden\nvoittamiseksi olivat olleet turhia. Hän oli kyllä saavuttanut Glennin\nihailun ja Lännen tytön tunnustuksen, mutta hänen kiihkeä, itsepäinen\npyrkimyksensä saada Glenn irti lännen lumoista olikin vain saanut\nhänet itsensä mieltymään lanteen enemmän kuin hän uskalsi tunnustaa\nitselleen. Hän koetti karkoittaa tämän tunteen mielestään. Hänhän\nvihasi tätä raakaa hiomatonta Länttä.\n\nKesäkuun päivät kuluivat kuitenkin haaveellisen nopeasti ja\nkäsittämättömän nautintorikkaina eikä hän vieläkään ollut ilmoittanut\nGlennille vierailunsa päätarkoitusta -- haluaan viedä hänet takaisin\nItään. Hän tahtoi odottaa vielä vähän aikaa. Hän vihasi Glennin\ntyötä eikä ollut puhunut siitä milloinkaan. Hänen täytyi kuitenkin\nrehellisesti tunnustaa itselleen, että hänestä viikkojen vieriessä\ntuntui yhä vaikeammalta sanoa Glennille tämän kuluttavan elämänsä\nturhaan ja ettei hän, Carley, voinut suvaita sitä. Mutta kuluttiko\nGlenn sitten elämäänsä turhaan? Kerran teki arka ja epäröivä Carley\nBurch itselleen tämän tärkeän kysymyksen. Ehkä hän pidättäytyi\npuhumasta Glennille enimmäkseen vain sen onnen vuoksi, jota hän\ntunsi kävellessään ja ratsastaessaan Glennin kanssa. Hän jäi vain\nsen vuoksi. Hän tunsi rakastavansa Glenniä joka päivä yhä enemmän,\nmutta heidän välillään oli kuitenkin jotakin. Oliko syy hänen vai\nGlennin? Hän oli varma Glennin rakkaudesta ja hänen oli usein pakko\npidättää henkeään, sillä niin suloinen ja voimakas oli sen aiheuttama\ntunne. Hän halusi iloita siitä niin kauan kuin suinkin ja haaveilla\najattelemisen asemesta. Mutta hän ei voisi haaveilla eikä viihdyttää\nomaatuntoaan alituisesti. Ajatukset palaisivat aikanaan. Eikä hän\nvoinut karkoittaa pois sitäkään tunnetta, ettei Glennistä milloinkaan\ntulisi hänen orjaansa. Hän huomasi Glennissä jotakin selittämätöntä,\njoka teki hänet hiljaiseksi ja ystävälliseksi, aina pidättyväiseksi\nja joskus surumieliseksi ja luotaan työntäväksi. Mitähän Glenn tiesi\nsellaista, mitä hän ei tiennyt? Nämä ajatukset ahdistivat Carleytä.\nEhkä hänen juuri sentähden olikin pakko turvautua kaikkeen naiselliseen\nviekkauteensa ja suloonsa lumotakseen Glennin kokonaan. Ja vaikka\nhäntä värisyttikin nähdessään, kuinka Glenn rupesi rakastamaan häntä\npäivä päivältä yhä enemmän, ei hän kuitenkaan voinut olla huomaamatta\nsitä tosiasiaa, ettei mikään hellyys eikä houkutus hänen puoleltaan\nvoinut saada Glennistä pois tuota hänen kummallista pidättyväisyyttään.\nKuinka se hämmästyttikään Carleytä! Oliko se vastahakoisuutta vai\ntietoisuutta, jalomielisyyttä vai epäilyä?\n\nFlo Hutterin yhdeskolmatta syntymäpäivä oli kesäkuun puolivälissä ja\nkaikki naapurit ja apulaiset monien neliömailien alalta oli pyydetty\nkunnioittamaan sitä läsnäolollaan.\n\nCarley pukeutui nyt toisen kerran vierailunsa aikana tuohon valkoiseen\npukuun, joka oli pannut Flon huohottamaan ihastuksesta ja mykistänyt\nrouva Hutterin ja houkutellut vastahakoisen kohteliaisuuden Glenniltä.\nCarley halusi herättää huomiota. Oliko hienoilla ja kalliilla puvuilla\nmuuta tarkoitustakaan?\n\nTämän erityisen kesäkuun päivän ilta alkoi jo hämärtyä, kun hän oli\nvalmis lähtemään alakertaan. Hän pysähtyi kuitenkin hetkiseksi pitkään\nkuistiin. Iltatähdestä, tuosta yksinäisestä ja loistavasta, tuosta\nkylmästä ja tummansiniseltä taivaalta niin kiihkottomasti tuikkivasta,\noli hänelle tullut sellainen ystävä, jota hän odotti ja tarkasteli\nsamalla tavalla kuin hän oli oppinut tarkkaamaan ja rakastamaan tuota\nuneen viihdyttävää kohisevaa vesiputoustakin. Hän viipyi kuistilla.\nMitä olivat tämän villin rotkon näköalat, äänet ja tuoksut ruvenneet\nmerkitsemään hänelle? Hän ei voinut sanoa sitä. Mutta ne olivat hänen\nmielestään muuttuneet äärettömästi.\n\nHänen pehmeät kenkänsä eivät aiheuttaneet minkäänlaista narinaa\nkuistissa ja kun hän kääntyi rakennuksen nurkan ympäri, missä varjot\nolivat synkät, kuuli hän Lee Stantonin äänen sanovan:\n\n\"Mutta, Flo, sinähän rakastit minua ennen Kilbournen tuloa.\"\n\nHänen äänensä hellä sävy pysähdytti Carleyn. Joitakin tilanteita on\nyhtä vaikea karttaa kuin kohtaloa.\n\n\"Niin toki teinkin\", vastasi Flo haaveellisesti. Tämä oli sellaisen\ntytön ääni, jota onnelliset ja samalla surulliset ajatukset ahdistavat\nhänen syntymäpäivänään.\n\n\"Etkö rakasta minua enää?\" kysyi Lee käheästi.\n\n\"Tietysti rakastan, Lee! En ole häilyväinen\", vastasi Flo.\n\n\"Mutta miksi sinä sitten --\" Tässä Leen rohkeus petti!\n\n\"Lee, tahdotko kuulla täydellisen totuuden?\"\n\n\"Tahdon.\"\n\n\"Rakastan sinua yhtä paljon kuin ennenkin\", sanoi Flo vakavasti.\n\"Mutta, Lee, rakastan häntä vielä enemmän kuin sinua.\"\n\n\"Taivas varjelkoon, Flo, sinä turmelet meidän kaikkien onnen!\" huudahti\nStanton käheästi.\n\n\"En ollenkaan. Et voi sanoa minua nyt epärehelliseksi. En olisi\nmielelläni ilmaissut sinulle tätä, Lee, mutta sinä pakotit minua.\"\n\n\"Flo, rakastatko sinä minua ja häntä -- kahta miestä?\" kysyi Stanton\nepäillen.\n\n\"Kyllä\", vastasi Flo naurahtaen hiljaa. \"Eikä se ole mitään leikkiä.\"\n\n\"Minä en ole juuri mitään Kilbournen rinnalla\", sanoi Stanton\nlohduttomasti.\n\n\"Lee, sinä voit asettua jokaisen miehen rinnalle\", sanoi Flo\nkaunopuheisesti. \"Sinä olet Lännen miehiä, olet vakava ja uskollinen\nja jonakin päivänä tulee sinusta ihan isäni kaltainen. Voisinko sanoa\nkenestäkään enempää?... Mutta, Lee, tuo mies on toisenlainen. Hän\non ihmeellinen. En voi selittää sitä, tunnen vain sen. Hän on ollut\nhelvetissä. Ah, en voi milloinkaan unhottaa hänen raivonpuuskiaan hänen\nmaatessaan täällä sairaana. Hän merkitsee minulle enemmän kuin kukaan\nmies. Hän on amerikkalainen. Sinäkin olet amerikkalainen, Lee, ja sinä\nharjoittelit sotilaaksi ja olisit ollutkin suurenmoinen sotilas, jos\nnyt tunnen hiemankaan tätä vanhaa Arizonaa. Mutta sinun ei tarvinnut\nmatkustaa Ranskaan... Glenn Kilbourne sitävastoin on ollut siellä ja\nJumala yksin tietää, mitä se merkitsee. Mutta hän oli siellä ja juuri\nsiinä on ero. Näin sen mitä hänestä oli jäljellä ja tein voitavani\npelastaakseni hänen henkensä ja järkensä. En olisi amerikkalainen\ntyttö, ellen rakastaisi häntä... Ah, Lee, etkö nyt ymmärrä!\"\n\n\"Kyllä, enkä kadehtikaan Glenniä. Pelkään vain menettäväni sinut.\"\n\n\"En ole milloinkaan luvannut mennä kanssasi naimisiin, vai olenko!\"\n\n\"Et sanoilla, mutta suutelot --\"\n\n\"Niin, suutelot merkitsevät paljon\", vastasi Flo. \"Ja niin pitkälle\nminä olenkin sitoutunut ja luullakseni menenkin naimisiin kanssasi\njonakin päivänä ja silloin minua sanotaan onnelliseksi. Ja minä\ntulenkin onnelliseksi, muista sinä vain se. Sinun ei tarvitse olla\nlainkaan huolissasi. Glenn rakastaa Carleytä. Carley on kaunis, rikas\nja hänen luokkaansa kuuluva. Kuinka hän voisi milloinkaan kiinnittää\nhuomiotaan minuun?\"\n\n\"Flo, sitä ei voi milloinkaan tietää\", vastasi Stanton miettiväisesti.\n\"En pitänyt hänestä alussa, mutta nyt alan jo muuttaa mieltäni. Nyt on\npääasia se, rakastaako Carley häntä yhtä paljon kuin sinä.\"\n\n\"Luulen ainakin niin ja toivonkin sitä\", vastasi Flo hieman värisevällä\näänellä.\n\n\"En ole siitä niinkään varma. Mutta siinä tapauksessa en ymmärrä häntä.\nJumala tietää minunkin toivovan samaa. Ellei hän -- jos hän palaa\ntakaisin Itään ja jättää Glennin tänne, ovat minun mahdollisuuteni --\"\n\n\"Hst! Tiedän Carleyn tulleen tänne viedäkseen hänet takaisin. Mennään\nnyt alakertaan.\"\n\n\"Ah, odotahan nyt, Flo!\" rukoili Stanton. \"Mihin sinulla on niin kiire?\nAnna minulle yksi ainoa --\"\n\n\"Tuossa saat sen! Muuta et saakaan, vaikka nyt olisi kymmenesti\nsyntymäpäiväni\", vastasi Flo iloisesti.\n\nCarley kuuli hellän suukkosen, Stantonin syvän hengityksen ja sitten\naskelia, jotka poistuivat pimeässä portaita kohti. Carley nojautui\nhirsiseinään. Hän kosketti kädellään karkeaan puuhun ja tunsi männyn\npihkan tuoksun. Hänen toinen kätensä painoi rintaa, missä hänen\nsydämensä sykki tavattoman kiihkeästi. Hänen alapuoleltaan kuului\naskelia ja ääniä. Hämärä oli muuttunut pimeydeksi. Vesiputouksen\nhiljainen kohina ja puron lirinä kantautuivat hänen jännittyneihin\nkorviinsa.\n\nKuuntelijat eivät milloinkaan kuule hyvää itsestään. Mutta Stantonin\nloukkaava epäilys Carleyn luonteen vakavuudesta ei tehnyt niin kipeää,\nkuin Flo Hutterin ilmaisema totuus, että hän rakasti Glenniä. Tämä\nyllättävä tieto koski voimakkaasti Carleyhin. Hän oli saanut nyt\nvaroituksen ja tiesi varustautua. Se teki hänet surulliseksi, mutta\nei vähentänyt hänen luottamustaan siihen siteeseen, jolla hän tiesi\nsitoneensa Glennin. Mutta se lisäsi hämmentävästi hänen uteliaisuuttaan\nsiihen salaperäisyyteen nähden, joka tuntui liittyvän Glennin luonteen\nmuutokseen. Tämä Lännen tyttö tiesi todellakin enemmän Glennistä\nkuin hänen oma morsiamensa. Carley tunsi nöyryyttävää järkytystä\ntodetessaan, että hän oli ajatellut vain itseään, rakkauttaan,\nelämäänsä, toivomuksiaan ja halujaan Glennin tarpeiden asemesta.\nSen näkemiseen, että Glenn tarvitsi häntä enemmän kuin hän Glenniä,\nei tarvittu varsin terävää inhimillisen luonteen ymmärtämistä eikä\ntuntemista.\n\nSiten odottamatta liikutettuna, järkytettynä ja pakotettuna\nluottamaan omaan ylpeyteensä Carley meni alakertaan tervehtimään\nsinne kokoontuneita vieraita. Eikä hän milloinkaan ollut esiintynyt\nhurmaavammin eivätkä olosuhteet eikä hänen mielentilansa olleet\nmilloinkaan onnistuneet tekemään häntä niin riemuitsevan iloiseksi ja\nvallattomaksi. Hän kuuli monta huomautusta, joita ei oltu tarkoitettu\nhänen herkille korvilleen. Muuan vanha harmaatukkainen Lännen asukas\nhuomautti Hutterille: \"Hän on todellakin kuin kesyttämätön varsa.\"\nToinen seurueesta, muuan nainen, sanoi: \"Suloinen ja kaunis kuin\nkyyhkynen. Mutta pitäisin hänestä enemmän, jos hän olisi säädyllisesti\npuettu.\" Ja eräs laiha paimen, joka seisoi toisten joukossa kuistin\novella, kysyi eräältä toveriltaan: \"Luuletko tuon olevan muodissa\nIdässä?\" Siihen vastasi toinen: \"Ehkä, mutta uskallan lyödä vaikka\nvetoakin siitä, että siellä Idässä on joko liian vähän silkkiä tahi\nliian vähän sheriffejä.\"\n\nCarley sai tyydyttävän palkinnon herättämästään huomiosta, mutta hän ei\nkuitenkaan mennyt niin pitkälle, että hän olisi sysännyt Flon varjoon.\nHän päinvastoin piti huolta siitä, että Flokin sai osakseen ansaittua\nhuomiota. Hän opetti Flon tanssimaan foxtrottia ja houkutteli Glennin\ntanssimaan hänen kanssaan. Sitten hän opetti sen Lee Stantonille. Ja\nkun Lee tanssi Flon kanssa katselijoiden äärettömäksi ihmetykseksi ja\niloksi, tunsi Carley ensi kerran sinä iltana syvää iloa.\n\nHänen hetkensä koitti, kun hän sai tanssia Glennin kanssa. Se toi hänen\nmieleensä menneet ajat, jotka hän halusi palauttaa takaisin. Huolimatta\nkauan kestäneestä sairaudestaan ja Lännen kovasta työstä Glenn tanssi\nyhtä notkeasti ja kevyesti kuin ennenkin. Mutta tanssiminen hänen\nkanssaan riitti paisuttamaan Carleyn sydäntä niin, että hän hetkiseksi\nunhotti tyyten katselijat.\n\n\"Glenn, tahtoisitko lähteä kanssani jälleen Plazaan tanssimaan kuten\nennenkin?\" kuiskasi hän Glennille.\n\n\"Kyllä, ellen tietäisi Morrisonin tulevan sinne\", vastasi Glenn.\n\n\"Glenn, en katsoisi häneen päinkään.\"\n\n\"Ethän ennenkään ollut näkevinäsikään häntä!\" huudahti Glenn hieman\nivallisesti.\n\nHänen epäilyksensä ja äänensävynsä viilsi Carleyn sydäntä. Painautuen\nlähemmäksi Glenniä hän kuiskasi: \"Tule takaisin, niin todistan sen\nsinulle.\"\n\nMutta Glenn nauroi vastaamatta mitään. Kun Carley oli lausunut\nuskalletut sanansa, oli hänen sydämensä sykkinyt kovasti. Jos Glenn\nvain olisi vastannut vaikkapa kiusoittelevastikin, olisi Carley\nilmaissut haluavansa viedä hänet takaisin. Mutta Glennin vaikeneminen\nvaiensi hänetkin, ja hetki haihtui.\n\nSen tanssin loputtua Hutter vei Glennin keskustelemaan muutamien\nnaapuristossa asuvien lampaiden kasvattajien kanssa. Mentyään yksinään\nsuuren arkihuoneen poikki Carley nojautui kuistin ovenpieleen. Joku\nmies, jota hän ei voinut selvästi eroittaa pimeässä, sanoi hänelle\nhiljaa: \"Halloo, Helosilmä!\"\n\nCarley tunsi kylmien väreiden karmivan selkäänsä. Mutta hän ei\nnäyttänyt merkilläkään kuulleensa puhuttelua. Hän oli tuntenut äänen\nja sanatkin. Mentyään huoneen toiselle puolen ja liityttyään muiden\njoukkoon Carley loi ylimalkaisen silmäyksen ovelle. Siellä vetelehti\nuseita miehiä. Muuan heistä oli tuo lampaidenkylvettäjä, Haze Ruff.\nMiehen rohkeat silmät tarkastelivat häntä ja hänen raa'at kasvonsa\nolivat vetäytyneet kevyeen tarkoitukselliseen hymyyn, aivan kuin hän\nolisi nähnyt Carleyssä jotakin sellaista, jota muut eivät nähneet.\nCarley loi katseensa maahan, mutta ei voinut karkoittaa sitä tunnetta,\nettä mihin ikinä hän vain menisikin miehen katse seuraisi häntä. Tämä\ntapahtuma ei olisi tuntunut Carleyn mielestä niin vastenmieliseltä,\njos hän vain olisi voinut unhottaa sen hetkiseksikään. Mutta jostakin\nkäsittämättömästä syystä hän ei voinut olla kiinnittämättä huomiotaan\ntuon roikaleen huomaavaisuuteen. Ei hyödyttänyt mitään, vaikka hän\ntotesikin olevansa kaikkien muidenkin katseitten kohteena. Tämän\nRuffin äänessä ja katseessa oli jotakin hänelle ennen tuntematonta.\nHän joutui jo kerran kiusaukseen kertoa kaikki Glennille, mutta koska\nse olisi aiheuttanut vain tappelun, piti hän suunsa kiinni. Hän tanssi\njälleen ja auttoi Flota vieraiden huvittamisessa, sivuuttaen tuon oven\nusein ja kerran pysähtyenkin harkitusti sen kohdalle kummallisesta\nja oikullisesta mielijohteesta, jollaiset ovat niin käsittämättömiä\nnaisissa, unhottamatta milloinkaan täydellisesti miehen rohkeuden\naiheuttamaa tunnetta. Hänelle selveni vihdoin, että kummallisinta\ntuossa rohkeudessa oli sen ero kaikesta muusta, mikä joskus oli\nsattunut loukkaamaan häntä. Tuon houkkion hymy merkitsi hänen tietävän\nettä Carley huomasi hänen tarkkaavaisuutensa ja ymmärsi sen nauttien\nsiitä salaa. Monenlaisia olivat olleet ne miesten itsekkäisyyden\nilmaukset, joita Carley oli sattunut huomaamaan, mutta tämä voimakas\nlampaidenkylvettäjä, Haze Ruff, oli Carleylle uutta ja käsittämätöntä.\nKun vieraat olivat poistuneet ja juhla loppui, unhotti hän heti koko\nmiehen ja tapahtuman.\n\nSeuraavana päivänä myöhään iltapäivällä, kun Carley tuli kuistille, hän\nnäki Flon ratsastavan esiin rotkosta ja kuuli hänen huutavan:\n\n\"Hei, Carley, tulkaa tänne! Minulla on jotakin kerrottavana teille.\"\n\nCarley ei vitkastellut laskeutuessaan pihalle kuistin kömpelöitä\nportaita pitkin. Flo oli pölyinen ja kuumissaan, ja hänen puvussaan oli\nselvä lampaiden kylvetysnesteen haju.\n\n\"Olen ollut Ryanin kämpässä ja sain todellakin ratsastaa kovasti\nvoittaakseni Glennin kotimatkalla\", sanoi hän.\n\n\"Mutta miksi?\" kysyi Carley.\n\n\"Halusin näet kertoa teille jotakin sellaista, mitä Glenn kielsi\nkertomasta... Hän on joutava. Hän luulee, ettette voi sietää eräitä\nasioita.\"\n\n\"Ah, onko hän loukkautunut?\"\n\n\"Hän on kyllä saanut naarmuja ja kolhiutunut hieman, mutta loukkautunut\nhän ei ole.\"\n\n\"Flo, mitä onkaan tapahtunut?\" kysyi Carley levottomasti.\n\n\"Carley, tiedättekö, että Glenn osaa tapella?\" kysyi Flo.\n\n\"En. Muistan sentään hänen kuuluneen voimailijoihin. Flo, nyt teette\nminut hermostuneeksi. Tappeliko Glenn?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Flo.\n\n\"Kenen kanssa sitten?\"\n\n\"Tuon pitkän roikaleen, Haze Ruffin, kanssa tietenkin.\"\n\n\"Ah!\" huudahti Carley säpsähtäen kovasti. \"Tuon roiston kanssako? Flo,\nnäittekö sen? Olitteko siellä?\"\n\n\"Olin kyllä. Katselen melkein yhtä mielelläni tappelua kuin\nkilpa-ajojakin\", vastasi tämä Lännen tyttö. \"Carley, miksi ette\nkertonut minulle, että Haze Ruff loukkasi teitä eilen illalla?\"\n\n\"Hän sanoi vain: 'Halloo, Helosilmä!' ja minä annoin sen hänelle\nanteeksi\", vastasi Carley laimeasti.\n\n\"Teidän ei pidä milloinkaan antaa mitään anteeksi täällä Lännessä,\nkoska asia seuraavalla kerralla muuttuu vain pahemmaksi. Tuollainen\ntoisen poskensa lyötäväksi tarjoaminen ei käy päinsä täällä Arizonassa.\nMutta me todellakin luulimme Ruffin sanoneen jotakin pahempaa, vaikka\ntuokin hänen puoleltaan oli jo paljon.\"\n\n\"Mistä tiedätte sen?\"\n\n\"Charley kertoi meille. Hän oli seisonut ovella eilen illalla ja\nkuullut Ruffin puhuttelevan teitä. Charley kunnioittaa teitä suuresti\nja vihaa Ruffia, ja sitäpaitsi Charley osaa liioitellakin. Glenn\nraivostui peräti ja tahdon huomauttaa teille, että teiltä nyt jäi\nnäkemättä paras, mitä täällä on tapahtunut tulonne jälkeen.\"\n\n\"Kertokaa minulle kaikki heti\", pyysi Carley tuntien veren kohoavan\nkasvoihinsa.\n\n\"Ratsastin Ryanin kämpälle hakemaan isääni ja tullessani sinne\nen tiennyt mitään siitä, mitä Ruff oli sanonut teille\", aloitti\nFlo tarttuen Carleyn käteen. \"Eikä isäkään tiennyt sitä. Glenn ei\nnäet ollut vielä saapunut sinne. No niin, juuri kun miehet olivat\nlopettaneet erään katraan kylvettämisen, ratsasti Glenn sinne\ntaisteluvalmiina.\"\n\n\"Mikä hitto Glenniä nyt vaivaa?\" ihmetteli isä nousten istuimeltaan.\n\n\"Huomasin Glennin olevan suunniltaan, vaikka en ole milloinkaan ennen\nnähnyt häntä sellaisena. Hän oli hyvin julman ja synkän näköinen.\nNo niin, hän ratsasti suoraan luoksemme ja laskeutui satulasta. Isä\nhuusi hänelle ja niin tein minäkin, mutta Glenn suuntasi kulkunsa\nlammaskarsinaan. Tehän muistatte tuon paikan, mistä katselimme Haze\nRuffia ja Lorenzoa, kun he heittelivät lampaita veteen. Ruff aikoi juuri\nkiivetä aidan yli, kun Glenn ponnahti sille.\"\n\n\"'Kuulkaahan nyt, Ruff', sanoi hän tiukasti, 'Charley ja Ben kertoivat\nminulle teidän puhutelleen röyhkeästi neiti Burchia eilen illalla'.\"\n\n\"Isä ja minä juoksimme aidan luo, mutta ennenkuin ehdimme nousta sille,\nhyppäsi Glenn karsinaan.\"\n\n\"'Minä en välitä paljoakaan siitä, mitä nuo paimenet ovat sanoneet',\nvastasi Ruff.\"\n\n\"'Kiellättekö?' kysyi Glenn.\"\n\n\"'En kiellä mitään, Kilbourne', murahti Ruff. 'Voisin enintään\nvastustaa väitettä, että olen käyttäytynyt röyhkeästi. Se riippuu\nkokonaan siitä miten asiaa arvostellaan'.\"\n\n\"'Teidän pitää pyytää anteeksi, että olette puhutellut neiti Burchia,\ntahi muussa tapauksessa annan teille selkään ja käsken Hutterin erottaa\nteidät työstä'.\"\n\n\"'Kilbourne, minä en syö milloinkaan sanaani', vastasi Ruff.\"\n\n\"Silloin Glenn iski hänet maahan. Teidän olisi pitänyt olla kuulemassa\nsitä läjähdystä. Se kuulosti aivan siltä kuin härkää olisi isketty\nnuijalla. Isä huusi: 'Varo itseäsi, Glenn! Hänellä on revolveri!' Ruff\nnousi jaloilleen suunniltaan raivosta. Sitten nujakka alkoi. Ruff\nsai huitaistuksi Glenniä muutamia kertoja, mutta ei voinut ulottua\nGlennin kasvoihin. Glenn iski häntä oikealla ja vasemmalla osuen joka\nkerta hänen inhoittavaan naamaansa. Ruff tuli aivan veriseksi ja\nkiroili kauheasti. Glenn ahdisti hänet aidan viereen, ja silloin me\nkaikki näimme Ruffin tavoittelevan joko veistään tahi revolveriaan.\nKaikki miehet huusivat ja minäkin kiljuin kuin mieletön, mutta Glenn\noli nähnyt yhtä paljon kuin mekin. Hän kiihtyi vain. Hän iski Ruffin\npolvilleen kolhien häntä kovasti ja sysäsi hänet sitten tahallaan\ntuohon syvään vesikuoppaan. Millainen läiskähdys! Pärske kasteli meidät\nkaikki. Ruff katosi näkyvistä pulpahtaen sitten esille kuin suuri sika.\nJouduimme silloin kaikki pelon valtaan, koska nesteessä oli myrkkyä\nja Ruffkin tiesi sen. Hän tarpoi toiselle puolelle kuopan reunaan\nja ryömi maalle. Jokainen saattoi huomata hänen pitävän suutaan ja\nsilmiään lujasti kiinni. Hän alkoi haparoida ja tunnustella ympärilleen\nlöytääkseen tien lammikolle. Muuan mies talutti hänet sinne. Oli\nsuurenmoista katsella hänen kahlaamistaan sinne ja sukeltamistaan\nvedenpinnan alle. Kun hän tuli sieltä, astuivat miehet hänen eteensä\npidättäen hänet. Hän oli todellakin hirvittävän näköinen... Ja Glenn\nhuusi hänelle: 'Ruff, lampaiden kylvetysneste ei voi tunkeutua paksun\nnahkasi läpi, mutta luoti voi!'\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkin ajan kuluttua tästä tapahtumasta Carley lähti tavalliselle\niltapäiväretkelleen sovittuaan Glennin kanssa siitä, että he\nkohtaisivat toisensa Glennin työn päätyttyä.\n\nKesäkuun loppupuolella Carley oli jo tullut niin taitavaksi\nratsastajaksi, että Flo lainasi hänelle yhden omista mustangeistaan.\nTämä vaihto teki ratsastamisen Carleyn mielestä aivan\ntoisenlaatuiseksi. Hevosilla onkin yhtä suuri ero kuin ihmisilläkin. Se\nmustangi, jolla hän nyt viime aikoina oli ratsastanut, oli navajolaista\nrotua, mutta se oli syntynyt, kasvatettu ja harjoitettu Oak Creekissä.\nCarley ei ollut vielä huomannut sen mitenkään vastustavan hänen\ntahtoaan. Se piti siitä, mistä Carleykin, ja kävelemisestä enemmän kuin\nmistään muusta. Sen väri muistutti kalikoo-kangasta ja Lännen tapaan\nsille oli annettu nimeksikin Kalikoo. Kun se sai valita oman vauhtinsa,\nmuutti se sen aina niin kepeäksi, mukavaksi ja keinuvaksi raviksi,\nettei Carley milloinkaan väsynyt siihen. Se ei sitäpaitsi säikkynyt\ntiellä olevia esineitä, ei pensaista esille syöksyviä kaniineja eikä\nlentoon pyrähteleviä lintuja. Carley oli ruvennut pitämään siitä,\nennenkuin hän itse huomasikaan sitä, ja kun Carley rupesi pitämään\njostakin, oli se hyvin vakava asia, koska se tapahtui vain harvoin ja\noli pysyväistä. Hän oli tavattoman uskollinen kiintymyksessään.\n\nKesäkuu oli jo melkein lopussa ja kesän ihanuus vallitsi näillä\nautioilla seuduilla. Carley ei ollut milloinkaan ennen elämässään\nsaanut nähdä niin kauniita ilmoja. Aamunkoitot olivat viileitä,\nraittiita, tuoksuvia, suloisia ja rusottavia ja tuulikin tuntui\npuhaltavan pikemmin taivaasta kuin maasta. Ilma tuntui olevan\nvärisyttävän täynnä putoavan veden kohinaa ja satakielten laulua.\nJuhlallisina keskipäivinä suuri valkoinen aurinko paistoi kuumasti --\nniin kuumasti, että se poltti ihoa tuntuen kuitenkin miellyttävältä.\nHimmenevät iltapäivät kiduttivat Carleytä erityisesti. Silloin\ntuntuivat päivän kaikki äänet ja tuulet väsyvän, kaikki olennot\netsivät lepoa ja elämä muuttui kuvaamattoman onnelliseksi. Nämä tunnit\nvaivasivat Carleytä, koska hän toivoi niiden jatkuvan ikuisesti samalla\nkuitenkin tietäen, etteivät ne voineet häneen nähden kauvoja jatkua.\nHän oli tyytyväinen niin kauan kuin hän malttoi olla ajattelematta sitä.\n\nVaahterat, sykomoorit ja tammet olivat täydessä lehdessä ja niiden\nkirkkaanvihreä väri erosi pehmeästi mäntyjen tummemmista neulasista.\nRuskeiden puunrunkojen ja valkotäpläisten sykomoorien välistä kimalteli\npuron kirkas vesi. Sieltä kuului aina matalien putousten hiljainen\nkohina ja pienten koskien sointuva pauhu. Taimenet piirtelivät tyynien\nvarjoisten lammikoiden pinnalle alituisesti laajenevia renkaita.\nKirkkaanväriset punaiset kukat hehkuivat kuin tuli vihreillä rannoilla,\nja tammien alla viileissä pimeissä paikoissa, missä sammaleiset kalliot\nreunustivat virtaa, kasvoi juhlallisesti nyökyttäviä keltaisia kukkia.\nKorkeilla kallioisilla penkereillä nuokkuivat ihmeelliset pitkävartiset\nmescali-kaktukset, joissa alkoi jo näkyä kellertävänpunaisia kukkia.\n\nRatsastaessaan rotkoa pitkin sen korkealle kohoavien seinämien juuritse\nCarley arvaili, olivatko hänen tietämättään Arizonan maisemien piirteet\nruvenneet merkitsemään hänelle enemmän kuin hän oli tiennytkään. Tämä\najatus oli juolahtanut hänen mieleensä jo ennenkin. Täällä hän entiseen\ntapaansa taisteli sitä vastaan koettaen olla ajattelematta sitä.\nKuitenkin kieltäytyminen sellaisen seikan ajattelemisesta, joka tuntui\ntunkevan aina esiin, ei käynyt päinsä ajanoloon. Se voisi saada hänet\nvaltoihinsa niin huomaamatta ja hienosti, ettei hän voisi milloinkaan\nenää karkoittaa sitä. Haaveileminen oli sentään niin paljon helpompaa\nkuin ajatteleminen.\n\nMutta vähitellen häntä alkoi vaivata se huomio, ettei häntä haaveilu\nollut viime aikoina lainkaan miellyttänyt. Unelmoidessaan ja\nhaaveillessaan hän oli epämääräisesti ja suloisesti elävinään uudestaan\nkaikki menneet onnelliset hetket tahi siirtyvinään ihastuneena\nkauniiseen onnelliseen tulevaisuuteen. Muuan columbialainen professori\noli sanonut häntä nykyajan tyypilliseksi edustajaksi -- aineellisuuteen\ntaipuvaiseksi nykyaikaiseksi nuoreksi naiseksi. Mutta vaikka sen asian\nlaita olisikin ollut kuinka tahansa, hän tiesi ahtaan luonteensa\nihmeellisellä tavalla avartuneen ja sydämeensä puhjenneen uusia,\nkummallisia ja arkoja almuja. Ja tämä tyyni mieliala, jolloin hän ei\najatellut eikä oikeastaan haaveillutkaan, oli ihana olotila. Mutta\nhän pakotti sen väistymään. Hän ei voinut kärsiä hetkistäkään mitään\nsellaista, mikä saattoi kiinnittää hänet jatkuvasti tähän raakaan\nja asumattomaan Länteen. Hän myönsi vastahakoisesti, että se oli\nvahvistanut hänen terveyttään, virkistänyt hänen mieltään ja sysännyt\nFloridan ja Adirondacksin tyyten syrjään.\n\n\"Minähän sanoin jo Glennille\", puheli Carley itsekseen, \"että\njoka kerta kun Arizona voittaa minut hieman puolelleen, se antaa\nminulle samalla kovan sysäyksen. Minähän olen tulemaisillani vallan\nalakuloiseksi tänään. Katsotaan nyt ensin, mitä minä saan. Minusta\ntuntuvat vallan naurettavilta nuo Glennin alituiset huomautukset,\nettä ihminen jälkeenpäin muistelee mieluisasti noita sysäyksiä, kovia\nkolahduksia ja taisteluita. En ymmärrä sitä ollenkaan.\"\n\nViiden mailin päässä West Forkista tie haarautui ja toinen haara lähti\nnousemaan rotkon läntiselle laidalle. Se oli melko jyrkkä, pitkä ja\nkiemurteleva tie, täynnä kallionlohkareita ja uria. Carley ei olisi\nmielellään kiivennyt sitä pitkin ylös, mutta ei halunnut kääntyä\ntakaisinkaan. Nousuun meni puoli tuntia.\n\nKun hän pääsi tasaiseen seetrien täplittämään erämaahan, puhalsi\neteläinen kuuma ja tomuinen tuuli häntä suoraan kasvoihin. Carley haki\ntaskuistaan suojuslaseja vain todetakseen, että hän oli unhottanut\nne kotiin. Ei mikään muu, lukuunottamatta jäätävää, räntää viskovaa\ntuulta, suututtanut ja kiusannut Carleytä niin suuresti kuin kova ja\npuuskainen hiekkaa ja tomua kuljettava vihuri. Jossakin tämän tien\nensimmäisillä maileilla hänen oli kohdattava Glenn. Jos hän kääntyisi\ntakaisin, tulisi Glenn pahoilleen, ajattelisipa ehkä vielä, ettei\nhänellä ollut tarpeeksi rohkeutta ratsastaa pieniä tomupilviä vastaan,\nja se koski häneen oleellisemmin. Hän jatkoi senvuoksi matkaansa.\n\nTuuli oli hyvin oikullinen. Se puhalsi kovasti jonkin aikaa,\ntyyntyäkseen sitten muutamiksi hetkiksi. Sen voima ja vauhti kiihtyi\nsentään vähitellen niin, että hän vihdoin sai taistella todellista\nmyrskyä vastaan. Hän oli nyt saapunut paljaalle, lattealle, soraiselle\nseudulle, missä oli vain muutamia seetrejä ja pensaita, ja kaukana\nedessään hän näki tumman kellertävän verhon kohoavan korkealle\ntaivaalle. Siellä raivosi hiekkamyrsky lähestyen häntä vihurin\nsiivillä. Carley muisti jossakin tällä samalla tasangolla sijaitsevan\nhirsimajan, joka oli kerran ennenkin tarjonnut suojaa hänelle ja\nFlolle, heidän jouduttuaan sademyrskyn kynsiin. Hänestä tuntui aivan\nmahdottomalta, että hän olisi jo sivuuttanut sen.\n\nHän lähti ponnistelemaan päättäväisesti myrskyä vastaan tietäen\nsaavansa hakea kauan löytääkseen tuon majan. Jos lähettyvillä olisi\nollut edes jokin suuri kallio tahi tuuhea seetri suojaksi, olisi hän\nollut mielissään. Kun kovat puuskat sattuivat häneen, piti hänen\npakostakin sulkea silmänsä. Tyynempinä väliaikoina hän avasi ne\nratsastaen eteenpäin ja hakien kaivattua majaa. Vähitellen hän sai\nsilmänsä täyteen hienoa tomua, joka pisteli ja karvasteli. Kovemmat\npuuskat kuljettivat mukanaan pieniä kiviäkin, jotka tekivät melko\nkipeää. Sitten tomu tukki hänen nenänsä ja hiekkaa tunkeutui hänen\nsuuhunsakin. Näihin vaikeuksiin liittyi vielä kuumuuskin, joka oli kuin\nsulatusuunin hehku. Hän jatkoi kuitenkin matkaa, tilansa muuttuessa\nvähitellen yhä epämukavammaksi ja surkeammaksi. Mutta hän ei sittenkään\nvielä lakannut tyyten nauttimasta siitä värisyttävästä tunteesta, että\nhän oli täällä yksinomaan omien keinojensa varassa. Hän saattoi kyllä\nvihata vastuksia, mutta tunsi samalla jonkinlaista ylpeyttä niiden\nuhmaamisesta.\n\nMailin pituinen jatkuva ponnistelu tätä kiihtyvää myrskyä vastaan\nväsytti Carleyn perin ja järkytti hänen hermojaan niin, että hän joutui\nmelkein kauhun valtaan. Hänen oli yhä vaikeampi vastustaa haluaan\nkääntyä takaisin. Vihdoin hän oli jo melkein mukautumaisillaan, kun\nhän huomasi majan siintävän tien oikealta puolelta. Ratsastettuaan\nsen taakse hän laskeutui satulasta, sitoi mustangin kiinni muutamaan\npaaluun, juoksi nurkan ympäri ovelle ja astui majaan.\n\nMillainen miellyttävä pakopaikka se olikaan! Hänellä ei ollut mitään\nhätää nyt, ja kun Glenn tulisi, olisi hän jälleen lisännyt luetteloonsa\nuuden urotyön, josta Glenn kiittäisi häntä. Nenäliinallaan ja vuolaasti\nvirtaavien kyynelien avulla Carley sai piankin silmänsä puhtaiksi\nsokaisevasta tomusta. Mutta koettaessaan pestä sitä pois kasvoistaan\nhän huomasi tarvitsevansa vettä, saippuaa ja pyyheliinan.\n\nTupaa tuntui ympäröivän pehmeästi pieksävä kumea ääni. Se sihisi\nja kahisi, lakatakseen hetkiseksi ja alkaakseen sitten uudestaan.\nCarley meni ovelle ilostuen ja huojentuen nähdessään myrskyn olevan\nkiitämäisillään ohi. Korkea taivaaseen asti ulottuva kellertävä verho\noli siirtynyt pohjoiseen. Tieltä kohosi vielä tomupilviä, mutta ei enää\nniin yhtämittaa kuin äsken. Aurinko alkoi jo painua matalalle länteen\nnäyttäen tummanpunaiselta, hyvin omituiselta ja silmiinpistävältä.\n\n\"Tiesin saavani jälleen sysäyksen\", sanoi Carley itsekseen kävellessään\nväsyneesti kömpelön lavitsan luo, johon hän istuutui. Hän oli alkanut\njo jäähtyä. Tuntien itsensä likaiseksi ja väsyneeksi, ja palautuen\nhitaasti entiseen alakuloiseen mielentilaansa hän ryhtyi odottamaan.\n\nÄkkiä hän kuuli kavioidenkapsetta. \"Kas niin, siellä on Glenn!\"\nhuudahti hän iloisesti ja juoksi ovelle.\n\nHän näki suuren kimon, jonka selässä istui kookas ratsastaja. Mieskin\nhuomasi samassa hänet pysähdyttäen hevosensa.\n\n\"Hei, Helosilmäpä siellä onkin!\" huudahti mies iloisesti käheällä\näänellä.\n\nCarley tunsi äänen ja puhuttelunkin, ennenkuin hänen silmänsä totesivat\nmiehen Haze Ruffiksi. Kummallinen lamauttava pelko karmi hänen\nselkäänsä.\n\n\"Ellei tämä nyt ollut onnenpotkaus, niin sitten ei mikään!\" sanoi Ruff\nlaskeutuen satulasta. \"Tiesin tapaavamme toisemme jonakin päivänä. En\nvoi juuri sanoa vakoilleenikaan teitä, olen vain pitänyt silmäni auki.\"\n\nHän tiesi nähtävästi Carleyn olevan yksinään, koska hän ei\nkatsahtanutkaan majaan.\n\n\"Odotan täällä Glenniä\", sanoi Carley jäykästi.\n\n\"Aivan niin\", vastasi Ruff miellyttävästi. \"Mutta hän viipyy vielä\nvähän aikaa.\"\n\nHän puhui iloisesti, ikäänkuin tämä tosiseikka olisi ilahduttanut\nCarleytäkin, ja hänen mustat ilkeät kasvonsa vääntyivät hyväntuuliseen\ntarkoittavaan hymyyn. Sitten hän työnsi Carleyn tyynesti ovelta tupaan\nastuen itsekin kynnyksen yli.\n\n\"Kuinka te uskallatte?\" huusi Carley. Hänessä herännyt kiihkeä viha\nnäytti kuitenkin äkkiä väistyvän kylmän ja vapisuttavan sisäisen\njärkytyksen tieltä, joka uhkasi kaataa hänet kumoon. Tuo mies seisoi\nhänen vieressään suurena ja jollakin tavoin luonnottomana ja valtaavana\nkömpelyydessään. Ja hänen tarkoittava hymynsä ja hänen vaaleiden\nsilmiensä kova välkkyvä katse, joka näytti pirullisen ymmärtäväiseltä\nja terävältä, ei millään tavalla vähentänyt hänen raakaa fyysillistä\nvoimaansa. Carleyn ei tarvinnut muuta kuin katsella hänen kookasta\nvartaloaan joutuakseen kauhun valtaan.\n\n\"Minäkö? Minä olen rohkea veitikka ja oikea piru ollessani naisten\nparissa\", vastasi Ruff nauraen.\n\nCarley ei voinut koota ajatuksiaan. Kun Ruff oli työntänyt hänet\ntakaisin tupaan ja seurannut häntä sinne, oli hän säikähtänyt niin,\nettä hänen tahtonsa oli melkein lamaantunut. Hän ei voinut hallita\nitseään vieläkään.