[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjF5u6DuibcRkXvspU4h6WqsJxIrmy4iqvcOhneN-V0A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2082,"Kolme miestä matkalla","Iisalo, Osmo (oik. Railo, Eino)",1884,1948,"2082-iisalo-osmo-kolme-miesta-matkalla","2082__Iisalo_Osmo__Kolme_miestä_matkalla","Kertomus Juhanin, Tuomaan ja Simeonin pikaretkestä pyramiideille","tietokirja",[14,15],"seikkailu","huumori",[],"fi",1921,null,90817,637975,false,60400,[25,26],"Finnish fiction -- 20th century","Voyages and travels -- Fiction",[28,29,30],"Adventure","Humour","Travel Writing","\"Kolme miestä matkalla\" by Eino Railo is a travel narrative written in the early 20th century. The book follows the journey of three friends, Juhani, Tuomas, and Simeoni, as they embark on an adventurous trip to the southern realms and the pyramids, exploring different cultures and landscapes along the way. The opening portion sets the tone for an insightful travel experience as the characters confront feelings of nostalgia, curiosity, and camaraderie.  At the start of the book, the three friends prepare to leave Helsinki for their long-anticipated journey, each grappling with sentiments of longing for home and excitement for the adventures that lie ahead. Simeoni reflects on the significance of their departure, feeling a bittersweet connection to the past as he bids farewell to his family. In the train, they share observations about their fellow passengers in a lively dining car filled with diverse individuals, leading to humorous and contemplative moments that hint at the cultural interactions they will encounter throughout their travels. The narrative beautifully blends humor with introspection, setting the stage for the explorations that follow. (This is an automatically generated summary.)",[],219,"Huumoripitoinen matkakuvaus seuraa kolmen miehen — Juhanin, Tuomaan ja Simeonin — vauhdikasta matkaa Helsingistä Euroopan halki kohti Egyptin pyramideja. Teos yhdistelee matkakokemuksia ja kulttuurihistoriallisia havaintoja humoristiseen kerrontaan.","Osmo Iisalon 'Kolme miestä matkalla' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2082. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KOLME MIESTÄ MATKALLA\n\nKertomus Juhanin, Tuomaan ja Simeonin pikaretkestä pyramiideille\n\n\nKirj.\n\nOSMO IISALO\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1921.\n\n\n\n\n\n\n         Matkatovereilleni\n       Juhanille ja Tuomaalle\n       omistan tämän kirjan.\n\n                       Simeoni.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n       I. Lähtö Helsingistä. -- Pikku huomioita ravintolavaunussa.\n          -- Kotimaalle hyvästi ja kiitos.\n      II. Mieluinen hämmästys. -- Huolestunut ruotsalainen ja huoleton\n          englantilainen. -- Harun al Rashid, Giajar ja Mesrur.\n     III. Ruusu ja kukkanen. -- Skandinaavista ruokakulttuuria. --\n          Silmäys jäiselle ulapalle. -- Ahvenanmaan asia ratkaistu.\n      IV. Vanhan Ruotsin tunnelmia. -- Kevät-aamu Tukholmassa.\n          -- Eräs kulttuuritutkimuksen haara. -- Aamiainen\n          Oopperakellarilla.\n       V. Timanttien punnitsemista ja suomalaisten nimien lausumista\n          Turkin konsulaatissa. -- Pikku kokemuksia ruotsalaisista.\n          -- Hänen Majesteettinsa seurassa eteenpäin.\n      VI. Liikunnon mysterio. -- Aamuisia näkyjä Etelä-Ruotsissa.\n          -- Skånen peltoja.\n     VII. Politiikkaa ja murkinapakinaa. -- Rügenin liitukallioita.\n          -- Sassnitzin tunnelmia ja temppeleiden torneja.\n    VIII. Tyynen elämän ylistyslaulua. -- Saksan varallisuus ja\n          nousukyky. -- Suomalaisten suhteet saksalaisiin. -- Eräs,\n          joka aikoi äänestää puolalaisia.\n      IX. Suomen ja eräiden muiden valtakuntain lähetystöissä\n          Berlinissä. -- Aamiainen Kempinskissä ja kuinka\n          muuan nuori pari sitä söi. -- Museoissa käynnit.\n       X. Pakinaa ja huomioita metsistä ja pelloista. -- Saksin\n          vuorimaassa. -- Tutuhkossa ilmapiirissä. -- Viini- ja\n          humalaviljelyksiä.\n      XI. Pragin hajuja ja ihmisiä. -- Tshekkiläisten uusi\n          suojeluspyhimys ja heidän kielikiihkonsa. -- Pikkuhuomioita.\n          -- Vanha synagoga ja sirunen historiaa. -- Kolme omituista\n          edeskäypää.\n     XII. Passikokemuksia. -- Tuntematon Suomi. -- Tshekkiläisessä\n          kirjakaupassa. -- Narodny Listy'n toimituksessa. --\n          Tshekkiläisessä pankissa.\n    XIII. Gulliverit ja Lilliputit. -- Itävallan tulli. -- Masennuksen\n          valtakunta. -- Suuret rahalaukut. -- Yötunnelma Wieniin\n          tullessa.\n     XIV. Päivä Wienissä. -- Herr Fiaker. -- Rahaa paaleittain. --\n          Yleinen elämän ilme. -- Bella gerant alii. -- Elintarvepulia\n          ja hintoja. -- Ravintolamoraalia. -- Juoppouden harvinaisuus.\n          -- Pyhän Tapanin tuomiokirkko ja goottilainen kirkkotyyli.\n          -- Gretchenin rukous.\n      XV. Matka Buda-Pestiin. -- Unkarin kieltä ja unkarilaista\n          matkaseuraa. -- Klári de Pap, hänen veljensä ja juutalainen\n          kulassi. -- Unkarilaisten onnettomuus. -- Näkyjä Unkarin\n          tasangolta. -- Velvollisuudentuntoinen junailija. --\n          Balaton-järvi. -- Ystävällisiä neuvoja.\n     XVI. Ilta Hungaria-hotellissa. -- Yleisön upeus. --\n          Mustalaissoittokunta, sen kokoonpano ja soitto. -- Tokaji\n          Szamorodni-viini ja sen synty. -- Tonava tähtien valossa.\n    XVII. Suomalaisten suosiminen. -- Hunyadi Janos ja unkarilaisten\n          maailmanhistoriallinen suurtyö. -- Budan vanhoja taloja.\n          -- Kruunauskirkko. -- Unkarilaisten malja.\n   XVIII. Matka Szegediin. -- Unkarin maisemia ja unkarilaista seuraa\n          sekä keskustelun aiheita nykyhetkellä. -- Rajakansain\n          Europalle tekemä palvelus. -- Uusi Itävalta-Unkari. --\n          Paprikaa kuivataan.\n     XIX. Szegedissä. -- Paikkakuntien erikoishajut, paprikan ja\n          valkosipulin yhteiskatku, paprikaguljashi ja \"salamit\"\n          -- Kävelyä kaupungin puistossa. -- Ravintolaelämää\n          ja korttipeliä. -- Lausunto mustalaisista.\n      XX. Szegedin torilla. -- Unkarilaisia emäntiä ja\n          maalaistavaroita. -- Matka Szabadkaan. -- Serbialaisten\n          puuhia. -- Szabadka, Jugoslavian suurin kaupunki. --\n          Käynti saunassa ja rikkaan lesken hautajaiset.\n     XXI. Matka Belgradiin ja serbialaista matkaseuraa. -- Vanhan\n          rouvan puheliaisuus ja kohteliaisuus. -- Serbialaisten\n          loistavat ominaisuudet ja jalot periaatteet. --\n          Serbialaisten arvostelu unkarilaisista ja turkkilaisista.\n          -- öisiä matkatunnelmia. -- Kuningas Pietari.\n    XXII. Tulo Belgradiin, passitarkastus ja valittava kantaja. --\n          Ensimmäisiä kokemuksia kaduilla. -- Tunnustus hotellien\n          portinvartijoille. -- Kuinka paikat Belgradin-Konstantinopolin\n          pikajunaan hankitaan. -- Näkyjä kaduilla ja arveluja\n          sivistystasosta.\n   XXIII. Kun Simplon-expressiä odotettiin. -- Hotellin portieri\n          Jugoslavian tulevaisuudesta. -- Kissannaukujaiset ja\n          näkyjä asemalla. -- Bulgarialainen runoilija ja expressin\n          vaunupoika. -- Pikajunan yleisöä ja sen elämää.\n          -- Mr. Rowleigh.\n    XXIV. Moravan laakso. -- Maanviljelysnäkyjä ja pajupuita, Maritsan\n          laakson nähtävyyksiä. -- Ensimmäisiä tukkilaistunnelmia.\n          -- Tulo Konstantinopoliin.\n     XXV. Herra Jacques Bennado. -- Kiihkeä ja äänekäs katuelämä. --\n          Katukaupustelu ja huutoreklaami, kantajat. -- Galatan silta\n          ja näköalat sieltä; eri ihmistyyppejä. -- Turkkilaisnaiset.\n          -- Turkkilaisten esiintyminen ja heidän tyyneytensä. --\n          \"Sulttaanin äidin moskea\". -- Huomioita Stambulista.\n    XXVI. Sofian kirkko. -- Vaikutus ulkoapäin. -- Kupoolijärjestelmän\n          tarkoitus ja pyhäkön sisustavaikutus. -- Justinianuksen ja\n          Teodoran aika, ja kuinka temppeli rakennettiin. -- Mohammed\n          Valloittajan verisen käden merkki. -- Hikoavapylväs. --\n          Hippodromi, \"siniset\" ja \"vihreät\", Nikakapina, ja Teodoran\n          uljuus. -- Delfoin kolmijalka. -- Teodosiuksen obeliski.\n   XXVII. \"Uponnut palatsi\". -- Melanderin historian pätevyys. --\n          \"Anatolisch-selbstverständlich!\" -- \"Jumalallisen rauhan\n          kirkko\" janitsharimuseona; näiden historiaa. -- Aimée Dubuc\n          de Rivery'n harvinainen kohtalo. -- Montako janitshaaria\n          voi päivässä hirttää kahteen puuhun?\n  XXVIII. Turkkilainen kahvi ja kuinka sitä valmistetaan. -- Therapian\n          kaupunki ja veneretki Bosporolla. -- Rumeli Hissar. --\n          Katuelämää Perassa myöhään illalla.\n    XXIX. Ententen sotilaat. -- Venäläiset pakolaiset ja heidän\n          kurjuutensa. -- Avustuspuuhat ja säälin turtuminen. --\n          Moskovia-ravintola ja sen tarjoilijattaret. -- Kumoon ajanut\n          troikka ja uudet ruhtinaat.\n     XXX. Turkkilaisten taide. -- Egyptiläinen ja Suuri basaari. --\n          Kreikkalaisen kauppiaan luona.\n    XXXI. Turkkilaisten asuinrakennukset. -- Sulttaanin ellntarvelaki.\n          -- Lampaanliha. -- Ajurit. -- Konstantinopolin vanhat muurit.\n          Jedi Kulé eli \"Seitsemän tornia\", Kultainen portti ja \"Turkin\n          keisarin kuva\", vankikopit ja \"verikaivo\", Top Kapu eli\n          \"Tykkiportti\" ja Konstantinopolin valloitus. -- Kahrié-moskea\n          ja sen vanha pappi. -- Mohammed III:n hauta.\n   XXXII. Käynti Kultaisella sarvella. -- Wrangelin laivasto. -- Vanha\n          turkkilainen upseeri ja hänen mielipiteensä kreikkalaisista.\n          -- Turkkilainen sotilas. -- Piastereitten voima ja hra\n          Bennadon viimeiset palvelukset. -- Lähtömeteli laiturilla.\n          -- Iperohi-laivan matkustajat. -- Dardanellit ja Gallipoli.\n  XXXIII. Tenedos-saari. -- Keskustelua kreikattaren kanssa. --\n          Politikoivia kreikkalaisia. -- Lesbos ja Mytilinin idyllejä.\n          -- Viimeinen mohikaani. -- Musiikkia Sapphon ja Erinnan\n          haudalla.\n   XXXIV. Smyrnan satamassa. -- Maihin pääsy kielletty. --\n          Kreikkalaiset lähtevät rintamalle. -- Chios ja Kapudan\n          pasha. -- Matkustava italialainen. -- Tutkimus meritaudista.\n    XXXV. Pireuksessa. -- Klassillisen nimistön käyttöä. -- Ensi\n          vaikutelma Atenasta. -- Tulo Akropoliille. -- Parthenonin\n          tyylin perusajatus. -- Akropolis nykyhetkellä ja sen\n          hävityksen vaiheita. -- Akropoliin tunnelma.\n   XXXVI. Olympeion ja katkenneet pilarit. -- Lähtö Ismene-laivalle\n          ja odotus siellä. -- Abessiniaan matkustavat saksalaiset\n          vapaaherrat, romanialainen rouvashenkilö, amerikalaiset\n          missit, Indian kreikkalainen y.m. -- yhteensä yksitoista\n          kansallisuutta. -- \"Vähän jumalaton protesti\".\n  XXXVII. Illanviettoa kansainvälisessä seurassa ja tyyppejä siitä.\n          -- Ahkera puuseppä. -- Onneton lapsi. -- Vihdoinkin merelle.\n XXXVIII. Kretan saarella. -- Chanian tasanko ja kaupunki sekä\n          pikkunäkyjä sieltä. -- Kretalaisia kansantansseja. --\n          Romaniatar ja leijonanmetsästäjät törmäävät yhteen. --\n          Isänmaallinen juhlahetki. -- Etevä ravintoloitsija.\n   XXXIX. Mielipiteemme kreikkalaisista. -- Kreikkalaisia patriootteja.\n          -- Kuvaus hinduista ja japanilaisista. -- Afrikan ranta.\n          -- Valaistuksen väri ja räikeys. -- Aleksandrian satama ja\n          maihinnoususeikkailuja.\n      XL. Hotelli. -- Maa, jossa ei tarvitse pelätä sadetta. --\n          Katuelämää arabialaiskortteleissa. -- Hautajaiset. --\n          Serapeum, Pompejuksen pylväs ja katakombit. -- Kirkkoisä\n          Kyrillus. -- Egyptin pumpuli. -- Häät. -- Mehemed Ali. --\n          Pääskyset. -- Kuningaspalmu. -- Eläintarha ja peipposet.\n          -- Englantilaisviha.\n     XLI. Egyptiläisessä laulukahvilassa. -- Orkesteri, laulajatar,\n          kappaleen esitys ja yleisö.\n    XLII. Egyptiläisnaisen huntu. -- Ovatko egyptiläiset erikoista\n          \"kansaa\"? -- Europalaisia liikemiehiä. -- Matka Kairoon,\n          huomioita kastelulaitoksista, viljelyksistä ja kylistä.\n   XLIII. Tie pyramiideille. -- Elämän ja kuoleman vastakohta. --\n          Keopsin pyramiidi. -- Elämän arkipäiväisyys beduinin ja\n          kameelin edustamana. -- Sfinksi. -- Hyvästit kuoleman\n          kentälle.\n    XLIV. Kairo ja päivä siellä. -- Troopillista kasvullisuutta. --\n          Kairon museo, Ramses II:n ja muiden faraoiden muumiot. --\n          Basaari, naisten lihavuusryyti, parfyymi ja ambrasavukkeet.\n          -- Egyptin naiset, monivaimoisuus. -- Salaperäisiä\n          viittauksia. -- Muhamettilaisia ylioppilaita.\n     XLV. Kana, varis, harakka, varpunen, lammas, sika, aasi ja hevonen.\n          -- Eläinrääkkäys ja tunteettomuus etelämaissa. -- Erilaisia\n          pukumuotoja. -- Hampaitten kulta. -- Muodin mukaiset\n          silmälasit.\n    XLVI. Brindisi. -- Apulian viljelyksiä. -- Apenninien poikki\n          räntäsateella, vuoristonäkyjä. -- Solernon lahti. --\n          Napoli. -- Käynti Pompejissa ja kuvitelma sen hävityksestä.\n          -- \"Santa Lucia\".\n   XLVII. Napolista Romaan. -- Pietarin kirkko. -- Paavalin kirkko.\n          -- San Pietro di Vincoli ja Michel Angelon \"Moses\". -- Santa\n          Maria della Vittoria ja Berninin \"Pyhä Teresa\". --\n          Vatikaanissa. -- Sikstiniläinen kappeli. -- Forum Romanum.\n          -- Colosseum. -- Katakombit. -- Kaksi kallisarvoista Roman\n          hautaa.\n  XLVIII. Makaroonin syöntiä: -- Rautatiematka Rivieralla. -- Thomas\n          Cook & C:o. -- Englannittaria. -- Marseille. -- Cette. --\n          Narbonne. -- Tie pystyyn Cerebièressä. -- Perpignan. --\n          Saksankielen harrastusta. -- Parisiin.\n    XLIX. Tanssiva Europa.\n       L. Mona Lisa. -- Lasten leikkiä. -- Naisten paratiisi. --\n          \"Kulttuuri\". -- Toivotus Ranskalle.\n      LI. Vihan valta Europassa. -- Kölnin tuomiokirkko. -- Saksalainen\n          \"humoristi\". -- Vihdoinkin kotona.\n\n\n\n\nI.\n\nLähtö Helsingistä. -- Pikku huomioita ravintolavaunussa. -- Kotimaalle\nhyvästi ja kiitos.\n\n\nLeikattiin maaliskuun 12 p. 1921.\n\nTänä päivänä, kello 5,15 i.p., oli kolmen matkatoveruksen määrä\naloittaa kauan suunniteltu pikaretki etelän maille, kevättä ja\nkorkeaa aurinkoa vastaan, seuduille, jotka lapsuudesta saakka ovat\nolleet verhoutuneina mielikuvituksen ihannoivaan, satuhohtoiseen\nautereeseen. Ja kun lähtö sitten todellakin tapahtuu ja ero omaisista\nsekä kotikaupungista jättää sydämeen kaipuun kipeyttä, tuntee yhtäkkiä,\nkuinka paljon ihmiselle on kallista: kaikki se, mikä jää, ja kaikki se,\nmikä on edessä. --\n\nHaikein mielin vaelsi Simeoni näinä minuutteina Helsingin asemalle,\nsillä vaikka suuren maailman näkeminen houkutteleekin, on kuitenkin\nkaikki kotiin jäävä niin kallista, että siitä täytyy suorastaan\nriistäytyä irti. Vanhanaikaisesti suuteli ja syleili hän vaimoansa ja\npikku tytärtänsä, jotka ikävissään ja itkuaan pidätellen seisoivat\nsiinä hiukan noloina ja hämillään, kuin ällistyneinä, että nytkö\nse pelätty matka sitten alkoi. Tällaiset tunteet eivät kuitenkaan\nehtineet saada mitään suurempaa sijaa, sillä viereltä kuuluva, toisen\nmatkatoverin, Juhanin, karski ääni ilmoitti, että nyt on mentävä\nvaunuun, koskapa rautatiehallituksen ilmoittama laillinen lähtöhetki\nrupeaa olemaan käsissä. Ja niinpä vaihdettiin viimeinen silmäys,\njätettiin asemasillalle eräitä pareja sieviä suomalaisia naissilmiä,\nannettiin veturin hihkaista ja nykäistä vaunut liikkeelle, ja niin\nalettiin vakaasti ja järkähtämättömästi mennä jyskyttää Turun kuuluisaa\nkaupunkia kohti. Kolmas matkatoveri, jykevä Tuomas, oli matkustanut\nsinne jo edeltäpäin, yhtyäkseen \"retkueeseen\" vanhassa Auran satamassa.\n\nTällaisen eron hetken jälkeen oli Simeoni jonkun aikaa vaiteliaana,\ntuimasti imeskellen savukettansa ja katsellen mieleensä jäänyttä\nHelsingin kuvaa. Se muuttui vähitellen kauniiksi, lempeäksi naiseksi,\njoka kaipaavasti seurasi katseellaan kaikkia pois kiitäviä lapsiaan,\njo edeltäpäin toivottaen niille tervetuloa takaisin. Simeoni ymmärsi\nsiinä istuessaan, kuinka tavattoman kallisarvoinen on \"ero sovinnossa\",\nkuinka välimatka yhä suurentuessaan samassa suhteessa pienentää\nkaikkia niitä piikkejä ja sarvia, joita itsekukin on jokapäiväisessä\nelämässä näkevinään lähimmäisensä otsassa ja kyljessä, ja joita vastaan\nhän alituisesti puskee ja möyryää, ollen muka itse aina oikeassa ja\nihmetellen, miten muut ihmiset voivat olla niin peräti väärässä.\n\nTällaiset mietteet keskeytyivät kuitenkin pian, sillä osastossa olevat\nvakaat suomalaiset rupesivat pian lausahtelemaan aatteita, huomioita\nja sukkeluuksia, joista useat omaperäisyydessään väkisinkin vetivät\nsarjan karheita huulia kontiomaiseen naurun vireeseen. Ja kun sitten\nsiirryttiin ravintolavaunuun, oli siellä Juhanin ja Simeonin kahdelle\nsilmälle ja korvalle paljon sekä nähtävää että kuultavaa.\n\nSiellä oli sangen kansainvälinen yleisö, josta melkoisen osan muodosti\njuutalainen kansanaines, suureksi osaksi kotoisin Helsingistä.\nSimeoni, jolla kyllä oli ollut aikaisemminkin tilaisuutta tutustua\nvalitun kansan ulkonäköön, huomasi silti vaipuvansa tutkimaan\nsitä tarkoin uudelleen. Joukossa oli monta naista, jotka hänen\nVenla-ihanteestaan huolimatta eivät vaikuttaneet vastenmielisiltä,\nmutta milloin nenä oli säilyttänyt tyypillisen ulkonevaisuutensa,\nmilloin huulet olivat paksut, tukka musta ja öljyinen, hartiat kuin\natleettiklubin puheenjohtajalla ja silmät kuin kivihiilen sirpaleet,\nsiinä loppui Simeonilta sulattamiskyky. \"Tunnustan heidät\", ajatteli\nhän, \"mielelläni vähintään vertaisikseni luojan edessä, mutta siitä\nhuolimatta pyytäisin nöyrimmästi saada suorittaa tämän lyhyen ajallisen\nvaellukseni eri osastossa kuin he.\" Ja kuunnellessaan juutalaisten\nkeskustelua huomasi Simeoni, että ihminen aina puhuu mieliaineestaan.\n\"Jos minulla nyt olisi miljoona kruunua\", kuului eräs Ruben-tyyppi\nlausuvan, ja hänen mustat silmänsä paloivat kapitalistisesta\nvoitonhimosta ja sormet tekivät eräänlaisia käyristyviä, haravamaisia\nliikkeitä. \"Taivas varjelkoon kruunu parkoja sinun kouriisi\njoutumasta\", ajatteli siihen Simeoni, tarkastellessaan miehen ihka\nuusia vaatteita, kotkannenää, tummaa, aaltoilevaa ja kiiltävää tukkaa,\nvoimakasta leukaa ja kameelimaisia hartioita -- mies oli oikeastaan\nerittäin komea -- ja miettiessään, että rohkea pitää sen henkilön olla,\njoka tuon kanssa uskaltautuu kahden pimeään huoneeseen.\n\nKeskustelu tällaisessa ravintolavaunussa, jossa sattuma vie yhteen\ntoisilleen aivan tuiki tuntemattomia henkilöitä, on tavallisesti sangen\nvaisua. Syödään haluttomasti eteen ilmestyviä annoksia, heitellään\nhajamielisiä silmäyksiä ikkunasta, vilkaistaan naapureihin tahi\npidetään salaa silmällä jotakin huvittavaa syömätapaa ja syöjää,\nkiitellään konemaisesti ja annetaan pään veltosti tärähdellä vaunun\nkiitäessä kiskolta toiselle. Mutta aina on seurueessa sentään joku,\njoka ikäänkuin riemuiten valitsee juuri tämän syömähetken purkaakseen\nsydämensä niin, että sen kyllä naapuritkin kuulevat. Sanomattakin on\nselvää, että täällä pohjoismaissa se henkilö on venäläinen, joka on\nsaanut kielensä kantaan kuulalaakerin ja ylimääräisen annoksen parasta,\nkoskaan kuivamatonta koneöljyä, niin että se maailman synkeimmänkin\nmullistuksen, hetkellä lerkkuu ja läpättää aivan käsittämättömän\nhelposti ja liukkaasti. Niinpä tässäkin vaunussa, tuossa Simeonin\nviereisessä pöydässä, istuu venäläinen, jonka kasvonpiirteet kertovat\nAbrahamin jälkeläisen olleen joskus hänen sukuvuoteensa ääressä ainakin\nkastemaljan pitäjänä tahi kummina, ja jonka ajelematon parta sekä\nkuluneet vaatteet kertovat hänen yhdeksännellätoista hetkellä päässeen\nlipsahtamaan pois siitä sudenkuopasta, jota bolsheviikit leikillisesti\nnimittävät maalliseksi paratiisiksi. Hän puhuu taukoamatta, tasaisesti\nja katkeamatta, poristen kuin hyvällä tulella kiehuva pata, ja tätä\nSimeoni kuuntelee hartaasti. Hän rupeaa miettimään, mahtaako tuon\npuheen takana olla riittävästi ajatusvaluuttaa, ja vastaa kysymykseen\nkieltävästi. Jos asia nimittäin olisi niin, ei maailmaan mahtuisi\nmitään muuta kuin venäläisten ajatuksia, koskapa heitä on niin paljon\nja koska he puhuvat eniten.\n\nKun Simeoni ja Juhani olivat lopettaneet ateriansa, ilmestyi viereiseen\npöytään eräs muista välittämätön, jyrkän itsenäisesti esiintyvä\nherrasmies, jonka kehto luultavasti oli keinunut jossakin äiti Svean\nkamarin, lattialla. Kylmästi ja kiinteästi, kuin edeltäpäin tehden\ntyhjäksi kaikki vastaväitteet, hän tilasi teetä, ja saatuaan sen veti\npaperikääröstä esille paistetun linnun, arvattavasti kanan, jolla siis\nnyt oli edessään toinen surkea loppu. Simeoni ihan kyyristyi tuolillaan\nkatsellessaan, kuinka mies käänteli kanaparkaa käsissään kuin köyhä\nmies kannikkaa Juhani Ahon lastussa, lopulta iskien pitkät, valkoiset,\nhaarallaan sojottavat raateluvälineensä sen lihavimpaan paikkaan.\nMainio ruokahalu tuolla miehellä! Kun Simeoni ummisti silmänsä ja\nkuunteli luitten rusahtelua hänen hampaittensa välissä, tuntui hänestä\nkuin olisi hän nähnyt jalopeuran jauhavan poloisen kristityn sääriluita\nColosseumin areenalla. Syötyään kanastansa puolet kääri mies loput\npaperiin ja poistui uhmailevan ja ynseän näköisenä. Hän oli Simeonin\nmielestä taloudellinen ja turhia menoja välttävä henkilö.\n\nNäin olivat matkan ensimmäiset tunnit kuluneet, ja kun Simeoni rupesi\ntarkastamaan ohi kiitävää maisemaa, huomasi hän, että maaliskuun ilta\nvaipui surumielisen ruskoisena keväisen, nietoksistaan hiljalleen\nriisuutuvan maan ylle. Puista on lumi jo kadonnut, koivujen urvut ovat\npaisuneet ja antavat maisemalle ruskeahkoa, eloisaa väriä. Koko luonto\non kuin hiljaisen odotuksen vallassa, aavistaen kevään tulevan ja\nelämän heräävän. Poislähdön tunnelman valossa Simeoni katseli kaikkea\nherkällä mielellä, kuin jättäen hyvästi, ja tuntien kaiken tuossa\nedessään omakseen, joka töllin, puun ja pensaan, siellä esiintyvän\nelämän kaikissa muodoissaan.\n\nJa niinpä tulla hurahtikin juna Turkuun ja ajoi suoraa tietä satamaan.\nAuran vanha kaupunki, sivistyksen ensimmäinen kynnen jälki karussa\nkamarassamme, oli siinä takana, ja Simeoni tunsi aivan selvästi\ntuomiokirkon vakavan katseen sielussaan. Hän oli, omituista kyllä,\nensimmäistä kertaa Turussa, ja senkin pimeällä. Mutta pimeä ei häntä\nhäirinnyt, vaan saattoi hän sen suojassa sitä paremmin kansoittaa koko\ntienoon historiallisilla mielikuvillaan, nähden selvästi, kuinka tuolta\ntuomiokirkon tornista valonsäteet tunkeutuivat kuin hengen majakasta\nyhä kauemmaksi pimeyteen, yli salojen ja loputtomien erämaiden, kuinka\nne sytyttivät yhä uusia tulia, poistaen pimeyttä edestään, kunnes\nvihdoin valkeus saapui kaukaisten korpienkin sopukoihin.\n\n\n\n\nII.\n\nMieluinen hämmästys. -- Huolestunut ruotsalainen ja huoleton\nenglantilainen. -- Harun al Rashid, Giafar ja Mesrur.\n\n\nArvokkaasti ja tyynesti astelivat Juhani ja Simeoni ruotsinmaalaiseen\nRagna-laivaan, jalosti kestettyään passi- ja tullitarkastuksen.\nEsteettä se näytti sujuneen muillekin, lukuunottamatta venäläistä,\njoka siitä huolimatta, että hänen passinsa luultavasti oli täydessä\nkunnossa, kansallisominaisuuksiensa vuoksi joutui virkamiesten kanssa\nlaajaan keskusteluun. Se päättyi kuitenkin suopeasti, koskapa hänkin\nhetken kuluttua kiipesi laivaan, halliten oikealla kädellään painavaa\nja monta myrskyä sekä kolhausta kokenutta matkalaukkua. Toverukset\nmenivät tarkastamaan hyttejänsä, huomasivat ne hyviksi, sijoittivat\ntavaransa järkevien periaatteiden mukaan, totesivat, että kolmas\ntoveri, jykevä Tuomas, oli laivalla, joskin vaipuneena hyvää tekevän\nja raskaan unen helmoihin, ja kiipesivät vihdoin jälleen laivan\nyläkertaan. Siellä oli ruokailupaikka valaistu kirkkaasti kuin hääsali,\npöydät notkuen laseista ja maljoista, täynnä kovin viettelevän näköisiä\nkeittiökemian vanhoja ja taattuja keksintöjä. Kehoittamatta istuivat\ntoverukset pöytään eikä Simeonikaan muistanut tällä hetkellä vanhaa\nsäästäväisyysperiaatettaan, että kun panee vain vähän sianmurennusta\nleivän päälle, niin se särvittää niin. Mutta toveruksilla oli edessään\nmieluinen hämmästys.\n\nKun oli saatu vähän voileipä-aineksia, sattuivat Juhanin ja Simeonin\nsilmät yhtaikaa erääseen pieneen, mutta korkeajalkaiseen lasiin,\njonka vanhemmat helsinkiläiset kyllä hyvin muistavat, muka joka on\nnuoremmalle polvelle jokseenkin yhtä tuntematon kuin harvinainen\nmuseo-esine. Juhanin ja Simeonin katseet sattuivat yhteen ja niistä\nvälähti ymmärryksen valo. Seurasi hiljainen ja jännittävä odotus, jonka\nkuluessa veljeksistä kumpainenkin vaivihkaa siirteli sillipalasta\nlautasellaan syrjemmäksi, ikäänkuin tulevaista päätarkoitusta varten.\nJa eihän vain! Hetken kuluttua ilmestyi heidän eteensä Ruotsin riikin\nneitonen, kädessään ase, jota totuudenmukaisesti täytyy nimittää\npulloksi. Hän teki aseellaan vaativan liikkeen noita pieniä laseja\nkohti, samalla katsoen toveruksiin kysyvästi. Lukija voi arvata, että\ntässä tarvittiin nopeata ratkaisua ja erinomaisen harvinaiset aatteet\nmennä törmäilivät läpi toverusten aivorustingin. \"Mitähän tuo tekisi?\"\narveli Simeoni miettiväisen näköisenä, johon Juhani arvokkaasti lisäsi:\n\"Me lienemme nyt kieltolain vaikutuspiirin ulkopuolella.\" -- \"Jokohan\naluevedet on läpäisty?\" järkeili tähän lainkuuliaisesti taas Simeoni,\njolloin Juhani odottamattoman päättäväisesti vastasi: \"Varmasti!\" Ja\nniinhän se sitten kävi, että huolimatta tieteen sitovista todistuksista\nalkoholin epäterveellisestä ja turvottavasta vaikutuksesta nimenomaan\nmaksaan, toverukset vanhojen muistojen vietteleminä lankesivat\nottamaan sen, jota sanotaan ruokaryypyksi, vieläpä hiljaa sen päälle\nähkäistenkin, kuten asia vaatii, ja vihdoinkin antaen sillipalalle sen\ntehtävän, joka sille alkujaan on oikeastaan määrätty. Ja että se antaa\nruoalle ylimääräistä vauhtia, sitä ei kiellä kukaan suomalainen, mikäli\nainakin Simeoni oli tässä suhteessa elämänsä varrella pystynyt saamaan\nyleisestä mielipiteestä ja kokemuksesta selkoa.\n\nSyödessään lankesi Simeoni vanhaan helmasyntiinsä, nimittäin\ntarkastelemaan ihmisiä ympärillään ja mitä he tekivät. Kanansyöjää\nei näkynyt, mutta Ruben liikkui vatien vaiheilla varmana ja tyynenä,\nmuljautellen häränsilmiään, maiskautellen hyvästä mielestä suutansa\nja väliin hipaisten rasvaista tukkaansa. Uusi ja mielenkiintoinen\nkansalainen oli eräs ruotsinmaalainen liikemies, joka herätti Simeonin\nhuomiota rotevuudellaan ja pituudellaan, johon oli samalla yhtynyt\nannos velttoutta. Hänen sileäksi ajellun naamansa keskeltä loisti\nsähkövalossa suuri kultahammas kirkkaana kuin tähti, pystymättä\nkuitenkaan vähimmälläkään tavalla hälventämään miehen peräti\nhuolestunutta ilmettä, jollaista, nimittäin aiheetta, luontaisesti\nsellaista, Simeoni ei muistanut nähneensä. Hänen suupielensä olivat\nankarassa itkun mutkassa alaspäin -- hän oli todellakin kuin kahden\nhuolestuneen ihmisen bastardi. Hän haukkasi voileipää sen näköisenä\nkuin olisivat puolet koko maailman synneistä olleet hänen hartioillaan.\nNähtävästi suruaan hälventääkseen hän illallisen jälkeen tilasi\npuoli pulloa munkkilikööriä, vieden aina kuitenkin lasin huulilleen\nkovalla kärsimyksen ilmeellä. Hänen pöytätoverinsa, kylmä ja jäykkä\nenglantilainen, ei sen sijaan päästänyt vaskikasvoilleen mitään\ntunteen tahi mielialan lainetta, vaan istui totisena ja nauramattomana\nsekä syödessään että sen jälkeen. Hänen selkänsä oli niin suora ja\njäykkä, että Simeoni suuresti epäili, saattoiko se yleensä ollenkaan\nsujahtaa, ja hänen suunsa oli niin tiukasti kiinni, että tuntui kuin\nolisi piipun varsi ollut kiilaamalla hänen huuliensa väliin saatava.\nRuotsalaisen hiukan lepertelevän kohteliaisuuden otti hän vastaan kuin\nasiaan kuuluvana sekä nakkeli hänen tarjoamansa liköörin menemään kuin\nolisi se ollut marjavettä. Simeoni ja Juhani katselivat tätä syrjästä\nvaatimattomin muodoin, mutta edellinen mietiskeli mielessään, kuinka\nonnellista on, etteivät ihmiset yleensä itse tiedä, milloin heidän\nympärilleen ilmestyy tuollainen pieni koomillisuuden sädekehä. Mutta\njääkööt nämä veljet liköörinsä ääreen, sillä toveruksille tuntui\nlepo ja rauha viekoittelevalta nyt, kun lähtöjännitys oli lauennut\ntasaiseksi matkan teoksi. Maaliskuun 12 päivä olikin jo loppunut ja 13\nalkanut.\n\nSimeoni painui lakanainsa väliin ja koetti saada unen päästä kiinni,\nmutta sepä ei tahtonut onnistuakaan. Jäätelit piirtelivät laivan\nkylkeen, keulasta perään, rusahtelevia piirujansa, jyristen ja kolisten\nlakkaamatta ja estäen unen tulon. Hän tuijotti pimeyteen ja mietiskeli\nalkanutta matkaa, joka tulisi ulottumaan koko Europan ympäri. Sokean\neno-vainajan kertomuksista alkaen oli hänellä ollut kova halu nähdä\nmaailmaa ja nyt hän saisi ainakin osaksi tuota haluansa tyydyttää. Hän\nnäki edessään koko maapallon ja siinä eräällä kulmalla Europan, jonka\npohjoisessa kärjessä oli pieni, mäntyjä kasvava maa, Suomi. Europa\noli ennen ollut hänestä ihana neito, jolle itse Zeus oli osoittanut\nkorkeinta mahdollista suosiotaan, mutta maailmansodan aikana se oli\nmuuttunut vanhaksi ja vihaiseksi kämäleuka-akaksi, jolta ehkä olisi\npitänyt lyödä kiireimmän kaupalla niskanikamat poikki. Ja maapallo,\njoka hänestä ennen oli ollut tuhansien suloisten ja salamyhkäisten\nparatiisien piilopaikka, oli hänestä nyt mieluumminkin vanha ja\nsaumoistaan ratkeileva potkupallo, joka paholaisen kiidättämänä mennä\nporhalsi kohti tuntematonta tulevaisuutta yhdessä koko katoamaan\ntuomitun aurinkokuntansa kanssa. Muistellessaan kaikkea sitä\nsopimatonta ja pahennusta aikaansaavaa menoa, johon rouva Europa viime\nvuosina on tehnyt itsensä syypääksi, tunsi Simeoni tarvetta olla joku\nHarun al Rashid, joka tuntemattomana, seurassaan ainoastaan uskollinen\nsuurvisiirinsä Giafar sekä vielä uskollisempi ja tarpeellisempi\nylimestaajansa Mesrur, lähtisi retkeilemään valtakuntaansa ottamaan\nselkoa, mitä hänen alammaisensa tekivät...\n\nLaiva seisahtuu eikä Simeonin jännittyneestä odotuksesta huolimatta\nlähde liikkeelle. Kaikki on tyyntä ja pimeätä, meren jääsohjuinen\nulappa, taivas ja saariston lukemattomat luodot.\n\n\n\n\nIII.\n\nRuusu ja kukkanen. -- Skandinaavista ruokakulttuuria. -- Silmäys\njäiselle ulapalle. -- Ahvenanmaan asia ratkaistu.\n\n\nKoko matkaseurueen huomiota oli herättänyt eräs neito, jonka\nkansallisuus jäi Simeonille epäselväksi, mutta joka sekä ijältään\nettä näöltään oli kuin ruusu ja kukkanen. Matkustajain miehinen\nväestö aivan peittelemättä virkisti hänen näöltään silmiänsä ja\nsydäntänsä, lämmitellen täten keskellä Itämeren jäistä aavikkoa ja\nyksitoikkoisuutta, ja neito salli sen tapahtua, leijaillen salongista\ntoiseen ja istahtaen milloin minnekin kuin perhonen oikullisessa\nlennossaan kukasta kukkaan. Tulepa sitten aamiaisen aika. Tahtomatta\nturmella sunnuntai-aamun viileätä, ylhäistä rauhaa, työnsivät veljekset\nhalveksien syrjään tuon ennen mainitun korkeajalkaisen lasin. Mutta\neipä ollut vähäinen heidän ällistyksensä, kun he näkivät, kuinka tuo\nruusu ja kukkanen kursailematta kallisti menemään ryypyn aamutuimaansa,\nedes huuhaankaan rypistämättä tahi tekemättä muuta perintöpyhää\nnaukunotto-ilmettä. \"Ettei se vähän häpeä!\", ajatteli Simeoni, sillä\nvanhoillisena miehenä hän ei yleensä hyväksynyt ryyppyä aamupäivällä,\npuhumattakaan siitä, että sen ottaisi nuori neito sunnuntai-aamuna\njulkisessa paikassa. Muu matkaseurue ei siitä kuitenkaan näyttänyt\nvälittävän, vaan nakkeli neidon antaman esimerkin innoittamana kaiken\nmaailman tietä erinäisiä parillisia ja parittomia lasimääriä niin\nvilkkaasti, että sitä kelpasi katsella. Kyllä maailma sentään käyttää\nviinaa paljon; sen johtopäätöksen saattoi tälläkin hetkellä suuremmatta\nneroudetta tehdä ja todeksi väittää.\n\nTällä laivalla, kuten pohjoismaalaisilla laivoilla yleensä, syötiin\nmuuten tuiki herkullisesti ja paljon. Kun Simeoni, lopetettuaan\nkieltämättä sangen epäspartalaisen aamiaisensa, viereisessä\ntupakkasalongissa suitsutti hiljaista polttouhriaan, saattoi hän\nruokasalin lasioven läpi hyvin seurata, mitä siellä tapahtui.\nJälkeentulevaiset eivät olleet edellistä sarjaa huonompia, vaan söivät\nvakaumuksella ja antaumuksella, suorastaan sunnuntai-hartaudella, joka\nolisi ollut paremmankin asian arvoinen. Erään kasvot vääristi oven lasi\nhullunkurisesti, ja kun hän varsinkin söi lujasti ja otti ryyppyjä\nvielä lujemmasti, saattoi hyvin seurata, miten yhä hyväntahtoisemmat\nhymyilyt rupesivat välkehtimään hänen kasvoillaan, aivan kuin auringon\npilkistäessä ulapalle ja valaistessa maailman. Simeoni huomasi,\nkuinka hän saatuaan lautasensa tyhjäksi vaipui pieneen neuvotteluun,\nottaisiko vielä lisää, katsellen voileipäpöytään ja lautaseensa\nkysyvin ja harkitsevin ilmein, ja kuinka hän useimmiten otti lisää,\nkunnes vihdoinkin voitti kiusauksen ja tarrasi päättävällä muodolla\npaistiin. Ikäänkuin tämän syöpöttelyn kruunuksi ilmestyi ruokasaliin\nlopuksi eilinen kanaherra halliten paperikääröään oikeassa kädessään.\nHän tilasi puoliskon olutta, sai lautasen ja haarukan sekä ryhtyi taas\nkannikkailmeellä kääntelemään kanaparkaa käsissään, iskien lopuksi sen\nkylkeen raateluhampaansa. Jäitten jyrinän vuoksi ei Simeoni kuitenkaan\nvoinut kuulla luitten ratinaa hänen hampaittensa välistä.\n\nJuhani, Tuomas ja Simeoni -- sillä kolmas toveri oli tänä aamuna\nmolempain suureksi iloksi liittänyt tanakan olemuksensa yhteiseen\nkolmiliittoon -- astuivat tyynesti Ragnan kannelle, luoden erinäisiä\ntarkastelevia silmäyksiä horisonttiin, kuten merellä tehdään. Jäät\nsohisivat keulan edessä, ja hopeanharmaan, hienon sumun kanssa otteleva\nmaaliskuinen aurinko antoi merelle, sadoille siintäville luodoille\nja taivaalle väreilevää, hohtoisaa Corot-tunnelmaa. Ilmassa oli\nvirkistävää raikkautta ja puhtautta, joka sai vetämään syvään henkeä,\nja samalla täytti mielen ilo siitä, että edessä oli jotakin uutta ja\nennen näkemätöntä.\n\n\"Mutta kyllä sitä on tuota kiveä poikineen Suomen maassa\", ilmoitti nyt\nkäytännöllinen Juhani toimittamansa silmämääräisen Ahvenan luotojen\ntarkastuksen tulokseksi. Ja todellakin! Jos maatamme on ollut aikomus\naikojen alussa jotenkin siunata ja siunauksen merkiksi antaa sille\npaljon tavaraa, niin se hyvyys on sitten nähtävästi ollut graniittia.\nSitä ei ole ainoastaan maalla, vaan sitähän nousee merestäkin pitkinä,\nsileinä, kiiltävinä selkinä, jotka ovat kuin diluviaanisia matelijoita,\nkun niitä katselee silmät siirillään ja ottaa vähän mielikuvitusta\navuksi. On vahinko, ettei herra David Cajanderin suurenmoisessa\nsuunnitelmassa jauhaa kaikki Suomen graniitti apulannoitukseksi taida\nolla mitään tosipohjaa siksi, että graniitista jauhettuna tullee\njonkunmoista ukonkivihiekkaa, joka on kerrassaan päinvastaista kaikelle\nkasvullisuuden aatteelle. Mutta jotakin enempää käytäntöä tuolle\nrunsaasti saatavissa olevalle sisukkaalle kivelle kuitenkin pitäisi\nsaada, kun sitä kerta on noin kauhean paljon ja kun se on sellaista\npoikaa, että se kestää siinä kuin joku parempikin kivi. Eipä tiedä,\nvaikka se kerta vielä huomattaisiin kalleimmaksi aarteeksemme, jota\nruvetaan holhoamaan kuin kruununmetsiä, vaikka sen kasvattamisesta ei\nvoine ollakaan puhetta.\n\nNäin kului kirkas maaliskuun päivä hiljaisessa ilossa ja harkinnassa,\nkunnes Simeonin sydäntä leinasi outo tunnelma, kun ilmoitettiin\ntultavan Sundblomin valtakuntaan, Ahvenanmaan pääkaupunkiin.\nPaikkakunta oli hänelle tunnettu ainoastaan koulutoverien mainitsemana\nja nyt viimeksi kansainvälisen huomion polttopisteenä. Simeoni pani\nkätensä tekemään laajan, horisonttia kaartavan liikkeen ja sanoi\npainolla: \"Laajallepa näkyy ulottuvankin tämä Suomen saaristo.\" --\n\"Onhan meillä -- tätä tällaista\", myönsivät Juhani ja Tuomas aivan\nsillä ilmeellä kuin olisivat katselleet omia torpanmaitansa. \"Mahtaako\nsiinä olla perää\", kyseli nyt Simeoni, \"että nuo riikinruotsalaiset\nahnehtivat tätä saaristoa omakseen?\" -- \"Ovathan ne semmoista\nhälisseet\", myönsi nyt Tuomas, \"mutta eihän siitä mitään tule -- eihän\nmeidän sovi tätä kelleen antoo\". -- \"No, sitähän minäkin\", vahvisteli\nnyt Simeonikin, \"että tulee tämä paikka toki itselläkin tarvituksi\".\nJa ratkaistuaan täten hiljaisesti ja järkevien periaatteiden\nmukaisesti paljon huolta herättäneen Ahvenanmaan kysymyksen,\njäi kolmiliitto kylmästi ja rauhallisesti katselemaan, kuinka\nMarianhaminan satamasouvarit innolla kuljettelivat Ragnan touveja\nnähtävästi ylpeinä siitä, että saivat tehdä edes sen palveluksen\nrakkaalle ruotsinmaalaiselle laivalle; kuinka sotilaspojat hakkailivat\npunaposkisia tyttöjä ja kuinka yleisö, kiitettävää kotimaista tapaa\nnoudattaen, oli miehissä ja naisissa saapunut kunnioittamaan laivan ja\nsen kannella seisovan kolmiliiton saapumista. Iltapäivälle kallistuva\naurinko kultaili punamultaseiniä ja maalitaloja entistä kirkkaammiksi,\nmeren pienet väreet lipisivät hiljaisesti ja kalalokit lähtivät vielä\nkerta suuremmaksi varmuudeksi tarkastamaan ympäristöä, eikö sinne\nsittenkin olisi tipahtanut jotakin. Ja kun laivan pilli puhalsi,\ntuntui Simeonista kuin olisi se ollut pasuunasoolo \"Kaarle kuninkaan\nmetsästyksestä\", kaihoten ilmoittaen, että nyt sitten oli lopultakin\nriennettävä pois rannoilta Suomen, tämän armahan ja kalliin maan. Mutta\nvielä kauan kesti pieniä luotoja, tummia saaria, kivennyppylöitä,\njoiden juurelle vaisu aalto hiljaa sammui, välkähtäen kauniisti illan\nruskossa. Simeonin mieleen välähti äkkiä polttava kuva huikaisevan\nkirkkaasta kesäpäivästä, jolloin lämpöinen tuuli puhaltaa voimakkaasti\npitkin näitä ulapoita, imien itseensä meren terveellistä suolaa ja\nvirkistäen sitä onnellista, joka on salassa kaikilta löytänyt tuolta\njonkun yksinäisen poukaman ja vaipunut sen hiekalle kuuntelemaan\naaltojen ja tuulen yksitoikkoista, rauhoittavaa, nukuttavaa kohinaa,\nkun tiirat sinkoilevat valkoisina piiruina ilmassa ja kaukaa\nhyljeluodolta kuuluu kammottava huuto. \"Luojan kiitos\", huokaisi hän\nsydämensä pohjasta, \"että maamme on vielä täälläkin, jossa se on\nEuropaa lähinnä, täydellinen, koskemattomassa rauhassa oleva erämaa,\njossa ihminen, kalastaja venheineen, on kuin maiseman täydennyshenkilö,\npieni valkopurje siintävällä ulapalla.\"\n\nJa päivä laski kokonaan, meren ylle levisi pehmeä pimeys, kietoen\nkaikki tummaan, läpinäkymättömään huntuunsa. Ahvenanmereltä olivat jäät\njo hävinneet ja laivaa nostatti silloin tällöin rauhallisesti nouseva\nsuuren aallon selkä, kuin olisi meren jättiläinen hetkeksi raottanut\nsilmiään ja vuoteellansa kohottautunut. Simeoni tunsi, kuinka joka\npotkurin iskulla saavuttiin lähemmäksi vanhaa Ruotsia, valtakuntaa,\njonka menneisyydestä ja merkityksestä Suomelle hän kaikesta\nhuolimatta hiljaisuudessa oli säilyttänyt oman naivin, kulttuuri- ja\nveriheimolaisuuteen perustuvan romanttisen käsityksensä.\n\n\n\n\nIV.\n\nVanhan Ruotsin tunnelmia. -- Kevät-aamuna Tukholmassa. -- Eräs\nkulttuuritutkimuksen haara. -- Aamiainen Oopperakellarilla.\n\n\nKellon lähetessä 12 yöllä lipui Ragna hiljalleen Tukholman satamaan,\ntuhansien tulien tuikkiessa joka haaralta. Simeoni ei ollut aikaisemmin\nollut Tukholmassa ja siksi hänen sydäntään hiukan karvasteli, ettei\nhänen oltu suotu nähdä kuulua Tukholman satamareittiä päivällä.\nMutta hän lohduttautui pian, sillä kieltämättömästä kauneudestaan ja\npittoreskimaisuudestaan huolimatta on uudenaikainen huvila-asutus\nihanankin veden varrella aina jättänyt hänet jokseenkin kylmäksi.\nPimeys sen sijaan salli hänen nähdä nämä paikat sellaisina, miksi\nmielikuvitus oli ne aikain kuluessa muodostellut, kitisevien\nnostoraanojen, roomujen ja muiden sellaisten materiaalisten ja\nrunottomien esineitten ja puuhien pääsemättä näitä saippuapallon\npinnalle kuvastuvia näkyjä rikkomaan. Niinpä hän nyt naivisti antoi\nvanhan Ruotsin romanttisen tunnelman, jota hän visusti varoi millään\nepäilyksellä särkemästä, virrata sieluunsa kotoisena, tuttuna,\nrakkaana, joka paikasta, vain sen perusteella, että hän nyt oli täällä.\n\nRantaan saavuttua tulivat kuninkaalliset passintarkastajat heti laivaan\nja Simeonin täytyi yhdessä toveriensa kanssa myöntää, että poliisit\nja muut asiaankuuluvat herrat esiintyivät yleisöä kohtaan erittäin\ntahdikkaasti, kohteliaasti, ja, mikä on pääasia, siekailematta ja\njoutuin. Nopeasti selvisivät siitä kiirastulesta niin juutalaiset\nkuin pakanatkin, ja sillä oli asia selvä. Tullitarkastus oli\nkuitenkin määrätty aamuksi, mutta ilman tavaroita oli kyllä, jos\ntahtoi, oikeus laivalta poistua. Eikä Simeoni malttanutkaan, vaan\nläksi erään toisen suomalaisen kanssa, joka oli Tukholmassa vanha\ntuttu, yön hämyssä harhailemaan pitkin katuja. Hänellä oli väkevä\ntunnelma siitä, että hän ei kulje yksinään, vaan että täällä on joka\npaikassa ja nimenomaan juuri tällä keski-yön aavetunnilla, sarja\njättiläismäisiä sumuvartaloita katsomassa, kuinka nykypolvi hoitaa\nheidän jättämäänsä perintöä. Hetken perästä kohosikin Simeonin eteen\nsumun ja pimeyden keskeltä korkea haamu, jonka käsi käskevästi ja\nvaativasti osoitti itään päin ja joka sai hänet pysähtymään -- Kaarle\nXII siinä seisoi. Simeonin sydämessä tapahtui tällöin -- vanhojen\nsanomalehtimiesvaistojen aiheuttamana -- eräänlainen sekuntihaastattelu\ntämän korkean henkilön kanssa. \"Teidän Majesteettinne\", lausui hän\nvanhaan monarkkiseen kohteliaisuustyyliin, \"sallikaa, Sire, minun\nlausua Teille suomalaisten terveiset\". Majesteetin vaskikasvot saivat\nheti jylhää eloa ja hän kuulosti lausuvan: \"Kiitän teitä, suomalaiset,\nmutta tehän ette ole enää alammaisiani, vaan kuulutte Venäjälle?\" --\n\"Kuinka, Teidän Majesteettinne\", sammaltaa nyt Simeoni ällistyneenä,\n\"ettekö ole kuulleetkaan, että olemme nyttemmin vapaa ja itsenäinen\nvaltakunta!\" Majesteetti tulee ajattelevaisen näköiseksi. \"Miten on\nteidän ollut mahdollista saavuttaa vapautenne?\" kysyi hän sitten\nkummastuen. \"Taistelemalla, Sire\". Silloin kirkastuivat Majesteetin\nvaskikasvot ja miekka hänen kädessään näytti heilahtavan. \"Niin, oikein\nsuomalaiset! Vapaus saavutetaan ainoastaan taistelemalla!\" sanoi\nhän riemuiten ja kysyi: \"Missä on itäraja?\" \"Rajajoella ja kaukana\nKarjalassa.\" -- \"Kiitos, suomalaiset, te olette siis toteuttaneet\nKustaa Adolfin perinnön, jota minäkään en pystynyt säilyttämään.\nMuistatteko minua koskaan?\" -- \"Sire\", vastaa Simeoni, \"muistamme Teitä\nja muistamme Teille antamiamme uhreja. Vapauden ruusut ovat kohonneet\nheidänkin vuodattamastaan verestä ja -- erämaat olemme asuttaneet\nuudelleen.\"\n\nSilloin Kaarle XII tuli ajattelevan näköiseksi ja kysyi hiljaa: \"Entä\nnämä täällä, ruotsalaiset, muistavatko he Suomen antamia uhreja?\" --\n\"Sire\", sanoi Simeoni nöyrästi, \"sallikaa minun olla vastaamatta tähän\nkysymykseenne\"...\n\nVaikka uuden ajan kulttuuri olisi kuinka kukkeata ja miellyttävää,\nniinkuin se Tukholmassa kieltämättä on, puhuu siellä silti\nsuomalaiselle ensi hetkinä, jos ne asiat muuten ovat hänelle tuttuja\nja pyhiä, voimakkaimmin menneisyys, historia, kaikki ne vuosisadat,\njotka samalla lehdellään kertovat molemmista kansoista ja samalle\ntantereelle vuotaneesta verestä. Simeoni tunsi hartaasti toivovansa,\nettä kaikki närä ja epäluulo hälvenisi suomalaisten ja ruotsalaisten\nväliltä, jolloin varmaan yhteinen kulttuuri ja yhteinen historia veisi\nveljeskansat kiinteään ja läheiseen vuorovaikutukseen, siunaukseksi\nkoko Pohjolalle. Missä vain suomalaiset voivat tämän päämäärän eteen\ntyöskennellä, siinä heidän täytyy harrastaa tätä lähentymistä, sillä\nonhan suuri etu se, että meillä on naapurinamme vanha ja arvovaltaa\nnauttiva valtio, johon olemme sukulaisuussuhteessa historian, toisen\nkansallisuutemme, toisen kansalliskielemme, yhteiskuntajärjestyksemme\nja kulttuurimme kautta. Olisihan perin kevytmielistä, jos Suomen\nkansa, tämä harvinainen erikoisuus kansojen keskuudessa, kuin sirpale\nmyrskyävällä merellä, vasta saavutettuaan itsenäisyytensä antaisi\nväliin tulleitten ikävyyksien sumentaa silmistään tämän päämäärän\nja kylmentäisi sydämensä sille veren äänelle, joka ei lakkaa\nkuiskaamasta siitä, mikä on molemmille yhteistä ja velvoittavaa.\nNäin ajatteli Simeoni katsellessaan öistä Tukholmaa, aikomatta\nkuitenkaan vähimmälläkään tavalla oman oikeuden myynnillä ostaa\ntuota lähentymistä. Ei, vaan oikeuden, vanhan pohjoismaisen kunnon\nja rehellisyyden, avomielisyyden ja molemminpuolisen kunnioituksen\npohjalle on tuo lähentyminen perustuva.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirkkaana hohti maaliskuun 14 päivän aurinko kolmeen siniseen\nsuomalaiseen silmäpariin, kun kolmiliitto klo 7 aamulla suvaitsi\nilmestyä Tukholman rannan tullipöytien ääreen. Kohteliaat\ntullivahtimestarit heittivät suopean, ylimalkaisen silmäyksen\nveljesten tavaroihin ja auttoivat ystävällisesti niiden jälleen\nsulkemisessa, ikäänkuin pyytäen anteeksi, että olivat vaivanneet\nniitä aukaisemaan. Kun tavarat sitten oli uskottu erään numerolla\nvarustetun skandinaavisen jätkämiehen huostaan, joka arvattavasti oli\nNeptunus Gastin sukua suoraan alenevassa polvessa ja joka pyhästi\nvannoi vievänsä ne eheästi perille hotelliin, röyhistivät veljekset\nrintaansa ja läksivät verkalleen astelemaan kohti tuota hotellia.\nMutta kulku aurinkoisena aamuna Tukholmassa on sellaiselle, joka\nei ole siellä ennen käynyt, erikoinen ja mutkallinen tehtävä. Jos\nhänellä on inhimillisiä kulttuuriharrastuksia, jos hän panee merkille\nsatakin pikkuseikkaa tehden niistä omia hiljaisia johtopäätöksiään,\npysähtyy hän milloin sinne, milloin tänne, seisoskellen katujen\nkulmissa kuin muinoin Juhani Turun-retkellänsä. Kirkas, keväinen aamu,\njolloin kadut jo ovat puhtaat lumesta ja ilmassa on ihana raikkaus,\non Helsingissäkin yksinäiselle kulkijalle suurenmoinen elämys; sama\non asia ja ehkä vielä enemmän Tukholmassa, jossa suomalaisen silmä\nyhtaikaa tajuaa sekä nykyhetken kauneuden että menneisyyden viehkeän\ntunnelman. Niinpä Juhani ja Simeoni, käytännöllisen Tuomaan erottua\nasioillensa, astelivat ensin tätä katua ylös ja sitten toista alas,\npanivat merkille rauhallisina ja siisteinä työhönsä vaeltavat ihmiset,\nkatselivat kunnioituksella sitä kirkkoa ja tätä muistopatsasta,\nkumarsivat Bellmanille ja vaelsivat hiljaa Klaran kirkon ohitse, kunnes\npysähtyivät molemmat kysymään ja miettimään, millä suunnalla heidän\nhotellinsa oikeastaan mahtoi olla. Ja kun he ajattelivat tarkemmin,\neivät he muistaneet hotellista muuta kuin nimen, ei osoitetta!\n\nTien kyseleminen oudossa, mutta sivistyneessä kaupungissa, on erittäin\nhauska tehtävä, jos osaa sen oikein järjestää. Simeoni ehdotti heti,\nettä kysyttäisiin yleisön kohteliaisuuden tutkimiseksi neuvoa vastaan\ntulijoilta, mutta että hauskuuden vuoksi valittaisiin aina uhriksi\nkaunein neito. \"Sillä\", selitti hän hiukan epäluuloisen näköisenä\nkuuntelevalle Juhanille, \"miksi kysyisimme sitä miehiltä? Hehän\nluonnollisesti ovat viettäneet eilisen illan jossakin ulkona ja ovat\nsiksi hiukan äreitä ja lyhytsanaisia. Vanhat naiset ovat taas usein\nhuonokuuloisia eivätkä juuri ole sopivia täten häirittäviksi. Nuorten\npoikain neuvot ovat monesti perin hätäisiä ja pintapuolisia, joten\njäljellä ei ole muuta kuin nuoret neidot. Ja miksi emme valitsisi\nheistä kauneimpia? Muistakaamme klassillista ohjetta: _'Omne tulit\npunctum qui miscuit utile dulci'_, s.o. parhaiten menettelee se, joka\nosaa yhdistää hyödyllisen huvittavaan.\"\n\nNiinpä saivat veljekset sinä aamuna, uudistaen kyselynsä tuontuostakin,\nkurkistaa erinäisiin sinisilmiin, jotka arvattavasti hyvin olisivat\nkestäneet kilpailun vaikka missä, ja kuulla sarjan mitä kohteliaimpia\nja ystävällisimpiä, peräti suloisella äänellä lausuttuja ohjeita, jotka\nkaikki olivat mitä yksityiskohtaisimpia, mutta siitä merkillisiä,\nettä ne olivat toisilleen jotenkin vastakkaisia. Oli miten hyvänsä,\nveljekset huomasivat, että joko olivat neuvot vääriä tahi menivät he\ntuosta kauniitten silmien näyttelystä aivan pyörryksiin. Ei auttanut\nlopuksi muu kuin ottaa selko osoitteesta lähimmästä puhelinluettelosta,\njosta se tietenkin oli helposti löydettävissä. Mutta arvokas kokemushan\noli se kohteliaisuus, jota tukholmalaiset tälläkin kerralla osoittivat\nmuukalaisille ja joka oli täysin kaupungin kauneuden vertaista.\n\nTämä hauska ja muistorikas aamu päättyi vihdoin sillä proosallisella\ntoimituksella, jota tavallisessa kielessä sanotaan aamiaiseksi ja\njoka voidaan Tukholmassakin nauttia joko kansankeittiössä tahi\nOopperakellarilla. Kun Simeoni saituudestaan huolimatta aina oli\npitänyt hyvästä ruoasta, eivätkä toisetkaan toverit voineet käsittää,\nmiksi kolmiliiton olisi pitänyt syödä tämä päivän perustava ateria\nnimenomaan jossakin spartalaisessa kuppilassa, mentiin yhteisestä\npäätöksestä Oopperakellarille, koska siellä saadaan tunnetusti hyvät\naamiaiset. Ja Simeonille oli sekin paikka aikamoinen nähtävä, oikea\npomojen pesä.\n\nIstuessaan siinä sillä ilmeellä kuin ei olisi koskaan muuta\ntehnytkään kuin makaillut maailman loistohotelleissa ja veltosti\nsilmiään raotellen kaivellut hampaitaan kultaisella kaivimella,\nmuisti Simeoni huoaten sitä pettu- ja hallaviljaleipää, joka hänen\nkotipitäjässään usein oli pirtin pöydällä elintarvepuolta edustanut.\nVarat ja tilaisuudet ovat maailmassa lievimmin sanoen erilaiset.\nElävästi muisti hän tällöin erään kerran, jolloin nimenomaan tuon\nhallaseudun kansa oli keskustelussaan joutunut kuvailemaan, mikä ruoka\nheistä olisi parasta. \"Kun ottaa\", sanoi eräskin vanha akka silmät\nkiiluen ja vesi kielellä, \"läskiä, leikkaa sen pieniksi palasiksi\nja käristää ne pannussa sekä panee joukkoon viipaleiksi leikattuja\nperunoita, niin se se vasta ruokaa on\". -- \"Saattaa olla\", murahti\nsiihen silloin syrjästä Rysä-Aatami, \"mutta kyllä minä olen sen niin\nkatsonut, ettei miehen ylöspito lihapotusta enää parane\". -- \"Ja entäs\nsitten riisiryynipuuro\", ihmetteli syrjästä kolmas, \"mitä sitä enää\nsen parempaa voi ollakaan!\" Kun Simeoni nyt katseli edessään olevaa\nruokalistaa, huomasi hän, että ihanteet ruoka-alalla olivat tässä\nmaassa hiukan toiset, sillä siinä oli lueteltu sarja mitä moninaisimpia\nja ihmeellisimpiä ruokia, joiden nimet olivat niin mutkalliset ja\nkonstikkaat, ettei niitä kehdannut ruveta lausumaankaan. Ei siis\nauttanut muu kuin onnenkaupalla, niin kylmästi ja välinpitämättömästi\nkuin ei olisi koskaan muita ruokia syönytkään, näyttää odottavalle\nedeskäyvälle jotakin joukosta ja vielä niin kyllästyneellä ja maailmaa\nvihaavalla ilmeellä, että edeskäypä masentuneena lensi tiehensä, frakin\nliepeet koipien välissä ja varmaankin ihmetellen, että nythän ne\ntulivatkin Oopperakellarille vasta oikeat herrat, kerrankin. Ja kun oli\nsitten annoksensa saanut, täytyi, jos mieli noudattaa ympärillä istuvan\nisovatsaisen kansan esimerkkiä, pureskella annoksensa silminnähtävällä\nvastenmielisyydellä, hyvin vaivalloisesti ja selvällä tuskan ja\nkyllästymisen ilmeellä, niinkuin kysymyksessä olisi ollut vähintään\nkolmen vuoden pakkotyön suorittaminen. Juhani, Tuomas ja Simooni eivät\nkuitenkaan huolineet olla näin hienoja, vaan jauhoivat häränlihansa\nhienoksi ilmeisellä nautinnolla, höystäen ateriaansa terävillä ja\nytimekkäillä huomautuksilla, sananlaskuilla ja vertauksilla. Ja kun\nSimeoni vihdoinkin nousi naudanlihansa äärestä, tunsi hän selvästi,\nettei maailma sentään tainnut olla se kaikista hulluin paikka\ntaivaankappalten seassa, vaan jokseenkin mukiinmenevä paikallisasema\nainakin tällä karman asteella.\n\n\n\n\nV.\n\nTimanttien punnitsemista ja suomalaisten nimien lausumista Turkin\nkonsulaatissa. -- Pikku kokemuksia ruotsalaisista. -- Hänen\nMajesteettinsa seurassa eteenpäin.\n\n\nKolmiliitolla oli Tukholmasta hankittava passileima Itävaltaan,\nTurkkiin ja Jugoslaviaan, joita valtakuntia se aikoi kunnioittaa\nkäynnillään. Niinpä seisoivat veljekset, suoritettuaan asiansa nopeasti\nItävallan konsulaatissa, tänä samana päivänä klo puoli 3 Turkin\nkonsulin oven takana. \"Täräyttelehän tuosta\", määräsi Juhani osoittaen\nsoittokellon nappia, ja vapisemattomalla kädellä suoritti Tuomas\nannetun tehtävän.\n\nKohtelias nais-ihminen kuljetti nyt veljekset eräänlaiseen konttorin\nkaltaiseen huoneeseen, jossa istui kaksi naista, toinen vielä virkeän\nja hyvin hoidetun näköinen, toinen jo elon turhista taisteluista ja\npinnistelyistä rauhan puolelle siirtynyt. Selvästi ja sujuvasti kuin\nolisi ollut kotipitäjänsä kinkereillä, esitti Juhani, jolla vanhimpana\nveljenä oli puhemiehen jalo tehtävä osallansa, yhteisen asian, jota\nmolemmat naiset, mutta eritoten vanhempi, huomattavan tarkkaavaisesti\nkuuntelivat. Pian oli puuha heille selvä ja vanhempi nainen ryhtyi\npirteästi erinäisiin toimenpiteisiin, kutsuen Juhanin vierellensä\npöydän ääreen tekemään selkoa nimestänsä ja synnyinmaastansa. Tuomas\nja Simeoni istahtivat taammas pyöritellen hattuansa ja katsellen\nvilpittömästi ympärillensä.\n\nPian herätti Simeonin huomiota se työ, jota nuorempi naishenkilö\ntoimitti. Hänellä oli edessänsä jonkunmoinen pienoisvaaka, jossa\nkäytettiin painoina peräti pieniä ja ohuita levyjä, ja punnittavana\nnäytti olevan erinäisiä sangen pikkuriikkisiä, mutta kirkkaasti\nkimaltelevia kiviä. Kohta rupesivat Simeonin korvissa kaikumaan nuo\nklassilliset säkeet: \"Arabiassa muinoisin, mies vanha Amru eli, hän\nköyhä oli, kuitenkin, luojaansa turvaeli...\" -- nainen aivan selvästi\npunnitsi timantteja ja muita kalliita kiviä. Valituin, ehkä hiukan\nkompastelevin sanoin pyysi Simeoni nyt saada tulkita uteliaisuutensa,\njoka heti tyydytettiin, ja siitähän sitä sitten sukeutuikin keskustelua\nriittävästi, suoritettuna molemmilta puolilta leikinlaskun, naurun ja\nmukiinmenevän \"vitsailun\" rajoissa. \"Eiväthän arvoisat naiset vaan\nmahtane olla turkkilaisia?\" päätyi Simeoni lopuksi kysymään, johon\nnainen vastasi pienellä kirkkaalla naurun pirahduksella. \"Eihän toki\",\nsanoi hän, \"minä olen ruotsalainen ja hän tuolla on ranskatar.\" --\n\"Ahaa\", ymmärsi asian nyt Simeonikin ja siihen loppui keskustelu, sillä\nranskattaren pöydän äärestä alkoi kuulua menoa niinkuin seitsemän\nveljestä olisi yhteen ääneen tavannut \"aa, pee, cee, äffä, kee\". Juhani\nsiellä parhaillaan tulkitsi nimeänsä tarkkaavaisesti kuuntelevalle\nvanhalle ranskattarelle.\n\nKansallisuutensa ja kansallisen leimansa puolesta tulee jokaisen\njalosti ja pelkäämättä taistella, silloinkin, kun asema tuntuu täysin\ntoivottomalta. Sellaiset suomalaiset nimet kuin Tuomas Jysky ja Simeoni\nKukko selviävät kyllä pian mustimmallekin nubialaiselle, mutta kun\nsuomenkielen syvemmistä uumenista lyödään yhteen erinäisiä tavuja,\nsaattaa siitä syntyä yhdistelmä, joka, vaikka onkin suomalaisen korvaan\nsekä selvä että hauska ja sointuva, on muukalaisesta silminnähtävästi\njonkunmoinen vokaaleista ja konsonanteista harvinaisella ja\nennenkuulumattomalla tavalla sommiteltu viserrys, jota mahdollisesti\nvoivat eri osiinsa eroitella eräät maapallon huippupaikoista\nlöydettävissä olevat filoloogiset ihmenerot, mutta jota ei tavallinen\nihminen voi lausua eikä kirjaimin tulkita ilman pitkäaikaisia ja\nvaivalloisia foneettisia ja muita kielellisiä opintoja. Niinpä kun\nnyt Juhani selvästi ja kirkkaasti lausui sukunimensä, pusertui vanhan\nranskattaren rinnasta raskas huokaus, ja hän ryhtyi alistuneesti\nonkimaan Juhanin nimestä esiin kirjainta toisensa jälkeen. Mutta ei\nsiitä sittenkään tahtonut tulla mitään. Vaikka Juhani oli erinäisiä\nkertoja luetellut nimensä kaikki kirjaimet oikeassa järjestyksessä,\nnapauttaen jokaisen kohdalla etusormellaan pöytää ja aina lopuksi\nlausuen sen kokonaisuudessaan erittäin selvästi, kuuluvasti ja\nmallikelpoisesti, paremmin kuin koskaan ennen kotimaassaan, ei\nvanhan naisen mielen hämäryys ottanut yhtään hälventyäkseen. Silloin\nkohosivat Juhanin otsalle hikikarpalot ja hän lähetti toisten veljesten\npuoleen epätoivoisen katseen kuin hukkuva, joka on menettänyt kaiken\npelastuksen toivon. Mutta Simeoni ja Tuomas eivät olleet milläänkään,\nvaan julistivat tuoliltaan kylmiä ja arvostelevia huomautuksia,\nkehoittaen Juhania lausumaan nimensä selvemmästi ja kuuluvammalla\näänellä, luettelemaan kirjaimet vielä kerta tahi koettamaan, tokko\ntavuittain lausuminen ehkä paremmin auttaisi. Näiden ystävällisten\nneuvojen ja huomautusten johdosta Juhani käänsi heille halveksien\nselkänsä ja esitti sitten ranskattarelle nimensä sellaisella\nselvyydellä ja vakaumuksella, että tällä luultavasti tapahtui vanhoissa\naivoparoissa jonkunmoinen naksahdus ja hän sysäsi kiireesti paperille\njoukon vokaaleja ja konsonantteja, jotka arvattavasti vielä tänäkin\npäivänä esittävät konsulaatin arkistossa Juhanin nimeä. Mutta eihän\nasia ollut vielä tällä hyvä.\n\nPapereihin vaadittiin ei ainoastaan omaa ja aviopuolison nimeä,\nvaan vieläpä isänkin nimi. Kun Juhanin ja Simeonin isä oli kulkenut\ntämän pallovanhan kamaralla toisella nimellä kuin se, jota pojat\nnyt tottelevat, ja tämä asia esitettiin ranskattarelle, herätti se\nhänessä heti epäluuloja. \"Mutta kuinka voi pojalla olla eri nimi kuin\nisällä?\" kysyi hän tutkistellen. Juhani ja Simeoni eivät kuitenkaan\nruvenneet pitempiin selityksiin, vaan Simeoni ilmoitti vain lyhyesti\nsellaista sattuvan Suomessa nykyaikaan useinkin. Tämän johdosta joutui\nhän hetkiseksi tuijottamaan ranskatarta silmiin, joista kuvastui\nmonenlaisia arveluita ja johtopäätöksiä, mutta kun hän räpähdyttämättä\nkesti tämän \"särkien paistamisen\", huokaisi eukko lopuksi\nalistuvaisesti ja päätään pudistaen, nähtävästi ihmetellen, minkälaisia\nisiä siellä Suomessa mahtanee ollakaan. Niin saatiin vihdoin kaikki\nselväksi ja passeihin komea lupa matkustaa itseensä Turkinmaalle.\nViivana riensivät veljekset nyt Jugoslavian konsulaattiin, kiiteltyään\nkoreasti ja sievästi nämä arvoisat naiset, jotka olivat tehneet\ntehtävänsä mitä rakastettavimmalla avuliaisuudella.\n\nSieltä, kohteliaan ruotsalaisen luutnantin toimesta, selvittiin\nniin pian kuin vain leimat ehdittiin passeihin lyödä. Ja veljekset\nvahvistivat nyt sekä myöhemmin kokemuksekseen passiasioissa, ettei\nmissään maassa, ei kotimaassakaan, heitä kohdeltu auttavaisemmin,\nnopeammin ja paremmin kuin Ruotsissa.\n\nSimeonilla samoin kuin kolmiliiton muillakin jäsenillä oli ollut\npieni ennakkopelko siitä, että ruotsalaiset mahdollisesti Ahvenanmaan\nkysymyksen johdosta katsoisivat asiakseen viitata suomalaisille\nkylmällä kädellä ja kohdella heitä ynseästi. Edellisestä on jo käynyt\nselville, ettei sellaista voinut ollenkaan huomata. Kun Simeoni\nja Juhani taas muutaman hetken kaupungilla harhailtuaan joutuivat\nkysymään tietä hotelliinsa, valiten tällä kertaa uhriksi erään sangen\nsivistyneen näköisen herrasmiehen, lausui tämä hienosti hymyillen:\n\"Valitettavasti en voi teille sitä neuvoa, koska en ole tukholmalainen,\nmutta olen vakuutettu siitä, että se on korkeintaan kahden minuutin\nmatkan päässä -- oletteko suomalaisia?\" Ja kun veljekset vastasivat\nmyöntäen, jatkoi hän hauskaa ja ystävällistä puheluaan oikeastaan ilman\nerikoisempaa aihetta, luultavasti saadakseen hiukan kuulla Suomen\nruotsia, joka kaikunee omituisen laulavalta heidän korvissaan. Simeoni\nhuomasi uudelleen, että sanomalehtien sappea kiehuvista kirjoituksista\nei yleensä pidä muodostaa käsitystä varsinaisen yleisön todellisesta\nmielipiteestä, sillä useimmissa tapauksissa se kulkee tyynempiä ja\njärjellisempiä uria kuin sanomalehtien sävystä voisi päättää.\n\nMutta kello läheni jo seitsemää ja Tuomaan, retkikunnan klubimestarin,\nhankkimat piletit rupesivat kuumenemaan taskussa. Eipä siis muuta\nkuin jäähyväiset Mälarin kauniille kuningattarelle, ja niin oli\nkeväinen päivä Tukholmassa vietetty. Vinkuvalla vauhdilla asemalle ja\npainautumaan pilettikujasta sisään.\n\nTällä paikalla vallitsi melkoinen hälinä ja sekasorto, jonka\nsyy selvisi Simeonille vasta myöhemmin. Hän näki Juhanin hiukan\nkiivastuneena viittilöivän piletin leimaajalle ja vaativan pääsyä\nlävitse, mutta mies osoitti toista kujaa, vaikka piletissä oli\npäinvastainen ilmoitus. Simeoni itse sai myöskin tehdä toisin kuin\nmitä piletistä näkyi, ja ennenkuin siitä hötäkästä selvittiin, olivat\nveljekset kokonaan häipyneet toisistaan. Simeoni haki kuitenkin\npäättäväisesti ja jäykästi itselleen sen junan, johon piletti osoitti,\narvellen, että Juhanilla ja Tuomaalla on kyllä yhtä kirkkaat silmät\nkuin hänelläkin löytää laillinen penkkinsä. Mutta päästyään osastoonsa\nja saatuansa tavaransa järjestykseen, tuli hän juuri lähtiessä\nvilkaisseeksi viereisellä raiteella olevaan junaan, ja eikös vain\nJuhani siellä tarmokkaasti nostellut tavaroita hyllyille. Hän oli\nsiis joutunut toiseen junaan. Simeoni tarkisti nopealla kyselyllä\noman asemansa, huomasi sen oikeaksi, ja jäi huolestuneena istumaan ja\nmiettimään, mitä tässä nyt oli tapahtunut. Mutta asiaa ei voinut enää\nauttaa.\n\nSimeonin huomiota oli herättänyt se, että junasillalle oli levitetty\nhieno punainen matto, ja hänen osastossaan olevien upseerien puheesta\nhän sai selville, että itse kuningas oli lähtenyt matkalle, vieläpä\nRivieralle saakka, joko samassa junassa kuin hän, tahi sitten Juhanin\njunassa. Ja kun hän muisteli asemalla ennen lähtöä tapahtunutta\nvaunujen siirtelemistä raiteelta toiselle, rupesi hän ymmärtämään,\nmistä koko sekasorto oli johtunut. Arvattavasti Tukholmassa oli haluttu\nsotkea tieto siitä, kummalla junalla kuningas oli mennyt, ja siksi\nkai matkustajiakin jaettiin hiukan eri tavalla kuin mitä pilettikujan\nilmoitukset osoittivat. Tästä kävi kuitenkin selville, että koko\nkolmiliitto todennäköisesti oli tällä hetkellä pyrkimässä etelää kohti,\njoskin eri junilla ja ehkä hiukan eri teitä.\n\nMutta hauskakin päivä on väsyttävä ja koska maaliskuun ilta verhosi\nohi kiitävät maisemat synkkään pimeyteensä, estäen niitä näkemästä,\npainautui Simeoni tyynesti viileitten lakanain väliin, antaen\ntäyden tunnustuksen Ruotsin valtionrautateille niiden erinomaisesta\nsiisteydestä.\n\n\n\n\nVI.\n\nLiikunnon mysterio. -- Aamuisia näkyjä Etelä-Ruotsissa -- Skånen\npeltoja.\n\n\nSimeoni näki unta, että häntä kiidätettiin hirvittävää vauhtia\njonkunmoisen torpeedon sisässä halki avaruuden ja läpi outojen ja\nihmeellisten aurinkokuntien. Hän pelkäsi ankarasti törmäävänsä\njohonkin taivaankappaleeseen ja koetti tarmokkaasti päästä\nvaikuttamaan torpeedonsa johtoon, mutta turhaan. Juuri kun asema\nnäytti uhkaavimmalta ja yhteentörmäys oli siinä silmänräpäyksessä\ntapahtumassa, hän kuitenkin onneksi heräsi, huokaisi helpotuksesta ja\ntöllötteli tyhmän näköisenä pimeässä ympärilleen.\n\nJuna meni ankaraa vauhtia ja kova paukkina ja jyske säesti sen menoa.\n\"Vallan hirveätä kyytiäpä se nyt ajaakin\", ajatteli Simeoni, käänsi\nkylkeä ja rupesi miettimään liikunnon mysterioita. \"Ensinnäkin kiitää\nkoko aurinkokuntamme huikean nopeasti jonnekin, minne kiitänee, sillä\neipä sitä peräseinää taida sieltä niin hevillä eteen koitua. Sitten\nmennä huristaa tämä maapallo auringon ympäri myös tavallista vonkaa\nja kieppuu samalla oman akselinsa ympäri kuin hyrrä. Kun olisi tuossa\ninhimillisen välimatkan päässä paikoillaan oleva vertauskohta, niin\neiköhän rupeaisi pian päätä huimaamaan? Eikä sillä hyvä, vaan täällä\nmaapallon pinnalla mennä hihkaisen vuorostani minä synkässä pimeydessä\neteenpäin kiljuen ja suitsuttaen savua ja säkeniä kuin hullu.\" Simeoni\ntunsi tällä hetkellä elävästi, kuinka liikunto on maailmankaikkeuden\nkorkeimpia ja mahtavimpia sekä lakeja että ilmiöitä. Juna muodostui\nyhtäkkiä hänen mielikuvituksessaan jättiläiseläimeksi, joka\nvoitonriemulla ja hurjistuneena syöksyy eteenpäin mistään välittämättä,\nja jonka mukana hän, Simeoni, kylmästi ja ylemmyyden tunnolla laskettaa\nmenemään kuin kärppä metson niskassa. Hänen mielensä täytti koomillinen\nylpeyden ja suvereenisuuden tunne ja hän nukahti taas hetkeksi kuin\nhallitsija.\n\nKun hän avasi siniset silmänsä uudelleen, oli jo täysi päivä. Halu\nnähdä Etelä-Ruotsin maisemia sai hänet nousemaan, vaikka kello ei\nollutkaan enempää kuin puoli 6. Harmaat sumujoukot aaltoilivat\nvielä kaikkialla, mutta kuitenkin liikehtien levottomasti kuin\ntietäen lähdön olevan edessä. Ruoho ei viherrä vielä missään eikä\nlehden alkua näy, vaan on luonto yhä tainnostilassa. Sieltä täältä\nsumupilven lomasta vilahtaa rannaton viljelystasanko ja kaukainen\ntalo, jonka valkoiset seinät hohtavat kirkkaina. Simeoni katsoo tuota\nkaikkea omituisen jännittyneenä ja odottaa malttamattomasti aurinkoa,\nelämänsä suurinta ystävää. Jo rupeaa sumujoukoissa välkehtimään hopean\nhäivettä, ne ohenevat, jo täyttää avaruuden ihmeellinen kultakimmellys\n-- klo 6,40 pistäytyy aurinko näkyviin taivaan rannan takaa niin\nmajesteetillisena, kauniina ja ylevänä, että sielun täyttää sanaton,\nantautuva, nöyrä ja hiljainen hartaus. Matkustaja toisensa jälkeen\nilmestyy vaunun käytävään. Heidän kasvoiltaan kuvastuu lepo ja rauha,\nja viilein silmin, hiljaisella nautinnolla, katsovat hekin, kuinka\naurinko runsaudestaan antaa valoa ja kultaa Skånen rannattomille\nviljelyslakeuksille.\n\nMe suomalaiset usein tyydytyksellä katselemme omia viljelysmaitamme,\nUudenmaan ja Hämeen hedelmällisiä laaksoja sekä Etelä-Pohjanmaan\nlakeuksia, mutta jo Skånen ruokamaihin verrattuina ne valitettavasti\nsaavat tyytyä sangen vaatimattomaan sijaan. Kulttuuri on täällä niin\nvanhaa, että pelloista on vähitellen kadonnut kaikki, mikä muistuttaa\nalkuvaiheista: ei ole näkyvissä ojia eikä aitoja, ei rumia ja pitkää\ntakkuruohoa kasvavia pyörtänöitä, eivät ole enää sarat sattumalta miten\nkuten, eikä ole pellolla kiviä, ei suuria ja kovia savikokkareita,\nvaan kaikki on lopullisesti valmista, sileätä, mullaltansa puutarhan\ntapaisesti muokattua aluetta, joka saa viljelyksen ystävän sydämen\ninnostuksesta sykkimään. Mahtanee olla ihana näky, kun tämäkin\nlakeus aaltoilee täynnä viljaa, yllänsä kesän polttava aurinko ja\navaruus helkkyen peltoleivosen laulusta. Tyydytyksellä totesi Simeoni\nvuosisataisen, rauhassa vaikuttaneen ja työskennelleen porvarillisen\nmaailmanjärjestyksen tuloksen tässäkin näköalassa, arvellen tyynesti,\nettä lahjakas pitää olla sen maailmanparantajan, joka keksii paremman\nkeinon, millä päästä näihin samoihin saavutuksiin -- niiden sivu ei\nenää juuri voinekaan päästä.\n\nJunakin kiljaisi tuon tuostakin kuin riemastuneena päivän tulosta ja\nympärillä olevista ihmiskunnan saavutuksista. Sivuutetaan kyliä ja\nkaupunkeja, joissa ihmistyö alkaa hyöriä aamuaskareissaan ja joiden\nkeskeltä kohoaa kuin vartijana valkoinen temppelin torni ylentäen\nkatsetta ja ajatusta. Vanha jarrumies, joka kulkea kyhnyttelee vaunusta\ntoiseen tuoden raitista vettä, on muhoilevalla puhetuulella ja pitää\nSimeonille tyytyväisen esitelmän Skånen kauniista maakunnasta,\nsen rikkaudesta ja ahertavista asukkaista. \"Ja då!\" lopettaa hän\nvahvistaen joka lauseensa, joihin Simeoni alttiisti yhtyy, lämmenneenä\nsiitä ylpeydestä ja ilosta, jolla tuo vanha, vaatimattomassa\ntoimessa elämäntyönsä suorittanut mies puhui kotimaastansa ja sen\nkaikinpuolisesta hyvyydestä. \"Kunpa kerta\", huokaisi Simeoni,\n\"Suomessakin joka kansalaisessa pääsisi vallitsemaan tämä sama ylpeä\nja tyytyväinen tunnelma siitä, mitä siellä on saavutettu, vain sen\nperusteella, että se kuuluu omalle maalle ja kansalle.\"\n\nSamalla huomasi Simeoni, että lännestä pilkoitti siintävä meren\nselkä, jota pitkin höyrysi upea laiva ja jonka laineilla kimalteli\nvalkopurjeita kuin kauniita kuvia. Pian tulla jyristettiinkin Malmön\nasemalle, jossa Juhani ja Tuomas tyynellä tavallaan ottivat ilostuneen\nSimeonin vastaan, ilmoittaen, että \"Hänen Majesteettinsa ja me\nsaavuimme jo tunti sitten ja ottivat kaupungin viranomaiset meidät\nasianomaisesti vastaan.\" \"No, hyvähän tuo oli, että edes sen verran\nymmärsivät\", mukasi siihen vain Simeoni, tyytyväisenä, kun kolmiliitto\ntaas oli koolla, seisoen vakaasti ja hajasäärin asemasillalla\nodottamassa Trelleborgin junan lähtöä.\n\n\n\n\nVII.\n\nPolitiikkaa ja murkinapakinaa. -- Rügenin liitukallioita. -- Sassnitzin\ntunnelmia ja temppeleiden torneja.\n\n\nTrelleborgin satamassa, passien tarkastustilaisuudessa, joka kävi\njoutuin ja ilman mitään pikkumaisuuksia, huomasi kolmiliitto ensi\nkerran joutuneensa ilmapiiriin, jossa tuntui ruudinsavua Europan\npoliittiselta taistelutantereelta. Matkustajain joukossa oli nimittäin\nuseita saksalaisia, jotka olivat menossa kotiseudulleen Schlesiaan\nottamaan osaa kansanäänestykseen. Erään Göteborgista tulleen naisen\npassi ei kuitenkaan jonkun erehdyksen vuoksi ollutkaan kunnossa ja\npassien tarkastajan täytyi anteeksi pyydellen ja pahoitellen ilmoittaa,\netteivät hänen ohjesääntönsä sallineet laskea häntä menemään.\nMitäpä siinä oli tehtävissä, sillä näiden passimuodollisuuksien\nmuuria eivät naisenkaan kyyneleet pysty murtamaan, ja niin jäivät\nsaksalaiset äänestyksessä yhtä viivaa vähemmälle. Kolmiliitto sen\nsijaan hyväksyttiin kumartaen menemään, ja antoi, sittenkuin Hänen\nMajesteettinsa vaunu oli ajettu lautalle, koneen ruveta pyörimään\ntäsmälleen klo 9 aamulla kulumassa olevan maaliskuun 15 päivänä.\n\nAvaran ja upean lautan ruokasalongista rupesi heti Itämeren siintäville\naalloille saavuttua kuulumaan kutsuvaa ja houkuttelevaa vaskipäristimen\npompottelua:\n\nVeljesten vilkasta keskustelua ruokapöydässä kuunteli koko ajan\nheitä vastapäätä istuva vanha herra, jonka Simeoni ensi silmäyksellä\noli sijoittanut sinne ruotsalaisen rovastin, kauppaneuvoksen ja\nruukinpatruunan vaiheille. Suurien ja pyöreitten silmälasiensa takaa\nhän tuijotteli miettiväisesti ja muhoilevasti, nähtävästi odotellen\nsopivaa hetkeä, jolloin voisi päästä jutun alkuun. Huomattuaan sen\nauttoi Simeoni häntä matkalle tarjoamalla hänelle pöydältä jotakin, ja\nsillä oli asia selvä.\n\nVANHA HERRA: Sallikaa minun kysyä, ovatko herrat, kuten olen tässä\notaksunut, suomalaisia?\n\nJUHANI: Olemme kyllä.\n\nVANHA HERRA: Ja, suokaa anteeksi uteliaisuuteni, varmaankin matkalla\nkauaskin?\n\nSIMEONI: Olette arvanneet aivan oikein.\n\nVANHA HERRA: Jaa jaa, on ihan ihmeellistä, kuinka ne suomalaiset\nmatkustavat. Aina kun minäkin terveyteni vuoksi joudun Europan läpi\nkulkemaan, tapaan suomalaisia joka paikassa.\n\nTUOMAS: Toivottavasti se tapaaminen on jättänyt maanmiehistämme\nedullisen muiston?\n\nVANHA HERRA: Ehdottomasti, ehdottomasti! Olemmehan me suomalaiset ja\nruotsalaiset vanhaa veljeskansaa, jotka varsinkin ulkomailla tunnemme\nolevamme suorastaan veljiä. Mutta sanokaa minulle, kuinka siellä\nSuomessa nyt olot oikeastaan ovat? Te varmaankin elätte joka päivä\nkauhun ja pelon vallassa?\n\nÄLLISTYNYT KOLMILIITTO YHTEEN ÄÄNEEN: Kauh... pel... vall...! Ei\nsuinkaan! Meillähän ovat olot ja elämä maailman rauhallisimmat.\nLuullaksemme olisi muilla syytä pitää siinä suhteessa Suomea\nesimerkkinä.\n\nVANHA HERRA: Jaa jaa! On ihan ihmeellistä, kuinka ne suomalaiset ovat\ntyyniä ja rauhallisia, tapahtui mitä hyvänsä. Aina ne vain vakuuttavat,\nettä kyllä se siitä kaikki korjautuu, ja täytyneehän sen korjautuakin,\nkun te olette niin kauhean itsepäisiä.\n\nKOLMILIITTO YHTEEN ÄÄNEEN: Itsepäisiä!\n\nVANHA HERRA: Niin. Mihin te vain ryhdytte, sitä te ajatte koskaan\ntarkoituksestanne luopumatta. Olen aina pitänyt suomalaisista ja pidän\nvieläkin.\n\nKOLMILIITTO KUMARTAA.\n\nVANHA HERRA: Kun te vain voisitte antaa niiden omien ruotsalaistenne\nolla rauhassa, ettekä koettaisi pakottaa niitä luopumaan\näidinkielestään ettekä muutenkaan niitä sortaisi!\n\nTässä aloitti kolmiliitto, tehden sarjan ankarasti torjuvia ja\nkauhistuvia liikkeitä, laajahkon esitelmän, jota vanha herra kuunteli\nsilminnähtävästi epäillen, mutta kohteliaasti kuitenkin väittämättä\nvastaan. Kun kolmiliitto lopuksi ilmoitti suomalaistenkin haluavan\npäästä ruotsalaisten kanssa sekä Ruotsissa että kotona mitä parhaisiin\nsuhteisiin ja toivovan, että välille ilmestyneet riitakysymykset pian\nsaataisiin ratkaistuksi molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi, huokaisi\nvanha herra syvään ja sanoi: \"Ja, ja, den välsignade Ålandsfrågan!\"\n\nTässä tavattiin nyt sellainen Hänen Majesteettinsa alammainen, joka\noli sydämestään kyllästynyt sekä hallituksensa politiikkaan yleensä\nettä ahvenanmaalaisiin erikoisesti. Hän ihmetteli, mahtaisivatko\nahvenanmaalaiset olla koskaan tyytyväisiä, vaikka saisivat kymmenen\nkertaa, mitä tahtovat. Ja nurisevalla äänellä tuo vanha herra sitten\nhiljoilleen aterian kestäessä haukuskeli vähän kaikkiakin, mutta\nvallankin sanomalehtiä, jotka hänen mielestään antoivat ihmisille aivan\nväärän kuvan siitä, mitä maailmassa tapahtui ja mitä ihmiset yleensä\najattelivat. Lopuksi hän kysyi, mitä suomalaiset nyt aikoivat tehdä\nAhvenanmaan asiassa, johon Juhani vastasi tyynesti: \"Mitäpä siinä on\ntekemistä -- Ahvenanmaa on meidän ja sillä hyvä!\" Tämän kuultuaan vanha\nherra tuijotti kolmiliittoon vakavasti silmälasiensa ylitse ja kuivasi\nsuunsa tarkkaan ja hitaasti.\n\nIhastuneena siitä, että oli tavannut tällaisen nuhteettoman ja reilusti\nvanhoillisen ruotsalaisen setämiehen, jonka mielipiteet, tietojen\njoskus eteen töksähtävää ahtautta lukuunottamatta, yleensä lepäsivät\nterveellä lutherilaisella perustuksella, rupesi Simeoni jatkamaan\nkeskustelua yhä laajemmalti. Siitäpä sitten paisuikin kertauskurssi\nsekä pohjoismaiden että varsinkin maailmansodan historiassa, jonka\nvaiheita ja tuloksia Juhani, Tuomas ja Simeoni toiselta, ja setämies\ntoiselta puolen valaisivat ytimekkäinä ja nasevilla huomautuksilla.\nAnnettiinpa vanhukselle lopuksi todellinen ja oikea käsitys\npunakapinasta ja varsinkin tuosta kuuluisasta \"valkoisesta terrorista\"\nsekä ilmaiseksi eräitä tepsiviä keinoja, millä bolshevismia parhaalla\nja taatulla menestyksellä voi vastustaa. Lopuksipa sitten setämiehemme\npaiskasi toveruksille kättä ja sanoi: \"Jaa, jaa, sydämestäni toivotan\nonnea kaikille suomalaisille, sillä heidän menestyksensä on suoranainen\nlisä Pohjolan yhteiselle voimalle ja hyvinvoinnille!\" Mieluinen ja\nhauska tunnelma oli tämän aterian kestäessä vallinnut.\n\nNoustuaan jälleen kannelle panivat toverukset merkille, että taivas oli\nmikäli mahdollista vielä kirkkaampi kuin aamulla ja että meren vihreä\nvesi kohoili hiljaa sileinä maininkeina, joiden pintaa ei pieninkään\ntuulen väre särkenyt. Lautta kynti rauhallisesti ja voimakkaasti\nleveää uraansa kohti Rügenin liitukallioita, jotka valkoisena viivana\nalkoivat hohtaa tuolta kaukaa. Matkalainen on onnellinen ihminen:\netsimättä ja pyytämättä avautuu hänen eteensä maailman ihmeellisin\nkuvakirja, joka sisältää sekä luonnon että historian aarteita, eikä\nhänen tarvitse vaivautua edes lehteä kääntämään. Kukapa uskoisi,\nmietiskeli Simeoni katsellessaan rauhallista merta ja kuin erämaan\nyksinäisyydessä uneksivaa rantaa, että tämäkin paikka on ollut ehkä\ntuhannen vuotta mitä verisimpäin ja julmimpain tapahtumain näyttämönä.\nTuolla korkealla huipulla on arvattavasti ollut muinaisten germaanien\nsalaperäinen Hertha-jumalattaren pyhäkkö, sekä sen jälkeen ehkä hurjien\nvendien kuuluisa rosvolinna Arkona, ja tällä rannikolla on keinunut\nbarbaarien ryövärilaivasto, valmiina pitkille rosvousretkille. Eikäpä\nsopisi kummastella, vaikkapa tuolta niemen takaa lipuisi esille joukko\npulleavatsaisia hansalaivoja, täynnä Flanderin verkaa, Reinin viiniä ja\nahnaita, ihravatsaisia ja punanenäisiä kauppiaita, jotka Hansaliiton\nneljänä vuosisatana levittivät arvaamattoman paljon taloudellisen ja\nmuunkin sivistyksen ituja Itämeren rantamille. Mutta melkein rikkumaton\nrauha vallitsee täällä nyt, maan multa on lahottanut luut ja meren\nsyvyys kätkee saaliinsa mykkään syliinsä. Ihmiset voivat ahertaa\ntuhansia vuosia ja uskoa lujasti työnsä pysyväisyyteen, kunnes mahtava\naika levittääkin suunnattoman kätensä ja pyyhkäisee pois kaikki, kuin\nhyökyaalto lasten rakennukset rantahiekalta.\n\nRauhallisesti kaartaen höyryää lautta Sassnitzin lahteen, jonka\nrannoilla kirkkaassa auringonpaisteessa hotellit ja kylpylärakennukset\nvielä tyhjinä odottavat kesävieraitaan. Kaikki on hiljaista, ja\nratapihalla, siinä tyynesti puuhailevine virkamiehineen, on jotakin\nsunnuntaipäivän tunnelmaa. Asemahuoneen vieressä muokkaavat mies\nja poika puutarhaa, tarkoin pienentäen jokaisen multakokkareen,\nja yksinäinen kana mennä koikkailee sinne tänne, valittavasti\nkaikerrellen. Kello puoli 3 nykäisee juna kolmiliiton liikkeelle\nja niin aletaan mennä nykytellä Stralsundia kohti. Sen korkeat\nkirkontornit kuvastuvat taivasta vasten kertoen kaupungin muinaisten\nhansaporvarien kyvystä ja kulttuuriharrastuksesta, joiden syvimmän\npyrkimyksen he kuten muutkin aikalaisensa usein kohdistivat kirkkojen\nrakentamiseen. Nopeasti matkustaessa tulee panneeksi aivan erikoisesti\nmerkille ne kymmenet ja sadat temppelien tornit, joiden ohitse junat\nkiitävät. Simeonin mielestä ne olivat kuin käsiä, jotka maan pinnalta,\npölystä ja arkisen aherruksen keskeltä, kohoavat kohti taivasta\ntodistuksena paremman toivosta, pyhästä aavistuksesta ja uskosta. \"Jos\nvoisi\", alkoi hän runollisesta mielikuvastaan innostuneena selittää\nJuhanille ja Tuomaalle, \"yhdellä silmäyksellä nähdä samalla kertaa koko\nEuropan pinnan, antaisivat kirkkojen tornit sille varmaankin erikoisen\nluonteen piirteen...\" -- \"Aivan niin\", huomautti aina asiallinen\nTuomas, \"piirteen, joka olisi henkevä ja kaunis, ellei uusi aika\nolisi pyrkinyt sitäkin kuvaa särkemään. Muistettava nimittäin on,\nettä temppelien tornien rinnalla on nykyisin sarja vielä korkeampia\ntehtaanpiippuja, jotka parhaansa mukaan suitsuttavat sinitaivaalle\nmustaa nokea ja usein ovat todistuksia kaikesta muusta kuin pyhästä\nuskosta ja aavistuksesta.\" Tämän kieltämättä oikean huomautuksen\njohdosta hämääntyivät Simeonin romanttiset tunnelmat; hän rykäisi\nhiukan nolostuneena, pisti tupakaksi ja rupesi katselemaan, mitä muuta\nympärillä mahtaisi näkyä.\n\n\n\n\nVIII.\n\nTyynen elämän ylistyslaulua. -- Saksan varallisuus ja nousukyky.\n-- Suomalaisten suhteet saksalaisiin. -- Eräs, joka aikoi äänestää\npuolalaisia.\n\n\nMereltä oli tultu, mutta meri oli tavallaan taaskin edessä. Sen laineet\nolivat kuitenkin jäähmettyneet rauhallisiksi, pehmeäpiirteisiksi\nkummuiksi, jotka olivat vain peltoa, niin pitkälle kuin silmä kantoi\nja juna jaksoi halki mennä. \"Tämä rupeaa olemaan valmiinpuoleista\nmaata\", arvosteli Juhani, jonka maanviljelyksellisiä vaistoja tuo\nvaltavien vainioiden näky kiihoitti. Kahden ja kolmen hevosen\nvetämiä auroja kulki pelloilla kaikkialla, verkalleen kääntäen\nmuheata multaa sopivaksi ottamaan vastaan kylvöä; kyntäjän tanakka\nvartalo leikkautui väliin taivasta vasten tukevana varjokuvana, ja\npitkillä, puiden reunustamilla viertoteillä mennä körötteli lihavien\nhevosten vetämiä nelipyöräisiä, ajajan istuimella nukkuva, aivan\nkuin Fliegende Blätteristä leikattu mies, suussa posliinipiippu.\nKoko näky oli kuin porvarillisen, kuohahtelemattoman, ruisleivän\nnojassa vaeltavan tyynen elämän ylistyslaulua. Samoin kuin Skånessa ja\nvielä enemmänkin ihmetteli ja hämmästeli Simeoni näiden viljelyksien\nsuuruutta, joissa pellon pinta joka paikassa todisti aivan erikoisesta\nhuolellisuudesta ja perinpohjaisuudesta työn teossa. Täällä näkyy\nmaanviljelijä kehittyneen jo niin pitkälle, ettei hän voi sietää\nmitään roskia, turpeita, mutkaisia lahtia peltojen reunoissa, vaan\nvaatii, pitäen joka neliömetrin alaa kalliina, kaikessa loppuun vietyä\njärjestelmällisyyttä, siisteyttä ja perinpohjaisuutta. Maan, jossa\non tällaiset alueet tuollaista peltoa, täytyy, ainakin suomalaisen\nsilmillä katsottuna, olla rikas.\n\nMutta missä asuvat ihmiset, jotka kaiken tämän viljelystyön\nsuorittavat? Kolmiliitto teki tämän kysymyksen melkein yhtaikaa, sillä\nihmisasuntojahan näkyi peräti harvassa. Suomessa on totuttu siihen,\nettä vainioittensa keskellä on punaseinäinen ja valkonurkkainen\ntalo, kuin lehmä apilamaassa, ja viitan välin päässä taas toinen,\nkujat täynnä multaisia, kirkuvia lapsia. Täällä ei näy merkkiäkään\nsellaisesta -- niin, kyllä näkyy: tuolta kaukaa kohoaa kirkontorni ja\nrakennusten päätyjä, puita ja muita asumuksen merkkejä; kaipa ihmiset\nsiis ovat kokoontuneet tuollaisiin kaupunkimaisiin kyliin, sieltä\npitäen hoitaen viljelyksiään. Maatahan siinä säästyy paljon, mutta\nviljelyksille tulee melko pitkät matkat. Simeoni ei kuitenkaan uskalla\nruveta tuota asianhaaraa arvostelemaan, epäillen mielessään, että\nluultavasti sekin on harkittu täten parhaaksi.\n\nToverukset punnitsevat siinä mielessään tuota samaa kysymystä,\njoka on aina saksalaisista puhuttaessa ihmisten huulilla: miten\non Saksan varallisuuden ja nousukyvyn laita? He huomaavat kyllä,\nettä esim. rautateillä vielä näkyy kaikkialla merkkejä joko sitten\nköyhyydestä tahi johdonmukaisesta ja ankarasta säästäväisyydestä:\nvaunujen sohvat on päällystetty jonkunmoisella sijakekankaalla;\nikkunoiden remmit ovat paperia eivätkä nahkaa; mukavuuslaitoksessa ei\nole saippuaa eikä käsiliinoja; asemarakennukset ovat sangen vanhan\nmaalauksen varassa j.n.e. Mutta toiselta puolen täytyy panna merkille\nkaikkialla huomattavissa oleva jäykkä ahkeruuden ja työnteon leima.\nStralsundin asemalla esim. joukko työmiehiä sijoitti vaunuun jotakin\nraskasta konetta, joka sai katsojan epäilemään, oliko se ollenkaan\nliikutettavaksi tarkoitettukaan. Siinä ei seisottu ja katsottu, ei\nliioin syljeksitty ja kohauteltu liian alas valahtaneita housuja --\nei, vaan siinä yritettiin todella hikipäin ja samalla neuvokkaasti\nja taitavasti. Ja koko meno tapahtui hiljaisesti, ilman mitään\närräpäitä ja meillä tehokkaiksi huomattuja aatteellisia voimalauseita.\nSimeonista, joka epäili itseään puolueelliseksi sen myötämielen vuoksi,\njota hän aina oli tuntenut saksalaisia kohtaan, näytti siltä, ettei\nkylminkään, vihamielisinkään arvostelija olisi voinut kieltää kaikessa\ntämän matkan varrella Saksassa näkemässään vallitsevan toimellisen,\nviisaan ja sivistyneen ahkeruuden leiman. Jos niin on, ja Simeonin\nmielestä oli niin, on Saksan tulevaisuus taattu, sillä juuri tähän\nseikkaanhan ehkä ratkaisevasti perustuu kansan todellinen voima ja\nmenestys.\n\nTäten siinä Meklenburgin ja Brandenburgin vainioiden läpi kiitäessään\nkuin Saksan maanviljelyksen ylitarkastaja, mietiskeli Simeoni Suomen ja\nsuomalaisten suhdetta ulkomaalaisiin. Hän muisti äskeiset kokemuksensa\nRuotsista, mutta tunnusti huoaten, että asiain nykyisillään ollen ovat\nvälit sinne kylmät. Tällä hetkellä on suhteemme sittenkin -- ehkä\nvirolaisia lukuunottamatta -- läheisin saksalaisiin, eikähän se ole\nkummakaan: ovathan he tosiasiallisesti Suomen vapauttajia ja pelastajia\nryssän kynsistä. Ja onhan saksalainen muutenkin meille niin tavattoman\ntuttu ja läheinen, koskapa olemme vuosisatojen kuluessa saaneet sieltä\nratkaisevia kulttuurivaikutelmia, eläneet niin sanoaksemme saman lieden\nlämmöstä ja valosta. Se on tärkeä ja vaikuttava tosiasia.\n\nNiinpä tunsi Simeoni jo ensi tunneilla Saksassa ollessaan tuota samaa\nyksinkertaisen ja koruttoman, mutta sivistyneen ihmisen ympärilleen\nja elämäänsä luomaa kodikkuutta, rauhallista viihtyväisyyttä, jota\nhän ennenkin oli siellä kokenut. Mutta nyt se oli jollakin tavalla\nvielä sydämellisempää, heitä suomalaisia kohtaan ainakin. Oli kuin\nolisi entinen, mahtavuudesta johtunut pikku korskeus pudonnut kokonaan\npois ja nyt paljastunut se, mikä sisällä aina on ollut: gemyyttinen\nja hyväntahtoinen, rauhallinen saksalainen, tunnettu siksi ammoisista\najoista. Ja kun tämä suuri kansa maailmansodan vaiheissa katseli\nympärilleen ja huomasi, ettei sillä ollut ketään muuta ystävää kuin tuo\npiskuinen Suomi, se ikäänkuin heräsi huomaamaan tällaisen ystävyyden\nmerkityksen ja on sitä hoitanut siitä asti huolella ja arvonannolla.\nSe on nyt kuin häkissään makaava leijona, joka ilokseen ja suojellen\nseuraa ja katselee ainoan ystävänsä, pikku hiiren, leikkiä ja puuhia.\n\nJuna menee eteenpäin täsmällisesti aikataulun mukaan. Toverusten\nhuomiota herättää se, että asemat on koristettu köynnöksillä,\nseppeleillä ja lipuilla: sekin tarkoittaa Schlesiaan matkustavien\ninnostamista. Heitä kulkeekin sinne näinä päivinä junittain. Tuomas käy\nkatselemassa terävin silmäyksin erästä asemaa, huomaa sen olevan kaikin\npuolin kunnossa ja palaa vaunuun kainalossa tukku kirjallisuutta, jonka\nlaatua hän ei ollut ehtinyt ottaa lähemmin selville. Ruvetaan sitä nyt\nmiehissä katselemaan.\n\nSimeonin käteen osuu eräs lentokirjanen, joka on kirjoitettu, kuten\nhän sen asiasisällyksestä arvaa, sillä saksankielen murteella, jota\nhyvässä Schlesiassa puhutaan. Siinä on sekaisin suorasanaista ja runoa,\nja kaiken esineenä on se kulttuurikanta, jonka puolalainen kansallisuus\non tähän maailmanvaiheeseen päästyään ehtinyt saavuttaa. Loppupiikki\non aina kohdistettu henkilöön, joka tottelee nimeä Korfanty ja joka\non ehtinyt tehdä itsensä kuuluisaksi koko maailmassa. Kun nyt tästä\nlentokirjasesta tuulahti vastaan aito Simplicissimuksen henki ja vielä\nsuuntaan, jota Simeoni jyrkästi kannatti, vaikka kukaan ei hänen\nkannatustaan kysynytkään, hihitti hän pian tahdissa junan jyskytyksen\nkanssa. Mutta käännettyään sitten erästä lehteä vaikeni hän äkkiä ja\nkalpeni, kuten sanan sattuessa oikealle paikalleen usein tiedetään\ntapahtuvan.\n\nLehdellä oli koko sivun täyttävä kuva ja allekirjoituksena ainoastaan\nkolme sanaa. Simeoni tirkisteli kuvaa räpytellen silmiään ja ajatellen,\nettä tuo elukka tuossa on ehdottomasti tutun näköinen, mutta vaikea on\nmuistaa, missä sen viimeksi olisi nähnyt ja mikä sen nimi on. Mutta\nkun hän tarkemmin katseli sen valkoista, soikeahkon pitkulaista,\nilkeätä ruumista, pientä päätä ja pääpuolessa olevia, teräväkyntisiä\njalantapaisia, kirkastui asia hänelle pian ja hän sanoi jyrkästi: \"Tämä\non täi\". Huudon kuultuaan kiiruhtivat Juhani ja Tuomas ilostuneina\npaikalle, ottivat hekin kuvan silmämääräisen tarkastuksen alaiseksi\nja sanoivat olkapäitään nykäisten: \"On noita jo toki kerennyt\nSuomessakin nähdä!\" Mutta silmättyään allekirjoitukseen painautuivat he\nmasentuneina ja lyötyinä paikalleen.\n\nAllekirjoituksena oli nimittäin: \"Minä äänestän puolalaisia!\"\n\nTämä eläin, joka on ihmisen uskollisimpia tovereita, seuraten häntä\npohjoisnavalta päiväntasaajalle ja edelleen, katoaa hänen seurastaan\nainoastaan sikäli ja siinä tapauksessa, mikäli hän kylpyjen ja\nkaikinpuolisen, luonnonvastaisen ja keinotekoisen kulttuurin mukanaan\ntuoman puhtauden kautta itsessään ja ympäristössään tulee esi-isiensä\ntavoille ja menoille uskottomaksi. Täin äänestysaikomus osoittaa näin\nollen selvästi, kuinka perinpohjaisesti puolalainen kansanaines oli\npysynyt uskollisena esi-isiensä tavoille, sallimatta vietellä itseään\nkulttuurin liukkaille poluille, joilla ei täi, terävistä kynsistään ja\nvakavamielisestä, rauhallisesta luonteestaan huolimatta voi pysyä, vaan\nhorjahtaa syrjään kärsiäkseen kurjan ja häpeällisen kuoleman.\n\nPimeys peittää jo Saksanmaan. Klo 10 tulla hurahti juna Berliniin\nkiljahdellen mielihyvästä, kun oli saanut kiskotuksi kolme suomalaista\nherrasmiestä eheinä tänne saakka.\n\n\n\n\nIX.\n\nSuomen ja eräiden muiden valtakuntain lähetystöissä Berlinissä.\n-- Aamiainen Kempinskissä ja kuinka muuan nuori pari sitä söi. --\nMuseoissa käynnit.\n\n\nIloisina kuin mehiläiset, joskaan eivät niin keveinä,\nponnahtivat Juhani, Tuomas ja Simeoni maaliskuun 16 päivän aamuna\nvieteripatjoiltaan Lessingstrasse 9:ssä, jonne he huoneitten\npuutteen vuoksi edellisenä iltana olivat joutuneet asumaan ja\njota he ensin olivat luulleet ryövärien luolaksi, mutta joka\nosoittautuikin olevansa hieno, luultavasti käteisen rahan puutteen\nvuoksi hotellitarkoituksiin luovutettu entinen rikas yksityiskoti.\nKun sitä tutkittiin tarkemmin, löytyivät sieltä upeat kylpyhuoneet,\nsiistit ja aistikkaat ruokasalit, jonka seinällä oli kauniin naisen,\nnähtävästi talon paenneen herrattaren, etevällä, joskaan ei silti\nprimitivistis-futuristis-dadaistismaisella tyylillä maalattu muotokuva.\nJoka sopesta tuntui kuuluvan huokaus sen vuoksi, että koti oli täten\ntäytynyt luovuttaa maailman matkalaisten käytettäväksi, ja surumielisen\nja valjun näköisenä, kestettyjen nälkävuosien kaihoisana kuvana,\nliikuskeli talon palvelijatarkin toverusten vaiheella, täytellen\nhiljaisella ja alistuvalla tahdilla heidän vaatimattomia toivomuksiaan.\nPortinvartijan virkaa toimittava mieshenkilö sen sijaan oli erinomaisen\nhyvin suoriutunut nälkä-ajan vaikeuksista, sillä hänen valtava runkonsa\noli melkein yhtä pitkä ja paksu kuin tukevin Tiergartenin tammi,\nvertaus, joka hakematta juolahti Simeonin mieleen hänen katsellessaan\nmiehen naamaa, joka oli suuri, pyöreä ja rosoinen kuin jättiläispahka\nvanhan puun kyljessä. Mies taisi kuitenkin tehtävänsä täydellisesti,\ntoimittaen ystävysten asiat siekailematta ja ludendorffimaisen varmasti\nja päättäväisesti.\n\nNotkein, nuorekkain ja joustavin askelin siirtelivät toverukset pian\nitseään Suomen lähetystöön päin, sillä aikoivatpa he kunnioittaa sitä\nja siellä hallitsevaa isänmaamme edustajaa tervehdyskäynnillään.\nAamupäivän Berlini kuhisi jo kuin muurahaispesä. \"Voi pauhaavaista\nkylää, voi häälyväistä elämää kumminkin!\" puhkesi Juhani kuuluisan\nkaimansa sanoilla tulkitsemaan katuliikenteen hänessä herättämää\ntunnelmaa, kun he onnellisesti ja peittäen teeskenneltyyn kylmyyteen\npienen epävarmuutensa taas olivat selviytyneet erään kadun yli, täältä\nja tuolta katkeamattomana virtana ajavien vaunujen jaloista. Katuelämä\noli jokseenkin täydelleen palautunut rauhan aikaiseen tasoonsa:\najopelit olivat kunnossa, hevosilla oli yllään hiukan muutakin\nkuin paljas karvaton nahka, autot olivat saaneet uudet kumit sekä\nkiiltelivät maalauksen tuoreudesta, kuluneita sotilastakkeja ei juuri\nhuomannut, ja invaliidejakin oli vain joskus siellä täällä. Demokratian\nvoitollepääsyn johdosta aluksi vapautettu likakin, roskapaperit ja muu\nsellainen leventelevä töskä, jota vallankumoukset tuovat runsaasti\nkaduille voittonsa todisteeksi, oli saanut, taantumuksen jälleen\nhiljoilleen anastaessa jalansijaa, ryömiä porvarillisen hallituksen\nsille armotta määräämiin pimeisiin ja ummehtuneisiin säiliöihin,\nsiirtyäkseen niistä Berlinin kaupungin viljelyksille. Kaupungin\nelämälle antoi leiman vilkas hyörinä, eivätkä vähimmin raskaat kuorma\nvankkurit, joita veti pari esihistoriallisen hirviön kokoista hevosta,\nohjaksissa mies, jota arvattavasti eivät vähäiset tuulet pystyneet\njärkyttelemään. \"Työtä ne taitavat täällä tehdä yrittää\", lausui Juhani\narvioidessaan näkemänsä pohjalla talouselämän keskikorkeutta terävin\nsilmin kuin henkinen geodeetti.\n\nKun ruvettiin nouseskelemaan Suomen lähetystön komeata porrasta,\nvaltasi Simeonin samalla sekä kunnioittava että hieman arastuttava\ntunnelma. Hän, mies parka, jonka syrjäiseen kammioon suuren maailman,\npolitiikan ja diplomatian pauhu kuului perin vaisusti, ei tietenkään\nollut tottunut liikuskelemaan niillä palkeilla, joilla kansojen\nkohtaloita lyödään pöytään kuin resuisia ristikakkosia, vaan tunsi\nitsensä paremminkin kuin torpanmieheksi, joka tyhmästi töllistelee\nrovastin salin ovensuussa ja älyttömästi pyörittelee lakkikuluaan\nmultaisissa kourissaan. Ja kun toiselta puolen Suomen itsenäisyyden\ntosiasia ei ollut menettänyt hänelle ollenkaan uutuuden viehätystään,\noli sellainenkin sinänsä vähäpätöinen tapahtuma kuin käynti jossakin\nSuomen lähetystössä, hänelle pieni itsenäisyytemme hartaushetki.\n\nKomeassa talossa tämä lähetystö olikin -- monarkistit pitivät\naikoinaan silmänsä auki ostaessaan talon hyvältä paikalta ja halvalla\nhinnalla. Ja kun toverukset sitten puristivat ministeri Holman\nkättä ja kuuntelivat itsensä ja hänen puhumaa virallista Suomen\nvaltakunnan kieltä, muisti Simeoni jääkäreitä, jotka maanpakolaisina\nolivat täälläkin harhailleet ja sitkeällä, ihmeellisellä uskollaan\nlaskeneet alkuperustuksen tämänkin paikan nykyiselle käytännölle.\n\"Jaa jaa\", mietiskeli hän hurskaasti, \"se oli todellakin sinapin\nsiemen, se jääkärien ensiksi kylvämä uskonjyvä, mutta onpas totisesti\nsiitä kasvanut iso puu.\" Kotoinen ja hauska tunnelma vallitsi tänä\naamuhetkenä Suomen Berlinin lähetystössä, josta kolmiliitto läksi\ntyytyväisenä, hyppysissä ministeri Holman ystävälliset suositukset\npassileimauksen saantia varten Tshekko-Slovakiaan, Unkariin ja\nBulgariaan. Ilman niitä suosituksia, ja niistä vieläkin kiitos, ei tuon\nasian toimittaminen olisi taitanut niin helposti ja nopeasti onnistua.\n\nTällainen paperi kourassa sopii nyt mennä kylmästi ja ylhäisesti\nvieraan maan lähetystöön ja vaatia heti etehisen vartijalta niitä\nvähän parempia herroja puhuteltavakseen. Ja kun niitä sitten tulee,\npitää ensin esittää asiansa selvästi ja taitavasti, näyttämättä\ntuota suositusta, joka on lyötävä pöytään vasta sitten, kun\nasianomaisen kasvoille alussa ilmestynyt huolestumisen, ikävystymisen\nja vastahakoisuuden pilvi on uhannut valloittaa lopullisen ja\nratkaisevan sijan. Silloinpa on hyvä tilaisuus nautinnolla nähdä,\nkuinka herran käsi äkkiä valahtaa alas korvalliselta, jonne se\näsken yleismaailmallisen tavan mukaan oli mennyt apua hakemaan.\nHänen otsaltansa haihtuvat rypyt kuin olisi hän syntynyt uudelleen,\nja pyydettyään herroja toki istumaan kiiruhtaa hän pois lähimpään\nhuoneeseen, josta pian alkaa kuulua epätoivoinen leimasinten jyske.\nAinoastaan silloin, kun paikalle sattuu sarja muita yhtä mahtavia\nherroja, täytyy vaivautua odottamaan hetkinen.\n\nTässä suhteessa meni siis näiden leimausten saanti hyvin, mutta\noli siinä silti pieni vastuksensa sentään. Kun nimittäin pitkä ja\nmustaverinen magyari-sihteeri oli vienyt kolmiliiton passit pyhään\neriöönsä, palasi hän hetken perästä hyvin pulmallisen näköisenä,\nkourassa Juhanin ja Tuomaan passi. \"Eihän näissä ole enää tilaa, mihin\nlyödä Unkarin kuningaskunnan leimaa, sillä se viepi melkein koko\nsivun\", selitti hän. Ja suunnilleen niinpä olikin asia, sillä Juhanin\npassi oli harvalehtinen ja jo edellisistä leimoista tupaten täynnä,\nja Tuomaan passi taas kantoi lisäksi ylen runsaita merkkejä hänen\nedellisistä matkoistaan. Veljekset eivät kuitenkaan tästä pahemmin\nhämääntyneet, vaan oikaisten tukevan etusormensa osoittivat niitä\nsivuja, joissa eri kielillä luetellaan karkumatkalla olevien Suomen\nkansalaisten tuntomerkkejä. \"Lyö häntä vaikka tuohon!\" neuvoskeli\nTuomas rauhallisesti ja magyari ymmärsi totella. Mutta tällä hetkellä\ntekivät molemmat jyrkän päätöksen ensi tilaisuudessa ostaa liimaa ja\npaperia, liittääkseen passeihinsa kaikkien mahdollisuuksien varalta\nsarjan lisälehtiä ja paikkaillakseen niitä, koska ne, kruunun työtä\nkun olivat, olivat ruvenneet näyttämään arveluttavia alkutekijöihinsä\nhajaantumisen oireita.\n\nMuuten oli, niin ainakin Simeonista tuntui, jokaisella lähetystöllä\noman maansa leima. Suomen Berlinin lähetystö voisi asultaan ja näöltään\nolla minkä kulttuurimaan edustaja hyvänsä, sitä ei voi kohtuudella\nkieltää. Unkarin lähetystö oli paljoa vaatimattomampi, mutta teki\nhenkilökuntansa esiintymisen vuoksi erittäin miellyttävän vaikutuksen.\nUnkarilaiset ovat nyt kerta kaikkiaan ainoita aatelismiehiä sillä\npuolella Europaa. Tshekko-Slovakian lähetystössä tuulahtaa suomalaista\nvastaan jotakin, joka ehdottomasti heti muistuttaa mieleen venäläiset,\nja Bulgarian lähetystössä on vaikutelma sama. Simeoni totesi tämän\nrauhallisesti, tahtomatta ketään nostaa tahi polkea. Hänelle muistuivat\nkuitenkin ilmielävinä mieleen \"svabodan\" ajat Helsingissä, seisoessaan\nyhteisen bulgarialaisen kansan keskellä lähetystön etehisessä ja\ntuntiessaan, kuinka erikoinen ja selvä \"natsionalnii duh\", \"kansallinen\nhenki\", tuulahteli hänen ympärillään. Missä slaavilaisuutta on\nalunperin tahi minne se on päässyt tunkeutumaan, siellä rupeavat\nlähtemättöminä vallitsemaan useat suomalaisille tuntemattomat hajut\n-- se on nyt kerta kaikkiaan slaavilaisen sielun tuoksu sellainen\nluonnon järjestyksen mukaan. Mutta Simeoni oli samalla valmis mitä\nsuurimmalla mielihyvällä myöntämään, että esim. Bulgarian lähetystön\nherrojen kohteliaisuus ei ollut ainoastaan muodollista, vaan vieläpä\nsydämellistä ja jo ensi kohtauksella puoleensa vetävää laatua. Hehän\novatkin alkusynnyltään muka suomalaista juurta.