\n\n\"Päästäkää minut pois täältä\", vaati hän.\n\n\"En ollenkaan. Aion ensin hieman kuherrella teidän kanssanne\", sanoi\nRuff kumartuen tarttuakseen häneen suurilla karvaisilla kourillaan.\n\nCarley näki niissä tuon voiman, jolla mies oli niin helposti käsitellyt\nlampaita. Ja hän näki senkin, että ne olivat likaiset ja rasvaiset. Ne\nkarmivat hänen selkäänsä.\n\n\"Glenn tappaa teidät!\" huohotti hän.\n\n\"Miksi?\" kysyi Ruff hämmästyen todella tahi teeskennellen sitä. \"Kyllä\nminä tunnen naiset! Te ette uskalla kertoa tästä hänelle.\"\n\n\"Kyllä uskallan.\"\n\n\"Ehkä. Mutta minä vannon teidän valehtelevan\", vastasi Ruff nauraen.\n\"Antaudun kaikissa tapauksissa siihen vaaraan.\"\n\n\"Sanon teille, että hän tappaa teidät!\" toisti Carley peräytyen, kunnes\nhänen vapisevat polvensa koskettivat lavitsaan.\n\n\"Miksi?\" kysyi Ruff.\n\n\"Tämän loukkauksen vuoksi.\"\n\n\"Pyh! Tahtoisin mielelläni tietää, kuka teitä on loukannut. Eikö nyt\nmies voisi totella kehoitusta tulla suutelemaan ja syleilemään jotakuta\ntyttöä loukkaamatta häntä?\"\n\n\"Kehoitustako? Oletteko te hullu?\" kysyi Carley hämmentyneenä.\n\n\"En ole lainkaan hullu, vaan puhun täyttä totta... Tarkoitan tuota\nvalkoista harsopukua, joka teillä oli yllänne Flon kutsuissa. Se oli\njonkinlainen kehoitus minulle, että saan seurustella hieman vapaasti\nkanssanne, Helosilmä.\"\n\nCarley voi vain tuijottaa häneen. Miehen sanoilla tuntui olevan\nkummallinen, vastustamaton voima.\n\n\"Ellei se ollut kehoitus, niin mitä se sitten oli?\" kysyi Ruff tullen\naivan hänen viereensä. Hän odotti Carleyn vastausta, jota ei kuulunut.\n\n\"Kas niin, poskenne kalpenevat hieman\", jatkoi Ruff pilkaten. \"Luulin\nteitä rohkeammaksi... Tulkaa nyt tänne.\"\n\nHän tarttui suurella kädellään Carleyn puseron rintapieliin vetäisten\nhänet lähemmäksi. Nykäys oli niin voimakas, että Carley ponnahti häntä\nvasten menettäen melkein tajuntansa. Ruff piti häntä siinä asennossa\nhetkisen kiertäen sitten toisen käsivartensa hänen ympärilleen. Se\ntuntui pusertavan kaiken hengen ja tunnon pois hänen ruumiistaan.\nSitten hän tunsi, kuinka Ruff heitti hänet luotaan. Hän kaatui\nlavitsalle, pään ja hartiain sattuessa seinään.\n\n\"Kuulkaahan nyt, jos aiotte käyttäytyä tuolla tapaa, luovun koko\nhommasta\", sanoi Ruff inhoten. \"Ettekö te Idän naiset voi kestää\nmitään?\"\n\nCarley avasi silmänsä ja näki miehen seisovan tavattoman pilkallisessa\nasennossa.\n\n\"Te olette aivan sairaan kissanpojan näköinen\", lisäsi hän. \"Kun minä\notan itselleni vaimon tahi heilan, tahdon minä villikissan tapaisen.\"\n\nHänen ivansa ja moitteensa huojensi äärettömästi Carleyn mieltä. Hän\nnousi istualleen ja koetti tyynnyttää järkytettyjä hermojaan. Ruff\nkatsoi häneen hyvin paheksuvasti ja pettyneesti.\n\n\"Kuulkaahan, olitteko niin naurettavan typerä, että otaksuitte minun\ntappavan teidät?\" kysyi hän töykeästi.\n\n\"Pelkään olleeni\", änkytti Carley. Hänen tuntemansa huojennus tuntui\nihanan vapauttavalta ja vielä kummallisempaa oli, että hän tunsi\nkiitollisuuttakin.\n\n\"Vannon, etten olisi tehnyt teille mitään pahaa. Minulle eivät\nkelpaa minkäänlaiset jäännökset!... Ja minä voin antaa teille pienen\nvaroituksenkin, Helosilmä. Tehän olisitte voinut kohdata sellaisen\nmiehen, joka ei olisi osannut käyttäytyä herrasmiesten tavoin.\"\n\nKaikista hämmästyttävistä kuulemistaan tuntui tämä Carleyn mielestä\nmerkillisimmältä.\n\n\"Miksi pidätte tuollaista luonnotonta valkoista pukua?\" kysyi Ruff\naivan kuin hänellä olisi ollut oikeus olla hänen tuomarinaan.\n\n\"Niin juuri. Sanoin juuri niin. Sellainen naispuku, jossa ei ole\npäätä eikä häntää, on luonnoton. Se ei ole oikein. Hyvänen aika, te\nolitte siinä --\" tässä hän keskeytti keksiäkseen sopivan vertauksen --\n\"aivan pimeydenenkelin näköinen. Ja minä tahdon nyt kuulla syyn, miksi\nkäytitte sitä.\"\n\n\"Minä pidin sitä samasta syystä kuin muitakin pukujani\", oli Carleyn\npakko vastata.\n\n\"Helosilmä, nyt valehtelette. Ja tiedätte itsekin sen. Te puitte tuon\nvalkoisen puvun yllenne huikaistaksenne miesten silmät. Mutta te ette\nole niin rehellinen, että tunnustaisitte sen... Minutkin tahi muut\nminunlaiseni miehet! Meidätkin, jotka olemme likaa teidän pienen\njalkanne alla. Mutta siitäkin huolimatta me olemme miehiä ja ehkä\nparempia kuin te luulettekaan. Jos teidän oli pakko pukea tuo puku\nyllenne, miksi ette voinut pysyä huoneessanne? Ei, teidän piti tulla\nalakertaan pöyhistelemään ja näyttelemään sulojanne. Ja nyt kysyn\nteiltä, jos olette samanlainen kunnontyttö kuin Flo Hutterkin, miksi\npidätte sellaista pukua?\"\n\nCarley ei ollut ainoastaan sanaton, vaan tunsi sitäpaitsi kummallisesti\nhäpeävänsä ja hämmästyvänsä.\n\n\"Minä olen vain lampaidenkylvettäjä\", jatkoi Ruff, \"mutta en ole\nsentään hölmö. Miehen ei tarvitse oleskella Idässä eikä pukeutua\nkeikarimaisesti ollakseen järkevä. Ehkä tekin tulette vielä huomaamaan,\nettä tämä Länsi on suurenmoisempi kuin luulettekaan. Mies on mies,\nasuipa hän sitten Idässä tahi Lännessä. Mutta jos teidän Idästä\nkotoisin olevat miehenne voivat sietää tuollaisia pukuja kuin tuo\nvalkoinen on, pitää heidän tulla tänne Länteen joksikin ajaksi, kuten\nGlenn Kilbournekin on tehnyt. Olen maleksinut täällä ympäriinsä\nkymmenen vuotta enkä ole milloinkaan vielä sattunut näkemään tuollaista\npukua enkä ikinä tyttöä, jota olisi loukattu. Ehkä te luulitte minun\nloukkaavan teitä, mutta niin en tehnyt, kosk'ei mikään voi loukata\nteitä ollessanne tuossa puvussa... Ja lopuksi sanon teille vielä sen,\nHelosilmä, ettette te ole sellainen nainen, jota minunlaiseni mies voi\nsanoa rehelliseksi ja rohkeaksi. Hyvästi.\"\n\nHänen suuri vartalonsa pimensi hetkiseksi oviaukon, ja sitten\npäivänvalo virtasi tupaan jälleen. Carley istui tuijottaen oveen.\nHän kuuli Ruffin kannusten kilinän, sitten teräksen kalskahtamisen\njalustimeen, tahmean sitkeän äänen hänen noustessaan satulaan ja sen\njälkeen nopeata kavioidenkapsetta, joka pian lakkasi kuulumasta.\n\nHän oli mennyt. Carley oli pelastunut jostakin raa'asta ja\nväkivaltaisesta. Hän totesi sen huumautuneena ja tuntien kuvaamatonta\nhuojennusta. Ja hän istui paikoillaan saaden hitaasti takaisin\nhermojensa haihtuneen voiman. Jokainen Ruffin lausuma sana oli\nsyöpynyt hämmästyttävän selvästi hänen tajuntaansa. Mutta hän oli\nvieläkin järkytyksen lamauttavan vaikutuksen vallassa. Tämä raaka\nkokemus oli kovin Lännen hänelle antamista iskuista. Se palautti\nhänen mieleensä aikaisempia kokemuksia kooten ne yhdeksi ainoaksi\nkumoamattomaksi ja tuomitsevaksi arvosteluksi, joka näytti pyyhkivän\npois kaikki tähänastiset epämääräisesti selvenevät ja lisäytyvät\nonnellisen lopputuloksen mahdollisuudet. Ehkäpä oli hyväkin, että\nhänen mielensä näin käännettiin takaisin tosioloihin. Haze Ruffin\nolemus, hänen suurten, likaisten käsiensä paljastama hämmästyttävä\ntotuus oli niin saastainen ja alentava, että hän tuli vallan sairaaksi\npelosta ja häpeästä. Mutta hänen häpeänsä ja yltyvän vihansa takana\ntuntui väijyvän jokin epämääräinen ja luonnoton ajatus, itsepäinen ja\nsyyttävä, johon hänen olisi pakko ennemmin tahi myöhemmin kiinnittää\nhuomiota. Se voi ehkä olla hänen luonteensa uuden puolen ääni jota\nhän ei loukatussa naisellisuudessaan ja kapinallisuudessaan Länttä\nvastaan ruvennut nyt kuuntelemaan. Mutta se voi yhtä hyvin olla hänen\nomantuntonsakin heikkoa ääntä. Saatuaan takaisin päättäväisyytensä\nja tarmonsa hän tukahdutti mielenliikutuksensa ja hämmennyksensä\nvoidakseen tyyntyä ennen Glennin tuloa.\n\nTomu oli jo lakannut lentämästä, vaikka tuuli ei ollutkaan vielä\ntyyntynyt. Auringonlasku väritti läntisen taivaan punakeltaiseksi.\nCarley näki erään ratsastajan kaukana tiellä tuntien hetkisen kuluttua\nsekä miehen että hevosen. Tulija ratsasti nopeasti. Carley meni ulos,\nnousi ratsunsa selkään ja lähti ratsastamaan Glenniä vastaan. Hän ei\ntahtonut odottaa Glenniä tuvassa. Glennhän olisi sitäpaitsi voinut\nhuomata sen läheisyydessä muitakin hevosen jälki kuin hänen mustanginsa\ntekemiä. Glenn tuli häntä vastaan hetkisen kuluttua pysähdyttäen\nhevosensa.\n\n\"Hei! Olin todellakin hyvin huolissani\", kuului hänen tervehdyksensä,\nhänen ojentaessaan kätensä Carleylle. \"Jouduitko hiekkamyrskyyn?\"\n\n\"Se sai minut kiinni, Glenn, ja hautasi minut alleen\", vastasi Carley\nnauraen.\n\nGlennin kauniit silmät tarkastelivat hänen kasvojaan iloisesti ja\nlämpimästi, mutta samalla rakastajan terävään, tutkivaan tapaan.\n\n\"Näytätpä kuitenkin hieman säikähtyneeltä\", sanoi Glenn.\n\n\"Säikähtyneeltäkö? Olin paljon pahemmassa tilassa. Kun tuo lentävä pöly\nsaavutti minut, pelkäsin ensin vain eksyväni tieltä ja tärveleväni\nulkomuotoni, mutta jouduttuani pahimman myrskyn kynsiin luulin\nmenettäväni henkenikin.\"\n\n\"Ratsastitko koko ajan tuota hiekkamyrskyä vastaan?\"\n\n\"En, mutta kyllikseni kuitenkin. Pahin oli jo ohi tullessani tuon tuvan\nluo\", vastasi Carley.\n\n\"Eikö se ollutkin suurenmoista?\"\n\n\"Kyllä vaivaavaan ja suututtavaan luonteeseensa nähden\", sanoi Carley\nlyhyesti.\n\nKuultuaan sen Glenn ojensi pitkän käsivartensa kiertäen sen hänen\nvartalolleen heidän ratsastaessaan vierekkäin. Tällaiset tunteen\nilmaukset olivat harvinaisia Glennin puolelta. Ja huolimatta siitä,\nettä hänen piti vetää toinen jalkansa pois jalustimesta ja kallistua\nsatulassaan Carley melkein rohkaisi häntä siihen. Glenn suuteli hänen\ntomuista poskeaan asettaen hänet sitten takaisin satulaan.\n\n\"Koira vieköön, Carley, joskus melkein luulen sinun muuttuneen täällä\nollessasi\", sanoi hän lämpimästi. \"Tämän hiekkamyrskyn läpäiseminen\nmoittimatta lainkaan tätä minun Länttäni tuntuu minusta ihmeelliseltä.\"\n\n\"Glenn, ajattelen aina Flon sanoja, että pahin on vielä tulematta\",\nvastasi Carley koettaen salata suunnatonta iloaan saatuaan kuulla\nylistäviä sanoja Glenniltä.\n\n\"Carley Burch, et tunne lainkaan itseäsi\", sanoi Glenn korostavasti.\n\n\"Tuntisiko nyt kukaan nainen itseään? Mutta tunnetko sinä sitten minut?\"\n\n\"En. Näen kuitenkin joskus syvyyksiä ja ihmeellisiä mahdollisuuksia\nsinun tasapainoisen luonteesi -- jäykän ja tyytyväisen läiskän\nelämäänsuhtautumisesi takaa.\"\n\nTämä tuntui Carleystä vaaralliselta luistelemiselta ohuen jään\nreunalle, mutta hän ei voinut olla vastaamatta: \"Syvyyksiäkö minussa?\nMinähän olen yhtä läpinäkyvä ja matala kuin tuo pikku puro West\nForkissa... Ja mitä mahdollisuuksiini tulee -- saanko kysyä, mitä\nkuvittelet näkeväsi?\"\n\n\"Tyttönä, ennenkuin maailma sai sinut pauloihinsa, olit vilpitön.\nToiveesi ja unelmasi olivat suuret. Sinulla oli järkeäkin, mutta\nolet tuhlannut kykysi, Carley. Koska sinulla on aina ollut rahaa\ntarpeeksi, kaikkiin mielitekoihisi ja huvituksiisi, et ole tullut\nkehittäneeksi voimiasi. Älähän näytä lainkaan loukkautuneelta. En aio\narvostella sinua. Nykyaikainen elämä on sellaista. Ja useimmat sinun\nystävistäsi ovat olleet paljon huolettomampia, ajattelemattomampia\nja hyödyttömämpiä kuin sinä. Heidän elämänsä päätarkoitus on elää\nmukavasti työttä, huolitta ja tuskitta. He kaipaavat huvituksia\nja ylellisyyttä. Kuinka säälittävää sen onkaan! Useimmat teistä\ntytöistä pitävät avioliittoa jonkinlaisena pakopaikkana eikä suinkaan\nvelvollisuutena. Te ette mene naimisiin painaaksenne hartianne lujasti\nAmerikan edistymisen vanhaa ratasta vasten, ette auttaaksenne jotakuta\nmiestä tekemään hyvää ettekä synnyttääksenne maailmaan joukon terveitä\namerikkalaisia lapsia. Te paljastatte hartianne kaikkien katseltavaksi\nja olette hyvin mielissänne, jos voitte koristaa kaulanne helmillä.\"\n\n\"Glenn, pahoitat mieltäni puhumalla noin\", vastasi Carley vakavasti.\n\"Ethän sinä ennen vanhaan ajatellut niin. Minusta tuntuu aivan siltä\nkuin sinä olisit katkera meitä naisia kohtaan.\"\n\n\"En toki, Carley, olen vain pahoillani\", sanoi Glenn. \"Näen nyt\nsen, mitä en ennen huomannut. Amerikkalaiset naiset ovat maailman\nhienoimpia, mutta rodullisesti heidät on tuomittu häviämään, elleivät\nhe muutu.\"\n\n\"Kuinka voit sanoa niin?\" kysyi Carley kiivaasti.\n\n\"Sanon sen, koska se on totta. Carley, sanopas nyt minulle aivan\nrehellisesti, kuinka monella sinun hyvällä ystävälläsi on lapsia.\"\n\nJouduttuaan koetukselle Carley ryhtyi nopeasti muistelemaan kaikkia\nystäviään päästen siihen hävettävään tulokseen, että harvat heistä\nolivat edes naimisissa ja että hänen tuttaviensa lasten lukumäärä\nsupistui vain kolmeen. Sen sanominen Glennille ei tuntunut lainkaan\nhelpolta.\n\n\"Kultaseni, ellei se paljasta sinulle seinälle piirrettyä\nvaroituskirjoitusta, niin ei sitten mikään.\"\n\n\"Tytön pitää siis hankkia itselleen mies, vai mitä?\" kysyi Carley\nkiihtyen puolustamaan sukupuoltaan. \"Ja jos hän on minkään arvoinen,\npitää hänen hankkia se omasta luokastaan. No niin, miehiä on hyvin\nvähän. Avioliitto ei varmastikaan ole olemassaolon päätarkoitus näinä\naikoina. Meidänkin on elettävä eteenpäin jotenkuten. Elämän suuret\nkustannukset eivät ole varsin vähäpätöisiä tekijöitä nykyään. Tiedätkö,\nNew Yorkissa ei saa olla lapsia niillä, jotka haluavat itselleen ensi\nluokan vuokrahuoneita? Naisia ei voida syyttää. Ja ota huomioon yleinen\nnopeuskiihko. Miehet ovat sen vallassa. Tunnen erään tytön, joka halusi\nitselleen lasta, mutta hänen miehensä halusi autoa. Heillä ei ollut\nkuitenkaan varaa molempiin.\"\n\n\"Carley, en tahdo syyttää naisia sen enempää kuin miehiäkään. Enkä\nluule syyttäväni heitä lainkaan luokkana. Mutta itseeni nähden olen\nsaanut kaiken selville. Jokaisen miehen tahi naisen, joka on todella\namerikkalainen, pitäisi nähdä ajanmerkit, todeta pulma ja suhtautua\nsiihen amerikkalaisella tavalla. Muussa tapauksessa olemme rotuna\nmennyttä kalua. Raha on Jumala vanhassa maailmassa, mutta sen ei\nmilloinkaan pitäisi tulla Jumalaksi Amerikassa.\"\n\n\"Glenn, vaihdetaan puheenaihetta\", pyysi Carley. \"En ole sotaisella\ntuulella tänään. Niin, sinun ei tarvitse lainkaan hymyillä! En näytä\nsinulle punaista vaatetta, kuten Flo sanoo, vaan väittelen kanssasi\njolloinkin toiste.\"\n\n\"Olet oikeassa, Carley\", myönsi Glenn. \"Täällä me vain turhia\nvitkastelemme kuuden tahi seitsemän mailin päässä kotoa. Kiiruhdetaan\nnyt.\"\n\nNopea ratsastus Glennin kanssa oli jotakin sellaista, minkä Carley\nvasta viime aikoina oli lisännyt ajanvietteihinsä. Hän oli suunnattoman\nylpeä siitä. Hän kannusti senvuoksi mustanginsa Glennin hevosen\nrinnalle antautuen kokonaan liikunnon lumoihin, tuulelle ja tunteelle\nkuin hän olisi lentänyt eteenpäin. Keinuvasti juosten Kalikoo\nkatkaisi taipaleita nopeasti ja väsymättä. Carley ratsasti rotkon\nlaidalle pysyen Glennin rinnalla koko matkan. He olivat todellakin\nolleet tasavoimaisia tällä pitkällä tasaisella taipaleella. Kun he\nsaapuivat rinteelle, missä hidas ja varovainen ratsastaminen oli\nvälttämätöntä, oli Carley hikinen, iloinen ja hengästynyt. Glenn ylisti\nhänen ratsastustaan yhtä paljon kuin hänen punaisia poskiaankin.\nTällaisen päämäärän saavuttamiseksi työskenteleminen oli todellakin\nnautinnollista ja senpävuoksi Carleykin oli harjoitellut ratsastamaan\nkunnollisesti. Jokainen hänen ajatuksensa näytti kuitenkin olevan\nristiriitainen. Miksi hän oli oppinut pitämään ratsastuksesta autioilla\nerämaan teillä surkastuneitten seetrimetsikköjen läpi, missä kova\nja tuoksuva tuuli puhalsi häntä kasvoihin, kun hän kuitenkin vihasi\ntätä Länttä? Voiko hän vihata tätä maata, vaikka se olikin karu ja\nalkuperäinen, kun se kerran oli pelastanut hänen tulevan miehensä\nterveyden ja onnen? Carleyn piti totisesti ratkaista vielä monta\narvoitusta.\n\nPurppurainen hämärä oli jo kietonut rotkon syvänteet ja halkeamat\nvaippaansa. Läntisen seinämän laidan takaa näytti iltatähden vaalea\ntuike hymyilevän Carleylle. Putoavan veden uneen vaivuttava kohina\nja virran sointuisa lorina kantautui Carleyn herkkiin korviin kuin\nkaukainen soitto.\n\n\"Rakastatko tätä?\" kysyi Glenn heidän päästyään vihreää metsää\nkasvavalle rotkon pohjalle, jonka läpi keltainen tie kiemurteli\npurppuraisiin varjoihin.\n\n\"Sekä ratsastamista että sinua\", sanoi Carley. Hän tiesi kyllä Glennin\ntarkoittaneen vain korkeaseinäistä rotkoa ja sen mietteihin vaivuttavaa\nyksinäisyyttä.\n\n\"Tahtoisin niin sinun pitävän tästä Arizonasta\", sanoi Glenn.\n\n\"Glenn, olen uskollinen ihminen ja sinun pitäisi iloita siitä. Rakastan\nNew Yorkia.\"\n\n\"Hyvä niinkin. Arizona New Yorkia vastaan\", sanoi Glenn painaen kevyen\nsuudelman hänen poskelleen. Ja vetäytyen takaisin satulaansa hän\nkannusti hevostaan ja huusi olkansa yli: \"Tuo mustangi ja Flo ovat\nvoittaneet minut usein. Anna tulla vain!\"\n\nHänen sanansa eivät olisi kiihoittaneet Carleytä niin kovasti\nkuin hänen äänensä ja katseensa. Oliko Glenn suuttunut hänen\nuskollisuudestaan syntymäkaupunkiaan kohtaan? Heidän välillään oli\naina jotakin hullusti. Oliko hänen äänensä ja katseensa tarkoittanut\nsitä, että Flo voi saada hänet, ellei Carley voi? Vaikka tämä ajatus\nolikin luonnoton, kannusti se hänet toimintaan. Hänen mustanginsa ei\ntarvinnut tietää muuta kuin että hän halusi saada sen juoksemaan. Tie\noli pehmeä ja keltainen, viheriän kasviston reunustama ja männynoksien\nvarjostama. Hetkisen kuluttua hän kiisi jo sellaista vauhtia, ettei\nhän milloinkaan ennen elämässään ollut saanut sellaista kyytiä hevosen\nselässä. Glennin suuri juoksija laukkasi eteenpäin polveilevaa tietä\npitkin pää alhaalla, pitkin askelin ja kauniisti, mutta Carley huomasi\nheidän välimatkansa lyhenevän. Kalikoo oli saavuttamaisillaan raudikon.\nHän huudahti kovasti hetken aiheuttamasta värisyttävästä kiihkosta.\nGlenn näki hänen tavoittavan ja kannusti hevosensa kovempaan vauhtiin,\nvoimatta silti jättää Kalikoota jälkeensä. Pieni mustangi läheni\nhitaasti. Carleystä tuntui siltä kuin sillä ratsastaminen ei olisi\nvaatinut minkäänlaista ponnistusta. Ja sellaisessa nopeassa vauhdissa,\ntuulen humistessa hänen korvissaan, vihreiden seinämien näyttäessä\nepämääräisiltä ja yhtämittaisilta hänen silmissään, mäntyjen neulasten\npistellessä häntä poskiin ja kaulaan, ja keltaisen tien näyttäessä\njuoksevan häntä vastaan, syntyi hänen sisimmässään hänen rintaansa\nnostattava ihana riemuitseva tunne. Hän saavutti Glennin, jonka hevosen\nkiitävät kaviot lennättivät ilmaan kuurottain kosteaa hiekkaa ja\nsoraa, liaten kokonaan Carleyn ratsastuspuvun ja kasvot. Hänen täytyi\nkohottaa kätensä silmilleen. Ehkä hän senvuoksi menetti hituisen\nvarmuudestaan tahi keinuvasta tahdistaan, koska hän äkkiä huomasi\nratsastavansa huonosti. Vauhti oli liian kova hänelle, mutta ei mikään\nolisi voinut pidättää häntä nyt. Hänen pelkonsa ja kömpelyytensä eivät\nsaisi mitenkään hidastuttaa jalorotuisen mustangin vauhtia. Carley\ntunsi Kalikoon ymmärtävän tilanteen tahi tietävän ainakin sen, että se\nvoi tavoittaa ja sivuuttaa tuon suuren raudikon. Ja se aikoi tehdäkin\nsen. Carleyllä oli kova työ pysytellä satulassa ja suojella silmiään\nsokaisevalta hiekalta.\n\nKun Kalikoo pääsi raudikon rinnalle vieden Carleyn aivan Glennin\nviereen ja sitten pyrkien tuuma tuumalta toisen hevosen edelle,\nhuudahti Carley riemusta. Se joko pelästytti Kalikoota tahi kannusti\nsitä, sillä se ponnahti heti Glennin hevosen edelle menettäen sen\njälkeen tasaisen ihmeellisen liikuntonsa. Se näytti syöksyvän eteenpäin\nhirmuista vauhtia. Carley kadotti tasapainonsa. Hänestä tuntui aivan\nsiltä kuin hän olisi kiitänyt hämärän viheriän metsän mustia kujanteita\nkovasti raivoavaa myrskyä vastaan. Päästyään hiekkaiselle tielle\nKalikoo hillitsi äkkiä vauhtiaan. Carley tunsi ponnahtavansa satulasta\nilmaan ja eteenpäin ja putoavansa sitten maahan.\n\nTullessaan tajuihinsa hän tunsi ensin painoa rinnassaan ja raskasta\ntunnottomuutta koko ruumiissaan. Kun hän avasi silmänsä, näki hän\nGlennin kumartuneen puoleensa ja pitävän hänen päätään polvellaan.\nMärkä, kylmä ja virkistävä vaikutus oli varmaankin sen nenäliinan\nansiota, jolla Glenn hautoi hänen kasvojaan.\n\n\"Carley, ethän toki voi olla vakavasti loukkautunut!\" huudahti Glenn\nkiihkeästi. \"Se oli kyllä komea keikaus, mutta sinä liuvuit ja putosit\nhiekalle. Et voi olla loukkautunut.\"\n\nHänen silmiensä ilme, äänensä sävy ja käsiensä kosketus hiveli Carleytä\nniin, että hän päätti hetkisen teeskennellä olevansa pahastikin\nloukkautunut. Kilpailun voittaminen oli todella kannattanut, koska hän\nnyt sai osakseen näin paljon hellyyttä Glennin puolelta. Hän otaksui\nkuitenkin saaneensa vain kovan kolahduksen ja muutamia naarmuja.\n\n\"Glenn, rakkaani\", kuiskasi hän hyvin hiljaa ja kaunopuheisesti,\n\"luulen selkäni katkenneen... Pääset nyt pian vapaaksi.\"\n\nGlenn säpsähti kovasti ja hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi.\nHän alkoi puhella änkyttäen ja epäjohdonmukaisesti.\n\nCarley katsoi häneen sulkien sitten silmänsä. Hän ei voinut katsoa\nGlenniin sellainen petos mielessään. Glennin katse ja kosketus soivat\nhänelle kuitenkin kuvaamatonta onnea. Hän ei kaivannutkaan muuta kuin\nvarmuutta hänen rakkaudestaan. Nyt hän oli saanut sen. Huolimatta\nepäilyistä ja sairaalloisista kuvitteluista totuus oli paljastunut\ntäyttäen hänen sydämensä ilolla.\n\nÄkkiä hän kiersi käsivartensa Glennin kaulaan. \"Ah, Glenn, tämä oli\nliian ihana tilaisuus menetettäväksi!... En ole loukkautunut ollenkaan.\"\n\n\n\n\nVII\n\n\nTuli vihdoin päivä, jolloin Carley sanoi rouva Hutterille: \"Tahdotteko\njärjestää hyvän aterian Glennille ja minulle? Aion viedä sen hänen\npellolleen, missä hän työskentelee, ja yllättää hänet.\"\n\n\"Se on kerrassaan hieno suunnitelma\", sanoi rouva Hutter kiiruhtaen\nheti täyttämään Carleyn pyyntöä.\n\nHetkisen kuluttua Carley huomasi kantavansa täysinäistä koria\nkäsivarrellaan matkalla sellaiseen seikkailuun, joka sekä värisytti\nettä peloitti häntä. Jo aikaa ennen tätä hetkeä oli Glennin työnteko\npannut hänen suonensa sykkimään nopeammin ja herättänyt hänessä\nkuvaamatonta ihailua. Hän oli ylpeä siitä, että Glenn oli tarpeeksi\nsuuri ja voimakas tehdäkseen sellaista työtä, mutta se, että Glenn\nkenties tahtoo jatkaa sitä edelleenkin, pani hänet ajattelemaan ja\nmietiskelemään.\n\nAamu muistutti noita harvinaisia kesäkuun päiviä Idässä, jolloin ilma\nnäyttää olevan täynnä valoa. Täällä aurinko paistoi vain kuumemmasti ja\nvarjot olivat viileämpiä.\n\nCarley suuntasi kulkunsa sille alempana olevalle tielle, jonka\nvieritse West Fork virtasi vihreänkeltaisena Oak Creekiin. Punaiset\nseinämät näyttivät uneksivan ja odottavan auringonpaahteessa,\nkuumuus peitti kuin makuuhuopa liikkumattoman lehvistön, linnut\nvaikenivat ja vain kohiseva virta rikkoi rotkon hiljaisuuden. Carley\nei ollut milloinkaan ennen tuntenut niin selvästi Oak Creek-rotkon\neristyneisyyttä ja yksinäisyyttä. Se sijaitsi todellakin kaukana\nlevottomista ihmisjoukoista. Vain Carleyn itsepäisyys kielsi häntä\nhyväksymästä sitä rauhan tunnetta, joka ympäröi häntä. Miltä tuleminen\ntähän rotkoon ja sen lumoihin antautuminen tuntuisikaan! Se, kuten\nmonet muutkin häiritsevät ajatukset, sai jäädä vaille vastausta ja\ntulla karkoitetuksi Carleyn mielen suljettuihin komeroihin, itääkseen\nsiellä hänen tietämättään ja tullakseen sieltä esille jonakin päivänä\nahdistamaan häntä.\n\nTie kiemurteli puron vartta kalliorykelmien halki pumpulimetsikön\nvarjoon ja sitten auringon valaisemien hiekkakenttien poikki. Carleyn\nkäynti näytti muuttuvan hitaammaksi. Hän oli jo joutunut katumapäälle.\nHän oli todellakin vieraillut täällä Lännessä paljon kauemmin kuin\nhän oli aikonut. Kauvoja ei hän voisi enää viipyä täällä. Mutta\nepäilyksistään huolimatta hän hämmästyi huomatessaan, ettei hän\nollut lainkaan kyllästynyt Oak Creekiin. Niin, huolimatta kaikesta,\ninhostaankin, jota hän oli länttä kohtaan tuntevinansa.\n\nTämän kauan lykätyn vierailun, jonka hän nyt teki nähdäkseen Glennin\ntyöskentelevän omalla pellollaan, täytyi päättyä keskusteluun\nGlennin kanssa hänen työstään, ja hän tunsi jollakin tavoin olevansa\nepämääräisesti pahoillaan siitä. Voisiko hän halveksia Glennin työtä?\nHän tunsi lievää epäröintiä ja epävarmuutta. Mutta hänen olemustansa\nhallitseva itsekkyys ja ylpeys tukahdutti nämä tunteet.\n\nHetkisen kuluttua hän jo näki varjoisan metsävyöhykkeen läpi\nvilahduksia auringonpaisteisesta raivatusta maasta. Ja kuljettuaan\nmetsikön läpi sen laitaan hän tähyili eteensä toivoen saavansa nähdä\nGlennin työssään. Hän näki erään vanhan vajan ja säännöttömän, kömpelön\nkaikensuuruisista ja -näköisistä paaluista rakennetun aidan ja sitten\ntilkkusia paljasta keltaista maata, jota jatkui rotkon läntisen\nseinämän juurelle. Olikohan tämä raivattu maa-alue Glennin pelto? Hän\noli nähtävästi kulkenut sen ohi tahi ei ollut mennyt vielä tarpeeksi\nkauaksi. Tämä ei ollut mikään pelto, vaan rotkon tasaiseen metsäiseen\npohjaan tehty viillos vain, paljas ja jollakin tavoin hirvittäväkin.\nPalstoissa oli vielä pystyssä kuivuneita puita. Niiden tyviin oli\nkirveellä hakattu syvät urat, jotta ne pikemmin kuivuisivat ja jottei\nniiden lehvistö voisi varjostaa maata. Carley näki pitkän kiviaidan,\njoka nähtävästi oli laitettu kynnetyn maan kivistä. Siinä ei ollut\nmitään kaunista eikä sopusuhtaista, vaikka se todistikin uutterasta\ntyöstä. Tämän epätasaisen paikan raivaaminen, aitaaminen ja kyntäminen\nnäytti Carleystä tavattoman vaivalloiselta ja hyödyttömältä työltä.\nCarley ajatteli tämän alueen kuuluvan tuolle Charley-nimiselle\npaimenelle ja oli jo kääntymäisillään takaisin purolle jatkaakseen\nmatkaansa, kun hän kaukana jyrkänteen juurella näki miehen. Mies astui\neteenpäin, kumartui, astui taasen ja kumartui, istuttaen nähtävästi\njotakin keltaiseen maahan.\n\nCarley katseli häntä uteliaasti. Millaisia askelia hän ottikaan ja\nkuinka reippaalta ja vakavalta hän näytti! Hän oli niin syventynyt\ntyöhönsä kuin hän olisi ollut todellinen maanviljelijä. Hän ei ehkä\nosannut tehdä tätä työtä yhtä hyvin, mutta hän teki sitä varmasti\nhyvin omantunnontarkasti. Glenn oli kerran sanonut, ettei ihmistä saa\nmilloinkaan tuomita hänen työnsä tulosten, vaan hänen ponnistustensa\nmukaan. Ihminenhän voi ahertaa koko sydämestään ja kaikin voiminsa\nja kuitenkin epäonnistua. Carley katseli hänen työntekoaan, johon\nhän oli niin syventynyt, ettei näyttänyt välittävän paahtavasta\nauringostakaan. Carleyn mielestä hän oli kummallisen kaukana siitä\nelämänpiiristä, missä hän kerran oli liikkunut ja mihin Carley halusi\npalauttaa hänet. Äkkiä eräs kysymys hyökkäsi hänen omantuntonsa\nkimppuun: \"Kuinka uskallat mennä pyytämään häntä takaisin?\" Carley\nnäytti yhtä loukkautuneelta kuin jos joku vieras olisi syyttänyt\nhäntä. Mitä merkitsikään tämä hänen silmiensä hämärtyminen ja tämä\nsisäinen vapiseminen, tämän padotun vuoksen syöksyminen hänen sielunsa\ntuntematonta ja suljettua porttia vastaan? Hän tunsi enemmän kuin hän\nuskalsi tunnustaa itselleen. Hän taisteli jotakin sisimmässään piilevää\nvoimaa vastaan. Entinen mielenlaatu vastusti vaistomaisesti tätä uutta\nja kummallista, mutta hän ei selvinnyt siitä puhtaalla voitolla. Tuo\nCarley Burch, jonka hän tunsi vanhastaan, vihasi kiihkeästi tätä Glenn\nKilbournen elämää ja työtä, mutta kapinallinen minä, tuo tutkimaton ja\nuhmaava Carley, rakasti häntä vain enemmän sen vuoksi.\n\nCarley veti syvään henkeään, ennenkuin hän huusi Glennille. Tämä\nkohtaaminen tapahtui äkkiä eikä hän ollut ollenkaan varma itsestään.\n\nGlenn ilmeisesti hämmästyi kuullessaan hänen huutonsa. Laskettuaan\nsäkkinsä ja työkalunsa maahan hän juoksi kynnetyn alan poikki potkien\nilmaan tomupilviä. Hän hyppäsi kömpelön aidan yli ja nähdessään Carleyn\nhuusi iloisesti. Kuinka suurelta ja jäntevältä hän näyttikään! Ja hän\noli kuitenkin laiha ja uupunut. Carleyn mieleen juolahti, ettei Glenn\nollut tuon näköinen hänen tullessaan Oak Creekiin. Oliko hän lisännyt\nGlennin huolia? Tämä kysymys pisti hänen sydämeensä.\n\n\"Sinä peltojen kyntäjä\", sanoi Carley iloisesti, \"katso päivällistäsi!\nOlen tuonut sen tänne ja aion jakaa sen kanssasi.\"\n\n\"Sinä suloinen lemmikkini!\" vastasi Glenn syleillen häntä. Hän tuoksui\ntomulta ja maalta, ja hänen ruumiinsa oli kuuma ja hikinen. \"Toivoisin\nsydämestäni, että tämä olisi totta aina!\"\n\nHänen hellä karhumainen syleilynsä ja tervehdyksensä vaiensi Carleyn\nkokonaan. Kuinka Glenn kriitillisellä hetkellä aina sanoikaan jotakin\nsellaista, joka mykisti hänet, Carleyn, tehden tyhjäksi hänen aikeensa.\nHän saattoi kuitenkin hymyillä vetäytyessään etemmäksi hänestä.\n\n\"Tämä oli todellakin ystävällistä sinun puoleltasi\", sanoi Glenn\ntarttuen koriin. \"Luulin saavani tänään työni loppuun aikaisemmin ja\nolin pahoillani, etten ollut sopinut kanssasi mistään... Tule, löydämme\nkyllä sopivan ruokailupaikan.\"\n\nHän opasti Carleyn takaisin puiden juuritse eräälle samalla kertaa sekä\nvaloisalle että varjoisalle kalliopenkereelle, joka työntyi virran yli.\nSuuret männyt varjostivat tyyntä pyörteistä suvantoa. Ruskeat perhoset\nliitelivät vedenpinnan yläpuolella ja pienet tammakot uiskentelivat\nkuin täpläiset höyhenet aivan pinnan alla. Raukaiseva kesä sulki\nmetsäisen maiseman syliinsä.\n\nGlenn polvistui puron rannalle, pisti kätensä veteen ja loiskutteli\nkuin suuri koira valellessaan kuumia kasvojaan ja käsiään. Noustuaan\nhän kääntyi nauraen puhumaan Carleylle, samalla kun hän pyyhki\nitseänsä kuivaksi punaiseen huiviin. Carley ei voinut vastustaa hänen\nmiehekkyyttään. Hän tunsi rakastavansa Glenniä kaikesta sydämestään.\n\n\"Istun mieluummin auringossa\", sanoi Glenn valiten itselleen paikan.\n\"Kuumissaan ei kenenkään pidä istua varjossa, ellei hänellä ole\nvillatakkia mukanaan. Mutta sinä voit istuutua tuonne varjoon.\"\n\n\"Glenn, silloin joudumme liian kauaksi toisistamme\", valitti Carley.\n\"Minäkin istuudun aurinkoon luoksesi.\"\n\nSeuraavan tunnin ihana yksinkertaisuus ja onni oli jotakin sellaista,\nettei Carley luullut voivansa milloinkaan unhottaa sitä.\n\n\"Kas niin, nyt olemme nuolleet astiat puhtaiksi\", sanoi hän. \"Millaisia\nnälkäisiä karhuja me olemmekaan! Ihmettelenpä, voinko enää nauttia\nruoasta palattuani täältä lännestä kotiin. Olin ennen sellainen\nherkkusuu.\"\n\n\"Carley, älä viitsi puhua kodista\", sanoi Glenn pyytävästi.\n\n\"Sinä kultainen rakas maanviljelijä, haluaisin mielelläni oleskella\ntäällä ikäni kaiken haaveilemassa\", vastasi Carley vakavasti, \"mutta\nnyt tulin tänne siinä tarkoituksessa, että puhelisimme vakavasti.\"\n\n\"Niinkö? Ja mistä sitten?\" sanoi Glenn muuttaen äkkiä omituisesti\nääntään ja ilmettään.\n\n\"Ensiksikin työstäsi. Tiedän loukanneeni tunteitasi kun en ole halunnut\nkuulla siitä, mutta en ollut silloin vielä valmis. Halusin vain nauttia\nelämästä kanssasi jonkin aikaa. Luulitko, etten ollut kiinnostunut\ntyöhösi? Olin kyllä. Ja nyt olen valmis kuulemaan kaiken sitä koskevan.\"\n\nHän hymyili Glennille urhoollisesti, tietäen, että ellei jokin\nodottamaton järkytys kiihoita häntä, hän voi salata Glenniltä kaiken\nsellaisen, mikä voisi loukata hänen tunteitaan.\n\n\"Näytät vakavalta\", sanoi Glenn katsoen häneen terävästi.\n\n\"Millaisissa liikeasioissa olet herra Hutterin kanssa?\" kysyi Carley.\n\n\"Olen yksinkertaisesti vain hänen työmiehensä\", vastasi Glenn.\n\"Suunnittelen kyllä pääsyä osakkaaksi hänen lammaslaumoihinsa ja\ntoivon jonakin päivänä onnistuvanikin siinä. Meillä on muutamia\nyhteisiä suunnitelmia. Muuan niistä on tuon Deep Lake-alueen käytäntöön\nottaminen. Sinähän muistat sen, koska olit meidän kanssamme.\"\n\n\"Muistan kyllä. Se oli hyvin kaunis paikka\", vastasi Carley.