\n\nAurinko, joka taivaaltansa oli kertaakaan silmäänsä rävähdyttämättä\njännityksellä seurannut kolmiliiton käyntiä ulos ja sisälle näissä\neri paikoissa, oli ollut toverusten lopettaessa passipuuhansa\npakotettu laskeutumaan paljoa alemmaksi puolipäivän korkeudestaan\nkuin mitä porvarillinen aamiais-aika oikeastaan olisi sallinut.\nTodettuaan tämän päättivät toverukset mennä katsomaan Kempinskiin,\nkuinka pehmeiksi keitettyjä lanttuja, sinikaalia ja hevosen lihaa\nsieltä mahtaisi löytyä. Säpsähtämättä ensimmäisten hovimestarien\ntuiki notkeista kumarruksista vaelsi Tuomas leveästi ja rauhallisesti\nsinne luolan peräkulmille asti, ylimmäisiin ymmärkkeihin saakka,\nvalitsi maantieteelliseltä asemaltaan hyvästi sijoitetun pöydän\nja sanoi töllöttelevälle Simeonille: \"Paina puuta!\" Sammutettuaan\nensimmäisen nälkänsä oikaisi Simeoni kumaraan käynyttä selkäänsä ja\nrupesi katselemaan, kuinka berliniläiset nauttivat aamiaistansa. Se\nansaitsikin vaivan.\n\nHankavastaiseen hänestä istui selän puolelta suojatussa asemassa nuori\npari, joka ruokaili hyvin hauskalla ja mukavalla tavalla. Herra oli\nsitä lajia ihmisiä, joiden esi-isien kehto on keikkua rytkynyt jossakin\nJordanin laakson liepeellä, mutta rouva, neito, morsian, ystävätär,\ntoimitusjohtajan yksityissihteeritär, liikkeen konekirjoittajatar tahi\nmiksi hänet nyt määrittelisi, oli ainakin sangen suuressa määrässä\nvapautunut saattelijallensa ominaisista kansallisuusmerkeistä, edustaen\nvain yleensä, mutta erittäin sievällä tavalla, \"ikuisesti naisellista\",\nja ollen, suomalaisen asiallisesti sanottuna, \"nätti pullukka\". He\nruokailivat nyt seuraavalla tavalla: ensin otti herra haarukkaansa\npalan jotakin ravintoainetta, maistoi sitä hiukan, ja pisti sitten\nloput neidon punaisten huulien väliin, jotka olivat auenneet\nonnellisina kuin linnunpojalla, koska hän odottaa emonsa tuomaa lihavaa\nmatoa; sitten teki hän miehelle vuorostaan saman palveluksen, jonka\njälkeen he ryyppäsivät molemmat samasta lasista ja mikäli mahdollista\nsamalla kertaa. Sen jälkeen seurasi sarja onnellista kikatusta ja muuta\nteerenpeliä, jota kaikkea Simeoni silmät pystyssä kuin pelästyneellä\nhuuhkajalla sohvansa nurkasta seurasi. \"Mutta tämähän nyt on vasta\noikein mukavaa aamiaisen syönnin tyyliä\", arveli hän itsekseen, \"--\nlienevätköhän ne siellä Helsingissä selvillä, että sitä voisi näinkin\nharjoittaa?\" Hän ei voinut olla tuolle menolle naurahtamatta, jolloin\nneito heitti koko seurueeseen eräitä leimuavia katseita, niin että\nSimeonin silmäripsit tuntuivat kärähtävän, kokosi vaatteensa, antoi\nherrallensa merkin ja vaelsi loukattuna tiehensä koko Kempinskistä,\njättäen kuitenkin jälkeensä sakean hajun kalliista öljyistä ja\nrasvoista.\n\nTämän jälkeen, koska päiväistä päivää oli vielä muutamia tunteja\njäljellä, nosti Simeoni kiivaan kysymyksen siitä, eikö nyt olisi\nmentävä johonkin museoon perehtymään \"ihmiskunnan kulttuurin\naarteisiin\", kuten hän ylevästi lausui, mutta siinäpä hän kohtasikin\njyrkkää ja päättäväistä vastarintaa. \"Tässä on nyt, kun ollaan\ntällaisella pikamatkalla, tyydyttävä siihen, mitä silmäin edessä on,\neikä koetettava tunkeutua museoiden ytimeen, koska se ajan vähyyden\nvuoksi kuitenkin on mahdotonta ja koska se tunnetusti on väsyttävintä\nhommaa, mitä ihmiset voivat toistensa kiusaksi keksiä. Säästä sinä\nvain, varsinkin kun olet tuollainen heikko kääkkä, voimasi etelämmässä\nolevia nähtäviä varten, että voit sitten itseäsi turmelematta nielaista\nkaikki kivet ja pilarinkappaleet, joiden ääreen arvattavasti aiot\npolvistua, missä ikinä sellaisia luulet näkeväsi!\"\n\nNäin haasteli Juhani ja matkueen varusmestari Tuomas huomautti lisäksi\nkuivasti, että tästä on kiireesti mentävä matkailutoimistoon ottamaan\nselkoa, onko Balkanin niemimaalla yhtään omin voimin liikkuvaa\nveturia, vai vetävätkö niitäkin härät, kuten auroja. Kaiken tämän\nkuultuaan tunsi Simeoni toveriensa todellakin olevan oikeassa ja\npäässeensä vapaaksi raskaasta velvollisuudesta, joka oli painanut hänen\nhartioitansa näihin saakka.\n\nSimeoni merkitsi tämän jälkeen lyhyesti muistoonsa, että keväällä\nvuonna 1921 oli Berlinin suuressa matkailutoimistossa vielä sangen\nepävarmat tiedot siitä, mitenkä parhaiten päästäisiin Buda-Pestistä\nBelgradiin ja siitä Konstantinopoliin, kulkiko sieltä laivoja ja mitä\nAtenaan ja Aleksandriaan, ja kuinka varmat ja hyvät siellä yleensä\nliikennesuhteet olivat. Tästä kuitenkaan säikähtämättä toverukset\nkylmästi päättivät mennä ottamaan itse \"paikan päälle\" niistä selkoa,\nvahvasti vakuutettuina siitä, että kyllä heille sieltäkin menoreikä\neteen aukeaa. Ja he lopettivat mieluisen oleskelunsa Berlinissä\nministeri Holman vieraina, lämmitellen kansallisilla ja kotoisilla\nasioilla, kunnes tuli aika kömpiä kajuuttaan, saatuaan päivän työt\nsuoritetuksi ja isännän sekä emännän kunnollisesti kiitellyksi kaikesta\nheidän osoittamastaan ystävällisyydestä.\n\n\n\n\nX.\n\nPakinaa ja huomioita metsistä ja pelloista. -- Saksin vuorimaassa. --\nTutuhkossa ilmapiirissä. -- Viini- ja humalaviljelyksiä.\n\n\nTarkastaessaan seuraavana aamuna klo 8 Anhaltin asemalla kiikarinsa,\nkompassinsa ja karttansa huomasi Simeoni, että heidän löytöretkensä\ntuli jatkumaan edelleen pitkin Saksan tasankoa, kunnes Dresdenin\nseuduilla törmättäisiin Saksin vuorimaahan. Kun sitten pitkin Elben\nlaaksoa mennä nujuutettaisiin sen poikki, aukeisi eteen Böhmin\nylätasanko, jolloin saisi nähdä, minkälaista siellä nyt sitten olisi.\nJa kun olisi ajettu sitä aikansa, tulla hurahtaisi juna Pragiin, jossa\ntoverukset mielivät taas hetken huoahtaa.\n\nJo Berliniin tullessa olivat veljekset ikävöiden katselleet, eikö\nnäkyisi missään metsiä. Ja olihan niitäkin, metsikköjä, siellä\nja täällä, mutta eipä siinä merkityksessä ollenkaan kuin vanhan\nJukolan mailla. Missä lienee vika, mutta istutettu ja hoidettu\npetäjä, joka seisoo tiukassa ryhmärivistössä kuin ainakin kaiken\nkurin ja järjestyksen kotimaassa, ei näytä täällä jaksavan kasvaa\nsillä tavalla kuin hongisto Teerimäellä ja tuhansilla muilla Suomen\nkankailla. Alkurunko on kyllä oksatonta, mutta sittenkin jollakin\ntavalla kaiskerata, useimmiten lenkoa puoleen tahi toiseen, ja\npäättyy liian pian sakeaan ja heikon näköiseen latvatupsuun, jossa\non tiheästi pieniä hoikkia oksia, kuin olisi sitä nuoruudessa ollut\nlammas pilaamassa. Lieneekö ilmanala männylle jo liian lämmintä, vai\ntehneekö pohjakasvillisuuden, marjanvarren, sammalen, risukon ja kaiken\nsellaisen kosteutta säilyttävän aineksen puute olon petäjä paralle\nliian kuivaksi? Perehtymättömänä näihin syvempiin metsäasioihin täytyi\nSimeonin jättää kysymyksensä vastausta vaille.\n\nKoivukin, riippaoksa ja ritvalatva, näyttää täällä hiukan vieroksuvan\noloaan. Veljekset eivät ainakaan nähneet yhtään sellaista koivua, joka\nrungon suoruudessa, tuohen valkeudessa ja lehvien notkeassa tuuheudessa\nvoisi ajatellakaan kilpailua Suomen kohisevien ritvajättiläisten\nkanssa. Se on täällä syrjään sysätty ja viettää nähtävästi ujoa ja\nvaatimatonta elämää, uskaltamatta nousta siihen suoraan ja soleaan\nkorkeuteen, joka meillä usein tekee koivut niin uljaan ja ihanteellisen\nkauniiksi. Pyökillä, tammella ja muilla sellaisilla paremman\nmaan puilla on kyllä rehevyyttä ja paksuutta sekä lehväin tummaa\ntuuhevuutta, mutta tuota vapaata ja korkean itsenäistä, ilmavaa ja\nkohottavaa rungon nousua, joka usein on niin luonteenomaista Suomen\npetäjille ja koivuille, ei niillä ole. Täten ainakin Simeoni asian\nharkitsi, tuijottaessaan väpättävin silmin nopeasti ohi kiitävään\nmaisemaan.\n\nSe oli samaa ruis-, sokerijuurikas-, vehnä- ja perunalakeutta, jota\noli jo kestänyt Rügenin rannasta saakka, mutta täällä Berlinin\neteläpuolella eivät maat näyttäneet Simeonin mielestä aivan yhtä\nhyvin hoidetuilta kuin Itämeren puolella. Salaojitusta ei kaikkialla\nhuomannut ja hyvin suuria aloja oli aivan ylösottamatonta kulomaata.\nSe muodosti kuitenkin poikkeuksen ja oli ehkä siinä tilassa\nSimeonille tuntemattomia, mutta silti mahdollisesti hyvinkin viisaita\nviljelystarkoituksia varten. Maanviljelijäsääty hoiti täälläkin selkä\nkumarassa vanhaa syntiinlankeemuksessa määrättyä tehtäväänsä, mennä\njunnaten auran jäljessä ja massautellen huulillansa. Pohjois-Saksan\npulleat hevoset olivat kuitenkin hävinneet, luovuttaen sijansa härille,\njopa lehmillekin, jotka vaelsivat sukunsa tunnetulla tyyneydellä ja\nverkkaisuudella, huolimatta paljoa ajajan rähinästä, tehden vakoa\nvaljastettuina milloin rinnakkain, milloin peräkkäin. Kuta lähemmäksi\nDresdenin seutuja kuitenkin tultiin, sitä puutarhamaisemmaksi muuttui\nmaa, ollen lopuksi tuota samaa poikkeuksettomasti valmista maailmaa,\njota Simeoni oli jo aikaisemmin ihmetellyt.\n\nKatsellessaan tätä näkyä: loputtomia peltoja, suoria, kirsikkapuiden\nreunustamia viertoteitä, tasankojen keskellä kyyröttäviä kyliä,\nkaikkialla silmiinpistävää elämän ja maan lopullisesti tapahtunutta\njärjestelyä, valtasi Simeonin yhtäkkiä kiitollisuuden tunne siitä,\nettei hänen ollut tarvinnut syntyä tänne ja jäädä elämään näiden\nkaikkien viivotinsuorien olosuhteiden ja teiden aitaukseen. Jos\nhänet nyt siihen pakotettaisiin, tulisi hän hulluksi ikävästä. Hänen\nsydämeensä nousi viehättävä kuva siitä, kuinka hän ennen poikasena\nJukolassa, kyllästyneenä Toukolaisiin ja koko maailmaan nimismiehinensä\nja pappeinensa, koppoi kontin ja kirveen sekä painui synkkään saloon,\nkorpien kohtuun, kuunnellakseen niitä ääniä, jotka lauloivat hänelle\nsamalla tavalla kuin vuosituhansia sitä ennen omalle yksinäisyydelleen.\nTämä Pohjolan salojen koskemattomuus, hänen nuoruutensa salaperäinen\nImpivaara ryhmyisine kallioineen ja partaisine kuusineen, väikkyi tällä\nhetkellä hänen sielussaan kalliimpana kuin kaikki maailman viljelykset\nja aarteet yhteensä. Sellaisia ovat Jukolan veljekset.\n\nDresdenin seuduilla väistyi rauhallinen ja vakava maanviljelysleima\nsyrjään yhä tiheämmässä olevien tehtaanpiippujen tieltä. Toverukset\npanivat merkille, että jokaisesta niistä nousi savua ja että\nsiellä alla siis työskenteli armeija nokisia ja hikisiä naisia ja\nmiehiä, kahlehdittuna uuden ajan hirveimmän keksinnön, teollisuuden\npalvelukseen. Simeoni tunsi elävästi, ajaessaan tänne hymyilevältä\nmaaseudulta, kevätleivon laulun ja orastavan ruohon keskeltä, kuinka\nvihamielinen ihmisen yksilölliselle onnelle ja alkuperäiselle\ntarkoitukselle kehitys on ollut ja on, luodessaan armottomista\ntaloudellisista syistä maailmaan näitä nokisia mehiläismättäitä, joissa\nraudan ja tulen keskellä hiljalleen sielu näivettyy, käy kapinalliseksi\nja yhteiskunnalle vaaralliseksi.\n\nSimeoni ei kuitenkaan ehtinyt kehitellä näitä maailmanpulma mietteitään\nsen pitemmälle, ennen kuin jo oli sivuutettu Saksin kaunis pääkaupunki\nja lähestyttiin Erzgebirgen vuorimaata. Matka muuttui nyt uudella\ntavalla mielenkiintoiseksi. Sileänä, mutta nopeana vuolteena virtaa\nvastaan Elbe, kannatellen pinnallaan pitkiä ja kapeita, täyteen\nlastattuja proomuja, joita puuhakkaan ja hääräilevän näköiset,\npässimäiset pikku pukseerit haalaavat sekä vasta- että myötävirtaan.\nJoki näyttää kauttaaltaan hyvin peratulta, jopa rannatkin ovat\nerittäin sileät ja siivotut. Jonkunmoisia matalia, kaarevia, pieniä\npatolaitoksia pistää rannoista jokeen, muodostaen alapuolelleen tyynen\nkosteen, mutta Simeonin tiedot eivät riitä sanomaan, mitä tarkoitusta\nnoilla laitteilla mahtoi olla. Virtaavan, raikkaan veden näkeminen\nvaikuttaa raitistuttavalta ja saa ajatuksen kysymään sen alkuperää,\nkuvittelemaan niitä vilpoisia vuoria, joiden rinteiltä tämä Saksan\ntoinen mahtava valtasuoni saa ensimmäisen alkunsa.\n\nVirtapa olikin pitkän aikaa ainoa, joka oli junan ikkunasta nähtävissä,\nsillä yhä jyrkempinä kohosivat vuoret jokilaakson molemmin puolin.\nVähän kumartumalla saattoi Simeoni kuitenkin lähettää tutkistelevan\nja janoisen katseen vuorten huipuille saakka ja tuntea sydämessään\nniiden ryhmyisen korkeuden aiheuttamaa juhlallista huimausta. Väliin\nne ovat viljeltyjä aivan kokonaan ja peltojen sekä ketojen keskellä\nkasvaa säännöllisissä riveissä hedelmä-, arvattavasti omenapuita.\nToisin paikoin kasvaa rinteillä istutettua mäntymetsää. Tuossa on yksi\nmetsäsarka kaadettu. Kun mitään pikkumäntyä ei ole, on se pantu aivan\nsileäksi, ja joka pikku oksakin on otettu talteen. Tukin suuruutta\nei ole ainoakaan puu ehtinyt saavuttaa. Se on järjestelmällistä puun\nviljelystä. Tuossa kohoaa huippu paljaana, harmaana, ryhmyisenä\nliuskekalliona, joka pistää metsän keskeltä esiin kuin saarnatuoli,\ntuossa aukeaa huippujen lomitse laaja näköala vuoristoon, joka\nkorkeana, pehmeäpiirteisenä kukkularyhmänä häipyy ihmeen ihanaan\nkeväiseen autereeseen. Toverukset ovat vaiti ja tuijottavat maisemaan,\njoka vaihtuu minuutti minuutilta, tarjoten heidän siimalleen yhä uutta\nkauneuden ravintoa.\n\nSitä jatkui vielä, kun oli menty Tshekko-Slovakian rajan yli ja\nsaavuttiin Tetschenin kaupunkiin, jossa Saksan tomu oli virallisesti\npyyhittävä pois ja ruvettava nielemään tshekkiläistä ilmaa. Tavaroineen\nkaikkineen joutuivat matkustajat pitkässä rivissä odottamaan sekä\ntulli- että rahavarain tarkastusta, jossa toveruksille olisi saattanut\nkäydä hullusti, ellei Tuomas olisi nokkeluudellaan selvittänyt asemaa.\n\nMäärättyä summaa suurempaa erää ei Saksan valtakunnasta saa viedä\nmukanaan. Niin kuuluu sääntö, mutta toverukset eivät olleet ottaneet\nsitä vielä tähän saakka vakavalta kannalta, vaan oli Tuomas pitänyt\nkaikkien kolmen varalle taskussaan joltisenkin suurta matkakassaa.\nKun nyt tarkastaja, jonka tiukat ja kylmät, teräksiset silmät, sekä\nkenttäharmaa, yksinkertainen sotilastakki osoittivat hänen aikoinaan\nolleen keisarillisen armeijan kuuluisia aliupseereja tahi muita\nsellaisia ruumiillistuneita velvollisuudentunto-ilmiöitä, kysyi\nSimeonilta ja Juhanilta, oliko heillä käteistä rahaa ja kuinka paljon,\nvastasivat he kieltäen, mikä olikin totuus. Siitä huolimatta vaati\ntarkastaja nähdäkseen lompakon ja käänteli sitä kylmästi kuin vanhaa\nvirsikirjaa, antaen sen lopuksi takaisin, kun ei huomannut mitään.\nSamoin vaadittiin esiin Tuomaan lompakko ja sieltähän sitä löytyikin\nhyvälle paperille painettua rahaa aikalailla. Huolimatta selityksistä,\nettä tuo summa edusti kolmiliiton yhteistä matkakassaa, vei tarkastaja\nsen sisähuoneisiin, mutta Tuomaspa läksikin viivana perään, koska\nhän ei mielinyt heittää kukkaroansa enempää kuin Lauri konttiansa\nHiidenkivelle mennessä, vaikka suuri olikin miesten hätä.\n\nPalattuaan selitti Tuomas hymyillen, että siellä oli tapahtunut tiukka\nkertolasku, joka olisi saattanut päättyä nolosti, ellei hän olisi\nhuomannut ilmoittaa eräitä uusia kurssitietoja ja toimittaa laskua\ntottuneen ja kokeneen liikemiehen nopeudella ja sukkeluudella, jättäen\nsiinä ohimennen pari nollaa tuloksen häntäpäästä pois. Kun lasku oli\nsuoritettu ja rahaa ei sen mukaan ollut kolmelle miehelle liikaa,\nolivat Tuomas ja se korkeampi virkamies katsoneet toisiaan hetken aikaa\nvakavasti ja nauramatta silmiin, kunnes virkamiehen kasvoille oli\nlevinnyt ymmärtäväinen ja aatteellinen hymy, ja hän oli sanaa sanomatta\ntupannut lompakon takaisin Tuomaan turpeaan kouraan. Ja aliupseeri oli\ntuijottanut ulos, sillä hän oli puolestaan tehnyt velvollisuutensa.\nNiin pääsi kolmiliitto siitä pälkähästä. Kun tullista oli vaikeuksitta\nselvitty, alettiin mennä jyristää pitkin Böhmin ylätasankoa valtakunnan\npääkaupunkia kohti.\n\nTetschenin kokemuksista ja siitä, mitä hän siellä näki, jäi Simeonille\njonkunmoinen hämärä epäilys, että oli tultu hänelle toiselta puolen\ntuttuun ja toiselta puolen uuteen ilmapiiriin. Mikä sen oikeastaan\naiheutti, sitä hän ei aivan täsmällisesti voinut sanoa, koska tuo\ntunnelma oli syntynyt monesta pikku piirteestä. Niinpä hän oli\njoutunut vähän töllötellen katsomaan erästä nuorta upseerin näköistä\nvirkamiestä, jolla oli harmaja, hyvin ryssän tapainen sinelli,\ntutun muotoinen \"furashka\", ja pitkä täysiparta, joka oli vielä\nkaksihaarainen. \"Mikähän Heiteni-vainaa tämä on?\" kyseli hän itsekseen,\nsillä tuo näky muistutti ehdottomasti mieleen ryssän. Kun siihen tuli\nlisäksi asemahuoneen hiukan pölyinen ja nuhruinen komento, eräät\nsvabodan ajalta Suomessakin tunnetut hajut sekä melkoisesti vilkas ja\njo käsiäkin avuksi ottava puheen politus, päätteli Simeoni heti: \"Nämä\novat ryssiä kaikki\". Sehän ei ole totta, mutta liioittelun ymmärtää\nmuistaessaan, että luoja on erottanut suomalaisen slaavilaisesta\nkorkeammalla muurilla kuin mistään muusta valkoisesta rodusta, minkä\njohdosta suomalainen yleensä mielellään määrittelee kaikki slaavilaiset\nryssiksi. Ja ehkä se ei olekaan kaukana oikeasta?...\n\nMutta olipa miten hyvänsä -- veljekset tunnustivat pian, että\ntshekkiläiset nähtävästi olivat saksalaisten veroisia ainakin\nmaanviljelyksessä. Böhmin ylätasanko levisi heidän eteensä\nsilmänkantamattomana, pehmeästi ja kauniisti kumpuilevana maisemana,\njoka upposi taivaan rannan sineen jonkunmoisena maanviljelijän\nihannenäkynä. Ja kaikki oli niin perinpohjin muokattua, niin muheata\nja hedelmällisen näköistä, että olisi haluttanut ottaa tuota multaa\nkourallinen ja haukata sitä. \"Kyllä tämä on kirottua\", puhkesi Juhani\nvaikeroimaan, \"eihän täällä ole enää mitään muuta kuin maallista\nparatiisia, jossa ihmisten luulisi olevan paljaita miljuneereja ja\nenkeleitä, ilman tuskia ja vaivoja. Ajatelkaa nyt, hyvät veljet, kuinka\nsuunnattoman edullisessa asemassa suomalaisiin verraten nämä ihmiset\nelävät. Meillä saa pellon raivata kiukkuiseen korpeen, jossa ei tunnu\nolevan muuta kuin rautavettä ja sitkeitä, vanhoja kannonkääkäleitä,\njoita ei millään ihmeellä tahdo saada ylös nostetuksi. Ja kun siihen\nolet sitten suunnattomalla vaivalla saanut valmistetuksi joitakin saran\ntapaisia, niin sitten se vasta päätyö alkaakin. Tuhattakin lajia huolta\nsiihen täytyy panna, lantaa ja muuta roskaa ajaa yhtenään, suostutella\nja taputella sitä sekä puhutella kauniisti, ja kuinka käy? Niin, kaiken\nlopuksi tulee halla ja vie nenäsi edestä vaivan palkan, niinkuin olisi\nsuupala otettu kieleltäsi. Mutta entäs täällä? Kaikki kasvaa niin että\nrotisee, hallaa ei ole koskaan, jo maaliskuulla paahtaa päivä kuin\nolisi ensi kertaa taivaalla, ja ihmisillä on nautittavinaan vehnät,\nviinimarjat ja jos mitkä hedelmät. Luulisi niissä oloissa elävän\nkansan jo näihin aikoihin päässeen kaiken inhimillisen kulttuurin\nylärajoille...\"\n\n\"Mutta ovatkos päässeet!\" puhui nyt Simeoni, \"kaukana siitä. Meneppäs\ntuonne kylään ja rupea tutkistelemaan, mitä kansa tietää ja miten se\nelää, niin huomaat, ettei se niin loistavaa ole. En kadehdi heidän\nrikkauttaan enkä heidän aurinkoaan, sillä kylmyys ja kova työ kasvattaa\nrautaa kansan rintaan. Pohjola on Europan perillinen. Tunnethan, kuinka\njo nyt tuo kirottu lämmin veltostuttaa jäseniä!\"\n\n\"Niin\", sanoi Tuomas, \"lämmin ei ole oikeastaan hyvä muualla kuin\nheinäpellolla, riihessä ja saunassa.\"\n\nNäin toverukset koettivat pidellä oman köyhän ja kylmän maansa puolta,\nettei irvistelevä kateus olisi saanut kovin suurta sijaa heidän\nsydämessään. Sehän ei olisi muuten ollut kummakaan, kun muistaa,\nkuinka äärettömän raskaan työn palkkana Impivaaran vainioiden vihreys\non ollut, ja kuinka monta kertaa halla oli noussut Sompiosuosta ja\nvienyt kaikki, jättäen äsken niin teräisen viljan seisomaan tyhjänä\nja avuttomana kuin sokean erämaahan. Saattoipa Juhani näistä asioista\nkeskusteltaessa rynnätä ankarasti moitiskelemaan esi-isiämme,\njotka tyhmästi, nähtävästi jonkun aivan taitamattoman \"tohelon\"\njohdolla, olivat paenneet yhä kauemmaksi paremmilta mailta, kunnes\nvihdoin löysivät sellaisen korpilompolon kuin nyt tämän Suomenkin.\n\"Olisi se mies tuossa\", lausuili hän kiivaasti, \"niin pieksäisin\nmokoman johtomiehen!\" Ja hauskempaahan olisi tietysti nähdä\nsuomalaiset rynnistelemässä maailman rintamailla mahtavana ja suurena\npohattakansana sekä Suomessa heidän sijallaan esimerkiksi ranskalaiset\nraivaamassa jotakin kuloutunutta suoniittyä, saadakseen lehmäparalleen\nedes jonkun heinänpiikin talven varaksi. \"Eipä minunkaan sydämeni sitä\nvastaan löisi\", tunnusti Simeoni. \"Mutta näin on ollut kohtalon määräys\nja siihen on tyytyminen -- ja paras maa meillä on sittenkin\", lopetti\nhän.\n\nJo kauan oli Simeoni epäillen katsellut, kuinka radan varrella hyörivät\nihmiset hoitelivat jotakin hänelle outoa viljelyskasvia. Siinä\nkatkottiin pois vanhoja varsia matalista, ryhmyisen ja koukkuisen\nnäköisistä pienistä rungoista, jotka olivat ehkä noin puolta metriä\nkorkeita, möyhittiin multaa ahkerasti, pystyteltiin pieniä keppejä\nrungon juurelle ja väliin tirautettiin joukkoon jotakin lannoitusta.\nJuhlallinen aavistus valtasi Simeonin ja hän sanoi tovereilleen:\n\"Ottakaa, pojat, lakki pois päästänne, sillä tässähän parhaillaan\najetaan viiniviljelysten halki.\"\n\nSimeonille oli saapuminen viinirajan eteläpuolelle melkoinen tapaus.\nElettyään ikänsä oloissa, joissa ei viiniä oltu monta kertaa nähty ja\njoissa sen tavaran halu tyydytettiin \"rehellisellä\" paloviinalla, hän\noli joskus tullut epäilleeksi, mahtaako niitä oikeita viinejä, joista\nsokea eno-vainaakin joskus puhui, ollakaan. Eivätkö liene herrain\nsekoittelemia marjavesiä? Tosinhan Pipliassakin, esimerkiksi ukko\nNoakin historiassa, kerrotaan viinipuusta, jopa siitäkin, että tämä\nsanottu äijä ehti sen hedelmästä humaltuakin ja tietysti porsastella\npahanpäiväisesti, mutta silti oli tuo viinipuun asia Simeonille\nvähän niinkuin satua. Mutta eipäs: tuossapa sitä nyt kasvoi, tuota\nmainittavaa köynnöskasvia, jolla on ihanat marjat ja niissä ihmeellinen\nneste! Ja sanotaanhan vielä, että siinä, missä on viiniraja, alkaa\nvasta ihmiskunnan todellinen elämänilo, joten viinillä olisi sen mukaan\nsuuresti nostattava vaikutus ihmiseen ja hänen elämänhaluunsa. Kukapa\ntietää, vaikka tuo olisi tottakin, sillä muistellessaan, kuinka hänen\noma kansansa oikeastaan vaeltaa elämänsä halki kiukkuinen ärräpää\nalati tipahtamassa suupielestä ja kulmat rypyssä kuin kostonenkelillä,\nhän tunsi uskovansa, että jos viinimaiden aurinkoa todellakin pääsisi\nvalahtamaan suomalais-ugrilaisen sielun pimentoihin, sen raskas veri\nehkä jonkun verran kevenisi ja kirkkaampi elämänkatsomus tulisi\nvallitsevammaksi.\n\n\"Kunniata ukko Noak ijät kaiket saakohon\", siteerasi Juhani, hänkin\nnähtävästi kerraten mielessään viinin lukemattomia vaiheita, kun\nsamalla tultiin seudulle, jolla oli jo uuden viljelyksen leima.\nPeltomaisilla tasangoilla oli erittäin hyvässä järjestyksessä, vielä\ntalvisilla korjuupaikoillaan, läjissä pitkiä ja solakoita riukuja,\njoiden tarkoitusta Simeoni ei ymmärtänyt. Aluksi hänen huomiotaan\nherättikin se huolellisuus, jolla ne näyttiin asetetun talviteloilleen,\nja hän muisti huoaten, kuinka kotona Suomessa vastaavat esineet, jopa\nkalliit maanviljelyskoneetkin, usein saavat jäädä huiskin haiskin mikä\nminnekin lahoinaan ja ruostumaan, kun ei kenelläkään \"tule korjatuksi\"\nniitä talteen. Simeonin siinä juuri aprikoidessa noiden pitkien\nriukujen tarkoitusta saapui paikalle ylikonduktööri tarkastamaan,\nolivatko piletit asianomaisessa kunnossa. Hänen pyöreä ja punakka\nnaamansa, josta loisti pari ystävällistä vanhan miehen silmää, ja hänen\ntanakka, kohtuullisella riippavatsalla varustettu ruumiinsa herättivät\nSimeonissa mielikuvan jonkunmoisesta viinin ja oluen sekajumalasta,\nja hän kysyi äijältä, mitä kansa tuolla kedolla teki noita riukuja\npystytellessään. \"Tämä on viinin- ja humalan viljelyksen aluetta\",\nselitti vanhus, \"ja nuo pitkät riu'ut ovat humalan tukipuita\". --\n\"Ahaa\", sanoi Simeoni viisaasti, ja ylisti sitten kaunein ja valituin\nsanoin maan lihavuutta. Mutta ukko vastasi raskaasti huoaten: \"Niin,\nmaa on kyllä viljava ja ihana, mutta ihmiset, jotka siinä asuvat, ovat\npahoja. Vielä löytyy kuitenkin niitä, jotka ovat lujia vakaumuksessaan,\neivätkä anna itseään horjuttaa.\" Näin sanottuaan vilkutti hän silmiään\nsalamyhkäisesti ja meni, mutta Simeoni jäi ällistyneenä miettimään,\nmitä hän tuolla kaikella oli mahtanut tarkoittaa. Vasta myöhemmin\nhän tuli ajatelleeksi, että koska ukko silminnähtävästi oli selvä\nsaksalainen, oli tshekko-slovakien uusi kansalliskiihkoinen komento\nhänet kokonaan katkeroittanut ja tarkoitti hän ehkä tulkita puheellaan\njotakin tähän viittaavaa.\n\nValtava määrä humaloita mahtoi tulla tältä alueelta viljelijänsä\nsadoksi. Simeoni mietiskeli, miksi ei Suomessa, jossa humala kuitenkin\nmenestyy joltisestikin, viljellä sitä ainakin niin paljon, että oman\nmaan kalja saataisiin sen avulla tehdyksi? Sekin riippunee suomalaisten\nhitaudesta ja saamattomuudesta, samoin kuin moni muu pienempi viljelys-\nja tavara-asia, jotka kuitenkin yhteen laskettuna merkitsisivät paljon\nsellaiselle köyhälle miehelle kuin suomalainen.\n\nJuna sukeltelee korkeitten kumpujen väliin. Kirjavapukuisia akkoja\nvaeltaa radan vartta tahi kykkii kyyrysillään pellolla. Kaukaa näkyy\ntorneja ja korkeita rakennuksia. Tullaan Pragin kaupunkiin. Kello\nnäyttää neljää maaliskuun 17 päivänä. Ilma on erittäin kaunis.\n\n\n\n\nXI.\n\nPragin hajuja ja ihmisiä. -- Tshekkiläisten uusi suojeluspyhimys ja\nheidän kielikiihkonsa. -- Pikkuhuomioita. -- Vanha synagoga ja sirunen\nhistoriaa. -- Kolme omituista edeskäypää.\n\n\nSimeoni oli jo ehtinyt nähdä siksi monta suurkaupunkia, että hän oli\noppinut tuntemaan ensimmäisen silmänräpäys vaikutelman merkityksen.\nTodellisessa suuressa kulttuurikaupungissa edustaa jo rautatieasema\npaljon, kantaen melkoisessa määrässä sitä käyttävän yleisön leimaa, ja\nsen antama vaikutelma on monessa suhteessa oikeaan osuva.\n\nPragin asema ja siellä tunkeileva yleisö ei saavuttanut kolmiliiton\nmyötätuntoa. Heidän silmänsä panivat merkille eräänlaisen tyypillisen\nharmauden ja nuhruisuuden, joka oli melkoisesti sukua sille komennolle,\njonka he olivat huomanneet ryssän menoihin kuuluvaksi, ja heidän\nnenänsä haisteli epäillen eräitä tunkeilevia ja outoja, mutta sittenkin\nniin tuttuja hajuja, jotka kertoivat piintyneestä ja uskollisesta\nrakkaudesta likaan. Venäjältä kaikuva puheen politus, äänekäs ja\nhääräävä meno kaikkialla, siihen kuitenkaan olematta erikoisempaa\ntärkeätä aihetta, rasvaiset ja tummat naamat sekä pelottavan lukuisesti\nesiintyvät käyrät nenät ilmoittivat toveruksille epäämättömän varmasti,\nettä he nyt olivat saapuneet maahan, jossa vallitsee slaavilaisuus ja\njuutalaisuus. Simeoni oli tätä odottanut ja oli varoittanut itseään\nankarasti tekemästä mitään johtopäätöksiä, koska tulisi olemaan\nkaupungissa vain yhden vuorokauden eikä siis voisi oppia tuntemaan sitä\nsuorastaan ollenkaan, mutta minkäpä hän siitä huolimatta nenälleen ja\nsilmilleen teki.\n\nSeisoessaan asemasalissa ja katsellessaan Johan Hussin ja pyhän\nNepomukin kansaa, kun se siinä hälisi ja hääri, huomasi hän, että\njoka paikasta oli saksan kieli maalattu pois, kuultaen vain himmeästi\nhuonon peitevärin alta. Niinpä niin -- hän oli nyt tullut todellisen\nkielikiihkon ja ahdasmielisyyden maahan, jossa saksan kieli oli\nkerrassaan alas painettu ja mielittiin väkivallalla kokonaan\ntukahduttaa, siihen väliin kenenkään heinänkorrellakaan puuttumatta.\nNiin erilainen on maailma jo kukon askeleen päässä Suomesta. Siellä\nkotimaassa, mietiskeli Simeoni, on ruotsinkielellä kansalliskielen\nasema ja rauha, mutta siitä huolimatta parkuu koko maailma kuin\nolisi sillä peukaloruuvit pahimmilleen kiristettyinä suomalaisten\nharjoittamasta kansallisuussorrosta -- täällä, jossa saksalaisia on\nyhtä monta miljoonaa kuin siellä ruotsalaisia satojatuhansia, on\ntoiskielisiltä kielletty yksinkertaisesti kaikki oikeudet, kenenkään\npuhumatta siihen mitään. Miten tämä on mahdollista? Simeoni katseli\nympärilleen vilpittömästi ihmetellen ja mietiskeli juuri, soisiko hän\nitselleen nautinnoksi pienen ivanaurun lirauksen, kun hän samalla\nhuomasi jotakin, joka selitti, miksi näihin kansallisuussorto-asioihin\nei täällä puututtu.\n\nAseman uloskäytävän oven päälle oli kiinnitetty Tshekkoslovakian uuden\nsuojeluspyhimyksen, presidentti Woodrow Wilsonin medaljonkikuva. Se\noli läpimitaltaan siinä metrin korvilla ja montteerattu niin lujasti\nkoloonsa, että arvattavasti maa ja taivas saisivat hukkua, eikä se\nsiitä kuitenkaan irtautuisi. Siinä on selitys, ymmärsi nyt asian\nSimeoni kaikessa yksinkertaisuudessaan. Mihin tuo mies sai syvemmälle\nsormensa pistetyksi, siinä syntyi, jos ei muuta, niin ainakin mitä\nkiihkeintä kansallisuussortoa. Paikallaanhan siis onkin, että hänen\nkuvansa on täällä julkisesti kansan rukoiltavana, arveli hän, ja\nnautiskeli nyt itsekseen hiljaisesta, pitkäksi venyvästä ivan ja\nkatkeruuden irvistyksestä.\n\nHotelliin ajettaessa oli sama näky edessä: liikekilvistä ja kaikkialta,\nmissä ennen oli saksan kieltä ollut, oli se nyt poistettu. Jos tälläkin\nkadulla olisi luudanvarsi heilahtanut edes niinkään monta kertaa kuin\nmaalarin sivellin tuon kielikiihkon palveluksessa, olisivat tulokset\nehdottomasti olleet paljoa arvokkaampia, sillä olisihan kadulla silloin\nollut ehkä muutamia unsseja vähemmän töskää ja saman verran enemmän\nkulttuurileimaa. Mutta eipäs ole siihen ollut intoa eikä aikaa.\nHarmistuneena Simeoni, joka itse rakastaen kieltänsä ja pitäen sitä\narvossa koetti noudattaa samaa lakia toistenkin kieleen nähden, pani\nmerkille tämän ahdasmielisyyden ja epäkulttuurin ilmeen sekä katseli\nmurjottaen eteensä, ajurin huonon hevosen hyppiessä kiveltä toiselle\nPalace-hotellia kohti, joka matkakäsikirjassa oli ihan tähdellä\nmerkitty. Juhani lausui puolueettomasti ja kylmästi tarkastuksiensa\ntuloksena: \"Tämä on nyt sitten Prag\", mutta Tuomas ei puhunut mitään,\nvirutti vain ajattelevaisen näköisenä kaulustansa vähän höllemmälle.\n\nKun sitten tultiin hotellin kaikkea muuta kuin houkuttelevan näköiseen\netehiseen portinvartijan puheille, täytyi toverusten tietysti turvautua\ntuohon vihattuun saksankieleen, koska heille ei ollut koskaan\npälkähtänyt päähänkään opetella edes yhtä ainoata suhausta Johan Hussin\nkansan puheesta. Siitäkö sitten lie johtunut vai mistä se kolmiliiton\nmielestä erinomaisen kylmä ja tympeä kohtelu tämän viranomaisen\npuolelta, jota hän osoitti, sitä ei Simeoni voinut mennä sanomaan;\nhän totesi vain, että annettiinhan paikassa toki lupiin yösija, jopa\nvaivauduttiin näyttämään itse huonekin, kun toverukset eivät olleet\nniin nerokkaita, että olisivat omin päin sen löytäneet. Päästiinhän\nkuitenkin lopuksi asettumaan taloksi ja lähdettiin astua toilailemaan\npitkin kaupungin katuja.\n\nToverukset, joiden aika ei myöntänyt ollenkaan ryhtyä tutkimaan\nPragin nähtävyyksiä, joita siellä kyllä tiesivät olevan hyvinkin\narvokkaita ja mielenkiintoisia, päättivät pakostakin tyytyä vain siihen\nkuvaan, mikä syntyisi heidän silmäverkkoonsa, kun he rauhallisesti ja\nhätäilemättä astelisivat toista katua ylös ja toista alas. Se onkin\nuudessa ja oudossa kaupungissa ohjelmanumero, jota yleensä sopii\nsuositella, mikäli vain tavallisen, jokapäiväisen elämän katseleminen\nyleensä asianomaista huvittaa. Niinpä he siis kysyivät tietä kaupungin\nkeskustaan, jolloin heidät ohjattiin suurelle Am Graben-kadulle --\nsen tshekkiläistä nimeä on mahdoton muistaa. Ja näkemistä on Pragin\nkaupungissa, sitä ei sovi kieltää.\n\nMitä yleisöön tulee, antaa, kuten jo on sanottu, slaavilaisuus ja\njuutalaisuus sille oman, suomalaisesta vähän itämaiselle tuntuvan\nja hajahtavan leiman. Tummaverisinä, hiukan rasvaisina, vankkoina\nja tukevina sekä hartioiltaan että nenältään, vaeltavat tshekit\nitsetietoisesti katuansa, nähtävästi täysin siemauksin nauttien,\nkuten heillä kernaasti lupa ja syy olkoonkin, vuosisataisten\nkansallisuustaistelujensa täydellisestä voittoon pääsemisestä. Yleisön\nleimana näyttää olevan, väliin esiintyvästä hälinästä huolimatta,\npaljoa suurempi itsensä hillitsemiskyky kuin ryssillä, jopa\nsuoranainen jurouskin, joka tuulahtaa muukalaisen heitä puhutellessa\nesiin jonkunmoisena epäluuloisuuden ja itseensä sulkeutuneisuuden\nvivahduksena. Tämä oli ainakin Simeonilla ensi vaikutelmana. Ja kun\nhän muisti niitä aivan suurenmoiselta näyttäviä maanviljelysalueita,\njotka ovat tshekkien ylpeys ja kunnia, sitä kieltämätöntä tarmoa ja\nuutteruutta, jota se osoittaa kansassa olevan, tshekkien intohimoista\nja kiihkeätä vuosisataista taistelua kansallisuutensa puolesta, koko\nmaan hurjista ristiriidoista ja kamppailuista rikasta historiaa,\nymmärsi hän varsin selvästi, että tässä kansassa täytyi olla sisua\nerinomaisen runsaasti, elinvoimaa ja määrätietoista pyrkimystä, joka\ntodennäköisesti takaa sille johtavan aseman kolkallansa ja ehkä\npäämiehen paikan slaavilaisessa rintamassa. Ehkäpä tuo tyyneyden ja\ntanakkuuden vivahdus onkin vain sen raudan välkettä, jota aikain\nvaiheet ovat sen rintaan kasvattaneet?\n\nJa kun toverukset katselivat ympärilleen, tunnustivat he kernaasti,\nettä kyllä tshekkien sopiikin olla tyytyväisiä. He ovat nähtävästi\nhyvin varakkaita, joiden maa pystyy tuottamaan runsaasti elämisen\nhyvyyttä sekä heille että muillekin. Upeat kaupat ja liikehuoneet\nreunustavat katua vierivieressä, raskaita tavarakuormia, edessä\nlihavuuttansa ähkivät hevoset, mennä jyristää tietänsä, ruokakauppain\nikkunat ovat pakaten täynnä kaikkea mahdollista, jopa mahdotontakin\nprovianttia, ja ihmisten kasvoista näkee, että he ovat kaikki\nsäännöllisesti nauttineet kolme runsasta ateriaa päivässä. Upeina,\nkorkearintaisina ja leveälanteisina, voimastaan ja hedelmällisyydestään\nylpeinä kuin itse Astartet, vaeltavat tuossa tshekkiläisnaiset,\nposkilla verevä punerrus ja olemuksessa paljon slaavilaisen naisen\nkieltämätöntä viehätysvoimaa. \"Täällä on sivilirekisterin pitäjillä\npaljon työtä\", lausahti Tuomas tyynesti, kun oli hetkinen katseltu\nkadun liassa pyöriviä lapsia ja huomattu heidän olevan siinä omassa\nelementissään, virkeinä ja terveinä kuin rotat rikkaläjällä.\n\nKuta kauemmin veljekset liikuskelivat kaupungilla, joutuen näkemään sen\nkauniin aseman Moldaun kahden puolen, komeat sillat, tyynesti virtaavan\njoen, ja vaihtelevan rakennustyylin, jossa vanhojen, historiallisten\nrakennusten rinnalla kohosi uudenaikaisia kivimuureja, sitä enemmän\njoutui ainakin Simeoni sen historiallis-romanttisen tunnelman valtaan,\njoka lieneekin Pragille ominainen. Kuin sattumalta tulivat he vanhaan\njuutalaisten synagogaan, joka oudolla näöllään keskellä uudenaikaisia\nkorkeita rakennuksia herätti heidän huomiotaan. Mentyään sisään ja\nsuoritettuaan kumartelevalle vartijalle pienen pääsymaksun saivat he\nnähdä pyhäkön, jolla on ikää harjavuorensa päällä siinä kuusi ja puoli\nsataa vuotta. Pieni oli tämä lain selityspaikka ja peräti ummehtunut\nsen ilma, penkit omituisen malliset ja kuluneet, mutta käytännössä\nkuului se olevan vieläkin, ja \"laki\", \"thora\", oli siellä omalla\npyhällä paikallaan kuten ennenkin. Tärisevällä äänellä selitteli\nvartija-äijä, joka hengityksestään päättäen sairasti viimeisen asteen\nkeuhkotautia, pyhän rakennuksensa historiaa, osoittaen ylpeästi\nerästä vanhaa ja haalistunutta lippua, joka riippui holvin katosta.\nOlivathan nimittäin ruotsalaiset ja suomalaiset joukot vuonna 1648\ntulla rynnistäneet aina Pragin porteille, valloittaneet jo osan\nkaupungista ja mielineet ryhtyä lopustakin selvää tekemään, kun\nherrat Osnabrückissä vihdoinkin pääsivät sovintoon ja keskeyttivät\ntämän kolmikymmenvuotisen sodan huikean loppunäytöksen. Kaupungin\npuolustukseen olivat nyt israelinlapset ottaneet odottamattoman\ntarmokkaasti osaa, jonka johdosta keisari lahjoitti heille,\npankkiireilleen, muistoksi tuon sanotun, vieläkin tallella olevan\nlipun. \"Jaa jaa, äijä parka\", arveli Simeoni itsekseen, \"olisivatpa\nvain sen ajan Suomen pojat päässeet aikomustensa perille, niin\ntakaanpa, että olisi paikkakunnalta vähäksi ajaksi unehtunut sekä\nRoman että Moseksen usko.\" Koska vanhus oli puhunut ruotsalaisista,\nantoi Tuomas lopuksi hänelle kymmenen äyrin rahan, joka saattoi ukon\nvaipumaan syvämietteisiin numismaattisiin tutkimuksiin. Juutalaisena\nhän siitä kuitenkin perisi itselleen seitsenkertaisen voiton.\n\n\"Sen hakkapeliittasodan viimeinen rynnistys tapahtui siis tässä\nkaupungissa\", puheli Simeoni silmät harmaina ja hajamielisen näköisinä.\n\"Mutta eikös se tästä alkanutkin? Alkoipa vainkin! Ellen väärin muista,\nheittää rysäytettiin täällä jostakin ikkunasta ulos kolme korkeasti\nkatolista herraa ja siitähän se sitten pääsi kulovalkea liikkeelle\npalaen niin kauan, että oli vähällä polttaa koko Europasta kaiken\nruokamullan pois. Mistä ne oikein silloin tappelivat?\"\n\n\"Uskon puolesta\", selitti Juhani. \"Siitä asti, kun papit polttivat\nJohan Hussin ja Hieronymus Pragilaisen sekä kukistivat Hussilaiset,\nkesti täällä Böhmissä kränää katolisten ja protestanttien välillä,\nkunnes se johti veriseen sotaan, johon lopuksi sekaantui vähän\njokahinen. Papit ja jesuiitat, joiden luvattu maa tämä on aina ollut,\nsiitä pääsyyn kantavat, mutta huitoivat kai siihen joukkoon kaikki\nmuutkin -- että nyt lähtivätkin pappien usutuksesta sotimaan!\"\n\n\"Niin, omituisia olivat entisen ajan ihmiset\", järkeili Simeoni.\n\"Jos heidän johtomiehensä, muista puhumattakaan, nyt ilmestyisivät\nteutaroimaan keskuuteemme aatteineen ja mielipiteineen, niin\narvattavasti lähimmältä paloasemalta tilattaisiin kiireimmän kaupalla\nambulanssi ja mies vietäisiin muutamien lujien konstaapelien saattamana\nLapinlahteen, jossa hän sittemmin olisi lääketieteen kandidaateilla\nmielenkiintoisena tutkimusobjektina. Muistelen hussilaisten\njakaantuneen kahteen lahkoon, joista toinen, 'kalkkilaiset', vaati\nehtoollisessa itselleen ei ainoastaan leipää, vaan viiniä myös;\ntämän jälkimäisenhän nimittäin pappi itse nautti antamatta sitä\nseurakunnalleen ollenkaan. Ja tästäkin asiasta pantiin monta kaulaa\npoikki puolin ja toisin.\"\n\n\"Mutta sehän sentään oli vaatimus, jonka ainakin voi ymmärtää\",\nharkitsi nyt Tuomas; \"niin minäkin olisin tehnyt, sillä enpä totisesti\nolisi sietänyt nähdä pappilurjuksen kaatavan naamaansa minulle\nlaillisesti kuuluvaa tavaraa, jonka kohtuudella taidan itselleni\npyytää.\"\n\n\"Niinpä niin\", jahkaili Simeoni, \"mitä siihen tulee, niin saattaapa\nnyttemmin kalkkilaisten jälkeläisistä olla suurin osa sellaisia, jotka\neivät pidä väliä enempää viinistä kuin leivästäkään -- osoittaneeko\nse sitten kehityksen kulkua eteen vai taakse päin, en mene sanomaan.\nKaiken kaikkiaan tämä on erikoisten ja harvinaisten historiallisten\ntapausten näyttämöä, veljet, -- katsokaa Moldau-virtaa, kuinka\nkauniisti illan rusko kuvastaa sen pintaan, siintäviä kukkuloita ja\nkeisari Rudolfin linnaa, jossa hän uneksi tähdistä ja kullan teosta.\nEnpä ihmettelisi, jos itse pyhä Nepomuk nousisi noista aalloista...\"\n\n\"Jätetään nyt Nepomuk vain sinne virtaan, koskapa hän on ollut siellä\njo niin kauan, että hyvin viihtyy niissä olosuhteissa -- meidän täytyy\ntoki mennä hiukan syömään ja lepäämään, etteivät voimat lopu kesken\nmatkaa!\"\n\nJa näin sanoen tarttui Juhani päättäväisesti Simeonia käsipuolesta\ntaluttaen hänet pois pyhän Nepomukin sillalta, koska, kuten hän\nselitti Tuomaalle, mies parka saattoi oireista päättäen pian langeta\nhistorialliseen lovetilaan, joka on vielä kauheampi kuin se, jossa hän\noli saapasnahkatornista palattuaan ja nähtyään itsensä Lusifeeruksen.\nVarovasti he siis kuljettivat hajamielisen ja itsekseen jahkailevan\nSimeonin keskellänsä aina Wenzel-aukeamalle saakka, jossa sitten\npontevasti ruvettiin ottamaan selkoa elämän aineellisista puolista.\n\nHetken perästä nouseskelivat veljekset eräitä portaita ylös, jotka\ntuntuivat heistä hiukan liian yksinkertaisilta ja tomuisilta\nollakseen vientiväylänä siihen ensiluokan ravintolaan, jota heille\noli suositettu. Mutta uskoahan täytyi ja perille mentiin. Avattuaan\nsitten oven tulivat he etehiseen, jonne vaatteitten vastaanottopöydän\ntaakse oli kasattu suuri joukko wieniläistuoleja. Mutta pöydän ääressä,\nrivissä kuin pääskyset puhelinlangalla, istui kolme valkorintaista\nedeskäypää, kaikilla naamat oveen päin ja edessään kukkurallinen\nlautanen perunoita ja jotakin lihaa, nähtävästi kanaa. Veljesten\nastuessa sisään muljauttivat he kaikki kuin komennosta silmiään\ntulijoihin päin, kuitenkaan vähääkään keskeyttämättä syöntiänsä,\njoka suoritettiin kumartuneena lautasen päälle, ahmimalla ja kuurona\nkaikille muille inhimillisille intresseille. Ällistyneen Simeonin\nkysymykseen, oliko tässä yleinen ravintola, vastasivat he nyökäyttäen\nsamalla kertaa kuin potkija-ukot päätänsä viereistä ovea kohti ja\nkeskeyttämättä jatkaen syömistään. Simeoni kurkisti ovesta: sali oli\nsuuri, mutta siellä ei ollut ainoatakaan elävää sielua. \"Eihän täällä\nole ollenkaan ihmisiä!\" kääntyi hän ihmettelemään kyyppareille. Kuin\nsurumielinen tuulen kohaus lennähti murheen pilvi jokaisen otsalle,\nmutta syömistänsä he eivät keskeyttäneet, vaan omistivat lautasilleen\nentistä suurempaa ja kiinteämpää huomiota. Peräti ällistyneenä ja\nymmällä moisesta trahtööri-menosta pyöritteli Simeoni lakkiansa oven\nsuussa, kunnes kyypparien tekemä vaikutelma purkautui leveäksi ja\nravitsevaksi nauruksi, jonka turvin he virkeinä pääsivät ovesta ulos\nja toiseen paikkaan. Siellä veljekset saattoivat panna merkille, että\ntshekkiläisillä on sama ominaisuus kuin veljillään ryssillä: he ovat\naivan mestareita valmistamaan erinomaisen maukkaita ja monipuolisia\nruokia, joiden veroisia ei pursunnut ainoastakaan niistä ihmeellisistä\nsarvista, jotka pyhälle marttyyrille ilmestyivät luolan seinään. Ja\nhänhän oli kuitenkin Timon arvostelun mukaan taivaassa!\n\n\n\n\nXII.\n\nPassikokemuksia. -- Tuntematon Suomi. -- Tshekkiläisessä kirjakaupassa.\n-- Narodny Listy'n toimituksessa. -- Tshekkiläisessä pankissa.\n\n\nAamulla 18 päivänä viittasi synkän ja juhlallisen näköinen\nportinvartija etehisen seinällä oleviin erinäisiin julkipanoihin,\njoita oli siinä monella kielellä, vieläpä saksaksikin. Siinä tehtiin\ntiettäväksi, että matkustajain oli ehdottomasti persoonallisesti\nmentävä poliisikamariin näyttämään passiaan, sillä ilman sen leimaa\nei maassa saanut olla eikä sieltä päässyt pois. Mikäpä siinä auttoi,\nveljekset lähtivät sanottua paikkaa etsimään, aavistaen, että tämä oli\nvasta ensimmäinen monesta samallaisesta, edessä olevasta kokemuksesta.\n\nTultiin sellaiseen paikkaan, jollaisia poliisikamarit yleensä ovat.\nNe eivät herätä mitään esteettisiä tunnelmia. \"Pysykäähän perässä\",\nsanoi Tuomas, ja raivautui nokkelasti ja kylmästi ällistyneen,\nnähtävästi samalla asialla olevan yleisön läpi kirjurin pöydän ääreen,\nlyöden hänen nenänsä eteen kolme kappaletta maaherra Jalanderin\nantamia passeja, joista ainoastaan yksi oli kansissaan kiinni, mutta\ntoiset kaksi kuin repaleiksi luettuja lainakirjaston suosituimpia\nrakkausromaaneja. Herra sihteeri ei siitä kuitenkaan ällistynyt, vaan\nrupesi tavailemaan asianomaisten nimikirjoituksia, toimitus, joka\ntaas nosti erinäisiä hikikarpaloita veli Juhanin otsalle. Mutta kun\nsiitä oli selvitty -- siten, että sihteeri piirteli joitakin hyvin\napokryyfisiä koukeroita Juhanin ristimänimen jälkeen kirjaansa -- otti\nmies esille sarjan erilaisia leimoja, rykäisi ja rupesi iskemään niitä\npasseihin, niin että pöytä notkahteli. Virastot ovat aina rakastaneet\nleimoja ja onpa voinut huomata, että kuta kansanvaltaisempia olot\novat, sitä enemmän tarvitaan leimasimia. Leimasinteollisuus on suoraan\nverrannollinen demokratian edistykseen: paperi, jossa sellainen löytyy,\non jokaisesta todellisesta demokraatista \"tabu\", \"pyhä\", s.o., se\nsisältää jonkunmoista maagillista voimaa, joka suojelee sitä ja sen\npaperin kantajaa.\n\nSihteeri lienee nähnyt hienon hymyn pilkahduksen Simeonin suupielessä\nja arvannut, mistä se johtui. Mutta ihmeellistä! Hän ei rypistänyt\nankarasti ja virallisesti kulmakarvojaan tuuheaksi vihan sillaksi,\nvaan -- hymyili hänkin sardoonisesti. Simeonin teki mieli ojentaa\nkätensä pöydän yli ja taputtaa häntä olkapäälle, sillä hän oli kaikesta\npäättäen Pragin poliisilaitoksen viisaimpia miehiä. Mutta hän ei\ntehnyt sitä kuitenkaan, koska hän pelkäsi, että maailma ympärillä ei\nhänen hyvää tarkoitustansa ymmärtäisi, ja koska hän sittenkin tunsi\nhiukan närää tuota sihteeriä kohtaan siksi, ettei hänellä nähtävästi\nollut suurta aavistusta siitä, mikä maailmanpaikka Suomi oli ja\nmissä se sijaitsi. Hän olisi arvattavasti silmät ummessa osannut\nluetella Etelä-Amerikan tasavallat, unohtamatta Haitia ja muita\nsivistysvaltioita, jotka olivat olleet mukana antamassa \"hunneille\"\nselkään, mutta Suomi ja suomalaiset -- mitä ne olivat? Katkerana mietti\nSimeoni, mitä ihmettä Suomen pitäisi tehdä tullakseen tunnetuksi.\nKirjallisuus siinä ei auta, ei, vaikka tietoja Suomesta painettaisiin\njoka ainoa paperineliösentti täyteen, minkä kaikki Suomen paperitehtaat\nyhteensä valmistavat, ja se kirjallisuusmäärä sitten vyörytettäisiin\nuutena aineen paisumuksena Europan yli; järkähtämättä silloinkin Europa\nkieltäytyisi tutustumasta Suomeen -- se on sellainen ominaisuus tuon\nniemimaan asukkaissa. Mutta mikä muu valtio tahansa -- Albania! Kuinka\nintressanttia! Kuinka omituiset olot -- kerrassaan patriarkaaliset\n-- siellähän vielä vallitsee verikosto -- taitaisi olla parasta\nSuomessakin kieltää lukutaito ja avioliitto, pukeutua nahkoihin ja asua\nluolissa -- arvattavasti maailman mielenkiinto silloin kohdistuisi\nmeihin niin äkkiä, että ylimääräisillä laivalinjoilla saataisiin ruveta\nrahtaamaan tänne uteliaita turisteja, jotka tulisivat keskuuteemme\nlevähtämään liikakulttuuristaan mielenkiintoisissa ja alkuperäisissä\noloissamme. -- Todennäköisesti meistä silloin tulisi sanomattoman kallis\nkansansirpale, jota suojeltaisiin rautahäkissä kaikelta väkivallalta\nkuin maailman viimeistä majavaa, ja josta kirjoitettaisiin toinen\ntoistansa laajempi ja oppineempi teos...\n\n\"Kuule Tuomas, pidä hiukan silmällä tuota Simeonia sillä aikaa, kun\nkäyn ostamassa paperia ja liimaa, että saamme koettaa korjata näitä\npassi-onnettomia. Hänhän on aivan sen näköinen kuin mietiskelisi\nhän murhayritystä jotakin Tshekkoslovakian merkkihenkilöä vastaan!\"\nAnnettuaan nämä ohjeet poistui Juhani luoden Simeoniin varoittavan\nkatseen, ja Tuomas laski konstaapelimaisesti kätensä tämän olkapäälle.\n\nNiin oli se asia selvä ja jonkun aikaa myöhemmin tapasi Simeoni\nitsensä harhailemasta kaupungilla, uudelleen syventyäkseen sen\nhauskaan ja pittoreskiin ulkonäköön. Hän astua tapsutteli siellä ja\ntäällä, kunnes huomasi seisovansa suuren kirjakaupan ikkunan ääressä,\naivan kuin olisi ollut iltakävelyllään Aleksilla, suorittamassa jo\n16-vuotista vahtipalvelustaan Suomalaisen ja Akateemisen kirjakaupan\nnäyteikkunoiden ääressä. Katsellessaan siinä rikasta ja monipuolista\nkirjavarastoa, mikäli saattoi ollenkaan päästä selville oudoista\nnimistä ja otsakkeista, juolahti hänelle mieleen mennä sisälle\nkyselemään itse kauppiaalta jotakin. Heti sen jälkeen seisoi hän hienon\nja sivistyneen näköisen, vielä nuorenpuoleisen miehen edessä, esitti\nasiansa ja oli pian vilkkaassa keskustelussa.\n\nKeskustelun aikana tunsi hän vaistomaisesti isäntänsä puheen\nsävystä, että tälläkin oli Suomesta hyvin hämärät käsitykset. Kun\nhän vaatimattomasti mainitsi, että Suomessakin on kirjakauppoja ja\nkustantajia, ja että siellä painetaan kaikenlaisia kirjoja, otettiin\ntämä tieto vastaan jotenkin siihen tapaan, että \"vai niin -- onpa\nhauskaa, että olette jo päässeet niin pitkälle\". Ehkä Simeoni\nerehtyi tässä, mutta niin hänestä ainakin tuntui. Tshekkiläisiä\nkehui kirjakauppias lukuhaluisiksi. \"Kuinka suuria painoksia\nteidän kirjailijainne teoksista otetaan?\" kysyi Simeoni. \"3-15,000\nkappaletta\", vastasi kirjakauppias. \"Ja tshekkiläisiä on?\" -- \"Ehkä\nsiinä 10 miljoonaa.\" (Todellisuudessa heitä lienee korkeintaan 6\nmiljoonaa.) Simeoni muisteli, että painosmäärät nyttemmin saattaa\nSuomessakin, ainakin samassa lievässä reklaamitarkoituksessa, ilmoittaa\njokseenkin samoiksi ja että suomalaisia on vain kolmisen miljoonaa;\nnäin ollen hän ei puhunut suomalaisten painoksista ja asukasluvusta\nmitään, sillä kirjakauppias ei olisi häntä uskonut. Simeoni sai kuulla,\nettä Tshekko-Slovakian kirjatuotanto on vilkasta, että löytyy suuria\nkansallisia kustannusliikkeitä, jotka täysin pystyvät tyydyttämään\nkansan kulttuuritarpeen, että kansakouluoppikirjat ovat valtion\nhuollettavina ja että kirjakauppajärjestelmä on suunnilleen sama\nkuin Saksassa -- eli siis sama kuin Suomessakin. Hänelle näytettiin\nkohteliaasti kauniita tshekkiläisiä teoksia, joskaan mitään sellaista,\njoka olisi kestänyt kilpailun Seitsemän veljeksen, Suomen kansan\nsatujen tahi muiden loistoteostemme kanssa, ei tuntunut olevan. Suuri\nja laaja propagandateos Tshekko-Slovakiasta oli myöskin nähtävänä.\nSimeoni pääsi selville siitä, minkä oli jo ennestäänkin tiennyt, että\ntämän kansan elämä on kirjalliseenkin tulevaisuuteen nähden epäilemättä\nlujalla kansallisella pohjalla, jolle sopii toivo rikkaasti rakentaa\nniin paljon kuin voimat myöntävät.\n\n\"Mikä on teillä tavallinen kirjailijapalkkioiden maksuperuste?\" kysyi\nSimeoni vihdoin uteliaasti. \"Arkkipalkkio ensimmäiseltä ja seuraavilta\ntuhansilta\". Siis samaan tapaan kuin Ruotsissa. Keskustelu siirtyi\nsitten yleisemmille aloille, päättyen tiedusteluun, minkä verran\nSuomessa tunnettiin tshekkiläistä kulttuuria. Kun Simeoni mainitsi,\nettä m.m. tshekkiläisistä säveltäjistä tunnetaan etevimmät Suomessa\nkuten muissakin kulttuurimaissa, näytti kyselijä ilahtuvan melkoisesti.\nSimeonin kohteliaisuuteen ei hänellä kuitenkaan ollut mitään vastaavaa\nsanottavana, ei esimerkiksi sitä, että Sibelius tunnettaisiin\nTshekko-Slovakiassa kuten muissakin kulttuurimaissa.\n\nSimeoni oli tyytyväinen käyntiinsä, kiitteli ja lähti. Mennessään hän\nvielä tapaili muutamia sidottuja kirjoja kouraansa, kuuli, että ne\nolivat valtion kustantamia kansakouluoppikirjoja ja pysähtyi. Ensi\nsilmäys osoitti ne ulkoasultaan toisluokkaisiksi: paperi oli huonoa ja\nsidonta vielä huonompaa. Kirjakauppias kohautti hymähtäen olkapäitään.\nMutta luonnollistahan oli, että tämän täytyi tuloksen olla valtion\npuuhista tällä alalla nykyisten hintain aikana.\n\nKun Juhania ja Tuomasta, jotka olivat menneet hiukan tutustumaan\nPragin liike-elämään, ei vieläkään kuulunut, tallusteli Simeoni uusine\ntietoineen jälleen katuja ristiin ja rastiin, kunnes hänen katseensa\nosui erään korkean talon seinällä oleviin suuriin kirjaimiin, jotka\nmuodostivat nimen \"Narodny Listy\". -\"Eihän vain\", ajatteli hän, \"tuossa\nliene sanomalehden toimitus? On vainkin.\" Ja koska hän oli varustanut\nitselleen ystävänsä sanomalehtimies Vehkaperän suosituskortin tällaista\nmahdollisuutta ajatellen, kaivoi hän sen nyt liivinsä povitaskusta\nja vaelsi rohkeasti sisään suuresta, ammottavasta ovesta. Hän oli\naikoinaan, opeteltuaan luku- ja kirjoitustaidon, työskennellyt\nkotimaassaan sanomalehtimiehenä, ja oli siitä saakka sanomalehtiä ja\nsanomalehtimiehiä hartaasti sekä vihannut että rakastanut. Siksipä\nhän nyt oli utelias näkemään, miltä tshekko-slovakialainen neekeri\nnäyttäisi.\n\nEnsimmäinen kokemus oli heti sama kuin Suomenkin lehtien toimituksissa\n-- päätoimittaja ei ollut tavattavissa eikä ollut tietoa, milloin hän\ntulee. \"Mikä on päätoimittaja?\" kysyi kerta Manchester Guardianin\nälykäs ja leikillinen ulkomaanosaston toimittaja, mr Sidebotham,\nSimeonilta, joka aikoinaan oli samoin kuin nytkin harhaillut\nManchesterin katuja ja joutunut sanotun lehden toimitukseen, ja kun\nSimeonilla ei ollut siihen heti sopivaa vastausta, vastasi kysyjä itse:\n\"Se on se toimittaja, joka ei ole ja jonka ei koskaan tarvitse olla\ntavattavissa\". Mutta sen sijaan oli täälläkin, kuten aina Suomessa ja\narvattavasti kaikkialla maailmassa, toimitussihteeri kyllä saapuvilla\nja valmis antamaan kaukaiselle virkaveljelleen kaikkia niitä tietoja,\njoita tämä suinkin halusi.\n\nNarodny Listy on suuri lehti; toimittajan ilmoituksen mukaan sitä\npainetaan 80,000 kpl. päivittäin, mikä ei olekaan mahdotonta väkilukuun\nverraten. Puoluekantaa ei ilmoiteta, mutta tosiasiallisesti se on\n\"kansallis-demokraattinen agraarisella pohjalla.\" Tshekkiläiset\ntalonpojat ovat ahkeria sanomalehtien lukijoita. Bolshevismia ei\ntarvitse pelätä, sillä jo nykyiset ja parhaallaan uudistusten alaisina\nolevat maanomistussuhteet kiinnittivät kansan määrää vimman ja parhaan\nosan itsenäiseen ja innokkaaseen työhön yksityisen maanomistuksen\npohjalla. Vasta saavutettu kansallinen ja valtiollinen voitto\non aikaansaanut myös kaikissa luokissa voimakkaan isänmaallisen\ninnostuksen, ja sekin tekee bolshevismin opit tshekkiläiselle aivan\noudoiksi ja hänen mielestään kerrassaan järjettömiksi. Valtion\nelämän päähuomio on tietysti kohdistunut valtakunnan uuden aseman,\ntaloudellisen elämän ja poliittisten suhteitten lujittamiseen.\nTaloudellisessa suhteessa on Tshekko-Slovakialla hyvät edellytykset:\npaitsi tuottavaa maanviljelystä on sillä perintönä yhteismonarkian\najoilta melkoisen korkealla kannalla oleva teollisuus; puutavaran\ntuottajanakin se pystyy harjoittamaan huomattavaa vientiä. Siksipä\nonkin valtakunnan raha sentään parempaa kuin Puolan, puhumattakaan\nItävallasta.\n\n\"Niin, Itävallan asema ei liene kadehdittava?\" sanoi Simeoni,\nvilkaisten kulmiensa alta isäntäänsä.\n\n\"Ei siellä kuitenkaan niin suurta hätää ole kuin he itse valittavat\",\nvastasi tämä kylmästi.\n\nSitten Simeoni sai tehdä selkoa Suomen oloista ja Kronstadtin\nkapinasta, jonka kukistumisesta lehti juuri silloin oli saanut tietoja.\nToimittaja oli selvillä asioistamme sangen hyvin ja lausui sivumennen\nihmettelynsä suomalaisten tunnetusta saksalaisystävyydestä. Simeoni\nvastasi kysyen:\n\n\"Kenenkä voitosta Tshekko-Slovakia saavutti nykyisen asemansa?\"\n\n\"Ententen\", vastasi toimittaja ja lisäsi sitten hymyillen: \"Ja Suomi\nsiitä, että Saksa voitti Venäjän. Meidän pikku kansain oli meneteltävä\nsiellä niin, täällä näin.\"\n\nPuolituntinen kului hauskasti, kunnes toimittaja vihdoin kysyi nauraen,\nolivatko vieraat saaneet Pragissa kylliksi ja hyvää ruokaa, tiedustelu,\njoka osoitti, miten tärkeä tämä ala tuossa viinin ja hunajan maassa\non. Ja kun Simeoni vastasi siihen sekä myöntäen että kehuen, lisäsi\ntoimittaja ylpeästi:\n\n\"Niin, me syömme täällä Tshekko-Slovakiassa todellakin hyvin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTultuaan kadulle pysähtyi Simeoni tarkastamaan näkyä, joka jo\nedellisenä päivänä oli herättänyt hänen huomiotansa: erästä lajia\nhevosen valjaita, jotka todistivat hänen olevan toisessa maassa kuin\nSuomessa. Länget olivat erittäin raskaat ja paksupuiset, niin että\nolisi luullut vähemmänkin riittävän, vaikka vankkurit perässä olivatkin\ntavattoman suuret. Mutta paitsi tavallista nahkavuorausta oli niskan\npuolelle rakennettu nahasta korkealle kohoava koriste, joka varmuuden\nvuoksi oli isketty täyteen messinkiheloja, niin että hevosella oli\nselässään kuin jonkunmoinen vaski-ies. Tuolla kaikella ei voinut olla\nmitään tarkoitusta, vaan teki se länget raskaiksi sekä hevoselle että\nmuille käsittelijöille, ja näytti Simeonista, joka aina oli koettanut\nsaada Valko paran valjaat niin keveiksi ja sopiviksi kuin suinkin,\naivan raakalaismaiselta. Mutta tämä oli kuitenkin pienimpiä ihmeitä,\nmitä Simeoni tuli matkallaan eläinten kohtelusta näkemään.\n\nPian hän sitten tapasi Juhanin ja Tuomaan, jotka olivat\nkumpikin haarallaan hoidelleet asioitaan. Nyt he olivat menossa\nTshekko-Slovakian kansalliseen pankkiin, ja koska Simeonikin oli\njoskus \"diskannut\" jonkun \"maisterivekselin\", päätti hän mennä mukaan,\nnähdäkseen, miltä tässä maassa näyttäisi sellainen laitos. Heidät\nsaateltiin monia portaita ylös ja pitkiä käytäviä myöten, kunnes he\nhuomasivat seisovansa pienen, nuorenpuoleisen, hiukan japanilaista\nmuistuttavan miehen edessä, joka kiinnitti heihin kysyvästi katseensa.\nNytpä Juhani, joka Jukolan isäntänä oli tottunut puhuttelemaan\nViertolan patruunaa, lautamies Mäkelää, rovastia, kanttoria,\nnimismiestä ja muita suuria herroja, nopeasti teki selvää asiasta,\nruveten keskustelemaan tuon miehen kanssa miljoonista, kansallisista\npankkilaitoksista, tuonnista ja viennistä, kaupasta ja teollisuudesta,\nniin että Simeonin korvissa rupesi humisemaan. Hän sai siinä kuulla,\nettä Tshekko-Slovakian rahalaitokset olivat kansallisissa käsissä,\neikä juutalaisten huostassa, kuten esimerkiksi Unkarissa, ja että ne\nkatsoivat toimivansa hyvällä menestyksellä, nojautuen maan suureen\ntuotantokykyyn. Juhani teki puolestaan pontevasti selvää oman maamme\nasioista ja Tuomas säesti häntä pistäen väliin lyhyen ja vankan\nhuomautuksen silloin tällöin. Olihan hänellä Impivaaran tilalla\nvaltaiset tukkimetsät, joiden puolesta sopi nousta puhumaan maailman\nmahtavainkin edessä sangen keveällä ja rauhallisella omallatunnolla.\nNäin vyöryivät Simeonin henkisilmien editse maailman kaupan eri puolet\nkuin kultarahat runsauden sarvesta, ja hän katseli niitä lumottuna,\nsillä Jukolan talon palkattomana setämiehenä hän oli jäänyt mammonasta\nosattomaksi, omistaen elämäntyönsä tavaran hankkimiseksi taivaassa.\nMutta hän oli silti ylpeä veljiensä puolesta, sillä olihan komeaa\nnähdä, kuinka Jukolan vanhimmat veljet pystyivät kunnollisesti\nedustamaan maansa taloudellista puolta näissä vieraissa ja meitä aina\nväheksymään taipuvissa oloissa.\n\nTässäpä sitten olikin kaikki, mitä Simeoni ehti Pragin kaupungista ja\nsiinä asustavasta kansasta saada tietää yhden vuorokauden kuluessa.\nLoppuvaikutelma oli hänellä se, että tshekkiläisillä on voimakas\nja nuorekas halu päästä edistymään kaikilla aloilla ja että he\ntodennäköisesti tulevat myös pyrkimyksissään onnistumaan. Mitäpä\nsiis muuta, kuin myötämielinen onnittelu ja menestyksen toivotus!\nEllei ahdasta kansalliskiihkoa olisi, todistaen sittenkin kulttuurin\nnuoruudesta, olisivat Simeonin muistot Pragista ylipäätään erittäin\nmieluiset. Kohottaen kätensä asemahuoneella, hälisevän ja sekalaisen\nyleisön keskellä, Wilsonin jättiläismedaljonkia kohti, manasi Simeoni\npois kansallissorron hengen ja sijaan rauhan, sovun ja vapauden\ntshekkiläisten, saksalaisten, slovakien ja unkarilaisten keskeen.\n\n\n\n\nXIII.\n\nGulliverit ja Lilliputit. -- Itävallan tulli. -- Masennuksen\nvaltakunta. -- Suuret rahalaukut. -- Yötunnelma Wieniin tullessa.\n\n\nJuna kiljaisi ilosta saadessaan taas kunnian kuljettaa Jukolan\nveljeksiä edelleen heidän kansainvälisellä tarkastusmatkallaan. Kello\nosoitti neljää iltapäivällä, taivas oli aivan pilvetön, luonnossa yhä\nenemmän elpyvän kevään virkeyttä. Veljekset asettelivat tavaransa\nikkunapaikoille ja pistäytyivät vielä jonnekin, kunnes palasivat\ntakaisin osastoonsa. Silloin oli ikkunapaikoille asettunut kaksi\nenglantilaista. Toverusten tavarat oli sievästi nostettu syrjään.\n\n\"Miehen tulee itseään jalosti puolustaa, koska maailma häntä sortaa\ntahtoo\", sanoi Juhani jyrkästi ja katsahti kysyvästi tovereihinsa.\nMutta nämä kielsivät, tahtomatta ruveta asiasta huomauttamaan, koska\nheillä kuitenkin oli kaikilla hyvät istumapaikat. Niin lähdettiin\nja uteliaina tarkastelivat veljekset sekä matkatovereitansa että\njättiläisfilminä ohi kiitäviä maisemia.\n\nSokealta eno-vainajaltaan ja erittäinkin merimies Nikolta oli\nSimeoni kuullut paljonkin englantilaisista, oli heistä lukenut ja\nolipa vihdoin itse käynytkin iloisen Englannin mantereella. Siitä\nmatkasta hänellä ei ollut mitään ikävää muistoa -- päinvastoin. Mutta\nhänellä oli jo silloin herännyt mielessä haparoiva ajatus jostakin\nvertauksesta, joka selittäisi hänelle englantilaisten ja suomalaisten,\nehkäpä useimpain muidenkin kansojen suhteen havainnollisesti, vaikka\nhän ei ollut saanut ajatustaan oikein kirkastetuksi. Katsoessaan\nnyt noita kahta lippalakkiin, vankkaan sadetakkiin, paksuihin\nnahkahansikkaihin puettua miestä, joiden kasvoille kylmä ilme, suurehko\npiippu ja kilpikonnanluusankaiset, geometrisen pyöreät silmälasit\nantoivat leimansa, älysi hän äkkiä, mitä oli silloin hakenut: -- nuo\nenglantilaiset ovat Gulliverejä ja me kaikki muut -- Lilliputteja.\nKulkivat he missä hyvänsä, katsoivat he vaistomaisesti \"alas\" kaikkiin\nmuihin, jotka kylläkin täydellisinä, mutta pienuutensa vuoksi silti\nniin naurettavina puuhailivat tuossa heidän jalkainsa juuressa. Eihän\ntällaisille jättiläisille voinut juolahtaa mieleenkään, että heidän\nesimerkiksi matkoilla tarvitsisi osoittaa mitään huomiota Lilliputtien\nmukavuudelle, sillä jo yksinomaan tuo suuruus-eroitus ikäänkuin\nitsestään teki sen tarpeettomaksi. Eihän Lilliputeilla voinut tietysti\nolla mitään sanomista, jos he milloin aukaisivat akkunan, milloin\nsen sulkivat, polttivat vaunun tupaten täyteen ankaran väkevää savua\ntahi tekivät mitä yleensä halusivat, nauraa hohottivat niin, että\nLilliputeilla korvat soivat \"tilliä\", ja antoivat ympäristön ihailla\nheidän kidastansa välkkyvää loistoisaa kulta-aarretta. \"Sanotaan kullan\nsodan aikana siirtyneen ententen haltuun ja niinpä todella näyttää\nkäyneenkin\", arveli Simeoni siinä muun puheen lomassa, kun mennä\njyryytettiin eteenpäin ja katseltiin toisiaan sekä maisemia.\n\nNe olivat samoja kauniisti kumpuilevia viljelyksiä, joita veljekset\nolivat jo nähneet kyllältään Pragiin tullessaan. Sieltä täältä\nhäämöittävät korkeammat kukkulat osoittivat kuljettavan ylänkömaitten\nvälisessä uomassa, joka arvattavasti johti juuri heidän kulkemaansa\ntietä Unkarin tasangolta Böhmin läpi Elben lähteille saakka, ja siitä\nErzgebirgen läpi Keski-Europan tasangolle. He olivat siis siinä\nuomassa, joka oli hämärästä muinaisuudesta saakka ikäänkuin kanavan\ntavoin johtanut patoutuneet ja liikkumahaluiset kansat Unkarin\nsuuresta tasankosäiliöstä Länsi-Europan vitsaukseksi. Tätä tietä\nolivat arvattavasti unkarilaisetkin käyttäneet rynnätessään Saksaan\nja pakottaessaan sen maksamaan itselleen veroa. Suurta mielikuvitusta\nei tarvitse kuvitellessaan, minkälaista hurjaa joukkoa tuo magyarien\nlauma siihen aikaan oli, ja kuitenkin saattaa nykyaikaisen ihmisen\nkuvittelukyky olla liian heikko esittämään koko sen aikaista totuutta\nkaikessa realistisessa hirveydessään; sellaisia poikia olivat serkkumme\nvielä 1000 vuotta sitten.\n\nNämä historialliset unelmat keskeytyivät saavuttaessa Smuntin asemalle,\njossa Itävallan tupakanvihastaan kuuluisa tulli otti toverukset\nkäsiinsä. Tupakan orjana ahersi seurueesta ainoastaan Simeoni, joka oli\nhuomannut tuolla yrtillä olevan melkoisia etuja, jos varjopuoliakin, ja\ntottuneena aina käyttämään samaa lajia oli varannut kotimaasta mukaansa\nmuutamia savukelaatikoita. Jos hän nyt olisi tehnyt samoin kuin kaikki\nmuut: valehdellut, ettei ole tupakkaa, olisi hän päässyt menemään niine\nhyvineen, mutta kun hän ei voinut valehdella, vaan ilmoitti totuuden,\nrupesi tullimies kuivasti laskemaan laatikkojen lukumäärää. Kaksi hän\nantoi pois, mutta lopusta olisi pitänyt maksaa tullia. \"Me tarvitsemme\nmyös tupakkaa\", ilmoittivat nyt Juhani ja Tuomas auttaakseen Simeonia\nja saadakseen siis hekin kaksi laatikkoa ilmaiseksi mukaansa, mutta\ntullimiespä huomautti kuivasti herrojen äsken päinvastoin sanoneen,\netteivät he polta ollenkaan. Koska Simeoni ei halunnut maksaa tullia,\nlahjoitti hän lopuksi nuo laatikot tullimiehelle, mutta ei tämä edes\nkiittänyt. Ei tainnut kuitenkaan miesparalle lahja pahaa tehdä, sillä\ntuskinpa hänellä oli palkkaa riittävästi kunnolliseen tupakkaan.\nKoska tullin kanssa vänkääminen on aina hiukan kiusallista, istuivat\nveljekset loppumatkan sadatellen itsekseen, ikäänkuin asia olisi ollut\nsen arvoinen.\n\nPimeys peitti maailman ja junan jyrinä vaikutti unettavasti ja\nyksitoikkoisesti. Kuta lähemmäksi Wieniä tultiin, sitä enemmän\ntoverukset joutuivat omituisen, ympäristöstä, ihmisten ilmeistä,\nkaikkialta huokuvan hiljaisen masennuksen ja resignatsionin valtaan.\nSe oli luultavasti itsepetosta kaikki, johtunutta vain siitä, mitä\noli luettu ja kuultu Itävallan kurjista oloista, sillä veljesten\nhuomiopiiriin ei todellakaan mitään erikoisempaa kurjuutta sattunut,\nmutta tuon tunnelman syntyminen oli kuitenkin tosiasiallista. Ainoa\nseikka; joka jo junassa herätti tältä kannalta heidän huomiotaan,\noli konduktöörien ja muiden rahaa käyttelevien oudostuttavan suuri\nnahkainen rahalaukku. Siinä oli eri seteleille omat osastonsa ja kun\nseteleistä toiset olivat melko kookkaita, muodostui tuosta laukusta\npullea ja täysinäinen kuin puuhakkaan asianajajan salkku. Tämän\nnähdessään ja muistaen maassa vallitsevaa puutetta tuumi Juhani: \"Niin,\nleipää ei kyllä Latomäen talossa aina ole, mutta tuota rahan roskaa\non niin, että hirvittää.\" Nämä rahalaukut olivat sitten tyypillisinä\nsivukoristeina kaikilla rahan käyttäjillä koko Tonavan laaksossa, aina\nsiihen asti, kunnes ne veljesten noustessa Belgradissa kansainväliseen\npikajunaan katosivat heidän näkyvistään. Valikoima niistä olisi\nvälttämättä saatava asianomaisten maitten historiallisiin museoihin\ntodistamaan menneistä ankarista pulakausista.\n\nKello 12 yöllä saapuivat veljekset Wieniin ja ajoivat hotelliin.\nHe olivat luulleet, että tämä Europan iloisin kaupunki olisi\nhuvitteluelämään nähden vilkkaimmillaan tähän vuorokauden aikaan,\nmutta erehtyivät: kaupunki tuntui aivan kuin kuolleelta. Kaikki\nravintolat oli suljettu eikä ihmisiä näkynyt paljoakaan liikkeellä.\nVäsyneinä toverukset rupesivat katselemaan hotelliansa, joka oli\nheille neuvottu jo Pragista pitäen, ja huomasivat pettyneensä siinä\nkokonaan. Sen vanhat, kosteat ja ummehtuneet huoneet, hydraulisella\npuristimella ijäisyyshitaasti liikkuva hissi, ja palvelevainen, mutta\nköhivä ja yskivä, naskalinenäinen portinvartija, joka oli kuin ilmeinen\nKuninkalan Eenokki keuhkotautinsa viimeisellä asteella, olivat omiaan\nlisäämään sitä tunnelmaa, että entisten keisarien upean Wienin sijaan\noli tultu johonkin rauniokaupunkiin, jossa asustaa vain haamuja ja\nyökyöpeleitä. Ennen kuin Simeoni kallistui vuoteelleen, tutki hän\ntarkoin huoneensa vieressä olevan typötyhjän ja kammottavan alkoovin,\nkohautteli seinäverhoja ja kurkisti vuoteensa alle, siltä varalta, että\nsiellä olisi joku pitkällä tikarilla varustettu itävaltalainen rosvo\nystävällisissä aikeissa. Sitten hän nukahti, huomattuaan juuri sitä\nennen ajatuksissansa hyräilleensä jotakin wieniläisvalssin palasta.\n\n\n\n\nXIV.\n\nPäivä Wienissä. -- Herr Fiaker. -- Rahaa paaleittain. -- Yleinen\nelämän ilme. -- Bella gerant alii. -- Elintarvepulia ja hintoja.\n-- Ravintolamoraalia. -- Juoppouden harvinaisuus. -- Pyhän Tapanin\ntuomiokirkko ja goottilainen kirkkotyyli. -- Gretchenin rukous.\n\n\nKirkkaana ja lämpöisenä valkeni maaliskuun 19, Marian ilmestymisen\npäivä. Levättyään riittävästi heräsivät toverukset siihen mieluiseen\ntunnelmaan, joka on terveille ja uteliaille ihmisille luonnollinen\nvieraalla ja kuuluisalla paikkakunnalla. Tosin heillä ei ollut paljon\ntilaisuutta tiedonhaluansa tyydyttää, sillä yksi päivä oli vain Wienin\nkohdalle sallittu, mutta eihän se silti hauskuutta sen vähemmäksi\ntehnyt.\n\nWienissä ei sovi kuten Suomessa ankaralla äänellä tahi kiivaalla\nvihellyksellä kutsua luokseen \"issikkaa\", \"ajuria\" tahi mitä nimeä\nkukin haluaa käyttää, vaan on tätä ammattilaista puhuteltava\nsulavasti sanoilla \"Herr Fiaker\". Hänellä on mukavat ja tilavat\nvaunut, joihin mahtuu kolme, jopa neljäkin henkilöä, sekä edessä\nkaksi hevosta, joita hän taitavasti ohjailee katuvilinässä. Ja hän\non siitä ihmeellinen, että hän vastaa heti kohteliaasti, kun häneltä\nkysytään, ollen siis poikkeuksena suomalaisesta ammattikunnasta, jonka\njäsenten velvollisuuksiin, kuten tunnettua, kuuluu joko olla kokonaan\nvastaamatta tahi kirota.\n\nKun nyt Herr Fiakerin maksuvaatimukset liikkuivat huimaavissa summissa,\ntäytyi veljesten ensi työkseen lähteä pankkiin hakemaan rahaa. He\nkeskustelivat vakavasti, olisiko syytä ostaa varsinainen, maan\ntarpeitten mukainen rahasalkku, mutta hylkäsivät tämän ajatuksen,\nvahvasti luottaen kaikkien taskujensa kuutiotilavuuteen. Vähällä oli\nkuitenkin, ettei tämä luottamus joutunut häpeään, sillä kun pankin\nkassanhoitaja ylimielisesti hymyillen latoi Tuomaan eteen setelipinkan\ntoisensa jälkeen, kysyi tämä huolestuneena, ottaisivatko veljetkin\nosan taakasta kantaakseen, sillä ei hän ainakaan yksinään rapea\nnäitä paperipaaleja pitkin katuja haalaamaan. Huomattuaan toverusten\nihmettelevän ilmeen naurahti pankkimies kuivasti ja lausahti: \"Eihän\ntuossa ole vielä paljoakaan!\" Pulleina rahamiehinä painuivat veljekset\nsitten ulos, antaen aluksi Herr Fiakerin ajella pitkin upeita katuja,\nminne halusi.\n\nKevään kirkkaudessa teki Wien loistoisan, siistin, sivistyneen\nvaikutuksen. Sen upeat, barokkityyliset palatsit, puhtaat kadut,\nsirosti esiintyvät, iloiset ja avomieliset ihmiset, saivat Simeonin\najattelemaan, että täällä Wienissä taitaa olla aina vappu. Likipitäen\nsellainen tunnelma vallitsi hänen mielestään kaikkialla. Pragin\nja Wienin kasvoilla on ehdottomasti eri ilme: edellinen on synkkä\nja itseensä sulkeutunut, tumma, jälkimäinen vaalea, iloinen ja\navomielinen. Juro suomalainenkin siellä hiukan irtautuu kuorestaan ja\nrupeaa juttelemaan keveästi ja hauskasti, huomaten äkkiä, että käypä\nlaatuun täällä maailmassa elämä. Mitään erikoista surua ja murhetta\neivät veljekset missään huomanneet, vaan mieluumminkin halua kääntää\nkaikki vähän leikiksi. Ehkäpä se onkin ainoa keino, jonka avulla\nvoi taakkansa kantaa. Vasta joutuessaan heidän kanssaan laajemmalta\npuheisiin huomaa sydämen pohjalla kalvavan surumielisyyden, jopa\nkatkeran toivottomuudenkin, joka tekee kuulijan vakavaksi. Ja kauan\nei tarvitse jutella, ennen kuin jo mainitaan \"der alte Kaiser\", ja\nvanhan kaksoismonarkian joka suhteessa paremmat ajat muistuvat mieleen\nromanttisen hohteen värittäminä. Unkarilaisia ei juuri rakasteta, mutta\nkyllä kunnioitetaan, tshekkiläisistä sanotaan suoraan, että he ovat\npetollisia. Omituista onkin ajatella, että äsken vielä niin suuresta\nja mahtavasta valtakunnasta nyt on jäljellä vain tällainen jäännös,\nkuuden miljoonan sirpale ylläpitämässä kahden miljoonan pääkaupunkia.\nKuinkahan se ajanpitkään luonnistanee? Ja onko tämä jakoprosessi luonut\nmitään, joka olisi todellakin parempaa edes tulevaisuuden pohjaksi kuin\nentinen? Epäillä sopii. Wilsonin medaljonkikuvaa ei näkynyt missään.\n\nMutta Wienin ilmassa on jotakin, joka saattaa ihmisen kaikesta\nhuolimatta optimistiselle tuulelle. Tshekkiläiset saattoivat sittenkin\nolla oikeassa: ehkä Itävallassa valitetaan enemmän kuin todella on\nsyytä, ehkä elämä siellä, löydettyään uusissa olosuhteissa oikeat ja\nmittasuhteisiin sopivat uransa, rupeaakin versomaan voimakkaasti.\nNiin ainakin täytyy toivoa, sillä vaikea olisi uskoa, että ne\nmahdollisuudet, joiden varassa Wien on elänyt historiansa ajan ja\nkehittänyt korkean kulttuurinsa, olisi pyyhkäisty kokonaan pois yhdellä\nainoalla rauhanteolla. Se tuskin lienee luultavaa.\n\nJa katsellessaan Wienin kaunotarten, äitien ja lasten elämää puistoissa\nmuistui Simeonin mieleen eräs vanha historian nimenomaan Itävallalle\nantama ohje: Bella gerant alii, tu, felix Austria, nube! Nam quae Mars\naliis, dat tibi regna Venus.\n\nVuonna 1515 oli näet keisari Maximilianus I:llä Wienissä vieraanaan\nBöhmin ja Unkarin kuningas Wladislaus II. Miten siinä sitten yhdessä\nryypättiin ja annettiin tarinaveden vaikuttaa, tultiin lopuksi siihen\ntulokseen, että sallitaan lasten mennä keskenään naimisiin. Se tapahtui\nja sen manööverin seurauksena putosivat viimein Böhmi, Määri ja\nUnkari Itävallan syliin, miekan iskutta, vain rouva Venuksen lahjana.\nSiitäpä runoilijan kehoitus, että sinä, onnellinen Itävalta, hanki\nvaltakuntia Venuksen avulla, silloin kuin muut saavat valloitella niitä\nMars-jumalan keinoilla. Täydellä syyllä voi tämän kehoituksen uudistaa\nnytkin: muut ovat hankkineet valtakuntia tulella ja miekalla, mutta\nItävallalla ei todellakaan ole jäljellä muuta kuin rouva Venukseen\nturvautuminen, jota siellä ilta-elämästä päättäen näyttiinkin tehtävän\ntarmolla ja vakaumuksella.\n\nVeljekset harhailevat historiallisten loistorakennusten vaiheilla ja\nimevät niiden kuvat näkökalvoonsa. Valtiopäivätalon ohi mentäessä\nkääntyy Herr Fiaker heihin päin, viittaa piiskallaan rakennukseen ja\nsanoo: \"Streithaus.\" Sardooninen hymy valaisee koko seurueen kasvot.\nTuskinpa demokraattisille parlamenteille voinee keksiäkään sopivampaa\nnimeä? Huoaten kiitävät ajatukset Europan toiselle puolelle, jossa\nHelsingin kaupungissa, Heimolan salissa, on toinen \"Streithaus.\"\nVäsyneinä näkemiinsä ja jo sangen kuumasti lämmittävään aurinkoon\nuppoavat veljekset viimein kuuluisan Raatihuoneen kellarin varjoisiin\nholveihin.\n\nMatkustaja, joka viipyy paikkakunnalla vain lyhyen ajan ja joka\nei ehdi eikä voi ruveta toteuttamaan tavallisen kotielämän\nsäästäväisyysperiaatteita, vaan ostaa rahallaan mitä tarvitsee,\nvalittamatta sillä kertaa sen hintaa, ei Wienissä keväällä 1921 voinut\nhuomata mitään puutetta. Hän sai kaikkea mitä hän halusi, ja vaikka\nhinta olikin maan rahassa hirveä, oli se muutettuna Suomen rahaksi\nhalvempi kuin meillä kotona. Jos viiniä nautittiin aterialla, oli\nhintaero kotimaahan verraten aivan suunnaton. Niinpä veljekset söivät\nkunnollisen päivällisen, johon kuului kolme ruokalajia, ja nauttivat\njuomaksi hyvää viiniä kuten janoiset ja helteellä liikkuneet miehet\nainakin; laskun suoritukseksi annettiin huvin vuoksi yksi Englannin\npunta, joka siihen aikaan oli noin 150 Suomen markkaa; siitä tuli\nvielä 600 Itävallan kruunua takaisin. Ällistyksissään siirteli Tuomas\nsetelipakkaa edessään ja kysyi neuvottomana, mitä tämä kaikki nyt\noikeastaan merkitsee, kun hallussamme oleva maan rahan määrä vain\nnäyttää lisääntyvän.\n\nRaatihuoneen kellarin mahtava sali oli aivan täynnä ruokailijoita,\njotka sekä arkailematta tilasivat että yhtä arkailematta maksoivat.\nEdeskäypien rahasalkut pullottivat ja pikkukyypparit lensivät\nhikihatussa kiidättäen pöytiin pienissä avonaisissa karahveissa\nvalkoista pöytäviiniä. Ruokaa oli tilattavana kaikellaista: m.m.\nhämmästytti Simeonia eräs voileipätarjottimella esiintyvä kala, joka\nnäytti hänestä tutulta. Hän otti sen lähemmän tarkastuksen alaiseksi\nja totisesti: se oli tavallinen suolasilakka. Kotoisen tunteen\nvaltaamana seivästi hän sen haarukkaansa ja söi. Muuten täytyi Simeonin\nantaa suuri tunnustus salin seinämaalausten moraaliselle sisällölle.\nSen sijaan että niissä olisi kimaltelevilla juhlatilaisuuskuvilla\nja ylensyömiskohtauksilla kiihoitettu yleisön juomahalua, niissä\nyksinkertaisen tehokkaalla tavalla osoitettiin, kuinka ylenjuominen\ntekee ihmisestä sian sekä sisäisesti että ulkonaisesti. Sille, joka\ntässä salissa moiseen erehtyi, oli tuomio valmiina seinällä.\n\nJuomatavaraa tässä paikassa muuten tarvittiin aika runsaasti. Kun\ntoverukset pois mennessään erehtyivät harhailemaan Raatihuoneen\ntodellisiin kellarikäytäviin, näkivät he siellä valtavan suuria\ntynnyreitä rivittäin. Mutta juopunutta ei yleensä näkynyt ainoatakaan.\nLuonnollisten alkohoolien, kuten viinin ja oluen jokapäiväinen\nkäyttäminen \"särpimenä\" ruoan ohella näkyy tekevän sen, jota Suomessa\nsanotaan \"juoppoudeksi\", ainakin julkisuudessa kokonaan mahdottomaksi.\nJos mietojen viinien tuonti Suomeen sallittaisiin, kävisi\npirtujuopottelu arvattavasti hyvin vähäiseksi.\n\nMutta eivätpä veljekset huolineet ruveta tutkimaan raittiuskysymyksen\nmonia pulmia, vaan joivat viininsä hyvällä omallatunnolla ja painuivat\nihmisvilinään. Heidän askeleensa suuntautuivat kuin itsestään korkeata,\njuhlallista, harmaata tornia kohti, joka silloin tällöin vilahti\njostakin kadun aukeamasta, ja pian olivat he pyhän Tapanin tuomiokirkon\njuurella. Pyhän Tapanin kruunu ja valtikka kimmeltävät vieläkin Tonavan\nlaakson maiden yllä, kertoen ajasta, jolloin sinne tuotiin kristinusko\nja sen mukana nykyisen kulttuurin ensimmäiset siemenet, jolloin hurjat\nmagyarit saatiin luopumaan rosvoretkistään ja antautumaan niille\nurille, joita myöten he ovat näihin päiviin päässeet.\n\nSimeoni oli tähän mennessä nähnyt Westminster Abbeyn ja yön pimeydessä\nuhmaavana ja jättiläissuuruisena kohoavan Kölnin tuomiokirkon tumman\nhaahmon. Goottilainen kirkkotyyli oli ollut hänen ihanteensa ja\ntäyttänyt hänen sielunsa selittämättömällä kauneuden ja uskonnollisen\ntunnelman mystiikalla. Hän oli tulkinnut sen ajatusta itselleen siten,\nettä kun siinä jokainen piirre, alkaen suorastaan peruskivestä, kuten\ndoorilainen pylväs, ikäänkuin liikkuvana viivana pyrkii ylöspäin,\ntuo suunnan osoittaminen väkisinkin riistää ihmisen silmän maasta\ntaivasta kohti. Katse seuraa nousevia viivoja yhä korkeammalle,\nsinkoaa huippujen kärjistä yhä ylempään huippuun, kunnes se vihdoin\npäättyy tornin korkeimpaan kohtaan. Siellä tuo ylöspäin kohoava ja\npyrkivä ajatus puhkeaa kauniiksi, salaperäiseksi goottilaiseksi\n\"kukaksi\", joka avaa teränsä tutkimatonta kohti kuin janoava, kaipaava\nihmisrinta, odottaen arvoituksen ratkaisua jostakin tuntemattomasta,\nmutta silti sielun silmin aavistetusta maailmasta. Goottilainen\nrakennustyyli edusti näin Simeonille pyrkivää ja taistelevaa\nihmissielua, joka janoten askartelee elämänsä suurimman ja vaikeimman\narvoituksen ratkaisemiseksi. Siinä ei ole lepoa, vaan taistelua, ei\ntyyneyttä, vaan hurjaa kuohuntaa, kiihkeätä ja vaativaa, epätoivoista\nkysymystä. Gotiikan keskiaikainen ja salaperäinen mystiikka oli näin\naikoinaan vanginnut Simeonin mielen kokonaan, ja vaikka hän sittemmin\nviilentyessään oli hiukan kylmentynyt tälle myrsky- ja pyrkimysaikansa\nihanteelle, tempasi se hänet taaskin valtoihinsa heti kun hän astui\nkirkon valtavien holvien alle.\n\nKuin taikaiskulla hälveni kadun hälinä, maailman turha meno, syntisen\nihmiskunnan toivoton mellastus jonnekin kauas, olemattomiin, sillä\nsamalla hetkellä, jolloin temppelin ovet sulkeutuivat Simeonin jälkeen.\nHän huomasi seisovansa juhlallisessa suippokaariholvistossa, jonka\ntäytti rauhoittava viileys, salamyhkäinen hämärä ja värillisten\nikkunoiden tunnelmallinen valoleikki. Katsoi minne hyvänsä, kaikkialla\nviittasi goottilaisholvien ja kaarien hämähäkinverkko ylös, kohti\nkorkeutta, tutkimattomuutta, synnyttäen ihmisessä nöyrtyvän, sulavan,\njumalallisen tahdon valtaan antautuvan tunnelman.\n\nIhmiset liikkuivat temppelissä hiljaa ja vakavina. Tuonne holvien\nkulmaukseen on pantu näkyville pyhän äidin kuva, sarja tuohuksia\nedessänsä. Ovet avautuvat tuontuostakin ja nöyrästi lähestyy kuvaa\nmilloin mies, milloin nainen, hieno herra, yksinkertainen työmies, äiti\nlapsineen, kaikki rinnakkain polvistuakseen pyhän äidin kuvan eteen ja\njäädäkseen siihen äänettömään rukoukseen. Tuolla tulee nuori tyttö,\nehkä palvelijatar, koska hänellä on kori käsivarrella. Hänen vaaleat\nkiharansa välkkyvät somasti, kun väri-ikkunan säde niihin sattuu, ja\nhänen poskilleen kohoaa lämmin, ujo puna, kun hän polvistuu pyhän äidin\neteen. Hän ummistaa silmänsä kuin keskittääkseen ajatuksensa johonkin\ntärkeään, jonka ratkaisu saattaa merkitä hänelle koko hänen elämäänsä.\nMitä hän rukoilee? Mitäpä rukoili Gretchen temppelissä?\n\nSanattomina, väkevän tunnelman vallassa, katsovat tätä kaikkea\nveljekset, sillä se on heille niin outoa. Simeoni ymmärtää mielessään,\nettä ihminen, joka noin vilpittömästi ja vapaasti voi tulla uskomaan\nsyvimmät huolensa keskellä maailman kiireintä pauhua jollekin, jolta\nhän vaistomaisesti tuntee saavansa lohtua ja virkistystä, on henkisesti\nrikas; että hän, kylmä protestantti, järjen ja jokapäiväisyyden\nmies, ainakin joskus kaipaa tuollaista lapsen mieltä, herkkää, mutta\nmuodoiltansa hienoa antautumista sen uskonnollisen tunnelman haltuun,\njoka jokaisella ihmisellä on povessansa. Hänen vakaumuksensa mukaan on\nuskonnollinen tunne ja kaipuu ihmisessä myötäsyntyistä; se on myöskin\netupäässä tunnetta, ei järkeä eikä järjestelmää, ja tunteen kautta ja\nilmitulomuodoissa se myöskin elää. Miksi ei protestanttinen kirkkomme\nviljele enempää tätä puolta? Poistuessaan tunsi Simeoni olleensa mukana\nsopusointuisessa, hartaassa jumalanpalveluksessa, jota eivät olleet\nhäirinneet mikään arkipäiväinen melu eikä papin valitettavan usein\nvaivalloisesti kokoonpantu ja kömpelö saarna, täynnä konstikkaita\nselityksiä ja epäonnistuneita vertauksia sekä pateettisia parkaisuja.\n\nSaapuessaan illalla hotelliinsa tapasivat veljekset keuhkotautisen\nportinvartijan hakemassa virkistystä suuresta konjakkipullosta, jonka\nhän oli nostanut eteensä pöydälle. Ukko oli kuitenkin alttius, kiltteys\nja palvelevaisuus itse, tunsi asiansa hyvin ja valmisti veljesten\nseuraavana aamuna varhain tapahtuvan matkan kädenkäänteessä. Koska\nhotellin ensimmäinen vaikutelma oli huonompi kuin mitä kokemus sitten\nosoitti, päätti Simeoni, varsinkin kun hinnat olivat kohtuulliset,\nsuosittaa sitä muillekin. Sen nimi on Hotel Müller, Am Graben, ja on se\naivan kaupungin keskustassa.\n\nNiin oli päivä Wienissä kulunut, mennyt kuin pieni vilahdus. Jälkeensä\nse oli jättänyt kuvan iloista ja suruista, rikkaudesta ja köyhyydestä,\nkaikesta, mitä elämässä yhden päivän nimiin sattuu. Hyvästi, kaunis\nkeisarien kaupunki! Suomalaiset vieraasi toivottavat sinulle kaikesta\nhuolimatta onnellista ja valoisaa tulevaisuutta.\n\n\n\n\nXV.\n\nMatka Buda-Pestiin. -- Unkarin kieltä ja unkarilaista matkaseuraa. --\nKlári de Pap, hänen veljensä ja juutalainen kulassi. -- Unkarilaisten\nonnettomuus. -- Näkyjä Unkarin tasangolta. -- Velvollisuudentuntoinen\njunailija. -- Balaton-järvi. -- Ystävällisiä neuvoja.\n\n\n\"Tämähän ihmeellistä maailmaa on\", tuumi Tuomas sijoittautuessaan\nkoko hotellin palvelijakunnan mitä innostuneimpain onnentoivotusten\nsaattamana varhain 20 päivän aamuna autoon, \"kun aina vain aurinko\nheloittaa pilvettömältä taivaalta. Olemme selvästi lähteneet\nmatkallemme mitä onnellisimpain tunnustähtien alla. Siis eteenpäin,\nSudbanhofille\". \"Eteenpäin!\" kertasivat hänen käskynsä toiset veljekset\nja retkikunta oli taas urallansa.\n\nMutta matkustajain lukumäärä olikin suuri ja kun piletit vihdoin oli\nsaatu, antoivat ne toveruksille vain \"ensi luokan seisomapaikat\",\nei muuta. Edessä näytti olevan siis hikinen päivä, varsinkin kun\nkiertomatka Balaton-järven ympäri tulisi kestämään sangen kauan,\nmutta tutkimusmatkailijan ei auta hätäillä. Jalosti sijoittuivat\nmiehet vaunun käytävään, katselivat vilpittömästi meluavaa yleisöä\nja lausuivat kiitokset Tuomaalle, joka vielä viime hetkellä kerkesi\nostaa virkistysvälineitä. Kun juna läksi liikkeelle, rupesivat\nveljeksetkin pitämään tarkempaa tutkintoa, eikö mistään mahtaisi löytyä\nistumapaikkoja.\n\nJo vaunuun tullessa oli Simeonin huomiota herättänyt eräs outo\nkieli, joka kaikui hänen korvissaan kuin \"körö-körö\". Väliin kuuli\nhän tuon tuostakin toistettavan sanaa \"kerem\". Hän tietysti arvasi\nheti, että se oli unkarinkieltä, ja häpesi, että se saattoi hänestä\ntuntua niin oudolta. Olihan hän näet aikoinaan tutkintonsa vuoksi\njoutunut sitä lukemaan ja kääntänyt sanomattomalla vaivalla ja\naherruksella Imre Madachin kuuluisaa näytelmää \"Ihmisen tragedia\"\npuolisataa sivua. Ainoa, mikä hänelle jäi siitä palkaksi, oli tuon\nsuurenmoisen aatenäytelmän tarjoama kirjallinen nautinto, joka on sen\nlukeneille unohtumaton. Mutta itse kieli -- se oli haihtunut muistista\nniin tarkkaan, ettei jäljellä ollut muuta kuin jonkunmoinen, ehkä\npääpiirteissään oikeaan osuva kuva sen rakenteesta.\n\nMitäs ollakaan! Hetken perästä huomasi Simeoni istuvansa aivan tyhjässä\nvaunun osastossa, toverinaan vain tummatukkainen nuorukainen, joka\nnenän sujahduksesta päättäen kuului Noakin poikain, tarkemmin sanoen\nSemin jälkeläisiin. Ollen puhetuulella yritteli Simeoni jutella ja\nkysellä, mutta kun poika olikin umpimielinen ja lisäksi osasi saksaa\nvaillinaisesti, tyrehtyi keskustelu pian kokonaan. Juhani ja Tuomas\nolivat kadonneet ja Simeonin täytyi tyytyä katselemaan maisemia.\nWienerwaldin tummat metsiköt hohtivat korkeilta kukkuloiltaan, jotka\nuivat ihmeen ihanassa sinertävässä auteremeressä, mutta tuoltapa\nnäkyi jo tasainen, aava, rannaton lakeus, Arpadin perintömaa, Unkarin\ntasanko. Simeoni tunsi tarvetta saada huomauttaa tästä asiasta\ntovereilleen ja hiukan hurrata sen kotoisen ja miellyttävän tunnelman\njohdosta, jota jo yksin Unkarin lakeuden näkeminen hänen romanttisessa\nja naivissa sydämessään herätti, ja hän meni hakemaan veljiään.\n\nKurkistaessaan eräästä vaunun osaston ovesta huomasi hän seuraavan\nnäyn: vasemmalla puolella istuivat Juhani ja Tuomas niin tukevina\nja vakaina kuin eivät olisi koskaan muuta tehneetkään, ja heidän\nkasvoillaan asusti kohtelias ja mieluisa hymy, kun he suuntailivat\neräitä tarkoin harkittuja sanasarjoja vastapäätä istuvalle neidolle.\nTämä oli vaalea kuin englannitar, hienosti puettu, käytöksessään\nmaailmannaisen tyyneys ja varmuus. Hänen vierellään istui\nylioppilasijässä oleva nuorukainen, miellyttävän näköinen, veressä\ntuota tummaa ainetta, joka meidän mielestämme tekee unkarilaiset\nmustalaisen näköisiksi. Myöhemmin kävi selville, että hän oli neidon\nveli. Neitoa vastapäätä, ikkunasijalla, istui valtavan lihava,\npaljasnaamainen juutalainen. Hän oli kuin tynnyri, päässänsä musta\nmatkakalotti, ja niin täyteläinen joka taholta, että oli vaikea sanoa,\nmissä kaula loppui ja vatsa alkoi. Kuumuuden vuoksi hän ähkyi ja puhisi\nalituiseen, ikäänkuin häntä olisi pistetty neulalla ja reiästä olisi\nruvennut tulla pihisemään ilmaa kuin kumipallosta. Saatuaan tämän\nyleissilmäyksen istuutui Simeoni muitta mutkitta oven pieleen, pojan\nviereen, ja odotti, mitä tuleman piti.\n\nSeurauksena oli mitä hauskin, koko päivän kestävä\nunkarilais-suomalainen junaveljeily. Neiti Klári de Pap ja hänen\nnuori veljensä, Unkarin ylituomarin lapsia, olivat matkalla kotiinsa\nBuda-Pestiin, ja kuultuaan Juhanin ja Tuomaan puhuvan sellaista kieltä,\njota hekään, vaikka he käyttivät äidinkielen tavoin saksaa, ranskaa\nja englantia, eivät koskaan olleet kuulleet, olivat he pian pyytäneet\nsaada tietää, mitä kieltä herrat haastoivat. Ja kun nämä sanoivat\njuttelevansa suomea, heräsi heidän mielenkiintonsa heti, sillä he\nolivat, kuten unkarilaiset yleensä, pääpiirteissään selvillä heidän ja\nsuomalaisten kaukaisesta sukulaisuudesta. Täällä oli Suomi todellakin\ntunnettu -- Pragissa, jopa joskus Saksassakin, olivat käsitykset\nsiitä usein sangen hämärät. Ja luultavasti on Unkarissa kansallisen\nonnettomuuden johdosta herännyt erikoista halua tutustua siihen\nkansaan, joka on heidän sukulaisensa, on myöskin kestänyt vaikeat ajat\nja nyt vihdoin päässyt unelmiensa perille, täydelliseen vapauteen;\ntutustua ja veljeillä sen kanssa, tietäen sieltä saavansa uskollisen\nystävän, jota se nyt suuressa yksinäisyydessään, kaikilta tahoilta\nvihollisten ympäröimänä, erikoisesti edes myötämielen vuoksi tuntee\nkaipaavansa. Ja suomalaisten sydänhän on aina ollut sepposen selällään\nUnkariin päin. Pienuudessamme olemme tunteneet ylpeyttä siitä, että\nolemme sukulaisia kansalle, joka ritarillisesti ja urhokkaasti on\ntuhannen vuoden kuluessa taistellut kulmallaan koko Europan puolesta\nidästä aina yhä uusissa muodoissa tulvaavaa raakalaisuutta vastaan.\n\nPian huomasi Simeoni, että neiti de Pap oli Unkarin ylimysten lasten\ntapaan saanut kokonaan kansainvälisen sivistyksen. Hänellä oli\nmonipuolinen kielitaito ja hän tunsi Ranskan, Saksan ja Englannin\nkirjallisuutta paljon. Hän oli oleskellut eri maissa ja matkailijana\nnähnyt Europan, pohjoismaita lukuunottamatta, sangen tarkkaan, olipa\nkäynyt Afrikassakin. Isä oli käyttänyt matkustusta käytännöllisenä ja\nkehittävänä kasvatuskeinona. Viime aikoina kertoi hän kiintyneensä\nvenäläiseen kirjallisuuteen, johon oli tutustunut ranskalaisista\nkäännöksistä ja jota tuntui ihailevan. Kun Simeoni uskaltautui hänen\nkanssaan pieneen väittelyyn, asettaen länsimaiden \"apolloonisen\"\nkirjallisuuden (kuten sen Koskenniemi kerran määritteli) korkeammalle\ntasolle kuin venäläisten -- tosin kyllä nerokkaalla tavalla --\nenimmäkseen viettejä ja animaalisempien ihmiselämän puolien ilmiöitä\nkuvaavan, tuntui neiti de Pap sivuuttaneen tämän näkökannan. Hän\ntiedusteli uteliaasti Suomen kirjallisuudesta, josta Simeoni koetti\nlyhyesti tehdä selkoa, viitaten niihin harvoihin saksannoksiin, joiden\nolemassaolon hän muisti, sekä luvaten Suomeen tultuaan toimittaa\nhänelle niistä näytteitä. Sitten sai Simeoni selittää, minkä verran\nSuomessa tunnettiin unkarilaista kirjallisuutta, ja kun hän sattuikin\nmuistamaan useita siitä kielestä tehtyjä käännöksiä, alkaen Mauri\nJókaista, oli sillä alalla pian paljon yhteistä pohjaa hauskalle\nkeskustelulle.\n\nMutta aina väliin huomasivat veljekset sisarusten puheessa hiukan\nsurumielistä sointua, eikä kestänyt kauan, ennen kuin oltiin keskellä\nUnkarin kärsimyksiä. Mitä on enää Unkarista jäljellä! Kaikki paras,\ntuhannen vuotta heille kuulunut ja heidän verellään ostettu, on\nriistetty pois. Heidän kunniakas maansa on typistetty pieneksi saareksi\nkeskelle heidän tasankonsa sydäntä ja miljoonittain magyareja on\njätetty heidän rajojensa ulkopuolelle. Kansallista teollisuutta ja\nkauppaa ei ole, sillä se on kaikki juutalaisten käsissä. Eipä ole\nedes monta kansallista sanomalehteäkään, vaan ovat nekin enimmäkseen\njuutalaisten hallussa.\n\nJUHANI: Mutta kuinka se on mahdollista? Mistä johtuu, että nämä\nratkaisevan tärkeät alat ovat joutuneet juutalaisille? Ovathan\nunkarilaiset olleet kuuluja rikkaudestaan, joten heiltä ei olisi\npitänyt puuttua keinoja pitää voitollisesti puoliansa. Kukapa ei\ntuntisi unkarilaisia Nabobeja!\n\nKLÁRI DE PAP: Juuri Unkarin rikkaat, nuo kuulut magnaatit, ovat\npaljoon syypäät. Ei ole suinkaan kaukana se aika, jolloin he pitivät\nja ehkä pitävät vieläkin työntekoa häpeänä. He katsoivat arvolleen\nsopivaksi vain elää loisteliaasti, myydä vehnänsä juutalaiselle\npolkuhinnasta ja tuhlata sitten rahat Parisissa tahi muualla Europan\nhuvittelukeskuksissa Onneksi rupeaa nyt käsityskanta muuttumaan ja\nymmärretään, että jokaisen täytyy ryhtyä tulisesti työhön.\n\nTUOMAS: Ihmisparat! Nautintoja etsiessään he siis menettivät elämän\naarteen, työn ilon. Me Suomessa tunnustamme sentään suurimmaksi\niloksemme saada jotakin tehdyksi valmiiksi, vaikka meilläkin on paljon\npuutteellisuutta siinä suhteessa.\n\nYLIOPPILAS: Siksipä isäni onkin pannut minut insinöörikouluun.\n\nKLÁRI DE PAP: (Heristää nyrkkiään juutalaiselle, joka on nukkuvinaan).\nNuo... nuo... Schieberit... ne ovat sitten magnaattien rinnalla\nkaikkeen pahaan syypäät bolshevismiin... kalliiseen aikaan, kaikkeen!\nKuinka minä saatankaan heitä vihata. Jos minulla olisi valta, antaisin\nampua heidät.\n\n(Juutalaisen silmäluomet liikkuvat. Hän kuulee nähtävästi kaikki, mutta\nei ole tietääkseenkään...)\n\nTämän vilkkaan keskustelun kuluessa on saavuttu kauas Unkarin\ntasangolle. Se on pöytätasaista, puutonta, silmänkantamatonta\npeltoa ja ketoa. Sieltä täältä poppeleitten keskeltä, jotka ovat\nvielä lehdettömiä ja antavat maisemalle ominaisen leimansa, loistaa\nvalkoseinäisiä ja nähtävästi olkikattoisia taloja; niissä asuu\nunkarilaisia talonpoikia, noita tyyniä ja rauhallisia, väkeviä miehiä,\njoista Simeonin unkarinkielen opettaja, entinen itävaltalainen upseeri,\nsotilasvaltaan antoi niin erinomaisen ylistäviä arvosteluja. Kuinka\nmielellään Simeoni olisikaan tahtonut mennä heidän majaansa, tarjota\nrauhan kämmentä ja sanoa terveisiä Suomesta, jutella heidän kanssaan\nja tutkien heidän sieluaan uurtaa tien takaisin niihin hämäriin\nalkuaikoihin, jolloin he vielä meille läheisinä rinnallamme paimensivat\nkarjojansa tahi läksivät villin vaistonsa ajamina hakemaan uusia\nmaita ja elinsijoja, barbaarista kunniaa ja ryöstösaalista. Mutta se\noli mahdotonta. Uusi ja erikoinen maailma oli nyt kuitenkin Simeonin\nsilmäin edessä. Se ei ollut niin hyvästi viljelty kuin Saksan ja\nBöhminmaa, mutta viljelyksien heikkoutta korvaamassa oli ehkä vielä\nhedelmällisempi multa, tulisempi aurinko ja anteliaampi luonto yleensä.\nJa lisänä oli uusi rikkaus: hämmästyneitten veljesten silmäin eteen\nilmestyi yhä useampia ja suurempia sika- ja lammaslaumoja, edelliset\nlaukaten kyrmyniskaisina ja alakärsäisinä, jälkimäiset laahaten\nperässään raskasta rasvahäntäänsä. Kanoja oli myöskin runsaasti.\nSimeoni, joka sopivassa kohdassa aikoi tarkemmin syventyä näkemiinsä\neläimiin, painoi tyystin mieleensä elukkain eri piirteet. Ikäänkuin\nmaiseman täydellistämiseksi mennä vilahdettiin mustalaisleirin ohi.\nSimeoni kerkesi nähdä sarjan kurjaakin kurjempia, puoleksi maahan\nkaivettuja telttoja, kasan rääsyisiä ja kirkuvia lapsia, sekä akan,\njoka kirjavan koreassa, mutta erinomaisen ryysyisessä puvussa seisoi\nratavallin reunalla, kainalossa jonkunmoinen kaukalo, jossa hän piti\nlastaan.\n\nMutta nyt tapahtui vaunussa erikoinen ja ajalle kuvaava välikohtaus.\n\nJunailija saapui tarkastamaan pilettejä. Hän oli aivan samallainen\nkuin olisi tuolta maan sydämestä haettu oikein roteva ja turpea\nhämäläinen, jota ei pysty järkähdyttelemään orkaania pienempi myrsky\nollenkaan. Väri vain oli hiukan mustalaiseen vivahtava, mutta ei\nsekään erikoisemman räikeä. Tarkastettuaan nyt toverusten piletit\nilmoitti hän tyynesti, että koska herroilla on vain seisomapaikat, niin\ntäytyy sitten seisoa, muu ei auta. \"Mutta täällähän on istumapaikkoja\nrunsaastikin!\" \"Vaikka, mutta koska kerta lippu on sellainen, niin\nsen määräystä on toteltava.\" Tuli ja leimaus! Olikohan tässä nyt\noikea nuhteeton laillisuuden ja asetusten sankari, vai mikä tässä\noli takana? Väitellään ja kinataan. Klári de Pap tulistuu ja alottaa\nankaran unkarilaisen sanavirran, -- turhaan! Koska piletit ovat vain\nseisomapaikkoja, täytyy herrojen seisoa. Simeoni jo liikauttelee\njalkojaan miettien humoristisesti, että antaapa nyt sitten magyarien\nnähdä suomalaiset vieraat seisomassa tyhjän penkin vieressä, kun\nhän samalla sattuu katsahtamaan Tuomaaseen. Tämä on aatteellisella\nilmeellä vetänyt esiin lompakkonsa ja hamuilee sieltä hajamielisen\nnäköisenä ilmoille Unkarin kruunuja, setelin toisensa jälkeen. Simeoni\nvilkaisee junailijaan. Tämä ei ole Tuomaan puuhia huomaavinaankaan,\nmutta hänen poskilihaksensa värähtelevät hiukan ja ohimoille nousee\npuna. Klári neiti moittii häntä yhä kiivaasti, mutta turhaan, Tuomas\nvalikoitsee rahatukun käteensä ja tuijottaa huoaten ulos unkarilaiselle\ntasangolle, jossa siat heittävät häränpyllyä. Vihdoin Klári neiti\ntuskastuu lopullisesti, tempaa rahatukun Tuomaan kädestä ja heittää\nsen junailijan kouraan. Järkähtämättömän tyynesti tämä kokoaa rahat,\npistää ne taskuunsa, hymyilee meille ystävällisesti ja poistuu. Klári\nde Pap on vaipua penkin alle häpeästä. Mutta Tuomas lohduttaa hänet\npian sanoen ymmärtävänsä ja tietävänsä, ettei tuo mies parka voi tulla\ntoimeen pienellä palkallaan ja arvelee siis voivansa vaatia ensiluokan\nmatkustajilta hiukan lisäveroa, varsinkin jos se voi tapahtua vain\ntarkoin pitämällä kiinni painetuista määräyksistä. Lopuksi yhdymme\nkaikki vapauttavaan nauruun ja kuuluupa juutalaisenkin uumenista\njonkunmoinen kumea, maanalainen jyrinä, joka arvattavasti sekin oli\nesittävinään naurua. Sitten ryhdyttiin taas juttelemaan.\n\nVeljekset saivat tehdä selkoa kaikesta mahdollisesta. He ilmoittivat\nolevansa naimisissa, ja olevansa kohtalaisen lapsiparven isiä; he\nkertoivat, minkälaisia ruokia Suomessa syödään (tämä elämän puoli\ntuntui olevan yleensä täällä, alkaen Tshekko-Slovakiasta, hyvin\ntärkeä), minkälaisia asumuksemme ovat ja minkälaista on Suomen\nluonto. Kun toverukset kertovat Suomen syrjäsaloilla vielä elelevän\nkarhujakin, välähtää kuulijain kasvoilla pieni epäilyksen ilme, mutta\nsilloinpa Tuomas taas rauhallisesti ottaa esille kaikkisisältävän\nlompakkonsa ja kaivaa sieltä sarjan valokuvia, joissa näki hänet\nitsensä karhunkaatopuuhissa ja lopuksi täydessä komeudessa kuolleen\nkarhun rinnalla. Olihan hän nimittäin muutamia viikkoja ennen matkalle\nlähtöään todellakin ampunut karhun Impivaaran erämaasta. \"Kuinka\nintressanttia!\" lausahti neiti Klári tarkastellessaan valokuvia\nuteliaana. Vihdoin siirryttiin taas puhumaan taloudellisista puolista,\njolloin juutalainenkin liikautteli höröstellen korviaan, ja Juhani\nojensi neiti Klárille hauskan, Suomen kansallista pankkilaitosta\nkuvaavan vihkosen. Kun juutalainen hetken perästä teki eleen ikäänkuin\nhänkin olisi tahtonut tuota vihkoa silmäillä, tempasi neiti Klári sen\näkkiä pois ja sanoi vihasta hehkuvin poskin Juhanille: \"Jos tuo ihminen\nolisi koskettanut sormellaankaan tähän kirjaan, olisin heittänyt sen\nulos ja pyytänyt Teiltä uuden!\" Klári de Pap'in juutalaisvihalla ei\nnäyttänyt olevan mitään rajoja.