\n\nCarley ei kertonut hänelle sitä, että hän oli jo kuukauden päivät\nollut tuon kuudensadanneljänkymmenen akren suuruisen Deep Lake-alueen\nomistaja. Hän oli todellakin käskenyt Hutterin ostaa sen ja pitää\nkaupan toistaiseksi salassa. Carley ei ollut milloinkaan ymmärtänyt\nsitä mielijohdetta, joka oli taivuttanut hänet ostamaan sen. Mutta\nHutter oli vakuuttanut hänelle, että se oli tavattoman hyvä sijoitus\npienelle pääomalle ja Carley oli koettanut taivuttautua uskomaan sen\netuihin. Kaiken takana oli kuitenkin ollut vastustamaton toivo saada\njonakin päivänä lahjoittaa Glennille tämä hänen rakastamansa maa-alue\nHän oli päättänyt, ettei hän milloinkaan eroaisi täydellisesti tästä\nLännestä, ja koska Glenn varmasti tahtoisi vierailla täällä joskus, oli\nhän jo alkanut tehdä omia suunnitelmia. Hänkin voisi kyllä oleskella\nArizonassa kuukauden silloin tällöin.\n\n\"Hutter ja minä aiomme ruveta kasvattamaan karjaa jonakin päivänä\",\njatkoi Glenn. \"Ja minä haluan tuon Deep Lake-alueen itselleni.\"\n\n\"Millaista työtä teet Hutterille?\" kysyi Carley.\n\n\"Kaikkea aidanpanemisesta tukinkaatoon asti\", sanoi Glenn\nnauraen. \"Minulla ei ole vielä sellaista kokemusta, että pääsisin\ntyönjohtajaksi, kuten Lee Stanton. Ja minulla on sitäpaitsi pieniä omia\nyrityksiäkin. Sijoitan kaikki rahani niihin.\"\n\n\"Tarkoitatko tätä peltoasi?\"\n\n\"Kyllä ja niitä eläimiä, joita kasvatan. Katsohan, minun on pakko\nviljellä maissia ja usko minua, Carley, nuo maissipellot ovat kovan\ntyön tuloksia.\"\n\n\"Epäilemättä\", vastasi Carley. \"Raadoithan äskenkin aivan olan takaa.\"\n\n\"Ah, kovin työ on jo tehty! Minun ei tarvitse tehdä nyt muuta kuin\nkylvää ja pitää pellot puhtaina rikkaruohoista.\"\n\n\"Glenn, syövätkö lampaatkin maissia?\"\n\n\"Viljelen maissia ruokkiakseni sikojani.\"\n\n\"Sikojasi?\" toisti Carley epämääräisesti.\n\n\"Niin, sikojani juuri\", sanoi Glenn tyynesti ja vakavasti. \"Kun\nvierailit ensi kerran tuvassani, sanoin sinulle kasvattavani sikoja ja\npaistavani sinulle päivälliseksi omaa liikkiötäni.\"\n\n\"Siihenkö sinä panet kaikki rahasi?\"\n\n\"Siihen, ja Hutter sanoo minun tekevän siinä viisaasti.\"\n\n\"Sikoihin!\" huudahti Carley hämmästyneenä.\n\n\"Kultaseni, etkö nyt ymmärrä?\" vastasi Glenn. \"Si-koi-hin!\" Hän tavasi\nsanan. \"Olen ruvennut kasvattamaan niitä ja olen perin tyytyväinen\ntähänastisiin saavutuksiini.\"\n\nCarley ehti ajoissa tukahduttaa hämmästyksen ja pettymyksen aiheuttaman\njärkytyksen ulkonaiset ilmaukset. Glennin ilme oli yhtä hämmästyttävä\nkuin hänen sanansakin. Hän oli todellakin ylpeä työstään. Hän ei\nsitäpaitsi näyttänyt käsittävän lainkaan, että tällainen homma voi\nkenties tuntua hämmästyttävältä, jopa vastenmieliseltäkin hänen\nmorsiamestaan.\n\n\"Glenn, tämä kuulostaa niin kummalliselta!\" huudahti Carley. \"Minusta\ntuntuu melkein mahdottomalta, että sinä, Glenn Kilbourne, olet ruvennut\nkasvattamaan sikoja... Se on vallan uskomatonta. Kuinka sinä tulit\nryhtyneeksi siihen?\"\n\n\"Taivas varjelkoon, sinähän käyt kovasti kimppuuni!\" huudahti Glenn\nkiivaasti ja kiihkeästi. \"Kuinkako tulin ryhtyneeksi siihen? Oliko\nminulla sitten valitsemisen varaa? Luovutin sieluni, sydämeni ja\ntuumiini hallitukselle taistellessani maani puolesta. Tulin kotiin\nmurtuneena. Mitä hallitus teki hyväkseni? Mitä isäntäni tekivät\nhyväkseni? Mitä tekivät nuo ihmiset, joiden puolesta taistelin,\nhyväkseni? Ei mitään, ei niin kerrassaan mitään! Sain nauhan ja\nkukkavihon, ja kuulin käsien pauketta tunnin ajan, siinä kaikki.\nOlin murtunut ja loppuunkulunut, ja minut unhotettiin kokonaan.\nMutta ruumiini, elämäni ja sieluni olivat minulle kaikki kaikessa.\nTulevaisuuteni oli pilalla, mutta tahdoin elää. Olin tappanut ihmisiä,\njotka eivät olleet tehneet minulle mitään pahaa, enkä ollut valmis\nkuolemaan. Koetin senvuoksi jatkaa elämääni. Taistelin taisteluni\nyksinäni. Niin, aivan yksinäni. Kukaan ei ymmärtänyt minua. Kukaan ei\nvälittänyt minusta... Matkustin tänne Länteen päästäkseni kuolemasta\nkeuhkotautiin tuon välinpitämättömän rahvaan nähden, jonka puolesta\nolin uhrautunut. Tahdoin kuolla yksinäni jossakin yksinäisessä\npaikassa... Mutta minä paraninkin. Ja ensimmäinen työ, joka paransi\nminut ja säilytti järkeni, oli juuri tuota ensimmäiseksi tarjolla\nollutta, nimittäin sikojen kasvattamista ja ruokkimista.\"\n\nGlennin poskien kalpeus, hänen silmiensä välähtelevä iva ja olemuksensa\nvakava ja kiihkeä omituisuus sopivat Carleyn mielestä peloittavan\nhyvin tähän hänen kiihkeästi hänelle, kaikille hänenlaisilleen ja koko\nsille Amerikalle, jonka hyväksi hän oli uhrannut kaiken, julistamaansa\ntuomioon.\n\n\"Ah, Glenn, suo minulle anteeksi!\" änkytti hän. \"Puhuin vain\nylimalkaisesti. Enhän tiedä mitään?... Ah, olen niin sokea -- sokea ja\nvähäpätöinen!\"\n\nHän ei voinut vähään aikaan katsoa Glenniä silmiin ja painoi senvuoksi\npäänsä kumaraan. Hänen päässään pyöri nopeita hurjia ajatuksia.\nVoisiko hän nyt, nähtyään Glennin kasvojen kauhistuttavan ilmeen\nja kuultuaan hänen jyrisevät, ivalliset sanansa, käsittää, mitä\nGlenn oli kokenut? Hän alkoi jo hieman päästä selville. Tunne hänen\najattelemattomuudestaan ja sielua tuhoavasta itsekkäisyydestään\nalkoi paljastua hänelle kuin hämärästä ja harmaasta pimeydestä\nhäämöittävä haamu. Kuinka hän olikaan lörpötellyt Glennistä ja\nkaikista raajarikkoisista sotilaista! Kuinka hän olikaan kuvitellut\nolevansa myötätuntoinen heille! Mutta hän oli ollut vain turhamainen,\nmaailmallinen, tyytyväinen ja tuhlaavainen hölmö. Hän oli nyt saanut\nkokea elämänsä suurimman järkytyksen ja aavisti toisen vielä suuremman\nolevan tulossa.\n\n\"Carley, sinun piti saada tietää tämä\", sanoi Glenn hetkisen kuluttua\nvetäen syvään henkeään.\n\n\"Tiedän vain rakastavani sinua paljon enemmän kuin ennen\", huudahti\nCarley kiivaasti kohottaen katseensa ja haluten toivottomasti\nheittäytyä hänen syliinsä.\n\n\"Arvaan tunteesi vahvistuneen hieman\", vastasi Glenn. \"Minusta tuntuu\njoskus aivan siltä kuin olisit pieni karitsa, mutta sitten edustat\njälleen tuota maailmaa -- tuota sinun maailmaasi ja sen muuttumattomia\nvanhoja tapoja ja --. Mutta, Carley, palataan nyt takaisin työhöni.\"\n\n\"Niin!\" huudahti Carley iloisesti. \"Olen valmis vaikka taputtelemaankin\nsikojasi.\"\n\n\"Tosiaan, vienkin sinut sinne!\" sanoi Glenn. \"Lyön vetoa, ettet uskalla\nlähestyäkään sikolättejäni.\"\n\n\"Viehän minut sinne\", sanoi Carley tavattoman hilpeällä äänellä, mikä\noli vain hänen äskeisen hermostuneen tilansa jälkikaikua.\n\n\"No niin, ehkä minun sentään on luovuttava 'vedostani\", sanoi Glenn\nnauraen. \"Sinä olet rohkeampi kuin luulinkaan. Saatoit minut vallan\nhämmästyksiin kestäessäsi katsella lampaiden kylvettämistä. Mutta tule\nnyt, vien sinut sinne sittenkin.\"\n\nCarley huomasi kävelevänsä käsitysten Glennin kanssa rotkotietä\nalas. Saatuaan olla liikkeessä hetkisen hän tunsi saaneensa takaisin\nainakin ulkonaisen tyyneytensä. Ja hänen mielensä oli niin jännittynyt\nja kiihkeä, että hänen lausumansa vähäisinkin kiinnostuksen ilmaus\npetti varmasti Glenniä sen verran, että Glenn luuli häntä hyvin\nvastaanottavaiseksi ja innostuneeksi. Se näytti ainakin irroittaneen\nhänen kielensä. Mutta Carley tiesi olevansa kauempana normaalitilastaan\nkuin milloinkaan ennen elämässään ja aavisti terävän naisellisen\nounastuskykynsä avulla uuden järkytyksen olevan tulossa. Ja itse\nrotkokin näytti ikäänkuin muuttaneen muotoaan. Vihreän lehvistön,\nkirkkaan virran, ruskeiden puunrunkojen ja punaisten seinämien kauneus\noli ennallaan; kesän nukuttavaisuus ja raukeus tuntui yhä voimakkaana,\nja samoin kaiken autius ja yksinäisyys. Mutta mikään outo lumous ei\nnäyttänyt enää sulkevan häntä piiriinsä. Hän oli saanut sellaisen\niskun, jonka vaikutuksen vasta aika paljastaisi.\n\nGlenn opasti hänet raivatun maa-alueen ohi rotkon läntiselle\nseinämälle, mihin hän erään penkereisen kallion juurelle oli\npystyttänyt kömpelön paaluaidan. Se muodosti samalla kolme seinää\nkarsinalle, jonka neljäntenä seinänä oli luja kallio. Karsinan keskellä\nkasvoi tuuhea seetri. Vettä pulppusi esille kallion alta, kostuttaen\nmaata. Tässä karsinassa oli suuri emäsika ja paljon porsaita.\n\nCarley kiipesi istumaan aidalle, Glennin nojautuessa ylimmäiseen\naidakseen ja alkaessa kaunopuheisesti jutella sioistaan ja porsaistaan.\nTänään oli Carley poikkeuksellisen innostunut kuuntelija. Tuo\nkiiltelevä ja mutainen vanha emäsikakaan ei voinut lannistaa hänen\nteeskenneltyä rohkeuttaan. Likainen karsina, jalanpaksuinen mutakerros\nja kuvottava haju eivät kauhistuttaneet häntä. Nojaten kättään Glennin\nolkapäähän hän katseli noita tonkivia ja vikiseviä pieniä porsaita.\nMutta koko ajan hänen katsoessaan, nauraessaan ja kiihoittaessaan\nGlenniä puhumaan jokin kummallinen, juhlallinen ja painostava tunne\ntuntui ahdistavan hänen sydäntään.\n\n\"Tässä karsinassa oli kaksitoista porsasta\", sanoi Glenn, \"mutta nyt\nnäet siellä vain yhdeksän. Olen menettänyt kolme. Pantterit, karhut,\narosudet ja villikissat ovat hyvin persoja niille. Olinkin alussa\nmelkein varma siitä, että joku noista pedoista oli varastanut ne\nminulta, mutta kun en löytänyt milloinkaan minkäänlaisia jälkiä, tiesin\nsaavani syyttää siitä jotakin muuta. Vahdin senvuoksi hyvin tarkasti\npäivisin ja yöksi ajoin porsaat tuonne nurkkaan rakentamaani lättiin.\nKuulin eilen kirkumista ja näin silloin kotkan kantavan kynsissään\npois yhtä porsastani. Raivostuin vallan suunniltani. Suuri ja vanha\npaljaspäinen kotka, tuo sama kuninkaallinen lintu, jonka kuvan näet\nAmerikan vaakunassa, oli alentanut itsensä arosuden tasalle. Tartuin\npyssyyni ja ammuin sitä nopeasti muutamia kertoja. En kuitenkaan osunut\nsiihen. Tuo vanha roisto jatkoi tyynesti matkaansa porsaineni. Näin sen\nvievän saaliinsa tuolle terävälle kalliolle, joka on tuolla rinteen\npuolivälissä.\"\n\n\"Pieni porsas-raukka!\" huudahti Carley. \"Voiko ajatellakaan, että\nAmerikamme tunnuskuva, tuo juhlallinen lintu, jolla on niin jalo,\nsotainen ulkomuoto, tuo ylhäisen yksinäisyyden ja vuorien vapauden\nsymboli, alentuisi ryöstämään porsaskarsinoita! Glenn, alan jo nähdä\nmaailmaa hieman laajemmin. Minunkin piintynyt ahdasmielisyyteni alkaa\nhuomattavasti muuttua. Oppiminen ei ole milloinkaan liian myöhäistä.\"\n\nGlenn opasti hänet seinämän juuritse kolmelle muulle karsinalle,\njoissa jokaisessa oli lihava vanha emäsika porsaineen. Ja viimeisestä\nkarsinasta, joka kuivan maaperänsä vuoksi ei ollut niin likainen kuin\nmuut, Glenn otti syliinsä pienen porsaan näyttäen tuota vikisevää\nelukkaa aitaan nojautuvalle Carleylle. Se oli valkoinen ja puhdas,\nhieman punertava ja karvainen, ja varmasti puhdasrotuinen.\n\n\"Carley Burch, ota se syliisi\", komensi Glenn.\n\nTämä urotyö tuntui Carleyn mielestä luonnottomalta ja mahdottomalta.\nHän oli kuitenkin sillä hetkellä sellaisessa mielentilassa, että hän\nolisi ryhtynyt vaikka mihin.\n\n\"Hyvänen aika, otanhan minä, kuten Flo sanoo\", vastasi Carley ojentaen\npaljaat kätensä. \"Tule tänne, possu. Nimitän sinut Punikiksi.\" Ja\nsalaten arkuutensa Glenniltä hän otti porsaan syliinsä ja hyväili sitä.\n\n\"Koira vieköön!\" huudahti Glenn ihastuneena. \"Enpä olisi uskonut tätä.\nCarley, toivon sinun kertovan tarkalle ja puhtaalle Morrisonillesi,\nettä olet hyväillyt muuatta porsastani kauniilla käsilläsi.\"\n\n\"Eikö sinusta tuntuisi miellyttävämmältä, jos itse kertoisit sen\nhänelle?\" kysyi Carley.\n\n\"Ehkäpä\", vastasi Glenn vakavasti.\n\nTämä tapahtuma innoitti Glenniä kertomaan hänelle laajasti\nkokemuksistaan. Ja hänen innostuksensa vaikutus Carleyhin oli\nkummallisen syvä ja pakottava. Heikkoluiset teräväselkäiset\nberkshireläiset siat tulevat niin suuriksi, lihaviksi ja raskaiksi,\nettä niiden luut murtuvat niiden painosta. Duroc-jerseyläiset ovat\nparhaita tässä ilmanalassa, koska niiden suuremmat ja lujemmat luut\nvoivat kannattaa vaikka kuinka suuren ja lihavan ruumiin.\n\nGlenn kertoi hänelle sikalaumoistaan, jotka saivat kulkea vapaasti\nlaitumella alempana rotkossa. Kesäisin ne lihovat syömällä tavallisia\nkasviksia ja muina vuodenaikoina lihoitetaan niitä maissilla, juurilla,\nsilmuilla ja appeella. Maissi erittäinkin on hyvää ja lihoittavaa\nruokaa. Siat syövät myös seetrin- ja katajanmarjoja ja männynkäpyjäkin,\nelättäen siten itsensä tuottamatta kustannuksia omistajalle. Vain\npedot ja petolinnut ovat ainoat, jotka voivat tuottaa vahinkoa sikojen\nomistajalle. Glenn selitti Carleylle, kuinka sikojen hoidosta piankin\nvoi kehittyä tuottava liike. Hän aikoi aidata muutamia sivurotkoja\nja sulkea niihin sikalaumansa, ja kasvattaa paljon maissia talveksi.\nSikojen kysyntä oli nykyään hyvin suuri ja Hutter vannoi kysynnän\npysyvän aina yhtä vilkkaana tällaisessa vasta-asutussa maassa. Lopuksi\nGlenn kertoi kaunopuheisesti, kuinka hän välttämättömyyden pakosta oli\nsuostunut kiitollisena nöyryyttävimpäänkin työhön voidakseen kovalla\nuurastuksella nuorentaa mieltään ja ruumistaan, ja saadakseen varmuuden\nriippumattomuuteen ja varoihin pääsemisestä.\n\nKun hän oli lopettanut ja pyytänyt lupaa mennä korjaamaan muuatta\naidan heikkoa kohtaa, istui Carley vaieten paikoillaan vaipuneena\nkummallisiin ajatuksiin.\n\nMinne olivatkaan haihtuneet hänen tätä Glennin sikojenkasvattamispuuhaa\nkohtaan tuntemansa vastenmieliset ennakkoluulot? Ne olivat kadonneet\nolemattomiin, kuten muutkin hänen ahdasmieliset ajatuksensa. Hän\nymmärsi nyt Glenniä osittain, ryhtymättä sentään tarkemmin miettimään\nhänen uhrautumistaan maansa hyväksi. Se sai odottaa. Mutta Carley\najatteli hänen työtään, ja kuta enemmän hän ajatteli, sitä vähemmän hän\nihmetteli.\n\nGlenn oli ensiksikin tehnyt työtä käsillään. Millaiset äärettömät\nmahdollisuudet alkoivatkaan paljastua Carleylle! Ensinnäkin vakaumus,\nettä ihminen on luotu ansaitsemaan leipänsä otsansa hiessä. Mutta vielä\njotakin muutakin. Tuollainen työskentely ja hikoileminen, känsäisten\nkourien kuluminen, lihasten supistuminen ja höltyminen, veren kiihtyvä\nnopeus, luovat ihmiseen jotakin suurta ja kestävää fyysillistä ja\nhenkistä voimaa. Hän ymmärsi nyt, miksi hän olisi halunnut alistua\nsellaisen miehen valtaan, jonka työ on tehnyt miehekkääksi, ja käsitti,\nkuinka nainen vaistomaisesti turvautuu sellaiseen mieheen, joka on\nkäyttänyt käsiään, jolla on voimaa, punaista verta ja miehuullisuutta,\nja joka osaa taistella. Jokainen sellainen työ, joka palvelee tätä\nihmisen tarkoitusperää, on suurenmoista. Kaiken tarkoituksena on\nvain kykenevimmän eloonjääminen. Ja Carleyn ajatukset kääntyivät\näkkiä Morrisoniin. Tämä osasi kyllä tanssia, osoittaa huomaavaisuutta\nhänelle ja huvittaa häntä, mutta kuinka hän mahtaisi käyttäytyäkään\nvaaran hetkellä? Carleyllä oli omat mielipiteensä siitä. Morrison\nei varmastikaan olisi hänen vuokseen antanut selkään Haze Ruffin\ntapaiselle roistolle. Mitä mies oikeastaan merkitsee naiselle?\n\nCarleyn ajatukset palasivat Glenniin. Glennille oli selvinnyt\njokin ihmeellinen salaisuus hänen hakiessaan pelastusta käsiensä\ntyöstä. Ruumis kehittyy ja voimistuu lihasten toiminnasta. Glenn\noli saanut työnteosta saman huvin ja korvauksen, jonka voimailijat\nsaavat harjoituksistaan. Mutta sitten kuin ihminen on päässyt tämän\nsalaisuuden perille, täytyy hänen työhalunsa tulla hellittämättömäksi.\n\nCarley koetti kuvitella Glennin mielialaa, kun Glenn ensi kerran oli\nryhtynyt työhön täällä Lännessä. Hän hillitsi nyt päättäväisesti\npelokasta ja arkaa tunteellisuuttansa, voidakseen syventyä tähän asiaan\nperinpohjin. Raajarikkoisena ja sairaana, kauhean sodan murtamana ja\ntuhoamana, hallituksen ja yleisön sydämettömän välinpitämättömyyden\njärkyttämänä ja kaikkien näiden sietämättömien tosiseikkojen\nahdistamana melkein mielipuolisuuden rajoille saakka hän oli\nkuitenkin ollut tarpeeksi urhea ja uskollinen itselleen ja Jumalalle\nryhtyäkseen taisteluun elämänsä puolesta miehen vaistolla ja jalolla,\nlannistumattomalla uskolla -- yksinään. Niin, hän oli todellakin ollut\nyksinään! Ja jollakin ihmeellisellä tavalla hän oli joka päivä saanut\nkovista ponnistuksistaan uutta voimaa ja intoa kamppailun jatkamiseen.\nHänellä ei nähtävästi ollut turhia kuvitteluja, koska hänestä terveyden\nja onnen saavuttaminen, joita useimmat ihmiset pitävät niin tärkeinä,\noli varmasti näyttänyt mahdottomalta. Hänen päivittäinen hidas,\nsurullinen ja peloittava työnsä oli varmasti ollut jotakin sellaista,\nminkä hän oli velkaa itselleen eikä hänelle, Carley Burchille. Carley\noli pettänyt hänet samalla tavalla kuin muutkin. Kuinka tämä tunnustus\njärkyttikään häntä! Entä sitten maa, joka oli ensin käyttänyt Glenniä\nja sitten heittänyt hänet pois? Carley käsitti nyt Glennin kummallisen\nja kylmän, ivallisesti luotaan työntävän käytöksen, silloin kun\nGlenn oli tavannut hänen asemassaan olevia nuoria miehiä, jotka\nolivat pelastuneet armeijasta, vaikka olivatkin yhtä kykeneviä ja\nvoimakkaita kuin hänkin. Hänelle ei noita miehiä ollut yksinkertaisesti\nolemassakaan. He olivat vähemmän kuin ei mitään. He olivat lihoneet\nmuiden työstä ja paistattaneet päivää sellaisten tyttöjen seurassa,\njoiden veljet tahi ystävät viruivat juoksuhaudoissa tahi myrskyisellä\nmerellä alttiina sodan loppumattomille kauhuille ja melkein\nyhtämittaisille vaivoille. Jos Glennin luonne oli terästänyt häntä\nkestämään sodan kauhuja muiden vuoksi, kuinka se olisi voinut jättää\nhänet pulaan hänen kalliissa velvollisuudessaan ja uskollisuudessaan\nomaa itseään kohtaan? Carley näki hänen työskentelevän päivät päästään\ntässä syrjäisessä rotkossa ja kävelevän yksinäiseen tupaansa. Hän oli\ntaistellut loppuun saakka yksinään.\n\nGlenn Kilbourne tuntui senvuoksi sankarilliselta Carleyn muuttuneesta\nmielestä. Hän oli muuan noita Carlylen ylistämiä taisteluiden\narpeuttamia sotureita. Matkallaan hän oli kiivennyt kuolleen minänsä\nyli. Resurgam! Se oli ollut hänen hiljenemätön huutonsa. Kuka oli\nkuullut sen? Vain hänen eristetyn rotkonsa yksinäisyys, nuo odottavat,\nuneksivat, vartioivat seinämät, hiljaiset keskiyön varjot, valkoiset\nja tuikkivat tyynet tähdet, hänen oleskelupaikkansa villit eläimet ja\nmäntyjen oksissa humiseva tuuli -- vain ne olivat ottaneet osaa hänen\ntuskiinsa. Kuinka suurta kaikki tämä olikaan!\n\nCarleyn sydän tuntui olevan pakahtumaisillaan. Hänen kiihtyvä\nrakkautensa ei voinut enää suvaita sellaista sydäntä, jolla oli\nkahdenlaiset tarkoitukset. Kuinka katkeralta hänestä nyt tuntuikaan\nse, ettei hän ollut tullut tänne Länteen auttamaan Glenniä! Hän oli\ntoiminut vain pelkästä itsekkyydestä. Hän ei todellakaan ansainnut\ntuon miehen rakkautta. Vain elämänpituinen omistautuminen hänelle\nvoisi puhdistaa hänet hänen toisen paremman minänsä silmissä. Hänen\nkuohahteleva verensä värisytti häntä suloisesti ja hurjasti. Hänen\nromaaninsa voisi loppua vain yhdellä tavalla. Mutta seuraavassa\nhetkessä hän tunsi raskasta sykintää, tuskallista painostusta ja\nepämääräisiä ahdistavia onnettomuuden aavistuksia. Oliko se kenties\nvain rakkauden arkuutta?\n\nHän näki Glennin lopettavan työnsä, kuivaavan kosteat päivettyneet\nkasvonsa ja lähtevän tulemaan häntä kohti pitkänä ja suorana, jotakin\noutoa sotilaallisessa ryhdissään ja silmissään sellainen loiste, jota\nCarley ei voinut kestää.\n\nHetki, jota Carley oli odottanut kolmatta kuukautta, oli vihdoinkin\nkoittanut.\n\n\"Glenn, milloin aiot palata takaisin Itään?\" kysyi hän hiljaa ja\njännittyneesti.\n\nSamalla hetkellä, kun nämä sanat lipsahtivat hänen huuliltaan, hän\ntotesi Glennin odottaneen niitä ja valmistautuneen vastaamaan tähän\nkysymykseen, joka oli hänestä tuntunut niin järkyttävältä.\n\n\"Carley\", vastasi Glenn hiljaa, mutta varmasti, \"en palaa enää\nmilloinkaan Itään.\"\n\nSisällinen vapistus tukahdutti Carleyn huudon.\n\n\"Etkö milloinkaan?\" kuiskasi hän.\n\n\"En ainakaan milloinkaan asumaan enkä jäämään sinne pitkäksi ajaksi\",\njatkoi Glenn. \"Voin ehkä matkustaa sinne joskus pienelle vierailulle,\nmutta en milloinkaan -- asettuakseni sinne asumaan.\"\n\n\"Ah, Glenn!\" huudahti Carley huohottaen ja ojentaen vapisevat kätensä\nhäntä kohti. Järkytys alkoi jo tuntua. Se vaikutti kuin hitaasti\nsuunnattu pisto ja Carley tunsi kylmiä väreitä selässään. \"Tämä on siis\ntuo jokin, minkä tunsin niin kummallisesti erottavan meitä?\"\n\n\"Niin, tiesin sen, mutta sinä et milloinkaan kysynyt sitä minulta\",\nvastasi Glenn.\n\n\"Niinkö, tiesitkö sen koko ajan?\" kuiskasi Carley käheästi. \"Sinä\nsiis tiesit, etten milloinkaan menisi naimisiin kanssasi muuttaakseni\nasumaan tänne?\"\n\n\"Niin, Carley, tiesin, ettet ole kylliksi nainen, kylliksi\namerikkalainen -- auttaaksesi minua murtuneen elämäni korjaamisessa\ntäällä Lännessä\", vastasi Glenn surullisesti ja katkerasti hymyillen.\n\nCarley oli paljastettu. Sietämätön häpeä, loukattu turhamaisuus ja\nkiihkeä rakkaus taistelivat ylivallasta hänessä, ja rakkaus voitti.\n\n\"Rakkaani, älä särje sydäntäni!\" rukoili hän.\n\n\"Rakastan sinua, Carley\", sanoi Glenn katsoen häneen tutkivasti.\n\n\"Palaa siinä tapauksessa kotiin kanssani.\"\n\n\"Carley, jos rakastat minua, suostut tulemaan vaimokseni.\"\n\n\"Glenn, minähän jumaloin sinua\", huudahti Carley kiihkeästi. \"Mutta en\nvoi elää täällä, en voi!\"\n\n\"Carley, oletko milloinkaan lukenut tuosta naisesta, joka sanoi:\n'Sinne, minne sinä menet, tahdon minäkin mennä...?'\"\n\n\"Voi, älä ole niin säälimätön! Älä tuomitse minua! En osannut\nmilloinkaan uneksiakaan tällaisesta. Tulin tänne Länteen hakemaan sinua\npois.\"\n\n\"Kultaseni, erehdyit siinä suuresti\", vastasi Glenn hiljaa, heltyen\nhänen toivottomuudestaan. \"Olen nyt pahoillani, etten kirjoittanut\nsinulle selvemmin asiasta, mutta, Carley, en voinut pyytää sinua\njakamaan tätä erämaan kotia kanssani. Enkä pyydä sinua vieläkään, koska\nolen aina tiennyt sen olevan sinulle mahdotonta. Ja kuitenkin olet\nmuuttunut niin suuresti, että uskalsin toivoa, vaikkei mitään toivoa\nollut. Rakkaus tekee meidät sokeiksi sillekin, minkä näemme.\"\n\n\"Älä koetakaan säästää minua. Olen niin köykäinen ja surkuteltavan\nhuono, että häpeän itseäni omissa silmissänikin. Luulin rakastavani\nsinua, mutta rakastan varmaankin enemmän seuraa, ihmisiä, ylellisyyttä\nja piintyneitä tapoja -- kaikkea tuota surkuteltavaa, mihin olen\nsyntynyt.\"\n\n\"Carley, tulet huomaamaan niiden mitättömyyden liian myöhään\", vastasi\nGlenn vakavasti. \"Olet syntynyt tehdäksesi työtä, rakastaaksesi,\nsynnyttääksesi lapsia ja ollaksesi onnellinen.\"\n\n\"Voi, älä, älä!... puheesi on vain hirmuista ivaa minua kohtaan\",\nhuudahti Carley kiihkeästi. \"Glenn, tämä on kaiken loppu. Sen täytyikin\ntulla äkkiä... Olet vapaa.\"\n\n\"En halua lainkaan päästä vapaaksi. Odota. Matkusta kotiisi ja harkitse\nasiaa. Muistele, mitä minä olen saanut osakseni täällä Lännessä. Tulen\naina rakastamaan sinua ja jään tänne odottamaan ja toivomaan --\"\n\n\"Minä en jaksa enää\", vastasi Carley murtuneena puristaen kätensä\nkovasti nyrkkiin voidakseen olla vääntelemättä niitä. \"En voi katsoa\nsinua silmiin. Tässä on sormuksesi... Olet vapaa... Älä pysähdytä äläkä\nseuraa minua... Ah, Glenn, hyvästi!\"\n\nMurtunein sydämin Carley pyörähti menemään kiiruhtaen rinteen juurelle\ntietä kohti. Metsän varjot sulkivat hänet pian syliinsä. Tähyillen\ntaakseen puiden välitse hän näki Glennin seisovan siinä, mihin hän\noli jättänyt hänet, ikäänkuin jo sen yksinäisyyden järkyttämänä,\njonka täytyi tulla hänen osakseen. Nyyhkytys purkautui esille Carleyn\nrinnasta. Hän vihasi itseään joutuen peloittavaan mielentilaan.\nPäättämisvalta oli riistetty häneltä, mutta hän tunsi silti\nääretöntä jännitystä. Hän ei uskaltanut katsoa taakseen enää, vaan\nkiiruhti eteenpäin kompastellen ja huohottaen. Kuinka rotkon ilma,\nauringonpaiste ja varjot olivatkaan muuttuneet? Korkealle kohoavat\nseinämät katsoivat säälittä hänen pakoaan.\n\nTuntia myöhemmin hän oli sanonut jäähyväiset katkerasti itkevälle\nrouva Kutterille, kalpealle Flolle, Lolomi Lodgelle, kohisevalle\nvesiputoukselle ja Oak Creek-kanjonin ahdistavalle yksinäisyydelle.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nFlagstaffissa, minne Carley saapui muutamia minuutteja ennen junan\nlähtöä, oli hänellä niin paljon puuhaa matkalipun ja -tavaroiden\njärjestämisessä, ettei hän ehtinyt ajatella itseään eikä Arizonasta\npoistumisensa merkitystä. Mutta noustessaan Pullmanvaunuun hän\nkuuli erään matkustajan huomauttavan: \"Todellinen arizonalainen\nauringonlasku\", ja se järkytti hänen sydäntään. Äkkiä hän totesi\nruvenneensa pitämään noista värikkäistä auringonlaskuista. Ja katkerana\nhän ajatteli kuuluvan hänen tapoihinsa, että hän vasta liian myöhään\noppi antamaan arvoa kaikelle.\n\nJunan nykäys ja liikkeellelähtö koski häneen kummallisen painostavasti.\nHän oli nyt polttanut viimeisen sillan takanaan. Oliko hän tietämättään\ntoivonut Glennin tahi oman mielensä muutosta? Korvaamattoman menetyksen\naiheuttama tunne sai hänet valtoihinsa haihduttaen kaiken muun.\n\nIkkunastaan hän katseli lounaista kohti. Jossakin tuolla seetrejä ja\nmäntyjä kasvavan vihreän ylätasangon takana oli Oak Creek-kanjoni, joka\nnyt oli vaipumaisillaan uneen auringonlaskun kultahohteisessa hämyssä.\nTaivaanrannalla näkyi repaleisia pilvenhattaroita, jotka olivat kuin\npurppurameressä uiskentelevia saaria ja riuttoja. Värikkäitä säteitä\ntunkeutui maahan kultalaitaisten purppuraisten pilvien välitse. Hehkuva\nrusoitus punasi taivaanrantaa.\n\nKun juna kiersi erään mutkan, kiintyi Carleyn jännittynyt katse San\nFrancisco-vuorten korkeihin huippuihin, joita auringonlasku väritti.\nJoka päivä parin kuukauden aikana Carley oli katsellut noita huippuja\nkaikkina aikoina ja eri mielentiloissa, ja ne olivat hänen tietämättään\nmuuttuneet hänen ajatustensa osaksi. Juna vei häntä säälimättömästi\nItää kohti ja hetkisen kuluttua ne olisivat vain muisto. Kyyneleet\nsumensivat hänen katseensa. Kova katumuskin näytti vielä liittyvän\nhänen kärsimiinsä tuskiin. Miksi hän ei ollut ennen oppinut huomaamaan\nnoiden vuorten ihanuutta ja kunnioittamaan niiden kauneutta ja\nyksinäisyyttä? Miksi hän ei ollut ymmärtänyt itseään?\n\nSeuraavana päivänä kiitäessään Uuden Meksikon läpi hän ihaili noita\nsuurenmoisia selänteitä ja laaksoja, samoja, jotka hän oli nähnyt\ntullessaan Länteen, mutta jotka nyt olivat niin äärettömän kauniita,\nettä hän ihmetteli, oliko hän vasta tuolla kaukana lännessä oppinut\nkatselemaan luontoa oikein.\n\nMutta vasta auringonlaskun aikana seuraavana päivänä, junan kiitäessä\nKalliovuorten takaisen aavikon kontinentaalista rinnettä, Länsi kosti\nhänelle säälimättömästi.\n\nKummallisen näköiset suuret pilviröykkiöt, vihreän aavikon\nomituinen valaistus ja taivaan kuultavuus houkuttelivat Carleyn\nvaunun takasillalle junan loppupäähän. Siellä hän seisoi pitäen\nkiinni rautaisesta kaiteesta, tuulen liehuttaessa hänen tukkaansa\nja kiskotetun maan kiitäessä pois hänen altaan, lumottuna ja sen\nihmettelyn järkyttämänä, minkä ihana taivas ja mahtava vuoristo hänessä\nherättivät.\n\nRunsasta ja pehmeää kummallisen kirkasta valoa näytti virtaavan\njostakin tuntemattomasta lähteestä, sillä aurinko oli pilvessä. Juuri\nCarleyn kohdalla pilvet liitelivät matalalla. Ne olivat kuin paksua,\nraskasta savua, joka kieriskeli ja keinuili sinne tänne omituisen\nkellertävänvärisenä. Pilvet vaalenivat lännessä heleänkeltaisiksi\ntummentuen sitten kuninkaalliseksi purppuraksi, niin verrattomaksi\nja harvinaiseksi, että Carley ymmärsi, miksi taivaan purppuraa ei\nmilloinkaan voida siveltimellä jäljentää. Sitten seurasi pilvien\nlyhyt, mutta ihana juhlanäytäntö. Taivaan kattoi äärettömän suuri\nvaaleanpunainen telttakatos, kuin auringon valaisema opaalinvärinen\nmeri, väreilevä ja verkkomainen kuin itämaisten kankaiden hieno kudos,\npuhdas, hieno ja niin ihana, ettei mikään ihmiskäsin tehty työ voi olla\nniin kaunis. Siihen kuvastuivat troopillisten vesien kaikki lämpimät\nhelmimäiset värivivahdukset. Ja se päättyi leveään ja kirkkaaseen\ntaivaankaistaleeseen, joka oli niin kuvaamattoman sininen ja kuulakka,\nkuin sen syvyyksien läpi olisi siintänyt rajaton taivaankansi. Tämän\nkaistaleen alareunaa kultasi auringon kajo ja sitä pykälöittivät\nkoko taivaanrannan pituudelta Kalliovuorten ihmeelliset, valkoiset,\nkimaltelevat huiput. Kaukana pohjoisessa kohosi korkealle Pikes Peakin\nkomea musta keila jaloine valkoisine kupooleineen.\n\nCarley katseli noita auringonlaskun taikomia pilviä, taivasta ja\nvuoria, kunnes kaikki oli jälleen kylmää ja harmaata. Sitten hän\npalasi istuimelleen miettiväisenä ja surullisena, tuntien, että Länsi\noli ivaten näyttänyt hänelle erään lyhytaikaisen, mutta suloisen\nnähtävyytensä.\n\nChicagon itäpuolella Carley alkoi tuntea, että matkan pitkät päivät\nja yöt, pyörien yhtämittainen kolina ja alituiset väsyttävät tunteet\nolivat siirtäneet hänet kauas hänen onnettomuuspaikaltaan.\n\nIndiana ja Ohio maalaistaloineen, lukemattomine kylineen ja\nkukoistavine kaupunkeineen olivat jo aivan toisenluontoista seutua kuin\nlänsi ja ilmoittivat hänelle lähestyttävän väkirikasta Itää. Carley oli\nkuin kotiinpalaava vaeltaja. Hän oli levoton ja kärsimättömän iloinen.\nMutta hänen väsynyt ruumiinsa ja mielensä ja vaunun tukahduttava\nilma vaivasivat häntä äärettömästi. Kesä oli laskenut kuuman kätensä\nMississipin itäpuolella sijaitseville tasankomaille.\n\nCarley oli sähköttänyt tädilleen ja parille hyvälle ystävälleen\nettä he tulisivat häntä vastaan asemalle. Tämä piakkoin tapahtuva\njälleennäkeminen huojensi ja ilahdutti Carleyn mieltä, saattaen\nhänet sentään häpeämäänkin. Hän ei nukkunut hyvin ja nousi varhain,\nja kun juna saapui Albanyyn, hän tuskin jaksoi enää kestää näitä\nhitaasti kuluvia tunteja. Majesteetillinen Hudson ja metsäisillä\nkukkuloilla sijaitsevat palatsimaiset kartanot ilmoittivat Carleylle\nhänen saapuneen takaisin Itään. Kuinka pitkä aika tuntuikaan kuluneen\nhänen lähdöstään! Hän ei joko ollut enää sama tahi sitten oli kaikki\nmuuttunut. Mutta suoriuduttuaan ystäviensä tapaamisesta ja päästyään\nkotiinsa jälleen hän uskoi voivansa piankin taasen katsella järkevästi\nmaailmaa.\n\nJuna poikkesi vihdoinkin syrjään Hudsonin leveästä uomasta saapuen New\nYorkin ympäristöön. Carley istui aivan liikkumatta ollen ulkonaisesti\ntyynen, hyväryhtisen, kotiinpalaavan newyorkilaisnaisen näköinen,\nmutta sisäisesti raivoavien ja taistelevien tunteiden vallassa.\nOmasta mielestään hän oli inhoittava petturi ja tuhlaaja, joka hiipi\ntakaisin sellaisten uskollisten ystävien turviin ja hoiviin, jotka\neivät tunteneet hänen todellista luonnettaan. Kaupungin tullessa\nlähemmäksi jokainen tuttu maamerkki värisytti häntä, mutta jokaisen\nuuden tunnelman jälkeen jäi hänen mielensä kuitenkin epämääräisen\ntyytymättömäksi.\n\nSitten juna kiitäen ja kolisten syöksyi Harlemin joen yli New\nYorkiin. Kuin unesta heräten Carley näki harmaiden vuokrakasarmien\nja punaisten rakennusten muodostamat korttelit, mailien pituiset\nkatto- ja piippurivit ja nuo kuumat huikaisevat kadut ihmisineen ja\nautoineen. Sitten hän kuuli jonkin posetiivin kimeitä ääniä, jotka\nvoittivat junankin kolinan. Hän oli todellakin saapunut kotiin.\nSitten säpsähdytti häntä pimeä tunneli ja junan hidastuva vauhti, sen\nlähestyessä asemaa. Kun hän käveli erään kantajan jäljessä pitkää\nkaltevaa laituria pitkin aseman portille, olivat hänen jalkansa kuin\npuuduksissa.\n\nPortin takana odottavien ihmisten joukossa hän näki tätinsä kiihkeät\nja liikutetut kasvot, sitten Eleanor Harmonin kauniit kalpeat kasvot\nja hänen vieressään Beatrice Lovellin suloiset kapeat kasvot. Kuinka\näkisti heidän odottava ilmeensä muuttuikaan iloiseksi, kun he näkivät\nhänet! He tuntuivat hyökkäävän hänen kimppuunsa yht'aikaa, syleilevän\nhäntä ja huudahtelevan hänelle yhteen ääneen. Carley ei sittemmin\nmuistanut sanojaan, mutta hänen sydämensä oli täysi.\n\n\"Ah, kuinka ihmeellisen mykistävältä sinä näytätkään!\" huudahti Eleanor\nperäytyen Carleyn luota ja katselleen häntä iloisin, hämmästynein\nsilmin.\n\n\"Carley!\" huohotti Beatrice. \"Sinä ihmeellinen ruskeaihoinen\njumalatar!... Sinä olet nuori jälleen ja aivan samanlainen kuin ennen\nkouluaikana.\"\n\nVasta Mary-tädin viisaan, läpitunkevan ja hellän katseen edessä Carley\nvärähti.