\n\nLopuksi tuli esille myös \"ikuisesti naisellinen\". Puhuttaessa Suomen\noloista, perhe-elämästä ja muusta sellaisesta kysyi neiti Klári\nseuraavasti:\n\nKLÁRI DE PAP: Sanokaa minulle, herra Simeoni, ovatko Suomen naiset\nlihavia? Ovatko he kauniita?\n\nSIMEONI: Eh... Tuota... Ky-kyllä... He ovat usein sangen lihavia...\nPelkään, että Suomen miehillä, tuota, hm, tjaah, on, kuinka nyt\nsanoisin, hiukan turkkilainen maku siinä suhteessa. Mutta mitä\nkauneuteen tulee, niin sitä ei, hm... tarkoitan... ei voi verratakaan\nUnkarin kuuluun naiskauneuteen.\n\nKLÁRI DE PAP: Ovatko Suomen naiset hyvin älykkäitä?\n\nSIMEONI: Tämä on vaikea kysymys... vaarallinen... Tuota, luulenpa\nmiehisen väen häijyydessään haluavan kieltää tämän, mutta minä en\nkiellä. Naisemme ovat usein hyvin älykkäitä, älykkäämpiä kuin monet\nmiehet, vaikka tyhminkin näistä tietysti luulee olevansa joka naisen\nrinnalla ainakin vuosisataisnero... Meillä on paljon naisasianaisia...\nNaiset politikoivat innokkaasti.\n\nKLÁRI DE PAP: Kauheata! Sellaisista naisista en pidä. Mutta sanokaapa,\npukeutuvatko Suomen naiset hienosti ja aistikkaasti?\n\nSIMEONI: Koettavat ainakin parastansa. Minulla on huono silmä niihin\nasioihin... en ymmärrä niitä... mutta... tuleehan sinnekin niitä\nmuotilehtiä... hatut ovat hyvin kalliita... eh... (Sekautuu puheissaan).\n\nTässä keskustelu katkeaa sen johdosta, että juutalainen on nyt vaipunut\nraskaaseen uneen. Hän on lysähtänyt läjään ja hänen nukkumistoimintansa\non kuin kaasumoottorin käyntiä, josta väliin jää pari räjähdystä\npois. Puh! ja sitten muutamia pitkiä ja pihiseviä hengenvetoja,\nhuulten lopsahdellessa ulos ja sisään... puh! puh! Inhoten kääntyy\nneiti Klári toveruksiin päin ja lausuu: \"Hänhän on enemmän elukan\nkuin ihmisen näköinen\". Juutalaisen ohimot värähtävät, ikäänkuin hän\nolisi unessaankin kuullut tämän ystävällisen arvostelun. Seurue vaipuu\nkatselemaan edessään olevaa ihanaa maisemaa.\n\nOn saavuttu kuuluisalle, suurelle Balaton-järvelle, jonka etelärantaa\nrata kiertää. Tämä ranta on lakeata tasankoa, täynnä viiniviljelyksiä.\nViinimaat tahi oikeammin viinipellot on jaettu penkkeihin kuin\nperunamaa, ja jokaisella köynnöksellä, jonka ryhmyisestä rungosta\nparhaillaan alkaa versoa uusia lehtiä, on tukenaan keppi. Multa\non vaaleahkoa, nähtävästi hiekkaista. Ranta-alue näyttää jaetun\npienenpuoleisiin lohkoihin, joissa jokaisessa on pieni tupa; onko se\nsitten viljelijän vakinainen asunto vai vartijakoppi, sitä ei Simeoni\nvoi tietää. Väliin kohoaa ranta metsäiseksi kummuksi, jolla olevista\nrakennuksista ja rannan erikoisista laitteista voi päättää täällä\nolevan myös kylpylaitoksia. Aurinko hehkuu polttavana ja viljelyksiä\nnäyttää vaivaavan kuivuus; ruoho on monin paikoin palanut kuloksi.\n\nKuvastinkirkkaana päilyy tuossa Balaton, unkarilaisten ihailema ja\nJókain kuvaama suuri sisäjärvi, keinuttaen tuskin huomattavilla\nmainingeillaan jotakin paikoilleen väsynyttä lastialusta. Ollaan jo\nohi tämän 76 km pitkän järven keskipaikan, koskapa pohjoisranta,\nBakony-metsän niemeke ja sillä kohoava korkea, vulkaanista alkuperää\noleva Tihany-vuori, näyttävät olevan aivan lähellä, vain kapean salmen\nerottamina. Tämä niemihän nimittäin jakaa järven kahteen suureen\naltaaseen, jättäen niiden välille vain pari kilometriä leveän salmen.\nKoko pohjoinen ranta ja järvi ovat kuulakkaan, sinertävän auerverhon\npeitossa, ja Tihany-vuoren yläosa vivahtaa voimakkaasti punesinervältä.\nKuin aalloille lepäämään istahtaneet lokit loistavat sen rinteiltä\nvalkoiset talot kirkkaina pisteinä. Koko maisema on kuin mahtava,\nyhtenäisen, ihanan värisoinnun ja häiriintymättömän rauhan läpitunkema\ntaulu, jota unehtuu nauttien katsomaan kuin suloista unta.\n\nMatkaseurue on nyttemmin kokonaan unkarilaista. Kun toverukset\nmenivät ravintolavaunuun, joutuivat he siellä kohta keskusteluun\nvakaitten ja isäntämiesten mallisten magyarien kanssa, jotka mitä\nkohteliaimmin riensivät osoittamaan ystävällisyyttään suomalaisille\nvieraille. Vallitsi kotoinen tunnelma. Kuultuaan veljesten\naikovan Konstantinopoliin saakka riensi eräs vanha herra, joka\nrakennustiedoistaan päättäen oli arkkitehti, antamaan heille monia\ntärkeitä ohjeita ja isällisiä neuvoja, joiden pääpontena oli, että\nkukkaron nauhat oli siellä, kaiken maailman haikalojen keskellä,\npidettävä erikoisesti kireällä. Kuultuaan Suomen kieltolaista rupesivat\ntoiset harkitsemaan, mitä viiniä he nyt parhaiten voisivat janoisille\nmuukalaisille suositella, kun nämä kerta ovat saapuneet kaukaisesta,\nkuivasta Suomesta tänne viinimaan sydämeen. Pitkän harkinnan perästä\nilmoitti muuan valkohapsinen magyari, että herrojen on mentävä\nHungarian hotelliin kuulemaan mustalaissoittokuntaa, syötävä siellä\nfasaania ja nautittava Tokaji Szamorodni- tahi Tokaji Aszu-viiniä.\nSilloin he tulevat saamaan jonkunmoisen käsityksen siitä, mitä Unkari\nvoi tarjota, vaikkakin se nyttemmin on köyhä.\n\n\"Köyhä!\" sanoo Simeoni ja viittaa ulos, \"ja kuitenkin on maanne\nmaallinen paratiisi. Mitähän, hyvät herrat, sanoisittekaan nähdessänne\nSuomen karut ja vaatimattomat vainiot!\"\n\n\"Niin\", huokaisi vanha arkkitehti, \"onhan tämä viljavaa, mutta ei se\nkuitenkaan ole mitään siihen verraten, mitä meillä on ollut! Banaatti\nja muut seudut, jotka meiltä on ryöstetty! Mutta sitä unkarilaista ei\nlöydy, joka uskoisi nykyisen järjestelyn pysyväisyyteen, vaan kerta me\nvielä otamme takaisin kaikki, kaikki!\"\n\nVihan ja uhman salama välähtää läsnäolijain silmistä.\n\nSimeoni vaipui miettimään eräitä matkakokemuksiaan. Siitä asti kun\nhän oli astunut vieraalle mantereelle, oli hän kohdannut kansain\nkeskinäisen vihan ilmiöitä. Ruotsalaiset eivät ajattele suomalaisia\nlempein tuntein; saksalaiset puhuvat katkerina ja hampaita hioen\ntulevasta kostonpäivästä; tshekkiläiset vihaavat saksalaisia ja\nunkarilaisia; nämä vihaavat katkerasti ympärillään olevia sortajia ja\nanastajia. \"Saapa nähdä\", ajatteli Simeoni, \"kuinka pitkälle näitä\nvihan tunteita vielä ulottuu; suloiseksi ei ainakaan voi sanoa sitä\nsopua, mikä tähän saakka tavattujen välillä on vallinnut.\"\n\nMutta loppuu hauskakin matka kerta. Juna tulla jyrisi Buda-Pestin\nasemalle ja veljekset jättivät matkatovereilleen herttaiset\nja kiitolliset hyvästit. He olivat muutamien tuntien kuluessa\nsaaneet kurkistaa melko syvälle nykypäivien magyarien sieluun ja\nhuomanneet, että siellä kärsityistä tappioista ja nöyryytyksistä\nhuolimatta vallitsi juuri se uhma ja voimakas nousun päätös, joka on\nhallitsijakansoille onnettomuuden hetkinä ominainen.\n\nHolvitie, kuuluisa ketjusilta, ajo Margaretan saarten hotelliin. Terve,\nUnkarin upea pääkaupunki!\n\n\n\n\nXVI.\n\nIlta Hungaria-hotellissa. -- Yleisön upeus. -- Mustalaissoittokunta,\nsen kokoonpano ja soitto. -- Tokaji Szamorodni-viini ja sen synty. --\nTonava tähtien valossa.\n\n\nHungarian hotellin suuri sali oli täpötäynnä väkeä, kun ystävykset\nsaamansa ohjeen mukaisesti saapuivat sinne kokemaan, mitä Unkari voisi\ntarjota. Pitkän hakemisen perästä sai tarjoilija heille sijoitetuksi\npöydän aivan mustalaissoittokunnan viereen. Istuttiin ja ruvettiin\nkatsomaan ympärilleen.\n\nKoko salin läpi ulottuvan pitkän pöydän ääressä istui suuri joukko\nupseereja, ehkä noin 70 kaikkiaan, mitä komeimmissa univormuissa. Kun\nhe melkein järjestään näyttivät pitkitä, terveiltä ja ryhdikkäiltä,\nkaunismuotoisilta miehiltä, ja luultavasti kaikki olivat Unkarin\naatelistoa, edustaen siis tavallaan maansa ylimyksellistä\nsivistyneistöä, oli siinä Jukolan veljeksillä erinomainen tilaisuus\nsaada jonkunmoinen käsitys tämänlaatuisista magyareista. Ja empimättä\ntäytyi heidän myöntää, että he tekivät miellyttävän ja ennen kaikkea\nmiehekkään vaikutuksen. Unkarin käreä kieli tuli syvin bassosävelin\nheidän rinnastaan ja heidän katseessaan oli vapaan ja itsenäisen\nihmisen kirkas ja ylpeä välähdys. He viettivät nähtävästi jotakin\ntoverijuhlaa, ja juhlan varsinaisena esineenä näytti olevan pöydän\nyläpäässä istuva vanhempi upseeri, johon päin seurueen huomio yleensä\nkohdistui. Kauan ei tarvinnut heidän keskusteluaan kuunnella, ennenkuin\npääsi selville sen aiheesta: \"Ludendorff\", \"Hindenburg\", \"Mackensen\" --\nnäitä nimiä siellä lausuiltiin, arvattavasti punniten menneitä tekoja\nja tekemättä jättämisiä.\n\nMuun yleisön muodosti sivilikansa. Oli herroja tavallisissa pukeissa,\nmutta oli myöskin frakkiniekkoja, pitkiä ja tukevia, tummia miehiä.\nNaiset olivat kauniita, silmät niin tuliset, että Simeoni pelkäsi\nsilmäripsiensä kärähtävän erehtyessään joskus niiden loistavan mustasta\novesta sisään vilkaisemaan. Naisten puvut tuntuivat hänestä yleensä\ntummilta, mutta sitä kirkkaamminpa niistä säkenöivätkin jalokivet,\njoita oli tässä salissa koolla paljon. Unkarilaiset saattavat pitää\nitseään köyhinä, mutta suomalaisten varallisuuteen verraten ovat he\nsentään edelleenkin Kroisoksia.\n\nVihdoin kääntyi Simeoni tarkastamaan takanansa istuvaa n.s.\nmustalaissoittokuntaa. Kapellimestari eli ensi viulun soittaja ei\nollut ainakaan sellaisen mustalaisen näköinen, jollaisiin Suomessa\nolemme tottuneet, sillä hän oli aika vaalea, hiukan kyttyräselkäinen,\nterävänenäinen, vähän kivulloisen näköinen mies. Hänen edessään\noikealla istuva sellonsoittaja sensijaan oli selvä mustalainen\nhevosenrosvo, jonka naamasta ei parrankaan ajaminen ollut voinut tehdä\nerikoisemman kristityn näköistä. Kiiltävätukkainen ja suorastaan\nsingaleesilaisen näköinen oli myös hänen oikealla puolellaan istuva,\nklarinettia käyttelevä herrasmies, ja samoin aivan Simeonin takana\nistuva toisen viulun soittaja, musta, laiha, käppyrään koukistunut\näijä, jonka posket olivat peloittavasti kuopalla. Mutta orkesteripiirin\nkeskipisteessä oleva czimbal'in soittaja ei näyttänyt mustalaiselta,\nollen tavallinen vaaleahko, saksalainen tyyppi. Tämä viimemainittu\nsoitin nyt herätti erikoisesti Simeonin uteliaisuutta.\n\nViulut ja klarinetit hän kyllä tunsi, sillä olipa hän nuorempina\npäivinään käppelästi tanssinut polskaa Kissalan Aapelin klaneetin ja\nRajamäen Mikon viulun kiljuessa; klaneettiahan soitti Oja-ukkokin\nja Pylkäs-Kustu viulua, kun Oulun entisillä maankuulumarkkinoilla\nn.s. \"hurstipussissa\" juhlallisesti tanssittiin. Mutta \"kymbaalia\",\nsitä hän ei ollut koskaan nähnyt, eikä ollut huomannut siitä\npuhuttavankaan muualla kuin itsessään pyhässä kirjassa, jossa\njoskus menottiin \"lauluin, soitoin, kymbaalein\"; hän oli kuitenkin\nluullut pyhän kirjan tarkoittavan tuolla koneella jonkunmoista\nrämistinsoitinta, jollainen ei tämä ainakaan ollut. Kymbaali eli\nunkariksi \"czimba!\" on yksinkertaisesti pianon alkujuuri; se on\nneliömetrin alainen pöytäpiano, jossa kaikki kielet ovat näkyvillä ja\njoita lyödään erikoisilla käsikapuloilla. Nämä ovat kärjestä vahvempia,\njonkunmoisella harsolla tahi muulla kankaalla päällystettyjä, parin\nkorttelin pituisia iskimiä, joita soittaja pitää yhtä kummassakin\nkädessä, antaen varren, jossa on sitä varten tehty kolo, levätä\netusormen kyljellä ja pannen peukalolla täristimen joustavasti\nhyppimään kielten päällä. Tällainen pianon alkumuoto näytti olevan\ntärkeänä osana orkesterissa.\n\nKapellimestari oli puettu siististi frakkiin, kymbaalin soittaja oli\ntavallisissa pukeissa, mutta muut herrat olivat tavoitelleet mikä\nfrakkia, mikä \"smokingia\". Kaulukset, edut ja rusetit olivat kuitenkin\nsiinä kunnossa, että Juhanilla ja Tuomaalla olisi todellakin ollut\ntäysi syy, kuten he kerta olivat uhanneet Simeonille tehdä, \"mennä\nsisään kirjallisella anomuksella\" niiden nopeasta muuttamisesta. Mutta\nasiaan.\n\nKapellimestari, joka on hiukan levähtänyt, nousee, tarttuu viuluunsa,\nkatsoo tiukasti silmiin odottavaa kymbaalimestaria ja vetää vihdoin\nviulustansa kaihoisan ja notkeasti juoksuttelevan mollisävelen.\nNäin käsitti ainakin Simeoni asian, vaikkakin hänen vähäinen\nmusikaalisuutensa saattoikin panna hänet erehtymään. Kuin nauhan päästä\ntarttuu nyt kymbaalimies annetusta sävelestä kiinni ja kohta se tulla\nromistaa hänen koneestaan kauniisti ja paljon rikastuneena, kun hän\nuskomattoman sukkelasti hypittelee kapuloitansa pitkin kielisarjoja.\nJopahan herää sellomieskin ja rupeaa vetelemään samaan joukkoon,\nklaneetista tulee yhtäkkiä kokonainen virta kirkkaita ja kileitä\npiukauksia, ja toisen viulun soittaja-äijä rupeaa repimään koneensa\nkieliä kuin tuskassa. Koko suuri sali on nyt tulvillaan säveliä, ja\nhämmästyneinä, ällistyneinä, kuuntelevat sitä veljekset, Juhanin\ntuumiessa: \"Kuunnelkaahan pojat peliä!\"\n\nSimeoni ei kuten sanottu ollut mikään musiikkia ymmärtävä henkilö,\nmutta katsoi hän silti oikeudekseen muodostaa itselleen tuosta soitosta\noman käsityksensä. Hänestä se oli ennen kaikkea kaihoa, ei erikoisemmin\nrakkauden ikävää, vaan selittämätöntä, tulkitsematonta ihmissydämen\nsurumielisyyttä, jonka saattaa kuvitella syntyvän rannattomilla\nlakeuksilla kulkiessa, yksin taivaan ja oman kohtalonsa kanssa. Se\nalkaa vaisusti, mutta kohoaa pian, ruokkien omaa tuskaansa, kunnes se\npurkautuu ilmoille vihlovana valituksena kuin erämaan linnun huuto,\nkohoten yhä korkeampaan tuskaan ja lopuksi tulvahtaen kuulijan sydämeen\nkuin kaikki upottava, huumaava aalto. Ja kun se on mennyt ohi, vaipuu\nse jälleen hiljaisempaan resignatsiooniin, ikäänkuin mietiskelyyn,\nkunnes se pian huomaa tuskassansa uuden puolen, muistaa uuden surun ja\nrupeaa taas laulamaan sen kaihoa nousten nousemistaan yhä villimpään\nintohimoon, jälleen purkautuakseen humahtavana kuohuna kuulijan\nsydämeen. Tällaisina villeinä variatsioniaaltoina, nousten ja laskien,\nhumisee mustalaissoittokunnan musiikki, ja ihmeen syvän vaikutuksen\ntekee se ainakin siihen, joka kuulee sitä ensi kertaa.\n\nSoittajat itsekin haltioituivat yhä enemmän. Kapellimestari vetää\nsieltä jostakin korkealta, ihanpa kuin tallan takaa, ne kaikista\nhienoimmat, kaikista intohimoisimmat sävelensä. Hän innostuu,\npannen viulunsa laulamaan kuin olisi sillä sata ääntä, ja\nvaativin, kehoittavin elein kääntyy hän soittajatoveriensa puoleen,\ntarmokkailla käyrän vetäisyillä lisäten soiton voimaa ja kiiruhtaen\ntahtia. Sellonsoittaja on jo kokonaan vaipunut musiikkinsa lumoihin;\nhänen silmänsä tuijottavat hajamielisen näköisinä, valkuaiset\nmuljahdellen, kattoa kohti, ja kun hän vetäisee oikein kaihoisen ja\nmakean juoksutuksen, näyttää hän aivan liekona retkottavan koneensa\nääressä, sävelten voimasta siihen kokonaan raueten. Klaneettimies\npuhaltaa jalosti; kuta kiihkeämmäksi soitto käy, sitä rikkaampana\nvirtana vilisevät ilmoille kileät äänet hänen pillistänsä ja hänen\nkeltaisille kasvoilleen on kohonnut korkeampaa väriä, samalla kuin\nmustissa hiilisilmissä palaa selvä valkea. Mutta tuo äijänkäppyrä\nSimeonin takana ihan todellakin käpertyy vanhan ja rosoisen soittimensa\nyli, kallistaa päätänsäkin sen puoleen ja jonkunmoisessa lovetilassa\nnykkii käyrällänsä sen valkoiseksi hartsautuneita kieliä kuin henkensä\nlunastimeksi. Simeoni koettaa katsoa, paineleeko hän kieliä missään\njärjestyksessä, mutta ei hän saa siitä mitään selvää; päinvastoin\nukko hänen mielestään nykkii niitä perin oikullisesti ja tavattoman\nkovakouraisesti, niin että äänekäs krahnaus kuuluu, mutta hyvinpä siitä\nhuolimatta tuntuu soitto sointuvan -- arvattavasti ukko oli täysin\ntehtävänsä tasalla, ellei hiukan sen yläpuolellakin.\n\n\"Kylläpä se on ihmeellistä\", kummastelee Juhani ja Simeoni yhtyy\nhäneen mielellään. \"Niin\", huomauttaa Tuomaskin jykevästi, \"aivan on\nkuin vetelisi saraheinällä pitkin ruumiin arimpia paikkoja.\" Veljekset\nnauravat ja pääsevät hetkeksi mustalaisten lumoista. He kiinnittävät\nhuomionsa pöydän antimiin ja Simeoni valmistautuu maistamaan tuota\nsuositettua Tokaji Szamorodni-viiniä.\n\nHän olikin nyt siihen tehtävään sopivassa mielentilassa, sillä näinpä\njuuri, mustalaissoiton humistessa Tonavan laakson tuhatvuotisia\nkaihoja, oli Unkarin pyhän maaperän kallisarvoisin neste ensi kertaa\nmaistettava. Hämärässä muinaisuudessa olivat alkuvedet lioitelleet ja\nhuuhtoneet tätä lakeutta, kooten siihen mehevimpiä mutiaan ja imettäen\nsiihen salaperäisimpiä voima-aineitaan; poistui sitten vesi, maatui maa\nkovaksi, rupesi etelän polttava aurinko sitä lämmittämään pannen siinä\nalulle salamyhkäisiä ja pyhiä käymisprosesseja; tulipa sitten Dionysos\nretkeillessään iloisten satyyriensa kanssa tähänkin laaksoon, huomasi\nmaan hyväksi, taittoi sauvastaan parhaimman köynnöksensä ja istutti\nsen siihen. Siitäpä kohosi maailman etevin rypäle, josta valmistetaan\njumalten ja kuninkaitten juomaa. Tuossa se nyt kiiluu lasissa,\nvaaleana, himmeän kellertävänä, sakeana, hiukan öljyisenä, levittäen\nympärilleen hienoa, ryydiltä vivahtavaa tuoksua. Hartaan näköisenä\nkaataa Simeoni sitä suuhunsa kohtuullisen annoksen.\n\nHän oli vanhaan tapaan nielaisemaisillaan sen heti, mutta kerkesi\nestää tekonsa ajoissa. Nyt hän antoi sen viipyä kielellään, maisteli\nsitä kuin vanha elttaantunut herkkusuu ja vasta sitten valutti\nsen hitaasti pitkin kaiken maailman tietä. Hän tunsi, kuinka se\ntodellakin jätti kielelle erinomaisen hienon ja harvinaisen tuoksun,\nmiellyttäen makuhermoja ja virkistäen sielua. Kun hän nosti silmänsä\ntoveriensa puoleen, huomasi hän heidän kasvoistaan, että he olivat\njuuri suorittaneet saman tärkeän toimituksen, ja odottivat nyt kysyvän\nnäköisinä yhteisen arvostelun esitystä. Tuomas ryähti ja sanoi: \"Hyvää\non!\"\n\nSalissa oli tunnelma kohonnut. Naisten sointuva nauru sekautui\nmiellyttävästi yleiseen humuun, miesten bassoäänillä \"köröttäessä\"\nsiihen sopivaa pohjasäestystä. Jo viittaa tuolta poskipartainen\nfrakkiniekka kapellimestarille, joka lähestyen kumartuu hänen puoleensa\nja saa jonkun määräyksen. Nytpä kiireesti paikoilleen antamaan\nkymbaaliäijälle sävelen suuntaaja kohta humisee taas uusi sointuryhmä\nvaltavana aaltona kuulijain sieluun jääden värisemään sinne kuin\nvapauttava itku. Upseerit tulevat vilkkaammiksi ja \"köröttävät\" jo\nmonet yhteen ääneen. Näin jatkuu ilta puoliyöhön saakka, jolloin kansa\nvähitellen rupeaa lähtemään pois.\n\nSoittajain takana oven vieressä on pöydällä lautanen ja siihen on\ntarkoitus panna heidän palkkansa. Sivu mennessään useimmat heittävätkin\nsiihen setelinsä, joita pian on melkoinen pinkka. Silmänurkallaan\nhuomaa kapellimestari kaikki ja kun joku pistää vähän suuremman\nrahan, raapaisee hän käyrällään vähän kovemman kurauksen ikäänkuin\nkiittääkseen antajaa. Niin on pian tämä tunnelmarikas ilta Unkarin\npääkaupungissa loppunut ja veljekset painuvat ulos tähtikirkkaaseen\nyöhön.\n\nTummana välähtelee Tonava tähtien valossa. Budan vuori tuossa toisella\npuolella kohoaa synkkänä möhkäleenä hämäryyteen ja sen rinteiltä\ntuikkii tuhansia tulia kuin kiiltomatoja. Hartaana Simeoni illan\ntunnelmien vallassa vaipuu katselemaan tuota outoa ja kaunista näkyä.\nBuda-Pest on epäilemättä Europan kauneimpia kaupunkeja, ja epäillä\nsopii, vetääkö mikään vertoja sen mahtavalle Tonava-panoraamalle.\n\nMargaretan saarille ajettaessa täytyy maksaa siltaveroa. Kun vahdit\neivät osanneet muuta kuin unkaria, ei Tuomas saanut selkoa maksun\nmäärästä. Kuunneltuaan hetken vahtien \"körötystä\" otti hän väsyneenä\nesille tukun kruunun seteleitä ja tuumien: \"Soaphan näitä\", antoi\nukkojen itsensä kokoilla siitä tarpeellisen määrän. Todennäköisesti\nottivat nämä hiukan enemmänkin.\n\n\"Pian nyt, pojat; nukkumaan, että jaksetaan aamulla nousta syömään!\"\nkomensi hän sitten, ja niin oli poikain ensimmäinen päivä Unkarissa\npäättynyt.\n\n\n\n\nXVII.\n\nSuomalaisten suosiminen. -- Hunyadi Janos ja unkarilaisten\nmaailmanhistoriallinen suurtyö. -- Budan vanhoja taloja. --\nKruunauskirkko. -- Unkarilaisten malja.\n\n\nMargaretan saarien nurmikolta poimi Simeoni seuraavana aamuna kevään\nensimmäisen kukkasen, sillä maaliskuun 31 päivän lapseksi se oli\nhänestä, Pohjolan pojasta, hellää ja kummastelevaa huomiota herättävä.\nKorkeat puut rupesivat juuri silmuilemaan ja niiden oksissa humiseva\ntuuli kertoi keväästä, joka oli tullut. Pian olisivat matkalaiset\nmaassa, jossa jo näihin aikoihin oli kesä.\n\nMoni merkki osoitti vielä, että kaupungissa oli ollut levotonta.\nPoliiseilla oli kivääri selässä ja sotilaspatrulleja liikuskeli\nkaduilla. Bela Khunin varjo tummensi vielä ihmisten mieltä. Niinpä\nolivat passiasetuksetkin yhä tiukat ja jokaisen muukalaisen piti käydä\nhenkilökohtaisesti papereitansa poliisille esittämässä. Se on aina\nikävä ja joutavalta tuntuva tehtävä, mutta täytyy alistua.\n\nVeljekset astelivat siis Pestin poliisikamariin ja huomasivat\nkauhukseen, että se oli jo tupaten täynnä samalla asialla olevia,\nTuomas, jolla on synnynnäiset väkijoukossa sukeltamisen lahjat, otti\npassit kouraansa ja hetken perästä hän jollakin salaperäisellä keinolla\noli pujotteleinut aivan etupäähän, erään kiireesti kirjoittelevan\n\"piissarin\" eteen. Tämä menetteli aivan samoin kuin Suomenkin\nvirkamiehet: hän kirjoitti aivan tyynesti asiansa loppuun, ikäänkuin\nolisi ollut huoneessa ihan yksin, kuivasi musteen perin huolellisesti,\npani paperinsa syrjään vielä huolellisemmasti ja kysyi vasta sitten,\nmitä asiaa. Tuomas työnsi passit hänen eteensä. Seurauksena oli\npeukalolla annettu viittaus, joka tarkoitti huoneen toisessa päässä\nolevaa kirjuria. Siirryttiin sinne. Kun tämä oli saanut tärkeät\nkirjoittamisensa valmiiksi, kysyi hänkin jyrkästi, mitä asiaa, ja\nnähtyään passit sanoi kylmästi: \"Tulkaa huomenna kello 4.\" -- \"Mutta\nmeidänhän täytyy matkustaa jo kello 9 aamulla!\" -- \"Tulkaa huomenna\nkello 4\", vastasi sihteeri siihen vain entistä jyrkemmällä äänellä.\nJuhanin posket kuumenivat ja hän sähisi itsekseen jotakin \"kirotuista\npoliiseista\".\n\n\"Mennään tänne!\" tuumi Simeoni, joka oli nähnyt viereisessä huoneessa\npuuhailtavan jotakin samantapaista. Toivottomalta näytti strateeginen\nasema sielläkin, mutta silloin pelasti Simeoni tilanteen taktillisella\ntempulla, joka osoittautui hyvin tehokkaaksi.\n\nHeidän siinä seisoessaan hattu kourassa tuli huoneeseen lihava ja\nhiukan päällysmiehen näköinen herra. Simeoni lähestyi häntä osoittaen\nhänelle kaikkea kunnioitusta, kertoi olevansa suomalainen ja\nmatkustavansa tovereineen, jotka myöskin olivat suomalaisia, varhain\nseuraavana aamuna pois. Eikö olisi mitenkään mahdollista saada passeja\ntarkastetuksi nyt heti, sillä ei olisi aikaa odottaa?\n\nVirkailijan kasvot, joille ensin oli lennähtänyt vaivautunut ja\ntuskastunut ilme, kirkastuivat kuin taikaiskusta hänen kuullessaan\ntuon maagillisen sanan \"suomalainen\". \"Tietysti, hyvät herrat!\" sanoi\nhän erittäin rakastettavasta \"passit ovat heti paikalla valmiit\".\nJa hän antoi ne omin käsin asianomaiselle virkailijalle, joka heti\nrupesi iskemään niihin leimoja kaikella mahdollisella vauhdilla\nja virkeydellä. Taas olivat siis veljekset saaneet kokea, kuinka\nmielellään unkarilaiset osoittavat ystävällisyyttä ja auttavaisuutta\nsuomalaisia kohtaan. Jos veljekset olisivat halunneet, olisivat\nhe kansallisuutensa avulla nähtävästi helposti voineet hankkia\nitselleen mitä mieluisimmat kokemukset kaikkialta, mistä olisivat\nhalunneet, mutta pitkän ja kiireellisen matkustuksen väsyttäminä he\nsuorastaan pelkäsivät kaikkea tällaista, käyttäen päivänsä etupäässä\nlevähtelemiseen. Mutta jo tämäkin pieni kokemus vaikutti virkistävältä.\n\nHetken perästä tapasi sitten Simeoni itsensä istumasta Hunyadi\nJanoksen patsaan juurelta. Sen löytäminen oli hänelle mieluisa\ntapaus, sillä olihan Hunyadi hänen lapsuutensa mielisankareita, joka\nsuorastaan yksin, usein Unkarin ylimystenkin vihaamana ja Europan\nhänen taistelustaan välittämättä, johti kamppailua kristikunnan\nperivihollista, turkkilaista vastaan. Täydellä syyllä pitää Unkari\nhäntä kansallissankarinaan, sillä hän johti Unkarin siihen taisteluun,\njolla se on ikiajoiksi, vaikka sitä ei enää muistetakaan, ansainnut\nlänsimaisen kulttuurin kiitollisuuden. Tällaisilla mahtavilla\npersoonallisuuksillaan on Unkari hankkinut haihtumattoman, ritarillisen\nmaineensa Europan itäporttien vankkana, vuosisataisena vartijana,\nsuorittaen tämän palveluksen viimeisen näytöksen silloin, kun sen\njoukot taistelivat Karpaateilla venäläisten haahmossa esiin ryntäävää\naasialaisuutta vastaan. Mitä olisi tämä laakso ilman hänen, ilman\nunkarilaisten ja heidän rinnallaan taistelleiden saksalaisten työtä?\nKurjaakin kurjempi slaavilais-turkkilainen lianheittopaikka.\n\nBuda-Pestissä ja varsinkin Budan puolella joutuu kulkija pian\nerikoisten ja harvinaisten historiallisten tunnelmain valtaan. Eipä\nvoi olla muistamatta, että tämä on tuota Rooman valtakunnan aikana\nniin kuuluisaa ja pelättyä Pannoniaa, eräänlaista säiliötä, joka otti\nvastaan ja majoitti Aasiasta päin tulevat hurjat kansat, sulatteli\nniitä ja lähetteli niitä länteen ja etelään päin silloisen Europan\nkauhuksi. Tällä paikalla on ollut roomalainen siirtokunta ja sen\npohjois-koillisen legionan leiri, ja antiikki kulttuuri on täällä\npuhjennut aikoinaan heikosti kukoistamaan. Mutta vihdoin oli tämä\ntasanko saava pysyvät asukkaansa, kun magyarit vuorostaan joutuivat sen\nvaltiaiksi. Oltuaan aikansa sen sulattavan vaikutuksen alaisina heistä\nmuodostuikin se aita, joka suurin piirtein katsoen on sen jälkeen\nestänyt kaikki kansain vaellusten yritykset tätä tietä. Vielä käyvät\ntäällä vierailemassa mongoolit, mutta heistä ei ole jälkeä jäänyt,\nja mongoolien jälkeen ilmestyvät Pannonian tasangoille turkkilaiset,\nhekin kadotakseen yhä lähemmäksi Aasiaansa, jonne he varsinaisesti\nkuuluvat. Unkarilaisten rinnalle ovat Pannoniaan jääneet vain ne\nkansat, jotka orjan mielellä syntyneinä maahan lakoutuen kestivät\nmyrskyn puhallukset. Mikä noidan kattila, mikä tavaton moninaisuus\neri kansoja, kieliä, taipumuksia ja luonteita! Ylen harvat lienevät\nnykyisin ne suvut, jotka voivat väittää olevansa täysin rotupuhtaita,\nsillä vuosisatain kuluessa on veren tahtoen tahi tahtomatta, rakkauden\ntahi väkivallan kautta, täytynyt sekautua moneen kertaan.\n\nSimeoni heräsi siihen, että Juhani ja Tuomas tarttuivat häntä\nkäsivarsista ja taluttivat hänet varovaisesti syvemmälle Budan\nsokkeloihin. He joutuivat kulkemaan pitkin omituisia kujanteita,\npienten, vanhanaikaisten talojen välitse, jotka olivat sijoittuneet\nBudan jyrkälle rinteelle kuin pääskysen pesät. Nämä talot olivat\nSimeonista mielenkiintoisempia kuin kaikkialta, sekä täältä että Pestin\npuolelta loistavat, todella upeat ja suurenmoiset palatsit. Ne oli\nnäet rakennettu nelikulmioon umpinaisiksi, kadun puolella vain ahdas\nholviportti. Pistäytyessään siitä sisään tuli Simeoni avonaiselle\npihalle, jonka joka puolella oli jonkunmoinen parvekekäytävä\nvarsinaisten asuntojen edessä. Pihalla kasvoi, jokunen puu ja oli vähän\nkukkaistutuksia. Katto kallistui myöskin pihaan päin. Mielenkiintoista\nSimeonista oli tässä nyt se, että talon elämä oli tarkoitettu kokonaan\nsuuntautuvaksi sisään, pihaan päin, samalla kuin muurit sulkivat\nulkomaailman täydelleen pois. Ajatus oli siis sama kuin antiikin\ntaloissa, tahi itämaiden rakennusten suunnitelmassa yleensä. Eikähän\nsopisi ihmetelläkään, jos sellaista vaikutusta vieläkin olisi näissä\nvanhoissa pikkutaloissa huomattavissa, sillä pitiväthän turkkilaiset\nBudaa hallussaan lähes 150 vuotta, jona aikana sinne oli majoitettu\nkymmenisentuhatta janitshaaria. Tuntematta tarkemmin Budan rakennusten\nhistoriaa ei Simeoni voinut mitään varmaa niistä ja niiden ijästä\nsanoa, mutta mahdotonta ei hänestä ollut, etteikö joku noista pienistä\nnelikulmiotaloista olisi nähnyt hurjien janitshaarienkin aikaa, koskapa\nheidät karkoitettiin lopullisesti vasta vuonna 1686. Kylmä väristys\nkarsi pitkin Simeonin selkäpiitä hänen kuvitellessaan noita aikoja,\njolloin nuo turkkilaisten kasvattamat kristittyjen lapset esiintyivät\nnäillä tanterilla itsevaltaisina isäntinä. Varmaan ovat tuhannet tuskan\nja häpeän kyyneleet näitäkin kiviä kostuttaneet. \"Turkkilaiset ovat\nraakalaisia\", julisti hän ällistyneille Juhanille ja Tuomaalle, jotka\neivät nähtävästi olleet seuranneet hänen ajatustensa kulkua eivätkä\nsiis ymmärtäneet, miksi hän rupesi pauhaamaan turkkilaisia vastaan.\n\"Siirrytään nopeasti toiseen paikkaan!\" määräsi Juhani ja taluttaen\nSimeonia välillänsä poistuivat he kruunaus- eli pyhän Matiaksen kirkkoa\nkohti.\n\nJuhlallinen tunnelma valtaa kävijän tässä vanhassa pyhäkössä, jonka\nperustuksen laski kuningas Béla IV kolmannellatoista vuosisadalla. Sen\nsyvässä hämyssä elää magyarien loistavista muistoista rikas historia,\nja sen pölyisestä holvista riippuvat sadat liput kertovat menneistä\nsankariteoista. 150 vuoden aikana oli tämäkin kansallispyhäkkö\nturkkilaisten moskeana -- se on uskomatonta, mutta totta! Vielä\nuskomattomampaa on? muistaa tällä paikalla, että turkkilaisten\npääliittolaisena, joka oikeastaan teki heidän valtansa pysyväisyyden\nnäin pitkäksi ajaksi mahdolliseksi, oli itse kaikkein kristillisin\nhallitsija, Ranskan kuningas Ludvig XIV!\n\nVaiteliaina katselevat toverukset Tonavalle avautuvaa ihanaa\nnäköalaa. Tuo hyörivä miljoonakaupunki tuossa heidän edessään suurine\nhistoriallisine muistoineen kirkastaa heidän katseensa näkemään, että\nUnkarilla on tässä laajassa laaksomaassa yhä edelleen suuri tehtävä.\nSe on nyt silvottu ja typistetty, sen vapaus on rajoitettu ja sitä\nhallitsee ehkä tosiasiallisimmin joku ententekenraali, mutta sen\nkaiken täytyy olla ohimenevää. Sellainen englantilainen översti, joka\nviettää aikansa leikitellen erään näyttelijättären, \"Baby Beckerin\",\nkanssa, tuskin edustaa mitään pysyväksi aiottua järjestystä, eikä\nsellaista kuohuvaa ja intohimoista kansallistunnetta, joka unkarilaisia\nelähdyttää, voida kovin kauan pitää keinotekoisten rajain sisällä.\nKerta se tulvavirtana purskahtaa omille lakeuksilleen, ottaen haltuunsa\nkaikki, mikä sille historian antamalla oikeudella kuuluu. Laakson\npohjaa seuraa nousu ja tähän nousuun lähettää pohjoisesta Suomi\nhartaimmat menestyksen toivotukset. Taistelu itää vastaan ei ole vielä\nloppunut ja siinä taistelussa on tällä maailman kulmalla sittenkin\njohtajan asema Unkarilla.\n\nNiin kului keväinen päivä magyarien pääkaupungissa, jonka\nnähtävyyksistä siinä ajassa ei voinut saada enempää kuin aavistuksen.\nMutta sieluun siitä silti jäi kirkas ja kaunis kokonaiskuva,\nhämmästyttävä sille, joka ei ennakolta ole aavistanut, mikä helmi\ntuolla kaukana Tonavan rannalla välkkyy. \"Unkari, päivin öin, helmahasi\nikävöin\", hyräili Simeoni, kun toverukset väsyksiin asti vaellettuaan\njälleen istuivat kuuntelemassa mustalaismusiikkia, joka lauloi heidän\nsieluunsa salamyhkäisen, arojen ja rannattomien pustain kaihoisan\nloihdun. Ja kun he jälleen viettivät iltaansa unkarilaista elämää\nkatsellen ja maistellen jaloa aron nestettä, näki Simeoni hengessä\nArpadin kansan nousun, kuinka se myrskytuulena jymisten viskaa\nniskastaan kääpiöitten ikeen ja jälleen nostaa pyhän Tapanin valtikan\nkorkealle välkkymään. \"Eljen, veljet!\" sanoi hän kohottaen lasinsa,\n\"juokaamme tämän ritarillisen ja uljaan sukulaiskansamme malja,\ntoivottaen sille kaikkea mahdollista menestystä ja pikaista nousua\nsiitä nöyryytyksen alhosta, johon väkivalta on hetkeksi sen syössyt!\nJa kiittäkäämme sitä tästä ihanasta päivästä, jonka olemme saaneet sen\nkauniissa pääkaupungissa viettää!\"\n\n\n\n\nXVIII.\n\nMatka Szegediin. -- Unkarin maisemia ja unkarilaista seuraa sekä\nkeskustelun aiheita nykyhetkellä. -- Rajakansain Europalle tekemä\npalvelus. -- Uusi Itävalta-Unkari. -- Paprikaa kuivataan.\n\n\nEi ollut entisestä Belgradiin menevästä pikajunasta enää puhettakaan,\nvaan saivat veljekset tyytyä lähtemään tavallisella paikallisjunalla\nSzegediä kohti, toivoen sieltä taas pääsevänsä rajan yli Szabadkaan ja\nsiitä edelleen Belgradiin. Kun he kello puoli 9 maaliskuun 22 päivän\naamuna sijoittuivat vaunuunsa, oli siellä vielä kohtalaisesti tilaa,\nmutta hetken perästä tuli väkeä lisää, niin että heidän pian täytyi\nistua kuin sillit nelikossa. Matkatovereiksi heidän osastoonsa ilmestyi\nkaksi unkarilaista herrasmiestä, toisella mukanaan puolisonsa. Mutta\nmikäpäs siinä, hyvä oli, kun edes istua saatiin, ja niin annettiin\nmennä. \"Körö-körö-körö\", kaikui unkarinkieli joka puolelta.\n\nVain tasankoa, peltoja, karjalaitumia loppumattomiin saakka, ja\nlaitumilla suuria lammas- ja sikalaumoja, lammasnahkaturkkiset\npaimenet rinnalla. Hanhia ja kanoja näkyi myöskin, ja harhailivat\nkanat usein keskellä aroa, ihmisasuntoja ollenkaan olematta näkyvissä.\nSitäpä veljekset taas kummastelivat, missä asuvat oikeastaan kaikki\nnäitä viljelyksiä omistavat ja ylläpitävät ihmiset, koskapa kaikki\nnäytti aivan autiolta, vain pieni tupa siellä täällä. He eivät vielä\ntienneet, että unkarilainen talonpoika täällä puolessa mielellään asuu\nkaupungissa, ja pitää maatilallaan voutiansa hoitajana. Niinpä ovatkin\nesim. Szeged ja Szabadka todellisia unkarilaisia maanviljelijäin\nkaupunkeja. Maan laadusta saattoi aavistaa, että kun kesän rehevyys\ntäällä oikein pääsee voimaansa, tämä on viljelyksen ja kasvullisuuden\nriemumaata, joka nähtävästi aivan tiukkuu hedelmällisyydestä.\nSen ylistystäpä onkin Mauri Jókai etevästi julistanut \"Uudessa\ntilanhaltijassaan\", jossa hän m.m. niin suurenmoisesti kuvaa näiden\nseutujen vitsauksen, Tiszan tulvan.\n\nVeljekset vaihtelevat huomautuksiaan ja selostavat huomioitaan.\nHehän ovat kyllä tienneet, että täällä puolessa sika on karjanhoidon\npääeläimiä, mutta siitä huolimatta oli tuollaisen suunnattoman\nsilavapaljouden näkeminen heille tavallaan yllätys. Ihmeellistä on,\nkuinka juutalaiset ovat niin runsain määrin asettuneet tähän maahan,\njossa ei voi ottaa monta askelta kompastumatta sikaan, ja tämä eläinhän\non heille kauhistus. Kun sian lihavuuden rinnalle lisää vielä valtavan\nlammasmäärän jykevine rasvahäntineen, luulisi koko Unkarin kansan\nsuorastaan uivan rasvassa. Ehdottomasti sellainen ruoka vaatii vatsan\navuksi jotakin ylimääräistä liotinta, ja siksipä lieneekin paprikan\nkäyttö täällä niin yleistä ja runsasta. Mutta siitä enemmän aikanansa.\n\nVeljesten keskustelu oli herättänyt huomiota. Unkarilaiset matkatoverit\n\"köröttivät\" vilkkaasti ja vaihtelivat kysyviä silmäyksiä, mutta\njokainen pudisti vuorostaan päätänsä. He eivät voineet ymmärtää, mitä\nihmeellistä kieltä nämä oudot naapurit puhuivat. No, kysymällähän\nsiitä selville pääsee, eikäpä ollut vähäinen heidän ällistyksensä,\nkun veljekset ilmoittivat kansallisuutensa ja sanoivat tulleensa\ntänne serkkujansa tervehtimään. Silloinpa taas alkoi perinpohjaisen\nystävällinen ja herttainen junaveljeily.\n\nTuossa keskustelussa ilmeni seuraavia eri pää-aiheita: ensiksi\ntehdään puolin ja toisin tiliä siitä, minkä verran toistensa maata\ntunnetaan, saaden ja antaen samalla tietoja niin paljon kuin se\nmahdollista on; tähän sisältyy selostus kielestä, kirjallisuudesta ja\nkulttuurioloista yleensä; toiseksi kääntyy puhe väkisinkin Unkarin\nnykyiseen onnettomuuteen ja uhmaileviin tulevaisuuden ennustuksiin,\nkäsittäen suhteen kaikkiin ympärillä asuviin anastajakansoihin;\nkolmanneksi unkarilaiset koettavat parastansa antaakseen muukalaiselle\nkaikenlaisia huvittavia tietoja sekä neuvoja, ja kehoittavat heitä\nnauttimaan unkarilaisesta vieraanvaraisuudesta, joka varmaankin olisi\nheille, suomalaisille, aivan pohjaton. Veljekset uskovat sen mielellään\nja Simeoni jo innostuu. Saamainsa neuvojen mukaan hän huudahtaa:\n\"Menkäämme Szegedissä pormestarin luo ja sanokaamme haluavamme tutustua\nunkarilaiseen elämään. Vakuuttaahan tässä isäntämme, että meille ilolla\nosoitettaisiin kaikkea mahdollista avuliaisuutta.\" -- \"No\", tuumii\nsiihen Juhani, \"menehän nyt vaikka sinä ensin yksin koetteeksi --\nme Tuomaan kanssa katsomme ikkunasta, kun lähdet pormestarin kanssa\nliikkeelle.\"\n\nMatkaseurueesta oli toinen jonkunmoinen poliisituomari ja toinen\nluultavasti opettaja. Ensi kertaa tulivat nyt veljekset huomaamaan,\nettä elämä on heidän asemassaan olevilla kansalaisilla yhtä huolekasta\nUnkarissa kuin Suomessakin. Aika on niin kallista, ettei palkka riitä\nollenkaan. Huonepula on täällä yhtä yleinen ja kipeä ilmiö kuin\nSuomessakin. Kun tuottavimmat alueet on valtakunnalta riistetty, on\nkoko maan taloudellinen tulevaisuus huolestuttava. \"Mutta me olemme\nmenettäneet sodan\", sanoi poliisituomari, \"ja saamme siis toistaiseksi\nkestää seuraukset. Kerta vielä kuitenkin kaikki muuttuu.\" Ja vaunun\nilmassa tuntui taas tuota samaa uhmaavaa ja uhkaavaa nyrkin heristystä,\njota veljekset olivat jo niin monessa paikassa huomanneet.\n\nPoliisituomarin puoliso rupeaa kyselemään Suomen kotoisia oloja.\nErittäinkin hän on utelias tietämään, minkälaisia tyttöjen nimiä\nmeillä käytetään, ja koko seurue tulee hyvin iloiseksi kuullessaan,\nettä esim. Ilona on Suomessa jo sangen tavallinen tytön nimi. Kun\nSimeoni sitten sanomalehdestä löytää sellaisia Suomessa tuttuja\nunkarilaisia kansankappaleita kuin \"Kylän heittiö\", \"Janos sankari\"\nja \"Hevospaimen\", sekä ilmoittaa, että niitä esitetään sangen usein\nSuomessakin, on seurueen kummastus ilmeinen. \"Kuinka Suomessa\nvoidaan tietää niin paljon Unkarista?\" kysyy vihdoin opettaja ja saa\nvastaukseksi selityksen, että pienenä erillisenä kansansirpaleena\ntaistellessamme kansallisuutemme puolesta olemme, aina tunteneet\nihailua sitä ainoata suurempaa heimolaiskansaamme kohtaan, joka\non saanut sijansa maailmanhistoriassa ja uurtanut itselleen niin\nmainehikkaan uran. \"Europassa ei ole ymmärretty\", innostuu Simeoni\nselittämään, \"että sen historia on eräältä sangen tärkeältä puolelta\nollut alituista taistelua idästä mereen päin tunkevia aasialaisia\nkansoja vastaan, ja että sen taistelun rintamassa olevat rajakansat\novat suorittaneet Europan kulttuurille mitä tärkeintä vartiopalvelusta.\nPohjoinen kulma on ollut uskottuna meille suomalaisille, ja yhdessä\nruotsalaisten kanssa olemme nyt vihdoinkin vieneet sen taistelun\nvoitolliseen päätökseen. Eteläpuolellamme on sankarillisesti\nkamppaillut toinen yhteinen sukulaiskansamme, virolaiset, viettäen\nsekin nyt saavutetun voiton juhlaa. Samaa vartiopalvelusta ovat sitten\nsuorittaneet ja suorittavat lättiläiset, liettualaiset, puolalaiset\nja unkarilaiset, joista varsinkin viimemainittu on saavuttanut\nkuolemattoman, maailmanhistoriallisen maineen turkkilaisten rynnäkön\ntaittajana. Tässä rajavartiossa ovat sitten olleet jäseninä Balkaninkin\nkansat ja eteläisimpänä vihdoin Kreikan kansa, joka parhaillaan\ntoteuttaa historian perintöä, taistelua turkkilaisten karkoittamiseksi\nsinne, jonne he kuuluvat, Aasiaan. Olemme kaikki olleet yksinkertaisia\nrintamamiehiä ja tunnettuahan on, että heidän sankaritekonsa usein\njäävät suurilta päälliköiltä unohduksiin, niiden silti olematta\nvähemmän arvokkaita.\"\n\nTähän mennessä yhtyi vaununosaston ovelta keskusteluun eräs pitkä ja\nlaiha, säihkyväsilmäinen magyari, jonka Simeoni sai tietää olevan\nJugoslavian alueelta karkoitetun lakimiehen: hän ei ollut suostunut\nvannomaan uskollisuudenvalaa kuningas Pietarille. Ja nyt saivat\ntoverukset kuulla suoria sanoja siitä vääryydestä, mikä on tehty\npakottamalla miljoonia magyareja, jotka tosiasiallisesti ovat tämän\nalueen ainoita sivistyneitä ihmisiä, serbialaisten analfabeettien\nalammaisiksi, heidän sorrettavikseen joka tavalla, sekä kansallisesti\nettä taloudellisesti. On mahdotonta, että sellainen menestyisi\najanpitkään, sillä tuloksenahan on vain, että Balkanin intohimoiset,\nristiriitaiset ja koskaan sovittamattomat kansallisuusvastakohdat on\nulotettu entisen Unkarin alueelle, tehty toisin sanoen uusi Balkan\nlisää, ja paljon ei tarvitse tuntea entisen Balkanin historiaa, ennen\nkuin tietää, mitä se merkitsee. \"He hävittivät Itävalta-Unkarin, mutta\ntekivät uuden samanlaisen Jugoslaviasta; erotuksena on vain se, että\nviimemainitun sydän-aines, serbialaiset, on alemmalla asteella kuin\nkaikki muut sen haltuun uskotut, jotavastoin ennen magyarilainen ja\nsaksalainen aines pystyi todellakin maata hallitsemaan ja johtamaan\nsitä sekä henkiseen että taloudelliseen hyvinvointiin\". Ja Simeonin\ntäytyi myöntää hänen olevan sangen usealta kannalta oikeassa. Kun kerta\nkansallisuus-olot ovat niin sekaisin, ettei eri kansallisuuksia voi\nmitenkään eheästi muodostaa omiksi alueikseen, on tietysti järjetöntä\nja kehityksen vastaista siirrellä korkeammalle kehittyneitä aineksia\nalemmalla asteella olevien johtoon. Siitä täytyy olla seurauksena\nikuisen epävarmuuden ja muutoksien halun.\n\nKaiken aikaa juna mennä jyryytteli ahkerasti ja vilpittömästi kahta\nkiskoaan myöten, vaikka vauhti ei ollutkaan minkään pikajunan. Vallitsi\nväsyttävä helle, ruoan ja muiden virkistysten saanti oli niin ja näin,\nkoska ravintolavaunua ei ollut mukana, ja kiitollisiapa siis olivatkin\nveljekset, kun vihdoinkin kello 4:n seuduissa iltapäivällä saavuttiin\nSzegedin kaupunkiin. Jo kaukaa näkyi pitkä sarja matalia taloja,\nuseimpain verannalla riippumassa omituisia punaisenruskeita kimppuja.\n\"Mitä nuo ovat?\" kysyi tiedonhaluinen Simeoni. \"Se on paprikaa, jota\non siinä kuivamassa\", selitti opettaja; \"Szegedin paprika on kuuluisaa\nkoko Unkarissa, ollen hyvin virkistävää ja makeaa, ei ollenkaan liian\nväkevää; ilman paprikaa ei täällä syödä juuri mitään. Kun herrat nyt\ntulevat Tisza-hotelliin, jonne teidän on mentävä saadaksenne hyvän\nyösijan, on teidän ehdottomasti syötävä unkarilaisten kansallisruokaa,\npaprikaguljashia.\" Ja Simeoni sai nyt tällä hetkellä tietää,\nettä tuo kuuluisa paprika oli sitä samaa, jota Suomessa sanotaan\n\"turkinpippuriksi\".\n\nHyvästellessään osoitti opettaja veljesten perin vaatimattomille ja\nhajanaisille tiedoille Unkarin historiasta ja oloista erinomaisen\nimartelevaa arvonantoa: hän kysyi nimittäin, \"ovatko herrat\nprofessoreja?\" Ja hän näytti hyvin kummastuneelta Simeonin selittäessä,\nettei suinkaan, vaan ainoastaan sangen tavallisia käytännön elämän\nkansalaisia. Niin häipyivät toverusten uudet ystävät asemalle väen\nvilinään, viitaten vielä sieltä jäähyväisiänsä, ja Simeoni tunsi\nomituista kaihoa. Kauan ei tarvitse keskustella jonkun ihmisen kanssa,\nennen kuin tuntee hienon myötämielen ja ystävyyden silkkilangan\nväräjävän sydänten välillä, jos nämä yksilöt sattuvat siten luoduiksi,\nettä sellainen tunne yleensä on heidän sielujensa välillä mahdollinen.\nKun niin käy, on hiukan vaikeaa samalla katkaista se ikuisiksi ajoiksi,\ntoisen häipyessä Szegedin kaupunkiin, toisen kauas maailmalle.\n\n\n\n\nXIX.\n\nSzegedissä. -- Paikkakuntien erikoishajut, paprikan ja valkosipulin\nyhteiskatku, paprikaguljashi ja \"salami\". -- Kävelyä kaupungin\npuistossa. -- Ravintolaelämää ja korttipeliä. -- Lausunto mustalaisista.\n\n\nSzeged on aito unkarilainen maaseutukaupunki, jonka asukkainakin\ntaitavat suurimmaksi osaksi olla maanviljelijät. Se on kuuluisan\nTisza-virran rannalla, sen ja Maros- virran yhtymäkohdalla, hyvin\nalavalla paikalla, jossa Tiszan tulvat ovat usein tehneet tuhojansa.\nVuonna 1879 hävitäkin sen tulva niin perinpohjin, että 2000 ihmistä\nhukkui ja 5500 taloa tuhoutui. Nyt sitä suojelee vankka patolaitos.\nKaupunki on melko upea, kadut ovat leveät ja suorat, useita kauniita\nrakennuksia löytyy, m.m. museo. Asukkaita siinä on yli 100,000,\nlähes kaikki magyareja. Tiedonhaluinen kansalainen voi sitten\nhaeskella lisäselvitystä tietosanakirjoista, sillä Simeonilla oli\nkiire maistelemaan paprikaa ja katselemaan kansanelämää, joten hän\nei joutanut enempiin historiallisiin ja tilastollisiin tutkimuksiin.\nRikkaan maanviljelysseudun varakas ja hyvinvoipa pesäpaikka, täynnä\nterveitä ja elämänhaluisia ihmisiä, sivistyslaitokset kunnossa -- siinä\nkyllin.\n\nTähän asti oli Simeoni pannut matkallansa merkille, että jokaisella\npaikkakunnalla on oma erikoishajunsa, varsinkin jos se on hiukan\npienempi ja syrjemmässä maailman valtaväylistä. Siellä, niissä\nautokulttuuri on vallitsemassa, hallitsee bentsoolin haju, tukahduttaen\nkaiken muun, niin ettei kansallinen tuoksu pääse tuntumaan. Mutta\nPragissapa jo tuoksahti tunkkainen kadun lika paikoin melkoisesti\nja Buda-Pestille antoi Tonava hiukan kosteata, ei aivan puhdasta ja\nmieluista tuntu. Ne olivat kuitenkin Suomessakin tunnettuja ja koettuja\nhajuja, mutta se, mikä pisti nenään Szegedissä, oli jo tuntematonta.\nSe oli jollakin tavalla imelää, mutta samalla pistävää, sangen paljon\nsipulin sekaista löyhkää, eikä siitä päässyt erilleen millään, sillä\nse kuului kaupungin ilmanalaan. Se oli suoraan sanoen kaikkialle\ntunkeutuvaa paprikan ja valkosipulin yhdistynyttä katkua.\n\nUnkarilais-kansallisessa innostuksessaan kiiruhti Simeoni nyt, tuosta\ntuoksusta pahastumatta ja huolimatta toveriensa varoituksista, niin\npian kuin mahdollista saamaan eteensä magyarilaisen paprikaguljashin.\nAimo vadillinen sitä tuotiinkin. Ruoka oli tehty naudanlihasta ja\nperunoista kuten tavallinen suomalainen \"stuuvinki\", mutta mausteeksi\noli pantu paprikaa niin paljon, että koko annos oli punertavan\nkeltaista ja tuoksui imelän katkeralta. Varmuuden vuoksi tuotiin vielä\npaprikajauhetta eri kupposella siltä varalta, että asianomainen olisi\nvähäksynyt keittäessä käytettyä ryydin määrää. Juhani ja Tuomas,\njotka vakaasti tarrasivat kanan koivesta kiinni, katselivat uteliaina\nSimeonin kansallista syöntihommaa.\n\n\"Kylläpä tämä on hyvää ruokaa\", vakuutteli Simeoni osoitettuaan\nhuomiota ensimmäisille suupaloille. Paprika tuntuikin aluksi jollakin\ntavoin virkistävästi ärsyttävän makuhermoja. Mutta kuta kauemmin hän\nsöi, sitä kaameammalta hänestä rupesi tuntumaan se rasvaan yhtyneen\nryydin läpitunkeva tuoksu, joka nyt vallitsi ei ainoastaan hänen ulko-,\nmutta aivan erikoisesti hänen sisäpuolellaan. \"Kyllä kansallisruoat\novat sentään aina erikoisia\", lausui hän välttelevästi, \"niihin täytyy\ntottua, voidakseen täysin ymmärtää niiden etevyyden.\" Ja vilkaisten\nepätoivoisena lautaselleen, jonka laitaan oli ilmestynyt vasta\nsangen vaatimaton lovi, hän sivumennen kysäisi, eivätkö veljetkin\nmahdollisesti haluaisi maistaa Unkarin kansallisruokaa. \"Kiitoksia\npaljon\", sanoi Juhani ja otti kirpun verran haarukkansa kärkeen\npaprikalihaa, vieden sen huulilleen hienosti kuin sadannen polven\npunehtuva aatelisneito, \"kiitoksia paljon, mutta emmehän me nyt toki\nraski ruveta sinun maukasta annostasi jakamaan.\" Ja samalla tavalla\nhienosti maistettuaan neuvoi Tuomas: \"Siinä on ilmeisesti liian vähän\npaprikaa -- etköhän lisää sitä hiukan, sillä sitten se vasta saavuttaa\ntodella täyteläisen kansallisen maun.\" Kärsivällisesti Simeoni koetti\njauhaa annostaan pienemmäksi, kunnes polttava tunne kitalaessa ja\nkoko nielussa pakotti hänet lopettamaan. Muistaen Juhanin kuuluisat\nsanat härän lihan syönnistä molskivan padan ääressä Impivaaran aholla\nlausui hän, väkisellä nielaista lotkauttaessaan viimeisen palan:\n\"Söisinkö enää koskaan paprikaguljashia, pois se!\" Huolimatta Juhanin\nja Tuomaan ystävällisistä kehoituksista ja moitteista, että \"hyvästi\nkasvatettu lapsi syöpi aina lautasensa tyhjäksi\", jätti hän annoksensa\nsiihen ja koetti viruttaa pois kansallista makua suustansa happamalla\npöytäviinillä, jota tuotiin vähäisestä maksusta avonaisilla karahveilla\nsaapuville.\n\nMutta se ei onnistunut, vaan oli paprikan katku tästä alkaen Simeonissa\nkiinni eroittamattomana. Vielä monta vuorokautta sen jälkeen ilmaisi\nse tuntuvasti olemassaolonsa, turmellen hänen maailmankatsomuksensa,\nja rupesi häviämään vasta sitten, kun vuorostaan Balkanin niemimaan\nja muhamettilaisen maailman kansalliset löyhkät ylivoimaisina hänet\npiirittivät.\n\nEikä tässä kyllin, vaan sen lisäksi oli kestettävä vielä valkosipulin\nlöyhkä. Tässä maassa on tapana -- ja se mallipa näytti pysyvän\nvireillä koko Etelä-Europassa -- aamulla syödä eräänlaista perin\nrasvaista sianlihamakkaraa, jossa valkoiset silavapalaset kiiltelevät\nkuin hopeamalmi mustassa kivessä. Makkaraa sanotaan \"salami'ksi\" ja\non siinä pääryytinä, paprikan ohella, valkosipuli. Tuo kasvihan on\nSuomessa sangen tunnettu ja muodostaa siellä, varsinkin Helsingin\npikkuporvarillisissa piireissä, sivistystason luotettavimman koettimen.\nNäet kuta sivistyneempi ja hienostuneempi joku henkilö on, sitä\nvoimakkaammin ilmaisee hän inhonsa sipulia kohtaan. Olipa Simeoni\nkuullut erään pikku rouvan kertovan, kuinka hän kihloissa ollessaan\noli mennyt kauan matkoilla ollutta sulhastansa tapaamaan; hän ojensi\nkätensä häntä kohti, heittäytyi ummistaen silmänsä ja huokaisten\nkiitollisuudesta hänen voimakkaille käsivarsilleen, suipensi ruusuiset\nhuulensa suudelmaan ja -- pyörtyi samalla kuin silli. Mutta väärin\nolisi luulla hänen pyörtyneen ilosta ja onnesta -- ei suinkaan, vaan\nhän pyörtyi siksi, että suudellessaan tunsi sulhasensa syöneen sipulia!\n\nSzegedin neidot eivät pyörry moisista syistä, vaan luultavasti\nvaativat, että asianomaisen täytyy ratkaisevilla hetkillä tuoksua\nvoimakkaasti kaikkiin kansallisiin suuntiin. Muuten voisi kaikki\nmaistua yhtä neutraalilta kuin suolaton muna tahi kuin ruotsalaisen\npojan suudelma ilman \"multapenkkiä\" huulen alla. Tosiasia on,\nettä Szegedissä löyhkää valkosipuli kaikkialla voimakkaasti, niin\nperinpohjaisesti, että Simeonin sydäntä rupesi ajanpitkään kääntelemään.\n\nIltapäivällä kokoontuivat hyvät Szegedin asukkaat kävelylle kaupungin\npuistoon, jossa plataanit juuri kukkivat. Toverukset, ollen aina\nmaan tavoille lojaaleja, menivät sinne myöskin, astelivat aikansa\narvokkaasti edestakaisin, kunnes istuivat esillä oleville tuoleille.\nMutta vilauksessa oli siinä ääressä mies, joka vaati tuoleista vuokran,\n50 helleriä kappaleelta, mikä ei ole paljon, varsinkaan muutettuna\nSuomen rahaksi. Runebergin esplanaadissa pitäisi sunnuntaisin ottaa\nsamallaista penkin vuokraa, jolloin ehkä hampparit kaikkoisivat\ntoisiin kaupunginosiin otsatukkaansa näyttelemään. Tässäpä nyt vaelsi\ntoverusten editse Szegedin kultaista nuorisoa, kauniita unkarittaria,\nupeita upseereja, vilkkaita koulutyttöjä ja käyriä neniä. Saksan kielen\ntaito tuntui olevan täällä sangen vähäinen, ja kun veljekset eivät\nosanneet muita maan kieliä ollenkaan, eivät he voineet ottaa osaa\nyleiseen seurusteluun muuten kuin puhuvilla ja kaihoisilla silmäyksillä\nynnä raskailla, paprikan tuoksun sekaisilla huokauksilla, jotka\nkuitenkin häipyivät tuloksettomina olemattomiin.\n\nSillä välin kuin nuoriso näin seurustelee puistossa, Unkarin\namoriinien puuhakkaina ja tärkeinä sakeasti singahutellessa nuoliaan\npieniin ja pamppaileviin sydän parkoihin, kokoontuu vanhempi miesväki\nravintoloihin naukkaamaan lasillisen viiniä ja juttelemaan muinaisia.\nToveruksetkin seurasivat esimerkkiä ja olivat pian sijoittuneet\ntukevasti pyöreän pöydän ympärille, katsahdellen jalosti puoleen ja\ntoiseen, mitä ihmeitä täällä näkyisi. Rotevaa kansaa oli saapuvilla,\nse täytyi sanoa, ei mitään joutavan hermotyön, liian istumisen ja\nopin rasittamia peruukkeja, vaan pitkiä ja harteikkaita, lihavia ja\ntummia, riippaviiksisiä pappoja, joiden turpeaan kouraan viinilasi\nkatosi ihan kokonaan. Yleisenä kansallisena harrastuksena näytti\nolevan kortinpeluu, jota eri ryhmissä taidolla ja vakaumuksella\nharjoitettiin. Toiset seurasivat jännittyneinä pelin kulkua syrjästä,\nosoittaen milloin hyväksyvillä, milloin hiuksia raastavan onnettomilla\nilmeillä mielipiteensä taistelun kuluessa tapahtuvien strateegisten\nja taktillisten temppujen laadusta. Voitot ja tappiot merkittiin\nliidulla pienille mustille tauluille. Korteissa näytti olevan meillä\ntuntemattomat, omat kansalliset kuviot. Huomasipa Simeoni täällä saman\nilmiön kuin kotimaankin korttihummerien kesken: pelattuaan tovin aikaa\nvaiti ollen, vain silloin tällöin murahtaen jonkun salamyhkäisen sanan\nja ilmoituksen, lyövät he äkkiä kaikki korttinsa pöytään, karkaavat\npystyyn ja rupeavat mitä kiihkeimmän siveellisen suuttumuksen vallassa,\nnyrkit sojossa, puhuttelemaan toisiaan niin katkerin ja moittivin\nsanoin, jaa, suorastaan haukkumaan toisiaan, että siinä asian laatua\ntuntematon pian pelkää miesmurhan olevan lähellä. Mutta yhtäkkiä äijät\nvaikenevatkin, ja joku rupeaa, ollen tosin vielä loukkaantuneen ja\npahantuulisen näköinen, oppineen kätevyydellä jakamaan kortteja, joiden\ntaakse sitten jokainen syventyy suuremmalla harrastuksella kuin koskaan\nmihinkään muuhun. Korttihummerit ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa.\n\nNiin kului tämä iltapäivä Szegedin kaupungissa, hiljaisten huomioitten\ntekemisessä, kodikkaan tunnelman vallitessa. Ilmestyipä ravintolaan\nmustalaissoittokuntakin, jonka kaihoisa valitus jälleen toverukset\nlumosi. Tällä kerralla olivat soittajat kaikki oikein syvimmästä\nmustasta ammeesta kotoisin, joiden ilmestyminen Suomeen olisi saanut\njokaisen tehtäväänsä innostuneen konstaapelin virkakarvat pörhölleen.\nMutta tuo aikaisemmin mainittu poliisituomari oli veljeksille kertonut,\nettä Unkarin mustalaiset ovat yleensä sangen rauhallista ja hyvää\nväkeä. Suurempia rikoksia he tekevät harvoin, korkeintaan joskus pikku\nvarkauksia, ja elävät, paitsi mustalaisten kansainvälisillä ammateilla,\njoita ovat hevosten kengitys ja kuohitseminen sekä kattilain paikkaus,\nenimmäkseen soittamisella. Musiikki on heidän elämänsä ja he syntyvät,\nkuten laulussa sanotaan, \"siellä nuotion tulilla, jossa laulut ja\nviulut ne soi\". Simeoni muisteli kuulleensa sellaisenkin teorian, että\nkoko unkarilaisten musiikki olisi heidän mustalaistensa lahjaa, väite,\njota unkarilaiset eivät mielellään hyväksyne. Miksi eivät sitten muiden\nmaiden mustalaiset ole erikoisemmin musikaalisuudestaan kuuluisia?\nEhkä Unkarin mustalaiset ovatkin päinvastoin perineet soitannolliset\nlahjansa magyareilta?\n\nIlma on hyvin lämmin, taivas tumma ja täynnä kirkkaita tähtiä.\nPaljon matkustaneen on mieluisa nukahtaa syrjäisessä, ystävällisessä\nmagyarikaupungissa.\n\n\n\n\nXX.\n\nSzegedin torilla. -- Unkarilaisia emäntiä ja maalaistavaroita. -- Matka\nSzabadkaan. -- Serbialaisten puuhia. -- Szabadka, Jugoslavian suurin\nkaupunki. -- Käynti saunassa ja rikkaan lesken hautajaiset.\n\n\nNoudattaen perheenisän vaistojaan läksivät toverukset aamulla varhain\nmaaliskuun 23 päivänä katselemaan, harjoitetaanko tässä kaupungissa\ntorikauppaa siihen tapaan kuin Suomessa. Aivan oikein: sille paikalle,\njossa eilen kultainen nuoriso kuhisi, oli ilmestynyt epäluku maalaisia,\nrotevia, pitkiä ja mustia miehiä, viikset riippuen olkapäille saakka,\nsuupielessä pitkä piippu. Oli siellä myös saman verta vankkoja\nemäntiä, noita \"keskilattian laahojia\", joiden valtaisilla lanteilla\nvaltakuntien kohtalot lepäävät. Simeonista tuntuivat nuo eukot aivan\nsuomalaisilta emänniltä, sillä muuta eroa ei heissä ollut kuin vähän\ntummempi pinta ja eri kieli. Sama oli muuten rauhallinen malli,\navonainen katse ja luonnollinen sekä koristelematon puheen tapa.\nEtsiskeltyään jonkun aikaa löysi Simeoni erään eukon, joka ymmärsi\nsaksaa, joten voitiin hiukan haastella.\n\nMyytävänä oli ensinnäkin paljon paprikaa, säkittäin ja tynnyreittäni\nkuin punamultaa. Sitten kaikenlaisia vihanneksia, joiden joukossa\nvalko- ja purjosipuli tuntui olevan runsaasti edustettuna, ja paljon\nmonenlaisia siemeniä sekä maissia. Kun Simeoni ei ollut nähnyt\njauhamattomia maissin jyviä muualla kuin kuvissa, ei hän ensin ollut\ntuntea noita kellertäviä, kulmikkaita jytysiä, ja sai eukko pitkän\naikaa hänelle selittää, että se on \"kukurusta\", ennenkuin valo syttyi\nhänen päähänsä. Eukko kertoi maissia pääasiallisesti käytettävän\nsikojen ruoaksi ja kysyi sitten, mitä Suomessa sioille annetaan. \"Mitä\nmilloinkin, ruoan jäännöstä, perunoita ja sellaista, vain joskus\nviljaa\", selitteli Simeoni ja lisäsi: \"Eihän meillä niin paljon sikoja\nolekaan, ehkä siinä pari taloa kohti, tuskinpa sitäkään, jos koko maa\notetaan huomioon.\" Eukon silmät menivät suuriksi. Hän risti kätensä\npullealle vatsalleen ja kiljaisi: \"Jeesus Maria Josef! Ei sen enempää\nsikoja! Millä te onnettomat ihmisparat sitten tulette toimeen?\" -\"Aina\nsitä sentään hiljoilleen\", vakuutteli Simeoni, \"mutta eihän se niin\nlihavaa ole kuin teillä täällä. Näihin aikoihinhan meillä vielä ovat\njärvet jäässä ja vainiot lumen peitossa.\" Tämä ilmoitus teki eukkoon\njärkyttävän vaikutuksen, mutta ei hänen ällistyksensä kerennyt vielä\npurkautua ilmoille, ennenkuin Simeoni tyynesti jatkoi: \"Mutta sitten\nkuin meillä kesä tuleekin, ei aurinko enää ollenkaan laskekaan, vaan\nloistaa läpi koko vuorokauden.\" Eukolta pääsi helpotuksen huokaus,\nsillä selväähän oli, että mies, joka lasketteli tuollaisia juttuja, oli\njoko hullu tahi suuri veitikka.\n\nAjokalut olivat isohkoja, nelipyöräisiä vankkureita, edessä usein\nkaksikin vankkaa, suurikokoista hevosta. Jonkun verran mustalaisen\nlikaista leimaa tuossa joukossa oli, sitä ei taida kieltää. Käsityön\ntuotteita oli myöskin nähtävillä, vaatteita, omituisia puupohjaisia\ntohveleita, joissa ei ollut takalaitaa ja joiden sanottiin tulleen\nsodan aikana, kun nahasta oli puute, yleisesti käytäntöön. Näki Simeoni\nniitä käytettävänkin, mutta arvoitukseksi hänelle jäi, miten tuollainen\nkenkä voi pysyä jalassa. Paljon oli myös kaupan meilläkin tavallisia\nläkkiastioita. Mitään suurempaa liiketouhua eivät veljekset muuten\nkaupungissa huomanneet, mutta lieneekin tämä ollut väliaikaa, jolloin\nrauhassa odoteltiin maanviljelyksen tuotteiden valmistumista.\n\nKävellessään kaupungilla tulivat veljekset vihdoin suuren, arvattavasti\nTisza-virran yli vievän sillan päähän. He hämmästyivät melkoisesti\nhuomatessaan, että siinä oli myöskin samalla edessä valtakunnan raja,\nkoskapa sillan pää oli jugoslavialaisten sotilasten vartioimana.\nHaluten tehdä kävelyretken sillan toisellekin puolelle yrittivät\nveljekset tuosta läpi, mutta eipäs päästetty. Eikä auttanut passienkaan\nnäyttäminen: asianomainen sotilas, upseeri tahi mikä jefreitteri\nlienee ollut, tuijotti passiin tyhmän näköisenä ja mongersi ankarasti,\njosta veljekset saivat selvää vain sen verran, että \"nietu\". Simeonin\nsydämeen jäi raskas epäilys, ettei tuo sillan vartija tainnut osata\nlukea.\n\nNiinpä he sitten olivat Szegedin kaupungista selvinneet, painuivat\nasemalle matkustaakseen paikallisjunalla Maria Theresiopeliin eli\nSzabadkan kaupunkiin, ja joutuivat heti asemalle tultuaan aivan hullun\nmyllyyn. Taas oli näet passit tarkastettava ja saatava lähtölupa.\nNuori unkarilainen upseeri touhusi kyllä parhaansa mukaan, mutta tässä\noli vika yleisessä järjestyksessä. Onneksi Tuomas taas synnynnäisine\nsukeltajan lahjoineen puljuttelihe etukärkeen ja viime tingassa saatiin\npasseihin jonkunlainen kabbalistinen leima lyödyksi. Koko toimitus\noli kuitenkin pysähtyä, kun Juhani taas joutui tuskan hien vallassa\nerinomaisen kirkkaalla ja selvällä äänellä julistamaan nimeänsä, eikä\nsiitä sittenkään tahdottu saada selvää.\n\nKuinka maailma on sentään pieni! Päästyään istumaan vaunuun,\njoka oli tehty enemmän tilapäistä tarvetta kuin kansainvälistä\nmatkailijaliikennettä varten, ilmestyi veljesten rinnalle\nharmaaviiksinen ja rauhallisesti katseleva ryssä, joka ilmoitti\nnyttemmin asuvansa Belgradissa, mutta olevansa kotoisin Pietarista,\njosta pitäen on usein käynyt Suomessa ja oleskellut m.m. Helsingissä.\nOn naimisissa unkarittaren kanssa. Vaikka veljeksillä ei tietysti ollut\nmitään tätä ryssä parkaa vastaan, muodostui kuitenkin keskustelu ennen\npitkää sangen jäykäksi, kunnes tyrehtyi kokonaan. Jostakin vaistottiin\nmolemmin puolin, että paras on olla kovin toisiansa lähestymättä.\n\nJuuri kun oli päästy kunnolliseen menovauhtiin ja kulkea jyryytetty\nvaivaiset 15 km, tultiin pienelle Roczan asemalle, joka on rajalla\nja jossa siis oli edessä junan muutto, passien leimaaminen ja\ntullitarkastus. Passit kokosi täällä joku virkamies yleisöltä ja vei\nne mukanaan omaan koppiinsa niitä siellä tarkastaakseen, mikä olikin\nhyvin käytännöllistä ja yleisöllekin mukavampaa. Asema oli keskellä\nlaajaa tasankoa, aivan näköjään autiolla seudulla, elleivät orastavat\nvainiot olisi osoittaneet, että täälläkin oli käynyt noita alati\nnäkymättömissä olevia salaperäisiä viljelijöitä. Tämä lienee ollut\nentisen Unkarin rikkainta seutua, joka nyt, huolimatta runsaasta\nunkarilaisesta asutuksestansa, oli Wilsonin toimesta keskuspaikkansa\nSzabadkan kanssa liitetty englantilaisten ja ranskalaisten Balkanilta\nlöytämään sivistysvaltioon nimeltä Serbia. Tavattoman pitkiä ja\nrotevia serbialaisia, aivan samanlaisia kuin ennen painijat Helsingin\nsirkuksessa, liikkui ja hääri asemasillalla touhuten ja tuhlaten\naikaa. Oli rasittava helle. Puun juurelta haki varjoa pitkä ja\nlihava, keltaperuukkinen maailmannainen. Simeonia janotti ja hän meni\npassintarkastuskoppiin katsomaan, saisiko sieltä mitään juotavaa. Sepä\nolikin asunto, jossa nuori, hyvännäköinen äiti-ihminen parhaillaan\nkeitteli keltaista paprikarokkaa ja mielellään tarjosi janoiselle\nsuomalaiselle lasillisen raitista ja hyvää vettä.\n\nLoppuu ikäväkin aika ja taas päästiin ajaa jyräyttämään. Ryssä oli\nhävinnyt, mutta sijaan oli ilmestynyt roteva ja muhkea unkarilainen\ntalonpoika emäntineen. He olivat nähtävästi matkalla kyläilemään\nSzabadkan kaupunkiin, koskapa olivat pyhävaatteissaan, ja kun he\nosasivat saksaa, oli keskustelu pian käynnissä. He kertoivat, että\nserbialaiset olivat heti, saatuaan nämä alueet haltuunsa, ruvenneet\nkiireesti serbialaistuttamaan muita kansallisuuksia. Opettajien\npalkat oli korotettu hyvin suuriksi, että olisi saatu heidät pysymään\npaikoillaan, ja ehtona oli vain se, että heidän täytyi määrä-ajan\nkuluessa suorittaa jonkunmoinen tutkinto serbian kielessä, voidakseen\nsitten vähitellen antaa osan opetusta silläkin kielellä. Simeoni\nsai sen käsityksen, että opettajat yleensä olivat diplomaattisista\nsyistä tuohon kaikkeen suostuneet, voidakseen itse sitä paremmin\nvartioida lapsia serbialaistumasta. Keskusteluun yhtyneeltä kolmannelta\nunkarilaiselta kysyi sitten Simeoni, luuleeko hän unkarilaisen koskaan\nvoivan serbialaistua. Naurahtaen ja varmasti vastasi tämä, että se on\nkokonaan mahdotonta. Päinvastoin saattaa käydä niin, että huolimatta\nhallituksen ponnisteluista nämä seudut yhä enemmän unkarilaistuvat,\nkuten ovat tehneet tähänkin saakka, koskapa unkarilaiset\nsivistyneimpänä ja varakkaimpana säätynä väkisinkin vetävät alemmalla\nasteella olevia puoleensa. Nämäkin sympaattiset ihmiset tuntuivat\npitävän nykyistä järjestelyä vain väliaikaisena suurten herrojen\npäähänpistona.\n\nVeljekset olivat toivoneet ehtivänsä heti Szabadkasta lähtevään toiseen\njunaan, mutta se toivo petti, sillä juuri heidän tullessaan höyrysi\nse jo täydellä vauhdilla tiehensä. Ei auttanut siis muu kuin viettää\ntässäkin kaupungissa jokunen tunti, eli kello kahdesta päivällä kello\npuoli 11 illalla, jolloin toisen Belgradin junan piti lähteä.\n\nVeljekset ällistyivät kovasti saadessaan tietää, että Maria Theresiopel\neli Szabadka, rikkaan, Unkarin antavimman viljaseudun keskuspaikka, on\nnykyisin Jugoslavian suurin kaupunki, jossa asuu noin satakuntatuhatta\nmagyaria ja serbialaista yhteensä. Sen asukkaat ovat suureksi osaksi\nmaanviljelijöitä ja kuuluu itse kaupungillekin ympäröivää pustaa noin\n2000 neliökilometriä. Se on Bacska nimisen komitaatin pääkaupunki, jota\nseutua mainittiin aina Banaatin rinnalla Unkarin rikkaimmaksi. Runsaan\npalkan saavutti siis se serbialainen laukaus, jolla maailmansota alkuun\npantiin, eikäpä sovi kummastella, että Unkari, jolta tällaiset helmet,\nmuista puhumattakaan, on ryöstetty, joka hetki itkee verikyyneleitä ja\nhautoo katkeraakin katkerampaa koston ajatusta. Karjanhoidon tuotteet,\nviini, hedelmät, tupakka, vilja, ja mitä yleensä maasta irti saadaan,\novat Szabadkan kauppatavaroina. Muuten ei voi olla kummastelematta\nunkarilaisten talonpoikain tapaa asua kaupungeissa. Selvää on, että\nvaikka maan hedelmällisyys tätenkin viljeltäessä tuottaa hyvän\ntuloksen, sen anti olisi ehkä kaksinkertainen, jos isännän askeleet\nolisivat peltoa höystämässä siinä merkityksessä kuin meillä. Nyt menee\naika kaupungissa suureksi osaksi hukkaan, ehkäpä pääasiallisesti\nkortinpeluuseen. Näin ainakin näytti asia veljeksistä, vaikka myöntää\ntäytyy, että heillä pikakatsojina oli suuri erehtymisen vaara.\n\nTäytyy sanoa, ettei Szabadka näyttänyt ollenkaan hullummalta paikalta,\nvaan oli komeahko kaupunki, jossa oli paljon kauniita rakennuksia,\nsuoria ja sileitä katuja sekä lukuisasti kaikenlaisia kahviloita.\nNiissä istui kansaa hartiat köyryssä katsellen kiiluvin silmin\nneljän kuninkaan kirjoja ja lyödä läiskäytellen niitä pöytään pelin\nmääräämässä järjestyksessä, aina väliin tehden liidulla muistiinpanoja\nja haukkuen toisiaan. Mustalaissoittokunnat soittivat ja ne, jotka\neivät pelanneet korttia, käveleskelivät ja katselivat sekä sylkäisivät\nvälillä. Serbialaisia lyhytnuttuja vilahteli siellä täällä ja kansan\nyleisessä fysionomiassa oli hiukan hurjaa leimaa. Upeitten rakennusten\nvälissä saattoi sitten olla merkillisiä arkkitehtuurin tuotteita,\njoiden tyylistä ei voinut sanoa muuta kuin että niiden rakentajalla\non mahtanut esi-isien tai -äitien joukossa olla joku turkkilainen,\nsillä niin paljon ne jo poikkesivat siitä, mihin Europassa on\ntotuttu. Yleisenä leimana kaupungilla oli, että siellä ikäänkuin\nvietettiin jonkunmoista kansanjuhlaa. Omituista oli, että viini oli\ntäällä vähän syrjempänä ja etualalla olut, joka oli hyvää ja väkevää.\nSerbialaiset muuten kuuluvat halveksivan viiniä, pitäen paloviinaa\npaljon arvokkaampana juomana ja käyttäen sitä ahkerasti; Simeonin\nmielessä vilahti jotakin sen tapaista, että tässä suhteessa saattaisi\nsuomalaisten ja serbialaisten välillä pian syntyä sydämellinen\nyhteisymmärrys.\n\nTuomas pahastui pakollisesta matkan keskeytymisestä niin, että löi\nmaata, mutta Juhani ja Simeoni lähtivät toilailemaan kaupungille.\nKun heillä ei ollut mitään varsinaista tehtävää, alkoivat he, kuten\nsuomalaiset tavallisesti tällaisessa asemassa ollessaan tekevät,\npuuhata saunaan lähtöä. Ruvettiin siis ottamaan selvää, onko\nSzabadkassa saunaa ja minkälainen. Olihan se, jokainen poliisi sen\nosasi neuvoa: ei muuta kuin herrat menevät tuonne, niin sieltä se\nlöytyy. Juhani ja Simeoni mennä tapsuttelivat pitkin katuja, jotka\nheidän mielestään kävivät yhä syrjäisemmiksi, arvelivat jo palata\ntakaisin, kun ei mitään asettakaan sattunut mukaan ja rosvon näköisiä\nkansalaisia puikkelehti joka haaralla, mutta osuivathan kuitenkin\nlopuksi eräästä portista pihalle. Seinässä olevasta luukusta myytiin\npiletit, annettiin kouraan pyyhe ja kolmen kuutiosentin kokoinen\nsaippua, viitattiin pihan perälle ja sanottiin, että olkaa hyvä.\n\nMitäpäs siinä. Veljekset astuivat pitkään käytävään, jonka toisella\npuolella oli rivi ovia, toisella ikkunoita. Ikkunaseinällä olevilla\npenkeillä oli raukeissa asennoissa Jugoslavian kansalaisia, miehiä\nja naisia, odottaen vuoroaan päästä saunaan, joka ei voinutkaan\nolla kaukana, päättäen läheltä kuuluvasta veden lotinasta. Hiukan\nepäröityään, mutta nähtyään, että meno tuntui olevan täällä\nkohtuullisen puhdasta, jäivät veljekset samaan joukkoon, ja hetken\nperästä heidät vietiinkin eräästä käytävän toisella puolella olevasta\novesta sisään. Sieltä löytyi kohtalaisen kokoinen huone, varustettu\nkahdella leposohvalla, peileillä, pienillä pöydillä ja tuoleilla,\nja nurkassa, lattiaan upotettuna, oli kaksi marmoriallasta, joihin\nparhaillaan pursusi kiehuvan kuumaa vettä. Sinne pojat jätettiin ja\nhyväpä siellä olikin kylpeä kaikessa rauhassa. Szabadkan saunassa ei\nollut mitään vikaa, vaan oli se erittäin käytännöllinen ja joutuisa\nlaitos.\n\nPuhtaina kuin pulmuset ilmestyivät Juhani ja Simeoni taas kadulle.\nKäveltyään hetkisen tulivat he erään talon luo, jonka portilla seisoi\nihmeellinen otus: hopealla kirjailtuun, mustaan, barbaarisen komeaan\nlivreaan puettu pappa, omituinen hopeanuppinen marsalkansauva kädessä.\nPortin yläpuolelle ja sivuille oli ripustettu musta vaate, jossa oli\nkirjaimet H. M. ja jonkunmoinen kruunun merkki. Portilla olivat sitten\nsuunnattoman suuret, raa'alla komeilun halulla ja epätoivoisella\nmauttomuudella rakennetut ruumisvaunut, edessä yhteensä kuusi mustaa\nhevosta, kaikilla hopeatöyhdöt ja hopealla koristellut mustat valjaat\nja satulat. Uteliasta kansaa, sotilaita, piikatyttöjä ja lapsia,\nparveili ulkopuolella, ja uteliaina seisahtuivat siihen veljeksetkin\nnähdäkseen, mitä tuleman piti.\n\nSimeoni tiedusteli siinä eräältä naapuriltaan, kuka tämä huomattava\nvainaja oli, koska häntä sellaisella komeudella hautaan vietiin, ja sai\ntietää hänen ajallisen vaelluksensa aikana olleen erään lesken, joka\noli ollut Szabadkan rikkain henkilö -- omistanut ehkä 50 miljoonaa. Sen\nvuoksi osoitettiin hänelle nyt kuoltuaan näin suurta huomiota. Yhyy!\nLesken talo oli peräti ruma, pienehkö ja hyvin rappeutuneen näköinen,\nmikä osoittaa hänen olleen hyvin säästäväisen.\n\nNytpä oli sitten vaunujen nurkissa kynttilät saatu sytytetyiksi\nja vainaja läksi liikkeelle. Kulkueen etunenässä ratsasti kaksi\nratsumiestä, paljaat sapelit välkkyen paraatiasennossa, puettuina\nmustiin, mutta runsaasti hopealla kirjailtuihin univormuihin. Sitten\nseurasi kaksi lipunkantajaa, toisella kolmioristi ja siinä seppele,\ntoisella jonkunmoinen standaari, ja heidän perässään juhlallisin ja\nmäärämittaisin askelin ennenmainittu portilla seisonut maamarsalkka.\nMarssivat sitten esille katooliset papit, lihavat pehmeästi\nlylleröiden, laihat pitkin ja päättäväisin askelin, joukon jatkona\nsarja kuoripoikia, kaikilla laatanalamput kädessä. Heidän perässään\ntulivat valkoisen hevosen vetämät siniset vaunut, lastattuina\nseppeleillä ja lasilaatikkoihin koreasti asetelluilla vahakukilla.\nNyt vasta ajoi esille itse vainaja ennenmainitulla valjakollaan,\nmolemmin puolin kolme tuikean näköistä sotilasta, miekat välkkyen\nkunnia-asennossa, ja kulkueen loppuna vihdoin epälukuinen sarja\nsukulaisia, jotka voimakkain ponnistuksin saivat hillityksi väkisinkin\nesille purskahtavan hilpeän mielialansa, jonka aiheutti tuo läheisessä\ntulevaisuudessa kangasteleva, heidän nimelleen kirjoitettu 50 miljoonan\nmaksumääräys. Yleisön kunniaksi on sanottava, että se käyttäytyi\nparemmin kuin suomalaiset: se paljasti päänsä kulkueen mennessä ohi ja\nveljekset noudattivat nöyrästi maan kaunista tapaa.\n\nLeski parka! Koko tällä barbaarisella komeudella olivat hänen\nsukulaisensa joutuneet antamaan selvän todistuksen siitä, että oli\ntultu Europan kulttuuripiirin ulkopuolelle, siihen summaan pimeyteen,\njossa eletään ja ajatellaan toisin kuin meillä.\n\n\n\n\nXXI.\n\nMatka Belgradiin ja serbialaista matkaseuraa. -- Vanhan rouvan\npuheliaisuus ja kohteliaisuus. -- Serbialaisten loistavat ominaisuudet\nja jalot periaatteet. -- Serbialaisen arvostelu unkarilaisista ja\nturkkilaisista. -- öisiä matkatunnelmia. -- Kuningas Pietari.\n\n\nKello puoli 11 illalla nykäisi veturi veljekset liikkeelle Jugoslavian,\nSlovenian ja Kroatian kuningaskunnan pääkaupunkia Belgradia kohti.\nVäärin olisi ollut nimittää junaa loistojunaksi, niin, olisipa voinut\nhyvällä syyllä sanoa, että tuollaisen nimityksen käyttäjä olisi\nlievimmin sanoen liioitellut, osoittaen hillitsemätöntä mielikuvituksen\nvoimaa. Makuupaikoista ei ollut puhettakaan, vaan sai olla kiitollinen\npäästessään edes istuvaan asentoon.\n\nSimeoni sai vierustoverikseen vanhan rouvasihmisen, joka matkusti\ntyttärineen Semliniin. He olivat serbialaisia, mutta olivat vielä äsken\nolleet Unkarin alamaisia. Lisäksi oli osastossa pari serbialaista\nherrasmiestä, toinen pitkä kuin humalasalko, toinen lyhyempi, mutta\ntanakka. Molemmat olivat ylen unisia, mutta vaivautuivat sentään\nkohteliaasti istumaan, kun tilan puute sitä vaati. Taivaalta loisti\nkalpea kuu valaisten haaveellisella valolla autiolta näyttävää pustaa,\njossa sumuharsot siellä täällä kummituksina harhailivat.\n\nJuhani ja Tuomas, jotka vanhoilta nuotioajoiltaan olivat säilyttäneet\nkyvyn nukkua yleensä missä paikassa ja asennossa hyvänsä, vetelivät\npian pitkiä hirsiä, mutta Simeonin silmiä karttoi uni. Hän katseli\nedessään istuvaa serbialaisneitosta ja huomasi tämän kasvoissa\nvihreähköjä, kamalan näköisiä rupia, jotka rumensivat tyttöparan muodon\naivan kokonaan. Vanha rouva oli hiukan surumielisen näköinen, eikäpä\nsitä sovi kummastellakaan, kun tyttären kasvoilla oli tuollainen\nhirmuinen leima. Belgradissa Simeoni sittemmin huomasi useita, joilla\noli samallaista ihottumaa, ja oli se arvattavasti joku tämän maakunnan\nvitsauksista. Hän teki tikusta asiaa ja kysyi rouvalta jotakin\nvähäpätöistä. Siitä seurasi laaja, koko yön kestänyt keskustelu, sillä\ntuo vanha rouva oli iloinen saadessaan puhetoverin, koskapa hänkään ei\nvoinut nukkua.\n\nPuhuessaan hänellä oli oma erikoinen tapansa antaa selityksillensä\npontta: hän nipisti peukalonsa ja etusormensa yhteen, mutta siristi\nmuut sormet hyvin sirosti haaralleen, aivan samoin kuin naisilla on\ntapana tehdä muka hienosti ja sivistyneesti pidellessään kahvikuppia.\nTäten sievistetyllä kädellään eukko sitten, samalla kuin hän aina\nkertasi väitteensä viimeiset pääsanat uudelleen hyvin vakuuttavalla\näänellä, teki pienen tarmokkaan viittauksen tahi nykäyksen ilmaan.\nKun sitä sitten jatkui tunti toisensa jälkeen, äänenpainon ja käden\nnykäyksen vähääkään muuttumatta, rupesi se Simeonista tuntumaan\nhassulta, mikä virkisti häntä ja karkoitti unen. Näkipä hän Juhaninkin\nkiinnittävän asiaan huomiotansa uniensa keskeltä ja hänen kasvoilleen\nleimahtavan karhumaisen myhäilyksen, joka kuitenkin pian sekautui unen\nkorinaan.\n\nPäästyään selville veljesten kansallisuudesta rupesi rouva nyt,\nnähtävästi pitäen tilaisuutta hyvin sopivana, esitelmöimään Serbian ja\nserbialaisten kaikinpuolisesta oivallisuudesta ja kunnosta, koettaen\nmättää Simeonin täyteen mitä ruusunpunaisimpia tietoja. Simeoni ei\nvoinut muuta kuin kunnioittaa sitä kansallistuntoa ja rakkautta omaan\nkansaansa, jota eukko tässä osoitti, vaikka suurempi varovaisuus ja\npidättyväisyys asioiden esittelyssä olisikin antanut sille pätevämmän\nleiman. Eukko kertoi serbialaisten historiasta, heidän vuosisatain\nkuluessa kärsimästään julmasta sorrosta ja heidän sitkeästä ja kauan\nkestäneestä vapaustaistelustaan, joka nyt vihdoinkin oli päättynyt\nnäin voitollisesti. Hän ei kuitenkaan kosketellut tätä voittoa sen\nlähemmin, siirtyen varovaisesti toisiin asioihin, sillä hän tunsi\nnähtävästi vaistomaisesti, mitkä pulmat unkarilaisten ja kroatialaisten\ntaholta heitä odottivat. Puheliaasti hän lausui mielipiteensä m.m.\nunkarilaisista. \"Unkarilainen\", sanoi hän, \"on erinomaisen kohtelias\nihminen. Pienintäkään asiaa hän ei esitä parhaalle ystävälleenkään\nkäyttämättä tuota alati kuuluvaa kohteliaisuussanaa 'kerem'. Mutta\nsiitä huolimatta unkarilaiset sortivat alueellaan olevia toisia\nkansallisuuksia, esimerkiksi meitä serbialaisia, tahtoen väkisinkin\nsaada meidät luopumaan kansallisuudestamme. Niin, sortivat ankarasti!\"\n(Sievistetyn käden vakuuttava nykäys.) Simeoni, joka tunsi unkarilaisia\nsiksi paljon, että tiesi eukon puheessa kylläkin olevan perää, lausui\nnyt toivovansa, että serbialaiset sen sijaan menettelisivät jalommin\nuusien alammaistensa kansallisuus-asioissa, ja sai vastaukseksi\nvakuuttavan käden nykäyksen sekä sanat: \"Serbialaiset ovat jaloa\nkansaa, he eivät sorra ketään -- ei ketään!\" Mitäpä siihen oli sitten\nsanomista. Simeoni huomasi kuitenkin, että noiden vastapäätä istuvien\nherrojen silmissä välähti hiukan epävarmasti ja saivat he molemmat\nsamalla kiireellistä asiaa tuijottaa kiinteästi ulos kuutamoon.\n\n\"Minkälaisia nuo turkkilaiset oikeastaan ovat?\" kysyi Simeoni sitten\ntiedonhaluisesti, koska eukko oli heistäkin maininnut, niinkuin olisi\nheidät tuntenut. \"Turkkilainen\", vastasi eukko, \"on rauhallisissa\noloissa, yksityisenä ihmisenä, kerrassaan erinomainen. Hän on\njärkkymättömästi rehellinen ja ystävänsä puolesta on hän valmis\nantamaan henkensäkin. Niin, henkensäkin!\" (Nykäys.) Tämä tunnustus\nentisen verivihollisen puolelta oli Simeonista merkille pantava. Mutta\neukkopa jatkoikin: \"Jos taas turkkilainen epäilee valtaansa uhattavan\nja häntä vastaan nostetaan kapina, muuttuu hän täydelliseksi pedoksi,\njolla ei ole julmuudessa vertaansa. Silloin hän hävittää vihollisensa\nalueelta kaiken elollisen, jopa kaikki elämän mahdollisuudetkin, jos\nvain voi sen tehdä\". Se muutti jo asiaa aika paljon.\n\nAjetaan hitaanpuoleisesti. Vaunussa on aivan pimeä, sillä mitään\nvalaistuslaitteita ei ole. Ilma käy suorastaan tukahduttavaksi,\nmutta serbialaiset eivät anna pitää edes ovea sivukäytävään auki,\nkoska heillä on muka kylmä. \"Kyllähän te, kylmän maan lapset, sen\nsiedätte, mutta toista on meidän, jotka olemme tottuneet kuumuuteen\",\nsanoo tanakkaharteinen serbialainen, joka on aivan käheä ja puuttuu\nväliin keskusteluun aavemaisella korahduksella. Asemilla viivytään\naina kiusallisen kauan ja kun Simeoni siitä huomauttaa, valittaa\neukkokin: \"Niin serbialaiset eivät todellakaan ole vielä oppineet\nymmärtämään, että aika on kallista.\" Simeoni rupeaa sitten kyselemään,\nminkä verran serbialaisissa on n.s. sivistyneitä, jolloin eukko\ntaas hiukan valittaen huomauttaa: \"Serbialaisilla ei todellakaan\nole vielä minkäänlaisia hienompia tapoja, mutta poliittisesti he\nsen sijaan ovat erittäin hyvin orienteerattuja -- erittäin hyvin!\"\n(Tarmokas nykäys.) Se oli Simeonista sattuva määritelmä, sillä\nolihan hienojen tapojen puutteesta huolimatta tuo poliittinen\norienteeraus hankkinut serbialaisten hinkaloon enemmän kuin sinne\nolisi oikeastaan mahtunutkaan. Puhutaan Balkanin oloista ja sen eri\nkansoista, jolloin Simeoni varovaisesti huomauttaa: \"Teillä on kovin\npaljon eri kieliä täällä -- ja kansoja -- Jugoslaviassakin\". Nytpä\nmurahtaa jo pitkä serbialainenkin: \"Niin on, Jumala paratkoon, ja\nsiinähän se vika ja vaikeus onkin. Parempi olisi kuin olisi vain\nyksi kieli koko Balkanilla!\" Käheä mies valittaa nurkastaan matkan\nsietämätöntä pituutta, jolloin rouva kysyy osanottavaisesti, oliko hän\nennen matkustanut tätä rataa. \"Ennenkö!\" huudahtaa hän, \"luoja yksin\ntietää, kuinka monta kertaa, mutta ei milloinkaan tällaisella etanan\nvauhdilla!\" Sivukäytävästä rupeaa kuulumaan rähinää. Joku serbialainen\nnuorukainen siellä haukkuu toisia serbialaisia kaikella mahdollisella\nslaavilaisella sanavuolaudella ja kuvarikkaudella, mutta eivätpä ole\ntoisetkaan sen huonompia, vaan antavat takaisin kaksin verroin. Kukaan\nei suo toiselleen sanan vuoroa, vaan huutavat kaikki yhteen ääneen,\nniin että sitä on kerrassaan hauska kuunnella. Eukko huokaa, toiset\nserbialaiset murahtelevat, Tuomas ja Juhani vetelevät pitkiä unen\nnauhoja niin että pihisee. Eukko puhelee kuninkaastaan. \"Kuningas\nPietari on nykyisin hyvin sairas, hyvin sairas, mutta perintöruhtinas\nAleksanteri, joka hallitusta hoitaa, on sen sijaan erittäin pidetty,\nerittäin pidetty\". Muutamia kuukausia myöhemminhän tätä Aleksanteria\nheittää hurautettiin pommilla, mutta se asia saatiin onneksi\nsiirretyksi bolshevikien tiliin. Kaikesta tästä keskustelusta Simeoni\nsai, jos halusi, erittäin edullisen käsityksen Jugoslavian oloista, ja\nkun hän ajatteli asiaa tarkemmin, pitikin hän luultavana, että tuota\nvaltakuntaa lienee sittenkin oikeastaan sangen helppo hallita, koskapa\nskupshtinan, eduskunnan, jäsenistä ei taida olla aivan suuri prosentti\nlukutaitoisia.\n\nRaskaaksi käy olo ja väkisinkin ummistuvat jo Simeonin silmät. Hän\nnäkee unta, että hänet on tuon serbialaisen rouvan kanssa määrätty\nmatkustamaan ikuisesti Belgradia kohti, koskaan pääsemättä perille.\nSilloin hän herääkin siihen, että vanha rouva seuralaisineen poistuu\nhyvästellen heidät kaikki. He olivat olleet sangen miellyttävää\nmatkaseuraa. Pian mennä jyristetään Saven yli ja tullaan Belgradin\nasemalle. Ollaan Draga Mashan kuuluisassa kaupungissa. Omituisin\ntuntein astuivat veljekset asemasillalle ja rupesivat katselemaan\nympärilleen.\n\nOli aamuvarhainen maaliskuun 24 päivänä. Sää oli kirkas, aurinko teki\njuuri nousuaan. Pelottavan pitkiä, rotevia ja villin näköisiä miehiä\najelehti siellä täällä asema-alueella. Nähdessään, kuinka paljon heitä\npurkautui junastakin, muistui Simeonin mieleen Skutnabbin murhalaulu,\njoka lauletaan Hämäläisten laulun nuotilla:\n\n    Ja matkustajaan joukossa,\n    Vielä toisen luokan vaunussa,\n    Piileili murhanenkeli,\n    Joka koko junan uhkasi,\n    Kauhia, karottaa.\n\nSe on eteläpohjalaisen runoilijan käsialaa ja pitää siinä siis\nnimenomaan olla \"karottaa\".\n\n\n\n\nXXII.\n\nTulo Belgradiin, passitarkastus ja valittava kantaja. -- Ensimmäisiä\nkokemuksia kaduilla. -- Tunnustus hotellien portinvartijoille. --\nKuinka paikat Belgradin-Konstantinopolin pikajunaan hankitaan. --\nNäkyjä kaduilla ja arveluja sivistystasosta.\n\n\nVeljekset astelivat tavaroineen väkijoukon mukana asemahuoneeseen.\nKaikki, joissa oli selvä valtakunnallinen ja kansallinen leima,\nsaivat esteettömästi, huoneessa olevan sotilasvartioston puuttumatta,\nmennä siitä läpi, mutta kun veljekset, paikkakunnalla nähtävästi\nhiukan huomiota herättävissä ja harvinaisissa, europalaisen kraatarin\ntekemissä pukineissaan astuivat näköisälle, heräsi sotilasvartion\npäällikkö heti. Melkeinpä säikähtäneen näköisenä, aivan kuin olisi\ntahtonut sanoa, että \"tästä ei mene kukaan, ennen kuin Melanteri on\nlöytänyt housunsa\", levitti hän käsivartensa ja suorastaan kaappasi\nveljekset niihin. Mutta nämäpä löivät kylmästi miehelle passinsa\nnenän alle ja näyttivät, että niissä olivat paikoillaan kaikki\njugoslavialaiset harakanvarpaat ja Eskon puumerkit. Mies töllötti\nniihin ilmeellä, joka sanoi paljon, aukaisutti sitten matkalaukut, ja\nsillä oli asia selvä. Kaikki epäluulot olivat haihtuneet. Astuttiin\novella olevaan Herr Fiakeriin ja Tuomas maksoi kantajalle joukon\ndinaareja. Mutta vaikka tällä ei ollut ollut muuta tehtävää kuin\nsiirtää pari pientä matkalaukkua arviolta 50 metriä, suvaitsi hän\nkuitenkin päästää äänekkään valitushuudon muka saamansa summan\npienuuden vuoksi. \"Lyönkö minä sitä, vai annanko lisää?\" kysyi\nTuomas kahdenvaiheella, mutta vilkaistuaan ympärilleen ja nähtyään\npaikalle keräytyvän lukuisasti sen näköisiä subjekteja, joilla\non omistusoikeuden ja persoonallisen koskemattomuuden pyhyydestä\ntavallisesti sangen hämärä käsitys, määräsi Juhani lisäveroa\nsuoritettavaksi. Tämän jälkeen miehen valitushuudot vaikenivat, mutta\nkohtaus oli herättänyt paikalle saapuneessa yleisössä vieraita kohtaan\nilmeisesti sangen kyräileviä tunteita.\n\nLähdettiin sitten ajamaan, mutta se oli hirvittävää kerrassaan.\nLuonnollisesti ovat Jugoslavian pääkaupungin kadut, ainakin\nkeskikaupungilla, kivitetyt, eikähän tavallisista mukulakivistä voi\nedes vepsäläinenkään, joka on tunnustetusti etevin katujen kiveäjä\npohjoismaissa, saada suinkaan mitään hääsalin lattiaa, mutta kyllä\nniistä sentään paremman saa kuin mitä Belgradissa on. Kivet ovat\nensinnäkin kaikki suurenpuoleisia, siinä 30 senttiä läpimitaten, ja\nasetetut paikoilleen jonkunmoisella runollisella leikillisyydellä, aina\njuuri päinvastoin kuin on pitänyt. Tuloksena on huikean kuoppainen\nkivierämaa, jossa hevoset hyppivät kiveltä toiselle osoittaen siinä\nmelkoista taitavuutta, matkustajien lennähdellessä perässä nykäys\nnykäykseltä.\n\nVaroen visusti kieltänsä joutumasta sopimattomalla hetkellä hampaitten\nrakoon veljekset istuivat vaunuissaan, kun samassa katukäytävältä\neräs kansalainen rupeaa tekemään heille voimakkaita, ilmehikkäitä\nviittauksia ja huutamaan kiivaasti, kuten tuntui, hätäytyneitä ja\nvaroittavia sanoja. \"Onkohan se joku palkkiotta jäänyt kantaja?\"\nkyseli Tuomas, kun asia samalla selvenikin: vaunun toinen takaratas\noli päättänyt panna: katukivitystä vastaan ankaran vastalauseen ja\noli kaikessa hiljaisuudessa juuri liukumassa pois akselistaan, kun\nveljekset viime tingassa pääsivät hyppäämään kadulle. Synkkinä he\njo silloin lausahtelivat hammastarhastansa sanoja, jotka on vähässä\nkatekismossa kielletty, mutta samassa ajoi saapuville toinen Herr\nFiaker, joka kerskasi ajopeliensä kestävän.\n\nSe aamu sitten, jolloin he ajelivat näitä kuoppaisia katuja \"konakilta\nkonakille\", hotellista toiseen, etsien kattoa päänsä päälle, on\nveljesten muistissa sangen synkällä paikalla. Heidän iloisuutensa\nilmapuntari osoitti erehtymättömästi pahaa ilmaa, Juhanin kohdalla jo\nselvää myrskyä, kunnes vihdoin hotelli Bristolista aukesi turva eteen.\nRipeä ja asiansa osaava portinvartija pelasti miespoloiset turvaan\nkomeaan ja siistiin hotelliinsa, jonka patjoille he heittäytyivät,\nmuutaman hetken levolla vahvistaakseen itseään tulevien seikkailujen\nvaralle.\n\nHotelli Bristolin portinvartija Belgradissa oli Simeonin mielestä\nammattiluokkansa tyypillisimpiä ja parhaimpia edustajia. Hänen\nkansallisuudestaan ei voinut saada selkoa, sillä hän käytteli kaikkia\nkieliä samalla taidolla tahi taitamattomuudella, miten vain haluaa\narvostella. Hän oli perillä kaikista asioista niiden salaisimpia\nja hienoimpia vivahduksia myöten, ja otti auliisti toimittaaksensa\nkaikki ne tehtävät -- tietysti käteistä korvausta vastaan --\njoita neuvottomilla muukalaisilla on niin runsaasti tällaisessa\nluojan hylkäämässä valtakunnassa. Sanalla sanoen: hän oli niitä\nvälttämättömiä ja ratkaisevia kansainvälisen matkustajaliikenteen\noikealle uralle ohjaajia, jotka yhdessä asemien kantajain kanssa\ntodella pitävät kulkevasta Europan yleisöstä huolen, ettei se kokonaan\nhäviä olemattomiin, ja ovat heidän rinnallaan kaikki maailman\nmatkailutoimistot sangen vähäpätöisiä tekijöitä. Tämä tulkoon\nlausutuksi jo etukäteen ja seuraavasta nähtäneen, ettei se ole turhan\nvuoksi sanottu.\n\nKun veljekset olivat saaneet hotellin suuressa ruokasalissa, jossa\nenglantilaista ja ranskalaista yleisöä näytti pehertelevän aivan\niltikseen, hiukan aamiaista virkistyksekseen, kohdistui heidän\nensimmäinen huolensa siihen, mistä saada tietoja kansainvälisestä\npikajunasta, jonka piti mennä Belgradin kautta Konstantinopoliin, ja\nmistä saada siihen piletit. Tuomas, jolla on synnynnäinen taito nuuskia\nselville tällaisia asioita, rupesi puhuttelemaan vakavalla ilmeellä\nherra portieria, joka heti ilmoitti, että tuon pikajunan konttori\non siellä, ja on sinne paras mennä heti. Sen veljekset tekivätkin\nviivana. Tumma, raukeasilmäinen kaunotar vilkaisi veljeksiin aluksi\ntarkastelevasti, otti sitten listansa esille ja ilmoitti, ettei ole\nenää ainoatakaan paikkaa ja että seuraava juna menee vasta viikon\nkuluttua -- tämä menisi jo tänä iltana kello 8,40. Hirmustuneina\nmoisesta perspektiivistä rupesivat veljekset makean kiihkeällä äänellä\nrukoilemaan, että \"eikö nyt sentään\" j.n.e., antaen samalla silmiensä\nja kasvojensa puhua niin hellää ja liikuttavaa kieltä kuin mahdollista.\nLopuksi neiti käski tulla uudelleen kello 11. Synkin miettein, mutta\nkuitenkin säilyttäen ulkonaisen arvokkuutensa, hyppelivät veljekset\ntakaisin hotelliin -- välillä ihmeteltyään luultavasti kaupungin\nainoata, arvattavasti englantilaisten omistamaa autoa, joka hikipäässä\npuhkuen luovi katukallioitten keskitse ja päällitse -- valittamaan\nkovaa onneansa portierille. Mutta tämä sanoi lohduttaen ja ääntään\nhiljentäen: \"Kun herrat nyt menevät uudelleen, täytyy teidän valita\nsellainen hetki, jolloin konttorissa ei ole muita lähistöllä. Kysykää\nsilloin taas ja samalla kuin kysytte, ottakaa esille suuria rahoja ja\nlaskekaa niitä. Jos mies kieltää, niin kysykää uudelleen, katsokaa\npitkään silmiin ja laskekaa kuin vahingossa joku parempi seteli\nkämmenenne alle pöydälle. Silloin mies varmasti käskee teidän tulla\nottaakseen selvää, olisiko joku matkustaja jäänyt saapumatta, ja\nkun sitten menette pois, niin unohtakaa tuo seteli siihen pöydälle.\nErehtyisinpä pahasti, ellei tämä menettelytapa veisi tyydyttävään\ntulokseen, sillä olenhan sentään saavuttanut tässä toimessani tuollakin\nalalla jokseenkin laajan kokemuksen.\" Ja hän sipaisi ylpeästi mustia\nviiksiänsä sekä iski silmää kuin itse peijakas. Ihmeissään veljekset\nolivat kuunnelleet hänen neuvojansa ja Juhani tuumasi: \"Voi maailmaa\npahennusten tähden\". -- \"Ja ne pahennukset kuitenkin tulevat\", jatkoi\nTuomas, \"miehen neuvosta on otettava tarkka vaari\".\n\nKun sitten uudestaan tultiin konttoriin, olikin siellä öljyisen\nnäköinen mies pöydän takana. Odotettuaan sopivaa tilaisuutta menivät\nveljekset kaikki hänen kimppuunsa ja rupesivat tiedustelemaan paikkoja.\nSamalla Tuomas hajamielisen näköisenä rupesi kaivelemaan lompakostaan\nesille kaikenlaisia rahoja, joukossa eräitä ententemaiden setelejä,\njoilla oli todettu täällä puolessa olevan maagillinen vaikutus. Ennen\nkuin se kieltävä vastaus, joka automaattisesti alkoi pursuta miehen\nsuusta, oli ehtinyt loppuun, huomasi hän Tuomaan temput ja rupesi\nepäröimään. Hänen käytöksensä muuttui hyvin kohteliaaksi ja hän rupesi\npuhumaan laajasti matkustajatulvasta ja ahdingosta. Sitten hän siirtyi\ntoiseen paikkaan ja veljekset menivät perässä, mutta Tuomas unohti kuin\nsattumalta miehen pöydälle erään setelin. Kuin haukka pani mies sen\nkaukaa syrjäsilmällä merkille ja ilmoitti sitten valittavalla äänellä,\nettei hän parhaalla tahdollakaan voi valmistaa herroille muuta kuin\nyhden kahden hengen osaston. \"Mutta\", kuiskutti hän, \"epäilemättä\nherrat voivat sitten vaunussa neuvotella vaunun hoitajan kanssa, sillä\nnäillä on tavallisesti paljon keinoja, joilla auttaa pulaan joutuneita\nmatkustajia\". Ja niinpä saatiin kuin saatiinkin ostetuksi kolme\npilettiä kahdelle paikalle. Silmät pystyssä oli Simeoni seurannut tätä\nkeinottelua, joka hänen luullakseen oli Suomessa tuntematonta, jopa\naivan mahdotontakin.\n\nPäästyään täten päähuolestaan saattoivat veljekset rauhallisemmin\nruveta tarkastelemaan ympärillänsä kuhisevaa, ententeen kuuluvaa\nkulttuurikansaa ja sen kaupunkia. Sodan alussahan itävaltalaiset\npommittivat, kuten silloin tärisyttävästi kerrottiin, kaupungin maan\ntasalle, mutta mitään merkkiä ei siitä ainakaan enää näkynyt. Jossakin\nkyllä laiskasti korjailtiin jotakin rakennusta, mutta saattoihan se\nolla muutenkin luhistunut. Portieri, jolta Simeoni asiaa tiedusteli,\nilmoittikin, että pommitus oli luonnollisesti kohdistunut kaupungin\nlaidassa, Tonavan ja Saven muodostamalla niemekkeellä olevaan\nlinnoitukseen, ja että itse kaupunki oli siitä kärsinyt sangen vähän.\nKaupunki on rakennettu vuoren rinteelle ja näkyy sen korkeimmalta\npaikalta laajasti Unkarin tasankoa. Muinaisista ajoista saakka se\non ollut erittäin tärkeä linnoitus, joka varsinkin turkkilaissotien\naikana näytteli huomattavaa osaa. Vuonna 1456 puolusti sitä Hunyadi\nvoitollisesti turkkilaisia vastaan, mutta kun hän samana vuonna\nkuoli ruttoon linnassaan, vastapäätä olevassa Semlinin kaupungissa,\nraukeni samalla kansallisen puolustuksen tarmokas johto. Turkkilaisten\nhyökkäykset voimistuivat yhä enemmän, kunnes sulttaani Soliman II\nvihdoin vuonna 1521 valloitti Belgradin. Ja niin uskomatonta kuin se\nvoi ollakin, on kuitenkin yksinkertainen tosiasia se, että heidät\nkarkoitettiin Belgradin linnoituksesta lopullisesti vasta -- 1867.\nMonta kertaa olivat europalaiset tosin tällä välin valloittaneet\nBelgradin, m.m. kuuluisa prinssi Eugen, mutta turkkilaiset, jotka ovat\nolleet suuria sotureita ja vielä suurempia rauhan tekijöitä, saivat\naina rauhanteoissa pidätetyksi Belgradin itselleen. Tämä historiallinen\npuoli selittääkin, miksi kaupunki on jäänyt niin oudosti takapajulle\nja miksi siellä tuulahtaa vastaan selvästi epä-europalainen, itämainen\nhenki. Synkän ja rikoksellisen varjon heittää kaupungin ylle kuningas\nAleksanterin ja hänen rakastajattarensa Draga Mashan murha; heidän\nruumiinsa on haudattu erääseen pieneen kirkkoon, mutta ei haudoilla ole\nmitään muistomerkkiä.\n\nHämmästymättä ei voi Belgradin kaduilla kuljeskella. Simeoni pani\nmerkille, että serbialaiset olivat suurikasvuisinta ja rotevinta\nkansaa, mitä hän tähän saakka oli nähnyt, ja niin tuli olemaankin.\nHeidän kasvonpiirteensä ovat kauniit, usein kuin karamellipurkin\nkyljestä otetut kiiltokuvat, mutta samalla niistä loistaa jonkunmoinen\nhurja luonnontila ja viileys, joka tekee ne vastenmielisiksi. Silmäin\nkiiltävästä katseesta kuvastuu viekkaus ja epäluotettavaisuus. Paljon\nnäkee käytettävän kansallispukuja, tummaa, vyötäisille ulottuvaa\nliivimäistä mekkoa, lipatonta, suomalaisen sotilaan lakkia muistuttavaa\npäähinettä, ja käyränokkaisia kenkiä, eikä tuo puku hullumman näköinen\nolekaan. Vilpittömintä hämmästystä sen sijaan herättivät eräät hurjan\nnäköiset, tavattoman pitkät ja omituisesti puetut miehet, jotka\nkuuluivat olleen albaanialaisia; heidän pukunsa erikoisena piirteenä\noli housujen lavea, pelottavan alas riippuva takapuoli, ja omituiset,\njalkapöydän päälle kuromalla tehdyt jalkineropposet, jotka olivat\nlaajat kuin käyräkärkiset ruuhet. Rauhallisesti nämä äijät vaelsivat\nkatua pitkin ollenkaan aavistamatta, kuinka koomillisia he europalaisen\nsilmillä katsottuina olivat. Jos Suomessa miehinen mies antaa\nhousujensa takapuolen laskeutua lähelle nilkkoja, saa hän olla varma,\nettei häntä enää sen jälkeen pidetä viisaan kirjoihin kuuluvana.\n\nTuossa tuli vastaan ilmiö, joka näytti herättävän huomiota yksin\ntäälläkin: nuori nainen, joka oli puettu sinisiin, väljiin, kauniisti\n\"pliseerattuihin\" ja kirjailtuihin roimahousuihin tahi housuhameisiin,\nmiten vain haluaa. Tuo vaatekappale oli oikeastaan hame, mutta sen\nalahelma oli taitavasti kurottu kahdeksi nilkan reiäksi ja loppuväljyys\nsievästi poimutettu. Jalkineina olivat kauniisti kirjaillut,\nkäyräkärkiset tohvelit. Seurassaan olevista albaanialaisista päättäen\noli hän tuota samaa kansaa. Meidän oloissamme olisi hänen vaatetuksensa\nollut erinomaisen onnistunut naamiaispuku.\n\nKuormia kuljetettiin härkävaljakoilla, mikä osoittaa valtakunnassa\nolevan riittävästi aikaa. Kanojen ja lampaitten kuljetuksessa\noltiin suorasukaisen käytännöllisiä, vähääkään välittämättä siinä\nsuoritetusta, julmasta ja perinpohjaisesta eläinrääkkäyksestä, joka sai\nveljekset kiristelemään hampaitaan. Kanat sidotaan jaloistaan nippuun\nja heitetään selkään. Usein saattoi jonkun kurjan kapakan ovenpielessä,\nmaassa, nähdä kananipun, jonka vielä elävät osat vaisusti vikisten\nja piipittäen koettivat nostaa päätänsä. Lammasta kuljetetaan usein\nkantamalla sitä takajaloista selässä. Elukan määkinä tukahtuu pian\ntuossa luonnottomassa asennossa. Asemalla tulivat veljekset näkemään\nsian, joka oli pantu jonkunmoiseen pakettiin postissa kuljetettavaksi.\nToivottavasti joskus tässäkin maassa esiintyy joku eversti Forsten\ntahi neiti von Konow herättämässä kokonaan näkymättömissä olevaa\ninhimillisen säälin tunnetta. Inholla ja kauhulla veljekset tätä\nkaikkea katselivat, muistaen sardoonisella ivalla, kuinka tämäkin\nsivistyskansa oli vaahto suussa huutanut taistelevansa \"saksalaisia\nhunneja vastaan.\" Kiitoksia paljon!\n\nKaupungissa oli useita suuriakin kivitaloja, ulkoasultaan täysin\neuropalaisia, mutta olivat ne enimmäkseen ulkolaisten yhtiöiden\nrakentamia hotelleja. Kuninkaan \"konakki\" oli vähäpätöinen, muiden\nrakennusten keskeen litistetty kaksikerroksinen rakennus, joka\nulkoasultaan oli omiaan miellyttämään demokraattista elämänymmärrystä.\nMutta useimmat talot olivat sitten mitä merkillisimpiä yhdistelmiä\nkaikista maailman eri tyyleistä, joukossa paljon jotakin vierasta\nainesta, jonka Simeoni paremman tiedon puutteessa määritteli\nturkkilaiseksi. Pääkatujen välillä oli paljon pieniä ja kapeita kujia,\njoiden varsilla oli kahvilan ja myymälän tapaisia. Kahviloissa istui\ntäälläkin kansaa runsaasti ja kaikki pelasivat korttia. Mitenkähän\ntämän puolen ihmisparat mahtaisivat saada aikansa kulumaan, ellei\npaholainen olisi älynnyt keksiä korttipeliä?\n\nTällaiselta kujalta löysi Simeoni kirjakaupankin, jossa oli suuri\nvalikoima serbialaista, ryssältä näyttävää kulttuuria, sekä jokunen\nlikainen englantilainen ja ranskalainen romaani, joka oli sinne jäänyt\nikävystyneiltä upseereilta. Puuhakkaasti kauppias tarjoili tavaroitaan\nja saikin myydyksi veljeksille sarjan huonosti painettuja postikortteja.\n\nMitään kauppaa tahi sellaista puuhaa muistuttavaa liikennettä eivät\nveljekset huomanneet, vaan olivat kadut täynnä kaikesta päättäen aivan\njoutilasta ja työtönnä vetelehtävää väkeä, joka mietti luoja tiesi mitä\nkonnankoukkuja. Kaupanteoksi kansallistaloudellisessa merkityksessä ei\nSimeoni nimittäin voinut lukea jäätelön ja juomaveden kauppaa, jota\nkyllä aika innokkaasti harjoitettiin. Astiat ja muut vehkeet olivat\noutoa, arvattavasti itämailta perittyä tyyliä, ja itse kauppiaat\njo ammoin hirsipuuhun kypsyneitä sällejä. Puhtaus ei ollut varsin\nhollantilaista.