\n\n\"Niin, Carley, olet terveemmän näköinen kuin milloinkaan ennen, mutta\n-- mutta --\"\n\n\"Mutta en ole onnellisen näköinen\", keskeytti Carley. \"Olen onnellinen\npäästyäni kotiin ja tavattuani teidät, mutta -- mutta sydämeni on\nmurtunut.\"\n\nNyt seurasi lyhyt hämmentävä väliaika ja sitten Carley huomasi\nkävelevänsä alemman tasaisen laiturin poikki leveille portaille. Kun\nhän tuli äärettömän suureen katedraalimaiseen odotussaliin, joutui hän\nkummallisen viiltävän tunteen valtaan. Se ei ollut mitään sellaista\nkuin ennen vanhaan New Yorkista poistuessa tahi sinne palatessa. Sitä\nei aiheuttanut tuo tuttu hyvinpuettujen kulkijoiden joukko eikä aseman\njuhlallinen kauneuskaan. Carley sulki silmänsä ja sitten hän tiesi.\nTuon suuren kupoolin hämärä valaistus, korkeat harmaat seinät, jotka\noli piirustettu täyteen numeroita, tuo ilmava kupooli, joka oli kuin\nsininen taivas, toivat uudelleen hänen mieleensä Oak Creek-kanjonin\nseinämät ja jyrkänteitten alla sijaitsevat suuret luolat. Carley avasi\nsilmänsä katsoakseen ystäviään.\n\n\"Sallikaa minun päästä tästä erilleni niin nopeasti kuin suinkin\",\nhuudahti hän kuuman veren punatessa hänen poskensa. \"Vihasin tuota\nLänttä, koska se oli niin raaka, väkivaltainen ja suuri. Ja vihaan sitä\nluullakseni vielä enemmän nyt... Mutta se muutti minut fyysillisesti\nja teki sielullenikin jotakin sellaista, minkä ainoastaan Jumala\ntietää. Ja se on pelastanut Glennin. Ah, hän on ihmeellinen! Ette voisi\ntuntea häntä enää... Pitkään aikaan ei minulla ollut rohkeutta sanoa\nhänelle, että olin tullut hakemaan häntä takaisin Itään. Lykkäsin sitä\naina tuonnemmaksi. Ja minä ratsastelin, kiipeilin, asuin leirissä ja\nolin melkein aina ulkosalla. Alussa se oli tappaa minut, mutta sitten\neloni muuttui siedettävämmäksi ja helpommaksi, kunnes lopulta unhotin\nkaikki vaivani. En olisi rehellinen, ellen myöntäisi, että viihdyin\nsiellä ihmeellisen hyvin kaikesta huolimatta. Glenn kasvattaa siellä\nsikoja. Hänellä on suuri sikala. Eikö se kuulostakin inhoittavalta?\nMutta asiat eivät ole aina sellaisia kuin miltä ne kuulostavat tahi\nnäyttävät. Glenn on innostunut työhönsä. Vihasin sitä ja toivoin\nvoivani nauraa sille, mutta sitten kävikin niin, että minun täytyi\nruveta kunnioittamaan häntä äärettömästi. Tuo hänen työnsä opetti\nminut kunnioittamaan työn todellista jaloutta... No niin, vihdoin sain\nsen verran rohkeutta, että kysyin häneltä, milloin hän aikoo palata\ntakaisin tänne Itään. Hän vastasi, ettei hän palaa tänne milloinkaan\nenää. Huomasin silloin sokeuteni ja itsekkyyteni. En voinut tulla hänen\nvaimokseen enkä jäädä asumaan sinne. En totisesti voinut! Olin liian\nvähäpätöinen ja pikkumainen, liian mukavuutta rakastava ja pilalle\nhemmoiteltu. Glenn oli tiennyt koko ajan, etten minä ole tarpeeksi jalo\nmennäkseni naimisiin hänen kanssaan... Se mursi sydämeni... Vapautin\nhänet ja tässä nyt olen... Pyydän, älkää milloinkaan kyselkö minulta\nmitään enempää älkääkä muistuttako minua siitä, koska tahdon unhottaa.\"\n\nHäntä rakastavien naisten hellä äänetön myötämielisyys tuntui\nlohduttavalta tällaisena tukalana hetkenä. Kun Carley oli tehnyt tämän\nsuoran tunnustuksen, lieventyi hänen rintansa puristus ja ilkeä sumu\nhaihtui hänen silmistään. Kun he pääsivät aseman edustalle, tunsi hän\nkuuman tukahduttavan ilmavirran puhaltavan vastaansa kadulta. Hänestä\ntuntui aivankuin hän ei saisi lainkaan ilmaa keuhkoihinsa.\n\n\"Eikö nyt ole hirvittävän kuuma?\" kysyi hän.\n\n\"Tämä on viileätä viime viikon ilmoihin verrattuna\", vastasi Eleanor.\n\n\"Viileätäkö?\" huudahti Carley kuivatessaan kosteita kasvojaan.\n\"Ihmettelenpä, tunnetteko te Idän lapset näiden sanojen oikeata\nmerkitystä.\"\n\nSitten he nousivat autoon lähteäkseen kiitämään katujen muodostamaan\nsokkeloon, missä jalankulkijoiden oli pakko juosta ja hyppiä\nsäilyttääkseen henkensä. Heidän autonsa pysähtyi Viidennen puistokadun\nja Neljännenkymmenennen kadun risteyksessä vallitsevaan tungokseen\nmuutamiksi hetkiksi, ja siellä Carley vasta oikein huomasi palanneensa\ntakaisin pääkaupunkiin. Hänen sairas sydämensä tunsi hieman huojennusta\nhänen katsellessaan edestakaisin kulkevia ihmisiä. Kuinka niillä\nolikaan kiire! Mihin ne olivat menossa? Millainen oli heidän elämänsä\ntarina? Hänen tätinsä piti koko ajan hänen kättään omassaan ja\nBeatrice ja Eleanor puhelivat niin nopeasti kuin heidän kielensä vain\nvoi liikkua. Vihdoin kääntyi auto puistokadulle, sitten muutamalle\nsivukadulle ja pysähtyi lopulta Carleyn kodin edustalle. Se oli\nnykyaikainen kolmikerroksinen ruskeasta kivestä tehty rakennus. Carley\noli saanut tuntea niin monenlaisia järkytyksiä, ettei hän odottanut\nsaavansa kokea enää uusia. Mutta tähyillessään auton ikkunasta hän\nkatsoi pitkään kotinsa julkipuolen ruskeanpunaisia portaita.\n\n\"Maalautan nuo heti\", mumisi hän kuin itsekseen.\n\nHänen tätinsä ja ystävänsä nauroivat iloisesti ja huojentuneesti\nkuullessaan Carleyn tekevän niin käytännöllisen huomautuksen. Mistäpä\nhe olisivat tienneet, että tuo ruskeanpunainen kivi muistutti erämaan\nkallioiden ja rotkon seinämien väristä.\n\nMuutamien hetkien kuluttua Carley oli sisällä talossa ja turvassa\nnoissa tutuissa huoneissa, jotka olivat olleet hänen kotinaan jo\nseitsemäntoista vuotta. Päästyään omaan rauhaisaan huoneeseensa, joka\noli aivan siinä kunnossa, mihin hän oli jättänytkin sen, hän katsoi\nheti kuvastimeen tarkastellakseen väsyneitä, tomuisia ja punakoita\nkasvojaan. Ei niiden päivettyneisyys eivätkä varjot näyttäneet olevan\nlainkaan sopusoinnussa tuon hänen kuvansa kanssa, joka katsoi häneen\nkuvastimesta.\n\n\"Nyt\", kuiskasi hän hiljaa, \"se on tehty! Olen kotona jälleen.\nOdottaakohan minua täällä uusi vai tuo entinen elämä? Kuinka tulen nyt\nsuhtautumaan siihen?\"\n\nNiin hän uhmasi luonnettaan. Ja hänen järkensä kehoitti häntä\nryhtymään välttämättömään toimintaan, hakemaan sellaisia huvituksia ja\nponnistuksia, ettei hänelle jäisi ollenkaan aikaa muistelemiseen eikä\nkatumiseen. Hän hyväksyi tämän viittauksen, iloiten jo edeltäkäsin\nankarasta taistelusta. Hän vahvisti mieltään ja terästi sydäntään\nsellaisen naisen turhamaisuudella, ylpeydellä ja raivolla, joka\non joutunut tappiolle, mutta joka uhmaa sitä. Hän oli sellainen,\njollaiseksi suku, kasvatus ja olosuhteet olivat hänet muodostaneet. Hän\naikoi tutkia, millaisia mahdollisuuksia entisellä elämällä olisi vielä\nhänelle tarjona.\n\nTavarain järjestämisessä, lajittelemisessa, puhelinkeskusteluissa ja\naterioidessa kului päivä nopeasti. Carley meni jonnekin päivälliselle\nystävineen ja myöhemmin erääseen kattoravintolaan. Värit ja valot,\niloinen hälinä ja soitto, tuttavien kertomat uutiset ja leikilliset\nsutkaukset olisivat kaikki olleet hyvin tervetulleita ja huvittavia,\nellei hän olisi ollut niin tottumaton sellaiseen kuumuuteen ja meluun.\nSinä yönä hän nukkui väsyneen raskasta unta.\n\nHeräten varhain hän päätti tästä lähtien aina nousta kuhnailematta eikä\njäädä lojumaan, suurustelemaan ja lukemaan postiansa vuoteeseen, kuten\nhän oli tehnyt ennen Länteen matkustamistaan. Sitten hän keskusteli\nliikeasioista tätinsä kanssa, kävi asianajajansa ja pankkiirinsa luona,\nsöi väliaterian Rose Maynardin kanssa ja kulutti iltapäivän kaupoissa.\nVaikka hän olikin voimakas, väsyttivät tavaton kuumuus, kovat käytävät,\nostajien hälinä ja alituiset uudet vaikutelmat hänet niin, ettei hän\nhalunnut päivällistä. Hän jutteli vain tätinsä kanssa hetkisen mennen\nsitten vuoteeseensa.\n\nSeuraavana päivänä Carley ajeli autolla Central-puistossa ja sitten\npois kaupungista Westchester-piirikuntaan saaden hieman huojennusta\ntukahduttavaan kuumuuteen. Mutta hän katseli tomuisia puita ja\nkulunutta vehreyttä näkemättä niitä oikeastaan. Iltapäivällä hän\nvieraili ystäviensä luona, söi päivällisen kotonaan tätinsä kanssa ja\nmeni sitten teatteriin. Operetti oli hyvä, mutta sietämätön kuumuus ja\nraskas ilma turmelivat hänen huvinsa. Tullessaan sinä yönä kotiinsa ja\nastuessaan pois autosta hän kohotti tahtomattaan päätään nähdäkseen\ntähdet. Mutta taivaalla ei ollutkaan tähtiä. Synkeä kellertävä\npimeys peitti kaupungin ja silloin Carley muisti, etteivät tähdet,\nauringonnousut ja -laskut eikä puhdas ilma olleet kaupunkilaisia varten.\n\nEntiseen elämään palaaminen vei häneltä muutamia päiviä. Useilla\nCarleyn ystävillä ei ollut tilaisuutta eikä varoja matkustaa\npois kaupungista kesäksi. Muutamat heistä olisivat kyllä voineet\nsuoda itselleen sen huvin, jos olisivat kaupungissa tyytyneet\nyksinkertaisempaan huoneistoon ja luopuneet autostaan. Toiset hänen\nhyvistä ystävistään olivat matkustaneet kesälomalleen Adirondacksiin.\nCarley päätti matkustaa tätinsä kanssa elokuun alussa Lake Placidille.\nSiihen saakka hän aikoi huvitella ja työskennellä.\n\nHän oli ollut kaupungissa jo viikon päivät, ennenkuin Morrison\nsoitti lausuen hänet tervetulleeksi kotiin. Hänen äänensä, vaikka se\noli iloinen, ärsytti häntä. Hän tuskin halusi tavata koko miestä,\nmutta kohtaus oli välttämätön ja sitäpaitsi meneminen jonnekin hänen\nkanssaan sopi mainiosti Carleyn tarkoituksiin. Hän suostui sentähden\nlähtemään Morrisonin kanssa päivälliselle Plazaan. Kun hän hitaasti ja\nmiettiväisenä ripusti kuulotorven paikoilleen totesi hän, että Plazaan\nmeneminen tuntui hänestä vastenmieliseltä. Hän ei kuitenkaan ruvennut\nmiettimään, miksi asianlaita oli niin.\n\nKun Carley astui Plazan vastaanottohuoneeseen sinä iltana, odotti\nMorrison häntä jo siellä -- tuo sama solakka, tarkka, hyvästi puettu,\nkellahtavakasvoinen Morrison. Hänellä oli Carleyn mielestä tyypilliset\nnewyorkilaiset mieskasvot, kyllästyneet ja uurteiset. Silmät olivat\nhehkuvat, mutta niissä ei kuitenkaan ollut tulta. Kun hän näki Carleyn,\nkirkastuivat hänen kasvonsa sentään.\n\n\"Hyvänen aika, mutta sinähän olet tullut takaisin aivan persikan\nnäköisenä!\" huudahti hän puristaen Carleyn ojennettua kättä. \"Eleanor\nkertoikin minulle sinun näyttävän suurenmoiselta. Poissaolosi oli\nmeille iloksi, koska saamme sinut tuollaisena takaisin.\"\n\n\"Kiitoksia, Larry\", vastasi Carley. \"Olen kai melko terveen näköinen,\nkoska imartelet minua noin. Mitä sinulle kuuluu? Et näytä lainkaan\nreippaalta golfinpelaajalta etkä ratsastajalta, mutta minähän olenkin\ntottunut Lännen voimakkaihin asukkaihin.\"\n\n\"Ah, olen niin väsynyt tähän päivittäiseen kiertokulkuun!\" sanoi\nMorrison. \"Iloitsenkin suuresti päästessäni vuoristoon ensi kuussa.\nMennään nyt syömään päivällistä.\"\n\nHe laskeutuivat kiertoportaita ruokasaliin, missä soittokunta soitti\njazzia, tanssivat parit pyöriskelivät kiilloitetulla lattialla ja\nseurustelupukuun pukeutuneet aterioitsijat katselivat heitä poltellen\nsavukkeitaan.\n\n\"No niin, Carley, oletko yhä vieläkin yhtä oikullinen ruokiin nähden?\"\nkysyi Morrison katsellen ruokalistaa.\n\n\"En, mutta tahdon kuitenkin hyvää ruokaa\", vastasi Carley.\n\n\"Haluatko savukkeen\", sanoi Morrison ojentaen hopeisen nimikuviolla\nvarustetun kotelonsa.\n\n\"Kiitoksia, Larry, mutta en luullakseni viitsikään ruveta tupakoimaan\nenää. Oleskellessani Lännessä luovuin siitä tavasta.\"\n\n\"Niin, minulle on kerrottu sinun muuttuneen\", vastasi Morrison. \"Entä\nsitten juomat?\"\n\n\"Mitä! Luulin New Yorkia kuivaksi!\" sanoi Carley naurahtaen\nväkinäisesti.\n\n\"Vain pinnalta. Alta se on märempi kuin milloinkaan ennen.\"\n\n\"Minä ainakin noudatan lakia.\"\n\nMorrison tilasi melko herkullisen päivällisen ja kohdistaen sitten\ntarkkaavaisuutensa Carleyhin hän ryhtyi katselemaan häntä lähemmin.\nCarley arvasi, että Morrison oli saanut kuulla puhuttavan hänen\npurkautuneesta kihlauksestaan. Hänestä olikin huojentavaa, ettei hänen\ntarvinnut kertoa siitä Morrisonille.\n\n\"Kuinka tuo suuri sitkeä Kilbourne jaksaa?\" kysyi Morrison äkkiä. \"Onko\ntotta, että hän on parantunut kokonaan?\"\n\n\"Kyllä; hän on suurenmoinen\", vastasi Carley katsoen maahan. Kuuma\nlaine tuntui muodostuvan hänen sisimmässään uhaten levitä hänen\nsuoniinsa. \"Mutta en kernaasti halua puhella hänestä.\"\n\n\"Onhan se luonnollista, mutta minun on pakko sanoa sinulle, että toisen\nmiehen häviö on toisen miehen voitto.\"\n\nCarley oli melkein odottanut uudistettua hakkailua Morrisonin puolelta.\nHän ei ollut kuitenkaan valmistautunut tällaiseen valtimoittensa\nsykintään, hermojensa värähtelyyn eikä tähän kiihkeään suuttumukseen,\njota hän tunsi Kilbournesta puhuttaessa. Oli aivan luonnollista,\nettä Glennin vanha kilpailija puhuisi hänestä ja ehkäpä vielä\nalentavastikin. Mutta tältä mieheltä Carley ei halunnut kuulla\nylimalkaista huomautustakaan hänestä. Morrison oli pelastunut\njoutumasta rintamalle. Hän oli saanut suuripalkkaisen toimen\nlaivatelakassa, täyttäen tehtävänsä, jos niitä nyt oli lainkaan\nollutkaan, siellä, missä hän milloinkin sattui olemaan. Morrisonin\nisä oli ansainnut omaisuuden nahkatavaroilla sota-aikana ja Carley\nmuisti Glennin kertoneen hänelle nähneensä Pariisissa talojen suuruisia\nparinkymmenen jalan korkuisia armeijan nahkatavaravarustekasoja,\njoita ei oltu milloinkaan käytetty eikä luultavasti milloinkaan oltu\naiottukaan käyttää. Morrison oli tyypillinen noiden lukemattomien\nnewyorkilaisten nuortenmiesten edustaja, jotka olivat hyötyneet toisen\nurhoollisen joukon kustannuksella. Mutta mitä oli Morrison saanut?\nCarley kohotti silmänsä katsoakseen häneen tarkasti. Morrison näytti\nhyvin ruokitulta, veltolta, rikkaalta, kuluneelta ja tavattoman\nitsetyytyväiseltä. Carley ei voinut huomata hänen saaneen mitään. Hän\nolisi paljon mieluummin ollut jonkun raajarikkoisen köyhtyneen sotilaan\nystävä.\n\n\"Larry, pelkään saavutuksen ja menetyksen olevan paljaita sanoja\",\nsanoi hän. \"Minä kiinnitän huomioni vain siihen, millainen ihminen\ntodellisuudessa on.\"\n\nMorrison tuijotti häneen kohteliaan hämmästyneesti ruveten hetkisen\nkuluttua puhumaan eräästä viime aikoina muotiin tulleesta uudesta\ntanssista. Ja siitä hän siirtyi juttelemaan teattereista. Kerran\npäivällisen aikana hän pyysi Carleytä tanssiin ja Carley suostui.\nCarleyn mielestä soitto olisi voinut kiihoittaa egyptiläistä\nmuumiotakin, ja tuo punertava hillitty valaistus, iloisten äänten\nsorina ja tanssijoiden sulava liukuminen ja vääntelehtiminen jännitti\nja huvitti häntä. Morrison oli niin taitava kaikessa tuollaisessa kuin\ntanssimestari, mutta hän puristi Carleytä liian kovasti, mistä Carley\nhuomautti hänelle lisäten: \"Sain keuhkoihini hieman puhdasta ilmaa\noleskellessani Lännessä -- jotakin sellaista, mitä teillä ei ole täällä\n-- enkä halua puristettavan sitä kaikkea pois ruumiistani.\"\n\nCarley ahkeroitsi heinäkuun lopulla niin kovasti, että hän kävi\nkalpeaksi ja kadotti ruokahalunsa ja jotakin suurenmoisesta\nvastustuskyvystään kestää tukahduttavaa kuumuutta ja myöhään\nvalvomista. Hän oli harvoin poissa ystäviensä seurasta. Hän hyväksyi\nmelkein kaikki kutsut käyden Coney Islandissa, pallokilpailuissa ja\nelävissäkuvissa, mitkä kaikki olivat sellaisia huvituksia, joihin hän\nei ollut tottunut. Coney Islandissa, minne hän meni parin nuorimman\nystävättärensä kanssa, hän nautti kaikkein enimmän kotiinpalaamisensa\njälkeen. Mikä oli saattanutkaan hänet tavallisten ihmisten tasolle?\nPallokilpailutkin huvittivat häntä. Pelaajien juokseminen ja katsojien\nhuudot huvittivat ja kiihoittivat häntä, mutta hän vihasi eläviäkuvia\nniiden ärsyttävän ja väärän elämäntulkinnan vuoksi.\n\nMutta hän kieltäytyi ratsastamasta Central-puistossa. Hän ei mennyt\nenää Plazaankaan. Ja nämä kieltäymykset hän teki ehdoin tahdoin\nkysymättä itseltään, miksi.\n\nElokuun ensi päivinä hän matkusti tätinsä ja useiden ystäviensä\nkanssa Lake Placidiin asettuen asumaan erääseen hotelliin. Kuinka\ntervetulleita Carleyn jännittyneille silmille olivatkaan vuorten\nvihreys ja kirkkaan veden pehmeä kimaltelu! Kuinka suloiselta ja\nvirkistävältä viileä puhdas ilma tuntuikaan! Saatuaan muuttaa pois\nNew Yorkin helteestä, kuumuudesta ja pölystä, noiden raudanpunaisten\neristävien seinien välistä, noiden toisiaan tuuppivien miljoonien\nihmisten joukosta ja tuosta yhtämittaisesta jyrinästä ja\nkiiruhtamisesta Carley tunsi sanomatonta huojennusta. Mutta kukkuloiden\nja laaksojen kauneus, metsien rauhallisuus ja tuikkivat tähdet\nvaikeuttivat unhottamista. Hänen oli pakko levätä eikä hän levätessään\nvoinut aina puhella, lukea eikä kirjoittaa.\n\nPäivät olivat sentään hyvin vaihtelevia ja huvittavia. Paikka\noli kaunis, ilma ihana ja ihmiset ystävällisiä. Hän ajoi autolla\nmetsäisiä teitä pitkin, souteli kanootilla järvellä ja pelasi golfia\nja verkkopalloa. Hän pukeutui hyvin hienosti päivälliseksi ja tanssi\niltaisin. Mutta hän käveli hyvin harvoin teitä pitkin eikä milloinkaan\nyksinään, eikä hän koskaan kiivennyt vuorille eikä ratsastanut.\n\nMorrisonkin saapui sinne liittyen Carleyn ihailijoiden joukkoon.\nCarley ei välittänyt heistä, muttei karkoittanut heitä poiskaan.\nHän seurusteli mielellään pariskuntien ja vanhempien ihmisten\nkanssa, karttaen suoraan sanoen tuota parisillaoloa, mikä on niin\nluonteenomaista kesähotelleissa viettäville lomastaannauttijoille. Hän\noli ennen aina mielellään leikkinyt ja juoksennellut lasten kanssa,\nmutta täällä hän huomasi karttavansa niitä, koska niiden sipsuttavat\njalat ja iloinen nauru pahoittivat jotenkin hänen mieltään. Hän kulutti\npäivänsä niin hyvin kuin taisi päästen tavallisesti hyvin pian uneen\niltaisin.\n\n\n\n\nIX\n\n\nCarley palasi syyskuun lopulla New Yorkiin.\n\nJonkun ajan kuluttua tulonsa jälkeen hän sai muodollisen kosimiskirjeen\nElbert Harringtonilta, joka oli tyynesti hakkaillut häntä hänen\noleskellessaan Lake Placidissä. Hän oli kuuluisa asianajaja, hieman\nvanhempi useampia Carleyn tuttavia, varakas ja hienoon sukuun kuuluva\nmies. Carley oli hyvin hämmästyksissään. Harrington kuului todellakin\nniiden hänen muutamien tuttaviensa joukkoon, jotka Carleyn mielestä\nolivat hieman ajastaan jäljellä, ja hän piti Harringtonista juuri\nsenvuoksi. Mutta Carley ei voinut mennä naimisiin hänen kanssaan ja\nvastasi sentähden hänen tarjoukseensa kieltävästi. Mutta silloin\nHarrington tuli hänen luokseen.\n\n\"Carley, olen tullut pyytämään, että ajattelisitte hieman tarkemmin\nasiaa\", sanoi hän hymyilevin harmain silmin. Hän ei ollut pitkä eikä\nkaunis mies, mutta hänen kasvonsa olivat miellyttävät ja tarmokkaat.\n\n\"Elbert, te hämmästytätte minua\", vastasi Carley koettaen lyödä asian\nleikiksi. \"Tunnen todellakin saaneeni kunniaa osakseni ja kiitän teitä\nsiitä, mutta en voi mennä naimisiin kanssanne.\"\n\n\"Miksi ette?\" kysyi Harrington tyynesti.\n\n\"Koska en rakasta teitä\", vastasi Carley.\n\n\"En ole toivonutkaan sitä\", sanoi hän. \"Toivoin vain, että te ajan\noloon oppisitte rakastamaan minua. Olen tuntenut teidät jo monta\nvuotta, Carley. Suokaa minulle anteeksi, jos ilmoitankin teille, että\nolette nyt murtumaisillanne -- väsyttämäisillänne itsenne kuoliaaksi.\nEhkä ette oikeastaan kaipaakaan niin paljon miestä kuin oikeata kotia\nja läpsiä. Te hukkaatte elämänne turhaan.\"\n\n\"Kaikki tuo voi ehkä olla totta, ystäväni\", vastasi Carley kohottaen\nhieman avuttomasti käsiään. \"Se ei voi kuitenkaan muuttaa tunteitani.\"\n\n\"Mutta te menette sittenkin naimisiin ennemmin tahi myöhemmin\", sanoi\nHarrington itsepäisesti.\n\nNämä suorat sanat koskivat Carleyhin kummallisesti, aivan kuin hän ei\nolisi tätä seikkaa milloinkaan ennen ajatellut. Ne suuntasivat hänen\najatuksensa sellaisiin asioihin, jotka hän oli luullut jo lopullisesti\nheittäneensä mielestään.\n\n\"En tee sitä luullakseni milloinkaan\", vastasi hän miettiväisesti.\n\n\"Turhaa puhetta, Carley\", jatkoi Harrington. \"Teidän pitää mennä\nnaimisiin. Voitteko tehdä muutakaan? Kaikella kunnioituksella\ntunteitanne kohtaan, mutta suhteenne Kilbourneen on lopussa, ettekä te\nole sellainen veltto tyttö, joka suree ikänsä kaiken.\"\n\n\"Miehet eivät voi tietää, mitä nainen voi tehdä\", sanoi Carley hieman\nkylmästi.\n\n\"Eivät kylläkään ja senpävuoksi juuri kieltäydynkin ottamasta toden\nkannalta rukkasianne. Carley, olkaa nyt järkevä. Tehän pidätte minusta\nja kunnioitattekin minua, toivoakseni.\"\n\n\"Tietysti, mutta --\"\n\n\"Olen vain viisineljättävuotias ja voin antaa teille kaikkea,\nmitä järkevä nainen haluaa\", sanoi Harrington. \"Perustetaan oikea\namerikkalainen koti. Oletteko ajatellut lainkaan sitä, Carley? Jotakin\non hullusti nykyään. Miehet eivät halua mennä naimisiin eivätkä naiset\nhalua lapsia itselleen. Ei ainoallakaan ystävällämme ole oikeata\namerikkalaista kotia. Se on peloittava tosiseikka. Mutta, Carley,\ntehän ette ole tunteellinen ettekä hempeämielinen luonne. Ettekä te\nole tuhlarikaan. Teillä on hienoja ominaisuuksia. Te kaipaatte jotakin\ntyötä -- jotakin, jota voisitte rakastaa.\"\n\n\"Älkää luulko minua kiittämättömäksi, Elbert\", vastasi hän, \"älkääkä\ntunteettomaksi lausumallenne totuudelle, mutta vastaukseni on kaikissa\ntapauksissa kieltävä?\"\n\nHarringtonin poistuttua Carley meni huoneeseensa ja tarkasteli itseään\nepäilevästi ja levottomasti kuvastimesta. \"Olen suuri valehtelija\",\najatteli hän. \"Entä sitten? Maailma odottaa minun menevän naimisiin,\nmutta mitä minä itse odotan?\" Carleyn sydämessä oli parantumaton\nhaava. Hän oli harvoin alistunut ajattelemaan avioliittokysymystä.\nJos hän aikoi elää mukana maailmassa, täytyi hänen mukautua sen\ntapoihin. Naiselle on avioliitto olemassaolon tarkoitus ja päämäärä.\nMutta Carley ei voinut mennä naimisiin ilman rakkautta. Ennen\nLänteen matkustamistaan hänellä ehkä oli ollut paljonkin sovinnaisia\nnykyaikaisia mielipiteitä naisista ja avioliitosta, mutta erämaassa\nhänen rakkautensa ja havaintokykynsä olivat kypsyneet, ja hänen\nsyytöksensä itseään ja sukupuoltaan kohtaan olivat tulleet kovemmiksi,\nankarammiksi ja vaativaisemmiksi. Nämä kotona vietetyt kuukaudet\ntuntuivat nyt sisältörikkaammilta kuin kaikki hänen elämänsä muut\nkuukaudet. Hän oli koettanut unhottaa ja huvitella, onnistumatta. Glenn\nKilbournen surullinen kohtalo oli avannut hänen silmänsä. Joko maailma\nkokonaisuudessaan oli aivan väärällä tolalla tahi sitten ihmiset olivat\nmielettömiä. Mutta jos se oli liian kohtuuton ja väärä otaksuma,\nniin oli ainakin oleellisia todistuksia siitä, että hänen oma pieni\npersoonallinen maailmansa oli väärässä. Naiset eivät tehneet mitään\ntodellista työtä, he eivät synnyttäneet lapsia, elivät vain huvitellen\nja ylellisesti. Heillä ei ollut minkäänlaisia ihanteita. Missä määrin\nvoidaan miehiä syyttää siitä? Carley ei luottanut arvostelukykyynsä\ntässä asiassa. Hänestä tuntui luonnolliselta, että miehet, koska\nhe eivät voi elää ilman naisten hymyä, toveruutta ja rakkautta,\nantavat naisille sitä, mitä nämä haluavat. Heillä ei ole todellakaan\nvalitsemisen varaa. Heidän on joko annettava tahi oltava ilman. Kuinka\nmonen hänen tuttavansa avioliitto perustui todelliseen rakkauteen?\nEnnen avioliittoa piti tytön Carleyn mielestä olla suloinen, ylpeä,\nja tulinen sydämeltään. Kukaan ei saavuttaisi hänen suosiotaan ilman\nrakkautta. On paljon parempi, ettei lapsia synny ollenkaan, ellei\nniitä voi syntyä kauniista rakkaudesta. Ehkä juuri senvuoksi syntyykin\nniin vähän lapsia. Se oli vain luonnon tasapainossa pysyttelemistä ja\nkostoa. Arizonassa Carley oli oppinut näkemään, miten säälimätön luonto\nsaattoi olla.\n\n\"Rakastan Glenniä vieläkin\", kuiskasi hän vapisevin huulin\nkatsellessaan kuvastimesta näkyviä traagillisia kasvojaan. \"Rakastan\nhäntä vielä enemmän kuin ennen. Ah, hyvä Jumala, jos vain olisin\nrehellinen, huutaisin julki tämän totuuden! Se on hirveätä... Tulen\naina rakastamaan häntä. Kuinka voisin silloin mennä naimisiin jonkun\ntoisen miehen kanssa? Se olisi valetta ja petosta. Jospa voisin\nunhottaa hänet ja kuolettaa rakkauteni! Silloin ehkä voisin rakastua\njohonkin toiseen mieheen. Ja ellen rakastuisikaan häneen, olisin\nkuitenkin hänen arvoisensa, olinpa sitten ennen tehnyt ja tuntenut\nmitä tahansa. Tuntisin itseni ainakin hänen arvoisekseen. Voisin antaa\nhänelle niin paljon kuin hänkin minulle, vain kuoren, -- ruumiin ilman\nsielua.\"\n\nRakkaus oli siis elämän pyhä liekki, joka pyhitti lasten\nsynnyttämisen. Carleylle paljastui uusia totuuksia. Luonto pitää\njollakin selittämättömällä tavalla voimassa tasapainoaan -- se kostaa\nsellaisille ihmisille, joilla ei ole lapsia tahi jotka siittävät niitä\nmaailmaan ilman rakkautta.\n\nCarley tunsi tekevänsä oikein ja rehellisesti, jos hän suostuisi\nmenemään mitättömälle miehelle, hölmölle tahi veijarillekin, siinä\ntapauksessa että hän todella rakastaisi miestä naisen suurella ja\nluonnollisella rakkaudella. Hänelle selveni samalla, kuinka petollista,\nväärää ja synnillistä olisi mennä naimisiin jonkun suuren, rikkaan ja\njalon miehen kanssa, ellei rakastaisi häntä tuolla ylevällä rakkaudella\nja tietäisi siihen vastattavan.\n\n\"Mihin tulen käyttämäänkään elämääni?\" kysyi hän itseltään katkerasti\nja järkytettynä. \"Olen ollut ja olen vieläkin tuhlaaja. Olen elänyt\nvain saadakseni nauttia niin paljon kuin suinkin. Olen hyödytön olento.\nEn tee mitään kelvollista tässä maailmassa.\"\n\nNyt hän havaitsi, kuinka tosia Harringtonin sanat olivat -- ne\nennustivat pulmaa, joka jo kauan aikaa oli askarruttanut hänen\najatuksiaan.\n\n\"Miksi en voi luopua ihanteistani ja olla muiden kaltainen?\" ajatteli\nhän.\n\nNuo ihanteethan eivät todellakaan näyttäneet olevan paikallaan\nnykyaikaisessa elämässä. Hän karkoitti ivaten tämän ajatuksen. Jos\nköyhä, murtunut ja tuhottu Glenn Kilbourne voi pitää kiinni jostakin\nihanteesta ja taistella sen puolesta, niin eikö hänkin, jolla oli vielä\nhallussaan kaikki, mitä maailma pitää arvokkaana, voi olla tarpeeksi\nnainen tehdäkseen samoin? Hänen ajatustensa suunta näytti muuttuneen.\nHän oli ollut valmis kapinaan. Nämä kolme kuukautta entistä elämää\nolivat näyttäneet hänelle sen tyhjyyden, turhuuden ja narrimaisuuden,\npaljastamatta ainoatakaan pelastavaa piirrettä. Silkka totuus oli\nkirpeä, mutta terveellinen. Tämä niin sanottu seuraelämä, johon\nhän oli heittäytynyt suin päin unhottaakseen surunsa, oli kokonaan\nepäonnistunut vaikutuksessaan häneen. Jos hän olisi ollut pintapuolinen\nja kevytmielinen, olisi asianlaita varmaankin ollut toisin.\n\n\"Minun pitää etsiä itselleni jotakin työtä\", mumisi hän vakavasti.\n\nSamalla hän kuuli postinkantajan vihellyksen pihalta ja hetkistä\nmyöhemmin palvelijatar toi hänelle hänen postinsa. Ensimmäisessä\nsuuressa, likaisessa, paksussa kirjeessä oli Flagstaffin postileima ja\nhänen osoitteensa kirjoitettuna Glenn Kilbournen käsialalla.\n\nCarley tuijotti siihen. Hänen sydämensä sykähti kovasti ja kädet\nrupesivat vapisemaan. Hän istuutui tuolille äkkiä, aivan kuin hänen\njalkansa eivät olisi voineet kannattaa häntä.\n\n\"Glenn on kirjoittanut minulle!\" kuiskasi hän. \"Mutta miksi?\"\n\nMuut kirjeet putosivat hänen syliinsä, hänen huomaamatta sitä.\nTämä suuri kuori lumosi hänet. Se oli muuan noista postimerkeillä\nvarustetuista kuorista, joita Carley oli nähnyt Glennin tuvassa. Se\nsisälsi kirjeen, joka oli kirjoitettu hänen kömpelön pöytänsä ääressä\navonaisen takan luona ovesta tulvivassa valossa tuossa pienessä\nhirsimajassa, joka sijaitsi West Fork-rotkon pitkäoksaisten mäntyjen\njuurella. Uskaltaisiko hän lukea sen? Hänen sydämensä sykki kiihkeästi.\nHän repi kuoren auki ja luki:\n\n    \"Rakas Carley:\n\n    Olen totisesti iloinen saatuani pätevän syyn kirjoittaa sinulle.\n\n    Sain kerran kirjeen muutamana ikävänä kuukautena ja tänään toi\n    Hutter minulle toisen eräältä sotilastoveriltani, jonka kanssa\n    olin Argonneilla. Hänen nimensä on Virgil Rust -- kummallinen\n    nimi, eikö olekin -- ja hän on kotoisin Wisconsinistä. Hän on\n    vaatimaton kuin hiomaton timantti, mutta silti melko sivistynyt.\n    Hän ja minä olimme yhdessä monessa kuumassa paikassa ja juuri\n    hän pelasti minut kerran eräästä pommiaukosta. Olisin silloin\n    varmasti saanut ikuisen lähdön, ellei Rustia olisi ollut.\n\n    No niin, hän teki kaikenlaisia mainehikkaita töitä sodassa ja sai\n    usein maata sairaaloissa haavojensa vuoksi. Taisteleminen huvitti\n    häntä eikä hän pelännyt mitään. Me kaikki luulimme hänen saavan\n    mitalin ja ylennyksen, mutta hän ei saanut kumpaistakaan. Nuo\n    suuresti halutut kunnianosoitukset eivät aina kohdistu oikeisiin\n    henkilöihin.\n\n    Rust on nyt Bedford-puiston sairaalassa. Hänen kirjeensä on\n    melko alakuloinen. Hän ei ilmoita muita syitä oleskeluunsa\n    siellä kuin väsymyksensä, mutta hän kirjoittaa melko laajasti\n    tytöstään. Näyttää aivan siltä kuin hän olisi rakastanut\n    erästä kotikaupunkinsa tyttöä, muuatta kaunista suurisilmäistä\n    tyttöä, jonka kuvan olen nähnyt -- mutta tyttö olikin mennyt\n    naimisiin erään taisteluita pakoilleen nuorenmiehen kanssa\n    hänen oleskellessaan meren toisella puolen. Rust on nähtävästi\n    syvästi loukkautunut. Hän kirjoittaa: 'En olisi välittänyt siitä\n    niinkään, jos hän vain olisi mennyt naimisiin jonkun vanhan\n    miehen tahi sellaisen pojan kanssa, joka ei olisi voinutkaan\n    lähteä sotaan'. Sinähän ymmärrät, Carley, että sodassa olleitten\n    miesten ajatukset näistä asioista ovat hieman kummallisia. Me\n    kaikki olemme saaneet kokea siellä jotakin sellaista, mitä emme\n    ikinä voi unhottaa. Nyt pyytäisin sinua menemään Rustin luo\n    ilahduttamaan häntä ja tekemään niin paljon kuin suinkin tuon\n    poika-raukan puolesta. Tiedän pyytäväni sinulta melko paljon\n    erittäinkin senvuoksi, että Rust on nähnyt kuvasi monta kertaa ja\n    tietää sinut tytökseni. Mutta sinun ei tarvitse kertoa hänelle,\n    ettemme voineetkaan toteuttaa aiettamme.\n\n    Ja koska nyt kirjoitan tätä kaikkea sinulle, en näe mitään syytä,\n    miksi en voisi samalla kirjoittaa hieman itsestänikin.\n\n    Seikka on näet sellainen, Carley, että kaipaan kirjoittamista\n    sinulle enemmän kuin mitään muuta entisen elämäni puolta.\n    Uskallan lyödä vaikka vetoakin siitä, että hallussasi on\n    arkullinen kirjeitäni, ellet vain ole hävittänyt niitä. En aio\n    kertoa sinulle, kuinka äärettömästi kaipaan kirjeitäsi, tahdon\n    vain ilmoittaa sinulle, että sinä kirjoitat viehättävämpiä ja\n    lumoavampia kirjeitä kuin kukaan muu. No niin, minä tulin toimeen\n    melko hyvin ennen sinun tuloasi tänne Länteen, mutta olisin\n    kirottu valehtelija, ellen nyt tunnustaisi kaipaavani sinua\n    ja kirjeitäsi. Sinun täällä oleskelusi jälkeen on Oak Creekin\n    tunnelma hieman muuttunut. Oleskelen enimmäkseen yksinäni ja\n    haaveilen paljon peläten näkeväni sinut täällä tuvassani, puron\n    rannalla, mäntyjen juurella, ratsastamassa Kalikoolla, mistä sinä\n    jo suoriuduit tavattoman hyvin, istumassa karsinani aidalla ja\n    ah, joka paikassa! En tahdo kuitenkaan, että ajattelisit minun\n    olevan lerpalla huulin, kosken ole. Aion nauttia lääkettäni\n    tottelevaisesti. Mutta, Carley, sinä hemmoittelit minut pilalle\n    ja minä kaipaan kiihkeästi tietoja sinulta. Olisikohan mitenkään\n    sopimatonta, jos silloin tällöin lähettäisit minulle ystävällisen\n    kirjeen?\n\n    Täällä on nyt syksy. Toivoisin sinun olevan nyt täällä\n    katselemassa näitä loistavan-värisiä arizonalaisia rotkoja.\n    Meillä on ollut viime aikoina jatkuvasti pakkassäitä ja aamut\n    ovat suurenmoisia. San Francisco-huippujen puolivälissä on leveä\n    polveileva kullanvärinen vyöhyke. Ne ovat haapalehtoja, jotka\n    nyt koristautuvat syyspuvuillaan. Täällä rotkossa kulkiessasi\n    voisit luulla joutuvasi joka paikassa palavan tulen keskelle.\n    Viiniköynnökset ja vaahterat ovat punaisia, tulipunaisia ja\n    karmiinin-värisiä, muistuttaen liekkien kaikkia värivivahduksia.\n    Tammen lehdet alkavat muuttua ruosteenvärisiksi ja sykomoorit\n    ovat vihertävänkeltaisia. Eräänä päivänä ratsastaessani erämaassa\n    näin siellä sinisiä, sireeninvärisiä ja melkein purppuraisia\n    astereita. Minun oli pakko laskeutua maahan ja poimia niitä\n    kimpullinen. Ja voitko ajatella, että kaivoin ne maasta juurineen\n    ja istutin ne sitten tupani aurinkoiselle seinämälle? Luulen\n    sinun rakkautesi kukkiin synnyttäneen minussa tämän huomiota\n    herättävän tunteellisuuden.\n\n    Palaan kotiini nykyään melko varhain iltapäivillä ja kuljeksin\n    sitten mielelläni ympäriinsä pari tuntia. Se ei ole luullakseni\n    kuitenkaan terveellistä minulle. Sinähän tiedät minun harvoin\n    metsästelevän ja tammakot noissa puroissa ovat niin kesyjä, että\n    ne melkein syövät kädestäni. Minulla ei ole sydäntä pyydystää\n    niitä. Oravatkin ovat tulleet kesyiksi ja ystävällisiksi.\n    Muuan punainen orava uskaltaa jo kiivetä pöydälleni. Täällä on\n    sitäpaitsi eräs maaorava, joka asuu majassani ja juoksee vuoteeni\n    yli. Minulla on muuan uusi lemmikki, nimittäin tuo pieni porsas,\n    jonka sinä ristit Punikiksi. Koska sillä oli niin ihmeellisen\n    hyvä onni, että sinä hyväillessäsi ristit sen, en saattanut\n    antaa sen kasvaa tavallisen sian tapaan. Toin sen tänne kotiini.\n    Koirani Moze oli mustasukkainen alussa eikä kärsinyt tuota\n    tungettelijaa lainkaan, mutta nyt ne ovat niin hyviä ystäviä,\n    että ne nukkuvat vierekkäin.\n\n    Huvitteluni vapaahetkinäni tuntuisivat varmaankin vanhoista\n    ystävistäni joutavilta, naurettavilta ja ikäviltä, mutta sinä\n    ymmärrät luullakseni minua.\n\n    Iloitsen siitä, ettei minulla ole mitään tekemistä, ja siitäkin,\n    etten ajattele edes mitään. Vain katseleminen ja tunteminen\n    riittää minulle.\n\n    Levätessäni lämpimillä männynneulasilla vedän keuhkoihini maan\n    tuoksua enkä ole silloin enää yksinäni. En voi tietystikään\n    nähdä auringonlaskua, mutta katselen rotkon itäistä laitaa\n    huomatakseni sen alun. Näen varjojen siirtyvän hitaasti ylöspäin\n    ajaen kultasiinnettä edellään, kunnes vihdoin rotkon reuna ja\n    männyt näyttävät palavan kuin tulessa. Katselen liiteleviä\n    kotkia, kun ne kiitävät kultaisen vyöhykkeen läpi kohoten taivaan\n    sineen ja häviten näkyvistä. Näen kullan muuttuvan vähitellen\n    harmaudeksi ja sitten täyttyy koko rotko hitaasti purppuraisilla\n    varjoilla. Tämä hämärätunti on rauhallisin ja surullisin. Kuulen\n    silloin harvoin muita ääniä kuin veden hiljaista kohinaa ja\n    sekin tuntuu joskus haihtuvan olemattomiin. Olen ehkä hetkisen\n    kuin Hiawatha yksinäni metsäisessä kodissani tahi kuin joku\n    vielä alkuperäisempi villi-ihminen kuunnellessani luonnon suuren\n    hiljaisen valtimon sykintää ja ollessani tiedottomasti onnellinen\n    kuin villipeto. Mutta tällaiset mielentilat kestävät vain\n    hetkisen. Seuraavana hetkenä olen jälleen Glenn Kilbourne, jota\n    menneisyyden muistot tuomitsevat ja ahdistavat. Jylhät korkealle\n    kohoavat seinämät eivät ole silloin enää tyhjät, vaan täynnä\n    pitkiä sivuja elämäni historiaa. Kaikki ajanmerkit on piirretty\n    noihin kiviin. Ja puro tuntuu laulavan inhimillisen, surullisen\n    loppumatonta säveltä.\n\n    Laskeuduttuani sitten yläilmoista arkipäiväisiin oloihin\n    huokaisen pitkään, kokoon ajatukseni ja menen tupaani paistamaan\n    laivakorppuja ja liikkiötä. Mutta en voi olla kertomatta sinulle,\n    että ennen menoani sisälle nuo korkeat ihmeelliset seinämät\n    ja kalliot muodostavat hyvin usein varjoisan, omituisen kuvan\n    kauniista ja unohtumattomasta Carley Burchista.\n\n    Kerron sinulle lopuksi Oak Creekin pienet uutiset.\n\n    Tuo kirottu vanha paljaspäinen kotka varasti vielä yhden porsaan.\n\n    Olen onnistunut niin hyvin sikojen kasvattamisessa, että\n    Hutter haluaa liittyä osakkaaksi, ottamalla minut osakkaaksi\n    lammaslaumoihinsa.\n\n    Täällä huhutaan, että joku on ostanut tuon Deep Lake-alueen,\n    minne olisin halunnut perustaa karjakartanon. En tiedä sentään,\n    kuka. Hutter ei suostunut ilmaisemaan mitään.\n\n    Charley-niminen paimen joutui tässä eräänä päivänä taas\n    kohtauksensa valtaan ja vannoi saaneensa kirjeen sinulta. Hän\n    kertoi tämän kirotun valeen hyvin vakavasti ja tyynesti, ja\n    vieläpä ylpeästi hymyillenkin. Kummallinen vekkuli!\n\n    Flo ja Lee Stanton ovat taasen riidelleet pahemmin kuin\n    milloinkaan ennen, kertoi Lee minulle. Flo pyysi luokseen\n    Flagista erään ystävättärensä ja ajoi tämän, suoraan sanoen, Leen\n    syliin, ja kun Lee kosti hänelle hakkailemalla tyttöä, raivostui\n    Flo. Te tytöt olette todellakin kummallisia olentoja. Flo\n    ratsasti kanssani High Fallsista West Forkiin näyttämättä koko\n    matkalla ainoatakaan kertaa pienintäkään huolestumisen merkkiä.\n    Hän oli päinvastoin tavattoman iloinen. Hän ratsasti Kalikoolla\n    voittaen minut loistavasti kilpailussa.\n\n    Adios, Carley. Etköhän voisi kirjoittaa minulle?\n\n                                                        Glenn.\"\n\nLuettuaan kirjeen hätäisesti loppuun Carley aloitti sen jälleen heti\nalusta ja tällä kertaa hän pysähtyi silloin tällöin muutamissa kohdissa\nlukeakseen ne yhä uudestaan. Tuo vihjaus varjoista, jotka piirsivät\nhänen kuvansa rotkon seinämään, tuntui värisyttävän koko hänen sieluaan.\n\n\"Hän rakastaa minua vieläkin!\" kuiskasi hän painaen rintaansa ristiin\npannuilla käsillään, nauraen riemuissaan ja kävellen huoneessaan kuin\nhäkkiin suljettu naarasleijona. Näytti aivan siltä kuin hän vasta nyt\nolisi saanut varmuuden siitä, että häntä rakastetaan.\n\nSitten hän tarttui jälleen kirjeeseen silmäilläkseen sen läpi vieläkin\nkerran, ja käsittäen äkkiä Glennin pyynnön merkityksen hän kiiruhti\npuhelimeen saadakseen selville Bedford-puiston sairaalan numeron. Muuan\nhoitajatar ilmoitti hänelle vieraiden vastaanottotunnit sanoen samalla\nkaiken raajarikkoisille sotilaille osoitetun huomaavaisuuden olevan\nhyvin tervetullutta.\n\nCarley ajoi sinne autolla. Tämä sairaala oli pitkä kaksikerroksinen\nrakennus, jonkinlainen kasarmi, joka oli nopeasti rakennettu hoidon\npuutteessa oleville raajarikkoisille sotilaille.\n\nMuuan hoitajatar opasti hänet pieneen autioon etuhuoneeseen. Carley\nsanoi hänelle asiansa.\n\n\"Olen niin iloinen siitä, että haluatte tavata juuri Rustia\", vastasi\nhoitajatar. \"Muutamat noista pojista tulevat kuolemaan ja muutamat\ntaasen saavat kokea kovaa, jos jäävät elämään. Mutta Rust voisi kyllä\nparantuakin, jos hän vain haluaisi. Oletteko hänen sukulaisensa vai\nystävänsä?\"\n\n\"En tunnekaan häntä\", vastasi Carley, \"mutta minulla on muuan ystävä,\njoka oli hänen sotatovereitaan Ranskassa?\"\n\nHoitajatar opasti Carleyn pitkään kapeaan huoneeseen, jossa oli kaksi\nriviä yksinkertaisia vuoteita, kamiina kummassakin päässä ja muutamia\ntuoleja. Jokaisessa vuoteessa näytti olevan sairas ja Carleytä lähinnä\nolevat näyttivät lepäävän kummallisen rauhallisesti. Huoneen toisessa\npäässä oli kainalosauvoilla käveleviä sotilaita, joilla oli kenellä\npää kenellä käsivarsi siteessä. Heidän iloiset äänensä eivät sopineet\nlainkaan heidän surulliseen ulkomuotoonsa.\n\nHetkisen kuluttua Carley seisoi erään vuoteen vieressä ja katseli\nmuuatta laihaa riutunutta nuortamiestä, joka lepäsi siinä pielusten\nvarassa.\n\n\"Rust, muuan herrasnainen on tullut tapaamaan teitä\", ilmoitti\nhoitajatar.\n\nCarleyn oli hyvin vaikea esittää itseään. Olikohan Glennkin joskus\nollut tuon näköinen? Millaiset kasvot! Parantuneet arvet korostivat\nvain niiden kalpeutta ja tuskan uurtamia juovia, jotka varmaankin\naiheutuivat sielun haavoista. Miehellä oli luonnottoman kirkkaat tummat\nsilmät ja kuumeen punaa kuopalle painuneissa poskissaan.\n\n\"Hyvää päivää!\" sanoi hän hymyillen. \"Kuka te olette?\"\n\n\"Olen Glenn Kilbournen morsian\", vastasi Carley ojentaen hänelle\nkätensä.\n\n\"Minun olisi todellakin pitänyt tuntea teidät\", sanoi mies kiihkeästi\nja lämmin puna haihdutti hänen kasvojensa harmaan kalpeuden. \"Te olette\nCarley! Te olette melkein minun tyttöni näköinen. Hyvänen aika, kuinka\nkaunis olettekaan! Olitte ystävällinen, kun tulitte katsomaan minua.\nKertokaa minulle nyt Glennistä.\"\n\nCarley istuutui hoitajattaren tuomalle tuolille. Siirtäen sen aivan\nvuoteen viereen hän hymyili Rustille ja sanoi: \"Olen iloinen, jos\nsaan kertoa teille kaikki tietoni hänestä. Mutta teidän pitää ensin\nkertoa minulle itsestänne. Onko teillä tuskia? Mikä teitä oikeastaan\nvaivaa? Teidän pitää sallia minun tehdä kaikki voitavani teidän ja\nnäiden muiden miesten hyväksi.\" Carley kulutti merkillisen ja syvästi\nliikuttavan tunnin Glennin toverin vuoteen vieressä. Vihdoinkin hän\nsai kuulla luotettavilta huulilta Glenn Kilbournen maalleen tekemien\npalvelusten luonteen. Kuinka hartaasti Carley kätkikään sairaaseen\nsydämeensä rakastamalleen miehelle suodut ylistykset -- nuo hänen jalon\nepäitsekkyytensä vaatimattomat todisteet. Rust puhui hyvin vähän omista\nmaalleen ja toverilleen tekemistään palveluksista, mutta Carley näki\ntarpeeksi hänen kasvoistaan. Hän oli ollut Glennin kaltainen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä iltana hän kirjoitti nopeasti ja kuumeisesti sivun toisensa\njälkeen Glennille, hävittääkseen kuitenkin jälkeenpäin kaiken\nkirjoittamansa. Nuo sanat eivät tulkinneet hänen sydäntään, eivät\nvihjaisseetkaan siihen, mikä oli muuttunut valvottavaksi iankaikkiseksi\nkatumukseksi. Hän kirjoitti myöhäiseen saaden vihdoin kokoon sellaisen\nkirjeen, jonka hän tiesi sävyltään luonnottomaksi, sillä se oli hyvin\nmahtipontinen ja pidättyväinen kaikissa muissa kohdissa, paitsi\nGlennin toveria ja hänen omia ystäviään koskevissa. \"En kirjoita\nhänelle milloinkaan enää\", vakuutti hän jäykin huulin, mutta jo\nseuraavassa silmänräpäyksessä hän nauroi ivallisesti tälle katkeralle\npäätökselle. Jos hänellä milloinkaan oli ollut rohkeutta, oli Glennin\nkirje lannistanut sen kokonaan. Mutta eiköhän se liene ollutkin vain\nväärää rohkeutta, johon hän oli turvautunut salatakseen tuskansa\nja pelastaakseen tulevaisuutensa? Rohkea ihminen ajattelee aina\nmuitakin. Häveten toisella hetkellä sitä tietoisuutta, että hän tulee\nkirjoittamaan Glennille yhä uudestaan, ja riemuiten toisena hetkenä\nkiihtyvästä rakkaudestaan hän näytti syrjäyttäneen tuon toisen minänsä,\njoka oli koettanut unhottaa. Hän tahtoi muistella ja ajatella, vaikka\nhän sitten kuolisikin ikävään.\n\nCarley tarttui oljenkorteen kuten hukkuva. Millaista huojennusta\nja iloa hänelle tuottikaan luopuminen noista loppumattomista\nomantunnonvaivoista! Hän oli kuukausimääriä työskennellyt ahkerasti\nyhdistyksissä, jotka eivät kuitenkaan olleet auttaneet häntä lainkaan\neivätkä tehneet häntä onnelliseksi. Nyt hän äkkiä alistui muistelemaan.\nHän aikoi luopua yrityksestä päästä vapaaksi rakkaudestaan Glenniin,\npäättäen ajatella häntä ja haaveilla hänestä sydämensä vaatimusten\nmukaisesti. Siten hän loisi itselleen sen ainoan onnen, jonka hän vielä\nvoisi saada.\n\nJännittyneestä olotilasta pääseminen tuntui hänestä niin uudelta ja\nsuloiselta, että hän oli kuin toinen ihminen monta päivää. Ja tätä\ntilaa korostivat vielä hänen Bedford-puiston sairaalaan tekemänsä\nvierailut. Hänen hyväätekevä läsnäolonsa kevensi ja kirkasti Virgil\nRustin ja tämän toverien tuskallista ja väsyttävää elämää.\n\nNiin kului kuin siivillä monta viikkoa. Useat sotilaat, jotka olivat\nolleet pahemmin haavoittuneita kuin Rust, paranivat niin, että heidät\nvoitiin laskea pois sairaalasta. Mutta Rust parani hyvin hitaasti\ntahi oikeastaan ei ollenkaan. Hoitajatar ja lääkäri sanoivat molemmat\nCarleylle Rustin virkistyvän aina hänen ollessaan siellä, mutta\nvaipuvan melkein heti hänen mentyään synkkään välinpitämättömyyteen.\nRust ei välittänyt siitä, saiko hän syödäkseen vai ei, eikä siitäkään,\nparaniko hän vai ei.\n\n\"Jos paranen, niin mihin menen ja mitä teen?\" kysyi hän kerran\nhoitajattarelta.\n\nCarley tiesi Rustin menettäneen jotakin muutakin kuin toisen\njalkansa ja päätti puhua vakavasti hänelle valaakseen häneen toivoa\nja tarmoa. Rust oli ruvennut jollakin tavoin kunnioittamaan häntä.\nOdottaen sopivaa hetkeä Carley vihdoinkin sai tilaisuuden lähestyä\nhänen vuodettaan hänen toveriensa nukkuessa tahi ollessa äänen\nkuulumattomissa. Rust koetti ensin kuitata koko asian naurulla ja\nsitten verukkeilla, mutta vihdoin hän heitti pois naamionsa näyttäen\nhänelle paljaan sielunsa.\n\n\"Carley, en tahdo rahojanne enkä noiden ystävällisten ystäviennekään\nrahoja, keitä he sitten lienevätkin, joiden sanotte voivan auttaa minut\nalkuun\", sanoi hän. \"Jumala tietää, että olen kiitollinen teille, ja\nsydäntäni lämmittää tieto siitä, että täällä on ainakin joku, joka\nymmärtää uhraukseni suuruuden. Mutta en välitä armeliaisuudesta. Ja\nolen hyvin väsynyt tähän kaikkeen. Pahoittelen, ettei vihollisen luoti\nosunut kunnollisesti.\"\n\n\"Rust, tuo on sairaalloista puhetta\", vastasi Carley. \"Olette sairas\nettekä näe vielä mitään toivoa, mutta teidän pitää koettaa olla\niloinen, taistella itseänne vastaan ja katsella asioita valoisammin.\nOn äärettömän säälittävää, että olette raajarikko, mutta Rust, elämä\nvoi sentään olla elämisen arvoista, jos vain tahdotte tehdä sen\nsellaiseksi.\"\n\n\"Kuinka siinä voisi olla mitään valoisaa miehelle, joka on vain\npuoleksi mies?\" kysyi Rust katkerasti.\n\n\"Te voitte olla yhtä hyvä mies kuin ennenkin\", sanoi Carley\nitsepäisesti koettaen hymyillä, vaikka hänen mielensä tekikin itkeä.\n\n\"Voisitteko te rakastaa jalkapuolta miestä?\" kysyi Rust harkitusti.\n\n\"Millainen kysymys! Tietysti voisin!\"\n\n\"Ehkä te olette erilainen kuin muut. Glenn väittikin aina, että vaikka\nhänet tapettaisiinkin, ei kukaan kotiin jäänyt raukka eikä rikas\nelostelija voisi saada teitä. Ehkä ette aavistakaan sitä, kuinka paljon\nmerkitsee meille miehille, että maailmassa on rehellisiä ja uskollisia\ntyttöjä. Mutta minä sanon teille, Carley, että me tuolla meren takana\nkäyneet miehet näemme asiat omituisessa valossa palatessamme kotiin.\nJa vanhat Yhdysvallat tarvitsevat nykyään paljon uskollisia tyttöjä,\nuskokaa minua.\"\n\n\"Se on kyllä totta\", vastasi Carley. \"Ajat ovat kovat melkein kaikille\nja erittäinkin teille pojille, jotka olette menettäneet niin paljon.\"\n\n\"Minä menetin kaiken muun, paitsi elämääni -- ja toivon, Jumalan\nnimessä, että olisin menettänyt senkin\", vastasi Rust synkästi.\n\n\"Voi, älkää puhuko noin!\" pyysi Carley järkytettynä. \"Suokaa minulle\nanteeksi, Rust, vaikka pahoitankin mielenne, mutta minun täytyy kertoa\nteille Glennin kirjeestä, jossa hän ilmoitti teidän menettäneen\ntyttönne. Ah, olen niin pahoillani! Se tuntuu teistä tietysti\näärettömän ikävältä nyt, mutta jahka paranette ja alatte työskennellä\naloittamalla elämänne uudestaan juuri siitä kohdasta, mihin sen\njätitte, huojentuvat tuskanne piankin. Ja te voitte vielä tulla\nonnelliseksikin.\"\n\n\"En milloinkaan tässä maailmassa.\"\n\n\"Mutta miksi ette, Rust, miksi? Te ette ole -- Ah! Tarkoitan, että\nteillä on järkeä ja rohkeutta. Miksi ei teillekin olisi jotakin\njäljellä?\"\n\n\"Koska täällä on tuhottu jotakin\", vastasi hän painaen kädellään\nsydäntään.\n\n\"Luottamuksenneko? Rakkautenneko vai kaikkiko? Sotako sen teki?\"\n\n\"Ehkä olisin voinut voittaa sen\", sanoi Rust väsyneesti, \"Mutta tyttöni\nsurmasi minut puoleksi ja muut tekivät lopun?\"\n\n\"Muutko? Keitä tarkoitatte, Rust?\"\n\n\"Kaikkia noita ihmisiä, joiden puolesta menetin jalkani\", vastasi Rust\npeloittavan lempeästi.\n\n\"Englantilaisiako vai ranskalaisia?\" kysyi Carley hämmentyneenä.\n\n\"Ei!\" huudahti Rust kääntäen kasvonsa seinään.\n\nCarley ei uskaltanut kysyä häneltä enempää. Hän oli loukkautunut.\nKuinka tehoton ja voimaton hänen harras myötätuntoisuutensa olikaan!\nHän ei voinut enää tuntea persoonatonta, ystävällistä kiinnostusta\ntuohon mieheen. Hänen viimeinen kaikuva sanansa oli liittänyt\nCarleynkin hänen onnettomuuteensa ja kärsimyksiinsä. Rust kääntyi äkkiä\nja Carley näki hänen nieleskelevän vaikeasti. Kuinka traagillisilta\nhänen laihtuneet synkät kasvonsa näyttivätkään! Mutta Carley katseli\nniitä nyt toisin silmin. Ellei Rustin kirkkaiden silmien ilme olisi\nollut niin kauniin hellä, ei hän olisi voinut katsellakaan niihin enää.\n\n\"Carley, olen niin katkera\", sanoi hän, \"mutta en ole kiukkuinen\nenkä kylmä, kuten muutamat pojat. Tiedän, että jos te olisitte ollut\ntyttöni, te ette olisi hylännyt minua.\"\n\n\"Niin\", kuiskasi Carley.\n\n\"Siinäpä se juuri ero onkin\", jatkoi Rust surullisesti hymyillen.\n\"Katsokaa, kaikilla meillä sotilailla oli tunteemme, jotka yhteen\nseikkaan nähden olivat samanlaiset, nimittäin siihen, että lähdimme\nsinne taistelemaan kotiemme ja naistemme puolesta. Minun olisi pitänyt\nmainita naiset ensin. Sen ei ollut lainkaan väliä, mitä me luimme tahi\nkuulimme taistelemisesta liittolaistemme, vapauden ja sivistyksen\npuolesta, koska totuus oli sellainen, että me kaikki tunsimme samalla\ntavalla, vaikka emme milloinkaan puhuneetkaan siitä. Glenn taisteli\nteidän ja minä Nellin puolesta. Ja ajatelkaahan nyt, vaikka Neli\nolikin kihloissa kanssani ja rakasti minua, meni hän kuitenkin\nnaimisiin erään pelkurin kanssa minun maatessani melkein puolikuolleena\ntaistelutantereella.\"\n\n\"Hän ei ollut rakastamisen eikä taistelemisen arvoinen\", sanoi Carley\nliikutettuna.\n\n\"Ah, nyt sanoitte jotakin!\" sanoi Rust. \"Jospa vain voisin turvautua\nsiihen totuuteen! Mitä merkitseekään yksi tyttö? Enhän minäkään\nmerkitse mitään. Vain koko joukolla on jotakin merkitystä. Me\nrakastamme Amerikkaa, kotejamme ja naisiamme!... Carley, olen saanut\nteiltä luottamusta ja voimia. Teidän rakkautenne palkitsee Glennille\nkaiken. Minä näytän saavan jakaa sitä hieman hänen kanssaan. Glenn\nraukka! Hän sai osansa, hänkin. Kuulkaahan nyt, Carley, hän ei antaisi\nteidän tehdä sitä, mitä hän on tehnyt puolestanne. Hänet oli silvottu\nmelkein palasiksi --\"\n\n\"Voi. Rust, älkää sanoko enempää! Olen niin arka\", rukoili Carley.\n\n\"Miksi en sanoisi? Teidän jos kenen pitää saada tietää, kuinka\nsuurenmoinen Glenn oli. Sanon teille, Carley, että kaikki täällä\noleskelevat pojat rakastavat teitä juuri senvuoksi, että olette ollut\nniin uskollinen Glennille. Joku heistä on tuntenutkin hänet ja minä\nolen kertonut heille lopun. Me luulimme, ettei hän voisi mitenkään\npelastua henkiin, mutta hän pelastui, ja me tiedämme, kuinka te olette\nauttanut häntä. Te olette käynyt Lännessä katsomassa häntä. Hän ei ole\nkirjoittanut siitä minulle, mutta tiedän sen. Olen niin kaukonäköinen.\nOlen onnellinen hänen vuokseen. Kun seuraavan kerran matkustatte\nLänteen --\"\n\n\"Voi!\" Carley huudahti, voimatta kestää enempää. Hän ei voinut enää\nvalehdella.\n\n\"Tehän olette kalpea ja vapisette!\" huudahti Rust huolestuneesti. \"Ah,\nmitä sanoinkaan? Suokaa minulle anteeksi?\"\n\n\"Rust, en ole sen arvokkaampi rakkauden enkä taistelemisen esine kuin\nNellkään.\"\n\n\"Mitä?\" huudahti Rust.\n\n\"En ole puhunut teille totta\", sanoi Carley nopeasti. \"Olen sallinut\nteidän uskoa valheeseen. En mene milloinkaan naimisiin Glennin kanssa.\nPurin kihlauksemme.\"\n\nRust vaipui hitaasti pielusten varaan ja katseli häntä suurilla\nkirkkailla silmillään läpitunkevasti kuin hän olisi tahtonut nähdä\nhänen sieluunsa.\n\n\"Kävin kyllä Lännessä\", jatkoi Carley, \"mutta vain itsekkäistä syistä.\nHalusin saada Glennin takaisin tänne. Hän oli kärsinyt samoin kuin\ntekin, mutta hän taisteli taistelemistaan kärsien helvetin tuskia. Ja\npitkän, kauhistavan taistelun jälkeen hän alkoi hitaasti parantua. Hän\nalkoi työskennellä ja rupesi kasvattamaan sikoja. Hän asui yksinään ja\ntyöskenteli yhä kovemmin. Ja Länsi ja hänen työnsä pelastivat hänet\nruumiillisesti ja henkisesti. Hän oli oppinut rakastamaan Länttä\nja työtään enkä minä syytäkään häntä siitä. Mutta minä en voinut\njäädä asumaan sinne, vaikka hän olisi tarvinnutkin minua. Olin liian\npikkumainen ja itsekäs. En voinut mennä naimisiin hänen kanssaan.\nLuovuin hänestä ja jätin hänet sinne yksikseen.\"\n\nCarley väisti Rustin silmien ivallista katsetta.\n\n\"Ja siihen on varmaankin syynä joku toinen mies\", sanoi hän, \"joku\narvoton mies, joka ei ole ollut mukana taistelussa!\"\n\n\"Ah, ei, ei -- vannon sen\", kuiskasi Carley.\n\n\"Tekin\", vastasi Rust käheästi, kääntäen sitten hitaasti riutuneet\ntummat kasvonsa seinään. Hänen heikko rintansa kohoili. Ja laihalla\nkädellään hän teki pienen torjuvan liikkeen, tarkoittavan ja käskevän.\n\nCarley pakeni. Koko hänen sisäinen olemuksensa tuntui vetäytyvän kokoon\nja lamaannuttava heikkous teki hänet sairaaksi, värisyttäen häntä kuin\nvilu.\n\n\n\n\nX\n\n\nCarleyn toiveiden, haaveiden, pyrkimysten ja taisteluiden rakennus\nluhistui raunioiksi. Hän oli rakentanut sen hiekalle. Sen perustuksena\nei ollut minkäänlaisia ihanteita ja senvuoksi sen täytyi kaatua.\n\nSisäisestä pakosta hän oli tunnustanut tekonsa Rustille. Teeskentely\noli ollut hänelle luonteenomaista, koska se oli enemmän hänen\nluokkaansa kuuluvien ihmisten tapaista kuin vilpittömyys. Mutta hän\noli päässyt sellaiseen kohtaan henkisessä taistelussaan, ettei hän\nvoinut seisoa Rustin edessä ja antaa Rustin luulla häntä jaloksi\nja uskolliseksi, kun hän tiesi, ettei hän ollut sellainen. Eiköhän\nseuraava tämän hänen luonteensa tuskallisen muutoksen vaihe olisi\ntulinen ja kiihkeä hänen itsensä ja kaiken sen, mitä hän edusti,\ntuomitseminen?\n\nHän ajoi kotiinsa ja sulkeutui huoneeseensa, välittämättä\npuhelinkutsuista ja palvelijoista. Siellä hän antautui häpeänsä\nvaltaan. Tuo raajarikkoinen tulisielu, Virgil Rust raukka, oli\nivaillut ja halveksinut häntä karkoittaen hänet pois luotaan. Rust\noli kunnioittanut häntä ennen, mutta kuultuaan totuuden ruvennut\nvihaamaan häntä. Voisiko hän milloinkaan unhottaa hänen epäilevää,\nloukkautunutta, katkeraa ja ääretöntä halveksimista ilmaisevaa\nkatsettaan? Carley Burch oli vain toinen Nell, petturi ja sotilaitten\nmiehuuden ivailija. Voisiko hän milloinkaan värisemättä muistella\nRustin käskevää viittausta? \"Menkää pois näkyvistäni! Jättäkää minut\ntuskiini, kuten olette jättänyt Glenn Kilbournenkin taistelemaan\nyksinään. Minunlaiseni miehet eivät kaipaa teidänlaistenne naisten\nhymyä eivätkä kätenne kosketusta. Me taistelimme oikeiden naisten\npuolesta. Menkää mitättömämpien miesten luo, jotka rakastivat\nlihapatoja ja tahtovat nyt maksaa suloistanne.\" Siten tulkitsi Carley\ntuon viittauksen vääntelehtien häpeästä.\n\nHänen sielussaan syttyi kapina. Häntä alkoivat ahdistaa Oak\nCreek-kanjonin maisemat, äänet ja tuoksut. Hän näki kuin kaukaa tuon\nsuurenmoisen aivan kuin taltalla muovaillun maanhalkeaman, tuon\nvihreän, punaisen ja ruskean rotkon kimaltelevine ja välähtelevine\nvesiputouksineen ja virtoineen. Mahtavat männyt kohosivat korkeuteen\nsuurenmoisina ja juhlallisina. Seinämät häämöttivät korkeina ja\nvarjoisina penkereitten alapuolella, kimallellen auringonpaisteessa\nuneksivasti ja odottavasti. Mitä ne odottivat? Häntä palaavaksi niiden\nmuodostamaan turvalliseen linnoitukseen -- tuohon pieneen harmaaseen\nhirsimajaan! Tämä ajatus järkytti Carleyn sydäntä.\n\nKuvat esiintyivät selvinä ja terävinä hänen suljettujen silmiensä\nedessä. Hän näki polveilevan rotkon metsäisen pohjan, ruohon ja\nsananjalkojen kattaman, kukkien ja kallioiden värittämän laakson,\nTuhannet kujanteet, käytävät, loukot ja luolat kutsuivat häntä sinne.\nLuonto on jokaisen ihmisen suuri äiti. Väkirikkaat kaupungit ovat\npetollisia. Taudit, kuolema ja turmelus väijyvät siellä katujen\nvarjoissa. Mutta hänen rotkonsa lupasi kovaa työtä, hauskoja hetkiä,\nkauneutta, terveyttä, tuoksua, yksinäisyyttä, rauhaa, viisautta,\nrakkautta, lapsia ja pitkää ikää.\n\nHän oli kuulevinaan virtaavan veden kohinan, hiljaisen, matalan\npauhun, joka kiihtyi joskus kovaksi, vaimentuakseen sitten jälleen,\nkumean ja kiihkeän lorinan, joka helisi kallioiden yli, jyrisi syviin\nlammikkoihin ja huuhteli niiden rannoilla kasvavia pajuja. Kotkan huuto\nkajahti korkealta kimeänä ja läpitunkevana. Ja hän näytti kuuntelevan\nsatakieltä, joka ivaili häntä monien eri lintujen laulua matkivalla\nviserryksellään. Mehiläiset surisivat, tuuli humisi, lehdet kahisivat\nja putoukset kohisivat.\n\nTuoksuvat tuulet tuntuivat säestävän hänen vaihtelevia tunteitaan.\nRotkojen kuivat, suloiset ja raikkaat tuoksut tuntuivat tunkeutuvan\njälleen hänen sieraimiinsa. Niihin sekoittui tuoreiden halkojen,\nsavun, hirsimajassa valmistettujen ruokien, kukkien, märkien kivien,\npunertavien mäntyjen ja seetrien kirpeää hajua.\n\nJa äkkiä, selvästi ja hämmästyttävästi, palasivat Carleyn mieleen Haze\nRuffin kovat ja raa'at kasvot, hänen rohkeat silmänsä ja pilkallinen\nhymynsä. Carley oli unhottanut kokonaan tämän miehen, joka nyt\npalasi takaisin hänen mieleensä. Ja hänen mukanaan palasivat hänen\nlausumansa ajatukset Carleyn elämästä. Mies oli näyttänyt hänestä\nvain rääsyläiseltä, roistolta, jonkinlaiselta ihmisen ruumiilta ja\nymmärryksellä varustetulta eläimeltä, mutta hän oli ollutkin Lännen\nraa'an ja häikäilemättömän väkivaltaisuuden edustaja. Hän oli katsonut\nluonnollisen, alkuperäisen ihmisen silmillä. Hän oli nähnyt Carley\nBurchissa koreilevaa viehätyshalua, samaa häpeämätöntä ja ylpeää\njulkeutta kuin muissakin miehiä hakevissa naisissa. Haze Ruff ei\nollut ilkeä, halpamainen eikä luonnoton. Luonnotonta oli ollut vain\nCarleyn alistuminen naispuvun rappeutumiseen. Ruff oli sanonut häntä\nvalehtelijaksi, koska hän oli tavoitellut jotakin sellaista, mitä\nhän ei ollut halunnut. Ja hänen ivansa oli ollut verrannollinen\nCarleyn valheellisuuteen. Samalla tavalla voisi jokaisella miehellä\nolla oikeus loukata häntä ja torjua hänet luotaan. Haze Ruff oli\nhuomannut hänet tyyten sopimattomaksi armasteluun. Virgin Rust taasen\noli leimannut hänet petolliseksi. Mutta millaiset mahtoivat Glenn\nKilbournen mielipiteet hänestä olla? Hän oli rakastanut Carleytä,\nennenkuin sodan synkkä vuoksi oli tullut heidän väliinsä. Kuinka\nGlenn oli arvostellut häntä? Tuo näky, kun Glenn oli jäänyt seisomaan\nyksinään alakuloisena ja kumaraisin päin traagillisen alistumisen ja\nvoiman tunnuskuvana, palasi vaivaamaan Carleytä. Glenn oli rakastanut,\nluottanut ja toivonut. Carley ymmärsi nyt hänen toivoneen, että\nCarleykin olisi imenyt vereensä ulkoilma-elämän punaista ja virkistävää\nperusainesta, entisten naisten voimaa, tuota rotkoista, erämaasta,\nvuorista, metsistä, terveydestä, luonnollisesta rakkaudesta johtuvaa\ntarmoa. Mutta hän oli ollut liian vähäpätöinen, liian altis ylellisen\nelämän nautinnoille, liian pintapuolinen ja heikkoverinen. Ja äkkiä\njärkytti Carleyn mieltä viiltävä ajatus -- hän oli jättänyt Glennin\ntuon Lännen tytön, Flo Hutterin, saaliiksi! Nöyryytettynä ja häväistynä\nomissa silmissäänkin Carley joutui kiihkeän, kalvavan mustasukkaisuuden\nvaltaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän palasi takaisin entiseen elämäänsä, tehden sen kuitenkin\nkatkeralla, levottomalla ja arvostelevalla mielellä, koska hän tiesi,\nettei se tulisi suomaan hänelle unhotusta eikä huvia eikä minkäänlaista\nvapautusta vuosikausia kestäneistä tottumuksista.\n\nEräänä iltapäivänä hän ajoi autollaan erääseen Long Islandin kerhoon,\nmissä muutamat hänen parhaat ystävänsä pelasivat golfia viimeisen\nkerran sinä huvikautena. Carley ei pelannut. Hän käveli vain\npäämäärättömästi alueella huomaten syksyn värit yhtä hillityiksi ja\nikäviksi kuin oman mielensäkin. Ilmassa oli varhaisen talven tuntua.\nHän aikoi matkustaa etelään ennen kylmien ilmojen tuloa. Hän koetti\naina paeta kaikkea töykeää, kovaa, tuskallista ja vastenmielistä.\nPalatessaan myöhään kerhorakennukseen hän näki toveriensa kokoontuneen\nerääseen umpinaiseen kuistiin juttelemaan ja nauttimaan virvokkeita.\nMorrisonkin oli siellä. Hän oli vihoissaan siitä, ettei Carley enää\nvälittänyt hänen seurastaan.\n\nTyhjänpäiväisessä keskustelussa sattuneen väliajan kuluessa Morrison\nkääntyi tarkoittavasti Carleyn puoleen. \"No, Carley, kuinka tuo\nsinun arizonalainen siankasvattajasi jaksaa?\" kysyi hän, ja hänen\ntavallisesti niin ilmeettömät silmänsä välähtivät hieman.\n\n\"En ole kuullut hänestä mitään viime aikoina\", vastasi Carley kylmästi.\n\nKuistille kokoontunut joukko vaikeni äkkiä tuntien jotakin painostavan\nvihamielistä äsken niin miellyttävää tyytyväisyyttä väreilleessä\nilmassa. Carley tunsi kaikkien katsovan häneen ja hänen tyynen\nulkokuorensa alla, jonka säilyttäminen oli hyvin vaikeata, leimusi\nkiihkeä viha, joka tulena poltti häntä.\n\n\"Kummallista, että Kilbourne tuli ruvenneeksi sikojen kasvattajaksi\",\nhuomautti Morrison. \"Sehän on niin inhoittavaa työtä.\"\n\n\"Hänellä ei ollut valitsemisen varaa\", vastasi Carley. \"Glennillä\nei ollut sellaista isää, joka olisi ansainnut saastaisia miljoonia\nsodassa. Hänen täytyi tehdä työtä. Ja minä uskallan olla erimieltä\nkanssasi tuon työn inhottavuudesta. Ei mikään kunniallinen työ ole\ninhoittavaa. Laiskuus pikemminkin on sellaista.\"\n\n\"Mutta sehän oli kuitenkin hyvin tyhmää Glennin puolelta, koska hän\nolisi voinut naida rikkaan tytön\", sanoi Morrison ivallisesti.\n\n\"Sotilasten kunnia on sinulle käsittämätön seikka, herra Morrison!\"\n\nMorrison punastui ja puri huultaan.\n\n\"Te naiset teette miehet sairaiksi ikuisella lörpöttelyllänne\nsotilaista\", sanoi hän, ilkeä ilme silmissään. \"Vormu menee naisen\nsydämeen, olipa sen takana sitten mitä tahansa. En ymmärrä lainkaan,\nmissä tuo sotilasten kehuttu kunnia esiintyy, kun otetaan huomioon,\nkuinka he suhtautuivat naisiin sota-aikana ja sen jälkeen.\"\n\n\"Mitäpä sinä voisit tietää siitä, koska sinä oleskelit mukavasti täällä\nkotona?\" vastasi Carley.\n\n\"Näin kaikissa tapauksissa, kuinka naiset heittäytyivät sotilasten\nsyliin\", sanoi Morrison äreästi.\n\n\"Sehän on selvää. Olisivatko amerikkalaiset tytöt voineet toivoakaan\nitselleen suurempaa onnea tahi tilaisuutta kiitollisuutensa\nosoittamiseen?\" sinkautti Carley kohottaen ylpeästi päätään.\n\n\"Minusta se ei näyttänyt miltään kiitollisuudelta\", sanoi Morrison.\n\n\"Sellaista se kuitenkin oli\", sanoi Carley kaikuvasti. \"Kun\namerikkalaiset naiset heittäytyivät sotilasten syliin, ei se johtunut\nsenaikaisesta siveellisestä rappiotilasta, vaan naisten vaistosta rodun\npelastamiseksi. Naiset ovat kaikissa sodissa uhrautuneet tulevaisuuden\nhyväksi. Ei itsekkäästi, vaan jalosti! Sinä loukkaat sekä sotilaita\nettä naisia, herra Morrison. Arvailenpa, voisiko kukaan amerikkalainen\ntyttö heittäytyä sinun syliisi.\"\n\nMorrison muuttui kalmankalpeaksi ja hänen suunsa vääntyi ilkeästi,\nhänen koettaessaan hillitä itseään.\n\n\"Ei, sillä sinä olit pelkuri\", jatkoi Carley purevan ivallisesti. \"Sinä\nannoit muiden miesten mennä taistelemaan amerikkalaisten tyttöjen\npuolesta. Luuletko kenenkään heistä haluavan milloinkaan mennä\nnaimisiin kanssasi? Sinä, herra Morrison, tulet koko ikäsi pysymään\nmerkittynä miehenä, saamatta milloinkaan osaksesi ystävyyttä todellisen\namerikkalaisen miehen ja kunnioitusta todellisen amerikkalaisen tytön\npuolelta.\"\n\nMorrison ponnahti seisoalleen niin että pöytä oli keikahtaa kumoon\nja mulkoili rumasti Carleyhin tarttuessaan hattuunsa ja keppiinsä.\nCarley käänsi hänelle selkänsä. Siitä hetkestä alkaen hän lakkasi\najattelemasta Morrisonia eikä puhutellut häntä enää milloinkaan.\n\nSeuraavana päivänä Carley meni tapaamaan parasta ystäväänsä, jota hän\nei ollut nähnyt pitkiin aikoihin.\n\n\"Carley rakkaani, et näytä lainkaan terveeltä\", sanoi Eleanor\ntervehdittyä.\n\n\"Ah, mitä sillä on väliä, miltä minä näytän?\" vastasi Carley\nkärsimättömästi.\n\n\"Sinä olit niin ihmeellinen tullessasi kotiin Arizonasta.\"\n\n\"Jos olin silloin ihmeellinen, mutta nyt aivan tavallinen, saat kiittää\nsiitä vanhaa New Yorkiamme.\"\n\n\"Carley, etkö välitä tästä New Yorkista enää?\" kysyi Eleanor.