\n\nBelgrad ja arvattavasti koko Jugoslavia, vasta anastettuja entisiä\nItävalta-Unkarin alueita lukuunottamatta, on aivan sivistysuransa\nalussa, tuskinpa edes ensimmäisellä puolapuullakaan. Monet sukupolvet\nsaavat vierähtää, ennen kuin se saa puhdistetuksi ruumiistaan ja\nsielustaan pois vuosisatojen kasvattaman laiskuuden ja velttouden\n-- jos saa koskaan. Aurinkokin polttaa jo Serbiassa perin kuumasti\nja tekee haluttomaksi liikaan ponnisteluun, hedelmällinen maa kun\nelättää vähemmälläkin. Piipun poltto, korttipeli, paloviinan juonti\nja makaileminen tuntuu paljon hauskemmalta kuin joutava liiallinen\nrehkiminen.\n\nTodistuksena serbialaisten \"etevästä\" poliittisesta orienteerauksesta\nsaattanee mainita, ettei Jugoslavia ole vielä tunnustanut Suomen\nitsenäisyyttä. Se ei nimittäin halua edistää Venäjän valtakunnan\nhajoamista. Kaikista mustimmat \"valkoiset ryssät\" ovat pesiytyneet\nBelgradiin, jossa Novoje Wremja nyttemmin ilmestyy.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nKun Simplon-expressiä odotettiin. -- Hotellin portieri Jugoslavian\ntulevaisuudesta. -- Kissannaukujaiset ja näkyjä asemalla. --\nBulgarialainen runoilija ja expressin vaunupoika. -- Pikajunan yleisöä\nja sen elämää. -- Mr Rowleigh.\n\n\nKoska \"Simplon-expressin\" piti tulla kello 8,40, rupesivat veljekset\nhyvissä ajoin touhuamaan asemalle lähtöä. \"Mihin herrat nyt aikovat?\"\nkysyi portieri ihmeissään. \"Asemalle tietysti\". Silloin hymähti\nportieri ylenkatseellisesti: \"Vielä tähän päivään saakka ei expressi\nole saapunut aikataulunsa mukaan, vaan vähintään puoli vuorokautta\nmyöhästyneenä. Herrat menevät rauhassa levolle, sillä pidän kyllä\nhuolta siitä, että joudutte ajoissa asemalle.\"\n\nKummastuneena tästä ottivat veljet asiasta lähemmin selkoa ja saivat\nkuulla, että portieri oli puhunut totta. Matkustajainsa mukavuudeksi\ntämä piti asemalla vartijaa, joka saatuaan asemakonttorista tiedon,\nmilloin expressi vihdoinkin oli tulossa, ilmoitti siitä puhelimitse\nhotelliin.\n\nVeljesten lepo jäi kuitenkin hyvin vähäiseksi, sillä pelko siitä,\nettä he jonkun erehdyksen vuoksi saattaisivat jäädä viikoksi tähän\nkirottuun paikkaan, piti heidät hereillä. Kun sähkövalo loppui kello\nkymmeneltä, oli olo parin kurjan kynttilän tuikkeessa muutenkin\nperin synkeää, varsinkin kun hotellin etehisessä palava suuri\nkarbiidisoihtu täytti kaikki käytävät kirpeällä katkullaan, tunkeutuen\nhuoneisiinkin. Ikävissään harhaili Simeoni siellä täällä, joutuen\npian keskusteluun yhtä ikävystyneen portierin kanssa. Puhuttiin maat\nja taivaat, kunnes Simeoni keksi kysyä, mitä veli arvelee Jugoslavian\ntulevaisuudesta. \"Tästä ei tule mitään!\" vastasi hän jyrkästi, \"sillä\ntämä on uusi Itävalta. Kroatit ja unkarilaiset ovat aina tyytymättömiä\nja itse pääkansallisuus on vielä sellaista, että se asuu yhdessä\nsikojen kanssa.\" Tämä kansallinen pessimismi oli Simeonista hyvin\nkummallista ja hämmästyi hän melkoisesti, kun myöhemmin asemalla\noleva vartija sanoi aivan samat sanat. \"En minä viihdy täällä enää\",\npuhui hän, \"sillä ollessani sotavankina Saksassa kaksi vuotta tulin\nnäkemään, minkälaista ihmisen elämä saattaa olla. Niin pian kuin saan\nkylliksi rahaa kokoon, muutan sinne. Nämä serbialaiset ovat sikoja\nkaikki\". Simeoni vilkaisi ympärilleen, mutta ketään ei onneksi ollut\nlähettyvillä.\n\nKun olo hotellissa rupesi tuntumaan ikävältä, läksivät veljekset\nkello neljän seuduissa asemalle, koska tiesivät siellä olevan\nravintolan. Ajettaessa asemapihalle tervehti heitä täydellinen\nkissannaukujaiskonsertti, arvattavasti tuon aamullisen vihamielisen\nkantajan järjestämänä. Huikeat vihellykset, rääkäisyt ja ulvomiset\nmuodostivat todellisen serbialaisen kansalliskuoron. \"Mitäs\nluulisitte Helsingin poliisin sanovan\", kysyi Tuomas, \"jos siellä\nkantajat valmistaisivat ulkomaalaisille matkustajille tällaisen\nvastaanoton?\" -- \"Taitaisipa pian pamppu heilua ja vähän eri tavalla\",\nmieteksivät siihen vastaan Juhani ja Simeoni, painuen Tuomaan perässä\nasemahuoneeseen.\n\nSiellä oli paljon odottavaa kansaa. Eräässä nurkassa, juuri\nPietari-kuninkaan kuvan alla, nukkui pöydän ja käsivarsiensa nojassa\npitkätukkainen vanha pappi, kuorsaten niin, että, se huvitti kaikkia.\nAluksi hän veteli pitkiä, voimakkaita, säännöllisiä hurauksia ehkä\nparikymmentä kertaa, kunnes hän äkkiä kaikkien säikähdykseksi lakkasi\nkuin leikaten. \"Nyt se kuoli\", siunasi Simeoni ja sama otaksuma\nkuvastui kaikkien muidenkin kasvoilta, kunnes samalla alkoikin kuulua\nhiljaista, mutta hyvin tiukkaa ja ahtaasti tulevaa pihinää, aivan\nkuin ilma olisi väkisinkin pursunnut kovassa käymistilassa olevan\nkaljatynnyrin tapista. Jännittyneinä odottivat kaikki, nauruaan\npidätellen, mitä nyt tulisi. Pihinä päättyikin omituiseen puksaukseen,\njonka jälkeen ukko makusteli kauan ja perinpohjaisesti, käänsi\npäätänsä ja aloitti uudet reippaat huraukset. Ihmiset nauroivat, mutta\narvattavasti ei huoneessa ollut monta, jolle itselle tuo kiusallinen\n\"talangi\" olisi ollut tuntematon.\n\nPapin naapuristossa istui nuorenpuoleinen mieshenkilö, jonka kasvot oli\nsileiksi ajeltu, mutta jonka tukka sen sijaan oli tuuhea ja pitkä kuin\nleijonan harja. Hän näytti haaveilevan jotakin kaukaista ja edessään\nhänellä oli paksu ja ikävän näköinen kirja, minkä kaiken johdosta\nSimeoni määritteli hänet serbialaiseksi tahi mieluumminkin, koska hän\noli vaaleaverinen, bulgarialaiseksi runoilijaksi. Muu kansa oli sitten\nperäti sekalaista, eri säätyistä ja eri tavalla likaista, mutta kaikki\nyhtä unista ja tuskastunutta. Vihdoin kello 7 seuduissa tänä maaliskuun\n25 päivän aamuna rupeaa kuulumaan kaukaista jyrinää ja siinä samassa\nonkin expressi saapunut. Veljekset painuvat vaunuun, jossa heitä\nodottaa huvittava kohtaus.\n\nBulgarialainen runoilija on joutunut sinne ennen heitä ja lausui\nsangen komentavasti vaunun ranskalaiselle, mutta sujuvasti saksaa\npuhuvalle siivoojapojalle, että hänelle on tehtävä vuode heti, koska\nhän on saanut valvoa koko yön heitä odottaessaan, kun eivät noudata\naikataulua. Pojalla pistää tämä hiukan vihaksi ja hän vastaa, ettei\nnyt tehdä vuoteita, kun on ylösnousun aika. Runoilija kiivastuu, poika\nkiivastuu myöskin, vaihdetaan vertauksia ja tunnustähtiä, kunnes\nrunoilija sähähtää jotakin, että poika on \"elukka\". \"Minä en ole mikään\nelukka\", ärjyy poika nyt todella suuttuneena vastaan ja koko vaunun\ntäyttää suuri rähinä. Kummastuneina ja tyyninä seisovat siinä ääressä\nJuhani, Tuomas ja Simeoni, ihmetellen mielessään runoilijan tyhmyyttä.\nKokematon mies, kun rupeaa, riitelemään sen ainoan henkilön kanssa,\njoka voi hankkia matkustajille heidän useinkin kipeästi tarvitsemiansa\nmukavuuksia!\n\nMutta tästä riidasta oli veljeksille hyötyä, sillä poika rupesi\nluonnollisesti katselemaan ympärilleen,, eikö kukaan asettuisi hänen\npuolelleen. Simeoni oli sitä jo hiukan odottanut ja kuiskutti nyt\npojalle korvaan, taputtaen häntä olkapäälle, että antaa tuon hullun\nmiehen olla! Pahin tässä on heidän kohtalonsa, kun ei ole muuta kuin\nkaksi paikkaa, vaikka on kolme miestä. Voisikohan sitä asiaa mitenkuten\njärjestää? Ja sekaantuen leikkiin vilkutti Tuomas salamyhkäisesti\nsilmiään ja helisteli hiukan taskuaan. Kiitollisena saamastaan\nmyötätunnosta sopotti nyt poika vuorostaan Simeonin korvaan: \"Jos\nannatte minulle riittävästi juomarahoja, niin ettei kontrollööri näe,\nluovutan teille omasta osastostani ylävuoteen. Se on aivan samanlainen\nkuin muutkin, mutta ovi täytyy pitää yöllä auki.\" -- \"Hyvä on\", ilostui\nSimeoni, sillä tuo oven aukipito oli hänestä raittiin ilman vuoksi vain\netu.\n\nPojan ystävyyden hankkiminen osoittautui erittäin valtioviisaaksi.\nPiletit sai nimittäin ostaa aina vain valtakunnan rajalle saakka,\njossa oli hankittava uudet sekä kestettävä kaikki muut tarkastukset.\nKun heidän nyt oli mentävä Bulgarian, Kreikan ja Turkin rajan yli,\nolisi tuosta kaikesta ollut tavaton huoli ja touhu, varsinkin kun\nparissa paikassa oltiin rajalla yöllä, ellei tuo samainen poika olisi\nystävällisesti ottanut hoitaakseen kaikkia näitä asioita, veljesten\ntarvitsematta huolehtia niistä ollenkaan. Runoilija parkakin ymmärsi\ntyhmyytensä ja Simeoni kuuli hänen illalla nöyrtyneenä rukoilevan\npoikaa ostamaan yöllä hänellekin piletin, mutta poika vastasi vain\nkylmästi: \"Se ei kuulu minun virkaani!\" Simeonilla olisi tehnyt mieli\nantautua puheisiin runoilijan kanssa, mutta hän ei uskaltanut, peläten\nherättävänsä mahtavan liittolaisensa epäluuloja, ententevallat kun ovat\ntunnetusti epäluuloisia ja mustasukkaisia liittosuhteistaan.\n\nNiin päästiin matkustamaan Konstantinopoliin halki Balkanin,\nnauttimalla kaikkia uudenaikaisia mukavuuksia. Matkaseuraan kuului\nkorkeaa väkeä, mutta ottivat veljekset tämän heille osoitetun\nhuomaavaisuuden vaatimattomasti vastaan. Samassa vaunussa matkusti\nnimittäin Konstantinopoliin ja läheiseen itään ranskalainen kenraali\nGourod seurueineen, nähtävästi saadakseen sikäläisistä sekavista\nkysymyksistä hallituksellensa tarkempaa selkoa. Hän oli parrakas,\nvanhemmanpuolinen mies, jolta vasen käsi oli leikattu pois. Kuului\nolleen sodan aikana armeijassa perin suosittu. Hänen seurueensa jäsenet\nolivat nuoria, nukkemaisia ranskalaisia upseereja. Vaunu sisälsi\ntämän lisäksi amerikalaisen teollisuusmiehen, mr W. T. Rowleigh'n,\nFreeportista, Illinoisista; hän omistaa suuria säilyketehtaita, ja\nmatkustelee täällä nähtävästi huvikseen tahi ostelemassa balkanilaisia\nryytejä, joilla voisi maustaa tuotteitansa. Loppu-yleisö oli,\nmikäli Simeoni saattoi huomata, englantilaisia ja ranskalaisia sekä\nkreikkalaisia herroja, ynnä valikoima ranskalaisia naisia, joiden\nsukulaisuussuhteista kaikkiin edellisiin ei voinut saada oikein selvää,\nsillä ne olivat kaikesta päättäen hiukan epäselvillä asianomaisille\nitselleenkin. Niinpä oli Simeoni pitänyt koko ajan erästä kaunotarta\nmuutaman nuoren kreikkalaisen herran puolisona, koskapa he ajoivat ja\nasuivat samassa osastossa ja esiintyivät päivällä kuin aviopuolisot\nkonsanaankin. Mutta kun tultiin Filippopelin asemalle, jäikin tuo nuori\nkreikkalainen siihen, ja oli häntä vastassa sekä pappa että mamma ynnä\nsisarukset, ja tärkeimpänä vielä nuori ja kainosti punastuva nainen,\njoka huudahtaen heittäytyi tuon kauan odotetun ja kaivatun kaulaan.\nSimeoni rupesi ällistyneenä katselemaan, missä matkapuoliso mahtoi\nolla tämän oudon tapauksen aikana, ja huomasi hänen seisovan taampana\nvaunun sillalla aivan tyynenä, välittämättä tuosta kohtauksesta\nollenkaan, ja parhaillaan panemassa alulle erästä mielenkiintoista ja\nlupaavaa keskustelua nuoren ranskalaisen upseerin kanssa. Kuvaavana\nelämälle tällaisessa ranskalaisessa kansainvälisessä vaunussa oli\nsekin, että yöllä Bulgarian rajalla oli Tuomaalta tiukasti tiedusteltu,\n\"minne hän on naisen kätkenyt\"; samaa asiaa mahtoi tarkoittaa eräs\nkuiskaamalla suoritettu keskustelu vaunupojan ja jonkun tuntemattoman\nherran välillä, jonka Simeoni sattui samana yönä kuulemaan. \"Jos tuolta\nneidiltä vieläkin vaaditaan passia\", sanoi ääni, \"niin ilmoittakaa,\nettä täällä on eräs puolalainen herra, joka tahtoo auttaa häntä, ja\nkysykää upseerilta, kuinka paljon hän vaatii.\" -- \"Mikä on neidin\nnimi?\" kysyi poika. \"Adèle Levy\", kuului herrasmies vastaavan ja\nsiihen keskustelu loppui. Simeoni ei saanut tietää, kuka tämä Adèle\noli ja tuliko hän autetuksi, mutta luultavaahan se on. Kerrottiin\nbulgarialaisten ruvenneen ansaitsemaan kiristämällä tällaisilta\nKonstantinopoliin lenteleviltä yöperhosilta, joiden passit yleensä\ntaitavat olla hiukan epäkunnossa ja puutteellisia, korvaukseksi\nrunsaasti rahaa -- selitys, joka saattoi olla hyvinkin todenmukainen.\nYhtä Simeoni täällä kaipasi: niitä välittömiä ja tavallisia ihmisiä,\njoita oli tähän saakka matkallansa tavannut ja jotka eivät olleet\nniin tympeytyneitä ja väsyneitä, etteivät olisi halunneet jutella ja\nkeskustella muukalaisten kanssa. Tämä kansainvälinen, Parisissa ja\nmuissa suurkaupungeissa tyhjäksi viruttunut yleisö oli mahdollisimman\nvälinpitämätöntä ja kuivaa, täynnä ikävystymistä ja \"spleeniä\".\n\nPoikkeuksena oli mr Rowleigh, terveen ja hauskan näköinen,\nvanhemmanpuolinen mies, joka oli avomielinen ja iloinen, puhelias\nja utelias. Mutta hänhän olikin amerikalainen. Hän oli oleskellut\nSerbiassa useita kuukausia, Simeonin oikein saamatta selville, millä\nasioilla. Liikkeensä propagandaosaston suureen viikkolehteen hän\noli kirjoittanut soman kuvauksen Serbian oloista ja näytti sitä\nhiukan ylpeänä Simeonille. Tämän kysymykseen, mitä hän arveli maan\ntulevaisuudesta, vastasi hän yleensä optimistisesti. Kuitenkin tuntui\nhänelläkin olevan omat epäilyksensä, koskapahan arveli, että parasta\nolisi antaa koko maa ja sen hallitus määrävuosiksi urakalle muutamille\ntarmokkaille amerikalaisille, jotka kyllä osaisivat panna täälläkin\ntupet heilumaan. Syödessä tilasi hän itselleen säilykemaitoa, mutta se\nolikin hapanta. Tarkastettuaan sitten etikettiä hän huomasi sen olevan\nvalmistettua Englannin sotaväkeä varten. \"Nyt, kun se ei enää mihinkään\nkelpaa, myyvät he sen ulkomaille\", tuumi hän tyytymättömänä ja lisäsi:\n\"Hyvin afäärimäistä, mutta ei kaunista menettelyä\". Veljekset koettivat\nparhaansa mukaan vastailla hänen uteliaisiin ja tiedonhaluisiin, Suomea\nja sen oloja koskeviin kysymyksiinsä. Hänen sympatiansa tuntuivat\nolevan ratkaisevasti Saksan puolella, jossa sanoi huomanneensa tehtävän\ntyötä ja jo olevan \"yhtä ja toista\". Erotessa lahjoitti hän Simeonille\nsuuren joukon omaa tehdastaan koskevaa propagandakirjallisuutta ja\nmyhähti iloisesti, kun Simeoni muka vakavissaan pyysi, ettei hän\nnyt suinkaan rupeaisi valmistamaan tehtaassaan mitään paprika- ja\nvalkosipulisäilykkeitä.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nMoravan laakso. -- Maanviljelysnäkyjä ja pajupuita. -- Maritsan\nlaakson nähtävyyksiä. -- Ensimmäisiä turkkilaistunnelmia. -- Tulo\nKonstantinopoliin.\n\n\nSelvittyään Belgradin niemekkeen vuorista lähtee rata ujumaan etelään\npäin pitkin Moravan laaksoa. Se näyttää erittäin hedelmälliseltä,\nollen melkein kauttaaltaan paljasta peltoa. Siellä täällä näkyy\npieniä, vaatimattomia, olki- tahi tiilikattoisia asuntoja. Sikalaumat\nnäyttävät Simeonin mielestä vähentyvän, mutta sijaan tulee sitä\nlukuisammin lammaslaumoja. Vaalea, lempeän näköinen unkarilainen\npuhveli katoaa myöskin ja auran edessä astuu nyt likaisen musta\nbalkanilainen puhveli, jonka rengaskyhmyiset sarvet ovat ilkeästi\ntakakenossa ja pieni pää aina eteenpäin sojossa, ikäänkuin se alati\nolisi mutalammikossa sukeltamassa. Uuden ajan vaikutusta näkyy sikäli,\nettä aurat ovat aivan uusia, amerikalaisia, joissa on edessä pienet\ntukirattaat -- arvattavasti seurausta ententeliitosta. Bulgariassa sen\nsijaan kynnettiin vielä ikivanhalla puuauralla, joka lienee säilynyt\nmuuttumattomana siitä asti, kun sen aikoinaan maailman ensimmäinen\nmaahengen täyttämä ihminen keksi. Tämäkin laakso lienee ikivanhaa\nviljelysseutua ja samalla sekin kansainvälinen kulkutie, joka on\nnähnyt outoja matkueita puoleen ja toiseen. Hunnit ovat sitä myöten\nretkeilleet, samoin Alarik hurjine raakalaislaumoineen, Roman legionat\nja turkkilaiset, kunnes uuden ajan tekniikka teki sen koko maailman\nväyläksi rakentamalla siihen rautatien.\n\nPeltojen pyörtänöillä kasvaa siellä täällä pajupuita, jotka ovat\nerittäin tärkeänä apuna sikäläiselle maanviljelijälle. Kun uudet\nvuosikasvaimet eli \"suvikuntaiset\" ovat jonkun verran vahvistuneet,\nleikataan ne poikki ja ovat serbialaisen ja bulgarialaisen\nmaanviljelijän ehkäpä ainoana puutavarana. Niistä hän tekee koreja,\naitoja ja jos mitä. Simeoni näki usein, kuinka pajupuita oli typistetty\naivan sarjoittain paljaiksi ja jätetty ne siihen miettimään, kuollako\nvai ruvetako tunkemaan uutta vesaa. Mutta ihminen on viisas: pajupuu ei\nhuoli kuolla koskaan, vaan ikäänkuin kiukustuneena moisesta julkeasta\nparturoimisesta rupeaa tunkemaan uusia kasvaimia aivan kuin vimmassa.\nNuo typistetyt rungot olivat hyvin tyypillisenä piirteenä näille\npeltomaisemille.\n\nKorkeita lumihuippuisia vuoria siinti milloin kauempaa, milloin\nryntäsivät niiden rinteet uhaten lähemmäksi. Kuta etelämmäksi\ntultiin, sitä uhkaavamman näköisiä,, juhlallisempia ne olivat,\nkunnes illan juuri pimetessä ne näyttivät pilviin ulottuvina aivan\nkaatuvan radan päälle. Oltiin Moravan latvoilla ja ruvettiin juuri\npuhkaisemaan Balkanin vuorijonon länsihaarannetta, jonka etelärinteiltä\nMaritsa-virta kokoaa saviset vetensä. Aamun valjetessa oltiinkin jo\nMaritsan laaksossa. Junan kulku kävi peräti hitaasti, sillä Serbian\npuolella olivat sillat vielä väliaikaisia ja muutenkin tuntui rata\ntäällä olevan siinä kunnossa, että parasta oli olla varovainen.\n\nMaritsan laaksoa pidettäneen Po-virran laakson rinnalla Europan\nhedelmällisimpänä seutuna, jossa viljellään kaikkia parhaita\nlauhkean vyöhykkeen antimia. Tuon hedelmällisyyden saattoi nyt\nkuitenkin vain aavistaa, sillä pitkällinen kevätkuivuus oli estänyt\nkasvullisuuden pääsemästä hyvään alkuun. Viljelys-alue oli suuri, usein\nsilmänkantamaton, joskin sentään melkein kaikkialla kaukaa siintävät\nvuoret osoittivat, että sillä oli rajansa. Mutta suomalainen, joka näin\nkeväisin on tottunut näkemään vainioillaan tulisessa kiireessä hyörivää\nkansaa, ja joka oli nähnyt sitä Saksassa ja Tshekko-Slovakiassa,\naavisti peltolakeuden autiudesta, että täällä, parhaimman luojanlahjan\näärellä, asuskeli jalkojaan laahustelevaa kansaa, joka ei ymmärtänyt\nomaisuutensa todellista arvoa. Eipä taitaisi olla hullumpaa antaa näitä\nmaita amerikalaisten voimamiesten haltuun muutamaksi ajaksi, että he\nsaisivat traktoreillaan mullistaa näiden laaksojen mehevää ruokamultaa\nvähän syvemmältä ja ottaa siitä nälkäisen maailman hyväksi erinäisiä\nrunsaita satoja. Mutta eihän sovi toiselta puolen ihmetellä kansan\nalhaista kehitysastetta täällä, sillä onhan se läpi pitkänpitkien\nvuosisatojen ollut sorron alaisena, pimeän papiston, taikauskon\nja turkkilaisten kahleissa, jotka eivät kaikki vieläkään ole sen\nranteista hellinneet. Sellaisessa ilmapiirissä on vaikea, melkeinpä\nmahdoton, saada mitään virkeyttä ja eloisaa uudistustoimintaa aikaan,\nsillä ihmisillä ei siellä ole mitään kykyjä sellaisen tarpeellisuutta\nymmärtämään.\n\nMaritsa on kohtuullisen leveä, aika vuolas virta. Kuvaavana maan\nkehitysasteelle voi pitää sen rannalla usein näkyviä, omituisia,\nvanhanaikaisia vesimyllyjä, joiden suuri ja kömpelön näköinen vesiratas\non veneitten ja lauttojen avulla ankkuroitu virran vuolteessa\npyörimään. Saattaahan kyllä olla niin, että Maritsan tulvat ja matalat\nrannat oikeastaan tekevät muunlaiset vakinaisemmat myllylaitteet\nmahdottomiksi, mutta auttamattoman alkuperäisiltä sittenkin nuo\nlasten leluja muistuttavat kojeet näyttävät. Toisella kehitysasteella\noleva ihminen ei moisiin tyytyisi, vaan koettaisi väkisinkin miettiä,\nmiten myllyteollisuus saataisiin tässä vilja-aitassa paremmalle ja\nvakinaisemmalle kannalle.\n\nUsein muuttuu radan varsi laajaksi kaislarämeiköksi, jossa näkyy\nparvittain vesilintuja ja -- Simeoni ei tahdo uskoa silmiään --\nhaikaroita, joiden luvattua maata tämä taitaa olla. Väliin taas\non radan varsi aivan täynnä jotakin sangen piikkiseltä näyttävää\nkasvia, joka on vielä lehdetöntä, mutta jonka Simeoni määrittelee\nloppumattomaksi ruusupensaikoksi. Onhan Balkani ruusujen paratiisia.\nTällaiset alituisesti esiintyvät uudet ilmiöt pitävät matkustajan\nherkeämättömässä uteliaisuuden jännityksessä ja saavat tunnit kulumaan\nkuin siivillä. Kun lisäksi ihmiskunta rupeaa saamaan yhä oudompaa\nmuotoa, pukien itsensä tavalla, jota ei juuri ole voinut pitää\nmahdollisena, ja ollen sen näköistä kuin olisi se syntynyt maailmaan\nkuin huono kenkä hylkylestin päältä, valtaa katsojan vähitellen\neräänlainen selittämätön tunnelma, joka muistuttaa unennäköä. Niin\nainakin Simeonin ja nähtävästi hänen toverinsakin, joskin ranskalainen\nja englantilainen matkustajakunta näytti vilkaisevan junan ikkunaa\nsangen harvoin. Mitäpä siellä olisi heidän mielestään ollut näkemisen\narvoista!\n\nRautatiematkustuksen epäedullisuus, jos tahtoo jotakin todella nähdä,\nselvisi veljeksille liiankin hyvin. Yön pimeydessä mennä hurahdettiin\nNish'in, serbialaisten vanhan pyhän kaupungin ohi, ja sama oli\nkohtalo Sofiallakin. Philippopel ja Adrianopel jättivät vain kuvan\njonkunmoisesta kauniista minareetikaupungista, jonka sisäistä elämää\njäi kummastellen itselleen kuvittelemaan. Adrianopelin minareetit\nloistavat kauan sen eteläpuolella olevan laajan, suomaisen lakeuden\nyli, kunnes nekin painuvat illan hämärään, jota valaisee oudosti kaukaa\ntalonpoikain kuivaan ruohoon virittämä kulovalkea. Kulku Balkanin halki\non jättänyt mieleen sarjan kirjavia kuvia, jotka menevät silmäin ohi\nkuin jättiläisfilmi.\n\nOmituisen tunteen vallassa heräsi Simeoni tärisevällä junavuoteellaan\nvarhain aamulla maaliskuun 27 päivänä, sillä desihän hän pian\nsaavuttavan muinaiseen Byzantiumiin, keisarien ja sulttaanien\nikivanhaan Konstantinopoliin. Hiljainen ja sympaattinen, hyvän\nnäköinen, fetsipäinen turkkilainen tullivirkamies oli yöllä käynyt\nveljesten osastossa ja muitta mutkitta kiinnittänyt matkatavaroihin\npyöreän leiman, jossa oli eräitä ihmeellisiä harakanvarpaita. Nopeasti\nkuin myöhästynyt koulupoika oli Simeoni pukeissaan ja meni vaunun\nsivukäytävään. Siellä odottaa häntä ensimmäinen uteliaisuutta herättävä\nnäky.\n\nSinne on ilmestynyt kolme tuiki vakaata, mustapartaista ja\npitkänaamaista Muhametin poikaa, jotka järkkymättömän rauhallisesti\nvetelevät hyvältä tuoksuvia savukkeitaan. He ovat nähtävästi\ntullivirkamiehiä, jotka vartijoina seuraavat mukana. Simeoni koettaa\naloittaa heidän kanssaan keskustelua kaikilla vähänkään osaamillaan\nkielillä, mutta ei saa vastaukseksi muuta kuin päänpudistuksen. Täytyy\nsiis tyytyä vain heitä katselemaan. Maisema on pehmeästi kumpuilevaa,\naivan puutonta lakeutta, jossa siellä täällä näkyy jonkunmoinen kylän\ntapainen sekä ankaria valleja ja pattereita. Tämä on arvattavasti\nkuuluisaa Tshataldshan linjaa, joka Balkanin sodan aikana pelasti\nKonstantinopolin. Säpsähtäen huomaa Simeoni vihdoin, että länsipuolelta\nonkin maa kadonnut; juna mennä porhaltaa pitkin rannikkoa ja sen\nrinnalla välähtää sumujoukkojen seasta silloin tällöin kirkas meren\nselkä. Pienet purret pujahtavat esiin sumusta kiitäen aavemaisen\nnäköisinä kolmiopurjeineen kuin haamulaivasto. Kukapa tietää -- ehkä\nnäkee Simeoni Argonauttain laivoja, jotka sumussa harhaillen etsivät\ntietänsä ihanaan ja tuntemattomaan Kolkhiiseen, noutamaan kultaisen\noinaan taljaa. Hän viittaa ulos ja katsahtaa kysyvästi turkkilaiseen\nvanhukseen. Tämä murahtaa: \"Marmara\".\n\nSimeoni melkeinpä loukkaantuu turkkilaisen kuivasta ja innottomasta\näänensävystä. \"Marmaran meri on miehellä edessä eikä ole sen enempää\njuhlatuulella\", naureskelee hän sekä äijälle että itselleen. \"Täällä\nne elävät maailman mielenkiintoisimmilla raunioilla ja ihanimmalla\nseudulla, eivätkä kuitenkaan tiedä siitä mitään!\" moitiskelee hän\nJuhanille ja Tuomaalle, jotka ovat ilmestyneet hänen vierelleen ja\nasiallisella muodolla tarkastavat edessänsä olevaa näkyä. Mutta nämä\nvaikenevat, antaen vain nähdyn itseensä vaikuttaa.\n\nJo rupeaa näkymään omituisia turkkilaisten taloja, parikerroksisia,\npuisia, mutta kuitenkin niin sanomattoman pieniä kuin\ntulitikkulaatikoista tehtyjä. Jännittyneenä huomaa Simeoni junan\nrinnalla, maan puolella, kappaleita korkeista vanhoista valleista,\nvälillä aina jykeviä torneja, jotka ovat kallistelleet kuin Jerikon\nmuurit. Ei ole epäilemistäkään: hänen on sallittu nähdä kappale\nmuinaisen Konstantinopolin vanhoja muureja. Kirjavana kuvana vilisee\nnyt varsinainen kaupunki Simeonin silmäin editse. Aurinko kultaa jo\nMarmaraa ja Kultaisen sarven suuta, aallot välkkyvät sinivihreässä\nkirkkaudessa, kaukaa loistaa valkoisia taloja ja minareeteja, koko\navaruuden täyttää Suomessa tuntematon violetti kuulakkuus, joka\nvaistomaisesti herättää mielessä eloon hienon kauneustunteen, jo\nviheltää juna riemastuneena, jo lyödään jarrut päälle ja niin ollaan\nKonstantinopolin asemalla. Se on Simeonista uskomatonta, mutta hän ei\nvoi kieltää aistimiensa todistusta, joka käy varsin vakuuttavaksi, kun\nsitä hänelle mylvii vasten naamaa musta, fetsipäinen, isopartainen\nja isokitainen kantaja, joka on varustettu suorastaan härän\nääniorgaaneilla. Simeonin ympärillä vallitsee oudostuttavan äänekäs\ntoiminta ja aivan huumautuneena retkahtaa hän hotellin autoon.\n\n\n\n\nXXV.\n\nHerra Jacques Bennado. -- Kiihkeä ja äänekäs katuelämä. --\nKatukaupustelu ja huutoreklaami, kantajat. -- Galatan silta ja näköalat\nsieltä; eri ihmistyyppejä. -- Turkkilaisnaiset. -- Turkkilaisten\nesiintyminen ja heidän tyyneytensä. -- \"Sulttaanin äidin moskea.\" --\nHuomioita Stambulista.\n\n\nKun Simeoni pikku poikana lueskeli Gruben värikkäitä kuvauksia antiikin\nkansoista ja kulttuurista sekä kansainvaelluksen barbaareista, näki\nhän aina niitä asioita muistellessaan ihanan päiväpaisteisen laakson,\njossa jalot kreikkalaiset ja roomalaiset astelivat juhlallisina valko-\nja purppuraviitoissaan, pohtien ihmiselämän syviä kysymyksiä. Laakson\npohjoispuolella oli korkea ja terävä vuoriharjanne, jonka takaa\nkurkisteli joukko nahkoihin puettuja, villejä ja parrakkaita miehiä,\nhimoiten katsellen edessään olevaa maailmaa. Nyt miehenä tultuaan tähän\nsamaan ihanaan laaksoon, Välimeren välkkyvien vesien partaalle, täytyi\nhänen tuosta lapsellisesta mielikuvastaan sanoa, että se piti paikkansa\nainakin siihen nähden, mikäli se oli erottanut toisistaan kaksi aivan\neri maailmaa. Konstantinopoliin tullessa ei nimittäin enää luulisi\nolevansa Europassa, vaan todellakin jossakin korkean vuoriharjanteen\nerottamassa uudessa maailmassa, jossa kyllä on runsaasti kirkasta\npäivää ja ilmaa, mutta valitettavan vähän togaan puettuja jaloja\nkreikkalaisia ja roomalaisia.\n\nVaroittavia huutoja päästellen mutkittelee auto pitkin Stambulin\nkapeita katuja, kunnes äkkiä tullaankin pienelle aukeamalle, josta vie\nsuuri silta edessä olevan veden poikki. Rautatieasema on Stambulissa,\nvarsinaisessa turkkilaisten kaupunginosassa, joka on Kultaisen\nsarven Europan puoleisella rannalla, ja josta kaksi siltaa vie tuon\nkaunisnimisen lahden poikki Galataan ja Peraan, missä viimemainitussa\nkaupunginosassa europalaiset asuvat. Toinen, ylempi silta, on nyt\nrappeutunut ja ainoastaan vähän käytetty, toinen, jota veljeksetkin\nmenevät, saksalaisten rakentama jykevä rautasilta. Molemmat voidaan\navata keskeltä laivaliikennettä varten, mikä kuitenkin tapahtunee\nharvoin. Päästyään sillalta maihin alkaa auto vaivalloisesti nousta\npitkää Perän pääkatua, joka rakennuksiltaan ja muulta asultaan on aivan\neuropalainen, kunnes se vihdoin pysähtyy Tokatlian-hotellin eteen.\nVeljekset ovat ihmeissään siitä, että täällä turkkilaisten kaupungissa\nsaattaa löytyä niin puhdas ja kaikin puolin ensiluokkainen hotelli.\nKiireesti valmistautuvat he lähtemään kaupungille.\n\nMutta Konstantinopoli on sellainen paikka, jossa muukalaisen on\nvähän vaikeahko lähteä ominpäin astelemaan ja siksipä tarvittiin\nopas. Tällaisia on kaikissakin suurkaupungeissa, mutta varsinkin\nitämailla, jos kuinka paljon, enimmäkseen epäilyttäviä olioita,\nmutta ensiluokan hotellit ovat tavallisesti valikoineet miehensä\nja menevät heistä takuuseen. Kohtapa siis ilmestyi veljestenkin\neteen yksinkertaisesti puettu ja luottamusta herättävän näköinen\neuropalainen mies, viikset hyvin hoidettuina ja silmät vilkkaasti\nvälähdellen. \"Olen opas\", esitti hän itsensä saksan kielellä, \"ja\nvalmiina herrojen käytettäväksi; työskentelen tässä hotellissa\n-- haluatteko nähdä suosituksiani?\" -- \"Mikä on nimenne?\" kysyi\nSimeoni, \"ja mitä kansallisuutta olette?\" -- \"Nimeni on\", ja hän\notti esiin nimikorttinsa, \"Jacques Bennado, ja kansallisuudeltani\nolen juutalainen\". Tämän hän sanoi sangen ylpeästi, ikäänkuin juuri\ntuo hänen kansallisuutensa olisi ollut hänelle erikoinen suositus.\nÄllistyneenä jahkaili Simeoni, pitikö heidän nyt todellakin turvautua\njuutalaisen johtoon, mutta kun mies näytti miellyttävältä katsellen\nheitä rehellisesti silmiin, suostuivat he. \"Montako kieltä osaatte?\"\nkysyi vielä Simeoni. \"Puhun auttavasti kahdeksaa kieltä\", vastasi herra\nBennado, \"ja olen synnynnäinen konstantinopolilainen; tunnen tämän\nseudun ja ympäristöt, jopa Vähän-Aasian rannikkoseudutkin, kuin viisi\nsormeani. Luulen uskaltavani vakuuttaa, että herrat tulevat olemaan\ntyytyväisiä, niin vähän aikaa kuin teillä onkin käytettävänä. Tapana\non, että opas hankkii hevoset, maksaa pääsymaksut ja pitää muutenkin\nkaikesta huolta, sillä siten, vakuutan sen herroille, säästyy teiltä\npaljon turhia menoja ja aikamaksuja, joita jokainen koettaa teiltä,\nmuukalaisia kun olette, tarmonsa takaa nylkeä. Oma palkkani on kolme\nTurkin puntaa päivältä. Sopiiko tämä teille?\" Koska miehen esityksessä\nja käytöksessä oli todellakin jotakin luottamusta herättävää ja kun\nvielä hotellin portieri häntä suositti, suostuivat veljekset kauppaan.\nPian sen jälkeen he olivat matkalla pitkin Peran katua äskeiselle\nGalatan sillalle päin. \"Eteenpäin aatteen vuoksi, vaikka tämä vähän\ntoivottomalta näyttääkin\", komensi Juhani kuin punikkipäällikkö\nVilppulan rintamalla, ja niin mentiin.\n\nSe, mikä heti kuin aalto tempasi heidät valtaansa, oli kiihkeä ja\nmitä suuriäänisin katuelämä. Juuri kun Simeoni tuli ulos hotellin\novesta, kuului hänen selkänsä takaa hirvittävä mölähdys, joka sai hänet\nkiireesti kääntymään, sillä hänestä tuntui, että siinä oli tapettu\nvähintään härkä. Mitä vielä! Siinähän seisoi vanha, kansallisuudeltaan\nepämääräinen ukko, joka tällä läpitunkevalla ja vaikuttavalla\ntavalla tarjoili yleisölle sanomalehtiä. Niitä oli hänellä nippu\nkäsivarrellaan, -- \"Stambul\", \"Bosphore\", ja mitä ne kaikki olivat.\nHänen äänensä volyymi oli kerrassaan juhlallinen, mutta ei hän suinkaan\nollut mikään erikoisuus siinä suhteessa, vaan aivan tavallinen ihminen.\nKaikilla, joiden Simeoni kuuli täällä huutavan, oli aivan samanlainen,\njuhlava mölyorgaani, niin että sitä ei voinut kyllikseen kummastella.\n\nKuta lähemmäksi Galatan siltaa saavuttiin, sitä huumaavammaksi kävi\nmelu, sillä Galata ja siitä Stambulin puolelle vievä silta näytti\nolevan varsinainen katukaupustelijain valtakunta. Mikä kauppaa rinkeliä\nja makeisia, mikä jäätelöä ja vettä, mikä kukkia, tulitikkuja ja\nlinkkuveitsiä, joissa on tietysti vähintään 50 terää, mikä tupakkaa,\nmikä mitäkin rihkamaa aivan loputtomiin, ja kaikki huutavat kuin\nhenkensä edestä. Onpa tuolla joku keksinyt eräänlaisen kammista\nväännettävän hälyytyslaitteen, jota hän nyt veivaa hikipäin ja lisäksi\nvielä huudahtelee varmuuden vuoksi joukkoon. Kuka näiltä kaikilta\nostaa, sitä ei Simeoni tiennyt, sillä hän ei ainakaan nähnyt koskaan\nkenenkään mitään ostavan. Kun saavutaan Galataan, käy melu jo vallan\nsietämättömäksi ja tungos lisääntyy melkein läpipääsemättömäksi. Meluun\nyhtyy nyt kantajain kuoro.\n\nKantajat näyttelevät Konstantinopolissa tärkeätä osaa, välittäen\nkaiken tavaraliikenteen. Kuormahevosia tahi kuorma-autoja ei Simeoni\nnähnyt muilla kuin ententen sotilailla, vaan kuljettivat kantajat\nselässään koko kaupungin tavaramäärät. Nämä miehet ovat leveäharteisia\näijiä, joilla on selässään jonkunmoinen satula, johon he tavaransa\nsijoittavat. Kauhistuneena katseli Simeoni, kuinka eräs äijä oli\nottanut selkäänsä kokonaisen suuren amerikalaisen kirjoituspöydän,\nsälyttänyt vielä siihen lisäksi kaikenlaista muuta kamaa, ja vaelsi\nnyt tasan yhdeksänkymmenen asteen kulmassa vakavin, ehkä hiukan\ntärisevin polvin Peran jyrkkää mäkeä ylöspäin. Niskasuonet pongottivat\nhikisen, mustan nahan alta kuin kireällä olevat köydet, samalla kuin\näijä tuontuostakin päästi kamalan, varoittavan mylvähdyksen, että pois\ntieltä. Mutta nähtyään Simeonin kummastuksen kertoi herra Bennado,\nlöytyvän kantajia, jotka kuljettavat selässään pianon.\n\nGalatan sillalla liikkuu katkeamaton ihmisvirta. Kun Simeoni katselee\nsitä eräältä korkeammalta portaalta, lainehtii siinä tummanpunainen\nfetsimeri. Kaikilla on päässänsä fetsi, eivätkä he ota sitä pois\nmilloinkaan muulloin kuin pyytäessään juomarahaa. Veljekset panivat\nmerkille, että tilaisuuksissa, jolloin jokainen muu kansallisuus\nvarmasti olisi ottanut lakin pois päästänsä, nämä pojat painoivat\nsen jos mahdollista vieläkin lujempaan, mutta tempasivat sen heti\nkouraansa, jos vain näytti olevan hiukankaan toivoa \"baksheeshin\"\nsaamisesta. Sillalla parveilee likaisia lapsia naukuen ja kiljuen\n\"baksheeshia\" ja olisi siinä oltu pääsemättömissä, ellei herra Bennado\nolisi tottuneesti heitä karkoittanut.\n\nSillalla kannetaan maksua sekä ajajilta että jalankulkijoilta. Maksun\nkantajat ovat tanakoita, valkoiseen paitaan puettuja fetsipäisiä\nukkeleita, joilla on vyöllänsä suuret \"säästölaatikot\". He seisovat\nrivissä sillan molemmissa päissä, väliin pitäen toisiaan käsistä\nkiinni, ja piastereita heltiää. Herra Bennado selitti nauraen, että\nmikäli hän tietää, on tämä vero nykyisin ainoa tulolähde, joka hänen\nottomaanisella majesteetillaan on.\n\nSeisomme nyt Galatan kuuluisalla sillalla. Lännessä avautuu eteemme\npuolipäivän huikaisevassa loisteessa ihana Marmaran meri, keinutellen\nkirkkailla aalloillaan kolmiopurjeisia aluksia ja juuria laivoja.\nKaukaa hohtavat sinertävän autereen lävitse korkeat vuoret ja niiden\nrannoilta ja rinteiltä valkoisina pisteinä ja viivoina rakennukset,\nmoskeat ja minareetit. Näky on kuvaamattoman ihana. Itäpuolella avautuu\neteen Kultaisen sarven jatko, Konstantinopolin kuuluisa sisäsatama,\njoka kapeudestaan huolimatta on niin syvä, että suurimmatkin\nlaivat voivat laskea laiturin ääreen, ja jossa m.m. Turkki on\n\"sotalaivastoaan\" pitänyt. Sadat omituiset purret kolmiopurjeineen ja\nkirkuvine soutajineen kiitävät sen pinnalla, kuljettaen tavaroita ja\nihmisiä. Näköala sinnekin päin on ihana, erinomaisen \"pittoreski\", ja\nkuin alituisia silmänräpäyskuvia täynnä.\n\nVeljesten koillispuolella, josta he juuri olivat tulleet, kohoaa\nGalata ja sen yläpuolella Perä jyrkällä rinteellään, jonka huipulla,\ntuolla korkealla, on vanha ja kuuluisa Peran torni, nyttemmin käytetty\nsekä palotornina että ententen langattomana asemana. Uudenaikaiset\nkivitalot vaihtelevat siellä omituisesti moskeain rinnalla, mutta on\nnäköala sinnekin erikoinen ja \"pittoreski\". Edessään on veljeksillä\nsitten varsinainen turkkilainen kaupunki, Stambuli, \"Autuuden portin\"\npääpaikka, sillä niinkin kaunis nimi on Konstantinopolilla. Täältä\nkatsottuna antavat sille leimansa matalain talojen keskeltä kohoavat\nmoskeain kupoolit ja minareetit. Näky on ennen itämailla käymättömälle\nerikoinen ja unohtumaton.\n\nMutta veljesten ympärillä kuhisee katkeamattomana virtana\nKonstantinopolin tavallinen arkipäiväinen elämä. Mahdotonta on ruveta\nlaskemaan, kuinka monta eri kansallisuutta siinä vaeltaa ja kuinka\nmonta eri kieltä siinä kuulee. Tuossa viuhtoo käsillään kreikkalainen\ntodistaen jotakin niin vilkkaasti ja suuriäänisesti, suorastaan\nepätoivon vimmalla, kuin uhkaisi häntä hirsipuu, ellei hän saa\ntoista vakuutetuksi asiansa oikeudesta; tuossa menee parvi miehiä,\njoiden naamalla on jonkunmoinen fanaattisen dervishimäinen ilme,\nja laiha, ruskea jäntevyys osoittaa, että he ovat kotoisin Aasian\npuolelta; ententeupseeri mennä keekoilee laiskasti ja huolettomasti,\nhänkin uteliaana katsellen ympärilleen, ja hänen jälkeensä heittelee\ntoivorikkaita silmäyksiä soreasti puettu frankkilaisnainen. Mutta\nmitä ovatkaan nuo mustaan hameeseen ja hartiahuiviin puetut naiset,\njoista toisilla on huntu kasvoillaan, toisten taas uhmaten kulkiessa\npaljain kasvoin? Ne ovat turkkilaisnaisia, jotka ovat lähteneet\nhaaremin hiljaisuudesta ostoksilleen ja jotka sodan aikana ja jälkeen\novat ruvenneet poistamaan huntuansa. He ovat yleensä pieniä, mutta\nlihavahkoja, sillä onhan turkkilaisen maun mukaan naisen lihavuus\nmiehelle Allahin kallein lahja. Tuossa eräs taluttaa hellästi pientä,\neuropalaisesti puettua, fetsipäistä poikaansa, ja kun Simeoni hiukan\nliian uteliaasti kurkistaa hänen sieviin kasvoihinsa ja tummiin\nsilmiinsä, siirtää hän paheksuvasti silmäten kasvojensa eteen mustan\nhunnun. Nuo tummat, hiljaiset ja arasti pitkin katuja kiirehtivät\nolennot ovat kuin tervehdyksiä salaperäisestä maailmasta, jonne\neuropalaisen on vaikea, ehkäpä melkein mahdoton päästä.\n\nTämän keskeytymättömän kuhinan, melun ja riehumisen keskellä on\nkuitenkin yksi, joka esiintyy muihin verraten melkoisen tyynesti\nja rauhallisesti, nimittäin itse turkkilainen, osmanni. Kuin valas\nvaltameressä hän vaeltaa ihmisvirrassa tyynesti ja antamatta\nminkään häiritä itseään, tekisipä mieli sanoa: majesteetillisesti,\nja hänen tummissa silmissään on kylmän halveksiva, ehkä toisekseen\nsurumielinenkin ilme. Mitäpä hän välittää uskottomien koirien\nriehumisesta ympärillään, kreikkalaisista, armenialaisista ja muista\ngiaureista, joiden veressä hänen esi-isiensä hevoset ovat usein\nkaahlanneet jalustimia myöten! Mutta hän tuntee muinaisen suuruuden\nmenneen, hän näkee pyhän kaupunkinsa kaduilla kirjavat laumat\nvihollistensa sotureita, ja kiristäen hampaitaan hän katsoo toivoen\nSkutarin puolelle, eikö Mustafa Kemal, hänen ainoa oljenkortensa, jo\nsaapuisi sieltä uskovaisten etupäässä, naulitakseen tuhat ja taas tuhat\nuskottoman päätä Serain muurien reunoille. Turhaan. Konstantinopoli\nei ole hänelle enää \"Der i Seadet\", \"Autuudenportti\", vaan hän tuntee\nolonsa siellä vieraaksi ja rupeaa miettimään muuttoa Aasian puolelle,\njossa aina on ollutkin hänen oikea kotinsa.\n\nTällaisen vaikutuksen suunnilleen teki muutaman minuutin hetki\nGalatan sillalla, jonka turkkilainen nimi oikeastaan on \"Sultan\nWalidé Köprüssi\" eli \"Sulttaanin äidin silta\". Se on 468 m pitkä ja\nkulkee siitä päivittäin noin 150,000 ihmistä. Sen rakensi vv. 1911-12\nAugsburg-Nürnberger Maschinenfabrik 18 kuukaudessa ja maksoi se yli 5\nmiljoonaa Saksan markkaa.\n\nStambulin puolella, Galatan siltaa vastapäätä, heti pienen \"Kalatorin\"\ntakana, on eräs Konstantinopolin kauneimpia moskeoita, \"Jeni\nWalidé Dschami\", \"Sulttaanin äidin moskea\". Tuntui hyvältä päästä\nkadun melusta sen korkean kupoolin viileään suojaan. Vaitelias\npappi tahi mikä lienee suntio ollut, veti veljesten kenkäin päälle\nlaajat huopatallukat, ja niin sai mennä vapaasti itse pyhäkköön.\nSen sinertävästä fajanssista tehdyt seinät ja korkea holvi olivat\nomansa herättämään pyhäkön tunnelmaa, mutta samalla sen rukouskolkan\nbarbaarimaiset koristeet, reiden paksuiset kynttilät ja rumanmuotoiset,\nsuuret, vaskiset kynttiläjalat herättivät jonkunmoisen avuttoman\nsäälin sekaisen tunnelman. Oli kuin olisivat nämä ihmiset aikoinaan\npäässeet aavistamaan jotakin ylevää ja pyhää, mutta jääneetkin vain\nsiihen, koskaan pääsemättä sitä lähemmäksi; vuosisatojen kuluessa ovat\nhe sitten kivettyneet tuohon samaan entiseen, kehittymättä ollenkaan.\nTämä moskea on rakennettu 17:llä vuosisadalla. Seisoessaan ensi kertaa\nmuhamettilaisessa pyhäkössä ja miettiessään sitä arvoitusta, joka\ntuohonkin uskontoon sisältyy, tunsi Simeoni mielessään yhä enemmän\nselviävän sen, jota ei ollut ennen itselleen tahtonut tunnustaa,\nettä muhamettilaisuus, ja nimenomaan turkkilaiset, olivat; Aasian\nbarbaarisuuden ilmenemismuotoa, persialaisten perillisiä, joilla ei\nole ollut ihmiskunnan kulttuurille mitään annettavana, vaan jotka\npäinvastoin ovat tämän maailman kulmilla hävittäneet kaiken entisenkin\nja pitäneet sitten jäännöksiä rautaisissa, vuosisataisissa kahleissa.\nJa nimenomaan täällä Konstantinopolissa, joka säilytti antiikin\nkulttuurin aarteet ohi kansainvaelluksen myrskyjen niinäkin aikoina,\njolloin raakalaiset pyyhkäisivät sen muusta Europasta olemattomiin,\novat he vieraita valloittajia, joiden kehittymätön maku ja kuvain\nhävityshimo on vuosisatain kuluessa poistanut siitä tuntemattomiin\nsaakka kaiken sen, mistä se ennen oli kuuluisa, pystymättä rakentamaan\nsijalle muuta kuin näitä moskeoita minareetteineen. Turkkilaiset ovat\nolleet raakalaisvalloittajia, joiden kerta on väistyttävä Kultaisenkin\nsarven rannalta, sillä se on oikeudenmukaisuuden välttämätön vaatimus.\nEikä sen toteuttaminen lienekään kaukana.\n\nVähän ymmällä tämän turkkilaisen \"kirkon\" jättämästä tunnelmasta\npainuivat veljekset taas kulkemaan Stambulin katuja. Ne muuttuivat pian\nahtaiksi kujiksi, joista tuoksui koko itämaiden löyhkä, jonkunmoinen\nimelän pistävä, myrkyllisen makuinen haju, joka kaiveli sydänalaa.\nOnneksi oli pitkällinen kuivuus hävittänyt liian lian näkymättömiin,\npölyksi, niin ettei sitä niin kovin paljon huomannut, mutta aavistaa\nsaattoi hyvin, minkälaisia viemäreitä nämä kujat olivat sateisina\naikoina. Kaikkialla oli myymälöitä ja kahviloita, joissa vakaata\nfetsipääkansaa istui polttaen pitkää vesipiippua ja juoden turkkilaista\nkahvia. Ruoka- ja lihakaupat olivat tavallaan vain jonkunmoisia\nseinissä olevia syvennyksiä, ja oli niissä myytävänä kasviksia,\nleipää, inhoittavan näköistä suolakalaa ja muuta sellaista. Lampaat\ntuodaan lihakauppaan kokonaisina ruhoina ja ripustetaan takajaloistaan\noven pieleen tahi muuhun sopivaan paikkaan. Siinä tuo talinen ja\nverinen lampaan ruumis saa odottaa nälkäistä ostajaa, kypsyä kuumassa\nilmassa, vieläpä joskus auringonkin siihen sattuessa, tuhansien\nkärpästen marssiessa pitkin sen pintaa. Turhaa olisi täällä ripustaa\nnäkyviin kehoittavia tauluja: \"Tapa tuo kärpänen\", sillä tosiolot\ntekisivät tuollaisen kehoituksen naurettavaksi. Ainoa myytävä, joka\nherahdutti veden veljesten kielelle, oli suuret, kahden nyrkin kokoiset\nJaffa-appelsiinit, joiden vertaa ei Simeoni ollut vielä koskaan\nmaistanut.\n\nTällaisin tunnelmin, ulkoisen ja oudon arkisen itämaisen elämän\nsekautuessa mitä harvinaisimpiin ja mielenkiintoisimpiin\nhistoriallisiin muistoihin, mielentilassa, josta ei voinut oikein\nsanoa, kallistuiko se itkuun vai nauruun, vaelsivat veljekset herra\nBennadon perässä edelleen katsomaan Stambulin nähtävyyksiä. He\nsaapuivat aukeamalle, jonka toisessa laidassa kohosi muodottomalta\nnäyttävä, möhkälemäinen, monien loivien koko- ja puolikupoolien kattama\nrakennus tahi mieluumminkin rakennusrykelmä, neljässä kulmassa korkea\nja solakka minareetti. Herra Jacques Bennado kohotti kätensä sitä kohti\nja lausui: \"Aja Sophia-Moschee\".\n\n\n\n\nXXVI.\n\nSofian kirkko. -- Vaikutus ulkoapäin. -- Kupoolijärjestelmän\ntarkoitus ja pyhäkön sisustavaikutus. -- Justinianuksen ja Teodoran\naika, ja kuinka temppeli rakennettiin. -- Mohammed Valloittajan\nverisen käden merkki. -- Hikoava pylväs. -- Hippodromi, \"siniset\" ja\n\"vihreät\", Nika-kapina, ja Teodoran uljuus. -- Delphoin kolmijalka. --\nTheodosiuksen obeliski.\n\n\nKukapa ei olisi historiaa lukiessaan pitänyt kristikunnan\nnöyryyttävimpänä hetkenä sitä, jolloin Mohammed II Valloittaja syöksi\nalas ristin Sofian kirkon kupoolin huipulta ja pani sijaan puolikuun.\nTuon pyhäkön maine on aina ollut sellainen, että mielikuvitus on\nyleensä tehnyt siitä jonkunmoisen ihmerakennuksen, saavuttamattoman\nsekä sisältä että ulkoa. Kun nyt ensi kertaa näkee sen edessänsä,\neikä voi erottaa siitä juuri mitään kiinteätä ja kaunisviivaista\narkkitehtoonista ulkopiirrettä, vaan ainoastaan laajoja, mutta\nmatalilta näyttäviä kupooliryhmiä kuin suuria patoja, ympärille\nmauttomasti ja arvottomasti kasattuja tuki- ja muita rakennuksia,\ntuntee oikeastaan haikeata pettymystä. Sitä lisää vielä ikävä ja outo,\npunaisen ja kellertävän kirjava väritys, jonka sille viime vuosisadalla\nanto sen korjaaja, eräs italialainen arkkitehti Fossati. Ellei sen\nkulmissa olisi noita neljää ja todellakin kaunista minareettia, jotka\novat turkkilaisen \"rakennustaiteen\" ainoa saavutus, olisi tuon\nrakennusryhmän vaikutus ulkoa niin raskas ja niin möhkälemäinen, että\nsitä olisi vaikea katsella. Mutta aikoinaan, jolloin se ulkoakin päin\noli rakentajainsa Anthemios Thralleslaisen ja Isidoros Miletolaisen\nsuunnitelmain mukainen, ja siis vapaa noista sen muurien juurelle\nkasautuneista lisärakennuksista, saattoi se kyllä herättää kunnioitusta\nmonumenttaalisuudellaan.\n\nVasta astuessaan sisälle ymmärsi Simeoni, miksi tässä kirkkotyylissä\noli täytynyt ja tahdottu turvautua tuollaiseen omituiseen pää-, ja\nsivuilla olevien puolikupoolien järjestelmään. Tarkoituksena oli\nse, että siten saataisiin kirkon sisällä koko sen mahtava tilavuus\ntuntumaan ja näkymään melkein joka paikasta. Niinpä on Sofian kirkossa\nheti sisään tultua edessä ja yläpuolella näkyvissä koko se tilavuus,\nmikä rakennuksella kaikkiaan oikeastaan on, ja silloinpa on samalla\ntuo tunnelma musertavan mahtava ja yllättävä. Katse nousee heti kohti\nkupoolin lakea, joka nyt tuntuu olevan suunnattoman korkealla, ja\nkoko kirkon jylhä, kohoava tilavuus tuntuu kutistavan ihmisen ja\nihmissielun vaivaiseksi madoksi, joka tuskin uskaltaa tuolla maan\ntomussa liikahtaa. Goottilaisen kirkon aikaansaama tunnelma on myöskin\njuhlallinen ja ehyt, mutta melkeinpä Simeonista tuntui siltä, että\ntämä \"jumalalliselle viisaudelle\" pyhitetty kirkko vaikutti vieläkin\njuhlallisemmin.\n\nTähän oli kuitenkin syynä ei ainoastaan pyhäkön jylhä kauneus, vaan ne\nhistorialliset muistot, jotka kaikkialta tulvahtavat kävijän mieleen.\nJa ne muistot ovat niin erikoiset, niin kirjavat ja vaiheiltaan\nmoninaiset, että mielessä syntyy selittämätön kaukaisten kuvien ja\näänien, taistelujen ja pyrkimysten virvatulileikki, jonka keskeltä on\nvaikea koota mitään keskitettyä. Olihan Justinianuksen ja Teodoran\nKonstantinopoli silloisen maailman ehkä merkillisin paikka, jossa\nveltostunut kreikkalaisuus, vaipuneena verisiin puoluekiistoihin,\nkeskellä mitä fanaattisinta uskonkiihkoa ja lahkolaisuustaistelua,\ntaikauskon ja pakanuuden sekaisen kristillisyyden sekä barbaarisen\njulmuuden ja nautinnonhimon orjana, eli elämäänsä tavalla, joka\nnykyajan ihmiselle on tuskin käsitettävissä. Tähän Hippodromin\nkaupunkiin, jossa siniset ja vihreät murhaajat vainosivat toisiaan\nleppymättömällä kiihkolla, jonne Aasian styliitit ja anakoreetit\nsaapuivat mielipuolisessa uskonvimmassa saarnaamaan maailman\nmahtavimmalle keisarille, jossa itämainen irstaus, yhtyneenä mitä\nkaavamaisimpiin tapoihin ja hienostuneimpaan ylellisyyteen, vietti\nkoskaan loppumattomia orgioitaan, päätti nyt keisari Justinianus\nrakennuttaa pyhäkön, jonka piti saattaa varjoon kaikki vanhan maailman\nsen aikaiset loistorakennukset. Ja nyt alkoi hävitystyö, jota uusi\nrakennus kaikessa jylhyydessään ei voi koskaan korvata: Vähän-Aasian,\nKreikan ja Italian iki-ihanista temppeleistä riistettiin armotta\npilarit ja tarkoitukseen kelpaavat rakennusaineet. Tutkimatonta\non, kuinka suunnaton määrä antiikin saavutuksia silloin musertui\nsoraläjäksi. Siitä ei aika välittänyt, sillä olihan pakanuuden pyhäköt\nmuutenkin hävitettävä, olihan munkkien raivo siinä suhteessa pitkien\nvuosisatojen kuluessa tekevä selvää jälkeä. Niinpä ei nykyajan ihminen\nvoi muuta kuin katkerasti valittaen sanoa: \"Voi, mitä ihmiset itse ovat\nhävittäneet!\"\n\nMutta Justinianuksen jylhä rakennus valmistui valmistumistaan, sillä\nkäytettiinhän siihen tarun mukaan 360 sentneriä kultaa ja 10,000\ntyömiehen hiki. Pian kuulsi sen kultainen risti koko silloisen maailman\nyli, houkutellen puoleensa barbaarien katseet aina kaukaisesta\nPohjolasta saakka. Tuntuupa siltä kuin olisi koko sen puolen maailma\nruvennut pitämään tuota ristiä keskuksenaan, tahtoen sen nähdä ja\njos mahdollista omistaa. Vuosisata toisensa jälkeen vierähtää, sen\nholveissa kaikuvat messut ja tuoksuu pyhä savu, kunnes keisarien\nkaupunki rupeaa vaipumaan niiden aaltojen alle, joiden kuohusta se\nei ole vieläkään noussut. Ryöstö ryöstön jälkeen kohtaa sitä, sen\nmuinainen loisto himmenee himmenemistään, sen alueelle ilmestyy\nrauniokasoja ja sen asukasluku hupenee sataantuhanteen, kunnes vihdoin\nsen pyhimmän rakennuksen huipulle ilmestyy jo kauan uhkaavana näkyvissä\nollut puolikuu.\n\nLegenda kertoo, että kun Mohammed Valloittaja voitonhuumassaan ratsasti\nkaupunkiin, jossa hänen janitshaarinsa parhaillaan verestä juopuneina\nasukkaita surmasivat, hän hurjistuneena riensi kristikunnan kauneimman\nkirkon luo ja ylpeästi ojentaen miekkaansa käski avata sen ovet. Sitten\nhän kannusti ratsuansa ja karahdutti kirkkoon, jossa hän raivoissaan,\nnousten jalustimilleen seisomaan, löi verisellä kämmenellään pilarin\nkylkeen niin korkealle kuin ulottui. Pilariin jäi hänen kämmenensä\nkuva, marmori imi veren ja kiinnitti siihen siten poislähtemättömäksi\nsulttaanin nimimerkin, jonka mukaan vielä tänäänkin muka sulttaanin\nmonogrammi muovaillaan. Ja kirkossa kävijälle näytetään vielä tänäkin\npäivänä erään pilarin kyljessä, hyvin korkealla, todellakin kämmenen\nmuotoista kuvaa, sekä toisessa pilarissa rosoa, jonka ylpeä valloittaja\nsamalla kertaa oli siihen käyrämiekallaan iskenyt Se on ollut veren ja\nmurhan, tuskan ja kuoleman järkyttävä päivä.\n\nKirkossa ei ollut silloin enää jäljellä kaikkea sen entistä loistoa,\nsillä olivathan monet ryöstäjät, m.m. länsimaiden jalot ritarit,\njotka matkallaan vapahtamaan Kristuksen hautaa uskomattomien käsistä,\nviekkaiden venetsialaisten toimesta erehtyivätkin valloittamaan\nKonstantinopolin ja perustamaan sinne n.s. Latinalaisen keisarikunnan,\npitäneet huolta, että kaikki sellainen kuin kulta ja jalokivet,\njoita kohtaan heillä oli paljoa kiihkeämpi rakkaus kuin konsanaan\nKristuksen hautaa kohtaan korjautui parempiin taskuihin, kulkeakseen\nsieltä pelin ja viinin, naisten ja taistelujen tietä olemattomiin.\nMutta se mikä oli marmoria ja kivestä irti lähtemätöntä, oli vielä\njäljellä, ja turkkilaisten kunniaksi olkoon sanottu, että he eivät\nole kristittyjen hävitystä jatkaneet. Taikauskonsa vaatimusten vuoksi\nhe ovat vain peittäneet seinien kallisarvoiset mosaiikit värillä,\npoistaneet ehkä irtonaisina olleet kuvat, ja panneet sijaan mauttomille\nsuurille puutauluille maalattuina kaliifiensa pyhät monogrammit.\nPaikallansa ovat kuitenkin mahtavat pilarisarjat; lattia, joka lienee\naikain vaiheissa pahoin särkynyt, on peitetty kauttaaltaan matoilla.\nHeidän Mekan suuntaa osoittava rukouskolkkansa ei liioin pahoin kirkon\nsisätunnelmaa särje.\n\nNiin on vielä tämä muinainen rakennus eheänä paikallansa, mutta\nsurumielinen lienee sen ajatus. Sen loistoaikana oli kristinusko\nvallitsevana koko Vähässä-Aasiassa, Syriassa, Palestinassa ja\nPohjois-Afrikassakin, ja otaksua saattaa, että jos se olisi saanut\nsiellä häiriintymättä vaikuttaa, noiden seutujen asema ja merkitys\nmaailmassa olisi toinen kuin nyt. Nyt ovat ne seudut, kristillisyyden\npyhät lapsuuspaikat, mitä synkimmän pimeyden vallassa, niin kaukana\nkristillisyyden perusajatuksista kuin pakanamaat konsanaan.\nMutta toivoaan ei suuri pyhäkkö ole heittänyt, sillä vieläkinhän\nsen pohjoispuolella oleva, suuri, pronssipeittoinen, Gregorius\nThaumaturgoksen hikoavaksi pylvääksi sanottu pilari, on säilyttänyt\nihmeitä tekevän voimansa, koskapa se tuntuu kostealta, kun siihen\nkoskettaa.\n\nVielä viimeinen silmäys korkeaan kupooliin, juhlalliseen pilaristoon,\nviimeinen hymähdys kaikelle sille suuruudelle, jonka ihmiset itse ovat\nrakentaneet ja taas alas maahan hajoittaneet, ja veljekset astuvat\nulos häikäisevään päivään. Turkkilaiset sotilaat, jotka ryysyisinä ja\nnöyrinä ovat asettuneet temppelin pihaan kerjäämään, tempaavat heidät\nnopeasti keskelle nykyistä elämää, ja herra Bennado, joka juutalaisena\nei pyhään temppeliin pääse, tervehtii heitä iloisesti portilla.\nLäheisyydessä on muinaisen Hippodromin paikka ja sinne hän nyt pyytää\nsaada veljekset johdattaa.\n\nSofian temppeli oli rakennettu \"jumalalliselle viisaudelle\"; koska\ntasapainolaki on elämässä välttämätön, oli sen läheisyyteen rakennettu\nHippodromi \"inhimilliselle hulluudelle\". Uteliaina tulivat veljekset\nsille paikalle, joka muodosti muinaisen Konstantinopolin valtiollisen,\nmaallisen ja syntisen elämän polttopisteen.\n\nSen muureista ja pilaristoista ei ole mitään jäljellä, vaan on paikka\ntavallinen kaupungin puistikko, jonka penkeillä istui rivittäin\nvaiteliaita, mustiin puettuja turkkilaisnaisia päivää paistattamassa.\nSiinä, missä muinoin kaikuivat kilpa-ajajain huudot, sinisten ja\nvihreitten raivoisat haukkumasanat sekä villien eläinten karjunta,\nilakoivat nyt lapset leikkien käytävien hiekassa. Vain alueen keskellä,\njuuri entisen Hippodromin keskusviivalla, on vanhalla perustallansa\njäljellä Theodosius Suuren obeliski, Delphoin suuren kolmijalan yksi\nkäärmejalka eli -pylväs ja n.s. \"kolossi\", eri kivistä rakennettu\nobeliski sekin. Paikka on hiljainen ja rauhallinen, ja ympäröi sitä\njoukko Turkin ministeristö- ja muita hallitusrakennuksia sekä eräällä\nsivulla suuri Sulttaani Ahmedin moskea. Melu kilpa-ajoradalta ei siis\nenää häiritse pyhien miesten rukouksia lähellä olevissa kirkoissa.\nToisin oli ennen.\n\nTammikuussa 532 olivat vihreiden ja sinisten välit kiristyneet\nvaaralliselle asteelle. Kun Teodora oli itse sininen, oli hän jättänyt\nvihreät aivan turvattomiksi, joten heitä sai huoleti tappaa ja kohdella\nmiten hyvänsä. Jos sinisten rikoksia koetettiin rangaista, oli siitä\nrankaisijalle pahat seuraukset: niinpä antoi Teodora naulita erään\nkilikialaisen prefektin ristiin, koska tämä oli uskaltanut mestauttaa\nkaksi kimppuunsa hyökännyttä sinistä. Sellaista oli elämä siihen\naikaan. Uteliaalle voidaan ilmoittaa, että nämä kuuluisat \"siniset\"\nja \"vihreät\" olivat oikeastaan vain kaksi eri Hippodromi- eli\nsirkuspuoluetta, sillä mitään varsinaista puolueohjelmaa ei sen enempää\nollut. Sanoivathan siniset olevansa valtakunnan merenkulun kannattajia\nja vihreät taas maanviljelyksen huoltajia, siis sen aikuisia\nmaalaisliittolaisia, mutta taisivat nämä periaatteet hukkua milloin\nmihinkin sirkus-, hallitus- ja hovivehkeilyyn. Valtakunnan monarkki\nja varsinkin hänen puolisonsa, joka nuoruudessaan itse oli ollut\nHippodromin suosituimpia naishenkilöitä, kannattivat monarkistiseen\ntapaan sinisten edustamaa kapitalistista suuntaa ja ristiriita\nvaltakunnassa kävi suorastaan pelottavaksi. Luonnollista oli, että\nmaalaisliittolaiset tällöin rupesivat miettimään vallankumousta,\nvaatien toista hallitsijaa, ja sunnuntaina, tammikuun 11 päivänä, alkoi\nsitten Konstantinopolissa vallankumoushulina.\n\nAluksi ei voinut huomata mitään tavatonta olevan tekeillä, sillä\nkilpa-ajot aloitettiin rauhallisesti kuten aina ja keisari itse oli\nsuvainnut tulla saapuville. Mutta pian rupesi vihreitten paikoilta\nkuulumaan kiukkuisia alashuutoja ja kaikenlaista muuta murinaa ja\nrähinää. Kummastuneena käski keisari hovihuutajansa tiedustella,\nmikä kansaa vaivasi, ja tästä syntyi nyt, kuten säilynyt ja\ntapahtumapaikalla tehty pöytäkirja kertoo [Charles Diehl: Teodora],\nseuraava mielenkiintoinen keskustelu hallitsijan ja kansan välillä. Kun\nvihreät olivat solvanneet kyllikseen keisarin suosikkeja ja vaatineet\nlain turvaa, antoi keisari vastata:\n\n\"Ette ole siis tulleet tänne katsomaan näytäntöä, vaan häväisemään\nhallitusta!\"\n\nKansa rähisee vastaan minkä jaksaa ja suuttuneena huutaa keisari:\n\n\"Vaietkaa, te juutalaiset, manikealaiset ja samariitit! Vaietkaa, tahi\nhakkautan päänne poikki!\"\n\n\"Juudas, pyöveli, murhaaja!\" haukkuvat vihreät vastaan. \"Taivas\nsuokoon, ettei isäsi Sabbatios olisi koskaan nähnyt päivän valoa, sillä\nsilloinpa hän ei olisi siittänyt maailmaan mokomaa murhaajaa!\"\n\nSiniset sekaantuvat, keskusteluun ja solvaavat vihreitä:\n\n\"Roistot, häväisijät, Jumalan viholliset! Ettekö voi pitää kitaanne\nkiinni!\"\n\nJa kun keisari uudelleen käskee kansan olla vaiti, huutavat vihreät:\n\n\"Jos käsket, hallitsija, niin vaikenemme, mutta, oo sinä korkein,\nvastoin tahtoamme. Me tiedämme kaikki, kuuletko, kaikki, mutta olemme\nvaiti. Hyvää yötä! Oikeus, sinä olet kuollut! Hyvää yötä, kaikki! Me\nmenemme tiehemme ja rupeamme juutalaisiksi. Parempihan on olla pakana\nkuin sininen!\" Ja vihreät lähtevät Hippodromilta tiehensä, loukaten\ntäten keisaria pahimmalla mahdollisella tavalla.\n\nEräät hallituksen tyhmyydet tekivät tässä kuten vallankumouksissa\nsäännöllisesti tapahtuu sen, että seuraavana päivänä molemmat puolueet\nolivatkin yhtyneet ja huusivat ällistyneelle keisarille: \"Kauan eläkööt\nvihreät ja siniset, yhtyneinä kärsimykseen!\" Ja nyt alkaa kaupungissa\nvallankumousten toinen näytös, polttaminen ja murhaaminen. Asia\nkehittyi yhä pahempaan päin. Tammikuun 18 päivänä koetti Justinianus\nHippodromissa lepyttää kiukustunutta kansaansa. Evankeliumit kädessä\nhän nöyrästi lausui rähisevälle joukolle:\n\n\"Minä yksin olen kaikkeen syypää. Syntini estivät minua myöntymästä\nsiihen, jota minulta pyysitte.\"\n\nMutta vastaukseksi kuului:\n\n\"Valehtelija, aasi, valapatto!\"\n\nSaman päivän iltapäivänä oli Justinianus jo valmis luopumaan\ntaistelusta ja jättämään kaikki. Hänen aarteitansa lastattiin laivoihin\nja ajatteli hän vain pakoa. Silloinpa esiintyi hänen puolisonsa\nTeodora, entinen Hippodromin ilotyttö, mutta jäntevyydeltään ja\nviisaudeltaan keisarikunnan todellinen hallitsija, sotaneuvottelussa ja\nsanoi ylpeästi:\n\n\"Vaikka ei olisikaan enää muuta jäljellä kuin pako, niin en pakenisi\nsittenkään! Ne, jotka ovat kruunua kantaneet, eivät saa elää sen\nkadotettuaan. Sitä päivää en tahdo nähdä, jolloin minua ei enää\ntervehditä keisarinnana. Jos tahdot paeta, Caesar, niin tee se; sinulla\non rahaa, laivat ovat valmiina, meri on vapaa. Minä jään! Rakastan\nvanhaa lausetta, että purppura on suloinen käärinliina!\"\n\nNäillä sanoilla pelasti jäntevä keisarinna Justinianukselle\nvaltakunnan. Viekas kuohilas Narses ja hyväntahtoinen höynä Belisarius,\njolla oli kuitenkin se etevä ominaisuus, että hän oli aikakautensa\nsuurin sotapäällikkö, ryhtyivät keisarinnan johdolla tarmokkaaseen\ntoimintaan, joka johti siihen, että Belisarius syöksyi vanhojen\nlegionalaistensa etupäässä Hippodromiin, aloitti teurastuksen ja\nlopetti sen vasta myöhään yöllä. Kolmekymmentätuhatta sielua pantiin\nsilloin miekan terälle, joukossa tasan sekä vihreitä että sinisiä,\nkoskapa Belisarius ja hänen vanhat sotilaansa eivät huolineet\nruveta ottamaan selkoa kansalaisten puoluekannasta. Niin päättyi\nkuuluisa Nika-kapina. Mutta voimakkaana ja samalla niin kiehtovana\nkohoaa sen verihöyryjen keskeltä Teodoran, tanssijattaren ja\nkeisarinnan, itämaiden salaperäisimmän naisen haahmo, uljaampana ja\ntoimitarmoisempana kuin ainoakaan aikakautensa miehistä.\n\nSimeoni seisoo Hippodromin paikalla uneksien tällaisia muinaisuuden\nnäkyjä. Kuinka suunnattomat määrät ihmisverta onkaan tämä tanner juonut\nja kuinka turhan vuoksi! Miksi on kehityksen kuljettava tällaisten\nkamalien sokkeloiden kautta, täynnä verta, tuskaa, kidutusta!\nSanokoon se, joka ymmärtää. Hän katselee oudostellen edessänsä olevaa\nkäärmepatsasta ja tuntee, kuinka sekin tuo tervehdyksen ajoilta,\njotka ovat niin kaukaisia, ettei tahdo voida uskoa tuollaista silmin\nnähtäväksi säilynyttä todistuskappaletta mahdolliseksi.\n\nPlataian voiton johdosta päättivät taisteluun osaa ottaneet 31\nkreikkalaista kaupunkia lahjoittaa Delphoin oraakkelille muistoksi\njättiläissuuruisen kolmijalan; olihan kolmijalka kilpailujen korkein\npalkinto Kreikassa. Sen keskustaa tukemaan valmistettiin kolmen, yhteen\nkietoutuneen käärmeen muodostama pronssinen patsas, ja tämä on nyt\nsäilynyt jälkimaailmalle muistoksi Plataian voitosta. Koristaessaan\nnäet Hippodromiaan tuotti Konstantinus sen Delphoista tänne. Mutta\nkuinka on käynyt? Barbaarit ovat nousseet ja anastaneet tuon\nvoitonmerkin takaisin, ja tuossa se nyt on todistuksena siitä, että\nPlataian kentällä vuodatettu veri ei sittenkään heitä tuhonnut! Aika\non pitänyt sitä pahoin: käärmeitten päistä ei ole enää jäljellä muuta\nkuin yksi yläleuka Konstantinopolin museossa, mutta näinkin on se mitä\nmielenkiintoisin ja omituisin muistomerkki kauan sitten kadonneilta\nsuuruuden päiviltä.\n\nVielä kaukaisemmilta ajoilta tuo tervehdyksen tuossa lähellä seisova\nTheodosiuksen obeliski. Sen hieroglyfit kertovat, että sen pystytti\nEgyptissä, Heliopoliin kaupungissa, farao Thutmosis III noin 1500\nvuotta ennen Kristusta. Sieltä se sitten tuotiin Konstantinopoliin,\njossa Theodosius sai sen suurella vaivalla pystyyn 32 päivässä,\nkuten jalustan kirjoitus kertoo. Ei ole sillä kuitenkaan sitä suurta\nhistoriallisten tapahtumain taustaa, joka tekee käärmepatsaan niin\nmielenkiintoiseksi, vaan on se vain hallitsijan omaksi imartelukseen\npystyttämä. Samaa on sanottava äärimmäisenä olevasta \"kolossista\",\njonka rakentajaa ei tiedetä; se on ollut aikoinaan peitetty kullatuilla\npronssilevyillä, jotka turkkilaiset ryöstivät, luullen niitä\naitokullaksi. Turkkilaisten valloittaessa kaupungin oli Hippodromi\nmuuten suureksi osaksi raunioina.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\"Uponnut palatsi\". -- Melanderin historian pätevyys. -- \"Anatolisch\n-- selbstverständlich!\" -- \"Jumalallisen rauhan kirkko\"\njanitshaarimuseona; näiden historiaa. -- Aimée Dubuc de Rivery'n\nharvinainen kohtalo. -- Montako janitshaaria voi päivässä hirttää\nkahteen puuhun?\n\n\nSimeoni heräsi unelmistaan siihen, että Juhani ja Tuomas lähtivät\npäättäväisellä ilmeellä kuljettamaan häntä välissään herra Bennadon\nperässä, jonka kehoittavia ja kiirehtiviä kutsuja hän ei ollut\nkuullut. \"Teodora\", puhui hän tovereilleen, \"oli sangen etevä nainen.\nKuuluisa ranskalainen Byzantiumin historian tutkija Charles Diehl\nsanoo hänestä, että tanssijatar Teodoralla ei tosin ollut erittäin\npaljon niitä hyveitä, jotka ovat omiaan viemään ihmisen suorinta tietä\nparatiisiin...\"\n\n\"Katsos nyt tuotakin äijää! No voi sun!\" puhui Juhani tarkastellen\nihmeissään muuatta luultavasti sangen pyhää miestä, joka oli vaipunut\nsyviin mietteisiin erääseen nurkkaan, kuumimpaan auringonpaisteeseen,\nkärpästen pitäessä häiritsemättä ketjuharjoituksia hänen ruskealla ja\nlaihalla naamallaan.\n\n\"... ja että keisarinna Teodoralla oli hurskaudestaan huolimatta\npaljon niitä vikoja ja paheita, jotka tekevät ihmisestä sangen huonon\npyhimyksen, mutta että hän näinkin ollen ja ehkäpä juuri sen vuoksi,\nkunnianhimonsa ja loistavien valtiomiesominaisuuksiensa tähden, on aina\nsäilyttänyt ja säilyttää hurmaavimman ja viettelevimmän naisen maineen,\nmitä historia tuntee, ja...\"\n\n\"Kuule, veli!\" sanoi nyt Tuomas, \"katso eteesi, niin näet tässä\nsäiliöllisen raitista vettä. Etköhän valele hiukan päätäsi, että sinun\nTeodorasi suloineen rupeaisi sieltä haihtumaan!\"\n\nVeljekset olivat tulleet kuuluisalle \"Uponneelle palatsille\". Se\non todennäköisesti sama kuin Justinianuksen rakennuttama _Cisterna\nBasilica_: suuri vesisäiliö (pinta-ala 141 X 73 m), jonka kattoa\nkannattaa 43 suurta pilaria. Vielä tänäkin päivänä on siinä vettä\nsamoin kuin Justinianuksen aikoina. Uteliaita turisteja viedään sen\npilaristoon veneellä soutelemaan ja onkin sen synkkä, himmeässä\nvalossa tummana välähtelevä veden pinta kolkon ja erikoisen näköinen.\nVenäläiset pakolaiset, jotka ovat vuokranneet kaupungilta sen\nnäyttämis-oikeuden, ovat varustaneet sen sähkövalolla ja portailla,\njoten sen laajuudesta saattoi saada jonkunmoisen käsityksen. Kun tämä\nei suinkaan ollut Konstantinopolin ainoa vesisäiliö, vaan oli niitä\nmuinoin piirityksen ja kuivan kesän varalle useita, voi ymmärtää, ettei\nkysymys ollut mistään vähäpätöisistä laitteista.\n\n\"Ehkäpä on Teodorakin tuosta säiliöstä tuottanut itselleen vettä!\"\nhuokaisi Simeoni ja tunsi samalla, kuinka lujat kädet tarttuivat\nhäneen ja nostivat hänet kiireesti ylös kirkkaan taivaan alle.\nSiellä jatkoi Simeoni kuitenkin historiallisia haaveilujaan,\nkaivellen esiin vanhoista kätköistä hitaasti virkistyviä tietojaan,\nsekä joutuen tuontuostakin väittelyihin ja kinasteluihin herra\nJacques Bennadon kanssa. Tarttuipa tämä henki Juhaniinkin, joka yhä\ninnostuneempana rupesi järkkymättömällä varmuudella vyöryttelemään\nesiin kumoamattomia totuuksia ja asiatietoja Melanderin historiasta,\ntuosta kuuluisasta perusteoksesta, jonka pohjalla yleensä kaikki\npätevämpi historiallinen tieto Suomessa lepää. Ja joka kerta, kun\nveljesten suureksi riemukseen onnistui panna herra Bennado pussiin,\ntahi kun tämä ei voinut antaa kysymyksiin tarpeeksi selviä vastauksia,\nturvautui hän erääseen yleismääritelmään, selittäen yksinkertaisesti\nkaiken itselleen tuntemattoman \"anatolialaiseksi\". \"Es ist anatolisch\n-- selbstverständlich!\" Tästäpä sai nyt Tuomas oivan keinon, millä\nselittää kaiken tuntemattoman, sillä rupeamatta joutavia ongelmia\naprikoimaan hän ylevästi sanoi heti, että se on tietysti anatolialaista\n-- selbstverständlich! Muuten hän liehui näppärästi siellä ja täällä,\naseenaan valokuvauskone, jolla hän teki yhtä monta murhaa kuin\nkonsanaan janitshaari.\n\nVeljesten retki vei nyt janitshaarimuseoon, sillä mielivätpä he kerta\nlähemmin tutustua tuohon hirveään armeijaan, joka vuosisatoja oli ollut\nkoko kristikunnan kauhuna.\n\nOmituinen historian ironia esiintyy siinäkin, että tämä Turkin\nsotamuseo on sijoitettu Konstantinus Suuren aikana perustettuun pyhän\nIrenen eli \"Jumalallisen rauhan\" kirkkoon, ikäänkuin todistamaan,\nkuinka vähän maailmassa tuota jumalallista rauhaa on ollut.\nValloitettuaan kaupungin muuttivat musulmannit tämän vanhan basilikan\nheti voitonmerkkiensä ja vanhojen aseidensa säilytyshuoneeksi. Vuonna\n1911 se järjestettiin todelliseksi sotamuseoksi, johon seuraavana\nvuonna yhdistettiin siihen saakka erillään ollut janitshaarimuseo.\nNykyisessä asussaan se kertoo juuri päinvastaisesta kuin mitä\n\"jumalallinen rauha\" tarkoittaa.\n\nJanitshaarijoukot muodostettiin siten, että kristittyjen lapsia\nannettiin turkkilaisten kasvatettavaksi, tarkoituksella totuttaa\nheidät jo aikaisin kestämään kaikenlaisia rasituksia ja vaivoja sekä\nharjoittamaan verenvuodatusta. He saivat sittemmin perinpohjaisen\nsotilaskasvatuksen, koottiin asumaan erikoisiin kasarmeihin ja saivat\nsuorittaa sotilasnäytteensä usein itsensä sulttaanin edessä. Näin tuli\nheistä mitä hurjinta, mistään välittämättömintä, vain omaa etuaan\nkatsovaa sotilassäätyä, joka erikoisasemansa ja nauttimiensa suurten\noikeuksien vuoksi pian tuli heikkojen hallitsijain aikana sekä heidän\nettä valtakunnan vaaraksi. Historioitsijat ovat laskeneet, että\naikain kuluessa otettiin täten janitshaareiksi noin puoli miljoonaa\nkristittyä poikaa. Janitshaarijoukot olivatkin joskus lukumäärältään\nsatakin tuhatta miestä, ja ovat ne hankkineet Turkin valtakunnalle sen\nsuurimmat voitot, mutta monesti myös järkyttäneet koko sen olemassaoloa.\n\nSerain, Turkin vanhan palatsi- ja hallitusrakennusten alueen\nulkopihalla, Janitshaarimuseon lähellä, on kaksi vanhaa plataanipuuta,\njoita sanotaan \"janitshaariplataaneiksi\". Niiden ympärille kokoontuivat\nnimittäin janitshaarit, joko sitten neuvottelemaan asioistaan tahi\nhuutamaan tahtoaan sulttaanille, ja niiden juurella on monen sulttaanin\nkaulan katkaisemisesta neuvoa pidetty. Mutta kaikella on loppunsa ja\nnämä vanhat janitshaariplataanit tulivat olemaan suojateilleen hyvin\nkohtalokkaita. Mutta sitä ennen pieni romanttinen tarina.\n\nVuonna 1784 oli Martiniqueltä kotoisin oleva ranskalainen aatelisneito\nAimée Dubuc de Rivery palaamassa kotiinsa Nantesista, jossa hän\noli saanut kasvatuksensa. Matka näytti onnistuvan hyvin, kunnes\ntaivaanrannalle ilmestyikin algerialainen merirosvo, joka teki sen,\nminkä oli aikonut: valloitti ranskalaisen laivan ja otti ihanan\nAiméen vangiksi. Mitäpä siinä auttoivat kyyneleet! Sulttaani Abdul\nHamid I:n haaremihankkija osti hänet hallitsijaansa varten, ja niin\nvietiin kaunis Aimée Konstantinopoliin, jossa uskovaisten hallitsija\ntodellakin aivan heti suvaitsi korottaa hänet puolisokseen. Aimée\npyyhki kyyneleensä, kesti kohtalonsa urhoollisesti ja synnytti\nseuraavana vuonna pojan, joka sai nimen Mahmud eli \"merkillinen\".\nTästä pojasta tuli vuonna 1808 kaikkien uskovaisten hallitsija.\nKuristettuaan velipuolensa, tämän pojan ja äidin, tunsi hän\nasemansa varmaksi ja rupesi, kuten turkkilaiset ylpeästi sanovat,\nreformeeraamaan valtakuntaansa. Siinä hän joutui suuriin vaikeuksiin\nja sotiin sekä m.m. kovaan otteluun janitshaarien kanssa, joiden\nmielestä uusi sulttaani oli liian yritteliäs ja epämukavalla tavalla\nhäiritsi ja rajoitteli heidän etuoikeuksiaan. Plataanien juurella\npidettiin myrskyisiä neuvotteluja ja sulttaanin asema oli usein jo\nveitsen terällä, mutta hänpä olikin poika, joka ei antanut kanssaan\nleikitellä. Kesäkuussa 1826 alkoi Konstantinopolissa tilinteko, joka\npäättyi siihen, että vihastunut sulttaani hirtätti, kuten kerrotaan,\n20,000 janitshaaria noiden heidän omien pyhien plataaniensa oksiin\nja tukahdutti kaikki kapinan yritykset sellaiseen verilöylyyn, ettei\nmoista oltu nähty sitten valloituksen päivien. Sellaisen pojan synnytti\nihana Aimée, aatelisneito Martiniquen saarelta.\n\nMuseossa on noin satakunta luonnollisen kokoista janitshaarinukkea,\nesittäen eri aikakausia ja kohtauksia heidän puvustaan, asestuksestaan\nja sisäisestä järjestyksestään. Päähineenä on melkein kaikkina aikoina\nollut tavattoman suuri turbaani, jonka he kuitenkin sotaretkillään\nvaihtoivat pienempään ja käytännöllisempään lakkiin, ja pukuna pitkä,\npaitamainen mekko, jonka etuliepeet oli käännetty syrjään, leveät\nroimahousut ja saappaat. -- Aseina oli pyssy, leveä, veitsimäinen\nmiekka, jota myös voi käyttää pyssyn tukena, ja vyössä julman näköisiä\npistooleja. Arvata sopii, että kun tämä hurja joukko, jonka tuli olla\nitse sulttaanin johdossa, koraanin määräyksen mukaan kolme kertaa\nuudisti rynnäkkönsä, siinä pakkasivat kristittyjen housut usein\nvapisemaan. Janitshaareilla näyttää olleen oma itsenäinen, sisäinen\nhallituksensa, koskapa museossa oli esillä ryhmiä, joissa nimenomaan\nharjoitettiin oikeudenkäyttöä, jopa luettiin kuolemantuomiotakin kaula\npitkällä odottavalle sotilaalle. Aikana, jolloin koko kristikunta\noli hajaantunut keskinäisiin sotiin ja jolloin sitävastoin, kuten\nesim. sulttaani Soliman II:n hallitessa, Turkin valtakunnassa\nuseinkin vallitsi kuri, elinkeinorauha, kauppavapaus ja järjestys,\nmuodosti Turkin hyvin harjoitettu sotavoima todellakin pelottavan\nuhan Europalle. Ja kun janitshaarien oikeus oli päästä kerta vuodessa\nvalloitusretkelle, saattaa ymmärtää, ettei tuo uhka ollut suinkaan\nmitään turhaa puhetta.\n\nMuseon mielenkiintoisena osana ovat myös sen runsaat, aina ristiretkien\najoille saakka ulottuvat asekokoelmat. Ällistyen täytyy katsella\nniitä kypärejä, kahdenkäden miekkoja, panssareita, nuijia ja muita\nmurha-aseita, joiden turvin länsimaat yrittivät pyhää hautaa\nvallassansa pitää, ja ihmetellä sitä ihmisälyn paljoutta, mikä on\nvuosisatain kuluessa käytetty näitten kapineitten kehittämiseen\nnykyaikaiselle teknillisen täydellisyyden asteelle. Museosta näkee\nselvästi, että sodankäynti on ollut turkkilaisen elämän päätarkoitus.\nUskomattoman nopeasti on tuo sairas mies koettanut seurata länsimaisten\noppimestariensa perässä tilaten Kruppin tehtaalta sarjan tykkejä\ntoisensa jälkeen, ja aina tuon tuostakin uudistaen sotilaittensa\nunivormuja, kuten länsimaidenkin sotilasherrat tekevät. Mutta viidessä\nseikassa turkkilainen aina on uskollinen: vaihtui univormu miksi\nhyvänsä, fetsi kuuluu siihen muuttumattomana osana.\n\nJanitshaarien hirttäjä Mahmud II oli kuten sanottu reformaattori --\nsama mies, joka menetti Kreikan ja tappeli loppuikänsä sisukkaasti\nEgyptin hallitsijaksi kiepsahtanutta Mehemed Alia, Epeiroksen maaherraa\nJaninan pashaa, ryssää ja koko maailmaa vastaan, saaden useimmiten\nselkäänsä, mutta loppujenkin lopuksi selviten kokolailla hyvin -- joka\nharjoitti uudistuksien matkaansaattamista, Pietari Suuren malliin,\nse on: ellei hyvällä, niin pahalla. Hänpä m.m. puuttui kansansa\npukuasioihinkin kieltäen janitshaarien suosiman röyhkeän turbaanin ja\nkäskien kaikkien pitää fetsiä, josta sitten tulikin muhamettilaisten\nkansallinen päähine. Tällaisilla uudistuksilla ei kuitenkaan Simeonin\nmielestä ollut enempää arvoa kuin ryssän uskonpuhdistuksella,\njoka pääasiassa rajoittui siihen, että määrättiin, millä sormilla\nristinmerkki on tehtävä.\n\nMuseossa oli m.m. -- piano! Simeonin täytyi oikein pysähtyä katsomaan,\nkun joukko turkkilaisia kansannaisia, hekin kuitenkin tuossa synkässä\nmustassa puvussa, sen ääressä sitä ihmeissään katseli ja kuunteli,\nkuinka eräs hiukan rohkeampi yhdellä sormella uskalsi painella siitä\nesiin säriseviä ääniä. Museon eräässä sivuhuoneessa oli Simeonille\nnäytetty ne juhlallisen paksut rautakettingit, joilla Kultaisen sarven\nsatama oli aikoinaan suljettu, ja katsellessaan nyt noita naisparkoja\nhän huoaten mietti mielessään: \"Te olette samanlaisten, ellei vielä\npaksumpien kettinkien takana, joiden museoon joutumiseen on vielä pitkä\naika!\"\n\nJuhani ja Tuomas saivat vihdoin, käyttämällä väkivaltaa, riistetyksi\nSimeonin pois tuosta kolkosta murhamuseosta. Vaiti ollen he\nseisahtuivat vielä hetkiseksi vanhojen plataanien juurelle, että Tuomas\nsaattoi ikuistuttaa heidät koneensa avulla, ja rupesivat laskemaan,\nkuinka monta janitshaaria niihin kerralla oli sopinut hirttää. Vaikka\nne olivatkin siihen aikaan ehkä olleet vankkaoksaisia puita, on ihmisen\nhirttäminen kuitenkin siksi aikaa vaativa toimitus, ettei niitä nyt\nkahteen puuhun juuri mielellään viittäsataa enempää päivässä ylös\nsaa, toisia kun tietysti täytyy ottaa alas. Mahmud II:n pyöveleiltä\nolisi siis tämän laskun mukaan mennyt tuohon juhlalliseen toimitukseen\n40 p., mikä tuntuu hiukan uskomattomalta. Hirtettyjen lukumäärä ei\nsiis liene ollut varsin niin suuri kuin perintätieto ilmoittaa. Kun\nSimeoni lausui nämä epäilyksensä herra Bennadolle, kohautti tämä\nihmeissään olkapäitään ja sanoi vakuuttavasti: \"Kaksikymmentätuhatta\n-- selbstverständlich!\" Ehkäpä turkkilaiset ovat saavuttaneet\nhirttämistaidossa vuosisatain kuluessa fenomenaalisen nopeuden.\n\nKoska saapunut iltapäivä oli erinomaisen kaunis, ehdotti ystävällinen\nherra Bennado, huomattuaan veljesten väsyneen paljoon katselemiseen,\nretkeä Bosporon rannalle.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nTurkkilainen kahvi ja kuinka sitä valmistetaan. -- Therapian kaupunki\nja veneretki Bosporolla. -- Rumeli Hissar. -- Katuelämää Perassa\nmyöhään illalla.\n\n\n\"Turkkilainen kahvi\" keitetään herra Bennadon selityksen mukaan\nseuraavasti. Ensin kiehutetaan vesi ja sokeri yhdessä, niin makeaksi\nkuin asianomainen haluaa. Pieneen, juuri kahvikupin vetoiseen,\nvarrelliseen pannuun kaadetaan sitten sopiva määrä tätä kiehuvaa\nsokerivettä ja pannaan joukkoon pölyhienoksi jauhettua kahvia ehkä\nteelusikallinen, kuinka väkeväksi itsekukin kahvinsa tahtoo. Tässä\npienessä varsipannussa kiehautetaan nyt kahvia noin parin minuutin\naika ja on se valmis juotavaksi. Sitä ei suinkaan millään tavalla\nselvitetä, vaan on se nautittava poroineen päivineen, niin kuumana kuin\nmahdollista. Kermaa tahi muuta sellaista epäjaloa höystettä ei tietysti\nkäytetä ollenkaan.\n\nTämä lienee todellakin turkkilaisten omintakeinen kahvinkeittotapa,\nsillä päättäen Yrjö Aukusti Wallinin tarkoista kuvauksista keittävät\nArabian beduinit, jotka lienevät tämän jalon taidon keksijöitä,\nkahvinsa suunnilleen samalla tavalla kuin esimerkiksi me suomalaiset.\nHekään eivät kuitenkaan käytä mitään kermaa ja sokerinkin laita\ntaitaa usein olla niin ja näin, eivätkä he liioin selvitä kahviansa,\nvaan hörppivät sen poroineen. Wallin kertookin pian perehtyneensä\nporojen makuun, tullen lopuksi siihen vakaumukseen, että nepä juuri\nmuodostavatkin kahvissa sen oleellisimman ja tärkeimmän osan.\nSimeoninkin täytyy sanoa, että vaikka turkkilaisen kahvin puuromainen\nlaatu hänestä ensin tuntuikin hiukan joutavalta, hän pian mielistyi\nsiihen melkoisesti, eikä mistään hinnasta olisi jättänyt hörppimättä\ntuota kupin pinnalle ja pohjaan kertynyttä, vaahtoisaa ja ruskeata\nsakkaa.\n\nNämä asiat selviytyivät veljesten istuessa herra Bennadon seurassa\npienen maalaiskapakan pihalla jossakin Konstantinopolin ja Therapian\nvälisen tien varrella. Kapakassa oli vain yksi ainoa huone sekä\njonkunmoinen veranta, ja tarjottiin siellä vain kahvia sekä\nvirvoitusjuomia, joita veljekset eivät kuitenkaan uskaltaneet maistaa.\nTurkkilaisen kuljettajan resuinen auto oli jäänyt jonnekin tien\nvarteen, jossa sitä kaksi musulmannia hikipäässä koetti korjata, sillä\nvälin kuin matkailijat lähtivät astua teilaamaan etukäteen löytääkseen\njoitakin virkistyspaikkoja. Ja tällainen ravintola löytyikin. Kahvi\nhöyrysi pienissä, kahden peukalon vetoisissa kupeissa, ja vierellä\nväänti turkkilaispoika hartiat koukussa vanhaa, surullisesti\nkirahtelevaa posetiivia. Ilma oli kaunis ja helteinen.\n\nMutta auto ei ottanut parantuakseen ja silloin herra Bennado ehdotti,\nettä käveltäisiin edelleen pieneen Therapian rantakaupunkiin, josta\nvarmaankin jollakin tavalla päästäisiin takaisin Konstantinopoliin. Se\ntehtiin ja niin alkoi vaellus tällä kukatiesi tuhansia vuosia vanhalla\ntiellä. Silloin tällöin mennä hurahtaa heidän ohitseen auto, täynnä\nhuvittelevia ihmisiä, ententeupseereja ja syntisiä vaimoja, ilkamoiden\nveljesten ikävälle kohtalolle. Nämä eivät tuosta kuitenkaan suuresti\nsuutu, vaan antavat sanan takaisin, vieläpä kaksi parhaasta.\n\nSillä tuo kävelymatka muodostuu sangen mielenkiintoiseksi. Maisemat,\njotka alkumatkasta ovat olleet paljaita, punertavan värisiä,\npehmeästi kumpuilevia, muuttuvat tien painuessa lähempänä Bosporon\nrannikkoa jonkunmoiseen notkoon, rehevämmiksi ja rikkaammiksi. Tien\nviertä reunustaa tiheä ruusuja oleanderipensaikko, siellä täällä\nkohoaa kaunis vanha puu, ilmestyy sinne tänne puutarhaviljelyksiä,\njoissa ahkeria fetsiniekkoja kumarassa työskentelee, kunnes rantaa\nlähestyttäessä alkaa kaunis sarja idyllisiä huviloita. Ensi kerran\nelämässään Simeoni nyt omin silmin saa nähdä, kuinka ihastuttavan\nkaunis tuollainen etelämaan asunto voi olla, kun juhlalliset piniat,\npalmut ja kypressit sekä monet muut hänelle tuntemattomat rehevät puut\nkätkevät sen valkoiset muurit syvän ja tumman vihreytensä keskelle.\nSivu mennessä sieltä saattaa kuulua kirkas naisen naurun helähdys\nja jostakin lehdistön varjosta varmaankin uteliaat katseet tarkoin\nseuraavat ohi menevien kulkua. Ilakoivaa ja nauravaa, nähtävästi\nkreikkalaista nuorisoa kävelee tiellä, tarkastaen uteliaasti oudon\nnäköisiä muukalaisia. Jo vilahtaa tuolta tien aukosta kaistale sinistä\nmeren selkää sekä kaukaisia, sinertäviä kukkuloita, ja niin tullaan\nTherapiaan, pienen Bosporon lahdelman rannalle sijoittuneeseen\nhuvilakaupunkiin.\n\nTällä paikalla on oma erikoinen historiansa sen vuoksi, että sen\nvanhin kreikkalainen asutus ulottunee hämärään muinaisuuteen saakka\nja että sen nykyisistä asukkaista monet perheet polveutunevat\nniistä ylhäisistä byzantinolaisista, joille Mohammed Valloittaja\nmääräsi Konstantinopolin lähikaupunkeja asuinpaikoiksi. Paikalla on\nidyllinen, klassillisen kaunis leima, jaon siellä paljon upeita,\npuistojen ympäröimiä rakennuksia, m.m. Europan valtain lähetystöjen\nkesäpalatseja. Muistaessaan, että tänään oli ensimmäinen pääsiäispäivä,\ntuntui Simeonista kuin olisi aivan erikoinen kirkkaus levännyt koko\nseudun yllä. Sunnuntain rauha siellä vallitsikin, kansa parveili\niloisesti puhellen rantakäytävällä tahi souteli sievillä veneillä\nsataman läpikuultavilla aalloilla. Veljekset istuivat pienen ravintolan\nrantaparvekkeella ja katselivat vaiti ollen kauas Aasian puolen\nsinertäville kukkuloille, joiden rinteiltä lukemattomat valkoiset\nrakennukset hohtivat. Heidän retkensä oli tuottanut heille vastuksista\nhuolimatta täyden tyydytyksen.\n\nTingittyään sitten kreikkalaisen soutajan kanssa tavanmukaiseen\ntapaan pääsivät he yhteisymmärrykseen ja ukko alkoi reippaasti\nkiskoa venettänsä Konstantinopoliin päin. Ilta rupesi tummenemaan,\nMustaltamereltä päin kävi viileä tuulen henki, mutta Bosporos oli silti\nkuvastinkirkkaana, kohoillen vain hiljaisina maininkeina kuin nukkuvan\nihmisen rinta. Pitkin sen pintaa lenteli tihein parvin Simeonille\ntuntemattomia vesilintuja. Jo vaipuivat rannat ja veden pinta syvään\nhämärään mutta korkeampia kukkuloita ja niiden rinteillä olevia\nrakennuksia valaisi aurinko vielä kultahohteellaan, loihtien esiin\nvalaistuksia ja varjoja, värejä ja sointuja, niin että kaikki oli kuin\nsatua. Mutta nopeasti painuu täällä aurinko mailleen, hetkinen vielä ja\ntumma hämäryys, joka pian syvenee pimeydeksi peittää kaikki. Tuhannet\ntulet syttyvät palamaan rannoilla ja laivoilla, ja Bosporon uninen\npinta kuvastelee niitä ystävällisesti Juhlivaa kansaa on liikkeellä\nlaulaen soutunsa tahdissa, mutta ikävä kyllä ei laulu ole kaunista,\nvaan sorahtaa pahasti illan rauhassa.\n\nTullaan Bosporon kapeimmalle kohdalle ja Simeoni ei voi muuta kun\nvaipua kuvittelemaan mielessään muinaisia tapahtumia. Tälle kohdalle\nrakensi Dareios siltansa mennessään sotaretkelle skyytalaisia vastaan,\nja nämä kalliot molemmin puolin ovat siis nähneet tuon voimakkaan\npersialaiskuninkaan. Säpsähtäen hän huomaa oikealla puolellaan,\nkorkealla rannikolla, jylhiä, pimeydessä musertavan mahtavilta\nnäyttäviä muureja hammaslaitaisine reunoineen ja jykevine torneineen.\nSieltä täältä välähtää muurin aukosta heikkoa valoa ja tummia haamuja\nnäyttää harjalla liikkuvan. Siinä on Rumeli Hissar \"Europan linna\",\njonka Mohammed Valloittaja rakensi siihen 1452 vetäessään rautaista\nrengastaan yhä tiukemmalle häviöön tuomitun Byzantiumin ympärille. Sitä\nvastapäätä on Aasian puolella Anadolu Hissar, \"Aasian linna\", jonka jo\nRajasid I rakensi etuvarustuksekseen Europan tulevaista valloitusta\nvarten. Mikään ei voinut pidättää nuoruutensa voimalla esiin ryntääviä\nosmanneja. Vaipunut on kuitenkin heidänkin suuruutensa, raunioita ovat\nnämä mahtavat linnat, joilla tietysti ei ole pitkiin aikoihin ollut\nmitään sotilaallista merkitystä Rumeli Hissarissa elää vieläkin sinne\nsiirrettyjen janitshaarien jälkeläisiä.\n\nJa niin on matka Bosporolla loppunut, sillä pian saapuvat veljekset\nsille kohdalle, johon ulottuu Peran raitiotieverkko. Kuunneltuaan\nhetkisen eräässä pienessä ravintolassa turkkilaisten laulua, pääsivät\nhe täpötäydessä vaunussa, perin kansallisessa seurassa, lähtemään\nkaupunkiin. Tuo turkkilaisten laulu oli Simeonin mielestä kummallista,\nkolea-äänistä, yksitoikkoista jollotusta, jossa ei ollut paljon nousuja\neikä laskuja, ja joka hänen mielestään peräti huonosti sointui yhteen\nsäestyksen kanssa. Säestäjänä oli vanha ukko, joka hartaasti rämpytteli\njonkunmoista sitran tapaista soitinta, sitä yhtämittaa ruuvaillen ja\nviritellen. Herra Bennadolla kyllä tuntui olevan edullinen käsitys\nturkkilaisten laulutaidosta, mutta veljeksille kuitenkin jäi siitä\nsangen epäedullinen muisto; ehkä he eivät asian hienoutta ymmärtäneet.\n\nRaitiovaunuissa on naisilla oma erikoinen, verholla erotettu osastonsa.\nSinne heitä puikki toinen toisensa jälkeen kuin mustia kummituksia,\nuseilla lapsi käsivarrellaan. Samaa hellää rakkautta he näyttivät\nlapsilleen osoittavan kuin muidenkin kansain äidit.\n\nRaitiovaunu menee kolisten pitkin Peran valaistuja katuja.\nRavintoloissa ja kahviloissa on tulvanaan väkeä, nimittäin miehiä,\njotka polttavat piippua, juovat kahvia ja pelaavat korttia tahi\ndominoa. Kuta syvemmälle kaupunkiin tullaan, sitä europalaisemmaksi\nja samalla roskaisemmaksi muuttuu katuelämä. Turkkilaista ei\nnäe enää ollenkaan, vaan on hän perheensä keskellä, suojaavien\nristikkojensa takana, arvattavasti sydämestään halveksien ja vihaten\neuropalaista, jonka elämäntavoista ja periaatteista hän joka päivä\nnäkee niin inhoittavia esimerkkejä. Ententen joukkojen ja kenraalien\nalituinen paraatikoru häntä tuskin häikäisee. Olisikohan todellakin\nturkkilainen elämässään siveellisesti korkeammalla kannalla kuin\nnykyajan n.s. sivistynyt europalainen? Sille väitteelle voisi löytää\npaljon tukea ainakin Konstantinopolista, ja heikoiksi kävisivät nekin\nvastatodistukset, joita esim. Parisi, Lontoo ja Berlini voisivat\nesittää.\n\n\n\n\nXXIX.\n\nEntenten sotilaat. -- Venäläiset pakolaiset ja heidän kurjuutensa.\n-- Avustuspuuhat ja säälin turtuminen. -- Moskovia-ravintola ja sen\ntarjoilijattaret. -- Kumoon ajanut troikka ja uudet ruhtinaat.\n\n\nVeljesten ollessa Konstantinopolissa oli sen katuelämällä piirteitä,\njotka eivät siihen varsinaisesti kuulu, mutta jotka ajan ja\nkohtaloiden kuvana olivat erittäin mielenkiintoisia. Monta askelta ei\ntarvinnut kulkea, ennen kuin tapasi ententen sotilaita, ranskalaisia,\nenglantilaisia, hinduja, senegalilaisia ja kaikkien niiden\nkulttuurikansojen edustajia, jotka olivat ottaneet osaa \"hunnien\"\nkukistamiseen. Pidettiin loistavia paraateja, joille varsinkin Italian\nmeriväen hiukan hymyä herättävät frakkiunivormut antoivat erilaisen\nleiman. Ententen autot myös mennä huhkivat huolettomasti kaduilla,\nlisäten liikenteen sekä melua että vaaroja. Näiden europalaisten\nainesten mukana oli kaupunkiin myös tulvahtanut joukoittain huonoja\nnaisia, jotka iltaisin mitä röyhkeimmällä julkeudella kalastelivat\nkuljeksivia sotilaita. Onnettomia ovat ne sotajoukot, jotka joutuvat\noleskelemaan tällaisissa paheen pesissä. Ja huomattava on, että tämä\npaheellisuus lienee pää-asiassa europalaisten itsensä mukanaan tuomaa,\nsillä turkkilaiselle on tällainen elämä vierasta.\n\nSuomalaisen silmä suljahtaa kuitenkin välinpitämättömästi tuon\nententekomeuden ohi, mutta sen sijaan pysähtyy se uteliaasti niihin\ntuhansiin ja taas tuhansiin tuttuihin olioihin, joita kaduilla\nalituisesti näkee. Tuntuupa melkein siltä kuin astelisi Helsingissä\npahimman svabodan aikana, sillä ainakin yhtä paljon -- ei, vaan\nkahta vertaa enemmän kaikuu täällä ryssän kieli. Vilahtelee tuttuja\nfurashkalakkeja, harmaita sinellejä, partaisia naamoja, ja kaikuu\nsointuvana tuo imelä ja notkea kieli. Pian on katsoja selvillä, että\nvenäläisiä oleskelee Konstantinopolissa hyvin paljon, hän muistaa\nWrangelin joukkojen kohtalon ja niiden mukana saapuneen pakolaistulvan,\nkatsahtaa vielä kerran ympärilleen nähden järkyttäviä kurjuuden kuvia,\nja tuntee kipeän säälin heräävän sydämessään. Suomalainen suhtautuu\nluonnollisesti ryssiin yleensä kalseasti, mutta tuo kalseus haihtuu\nheti tultuaan silmästä silmään näkemään sen kurjuuden pohjattomuutta,\njohon venäläiset täälläkin ovat joutuneet. Paljon ovat nämä samat\nainekset rikkoneet, mutta kauhea on myös heidän rangaistuksensa, jos\nniin tekopyhän vanhurskaasti tahtoisi ajatella.\n\nVeljekset eivät voineet kylminä tätä kaikkea katsella. He näkivät\nesimerkiksi, kuinka basaarissa venäläiset sotilaat ja upseerit\nkauppasivat ympäröivälle ilkamoivalle itämaiselle yleisölle mikä\nvanhoja housuja, mikä rääsyistä takkia, mikä kenkiä tahi muuta\nsellaista, jonka myyminen saattoi tuottaa korkeintaan muutamia kurjia\npiastereja. Tuo tuossa on selvästi upseeri, kenties hyvinkin sivistynyt\nmies, jonka katseesta loistaa nälän kiilto ja syvä, pimeä huoli. Hän\nkauppaa housuja ja tummat itämaalaiset tunkeilevat hänen ympärillään,\nhypistelevät tavaraa uteliaina ja tinkivät tinkimistään, huvin vuoksi\nvain, sillä he eivät nähtävästi aiokaan ostaa. Upseerin kasvoilla on\ntuskallinen, kärsivä ilme. Hänellä on luultavasti jossakin kurjassa\nluolassa vaimo ja lapsia, nälkää näkemässä, epätoivon syvimmällä\nasteella. Tuossa kauppaa nainen orvokkeja. Hän on yhdistänyt niitä\npari kolme pieniksi kimpuiksi ja katsoo pyytävästi kylmänä ohi\nkulkevaan yleisöön. Hän ei ole vielä oppinut itämaista kaupankäyntiä,\nei osaa raa'alla huudolla ja melulla herättää huomiota, vaan on arka\nja säikähtyneen näköinen. Hän on, kuten Simeoni häntä puhutellessaan\nhuomaa, sivistynyt venäläinen nainen, joka kuin ujostellen pistää\npiiloon veljesten ostamista orvokeista saamansa ylimääräiset piasterit.\nOnnettoman ja kurjan näköisenä harhailee tuossa tavallinen venäläinen\nsotilas, Iivana parka, joka ei tiedä, mihin ryhtyä, ja jonka vuode\non kova kivitys tuossa hänen jalkainsa juuressa. Usein saattoi nähdä\njonkun venäläisnaisen lyykähtäneen katukivitykselle aurinkoon, lapsi\nsylissään. Vaimo valvoo, mutta lapsi, vaaleakiharainen enkelityyppi,\nnukkuu melusta huolimatta lapsuuden syvintä ja viattominta unta.\nSimeoni toteaa, että maailmansota, samalla kuin se on aikaansaanut\nsanoin kuvaamatonta kurjuutta, on myöskin turruttanut ihmisten säälin\nja auttavaisuuden, joten tällainen hätä ja alennustila saa jatkua\nherättämättä erikoisempaa siveellistä suuttumuksen tunnetta ja\nvoimakkaan, tehokkaan avustustyön halua. Mitäpä silloin merkitsee,\njos joku ranskalainen ja englantilainen lady-komitea pistää pystyyn\nbaalit \"hädänalaisten pakolaisten auttamiseksi\", joissa he sydämensä\npohjasta tanssivat kokoon muutamia kymmeniä tuhansia frangeja, samalla\nsaaden edullisen tilaisuuden näytellä naimaikäisiä tyttäriänsä! Se on\nkuin pisara tulivuoren aukkoon ja sellainen auttamistoiminta muodostuu\nmitä verisimmäksi ivaksi kaikelle sille, joka sen on aiheuttanut.\nKoko maailma pantiin vuonna 1914 liikkeelle Belgian ja Serbian\npakolaisten vuoksi ja sehän oli aivan oikein. Kuitenkaan ei heidän\nhätänsä ja kurjuutensa ollut edes verrattavissa siihen, mitä nyt\nvenäläiset esim. Konstantinopolissa saavat kokea. Missä on ententen\nihmisystävällisyys ja humaanisuus nyt? Olisiko niin, ettei sitä yleensä\nsaada liikkeelle, elleivät saksalaiset ole jollakin tavalla syytä\nantamassa? Joka tapauksessa on mitä katkerinta ironiaa siinä, että joka\npäivä saattaa Konstantinopolissa rinnastaa ententen komeuden ja heidän\nentisen liittolaisensa, ryssän surkeuden. Se rinnastus voi merkitä\ntulevaisuudessa paljon, kun Venäjä kerran järjestelee suhteitaan\nEuropan valtoihin.\n\nMutta taululla on toinenkin puolensa. Konstantinopolissa on paras hakea\nravintola, jonka keittiö on europalainen, sillä itämainen ruoka ei\nlänsimaiden ihmiselle sovi. Sellaista kysellessään joutuivat veljekset\nvenäläisten emigranttien perustamaan Moskovia nimiseen ravintolaan,\njoka olikin aivan ensiluokkainen. Ryssä on, kuten tunnettua, tavaton\nherkkusuu, eikä ole unohtanut tätä ominaisuuttaan maanpaossakaan. Tämä\nravintola oli veljeksille mielenkiintoinen kokemus.\n\nMoskovia on Pera-kadun varrella ja on sen sisäänkäytävä sangen\nvaatimaton, kapea ja pitkä kuja. Juuri veljesten tullessa oli siellä\nportinvartija kiivaassa sanasodassa rotevan ja risaisen näköisen\nvenäläisen sotilaan kanssa, joka väkisinkin tahtoi tulla sisään.\nIivana parka! Ei ollut suuri se myötätunto, jota hän sai maanmiehensä\npuolelta kokea, sillä jatkamatta sananvaihtoa sen pitemmälle tarttui\nportieri häntä niskasta kiinni ja työnsi armotta ulos. Veljekset\nsen sijaan otettiin vastaan kaikella mahdollisella sulavuudella ja\npalvelevaisuudella, ja kun astuttiin sisään itse ravintolasaliin, oli\nsiellä heti kaksi ällistyttävän kaunista venakkoa vastaanottamassa ja\npaikkoja osoittamassa. Sali oli suuri ja varustettu lehtereillä, jotka\noli jaettu salaperäisen näköisiin lemmenkammioihin; oven pielessä oli\nmusiikkilava ja muu sali täynnä pieniä pöytiä.\n\nHämmästyksekseen huomasivat nyt veljekset, että vieraina oli melkein\nyksinomaan ententen upseereja, rotevia englantilaisia ja hintelöitä,\npieniä ranskalaisia ja italialaisia. Tullessaan nämä riensivät\nheti heille nähtävästi tuttujen pöytien ääreen, jossa suutelivat\nmaailmanmiehen kohteliaisuudella kaunista tarjoilijatarta kädelle. Ja\nnytpä alkoi iloinen puhe, nauru ja flirttaaminen, josta ei näyttänyt\nloppua tulevankaan. Tarjoilijatar meni väliin toimittamaan tilauksia,\ntullen taas takaisin ystäväinsä pöytään juttelemaan ja maistamaan\nhänkin huultensa reunoilla lasin laidalta. Mutta tuossa seurustelussa\noli jotakin erikoista sikäli, että upseerit silminnähtävästi kohtelivat\ntarjoilijattariaan melkoisella kunnioituksella, sallimatta itselleen\nminkäänlaisia sopimattomuuksia. Ja veljesten seurassa oleva suomalainen\nliikemies, joka jo hyvin tunsi Konstantinopolin elämän, selitti, ettei\nsiinä ole mitään kummallista. Olivathan nämä tarjoilijattaret kaikki\nvenäläistä sivistyneistöä, kenraalien, överstien, valtioneuvosten ja\nsellaisten tyttäriä, jotka hädän pakottamina päättäväisesti olivat\nvalinneet tämän ansiotyön ja elättivät nyt siten perheitään. Noiden\nneitojen ulkonäöstä ja käytöksestä saattoikin nähdä, että tämä oli\ntotta, sillä he olivat kaikki todella hienoja, sivistyneesti ja\nvaatimattomastikin, ehkä kuitenkin venäläisen vapaasti käyttäytyviä\nnaisia. Ottaakseen tarkemmin selkoa asiasta kääntyivät veljekset\nsuomalaisen suorasti oman tarjoilijattarensa puoleen ja rupesivat\nkeskustelemaan hänen kanssaan.\n\nJa Tatjana Petrovna Foulon -- se oli hänen nimensä -- kertoi\nkoruttomasti ja vaatimattomasti, että asia on niinkuin sanottu on. Kun\ntäytyi lähteä Venäjältä pois voimatta ottaa mukaansa mitään muuta kuin\nmitä sai käsissään kulkemaan ja kun nälkä rupesi olemaan jokapäiväinen\nvieras, ei auttanut muu kuin etsiä jotakin työtä. Mitäpä hän osasi\ntehdä muuta kuin tarjoutua tällaiseen toimeen, johon sentään saattoi\nilman valmistustakin pian perehtyä! Tarjokkaita oli paljon ja kauan\noli hänkin saanut odottaa pääsyään, mutta oli vihdoin onnistunut. Ja\nnyt hän ansaitsee niin paljon, että voi elättää pappansa, mammansa ja\npikku veljensä. Hänen isänsä oli översti; suku oli alkuaan ranskalaisia\nemigrantteja; setä oli ollut aikoinaan niinkin korkeassa asemassa kuin\nPietarin kaupunginpäällikkönä.\n\nVeljekset kuuntelivat tytön kertomusta syvällä säälillä. Ei sen vuoksi,\netteikö hänen olisi pitänyt tehdä työtä kuten muidenkin ihmisten, ja\nhänhän menetteli erinomaisen kunnioitettavasti ponnistellessaan täten\nvanhempiensa ja veljensä hyväksi. Mutta koko tuossa tilanteessa,\nilmiössä sellaisenaan, oli jotakin kirahtavan iroonista ja julmaa, joka\npaljastui kaikessa räikeydessään, kun näki entente-upseerien \"palavan\"\nharrastuksen näiden pakolaisraukkojen \"hyväksi\". Liian kallista\nhintaa maksettiin tässä kaikesta saadusta ainakin tyttöparkojen\npuolelta, jotka eivät millään inhimillisellä tavalla voineet välttyä\nniiltä siveellisiltä vaaroilta, jotka heitä joka hetki ravintolassa\nkävijäin taholta houkuttelivat. \"Niin\", huokaisi Tatjana Petrovna\nsurumielisesti, \"täällä pitäisi olla joko vanhempi tahi nuorempi kuin\nminä, niin välttyisi monelta ikävyydeltä.\"\n\nRavintolan omistajat, kolme tyypillistä ryssää, ovat itse rouvineen\naina saapuvilla, istuen jossakin syrjäpöydässä ja valvoen etujaan.\nHeidän rouvansa ne aina kiiruhtavat tulijoita vastaan ja ohjaavat\nheidät sopiville paikoille. Syödään hyvin ja juodaan vielä paremmin,\nshampanja, viinit ja saksalainen hopeakaulainen valio-olut virtaavat;\nkeittiöstä on saatavissa kaikki mahdolliset venäläis-kulinaariset\nherkut ja erikoisuudet; englantilainen ja ranskalainen kulta vuotaa\nkilisevänä purona isäntien taskuihin ja samalla hetkellä voi ulkona\noven pielessä joku äiti ja lapsi kärsiä kiduttavaa nälkää. Joskus tulee\njokainen ihminen räikeästi huomaamaan, minkälaista \"danse macabrea\"\ntämä elämä sentään on.\n\nMutta pian alkaa soittolavalta kuulua musiikkia, joka osoittaa\nsielläkin olevan erikoisempia taitureita käyrässä kiinni. Nekin ovat\nvenäläisiä pakolaisia, kuka tietää, kuinka mainehikkaita soittajia\nlienevätkään olleet kotimaassaan. Heidän viulunsa laulavat syvällä\ntunteella ilmoille venäläisen musiikin valiokappaleita, venäläisiä\nsuruja ja iloja, jotka musiikin tulkitsemina ovat kaikille sydämille\nyhteisiä. Jo ilmestyy lavalle laulajatar, rouva Lidarskaja, jonka\nesitykset Simeonin vaatimattoman kokemuksen mukaan olivat todella\nensiluokkaisia. Tuossa kaikessa tuntui koko ajan väreilevän\nsivusointuna maanpakolaisen surumielisyyttä ja ikävää. Seinällä on\nsuuri taulu, jossa venäläinen troikka laskettaa talvisessa illassa\nhuimaa vauhtia -- minne? Johonkin lemmenkohtaukseen, juhlaan, vai\nkotiin? Tuo kaikki on mennyttä, sillä kumoon on nyt ajanut venäläisten\nkuuluisa \"gaida troika\".\n\nVeljekset saivat sitten nähdä muuallakin henkensä ylläpitämiseksi\nesiintyviä venäläisiä. Eräässä ravintolassa herätti Simeonin huomiota\nsynkkänä yksikseen istuskeleva nuori kasakkaupseeri, jonka univormu\noli vielä sangen eheä, jopa puhtaankin näköinen. Hän rupesi juuri\nmietiskelemään tuonkin miehen kohtaloita, kun näkikin hänen samalla\nnousevan ja menevän tanssia varten raivatulle keskilattialle. Hymyillen\nja vilkkaasti esitti hän sitten siinä tulisen kasakkatanssin, oikean\n\"trepakin\", tepastellen ja hypellen kuin olisi hänen yllänsä ollut\nDonin ihana taivas, ympärillänsä rannaton aro, allansa pyhä Venäjä\nja edessänsä sen kaunein neito. Mutta yleisö rupeaa jo kyllästymään\nvenäläisten esityksiin; aploodit olivat heikkoja, ja käyden\nkivikovaksi ja synkäksi kasvoiltaan meni upseeri heti tanssinsa\nlopetettuaan tiehensä. Hän ei huomannut, että entente-upseerit kyllä\nolivat innokkaasti entistä sotatoveriansa palkinneet runsailla\nkättentaputuksilla.