\n\n\"Voi, New Yorkissa ei ole luullakseni mitään vikaa! Vika on minussa.\"\n\n\"Hyvä ystävä, hämmästytät minua suuresti nykyään. Olet niin muuttunut.\nOlen hyvin pahoillani. Pelkään, ettet ole onnellinen.\"\n\n\"Minäkö? Olenhan päinvastoin kuin seitsemännessä taivaassa\", vastasi\nCarley naurahtaen väkinäisesti. \"Mitä aiot tehdä tänään iltapäivällä?\nLähdetään ratsastamaan.\"\n\n\"Odotan tänne ompelijatartani.\"\n\n\"Mihin aiot mennä illalla?\"\n\n\"Jonnekin päivällistä syömään ja sitten teatteriin. Meitä on täysi\nseurue, muuten pyytäisin sinuakin mukaan.\"\n\n\"Entä mitä teit eilen ja toissapäivänä ja sitä edellisinä päivinä?\"\n\nEleanor nauroi herttaisesti kertoen Carleylle\nseuraelämänharrastuksistaan.\n\n\"Nuo samat vanhat asiat, jotka toistuvat toistumistaan. Eleanor, etkö\nvähitellen ala kyllästyä niihin?\" kysyi Carley.\n\n\"Kyllä, jos oikein totta puhun\", vastasi Eleanor miettiväisesti. \"Mutta\nminulla ei ole muutakaan tekemistä.\"\n\n\"Eleanor, en ole lainkaan sinua parempi\", sanoi Carley\nylenkatseellisesti. \"Olen aivan yhtä hyödytön ja laiska. Mutta alan jo\nhuomata, millaisia minä, sinä ja koko tämä meidän mädännyt joukkomme\non. Me olemme huonoja ihmisiä. Mutta sinähän olet naimisissa, Eleanor.\nSinun elämänurasi on viitoitettu. Sinun pitäisi tehdä jotakin. Minä\ntaasen olen yksinäinen ja riippumaton. Ah, kuinka tunnenkaan itseni\nkapinalliseksi! Sinun ei tarvitse muuta kuin ajatella hieman, Eleanor.\nMiehesi työskentelee kovasti voidakseen pitää sinua varten tämän\nhienon huoneiston. Sinulla on autokin. Hän pukee sinut silkkiin ja\nsamettiin. Sinulla on timantteja ja syöt aamiaisesi vuoteessasi. Sinä\nvetelehdit punaiseen aamunuttuun puettuna koko aamun. Sitten pukeudut\nväliaterialle ja teelle. Ratsastelet, pelaat golfia tahi, mikä vieläkin\npahempaa, tuhlaat aikaasi tanssimalla, kunnes sinun pitää palata kotiin\npukeutumaan päivälliselle. Alistut muiden miesten hakkailtavaksi\nloukkautumatta siitä. Älä viitsi suuttua... Ja niin kuluu elämäsi\ntyhjään. Mitä hyötyä sinusta on kenellekään? Sinä olet vain miehesi\nintohimojen tyydyttäjä. Mutta sittenkin saat olla hyvin vähän hänen\nseurassaan.\"\n\n\"Carley, kuinka hirveästi sinä raivoatkaan!\" huudahti hänen ystävänsä.\n\"Mikä sinuun on oikeastaan mennyt? Kaikki kertovat sinun tulleen niin\nkummalliseksi. Olit loukannut Morrisonia kovasti, mikä ei ole lainkaan\nsinun tapaistasi, Carley.\"\n\n\"Olen iloinen, että minulla oli niin paljon rohkeutta, että uskalsin\ntehdä sen. Mitä mieltä olet hänestä, Eleanor?\"\n\n\"Ah, halveksin häntä, mutta eihän sovi ilmaista kaikkia ajatuksiaan!\"\n\n\"Ihminen olisi suurempi ja uskollisempi itselleen, jos hän tekisi niin.\nJonakin päivänä raivostun niin, että annan sinulle ja ystävillesi\nympäri korvia.\"\n\n\"Mutta, Carley, sinähän olet ystäväni ja aivan samanlainen kuin me\nmuutkin. Tahi olit ainakin vähän aikaa sitten.\"\n\n\"Tietysti olen ystäväsi. Olenhan melkein rakastanut sinua, Eleanor\",\njatkoi Carley vakavasti. \"Olen vajonnut yhtä syvälle tähän kirottuun\nlikaan kuin sinä ja kaikki muutkin, mutta en ole enää sokea. Meissä\nnaisissa on jotakin peloittavan väärää, mutta se ei ole mitään\nsellaista, mihin Morrison viittasi.\"\n\n\"Carley, sinussa ei ole mitään muuta vikaa kuin, että hylkäsit\nGlenn-raukan ja suret nyt itsesi kuoliaaksi hänen vuokseen.\"\n\n\"Voi, älä, älä!\" huudahti Carley säpsähtäen. \"Jumala tietää sen olevan\ntotta, mutta minussa on muutakin vikaa.\"\n\n\"Tarkoitat varmaankin tätä nykyajan naisten levottomuutta?\"\n\n\"Eleanor, vihaan todellakin tuota sanontaa: 'nykyajan naisten\nlevottomuus!' Se kuulostaa niin sanomattoman -- niin hirveän --\nVoi, en tiedä oikein, miltä. Siihen pitäisi meidän vaatia selitystä\neräältä Lännessä asuvalta tuttavaltani, muutamalta Haze Ruff-nimiseltä\nmieheltä. En tahdo loukata herkkiä tunteitasi selittämällä, mitä hän\nsanoisi. Mutta tuolla levottomuudella tarkoitetaan vauhti-, kiihko-,\nkeppihevos-, puku- tahi minun pitäisi pikemminkin sanoa alastomuus- ja\nsievistelyhulluutta ja Jumala yksin tietää, mitä muuta vielä. Meidän\nluokkaamme kuuluvat naiset ovat laiskoja, ylellisiä, itsekkäitä,\nhuvinhaluisia, joutilaita, hyödyttömiä, työtä ja lapsia pelkääviä ja\nehdottomasti huonoja.\"\n\n\"No niin, jos olemmekin sellaisia, keitä meidän on syyttäminen siitä?\"\nvastasi Eleanor kiivaasti. \"Nyt sinun, Carley Burch, pitää kuunnella\nhieman minuakin. Kahdennenkymmenennen vuosisadan amerikkalainen tyttö\non luullakseni maailman ihmeellisin naisolento. Mutta juuri senvuoksi\njoudummekin tähän ihmeellisyyteen liittyvien varjopuolten saaliiksi.\nKuuntelehan nyt. Siinä juuri onkin tuo huutava vääryys, tuo kirottu\nnäennäinen mahdottomuus. Ajattele nyt tätä kahdennenkymmenennen\nvuosisadan tyttöä, tätä amerikkalaista naista, joka on vuosisatojen\nhienoimman luomistyön tulos. Hän on nuori, terve, ja maailman vapaimman\nja suurimman kaupungin, New Yorkin, oleellisen sivistyksen täydellisin\ntyyppi. Mutta hänen täytyy silti mukautua ehdottomasti tähän\nvalheelliseen ja epätodelliseen olotilaansa suunnitellessaan elämäänsä.\nVaikka hän onkin vanhempien, sukulaisten, ystävien ja kosijain\nympäröimä ja saa käydä kaikenlaisissa talouskouluissa, yliopistoissa ja\nlaitoksissa, onko hän silti onnellinen ja elääkö hän todellista elämää?\"\n\n\"Eleanor\", keskeytti Carley vakavasti, \"hän ei ole onnellinen... Ja\nolen juuri koettanut selittää sinulle, miksi hän ei ole.\"\n\n\"Hyvä ystävä, salli minunkin sanoa joku sana väliin\", jatkoi Eleanor.\n\"Sinä et tiedä kaikkea. Maailmassa on melkein yhtä monta mielipidettä\nkuin ihmistäkin... No niin, jos tuollainen tyttö sattuu saamaan\nuuden puvun ja uuden kosiskelijan, jolle hän voi näyttää sitä, sanoo\nhän: 'Olen maailman onnellisin tyttö!' Mutta hän ei ole sittenkään\nonnellinen, vaikka hän niin luulee. Hän joutuu avioliittoon tahi\noikeammin kypsyneempään elämään saatuaan olla liian paljon mukana,\ntotuttuaan liian hyvään huolenpitoon, saatuaan tietää liian paljon.\nHänen miehiset toverinsa -- isä, veljet, eno, ystävät ja rakastajat\n-- hemmoittelevat hänet pilalle. Muista minun tarkoittavan meitä\nkeskiluokkaan kuuluvia tyttöjä, luokkaan, joka on Amerikan suurin\nja parhain. Me olemme hemmoiteltuja... Tällainen tyttö menee\nsitten naimisiin ja hänen elämänsä jatkuu niin vaivattomasti kuin\nsen tarkoituksena olisikin vain kaiken kahnauksen ja ponnistusten\npoistaminen. Hänen miehensä tekee kaiken liian helpoksi hänelle. Hän\non vain jonkinlainen koristus tahi leikkikalu, jota on säilytettävä\nylellisesti sisustetussa häkissä. Hänen kauniiden käsiensä likaaminen\nolisi inhoittavaa. Vaikka hän ei voisikaan palkata itselleen apulaista,\nmuuttavat nykyaikaiset keksinnöt neljän huoneen huoneiston hoitamisen\nnaurettavan helpoksi. Me puhdistamme astiamme, vaatteemme ja huoneemme\nsähköllä käyvillä koneilla ja lähellä asuvat herkkukauppiaat ja\nmuut ravinnonhankkijat riistävät yksinkertaisesti nuorilta rouvilta\nemännöitsijän tehtävät. Jos hän saa lapsen, kuten joskus tapahtuu,\nCarley, sinun vakuutuksistasi huolimatta, viedään se jonkin ajan\nkuluttua lastentarhaan. Mitä hän silloin voi tehdä, kuluttaakseen\nkaikki loppumattomat tunnit?\"\n\n\"Työtä\", vastasi Carley.\n\n\"Kyllä hän voisi, mutta hän ei tee\", jatkoi Eleanor. \"Sinä et tee työtä\nenkä minäkään, koska olemme aina vihanneet sellaista ajatustakin.\nSinä nimität pataa padaksi, mutta turvaudut kuitenkin väitellessäsi\nsairaalloisiin ja epäkäytännöllisiin seikkoihin. No niin, nuori\namerikkalainen tyttömme tahi nuorikkomme ryhtyy johonkin saadakseen\naikansa kulumaan. New Yorkiin asettuvat kaikki suuret taiteilijat,\nkirjailijat ja etenkin kaikki kuuluisat fakiirit. New Yorkin naiset\nelättävät heidät. Miehet nauravat kyllä sille, mutta hankkivat siitä\nhuolimatta rahat. He vievät naiset teatteriin, mutta jäävät pois\njonkun puolalaisen prinsessan vastaanotosta, jonkun indialaisen\ntaikurin ja mystikon luennolta ja Turvattomien Kissojen Kodin hyväksi\ntoimeenpannuilta kannatuspäivällisiltä. Totta on kylläkin, että nuorien\ntyttöjemme ja morsiamiemme ihmeellinen innostus voisi suuntautua\nparempaankin. Mihin joutuu heidän tarmonsa ylijäämä, tuo säilyynpantu\nelinvoima, joka on niin luonteenomaista nykyaikaisille tytöille?\nMihin he voivat purkaa kiihkeitä tunteitaan? Mihin hyödylliseen he\nvoivat käyttää sivistystään ja lahjojaan? Eivät, suoraan sanoen,\nmihinkään. En tarkoita nyt lainkaan noita uudenaikaisia naisia, noita\naatteellisia uudistajia, vaan sinun ja minun kaltaisia normaalityttöjä.\nAjattelehan vain kaikkea tätä, Carley. Tytön jokainen toivomus ja tarve\ntäytetään melkein heti, hänen tarvitsematta ponnistaa lainkaan voimiaan\nsaadakseen sen. Hänen ei tarvitse taistella eikä työskennellä. Jos nyt\nnaiset tahtoisivat tehdä jotakin hyödyllistä, mikä pakottaisi miehet\nantamaan heille arvoa, ellei juuri tunnustamaan heitä yhdenvertaisiksi,\nmistä he saisivat sellaiseen tilaisuutta?\"\n\n\"Niitä on luotava\", vastasi Carley.\n\n\"Tämä kysymys nykyaikaisesta nuoresta naisesta, aikaansa seuraavasta\nhienosta tytöstä, on sangen mutkallinen. Minä ainakin olen hänen\npuolellaan?\"\n\n\"Millaisia ovat tämän huomattavan ja säälittävän amerikkalaisen tytön\npukujen huippumuodit?\" kysyi Carley ivallisesti.\n\n\"Säädyttömiä!\" huudahti Eleanor rehellisesti ja inhoten.\n\n\"Myönnätkö sen?\"\n\n\"Kyllä, häpeäkseni.\"\n\n\"Miksi hyväksyvät naiset tuollaisia äärimmäisyyksiin meneviä pukuja?\nMiksi sinä ja minä käytämme harsomaisia silkkisukkia, polvihameita ja\nhihattomia ja alusliivittömiä pukuja?\"\n\n\"Olemme muodin orjia\", vastasi Eleanor.\n\n\"Pyh!\" huudahti Carley.\n\nEleanor nauroi, vaikka hän olikin hieman suutuksissaan. \"Aiotko sitten\nlakata pitämästä sellaisia pukuja, joita muut naiset pitävät, ja\nalistua siihen, että sinua ruvetaan katsomaan karsaasti? Aiotko muuttua\nhulttiomaiseksi, äreäksi ja vanhanaikaiseksi?\"\n\n\"En, mutta en aio milloinkaan enää pitää mitään sellaista, mitä\nvoidaan sanoa säädyttömäksi. Minun täytyy osata selittää, miksi olen\npukeutunut tähän tai tuohon pukuun... Mutta sinä et ole vastannut vielä\nkysymyksiini. Miksi pidät sellaista pukua, minkä rehellisesti myönnät\ninhoittavaksi?\"\n\n\"En tiedä, Carley\", vastasi Eleanor avuttomasti. \"Kuinka sinä\nmärehditkään asioita! Meidän täytyy pukeutua tehdäksemme muut naiset\nmustasukkaisiksi ja viehättääksemme miehiä. Meidän pitää herättää\nhuomiota. Ehkäpä tuo 'säädytön' sana ei sovellukaan ilmaisemaan sitä,\nmitä minä tarkoitan.\"\n\n\"Ah! Vain harvat naiset huomaavat, miltä he oikeastaan näyttävät. Haze\nRuff voisi kertoa sen heille.\"\n\n\"Haze Ruffko? Kuka hän on?\" kysyi Eleanor.\n\n\"Hän on vain Haze Ruff\", vastasi Carley äreästi.\n\n\"Niin, mutta kuka hän sitten on?\"\n\n\"Vain muuan lampaidenkylvettäjä Arizonassa\", vastasi Carley\nhajamielisesti.\n\n\"Hm! Ja mitä herra Ruff voisi sanoa meille?\"\n\n\"Hän sanoi minua pahuuden enkelin näköiseksi ja väitti minun pukuni\navulla koettavan hurmata miehiä.\"\n\n\"Miten suurenmoista!\" huudahti Eleanor nauraen sydämellisesti.\n\"Luulenpa että pidit sitä kohteliaisuutena.\"\n\n\"En lainkaan... Ihmettelen, mitä Ruff sanoisi jazzista -- ihmettelen\ntosiaan\", mumisi Carley.\n\n\"Minä en ainakaan välitä siitä, mitä hän sanoisi, enkä perusta paljoa\nsinunkaan mielipiteistäsi\", vastasi Eleanor. \"Kaikki saarnaajat ja\nuudistajat, piispat ja papit tekevät minut sairaaksi. He ovat aivan\nraivoissaan jazzista. Jazzihan on meidän rappeutumisemme särähtelevä\nsävel ja samalla myös sointumattoman, ajattelemattoman ja sieluttoman\naineellisuutemme ilmaus. Mielettömät! Jos he voisivat muuttua naisiksi\njoksikin aikaa, ymmärtäisivät he meitä. He eivät voi milloinkaan\npoistaa jazzia -- eivät milloinkaan, sillä se on suurenmoinen,\nihmeellinen ja ehdottomasti välttämätön naisille tänä ahtaana\naikakautena.\"\n\n\"Hyvä on, Eleanor. Me ymmärrämme toisiamme, vaikka emme olekaan\nsamaa mieltä\", sanoi Carley. \"Sinä jätät naisten tulevaisuuden\nsattuman, elämän ja aineellisuuden eikä heidän omien määrätietoisten\nponnistustensa varaan. Minä puolestani asetan ylimmäiseksi vapaan\ntahdon ja ihanteellisuuden.\"\n\n\"Carley, nyt käyt hieman vaikeasti tajuttavaksi\", sanoi Eleanor.\n\n\"Mihin aiot ryhtyä? Jokaisen naisen pitää joskus elämässään ajatella\nsitä. Hänen täytyy miettiä suhdettaan elämään.\"\n\n\"Aion liukua virran mukana, Carley, ja olla niin miellyttävä kuin\nsuinkin\", vastasi Eleanor hymyillen.\n\n\"Etkö siis välitä ollenkaan tulevaisuuden naisista ja lapsista? Etkö\ntahdo kieltäytyä mistään nyt, et ajatella, tehdä työtä etkä kärsiä\nhieman tulevan ihmiskunnan hyväksi?\"\n\n\"Kuinka sinä esitteletkään asioita, Carley!\" huudahti Eleanor\nväsyneesti. \"Tietysti välitän, koska kerran johdat ajatukseni sille\nsuunnalle. Mutta mitä minua oikeastaan liikuttaa tulevien sukupolvien\nelämä?\"\n\n\"Mitäkö? Amerikka amerikkalaisille! Sinun tuhlatessasi aikaasi\nimetään elämän neste pois suuren kansakunnan suonista. Miehen asia on\ntaistella, mutta kansan säilyttämien kuuluu naisen tehtäviin. Sinäkin\nolet luullakseni tehnyt valintasi, vaikka et vielä ymmärräkään sitä.\nMinä puolestani rukoilen Jumalaa, että voisin kehittyä kelvolliseksi\nomaan tehtävääni.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nCarley sai muutaman vieraan eräänä aamuna tavallista aikaisempaan ennen\nsovinnaista vierailuaikaa.\n\n\"Hän ei ilmoittanut minulle nimeään\", sanoi palvelijatar. \"Hänellä on\nyllään sotilaspuku, hän on hyvin kalpea ja kävelee kepin varassa.\"\n\n\"Ilmoittakaa hänelle, että tulen heti\", vastasi Carley.\n\nHänen kätensä vapisivat, kun hän pukeutui nopeasti. Olikohan vieras\nVirgil Rust? Hän toivoi sitä, mutta epäili kuitenkin.\n\nKun hän tuli vastaanottohuoneeseen, oli siellä pitkä khakipukuinen\nnuorimies. Hän ei muistanut miehen nimeä heti, vaikka hän tunsikin nuo\nkalpeat kasvot ja nuo rehelliset ja vakavat vaaleansiniset silmät.\n\n\"Hyvää huomenta, neiti Burch\", sanoi hän. \"Toivon teidän suovan minulle\nanteeksi tämän varhaisen vierailuni. Kai muistatte minut? Olen George\nBurton, ja vuoteeni oli Rustin vuoteen vieressä.\"\n\n\"Kyllä muistan teidät, herra Burton, ja olen iloinen saadessani\npuhutella teitä jälleen\", vastasi Carley puristaen hänen kättään.\n\"Olkaa hyvä ja istuutukaa. Teidän tulonne merkitsee varmaankin sitä,\nettä olette nyt päässyt pois sairaalasta?\"\n\n\"Niin, olen päässyt pois\", vastasi Burton.\n\n\"Päättelen siitä teidän parantuneen. Kuinka suurenmoista! Olen hyvin\niloinen.\"\n\n\"Minut lähetettiin pois sieltä, jotta saataisiin tilaa eräälle pahasti\nhaavoittuneelle. Olen vieläkin hyvin hervoton ja heikko\", vastasi\nBurton, \"mutta olin sentään iloinen päästessäni pois sieltä. Olen\nläpäissyt kaiken melko hyvin ja jonkun ajan kuluttua olen vallan\nentiselläni. Sain maata niin kauan kaasumyrkytyksen vuoksi.\"\n\n\"Teidän pitää olla varovainen. Saanko kysyä, mihin aiotte nyt lähteä ja\nmitä tehdä?\"\n\n\"Tulin puhumaan teille juuri siitä\", vastasi Burton rehellisesti.\n\"Pyytäisin teitä auttamaan minua hieman. Olen Illinoisista kotoisin\neivätkä omaiseni ole aivan rutiköyhiä, mutta en haluaisi matkustaa\nkotikaupunkiini vielä ja talvet ovat siellä sitäpaitsi hyvin kylmiä.\nLääkärit käskivät minun matkustaa jonnekin leudompaan ilmanalaan.\nKatsokaa, sain kaasumyrkytyksen ja keuhkoni heikontuivat siitä, mutta\ntiedän tulevani terveeksi, jos vain olen varovainen. No niin, olen aina\nollut innostunut maanviljelykseen ja tahtoisin nyt matkustaa Kansasiin,\nEtelä-Kansasiin. Matkustelisin siellä ympäriinsä, kunnes löytäisin\nmieleiseni paikan, jossa sitten hankkisin itselleni työtä, Mutta työ\nei saisi olla kovaa alussa ja senvuoksi tarvitsisin nyt vähän rahaa.\nTiedän kyllä, mitä haluan. Tahdon sukeltautua tuohon vehnämaahan ja\nunhottaa sodan. Jonkin ajan kuluttua työskentelen mielellänikin. Neiti\nBurch, te olette ollut niin ystävällinen meille kaikille, että uskallan\nnyt pyytää teiltä lainaksi hieman rahaa. Maksan sen kyllä takaisin,\nvaikka en voikaan sanoa, milloin. Mutta teen sen jonakin päivänä.\nTahdotteko olla niin hyvä?\"\n\n\"Varmasti\", vastasi Carley sydämellisesti. \"Olen iloinen saadessani\ntilaisuuden auttaa teitä. Kuinka paljon tarvitsette välttämättömiin\ntarpeihinne? Ehkä noin viisisataa dollaria?\"\n\n\"Ah ei, en tarvitse niin paljoa\", vastasi Burton. \"Vain matkalipun\nhinnan kotiin ja sitten Kansasiin, ja sitten vähän asuntoon ja ruokaan,\nkunnes paranen ja saan itselleni työtä.\"\n\n\"Sanokaamme sentään viisisataa dollaria\", sanoi Carley ja nousi\nmennäkseen työhuoneeseensa. \"Suokaa anteeksi, minun täytyy poistua\nhetkiseksi.\" Hän kirjoitti maksumääräyksen ja antoi sen palattuaan\nBurtonille.\n\n\"Olette äärettömän hyvä\", sanoi Burton hiljaa.\n\n\"En ollenkaan\", vastasi Carley. \"Ette arvaakaan, kuinka iloitsen\nsaadessani auttaa teitä. Mutta ennenkuin unhotan, pitää minun kysyä\nteiltä, voitteko vaihtaa tuon maksumääräyksen täällä New Yorkissa?\"\n\n\"En, ellette te todista henkilöllisyyttäni\", sanoi Burton\nalakuloisesti. \"En tunne ketään toista, jota voisin pyytää.\"\n\n\"No niin, kun lähdette täältä, menkää heti pankkiini -- se sijaitsee\nNeljännenneljättä-kadun varrella -- soitan kassanhoitajalle. Pääsette\nsiten kaikista vaikeuksista. Aiotteko matkustaa pois New Yorkista heti?\"\n\n\"Kyllä. Tämä on kauhea kaupunki. Kun saavuin tänne pari vuotta sitten\nkomppaniani kanssa, tuntui se minusta suurenmoiselta. Mutta menetin\nluullakseni jotakin tuolla kaukana. Haluan nyt matkustaa johonkin\nrauhalliseen paikkaan, jossa on vain vähän ihmisiä.\"\n\n\"Luulen ymmärtäväni teitä\", vastasi Carley. \"Otaksun senvuoksi, että\nteillä on kiire päästä kotiinne. Teilläkin on tietysti joku tyttö, jota\nikävöitte kovasti?.\"\n\n\"Olen pahoillani, mutta minulla ei ole morsianta\", vastasi Burton\nvaatimattomasti. \"Ranskaan matkustaessani olin iloinen, ettei minulta\njäänyt morsianta tänne. Mutta eipä olisi niinkään huonosti, jos voisin\nnyt matkustaa sellaisen luo.\"\n\n\"Älkää olko millännekään!\" huudahti Carley. \"Te voitte kyllä jonkin\najan kuluttua valita mieleisenne. Teillä on vapaa pääsy jokaisen\ntodella amerikkalaisen tytön sydämeen.\"\n\n\"Mikä sen saisi aikaan?\" kysyi Burton punastuen.\n\n\"Uhrautumisenne isänmaan puolesta\", vastasi Carley vakavasti.\n\n\"Tokkohan\", sanoi Burton kummallisen töykeästi, \"kun otetaan huomioon,\netten saanut minkäänlaisia mitaleja enkä korvauksia, niin tuskinpa\nkukaan kaunis tyttö kiinnittää huomiotaan minuun.\"\n\n\"Kiinnittää varmasti\", sanoi Carley kiiruhtaen vaihtamaan\npuheenaihetta. \"Mutta näin ohimennen sanoen, tutustuitteko Glenn\nKilbourneen Ranskassa?\"\n\n\"En, muistaakseni\", vastasi Burton nousten seisoalleen melko jäykästi\nkeppinsä avulla. \"Minun täytyy lähteä nyt, neiti Burch. En voi\ntodellakaan kiittää teitä tarpeeksi enkä unhottaa tätä milloinkaan.\"\n\n\"Tahdotteko kirjoittaa minulle voinnistanne?\" kysyi Carley ojentaen\nhänelle kätensä.\n\n\"Kyllä.\"\n\nCarley saattoi hänet lämpiöön ja sitten ovelle. Hän tahtoi tehdä vielä\nyhden kysymyksen, mutta huomasikin sen lausumisen kummallisen vaikeaksi\nBurton kohdisti ovella melko läpitunkevan katseen häneen.\n\n\"Ette kysellyt minulta lainkaan Rustista\", sanoi hän.\n\n\"Ah, en tullut ajatelleeksi häntä, ennenkuin nyt!\" valehteli Carley.\n\n\"Rust kehoitti minua kääntymään teidän puoleenne\", sanoi Burton.\n\"Keskustelimme teistä eräänä päivänä, ja hänen mielestään te olette\ntuota oikeata lajia. Hän sanoi teidän kyllä luottavan minuun ja\nlainaavan minulle rahaa. En olisi muuten uskaltanut tulla luoksenne.\"\n\n\"Oikeata lajiako? Hän uskoi siis niin. Olen hyvin iloinen. Onko hän\njutellut teille paljonkin minusta viimeisen sairaalassa käyntini\njälkeen?\"\n\n\"Eipä juuri\", vastasi Burton kohdistaen häneen jälleen suoran omituisen\nkatseensa.\n\nCarley kohtasi sen ja tunsi äkkiä kylmänväreitä. Ne eivät tuntuneet\ntulevan hänen sisimmästään, vaikka hänen sydämensä lakkasikin\nsykkimästä hetkiseksi. Burton ei ollut muuttunut, koska hän vielä\nvallan hehkui kiitollisuutta. Mutta tuo hänen silmiensä loisto! Carley\noli nähnyt tuon saman, kummallisen, kysyvän, kaukaisen, äärettömän\nkaukaisen ja kuvaamattoman valon Glennin ja Rustin silmissäkin. Sitten\nhänen sydämensä sykähti äkkiä niin kovasti, että se teki kipeää. Hän\nkuiskasi peläten ja aavistaen onnettomuutta:\n\n\"Kuinka Rust jaksaa?\"\n\n\"Hän on kuollut.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvi tuli kylmine merituulineen, koleine sateineen ja lumimyrskyineen.\nCarley ei matkustanut etelään. Hän lueskeli ja mietiskeli vierautuen\nvähitellen kaikista muista, paitsi sellaisista uskollisista\nystävistään, jotka sietivät häntä.\n\nHän kävi teatterissa melko usein mieltyen yhä enemmän murhenäytelmiin.\nMilloinkaan hän ei mennyt muualle huvittelemaan. Vaihtelu ja huvitukset\nnäyttivät olevan voitettu kanta hänelle. Mutta hän voi syventyä\njokaiseen nykyajan polttavaan kysymykseen. Hän tutki sosialismiakin\nhylätäkseen sen sitten. Maailmassa on kylläkin muutamia, joilla on\nliian paljon maallista tavaraa, ja paljon sellaisia, joilla on liian\nvähän. Epätasaisuuden ja vääryyden korjaamisen täytyy jolloinkin\ntapahtua, mutta Carley ei nähnyt sosialismissa parannuskeinoa siihen.\n\nHän ahmi sotakirjallisuutta sairaalloisen uteliaasti, toivoen\nlöytävänsä jonkin valaisevan todisteen parhaimmassa iässään olevien\nnuortenmiesten uhraamisen hyödyttömyydestä. Hänen mielestään näytti\nsota pikemmin inhimillisen luonteen kuin politiikan aiheuttamalta. Viha\noli todellinen sodan syy. Hänen mielestään voitiin tulevaisuudessa\nkarttaa sotia vain kahdella eri tavalla: joko sellaisten miesten\navulla, jotka ovat muuttuneet rehellisiksi ja oikeudenmukaisiksi,\ntahi sellaisten naisten, jotka kieltäytyvät uhraamasta lapsiaan.\nKoska edellisistä ei vielä näkynyt merkkiäkään, ihmetteli hän,\nmilloin kaikkien rotujen kaikki naiset kohtaisivat toisensa tässä\nyhteisessä asiassa. Sen ajan täytyy vielä joskus koittaa! Hän vastusti\njokaista sodan puolesta lausuttua väitettä silvottujen sotilaitten,\nnaisten ja lasten tuntemilla tuskilla. Hyökkäyssotaa ei voida millään\npuolustaa. Se on luonnoton ja hirveä. Jos luonnonlaki ja kehitys vaatii\nvälttämättä taistelua, sotaa, verta ja kuolemaa, on parempi luopua\ntästä hirveästä laista ja antaa ihmisten kuolla sukupuuttoon.\n\nKaikkina näinä viikkoina hän ikävöi kirjettä Glenniltä, mutta sitä\nei kuulunut. Oliko hän vihdoinkin ihastunut tuon Lännen tytön, Flo\nHutterin, suloisuuteen, oivallisuuteen ja rakkauteen? Carley tiesi sekä\njärkensä että vaistonsa avulla, ettei Glenn Kilbourne milloinkaan voisi\nrakastaa Flota. Mutta joskus ja varsinkin yön pimeinä valvottavina\ntunteina hänen kiihkeytensä ja jännityksensä oli niin suuri, että\nmustasukkaisuus sai hänet valtaansa, tehden sisällistä tuhoa hänessä.\nKun hän unissaan oli kävelevinään, ratsastelevinaan ja kiipeilevinään\nkaukana Arizonan yksinäisessä rotkossa, missä aina näytti olevan\niltapäivä, tai suuren erämaan värikkäillä suunnattomilla lakeuksilla,\ntäytti hänen mielensä rauha ja kummallinen ilo. Mutta hän koetti\ntukahduttaa tällaiset unelmat, koska hän herätessään niistä tunsi aina\npolttavaa ikävää. Nyt hän tiesi, millaisia tunteita kukkuloiden autius\nja yksinäisyys synnyttää. Nyt hän osasi suhtautua oikein putoavan\nveden suloiseen kohinaan, tuulen huminaan mäntyjen oksissa, lintujen\nlivertelyyn, tähtien kimalteluun, aamunnousuun ja illan ruskoon. Mutta\nhän ei ymmärtänyt vielä niiden tarkoitusta. Johtuikohan kaikki vain\nhänen rakkaudestaan Glenn Kilbourneen? Alkoiko kaupunkielämä tuntua\nhänestä väljähtyneeltä vain hänen rakastajansa poissaolon vuoksi? Niin\nCarley uurasti eteenpäin kuin sellainen, joka hapuilee ympärilleen\npimeässä, taistellen varjoja vastaan.\n\nEräänä päivänä hän sai kortin entiseltä koulutoveriltaan, eräältä\ntytöltä, joka oli mennyt polkunaimisiin ja julistettu senvuoksi\npannaan. Hän asui Coney Islandissa, eräässä pienessä Wading\nRiver-nimisessä maalaiskylässä. Hänen miehensä oli sähkömonttööri ja\nsamalla keksijä. Hän työskenteli kovasti. He olivat juuri saaneet\nlapsen. Eikö Carley tahtoisi olla niin kiltti ja matkustaa heidän\nluokseen katsomaan lasta?\n\nKutsu oli niin harras ja lumoava, että Carley matkusti. Hän löysi\ntodellakin tuon maalaiskylän ja sen laidalta erään pienen huvilan,\njoka oli varmaankin hyvin kaunis kesällä, kun viiniköynnökset ja\npuut vihersivät. Hänen vanha koulutoverinsa oli punakka, lihava,\nkirkassilmäinen ja onnellinen. Hän ei huomannut minkäänlaista muutosta\nCarleyssä -- seikka, joka jollakin tavoin tuntui miellyttävältä\nCarleystä. Elsie lörpötteli itsestään, miehestään ja siitä, kuinka he\nolivat työskennelleet saadakseen itselleen tämän pienen kodin.\n\nKun Carley näki tuon rakastettavan, punakan, tummasilmäisen\npikkunyrkkisen lapsukaisen, ymmärsi hän Elsien onnen nauttien\nsiitä. Ottaessaan tuon pehmeän, lämpimän pikku typykän syliinsä ja\npuristaessaan häntä rintaansa vasten hän tunsi suoniinsa virtaavan\noutoa, salaperäistä voimaa. Oliko hänellä nyt sylissään elämän\nsalaisuus? Lapsista ja Carleystä ei ollut milloinkaan tullut hyviä\ntuttavia niissä harvoissa tilaisuuksissa, jolloin Carley oli ollut\nlasten parissa. Mutta Elsien lapsi painautui hänen rintaansa vasten\njokeltaen hänelle ja puristaen hänen sormeaan. Kun pienokainen\nlaskettiin vihdoin vuoteeseensa, tuntui Carleystä aivan siltä kuin\njotakin tuosta lapsesta olisi siirtynyt hänen sieluunsa.\n\n\"Oikea amerikkalainen poika!\" mumisi hän.\n\n\"Varmasti\", vastasi Elsie. \"Carley, sinun pitäisi tutustua hänen\nisäänsä.\"\n\n\"Tahtoisin mielelläni tavata häntä\", sanoi Carley miettiväisesti.\n\"Elsie, oliko hän sodassa?\"\n\n\"Kyllä. Hän kuului niiden laivojen miehistöön, jotka kuljettivat\nampumatarpeita Ranskaan. Ajattelehan nyt, millaisessa tilassa minä olin\nkantaessani tätä lasta, mieheni oleskellessa sellaisessa laivassa, joka\noli täynnä räjähtäviä aineita, saksalaisten vedenalaisten harhaillessa\nvaltamerellä. Voi, kuinka hirvittävää se olikaan!\"\n\n\"Mutta hän palasi takaisin, ja nyt on kaikki hyvin\", sanoi Carley\nvakavasti hymyillen. \"Olen hyvin iloinen, Elsie.\"\n\n\"Niin, mutta minua vapisuttaa ajatellessani mahdollisia tulevia sotia.\nAion kasvattaa poikia ja toivoakseni tyttöjäkin, mutta ajatukset\nsodasta kiduttavat minua.\"\n\nSe juna, missä Carleyn piti matkustaa takaisin, myöhästyi hieman.\nCarley käytti tätä myöhästymistä hyväkseen lähtemällä kävelemään\nmetsäiselle niemelle salmen rannalle.\n\nOli kolea maaliskuun päivä. Aurinko alkoi jo laskea. Suojaisissa\npensaikoissa oli vielä pieniä lumipälviäkin. Metsässä oli maa niin\npehmeätä hiekkaa, että Carleyn jalka upposi siihen. Pensastammien\noksissa lepatti vielä lakastuneita ruskeita lehtiä. Carley pääsi\nvihdoin rantaäyräälle. Harmaa laaja meri levisi hänen edessään pitkine\npolveilevine rantoineen, missä oli paljon hylkytavaraa ja ajopuita.\nMainingit vyöryivät pitkinä ja matalina ja saapuivat hiljaa kohisten\nrantaan, josta ne peräytyessään veivät piikiviä mukanaan. Näkyvissä ei\nollut ainoatakaan venettä eikä elävää olentoa.\n\nCarley tunsi tämän näköalan lieventävän rinnan ahdistavaa tunnetta.\nTäällä oli sellaista autiutta ja yksinäisyyttä, mikä erosi suuresti Oak\nCreek-kanjonin tunnelmasta, vaikka sillä olikin samanlainen kummallisen\nviihdyttävä vaikutus. Tyrskyjen kohina ja ikivihreissä puissa humiseva\ntuuli olivat hänelle tuttuja ääniä. Kuinka paljon enemmän maailmassa\nsentään on asumatonta maata kuin kaupunkeja! Kuinka tuo meri näyttikään\nlaajalta! Ja kaiken yllä kaareutui rajoittamaton ääretön taivas ja sen\ntakana taasen avaruuden loputtomat valtakunnat. Hän tunsi huojennusta\nkatsellessaan luonnon iäistä läheisyyttä. Elämän merkitys voidaan ehkä\nsaada selville luonnon yhteydessä. Millaiset ovat voimamme? Mitä on\nJumala tahtonut ihmisiä tekemään käsillään, ruumiillaan, lahjoillaan\nja sielullaan? Carley katsoi taakseen alastoman maan yli ja sitten\nlaajalle merelle. Kuinka kaikki onkaan salaperäistä! Mutta luonto\nei ole petollinen eikä pikkumainen, vaikka se olisikin kuinka julma\ntahansa.\n\nKaikki tällaiset mietelmät kiihdyttivät Carleytä. Horjuen\npäätelmissään sinne tänne levotonna ja unettomana, intoisan mielialan\nja välinpitämättömyyden puuskien vaihdellessa, hän tunsi vähitellen\njoutuvansa umpikujaan.\n\nTuon kevätpäivän, jolloin hän vuosi takaperin oli matkustanut\nNew Yorkista Arizonaan, hän halusi viettää yksinään, mutta hänen\najatuksensa ahdistivat häntä. Hän teki yhteenvedon kuluneesta vuodesta.\nVoisiko hän elää toista samanlaista? Jotakin murtuisi silloin hänessä.\n\nHän meni ulos. Ilma oli lämmin ja sen tuoksussa oli tuota suloista,\nhienoa raikkautta, joka vaikuttaa ihmiseen niin elähdyttävästi.\nPuistojen vihertävät aukenevat nuput, lintujen livertely, lasten ilo,\nveden kimaltelu ja auringonlämpö -- kaikki tuntui moittivan häntä.\nCarley pakeni puistosta Beatrice Lovellin kotiin ja tapasi siellä\nonnettomuudekseen nuo toiset tuttavansa, joita hän ei voinut enää\nlainkaan sietää.\n\nHe juorusivat, väittelivät ja arvostelivat juodessaan teetään. Kun\nCarley tuli heidän luokseen Beatricen kanssa, vaikenivat he äkkiä\nalkaen sitten mumista.\n\n\"Hei, Carley, sano se nyt meille suoraan!\" huudahti Geralda Conners,\nviehättävä ja kaunis kolmikymmenvuotias nainen, joka oli pukeutunut\nhienosti viime kuosin mukaan, mutta jonka kauniinvärinen iho ei ollut\nterveyden luonnollinen ilmaus.\n\n\"Mitä minun pitäisi sanoa, Geralda?\" kysyi Carley. \"En varmastikaan\ntahdo puhua teidän selkänne takana mitään sellaista, mitä en voisi\ntoistaa täällä.\"\n\n\"Eleanor on kertonut meille, kuinka sinä yksinkertaisesti olit pannut\nmeidät pataluhaksi.\"\n\n\"Niin, väittelimme hieman. Mutta en ole lainkaan varma siitä, sanoinko\nhänelle kaikkea haluamaani.\"\n\n\"Sano tuo loppu täällä\", kehoitti muuan veltto pehmeä ääni. \"Kohentele\nnyt, Herran nimessä, meitä hieman! Jos vain tuntisin saavani sysäyksen\njoltakulta, siunaisin häntä.\"\n\n\"Carley, sinun pitäisi ruveta näyttelijättäreksi\", neuvoi toinen. \"Mitä\nulkomuotoon tulee, ei Elsie Ferguson vedä sinulle lainkaan vertoja, ja\nviime aikoina olet ollut tarpeeksi traagillinenkin.\"\n\n\"Minä puolestani toivoisin sinun matkustavan jonnekin hyvin kauaksi\",\nhuomautti kolmas. \"Mieheni on vallan hullaantunut sinuun.\"\n\n\"Tiedättekö, tytöt, teidän päässänne ei ole ainoatakaan järkevää\najatusta?\" vastasi Carley.\n\n\"Järkevääkö? Ei toivoaksemme. Kuka nyt tahtoisikaan olla järkevä?\"\n\nGeralda laski kuppinsa vadille. \"Kuulkaahan nyt!\" huudahti hän. \"En\naikonut ollenkaan ärsyttää Carleytä. Olen hyvä ja tunteellinen. Hän\nkulkee ympäriinsä uhmaten kaikkia ja sanoo New Yorkin voittavan jo\nSodomankin. Haluan kuulla sen häneltä itseltään nyt.\"\n\n\"Luulen puhuneeni hieman liikaa\", vastasi Carley. \"Talvi on ollut\nminulle aika vaikea. Ehkäpä olen koetellut liikaa ystävieni\nkärsivällisyyttä.\"\n\n\"Kuulehan nyt, Carley\", sanoi Geralda harkitusti, \"sinulla ei ole\noikeutta myrkyttää meidän elämäämme, joka meistä kaikista tuntuu\nmelko suloiselta. Sinä olet tyytymätön nainen ja ellet mene ajoissa\nnaimisiin, tulee sinusta lopulta maailmanparantaja ja kiihkoilija.\"\n\n\"Muutun mieluummin sellaiseksi kuin mätänen kuoressani\", vastasi Carley.\n\n\"Nyt ärsytät meitä tahallasi, Carley\", tiuskaisi Geralda vihaisesti.\n\"En ihmettele lainkaan, että Morrison solvaa sinua kaikkien kuullen.\nHän sanoo Glenn Kilbournen hylänneen sinut jonkun Lännen tytön vuoksi.\nJos se on totta, olet melko pikkumainen purkaessasi sisuasi meille.\"\n\nCarley tunsi sydämessään jonkin vastustamattoman voiman vaikutusta.\nMutta Geralda Conners ei ollut hänelle muuta kuin pilkka, johon hän voi\nsuunnata salamansa.\n\n\"En ole teille lainkaan vihoissani\", sanoi hän arvokkaasti ja\nkiihkeästi. \"Säälin vain teitä. Olin yhtä sokea kuin tekin. Jos\nsydämeni murtuminen poisti verhon silmistäni, oli se hyväksi minulle,\nkoska nyt näen jotakin hirvittävän väärää itsessäni, teissä kaikissa ja\nnykyaikaisessa elämässä.\"\n\n\"Säästä säälisi vain itsellesi, koska olet sen tarpeessa\", vastasi\nGeralda kiihkeästi. \"Minussa, ystävissäni ja hyvän vanhan New Yorkin\nelämässä ei ole mitään väärää.\"\n\n\"Eikö mitään väärää?\" huudahti Carley. \"Kuunnelkaahan nyt hieman\nminunkin sanojani. Eikö teidän nykyisessä elämässänne olisi\nmitään väärää, eikö teissä naisissa olisi mitään korjattavaa?\nOlette sokeita kuin lepakot ja yhtä välinpitämättömiä elävästä\ntotuudesta kuin jos olisitte jo haudassa. Tiedättekö että tuhansilla\nraajarikkoisilla sotilailla ei ole kotia, ei rahaa, ei ystäviä, ei\ntyötä eikä useissa tapauksissa edes ruokaa eikä vuodettakaan? He\novat kaikki jaloja nuoriamiehiä, jotka lähtivät rintamalle parhaassa\nkunnossaan taistelemaan teidän puolestanne, mutta palasivat takaisin\nhaavoittuneina, sielultaan ja ruumiiltaan sairaina. Järkevät naiset\nvoisivat äänioikeudellaan vapauttaa politiikan puolueellisuudesta,\nahneudesta ja petollisuudesta. Naiset ivailevat kieltolakia; suurin\ntätä maata kohdannut hyvätyö tehdään naurettavaksi, kuluneeksi\nja halveksittavaksi! Yksin tässä kaupungissa on puolimiljoonaa\nhenkisesti vajavaista lasta! Meillä ei ole tarpeeksi kouluja ja\nopettajia kasvattamaan poikia ja tyttäriämme, koska opettajilla on\nhävyttömän huonot palkat! Tämän suuren maan äidit sallivat lastensa\nmennä eläviinkuviin ja ilta illan jälkeen tämän äärettömän suuren\nmaan tuhansissa eri kaupungeissa katsella kuvia, jotka nuorison\nkurinpitolautakuntain, kasvattajien ja kasvatuslaitosten johtajien\nlausuntojen mukaan kasvattavat pojistamme rosvoja, roistoja ja\nmurhaajia, ja tytöistämme vampyyreja! Nuoret kehittymättömät tytöt\nmatkivat teitä käärimällä sukkansa kokoon polviensa alapuolelle,\nkäyttämällä huulipuikkoa, maalaamalla poskiaan, tummentamalla silmiään,\nnyhtämällä pois kulmakarvansa ja olemalla täysin tietämättömiä\nsiitä, mitä häpeä on? Raha on jumalana, kaikkialla tavoitellaan vain\nylellisyyttä, huvituksia, kiihoituksia ja vauhtia? Miehenne kuluttavat\nmieluummin aikaansa muiden naisten kuin teidän seurassanne? Entä\njazzi, kun tanssisalin valot himmennetään ja tanssijat loikkivat,\nkiemurtelevat ja hyppelevät kuin hullut? Maamme suurin yliopisto ei\nvoi ilmoittaa yhtä lasta syntyvän jokaista tutkinnon suorittanutta\nkohti kymmenessä vuodessa! Mitä sanotte raivoavasta itsemurhakuumeesta\nja noista tänne muuttavista ulkomaalaisjoukoista? Eikö ole mitään\nväärää teissä naisissa, jotka ette voi tahi ette halua synnyttää\nlapsia? Useimmat teistä eivät sitäpaitsi osaisi hoitaa lasta, vaikka\nsattuisivat saamaankin sellaisen!... Voi, hyvä Jumala, Amerikassa ei\nole muuta väärää kuin se, että se horjuu suunnattoman raskaan painon\nalla, jota vain kunnolliset äidit ja pojat voivat keventää!... Te\nnukkenaiset, loiset, miesten leikkikalut, silkkiinpukeutuneet maalatut\ngeishat, te laiskat, kehräävät kissat, te kaikkien aikojen kaikkien\nnaisten irvikuvat, koettakaa ponnistaa aivojanne sen verran, että\nnäkisitte teitä uhkaavan tuomion ja tekisitte parannuksen, ennenkuin se\non liian myöhäistä!\"\n\n\n\n\nXI\n\n\nCarley hyökkäsi tätinsä huoneeseen.\n\n\"Katso minua, täti!\" hän huusi ylen riemuissaan. \"Aion matkustaa\ntakaisin Länteen Glennin luokse mennäkseni naimisiin hänen kanssaan ja\nelääkseni hänen elämäänsä.\"\n\nHänen tätinsä terävät vanhat silmät heltyivät ja himmenivät. \"Rakas\nCarley, olen tiennyt sen jo kauan aikaa. Olet siis vihdoinkin löytänyt\nitsesi?\"\n\nSitten Carley selosti hänelle huohottaen vasta tehdyt suunnitelmansa,\njoiden jokainen yksityiskohta näytti vain kiihoittavan häntä eteenpäin.\n\n\"Sinä aiot siis yllättää Glennin jälleen?\" kysyi Mary-täti.\n\n\"Ah, minun on pakko! Haluan katsella hänen kasvojaan, kun kerron sen\nhänelle.\"\n\n\"No niin, toivon, ettei hän vain yllättäisi sinua\", sanoi vanha neiti.\n\"Milloin olet kuullut hänestä viimeksi?\"\n\n\"Tammikuussa. Siitä tuntuu jo kuluneen vuosikymmeniä, mutta, Mary-täti,\net suinkaan kuvittele Glennin --\"\n\n\"En kuvittele mitään\", keskeytti hänen tätinsä. \"Kaikki luonnistuu\nvarmasti hyvin ja minäkin saan nauttia jonkinlaista rauhaa vanhoilla\npäivilläni. Mutta, Carley, mihin minä silloin joudun?\"\n\n\"Ah, sitä en tullut lainkaan ajatelleeksi!\" vastasi Carley\nhämmästyneenä. \"Sinulle tulee kyllä yksinäistä. Täti, tulen syksyllä\ntakaisin tänne muutamiksi viikoiksi. Glenn laskee minut varmasti.\"\n\n\"Laskee sinut! Jumala paratkoon, oletko jo päässyt niin pitkälle? Sinä\nkäskevä Carley Burch! Jumalalle kiitos siitä, että olet nyt tyytyväinen\nsiihen, mitä sinun annetaan tehdä.\"\n\n\"Voisin vaikka ryömiä hänen edessään\", kuiskasi Carley.\n\n\"No niin, lapsi, koska sinä et voi olla käytännöllinen, täytyy kai\nminun yrittää\", vastasi Mary-täti vakavasti. \"Onneksi olen nopea\npäätöksissäni. Kuuntelehan nyt. Minä tulen Länteen kanssasi. Tahdon\nkatsella suurta kanjonia. Sitten matkustan Californiaan, missä minulla\non vanhoja ystäviä, joita en ole nähnyt vuosikausiin. Kun saat uuden\nkotisi kuntoon, tulen viettämään muutamia viikkoja luonasi. Se on siis\npäätetty. Luulen vaihtelun olevan minulle hyödyksi.\"\n\n\"Hyvä täti, teet minut hyvin onnelliseksi. En olisi voinut toivoa\nenempää\", vastasi Carley.\n\nPäivät kuluivat niin nopeasti kuin vain ahkera työ voi panna ne\nvierimään. Mutta kun he joutuivat junaan, tuntuivat ne loppumattoman\npitkiltä.\n\nCarley lähetti tätinsä kanjoniin ja jäi itse Flagstaffiin panemaan\nsäilyyn lukemattomia arkkuja ja kääröjä. Ensimmäiset hänen kuulemansa\nuutiset Glennistä ja Hutterista kertoivat heidän matkustaneen Tonto\nBasiniin ostamaan sikoja ja viipyvän sillä matkallaan ainakin\nkuukauden. Tämä synnytti erään uuden tuuman Carleyn mielessä. Hän\ntahtoi nyt yllättää Glennin oikein perinpohjin ja neuvotteli senvuoksi\nmuutamien flagstaffilaisten liikemiesten kanssa ja palkkasi heidät\nlähettämään miehiä töihin Deep Lake-alueelle, panemaan siellä toimeen\nhänen toivomansa parannukset, kuljettamaan sinne hirsiä, sementtiä,\ntiiliä, koneita, elintarpeita ja kaikkia muita rakentamiseen\ntarvittavia välttämättömiä tarpeita. Hän käski heidän myös pystyttää\nhänelle teltan, missä hän voisi asua työaikana, ja pestata jonkun\nluotettavan meksikolaisen vaimoineen hänelle palvelijoiksi. Kun hän\nlähti matkalle kanjoniin, oli hän onnellisempi kuin milloinkaan ennen\nelämässään.\n\nAurinko teki jo laskuaan, kun Carley katseli ensi kerran suurta\nkanjonia. Hän oli unhottanut Glennin tästä paikasta lausumat\nylistykset. Riemuisassa valmistus- ja matkakiihkossaan hän ei tullut\najatelleeksi koko kanjonia. Nähdessään sen nyt hän mykistyi.\n\nMillainen kauhistuttava kuilu se olikaan, tämä loistava kanjoni\nauringonlaskun punaamine huippuineen ja salaperäisine purppuraisine\nsyvyyksineen! Kaikki sen miljoonat punaiset, keltaiset ja harmaat\npinnat kimaltelivat ihmeellisesti auringonvalossa. Carleyn mieleen\nei ollut painunut ainoatakaan sellaista kuvaa, johon hän olisi\nvoinut verrata tätä suurenmoista ja salaperäistä näytelmää. Värien\nja varjojen muuttuminen näytti käyvän niin nopeasti kuin jumalat\nolisivat siirrelleet suunnattoman suuren näyttämön kulisseja. Pohjoisen\nseinämän rosoinen reuna hehkui kuin sula kulta, muuttui vähitellen\nruusunpunaiseksi, menetti sitten kokonaan kiiltonsa ja kävi vihdoin\nkylmän harmaaksi. Aurinko oli mennyt mailleen.\n\nSilloin alkoi tuuli puhaltaa kovasti reunametsän välitse. Ilmassa oli\nseetrien ja salvian suloista hajua ja tuota kuvaamatonta tuoksua,\njoka on luonteenomaista Arizonan kanjoneille. Kuinka elävästi\nse palauttikaan Carleyn mieleen Oak Creekin! Lännessä, kuilun\npurppuraisten syvänteiden takana, osoitti himmeä kullanvärinen loimu\npaikkaa, mihin aurinko oli kadonnut.\n\nAamulla oli huippujen, kupoolien ja jyrkänteitten juurilla suuria\nja säännöttömiä mustia varjoja, mutta keskipäivällä koko tuo\näärettömän suuri kuilu kylpi auringonvalossa. Illalla Carley katseli\njälleen kanjonia auringon laskiessa. Ellei hän olisi tuntenut sen\nkauhistuttavaa syvyyttä, ei hän olisi tiennyt siellä rotkoa olevankaan.\nTuuli puhalsi alhaalla äänettömästi ja kuilussa tuntui vallitsevan\nhaudanhiljaisuus. Se oli yhtä juhlallinen kuin tähtitaivas, yhtä\nkaukainen ja yhtä suurenmoinen.\n\nToisena aamuna auringon noustessa jyrkänteen paljas ja leveä\nkallioreuna muuttui vaaleankeltaiseksi. Huippujen ylimmät osat\nkimaltelivat opaalinvärisinä. Koko kuilu oli pehmoinen, harmaa ja\nläpikuultava. Kaukaa varjosta siinti keltainen, himmeästi kimalteleva\njoki. Jännittämällä korviaan Carley kuuli hiljaista kumeaa kohinaa,\njoka oli kuin kaukaisen myrskyn pauhua. Hän seisoi pelosta väristen\nerään suunnattoman suuren kallion reunalla, jonka alapuolella ammotti\nmusta ja kauhistava syvyys. Hän näki kaukana alhaalla kullanvärisiä\npilkkuja, jotka ilmaisivat auringon paistavan sinne.\n\nHän puheli hyvin vähän oleskellessaan tämän kanjonin läheisyydessä,\nkoska se vaiensi hänet. Hän oli tullut katselemaan sitä elämänsä\nkriitillisimmällä hetkellä ja oikealla mielellä. Elämän toisarvoiset\nseikat supistuivat täällä oikeaan merkitykseensä. Hän kysyi tädiltään\nkerran: \"Miksi ei Glenn tuonut minua tänne?\" ikäänkuin tämä kanjoni\nolisi ilmaissut hänelle kaikkien asioiden oikean merkityksen.\n\nMutta lopulta Carley huomasi, että hänen muuttuneen elämänkatsomuksensa\naiheuttama repivä jännitys oli huomaamatta haihtunut. Se oli lauennut\nhänen pitkään tarkastellessaan tätä luonnon mahtavaa saavutusta, tätä\nkultajuovaisten mustareunaisten jyrkänteitten muodostamaa kanjonia ja\nnoita punaisia vuoria, joiden rinteet viettivät alaspäin kadotakseen\npurppuraisiin varjoihin. Se oli luonnon voimien todistus siitä, kuinka\nne voivat tyynnyttää, selventää ja tukea kärsinyttä, väsynyttä sielua.\nLuonnon suurenmoiset, mietiskelyihin taivuttavat vaikutelmat ovat\nvoimakkaampia kuin pyhimysten ihmeteot, voimakkaampia kuin lahjakkaiden\nherättäjien kaunopuheiset saarnat ja voimakkaampia kuin kaikki\nkirjoitetut sanat.\n\nCarley palasi toukokuussa Flagstaffiin ryhtyäkseen vakavasti ja\ninnostuneena perustamaan kotiaan alkeellisiin oloihin.\n\nHänen matkatavaroittensa ja ostoksiensa kuljettamiseen Deep Lakeen\ntarvittiin kahdet vankkurit. Tie oli melko hyvää noin kahdeksantoista\nmailin pituudelta, kunnes se haarautui hänen maalleen, jolloin se\nmuuttui kallioiseksi ja hiekkaiseksi. Mutta he pääsivät onnellisesti\nperille ja Carley huomasi joutuneensa kaikkine kapineineen tuuliselle\nja aurinkoiselle tasangolle. Hetki oli kummallisen värisyttävä\nja sanomattoman hurmaava. Hän oli vapaa. Hän oli kirvoittanut\nkahleet käsistään. Hänen edessään levisi tuo autio, jylhä erämaa,\njoka tultaisiin asuttamaan hänen johdollaan ja hänen toimestaan.\nSyvällä hänen sisimmässään väikkyi Glennin muisto sykähdyttävänä ja\nhellyttävänä, mutta hän halusi työskennellä ja toimia rauhassa muutamia\nviikkoja täällä yksinäisyydessä, ennenkuin hän liittäisi elämänsä\nGlennin elämään. Hänen piti saada ensin tottua siihen muutokseen, joka\noli tapahtunut hänessä.\n\nHänen hämmästyksekseen ja ihastuksekseen rakennuspuuhat olivat\nedistyneet jo pitkälle. Muutaman punaisen kallion suojaiselle juurelle\noli seetrien väliin pystytetty ne teltat, joissa hän toivoi voivansa\nasua rakennuksen valmistumiseen saakka. Niitä oli neljä, ja kussakin\nniistä oli maasta koholle laitettu lautalattia. Hänen teltassaan oli\nleveän hamppukangaskatoksen suojaama kuistikin. Laatikkomainen vuode\noli parin jalan korkeudella lattiasta ja siihen oli ladottu paksulti\ntuoksuvia seetrinoksia, joiden päälle makuuhuovat levitettiin. Teltan\ntoisessa päässä oli pukupöytä suurine kuvastimineen ja lipasto. Siellä\noli vielä pöytä lamppuineen, keinutuoli, kirjahylly, nauloja, joista\nriippui kaikenlaisia esineitä, pesupöytä tarpeellisine välineineen,\npieni kamiina ja sievä pinollinen seetrihalkoja ja -lastuja. Lattialle\nlevitetyt navajolaiset matot lisäsivät teltan viihtyisyyttä ja\nmukavuutta.\n\nTähän lämpimään, tuoksuvaan telttaan ei tuuli päässyt tunkeutumaan,\nja hillittyä valoa virtasi sinne vaatteen läpi. Hän melkein moitti\nitseään näiden mukavuuksien vuoksi, koska hän oli tullut tänne Länteen\ntutustumaan alkuperäisen elämän ankaruuteen.\n\nVähemmässä kuin tunnissa oli hänen matka-arkkunsa sijoitettu toiseen\nsuureen telttaan ja vaatteita ja muita välttämättömiä tarpeita kaivettu\nniistä esille heti käytettäviksi. Carley puki ylleen saman mukavan\nja hieman nukkavierun puvun, jota hän oli pitänyt Oak Creekissä\nviime vuonna, ja se näyttikin olevan ainoa, mitä enää puuttui hänen\nvoidakseen täydellisesti todeta nykyisyyden ihanan totuuden.\n\n\"Olen täällä jälleen\", puheli hän kuvastimesta näkyville kalpeille,\nmutta kuitenkin onnellisille kasvoilleen. \"Mahdoton on sittenkin\ntapahtunut. Olen hyväksynyt Glennin elämän ja noudattanut Lännen\nkummallista kutsua.\"\n\nHän halusi heittäytyä tuoksuvan vuoteensa villaisille makuuhuoville,\najatella vain tätä huumaavaa nykyistä onneaan ja haaveilla\ntulevaisuudesta. Mutta hän ei voinut maata eikä istua hiljaa\npaikoillaan, ei estää ajatuksiaan punnitsemasta tämän paikan\nkäytännöllisiä ja lupaavia puolia eikä pitää käsiään toimettomina.\n\nJa hetkisen kuluttua hän sai huomata, ettei hän olisi voinut\nlaiskoitella, vaikka hän olisi halunnutkin, sillä meksikolainen nainen\ntuli hänen luokseen hymyillen ja lausuen jotakin, mikä nähtävästi\ntarkoitti päivällistä. Carley ei ymmärtänyt meksikon kieltä juuri\nnimeksikään ja siinä avautui hänelle uusi työkenttä. Tämä tummahko\nnainen ja hänen mustasilmäinen miehensä miellyttivät Carleytä.\n\nSeuraava haastattelija oli työnjohtaja Hoyle. \"Neiti Burch\", sanoi\nhän, \"ennen vanhaan rakensimme hirsimajan muutamissa päivissä. Emme\ntarvinneet siihen aikaan muuta kuin kirveitä, hevosia, voimakkaita\nkäsivarsia ja nauloja, mutta tämä teidän suunnittelemanne rakennus on\ntoisenlaatuinen. Minusta tuntuu oikein hyvältä, että olette tullut\ntänne ottamaan vastuun niskoillenne.\"\n\nCarley oli valinnut talonpaikaksi tuon saman kukkulan laen, minne\nGlenn oli kerran opastanut hänet, näyttääkseen hänelle vuoristoon\nja erämaahan avautuvaa suurenmoista näköalaa. Carley kiipesi sinne\nnyt sykkivin sydämin ja sekavin tuntein. Hänestä tuntui kuin hän\nsinä päivänä olisi jo tuhat kertaa silmäillyt noita yleviä valkoisen\nlumen peittämiä huippuja. Ne olivat lähempänä nyt näyttäen kohoavan\nkorkeuteen aivan hänen edessään. Tietoisuus siitä, että ne tulisivat\naina olemaan siellä, vaikutti rauhoittavasti ja suojelevasti. Mutta hän\nei ollut vielä silmäillyt erämaata, joka oli ahdistanut hänen mieltään\nvuosikauden. Kun hän pääsi kukkulalle ja katsoi aukean lakeuden yli,\njoutui hän voimakkaan lumouksen valtaan. Kuinka vihreä tuo etualan\nseetrimetsikkö olikaan, kuinka harmaa ja karu tuo viettävä rinne ja\nkuinka ihmeelliset nuo värikkäät pengermät! Näky, joka oli muistikuvana\nhänen mielessään, haihtui olemattomiin. Todellisuus oli valtaava,\nenemmän kuin kaunis, kauhistuttava jylhyydessään ja salaperäisesti\nhoukutteleva ja kohottava.\n\nMutta työnjohtaja kiinnitti hänen huomionsa käynnissä oleviin töihin.\n\nCarley oli suunnitellut rakennuksen L:n muotoiseksi ja\nyksikerroksiseksi. Muutamat hänen suunnitelmansa yksityiskohdat\nosoittautuivat epäkäytännöllisiksi ja hän luopui niistä. Kehä oli jo\nvalmis, ja puoli tusinaa kirvesmiestä käytteli ahkerasti sahaa ja\nvasaraa.\n\n\"Olisimme päässeet parempiin tuloksiin, jos tämä rakennus olisi\nsijainnut tavallisessa paikassa\", selitti Hoyle. \"Mutta täällä tuulee\naina niin kovasti, että meidän oli pakko tehdä kehästä tavallista\ntukevampi ja lujempi. Se on nyt lujitettu väkinauloilla ikkunanlautoja\nmyöten.\"\n\nArkihuone ja makuuhuone oli sijoitettu niin, että toisen huoneen\nikkunoista voitiin katsella värikästä erämaata ja toisen San\nFrancisco-huippuja. Molempiin huoneihin muurattaisiin avonaiset takat.\nCarley oli suunnitellut kaiken vain käytännöllisyyttä ja lujuutta\nsilmällä pitäen.\n\nHoyle esitti hänelle muutos- ja sovitteluehdotuksensa, ja saatuaan\nCarleyn suostumuksen niihin hän lähti näyttämään Carleylle loppuun\nsuoritettuja töitä. Muutamalle kauempana sijaitsevalle korkealle\nkummulle oli rakennettu säiliö erään talvellakin sulana pysyvän\nlähteen luo, johon virtasi lumivettä vuorilta. Vesi siirrettiin täältä\npainovoiman avulla putkia myöten rakennukseen. Tämä kaivo näytti\ntuottavan Hoylelle suurta tyydytystä, koska sen vesi hänen sanojensa\nmukaan ei voisi milloinkaan jäätyä talvisin ja toiselta puolen taas\nolisi kylmää ja raikasta kuumimpana ja kuivimpanakin kesänä. Tämä\nvakuutus ratkaisi erämaahan asettuvan uudisasukkaan vaikeimman ja\nvakavimman pulman.\n\nSitten Hoyle opasti Carleyn kummulta tuohon seetrejä kasvavaan laajaan\njärven rannalla sijaitsevaan laaksoon. Hän selitti innostuneesti sen\ntarjoamia mahdollisuuksia. Sinne oli rakennettu pari pientä ja yksi\nsuurempi aitaus, ja viimeksimainitun yhteyteen matala tasakattoinen\nvaja. Järven rantaa oli jo raivattu niistä paikoista, missä aiottiin\nkasvattaa heinää karjaa varten. Carley katseli palavista pensaista\nkohoavaa sinertävää savua, jonka suloinen tuoksu hiveli häntä.\nMeksikolaiset hakkasivat kaadettujen seetrien runkoja haloiksi talven\nvaralta.\n\nPäivä kului loppuun melkein hänen huomaamattaan. Illan suussa lähtivät\nkirvesmiehet ja käsityöläiset parilla vanhalla fordilla kaupunkiin.\nMeksikolaiset olivat pystyttäneet leirinsä seetrien väliin ja Hoylet\nlähteen viereen tuon saman kummun juurelle, missä Carley oli viettänyt\nyönsä Glennin ja Hutterin kanssa. Carley katseli iltaruskoa ja\nhuokasi syvään kuin sanomattomasta huojennuksesta. Illallisen hän söi\nparemmalla ruokahalulla kuin pitkiin aikoihin.\n\nKylmä, kirkas ja hiljainen erämaan yö! Kuinka kirkkaasti tähdet\nheloittivatkaan! Miten juhlallisina nuo korkeat keihäsmäiset huiput\nkohottivat jylhät vaaleanharmaat ääriviivansa tähtiä tuikkivalle\ntummalle taivaalle! Carley käveli vähän aikaa telttansa edustalla,\nvaikka hän olikin väsynyt. Hän tahtoi tyyntyä ennen levolle menoa,\nmutta tunsikin päinvastoin joutuvansa kummallisen riemuisan\nmielenliikutuksen valtaan.\n\nTuolla lännessä, parin-, kolmenkymmenen mailin päässä, sijaitsi tuo\ntasaiseen erämaahan uurtautunut syvä uoma -- Oak Creek-kanjoni.\nJos Glenn olisi ollut hänen luonaan tänä iltana, olisi kaikki\nollut täydellistä. Mutta Carley oli oikeastaan kiitollinen hänen\npoissaolostaan. Millainen yllätys hänellä olikaan varattuna Glennille!\nCarley oli näkevinään hänen kasvojensa hämmästyneen ilmeen, heidän\nkohdatessaan toisensa. Kunpa Glenn ei saisi tietää hänen tulostaan\ntänne Arizonaan, ennenkuin hän henkilökohtaisesti ilmoittaisi sen\nhänelle! Hän toivoi sitä enemmän kuin mitään muuta. Toisin saattoi\nkyllä helposti käydä, mutta olihan kaikki sujunut hyvin tähän asti.\nHän katseli itään, missä jälkihehkun vaalea kajastus näkyi taivaalla.\nHänen lapsuutensakoti tuntui nyt olevan kaukana, kaukana nuo ystävät,\njoista hän oli ivaillen luopunut, ja kaukana tuo miljoonien nurkuvien\nja taistelevien ihmisten asuma kaupunki. Kunpa jokin ihme valaisisi\nhänen ystäviensä mielen samalla tavalla kuin hän tunsi oman järkensä\nkirkastuvan täällä yksinäisyydessä! Hän käsitti kyllä, ettei Lännen\nkutsu voi ratkaista kaikkia pulmia. Mikä tahansa autio ja aukea seutu,\njoka olisi voinut pelastaa Glenn Kilbournen, olisi kelvannut hänelle.\n\nCarley suuntasi kompastellen kulkunsa valoisaa telttaansa kohti. Hänen\nsilmänsä eivät olleet tottuneet näin mustiin varjoihin. Hän tunsi\nmyös arkaa naisellista pelkoa vesikauhuisia haisunäätiä ja muita yhä\ninhoittavia eläimiä ja matelijoita kohtaan, jotka olivat pimeyden\nkuviteltuja kauhuja. Hän pääsi kuitenkin onnellisesti teltalleen\nja meni sisään. Meksikolainen Gino, kuten hän nimitti itseään, oli\nsytyttänyt lampun ja tulen kaminaan. Carley oli viluissaan, mutta\nteltta oli niin lämmin ja kodikas, että hän tuskin voi uskoa sitä.\nHän pani suojusoven kiinni levittäen liepeet sen peitoksi, mutta\njättäen kuitenkin yläosan peittämättä. Sitten hän ryhtyi nauttimaan\nraukaisevasta ja viihdyttävästä lämmöstä.\n\nHänen täytyi ajatella vielä suunnitelmiaan, muistella lukemattomia\nasioita, ostaa auto, hevosia, satuloita ja muita välineitä. Carley\ntiesi voivansa istuutua pöytänsä ääreen kirjoittamaan ja laskemaan,\nmutta ei halunnut tehdä sitä tällä haavaa.\n\nHän istui kauan aikaa pienen kamiinan vieressä paahtaen polviaan\nja käsiään ja heittäen silloin tällöin muutamia lastuja hehkuville\nhiilille. Vihdoin hän riisuutui, puhalsi lampun sammuksiin ja meni\nvuoteeseensa.\n\nSynkkä pimeys ja niin painostava hiljaisuus kuin hän olisi joutunut\nkuolleeseen maailmaan tuntui kietovan hänet syleilyynsä. Vaikka\nhän olikin uninen, ei hän malttanut sulkea silmiään eikä olla\nkuuntelematta. Pimeys ja hiljaisuus vaikuttavat oleellisesti ihmiseen.\nHän tunsi sen. Niistä huokui jotakin taikamaisen rauhoittavaa, mikä\nvaimensi hänen sisimmässään riehuvan tunteitten myrskyn, lohdutti ja\nhuojensi synnyttäen sellaisia ajatuksia, jollaisia hän ei milloinkaan\nennen elämässään ollut ajatellut. Yksinäisyys on tarpeellinen, että\nihminen oppisi tuntemaan oman sielunsa. Carleyn entinen elämä tuntui jo\nsiirtyneen kauas menneisyyteen.\n\nVähitellen alkoi syvästä hiljaisuudesta kuulua sellaisia heikkoja\nääniä, joita hän ei ollut ennen erottanut -- tuulen vienoa huminaa\nseetrien oksissa, arosuden kaukaista ulvontaa, yhtä yksinäistä kuin yö\nja sanomattoman kaihoisaa.\n\nPäivät kuluivat. Carley työskenteli aamuisin suunnitelmiensa\ntoteuttamiseksi Iltapäivisin hän ratsasteli, käveli ja kiipeili. Hän\ntahtoi ensinnäkin päästä hyvään ruumiilliseen kuntoon ja toiseksi\ntutkia läpikotaisin omistamansa kuudensadanneljänkymmenen akren\nsuuruisen maa-alueen.\n\nSitten tapahtui, mitä hän oli odottanutkin. Vuosi takaperin hän oli\nsaanut kärsiä sietämättömiä pakottavien lihasten, satulan ja kenkien\nhankaamien rakkojen ja luukolotuksen aiheuttamia tuskia; nyt hän joutui\njälleen niiden uhriksi. Hän uhmasi erämaata auringonpaisteella ja\nsateellakin. Hän koetti suhtautua yhtä tyynesti auringonpaahteeseen\nkuin räntäsateeseenkin. Eipä tuo kauhistuttava, sokaiseva\nhiekkamyrskykään voinut lannistaa häntä. Mutta tämän ruumiillisen\nkidutuksen väsyttävillä tunneilla oli ainakin muuan lohduttava puoli,\nkun niitä verrattiin viimevuotisiin kokemuksiin, nimittäin se, ettei\ntäällä ollut ketään uteliasta katselemassa hänen heikkouttaan,\nepäonnistumisiaan ja kompastuksiaan. Hän sai taistella taistelunsa\nloppuun yksinään.\n\nTätä vapaaehtoista ankaraa harjoittelua kesti kolme viikkoa, ennenkuin\nCarley pääsi vapaaksi väsymyksestään ja tuskistaan tutustuakseen\ntoisenlaisiin vaikutelmiin. Hänen yleinen terveydentilansa ei\nvarmastikaan ollut näin hyvä hänen ensi kertaa oleskellessaan\nArizonassa. Hän vilustui ja sai kärsiä muitakin sellaisia\nsairaudenpuuskia, jotka johtuvat ilmanalan ja elintapojen muutoksesta,\nmutta hän jatkoi itsepäisesti työtään. Hän ratsasti silloin, kun hän\nolisi voinut mukavasti lepäillä vuoteessaan, käveli silloin, kun hän\nolisi voinut ratsastaa, ja kiipesi silloin, kun hän olisi voinut\npysytellä tasaisella maalla. Ja vihdoin, niin hitaasti ja vähitellen,\nettei sitä voitu huomata muusta kuin tuloksesta, hän alkoi karaistua.\n\nSillä välin asunnon rakentaminen jatkui nopeasti ja keskeytymättä. Kun\nmatala ja viettävä leveäräystäinen katto oli valmis, ei Carley pelännyt\nenää sademyrskyjä. Ne saisivat tulla. Kun vesijohdot valmistuivat\nja Carley näki Hoylen vakuutuksen runsaasta ja ehtymättömästä\nvedensaannista toteutuneen, menetti hän viimeisenkin kiinnostuksensa\ntyön käytännölliseen puoleen. Oma asunto ja hänen saavuttamansa\nkestävyys näyttivät jo tuovan lähemmäksi tuon ihmeellisen palkinnon,\ntoistaiseksi nimettömän ja selittämättömän, jota hän ei ennen ollut\nvoinut saavuttaa, mutta joka nyt huokui häntä vastaan tuoksuvassa\nerämaan tuulessa ja mietiskelyihin taivuttavassa hiljaisuudessa.\n\nEräänä päivänä, joka oli sen kevään ensimmäinen todellakin lämmin\npäivä, Carley ratsasti muutamalla navajolaisella mustangilla, jonka\nhän vasta äskettäin oli ostanut eräältä kulkukauppiaalta, omistamansa\nalueen äärimmäiseen epätasaiseen ja metsäisiä harjanteita täynnä\nolevaan kolkkaan, jota hän ei vielä ollut tutkinut. Hän löysi sieltä\npunaseinäisen kanjonin mäntyineen, kimaltelevine puroineen, ruohoisine\nkujanteineen ja kalliorykelmineen. Se oli totisesti pienoiskanjoni,\nvain neljännesmailin pituinen, siellä kasvavien pitkien mäntyjen\nsyvyinen ja niin kapea, että se tuskin näytti kujannetta leveämmältä.\nMutta sillä oli kaikki Oak Creekin piirteet, minkävuoksi se lisäsi\nhänen tuntemaansa riemuisaa iloa sen omistamisesta. Hän tutki sen\ntarkasti. Pajukoissa ja metsiköissä oli kaniineja ja lintuja. Hän\nnäki antilooppejakin, jotka juoksivat pakoon aukeamalta. Rotkon\nlaatikkomaisessa päässä hän huomasi joukon villejä kalkkunoita.\nNe juoksivat kuin strutsit ja lensivät kuin suuret ruskeat kanat.\nMuutamasta luolasta hän löysi karhunpesän ja näki eräässä toisessa\npaikassa antiloopin vaalenneita luita.\n\nHän viivyskeli noissa varjoisissa syvyyksissä tuntien täällä\ntodellakin olevansa piilossa muulta maailmalta. Nuo suuret ruskeat\nja rosokaarnaiset männyt pitkine kyhmyisine oksineen ja viheriöine\nneulasverkkoineen kuuluivat hänelle samoin kuin tuo kapea puro,\nnuo sananjalkojen välistä hymyilevät sinikellot ja tuo yksinäinen\nkallioisella penkereellä kasvava mescalikin.\n\nAurinko ja maa, puut ja kalliot eivät olleet milloinkaan ennen\ntuntuneet niin hänen olemuksensa osalta. Hänestä tulisi varmasti aikaa\nmyöten auringonpalvoja ja maankunnioittaja. Tämä rotko oli ollut\navoinna taivaalle ja valolle miljoonia vuosia, ja epäilemättä siellä\noli oleskellut lammaspaimenia, intiaaneja, luola-asukkaita ja muita\nraakalaisia. Hän oli valkoihoinen sivistynyt nainen, mutta hänessä oli\nkuitenkin jotakin yhteistä heidän kanssaan. Hän tunsi sen ja se teki\nvain hyvää hänen sielulleen ja ruumiilleen.\n\nEräänä toisena päivänä hän löysi alueensa korkeimman kummun\ntasaiselta laelta surkastuneita mäntyjä kasvavan metsikön. Sieltä\nCarley voi katsella kaikkiin ilmansuuntiin avartuvaa maisemaa --\nloivasti etelään päin viettävää rinnettä, kaukaisia tummametsäisiä\nharjanteita, kumpuista rotkojen uurtamaa läntistä seutua,\njonka punaiset harmaalaitaiset halkeamat olivat täynnä vihreää\nkasvillisuutta, pohjoisesta siintävää suurenmoista lumen kruunaamaa\nvuoristokuningaskuntaa ja idästä näkyvää rajatonta lakeutta.\n\nHän palasi yhä uudestaan tälle samalle tähystyspaikalle ruveten\npitämään sen eristetystä asemasta, ihmeellisistä näköaloista ja\nsen voimasta innoittaa häntä ajattelemaan. Tuo suuri elämääantava\naurinko suuntasi säteensä häneen kuin kypsyttääkseen häntä, ja maa\ntuntui lämpimältä, äidilliseltä ja äärettömältä kaikkea syleilevine\nkäsivarsineen. Hän ei enää noukkinut sinikelloja painaakseen ne\nkasvojaan vasten, hän ainoastaan kumartui niiden puoleen. Jokainen\nruohonkorsi kimaltelevine pronssinvärisine siemenkoteloineen oli\nhänelle rakas. Hän alkoi jo ymmärtää erämaan tuoksuja. Hän tunsi ja\ntiesi tulevansa äärettömän onnelliseksi.\n\nKesäkuu! Lämmin ilma näytti väreilevän omituista, kellertävää valoa,\njoka oli ikäänkuin jonkin äärettömän suuren kultahehkuisen syttiön\nheijastusta. Taivas muuttui kirkkaansiniseksi. Tyynellä keskipäivällä,\nkun mehiläiset surisivat unisesti ja kärpäset pörräsivät, kohosi\ntaivaan rannalta suuria pylväsmäisiä pilviä, jotka olivat kuin\näärettömän suuria pullistuvin purjein kiitäviä laivoja. Kesä oli\nvihdoinkin tullut.\n\nCarley oli päättänyt ratsastaa jo muutamien päivien kuluttua Oak\nCreek-kanjoniin. Seetrien oksat humisivat tuulessa hiljaa ja\nsointuvasti. Maailma näytti hurmaavan kauniilta. Hänelle alkoi selvitä,\nettä kaiken hänen entisen elämänsä mukavuuksien uhraaminen, taistelun\njännitys, ruumiillinen työ, tuskien kestäminen ja tutustuminen maahan,\nolivat jollakin tavoin nuorentaneet hänen vertaan, kiihoittaneet\nhänen valtimoittensa sykintää, lisänneet hänen arvostelukykyään,\nrikastuttaneet hänen sieluaan ja opastaneet hänet lumottuun\nvaltakuntaan.\n\nEräänä iltapäivänä muuan synkkä, lyijynvärinen, hiilien peittämä kumpu\nhoukutteli hänet tutkimusmatkalle sen paljaalle laelle. Hän ratsasti\nrinnettä ylös, kunnes hänen mustanginsa upposi polviin asti, voimatta\npäästä enää pitemmälle. Hän jatkoi nousua jalkaisin, mutta se vasta\ntyölästä oli. Hän pääsi kuitenkin vihdoin laelle kuumissaan, hikisenä\nja huohottaen.\n\nHiilikumpu olikin sammuneen tulivuoren aukko. Sen keskellä oli syvä,\nihmeellisen sopusuhtainen suuri kuoppa. Siellä ei ollut ruohonkortta\neikä muutakaan kasvullisuutta. Carley tunsi äkkiä halua laskeutua\nsen pohjalle. Hän koetteli jalallaan reunaman hiiliä. Ne olivat\naivan samanlaisia kuin kummulle johtavalla rinteelläkin. Mutta\ntäällä oli rinne jyrkempi. Kiihoittava, rohkea uhma tuntui sysäävän\nhäntä pyöristyneen reunan yli, ja kun hän kerran pääsi vauhtiin,\ntuntui hänestä aivan siltä, kuin hänellä olisi ollut jalassaan\nseitsemän peninkulman saappaat. Hän ei pelännyt lainkaan, tunsi vain\nelähdyttävää liikutusta. Jos laskeutuminen olikin vaarallista, ei se\nmerkinnyt mitään. Hän antoi mennä jättiläisaskelin, pannen liikkeelle\nhiilivyöryjä ja ratsastaen niillä, kunnes ne pysähtyivät, ponnahteli ja\nkaatui vihdoin, vyöryen pehmeän hiilikasan mukana kuopan pohjalle.\n\nSiellä hän nyt makasi ja se tuntuikin melko mukavalta lepopaikalta.\nKuoppa oli tuskin kuuden jalan levyinen pohjalta. Hän suuntasi\nkatseensa ylös ja hämmästyi. Kuinka jyrkkä tuo pyöreä rinne olikaan!\nHän katseli tummaa kuulakkaa taivasta joka täältä käsin näytti\npyöreältä järveltä. Kuinka syvänsininen ja harvinaisen kaunisvärinen se\nolikaan! Carley kuvitteli voivansa nähdä sen läpi iankaikkisuuteen.\n\nHän sulki silmänsä ja lepäsi. Hetkisen kuluttua muuttui sydämensykintä\nja hengitys tasaiseksi, vaivaamatta häntä enää. Hän lepäsi aivan hiljaa\npaikoillaan. Vaikka hänen silmänsä olivatkin kiinni, näki hän luomiensa\nläpi auringonvalon, joka kuulsi punaiselta. Se muuttui niin pistäväksi,\nettä hänen oli pakko suojella silmiään käsivarrellaan.\n\nJa jälleen kummallinen riemuisa tunne valtasi hänen mielensä. Hän\nei ollut milloinkaan elämässään ollut näin ehdottomasti yksin. Hän\nolisi yhtä hyvin voinut levätä haudassa. Kaikki maallinen oli hänestä\nkaukana, hän tunsi vain hurmaavaa hengen hekumaa. Ja hän antautui sen\nnautintoon.\n\nHän rakasti näitä kuivia tomuisia hiiliä, tätä kraatteria, joka oli\npiilossa kaikilta muilta, paitsi linnuilta, tätä erämaata, ja, ennen\nkaikkea muuta, aurinkoa. Hän oli maantuote ja auringon luoma olento.\nHän oli ollut äärettömän pieni atoomi, joka oli herännyt elämään\nauringon taikavoimaisten säteiden vaikutuksesta. Hänen henkensä\nirtautuisi aikanaan ruumiista jatkaakseen matkaansa, hänen lihansa ja\nluittensa muuttuessa jälleen maaksi. Tämä hänen ruumiinsa, jossa oli\njumalallinen kipinä, kuului maalle. Hän oli ollut hyvin tietämätön,\najattelematon, tunteeton ja sokea, mutta nyt hänen oli annettava\njotakin. Hänet oli luotu naiseksi, hän oli luonnon oma, Hän ei ollut\noikein rakastanut Glenn Kilbournea eikä elämääkään. Väärä kasvatus,\nväärät mielipiteet ja väärä ympäristö olivat kehittäneet hänet\nsellaiseksi naiseksi, joka oli kuvitellut että ruumista piti ruokkia\nnautintojen maidolla ja hunajalla.