\n\nJa tämän venäläiskuvan täydennykseksi painoi Simeoni vielä\nmuistiinsa seuraavan seikan: Peran kadulla herätti eräs upea auto\nhänen huomiotansa siksi, että siinä liehui punainen lippu. Hän sai\ntietää, että se oli bolshevikilähetystön auto. Uudet ruhtinaat,\nköyhälistön kuninkaat, osaavat kyllä perinpohjin käyttää hyväkseen\nsitä elämäntapaa, jota he siihen saakka olivat nimittäneet kansan\nveren tuhlaamiseksi ja sen hien juomiseksi. Saattoi siis sanoa, että\nmaaliskuulla 1921 oli Konstantinopolissa edustettuna koko pyhä Venäjä,\nsen entisyys ja sen nykyisyys, kaikki sen kansan eri kerrokset, viat ja\nhyveetkin. Varjelkoon taivas mitään kansaa koskaan joutumasta moisten\nkohtaloiden uhriksi!\n\n\n\n\nXXX.\n\nTurkkilaisten taide. -- Kalatorilla. -- Egyptiläinen ja Suuri basaari.\n-- Kreikkalaisen kauppiaan luona.\n\n\n\"Sanotaan, että turkkilaisillakin on taiteensa\", puheli Simeoni\nmaaliskuun 28 päivän aamuna, herättyään virkistyneenä ja levänneenä\nkaikkien edellisen päivän monivaiheisten kokemuksien aiheuttamasta\nraskaasta unesta, ja hajamielisesti osoitellessaan sääriään housujen\nlahkeisiin, \"mutta täytyypä tunnustaa, ettei rajoitettu tuntemukseni\nole ainakaan tähän saakka tiennyt siitä ollenkaan.\" Ja valellessaan\nkasvojaan raikkaalla vedellä puhui hän edelleen: \"Maalaustaidetta\nheillä ei tietysti ole, sillä eihän profeetta sietänyt mitään kuvia;\nkuvanveistotaidetta ei samasta syystä liioin; rakennustaide on heillä\njulkisissa rakennuksissaan sen sijaan ollut korkealla kannalla,\nvaikkakin se mielestäni, minareeteja lukuunottamatta, jotka he\nlienevät anastaneet jostakin Persiasta, on vain Aja Sophian tyylin\nmatkimista, ilman sanottavaa kehitystä siitä eteenpäin; ja pelkäänpä\npahoin, että varsinaiset arkkitehdit ovat hyvin harvoin olleet\nturkkilaisia -- ehkä arabialaisia ja kreikkalaisia enimmäkseen. Mutta\nrakennustaiteen yhteydessä heillä näyttää todellakin kehittyneen\nomintakeinen koristetyyli, sillä nuo fajanssit ja muut sellaiset\nseinäpeitteet -- niitä lienee vaikea määritellä muiksi kuin todella\nturkkilaisiksi. Tuo koristetaide on sitten ulottunut käsiteollisuuden,\nkuten aseitten ja sellaisten koristeluun, kulta- ja hopeatöihin,\nkoruesineisiin, mattoihin ja muihin, joissa kaikissa saattaa olla myös\nbyzantilaisen ajan perintöä. Kerrotaan, että turkkilaisilla on ollut\neteviä runoilijoita, mutta minkälaisia, siitä ei länsimaissa taida olla\npaljoa aavistustakaan. Koskaan en ole sen sijaan kuullut turkkilaisten\nteatterista. Oletteko te?\"\n\nKysymys oli kohdistettu Juhanille ja Tuomaalle, jotka kärsimättöminä\nodottivat Simeonin valmistumista, että olisi ajoissa päästy lähtemään\nKonstantinopolin kuuluisiin basaareihin. \"Ei ole kuultu turkkilaisten\nteattereista\", vastasi Juhani, \"eikä niistä välitetäkään -- syö nyt nuo\nmunasi tuosta pöydältä, että päästään lähtemään. Kadulla on sinulle\nteatteria kyllin\". Ja niin lähdettiin, Juhanin ja Tuomaan vakavasti\nneuvotellessa pitäisikö Simeonille panna talutusnuora kaulaan, ettei\nhän pääsisi ihan joka toisen askeleen päässä tyhmästi seisahtelemaan\nja töllöttelemään. Herra Bennado, joka aamuvirkkuna miehen; oli heitä\njo kauan odotellut, lupasi kuitenkin hoitaa Simeonin ja niin luopuivat\ntoiset veljet talutushihna-aatteestaan. Tosimoslemilaisella tyyneydellä\nvaelsivat he nyt Galatan sillan poikki, halveksien katsellen siinä\nriehuvaa kristittyjen koirain roikkaa, sillä mielivätpä he omistaa\nitselleen turkkilaisen arvokkuuden. \"Allah il Allah, la ilaha illah!\"\neli sinne päin ainakin. Sillan päässä he aluksi poikkesivat vierellä\nolevalle pienelle kalatorille katsoakseen, oliko täällä samanlaisia\nkaloja kuin Ilvesjärvessä.\n\nEi ollut. Tällaisia kaloja eivät veljekset olleet koskaan nähneet.\nEivätkä kalastajia liioin. Edelliset olivat mitä merkillisimpiä\nlitteäpäitä, leveäruumiisia ja jos mitä, niin että Tuomas jo kieltäytyi\nuskomasta, että niitä syödään, ja kolkoin ilmestys näiden joukossa oli\nkahdeksanjalkainen pirunkala. On toki hyvä, että luoja on karkoittanut\nSuomen vesistä pois tuollaiset hirviöt, sillä ilmestymällä äkkiä\nuimamiesten eteen aiheuttaisivat ne paljon satunnaista mielenhäiriötä,\njota maassamme on jo muutenkin liiaksi. Olipa, koira vieköön, ilkeätä\nnähdä, kunne kalastajan korissa, mustan ja iljettävän liman seassa,\noikoivat nystyräisiä käsivarsiansa etsien, ketä he imeä saisivat. Mutta\nkalastaja, joka muuten oli melkoisesti pirunkalan tyylinen itsekin,\nvaikka hänellä tosin ei ollut enempää kuin neljä ulotinta, oli iloisen\nnäköinen, ikäänkuin olisi ollut hyvänkin saaliin omistaja. Tälläkin\nkalatorilla tuntui muuten vallitsevan se sama, koristeeton, asiain\noikealta nimeltänsä sanomisen taito, josta kaikki maailman kalatorit\ntunnetaan, erittäinkin Lontoon Billingsgate; ainoa ero oli, ettei\ntäällä ollut mitään rumia kala-akkoja, vaan paljaita kala-ukkoja,\njotka tosin ainakin rumuudessa vetivät täysin kansainväliselle\nsisarkunnalleen vertoja. Tässä kalatorin läheisyydessä onkin sitten\nensimmäinen pienempi, n.s. Egyptiläinen basaari, turkiksi \"Missir\nTsharsky\". Se on aivan Walidé-moskean vieressä ja rakennettu\nsamoihin aikoihin kuin se; tarkoituksena on ollut pitää siinä kaupan\negyptiläisiä tavaroita, josta nimi. Se on oikeastaan vain katumainen,\nahdas kuja, jonka päälle on rakennettu katto. Seinustat on jaettu\nnoin kahden metrin levyisiin ja syvyisiin kopperoihin, joissa herrat\nkauppiaat sitten harjoittavat liikettänsä, Kun aurinko ei pääse sinne\nmilloinkaan ja valoa tulee hyvin säästäväisesti, on siellä paitsi\ntavaroiden, myös muidenkin ainekokoomusten enemmän tahi vähemmän\nmiellyttäviä lemuja, joista itse kauppiassääty ei kuitenkaan näytä\nvälittävän, vaan oleilee yhtä tyytyväisenä kuin vallitsisi siellä\npaljas ruusujen ja kukkaisten tuoksu. Sen tavaroista jäivät Simeonin\nmieleen runsaat ja merkillisen näköiset lääkekokoelmat, joita siellä\nmyytiin kaikesta päättäen ilman minkäänlaista lääkintähallituksen\ntahi apteekkien tarkastajan kontrollia. Vaikka suurin osa noista n.s.\n\"lääkkeistä\" olisikin paljasta humbugia, on joukossa varmasti kaupan\nmyös sellaisia suloisia aineita kuin opiumia ja hadshishia, joita\nei sentään ainakaan Konstantinopolissa pitäisi myydä ensimmäiselle\nkymmenellä piasterilla ostajalle. Itämaat ovat myrkynkeittäjien\nkotimaata ja varmasti siellä on säilynyt näiltä aloilta salaistietoja,\njoilla vielä tänäkin päivänä suoritetaan äkillisiä pois menoja ja\nmaahan lankeamisia. Simeoni katseli noita punaisia, keltaisia,\nharmaita ja jos minkä värisiä myrkkykasoja mitä syvimmällä epäluulolla\nja vastenmielisyydellä, mutta myös mielenkiinnolla, sillä olihan\nhän usein, kun oli vähän paremmin tapella nujuutettu toukolaisten\nkanssa, keittänyt veljilleen ankaraa lääkettä viinasta, ruudista ja\nkeltaisenruskeasta tervasta.\n\nViivähdettyään sitten hetkisen vieressä olevalla avonaisella, puistikon\ntapaisella paikalla, jossa maanantaisin pidetään kukkaismarkkinat,\nja katseltuaan siinä rähiseviä itämaalaisia ja kaupustelevia\nryssä parkoja, ynnä monenlaisia ammattilaisia, kuten partureita,\nnurkkasihteereitä, ennustajia ja silmänkääntäjiä, mikä kaikki meno ja\npauhu täytti heidät vilpittömällä kummastuksella, lähtivät veljekset\nn.s. Suureen basaariin, turkiksi tunnettu nimellä \"Büjük Tsharsky\".\nJo byzantinolaisena aikana oli tällä samalla paikalla, ei kaukana\näskeisettä basaarista, samanlainen kauppahalli, mutta pienempi, ja\nsisältyy se vieläkin tähän nyttemmin kokonaisen korttelin laajuiseen\nrykelmään. Se on umpinainen laitos, jaettu lukuisilla kauppakujilla\nuseihin eri osastoihin, ja kujat on kaikki katettu, joten valoa\ntulee sinne pienistä valoaukoista sangen säästäväisesti, haju ja\nhygieniset olot ovat sen mukaiset. Tuntia ennen auringonlaskua ajetaan\nsieltä kaikki pois ja mahtavat portit suletaan. Se on suoranainen\nmehiläispesä, jossa kulkiessa ilmansuunnat pian sekaantuvat niin\nkokonaan, etteivät ne tahdo enää selvitä sieltä tultuakaan. Siksipä on\nsinne paras mennäkin luotettavan oppaan johdolla.\n\nArkisen elämän alalta on nyt tämä basaari Konstantinopolin\npäänähtävyys, sillä siellä on näytteillä kaikki se, mitä Turkin\nvaltakunnassa käsityötaito matkaansaattaa. Eikäpä se, ikävä kyllä, enää\nrajoitu siihenkään, vaan on siellä myytävänä myös paljon sellaisia\n\"itämaisia\" tuotteita, joiden oikea lähtöpaikka on jossakin Saksan,\nRanskan tahi Englannin tehtaassa, takanansa joukko kaljupäisiä ja\narvokkaan näköisiä ukkeleita, jotka pitävät hauskoja \"johtokunnan\nkokouksia\". Mutta turisti, jonka suu on kummastuksesta niin ammollaan,\nettä siitä mahtuisi ajamaan sisään vaikka Herr Fiaker, ei tuota huomaa,\nvaan vaipuu mitä vilpittömimpään \"itämaisen loiston\" ihailuun.\n\nJa onhan siellä sitäkin, on mattoja ja muuta kudontatavaraa,\nväreiltänsä ja koristeiltansa hivelevän taiteellista, on kulta- ja\nhopeaesineitä, kimmelteleviä filigranitöitä, jalokivikoristeita,\njos mitä -- turhaa ja mahdotonta on luettelemalla koettaa antaa\nkuvaa kaikesta siitä moninaisesta tavaramäärästä, joka siellä on\nnähtävänä. Vanhojen aseiden ja muiden muinais-esineiden kauppa on\nhyvin tärkeä puoli basaarissa, ja lukemattomat lienevät esimerkiksi ne\nrikkaat amerikalaiset kodit, joihin on hankittu \"itämaiden loistoa\"\nhaalaamalla täältä basaarista tonnittain kaikkea vanhaa rojua,\njoukossa ehkä arvokastakin, mutta enimmäkseen arvotonta, herrojen\nmoslemien hykerrellessä käsiään ja huutaessa Allahia avukseen, kun\nhe ihmettelevät noiden uskottomien koirien uskomatonta typeryyttä.\nSillä nämä kauppiaat luultavasti itse tuntevat hyvinkin tarkoin\ntavarainsa sekä muinais- että muunkin arvon. Näki Simeoni sitten\nkirjojakin myytävänä, mutta oli ne painettu aivan toisella tyylillä\nkuin esimerkiksi \"Huutavan ääni korvessa\", tuo kauhea kirja, jossa\npuhutaan siitä tulisesta järvestä, niin, eipä Simeoni huomannut niissä\nmuuta kuin mitä merkillisimpiä koukeroita ja pisteitä, jotka sisälsivät\nhäneltä salattua viisautta. Hän painoi kirjan, joka muuten oli oikein\nhieno ja kauniisti sidottu, nopeasti kiinni, sillä olisivathan\nympärillä pilvenä parveilevat lihavat kärpäset pian voineet tehdä sinne\neräitä liikapisteitä ja siten tapaturmaisesti turmelleet koko profeetan\ntarkoituksen, aiheuttaen tarpeettomasti oppinutta ja riitaista\nselitystyötä.\n\nBasaarin kauppiaat olivat mahdottoman halukkaita kaupantekoon.\nTuomas huomautti vakavasti, että länsimaiden kauppa-apulaisille\nolisi annettava stipendejä täällä käyntiä varten, että he oppisivat\nhuomaamaan, miten ostajia on kohdeltava. Niin, täytyy olla sangen\nvankka mies päänsä puolesta, ettei tule liian ylpeäksi ja rupea\nluulemaan itsestään aivan mahdottomia, kun tuollainen kreikkalainen,\narmenialainen tahi juutalainen lurjus -- sillä näitä jaloja\nkansallisuuksia taitaa basaarin sääty enimmäkseen olla, koska\nturkkilainen kuuluu olevan liian rehellinen kauppiaaksi -- sileänä\nja makeana tervehtii, tarjoo tuolit ja tupakat sekä puhuttelee\nrauhallisesti korkeilla arvonimillä ja kunnianosoituksilla. Ellei yksi\ntavara kelpaa, tarjoo hän kohta toista, hän kohottaa sitä ilmaan,\nettä valo paremmin siihen sattuisi, ja kehuu sen kauneutta -- ah! --\nmakustellen kielellään ja vaipuen hetkeksi sanattomaan ihailuun. Ja\nsitten se on niin halpa, kerrassaan halpa, ettei se maksa mitään, ei\nmitään! \"Tehkää, jalo herra, kurjalle palvelijallenne se armo, että\notatte häneltä lahjaksi tämän vähäpätöisen kapineen, joka tosin on\nliian huono Teidän Korkeutenne omistettavaksi...\" -- \"Sinä taidat\nkoettaa pettää minua!\" tuumi synkän epäluuloisesti Tuomas, joka\nhetkeksi oli viehättynyt katselemaan vähän lähemmin erään kauppiaan\ntavaroita ja joutunut kohta tuon hummerin pihteihin. Mutta herra\nBennado raastoi hänet pois ja niin päästiin siitä kuilusta, sillä ellei\nhuvin vuoksi aivan välttämättä halua tulla perinpohjin puijatuksi, on\nparas olla täällä mitään kauppoja tekemättä.\n\nKävellessä ja katsellessa kirjavaa itämaista elämää, tavaramääriä\nja -lajeja, ihmisiä, alituista kahvin juontia, outoja naamoja ja\nhälinää, kuluu aika pian, ja niinpä astuivat veljeksetkin vihdoin\nulos kirkkaaseen ilmaan, päättäen mennä erääseen herra Bennadon\nsuosittelemaan (hänellä arvattavasti oli liikkeestä osto-osuus)\nkreikkalaiseen kauppaan ostaakseen jotakin vähäpätöistä muistiksi\nsopivaa. Siitä syntyi jalo kohtaus, sillä olivatpa veljekset kerrankin\npäättäneet panna kovan kovaa vastaan, s.o. tinkiä niin, että sitä itse\nkreikkalainenkin kauhistuisi.\n\nHeidät otettiin vastaan sydämellisesti ja riemuiten kuin vanhat,\nkauan kadoksissa olleet, jopa jo kuolleiksi luullut ystävät. Viivana\nläksi eräs noutamaan kahvia, toinen tarjosi tuolit ja kolmas tupakat,\nja tunnelma oli heti paikalla niin kodikas, niin herttainen, että\nihminen harvoin saa täällä matoisessa maailmassa sellaista kokea. Kun\nsitten oli juotu turkkilaiset kupposet, vedetty henkisauhut, rupesi\nkauppias, kreikkalaiseksi sangen kookas ja muuten hyvin muhoileva mies,\nesittelemään tavaroitaan. Niitä hänellä oli kaikenlaisia, siroista\nhopea- ja kultaesineistä alkaen mitä ihanimpiin koruompeleisiin saakka.\nAuliisti näytteli hän kaikki ja katselemista siinä olikin.\n\nMutta veljekset pysyivät uskollisina päättämälleen taktiikalle.\nOsoittamatta pienintäkään ihastumisen merkkiä rupesivat he\ntarkastelemaan tavaroita väsyneellä ja kyllästyneellä ilmeellä,\nhaukotellen niin, että leukapielet rutisivat, ja aina väliin\nviskaten jonkun maton tahi muun katselemansa esineen syrjään. Sitten\nhe rupesivat tyytymättöminä haukuskelemaan, aloittaen ensin koko\nKonstantinopolista yleensä ja kaartaen sitten vähitellen nimenomaan\njuuri tähän kauppaan ja näihin tavaroihin, joita ei suorastaan\nkehdannut viedä mihinkään Europan parempiin paikkoihin. Kauhistuneena\nryhtyi kauppias vastaväittelyihin. Levitellen käsiään ja kohottaen\nniitä tuontuostakin taivasta kohti hän vannoi, että hienompaa tavaraa\non maailmassa mahdoton valmistaa, että vaikka luoja itse perustaisi\nverstaan, ei siinä tehtäisi niin hienoa filigrani- ja emaljityötä kuin\nmitä näissä koruesineissä on. Veljekset eivät kuitenkaan hellittäneet,\nvaan kylmäverisesti ja säälimättä panivat kaikki niin pataluhaksi kuin\nsuinkin osasivat. Kreikkalaisen silmät muljahtelivat kauhusta, mutta\nherra Bennadon nauru kajahteli kirkkaana.\n\nVihdoin sitten veljekset valitsivat eräitä pikkuesineitä ja muutamia\nkoruompeleita sekä kysyivät kuin sivumennen, kuinka suunnattoman suuri\nnylkyhinta niillä mahtoi olla. Silloin kauppiaan silmät välähtivät\nviekkaasti, sillä hän oli alusta saakka ymmärtänyt, että kyllä tässä\nhaukkumisesta huolimatta lopuksikin on kaupanteko kyseessä. Iloissaan\nhän kiiruhti lyömään valituille tavaroilleen niin huikean hinnan,\nettä jos se olisi muutettu kullaksi, siitä olisi voinut takoa paksun\nkaulaketjun. Veljesten ilme ei värähtänytkään. Juhani tarkasteli\ntavaroita kirjaimellisen asiallisen näköisenä, äärettömän tarkkaan,\nja ilmoitti sitten vastatarjouksensa. Se oli suunnilleen neljäsosa\nkauppiaan vaatimasta hinnasta. Herra Bennadokin kalpeni huomattavasti.\n\nAlkoipa tässä nyt ankara kamppailu, jossa monta kertaa tuskan hiki\npusertui herra kauppaneuvoksen otsalle. Hän esitti lukemattomia eri\nsyitä mainitsemansa hinnan kohtuullisuuden perusteeksi, kertoen\ntavarain syntyhistorian pienimpiä yksityiskohtia myöten, kuvaten\nsen suunnattoman huolen ja vaivan, joka on sen valmistamisessa, ja\nylistäen kuiskaamalla sitä jaloa ammattitaitoa, jota se osoittaa.\nKaikki turhaan. Juhani ja Tuomas olivat kivikovia; persialainen\nsatraapi tahi venäläinen santarmi olisivat heltyneet ennen kuin he.\nVihdoin Tuomas sanoi: \"Olkoon; maksan Teille näistä tavaroista hyvän\nhinnan.\" Ja hän kokosi taskuistansa sinne väkisinkin jääneet Itävallan\nja Unkarin kruunut, Serbian dinaarit ja Bulgarian levit, muodostaen\nniistä numerosummaltaan suuren ja paperitilavuudelta vielä suuremman\ntukun. \"Kas tässä\", sanoi hän, \"tämän kaiken maksan mielelläni noista\ntavaroista\", ja hän ojensi tukun kauppiaalle. Vakavana otti tämä sen\nvastaan, sylkäisi näppiinsä ja rupesi laskemaan, käyden tarkkaan läpi\nkoko tukun. Sitten hän sanoi vapisevalla äänellä: \"Omatuntoni ei salli\nminun tuottaa lähimmäiselleni niin suurta vahinkoa. Tässä on liikaa.\nOttakaa takaisin tämä.\" Ja vakavana antoi hän Tuomaalle takaisin kahden\ndinaarin setelin.\n\nKoska mies osoitti olevansa leikkiä ymmärtävä, heltyivät veljekset\nhieman ja Juhani korotti vähän tarjoustaan. Tästä ihastuneena pudottaa\njysähdytti kauppiaskin hintaansa, kunnes riitaraha hupeni mitättömän\npieneksi ja lopuksi hävisi kokonaan. Niin päätettiin kaupat ja kun\nmolemmat puolet näyttivät olevan tyytyväisiä, oli kaikki hyvin.\nRakkaasti ja herttaisesti hyvästeltiin taas, sillä erottiinhan\nijankaikkiseksi.\n\n\n\n\nXXXI.\n\nTurkkilaisten asuinrakennukset. -- Sulttaanin elintarvelaki. --\nLampaanliha. -- Ajurit. -- Konstantinopolin vanhat muurit, Jedi\nKulé eli \"Seitsemän tornia\", Kultainen portti ja \"Turkin keisarin\nkuva\", vankikopit ja \"verikaivo\", Top Kapu eli \"Tykkiportti\" ja\nKonstantinopolin valloitus. -- Kahrié-moskea ja sen vanha pappi. --\nMohammed III:n hauta.\n\n\nPaitsi moskeoissa, tulee turkkilaisten rakennustaide näkyviin myös\nheidän tavallisissa arkiasumuksissaan, vaikkakin niihin nähden\nlienee liikaa käyttää sanaa \"rakennustaide\"; \"kyhääminen\" olisi\nenemmänkin paikallaan. Turkkilainen rakentaa yksityiset asumuksensa,\njopa monet julkisetkin rakennuksensa, puusta, uurtoreuna- eli,\nkuten rakennusmiehet sanovat, \"ponttilaudoista\". Niinpä on kuuluisa\nsulttaanin linna Bolma Bagtshe suureksi osaksi tehty tästä\nrakennusaineesta, välttämättömiä tukikohtia lukuun ottamatta, ja\nvalkaistu sitten kalkkivedellä tahi jollakin sellaisella maalilla.\nSe saattaa tuntua uskomattomalta, mutta on silti totta, kuten\nasiantuntijat tietävät todistaa.\n\nTurkkilaisten yksityisasumukset ovat sellaisia, ettei pohjoismaalainen\ntiedä, pitäisikö niille itkeä vai nauraa. Vaikka otetaan huomioon\nsekin, ettei asunnolla ole täällä lämpimässä ilmanalassa sellaista\nmerkitystä kuin pohjoismaissa, osoittaa kuitenkin koko talon\nsuunnitelma sellaista lapsellisuutta ja muotoaistin kehittymättömyyttä,\nettei sitä oikein tahdo voida uskoa. Kun jostakin Stambulin reunalta\ntahi korkeammalta paikalta pääsee näkemään tavallista turkkilaisen\nkansan kaupunginosaa, tulee mieleen kuva lapsista, jotka ovat\nleikkiessään tehneet tulitikkulaatikoista kokonaisen kaupungin.\n\nTavallisesti on turkkilaisen talo kaksikerroksinen, mutta saattanee\nolla useampikerroksinenkin, sillä jos perus vain kestää, voidaan\nsen katolle ja nurkkiin, missä vain saadaan kiinni pysymään,\nlisätä huoneita tarpeen mukaan, joten rakennuksesta usein tulee\nmitä ihmeellisin ihmiskennorykelmä. Yläkerrokset ovat tavallisesti\nhiukan leveämmät kadulle päin kuin alakerrokset. Simeoni sai sen\nkäsityksen, että maalia käytettiin vähänpuoleisesta koskapa kokonaiset\nkorttelit olivat täynnä tällaisia päivän tumman ruskeiksi paahtamia\nleikkitaloja. Alakerroksessa kuuluu olevan vieraitten vastaanotto-\nja muita sellaisia huoneita, yläkerroksessa majailee itse perhe,\n\"haaremi\". Ikkunoita on kyllä kadulle päin, mutta on ne suljettu hyvin\ntiheällä puuristikolla, jonka takaa voi huoleti katsella tulematta\nitse nähdyksi. Selvää on, että muukalainen tarkastelee näitä ikkunoita\nmitä suurimman uteliaisuuden vallassa, sillä onhan hänen päänsä täynnä\nmitä ihmeellisimpiä käsityksiä niiden kätkemistä salaisuuksista,\nmutta hänen palkkansa on useimmiten perin vähäinen. Joskus vain hän\nsattuu huomaamaan ristikon raosta tahi auki olevasta ikkunasta tumman\nsilmäparin, joka saattaa iskeä hänelle veitikkamaisesti silmääkin,\nseuraavassa hetkessä peräytyen kuin säikähtynyt lintu. Ja parasta\non, ettei muukalainen kovin tunkeilevasti pyri tätäkään silmäpeliä\nharjoittamaan, sillä tämä on asia, jossa turkkilaispappa ei ymmärrä\nleikkiä, vaan voi ryhtyä omavaltaisiin toimenpiteisiin. Niin ainakin\nilmoitti herra Bennado. Europalaisen lienee perin vaikea päästä\nsyventymään turkkilaisen yksityiselämään, josta hänellä yleensä lienee\nenimmäkseen vääriä käsityksiä. Niinpä on monivaimoisuus nykyisin\nharvinaista, sillä lukuunottamatta vaimojen keskinäisen riitaisuuden\ntuottamaa harmia ja hankaluutta, vaatii tällainen ylellisyys tietysti\npaljon rahaa ja tilaa, jota kumpaakaan ei nykypäivien Turkissa niin\npaljon taida olla. Enimmäkseen elänevät turkkilaiset yksiavioisina,\nlukuunottamatta ehkä joitakin rikkaita pukkeja ja kulasseja, jotka\nvoivat itselleen tällaisiakin ylellisyyksiä kustantaa.\n\nSimeoni oli kerran elämässään tavannut suomalaisen naisen, ylioppilaan,\njoka Amerikassa ollessaan oli joutunut naimisiin turkkilaisen kanssa\nja muutti sodan jälkeen Konstantinopoliin, käyden silloin Helsingissä.\n\"Hyvä rouva Hamdi!\" sanoi Simeoni hänelle ällistyneenä, \"ihanko\ntodella te olette naimisissa turkkilaisen kanssa?\" Hymyillen vastasi\ntuo kaunis pohjalainen nainen: \"Ihan todella ja hyvän turkkilaisen\nkanssa olenkin.\" -- \"Ja kuinka monta valtijatarta teitä on kaikkiaan\nhänen haaremissaan?\" -- \"Ei muita kuin minä. Eivät turkkilaiset enää\npidä useita vaimoja, eivätkä he yleensä ole sellaisia kuin miksi\neuropalaiset itserakkaudessaan heitä kuvittelevat; turkkilainen on\nmaailman paras aviomies.\" Ja rouva Hamdin poskille nousi lämmin puna\nhänen muistaessaan miestään, joka oli ammatiltaan insinööri. Uusi aika\ntunkee Turkkiinkin.\n\nTulisijain laita näytti noissa taloissa olevan vähän niin ja näin.\nVarsinaisia savupiippuja ei Simeoni juuri huomannut, mutta sen sijaan\nusein rakennuksen seinästä esiin pistävän ja ylöspäin kääntyvän\nläkkipeltitorven, jonka kärjestä suitsusi savua. Sillä kohdalla oli\nsiis jonkunmoinen tulisija, ehkä keittiö. Kaiken tämän nähdessään\nsaattoi ymmärtää, miksi Konstantinopoli on tullut niin kuuluisaksi\ntulipaloistaan. Olisi kovin epätoivoinen tehtävä perustaa sinne\npalovakuutusyhtiöitä. Suuret alat Stambulia ovat parhaillaankin tuhkana\nja raunioina.\n\nPäättäen siitä makeisten paljoudesta, joka on kaduilla myytävänä,\nrakastaa turkkilainen imelää. Kaupitellaan kaikenlaisia leivoksia,\njoukossa ryssän rinkilän kokoisia kaneelirinkeliä, ja hedelmistä sekä\npähkinöistä sokerin avulla tehtyjä monenlaisia marmelaadeja. Kun\ntavarat ovat päiväkaudet suojattomina pilveilevässä kadun pölyssä ja\nlukemattomien kärpästen sotkettavina, ei europalaisilla ole rohkeutta\nedes ajatellakaan näiden herkkujen maistamista. Sokeri lieneekin\nturkkilaisen lihavuuden pääsyy, sillä hänhän on erittäin rasvainen ja\npullea kuin tynnyri. Naisiltaan hän myös vaatii lihavuutta, pitäen\nheitä sitä kauniimpina kuta valtavampia he ovat, ja siksipä naisparat\noikein ponnistelevat, syöden kaikenlaisia rasvaa lisääviä öljyaineksia,\nsaavuttaakseen tämän turkkilaisen naisihanteen päätilavuudet.\nKuunnellessaan herra Bennadon kuvausta näistä asioista pääsi\nveljeksiltä väkisinkin \"hyi!\"\n\nLiharuokaa käyttänee turkkilainen melkoisesti, päättäen siitä,\nettä lihakauppoja oli runsaasti, täynnä innoittavan näköisiä,\ntalisia lampaan ruhoja. Ehkäpä tuo lihan hankinta on hyvällä\nkannalla aina niistä päivistä asti, jolloin monta vuosisataa sitten\nKonstantinopolissa kerta tuli lihan puute, lihapula, kuten nykyisin\nsanotaan. Tulipa tuo asia itsensä sulttaanin korviin ja hän ilmoitti,\nettä se on heti järjestettävä, sillä kansan täytyy saada lihaa\nja vielä kohtuullisella hinnalla. Ryhtyen toimiin tavallisella\npäättäväisyydellään hän käsketti kaupungin kaikki teurastajat eteensä\nja ilmoitti: \"Se lihakauppias, joka ei pidä riittävästi lihaa kaupaksi\nja kohtuullisesta hinnasta, hirtetään.\" Tämä elintarvelaki vaikutti\nheti. Teurastajat kiisivät viivana maaseudulle hankkimaan lihaa ja on\nsitä sen jälkeen aina ollut Konstantinopolissa runsaasti saatavana.\nArvattavasti tuo erinomainen elintarvelaki vaikuttaisi tehokkaasti\nnykyaikanakin, jos se vain voitaisiin panna toimeen, mikä ei kuitenkaan\naikojen arveluttavan huonontumisen vuoksi valitettavasti enää ole\nmahdollista.\n\nLammas, josta, samoin kuin eräistä muistakin matkallaan huomaamistaan\neläimistä, Simeoni teki \"tieteellisiä\" muistiinpanoja, muodostaa\nsen jälkeen kuin profeetta pikkumaisesti oli kieltänyt sianlihan\nsyömisen, näissä etelämaissa ihmisen pääravinnon. Eikähän siitä\nolisikaan sanottavana mitään muuta kuin hyvää, jos lampaan liha siellä\nolisi samanlaista kuin meillä. Mutta sitä se ei ole, vaan on siinä\nlikaisen ja hikisen lampaanvillan löyhkä, \"ihvi\", niin läpitunkevasti\nedustettuna, että se voittaa sekä paprikan että valkosipulin. Eikä\nsiinä kyllin, vaan on lammas täällä vielä aivan erikoisesti rasvainen,\njoka näyttääkin olevan kansan kalleinta herkkua. Sitä se syö ahmien\nja siinä se sekä keittää että paistaa kaiken mahdollisen ruoan, missä\nrasvaa suinkin vain tarvitaan, jopa monet sokeroidut kakutkin ja sen\ntapaiset jälkiruoat. Myötämielinen lähimmäinen voi nyt ymmärtää,\nminkälaisin tuntein veljekset esim. laivassa Konstantinopolista\nlähdettyään astuivat ruokasaliin, josta heitä vastaan tuulahti\nväärentämätön, rasvainen, käristetty lampaan \"ihvi\". Joka kerta\nkun Simeoni sitä jälkeenkinpäin muisteli, käänteli hänen mieltänsä\nsurkeasti ja hän tunsi itsensä sairaaksi.\n\nKun veljekset kreikkalaisen kauppiaan kynsistä irtauduttuaan menivät\naikaa säästääkseen syömään erääseen Stambulin ravintolaan, joka sentään\noli melkoisesti europalaismallinen, tilasivat he, toivottomin tuntein\nkauan tutkittuaan ruokalistaa, itselleen lampaankotletin. Kun se\ntuotiin, oli se enimmäkseen valkoista, heikolla tulella käristettyä\nlampaan talia, keskellä pieni tummempi kohta, jonka piti esittää lihaa.\nJuhani ja Tuomas kaivelivat urhoollisesti esille tuon lihapalan, mutta\nSimeoni ei voinut tehdä sitäkään, vaan pyysi saada erään vähemmän\nvaarallisen annoksen. Ilostuneena lähti kyypparipoika lennättämään\nhyljättyä lihaa keittiöön, luullen saavansa syödä sen, mutta silloinpa\nlensi herra Bennado kuin haukka hänen niskaansa, otti annoksen pois ja\nsöi sekä sen että omansa, joka myöskin oli lammasta. Simeonista näytti,\nettä hänen iholleen ihan sillä hetkellä rupesi kasvamaan löyhkäävää\nvillaa, mutta herra Bennado pyyhkieli vain mielissään rasvaisia\nhuuliaan. Tämä lampaan katku sekä lika ja monet erilaiset kaduilla\nmätänevät aineet antavat Konstantinopolille ja erikoisesti Stambulille\nsen ominaishajun, joka on ilkeän imelä ja mitä suurimmassa määrässä\nvastenmielinen.\n\nHauskaltapa tuntuikin veljeksistä tällaisen aterian jälkeen lähteä\najelemaan turkkilaisella Herr Fiakerilla kaupungin vanhoille muureille,\nnäkemään niitä ja Marmaran ihanuutta. Konstantinopolissa on hyviä\najureita; tälläkin fetsipäällä oli ensiluokkaiset tilavat vaunut, ja\nerinomaisen pulskat hevoset, joita hän taitavasti ohjaili ahtailla\nkaduilla, puhutellen niitä tavattoman lempeällä ja ystävällisellä\näänellä. Simeoni kiipesi hänen vierelleen istumaan, luoden sieltä\nympärilleen uteliaita katseita sekä koetellen opetella turkinkieltä,\nvaikka huonolla menestyksellä. Tällä ajomatkalla sai erittäin\nhyvän käsityksen turkkilaisten, kreikkalaisten ja armenialaisten\nkaupunginosista; molemmat jälkimäiset asuvat paljon sievemmissä ja\nsiistimmissä rakennuksissa kuin turkkilaiset.\n\nVeljesten suureksi ällistykseksi löytyi Konstantinopolin länsinurkasta,\nMarmaran meren rannalta, mahtava, viisikulmioon rakennettu linna,\njonka korkeat muurit ja tornit olivat vielä sangen hyvin säilyneet.\nSen alkuosat on rakennuttanut jo Teodosius I, joka voitettuaan\nMaximuksen piti suuren triumfin sekä Romassa että Konstantinopolissa.\nMerelle päin on varsinkin pidetty huolta linnan lujuudesta ja ovat\ntornit ja muurit siellä, kun nousee niiden huipulle, yllättävän\nkorkeita ja jykeviä. Tällä kohdalla on vieläkin jäljellä Teodosiuksen\ntriumfiportti, Konstantinopolin kuuluisa \"Kultainen portti\", jonka\nkolme eri holvikaarta selvästi on muurista erotettavissa. Varustuksen\nturkkilainen nimi on Jedi Kulé, eli \"Seitsemän tornia\". Nykyiseen\nasuunsa laittoi sen pää-asiallisesti Mohammed Valloittaja ja käytettiin\nsitä etupäässä valtiovankilana.\n\n_Porta aurea_, Kultainen portti, on ollut mahtava, kolmikaarinen\nrakennus, joista keskimäinen holvi on ollut korkein. Molemmin puolin\non kaksi valkoisesta marmorista rakennettua, ulospäin pistävää\npyöreätä tornia. Keskiholvin yläpuolella (pihalle päin) on vieläkin\nnäkyvissä Kristuksen monogrammi sekä kirjainten sijat, joiden mukaan\ntiedemiehet ovat määritelleet portin rakennuttajan ja ijän. Aikoinaan,\njolloin se on hohtanut valkoisena marmori- ja kultakoristeineen, on se\nepäilemättä ollut maailman uljaimpia porttirakennuksia. Nyt sen kauneus\non kuoren alle peittynyt, sillä jo byzantinolaisena aikana muurattiin\nsen mahtavat holvit kiinni, ja ovat turkkilaisetkin kai sen aukkoa\npienentäneet, niin ettei siinä ole enää kuin matala ovi, josta tuskin\nkumartumatta pääsee.\n\nTullessaan tälle portille oli Juhanilla kotimaasta saatuna\nerikoistehtävänä tutkia, oliko sen päällä kuten laulussa sanotaan\n\"Turkin keisarin kuvaa\". Aluksi hän aikoi puoleksi väkivallalla\nselittää Kristuksen monogrammin tuoksi mainioksi kuvaksi, väittäen,\nettä ajanhammas oli sen vain sellaiseksi muodostanut, mutta onneksi\nkeksittiin sitten kamanan päältä toinen kuva, joka lienee ollut\nsulttaanin, ehkäpä Mohammed Valloittajan monogrammi. Laulun määritelmä:\n\"Voi p--a kuin on ruma\", sopi siihen joka tapauksessa. Vaikka Juhani\nei siis saanutkaan tehtäväänsä lopullisesti ratkaistuksi, määräsi hän\nkuitenkin Tuomaan ottamaan tuosta koukerosta valokuvan, voidakseen\nlähettää sen tämän tieteellisen tehtävän varsinaiselle antajalle.\n\nToisesta porttitornista lienee katseltavana eräs maailman ihanimpia\nnäköaloja: koko Konstantinopoli kupooleineen ja valkoisine\nminareeteineen, Kultaisen sarven suu, Marmara ja Aasian sinertävät\nvuoret, välkkyvät vedet, valkoiset purjeet, autereinen, kuin\npehmeässä pumpulitunnelmassa uinuva avaruus. Kaupungin melu ei kuulu\ntänne ollenkaan. Tuossa pihalla pesee pari turkkilaista mattoja ja\nsen vihertävällä, puhtaalla ruoholla leikkii iloinen lapsiparvi;\ntuolla ulkopuolella, täytetyssä vallihaudassa, kasvaa vihanneksia ja\ntyöskentelee ahkera tarhuri. Idylli on täydellinen.\n\nMutta niille Turkin alammaisille, jotka aikoinaan joutuivat tähän\nsamaan torniin sulttaanien vangiksi, oli paikka kaikkea muuta\nkuin idyllimäinen. Pieni väristys selkäpiissä marssivat veljekset\nsen synkkiin vankikammioihin, joista muutamassa oli pidetty itse\nsulttaaneja silloin kuin he riidellessään veljiensä tahi janitshaarien\nkanssa olivat joskus joutuneet alakynteen. Tuolla toisessa tornissa\nolivat he nähneet kirjoituksia, jotka Europan valtojen tänne\ndiplomaattisia tekojansa harkitsemaan heitetyt lähettiläät olivat\naikansa kuluksi hakkauttaneet. Katsotaanpa nyt, kuinka täällä olevalle\nvaltiolliselle vangille pahimmassa tapauksessa, ainakin tarinan mukaan,\nsaattoi käydä.\n\nOtetaan lyhty ja mennään eteläisen porttitornin juurella olevasta\npienestä ovesta sisään, ja sitten ahdasta käytävää alaspäin, kunnes\ntullaan pyöreään, aivan säkkipimeään huoneeseen. Himmeässä valossa\nnäkyy lattiassa lautaluukku, ja seinän vierellä on vanhoja, ahtaita\npuukoppeja. Kun nyt se, jolla kulloinkin sattui Turkin valtakunnassa\nolemaan paras ote vastustajastaan, oli saanut hänet terveenä ja\nvahingoittumattomana niin pitkälle, että hän oli turvassa näiden\nmuurien sisällä, ilmoitettiin eräänä päivänä, että nyt olisi hänen\nsitten jätettävä hyvästit tälle maailmalle. Vanki saatettiin tähän\npyöreään huoneeseen ja pistettiin johonkin noista puukopeista,\nkohtalotoveriensa joukkoon. Kun sitten pyöveli oli saanut syödyksi\naamiaisensa ja juoduksi kahvinsa, saapui hän apulaisineen paikalle\nja ryhtyi tottuneesti töihin. Luukku avattiin, kopista otettiin mies\ntoisensa jälkeen, ja tuon luukun alla olevan reiän ääressä iskettiin\nhäneltä taitavasti kaula poikki. Pää putosi tuonne syvään kuiluun,\njosta Marmaran meri lopuksi huuhteli sen pois, kun äyriäiset ja\npirunkalat olivat ensin kalvaneet sen puhtaaksi. Mitä jäljellä olevalle\nruumiille tehtiin, sitä ei tarina sano. Toiset uhrit saivat katsella\nja vetää pitkää tikkua vuorostaan, sillä pyövelit eivät välittäneet\nmistään järjestyksestä. Naisia täällä tuskin mestattiin, sillä\ntunnettuahan on, että heidät ommeltiin säkkiin ja heitettiin Marmaran\nmereen, jollainen kuolemantapa oli heidän etuoikeutensa, yksi niitä\nharvoja, joita Turkin naisilla on koskaan ollut.\n\nLopetettuaan tämän kaikenlaisilla humoristisilla huomautuksilla ja\nvitseillä höystetyn \"historiallisen\" esityksensä avasi herra Jacques\nBennado juhlallisesti \"verikaivon\" luukun, sytytti paperitukun palamaan\nja heitti sen kaivoon. Huuh! Se oli todellakin syvä ja kammottava\nreikä, jollaisia ei yleensä olisi koskaan pitänyt maailmassa rakentaa,\nja johti sieltä arvattavasti jonnekin joku kanava, sillä muutenhan\nse olisi pian voinut täyttyä, pyövelillä kun näillä seuduilla aina\non ollut riittävästi työnansiota. Minkä verran tuossa kamalassa\nkuvauksessa on historiallista pohjaa, on tietymätöntä, mutta\ntavallinen vesikaivo tahi muu ihmisystävällinen laitos tuo reikä tuskin\nlienee ollut; kaivoksi se oli liian ahdaskin. Pää meni veljeksiltä\npyörälle sen äärellä seisoessa ja varovasti he peräytyivät hiukan\nsyrjemmälle.\n\nJedi Kulén linnasta lähtivät veljekset sitten ajelemaan muurien\nulkopuolitse kaupungin ympäri. Nämä muurit rakennutti Teodosius II:n\naikana vuonna 413 silloinen valtionhoitaja Anthemius, ja ovat ne yli\nkuusi ja puoli kilometriä pitkät. Luonnollisesti on niitä sen jälkeen\nsekä vahvistettu että uusittu, jaon ne nyt Europan mahtavimpien\nmuinaismuistojen joukkoon luettava. Järjestelmä on seuraava: sisämuuri,\njoka kohoaa kaupungin tasosta 13 metrin korkeudelle, on juuresta\nlähes viisi ja harjalta hiukan yli neljä metriä paksu; sen ulkoreuna\nkohoaa vielä noin puolitoista metriä korkeaksi rintavarustukseksi,\njossa on ulkoa kapeita, mutta sisään päin leveneviä puolustusaukkoja;\naina noin 60 metrin päässä on jykeviä, kulmikkaita, 18 metriä\nkorkeita torneja, kaikkiansa 96 kappaletta; sisäpuolelta johtavat\nmuuratut portaat muureille, joista vasta päästään torneihin. Tämän\nsisämuurin ulkopuolella oli lähes parikymmentä metriä leveä, kaupungin\ntasoa korkeammalla oleva tasainen käytävä-alue, ja sen ulkopuolella\nulkomuuri, joka kohosi tästä välillä olevasta käytävä-alueesta noin\nkolmen metrin korkeudelle; se oli noin pari metriä paksu ja oli\nsiinäkin 96 tornia; sen ulkopuolella, noin 5 metriä syvempänä kuin\nsisäinen käytävä, oli jälleen noin parikymmentä metriä leveä käytävä,\njoka ulkoreunassaan rajoittui parikymmentä metriä leveään, pystysuorin\nseinin kaivettuun vallihautaan, joka nyttemmin on melkein kauttaaltaan\ntäytetty. Kysymys ei ollut siis mistään vähäpätöisyyksistä, vaan\naikanansa valtavista ja kaupungin voiman ollessa heikentymättömänä\nvalloittamattomista varustuksista. Niiden ulkopuolellepa raukenivatkin\nsekä kansainvaelluksen laumojen että arabialaistenkin lukemattomat,\nvuosisatoja kestäneet hyökkäykset, kunnes keisarikunnan voimien\nrappeuduttua kaupungin valloittivat latinalaiset ritarit ja vihdoin\nosmannit. Kovalle se muuten otti molemmillakin kerroilla.\n\nNyt ovat muurit tietysti monin paikoin aivan raunioina ja maanjäristys\non nostellut ja kallistellut jykeviä torneja hyvinkin kummallisiin\nasentoihin. Vallihaudassa viljellään puutarhatuotteita ja ylhäällä\nmuureilla pelataan korttia, paistatetaan päivää ja lennätetään\nleijoja, joka tuntui nyt olevan Konstantinopolin poikain mielileikkiä.\nVallihaudan reunalle on mustalaisjoukko pystyttänyt leirinsä\nja kirkuen sieltä juoksee joukko lapsia kerjäämään. Vasemmalla\npuolella on laajalla alueella turkkilaisten hautausmaita omituisine\nhautapatsaineen; tummia naishaamuja siellä näyttää liikuskelevan\ntahi istuvan hautojen reunoilla. Kypressit tekevät täällä omituisen\nsurullisen vaikutuksen. Niin saavutaan vihdoin kuuluisalle\ntykkiportille, Top Kapu, josta osmannien onnistui 1452 tunkeutua\nkaupunkiin. Muinoin sen nimi oli Pyhän Romanoksen portti. Nyt se on\nkokonaan entisestään muutettu, mutta molemmin puolin on sen harjalla\nkivisiä kanuunankuulia. Konstantinopolin valloituksessa käytettiin\nnimittäin ensi kertoja suuremmassa määrässä tykkejä, sellaisia kuin ne\nsiihen aikaan olivat; turkkilaisilla niitä oli yhteensä 69, joukossa\nniin suuria, ettei niitä voitu kuljettaa, vaan valettiin ne täällä\npaikalla. Eipä voi olla, tällä kohdalla seisoessaan, mielessään\nkuvittelematta, kuinka tuo kaikki tapahtui.\n\nTykkiportin luona oli edullisin ryntäyspaikka siksi, että siinä\nolivat hyökkääjät korkeammalla kuin puolustajat; tällä kohdalla\nolikin piirittäjäin päävoima, janitshaarit, itsensä sulttaanin\njohdossa, ja myöskin puolustajain päävoimat, genualaiset palkkajoukot,\nurhean Giustinianin johdossa. Piirittäjiä lienee ollut kaikkiaan\nsatakuntatuhatta, puolustajia ehkä seitsemäntuhatta, tiedot siitä\nnäyttävät olevan ristiriitaisia. Kuten siltä ajalta säilynyt vanha\nvaskipiirros osoittaa, olivat suuret alueet muurien sisällä, m.m.\nHippodromi, raunioina, ja kaupungin koko väkiluku lienee ollut siinä\nsadantuhannen paikkeilla. Puolustajain vähälukuisuus osoittaa, kuinka\nveltoiksi kaupungin asukkaat olivat tulleet. Jo kauan oli kaupunki\nmaksanut veroa Adrianopolin ylpeälle sulttaanille, joka oli vallinnut\nBalkanilla siihen aikaan jo satakunnan vuotta. Nyt oli tullut\nKonstantinopolin kohtalonhetki.\n\nPiiritystä kesti parisen kuukautta ja puolustautui Byzantiumin\nviimeinen keisari, Konstantinos XI Palaiologos, uljaasti. Mutta kun\nneuvokkaan Mohammedin onnistui kuljettaa osa laivastostansa teloja\nmyöten maitse, Peran taitse, Kultaiseen sarveen, ja siten sulkea\nkaupunki aivan joka puolelta, rupesi asema käymään toivottomaksi.\nToukokuun 29 päivänä varhain aamulla alkoi ratkaiseva rynnäkkö. Silloin\noli Romanos-portin toinen torni ammuttu mäsäksi ja läheisyydessäkin oli\nmuuriin saatu särjetyksi aukko. Alkoi hirveä taistelu, kun janitshaarit\nläksivät suorittamaan kolmesti uudistuvaa rynnäkköään. Ne lyötiin\nkuitenkin takaisin, mutta silmittömässä uskonvimmassa ja määrättömien\naarteiden toivossa musulmannit syöksyivät muureille yhä uudestaan,\nkunnes erikoinen onni suosi heitä. Urhoollinen genualaisten päällikkö\nkaatui ja silloin nuo palkkajoukot, joita tosin ei ollut kuin muutamia\nsatoja, jättivät paikkansa; syntyi heikko kohta ja siitä tunkivat\njanitshaarit sisään. Kohta järkkyi puolustuksen voima muuallakin,\njanitshaareja ilmestyi sinnekin, ja pian oli Pyhän Romanoksen portti\nvihollisten hallussa. Huomattuaan kaiken olevan hukassa heittäytyi\nurhoollinen keisari itse taistelun melskeeseen ja sai siellä\nkuolemansa jonkun janitshaarin kädestä. Hänen ruumiinsa joutui suureen\nruumiskasaan ja oli hänet niin ryöstetty ja silvottu, että hänet\ntunnettiin ainoastaan purppuratohveleistaan.\n\nMutta nyt alkoi verestä humaltuneille turkkilaisille riemun aika. Kolme\npäivää salli uskovaisten hallitsija heidän mielin määrin ryöstää,\npolttaa ja murhata, ja 40,000 sielua pääsikin heidän toimestaan niinä\npäivinä maallisen elämän taakasta. Nykyaikaisen ihmisen on mahdotonta\nkuvitella kaiken sen eläimellisen julmuuden ja ihmispetomaisuuden\ntodellista laatua, joka tuollaisina hetkinä muinoin vallitsi.\nSilloin katsoi voittaja oikeudekseen kaiken sen, mitä sanat murha,\nkidutus, raiskaus, polttaminen, hävittäminen, korkeimmassa asteessaan\nkäsitettyinä sisältävät, jos nykyaikaisen ihmisen mielikuvitus enää\nyleensä kykenee antamaan noille sanoille sitä sisältöä, mikä niillä\ntoisin ajoin todellisuudessa saattoi olla. Tätä kaikkea ajatellessa\ntuntui tuossa Tykkiportin vierellä seisojasta, kuin olisi ilmassa\nvieläkin väreillyt määrätön tuskan ja kauhun huuto, nuorten naisten\npelko, isien ja äitien voimaton parku, voittajain raaka riemu, lasten\nmykistynyt kauhu. Niin vaipui kristikunnan vanha kaupunki tuleen ja\ntuhkaan, länsimaitten kohottamatta sormeakaan sen avuksi, ja varmaan\nhävisi noina aikoina myös koskaan korvaamaton määrä vielä jäljelle\njäänyttä antiikin kulttuurin aartehistoa.\n\nMutta veljekset ajavat Tykkiportista sisään ja huomaavat, että syvä\nrauha vallitsee tällä verisen muiston paikalla. Kalma on aikaa saanut\nhaltuunsa sekä voittajat että voitetut, ja heidän hautojensa päällä\ntuossa nakuttelee vanha turkkilainen suutari nauloja saappaan kantaan\nniin vilpittömän ja rauhallisen näköisenä kuin ei tällä paikalla\nolisi murhan enkeli koskaan liikkunutkaan. Veljeksissäkin pääsee taas\nvallalle elämään tyytyväinen, paikan idylliseen luonteeseen sopiva\ntunnelma, ja he ajavat lähellä olevaan Kahrié-moskeaan, joka on entinen\nkristitty basilika, rakennettu nykyiseen muotoonsa 14:lla vuosisadalla.\nSen etehisessä he nimittäin tiesivät olevan hyvin säilyneitä,\nmainitulla vuosisadalla tehtyjä mosaiikkikuvia.\n\nEi ole tämän temppelin ympäristö suinkaan mikään Herran huoneelle\nsopiva, vaan oli ainakin sillä puolella, josta veljekset paikalle\nsaapuivat, suoranaisia tunkioita. Erään laidalla kasvoi suunnattoman\nsuuri kaktus, tuo sama kasvi, jota perheenäidit Suomessa niin\nliikuttavalla huolella pyytävät kasvamaan, ja kaktuksen juurella\nmajaili parvi suuria, likaisia ja kyllästyneen näköisiä koiranrötköjä,\narvattavasti Konstantinopolin entisten terveyspoliisien viimeisiä\njälkeläisiä. Moskean ulkopuolella oli joukko säälittävän näköisiä,\nryysyisiä turkkilaisia sotamiehiä, jotka kerjäten ojensivat kättänsä\ntulijoita kohti. Ei taida näillä äijillä olla nytkään, jos ei ollut\nsodankaan aikana, mitkään kuninkaalliset päivät.\n\nTullessaan moskean etehiseen, \"exonarthex'iin\", huomasivat veljekset,\nettä pyhäkön vanha pappi oli juuri toimittamassa jumalanpalvelusta. Hän\nistui rukouskolkassa mumisten jotakin ja tehden merkillisiä liikkeitä\nkäsillään, ja hänen edessään oli joukko sotilaita polvillaan. Mutta\nheti paikalla kun äijä äkkäsi, että nyt tuli outoja vieraita, lopetti\nhän toimituksensa kuin leikaten, viittasi sotilaat menemään, ja saapui\nmyhäillen tulijoita vastaanottamaan. Hän oli vanha, herttaisen näköinen\näijä, joka omituista kyllä osasi jonkun verran saksaa. Ylpeänä kertoi\nhän näytelleensä moskeaansa itse keisari Wilhelmille.\n\nMoskean molempien etehisten katot on koristeltu mosaiikeilla, jotka,\nmaanjäristyksen aiheuttamia rosoja lukuun ottamatta, ovat erittäin\nhyvin säilyneet ja loistavat kummallisen kirkasvärisinä ja neleinä;\nne ovat peräisin vuosilta 1310-20 ja kuvaavat Kristuksen ja Marian\nsekä pyhimysten elämää. Henkilöiden asennot ja ilmeet ovat vapaita ja\nrauhallisia, eivätkä ole kokonaan vaipuneet tunnettuun byzantinolaiseen\njäykkyyteen, vaan ovat yksilöllisesti eloisampia kaikki. Niissä samalla\nilmenevä lapsellinen ja naivi hurskaus tekee ne hartaiksi ja todellista\ntunnetta herättäviksi. Turkkilaiset eivät ole peittäneet niitä värillä,\nkoska ne ovat etehisessä, mutta itse varsinaisen moskean lukuisat\nmosaiikit on kaikki maalaten piiloitettu. Onneksi ne ovat siellä\nsäilössä ja saataneen kerran paljastetuiksi. Moskean nurkassa on pieni,\nehkä puoli metriä syvä komero, johon Simeoni sattui kurkistamaan.\nKomeron seinät -- se ehkä oli hauta -- oli aikoinaan koristettu\npieniin marmorilevyihin hakatuilla korkokuvilla; kun näitä ei saanut\nmaalaamalla peitetyksi, oli turkkilainen runnellut ne taltalla kaikki\naivan muodottomiksi. Tuollaista raakalaisuutta ei voi olla suuttuen\nnäkemättä.\n\nMutta vanha pappi oli erittäin aulis selittämään ja näyttämään\naarteitaan, vaikkakin hänen selityksensä oli varsin yksitoikkoista\nja samanlaista. \"Tässä kuvataan itämaiden viisaiden saapumista\nBethlehemiin -- kaikki mosaiikkia -- jah! Tässä kuvataan Marian ja\nlapsen pakoa Egyptiin -- kaikki mosaiikkia -- jah! Tässä kuvataan\nKristusta -- kaikki mosaiikkia -- jah!\" Ja jokaisen selityksensä\njälkeen, sanoessaan tuon vakuuttavan ja kehuvan \"jah\" huomautuksen,\nkatsoi ukko veljeksiä silmiin lapsellisen kirkkaasti ja vilpittömästi,\nniin että näillä pian meni suu hymyyn. Kun ukko oli sitten saanut\njuomarahansa, kääntyi hän nuhtelemaan lempeästi ystäväänsä herra\nBennadoa, kysyen häneltä moittivasti, miksi hän viime aikoina oli niin\nharvoin tuonut muukalaisia hänen moskeaansa!\n\nVäsymys valtaa pian tällaisilla retkillä, jolloin aina vain uudet\nja oudot nähtävyydet ovat edessä. Veljekset kääntyivät tästä\nhotelliinsa päin, mutta pistäytyivät vielä sivu mennessään Aja\nSophian luona olevaan Mohammed III:n türbéhen eli hautakammioon. Se\non kahdeksankulmainen, sisältä kauniisti koristeltu rakennus, jossa\ntämä pappa lepää valiopuolisonsa ja 48 lapsensa kanssa. Lattialla on\nhautojen merkkinä yhtä monta vaatteella päällystettyä ruumisarkkua,\njotka eri suuruudellaan kuvaavat vainajain ikää. Siitä päättäen olivat\nsulttaanin lapset enimmäkseen kuolleet pieninä. Poikalasten arkun\npääpuolessa oli merkkinä komea turbaani. Surumielinen tunnelma vallitsi\ntässä barbaarisen upeassa hautakammiossa, joka tuntui olevan täynnä\nlasten viattomia sieluja. Papan itsensä sielu oli luultavasti eräässä\nhelteisemmässä paikassa, sillä olihan hän (hallitsi vv. 1595-1603),\nmuista tihutöistä ja julmuuksista puhumattakaan, murhauttanut m.m. 19\nveljeään.\n\n\n\n\nXXXII.\n\nKäynti Kultaisella sarvella. -- Wrangelin laivasto. -- Vanha\nturkkilainen upseeri ja hänen mielipiteensä kreikkalaisista. --\nTurkkilainen sotilas. -- Piastereitten voima ja hra Bennadon viimeiset\npalvelukset. -- Lähtömeteli laiturilla. -- Iperohi-laivan matkustajat.\n-- Dardanellit ja Gallipoli.\n\n\nTiedustelut laivoista osoittivat, että veljesten, elleivät tahtoneet\njäädä Konstantinopoliin pitemmäksi aikaa, tuli päästä lähtemään\nAtenaa kohti Iperohi-laivalla maaliskuun 30 päivänä. Edellisenä\npäivänä veljekset siis ryhtyivät ponteviin toimenpiteisiin saadakseen\npasseihinsa kaikki ne merkinnät, joitta ei sieltä ketään pois päästetä,\ns.o.: ententekomissionin leiman ja lääkärin todistuksen. 29 päivä\nkuluikin suurimmaksi osaksi näihin juoksuihin, jotka sitäpaitsi\nvielä kaikki epäonnistuivat, sekä välttämättömään lepoon, koska\nruumisraiskat rupesivat tekemään tenää. Simeoni ei kuitenkaan tahtonut\njättää kaupunkia käymättä Kultaisella sarvella ja sinne hän siis läksi\nhöyryvenheellä Galatan sillan luota.\n\nLaivaliike Kultaisella sarvella on erittäin vilkas ja lisäävät sen\nhyörinää lukemattomat kalastajain, rahtisoutajien ja huvipursien\njoukot. Ääntä pidetään kaikkialla hyvänlaisesti, aurinko kimaltelee\nlaineilla ja molemmilla rannoilla levitteleikse kaupunki lukuisine\nmoskeoineen ja välissä olevine hökkeleineen. Simeonin huomiota\nherättivät monet suuret höyrylaivat, joiden kyljessä oli venäläinen\nnimi, mutta mastossa Ranskan lippu. Pian hänelle selvisi, että siinä\noli Wrangelin laivasto, jonka Ranska oli anastanut palkinnoksi\n\"avustaan\". Laivoja oli paljon, joukossa suuriakin, ja tuli niillä\nepäilemättä melkoinen miljoonamäärä maksetuksi.\n\nSimeonia ja herra Bennadoa vastapäätä istui vanha, valkopartainen\nturkkilainen, jonka silmät pälyilivät erittäin vilkkaasti joka taholle.\nHerra Bennado tunsi hänet ja kertoi hänen olevan vanhan turkkilaisen\nupseerin, joka ijässään oli ehtinyt ottaa osaa kolmeen sotaan. Kun nyt\nkreikkalaisten juuri alkanutta hyökkäystä Vähässä-Aasiassa kemalisteja\nvastaan Konstantinopolissa lehdistä ja yleisön keskustelustakin\npäättäen seurattiin mitä vilkkaimmalla mielenkiinnolla, juolahti\nSimeonin mieleen kysyä, mitä tämä vanha sotasankari kreikkalaisista\narvelee. Herra Bennado suorittikin tehtävän ja ukko alkoi vilkkaasti\nkertoa, Bennadon toimiessa tulkkina. Pääpiirteenä ukon puheissa oli\nrajaton halveksuminen kreikkalaisia kohtaan, eikä hän ollenkaan\nepäillyt Kemalin voittoa. \"Se on aivan varma\", sanoi hän, \"sillä\ntunnen molemmat siksi hyvin. Kreikkalainen -- kas -- hän on hyvä\nhuutamaan että hjeh-hjeh-hjeh!, mutta annappas kun turkkilaiset\nsotilaat ilmestyvät eteen, niin silloinkos lähdetään pakoon niin\nettä sandaalit lipisevät. Ei näistä kreikkalaisista ole mihinkään\n-- aaaa-ah -- Mustafa Kemal -- kas siinä eri poika! Ja turkkilainen\nsotilas -- maailman paras!\" Ukon isänmaallinen innostus oli ilmeinen,\nhänen silmänsä säihkyivät ja hän puristeli nyrkkejään. Simeoni tuli\najatelleeksi, että turkkilaisilla saattaa todella vieläkin olla\nEuropalle varattuna joku noita vanhoja yllätyksiään, ja niinhän on --\nSimeonin mielestä ikävää kylläkin -- todella käynyt.\n\nHerra Bennado, joka itsekin oli ollut turkkilaisena sotilaana, kertoi\nsitten, että näiden vähään tyytyväisyyttä esimerkiksi mitä muonaan\ntulee, ja tyyntä urhoollisuutta, todellakin täytyy kunnioittaa.\nGallipolin taistelujen aikana ei heille kaikiste ollut antaa\nmitään muuta kuin hiukan leipää ja vanhoja oliiveja, silloin kun\nryntääjäjoukot suorastaan mässäsivät kaikenlaisilla purkkiherkuilla.\nHänenkin mielestään turkkilainen kansa sinänsä oli kunnioitettavaa,\nrehellistä ja siveellistä, mutta oli se onnettoman historiansa ja\nkeskuudessansa vaikuttamaan päässeiden voimain kautta joutunut\nihmiskunnan kehityksen uralta harhaan, ja on sieltä nyt vaikea\npalata. Kreikkalaisten ja turkkilaisten välit Konstantinopolissa ovat\nnykyisin hyvin kireät ja ainoastaan ententen sotajoukkojen läsnäolo\nestää verenvuodatuksen; niitä välejä on varsinkin kiristänyt se,\nettä kreikkalaiset ovat täältäkin, itsensä sulttaanin kaupungista,\nmobilisoineet kansalaisiaan sotaväkeen!\n\nMutta kun Kultainen sarvi on ympärillä, ei politiikka oikein tahdo\nmaistua. Tuossa tulee näkyviin muurien toisessa päässä oleva\nsamanlainen linna kuin Jedi Kulé, ja pian ollaan sataman perällä, jonne\nturkkilaisten matalat kaleerit valloituksen aikana vedettiin. Siellä\non nyt kauniita huviloita, moskeoita ja muita sellaisia rakennuksia,\njoille piniat ja kypressit tummalla värillään antavat ylhäistä,\nkaunista leimaa. Iltapäivän tunnelma, ihanat näköalat, outo, ympärillä\nhyörivä maailma, tuudittivat Simeonin jonkunmoiseen nautinto-rikkaaseen\nhorrokseen, josta hän heräsi vasta laivan töksähtäessä Galatan sillan\nreunaan.\n\nSeuraavana aamuna olivat hyvät neuvot kalliita, sillä laivan piti\nlähteä kello puoli 3, mutta pilettejä ei myyty, ellei passeissa ollut\nleimaa. Neuvokas herra Bennado kuitenkin lupasi järjestää kaikki.\nHyvää vauhtia mentiin virastosta toiseen ja kaikkialla voiteli herra\nBennado piastereilla vahtimestarit ja muut pikkupomot niin pehmeiksi,\nettä leimat tulivat kiireesti kuin anteeksi pyydellen, herra Bennadon\nhymyillessä salamyhkäisesti ja muun yleisön kiroillessa, että mitä\netuoikeutettuja miehiä nämä ovat. Noissa konsulien ja lääkärien\neteisissä ja odotushuoneissa tunkeili muuten sellaista yleisöä, että\nherra Bennado katsoi tarpeelliseksi vakavasti kehoittaa veljeksiä\npitämään taskujansa silmällä. Haju oli eksoottinen. Kello puoli 2 oli\nkaikki valmista ja veljekset istahtivat tavaroineen herra Bennadon\nhankkimiin vaunuihin, nähden ympärillään sarjan mitä moitteettomimmin\nkumartuvia hotellin palvelijakunnan vartaloita. \"Hyvästi Pera, hyvästi\nGalatan myllertävä kaupunki! Sinua nähnemme tuskin koskaan enää!\"\n\nRannassa oli vielä kestettävä tullitarkastus, mutta pyysi herra\nBennado saada mennä edellä. Hänen toimitettuaan siellä sitten eräitä\nsalaperäisiä menoja astuivat veljekset esiin ja saivat määräyksen\navata pienen käsilaukun. Simeoni teki sen, mutta tuskin sen lukko\noli rapsahtanut, ennen kuin virkamies löi leimat kaikkiin, ja sillä\noli asia selvä. Passeista otettiin nimet kirjaan ja Simeonin täytyi\nihmetellä, kuinka nopeasti nuori turkkilainen virkamies näytti\nnimet tulkitsevan ja piirtävän paperiinsa sarjan mitä omituisimpia\nkoukeroita. Koska sitten laivan lähtöön oli vielä muutama hetki,\nilmoitti herra Bennado voivansa, jos herrat haluavat, tänä aikana\njärjestää \"pienen programmin\". Hyvä on. Hän vei veljekset vieressä\nolevaan merimiesten kaupunginosaan käskien varovasti kulkea kadun\nkeskustaa. Se, mitä veljekset siellä näkivät, vastasi täydelleen\nmerimies Nikon kuuluisaa kuvausta, eikä sitä siis ole tarvis tässä\ntarkemmin selittää. Muutaman minuutin kuluttua oltiin laivalla.\n\nMieluinen tehtävä oli nyt veljeksille suorittaa herra Bennadolle hänen\nhyvästi ansaitsemansa palkkio ja kiittää häntä kaikesta neuvokkuudesta\nja vaivoista, sillä olivatpa he huomanneet hänet kunnon mieheksi. Kuin\nsalama pujahti herra Bennado vielä viimeisellä minuutilla maihin ja\ntoi sieltä lähtölahjaksi rykelmän noita mahtavia Jaffan appelsiineja\nsekä Simeonille laatikon erinomaisia turkkilaisia savukkeita, joiden\nvertaisia tapaa vain Egyptissä. Kiitellen hyvästelivät veljekset myös\nherra Toivo Tainion, joka kauemmin Konstantinopolissa oleskelleena\noli ollut veljeksille sympaattisena seurana ja auttanut heitä monella\ntavoin auliilla neuvoillaan.\n\nLaiturilla vallitsi aivan määrätön meteli: loputtomia, hirveitä\nhuutoja, mölähdyksiä, hikipäistä ähinää ja reuhaamista, Simeonin\nkuitenkaan pääsemättä selville, mikä tämän kaiken aiheutti, mitään\nerikoista työtäkään kun ei juuri näyttänyt olevan käsillä. Laiva\nsoittaa jo toisen kerran ja ihmisiä ruvetaan häätämään maihin,\nmutta ei niillä silti näytä olevan erikoisempaa halua poistua.\nNytpä soi kolmannen kerran ja samalla irtautuu laiva laiturista,\nja silloinkos alkoi meteli. Laivan eri puolilta rupesi kuulumaan\nhätäytyneitä huutoja, ja käsiään väänteleviä naisia ja lapsia ilmestyi\npartaalle, vaatien parkuen maihin pääsyä. Kapteeni ei kuitenkaan\nollut millänsäkään, vaan antoi laivan hitaasti aloitella kulkuaan,\nsillä hän tunsi nähtävästi entuudesta, miten tulisi käymään. Kuin\nhaukat kiiruhtivat nyt Stambulin venemiehet pursineen laivan ja\nlaiturin väliin. Akkoja ja lapsia pudota mätkähtelee veneisiin ja\nsanoin kuvaamaton melu ja parkuna vallitsee. Tuolla ryntää myöhästynyt\nmatkustaja laiturille ja samassa on hänelle tarjona vene, joka on\nsiihen ilmestynyt ajatuksen nopeudella. Pian on hänkin laivassa, joka\nnyt menee parempaa vauhtia. Melu hiljenee ja Kultainen sarvi alkaa\nmuuttua kimaltelevaksi Marmaran mereksi.\n\nVeljekset seisovat peräkannella ja katselevat yhä kauemmaksi jäävää\nKonstantinopolia. Vasemmalla siintää vanha kaupungin muuri ja sen\nyläpuolella Aja Sophia solakoine minareeteineen. Sitten moskea\nmoskean jälkeen, kupooli kupoolin vieressä, Kultainen sarvi ja\noikealla Galata ja Peran kukkula. Kaikkialla valon kimaltelevaa ja\nhäikäisevää taittumista valkoisista pinnoista, ihmeellisen sinertävää\nja hienoa, pehmeätä avaruustunnelmaa, niin, sanoin tulkitsematonta\nnäköalakauneutta, joka etsinee vertaansa koko maailmasta.\nUnohtumattomaksi painuu se katsojan sieluun.\n\nSokean eno-vainajansa kertomuksista oli Simeoni saanut tietää, että\nmerimatkoilla pidetään n.s. \"lokikirjaa\", johon päivittäin merkitään\nkaikki tärkeimmät tapahtumat. Tämän johdosta määräsivät nyt Juhani\nja Tuomas, että koska heidän yhteinen matkansa epäilemättä oli\nverrattavissa ainoastaan uuden ajan alussa tapahtuneisiin kuuluisiin\nlöytöretkiin, Simeonin velvollisuus oli ryhtyä pitämään merimatkoilla\ntällaista \"lokikirjaa\", koskapa hän oli tullut heistä enimmän\nperehtyneeksi kynän käyttöön. Totellen vanhimman veljen määräystä\nhän siis avasi muistiinpanokirjansa ja rupesi tekemään säännöllisiä\nmerkintöjänsä, joista voidaan tässä julkaista eräitä otteita.\n\n_Iperohi-laivalla, maaliskuun 30 p. klo 8 i.p._ Olemme laskeneet\nankkuriin, sillä joku ententen sotilaskomissioni tahtoo vieläkin\ntarkastaa passit. Skutari ja Aasian sinertävät rantavuoret ovat\nkauniina kuvana edessämme. Herrat upseerit kallistavat mielihyvällä\nkurkkuunsa lasillisen konjakkia ja kupposellisen kahvia, jotka\nravintolan pitäjä on kiireesti heidän eteensä lennättänyt, lyövät\npasseihin uudet leimat ja lähtevät tiehensä tuottamatta kellekään\nmitään vaikeuksia. Matka jatkuu tasaisesti ja hyvällä vauhdilla.\nLaiva on pieni, mutta sen järjestystä ja siisteyttä vastaan ei ole\noikeastaan mitään sanottavana. Matkustajat ovat, meitä ja erästä\namerikalaista nuorukaista lukuunottamatta, kaikki kreikkalaisia.\nUlommaksi merelle tullessamme ilmestyy hiukan sumuntapaista harsoa\nilmaan, estäen selvästi näkemästä kaukaa siintäviä rantamaisemia.\nMerimatkan unettava yksitoikkoisuus rupeaa jo tuntumaan. Kello 6\nsyödään päivällinen, jota odotamme uteliaina. Päivällisellä näemme koko\nmatkustaja-aineksen. Amerikalainen nuorukainen on reilua yankee-tyyliä,\nkoristelematon ja vapaa sekä puheissaan että esiintymisessään. Tuossa\nistuu miellyttävän näköinen kreikkalainen nainen, jonka ikä voi olla\njo kolmissakymmenissä. Hänellä on seuranaan kaksi kreikkalaista\nupseeria, epämääräisen näköinen sivilihelleeni sekä lisäksi vanha,\npartainen helleenivaari, joka elävästi muistuttaa Minervan pöllöä.\nTuolla taampana istuu kreikkalainen pariskunta, mies tumma, kookkaan\npuoleinen, nainen aivan vaalea, tukka kuin kultaa. Sanotaan, että\ntällaisia vaaleita kreikattaria vielä löytyy paljonkin. Päivällinen\naloitettiin öljymarjoilla ja öljykalalla. Ensi kertaa tutustuimme nyt\ntähän Raamatun niin usein kiitoksella mainitsemaan hedelmään, joka\non kreikkalaisten mielestä Pallas Athenen lahja näille maille, mutta\nmeidän täytyi todistaa, että sen makuun nähtävästi pitää tottua,\nennen kuin voi käyttää sitä ruumiin ravinnoksi. Arvokkaalla ilmeellä\nvei Juhani sen suuhunsa, pureskeli ja nielaisi yhtä vaikeasti kuin\nennen häränliha-annoksensa viimeisen suupalan. Liharuokana oli --\nlammasta, ja jälkiruoka oli paistettu -- lampaanrasvassa. Juomana oli\nkahdenlaista viiniä, valkoista ja punaista, joita tuotiin pöytään\nkokolailla avonaisilla karahveilla. Valkoinen oli homeelta maistuvaa,\nkitkerää ja nautittavaksi kelpaamatonta, mutta punaista voi juoda, kun\nsekoitti siihen runsaasti raikasta vettä. Kreikkalaiset sen sijaan\nnäyttivät juovan sekä valkoisen että punaisen viimeistä tippaa myöten.\n-- Keskustelumme päivällisen aikana herättää huomiota ja tuo kaunis,\ntumma kreikatar tulee kohteliaasti englanniksi tiedustelemaan, mitä\nkieltä puhumme. Vastauksemme näytti tekevän hänet hiukan epävarmaksi,\nmutta ei hän huolinut sillä hetkellä ilmaista, ettei hän tiennyt\nSuomesta juuri mitään. Meri-ilma ja aamupäivän väsyttävä touhu rupeavat\ntuntumaan ja me painumme hytteihimme aikaisin.\n\n_Maaliskuun 31 p._ Ankara huutopillin ääni ja kellon soitto herättää\nmeidät kello 3 yöllä. Ymmärrämme olevamme sumussa. Pian pysähdytään\nkuitenkin kokonaan ja lastauksen ryskettä rupeaa kuulumaan. Kello\n9:n seuduissa nousemme vihdoin kannelle tarkastelemaan Dardanelleja,\njoiden läpi parhaillaan ajamme. Molemmin puolin avautuu eteemme\nkorkeakukkulainen, mutta pehmeäpiirteinen, sinertävässä autereessa\nuiva maisema, autio, puuton, kuten näyttää, aivan eloton. Allamme on\nihanasti välkkyvä, vihreältä kuultava meri, jossa tuontuostakin näemme\ndelfiiniparven leikkivän. Ja yllämme on hienon sumuharson peittämä\ntaivas, josta auringonvalo siivilöityy pehmeänä ja hillittynä. Ei\nnäy laivoja, ei eloa rannoilla, tuntuu siltä kuin olisimme tämän\nklassillisen näyttämön ainoina elävinä olentoina. Saavumme Gallipolin\nniemimaan kärjen kohdalle, jossa äsken vielä riehui kamala taistelu\nja kuolema, ja jonne on kätkettynä tuhansia ja taas tuhansia\nihmisruumiita. Sitä ei voisi uskoa mahdolliseksi tässä hiljaisuudessa,\njota ei häiritse mikään muu kuin koneen yksitoikkoinen jyskytys,\nlokin ikävystynyt kirahdus, kalaparven leikki, aallon pärskähdys ja\ntuulen nukuttava humina. Ehkäpä kuitenkin tuhansien vainajien haamut\nväikkyvät tuossa edessämme sumuhäivähdyksinä, tuijottaen meihin\nontoilla silmillään ja kysyen meiltä, itseltään, ihmiskohtalolta,\nJumalalta: \"Miksi?\" Turhaa kaikki! Aika on maailman meristä valtavin,\neikä löytyne sitä, jota se ei voi allensa haudata. Niemen kärjessä,\naivan maan vieressä, pistää merestä esiin kaksi laivan savupiippua; ne\novat kuin hukkuvan kaksi viimeistä pinnalle kohoavaa sormea, joiden\nsuonenvedontapaiset värähdykset kertovat kuoleman kauhusta selvemmin\nkuin miljoonat sanat.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\nTenedos-saari. -- Keskustelua kreikattaren kanssa. -- Politikoivia\nkreikkalaisia. -- Lesbos ja Mytilinin idyllejä. -- Viimeinen mohikaani.\n-- Musiikkia Sapphon ja Erinnan haudalla.\n\n\n_Maaliskuun 31 p._ (Jatkoa.)\n\nPäästyään ulos Dardanelleista kääntyy Iperohi kulkemaan pitkin Aasian\nrannikkoa ja saapuu pian salmeen, jonka toisella puolella on matalahko\nsaari; ainoastaan kaksi korkeahkoa ja ryhmyistä kukkulaa siltä\nkohoaa. Rannikko ja saari ovat aivan puuttomia ja paljaita, aution ja\nyksinäisen näköisiä. Omituisin tuntein kuulen, että saari tuossa on --\nTenedos. Tuolla mantereella, jollakin noista kukkuloista, on siis ollut\npyhä Ilion. Nuo paikat, Homeroksen klassilliset taistelunäyttämöt,\njotka tähän saakka ovat kajastaneet niin kaukaisina ja satumaisina,\novat nyt tuossa edessäni; olemme todella saapuneet muinaisen Hellaan\ntarumaisille, sinertäville salmille. Nojaten laivan partaaseen\nja katsellen, kuinka meren pinta taittuu laivan tieltä, särkyen\nmiljooniksi, tuhansin värivivahtein hohtaviksi pisaroiksi, odotan kuin\nlumottuna, että tuolla rannalla alkaisi taas Iliadin taistelun pauhu,\nettä saarelta tuosta lähtisivät uimaan ne kaksi Athenen käärmettä,\njotka julmaan syleilyynsä rutistivat Laokoonin ja hänen poikansa, ja\nettä ympärillemme ilmestyisi Hellaan sankarien monisoutuja, täynnä\nvaskikypäräisiä sadun urhoja. Mutta äänetön rauha vallitsee tässä\nvuosituhantisessa maan ja meren kalmistossa, joka kätkee itseensä\ntutkimattomia salaisuuksia ja mitattoman määrän ihmissuvun kärsimyksiä.\n\nTällaisissa tunnelmissa ja niistä johtuvissa keskusteluissa kuluu aika\nnopeasti. Huomaamme, että nuori upseeri on lyönyt toverinsa laudalta\nja anastanut kauniin kreikattaren itselleen kokonaan. He seurustelevat\ninnokkaasti, eikä kukaan muu pääse lähellekään. Päätänpä siis tehdä\nupseerille kepposet. Kun hän poistuu hakemaan naisellensa jotakin,\nmenen kylmästi rouvan -- sillä sellainen hän on -- vierelle istumaan ja\naloitan keskustelun politiikasta, ympäristöstä, Suomesta ja kaikesta\nmahdollisesta, mitä mieleen johtuu. Ja rouva on sivistynyt ja hyvä\nkeskustelija, jonka kanssa on soma haastella. Samalla pidän silmällä\nupseeria, joka hetken kuluttua yrittää entiselle paikalleen, huomaten\nsen suureksi pettymyksekseen \"varatuksi\". Hän poistuu ja koettaa\nkuluttaa aikaansa muuten, mutta kärsii kaikesta päättäen ohjelman\nkatkeamisen tuottamaa ikävyyttä. En armahda häntä ollenkaan, vaan\nluennoin rouvalle Suomesta ja katsahdan väliin lämpimästi hänen tummiin\nsilmiinsä, jolloin olen näkevinäni, kuinka vilun väreet kulkevat pitkin\nvänrikin selkäpiitä. Vasta noin tunnin kuluttua kyllästyn itsekin, ja\nluovutan paikkani viluissaan värjöttelevälle upseerille, joka rientää\nsaapuville niinkuin peura janoissansa.\n\nKreikkalaiset ovat nähtävästi kovia politikoitsemaan. Salongissa he\nmuodostavat oman ryhmänsä ja nytkös alkaa oudon kielen raksutus,\nniin että kaikki puhuvat yhtaikaa. Minervan pöllö on väsynyt ja on\nheittäytynyt sohvalle lepäämään, mutta ei malta hänkään, vaan puksahtaa\nsieltä tuontuostakin pystyyn kuin pianon nappula, ja laskettaa\ntulemaan vakuuttavaa puhetta aivan virtanaan. Kuuluu alituiseen sanoja\n\"basileos, Venizelos, Mustafa Kemal\" j.n.e., josta päättäen asia koskee\ntärkeitä päivän kysymyksiä. Rouva innostuu ja laskettaa sievästä\nsuustansa vilisevän virran politiikkaa, nousten seisomaan ja säestäen\npuhettaan vakuuttavilla ja ilmehikkäillä käsien liikkeillä, mutta\nMinervan pöllö pudistaa päätänsä ja alkaa kiivaasti raksuttaa vastaan.\nSoma oli sitä hetkinen syrjästä kuunnella. Kreikkalaiset tekevät meihin\nhyvän, sivistyneen vaikutuksen, ollen perin huomaavaisia ja kohteliaita\nsekä siistejä.\n\nPuolenpäivän aikaan lähestymme Lesbos-saarta, jonka korkeita,\nsiintäviä vuoria ihailemme, vaikka niiden paijaus ja karuus tekee\nmeihin, kun olemme tottuneet pitämään maisemille kasvillisuutta\nluonnollisena osana, masentavan vaikutuksen. Rinteillä ehkä kasvaa\nöljypuita, mutta kun se on matala ja harmaa kuin pajupuu, sulautuu se\nnähtävästi taustaan niin tarkoin, ettei sitä kauempaa ollenkaan huomaa.\nVasta kello neljän seuduissa laskemme ankkurin Mytilinin, entisen\nMytilenen kaupungin satamaan. Olemme siis saapuneet paikalle, jolla\nmuinaisuudesta asti on ollut suuri maine kauneutensa, filosoofiensa ja\nihanien runoilijattariensa vuoksi.\n\nRunous ja viisaus on kukoistanut tällä jumalten suosimalla saarella.\nSiellä hallitsi Hellaan tyranneista jaloin, Pittakos, joka kukisti\nsisäiset rauhattomuudet, sääti kansalleen viisaat lait ja --\nluopui vallasta. Hän oli yksi Hellaan seitsemästä viisaasta, jonka\ntunnuslauseena m.m. oli: \"Tunne oikea hetkesi\". Ehkäpä hän vallasta\nluopuessaan noudatti juuri tätä omaa elämänohjettaan! Hän oli siinäkin\nsuhteessa onnellinen mies että hänellä oli vastustajana runoilijoita,\njoiden nimi on maailmankuulu: Alkaios, Sappho ja tämän ystävätär\nErinna. Kun hiljainen maatuuli toi kaukaa ruohon ja kukkien tuoksua,\nkun pieni, idyllimäinen kaupunki valkoisena ja puhtaana kuin neito\nlepäsi tuolla kirkkaan lahden pohjukassa, korkean ja sinertävän\nvuoren rantamalla, tuntui kuin Sapphon henki olisi tuulahtanut sieltä\nvastaan, täynnä sydämellistä koruttomuutta, voittavaa hellyyttä ja\nihmeellistä kaipuuta. Tässä ympäristössä, joka on tulvillaan hiljaisen,\nteeskentelemättömän, syvän tunteen runoutta, kohoaa Sapphon muisto\nesiin puhtaana ja kirkkaana, sellaisena kuin hän todella on ollut:\nylevä runoilijatar, jonka mainetta jälkimaailma alhaisuudessaan on\nkoettanut loata. Hänen runoilijakoulunsa, nuorten neitojen piirileikki\nApollon lyyran ympärillä, on kaunein kuva muinaisuuden ylevän taiteen\nmaailmasta, jonka vasta tässä ympäristössä, sen omalla laulupaikalla,\noikein käsittää.\n\nMutta kirkuen ja huutaen laivan ympärillä tungeskelevat venemiehet\novat parhaita aseita sille, joka vihaa runollisia tunnelmia ja tahtoo\nne karkoittaa. Hetken perästä olemme maissa ja lähdemme amerikalaisen\nseurassa ajelemaan Mytilinin rantatietä. Vasemmalla puolellamme\nkimaltelee kirkas meri, jonka hengähdys tuntuu tänne viileältä ja\nrauhoittavalta, oikealla puolellamme on valkoinen marmorihuvila\ntoisensa vieressä, taustana jylhä vuori. Huviloiden pihoilla kasvaa\npalmuja, appelsiini-, sitruuna- ja viikunapuita; niiden seiniä pitkin\nkiipeilee muratti ja köynnösruusu, jonka punaiset kukat ihanasti\nympäröivät salaperäisesti verhottua ikkunaa. Tuon huvilan upean\nvihreyden lomasta loistaa kauniin viekoittelevana Afroditen valkoinen\npatsas, ja tuolla lehtimajassa näkyy itse Pan, luonnon salaisten ja\npyhien voimain jumala, selittämätön hymy partaisilla kasvoillaan\nkuuntelevan suihkulähteen lirinää. Rauha vallitsee noissa huviloissa;\nihmisiä ei näy, vaan ovat ne kuin antiikin luonnon keskeltä äkkiä\nlöytyviä jumalten valkoisia pyhäkköjä. Tunnen yhtäkkiä tätä luontoa\nkatsellessani, joka on sama tänään kuin tuhannen vuotta sitten, kuinka\naikoinaan lapsuuden naivisella puhtaudella luotu antiikin kuva,\njoka sittemmin katosi muistamattomiin, yhtäkkiä esiintyy sielussani\nuudelleen niin kirkkaana ja kauniina kuin unelma koskaan voi olla. Minä\ntiedän, ettei se voi olla tosi, mutta en anna sen itseäni häiritä,\nsillä se on arvokkaampi kuin totuus.\n\nVetäen syvään omituisen pehmeältä ja suloiselta tuntuvaa ilmaa nousemme\nsitten hetken kuluttua kaupungin vieressä, niemellä, olevalle vanhalle\nlinnoituskukkulalle. Vuosituhansia sitten on siinä jo arvattavasti\nollut kaupungin linna, akropolis, joka on saanut musertua aina\nyhä uuden perustaksi, kunnes siinä nyt seisova, mahtavamuurinen\nturkkilainen kastelli lienee toivottavasti viimeinen ihmisten\nyritys tällä tavalla suojella itseään toisten väkivallalta. Lähelle\nsaavuttaessa tekevät muurit korkeudellaan ja paksuudellaan valtavan\nvaikutuksen, samalla kuin ne ikäänkuin viskaavat tulijan kasvoille\nvuosituhansien vaiheensa. Sillä onhan tuossa silmäini edessä muuriin\nmuurattuna suuria, valkoisia marmorijärkäleitä, pilarin kappaleita,\njäännöksiä muinoin tällä paikalla olleista antiikin rakennuksista,\njotka maailmassa jälleen valtaan päässyt pimeys on kahlehtinut näihin\nmuureihin kuin raakalainen vangiksi saamansa valkoisen orjan. Linna\nmuodostaa laajan nelikulmion, jonka pihalle menemme. Amerikalaisen\njuoksennellessa muureilla valokuvauskoneineen seisahdumme katsomaan,\nkuinka lesboslainen paimen lypsää vuohiaan kuten oli ehkä tehnyt tuhat\nvuotta sitten, kuuntelemme jostakin kuuluvaa rauhoittavaa veden lirinää\nja päädymme pian katsomaan silmästä silmään vanhaa, kunnianarvoisen\nnäköistä turkkilaista, joka huomaamattamme on ilmestynyt viereemme,\nkädessään pieni vesikannu, arvattavasti vettä noutamaan. Hän tervehtii\nmeitä turkkilaisten kauniilla tavalla, koskettaen otsaansa, huuliansa\nja rintaansa sekä sirosti samalla kumartaen. Me vastaamme ja koetamme\npuhua, mutta hän pudistaa vain päätänsä hymyillen surumielisen\nnäköisenä, ja hänen tummat silmänsä loistavat kauniisti. Tunnemme\nsääliä häntä kohtaan. Hän on meistä kuin viimeinen mohikaani tässä\nTurkin vallan raunioilla.\n\nVaellamme pois linnoituksesta toista tietä ja näemme uusia linnoituksen\ntärkeyden ja voiman todistuksia. Läjittäin on maassa vanhoja, suusta\nladattavia tykkejä, pään kokoisia rautapommeja ja kaikenlaisia\nmerkityksensä menettäneitä aseita, jotka varmaankin ovat monesti\npuhuneet linnoituksen valleilta päättäväistä kieltänsä. Hetken\naikaa harhailtuamme löydämme vihdoin uloskäytävän, kreikkalaisen\nsotilasvartioston meitä uteliaasti tarkastellessa, ja saavumme\njälleen kaupunkiin. Huoletonna siellä kuljeskelemme mielessä\nsellainen erikoinen tyydytyksen tunne, joka syntyy sopusointuisessa\nympäristössä. Menemme kalarantaan, katselemme naivisti pirunkaloja\nja muita ihmeitä, naureskelemme hyväntuulisten ihmisten kanssa heitä\nollenkaan ymmärtämättä, harhailemme edelleen ja tulemme paikalle,\njossa valmistetaan öljytynnyreitä tulevaa oliivisatoa varten.\nKatselemme kansan elämää, jonka tärkeänä osana täälläkin näkyy olevan\nkortinpeluu, nargilehin (vesipiipun) poltto ja kahvin juonti, ja\njoudumme vihdoin turkkilaiseen kaupunginosaan, jossa näyttää olevan\nkauppa- ja käsityöläiskeskus. Myymälä myymälän vieressä tarjoaa mikä\nmitäkin tavaraa, ja siisteys on täällä moitteeton. Lopuksi tulemme\nkonserttiin: turkkilainen poika hakkaa isoa rumpua minkä jaksaa ja\nvanha ukko puhaltaa huiluntapaisesta ilmoille mitä yksitoikkoisinta ja\nikävintä tönötystä, jota kuitenkin kansa ympärillä näyttää hartaasti\nkuuntelevan. Surullista on, että Sapphon ja Erinnan haudalla kaikuu nyt\ntällainen musiikki.\n\nSyötyämme kodikkaassa pikku ravintolassa, jonka isäntä kävi aina\nnäyttämässä, minkälaista kalaa ja lihaa hän meille aikoi valmistaa,\nja jonka seinällä oli surullisen haikea kuvasarja Heron ja Leanderin\nikimuistettavasta kohtalosta, lähdimme takaisin laivallemme. Oli jo\naivan pimeä, tähdet loistivat häikäisevän kirkkaina syvästi tummalta\ntaivaalta; meri oli tyyni, keinuen vain rauhallisina maininkeina,\nja illan ilma oli pehmeän ja suloisen lämmintä. Mytilinin kaupungin\nystävälliset tulet vilkkuivat meille viimeisenä tervehdyksenä tältä\nidylliseltä saarelta.\n\nLaivallemme oli poissa ollessamme tuotu komppania sotilaita, joita\nvietiin Smyrnaan, lähetettäväksi sotanäyttämölle. Heitä makaili\nkannella sikinsokin, mikä minkinlaiseen ryysyyn kääriytyneenä, toiset\nnukkuen, toiset juoden, kolmannet lojuten ja rähisten. He olivat\npieniä, poikasen tapaisia miehiä, likaisia ja säälittävän näköisiä.\nVaikea oli ajatella, että heistäkin useat muutaman viikon kuluttua\nlahoisivat Aasian kallioilla.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\nSmyrnan satamassa. -- Maihin pääsy kielletty, -- Kreikkalaiset lähtevät\nrintamalle. -- Chios ja Kapudan pasha. -- Matkustava italialainen. --\nTutkimus meritaudista.\n\n\n_Huhtikuun 1 p._ Heräilimme kello seitsemän aikaan ja kiiruhdimme\nkannelle tiedustelemaan syytä, miksi ei matka jatku. Edessämme on\nrantapenkereellä laajalta näyttävä kaupunki, taustana jylhän korkeat\nvuoret, joita häämöittää myös oikealta ja vasemmalta. Olemme saapuneet\nSmyrnan satamaan. Tämän lahden rannalla jossakin on siis muinainen\nPhokaia, jonka yritteliäät asukkaat m.m. aikoinaan perustivat\nMarseillen kaupungin. Vähäinen ei siis ole ollut täälläkään helleenien\nvirkeys ja voima.\n\nMeidän täytyy tunnustaa, että tietomme tästä kaupungista ovat\nperäti vähäiset. Muistamme, että sekin riiteli itselleen Homeroksen\nsyntymäpaikan kunniaa, ehkä paremmalla oikeudella kuin sen kuusi\nkilpailijaa, ja että se antiikin aikoina oli hyvin tärkeä paikka,\nroomalaisten mielestä \"Aasian ensimmäinen kaupunki\". Täällähän myöskin\nMarcus Aurelius poltatti roviolla pyhän Polykarpuksen, jonka hautaa\nvieläkin näytetään. Turkkilaiset kuuluvat sanovan Smyrnaa \"Aasian\nsilmäksi\", ja on se aikoinaan ollut Turkin rikkaimman vilajeetin\npääkaupunki. Meille ilmoitetaan, että asukkaita saattaa olla noin\n250,000, frankeilla, kreikkalaisilla, turkkilaisilla ja juutalaisilla\nomat korttelinsa. Eipä kumma siis, että haluamme nähdä sitä edes\nvilahdukselta tarkemmin, ja soudamme siis maihin.\n\nRantalaiturille pääsemmekin, mutta emme siitä etemmäksi sillä se\nsotilasvirkailija, joka voisi antaa meille siihen luvan, ei ole\nsaapuvilla. Keskustelemme siinä saksaa taitavan sihteerimäisen miehen\nkanssa ja odottelemme, mutta tuota upseeria ei vain kuulu. Lopuksi\nkyllästymme olemaan heidän narreinaan ja soudamme takaisin laivalle.\nSmyrna on kreikkalaisten pääetappipaikka ja vartioivat he sitä\nsotilaallisista syistä ankarasti, peläten vakoojia. Saamme siis tyytyä\nkatselemaan tuota muinaista kaupunkia laivan kannelta.\n\nÄkkiä herättää vilkas ampuminen huomiotamme, kuuluu hurraahuutoja ja\näänekästä rähinää. Satamasta lähtee partaita myöten sotilaita täynnä\noleva vanha siipilaiva, ohjaten kulkunsa tuonne jonnekin rannikon\ntoiseen kohtaan, ja sotilaat ne nyt ampuvat ja hurraavat -- he\nlähtevät pian sotanäyttämölle. Tähän isänmaalliseen mielenosoitukseen\nyhtyvät kaikki satamassa olevat kreikkalaiset laivat, toimeenpannen\nmahdollisimman äänekkään vihellyskonsertin, jolloin syntyy korvia\nhuumaava patrioottinen rähinä. Meidänkin laivamme päästää muutamia\nkumeita isänmaallisia mylvähdyksiä, mutta vaikenee sentään kohtuullisen\npian. Mutta vieressämme oleva pieni hinaajapahanen on sen sijaan\näärimmilleen innostunut. Yhtämittaa se vinkuu ja parkuu voimainsa\ntakaa, kiljaisten varmuuden vuoksi vielä sittenkin, kun kaikki muut\njo olivat vaienneet. \"Sehän nyt vasta kiusallisen patrioottinen\nlaiva on\", tuumi Juhani jo hermostuneena. Olemme panneet merkille,\nettei suuri ranskalainen sotalaiva, joka \"makaa\" tuossa lähellä kuin\nharmaa, nukkuva peto, ole pienimmälläkään tavalla ottanut osaa tähän\nmielenosoitukseen.\n\nVietämme oloamme Smyrnan satamassa syömällä ehkä liian runsaan annoksen\nkuuluisia Smyrnan viikunoita. Pian on laivamme jälleen matkalla,\nkohti Chios-saarta, jossa on seuraava pysähdyspaikkamme. Sotainen\nnäky Smyrnan satamassa on kohottanut kreikkalaisten matkatoveriemme\nisänmaalliset tunteet korkeimmilleen ja kiivas poliittinen keskustelu\non seurauksena. Minervan pöllö, joka on nähtävästi nukkunut huonosti,\nherää unestaan salongin sohvalta ja rupeaa äyskimään joukkoon\ntarmokkaasti kuin vanha äreä koira. Olemme kuitenkin huomaavinamme,\nettä tässä keskustelussa ei ole mitään voitonriemun leimaa, vaan\npäinvastoin syvää huolestumista; emme tienneet silloin, että Mustafa\nKemal oli antanut kreikkalaisille juuri näinä päivinä hyväisesti\nselkään, vaikka sanomalehdet olivatkin levitelleet vain voiton\njulistuksia.\n\nSamat korkeat, mutta pehmeäpiirteiset vuoret, välkkyvän puhdas\nmeri ja huikaiseva sininen avaruus. Ihmisasuntoja ja aluksia näkyy\nylen harvassa, surumielinen autius on kaiken pääleimana ja turhaan\netsii silmä vehmasta vihreyttä tahi edes ainoatakaan puuta mistään.\nIllan jo hiukan hämärtäessä saavumme Kastroon, Chioksen muinaiseen\npääkaupunkiin, joka sievänä ja idyllisenä tuossa kukkulan juurella\neteemme ilmestyy. Vaikka viivymme satamassa vain hetken, menemme\nkuitenkin maihin saadaksemme edes käyttää jalkaamme tällä merkillisellä\npaikalla.\n\nOlihan Chios muinoin tärkeä saari, jolla on pienuudestaan huolimatta\nKreikan ja Persian välisissä taisteluissa ja siitä alkaen ollut oma,\ntavallaan sangen itsenäinen; voimakasta oman erikoisuuden tuntoa\nuhkuva historiansa. Kammottavan maineen se on saanut helleenisen\nmaailman orjakaupan keskuksena; kerrotaanhan saarella siihen aikaan\nasuneen noin 100,000 orjaa ja 30,000 vapaata. Antiikki kulttuuri on\nsiellä kukoistanut, kuvanveistäjäkoulustaan se on ollut kuuluisa.\nEllei persialaisia ja turkkilaisia olisi ollut, olisi tuolla pienellä\nsaarella saattanut kehittyä ikiarvoisia helleenisen kulttuurityön\nsaavutuksia. Mitä ovat sitten turkkilaiset tehneet? Yksinkertaisesti\nmurhanneet tämän saaren. Todistukseksi kelvannee seuraava\nhistoriallinen, muutamalla sanalla kerrottavissa oleva tapaus.\n\nHelmikuussa 1821 yhtyivät chioslaisetkin Kreikan vapaussotaan, mutta\njoutuivat tietysti tappiolle. Tämän johdosta pani turkkilaisten\npäällikkö Kapudan pasha huhtikuussa seuraavana vuonna toimeen nämä\nrangaistukset: 23,000 asukasta murhattiin, 47,000 myytiin orjiksi;\nloput 5000, joita uhkasi sama kohtalo -- kuolema tahi orjuus -,\npääsivät pakoon. Tällaista tapahtui Europassa tasan sata vuotta sitten.\n\n\"Turkkilaiset ovat petoja, eläimiä\", puhuu kaunis kreikatar murtunein\nmielin ja kyynelsilmin, kun muistelemme tätä tapausta. \"He ovat\nurhoollisia eläimellisen luonteensa vuoksi, siksi, että ovat vielä\nraakalaisia, joiden sielua ei elähdytä mikään korkeampi ja jalompi\ninhimillisyys. Te Pohjolan muukalaiset olette usein ihmetelleet\nnäiden saariemme puuttomuutta. Tietäkää, ettei niiden joukossa\nole monta, joita turkkilaiset eivät olisi joskus hävittäneet niin\nperinpohjin, ettei niihin ole sanottavasti jäänyt mitään elollista.\nTe muistatte venäläisten menettelytavan maailmansodan aikana, kun\nheidän täytyi luopua jostakin alueesta: se evakuoitiin, toisin sanoen\nhävitettiin perinpohjin. Tämän menettelytavan ovat venäläiset oppineet\nturkkilaisilta, jotka usein kaatoivat saarien öljypuumetsätkin\nkostaakseen asukkaille niiden vapaudenrakkauden\".\n\nMe vaikenemme ja häpeämme. Ellei Byronia, Fabvier'ta ja Myhrbergiä\nolisi, ellei olisi ollut filhelleenistä liikettä, ei Europalla olisi\npienintäkään syytä, johon vedota puolustuksekseen. Ja nyt, kun Kreikka\njälleen sadan vuoden kuluttua taistelee perivihollistaan vastaan\nsaadakseen haltuunsa sille kaikilla historian oikeuksilla kuuluvat\nalueet, on Europa kylmä, vieläpä vahingoniloinen.\n\nMutta nyt on Chios onnellinen, sillä se on vihdoinkin päässyt yhtymään\nvuosituhantiseen jonialaiseen emämaahansa. Appelsiini-, sitruuna- ja\nmantelipuu antaa siellä runsaan hedelmän ja siellähän ainoastaan koko\nKreikan alueella kasvaa omituinen mastiks-puu (_Pistacia lentiscus_).\njonka pihka kiteytyy suolan kaltaisiksi, väkevätuoksuisiksi\n\"kyyneleiksi\". Pienissä saviruukuissa tuodaan niitä laivalle kaupan,\nja kummastukseksemme lioittaa matkatoveriksemme jostakin ilmestynyt\nsivistynyt ja hieno italialainen nuorukainen niitä kourallisen veteen\nja juo täten syntyneen maitoharmaan juoman mielihyvällä, sanoen sitä\n\"kristalliseerautuneeksi paloviinaksi\". Meistä se oli tavallaan\njuomakulttuurin huippukohta.\n\nOmituista on muuten yhtäkkiä kohdata tällaisilla syrjäisillä\nseuduilla sellainen henkilö kuin tämäkin nuorimies. Sivistyneellä\navomielisyydellä hän ryhtyi kanssamme keskustelemaan ja pian\nhuomasimme, ettei hän ollut mikään tavallinen mies. Hän käytteli\nsujuvasti ranskaa, saksaa, englantia ja venäjää, sekä tuntui Parisissa\npaljon olleen tekemisissä venäläisten emigranttien kanssa, missä\nasioissa, jäi kuitenkin salaisuudeksi. Mutta mielipidettään heistä\nhän ei salannut, ja myöntää täytyy, ettei se ollut heille edullinen.\nVenäläisen huolettomuus, tuhlaavaisuus ja nautinnonhimo oli herättänyt\nhänenkin huomiotaan, eikä hänellä näyttänyt olevan suurta uskoa\nmihinkään siltä taholta tapahtuvaan \"ylösnousemukseen\". Sitten siirtyi\nkeskustelu matkailuun, ja tuntui hän olleen melkein kaikissa Europan\nmaissa, joissa sanoi matkustelleensa isänsä, pankkiirin, asioilla\nUteliaana tiedustelin, minkä vaikutuksen Atena häneen oli tehnyt.\n\n\"Kaupunki on\", vastasi hän harkitsevasti, \"kuin uudenaikainen\nhautausmaa, mutta ilman mitään hautausmailla usein niin rehevää\nkasvillisuutta. Kadut ovat siistejä, suoria ja leveitä, mutta\nihmiset, jotka niitä myöten kävelevät, ovat ikäviä. Jos olette naivin\nhistoriallisen ihanteellisuuden uhri, miellyttää teitä Akropolis, mutta\nmuuten -- miss! Karyatidit mahtuvat piiloon kolmen henkilön taa, ja\nkoko Akropolis mahtuu Sofian kirkkoon\".\n\nTässä oli siis tilaisuus panna itsensä koetteelle, oliko naivisti\nihanteellinen, vai italialaisesti arkipäiväinen, korkeuksia ja\npinta-aloja mittaava sielu.\n\nIllalla jouduimme oikein kartan avulla tekemään koko\nmatkustajaseurueelle selkoa Suomesta, missä se on ja mikä se on.\nNähdessään Suomen Kreikkaan ja suurvaltoihinkin verraten suuren\npinta-alan hämmästyi yleisö peräti ja veljesten kansallisuus-arvo\nkasvoi sen silmissä kovasti. Meitä puolestamme ällistytti heidän suuri\ntietämättömyytensä ja toiselta puolen taas se, että eräs vanhempi\nupseeri tuntui olevan selvillä m.m. siitä, että Venäjän puolelle\nrajaamme on jäänyt paljon suomalaista asutusta. \"Se on teidän tietysti\nvielä valloitettava pois\", arveli hän uskollisena oman valtakuntansa\nsamanlaisille pyrkimyksille.\n\nMenen kannelle. On tähtikirkasta, mutta tuuli on kiihtynyt. Tuolla\nvälkkyvät tuttuina Otava ja Kalevan miekka, vaikkakin eri asennoissa\nkuin meillä. Lähetän niiden kautta kotiin terveiset. Pian tunnen\nkuitenkin olevan syytä kiireesti painua kannen alle, koskapa laivan yhä\nenenevät keinahdukset ennustavat pahaa. Mennessäni kerkeän huomata,\nkuinka sama huolestuneen vakava ilme, jonka tiedän omia etsautuneita\nkasvojani kaunistavan, asuu jokaisen kanssamatkustajani naamalla.\nPäällystö tekee tilanteesta omat kylmät johtopäätöksensä, lähettäen\nlaivapojan tuomaan jokaisen vuoteen reunalle eräänlaisen kamalan\nastian, jonka nähdessäni tiedän, mikä on kohtalokseni tuleva. Laiva\npainuu altani jonnekin hyvin alas, ja luulen jo riippuvani ilmassa, kun\nse samalla palaakin takaisin ja lähtee viemään minua ylöspäin. Tämä\nliike keskeytyy kuitenkin pian, ja tunnenkin olevani kätkyessä, jota\nmeren äiti suuttuneena heiluttaa, kunnes kätkyt yhtäkkiä muuttuukin\njonkunmoiseksi pitkäksi matoksi, jota kaksi irvistelevää hirviötä\nmolemmista päistä heiluttaa, viskellen minua ilmaan ja pudistellen\nminut aivan sekaisin. Silloin antaudun kohtaloni valtaan ja Tuomaan\nisälliseen hoitoon, sillä täytyy myöntää, että hän ja Juhani olivat\naivan tunteettomia koko keinumiselle, kehdaten vielä sanoa, että se oli\nheistä hauskaa.\n\nKeltatukkainen kreikatar huutaa tuolla apua kimeällä ja kuolevalla\näänellä, koko laivan täyttää tuska ja hammasten kiristys. Vetäkäämme\nsuojeleva esirippu kaiken eteen ja antakaamme Poseidonin saada\nosuutensa, sillä muu ei auta. Tuskieni lomassa mietiskelen alistuvasti\nmeritautia ja ijäisyyskysymyksiä.\n\nTähän lopetti Simeoni tällä erällä \"lokikirjansa\".\n\n\n\n\nXXXV.\n\nPireuksessa. -- Klassillisen nimistön käyttöä. -- Ensi vaikutelma\nAteriasta. -- Tulo Akropoliille. -- Parthenonin tyylin perusajatus.\n-- Akropolis nykyhetkellä ja sen hävityksen vaiheita. -- Akropoliin\ntunnelma.\n\n\nKun Simeoni heräsi huhtikuun 2 päivänä 1921 kello 6 aamulla Pireuksen\nsatamassa, tunsi hän äskeisistä kokemuksistaan huolimatta olevansa\nhyvässä kunnossa sekä kiiruhti kannelle niin nopeasti kuin mahdollista.\nSielläpä jo Tuomas ja Juhani ottivat tyyntä ja kylmää yleissilmäystä\ntästä kuuluisasta satamasta, jossa Themistokleen henki tuntuu.\nSimeonin odotus ja uteliaisuus purkautui seuraavaksi syvämietteiseksi\nhuomautukseksi: \"Pojat, tämä on Pireus.\" -- \"Niin kuuluu olevan\", tulee\nvastaukseksi. Ruvetaan puuhaamaan maihin lähtöä.\n\nSatamassa vallitsee vilkas elämä. Siihen on ankkuroituna kymmenittäin\nsuuria rahtihöyryjä, joilla kaikilla on klassilliset nimet. \"Kyllä on\",\nhuomauttaa Juhani, \"etevää laitella täällä laivastoaan kuntoon, kun\non niin mainio tilaisuus valita omasta historiastaan hyviä laivojen\nnimiä, ja hauskaahan on nähdä, että ovat niin tehneetkin. Mikäli olen\nhuomannut, käyttelee muu Europa klassillista nimivarastoa toisiin\ntarkoituksiin, etupäässä koirien ja härkien nimiksi. Mistähän se\njohtunee? Maailmansodan jälkeen on tässä tapahtunut se muutos, että\nkaikista parhaat koirat ja härät saavat nyt saksalaisten kenraalien\nnimet.\"\n\nJuhani ei saanut yksinpuheluunsa vastausta, sillä laivain välissä\npuikkelehtivat, huutavat ja mölähtelevät venemiehet vaativat kiinteätä\nhuomiota osakseen, erikoisesti harvinaisen ja nähtävästi tähän\nsuuntaansa päin äärimmäisyyspisteensä saavuttaneen housujen mallin\nvuoksi. Vihdoin päästiin lähtemään maihin ja sanottiin hyvästit\nhauskalle Iperohille ja sen matkustajille. Mainittava on, että\nkreikkalainen vänrikki oli säätynsä voitonvarmalla strategialla lyönyt\nyhä lujemmat kahleet tumman kaunottarensa ympärille, Simeoninkaan\nvoimatta sitä estää, ja jäivät he molemmat veljesten lähtiessä\nseisomaan laivan partaalle, tuijottaen toisiaan silmiin hellästi\nja ymmärtäväisesti. Eipä tiedä, minkälainen romaani siinäkin sai\nalkukuteensa vireille.\n\nVeljekset ajavat aamuvarhaisella heräilevän Pireuksen läpi Atenaa\nkohti. Satamakadut ovat likaisia, täynnä laivanmeklareita ja\nkapakoita, mutta ylempänä on Pireus siisti ja miellyttäväkin.\nValkoisen kalkkipölyn peittämä viertotie mutkittelee kiusallisesti,\nkunnes se vihdoin Pireuksesta päästyään viepi viivasuorana Atenaan.\nMaiseman puuttomuus tekee täälläkin ikävän vaikutuksen. Kartasta\ntoteaa Simeoni sykkivin sydämin, että tuo siintävä vuori tuolla on\nHymettos, tuo Pentelikon, ja tuo terävä keila Ligabettos, jotka Pallas\nAthenen muurina ympäröivät hänen lemmikkikaupunkiansa. Pian huomaa\nSimeoni jotakin, joka saa hänet vaieten ja jännittyneenä teroittamaan\nkatsettansa: Akropoliin korkea ja jyrkkäseinäinen kukkula kohoaa\nkaupungin laidassa, huipullansa jalopiirteinen temppeli, Parthenon.\nVoimallisesti sykähtää sydän sen nähdessään ja jo nyt toteaa Simeoni\nolevansa juuri sellainen naivin historiallisen ihanteellisuuden\ntäyttämä sielu, josta italialainen oli niin yliolkaisesti puhunut.\n\nSaavutaan kaupunkiin ja katsellaan kummastellen sen siistejä katuja,\nvalkoisia marmorirakennuksia, upeita appelsiinipuupuistoja, joissa\non hedelmät parhaillaan kypsymässä, hyvin puettua ja sivistyneen\nnäköistä kansaa, sanalla sanoen: uudenuutukaista, joka suhteessa\nlänsieuropalaista kulttuurikaupunkia, joka ansaitsee marmorikaupungin\nnimen suuremmalla syyllä kuin luultavasti moni muu paikka maailmassa.\nVaikka se on vuosisatoja ollut turkkilaisten hallussa ja tullut\nmonta kertaa hävitetyksi ja ryöstetyksi, ei siinä voi huomata mitään\nmuuta itämaisuuden jälkeä kuin kaamean synkissä puvuissaan kulkevat,\nvastenmielisen ja kolkon vaikutuksen tekevät kreikkalaiskatoliset\npapit. Totisesti: nuo ilmiöt ovat niin räikeässä ristiriidassa kaiken\nsen kanssa, mitä on tottunut helleeneille ominaiseksi käsittämään,\nettei voi niitä säikähtämättä tässä valoisassa ja kirkkaassa\nympäristössä nähdä; väkisinkin tulee verranneeksi niitä persialaisiin,\njotka mahdollisesti ovat uudelleen saapuneet tänne vaatimaan\nhelleeneiltä maata ja vettä alammaisuuden merkiksi.\n\nHotellissa täytyi Juhanin ja Tuomaan ryhtyä vakaviin toimenpiteisiin:\nsen sijaan että olisi -- ruvennut kiireesti tarpeellisiin peseytymis-\nja ruokailupuuhiin, makasi Simeoni vain rynkämöisillään hotellin\nakkunalaudalla tuijottaen edessänsä olevaan ihanaan näköalaan yli\nkaupungin, Akropoliille ja sinisille vuorille. Hänet talutettiin\nvarovasti siitä pois, ettei hän vielä tapaturmaisella putoamisellaan\nolisi tuottanut retkelle ylimääräisiä kustannuksia, ja annettiin\nhänelle vakavat nuhteet. Sitten mentiin kiireesti Cookin\nmatkailijatoimistoon tiedustelemaan, milloin päästäisiin lähtemään\nAleksandriaan, jonne \"tästä oli truiskattava yli\", kuten Juhani asian\nmääritteli.\n\nSiellä painui aluksi Simeonin päivä pilveen. Laiva lähtisi\nAleksandriaan tänä iltana kello 6 ja seuraava vasta aikaisintaan viikon\npäästä, jos silloinkaan. Armotta päättivät Juhani ja Tuomas, että\noli siis lähdettävä tänään, niin ikävää kuin olisikin jättää Atena\nnäin vähälle. Mutta juuri kun he ostelivat pilettejä, ilmoitettiinkin,\nettä hallitus oli takavarikoinut sen, samoin kuin muutkin laivat\nsotilaskuljetusta varten. Juhani ja Tuomas menivät harmaan näköisiksi\nja Simeoni koetti olla lojaalinen heitä kohtaan, mutta sydämessään\nhän kiitteli kohtaloa, joka salli hänen näin pitkäksi aikaa jäädä\ntälle muistorikkaalle seudulle. \"Kyllä kai sinä nyt saat oikein\npeherrellä kiviraunioillasi!\" sadatteli Juhani harmistuneena moisesta\nviivykistä. \"Älä ole milläsikään\", lohdutti Simeoni, \"kyllä täältä\nvielä poiskin päästään. Otetaan Cookilta opas ja lähdetään liikkeelle\".\nOpas löytyikin kohta, ja kun Juhani kuuli, että hänen nimensä oli\nKonstantinos Kangas, sanoi hän ilahtuneena: \"Terve mieheen! Koska sitä\non niinkuin tänne saavuttu?\"\n\nKulkiessaan Akropolista kohti oli Simeoni näkevinään unta. Hänen\nympärillään liikkui hikipäin puuhailevia työmiehiä, orjia,\nkäsityöläisiä, jotka kaikki oli puettu yksinkertaiseen, karkeasta\nvillavaatteesta tehtyyn \"exomis\"-viittaan, joka oli vain polviin saakka\nulottuva ja jätti molemmat kädet vapaaksi. He olivat enimmäkseen\navopäin ja suorittivat tehtäviään niin paljon kuin mahdollista tuossa\nahtaalla kadulla. Useimmilta oli hiukset leikattu lyhyeksi. Kaikkialla\ntuoksui valkosipuli, joka leivän ohella muodosti ateenalaisten\npääravinnon. Ylhäisen arvokkaina ja kuin näitä työmuurahaisia\nhuomaamattakaan vaelsi joukossa ylpeän näköisiä kansalaisia, puettuina\nhienosta liinakankaasta tehtyyn \"chitoniin\" ja sen ympärille kauniisti\nja miehekkäästi laskostettuun \"himationiin\". Oli aamu ja nämä vapaat\nateenalaiset olivat menossa tavalliseen parturitupaansa, saadakseen\ntukkansa ja partansa käherretyksi sekä kuullakseen päivän ensimmäiset\nkuulumiset siinä \"viinittömässä symposionissa\", joksi Plutarchos\nseurustelua parturituvissa sanoo. Seisahtuen sellaisen oven pieleen\nkuuleekin Simeoni seuraavan keskustelun: \"Olin eilen\", sanoo muudan,\njoka nähtävästi on vieras Atenassa, \"Perikleen luona päivällisillä\nja esiintyi siellä emäntänämme ihanin nainen, minkä koskaan olen\nnähnyt. Ihastuneena kysyin eräältä toiselta vieraalta, mikä Perikleen\npuolison nimi on. 'Hyvä ystävä', vastasi tämä hiljentäen ääntään,\n'Aspasia ei ole oikeastaan hänen puolisonsa. Aspasia on syntyisin\nMiletosta, eivätkä ateenalaiset saa mennä naimisiin muukalaisen kanssa,\nniin että mitäs tehdä! Mutta heillä on lapsi ja he elävät parempana\nparina kuin monet avioliitossa olevat. Toista vaimoa ei Perikleellä\nole, enkä kehoittaisi ketään ajattelemaan Aspasiasta muuta kuin että\nhän on Perikleen puoliso'\". Sitten muukalainen siirtyi kyselemään\nSokrateesta, tiedustellen, mikä mies hän oikeastaan mahtoi olla,\njolloin ateenalainen kuului vastaavan, että Sokrates oli hyvin viisas\nmies, mutta joissakin suhteissa löyhäpäinen. Niin ainakin järkevät\nihmiset sanovat...\n\nSimeoni vaeltaa nyt Akropoliille pitkin sinne johtavaa pyhää tietä. Hän\nsaapuu tuon jyrkkäreunaisen kukkulan länsipuolelle ja rupeaa nousemaan\nkohti Propylaionin porttipylväistöä. Oikealla puolella on hänellä\nNike Apteroksen viehättävä, pieni temppeli, vasemmalla Pinakothek, ja\nedessä kolmiporttinen Propylaion. Pyhä ovi avautuu ja hän seisoo kuin\nhuumautuneena Akropoliin aukean edessä. Aurinko lähestyy laskuaan.\nSen viimeiset säteet kultaavat hänen edessään olevat rakennukset ja\nkuvapatsaat, heijastuen niiden monenvälisistä pinnoista tuhansina\neri vivahduksina. Mahtavana kohosi hänen edessään tuossa Athena\nPromachoksen jättiläiskokoinen vaskipatsas, jonka keihään kärjestä\nauringonvalo näytti tulena välähtelevän. Satojen kuvapatsaiden ja\nalttareiden välitse hän astuu arkana hiipien eteenpäin, ja noiden\npatsaiden jäykistynyt hymy ja tuijottavat silmät näyttävät seuraavan\nhäntä joka paikkaan. Hän saapuu Parthenonin luo ja ymmärtää ensi kertaa\nelämässään sen saavuttamattoman suuruuden.\n\nHän oli selittänyt itselleen goottilaisen tyylin perusajatuksen\nomalla, ehkäpä hyvinkin fantastisella tavallaan, ja oli tullut siihen\ntulokseen, että se oli pyrkimyksen ja taistelun, keskiajan syvästä\npimeydestä ylös nousevan, mutta loppuratkaisua löytämättömän sielun\nsymbooli. Mutta tuo ei tyydyttänyt häntä enää, sillä se, taistelu ja\npyrkimys, ei sittenkään ollut päämäärä, vaan tie, keino. Lopullinen\nhengen taistelun voitto sisältää rauhan ja levon, ijankaikkisen\ntyydytyksen. Ja Simeoni ymmärsi, että Parthenon oli tavallaan\nsaavutettu päämäärä, joka sisälsi tuon rauhan, kaipaamatta enää mitään.\nIhmisen sielun on vallannut pyhä ja kirkas jumaluusajatus, jolle hän\non palavasti etsinyt näkyväistä symboolia, kosketettavissa olevaa\nvertauskuvaa, joka kaikissa kohdissaan, joka viivallaan ja suhteellaan,\ntulkitsisi katsojalle tuota korkeata ajatusta ja herättäisi hänen\nsielussaan sen tuottaman onnen, rauhan, jumalallisen sopusoinnun\nja viihdytyksen tunteen. Niin syntyi Parthenon ja niin syntyi koko\nmuinaisen Kreikan taide.\n\nKoko Akropolis henkii tätä samaa, viileää ja sielua rauhoittavaa\nsuurta lepoa. Sen pieni alue on kuin yhtenäinen, saman luovan\nhengen mestariteos, jossa jokainen kohta on saatettu kokonaisuuden\nkanssa sopusointuun. Ja Simeonin mieleen nousee kysymys, kuinka on\nymmärrettävissä ja mahdollista, että Hellaan kansa oli voinut nousta\nnäin korkealle henkiselle tasolle aikana, jolloin koko maailma oli\nbarbaarisen pimeyden vallassa? Miksi juuri sille oli avautunut kyky\nymmärtää kauneuden maailma ja temmata se keskuuteensa loistamaan\nnäkyvinä symbooleina? Onko tuolla sinisellä merellä, sen tuhansilla\nsaarilla, näillä siintävillä vuorilla ja tällä lempeällä ilmalla\njumalallinen hedelmöittämisen voima ihmissieluun? Vastaukseksi tähän\nkysymykseen voidaan tuoda tuhatkin eri seikkaa, voidaan koota ne\nyhteen ja muodostaa niistä järjellisiä, sangen selittäviä ja kauniita\nteorioja, ja kuitenkin se jää lopullista ja tyydyttävintä vastausta\nvaille, Simeonille se aina on ollut ja on yhäkin ihme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSimeoni herää unelmistaan ja melkein parkaisee kauhusta. Auringon\nkuuma ja räikeä hehku valaisee hänen edessään raunioiksi luhistunutta\nPropylaionia, ajan musertamaa Niken temppeliä, Pinakothekia, soraläjiä.\nKun hän toveriensa kanssa tulee Akropoliin aukeamalle, kohtaa hänen\nkatsettaan hävityksen kauhistus, jonka pääleimana on särkynyt marmori.\nKuin ruumiit siinä makaavat kauneuden jäännökset, katkenneet pilarit,\nsärkyneitten patsaitten murut, kaikki ajan ja ihmisten tuhoamisvaiston\nkammottavina todistuksina. Raunioina on Parthenonin keskiosa, ryöstetty\non siltä sen koristeet, raunioiksi on luhistumassa ihana Erechteion.\nMutta sen solakat joonilaispylväät ja viehättävät Karyatidit\nkannattavat vieläkin arkitraavejansa, ja tuntuu kuin olisivat ne\niloiset siitä, että vihdoinkin, tuhat vuotisen pimeyden jälkeen, on\ntullut aika, joka ymmärtää tämän kaiken merkityksen ja tarkoituksen, ja\nsitä suojellen varjelee. Ja hetken vaellus näiden raunioiden keskellä\nsaa jälleen unohtamaan, että ne ovat raunioita; ajan murheellisten\njälkien läpi nousee kirkkaana kuva muinaisesta Akropoliista, jonka\ntodellisen kauneuden voi käsittää vain siellä käytyään.\n\nHäpeämättä ei voi olla tutustumatta Akropoliin myöhempiin vaiheisiin.