\n\nHän oli nöyrä nyt -- vaikka hänen kuolemattomuuden voimansa olikin\npelastanut ja kohottanut hänet. Hänen naisellinen voimansa oli ylevä,\nsillä se liitti elämän tulevaisuuteen. Kasvin siemenen ja maan voima,\nauringon kuumuus ja tuo käsittämätön luomiskyky -- ne olivat kaikki\nhänen omiaan, koska hän oli nainen. Se oli tuo suuri salaisuus, joka\nhänelle nyt oli valjennut. Elämässä on väärää juuri se, että naiset\neivät käsitä tarkoitustaan, voimaansa ja valtaansa.\n\nCarley ojensi käsivartensa taivaan sineä kohti kuin syleilläkseen\nmaailmankaikkeutta. Hän oli luonto itse. Hän suuteli tomuisia hiiliä\nja painoi rintansa lämmintä rinnettä vasten. Hänen sydämensä paisui\nihanasta sanomattomasta onnesta.\n\nKun aurinko sinä iltapäivänä alkoi painua mailleen vaaleankeltaisten\npilvien taakse, palasi Carley Deep Lake'iin.\n\nMuuan tuttu vetelehtivä olento herätti hänen huomiotaan. Mies lähestyi\nsitä paikkaa, missä Carley oli laskeutunut satulasta. Hän oli Oak\nCreekin Charley-niminen lammaspaimen.\n\n\"Hyvää päivää!\" sanoi hän venytellen ja hymyillen kummallisesti. \"Vai\nte tämän Deep Lake-alueen uusi omistaja olettekin.\"\n\n\"Niin. Kuinka voitte nyt, Charley?\" vastasi Carley puristaen hänen\nkättään.\n\n\"Minäkö? Vallan mainiosti! Olen todellakin iloinen, että te olette\nostanut tämän alueen. Luulenpa melkein tahtovani tulla teille työhön.\"\n\n\"Annan teille kyllä sitä. Mutta ettekö ole Hutterin palveluksessa?\"\n\n\"En! En enää. Minä ja Stanton riitauduimme hänen kanssaan.\"\n\nKuinka hullunkurinen hän olikaan! Hänen laihat oliivinruskeut kasvonsa\nviattomine kirkkaine silmineen ja hänen hontelo sinisen suojuspuvun\nverhoama vartalonsa palauttivat Oak Creekin elävästi Carleyn mieleen.\n\n\"Ah, olen niin pahoillani!\" vastasi hän hitaasti, hänen lämpimien\najatustensa jollakin tavoin jäähtyessä. \"Stanton! Onko hänkin lähtenyt\npois?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Mikä aiheutti riidan?\"\n\n\"Flo kohteli Kilbournea liian ystävällisesti\", vastasi Charley nauraen.\n\n\"Ah, nyt ymmärrän!\" mumisi Carley. Hän hämmentyi, mutta hillitsi\nhetkisen kuluttua mielensä. Minkä kysymyksen hän esittäisikään niistä\ntuhansista, jotka tunkeilivat hänen päässään? \"Ovatko Hutterit jo\npalanneet?\"\n\n\"He ovat olleet jo kotona muutamia päiviä. Luulin Hoylen kertoneen sen\nteille, mutta ehkäpä hänkään ei ole tiennyt sitä, koskei kukaan ole\nkäynyt kaupungissa.\"\n\n\"Kuinka he voivat?\" änkytti Carley. Hänen ajatustensa ja sanojensa\nväliin oli kohonnut kummallinen muuri.\n\n\"Kaikki ovat tyytyväisiä, tietääkseni\", vastasi Charley.\n\n\"Kuinka Flo voi?\" kysyi Carley.\n\n\"Ah, Flo ikävöi niin hirveästi miestään!\" sanoi Charley katsoen\nkirkkailla silmillään Carleytä.\n\n\"Miestäänkö?\" huohotti Carley.\n\n\"Niin. Flo on tehnyt kaiken sen, mitä minä ennustin hänen tekevänkin.\"\n\n\"Kenen kanssa hän on mennyt naimisiin?\" kuiskasi Carley ja hänestä\ntuntui kuin terävä veitsi olisi tunkeutunut hänen sydämeensä.\n\n\"Mitä te luulette?\" kysyi Charley hymyillen.\n\nCarley ei vastannut.\n\n\"Hän nai tuon vanhan ystävänne, josta te ette huolinut\", vastasi\nCharley suoristaen pitkään vartaloansa nähtävästi poistuakseen.\n\"Kilbournen! Hän ja Flo vihittiin Tontossa heidän oleskellessaan\nsiellä.\"\n\n\n\n\nXII\n\n\nEpämääräiset liikunnon, pimeyden ja kylmyyden tuntumukset värisyttävät\nCarleytä.\n\nKompastelemiset kallioihin ja muutamat terävän oksan piirtämät ilkeät\nnaarmut pakottivat hänet kiinnittämään huomiota ainakin hänen ulkoiseen\nasemaansa, vaikka ne eivät kyenneetkään selvittämään hänen henkistä\ntilaansa. Yö oli tullut, mutta tähtiä ei näkynyt. Hän oli kompastunut\nmuutamaan matalaan pengermään. Hän oli nähtävästi kuljeskellut\nympäriinsä huumautuneena ja päämäärättömästi, kunnes tuskat palauttivat\nhänet tajuntaan. Ellei hän olisi nähnyt seetrien välistä leimuavien\nnuotioiden tulia, olisi hän eksynyt. Mutta sen ei ollut väliä,\nkoska hän oli kaikissa tapauksissa joutunut eksyksiin. Mitä olikaan\ntapahtunut?\n\nNiin, tuo Charley-niminen lammaspaimen! Miehen lausumat sanat\nsattuivat häneen kuin salama ja hän kaatui kylmille kiville vapisten\npäästä jalkoihin asti. Hän kaivoi sormensa syvälle sammalikkoon ja\njäkälikköön. \"Ah, hyvä Jumala, voiko ajatella mitään sen hirveämpää\nkuin sitä, että se todellakin tapahtui!\" vaikeroi hän. Hänen rintaansa\nrepi, hänen ruumistaan polttivat tuhannet pistelevät neulat. Hän tunsi\nsairaalloista kauhua tämän sietämättömän sydäntä särkevän menetyksensä\nvuoksi. Hän ei voinut sulattaa sitä eikä elää sen ahdistaessa hänen\nmieltään.\n\nHän lepäsi siinä, kunnes tarmo karkoitti järkytyksen pois. Sitten\nhän nousi rientääkseen seetrien tummimpaan varjoon, hapuillakseen\nsinne tänne pää painuksissa, väännelläkseen käsiään ja lyödäkseen\nrintaansa. \"Se ei voi olla totta!\" huusi hän. \"Ei näiden taistelujeni\nja voittoni jälkeen, ei nyt!\" Mutta eihän hän ollutkaan voittanut. Ja\nnyt se oli liian myöhäistä. Hänet oli petetty, tuhottu ja hylätty. Tuo\nihmeellinen rakkaus oli saanut aikaan muutoksen hänessä, hävittääkseen\nsitten kaiken. Kerran hän kaatui muutaman paksun seetrin oksiin, jotka\nkannattivat häntä. Niiden ennen niin suloinen tuoksu oli nyt muuttunut\nkatkeraksi. Hänen ennen niin onnellinen elämänsä oli nyt käynyt\nsietämättömäksi. Hän ei voinut pysyä paikoillaan hetkistäkään.\n\nPimeä yö, seetrit, pensaat, kalliot ja notkot eivät näyttäneet voivan\nhänelle mitään. Hän kiisi hurjistuneena eteenpäin repien pukunsa,\nkätensä ja tukkansa. Jonkinlainen väkivaltaisuus oli pakollista.\nÄkkiä ilmestyi hänen eteensä tasainen aukio, joka kimalteli tähtien\nvalossa. Se oli järvi. Deep Lake! Ja hän joutui heti hirvittävän\nhukuttautumiskiihkon valtaan. Hän ei pelännyt ollenkaan. Hän olisi\nvoinut lausua tervetulleeksi nuo kylmät limaiset syvyydet, jotka\nantoivat unhotusta. Mutta voisivatko ne todellakin antaa sitä? Hän\nolisi uskonut niin vuosi takaperin eikä olisi sietänyt pitemmälti\ntällaisia tuskia, mutta nyt hän oli muuttunut. Hän oli tullut niin\nkirotun voimakkaaksi ja tuo kirottu voima lisäsi nyt vain hänen\ntuskiaan. Hän ojensi käsivartensa noita säälimättömiä tähtiä kohti.\n\"Toivoni, luottamukseni ja rakkauteni ovat pettäneet minut\", kuiskasi\nhän. \"Ne ovat olleet vain valetta. Uhrasin kaikki niiden vuoksi, mutta\nnyt minulla ei ole enää mitään, miksi eläisin. Ah, sallikaa minun\nlopettaa tämä kaikki!\"\n\nJos hän rukoili tähdiltä armoa, kiellettiin se häneltä. Ne tuikkivat\nyhtä tyynesti edelleen. Mutta hän ei voinut tappaa itseään. Sillä\nhetkellä olisi kuolema kyllä suonut hänelle ainoan huojennuksen ja\nrauhan. Kohtalonsa julmuuden järkyttämänä hän nojautui kiviin ja\nantautui surunsa valtaan. Hänelle ei ollut jäänyt jäljelle muuta kuin\nkovat tuskat. Mutta hänen nuoruutensa, elinvoimansa ja kiihkeytensä\nvastustivat hänen tahtomattaan tämän onnettomuuden tekemiä tuhoja.\nHänen tahdonvoimansa ei kyennyt toimimaan, mutta hänen ruumiinsa, tuo\nhienojen vaikutelmien keskus, joka oli niin täynnä elämää ja niin\naltis ilolle, kieltäytyi alistumasta. Se taisteli hurjasti perintönsä\npuolesta.\n\nCarley lepäsi siellä koko yön. Noussut kuu laski jälleen, tähdet\nliikkuivat ratojaan pitkin, arosudet lakkasivat ulvomasta, tuuli\ntyyntyi, rantaan vyöryvien aaltojen kohina muuttui hiljaiseksi\nliplatukseksi ja hyönteisten sorina lakkasi kylmän sarastuksen\nalkaessa. Seurasi vuorokauden pimein tunti, hiljaisuuden, yksinäisyyden\nja surumielisyyden hetki, jolloin erämaa lepää haltioituneena ja\nkylmänä odottaen aamua.\n\nPäivän koittaessa Carley laahautui kolhiutuneena ja väsyneenä takaisin\ntelttaansa ja pantuaan oven kiinni riisui yltään märät vaatteensa ja\nkenkänsä kaatuen vuoteelleen. Uni ja uupumus ottivat hänet hoiviinsa.\n\nKun hän heräsi, oli teltta valoisa ja seetrinoksien valkoiseen\nkankaaseen piirtämät liikkuvat varjot ilmaisivat hänelle auringon\nkohonneen jo keskitaivaalle. Carleyn ruumista pakoitti kovemmin kuin\nmilloinkaan ennen. Viiltävät tuskat tuntuivat vihlovan jokaista\nluuta. Hänen sydämensä tuntui liian suurelta, voidakseen sopia omaan\npaikkaansa rinnassa. Hänen hengityksensä oli hidasta ja joka hengenveto\nteki kipeätä. Hänen verensä virtasi hitaasti. Hän sulki äkkiä silmänsä.\nValoisa päivä inhoitti häntä. Mitä olikaan tapahtunut?\n\nSilloin julma totuus selveni hänelle jälleen kaikkine katkeruuksineen,\nmutta uudessa valossa. Hän joutui hetkiseksi sellaisen tukahduttavan\ntunteen valtaan kuin telttavaate olisi antanut myöten raskaan\nilman painosta, ja nyt pusertaisi hänen rintaansa ja sydäntänsä.\nMielenliikutuksen aallot huuhtelivat häntä yhtämittaa. Surun ja kiihkon\nmyrskytuulet olivat päässeet valloilleen jälleen ja hän vääntelehti\nvuoteellaan.\n\nJoku koputti hänen oveensa. Meksikolainen nainen huuteli levottomasti\nhänen nimeään. Carley heräsi huomaamaan, ettei hän ole ainoa olento\naineellisessa maailmassa, vaikka hänen sielunsa näyttikin tuomitun\niankaikkiseen yksinäisyyteen. Maailmaan oli kiinnitettävä huomiota\nerämaassakin. Turhamaisuus, joka oli vuotanut kuiviin, ja ylpeys,\njoka oli muserrettu, eivät hyödyttäneet häntä täällä. Mutta jokin\nmuu ilmestyi tukemaan häntä. Länsi oli opettanut häntä kestämään\neikä väistymään, odottamaan tulosta eikä piiloutumaan. Carley nousi,\npeseytyi, pukeutui, harjasi ja järjesti epäjärjestykseen menneen\ntukkansa. Kuvastimesta näkyvät kasvot sekä hämmästyttivät että\nsäälittivät häntä. Sitten hän meni ulos syömään päivällistä, mutta\nei voinutkaan nauttia mitään. Elämän tavallinen toiminta näytti\ntyrehtyneen.\n\nPäivä sattui olemaan sunnuntai ja työmiehet olivat poissa. Carley sai\nnyt olla rauhassa. Kuinka tuo puolivalmis rakennus ivasikaan häntä!\nHän ei voinut katsella sitä. Mihin hän voisi käyttää sitä nyt? Flo\nHutterista oli tullut Glenn Kilbournen työtoveri ja hänen talonsa\nemäntä. Hän oli nyt Glennin vaimo ja hänestä tulisi Glennin lasten äiti.\n\nTämä ajatus aloitti Carley Burchin elämän synkimmän vaiheen. Hän tuli\nkuin tuhannen pirun riivaamaksi ja käyttäytyi kuin naaras, jolta\npuoliso on ryöstetty. Hänellä ei ollut ei järkeä, armeliaisuutta eikä\noikeudentuntoa. Kaikki ihmisluonteen luonnottomat puolet näyttivät\nyhdistyneen hänessä hallitsevaksi, kiihkeäksi, hurjaksi ja hirmuiseksi\nvoimaksi. Hän vihasi uskomattoman ja mielettömän raivokkaasti.\nTelttansa yksinäisyydessäkin kyyristyessään ääneti vuoteelleen hän oli\nkuin luonnon kaikkien peloittavien taisteluiden ja myrskyjen keskus.\nHänen sydämensä oli kuin pyörre, joka olisi voinut kiertää ja temmata\nsyvyyksiin kaikki ihmiset. Hänen sielunsa oli pohjaton kuilu, joka oli\ntäynnä mustasukkaisuuden vihureita ja tulta.\n\nTämä raivonpuuska vei hänen viimeiset voimansa ja toinnuttuaan siitä\nhän nukkui.\n\nAamu toi mukanaan välttämättömän vastavaikutuksen. Kuinka pitkiä hänen\nmuut taistelunsa lienevätkin olleet, tästä lopullisesta tulisi ainakin\nlyhyt. Hän totesi sen, voimatta kuitenkaan ymmärtää, kuinka se voisi\nolla mahdollista, jolleivät järkytys, kuolema tai mielipuolisuus\nlopettaisi sitä.\n\nKun hän sinä aamuna katsoi itseään kuvastimesta, kysyi hän: \"Mitä\nolen nyt velkaa sinulle?\" Siihen ei vastannut hänen äänensä, vaan\njoku toinen käsittämätön, joka sanoi: \"Jatka! Sinut on päästetty\najelehtimaan. Olet yksinäsi. Olet velkaa vain itsellesi. Jatka! Ei\nkuitenkaan taaksepäin eikä syvyyksiin, vaan ylös korkeuksiin.\"\n\nSellainen vaatimus värisytti häntä. Kuinka mahdottomalta se tuntuikaan\nhänestä! Hänessä oli kaikki eläintä, naista ja tunteita. Kuinka hän\nsilloin voisi elää noissa puhtaissa kylmissä korkeuksissa? Hän oli\nkuitenkin velkaa itselleen jotakin käsittämätöntä ja tutkimatonta.\nOliko se sitä, mitä naisilta puuttuu ruumiillisesti, mutta minkä he\nsentään omistavat henkisesti? Onko sellainen olennaista kuolemattomille\nsieluille? Täytyykö hänen epäonnistua sydämen murtumisen, tuhon ja\nkorvaamattoman vahingon vuoksi? Oliko rakkauden, miehen ja lasten\nmenetys vain jonkinlainen koe? Elämänkoettelemukset vaimentavat kyllä\ntämänkin hetken tuskat. Hän ei voi palata enää takaisin eikä vajota\nsyvyyksiin. Hän oli kyllä verestä ja lihasta kokoonpantu heikko nainen,\njonka luonto on määrännyt lisäämään sukuaan, mutta hänessä oli tuota\nverratonta henkeä ja voimaa, joka voi edistää sukupolvien kehittymistä\nja auttaa naista pimeydestä valoon.\n\nCarley meni työmiesten luo. Rakennus tehtäisiin valmiiksi ja hän\ntahtoi asua siinä. Voisihan hän katsella sieltä ainakin tuota jatkuvaa\nrajatonta erämaata ja vuorten suurenmoisia huippuja. Hoyle oli niin\nsyventynyt punnitsemaan rakennustyön käytännöllisiä puolia, ettei hän\nhuomannut lainkaan Carleyssä tapahtunutta tuhoa. Muutkin työmiehet\nkatsoivat häneen tavalliseen tapaan. Kun Carley huomasi sen, huojentui\nhieman hänen pelkonsa, että hänen surunsa ja menetyksensä oli kaikkien\nhuomattavissa.\n\nSinä iltapäivänä hän nousi vireimmän intiaaneilta ostamansa mustangin\nselkään. Sen hillitseminen ja sen selässä pysytteleminen vaati\nkaiken hänen tarmonsa, Ja hän ratsasti sillä kovasti ja kauaksi\nerämaahan aivan hiilikukkuloiden rinteille saakka mailien levyisten\nseetrikköjen läpi. Hän lepäsi siellä syventyen erämaan katselemiseen\nja antoi palatessa hevosensa juosta aukeita maita pitkin. Tuuli\nja oksat tuntuivat repivän hänet kappaleiksi, mutta se teki vain\nhyvää hänelle. Putoaminen ei peloittanut häntä lainkaan nyt. Hän\npääsi leiriin kuumissaan, hengästyneenä ja väsyneenä, mutta hän oli\nsaavuttanut jotakin. Sellainen liikunto oli terveellistä lihasten-\nja mielenjännitystä. Hän vaihtoi pukua ja lepäsi hieman. Mennessään\nillalliselle hän huomasi olevansa nälissään. Hänen mielestään tämä\ntosiseikka ivasi hänen suruaan. Rakkaus ei siis olekaan elämän ruokaa.\nVäsyneen ruumiin levontarve ja uni eivät näytä kunnioittavan naisen\ntunteita.\n\nSeuraavana päivänä Carley ratsasti pohjoiseen päin hurjasti\nja rohkeasti kuin tämä ajo olisi ollut noiden lukemattomien\nratsastusretkien alkua, joiden oli määrä pelastaa hänet. Hiilikukkulat\nkutsuivat häntä luokseen entiseen tapaansa ja hän ratsasti sinne.\n\nCarley laskeutui maahan huohottavan hevosensa selästä totellen tuttua\nmielijohdettaan ja lähti kiipeämään kukkulan laelle omin voimin.\n\n\"Olenko todellakin vain velttiö?\" kysyi hän itseltään. \"Vain sellainen\nihminen, jonka sieluntuskat ovat miinoittaneet? Heitelläänkö minua vain\ntoisesta mielenliikutuksesta toiseen? Olenko milloinkaan samanlainen?\nTulenko alituisesti ikävöimään, kärsimään, uhrautumaan, toivomaan ja\nmuuttumaan? Mikä minua oikeastaan kannustaa kaikkeen? Suuri kaupunki\nkaikkine huveineen ei voinut auttaa minua kutsumukseni toteamisessa.\nEivätkä ystävänikään. Eikä maailmakaan. Mitä voivat yksinäisyys ja\nylevyys vaikuttaa?\"\n\nKukkulan laelle kiipeäminen vei Carleyltä tunnin. Rinne oli niin\nkorkea, jyrkkä ja kuoppainen. Mutta vihdoin hän pääsi laelle istuutuen\nsinne yksinäisyyteen avoimin silmin ja vaistomainen rukous huulillaan.\n\nMitä olikaan tapahtunut? Voisiko hän täällä saada vastauksen suureen ja\nainoaan kysymykseensä?\n\nHän ei ollut vastuunalainen äitinsä menetyksestä, kodin valinnasta\neikä kasvatuksestaan. Hän oli kuulunut määrättyyn ihmisluokkaan. Hän\noli kasvanut naiseksi siinä. Hän oli rakastanut ja pelastunut siten\naikakautensa pahalta, ellei juuri sen saastalta. Hän oli elänyt\nvain itseään varten. Hänen omatuntonsa oli herännyt vihdoin, mutta\nliian myöhään. Hän oli hylännyt elämän likaiset, itsekkäät puolet,\nherännyt todelliseen naisellisuuteen, taistellut nykyajan salakavalia\nvaatimuksia vastaan voittaen ne ja saanut tuntea, millaista riemua\njuurtuminen uuteen maahan, työn suomat tuskat ja ilot, yksinäisyyden\nsuoma nautinto ja kodin, rakkauden ja äitiyden lupaukset suovat. Mutta\nkaikki tämä oli tapahtunut liian myöhään hänen voidakseen enää tulla\nonnelliseksi.\n\n\"Nyt on siihen vastattu\", sanoi hän ääneen. \"Minulle on käynyt juuri\nniin. Ja kaikki tuo on nyt mennyttä. Eikö mitään ole jäljellä? Jos on,\nniin mitä?\"\n\nHän sinkautti kysymyksensä erämaan tuulille, mutta erämaa näytti liian\nharmaalta, liian suurelta, liian vieraalta, liian kaukaiselta ja liian\nmittaamattomalta. Sitä ei liikuttanut ollenkaan hänen vähäpätöinen\nelämänsä. Sitten hän kääntyi kuninkaallisen vuoriston puoleen.\n\nSe näytti sijaitsevan musertavan lähellä, kohoten hänen yläpuolelleen\nuntuvamaisten pilvien keskelle. Se oli vain maankamaran suunnaton\nkohouma, jonka alemmilla rinteillä kasvoi neliömailittain mäntymetsää.\nSen yläpuolella oli laajoja ja viettäviä polveilevia haapoja kasvavia\njyrkänteitä, jotka repeilivät ja halkeilivat korkeammalla rotkoiksi ja\nkuiluiksi, paljaiksi kallioiksi ja rosoisiksi louhikkonurkkauksiksi,\nmuuttuen vihdoin pilviä halkoviksi lumipeitteisiksi huipuiksi. Carley\nei kiinnittänyt nyt lainkaan huomiotaan sen kauneuteen eikä ylevyyteen,\nhän ajatteli vain sen synnytysvaivoja, ikää, kestävyyttä ja voimaa.\nJa hän tarkasteli kaikkea kuin suurennuslasin läpi. Mikä maanalainen\nvoima oli paisuttanut nuo äärettömän laajat rinteet ja kohottanut tuon\nsuuren keilan pilviin? Luonnonmullistukset varmaankin, maanpinnan\nkohoutumiset ja laskeutumiset, voimakas pinnan alla tapahtunut\nvulkaaninen toiminta. Mikä se sitten lienee ollutkin, se oli jättänyt\nnäkyviin maailmankaikkeuden synnytystuskien jäljet. Tuo vuoristo oli\nollut kuumaa kaasua purkautuessaan alkulähteestään, mutta nyt se oli\nkovaa graniittia. Mitä se oli saanutkaan kestää muodostuessaan?\n\nPurkaukset, maanjäristykset, vyöryt, jäävirtojen kuluttava vaikutus,\nveden syövyttävä voima, murentava pakkanen ja sateitten, tuulien ja\nlumen rapauttava vaikutus -- kaikkia niitä vastaan se oli taistellut\nturhaan, seisoen kuitenkin vielä paikoillaan suurenmoisena, jylhänä,\narpeutuneena ja voittamattomana. Sen taivastahipovat huiput rukoilivat\nkuin sääliä äärettömyydeltä. Tuo vanha vuori ymmärsi tuomionsa. Mutta\nse kesti vielä luonnonlakien pakosta. Se aikoi kestää viimeiseen\nvierivään hiekkajyväseen saakka. Se oli eloton kuollut kalliovuori,\nmutta sittenkin se tarjosi vakavan opetuksen katsovalle silmälle.\n\nElämä on vain osa, ehkä vain äärettömän pieni osa luonnon\nsuunnitelmasta. Kuolema ja rappeutuminen ovat aivan yhtä tärkeitä sen\ntuntemattoman tarkoituksen toteuttamiseksi. Äärettömyys ei ole luotu\nelämää, lepoa, huvituksia eikä sellaisen ihmisolennon onnea varten,\njoka on kehittynyt alemmista eläimistä.\n\n\"Minulla ei ole mitään oikeutta olla onneton\", päätteli Carley.\n\"Minulla ei ollut mitään oikeutta Glenn Kilbourneen. Minä petin hänet,\npettäen samalla itsenikin. Ei elämä, ei luonto eikä rakkauskaan ole\npettänyt minua. Tämä ei ole enää lainkaan salaperäistä. Onnettomuus\non vain muutos, kuten onnikin. Mitä sen niin muodoin on väliä?\nPääasioita ovat vain elämään tutustuminen, ymmärtäminen, tunteminen,\ntyöskenteleminen, taisteleminen ja kestäminen. En voi syyttää itseäni\ntäälläolostani. Mutta minun syytäni olisi, jos jättäisin tämän kylmän\nmaan köyhempänä onnistumattomuuteni vuoksi. En tahdo olla enää\npieni. Tahdon saada voimia ja kestää kaiken. Minullahan on vielä\nsilmät, korvat, nenä ja maku jäljellä. Voin tuntea auringon, tuulen\nja pakkasen nipistykset. Pitäisikö minun livahtaa pois kuin raukka\nsenvuoksi, että olen menettänyt yhden miehen rakkauden? Pitäisikö minun\nvihata Flo Hutteria sentähden, että hän tekee Glennin onnelliseksi?\nEi milloinkaan! Kaikki näyttää paremmalta nyt, sillä onnettomuus on\navannut silmäni. Minähän olisin voinut jatkaa elämääni kuin itsekäs\ntomppeli.\"\n\nCarley tiesi nyt, mitä hänen piti tehdä. Hän saisi kyllä joskus\njonkinlaisen korvauksen. Ja pannakseen tarkoituksensa ja voimansa\nkoetukselle hän päätti ratsastaa Oak Creek-rotkoon.\n\nHän lähti matkalle varhain eräänä aamuna ratsastaen parhaalla\nhevosellaan ja suunnaten kulkunsa poikkimaisiin vievälle lammaspolulle.\nMatka tavallista tietä pitkin olisi ollut paljon pitempi. Kesäkuinen\naamu oli viileä, säteilevä ja tuoksuva. Satakielet visertelivät\nseetrien ylimmillä oksilla, kyyhkyset kuhertelivat männyissä ja\nvarpushaukat liitelivät matalalla aukeiden ruohoisten täplien kohdalla.\nAurinkoisissa paikoissa näkyi erämaanesikkojen pyöreitä punaisia\nkukkaterttuja ja siellä täällä punakukkaisia pensaitakin. Kaniinit\nja oravat kiisivät tiehensä salviapensasten välitse. Erämaassa oli\nelämää, väriä ja liikettä tänä kesäkuun päivänä. Ja ilmassa oli tuota\ntavallista kuivaa tuoksua.\n\nHänen mustanginsa oli tottunut pitkiin ja yhtämittaisiin\nerämaamatkoihin. Hänen painonsa ei merkinnyt sille mitään ja se\njatkoi keinuttavaa juoksuaan mailittain. Kun Carley lähestyi Oak\nCreek-kanjonia, hillitsi hän sen vauhdin raviksi ja vihdoin kävelyksi.\nNähdessään tuon punaseinäisen vihreäpohjaisen rotkon hän tunsi ankaraa\nmielenliikutusta.\n\nPolku yhtyi Ryanin lammaskartanoon vievään tiehen muutamia maileja\nlännempänä siitä tuvasta, missä Carley oli tavannut Haze Ruffin. Hän\nmuisti kaikki sen mutkat ja erittäinkin tuon jyrkän halkeaman, jonka\nkautta laskeuduttiin laidalta rotkon pohjalle. Hän laskeutui siellä\nhevosen selästä kävelemään. Päästyään tämän rinteen juurelle hän tiesi\ntuntevansa tien tarkoin ja halusi naismaiseen tapaansa kääntyä ja paeta\npois koko paikasta, mutta jatkoi kuitenkin matkaansa nousten jälleen\nsatulaan tasaisella maalla.\n\nPuron kohina kantautui äkkiä hänen korviinsa suloisesti, surullisesti,\nmuistoja herättävästi ja kummallisen ja järkyttävän voimakkaasti. Ja\nkuitenkin kuulosti ääni kaukaiselta. Kesä oli jo ehtinyt pitkälle\ntäällä. Paksut lehvät varjostivat kiemurtelevaa hiekkaista tietä.\nSitten hän pujahti esille varjoista valoisammalle maalle, missä kasvoi\nharvassa mäntyjä. Täällä hän oli ajanut kilpaa Kalikoolla Glennin\nraudikon kanssa, tuossa saanut sen kiinni ja tuolla oli paikka,\nmissä hän oli lentänyt satulasta. Hän pysähtyi hetkiseksi saman\nmännyn juurelle, missä Glenn oli sulkenut hänet syliinsä. Kyyneleet\nsumensivat hänen silmänsä. Kunpa hän silloin olisi tiennyt totuuden ja\ntodellisuuden! Mutta katuminen oli nyt myöhäistä.\n\nRosoinen punainen seinämä alkoi vähitellen kohota puiden latvoja\nkorkeammalle ja sen urkujenpiippuja muistuttavat muodostumat olivat\ntuttuja Carleylle. Hän poikkesi pois tieltä puron rannalle. Sykomoorit,\nvaahterat, suuret kallionlohkareet ja sammaleiset pengermät ja muuan\nsuuri mänty osoittivat hänelle sen paikan, missä hän oli syönyt\nväliaterian Glennin kanssa tuona viimeisenä päivänä. Hänen mustanginsa\nkahlasi kirkkaaseen veteen ja pysähtyi juomaan. Taaempana siinti puiden\nvälitse aurinkoinen punamultainen Glennin puhdistama raivio. Carley\nkatsoi, taisteli itsensä kanssa ja puri vapisevia huuliaan. Sitten hän\nratsasti aukeamalle.\n\nRotkon koko läntinen syrjä oli raivattu, kynnetty ja viljelty. Hän ei\nkatsonut sen tarkemmin, koska hän ei halunnut nähdä tuota paikkaa,\nmissä hän oli antanut sormuksen takaisin Glennille ja eronnut hänestä.\nHän jatkoi matkaansa. Jos hän vain pääsisi West Forkin sivu, luuli\nhän rohkeutensa kestävän tämän kokeen. Paikat olivat aivan sen\nnäköisiä kuin hän oli odottanutkin, nuo samat paikat, joita hän oli\nrakastanut, vaikka hän oli luullutkin vihaavansa niitä. Tuolla tuo\nvihreä, kapea viillos katkaisi korkean punaisen seinämän. Hän katseli\nnyt West Forkia. Tuolla ylhäällä sijaitsi tupa. Kuinka hänen rintaansa\npistikään! Hän epäröi mustangin kahlatessa sivujoen poikki ja oli jo\nmelkein alistumaisillaan. Vesi kohisi, lehdet kahisivat, mehiläiset\nsurisivat ja linnut livertelivät -- kaikki niin surullisen suloisesti\nkuin nuo äänet olisivat kuuluneet menneisyydestä.\n\nWest Forkiin johtava tie muodosti kuin esteen hänelle. Hän näki siinä\nhevosen jälkiä ja sitten sellaisten kenkien jälkiä, joiden muodon hän\nmuisti niin tarkasti, että se järkytti hänen sydäntään. Hiekassa oli\nsellaisiakin tuoreita jälkiä, jotka lähtivät etenemään Lodgea kohti.\nAh, Glenn asui tietysti siellä nyt! Carley ponnisti tahtoaan voidakseen\nvastustaa muistojaan. Ihanat unelmat olivat nyt haihtuneet.\n\nKannuksen kosketus pani hänen mustanginsa nelistämään. Puron loiskuva\nkahlaamo, sen takana sijaitseva tyynipyörteinen suvanto, vihreät\nhedelmätarhat, valkoinen harsomainen putous ja Lolomi Lodge!\n\nEi mikään ollut muuttunut, vaikka Carleystä tuntui siltä kuin hän olisi\nollut täältä useita vuosia poissa. Hän laskeutui hitaasti satulasta\nja kiipesi yhtä hitaasti portaita kuistiin. Eikö täällä ollut ketään\nkotona? Kuitenkin avoin ovi, hiljaisuus -- silloin äkkiä rouva Hutter\nsyöksyi ulos Flo kintereillään.\n\n\"Kultainen tyttöseni, olen niin iloinen!\" huudahti rouva Hutter\nvärähtelevällä äänellä.\n\n\"Niin olen minäkin\", sanoi Carley kumartuessaan vastaamaan rouva\nHutterin syleilyyn. Hän näki himmeitä silmiä, mielenliikutuksen\naiheuttamaa jännitystä, mutta ei hämmästystä.\n\n\"Ah, Carley!\" huudahti Lännen tyttö täyteläisellä syvällä äänellään,\njoka kuitenkin värähteli.\n\n\"Flo, olen tullut toivottamaan teille onnea\", vastasi Carley hyvin\nhiljaa.\n\nEikö tämä ollutkaan entinen Flo? Tämä tyttö näytti naisellisemmalta --\ntällä hetkellä vieraalta -- kalpealta ja jännittyneeltä -- kauniilta,\nkiihkeältä ja kysyvältä. Hän huudahti ilosta. Carley tunsi joutuvansa\nvoimakkaaseen syleilyyn, saaden sitten lämpimän ja nopean onnea uhkuvan\nsuukkosen. Se järkytti ja samalla jollakin tavoin värisyttikin häntä.\nTänne hän oli varmasti tervetullut. Se liikutti häntä syvästi, vaikka\nhän ei voinut ymmärtää sitä. Hän ei ollut ymmärtänyt Lännen asukasten\nystävyyden syvyyttä.\n\n\"Oletteko tavannut Glenniä?\" kysyi Flo huohottaen.\n\n\"Ah en, en todellakaan!\" vastasi Carley tyyntyen hitaasti. Näiden\nnaisten hermostunut mielenliikutus oli tyynnyttänyt hänen omansa.\n\"Tulin juuri ratsain tänne. Missä hän on?\"\n\n\"Hän oli täällä hetkinen sitten\", huohotti Flo. \"Ah, Carley, mikä\nyllätys meille! Kuulimme vasta noin tunti sitten teidän oleskelevan\nDeep Laken läheisyydessä... Ratsastettuaan tänne Charley kertoi sen\nmeille... Luulin sydämeni murtuvan. Glenn raukka! Kun hän kuuli sen...\nMutta viis minusta! Hypätkää nyt ratsunne selkään ja kiiruhtakaa West\nForkiin.\"\n\nHänen kiihtynyt mielentilansa ilmeni hänen käsivarsiensa voimassa, kun\nhän veti Carleyn kuistin poikki portaille ja alas pihalle.\n\n\"No nyt satulaan ja sitten nopeasti taipaleelle!\" huudahti Flo. \"Jospa\ntietäisitte, miten suuresti hän iloitsee tulostanne!\"\n\nCarley ponnahti satulaan ohjaten mustanginsa oikealle suunnalle,\nvoimatta kuitenkaan vastata mitään tytön kummalliseen, melkein villiin\nriemuun. Vireä mustangi kiisi kuin nuoli kujannetta pitkin. Carley\nihmetteli kaikkea paisuvin sydämin. Oliko hänen tulonsa sellainen\nihmeellinen yllätys -- niin odottamaton ja suurenmoinen jaloudessaan\n-- sellainen tapahtuma, joka tekisi Kilbournen yhtä iloiseksi kuin se\nnäytti tehneen Flonkin? Tämä ajatus värisytti Carleytä.\n\nHän kiisi kujannetta pitkin. Punaiset seinämät muuttuivat epäselviksi\nja vieno tuuli lietsoi hänen kasvojaan. Hän käänsi mustanginsa tielle,\nhidastuttamatta sentään sen vauhtia. Se kiisi suurten mäntyjen juuritse\nväistäen esiintyöntyvää seinämää. Purolle viettävällä kallioisella\nmäellä hän hillitsi tulisen ratsunsa vauhdin raviksi. Kuinka vesi\nolikaan kirkasta ja matalalla! Kun Carley ratsasti puron poikki,\npärskähteli hänen kasvoilleen kylmiä raikkaita pisaroita. Hän kannusti\njälleen ratsuaan. Puut ja seinämät kiisivät ohi. Tien keltaiset ylä- ja\nalamäet jäivät jälkeen, samoin kuin ruskeat männynneulasten peittämät\npaikatkin, kunnes tuolla auringonpaisteessa loisti tuo pieni hirsimaja,\njonka ovella seisoi juuri nyt muuan pitkä mies. Rotko katosi hetkiseksi\nkokonaan Carleyn silmistä ja hän ratsasti kuin siniselle taivaalle,\nmutta sitten jokin voima tuki häntä, niin että hän näki selvemmin.\nSaavuttuaan majalle hän pysähdytti mustanginsa.\n\n\"Hei, Glenn, katsohan, kuka täältä tulee!\" huudahti hän melko iloisesti.\n\nGlenn heitti hattunsa ilmaan.\n\n\"Heleijaa!\" huusi hän jylisevällä äänellä, joka vyöryi rotkon poikki,\njyrisi kumeana kaikuna ja ponnahteli sitten seinämästä seinämään. Tämä\nodottamaton Lännen huuto, niin kummallinen Glennin päästämäksi, teki\nCarleyn levottomaksi. Oliko Glenn vain pintapuolisesti vastannut hänen\ntervehdykseensä? Eikö hänen omassa tervehdyksessään ollutkaan oikeata\nsävyä?\n\nMutta Glenn oli tulossa hänen luokseen. Hän oli huomannut Glennin\nruskeiden kasvojen kalpenevan. Kuinka laihalta ja rasittuneelta\nhän näyttikään! Hän näytti vanhemmaltakin syvempine ryppyineen ja\nharmaampine hiuksineen. Hänen suunsa värähteli. \"Carley Burch, sinä se\nsiis todellakin olet?\" sanoi hän käheästi.\n\n\"Minä juuri, Glenn\", vastasi Carley. \"Ostin tuon Deep\nLake-kartanoalueen, mutta tulinkin takaisin liian myöhään... Mutta\nmikään ei ole liian myöhäistä muutamiin seikkoihin nähden... Olen\ntullut toivottamaan sinulle ja Flolle onnea ja pyytämään, että olisimme\nystäviä.\"\n\nTapa, millä Glenn katsoi häneen, pani hänet värisemään. Glenn tuli\nhänen mustanginsa viereen ja hän oli niin pitkä, että hänen olkapäänsä\nolivat melkein Carleyn olkapäiden tasalla. Hän laski suuren lämpimän\nkätensä hänen kädelleen.\n\n\"Oletko tavannut Flota?\" kysyi hän.\n\n\"Erosin hänestä äsken juuri. Oli oikein naurettavaa katsella, miten hän\nhoputti minua rientämään tänne sinun luoksesi. Niinkuin ei jo kaksi --\"\n\nGlennin silmät vai hänen kätensä liikekö vaiensi hänet? Glennin katse\ntunkeutui hänen sieluunsa. Hänen kätensä liukui Carleyn käsivartta\npitkin vartalolle ja sitten sen ympäri. Carleyn sydän tuntui murtuvan.\n\n\"Irroita jalkasi jalustimista\", määräsi Glenn.\n\nCarley totteli vaistomaisesti. Sitten Glenn kohotti voimakkaalla\nnykäisyllä hänet puolittain satulasta suoraan syliinsä eikä Carley\nvoinut vastustaa häntä. Hän mukautui hervotonna ja tuskaisen\nhämmästyneenä. Oliko tämä unta? Glennin huulet painautuivat hänen\nhuuliaan vasten äkkiä ja kovasti uudistaen tämän saman monta kertaa.\n\n\"Hyvä Jumala, Glenn, oletko vallan mieletön?\" kuiskasi hän melkein\npyörtymäisillään.\n\n\"Olen varmasti\", vastasi Glenn käheästi nostaen hänet kokonaan pois\nsatulasta.\n\nCarley olisi kaatunut, ellei Glenn olisi tukenut häntä. Hän ei kyennyt\najattelemaan mitään, totteli vain vaistojaan. Mutta hämmästys --\näkillinen kauhu -- lieventyi ja haihtui olemattomiin hänen sydämensä\nliekkien tieltä.\n\n\"Suutele minua!\" käski Glenn.\n\nHän olisi suudellut Glenniä, vaikka se teko olisi rangaistu kuolemalla.\nKuinka Glennin kasvot muuttuivat epäselviksi hänen himmentyneen\nkatseensa edessä! Mutta mitä hänen omituinen hymynsä oikein tarkoitti?\nSitten Glenn työnsi hänet hieman kauemmaksi.\n\n\"Carley, tulitko toivottamaan minulle ja Flolle onnea?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä, kyllä... Sääli minua, Glenn, ja salli minun poistua. Tarkoitin\nvain hyvää... Minun ei olisi pitänyt milloinkaan tulla.\"\n\n\"Rakastatko minua?\" jatkoi Glenn puristaen hänet kiihkeästi syliinsä.\n\n\"Jumala minua auttakoon, kyllä!... Ja nyt rakkauteni tappaa minut!\"\n\n\"Mitä tuo kirottu hölmö, Charley, kertoi sinulle?\"\n\nHänen kysymyksensä omituisuus, sen lumoava voima, hätkähdytti Carleytä\nselventäen hänen näkönsä äkkiä. Oliko tämä jättiläinen tuo sama\nsurullinen Glenn, joka oli tullut häntä vastaan majan ovesta?\n\n\"Charley kertoi minulle sinun ja Flon menneen naimisiin\", kuiskasi hän.\n\n\"Et suinkaan uskonut häntä?\" vastasi Glenn.\n\nCarley ei voinut puhua enää mitään. Hän näki vain rakastajansa hahmon\nkuin kirkastuneena kuvastuvan korkealle kohoavaa punaista seinämää\nvasten.\n\n\"Se oli vain muuan Charleyn kummallinen kepponen. Minähän pyysin sinua\nvaromaan häntä. Flo on naimisissa ja hyvin onnellinen. Minäkin olen\nsanomattoman onnellinen, vaikka en olekaan naimisissa. Lee Stanton\noli onnellinen sulhanen... Carley, samassa silmänräpäyksessä kun näin\nsinut, tiesin sinun palanneen takaisin luokseni.\"\n\n\n\n"]