\nParthenonista tiedetään, että se huolimatta ajan vaihteluista säilyi\npääasiallisesti eheänä uuteen aikaan saakka. Luonnollisesti hävisivät\nsen aarteet, sen kullasta ja norsunluusta tehty Athenen patsas katosi,\nei tiedetä milloin, ja se muutettiin kristityksi kirkoksi, vihkimällä\nse ensin pyhän Sofian ja sitten pyhän äidin muistolle. Samalla tehtiin\nsilloin rakennuksellisiakin muutoksia, m.m. siirtämällä ovi itäpäästä,\njosta nouseva aurinko oli ensi säteillään jumalatarta tervehtinyt,\nlänsipäähän, mutta nämä eivät mitenkään temppeliä varsinaisesti\nturmelleet. Tässä asussaan säilyi Parthenon monia vuosisatoja. Kun\nsitten turkkilaiset vuonna 1458 valloittivat Akropoliin, tehtiin\nParthenonista moskea, jolloin välillä seinille ilmestyneet kristilliset\ntöherrykset saivat kadota kalkkiveden alle. \"Klassillisin\" lisä, jonka\nturkkilaiset Parthenoniin tekivät, oli lounaiskulmaan rakennettu --\nminareetti! Kuinkas muuten olisivat uskovaiset tienneet rukoushetkensä,\nellei mulla olisi sitä ärjynyt Akropoliin korkeudesta? Propylaiojen\nviereen oli keskiajalla rakennettu korkea, n.s. frankkilainen torni,\njonka vasta Schliemann revitti v. 1875. V. 1674 kuvasi Akropoliin\nkaikki rakennukset ranskalainen maalari Jacques Garrey, niin tarkoin\nkuin se turkkilaisten sitä varten myöntämässä 14 päivän ajassa\noli mahdollista, ja hänen piirustuksensa herättivät aavistuksen\nAkropoliin merkityksestä taiteen muistomerkkinä. V. 1684 syttyi sitten\nPeloponnesolla sota, joka teki Akropoliille pääsyn mahdottomaksi, joten\nranskalainen oli tehnyt tärkeän työnsä viime hetkellä. Kolme vuotta\nmyöhemmin tapahtui Parthenonin hävitys.\n\nVenetsialaiset ja turkkilaiset kävivät sotaa, ja Atenan kreikkalaiset\nyhtyivät venetsialaisiin, jolloin turkkilaiset tietysti pakenivat\nlinnaansa, Akropoliille. Syyskuun 21 päivänä olivat venetsialaiset\nkreivi von Königsmarkin johdolla jo Atenan herroina ja rupesivat\nmiettimään Akropoliin valloitusta. Juoksuhautoja kaivettiin, pattereita\npystytettiin, ja 23 päivän aamuna alkoi pommitus. Kun sillä oli sangen\npieni vaikutus -- Propylaioja sentään saatiin murskatuksi -- arvelivat\nyritteliäät venetsialaiset ensin panna jättiläismiinan koko Akropoliin\nalle ja räjähdyttää sen ilmaan, mutta luopuivat sitten tuumastaan\nhuomatessaan sen mahdottomaksi. Silloinpa saapui piirittäjien luokse\nAkropoliilta karkuri, joka kertoi turkkilaisten koko ruutivaraston\nolevan Parthenonissa. Turkkilaiset olivat nimittäin arvelleet sen\nolevan siellä parhaiten suojassa, sillä eiväthän nyt kristityt toki\ntahtone ampua tuollaista pyhää muinaismuistoa. Mutta nämä kristityt\neivät olleet niin hienotunteisia, vaan rupesivat innolla suuntamaan\npattereitansa Parthenonia kohti. Perjantaina syyskuun 26 päivänä sai\neräs lüneburgilainen tykistöluutnantti pomminsa sattumaan ja kovalla\njymähdyksellä lensi koko Parthenonin keskiosa ilmaan. Akropoliilla\npääsi riehumaan tulipaloja turkkilaisten täytyi antautua. Mutta\nhävitys ei siihen loppunut. Venetsialaisten päällikkö Morosini tahtoi\nviedä länsipäädystä voittonsa merkiksi siinä olevat kaksi hevosta\nja Poseidonin patsaan (hän luuli sitä Zeuksen patsaaksi) ja antoi\nottaa ne irti. Mutta tämä tehtiin niin taitamattomasti, että koko\nihana veistos putosi maahan ja murskautui pieniksi kappaleiksi. Kun\nsitten turkkilaiset pian sen jälkeen pääsivät Akropoliille takaisin\nja rupesivat linnoitustaan korjaamaan, pistelivät he pilareita ja\nkuvapatsaita kalkkiuuniin, ettei tuota tarpeellista raaka-ainetta\nolisi tarvinnut kauempaa hakea, sillä -- arvelivat he -- eiväthän\nkristityt, joille nämä kuva-asiat paremmin kuuluvat, näyttäneet niistä\nniin suurta väliä pitävän. Kun sitten lordi Elgin sai sulttaanilta\nluvan jäljentää jäljellä olevia veistoksia, jopa ottaakin niistä\njonkun, käytti hän tilaisuutta hyväkseen ryöstääkseen Parthenonin\nveistoksista kaiken temppeliä suoranaisesti särkemättä irti saatavissa\nolevan ja viedäkseen ne Englantiin. Muistaen, että kansainvaelluksen\ngoottilaisetkin jättivät temppelin rauhaan, lausui Byron lordi\nElginistä, joka oli skotlantilainen, pilkaten seuraavat myrkylliset\nsanat: \"Quod non fecerunt gothi, fecerunt scoti\", \"Minkä gootit\njättivät tekemättä, tekivät skotlantilaiset\". Vaikkapa Parthenonia\nnyt täytyykin katsella murhemielin, ei lordi Elginiä sittenkään voine\nmoittia, sillä arvattavasti hän täten pelasti turvaan paljon sellaista,\njoka paikoilleen jääneenä olisi nyt jo hävinnyt.\n\nMikä oli päätunnelmana tällä hetkellä Akropoliilla? Rauha,\nhäiritsemätön hiljaisuus. Aurinko paahtaa särkynyttä marmoria, jonka\nalta ruoho ja vaatimattomat kukkaset pilkistävät esiin. Syvällä jalkain\njuurella kohisee maailman turha meno -- täällä on ikuinen lepo. Simeoni\nymmärtää, ettei Akropolista voi eikä saa koskaan uudelleen sommitella,\nvaan on se säilytetävä tällaisena, estämällä vain lisärappeutuminen.\nHänestä tuntuu myös, että tämä klassillinen rakennustyyli on nykyaikaan\nsopimaton, sillä meidän ristiriitaisessa maailmassamme ei ole sitä\nsopusointua, jota se ympäristökseen, taustakseen, todelliseksi\nluojakseen vaatii. Olkoon se siis vain innoittajana jokaiselle kansalle\nnäkemään kauneimman ja korkeimman ajatuksensa yhtä kirkkaana, ja\ntoteuttamaan sen käytännössä yhtä moitteettomana kuin kerran muinaiset\nhelleenit.\n\nParthenon on mallikelpoinen myös työ- ja ammattitaidon osoituksena.\nVasta aivan läheltä huomaa, että sen pilarit on tehty erillisistä\nlohkareista, sillä sauma on niin hieno, ettei siihen saisi neulaakaan\npistetyksi. Kaatuneesta pilarista näkeekin, että liitepinta on hakattu\nerinomaisen sileäksi ja tasaiseksi. Näitä eri osia ei liitetty\ntoisiinsa minkäänlaisella sementillä, vaan oli keskipisteessä\nmolempiin lohkareisiin ulottuva lyhyehkö puinen napa, joka esti\neri osia siirtymästä; muuten pysyivät pilarit pystössä vain oman\npainonsa avulla. Niiden uurteet hakattiin niihin vasta sitten, kun\npilari oli pystytetty. Aikoinaan ne ovat olleet maalattuja, mutta\nnyt näkyy väristä ylen harvoin mitään jälkiä; sen sijaan on aika\nantanut tuolle harvinaisen kuulakkaalle ja hohtavalle marmorille oman\n\"patinansa\", jonkunmoisen himmeän, kullankeltaisen vivahduksen, joka\nsaattaa joskus välähtää vihertävältä, ruskealta ja punertavaltakin.\nSellaista väriä ei tekemällä osata tehdä, sillä se on vuosituhansien\nsalaisuus. Mikäli saattoi kreikkalaisten muureista havaita, eivät\nhe niitä säännöllisistä lohkareista rakentaessaan käyttäneet mitään\nsementtiä, vaan liittivät kivet toisiinsa rautasiteillä, valaen lyijyä\nkiinnipitimeksi. Parthenonin perustuksista on eräs sellainen paikka\nnähtäväksi paljastettu. Simeoni ei ollut aikaisemmin tiennyt, että\nParthenonin perusta ei ole täydellisesti tasapinta; nyt hän huomasi,\nettä se on lievästi kupera, niin että esim. sivuportaiden keskikohta on\nehkä noin 15 cm korkeammalla kuin sama porrasaskel temppelin nurkalla.\nHänen mielestään se oli lisätodistus siitä perinpohjaisuudesta ja\ntehtävän kaikinpuolisesta harkinnasta, jolla sen arkkitehdit, Pheidias\nja Kallikrates, työnsä suunnittelivat. Ehkäpä myös Parthenonin\nsalaperäinen viivakauneus saa osaksi selityksensä siitä, että harkittu\nja silmälle näkymätön linjojen joustavuus katsojan tietämättä vaikuttaa\nsaatuun kokonaiskuvaan.\n\nKuin siivillä rientää Akropoliilla kävijän aika ja tulee poislähdön\nhetki. Vielä viimeinen silmäys välkkyvälle merelle, Salamiin lahdelle\nja siintäville vuorille, ja vanha pyhä Propyrlaiain aukko on\ntakanasi. Istahda kuitenkin vielä hetkiseksi teatterin ruohottuneille\nporrasistuimille ja unelmoi Sophokleen draamoista ja Aristophaneen\nkomedioista, joiden räikeän rohkeat ja mielestäsi näyttämölle\nharvinaisen sopimattomat sutkaukset houkuttelevat rajattomia\nnaurunremahduksia ympärilläsi istuvan, onnellisen ja huolettoman Atenan\nkansan huulilta. Tulet ehkä ajatelleeksi, että nykyaikana, jolloin\nteatteritaide nähtävästi kärsii siitä, ettei entisestä sommiteltuna\nvielä ole keksitty oikeata ulospääsyä eteenpäin, ja jolloin niin monet\novat siihen kokonaan kyllästyneet, jonkunmoinen harkittu palaaminen\nvanhain kreikkalaisten perusajatuksiin teatteri-esityksistä saattaisi\nherättää uutta mielenkiintoa. Traagillinen naamio, jonka tehtävänä\noli kätkeä esittäjän kasvot ja sen sijaan voimakkaalla surun ja\ntuskan ilmeellään ikäänkuin väkisin joka hetki iskeä katsojan sieluun\nkolkkoa tunnelmaa, saattaisi joskus olla vaikuttavampi nähtävä kuin\nsuonenvedontapaisesti ponnisteleva \"traagillinen\" näyttelijä. Mutta\nentiseenhän on yleensä turha palata -- eteenpäin täytyy ihmisen mennä.\nPoistukaamme tältä pyhältä paikalta, Odeionista kuuluva musiikki\nsointuen korvissamme.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\nOlympeion ja katkenneet pilarit. -- Lähtö Ismene-laivalle ja\nodotus siellä. -- Abessiniaan matkustavat saksalaiset vapaaherrat,\nromanialainen rouvashenkilö, amerikalaiset missit, Indian kreikkalainen\ny.m. -- yhteensä yksitoista kansallisuutta. -- \"Vähän jumalaton\nprotesti.\"\n\n\nVielä oli jäljellä aikaa, niin, ehkä paljonkin, sillä eihän\nollut tietoa laivan lähdöstä. Ehkä päästäisiin Akropoliille\nuudelleen, tutkimaan sitä perinpohjin, unelmoimaan sen loihtuisassa\nhiljaisuudessa. Veljekset käyvät vakavina kohti Atenan entistä pyhää\npuistoa, jossa Olympeionin, Hadrianuksen rakennuttaman Zeus-temppelin\n15 juhlallista korinttilaista pilaria seisoo, katsellen kummastuneena\nnykyajan hyörinää. Kuudestoista on luhistunut maahan. Koko tuo ryhmä\non valtava muistomerkki, kauneudeltaan ylevä ja ajatuksia herättävältä\nvoimaltaan järkyttävä.\n\nZeuksen temppelin rakennuttamisen tälle paikalle sanotaan jo\nPeisistratoksen aloittaneen, mutta vasta Hadrianus, uneksiva\nvaeltajakeisari, sen valmisti. Hänen aikansa tavallaan jo\nturmeltuneempi taidekäsitys esiintyy siinä sikäli, että sen pylväät\neivät ole enää Parthenonin ankaran yksinkertaisia, vain jaloa aatetta\ntulkitsevia doorilaisia, vaan reheväkoristeisia korinttilaisia,\nupeamman ja nautinnonhaluisemman ajan tuotteita. Mutta niiden\njuhlallinen korkeus ja kieltämätön, puhdas kauneus, ihmeellisen hohtava\najan patina ja orpo yksinäisyys nykyajan hyörivän elämän keskellä\nvaikuttavat voimakkaasti ja kohottavasti, ehkä samalla surumielisesti.\nMikään taiteilija ei olisi voinut koko maailman kullalla pystyttää\ntälle paikalle tuon pilariryhmän vertaista taideteosta.\n\nKaatunutta pilaria katsellessa nousee mieleen murhe, sillä onko\nmilloinkaan suurelle aatteelle keksitty juhlallisempaa ja puhuvampaa\nvertauskuvaa kuin tällainen korkea pilari, ja tulkitseeko mikään niin\nselvästi ihmisen unelmain katkeamista, kuoleman voittoa, kuin sen\nkaatuminen? Sirpaleina se makaa tuossa jalkaisi juuressa, hävityksen\nja tuhon demooni istuu sen päällä, mutta kuoltuaankin se kertoo niistä\naatteista ja unelmista, joita se kerran valtavana vertauskuvana\ntulkitsi. Niin täynnä kuin koko maailma on särkyneitä toiveita, rikki\nrevittyjä unelmia, sortuneita haaveita, niin monta on siellä myös\nmaassa makaavaa, katkennutta pilaria.\n\nVeljekset vaeltavat muistomerkiltä toiselle ja niin vaikuttaa heihin\nKreikan muinaisuuden valtava henki, että he ovat vaiti, katsellen vain\nja hautoen mielessään vaikutelmiaan. Kello on jo 5, kun he vihdoin\nväsyneinä saapuvat hotelliinsa, mutta levon asemasta odottaakin heitä\nsiellä tulinen kiire ja hälinä.\n\nCookin toimisto, joka kaikkialla maailmassa pitää matkailijoista huolta\nkuin taitava isä lapsistaan, onkin lähettänyt kiireellisen sanan, että\nIsmene, Aleksandriaan aikova laiva, pääseekin lähtemään vielä tänä\nsamana iltana kello 6. Simeonin päivä meni pilveen, mutta aika on\nkallista, ja niin ryhdytään tulisella vauhdilla valmistuksiin. Herra\nKangas rientää poliisiin saamaan leimaa passeihin, piletit ostetaan\nja lähdetään, mutta silloinpa olikin kello kolmannesta vailla 6.\n\"Kiireesti, niin kiireesti kuin suinkin uskallatte!\" komentaa Tuomas\nauton ajajaa, ja kone lähtee kiitämään kuin tuulissa ja pilvissä\nPireusta kohti, jonne sentään on melkoinen matka. Kun saavutaan\nviertotielle, jossa vauhti kasvaa päätä pyörryttäväksi, komentaa\nTuomas vain yhä parempaa, jolloin Simeoni ummistaa silmänsä ja uskoo\nsielunsa Pallas Athenen ja tapaturmavakuutusyhtiön huostaan. Kun\ntullaan laivalle, on kello kaksi minuuttia vailla, ja tyytyväisinä\nveljekset rupeavat katselemaan, olisiko muita yhtä hätäytyneitä\nmatkustajia tulossa ja milloin laiva sitten nostaisi ankkurinsa.\nTuntui sentään hyvältä olla näin pitkällä, sillä vaikeahan heidän\nolisi ollut jäädä viikoksi Atenaan, varsinkin kun se ajanhukka olisi\nsaattanut tehdä tyhjäksi koko Egyptin matkan. Mutta vaikka veljekset\nolisivat kuinka tarkoin katselleet, ei laivalla näkynyt ainoatakaan\nsellaista merkkiä, joka olisi ennustanut sen lähtöä, vaan makasi\nse siinä huoletonna kuin olisi aikonut ijäksi paikoilleen äkäytyä.\nHarmistuneina ja hermostuneina veljekset rupeavat panemaan tiukalle\nlaivan ravintoloitsijaa, joka kreikkalais-ranskalaisella sekasotkulla\nselittää, että lähtölupa on taas peruutettu, mutta saattaa tulla\nmilloin hyvänsä, että kapteeni on maissa sitä hankkimassa j.n.e.\nLevottomia matkustajia kävelee siellä täällä kuin kirottuja sieluja,\njokainen käyttäen kielensä parhaita ja mojovimpia sanoja, mutta kaikki\nturhaan. Tuli ilta ja alistuen taivaan tahtoon, joka näytti heille\nsuoneen ylimääräistä levon aikaa, veljekset ryömivät \"korjuunsa\".\nSeuraavana päivänä Simeoni taas aloitti \"lokikirjan\" pidon.\n\n_Huhtikuun 3 päivä._ Olemme viettäneet ikävän ja yksitoikkoisen päivän.\nHuolimatta siitä, että lähtölupaa ennustettiin tulevaksi aina joka\ntunnin päästä pistäydyimme Atenassa, uskaltamatta kuitenkaan viipyä\nsiellä kauempaa. Kärsimme suorastaan nälkää, sillä laivalla ei tänään\nannettu mitään ruokaa ja kaupungissa käydessämme emme osanneet, kun\nsuuremmilla ravintoloilla on määrätyt ruokatuntinsa, jotka eivät\nsattuneet käyntimme kohdalle, mistään muualtakaan sitä hankkia.\nSynkeinä palasimme laivalle. Mietiskelin retkiä Atenan ulkopuolelle,\nmutta ne puuhat raukenivat lähtöajan epävarmuuden vuoksi.\n\nOlemme tutustuneet hiukan toisiin matkustajiin. Ensinnäkin mainittakoon\nkaksi mielenkiintoista saksalaista herrasmiestä, jotka kahden nuoren\nserkkunsa kanssa ovat matkalla Abessiniaan! Mitä sinne? Ei sen\npienemmissä tarkoituksissa kuin perustaakseen nahka- ja spriitehtaan.\nSpriillä he ostavat karjaa ja vuotia, ja parkituttavat nämä puoleksi\nilmaisella, arvattavasti viinapalkkaisella työväellä, sekä myyvät\nsitten tuotteensa hyvällä voitolla Europaan. Vanhemmat miehet ovat\nveljeksiä, vieläpä vapaaherroja, nimeltään von Zülow. He ovat\nkasvaneet Afrikassa ja ovat kokonaan omatekoisia miehiä, harteikkaita,\npäivän paahtamia, sääret ulospäin lengot kuin ainakin ikänsä hevosen\nselässä istuneilla; kädet ovat suuret ja karheat kuin lapiot, ja\nmiesten koko olemuksesta uhkuu päättäväisyyttä ja raakaa voimaa.\nTaisteltuaan Afrikassa saksalaisten joukoissa hekin sodan loputtua\njoutuivat vangiksi, saivat olla aikansa vankileirissä Indiassa,\nkunnes heidät kuletettiin Saksaan. Siellä he ovat vuoden päivät\nlevähdelleet ja koonneet voimia, kunnes nyt ovat lähteneet entiseen\noikeaan kotimaahansa. Miten palkitsi Saksa näitä urhoollisia miehiä\nheidän uskollisuudestaan? Siten, että kun he saivat passinsa matkaansa\nvarten, oli niihin merkitty \"statenios\", \"valtioton\", siis ei minkään\nvaltion alamainen. Katkerina vapaaherrat näyttivät meille passejansa ja\nhaukkuivat sekä Saksan että koko maailman hallituksia, eniten kuitenkin\nententen valtoja, joita kohtaan he näyttivät tuntevan sammumatonta,\nraivoisaa vihaa. Matkan varrella tulimme huomaamaan, että vapaaherrat\nolivat kunnon miehiä, mutta kertoessaan olostaan Afrikassa ja yleensä\npuuhistaan ja saavutuksistaan tässä maailmassa niin ylenmäärin\nkerskailevaisia, ettemme olleet mointa kuulleet. Afrikalainen kasvatus\nei tietysti ollut liioin pystynyt kehittämään heissä sitä luonteen\nhillintää, joka sopisi niin hyvin varsinkin vapaaherroille, vaan\nmenetti etenkin vanhempi veli sangen pian tavallisessakin keskustelussa\nmalttinsa, ruveten karjumaan kuin olisi hänellä ollut edessään\nuppiniskainen neekerilauma. Mainita sopii myös, että vapaaherrat\nesiintyivät asiantuntijoina joka paikassa, oli sitten kysymys vaikka\nuuden ajan tekniikan hienoimmista kysymyksistä. Nahkurimestarin he\nkertoivat palkanneensa Viipurista, mutta jäimme siinä suhteessa hiukan\nepäilevälle kannalle.\n\nSitten on mainittava mielenkiintoinen ilmiö, romanialainen\nrouvasihminen, joka naisellisiin suloihinsa nähden, sitä kuitenkaan\nitse tietämättä tahi tunnustamatta, on viimeisissä kuolinkorahduksissa.\nHän on sangen lihava, käyttää hartioilta hiukan polven alapuolelle\nulottuvaa \"pliseerattua\" kappaa, jonka alta kaksi tikkulaihaa jalkaa\npistää esiin omituiseksi, heikon näköiseksi tueksi ruumiin valtavalle\ntilavuudelle. Hänellä on mukanaan kamarineito, koira ja papukaija,\njonka hän on asettanut ruokasalongin nurkkaan. Hän on hyvin puhelias,\nkäyttää sujuvasti saksaa ja ranskaa, eikä tule toimeen ilman\nmiespuolista puhekumppania. Hän on lupaava uutuus ikävän merimatkan\nvarrelle.\n\nMainittakoon myös amerikalainen rouva ja hänen tyttärensä, jotka\nmatalakantaisissa kengissään ja väljissä matkapuvuissaan tekevät\nterveen ja reippaan vaikutuksen; he ovat hienotunteisia, vaiteliaita\nja sivistyneitä naisia, joiden kanssa olen jo ollut miellyttävässä\nja asiallisessa haastelussa. Olemme myös tehneet tuttavuutta erään\nIndiassa asuvan ja nyt sinne matkalla olevan kreikkalaisen kauppiaan\nkanssa, joka tuntuu ajattelevalta ja harkitsevalta mieheltä. Häneltä\nsaamme tietää, että tuo kultakiharainen neiti, joka sinisine,\nlasimaisine silmineen on kuin ilmeinen nukke, on parisitar,\nnäyttelijätär, joka on kahden miesnäyttelijän seurassa matkalla\nAleksandriaan, esiintyäkseen siellä. Tuo hienon näköinen herra tuossa\nkuuluu taas olevan venäläinen insinööri, jolla on toimi Aleksandriassa.\nKun joudumme puheisiin hänenkin kanssaan, ilmoittaa hän tyynesti kyllä\ntuntevansa Suomen tarkoinkin; on oleskellut Helsingissä ja isällä on\nollut maatila Terijoella. Niin pieni on maailma. Hän on toisenlainen\nkuin ryssät yleensä, tyyni ja harkitseva puheissaan, muistuttaen paljon\nenglantilaista tyyppiä; puhuu sujuvasti saksaa, ranskaa ja englantia.\nEnempää matkustajia luettelematta mainittakoon vain, että laivalla oli\nlaskujeni mukaan edustettuna yksitoista en kansallisuutta, mikä antanee\nhiukan käsitystä siitä kielten sekoituksesta, joka siellä vallitsi.\nKonstantinopoliin saakka ja sielläkin oli tullut hyvin toimeen\nsaksankielellä, mutta nyt olisi ranskankielen taito ollut tarpeen,\njoskin englanninkieltäkin sentään osattiin siellä täällä.\n\nTätä kirjoittaessani kuulen kannelta yhä lisäytyvää melua ja hälinää.\nJuhani syöksyy sisään ja ilmoittaa, ettei tätä enää voida sietää, vaan\nettä nyt mennään laivakonttoriin panemaan \"vähän jumalaton protesti\".\nLähden mukaan, sillä tämä tuntuu hauskalta, kertoakseni palattuamme,\nkuinka tuossa kävi.\n\nIndian kauppiaan harkitulla johdolla painuttiin maihin ja mentiin\nsuoraan laivakonttoriin. Säikähtyneitä neitien ja herrojen naamoja\nkurkisteli pöytien takaa, kun portaisiin yhtäkkiä ilmestyi\nseitsemisenkymmentä kiukkuista miestä, jotka sadatellen ja ärjyen\nvaativat pääsyä itsensä herra tirehtöörin puheille. Koska kaikki\nportaat ja oviaukot olivat tukossa ja pako siis mahdoton, täytyi tämän\nottaa \"lähetystö\" vastaan, ja samalla oli hänen huoneensa tupaten\ntäynnä miehiä, joukossa pari hurjaa afrikanderia, jotka puristelivat\njykeviä nyrkkejänsä pahaa ennustavalla tavalla ja haukkuivat kuin\nbeduinit. Tirehtööri, pieni, lihava ja musta kreikkalainen, ymmärsi\ntäydelleen, mistä oli kysymys; hän tarttui puhelimeen ja ryhtyi\njonnekin selittämään asiaa, silmät muljahdellen pelosta, mutta ei\nsaanut mitään toivoa. Sitten hän otti esille paperinsa ja todisti,\nettei hän suinkaan ole matkustajia mitenkään pettänyt, vaan oli\nlaivalla silloin, kun hän möi piletit, todellakin lähtölupa; sen\nperuuttamisesta vastaa yksin sotaministeriö eikä hän. Kun mies näytti\ntodellakin olevan viaton, ei häntä siis huolittu hirttää, vaan\nkysyttiin, mitä hän neuvoisi tehtäväksi. \"Ainoa, joka voi lähtöluvan\nantaa, on sotaministeriö. Herrat voisivat mielestäni varsin hyvin\nlähettää sinne lähetystön selittämään, mihin pulaan matkustajat ovat\njoutuneet.\" Tuumasta toimeen, lähetystö meni, ja antaakseen pontta sen\nesiintymiselle menivät Juhani ja vapaaherrat mukaan; puheenjohtajana\noli Indian kreikkalainen, neuvokas ja taitava mies. Juhanin kertomus\ntästä merkillisestä matkasta kuuluu seuraavasti.\n\n\"Lähdettyämme tiukassa ryhmärivistössä Pireuksen raitiovaunu-asemalle\nhuomasimme ensin auton, jossa istui poleteistaan päättäen\nkorkea-arvoinen upseeri, ehkäpä itse sotaministeri. Ottaaksemme\nasiasta selvän pysähdytimme auton järjestetyllä hyökkäyksellä ja\nvaativassa äänilajissa esitimme upseerille asiamme. Kalveten teki tämä\nristinmerkin ilmoittaen, ettei hänellä ole siihen mitään sanottavana,\nja pyysi toki antamaan tietä. Hetkisen mietittyämme päästimmekin hänet\nmenemään ja matkustimme Atenan kaupunkiin.\n\n\"Tultuamme sotaministeriöön, tahtoivat siellä ensin vahtimestarit\nmeidät pysäyttää etehiseen, vaatien tietoa, mikä asiamme oli. Mutta\nvapaaherrat ja von Zülow jämäyttivät nyrkit pöytään ja sanoivat, ettei\nsitä asiaa selitetä kellekään pikkuherralle, vaan on tässä saatava itse\npääpappa käsiin, johon ilmoitukseen me muut yhdyimme kovaäänisellä\nmurinalla kuten germaanit kansankokouksissaan. Nähtyään tarmokkaan\nesiintymisemme antautuivat vahtimestarit ja veivät meidät erään\nherran puheille, ilmoittaen, että sen korkeampaa miestä ei ollut nyt\ntavattavissa. Koska mies oli sen näköinen kuin olisi hän käynyt ainakin\nviisi luokkaa lyseota, vaikenimme aluksi muut ja annoimme indialaisen\npuhua. Sulavasti ja taitavasti tämä esittikin asian, osoittaen\nkumoamattomilla todistuksilla, minkälaisen hävyttömän kepposen\nhallitus oli äkillisellä kiellollaan tehnyt seitsenkymmenpäiselle\nmatkustajajoukolle, joka edusti yhtätoista kansallisuutta, joukossa\npaljon niitä, jotka nyt maailmaa hallitsivat; joka kepponen, jos\nnäiden mahtavain kansallisuuksien edustajat oikein käärmeentyivät,\nsaattaisi koitua hallitukselle kovin kalliiksi. Pyydämme siis nyt,\nettä laivalle annettaisiin heti lähtölupa. Tätä esitystä me lopuksi\nvahvistimme tarmokkailla ja paheksuvilla hymähdyksillä, hermostuneilla\nliikkeillä ja olkapäiden nykäyksillä, kohottaen väliin siunailevasti\nja toivottomasti katsettamme huonosti rapattua kattoa kohti. Kuultuaan\ntilanteen virkamies myönsi sen tosiaankin kiusalliseksi, tarttui\npuhelimeen ja selitti, lopuksi pannen hymyillen puhelimen kiinni. 'Te\nhymyilette!' kiiruhti indialainen ilostuneena sanomaan, 'meillä on siis\ntoivoa?' 'Kyllä', vastasi virkamies, 'laivan lähdöstä on todellakin\ntoivoa'. 'Kiittäkää, kiittäkää!' neuvoi silloin indialainen meitä ja\nme kumarsimme kaikki kohteliaasti, yleisen tilanteen nyt purkautuessa\nyhteiseksi makeaksi hymyksi. Tässä nyt olemme ja saapa nähdä, kuinka\nkäy, sanoi entinen ukko, kun akkansa kuolemaa odotti.\"\n\nMutta päivä kului taas mitään varmuutta kuulumatta. Pitkästyttiin ja\nharmiteltiin hartaasti, syötiin, maattiin ja katseltiin sadepisaroita,\njotka piiskasivat sataman öljyisiä aaltoja. Mutta kello 7, päivällistä\nsyötäessä, saapuukin salonkiin ravintoloitsija ihmeellinen kirkkaus\ntummissa ja viekkaissa silmissään. \"Huomen-aamulla kello 10 lähdemme\",\nilmoittaa hän ja raikuva ilohuuto tärisyttää salongin kattoa. \"_Drinks\nall round_!\" komentaa englantilainen nuorukainen, \"_chant de depart_!\"\nsäestää häntä hänen ranskalainen toverinsa, ja yleinen helpotuksen\ntunne valtaa kaikki. Lampaanrasvan katkukaan ei tällä hetkellä jaksa\nmasentaa elpynyttä mielialaa. Tämä tapahtuma oli tehnyt matkustajista\nkuin saman perheen jäseniä, josta ulohtaampana pysyttelivät vain\namerikalaiset missit ja me Jukolan pojat. Vietettiin iltaa, iloittiin,\npilaa laskettiin.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\nIllanviettoa kansainvälisessä seurassa ja tyyppejä siitä. -- Ahkera\npuuseppä. -- Onneton lapsi. -- Vihdoinkin merelle.\n\n\n_Huhtikuun 5 p._ Edellisenä iltana saattoi hyvin havaita, kuinka\nkreikkalaiset ja muu kansainvälinen yleisö tällaisessa tapauksessa\nvarustautuu iltaansa viettämään. Naisten salongissa kokoontuu väkeä\npianon ympärille, josta kukin vuoronsa jälkeen koettaa houkutella\nesiin jonkunmoista musiikin nimellä kulkevaa ääniaaltojen sekasotkua.\nInnostuupa romaniattaremme särkyneellä äänellä laulamaankin, mutta\ntuntuu hänellä silloin ilmenevän paha ja kakistutteleva angina. Hänen\näänensä on muuten kestävää, läpitunkevaa laatua, sillä kaikkina näinä\npäivinä se on kaikunut yhtämittaa korvissamme varhaisesta aamusta\nmyöhään iltaan saakka, väsymättä, yksitoikkoisesti, kuin olisi\nkeskeyttämättä pudisteltu pieniä kiviä särkyneessä pataranissa. Väliin\nhän saa anastetuksi vierelleen jonkunmoisen kavaljeerin tapaisen,\njolloin hän huokuu viimeistä, lopullisen kuolinhetkensä edellistä,\nvaisua auringonlaskuhymyänsä, kaihomielisesti siristäen silmiänsä ja\noikoillen lihavia, sormusten täyttämiä sormiansa. Mutta eipä tarvita\nmonta tällaista hymyilyä, ennen kuin pihdeissä kiemurteleva kavaljeeri\naavistaa vaaransa ja menee horjuen tiehensä, kasvoillaan säikähtynyt,\nmutta samalla kiitollinen ilme, ikäänkuin hän olisi ajoissa älynnyt\nastua syrjään ammottavan halkeaman reunalta.\n\nTuossa on pari ranskatarta, toinen jo ikäihminen ja toinen tuo\naikaisemmin mainitsemani näyttelijätär, saanut muodostetuksi\nkorttihummeriseurueen, johon he, nähtävästi lempeällä, mutta silti\npäättäväisellä väkivallalla ovat vetäneet osallisiksi kolmannen\nranskalaisen, ja, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, vanhemman\nuljaista saksalaisista vapaaherroista. Suloista on nähdä, kuinka\nkeskusvaltain ja ententen välinen ristiriita ja viha siliää täällä\npuolueettomalla alueella jäljettömiin, niin ettei vapaaherrankaan\nkasvoilla näy vilahdustakaan siitä julmasta koston hengestä, joka hänet\ntäyttää meidän kanssamme keskustellessa. Niin, saattaisipa päinvastoin\nsanoa, että joka kerta, kun hänen katseensa lepää kultakutrisen\nnäyttelijättären nukkemaisilla kasvoilla, hänen ilmeeseensä päinvastoin\ntulee jotakin sanomattoman hellää ja suojelevaista, ikäänkuin hän\nolisi löytänyt tämän helmen tainnoksista Kalaharin erämaasta ja\nvalmistautuisi virvoittamaan hänen sieviä huuliansa. Korttihummerien\nkonstit näyttivät muuten olevan näille naisille aivan selvät. Joka\nkerta kun nuo onnettomat miehenpuolet viivyttelivät korttia kädessänsä,\nlyömättä sitä pöytään kaikella sillä vauhdilla ja nopeudella, jota\nnaiset näyttivät vaativan, rupesivat nämä osoittamaan ilmeisiä\nhermostumisen merkkejä. He katsoivat toisiinsa, katsoivat kattoon,\nrumpasivat pöytää sormillaan ja lattiaa jaloillaan, ja heidän\nkasvoilleen ilmestyi ihmettelevän surkutteleva ja sääliväinen hymy,\njoka puristi hikipisarat miesparkojen otsalle. Suurempaa riitaa\nei tässä pelissä sentään synny, mikä osoittaa, etteivät he tunne\nkorttipelin hienoimpia poängejä; huomaanpa päinvastoin kultakutrisen\nneidin aloittelevan vapaaherran kanssa hiljaista kuiskailevaa\nkeskustelua, josta ei mahtane puuttua suloisia ja maagillisia sanoja,\nkoskapa vapaaherra vilkaisee hiukan arasti ympärilleen.\n\nAlasalongissa taas on koko seurakunta kokoontunut pitkän\npöydän ympärille tehden siinä kuka mitäkin. Päättäväisimmin\nesiintyvät täälläkin korttihummerit, ja ovat he kaikki mustia, ja\nöljyisiä greekiläisiä, jotka käsittelevät likaisia lappujansa paatuneen\nihmisen täydellisellä valmiudella. He pelaavat rahasta ja likaiset\ndrakmat siirtyvät nopeasti läjästä toiseen. Jännittyneinä seuraavat\näärestä peliä monet tummat helleenit, joiden ulkomuoto ei anna aihetta\nlohdullisiin ja toivorikkaisiin mietteisiin, mitä haudantakaiseen\nelämisen paikkaan tulee; niin, olenpa sitä mieltä, että heille pitäisi\nyhteisen hyvän nimessä oikein valtion puolesta opettaa kymmenet käskyt\nja varsinkin se, jossa nimenomaan kielletään varastaminen. Huomautan\ntästä Tuomaalle, mutta tämä arvelee tyynesti näiden miesten olevan\nkaikesta päättäen sellaisia poikia, että niiden sieluun puraisisi\nväkevinkin hengenmies kulmahampaansa poikki.\n\nNäiden pelaajain joukosta herättää erikoisesti huomiotani eräs\nkalpea ja väsähtänyt nuori mies, joka kuuluu olevan häämatkallaan.\nHän on kansallisuudeltaan venäläinen ja on nyt vaihtanut rakkautensa\npelihimoon; hänen tyttömäinen puolisonsa nojaa päätänsä hänen\nolkapäähänsä kuin taittuva lilja. Tuo musta pelaaja tuossa on\nsiitä erikoinen, että hän kuittaa jokaisen menettämänsä drakman\nsuurenmoisella ja valtavalla naurunräjähdyksellä, joka tulee kidan\navautuessa sepposen selälleen kuin löyly saunan ovesta, kovalla\nvoimalla. Se alkaa keskiregisteristä jonkunmoisella yääää-äänellä,\njatkuu sitten ää-sävelellä alaspäin, kunnes päättyy yskänkohtaukseen.\nSen loputtua hän tarttuu korttipakkaan ja jakaa sen aivan ajatuksen\nnopeudella. Indialainen kauppiaamme on saanut napinreijästä kiinni\nvenäläisen insinöörin ja tuntuu selittävän hänelle Sokrateen oppia,\njohon venäläinen vastaa terävillä vastavedoilla Tolstoin tuotannosta.\nRyssä on olevinaan hyvinkin intresseerattu, mutta pitää silti\nkoko ajan silmällä nuorta amerikalaista missiä, joka parhaillaan\nselvittelee maailman mutkallisinta pasianssia. Tuolla on joukko\nsuu ammollaan olevia englantilaisia ja ranskalaisia, joille toinen\nvapaaherroista juttelee aivan tosissaan, ja vahvistaen sanojaan nyrkin\niskuilla, mitä hirvittävimpiä rosvojuttuja leijonista, leopardeista\nja krokodiileista, joita hän kertomuksistaan päättäen on tappanut\nkuin heinäsirkkoja. Englantilaiset yrittävät opereerailla Indian\nviidakoilla ja tiikereillä, mutta se on aivan toivotonta: vapaaherra\npyyhkäisee ylevällä käden liikkeellä koko Indian pöydän alle, hymähtää\nhalveksivasti ja sanoo: \"Look here!\" Englantilaiset kähisevät kiukusta,\nmutta eivät parhaalla tahdollaankaan voi keksiä niin paksuja, mutta\nsamalla niin todennäköisiä valheita kuin vapaaherra von Zülow.\n\nEnnen kuin leijonat kuitenkaan ovat ehtineet saada lopullista\nsuuruuttansa, katson parhaaksi poistua, mutta kauan kesti, ennen kuin\nmelu salongeissa hiljeni. Piano huokaili valitellen rääkkääjiensä\nkäsissä, romaniattaren kuiva ja tasainen ratuutus kuului herkeämättä,\nja valtava \"yääh-ääh-ääh-öhöhöm\" ilmoitti tuon tuostakin, että taas\noli drakma siirtynyt toiseen taskuun. Vihdoin vaikenevat muut, paitsi\nromaniatar ja piano. Koska romaniattaren suhteen kaikki inhimilliset\nvaientamiskeinot ovat tehottomia, päätän koettaa saada edes pianon\nhiljenemään, ja osoitan tämän tahtoni kolmella voimakkaalla nyrkin\niskulla seinään, jonka kohdalla se on. Ääni katkeaa kuin leikaten ja\nolen näkevinäni, kuinka kiltti, Kretasta kotoisin oleva saksalainen\nnuorukainen hiipii nolona tiehensä. Vihdoin rupeaa laivan runko\nankarasti natisemaan, josta arvaan romaniattarenkin menevän salaiseen\nmakuupaikkaansa, ja toivon yölevon alkaneen. Ei kuitenkaan vielä:\nkannelta pudota mätkähtää mereen sotilas, ja ennen kuin hänet on saatu\nongituksi takaisin ja siitä seurannut rähinä on vaiennut, on hyväinen\npuoli tuntia taas kulunut. Sitten vasta rupeaa Ismene tutisemaan\nkaikkialta kuuluvista, sitkeistä ja pitkistä, hyvin ahtaista raoista\ntulevista kuorsauksista, mikä talangi tuntuu olevan sen kaikille\nmatkustajille yhteinen.\n\nAamulla heräsimme iloisen odotuksen vallassa. Yöllä oli satanut, mutta\nnyt lupasi jo kauniimpaa säätä. Koko eilisen päivän olivat puusepät\nkorjanneet viereisessä laivassa kansihyttiä, ja oli eräs heistä\nhöylännyt, mikäli olin voinut huomata, koko ajan samaa lautaa. Olin\nhuomauttanut siitä Juhanille, joka sen johdosta oli pitänyt miestä\ntarkoin silmällä ja kovasti hermostuneena häntä hiljalleen pitkin\npäivää haukuskellut. Aamulla riensimme nyt ensi töiksemme katsomaan,\nmiten hänen työnsä oli edistynyt, ja eihän vain: iloisesti nyökytellen\nhöylätä krahnasi hän edelleen sitä samaa lautaa. Tarttumalla Tuomaan\nkanssa lujasti Juhania käsivarsiin estimme hänet tekemästä hirmutöitä.\n\nLaivojen pillit parkuvat intohimoisesti ja kauan kukin: kuten kansakin\novat laivatkin hyvin äänekkäitä, vaikka vähemmänkin huutamisen luulisi\nriittävän. Syödään aamiaista ja ruvetaan odottamaan lähtöä, mutta\nsiitä ei tulekaan mitään, sillä hallitus aikookin lähettää tällä\nlaivalla Egyptiin jonkunmoisen muulien ja hevosten ostokomitean,\njonka valmistumista meidän nyt täytyy odottaa. Alkaa intohimoinen\nkortinpeluu ja pianon rämpytys. Leijonain koko ja lukumäärä kasvaa\naivan fantastiseksi.\n\nHuomiotani herättää eräs laivalle tuotu, ehkä siinä 12 vuoden\npaikkeilla oleva tyttö, joka on joko juovuksissa tahi mielipuolisessa\nraivotilassa. Hän huutaa ja puhuu vaahto suussa, heittäytyy maahan ja\npotkii sekä tahtoo hypätä mereen. Sotilaat pitävät häntä kiinni ja\nuteliaita ihmisiä tunkeilee hänen ympärillään. Tuon lapsen tila on\nperäti huonosti, jonka näkee jo ensi silmäyksellä, mutta kreikkalaiset\nnauravat hänen puheilleen, joilla lienee erikoinen sisältö -- se on\nnähtävästi heistä hauskaa kuultavaa. Otan hänestä tarkemmin selkoa\nja saan kuulla hänen karanneen kotoaan Kretasta Atenaan, jossa hän\noli joutunut paheen pesään. Sieltä oli poliisi hänet pelastanut ja\npitänyt hallussaan, kunnes hänen äitinsä tuli häntä noutamaan. Äiti on\nrasittuneen ja vajavaisen näköinen, vanhahko ihminen; hänen kasvoillaan\non sama idiootin ilme kuin tyttärelläkin. Tyttöpä oli kuitenkin\nihastunut Atenassa oloonsa niin peräti, ettei millään tahtoisi lähteä\nkotiinsa, vaan pyrkii väkiselläkin tuohon mielipaikkaansa takaisin.\nRaivotilassaan kuuluu hän syytävän suustansa mitä raaimpia puheita ja\nkirouksia. Tälle sitten yleisö nauraa; äidit seisovat hänen ääressään\nlapsi sylissä ja kuuntelevat hartaasti. Ainoastaan yksinkertaisen\nnäköinen kalastaja käy tempaamassa pois pienen tyttärensä, jota sentään\nhänen ilmeinen viattomuutensa oli suojellut ymmärtämästä, mitä tässä\ntapahtui. Tytön raivoa kestää koko päivän. Kapteeni ja ravintoloitsija\nkoettavat sekä hyvällä että ankaruudella saada häntä vaikenemaan, mutta\nturhaan. Vasta sitten kun hän on saanut istua pimeässä ruumassa tunnin,\nkatkeaa hänen sisunsa ja hän pääsee sieltä pois, luvattuaan olla\nvaiti. Hän on niitä ihmislapsia, joiden kohtaloa ei mikään voi ohjata\ntoisaalle kuin minne voittamattomat taipumukset määräävät.\n\nKolmannen luokan matkustajat muuten asuvat kannella, johon he ovat\nleiriytyneet kuka mihinkin. Kaksi nuorta äitiä on lastensa kanssa\n-- ehkä vuoden tahi parin vanhoja -- hakenut itsellensä lokeron\nkajuutan seinän ja tavaroiden välistä. Iltaisin ja öisin on hyvin\nkylmää ja kosteata, joten ei voi säälittä noita lapsia katsella. Ehkä\nhe kuitenkin ovat tähän ilmanalaan tottuneet, koskapa eivät kovin\nsuuriäänistä hätää ilmoita. Katsellaan heitä ja muita, odotellaan,\nkävellään kannella, istutaankin; korttihummeritkin jo raukenevat,\nmutta romaniattaresta täytyy edelleenkin sanoa runoilijan sanoin:\n\"Kauhealla mylly jauhaa ratinalla\". Amerikalaiset missit kirjoittelevat\nkultaisilla säiliökynillään, kullan välähdellessä heidän hampaistaan,\npaksuja kirjeitä kotimaahansa, arvattavasti täynnä mitä ihmeellisimpiä,\nAkropoliilla käynnistä johtuneita väärinkäsityksiä. Ikävissään on\nTuomas uskaltautunut maihin, josta hän tuo oudon näköisen, sarvekkaan\nkalan, pannen sen yläkannelle pelastusveneeseen kuivamaan.\n\nSuuri laiva lähtee sotanäyttämölle, täpösen täynnä ammuskelevia ja\nhurraavia sotilaita. Muut laivat rupeavat huutamaan, mutta Smyrnaan\nverraten on niillä vihne kurkussa. Isänmaallisuus, mikäli se voi\npuhaltautua höyrynä laivan pillistä, on täällä paljon hillitympää.\n\nJuuri päivällistä syödessämme tunsimme ruumiissamme ja ilmassa jotakin\noutoa: laiva oli lähtenyt liikkeelle. On tullut pimeä. Menemme kannelle\nkatselemaan loistavaa tähtitaivasta, kirkkaana välkkyvää Venusta,\njonka valo kimaltelee yhä levottomampana vyöryilevällä merellä. Kaukaa\ntakaamme loistavat Pireuksen valot viimeisenä tervehdyksenä Hellaan\nmailta, jonka suuruuden ja vaiheiden todistajina ovat olleet nuo\nikuiset, välkkyvät tähdet. Tunnemme lähtevämme sieltä rikkaampina kuin\nolimme sinne tullessamme.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\nKretan saarella. -- Chanian tasanko ja kaupunki sekä pikkunäkyjä\nsieltä. -- Kretalaisia kansantansseja. -- Romaniatar ja\nleijonanmetsästäjät törmäävät yhteen. -- Isänmaallinen juhlahetki. --\nEtevä ravintoloitsija.\n\n\n_Huhtikuun 6 päivä._ Vaikka keinuimmekin koko yön kuin\njättiläiskiikussa, säästyin ihmeekseni meritaudilta, heräten aamulla\nKretan saaren korkeitten vuorten näkyvillä. Laiva ajoi pitkään,\nvuon omaiseen lahteen, jonka suulla olevalla saarella oli vanhan\nlinnoituksen raunioita; itäpuolisella niemellä oli korkeita,\npuuttomia vuoria. Niin olemme siis saapuneet seudulle, joka on sekin\nvuosituhantisen viljelyksen paikka, ja historian aamuhämärässä korkean\nhomerolaisen kulttuurin keskuspisteitä.\n\nOlihan aikoinaan Foinikiassa Agenor niminen kuningas ja tällä ihana\ntytär, nimeltä Europa. Neito oli niin peräti viehättävä, että itse Zeus\nhuomasi hänen kauneutensa, ja päätti lahjoittaa tytölle lempensä, mikä\noli suuri kunnianosoitus, vaikka Zeus ei siinä suhteessa järin itara\nollutkaan. Pilvien pitäjä kuitenkin hiukan ujosteli ryhtyä asiaan aivan\njulkisesti ja siksi hän härän haahmossa ryösti kaunottaren ja toi hänet\ntänne Kretaan, saadakseen olla rauhassa. Europa synnytti hänelle sitten\nkolme poikaa, joista vanhimman nimi oli Minos. Hänestä tuli kuuluisa\nlainsäätäjä, jolle Zeus ilmoitti hänen lakiensa sisällön, ja istuu hän\nnyt kahden veljensä kanssa vainajain tuomarina Manalassa. Hänpä myös\nensiksi rakensi voimakkaan laivaston. Saattaa siis sanoa, että Kreta on\nEuropan kulttuurin vanhimpia paikkoja, jolla vuosituhansien kuluessa on\nollut tärkeä välittäjän merkitys Aasian ja Europan välillä; epäilijälle\nantavat siitä Knossoksen rauniot riittäviä, vakuuttavia todistuksia.\n\nMerkilliseen paikkaan oli siis saavuttu. Lahden pohjassa oli pieni\nkylä ja alkoi siitä länteen päin hedelmällinen lakeus, Chanian\ntasanko, joka on saaren ainoita tärkeämpiä viljelyspaikkoja. Kuuden\nkilometrin päässä, niemen tyven länsirannalla, on sitten pieni Chanian\nkaupunki. Uskoen henkemme kovassa aallokossa keikkuvaan veneeseen\nläksimme maihin saadaksemme käyttää jalkojamme tällä muistorikkaalla\nsaarella. Astelimme ensin pienen kylän raittia ja katselimme ihmisiä\nja puutarhoja: joissa m.m. ensi kertaa elämässämme näimme kukkivan\nmantelipuun ja tunsimme sen ihanan tuoksun. Lähdettyämme sitten\najamaan hyvää tietä pitkin Chaniaan huomasimme ensikertalaisen\nnaivilla uteliaisuudella, että olimme todella tulleet meille\nkasvillisuudeltaankin outoon ja uuteen maahan. Molemmin puolin tietä\noli aidan tapaisesti istutettuna suuria, tavattoman paksulehtisiä\naloe-kasveja, joiden takana oli reheviä öljypuu-, appelsiini- ja\nviiniviljelyksiä, tähkällä olevaa ohraa ja paljon muita, meille\naivan tuntemattomia kasveja, jotka kaikki todistivat maanlaadun\nlihavuudesta ja ilmanalan lempeydestä. Täällä, hiukan ulompana meren\nhengestä, se olikin meistä aivan erikoisen kevyttä, suloisten tuoksujen\ntäyttämää. Mutta huolimatta luonnon silminnähtävästä anteliaisuudesta,\njoka tavallisella pohjoismaalaisella tarmolla varmaankin olisi\ntuottanut ylenpalttisen toimeentulon jokaiselle, näytti elämä täällä\noikeastaan sangen raskaalle. Ihmiset olivat kehnonpuoleisesti ja\nköyhästi puettuja, arvattavasti päivästä toiseen etelämaalaisen\nvälinpitämättömyydellä kuhnustelevaa väkeä.\n\nKun olimme aikamme ajelleet mantelipuiden ja oranssien tuoksussa,\nnähneet taatelipalmun (joka ei kuitenkaan täällä kantane hedelmää)\nja suureksi hämmästykseksemme myös sellaiset kodikkaat ilmestykset\nkuin variksen, harakan ja varpusen, ihailleet kaukaa välkkyviä\nIda-vuoren lumipeittoisia harjanteita, saavuimme vihdoinkin Chanian\nkaupungin torille. Taloudellisten vaistojemme ohjaamina astuimme\nsitten suoraan torin laidassa olevaan suureen kauppahalliin, jossa oli\nvarsinkin vihanneksia ja kalaa sangen runsaasti myytävänä, jopa niin\npaljon, ettei voinut uskoa pienen Chanian sitä kaikkea tarvitsevan.\nVihanneksien viekoitteleva mehevyys on toista kuin meillä pohjoisessa.\nHalli oli siisti, mutta ostajia ei näkynyt; kauppiaat polttelivat\npiippua, joivat kahvia ja pelasivat korttia. Hallin takana oli\nsikermä ahtaita basaarikatuja, pieniä myymälöitä ja työpajoja aivan\nvierivieressä. Mikäli saattoi huomata, oli hyvinarvoisa suutarin\nammatti kaupungin ensimmäisiä, ja valmistettiin Chaniassa kenkiä\nja tohveleita luultavasti koko saaren tarpeeksi, ehkäpä vientiäkin\nvarten. Työnteko ei kuitenkaan näyttänyt olevan erikoisen tarmokasta,\nsillä sen päämerkkeinä oli korkeintaan se tapaus, jolloin mestari\nmääräsi oppipoikansa vihdoinkin vetämään pikilangan siitä reiästä,\njonka tämä ehkä tuntia aikaisemmin oli tehnyt, tahi se, jolloin hän\nitse vaivautui iskemään naulan reikäänsä, jonka suulla se oli jo puoli\ntuntia horjunut, uhaten pudota. Joutilasta kansaa tungeskeli kaikkialla\nja selvästi näki, että täällä otettiin elämä tuon vanhan etelämaalaisen\n\"_dolce far niente'n_\" kannalta.\n\nChania teki muuten sangen siistin ja idyllimäisen vaikutuksen\nja tuntui varsinkin hintojensa halpuuteen nähden olevan maailman\nparatiisimaisimpia paikkoja. Tuomas, joka oli joskus tehnyt\nkauppojakin, kertoi aikoinaan ostaneensa täältä Chaniasta, herra\nkauppias Markantomakis Manosakikselta, hyviä rusinoita, ja mieli\nnyt huvikseen ottaa selvää, vieläkö täällä moista liikemiestä oli.\nKyselemällähän hänet löydettiin vanhasta talosta, pienen, hauskan\ntorin varrelta, ja Tuomas painui sisään. Juhanin ja minun puheilleni\nilmestyi sillä aikaa, töllistellessämme torilla ja katsellessamme\naallonmurtajaan särkyviä, ihanan sinivihreitä, valkoiseen vaahtopilveen\npurkautuvia maininkeja, pitkä miehen roikale, joka ilmoitti haluavansa\npäästä Atenaan ja pyytävänsä nyt meiltä matkarahoja. Harkitsimme\nasiaa hetkisen, jonka jälkeen Juhani ilmoitti, että mielestämme,\nmikäli olimme voineet huomata, on elämä täällä Chaniassa paljon\nhalvempaa kuin Atenassa, joten hänellä on kaikesta päättäen täysi syy\npysytellä juuri täällä, eikä pyrkiä Atenaan. Tämä harkittu vastaus\nei miestä miellyttänyt ja katseli hän meitä hetkisen tiukasti, mutta\nhuomatessaan Juhanin olevan pituudeltaan vieläkin korkeammalla kuin\nhän itse; ja katselevan häntä silmiin hymyillen ja täydellinen varmuus\nolemuksessaan, sanoikin mies: \"Suokaa anteeksi!\" ja poistui. Samalla\ntuli jo Tuomaskin takaisin, kertoi löytäneensä kauppaystävänsä, joka\noli tarjonnut hänelle kupposen kahvia, puhutellut häntä kohteliaasti ja\nilmoittanut, että rusinalasku on kyllä maksettu.\n\nKello viiden seuduissa ajelimme pois sievästä ja kodikkaasta Chaniasta,\njossa Venizeloksen kuva koristi pienintäkin myymälää ja työpajaa.\nJos ihminen joskus tarvitsisi rauhallista, terveellistä ja halpaa\nunohduksen paikkaa, saattaisi sellainen helposti löytyä Kretasta,\nChanian kaupungista, manteli-, oranssi-, oliivi- ja laakeripuiden\nlakeudelta, jonka takaa siintävät ihanat valkovuoret kuin puhtaat\nunelmat.\n\nLaivalla oli nähtävänä kretalaisten sotilasten esittämiä\nkansantansseja. Mandoliinilla soitettiin yksitoikkoista, ehkä kolmessa\neri korkeudessa liikkuvaa sävelen tönötystä, jonka hitaaseen tahtiin\nkolme toisiaan käsistä pitelevää miestä pyörii pientä piiriä, aina\nväliin tehden omituisia hypähdyksen pirahduksia. Indian kreikkalainen\nvakuuttaa meille, että nämä ovat samoja tansseja, joita jo muinaiset\nkreikkalaiset tanssivat. Kriitillisen näköisinä ilmoittavat tähän taas\nleijonanmetsästäjät, että olkoot vain, sitä he eivät suinkaan tahdo\nkieltää, mutta heidän täytyy huomauttaa, että neekereillä on paljon\njuuri samanlaisia tansseja. Tästä huomautuksesta ei kreikkalainen\noikein pidä, jota en ihmettelekään. Nämä tanssit olivat todellakin\nhyvin alkuperäisiä ja naiveja.\n\nPäivällisen jälkeen alkaa tavanmukainen seurustelu ennen kuvattuun\ntapaan. Romaniattarella on uusi, upea leninki, ja ranskatar paljastaa\nseurustelutapoja, joita meidän naisemme eivät hyväksy. Kaikki ovat kuin\nsamaa perhettä ja ystävällisesti tulee joku meiltä tiedustelemaan,\nonko meillä ikävä, koska olemme aina niin totisia; vakuutamme,\nettä nautimme kaikesta aivan suunnattomasti, ja istumme mekin\nlojaalisuuttamme osoittaaksemme samaan seuraan, kuullaksemme jonkun\nihmeellisen seikkailun Afrikan aarniometsistä. Viimeinen numero päivän\nohjelmassa oli se, että toisen ja kolmannen luokan yleisö kokoontui\ntuon mielipuolisen tytön ympärille, joka taaskin oli ruvennut saamaan\nraivokohtauksiaan. Nähtävästi he häntä härnäsivät. Tytön ääni on nyt\naivan käheä, mutta uupumatta hän siitä ja kielloista huolimatta taas\npuhuu ja huutaa, kiitollisen yleisön häntä palkitessa mehevillä naurun\nremahduksilla. Yllämme välkkyy Hellaan ihana tähtitaivas, joka on\nennenkin nähnyt kaikenlaista, eikä siis vähistä hämmästy.\n\n_Huhtikuun 7 päivä._ Kello kahden seuduissa tunsin laivan lähtevän\nankarasti keinuen liikkeelle ja herättyämme kello 7 huomasimme olevamme\n-- Chanian satamassa. Auringon kimaltelevassa, häikäisevässä valossa\nloistivat sen takaa valkoiset, pilvihuurujen peittämät vuorenhuiput\nylen ihanina. Kauan ei täällä kuitenkaan viivytty, vaan lähdettiin\nkulkemaan pitkin rannikkoa itään päin, ja koko ajan olivat mahtavat\nvuorijonot kauniina näkynä edessämme. Meritauti tekee ankaraa\nhävitystyötä keskuudessamme. Romaniatar tulee kannelle ja sijoittautuu\nkaikessa mahtavuudessaan nojatuoliin, kalastellen ääreensä ympärillä\nharhailevia, epävarman näköisiä herrasmiehiä, mutta pian täytyy hänen\npaeta koirineen ja kamarineitoineen hyttiinsä, suorittaakseen siellä\ntekoja, joilla oli myöhemmin omat seurauksensa. Muutaman tunnin\nkuluttua saavuimme pienen Rhetymnonin satamaan, johon siihenkin\noli meren suojaksi rakennettu nelikulmainen satama-allas, kulmassa\nmajakka. Taustalla olivat samat ihanat vuoret, kaupunki Chanian\nnäköinen, pieni rauhan paikka, samanlainen kuin ehkä sadat Levantin\nrantojen yhteiskunnat. Sataman mataluuden vuoksi täytyi laivan\npysähtyä ulos merelle ja mielenkiintoista oli nähdä sitä taitavuutta,\njolla kretalaiset soutajat hallitsivat laivan kyljellä suuressa\naallokossa keikkuvia veneitään, joiden pelkäsin joka hetki murskautuvan\nkappaleiksi. Vaikka äänenpidon olisi luullut siinä jokseenkin\nhyödyttömäksi, tuntui se kuitenkin melkeinpä pää-asialta. Illalla kello\n7 seuduissa okiin kolmannen kaupungin, Herakleionin, edustalla, ja\noli se edellisten tapainen, pieni merikaupunki-idylli. Tähän paikkaan\nvietiin nyt tuo onneton tyttönen, joka vielä veneessä viimeisiä kertoja\nparkui ja ojenteli käsiään laivaa kohti; kieltä ymmärtävät sanoivat\nhänen kiroilleen. Aurinko painui nopeasti kauniiseen ruskoon lumivuoren\ntaakse, jonka rinteillä pilvet ja sumujoukkiot lepäsivät sankkoina\nsaarekkeina. Koko tuossa maisemassa, korkeissa vuorissa, pienessä\nkaupungissa, pauhaavassa meressä ja illan rusottavassa valaistuksessa\noli jotakin juhlallisen kaunista.\n\nJuuri päivälliselle mentäessä syntyi kannella hyttimme edustalla\nkiivas mielipiteiden vaihto. Molemmat leijonanmetsästäjät, joiden\nhyttinaapureina amerikalaiset missit sekä romaniatar ovat, olivat\nkuulleet amerikalaisten keskenään valittavan romaniattaren suurta\nsiivottomuutta, varsinkin äsken meritaudin aikana, jolloin hän m.m. oli\nsotkenut yhteisen pesuastian. Vapaaherrat puhelivat siitä nyt keskenään\nkäyttäen sellaisia asiallisia ja kuvaavia sanoja kuin \"Schweinerei\"\nj.n.e. Tämänpä sattuikin sivu kulkeva romaniatar kuulemaan ja muuta ei\ntarvittu: hän ryntäsi paikalla vapaaherrojen kimppuun, nosti hirmuisen\nmetelin ja rupesi kirkuvalla äänellä suorastaan herjaamaan saksalaisia,\nhuutaen silmät säihkyen, että he ovat häväisseet häntä. Vapaaherrat\nolivat aluksi hiukan nolostuneen näköisiä, vastailivat välttelevästi\nja koettivat saada romaniatarta rauhoittumaan, mutta turhaan. Yhä\nkiihtyen tämä jo lyödä kopsautti toista vapaaherraa, joka pahaksi\nonneksi sattui vielä olemaan heistä hurjin, käsilaukullaan, ja me\nääreen rientäneet, tästä ylimääräisestä vaihtelusta ilahtuneet muut\nmatkustajatko pelkäsimme, että kohta tuo rouvasihminen kynsii noilta\nsankareilta silmät päästä. Mutta tuo kopsaus oli afrikanderille liikaa.\nPuristellen nyrkkejänsä hän rupesi ärjymään kuin kiukustunut leijona:\n\"Me emme ole ainoastaan sanoneet teitä siaksi, vaan te olettekin sika!\nLyökääpä toinen kerta niin heitän teidät mereen!\" Äänet kohosivat\nkohoamistaan, rouva kirkui korkeimmalla falsetillaan ja rupesi vihdoin\nsolvaamaan saksalaisia heidän kansallisuudellaan, kunnes lopuksi sai\nkyllänsä, sylkäisi ja sanoi: \"Pfui Teufel!\" Tämän kohtauksen aikana oli\nmuu yleisö uteliaana ja huvinhaluisena koettanut lisätä öljyä tuleen ja\ntunsi suurta pettymystä sen loppuessa. Vaikka romaniatar paljastikin\ntässä kaiken karkean sivistymättömyytensä, oli myöskin vapaaherrojen\nesiintymisessä leima, joka voidaan saavuttaa ainoastaan Afrikassa.\nPaheksuen oli sitä syrjästä katsellut heidän nuori serkkunsa,\nylioppilas, joka oli tuon seurueen sympaattisin jäsen.\n\nPäivälliset muodostuivat juhlahetkeksi sen johdosta, että hevosten\nostokomissionin johtaja, herra översti Taurakis (tahi jotakin sinne\npäin), tanakka ja nuhteettoman näköinen sotilas, tarjosi täksi\npäiväksi sattuvan Kreikan vapaussodan satavuotismuiston johdosta koko\nmatkustajajoukolle shampanjaa. Eikä siinä kyllin, vaan tuo kunnon\növersti piti vielä voimakkaan ja muotokauniin puheen, jonka Indian\nkauppias, myöskin palava patriootti, tulkitsi ranskaksi. Puheessaan\növersti aluksi viittasi siihen vuosisatoja kestäneeseen sortoon, jota\nkreikkalaiset olivat saaneet kärsiä, heidän kovaan taisteluunsa kaikkia\nidästä päin vuosituhansien kuluessa ilmestyneitä raakalaisia vastaan,\nja siten kreikkalaisten osaksi tulleeseen historialliseen tehtävään\nolla Europan vartijana tällä kulmalla. Se sama taistelu jatkuu\ntälläkin hetkellä, ja puhuja toivoi, että Europan vallat, unohtaen\nkeskinäiset erimielisyydet, rupeaisivat ymmärtämään Kreikan taistelua\ntältä kannalta, että se vihdoinkin saataisiin voitokkaaseen loppuun.\nVoimakkaan vakaumuksen kannattamaa ja kieltämättömiin tosiasioihin\nvetoavaa, kaunista puhetta ei voinut kuunnella innostumatta ja\ntoivottamatta kreikkalaisille kaikkea menestystä. Kun översti vihdoin\nlausui Kreikan puolesta kiitokset kaikille niille muiden kansojen\nsankareille, jotka olivat vapaustaistelussa kaatuneet Kreikan\npuolesta, ja kohotti maljan Kreikan tulevaisuudelle, juotiin se\nsuuren innostuksen vallitessa, joskin läsnä olevain ranskalaisten ja\nenglantilaisten kasvoilla viivähtikin pieni varjon tapainen. Ainoa,\njoka ei maljaan yhtynyt, eipä ollut läsnä koko juhlassa, oli vanha\nturkkilainen, joka jurotti yksin sivusalongissa ja otteli siellä\nharmissaan tuikeita ryyppyjä omasta taskumatistaan.\n\nÖverstin puheen herättämä isänmaallinen mieliala ja siitä johtuva\ninnokas keskustelu olivat korkeimmillaan, kun äkkiä tapahtuikin pahasti\nsorahtava keskeytys. Romaniatar, joka ei ollut juhlassa läsnä, ilmestyi\nyhtäkkiä hyttinsä aukkoon ja huusi sieltä kirkuen ravintoloitsijalle,\nettä hänelle täytyy antaa toinen hytti, sillä hän ei halua asua yhdessä\nnoiden amerikattarien kanssa. Ja kuullessaan emäntänsä äänen rupesi\nnurkasta papukaija pitämään parasta puhettansa, niin että isänmaallinen\ntunnelma hukkui samalla jäljettömiin. Harmin pilvi vilahti överstin\notsalla, mutta nopea ravintoloitsija lennähti saapuville, heitti liinan\npapukaijan häkin päälle ja vaiensi kieltään omituisesti raksuttaen ja\nviipoitellen kättään suunsa edessä romaniattarenkin, joka ei tuntunut\nollenkaan käsittävän esiintymisensä suurta tyhmyyttä. Vähitellen pääsi\nmuu seurue elpymään tämän kohtauksen tuottamasta lamaustilasta ja vasta\nmyöhään erottiin miellyttävästä seurustelusta.\n\nTuo usein mainittu herra ravintoloitsija oli muuten mainioimpia\nkyypparityyppejä, mitä koskaan olen nähnyt. Hänen mustat silmänsä\nvilkuivat herkeämättä joka taholle ja näytti hän samalla kertaa\nhuomaavan kaikki, mitä huoneessa tapahtui. Jos viinipullo tyhjeni\njonkun edessä, oli uusi entisen paikalla, ennen kuin itse juoja kerkesi\najatellakaan sen tyhjentymistä. Tarjotessaan ruokalajeja liikkui hän\nruokailijain välillä nopeasti kuin salama, mutta samalla taitavasti\nja varmasti. Jos hänen oli annettava myöntävä vastaus ja oikea käsi\nsattui olemaan vapaana, kumartui hän kysyjän puoleen, katsoi häntä\nsilmiin, raksutti kieltänsä kitalakeen kuin orava ja viipoitti samalla\nkättään suunsa edessä perin lystikkäällä tavalla. Tästä ja yleisestä\nauttavaisuudestaan ansaitsee hän kiitosmaininnan.\n\n\n\n\nXXXIX.\n\nMielipiteemme kreikkalaisista. -- Kreikkalaisia patriootteja. -- Kuvaus\nhinduista ja japanilaisista. -- Afrikan ranta. -- Valaistuksen väri ja\nräikeys. -- Aleksandrian satama ja maihinnoususeikkailuja.\n\n\n_Huhtikuun 8 päivänä._ Aamulla kulki laiva tyvenen sään vallitessa\nKretan korkeavuorisen itäpään ohi, kääntyen suoraan kohti Aleksandriaa.\nPian on tuo kaunis saari vain pilkkuna rusoisessa autereessa. Heitän\nviimeisen silmäyksen noille seuduille, koko tuolle maailmalle,\njonka muinaisista kauneussaavutuksista olin saanut niin edullisen\nkäsityksen ja jonka nykyisestäkin kansasta opin pitämään yhä enemmän.\nKreikkalaisista on meillä suomalaisilla yleensä pintapuolinen ja\nylimielisesti halveksiva käsitys, kun me sen sijaan kunnioitamme ja\nviistämme turkkilaisia lapsellisen romanttisella ja perustelemattomalla\ntavalla. Tosiasiahan on, että samoin kuin me kulmallamme olemme koko\nhistoriamme ajan saaneet olla Europan etuvartijana Aasiaa vastaan,\nkreikkalaiset ovat suorittaneet samat tehtävät omalla kulmallaan.\nAasia on lähettänyt meitä vastaan venäläiset, kreikkalaisia vastaan\nturkkilaiset; ken haluaa, valitkoon niiden välillä, sillä molemmat\novat länsimaiselle kulttuurille ja yhteiskuntajärjestykselle yhtä\nvaarallisia vihollisia. Palkinnoksi siitä, että Europan äärimmäisillä\nkärjillä olemme suorittaneet tällaista vereen ja henkeen ulottuvaa\nvartiopalvelusta, on Europa kohdellut meitä kuin lapsipuolia, antanut\nmeidän kitua ja taistella yksin, ja vasta sangen myöhään tunnustanut\nmeidän vapautemme, senkin varoituksin ja päänpudistuksin. Eikä\nsillä hyvä, vaan olemmepa me vartijat itsekin olleet toisillemme\ntuntemattomia; me suomalaiset, kuten sanottu, olemme kohdelleet\nkreikkalaisia yliolkaisesti, mutta pitäneet turkkilaisista, jotka\nkuitenkin ovat raakalaisia. Suomessa ei muisteta, että kreikkalaiset\novat Balkanin ainoa sivistyskansa.\n\nEipä löytyne meillä sitä koulupoikaakaan, joka ei tuntisi tuota vanhaa\nja kulunutta vitsiä armenialaisen, kreikkalaisen ja juutalaisen\npetollisuudesta, varsinkin kauppa-asioissa. Siitä olisi kuitenkin\nparas lakata puhumasta, sillä kuka heittää nykyaikana ensimmäisen\nkiven? Niin grekiläisten kuin prekiläistenkin keskuudessa ovat asiat\ntässä suhteessa nykyisin sillä kannalla, että jos papinkirjoihin\nmerkittäisiin kaikki mitä tapahtuu, niihin saisi varustaa tavattoman\ntilavat lisälehdet. En usko kreikkalaista yleensä sen petollisemmaksi\nkuin muitakaan, ja jos heidän keskuudestaan sellaisia löytyy, voidaan\nvastaavat nappulat hyvin pian siirtää laudalle \"kristittyjenkin\"\nkeskuudesta.\n\nKäännyn katsomaan etelään päin, jossa tiedän olevan uuden, minulle\nennen näkemättömän maanosan, jossa inhimillinen kulttuuri on ehkä\naikaisimmin kohonnut kukoistukseen ja jälleen kadonnut, antaakseen\ntilaa uudelle, kuten luonnonlaki vaatii. Siellähän on tavallaan kaiken\nolo- ja lähtöpaikka, jossa elämän ja kuoleman arvoitusta on pohdittu\nehkä vakavammin kuin missään muualla. Pallas Athene häipyy mielestäni\nja sijalle hiipii salaperäinen Isis, pyhä, ijankaikkisen elon ja\nelinvoiman jumalatar.\n\nJouduimme sitten Indian kreikkalaisen kanssa perinpohjaiseen\nkeskusteluun, jossa hän kuvaili kansaansa, sen nykyistä poliittista\ntilannetta ja sen taistelua turkkilaisia vastaan. Keskusteluun yhtyi\nlopuksi herra överstikin, jolla kummastukseksemme oli sangen selvä\nkäsitys Suomesta. Mikäli häntä oikein ymmärsin, kertoi hän Kreikan\nhallituksen antaneen ottaa selkoa Suomen oloista, joista oli saatu se\nkäsitys, että ne monessa suhteessa ovat mallikelpoiset. Kreikka on\nmonivuotisen sodan jälkeen haavoja täynnä, mutta toivoo saavansa pian\nsodan loppumaan ja pääsevänsä parantamaan vammojansa. Raskaana näytti\növerstin mieltä painavan äsken Smyrnan rintamalla kärsitty kova tappio.\nKerroimme hänelle edellisen illan juhlan olleen meille suomalaisille\nerikoisesti mieluisen senkin vuoksi, että mainehikas kansalaisemme\nMaksimilian August Myhrberg oli niin kunniakkaasti ottanut osaa Kreikan\nvapaussotaan. Tämä nimi näytti kuitenkin olevan överstille tuntematon,\nmutta ilahdutti häntä se, että Kreikan vapaussota saapi jo koulujemme\noppikirjoissa maininnan.\n\nIndian kreikkalainen kertoi meille sitten päivän pitkään paljon\nhuvittavia seikkoja hinduista ja japanilaisista. \"Hindu on\", sanoi hän,\n\"rakenteeltaan niin ohut, että se tuntuu meistä melkein kaamealta. Hän\non tavattoman hento, eikä ruumis merkitsekään hänelle juuri mitään;\nsielu on ihmiselle tärkein. Hän saattaa olla niin vaatimaton, ettei hän\ntarvitse päivässä muuta ravintoa kuin kahmalollisen riisiä, ja hän voi\naivan hyvin nukkua, jos hänellä vain on tilaa edes kyykistyä ja painaa\nleukansa polviensa nojaan. Oudolla tavalla muistuttaa apinasta se, että\nhän osaa käyttää jalkojaan ja varpaitaan tarttumisvälineinä paljoa\nenemmän kuin me; niinpä hän saattaa tiellä seisoessaan viskoa kiviä\njaloillaan ja räätälöidessään käyttää jalkaansa perin käytännöllisenä\nvaatteen kiinnipitäjänä. Yleensä tuo rotu tekee sen vaikutuksen,\nettei se pysty pitämään yllä valtiota ja itsehallintoa ainakaan siinä\nmerkityksessä kuin me europalaiset nämä asiat ymmärrämme.\"\n\nJapanilaisista ei ystävämme pitänyt ollenkaan. Hän kertoi heidän\nsodan aikana koettaneen anastaa haltuunsa koko idän kaupan ja paljon\nsiinä onnistuneenkin, mutta epärehellisyytensä ja häikäilemättömän\nitsekkyytensä vuoksi sittemmin menettäneen melkein kaikki markkinansa.\n\"Kiinalainen\", sanoi ystävämme, \"on kokemukseni mukaan rehellinen ja\nkunnollinen ihminen. Kun teet hänen kanssaan kaupan, pitää hän sanansa\nehdottomasti. Mutta japanilaisesta ei yleensä saa koskaan selvää, mitä\nhän oikein ajattelee, eikä hänen kanssaan saa kauppaa tehdyksi, sillä\nhän ei koskaan anna varmaa vastausta, sanoen samalla kertaa sekä 'yes'\nettä 'no'. Hänen mentaliteettinsa on aina salassa tuon vastenmielisen,\nnöyrän ja kaavamaisen kohteliaisuusnaamarin takana. Niinpä eivät Indian\neuropalaiset liikemiehet tahdo enää olla tekemisissä japanilaisten\nkanssa, jotka yleensä ovat menetelleet kauppiasmaineensa hankkimisessa\nperäti lyhytnäköisesti, arvattavasti pitäen kaikkia muita liian tyhminä\nja tulienkin itse petetyiksi. Japanilaisella ei muuten ole, päinvastoin\nkuin luullaan, mitään omintakeisuutta, omaa luovaa kykyä, vaan on\nhän yksinomaan jäljittelijä, joka nyt koettaa juosta militaristisen\nEuropan perässä niin nopeasti kuin lyhyillä säärillään pääsee.\nTeistä pohjoismaalaisista voivat olot jo täällä tuntua omituisilta;\nsamaa kummastelemme me kaukaisessa idässä. Kun näkee japanilaisten\ntikuillansa pistelevän nopeasti pikku kupposistaan ruokaa suuhunsa,\nluulisi siinä ensi silmäyksellä olevan joukon kanoja, jotka äkillisillä\nja nopeilla liikkeillä nokkivat jyviä...\"\n\nTänä iltana katselimme jo kummastellen auringon nopeata laskua.\nSe ei enää mennytkään viistoon taivaanrantaa kohti, vaan melkein\npystysuoraan, aleten aivan silmissä. Hämärää kesti noin 30 minuuttia,\njonka jälkeen tuli pimeä. Samalla syttyivät palamaan ihmeen kirkkaat\nja loistavat tähdet. Meri kohoili mahtavin mainingein, ainoatakaan\nlaivaa ei näkynyt, olimme yksin aavalla ulapalla, tasaisella vauhdilla\nlähestyen Afrikan mannerta. Huomenna aamulla olisimme Aleksandrian\nsatamassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Huhtikuun 9 päivänä._ Nousemme aikaisin ja menemme kannelle.\nAurinko on jo hyvin korkealla ja sen säteet sattuvat kuumina\nkuvastinkirkkaaseen mereen. Afrikanderit ovat iloisia tuntiessaan\nesimakua kotimaansa kuumuudesta. \"Ah!\" sanoo vanhempi, \"pian saamme\nheittää nämä kulttuurin kahleet pois ja ruveta paljain käsivarsin\npuuhailemaan härkien ja kameelien sekä neekerien kanssa\". Jokaisella on\nomat ihanteensa.\n\nJännittyneenä tuijotan taivaanrantaan, sillä tahdon nähdä Afrikan heti,\nkun välillä oleva meren pinta sen suinkin sallii. Vihdoin ilmestyykin\nhorisonttiin terävä piikki, joka kohoaa kohoamistaan; sen rinnalle\nilmestyy omituisia, ilmavia, pieniä tupsuja, ja sitten piikkejä, jotka\neivät voi olla muita kuin palmuja ja tehtaitten savupiippuja. Mutta tuo\nensiksi näkynyt oli Aleksandrian sataman suuri majakka. Samalla tavalla\noli varmaankin antiikin aikana Aleksandrian kuulu tulitorni, Pharos,\njota pidettiin yhtenä maailman seitsemästä ihmeestä, ensimmäiseksi\ntervehtinyt merenkulkijan tervetulleeksi Afrikan mantereelle. Jo saapuu\nlaivalle luotsi ja hiljaa höyryämme muinaiseen Eunostos- eli \"Hyvän\nkotiinpaluun satamaan\". Edessämme on Afrika, Aleksandrian kaupunki,\narabialaisten kuulu \"Iskanderieh\".\n\nEnsimmäinen seikka, jonka huomaan, on koko maiseman valovärityksen\nmuutos. Monesti olen jo ehtinyt kuvata Aigeian ja Kreikan sinertävää,\nautereista kuulakkuutta, joka antaa kaikille näköaloille violetin\nkirkkauden. Egyptin valaistus sen sijaan on räikeätä, omituisesti\nkellertävää hehkua, ikäänkuin olisi sen ympärillä oleva suunnattoman\nlaaja keltainen hiekka-erämaa heijastanut sen, mikä ei lienekään\naivan väärä otaksuma. Taivaalla ei ole pienintäkään pilvi- tahi\nsumumuodostumaa, vaan on auringon valolla esteetön ja täysi loistonsa.\nSen räikeys onkin niin läpitunkeva, että tunnen sen rasittavan\nsietämättömästi silmiäni. Varjot ovat erinomaisen jyrkät ja terävät,\nja valkoisiksi kalkitut rakennukset näyttävät aivan hehkuvan. Sattuu\ntyyni päivä, pieninkään tuulen henkäys ei meitä virkistä ja ilma\ntuntuu mielestäni väräjävän kuumuudesta. Näin meistä, mutta ilmanalaan\ntottuneista kuuluu päivä olevan viileähkö.\n\nOdoteltuamme parisen tuntia saapuivat laivalle lääkäri ja passien\ntarkastajat, joiden eteen kaikki järjestyksessä joutuivat, käveltyään\nensin kohteliaasti hymyilevän lääkärin ohi. Mutta romaniatar ei\nmalttanut odottaa vuoroaan, vaan tunkeutui muitten ohi passiherrojen\npöydän ääreen. Kun nämä kohteliaasti huomauttivat, että hänen piti\nodottaa vuoroaan, nosti rouva heti ankaran melun, valittaen kovalla\näänellä, että tämähän nyt vasta ihmeellinen maa on, kun ei täällä\nedes ymmärretä olla kohteliaita naisille. Passiherrat yrittivät\nensin heikosti väitellä hänen kanssaan, mutta pelästyivät sitten\nherättämästään luonnonvoimien myrskystä ja löivät leimansa rouvan\npapereihin epätoivoisella kiireellä. Kun eräs ranskalainen yritti\nsitten lipsahtaa sisään väärällä vuorolla, loppui muutaman lihavan\nkreikkalaisäijän kärsivällisyys, ja kumeasti karjuen karkasi hän\nranskalaisen niskaan ja heitti hänet oikealle paikalleen. Tätä kaikkea\noli suomalaisen tyynellä temperamentilla erittäin soma ja virkistävä\nkatsella.\n\nKaikessa tässä touhussa kului aikaa niin, että kello oli jo 1, ennen\nkuin niistä oltiin selvät. Koko tämän ajan oli laivan ympärillä\nvallinnut sanoin ja kynin kuvaamaton meteli. 19 isoa venettä,\njokaisessa 8-12 tummaa, fetsipäistä miestä, muuna pukuna nilkkoihin\nsaakka ulottuva, vyötäisiltä hiukan kapeampi paita, tunkeili koko ajan\nlaivan ympärillä, miehistön uhatessa kiivetä kannelle, johon heillä\nkuitenkaan ei vielä ollut lupaa. Jokainen noista miehistä huusi niin\nkovalla äänellä kuin suinkin mahdollista oli, ja se merkitsee melko\npaljon, kun tietää, minkälaiset kamalat äänivarat näillä kansoilla on.\nTungeskeleminen laivan portaiden ääressä muodostuu vihdoin selväksi\ntappeluksi. Miehet hyppivät veneestä toiseen, tekevät äärettömän\nkuvaavia eleitä ja laajapiirteisiä, sujuvia, ilmehikkäitä, koko\nhorisontin käsittäviä käsien liikkeitä, sekä huutavat kuin hengen\nhädässä Kummastuneita matkustajia kohti ojentuu joka hetki satakunta\nrukoilevaan, liikuttavaan asentoon pysähtynyttä käsivartta, ja\nAleksandrian eri hotellien nimet täräjävät ilmassa epäsointuisena\nmölinänä, erisuuruisten ja -voimaisten kurkkujen esille mylviminä. Kun\nkapteeni vihdoin; ilmoittaa, että laiva lähteekin likemmäksi laituria,\njonka ääreen se nähtävästi ei halua säästääkseen laiturimaksut,\nlennähtävät kaikki veneet samalla tiehensä kuin lokkiparvi, ihmeen\nnopeasti nostaen vielä kolmikulmaisen purjeensakin vauhtia lisäämään,\nvaikka tuulta ei tunnukaan.\n\nJa kun vihdoin saavutaan lopulliseen ankkuripaikkaan ja matkustajien\npois lähtö todella alkaa, syntyy jos mahdollista äskeistä kauheampi\nmeteli. Maurilaisten merirosvojen hyökkäys kristittyyn laivaan\naikoinaan mahtoi olla jotakin saman tapaista kuin tämä, sillä niin\nhurjasti, tarvitsematta mitään portaita tahi muita näkyväisiä\nkiinnitarttumispaikkoja, \"entrasivat\" nämä valkopartaiset fetsiniekat\nlaivamme joka puolelta, rynnäten kamalan näköisinä oudostuneitten ja\nsäikähtäneitten matkustajain kimppuun. Huutaen kuka minkin hotellin\nnimeä tarttuu yksi tuohon, toinen tähän matkalaukkuun, ja alkaa mistään\nvälittämättä haalata sitä laitaa kohti, pudottaa jysäyttääkseen sen\njohonkin veneeseen. Matkustaja saa pitää silmänsä auki ja esiintyä\nlujasti, jos mielii säilyttää määräysvaltansa tässä mellakassa.\n\nTuomas, joka oli sähköttänyt hotelliin, odotti sen edustajia, eikä\nsiis kallistanut korvaansa muille huutajille. Muodostaen kolmikulmion\nme lujasti ja päättäväisesti puolustimme henkeämme ja omaisuuttamme,\nsaaden väliin pidellä tanakastikin matkalaukusta kiinni, kun joku\nruskea mies oli joutunut ymmärtämään, että se oli tahdottu uskoa\nhänen huostaansa, eikä millään ehdolla halunnut luopua tästä\nväärinkäsityksestä. Pianpa ilmestyikin eteemme todella jättiläismäinen\nnubialainen, joka oli puettu fetsiin ja khakipukuun, näytti meille\nTuomaan sähkösanomaa ja kysyi murteellisella saksan kielellä, olimmeko\ntilanneet huoneet Savoy-Palace-hotellista. Olimme kyllä. Saatuaan\nmyöntävän vastauksen veti neekeri ison suunsa valtavaan hymyyn ja\ntarjosi meille heti hienot egyptiläiset savukkeet, joiden vertaa ei\nmaailmassa ole. Kädenkäänteessä oli viereemme ilmestynyt kaksi muuta\nalempaa mustaa sielua, jotka erinomaisen taitavasti ja nokkelasti\nhaalasivat ja hiivasivat sekä tavaramme että meidät veneeseen, jossa\nmuutamien minuuttien kuluttua istuimme ällistyneinä, että näinkö\nmukavasti tämä kävikin.\n\nOdottaessamme leijonanmetsästäjiä, joiden piti tulla samaan veneeseen,\nja joilla oli rautavanteilla vahvistettuja matkatavaroita liiankin\nrunsaasti, pitelin silmällä romaniatarta, mitenhän tästä kahakasta\nsuoriutuisi. Hänen terävä puheensa erottui aivan selvästi tästäkin\nkauheasta melusta. Nytpä näin, kuinka musta egyptiläinen kiikutti\nkursailematta kädessään papukaijan häkkiä, heilautellen sitä niin,\netteivät lintuparan kotoiset aarniometsän puutkaan liene koskaan niin\nhuojuneet, ja vei sen neljän keikkuvan veneen yli takana olevaan\nviidenteen \"barkaan\". Toinen tuo perässä koiraa, joka panee toimitusta\nvastaan vastalauseensa koko sillä äärimmäisellä sisulla, joka tiedetään\nraivostuneella foksterrierillä olevan, mutta se ei tehoa ollenkaan:\narmotta heittää mätkähyttää musta mies koira paran papukaijan viereen.\nSitten palaavat molemmat miehet takaisin kannelle ja saattelevat sieltä\nirvistellen välissään kamarineito raukkaa, joka kalpeana ummistaa\nsilmänsä ja heitetään veneeseen kuin jauhosäkki. Sitten seuraa itse\nemännän vuoro. Tummat Egyptin pojat hallitsevat häntä tanakasti\nkäsivarsista, luoden hänen pyylevyyteensä ihailevia ja nälkäisiä\nsilmäyksiä, ja -- ihme on tapahtunut: rouvan suu avautuu kyllä\ntoisinaan kuin maalle joutuneella kalalla, mutta ääntä ei enää kuulu;\näänijänteet ovat tilanteen herättämän kauhun vuoksi herpautuneet.\nMustat miehet hyppyyttelevät häntä kuin tynnyriä veneen laidalta\ntoiselle, riemuitsevan näköisinä kuin orjakauppiaat, jotka kerrankin\novat saaneet kaapatuksi oikein lihavan, vaativintakin muhamettilaista\nmakua tyydyttävän saaliin. Valjuna ja vaisuna vaipuu rouva parka\npapukaijansa ja muiden kotieläintensä viereen.\n\nNiin päästiin vihdoinkin maihin, mutta siellä oli vielä kestettävä\ntullitarkastus. Kun oli jonotettu aikansa ja annettu pois laivalla\nsaadut koleerattomuustodistukset, päästiin itseensä varsinaiseen\ntullihuoneeseen. Paitsi tärkeinä häärääviä fetsipäisiä virkamiehiä,\njotka näyttivät toimittavan kaikkea muuta mahdollista, mutta eivät\nvirkaansa kuuluvaa tavarain tarkastusta, saattoi tässä harmaassa,\nlikaisessa ja ikävässä paikassa nähdä valitun kokoelman Aleksandrian\nhyvin arvoisaa jätkäsäätyä. Mikä huuto ja pauhu taaskin, mitkä\nkuvaavat, epätoivoiset, suuria ympyröitä tekevät käsien liikkeet! Mikä\nihmeellinen, melkein ebenholtsista vaaleaan kahviin vaihteleva ihmisten\nväri! Kasvojen piirteissä, solakassa vartalossa, pitkissä säärissä,\npystyissä olkapäissä, pitkissä käsivarsissa -- siinä oli kaikessa\njotakin tuttua, tuntua kuvapatsaiden egyptiläisistä. Olipa joskus kuin\nolisi itse Ramses astunut elävänä eteemme ja ruvennut kauppaamaan\nmeille kahvia ja limonaadia. Silmät ovat mantelimaiset ja niissä on\nerikoisen syvä ja tumma kiilto, kuten joskus oikein väärentämättömällä\nmustalaisella. Noita ihmisiä saattaa unohtua katselemaan aivan\nhypnotisoituna, kunnes täytyy nipistää itseään käsivarresta ja kysyä,\nonko tämä unta vai totta.\n\nJollakin salaperäisellä tavalla -- luultavasti lyöden kielellään\nkaikki estävät voimat tainnoksiin -- on romaniatar selvinnyt\nensimmäisenä kaikkine tavaroineen ja eläimineen tarkastusmiehen\nääreen. Kaunopuheisempia ja sitkeämpiä esityksiä siitä, ettei\nmitään tullattavaa ole, lienee harvoin annettu ainakaan kreikan,\nturkin, ranskan ja englannin kielen sekoituksella, ja pyytävämpiä\nja lempeämpiä, viettelevämpiä katseita ei liene juuri useammin\npublikaaniin suunnattu kuin tällä hetkellä, mutta ihme kyllä se\nkaikki oli aivan turhaa. Nuoruudestaan huolimatta pysyi egyptiläinen\ntunteettomana, matka-arkut avattiin, ja niin paljastui sekä hänen että\nmuiden ihmettelevien silmien eteen valittu sarja silkkiä ja samettia,\nvanhoja ja uusia korsetteja, leninkejä ja suuri paljous kaikenlaisia,\nnaispukuihin kuuluvia salaperäisiä vaatekappaleita, jotka lopuksi\npaiskattiin arkkuun takaisin sikinsokin. Tuntuipa siltä, että koko\nrakennus vapisi niistä murhaavista sanoista ja silmäyksistä, joita\nromaniatar tämän johdosta sinkahutteli ympärilleen.\n\nLeijonanmetsästäjien tullitarkastus oli myöskin erikoinen tapaus.\nKun heidän laajoista laukuistaan löytyi kaikenlaista, joka ei ollut\ntullivapaata, ja virkamies rupesi laskemaan maksettavan määrän\nsuuruutta, vei toinen vapaaherroista hänet vähän syrjemmälle. Kuulin\nhänen kuiskuttavan: \"Pitääkö minun todellakin maksaa täällä tullia?\"\nja samalla hän näytti lompakostaan turkkilaista puolenkuun merkkiä,\njoka vastaa Saksan rautaristiä. Merkin nähdessään egyptiläinen heti\npisti kynänsä taskuun, kumarsi ja sillä oli asia selvä. Tämä oli\nensimmäinen huomaamamme merkki siitä, kuinka egyptiläisten suosio eri\nkansallisuuksia kohtaan oli jakautunut.\n\nSelvittyämme mekin vuorollamme tullista lähdimme ajamaan hotelliin.\nTullialueen portilla oli kuitenkin vielä ruumiillinen tarkastus, jonka\nmusta konstaapeli toimitti siten, että hän juhlallisesti, ikäänkuin\nsiunaten, siveli meidät hartioista jalkateriin saakka, julistaen\nlopuksi: \"All right!\" Tarkoituksena lienee estää aseitten vientiä\nkaupunkiin. Peräti väsyneitä olimmekin jo hyvään ja kodikkaaseen\nhotelliin päästessämme, jossa meidät ystävällisesti otti vastaan\nsaksalainen portieri, lihava kuin tynnyri.\n\nSiihen loppui taas Simeonin \"lokikirja\".\n\n\n\n\nXL.\n\nHotelli. -- Maa, jossa ei tarvitse pelätä sadetta. -- Katuelämää\narabialaiskortteleissa. -- Hautajaiset. -- Serapeum, Pompejuksen pylväs\nja katakombit. -- Kirkkoisä Kyrillus. -- Egyptin pumpuli. -- Häät. --\nMehemed Ali. -- Pääskyset. -- Kuningaspalmu. Eläintarha ja peipposet.\n-- Englantilaisviha.\n\n\nVaikka veljekset olivat matkallansa ehtineet saapua jo monelle uudelle\npaikkakunnalle ja siis kokea siitä johtuvat tunnelmat, heräsivät he\nkuitenkin huhtikuun 10 päivän aamuna aivan erikoisessa mielentilassa.\nOlihan jo hotelli sinänsä jotakin uutta, joka kyllä ansaitsi huomiota.\n\nSe oli täysin europalainen, upeampi ja suuremmilla mukavuuksilla\nvarustettu kuin ainoakaan niistä, joissa he tähän saakka olivat\nolleet. Näki kaikesta, että rikkaat englantilaiset olivat tottuneet\nEgyptissä viruessaan vaatimaan ei ainoastaan länsi-, vaan vieläpä\nitämaidenkin mukavuuksia, oli sitten kysymyksessä ruoka, juoma tahi\nmuut elämän välttämättömyydet. Erikoisuutena olivat nubialaiset\npalvelijat, jotka puettuina fetsiin, valkoiseen paitaan, vyötäisillä\npunainen vyö, ja pehmeisiin sandaaleihin, liikkuivat äänettöminä ja\nauttavaisina joka paikassa kuin varjot. Ainoastaan ylikyypparit ja muut\nsellaiset johtohenkilöt olivat valkoisia. Nuo mustat ihmiset, joiden\nväriin tottui aivan pian, olivat erinomaisia palvelijoita, tarkkoja\ntyössään, vaatimattomia ja ennen kaikkea aivan mykkiä, puhuen vain\nvaadittaessa. Kun veljekset siis söivät aamiaistansa, johon Egypti oli\nantanut runsaasti hedelmiänsä, ja pari tällaista mustaa miestä noudatti\nheidän toivomuksiaan ennen kuin ne oli ehtinyt lausuakaan, tunsivat\nhe olevansa kuin itämaisia pashoja, joiden elämä satujen mukaan on\ntällaista herkuttelemista ja nautiskelemista hyllyvillä ottomaaneilla.\nVirkeinä ja uteliaina lähtivät he sitten ulos tutustumaan Aleksandrian\nkaupunkiin.\n\nIhmeellinen maa, jossa ei tähän aikaan koskaan tarvitse pelätä\neikä toivoa sadetta, sillä sitä ei tule. Aurinko nousee joka aamu\npilvettömälle, huikaisevan kirkkaalle taivaalle, ollen puolen päivän\nkohdalla jo tähänkin vuoden aikaan niin korkealla, että täytyy\nmelkoisesti kallistaa päätänsä taaksepäin voidakseen sen nähdä. Sen\nsäteillä on polttavan läpitunkeva voima, eikä mielellään juuri sen\nhehkussa oleskele, jos vain voi sen välttää. Tänään tuntuu kuitenkin\nraitis merituuli, joten varjossa on vain kohtalaisen lämmintä, kuten\nmeillä parhailla helteillä.\n\nOppaana hotellin suosittelema, vanhanpuoleinen ja parraton\narabialainen, joka tahtoo olla europalaisesti puettu, koskapahan\non vetänyt paitansa päälle kuluneen kesäpalttoon, lähtevät\nveljekset liikkeelle, ajaen ensin sataman puolella olevaan\narabialaiseen kaupunginosaan. Katuelämä on täällä vielä eloisampaa\nkuin Konstantinopolissa ja täällä näytään todellakin kokonaan\nelettävän kadulla. Siinä suoritetaan kaikki työ, siinä parturoidaan,\nkirjoitetaan, juodaan kahvia ja jutellaan. Veljellisessä sovussa,\nvaikkakin kaikki kirkuen kuin hengen lähdössä, siinä työskentelevät\nsepät, suutarit ja fetsintekijät -- päähineen oikea nimi lienee\n\"tarbush\" --, keittelevät merkillisiä ruokiansa kokit, myyskentelevät\nmakeisten kauppiaat vastenmielisen näköisiä herkkujansa j.n.e. Laihat,\npitkäsääriset kanat, ja kaikkialla läsnäolevat lampaat puikkelehtivat\nihmisten jaloissa. Pilvenä pörisee joka paikassa kärpäsiä, tunkeillen\nkaikkialle, missä on likaa -- ja sitähän on joka paikassa -- ja\nruoka-aineita. Onpa tuossa eräs leipuri levittänyt kadun reunalle\nkoko limppuvarastonsa ja joka limpun pinnalla kuhisee kärpäsiä\narmeijoittain. Kaiken tämän melun ja kohinan keskellä, seinän vierellä\ntahi jossakin nurkassa, saattaa liikkumattomana istua joku vanha\nmusulmanni, uneen tahi unen kaltaiseen pyhään mietiskelyyn vaipuneena.\nHänen kasvoillaan ja käsillään on kärpäsiä niin että kuhisee, aurinko\npaahtaa häntä täydellä terällä, ohi kulkijat tyrkkivät häntä, mutta\nhänen rauhaansa ei nähtävästi mikään voi häiritä. Tuossa istuu käsi\nojona musta kerjäläisnainen, ja lapsi nukkuu hänen sylissään raskasta,\ntiedotonta onnen unta. Tuossa astuu sokea, tunnustellen kepillänsä\ntietä tungoksessa ja ojennellen väliin kättänsä almun saantia varten.\nHuntupäisiä, mustiin puettuja naisia istuu kauppojen ovilla tahi\nkadulla vilkkaasti puhellen, ja kaikissa pikku kahviloissa tungeksii\nkovasti kansaa, jutellen, juoden kahvia ja pelaten korttia. Kauan ei\ntarvitse Aleksandrian arabialaiskortteleissa harhailla, ennen kuin\nhuomaa, että Konstantinopolin itämaisuus sittenkin on, aitoudestaan\nhuolimatta, ikäänkuin sinne muutettua, jotavastoin se täällä on\nkotonaan, kuin syvän ja suuren meren näkyvissä olevana pintana.\n\nÄkkiä kuulemme takaamme, ajaessamme erästä syrjäkatua, vihlovia\nvalitushuutoja. Ohitsemme menee joukko naisia. Eräs heistä itkee\njonkunmoista valittavaa säveltä, jonka jälkeen muut taas puhkeavat\nvalitushuutoihin. Kysymyksessä ovat hautajaiset. Ruumis on viety\nhautausmaalle ja haudattu sinne, kasvot Mekkaan päin, ja nyt palaavat\nitkijänaiset surutaloon takaisin. Opas, joka tuntuu olevan harras\nmoslemi, lausuu veljeksille vakavasti ja kyynelsilmin: \"Sitä tietä\ntäytyy meidän kaikkien mennä. Sanottehan te frankitkin: Maasta olet\nsinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman!\" Häivähdys vakavaa\ntunnelmaa valtasi mielen katsellessa omituista kulkuetta ja ukon\nsilminnähtävää liikutusta. Älkäämme olko liian itserakkaita, vaan\nmyöntäkäämme, että moslemien sydämessä voi liikkua aivan yhtä syvä ja\nvilpitön uskonnollinen tunne kuin millä europalaisella tahansa.\n\nTämä hautauskulkue sattui veljesten kohdalle sopivalla hetkellä,\nsillä olivathan he juuri menossa n.s. Serapeumiin, Ptolemaiosten\nperustaman Serapis-palveluksen muinaisen, kuulun temppelin paikalle.\nSanotaan tässä olleen rakennuksen loistossaan vetäneen vertoja Roman\nKapitoliumille. Serapis oli manalan, kuoleman ja tautien jumala, jonka\npalvelus levisi koko Roman valtakuntaan, ja lienee, kuten sen rinnalla\nIsiksen palvelus, ollut salamyhkäisten menojen mielikuvitukseen\nvetoavaa uskontoa. Nyt ei paikalla ole mitään muuta kuin korkea\ngraniittipilari, n.s. Pompejuksen pylväs, tehtyjen kaivausten jälkiä\nsekä sarja maanalaisia käytäviä, joita liian vaativasti sanotaan\n\"katakombeiksi\". Pompejuksen pylväs on kuitenkin suurin vanhasta\nAleksandriasta säilynyt muistomerkki, peruskivineen lähes 27 m korkea,\njuuresta lähes 3 m läpimitaten. Kapiteeli on korinttilainen. Se on\nsaattanut kuulua muinaiseen Serapis-temppeliin, mutta Pompejuksen\nkanssa ei sillä ole ollut mitään tekemistä; nykyiselle paikalleen sen\nlienee pystyttänyt keisari Teodosius, ehkä muistoksi siitä, että oli\nsaanut hävitetyksi Serapeumin. Ansaitsipa todellakin moinen fanaattisen\nuskonkiihkon barbaariteko itselleen muistomerkin. Teodosius ja hänen\nmielisairaat munkkihurjurinsa saattaisivat kääntyä haudassaan, jos\nkuulisivat, kuinka perin tarpeettomana ja raakalaismaisena nykyajan\nihminen tällaisia hävitystekoja pitää.\n\nOpas on puhellut veljeksille näistä \"katakombeista\" siksi paljon, että\nnämä luulevat, vaikka tietävätkin varsinaisten katakombien olevan\ntoisaalla, näitäkin katsomisen arvoisiksi. Syvästä, hiekkakiviseen\nmaahan hakatusta kaivannosta johtaa kaksi mutkaista käytävää, toinen\nitään, toinen länteen, joiden seinissä on jonkunmoisia syvennyksiä.\nNe ovat kuitenkin siksi pieniä, etteipä edes istuvassa asennossa\noleva ruumis olisi niihin väkivallatta mahtunut. Oppaan selitykset\ntuntuivat myöskin hyvin hämäriltä. Kun seinissä ja hautojen kohdilla\nei liioin näkynyt mitään kuoleman palvelusta osoittavia merkkejä\neikä kirjoituksia, ja kun koko käytävä oli sangen huolimattomasti ja\nilmeisesti ilman tarkempaa suunnitelmaa tehty, jäi Simeoni vakavasti\nepäilemään sen katakombiluonnetta. Mieluumminkin se on saattanut olla\njoku Serapeumin pappien viinikellari, sillä noissa syvennyksissä\nsopi kyllä hyvin säilyttää kokoliaitakin viiniruukkuja, jommoisten\nsirpaleita Simeoni oli maassa huomaavinaankin.\n\nVarsinaiset Aleksandrian katakombit ansaitsevat sen sijaan näkemistä.\nNe löydettiin vasta vuonna 1900 ja on ne rakennettu säännöllisen\npohjapiirustuksen mukaan, sisältäen melko laajoja käytäviä ja kauniisti\nkoristeltuja, kokonaisten perheitten hautakammioita. Ne ovat kotoisin\ntoiselta vuosisadalta Kristuksen syntymän jälkeen ja osoittavat hyvin\nsäilyneillä koristeillaan, kuinka omituisesti kreikkalais-roomalainen\nja vanha egyptiläinen tyyli saattoi täällä sekoittua.\n\nTuollaiseen muinaiseen kuolleitten valtakuntaan astuu varovaisin ja\nhiljaisin askelin. Sen ajan menot ja hautaustavat kuvastuvat elävinä\nmieleen, nähdessään, kuinka huolellisesti ja kauniisti täällä oli\nvarustettu se paikka, _triclinium funebre_, jossa vainajan omaiset\npitivät peijais-ateriansa, ja kuinka perin komeasti monet vainajat\n-- ehkäpä ruhtinaallisia henkilöitä -- oli viimeiseen leposijaansa\nlaitettu. Tuntuu kuin väreilisi tässä ummehtuneessa ilmassa vieläkin\nsurua. Ainoina elollisina olentoina ovat skorpionit, jotka kiipeilevät\nseinillä ja joita veljekset huolellisesti välttelevät. Kristittyjä\nnämä vainajat eivät ole olleet, vaan ehkäpä siihen henkiseen suuntaan\nkuuluvia, joiden keskuudesta myöhemmin lähti Hypatia, kuuluisa\nhellenistisen viisauden ja maailmankäsityksen tulkitsijatar.\nMahdotontahan ei ole, että hänen ruumiinsa on tuolla seinäkomeroissa,\nsatojen muiden joukossa, heitettynä sinne sen jälkeen, kun piispa\nKyrillus \"kristityn\" roskaväen avulla sai hänet murhatuksi.\n\nTuo sanottu Kyrillus on muuten saanut historiassa \"kirkkoisän\"\narvonimen, jota ei, kuten tunnettua, sentään ole jaettu yhtä usein\nkuin kauppaneuvoksen tahi valtioneuvoksen arvonimeä. Hän eli siinä\nmolemmin puolin 400-lukua ja oli peräti ankara kirkonmies ja\nveitsiterävä teologi, jonka kanssa ei ollut leikkimistä. Esimerkkinä\nhänen suuresta merkityksestään mainittakoon, että kun Konstantinopolin\npatriarkka jostakin syystä yhtäkkiä kieltäytyi antamasta Neitsyt\nMarialle arvonimeä \"Jumalan äiti\", sinkosi Kyrillus Aleksandriasta\nhäntä vastaan niin tehokkaat anatemat, että patriarkan tuoli rupesi\nvakavasti horjahtelemaan. Ja kun hän ei kerettiläisestä käsityksestään\nluopunut, vaan taisteli sen puolesta itsepintaisesti, tuomitsi hänet\nKyrilluksen toimesta Efeson kirkolliskokous siihen alimpaan paikkaan.\nTästä sukeutui nyt laaja, koko kristikuntaa järkyttävä riita, josta\nei sovi tässä enempää puhua, varsinkin kun kaikki koulupojat, joille\ntarkoin isketään päähän tällaiset veitsihienot uskonriidat, osaavat\nsiitä uteliaille kyllä selvää tehdä. Mutta kysykääpäs heiltä, mistä\nmaailman paras pumpuli saadaan, niin näette, kuinka yksipuolisesti\nohjattu heidän tietopuolinen kasvatuksensa on.\n\nSillä aikaa kuin Simeoni vaipui tällaisiin Egyptin menneitä aikoja\nkaiveleviin mietelmiin, oli käytännöllinen Tuomas ajatuksissaan\naivan toisaalla. Tullessaan oli hän nimittäin nähnyt egyptiläisen\npumpulivaraston, käynyt sitä tutkimassa ja oli nyt vaipunut pumpulia,\nsen laatua, merkitystä ja kauppa-arvoa harkitsemaan. Simeoni epäili,\ntiesikö hän ollenkaan oltavan paikassa, jonka asukkaille ei enää huoli\ntarjota pumpulia enempää kuin muutakaan maailman turhuutta, sillä niin\nhajamielisenä hän kuunteli oppaan vaivalloisia ja peräti fantastisia\nselityksiä, joissa tosi ja valhe kävivät mitä ihmeellisintä taistelua\nkeskenään. Kun oppaamme vihdoin viittasi edessä olevaan syvään kaivoon\nsanoen: \"Roman well\" (\"Roomalainen lähde\", joita muuten kaikki täällä\nlöytyvät, vähänkään vettä sisältävät kuopat tuntuivat olevan), heräsi\nTuomas syvistä kansantaloudellisista mietelmistään ja sanoi ilahtuen\ntuijottaen eteensä, äänellisen yhtäläisyyden pettämänä: \"Cotton\noil?\" (\"Pumpuliöljyäkö?\") Juhani ja Simeoni panivat verrattomalla\nnautinnolla merkille oppaan ällistyneen ilmeen hänen kuullessaan tämän\nodottamattoman arkeologisen selityksen.\n\n\"Hypatian sanotaan olleen erinomaisen etevän matematiikassa\", puheli\nSimeoni heidän poistuessaan katakombeista, \"vaikka hänestä oikeastaan\ntiedetään hyvin vähän, hänen kirjoituksiaan kun ei ole säilynyt...\"\n\n\"Mistähän Egyptin pumpuli saapi erikoisen hyvät ominaisuutensa?\" puheli\nTuomas. \"Johtuneeko se siitä, ettei täällä ole ollenkaan sateita sen\nvalmistumisaikana, joten se ei koskaan kastu? Luulenpa niin, sillä\nmuuten sitä lienee vaikea selittää, koskapa itse kasvi ei olle täällä\nsen jalompi kuin Amerikassakaan...\"\n\n(JUHANI: \"Nyt on Simeoni saanut Teodoran sijaan Hypatian ja Tuomaan\npäähän on mennyt pumpulihulluus. Mitä tästä retkestä tuleekaan!\")\n\nÄsken oli veljeksiä saattanut kuoleman valtakuntaan hautajaissaatto;\nnyt sieltä palatessa ottavat heidät vastaan uuden elämän synnyttämisen\nviehättävät aikeet. Näet useissa paikoissa näkyi koreasti liputettuja,\nlampuin ja köynnöksin koristeltuja taloja, joissa vietettiin häitä.\nErään edustalla oli useita kuormavankkureita ja lastattiin niihin\nparhaillaan morsiamen myötäjäisiä. Hän on rikas, sillä köyhällä tytöllä\nei voi olla noin paljon hyllyviä ottomaaneja, pehmeitä haaremisohvia,\nloputonta määrää patjoja ja tyynyjä, korean väristä vaatetavaraa jos\nkuinka paljon, kaikki suunniteltu lepäämisen ja loikomisen varsinkin\nitämailla tärkeätä perusajatusta silmällä pitäen. Tulivatpa vastaan\nmyös umpinaiset, vanhanaikaisia \"kruunajaisvaunuja\" muistuttavat\najopelit, joiden edellä juoksi huutaen ja hoilaten kuusi koreapukuista\narabialaisnuorukaista, arvattavasti jonkunmoisia marsalkkoja.\nMorsiantahan siinä vietiin uuteen kotiinsa, jossa sulho hehkuen\nlemmestä odotti häntä; sulhon uteliaisuuden täytyykin olla tällaisessa\ntapauksessa melkoisen ja inhimillisesti varsin ymmärrettävän, sillä\neihän hän ole vielä morsiantaan nähnytkään, vaan on \"ostanut hänet\nsäkissä\", kuten varsin asiallisesti voi tässä tapauksessa sanoa.\nSimeoni ei kuitenkaan uskonut, että tuo tapa olisi niin pyhä kuin\nnäyttää, vaan arveli tyynesti, että kyllä tytöstä sentään täälläkin\naina ennen häitä tarkempi selvä otetaan, vaikkakin kaikessa\nhiljaisuudessa.\n\nAleksandrian kohiseva elämä aaltoili veljesten ympärillä, kun he\nseisauttivat hevosensa Mehemed Alin, Egyptin ja Aleksandrian uudistajan\nnimeä kantavalle aukeamalle, jossa tuon äijän jykevä ratsupatsas\nhänestä vielä muistuttaa. Vuonna 1800 oli Aleksandriassa noin 5000\nasukasta, nyt ehkä 370,000, niistä vain 60,000 europalaista. Mehemed\nAli, Egyptin yritteliäs ja voimakas, Makedoniasta, Kavalasta, syntyisin\noleva kediivi, joka oli aloittanut uransa tupakkakauppiaana, kohosi\ntarmonsa ja ihmeellisten tapausten suosimana tuohon korkeaan asemaan\nja käytti sitä täysin itsenäisesti häikäilemättä omaksi ja Egyptin\nhyväksi. Kun Egyptin janitshaarit, mamelukit, olivat hänelle esteeksi,\npäätti hän tehdä selvän koko joukosta ja kutsutti heidän päällikkönsä,\nyhteensä lähes 500 miestä, luokseen kahville. Kun kahvi oli juotu,\nisketti hän heiltä kaikilta niskat poikki, ja siihen päättyi kuuluisain\nmamelukkien historia. Sitten hän ryhtyi Egyptiä uudistamaan, yhdisti\nAleksandrian n.s. Mahmudije-kanavalla Niiliin, pannen siten perustan\nnyt niin suurenmoiselle kanava- ja kastelujärjestelmälle, edisti\nmaanviljelystä ja hoiti asiat kaikin puolin kuin mies. Hän olisi tehnyt\nottopoikansa Ibrahim-pashan avulla selvän koko Turkin valtakunnasta,\nelleivät aina kateelliset suurvallat olisi sitä estäneet. Hänen\njälkeläisensä pitävät vieläkin kediivin istuinta hallussaan, vaikka\nMehemed Alin aikuista valtaa nyt käyttelevätkin englantilaiset.\n\nVeljekset ajavat huvikseen tuolle kuuluisalle kanavalle, jolloin\ntullaan kaupungin ulkopuolelle. Se on kuin pieni joki. Rantoja\nkaunistavat palmut ja rumentavat rähjäisen näköiset fellahkylät.\nIhmeekseen huomaavat veljekset omien kotoisten pääskysten lentää\nhujauttelevan pitkin kanavan laitoja, aina väliin koskettaen vettä\nkuten meilläkin. \"Lähtekää jo Suomeen\", kehoittaa Juhani, \"ja viekää\nmeiltä terveisiä.\" Kun Tuomas kertoo oppaalle, että pääskyset lähtevät\npian Suomeen, viettääkseen kesänsä siellä, ei tämä rupea sitä ollenkaan\nuskomaan. Ajoretki päättyy ihanaan puistoon, jossa mahtavat palmurivit,\njoiden kauneutta ei voi kyllin ihailla, oudot ja tuntemattomat,\nparhaillaan loistavasti kukkivat puut ja pensaat, yleensä koko\nkasvillisuuden rehevyys, antaa käsityksen troopillisten metsien meille\ntuntemattomasta kasvullisuuden rikkaudesta.\n\nN.s. kuningaspalmu lienee lajiensa kaunein, ja onkin se todella\nkuninkaallisen näköinen. Runko on aivan suora ja sileä kuin olisi se\ntehty sorvaamalla, ja väriltään loistavan hopeanharmaa. Se kohoaa\nsuorana sangen korkeaksi, levittäytyen latvassaan ihanaksi ja tuuheaksi\nlehtitöyhdöksi. Nähdessään, kuinka palmu yleensä antoi täällä joka\npaikalle ominaisen leimansa, tuli Simeoni ajatelleeksi, että pilarin\nkehityksen historia ehkä voitaisiin todennäköisesti aloittaa palmusta,\nsillä sitä katsellessaan on varmaankin egyptiläinen rakentaja aikoinaan\njohtunut luomaan noita vapaasti ja itsenäisesti kohoavia rakennustensa\nkannattajia.\n\nAleksandrian eläintarha tarjoaa myöskin muukalaiselle nähtävyyksiä,\nsillä täällä, jossa esim. leijonat ja apinat ovat kotoisemmassa\nympäristössään, tekevät ne virkeämmän vaikutuksen kuin Pohjolan\neläintarhoissa. Nehän kuitenkin ovat enimmäkseen tuttuja, mutta\nkasvullisuus sen sijaan on oudompaa, eikä sen rehevyyttä voi kylliksi\nihailla. Joutilasta, ilakoivaa arabialaisväkeä tunkeilee kaikkialla,\nmutta muuten on meno aivan samanlaista kuin Europassa. Ilma on\nerinomaisen kevyttä ja kuivaa. Simeoni huomasi ihmeekseen, että hän\nsaattoi hengästymättä kulkea sellaisissakin paikoissa, joissa kotona\njo olisi pitänyt pari kertaa \"levähtää\". Puiston puista ja pensaista\nkuului tuhat -- äänistä, tutulta kaikuvaa viserrystä, ja kun veljekset\ntarkastelivat lähemmin, mitä lintuja ne olivat, huomasivat he\nhämmästyksekseen niiden olevan peipposia, sirkkusia ja muita kotoisia\nkesävieraitamme, jotka nyt olivat nähtävästi kokoontuneet parviin\nlähteäksensä kauas Pohjolaan valoisasta kesästä riemuitsemaan. Kunpa\npääsisivät onnellisesti italialaisten ja ranskalaisten pyydystäjäin ohi!\n\nKun veljekset ajoivat kotiin, rupesi heille vierellä menevästä\nraitiovaunusta sinkoilemaan kaikenlaisia outoja sanoja, jotka sävystä\npäättäen olivat kaikkea muuta kuin ystävällisiä. Opas suuttui virkansa\npuolesta ja rupesi haukkumaan vastaan, ja niin jatkettiin seurustelua\nhyvän aikaa. Kun se oli loppunut, selitti opas yleisön luulleen heitä\nenglantilaisiksi ja siksi heitä solvanneen, englantilaisia kun vihataan\ntäällä tavattomasti. \"Mutta herrathan eivät olekaan englantilaisia,\nvaan saksalaisia, ja saksalaiset -- ne ovat hyviä miehiä!\" Oli turhaa\nselittää heille, mistä maasta veljekset olivat, sillä egyptiläinen\nnäyttää tuntevan vain englantilaiset, ranskalaiset, saksalaiset,\nitalialaiset, kreikkalaiset ja juutalaiset. Koska veljekset\neivät olleet englantilaisia, määriteltiin heidät muitta mutkitta\nvaaleutensa vuoksi saksalaisiksi, ja kohdeltiin sen vuoksi erikoisen\nystävällisesti, kun se vain tuli tiedoksi.\n\nMutta kun veljekset ajoivat hotelliinsa englantilaisen päävahdin ohi,\nhuomasivat he vartiosoturin tyynenä ja varmana astelevan kivääri\nolkapäällä koppinsa edessä. Heitä ei paljon näy, vaan välttävät he\ntarkoin kaikkea alkuasukkaita kiihoittavaa esiintymistä, hyvin tietäen\nolevansa palavasti vihattuja tässä maassa, jolle he kuitenkin ovat\ntehneet paljon hyvää.\n\n\n\n\nXLI.\n\nEgyptiläisessä laulukahvilassa. -- Orkesteri, laulajatar, kappaleen\nesitys ja yleisö.\n\n\nLevähdettyään päättivät veljekset ottaa selkoa, voisiko muukalainen\npäästä näkemään egyptiläisten omaa \"kansallista\" huvittelu-elämää,\njoka arvattavasti paljon kertoisi heidän erikoisuuksistaan. Aikaisempi\nopas ei kuitenkaan vanhana miehenä enää jaksanut lähteä liikkeelle,\nvaan lähetti toisen, jolla oli koko etuhammasrivi kullasta ja paitansa\npäällä kulunut europalainen takki. Hän selitti, ettei enää ole olemassa\nsellaisia arabialaisia kahviloita, joissa esiintyisi \"vatsatanssijoita\"\nja muita sen suuntaisia \"taiteilijoita\", koska englantilaiset olivat\nkaiken sellaisen kieltäneet. Mutta uudemmanaikaisia kahviloita,\nsuuriakin, oli kyllä, ja niihin hän oli valmis herrat viemään.\nLähdettiin siis ja melko turvallisella tunteella, sillä molemmat\nrotevat leijonanmetsästäjät tulivat mukaan, toisella turkkilainen\npuolikuunsa liivin rinnassa.\n\nOpas kuletti seurueen arabialaiseen kaupunginosaan, sokkeloisten\nja ahtaitten katujen läpi, joilla tungeksi nauravaa ja ilakoivaa\negyptiläistä yleisöä. Varsin hyvin saattoi sillä matkalla nähdä, että\nAleksandria on omistanut itselleen kaikki suuren merimieskaupungin\npaheet, joita räikeän avonaisesti harjoitetaan kokonaisissa\nkortteleissa. Omituista oli nähdä, että useissa paikoissa oli\nkadullakin vuoteita, uudenaikaisia vaskinuppisia rautasänkyjä, joissa\nnäytti makailevan vanhoja naisia, ehkä povaajia ja myrkynsekoittajia.\nKoko tämä maailma oli niin inhoittava ja niin erilainen kuin mitä\nyleensä paljonkin maailmaa nähneenä, on oppinut mahdollisena pitämään,\nettei sitä voi katsella ilman syvintä inhon tunnetta. Käsittämätöntä\non, kuinka Englannin hallitus sallii tuon kaiken tapahtua, ellei\nesteenä ole haluttomuus sekautua liiaksi alkuasukkaiden tapoihin ja\nelämään, mikä tietenkin olisi vaarallista. Sanottakoon vain se, että\npohjoismaissa olisi tällainen aivan mahdotonta, joskin kerrotaan\npöyristyttäviä asioita jo Antwerpenin merimieskortteleista.\n\nVihdoin saavuttiin erääseen kahvilaan, joka ulkoapäin oli suuri,\nlaudoista tehty rakennus, ja jonka nimi oli \"Suihkulähteen teatteri\".\nJo kauas kuului sieltä yksitoikkoista soiton rämpytystä. Kun oli saatu\npiletit, jotka muuten olivat melko kalliit, tultiin suureen saliin,\njossa istui paljon fetsi- ja turbaanipäistä yleisöä, juoden kahvia\nja poltellen nargileh-piippua. Veljekset huomasivat olevansa ainoa\nvalkoinen seurue tässä joukossa ja heihin suuntautui tutkivia ja\nvihaisia, kysyviä katseita. Opas antoi hiljaisia selityksiä, jolloin\njännitys laukesi; eräs villin näköinen mies tuli sanomaan: \"Saksalainen\n-- hyvä! Englantilainen\" -- (nyrkin puristus ja hammasten kiristys).\nVeljeksetkin saivat eteensä välttämättömät kahvikuppinsa ja rupesivat\nkatselemaan ympärilleen.\n\nKorkean ja suuren salin toisessa: päässä oli europalaiseen malliin\nesityslava, \"estraadi\", näyttämö, jolla orkesteri istui. Se oli\nkokoonpantu seuraavasti: vasemmalla istui huilun puhaltaja, jonka\nsoitin oli tehty bamburuo'osta; sitä puhallettiin päästä ja kylkeen\noli tehty tarpeellinen määrä reikiä. Aleksandrian museossa näki\nSimeoni myöhemmin aivan samanlaisen, mutta se oli tehty norsunluusta.\nHuilunsoittajan oikealla puolella olevalla miehellä oli jonkunmoinen\nkupupohjainen, kitaran tapainen soitin, joka nähtävästi oli\neuropalaista mallia. Seuraavalla oli edessään pöydällä suuren sitran\ntapainen soitin, mutta ei siinä ollut sitrassa tavallisia \"polkimia\";\nse meni alituisesti epävireeseen, joten soittaja sai viritellä sitä\nlakkaamatta. Oikealla siivellä istui sitten kolme tukevaa äijää, joista\nyhdellä oli kädessään tamburinin tapainen helistin. Tällainen oli\nkahvilan orkesterin kokoonpano. Kaikilla soittajilla oli fetsi päässä.\n\nOrkesteri oli ryhmittänyt tuolinsa puoliympyrään keskipisteessä\nolevan, korkeammalle jalustalle asetetun nojatuolin ympärille, joka\nkuitenkin oli käännetty yleisöön eikä soittajiin päin. Tuoli oli\nkomeasti päällystetty, edessä jalkajakkara ja vieressä matala itämainen\nkahvipöytä. Veljesten tullessa sisään se oli tyhjä, mutta orkesterin\njäsenet olivat paikoillaan, ahkerasti virittäen soittimiaan.\n\nHetkisen kuluttua vaelsi kuitenkin näyttämölle upea, nähtävästi\ntäydelleen itämaisen maun mukainen kaunotar. Pukunaan hänellä oli\njonkunmoinen valkoinen pusero, punainen, lyhyt hame, valkoiset sukat ja\nvalkoiset, viimeisen muodin mukaiset parisilaiskengät. Päässä hänellä\noli musta huntu, riippumassa taaksepäin. Tukka oli kiiltävän musta ja\nsilmät tummat, mutta ihon väri oli europalaisesti vaalean rusottava\nja kirkas, joten Simeoni tuli epäilleeksi hänen ehkä olevan jotakin\nkaukaasialaista rotua. Paljaissa käsivarsissaan hänellä oli ylen\nrunsaasti kullanvärisiä metallikoristeita, renkaita ja rahoista tehtyjä\nketjuja, kaulassa paksussa kultaketjussa suuri medaljonki, ja nilkoissa\npaksut kultarenkaat. Tummien ja kaarevien kulmiensa alta lähetteli hän\nkatsomoon viileitä ja ylpeitä silmäyksiä, tervehtien ihailijoitaan\ntuskin huomattavalla hymyllä. Pää-asiana hänestä puhuen mainittakoon,\nettä hän oli hyvin lihava, suoranainen rykelmä terveitä ja valtavia\nnaisellisia muotoja, joita koko katsomo unehtui ihailemaan, hiljaisten\n\"ah!\"-huokausten kuuluessa kaikkialta. \"Hän on kaunis kuin kuu!\"\ninnostui veljesten opaskin häntä ylistämään, ja myöntäähän täytyikin,\nettä tuossa terveessä olennossa, joka esiintyi ilman minkäänlaista\ntekomakeata kiemailua, hillitysti ja tyynesti sekä arvokkaasti, oli\nsangen paljon harvinaista, eksoottista kauneutta. Uteliaina veljekset\nodottivat, mitä tästä piti tuleman.\n\nOrkesterin loppumattomasti viritellessä soittimiaan istuivat siinä\nnyt yleisö ja kaunotar vaiti ollen ja tarkastellen toisiaan, väliin\najattelevalla ilmeellä maistaen kahvia ja vetäen pitkän ja viileän\nsauhun nargilehista, jonka vesi pulahteli hiljaisina kuplina.\nKaunottarellekin tuotiin kahvia ja rupesi hänkin sitä siinä itsekseen\nmaistelemaan, hieman raoittaen mehevän punaisia ja paksuja huuliaan,\njoiden välistä loistivat helmikirkkaat hampaat, ja välillä antaen hymyn\nhäivähdyksen lennähtää kasvoilleen. Kun tätä jatkui kauan, rupesi\nSimeoni jo ihmettelemään, oliko tämä nyt aivan erikoinen, arabialainen\nohjelmanumero, jossa oli vain vaivuttava hiljaiseen kauneuden ihailuun,\nkun orkesteri vihdoinkin tuntui saavan soittimensa vireeseen ja kaikki\ntaiteilijat rykäisivät päättäväisesti. Samalla alkoikin esitys.\n\nSitramiehen sormet rupesivat hyppelemään kielillä vallan näppärästi,\nrepien niistä kantelemaista helinää taitavasti ja varmasti; kitaramies\ntäryytteli mandoliinimaista soitintansa tarmonsa takaa jonkunmoisella\n\"plektronilla\", ja huilumies pisti aseensa vasempaan suupieleensä\npirahdutellen siitä ilmoille sarjan mitä konstikkaimpia lurituksia.\nTamburiini alkoi helistä ja kaikki orkesterin jäsenet, joiden suu ei\nollut mitenkään \"ylösotettu\", alkoivat myös laulaa. Jännittyneinä\nteroittelivat veljekset korviansa saadakseen mahdollisimman eheän\nkokonaiskäsityksen näin alkaneesta esityksestä.\n\nLaulun sävel ja soitto oli Simeonin korville vierasta. Se ei ollut\nsuinkaan mitenkään väsyttävän yksitoikkoista, mutta liikunta-ala oli\nsilti melkoisesti rajoitettu. Samat nousut ja laskut siinä vaihtelivat,\nja sävy oli haikeasti uliseva ja valittava. Ehkä sana \"uliseva\" kuvaisi\nlaulun väriä parhaiten, sillä ääni tuntui tulevan jostakin kurkun\nperukasta, oudon värisenä ja todellakin \"ulisevana\". Somaa oli seurata\nlaulajien ilmeitä.\n\nHuilunpuhaltaja, joka nähtävästi oli soittimensa käsittelyssä mestari,\npuhalsi kuten sanottu toisella suupielellänsä, vääntäen siten\nkasvojansa hiukan kieroon. Siitä hän sai surumielisen ilmeen, joka\nsointui hyvin hänen soittonsa oneata tuulen huminaa muistuttavaan\nsävyyn. Kitaran soittaja lauloi intohimoisesti, vääntäen varsinkin\nkorkeammilla asteilla kasvonsa hassunkuriseen irvistykseen; nähtävästi\nei ääni tahtonut oikein mielellään tulla ilmoille, jolloin hän\nponnistellessaan joutui aivan suonenvedon tapaisen ilmeen valtaan.\nVertaukseksi saattaisi sopia sekin, että hän koko ajan koetti kuin\nuhallakin tirkistää aurinkoon. Sitran soittaja laulaa hujautteli\nvoimakkaasti, mutta kohotti hassusti ylähuulensa oikeata puoliskoa,\nsaaden hänkin siitä omituisesti kärsivän ilmeen. Oikealla puolella\nistuvat äijät vetelivät taas kuin ison pitäjän parhaat kirkkoveisaajat.\nVarsinkin vanhin, jo harmaissa oleva profeetan jälkeläinen, antoi\nääntä kuin tynnyristä laskien, muistuttaen paljon venäläisestä\nkirkkobassosta, joita Simeoni oli kerran kuullut Solovetsin\nluostarissa. Mutta mitäpä teki nojatuolissa istuva kaunotar?\n\nHänhän oli pää-asia koko esityksessä, laulun johtaja, paras laulaja,\nja samalla kapellimestari. Miltei huomaamattomilla oikean käden\nliikkeillä hän löi tahtia, yhtyen määrätyissä kohdissa itsekin lauluun.\nHänen äänensä oli kirkas ja kova, täydelleen \"kouluuttamaton\", ei\nvastenmielinen, vaikka sekin tuli jostakin sieltä niskanikamien\nvaiheilta. Laulettuaan hän taas maisteli kahvia ja kiitti yleisöä\nsirolla, pienellä käden liikkeellä, hymyillen joskus joukkoon.\nNäin jatkui laulua kauan. Mitä he lauloivat? Veljesten opas ryhtyi\nselittämään.\n\nLaulu kuvaa rakastuneen miehen lemmentuskia. Hän valittaa ja\nvaikeroipi, purkaen tunteensa ilmoille sydämensä syvyydestä; hän\ntuntee menettävänsä järkensä, ellei hän aivan pian saa rakastettuansa\nomakseen, tuota ihanista ihaninta neitoa, jonka ylistykseksi hän\nnyt, kuin toinen Korkean veisun laulaja, tuhlaa koko hehkuvan\nitämaisen kuvarikkautensa. Nyt saa laulu entistä valittavamman,\nsydäntäsärkevämmän sävyn, ja jokainen laulaja ääntää eräässä\nhuippukohdassa merkillisen, itkua tahi nyyhkytyksen nikotusta\nmuistuttavan ulahduksen, jollainen joskus sattuu keskellä kiihkeätä\nitkua. Kapellimestaritar varsinkin ulahti taitavasti. Simeoni säikähti\nensin, että nyt loppuivat laulajilta äänivarat kokonaan, mutta eihän se\nniin ollut, vaan kuvasi tuo ulahdus rakastuneen miehen valituksen ja\ntuskan korkeinta kohtaa, ollen siis korkeimman laulu- ja esitystaidon\nosoitus.\n\nErikoista huomiota oli omiaan herättämään kahvilan hovimestari, joka\nliikuskeli alituiseen näyttämön läheisyydessä valvoen kaikkea. Kun\nesitys hänen mielestään kohosi erikoisen kauniiksi ja taiteelliseksi,\nkääntyi hän yleisöön päin ruveten voimakkaasti ja vaativasti\nläiskyttämään suuria kämmenlapioitaan ja huutaen samalla innostuneita\nhyväksymishuutoja näyttämölle päin. Aluksi yleisö pysytteli hiukan\nkylmänä ja pidättyväisenä, mutta kuta pitemmälle korkean veisun\nesityksessä ehdittiin, sitä enemmän se innostui. Kun säejakso\npäättyi, kuului kaikkialta ihastunut, pitkä \"aaah!\" ja voimakkaat\nkäsien taputukset palkitsivat taiteilijoita hovimestarin suureksi\nihastukseksi. Opas innostuu myöskin ja selittää fanaattisesti osoittaen\nsuosiotaan: \"Ettekö nyt ymmärrä ja kuule? Hänhän laulaa sydämensä\nsyvyydestä, hänhän on sairas rakkaudesta, hänen armaansahan on kaunis\nkuin kuu veden yllä, hänen kyyneleensä vuotavat virtanaan!\" Ylen\ninnoissaan on myös veljesten takana, pylvään vieressä istuva, suonikas,\nlaiha, pitkä ja turbaaniin puettu beduini. Pitäen vesipiipun letkua\nvasemmassa kädessään, takoo hän oikealla edessään olevaa pylvästä, niin\nettä koko rakennus tärähtelee, ja huutaa kiiluvin silmin hyvähuutojaan.\nSelvästi saattoi nähdä, että runoudella ja musiikilla oli tähän\nyleisöön voimakas vaikutus ja että lyyrillinen, kukkaiskielinen\nlemmenrunous tuskineen ja riemuineen arvattavasti oli täällä tänäänkin\nsama kuin tuhat vuotta sitten.\n\nVihdoin pääsee esitys korkeimman kohtansa sivu ja siihen tulee nyt\ntyynempi ja samalla rauhallisesti riemuitseva sävy. Sehän onkin\nluonnollista, sillä nythän on rakastaja, yleisön puhjetessa huumaaviin\nilon osoituksiin, vihdoinkin päässyt tarkoituksensa perille, saanut\narmaansa, joka on kaunis kuin kuu veden yllä, ikuisesti omakseen.\nKuten elämässäkin, tasautuu tässäkin pian tyydytettyjen intohimojen\nmyrsky, laulu ja soitto hiljenevät, kunnes kokonaan loppuvat. Esitystä\noli kestänyt ainakin tunti. Simeonille jäi siitä se vaikutus, että\nse oli oikeastaan sangen korkealla taiteellisella tasolla, sillä se\npersoonallinen tehtäväänsä antautuminen ja huomattava haltioituminen,\njolla laulajat ja soittajat esityksensä suorittivat, oli todistus\nvakavasta laulun ja soiton palvelemisesta, joka ehdottomasti teki\nkylmään muukalaiseenkin vaikutuksensa.\n\nAinoa taiteilija, joka ei kokonaan vaipunut esityksensä hurmioon, oli\nsitran soittaja, päättäen siitä, että hänellä, kun kappaletta kesti\nniin kauan, välillä tuli kova tupakantuska. Kesken lauluaan kaivoi\nhän, soittaen vain toisella kädellään, esille savukkeen, soitti ja\nlauloi taas hetken täydellä puhdilla, kunnes taas irroittaen toisen\nkätensä sytytti savukkeen niin sukkelasti, ettei siihen kulunut kuin\npari kolme tahtia. Sitten hän aivan epätoivon vimmalla veteli pari\nkolme syvää henkisauhua, pisti näppärästi savukkeen syrjään ja rupesi\ntaas soittamaan ja laulamaan niin tarmokkaasti, että hän muutamalla\nraapaisulla ja ulvahduksella \"saavutti\" toiset.\n\nVeljesten takana, seinän vierellä, aivan näyttämön lähellä, istui muuan\nnuori egyptiläinen, johon laulajatar nähtävästi teki aivan järkyttävän\nvaikutuksen. Koko laulun ajan hän kuiskaili neidolle sanoja, jotka\nkaikesta päättäen sisälsivät jotakin muuta kuin hänen esityksensä\nylistystä, koskapa hänen tummat silmänsä kiiluivat perin rakastuneesti.\nLaulajatar ei aluksi pannut häneen mitään huomiota, mutta kun\nnuorukainen nähtävästi tunsi laulun sankarin tuskat täydellisesti\nomikseen, kiihtyen aivan hurjaan lemmenpaloon ja heitellen näyttämölle\nsarjan mitä liikuttavimpia ja rukoilevimpia kuiskauksia ja ehdotuksia,\nmenetti hän kärsivällisyytensä. Hän rypisti tummat kulmakaarensa\nsynkäksi ukkospilveksi, leimautti niiden alta salaman, joka olisi\nottanut hengen puhvelihärältäkin, ja veti suupielensä niin halveksivaan\nirveen, että rakastuneen egyptiläisen sydän jäätyi kauhusta.\nMasentuneena hän horjuen luikki tiehensä.\n\nKun orkesteri sitten, pidettyään hyvän aikaa väliä, jälleen sai\nsoittimensa vireeseen, jaettiin yleisölle pieniä lehtisiä, joihin oli\narabiaksi painettu jotakin; veljeksille selitettiin sen olevan Egyptin\nvapaudenlaulun, ja esitettäisiin se nyt. Suomennettuna kuuluu tuon\nlehtisen sisällys seuraavasti: [Ystävällisesti suomentanut professori\nKnut Tallqvist.]\n\n    Ilmoitus.\n\n    Suihkulähteen teatteri Meloniaukealla.\n\n    Yleisön huviksi tulee tänä iltana vienoääninen rouva 'Atîjât el\n    Mansûrîja kuuluisan ja etevän soittokunnan avustamana esittämään\n    hänen ylhäisyydelleen, rakastetulle johtajallemme, Sa'd Zaghlûl\n    pashalle omistetun tervehdyslaulun, jonka eräässä teeiltamassa\n    hänen ylhäisyytensä kuunneltavaksi esitti tekijä ja säveltäjä,\n    muusikko, herra Ibrahim Abdallâh, jolloin se läsnäolijain mieleen\n    teki erittäin syvällisen vaikutuksen. Se kuuluu:\n\n    \"Noussut on autuuden aurinko valaisten vapaudella,\n    Ja onni on tullut ilmoittaen isänmaalle iloviestit.\n    Riemuitse siis, egyptiläinen, toivosta, yksimielisyydestä ja toimesta\n                         Niilinmaasi hyväksi!\n    Tullut on onni, loppunut murhe. Oi, Herra, tee täydelliseksi\n                         yhteiselämämme Egyptin nousulla.\n    Eläköön Egypti Niilineen lippunsa suojassa, oi, Herra, ja varjele\n                         sen onnea!\n    Palauta sille sen kunnia ynnä täysivaltaisuuden nautinto, sillä\n                         sen se ansaitsee.\n    Amen, amen, amen, amen.\"\n\nLaulajatar, eli siis \"vienoääninen rouva el Mansûrîja\", ilmestyi taas\ntuolilleen ja niin alkoi esitys. Päättäväisellä ja innostuneella\nsävyllään sekä reippaalla tahdillaan se tekikin melkoisen vaikutuksen\nja yleisön ihastus oli suuri. Käsiään huitoen otti se osaa esitykseen\nja beduini takoi tahtia pylvään kylkeen, niin että jymisi. Sen jälkeen\nlaulajatar nousi, teki yleisölle pienen kumarruksen ja poistui\narvokkaasti, jättäen jälkeensä suuren määrän kaihoisia egyptiläisiä\nsydämiä.\n\nMutta orkesteri jäi edelleen paikoilleen, tarmokkaasti taas viritellen\nsoittimiansa. Näyttämölle nostettiin tavallinen wieniläistuoli,\njosta veljekset ymmärsivät taas olevan jotakin uutta tulossa. Hetken\nperästä astelikin näyttämölle niin että palkit natisivat, oikein\nmaankaatolihava mamma, kuin itse Niili-äiti, koreassa puvussa ja\nhyväntuulisesti naureskellen. Simeoni ihmetteli ensin, miksi hän\nei istunut äskeisen laulajattaren nojatuoliin, mutta otettuaan\nhänestä entisen maanmittausoppilaan tarkalla silmällä erinäisiä\ntilavuusmittoja, ymmärsi hän, ettei eukko olisi siihen mahtunut ja\nettä tuo toinen tuoli oli siksi nostettu esille. Eukko laulahti\nmuutamia säkeitä lapsellisen hennolla äänellä ja naureskeli, saattaen\negyptiläiset äänettöminä ja henkeään pidätellen häntä ihailemaan,\nmutta veljekset eivät enää enemmistä taidenautinnoista välittäneet,\nvaan läksivät astelemaan hotelliinsa, kulkien suljetussa rintamassa\nkeskikatua.\n\nÖinen Aleksandria vaikutti kolkolta, vaikka katuvalaistus olikin hyvä.\nHoilaavia ja rähiseviä egyptiläisiä mennä hurrasi vielä kaikkialla,\nja joskus saattoi nähdä englantilaisen sotilaan, joka arkana ja\nkiireesti puikkelehti pitkin seinuksia. Melu oli vieläkin sellaista,\nettä jos Helsingissä jonakin yönä pidettäisiin moista pauhua,\nhälyyttäisi poliisi ylimääräiset voimat liikkeelle, sillä mitäpä\ntuollainen karjunta ja hoilaaminen voisi merkitä muuta kuin syntynyttä\nkapitalistisen yhteiskunnan hävittämisyritystä. Sanomalehtemme\nkirjoittaisivat laajoja ja siveellisestä närkästyksestä tiukkuvia\npääkirjoituksia siitä tapojen turmeltumisesta ja mädännäisyydestä, joka\nSuomenkin kansassa, sen pahempi, on saanut vallan. Niin erilaista on\nmaailma.\n\n\n\n\nXLII.\n\nEgyptiläisnaisen huntu. -- Ovatko egyptiläiset erikoista \"kansaa\"?\n-- Europalaisia liikemiehiä. -- Matka Kairoon, huomioita\nkastelulaitoksista, viljelyksistä ja kylistä.\n\n\nTurkkilaisista naisista puhuttaessa mainittiin, että he ovat\nvähentäneet hunnun pitämistä, mikä on eräs itämaiden naisten\n\"vapautusliikkeen\" ilmiöitä. Turkkilaisnaisen huntu on kiinni\npäähineessä, on tavallisesti musta, ja peittää koko kasvot.\nEgyptiläisnainen näyttää pitävän huntua vielä aivan yleisesti, mutta se\non toisenlainen.\n\nYlhäisön naisten huntu on valkoinen, muilla musta. Otsa ja\nsilmät jätetään peittämättä, joten sangen paljon virkistävää on\nnähtävänä. Tästä hunnun muodosta päättäen olisi siis naisen suu\negyptiläisen mielestä se, jonka päällä on erikoisesti syytä pitää\nverhoa. Nenänvarren kohdalla on pystysuorassa asennossa omituinen\nmessinkisylinteri, jokseenkin nenän pituinen ja varustettu vielä\nkahdella terävällä renkaalla, joiden luulisi painavan ikävästi ihoa.\nTässä sylinterissä on huntu kiinni. Ellei useinkin hyvin suuria,\ntummia ja kirkkaita silmiä näkisi, luulisi katselevansa outoja\nkummituksia. Kadun elämästä huomaa, että on olemassa nähtävästi\nhyvin rikkaita egyptiläisiä, koskapa mitä upeimmat valjakot,\njoissa tuollaisia valkohuntuisia kaunottaria istui, olivat hyvin\nyleisiä sekä Aleksandriassa että Kairossa. Seuraavan lain saattoi\nSimeoni, neuvoteltuaan asiasta Juhanin ja Tuomaan kanssa, vahvistaa\nyleispäteväksi: \"Kuta kauniimpi ja nuorempi nainen, sitä ohuempi ja\nläpinäkyvämpi huntu?\" Tämä laki on numero toinen siinä kokoelmassa,\njoka naisten esiintymistä kuvaavana m.m. sisältää seuraavankin\nTagoren viisauden: \"Kuta lyhyempi hame, sitä pitempi katse\". Molemmat\nvoi vaikka hakata kivitauluihin, sillä niin tosia ja päteviä ne\novat. Yleensä täytyi sekä Aleksandrian että Kairon katuelämästä\nsanoa, että se teki rikkaan vaikutuksen. Kansa elää täällä hyvissä\noloissa, hedelmällisen laaksonsa onnen lapsena, varsinkin nyt, kun\nenglantilaisten toteuttama kastelujärjestelmä on päässyt pitemmälle\nkehittymään. Molemmat kaupungit ovat todella upeita.\n\nOvatko nuo \"egyptiläiset\" mitään todella erikoista omaa kansaansa, vai\nasuuko maassa vain joukko eri kansallisuuksia? Veljekset miettivät tätä\nasiaa usein ja tulivat siihen päätökseen, että todellakin on olemassa\n\"Egyptin kansa\". Tällä laaksolla on nähtävästi aina ollut erikoinen\nkyky sulattaa yhteen kaikki sinne kokoontuneet ainekset, niin että\nväestön saattaa sanoa olevan suorassa polvessa, välillä tulleitten\nveren lisien muuttamana ja kehittämänä, muinaisen Egyptin kansan\njälkeläistä. Siinä esiintyy luonnollisesti arabialaisia, turkkilaisia,\nnubialaisia ja muitakin erikoispiirteitä, mutta rodun yleistyyppi\nmuistuttanee vanhoja egyptiläisiä. Kansaa ei jaa eri ryhmiin rotu, vaan\nenemmänkin uskonto. Puhtaimpia muinaisten egyptiläisten jälkeläisiä\nlienevät talonpojat, fellahit, jotka sodan aikana kuuluvat varoittuneen\nkuten muidenkin maiden talonpojat. Egyptissä voi siis sanoa siellä\nilmenevän voimakkaan \"kansallisen\" liikkeen todella perustuvan\n\"egyptiläiseen kansallistuntoon\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun veljekset aamulla huhtikuun 11 päivänä astuivat hotellin viileistä\nhuoneista kadun helteeseen, mielivät he saada jonkunmoisen käsityksen\nAleksandrian europalaisesta liikemaailmasta, ja läksivät siis\nvaeltamaan kohti erästä suurta englantilaista välitysliikettä, jonne\nTuomaalla oli suosituksia. Ihmiset heidän ympärillään toimittelivat\ntehtäviään erittäin luonnollisesti, aivan kuin kotonaan, mikä\nSimeonista tuntui hiukan ihmeelliseltä siksi, että oltiin Egyptissä;\nsitä seikkaa he eivät näyttäneet pitävän millään tavalla merkillisenä\nasiana. Että tämä oli Aleksanteri Suuren perustama kaupunki,\nhellenistisen kulttuurin pää-ahjo, ei myöskään näyttänyt vaikuttavan\nnäiden mustien ihmisten menoihin ollenkaan, vaan esiintyivät he niin\nkuin olisi se ollut luonnollinen asia. Ja hassultahan Simeonistakin\nolisi näyttänyt, jos he esimerkiksi olisivat suuren historiansa vuoksi\nkävelleet käsillään -- hänestä muuten vain tuntui, että jollakin\ntavalla kaiken tuon menneisyyden muka olisi pitänyt elämässäkin\nesiintyä.\n\nTultiin suureen konttorihuoneeseen, jonka katossa iso propelli pyöriä\nsurisi, niin että tuulen henki tuntui joka paikassa; työskentely ilman\nsellaista olisi kai ollut vaikeata. Huomasi kaikesta, että oltiin\nvanhan maan vanhassa liikkeessä, jossa ei pidetä mitään joutavaa ja\nturhanaikaista konttorikomeutta tarpeellisena, vaan tyydytään siihen,\nettä on tila ja pöytä, jonka ääressä voi istua. Simeoni ei huomannut\nsiellä ainoatakaan amerikalaista kirjoituspöytää ja korttikaappia,\nei kalliita laskukoneita eikä muita sellaisia upeita laitteita,\njoita ilman ei esim. Suomessa voida mitään liikettä ajatellakaan.\nKonttoristeja oli sen sijaan paljon, kaikilla kynä kourassa ja nenä\nkirjassa kiinni; täällä tehtiin työtä.\n\nTirehtöörin huone, jonne veljekset nyt vietiin, oli myöskin sangen\nyksinkertainen, sisältäen vain välttämättömimmät huonekalut. Poissa\nolivat kotimaamme tirehtöörien pehmeät matot, nahkaiset nojatuolit,\nvaltavat kirjoituspöydät sekä tirehtöörin muotokuva seinältä, joitta ei\nSuomessa pieninkään liike usko menestymismahdollisuuksiinsa, vaikkapa\nniihin onkin täytynyt tuhlata melkoinen erä muutenkin vaivoin kokoon\nhaalitusta osakepääomasta. Täällä on jo aikoja sitten päästy moisista\nlapsellisuuksista, koskapa ne eivät liikkeen menestykselle merkitse\nmitään -- työn tarmo ratkaisee kaikki.\n\nVeljekset otettiin vastaan englantilaiseen tapaan, s.o. kohteliaasti,\nmutta sittenkin ikäänkuin aidan toiselta puolen. Ja sitten ruvettiin\njuttelemaan. Muistaen Impivaaran honkia, tervaa ja muita kotoisia\ntuotteitamme rupesi Tuomas tiedustelemaan, olisiko Egyptissä\nmahdollisesti niiden tavarain tarvetta. Herrat tirehtöörit olivat\nhiukan hämillään -- puutavaraa -- of course -- tarvitaan; ettäkö\ntodellakin Suomesta voisi saada? Jaha, jaha, ja tervaa -- onko se\nasfalttitervaa? Ei, ei, niin -- of course, Stockholm's tar -- niitä\nkaikkia tarvitaan täällä runsaasti. Mutta aika on nyt huono, mitään\nkauppoja ei tehdä, joten niiden asioiden täytyy siirtyä toistaiseksi.\nFinland? Of course -- siellä Ruotsin itäpuolella? Pääseekö sinne\nlaivoilla? Täällä tarvittaisiin paljon n.s. Egyptin parruja,\nveistettyjä piiruja -- se on tämän maan erikoistarpeita. Tähän tyyliin\nmeni keskustelu, Tuomaan tarmokkaasti käydessä kimppuun ja tehdessä\nselkoa Suomen merkityksestä puutavaramaana. Lopuksi herrat tirehtöörit\npyysivät saada erikoisluetteloja eri laaduista ja määristä sekä olivat\nhyvin hämillään siitä, etteivät tätä ennen olleet koskaan tulleet\ntiedustelleeksi tavaraa Suomesta, vaan aina Ruotsista, ehkä siten\njoutuen maksamaan huippuhintoja. Kohteliaasti hyvästellen saattoivat\nherrat sitten veljekset ovelle.\n\nTällaisia kohtauksia uudistui pitkin päivää, sillä kerran alkuun\npäästyään laukkasi Tuomas väsymättömästi liikkeestä toiseen,\nenglantilaisen luota kreikkalaisen luo, ja puolusti Suomen tuotannon\nja viennin asiaa pontevasti. Simeonille jäi siitä se vaikutelma,\nettä tarmokkaat ja itseänsä liian hyvinä pitämättömät suomalaiset\nkauppa-asiamiehet voisivat muutamissa viikoissa tehdä Suomen tavaraa ja\nmahdollisuuksia tunnetuksi suuressa määrässä, kun vain kulkisivat tähän\ntapaan liikkeestä toiseen niiden isäntiä lämpiminä pitämässä.\n\nSimeoni kuitenkin erkani veljistään mennäkseen omalle haaralleen,\nsillä kun Impivaaran hongat ja Suomen terva olivat vain ikäänkuin\nyleisen kansallisen isännyysoikeuden kautta hänen omiaan, ei hänellä\nollut niiden myynnissä minkäänlaista käytännöllistä tehtävää ja\nosuutta. Muistaen siis, että Teodora oli aikoinaan oleskellut\ntäälläkin, jossa hänestä oli tullut ankara pietisti, hän tuon ennen\nmainitun saksalaisen ylioppilaan kanssa meni Aleksandrian museoon,\njoka on 22 salia käsittävä, suuri rakennus, omistettu enimmäkseen\nAleksandrian historian eli siis hellenistisen ja varhaiskristillisen\najan muistoille. Sen suuria, hyvin ja kauniisti järjestettyjä kokoelmia\nei sovi matkakertomuksessa ruveta luettelemaan eikä kuvailemaan.\nSimeonin mieleen painui vain, että se, mikä museossa oli hellenististä,\ntuntui tavallaan suuntautuvan elämän ja sen valoisien kauneuspuolien\npalvontaan, jotavastoin kristillinen ja muinais-egyptiläinen puoli oli\nkohdistunut kuoleman ja haudantakaisen elämän ongelmien ajatteluun.\n\"Älä ole surullinen, sillä maailmassa ei kukaan ole kuolematon\",\nlohdutti eräs kristillinen hautakirjoitus sekä hautaan mennyttä että\njälkeen jääneitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello puoli 7 samana iltana istuivat veljekset junassa matkalla koko\ntämän maanosan suurimpaan kaupunkiin, islamin maailman nykyiseen\npääpaikkaan, Kairoon. Heti Aleksandrian ulkopuolella alkoi laaja\nlakeus, jossa olivat viljelemättöminä ainoastaan Mareoottisen järven\nlätäkkö-alanteet. Seudun halki kulki useita isoja kanavia, joiden\nreunavallit olivat niin korkeat, että vesi niissä voitiin nostaa\nylemmäksi viljellyn maan pintaa. Kaukaa Niilin putailta näkyi isohkoja\nlastiveneitä, joiden korkeat, kolmikulmaiset purjeet, outona, mutta\nmaisemalle hyvin luonteenomaisena näkynä kuvastuivat taivasta vasten\nkeskeltä viheriätä lakeutta. Noista isoista kanavista laskettiin\nsitten vettä pienempiin kasteluojiin, joista se taas patoamalla tahi\npumppuamalla nostettiin peltojen vakoihin, jotka monessa paikassa\nolivatkin täynnä vettä. Missä maa oli hiukan korkeampaa, joten peltoa\nei voinut saada kastelluksi tällä tavalla, siellä työskentelivät\nuupumatta härkien voimalla rattaan muotoiset vedennostolaitteet,\ntehdyt saman perusajatuksen mukaan kuin ruoppaajissa. Nämä rattaat,\nniitä vääntävät härät, ja härkiä ajeleva fellah-poika ovat Egyptin\nlakeusmaisemalle hyvin kuvaavia. Näkyipä toisin paikoin n.s.\nvesiruuvejakin, joiden napaa ihmisvoimin veivattiin. Kasvullisuuden\nvihreys oli tummaa ja voimakasta, kuten ainakin silloin, kun maa on\nlihavaa, kosteutta on riittävästi ja aurinkoa yllin kyllin. Ohra oli\njo tuleentumassa, banaanin varsiin oli puhkeamassa suuria lehtiä, ja\neräillä saroilla kasvoi sakeata, Simeonille tuntematonta, noin puolen\nmetrin korkuista rehukasvia, jota eläimet paimenen komennossa söivät,\nkulkien säännöllisessä rintamassa. Mutta pumpulipensasta ei Simeoni\nosannut sanoa nähneensä, sitä ehkä tuntematta; saattoihan olla,\nettei se vielä ollut ehtinyt kasvaa niin suureksi, että outo olisi\nsen tuosta valtavan vihreyden joukosta keksinyt. Siellä täällä oli\nhedelmäpuuryhmiä, taivaanrantaa vastaan kuvastui hienoina varjokuvina\npalmuja, ja Niilin rehevä suistomaa alkoi hiljalleen painua illan\nvarjoihin.\n\nMaa oli ojitettua ja jaettu hyvin pieniin sarkoihin. Arvattavasti eivät\nfellahien osuudet olekaan muuatta sarkaa suurempia, mikä riittääkin,\nkoskapa he saavat korjata kolme satoa vuodessa. Työtä tehtiin kaikesta\npäättäen hyvin ahkerasti, sillä kumaraisia ja avosäärin mudassa\nrämpiviä miehiä ja naisia näkyi kaikkialla, nähtävästi valmistamassa\ntahi kastelemassa riisiviljelyksiä. Kyntäminen tapahtui kahden\nilkeän näköisen puhvelin vetämällä, vanhanaikaisella, kahden puolen\nheittävällä puu-auralla, joka luultavasti oli ollut samanlainen jo\ntuhansia vuosia sitten. Veljesten mielestä maa näytti aivan tiukkuvan\nlihavuudesta, ja oli viljavin ja parhaiten viljeltykin, mitä he yleensä\ntähän saakka olivat nähneet.\n\nRadan vierellä on leveä, hyvässä kunnossa oleva viertotie, jolla\nalituiseen kulkee kameeleja ja aaseja, selässään raskas kuorma.\nAjopelejä ei käytetty ollenkaan, vaan kuljetettiin kaikki kantamalla.\nKanavien reunavalleja näyttiin yleisesti käytettävän teinä. Kun\nveljekset katselivat näitä suuria viljelysalueita, heräsi taas tuo\nvanha kysymys: missä asuvat viljelijät, sillä asuntojen tapaisiahan\nnäkyi ylen harvassa? Europalaisessa merkityksessä niitä ei näyttänyt\nolevan ollenkaan. Joskus meni juna kuitenkin kurjaakin kurjemman\nfellah-kylän ohi, ja niissä kai viljelijät sitten asuivat. Muurien\nympäröimälle pienelle alueelle on seinä seinään kiinni ahdettu joukko\nsavitaloja, aivan muodottomasti, ilman minkäänlaista kauneuden tahi\njärjestyksen aistia, seinissä siellä täällä jonkunmoinen akkuna-aukko.\nTasaisella katolla on röykkiöittäin kovasti oljen sekaista lantaa,\narvattavasti kuivamassa, että sitä voitaisiin käyttää polttoaineena,\nja useissa taloissa on vielä jonkunmoinen kupooli, kuin kumollaan\noleva kahvikuppi, aivan sen näköinen kuin olisivat lapset leiponeet\nsen savesta; se taisi olla kyyhkyslakka tahi muiden lintujen asunto.\nKoko kylä on erehdyttävästi lasten tekemän savikaupungin näköinen,\njonka kupoolit ovat kuin ampiaispesän puolikkaita. Kujilla näkyy olevan\ntunkioita ja likaa ryntäitä myöten, mutta yhtä iloisesti, kirkuen ja\nhuutaen, näyttävät siellä fellahien lapset leikkivän kuin maailman\npuhtaimmissa oloissa elävät kasvatit. Eukot seisoskelevat ovilla ja\njuoruavat, kanat pehertelevät tunkioiden reunoilla ja ylipäätään\nnäyttää elämä täällä onnelliselta ja tyydytystä tuottavalta.\n\nPimeys, joka tulla tupsahti äkkiä kuin olisi auringon eteen laskettu\ntulenkestävä esirippu, esti veljekset tekemästä enempiä huomioita,\nja he kääntyivät tarkastelemaan matkatovereitansa. Se oli hienoa\nväkeä, sillä konduktööri kuiskutti, että tuo nuori mies tuossa, jonka\nosastosta herrojen täytyi muuttaa pois, on egyptiläinen prinssi.\n\"Hyvinpä me joudummekin kuninkaallisissa seuroissa matkustelemaan!\"\nihmetteli Juhani katsellen tuota nuorta miestä kiinteästi, sillä\nharvoinhan egyptiläisiä prinssejä nähdä saa. Poika oli rehdin näköinen\nja poltteli paksua sikaria. Päähineenä oli tietysti fetsi.\n\nVihdoin ajoi juna jyristen pitkän sillan yli; kaukaa rupesi välkkymään\nvalorivejä ja muutaman minuutin kuluttua oltiin Kairon asemalla.\nHuutavan ja rähisevän joukon läpi selviytyivät veljekset tottuneesti\nhotellin autoon, joka mylvien kiidätti heidät komealta ja mahtavalta\ntuntuvan kaupungin läpi Shepheards-hotelliin, jonka patjojen väliin,\nmatkasta ja kuumuudesta väsyneinä, miehet heti kellistyivät, tarkoin\nkäärien vuoteensa ympärille katosta riippuvat kärpäsverhot.\n\nMutta ennen nukahtamistaan he melkein yhtaikaa kohottivat päänsä ja\nsanoivat: \"Huomenna siis nähdään pyramiidit!\"\n\n\n\n\nXLIII.\n\nTie pyramiideille. -- Elämän ja kuoleman vastakohta, -- Keopsin\npyramiidi. -- Elämän arkipäiväisyys beduinin ja kameelin edustamana, --\nSfinksi. -- Hyvästit kuoleman kentälle.\n\n\nAamulla varhain ajoivat veljekset autolla mahtavan Niilin sillan\nyli, ihaillen tuota leveää jokea, sen rannalla olevia kauniita\npalmurivejä ja upeita huviloita, jotka troopillisten kasvien peitossa\nollen tuntuvat salaavan piiriinsä paratiisiniloja. Vastaan tulee\nmaalaiskansaa ajellen aasejaan ja kameelejaan, joiden kuormina on\nvihannes- ja rehuröykkiöitä. Aurinko paahtaa, mutta näin varhain se\nvielä tuntuu mieluiselta, ja ilman henkäyksessä, kun se tulee Libyan\nerämaasta päin, on Simeonin mielestä jonkunmoista \"kuivaa lämpöä\",\njoka veltostuttavasti hyväilee ihoa. Saavutaan pitkälle, suoralle\nviertotielle, joka vie vihreiden peltojen halki, pitkän palmukujanteen\nläpi, suoraan Gizen pyramiideille. Toisella puolella on Niili,\nvyörytellen hiljaa tummaa vettänsä, jonka kalvoon hehkuva aurinko\nkuvastuu tulipallona. Arabialaiskylästä sen rannalta kuuluu lasten\niloista hälinää. Toisella puolella on tuo valtavan vihreä peltolakeus,\nluonnon elinvoiman ja hedelmällisyyden, elämän kaunis kuva. Koko tässä\nnäyssä on jotakin erikoisen kaunista, ja tuntuu siltä kuin olisi\nkuolema täällä tuntematon.\n\nMutta silloinpa vilahtaakin palmujen välistä kellertävä, autio viiva.\nSe on kuin kuiva keltainen pinta, ja ilma sen yläpuolella näyttää\nväräjävän kuumuudesta, ollen ikäänkuin täynnä räikeätä, keltahohteista,\npolttavaa jauhetta. Ja samalla hetkellä näkee Simeoni myös jotakin,\njota hän ei tahdo voida todeksi uskoa ja josta hän on koko ikänsä\nkuullut ja lukenut -- pyramiidit. Valtavina kolmiojärkäleinä kohoavat\nne tuossa hänen edessään, suurentuen suurentumistaan, kuta lähemmäksi\nnykyajan hirmukone, voimakas auto, veljeksiä kiidättää. Hetkinen vielä\nja niin pysähdytään pyramiidialueen reunalle.\n\nKoskaan ei Simeoni ollut nähnyt ja vaikuttavammalla tavalla todennut\nedessään jyrkempää elämän ja kuoleman rajaa kuin tässä paikassa. Hänen\ntakanaan on syvän vihreä, elämäniloa ja ajallista onnea pulppuava\nNiilin laakso, täynnä ahertavia, iloitsevia ja surevia ihmisiä, niin\nkuin on ollut vuosituhansia. Vilja huojuu tuulessa, kukat tuoksuvat,\nperhoset lentelevät onnellisina kukkien runsauden keskellä, palmut\nkaivavat juurensa syvälle anteliaan maaemon uumeniin, kaikkialla\nvallitsee hedelmällisen ja satoisan luonnon terve väri. Ja heti sen\nvieressä, tuossa, jossa erämaa alkaa, muutamia metrejä korkeammalla\nviljelyslakeuden pintaa, on kellertävä, hiekkainen, kiduttavan auringon\npaahtama, pölyisen autereen alla lepäävä ruumis, ikuisesti hedelmätön\nerämaanhiekka, joka on kuin armottomalla ja säälimättömällä kädellä\nleikattu elämästä ja sen onnesta erilleen. Ja kuin tätä kuoleman ja\nelämän vastakohdan jyrkkyyttä tehostaakseen on muinainen sukupolvi\nrakentanut siihen maailman jylhimmät, kuolemalle ja kaiken turhuuden\nkatoavaisuudelle omistetut muistomerkit, joiden mahtavuus on herättänyt\ntuhansien jälkipolvien kummastelevaa ja pelkäävää ihmettelyä.\n\nKeopsin pyramiidi kohoaa tuossa valtavana, tunnelmavoimaltaan\nmusertavana möhkäleenä. Se ei anna mitään pilviä tavoittelevan\nsuuruuden kuvaa, mutta se vaikuttaa valtavalla aineen paljoudellaan,\njoka on kasattu kokoon juhlallisen yksinkertaisen suunnitelman mukaan.\nSe on muinaisen sukupolven kiveksi muuttunut suuri ajatus, joka kertoo\nelämän ja kuoleman ikuisesta vastakohtaisuudesta, pilkaten elämän\nvalhetta ja ylistäen kuoleman totuutta. Ei voi olla kuvittelematta,\nminkälaista on sitä rakennettaessa työn touhu tällä paikalla ollut\nja mitä nuo ihmiset ovat ajatelleet uhratessaan niin suunnattomia,\nvoimia näin hedelmättömän päämäärän saavuttamiseksi. Sanotaan Keopsin\npyramiidin rakentamiseen menneen kolmekymmentä vuotta, jona aikana\nsiihen on käytetty satojen tuhansien-orjien työvoima. Itku ja huudot\novat tällä paikalla kaikuneet, kasvot ovat vääristyneet tuskasta\nja ponnistuksesta, tuore liha on värissyt voutien ruoskien alla,\nja katkera hiki on tippunut tuhansilta otsilta polttavan auringon\npaahtaessa. Nostokoneet ovat natisseet, valtava lohkare toisensa\njälkeen on kohonnut paikoilleen ja rakennus on valmistumistaan\nvalmistunut. Farao on saapunut sitä katsomaan. Varoitushuuto on\nilmoittanut hänen tulevan ja samalla ovat kaikki tuhannet heittäytyneet\nkasvoilleen maahan, sillä kuolevainen orja älköön nähkö jumalan\nkasvoja. Kuoleman kaupungin pyhää tietä pitkin ajaa farao ja\ntuijottaa vaiti ollen valmistumassa olevaan hautakammioonsa. Mitä\nhän ajattelee? Millä sanoilla olisi tulkittava se sielunkuva, se\nmentaliteetti, joka sai hänet ryhtymään moiseen jättiläistyöhön?\nJoka tapauksessa hän lienee ollut ylpeä rajattomasta vallastaan\nja alammaistensa teknillisestä kyvystä, joka ei ollut säikähtänyt\nmitään esteitä saadakseen hallitsijansa tahdon toteutumaan. Onhan\nlaskettu Keopsin pyramiidiin tarvitun noin 2,300,000 kiveä, jokainen\nkuutiotilavuudeltaan keskimäärin 1,10 kuutiometriä. Osa näistä kivistä\noli tuotava Niilin toiselta puolelta. Jo se antaa jonkunmoisen\nkäsityksen rakennuksen suuruudesta.\n\nHerodotos, joka kävi Egyptissä v. 450 e.Kr., kertoo Keopsin\npyramiidin rakentamisesta, että siinä työskenteli 100,000 ihmistä\naina kolme kuukautta vuodessa. Sen tien rakentamiseen, jota myöten\nkivet tuotiin paikalle, sekä muihin esi- ja perustustöihin, m.m.\nmaanalaisen hautakammion rakentamiseen, kului kymmenen vuotta. Itse\npyramiidin rakentaminen vaati sitten kaksikymmentä vuotta. Sen joka\nsivu päällystettiin hiotuilla, mitä tarkimmin toisiinsa liittyvillä\nkivillä. Pyramiidin juurella olevat, kiveen hakatut tarkat ilmoitukset\nkertoivat m.m., että työväelle rakentamisen aikana ostettiin ruoaksi\nm.m. retikkaa, sipulia ja leipää 1600 talentin eli siis ehkä kahdeksan\nmiljoonan markan edestä. Aikoinaan, jolloin tuo sileä kivipäällys on\nsen peittänyt, on pyramiidi ollut erikoinen senkin vuoksi, että se\nvarmaankin on silloin heijastanut pinnastaan häikäisevän auringonvalon\ntavattoman kirkkaasti. Nyt on peite kokonaan hävinnyt ja pinnassa\novat joka paikassa näkyvillä metriä korkeat kivilohkareet, muodostaen\nkaikkialle jylhät ja hankalat portaat. Veljekset olivat lujasti\npäättäneet nousta sen huipulle, jopa salavihkaa pystyttää sinne Suomen\nvaltakunnan lipunkin, mutta vierelle saavuttuaan he huomasivat sen\ntarpeettomaksi; ankarassa helteessä se olisi ollut mitä rasittavin ja\npäätä huimaavin tehtävä, joka paremmin sopii kiipeilevälle pukille kuin\nvakavalle miehelle. Beduinin valkoinen viitta loisti pienenä pilkkuna\nhuipulta.\n\nElämän arkipäiväisyys on siitä ihmeellistä, että se tunkeilee\nnenäkkäästi tällaisillekin pyhille ja harvinaisia tunnelmia\nherättäville historiallisille paikoille; juhlallisen, subliimin,\nrinnalle ilmestyy aina koomillista, naurettavaa. Tämän totuuden tulee\npyramiideilla kävijä varsin räikeästi huomaamaan. Juuri kun olet\nvaipunut historialliseen hartauteen, olet painamassa sieluusi tarkkaa\nkuvaa edessäsi olevasta näystä, voidaksesi sitä sitten yksinäisyydessä\nkatsella ja itsellesi selvitellä, ilmestyykin viereesi likainen beduini\ntaluttaen perässään merkillistä eläintä, jonka säpsähtäen toteat\nkameeliksi. Tämän eläimen olet nähnyt lukemattomia kertoja kuvattuna,\njopa elävänäkin kiertävissä eläinnäyttelyissä, nyt matkallasi\nKonstantinopolissa ja täällä Egyptissä, olet lukenut siitä paljon\nkaikenlaisia kuvauksia, joukossa hyvinkin runollisia, jopa runojakin --\n\"kameeli keinuu hiljaa\" --, ja saanut siitä täten enemmän tahi vähemmän\noikean käsityksen. Mutta milloinkaan se ei ole astunut tietoisuutesi\npiiriin niin todellisesti ja säpsähdyttävästi kuin nyt, jolloin\nvaaditaan, että sinun tulee nousta sen selkään. Silloin luot siihen\naluksi erinäisiä tarkastelevia silmäyksiä, jotka ilmoittavat enemmän\nkuin kokonaiset kirjat.\n\nMerkillinen luonnon oikku luoda tuollainen eläin! Simeonin on vaikea\nhuomata siinä mitään järjellistä suunnitelmaa, ellei ota huomioon\n\"kavioita\" tahi paremmin sanoen \"töppösiä\", jotka sen astuessa\nleviävät pehmeästi, painumatta hiekkaan. Mutta pää, pitkä notkokaula\nja sitten ruumis, joka on kuin suuri säkki neljän seipään nenässä, --\nse on kaikki sangen epäjohdonmukaisesti rakennettua. Simeoni katsoi\nelukan silmiin ja koetti tutkia sen \"kasvojenilmettä\", jolloin hän oli\nhuomaavinaan, että se nähtävästi on ilkeä ja tyytymätön otus; sana\n\"tyytymättömyys\" näytti olevan kirjoitettu sen otsalle, kuvastaen\nkaiken, mitä sen pieniin aivoihin mahtui.\n\nNyt rupesi beduini ärjymään juhdalleen joitakin arabialaisia\nkomennus- ja kehoitussanoja, napsautellen sitä kaulalle pienellä\npiiskalla; tarkoitus oli saada kameeli laskeutumaan maahan. Suuttuneena\ntästä vaatimuksesta alkoi kameeli ärjyä vastaan röhisevällä sian\näänellä, nostellen levottomasti etujalkojaan. Mies tiukensi\nyhä komennustaan, käytteli piiskaansa, ja kameeli rönkyi ylen\ntyytymättömästi ja haluttomasti. Kun tätä keskustelua oli jatkunut\nhetkisen, suvaitsi kameeli alistua ja laskeutui maahan, taivuttaen\nensin kömpelösti etujalkansa ja sitten pudottaa jumpsauttaen alas\ntakajalkojen varaan pystyyn jääneen takapuolensa. Ällistyneenä\nhuomasi Simeoni, että tuo äsken niin suurelta näyttänyt elukka olikin\npainunut tavallisen kiven korkuiseksi, jonka selkään voi vaivatta\nistahtaa kahdareisin. Vilkaistuaan tovereihinsa huomasi Simeoni, että\nheillä oli edessä sama koettelemus. Niin astuivat veljekset kameelin\nselkään, istahtaen sen mukavaan satulaan ja koettaen niin paljon kuin\nmahdollista säilyttää arvokkuuttansa. Näennäisesti rauhallisina, mutta\nsilti sangen epävarmoina pitelivät he lujasti kiinni satulan nupista,\nsillä nyt piti ratsun nousta ylös.\n\nBeduini rupesi taas ärjymään juhdalleen salaperäisiä komennuksiaan,\nnapsautellen sitä piiskallaan, ja kameeli rönkyi vielä äskeistä\ntyytymättömämmin, aivan kuin se olisi tahtonut sanoa, että \"vastahan\nminä tähän laskeuduin -- sitäkö täytistä sinä nyt heti ylös ajat!\"\nKun tätä keskustelua ja riitaa oli taas jatkunut aikansa, tunsi\nSimeoni äkkiä, kuinka kameelin takapuoli parilla nykäyksellä kohosi\nniin korkealle, että hän olisi ilman satulannupin tukea tuiskahtanut\nnenälleen maahan. Ja juuri kun hän oli onnellisesti, erinäisten\nepäkauniiden, retkahtelevien liikkeiden jälkeen suoriutunut tästä,\nkohota nytkähti etupuolikin ilmoille, ja hän huomasi hämmästyksekseen\nistuvansa jossakin sangen korkealla, hiukan hämillään ja nolona siitä,\nettä tällaistako tämä nyt olikin. \"How do you do?\" kuului syrjästä,\nja vilkaistuaan sinne huomasi Simeoni Juhanin ja Tuomaan makeasti\nhymyillen istuvan yhtä korkealla. Tuomas otti hallitsijamaisen ilmeen\nja arabialainen opas ikuisti kolmiliiton hänen koneellaan.\n\nSitten lähti kameeli kulkemaan. Se veitikka siirtää saman puolen jalat\nsamalla kertaa, joten sen selässä istuva joutuu suorittamaan sarjan\nkeikahtelevia ja töksähteleviä liikkeitä, jotka eivät ole erittäin\nmiellyttäviä. Ja kun beduini sitä kiirehtii, muuttuvat nuo töksähdykset\nsuoranaiseksi sysimiseksi, ja kun tuo elukan koikale vihdoin ottaa\nmuutamia juoksuaskeleita, ei sen selässä ole ollenkaan hauskaa.\nEnimmäkseen se kuitenkin mennä junnasi hitain askelin ja Simeoni oli\nkuulevinaan, kuinka se koko ajan kirosi ja sadatteli ajajaansa ja\nvarsinkin selässään istuvaa muukalaista, jotka -- vietävät -- aina\ntänne tulevat töllistelemään ja hänellä ratsastamaan.\n\nToinen, edellisen yhteydessä oleva häiritsevä ilmiö on kameelia ohjaava\nbeduini. Vaikka hän tietääkin, että palkan ja juomarahat maksaa\ndragomaani, kerjää hän silti alinomaa. Hän liehittelee matkustajaa\nsanoen olevansa \"teidän ajomiehenne\", haluaa ennustaa kädestä,\nlukien sieltä loistavan tulevaisuuden, kauppaa väärennettyjä rahoja\nja muinaisesineitä, ja vaikka karskisti käsket hänen pitää kitansa\nkiinni, ei hän tottele, vaan naukuu yhä. Vasta sitten, kun hän ei\nneljännestuntiin saa kaunopuheliaaseen esitykseensä vastaukseksi\npienintäkään elonmerkkiä matkustajien puolelta, hän masentuu, vaeltaa\nvierelläsi surumielisen näköisenä ja vartioiden tarkoin joka hetki,\nmilloin näyttäisi olevan syytä taas ryhtyä kerjäämään.\n\nKameelit ovat lähteneet liikkeelle ja veljekset kulkevat nyt Keopsin\npyramiidin juuritse Sfinksiä kohti. Pyramiidin juurella seisten voi\naavistaa sen korkeuden, jonka kauempaa katsoen leveä perusmuoto\nikäänkuin kätkee silmiltä. Sen korkeus on 147 m; Tapanin kirkko\nWienissä on 135 m; Kölnin tuomiokirkko 156 m; Pietarin kirkko\nRomassa 131 m; Strassburgin tuomiokirkko 144 m; Eiffel-torni on 300\nm korkea. Kun ottaa huomioon pyramiidin valtavan ja ontelottoman\nainespaljouden näihin verraten -- onhan sen aseman neliön sivu 227 m\n-- täytyy se vielä tänäkin päivänä myöntää maailman ehkä valtavimmaksi\nrakennukseksi. Se on tehty rosoisesta, kellertävästä kalkkikivestä,\njossa näkee paljon muinaisaikaisia kivettymiä.\n\nEnnen kuin veljekset huomaavatkaan, ovat he saapuneet Sfinksin eteen.\nJos jo pyramiidit edustamallaan merkillisellä ja meille niin oudolla\najatusmaailmallaan panevat nykyaikaisen ihmisen hiukan pyörälle, niin\nvasta sen tekee tehokkaasti Sfinksi, tuo niin harvinaisen muodon\nsaanut salamyhkäinen mielikuvitelma, jonka todellista tarkoitusta\nlienee vaikea täysin pätevästi selittää. Simeoni luuli tietävänsä,\nettä leijona oli ollut, kuten luonnollistakin, vanhassa Egyptissä\nsama voiman vertauskuva, joka se on vielä tänäkin päivänä. Kun\nvoiman ja kaiken majesteettiuden kuvaa, faraon tunnusta, etsittiin,\noli luonnollista, että siksi vaikeudetta tuli juuri leijona,\njonka olemuksessa kuvastuu jotakin kunnioitusta ja arvonantoa\nherättävää. Mutta että sen esiintyminen faraon majesteetillisuuden\nvertauskuvana olisi ilman muuta kaikille selvä ja että sille\nsellaisena osoitettaisiin faraolle kuuluvaa jumalallista kunnioitusta,\nannettiinkin sille faraon kasvot. Niinpä onkin sfinkseillä kuninkaan\nkäärmeellä koristettu pääliina. Tällä tavalla oli siis Simeonin\nmielestä selitettävä Gizenkin Sfinksin synty.\n\nKuten hänen pyramiidinsakin osoittaa, rakasti Keops mahtavia muotoja\nja ennen mahdottomiksi katsottuja suuruuksia. Kun hän nyt tahtoi\nhautansa lähelle vertauskuvan maallisesta suuruudestaan, tuntuivat\nhänestä tavalliset sfinksit, kun hän vertasi niitä pyramiidiinsa,\nsangen vähäpätöisiltä. Vallan vertauskuvan täytyi olla kooltaan\nyhtä musertavan kuin hänen muistoansa ja ruumistansa säilyttävän\nrakennuksen. Kun nyt pyramiidin lähellä sattui olemaan noin 60 m.\npitkä kallio, jonka toinen pää kohosi yli 20 m. korkeaksi, heräsi\nsiitä helposti ajatus muodostaa tuo jo silloinkin hiukan makaavaa\nleijonaa muistuttava kallio sfinksiksi, ja niin tehtiinkin. Sille\nannettiin Keopsin kasvojen piirteet ja sen etujalkojen väliin\nrakennettiin temppelipiha, jossa suurta faraota ja hänen henkeänsä\npalveltiin. Tällainen oli Simeonin mielestä yksinkertaisin ja\njärkevin selitys Sfinksin synnystä ja tarkoituksesta. Vuosisatojen ja\n-tuhansien kuluessa rupesi uskonnollinen taikausko, kun alkuperäinen\ntarkoitus unohtui, kutomaan sen ympärille monenlaisia eriskummallisia\nkertomuksia, ja kun se tuijotti nousevaan aurinkoon päin, heräsi\najatus, että se kenties oli auringon jumalan kuva, ja kutsuttiin\nsitä siksi nimellä Harmachis, s.o. \"horisontissa oleva Horus\".\nKreikkalaiset taas kuulivat kaukaisessa Egyptissä olevasta ihmekuvasta,\njonka tarkoitusta he eivät voineet ymmärtää, ja niin tuli \"sfinksi\"\nheille merkitsemään selittämätöntä arvoitusta; tehdäkseen sen vielä\nmystillisemmäksi antoivat he sille naisen pään, koskapa se tavallaan\nlisäsi sen tutkimattomuutta. Näin sai sfinksi yhä suuremman sijan\nmielikuvituksessa ja sen alkuperäinen tarkoitus häipyi muistista\nkokonaan.\n\nJuhlallista oli katsella tuota pyramiidin ja kuoleman kentän jylhää\nvartijaa. Aikoinaan, jolloin sen kasvot olivat maalattuina ja jolloin\nse muutenkin oli vahingoittumaton, sen ilme ja sen tekemä vaikutus\non ollut sekä valtava että samalla salaperäistä kauhua herättävä.\nSelvästi näkee kalkkikiven luonnollisista kerrosviivoista, että se\ntodellakin on tehty sillä paikalla olleesta luonnonkalliosta. Korkeus\npäälaelta maahan lienee parikymmentä metriä, koko eläimen pituus lähes\n60 metriä; nenä on 1 m 70 cm pitkä, suu 2 m 32 cm leveä. Sen ilme on\nvakava, mutta samalla kuvastuu sen kasvoille jonkinmoinen salattu\nhymynhäivähdys, joka on katkerasti irooninen. Simeoni kuvittelee, että\nse on saavuttanut tuon pilkan ilmeen vasta jälkeenpäin, sitten kun\nse vuosituhansien kuluessa oli kyllikseen saanut katsella juurellaan\nahertavan ihmiskunnan typeryyttä.\n\nAika on pidellyt Sfinksiäkin pahoin. Erämaan hiekka on haudannut\nsen monta kertaa ja on se nytkin syvässä kuopassa, joten hiekkaa\nsietäisi raivata runsaasti sen ympäriltä pois, että se pääsisi\nnäkymään todellisessa suuruudessaan. Mamelukit pitivät sitä\nampumaharjoituksissaan maalitaulunaan, jolloin kaula rupesi pahoin\nohenemaan, parta pirstautui pois ja nenästä lohkesi suuri kappale.\nOpas kertoi m.m., että kun ranskalaiset ja mamelukit taistelivat tässä\nneljän vuosituhannen silmien edessä, ampua jysähdytti eräs ranskalainen\nSfinksiä tykillä vasten naamaa, ja silloin meni nenä pirstaleiksi --\nselitys, jonka todenperäisyyttä Simeoni ei ole voinut vahvistaa, mutta\njoka ei suinkaan ole mahdoton. Rappeutuneesta muodostaan huolimatta se\nvaikuttaa, kuten sanottu, yhäkin mahtavasti.\n\nAleksanteri Suuren rakennusmestari, joka suunnitteli Aleksandrian, sai\nnähtävästi Sfinksistä ajatuksen luoda herralleen vielä mahtavamman,\nsamanlaatuisen muistomerkin. Strabo näet kertoo hänen ehdottaneen, että\nAthos-niemen kärjen korkeasta vuoresta hakattaisiin -- Aleksanterin\nmuotokuva. Se olisi todellakin ollut valtava kuvanveistotyö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinko rupeaa jo paahtamaan peloittavan kuumasti. Veljekset huokaavat\nhetkisen maanalaisessa hautarakennuksessa, jota opas sanoo \"Kuninkaan\ntyttären haudaksi\". Se samoin kuin pyramiidit on ollut aikoinaan syvä\nja häiriintymätön, ja ajatellessa siellä vallitsevaa rauhaa tulee\nmelkein kateelliseksi. Mutta ihmiseltä ei ole mikään turvassa ja niinpä\noli nämäkin haudat kaikki ryöstetty jo paljoa ennen kuin europalaiset\ntiedemiehet pääsivät niitä tutkimaan. Toinen, Kafran; ja kolmas,\nMenkevren pyramiidi ovat myöskin mahtavia rakennuksia, mutta Keopsin\npyramiidia pienempiä; Kafran pyramiidin huipussa on sileä peite vielä\nsäilynyt. Koko tämä alue on muuten täynnä hautoja ja on se pyhitetty\nyksinomaan vainajille, ollen maailman omituisin ja jylhin kuoleman\nkartano.\n\nVeljekset tuijottavat erämaahan, jonka kellanhohteisen, väräjävän\nilman läpi siintävät kaukaa n.s. Sakkara-pyramiidit. Painaen edessään\nolevan kuvan mieleensä poistuvat he sitten hiljaa, mielessä tyydytetty,\nvakava tunnelma. Se, mitä he olivat nähneet, ei ollut himmentänyt\nmielikuvituksen aikaisemmin luomaa käsitystä, vaan päinvastoin\nkirkastanut sitä ja saattanut sen oikeaan valaistukseen. Pyramiideja\nkatsomaan kannattaa lähteä kaukaakin ja valitettavaa on, etteivät sanat\nkykene siellä herääviä tunnelmia tulkitsemaan. Simeonin viimeinen\najatus, kun hän vielä kerta kääntyy pois kiitävästä autosta niitä\nsilmäämään, on kysymys, voineeko ihmiskunta koskaan enää jättää\njälkeensä näin mahtavaa muistomerkkiä siitä, mitä se oli kuolemasta ja\nhaudan takaisesta elämästä tuntenut ja unelmoinut?\n\nAuton törähdykset ja vastaan kiivasta vauhtia laukkaava, karannut\nkameeli sekä sen perässä kiiruhtava kiroileva beduini herättävät hänet\nsamalla nykyhetken arkipäiväisyyteen, jossa surullinen ja lystillinen\nniin alati kulkee toistensa rinnalla -- aivan kuin vuosituhansia sitten.\n\n\n\n\nXLIV.\n\nKairo ja päivä siellä. -- Troopillista kasvullisuutta. -- Kairon\nmuseo, Ramses II:n ja muiden faraoiden muumiot. -- Basaari, naisten\nlihavuusryyti, parfyymi ja ambrasavukkeet. -- Egyptin naiset,\nmonivaimoisuus. -- Salaperäisiä viittauksia. -- Muhamettilaisia\nylioppilaita.\n\n\nSeurasi polttava, kirkas päivä Kairossa, Egyptin pääkaupungissa, Niilin\nsuistomaan, deltan, muodostaman viuhkan hajaantumiskohdassa olevassa\n\"timantissa\". Sen asukasluku lienee ehkä 700,000, joista ainoastaan\n60,000 valkoisia. Voi siis arvata, että valkoisen ihmisen kohtaaminen\nkaduilla on oikeastaan harvinaista -- koko väestö on Egyptin tummaa\nkansaa. Kairo on mitä upein europalainen kaupunki, jossa on kauniita\nkatuja, ihania puistoja, komeita rakennuksia, muistopatsaita, loistoa\nniin paljon, että siitä hämmästyy, sillä kukapa olisi tuota oikeastaan\ntiennyt. Ja kaikkialla saa sen käsityksen, että väestö on täällä\nrikasta, joka viimevuosikymmeninä on oppinut vaatimaan hedelmälliseltä\nmaalta yhä runsaampia satoja. Muistaen kastelulaitoksen ratkaisevan\nmerkityksen tälle laaksolle täytyy antaa Englannin hallinnolle mitä\nsuurin tunnustus siitä, että se tarmokkaasti on pannut sen kuntoon\nja siten avannut Egyptille uudet kehitysmahdollisuudet; ilman\nenglantilaisten yritteliäisyyttä ja johtavaa kättä se ei luultavasti\nolisi tällä asteella. Heränneestä kansallistunnosta ja lisäytyneestä\nsivistyksestä johtuu nyt, että Egypti haluaa irtautua Englannin\nholhouksesta, uskoen voivansa jo ominkin päin asioitansa hoitaa; kun\nEnglanti ei siihen suostu, on seurauksena viha. Sen voi Egyptissä\nkävijä huomata hyvin monesta seikasta, eikä se ennusta hyvää, vaan\npäinvastoin ehkä vuosikymmenien sitkeätä taistelua ja alituisia\nlevottomuuksia. Luonnollisesti ei Englannilla ole mitään siveellistä\noikeutta pitää maata hallussaan, mutta sitähän ei tänä pienten kansojen\nvapauttamisen aikana kysytä.\n\nMutta Simeoni ei halunnut sekaantua poliittisiin mietteisiin, vaan\nmeni toveriensa kanssa Kairon eläintarhaan, ei niin paljon eläimiä\nkuin ihanaa troopillista luontoa katsomaan. Mitä kauneimmin kukkivat\npuut ja pensaat, ibislintuparvet, solakat palmut ja soliseva vesi,\nsekä etelän oudot ja villit eläimet muodostivat näyn, jota ei\nvoinut kylläkseen katsella. Laiskana myllertää tuossa lammikossaan\nvirtahepo; se näkyy olevan aivan kesy, sillä vartijan kutsumana se\nkiipeää aitauksen viereen ja avaa suunnattoman kitansa, jonne vartija\ntukkii meheviä ruohoja, pistäen sinne kätensä kyynärpäätä myöten.\nSaatuaan annoksensa siirtyy otus äänettömästi veteen ja painuu sinne\nkuin suuri tummankiiltävä kivi, hiljaa ja melkein huomaamatta.\nTuossa pienellä ruohikkosaarella makaa likaisenharmaa tukki --\nkrokodiili, joka on siinä ihanan ja nautintorikkaan joutilaisuuden\nvertauskuvana. Paratiisilliset olivat näillä tällaisilla pojilla olot\nennen europalaisten tuliaseitten saapumista: tuommoisella ruohoisella\nsaarekkeella, auringonpaahteessa, lämpimän veden vierellä, runsaan\nruoan ääressä, oli todella ihanteellinen loikoa. -- Hilpeätä tummaa\nkansaa tungeskelee kaikkialla nauttien olemassaolostaan.\n\nTämä troopillisen luonnon kauneus esiintyy sitten suurenmoisena n.s.\nEzbekije-puistossa, joka on kahdeksan hehtaaria laaja alue, täynnä\nharvinaisia kasveja ja kuninkaallisen korkeita ja solevia palmuja.\nPuisto on erittäin hyvin hoidettu. Huomiota siellä herättää se, että\nkorppikotkat ja muut sellaiset raatolinnut, joita yleensäkin Kairossa\nnäkee sangen paljon, ovat valinneet sen vakinaiseksi asuinpaikakseen.\nTuollainen paljaskaulainen, suuri raatokotka on innoittavan näköinen.\n\nSaatuaan silmäyksen siihen luontoon, jonka aarteet nurinoinkin olivat\nkotonansa faraoitten puistoissa, veljekset mielivät taas painua\nkatselemaan Egyptin muinaisuutta ja menivät Kairon suureen museoon,\njonka viileät salit muutenkin lupasivat tervetullutta virkistystä. Sen\ntavattoman laajat, loistavasti ja huolellisesti järjestetyt kokoelmat\nsisältänevät lähes kaikkea, mitä tiedemies tarvitsee tutkiakseen\nEgyptin muinaisuutta, ja niiden joukossa \"esineitä\", jotka herättävät\nkenen hyvänsä mielenkiintoa. Eipä voi olla vaeltamatta oudon, hiukan\nkammottavan tunnelman vallassa n.s. Faraoitten salin läpi, jossa on\nuseita muinaisten Egyptin hallitsijoiden muumioita, joukossa m.m.\ntodellisen suur-faraon, Ramses II:n ruumis.\n\nKun ajattelee näiden kaikkien ikää, tekee mieli sanoa, että ne\novat voittaneet ajan. Kuin ilkkuen sen hävitysvaistolle uinuvat ne\ntuossa käärinliinoissaan, tosin kuivaneina ja muuttuneina, mutta\nsilti suunnilleen samoina ainesmäärinä, joita kerran elähdyttivät\ninhimilliset tunteet, elinvoima, elävä luonto. Tuntuu kammottavalta\nnähdä ne tuossa edessään, todistamassa ajasta, joka on niin kaukainen,\nettei sitä enää tahdo voida tajuta. Ramses II:n muumio varsinkin on\nhyvin säilynyt. Hänen kasvonsa ovat paljaat; nenä on kuivanut kärjestä\npieneksi ja teräväksi, mutta kerta se nähtävästi on ollut suuri ja\nsen sieraimet ovat varmaankin usein vapisseet intohimoisesta vihasta\ntahi muusta mielenliikutuksesta. Otsa on korkea ja pääkallon tilavuus\nsuuri, joten sinne ovat kerta mahtuneet voimakkaat ja isot aivot; suu\non ollut leveä; huulet ovat kuivaneet tiukasti hampaitten päälle,\njoista yksi yläleuan hammas loistaa alta kirkkaana ja terveenä, antaen\nkasvoille kammottavan elävän ilmeen. Leuka näyttää heikommalta, mutta\non saattanut painua syvempään kuin mitä se todellisuudessa on ollut,\nsen vuoksi, että lihakset ovat kuivaessaan kutistuneet, ja että osa\naivoista ehkä otettiin paitsi sierainten, myös suunkin kautta ulos.\nKasvojen väri on hyvin tummanruskea, melkein musta; silmäluomet\novat painuneet silmäin päälle, mutta ovat selvästi erotettavissa.\nTäytyy melkein pelätä, milloin vainaja ne avaa. Kädet ovat ristissä\nrinnalla ja niiden sekä kyynärvarsien lihakset ovat kuivaneet mustiksi\nsuoniksi. Tämänkin vuoksi näyttävät sormet luonnottoman pitkiltä ja\nohuilta, joilla pelkää olevan kummitusmaisen halun kiertäytyä kaulan\nympäri ja kuristaa. Käsi on muuten ollut solakka, kuten ainakin\nsellaisella henkilöllä, joka ei ole koskaan tehnyt ruumiillista työtä;\nlisäksi se on ollut erittäin hyvin hoidettu ja kynnet täydellisesti\n\"manikureerattu\", minkä näkee siitä, että ne on värjätty hennalla\nkauniin punertaviksi ja kasvatettu hyvin pitkiksi; pikkusormen pitkää\nja käyrää, hyvin hoidettua kynttä saattaisi mikä nykyaikainen keikari\ntahansa kadehtia. Kaikesta päättäen Ramses II on ollut pitkä ja luiseva\nmies, jonka pää on ollut tukevasti kiinni pystöillä hartioilla ja\njoka on leimautellut korkeitten kulmainsa alta musertavia katseita.\nKolkkona, ilmeeltään pelottavan elävänä, lepää siinä arkussaan Egyptin\nmainehikkain farao, jonka hallitusaika oli pisin mitä historia tuntee,\nnimittäin 67 vuotta (1348--1281), jonka rakennukset täyttivät Egyptin\nja jonka sotaisista urhotöistä runoilija Pentaur kertoo:\n\n    Heti kun maa valkeni, hän uudisti taistelun,\n    Hän heittäytyi otteluun kuin härkä, joka pelottaa hanhet edestään.\n\nMuista muumioista herättää huomiota Ramses IV:n, jolla on päässään\nnoin entisen kymmenen pennin rahan kokoinen reikä. Museon selityskirja\nsanoo hiukan kaksimielisesti, että se on kaikesta päättäen tehty\n\"juuri ennen tahi jälkeen kuoleman\". Simeoni esitti nyt vainajan arkun\nääressä sen teorian, että farao oli nähtävästi aikoinaan sairastunut\naivotulehdukseen, \"päänkipuun\", jota pappilääkärit koettivat parantaa\nsamalla keinolla kuin jotkut villikansat vielä nytkin: tekemällä\nkalloon reijän, että siellä riehuva \"paha henki\" pääsisi ulos. Kun\nJuhani ja Tuomas empimättä hyväksyivät tämän selityksen, saanee sitä\npitää lopullisena. Eräällä faraolla oli kasvoissaan omituisia, pienten\nsyvennysten kaltaisia arpia, joista päättäen hän oli sairastanut\njonkunmoista rokkotautia. Toisen tukka oli taas punertavaa, vaaleahkoa;\ntuli mieleen kysymys, olisiko hän ehkä ollut vaaleaverinen, toiseen\nrotuun kuuluva, vai olisivatko balsamoimisessa käytetyt suolat ja muut\nsellaiset aineet muuttaneet tukan värin?\n\nTuossa on sitten veljesten edessä kaksi faraota, joiden museo-opas\narvelee olleen Israelin kansan kiduttajia ja sortajia. Tuomas\nhuomautti kohta asiallisesti, että jos niin on, on Piplia väärässä,\nsillä sanoohan se nimenomaan faraon hukkuneen Punaiseen mereen\nsotajoukkoineen päivineen, ja tuskinpa häntä sieltä osattiin\nruveta ylös onkimaan. Katsellessaan noita muumioita tulivat\nveljekset ajatelleeksi, että nuo miehet olivat ehkä olleet\nkansallisia, selvänäköisiä hallitsijoita, jotka olivat huomanneet\njuutalaiskysymyksen kehittyvän turmiolliseen suuntaan ja rupesivat\npitämään silmällä noita Gosenin beduineja. Simeoni ilmoitti kylmästi,\nettä hänen sympatiansa olivat lapsuudesta saakka olleet jyrkästi\nfaraon puolella, sillä tälle juuri, jos kelle, tehtiin aivan veristä\nvääryyttä; koko juttu on juutalaisten kertomaa ja värittämää heidän\nomaksi edukseen, mutta totuus loistaa sen alta kuitenkin. Ja tätä\nkaikkea jahkaillessaan veljekset uudistuneella uteliaisuudella\nkatselivat niitä miehiä, jotka ehkä noilla nyt ummessa olevilla\nsilmillään olivat nähneet Moseksen ja Aaronin, nuo juutalaisten\nkieltämättä jylhät johtajat, ja uhmailleet heitä ja heidän puolelleen\nasettunutta jumalaa.\n\nMahdotonta on kuvailla edes murto-osaa museon aarteista ja pian\npoistuivat sieltä veljekset astuakseen jälleen jokapäiväisen elämän\nhälinään. He menivät nyt varsinaiseen arabialaisten kaupunginosaan\nsekä Kairon suureen basaariin. Itämainen elämä keinui siellä heidän\nympärillään kaikessa täyteläisyydessään ja värikkäisyydessään, kuten\nedellä jo on kerrottu. Lisättävä vain on, että se täällä oli kaupungin\nelämässä pääasiaa ja sille leimaa antavaa, käsittäen kaikki puolet\nlukemattomista moskeoista alkaen aina lampaannahkaisella vesisäkillä\nvarustettuihin virvoitusjuoman kauppiaisiin saakka. Kadut olivat\nusein niin ahtaita, ettei niillä mahtunut kolmea miestä rinnakkain\nkulkemaan; ylhäältä ne oli joskus katettu vaatteella, joten niillä\nvallitsi syvä hämärä. Likaisuus oli monessa paikassa aivan sietämätön;\nlampaita, kanoja ja kärpäsiä oli riittävästi, ja siinä kaiken keskellä\ntehtiin työtä, juteltiin ja huudettiin, syötiin, juotiin kahvia ja\npelattiin. On sentään tuossa eräs hedelmäin kauppias huomannut, että\npöly likaa kovasti hänen tavaroitaan, ja niinpä hän nyt hiukan kastelee\nmyymäpöytänsä ympärystää.\n\nBasaarissa on veljesten mielestä aivan suunnaton paljous kaikenlaista\ntavaraa, ehkä eniten metallisia koruesineitä, astioita, helminauhoja,\nmattoja ja muuta sellaista. Tuossa survoo arabialaispoika raskaalla\nrautapetkeleellä hienoksi jotakin ruskahtavan harmaata jauhoa, ja\nantaa töllistelemään pysähtyvälle Simeonille petkeleensä käteen,\nettä tämä saisi tuntea, kuinka raskas se on. Sitä se todellakin oli.\n\"Mitä survot, veli?\" kysyi Simeoni tulkkinsa kautta, jolloin poika\nselitti tuon harmaan jauhon olevan eräänlaista ryytiä, joka kahviin\nsekoitettuna vaikuttaa hyvin lihottavasti. \"Sitä meidän naisemme juovat\nahkerasti, sillä naisenhan täytyy tietysti olla lihava\", huomautti\nopas lopuksi naivisti. Sitten hän rupesi valittamaan, kuinka sodan\naikana naistenkin keskuudessa oli päässyt vallalle tapojen turmelus,\nniin etteivät he enää haluaisi pitää huntuakaan. Kun veljekset\nkertoivat, että Konstantinopolin naiset ovat hyvin paljon lakanneet\nsitä käyttämästä, hän oikein kauhistui ja sanoi, että niin huonosti\neivät asiat sentään ole täällä, jossa ainakin kaikki kunnialliset\nvaimot vielä huntua pitävät ja saavat luvan pitää, sillä se on miesten\njyrkkä vaatimus. \"Onko monivaimoisuutta egyptiläisten keskuudessa?\"\nkysyivät veljekset sitten. \"Joillakin rikkailla on useampia vaimoja,\nmutta muilla ei, sillä se tulee kovin kalliiksi. Vaimot riitelevät\nkauheasti ja siksi täytyy heille jokaiselle hankkia oma asuntonsa,\njoiden välillä aviomies saa vuoronsa jälkeen liehua. Tämähän maksaa\npaljon, joten harvat siihen kykenevät, mutta onpa joku sotakulassi\nhankkinut itselleen parikymmentäkin vaimoa.\" Aivan vakavissaan opas\nnäistä asioista haasteli.\n\n\"No, minkälainen kediivi teillä nyt on?\" kyseli taas Simeoni, \"onko hän\nhyvinkin kansan suosiossa?\" -- \"Mitä tämä nyt suosiossa, tällainen!\"\nihmetteli opas vastaukseksi, \"eihän hän olekaan se oikea. Mutta pian\ntäällä tapahtuukin suuria muutoksia, kuten herrat aikanaan saavat\nnähdä.\" Ja opas vilkutti silmiään salaperäisesti kuin olisi hän\nhalunnut ilmoittaa tietävänsä jotakin erikoisen tärkeää ja salaista,\nmutta ei voivansa vielä sitä sanoa. Tästä ja muistakin pikku piirteistä\nveljekset vähitellen rupesivat epäilemään, että egyptiläisten\nkeskuudessa oli vireillä joitakin kapinallisia puuhia englantilaisia\nvastaan. Heidän kansalliset sanomalehtensä olivat äsken olleet täynnä\ninnostuneita kuvauksia suositun Fuad-pashan retkestä Englantiin ja\nhänen paluustansa sieltä. Kairossa oli hänet otettu vastaan mitä\nsuurenmoisimmilla isänmaallisilla mielenosoituksilla, kadut oli\nkoristettu köynnöksillä ja sähkölampuilla, ja kansan lähetystöt kävivät\nkiittämässä tuota suosittua miestä hänen työstänsä Egyptin vapauden\nhyväksi. Nähtiinpä sekin ihme, että itse fellahitkin, jotka vielä\nmuutama vuosi sitten olivat tuskin orjia parempia, nyt esiintyivät\noman lähetystön kautta, kuten joku Skandinavian \"talonpoikaiskulkue\";\nhe ilmoittivat haluavansa, että Egypti luovutettaisiin kokonaan\negyptiläisten haltuun. Kuvaavaa englantilaiselle joustavuudelle on,\nettä tämä kaikki sai tapahtua aivan vapaasti. Todennäköistähän on, että\nEgypti, samoin kuin muutkin Englannin imperiumin osat, kerta eroaa\nitsenäiseksi, korkeintaan jääden ehkä jonkunmoiseen valtioliittoon.\n\nKeskustellessaan oppaan kanssa ja katsellessaan basaarin lukemattomia\nkäsityöläisiä, joista kuka kaiversi metallia kuka norsunluuta, kuka\nväänsi reikää tahi teki muuta työtä hassunkurisen vanhanaikaisilla\ntyökaluilla, jotka eivät liene siitään muuttuneet koko Egyptin\nolemassaolon aikana, tulivat veljekset eräälle kohdalle, jossa\npoikkeukseksi harvinaisen ihana tuoksu lemahti heidän nenäänsä. Mennen\nhajua kohti tulivat he pienen myymälän aukolle, jossa istui jalat\nallansa ristissä mustaviiksinen, kalpean lihava mies, silmät raukeasti\nsiirottaen kuin olisi häntä nukuttanut. Mutta huomattuaan tulijat\nhän tervehti heti kohteliaasti, opas siirsi ääreen tuolit ja niin\nistuttiin. Mies oli parfyymien kauppias.\n\nHänellä oli ympärillään hyllyillä, joille hän ulottui istuinpaikaltaan,\npulloja jos minkälaisia, ja niissä erilaisia parfyymejä eli\nhyvänhajuisia öljyjä. Auliisti hän sieltä antoi haisteltavaksi\nruusuöljyä, jasmiinia, myskiä, ambraa, orvokkia, banaania, jos mitä,\nja kaikissa niissä oli todellakin huumaavan voimakas tuoksu. Vain\nkäyttämällä ruusuöljypullon korkkia silmänräpäyksen ajan lasillisessa\nvettä sai hän veteen voimakkaan ruusun tuoksun. Hän hoiti tehtävänsä\nniin hyvin, että veljesten täytyi ostaa muudan noppa ruusua ja\njasmiinia, eikähän hinta ollutkaan aivan mahdoton.\n\nMutta sitten hän otti esille laatikollisen hienon ja maukkaan näköisiä\nsavukkeita sekä pyysi tunnustelemaan niiden hajua. Paitsi tupakkaa\ntuoksui niistä toinenkin, omituisen imelä, melkeinpä myrkylliseltä\ntuleva lemu. Opas selitti, että poltettuina ennen ateriaa ne antavat\nruokahalua, jotavastoin aterian jälkeen käytettyinä ne tekevät\nhyvin iloiseksi ja herättävät vilkkaita tunteita, joista varsinkin\nlemmentunteet ovat herkkiä. \"Mitä myrkkyä niissä sitten on?\" kysyivät\nveljekset hiukan kummastuneina. \"Ei mitään myrkkyä\", vastasi kauppias,\n\"vaan ainoastaan ambraa, jolla on hermostoon tuollainen vaikutus\".\nJa hän otti hyllyltään möhkäleen harmaan näköistä ainetta, joka oli\nkuin kivettynyttä pihkaa, ja näytti sitä veljeksille. Siinä oli\nerikoinen, imelä, läpitunkeva haju. Myöhemmin oppi Simeoni tuntemaan,\nettä ambra on valaan suolistoeritettä, jota löydetään merestä,\nvarsinkin Madagaskarin seuduilta, ja että itämaalaiset pitävät sitä\nhyvin arvokkaana parfyyminä. Veljesten täytyi tietysti ostaa näitä\nsavukkeita. Lopuksi kauppias näytti suuren joukon Europasta saamiansa\nkirjeitä, joissa milloin mikin professori, näyttelijätär tahi muu\nhenkilö tilasi häneltä \"vielä 1000 kappaletta noita erinomaisia\nambrasavukkeita\". Kaikesta päättäen niillä siis oli vaikutuksensa...\n\nEdelleen harhaillessaan saapuivat veljekset vihdoin sulttaani Muaijadin\nmoskeaan, jonka pronssinen portti, sulttaanin komea hautakupooli\nja kaunis, valopihan viereinen pylväskäytävä olivat etevä näyte\narabialaisten rakennustaiteesta. Moskea valmistui vuonna 1422.\nPylväskäytävässä oli tummia nuorukaisia kymmenittäin, istuen lattialla\naina 4-5 ryhmässään, ja harjoittaen opintoja. Opas selitti, että\nkun Kairon suuri yliopisto, Azhar-moskea, on hyvin täynnä, pidetään\ntäälläkin luentoja. Uteliaina veljekset kävivät ottamaan selkoa, mitä\nnämä ylioppilaat lukivat.\n\nTuossa ryhmässä istuvat lukea tönöttivät yksitoikkoisella äänellä\njotakin arabiankielistä tekstiä, heiluttaen yläruumistaan samaan\ntahtiin. Kysyttäessä he selittivät lukevansa koraania, joka heidän\ntäytyi osata ulkoa, jos mieli suorittaa papin, \"uleman\", tutkinto. He\nolivat siis teologeja. Oppiaika kuuluu voivan olla kymmenenkin vuotta.\nTuossa ryhmässä taas opiskeltiin geometriaa. Pienessä vihkosessa\noli arabialaisia koukeroita ja tavallisia alkuväittämäin kuvioita,\nja tarkemmin katsellessaan heidän puuhiaan, kun he siinä harppi ja\nviivotin kourassa mittailivat, huomasivat veljekset, että siinä\nsuoritettiin ei sen vähempää kuin kulman kahtiajakoa. \"Mitäs veljestä\nsitten tulee, kun tutkinto on suoritettu?\" antoi Juhani oppaan kysyä.\n\"Insinööri\", vastasi tuo nuori mies ylpeästi. \"Jaha, vai insinööri\",\njahkaili siihen Juhani miettiväisesti, \"viikset sinulla on jo pitkät,\nmutta vasta harkitset kulman kahtiajakoa -- aikaa menee runsaasti\nvielä, ennen kuin, mies parka, pystyt rakentamaan edes tuollaista\nsiltaa, joka vie Niilin yli\". Koko tuo kaavamaisesti ja yksitoikkoisen\nuneliaasti opiskeleva joukko ehkä sangen hyvin kuvasi sitä asemaa,\njoka \"tieteellä\" on Kairon yliopistossa: se ei ole ollenkaan tiedettä\neuropalaisessa merkityksessä, vaan kaavoihin kangistunutta keskiajan\narabialaista oppineisuutta.\n\nPimeä kiirehti veljekset takaisin hotelliin ja niin oli päivä Kairossa\nloppunut. Huolimatta ajan lyhyydestä olivat he mielestään saaneet\nsangen elävän kuvan tästä Afrikan suurimmasta kaupungista. Kuvaamisen\narvoinen olisi sitten vielä Shepheards-hotelli, joka oli suurin ja\nehdottomasti paras, minkä he matkallaan joutuivat näkemään. Sen\nlukemattomat suojat, upeat etehiset ja salit, paksut matot ja aaveina\nkulkevat nubialaiset palvelijat herättivät usein mielikuvan jostakin\nTuhannen ja yhden yön tärinäin sulttaanin palatsista.\n\nNoustessaan hissillä omaan kerrokseensa oli veljeksillä mukana kaksi\nenglantilaista ladyä; vahva ambran tuoksu ilmoitti heidän perinpohjin\nkoettaneen noiden savukkeiden elähdyttävää voimaa. Juhani ja Tuomas\nvaativat, että Simeoninkin täytyisi tupakkamiehenä koettaa itseensä\nniiden vaikutusta ja tähän Simeoni suostuikin. Mutta kun hän oli kovin\nväsynyt, nukahti hän ennen kuin savukkeen teho pääsi tuntumaan, jonka\njohdosta Juhani ja Tuomas rupesivat halventamaan sekä häntä että tuota\nparfyymikauppiasta.\n\n\n\n\nXLV.\n\nKana, varis, harakka, varpunen, lammas, sika, aasi ja hevonen. --\nEläinrääkkäys ja tunteettomuus etelämaissa. -- Erilaisia pukumuotoja.\n-- Hampaitten kulta. -- Muodin mukaiset silmälasit.\n\n\nSeuraava päivä, huhtikuun 13, meni taas tarpeelliseksi käyneeseen\nlevähdykseen sekä passien kuntoon saattamiseen. 14 päivänä kello 3 i.p.\nastuivat veljekset, kestettyään mutkalliset metkut ja tarkastukset,\nentiseen itävaltalaiseen Helouan-laivaan, joka oli 10,000 tonnin\nkantoinen, monikerroksinen, upea jättiläinen. Täsmälleen kello 4\ni.p. irtausi se rannasta ja läksi höyryämään Brindisiä kohti. Alkoi\nyksitoikkoinen laivaelämä, matkustajain hienouden ja ensiluokkaisuuden\nsekä vallitsevan englantilaisuuden vuoksi erittäin jäykkä ja ikävä,\njoka sai huoaten muistelemaan Ismenen kodikasta ja hauskaa menoa.\nJotakin tehdäkseen rupesi Simeoni järjestelemään, kuten hän ylpeästi\nsanoi, \"tieteellisiä muistiinpanojaan\".\n\nHän aloitti eläimistä. \"Niistä ovat\", kirjoitti hän, \"tällä matkalla\nerikoisesti huomiotani herättäneet kana, varis, harakka, varpunen,\nlammas, sika, aasi ja hevonen, sekä myöskin kameeli. Kuten tunnettua\non meillä Suomessa jo aikoja sitten ollut käynnissä voimakas\nkansallinen liike siihen suuntaan, että vanha, maailmanrannalta\njoskus sattumalta mukaamme kiertynyt, ruskeahko ja epämääräinen\nkanarotu saataisiin häviämään, ja sijaan uusi, munimataidossa\nkorkealle kehittynyt, valkoinen tahi harmaankirjava rotu. Tarmokkaan\nisänmaallisen toiminnan, kiertävien kanakonsulenttien ja aatteellisten\nsiipikarjanhoitoyhdistysten kunniaksi onkin sanottava, että maamme\nkanarotu nyttemmin on erittäin hyvää, tavattoman isomunaista, kukot\ntoimeliaita ja virkaintoisia. Suuri edistysaskel saavutettiin silloin,\nkun älyttiin laittaa kanaloihin sähkövalo, sillä kanat luulivat heti\nkesän olevan tulossa ja rupesivat munimaan paljoa aikaisemmin. Jossakin\nsyrjäkylässä vain saattaa joskus matkustajain kauhuksi esiintyä\nvanhankansan hurja, pieni kukko pippurisilmäisen akkansa kanssa, joka\nkaihoisesti kaikerrellen mennä koikkailee pitkin kujaa.\"\n\nTottuneina suuriin ja tuoreisiin muniin lähdimme mekin matkalle, ja\nkiitollisuudella on tunnustettava, ettei kanan kaakotus ole juuri\ntähän saakka -- pitkiä merimatkoja ja tunneleita lukuun ottamatta --\nlakannut korvissamme kaikumasta. Harmoin tulee ajatelleeksi tällaisia\nvähäpätöisiä asioita, mutta kun todellisuudessa joutuu näkemään,\nkuinka suunnattoman paljon kanoja Europassa on, ei voi olla sitä\nihmettelemättä. Tuntuu kuin kaikuisi joka paikasta alinomainen,\nkorkea-ääninen, kestävä kaakotus, ja kuin tulisi munaa -- ja sitä\ntuleekin -- katkeamatta valkoisena helminauhana koko maanosassa.\n\nAina Itävaltaan saakka olivat munat vielä suuria ja maukkaita,\nvaikka kanarotu, mikäli kerkesin huomata, oli siellä etelässä jo\nsaanut vereensä häiritseviä, ehkäpä slaavilaisia vaikutteita. Mutta\nUnkarissa jo rupesivat munat pienenemään ja kanat muuttuivat jälleen\nruskeiksi, köyhän ja orvon näköisiksi, joiden näki surumielisesti\nkaikerrellen astua koikkailevan aivan rannattomilla aroillakin: mitä\nne sieltä lienevät olleet hakemassa? Ja kuta etelämmäksi tultiin, sitä\npienemmiksi muuttuivat munat, niin että ne vihdoin Egyptissä olivat\nkyyhkysen munan kokoisia. Jos Suomen kana suvaitsisi käyttää tällaista\nkaliiberia, joutuisi sen nimi ehdottomasti sanomalehteen.\n\nKuta etelämmäksi tullaan, sitä pienempiä ja laihempia ovat myös\nkanat itse. Tuo kukko tuossa Aleksandrian moslemikadulla on kuin\nminiatyyri-kameelikurki: sen jalat ovat venyneet huolestuttavan\npitkiksi, mutta ruumis on pienentynyt, joten siitä on tullut\njonkunmoinen haikaraa muistuttava ruipelo, jolta ei ole syytä odottaa\nmitään suurtöitä.\n\nTämän verta kanoista. Mitä varikseen tulee, saattoi jo Saksassa\nhuomata sen osoittavan huikentelevaista ja kevytmielistä luonteen\nlaatua, sillä se vaihteli pukuaan alituiseen. Luulen voivani vannoa\nnähneeni sekä täysin mustia että täysin harmaita variksia. Tämä\njohtunee siitä, että se siellä noudattaa ihmisten esimerkkiä, m.m.\nasunto-olojensa järjestämisessä: kuten nekin, kokoontuu sekin suuriin\nkyläyhteiskuntiin, melkeinpä kaupungin tapaisiin, mikä kuten tunnettua\nedistää muotien ja turhamaisuuden leviämistä. Tämä on kummastuttavaa\nsenkin vuoksi, että luulisihan nyt toki varista vakavammaksi eläimeksi\nkuin harakkaa, jota yleensä pidetään kaiken harakkamaisuuden\nvertauskuvana, mutta niin ei ole: järkähtämättä säilyttää harakka\nEgyptiin saakka saman, tutun, korean kirjavan pukunsa, vieläpä\näänensäkin, jonka tuttu kikatus saa muistamaan kotoisia pakkaspäiviä,\nJuhani Ahon Rautatietä, rovastia ja Mattia. Sama ylistävä lausunto\non annettava varpusesta. Eipä voi juuri olla liikutuksetta panematta\nmerkille, kuinka tuo terhakka, riitainen ja omastansa kiinni pitävä\nlintu pehertelee yhtä tarmokkaasti ja pilkulleen samanlaisena\nAleksandrian ja Kairon kaduilla kuin missä tahansa muualla, äyskien ja\ntiuskien kaikella sillä nenäkkyydellä, jonka luoja on sille antanut.\n\nMitä nyt sitten lampaaseen tulee, on se monienkin muutosten alainen,\nmutta niistä käsiteltäköön vain häntä. Voipa sanoa, että sikäli kuin\nkanan muna pienenee, suurenee lampaan häntä. Sana \"saparo\", joka\nerittäin hyvin kuvaa tämän lisäkkeen laadun Suomessa, ei sovi enää\netelämpänä. Jo Saksassa se muuttuu hiukan tukevammaksi ja paksunee\nniin paksunemistaan, kunnes se jo Unkarin tasangoilla melkein laahaa\nmaata leveänä lapiona kuin majavan häntä. Rasva kokoontuu täällä hännän\nkeski- ja kärkipuoleen, juuren pysyessä ohuena, ja sellaista muotia\nnoudattaa lammas sitten koko Balkanilla. Mutta Egyptissä on muoti jo\ntoinen: rasva asettuu hännän tyvipuolelle, muodostaen siitä leveän ja\ntukevan takapuolen peiton; kärkipuoli on sen sijaan jäänyt tavalliseksi\n\"saparoksi\". Niin hallitsee muoti eläinmaailmassakin.\n\nUnkarissa tavataan lampaan uskollisena toverina sika, tieteelliseltä\nnimeltään _Sus scropha_. (Kuka lieneekään keksinyt sille niin\nerinomaisen, jo äänellisestikin kuvaavan latinalaisen nimen?) Tuhansia\nja taas tuhansia niitä siellä laitumilla, lammasnahkaisen paimenen\nhoivissa näkee, ja ovat ne aivan erilaisia kuin Suomessa esiintyvät\nveljensä. Ne ovat kapeaselkäisiä ja ketteräjalkaisia, pitkätakkuisia\notuksia, jotka juosta pirahtelevat junan tullessa sinne tänne niin\nsukkelasti, että luulisi niitä aivan muiksi eläimiksi. Ensisilmäyksellä\non niitä pitkän karvansa vuoksi vaikea erottaa lampaista. Sikamaisen\nluonteensa ja alakärsäisyytensä näyttää se kuitenkin täälläkin\ntäydelleen säilyttäneen.\n\nAasille, tälle oloissamme tuntemattomalle ja loputtoman kärsivälliselle\njuhdalle, pyydän sitten saada lausua vilpittömän ihailuni ja\nkunnioitukseni tunteet. Eipä uskoisi, että niin pienestä, laihasta,\ntakkuisesta ja ohutjalkaisesta eläimestä löytyy sellaista voimaa. Oli\nminkälainen etelämaan pösö hyvänsä, lihava ja talittunut kuin lampaan\nrasvahäntä, ja lisänä vielä säkkejä ja kaikenlaista kamaa, niin koko\ntämän komeuden kuljettaa aasi selässään kuin ei mitään. Muukalainen\nhämmästyy usein nähdessään vastaansa tulevan valtaisen tavararöykkiön,\nhuipulla vielä mies jalkojansa roikotellen, ilman mitään näkyväistä\nliikkeelle panevaa voimaa. Vasta läheltä huomaakin, että siinähän on\nalla aasi, joka mennä köpittää kärsivällisesti tietänsä, viipoitellen\npitkiä korviaan. Sanotaan, ja kertoohan pyhä historiakin samaa\nBileamin aasista, että tuo juhta joskus menettää kärsivällisyytensä,\ntuskastuu, eikä lähde liikkeelle, vaikka sen tappaisi. Jos sellaista\njoskus tapahtuu, on se vain sorretun ja kidutetun kansan oikeutettua\nnousua vapaustaisteluun itsenäisyytensä puolesta. Vielä on aasista\nmainittava eräs todellakin huomiota herättävä seikka. Kun hän on\naamulla syönyt kylläkseen ohdakkeita tahi muita yhtä helposti sulavia\nkasviksia, saanut sitten herransa ja jättiläismäisen kuorman selkäänsä,\nkantaa köpittänyt nämä kaikki usein hyvinkin hankalia teitä lähimpään\nkauppapaikkaan, saaden joka minuutin kuluttua tukevan kiirehtimispotkun\nkylkiluittensa väliin, on se sitten joutunut seisomaan koko päiväksi\ntorille, kuorma edelleen selässä ja isäntä vielä kylkeen nojaamassa.\nSitten on siitä siirrytty jonkun kapakan ovenpieleen, jossa aasi\nparka saa taas seistä jäljellä olevine kuormineen, pahankuristen\npoikalurjusten ja miljoonien kärpästen kiusattavana, monta tuntia,\nsillä aikaa kuin hänen isäntänsä sisällä syöpi lampaanihveä, juopi\nerinäisiä tusinoita turkkilaista kahvia, polttaa nargileh-piippua\nja lyö korttia lappusilla, joiden kuvat lika ja aika on muuttanut\ntäysin tuntemattomiksi. Tällöin, ja varsinkin jos joku viehättävä\naasivaimo sattuu sillä hetkellä vaeltamaan kapakan ohi, valtaa siinä\nkärsimystensä keskellä seisovan aasin mielen katkeruus, murhe ja\nkaihoisa tunnelma. Se rupeaa purkamaan tunteitaan ääniaalloiksi, jotka\novat kerrassaan valtavia. Olen elämäni kuluessa joutunut kuulemaan\nerinäisiä hirvittäviä ääniä, joista mainittakoon n.s. tulipalotuutaus\nOulun kirkon tornista, palvelijattaren parkaisu, kun kokonainen\nmehiläisparvi putosi hänen päähänsä, kommunistiagitaattorin mylvähdys\nporvaristoa vastaan, y.m., mutta mitään sellaista kuin aasin huuto en\nole koskaan kuullut. Se on todellakin jonkunmoista \"huutamista\" ja\nsiinä on tavattoman kiukkuinen ja intohimoinen sävy. Elukka suorittaa\ntehtävänsä kita auki ja kaula sojossa kuin lehmä, mutta osoittaa sikäli\nkehittynyttä tekniikkaa, että ääni otetaan sekä ulos- että sisäänpäin\nhengitettäessä. Kyljet työskentelevät kuin palkeet, pallea liikkuu\nkaikesta päättäen erittäin voimakkaasti, ja ääni on koko registerissä\nhyvin voimakas ja täynnä \"metallia\". Olisipa erinomainen keksintö, jos\ntaidelaulun opetuksessa voitaisiin ruveta käyttämään aasin tekniikkaa,\ns.o. opettamaan laulajattarille äänen muodostusta myös sisäänpäin\nhengitettäessä, sillä koituisihan siitä arvaamaton etu ja äänivaroihin\npuolet lisää. Tämä olkoon sanottu aasista, jota voitaisiin ruveta\nSuomessakin käyttämään, sillä arvattavasti se kyllä pian ilmanalaamme\ntottuisi.\n\nHevonen on jalo eläin, joka säilyttää ylhäisesti kerta saavuttamansa\nkorkean kehitysasteen. Erikoisinta huomiota oli omiaan herättämään\nAtenan hevonen. Kun sillä lähdettiin ajamaan, tuntui ensin, että sehän\nlieneekin aika poku, sillä niin virkeästi se kopsutteli kavioillaan\nasfalttikatua. Mutta vilkaistessa syrjään huomasi, ettei matka\nedistynyt ollenkaan: hevonen oli oppinut lystikkäällä tavalla hyppiä\npomppimaan varpaittensa nenillä melkein yhdessä kohti, luimistaen vain\nviekkaasti korviaan, kun sitä komennettiin. Laihakin se raukka oli ja\nmelkein karvaton, useimmiten siinä kunnossa, ettei sillä Suomessa olisi\nsallittu ajaa. Eipä voinut säälittä sitä katsella.\n\nKameeli jääköön tässä sikseen. Eläimistä puhuttaessa ei voi olla\nmainitsematta siitä hirveästä eläinrääkkäyksestä, jota koko etelämaat,\nalkaen Balkanilta, harjoittavat. Mikä lienee syynä siihen, ettei\nnäillä etelän ihmisillä näytä olevan eläimiä kohtaan ollenkaan mitään\nhellempiä ja inhimillisiä tunteita? Siipikarja kuljetetaan sitoen ne\njaloista ja joskus kaulastakin yhteen nippuun, lampaita kanniskellaan\nsääristä tahi sullottuina mitä luonnottomimpiin asentoihin, aasi\nja muut juhdat saavat kestää kuormia ja kohtelua, joka nostaisi\nvihan punan meikäläisen maanviljelijän kasvoille, sanalla sanoen:\nsäälin jumala on syösty siellä pois istuimeltaan. Muistaen Espanjan\nhärkätaistelut täytynee sanoa, että tässä kaikessa on yhä jälkiä\nsiitä raaistumisesta, joka antiikin aikana, gladiaattoritaistelujen\npäästyä muotiin, valtasi kaikki sen ajan ihmiset. Se kaikki on\njotakin, josta he itse eivät nähtävästi ole tietoisia, sillä he ovat\nvailla eläimiin kohdistuvaa säälin tunnetta. Pohjoismaalaiselle,\njoka useimmiten -- ja poikkeukset tuomitaan mitä raaimmalla asteella\noleviksi, -- kohtelee eläintään mitä hellimmin, hevostaan paremmin\nkuin omaisiaan, osoittaa tuollaisen kylmän rääkkäyksen näkeminen,\nettä nämä kansat ovat suhteellisesta rikkaudestaan ja kauniista\nmaistaan huolimatta edelleenkin monessa suhteessa raakalaisten\nasteella, tunne-elämältään ja humaanisuudeltaan takapajulle jääneitä\nraukkoja, jotka ylen harvoissa, jos missään tapauksissa kelpaavat\npohjoismaalaiselle esimerkiksi. Kuinka äärettömän paljon korkeammalla\novatkaan tässäkin suhteessa germaaniset kansat! Tuo kulttuurillaan\nniin pöyhkeästi ylpeilevä Ranskakin saa tässä kohden häveten vaieta.\nTätä etelämaalaisten harjoittamaa eläinrääkkäystä nähdessään ei voi\nmuuta kuin syvästi halveksien ja suuttuen toivoa, että kun he kaikki\njärjestänsä kerta joutuvat siihen paikkaan, joka nähtävästi on pantu\nkuntoon juuri heidän tulevaisuuttaan silmällä pitäen, itse pääpappa\nkäyttelisi heihin nähden tuota vanhaa lakia, että millä mitalla te\nmittaatte, sillä pitää teille itsellenne mitattaman, antaen heidän\nperinpohjin kokea ne kärsimykset, joiden alla täällä ajallisessa\nelämässä luomakunta heidän julmuutensa tähden saa huoata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän jälkeen siirtyi Simeoni selvittelemään muita pikkuhuomioitaan,\nkoskapa mitään merkillistä ei matkalla tapahtunut. Oli huhtikuun 15\npäivä. Englantilaiset olivat muodostaneet oman ryhmänsä, joka harjoitti\ntavattomalla innolla voimakasta, kova-äänistä naurua, vaimentaen\nsillä kaikkien muiden heikot keskustelun yritykset. Kun he myöhään\nillalla, jolloin muut matkustajat ovat jo aikaa sitten olleet levolla,\nsaapuvat makuuosastoon, eivät he tule ajatelleeksikaan, että siellä\nolisi hiljainen esiintyminen paikallaan, vaan hoilaavat, viheltävät ja\nnauravat ikäänkuin muita ihmisiä ei olisikaan. Eikähän niitä olekaan,\non vain englantilaisia ja ehkä jokunen ranskalainen koko maailmassa!\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kuta alemmaksi lampaan häntä laskeutuu\", kirjoitti Simeoni, \"sitä\nalemmaksi laskeutuvat myös miehen housujen takapuolet. Sellaista\nmiestä, joka pitää housujansa niin alhaalla, että takapuoli\nlyö käydessä ristiä, ei Suomessa pidetä täysijärkisenä, vaan\nhiukan hesselinä. Ällistymättä ei siis suomalainen voi nähdä jo\nKonstantinopolissa ja Kreikassa vallitsevaa housujen muotia, sillä se\non hänen mielestään erikoinen. Takapuoli riippuu niissä aivan maahan\nasti, muodostaen jalkain väliin tilavan säkin, ja antaen mies paralle\nperin koomillisen ulkonäön. Hän ei kuitenkaan tiedä siitä itse mitään,\nvaan luuleepa päinvastoin olevansa puettu mitä aistikkaimmin. Olimme\nusein hyvin uteliaita tietämään, mitä tuossa säkissä mahtoi olla, ja\npyyhkäisin sitä joskus sivu mennessäni jalallani, tuntematta kuitenkaan\nmuuta kuin että siellä saattoi olla jotakin vaatetta. Kun Hellaan\nrantajätkä esiintyy tällaisissa housuissa, saattaa häntä unehtua\nhetkeksi katsomaan. Kun mennään Egyptiin, putoaa sitten housuista pohja\npois, joten niistä tulee maahan asti ulottuva hame; ja kun mennään\nyhä etelämmäksi, rupeaa tuo hame lyhenemään, kunnes se ekvaattorin\nseuduilla katoaa kokonaan. Ihmeelliset ovat siis housumuodinkin\nvaihtelut.\n\n\"Mainitsematta ei sitten saa jäädä kreikkalaisten merkillinen\nkansallispuku, joka m.m. on kuninkaan kaartin paraati-univormuna.\nKengät ovat jonkunmoiset käyräkärkiset lapikkaat, tiukasti pauloitetut\npolveen saakka; housut ovat valkoiset, aivan raajojen mukaiset,\nkuten voimistelijain trikoot. Mekko on vyötäisille saakka ruumiin\nmyötäinen, hyvinkin tiukka; rintamus koristettu koruompeleilla, muuten\nlumivalkoinen; mutta sen helma on poimutettu ja kovotettu aivan\nsamanlaiseksi kuin balettitanssijattaren hame. Ajatelkaa nyt, arvoisat\nkansalaiset, vanhaa miestä tällaisessa hassunnäköisessä balettihameessa\nja tehkää johtopäätöksenne! Eipä tiedä sitä katsoessaan, kuinka pitäisi\nällistyksensä osoittaa. Mutta niin ne vain marssivat reippaina ja\nylpeinä kuin olisi heidän yllään maailman kaunein puku. Arvattavasti he\nnauraisivat samoin meidän 'kansallispuvuillemme.'\n\n\"Kuta etelämmäksi tullaan, sitä enemmän ihmeitä näkee. Niinpä saattaa\nhelposti huomata oltavan rikkailla seuduilla siitäkin kultamäärästä,\njoka välkkyy ihmisten hampaista. Eikä suinkaan tarvitse luulla,\nettä siellä ainoastaan ylhäisö kullalla hampaansa paikkauttaisi! Ei\nsuinkaan, sillä olihan oppaallamme Aleksandriassa koko etuvallitus\npuhtaasta, kimaltelevasta kullasta, eikä se suinkaan ollut mikään\npoikkeus. Tuntua ensin oudolta katsella tuollaiseen välähtelevään\nkitaan, sillä siinä on jotakin luonnotonta. Varsinkin lampun\nvalossa herättää se huomiota, kun kymmenistä kidoista kimaltelee\nkirkkaita heijastuksia, koska suut avataan mahtavaan ja tyhjentävään,\netelämaalaiseen nauruun. Kun asianomaisen silmillä lisäksi ovat\nsuuret ja pyöreät silmälasit, joiden leveät kehykset on tehty\nkilpikonnanluusta, saattaa joku nauraja herättää katsojassa ihan\nkammottavan tunnelman. Nuo luureunaiset, suuret ja pyöreät silmälasit\nnäkyivät muuten olevan muodin viimeinen sana tällä tärkeällä alalla,\nasia, joka Helsingissä on vielä tuntematon ja jossa tietysti täytyy\nsaada kiireellinen parannus aikaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli huhtikuun 16 päivä. Oikealla puolellaan näkivät veljekset tuttuja\nKreikan maisemia, korkeita kallioita ja vuoria, jotka häipyivät\nsinervään kaukaisuuteen. Laivalle ilmestyi pieni keltavästäräkin\nnäköinen lintu, jota haukka ajoi. Linnun molemmat jalat oli sidottu\nnuoralla yhteen, mutta saattoi se silti lentää. Haukka luikki\nnolona tiehensä. Iltapäivällä ilmestyi laivalle väsynyt pääskynen,\nollen arvattavasti matkalla Suomeen, jonne se suven tuojana on niin\ntervetullut. Suomalaisilla on köyhyydestään huolimatta muutakin\nruokaa, heidän tarvitsematta pääskysiä tappaa, kuten rikkaitten\netelämaalaisten. Ilta tulee ja \"aurinko, laskee Adrian mereen\".\nHuomenna varhain saapuu laiva Brindisiin ja niin ollaan jälleen Europan\nmantereella. Amerikalaiset missit, joihin tutustuttiin Ismene-laivalla,\novat olleet veljesten matkatovereina täälläkin, hekin kiireellisesti\nkäytyään Egyptin ihmeitä katsomassa.\n\n\n\n\nXLVI.\n\nBrindisi. -- Apulian viljelyksiä. -- Apenninien poikki räntäsateella,\nvuoristonäkyjä. -- Salernon lahti. -- Napoli. -- Käynti Pompejissa ja\nkuvitelma sen hävityksestä. -- \"Santa Lucia\".\n\n\nMaksettuaan Brindisissä tullia 150 savukkeesta 58 liraa, Juhanin\nja Tuomaan päästessä aivan ilmaiseksi, oli Simeoni oikeassa,\nvireessä aloittaakseen pitkän rautatiematkan Apulian ja Apenninien\npoikki Napolia kohti. Brindisi näytti vähäpätöiseltä, pieneltä\nsatamakaupungilta, rannassa rivi taloja jo Aigeian meren saarilta\ntunnettuun tyyliin. Jonkunmoinen hauska ja kodikas italialaisuus sieltä\nkuitenkin ehti tuulahtaa vastaan. Jätkät ja satamapalvelijat sanoivat\naina kohteliaasti ja hilpeästi joka toiseksi sanakseen \"signore\". Juna\nkiljaisi ja lähti menemään, vaunut olivat sangen mukavat, ja eväiksi\nostetut ruokakassit sekä niinipukuinen viinipullo riippuivat somasti\nja lupaavasti nauloissaan. Asemaravintolat nimittäin myyvät tällaisia\nvalmiiksi varustettuja eväskasseja, koska ravintolavaunuja ei näissä\njunissa ole. Lähtöaika oli kello 8,10 aamulla, sää kirkas, mutta ei\nerikoisemman lämmin.\n\nApulia näytti olevan kutakuinkin hyvin viljeltyä tasankomaata, kesä\njo kauneimmassa kukoistuksessaan. Kivet oli kasattu kaikkialta\nkiviaidoiksi. Pelloilla ja pientareilla näkyi runsaasti kukkia,\njotka väriloistollaan ilahduttivat silmää. Tarentumin lahden perukka\ntaas, jonka rantaa rata kulkee, on hiekkanummea, jossa kasvaa paljon\nomituista kääpiömännikköä. Hiekasta loisti lukemattomia asterin\ntapaisia, sinipunervia kukkia. Meren pauhu, aaltojen särkyminen rannan\nhiekkaan, autio nummi ja tuulen kohina vaivaismännyissä synnytti\nomituisen surumielistä, ikävän haikeata tunnelmaa.\n\nTarentumin lahden luoteiskulmassa olevasta Metaponton kaupungista\nkääntyy rata luoteista kohti mennäkseen Kalabrian ja Apenninien poikki\nja laskeutuakseen Salernon lahden kohdalla Tyrrhenan meren rantaan.\nTasaista maata kestää vielä kauan, mutta junan puhkuvasta äänestä ja\nhiljenevästä kulusta huomaa, että se tekee koko ajan nousua. Potenza\nnimisen kaupungin seuduilla alkaa jo vuoristo, joka vähitellen käy\nyhä jylhemmäksi. Rata koettaa seurailla pikku jokien varsia, jotka\nmelkein vedettöminä oikuttelevat monin mutkin ja kierroksin rotkosta\ntoiseen. Mutta kauan ei niistä ole radalle hyötyä, vaan pian täytyy\nsen ruveta puhkaisemaan vuori toisensa jälkeen. Tie on kohta paljasta\ntunnelia: tuskin ehtii juna saada kahden vuorimöhkäleen välissä hiukan\nraitista ilmaa, ennen kuin sen jo parkaisten täytyy syöksyä uuteen,\nkauan kestävään pimeyteen. Silloin tällöin saa nähdä syvän jyrkänteen,\nammottavan kuilun, huimaavan korkean vuoren, ja samalla taas painua\npimeyteen odottamaan uutta valkeutta. Tätä kestää tuntikausia ja\nmuodostuu matka tällöin jonkunmoiseksi Salvator Rosan maisemien\nkatselemiseksi.\n\nKorkeammalle tullessa on sää muuttunut pilviseksi ja kylmäksi, ja\npian yllättää junan räntäsade. Siellä täällä vuorten rinteillä näkyy\nlammaslaumoja sekä jokunen yksinäinen, kivestä muurattu, loivakattoinen\ntalonpoikaismaja; se on asumukseksi melkoisen yksinkertainen, eipä\nsuurin parempi fellahien hökkeleitä. Varsinaiset kylät -- tahi ehkä ne\novat kaupunkeja -- on rakennettu korkeitten vuorten huipuille, jossa\nne ovat säännöttömine muotoineen ja muoreineen kuin joku keskiaikainen\nlinna. Ne ovat jääneet sinne ehkä entisajan perusteella, jolloin ne\nrakennettiin tuollaiselle paikalle puolustustarkoituksessa. Potenzan ja\nSicignanon kaupunkien väli varsinkin oli harvinaisen jylhää, autiota\nvuorimaisemaa, jossa saattoi nähdä, kuinka ehkä vuosituhansia vanha,\nrotkopaikkoja hakeva tie oli toisissa kohdin täytynyt muurata vuoren\nseinään, jota se pyrki ylöspäin viistoviistoon mutkitellen, kapeana\nja kärsivällisenä. Kukapa tietää, vaikka olisi Caesar sitä myöten\nmarssinut, tultuaan Egyptistä voittajana takaisin.\n\nSicignanosta lähdettäessä tapasi jo pimeä, kunnes vihdoin saavuttiin\nSalernoon. Siinä kulkee rata hetkisen aivan pitkin Salernon lahden\nrantaa, mutta hyvin korkealla jyrkänteellä. Ikkunasta saattoi nähdä\nhimmeän kuun heikosti valaiseman meren, jonka aallot välkehtivät\nvalkoisena vaahtona murtuessaan kalliorantaan. Taivaalla purjehtivat\nlevottomina repaleiset myrskypilvet. Salernon kaupungin satama-allas\nja sen kirkkaat tulet välähtelivät pimeyden läpi, ja kaukaa häämöitti\nkorkeiden vuorien huippuja. Pian sukelsi sitten juna uudelleen\ntunneleihin ja rupesi kaarrattelemaan pitkin vuorten rinteitä,\nmennäkseen sen korkean niemen harjanteen poikki, joka erottaa Salernon\nlahden Napolin lahdesta. Jo rupeavat Napolin tuhannet tulet välkkymään\nja Simeoni aavistaa jossakin läheisyydessä olevan Vesuviuksen mahtavan\nkeilan; vielä hetkinen kuutamossa välkkyvää meren rantaa ja ollaan\nperillä. Pimeässä eivät veljekset osaa arvostella, onko lauseessa\n\"nähdä Napoli ja kuolla\" mitään perää; he tuntevat vain, kuinka\nharvinaisen huono katukivitys täryyttää heidät lopullisesti palasiksi\ntämän pitkän ja rasittavan matkan jälkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirkkaana tervehti heitä seuraava, huhtikuun 18 päivä, jonka veljekset\nolivat päättäneet pyhittää Napolin näköaloille ja Pompejin raunioille.\nLondres-hotellin edessä kohoava synkkä, vanha Napolin linna viittasi\npuhuvasti tämän ennen itsenäisen Italian osan kolkkoon historiaan,\nmutta Napolin hilpeätä kansaa eivät mitkään synkät muistot näyttäneet\npainostavan. Nauraen se kuhisi kaduilla, joista monet olivat sangen\nupeita, täynnä komeita kauppoja. Mutta kauan ei tarvinnut siellä\nliikkua, ennen kuin oli pakotettu huomauttamaan, että puhtaus jättää\nsangen paljon toivomisen varaa ja että katukivitys on suorastaan kurja.\nMitään syytä kuolla Napolin nähtyään ei suinkaan ole, vaan on siellä\nkäynti päinvastoin omiaan aivan erikoisesti kiihoittamaan elämänhalua.\nHetkisen kaupungilla harhailtuaan lähtivät veljekset ajamaan Pompejia\nkohti.\n\nKatujen kivitys on tehty noin 30 x 50 cm suuruisista kivistä, joista\nylen harvat tuntuivat olevan siinä asennossa, jossa niiden olisi\npitänyt olla. Likaisuus ja löyhkä oli toisin paikoin syrjäkaupungilla\naivan sama kuin Stambulissa ja kaduilla näytti kansa täälläkin\npää-asiassa elävän, toimitellen siinä kaikenlaisia tehtäviään. Eräässä\nesikaupungissa tuntui makaroniteollisuus olevan vallitsevana, koskapa\nsitä oli tangoittain ja vyyhdeittäin kadulla kuivamassa; ehkä se\nlian lisä, minkä se siinä saa, antaakin todelliselle italialaiselle\nmakaronille sen kuuluisan hyvän maun. Makaronintekijät itse eivät näytä\najattelevan, että katu on hiukan sopimaton kuivauspaikka.\n\nTummansinisenä, mahtavana möhkäleenä, raskaat pilvet riippuen\nkiireellään, on vasemmalla puolella Vesuvius. Tuntuu omituiselta ja\nkammottavalta ajatella, että tässä alla, syvyydessä, on ikuinen hehkuva\nahjo, jonka savupiippu tuolla suitsuttaa sinertävään ilmaan hiukan\nvaaleata höyryä. Siellä on siis se tuli, josta ihmiset jo ammoin\nsaivat käsityksensä helvetistä, sillä mistäpä muusta se olisi voinut\nsyntyä? Näköala Vesuviukselle on muuten viehättävä, ja korkealla sen\nsinertävillä rinteillä olevat pienet valkoiset rakennukset herättävät\nepämääräisiä ajatuksia joistakin hädissään vaaralliseen paikkaan\npaenneista turvattomista ihanista olennoista. Siihen tunnelmaan,\nminkä Vesuvius pohjoismaalaisessa herättää, vaikuttaa ensiksikin se,\nettä se on toiminnassa oleva tulivuori ja että se on niin synkällä\ntavalla kuuluksi tullut Vesuvius, ja toiseksi se, että se näin kaukaa\nkatsottuna on todellakin kaunis, kun sini-autere sitä ympäröipi ja\npehmeät pilvet koskettelevat sen huippua.\n\nMutta auto kiirehtii eteenpäin niitä esikaupungin katuja, joiden alla\nlepää Herculaneumin kaupunki kuolonuntansa. Oikealla puolella siintää\nNapolin lahti, kohonneiden sadepilvien, tummentamana, väliin heijastaen\nhäikäisevästi pinnastaan pilvien välistä pilkistävää auringonvaloa ja\nsinikirkasta taivasta. Lahden toiselta puolen siintävät utusinisinä,\nniilläkin sadepilvet kiireellänsä, Vesuviuksen sisarkukkulat, ja\nniiden rinteiltä kirkkaina pilkkuina pienet kaupungit, Castellamare\nja Sorrento. Lahden suulta siintää taas kuin satuharson takaa\njyrkkärinteinen Capri, historian, romanttinen taruseppele kulmillansa.\nNäky on täyteläinen, ihmeen ihana, yllättävä ja suurenmoinen\nkauneudessaan.\n\nVihdoin saavutaan paikalle, joka on jo Napolista katsoen Vesuviuksen\ntuolla puolen, rinteellä, jonka jatkona jo tavallaan on Napolin\nlahden eteläranta. Tuosta korkeahkon, kummun reunalta kohoaa muurin\ntapainen ryhmä vanhoilta ja rappeutuneilta näyttäviä seiniä -- siinä\novat Pompejin rauniot. Pian saapuvat veljekset sen vanhalle portille,\nmuinoin nimeltään Porta marina, \"Meriportti\", ja astuivat alueelle,\njossa 19 vuosisataa sitten sykki antiikin rikas elämä.\n\nPompejin arvoisa kansalainen Aulus Vettius Restitutus oli nukkunut\nhuonosti yöllä elokuun 24 päivää vasten vuonna 79 j.Kr. Haukotellen\nja pahalla tuulella ilmestyi hän cubiculumistaan ja vasta kun hän oli\npäässyt ihanan pylväskäytävä ympäröimään peristyliinsä, jonka keskellä\noli sievä puutarha ja siinä omituinen, miespuolinen suihkulähde, tunsi\nhän mielensä virkistyvän, sillä kirkas auringonvalo antoi tuolle\npaikalle häntäkin, siihen tottunutta, viehättävää suloa. Hän meni\nkatsomaan, olisiko hänen veljensä Aulus Vettius Conviva jo hereillään,\nja huomasi, ettei hän ollut vielä kotonakaan. Kansalainen Vettius\nrypisti kulmiaan ja ajatteli: \"Kaunis nainen tekee vakavankin miehen\nmielettömäksi!\" Tuntien halua päästä ulkoilmaan hän sitten meni\natriumiin, vilkaisi tricliniumiin ja antoi kaikkialla olevien ihanien\nseinämaalausten silmiänsä hyväillä sekä poistui kadulle, jossa vielä\noli hiljaista. Ainoastaan maalaisten kuormia saapui jo sieltä täältä\najaa jyryytellen niille määrättyjä katuja myöten. Oli hyvin varhainen\naamu.\n\nAulus Vettius läksi kulkemaan oikeastaan ilman päämäärää. Harhailtuaan\nForumilla hän meni Abundantia-katua myöten niin pitkälle, että huomasi\nvihdoin olevansa Amphiteatterin luona. Tuntien halua istahtaa hän\nnousi sen korkeille reunamuureille ja rupesi katselemaan edessään\nolevaa näköalaa, kuten niin usein oli tehnyt: Aulus Vettius ihaili\nkaikkea kaunista. Etelässä oli Sarnon tasanko, täynnä puiden ja\npuutarhojen ympäröimiä pieniä taloja, ja sen toisella puolella korkea\nvuori, rinteillä taloja, puita, istutuksia ja viljelyksiä, kaikki\nloistaen aamun häikäisevässä valossa ihastuttavan kirkkaina; tuolla\njatkuvat vuoret Sorrenton niemeksi ja lännessä kimaltelee mahtava meri.\nCaprin eriskummallisesti muodostunut kalliosaari aivan kylpee aamun\nsäkenöivässä loisteessa. Koko maailma hänen ympärillään uiskentelee\npehmeässä, sinipunervassa autereessa, joka hyväilee silmää ja tuudittaa\nsielun mieluiseen, nautintorikkaaseen tunnelmaan.\n\nSilloin tuntee Aulus Vettius, kuinka muuri, jolla hän istuu, tärähtää.\nSäikähtyneenä hän nousee ylös, sillä hän muistaa hyvin, kuinka\nsuunnatonta tuhoa vuonna 63 tapahtunut maanjäristys oli tehnyt.\nKiireesti hän lähtee kotiansa kohti. Kadut ovat jo täynnä säikähtyneitä\nihmisiä, jotka puolipukineissaan seisovat ja hätäilevät neuvottomina.\nMyöhäisten yöjuhlijain päästä häviävät viininhöyryt ja kaikkien\nkasvoilta kuvastuu pelko.\n\nMutta varsinaista maanjäristystä ei tulekaan, vaan sen sijaan alkaa\nVesuviukselta kuulua kumeita jyrähdyksiä. Päivän valo tummenee yhä ja\npian on melkein pimeä. Kauhistuneina ihmiset menettävät kaiken järkensä\nja koko Pompeji on kohta riehuvan ja avuttoman tuskan näyttämönä. Ei\nymmärretä, mitä tämä merkitsee, sillä maan tärähdykset, joita jatkuu,\neivät ole vaarallisen voimakkaita, mutta mistä johtuu tämä pimeys?\nKauhu ajaa vihdoin ihmisiä pakosalle, kohti meren rantaa, Stabiaeta ja\nHerculaneumia, ja kukin kuljettaa mukanaan mitä hänelle kalleinta on.\n\nTällä välin valmistaa suuttunut Vulcanus lopullista ja suurinta\niskuaan. Vuosisatain kuluessa kraateriin kasautuneet kivet, multa\nja vesi lennähtävät ylös, ja purkauksen voima on niin suuri, että\nkoko vuoren yläkeila murskautuu, humahtaen ensin syvyyteen ja\nsieltä räjähdyksen lailla ilmaan. Suunnattoman suuria tuhkapilviä\nja hohkakiviä seuraa mukana, pimentäen koko avaruuden ja ruveten\nsatamaan tiheänä ja tappavana sateena alas rinteille ja ympäristöön.\nSamalla puhkeaa rankkasade, joka kastelee ilmassa olevan tuhkan\nmäräksi liejuksi; raskaana, tukahduttavana sateena se painuu maahan,\nkukoistavan asutuksen ja kolmen onnettoman kaupungin päälle.\nVihdoin rupeaa mahtava, punaiselta hehkuva laavavirta pursuamaan\nkraaterista valuen vastustamattomasti laajalle meren rantaan päin,\ntukahduttaen tieltään kaiken elollisen. Satavan liejun ja tuhkan kamala\nkohina, kivien jysähdykset maahan ja kattojen päälle, kuolevien ja\nhaavoittuvien ihmisten parkuna, tulivuoren yhä uudistuvien purkausten\njyminä ja maan alituinen tärinä, kaikki sysipimeän keskellä, kovan\nluoteistuulen puhaltaessa -- Manala oli aukaissut porttinsa nielläkseen\nkoko ihmiskunnan!\n\nSilmät palaen hullun tavoin kiiruhtaa Aulus Vettius kotiinsa, koettaen\nsuojella suutansa tuhkasateelta, joka oli tukahduttaa hänet. Talo on\nautiona. Hurjana kiiruhtaa Vettius atriumiin ja rahakirstulleen: se on\nauki ja tyhjä. Samalla tummenee kaikki sysipimeäksi ja katolta alkaa\nkuulua putoilevien kivien jymähdyksiä, impluviumin aukosta tunkee\nsisään tuhkaa ja liejua, ja tuolla jo murtuu katto yhdestä paikasta.\nVettius tempaa käteensä muutamia kalleuksiaan, käärii päänsä viittaansa\nja syöksyy uudelleen ulos.\n\nKaduilla vallitsee kauhea sekasorto. Kukaan ei tunne ystäväänsä\neikä veljeänsä, vaan kaikki koettavat päästä pakoon. Minne? Meren\nrannalle, sillä on levinnyt tieto, että Plinius vanhempi on saapunut\nlaivastollaan Misenumista pelastamaan turmioon joutuvaa väestöä.\nMeriportilla vallitsee kauhea tungos. Vettius huomaa kahlaavansa\npolvia myöten märässä liejussa ja tuhkassa, hän läähättää hädästä ja\nväsymyksestä. Äkkiä iskee putoava kivi häntä päähän ja hän kaatuu.\nTurhaan koettaa hän päästä jaloilleen, kostea lima tukahduttaa hänet\nniinkuin tuhannet muut.\n\nTuhka- ja kivisadetta kesti koko sen päivän ja seuraavan yön. Aamulla\n25 päivänä oli ankara maanjäristys, ja tuhkapilvet olivat saapuneet\njo Misenumiin saakka, niin että sielläkin oli niin pimeä kuin\nsuljetussa huoneessa. Kun tuhkasade myöhemmin päivällä lakkasi, olivat\nHerculaneum, Pompeji ja Stabiae kadonneet maan päältä. Ainoastaan\nsieltä täältä kohosi näkyviin kattojen harjoja. Koko kukoistava Sarnon\ntasanko oli muuttunut erämaaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSimeoni istuu Vettiusten talon peristylissä ja hieroo silmiänsä.\nAurinko loistaa kirkkaasti valaisten sen vieläkin viehättävää\npilaristoa ja sen uudistettua puutarhaa suihkulähteineen. Kaikkialla\nvallitsee rauha ja lepo, niinkuin ainakin tällaisessa antiikin\naikaisessa talossa, joka oli ulospäin suljettu, maailmasta erotettu\npyhäkkö; arkinen melu ei voinut sinne tunkeutua. Kirkkaina ja sangen\nhyvin säilyneinä loistavat hänen silmiinsä tuolta seiniltä maalaukset\nja koristeet, jotka todistavat hienostuneesta, kauneusarvojen\npalvelusta harrastavasta mausta. Ja noita maalauksia katsellessaan\nsaapuu hän kuvaryhmälle, joka kuvaa koko muinaisen Pompejin elämää.\n\nAmoriinit siinä esittävät eri puolia pompejilaisten jokapäiväisistä\npuuhista, kaikki maalatut erinomaisella luonnehtimistaidolla, joka\nilman erikoisempia viittauksia on tiennyt tulkita kunkin amoriinin\nosuuden ja tehtävän. Samalla on taiteilija osannut taitavasti säilyttää\namoriinien lapsellisen herttaisen ja hilpeän keijukaisluonteen,\nniin että heidän puuhailunsa on rakastettavaa leikkiä, sominta,\nmitä taiteilijan sivellin lienee yleensä saanut aikaan. Tuossa\nesitetään lapsia: pieni amoriini pitää hanhea kainalossaan ja toinen\nodottaa herttaisesti ojennetuin käsin, että toveri päästäisi sen\nirti ja antaisi hänenkin sitä pitää; tuossa leikkii kolme toverusta\n\"kuningasta ja aasia\"; eräs pitää pystössä puumaalia, johon toinen,\nistuen kolmannen selässä, koettaa osua kivellä; paras heittäjä on\nkuningas ja huonoimman, aasin, täytyy ottaa hänet selkäänsä. Täällä\ntyöskentelevät amoriinit seppeleitten sitojina valmistaen niitä\nruusuista, joita talonpoika-amoriini on tuonut kaupunkiin; tuossa taas\neräs ostaa seppeleitä -- hän on nähtävästi ylhäinen pompejilainen,\njoka parhaillaan valmistaa suurta juhlaa. Täällä puuhailevat amoriinit\ntoimekkaasti öljyn valmistuksessa, tottuneesti käytellen puristinta\nja kaataen valmistuneen tuotteen ruukkuihin; he tahtovat esiintyä\nedukseen, sillä onhan kauppaan saapunut hieno ostajatar, joka, ylhäisen\nnäköisenä istuu tuolillaan. Nähtävästi koskee kauppa hajuöljyä, sillä\nostajatar parhaillaan tunnustelee sen tuoksua. Ylhäisen, huolettomassa\nasennossa istuvan ostajattaren takana seisoo kunnioittavan jäykkänä\norjatar-amoriini. Vielä muutakin nämä viehättävät keijukaiset\nosaavat: he pitävät kilpa-ajoja, he ovat taitavia kultaseppiä, jotka\nvalmistavat mitä hienoimpia kultaesineitä, myydäkseen niitä sitten\nrikkaille ostajille; he valmistavat kauniita kankaita, viljelevät\nviiniä ja viettävät iloisia juhlia, ja poimivat kauniita kukkasia\nihanalta niityltä. Mahdotontahan on luetella kaikkea, mitä muinaiset\npompejilaiset tekivät.\n\nSurumielin matkailija kulkee pitkin Pompejin ahtaita katuja, joiden\nkivitys on samanlainen kuin vieläkin Napolissa, joissa rattaiden\nsyvennykset todistavat niiden vanhuudesta ja joilla kerran on vallinnut\niloisen elämän melu. Kuljetaan talosta taloon ja nähdään kaikkialla\ntodistuksia siitä, kuinka pitkälle antiikki kulttuuri jo oli ehtinyt\nelämän mukavuuksien ja sen viehätyspuolien hankkimisessa -- ei puutu\nmuuta kuin nykyajan tekniikka ja he olisivat kulttuurissaan olleet\ntasollamme. Sehän ei ehkä ole paljon, mutta korkeammallehan emme voi\nvertauskohtaamme asettaa. Pian selviää kulkijalle se, että kaupungin\nhävityksen jälkeen sieltä sittenkin on viety pois hyvin suuri, ehkä\nsuurin osa kaikesta arvokkaammasta, ja sitä tehdessä on myös hävitetty\nlisää. Kun nimittäin tuhkasta jäi esiin törröttämään kattoja, mentiin\nniiden kautta sisään, jossa tietysti aluksi useimmat huoneet olivat\nvain vähän täyttyneitä, ja kuljetettiin siten pois arvoesineitä.\nTätä tekivät pelastuneet, sillä Pompejin asukkaista ei liene sentään\nainakaan itse kaupungin alueella tuhoutunut enempää kuin ehkä 2000,\nasukasluvun ollessa ehkä 20,000; tietymätöntä on, kuinka paljon\ntuhoutui kaupungin ulkopuolella. Paljon on täten myös harjoitettu\nrosvousta ja siten viety pois Pompejin esineitä. Kun sitten katot\nvähitellen murtuivat, täyttyivät huoneet kokonaan; loppuja silitettiin\nuusien rakennusten alustaksi ja niin katosi Pompeji vihdoin melkeinpä\nmuistostakin: sen raunioita kyllä oli näkyvissä, mutta ei enää\ntiedetty, että siinä oli muinoin ollut Pompeji, Vasta 1763 päästiin\nselville, mikä tämä paikka oli ollut, ja siitä alkaen on kaivauksia\npienemmin ja suuremmin väliajoin jatkettu meidän päiviimme saakka;\nkuitenkin on vasta korkeintaan puolet päässyt päivänvaloon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt on Pompeji tarkoin tutkittu ja kuka hyvänsä voi laajasta,\nkuvitetusta kirjallisuudesta siihen perehtyä. Väsyneinä yllättävistä\nvaikutelmista istuivat veljekset sen vierellä olevassa pienessä\nravintolassa, maistellen Vesuviuksen rinteiden virkistävää punamehua\nja katsellen mietteissään edessään olevaa ihanaa Napolin lahtea.\nKaksi vanhaa italialaista ukkoa ilmestyy heidän vierelleen ja toisen\nsäestäessä särisevällä kitaralla laulaa toinen tutun laulun Napolin\nkauneudesta. \"Santa Lucia\", kaiuttaa ukko värisevällä äänellä\nrakastetun lahtensa, kotiseutunsa ylistystä, ja Simeoni tuntee, kuinka\nItalian luonto ja kansa, kaikki se, mitä on siitä kuullut ja lukenut,\nhiljalleen synnyttää sitä omituista romanttista tunnelmaa, joka\nvuosisatoja on muita europalaisia viehättänyt, saanut heidät tänne\ntulemaan ja pannut heidät kaikesta huolimatta näkemään ja tuntemaan\ntuota romantiikkaa täällä todellisuudessakin. Vielä viimeinen silmäys\nmerelle ja Vesuviukselle, ja veljekset ovat taas sukeltaneet huumaavan\nnykyaikaiselämän pauhinaan, muistellen Pompejissa käyntiään ja siellä\nheränneitä tunnelmia kuin kaukaista, ihmeellistä näkyä.\n\n\n\n\nXLVII.\n\nNapolista Romaan. -- Pietarin kirkko. -- Paavalin kirkko. -- San Pietro\nin Vincoli ja Michel Angelon \"Moses\". -- Santa Maria della Vittoria ja\nBerninin \"Pyhä Teresa\". -- Vatikaanissa. -- Sikstiniläinen kappeli. --\nForum Romanum. -- Colosseum. -- Katakombit. -- Kaksi kallisarvoista\nRoman hautaa.\n\n\nMentäessä Napolista Romaan kulkee rata koko ajan pitkin lakeata maata,\njoka on kaikkialta aivan puutarhamaisesti viljeltyä. Idästä siintävät\nkuitenkin juhlalliset sinertävät vuoret, jotka ovat vuorimaisemiin\ntottumattomalle aina nähtävyyksiä. Radan sitten erotessa rannikosta\nilmestyy vuoria länsipuolellekin, mutta tie itse noudattelee tasaista\nmaata.\n\nSiellä täällä vuorten huipuilla näkee kylän, linnan tapaisen\nrakennuksen, tornin tahi muurin kappaleen. Tuolla on keskellä tasankoa\nvanha, nelikulmainen torni, jonka yläosa on sortunut; kirkuen\nparveilee sen ympärillä naakkalauma. Tuossa herättää huomiota aivan\nradan vieressä, korkealla, jyrkkärinteisellä kalliolla oleva kylä,\njonka asumukset ja muurit keskiaikaisen näköisesti noudattelevat\njyrkänteen reunoja; eipä tarvitsisi paljon maanjäristystä, ennen\nkuin ne tippuisivat tuolta reunoilta kuin muurilaasti. Täällä, jossa\nmaanjäristyksiä tapahtuu, ei niitä näytetä kuitenkaan pelättävän.\n\nRomaa lähestyttäessä kiertää rata länsipuolisten kumpujen reunaa\nkaupunkia kohti, joka loistaa kaukaa lakeudeltaan, ylinnä\nPietarinkirkon korkea kupooli. Pian vangitsevat katseen roomalaisen\nvesijohdon muinaiset jätteet, jotka korkeina muurin kappaleina\nseisovat tasangolla, vieläkin juhlallisena merkkinä entisajan\nvoimakkaasta rakentajakansasta. \"Kuinka mahtava sivistyksen\nkehto onkaan Välimeren allas ollut!\" täytyy vaeltajan huudahtaa,\nsillä toisen toistansa suuremman kulttuurin muistomerkin hän sen\naurinkoisilta rannoilta tapaa. Vielä hetkinen, ja veljekset ovat\nsaapuneet \"ikuiseen kaupunkiin\". \"Milloin Roma perustettiin?\"\nkysyi Simeoni entisen lehtorin äänellä Juhanilta, joka hetkeäkään\nmiettimättä vastasi Melanderin kuuluisan oppikirjan mukaan:\n\"Seitsemänsataaviisikymmentäkolme\". Seurasi sitten toinen, yhtä tärkeä\nkysymys: \"Milloin Sulla kuoli?\" \"Seitsemänkymmentäkahdeksan.\" \"Hyvä\non\", arvosteli nyt Simeoni, \"vielä sinulla näkyvät olevan selvillä\nRoman historian patsasvuodet, joitta ei ihmisen elämää yleensä voisi\najatellakaan mahdolliseksi\". Romaa perustettaessa oli kuitenkin\nRamses II ollut jo seitsemänsataa vuotta muumiona, joten paikkakunta,\njolle veljekset nyt olivat saapuneet, oli ijältään oikeastaan\nnuorenpuoleinen. \"Onhan näitä nyt jo nähty vanhempiakin!\" hymähteli\nTuomas, kun tästä puhe tuli. \"Ei tartte roomalaisten yhtään ylpeillä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVeljekset ovat ajaneet Pietarinkirkolle ja huomanneet, että sen\nsuuresta kupoolista ei saa oikeata käsitystä siksi, että tuota\njättiläiskirkkoa täytyy katsoa liian läheltä. Päästäkseen vaikuttamaan\nmahtavalla suuruudellaan täytyisi sen olla korkeammalla paikalla,\neikä lähistöllä saisi olla mitään rakennuksia. Ja kun mennään kirkon\npääportaita kohti, uppoaa kupooli vähitellen kirkon \"sisään\", niin\nettä portailla seisten sitä ei näe enää ollenkaan. Goottilaisissa\nkirkoissa taas, joissa kaikki oikeastaan on vain tornia, on vaikutus\nsitä jylhempi, kuta lähempänä kirkkoa seisoo, oli ympärillä rakennuksia\nvaikka kuinka paljon. Tähän nähden oli siis Pietarinkirkko Simeonille\npettymys.\n\nSisään tullessa huomaa pian, että sen mahtava suuruus ei pääsekään\nvaikuttamaan, vaan pettyy silmä luulemaan kaikkea pienemmäksi kuin mitä\nse todellisuudessa on. Sehän ei liene kuitenkaan ollut tarkoitus, vaan\npäinvastoinhan on haluttu rakentaa pyhäkkö, joka jylhällä suuruudellaan\nikäänkuin musertaisi ihmisen ja saisi hänet ehdottomasti antautumaan\nmasentuneeksi Jumalan suuruuden palvojaksi. Seisoessa oven suussa\nja katsoessa kirkkoon ei kupoolia tiedä olevankaan; siltä kohdalta\nkatsottuna vaikuttaa kirkko matalahkolta ja painostavalta. Sitä heti\nsyntyvää, suurta ja kohottavaa tunnelmaa, joka valtaa katsojan hänen\nastuessaan Aja Sophiaan, ei täällä ole, vaan kiintyy huomio heti\nkaikkeen siihen barokkiin komeuteen ja loistoon, jolla kirkko on\nsisustettu.\n\nVasta kirkossa hetken liikuttuaan tulee huomaamaan sen valtavan\nsuuruuden. Tuossa vasemmalla, mielestäsi ehkä noin kymmenen metrin\npäässä, on seinässä vihkivesimaljakko, jota kaksi lihavaa ja pulleata\nbarokki-amoriinia kannattaa. Luulisit noiden enkeleiden olevan\nkorkeintaan ehkä puoli metriä pitkiä; lähelle tullessasi huomaat, että\nsinne oli ensinnäkin matkaa ainakin 25 metriä ja että nuo enkelit\novat vähintään kaksi metriä pitkiä. Silloin vasta rupeat ällistyneenä\narvioimaan kirkon todellista suuruutta. Signore Enrico Oppi, entinen\noopperalaulaja, joka on sodassa tullut hermosairaaksi eikä voi enää\nesiintyä, vaan harjoittaa muukalaisten opastamista ammattinaan,\nantaakin muutamia kuvaavia tietoja kirkon valtavasta tilavuudesta.\nHän pyytää kanssansa kävelemään kirkon perälle päin, joka oikeastaan\nnäyttää olevan sangen lähellä; kävellään hyvä hetki, mutta vielä ei\nolla toisessa päässä, sillä sinne on matkaa 187 metriä; käveltyäsi\nlisäksi kirkon poikkilaivan päästä päähän, olet suorittanut uuden, 137\nmetrin pituisen matkan. Paljon ei siis kirkossa tarvitse astuskella,\nennen kuin on kulkenut useita kilometrejä. Kupoolin suuruudesta saa\nkäsityksen vasta päästyään sen alle, vaikka siihenkin nähden täytyy\nhuomauttaa, että se vaikuttaa pienemmältä kuin mitä se todellisuudessa\non; sen korkeus on sisältä 123 metriä.\n\nPietarinkirkko on sisustettu kaikella mahdollisella katolisella\nloistolla ja komeudella, käytellen tuhlaten eriväristä marmoria ja\nkultaa, mutta niinpä hakeekin sieltä turhaan todellista yhtenäisen\ntaiteellisen kokonaisuuden luomaa tunnelmaa. Siinä kyllä kuvastuvat\ntarkoin ne 200 miljoonaa markkaa, jotka rakennus aikoinaan maksoi ja\njotka koottiin anekirjeillä ja muilla tempuilla maailman tyhmiltä\nihmisiltä, mutta sangen vähän se henki, joka elähdytti tällä paikalla\nNeron aikana kärsineitä marttyyrejä. Se onkin ehkä merkillisempi\nrakennusteknillisenä kuin rakennustaiteellisena tuotteena. Niinpä\nkatsoja ihmetteleekin sitä hiukan samoin tuntein kuin Eiffel-tornia,\nunohtaen olevansa kirkossa ja miettien niiden miesten taitoa, jotka sen\nrakensivat; syvällä kunnioituksella hän ajattelee Michel Angelon neron\nsuuruutta katsoessaan huikaisevan korkeaan kupooliin, joka on tuon\njättiläisneron suunnittelema ja rakennuttama.\n\nYksitoikkoisella äänellä lukee tuolla erään sivualttarin ääressä pappi\nmessua ja uskovaista kansaa polvistuu hänen edessään, säätyyn ja pukuun\nkatsomatta; uudelleen tulee täällä kysyneeksi, mikä naivina pitävä\nvoima mahtaa katolisella uskonnolla olla, kun se noin tarkoin, tiedosta\nhuolimatta, kahlehtii sielut jalkainsa juureen? Sekavin tuntein, jättää\ntämän paavillisen vallan muistomerkin ainakin protestanttisen papin\npoika.\n\nRomassa on 400 kirkkoa. Tuskinpa lienee sitä vuorokauden hetkeä,\njolloin siellä ei luettaisi messua Jumalan kunniaksi. Kummastuneena\ntäytyy sitä muistaessaan pysähtyä miettimään, onko tällä palvonnalla\nmitään todellista merkitystä nykyajalle, aikamme ihmiskunnan\nsielunelämälle, vai onko se harvinaista ja outoa jäännöstä\nmenneiden aikojen taikauskosta, joka ehkä pitäisi kieltää? Koska on\ntodennäköistä, että kirkko, niin paavilainen kuin protestanttinenkin,\nuskonnon palveluksessa voi antaa sieluille sitä lohdutusta ja rauhaa,\njoka saavutetaan ainoastaan aavistelevan ja toivovan tunteen tietä, ei\njärjellä eikä käytännöllisillä keinoilla, lienee sillä siis vieläkin\ntehtävänsä; ilman sitä saattaisivat kansojen kehittymättömät ainekset\nehkä vaipua vielä alemmalle henkiselle asteelle, esteeksi sivistyksen\nkohoamiselle. Luottakaamme myös siihen, ettei ihmiskunta ole sattumalta\nja huvikseen uskontojaan muodostellut ja kirkkojansa rakennellut; kyllä\nsillä on ollut siihen vahva vaisto, joka on syntynyt todellisesta\ntarpeesta.\n\nRoman eteläpuolella, Via Ostiensen varrella, on eräs katolisen\nmaailman kauneimpia kirkkoja, San Paolo fuori le Mura, Pyhän Paavalin\nkirkko. Se on perustettu jo 388, sai lopullisen muotonsa 440 ja säilyi\nsellaisenaan aina vuoteen 1823, jolloin se paloi. Sen jälkeen on se\nrakennettu uudestaan säilyttämällä tarkoin sen ikivanha basilikamuoto\nja noudattamalla koristelussa huolellisen yhtenäistä, vanhaa tyyliä.\nKeskilaivaa kannattaa 80 upeata korinttilaistyylistä pilaria.\nVanhasta basilikasta on säilynyt siihen liittyvä tunnelmallinen\nluostaripiha, jonka pilarikäytävissä alkukristillisyyden isät ovat\nhurskaudenharjoituksiaan pitäneet. Tästä kirkosta tuulahtaa todellakin\nhengähdys muinaisen kristillisyyden naivin kirkasta ja lapsellista\nuskoa. Sitä häiritsevät vain hiukan syrjälaivojen yläfriiseihin\nmaalatut paavien muotokuvat, joita on niin monta kuin on ollut\npaaviakin; viidelle kuudelle näytti vielä tilaa olevan, mutta sitten\ntäytyy jo keksiä uudet paikat. \"Onkohan täällä naispaavi Johanneksen\nmuotokuvaa?\" kysyi Juhani tutkivasti signore Oppilta, joka hymähtäen\nvastasi: \"Luonnollisesti ja vieläpä tärkeimpien joukossa!\"\n\nMitä \"myöhäiskristillisyyden isät\", munkit, ajankulukseen keksivät\nja tekevät, siitä sai eräässä fransiskaaniluostarissa nähdä hyvän\nesimerkin. Vuosisatojen kuluessa kuolleet munkkiveljet on vähitellen,\nsitten kuin ovat tarkoin mädäntyneet ja madot ovat saaneet luut\nlopullisesti poleeratuksi, siirretty eräänlaiseen hautaholviin, jossa\nheidän luistaan on laitettu mitä kammottavimpia seinäkoristeita.\nSeinät on vuorattu taitavasti ladotuilla pääkalloilla, nurkkaukset ja\nlokerot on koristettu tyylikkäästi asetelluilla sääriluilla, lamput\non tehty kalloista ja käsivarrenluista -- seinäin kaikki pinta-alat\non peitetty ja käsitelty tällä kammottavalla luu-ornamentiikalla.\nKaiken tarkoituksena on houkutella uteliaita turisteja mokomaa\nluukamaria katsomaan, nylkeä heiltä sievoinen pääsymaksu, ja sitten\nherättää heissä kolkkoa kaiken katoavaisen tunnelmaa. Viime aikoina\nkuuluu kuitenkin amerikalaisista tulleen melkoinen vastus: nämä pojat\nnimittäin munkkien silmäin välttyessä tempaavat palttoonsa taskuun mikä\nkallon, mikä suuren sääriluun, viedäkseen ne \"muistoksi\" kotimaahansa.\nNiinpä olikin käytävän lähellä käden ulottuvilla olevista nurkkauksista\ntempaistu irti sääriluita ja kalloja, niin että paksut naulat ja luun\nsirpaleet olivat jääneet osoittamaan niiden paikkaa.\n\nKahdessa kirkossa käytti vielä veljeksiä signore Oppi, joka\ntodellakin tuntui poikkeavan tavallisista oppaista siinä, että hän\ntunsi näytettävänsä. Toinen oli San Pietro in Vincoli, jossa Michel\nAngelon mahtava Moses katsojat yllättää. Kerrotaan Michel Angelon\nneronsa ja voimansa tunnossa lausuneen, ensi kertaa astuessaan sen\nmarmorimöhkäleen eteen, josta hän Moseksensa veisti: \"Siinä se on;\nei tarvitse muuta kuin ottaa liian kiven pois!\" Samoin kuin Moses\nsai katsoa Herraa kasvoista kasvoihin, nähden sen, mikä on muille\nkuolevaisille salattua, oli Michel Angelo saanut nähdä taiteen\nsisimmän olemuksen kasvot ja luojalta luvan ne kuolevaisille näkyviksi\ntulkita. On omituista mennä Moseksen patsaan äärestä Santa Maria\ndella Vittorian pieneen, mitä suloisimmalla katolis-mystillisellä\nsopusoinnulla sisustettuun kirkkoon, jossa Berninin Pyhä Teresa heti\nkatseen vangitsee. Aika paljon oli käsitys uskonnollisesta vakavuudesta\nmuuttunut Berninin aikaan tultaessa. Pyhälle Teresalle ilmestyvä\nNeitsyt on näet erinomaisen veikeäilmeinen ja siro tyttö, jota on\nhiukan vaikea pitää Neitsyt Mariana.\n\nVeljekset olivat kammoksuen katselleet Konstantinopolissa ja Atenassa\nsynkkäpukuisia kreikkalaiskatolisia pappeja; täällä, jossa pappeja\non kymmenin tuhansin, oli heidän pukumuotinsa iloisempi ja kasvonsa\nkirkkaammat, koska he eivät pidä partaa. Eipä ollut ilman humoristista\npuoltansa sekään, että papit, kardinaalit, seminaristit, mitä he\nlienevät olleetkin, vaelsivat katua tulipunaisissa viitoissa.\n\"Kyllä tuo nyt pitäisi kieltää!\" sanoi Tuomas närkästyneenä, sillä\nhänen käytännöllisyyttänsä ja järkevyyttänsä loukkasi moinen\nnaamiais-esiintyminen keskellä arkista touhua. Oltiin menossa\nVatikaaniin, jonka portilla veljekset uteliaasti silmäilivät paavin\nhenkivartijain vanhaa, keskiaikaisen kirjavaa pukua.\n\nJos matkustaja haluaa saada päänsä täysin pyörälle muutamien tuntien\nkuluessa, on hänen parasta mennä Vatikaaniin ja vaeltaa siellä sen\nloppumattomien käytävien ja salien läpi. Päästyään sieltä vihdoin ulos,\non hänet parasta kiireellisesti viedä lähimpään virkistyspaikkaan ja\nantaa hänelle lasi hyvää viiniä, sillä muussa tapauksessa saattaisi\nhalvaus tahi muu kokoon lysähtäminen olla lähellä. Pitkä käytävä\ntoisensa jälkeen aukeaa eteesi, seinät täynnä taideteoksia, joista\nmaailman oppineet saavat yhä uutta aihetta kirjoituksiinsa; sali\nsalin jälkeen on kuljettava läpi ja niiden seiniltä loistavat vastaan\nvuosisatojen kauneus-unelmat kirkkaina ja tuoreina, herättäen ensi\nnäkemällä jonkunmoista pelon sekaista tunnelmaa. Kokonainen ihmis-ikä\nmenisi niiden tutkimiseen, eikä sekään riittäisi tunkemaan kaikkiin\nniihin luovan taideneron eri vivahduksiin, joita tuhannet eri teokset\ntäällä edustavat. Satoja turisteja, kaikilla kädessä selityskirjat,\ntunkeilee näissä suojissa; siinä on lähes kaikkia kansallisuuksia,\nja ne, joiden suu on eniten ammollaan, ovat amerikalaisia. Niin\nainakin selittää signore Oppi, joka tuntuu halveksivan tähtilipun\nkansaa sydämensä pohjasta. On kunnioitettavaa, millä innolla monet\nmatkalaiset, joilla ei ehkä ole monta tuntia käytettävänään, koettavat\ntutkia taidekokoelmia, tehden oikein muistiinpanojakin. Vaellus\npäättyy vihdoin sopivasti Sikstiniläiseen kappeliin, jonka koruton\nyksinkertaisuus, suuren ja häiritsemättömän taiteen rauha, syvä\nhämäryys ja viileys, heti soinnuttaa mielen lepoon. Simeonihan oli\ntiennyt, että tämä kuuluisa kappeli oli maailman taiteen pyhäkkö,\njoka seinillään kantaa verrattomien nerojen todistusta, mutta hän oli\nsamalla otaksunut, että se muussa suhteessa arvattavasti on tavalliseen\nkatoliseen kirkkotyyliin koristeltu. Sitä yllättävämpää oli hänelle\nnähdä, että kappeli oli kokonaan pyhitetty suurelle taiteelle,\nvälttämällä siellä ankarasti pienintäkään muuta koristelua. Ainoa\nmuutos, jonka Simeoni olisi siellä edes hetkeksi suonut tapahtuvan,\nolisi ollut hiukan suurempi valomäärä, sillä tuossa syvässä hämärässä\noli melko vaikea erottaa varsinkin kattomaalauksia, jotka ovat Michel\nAngelon ehkä kuuluisin työ.\n\nMyrkyllisesti kertoi signore Oppi, miten Sikstiniläinen kappeli\nvaikuttaa amerikalaisiin. \"He odottavat tietysti, että tämä kuuluisa\npaikka on täynnä kultaa, marmoria ja jalokiviä, joten, kun he vihdoin\ntänne saapuvat, ensimmäinen ääni on pettymyksen huudahdus: 'Tämäkö\nnyt on Sikstiniläinen kappeli!' Ja tarkasteltuaan hetkisen maalauksia\nhe lisäävät nololla äänellä; 'Ja nämäkö nyt ovat niitä kuuluisia\nfreskoja!'\"\n\nVakavina poistuivat veljekset Vatikaanista, sillä he olivat ruvenneet\naavistamaan, että sen isännällä on yhäkin maailmassa oma erikoinen ja\nsuuri valtansa, joka näkymättöminä lankoina ulottuu koko kristikuntaan,\nvieläpä lisääntyen ja tehden valloituksia. Sen saleissa kulkiessaan\noli Simeoni pysähtynyt erään suuren, uuden taulun eteen, joka kuvasi\nmunkkien hirttämistä. Signore Oppi ilmoitti, että Ranskan hugenotit\nsiinä hirttävät katolisia marttyyrejä. Niin on siis maailmassa joka\nasialla kaksi puolta. Kun me luemme hugenottisodista ja Pärttylin\nverihäistä, ei kenelläkään juolahda mieleenkään, että nyt hugenotit,\nnuo vainotut ja jalot kristinuskon sankarit, koskaan olisivat tehneet\nkatolisille mitään pahaa; kun samoista asioista luetaan täällä, ovatkin\njuuri hugenotit kaiken pahan alkuna ja tekijöinä, munkkien kärsiessä\nhienoja marttyyrikuolemia heidän kynsissään. Totuus saattaa olla siinä\nkeskivälillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTullessaan Forum Romanumille tunsi Simeoni ensi vaikutelmansa olevan\npienen ällistyksen siitä, että tuo mainehikas paikka oli pinta-alaltaan\nniin pieni; siinä suhteessa oli vaikutelma siis sama kuin Akropoliille\nsaapuessa. Näet kaiken sen johdosta, mitä Forumista on lukenut ja\nkuullut, on mielikuvitus suurennellut sitä, yhdistäen siihen kuin\npolttopisteeseen koko Roman suuruuden. Toinen vaikutelma oli pieni\nsuru siitä, että oli ensin käynyt Akropoliilla ja sitten tullut tänne;\nedellinen on kaiken esikuva ja alkulähde, jälkimäinen on jäljennöstä,\njolla ei ole samaa itsenäisyyden kunniaa kuin edellisellä; siispä ei\nsen vaikutuskaan ole enää samalla tavalla yllättävä ja ehyt. Sillä\nmitä klassillisia rakennuksia Roma ja muu maailma sisältäneekään,\nsekä vanhoja että uusia, kaikki ne ovat heijastusta niistä\nkauneussaavutuksista, jotka helleenit ensimmäiseksi kiveen veistivät\nja näkyviksi loihtivat; näin tuntee ainakin se, joka on vaikkapa\nvilahdukselta nähnyt Hellaan marmoria.\n\nMutta kauan ei tarvitse Forumin raunioita katsella, ennen kuin\nmieleen tunkee uusi ja edellistä korvaava vaikutelma. Helleenien\nrakennukset ovat voittamattomia kauneudeltaan, mutta samalla ne\nedustavat jonkunmoista pienoismaailmaa; mitään vallan ja mahtavuuden\ntuulahdusta niistä ei hengähdä. Forum Romanum ja Colosseum sen sijaan\nkohoavat minuutti minuutilta katselijan mielessä siihen suuruuteen,\njonka tunnusmerkkinä on rautainen tahto, häikäilemätön vallanhimo ja\nvihdoin koko maailman valtius. Nämä eivät ole enää pikku valtioiden\nasukkaiden pienois-unelmia, vaan suuren ja jäykän hallitsijakansan\nvoitonmerkkejä, jotka näkyivät koko silloiseen tunnettuun maailmaan,\nuhkaavina ja tottelevaisuutta vaativina. Kuunnellessa vieläkin toimivan\n_Cloaca Maximan_ kumeaa kohinaa syntyy mieleen jylhä kuva voimakkaasta\nja taipumattomasta rakentajakansasta, jolla oli ehkä sangen vähän\nkykyä käsittää kauneutta siinä merkityksessä, jommoisena se heijastuu\nkreikkalaisten sekä aineellisesta että henkisestä työstä, mutta\njoka rautaisessa käytännöllisyydessään rakensi tiet noiden hengen\narvojen levitä ja tulla koko maailman omaisuudeksi. Niinpä Forumilla\nkulkija vaipuukin pian tähän tenhoon, nähden hengessään sarjan\njättiläishaahmoja, jotka kohoavat jylhinä ja jäykkinä yli koko antiikin\nmaailman, heittäen pitkän varjon kauaksi eteenpäin ja pimentäen\ntuhansia kääpiöiden vartaloita.\n\nHarvinaisin, ihailun, kauhun ja inhon sekaisin tuntein huomasi\nSimeoni astelevansa Colosseumin areenalla. Hänestä tuntui, että\nvaikutelmien vastakohta oli tällä paikalla suorastaan tuskallinen. Tämä\njättiläissoikio tarjosi toiselta puolen mahtavan näyn suunnattoman\nsuurine istuinrivikaarineen ja pyörölinjoineen, jotka eivät päättyneet\nmihinkään, vaan täydellisenä kehänä ikäänkuin kiersivät vimmattua\nvauhtia hänen ympärillään, sulkien hänet kiduttavaan loitsukehään. Hän\ntunsi sillä hetkellä ilmielävästi sen tuskan ja hädän pohjattomuuden,\njoka varmaankin oli jokaisen areenan uhrin vallannut, kun hän huomasi\nseisovansa tässä suljetussa piirissä, kuin kattilan pohjalla,\njoka puolella kymmeniä tuhansia kivettyneen julmia kasvoja, ilman\npienintäkään säälin tahi osanoton ilmettä, yksin koko maailman\nkaikkeudessa, niin turvatonna, ettei kukaan milloinkaan, korvissa\nvain kammottavana musiikkina nälkäisten petojen kumea karjunta.\nAjatellessa niitä tuhansia ja taas tuhansia uhreja, joiden veren\njulmain roomalaisten huvitukseksi tämä hiekka on imenyt, ei voi\nolla huokaisematta kiitollisuudesta, että koko antiikin maailma on\nhävitetty, että Colosseum ja ylpeä Roman valtakunta on raunioina.\nSäälin ja inhimillisyyden jumalatar, luojan kiitos, sentään vähitellen\nrakentaa uutta maailmaa näille raunioille, joskin se näyttää käyvän\nniin perin vaivalloisesti.\n\nSille, joka tuntien roomalaisten pohjattoman raakuuden ja julmuuden,\nvaipuu Colosseumissa, antamatta sen ulkonaisen suurenmoisuuden ja\njylhän kauneuden historiallista tunnelmaansa häiritä, miettimään ja\nkuvittelemaan sitä, mitä siellä todella antiikin aikana tehtiin,\ntarjoaa omituisen täydennyksen tähän mietelmäsarjaan käynti\nKatakombeissa. Sinnehän nimittäin ainakin useimmat marttyyrit, sitten\nkuin heidän ruumiinsa näytännön loputtua, yön hiljaisuudessa, jolloin\nkuu valoi veriselle kentälle hopeahohdettansa, heidän omaisilleen tahi\nystävilleen luovutettiin -- jos oli enää paljon luovuttamista, sillä\nkaipa nälkäiset pedot ahmivat heistä ainakin parhaat palat -- vietiin\nsalassa haudattaviksi. Näitä Katakombeja on Roman ulkopuolella niin\npaljon, että kaikkien käytäväpituus on laskettu yhteensä noin 1000\nkilometriksi. Huomattavin niistä lienee Via Appian varrella oleva,\njonne veljekset saapuivat.\n\nVilpitön ja hurskas fransiskaanimunkki, kansallisuudeltaan\nhollantilainen, antaa heille pienet kynttilät ja niin laskeudutaan\nahtaasta aukosta maan alle. Sieltä avautuu eteen korkeita ja kapeita\nkäytäviä, risteyksissään ja kulmauksissaan väliin laajeten pieniksi\nkappelin tapaisiksi. Seinät ovat täynnä lokeroita, mutta ruumiit on\nniistä ainakin tällä kohdalla otettu pois. Marttyyrien lokeroiden\nyläosa on tehty kaarevaksi ja usein sen etupuolta muutenkin koristeltu.\nMarttyyrit itse on aikoja sitten jaettu katolisille kirkoille\npalveltaviksi. Kautta keskiajan pimeitten vuosisatojen olivat nämä\nKatakombit unohduksissa ja löydettiin ne aivan sattumalta; kaikkia ei\nole vieläkään tutkittu. Siten säilyi niissä kallisarvoisia muistoja\nalkukristillisestä taiteesta. Siellä, kalliovuoteellaan, pimeydessä ja\nhäiritsemättömässä rauhassa, makaavat sadat tuhannet vainajat, odottaen\n\"Hyvää paimenta\", jonka edestä niin monet heistä kuolivat ja jonka\nkuvan niin monet surevat liikuttavalla naivisuudella heidän hautansa\novelle piirustivat.\n\n\"Vielä kaksi kallisarvoista Roman hautaa\", sanoo signore Oppi\nsurumielisesti hymyillen. Ajetaan Via Appiaa myöten, taivas on mennyt\npilveen ja raskaat pisarat rupeavat putoilemaan sen molemmilla\npuolilla oleville ikivanhoille haudoille, surun ja toivon ikuisille\nja kaikkialla maailmassa tavattaville vertauskuville. Tullaan vihdoin\npienelle portille, jonka takaa näkyy tuuhea rauhan lehto. Tuuli humisee\nraskaasti korkeissa puissa ja sade valuu alakuloisella soinnulla\nkaikkialle. Tietämättä, minne mennään, kulkee Simeoni oppaansa perässä,\nkunnes, tämä seisahtuu syrjäiseen nurkkaan. Ollaan protestanttisella\nhautausmaalla ja tuossa edessä ovat Keatsin ja Shelleyn haudat,\nrinnakkain, yksinkertainen kalkkikivilaatta molempain merkkinä.\nSimeonin korvissa kaikuvat iki-ihanat, maailman surevimmat säkeet,\njotka nyt sopivat näille molemmille veljille kauneudessa:\n\n    \"Oh weep for Adonais -- he is dead!\"\n\n\"Oi, itkekää Adonaista -- hän on kuollut!\" Nämä yksinkertaiset haudat\npuhuivat voimakasta kieltä. Olihan niiden asukkaista toinen, Keats,\nEnglannin uuden taiderunouden isä, nuorukaisnero, joka kuoli kaukana\nvieraalla maalla \"sydämensä katkeruudesta\", koska hänen isänmaansa ja\naikansa ei häntä ymmärtänyt, julistanut kauneuden maailman ainoaksi\narvokkaaksi. \"Kaikki kaunis synnyttää ikuista iloa\", oli hän sanonut,\n\"ja kauneus on totuutta sekä totuus kauneutta; siinä on kaikki,\nmitä tunnemme maan päällä ja mitä meidän tarvitsee tuntea\". Keatsin\nhautakirjoitus ja sen lause: \"Tässä lepää muuan, jonka nimi oli veteen\nkirjoitettu\", on myös murhaavin moite, minkä Englannin ja sen kautta\nkoko maailman yleisö on halveksimiltaan neroilta saanut.\n\nJa toinen hauta, kapinoitsijan ja samalla mitä intohimoisimman\nja utuisimman kauneus-unelmoitsijan leposija, tuntuu kuiskaavan\nalakuloisen tuulen vietäväksi: \"Kanna kuolleet ajatukseni ympäri\nmaailman kuin kuihtuneet lehdet kiiruhtamaan uuden syntyä, ja siroita\nsäkeitteni tenhon kautta, kuin kypenet ja tuhka sammumattomasta\nahjosta, sanani ihmiskunnan keskuuteen!\" Ilta rupeaa hämärtämään,\nsateen ja murheellisen luonnon alakuloisuus hiipii sydämeen näiden\nhautojen äärellä. Molemmille runoilijoille on saapunut ystäväksi se\nyön henki, jonka tuloa Shelley oli ihanilla säkeillä toivottanut.\n\"Yön henki, saavu nopeasti lännen aallon yli! Nouse idän sumuisesta\nluolasta, jossa pitkän ja yksinäisen päivän ajan kudot ilon ja kauhun\nuniasi, jotka tekevät sinut peloittavaksi ja kalliiksi -- nopea\nolkoon lentosi! Kääriydy harmaaseen tähtivaippaasi, sido hiuksillasi\npäivän silmät, suutele häntä, kunnes hän väsyy, ja vaella sitten yli\nkaupungin, meren ja maan, koskettaen kaikkia unisauvallasi -- tullos,\nkauan kaivattu!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitäpä ei Romalla olisi! Sillä on kaikkea mahdollista, jolle ihmissydän\nvastaanottavasti soinnahtaa, ja murhe täyttää mielen, kun täytyy siitä\nluopua heti ensi hetkien jälkeen. Tuskin olet ehtinyt ensi kertaa\narmaasi huulia koskettaa, ja saada juovuttavan aavistuksen hänen\nsuloistaan, kun jo elämän ankarin käskijä, kiirehtivä aika, riistää\nhänet syleilystäsi ja sinun on lähdettävä ehkä ijäksi pois, kohti\nPohjolan kylmää maailmaa, jonka viiltävä viima sinua värisyttää.\nSe ero olisi tappava, ellei elämä tässäkin toisella kädellään\ntarjoaisi sovitusta ja lievitystä. Lohduttaen kuljettaa se sinut\nUlpica-ravintolaan, jonne se on koonnut joukon omia kansalaisia, ja\nniiden sydämellisessä seurassa pian unohdat haudat, muistot ja murheet.\nKaukaa etelästä tulleille lentävät jo Romassa vastaan sanomat pienestä\nkotimaasta kuin onnen kyyhkyset, lämmittäen ja kutsuen. Ja tähän\nkotimaan iloon yhtyy gemyyttinen Italia kaikella viehätysvoimallaan.\nSe asettaa sinut istumaan niille kiville, jotka kerta Trajanuksen\nForumiin kuuluneina ehkä olivat saaneet kannattaa keisarien sandaaleja,\nse tuo sinulle nautittavaksi parhaat spumante-viininsä ja se antaa\nsoittajiensa ja laulajiensa helkyttää säveleitä, jotka intohimollaan ja\nkauneudellaan virkistävät Unkarin muistoja. Tällainen kotimainen ilta\nsuomalaisten, seurassa vieraalla maalla saattaa tulla matkailijalle\nmitä hauskimmaksi muistoksi.\n\n\n\n\nXLVIII.\n\nMakaronin syöntiä. -- Rautatiematka Rivieralla. -- Thomas Cook & C:o.\n-- Englannittaria. -- Marseille. -- Cette. -- Narbonne. -- - Tie\npystyyn Cerebièressä. -- Perpignan. -- Saksankielen harrastusta. --\nParisiin.\n\n\nKuten tunnettua on makaroni italialaisten kansallisruokaa.\nRavintolavaunussa Roman ja Genuan välillä, huhtikuun 21 päivänä,\nveljekset saivat nähdä sen. Oli ikävää katsoa, kuinka nämä tummaveriset\nihmiset tukkivat sitä suuhunsa haarukalla katkeamattomana köytenä,\nniin suuria annoksia, ettei olisi luullut sen lisäksi muuta ruokaa\ntarvittavan. Mutta sehän oli vain osa ateriasta. Kun italialaisella on\nnälkä ja makaroni on pitkinä, sitkeinä nauhoina, joita ei tahdo voida\nsyödä haarukalla, menee sormi väkisinkin mukaan, ja siten siitä tulee\nsellaista syöntiä kuin tulee.\n\nJunan ikkunasta ei Simeoni päässyt käsittämään, missä kuuluisa Roman\n\"Campagna\" oikein oli. Sekä kaupungin etelä- että pohjoispuolella\nnäytti kaikki hyvin viljellyltä. Rata seuraili pohjoiseen mentäessä\nrannikkoa, jossa kauniit näköalat vaihtelivat, kunnes ilta vihdoin\npeitti kaikki hämäräänsä. Vetisten pilvien läpi häämöitti silloin\ntällöin alakuloinen kuu, valaisten himmeästi allansa nukkuvaa Italiaa.\n\nGenuan aseman ympärillä kohoavat vanhat ja korkeat rakennukset kylpivät\nhuikaisevassa auringonpaisteessa, kun veljekset kello 6,45 aamulla\nlähtivät siitä edelleen pitkin rannikkoa. Vasemmalla puolella kuohui\nkimalteleva meri, oikealla kohoili jyrkkiä vuoria, rinteet täynnä\nhuviloita ja viiniviljelyksiä. Sivuutetaan sarja idyllisiä kaupunkeja\nja kyliä, jotka ovat maisemansa, merensä ja taivaansa ympäröiminä kuin\nkirkasvärisiä akvarelleja, ja sukelletaan tuon tuostakin tunneliin,\njoissa ajetaan melkein yhtä paljon kuin vapaassa ilmassa. Alkaa tulla\nhelle ja sinivihreän aallon särkyminen valkoiseen hiekkaan tuossa\naivan silmäin edessä synnyttää janoavan kaipuun päästä sukeltamaan sen\nhelmaan, makailemaan hiekalla tuulessa ja auringossa, ja nauttimaan\nsillä tavalla tästä ihanuudesta. Mutta juna ei pysähdy, vaan kiskaisee\narmotta haaveksijan pois ihanuutensa keskeltä, lohduttaen häntä\nkuitenkin heti uudella hurmaavalla näköalalla ja valkoisella aallon\nharjalla. Kello 3 päivällä oltiin rajalla, Ventimiglian asemalla, ja\nsiinäkös syntyi tavaton touhu. Ranskalaisen junan lähtöön oli vain\nmuuan minuutti aikaa, jonka kuluessa piti ehtiä selvittää passit ja\ntulli. Mutta missä matkustajan hätä on suurin, siinä on aina lähellä\nThomas Cook & Co:n mies. Tämä koko maailmassa toimiva englantilainen\nturisti- ja pankkiiriliike on ehdottomasti paras paikka kaikille neuvon\nja avun tarvitsijoille, jota voi mitä lämpimimmin suositella. Kuten\nnytkin. Liikkeen agentti oli nähtävästi haistanut jo kaukaa, että\nveljekset olivat ostaneet pilettinsä heidän toimistostaan, koskapa hän\ntuikaisi paikalle kuin haukka, otti haltuunsa tavarat ja passit, käski\nseurata perässä, ja niin mentiin hänen mukanaan juoksujalkaa luukulta\ntoiselle ja huoneesta huoneeseen. Kaikki kävi kiinteällä vauhdilla,\nja viime tingassa ehdittiinkin hypätä junaan, joka nähtävästi saman\nCookin miehen käskystä oli muutamia minuutteja odottanutkin. Siihen hän\njäi seisomaan asemasillalle, pistäen saamansa juomarahat laskematta\ntaskuunsa ja tuumien tyynesti, viitatessaan veljeksille jäähyväiset:\n\"Well\". Taas alkoi kulku pitkin kirkasvärisiä akvarelleja, tunnelista\ntunneliin, häikäisevästä ja hurmaavasta valopilkusta toiseen.\n\nVeljesten osastossa istuu kolme englantilaista, kaksi vanhempaa\nnaista ja nuori tyttö. Toinen vanhemmista on miehekäs ja tarmokkaan\nnäköinen, lausuen mielipiteensä jyrkästi ja ratkaisevasti sekä\nlukien kiusallisen tarkoin, suurennuslasin avulla, Morning Postia;\ntoinen on pieni ja hento, arka ja kiltin näköinen, anteeksi pyytävä,\njolla on kristillismielinen kirja helmoillaan ja hallussaan seurueen\ntavarat. He ovat selvästi sisaruksia, vanhoja piikoja, joista tuo\ntarmokkaampi edustaa perheen miehistä elementtiä, hennompi naisellista.\nKolmas, tuo nuori tyttö, on sievähkö, solakka, katseestaan päättäen\nparhaissa kaipuuvuosissaan oleva, \"languishing\", kuten englantilainen\nsanoisi; hän venyttelee ja on raukea. Hän on nähtävästi vanhempien\nnaisten rappiolle joutuneen, sirkustaiteilijattaren kanssa naimisiin\nmenneen ja varhain kuolleen veljen ainoa tytär, jonka tädit ovat\nottaneet kasvattaakseen. Äsken sai hän eräällä pienellä asemalla,\nehkä San Remossa, sinne, ilmestyneeltä vaalealta ja uljaalta\nenglantilaisnuorukaiselta laatikon suklaatia sekä kukkia; kun Simeoni\nvilkaisee häneen, tuijottaa tyttö uneksivasti merelle, muistamatta\npuraista kädessään olevaa täytekaramellia. Huomattuaan Simeonin katseen\ntyttö säpsähtää ja nostaa kukat kasvojensa eteen, samalla kuin kaulalta\nalkaa kohota hienoa punaa. Vanhempi tarmokas neiti on pitänyt kaikkea\nsilmällä ja rypistää hiukan otsaansa; Simeoni tuijottaa tärkeästi hänen\nohitsensa kauas merelle, jossa jokin seikka on äkkiä herättänyt hänen\nhuomiotaan.\n\nSitten saa perheen palveleva sielu merkin ja ryhtyy kaivamaan koriaan.\nSieltä kohoaa esille teekannu ja muut tarpeet. Simeoni ihmettelee,\nmiksi ei tyttö toimita näitä tehtäviä, jotka luonnollisesti kuuluisivat\nhänelle. Raukeana hän vain puraisee pienillä hampaillaan kärjen\ntäytekaramellista ja rupeaa laiskasti imeskelemään sen sisällystä.\nPalveleva sielu ottaa kannun ja lähtee ravintolavaunua kohti,\nnähtävästi hakemaan kuumaa vettä. Hetken perästä tulee veljestenkin\nvuoro mennä sinne päivälliselleen.\n\nMutta käytävässä tuleekin palveleva sielu vastaan, arkana ja\npelokkaana, heilutellen tyhjää kannua neuvottomasti kädessään. \"Ettekö\nsaaneetkaan kuumaa vettä?\" kysyi Simeoni häneltä kursailematta.\nPalveleva sielu änkyttää jotakin, vapisten kiireestä kantapäähän,\n\"ettei siellä ollut\". -- \"Sepä nyt on merkillistä!\" ärjäisee Simeoni,\nottaa lempeällä väkivallalla kannun vapisevan missin kädestä ja marssii\nravintolavaunuun. Siellä hän kokoaa kaikki ranskankielen taitonsa murut\nja vettä tulee heti. Tuomas viittaa peukalollaan olkapäänsä yli ja\nmäärää: \"Englantilaisille ladyille!\" Kyyppari menee viivana.\n\nTakaisin tultuaan saavat veljekset armolliset kiitokset\nkohteliaisuudestaan ja heille tarjotaan Morning Postia luettavaksi.\nTee on juotu ja palveleva sielu kokoaa siististi kapineet talteen.\nSitten hän huokaa väsyneesti ja istuu tuijottaen ulos, kädet nöyrästi\nhelmassaan ristissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjetaan hurmaavaa Rivieraa pitkin. Näköalat ovat jos mahdollista\nedellistä taitavamman ja taiteellisemman akvarellistin tekemiä.\nNiissä on viehättävän heleä ja keveä väritys, joka vaihtuu valoina\nja varjoina, kaukaisina, unelmoivina meriperspektiiveinä, idyllisinä\nkaupunkeina ja kylinä, valkoisina huviloina pinioineen ja palmuineen.\nSivuutetaan kuin unessa Nizza, Monte Carlo, monet tuntemattomat\nkaupungit ja keskittyneet, hehkuiset ihanuudet, kunnes kello 6 illalla\ntullaan Marseilleen. Barcelonaan menevä juna oli lähtenyt muuatta\nminuuttia ennen; seuraava lähtisi vasta kello 10,50. Oli siis aikaa\nnelisen tuntia katsella tätä kaunista kaupunkia, jonka satamassa\nmuinoin oli nähty se arkkiveisussa mainittu suuri ja ihmeellinen kala.\n\"Sitä täytyy mennä katsomaan!\" määräsi Tuomas ja niin lähdettiin\najelemaan kaupungille. \"Ajetaan nyt vaikka ensin sinne Montekriston\nkreivin kotitaloon\", ehdottaa Juhani, \"eikös se ollut jossakin siellä\nsataman puolella?\"\n\nMieluisa muisto mukanaan kohteliaista marseillelaisista ja liiveissään\ntukeva illallinen istuivat veljekset junaan ja lähtivät ajamaan\nEspanjan rajaa kohti. Pilettejä ei heiltä kysytty, lyötiin vain ovet\nkiinni ja lähdettiin menemään hurjaa vauhtia läpi öisen Etelä-Ranskan.\nJunassa oli vain pari vaunua ja muita matkustajia ei näkynyt ollenkaan.\nNarbonnessa piti muuttaa. Hyppien ja kolisten hirveästi mennä\npyyhältää juna pysähtymättä ja veljekset heittäytyvät pitkälleen,\ntoivoen heräävänsä oikealla hetkellä. Se tapahtuu junan pysähtyessä.\nTuomas nousee haukotellen katsomaan ja ilmoittaa, että tässä on\nkaupunki, jonka nimi näkyy olevan Cette. \"Muuten\", arvostelee hän\ntilannetta uudelleen, \"tämä on aivan sen näköinen paikka, kuin pitäisi\ntässä muuttaa junaa.\" -- \"Mutta Narbonnessahan vasta piti muuttaa!\"\nvänkää Simeoni. \"Vaikka, mutta kyllä tällaisilla suurilla asemilla\ntavallisesti junaa muutetaan, sillä eihän pieni paikallisjuna voi mennä\nmuuta kuin kaupungista toiseen. Mennäänpäs kysymään.\" Ja veljekset\nsaivatkin tietää, että luonnollisesti oli junaa muutettava, minkä he\nviime tingassa ehtivätkin tehdä. Lähdettiin ajaa jyristämään Narbonnea\nkohti. Kuu oli noussut ja valaisi himmeästi puutarhamaisia lakeuksia,\ntäynnä viiniviljelyksiä. Oli hyvin kylmä.\n\nHarmaina mielialaltaan, unisina ja väsyneinä, saapuivat veljekset\nhuhtikuun 23 päivän aamuna kello 6 Narbonneen. Kukapa olisi uskonut,\nettä joskus joutuu sellaiseenkin paikkaan! Koska uuteen lähtöön oli\nmuutama tunti, menivät veljekset huvikseen parturiin, jossa lukuisan\nranskalaisen yleisön töllistellessä ja nauraessa harjoittelivat maan\nkielen puhumista. \"Meillehän tämä ei tuota suuriakaan vaikeuksia\",\narvosteli Juhani, \"mutta arvattavasti sitä suurempia kuulijoillemme\".\nKun kello saapui kahdeksaan, menivät veljekset saamaan jotakin syötävää\nerääseen pieneen ravintolaan. Se oli tavallinen kapakkalaitos,\njossa oli penkkejä ja pöytiä, keskellä kamiini, johon haukotteleva\nkyyppari juuri laittoi tulta. Kohta saapui isäntäkin myymäpöytänsä\ntaakse, hytisteli kylmästä, hieroi käsiään, pani esiliinan ylleen ja\nkaatoi sitten ensi töikseen itselleen huikean lasillisen konjakkia,\nkysyen, eivätkö vieraatkin haluaisi. Saatiin hyvää ruokaa, juotiin\nmaalaisviiniä ja tunnettiin elämän taas alkavan meneskellä. Kaikkialla\ntäällä näytti vallitsevan kodikas ja tuttavallinen tunnelma, joka heti\nsai vieraankin viihtymään.\n\nAsemalla töllistelee maalaisia, turpeita, päivettyneitä emäntiä ja\nisäntiä, jotka ovat yhtä vakaita ja tyynimielisiä kuin talonpojat\nkaikkialla maailmassa. Pikkuisen vähemmän tummaa väriä, ja he menisivät\naivan hyvin suomalaisista. Kello 9,40 istutaan junaan ja aletaan\nmennä Espanjan rajaa, Cerebièren asemaa kohti. Matkustajien joukossa\ntuntuu olevan hollantilaisia, jotka heti määrittelevät veljekset\nskandinaaveiksi. Vasemmalle puolelle ilmestyy valkovaahtoinen,\nmyrskyävä meri, oikealta puolelta, edestä päin, häämöittävät\njuhlallisina Pyreneitten sinervät ääriviivat. Tuntuu jännittävältä\npäästä näkemään taas uutta maata ja kansaa. Tullaan Cerebièreen.\n\nVarmoina ja tyyninä kuin passiasioihin tottuneet ainakin esittävät\nveljekset nämä monileimaiset vihkonsa tarkastajalle, joka rupeaa\nniitä tutkimaan. Tuo tumma ja kiukkuisen näköinen mies kääntelee\nniitä kääntelemistään, mutta ei näytä löytävän, mitä hakee. \"Eikö\nse osaa lukea!\" ihmettelee Tuomas ja kääntää hänelle eteen paikan,\njossa oli sekä Ranskan että Espanjan leima, mutta sekään ei auttanut.\nLehteiltyään passeja aikansa pisti mies ne syrjään, viittasi veljekset\nväistymään luukulta ja rupesi tarkastelemaan muitten passeja. No nyt\ntuli kummat! Matkustajat selviytyivät vähitellen kaikki tiehensä, juna\nvihelsi ja uhkasi lähteä, mutta veljekset eivät vain saaneet passejaan.\n\"Antakaa ne pois!\" sanoi Juhani kiivaalla äänellä kurottaen kättään\nliikkeellä, jonka tarkoituksesta ei voinut erehtyä, mutta turhaan. Mies\npolitti polittamistaan ja juna meni, jättäen jälkeensä kolme miestä,\njoiden ulkomuoto näytti täyttävän asemahuoneessa vetelehtivän yleisön\nkammolla ja pelolla. Koottiin siinä silloin kasaan kaikki mahdollinen\nranskankielen taito, painuttiin passikoppiin sisään ja kysyttiin, mitä\ntämä merkitsee.\n\nVirkamies, joka alussa oli ollut koppava ja töykeä kuten ranskalaiset\nvirkamiehet yleensä ovat, havaitsi nyt tarpeelliseksi muuttaa hiukan\nkäytöstään ja selittää valitellen, että päästäkseen pois Ranskasta\ntäytyy olla lupa prefektuurin virastosta. \"Mistä ihmeestä me sen\nolisimme voineet hankkia!\" ihmettelevät veljekset ja näyttävät\nVentimiglian leiman päivänmäärästä tulleensa tänne suoraan Italian\nrajalta. Virkamies kohottelee olkapäitään ja sanoo, että siitä\nhuolimatta määrää asetus näin ja sitä hänen täytyy totella. Veljekset\nrupeavat häntä lahjomaan ja Simeoni vakuuttaa vakavalla äänellä,\nvilkuttaen silmiään, että kyllä maksetaan. Virkamies pehmenee, mutta\nei voi enää peruuttaa päätöstään, vaan neuvoo veljeksiä matkustamaan\nlähellä olevaan Perpignanin kaupunkiin, josta he saisivat heti\ntarpeellisen luvan. \"Me maksamme, maksamme!\" vakuuttaa Simeoni, mutta\nturhaan. Ei auta muu kuin lähteä tuohon kirottuun Perpignan'iin, mikä\ntehdäänkin. Kahden tunnin kuluttua ollaan siellä ja lähdetään hakemaan\nprefektuuria.\n\nMutta laskuissa oli jäänyt ottamatta huomioon se seikka, että oli\nlauantaipäivä. Herra prefekti oli tietysti sulkenut virastonsa jo\naikoja sitten ja mennyt maalle, minne lienee mennytkään, eikä palaisi\nsieltä ennen kuin maanantaina. Harmaina kiukusta ja sadatellen koko\nmaailman passisotkuja veljekset mittailivat uhkaavalla ilmeellä tämän\npienen kaupungin pölyisiä katuja, suureksi ihmeeksi töllistelevälle\nyleisölle, joka varovaisesti väistyi syrjään varsinkin Juhanin\ntieltä, jonka pituudelle ei arvattavasti koko tasavallasta olisi\nlöytynyt vertaa. Avuliaasti prefektuurin pikku sihteerit kyllä heitä\nneuvoivat, kehoittaen huoleti puhumaan saksaa, \"koska se ei enää täällä\nherätä vihamielisiä tunteita ja koska heistä useat sitä ymmärsivät,\noltuaan sotavankeina Saksassa\", mutta mitäpä se auttoi, kun prefekti,\nvaltakunnan leiman haltija, oli poissa. Kun pikku sihteerit vielä\nerikoisen tärkeästi neuvoivat, että \"pitää välttämättä ostaa kahden\nfrangin karttapaperi ja panna sisään kirjallinen anomus -- huomatkaa,\nvälttämättä kahden frangin karttapaperi!\" suuttui Juhani äkkiä. \"Kahden\nfrangin karttapaperi\", matki hän katkerasti. \"Se on sillä tavalla,\nettei minulla ole varoja sellaiseen ylellisyyteen eikä liioin haluakaan\nteidän karttapapereitanne ostamaan -- tarvitaan tässä pikkurahat\nparempiinkin tarkoituksiin. Ja koska olette kerran sulkeneet tuon\nEspanjan valtakunnan näin tarkkaan selkänne taakse, niin julistan minä\npuolestani antavani sekä sille että teidän prefekteillenne sen kaikista\nkirkkaimman hivauksen! Lähden ensimmäisellä junalla Parisia kohti --\nmitäs te aiotte tehdä?\" Tämä kysymys oli kohdistettu toisille veljille,\njotka myrtyneinä mukautuivat pisimmän miehen selvästi lausuttuun\ntahtoon. \"Ja nyt kiireesti ottamaan selkoa, milloin tästä hiirenkolosta\npäästään hengissä lähtemään!\"\n\nKohtalolleen ei voi mitään. Sopivin Parisiin menevä juna lähtisi vasta\nseuraavana päivänä kello 3, joten ei auttanut muu kuin mennä hotelliin\nlepäämään, mikä ei suinkaan ollut pahitteeksi edellisen vuorokauden\nkeskeytymättömän matkustuksen ja valvomisen vuoksi.\n\nMutta Ranskassa ei viitsi olla kauan pahalla tuulella. Levähdettyään\nja ruokailtuaan peräti siistissä ja kodikkaassa hotellissa veljekset\nheittivät surut muille ja kuittasivat makealla naurulla koko\nharmin. Sitten he ryhtyivät harjoittelemaan ranskankielen puhumista\nkyyppareiden kanssa, jotka parveilivat heidän ympärillään sulavina ja\nnotkeaselkäisinä, mutta siinä kohtasi heidät uusi kumma. Kyypparit\neivät olleet ollenkaan innostuneita oman äidinkielensä puhumiseen,\nvaan väänsivät aivan väkisellä, huolimatta veljesten protesteista,\nkeskustelinsaksaksi. \"Emme me ole saksalaisia\", selitti Simeoni, \"vaan\nsuomalaisia, ja haluamme oppia puhumaan ranskaa!\" -- \"Vui vui, mossjöö,\nvui vui!\" liplattivat kyypparit, \"mutta me osaamme puhua saksaa, jota\nvoitte täällä vallan hyvin käyttää!\" Ja pian kävi selville, että\nhotellin koko miespuolinen henkilökunta oli ollut sotavankina Saksassa\nja oppinut siellä maan kielen, jota he nyt innolla tahtoivat haastella.\n\"Lieneekö täällä koko maassa ainoatakaan, joka ei olisi sitä kurssia\nsuorittanut!\" ihmetteli Juhani. \"Minkälaista olonne Saksassa oli?\"\nkysyi Simeoni eräältä, \"vaikeaa, vai?\" -- \"Ei vaikeaa, mossjöö, ei;\nrauhassa saimme olla -- minä tein metsätöitä.\" -- \"Kuinka kohtelette\nnyt saksalaisia, kun he sattuvat täällä matkustamaan?\" -- \"Vui vui,\nmossjöö, hyvin tietysti.\" -- \"Minkälaista oli sota?\" -- \"Vui, mossjöö,\nkauheaa, kauheaa, la la la la!\" Nämä ihmiset eivät ainakaan osoittaneet\nmitään kansallisvihaa, se täytyi veljesten tunnustaa, ja olivat\nkaikin puolin gemyyttisiä ja hilpeitä miehiä, joilta pian puhkesi\nelämänhaluinen ja virkistävä nauru.\n\nHotelli oli rakennettu neliöön, keskellä hauska piha, jota\nkäytettiin ruokasalina. Siellä saattoi nähdä todella ranskalaista\npikkuporvaristoa, virkamiehistöä, ehkäpä ylimystöäkin, kuinka se\nesiintyi arvokkaasti ja kohteliaasti, ikuinen \"mossjöö\" alati\nhuulillaan. Maupassantin tyypit johtuivat ehdottomasti mieleen heitä\nkatsellessa. Tuossa syö eräs päivällistään. Hänet voisi määritellä\nmaaseudun virkamieheksi, jolla on melkoinen omaisuus talletuksina\nja arvopapereina. Hänen liikkeistään ja eleistään ilmenee tarmoa,\nmutta saattaa hän ratkaisevassa silmänräpäyksessä osoittautua\npelkuriksi, ja tuntien tämän luonteensa salaisuuden koettaa hän\npeittää sitä tekoreippaudella. Nyt hän on saapunut kaupunkiin ottamaan\nselkoa, paljonko hänen tuleva miniänsä saisi myötäjäisiä korkoina.\nSuoritettuaan tämän on hän tullut hotelliin syömään päivällistä ja\nnauttii siitä tavattomasti. Hän ruokailee harkitusti ja aatteellisesti.\nVasikanliha leikataan pieniin, siroihin palasiin, kostutetaan tarkoin\nkastikkeessa ja viedään suuhun nopealla liikkeellä; lisäksi pieni pala\nperunaa ja huolellisesti öljyssä kasteltu salaatin lehti. Huomattava\non, että hän pistää salaatin suuhunsa sormillaan. Kun annos on täten\nkoossa, painaa hän nyrkissä olevat kätensä ryntäilleen ja jauhaa kaikki\nhienoksi ummessa silmin... \"Vui vui, mossjöö, la la la!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIstutaan Parisin pikajunassa ja pää tärähtelee kaikilla samaan\ntahtiin. Ulkona kasvaa vain viiniä ja taas viiniä, loputtomiin,\nsilmänkantamattomiin. Mihinkä tuo viinin paljous mahtuneekaan! Maa on\nkuin puutarhaa, valmista kaikkialla. Ei ole mitään tehtävissä, puutarha\non lopullisessa kunnossa.\n\nVilahtaa tuossa ohi Toulouse, täynnä hassulta näyttäviä pieniä\nkivitaloja, jokaisen katolla sarja saviruukkuja, aivan kuten\nEnglannissakin. Vilahtaa muitakin kaupunkeja, jotka ovat täynnä\npienikokoisia, vilkkaita ihmisiä. Mutta vilkkaita vain keskenään.\nKun veljekset ikävissään koettavat saada keskustelua aikaan, ei sitä\nsynny. Heidän kanssaan ei ehkä haluta keskustella, koska he luultavasti\novat kirottuja \"bocheja\", saksalaisia; ehkä ei kansa ole täällä\nmuutenkaan uteliasta. Kaikki tuijottavat tuuman verran toistensa\nohi, kylminä ja itseensä sulkeutuneina, avaten suunsa korkeintaan\nsanomaan: \"Vui, mossjöö!\" Tuossa on hieno herra, vaatteet viimeistä\nmuotia, käsissä säämiskähansikkaat; kun hän ottaa ne pois, huomaa\nSimeoni hänen kynsiensä alustojen olevan vahvasti surureunaiset.\nKansallissurua ehkä? Vai oliko hän käynyt Toulousessa kaivamassa\nanoppinsa haudasta? Vui, mossjöö, vui! Tulee pimeä, juna mennä huristaa\nkovaa vauhtia, matkustajia tulee ja menee. Makuuvaunun hoitaja vaatii\nkolmelta paikalta yhteensä 160 frangia liikaa, mikä oli veljeksistä\nruminta turmelusta, mitä he matkansa varrella olivat tavanneet.\nIstutaan mieluummin kuin annetaan sellaiselle kannatusta. Päät\ntärähtelevät, nukutaan, herätään väliin ja tirkistellään pimeyteen.\nJo valkenee päivä, viljelykset ovat muuttuneet. Ei ole enää viiniä,\nvaan viljaa, joka keinuu tuulessa. Saavutaan suureen, puistomaiseen\nmetsään, läpäistään se, nähdään tehtaanpiippuja, savua, yhä tiheämpää\nesikaupunki-asutusta, ja pitkään kiljaisten pyyhältää juna vihdoin St,\nLazaren asemalle. Parisin kumea kohina nielaisee veljekset vilisevään\nvirtaansa. On huhtikuun 25 päivä, kello 10 aamulla. \"La la, mossjöö!\"\n\n\n\n\nXLIX.\n\nTanssiva Europa.\n\n\nJoku utelias saattoi veljeksiltä kysyä: \"Mitä nyt sitten Europan kansat\noikein päätyönään tekevät?\" Jos antoi siihen sen vastauksen, joka\nvaistomaisesti nousi huulille, ollen ikäänkuin valmiina silmäverkossa\nja sen kautta aivoissa, kuului se: \"Tanssivat ja vihaavat toisiaan\".\nJa vaikka asiaa lähemmin harkittuaan rupeaakin muodostamaan hajanaista\nja otaksumisiin perustuvaa selitystä sodan jälkeen taas alkaneesta\neheyttämis-, haavojen parantamis- ja uudistustyöstä, niin jää sittenkin\nmieleen epäilys, että tämä on totta aivan rajoitetussa määrässä, mutta\ntanssi ja viha, se on varmasti totta ja kaikille Europan kansoille\nkuvaavaa tällä hetkellä.\n\nVeljekset olivat saaneet nähdä Europan tanssivan. Jokaisessa\nsuuremmassa kaupungissa, hotellissa, ravintolassa, minne he vain olivat\npakotettuja menemään tahi minne he menivät huvikseen, tanssittiin\nfoxtrottia, shimmyä, pelikaania, fishwalkia, kaikkia noita omituisia,\namerikalaisten neekerien keksimiä kävelykarkeloita, joita kuulemma\nHelsingissäkin osataan, mutta joita Simeoni ei ollut sattunut näkemään\ntätä ennen. Hän ei ollut uskoa silmiään huomatessaan -- vanhanaikainen\nmies parka! -- että kaikki entisen ajan tanssit: kuin ovat valssi,\npolkka, polkkamasurkka, sotiisi, pas de quatre, pas d'Espagne, mignon\nja minkä nimisiä ne kaikki olivat, joita hänkin nuorempana kömpelösti\nyritteli harrastaessaan naissulouden palvelusta, olivat kokonaan\nunohduksissa, niin, niille suorastaan juljettiin nauraa. Toista olivat\nmuka nämä uuden ajan intressantit tanssit, alkaen tangosta, joka sekin\noli jo vanhentunut. Kiinteällä tutkijan harrastuksellapa siis Simeoni\nkoetti syventyä tähän Europan nykyaikaisen kulttuuri-elämän leimaa\nantavimpaan ilmiöön.\n\nSivuutettakoon Berlini, jonka useimmissa kahvilaravintoloissa\nillanvietto päättyy tanssiin, osanottajina vallaton ja häikäilemätön\nparvi todellisia bacchantinnoja, vailla säädyllisyyttä ja sopivaisuuden\ntunnetta. Isänmaansa surullisen aseman johdosta ovat nämä nuoret\nnaiset ja miehet kirjoittaneet rinnukseensa vaalilauseeksi sanat: \"Ei\nmeitä surulla ruokita, se on ilo, joka elättelee\", ja koettavat he nyt\ntoteuttaa tätä ohjelmaansa harrastuksella, joka olisi paremmankin asian\narvoinen. Pian huomaakin, että Berlini on nykyaikainen Ninive, joka\neroaa esikuvastansa ainoastaan siinä suhteessa, ettei mikään profeetta\nJonas voisi saada siellä pienintäkään herätyksen ja parannuksen\nmerkkiä aikaan, vaan luultavasti horjahtaisi itsekin, oleskeltuaan\npaikkakunnalla jonkun aikaa, pyörähtämään jonkun \"shimmyn\". Niin lujaan\nnäyttää siellä, kaikkien terveyttä ja siveyttä harrastavien kunnon\nsaksalaisten suruksi, kevytmielisyys ja paatumus iskostuneen.\n\nSiirtykäämme sitten etelämmäksi, ohitse Wienin, jossa poliisin ankarat\nsulkemismääräykset ovat rajoittaneet tanssinkin mahdollisuuksia,\nkätkien sen salaisiin yökahviloihin, \"Mascotteihin\" ja sellaisiin,\nja astukaamme Konstantinopolissa Tokatlian-hotellin saliin juomaan\nfive-o'clock teetä. Kas kummaa! Sillä aikaa kuin hienosto juo teetä\nja nipistelee veltosti leivosten syrjiä, tanssivat entente-upseerit\nja Moskovian ruhtinattaret foxtrottia. Simeoni laskee heitä useampia\nja hänelle valkenee, että vapaavuoroillaan käyvät neidit täällä,\narvattavasti maksusta, tanssimassa, koskapa kuka hyvänsä, ilman\nesittelyä, kävi heitä pyörittämässä. Vai onko tapa sellainen, että\ntällaisissa tilaisuuksissa saattaa kuka hyvänsä herrasmies mennä\ntanssimaan muuten hänelle aivan tuntemattoman naisen kanssa? Kukapa\nne kaikki uudet tavat tietää; pääsääntönä näkyy olevan mahdollisimman\nsuuri vapaus ja ujostelemattomuus. \"Trot-trot-trot-trot\", mennä\njärkyttää yksitoikkoinen neekerimusiikki, ja \"jump-jump-jump-jump\"\nsäestää sitä tanssin rytkyttävä tahti permannolta. Tanssijat seisovat\naivan vastakkain ja hyvin likellä toisiansa; askeleet on otettava\ntaitavasti samoilla vuoroilla, sillä muuten kolahtaisivat polvet\narveluttavasti yhteen, joka kyllä saattaisi mennä ohjelmanumerosta\nsekin, ellei se sotkisi tanssin tahtia. Toiset ojentavat kätensä\nvaakasuoraan ulospäin, kavaljeerin painaessa daamin selkään kämmenensä\npeukalosyrjää; määrätyissä paikoissa notkahduttaa daami mukavasti\npolviansa. \"Trot-trot-trot-trot\". \"Shimmyssä\" näyttää omituiselta\nse, että polvet pidetään sisäänpäin; määrätyssä kohdassa herpautuvat\nsitten kavaljeerin polvet ja nilkat kokonaan, ja vapisevin säärin ja\nnilkoin ottaa hän eräitä tutisevia askeleita, jotka arvattavasti ovat\ntulkitsevinaan hänen intohimonsa raukaisevaa voimaa. Joissakin kohdin\ntaas hypitetään tyttöä aika lujasti, tahi koetetaan hypittää, sillä\nhänen jalkansa eivät nouse ilmaan; yläruumis vain rytkyy kehoittavasti\nja innostavasti.\n\nSimeoni oli lukenut lehdistä, että nämä tanssit olisivat erikoisen\nräikeitä, jopa eleiltään sopimattomiakin. Niitä tutkiessaan hän\nei voinut tuohon arvosteluun yhtyä. Niissä ei ole mitään sen\nsopimattomampaa kuin entisissäkään tansseissa, jos ne vain tanssitaan\nsivistyneellä tavalla; raaka tanssija taas saa sopimattomuutta\nmihin hyvänsä. Luonteeltaan ne ovat oikeastaan yksitoikkoisia,\nmelko rauhallisia kävely- ja juoksuaskeltansseja, jotka viehättävät\npalvojiaan oudolla, oikullisella rytmillään. Mutta se niistä täytyy\nsanoa, että ne ovat rumia. Ainoakaan niistä ei Simeonin mielestä\ntarjonnut mitään kauniiden kaartoviivojen ja sirojen asenteiden hurmaa,\nvaan olivat ne yhtämittaista töksyttävää hölkkää. Lisäksi muodostuvat\nne yksitoikkoisiksi senkin vuoksi, että sama pari tanssii aina koko\najan, lopettaen vasta, kun musiikki vaikenee. Ei tapahdu siis mitään\nalituista tanssiin pyytämistä eikä sitä sievää mielistelyleikkiä, joka\nvanhan ajan tanssiaisissa muodosti katsojalle niin hauskan nähtävyyden;\nparit ovat sopineet jo edeltäpäin, ja kun musiikki alkaa, rupeaa\nlattialla pyörimään muuttumaton viipsinpuu niin kauan kuin sitä kestää.\n\nMutta siirtykäämme Aleksandriaan, Savoy-Palace-hotelliin teetä juomaan.\nJazz-band rämäyttää räikeän musiikkinsa soimaan ja samalla pyrähtää\nsali täyteen valkoisiin puettuja nuoria tyttöjä ja smoking-pukuisia\ntärkeitä herroja. Tuossa on eräs, jota Simeoni on jo aikaisemmin\nuteliaana katsellut, joka on sen huomannut ja heittänyt takaisin\nylpeitä ja vihaisia silmäyksiä. Hän oleskelee hotellissa koko päivän\nja Simeoni on luullut häntä joksikin matkustajaksi, kunnes onkin\nsaanut selville hänen olevan palkatun jazz-tanssijan. Se on miehen\nammatti, nähkääs, ja sellaisia on tässäkin hotellissa useita. Samoin\n\"neitoja\", jotka määrätunneilla saapuvat näiden kavaljeerien kanssa\nyleisön huviksi tanssimaan. Kavaljeerimme pitää aina monokkelia\nsilmänurkassansa, on laihahko ja jäntevän näköinen, mutta ei\nerikoisemmin kaunis eikä sopusuhtaisesti muodostunut -- kuivahko\nkamreerityyppi paremminkin. Mutta tärkeä, ah, niin tärkeä! Kun hän\ntanssii, suorittaa hän tehtävänsä sellaisella ilmeellä kuin olisi\nhänen parhaillaan allekirjoitettava Versailles'in rauha; kaikesta\npäättäen pitää hän itseään etevimpänä koreograafina koko maailmassa.\nEnglantilaiset mammat istuvat teepöytänsä ääressä maistellen verkalleen\nleivoksia, ja vierellä ovat naimaikäiset tyttäret kaipaavina ja\nsuloisina; tuossa on eräs valkeassa tyllipuvussa kuin lumpeen kukka,\nhalukkaasti katsellen lattialla pyörivää hiidenmyllyä. Hänkin\ntahtoisi tanssia, mutta kun palkattu kavaljeeri, jonka peräti ruskeat\nkädet kertovat Ranskassa suoritetusta kyypparin tahi muun sellaisen\nammatista, hänen ilmeensä huomattuaan uskaltautuu häntä pyytämään,\nkieltäytyy neito mammansa viittauksesta. \"Täällä sinun ei, rakas\nlapsi, sovi tanssia, mutta ensi viikollahan lady Primrose panee\ntoimeen tanssiaiset sotaorpojen hyväksi, ja siellä saat huvitella\nvertaisesi yleisön kanssa. Nämä gentlemannit täällä eivät ole oikein\ndecent-looking, my dear!\" Ja hän ottaa briljanteeratun lorgnettinsa\nja tarkastaa kaikkia silmillään, jotka ovat kylmät kuin kalalla.\n\"Trot-trot-trot-trot!\"\n\nJättäkäämme Aleksandria, sillä tanssia saa nähdä muuallakin. Menkäämme\nParisiin, niin huomaamme, että siellä on tanssi aivan tautina. Tuntuupa\nsiltä kuin olisi Europan pääpyörre juuri siellä -- ja niinhän se onkin\n-- ja muualla vain sen aiheuttamia sivupyörteitä. Koska yleisesti\ntiedetään, että varsinkin kaikki naiset erittäin mielellään tahtovat\nParisissa ollessaan kerta nähdä yökahvila-elämää, eivätkähän miehetkään\nole siihen aivan haluttomia, ja koska kaikki, jotka Parisiin pääsevät,\ntämän toivonsa myös tärkeimpien rinnalla toteuttavat, kuvattakoon\nniiden huviksi, jotka eivät sinne pääse ja siten kuvittelevat kaikkea\nsellaista, mitä siellä ei tapahdu, kerta tällainen tanssi-ilta jossakin\nMontmartren huvittelupaikassa. Edeltäpäin lienee syytä ilmoittaa, että\nmeno siellä on kyllä lapsellisen remuavaa ja ilakoivaa, mutta ylen\nharvoin millään tavalla mauttoman sopimatonta ja loukkaavaa, ja että\njos sellaista tapahtuu, on syyllinen useimmiten joku ulkomaalainen,\nehkäpä joskus -- suomalainenkin.\n\nTällainen tanssiravintola on tavallisesti pieni, kuten Parisissa\nyleensä muut paitsi suurten hotellien ravintolat, enimmäkseen ovat.\nKun tullaan sinne siinä klo 11 illalla, on se jo täysi. Kauan ei\ntarvitse yleisön keskustelua kuunnella, ennen kuin huomaa, että suurin\nosa läsnäolijoista on ulkomaalaisia. Skandinaavit ovat mieslukuisesti\nedustettuina, monella mukana pikku rouvansa, jonka silmät kiiluvat\nuteliaisuudesta, ja anoppinsa, joka turhaan koettaa vetää otsaansa\nsiveellisen suuttumuksen ryppyihin. Englantilaiset leijonat singuttavat\nvalkoista rintamustansa ja heittelevät arvostelevia katseita\nvärttinäkansan joukkoon, joka valkoisena ja kahisevana liikkuu\ntuossa pöytien vaiheilla. Amerikalaiset purskahtavat tuon tuostakin\nhohottavaan nauruun, ja kulta kimaltelee heidän ikenistänsä. Mutta\nkuinka on naisten puvun laita? Simeoni on aina ollut siinä suhteessa\nheikko huomioiden tekijä, joten kaikki, mitä hänen muistiinsa painui\nnäistä valkoisista harsofantasioista oli se, että useimmilla oli\nselkä aivan paljas, syvän uurteen ulottuessa liitinkiin saakka. Kun\nolkapäillä ei ollut muuta kuin ohut nauha, eikä usein sitäkään, jää\nuudeksi ihmeeksi se, miten tuo puku pysyi päällä; pysyvän se kuitenkin\nnäkyi. Paitsi ulkomaalaisia, on joukossa joku ranskalainenkin mies,\njoka on tullut huvittelemaan; hänellä on naisellinen, vyötärystältä\nkiristetty takki, joka antaa hänen istumapuolelleen omituista,\nepämiehekästä leveyttä. Ehkä hänkin on täällä rouvansa ja anoppinsa\nkanssa, sillä nuo seurueeseen kuuluvat naiset voivat tuskin olla\nmuita. Vanha rouva koettaa olla arvokkaan näköinen, mutta haluaisi\nkaikesta päättäen kiihkeästi tanssia hänkin; hän aukaisee suunsa ja\nnauraa makeasti, mutta samalla saavat irtautuvat tekohampaat hänet\näkkiä sulkemaan aukon. Musiikki on alkanut rämistä ja hiidenmylly on\nruvennut pyörimään. \"Old boy, old boy!\" huutaa neekerikapellimestari,\nniin että valkoinen hammasrivi välkkyy kammottavana vastakohtana hänen\nmustalle naamalleen, mutta mitä hän tällä aina kappaleen loppuessa\nkertautuvalla huudollaan tarkoittaa, sitä ei Simeoni ymmärrä; ehkä\nhän osoittaa sen kehoitukseksi tuolle vanhahkolle ruotsalaiselle\narkkitehdille, joka nuoruuden innolla, mutta selkänsä puolesta siinä\nkunnossa kuin pelkäisi hän joka hetki kauhean noidannuolen iskevän\nnivusiinsa ja kangistavan hänet siihen suolapatsaaksi, tanssittaa\nvalkoista tyllikääröä, joka on kuin kukka, terälehdissä ja, heteissä\nkarmiinia ja mustaa, silmissä kokainin kiiltoa. Heti kun toinen tanssi\non loppunut, alkaa toinen; mylly pyörii herkeämättä, tanssijain into\nkiihtyy, sirot jalat ottelevat askeleita näppärästi ja sievästi,\nsoittajat innostavat yleisöään leikillisillä huudahduksilla ja taas\nvetää neekerikapellimestari suunsa riemulliseen nauruun ja mylvii: \"Old\nboy, old boy!\"\n\nYleisö on alkanut vilkastua musiikin, tanssin ja viinin vaikutuksesta.\nTätä jälkimäistä se näyttää nauttivan oikeastaan sangen säästeliäästi,\neikä kenelläkään juolahda päähänkään käyttää mitään väkevämpiä juomia.\nSiitä on se hyvä seuraus, että yleisö kyllä ilostuu, mutta ei juovu,\njoka herättäisikin varsin ankaraa paheksumista ja inhoa. Jos tällainen\ntilaisuus järjestettäisiin Suomessa, olisi se parin tunnin kuluttua\nlöyhkäävänä pirtukarsinana asianomaisine eläimineen. Valkopukuiset\ntytöt kauppaavat nyt yleisölle pieniä gelatiinipalloja, joilla se\nrupeaa heittelemään lapsellisen ylimielisesti toisiaan, tanssijoita,\nkaikkia läsnä olevia. Ne, jotka ovat suurimpia kaunottaria, saavat\ntästä tunnustuksen herkeämättömän gelatiinisateen muodossa. Silmät\nvälkähtelevät, punaiset, karmiinilla maalatut huulet kurottuvat ilmaan\nkuin neilikat tahi veriset viivat, nauru ja hillitön ilo täyttää koko\nsalin huumaavalla melulla. Anoppikin innostuu, hänen poskensa hehkuvat\nja Simeoni odottaa pelolla joka hetki, milloin tekohampaat putoavat\nlattialle ja syntyy skandaali. Mutta herkeämättä pyörii hiidenmylly\nlattialla, \"trot-trot-trot-trot!\"\n\nKahvilan johtokunta johtaa taitavasti yleisöänsä. Kun gelatiinipallojen\nvuoro on mennyt, jaetaan kaikille miespuolisille silkkipaperista tehdyt\nfetsit. Koko sali on nyt täynnä makeasti hymyileviä turkkilaisia\npashoja, jotka heittelevät hallitsijamaisia katseita ympärilleen.\nNaiset taas saavat silkkipaperista tehdyt, pitkissä varsissa olevat\ntupsut, joita he rupeavat riemumielin kahisuttelemaan kuin tärkeitä\nvallanmerkkejä ainakin. Nyt ilmestyvät myyjättäret taas saapuville\nja kauppaavat loputtoman määrän serpentiinejä. Alkaa huumaava ja\nkiihkeä serpentiinisota. Nuo pitkät nauhat lentelevät ilmassa kuin\nAmorin sillat, joita myöten katseet löytävät päämääränsä, koketisti\nsiristyvän silmäparin. Tanssijat kiertyvät serpentiini kierteeseen, ja\ntanssin suhinaan ja musiikin räminään liittyy paperin kahina, mutta\ntanssi jatkuu herkeämättä kuin lumorengas, grottemylly, hiiden kurimus,\njosta vilahtelee valkoista kukkaa, punaista loistoa, tummaa kiiltoa;\nkukaan ei huomaa, että se oikeastaan on kammottava kuolintanssi,\ndanse macabre, jossa iloisesti irvistävä luurankomies on kolmantena\njokaisella parilla. Neekeri paljastaa taas hampaansa ja huutaa kuin\nsielun vihollinen: \"Old boy, old boy!\"\n\nJa nyt on huippukohta jäljellä. Kun yleisö on innostunut\nhilpeimmilleen, jaetaan sille käteen puinen lapsenkalistin, joka\ntärisyttäessä antaa heleähkön kalinan. Onpa loistavaa nähdä, millä\ninnostuksella yleisö nyt tätä leikkikaluaan käyttelee. Tuossa istuu\nvanha hollantilainen, valkopartainen äijä, joka on illan kuluessa\nlämpenemistään lämmennyt; kuin itse isä Bacchus hän nyt pitelee\ntoisessa kädessään kuohuvaa shampanjalasia, täryyttäen toisella\nkalistintaan niin paljon kuin jaksaa. \"Täryytä pois, ukko parka!\"\nmiettii Simeoni, \"ehkä tällainen lapsellinen iloisuus sinua virkistää\nja parantaa pitkälle päässyttä sklerosista!\" Koko salin täyttää nyt\ntanssin, musiikin, paperin ja kalistinten aikaansaama kohina, nauru ja\npila. \"Old boy, old boy!\"\n\nYö on kulunut kello kolmeen, ennen kuin tanssipaikka tyhjenee ja\nyleisö hajaantuu kukin suunnalleen. Öinen Parisi, jonka laajuus ja\nvaltavuus vaikuttaa kammottavalta, on kuin kivettynyt Ninive, jonka\nyllä loistavat miljoonat tähdet, ne samat, jotka vuosituhansien aikana\novat olleet kaiken ihmishulluuden mykkinä todistajina. Aina lapsuutensa\nensi ajoilta saakka on ihmiskunta ahkerasti tanssinut, karkeloinut\nläpi kaikki historiansa mittaamattoman pitkät ajanjaksot, hypännyt\nHerodeksiensa edessä täyttääkseen kaikki mielihalunsa, mutta mitään,\njoka olisi vienyt sitä edes hiuksen verran todellista jalostumistansa\nkohti, se ei ole tanssillansa saavuttanut. \"Turhuuksien turhuus!\"\ntuntuvat autiot kadut, nukkuvat puistot, korkea taivas, tälle kaikelle\nhuokaisevan.\n\nMutta älkäämme olko juhlallisia! Se ei menesty Ranskassa.\n\n\n\n\nL.\n\nMona Lisa. -- Lasten leikkiä. -- Naisten paratiisi. -- \"Kulttuuri\". --\nToivotus Ranskalle.\n\n\nSimeoni kuljeskeli Louvressa ja oli ihmeissään. Hänestä tuntui, että\nnuo suunnattoman suuret kokoelmat pian musertavat hänet, ja hän\nmelkein hiipi pitkiä käytäviä myöten, luoden arkoja katseita seinien\nvärikauneuteen. Vihdoin hän saapui Mona Lisan kuvalle ja istuutui,\nkoskapa siinä edessä kuin ihmeeksi sattui olemaan vapaa sija.\nÄllistyneenä hänen täytyi tuijottaa tuohon kuuluisaan tauluun, josta\nhän oli nähnyt satoja väri- ja muita jäljennöksiä, mutta joka siitä\nhuolimatta oli hänelle nyt aivan uusi ja kuin koskaan ennen näkemätön.\nMikä sen vaikutti?\n\nSen vaikutti siitä omituisesti hehkuva, salaperäinen, kuparin homeelta\nvivahtava väriloiste, jota ei missään jäljennöksissä voida saada\nesille, ja joka lienee enemmän ajan, värien sekoituksessa käytettyjen\naineiden ja syntyneiden patinakokoomusten kuin itse kuuluisan mestarin\nansio. Näin ainakin hän päätteli maallikon rohkealla suruttomuudella.\nHänestä aivan tuntui, kuin olisi taulun joka huokosesta kiilunut\nhimmeä, fosforoiva loiste, ja kuin olisi taulu siitä saanut\nyliluonnollista, hypnotisoivaa voimaa. Silmä tutkii tarkoin kosketellen\nkaikkia sen pintoja, kunnes katse joka kerta, riisti sen vaikka kuinka\nusein syrjään, kuin taian vetämänä palautuu Mona Lisa kasvoihin,\nsilmiin ja tuohon hymyyn, joka nyt on niin elävä. Missä on tuon\nhymyn lähtökohta? Onko se silmissä, vai huulissa, vai koko kasvojen\nilmeessä? Sitä on vaikea sanoa, sillä se lepää kasvoilla kaikkialla\nkuin sumuhäivähdys lammen pinnalla, hetkenä, jolloin koko luonto tuntuu\nolevan yhtä ainoata aavistusta ja odotusta. Missä oli Simeoni ennen\nnähnyt tuon saman hymyn?\n\nTuolla fosforihohteella on todellakin hypnotisoiva voima. Simeoni\ntuntee väkisinkin vaipuvansa katsomaan kaikkea sitä, mitä oli\nmatkallansa nähnyt, ihmisten kuumeista taistelua ja reutomista\nnautintojensa tyydyttämiseksi, sisäisen kauneuden aavistuksen\naikaansaamia heikkoja yrityksiä nousta edes hiukan sitä kohti,\njonka kuvaksi Raamattu häntä sanoo, mutta josta hän on niin kauas\nlangennut, koko sitä itsekkyyden ja lihallisuuden kuvaa, joka on\nEuropan ja itämaiden elämälle leimaa antavin nykyhetkellä, kuten on\nollut aina, ja niin vähitellen kohoaa hänen eteensä erämaan hiekasta\njuhlallinen näky, Sfinksin kivettyneet kasvot, joilla väikkyy tuo sama,\narvoituksellinen, kylmä, epätoivoon saattava hymy. Hän tuntee, ettei se\nole mitään muuta kuin paremmin tietävän huulille kohonnut ijankaikkinen\npilkkanauru, se syvimmän ja pohjattomimman pessimismin ilmaus, jonka\nkaikkea inhimillistä kokeneen neron tutkiva sydän oli elämänsä varrella\nlopputuloksekseen saanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVäsymys ja sen johdosta päälle tunkevat kyllästyneet ja sairaalloiset\najatukset ajavat Simeonin ulkoilmaan. Aurinko loistaa ihanasti ja\nTuileriain puistossa leikkii parvittain lapsia, joita Simeoni vaiti\nollen tarkastelee. Pitsitetyt hoitajattaret niitä paimentelevat ja\nniitä on useimmiten vain yksi, joskus kaksi tahi kolme. Niitä on\nvähän, lapsia Ranskassa, sen huomion on muka täälläkin tekevinään,\nyleisten tietojen perusteella. Lapset leikkivät hiekassa; tuossa on\neräs löytänyt pieniä kirjavia kiviä ja asettelee niitä nyt päällekkäin\nja vierekkäin. Hänen innokkaasta puuhakkuudestansa ja loistavista\nsilmistään näkee, että hän parhaillaan rakentaa upeata linnaa,\njossa hän itse on onnensa huumassa valtiaana; hänelle on tuo kaikki\ntodellista, kaunista, suurenmoista. Mutta kun hän kasvaa, muuttuu\nhän useimmissa tapauksissa tuoksi ääressä seisovaksi ja ympärillä\najavaksi aikuiseksi, joka täyttää koko suunnattoman Parisin kuumeisella\nkiireellään ja ponnistuksillaan, jotka kaikki tarkoittavat tuon saman\nloistolinnan rakentamista, sen koskaan valmistumatta. Hän muuttuu\npisaraksi miljoonien joukossa, vaahdon pärskähdykseksi suurmaailman\nmerellä, jolla kaukaa, tyynistä oloista tulija, niin oudon tunnelman\nvallassa risteilee.\n\nParisista on sanottu kaikki, mitä siitä voi sanoa -- ja paljon\nenemmänkin -- jo satoja kertoja, mutta sallittakoon Simeonin vielä\nkerta varmemmaksi vakuudeksi ilmoittaa, että siellä on suurenmoista\nkuljeskella yksin. Ei mitään ohjelmaa eikä päämäärää, vaan joutilas\nmeno toista katua ylös ja toista alas, mykkänä todistajana kaikelle\nsille lukemattomalle, jota siellä joka hetki tapahtuu. Kaikista\nEuropan kaupungeista -- ja Simeoni oli nyt käynyt niistä suurimmissa\n-- on Parisi asetettava ensimmäiselle sijalle rakennustaiteellisen\nkauneutensa, asemakaavansa suurenmoisuuden, kuohuvan elämänsä ja\nkoko siitä tuulahtavan valtamerihengen vuoksi; Parisi on mahtava\nkulttuurikaupunki, Lontoo on mahtava kansainvälinen basaari.\n\nEipä sillä, ettei Parisi myöskin olisi basaari. Pistäytykäämme hetkeksi\n\"Naisten paratiisiin\", Printempsin suureen tavarataloon, jonka\nlukemattomissa suojissa kansaa aivan kuhisee, katsomaan elämää ja\nostelevaa yleisöä. Koska emme aio varastaa, ei meidän tarvitse välittää\nsiitä, että meitä taitavasti pidetään silmällä liikkuessamme pöytien\nvälillä.\n\nSimeonin huomio kiintyy ensimmäiseksi myyjättäriin. He ovat kaikki\nväsyneen näköisiä ja kalpeita, sirosti puettuja tyttöjä, joiden\nraukeista silmistä kuultaa selvä tietoisuus siitä, kuinka vaikeaa on\ntulla toimeen. Parisilainen opas selittääkin, etteivät nämä tytöt\nyleensä voi elää sillä palkalla, minkä he toimestaan saavat, ja niinpä\non heillä useimmilla ylläpitävä \"ystävä\". Heitä oli sadoittain,\nhäärien ostajien apuna. He ottavat esiin kankaita, silkkiä ja\nsamettia, ja ostavien naisten silmät kiiltävät ihastuksesta kaikkea\ntätä pukukauneutta nähdessään. Simeoni rupeaa heitä katsellessaan\nymmärtämään, kuinka äärettömän tärkeä asia naiselle on puku, johon\nuseilla perustuu suorastaan pääosa heidän viehätys-voimastaan. Ja\nviehättäminen, miellyttäminen, miehen hurmaaminen, sehän on myös naisen\ntärkeimpiä tehtäviä ihmiselämässä, totuus, joka kyllä kielletään, mutta\njonka jokapäiväinen elämä vahvistaa. Ja kyllä tässä paikassa onkin sitä\nvarten tavaraa, kankaita kuin unelmia, hansikkaita kuin käden ihanteita\nvarten, nauhoja, pitsejä, herkullisia silkkisiä hameita, yöpaitoja\n-- vaarallista on ruveta niitä kaikkia katselemaan ja luettelemaan,\nsillä ne panevat mielikuvituksen liikkeelle. Simeoni mieli ostaa\nVenlalle silkkisen alushameen ja pyysi apua eräältä myyjättäreltä,\njoka sirosti sipsutteli hänen edellään erääseen osastoon. Täältä\nlöytyi oikein \"dernier cri\" siltä alalta, Mutta kun Simeoni katseli\nliitingin pituutta, huomasi hän, etteivät nämä ranskalaiset mitat\noikein riittäneet sille leveydelle, jonka terve pohjoismaalainen nainen\nparhaillaan ollessaan voi saavuttaa. Silloin haki tyttö toisen, jonka\nliitinki venyi, ja veti sen mielenosoituksellisesti täyteen pituuteensa\nkysyen hymyillen: \"Joko nyt ylettyy?\" Mutta Simeoni tarkasti tilavuuden\nkylmästi ja hätäilemättä sekä ilmoitti sitten kuivasti, että \"ehkä\n-- vallan varmaa se ei ole.\" Kaikkien ympärillekokoontuneitten\ntyttöjen kasvoilta saattoi nyt nautinnokseen lukea ilmeisen ja hiukan\nkauhistuneen hämmästyksen siitä, kuinka suunnattoman lihava rouva\ntällä muukalaisella mahtoi ollakaan! Simeoni kuitenkin ajatteli\nmaailmaa nähneen miehen ylemmyydellä: \"Jaa jaa, uskonsisaret, täällä\nte kyllä olette ja luulette olevanne solakkuudessanne kaunottaria,\nvaikka miellyttävä pulleus silti on teidänkin salainen unelmanne,\nmutta menkääpäs Turkinmaalle ja Egyptiin, niin huomaatte, kuinka\nsiinäkin suhteessa kaikki arvot arvioidaan uudelleen. Siellä saisitte\nruveta kiireesti syömään harmaata jauhoa, voidaksenne täyttää sen maan\nkauneus-ihanteita!\"\n\nSilkki kahisee, kankaat välähtelevät, ostajia tulee ja menee\nkatkeamattomana virtana. Tuossa on suuri pöytä täynnä silkkikankaan\nkappaleita. Ne myydään alennettuun hintaan, sillä ne ovat jäännöksiä.\nPöydän ympärillä tunkeilee midinettejä, kasvoilla huolestunut ja\nsamalla halukas ilme, sillä nuo kankaat ovat todella halpoja ja\nkauniita, mutta siitä huolimatta ei pienen kukkaron sisällys, jota\nkapeat sormet hermostuneesti hypistelevät, oikein tahdo riittää. Ja\nkuitenkin täytyy olla huolellisesti puettu, täytyy voida vaikka millä\nkeinolla osoittaa puvussansa noudattavansa viimeistä muotia. Pienet\naivot tekevät nerokkaita ja taitavia suunnitelmia. \"Jos ottaisin sen\nsilloisen leninkini ja lisäisin siihen vain sopivasti tuota kangasta,\njoka ei maksa paljon, niin eiköhän vaikutus olisi erinomaisen\nhyvä? Silloin pääsisin vähällä maksulla ja voisin jälellä olevilla\nrahoillani ehkä ostaa tuon ihastuttavan laukun tuolta.\" Ranskattarien\ntaloudelliset vaistot, joille sittenkin säästäväisyys on leimaa\nantavin, ratkaisevat täten useimmissa tapauksissa nämä asiat viisaasti\nja taitavasti, esimerkiksi monelle ajattelemattomalle ja tuhlaavaiselle\npohjoismaalaiselle sisarelleen.\n\nTällaisia vaikutelmia voi \"Naisten paratiisista\" saada. Simeoni\nei voinut kieltää, että sekin muodostui hänen mielessään lopuksi\npelottavaksi tyranniksi, joka olemassaolollaan suorastaan pakottaa\nnaiset, jopa suuressa määrässä miehetkin, jonkunmoiseen orjuuteen,\nvaatimalla vaatien heitä kaikkia ehdottomasti noudattamaan lakejansa,\ntuota tyrannimaisinta verotuskeksintöä, muotia. Näinä päivinä ilmestyi\nkauppojen ikkunoihin kauniita, vaaleita, hopean- ja kermanvivahteisia\nmiesten huopahattuja, todellisia hattuteollisuuden ylpeyksiä, ja\ntietysti piti sellaisen aivan kohta nousta melkein jokaisen miehen\npäähän, sillä se oli muodin tuorein vaatimus. Miesten muotiin näytti\nmyös kuuluvan, että takin täytyy olla vyötäisiltä tiukka, jolloin\nruumis esiintyi hiukan naisellisena, ja tietysti hankkivat sellaisen\npuvun kaikki, jotka siihen suinkin kykenivät, vaikka eivät olisi\nuutta pukua tarvinneetkaan. Simeoni kuitenkin uskalsi epäillä, että\nnaiset eivät tuosta muodista oikein pitäneet, sillä hehän hakevat\nmiehestä vastakohtansa merkkejä, siis ennen kaikkea miehekkyyttä.\nPuettuna tuollaiseen pukuun on pienehkö ranskalainen herrasmies, jossa\naina on hiukan etelämaalaista, kreikkalaisen tapaista öljyisyyttä,\nluvalla sanoen hiukan naurettava olio; puhtaalle ja sivistyneelle\npohjoismaiselle naiselle hän lienee sangen vastenmielinen. Vannomatta\nkuitenkin paras!\n\nParisissa kuljeskellessaan Simeoni tietysti koko ajan haki ja harkitsi\nsitä, josta se ja koko Ranska oli varsinkin maailmansodan aikana tehty\nniin kuuluisaksi: kulttuuria. Hän sekä löysi että ei löytänyt, mitä\nhaki. Koko puhe tuosta \"kulttuurista\" siinä merkityksessä, jossa se\nagitatsionitarkoituksessa oli esitetty, että se nimittäin rajoittuisi\njokseenkin tarkoin ententen, ja varsinkin Ranskan kansaan, on\nluonnollisesti aivan löyhää ja pintapuolista. Kulttuuria sen kaikissa,\nsekä parhaimmissa että huonoimmissa muodoissa, lienee jokseenkin\nyhtä tasaisesti useimmissa Europan varsinaisissa sivistysmaissa,\nBalkania ja Venäjän alaisina olleita kansoja sekä jossakin suhteessa\nItaliaa ja Espanjaa lukuunottamatta. Nämä kansat ovat suurin piirtein\nkatsoen, huolimatta kielellisistä eroavaisuuksista, ainakin päällä\nkuohuvalta kaupunki-elämältään kuin samaa perhettä, jonka toiset\njäsenet ovat eteviä yhdessä, toiset toisessa elämän ja esiintymisen\npuolessa, hyötyen samoista eduista ja kärsien samoja sairauksia. Jos\ntaas ruvetaan hakemaan kulttuuria elämän pienistä yksityiskohdista,\nesimerkiksi sellaisista seikoista, jotka ensiksi ja helpoimmiten\nsattuvat matkustajan silmiin, niin ei Ranskalla ainakaan ole siinä\nsuhteessa ylpeilyn varaa. Puhtaus on siinä maassa moitteettomasta\nkaukana, tuo niin kuuluisa \"kohteliaisuus\" rajoittuu tavallisessa\nelämässä kylmään \"mossjöö\"-sanaan, joka ei merkitse enempää kuin mikä\npuhuttelusana tahansa, ja usein ilmenee outoa ja ylpeätä ynseyttä,\njoka pistää muukalaiseen kipeästi. Ehkä se on voiton syytä, sillä\nvoittajakansat ovat usein ynseitä ja epäkohteliaita. Saksalaiset taas\novat nykyisin, tappionsa jälkeen ja saatuaan kärsiä kaikkea mahdollista\nnöyryytystä, ikäänkuin inhimillistyneet, käyneet avomielisiksi ja\nherttaisiksi, paljastaen kaikille sen, mitä he ovat: yksinkertaisia ja\nkoruttomia, todella sivistyneitä ihmisiä, jotka elämän arkipäiväisissä\ntavoissa, siisteydessä, toisten vapauden ja mukavuuden huomioon\nottamisessa ja sellaisissa seikoissa, ovat edellä ranskalaisista.\nMutta matkailija, jos kukaan, huomaa, että kiistely \"kulttuurien\"\netevämmyydestä on ainakin näihin Europan määrääviin kansoihin nähden\ntyhmää ja järjetöntä. Sen punnitsemiseksi ei ole keksitty eikä voida\nkeksiä mitään puntaria, sillä niissä ei ensinnäkään ole mitään\nvastakkaista, molempien pyrkiessä samoihin päämääriin, ja niiden\narvoa on mahdoton vertailemalla yleensä määritellä: molemmin puolin\nvoidaan vaakaan laskea vastaavat hyvät ja huonot puolet, joten se pysyy\ntasapainossa. Kuka heittää ensimmäisen kiven?\n\nLiikkuminen eri kansojen keskuudessa ja tutustuminen heidän\nerikoisuuksiinsa saa vahvatkin ennakkoluulot tässä suhteessa kaatumaan.\nTulee näkemään, kuinka kansojen oma tyhmyys rakentaa heidän ympärilleen\naidan, jonka takana he kuvittelevat olevan kaikenlaista, jota ei siellä\nole, ja seurauksena on ennakkoluulot ja viha. Yksilöinä ei Europan\nsivistyneiden kansojen jäsenillä todellakaan ole suurta eroa: heidän\nmentaliteettinsa, tietonsa, esiintymisensä ovat niin samanlaisia,\nettei heitä erota toisistaan todellakaan muu kuin kieli ja perityt,\ntarkistamattomat käsitykset. Tuntuupa joskus, kuin monessa kohti\nvaltakuntain rajat olisivat keinotekoisia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKatkeamattomana virtana kiitävät autot Parisin kaduilla ja ihmismeri\nlainehtii siellä rannatonna. Vaipuessa sitä katsomaan ja kuuntelemaan\nkaikuu korviin syvä ja voimakas kohina, kaupungin oma ääni, joka\nhuohottaen kertoo elämän kiinteistä, hellittämättömistä vaatimuksista.\nParisi ja Ranska elävät suuruuden unelmien juovuttavaa aikaa,\ntoimien ja pyrkien siitä johtuvien viitteiden mukaan; sitä kaikkea\non katsottava ja seurattava tyynesti, sillä mikäli ne unelmat\nulottuvat ohi omien mahdollisuuksien, oikeuden ja kohtuuden, sikäli\nkerran maailman ankarin tuomari, aika, ottaa esille säälimättömän\nveitsensä ja leikkaa liikakasvannaiset pois. Muistaen tämän voi\nParisin jättää tyvenellä mielellä ja toivottaa sille ja sen kansalle\nmenestystä hyvässä ja voimia hillitsemään pahat intohimot. Sillä\nkukapa tahtoisi väittää, ettei juuri \"la belle et douce France\" olisi\nollut koko historiansa aikana kuin kuvastin kansojen jaloista ja\nepäjaloista puolista? Kuulee niin usein sanottavan: \"Sillä kansalla\non jalo historia.\" Se on löyhää puhetta: kaikkien kansain historia\non enimmäkseen alhaisuuden ja kurjuuden kronikkaa, johon sen harvat\nvalopilkut häviävät kuin kituva ruoho suunnattoman raskaan paaden alle.\nKansain ja ihmisten itserakkaus ei vain tahdo sitä myöntää.\n\n\n\n\nLI.\n\nVihan valta Europassa. -- Kölnin tuomiokirkko. -- Saksalainen\n\"humoristi\". -- Vihdoinkin kotona.\n\n\nPikajunan kiitäessä Saksan rajaa kohti hävitettyjen seutujen läpi\nmuistuu hakematta mieleen viha, joka tällä hetkellä vallitsee Europassa\nenemmän kuin ehkä koskaan ennen. Penikulmittain veljekset näkevät\nautioitunutta seutua, joka ennen on ollut ihanasti viljeltyä, mutta\njossa nyt rauniot törröttävät villin ja karkean rikkaruohon keskellä.\nHitaasti on rauhan käsi täällä päässyt sodan vaurioita korjaamaan,\nja vaikka siitä rupeaakin merkkejä näkymään, tuntuu kuin uudistustyö\nkävisi hidastellen, kuin vieläkin hävityksen kauhusta säikähtyneenä.\nMasentavaa on nähdä tällaista, sillä se antaa surullisen kuvan siitä\nkulttuuritasosta, jolla Europa vielä on.\n\nRuotsalaisten ja suomalaisten välillä on vihaa, sitä ei käy\nkieltäminen, syistä, jotka ovat kaikille tunnettuja; molemmilla\npuolilla ilmenee kuitenkin selvää hyvää tahtoa siitä vihdoinkin\npäästä, ja sehän on pohjoismaiden tulevaisuudelle positiivinen\nmerkki. Tanskalaiset tuskin vihannevat ketään, eikäpä noilla\nonnellisilla taitane olla vihamiehiä; siitäkö johtunee heidän valoisa\nja sydämellinen iloisuutensa? Saksalaiset vihannevat kaikkia muita\npaitsi pohjoismaalaisia; Ranskaa kohtaan heidän vihansa on leppymätön\nja paatunut hiljaiseksi, tulevaa ukkosta ennustavaksi painostukseksi,\njohon maailman rauha kerta kompastuu. Hurjistuneet luonteet, kuten\nennen mainitut afrikalaiset, eivät voi pidättää mitä julmimpia koiton\nuhkauksia Ranskasta puhuessaan. Sama synkkä vihan tunnelma kohdistuu\nEnglantia, Puolaa ja Tshekko-Slovakiaa vastaan, joiden jälkimäisten\nmenettely saksalaisia kohtaan herkistää sen aivan vereslihalle.\nKammolla täytyy ajatella sitä politiikkaa, joka kohtelemalla\nsaksalaisia näin rakentaa rajansa taakse miinan, joka kerta\nräjähtäessään pirstoaa kaikki ympäriltään. Puolalaiset vihaavat kaikkia\nja ovat vihattuja. Rajojensa ulkopuolella Puolalla ei ole ystäviä,\neikä se ole onnistunut politiikkansa vuoksi saamaan myötätuntoa\nmuualla kuin Ranskassa, sielläkin itsekkäitten etulaskelmien vuoksi.\nTshekit ovat sekä valtakunnassaan että sen ulkopuolella vihattuja\nkansalliskiihkoisuutensa vuoksi, joka on tehnyt heistä puolalaisten\nrinnalla uuden slaavilaisen sortajaluonteen edustajan. Itävalta ei enää\nvihaa, sillä se ei jaksa sitä tehdä, koska sillä ei ole elinvoimaa,\nmutta Unkari elää vihan ja koston unelmissa. Jugoslavia vihaa Italiaa\nja kaikkia ympärillään olevia kansoja, saaden näiden puolelta mitä\nsyvintä inhoa osakseen. Balkanin vallat ovat kaikki kuin hyökkäystä\nodottelevia ja siihen valmiita olevia linnoituksia. Turkkilaiset\nvihaavat sydämestään kaikkia europalaisia ja ennen muita kreikkalaisia,\njotka hitaasti pyrkivät ottamaan haltuunsa vuosisataisen perintönsä.\nKreikkalaiset taas vihaavat ranskalaisia, italialaisia ja turkkilaisia.\nEgyptiläiset, poiketaksemme Europan ulkopuolelle, vihaavat yleensä\neuropalaisia, mutta erikoisesti englantilaisia ja ranskalaisia.\nItalialaiset ehkä ovat tästä tunnelmasta syrjemmässä, ja samoin\nespanjalaiset, mutta heillä on omat sisäiset vihansa ja huolensa.\n\nKuten muillakin, jo mainituilla. Kaikki kansat ovat jakaantuneet\nkahteen jyrkästi toisistaan erillään olevaan leiriin, joiden keskellä\nvallitsee ainainen viha ja usein verenvuodatukseenkin puhkeava\ntaistelu. Porvarillisen, historiallisen yhteiskuntamuodon ja sitä\nvastaan hyökkäävien voimien välillä ei inhimillisillä silmillä katsoen\nnäytä olevan rauhan mahdollisuuksia -- korkeintaan väliaikainen\nlinnarauha voidaan saada aikaan. Ja tältä pohjalta vihaa koko Venäjä\nmuuta maailmaa, taistellen sitä vastaan huolimatta siitäkään, että\nse menettelyllään on syössyt sata miljoonaa ihmistä mitä kauheimpaan\nkurjuuteen. Kun lisäksi muistetaan, että kaikki Europan yksilöt\nenimmäkseen suhtautuvat toisiinsa vihalla ja epäluulolla, täytyy\nmurheen tunteella sanoa, että viha raivoaa maailmassa valtavana palona,\njonka sammuttamiseen ei ainakaan nykypolvella näytä keinoja riittävän.\n\nTaistelulle sen tukahduttamiseksi ja rauhan rakentamiseksi puuttuu\nEuropan sielusta todellinen ja kantava pohja: ei ole olemassa tällä\nhetkellä mitään yhdistävää ja korkeata, ihanteellista henkistä\nliikettä, ei aatetta, joka voisi vaikuttaa kansoihin kohottavasti.\nSe rakkauden aate, jota uskonto edustaa ja tahtoo palvella, on\ntodellisuudessa menettänyt tehonsa: ne miljoonat, jotka ovat antaneet\nsodalle rakkaimpansa, ovat persoonallisesti kokeneet sijaiskuoleman\nsiinä kaameassa laajuudessa, ettei oppi Kristuksen sijaiskuoleman\nylevyydestä heihin vaikuta. Kiihkeä taistelu leivästä ja olemassaolosta\ntekee heille mahdottomaksi noudattaa rakkauden peruskäskyä: \"Tehkää\nniille hyvää, jotka teitä vihaavat\". Ei rakkauden, vaan itsekkyyden\nlaki on maailmassa määräävänä.\n\nKonepajat kyllä työskentelevät, tavaraa valmistetaan, tuodaan ja\nviedään. Mutta epäillä täytyy, voiko aktiivisinkaan valtakuntien\nkauppabilanssi merkitä sanottavia todelliselle kulttuurin nousulle,\njohon ensimmäisenä ehtona kuuluu vihan katoaminen, sillä se on\nsille vastakkainen, sitä estävä ja siihen kuulumaton. Rauha, onni,\nkulttuuri sielullisen puhdistumisen ja jalostumisen merkityksessä on\nalkanut vasta sitten, kun kansat ovat yksilöittäin tulleet paremmiksi\nihmisiksi. Sitä ei nykypolvi tule näkemään. Toivoa vain täytyy, että\nnäistä taisteluista, joissa varmaan paljon kuonaa irtautuu, kerran\njäisi ahjoon kirkas metalli muodostamaan Europaan parempaa ihmisainesta\nkuin mikä siellä nyt asuu. Väitteeseen länsimaisen kulttuurin\nalkaneesta perikadosta ei ole niinkään vaikea uskoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohisten saapuu juna Kölniin, jossa se viipyisi muutamia tunteja. On\njo pimeä. Veljekset lähtevät harhailemaan kaduille nähdäkseen edes\nhämäräkuvan tästä Saksan kauniista kaupungista. Heti aseman vieressä\nkohoaa korkeuteen jylhä ja ääripiirteiltään mahtava rakennus, Kölnin\nkuuluisa tuomiokirkko. Kiero onni estää nytkin Simeonin pääsemästä sitä\ntarkemmin tutkimaan.\n\nKerran ennenkin hän oli saapunut Kölniin juuri näin pimeällä. Mutta\nsilloin oli pimeys jotakin kammottavaa, sysimustaa, sillä lähellä\nriehuvan sodan ja vihollisen lentäjäin takia ei ollut mitään\nkatuvalaistusta. Kolkkona varjona vain kuvastui kirkko hiukan\nkuulakkaampaa taivasta vasten. Uteliaana silloin Simeoni odotti päivää\nnähdäkseen sen tarkemmin.\n\nMutta yöllä tarttui mukana kulkenut \"grippe\" eli \"Espanjan tauti\"\nhäneen niin lujasti, ettei hänelle aamua tullutkaan, vaan houreinen\nja vaikea vuorokausi, joka päättyi siihen, että tanakka saksalainen\nsotilaslääkäri ja hänen apulaisensa pistivät Simeonin tavarat laukkuun\nja hänet itsensä umpinaiseen vaunuun, vieden hänet sairaalaan.\nKirkosta hän ei nähnyt vilahdustakaan. Ajeltiin kauan pitkin ahtaita\nkatuja, kunnes Simeoni vihdoin huomasi olevansa ankarasti katolisessa\npaikassa, jossa seinät olivat täynnä ristinkuvia ja tauluja\nkehoittavine lauseineen, m.m.: \"Luota Josefiin, hän kyllä auttaa\nsinua!\" Ympärillä hääri joukko omituisiin päähineisiin puettuja,\nystävällisiä, nunnamaisia olentoja, jotka jykevän preussilaisen\nlääkärin komennosta lentelivät kuin kuivat lehdet. Siitä seurasi\nsairaudesta huolimatta miellyttäviä päiviä rakastavassa ja herttaisessa\nhoidossa, joka oli ensiluokkaista kaikin puolin; sielun tarpeista\npiti huolta jesuiitta-isä, joka tunsi erikoista mielenkiintoa kaukaa\npohjolasta tullutta protestanttisen papin poikaa kohtaan ja jonka\nkanssa Simeoni antautui intohimottomiin teologisiin keskusteluihin ja\npikku väittelyihin. Herääminen aikaisin aamulla, jolloin sairaalan\nkirkosta kaikui harras nunnain laulama hymni, kuuluu hänen rakkaimpiin\nmuistoihinsa.\n\nKun sairaus oli voitettu, pistettiin Simeoni lääkärin ja sotilaan\ntoimesta umpinaisiin vaunuihin ja vietiin pimeitä katuja pitkin\nasemalle lähetettäväksi Berliniin. Taaskaan ei kirkosta muuta kuin\nääriviivat! Ja samoin nyt, kahden ja puolen vuoden kuluttua -- se oli\naivan noiduttua! Mutta eipä auttanut suututella. Kulkiessaan kadulla\nveljekset menivät sen saman hotellin ohi, jossa Simeoni silloin oli\nsairastunut: se oli nyt miehitysjoukkojen päämajana; kylmänä ja ylpeänä\nasteli sen ulkopuolella englantilainen soturi. Simeoni muisti kerta\nyöllä heränneensä sairaalassa siihen, että kadulta kuului kumeata\nmarssin tahtia, villiä hoilausta ja huutoa; valvova sairaanhoitajatar\nilmoitti pelon ilme kasvoillaan: \"Ne ovat sotilaita, tulevat ehkä\nrintamalta!\" Silloin oli lokakuun loppu ja vuosi 1918; rintamalla oli\ntapahtunut paljon, josta ei tiedetty, ja joukkojen kuri oli jo höltynyt.\n\nMutta jääkööt jo nämä erikoiset, tummat muistot sikseen. Ehkäpä\nKölnin tuomiokirkko tahtoi esittäytyä Simeonille yöllä, koska se ei\nhyväksynyt ajan henkeä, vaan häpesi sitä. Sen juhlallinen haahmo\nkuuluu suurenmoisimpiin yönäkyihin, mitä Simeonilla koskaan on ollut,\nvarsinkin silloin, kun sen ympärillä vartioitsi sodan ja alkaneen\nepätoivon valoton ja synkkä yö. Mutta oikullisuudessaan elämä laskee\nleikkiään ja ivaansa sellaisellakin hetkellä. Kun Simeoni kysyi\nsaattajaltaan, sotilaalta, jonka pää oli kauttaaltaan kääreissä, mikä\nammattilainen hän oli sivilioloissa, vastasi mies parka surullisesti\nhymähtäen: \"Humoristi.\" Hän oli toisin sanoen sirkusilveilijä. Itsekin\nhuomaten vastauksensa aiheuttaman surullisen koomillisen tunnelman\nhän lisäsi: \"Ikävä kyllä, on se varsinkin nykyhetkellä sangen huono\nammatti\". Sitten hän irvisti hassusti ja pisti kielensä ulos perin\nkoomillisella tavalla, niin että molempien täytyi puhjeta nauramaan\nkeskellä synkkää pimeyttä ja kolkkoa katua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuin tuulen viemänä on tultu Saksan läpi, jossa kotoinen tunnelma on\njo vastaan tuulahtanut, ja nyt ollaan Itämerellä viettämässä vappua,\nkeskellä omia kansalaisia, jotka mikä missäkin harhailtuaan pyrkivät\njälleen kotiinsa, tuohon pieneen maahan, joka ainoana onnen ja\nviihtymyksen sijana heille tuolta kaukaa viittaa. Matkustajalla on aina\nkaksi hauskaa hetkeä: lähtö, vapautumisen tunne, ja kotiin tulo, lieden\ntuttu lämmin, koko sen ilmapiirin uudelleen hengittäminen, joka antaa\nvoimat kestämään elämän vaatimukset. Luottamuksella ja ilolla veljekset\nsaattoivat todeta, ettei Suomen kansalla ole Europan muiden kansojen\nrinnalla häpeämistä, vaan puolustaa se rintamapaikkaansa tyydyttävästi.\nJa voipa sanoa, että Suomelle loistaa kevään ja nousevan miehuuden\naurinko, jotavastoin se monessa paikassa muualla paistaa surullisen\nlaskun, vanhuuden ja rappeutumisenkin ylle.\n\nKun Turun juna toukokuun 2 päivänä saapui Helsingin asemalle, katsoi\nJuhani kelloansa ja laski vähän aikaa, tuumien sitten: \"Oli se aika\nhuraus! Kesti suunnilleen viisikymmentä vuorokautta ja kaksikymmentä\ntuntia. Mitäs piditte Europasta?\"\n\nJa tapaillessaan vastausta muisti Simeoni persialaisen Mardonioksen,\nGobryaan pojan sanat, joista Herodotos kertoo:\n\n\"Europa on erittäin kaunis maa, joka kantaa kaikenlaisia istutettuja\npuita on erinomaisen hedelmällinen ja sen arvoinen, että kaikkien\nkuolevaisten joukolta vain kuninkaan tulee saada se omakseen.\"\n\n\n\n"]